[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnXexbFR20WjjyqSX89FozTwb36RUbwsnopc6mHAH21M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1505,"Runeberg Suomen kansan runoilijana","Vasenius, Valfrid",1848,1928,"1505-vasenius-valfrid-runeberg-suomen-kansan-runoilijana","1505__Vasenius_Valfrid__Runeberg_Suomen_kansan_runoilijana",null,"muistelmat",[],[],"fi",1903,62544,426261,false,54356,[22],"Runeberg, Johan Ludvig, 1804-1877",[24],"Biographies","\"Runeberg Suomen kansan runoilijana\" by Valfrid Vasenius is a biographical work written in the early 20th century. This book examines the life and impact of the Finnish poet Johan Ludvig Runeberg, detailing how his upbringing and character contributed to his status as a significant figure in Finnish literature. It likely covers various personal and cultural factors that influenced Runeberg's development as a poet, exploring how he became a representative voice for his nation.  At the start of the work, the author reflects on Runeberg's exceptional connection to the Finnish people, proclaiming that few poets have given so much to their country while receiving such acknowledgment in return. Vasenius poses foundational questions about how a single individual can embody the collective consciousness of a nation. The opening portion delves into Runeberg's ancestry and familial background, illustrating the diverse influences that shaped his personality and worldview, such as his parents’ literary interests and the social environment of his youth. The text sets the stage for a comprehensive exploration of Runeberg's life, emphasizing his character traits and the socio-cultural context that nurtured his poetic genius. (This is an automatically generated summary.)",[],288,"Teos tarkastelee Johan Ludvig Runebergin elämää ja merkitystä suomalaiselle kansallistunnolle. Kirjoittaja valottaa runoilijan sukutaustaa, kehitystä taiteilijana sekä hänen teostensa vaikutusta kansan henkiseen kasvuun.","Valfrid Vaseniuksen 'Runeberg Suomen kansan runoilijana' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1505. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","RUNEBERG SUOMEN KANSAN RUNOILIJANA\n\nKuvaillut\n\nValfrid Vasenius\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nHarva jos mikään runoilija maailmassa on kansalleen antanut niin\npaljon ja kansaltaan saanut semmoista tunnustusta kuin Runeberg. Emme\nliiottele, jos sanomme että hänen tapansa nähdä sekä ihmiselämää\nettä isänmaata on horjumattomimpia kulmakiviä kansamme koko\naaterakenteessa.\n\nMutta mikä on syynä siihen että Runeberg on saavuttanut semmoisen\naseman henkisessä kehityksessämme? Kuinka yksityinen ihminen saattaa\nkohota niin paljon kaikkia muita korkeammalle, että häntä melkein\nsopisi sanoa kansansa omaksitunnoksi?\n\nHän oli suuri nero, vastataan kai, ja ehkä lisätään että suuren neron\nsyntysanoja ei kukaan tunne eikä voi tuntea.\n\nVastaus on tavallansa oikea. Mistä tulee se kipinä, joka ilmaantuu\nnerokkaassa ihmisessä, vaan ei tavallisissa, siitä emme tiedä mitään.\nMutta synnynnäisten lahjojen kehittämiseksi vaaditaan myöskin\nedullisia oloja, muuten kipinä ehkä sammuu. Jos sitävastoin siitä\ntodellakin on syttynyt liekki, joka valaisee ja lämmittää tuhansia\nihmissydämiä, niin on kysyttävä: mitkä edulliset olot ovat olleet\nsiinä vaikuttamassa?\n\nJa tällä kysymyksellä ei ole ainoastaan tietopuolinen merkitys.\nJos suuri runoilija antaa kansalleen ja ihmiskunnalle paljon, niin\nhän varmaan on niiltä paljon saanutkin. Jos siis oikein ymmärrämme\ntäten saatujen ja annettujen antimien vuorovaikutuksen, niin\nrunoilija esiintyy kansansa ja aikansa edustajana; me opimme hänessä\ntuntemaan kansamme ja ihmiskunnan korkeimpia aatteellisia tarpeita ja\npyrintöjä. Ja silloin me samalla entistä selvemmin oivallamme oman\nasemamme näihin pyrintöihin katsoen.\n\nTästä näkökohdasta lähtien yritetään seuraavilla lehdillä kuvailla\nmiten Runeberg on kehittynyt Suomen kansan runoilijaksi.\n\n\n\n\n1.\n\n\nJos kohta emme tunne varsinaisten taidelahjojen syntysanoja, niin\nhuomaamme helposti että jo muut taiteilijan luonteenominaisuudet\npaljon vaikuttavat näitten lahjojen muodostumiseen. Mutta kokemus\nosottaa että luonteenominaisuudet usein ovat perittyjä, ja ensimäinen\nkysymys on siis miten edelliset sukupolvet lienevät Runebergiin\nvaikuttaneet.\n\nIsänpuolisen sukupuun tarkastaminen antaa siinä kohden varsin\nomituisia tuloksia.\n\nRunoilijan isoisän isoisä oli _talonpojan_ poika Ruotsin Jämtlannin\nRunneby'stä -- siitä nimi, joka aikaisemmin kirjotettiin ja kauan\näännettiinkin _Runneberg_ -- ja hän hukkui _vänrikkinä_ Norjan\ntuntureilla, minne 1718 vuoden onneton sotaretki oli hänet saattanut.\nHänen avioliitostaan _luutnantin_ tyttären kanssa syntyi poika,\njosta tuli _pappi_ Upsalan hiippakuntaan ja joka nai _vahtimestarin_\ntyttären. Yksi näiden pojista tuli _maamittariksi_ ja muutti\nnoin neljäkymmenvuotiaana Suomeen, missä hän, elettyään useilla\npaikkakunnilla, kuoli Vesilahdella 1803. Hänen vaimonsa oli _papin_\ntytär, Ulrika Tengström, ja tästä avioliitosta syntyi runoilijan isä,\njoka oli _laivuri_, muutti Pietarsaareen ja siellä nai _kauppiaan_\ntyttären.\n\nNiinkuin näemme vaihtaa suku joka polvessa ammattia ja asuinpaikkaa,\nja miltei säännöllisesti mies ja vaimo edustavat eri elämänpiirejä.\nJos tästä seikasta oletammekin vain kieltoperäistä vaikutusta\nRunebergiin, niin tulos on sittenkin merkillinen. Arvattavasti hän\nei ollut perinnöksi saanut mitään semmoista lujasti juurtunutta\nluonteenpiirrettä, mikä helposti syntyy suvussa, jonka jäsenet, asuen\npolvesta polveen samalla paikkakunnalla, harjottavat samaa ammattia.\nMutta tästä taas seuraa, että yleisinhimillisyyteen tähtääville\ntaipumuksille suodaan luonteessa vapaa kehittymisen sija.\n\nÄidinpuolisen sukupuun tarkastaminen taas näyttää ensi katsannolta\nviittaavan vastakkaiseen suuntaan. Runoilijan isä, Lorens Ulrik\nRuneberg, syntynyt 17 päivänä tammikuuta 1772, oli 1803 vuoden\nalussa nainut Anna Maria Malmin, joka niinkuin sanottu oli kauppiaan\ntytär. Ja sekä Malmit että Anna Marian äidin suku, Stenit, olivat\npuhtaita kauppias- ja Pietarsaaren-sukuja, siis tavallansa suoria\nvastakohtia Runebergeille. Kerrotaankin että rouva Runebergin\nisoäiti, hänkin kauppiaan tytär, oli hallinnut sukuansa \"niinkuin\nkeisarinna\", josta saatamme päättää että suvussa oli vallitsemassa\nlujia sukuperiaatteita.\n\nMutta toiselta puolen on huomioon otettava ensiksi että neuvosmies\nJohannes Malm, rouva Runebergin isä, oli -- yksinäisenä poikkeuksena\nkoko suvustaan -- ollut ylioppilas, vieläpä harjottanut opintoja sekä\nUpsalassa että Turussa, seikka mikä arvattavasti oli vaikuttanut\nvapauttavasti hänen mielipiteisiinsä. Toiseksi on merkillistä että\nhänen tyttärensä oli suvussaan tavallansa huonossa huudossa: hän\nmuka ei pitänyt taloudestaan niin tarkkaa huolta kuin oikealle\nMalmittarelle olisi sopinut, vaan hänen sanottiin enemmän harrastavan\nromaanien lukemista. Ja lopuksi on mainittava että neuvosmies vuonna\n1792 oli mennyt toisen kerran naimisiin, ja ehkä sekin oli omiansa\nirrottamaan Anna Marian suvustaan. -- Niin ei Runebergin äidinkään\nsuvun puolelta liene otaksuttavissa mitään yleisinhimillisyyttä\nehkäisevää vaikutusta.\n\nPikemmin voitaisiin määrääväksi perinnöksi sanoa kansallisuutta,\nsillä Runebergin suonissa juoksi parhaasta päästä ruotsalaista\nverta. Mutta ei kuitenkaan aivan sekaantumatonta: isoisän äiti,\ntuo vahtimestarin tytär, oli ranskalaista sukuperää; hänen sekä\nisänsä että äitinsä isät olivat Ranskasta karkotettuja ja Ruotsiin\nmuuttaneita hugenotteja. Mutta sen ohessa on muistettava että\nPohjanmaan ruotsia puhuvat asukkaat eivät ole luonteeltaan puhtaita\nruotsalaisia. Ainakin Topelius väittää maakunnan suomalaisen\nkansanaineksen niihin tuntuvasti vaikuttaneen: ruotsalaisten\nvilkkauteen, rohkeuteen ja yritteliäisyyteen on, sanoo hän, yhtynyt\nsuomalaisten vakavuutta, tyyntä kestävyyttä ja syvää jumalanpelkoa.\nJa se mitä Runebergin luonteesta tunnemme näyttää täydellisesti\nvahvistavan tätä väitettä.\n\nJos meillä ei siis ole syytä runoilijan luonteessa olettaa mitään\nperittyä jyrkkää ammatillista tahi kansallista piirrettä, niin\nvanhemmatkaan eivät perinnäisesti eivätkä kasvatuksen kautta näytä\nhäneen millään tavalla tehneen yksipuolisuuteen suuntaavaa vaikutusta.\n\nLaivuri Runeberg ei suinkaan ollut mikään \"merikarhun\" perikuva. Hän\noli kaunis ja uljas mies, tukka ruskea ja aaltoileva, ryhti reipas ja\nsotainen. Hänkin oli ollut ylioppilaana Turussa ja aikonut papiksi,\nmutta harjotettuaan viisi vuotta (1791--1796) opintoja, hän jätti ne\nja rupesi 1800 laivuriksi. Mutta koko elämänsä läpi hän harrasti\nkirjallisuutta, oli lukenut paljon ja rakasti etenkin runoutta.\n\nÄiti, syntynyt 7 p:nä helmikuuta 1782, oli kookas, solakka ja vähän\nhintelä vartaloltaan, valkoverinen, kasvojen piirteet sangen kauniit,\nsilmät suuret, siniset. Että hän rakasti romaaneja on jo mainittu, ja\nsitäpaitsi oli hänellä niin hyvä lauluääni, että oli hommattu hänen\nlähettämistään Tukholmaan, jotta hän siellä saisi opetusta laulussa.\nMutta isän vähävaraisuuden takia ei aikeesta tullut mitään. --\nLisättävä on vielä että hänellä oli erinomainen kertomistaito.\n\nRunoilija yleni siis kodissa jossa aatteelliset harrastukset\nkohottivat mieltä jokapäiväisten askareitten ja leipähuolien\nyläpuolelle. Mutta näitä askareita ja huolia ei silti saatu kokonaan\nunhottaa. Päinvastoin täytyi tehdä ahkerasti työtä, ja siihen\npoikakin sittemmin tottui.\n\nMutta luonnollista oli että vanhempien aatteelliset taipumukset\nvaikuttivat kasvatustapaankin.\n\nJohan Ludvig, syntyneenä 5 päivänä helmikuuta 1804, oli perheen\nvanhin lapsi. Elämänsä alkuvuosina hän oli kivulloinen ja ruumiiltaan\nheikko. Äiti silloin hellästi vaali häntä, isä taas oli poissa\npitkällä ulkomaan matkalla. Kummako että poikaa näin ollen vähän\nhemmoteltiin. Niin hän esimerkiksi oli mielistynyt sokerin syömiseen\n-- ehkä oli hänelle sitä annettu lohdutukseksi kun hänen oli pitänyt\nniellä karvaita rohtoja. Kun hän sitten parani, niin äiti tahtoi\nvierottaa häntä tuosta tavasta ja lupasi sentähden kerran että hän\nsaisi syödä vaikka koko topan sokeria, jos vain jaksaisi. Mutta\ntuuma ei onnistunut. Poika ei, niinkuin äiti oli toivonut, pian\nkyllästynyt, vaan jatkoi syöntiään niin urhokkaasti että äiti rupesi\npelkäämään hänen siitä sairastuvan. Hädissään hän ei keksinyt muuta\nneuvoa kuin kurkistaa ikkunasta ja sanoa erään ankaran tädin, jota\npoika kovin pelkäsi, olevan tulossa. Poika silloin hätimiten läksi\ntätiä pakoon, ja äiti yhtä nopeasti korjasi sokerit pois. Eikä\nyritystä uudistettu, ja Runebergilla oli koko elämänsä läpi sama\nmieltymys sokeriin.\n\nParemmin onnistui isä samantapaisessa yrityksessä. Palattuaan\npitkältä matkaltaan hän huomasi hämmästykseksensä että kolmivuotias\npoikanulikka -- poltti tupakkaa. Joku oli antanut hänelle pienen\npiipun, ja uljaasti hän sitä käyttikin.\n\n-- Vai niin, sanoi silloin isä, sinusta näyttää tulleen aika mies,\nkoska jo tupakkaakin poltat. Mutta aika miehelle ei sovi niin pieni\npiippu, tästä saat minulta muhkeamman.\n\nJa niin hän pani isoimpaan piippuunsa ja antoi pojan tupakoida --\nmillä seurauksella on helppo arvata. Ja siitä hetkestä asti poika ei\nkoskaan enää tupakoinut.\n\nHuomaamme näistä kahdesta samanlaisesta tapauksesta kuinka sekä isä\nettä äiti noudatti uudenaikaista menettelyä kasvatuksessa. Pojan\npiti omasta kokemuksestaan, eikä vain vanhempain jyrkästä kiellosta,\noppia ymmärtämään minkätähden hänen oli välttäminen sitä tahi tätä.\nVanhempien tuli siis esiintyä lapsen hyväntahtoisina ohjaajina,\neikä sen ankarina hallitsijoina. Kummako siis että poika hellällä\nrakkaudella liittyi vanhempiinsa, varsinkin äitiin.\n\nMutta samalla osottaa tupakoimisjuttu että isän luonteessa oli\nkoko joukko veitikkamaisuutta. Ja kun myöhemmin huomataan aivan\nsama piirre pojassa, niin voimme päättää että hän oli perinyt sen\nisältään; ja todennäköistä on myöskin että tämä luonteenominaisuus\noli jo kodissa kehittynyt isän esimerkin johdosta, sekä että isä oli\nmonasti nauranut hyväsestään, kun poikakin rupesi keksimään pieniä\nkepposiaan isän malliin.\n\nÄidiltään taas poika näyttää perineen toisen luonteenpiirteen:\nhyväntahtoisuuden. Äiti oli tunnettu ilomieliseksi naiseksi, ja\najattelematta omaa etuaan, säästämättä vaivojansa, oli hän aina altis\nauttamaan puutteenalaisia missä vain voi. Mutta juuri sama mieliala\nilmenee jo varhain pojassa, vaikka se hänessä samalla esiintyy lujana\noikeudentuntona.\n\nKerran esimerkiksi hän pienenä poikana näki kuinka äiti ostaessaan\npuolukoita mittasi niitä kukkuramitalla. Tämä oli pojan mielestä\nvääryyttä köyhää myyjää kohtaan, hän pani pontevan protestinsa sitä\nvastaan eikä hellittänyt ennenkuin äiti noudatti hänen tahtoaan. Että\näiti tämän teki, kuvaa sekin hänen ja pojan väliä.\n\nTämä varhain ilmenevä ihmisystävällisyys sopi varsin hyvin yhteen\nveitikkamaisuuden kanssa, mutta se vaikutti että pojan keksimät\nkepposet eivät koskaan olleet ilkeitä, vaan aina saivat alkunsa\nsuopeasta mielialasta. Ja samallaisena ystävällisten kujeitten\nharrastajana esiintyy Runeberg sitten läpi elämänsä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nMutta nyt mainittujen luonteenominaisuuksien kehittämiseen ei\nvaikuttanut yksistään koti, vaan se yhteiskuntakin, jossa runoilijan\nlapsuudenpäivät kuluivat.\n\nRuneberg on itse erittäin havainnollisesti kuvaillut\nsyntymäkaupunkinsa oloja, kertoessaan millaiseksi elämä syksyn tullen\nmuodostuu pienessä rantakaupungissa (Odottava, 1: 431-432).\n\n\"Silloin nähdään pyöreän raatimiehen, jolla on puoli tusinaa laivoja\nmerillä purjehtimassa, ja joka yritteliäissä aivoissaan hautoo tuumia\nyhtä monen uuden rakentamisesta, juhlallisesti pistävän päänsä\nulos kaupungin pääkadun varrella olevan rihkamapuotinsa ovesta\ntarkastaakseen naapurin tuuliviiriä ja milloin kiroavan itsepintaista\npohjatuulta, milloin riemuitsevan suotuisasta lounaasta, milloin\nheittävän ilon tai suuttumuksen sanoja ohikulkevalle ystävälleen.\nSilloin voi myöskin tapahtua, että merimiehen vaimoparka\npyhävaatteisiinsa puettuna tulee silmät täynnä kyyneleitä rikkaan\npatruunansa luota ja valittaa, ett'ei vielä ole tullut mitään tietoja\nsiitä laivasta, jolla hänen miehensä purjehtii, tai rientää hän\nkirkkain silmin ja kevein askelin kotiinsa kertomaan uteliaille\nlapsilleen, että jo on tullut kirje Helsingöristä, ja että isä kohta\ntulee kotiin tuoden tullessaan Englannin nukkeja ja rusinoita.\nMiehillä on laivoja, tavaroita ja ystäviä merellä, naisilla miehensä,\nsukulaisensa ja poikansa. Rakkaudella, ystävyydellä, voitonhimolla on\naina jotain ajateltavaa, pelättävää tai toivottavaa; ja kun niissä\nomituisissa patriarkaalisissa oloissa, jotka ihmisten kesken vielä\novat vallalla pikkukaupungeissamme, ei kukaan voi pitää asioitaan\nkokonaan erillään toisten asioista, vielä vähemmin pysyä niistä\ntietämätönnä tai välinpitämätönnä, niin voi helposti ymmärtää, että\nyhteisiä tuumia yhtä mittaa tuumitaan, että osanoton, surun ja ilon\ntunteita vähä väliä vaihdetaan, että lyhyesti sanoen näissä pienissä\nyhteiskunnissa alinomaa ilmaantuu aihetta juttuihin, nauruihin ja\nitkuihin tänä vuodenaikana, jolloin muilla seuduin ja suuremmissa\nkaupungeissa ihmiset sulkeutuvat omain seinäinsä sisälle ja\nvetäytyvät omaan kuoreensa.\"\n\nSilminnähtävää on että luonteella, jolla on synnynnäinen taipumus\nihmisystävällisyyteen, tämmöisissä oloissa on hyvä tilaisuus kehittää\ntätä ominaisuuttaan, ja jos tämä luonne samassa on hilpeämielinen,\nniin kasvaa ikäänkuin itsestään myöskin tunne toisten ihmisten\nystävällisyydestä. Veljellisyyden, yhteenkuuluvaisuuden tunteen\ntaimelle on näissä oloissa mitä suotuisin maaperä, ja koko Runebergin\nelämä ja runoilijatoimi osottaakin kuinka tämä taimi on hänessä\nversonut ja tullut reheväksi puuksi.\n\nMutta näitten pikkukaupungin olojen lävitse ja takana huomaamme\nhelposti yleisempiä syitä siihen että olot ja mielipiteet ovat juuri\ntämmöisiksi muodostuneet. Koko yhteiskunnan olemassaolo perustuu,\nniinkuin Runeberg huomauttaakin, yhteen elinkeinoon, merenkulkuun.\nIhmisillä on siis yhteiset pyrinnöt, ja nämä pyrinnöt vaativat\nahkerata, usein kovaa työtä. Säätyerotusta ei näin ollen voi\nesiintyä juuri ensinkään: ainoa mahdollinen erotus on rikkaampien\nja köyhempien välillä; mutta kun rikkaammat välttämättä tarvitsevat\nköyhempien työtä, niin tasa-arvoisuuden tunne helposti säilyy\nvalppaana ja voimakkaana -- ainakin enemmistössä, köyhemmissä. --\nOllaanhan sitäpaitsi Pohjanmaalla, jonka väestö on läpi vuosisatojen\nollut tunnettu kansanvaltaisista mielipiteistään, ja jossa aateli on\nyhtä vähän viihtynyt kuin kravut. Mutta eletään lisäksi maassa\njonka valtiomuoto on ammoisista ajoista saakka tunnustanut\npersonallisen vapauden periaatteita, ja jossa eivät mitkään ulkonaiset\nsäätyaitaukset ole estäneet kyvykästä kansanlasta kohoamasta melkein\nmihin yhteiskunnalliseen asemaan hyvänsä.\n\nNiin voimme sanoa että poika, kehittyessään luonteensa mukaisesti\nja sopusoinnussa ympäröivien olojen kanssa, samalla kasvatettiin\nedustamaan kansansa korkeimpia yhteiskunnallisia periaatteita. Ja\nkun keskinäinen rakkaus, sopu ja auttavaisuus myöskin ovat tämän\nkansan tunnustaman uskonnon päävaatimuksia, niin tässäkin kohden\nkehitys mainittuun suuntaan samassa oli kasvatusta kansan pyhimpien\nyleisinhimillisten periaatteiden edustamiseen.\n\nMutta kaikki nämä taipumukset eivät pojassa kehity järkiperäisen\nmietiskelyn kautta, vaan reippaassa, luontevassa elämässä\nvertaistensa kanssa. Oltuaan, niinkuin äsken kerrottiin, ensimäisinä\nelinvuosinaan heikko ja kivulloinen, hän pian vahvistui ja varttui,\nja hän saattoi siis innokkaasti olla mukana kaupungin lapsilauman\nleikeissä ja huvituksissa. Mieluisimpia niistä olivat ne, joihin\nmeri kesänaikana kutsuu nuorisoa: soutaminen, purjehtiminen,\nkalastus, vesilintujen ampuminen. Talvella taas tietysti mäenlasku,\nluistelu, hiihtäminen; sopivissa tilaisuuksissa pallonlyönti ja muut\njuoksuleikit; luultavasti oltiin myöskin sotasilla, riehuihan sota\nkun Runeberg oli neljän vuoden vanha ja hän muisti elävästi nähneensä\nDöbelnin rintamansa edessä valmiina peräytymismatkaan kaupungista.\nTaivihuveihin kuului myöskin joulutähden näytteleminen siihen\nliittyvine lauluineen, josta, Runebergin oman kertomuksen mukaan,\nkertyi hänelle rahoja runsaasti.\n\nAivan varmana voimme pitää että nämä leikit ja huvitukset, samalla\nkun ne karaisivat ruumista, myöskin monella tapaa vaikuttivat\nkehittävästi luonteeseen. Toiselta puolen yhdessäolo muitten\nlasten kanssa kasvatti yhteis- ja oikeudentuntoa, toiselta puolen\noleskeleminen luonnon helmassa avasi tulevan runoilijan silmät\nnäkemään sen ihanuutta.\n\nTottuneena tämmöiseen elämään poika ei alussa juuri ollut mielissään\nkun hänet vietiin pikkulastenkouluun, jossa hänen tuli oppia lukemaan\nja tuntemaan mitä silloin katsottiin tärkeimmäksi pikkulastenkin\ntuntea: uskonnon tietoperäiset alkuperusteet. Koulua pidettiin\nahtaassa ullakkokamarissa, jossa hallitsi ja vallitsi ankarannäköinen\nvanha mummo \"Westmannin muori\". Nurkasta, missä muori istui, hän\npelotti lapsia, kun eivät läksyjänsä osanneet, kopauttamalla pitkää\nvapaa seinään heidän päittensä kohdalla, mutta itse lapsiin hän ei\nkoskenut. Tämmöisiin oloihin siirrettynä Janne-poika -- tällä nimellä\nhäntä lapsuudessaan nimitettiin -- ikävystyi aikojansa, ouoksui\nelämätänsä ja -- lähti pois koulusta. Mutta ei auttanut, täytyi\npalata ja perehtyä uusiin oloihin. Pian hän rupesi edistymäänkin ja\ntottui säntilliseen huolenpitoon läksyistänsä. Kahdeksanvuotiaana\nhän siten oli tutustunut sekä aapiskirjaan että raamatun historiaan,\nmutta etenkin katkismukseen, jonka hän osasi ulkoa kannesta kanteen\nraamatunlauseineen ja virsineen. Mitä hän kaikesta tästä todella\nkäsitti, siitä ei välitetty.\n\nKoulunkäynti ei kuitenkaan ollut lapsuudeniloa hävittänyt, sillä\nkirjailija Saara Wacklin kuvailee häntä kahdeksanvuotiaana\nseuraavasti:\n\n\"Rohkeutta ja hillitsemätöntä vilkkautta loisti hänen suurista\nsinisilmistään, ja ne välkkyivät lapsellisen veitikkamaisesti, kun\nhänen pienet kepposensa ja aikeensa onnistuivat. Terveyden ruusut\nhymyilivät avonaisilla kasvoilla, joita kähärä tukka ympäröitsi,\n\n    \"kahvinruskea, kun vaan\n    oon kermaa hiukan siihen pannut.\n\n\"Sanalla sanoen hän oli mitä kauneimpia, reippaimpia ja vallattomimpia\npoikia ja kaikkein suosikki.\"\n\nSyystä siis Runeberg myöhemmin ylisti sitä ikää, jolloin \"ajan\nhelmasta kukkina lapsutpäivänsä poimii\".\n\n\n\n\n3.\n\n\nMutta koitti aika jolloin poika oppi tuntemaan myöskin sitä mikä\nerottaa ihmisiä toisistaan.\n\nHänellä oli setä tullinhoitajana Oulussa. Tämä oli mieltynyt\nvilkkaaseen veljenpoikaansa ja tarjoutui, lapseton kuin oli, pitämään\nhuolta pojan kouluttamisesta. Vanhemmat suostuivatkin mielihyvällä\nsiihen, koska pojan joka tapauksessa täytyi lähteä toiseen\nkaupunkiin, jos mieli jatkaa koulunkäyntiään, sillä Pietarsaaressa\nei ollut mitään korkeampaa koulua. Sitäpaitsi oli perhe lisääntynyt,\nJannelle oli syntynyt kolme sisarusta; mutta varoja oli vähänlaisesti.\n\nNäin poika syksyllä vuonna 1812 tuli Ouluun ja pääsi sikäläisen\ntriviaalikoulun toiselle luokalle.\n\nMutta samalla hän oli myös siirtynyt aivan toisellaisiin oloihin.\nHänen setänsä oli joulunaattona 1809 mennyt toisen kerran naimisiin,\nja hänen rouvansa oli Oulun maaherran Carl Henrik Ehrenstolpen tytär.\nTämä maaherra, ensimäinen uuden hallituksen Ouluun määräämä, oli\nkovin ylpeä asemastaan; juttu kertoo hänestä että kun hän käveli\nOulun kaduilla, niin piti kaikkien vastaantulijoiden paljastaa\npäänsä, ja sitä varten kävi maaherran edellä lakeija, joka muistutti\nkansaa tästä velvollisuudesta, ja sillä joka ei heti totellut\noli korvapuusti tiedossa. Tähän maaherran ylpeään käytökseen\noululaiset suuttuivat, niin että kun perustettiin seurusteluklubi,\nmaaherraa ei siihen kutsuttu. Vastaukseksi Ehrenstolpe kielsi\nklubin kokoontumasta, ja siitä seurasi pitkät rettelöt, niin että\nainakin 1810 maaherran perhe ei seurustellut muitten kanssa kuin\nlääninkamreerin ja tullinhoitajan.\n\nTosin emme tiedä eikö tullinhoitaja Runeberg sentään asettunut\ntoiselle kannalle tavallisiin ihmisiin nähden. Mutta varmaa on\nettä hänen rouvansa monella tavalla osottautui kuuluvansa kaikkein\nhienoimpaan piiriin ja että hän antoi Jannenkin sitä kokea. Rouva,\nhänen äitinsä maaherratar ja hänen sisarensa -- niitä oli kolme --\nkoettivat kaikki parastansa täyttääkseen niitä hirveitä aukkoja,\njotka he pian huomasivat Jannen sivistyksessä. Hän ei edes osannut\nkumartaa hienon maailman vaatimusten mukaisesti, ja sentähden hänet\nlähetettiin tanssikouluun. Mutta käytyänsä sitä kuusi viikkoa hän\nkumarsi vielä hullummin ja sai lopettaa koulunsa. Samaten hänen\nnimensä Janne oli hienoista naisista liian jokapäinen, ja hänestä\ntuli siis nyt Ludvig, minkä nimen hän sittemmin sai pitää --\narvattavasti ainoa pysyvä tulos korkeasukuisten suosijattarien\nponnistuksista.\n\nOn hauska nähdä kuinka poika ikäänkuin vaistomaisesti tajusi\nettä täällä vaara uhkasi hänen omaa itseään, hänen suoraa\nteeskentelemätöntä luontoaan. Mutta vielä hauskempaa on nähdä miten\nhän ei ainoastaan \"mahdottomuudellaan\" puolustautunut, vaan teki\nhyökkäyksiäkin vihollisen leiriin. Jos hän oli liian \"sivistymätön\"\nkelvatakseen jalosukuisille tädeille, niin tädit sitävastoin olivat\nhänestä liiaksi hienostuneita. Hän huomasi esimerkiksi että he\nolivat hyvin herkkiä menemään tainnoksiin vähimmästäkin syystä --\ntämä todisti siihen aikaan muka että nainen oli tuntehikas. No hyvä,\nLudvig kiipesi tuolille tahi pöydälle ja oli romahtavinaan sieltä\nsuinpäin lattialle. Aivan oikein: tädit pyörtyivät toinen toisensa\njälkeen, kuitenkin vaarinottaen että oli pehmeä tuoli, jonka syliin\nkukin saattoi vaipua, ja että oli saapuvilla joku joka hajuvedellä\nvähitellen herättäisi heidät. Tämäpä vasta oli pojasta hauskaa\nkatsella!\n\nMutta kumma kyllä: samaan aikaan kun sukulaiset pitivät häntä\naliluokkaan kuuluvana, katsottiin häntä toisella taholla ylhäisön\njäseneksi. Itse hän mielellään myöhemmin kertoi kuinka hän kerran\nOulussa oli kunnostanut itseään, jouduttuaan pahaan pulaan. Eräänä\npäivänä -- hän oli silloin yhdeksän vuoden vanha -- käveli hän pitkin\nOulujoen rantaa, missä toisella puolella oli korkea aitaus. Hän\nkohtasi silloin katupojan, joka oli häntä paljoa vanhempi ja joka\nnuorasta talutti vihaista koiraa \"koko kaupungin suurinta\", jopa se\noli \"suttakin pahempi\". Sivuutettuaan Runebergin ja ehdittyään \nkappaleen matkaa etemmäksi poika irrotti koiran ja usutti sen\nherraspojan kimppuun. Mitä tehdä, kun pakeneminen oli mahdoton joen\nja aitauksen takia? Ei muuta neuvoa kuin katsoa vaaraa silmiin. Siis\nRuneberg sieppasi tienpuolesta nyrkinkokoisen kiven, ja kun hirviö\ntuli aivan lähelle häntä, sai se kiven semmoisella vauhdilla otsaansa,\nettä pyöri pökerryksissä muutamia kertoja ympäri ja sitten nolona\npalasi taluttajansa luo. Sanaa ei kummaltakaan puolelta lausuttu,\nmutta kuohuipa Ludvigin viha tuota roikaletta vastaan, joka käyttäytyi\nniin kurjasti pienempäänsä kohtaan. Ja vielä vanhoilla päivillään\nRuneberg tätä kertoessaan harmistui pojan käytöksestä. Sitävastoin\nvoimme olla varmat siitä ettei poikakaan, yhtä vähän kuin vanhus,\nkatsonut tätä tapahtumaa minkään säätyluokkien ristiriitaisuuden\nmerkiksi.\n\nSielunsa pohjasta Runeberg siis varmaan yhä edelleen oli vähäväkisten\npuolella sortajia vastaan, kuuluivatpa sortajat sitten mihinkä\nluokkaan hyvänsä. Mutta kuka tietää eikö hänen nuori sielunsa\nolisi voinut taipua toiseen katsantotapaan, jos hän olisi jäänyt\nkauemmaksi aikaa ylimyksellisten vaikutteiden alaiseksi. Vastaiselle\nkansanmieliselle runoilijalle siis varmaan oli eduksi se, mikä\nsilloin pikemmin näytti suurelta onnettomuudelta: setä, jonka\n\"silmäteränä\" hän oli ollut, kuoli 2 päivänä huhtikuuta 1815, ja\npoika palasi kohta sen jälkeen kotiin. Ja epäiltävältä näytti saisiko\nhän ensinkään jatkaa koulunkäyntiään; olihan hänen Oulussa ollessaan\nperhe lisääntynyt vielä yhdellä lapsella.\n\nAluksi Ludvig siis jäi kuin jäikin kotiin, vaan alkupuolella vuotta\n1815 hänet kumminkin saatiin Vaasan triviaalikouluun; mutta hän ei\npäässytkään korkeammalle luokalle kuin toiselle, samalle jolla hän\nOulussa oli ollut. Siihen aikaan oltiin aina kaksi vuotta samalla\nluokalla, ja poika olisikin päässyt kolmannelle, jos hän olisi\nOulussa suorittanut toisen luokan koko kurssin. Ihmetellä täytyykin\nettä hän lähetettiin kotiin kohta sedän kuoleman jälkeen, vaikka\ntämä tapahtui vasta huhtikuussa. Oli miten oli, Vaasan koulua hän\ntäten tuli käymään kahdeksatta vuotta. Ja tämä aika oli hänen\nkehitykselleen hyvinkin tärkeä.\n\nMuutamat opettajat olivat sangen ankaria, jopa julmiakin;\npienimmästäkin väärästä vastauksesta saatiin kämmenille. Mutta\nsemmoisessa oppilaassa kuin Runebergissa, joka jo aikaisemmin\noli tottunut kouluvelvollisuuksiensa tarkkaan täyttämiseen,\ntämmöinen ankaruus vaikutti vain että tarkkuus yhä enemmän juurtui.\nRuneberg kirjottaa itse neljäkymmentä vuotta myöhemmin, ollessaan\nvirsikomitean jäsenenä, että jos hän ulkonaisessa täsmällisyydessä\nvoittaa komitean muut jäsenet, niin on hänen siitä kiittäminen\nerästä entistä opettajaansa (toisella luokalla) \"nykyistä provasti\nSadelinia, joka sen ajan tapojen mukaisesti sydämen innosta patukalla\nopetti minua olemaan virka-asioissa minuuttia laiminlyömättä.\nKauhu on jäänyt minuun, vaikk'en juuri tarvitse pelätä samanlaisia\nkouraantuntuvia nuhteita nyt, kun ensi maaliskuussa tapaan hänet\nTurussa... Varmaa on, että jos minulla ei ole silloin työni\nvalmiina, hän ainakin sydämessään ajattelee niitä sanoja, jotka\nhän ennen muinoin sadat kerrat ääneen minulle lausui: mitä sinulla\nnyt taas on ollut tehtävää, poika, kun olet täällä hutiloimassa?\nSanat itsessään eivät olleet niin vaaralliset, mutta sitä enemmän\nniiden tahti, sillä se merkittiin aina pontevalla täsmällisyydellä\nkämmenparkaani.\"\n\nJos opettajia kohtaan täytyi alistua ja olla ahkera, niin ei\ntoverienkaan parissa toimeentuleminen alussa näyttänyt helpolta.\nVanhemmat niistä ja varsinkin ylimmän luokan oppilaat, \"rehtoristit\",\nharjottivat pienempiä kohtaan paljon mielivaltaisuutta ja sortoa,\nn.s. pennalismia. Mutta tässä kohden Runeberg ei tahtonut alistua,\nsillä tuo sorto loukkasi syvästi hänen tasa-arvoisuuden tuntoaan.\nOlihan hän vapaa pohjalainen niinkuin kuka muu tahansa! Kun siis\nkerran eräs pitkä rehtoristi aikoi kurittaa häntä jostakin muka\nlaiminlyödystä velvollisuudesta yläluokkalaisia kohtaan, niin\nRuneberg hädässään otti koulun ovenavaimen, joka oli suuri kuin\nkirkonavain, ja linkosi sen tuon pitkän hyökkääjän otsaan, sillä\nseurauksella että tämä pyörtyi. Siis, niinkuin näemme, jotakin\nsamantapaista kuin se, mitä hän jo Oulussa oli tehnyt. Vieläpä hän\nuhkasi iskeä puukollaan sitä joka ei jättäisi häntä rauhaan.\n\nSamallaista mielenpikaisuutta Runeberg myöhemminkin useat kerrat\nosotti. Se näyttää ensi katsannolta kummalliselta, kun perussävy\nhänen luonteessaan kumminkin oli tyyni hyväntahtoisuus toisia\nkohtaan. Mutta jos ottaa huomioon että tuohon pikaisuuteen yhtyy\npikaneuvoisuuskin, niin olisi taipuvainen otaksumaan että tämä\nominaisuus on perinnäistä. Olihan hänen isänsä merimies, ja\nmerielämä vaatii tyyntä kestävyyttä, mutta myöskin välistä pikaista\ntointa. Ja Runeberg onkin kertomuksessa Salakuljettaja suurella\nmyötätuntoisuudella kuvaillut vanhan merikarhun pikaneuvoisuutta.\n\nMutta kaikissa niissä tilaisuuksissa, joissa Runebergin kerrotaan\npikaisesti suuttuneen, huomaamme että suuttumuksen syynä on joku\nhänen mielestään kehno teko ja varsinkin väkevämmän osottama\nvääryys tahi sorto heikompaansa kohtaan. Niin oli laita äsken\nkerrotussa tapauksessakin, ja samaten tiedetään että Runebergin\nmieli joutui kuohuksiin kun hän vain kuuli jonkun opettajan liian\nkovasti rankaisevan pientä oppilasta -- ja sitä hänen täytyi joka\npäivä kuulla, sillä koulun kaikki luokat lukivat samassa isossa\nsalissa, niinkuin kuvataan Tulipalossakin. -- Samoin Runeberg,\nehdittyänsä itse ylimmille luokille, koetti yksissä neuvoin muutamien\nsamanmielisten toverien kanssa lieventää pennalismia.\n\nTätä asiaa hän sitä paremmin saattoi harrastaa, kun hänellä oli\ntavallansa johtava asema. Ahkeruudellaan ja tarkkuudellaan hän jo\ntoisella luokalla pääsi ensimäiseksi, \"primukseksi\", ja sama asema\noli hänellä muillakin luokilla ollessaan. Hän siis kauan aikaa oli\nluokkansa, ja ylimmällä luokalla ollessaan koko koulun edustajana\nniissä tapauksissa, jolloin toverikunnan ja opettajien mielipiteet\njoutuivat vastakkain, mikä siihen aikaan varmaan usein tapahtui. Ja\nluultavaa on että hänen silloin useammankin kerran täytyi panna oma\npersonansa alttiiksi, niinkuin kenraali Tulipalossa tekee, vaikka\ntoivottavasti paremmalla menestyksellä. Sillä ainakin ylimmällä\nluokalla hän oli päässyt rehtorin erityiseen suosioon, vaikka hän\nuskalsi tehdä kaikenlaisia kepposia itse herra rehtorillekin; niin\nhän esim. kesytti hiiren ja antoi sen juoksennella opettajan eteen\nj.m.s. Mutta rehtorilla olikin paljoa leppeämpi luonne kuin muilla\nopettajilla.\n\nMiten Runeberg taas tiesi pitää toverikunnan puolta opettajia\nvastaan, kun nämä poikkesivat siitä mikä hänestä oli oikein, se näkyy\nseuraavasta tapahtumasta.\n\nKun Runeberg oli koko koulun primuksena, niin neljännen luokan\nopettaja, konrehtori, kerran kahden kesken kehotti häntä pitämään\nsilmällä toverien käytöstä sekä koulussa että muualla, ja jos jotakin\nmerkillisempää tapahtuisi, niin pitäisi hänen siitä antaa tieto\nkonrehtorille. Pojalla oli heti vastaus valmiina:\n\n-- Voidakseni noudattaa herra konrehtorin kehotusta täytyy minun\nensin antaa tovereilleni siitä tieto.\n\n-- Saat mennä, vastasi konrehtori, eikä tuosta vakoilemisesta\ntietysti tullut mitään.\n\nMutta vaikka Runebergilla täten oli edustava asema, niin ei siitä\nsyntynyt mitään paremmuuden tunnetta muita tovereita kohtaan. Sillä\nhän oli koko ajan vaarassa menettää tämän asemansa, kun hänen\nvierustoverinsa Ahlstubbe oli teräväpäinen ja oppi läksynsä paljoa\nhelpommin kuin hän. Mutta Runeberg päätti itsekseen ettei hän\npääsisi astumaan tuota yhtä askelta hänen ohitsensa, ja sitkeällä\nahkeruudellaan hän puolusti asemaansa. Eikä Runebergillä muutenkaan\nollut epäämätöntä päällikkyyttä toverikunnassa. Kerrotaan että\nmielipiteet nuorison keskuudessa olivat jakaantuneet kahtia: siinä\noli vanhoillisia ja vapaamielisiä -- mihin kysymyksiin nähden, sitä\nei tiedetä. Jälkimmäisen ryhmän luonnollinen johtaja Runeberg kyllä\noli, mutta vastustustakin hän sentään sai kokea.\n\nNäemme siis kuinka Runeberg nuoruudessaan yhä selvemmin kehittyi\nedustamaan sitä pientä yhteiskuntaa, jossa hän eli, sen siveellisiä\nkäsitteitä, ja ennen kaikkea sen yhteis- ja yhdenvertaisuuden tuntoa. \nMutta tämä edustaminen tapahtui siten ettei hän tuntuvasti\neronnut vertaisistansa eikä kohonnut heidän yläpuolelleen. Ja\nedustaessaan tätä pientä yhteiskuntaa hän samalla edusti ja puolusti\nyleisinhimillisiä pyrintöjä, etenkin heikon oikeuksia väkevämpäänsä\nkohtaan.\n\nMutta tätä tehdessään hän samalla kehittää yksilöllistä luonnettaan,\nhänellä on omat selvästi esiintyvät luonteenpiirteensä, hän on\nRuneberg, eikä mikä koulupoika hyvänsä.\n\n\n\n\n4.\n\n\nSamallaiseen tulokseen johti häntä elämä koulun ulkopuolella.\n\nTavoiltaan hän ei millään muotoa eroa kumppaneistaan. Hän asuu\nyhdessä muutamien muitten koululaisten kanssa, eläen suureksi osaksi\nniistä ruokavaroista, joita kukin oli kodistansa tuonut mukanaan:\npalvattua lihaa, perunoita ja suolakalaa. Herkkuna pidetään sitä\nohraryynipuuroa, jota heidän talouttaan hoitava eukko, \"Dahlströmin\nmusteri\" kaksi kertaa viikossa pojille keittää, ja välitunneilla\nRuneberg, kun asutaan likellä koulua, pistäytyy kotiin ja pyytää\nmusteria kellarista noutamaan panemaansa oivallista kaljaa. Kun\nsitten musteri palaa kellarista, täysi kaljakauha kädessä, niin poika\nottaa pientä solakkaa eukkoa vyötäisistä ja lykkää hänet koulun\nportaille asti, jossa kauha sitten riemuiten tyhjennetään. Ja silloin\npoika ehkä vielä kerran, niinkuin usein ennen, saa kuulla eukon\nmielilauseen hänestä: \"onpa hänellä kyllä älyä, mutta hän ei tahdo\nsitä käyttää\".\n\nMuitakin kujeita eukkoa kohtaan syntyy ehtimiseen poikien\nkekseliäissä aivoissa; mutta rakas oli musteri sentään kaikille. Ja\nkun pojat lähtivät Vaasasta pois, niin annettiin hänelle muistoksi\nja kiitollisuuden osotteeksi kultasormus. Mutta oliko se oikeata\nkultaa? Tuskin luultavaa, kun pojat niin usein muuten olivat häntä\npetkuttaneet. Täytyi kysyä kaupungin kaikilta kultasepiltä, mutta\nkun ne todistivat että sormus todellakin oli kullasta tehty, niin\nmusterin ilo tuli sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän oli poikia\nepäillyt.\n\nMuissakin kohdin Runeberg on toveri toverien joukossa. Yleinen\nmielipide vaatii että kelpo koululaisen tulee pureskella mälliä,\nvaikka se on kuin onkin koulussa kielletty. Runeberg niinkuin muut\noppii sen, ja opetusta varten on kehittynyt varsin perusteellinen\nmenettelykin: alotetaan pitämällä veskunaa suussa, kastetaan sitten\nmälli veskunaliemeen j.n.e., kunnes vihdoin on totuttu oikeaan\nmälliin. Samaten, kun pilkkaan sylkeminen on mieliurheiluna koulussa,\nniin Runebergkin sitä oppii, vieläpä saavuttaa siinä mestaruudenkin\nja harjottaa tätä jaloa urheilua toisinaan tunneilla.\n\nMutta toiselta puolen hän koulun ulkopuolellakin on valmis\npuolustamaan heikomman oikeutta. Asuen varakkaan porvarin talossa\nhän kerran näkee talonisännän palvelijoitten pihalla lajittelevan\nperunoita, erottaen mädänneet tuoreista.\n\n-- Mihin niitä käytetään? kysyy hän, osottaen mädänneitä.\n\n-- Ne myydään köyhille, on vastaus.\n\nVai köyhille! Miksei niitä voi käyttää toisellakin tapaa? Tuleehan\nsiellä juuri talonisäntä juhlavaatteissaan mennäksensä hautajaisiin.\nSilmänräpäyksessä poika on siepannut muutamia mädänneitä perunoita\nja pommittelee niillä itse herra mestaria. Tarkka silmä, tarkka käsi\njuhlapuku on pilattu, hautajaisiin menosta ei tule mitään. Mutta\njälestäpäin poika pelästyy ja pakenee kaupungille, palataksensa vasta\npimeän tultua.\n\nSamalla tapaa hän kerran uskalsi lumipalloilla ahdistaa kaupunkiin\nsijotetun venäläisen rykmentin rumpumajuria -- muuten Runebergin\nmielestä kelpo mies, mutta liian ylpeä komeasta vartalostaan.\nHyökkäys häntä vastaan oli vähällä päättyä turmiollisesti pojalle,\nkun rumpumajuri rupesi ajamaan häntä takaa; mutta poika pääsi pakoon\nahtaasta solasta kahden rakennuksen väliin, mistä paksu vihollinen ei\nmahtunut pujahtamaan niinkuin hän.\n\nJo nuorena siis Runeberg ahdistaa ei ainoastaan itsekkäisyyttä vaan\nitserakkauttakin.\n\nVihamielisyys ihmisiä kohtaan ei kuitenkaan saanut pysyväisempää\njalansijaa hänen sielussaan. Pikemmin hän yhä edelleen nautti niitä\nvaatimattomia iloja joita elämä hänelle tarjosi.\n\nVarsinkin hän nyt niinkuin ennen viihtyi luonnossa. Lukukausinakin\nsinne pyrittiin milloin vain voitiin, ja tavallisten juoksuleikkien\nja sotaharjotusten ohessa harrastettiin ahkerasti linnunpyyntiä.\nTässäkin urheilussa Runeberg vähitellen kehittyi mestariksi. Mutta\npääasia ei hänelle ollut mitä saatiin, vaan kuinka saalis saatiin.\nKun osasi lintuun luodilla tahi hauleilla, niin koetti osata siihen\nkivenheitännällä, ja kun oli tottunut pyytämään jotakin lintulajia\npaulalla, niin koetti yllättää sitä paljaalla kädellä. Välistä kun\noli vihdoin onnistunut hyvin vaikeassa tämänlaatuisessa tehtävässä,\nhän iloisena siitä kohta antoi saadulle linnulle vapauden takaisin.\nVaan ei siinä kyllin. Usein hän otti huostaansa orvoksi jääneitä\nlinnunpoikia, hoidellen niitä mitä hellimmin; välistä hän nousi\nkeskellä yötä antaaksensa suojateilleen ruokaa. Toisiakin eläimiä hän\nkesytti ja piteli niitä aina hellästi.\n\nNäemme siis että hän osotti samaa hyväntahtoisuutta eläimiä kuin\nihmisiä kohtaan, ja turvan hankkiminen heikoille oli hänelle tässäkin\nkohden pyhänä velvollisuutena. Siten heräsi ja kehittyi hänessä\nvähitellen tunne koko luomakunnan yhteenkuuluvaisuudesta; kaikki\nluodut ansaitsevat osakseen samaa rakkautta.\n\nJa kun hän välistä seisoo tuntikausia liikkumatonna, kärsivällisesti\nodottaen sitä silmänräpäystä jolloin saattaa äkkiä heittää ansan\nlinnun kaulaan, niin ilmenee tässä vielä selvemmin se piirre jota\nolemme otaksuneet perinnäiseksi. Mutta väijyen tällä tapaa lintuja\ntai muita otuksia on hänellä samalla oivallinen tilaisuus ottaa\ntarkasti vaarin pienimmätkin vivahdukset luonnon elämässä.\n\nIhmiselämäänkin katsoen voimme huomata samallaista halua tarkkaan\ntutkimiseen. Useat hänen kujeensa tarkottavat saattaa ihmisen\nsemmoiseen tilaan, jossa hän osottaa jotakin omituista luonteen\npuolta. Seuraava juttu on siinä kohden hyvin kuvaava.\n\nKäydessään muutamien koulutoveriensa luona Runeberg usein tapasi\nerään nahkurin, nimeltään Grönstrand, joka jo oli vanhanpuoleinen,\nja joka ei koskaan väsynyt kertomasta kuinka hän ennen muinoin\nkisällivaelluksillaan oli Potsdamissa nähnyt Fredrik Suuren\nkatsastelevan neljääkymmentätuhatta miestä yhtaikaa. Sama mies\noli hyvin halukas koettelemaan voimiansa painiskelussa ja kävi\nRuneberginkin kimppuun sekä voitti hänet alussa. Mutta kun\nRuneberg oli vahvemmaksi varttunut, niin hän yhä useammin sai ukon\nkumoon. Korvataksensa tappiotaan ukko silloin aina maassa maaten\närjäsi: oletko nähnyt Fredrik Suurta, sinä tuhannen pentele? Poika\npuolestansa, kun oli saanut vastustajansa tähän, piti voittoansa\ntäydellisenä ja auttoi ukkoa pääsemään taas jaloilleen.\n\nTämä Runebergin halu tutkia ihmisten omituisuuksia oli nähtävästi\nsyynä siihen että hän kerran kun näyteltiin seuranäytelmää Vaasassa\nonnistui erittäin hyvin räätälin osassa, jonka esittämisessä hän\nherätti katsojain makeata naurua lisäämällä osaan omia keksimiään\nhullunkurisia kohtia. Tämä hänen onnistumisensa oli katsojille\nvarmaan sitä odottamattomampaa, kun hän muuten suuremmissa seuroissa\noli ujo ja vierastava. Varsinkin kaikki sievisteleminen oli hänelle\nyhä edelleen vastenmielistä, ja hän joutuikin välistä pahaan pulaan,\nkun vaadittiin \"hienoa\" esiintymistä.\n\nSeitsemäntoistavuotiaana hän oleskeli kesällä kotona, ja eräänä\npäivänä oli hän kalastusmatkalta palannut kovin nälkäisenä.\nRuokasalissa hän paraikaa valmisti itsellensä aimo voileipää, kun\ntuli sanoma että vieraita oli saapunut, vieläpä niin kaukaa kuin\nTurusta: isän serkun, kamreeri Tengströmin rouva ja hänen tyttärensä\nFredrika, joka oli oleskellut vuoden päivät Pietarsaaren tienoilla.\nNuorukainen tahtoi paeta, sillä hän oli paljain jaloin eikä hänen\nkalastuspukunsa ollut juuri hienointa laatua. Mutta päästäkseen\nvierashuoneeseen täytyi tulijoiden mennä ruokasalin kautta, eikä\nsiitä ollut pääsöä toiseen huoneeseen. Runeberg meni oven taakse\npiiloon, mutta unhotti että hänen paljaat jalkansa siten tulivat\nnäkyviin oven alta. Täytyi siis tulla sievästi tervehtimään, mutta\nluultavasti hän sitten niin pian kuin mahdollista vetäytyi pois hänen\nmielestään liian hienosta seurasta. Tuosta silloin neljäntoista\nvuotiaasta tytöstä tuli sittemmin hänen vaimonsa.\n\nMutta siihen aikaan hallitsi hänen sydämessään toinen Fredrika,\nVaasan kappalaisen ja sittemmin Kruunupyyn kirkkoherran Juveliusen\ntytär, häntä neljä kuukautta vanhempi. Hän oli solakka, pitkä ja\nsinisilmä tyttö, hyvin tuntehikas ja runollinenkin, ja hänelle omisti\nRuneberg muutamia varhaisimpia runojaan.\n\nMutta ennenkuin niistä lähemmin puhumme tulee meidän kääntää\nhuomiomme niihin vaikutteihin, joista Runebergin runollisten\ntaipumusten aikaisin kehitys on riippunut.\n\n\n\n\n5.\n\n\nOn jo mainittu että isä ja äiti molemmat harrastivat kirjallisuutta.\nIsä lauloi pojalle Franzénin lauluja, joita Runeberg siis oppi\ntuntemaan jo ennenkuin hän tiesikään Franzénin olevan niiden tekijän.\nÄiti taas oli nuorena tyttönä tutustunut runoilija Choræuseen, joka\njonkun ajan oli kotiopettajana Pietarsaaressa. Ja kun Choræusen\nkootut runoelmat ilmestyivät 1815, niin hän ahkerasti niitä luki ja\nlauloi.\n\nVaasassa Runeberg samaten kohtasi runollisia harrastuksia niissä\nperheissä missä hän enimmiten liikkui, isänsä serkun, kirkkoherra\nTengströmin ja erään kauppias Granbergin. Ja todellakin kummalliselta\nkuuluu tieto siitä että samat koulupojat, joiden mieliurheiluna\noli mällien pureskeleminen ja pilkkaan sylkeminen, säännöllisesti\nkokoontuivat laulaaksensa Bellmanin lauluja ja lukeaksensa Leopoldin,\nKellgrenin ja Lidnerin teoksia. Mutta asia on helppo selittää: olihan\nkoko aikakausi samallaista runollista harrastusta täynnä.\n\nKustaa III:nnen aika oli Ruotsin valtakunnalle ollut runouden\nkukoistusaika. Kuningas oli osottanut kirjallisuudelle mitä\nlämpimintä suosiota, ja yleisö oli laajoissa piireissä alkanut\ninnostua runouteen. \"Nerokuninkaan\" kuoltua olot tosin monessa\nkohden tulivat runoudelle paljoa epäsuotuisemmiksi, ja mainioimmat\nrunoilijat, Bellman, Kellgren, Lidner, seurasivat jo ennen pitkää\nkuningastaan hautaan. Mutta olihan jäljellä ainakin kaksi suurta\nneroa, rouva Lenngren ja Franzén, ja nämä edustivat runouden laatua,\njoka oli omiansa leviämään mitä laajimpiin piireihin. Puhdas\nsiveellinen henki vallitsi heidän runoissaan, aiheet olivat usein\notetut semmoisista elämänpiireistä, joita jokainen tunsi, esitystapa\noli luontevaa ja korutonta, mutta nerokasta ja tunteellista. Saatamme\nsanoa että tämä runous oli etupäässä keskisäädyn runoutta, ja\nChoræuskin edusti aivan samallaista suuntaa.\n\nTähän tuli lisäksi, että ajan yleinen luonne ikäänkuin ajoi ihmiset\nrunouden helmaan. Kustaa IV Adolfin hallitus oli ahdasmielinen,\nja yhä enemmän supistettiin julkisen keskustelun vapautta. Ulkona\nEuropassa oli tapahtunut Ranskan vallankumous kauhutöineen ja\nsuurine mullistuksineen. Mielet pelästyivät; ne toiveet, joilla\nmoni valistunut oli alussa tervehtinyt vallankumousta, näyttivät\npettäneen, ja tämä pettymyksen tunne vaikutti runouteenkin, varsinkin\nniin että ylistettiin hetken nautintoa, jossa voitiin unhottaa ajan\nkauhut ja ilkityöt. Niin syntyi joukko seuralauluja, joita laulettiin\nvarsinkin päivällispöydässä. Mutta samaan suuntaan vaikuttivat\nnekin runoelmat, joissa rauhallista, sopusointuista kotielämää\nylistettiin. Ja tämän lajisia runoelmia sepitettiin ja sävellettiin\nhyvin ahkerasti: ilmestyipä muun muassa laajoja mutta helppohintaisia\nkokoelmia sävellettyjä lauluja, jotka täten musiikin siivillä\nlevisivät ympäri valtakuntaa.\n\nNämä runolliset harrastukset pysyivät elinvoimaisina vielä senjälkeen\nkun Suomi oli eronnut Ruotsista. Ajan tapahtumat olivat usein niin\nodottamattomia, ettei alussa edes voitu varmuudella tietää, tuliko\nero olemaan pysyväinen. Ensimäisenä vuosikymmenenä eron jälkeen\noli sentähden henkinen elämä maassamme ikäänkuin horroksissa; ei\nilmestynyt yhtään kirjaa joka olisi näyttänyt yleisiä harrastuksia\nolevan olemassa, ja maan ainoa sanomalehti oli virallinen.\n\nNapoleonin kukistumisen jälkeen taas vallitsi koko Europassa ankara\ntaantumus; valtiaat käsittelivät kansojansa kuin holhonalaisia\nlapsia -- kuinka olisi sitten Suomessa voinut syntyä vilkkaampaa\nyhteiskunnallista harrastusta?\n\nNiin jäi kuin jäikin runouden ala ainoaksi, jolla aatteelliset\npyrinnöt saattoivat pysyä vireillä. Mutta merkillistä kyllä tälläkin\nalalla elettiin yhä edelleen vanhoilla säästöillä. Franzén julkaisi\n1810 runokokoelman, ennenkuin hän muutti Ruotsiin, ja näyttää\nsiltä kuin olisivat useimmat pitäneet tätä kokoelmaa runouden alan\nrajapyykkinä. Ruotsissa alkoi kyllä 1809 vuoden jälkeen versoa\nuusi runous, joka monessa kohden suuresti erosi vanhasta, mutta\nsiitä näyttää Suomen ruotsia puhuva sivistynyt sääty hyvin vähän\nvälittäneen. Runeberg kertoo itse että hän vasta yliopistoon\ntultuaan oppi tuntemaan tätä uutta suuntaa, eikä ole olemassa mitään\nmerkkiä siitä että hänen muistinsa olisi tässä kohden pettänyt.\nPäinvastoin: vielä samana vuonna jolloin hän tuli ylioppilaaksi,\n1822, hän itse sepitti runon Kaitselmuksesta, joka runo käy aivan\nsiihen vanhaan suuntaan, jota uudistajat Ruotsissa olivat jo enemmän\nkuin vuosikymmenen aikaa tarmonsa takaa alentaneet ja pilkanneet.\nRunomittakin on aleksandriinisäe, josta Runeberg itse kymmenen vuotta\nmyöhemmin lausui ehdottomasti hylkäävän tuomion.\n\nKun siis on selvää että Runeberg on käynyt tuon vanhan suunnan\nkoulua, niin kysykäämme mitä hän on saattanut siitä oppia.\n\nEnsiksi, mitä muotoon tuli, tarkkuutta ja selvyyttä lausumistavassa.\nRuneberg itse kehuu myöhemmin kirjotuksessa rouva Lenngrenista\nvanhaa suuntaa juuri tästä ja huomauttaa kuinka tämän suunnan ja\nvanhan klassillisen ajan hengen välillä on tässä kohden olemassa\nsuuri yhtäläisyys. Ja varmana voimme pitää että hänen isänsä asettui\njuuri tälle kannalle, kun hän, niinkuin kerrotaan, tarkasti pojan\nensimäisiä runokokeita ja muistutti niissä esiintyvistä virheistä.\n\nMutta vielä tärkeämpää oli että Runeberg noissa vanhan suunnan\nteoksissa kohtasi aaterakenteen, joka soveltui hyvin yhteen hänen\nomien taipumustensa kanssa.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan runoilijat ja aatteenmiehet yleensä\njakaantuivat kahteen suureen ryhmään, joilla kuitenkin oli paljon\nyhteistä keskenänsä. Toinen ryhmä oli niin sanotun valistusfilosofian\nmiehet. Nämä harrastivat etupäässä järkiperäistä mietiskelyä:\n\"terveen järjen\" kannalta he arvostelivat ympäröiviä oloja ja\nedellisiltä sukupolvilta saatuja periaatteita, ja sitä mitä terve\njärki ei hyväksynyt, katsoivat he ennakkoluulojen tahi ilkeyden\nja vallanhimon synnyttämäksi epäkohdaksi. Ranskalainen kirjottaja\nVoltaire oli tämän aatesuunnan lipunkantaja, ja hänen oppilaitaan ja\nhartaita ihailijoitaan olivat Ruotsissa Kellgren ja Leopold.\n\nToisen ryhmän profeetta oli taas ranskalainen Rousseau, joka\netupäässä ylisti tunnetta ja luontoa. Mitä likempänä luontoa ihminen\noli, sitä paremmaksi häntä katsottiin; sivistys taas oli monessa\nkohden vienyt ihmisiä harhaan. Tätä suuntaa edustaa Ruotsissa muitten\nmuassa Lidner.\n\nMutta vaikka lähtökohdat olivat erilaisia, niin tultiin muutamissa\nkohden samallaisiin tuloksiin. Järki kiinnittää yleensä huomionsa\nesineitten yhtäläisyyksiin; kun ajattelemme, niin muodostamme\nkäsitteitä, ja käsitteen muodostamisessa jätetään lukuunottamatta\njoukko eroavaisuuksia esineitten välillä. Jos nyt järki siis esim.\nkäyttää käsitettä _ihminen_, niin tämä merkitsee ettei oteta lukuun\neri ihmisten eroavaisuuksia säätyyn, kansallisuuteen, uskontoon\ny.m.s. katsoen. Täten on selitettävissä, että valistusfilosofia yhä\nenemmän ja enemmän rupesi halveksimaan semmoisia eroavaisuuksia, piti\nniitä vain haitallisina terveen järjen valtaan pääsemiselle.\n\nMutta luontoa ihaellen voidaan helposti tulla aivan samaan\npäätökseen. Nuo eroavaisuudet ovat sivistyksen synnyttämiä, luontoa\nlähemmin elävillä niitä ei ole. Tältäkin kannalta siis voitiin vetää\nse johtopäätös, ettei semmoisia eroavaisuuksia pitäisi oleman. Ja\ntunne julisti yhteydessä tämän käsityksen kanssa kaikki ihmiset\nveljiksi, samoinkuin järki katsoi kaikki tasa-arvoisiksi. Molemmista\nlähtökohdista oli siis luonnollista vaatia kaikille ihmisille\nvapautta.\n\nTäten oli näitten mahtavien aatevirtausten tuloksena suuren\nvallankumouksen ohjelma: vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys.\n\n\n\n\n6.\n\n\nSiitä mitä ennen on sanottu Runebergin luonteenlaadusta ja\nkokemuksista johtuu luonnollisesti että hän oli valmis kannattamaan\ntätä ohjelmaa, milloin se kohtasi häntä runoudessa. Mutta yhtä\nluonnollista on, ettei tämä ohjelma hänelle esiintynyt valtiollisena\nvaatimuksena, ensiksi koska silloin ei ollut valtiollisia\nharrastuksia Suomessa, toiseksi koska ne yhteiskunnalliset olot,\njoissa hän eli, eivät aiheuttaneet mitään vapauden vaatimuksia;\nolihan Franzénkin 1795 Parisissa ollessaan laulanut, että\nranskalaisten etsimä vapaus oli Pohjoismaiden asukkaille vanha\ntuttu: hän tarkotti tietysti personallista vapautta. -- Sen sijaan\nRuneberg, niinkuin olemme nähneet, harrasti tasa-arvoisuutta ja\nveljeyttä, varsinkin jälkimmäistä, ja veljeyttä etenkin Lidner\nylisti. \"Spastaran kuolemassa\" hän sanoo varsinkin jokaista\nonnetonta, \"viheliäistä\", veljekseen, eläköön tuo veli sitten\nNovaja Semljan tuntureilla tai Ceylonin kuumissa laaksoissa. Ja\nkuullessaan onnettoman kohtalosta hän \"kyyneleillä suorittaa sen\nvelan, joka tulee maksaa kaikkien äidille, luonnolle\". -- Mutta\ntiedetään että Runeberg vielä nuorena ylioppilaana suuresti ihaili\nLidneriä ja etenkin Spastaran kuolemaa, jota hän mielellään ja\ninnokkaasti lausui, kun vain sai kuulijoita. Ja samasta runosta on\nKaitselmuksessa niin selviä jälkiä, että vertailu ikäänkuin itsestään\ntarjoutuu.\n\nLidner oli kuvaillut kuinka viaton Spastara oli kuollut, kun hän\nmaanjäristyksessä koetti pelastaa lapsensa. Sen johdosta runoilija\nnostaa kysymyksen, oliko oikeudellista että Jumala siten antoi\nviattoman kuolla, kun niin moni \"tiranni\", niin moni \"tiikerisydän\"\nsaa rankaisematta rehennellä ja tehdä lähimmäisiänsä onnettomiksi.\n\nRuneberg ottaa runonsa lähtökohdaksi samallaisen kysymyksen. Hän\ntunnustaa että Jumalan olennon jälkiä näkyy kaikkialla luonnossa,\nmutta mitä on Jumala meille? \"Oletko sinä se tiranni, joka\ntiikerisydämisenä käsket ihmisen repiä sydämen veljensä rinnasta,\njollei tämä tunne sinua?\" Silloin \"murjo tämä rinta, sillä se kiroo\nsinut, siinä asuu tunne, joka vastustaa semmoista käskyä\".\n\nEi, semmoinen ei Jumala ole, hän on oikeudellinen isä kaikille. Hän\nkurittaa, kun sitä tarvitaan, mutta ei pyydä parempaa kuin heittää\nvitsan pois ja jälleen suudella lastaan. Totta on: \"olen joskus\nnähnyt myrskyn, raesateen tuhoavan viljaa, jota peltomiehen hiki oli\nkastellut ja jota hänen käsiensä olisi pitänyt saada korjata. Mutta\ntunteeko se olevansa onnellinen, joka näkee paljasta onnea? Ja eikö\nkahdenkertaisesti lumoava ole vainio, jolle, talvisen lumen sulettua,\nkevään kauneus antaa värinsä?\"\n\nJumala on siis aina hyvä ja viisas, ja se kuolevainen on harhaan\njoutunut, joka tästä armaasta isästä tekee tirannin, ja joka sanoo\npakana-veljelleen: sinä joudut ikuiseen onnettomuuteen, sillä sinä et\nusko niinkuin minä uskon. Seis! muista Titusen sielua ja Deciusten\nlujuutta; heissä oli avuja, joita Luojankin täytyy ihaella. He\neivät tunteneet häntä, eivätkä toivoneet palkkaa; kuinka puhdas\noli heidän hyveensä, kuinka kaunis heidän toimintansa! Jos heidät\nolisikin tuomittu ikuiseen piinaan, niin olisi heidän lohdutuksenaan\nheidän sydämensä: hornan kuilussa heillä olisi taivas rinnassaan.\nMutta Jumala... voisiko hän, kaikkein hyveiden lähde, kaiken hyvän\nalkuperä, antaa heidän kärsiä; mitä hän voi mieluisemmin nähdä kuin\nkaikkein lastensa onnea?\n\n\"Niin, veljet, kuulkaamme siis järjen ääntä ja tuntekaamme sitä\nisällistä Jumalaa, joka taivaan suojassa avaa sylinsä yhtä lempeänä\npakanalliselle kuin kristitylle hyveenystävälle!\"\n\nSemmoinen on tämän merkillisen nuoruuden runon pääsisällys. Helppo\non huomata että tällöin jo itää aatteita, joita Runeberg sittemmin,\nosaksi paljoa myöhemmin, runollisina kuvina esittää. Runo viittaa\nnäetten jo sekä Saarijärven Paavoon että Krysantoseen. Mutta samalla\nnäemme yhtä helposti että runoilija tarkasti astuu sekä Lidnerin\nettä valistuksenharrastajain jälkiä, perien heiltä suvaitsevaisuuden\nsuuren aatteen ja koristaen runonsa, niinkuin he olivat tehneet,\nroomalaisten hyveenesimerkkien nimillä. Eikä hän vetoa yksistään\njärkeen, eikä yksistään tunteeseen, molemmat ne hänelle julistavat\nsamaa oppia hyvästä isästä.\n\nTässä kohden hän taas lähenee Franzénia. Franzén oli hänkin ollut\nsamojen opettajain oppilaana, ja hänkin oli nuoruutensa runoudessa\nastunut Lidnerin jälkiä. Mutta hän oli ollut muidenkin vaikutteiden\nalaisena ja jo varhain löytänyt oman alansa. Ja siten oli hän\nosannut luoda runollisia kuvia, jotka eivät olleet ainoastaan\naatteellisia, vaan ihanteellisiakin. Se on: nämä kuvat osottivat\nlukijalle todellisuutta semmoisena kuin se oli, mutta niin että\nylevä aatteellinen katsantotapa kuultaa näitten kuvien läpi. Ja\ntässä katsantotavassa voidaan huomata ihmeteltävä järjen ja tunteen\nsopusuhtainen yhdyntä.\n\nSuoranaisimmin tämä Franzénin katsantotapa ilmenee semmoisissa\nrunoissa kuin \"Ihmisen kasvot\". \"Ajan kuudes päivä\" koitti,\nluomistyö oli muuten täytetty,\n\n    korkein kauneus vain puuttui\n    luonnossa, kun vielä puuttui\n    kruunu luomisen,\n    kunnes kasvot kauniit hohti,\n    silmä kirkas päivää kohti\n    aukes ihmisen.\n\nIhmisen kasvoissa heijastuu ikuinen kauneus, ne jotka huutavat ettei\nluomisessa ole mitään sielua, ne astukoot vain lähteen reunalle,\nkatselkoot kuvaansa vedestä. Muuta ei tarvita: aatteellisuutta\nnähdään, eikä todisteta.\n\nEttä Runeberg on itselleen omistanut saman ihanteellisen\nkatsantotavan, näkee selvästi hänen runoelmastaan Naisen luominen,\njonka hän luultavasti kirjoitti vähän jälkeen Kaitselmusta.\n\nTämä runo on ikäänkuin jatkoa Ihmisen kasvoihin. Tässäkin puhutaan\n\"ajan kuudennesta päivästä\", mutta se on jo kulunut, ihminen on\nluotu. Vaan hän on vieras luontokappalten joukossa, sillä ei ole\nketään joka hänen kanssaan katsoisi taivaaseen ja Jumalaan. Silloin\nhän lähettää rukoilevan huokauksen Luojalle. Antaen sille elonkipinän\nja ihmismuodon, Herra loi naisen, näki tekonsa ja näki että kaikki\noli sangen hyvää.\n\nTämä nuoren runoilijan ajatus on sekin merkillinen. Ihminen ei\nJumalaa palvellenkaan voi olla onnellinen, jos hän on yksin. Ja\ntoiselta puolen: se tunne, joka yhdistää miehen ja naisen, se on jo\ntässä ylevämpää laatua: rakkaus on alusta pitäen yhteistä Jumalan\npalvelemista. Nämäkin aatteet esiintyvät myöhemmin, niinkuin vastedes\nsaamme nähdä, Runebergin runoudessa, mutta silloin syventyneinä ja\nkirkastuneina.\n\nNäemme siis kuinka jo Runebergin ihan ensimäisissä runoelmissa\ntaipumus yleisinhimilliseen katsantotapaan selvästi ilmaantuu.\nMutta samassa voimme huomata että hänen lausumansa aatteet ovat\nlähteneet personallisesta tarpeesta. Runossa Kaitselmuksesta hän\nkääntyy \"veljiensä\" puoleen, kehottaen heitä yhtymään hänen\nkatsantotapaansa. On hyvinkin luultavaa että äsken mainittu\nerimielisyys Vaasan koululaisten välillä koski juuri kysymyksiä\nsemmoisia kuin pakanain autuutta, ja että siis Runeberg tässä\nesiintyy \"vapaamielisten\" äänenkannattajana.\n\nNaisen luomisen taas hän lopettaa seuraavasti:\n\n\"Taivaan ihme, nainen, sinä teet koko maan kukkatarhaksi\nsurumieliselle miehelle. Sinun katseessasi kirkastuu toivon taivas,\nkun hän kärsii, kohtalon salamat eivät osaa hänen sydämeensä, kun se\nsykkii sinun sydäntäsi vasten.\n\n\"Hyvä henki, pelkkien tunteiden luoma, sinä saat miehen innostumaan\nhyveeseen ja totuuteen, kun hän villiytyneenä kuulee vain intohimon\nkuumaa tulikieltä. Ja alituisesti koettaen löytää lääkkeitä toisen\nhaavoille, näet hellän elämäsi kuluvan ainoana kyyneleenä.\"\n\nNäissä viimeksi mainituissa ajatuksissa ei ole enää paljo mitään\nFranzénilaista. Nainen esiintyy kyllä Franzénillekin puhtauden\nvartiana intohimoja vastaan, mutta luonteensa mukaisesti Franzén\nesim. ylioppilaslaulussaan laulaa siitä kuinka vastaisen viattoman\npuolison uneksittu kuva voi varjella nuorukaisen tulista tunnetta,\nniin ettei hän menetä nuoruuden ruusuja poskiltaan. Runebergille\ntaas esiintyy nuorukainen jo intohimon vallottamana. Ja että hän\ntässäkin nähtävästi puhuu omasta kokemuksestaan, selvenee Fredrika\nJuveliuselle omistetuista runoista, joista myöhemmin tulee puhetta.\n\nMutta näissä runoissa edustettujen virtauksien rinnalla esiintyy\nvielä yksi ja näennäisesti niille vastakkainen, mutta sekin nojautuen\nvanhempien runoilijain antamiin esikuviin.\n\nChoræus oli Pietarsaaressa oleskellessaan sepittänyt joukon\npilarunoja, jotka kaupungissa tietysti olivat jääneet muistiin.\nNiiden malliin rupesi Runeberg, kilpaillen erään tuttavansa Berghin\nkanssa, runoilemaan kunnon vaasalaisista ja heidän omituisuuksistaan;\nvalitettavasti ei kuitenkaan ole näistä runoista mitään säilynyt.\nMutta niiden sanotaan olleen Runebergin ensimäisiä kokeita\nrunouden alalla, ja Choræusen otti Runeberg esikuvakseen koska\nhänen runonsa näyttivät helpommilta jäljitellä kuin kenenkään\nmuun. Samaten kerrotaan että kun koululaisten sotaharjotuksissa\neräs poika oli osottautunut aivan mahdottomaksi ja sen johdosta\nsaanut eron \"pataljoonasta\", niin hän oli antanut Berghin kirjottaa\nhäväistysrunon noista harjotuksista. Koululaiset närkästyivät siitä\npahasti ja tahtoivat antaa toverillensa selkään, mutta Runeberg\nehdotti että vastattaisiin samalla tapaa, ja niin hän puolestansa\nkuvaili toverin äkseerausta runossa, joka kuitenkin on sekin\nkateeseen joutunut.\n\nSensijaan on meille jäänyt runo jonka aiheena on kouluelämä, vaikka\nmahdollista on että säilynyt muodostus on ylioppilasvuosilta. Ja tämä\nKoulu-runo on selvä todistus niistä vaikutteista, joita Runeberg\non saanut Bellmanilta, jonka lauluja koululaiset, niinkuin jo on\nkerrottu, keskuudessaan ahkerasti lauloivat -- tietysti ajan tavan\nmukaan yksiäänisesti ja tarkasti alusta loppuun, eikä vain yksi tahi\npari värssyä, niinkuin niitä nykyään on tapa laulaa. Ja varmana\nvoidaan pitää että kaikki näitten runojen törkeydetkin täydellisesti\noivallettiin. Niin Runebergin koululaulukin, joka on kirjotettu\naivan Bellmanin tapaan ja laulettava eräällä hänen käyttämällään\nnuotilla, antaa muutamissa kohden hyvinkin räikeän kuvan silloisten\nkoulupoikien tavoista. Mutta samalla esiintyy runossa se mikä\non Bellmaninkin runouden eittämättömänä ansiona: todellisuuden\nluonnollinen ja elävä kuvaileminen.\n\nJa lopuksi on mainittava että Runeberg, kerran kun hänen toverineen\ntäytyi majatalossa kauan odottaa hevosia, rupesi, koulussa luetun\nVergiliusen mukaan, sepittämään kuusimittaista leikillistä runoa\nsudenajosta, josta hän oli kuullut kerrottavan.\n\nNyt kuvailtu runoilemisen alku osottaa jo selvästi muutamia\nRunebergille omituisia piirteitä.\n\nLähtökohtana on hänellä se mitä hän itse on nähnyt ja kokenut --\naivan luonnollista, kun hän elää tasaista ja sopusointuista elämää,\njossa hyvin viihtyy, eikä hänen siis ole tarvis etsiä erityistä\npilventakaista mielikuvituksen maailmaa. Eikä Suomessa tähän aikaan\nole olemassa vilkkaampaa runollista tuotteliaisuutta, josta hän olisi\nvoinut saada yllykettä muodolliseen kilpailuun ilman vastaavata\nsisällistä tarvetta -- Ruotsin uudemmasta tuotannosta taas hän ei\ntiedä mitään. Sentähden muodon valintakin jää hänelle toisarvoiseksi;\nhän ottaa muotonsa valmiina mistä vain löytää jotakin joka vastaa\nhänen tarpeitaan. Ja hän alkaa siitä tehtävästä, joka näyttää\nhelpoimmalta.\n\nSamoin hänen runonsa ovat suureksi osaksi kirjotettuja muitakin\nvarten, eivätkä yksistään hänelle itselleen; muistakaamme siinä\nkohden Kaitselmus-runoakin. Mutta noille muille hän kuvailee\netupäässä elämän iloisia puolia, ja siihen hän hyvin pystyy,\nnojautuen omaan iloiseen luonteeseensa ja haluunsa hankkia muille\niloa. Ja tämä tehtävä vahvistaa taipumuksen kuvailla todellisuutta\nsemmoisena kuin se on, mutta katsottuna iloisilla silmillä.\n\nVaan samalla on hänellä omat syvät vaikuttimensa runoilemiseen.\nKaksi tärkeätä runollista kysymystä on hänelle esiintynyt: kysymys\nJumalasta ja kysymys rakkaudesta. Luonto vielä jää syrjään, mutta\nvarmaan hän jo Lidnerin kanssa tunnusti sitä kaikkien äidiksi,\nsamoinkuin Jumala hänelle oli kaikkien isä.\n\nSiis hänellekin niinkuin Laulajalle \"suurta piili pieneen maailmaan\".\nJa hänen omintakeiseen runolliseen keskukseensa liittyivät mitä\nmonipuolisimmat vaikutteet edellisestä runoudesta. Ne edistivät\nnuoressa runoilijassa tarkkaa todellisuuden kuvailemista,\njärkiperäistä mietiskelyä, tulista tunteen ilmaisemista, ylevän\nsopusointuisen katsantotavan harrastamista. Ne edustavat edellisen\nvuosisadan merkillisimpiä aatevirtauksia ja runouden suuntia, mutta\nniiden ohessa myöskin vanhan ajan runoutta. Ja Franzénin kautta\nolivat nämä näennäisesti niin erilaiset ja vieraat virtaukset\njo yhtyneet kansalliseen pohjasävyyn, säilyttäen kuitenkin\nyleisinhimilliset tarkotuksensa.\n\nNiin Runeberg epäilemättä jo koululaisena oli runoilijaksi määrätty.\nEi ollut mitään joka olisi voinut vietellä häntä toiselle uralle:\nei yhteiskunnallisia harrastuksia, eikä tietopuolisiakaan. Sillä\nkouluopetus antoi hänelle suureksi osaksi vain kuivia muistitietoja\ntahi muodollista harjotusta. Ainoa oppiaine, joka saattoi häneen\nsyvemmin vaikuttaa, oli latina, tämänaikaisen kouluopetuksen\nkeskus ja kaikki kaikessa. Mutta tämäkin johti häntä suoraa tietä\nrunouteen, ei ainoastaan Vergiliusen kautta, mutta sitenkin, että\nRoomassa olivat eläneet nuo Deciuset ja muut hyveen esikuvat, joista\nkustaviaanit niin mielellään lauloivat, ja jotka olivat yleisen\nrunollisen harrastuksen esineinä.\n\nLopuksi on muistaminen että Runebergin vanhemmatkin edistivät hänen\nrunollisia taipumuksiaan ja odottivat hänestä paljon. Isä, jota 1821\nkohtasi halvaus, vastasi kerran, kun häneltä kysyttiin eikö hän\ntahtoisi päästä elämän vaivoista ja kivuista: kyllä, mutta tahtoisin\nsentään mielelläni nähdä mitä Ludvigista tulee. Äidistä taas\nkerrotaan että hän, taikauskoinen Pohjanmaan tytär kuin oli, vahvasti\nluotti vanhan eukon hänelle jo varhain kertomaan uneen. Pietarsaaren\nkaupunginportin päällä oli ollut kultainen kruunu, ja kaikki Malmin\nsuvun pojat sitä tavottelivat; mutta ainoastaan Janne Runeberg oli\nsen saavuttanut. Mutta millä muulla alalla kuin runouden olisi köyhä\nnuorukainen voinut siihen aikaan kunnian kruunun saavuttaa?\n\n\n\n\n7.\n\n\n\"Kahdeksantoistavuotiaana jätin minä koulun ja kirjotettiin\nylioppilaaksi Turun yliopistoon, jonne saavuin vieraana,\nsaatuani viimeisen apurahan joka oli odotettavissa vanhemmiltani\nja sukulaisiltani, tuon melkoisen summan noin kuusikymmentä\npaperiruplaa. Näine rikkauksineni alotin hilpeästi urani ja jatkoin\nsitä, kunnes liian pian kassaani tarkatessani huomasin itselläni\nolevan jäljellä vain viidenkymmenen kopeekan setelin. Erinomainen\nonnen sattuma oli että juuri samana päivänä, jona tämän huomasin,\nsain vastaanottaa opettajantoimen eräässä yksityisessä perheessä,\njosta sain viisitoista ruplaa kuukaudessa. Tämä palkka ei ollut\nsuuri, mutta elin sillä kuitenkin yliopistokaupungissa yli\nvuoden, jonka jälkeen minun oli pakko vetäytyä Hirvenhiihtäjieni\nkotiseudulle, päästäkseni siellä, niinikään kotiopettajana, vähän\nparemmille tuloille.\"\n\nNäillä sanoilla Runeberg itse kuvailee kolmea ensimäistä lukukautta\nyliopistossa (kirjeessä Grotille vuodelta 1839), eikä meillä ole\npaljon siihen lisättävää hänen ulkonaisesta elämästään. On jo\nmainittu että halvaus vuonna 1821 kohtasi hänen isäänsä, ja perheen\nvarat, jotka jo ennen olivat niukat, hupenivat nyt niin pieniksi että\nainoastaan sukulaisten ja ystävien avulla saatiin kokoon mainittu\napuraha, nykyisessä rahassa noin seitsemänkymmentä markkaa. Lokakuun\n3 päivänä 1822 hän tuli ylioppilaaksi ja pohjalaisen osakunnan\njäseneksi. Kotiopettajan toimi, josta hän mainitsee, oli filosofian\n(sittemmin teologian) professorin A.J. Lagusen perheessä, ja samaan\naikaan pääsi hän myöskin tuntiopettajaksi erääseen yksityiseen\ntyttökouluun. Kesän 1823 oleskeli hän Liedon pitäjän pappilassa\nLagusen luona, jonka palkkapitäjä Lieto oli.\n\nSeuraavan syyslukukauden kuluessa Runeberg sitävastoin joutui\nahtaalle: kuuteen, seitsemään viikkoon hänellä ei ollut edes leipää,\nvaan hänen täytyi tyytyä takkavalkean tuhkassa paistettuihin\nperunoihin, suolakalaan ja voihiukkaseen; vain joskus hän saattoi\nhankkia itselleen maitoa. Sen ohessa hänen kotoa tuodut vaatteensa\nkuluivat pahanpäiväisiksi. Ei siis muuta neuvoa ollut kuin ottaa\nvastaan tarjottu kotiopettajanpaikka Saarijärvellä. Hänen isänsä\noli kyllä huolissaan siitä että tämä viivyttäisi hänen lukujaan, ja\nhyväntahtoinen Lagus sanoi hänelle: olette laiska, herraseni; jos nyt\nlähdette Saarijärvelle, niin tulette niin tyhmäksi kuin sikäläiset\ntukit. Mutta ei auttanut, Runeberg lähti kuin lähtikin Saarijärvelle.\n\nSiellä hän asui vuorotellen kruununvouti Danielssonin ja kapteeni\naf Enehjelmin perheissä. Kumpaiseenkin kuului kaksi poikaa, joita\nRunebergin piti opettaa, ja jotka aina seurasivat häntä siihen\nperheeseen, jonka luona hän kulloinkin oli. Vuonna 1825 Danielssonin\npojat tulivat Vaasan kouluun, jonne Runeberg heitä saattoi, ja\nsamalla matkalla hän kävi kotonaan, missä nyt viimeisen kerran näki\nvanhempansa. Senjälkeen hän muutti Enehjelmien kanssa Ruovedelle,\njosta kapteeni oli ostanut pienenlaisen mutta kauniin maatilan,\nRitoniemi nimeltään, lähellä pitäjän kirkkoa. Täällä hän vielä\nyhden lukukauden ajan jatkoi opettajantointaan, mutta palasi vuoden\n1826 alussa Turkuun. Lähteissään oli hän jäänyt velkaan, varsinkin\ntarvittavista uusista vaatteista, ja Saarijärveltä hän oli lähettänyt\nkotiin rahaa -- joka oli hyvin tervetullut, kun \"kukkaro oli typö\ntyhjä\", niinkuin äiti kirjottaa. Sittenkin hän oli ollut niin\nsäästävä, että, vaikka vuosipalkka oli vain 250 riksiä, hänellä\nkuitenkin Turkuun palatessaan, oman kertomuksensa mukaan, oli rahaa\n\"kuin roskaa\".\n\nNyt ryhtyi Runeberg tarmokkaasti lukemaan tutkintoa varten,\njättäen ennen pitkää sen opettajantoimen, joka hänellä alussa oli\narkkipiispa Tengströmin perheessä. Kevätlukukauden lopussa hän\nsuoritti stipendiaattitutkinnon ja vuotta myöhemmin filosofian\nkandidaattitutkinnon, jonka jälkeen hän 10 päivänä heinäkuuta 1827\nseppelöitiin filosofian maisteriksi. Kesän vuonna 1826 oli hän\nollut Paimiossa, taas Lagusen luona, joka nyt oli saanut Paimion\npalkkapitäjäkseen; ja kesän 1827 hän oleskeli arkkipiispan luona,\njolla oli Parainen palkkapitäjänä.\n\nSyksyksi 1827 hän oli saanut edullisen kotiopettajanpaikan\nkauppaneuvos Julinin perheessä Turussa. Mutta samana päivänä jona\nhän tuli sinne, 4 päivänä syyskuuta, alkoi tuo hirveä tulipalo,\njoka hävitti suurimman osan Turun kaupunkia, eikä asiain näin\nollen koko aiotusta toimesta tullut mitään. Sensijaan hän taas\nmuutti Paraisiin arkkipiispan luo, joka palon tähden jäi sinne\nasumaan, ja jonka vierasvaraisessa pappilassa suuri joukko hänen\nsukulaisiaan sai turvapaikan. Runeberg opetti siellä talven aikana\nmuutamia arkkipiispan lastenlapsia, ja jäi vielä seuraavaksi kesäksi\nasumaan Paraisiin toiseen paikkaan. Syksyllä 1828 hän sitten muutti\nHelsinkiin, jossa yliopisto silloin jälleen avattiin.\n\nNiinkuin nähdään ei Runebergin ulkonainen elämä näinä vuosina juuri\nmillään muotoa eronnut siitä elämästä jota moni muu ylioppilas ja\nmaisteri siihen aikaan sai kokea. Että ylioppilas oli köyhä, vieläpä\njoskus sai tyytyä hyvin yksinkertaiseen ruokaan, ja että hänen täytyi\nhankkia elatustaan kotiopettajana, tämä oli peräti tavallista:\nolihan itse arkkipiispakin alkanut uransa samalla tapaa. Eikä edes\nRunebergin menestys opinteillä alussa ollut juuri loistava.\n\nPäinvastoin: jo ensimäistä askelta ottaessaan hän sai kokea ettei hän\nenää, niinkuin koulussa, ollut \"ensimäinen vertaistensa joukossa\".\nYlioppilaskokelaiden tutkimisen toimitti siihen aikaan yksi ainoa\nmies, filosofisen tiedekunnan dekanus. Tässä toimessa oli silloin\nitämaisten kielten professori Fattenborg, ja tämä ei viitsinyt\nvaivata itseänsä tarkemmin tutkimalla kokelaita, vaan antoi heille\nkaikille saman, korkeinta lähimmän arvosanan (\"juvenis bonae spei\",\nhyviä toiveita herättävä nuorukainen; paras oli \"optimae spei\",\nparhaita toiveita herättävä). Tästäpä Runeberg, oikeuden harrastaja\nkun oli, hirveästi suuttui, ei kuitenkaan vain omasta puolestaan;\nmutta tutkittavien joukossa oli muitakin eteviä nuorukaisia, muun\nmuassa Oulusta tullut Johan Vilhelm Snellman.\n\nKun sitten tuli stipendiaattitutkinto, niin sama professori oli\ntutkijana niissä tieteissä joita Runeberg parhaasta päästä oli\nlukenut, ja silloinkin hän antoi Runebergille alhaisen äänimäärän.\nNyt Runeberg rupesi tuumimaan, eikö hänen pitäisi jättää koko\nkandidaattitutkinto sikseen, sillä Fattenborg oli myöskin kreikan\nkielen professorin sijaisena -- vakinainen professori Bonsdorff\noli valtiollisten ja uskonnollisten mielipiteidensä vuoksi saanut\nalituisen virkavapauden! -- ja kreikan kieli ja kirjallisuus oli\nRunebergin pääaineena. Mutta odottamatta kutsuttiin Fattenborg\njäseneksi erääseen komiteaan, joka kokoontui Pietariin, toinen\nsijainen määrättiin, ja Runebergin toverit kehottivat häntä\nkoettamaan valmistua seuraavan vuoden maisterin vihkiäisiin.\nVarsinkin nuorukainen Johan Jakob Nervander, johon Runeberg oli\nlikeisesti tutustunut, ajoi innokkaasti tätä asiaa, ja kun heidän\ntuli suorittaa tutkintoja yhdessä, niin Nervander lupasi \"ladata\"\nRunebergin luonnontieteillä, joissa hän oli heikko, mutta jotka taas\nolivat Nervanderin pääaineita. Siihen aikaan näetten suoritettiin\nfilosofian kandidaattitutkinto kaikissa tiedekuntaan kuuluvissa\naineissa, luvultaan yksitoista.\n\nMutta Nervanderin toveruus ei aina voinut auttaa Runebergia. Kemiassa\nesimerkiksi annettiin hänelle joukko kysymyksiä, joihin hänen tuli\nkirjallisesti vastata. Istuessaan yksin professorin kamarissa hän ei\nalussa tiennyt miten suoriutua noista kemian ongelmista. Mutta pian\nhän keksi keinon: annetaan professorillekin ongelmia. Hän kirjotti\nsiis vastaukset jotka muodoltaan olivat kaksipäisiä. Professori\npalasi, luki ja joutui vastauksista aivan ymmälle. Täytyi kysyä mitä\ntutkittava oikeastaan oli tarkottanut, ja kysymyksistä Runeberg\nsitten ymmärsi mihin päin hänen oli selitettävä vastauksensa.\nProfessori tyytyi kuin tyytyikin selityksiin, mutta lausui lopuksi:\n\"Teille näyttää olevan hyvin vaikeata lausua ajatuksenne\".\n\nFilosofiassa taas oli Nervander hänelle suorastaan haitaksi. Runeberg\noli tarkasti lukenut saksalaisen Gerlachin kirjottaman kurssikirjan,\njosta tavallisesti saatiin kaksi ääntä. Mutta Nervander, joka oli\nkuin kotonaan missä tieteessä hyvänsä, ilmotti lukeneensa muun muassa\nerästä Hegelin teosta, joka oli ihka uusi, ja johon hän oli vain\nvilaissut. Mutta tutkijakin, professori Avellan, oli vastikään saanut\nsen käsiinsä, eikä ollut ehtinyt siihen oikein perehtyä, varsinkin\nkun hän oli oikeastaan historioitsija, eikä Hegel ole mikään helppo\nymmärtää. Eihän kuitenkaan käynyt päinsä osottaa tietämättömyyttään,\nja sitäpaitsi Avellan todellakin harrasti filosofiaa, vaikkei\noikein pystynyt sen syvyyksiä tajuamaan. Siitä seurasi kummallinen\nkaksintaistelu hänen ja Nervanderin välillä: kumpikin koetti\nylenpalttisen tieteellisyyden hämärään verhota tietämättömyyttään,\nmutta professori ihastui tuosta syvämietteisestä keskustelusta, ja\nNervander sai korkeimman arvosanan -- jonka hän jo muutenkin olisi\nhyvin ansainnut. Runeberg taas joutui siitä kärsimään, sillä kun joku\nkohta oli käsitelty Hegelin kannalta, niin Avellan kysyi häneltä:\nmitä Gerlach tästä asiasta sanoo? Ja vaikka Runeberg aina vastasi\noikein, niin professori puolestansa aina vastauksille naureskeli\nalentavasti: mitäpä tuollainen vanhanaikainen viisaus oli Hegeliin\nverrattuna! Ja seuraus oli ettei Runeberg saanut kuin yhden äänen.\n\nEi siis hänen kandidaattitutkintonsa ollut ensinkään loistava:\nhänellä oli kolme ääntä kreikassa, kaksi latinassa, historiassa ja\nfysiikassa, mutta muissa seitsemässä vain yksi. Yhteensä hän siis\nkolmestakymmenestä kolmesta äänestä sai vain kuusitoista, Nervander\ntaas sai kolmekymmentä -- loistavin kandidaattitutkinto mikä Turun\nyliopistossa koskaan oli suoritettu. Ja heidän yhteinen julkinen\nkandidaattitutkintonsa oli samalla viimeinen Turussa. Yhdessä kohden\nkuitenkin Runebergkin oli kunniaa niittänyt: hänen latinaisesta\nkirjotuskokeestaan annettiin korkein arvosana, mikä muuten harvoin\ntapahtui siihen aikaan.\n\nRuneberg ei alussa aikonut ottaa osaa juhlallisiin\nmaisterinvihkiäisiin, sillä yleensä hän ei prameilemista rakastanut,\nja sitäpaitsi juhla tuli kalliiksi, kun tarvittiin siihen erityinen\njuhlapuku. Mutta toverit kehottivat häntä innokkaasti tulemaan mukaan\nja hankkivat hänelle mikä minkin tarvittavan vaatekappaleen lainaksi.\nMaisterinsormuskin oli lainattu ja niin pieni että se mahtui menemään\nvain ensimäisestä sorminivelestä. Viime tingassa hän sittenkin\nvalmistui lainattuihin höyheniinsä: kun hän saapui yliopistoon,\nmarssivat muut kandidaatit jo juhlakulkueessa saliin, ja hätimiten\nhän etehisessä sieppasi laakeriseppeleen tynnyristä, missä ei enää\nollut jäljellä kuin kaksi jotensakin huonoa seppelettä, ja niin hän\nseurasi muita \"Parnasson kukkuloille\". Seuraavana päivänä \"jatkuivat\n-- hänen oman muistiinpanonsa mukaan -- pidot kello yhteentoista\nillalla\"; ja kolmantena päivänä \"nukuin laakerieni päällä\".\n\nKaikki tämä näyttää meidän aikamme katsojasta jotensakin\nkoulumaiselta. Ja yliopistonuorison elämäntavoista voi sanoa aivan\nsamaa. Noustiin kello neljä aamulla, luettiin joskus oikein urakalla.\nKun Runeberg luki ranskaa stipendiaattitutkintoa varten, niin tämä\naine ei häntä ensinkään huvittanut. Mutta oli sekin luettava, ja\nsilloin hän muutamaksi päiväksi sulkeutui huoneeseensa ja luki vain\nsitä. \"Mutta niin tiukuinkin minä, kun taas tulin ulos, pelkkää\nranskaa\", kertoi hän itse myöhemmin.\n\nIltasin taas tapahtui välistä että joku toveri tuli kehottamaan\nhäntä ulos \"tappelemaan\". Silloin kuljeskeltiin ympäri kaupunkia\ntahi mentiin semmoisiin paikkoihin joissa ennakolta tiedettiin\nmellakkaa olevan odotettavissa. Jos silloin ottelu jo oli syntynyt,\nsekaannuttiin siihen kysymättä edes mistä se oli aiheutunut.\n\"Toisinaan saatiin selkään, toisinaan annettiin, pääasia oli että\ntappelu syntyi.\"\n\nEikä asiain näin ollen voi tulla kysymykseenkään että olisi herännyt\nsyvempää tieteellistä harrastusta, varsinkaan kun Turussa tähän\naikaan ei ollut yhtään semmoista opettajaa, joka olisi kohonnut\nkeskinkertaisuuden yläpuolelle. Ainoa filosofisen tiedekunnan\nsilloisista professoreista, joka on saavuttanut suuremman\ntieteellisen maineen, oli Hällström, mutta hän opetti fysiikkaa, siis\nainetta joka oli kaukana Runebergin harrastuksista. Sitävastoin on\nomituista että opetus historiallis-kielitieteellisissä aineissa oli\njuuri silloin suureksi osaksi väliaikaisella kannalla: seitsemässä\nsemmoisessa aineessa oli Runebergia tutkimassa ainoastaan yksi omaa\ntiedettään edustava professori (Pipping oppineisuuden historiassa),\nmutta kuusi sijaista!\n\nLuonnollista siis oli että Runebergin opinnot keskittyivät niihin\naineihin, joita hän jo koululaisena oli enimmän harrastanut --\nsilloin siitä syystä että ne olivat koko kouluopetuksen keskustana.\nLatinan lukemista jatkettiin, mutta enimmän kiintyi hänen\nharrastuksensa kreikan kieleen ja kirjallisuuteen. Koulussa oli\nluettu vain uutta testamenttia kreikaksi, nyt avaantui Runebergille\nse ihanuuksien maailma, joka ilmenee Homeron runoissa ja Sofokleen\nja muiden tragedioissa. Täten hänen runollinen näköpiirinsä laajeni,\nhänen käsityksensä runouden tehtävistä syventyi, ja nähtävästi hän\nsittemmin pääasiassa tutki vanhojen kansojen kirjallisuutta enemmän\nrunoudelliselta kuin kielitieteelliseltä kannalta. Eikä hän siinä\nkohden ensinkään jyrkästi poikennut ajan yleisestä tieteellisestä\nsuunnasta. Päinvastoin: hänen molemmat tutkijansa Kreikan ja Rooman\nkirjallisuudessa, Sjöström ja Linsén, harrastivat lukuisissa\nakatemiallisissa väitöskirjoissaan pääasiallisesti vanhojen\nrunoilijain teosten ruotsintamista, eivätkä juuri sanottavasti\ntieteidensä kielellistä puolta.\n\nMutta vaikka Runeberg muista tieteistä nähtävästi sai vain\nalkeellisia tietoja -- muuhan ei ollut mahdollistakaan, kun aineita\noli niin monta -- niin epäilemättä oli hänelle hyödyksi ettei\nhän jäänyt vieraaksi yhdellekään yleissivistykseen kuuluvalle\ntieteelle. Tämä seikka varmaan helpotti yleisen maailmankatsomuksen\nmuodostamista, ja että hänellä siinä kohden oli apua tuosta\nvanhanaikaisesta Gerlachin kirjastakin, saamme vastedes nähdä.\n\n\n\n\n8.\n\n\nJos siis järkiperäiset tieteelliset tutkimukset jäivät Runebergin\nharrastusten ulkopuolelle, niin hän sensijaan näinä vuosina ahkerasti\ntutkiskeli luonnon ja ihmiselämän suurta kirjaa.\n\nTopelius on lyhyin mutta sattuvin piirtein kuvaillut niitä\nvaikutteita, jotka Runeberg on maamme eri luonnonmuodoista\nvastaanottanut.\n\nLuonnon vaikutukset esiintyvät runoilijan itsensä kuvaamina runossa\nLaulaja: taivaan, meren ja jylhien metsien hiljainen suuruus,\njoukkonsa syvyyteen hautaavien vuorten sisäänpäin kääntynyt voima,\npimenemättömän yön lempeä ihanuus, nopeasti katoovan kevään tyven\nkieltäymys, silmänkantamattomien erämaiden suljettu mietiskelevä\nluonne. Tämä on kaikki pohjoismaista. Liitä tähän maa semmoinen\nkuin meidän, jonka syleily on niin kova, joka niin ankarasti vaatii\npoikiensa koko tarmoa, niin usein koettelee heidän rohkeutensa\nvoimaa, heidän taistelunsa kestävyyttä, ja meillä on edessämme\nsuomalaisen kotiseudun suuri kasvatuslaitos niille hengille, jotka\nse kutsuu esiin. Yhtä mahdotonta kuin olisi että Skandinavian Edda\nolisi voinut syntyä maassa jossa ei ole tuntureita, tahi että Tasso\nolisi voinut laulaa ilman Italian hehkua, yhtä vaikea olisi Kalevalan\ntahi Runebergin esiintyminen muualla kuin tässä, tahi ainakin\npääpiirteiltään tämän kaltaisessa maassa.\n\nRunebergin synnyinseutu Pohjanmaan rannikolla on kallioiden ja\nkarien seppelöimää alankomaata. Pietarsaaren ympäristössä näkee\npeltomaita, niittyjä ja vierinkiviä, vuoret ovat vaipuneet maan\nsisään, pieni puropahanen siivilöi vettänsä hiekkaisen maaperän\nläpi. Voi ymmärtää miten nämät aavat tasangot saattoivat luoda\nkatseen kauasnäkeväksi, mutta täytyy kysyä miten oli mahdollista\nettä suuret, rohkeat, myrskyiset aatteet saattoivat siellä\nkehittyä. Meri vastaa kysymykseen: suuruus ei ollut kaukana eikä\nkätkettynä. Tämä välkkyvä, voimakas, myrskyinen Pohjanlahti, missä\nmerimiehen poika aikaisin oppii hoitamaan purjeitaan kuohukoissa,\noli Runebergin runouden ensimäinen kehto. Sitten hän tuli nuorena\nOuluun, jossa mahtavat kosket häneen vaikuttivat. Sieltä Vaasaan,\nlainehtivien viljavainioiden luo, mutta tie sinne kulki vielä\nveristen taistelutannerten halki. Näitä vaikutteita seurasi Turku\nluonnonihanine, rikkaine saaristoineen, sen jälkeen pohjoinen Häme,\njossa erämaa loisti siinä suuressa yksinäisessä rauhassa, joka on\nsuomalaiselle kangasmaalle ominaista.\n\nJa niinkuin Runeberg täten jo nuoruudessaan oli oppinut tuntemaan\nisänmaamme luonnon kaikki päämuodot, samaten on hänen kokemuksensa\nihmiselämän eri muodoista ihmeellisen monipuolinen.\n\nEnsimäisen lapsuuden aika kuluu ihmisten parissa, jotka\nahkerasti työskentelevät hankkiakseen elatustansa: merimiehiä,\nkalastajia, kauppiaita. Oulussa hän joutuu piiriin joka on niin\nylimyksellinen ja virkavaltainen kuin maassamme suinkin saattaa\nolla; mutta ihanteellisuutta siinä on niin vähän, että Franzénin\nsyntymäkaupungissa hän kyllä kuulee puhuttavan sen nimisistä\nrikkaista kauppiaista, mutta ei runoilijasta. Sitten Vaasaan, jossa\nilma on täynnä oppia ja latinaa, mutta jossa koulupoikien kesken\neletään vapaasti, vaikka ruokalista onkin niukka. Sen jälkeen\nylioppilaan kamarielämä, ja pian taas tutustuminen professori- ja\npappisperheisiin, jopa maan korkeimpaan henkiseen pylvääseen,\narkkipiispaan. Siitä jälleen yksinäiseen elämään varsinaisissa\nmaalaisperheissä, joista toinen on hallinnollisen virkamiehen, toinen\nsoturin. Ja Saarijärvellä retkeilyssään hän saa tilaisuuden tutkia\nmaalaiskansan oloja, jopa nähdä aivan toista kansallisuutta kuin se\nmihin hän itse kuuluu. Lopuksi hän Ruovedellä tutustuu alempaankin\nsoturiin; tunnettua on että hän siellä tapasi vastaisen \"Vänrikin\"\nesikuvan.\n\nMutta samoinkuin luonto kaikissa eri muodoissaan kuitenkin on Suomen\nluontoa, samoin esiintyvät kansan eri ainekset yhtenä kansana.\nKaikkialla hän saa osakseen hyväntahtoisuutta, ja siinä kohden\nkuvastavat hänen elämänkokemuksensa taas merkillisellä tavalla\nsilloisia yleisiä oloja.\n\n\"On maamme köyhä\", ja tämä köyhyys vaikuttaa että hyvin monet ovat\navun tarpeessa. Luonnollisesti silloin annetaan apua etupäässä\nsukulaisille. Niin näemme kuinka Runeberg koko nuoruudenaikansa\noli sukulaistensa suojattina. Huolimatta ylhäisestä vaimostaan\ntullinhoitaja ottaa veljenpoikansa luokseen. Vaasassa on isän serkku\nTengström kirkkoherrana ja tarjoaa köyhälle sukulaiselleen joka\nsunnuntai päivällistä. Turussa on arkkipiispa samoin isän serkku, ja\nluonnollista on että hänkin pitää nuorukaista silmällä ja koettaa\nauttaa häntä.\n\nToisena ihmisiä yhdistävänä siteenä ovat yliopistolliset\nharrastukset. Ylioppilaat ovat köyhiä, mikä on siis luonnollisempaa\nkuin että yliopiston opettajat koettavat heitä auttaa? Kerrotaankin\nettä Lagus välistä antoi useain ylioppilaiden yht'aikaa opettaa hänen\nlapsiaan, voidaksensa jokaiselle antaa vähän palkkaa. Ja varsinkin\nkesäaikana on pappilassa ruokaa yllin kyllin, eikä juuri paljon\ntilaisuutta sitä myydä. Luonnollista on siis että talvisaikainen\nkotiopettaja seuraa perhettä maalle suveksi.\n\nSaarijärvellä taas sattuu niin että molemmat emännät ovat Vaasan\ntienoilta kotoisin. \"Maisteri\" on siis heidän \"maanmiehensä\",\nsillä onhan Pohjanmaa asukkaittensa mielestä erikoisisänmaa, ja he\novat likempänä toisiaan kuin muita Suomen lapsia. Sentähden rouva\nDanielsson pitääkin äidillistä huolta opettajasta. Talvivaatteita\ntämä kyllä on itselleen hankkinut ennen Turusta lähtöään, mutta\nkesän tullen tarvitaan ohuempia. Mitäs muuta; kun Danielssonin\npojat saavat uudet kesävaatteet, niin teetetään opettajallekin puku\nsamasta kankaasta. Eräänä päivänä ei maisteri kuitenkaan enää sitä\nkäytä. Miksi? -- sitä ei kukaan saa tietää, eikä kysytäkään. Mutta\nsyksympänä löytää joku silloin jo poislähteneen opettajan kesätakin\nmädänneenä metsästä. Hän oli joskus metsäretkillään riisunut ja\nunohtanut sen sinne, ja turhaan sitä etsittyään hän ei ollut\nkehdannut kertoa asiata emännälle.\n\nRouva Enehjelm taas kertoo eräänä päivänä, että taloon oli tullut\nennustaja-akka, joka oli hyvin omituinen ja oli ennustanut hänelle\nmerkillisiä asioita. Eikö maisteri tahtoisi antaa povata itselleen;\nakka ei vaadi siitä muuta palkkaa kuin viinaryypyn, jonka emäntä\nkyllä toimittaa. Miksei -- akka tulee saliin, missä maisteri\nviinapulloineen häntä odottaa, ja ryypättyänsä hän ryhtyy povaamaan.\nMutta sen kestäessä maisteri saapi ihmeekseen kuulla paljon aivan\nyksityisiä seikkoja omasta entisestä elämästään. Kummastellen sitä\nhän tarjoaa vielä viinaryyppyä, joka menee yhtä helposti kuin\nedellinenkin akan kurkkuun. Vasta kun Runeberg päivällispöydässä\nkertoo akan kummallisista tiedoista, hän huomaa että veitikka piilee\nemännän suupielissä, ja silloin hän ymmärtää että itse kapteenin\nrouvahan se oli pukeutunut akaksi ja ryypiskellyt -- vettä.\n\nMutta on toinenkin syy minkätähden kotiopettaja mielellään otetaan\nvastaan maalaisperheeseen. Onhan säätyhenkilöiden luku semmoisella\npaikkakunnalla kuin Saarijärvellä hyvin rajotettu, siis myöskin\nsivistynyt lisä siihen sangen tervetullut, varsinkin kun maisteri\non hyvä oppilailleen eikä ainoastaan pidä huolta heidän luvuistaan,\nvaan hankkii heille huvitustakin. Ja kun pojat salaa kertovat että\nmaisterilla on ullakkokamarinsa pöytälaatikossa sinikantinen vihko,\njonka hän on heiltä ostanut, ja johon hän on kirjottanut runoja, niin\nsilloinpa vasta naisten kiintymys häneen kasvaa yhä suuremmaksi.\n\nMutta tähän yleiseen ihmisystävällisyyteen ovat historialliset\nsyytkin olleet vaikuttamassa, varsinkin siihen suuntaan ettei\nsäätyerotusta paljon tunnu. Kotimaista hallitsijaa ei ole,\nkorkeimmat hallinnolliset piirit ovat kaukana Helsingissä, aateli\non köyhä. Virkaylimystöä hän nuoruudenaikanaan näkee yhtä vähän\nkuin pohattamaisuutta. Kaikki sivistyneet kuuluvat tavallansa\nyhteen luokkaan: kirjamiesten, ja tässä luokassa on kyky ainoana\narvon määrääjänä. Teollisuutta ei tähän aikaan ole olemassa juuri\nnimeksikään, eikä siitä johtuvaa jyrkkää erotusta työnantajain\nja työntekijäin välillä. Päinvastoin: yhteinen taistelu hallaa\nvastaan on maalaisväestössä kehittänyt sitä auttavaisuutta, jota\nRuneberg niin ihaili, ja virkamiehetkin ovat hyvin suureksi osaksi\n(papit, soturit, useat yliopiston ja koulujen opettajat) samalla\nmaanviljelijöitä, heillä on siis yhteisiä taloudellisia harrastuksia\ntalonpoikien kanssa. Olivathan pääasiallisesti kirjamiehet olleet\nperustamassa \"Suomen huoneenhallituxen seuraa\" ja Runebergin\nisä pyytää häneltä samassa kirjeessä runoja, -- \"jotka ovat minun\nnautintonani\" ja -- Siperian omenapuun siemeniä, joita arkkipiispa\nkai voi hankkia, koska hän on talousseuran \"pää\".\n\nSiis Runeberg, samalla kun hän tutustuu isänmaan luonnon ja kansan\neri muotoihin, saapi niistä yhteisvaikutuksen joka, samoinkuin\nkotiseudusta saadut kokemukset, vain vahvistaa ja laajentaa hänen\nsynnynnäistä ihmisystävällisyyttään. Vähät siitä että hänen täytyy\nalistua muitten palvelijaksi saadakseen elatuksensa, näkeepä hän\nkaikkien muidenkin, tavalla tai toisella, palvelevan lähimmäisiään.\nJa niin hän saattoi myöhemmin (1832), kirjottaessaan sanomalehteensä\nkotiopettajantoimesta, lausua nämät sanat:\n\n\"En voi lopettaa tätä kirjotusta muistamatta ilon ja kiitollisuuden\ntunteella sitä aikaa, jolloin minäkin olin yksityisopettajana ja sain\nkokea kuinka hyvää tekee saada osanottoa ja ystävällisyyttä niiltä,\njoista jossakin kohden luulee olevansa riippuvainen. Ja minun tulee\ntotuudenmukaisesti lausua, että suurin osa niitä nuorukaisia, jotka\nlähtiessään yliopistosta ruvetaksensa kotiopettajiksi mielipahalla\najattelevat että heidän täytyy aineellisen toimeentulonsa tähden\nsyrjäyttää sisäinen tieteellinen kehityksensä, palatessaan voivat\nasettaa saavuttamansa edut menettämiensä rinnalle. Moni jolla\njättäessään yliopiston oli vain kuolleita kirjatietoja ja joka\nmaailmaan tottumatonna arasti katseli sen oloja, tuo palatessansa\nmukanaan yhteiselämään soveltuvaa sivistystä, luottamusta ihmisiin,\niloista tulevaisuuden toivoa ja muistoja joita hän koko elämänsä ajan\nvoipi pitää kalliina ja rakkaina.\"\n\nSentähden hän äskenmainitussa kirjeessä Grotille sanookin\nmielialastaan näinä vuosina:\n\n\"Älkää paheksuko että viivähdän näissä vähäpätöisissä seikoissa.\nNe saattavat minua aina ajattelemaan nuorukaisiän onnellisuutta,\njolloin näkee tulevaisuuden aamuruskon-värisenä ja jolloin toivo\nnostaa mielen korkealle hetken pienten huolien yli. Minussa ei siihen\naikaan koskaan herännyt epätoivon ajatus, ja olen sittemmin, kun\nkokeneempana olen katsellut taaksepäin silloista tilaani, monesti\nsuuttunut huolettomuuteeni, mutta sitävastoin monesti ilolla tullut\nsiihen päätökseen, että ihminen elää todellisimmasti, kun hän\nvähimmin antautuu huolien valtaan.\"\n\n\n\n\n9.\n\n\nTämmöisellä mielellä Runeberg tietysti saattoi katsoa luontoa\nja ihmiselämää yhtä lempein silmin kuin ennenkin. Varmana sopii\npitää että luonto yhä enemmän hänelle, kuten hän myöhemmin sanoo,\n\"avasi ihanuutensa\", ja että hän jo Saarijärvellä syvästi tajusi\nniiden luonnon erilaisuuksien merkityksen, joita hän sittemmin niin\nnerokkaasti kuvaili kirjotuksessaan \"Muutamia sanoja luonnosta,\nkansanluonteesta ja elintavoista Saarijärven pitäjässä\". Mitä\nihmisiin taas tulee, osottavat muutamat jutut miten hän yhä edelleen\nikäänkuin teki kokeita, saadakseen eri henkilöitä paljastamaan\nomituisia luonteenpuolia.\n\nLagusen luona esimerkiksi hänen täytyi usein mennä kävelemään\nprofessorin kanssa, ja silloin hän oli pakotettu kuuntelemaan\npitkäpiimäisiä filosofisia luentoja mitä jokapäiväisimmistä asioista.\nKolmantena noilla kävelyretkillä oli pieni porsas, josta Lagus oli\npitänyt hellää huolta, ja joka sentähden aina seurasi isäntäänsä.\nRunebergia taas ei tuo kumppani liioin huvittanut, ja kerran, kun\nmentiin joen yli kapeata porrasta myöten, professori ensin, Runeberg\nsitten ja porsas viimeisenä, hän antoi seuraajalleen salaisen potkun,\nniin että porsas putosi veteen ja oli pakotettu uimaan rannalle.\nRuneberg oli ehkä toivonut täten voivansa johtaa professorin \najatusjuoksun pois entisestä, mutta siinä hän pahasti pettyi:\npalkinnoksi kujeestaan hän taas sai kuulla pitkän luennon\nelukkaraukasta, jolla ei ollut sen vertaa älyä, että se olisi\nihmisen tavoin tietänyt mihin astua.\n\nArkkipiispakaan ei säästynyt hänen kepposiltaan. Ukko oli harras\nkalastaja ja koki kesäaikana itse joka päivä koukkujaan. Runeberg\noli myöskin eräänä aamuna ollut kalastamassa ja saanut suuren hauen,\nja sen hän kiinnitti arkkipiispan koukkuun, mutta -- pyrstöstä. Ja\nsiitäkös hauska tuli, kun hän kuuli ukon koettavan selittää syytä\ntuohon omituiseen sattumaan.\n\nMutta osottihan Runeberg ihmisille luontaista hyväntahtoisuuttakin.\nSaarijärvellä tapahtui että saatiin kiinni suurvaras, josta jo kauan\noli kerrottu merkillisiä juttuja. Sanottiin että hän otti rikkailta\nja antoi köyhille, ja kerrankin hän oli tuntematonna yhtynyt rouva\nEnehjelmiin maantiellä, mutta oli käyttäytynyt hyvin ritarillisesti\nhäntä kohtaan. Runeberg, joka jo kouluaikanaan oli innokkaasti\nlukenut romaaneja jaloista rosvoista, halusi nyt nähdä tuon\nmerkillisen miehen, jolle oikeus jo oli ehtinyt tuomita neljäkymmentä\nparia raippoja. Käytyään hänen luonaan vankilassa Runeberg\narvattavasti huomasi hänet yhtä \"älykkääksi mieheksi\" kuin varkaat\nHirvenhiihtäjissä ovat Aaron mielestä, ja siksi hän päätti koettaa\nlievittää sankarin tuskia ja hankki hänelle, samana aamuna jolloin\nrangaistus oli toimeenpantava, salaa pullollisen viinaa. Mutta\ntämä ei ollut onneksi raippojen saajalle: hänen rohkeutensa kasvoi\nviinasta niin, että hän viimeisen lyönnin saatuaan antoi piiskurille\npari korvapuustia, väittäen että tämä oli \"lyönyt kehnosti\". Seuraus\nsiitä oli taas että jonkun aikaa myöhemmin piiskuri sai uudestaan\nkoettaa voimiansa varkaan selkään, ja silloin tämä arvattavasti\ntyytyi saamaansa osaan.\n\nTämmöinen tapaus näyttää kuinka Runeberg osasi muissa nähdä ennen\nkaikkea ihmisen, katsomatta säätyä tai mainettakaan.\n\nMutta kun hän täten, missä vain tilaisuus siihen tarjoutui, koetti\ntutkia ihmisluonteita, niin hän Saarijärvellä joutui huomaamaan\njotain tavallista ylevämpääkin. Kirjeessään Grotille hän puhuu niistä\n\"lämpimistä muistoista\", jotka hänen mielessään olivat säilyneet\nniin hyvin jylhän kauniista seuduista kuin yksinkertaisista, mutta\nvakavista ja sydämellisistä ihmisistä. \"Ruotsalaisten siirtolaisten\njälkeläisenä\" hän aina siihen asti oli luullut suomalaisia\nsisällisestikin semmoisiksi miltä he päältäpäin näyttivät, kun he\njoskus tulivat tavaroineen Pietarsaareen. Nyt he läheltä katsottuina\nja kodeissaan näyttivät aivan toisellaisilta. \"Patriarkaalinen\nyksinkertaisuus, syvä miehuullinen kärsivällisyys, synnynnäinen selvä\nkatse elämän sisäisimpiin oloihin\" -- siinä ne ominaisuudet, jotka\nhän sanoo huomanneensa suomalaisissa.\n\nTämä kokemus on varmaan yleisemminkin vaikuttanut häneen. Kun hän\nhuomasi erehtyneensä arvostellessaan ihmisiä vain heidän ulkonaisen\nesiintymisensä mukaan, niin hän vastedes -- niinkuin hänen runoistaan\nnäkyy -- yhä innokkaammin etsi yleviä tahi ainakin miellyttäviä\npuolia niistäkin ihmisistä, jotka päältäpäin näyttivät naurettavilta,\njopa vastenmielisiltäkin. Ja samaten häneen vaikuttivat syvästi\nne \"tosi hädän\" kuvat, jotka hän Saarijärvellä näki. Olipa hän\nitsekin saanut kärsiä puutetta ja ehkä sen johdosta tuntenut\nkuuluvansa \"aliluokkaan\". Mutta kuinka rikas hän kuitenkin oli niihin\nverrattuna, joiden eväskonteissa hän rasittavan heinänteon aikana\nnäki pettuleipää ja muutamia suolan rakeita! Ja kun hän kerran tulee\npirttiin ja näkee siinä lähellä uunia tankojen päälle asetettuja\nkaistaleita, karkeita kuin nahka, niin hän uteliaana kysyy:\n\n-- Mitäs tuo on?\n\n-- Hyvä herra, siitä tulee leipää.\n\nSen enempää ei vastattu, mutta Runeberg itse tunsi että vastaajan\näänessä soi yhtaikaa \"etkö sitä tiedä?\" ja \"sinä et sitä tiedä\".\nTuo ääni ei unohtunut: lähes kymmenen vuotta myöhemmin hän vielä\nkertoo että se oli \"sydäntä särkevä\". Miksi hän siis koskaan itse\nvalittaisi, kun ei tarvinnut semmoista kokea?\n\nSamaan suuntaan vaikuttivat varmaan ne sotakertomukset joita hän\nRuovedellä sai kuulla. Kestävyyttä ja kärsivällisyyttä olivat Suomen\nsoturitkin osottaneet, taistellessaan yhdessä ylivoimaa vastaan. Ja\nmolemmissa, sotureissa yhtä hyvin kuin maanviljelijöissä, herättää ja\nkasvattaa yhteinen hätä lujaa yhteistuntoa.\n\nSitä kipeämmin siis Runebergiin koski, kun hän näki jonkun\nkansalaisen tavalla tahi toisella asettuvan muiden ulko- tahi\nyläpuolelle. Leikillä tahi todella hän silloin aina oli valmis\nmuistuttamaan syylliselle hänen velvollisuuksiaan.\n\nKerran hän Turussa tuli postiin, lähettääksensä kirjeen, josta oli\nmaksettava neljäkymmentä kopeekkaa. Hän pisti luukkuun kirjeen ja\nviidenkymmenen kopeekan setelin. Mutta postimestari viskasi molemmat\nulos luukusta ärjäisten:\n\n-- Menkää särkemään! En minä voi antaa takaisin.\n\n-- Enhän ole pyytänytkään mitään takaisin, vastasi ylioppilas,\nsingahutti kirjeen ja setelin vielä kerran luukkuun ja meni\nmatkoihinsa.\n\nToisen kerran hän talvisaikaan käveli kadulla, kun eräs lääkäri, joka\nkopeudellaan oli suututtanut ylioppilaita, ajoi ohitse kauniissa\nreessä ja komeasti puettuna. Runeberg teki heti lumipallon ja heitti\nsen kohti lääkäriä -- osaten maaliin niinkuin aina. Lääkäri seisautti\nhevosensa, astui reestä ja tuli Runebergin luo.\n\n-- Heitittekö sen tahallanne?\n\n-- Heitin.\n\n-- Miksi?\n\n-- Koska olette niin kopea.\n\nTämä suora vastaus vaikutti että lääkäri katsoi paraaksi jättää koko\nasian sikseen.\n\nVielä yksi tapaus.\n\nRuovedellä tuli Enehjelmille vieraiksi Vaasan kuvernööri Wärnhjelm.\nVierasvarainen isäntäväki kestitsi yhtä hyvin häntä kuin hänen\najuriansa. Mutta rouva Enehjelm ei uskaltanut antaa kuskille paljon\nväkeviä, peläten ettei tämä sitten matkalla voisi kunnollisesti\nsuorittaa tehtäviään. Siitä ajuri rupesi soimaamaan taloa, ja\nRunebergille, joka astui etehiseen juuri kun kuvernööri teki lähtöä,\nemäntä valitti ettei tietänyt miten menetellä. Runeberg meni silloin\nkuskin luo ja kehotti häntä herkeämään herjaamasta. Mutta kun mies\ntalonväen kuullen yhä vain jatkoi, niin \"maisteri\" antoi hänelle\nkunnon korvapuustin, niin että ajuri kellahti melkein hevostensa\njalkoihin ja Runebergin täytyi taas auttaa häntä pystyyn.\n\nSiitäpä hämmästys syntyi: maisteri on lyönyt kuvernöörin kuskia!\nRouvakin huolestui, kun kuvernööri samassa tuli ulos ja kuski alkoi\nkatkerasti valittaa maisterin väkivaltaa. Mutta saatuaan kuulla\nseikkailun syyn kuvernööri puristi Runebergin kättä ja virkkoi että\nkuritus oli hyvin ansaittu.\n\nMe näemme: Runeberg ei tee muistutuksiaan yhteiskunnallisen aseman\nmukaan; ne tarkottavat aina ettei kukaan saisi millään muotoa\nylpeillä toisen kustannuksella eikä loukata toisen ihmisarvoa.\n\nNiin kypsyi Runebergin sielussa yhä enemmän elämänkatsomus, joka\nperustui ihmisrakkauteen ja ihmisarvon tunnustamiseen. Mutta runoilija\nkun oli, hän ei pukenut kokemuksiaan ja katsantotapaansa järkiperäisiin\npäätelmiin, ja yhtä vähän hänellä oli tilaisuutta osottaa mielialaansa\nulospäin suunnatussa toiminnassa yhteiskunnallisella alalla. Aluksi\nsiis kehitys tapahtui hänen tunne-elämässään, jossa saadut kokemukset\ntoistaiseksi säilyivät kuvina, esiintyäkseen vastedes hänen\nrunoudessaan kirkastettuina ja ihanteellisina.\n\nMutta lähinnä tarvittiin että hänen tunnemaailmansa kypsyi\nselkeyteen ja sopusointuun myöskin mikäli se koski hänen sisäisimpiä\nsielunliikkeitään. Semmoisista liikkeistä hänen runoutensa oli saanut\nalkunsa, ja samaa uraa hän nähtävästi koko ylioppilasaikansa jatkoi\nsisällistä kehitystaisteluaan.\n\nSentähden hän sulkeutuikin paljon itseensä. Ensi aikoina Turussa\nhän nähtävästi eleli paljon itsekseen ja samaten hän sisämaassa\nmieluimmin käyskenteli yksinään metsissä. Vasta viimeisenä Turun\nvuotenaan hän näyttää avautuneen enemmän muille, hän tutustui\nmuutamiin muihin eteviin nuorukaisiin ja tuli tunnetuksi\nrunoilijanakin. Panttileikissä arkkipiispan luona hän näetten\nvuonna 1826 tuomittiin sepittämään runo auringolle, ja pyydettyään\nlykkäystä hän muutamia päiviä myöhemmin julkaisi semmoisen runon Åbo\nTidningar'issa. Kerrotaan että kun tämä runo luettiin arkkipiispan\nluona, oli Fredrika Tengström sanonut: eihän hänestä tule mikään\nTegnér -- mutta ehkä enemmän. Tegnérkin oli näetten runoillut\nauringolle.\n\nSittenkin kerrotaan etteivät naiset oikein uskaltaneet lähestyä tuota\npitkää, laihaa, vähän arkaa ylioppilasta, jonka kasvot olivat niin\ntotiset ja puku tavallisesti vanhentunutta kuosia ja liian ahdas,\nniin että kädet ja jalat pistivät siitä liian paljon ulos. Ja silloin\nehkä ei voitu etäältä niin tarkoin huomata hienoja, jaloja kasvoja,\njoita varjostivat tumman ruskeat, pystyyn kammatut ja kutriset\nhiukset, ja vielä vähemmin nähdä kuinka kasvot kaunistuivat, kun\nniitä jonkun lähetessä elähyttivät suuret, siniset, kirkkaat ja\nerittäin kauniit silmät, joilla oli niin ihmeellinen voima voittaa ja\nsytyttää sydämiä.\n\nMutta varsinkin Paraisissa tuli Runeberg vielä avomielisemmäksi\nja yhtyi toisiin ihmisiin. Ensiksi hän kiintyi lapsiin ja keksi\nkaikenlaisia huvittavia leikkejä. Niin hän eräänä syysiltana kehotti\nheitä kokoilemaan lastuja halkovajasta, ja niillä sitten leikittiin\nsalissa Navarinon taistelua, siten että yhtä monta kristittyä ja\nturkkilaista pommitteli toisiaan lastuilla. Mutta salin vieressä oli\narkkipiispan huone, ja kun lastut alkoivat paukkua vasten seinää,\naukaisi hän oven ja kysyi kummastellen:\n\n-- Mitä tämä tietää?\n\n-- Me leikimme Navarinon tappelua, isoisä, vastasivat lapset\nihastuksissaan.\n\n-- Ja sinäkin, vanha junkkari, lausui ukko, kun näki että Runeberg\noli mukana. Silloin täytyi lopettaa leikki, mutta Runeberg kertoi\nmyöhemmin että tämä oli ankarin moite, minkä hän koskaan oli ukon\nsuusta saanut kuulla.\n\nKun ei siis aina saatu meluta, niin Runeberg iltasilla kokoili lapset\nympärillensä koulusaliin ja kertoi heille mitä eriskummallisimpia\nsatuja. Ja kun tultiin jännittävimpään kohtaan, niin aina käytettiin\nlausetta: \"ja kuu oli verisen punainen\". Mutta silloin tiesivätkin\nlapset että sadusta kohta tulisi loppu.\n\nTalvielämää taas hän itse kuvailee sisarelleen seuraavalla tavalla:\n\n\"Toivoisin että äiti ja sinä saisitte pistäytyä tänne muutamaksi\ntunniksi näkemään minua mielityössäni, kun minä koko lapsiliuta\nperässäni lasken mäkeä pitkin Paraisten törmiä ja sitten lasten\nkanssa veljellisesti ja'an arkkipiispan rouvan nuhteet, kun joko\nolemme huutaneet ja räyhänneet liian paljon, tai tulemme takaisin\nvaatteet repaleisina ja märkinä. 'Että hän jaksaa ja viitsii lennellä\nnoin lasten kanssa' on eukolla tapana silloin sanoa ja minä vastaan\nettei hän voi uskoa, kuinka hupaista se on\".\n\nAikaihmistenkin kanssa Runeberg Paraisissa joutui vilkkaampaan\nseurusteluun, varsinkin Turun palon jälkeen, jolloin pitäjään muutti\npaljon turkulaisia, etenkin yliopistoon kuuluvia perheitä. Yhteinen\nonnettomuus lähensi ihmiset toisiinsa, mutta nuorison joustavat\nmielet työnsivät huolet luotaan: kokoonnuttiin milloin mihinkin \nperheeseen leikkimään ja huvittelemaan, ja runoudella oli näissä\nseurusteluissa tärkeä sija. Kun vielä muistamme että arkkipiispa\nitse oli nuoruudessaan tullut runoilijana tunnetuksi, että näissä\npiireissä vilkkaasti keskusteltiin Ruotsin uudemmasta runoudesta,\nettä Paraisissa lyhyemmän tahi pitemmän ajan oleskelivat myöskin\nNervander, Fredrik Cygnaeus ja Snellman, joilla kaikilla oli\nrunollisia harrastuksia -- Snellmankin kirjotti nuoruudessaan runoja\n-- niin on helppo ymmärtää että Runeberg jo ulkoapäin sai paljon\nyllykettä runoilemiseen.\n\nVain hyvin vähän voidaan kuitenkin varmuudella sanoa noista ulkoapäin\ntulleista vaikutteista, varsinkin siitä syystä että harva hänen näinä\nvuosina sepittämänsä runo on päivätty tahi nyt jälkeenpäin enää\npäivättävissä. Arveluja on sensijaan runsaasti tehty etenkin Ruotsin\nuuden runouden vaikutuksesta häneen, mutta viisainta lienee siinä\nkohden tyytyä välttämättömimpään. Olemme jo nähneet että Runebergin\nrunollinen kehitys alkoi sisältäpäin ja että hän ainoastaan muotoon\nkatsoen nojautui valmiisiin esikuviin. Ja samaa osottaa selvästi\nhänen jatkettu runoilijatoimensakin. Päätehtävänämme on siis saada\nmahdollisimman selväksi juuri tuo hänen sisällinen kehityksensä.\n\nMutta siinäkin on monta hämärää kohtaa, ja pyydän siis lukijaa\nmuistamaan että alempana annettu kuvaus sekin perustuu osaksi\narveluihin, joita ehkä vastedes saadut tarkemmat tiedot voivat\njossain määrin oikaista.\n\n\n\n\n10.\n\n\nMuistamme kuinka Runeberg runossaan Naisen luominen lausuu että\nnainen, kun mies kuuntelee intohimon tulikieltä, palauttaa hänet\nhyveen ja totuuden teille. Nähtävästi hän tällä tarkottaa Fredrika\nJuveliusta, sillä samansuuntaisia ajatuksia esitetään kahdessa\nmuussa, nimenomaan hänelle omistetussa runossa: toinen niistä\n(Jäähyväiset Friggalle) on luultavasti kirjotettu Runebergin\nlähtiessä yliopistoon, toinen (Friggalle) arvattavasti myöhemmin.\nEdellisessä Frigga on runoilijalle esimerkkinä, joka voi vahvistaa\nhyveen tunnetta hänen rinnassaan, jälkimäisessä taas kerrotaan että\n\"itävät himot\" erottavat hänet Friggasta. Molemmissa epäillään tokko\nheidän yhtymisensä tulee mahdolliseksi ennenkuin vasta taivaassa,\nvaikka kuitenkin puhutaan siitäkin, että runoilija voisi jo elämässä\nsaavuttaa mielentilan jossa hän voisi jälleen yhtyä Friggaansa.\n\nSilminnähtävää on siis että Runeberg ensimäisinä ylioppilasvuosinaan\non joskus tuntunut olevansa himojen vallassa, vaikka hän jo alusta\npitäen on niitä vastaan taistellut. Ja hyvin luultavalta näyttää että\nnäitä himoja on synnyttänyt joku uusi valtaava rakkaus, jonka tieltä\nvienomman tunteen Friggaa kohtaan on täytynyt väistyä. Runeberg on\nitse kertonut kiintyneensä Friggaan noin viisitoistavuotiaana ja\ntytön hallinneen hänen sydäntään seitsemän vuotta, siis noin vuoteen\n1826 asti. Mutta mistä syystä heidän välinsä höltyivät, siitä ei\ntiedetä mitään.\n\nSensijaan Runeberg myöhemmin, niinkuin tiedetään, vähitellen\noppi enemmän tuntemaan ja rakastamaan toista \"Friggaa\",\nFredrika Tengströmiä. Mutta he lähenivät toisiaan tiettävästi\nvasta Paraisissa, ja vuonna 1826 Fredrika kirjottaa eräälle\nystävättärelleen: \"minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, kuka\nsaattaa olla (pikku)serkkuni, herra Runebergin, morsian\". Tämä näyttää\nvahvistavan sitä tarua, joka kertoo että Runeberg Saarijärvellä\noleskellessaan on ollut kihloissa jonkun Rautalammilla asuvan tytön\nkanssa. Ja tämä tyttö se siis arvattavasti herätti nuorukaisen\nsielussa intohimon myrskyn.\n\nSamaan päätökseen voipi tulla parista Runebergin runostakin.\nRuno Rakastava kuvailee tyttöä, joka täynnä intohimoa odottaa\nrakastajaansa, ja semmoisen tytön perikuvaksi ei tahtoisi otaksua\nkumpaakaan Friggaa. Mutta tälle tytölle hän antaa nimen Selma,\nja hänen painamattomien runojensa joukossa on eräs, jossa kaksi\nrakastajaa kilvan kiittävät lemmittyjänsä, toinen Selmaansa, toinen\nMinnaansa. Kun siinä Selma kuvataan Rakastavan Selman kaltaiseksi,\nja Minna taas muistuttaa Mustasukkaisuuden öiden samannimistä\nsankaritarta -- jonka esikuvaksi ensimäinen Frigga on otaksuttava --\nniin tämäkin seikka viittaa samaan suuntaan.\n\nVoimme siis mielessämme kuvitella asian niin että Runebergin ja\nensimäisen Friggan välit höltyivät toisen valtaavan rakkauden\nvaikutuksesta; mutta tuo uusi rakkaus ei häntä ajan pitkään\ntyydyttänyt, ja sitten hän toisessa Friggassa taas ikäänkuin näki\nensimäisen palaavan ja vievän hänet takaisin ihanteellisemmille\naloille.\n\nOli miten oli, kaikesta päättäen on Runebergin tunne-elämää näinä\nvuosina tärisyttänyt joku hyvin voimakas vaikute. Sen huomaa muun\nmuassa eräästä Rukous nimisestä runosta, jossa hän pyytää Jumalaa\n\"pelastamaan katuvaista, valamaan hänen hehkuvaan mieleensä tyyntä,\nlohduttavaa henkeänsä ja antamaan sovituksensa kahlehtia mielen\nmyrskyisiä tunteita\".\n\nVerrattuna molempiin Friggalle omistettuihin runoihin tämä rukous\nselvästi näyttää että Runebergille yhä edelleen kysymys rakkaudesta\nja kysymys Jumalasta likeisesti liittyvät toisiinsa. Mutta hän on\nnyt tullut huomaamaan ettei nainen, olkoon hän kuinka helläsydäminen\nhyvänsä, voi yksin kahlehtia nuorukaissydämen myrskyisiä tunteita;\nJumalan henki sitävastoin voi sen tehdä, sillä se on korkeampaa\nrakkautta. Ja kun Jumala pitää huolen ilman linnuista, maan\nruohoista, kuinka hän olisi hylännyt ihmisen? Ei, \"lohdu, vapiseva\nhenkeni, sillä rakkaus valvoo korkeudessa. Hän kokee, mutta ei hän\njätä avutta soturiaan, joka nääntyy taistelussa.\"\n\n\"Vaikka kokee eipä hylkää Herra\" -- tämä ajatus, joka jo\nKaitselmuksessa siintää, se esiintyy nyt personallisena kokemuksena.\nMutta se esiintyy puhtaasti uskonnollisena, ja päälle päätteeksi\nmuodossa joka silminnähtävästi on lainattu Prudentiusen kuolinvirrestä\n\"Jam moesta quiesce querela\", joka latinaisenakin oli vanhassa\nruotsalaisessa virsikirjassa; lähimmäksi esikuvaksi luulisin\nkuitenkin Wallinin uutta ruotsinnosta 1819 vuoden virsikirjassa. Sitä\nmerkillisempää on siis, ettei Runebergin rukouksessa enää puhutakaan\nkuolemasta, niinkuin Friggalauluissa tehdään. Rakkaus korkeudessa on\nvoittanut kuolemankin.\n\nJa vielä yksi tärkeä seikka: luonto, joka Friggalauluissa ei\nensinkään esiinny, se todistaa nyt sekin taivaallisen rakkauden\nvoimaa.\n\nTäten on Runebergin alkuperäinen uskonnollinen tunne syventynyt\nja kehittynyt, mutta samalla hän on ratkaisevasti astunut\njärkiperäisyyden alalta personallisen tunteen alalle.\n\nJa tämä osottaa että hän kuuluu uuteen vuosisataan, jolloin valtaava\nvastavirta alkoi esiintyä edellisen vuosisadan ylenpalttista\njärkiperäisyyttä vastaan. Samaa vastavirtaa edustivat Ruotsin uudet\nrunoilijatkin, ja luonnollista siis on että Runeberg, mitä muotoon\ntulee, aluksi liittyi heihin, sillä uudet tunteet vaativat uutta\nkieltä.\n\nRuneberg on itse myöhemmin (1832) sanonut että noiden uusien\nrunoilijain joukossa Vitalis (Sjöberg) ja Stagnelius hänestä ovat\n\"mieltä kiinnittävimmät\". Vitalis ei kuitenkaan näy jättäneen paljon\njälkiä hänen tämänaikaiseen runouteensa; mahdollista on sentään että\nmyöhemmän Friggarunon esikuvana on ollut hänen runonsa Sairastaessa,\nLauralle -- Jäähyväiset Friggalle sitävastoin vielä muistuttaa\nFranzénia (Kotona oleville).\n\nSitä enemmän yhtymäkohtia on Runebergin ja Stagneliusen välillä.\n\nVuoden 1827 almanakkaansa on Runeberg pannut muistiin, että hän\n27 päivänä tammikuuta -- siis keskellä tutkintokiireitään -- osti\nStagneliusen koottujen teosten kolmannen osan, maksaen siitä neljä\nriksiä -- varmaan melkoinen summa hänen rahoissaan. Mainittu osa oli\nilmestynyt 1826 ja sisälsi Stagneliusen lyyrillisiä runoelmia.\nMahdollista, jopa luultavaa on että Runeberg jo ennen tunsi kirjan,\nainakin on runossa Auringolle paikka joka muistuttaa Stagneliusta.\nMutta yleensä ei vaikutus vielä esiinny selvästi: Lapsuuden\nmuistoja, kirjotettu 2 päivänä kesäkuuta 1827, soi vielä Franzénin\ntapaan (Ainoa suutelo), ja kesällä 1827 hän kirjottelee pitkää\nkuusimittarunoa (Kihlaus tahi Juhannusjuhla), jossa hän hilpeästi\nkuvailee elämää maalaispappilassa. Vielä Paimenpoika, päivätty 19\npäivänä syyskuuta 1827, henkii rauhallista luonnonihailua.\n\nMutta kohta sen jälkeen tulee näkyviin että Runeberg on Stagneliusen\nrunoudesta löytänyt jotakin mikä herättää vastakaikua hänen\nsielussaan.\n\nSitä todistaa ensiksi Syysilta, kirjotettu syksyllä 1827, jolloin\nRuneberg pelkäsi rintansa olevan heikon ja sen johdosta ajatteli\nkuolemaa. Samaten on jo mainitulla runolla Rakastava selvät\nesikuvat Stagneliusessa, ja tavalla tai toisella nojautuvat häneen\nuseat runot, joiden arvellaan syntyneen vuoden 1828 alkupuolella:\nTuutulaulu sydämelleni, Ystävän kuoltua ja Kevätaamu. Vielä\nVanhukselle ja Mustasukkaisuuden yöt osottavat Stagneliusen\nvaikutuksen jälkiä.\n\nNämäkin tosiasiat vahvistavat arveluamme Runebergin sisällisestä\ntaistelusta. Sillä ruotsalaisenkin runoilijan rinnassa on riehunut\nsamallainen taistelu himojen ja aatteellisempien pyrkimysten välillä,\nja sen johdosta hänellekin esiintyvät kysymykset rakkaudesta,\nJumalasta ja kuolemasta.\n\nMutta Stagneliuselle oli ominaista että hän antautui kokonaan hetken\ntunnelman valtaan. Niin hän välistä kuvasi mitä hehkuvimmilla\nväreillä himojen luomia nautintoja, välistä taas ylisti kieltäymystä\nniin että sekin esiintyy melkein nautintona.\n\nEttä Runeberg ajaksi seurasi häntä edelliselle alalle on sitä\nvähemmän kummeksittavaa, koska sama suunta ilmeni muuallakin ajan\nrunoudessa: järjen kahleista vapautunut tunne täten ikäänkuin\nkoetteli voimiansa. Ylistäähän Runebergkin runossa Nuoruus\ntunnetta ajatuksen kustannuksella, ja tämmöisestä mielialasta ovat\narvattavasti syntyneet sekä Rakastava että samaan suuntaan käyvät\nOdottava ja Levottomuudelle.\n\nMutta yhtä vähän kuin Runeberg tässä kohden meni niin pitkälle\nkuin Stagnelius, yhtä vähän hän seurasi häntä äärimmäisyyksiin\nsilloinkaan, kun oli kysymys ihmiskohtalosta ja kieltäymyksestä.\n\nTunnetuimpia Stagneliusen lauluja on Elämän ehto. Luonnossa huomataan\nkaikkialla taistelua, joka osottaa että \"mitä korkeampi elämä\non, sitä suurempi on tuska\". Suurin tuska on siis ihmisellä; hän\non harhaan joutunut, ja taivas ja maa vaativat häntä vastaamaan\nsynneistään. Pakenemisen mahdollisuutta ei ole, älköön siis\ntaistelkokaan kohtaloansa vastaan; \"pienin kukkakin luotiin\nkärsimään, ja kuoleman tuska on elämän ehto. Avaruus on ääretön\ntemppeli, missä kaikki Jumalan lapset kaatuvat uhrikaritsoina ajan\nalttarin juureen.\"\n\nPäätös on siis: \"älä vapise, kun rangaistus tulee, pukeudu riemuiten\nkidutuspukuun; siemen, joka on kuollut maan poveen, on taas nouseva\ntaivaallisena kultaviljana\".\n\nRunebergilla esiintyy surumielinen tunne ihmisen kohtalosta jo\nrunoissa Auringolle ja Lapsuuden muistoja, mutta vielä selvemmin\nSyysillassa. Siinäkin luonto kuvastaa ihmiskohtaloa, ja luontoa\nedustavat, juuri niinkuin Elämän ehdossa, tammi, kukka ja satakieli.\nVarsinkin viimeksi mainittu viittaa mielestäni Stagneliusen runoon,\nsillä mistä satakieli muuten olisi tullut, kun Runeberg myöhemmin\nrunossa Franzénille nimenomaan sanoo sitä Ruotsiin kuuluvaksi? -- Ja\nniinkuin lähtökohta on yhteinen, niin on loppukin sama: kuolema ja\nparempi, puhtaampi elämä haudan toisella puolella.\n\nMutta yhteisestä lähtökohdasta Runeberg sittenkin tulee aivan toiseen\njohtopäätökseen kuin Stagnelius.\n\nLuonto opettaa hänelle että \"kukkia ja kuolla\" on \"tomun _lempeä_\nlaki\". Turha on siis koettaa välttää kuoleman nuolia, ihminen on\nmaallisessa elämässään matkalainen, hetken riemua on nautittava,\nse on erämaan mannaa; mutta ei saa pysähtyä täällä, täytyy ehtiä\nKaanaan korkeuksiin. Siellä, tähtien toisella puolella, on sielun\noikea satama; mitä katoavaisuus tarjoaa on vain unelma, joka liitelee\niäisyyden sylissä nukkuvan ympärillä. Ei ole pelkääminen enkeliä,\njonka kalpa särkee vain kahleen eikä orjaa: kirkastuneena olet kerran\nvalon isänmaasta katseleva hautaa.\n\nTämmöinen päätös osottaa selvästi runoilijassa varmuutta siitä että\n\"rakkaus valvoo korkeudessa\": mutta samalla se edellyttää himojenkin\nvoittamista, jonka kautta henki \"kirkastuu\".\n\nSamaan aineeseen Runeberg sittemmin useasti palaa. Runo Kaipaukselle\non tavallansa synkempi kuin Syysilta, mutta siinä taas kuolema\nhiljaa hellittää kahleen. Myöskin runossa Lohdutus esiintyvät elämän\nristiriidat kylläkin ankaroina; runoilija ei sano olevansa ainoastaan\nulkonaisesti orjana, vaan sielukaan ei kykene yhtymään Jumalaan: se\nvoi hänen valtaansa ihailla, mutta ei tajua. Ruusun kuolema opettaa\nrunoilijalle kuitenkin että hän on tänne pantu \"pakoss' orastamaan\".\nMutta pakko on autuain pakko, sillä se on kerran kuoleva, \"ja ma\nuskoa voin, tuen toivoni suo\". Toisessa käsikirjotuksessa, jonka\nRuneberg lähetti Snellmanille, yhtyy uskoon ja toivoon vielä rakkaus.\n\nToisena jatkona Syysiltaan on Elo ja kuolo. Ihmiset pelkäävät elon\nvaloisaa enkeliä ja sanovat sitä kuoloksi. Mutta se vain erottaa\nihmisten sieluihin kätketyn \"jalon\" maan soran saastasta ja vie sen\nsovitettuna Jumalan luo, kotiinsa.\n\nMutta vielä on astuttava yksi askel.\n\nVuonna 1828 oli Tegnér julaissut kokoelman pienempiä runoelmiaan.\nJo ennenkin oli Suomessa, kirjallisuutta harrastavissa piireissä,\nvilkkaasti keskusteltu hänen runoudestaan; ja varmaan uusi\nrunokokoelma taas elähytti keskustelua. Ja jos tahdottiin verrata\nTegnériä Stagneliuseen, niin molempien runoilijain muuttolinnuista\nsepitetyt runot olivat vertailulle hyvänä perustana. Hyvin\nluultavaa siis on että Runeberg tämmöisestä keskustelusta on\nsaanut yllykettä runoilemaan hänkin samasta aiheesta. Ainakin on\nhänen Muuttolintujensa runomitta muodostettu sekä Tegnérin että\nStagneliusen mukaan -- mutta niin että tämä muodostus vastaa juuri\nsitä sisältöä, jonka hän on runolleen antanut.\n\nJa taas huomataan kuinka sisältökin on omintakeinen.\n\nTegnér oli antanut lintujen itse kertoa alituisesta\nmuuttamishalustaan. Stagnelius kertoo niiden lähdöstä, antaa\nsen jälkeen lintujen kuvailla tunteitaan ja lopettaa puhumalla\n\"sielulle\". Runeberg ensin puhuu linnuille, kuvailee sitten niiden\ntuloa ja puhuttelee lopuksi \"rientävää henkeä\". Täten hänen runonsa\non yhtenäisempi kuin Stagneliusen ja aatteellisempi kuin Tegnérin.\nJa molemmat edeltäkävijänsä hän voittaa lausetavan koruttomassa\nkauneudessa.\n\nTärkein on kuitenkin se erotus että Stagnelius -- johon Runeberg\nlähimmin liittyy -- lintujen pakenemisessa näkee kuvan siitä kuinka\nihminen kadottaa maallisen onnensa ja vasta haudan toisella puolella\nlöytää oikean isänmaansa; Runeberg taas ei puhu mitään kadotetusta\nonnesta, vaan ainoastaan etsitystä ja löydetystä. Linnut löytävät\nkeväällä kotimaansa, vaikkei kukaan ole niitä opastamassa; ja\nkotimaassa vallitsee luonnon rauha, huolettomuus ja rakkaus, joka\nunhottaa että tie oli pitkä. Sama onni on rientävälle hengelle suotu,\neikä sen kotimaa siis ole haudan toisella puolella, vaan iloisessa\npyrkimyksessä rakkauteen, luonnollisuuteen ja sopusointuun.\n\nTäten on Runeberg, huolimatta siitä että hän ajaksi on nojautunut\ntoisten runoilijain esikuviin, osottautunut olevansa kylliksi\nomintakeinen voidaksensa elämän ristiriidoista kehittyä sopusointuun.\nMutta nähtävästi hän tässä sisällisessä kehitystaistelussaan on\nsaanut apuakin kahdelta taholta. Ensiksi rakkaus yleväluontoiseen\nnaiseen, toiseen Friggaan, on vahvistanut hänen alkuperäistä uskoaan\nrakkauden jalostavaan voimaan. Ja toiseksi hän varmaan on paljon\nnojautunut Franzéniinkin.\n\nVuonna 1824 alkoi Franzén julaista koottuja runoelmiaan ja\nensimäisessä osassa oli muun muassa runojakso Selma ja Fanny.\nSelmalaulut Runeberg ennaltaan tunsi, mutta Fannylaulut olivat\nuusia. Ja mikä oli Syysillan runoilijaa lähempänä kuin kertomus\nihmislapsesta, jolla oli heikko rinta ja joka yhäti ajatteli kuolemaa?\n\nNäissäkin lauluissa huomaamme alituista luonnon ja ihmiselämän\nvertailemista. Fanny kasvaa kukkana ja tyytyy kohtaloonsa, mutta\nkauniimpia ovat taivaan kukat. Pääskynen elää iloisena kesäaikansa,\nvasta \"kun kaikk' on täällä tehty\", on aika ikävöidä toista maailmaa.\nKaunis on yleensä maa, jos kohta taivas on kauniimpi. Ja se uusi\nEden, joka meitä odottaa, se avautuu kun ihmisen tahdon puhdas lähde\nvoipi heijastaa Jumalaa.\n\nNiinkuin näemme on Franzénin elämänkatsomus pääpiirteissään sama\nkuin Runebergin. Mutta Franzén oli kolmekymmentä vuotta vanhempi,\nhän esittää Fannyssaan voittoa, mutta ei taistelua. Runeberg ei\nvoinut tyytyä vain omistamaan itselleen toisen voittoja, hänen\ntäytyi runollisesti ilmaista ja kirkastaa omaa sieluelämäänsä. Ja\nsen hän lopullisesti teki ensimäisessä suuremmassa runoelmassaan,\nMustasukkaisuuden öissä.\n\n\n\n\n11.\n\n\nKesällä 1828 oli Runeberg toiselle Friggalle jo selittänyt tunteensa\nja päässyt selville hänen tunteistaan. Kun nyt Mustasukkaisuuden yöt\ntiettävästi ovat suurimmaksi osaksi, ehkä kokonaankin, myöhemmin\nkirjotetut, niin ne nähtävästi, kuvaillessaan lemmen ailueita, eivät\nenää, niinkuin äsken mainitut runot, ilmaise samanaikaisia tunteita.\nEikä edes ole varmaa että Runeberg koskaan itse olisi kärsinyt juuri\nmustasukkaisuuden tuskia. Sitävastoin runossa kuvatut tunnelmat\novat likeistä sukua niille joista äsken on puhuttu, mutta niiden\nkehittyminen ja lopputulos nähdään tässä vielä selvemmin.\n\nRunon sankari, mustasukkainen, joka melkein läpi koko runon\nesiintyy puhuvana, pyytää aluksi yötä kuulemaan \"valitusta kurjan,\nonnen-orvon epätoivoa\". Parempana hetkenä hän kerran oli toivonut\nettä järki puhuisi rauhaa kapinoiville intohimoille. Järki olikin\nniitä puhutellut sydänlinnan portilla. Mutta itse linnassa uinuu\nmustasukkaisuus, lemmen ja vihan tytär; se herää puheesta, ja sen\nmukana siskosjoukko, kalvas kipu, tuska kamala, kaipaus, kateus ja\nkiukku, ja nämä syöksyvät taisteluun järkeä vastaan.\n\n    Ja nyt, sä vieno säen, luojan laina,\n    valoisa enkeli, sa päivänpaiste\n    eloni kevään, järki, mik' on osas?\n    Kitua orjuudessa öisten peikkoin,\n    rotkoissa sydämeni tuskan syömän,\n    nukahtaa pyövelies räyhätessä,\n    ja havahtaa taas kahlees kalinaan.\n\nEikö tämä selvästi viittaa siihen kantaan, jolla Runeberg vielä\nKaitselmuksessa oli, hän kun kehotti siinä veljiänsä järjen\nääntä kuuntelemaan? Mutta kun intohimot ovat heränneet (niinkuin\nFriggarunoissa), niin järki on voimaton, ja mustasukkaisen täytyy\nmuilla keinoin etsiä rauhaa.\n\nEnsin hän tahtoo \"päivän virvotettavaksi uskoa sydämensä erämaan\". Se\nJumala joka luontoon luo elonsa, auvonsa, \"se vaalija mun lapsuuteni\ntaimen mua hylkää ei\". Mutta kun päivä nousee ja koko luonto\nriemuitsee, niin hänen sydämensä on tyhjempi kuin kuolo, hänellä ei\nole edes huokaustakaan liittääksensä luonnon iloon. -- Aivan samalla\ntapaa runossa Odottava intohimo tekee rakastajan kuuroksi luonnolle:\n\n    Ma tässä varron -- vaiti te metsän latvain\n    livertäjättäret; teit' en kuulla kaihoo.\n\nLohduttomana siis mustasukkainen muistaa mitä hän on kadottanut ja\nkuinka hänen Minnansa on tullut toisen omaksi. Hän etsii lepoa, mutta\nturhaan, ja hän pakenee erämaahan, samoinkuin ihmiset häntä pakenevat.\n\nToisessa yössä kuvaillaan tälle vastakohdaksi unta, jossa hän vielä\nkerran nauttii kadonnutta onneaan. Hän herää.\n\n    Vaan valhe autuuden, ah iät kaiket\n    mun olla suo sun sulokahlees vanki!\n    Todellisuuden armolta en kerjää\n    ma riemua, mi saajan käsiin lahoo.\n    Haaveilun varjokuviin tyydyn, kunhan\n    miss' iät hetki vain se näkyy, hetki\n    mun autuuteni, vaikka petetyn.\n\nSilloin hän saapi aina nähdä Minnan nuorena, autuaana sylissään ja\nkuolemankin jälkeen,\n\n    kun tähtivalkamoill' on vapaa henki,\n    silloinpa ikivalon, luojan luota\n    ja enkeleiden, taivaan tarhoist' ennän\n    viel' unen siivin Minnan huulten hurmaan.\n\nSamalla kun siis intohimoinen rakkaus yhä edelleen pitää häntä\nvankinaan, alkaa mustasukkaisuus, pelkästi itsekäs tunne, väistyä\nsiten että hänen rakkautensa tyytyy mielikuvituksen luomiin kuviin.\n\nKolmantena yönä hän näkee päivän muuttuvan yöksi ja päättää siitä\nettä sama ikuinen laki vallitsee luonnossa ja ihmisrinnassa.\n\n    Sen kirjain muuttumus, elo sen henki.\n\nRauha on muuttunut kolkoksi aavistukseksi: hän kuulee laulua ja näkee\nihmisolennon, joka on Minnan näköinen. Niin, se on Minna, mutta --\nmielipuolena.\n\nHän etsii armastaan, mutta ei tunne häntä enää, vaan tahtoo lähettää\nhänelle tervehdyksen. Itse hän on lohduton. Ihmiset olivat sanoneet\nettei lempi ole luotu maata varten, että on väärin valittaa, kun\nlemmen taimi täällä kuihtuu. Uskomatta tätä hän oli lähtenyt\nonnellisen lemmen etsintään, mutta ei sitä löytänyt. Kyyhkysparista\nvei haukka toisen, mutta kun haukka oli jakanut saaliinsa naaraksensa\nkanssa, pamahti laukaus, ja toinen kaatui. Itse oli Minna tallannut\nperhosen, joka kuollessaankin oli kiinni kukassa, jota eläessään oli\nlempinyt.\n\nTähän vastaa mies, että perhosen kuolo oli lemmen voittoriemu,\nperhonen kun kuoli kanssa armaansa. Niin käy enkelikin elon erämaita,\ntemmaten armaan armaalta, mutta ei saaliinhimoisesti, vaan hellästi.\n\nHän miettii:\n\n    viel' itkettyäs kotvan korjaan Sunkin,\n    sa kaihoon jäänyt, kyynel-laaksostas,\n    kuss' yksin kuljet.\n\nTuo enkeli on Kuolo. Minna luulee häntä itseään kuoloksi ja pyytää\nhäntä viemään \"valjun liljan\" luojan luo.\n\n              MIES.\n\n    Iäti kukkimaan ja lempimään.\n\n              MINNA.\n\n    Iäisen jalkain juuress' itkemään,\n    Hän kunnes, kyyneliini heltyin, käskee\n    sua noutamaan sen, joka nyt mua karttaa.\n\n              MIES.\n\n    Oi, sataman kun saat sa, saa hän myös!\n    Kai itse hyvää enkeliäs etsii\n    hän tuota luokses-tuojaa. -- Unohda\n    min rikkoi maa, min täällä kärsit, siksi.\n\nNuku, sanoo hän, ja uneksi onnea ja rauhaa. Niin, vastaa Minna,\nkuinka kuolo viepi onnen jälleen takaisin kautta maailman. Ja koska\nrakastaja itse on kuolon enkeli, niin kai hänen on aarteita tarvis,\nvoittaaksensa maan lasten lemmen. Niitä tahtoo Minna hänelle antaa:\nkyynelensä, huokauksensa, jotka kiiluvat timantteina ja helminä. Ja\nmissä\n\n    valittaa leski turvaton, ja turhaan\n    hält' itkee leipää valjut pienoiset,\n    ja paarten ääress' asuu karvas hätä,\n    ne sinne sirota, ja siunaten\n    saleista taivahan ma näen sen.\n    Vaan lempi lohduton miss' autuuttansa\n    mennyttä vaatii maalta, taivahalta,\n    siell' älä kylvä kultaa, helmiä,\n    vaan nosta viikatteesi, niitä!\n\nMuistamme että mustasukkainen, joka alussa turhaan on turvautunut\njärkeen, myöhemmin on kehittynyt tyytymään entisen onnensa muistoon\nja mielikuvituksen luomiin kuviin. Nyt Minnankin järki on soaistu,\nja hänkin elää mielikuvituksen maailmassa. Mutta kun molemmista\nnyt kuolo on rakastavien vapauttaja, niin he ajattelevat etupäässä\njälkeenjäänyttä. Armaan kadottaminen on lyhyt koetusaika, jonka\njälkeen kuolo vapahtaa toisenkin, \"iäti kukkimaan ja lempimään\".\nMinnasta taas ensin lähteneen huokaukset ja kyyneleet ovat aarre,\njolla voidaan lohduttaa onnensa menettäneitä, mutta jos lohduton\nrakkaus _vaatii_ maalta ja taivaalta mennyttä autuuttansa, silloin\ntulee kuolon niittää jälkeenjäänyt.\n\nMinkätähden? Sitä Runeberg ei sano, mutta hän näyttää tarkottavan\nettä vaatiminen on itsekästä, ja että kuolon tulee puhdistaa ihmiset\nkaikesta maallisesta tahrasta -- aivan niinkuin runossa Elo ja kuolo.\n\nLausuttuaan äsken mainitut sanat Minna nukkuu ja hänen rakastajansa\nsanoo häntä sen johdosta onnelliseksi: hänen ajatustaan vainoavat\nvielä murheen laumat, mielipuolisuuskaan ei suo lepoa, vain uni on\nhylättyjen ystävä.\n\nMutta nyt ovat runon sankarin silmät, samoinkuin äsken Minnankin,\nauenneet näkemään ihmisten yleistä kohtaloa. Kaikkialla \"itku kohtaa,\nkurjuus vallitsee\". Ihmiselle on annettu kaksinainen osa, maallista\npimeyttä ja taivaallista valoa; ja sentähden ihmiselämä on \"yö synkkä\ntähden ympär' ainokaisen\". Ja tämän tähden \"valju tuike turhaan puhki\npilvein ja usmain hunnun pyrkii\".\n\n    Vaan silmä toisinaan tok' unhottaa\n    yön hämärän ja kauhut, taistot, tähteen\n    vain lapsen ihastuksin tähyää;\n    ja hetket nuo, ne nimee heikkous\n    kirkkaiksi hetkikseen ja niitä lempii\n    keveinä elon riemutuokioina;\n    vaan voima, sydän väkevä, se kiroo\n    ne kiusaajina hornankitaisina,\n    poloisen toivon turmaan kiehtojina,\n    vain näyttääkseen kuin siltä siipi herpoo,\n    valon ja rauhan valhe-airuina\n    tiell' aatoksen, mi harhan korpiin käy.\n\nTaas esiintyy siis vastakohta aatoksen ja tunteen välillä. Valoisempi\nkäsitys elämästä on tunteen luoma, \"lapsen ihastuksin\" sydän katsoo\nhenkistä maailmaa; mutta aatos, voima, sydän väkevä, näkee siinä vain\nvalon ja rauhan valhe-airueita. Sentähden ainoa lohdutus on uni ja\nunho, kun vain voidaan unhottaa.\n\n    Leponi vaivuntaa vain kärsimyksen\n    on taakkahan, mi kantaakseni karttuu.\n\nMutta sentään hän ei enää ajattele vain itseään, hän katselee Minnan\nunta \"iloin vienon-haikein\".\n\n    kun murhe haudall' istuu rakkaan vainaan\n    ja kukast' iloitsee, mi sille kohoo.\n\nVieläpä hän neljännessä yössä kertoo kuinka hän on koko yön valvonut\nMinnan vieressä, muistellen lapsuutensa rauhaa,\n\n    kun aatos viel' ei tiennyt itsestänsä\n    viel' entänyt ei turhaan etsimään\n    kuin Noan kyyhky rantaa viherjöivää,\n    vaan arkiss' unten turvaisessa tuuti\n    yl' elon aavan pohjattoman aallon.\n\nSiis taas vastakohta aatoksen ja välittömän tunteen välillä. -- Mutta\nmyöskin lemmen aikoja hän nyt oli muistanut \"täynn' iloa ja haikeutta\nvuoroin\".\n\nSiten on hän valmistunut vastaanottamaan niitä jäähyväissanoja, jotka\nMinna lausuu herättyään täysin tajuisena ja \"taivaan tyynnä\":\n\n    Nyt vaivan tutkain taittui, verho vaipui\n    mun silmiltäni; olen löytänyt\n    mit' etsinkin, ei muuta sydän vaadi.\n    Mit' omistavi maa, sen riemut, tuskat,\n    ne maljoin kukkuraisin join, eik' ole\n    sen ahtaass' aartehistoss' enempää.\n    Nyt menen minne seurata et saa;\n    vaan kohta lähden kauemmas, ja silloin\n    perästä tervetullut!\n    Saat laillani ehk' uneksua kauan,\n    tääll' että turhaan etsit onneas.\n    mun laillani myös olet kerran, sydän\n    tyventyneenä, valoisana sielu,\n    sen helmaan ihmetellen heräävä;\n    hyvästi siksi jää!\n\nNämä sanat ovat runon käsittämiselle hyvinkin tärkeät, koska runon\nsankari sittemmin toistaa ne. Minnalla on nyt elämästä se käsitys,\nettä tyytymättömyys siihen on unelma; kun herätään, niin huomataan\nettä ollaan onnen helmassa.\n\nNiin oli Minna lähtenyt ja uhkaavasti varottanut häntä seuraamasta.\nHän oli lähtenyt -- minne? Tietysti puolisonsa luo.\n\n    Miel' ylevä näät pakkons' aina kantaa,\n    ja velvotuksen vaskikahleet takoo\n    se lujiksi.\n\nMutta ajatellessaan tätä ja Minnan puolison onnea runon sankari taas\ntuntee mustasukkaisuuden heräävän, hän tahtoo nähdä kilpailijansa\nveren veitseen hyytyvän. Mutta, sanoo hän, pois hornan aatos, joka\nviettelet sieluni ainoata aarretta, Minnan vastalemmen toivoa.\n\nVaan hän ei voi edes itselleen etsiä vapautusta kuolemasta. Tosin\nnurmen alla nukkujan povessa ei enää tuska herää. Mutta henki, onko\nse kuolemassa vapaa? Ei:\n\n    Saleissa taivaan viel' on orja se;\n    se kantaa kahleen itsessänsä, kunis\n    se lempens' ajallisen muiston kantaa.\n    Ja lempi se ei niin vain varisekaan,\n    kuin kätkee tomun hauraat kahlehet.\n\nPuhdistumatonna tästä maan tomusta saavuttaisi henki kuoleman kautta\nainoastaan elämän, \"syvemmin tuskansa vain tajuavan\".\n\nMutta ei mikään taivas olisi kylliksi ihana houkutellaksensa henkeä\nluokseen, niin kauan kun Minna vielä hengittää maan laaksoissa.\nAistillisuus yhä vetäisi häntä Minnan luokse, se veisi voiton\nhenkisyydeltä. Ei olo siis muuta neuvoa kuin koettaa yhä enemmän\nkiihdyttää tuskaansa; \"niin polon ponnettuuteen polo kuolkoon\".\nSentähden hän koettaa itselleen kuvailla Minnan puolison onnea\nkiduttaakseen sillä itseään, mutta lopuksi nämä kuvatkin vaikuttavat\nniin voimakkaasti häneen, että hän aatokselleen sanoo:\n\n                        Saata\n    yön tähteä kaks yhteen törmäämään\n    ja pirstoin radoiltansa suistumaan, ja\n    maailman vankka perus pettäköön, ja\n    maa, taivas huokaukseen hukkukoon.\n\nJyrkkänä vastakohtana tälle neljännen yön lopulle alkaa viides yö\nhuudahduksella:\n\n    Sees ehtoo, rauhaa! Rauhaa, taivas, maa!\n    Kuin elinkautis-vanki armaan saanut...\n    kuin hän vaan autuaampana ma seison\n    jaloissa intohimon kahlepirstat...\n    Räpyttää aatos siipiään ja empii\n    eik' uskois vapauttaan, vaikka vie\n    jo päälle pilvein joka siiven-isku.\n\nKaikki on autuasta, hän seisoo Minnan haudalla.\n\nMutta Minna ei nuku, hänen henkensä valvoo, hänen hahmonsa katsoo\njoka kukasta, äänensä soi linnunlauluna, tuulet ja pilvet lähettävät\nhänestä viestejä. Murhe, vaivat, huolet, tuskat, kauhut,\n\n    mit' on ne? -- Varjo-aavehia parvi,\n    todellisia silmiss' ajatuksen,\n    se kunis vanki pimeän on mailla,\n    vaan tyhjiä, vaill' olemusta, voimaa,\n    päin valoa se konsa kohouu.\n    Ylemmäs multaa kohtalon ei mahti;\n    ja inehmo, mi maassa maata on,\n    on heti taivasta tuoll' ylähällä.\n\nKaikki hänen entiset huolensa näyttävät hänestä nyt pieniltä,\nvähäpätöisiltä. Mitä hän olikaan kadottanut? Maallisen puolen\nMinnaa, mutta ei hänen sieluansa, \"silmist' iäisnä mi siinsi\", ei\nkauneuttaan, \"mi syttyi ajassa, mut iäisyyteen\".\n\nNyt hän siis ymmärtää Minnan jäähyväissanojen tarkotuksen.\n\n    Ol' unta vaivani -- mi todellista\n    ei kera hetkein synny, vaihdu ei.\n    Yks oli totta toki: lempeni;\n    sen helmass' uneksin -- nyt valveill' olen.\n    Näin uniss' aaveita, yön hirmuja;\n    nyt Minnan nään ja taivaat, Jumalan.\n\nJa noita sanoja seuraa tuo merkillinen kuvaus rakkaudesta:\n\n    Oi rakkaus, kuink' ihanuutes voittaa\n    tuon myrkkynuoli-Amorin, tuon, jota\n    ihannoi runo, intohimo uskoo!\n    Nyt kirkastettuna sun hahmos nään:\n    nään joutses tähtäävän, mut sylis on\n    se avara, mi aukee maailmalle;\n    ja nuoles tunnen -- taotut ne on\n    valosta, viattuudest', autuudesta.\n\nTässä hahmossa rakkaus kerran ennenkin oli esiintynyt hänelle,\n\n                      kun ensi kerran\n    näin Minnan katseessa sun ilmestykses\n    ja hänen kanssaan syliini sun suljin;\n    mutt' hetken vain sun näin, en sitten enää.\n    Valoni sammui, varjot sielun täytti,\n    ja himojen soi viekas kehtovirsi\n    unissa kävijälle elon yön.\n\nJa sitten seuraa tuo ihana vertauskuva: ihminen lepää iäisyyden\nhelmassa kuin lapsi äitinsä helmassa; vain kaksi tuokioista hän on\nvalveilla mullan horrosta ja voi luoda katseen henkimaailman riemuun;\nja nämä tuokiot ovat ensi lempi ja ihmisen viimeinen hetki. Kaikki\nmuu on vain unia, kavaloita, ahdistavia, julmia; mutta joskus myös\nunia joiden utupiirteissä ystävällinen vilahdus \"hohtaa taivast',\niäisyyttä\" -- puhtaan lemmen tuokioita.\n\nNäissä tunteissa eläen rakastaja voi riemumielin muistella\nlapsuuttaan ja nuoruuttaan. Haudan vierellä on paikka uinua\nviattomuuden unia. Ja kun hän tuntee hetken lähestyvän, jona hän saa\nseurata Minnaa, niin hän lausuu:\n\n    Hellin sovitetuin katsein heitän\n    mä hyvästi mist' iäks' eroon nyt.\n    Oi, helppo vääryydet on unohtaa,\n    kun taaksi jäi jo kärsimys ja murhe!\n    Eik' aatos katkera saa tulla myötä\n    valoisiin juhliin rakkauden ja rauhan.\n\nYksin luontokin nyt esiintyy hänelle toisessa valossa kuin ennen.\nIntohimon hetkenä oli hänestä tuntunut mahdottomalta yhtyä siihen\nriemuun, minkä päivännousu kaikkialla luonnossa herättää. Nyt hän\nsensijaan kiittää aurinkoa\n\n    jok' ilosta, mi versoi suojassas,\n    ja tunteesta, min kypsytti sun liekkis,\n    valon ja elon parhaist' antimista.\n\nMutta ei siinä kyllin. Hän, joka tähän asti on paennut muita\nihmisiä, hän pyytää nyt kotilaaksoansa ottamaan hänen sijaansa\nhelmalapseksensa toisen, joka on\n\n    kuin minä eksyksissä tomun maassa.\n    Ain' uusin keväin hälle kirjaellos\n    sa kukkakirjas maista paremmista.\n\nJa vihdoin hän jättää hellät jäähyväiset niille miljoonille\nsydämille, jotka jäävät tänne iloon ja tuskaan. Jos elämä ei anna\nheille sitä mitä he ovat toivoneet, jos hyiset myrskyt riistävät\nheidän viimeisenkin onnensa, niin älkööt he silloinkaan nurkuko,\nsillä \"auvoineen ja vaivoineen vain unelma on elo\".\n\nOlen jotensakin laajasti esittänyt tämän merkillisen runoelman\nrakennetta, syystä että Mustasukkaisuuden öitä usein pidetään\nhämäränä, epäselvänä jopa epärunebergilaisenakin. Ja tosiaan\neroavatkin teoksen sekä sisällys että esitystapa tuntuvasti siitä\nmitä Runebergin runoelmissa myöhemmin tavataan. Mutta juuri sentähden\ntämä teos on sitä merkillisempi. Siitä näet mielestäni selvästi\nhuomataan miten tosirunebergilainen katsantotapa muodostuu.\n\nLähtökohta on siinä ettei järki, johon runoilija ennen on\nturvautunut, pystykään hillitsemään niitä intohimoja jotka ovat\nvallanneet mustasukkaisen mielen. Ja läpi koko runoelman näemme\nkuinka järkiperäinen \"aatos\" osottaa samaa kykenemättömyyttä, vieläpä\nestää tunnetta antautumasta ylevämpiin iloihin.\n\nMutta intohimot, aistillisuuden maailma, ovat nekin voimia jotka\nestävät ihmisen onnea. Näitä esteitä on mahdoton voittaa muilla\nkeinoin kuin siten että tunne jalostuu, vapautuu itsekkäisyydestä ja\nkohoaa korkeampaan maailmaan kuin aistillisuuden. Tämä taas tapahtuu\nensiksi kun tunteet siirretään mielikuvituksen maailmaan, ja sitten\nkun ihminen johtuu ajattelemaan toistenkin suruja ja tuskia. Mitä\nenemmän tämä tapahtuu, sitä enemmän tunne saapi kokea että sielun\noikea elämä on elämää semmoisessa rakkaudessa, joka avaa sylinsä\nmaailmalle, se on kaikille ihmisille, ja joka jakaa niille valoa,\nviattomuutta, autuutta.\n\nJa samalla muuttuu luonnonkin merkitys ihmiselle. Niin kauan kuin\nhän elää itsekkäissä himoissa, hän pakenee luontoa eikä voi yhtyä\nsen riemuun. Mutta kun sielu on kohonnut maille paremmille, silloin\nluontokin niistä \"kirjottaa kukkakirjansa\".\n\nLopputulos on siis sama kuin jo Syysillassakin: katoavaisuus,\naistillisuus, ja niiden mukana elämän vaivat ja tuskat, ne ovat vain\niäisyyden helmassa nukkuvan unelmia.\n\nTämä suuremman ja pienempien runojen täydellinen yhtäpitäväisyys\nosottaa selvästi että runoilija tässäkin, niinkuin noissa runoissa,\non lähtenyt personallisista tarpeistaan ja kokemuksistaan. Oman\nitsensä vuoksi, saavuttaaksensa itse selvitystä elämän tarkotuksesta\nja ihmisen asemasta maailman kokonaisuudessa, runoilija on esittänyt\nihmissydämen sisällisiä taisteluita. Ja päätöskin on hänen luonteensa\nmukainen: tuo kirkastettu rakkaus, joka avaa sylinsä maailmalle, se\non hänen luontainen ihmisystävällisyytensä, ainoastaan vahvistuneena\nja selvinneenä sisällisessä taistelussa; ja siihen on yhtynyt rakkaus\ntoiseen Friggaan ja luontoon. Samaten tiekin, jota hän on kulkenut,\non hänen oman luonteensa määräämä; se on runoilijan tie, se viepi\ntunteen ja mielikuvituksen, eikä järkiperäisen mietiskelyn maitten\nhalki.\n\nMutta niinkuin jo mainittiin on tämä tie yhteinen uuden vuosisadan\nkoko runoudelle. Ja kaikkialla pyrittiin tähän aikaan, samoinkuin\nRuneberg teki, käsittämään maailmaa siten että sen henkisempiä puolia\nkatsottiin ainoiksi korkeammassa merkityksessä todellisiksi, jota\nvastoin aineellisuutta pidettiin niiden rinnalla ala-arvoisena, jopa\nolemattomanakin. Tässäkin kohden käypi virta edellisen vuosisadan\najatustapaa vastaan, tämä kun uudistajain mielestä oli vienyt ihmisiä\nharrastamaan etupäässä vain aineellisia pyrintöjä.\n\nMutta kysymykseen mikä sitten oikea korkeampi todellisuus on,\nvastattiin eri lailla. Luokaamme lyhyt silmäys näihin vastauksiin,\nsiten parhaiten selviää Runebergin asema ajan henkisessä kehityksessä.\n\n\n\n\n12.\n\n\nAjan virtaukset tulivat yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella\nSuomeen pääasiallisesti kahdelta taholta: Ruotsista ja Saksasta.\nRuotsi vaikutti runoudellaan, Saksa filosofiallaan. Ruotsin\nrunoudessa esiintyi taas kaksi pääsuuntaa: varsinainen romanttinen\nja gööttiläinen. Saksan uusi filosofia vaikutti meillä syvemmin vasta\nHegelin kautta.\n\nRomantikot sanoivat: aineellisuus painostaa ajan mieltä,\njokapäiväiset huolet tekevät ihmisistä hyödyn orjia. Korkealle\npyrkivä henki ei viihdy siinä maailmassa, tunne kohottaa hänet\ntoiseen maailmaan, missä mielikuvitus vapaasti luopi ihanteitaan.\nVähät siitä pitävätkö poroporvarit niitä ihanteita vain unelmina,\nmeille niiden maailma on korkeammassa merkityksessä ainoa todellinen.\n\nGöötit sanoivat: velttous painostaa ajan mieltä; jokapäiväiset huolet\ntekevät ihmiset heikoiksi. Korkealle pyrkivä henki ei viihdy siinä\nmaailmassa; tahto kohottaa hänet toiseen maailmaan, missä tarmo\nliikkuu vapaasti. Vähät siitä jos suuri tarmokas henki aikaansaa\nmullistuksia, joista poroporvarit joutuvat kärsimään; meille tuo\nsuuri henki edustaa sitä mikä korkeammassa merkityksessä on, tahi\nansaitsee olla, todellista.\n\nKumpaiseenkaan näistä ohjelmista ei Runeberg voinut yhtyä. Hän kyllä\ntunnusti toiselta puolen tunteen ja mielikuvituksen, toiselta puolen\npuhdistuneen tahdon merkityksen. Mutta niinkuin jo on huomautettu\noli hänen elämänsä ollut semmoista ettei hän tarvinnut henkisesti\nsiitä paeta mielikuvituksen maailmaan; ja tarmon perikuvana oli\nhänelle esiintynyt suomalaisen talonpojan hiljainen kärsivällisyys.\nJa lopuksi, kun molemmat mainitut suunnat halveksivat jokapäiväisiä\nihmisiä, niin niiden edustajat helposti joutuivat ylpeilemään\nja prameilemaan. Mutta mitään ei Runeberg vihannut niin paljon\nkuin juuri ylpeilemistä. Näistä syistä häneen enimmin vaikuttikin\nStagnelius, joka asettui noitten kahden suunnan ulko- tahi\nyläpuolelle. Ja muistettava on myöskin että varsinkin gööttiläisen,\nmutta muutamissa kohden romanttisenkin suunnan esiintyminen\nja ohjelma riippui Ruotsissa vuoden 1809 jälkeen heränneistä\nvaltiollisista ja yhteiskunnallisista harrastuksista, joille Runeberg\noli vieras -- niinkuin suuressa määrin Stagneliuskin.\n\nJos siis nuo kaksi vastausta aikakauden suureen kysymykseen eivät\nvoineet tyydyttää Runebergia, niin tulee meidän tarkastaa hänen\nsuhdettansa Hegelin filosofiaan.\n\nTässä kohden eivät kansalliset eroavaisuudet olisi estäneet\nRunebergia yhtymästä ulkoapäin tulleeseen ohjelmaan. Nojautuihan\nSnellmankin juuri Hegeliin, kun hän ryhtyi taisteluun kansallisuuden\nhyväksi. Vieläpä Hegelin filosofia tavallansa oli vastakohta sekä\nromantikkojen että gööttien ohjelmalle. Mielikuvitus ei Hegelin mukaan\nollut korkein sielunkyky eikä tarmokaan. Ainoan todellisen loi hänen\nmielestään järki, ei tosin tuo valistusfilosofian \"terve järki\", vaan\nkorkeampi sielunkyky, joka käsitteistä muodostaa järjestelmän, missä\nvallitsee ehdoton yhtenäisyys ja lainmukaisuus.\n\nMutta olemme jo nähneet että Runeberg nimenomaan julistaa järjen\nkykenemättömäksi auttamaan ihmistä siinä taistelussa, josta hänen\nsisällinen onnensa riippuu. Tähän päätökseen oli jo hänen oma\nelämänkokemuksensa vienyt, mutta omituista on nähdä kuinka hän tälle\nkokemukselleen on saanut tukea tuosta ennen mainitusta Gerlachin\nkirjasta, jota professori Avellan peräti halveksi, pitäen sitä kovin\nvanhanaikaisena.\n\nKoska Gerlachin kirjaa ei ole tähän asti käytetty Runebergin\nkehitystä esitettäessä, katson tarpeelliseksi antaa mahdollisimman\nlyhyen ja yleistajuisen selonteon sen sisällöstä; sitä seuraa lyhyt\nyleiskatsaus järjestelmän pääpykäliin, johon ne lukijat tyytykööt,\njoita filosofiset yksityiskohdat eivät huvita.\n\nNiin pian kuin ihminen on jossain määrin kehittynyt henkiseen\nitsenäisyyteen, hän koettaa saavuttaa yhtäpitäväisyyttä omansa ja\nmuiden ihmisten mielipiteiden välillä; ja varsinkin tunnetaan tämä\ntarpeelliseksi kun on kysymys yhteisen tarkotusperän saavuttamisesta\ntaikka asioista jotka hänen silmissään ovat tärkeitä ja pyhiä. Mutta\nkultuurin monimuotoisuus on vaikuttanut että semmoinen yhtäpitäväisyys\nkaikkialla puuttuu, ja välttämättömästi edistyvä kehitys saa aikaan\nettei ihminen omasta itsestäänkään sitä löydä. -- Omantunnon ääni\nruumiillisen vietin vaatimusten rinnalla, tahdon vapauden aate\nverrattuna ihmisen riippuvaisuuteen olosuhteista, mielteiden\nhäilyväisyys pyrittäessä käsittämään maailmaa kokonaisuudessaan,\njumalallisen kaitselmuksen aate pelkän sattuman rinnalla -- kaikki\ntämä synnyttää sisällistä taistelua ja epävarmuutta, josta vakavammat\nluonteet elävästi tuntevat tarvista päästä. Sentähden jokainen siihen\ntilaan joutunut ihminen pyrkii muodostamaan itselleen semmoisen\nelämän- ja maailmankatsomuksen, joka voi häntä rauhottaa, ja siinä on\nfilosofoimisen historiallinen peruste. Filosofian tarkotus on siis se\nettä ihminen, tehdessään arvostelmiansa maailmasta ja ihmiselämästä\nolisi sopusoinnussa itsensä kanssa.\n\nTämän tarkotuksen saavuttamiseksi täytyy ihmisen tarkastaa\nsisäistä maailmaansa ja sitä tutkimalla pyrkiä sellaiseen\nmaailmankatsomukseen, jonka avulla selvästi tajuamme vakaumuksemme\nsisäisen perustuksen ja henkisen välttämättömyyden. Mutta kun\nsamallainen vakaumus on tärkeä myöskin ihmisten yhteiselämälle, niin\npyrkii totuuden ystävä, saavutettuansa vakaumuksen, levittämään\nsitä muidenkin yhteisomaksi. Mutta silloin tulee vakaumuksen olla\nyleispätevä, se on niin muodostettu, että jokaisen, joka kykenee\nasiaa selvästi tajuamaan, täytyy tunnustaa se oikeaksi. Ja kun\nihmisten mielipiteiden eroavaisuudet johtuvat heidän erilaisista\nelämänkokemuksistaan, on sitävastoin _puhtaan_ ihmisluonnon\nlainmukaisuus (joka ilmenee esim. matemaatisissa totuuksissa)\nyleispätevyyden perusta ja tunnusmerkki. Filosofian voimme siis\nmääritellä niin että se tieteellisesti esittää sellaista maailman- ja\nelämänkatsomusta, joka perustuu inhimillisen hengen puhtaaseen\nluontoon. Mutta kun tuohon puhtaaseen luontoon todellisuudessa\naina sekaantuu jotakin yksilöllistä, niin on mainitun tarkotuksen\ntäydellinen saavuttaminen luettava inhimillisten ihanteiden joukkoon,\npidettävä tutkivan hengen loppumattomana tehtävänä, jolla kuitenkin\non arvonsa yhtä hyvin kuin hyveeseen pyrkimisellä, vaikka täydellinen\nhyve ei olekaan saavutettavissa.\n\nKun siis filosofia tilapäisestä, kokemusperäisestä sivistyksestä\npyrkii elämänkatsomukseen, jossa puhdas henkisyys täydellisesti\nkuvastuu, niin sen täytyy muodostaa järjestelmä, jossa ne käsitteet\nja aatteet, jotka ovat korkeamman ja puhtaasti järjellisen\nmaailmankatsomuksen perustana, asetetaan selvään yhteyteen sekä\nkeskenänsä että sisäisen perustuksensa kanssa. Tätä tehdessään\nfilosofia tosin ei voi sitoutua olemaan opettamatta muuta kuin vain\nsemmoista, jota n.s. terve ihmisjärki tietää ja käsittää, sillä jos\ntämä ihmisjärki on tarpeeksi valveilla, se pian huomaa kietoutuvansa\nristiriitoihin, jotka juuri tekevät filosofisen selvittämisen\ntarpeelliseksi. Mutta toiselta puolen filosofia ei voi joutua\nehdottomaan ja täydelliseen ristiriitaisuuteen luonnollisen elämän\nkanssa, koska sen tehtävänä juuri on tämän elämän selvittäminen.\nFilosofian ei siis pidä luulotella että se vasta on kaiken totuuden\nluoja, ja että ihmishenki vasta tätä keinotekoista tietä voisi\nyleensä ajatella järjellisesti.\n\nSe sisällinen maailma, jota filosofian tulee tarkastaa, esiintyy ensi\nsijassa tajuna (Bewusstsein). Tajuummehan me vetoamme, kun olemme\nvakuutetut jostakin, joko vakaumuksemme sitten koskee totta, hyvää\ntai kaunista. Taju on siis toista kuin tunteemme, pyrkimyksemme,\nkäsitteemme ja aatteemme, koska se niille juuri antaa todellisuuden\nja välttämättömyyden leiman. Taju vaikuttaa että jokin esiintyy\n_meille_ olevana; niitä tiloja ja toiminnan ilmauksia, jotka ovat\ntajuttomia, emme käsitä oleviksi. Taju on siis tajuavan osanottoa\ntoimintaansa ja sen sisältöön.\n\nAlkuperäisin tajun muoto on _välitön_ taju. Se ei erota tajuavaa\ntajutusta ja on siis himmeää. Tuon eron toimittaa ajattelu\n(Reflexion), joka muodostaa käsitteitä, erottaen erilaisen\nja yhdistäen yhtäläisen. Tästä syntyy _välillinen_ taju. Kun\nalkuperäinen ja välitön taju täten ajattelun välityksellä on saanut\nsisällölleen käsitteen varmuuden ja lujuuden, silloin esiintyy taju\n_tietona_.\n\nMutta käsitteetkin kaipaavat tajun vahvistusta esiintyäkseen meille\nolevina. Lähinnä on meillä siis aina välitön taju itsestämme. Vasta\nse vakuuttaa meitä kaiken sieluntoiminnan välttämättömyydestä, ja\nvälitön itsetajumme on siis hengen elämän varsinaisena keskuksena\nja tyyssijana sekä sinä sydämenä, joka tosin tarvitsee kehittyä\nkasvaaksensa tiedon puuksi, ja joka senvuoksi vaatii tai herättää\najattelua, jonka kautta tämä kehitys tapahtuu, mutta joka kuitenkin\nantaa kaikille kehittyneen tajun aineksille sen merkityksen tajuavaan\nnähden, joka on _totuudelle_ ominaista.\n\nVälitön taju esiintyy _tuntemisena_. Mutta elävänä yksilönä ihminen\nhuomaa omistavansa eri voimia, joiden kautta hän joutuu riippumaan\nvieraastakin toiminnasta. Siten ihmisen elonjännitys voi muuttua\ntavallista, normaaliastetta suuremmaksi tai pienemmäksi, ja tästä\nsyntyy mielihyvän tai mielipahan tunteita, jotka siis eivät ole\nminkään erityisen peruskyvyn ilmauksia. Ja kun koetamme säilyttää\nmielihyvän ja poistaa mielipahan syitä, syntyy _viettejä_. Jos\nnyt ajattelu kohdistuu tunteihin ja vietteihin, vertaamalla niitä\nkeskenään ja huomioon ottamalla vietin tyydyttämisen etäisemmätkin\nseuraukset, niin tapahtuu valinta eri nautintojen tai tekemisen\nja tekemättä jättämisen välillä, eikä siis tahtokaan, joka tämän\nvalinnan toimittaa, ole mikään erityinen sielunkyky.\n\nLopuksi on sanottava samaa _mielikuvituksestakin_ (Phantasie). Sitä\nei voi erottaa muista sieluntoiminnan muodoista, se liittyy kaikkiin\nniihin, ja sen tarkotuksena on korvata niitä puutteellisuuksia,\njoiden huomataan olevan olemassa todellisuudessa.\n\nSe sopusointuinen elämän- ja maailmankatsomus, johon valistunut\nihminen pyrkii, se muodostuu siis niin että sieluelämän kaikki\ntoimintamuodot kehittyvät keskinäisessä yhteydessä. Ajattelu\nmuodostaa käsitteitä, hankkien siten tajuavalle puhtaasti henkistä\nomaisuutta. Käsitteet ryhmittyvät niin että niistä syntyy yhä\nyleisempiä käsitteitä, kunnes kaikki mikä voi olla tietämisen\nesineenä muodostaa yhtenäisen järjestelmän. Samaten ymmärrys\nerottaa eri pyrkimykset, samalla arvostellen niitä, ja niin eri\npyrkimyksetkin liittyvät yhteen, kuten eri käsitteet, kunnes syntyy\nihmiselämän koko alan käsittävä sopusointuinen yleispyrkimys, jota,\nkun se pukeutuu ymmärryksen ja kehittyneen itsensätuntemisen muotoon,\nsanotaan _tahdoksi_ (häikäilemättömän himon vastakohtana).\n\nTietämisellä ja pyrkimisellä on siis yhteinen päämäärä: nähdä\nlainmukaisuutta kokonaisessa ja sopusointua kaikissa sen osissa.\nMutta tämän muodollisen yhteyden ohessa on olemassa yhteys\nsisältöönkin nähden, sillä oikea tietopuolinen käsitys on\ninhimillisten kykyjen oikean ja täysin luonnonmukaisen käyttämisen\nehtona. Jos taas pyrkimystä, harrastusta puuttuu, niin kaikki\nymmärryksen ohjeet eivät voi aikaansaada tahtoa.\n\nSamaten mielikuvituksenkin toiminta riippuu muista sielun\ntoimintamuodoista ja niiden hankkiman sivistyksen sisällöstä ja\nmuodosta, sanalla sanoen mielikuvituksen tuotteiden laatu riippuu\nihmisen kehityskannasta. Ja kun mielikuvitus liittyy toisiin\ntoimintamuotoihin, täydentäen niiden tuloksia, niin täytyy sen\ntuotteiden myöskin mukautua noiden toiston toimintamuotojen lakeihin.\n\nMutta toiselta puolen pyrkii mielikuvitus täten kohoamaan semmoiseen\ntoimintaan, jossa henkisen elämän puhdas lainmukaisuus eli\nalkuperäinen luonto mitä laajimmin ja innokkaimmin on vaikuttamassa.\nJa kun mielihyvän tunne syntyy semmoisessa tilassa jossa elontoiminta\non kohonnut tavallista astetta ylemmäksi, niin on luonnollista että\nmielikuvituksenkin toiminta synnyttää mielihyvää, siinä tunnetaan\nhenkisten voimain leikin helppoutta, sopusointua ja elävyyttä. Mutta\nkun mielikuvitus samalla yhtyy muihin toimintamuotoihin, niin on yhtä\nluonnollista että se toiselta puolelta yhdistystensä lennokkuudella\nedistää käsittämistä ja helpottaa järjen yleiskatsetta, toiselta\npuolen luopi kuvan siveellisestä täydellisyydestä, jonka kautta hyvän\naate tulee eläväksi ja vaikuttavaksi. Mitä likeisemmin pyrkimys\nmielihyvään, kauneuteen, liittyy toden ja hyvän esittämiseen, sitä\nenemmän täyttyy sija joka mielikuvituksella luonnonmukaisesti on\nsielullisten toimintamuotojen sarjassa.\n\nMutta myöskin ajatuksen ja tahdon tietä kohoaa ihminen korkeammalle\nalalle. Ihmisyys semmoisenaan on jo korkeampaa kuin pelkät luonnon\nesineet. Samoin henki voi kehittyä hallitsemaan aistillisuutta ja\nhimoja, jotka määräävät eläinten toimintaa. Se arvon määrääminen,\nmikä tässä tapahtuu, ei kohdistu yksilöllisiin tarkotuksiin, ja\nsiten herää _ihmisarvon_ tunne, tunne siitä että ihminen ei ole\nluotu palvelemaan itsekkäitä pyrintöjä, eikä olemaan pelkkänä\nvälikappaleena. Tämä ihmisarvon tunne taistelee itsekkäästä\narvostelusta johtuvia pyyteitä vastaan, jos kohta se ei voi koskaan\ntukahuttaa aistillisia haluja. Alussa se tosin on heikko, mutta\nvähitellen se aikaansaa tajussa tosiasioita jotka yhä enemmän tulevat\nkäytännöllisen ymmärryksemme ohjeiksi ja muodostavat omantunnon\nensimäiset värähdykset, siveellisen itsetajun ensimäisen muodon.\nAjattelun avulla tämä itsetaju kuitenkin voi kehittyä niin että\ntoiselta puolen tunnemme oikeutemme, se on vaadimme riippumattomuutta\nmuiden mielivallasta, toiselta puolen tunnemme itsemme velvotetuiksi\nsäästämään ihmistä ja kohtelemaan häntä olentona jolla on oma\ntarkotuksensa, mutta samalla ottamaan myös osaa inhimillisen\nolevaisuuden kehittämiseen ja edistämiseen.\n\nJos täten toisella puolella käsitteiden, toisella puolella\npyrkimysten järjestämisellä on saavutettu sopusointua ja huomattu\nlainmukaisuutta, niin puuttuu kumminkin äärimmäinen peruste,\nehdoton perussyy kaikkeen. On ikäänkuin kuuntelisi eri soittimien\nsopusointuista säveltä olettamatta syytä, joka on sen kaiken\ntuottanut ja joka siinä kaikessa on määräävänä. Mutta samaten kuin\ntutkiskellessamme sitä henkeä, joka on luonut sopusoinnun, jätämme\nsyrjään tämän sopusoinnun, samaten muodostaessamme ehdottoman\nperussyyn aatteen kohoamme ymmärryksen toiminnan yläpuolelle ja\ntulemme uskon piiriin. Uskonnollinen aate johtuu siis erityisestä\nhenkisen elämän toiminnasta, jossa tämä elämä näyttäytyy korkeimmassa\npuhtaudessaan.\n\nUskonnollinen aate on pyrkimyksiinkin nähden tärkeä. Sillä\njos inhimillisiä olosuhteita arvostellessamme lähdemme vain\nkokemusperäiseltä näkökannalta, niin on vaara tarjona, että\nsiveellisen arvonmääräämisen täytyy väistyä itsekkään tieltä.\nOnhan ihmisen olemassa-olo, mainitulta kannalta katsottuna, vain\nlyhyt päivä, joka auttamattomasti häipyy takaisin ikuiseen yöhön,\nja ainoa viisauden sääntö olisi kai silloin nauttia siitä niin\nkauan ja niin mieluisasti kuin mahdollista; ja samalla esiintyy\nihminen kietoutuneena ulkonaisen maailman välttämättömyyteen. Mutta\nkun ihminen kohoaa tajuamaan ehdottoman perussyyn aatteen, joka\non kaikki tehnyt ja hallitsee kaikki, niin henki samalla tajuaa\noman toimintansa siinä toteutuvan ja sopivan yhteen sen kanssa.\nHenkisenä voimana tuo ehdoton perussyy esiintyy korkeampana kuin\nkokemusperäinen välttämättömyys, ja kohoten tuon voiman yhteyteen\nihmishenki huomaa olevansa sukua jumalalliselle perussyylle, ja\nihmisyyden kohtalo esiintyy samalla ehdottoman hengen johdon alaisena.\n\nMitä enemmän tämä ehdottoman perussyyn aate ihmiselle selviää,\nsitä enemmän hän omassa hengessään ja ihmishengessä yleensä huomaa\nkorkeimman hengen heijastusta ja kuvaa. Johdumme siis siihen että\nkoko ihmisyyden ja ihmiskunnan olemassaolo ja kehitys esiintyy yhtä\npaljon korkeampana itsekkäitä pyyteitä kuin kokonaisuus esiintyy\ntiedollemme osia suurempana.\n\nTäten kehittyy ihmisen tajusta käsitteitä jotka tulevat inhimillisen\nelämän ja toiminnan johtaviksi periaatteiksi. Mutta kun ehdoton\nperussyy hallitsee myöskin luonnon valtakuntaa, niin avautuu\nhenkemme katseelle täten näköala, jonka ulottuvaisuus ja kantavuus\non mitä suurin, sillä se käsittää sekä koko maailman että sen\nperussyyn, ja sitä on siis pidettävä filosofian etsimänä korkeampana,\nsopusointuisena maailman- ja elämänkatsomuksena.\n\nGerlachin järjestelmän merkillisimmät kohdat ovat siis lyhyesti\nseuraavat:\n\nIhmisen tarkotus on pyrkiä sopusointuun itsensä ja muiden ihmisten\nkanssa.\n\nTämä tapahtuu yhtämittaisessa kehityksessä, jossa kaikki sielunkyvyt\nvaikuttavat yhdessä.\n\nEi mikään sielunkyky vie ihmistä pois todellisuudesta, jos kohta\neri kyvyt kohottavat häntä aatteellisemmalle alalle kuin se minkä\njokapäiväinen elämä tarjoo.\n\nSieluelämän keskuksena on välitön itsetaju, joka ilmenee tuntemisena.\nEri sielunkyvyt ovat vain tämän itsetajun palvelijoita sen sisältöä\nselvitettäessä, järjestettäessä ja täydennettäessä.\n\nSentähden kaikkien sielunkykyjen kehitys riippuu yksilön\npersonallisesta kehityksestä. Ja tämä osottautuu paraiten ihmisarvon\ntajuamisessa sekä himojen ja itsekkäiden pyyteitten voittamisessa.\n\nKorkeimman sopusoinnun saavuttaa ihminen kohoamalla mielikuvituksen\nja uskonnon aloille. Silloin hänelle esiintyy luontokin samoinkuin\nihminen ikuisuuden heijastuksena.\n\nJos joku olisi kysynyt Runebergin mielipidettä tästä ohjelmasta, niin\nhän varmaan olisi vastannut yhtyvänsä siihen pykälä pykälältä, niin\nihmeellisen hyvin se soveltuu hänen personallisiin taipumuksiinsa.\nGerlachin kirjan lukeminen on siis selvittänyt ja vahvistanut hänen\nkäsitystänsä, houkuttelematta häntä millään muotoa alalle joka ei\nolisi sopinut yhteen hänen runollisten taipumustensa ja tarkotustensa\nkanssa. Päinvastoin hänen myöhemmin runoudesta lausumansa periaatteet\nmonessa kohden myös osottavat yhtäläisyyttä Gerlachin kanssa. Jopa\neräs tärkeä kohta Mustasukkaisuuden öissä vasta Gerlachin kannalta\nkatsottuna oikein selvenee.\n\nGerlach sanoo näetten että mielihyvän tai mielipahan tunteet syntyvät\nsiitä että elonjännitys on tavallista suurempi tahi pienempi. Siitä\njohtuu että mitä enemmän ihminen kohoaa ihanteellisille aloille, se\non, mitä suurempi hänen elonjännityksensä on, sitä vähemmän hän voi\ntuntea mielipahaa. Ja juuri tätä Runeberg nähtävästi tarkottaa, kun\nhän sanoo että vaivat, huolet, tuskat, kauhut ovat varjo-aaveita,\n\n    todellisia silmiss' ajatuksen,\n    se kunis vanki pimeän on mailla,\n    vaan tyhjiä, vaill' olemusta, voimaa,\n    päin valoa se konsa kohouu.\n\nJa jos ihminen on kohonnut niin korkealle, että hän lepää ikuisuuden\nhelmassa, silloin ovat vaivat ja tuskat täysin olemattomia, ne ovat\nvain unelmia.\n\nMutta kun tuo ikuisuuteen kohoaminen tapahtuu (runoelmassa,\nsamoinkuin Gerlachin mukaan) mielikuvituksen, puhdistuneen rakkauden\nja uskonnon siivillä, niin mainitun käsityskannan saavuttaminen on\nrunoilijalle ollut ylen tärkeä.\n\nJa seuraukset siitä tulevat pian näkyviin hänen runoudessaan.\n\nVarsinkin rakkaus esiintyy nyt puhdistuneena, ihanteellisena. Runossa\nTytölle kuvataan sen varsinaiseksi kodiksi taivasta; rakastavalla\non korkeassa tähtikodissa ollut armas puoliso, ja tästä on mainen\ntyttö heijastus. Sentähden yhdistää nyt molempia \"rakkaus suureen\nkaikkeuteen\"; tyttö on rakastavalle maa ja taivas yhtaikaa. Ja\nvoitonriemua täynnä on myöskin se uusi laulu Friggalle, joka nyt\nkirjotetaan; siinäkin on (toinen) Frigga korkeamman rakkauden\nmaallinen kuva.\n\nJa kun semmoinen voitto on saavutettu, tuntee Runeberg olevansa\nrunoilijaksi luotu. Hänellä on, sanotaan runossa Mua onnellista!\n\"sydämeen osuva kieli, jos villi verhoton mua kuulkohon\" ja tämä\nkieli on raikas rauha hänen seesteisellä otsallaan ja rakkaus hänen\nvapaan silmänsä katseessa. Sentähden on koko maailma hänelle avoinna,\n\"kaunis tuhatmuoto ihanne\" karkeloi hänen tiellään ja\n\n    aurinko kuolettuuden tyynnä kultaan\n    mun intoni luo maalin ihanan,\n    eik' epäilykset kehnot murra multa\n    poveni uhmaa nuoren, uljahan.\n\nLienee nyt selvä minkä tähden Runeberg jäi vieraaksi Hegelille yhtä\nhyvin kuin ruotsalaiselle runoudelle. Kaikilla mainituilla kolmella\nsuunnalla oli se vika että eristettiin yksi sielunkyky, tunne, tahto\ntahi järki, ja kohotettiin se hallitsevaksi, sensijaan että Runeberg\npyrki kaikkien sopusointuun. Mutta täten nuo suunnat näyttivät hänen\nsilmissään yksipuolisilta, vieläpä itsekkäisyyttä ja itserakkautta\nedistäviltäkin. Niiden tarkotuksena oli luoda maailma joka tyydytti\nvain muutamia valituita sieluja, ja niiden edustajat luulivat että\nihmiselle oli mahdollista luoda \"ainoa todellinen\", sensijaan että\nhänen Runebergin mielestä tulee sitä etsiä, puhdistamalla omaa\nsieluaan.\n\nMutta sopii kysyä: mistä sai Runeberg voimaa puolustaa\nomintakeisuuttaan noita ajan valtaavia virtauksia vastaan? Eihän\ntietysti Gerlachin kirja yksistään olisi siinä kohden mitään\naikaansaanut.\n\nTietysti ei. Mutta minkä vuoksi oli aikoinaan Gerlach määrätty\ntutkintokirjaksi? Epäilemättä sentähden että se vastasi sitä\nkäsitystapaa, joka Turun yliopistossa vielä silloin katsottiin\noikeaksi. Ja itse asiassa oli tässä yliopistossa ollut siveysopin\nopettaja joka olisi voinut hänkin pykälä pykälältä yhtyä Gerlachin\nohjelmaan. Tämä opettaja oli Franzén. Jopa huomataan saman\nkäsitystavan juuret aina Porthanin opeissa.\n\nMainitulla ohjelmalla oli siis Suomessa vankka kansallinen pohja.\nSillä toiselta puolen sen sisällys liittyi kansamme korkeimpaan\nhenkiseen elämään, kristilliseen katsantotapaan, toiselta puolen taas\nolivat sen muodostamiseen vaikuttaneet ne yleiseuroppalaiset henkiset\nvirtaukset, joihin yliopistomme etevimmät miehet puolen vuosisadan\nkuluessa olivat tutustuttaneet oppinutta säätyämme.\n\nOhjelma oli valistunutta kristillisyyttä -- siinä sen voima.\n\nJa merkillinen on edellisen ajan kehitys siinäkin kohden että\nohjelman kolmesta kannattajasta Porthan oli melkein yksinomaan\najattelija, vaikka kirjotti runojakin; Franzén oli yhtä paljon\nrunoilija kuin ajattelija; Runeberg taas melkein yksistään runoilija,\nmutta sen ohessa ajattelijakin.\n\nSyvällä tammen juuret.\n\n\n\n\n13.\n\n\nYleisaatteellisella alalla Runeberg täten Turun ja Paraisten aikanaan\nkehittyi Suomen kansan runoilijaksi. Mutta toistaiseksi varsinainen\nisänmaa ei esiinny hänen runoissaan muussa muodossa kuin luonnon\nkuvailemisessa. Mikä oli syynä siihen?\n\nVastaukseen on jo ylempänä viitattu. Ensiksi hän ennen kaikkea\ntarvitsi kehittää personallista tunne-elämäänsä sopusointuun, toiseksi\neivät yleiset olot alussa herättäneet virkeämpää kansallista\nharrastusta.\n\nMutta koittihan jo siinäkin kohden uusi aika. Ero Ruotsista, jonka\npysyväisyyttä ei alussa pidetty varmana, osottautui Napoleonin\nkukistumisen jälkeen lopulliseksi, ja nyt ruvettiin kysymään mitä\nuusi asema vaati.\n\nEnsimäinen julkinen vastaus tähän kysymykseen on kirjotus siinä\nkirjassa, joka sekin oli uudestaan heräävän isänmaallisen\nharrastuksen esikoinen: kalenteri Aura, joka kahdessa vihossa\nilmestyi Turussa 1817 ja 1818.\n\nAuraa toimittivat muutamat nuorenpuoliset yliopistomiehet, ja varmana\nsopii pitää että kaikki toimittajat olivat hyväksyneet senkin\nkirjotuksen jota tarkotamme ja jonka otsakkeena oli \"Muutamista\nSuomen kirjallisuutta ja kultuuria kohtaavista esteistä\". Se on\nsiis senaikaisten elinvoimaisien yliopistollisten ainesten ohjelma,\nja koko sisällys onkin semmoinen että historia on osottanut tekijän\nselvänäköisyyttä. Eikä seuraavaan kymmeneen vuoteen olot sanottavasti\nmuuttuneet, niin että kirjotus varmaan edustaa Runebergin\nylioppilasajankin yleistä mielipidettä.\n\nKirjotuksen tekijä oli silloinen kirjastonhoitajan sijainen,\nmyöhemmin filosofian professori Johan Jakob Tengström. Hänen isänsä\noli tuo Vaasan kirkkoherra, jonka luona Runeberg kouluaikanaan joka\nsunnuntai söi päivällistä, ja hyvin luultavaa siis on että Runeberg\njo silloin tutustui tähän kirjotukseen; mutta jollei, niin ainakin\ntämä varmaan tapahtui hänen ylioppilasaikanaan: toimihan Tengström\nvuodesta 1823 alkaen pohjalaisen osakunnan kuraattorina. Ja kun\nsitäpaitsi Aura sisälsi runojakin, niin on aivan mahdotonta että se\nolisi jäänyt Runebergille tuntemattomaksi.\n\nKatsokaamme siis mitä Tengströmillä on sanottavaa.\n\nKuvaavasti kyllä alkaa tekijä puolustamalla sitä että kansalaiset\nlausuisivat mielipiteensä yleisistä asioista, vaikka semmoista oli\nsiihen asti vain harvoin tapahtunut Suomessa. Mutta yhtä kuvaavaa\non että keskusteltavien kysymysten piiristä kohta suljetaan pois\nne jotka koskevat valtion ulkonaisia suhteita. Niitä ei suuri\nyleisö osaa oikein arvostella, ja syystä on siis \"valtiollista\nkannunvalamista\" katsottu \"kunnottomien ja tietämättömien\"\ntehtäväksi. Sitävastoin \"valistunut, järkevä ja oikeamielinen\nkansalainen, kehittynyt ja sivistynyt ihminen\" kyllä sisäisen\nkultuurielämän alalta löytää tärkeitä yhteiskuntaa tahi koko\nihmiskuntaa koskevia kysymyksiä miettiäkseen ja varteen ottaakseen.\nSentähden tekijä nyt esittää mietteitään, arvellen että pienestä\nkipinästä usein voi syttyä isokin tuli.\n\nTämän johdannon jälkeen tekijä kohta ryhtyy asiaan.\n\nAsumme kauniissa maassa, joka on täynnä virtoja ja järviä, vuoria,\nharjuja ja metsiä. Se on siksi ihana, etteivät sen asukkaat voi\nolla sitä sydämestään ja ihastuksella rakastamatta. Tämmöisessäpä\nmaassa mielipiteiden rehellisyys ja itsenäisyys, mielen vakavuus\nja luotettavuus syntyvät ja viihtyvät. Sveitsin, Norjan ja Suomen\ntuntureilla, niiden notkoissa ja laaksoissa ovat nämä avut, jos\nmissään, kuin kotonaan, siellä ne aina (älköön tämä toivo koskaan\npettäkö!) tulevat olemaan turvatut, jos ne karkotettaisiinkin\nEuropan muista osista. Semmoisessa ympäristössä eivät kotiseudun\nrakkaus ja isänmaantunne, tuo ylevinten hyveiden kantaäiti, koskaan\nkuole. Sillä kansakunnan samoinkuin jokaisen elimellisen tuotteen\nluonnetta määräämässä on toiselta puolen sitä ympäröivä ulkonainen\nluonto, toiselta puolen alkuperäiset, synnynnäiset, niin sanoaksemme\nidussa tahi juuressa piilevät taipumukset, ja ihminen, samoinkuin\nkasvi, saapi eri ilmanalojen ja eri asemien vaikutuksesta omituisen\nluonteensa. Semmoisessa maassa, semmoisten kansallisten avujen\nhelmassa, rehottaa ja kukoistaa (edellyttäen muutkin olosuhteet\nedullisiksi) todellinen kultuuri. Semmoinen ympäröivä luonto pidentää\nsitä villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välistä\ntilaa, joka, samoinkuin nuoruudenaika yksityiselle ihmiselle,\non ylen tärkeä kansakunnan kehitykselle. Melkein samallaisessa\nympäristössä kreikkalaiset -- samalla verrattomasti lauhkeamman ja\niloisemman ilmanalan ja maan rikkaamman hedelmällisyyden suosimina --\nkohosivat kauneuden ja puhtaan inhimillisyyden harrastuksensa kautta\nsivistykseen, joka on ollut ja aina on oleva ihailun ja tulevien\nvuosisatojen huomion esineenä.\n\nSitävastoin on kylmä ilma vaikuttanut että ensimäisten ruumiillisten\ntarpeiden tyydyttäminen on meikäläisiltä vaatinut raskasta ja\nuutteraa työtä, eikä näin ollen korkeamman kultuurin siemen ole\nvoinut niin helposti itää ja luoda niin komeata kasvua kuin etelässä.\nTosin voimme empimättä väittää kultuurin olevan meillä yhtä raittiin\nja eloisan kuin monessa viljavammassa ja lauhkeammassa maassa,\nmutta paljon on kuitenkin tekemättä, ja pahimmat esteet ovat\nkokonaisuudessaan voittamattomia, jos kohta niitä saattanee jossakin\nmäärin vähentää.\n\nEnsiksi me, vaikka olemme kieleltämme ja luonteeltamme erityinen\nkansallisuus, emme kuitenkaan ole muodostaneet, emmekä koskaan\nvoi muodostaa omaa itsenäistä valtiota. Siitä johtuu että meiltä\npuuttuu se sisäisen tilamme itsetieto, jota on pidettävä kaiken\nvaltiotiedon ja kaiken filosofian, kokonaisen kansan yhtä\nhyvin kuin yksityisen ihmisen, korkeimpana ratkaisua vaativana\nkysymyksenä. Sillä samoinkuin yksityinen ainoastaan sikäli kuin\nhän saa tilaisuuden kehittää monipuolisesti taipumuksiaan, pääsee\nsopusointuun itsensä kanssa ja oppii ymmärtämään maailmaa, samoin\nvoi kansa ainoastaan mikäli se kansallisessa runoudessa ja esi-isien\nurotöissä saattaa kuvastaa itseänsä, taikka mikäli sillä on luontoon\nlikeisesti liittynyt muinaisuus ja historia, saavuttaa selvän\nhavainnon elämästään ja toiminnastaan. Niinkuin nero ja filosofi\nvasta kohottuaan ihmiskunnan korkeimmille sijoille voivat saada\nyleiskatsauksen ja oikean käsityksen maallisista oloista, niin\nkansakin vain suurimman kunniansa ja historiansa loistavimman\najanjakson jalustalta katsoen voipi tuntea itsensä, tehtävänsä ja\nolosuhteensa. Mutta tuo korkein näkökanta, ja vaikutus maailman\nkohtaloon ja aikakausien vaihdoksiin, eivät voi tulla jokaisen\nkansallisuuden, yhtä vähän kuin jokaisen henkilönkään osaksi. Toinen\nniinkuin toinenkin voipi sentään ahtaammissakin vaikutuspiireissä\nkehittää luonnettaan, jos sillä sitä on; ja ennen kaikkea juuri\nihmisen määrätty luonne herättää mielenkiintoamme.\n\nYhdistymisemme vieraisiin kansakuntiin on lisäksi vaikuttanut että\nmeillä käytetään ja täytyy käyttää eri kieliä, ja että meiltä puuttuu\noma itsenäinen kirjallisuus. -- Kun ruotsalaiset kolmannellatoista\nvuosisadalla vallottivat tämän maan, perustivat he sinne tänne\nrannikolle siirtokuntia, jotka sitä helpommin säilyttivät emämaansa\nkielen, luonteen ja tavat, kun ne kaupan ja merenkulun kautta olivat\nyhä edelleen likeisessä yhteydessä sen kanssa. Näistä siirtolaisista\ntaikka heidän kansalaisistaan, jotka sivistyksen ja tiedon puolesta\nolivat maan alkuperäisiä asukkaita paljon etevämmät, täytyi valita\nne sotapäälliköt, virkamiehet ja voudit, jotka Ruotsin kruunu tänne\nasetti. Siten ruotsinkieli tuli vallitsevaksi kaikissa julkisissa\nasiakirjoissa sekä vähitellen syntyneessä sivistyneessä säädyssä;\nsenohessa suomenkieli ja kansallinen individisyys (omintakeisuus)\nkuitenkin säilyivät itse kansassa. Sivistyneet ja sivistymättömät\nsäädyt vieraantuivat sen vuoksi toisistaan; edellisiltä puuttui se\nvoima ja ryhti, joka tavataan niin sanoaksemme yhdestä kappaleesta\nvaletussa kansassa, jälkimäisissäkin oli erilaisia aineksia, niiden\nsivistyttäminen hidastui ja kävi vaikeaksi. Tämä rikkoutunut väli\nvaikutti myöskin että maan kieli laiminlyötiin ja sen runous\njätettiin oman onnensa nojaan kuihtumaan ja lopuksi häviämään, vaikka\nse, ollen kansallisena eli kansakunnan katsantotavan havainnollisena\nilmauksena, olisi ansainnut maan hallitsijain huomiota. Täten\nkyllä vähitellen kansan järkiperäinen valistus karttui, mutta sen\nmielikuvituksen vaikutus supistui. Kieli on kumminkin säilyttänyt\nkuvaannollisen ja havainnollisen rikkautensa ja voimakkuutensa,\nmutta ainoastaan alempien kansanluokkien käyttämänä siltä aina tulee\npuuttumaan sellaisten käsitteiden ilmaisukeinot, jotka syntyvät\nymmärryksen harjottamisesta ja kehittämisestä.\n\nKumminkin on kansan uskonnolliselle, siveelliselle ja\nyhteiskunnalliselle, sanalla sanoen koko sen korkeammalle\nsivistykselle yhtä tärkeätä että sen mielikuvitus säilytetään\nvirkeänä, kuin että sen käsitteet laajentuvat. Sentähden olisi\nsuotavaa että sivistyneet luokat rupeisivat harrastamaan\nkansanrunouden kokoilemista, jottei se pian muutu vain\nmuinaistarinaksi että kansallista suomalaista runoutta kerran\non ollut olemassa. Senohessa olisi suomenkielen viljelemistä\nharrastettava, täydellisempi sanakirja ja kielioppi hankittava;\nja aivan luonnollista on että ne virkamiehet, joilla on tekemistä\nsuomalaisten kanssa, osaisivat heidän kieltään.\n\nKirjotuksen lopussa sanotaan taas:\n\nEttä suomalaista kansallisuutta, joka, päättäen ulkomaalaisten\nluonteemme omituisuuksia koskevista arvosteluista, ainakin osaksi\non sivistyneissäkin säädyissä säilynyt, ylläpidetään ja jalostetaan\nkotimaisen kirjallisuuden avulla, se on kohtuullinen vaatimus.\nTämä tapahtuu parhaiten tutkimalla maamme historiaa ja maantietoa,\nunhottumattoman Porthanin jäljissä. Kuitenkin muistettakoon, että\nse rakkaus ja mieltymys kansallisiin ominaisuuksiimme ja etenkin\nhistoriaamme, jonka Porthan osasi herättää eloon ja jonka ahtaiden\nolojemme vuoksi ja arvokkaampien esineiden puutteesta usein\ntäytyy kiintyä pikkuseikkoihin, pian saattaa käydä yksipuoliseksi\nja takertua vähäpätöisyyksiin -- onhan arvatenkin tästä saatu\naihetta ruotsalaisten puolelta kuultuun lauselmaan, että meillä\nolisi ollut jonkunlainen _fennomania_ vaikuttamassa muutaman aikaa\nyliopistollisiin opintoihinkin.\n\nSuomalaista jumalaistarustoakin voitaisiin ajatella käytetyksi\nrunoudessa suomalaisen kansallisuuden vireillä pitämiseksi\nsivistyneissä säädyissä, mutta mikäli sitä on tunnettu, näyttää siitä\npuuttuvan tarkkoja kansallisia piirteitä; onhan suomalaisten \"Jumala\"\naivan sama kuin kristittyjen.\n\nNäistä otteista nykyajan lukija jo huomaa, että Tengströmillä oli\nselvillä koko se kansallinen ohjelma, jonka toteuttamiseksi seuraava\naika sitten on työskennellyt, mutta että tämä ohjelma herätti hänessä\njotensakin vähäisiä toiveita.\n\nSitä vähemmin on meillä siis syytä kummeksia ettei Runebergkaan\nantautunut toteuttamaan ohjelman supisuomalaisia pykäliä. Ruotsia\npuhuva kun oli, ei hänellä ollut tilaisuutta tehdä työtä suomenkielen\nja kansanrunouden hyväksi; historia vähäpätöisyyksineen ei häntä\nhoukutellut, varsinkin kun hänestä ei ollut tiedemieheksi. Mutta\ntäyden myötätuntoisuutensa hän siltä saattoi näille harrastuksille\nantaa -- niinkuin itse asiassa tekikin -- sillä olivathan ne\nperiaatteellisessa yhteydessä muiden ohjelman osien kanssa, jotka\nhänelle paremmin soveltuivat.\n\nSaarijärvellä hän oli tutustunut Suomen luontoon ja sen yhteydessä\nsuomalaiseen kansanluonteeseen. Ja kun hän kirjotuksessaan\nSaarijärven oloista sanoo ihmistä ympäristöjensä kuvastimeksi ja\nsisämaan luontoa tarkasti yksilöistyneeksi, niin voimme siitä\npäättää että hän jo aikaisemmin oli saanut selville kansallisen\nindividisyydenkin.\n\nTässä kohden Runeberg on selvästi kansallinen, mutta tavalla joka on\nyhteydessä suuren ajanvirtauksen kanssa. Muissakin maissa oli --\nvastakohtana edellisen vuosisadan yleismaailmallisuudelle -- herännyt\nkansallisuusaate, ja Suomessa on sen ensimäinen itu etsittävä\nPorthanin ja Franzénin ajoista. Yleinen oli sekin käsitys että\nkansanluonne riippuu ympäröivästä luonnosta: Ruotsissa esitti tätä\naatetta hyvin nerokkaasti Geijer, ja Tegnérin runoissa se samaten\nesiintyy.\n\nMutta mitenkä saada tämä kansallinen individisyys ilmaistuksi?\nRuotsissa tämä luonnollisesti tapahtui ensiksi valtiollisissa ja\nyhteiskunnallisissa harrastuksissa, toiseksi ylistämällä suurten\nesi-isien muistoa, kolmanneksi elvyttämällä muinaisskandinavialaisten\nsankarirunojen henkeä. Mutta kaikki nämä kolme tietä olivat\nmeillä siihen aikaan suljetut, niin sanoo Tengström nimenomaan ja\nluultavasti juuri verrattuaan mielessään Suomen oloja ruotsalaisiin.\n\nMitä meiltä silloin puuttui, sen olemme myöhemmin saaneet: 1835\nKalevalan, 1848 Vänrikki Stoolin tarinat, 1863 valtiopäivät. Mutta\nmitä oli silloin mahdollista tehdä?\n\nSiihen kysymykseen Tengström antaa toisenkin vastauksen, joka sekin\nsopi juuri Runebergille.\n\nPuhuttuaan koko kansan sivistyksestä Tengström kääntyy tarkastamaan\nniitä esteitä, jotka kohtaavat korkeamman kultuurin leviämistä\nerittäinkin niin sanottuihin sivistyneihin säätyihin.\n\nSilloin hän ensiksi huomauttaa että näissä säädyissä vallitsee\npintapuolisuus ja haluttomuus vakavaan työhön. Näiden puutteiden\njuurena taas on edellisen vuosisadan ranskalainen sivistys, jonka\nleviämistä Ruotsiin ja Suomeen Kustaa III suuressa määrin edisti.\nTosin tämä sivistys oli poistanut monta ennakkoluuloa, mutta samalla\nvähentyi perusteellisuuden, innokkaisuuden ja luontevuuden harrastus,\nusko pyhään ja yliaistilliseen rupesi horjumaan, löyhä itserakkauteen\nja itsekkäisyyteen perustuva siveysoppi levisi. Kirjallisuudessa\nsuosittiin keveyttä, sukkeluutta, loistoa, ja ihmiset luulivat ajan\nsaavuttaneen ehdottoman etevämmyyden entisiin aikoihin verraten. Tuon\nuuden kultuurin tunnusmerkiksi sopii siis sanoa \"itsekkäisyyttä,\ntaikka omanhyödyn harrastamista, ja itserakkautta, näiden käsitteiden\nlaajimmassa merkityksessä\".\n\nKun siten ainoa päämäärä oli käytännöllinen hyöty, niin ihminen\nvaipui maan tomuun ja päätyi elämään vain katoavaisia ja eläimellisiä\ntarkotuksia varten; isänmaanrakkaus, uskonto ja hyve jäivät\nmerkityksettömiksi sanoiksi. Ja kumminkin aikakausi epäjumaloi\nitseänsä, halveksi muilta kansoilta ja ajoilta oppimista, ja siitä\nseurasi että ylenkatsottiin ikuisia aatteitakin, joista ihmisen\njalostuminen kuitenkin on lähtenyt ja aina lähtee.\n\nTästä katsantotavasta johtuu nautinnonhimo, joka on erittäin\nturmiollinen pohjolassa, sillä täällä jos missään tarvitaan, ihmisen\nsekä ruumiillista että siveellistä olemassaoloa varten, uutteruutta\nja kärsivällisyyttä, uhrautuvaisuutta, neuvokkuutta ja kestävyyttä.\nKirjalliseen sivistykseenkin katsoen on mainittu katsantotapa ollut\nSuomelle enemmän haitaksi kuin isommille maille. Uskoen ruotsalaisten\nkirjailijoiden etevämmyyteen oli yleisö laiminlyönyt tutustua\nvieraaseen, vanhojen ja uusien kansojen kirjallisuuteen. Mutta siten\nsaavutettu sivistys ja valistus on nyt jo vanhentunut ja kulunut,\neikä kukaan, jolla on sielu ja sydän, niiden sanojen korkeammassa\nmerkityksessä, siihen enää voi tyytyä, koska se itsessään on\npintapuolinen ja väärä.\n\nRuotsissakin on korkeampien säätyjen sivistyksessä ja koko\nkotimaisessa kirjallisuudessa alkanut uusi mullistus, joka tosin\nnäyttää sekavalta ja meluiselta tahi malttamattomalta, mutta joka\nvarmaan on lopullisesti herättävä uutta henkeä. Mutta siitä tulee\nluultavasti koitumaan meille hyvin vähän hyötyä, koska tuo uusi\nluoma osaksi perustuu Ruotsin kansan individisyyteen, joka on meille\nvieras, osaksi taas ulkomaalaiseen, meillä tuntemattomaan filosofiaan\nja taiteeseen, jota paitsi se aikaa myöten, kun yhteys Ruotsin kanssa\nvähenee, on yhä enemmän katoava näköpiiristämme.\n\nKaikkiin Tengströmin ohjelman nyt kerrottuihin kohtiin saattoi\nRuneberg täydestä sydämestä yhtyä. Jo lapsuudestaan saakka hän\noli vastustanut itsekkäisyyttä ja itserakkautta kaikissa sen\neri muodoissa. Ikuisia aatteita, joita edellinen aikakausi oli\nhalveksinut, tahtoi hän palvella ja puolustaa. Ja lopuksi on osotettu\nminkä tähden häntäkään ei tyydyttänyt Ruotsissa ilmennyt uuden\nkatsantotavan muoto.\n\nMutta millä keinoilla oli uudistus Suomessa aikaansaatava?\n\nYksi kohta on jo mainittu. Yksistään järkiperäinen sivistys ei ole\nkansalle kylliksi, kansan mielikuvituksen vireillä pitäminen ja\nkehittäminen on yhtä tärkeä. Mutta Runeberg oli runoilija, siis tämä\ntehtävä oli hänelle kuin luotu, ja me tiedämme jo mikä merkitys\nmielikuvituksella oli hänen koko maailmankatsomuksessaan.\n\nMutta Tengström suosittaa vielä yhtä keinoa uuden sivistyksen\nedistämiseksi, ja se on kasvatus. Että täysi-ikäinen sukupolvi\nluopuisi niistä taipumuksista ja mielipiteistä, jotka ovat sille\nvereen juurtuneet, ja omistaisi uusia, se ei ole toivottavissa.\nMutta jos se ymmärtää kultuurinsa puutteet, jos sillä on rohkeutta\ntunnustaa ne ja voimaa koettaa korjata niitä jälkeläisissään, niin\nse voi kasvattaa uuden jalostuneen sukupolven. -- Ja Runebergin\nelämäntyö oli juuri kasvattajan.\n\nMutta kannattaa seurata Tengströmiä vielä kappaleen matkaa.\n\nKasvatuksen tarkotuksena, sanoo hän, ei ole vain käytännöllisen\nhyödyn saavuttaminen, eikä ulkonainen hienostuminen, eikä\njärkiperäisten muistitietojen kokoileminenkaan. Mutta yhtä\nvähän sopii sanoa että tiedot, niinkuin Rousseau väitti, ovat\nyhteiskunnalle haitaksi. Tosin aikakausista, jolloin katsotaan\npimeyden ja raakuuden vallinneen, voi löytää ylevimpienkin hyveiden\nesimerkkejä; mutta se tietää vain että silloin itse asiassa on ollut\nsivistys korkeampi kuin mitä jälkimaailma on tahtonut tunnustaa. Jos\nkohta ne siis muutamissa kohden näyttävät meitä paremmilta, niin\nihmiskunta ei voi pysähtyä niiden kannalle; se pyrkii aina eteenpäin.\n\nJa tätä kehitystä tarkottaa se kasvatus, jonka yhteiskunta antaa.\nYhteiskunnan tehtävä ei siis ole vain yksityisen kansalaisen\nsuojeleminen ja hyöty. Siitä ei koskaan voi johtua todellinen\nisänmaanrakkaus.\n\nJollei kansalaista yhteiskuntaan liittäisi synnynnäinen rakkaus\nmaahan, jossa hän on syntynyt ja kasvanut, kansaan, jonka\nelämän- ja toiminnantapa on hänelle luontaiseksi tullut, ja\nyhteiskuntalaitokseen, joka on suojellut ja kasvattanut häntä, jollei\nhän tuntisi kiitollisuutta niitä kohtaan siitä jalostumisesta, josta\nhän on ihmisenä päässyt osalliseksi, ja jollei hän siis semmoisesta\nkorkeammasta syystä katsoisi tätä ympäristöä itselleen kalliiksi,\nniin hän jäisi kylmäkiskoiseksi isänmaata kohtaan ja ajattelisi\nainoastaan omaa yksityistä viihtymistään ja turvallisuuttaan. Jos\nisänmaanrakkauden synnyttäjänä olisi vain eläimissäkin huomattava\nvietti säilyttää ja puolustaa ruumiillista elämää, torjua ulkonaista\nväkivaltaa ja sortoa, ja jollei sen lähteenä olisi tunne siitä että\noma yhteiskunnallinen järjestys ja kansallinen individisyys ovat\nehtoja sielumme välttämättömien vaatimusten täyttämiselle, niin ei\nisänmaantunne varmaankaan voisi innostuttaa kansalaisia yhteisen\nhyvän puolesta uhraamaan omaisuuttaan ja henkeään, eikä se ilmenisi\nniin ihmeteltävissä urotöissä kuin ne, jotka nykyaika asettaa\nkatseltaviksi ja noudatettaviksi.\n\nMutta juuri semmoisena kuin Tengström vaatii ilmaantuu\nisänmaanrakkaus myöhemmin Runebergin teoksissa.\n\nJos siis yhteinen päämäärä on kultuurin ja ihmiskunnan yhä enenevä\njalostuminen, niin kirjallisuus ja tiede itsessään myöskin ovat\nvaltiolle tärkeitä. Ja kun niiden harrastaminen on korkeampien\nsäätyjen asia, niin näiden säätyjen tulee olla muiden esimerkkinä\nnäyttämällä mitä tosi sivistys vaikuttaa ja hankkimalla siten, eikä\narvonimillä ja sukuperällään, itsellensä muilta säädyiltä sitä\nkunnioitusta, jonka yhteiskunnan onnikin tekee tarpeelliseksi.\n\nMutta miten saavutetaan tosi sivistys?\n\nSe syntyy ainoastaan todellisesta, raittiista ja elävästä maailman\nja ihmisten havaitsemisesta. Se on siis yhtä vähän kuivettunutta,\nhengetöntä oppineisuutta kuin pintapuolista \"maailmantuntemista\",\njoka kyllä saattaa tehdä ihmisen älykkäämmäksi ja viekkaammaksi,\nmutta ei koskaan jalommaksi ja viisaammaksi. Tosi sivistys on\nvapaata, sopusointuista, filosofista. Kauniin ja jaloin luonnon\ntuote on ihminen, ja sen tunteminen on sivistyksen tärkein tehtävä.\nMutta emme missään huomaa ihmistä niin monipuolisesti kehittyneenä\ntaiteen ja tieteen yhtä hyvin kuin yhteiskunnallisen toiminnan\nkautta, eivätkä kansallisuus ja ihmisyys ole missään niin likeisesti\nyhtyneet, kuin vanhassa maailmassa, kreikkalaisten ja roomalaisten\nkeskuudessa. Etevimmät kirjailijat eivät siihen aikaan kuuluneet\neri säätyyn, eivätkä oppineitten ammattikuntaan, jossa koneelliset\nsielunharjotukset useinkin takerruttavat ihmisen abstraktisten ja\nteoreettisten käsitteiden määrättyihin kaavoihin, vaan he olivat\nvapaasti kehittyneitä ihmisiä, jotka sisällisestä kutsumuksesta\njakoivat aikalaisilleen mitä he julkiselle toiminnalle omistetussa\nelämässään olivat sodan ja rauhan aikana kokeneet, taikka mitä he\njoutilaina ulkonaisista tehtävistä ja niistä häiriytymättä olivat\nluoneet sielun ja mielikuvituksen vapaan toiminnan avulla.\n\nEikö tämä tosi sivistyksen ja etevän kirjailijatoimen kuva taas\nsamalla ole Runebergin sivistyksen ja kirjailijatoimen kuva?\n\nMutta vanhan maailman tunteminen on vihdoin, jatkaa Tengström,\nhyödyllinen siitäkin syystä että se kelpaa mittakaavaksi, jonka\nmukaan sopii arvostella niitä usein pintapuolisia mietteitä, jotka\nnykyaikana syntyvät. Siten voidaan parhaiten toteuttaa ajan tehtävä,\njoka on klassillisen muodon yhdistäminen uuden ajan rikkaampaan\nsisälliseen olentoon; voidaan, riippumatta muotifilosofiasta,\nitsenäisesti erottaa ikuinen totuus ja kauneus väärästä, tyhjästä,\nloistavasta ulkokuoresta ja sillä tavoin sulattaa kaikki se mitä\ntunnemme ja tiedämme _yhdeksi_ kaikkine osineen sopusointuiseksi\n_kokonaisuudeksi_.\n\nJa juuri tätä samaa päämäärää kohti Runeberg pyrki.\n\nEn voi lopuksi olla mainitsematta kuinka Tengström puolustaa\njulkisia kouluja. On ikäänkuin hän siinä kuvailisi Runebergia Vaasan\nkoululaisena.\n\nJulkisissa oppilaitoksissa kehittyy nuorukainen helpoimmin ja\nvoimakkaimmin kunnioittamaan vertaistensa oikeuksia, olemaan\ninhimilliselle ja yhteiskunnalliselle järjestykselle kuuliainen,\nottamaan tarkasti huomioonsa velvollisuudet ja yhteiskunnan\nolemassaololle tarpeelliset, vaikka välistä satunnaiset ulkonaiset\nmuodot. Yhteiskuntahenki kehittyy hänessä, ja hän oppii pitämään\narvossa ansioita, taitavuutta ja kykyä. Samoin hän seurustellessaan\njoka päivä luonteeltaan, tavoiltaan ja kasvatukseltaan erilaisten\ntoverien kanssa helpoimmin saavuttaa sen elämänkokemuksen, ja tottuu\nsiihen itsetoimintaan, neuvokkuuteen ja kärsivällisyyteen, jotka\nelämän moninaisissa vaiheissa ovat välttämättömiä.\n\nVieläpä Tengström moittii liian kuivia oppikirjoja esim.\nluonnontieteellisiä, sillä nämä eivät voi palauttaa eivätkä\nherättää sitä ihmiselämän raitista havaitsemista tahi sitä likeistä\ntuttavuutta ulkonaisen ympäristön kanssa, minkä itsekseen jätetty\nluonnonihminen omistaa. Ja kun hän sen johdosta suosittelee\nvoimistelua kouluihin, niin joudumme ajattelemaan että Runebergin\nurheiluelämä vaikutti aivan samaan suuntaan.\n\nMitä kaikki nämä yhtäläisyydet merkitsevät?\n\nTietysti ei sitä että Runeberg olisi järjestänyt elämäntoimintansa\nTengströmin vaatimusten mukaan. Mutta ne merkitsevät että hänen\npersonalliset tarpeensa ja pyrintönsä olivat sopusoinnussa ylevän\nisänmaallisen sivistysohjelman kanssa ja että hän siis tässäkin\nkohden, kehittyen luonteensa mukaisesti, samalla yhä täydellisemmin\nedusti ja toteutti kansansakin ylevimpiä tarpeita ja pyrintöjä.\n\nSamaan tulokseen olemme ennenkin ehtineet, tarkastaessamme Runebergia\nympäröivää elämää ja aikakauden yleisinhimillisiä pyrintöjä. Voimme\nsiis nyt sanoa että Runeberg koko sivistykseltään ja kehitykseltään\noli kansallinen: hän oli itsellensä omistanut sen omintakeisen\nsivistysmuodon, joka oli Suomessa kehittynyt aina Porthanin ja\nFranzénin ajoista lukien, ja joka nyt esiintyi muuttuneiden olojen\nvaatimassa uudessa muodostuksessa.\n\nTämän kansallisen sivistysmuodon edellytykset olivat seuraavat.\n\nKoska Suomi ei ole riippumaton valtio, niin sen asukkaat eivät pyri\nmillään muotoa vaikuttamaan muiden kansojen kohtaloon.\n\nSitävastoin, koska yliopisto on sivistystyön keskustana, pyritään\nhenkisessä kehityksessä pysymään muiden kansojen tasalla, omistamaan\nparasta mitä ihmiskunta on henkisellä alalla luonut ja löytänyt.\n\nMutta kun maa on köyhä ja sen asukkaat ovat suuressa keskinäisen\navun tarpeessa, niin henkinen sivistys ei irtaudu tarmokkaasta\nkäytännöllisestä työstä.\n\nKaikista näistä edellytyksistä seuraa että pääpykälänä kansallisen\nsivistystyön ohjelmassa on itsekkäisyyden voittaminen ja kansalaisten\nkeskinäinen hyväntahtoisuus. Muita kansoja kohtaan ei aseteta\nmitään vaatimuksia; ikuisten aatteiden maailma on kaikille avoinna,\nluokkaetuja ei harrasteta, puolueita ei ole.\n\nMutta mitä enemmän itsekkäisyys voitetaan, mitä enemmän liitytään\ntoisiin uhrautuvassa rakkaudessa, sitä enemmän henkinen ja\nsiveellinen elämä esiintyy ainoana korkeammassa merkityksessä\ntodellisena.\n\nTälle henkiselle elämälle on kuitenkin hankittava kansallinen pohja\nsiten että kansallinen individisyys säilytetään ja kehitetään. Mutta\ntämä individisyys ei sekään voi olla muuta kuin henkistä laatua.\nJa kun sen määrääjänä on ympäröivä luonto ja kun se ilmenee kansan\nmielikuvituksen luomissa tuotteissa, niin tosikansallinen on se joka,\nsamalla kun hän voittaa itsekkäisyytensä, kuuntelee ja ymmärtää\nikuisten aatteiden, ikuisen rakkauden, luonnon ja runon kieltä.\n\nEttä Runeberg jo oli kehittynyt tätä kansallista ohjelmaa edustamaan\nja toteuttamaan, sitä todistavat muutamat hänen tämänaikaiset\nrunonsakin.\n\nEnsiksi Matka Turusta. Luonnon ylistäminen on runon pääsävynä,\nmutta luonnon helmasta ikäänkuin kehittyvät esiin rakkaus, laulu --\nluonnonlapsen ja Choræusen -- ja uhrautuva kuolema isänmaan puolesta.\n\nIkuisten aatteiden alalle runoilija taas siirtyy runossa Jalouden\nvoitto.\n\nHänen \"pyhä laulunsa\" soi \"kansoille maan\", mutta \"veljillekin\" --\nniinkuin jo runossa Kaitselmus. Hän näkee vääryyden, väkivallan ja\nsorron hirmutöitä, mutta niiden johdosta \"_luonnon_ templi huokaa\nsaastutustaan\". Sentähden \"jalo\", tuo jumallapsi, suoriutuessaan\nsotaan noita hirmuvaltiaita vastaan, juo vapautta ja valoa, mutta\nvannoo viettävänsä \"valon voittoa vapautuneen _luonnon_ kanssa\".\nLuonto on siis kaiken vapaudenkin lähde ja kaiken vääryyden\nvastakohta.\n\nJa kun taistelu on alkanut, kun jumallapsi on lyönyt kilpeensä ja\ntähdännyt nuolensa tirannia vastaan, niin \"jalo\" yhtäkkiä -- \"kaartuu\nrauhan taivahaksi\", ja vapaana \"siunaava maa syliss' asuvi sen\".\n\nMinkätähden runoilija ei pysykään ensin omaksumassaan kuvassa?\nNähtävästi siitä syystä että \"jalo\" on hänestä kuitenkin kaikitenkin\npuhtaasti henkinen voima, joka ei taistele ihmisen tavoin, vaan\njoka syleilee koko maailmaa. Mutta mitä muuta siis \"jalo\" on kuin\nse kirkastunut rakkaus, joka Mustasukkaisuuden öiden lopussa avaa\nsylinsä koko maailmalle?\n\nSemmoisen henkisen voiman voitot ovat siis oikeastaan sisäisiä;\nne saavutetaan ihmisten sydämissä. Ja niitä voittoja ylistää runo\nLaulaja.\n\nTässäkin on luonto lähtökohtana; laulaja on luonnon kasvatti, luonto\non tutustuttanut häntä ihmisten tunteisiin. Ja koko maailmalle hänkin\nlaulaa. Mutta vaikutus on sisällinen, henkinen: hänen laulaessaan\norjat unhottavat kahleensa, kuninkaitten otsat seestyvät. Ja\nkuollessaan laulaja antaa henkensä \"hengen isänmaalle\".\n\nNiin esiintyy kaikkialla tuo Runebergille ominainen yleisinhimillinen\naatteellisuus ja sen yhteydessä luonnon ylistäminen. Tarkotukseltaan\non kuitenkin hänen runoutensa jo kansallinen, ja pian hän Joutsen\nlaulussaan nimenomaan ylistää _Pohjolaa_ luonnonihanuuden, rakkauden,\nuskollisuuden ja runon kotimaaksi. Ja sitä ennen hän jo oli siirtynyt\nluonnosta kansaan runoillen Saarijärven Paavosta.\n\nMutta kun tämä tapahtui, oli jo alkanut uusi ajanjakso Runebergin\nelämässä, josta ensin on kerrottava.\n\n\n\n\n14.\n\n\nLopulla syyskuuta vuonna 1828 suoriutuivat Paraisiin\nkokoontuneen akatemillisen siirtokunnan jäsenet matkalle uuteen\nyliopistokaupunkiin, Helsinkiin, missä yliopisto taas oli avattava\n1 päivänä lokakuuta. Matkustavien joukossa oli myöskin kamreerin rouva\nTengström, joka ritarikseen matkalla oli saanut maisteri Runebergin.\nMolemmat ajoivat samoissa kääseissä, Fredrika mamsseli ja vanha\npalvelijatar Lisette toisissa, joissa kyytimies oli ajurina. Maisteri\nei kuitenkaan jättänyt jäljestä tulijoita silmällä pitämättä, ja niin\nhän eräällä taipaleella huomasi että toiset kääsit välistä jäivät\npaljon jäljelle, välistä taas hurjaa vauhtia lähenivät. Pian hän sai\nselville että kyytimies siten juonitteli pelottaakseen vallassaan\nolevia heikkoja naisia. Maisterin veri rupesi kuohumaan, mutta hän\nodotti aikaansa. Vihdoin, kun vastamäessä molemmat ajopelit olivat\ntulleet lähekkäin, hän hyppäsi maahan ja meni toisten luo, ja\nsuuttumuksesta \"valkoisena kuin liinavaate\", hän säihkyvin silmin\nja vapisevin ylähuulin tarttui kyytimiehen kaulukseen, aikoen\nkourintuntuvasti kurittaa häntä. Mies kuitenkin jo tästä säikähtyi\nja lupasi vastedes ajaa kunnollisesti. Mutta Fredrika oppi täten\ntuntemaan muuten sävyisää Runebergia uudelta, eikä hänelle suinkaan\nepäedulliselta puolelta; näkyihän selvästi että suuttumuksen syynä\noli huolenpito heikommista ja kaiken väkivallan vihaaminen.\n\nHelsinkiin tultuaan matkue hajosi. Tengströmeillä oli asunto\nKruunuhaassa, jossa perheen poika, ylioppilas, myöhemmin yhtyi\nheihin; Runeberg taas oli silloisen kaupungin toisesta päästä,\nIso-Robertinkadun varrelta, vuokrannut, yhdessä Fredrik Cygnaeusen\nkanssa, salin ja kaksi kamaria.\n\nSisustus tässä ylioppilaskortteerissa oli mahdollisimman\nyksinkertainen. Saliin olisi sopimuksen mukaan Cygnaeusen pitänyt\nhankkia huonekaluja, mutta ei siinä muuta ollutkaan kuin iso\npöytä keskellä lattiaa. Nurkkaan oli Cygnaeus sensijaan jättänyt\nkapsäkkinsä ja siinä olevan vaatevarastonsa; seinää vasten\nladottuina olivat hänen kirjansa runollisessa epäjärjestyksessä.\nEi edes omaan kamariinsa Cygnaeus hankkinut huonekaluja, vaan se\noli aivan tyhjä, ja isäntä makasi yöt Runebergin sängyssä. Muutamia\nviikkoja samana syksynä Snellmankin vieraili Runebergin luona ja\nnukkui hänkin Runebergin kamarissa, johon vuode tehtiin tuoleille\ntahi lattialle. Mutta jo ennen kello kahdeksaa aamulla piti hänen\nja Cygnaeusen poistua kamarista, sillä silloin tulivat Runebergin\nyksityisoppilaat. Snellman sentähden hankki itsellensä tuolin, jonka\nhän asetti Cygnaeusen kamariin, jotta saattaisi oleskella siellä\nkunnes oppilaat kello kymmenen lähtivät. Sillä välin oli tuotu\nja salin pöydälle asetettu tuoppi tilattua maitoa, ja myöhemmin\ntuli leivänkaupustelija, jolta ostettiin kaksi Ranskan leipää.\nSiinä oli sitten suurus; muut ateriat syötiin kaupungilla jossakin\nruokapaikassa.\n\nJoulunaikana Snellman lähti kotiopettajaksi Vihtiin, mutta Cygnaeus\njäi vielä muutamaksi kuukaudeksi, vaikka hän oli jo itselleen\nvuokrannut toisen mukavan ja hyvin sisustetun asunnon. Hän\nviihtyi hyvin Runebergin kanssa, vaikka tämä ei voinut tukahuttaa\nsynnynnäistä kujeilun haluaan. Niin hän esimerkiksi huomasi että\nCygnaeus iltasin, kun Runeberg jo oli pannut maata, ensin istui\nsalin pöydän ääressä ja sitten rupesi kävelemään edes takaisin,\nkoettaen pukea runolliseen muotoon niitä suuremmoisia aatteita, jotka\nhänen aivoissaan kuohuivat. Saadaksensa nähdä tätä hauskaa peliä\nRuneberg oli nukkuvinaan; mutta kerran kävi näytelmä hänelle liiankin\nhauskaksi ja hän purskahti nauruun. Silmänräpäyksessä Cygnaeus\nsammutti kynttilän -- ja ennen pitkää hän painautui veljellisesti\nRunebergin viereen nukkumaan.\n\nToiselta puolen oli tovereilla lupa mielin määrin käyttää Cygnaeusen\nkirjoja sekä vaatevarastoakin, joka oli paljon runsaampi ja hienompi\nkuin heidän. Eikä oltukaan niin tarkkoja erottamaan mikä oli minun,\nmikä sinun; ja kerrotaan sentähden että, kun Cygnaeus tuli kotiinsa\nPietariin, niin hänen äitinsä, piispan rouva, kauhistui nähdessään\nmitä kummallisia muutoksia, vaatekappalten sekä kokoon että laatuun\nnähden, oli Helsingissä tapahtunut.\n\nTätä ylioppilaselämää Runeberg jatkoi vuoden 1829 loppuun. Sillä\nvälin olivat hän ja Fredrika 19 päivänä joulukuuta 1828 vaihtaneet\nsormuksia, vaikka kihlaus aluksi oli pidettävä salassa. Millä\ntunteilla vanha Lisette otti tämän uutisen vastaan näkyy siitä että,\nkun se hänelle kerrottiin ehdolla ettei hän sitä muille ilmottaisi,\nhän vastasi: \"minulla ei ole tapana puhua pahaa herrasväestäni\".\n-- Kun sitten vuoden 1830 alusta rouva Tengströmillä oli huone\nkäytettävänä -- johon oli käytävä keittiön kautta! -- niin Runeberg\nmuutti siihen ja lausui silloin toivovansa että ennenkuin vuosi\nmenisi umpeen hän voisi perustaa oman kodin.\n\nSitä varten oli kuitenkin varma tulolähde tarpeen, ja semmoisen\nRuneberg saikin, kun hän 24 päivänä helmikuuta 1830 nimitettiin\nyliopiston konsistorin amanuensiksi. Tässä toimessa hänen kuitenkin\ntuli istua puhtaaksikirjottamassa neljä tuntia joka arkipäivä vuoden\numpeensa, eikä sentään saanut palkkaa sen enempää kuin, nykyisessä\nrahassa laskettuna, 570 markkaa vuodessa. Hän hakikin sentähden jo\n1832 virkavapautta, jota sittemmin nautti melkein yhtä mittaa, kunnes\nhän 1834 pyysi ja sai eron koko virasta.\n\nMutta toisellakin tapaa Runeberg koetti saada jalansijaa\nyliopistossa. Hän julkaisi ja puolusti 16 päivänä kesäkuuta 1830\nlatinankielisen väitöskirjan ja nimitettiin sen johdosta 25 päivänä\nelokuuta \"kaunopuheliaisuuden\" (Rooman kirjallisuuden) dosentiksi.\nVäitöskirjassaan hän oli vertaillut kahta Euripideen ja Senecan\nmurhenäytelmää, jotka molemmat kuvailivat Medeaa. -- Dosenttina\nRuneberg tosin ei nauttinut muuta vakinaista palkkaa kuin \"oikeuden\nsaada kutsun rehtorin kemuihin\", mutta ylioppilaille antamastaan\nyksityisopetuksesta hän saattoi vähän ansaita, ja dosentintoimi oli\nensimäinen askel akatemisella opettajauralla, jota hän aikoi edelleen\njatkaa.\n\nNiin hän myöskin uskalsi toteuttaa äsken mainitun toivomuksensa\noman kodin perustamisesta. Häät olivat 23 päivänä tammikuuta 1831\nja vietettiin ilman minkäänlaista prameutta. Fredrika oli omalla\ntyöllään ansainnut neljäsataa riksiä, ja ne hän nyt käytti yhteiseen\ntalouteen. Kaksi pientä huonetta vuokrattiin samasta talosta, mutta\nRuneberg käytti yhä edelleen työhuoneekseen entistä keittiöntakaista\nkamariaan. Uusi \"huoneusto\" oli ennen ollut puusepän työhuoneena\nja oli kauhean näköinen, lattia oli kulunut, liima-, lakka- ja\nnokitahroja kaikkialla. Mutta niitä koetettiin peittää matoilla\nja huutokaupasta ostetuilla huonekaluilla, joita morsian ja hänen\nveljensä korjailivat. Seinät ja katot Fredrika itse paperoitsi ja\nmaalasi. Niin saatettiin \"huomenpäivää\" viettää iloisesti nuoren\npariskunnan luona. Useimmat häävieraat -- niitä oli ollut\nyhdeksäntoista -- ja muutamat muut Runebergin ystävät \"tulivat\naamulla, ja koko päivä siellä pidettiin surinata, naurettiin,\nlaulettiin ja niin edespäin\", niinkuin nuori rouva itse kertoo\nystävättärellensä.\n\nPian sen jälkeen, 15 päivänä maaliskuuta 1831, avattiin Helsingissä\nuusi yksityiskoulu, \"Helsingin lyseo\", ja siinä oli Runebergkin\nopettajana; alussa hän opetti raamatunhistoriaa, maantietoa ja\nhistoriaa, myöhemmin latinaa ja kreikkaa. Vuodesta 1832 alkaen\nhän senohessa otti vielä yhden toimen lisää, ryhtyen toimittamaan\nuutta, kaksi kertaa viikossa ilmestyvää sanomalehteä, Helsingfors\nMorgonbladia. Samaan aikaan hän haki yliopistollista \"apurahaa nuoria\nkirjailijoita varten\", 250 hopearuplaa (= 1,000 markkaa), mutta\nkonsistori antoi sen toiselle; tosin oli Runeberg saanut puolet\näänistä, mutta puheenjohtaja oli häntä vastaan, ja se ratkaisi asian.\n\nSeuraavana syksynä tehtiin uusi yritys tulojen kartuttamiseksi.\nVuokrattiin tilavampi huoneusto -- se saatiin halvalla, siinä\nkun vuotta ennen oli ollut kolerasairaala, jonka tähden ihmiset\nsitä kammoivat -- ja siihen otettiin 1 päivänä lokakuuta 1832\nkuusi täysihoitolaista, jotka samalla saivat yksityisopetusta\nkouluaineissa, ja kaksi vuokralaista, joille annettiin vain lämpö\nja passaus. Edelliset, joiden joukossa oli nuori Zakarias Topelius,\nmaksoivat 500 riksiä mieheen; mutta yritys ei näyttänyt kannattavan,\njonka tähden seuraavana syksynä taas vuokrattiin pienempi huoneusto.\n\nSyksyllä vuonna 1833 Runeberg julkaisi ja puolusti toisen\nlatinankielisen väitöskirjan, joka koski antiikkisen murhenäytelmän\nkuoroa. Tällä hän osotti hakukelpoisuuttansa avoinna olevaan\nKreikan ja Rooman kirjallisuuden apulaisen virkaan, ja molemmat\nasiantuntijat, mainittujen aineiden professorit, asettivatkin\nhänet ensimäiselle sijalle. Mutta heihin yhtyi vain kaksi muuta\nkonsistorin jäsentä, jota vastoin kymmenen antoi toiselle hakijalle\netusijan. Seuraavana vuonna Runeberg sentään sai tuon ennen\nhakemansa apurahan, ja senohessa hän jonkun aikaa oli jäsenenä\nylioppilastutkinto-valiokunnassa, saaden siitäkin lisätuloja.\n\nViimeksi mainittu toimi loppui kumminkin kevätlukukaudella 1836, ja\ntoiselta puolen oli perhe lisääntynyt kolmella lapsella: 1832 syntyi\ntytär, joka kuitenkin kuoli puolentoista vuotiaana, 1835 ja 1836 taas\nkaksi poikaa. Sitäpaitsi oli hänen jo vuodesta 1828 saakka, jolloin\nhänen isänsä 12 päivänä joulukuuta kuoli, täytynyt pitää huolta\näidistään ja sisaristaan; äiti tosin kuoli 1834.\n\nAsiain näin ollen Runeberg piti arveluttavana elää yhä edelleen ilman\nvakinaista tulolähdettä, ja sentähden hän heinäkuulla 1836 haki ja\nseuraavana keväänä sai latinankielen lehtorin viran Porvoon lukiossa.\nToukokuulla 1837 hän perheineen muutti Porvooseen.\n\nRunebergin lähes yhdeksän vuotta kestänyt olo Helsingissä\noli, niinkuin nähdään, täynnä tasaista, uutteraa työtä leivän\nhankkimiseksi. Ja samalla tämä aika oli rikas pettyneistä\ntoiveista; tyhjiin raukesivat hänen aikeensa saada turvattu\ntoimeentulo pääkaupungissa ja yliopistossa. Ja kun hän senohessa\nuseat kerrat sairasti kovaa vilutautia, niin ulkonainen kuva hänen\nelämänehdoistaan ei ole valoisa.\n\nAivan toisenlaiselta taas näyttää tämä aika hänen sisäiseen\nelämäänsä katsoen. Nythän Runeberg yhtyy sydämensä valittuun; nyt\nhän liikkuu ystäväpiirissä, jonka jäsenillä on yleviä harrastuksia:\nnyt hän julkaisee kaksi vihkoa lyyrillisiä runoja ja kaksi suurta\neepillistä teosta, Hirvenhiihtäjät ja Hannan; nyt hän suurta huomiota\nherättävissä arvosteluissa lausuu mielipiteensä runoudesta ja sen\ntehtävistä.\n\nKatselkaamme erikseen näitä hänen sisäisen elämänsä eri puolia.\n\nFredrika Tengströmin nuoruuden kehitys ei ollut niin sopusointuinen\nkuin hänen miehensä. Hän syntyi 2 päivänä syyskuuta 1807 perheen\nnuorimpana lapsena. Ja kun iältään lähin sisar oli häntä kolme vuotta\nvanhempi, niin häneltä puuttui leikkitovereita; ja kivulloinen\nkun senohessa ensimäisinä elämänvuosinaan oli, hän kehittyi\numpimieliseksi ja itseensä sulkeutuvaksi. Isä, joka 1809 nimitettiin\nhallituskonseljin valtionvarain toimituskunnan kamreeriksi, erosi\nvirastaan kun virasto 1817 siirrettiin Turusta Helsinkiin, ja hän\neleli sen jälkeen omassa talossaan Turussa. Tämä talo oli ennen\nmuinoin kuulunut dominikaniluostariin, ja vanhanaikuinen rakennus\nmaanalaisine salaperäisine kellareineen vaikutti syvästi nuorimman\ntyttären vilkkaaseen mielikuvitukseen.\n\nNeljän vuoden vanhana Fredrika sai leikikseen oppia lukemaan,\nja kaksi vuotta myöhemmin hän osasi pitkän katkismuksen ulkoa.\nSenjälkeen hän rupesi lukemaan vanhimman veljensä johdolla, mutta\nnoudattaen hyvin omituista menettelyä. Saksankielessä hän esimerkiksi\nensin sai lukea paljasta kielioppia, ja sittemmin hänen piti, aivan\nomin neuvoin, kääntää tekstiä ja kirjottaa \"mitä hän tahtoi\".\nVarsinkin jälkimäinen tehtävä rasitti häntä. Muutamia tuntia\nmietittyään hän ei saanut kokoon muuta kuin \"Ich sterbe im Gram\"\n(kuolen huoliini). Ranskassa taas häntä ikävystytti runojen ulkoa\nlukeminen.\n\nKolmentoista vanhana hän sairastui vilutautiin ja lähetettiin\nsenvuoksi asuntopaikan vaihteeksi Raahessa asuvan enonsa luo. Siellä\nhän oleskeli vuoden päivät samanikäisten serkkujensa parissa ja\nopiskeli yhä edelleen ranskaa ja saksaa, mutta nyt järkevämmällä\ntavalla; opettajana oli eräs perheen tyttäristä. Kotimatkalla hän,\nniinkuin ennen on kerrottu, ensi kerran näki Runebergin.\n\nPalattuaan Turkuun hän sai opetusta vielä englanninkin kielessä; ja\nsitäpaitsi hän oli oppinut piirustamaan ja maalaamaan vesiväreillä\nsekä sametille. Keinotekoisten kukkienkin valmistamisessa hän\noli taitava. Näitä taitojaan hän käytti hankkiaksensa rahaakin,\nmutta tuotteensa hänen täytyi lähettää myytäviksi sanomatta kuka\nne oli tehnyt -- eihän siihen aikaan rahanansaitsemista katsottu\n\"paremmalle\" naiselle sopivaksi.\n\nPerheen nuorin jäsen kun oli, häntä usein käytettiin ääneenlukijana\nmuiden naisten tehdessä työtä. Jos silloin luettiin vieraskielisiä\nkirjoja, ja jos seurassa oli joku jolle kirjan kieli oli outoa, niin\nFredrika valmistaumatta käänsi kirjan ruotsiksi melkein yhtä nopeaan\nkuin joku muu olisi lukenut alkuteosta. Ruotsia hän tottui lukemaan\nääneensä sekä hyvin että nopeaan, ja ajan romaanikirjallisuuteen hän\ntäten tutustui.\n\nItsekseen hän olisi tahtonut lukea vielä enemmän, mutta siihen oli\nvain vähän tilaisuutta, koska aika kului kodin askareissa aina kello\nseitsemään illalla. Ja kello yhdeksän piti kaikkien olla hiljaa\ntalossa, koska isän oli vaikea saada unta. Hänen kuolemansa jälkeen\n1824 suotiin kuitenkin tässä kohden enemmän vapautta.\n\nUmpimielinen oli Fredrika yhä edelleen, ja omasta mielestään hän\noli \"ruma, kömpelö ja kykenemätön kaikkeen\", varsinkin hänen oli\nvaikea ujostelematta liikkua seuroissa, ja hän pysyi siis enimmäkseen\nkotona. \"Lemmiskelemistä\" hän vihasi; Runeberg oli hänen ensimäinen\nrakastettunsa.\n\nJo kouluaikana hän salaa sepitti runoja, ja viisitoistavuotiaana\nhän hämmästytti sukulaisiansa lukemalla heille arkkipiispan luona\nParaisissa kertomuksen, jonka hän itse oli kirjottanut. Mutta kun\ntätä katsottiin liian \"rohkeaksi\" naiselle, niin hän taas sulkeutui\nitseensä. Vaan kun sitten Runeberg tuli, tunsivat nämä molemmat\nsuurta seuraa ujostelevat sielut keskinäistä vetoa toisiinsa.\n\nLiittyminen semmoiseen lahjakkaaseen, hienosti sivistyneeseen ja\njalomieliseen naiseen oli tietysti omiansa vaikuttamaan paljon\nRunebergiin. Ja vasta tutustuttuansa Fredrikaan hän saavuttuakin\nsopusointua maailmankatsomuksessaan.\n\nTyössäänkin Runebergilla oli paljon apua Fredrikasta. Kirjottaessaan\nensimäistä väitöskirjaansa hän mielellään olisi noussut aikaiseen\naamulla, jos vain olisi silloin saanut kahviakin, mutta vanha Lisette\nei tahtonut vaivautua sitä keittämään. Silloin morsian rupesi\nnousemaan kello neljältä, keitti kahvia ja herätti sitten Lisetten,\njoka vei sen maisterille ja senjälkeen taas pani maata.\n\nNaimisen jälkeen Fredrika vielä tehokkaammin auttoi miestänsä; hän\nkäänsi kirjotuksia Morgonbladiin, jopa kirjotti välistä siihen\nalkuperäistäkin. Usein hän silloin ja myöhemmin luki miehensä\nedestä kirjoja, joiden sisällyksestä hän sitten teki tälle selkoa.\nUskollisesti hän senohessa hoiti emännän velvollisuuksiaankin,\nvaikka ne välistä saattoivat olla kylläkin painavia, esimerkiksi\nsinä talvena jolloin hänellä oli täysihoitolaisia ja samalla kaksi\nkälyäkin perheessä asumassa.\n\nMutta olihan hän sensijaan mukana siinä seuraelämässäkin, jonka\nalusta, häitten jälkeisenä päivänä, äsken kerroimme Fredrikan omilla\nsanoilla. Hän jatkaa: \"Olipa hauska alkaa uutta elämäänsä sillä\ntavoin likeisten sukulaisten ja tuttavien piirissä. Tuntui aivan\nsiltä kuin jos, vieraalle paikkakunnalle muuttaessa, sattuu olemaan\njo ensi päivänä hyvä sää.\"\n\nSamaan suuntaan jatkettiin seuraelämää lähimpien tuttavien kanssa.\nNimi-, syntymä- j.m.s. päivinä kokoonnuttiin aamupuolella, mutta kun\ntämä päivän osa kävi ilolle liian lyhyeksi, menivät emännät kukin\nkotiinsa ja toivat yhtymäpaikkaan mitä oli päivälliseksi aiottu, ja\nsitten pitkitettiin seurustelua myöhään iltaan. Kesäaikana lähdettiin\njoukolla tilapäisille huviretkille jonkun saaristossa asuvan piirin\njäsenen luo, ja sinne jäätiin kalastajamökkiin yöksi huolimatta siitä\noliko vuoteena melkein paljas lattia.\n\nMuutamat kesät Runebergkin asui perheineen saaristossa, ja siellä\nhän tietysti antautui entisiin mielitoimiinsa, kalastamiseen ja\nlinnustamiseen. Vuonna 1834 oleskeltiin jonkun aikaa Hämeessä.\nMutta Helsingissäkin hän välistä irtaantui määrätunneistaan, jos\nnuo mielitoimet houkuttelivat häntä. Topelius on pari kertaa\nmuistikirjaansa merkinnyt: \"meillä oli lupa, koska maisteri oli\nlintuja viekoittelemassa\" -- oppitunti siirrettiin silloin toiseen\naikaan. Kerran Runeberg koetti kasvitieteellisessä puutarhassa\npyydystää tilhiä ansalla, mikä ei sitä ennen ollut onnistunut\nkenellekään, nämä linnut kun ovat kovin arkoja. Hän seisoi sitä\nvarten liikkumatonna vähintäin kolme tuntia, kunnes vihdoin sai kuin\nsaikin ansan linnun kaulaan -- ja iloisena onnistumisestaan hän\nkohta antoi linnulle vapauden takaisin. Mutta samassa tuli paikalle\nluonnontieteiden professori, joka asui tarhassa, ja Runeberg kertoi\nhänelle mainion ennätyksensä. Professori taas ei tuntenut lintujen\nelämäntapoja senkään vertaa, että olisi edes tiennyt ihmetellä\nRunebergin taitoa. Silloin hänen tieteellinen maineensa Runebergin\nsilmissä oli kerrassaan mennyttä.\n\nSama vapauden henki elähytti kuuluisaa \"Lauantaiseuraakin.\"\n\nVuonna 1830 oli joukko nuoria miehiä päättänyt kokoontua kerran\nviikossa, alussa lauantaisin, vaihtaaksensa mielipiteitä\nkaikenlaisista aineista, varsinkin kirjallisuutta koskevista.\nJokainen suoritti pienen jäsenmaksun, ja rahoilla ostettiin uusinta\nkirjallisuutta, joka kierreltyään jäsenten keskuudessa lopuksi\njaettiin arvalla. Kokoonnuttiin vuoroin kunkin jäsenen luo, ja\naineellinen kestitys oli mitä yksinkertaisinta laatua, samoin\ntarjoilu. Jos oltiin poikamiehen luona, saattoi tapahtua että\npärekori täynnä voileipiä tuotiin sisään ja pantiin pöydälle; siitä\nsai sitten jokainen ottaa mitä tahtoi; siinä koko illallinen.\n\nSitä runsaammin saatiin tässä seurassa henkistä ravintoa. Sillä\nsiihen liittyivät vähitellen melkein kaikki ne sen ajan miehet, jotka\nsittemmin ovat saavuttaneet mainetta maamme henkisen viljelyksen\nhistoriassa. Fredrik Cygnaeus kuvaileekin tätä seuraa myöhemmin\nseuraavasti:\n\n\"Harvoin lienee semmoisissakaan maissa, jotka ovat meidän maatamme\nrikkaammat kaikesta muusta sekä varsinkin suuriin pyrintöihin\njohtavista herätyksistä, ja vielä harvemmin meillä, muodostunut\nseurapiiriä jota enemmän kuin tätä olisi elähyttänyt lämmin harrastus\nkaikkeen jaloon ja kauniiseen, jonka edestä on suloista elää ja\nkuolla... Usein pysyi piiri koolla vielä kauan senjälkeen kun\nsydänyön kello oli kehottanut jäseniä eroamaan. Ja aamuaurinko,\njonka ensi säteet pilkistivät avatuista ikkunoista tutkivina sisään,\ntapasi vielä kaikki yhtä virkeinä, jopa virkeämpinäkin, kuin\nillalla, jolloin oli heitetty jäähyväiset päivän työn vaivoille.\nEi mikään kirja, vaikkapa olisi suurimmankin neron kirjottama,\nole sisältänyt sellaista tulvaa välistä kyllä mitättömiä, mutta\nuseimmiten kuitenkin jalosti ajateltuja ja suurisuuntaisia aatteita,\nniin monta innostuneen ja innostuttavan tunteen purkausta, niin\nmonta tulista, katkeraa tahi ystävällisen leikillistä sukkeluutta,\nkuin olisi mahtunut niihin pöytäkirjoihin, joihin olisi merkitty\nkaikki paras mitä näinä 'attikalaisina öinä' tuhlattiin menemään\nhukkaan jälkimaailmalta, mutta katoamattomaksi iloksi niille\njotka kukin asemansa ja varojensa mukaan edistivät tätä yhteistä\nhenkistä mässäämistä. Melkein kaikki he olivat köyhiä tämän\nmaailman tavarasta. Mutta rikkaita he olivat vielä silloin, jos\noli kysymyksessä luottamus itseensä ja muihin, vielä pettämättömät\ntoiveet, suunnitelmat joiden toteutumiseen he lujasti uskoivat,\nrohkeus, elämänhalu, tulevaisuus.\"\n\nKaikki muut lausunnot Lauantaiseurasta käyvät samaan suuntaan.\nEikä kumma että seura oli aivan harvinainen, sillä monipuolisempaa\ntuttavapiiriä kuin tämä tuskin saattaa ajatella. Kuuluivathan siihen\nrunoilijat Runeberg ja Cygnaeus, molemmat samalla estetikkoja,\nCygnaeus sitäpaitsi historioitsija; Nervander, runoilija ja fyysikko;\nSnellman, filosofi; välistä Lönnrot, kansanrunouden kerääjä;\nmyöhemmin Castrén, kielen ja mytologian tutkija; Nordström, lakimies.\nJa heidän ympärilleen kokoontui joukko filosofian, jumaluusopin,\nlääke-, vuori-, kieli- ja luonnontieteen edustajia. Päälle päätteeksi\nrouvia ja \"mamsseleja\", osanottajien vaimoja tahi sisaria,\nniidenkin joukossa kirjailijoita, niinkuin rouva Runeberg ja hänen\nystävättärensä Augusta Lundahl.\n\nElämä tässä piirissä oli niin toisellaista kuin sen ulkopuolella\nettä, rouva Runebergin sanojen mukaan, se joka ensi kertaa joutui\nsiihen oli alussa aivan ymmällä pelkästä hämmästyksestä ja\nihmettelystä. -- Mutta ei seuran tarkotuksena ollut pelkkä huvittelu.\nKeskusteltiin myöskin siitä mitä voitaisiin tehdä isänmaan hyväksi.\nJa samoinkuin Tengström ohjelmassaan kiinnitti seura huomionsa\netupäässä kasvatukseen: päätettiin perustaa oppilaitos, jossa\nnoudatettaisiin uudenaikaisempia kasvatusopillisia periaatteita --\ntämä koulu oli äsken mainittu Helsingin lyseo. Samaten piirin\nalotteesta perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.\n\nTämä Lauantaiseuran toiminta oli sitä tärkeämpi koska\nyliopistoelämä muuten oli lamassa: oudoksuttiin alussa uusia\noloja, niin ettei nuorisossa syntynyt mitään eloisaa yhteishenkeä.\nPohjalais-osakunnassa kuitenkin oli elämä virkeämpää ja\nRunebergiakin siinä yhä enemmän ihailtiin. Pyydettiinpä häntä kerran\nkuraattoriksikin, mutta hän kieltäytyi.\n\nHelsingin aikanaan Runeberg siis taas, niinkuin ennen koulussa,\noli liittyneenä toverijoukkoon, jolla oli samat pyrkimykset kuin\nhänellä. Mutta toiminta oli nyt vapaata itsenäisen miehen toimintaa\nitsenäisten miesten parissa.\n\nToiselta puolen hänellä nytkin, niinkuin kouluaikanaan, oli määrätyt\ntyötuntinsa, ja velvollisuuksien tarkka täyttäminen oli nyt sitä\ntarpeellisempi, kun perheen toimeentulo oli siitä riippuvainen.\n\nKouluvelvollisuudet tuntuivat kuitenkin yhä keveämmiltä, mitä\nenemmän opettaja ja oppilaat liittyivät toisiinsa. Varsinkin latinaa\nopettaessaan Runeberg innostutti oppilaitaan. Joskus hän tosin oli\nheidän mielestään liian ivallinen, kun oli saanut väärän vastauksen;\nmutta kerran eräs oppilas hänen ivaansa vastasi:\n\n-- Maisteri voi rangaista minua väärästä vastauksestani, mutta teillä\nei ole oikeutta yhäti saattaa minua toverieni naurun esineeksi.\n\nSilloin Runeberg kohta oli valmis tunnustamaan tehneensä väärin.\n\nEttä hän itse oli hyvin kiintynyt oppilaisiinsa näkyy siitä tavasta\njolla hän heistä erosi. Lyseon johtaja oli kutsunut oppilaat kokoon\nja ilmotti että Runeberg nyt sanoisi heille jäähyväiset. Mutta\nRuneberg itse ei voinutkaan muuta kuin kostein silmin ja syvästi\nliikutetuin äänin sanoa: \"hyvästi, hyvästi\". Ja sen jälkeen hän\nnopeasti poistui salista.\n\nPääpiirteiltään Runebergin elämä Helsingissä siis oli sama kuin\nennenkin. Hänen elämänehtonsa eivät sanottavasti poikenneet\nmonen hänen vertaisensa kohtalosta; mutta sisällisesti hän eli\nomaa elämäänsä. Ja sanomalehden toimittajana oli hänellä nyt jo\nedustavampi asema.\n\nLähinnä hänen voi sanoa edustaneen Lauantaiseuran katsantotapaa\nja pyrintöjä. Mutta tämä piiri edisti monipuolisuudellaan\nyleisinhimillisyyttä, ja sen jäsenenä Runeberg siis oli ja\npysyi senaikuisen henkisen sivistyksen huipulla. Ei mikään ajan\nmerkillisimmistä virtauksista jäänyt hänelle tuntemattomaksi;\nolihan milloin mikin seuran jäsen ulkomaillakin ja toi sieltä aina\nuusimpia aatteita mukanaan. Eikä hän ollut yksinomaan passiivinen\njäsen. Hän kuuntelee -- niin kerrotaan vuosista 1830 ja 1831 --\nmuiden keskustelua, kävellen edes takaisin lattialla, mutta kun hän\njoskus sekaantuu sanataisteluun, niin hän tekee sen ratkaisevalla\nvoimalla. Samaten hänen sanotaan rakastavan filosofista mietiskelyä.\nMutta vuonna 1838 kirjottaa yksi piirin innokkaimpia jäseniä,\nLindfors, Runebergin olevan ainoan \"joka saattaa käsittää semmoisen\nmaailmankatsomuksen syvyyttä, joka ei tyydy pikaisesti pukeutumaan\nvalloilla olevaan uskonnolliseen tahi filosofiseen terminologiaan\".\nSe on: hän on kuin onkin ennen kaikkea runoilija, hän näkee enemmän\nkuin määrittelee.\n\nNäiden aatteellisten harrastusten rinnalla esiintyvät vähitellen ajan\nvaltiolliset ja yhteiskunnalliset riennot. Innokkaasti seuraavat\nvarmaan Lauantaiseuran jäsenet 1830 vuoden vapaudenliikkeitä Europassa\nja varsinkin niistä johtuvaa vapaamielisyyden herätystä Ruotsissa.\nMutta Suomessa ei keisari Nikolai I:n hallitessa ole mitään sijaa\nuudistuksille; päinvastoin täytyy jokaisen ottaa tarkasti vaari jo\npuheestansakin.\n\nTapahtui vuoden 1830 lopussa, että ylioppilaskekkereissä, joissa\nRunebergkin oli läsnä, joku nousi ehdottamaan maljaa kapinallisten\npuolalaisten kunniaksi. Runeberg silloin keskeytti puhujan sanoen:\n\n-- Jos tahdot uhrata elämäsi ja veresi Puolan hyväksi, niin\nmene julistamaan sitä kaupungin toreilla ja kaduilla, mutta älä\nsaata täällä yksityisen seuran jäseniä onnettomuuteen noilla\nkannunvalamisillasi.\n\nLuultiin asian siihen päättyneen; mutta eräs mukana ollut dosentti\nantoi sen ilmi ja mainitsi Runeberginkin osalliseksi kapinalliseen\nyritykseen. Tämän katalan teon syyksi arvellaan sitä että Runeberg\n-- poikamainen kun vieläkin välistä oli -- äskettäin oli kadulla\nheittänyt häntä lumipallolla. Asia päättyi kuitenkin onnellisesti,\nkun todistettiin dosentin olleen niin juovuksissa, ettei hän voinut\nmitään selvästi tajuta; ja malja selitettiin niin että oli vain\nkehotettu läsnäolevia \"juomaan pohjaan\".\n\nTämmöisissä oloissa luonnollisesti harrastukset yhä edelleen\nkohdistuvat vain henkiselle alalle. Isänmaan hyväksi tahdotaan kyllä\ntyöskennellä, mutta taistelu Suomen tulevaisuuden puolesta on nyt\nniinkuin ennen puhdasta kultuuritaistelua. Eikä se siis vieläkään\nsynnytä mitään puolue-jakoa; ainakin kaikki nuoremmat kannattavat\nedistystä, jos kohta monen vanhemman pinttynyt virkavaltaisuus vielä\nedistystä hidastuttaa.\n\nNäiden olojen vaikutus näkyy selvästi Runebergin kirjailijatoimessa.\nEnsiksi hän nyt ratkaisevasti kääntyy kotimaisiin kansallisiin\naineisiin; toiseksi hän julkisuudessa puolustaa sitä katsantotapaa\njonka hän on saavuttanut, varsinkin mikäli se koskee runoutta ja sen\ntehtävää; kolmanneksi hän Porvooseen muuttonsa tienoilla lausuu yhä\nsyventyneemmän käsityksen elämästä, mutta \"pukematta sitä valloilla\nolevaan uskonnolliseen tahi filosofiseen terminologiaan\".\n\n\n\n\n16.\n\n\nJo vuonna 1828 oli Runeberg aikonut julkaista runokokoelman. Mutta\nennenkuin tämä valmistui, oli hän joutunut vielä yhden vaikutuksen\nalaiseksi, nimittäin kansanrunouden.\n\nTunnettua on että kahdeksannentoista vuosisadan miehet, ihaillen\nomaa etevyyttään, yleensä syvästi halveksivat edellisten aikojen\nrunollisia tuotteita, siis kansanrunouttakin. Kuitenkin oli jo\nsilloin luontevuuden ihailu herättänyt harrastuksen kansanrunouden\ntuntemiseen ja kokoilemiseen. Mutta usein tämä harrastua tarkotti\netupäässä tieteellisiä tuloksia; tahdottiin kansanrunoudesta saada\ntietoja kansan muinaisista elämäntavoista j.m.s. Tämä harrastus\nsynnytti esim. Porthanin selonteon suomalaisesta kansanrunoudesta;\nmutta runollisessakin katsannossa jo Franzén ihaili tätä runoutta\nHomerosen ja Ossianin rinnalla.\n\nKun sitten yhdeksännentoista vuosisadan alussa ruvettiin harrastamaan\n\"kansallisen individisyyden\" asiaa, niin luonnollisesti kiinnitettiin\nhuomio kansanrunouteenkin. Ruotsissakin uuden suunnan miehet\ninnokkaasti kokoilivat kansanlauluja, joita Afzelius ja Geijer\njulkaisivat.\n\nMutta mitä Runebergiin tulee, on merkillistä etteivät ruotsalaiset\nkansanlaulut juuri ensinkään häneen vaikuttaneet, eikä toiselta\npuolen suomalainenkaan kansanrunous aiheuttanut mitään yritystä\nrunoilla suoranaisesti sen tapaan.\n\nMolemmat seikat ovat kuitenkin helposti selitettävissä.\n\nRuotsalaiset \"kansanlaulut\" ovat etupäässä balladeja, joiden aiheet\novat ritarielämästä saatuja. Niissä annetaan esiintyville henkilöille\nusein kultaisia kruunuja ja muita samallaisia koristuksia, ja\nluontokin on niissä vain koristeena tahi symbolina. Ruusut ja liljat\neivät ole todellisia ruusuja ja liljoja, vaan ainoastaan runollisia\nmerkkejä: ruusu tietää rakkautta tahi iloa, lilja viattomuutta tahi\nsurua. Yhtä vähän kuin tämä soveltui Runebergin runoilijaluonteeseen,\nyhtä vähän häntä miellytti tuo näissä lauluissa useimmiten\nkäytetty aihe: kahden rakastavan kova kohtalo, kun heidät erottaa\nkovasydäminen isä, syystä että kuuluvat eri säätyyn. Sillä mitään\nvastinetta tähän hän ei todellisuudessa nähnyt.\n\nSuomalaista kansanrunoutta taas oli vielä tähän aikaan hyvin vähin\nkokoiltu ja vielä vähemmin käännetty, eikä Runeberg ollut niin\nperehtynyt suomenkieleen että olisi voinut vaivatta lukea alkuteoksia\nja niistä saada vaikutteita. Perinpohjaisempaan suomalaisen runouden\ntutkimiseen hän ei vielä ollut saanut herätystä, ja hänen sisäinen\nkehityksensä oli tarjonnut hänelle kylläksi runollisia tehtäviä,\njoihin kansanrunouden sävy ei soveltunut.\n\nMutta syksyllä 1828 hän kerran, tutkiessaan ystävänsä Cygnaeusen\nkirjavarastoa tuolla salin lattialla, sai käsiinsä pienen vihon\nsaksaksi käännettyjä serbialaisia kansanlauluja. Kääntäjä, joka\nasui Pietarissa, oli antanut vihon piispa Cygnaeuselle ja tämä taas\nantoi sen Fredrikilleen, joka toi sen Helsinkiin. Nämä kansanlaulut\nmiellyttivät Runebergia suuresti. Enin osa niistä koski rakkautta\n-- ja mikä olisi tähän aikaan ollut Runebergia lähempänä? Mutta\nrakkautta esitetään näissä lauluissa enimmiten luonnosta otettujen\nkuvien ja vertausten kautta, taikka niin että samanlaatuiset\nlauseparret tahi kysymykset toistetaan (useimmiten kolme kertaa),\njolloin runon päätarkotus esiintyy vasta viimeisellä kerralla. Ja\ntämä suora, luonteva muoto sekin miellytti Runebergia. Hän rupesi\nkääntämään noita lauluja ja kirjotti itsekin \"runoja kansanlaulun\ntapaan\", niinkuin hän niitä nimitti. Ja lähettäessään muutamia niistä\nSnellmanille hän nimenomaan sanoo niitä kirjotetuiksi serbialaisten\nkansanlaulujen tapaan. Myöhemmin nämä runot saivat nimen \"Idyllejä\nja epigrammeja\"; niiden vaihtelevat runomitatkin tavataan kaikki\nserbialaisessa kokoelmassa. Niiden sävy taas on niin kansanomainen,\nettä niiden laulajaksi varsin hyvin voisi ajatella sisämaan poikaa\ntahi tyttöä.\n\nMutta serbialaisten runojen joukossa oli muutamia eepillisiäkin,\njoille Serbian historia oli antanut aiheet. Ja tämä historia on\nmuutamissa kohden hyvin Suomen historian kaltainen. Neljännellätoista\nvuosisadalla oli kansa menettänyt itsenäisyytensä, ja kääntäjä sanoo\nsen johdosta esipuheessaan:\n\n\"Tiettävästi eivät siis tämän kansan rikkaat synnynnäiset\ntaipumukset saattaneet kehittyä täydelliseksi sivistykseksi. Mutta\nonnettomuuksien ja sorron alta tämän kansakunnan on kuitenkin\nonnistunut pelastaa laulunsa ja niiden ehtymätön lähde. Ja juuri\nse seikka, ettei Serbialla ole muuta kirjallisuutta kuin laulunsa,\ntekee nämä laulut erittäin tärkeiksi historioitsijan ja ihmistutkijan\nsilmissä.\"\n\nMutta juuri samaa oli Tengström sanonut suomalaisesta\nkansanrunoudesta.\n\nNoista eepillisistä runoista löysi Runeberg muodon joka soveltui\nilmaisemaan niitäkin vaikutteita, jotka hän oli vastaanottanut\nsisämaan kansasta. Tämä muoto oli hänen niin usein käyttämänsä\nviisitahtinen laskevapoljentoinen säe -- siis Kalevalan runomitta\nlaajennettuna yhdellä tahdilla. Tähän koruttomaan muotoon pukeutuivat\nnyt muiden muassa n:o 22 (Sotavanhus talonpojan pirttiin tuli) ja n:o\n25 (Saarijärven Paavo).\n\nNyt niinkuin ennenkin on runojen sisällys omintakeinen: vieläpä\njokainen tietää että näistä runoista Runebergin tosikansallinen\nrunous alkaa. Mutta samalla runot taas kuvastavat hänen\nelämänkatsomustaankin.\n\nKun talonpoika kysyy vanhalta sotamieheltä miltä tuntui,\n\n    konsa vihollinen päälle täytti,\n    pyssyt paukkuivat ja luodit lensi,\n\nniin näyttää vastaus ikäänkuin tarjoutuvan itsestään: muistin\ntaistelevani isänmaan ja maineen puolesta. Siltä kannalta oli\nRuneberg itse runossa Matka Turusta katsellut Ramsayn taistelua.\nMutta sotamies ei siitä mainitse sanaakaan; hän asettuu talonpojan\nkannalle eikä sano kokeneensa sodassa muuta kuin mitä talonpoikakin\non kokenut,\n\n             kun joskus syksyin\n    alla salamain ja rakeen rankan\n    kotoisilles vilja-kultaa korjaat.\n\nNiin ei puhu muu kuin suomalainen soturi. Sillä ainoastaan Ruotsissa\nja Suomessa ovat soturit samalla olleet talonpoikia ja siis voineet\nasettua talonpojan kannalle. Mutta Ruotsin soturit ovat sentään\nlähteneet kotimaastaan hankkiakseen sille etuja ja mainetta, Suomessa\ntaas on sota tietänyt kodin ja omaisten puolustamista. Mutta\nsamalla kun ei ole kysymyksessä maine, vaan omaisten puolustaminen,\nsiirrytään valtiolliselta alalta perheen alalle, jossa itsekkäisyys\nkatoaa ja ainoastaan uhrautuva rakkaus vallitsee.\n\nMutta rakkaus omaisiin voipi sekin olla itsekäs, jos se viettelee\nihmisen unhottamaan muut lähimmäisensä. Silloin _hätä_ saattaa\nihmisen oikealle tielle, niinkuin näemme Saarijärven Paavosta.\n\nUsein kyllä, kun puhutaan tästä runosta, esitetään Paavo vain\nsuomalaisen kestävyyden ja Jumalaan-luottamuksen esikuvaksi. Ja\nsemmoinen hän tosin onkin; hän taistelee hallaa vastaan samalla\nurhoollisuudella kuin soturi vihollisiansa vastaan. Ja kun ei kukaan\nhäntä auta, niin hän voi tuntea itsensä yksinäiseksi vihollisten\nsaartamaksi soturiksi. Mutta runon pääajatus on sentään varmaan sen\nloppusanoissa: \"sit' ei kuri kaada\", ainoastaan se kestää koetuksen,\ntahi ansaitsee koettelemusta (ruotsalaista sanaa _tål_ voidaan\nymmärtää molemmin tavoin) \"veljeään ken hädässä ei hylkää\".\n\nMutta tätä oppia ei esitetä oppina, vaan kuvana. Tosin Runeberg\nitse, niinkuin jo olemme nähneet, oli omasta kokemuksestaan oppinut\nymmärtämään että \"vaikka koettaa, eipä hylkää Herra\". Ja samaten\non jo osotettu miten hänen sisäiset kokemuksensa johtivat häntä\najattelemaan toistenkin ihmisten sisäistä hätää. Mutta kuitenkaan hän\nei enää puhu omassa nimessään, sillä hän on nähnyt miten suomalainen\ntalonpoika kestää vielä suurempaakin hätää ja miten hänkin on siitä\noppinut samaa. Ja silloin runoilija itse väistyy ja antaa talonpojan\npuhua.\n\nTässä esiintyy siis ensi kerran yhdistettynä ensiksi Runebergin\npersonallinen elämänkatsomus, toiseksi kuva kansan elämästä ja\nluonteesta ja kolmanneksi suuri yleisinhimillinen periaate. Sillä\nPaavo on yhtä hyvin oikean kristityn kuin oikean suomalaisen perikuva.\n\nJa nyt ymmärrämme minkä tähden serbialaiset laulut vaikuttivat niin\nsyvästi häneen ja ikäänkuin aukaisivat sulun, josta hänen kansallinen\nrunoutensa alkaa virtailla. Hän löysi siinä muodon, jossa saattoi\nantaa kansan itsensä puhua. Ja se seikka että hän itse väistyi\neikä enää puhunut omassa nimessään, se varmaankin tuntui hänestä\nvapautukselta. Hän kohosi siten oman individisyytensä piiristä\nkansansa individisyyteen, säilyttäen kuitenkin yleisinhimillisen\npohjan. Luodessaan tämmöistä kuvaa hän arvatenkin tunsi että hänen\nelämänkatsomuksensa oli \"yleispätevä\", käyttääksemme Gerlachin sanoja.\n\nMutta tie jota hän astuu on yhäti runoilijan tie. Se viepi\nmielikuvituksen maahan, mutta samalla uskonnon maahan.\n\nJa kun hän näin antaa kansansa puhua, niin kansa esiintyy semmoisena\nmiksi ympäröivä luonto on sen muodostanut. Mutta samalla kansan\nedustajat puhuvat luontevaa, korutonta kieltä. Ja siten on Runebergin\nluonnonihailu ja pyrkimys luontevuuteen esiintynyt alalla jolla se\nsaattaa yhtyä ihmiselämään ja sen korkeimpiin pyrkimyksiin.\n\nVoimme sanoa että Runebergin kansallis-runollinen ohjelma on nyt\nvalmis.\n\n\n\n\n17.\n\n\nÄsken mainittuun kahteen runoon liittyy samassa kokoelmassa vielä\nkolme muuta; kaksi niistä, nro 24 (Leikki poika rannan kuusten\nalla) ja nro 27 (Suur' ol' Ojan Paavo, Hämeen poika), on nimenomaan\nsijotettu Suomeen, kolmannesta, nro 26 (Tytöll' oli äidiltänsä\nmuisto), saattaa esteettömästi ajatella samaa.\n\nYhteistä näille viidelle runolle on että ne kuvaavat rakkautta:\nkerran nuoren tytön raittiin rakkauden voimaa, joka masentaa väkevän\nOjan Paavon korskeuden, mutta muuten uhrautuvaa rakkautta: äiti,\njonka poika on joutunut Vetehisen saaliiksi, seuraa häntä; rakastava\ntyttö uhraa solkensa, kysyen:\n\n    mitä suuruus rinnall' elon onnen,\n    kulta, rikkaus rakkautta vastaan;\n\nja soturi taistelee omaistensa puolesta, Saarijärven Paavo muistaa\nlähimmäisiään.\n\nMutta kaikissa esitetään rakkauden voittoa kuvina, eikä vaatimuksina;\nvieläpä siitä kerrotaan niin luontevasti ja koruttomasti kuin\njos uhrautuminen olisi mitä luonnollisinta. Ei edes henkilöiden\nkuvaamiseen käytetä runollisia koristeita, vaan aivan tavallisia\nlaatusanoja: vilkas poika; ihanainen poika, äiti; jalo tyttö.\nPoikkeuksena on vain Ojan Paavo: hänen voimaansa esitetään miltei\nylenpalttisilla vertauskuvilla. Mutta sitä enemmän ihailemme lemmen\nvoittoa, kun tytöstä ei sanota muuta kuin että hän oli \"ihanaisin\nseudun impyeistä\" ja \"armas kuin aamu katsella\".\n\nTähän asti mainittujen ja muiden runojen kautta oli Runebergin\nrunovarasto lisääntynyt niin että hän alkoi tarmokkaammin hommata\nrunovihon julkaisemista. Mutta kustantajasta ei silloin voinut olla\ntoivoakaan; oltiin Suomessa vielä samalla kannalla kuin 1817, jolloin\nTengström valitti että kirjottajain täytyi julaista pienimmätkin\nkirjaset omalla kustannuksellaan ja hankkia tilauksia ennakolta.\nNiin Runebergkin nyt teki; ja itsensä hänen siis täytyi pitää huolta\npaperista, joka otettiin Pietarista, j.m.s. Kuvallinen nimilehtikin\nhankittiin; siinä oli joutsen uivana Pohjolan virrassa ja sen alla\nJoutsen runon loppusäkeet. Nähtävästi olivat Franzénin kootut teokset\ntässä kohden olleet hänen esikuvanansa, niissä kun joka osassa on\nsamallainen kuvallinen nimilehti värssyineen. Tuo nimilehtikin\npainettiin Pietarissa, sillä Suomessa ei silloin voitu semmoista\nsaada aikaan. Itse kirjan painatti G.O. Wasenius Helsingissä.\n\nMiten suuri yleisö kohteli tätä yritystä nähdään siitä että kun\nRuneberg kerran oli eräässä Helsingin kirjakaupassa, niin hänelle\ntuntematon herra, osottaen esillä olevaa tilausilmotusta, sanoi\nhänelle: Olisi hauska tietää millä varoilla tuo herra aikoo julaista\nrunojansa. Paljon melua ei kirja ilmestyttyäänkään (huhtikuulla\n1830) nostanut; sitä levittivät parhaasta päästä tekijän ystävät.\njotka olivat tilauksiakin hankkineet. Maan harvalukuisessa\nsanomalehdistössä sitä mainitaan vasta vuoden kuluttua; aikaisemmin\nsitä arvosteltiin Ruotsissa, missä kirjalliset harrastukset olivat\nvireämmät kuin Suomessa. Arvostelijat enimmiten kiinnittivät\nhuomiotaan Mustasukkaisuuden öihin; Idyllien ja epigrammien\nluultiin Ruotsissa olevan vain käännöksiä ja mukaelmia, ja tämä\nkäsitys vahvistui kun Runeberg saman vuoden jouluksi julkaisi vihon\nkäännöksiä serbialaisista kansanlauluista.\n\nMutta tärkein oli kuitenkin Runebergille itselleen se arvostelu,\njonka hän sai Franzénilta. Tälle hän oli omistanut runovihkonsa\ninnokkaalla alkurunolla, ja Franzén vastasi kirjeellä, jossa hän\nlausuu vakaumuksekseen että hänen entisessä isänmaassaan nyt oli\nnousemassa todellinen ja suuri runoilija. Ja hänkin mainitsi\netupäässä \"Mustasukkaisuuden öitä\", mutta senohessa hän sanoi että\nruno Saarijärven Paavosta oli liikuttanut häntä kyyneliin.\n\nNojautuen tämmöiseen arvosteluun Runeberg suuremmalla varmuudella\nsaattoi jatkaa alottamaansa kansallista runoilijauraa. Vuonna 1831\nhän taas oli sairastanut vilutautia, ja toipuessaan siitä hän\nvaimolleen saneli runon Hauta Perhossa, jonka hän sitten lähetti\nRuotsin akatemian palkintokilpailuun. Palkinto annettiinkin, mutta\nvain toisarvoinen. Ja Runeberg itse jäljestäpäin katsoi erehtyneensä\nvedotessaan arvosteluun, josta jo ennakolta olisi voinut tietää että\nse perustui aivan toisiin mielipiteisiin runouden tehtävästä, kuin\nmikä hänellä oli. Mutta arvattavasti hän juuri tämän tapahtuman\nkautta johtui tarkemmin miettimään erotusta omansa ja ruotsalaisten\nkannan välillä.\n\nHauta Perhossa onkin läpiläpeensä suomalainen; mutta samoinkuin\nviimeksi mainitut runoelmat, tämäkin samalla selvästi ilmaisee\nRunebergin elämänkatsomuksen.\n\nTosin saattaisi sanoa että Runeberg on runoelmaansa saanut muutamia\npiirteitä kääntämästään serbialaisesta runosta \"Verikosto\". Eräs\nSerbian mies on joutunut turkin vangiksi, ja säälimättä hänet\nsurmataan, vaikka hän tarjookin lunnaita pelastuakseen. Surmatun isä\nvalittaa ettei kukaan hänen pojistaan aio kostaa veljensä surmaa,\nmutta yksi poika pyytää isää tyyntymään. Tovereineen hän sitten\nlähtee turkkilaista vainoomaan, vangitsee hänet ja silppoo häneltä\npään poikki, samoinkuin ennen oli tehty hänen veljelleen. Tuon pään\nhän lopuksi viskaa isänsä jalkain eteen, ja isä kuolee iloonsa koston\ntäyttämisestä.\n\nMutta juuri vertailu tähän runoon osottaa selvimmin Runebergin\nkäsityskannan ominaisuuksia ja runon suomalaisuutta.\n\nAinoa piirre, joka semmoisenaan on serbialaisesta runosta siirtynyt\nRunebergin teokseen, on tuo pään silpominen. Ja arvatenkin monesta\nlukijasta, joka ei tunne tämän piirteen alkuperää, juuri se on\nnäyttänyt niin sanoakseni epärunebergilaiselta; sillä myöhemmin emme\nhänen runoudessaan tapaa semmoista julmuuden kuvaa. Mutta muissa\nkohden Runeberg asettuu aivan toiselle kannalle kuin serbialainen\nruno.\n\nEnsiksi kosto, joka siinä on pääasia, on Runebergilla aivan\nsyrjäytetty. Toiseksi serbialaisen isän pojista vain yksi noudattaa\nisän kehotusta, ottaen mukaansa tovereita. Haanen pojat taas toimivat\nkaikki yhdessä, ja juuri heidän osottamansa yhteistunto on pääaineena\nRunebergin runoelmassa. Ja kun ei ole mitään tovereita, vaan veljet\nyksinään taistelevat isänmaan ja kodin puolesta, niin pääpaino\ntässäkin on perhesuhteilla, mutta nämä taas edustavat korkeampaa\ntarkotusperää.\n\nVaan samalla on kuva suomalaisen talonpojan pyrinnöistä nyt\nlaajentunut. Paavo taisteli yksin ja sai yksin oppia että \"vaikka\nkoettaa, eipä hylkää Herra\". Haanen pojat kärsivät yhdessä\nisän kovuutta; mutta maallisella isällä on sama tarkotus kuin\ntaivaallisella: että yhteinen hätä vaikuttaisi jalostuttavasti\nhänen lapsiinsa. Ja tässä kohden vanhus edustaa samalla Suomea,\nsillä Suomi-äitimmekin on kasvattanut lapsiansa yhteistuntoon juuri\nyhteisen hädän kautta. Mutta kun koko kuvaus koskee samaa perhettä,\nniin tuo veljesten yhteistunto näyttää niin luonnolliselta, että\nmonelta lukijalta varmaan on jäänyt huomaamatta kuinka ylevä siinä\nesitetty ihanne on. Kun isä on määrännyt kovan rangaistuksen sille\npojalle, joka on laiminlyönyt osansa yhteisestä tehtävästä, niin\njokainen veljistä väittää olevansa syyllinen. Mutta se joka ottaa\ntoisen syyn kantaaksensa, hän astuu Kristuksen jälkiä.\n\nJa kun kaikki sen tekevät, niin ei kukaan ole toisia parempi, eikä\nsiis ole kysymystäkään siitä, että teosta niitettäisiin erityistä\nmainetta. Isäkään, vaikka iloitseekin poikiensa käytöksestä, ei heitä\nkiitä, he ovat vain täyttäneet velvollisuutensa.\n\nTästä veljesrakkaudesta kehittyy sitten isänmaanrakkaus yhtä\nluontevasti. \"Hymyellen\" sanoo poika Tuomas isälleen:\n\n    Vanhalle ei sovi sota-aseet\n    enemmän kuin pelko nuorten poviin.\n\nVeljet ovat valmiit menemään, niinkuin isä vaatii, _ilolla kuolemaan_\n\"eestä kotinsa ja isänmaansa\". Ja he ovat samalla, niinkuin\nsuomalaiset talonpojat ainakin, valmiita sotureita, harjaantuneita\nkäyttämään pyssyä ja karhunkeihästä. Eikä taistelussakaan ole kysymys\nmaineesta, vaan ainoastaan siitä ettei kukaan toisia pettäisi.\n\nTäydellä syyllä Runeberg runoelmansa alussa sanoo runotartansa\n_Suomen_ tyttäreksi.\n\nEnnen pitkää seurasi tätä teosta kaksi pienempää samaan suuntaan\nkirjotettua runoelmaa. Maaliskuun 23 päivänä 1832 julaistiin\nHelsingfors Morgonbladissa Jouluaatto (Kuu kalvas kankaan hopeoi) ja\n14 päivänä toukokuuta Mökin poika. Edellisistä ne eroavat siten että\nrunomitta on lyyrillinen. Jouluaatto on ikäänkuin jatkoa Saarijärven\nPaavoon: köyhä jakaa leipänsä köyhempänsä kanssa. Ja uskonnollinen\ntausta tässäkin esiintyy, vieläpä kertomus siirtyy ihmeen alalle,\nmikä ei Runebergille juuri muulloin tapahdu. Mahdollista on että\nsen on vaikuttanut Franzénin esimerkki, hän kun runossa Siunaus on\nkäsitellyt samallaista aihetta, hänkin antaen kertomuksensa päättyä\nihmeeseen.\n\nMökin poikaa piti Runeberg itse parhaimpana lyyrillisenä\nrunoelmanaan, samoinkuin eepillisten joukossa antoi etusijan\nHirvenhiihtäjille. Runomitta on sama kuin Joutsenen, ja sisällyskin\nmuistuttaa paljon sitä. Isänmaan luonto on molemmissa tunnelman\npohjana, ja molemmissa liittyy luontoon tunne siitä\n\n    siell' ystäväinen kellä on,\n    kuink' iki-ihanaa;\n    kuink' ompi unhottumaton\n    se uskollisten maa.\n\nVielä kolmas piirre on molemmille runoille yhteinen: rakkauden\nilmaisijana on laulu.\n\nMutta samalla kuinka erilaisia ne ovat! Joutsen ylistää luonnon,\nlemmen ja laulun suloutta; mökin poika muistaa että \"talven pettua\nhän söi ja vettä päälle joi\". Mutta kärsimys tekee kotiseudun, armaan\nja laulun vielä kalliimmaksi; niitä hän ei tahdo vaihtaa pois, sillä\nilman kotoa ja synnyinseutua \"mit' ihmis-elo on?\"\n\nSiis luonnontunne, joka ei edellisissä runoissa ole voinut\nsuoranaisesti ilmaantua, syystä että toimintakykyinen luonnonlapsi\nei siitä puhu, se esiintyy nyt, kun yleensä siirrytään tunteiden\nalalle. Mutta siten on nyt lausuttu ilmi että isänmaanrakkaudenkin\nperustuksena on rakkaus luontoon, lähimmäisiin ja -- Jumalaan. Sillä\ntässäkin turvaudutaan Herraan, ja nyt koko kansan puolesta. Herra\nehkä \"kuulee ääntä _maan_\" ja lieventää _kansan_ hätää.\n\nNiin on isänmaa ja kansa askel askeleelta selvinnyt runoilijalle,\ntosin erilaisissa kuvissa, mutta niin että kaikissa yhteensä\nilmaantuu hänen käsitystapansa kokonaisuudessaan. On siis ehditty\nsiihen kehityskohtaan, että runoilija voi yhdistää nämä erikoiskuvat\nkokonaiskuvaksi, jossa näemme koko kansamme ympäröivän luonnon\nyhteydessä, mutta ikuisten johtavien aatteiden elähyttämänä.\n\nTämä kokonaiskuva oli Hirvenhiihtäjät.\n\n\n\n\n18.\n\n\nEnnen mainitussa kirjeessään Grotille Runeberg sanoo jo 1826\nalkaneensa Hirvenhiihtäjiään. Runoelman nimi oli silloin Hirvenajo,\nja pääasiallisesti se kuvailikin hirvenammuntaa varustuksineen ja\nvaiheineen; kerrotaanpa että Runeberg itse oli Ruovedellä ollut\nmukana semmoisessa yrityksessä. Teos tuli melkein valmiiksi, mutta\nkun ei saatu kustantajaa, niin se jäi sikseen. Ystävät saivat\nkuitenkin sitä lukea, ja Cygnaeus kirjottaa 1827 isälleen että tämä\nteos on ehkä etevin mikä koskaan on Suomessa syntynyt. Ja Runeberg,\nsanoo hän samassa kirjeessään, on epäilemättä mies joka on hankkiva\nerinomaista kunniaa maallemme, joka kirjallisuuteen katsoen on\nmelkein yhtä köyhä ja kurja kuin kaikissa muissa suhteissa. Snellman\ntaas teki sen muistutuksen, ettei Hirvenajossa puhuttu ensinkään\nrakkaudesta, ja sentähden hän pelkäsi ettei teos huvittaisi yleisöä.\n\nNiinkuin olemme nähneet tunkeutui sitten muita runollisia aiheita\nväliin. Vasta julaistuaan serbialaisten laulujen ruotsinnoksen\nRuneberg ryhtyi tuon laveamman runoelman uudestaan muodostelemiseen,\nja nyt hän pani kuin panikin siihen rakkaus-aiheen. On varsin\nkuvaavaa että tämä aihe, kahden rakastavan yhtyminen perhe-elämään,\ntuli runoon vasta sitten kun Runeberg itse oli elämässä kokenut\nsamaa, aivan niinkuin alkuperäinen sisällys, hirvenajo, vastasi\nhänen silloista kokemustaan. Ja kun täten runoelmassa annettu kuva\nlaajeni niin että se tuli kokonaiskuvaksi kansan elämästä, niin tämä\ntapahtui vasta sitten kun hänellä jo oli runollista kokemusta siitä\nmiten eri kohdat olivat yksitellen käsiteltävät.\n\nMutta saatuaan runonsa miltei valmiiksi Runeberg piti huolta siitä\nettä se niin tarkasti kuin mahdollista kuvailisi kansan elämää\nja luonnetta. Sitä varten hän vuonna 1831 julkaisi Helsingfors\nTidningarissa muutamia osia siitä, toivoen sen johdosta saavansa\nmahdollisesti muistutuksia, jotka aiheuttaisivat oikaisuja. Ja\nennen painattamista runoelmaa muutamissa kohden huolellisesti\nviimeisteltiin, ja Lönnrot sai lukea sen läpi. Ainoa hänen tekemänsä\nmuistutus oli se että Matilla, tullessaan Pietarin luo, pitäisi olla\nmukanaan tuliaisia lapsille; ja Runeberg muodostikin sen johdosta\nmuutamia säkeitä uudestaan.\n\nKuinka tunnollisesti Runeberg suoritti viimeistelytyönsä näkyy\nsiitä että kokonaista kaksi alkuperäiseen muodostukseen kuuluvaa,\naivan valmista laulua jätettiin teokseen ottamatta. Kun joku\nkysyi Runebergiltä niitä, niin hän sanoi että ne \"kyllä olivat\nyhtä hyviä kuin muutkin\". Mutta kun suunnitelma muuttui, niin ne\nRunebergin mielestä tulivat tarpeettomiksi, ne koskivat näetten\nitse metsästystä, joka ei nyt enää ollut pääasiana. Nämä laulut\novat sitten hävinneet. -- Syyskuulla 1832 teos ilmestyi painosta ja\njulaistiin niinkuin runovihkokin tekijän omalla kustannuksella.\n\nNiinkuin tunnettua kuuluvat useimmat Hirvenhiihtäjissä kuvaillut\nhenkilöt varsinaiseen kansaan, vieläpä he edustavat kaikkia sen\neri asteita: esiintyyhän siinä itsenäinen talonomistaja Matti,\ntorppareita, renkejä ja piikoja, loismies, ruotulainen ja kerjuri.\nMutta kartanonomistaja, komisarjus, on myöskin toiminnalle tärkeä,\nja hänen rouvastansakin näemme vilahduksen. Torpparintytär Helvi on\nikäänkuin väliasteella, puoleksi piika, puoleksi herrasväen kasvatti.\n\nVaan ei siinä kyllin. Maalaisolojen rinnalla kuvaillaan kaupungin\nelämää (Aaron kertomuksessa) ja rauhallisten tointen rinnalla samaten\nsotaa (kertomuksessa vanhasta pyssystä). Päälle päätteeksi ovat\nvilkkaammat ryssät vastakohtana hitaammille suomalaisille; samalla he\nedustavat kauppiaselämää maanviljelijäin rinnalla. Maalaiskansaa taas\nkuvataan onnessa ja onnettomuudessa, ilossa ja surussa, ulkotyössä,\nkodinaskareissa, metsästyksessä ja tanssissa.\n\nKaikki nämä vaihtelevat kuvat on runoilija ihmeteltävällä taidolla\ntietänyt ulkonaisesti liittää päätoimintaan, joka koskee\n\n    hirvestystä ja lempivien käden-antoa nopsaa.\n\nMutta vielä tärkeämpi on kaikkien henkilöiden sisäinen\nyhteenkuuluvaisuus.\n\nTämä johtuu ensiksi yhteisestä elatustyöstä. Kato uhkaa komisarjusta\nyhtä hyvin kuin talonpoikia, metsästyksessäkään hän ei yksin voi\ntulla toimeen, vaan hän tarvitsee siihen useampia pyssymiehiä.\nTunne siitä että kaikki tarvitsevat toisiansa, synnyttää sen\nhyväntahtoisuuden, joka yhdistää ylhäiset alhaisiin. Mattia\nkomisarjus kohtelee vertaisenaan, mutta ruotueukkokin ja kerjäläinen\nsaavat osakseen kohtelua joka osottaa heidän ihmisarvonsa korkeinta\nkunnioittamista. Armolahjoja heille ei anneta, ei, komisarjus\nselittää tarvitsevansa heitä molempia.\n\nSamaa ystävällisyyttä ja ihmisarvon kunnioittamista muutkin osottavat\ntoisilleen. Ainoana poikkeuksena on loismies Paavo, joka pitää\nitseänsä kerjuria \"etevämpänä\"; mutta Pietari tästä vain naurahtaa ja\nmuistuttaa Paavolle:\n\n    Paavali veikko, mi oikeus on, sitä muilt' älä kiellä;\n    köyhäkin uunin päällä on Luojan suojelemaisna.\n\nPietari itse taas sanoo että \"häpy mulle se ois pitäjässä\" jos\nantaisi Aaron jalkaisin kulkea pimeässä kartanoon, \"kun vielä on\nsälköjä mulla\".\n\nAnnassakin voisi huomata hiukan tyytymättömyyttä ihmisten välisiin\nsuhteihin. Kun Pietari oli \"hirvet kaatanut useimmat\", niin hänen\ntäytyi tyytyä,\n\n                                jos taljasen yhden\n    sait yli sen min muut, kun herrasi vei enäpuolen.\n\nMutta kun Pekka vastaa siihen \"hymysuin\", niin näemme ettei asia ole\nniinkään kamala. Tyytyyhän muuten Annakin tähän:\n\n    Mutta se sikseen jää; mies köyhä on renkinä rikkaan.\n\nTämä on hänestä luonnollinen asianlaita. Eikä hänen köyhyytensä\nolekaan kovin vaarallinen; kohta senjälkeen hän valmistelee\nillallista veljelleen\n\n    hänt' ilahuttaaksensa ja _näyttääkseen tavaroitaan_.\n\nJa joka tapauksessa runoelma loppuu siihen että\n\n    mielissään oli köyhäki kuin väki vauras.\n\nVielä merkillisempää on että kun Aaro kertoo talossaan pidetystä\nryöstöstä, hän ei ilmaise mitään katkeruutta niitä kohtaan, jotka\nryöstävät häneltä tarpeellisimmankin. On ikäänkuin tapahtuma\nhänestä olisi yhtä välttämätön onnettomuus kuin halla. Mutta tässä\nniinkuin muuallakin runoelmassa on tärkeätä muistaa että henkilöt\nkäsitetään _luonnonlapsiksi_.\n\nTahi oikeammin: he edustavat tuota Tengströmin sattuvasti mainitsemaa\n\"villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välistä tilaa\".\n\nYhteiskuntajärjestys on olematon heidän tietoisuudelleen. Hymysuin\nvain Pietari puhuu hirvenampumiskiellosta, ja Anna vastaa että asia\nriippuu vain siitä ollaanko voudin kanssa hyvissä väleissä. Aarokin\npyytää ryöstömiehiä herkeämään toimestaan, ikäänkuin se olisi heidän\nvallassaan. Ja mikä merkillisintä: hän on hyvässä sovussa varkaitten\nkanssa ja sanoo heitä \"älykkäiksi miehiksi\", jopa hän heille jättää\n\"herttaiset jäähyväiset\" ja eroaa heistä \"kyynelsilmin\". Mutta syynä\nsiihen on että hän on joutunut syyttömästi vankeuteen, ja sentähden\nhän katsoo voivansa heidän kanssaan paeta, kun siihen tarjoutuu\ntilaisuus. Mutta kun nuo älykkäät miehet lähtevät tutkimaan \"aittoja\nporvarien\", niin hän tahtoo moitteetonna mennä tiehensä. Eikä\nkansakaan, vaikkapa Aaroa tarkoin kuulutetaan saarnastuolista, henno\nukkoa \"vaivata\"; tuottaahan Aaro iloa muille tekemättä kenellekään\nmitään pahaa.\n\nTätä luontoperäistä oikeudentuntoa, jolle ulkonainen\noikeudenjärjestys on tarpeeton, valaisee oivallisesti vastakohta,\nAaron kuvailema kaupunkilaisten kanta. Kukaan ei huoli hänen\ntervehdyksestään, kadunlakaisija ja katupojat ovat hänelle ilkeitä,\nsyyttömästi hänet vangitaan, yksin vanginvartiakin häntä pilkkaa.\n\nToiseksi tulee luonnonihmisten kanta näkyviin heidän\nteeskentelemättömässä ja vapaassa seurustelutavassaan. Tosin on\nheilläkin siinä kohden sääntöjä: kun Pietari ja Matti tulevat\nkartanoon, niin kaikki tuvassa olijat ensin hetkeksi aikaa istuvat\nääneti, kunnes vaitiolon katkaisee Sakariias, sillä hän on \"arvosa\nvanhus harmajapää\". Ja kun hän runoelman lopussa ryhtyy pitämään\npuhetta ja lähestyy Mattia ja Helviä, niin\n\n    joutuin kumpikin nous', heti nähdessään tulevaisen\n    vanhuksen, sekä kuuntelivat, mitä käskisi ehkä.\n\nSamaten Pietari kunnioittaa Aaroa sentähden että tämä on vanha.\n\nMutta toiselta puolen, kun Matti palajaa metsästä, niin Helvi\naivan ujostelematta alkaa kysellä häneltä miten metsästys on\nluonnistanut. Vaan silloin Rebekka ottaa nuhdellaksensa Helviä, sillä\nlaamanninkäräjissä piikana ollessaan hän on oppinut käyttäytymään\nkuten siivon impyen tulee. Mutta kun hän sitten kertoo että\n\n    kyll' isosempiki mies, joka vaan liki tunkihe liiaks,\n    vasten silmiä rääsyn sai tahi vettäkin kousan.\n\nniin koko hänen siivoutensa joutuu auttamattomasti naurunalaiseksi.\nJa tässä, samoinkuin kertomuksessa kaupunkilaiselämästä, koko\nkieroon joutunut kultuurielämä samalla alenee arvossa verrattuna\nluonnonihmisten vapauteen.\n\nSitävastoin, kun Matti nuhtelee Pietaria siitä että\n\n                                suutasi tahraat\n    liehien aattelematta, ja kiusaat siivoa neittä,\n\nniin on nuhteilla siveellinen syynsä, jonka me hyväksymme -- niinkuin\nHelvikin tekee.\n\nSamoinkuin seurustelutapa, niin tunteitten ilmaisutapakin on\nkauttaaltaan luontoperäinen. Muistettakoon vain kuinka Anna Aaron\nensimäisen kertomuksen jälkeen\n\n    puisteli päätään, nyyhki ja niistihe, rientäen aittaan,\n    lihaa, muikkuja, voita ja kaljaa toi, sekä pöydän\n    täytteli ruo'illaan; mut niskast' Aaroa vanhaa,\n    vaikk' oli kyllänen ennestään, taas työnteli syömään.\n\nMatti puolestaan samaten suoraan tunnustaa tahtovansa, jos menee\ntoisiin naimisiin, saada\n\n    riemua rakkauden, punaposkia, jotk' ovat immen\n    parhaat myötäiset, mitä voimasa mies haluaapi.\n\nKuulee välistä uudenaikaisten naisten väittävän tätä naiselle\nalentavaksi: pitäisihän miehen muka etsiä naisessa muuta ja parempaa.\nMutta jos ottaa huomioon Matin sanat \"voimasa mies\", ja muistaa\nmiten hän on runossa kuvailtu, niin näkyy että hän on aivan samalla\nkannalla kuin Kyllikki, joka lausuu (Kal. 11: 181-186):\n\n    Mie tahon tasaisen varren\n    tasaiselle varrelleni,\n    tahon muo'on muhkeamman\n    muhkeille muo'oilleni,\n    sekä kasvon kaunihimman\n    kaunihille kasvoilleni.\n\nJa sitäpaitsi on muistettava että Matti, selitettyään mitä hän itse\nhaluaa, kohta lisää:\n\n    Taas varon, että jos yksistään oman onneni vuoksi\n    nuoren nain, niin huimana hän lyö lapsia laimin.\n\nTässäkin siis luontoperäisyyden rinnalla siveellistä vakavuutta.\nKaikilla näillä ihmisillä on sydämen pohjalla elävinä\nsiveelliset periaatteet. Ja siitä seuraa arvokkuus ulkonaisessa\nesiintymisessäkin, joka pistää sitä enemmän silmiin, jos suomalaisia\nverrataan ryssiin, jotka hyppelevät ja välistä \"päissään kaatuvat\nmaahan\".\n\nMutta koko elämänkatsomuksessakin huomaamme suomalaisten ja ryssien\nvälillä samallaisen eron. Hyvänä esimerkkinä siitä ovat molempien\npuhemiesten, Ontron ja Pietarin, tarjoukset Helville.\n\nOntro ensiksi kehuu Topiaksen kauneutta, etenkin hänen partaansa,\nsitten hänen tanssiaan. Senjälkeen hän selittää minkä tähden\nryssät välistä juovat liian paljon, ja lopuksi hän, kauppias,\ntarjoo Helville \"sulkkua vaatteeksi sekä ruplia ruoaks\". Pietari\ntaas ensiksi hänkin kertoo Matin \"kiinteät, irtaimet, mitä kaikkea\nhäll' on\"; mutta tärkeämpi hänelle on jo ennakolta sopia siitä\nkuinka onnellinen avioliitto on solmittava, nimittäin niin että\nmolemmat aviopuolisot ovat toistensa vertaisia ja kummallakin\non oma toimintapiirinsä, jonka asioissa toinen myöntyy hänen\nmielipiteeseensä. Samoin Anna esiintyy miehensä vertaisena,\nja samalle pohjalle Sakariiaskin rakentaa kehotuksensa\näskenkihlatuille.\n\nSentähden runoelmassa ylistetäänkin kotia ja sopusointuista\nkotielämää ihmisen korkeimmaksi maalliseksi hyväksi.\n\n    Siksipä neitosen on sulosimpana toivona päästä\n    perheen äitinä toimeamaan sekä säysyä miestään\n    palvelemaan, pakotettuna ei, vaan rakkaudesta.\n\nNiin Helvi sanoo, ja Ontronkin mielestä Pietari on kolmasti autuas,\nkoska\n\n    silmäsi rauhasan eess' on vilpitön eukko ja lapset\n    sievät katsoa niin kuin virran kukkiva penger.\n\nJa Pietari tämän onnen oivaltaakin,\n\n    muistaen myös, kuin heill' elo rauhasa on, sopurunsas.\n    suojana Metsola kuin pesä linnun poikuehella.\n\nJa että ryssätkin täten osottavat ymmärtävänsä kodin merkitystä,\nse herättää myötätuntoisuuttamme heitäkin kohtaan. Samoin Aarokin\nlopuksi sanoo:\n\n    Nytpä mä onnekas oon, koti mull' eläessäni on nyt,\n    on koti kuoltuakin.\n\nMutta tämä kodin onni saavutetaan ahkeralla työllä ja kokemalla\nelämän kovempiakin puolia. Siksipä Helvistä sanotaan että hän on\n\n    säysy ja hiljainen, näet laps-ajan ankeudess' on\n    oppinut arvaamaan hyvän arvon kiitteliäsnä.\n\nVielä kovempaa elämän koulua Aaro on käynyt, mutta\n\n    aikapa murheen liens, ja jo vierahien taloloissa\n    armaat lapseni hyöstyy taas, tytyväisnäpä itse\n    harppua soittain mieroa käyn, kuten istuvi sirkka\n    päivänä pilvisenäi kulokorren päässä ja laulaa.\n\nKerrotaan että kun Helsingin lyseon opettajat kerran (1835) olivat\nkoolla, syntyi kysymys siitä missä paikassa Hirvenhiihtäjiä Runeberg\noli parhaiten kuvaillut suomalaista luonnetta. Muut viittasivat\nmikä mihinkin paikkaan, kunnes lopuksi A.G. Borg muistutti\näsken mainittuja säkeitä. Siitä Runeberg ilostui niin että nousi\nseisoalleen ja syleili Borgia.\n\nMitä tämä merkitsee? Varmaankin sitä että Runebergin mielestä\nsuomalaisen -- niinkuin yleensä ihmisen -- paras ominaisuus on tyytyä\nkohtaloonsa, jos voi olla muiden iloksi. Sentähden puhutaan miltei\naina kun Aaro esiintyy myöskin hänen harpustaan, ja kihlajaisissa\njuuri hän, joka kaikista läsnäolevista on enimmän kärsinyt, hän saapi\nilon yltymään ylimmilleen\n\n    polskallaan, joka soi kun pohjan tuul' petäjässä.\n    Vahvana heiluu käs' nopeaisina notkuvi sormet,\n    silmä on tyyni ja sees, kuin taivaan tuikkiva tähti.\n\nJos siis Runeberginkin mielestä \"soitto on suruista tehty\", niin\ntoiselta puolen soitto on ilon tuottaja.\n\nMutta Aaron tyyneyteen ja tyytymättömyyteen on toinenkin syy: hänen\nalistumisensa Jumalan tahtoon. Ja samoin Sakariias puheensa lopussa\nsanoo:\n\n    Hurskas turvasa on kuin kankaan vänkeä honka:\n    ei sitä milloinkaan voi turjuttaa rajutuuli.\n\nHerran pelko se se on \"etupäässä mik' onnistaa tääll' inehmolapsen\",\nsiinä tulee ihmisen elää ja liikkua. Mutta tätä jumalanpelkoa\nRuneberg kuvailee hyvinkin merkillisellä tavalla: se \"ei koskaan saa\nkyllikseen hyvää ja oikeaa\". Se on: totinen jumalanpelko on alituista\nkehitystä siveelliseen jalostumiseen, halu tehdä hyvää ja oikeaa,\nsaattaa lähimmäisiäkin onnellisiksi.\n\nMuutamin sanoin muistutettakoon vielä sitä kuvaa, jonka kertomus\nvanhasta pyssystä esittää.\n\nAihe näyttää tosin vähäpätöisemmältä kuin Perhon hauta, koska\npääasiana voidaan pitää vain Jussi kapralin oivallista laukausta.\nMutta toiselta puolen esiintyy nyt sotilaita ja talonpoikia yhdessä\ntaistelemassa vihollisia vastaan; ja soturi tuntee, päällikkö\ntunnustaa, että taistellaan \"maan ja valtiaan edestä\". Vaan omituista\non nähdä kuinka taas kapralin tunteita pyssyänsä kohtaan verrataan\nisän tunteisiin poikaansa kohtaan. -- Lopuksi tässä mainitaan myöskin\nnuoremman sukupolven halua kuulla kerrottavan\n\n    urotöist' isiemme ja maineikkaast' elämästä.\n\nSemmoiset tunteet edellyttävät että tuntee omistavansa isänmaan ja\nkansan, ja juuri tämä tunne ilmaantuu Hirvenhiihtäjissä siten että\nRuneberg niin lämpimällä rakkaudella kuvailee kansaa. Sentähden\nRuneberg saattoikin sanoa runoelmaansa \"jäljennökseksi\" siitä\nmitä hän oli nähnyt. Nimitys on oikeutettu siinä kohden, että\nRuneberg, lahjomattoman rehellinen kuin runoilijatoimessaan on,\nei ole runoelmassa tehnyt kansaansa paremmaksi kuin miksi oli sen\ntodellisuudessa havainnut. Mutta toiselta puolen oli runoelma enemmän\nkuin pelkkä jäljennös todellisuudesta, se oli kirkastettu kuva siitä,\nja kirkastuksen oli aikaansaanut Runebergin elämän taisteluissa\nsaavutettu ja runoelman läpi kuultava elämänkatsomus.\n\n\n\n\n19.\n\n\nHirvenhiihtäjissä käytetty runomittakin nojautuu samoinkuin\nsen sisällys pitkään runoilijakokemukseen. Jo koulupoikana oli\nRuneberg samalla runomitalla kuvaillut sudenajoa, käyttäen välistä\nVergiliusesta lainattuja lauseparsia parodisessa tarkotuksessa.\nMyöhemmin hän muovaili samaa runoa uudestaan, jolloin nuo parodiset\nkohdat katosivat. Kun hän sitten rupesi kuvailemaan hirvenammuntaa\nsudenajon sijasta, niin hän jo oli harjaantunut tuon muodon\nkäyttämiseen. Mainita sopii myöskin että hän ylioppilasvuosinaan\nkirjotti lyhyen leikillisen runon kreikkalaisella kuusimitalla, ja\nsamaa runomittaa käytettiin ennen mainitussa Kihlaus runoelmassa.\n\nKuusimitta onkin oivallinen muoto. Se antaa esitykselle ikäänkuin\njuhlallisuuden leiman, mutta suopi samalla mitä suurimman\nvaihteluvapauden, niin että eri tunnelmat voivat saada erilaisia\nilmaisumuotojakin. Olihan sitäpaitsi tämä sama runomitta jo\nennen koteutunut Suomen runouteen, vieläpä samallaista ainetta\nesitettäessä. Franzén oli näetten jo 1799 runossa Hymni maalle\nlaulanut Suomen talonpojan taistelusta hallaa vastaan:\n\n    Jääkööt pois kesät, murheiset, kun maamies kammoin\n    selviävän yöks saa koko pohjaistaivahan nähdä,\n    kun olo tähkäin kukkivien juur' on arimmillaan;\n    viljan nähdäksensä hän vartoo valvovin tuskin,\n    huomaa kuin jääpuikoin murheisesti se välkkyy;\n    vuoden vaivat ja toivehet menneet on minutissa. --\n    Kauan hän seisoo mykkänä, tylsänä, liikkumatonna.\n    Vaan majastansa kun hän parun kuulevi, kirvehen kaappaa.\n    rientävi metsään leikkuuseen petun kurjan, ja lapset,\n    kuin kukat kuihtuvat niitoksessa, he hellästi riippuu\n    ympäri kelmeän äidin ja, raukat, huutavat leipää.\n\nNiinkuin nähdään on tässä jo luonnos Aaron historiaan; mutta tämä\nseikka tietysti ei vähennä Runebergin ansiota. Itsekin hän oli nähnyt\nSuomen talonpojan elämää ja siis voinut omasta kokemuksestaankin\nsitä kuvailla; mutta jos hän senohessa nojautui Franzéniinkin, niin\nsaatamme sanoa että hänen kuvallansa on sitä vankempi kansallinen\npohja.\n\nMutta Franzénin Hymni maalle oli alkujaan mukaelma eräästä niin\nsanotusta homerilaisesta hymnistä, ja samaten tietysti tutustuminen\nHomerosen lauluihin on Hirvenhiihtäjiin jättänyt selviä jälkiä.\nJa kun sekä Franzén että Runeberg suuresti ihailivat Homerosta ja\nkatsoivat häntä runomestarikseen, niin huomaamme että tässäkin kohden\nesiintyy suomalais-kansallinen suunta, sillä Ruotsin runoilijoilla\noli Franzénin aikana aivan toiset esikuvat. Mutta molemmat Suomen\nrunoilijat varmaan ihailivat Homerosta yhteydessä sen seikan kanssa\nettä olivat Suomessa nähneet jotakin Homeron aikojen kaltaista. Olemme\njo kuulleet mitenkä Tengström sen määrittelee: Suomessa oli, niinkuin\nennen Kreikassa, vallitsemassa semmoinen villin vapauden ja\nyhteiskunnallisen järjestyksen välinen tila, joka, niinkuin nuoruuden\naika yksilölle, on kansakunnan kehitykselle ylen tärkeä.\n\nEttä asia on tältä kannalta katsottava, ja ettei siis Hirvenhiihtäjät\nole mikään pelkkä mukaelma kreikkalaisesta runoelmasta, se selviää\nriittävästi jos silmäilemme Runebergin kirjotusta Saarijärvestä,\nsekin vuodelta 1832.\n\nHänen siinä antamansa kuva suomalaisesta kansanluonteesta on\nkauttaaltaan yhtäpitävä Hirvenhiihtäjissä esitettyjen kuvaelmien\nkanssa. Mutta Runebergista -- samoinkuin ennen Tengströmistä -- ihminen\non ympäristöjensä kuvastin, ja kansan luonne riippuu siis sisämaan\nluonnosta. Mitään tämän luonnon kaltaista taas ei vieras liene\nmissään muualla nähnyt. Siis Hirvenhiihtäjissä kuvaillulla kansalla,\nympäröivän luonnon kuvastimena, myöskin on omintakeinen luonteensa.\n\nTosin on merkillistä huomata kuinka Runeberg, kuvaillessaan kansaa\nja luontoa, käyttää lauseparsia jotka selvästi muistuttavat vanhaa\nmaailmaa. Kerjuri on \"jumalan seuraama niinkuin Homeron kerjuri\".\nMutta Hirvenhiihtäjissä esiintyy sama ajatus Pietarin muistutuksessa\nPaavolle, että \"Jumala on kerjurinkin kanssa\"; ja siinä tietysti\nei ole enää ajateltava mitään Homerosen jumalaa, vaan kristittyjen\nJumalaa.\n\nSamaten Runeberg sanoo luonnosta: Silloin tällöin tapaa silmä\nmetsälammen \"niinkuin käytävän manalaan\". Tämä muistuttaa aivan\nselvästi kreikkalaisten ja roomalaisten uskoa että muutamat järvet\nolivat käytäviä manalaan. Mutta kohta senjälkeen sanotaan: \"niinkuin\niäisyyden ovella luulee siellä olevansa jumalien ja henkien seurassa,\njoiden haamuja silmä etsii ja joiden kuiskeita korva joka hetki\nodottaa kuulevansa\". Näissä sanoissa ilmaistu tunnelma on taas\nRunebergin oma eikä antiikista saatu -- mutta vielä merkillisempää on\nettä se on täysin yhtäpitävä sen tunnelman kanssa, jonka sama luonto\non herättänyt muinaisissa suomalaisissa erämiehissä, ja josta koko\nTapiolan väki on syntynyt.\n\nSamaan päätökseen tullaan siitä mitä Runeberg sanoo sisämaan\nluonnosta yleensä. \"On vaikea kuvitella kirkkaampaa, ihanampaa ja\nylentävämpää jumalallisuuden ilmestysmuotoa kuin se, jonka meille\nnäyttävät sisämaan seutujen suuremmoiset ulkopiirteet, niiden\nyksinäisyys ja syvä, läpitunkematon rauha\". Ja verrattuaan tätä\nluontoa rannikko- ja tasankomaisemaan hän väittää että \"jokainen,\njolla on ollut tilaisuus elää pitemmän aikaa näiden eri seutujen\nvaikutuksen alaisena, on syvimmässä sydämessään säilyttävä niistä\ntoisen eikä molempia, olkoonpa niistä sitten kumpi hyvänsä hänen\nsynnyinseutunsa ja muuten hänelle kallis\". Mutta kun hän kohta\njatkaa: \"rauhalliseen runollis-uskonnolliseen mietiskelyyn\ntaipuvainen mieli on etupäässä mielistyvä sisämaahan\", niin tämä\ntietysti ilmaisee hänenkin mielipiteensä; ja kun kansa on tämän\nluonnon kuvastin, niin se on myös hänen kansansa.\n\nVielä enemmän: se on niidenkin kansa, joita varten hän kirjottaa. Se\nnähdään mainitun kirjotuksen loppulauseesta, jonka on aiheuttanut\nkato, joka silloin uhkasi maan pohjoisosia:\n\n\"Sikäläistä väestöä voi pitää isänmaan asutuksen etuvartiona,\nasetettuna taistelemaan sen toimeentulon ja vaurauden vihollisia\nvastaan. Totta on että sodassa uhkaa suurin vaara etuvartioita;\nmutta jos joskus käy, niinkuin nyt näyttää käyvän, että nämä ovat\njoutumassa tappiolle ja joukottain hukkaan, niin tulee niiden, joiden\netua siellä valvotaan, muistaa heitä heidän hädässään eikä jättää\nheitä oman onnensa nojaan epätasaisessa taistelussa.\"\n\nTalonpoika on etuvartio Suomen kansan yhteisessä viljelyssodassa --\nsiinä isänmaanystävän johtopäätös siitä mitä runoilija on nähnyt ja\nkuvaillut.\n\nTäten heränneen ja selvinneen kansallistunteen johtamana Runeberg\nseuraavina vuosina vielä jatkoi suomalaisen kansanluonteen\nkuvailemista.\n\nVuonna 1833 ilmestyneessä toisessa runovihossa oli runo Mustalainen,\njonka sankari tosin ei ole Suomesta kotoisin, mutta juuri sentähden\nvoi sanoin ihailla Suomen kauneutta -- mitä luonnollisesti maan omat\nlapset eivät yleensä tee, he kun eivät ole muuta nähneet; ja ryssien\nmielestä taas\n\n    Suomi se köyhää on, saloloita ja vuoria täynnä.\n\nMustalaisen esikuvana saatamme varsin hyvin pitää tuota\nromantillista suurvarasta, jonka Runeberg oli tavannut Saarijärvellä.\nMutta hänen vastakohtanaan esiintyy vanginkuljettaja, Antto,\nkavaluuden ja kiittämättömyyden esikuva. Ja ankarana kaikuu runon\nlopussa mustalaisen tuomio hänestä, muistuttaen vanhan Haanen sanoja\nkun hän luulee Tuomaan pettäneen.\n\nSeuraavan vuoden lopulla Runeberg alotti Pilven veikkonsa, yhä\nentisellä viisimitallaan. Se valmistui keväällä 1835 ja painettiin\nelokuussa Helsingfors Morgonbladiin.\n\nVielä kerran Runeberg, niinkuin Perhon haudassa, ottaa\nlähtökohdakseen kuvauksen perhe-elämästä johtuakseen siitä taisteluun\nisänmaan puolesta. Mutta Pilven veikolla ei ole omaa perhettä; ei\nkukaan tiedä mistä hän tulee, ja vasta rakkaus tyttöön kiinnittää\nhänet siihen taloon missä hän on ottopoikana. Muuten hänen elämänsä\non ollut täynnä työtä sekä taistelua metsän petoja vastaan.\n\nSentähden ei ukko vaadikaan häntä taisteluun isänmaan puolesta, hän\nainoastaan tahtoo tietoja sodasta. Mutta kun nuorukainen lähtee\nniitä hankkimaan, niin hän ikäänkuin itsestään joutuu taisteluun.\nHän on ennen tappanut \"karhun, karjan surman\", täten hän on kasvanut\n\"avuks kurjain, turvaks turvatonten\". Ja semmoisena hän nytkin\nensinnä esiintyy; vasta täytettyään kaksi ihmisyydentunteen käskemää\nurotyötä, hän tulee \"maan pelastajaksi\", vaan semmoisenakin hän\nsamalla on heikkojen turvana. Soturit ilman häntä olivat \"karja\nkaitsijatta, toivotonna, kuoloon tuomittuna\". Mutta kerjäläispojalla\non \"kuninkaan otsa\", hän on johtajaksi luotu ei vain ulkonaisen\nvoimansa kautta, vaan sisäisen jaloutensa määräämänä.\n\nTässä siis jo Saarijärven Paavossa kuvattu auttavaisuus esiintyy\nuudessa muodossa, joka ei kuitenkaan ole Runebergille uusi. Heikon\nsuojeleminen sortoa ja vääryyttä vastaan oli hänelle luonteenomaista,\nja siitä hän oli laulanutkin jo runossa \"Jalouden voitto\". Mutta\nkun siinä sortoa vastaan taisteli \"jumallapsi\" ja tämän voittoa\nseurasi \"riemukisa\", niin sensijaan taistelijana nyt on suomalainen\nkerjäläispoika, ja riemukisasta on tullut hautausmaan itku ja\nvaikerrus. Mutta kuitenkin, tahi oikeastaan sitä enemmän, \"jalo, sa\nelät ja voiton sa saat\".\n\nJa sentähden jalo tyttö ei niinkuin hänen isänsä vaikeroi sitä mitä\nhän on menettänyt. Hänessäkin asuu uhrautuva rakkaus, sentähden hän\nvoi sanoa:\n\n    Kallein kaikesta mit' ompi maassa\n    olit sylihini suljettuna,\n    kahta vertaa kalliimpi nyt vielä\n    olet mulle mullan sulhosena.\n    Enempi kuin elämä on lempi,\n    enempi kuin lempi moinen kuolo.\n\nJa siis hän jättää sulhonsa isänmaalle, joka on sankaria itkevä,\nmutta ei murheella, vaan \"tyynnä, loistavana, laulullisna\".\n\nJa isänmaa esiintyykin tässä eri edustajien kautta. Talonpojat,\npappi, entinen soturi, nuoret isänmaan puolustajat ryhmittyvät\nkerjäläispojan ympäri osottaaksensa että johtajakseen tämä kansa\ntunnustaa vain sen, joka uhraavalla rakkaudella puolustaa heikkoja ja\nsorrettuja.\n\nSelvänä jatkona Pilven veikkoon on seuraavana vuonna (1836)\nkirjotettu ja julaistu runo Kuoleva soturi.\n\nMolemmissa esiintyy kahden nuoren rakkaus isänmaan puolesta kestetyn\ntaistelun rinnalla ja tavallaan sen vastakohtana, ja kuolo isänmaan\npuolesta on molemmissa ristiriidan sovittajana. Mutta edellisissä\nrunoissa on samassa jotakin joka yleisinhimilliseltä näkökannalta\nkatsoen vielä kaikuu soraäänenä: vihollisia on kuvailtu julmiksi\nsortajiksi. Nyt kuolo sovittaa tämänkin ristiriitaisuuden: haudan\nääressä ei kukaan enää vihaa, mutta itkeä täytyy _ihmisen_ kovaa\nkohtaloa, kun hän \"vaivaa vain ja vaivataan\".\n\nTässäkin ilmenee Runebergin luonteen syvälle juurtunut piirre:\nsovinnollisuus, suvaitsevaisuus, joka jo on Kaitselmus runon aiheena.\nMutta aatteelliseen kansalliseen ohjelmaankin kuuluu ettei Suomen\nkansa vihaa toista kansaa, yhtä vähän kuin kansan lapset toisiansa\nvihaavat.\n\n\n\n\n20.\n\n\nKun Runeberg vuonna 1832 muistutti ylhäisemmille säädyille heidän\nvelvollisuuksiaan kovempiosaisia veljiänsä kohtaan, niin hän ei itse\npuolestansa jättänyt velvollisuuttaan täyttämättä. Kehotettuaan\nmyöhemmin samana vuonna lehdessään yleisöä auttamaan hädänalaisia,\nhän itse 1833 saman tarkotuksen hyväksi painatti toisen osan\nlyyrillisiä runojaan. Kun tulot siitä nousivat nykyisessä rahassamme\nlaskettuina yli kolmen tuhannen markan, niin lahja, verrattuna hänen\nomiin samanaikaisiin tuloihinsa, oli todellakin suuremmoinen.\n\nMainitussa vihossa oli ensiksi Hauta Perhossa, sitten Mustalainen,\nJouluilta ja Mökin poika, joista jo on ollut puhetta, ja\nniiden ohessa joukko lyyrillisiä runoja sekä jatkoa idylli- ja\nepigrammisarjaan; lopuksi kymmenen käännöstä. Enimmät näistä runoista\nolivat ennen olleet julaistuina Helsingfors Morgonbladissa.\n\nMelkein kaikki lyyrilliset runot koskevat rakkautta ja luontoa ja\nmelkein kaikissa nämä aiheet asetetaan keskinäiseen yhteyteen, joko\nvertauksen kautta taikka niin että annetaan tunnelmakuva, joka johtaa\ntoiselta alalta toiselle. Rakkaus esiintyy milloin kaipaavana,\nmilloin leikillisenä, milloin tuokion iloa nauttivana, milloin\nselittämättömänä, mutta aina vallitsee näissä rakkaudenkuvissa suopea\ntyyneys, joka kuvastaa mielen puhtautta. Ainoa runo joka muistuttaa\nentisiä myrskyjä on Ruusulle, mutta se onkin ehkä muita vanhempi.\n\nNäistä runoista on vielä, osaksi poikkeuksena, osaksi lisäyksenä,\nmainittava seuraavaa.\n\nNuoruuden kaipausta, joka ei ole selvillä tarkotuksestaan, kuvataan\nkahdessa runossa, jotka ovat selviä vastineita toisillensa; Tyttö ja\nNuorukainen nimellisinä ne painettiinkin kohta perätysten erääseen\nsanomalehteen jo 1831. Edellisen nimi on nyt Seitsentoistavuotias\ntyttö. Samansuuntaista aihetta käsittelee Varro, vaanii jumalainen.\n-- Omituinen vastakohta näille kuvaelmille on Kuoleva, täynnä rauhaa\nja sopusointua, joka tässäkin on ikäänkuin heijastusta luonnon\nsopusoinnusta.\n\nEtteivät kuitenkaan elämän rauhattomuus ja vaiheet ole runoilijalle\nvieraita osottaa Lähde, josta sittemmin niin moni on löytänyt oman\nsielunsa kuvastimen. Mutta tämäkin runo on vihon vanhimpia, se\npainettiin sanomalehteen jo joulukuulla 1830, ja kenties se on --\nainakin aiheeltaan -- vieläkin vanhempi. Kerrotaan näetten että\nRuneberg ja Nervander jo 1826 kilpaa runoilivat lähteen reunalla, ja\nettä Runebergin laulua katsottiin huonommaksi, jonka tähden hänen\ntäytyi tanssia lähteen ympäri tuohinen päässä.\n\nLopuksi muistettakoon Laulurastas, koska se on vihon ainoa -- ja\nRunebergin viimeinen -- runo jossa runoilija puhuu laulustaan. Syystä\nnäetten Runebergista itsestäänkin sopisi sanoa:\n\n    Laps onnen, luonnon parmahilta ken\n    saa lemmen, saapi sanat, soinnut sen,\n    eik' äidinkieltään vaihda vaiheissaan,\n    hän uneksii vain, virkkaa uniaan,\n    ei harkitse, ei kaavoin kammitsoi,\n    mut virttä virkkaa, viisautt' unelmoi.\n\nViisaus, ylevä elämänkatsomus, ei ilmene järkiperäisyyden neuvoissa\nja säännöissä, vaan hellän tunteen ja mielikuvituksen unelmissa. Ja\nrakkaus on laulajalle ensi sijassa tarpeen; sitä seuraavat sanat ja\nsoinnut.\n\nKohta tämän runovihon ilmestyttyä näyttää puhtaasti lyyrillinen\nrunolähde Runebergiltä miltei kokonaan ehtyvän, ja niissä harvoissa\nrunoissa, jotka hän lähinnä seuraavina vuosina kirjottaa, huomataan\nuudet tunnelmatkin. Mutta jos täten uusi ajanjakso näyttää olevan\ntulossa, niin edellinen suunta sitä ennen ikäänkuin päättyy\nkokonaiskuvaan. Elokuussa 1836 painettiin Morgonbladiin Hannan\nensimäinen laulu, ja joulukuussa runoelma ilmestyi täydellisenä\nkirjakauppaan.\n\nOn vaikea sanoa mistä alkaa, mihin lopettaa, kun otetaan puheeksi\nne lyyrillisten runojen aiheet ja tilat joita tavataan Hannassakin.\nLuonnon elämä eri muotoineen ja vivahduksineen esiintyy tässäkin,\nja se on usein samalla tapaa ihmiselämään sovellettu. Koko\nluonnontunnelma muistuttaa runoja Matka Turusta ja Joutsen, paimenen\nsoitto Paimenpoikaa ja Mökinpoikaa. Hanna puhuu lapsuudestaan\nsamaan tapaan kuin runo Lapsuuden muistoja, hän on veljineen\nsoutanut saaresta saareen niinkuin Kesäyössä tehdään, hän muistaa\nmuuttolintuja ja kuvailee mielessään kuinka hän on esiintyvä kirkolla\n-- niinkuin Palvelustyttö. Hänkin tahtoo pelastaa lintuja niinkuin\ntyttö runossa Herkästi taipuva, vertaus sylin ja ansan välillä\ntehdään jo runossa Linnun pyydystäjä-poika, Maria muistuttaa\nKaunotarta, vanha kalastaja kuolee niinkuin Kuoleva, Hannan isälle\nvoisi runo Vanhukselle olla omistettu. Itse Hannan mielentilaa, joka\nvaihtelee surun ja ilon välillä, ennustetaan runossa Varro, vaanii\njumalainen ja kuvaillaan runoissa Neidon valitus, Suru ja ilo,\nKaipaus ja Seitsentoistavuotias tyttö. Nuorukaisen kohtaaminen ja\nlemmen äkillinen syttyminen esiintyy runoissa Ken tänne tiesi toi?\n(jonka eri osia käytetäänkin eri laulujen mottoina), Ainoa hetki ja\n(jos vaihtaa \"pojan\" tytöksi) Idylli-epigrammi 4. Vanhan ja nuoren\nkosijan vastakohta esiintyy saman sarjan numeroissa 5, 11 ja etenkin\n26. Lopuksi alkuruno Ensi lemmelle muistuttaa sekä Idylli-epigrammia 2\nettä Mustasukkaisuuden öitä.\n\nMutta tämä tietysti ei merkitse sitä ettei Hannassa olisi muuta kuin\nennen käytetyt lyyrilliset aiheet yhteenpoimittuina. Ei, vaan runo\non katsottava kokonaiskuvaksi niistä runoilijan elämänkatsomuksen\nkohdista jotka eivät Hirvenhiihtäjissä esiinny, ja nuo yhtäläisyydet\nosottavat vain samaa mitä jo ennen olemme nähneet, nimittäin että\nRuneberg astui runollisia päämääriänsä kohti askel askelelta,\nkoettaen voimiansa pienemmissä tehtävissä ennenkuin ryhtyi suurempiin.\n\nOn jo viitattu siihen ettei kansa puhele luonnosta eikä liioin\nlemmestäkään. Mutta papintyttärelle ja ylioppilaille juuri nämä\novat luonnollisimpia miettimisen ja puhelun aineita. Mitä ensin\nluontoon tulee, niin nähdään helposti että se vallitsee nuorten koko\nsieluelämän. Hanna tuntee liittyvänsä lujilla siteillä kotiseutuunsa,\nmutta hän ei ymmärrä luonnon ääntä, sentähden ettei ymmärrä omaa\nsydäntään; lempi, kun se tulee, selvittää kaikki. Ja hänen veljensä\nsilmissä luonto on vielä paljoa enemmän, vaikk'ei hän kotonaan siitä\npuhu. Vasta kaupungissa, missä kaikki on toisin, hän kertoo siitä.\n\n    Milloin pilkottaa kevät kerronnasta ja milloin\n    näet syys-illan ja lehdet harvenneet, sumut raskaat,\n    ilmassa tähdet valjut ja kummulla kuun veriruskeen.\n\nJa nyt hän ystävällensä näyttelee sisämaan kauneutta, huomauttaen:\n\n                            Toista se on kuin\n    meri, joka huoaten sun kotis kalliorantoja pieksee.\n\nIhmeen kaunis onkin tämä maisema:\n\n                             Silmään\n    loppumaton ala metsiä, järviä, peltoja aukee,\n    illan kimmoiseen ruso-hohteeseen puettuina.\n    Tyyntä on, henkäyst' ei edes. Karjojen kelloja, hellää\n    lemmen laulelmaa, johon vastaus soi salotieltä,\n    kuuluu laaksosta vain, katovaisiin äänihin joskus\n    paimen helkyttää säveleen, min kertovi kaiku.\n\nSilloin ystävä ihmeissään sanoo:\n\n    August, nyt tutump' oot sinä mulle kuin olit koskaan,\n    nyt sinut ymmärrän ma ja tunnen sun periluontees.\n    Tuossa sen kirjan näen, min kirkkailta lehdiltä varmaan\n    kaiken luit, mitä kerroit, kun hämärässä sa istuit\n    mun sekä siskoni kanssa, ja haaveiltiin läpi illat.\n    Ihmis-onnen sa tääll' opit, rakkauden, ilon, rauhan,\n    tääll' unelmissasi näit nuo kirkkahat lempeät henget,\n    suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille.\n    Kuuntelehan, sävel laulujen, vaipunut huokaus kaiun,\n    lintujen äänet ilmassa, metsissä, eikö se kaikki\n    enkelien ole laps'iän tuttujen vienoa kieltä?\n    Oi, ne nyt selvään näen! Runopilvillä leijuvat illan,\n    säihkyvät auringon sätehessäkin, tuikkivat joskus\n    silmistä kukkain, järvellä päilyvät, ilmassa soivat;\n    näitähän tarkoitit sa ja nää teit rakkahiks meille!\n\nJa tämä käsitys luonnosta, se se on vaikuttanut korskaan Mariaankin\nja saanut hänet muuttumaan; hänessä on lempi selvinnyt luonnon kuvien\nkautta.\n\nMutta luonto ei vaikuta yksistään nuoriin; vanha kalastajakin\ntahtoo kuollessaan nähdä salon ja aallot, hengittää illan ilmaa, ja\nhän kuolee riemunsäde kasvoillaan. Eikä hän Hannalle ole \"kammona\nkoommin\";\n\n    vaan kuin muisto, mi mieleen jää, kesäiltasin kauan\n    järveä katseltuain, yön puoleen, tuuli kun tyyntyy,\n    aurinko sammuvi, aallot, riehuntaan väsyneinä,\n    hiljeten laskeuvat sekä viihtyvät peiliksi vihdoin.\n\nEikö ole merkillistä että Hanna tässä kertoo kuolonhetkestä\njuuri ennenkuin ensi lemmen hetki hänelle lyö? Muistamme että jo\nMustasukkaisuuden öissä nuo hetket pantiin rinnakkain semmoisina,\njolloin ihminen on valveilla mullan horrosta ja saapi luoda katseen\nhenkimaailman riemuun. Mutta nyt ei enää kaiu \"aistillisuuden viekas\nkehtovirsi\"; rakkaus on puhdas, ja niin on kuolevan mielikin,\nsentähden kaikki on rauhaa ja sopusointua. Niin, iäisyys on maan\npäällä, luonto on puhdassydämiselle täynnä lempeitä henkiä,\n\n    suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille.\n\nTäten Runeberg nyt on astunut uuden tärkeän askeleen tiellä\nyhtenäisen maailmankatsomuksen muodostamiseen ja esittämiseen.\nPuhdas tunne-elämä käsittää ja soinnuttaa nyt koko olemuksen,\nluonnon yhtä hyvin kuin ihmiselämän. Ja taas huomaamme miten tämä\ntulos on saavutettu personallisen kehityksen kautta, mutta niin\nettä samalla ajan ihanteellinen katsantotapa siinä kuvastuu.\nJa vielä merkillisempää on että tuo nyt esitetty koko luonnon\nsielullistaminen on -- puhtaasti suomalaista, se kohtaa meitä\nehtimiseen kansanrunoudessamme. Mutta Runebergin luonnottaret ovat\nhymyileviä enkeleitä, ne eivät edusta pelkkiä luonnonvoimia, vaan\nkaikkeudessa elävää rakkauttakin.\n\nTietysti Hannaa ei siltä ole katsottava miksikään elämän\nkorkeimpien kysymysten filosofiseksi selvitykseksi. Runebergin\nmaailmankatsomuksesta sopisi sanoa mitä hän itse sanoo hyveestä\nFranzénin lauluissa: se elää hänen runoissaan alkuaineissaan, jotka\novat viattomuus, rakkaus ja ilo. Ja tämä elämäkin on Hannassa\nsuomalaista elämää, runoelma kuvailee maamme sivistynyttä säätyä\nsamoinkuin Hirvenhiihtäjät kuvailevat kansaa.\n\nMutta näillä kahdella piirillä on kuitenkin paljon yhteistä.\nMolemmissa runoelmissa ylistetään luontevaa maalaiselämää siten että\nkaupunkilaiselämää kuvaillaan sen vastakohdaksi, sievistelemisen\nkotipaikaksi. Ja Hannassakin huomaamme ettei säätyerotus estä\nihmisiä lähestymästä toisiansa; yhteinen hyväntahtoisuus on tässäkin\nyhdyssiteenä. Äiditön Hanna turvautuu vanhaan palvelijattareen kuin\nuskottuunsa ainakin, ja kauniin Johannan asema on sama kuin Helvin.\nSamaten työ yhdistää eri luokat. Hanna kutoo kangasta niinkuin Helvi\nja tarjoilee teetä herroille, August on vanhan kalastajan parissa\nusein unhottanut leikit ja luvut.\n\nPoikkeuksena on nimismies, jonka Hanna on nähnyt \"äissään moukillen\nvälist' ärjyvän, keppiä nostain\", koska muka \"muust' ei piittaa nuo,\nei tottele löylyttämättä\". Mutta nimismiehen asia onkin ylläpitää\nulkonaista järjestystä, josta Runeberg puolestansa \"ei piittaa\".\nNimismies muistuttaa paljon Hirvenhiihtäjäin voutia ja hänen\nkosimisensa samalla tuopi mieleen Ontron tarjoukset: rikkautta, mutta\nei rakkautta. Vieläpä ärjymisen puolustaminenkin muistuttaa Ontron\npuhetta humalasta -- jälkimäinen puolustus on vain pätevämpi.\n\nNimismiehestä on vähän tarttunut itse pastoriinkin: onhan hänelläkin\nmaallisia huolia, ja hänen Hannalle antamansa neuvot muistuttavat\nvähän Idylli-epigrammien äitien neuvoja. Johanna sitävastoin on kohta\nselvillä moisen tarjouksen arvosta -- samoinkuin Helvi. Hannalle\ntaas kotiseutu on kalliimpi kuin kaikki muut rikkaudet maailmassa.\nMutta myötätuntoisuus yksinäistä vanhusta kohtaan on todellisen\nrakkauden edelläkävijä. Kun hän itse on ollut valmis antautumaan\ntoiselle tehdäksensä tämän onnelliseksi, mutta vaatimatta rakkautta\nitselleen, niin on luonnollista että hän on valmis antaumaan sille,\njolla on niin paljon hänelle antamista, varsinkin kun nuorukainen\nosaa selittää sen mitä hän vain aavistaa. Rakkaus semmoinen kuin\nhänen alkaa ylevimmistä tunteista ja kohdistuu näiden tunteiden\nselittäjään. Ihaillessaan korkeinta ihminen tarvitsee toista joka\ntuntee samaa -- sen Runeberg lausui jo runossa Naisen luominen.\n\nSentähden Runeberg antaakin ensi lemmen sanoa:\n\n    Ma oman rintaa olen huokaus,\n    mi rauhan toivoss' etsi taivastaan;\n    ma oman sielus päivänpaiste oon,\n    sa helläss' elät hohtehessani.\n\nMutta semmoinen lemmen selitys edellyttää koko olemuksen\nihanteellista käsittämistä, jonka ainoastaan korkeampi sivistys voi\nantaa. Ja tämmöinen ihanteellinen sivistys onkin tässä runoelmassa\nikäänkuin koko tunnelmaelämän pohjana. Kuvaavaa on siis sekin että\nnuorten yhtymisen taustana on isien ystävyys. Ensin koulussa\n\n    rinnan istuttiin, tasan pantihin kaikki\n    kiitos ja nuhde ja läksyjen työ sekä leikkien riemu.\n\nKuka ei tässä huomaa Runebergin omaa kokemusta koulutoveruudesta? --\nVaan sitten jatkettiin, kunnes\n\n                        tieteitten esikartano kerran\n    templihin vaihdettiin, ja kun valkeuden pyhist' aarteist'\n    etsittiin muru auvoks itsellemme ja muille.\n\nEiköhän tässä taas kuvastu se käsitys yliopistollisen sivistyksen\nmerkityksestä, joka on ollut valloillaan runoudessamme ja yleisessä\nmielipiteessä meidän päiviimme saakka?\n\nMutta tuo valkeus, jota viisauden temppelissä etsitään, se on\nsuomalaisessa muodostuksessaan samaa kuin Jumalan temppelissä jaettu\nvalkeus, ja tämä voi elää oppimattomimmankin povessa. Rakkaudesta\npuhuvat luonnon hymyilevät enkelitkin, uhrautuvasta rakkaudesta, joka\n\"ei koskaan saa kyllikseen hyvää ja oikeaa\".\n\nYhteensä Hirvenhiihtäjät ja Hanna osottavat kuinka Suomen kansa\nsaattaa tuon rakkauden \"hellässä hohteessa\" elää, elää korkeiden\naatteiden elämää, muodostukoot ulkonaiset elämänehdot millaisiksi\ntahansa.\n\n\n\n\n21.\n\n\nOn jo mainittu että Runeberg vuoden 1832 alusta alkaen toimitti kaksi\nkertaa viikossa ilmestyvää sanomalehteä Helsingfors Morgonblad. Tämä\nlehti oli kooltaan hyvin pieni, eikä ensinkään, niinkuin nykyiset\nsanomalehdet, tarkottanut tuoreiden uutisten antamista. Sopimuksen\nmukaan oli käsikirjotus yleensä jätettävä kirjapainoon kolme\npäivää ennen sen numeron ilmestymistä, johon kirjotukset olivat\naiotut. Pikemmin sopii siis verrata lehteä meidän aikamme jotakin\nerityistarkotusta harrastaviin aikakauslehtiin. Tosin ei lehden\nohjelma ollut periaatteessa rajotettu, mutta itse asiassa oli\nvaltiollisten ja yhteiskunnallisten kysymyksien ala melkein kokonaan\nsuljettu pois tästä ohjelmasta, osaksi siitä syystä ettei semmoisia\nkysymyksiä saatu ottaa julkisen keskustelun alaisiksi, osaksi\nsyystä että yleisöltä puuttui harrastusta niihin. Tämän johdosta\nsisällys pääasiallisesti supistui kirjallisuutta ja muutamia muita\nkultuurialoja koskevaksi.\n\nKustantaja, kirjanpainaja Frenckell, takasi Runebergille palkaksi\n800 paperiruplaa vuodessa, mutta jos tilaajia karttuisi enemmän\nkuin 400, niin toimittaja jokaisesta tilaajasta saisi kolmanneksen\ntilaushinnasta eli kaksi paperiruplaa. Enemmän kuin pohjapalkan sai\nRuneberg kuitenkin vain ensimäisenä vuonna, jolloin oli 472 tilaajaa;\nvuonna 1833 niitä oli vain 330 -- mahdollisesti oli katovuosi syynä\nvähenemiseen -- ja vuosien 1834--1837 tilaajamäärät olivat 371, 377,\n349 ja 329.\n\nNervander oli luvannut olla avullisena lehden toimittamisessa,\nja hän kirjottikin jo ensimäiseen numeroon uudenvuodenrunon.\nMutta ennen pitkää syntyi jostakin kysymyksestä erimielisyyttä\nhänen ja Runebergin välillä ja hän erosi. Runeberg jäi siis yksin\ntoimitustyöhön, mutta vähitellen karttui kuitenkin kirjotuksia\nmuualtakin, ja niinkuin jo on kerrottu avusti hänen vaimonsa häntä\ntehokkaasti.\n\nEnsimäisenä vuonna on sentään Runeberg itsekin hyvin tuottelias.\nRunokappaleita (alkuperäisiä ja käännettyjä) on lehdessä hänen\nkädestään lähteneitä lähes kahdeksankymmentä, ja suorasanaisia\nkirjotuksia parisenkymmentä.\n\nViimeksi mainitut koskivat etupäässä Ruotsin samanaikaista\nkirjallisuutta, jota Runeberg välistä kovin ankarasti arvosteli. Nämä\narvostelut herättivät suurta huomiota, ja paljon on -- silloin ja\njälestäpäin meidän aikoihimme saakka -- kiistelty ja kirjotettu siitä\nolivatko Runebergin mielipiteet oikeutettuja. Hyödyllisempää lienee\nkuitenkin etupäässä kysyä miten Runebergin arvostelut valaisevat\nhänen omaa käskystänsä runouden tehtävistä. Onhan omintakeisella\nrunoilijalla tämä käsitys tietysti lähtökohtana muita arvosteltaessa.\nJa jos huomaamme että runoilijalla teoria ja käytäntö ovat\ntäydellisessä sopusoinnussa, niin voimme pitää aivan luonnollisena,\nettä tämä teoria ei kaikissa kohdin sovellu toiseen kerrassaan\neriluontoiseen runoilijatoimintaan.\n\nNe periaatteet, jotka ovat Runebergin arvostelujen lähtökohtana,\nlöydämme ehkä paraiten erään painamatta jääneen kirjotuksen\nkatkelmasta, joka käsikirjotuksena on säilynyt. Se on nähtävästi\naiottu vasta-arvosteluksi serbialaisten laulujen johdosta, ja\ntodennäköistä on että se on kirjotettu jo vuoden 1831 loppupuolella,\nsiis ennenkuin hän alkoi varsinaisen sotaretkensä ruotsalaisia\nrunoilijoita vastaan. Ainakin on siinä lause jonka hän sittemmin otti\nelokuussa 1882 julaistuun arvosteluunsa Euphrosynen runoelmista.\nMutta toiselta puolen puhutaan tässä katkelmassa runouden tehtävästä\ntavalla joka on täysin yhtäpitävä niiden määritelmien kanssa, jotka\nannetaan hänen 1833 julaistussa, antiikkisen tragedian kuoroa\nkoskevassa väitöskirjassaan. Runebergilla olivat siis periaatteet\naivan selvillä jo ennenkuin hän ryhtyi arvostelutoimeensa.\n\nTodellinen runous, sanoo hän mainitussa katkelmassa, osottaa meille\näärettömyyttä aistinalaisessa muodossa, mutta samalla sopusointua,\nsillä sopusointu on oleellisesti äärettömyyttä aistinalaisessa. Mutta\nkaikki aistillisesti esiintyvä äärettömyys on syvyys, jota mitatessa\nihminen voi ikäänkuin kadota ja päästä yksilöllisyytensä rajotuksen\nkahleista. Siis ainoastaan halu vapautua omaa olemustaan yleistämällä\nse on se vaikutin joka pakottaa ihmistä rakastamaan kaunista:\nrunoutta, luontoa, sanalla sanoen kaikkea missä on aistillisesti\nhavaittavan äärettömyyden leima.\n\nÄärettömyyden sijasta Runeberg väitöskirjassaan käyttää sanaa\nkaikkiyleisyys (universalitas). Ja siinä hän sanoo, että runoudella\non sama lähtökohta kuin uskonnollakin: halu vapautua yksilöllisyyden\nkahleista yhtymällä kaikkiyleisyyteen.\n\nHelppo on nähdä että tämä näkökanta on tulos Runebergin koko\ntähänastisesta personallisesta kehityksestä; mutta samalla\nhuomataan että Franzén, Gerlach ja Tengström kukin kohdaltansa ovat\nvahvistaneet hänen mielipiteitään. Itsekkäisyyden voittaminen on\nihmisen päätarkotus, mutta sen hän saavuttaa siten että kohoaa ja\nyhtyy johonkin korkeampaan, yleisempään, äärettömään. Ja kun tuohon\nkorkeampaan pyritään sekä runon että uskon siivillä, niin se itse\nasiassa ei voi olla muuta kuin ikuinen rakkaus. Sillä ainoastaan\nrakkaudessa me yhdymme johonkin yleisempään, korkeampaan kuin oma\nitsemme on.\n\nLuonnonkin mainitsee Runeberg äärettömyyden edustajaksi. Ja sen\nsuhdetta runouteen ja uskontoon hän väitöskirjassansa määrittelee\nniin, että runous luonnon tavoin uskollisesti ja sopusointuisesti\nylistää ikuisesti olevaa. Sillä niinkuin luonto elää Jumalassa, niin\nelää runous, luonnon kuva, uskonnossa, Jumalan kuvassa. -- Huomattava\non että _luonto_ sana Runebergin kirjotuksissa yleensä merkitsee\nkoko todellisuutta, mutta että sitä usein käytetään tavallisessa\nmerkityksessään, välistä se taas muistuttaa sitä mitä Gerlach sanoi\n\"puhtaaksi luonnoksi\", todellisuuden yhteistä perussisällystä.\n\nJos näihin määritelmiin vertaamme mitä jo ennen olemme huomanneet\ntoiselta puolen Mustasukkaisuuden öistä, toiselta puolen Hannasta,\nniin näemme että Runebergin teoria on sopusoinnussa myöskin hänen\nrunollisen tuotantonsa kanssa. Ja toisessakin kohden huomaamme samaa,\nmitä ensin mainittuun runoelmaan tulee.\n\nJos runous vapauttaa yksilöllisyyden rajotuksesta, niin sitävastoin\n-- sanoo Runeberg mainitussa katkelmassa -- ehdoton itsekkäisyys\nvälttämättömästi viepi luonnon ja kauneuden ylenkatsomiseen ja\nvälinpitämättömyyteen siitä. Sillä itsekäs katsoo itseänsä kaiken\nkeskipisteeksi, ja silloin kaikki muu tulee hänen vastakohdakseen;\nhän kieltää siis kaiken yhtäpitäväisyyden (identitet) ja täten\nhän pysyy korkeimmassa määrässä epävapaana. -- Eikö tämä juuri\nole Mustasukkaisuuden öitten sankarin sieluntila ennenkuin hän\nmielikuvituksen ja uskon avulla vapautuu?\n\nMutta muistamme senkin että sama sankari alussa turhaan oli\nturvautunut järjen apuun. Ja tämäkin seikka esiintyy Runebergin\nteoriassa.\n\nÄärettömyyden voimme, sanotaan katkelmassa, tajuta ja siihen kajota\nainoastaan jos se esiintyy aistinalaisena. Sillä tätä pukua vailla se\najatellaan, asetetaan ulkopuolelle meitä, meistä erotetuksi, ja siitä\ntulee pelkkä lauseke. Sentähden käsitteistä ei voi syntyä kauneutta.\n\"Turhaan pukeutuu käsite loppusoinnun ja runomitan sulhasvaatteisiin\n-- morsian ei tule sinä ilmoisna ikänä.\"\n\nTämmöinen lausuma on taas yhtäpitävä Gerlachin katsantotavan\nkanssa. Mutta sen alkulähteenä ei ole Gerlach. Omassa runoudessaan\noli Runeberg, niinkuin jo on osotettu, ratkaisevasti yhtynyt\nuuden vuosisadan runouden tunnussanaan: runous on tunnetta ja\nmielikuvitusta, eikä järkeä, ajattelua.\n\nJa merkillinen on toinenkin johtopäätös hänen ylimmästä\nperiaatteestaan.\n\nKoska runollinen mieli, sanoo hän, on kaikista vähimmän itsekäs tahi\nitsensä määräävä, niin on selvää että se esiintyy sitä kauniimmissa\nluomissa, mitä avonaisempi mieli on luonnon äärettömyyden\nvaikutelmille. Sentähden luonnonihmisten tuotteet ne vasta henkivät\nihaninta runoutta.\n\nTämä tarkottaa nimenomaan serbialaisia lauluja. Mutta samalla kun\nRuneberg ihaili luonnonihmisten runollisia tuotteita, hän tietysti\njoutui ihailemaan luonnonihmisiäkin -- niinkuin hän Hirvenhiihtäjissä\ntekee.\n\nJos nyt näistä periaatteista lähtien tarkastamme Runebergin lausumia\nmielipiteitä ruotsalaisista runoilijoista, niin huomaamme helposti\nettä nämäkin johdonmukaisesti seuraavat samoista periaatteista;\nvieläpä usein käytetään samoja lauseparsiakin.\n\nPääsyytökset Ruotsin runoutta vastaan ovat että siinä vallitsee\najattelu, refleksioni, ja itsekkäisyys.\n\nEdellinen näistä syytöksistä koskee etupäässä niin sanottua \"vanhaa\nsuuntaa\", kahdeksannentoista vuosisadan runoilijoita. Siinä kohden\noli tietysti \"uusi suunta\" Runebergin puolella, ja hän sanookin itse\nyhtyvänsä romantikkoihin, \"fosforisteihin\", siinä ettei järkiperäinen\nrunous ole varsinaista runoutta.\n\nMutta tämän johdosta hän kysyy: ovatko yhdeksännentoista vuosisadan\nrunoilijat edeltäjiänsä paljoa paremmat?\n\nHyvin kuvaava on siinä kohden jo tämä hänen vertailunsa:\n\n\"Samoinkuin voima, vapaus ja isänmaantunne nyt ovat kirjailijaimme\nkuluneita aineita, niin osattiin vanhan suunnan aikana puhua\nhyveestä, mielenlujuudesta ja rehellisyydestä. On surkuteltavaa nähdä\nnämä pyhät elämänvoimat riippumassa kyltteinä kylmän runoilun päällä,\njoka tyhjillä käsitekaavoilla uskaltaa koettaa loihtia esiin niiden\nolentoja.\"\n\nTämä selitetään likemmin äsken mainitussa katkelmassa, jossa sanotaan\nettä \"hyve, kunnia, isänmaa runollisina näkemyksinä, aatteina, ovat\nikuisia kauneuksia ja sattuvat sydämeen kaikkina aikoina; mutta\nrehentelevinä pelkkinä käsitteinä, vaikka olisivat kuinka komeasti\npuetut, niitä ihaillaan tänään ja unhotetaan huomenna\".\n\nJa mitä hän oikeastaan tarkotti, osottaa se lause, joka molemmissa\npaikoissa seurasi äsken mainittuja väitteitä:\n\n\"Oli yksi runoilija tänä kunnon hyvekautena Ruotsin kirjallisuudessa,\nFranzén, joka lauloi hyveestä yhtä ahkerasti kuin kukaan muu,\nmutta ero oli suuri sikäli että sitä ei näkynyt otsakkeena hänen\nlauluissaan, vaan se oli siellä alkuaineissaan: viattomuudessa,\nrakkaudessa ja ilossa.\"\n\nSamaten hän sanoo:\n\n\"Fosforistit näkivät vanhempain kirjailijain teoksissa käytännöllistä\ndidaktiikkaa, joka uudemman filosofian soihdun valossa välttämättä\nnäytti heistä usein valheelliselta, vielä useammin tylsältä ja\npintapuoliselta. Sen sijalle he panivat myöhemmän tutkimuksen\nteoreettisia tuloksia, joiden, kun ne oli mielikuvituksen\nhaaveellisten retkeilyjen kautta nostettu salaperäiseen\npuolihämärään, luultiin olevan runouden oikea olemus. Näkyi\nunohdetun, että pelkät runomittaan puetut filosofiset väitelmät\neivät koskaan voi olla runoutta, vaikkakin jokainen runoteos on\nehtymätön lähde, josta sellaisia voidaan ammentaa. Mutta lähimmässä\nyhteydessä tämän kanssa on se, että kun vanhat panivat kaiken\npainon ilmaisutavan ja käsitteen peittämättömälle selvyydelle\nja seikkaperäiselle määrittelylle, turvautuivat uudemmat, kun\nkatsoivat tämän johtaneen velttouteen ja venyttämiseen, uhkarohkean\njohtopäätöksen nojalla useinkin vain hämäriin viittauksiin ajatusten\nasemasta; ja nämä viittauksetkin olivat usein täynnä onttoja\nloistosanoja ja itsensä kumoovia sanainsalvaimia. Tästä johtui, että\nkun vanhat sanoivat selvästi paljon vähäpätöisiä asioita, sanoivat\nnuoret paljon vähäpätöisiä asioita samalla epäselvästi, niin että\nlukija, joka edellisten runoissa heti löytää sen mitä saa pitää\nhyvänään, jälkimäisten runoissa ensin saa kokea suuria sekä toiveita\nettä vaivoja, voittaakseen lopulta yhtä vähän. On selvää että tässä\non puhe kumpaisenkin suunnan omaksuman maneerin liiallisuuksista,\neikä kirjailijoista joilla saattaa olla monta ja tärkeätä\nonnistunutta teosta, ja joiden epäonnistuneiden teosten yksistään\nkatsotaan kuvaavan toista tai toista suuntaa.\"\n\nEikö tässä lausunnossa (joka on otettu Euphrosynen runoelmien\narvostelusta) selvästi esiinny, että Runebergin väitteiden alkulähde\noli hänen luja oikeudentuntonsa? Jos edellisen aikakauden runoutta\nhalveksittiin, niin oli katsottava oliko uudempi runous todellakin\netevämpi. Aivan samaan tapaan, mutta paljoa ankarammin, oli\nTegnérkin, puhuessaan 1817 uskonpuhdistuksen muistoksi, arvostellut\nuutta suuntaa yhtä hyvin kuin vanhaa.\n\nSaman vuoden 1832 lopussa palaa Runeberg vielä kerran samallaiseen\nvertailuun. Kirjotukseensa \"Silmäys Ruotsin nykyiseen vallalla\nolevaan kirjallisuuteen\" hän ensin painattaa uudestaan erään\nfosforistiselta taholta lähteneen arvostelun \"vanhasta suunnasta\"\nosottaaksensa kuinka häikäilemättä uuden suunnan miehet olivat\npaljastaneet vanhan puutteita. Ja yleinen mielipide oli tunnustanut\ntämän hyökkäyksen oikeutetuksi, \"ja siitä on seurannut ääretön ja\nmelkein yleinen kaiken sen hylkääminen, jota ennen oli ihailtu ja\nylistetty.\" Mitäpä jos nyt Ruotsissa tapahtuisi edellisen kaltainen\nuusi vallankumous, \"jolloin kaikki mitä tätä nykyä pidetään suuressa\narvossa heitetään alemmaksi kuin mitä se itsessään on, ja jolloin\nuusia mahdollisesti yhtä vääriä säveleitä kunnioitetaan ja pidetään\nverrattomina\".\n\nRuneberg itse uskoo semmoisen vallankumouksen olevan tulossa, ja\nsyy siihen on hänestä se että \"ei kukaan uusista kirjailijoista\nole osottanut olevansa todellinen ja luova runollinen luonne.\nHeidän ansionsa ovat enemmän tai vähemmän pinnalla ja vaihtelevat\nsen mukaan. Ei kukaan heistä kaikista ole avannut meille uutta\nyleistä käsitystä luonnosta, uutta maailmaa; mieltä kiinnittävimmät\nheistä, Stagnelius ja Vitalis, ovat vain kyenneet antamaan meille\nhajanaisia viittauksia omasta tavastaan katsoa elämää, samoinkuin\nLidner ennen heitä teki. Mutta heidän tapaisensa runous suhtautuu\ntodelliseen runouteen niinkuin yksilöllinen käsitys uskonnosta\nsuhtautuu uskonnolliseen elinalaan, niinkuin taistelu ihanteen\nkanssa sen saavuttamisesta suhtautuu ihanteen omistamiseen tyynessä\nja iloisessa voitossa. Sentähden he voivat antaa meille ainoastaan\nuskonnollisuutta, mutta eivät koskaan uskontoa, ainoastaan taistelua\nja ikävöimistä, eivät koskaan ihannetta. Voi myöskin totuuden\nmukaisesti sanoa että heidän runoutensa on täynnä itsekkäisyyttä ja\nsiis tässä kohden vastakohta todelliselle runoudelle, joka on täynnä\nvapautta.\"\n\nTämä tietää toisin sanoen että nuo runoilijat tosin ovat runon ja\nuskon siivillä pyrkineet vapautumaan yksilöllisyytensä rajotuksesta,\nmutta tämä ei ole heille onnistunut yleispätevällä tavalla. Runeberg\ntiesi itse omasta kokemuksestaan, että Lidner ja Stagnelius ovat\nilmaisseet tunnelmia, joihin hänkin on voinut ainakin hetkeksi yhtyä.\nMutta Lidnerin uhka kaitselmusta vastaan ja Stagneliusen nautintoon\nkallistuva kärsimyksen ihaileminen eivät olleet tyydyttäneet häntä.\nOlemme nähneet että hän on molemmat kannat voittanut samassa kun hän\nvoitti itsekkäisyytensä. Hänen arvostelunsakin on siis vain tulos\nhänen omasta personallisesta ja runollisesta kehityksestään, ja\nsemmoisena se on oikeutettu.\n\nVielä paljon kylmäkiskoisempi Runeberg on Tegnériä kohtaan.\n\n\"Tegnérin runous on vieläkin pintapuolisempaa. Hänen teoksissaan\nnäkee tuskin vilahdustakaan ihanteesta, ei edes taistelua, joka\nilmaisisi hänellä olevan aavistustakaan siitä. Se rauha ja\nhilpeys, jota hänen runoutensa tulkitsee, ei ole seuraus iloisesta\nkatsauksesta luontoon, joka olisi paljastanut hänelle kauneutensa,\nvaan pikemmin tulos refleksionikyvystä, joka on ylpeä voimastaan,\nja ulkonaisen muodon hallitsemisesta, jolle ei mikään vaikeus\nole voittamaton. Tegnérissä on sentähden paljon Leopoldia, niin\nsuunnattoman erilaisilta kuin nämä kirjailijat ensi katsannossa\nmeistä näyttävätkin, ja sangen varmaa on että he vaihtaen aikaa ja\npaikkaa melkein olisivat muodostuneet toinen toisekseen. Ei voi\nsanoin kuvata kuinka vähän heidän laisensa runous vaikuttaa sen\nmieleen, jolle luonto on selvemmin ihanuutensa avannut.\"\n\nJos asettautuu Runebergin kannalle ja ottaa huomioon mitä hänen\nkäyttämänsä sanat hänen suussaan merkitsevät, niin tämäkin arvostelu\nnäyttää täysin oikeutetulta. Sillä semmoista \"ihannetta\", jota\nRuneberg etsi ja jonka hän oli löytänyt, sopusointuista maailman- ja\nelämänkatsomusta, sitä tosiaan ei Tegnérin runoudesta löydy, eikä\nhän näy sitä tavotelleenkaan. Sitävastoin juuri se sielunkyky, jota\nRuneberg nimittää refleksioniksi, ja jonka tehtävä on rajottaa,\nerottaa, tarkasti esittää vastakohtia, juuri se vallitsee kaikkialla\nTegnérin runoudessa. Ja aivan johdonmukaisesti siis Runeberg sanoo,\nettä Tegnér on suuri lajissa joka on ulkopuolella varsinaista\nrunoutta.\n\nTäytyy näetten muistaa että Runeberg useammin kuin kerran erottaa\ntoisistaan kaksi runouden lajia: varsinaisen tahi suuren runouden,\nja toisen, jota hän sanoo dilettanttirunoudeksi. Tälläkin voi\nhänestä olla paljon ansioita, mutta väärää olisi katsoa siihen\nkuuluvia teoksia varsinaiseksi runoudeksi, vielä enemmän väärää\nkiittää semmoisia teoksia verrattomiksi. Sillä jos sitten ilmestyisi\njoku uusi todellakin suuri runoilija, niin hän ei saisi ansaittua\ntunnustusta.\n\nEikä Runeberg ensinkään vaadi että runoilija, ansaitaksensa suuren\nrunoilijan nimen, käsittäisi tehtävänsä aivan samalla tavalla kuin\nhän itse. Bellmanin, rouva Lenngrenin ja Franzénin rinnalla hän\nihailee Almqvistiakin, joka monessa kohden on suora vastakohta\nhänelle itselleen. Ja kun hän ennustaa uutta vallankumousta\nrunoudessa tapahtuvaksi, niin hän toivoo ettei mikään maneeri saisi\nylivaltaa, vaan että jokainen runoilija nojautuisi \"itseensä ja\nluontoon\".\n\nVaikka siis Runeberg, omalta kannaltaan katsoen, oli aivan\noikeassa arvostellessaan Ruotsin runoilijoita, niin voitaisiin\nväittää vääräksi koko tuo hänen jakonsa. Voitaisiin väittää että\nrefleksionirunous voi sekin olla suurta runoutta, ja että siis\nesimerkiksi Tegnériäkin voidaan katsoa suureksi runoilijaksi.\n\nOn näetten nykyaikana vähitellen tultu siihen ettei mitata eri\nrunoilijoita vertaamalla heitä toisiinsa, vaan koetetaan ymmärtää\nsyitä heidän erilaisuuksiinsa. Täten meneteltäessä voidaan tulla\nsiihen päätökseen -- mihin jo ennenkin on viitattu -- että\nTegnér sekä luonteeltaan että ympäröivien olojen vaikutuksesta\noli luotu aivan toisellaiseen runoilijatoimeen kuin Runeberg. Ja\nhänen suuruutensa on siinä että hän ilmaisi aikansa ja kansansa\nluonnetta yhtä selvästi kuin Runeberg teki. Molempien runoilijain\nerilaisuuksien syvimpänä syynä on siis se että toinen on\nruotsalainen, toinen suomalainen.\n\nTästä erotuksesta Runebergilla varmaan oli elävä tunto, mutta hän ei\nnäy, ei ainakaan tähän aikaan, selvittäneen itsellensä, eikä muille,\nmihin erilaisuus oikeastaan perustui. Mutta syy tähän on sekin sangen\nkuvaava.\n\nRunebergkin tunnustaa että \"ihminen on ympäristöjensä kuvastin\",\nja tiedämme että hän piti suomalaista kansanluonnetta erämaan\nkuvastimena. Sitävastoin hän ei näy tunnustaneen erilaisten\nyhteiskunnallisten ja kultuuriolojen vaikutusta, ei ainakaan\nrunouteen. Tämä onkin luonnollista. Itse hän ei saanut paljon\noppia tajuamaan semmoisia vaikutuksia, hän kun eli sopusoinnussa\nympäristönsä kanssa; ja ajan katsantotavan mukaan nuo\n\"kokemusperäiset\" erotukset etupäässä vain himmensivät \"puhtaan\nluonnon\" esiintymistä. Ympäristöjensä kuvastimena ihminen siis oli\nvain sikäli kuin häneen vaikutti luonto, mutta tämä vaikutus heikkeni\nkultuurin edistyessä.\n\nKaikista näistä edellytyksistä selviää helposti kuinka Runeberg\nsaattoi Ruotsista sanoa:\n\n\"Aina siitä saakka kun Pohjan niemimaan sankariaika\nviikinkiretkineen, taisteluineen ja omine suuremmoisine uskontoineen\noli lakannut, näyttää Ruotsilta puuttuneen itsenäistä asujanten ja\nluontonsa sisimmästä olemuksesta pulppuavaa runoutta.\"\n\nRuotsissa oli näetten hänen mielestään sen jälkeen vallinnut\najattelu, joka kai on himmentänyt luonnon vaikutuksia. Mutta itse\nasiassa on se luonne, joka ilmenee viikinkiajan sekä urotöissä että\nuskonnossa ja runoudessa, säilynyt vuosikausien läpi, ja juuri\nTegnérissä se kirkkaasti esiintyy. Saattaa sanoa että tämän luonteen\npääominaisuus on yhtä suuri halu taisteluun kuin suomalaisessa\nluonteessa on halu sopusointuun. Ja merkillistä kyllä Runeberg\nnäyttää johonkin määrin huomanneen tämänkin erilaisuuden. Hän\nsanoo näetten että erämaa ja rannikkoseutu ovat toistensa jyrkkiä\nvastakohtia, ja että viimeksi mainittu seutu Suomessa on Ruotsin\nrannikkoseutujen kaltainen. Tästä seuraisi siis helposti, että\nmeri olisi määrännyt ruotsalaisen luonteen samaten kuin erämaa\nsuomalaisen. Ja Runeberg on huomannut senkin että meri tietää\ntaistelua, erämaa rauhaa.\n\nMutta miksei hän siis tästä vetänyt sitä johtopäätöstä että meri,\nviikinkien elementti, oli ruotsalaisen luonteen määrääjänä?\n\nArvattavasti siksi että tämä hänestä olisi ollut ruotsalaisen\nluonteen alentamista. Sillä meri, sanoo hän, on ainoastaan tyynenä\njumalallisuuden kuva; myrskyssä se muuttuu jumalasta jättiläiseksi,\n\"eikä ihminen silloin enää polvistu, vaan suoriutuu taisteluun\".\n\nTässäkin näemme siis kuinka Runebergin mielipiteet johtuvat hänen\nyleisistä perusaatteistaan. Mutta samalla näemme vielä kerran kuinka\nnämä perusaatteet ovat muodostuneet suomalaisella pohjalla ja\nkuvastavat suomalaista luonnetta.\n\n\n\n\n22.\n\n\nYksityiskohdissaanko Runebergin mielipiteet runoudesta samaten\npitävät yhtä hänen koko elämänkatsomuksensa ja yhtä paljon hänen\nrunollisen käytäntönsä kanssa. On siis valaisevaa katsella muutamia\nnäitä mielipiteitä.\n\nÄsken mainitussa katkelmassa sanotaan että jokainen todellisesti\nrunollinen luonne, niinkuin kaikki elollinen, lausuu vain _yhden_\naatteen, joka ilmenee semmoisessa sopusoinnussa, ettei mikään sävel\nesiinny toista voimakkaampana. Vaikea on sentähden sanoa, missä\nkauniin teoksen kauneus oikeastaan on. Sillä samassa kun ollaan\ntaipuvaisia esittämään jokin osa toista paremmaksi ilmotetaan siten\nettä on huomattu, jos kohta ei tajuttu, epäsointuakin.\n\nLuudaksensa tämmöisiä eheitä taideteoksia täytyy taiteilijan itse\nolla eheä ihminen, sillä \"taiteilija ilmenee teoksissaan\". Väärin\non siis luulla että nero, keksivä kyky, toisin sanoen tunne ja\nmielikuvitus, toimii tositaiteellisessa tuotannossa erillään\naistikkuudesta, järjestä. Päinvastoin yksin näiden kykyjen\nkäsittämätön yhteys kykenee loihtimaan näkyviin esineitä, joiden\nolemuksen käsittämiseen jokainen muu ihminen tarvitsee samallaista\nluonteen kaikkien yksityisten puolien sopusointuista yhtymistä; se\non: yksin tuommoinen yhteys kykenee luomaan taideteoksia.\n\n\"Taidetunne on tässä kohden täydellisesti uskonnollisen tunteen\nkaltainen. Ei ole kaoottinen, sekasortoinen haaveilu, ilman sitä\nrajottavaa järkeä, uskonnollista; ei myöskään ole järjen kuollut\ndogmien ajattelu ja niiden järkiperäisyyden tunnustaminen uskontoa.\nEi edes tunne se ihminen uskonnollista antaumusta, joka järjen\navulla erittäin tahtoo tarkastaa tahi on pakotettu tarkastamaan\nuskonnollisten mielikuviensa totuutta ja kauneutta.\" Ei, kaikkien\nsielunkykyjen tulee yhtyä, ja silloin syntyy n.s. inspiratsioni,\njossa tunne -- taiteessa niinkuin uskonnossa -- vaistomaisesti hylkää\nkaikki mikä oikeasta poikkeaa.\n\nTämmöinen inspiratsioni tunkee koko aineensa läpi, ja ollen itse\nsopusointua se luopi sopusoinnun. Ei niin että taiteilija kaunistaisi\ntodellisuutta, hän vaan sitä kirkastaa, antaa puhtaasti (s.o.\nkorkeammassa merkityksessä) todellisen esiintyä vapautettuna siitä\nmikä ei ole oleellista ja tarpeellista, taikka antaa tämän esiintyä\nniin että sen ehdonalaisuus tulee näkyviin eikä häiritse.\n\nTodellisuuden kirkastaminen tahi selittäminen (_förklaring_\nsanaa voidaan ymmärtää molemmin tavoin) on samaa kuin sen osien\nyhtenäisyyden ja sopusoinnun näkeminen. Jokainen tapahtuma\nrunoteoksessa on esitettävä \"vaikuttavien voimien luonnosta\nlähteneeksi välttämättömyydeksi\". Ei mikään saa esiintyä sattumana;\n\"runoudessa tulee kaiken olla järjestystä, kaiken yhtenäisyyttä,\nkaiken historiallista siinä korkeassa merkityksessä, että kaiken\ntulee saada selvityksensä siitä kokonaisuudesta, jossa se esiintyy,\nja että sen tunnustamiseksi ei tarvita muuta kuin silmiä.\nSemmoista tulee runouden olla, kuva jumalallisesta järjestyksestä,\nkuva historiallisesta järjestyksestä, niinkuin se on avautunut\nihmissilmänkin nähtäväksi muutamissa suuremmoisissa tehokkaissa\nryhmissä.\"\n\nTässä yhtenäisyydessä jokainen erikoisosa saapi oikean paikkansa.\n\"Kirjailijan huomioon otettavia tärkeimpiä sääntöjä on ettei hän\nsyrjäseikalle anna rahtuakaan enemmän tärkeyttä kuin se tarkalleen\ntarvitsee kuuluakseen elimellisenä osana kokonaisuuteen ja\ntäyttääkseen siinä paikkansa.\"\n\nSama koskee luonteiden kuvailemista. Tosi runous ei piirrä pelkkää\nvaloa tahi täydellisyyttä. Jos voitaisiin erottaa toisistaan kaikki\nne ainekset, jotka sisältyvät esimerkiksi omenaan, niin saataisiin\nmuutamia makeita, muutamia karvaita, ja jos ei olisi ennen tunnettu\nsitä makua, jonka ne yhtyneinä synnyttävät, ja tulisi kysymys laatia\njotakin maulle mieluista, kuka ei silloin luulisi että karvas olisi\nhylättävä; ja kuitenkin näemme kuinka yhtyväiset nuo molemmat\nnäennäiset ristiriitaisuudet ovat, ja minkä täydellisyyden ne,\nsulautuneina toisiinsa omenan luonnossa, omistavat ja ilmaisevat.\nTämä laki vallitsee kaikkialla luonnossa ja sovittaa tunteemme sen\najatuksen kanssa, että on olemassa vastakohta sille joka hyvää on.\n\nKun Runeberg nyt jatkaa: \"On olemassa jokaisessa jotakin, joka\najateltuna erikseen ja itsessään olisi pahaa, mutta joka yhtyneenä\njohonkin muuhun, johonkin itsessään hyväksi ajateltuun, lakkaa\nolemasta pahaa ja on pikemmin _todellisen_ hyvän ehto ja siinä\nniin välttämätön ettei sitä voida toivoa poistettavaksi\" -- niin\nhuomaamme helposti ettei ole kysymyksessä yksistään taiteellinen\nperiaate, vaan että tässä puhuu ihminenkin, joka elämässä on tottunut\nkatselemaan muita ihmisiä rakkaudella. Ja aivan johdonmukaista\non siis että Runeberg vertaa taiteilijan luomaa kuvaa rakkauden\nluomaan. Rakkauskin näkee esineensä inspiratsionin eikä ajattelun\nsilmillä, \"olennon sopusointu on sille ilmestynyt, ja samalla\njokainen, kaikkein pieninkin ja muiden silmissä epäonnistunein osa on\nmerkityksellinen ja miksikään sen paremmaksi muuttumaton\".\n\nJärki sitävastoin ei yksistään kykene taideteoksia luomaan; se näkee\nvain ristiriitaisuuksia ja ajattelee mutta ei näe niiden sisäistä\nsovitusta, josta on seurauksena että se voipi esittää ne vain\nyhteen asetettuina, mutta ei yhtyneinä. -- \"Ainoastaan taiteilija\nsanan korkeimmassa merkityksessä voipi, verrataksemme pientä\nsuureen, Korkeimman Mestarin tavoin luoda kauneutta sen todellisessa\nilmestyksessä, ja hän luopi sen pelkistä vastakohdista -- käsitteen\nkannalta katsoen -- ja hänen luomansa ovat, niinkuin luonnon, voiman\nja heikkouden, pahan ja hyvän eläviä ilmauksia. Niiden näkyväinen\nkauneus on seurauksena siitä että hän inspiratsionin korkeudesta\non nähnyt vain vastakohtien sovinnollisen yhdynnän ja heittänyt\nvalonsa niihin, niin että ne esiintyvät muillekin, niinkuin hänelle\nitselleen, ei vastakkaisina ja erotettavina, vaan yhdistyneinä ja\nvälttämättöminä elementteinä.\"\n\nJos siis taiteilija Suuren Mestarin tavoin voi sovittaa kaikki\nihmissielun vastakohdat, niin ei sentään elämä esiinny hänelle\nkaikkia ristiriitaisuuksia vailla. Runouden samoinkuin uskonnon\ntarkotus on vapauttaa ihminen itsekkäisyyden kahleista, mutta tämä\nvapauttaminen ei aina tapahdu ilman taistelua. Olihan Runeberg itse\nMustasukkaisuuden Öissä kuvaillut semmoista taistelua, ja sentähden\nhän nytkin, kuoroa käsittelevässä väitöskirjassaan, sanoo että\nrunouden tarkotuksena on \"ikuisesti olevan ylistäminen\", osottamalla\nmiten yksilöllisyys suhtautuu kaikkiyleisyyteen. Ja tästä syntyvät\nrunouden eri lajit: eepillinen runous osottaa ihmisen lepäävänä\nkaikkiyleisyyden kuvan, luonnon, helmassa, lyyrillinen esittää\ntaistelua ihmisen sielussa yksilöllisyyden ja kaikkiyleisyyden\nvälillä ja niiden sovitusta, draamallinen runous näyttää yksilön\nkapinaa kaikkiyleisyyttä vastaan ja hänen sortumistansa.\n\nKaikissa näissä lausunnoissa huomaamme täydellisen yhtäpitäväisyyden\nRunebergin teorian ja hänen tuotantonsa välillä, mutta samalla\nkatsantotavan joka ei ole vain taiteilijan. Jokainen voi elämässään\nolla taiteilija siinä kohden että hän koettaa nähdä elämän\nristiriidat sovituksen valossa; mutta siihen tarvitaan että\nomassa itsessään on sovittanut suurimman ristiriidan, yksilön ja\nkaikkiyleisyyden välillä; se on: että on voittanut itsekkäisyytensä.\n\nMutta Runebergin teoria riitti selittämään muutakin ja näennäisesti\naivan toista kuin \"ikuisesti olevan ylistämistä\".\n\nVuonna 1834 hän kirjottaa parodiasta, ja silloin hän johtaa senkin\nyleisistä periaatteistaan.\n\nJokainen puhdas yksilöllisyys on yksi Korkeimman ilmestymismuotoja\nja sellaisenaan puhdasta kauneutta, se on yhteyden ja moninaisuuden\npuhdasta yhtymistä. Mutta puhtaan yksilöllisyyden vastakohtana on\npuhdas maneeri, joka syntyy kun yksilö _itse tahtoo_ vaikuttaa\njumalan kaltaisesti. Kaikella maneerilla on perustuksensa yksilön\noikeassa ja todellisessa luontaisen ilmausmuodon kauneuden\ntajuamisessa ja saman yksilön väärässä ja pettävässä halussa saada\nitse aikaan sellainen ilmausmuoto, vaikka hänen luontonsa ei kykene\ntäyttämään sitä hengellä ja voimalla. Samaten voi tapahtua että\nihminen _tahtoo_ luoda mielikuvia tavalla johon hän luonnostaan ei\nkykene. Molemmissa tapauksissa, varsinkin jälkimäisessä, parodia on\npaikallaan osottamassa maneerin epätodellisuutta.\n\nTämmöisen selityksen antamiseen Runebergillä oli personallista\nsyytäkin. Sillä taistellessaan sitä vastaan, mikä hänestä Ruotsin\nkirjallisuudessa oli kieroa, hän oli käyttänyt parodiankin aseita.\nSiinä kohden hän oli jo ylioppilasaikanaan harjotellut, kirjottaen\nparodioja muutamista Frithiofin sadun lauluista, joita hän ei\nkuitenkaan julaissut. Mutta 1832 hän Morgonbladissa ensiksi kehotti\n\"miehiä, naisia ja lapsia\" muodostamaan suuren runoilijayhdistyksen,\njonka tarkotuksena olisi saada kokoon suuri sankariruno \"Pohjolan\nvoimasta\". Kohta senjälkeen ilmestyi lehdessä muutamia muka\n\"lähetettyjä\" lisiä tuohon runoelmaan; ja yhdessä niistä Pohjolan\nvoima lausuu mainion voittolaulun senjohdosta että hän Tor-jumalan\nvasaran avulla on tappanut -- kärpäsen.\n\nToisen kerran Runeberg esittää \"luonnonhistoriallisen kuvauksen\nrunollisesta kotkasta\", ivaten runoilijain käyttämiä mahtipontisia\nmutta luonnosta poikkeavia vertauskuvia. Tämä kirjotus sattui\nCygnaeuseenkin, joka ruotsalaiseen runolliseen kalenteriin oli hänkin\nrunoillut kotkasta; ja samaten molemmissa kirjotuksissa hyökättiin\nArwidssoniin hänen voima-runojensa johdosta.\n\nVielä varsinaisempia parodioja löytyy arvostelussa eräästä C.F.\nDahlgrenin toimittamasta runollisesta kalenterista. Siihen Runeberg\non pannut runoja ja kertomuksia Dahlgrenin tapaan, mutta liiotellen\nesimerkiksi hänen taipumustaan käyttää luonnonääniä matkivia sanoja\nrunoudessa. Kerrotaan että kun tämä kirjotus tuli Franzénin käsiin,\nhän alkoi lukea sitä maata pantuansa, mutta hänestä se oli niin\nmainion hauska, että hän nousi ja herätti kappalaisensa saadakseen\nnaurutoverin. Dahlgren puolestansa ei näy siitä suuttuneen, koska hän\nsenjälkeen \"kunnioittaen\" lähetti useita teoksiaan Runebergille.\n\nMurhaavin kaikista Runebergin parodioista oli kuitenkin se, joka\nkoski von Beskowin runoelmaa Sveriges anor (Ruotsin jalot esi-isät).\nArvostellessaan tätä teosta Runeberg väitti ettei ollut ensinkään\nvaikeata sepittää moista runoutta: voisihan kuka hyvänsä runoilla\nesimerkiksi Rooman jaloista esi-isistä -- ja sen hän tekikin,\npäälle päätteeksi niin että hän omista säkeistään sai aihetta tehdä\nsamallaisia muistutuksia kuin Beskowin teoksesta.\n\nMutta ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Tässäkin\nRunebergilla oli vakava tarkotus: Beskowin runoelma oli saanut\nRuotsin akatemian suuren palkinnon, se oli siis leimattu\nmestariteokseksi, vaikkei sillä Runebergin mielestä ollut\naatteellista yhteyttä eikä siis kauneuttakaan. Ja pontevasti hän\nsemmoista äpärärunoutta vastaan ylistää todellista runoutta, jolla on\nsama välttämättömyys ja yhtenäisyys kuin tieteelläkin.\n\nMutta Runebergin mielipiteet parodiasta valaisevat hänen omintakeista\nkirjailijatointansakin.\n\nMuistamme että Runeberg jo lapsuudestansa saakka osotti\nveitikkamaisuutta. Ja se eli hänessä vielä tähänkin aikaan; niin\nesimerkiksi eräs hänen ystävänsä, maisteri Backman, oleskellessaan\nVenäjällä sai suureksi hämmästyksekseen Morgonbladista lukea että\nhuhu kertoi hänen kuolleen; vieläpä lehti sen johdosta sisälsi\nnaurettavan surullisen runonkin. Vasta myöhemmin Backman sai tietää\nettä lehdestä oli erikseen häntä varten painettu toisinto, johon runo\noli pantu.\n\nMutta tässä runossa Runeberg juuri koskettelee erästä Backmanin\n\"maneeria\": hän luuli olevansa taitava mekaniikassa ja hommasi\nkaikenlaisia merkillisiä koneita sillä alalla. Ja me olemme nähneet\nettä Runebergin edellisetkin kujeet usein tarkottivat saada ihmisiä\nilmaisemaan samallaista maneeria. Aivan samalla tapaa hän nyt\ntähän aikaan syntyneissä ja Morgonbladissa julaistuissa pienissä\nkertomuksissaan usein kuvailee ihmisiä, joilla on semmoisia\nnaurettavia puolia.\n\nEnsimäinen kertomus, Jouluilta luotsimajassa (1832), on tosin läpi\nläpeensä vakava, toinen, Salakuljettaja (1833), traagillinenkin.\nMutta 1834 tulee Tulipalo, 1836 Odottava ja Riitapukari. Ja niiden\nohessa on mainittava 1834 käännös Heibergin komediasta \"Katsokaa\nkuvaanne peilistä!\", edelleen samana vuonna alkuperäinen huvinäytelmä\nMaalaiskosija sekä 1836 ja 1837 katkelmia romaanista, jonka aihe on\notettu 1808 vuoden sodasta.\n\nKaikissa näissä esiintyy henkilöitä joilla on juuri semmoinen\nmaneeri, josta Runeberg puhuu. Se on: niissä on jotain joka itsessään\nei ole väärää eikä naurettavaa, mutta joka muuttuu semmoiseksi sen\ntavan kautta, jolla henkilöt ikäänkuin pitävät sitä näkösällä.\nNiin esimerkiksi Maalaiskosijassa on vanha herra, joka haluaa\nmaalaiselämän rauhaan ja yksinkertaisuuteen, mutta liiotellulla\ntavalla; samoin herra Flygerman Odottavassa on auttavainen, mutta\npuhuu liian paljon vaivannäöistään, j.n.e. Mutta se tapa, jolla\nRuneberg käsittelee näitä henkilöitä, nojautuu myöskin siihen\nmitä hän parodiasta sanoo: yksilöä, jolla on maneeri, ei koskaan\nvoida täydellisesti hajottaa ristiriitoihin tai olemattomiin,\nkoska hänessä, korkeimman luoma kuin on, täytyy olla jotakin\ntosiluonnollista. Sentähden tapahtuu että henkilössä, joka alussa\non tehty naurunalaiseksi, niinkuin herra Gyllendeg Tulipalossa,\nlopulta ilmenee liikuttava luonteenpiirre: kiitollisuus, kun\nluulee että \"kenraali\" on hänet pelastanut. Samoin on Riitapukari\npohjaltaan hyväsydäminen, j.n.e. Näin Runeberg kehittää, alkaen\nniinkuin tavallista pienistä tehtävistä, sitä kuvailemistapaa,\njoka sittemmin esiintyy monessa Vänrikki Stoolin tarinassa, missä\nesitetään henkilöitä, joita nauramme ja rakastamme yht'aikaa. Ja\nkuvaavaa on että hän, kääntyessään 1808 vuoden sodan alalle, aluksi\nsuorasanaisesti tekee ikäänkuin luonnoksia niihin kuviin, joihin\nsittemmin vuodatti runollisen kirkastuksen.\n\nMutta tämä Runebergin menettely ei perustu yksistään\nkaunotieteelliseen teoriaan, vaan tämän teorian alkulähteenä on\nvuorostansa syvä piirre hänen luonteessaan: ihmisarvon tunnustaminen,\njohtuen ylevästä ihmisrakkaudesta.\n\n\n\n\n23.\n\n\nJos Runeberg siis näinä vuosina koetti voimiansa useilla eri aloilla,\nniin oli sensijaan, niinkuin jo on mainittu, hänen puhtaasti\nlyyrillinen tuotantonsa toisen runovihon ilmestyttyä kovin vähäinen.\nVuonna 1833 julaistiin Morgonbladissa ainoastaan kolme runoa:\nOdotettu, Aatos ja Syyslaulu, 1834 vain Eloni, 1835 ei mitään. Vuonna\n1836 on lehdessä taas useampia: Kukka ja Epäilevä vuoden alussa ja\nsyksyllä Sydämen aamu, Onnelle, Pyhäleikkuu, Vanhus ja Morsian.\n\nTietysti ei ole varmaa, vaikka on luultavaa, että nämä runot\nsepitettiin samassa järjestyksessä missä ne painettiinkin, eikä\nsiis tästä järjestyksestä sovi vetää seikkaperäisiä johtopäätöksiä\nrunoilijan kehitykseen katsoen. Mutta yleensä huomaa useimmissa\nnäissä runoissa tunnelmia jotka selvästi eroavat toisessa runovihossa\nilmenevistä. Tarkotan etupäässä runoja Aatos, Syyslaulu, Elämäni,\nSydämen aamu, Onnelle ja Vanhus.\n\nNiissä kaikissa on mietiskelyä ihmisen yleisestä kohtalosta, jota\nrunoilijan oma sielunelämä kuvastaa. Ja tämä kohtalo ei ole yleensä\nvaloisa. Aatoksen sitoo tomun ies, ihmiskukan kesän lento on yhtä\nkiiru kuin ruusun, joka kukkii tuokion aikaa (Syyslaulu), elämä on\n\"taisto haudan äärellä, meno myrsky-merellä, pyrittävä pysty tie.\"\nKukan johdosta kysytään:\n\n    Noin kun suvikukan lailla\n    sulohon\n    nousee taistotta, mi mailla\n    armast' on,\n    miksi murhe, vaara maata\n    vainoaa,\n    miksi maa ei olla saata\n    rauhan maa?\n\nJa muissa mainituissa runoissa sävy on samankaltainen. Muistakaamme\nsenohessa, että 1835 julaistiin Pilven veikko ja 1836 Kuoleva soturi,\njotka nekin puhuvat ihmisen synkästä kohtalosta, kun hän \"vaivaa vain\nja vaivataan\".\n\nVaan ei siinä kyllin. Vuonna 1834 Runeberg lehdessään julkaisee\nmuutamia suorasanaisia mietelmiä, jotka miltei kaikki koskevat elämän\nvastakohtia. Kaikesta tästä ei voi tulla muuhun päätökseen, kuin että\nnämä vastakohdat ovat runoilijalle esiintyneet jyrkempinä kuin ennen.\nJa huomattava on että ristiriita ei nyt enää ole vain sisäinen, vaan\nse esiintyy eri ihmistenkin välillä.\n\nTarpeetonta on sanoa että Runeberg nytkin miehuullisesti taistelee\nsopusoinnun puolesta ja että hän sen saavuttaakin. Mutta on syytä\nkysyä mikä on voinut aiheuttaa semmoiset tunnelmat.\n\nMuistamme että Runebergia yliopistouralla kohtasi kaksi\nvastoinkäymistä peräkkäin vuosina 1832 ja 1833. Molemmissa\ntapauksissa hän joutui alakynteen senvuoksi, että hänen\nkilpatoverillansa katsottiin olevan enemmän \"virka-ansioita\"\nkuin hänellä, jota vastoin hänen aatteellista etevyyttään ei\notettu lukuun. Runeberg ei siitä valittanut; mutta kerrotaan että\nkun hän tuli kotiin saatuansa tiedon konsistorin äänestyksestä\napulaisenvirka-asiassa, hän lausui, tarkottaen kilpahakijansa\nväitöskirjaa: \"semmoista roskaa olisi kai helppo pudistaa hiasta\nmilloin hyvänsä\". Ja seuraavana vuonna (1834) hän kirjottaessaan\nmietelmän \"rikkaudesta ja oppineisuudesta\" sanoo ettei joukko\nkuolleita tietoja tee ketään todellisesti oppineeksi, jollei hän\nniille tiedoilleen voi antaa elävää henkeä.\n\nLuultavaa on siis että Runeberg yleensä tunsi edustavansa\naatteellisia pyrintöjä, joille ei yliopistossa annettu\ntunnustusta; ja nuorisokin siitä oli pahoillaan. Vuoden 1834\nlopussa hommasivat muutamat pohjalaiset vastalausetta teologian\napulaista Gadolinia vastaan, joka 1832 oli ollut Runebergin\nkilpatoveri ja nyt oli hylännyt A.A. Laurellin -- Helsingin lyseon\njohtajan -- professorinvirkaa varten julkaiseman väitöskirjan.\nVaikkei mielenosotuksesta mitään tullut, katsottiin yritystäkin\nrikokselliseksi, ja seitsemän etevää pohjalaista tuomittiin\nerotettavaksi yliopistosta puoleksi vuodeksi. Mutta osakunta antoi\nkaikille rangaistuille arvolauseen \"erinomainen ahkeruus ja _kaikissa\nsuhteissa_ vakava ja hyvä käytös\". Tuomittujen joukossa olivat E.A.\nIngman, M.A. Castrén ja Lars Stenbäck.\n\nToisessakin kohden Helsinginaika näyttää avanneen Runebergin\nsilmät näkemään elämän vastakohtia. Topelius sanoo että yliopisto\noli Turussa ollut kirkon tyttärenä, mutta että kun se Helsingissä\noli joutunut tekemisiin hallinnollisen virkavallan kanssa, sitä\nkatsottiin kotiopettajattareksi ylhäisessä perheessä. Kirkon ylivalta\ntietysti ei voinut tuntua painavalta ainakaan Runebergista, kun\nsitä edusti lempeä arkkipiispa. Toista oli Helsingissä. Siellä\noli muodostunut ainakin jonkunlainen virka- ja sukuylimystö, ja\nvarsinkin Lauantaiseuran jäsenet varmaan monessa kohden tunsivat\nettä heitä ylenkatsottiin, ehkä vainottiinkin, he kun muka olivat\n\"haaveilijoita\".\n\nTämäkin vastakohta esiintyy 1834 vuoden mietelmissä. Mainitaan, että\nmoni halveksii toista ulkonaisen hienouden puutteen takia, toinen\ntaas luulee että sievistelevän ryhdin ja tähtirinnan takana ei ole\nmuuta kuin turhamaisuutta, tyhjyyttä ja ylpeyttä. Ja kuvaavaa on se\nkeino, jolla Runeberg luulee tämän ristiriidan voitavan sovittaa. Se\ntapahtuu kun molemmille selvenee korkeampia tarkotusperiä; silloin\nulkonaiset eroavaisuudet esiintyvät vain savuna ja varjoina, jotka\neivät mitään merkitse. Sillä \"korkein on meitä kaikkia lähellä, ja\nherätykset jaloon löytävät tiensä yhtähyvin hienon kuin karkeankin\npuvun lävitse\".\n\nMutta varmaan on vielä syvemmin Runebergiin vaikuttanut kolmas\nvastakohta. Hän oli parhaasta vakaumuksestaan lausunut mielipiteensä\nrunouden tehtävästä ja senohessa Ruotsin kirjallisuudesta. Mutta\nhänen tarkotustansa ymmärrettiin väärin, ei ainoastaan Ruotsissa,\nvaan Suomessakin. Kun hän oli sanonut vallitsevain mielipiteiden\nsaattavan vaikuttaa haitallisesti, jos uusi omintakeinen nero\nsyntyisi, niin viitattiin Ruotsin puolelta siihen että hän muka\npiti itseänsä semmoisena nerona, ja että hän tahtoi alentaa Ruotsin\nrunoilijoita kohotaksensa itse sitä ylemmäksi. Samoin oli Tegnérillä\nmonta ihailijaa Suomessakin, ja hyökkäys häntä vastaan loukkasi\nheitä. Pohjalais-osakunnassakin keskusteltiin 1834 siitä oliko\nTegnériä Morgonbladissa oikein arvosteltu, ja enemmistö kallistui\nRunebergin vastustajain puolelle. Yksin hänen likeisimmässä\ntuttavapiirissään syntyi asiasta eri mieliä. Cygnaeus, arvostellessaan\n1837 Hirvenhiihtäjiä ja Hannaa, puhui vielä tästä seikasta ja moitti\nRunebergia noista arvosteluista; ja Ahlstubbekin sanoi silloin että\nRuneberg \"ansaitsi kuritusta\" niistä. Sitä kiihkeämpi oli siis\nvarmaan taistelu kohta kirjotusten ilmestymisen jälkeen.\n\nHyvin valaisevaa on mitä rouva Runeberg syksyllä 1836 kirjottaa,\nsaatuansa tiedon eräästä Ruotsissa ilmestyneestä hyvin kiivaasta\nvasta-arvostelusta, jossa muun muassa monta Runebergin lausetta\noli vääristelty. Kirjotus on, sanoo hän, \"täynnä haukkumisia, ja\nluultavasti useimmat katsovat sitä hyvin ansaituksi. Mutta se ei\nensinkään Runebergia huolestuta.\" Ja seuraavana vuonna hän samaten\nkertoo että Runeberg vain nauraa, kun hän itse suuttuu siitä että\n\"torutaan häntä\".\n\nVarmaan ei siis Runeberg omasta puolestaan paljon välittänyt noista\nhyökkäyksistä; mutta tuntuihan luultavasti kuitenkin katkeralta\netteivät ystävätkään häntä ymmärtäneet. Ja kuvaavaa on siis että\nhän tässäkin kohden 1834 vuoden mietelmissä lausuu ajatuksensa,\npuhuessaan ihmisten \"mielinnästä\" tahi \"mausta\". Jos joku sanoo:\n\"minun mielestäni\" on asia niin tahi näin, niin se ei merkitse muuta\nkuin: niin vaillinainen on tässä asiassa sävelkorvani, etten siitä\ntiedä juuri mitään. Mielintä katoaa tietämisen tieltä, niinkuin\nhämärä auringon tieltä, eikä tuhansien yksilölliset mielinnät\nyhden yksilön tietoon verrattuina merkitse enempää kuin tuhannen\nsilmätautisen arvelut esineen ulkomuodosta merkitsevät verrattuina\nyhden selvästi näkevän silmän päätökseen siitä.\n\nTämmöinen lause on sitä merkillisempi, koska Runeberg 1832 oli\nlausunut vakaumuksenaan että kaikki näkevät mitä runoilija näkee.\n\"Ettei ihminen ole kaikkea, eikä näe kaikkea, se tulee siitä että\nmonet tahi kaikki aatteet piilevät hänen tietoisuudessaan niinkuin\nkoskemattomat säveleet soittokoneessa. Jos siis jollakulla on puhdas\nja selvä käsitys aatteesta, luonnon ilmestysmuodosta, ja jos hän\nvoipi inhimillisen välityksen avulla esittää sen kauneuden, niin\nvastaavat tuhannen tuhannet sydämet hänen antamaansa säveleeseen,\nja hänestä tulee heille henkinen Kolumbus, ja ihmiskunta on hänen\nkauttansa löytänyt uuden maailman, joka kyllä oli ennenkin olemassa\nsen piirin sisällä, mutta yöhön verhottuna.\"\n\nNyt hän nähtävästi on huomannut etteivät ihmiset niinkään helposti\nymmärrä todellista kauneutta; ja hänen arvostelunsakin tulevat nyt\npaljoa harvalukuisemmiksi sekä koskevat parhaasta päästä runoilijoita\njoita hän ihailee. Merkillisiä ovat etenkin, toisiinsa verrattuina,\nhänen lausuntonsa Franzénista.\n\nVuonna 1832 hänestä Franzén on jäljittelemätön nero, kaikkien\ntunnustama. Vuonna 1833 asetetaan Vanha soturi vastakohdaksi Beskowin\nrunoelmalle Ruotsin esi-isät eikä yleisön sanota aavistavankaan\nkuinka paljoa etevämpi edellinen on. Vuonna 1835 Runeberg eräässä\nmietelmässään koettaa _selittää_ Franzénin runoelmien viehätystä,\njonka hän sanoo olevan voiman ja tunteen sopusointuisessa yhdynnässä.\nMutta 1836, kun hän kirjottaa Franzénin teosten viidennestä osasta,\nhän aluksi antaa \"lukuisan perheen isän\" lähettää Morgonbladille\nkirjeen, jossa kirjottaja kertoo rakastavansa kirjallisuutta ja ennen\nmuita Franzénia. Jo nuoruudessaan hän on tätä runoilijaa ihaillut.\n\n\"On kuitenkin monta kertaa vielä vanhoilla päivillänikin tapahtunut,\nettä minä lukiessani tai kuullessani jotain näistä lauluista, olen\nluullut niihin vasta ensi kertaa todellisesti tutustuvani. Olen\ntämän johdosta usein itsekseni tehnyt väitteen, joka monen mielestä\nepäilemättä on oleva omituinen, mutta joka aina on näyttänyt minusta\nselvältä ja todelliselta, sen nimittäin, että kaikista ruotsalaisista\nrunoilijoista Franzén on se, josta on vaikein päästä oikein selville,\njota on vaikein oppia oikein tuntemaan.\" Lapsikin ymmärtää häntä\ntavallaan; \"mutta oikein tajutaksensa sitä taivaallista viattomuutta\nja puhtautta, joka on hänen laulujensa sekä pinnalla että syvyydessä,\nsiihen vaaditaan, paitsi lapsen turmeltumatonta sielua, myöskin\npitkän elämän koottua viisautta, kokemusta joka on tutkinut elämän\nhäikäiseväisyyttäkin, tunnetta joka liiottelusta ja teeskentelystä on\nyhä suuremmalla rakkaudella palannut iäti tyyneen, raikkaaseen ja\niloiseen luontoon.\"\n\nSentähden hän on useasti lukenut Franzénin runoja uudestaan ja\n\"joka kerta ymmärtänyt ne paremmin, ja kuta selvemmäksi oma\nolentoni on kehittynyt, kuta lohdullisemmaksi ja tyynemmäksi oma\nsieluni on käynyt, sitä syvempiä rauhan ja kauneuden vastineita\nolen niistä löytänyt.\" Ei ole siis mitään lastenleikkiä ymmärtää\nFranzénia; päinvastoin \"vain se voipi häntä oikein ymmärtää ja\narvioida, joka koettuansa vaiherikkaassa elämässä harhatulia ja\nvirvatulia, erehdyksiä, intohimoja, taisteluja ja rikoksia, saattaa\nvoitonriemuisin sydämin luoda katseensa siihen enkelien asumaan\nmaailmaan, minkä hän meille avaa.\"\n\nEikö kaikista näistä lausunnoista sovi päättää että Runeberg juuri\nnäinä vuosina on itse tuntenut elämänkokemuksensa rikastuneen ja\nsyventyneen?\n\nJa kun hän puhuu palaamisesta liiottelusta ja teeskentelystä iäti\ntyyneen, raikkaaseen ja iloiseen luontoon, niin eikö tämä selvästi\nviittaa hänen samanaikaiseen tuotantoonsa? Toiselta puolen hän\nkertomuksissaan palasi lapsuutensa maailmaan, toiselta puolen hän\nHannassa -- joka ilmestyi painosta kuukautta myöhemmin kuin viimeksi\nmainittu kirjotus Franzénista -- todellakin \"avasi meille enkelien\nasuman maailman\". Vieläpä pastorikin toisen laulun alussa viittaa\nerääseen runoon, jonka \"rakas laulaja\" Franzén on sepittänyt.\n\nVarmaan Runeberg siis myöskin itse on tuntenut että hän\n\"voitonriemuisin sydämin\" saattoi katsella tuohon kirkastetun\nluonnon maailmaan. Elämän ristiriidoista hän on Hannassaan, niinkuin\nalkurunossa sanotaan, \"etsinyt rauhan toivossa parempaa maailmaa\". Ja\ntätä arvelua vahvistavat samana syksynä julaistut runot, varsinkin\nPyhäleikkuu, missä peltomiehestä sanotaan:\n\n    Vaan kas, jo käy hän majastaan.\n    Mi rauha, riemu kasvoillaan!\n    Pois maiset murheet, murtelut\n    kuin arkivaatteet riisutut.\n\nSamoin runossa Onnelle:\n\n    Taiat taivon, riemun tarhain,\n    valo, rauha, rakkaus,\n    kaikki oli, kaikk' on parhain\n    mulla elon rikkaus.\n\nJa runoilijasta on luonnollista ettei onni voi kaikkia muistaa; vain\nikäänkuin leikillä hän lopettaa:\n\n    Tomun vieno, heikko tytti,\n    mullekin jo hymys suo!\n\nLopuksi runo Vanhus esittää sekin elämän taisteluissa saavutettua\nrauhaa.\n\nMutta kun nämä runot julaistiin, oli Runeberg jo päättänyt hakea\nlehtorin virkaa Porvoossa. Ettei hän keveällä mielellä tätä päätöstä\ntehnyt on helppo ymmärtää. Mutta jos olemme oikein selittäneet\nhänen mielentilansa, niin on sentään luultavaa ettei hän katsonut\nvain aineellista toimeentuloa, vaan että hän ei enää viihtynyt\nHelsingissä. Hän oli nähnyt ettei se ollut \"rauhan maa\"; ja on\nhyvin mahdollista että yliopiston opettajan toimikaan ei enää häntä\nviehättänyt niin paljon kuin ennen. Kun hänen likimmät ystävänsä\neivät häntä ymmärtäneet, mitä sitten muut?\n\nMutta katkeralla mielellä hänen ei tarvinnut erota yliopistosta.\nKonsistorissa ehdotti professori Gabriel Rein vuoden 1836 viimeisenä\npäivänä, että Runebergille hankittaisiin ylimääräinen apuraha\nnautittavaksi niin kauan kuin hän jäisi yliopistoon eikä olisi saanut\nmuuta samanpalkkaista virkaa. Kaikki konsistorin jäsenet paitsi kolme\nyhtyivät ehdotukseen, mutta Runeberg, joka jo oli ehtinyt tulla\nlehtoriksi nimitetyksi, pyysi itse että asia saisi raueta. Sillä hän\nsanoi olevansa epävarma siitä mitä vaatimuksia hänelle semmoisen\napurahan johdosta asetettaisiin, eikä hän siis voisi tietää sitäkään,\ntäyttäisikö hän niitä vaatimuksia. Vastoinkäymisiinsä yliopistossa\nhän ei sanonut yliopistollisia viranomaisia syypäiksi, ja hän lausui\nilonsa siitä että tuo ehdotus kaikille osottaisi yliopiston tehneen\nhänen hyväkseen kaikki mikä suinkin oli voitu tehdä.\n\nNuorisokin osotti kaipaustansa senjohdosta että Runeberg sen jätti.\nToukokuun 8 päivänä 1837 oli jäähyväisjuhla, johon Stenbäck oli\nkirjottanut runon, ja jossa innostuneita puheita pidettiin. Runeberg\nsanoi aina säilyttävänsä rakkaassa ja kiitollisessa muistossa\nyliopiston, \"johon hän oli kuulunut viisitoista vuotta, ja jossa hän\noli oppinut katselemaan elämää valoisasti eikä synkästi\". Kun lopuksi\nlaulettiin Lähde ja tultiin paikkaan \"Ja peilin toki pilvet nuo\nvalaisee, tummentaa\", niin Runeberg keskeytti laulajia sanoen:\n\n-- Ei, ei, katsokaa vain peiliin. Jos se on puhdas, niin ei mikään\npilvi sitä tummenna, onhan siinä valo itsessään.\n\n\n\n\n24.\n\n\nPorvooseen Runeberg pian koteutui. Hänellä oli nyt ainakin varma,\njos kohta niukka tulolähde, ja hän oli itse sanonut että \"lintukin\ntarvitsee viheriän oksan laulaaksensa\". Säntilliseen koulutyöhön\nhän oli jo ennen tottunut, eikä tuo työ häntä kovin rasittanut:\nlehtorina hänellä oli vain kymmenkunta viikkotuntia. Pelkkää iloa\ntosin ei opettajantoimi hänelle tarjonnut. Kurinpito oli lukiossa\nhuono, oppilaat katsoivat pyhäksi oikeudekseen olla poissa tunneilta\nniin usein kuin vain tahdottiin, ja jos joku liian vähän käytti\ntätä oikeutta, pidettiin häntä huonona toverina; hän muka hieroi\nopettajain suosiota. Muissakin kohden nuorison tavoissa oli moitteen\nsijaa. Runeberg, parin muun opettajan kanssa, koetti parastansa\nsaadakseen aikaan muutosta, mutta tämä onnistui vain vähitellen, ja\nkoviakin selkkauksia välistä syntyi. Pääasiallisesti välit kuitenkin\nolivat ystävälliset, ja Runeberg saavutti useimpien oppilaittensa\nrakkauden ja ihailun.\n\nKotiolotkaan eivät olleet suruja ja huolia vailla. Kivulloisuus\nvaivasi vähä väliä runoilijaa ja hänen vaimoansa, ja vähitellen\nlisääntyvän perheen tarpeet vaativat tarmokasta työtä. Eikä\nRuneberg, tottunut kun oli täyttämään nurkumatta velvollisuutensa,\nvieronut lisätyötä: muutamia vuosia hän toisen lehtorin kanssa\nylläpiti lukioon valmistavaa koulua. Huolet kuitenkin melkoisesti\nhuojentuivat kun vuonna 1839 hänelle suotiin yleisistä varoista\ntuhannen paperiruplan vuotuinen apuraha. Kuka oli siitä nostanut\nkysymyksen, sitä ei tiedetä; Runeberg itse ei asiasta tietänyt\nmitään ennenkuin se oli korkeimmassa paikassa päätetty, eikä silloin\nenää käynyt kieltäytyminen sitä vastaanottamasta, niinkuin hänen\nitsenäisyydentuntonsa muuten ehkä olisi käskenyt hänen tehdä.\n\nVuonna 1838 kuoli rouva Runebergin äiti ja jätti tyttärelleen\nperinnöksi pienen summan. Se oli avuksi, kun Runeberg samana vuonna\nosti pienen talon, joka maksoi, nykyisessä rahassamme laskettuna,\n2,400 markkaa. Pysyvä kesäasuntokin, vaikka vuokrattu, saatiin\nsamasta vuodesta alkaen Kroksnäsin tilalla, jonne oli Porvoosta noin\nseitsemän kilometrin matka eteläänpäin.\n\nNäin elettiin hiljaisesti ja vaatimattomasti. Kroksnäsissä Runeberg\nmelkein kokonaan antautui metsämiehen ja kalastajan toimiin eikä ensi\naikoina mitään kesällä kirjottanut. Lukukausinakin hänen oli helppo\npäästä ulos luontoon, mielitöihinsä, ja kuinka ahkera metsämies hän\noli näkyy siitä että hän hankki vaimollensa ketunnahkaturkin\ntappamalla 28 kettua. Mutta niin innostunut kuin hän tämmöisiin\ntoimiin olikin, hän aina piti huolta siitä ettei hän riistalle\ntuottaisi tarpeettomia kärsimyksiä. Jos hän esimerkiksi oli ampunut\nvesilintua ja tämä piiloutui ruovikkoon, niin hän ei jättänyt sitä\nsinne puolikuolleena, vaan etsi sitä usein suurella vaivalla,\nvoidaksensa lyhentää sen kärsimykset. Samoin hän aina tappoi kalat\nkohta kun oli ne pyydystänyt.\n\nHänen vaimollensa oli sekä kalastus että metsästys ja varsinkin\nkoirat vastenmielisiä. Runeberg sentähden ei pitänyt koiria muuten\npaitsi milloin hän oli saanut niitä lahjaksi. Ja kun kerran\nsemmoinen lahjakoira oli säikähyttänyt rouva Runebergia, niin että\nhän sairastui, niin runoilija hänen tietämättään ampui uskollisen\nSkarpinsa kuoliaaksi.\n\nPorvoolaisiin Runeberg pian tutustui. Tosin kirjottaa hänen vaimonsa\nvielä syyskuussa 1837: \"Viihtyykö Runeberg täällä vai ei, sitä on\nminun vaikea sanoa. Tiettävästi hän paljon kaipaa, sillä olihan hän\nsydämensä pohjasta kiintynyt tuohon tosiaan tavattoman elähyttävään\neli sivistävään ja sivistyneeseen henkeen, joka eli niissä nuorissa\nmiehissä, joiden kanssa hän siellä seurusteli.\" Mutta hän lisää heti:\n\"mutta toiselta puolen hän on siinä kohden onnellinen, että voi\nkiintyä kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin harrastuksiin\".\n\nRuneberg itse sitävastoin kertoi myöhemmin että hänellä, ensimäisinä\nPorvoon aikoinaan oli tapana sanoa helsinkiläisille, kun he tulivat\nPorvooseen:\n\n-- Tulette tänne pääkaupungista senaatin linna hännystakkina ja\nyliopistorakennus housuina, ja olette olevinanne aika mahtajoita,\nmutta minä sanon teille, että on täällä vuorien takanakin ihmisiä.\n\nHänen vaimonsakin, joka kuitenkin näyttää kaivanneen Helsinkiä\nenennän koin hän, valittaa vähän myöhemmin että entiset\nHelsingin-ystävät olivat \"sielultaan vanhentunet\".\n\nTämmöisistä lauseista ei voida tulla muuhun päätökseen kuin että\nPorvooseen muuttaminen oli Runebergille onneksi. Helsingissä,\nvarsinkin jos hän olisi jatkanut sanomalehtitointaan, hän varmaankaan\nei olisi saanut samaa rauhaa kuin täällä, eikä olisi voinut säilyttää\nsitä tosi- ja yleisinhimillisyyden harrastusta, joka oli hänelle niin\nominainen ja niin tärkeä. Hän olisi sensijaan helposti kiintynyt\nliian paljon johonkin erikoisharrastukseen tahi yhtynyt johonkin\nniistä erisuuntaisista ryhmistä, joita nyt vähitellen muodostuu.\n\nPorvoossa hän sitävastoin ei seurustellut vain yhteen luokkaan tahi\nsuuntaan kuuluvien henkilöiden kanssa, vaan hänellä oli tilaisuus\ntutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin, tutkia heidän omituisuuksiaan\nja tehdä heille tapansa mukaan ystävällisiä kujeitaan. Erittäinkin\nhän kiintyi tullinhoitaja Dreilickiin ja tilanomistaja Dunckeriin.\nEdellisestä hän myöhemmin sanoi:\n\n-- Tulin tänne korkeasti oppineena maisterina, luullen olevani\njotakin; mutta vasta hän, syntinen ja publikaani, opetti minut\nihmiseksi.\n\nTietysti eivät Runebergin ja hänen Helsingin-ystäviensä välit sentään\nrikkouneet. Helsingissä käydessään Runeberg saattoi olla varma\nsiitä että hänet otettiin ihastuksella vastaan, varsinkin nuorison\npiirissä; ja yhä useammin ja useammin tulivat ensiksi samanikäiset,\nvähitellen nuoremmatkin yliopistomiehet Porvooseen nauttiaksensa\nRunebergin seurasta. Usein seurustelua silloin, samoinkuin ennen\nLauantaiseurassa, jatkettiin illasta aamuun asti, ja nyt oli\nRuneberg sen keskustana, lausuen syvämietteisiä sanoja ei ainoastaan\ntaiteestaan, vaan kaikista elämän kysymyksistä. Ei hän kuitenkaan\ntahtonut keskustelua hallita: päinvastoin hänellä oli, niinkuin hänen\nrouvansa sanoo, ihmeteltävä taito \"saada ihmiset tulistumaan\",\navaamaan sydämensä ja lausumaan mitä ehkä muuten eivät olisi\nuskaltaneet tuoda ilmi.\n\nNäin oli Runeberg tosin ulkonaisesti luopunut kaikesta\njohtajantoimesta: hän ei enää julkisesti lausunut mielipiteitään\nmuuten kuin runoelmissaan, eikä pyrkinyt vaikuttamaan muihin kuin\nniihin jotka itse hakivat hänen seuraansa. Mutta näille hän oli\nhenkinen johtaja, ja täten hän pysyi isänmaallisen kultuurikehityksen\nhuipulla. Ja juuri tämä asema oli hänelle sopiva: häiritsemättä\nhän saattoi runollisesti selvitellä kysymyksiä jotka olivat ajan\npyrkimysten perusteena, mutta joihin muut, päivän hyörinässä toimien,\neivät ehtineet kyllin syventyä. Saatuansa Helsingissä elävän tunnon\nelämän ristiriidoista hän nyt saattoi antautua niiden runolliseen\nsovittamiseen.\n\nYksi semmoinen ristiriita ikäänkuin tunkeutui häneen: se oli\nuskonnollista laatua, herännäisyyden aikaansaama.\n\nSill'aikaa kun sivistyneihin vaikuttivat yhdeksännentoista\nvuosisadan suuret henkiset liikkeet, oli kansa nukkunut. Mutta se\nsuuri vastavirta, joka kohtasi edellisen vuosisadan järkiperäisyyttä,\nse esiintyi vihdoin kansassakin ja sai varsin oikean nimen:\n_herännäisyys_. Sillä herätys, mahtava sielunvoimien herätys, tämä\nliike todellakin oli.\n\nMutta luonnollista oli että liike pian esiintyi hyökkäävänä.\n\nPapit olivat vielä useissa paikoin vanhalla kannalla: kristinoppi\noli heistä pääasiallisesti järkiperäistä siveysoppia, mutta syvempää\ntunne-elämää he pelkäsivät, sen helmassa muka \"fanatismi\" voisi\nrehottaa. Kun nyt tuo tunne-elämä vaati tyydytystä, ja kun kansa\nrupesi kokoontumaan yksityisiä hartaushetkiä viettämään, niin\ntätä katsottiin ulkonaiselle järjestykselle vaaralliseksi, jopa\nvallanpitäjät välistä vainusivat noissa liikkeissä valtiollista\nkapinallisuuttakin. Ja kun sitten heränneitä vastaan ryhdyttiin\nkäräjöimiseen ja rankaisemiseen, niin liike tietysti siitä vain yhä\nenemmän kiihtyi.\n\nTästä syystä ja itse liikkeen luonteesta johtui jyrkkä ristiriita\n\"uskovien\" ja \"uskottomien\" välillä. Valtaava tunne, joka tietää\nharrastavansa suurta, ylevää tarkotusta, se ei tingi: kaikki tahi\nei mitään on sen tunnussana. Varsinkin on niin laita silloin kun\nharrastus täyttää ihmisen koko henkisen toimialan. Ja siihen aikaan,\nniinkuin usein on mainittu, ei ollut mitään yhteiskunnallisia\nharrastuksia: ihmisillä ei, niin sanoaksemme, ollut maallista\nkotimaata, tahi se oli heillä vain aineellisten harrastusten\nesineenä; sentähden taivaallinen kotimaa oli heille kaikki kaikessa.\n\nTavallansa sopii sanoa että Runebergkin oli jo ennen kokenut\naivan samaa: hänellekin oli taivaallinen kotimaa kerran ollut\nkaikki kaikessa. Mutta hänen kehityksensä oli johtanut siihen, että\ntaivas oli hänelle esiintynyt maan päälläkin. Siihen oli hänet\nvienyt ensiksi hänen sovinnollinen ja ihmisystävällinen mielensä,\ntoiseksi hänen valpas todellisuudentuntonsa ja kolmanneksi hänen\nankara velvollisuudentuntonsa. Tehdä työtä itse jalostuaksensa ja\ntuottaaksensa lähimmäisillensä onnea -- se oli hänestä Jumalan\nvaltakunnan levittämistä.\n\nOlemme nähneet että kysymys Jumalasta on esiintynyt hänelle hänen\nrunoilunsa alusta aina Hannaan asti. Hannassa ja Pyhäleikkuussa\nnäemme sen voiton, minkä hän on taisteluissaan saavuttanut. Nyt alkoi\nherännäisyys juuri tähän aikaan vaikuttaa valtaavasti sivistyneeseen\nsäätyynkin, ja hän kuuli saarnattavan, että maallisella elämällä ei\nole mitään arvoa, ihmisen tulee elää vain taivasta varten.\n\nTämä oppi aiheutti \"Vanhan puutarhurin kirjeet\", jotka julaistiin\nHelsingfors Morgonbladissa 1837 vuoden lopussa.\n\nMerkillistä on nähdä kuinka kirjeissä esitetyn keskustelun lähtökohta\non todellisuudesta otettu.\n\nNiiden arkkipiispan lapsenlapsien joukossa, joita Runeberg Paraisissa\noli opettanut, oli lahjakas tyttö, Maria Prytz, johon Runeberg oli\nhyvin kiintynyt, ja joka näyttää olleen \"korskan Marian\" esikuva.\nEräänä kauniina kesäiltana vuonna 1836 hän oli Runebergiltä kysynyt:\n\n-- Kumpiko on kauniimpi, taivas vai maa?\n\nMahdollista on että hän oli saanut tuon ajatuksen Atterbomin\nrunoelmasta Onnellisuuden saari, missä se myöskin esiintyy. Runeberg\noli silloin vastannut:\n\n-- Toinen tarvitsee toista.\n\nMutta juuri saman kysymyksen sanotaan \"puutarhurin\" Roosan kerran\ntehneen. Hän kuitenkin nyt, kun isä siitä muistuttaa, sanoo:\n\n-- Ne sanat lausuin unessa, isä, unohtakaa ne nyt kun olen herännyt.\n\nTästä Runeberg saa tilaisuuden antaa isän lausua mielipiteensä. Isä\ntempaa kauniin liljan maasta ja ripustaa sen puunoksaan, asettaen\nhennon terän suojatonna kohti auringon säteitä. Kun se hetken perästä\njo on alkanut kellastua, hän sanoo:\n\n-- Katso, äsken kasvoi tämä kukka alhaalla ja tunki juurensa alas\nmaahan, ja varjo ympäröi sen elämää ja tomu kosketti sen tomua;\nmutta eikö sen olemuksessa ollut silloin enempi taivaallista kuin\nsiinä nyt on?... Jos se nyt olisi omin voimin irrottautunut siitä\npaikasta, johon minun rakkauteni oli sen asettanut, ja heti kohta\npuhdistuakseen pelkäksi ihanuudeksi eronnut maan tomusta ja noussut\nauringon tuleen, pitäisikö minun sentähden rakastaa sitä?\n\nVastakohdaksi tämmöiselle maallisen elämän kuolettamiselle asetetaan\nkuva siitä kuinka lilja eilen oli \"kuollut umppuelämästään,\navatakseen tänään hopeavalkoisen teränsä\". Se oli \"pimeässä\nkodissaan raikkaasti ja uskollisesti hoitanut lehtiänsä, kunnes\nluonto huomasi ne kypsyneiksi päivää sietämään. Niin kuolee se, joka\nkuolee elääksensä. Se ei ennen aikaansa tunkeudu ulos umpustansa,\nvaan täyttää sen kauneudella ja elämällä, eikä se sitten heitä pois\nlehtiänsä, vaan levittää ne ilossa ja valkeudessa.\"\n\nTämmöistä voi täydellä vakaumuksella puhua ainoastaan se joka itse\non ihmiskukkana kehittynyt samalla tapaa, täyttynyt kauneudella ja\nelämällä ja levittänyt lehtensä ilossa ja valkeudessa. Ja kun kuulee\ntämän uskontunnustuksen, niin ymmärtää vielä paremmin miksi Runeberg\nniin ihaili Franzénia. Sillä tässäkin kohden on Franzén hänen\nedelläkävijänsä: runoissa ja tieteellisissä kirjotuksissa hän edustaa\naivan samaa kantaa, viimemainituissa nimenomaan niitä vastaan, jotka\n\"fanaattisesti arvelevat\" ettei maallisella elämällä muka ole mitään\narvoa.\n\nMutta vaikka Runeberg täten vastustaa heränneitten\nmaailman-ylenkatsomista, hän kuitenkin oivaltaa mitä siinä saattaa\nolla suurta, ylevää. Jos ihminen pyrkii korkeampaan elämään, niin\nhänelle avautuu \"uusi maailma, rauhallinen ja hartautta täynnä\",\nniinkuin jos astutaan illalla ulos matalasta majasta katselemaan\ntähtistä taivasta. Mutta silloin ihminen helposti joutuu kysymään\n\"tokko tuhannesta olennosta, jotka hänen ympärillänsä elävät, yksi\nainoakaan kohotaikse jokapäiväisyydestään elääksensä niinkuin hän\".\n-- Tätä samaa yksinäisyydentuntoa Runeberg varmaan on itse tuntenut\npyrkiessään sitä ihannetta kohti, jonka niin harvat oivalsivat.\nHyvin kuvaava onkin tuon kuvauksen jatko: \"silloin pimenee hänen\nsielunsa silmissä maa, ja ihmiskunta on hänestä vain aaltoileva\nsieluton valtameri\". Tämä viittaa aivan selvästi takaisin runoelmaan\nElämäni ja eteenpäin runoelmaan Turha toivomus -- molemmat mitä\npersonallisimpia Runebergin runoelmia.\n\nMutta jos kohta Runeberg täysin ymmärtää tämmöisen tunnelman, hän\nei kuitenkaan hyväksy siihen jäämistä. Se on hänestä kiusaus,\nsillä \"kaikki mitä on jalointa, tosinta ja pyhintä kelpaa keinoksi\nkiusaajan kädessä. Ei sydäntä kiedota pahalla, vaan parhaimmalla.\"\nOlisi sentähden pitänyt sanoa: \"niin, se maailma, joka avautuu\nminulle, on pyhä ja kallis, mutta oma majanikin on pyhä maailma,\nsisaruksienikin silmät ovat kirkkaita, suloisia tähtiä, ja\nvanhempieni sylissä on elämäni rikasta niinkuin täällä; opeta minua\nrakastamaan, äläkä halveksimaan!\"\n\nTäten ratkaisee Runeberg suuren uskonnollisen kysymyksen täysin\nluonteensa mukaisesti, mutta samalla niin että hän \"sulaa yhteen\näärettömyyden kanssa\" eikä pidä omaa yksilöllisyyttään pyrkimyksiensä\npäämääränä. Ja jos vertaa tätä kuvausta Hannaan, niin huomaa selvästi\nkuinka elämän ristiriidat nyt ovat hänelle astuneet paljoa jyrkempinä\nnäkyviin.\n\nMuistamme että luonto Hannalle esiintyy mykkänä, täynnä kaihoa,\nkunnes rakkaus selvittää sen arvotuksen; rakkauden valossa\nkatsottuna taas luonto on täynnä hymyileviä enkeleitä. Täällä luonto\nesiintyy tosin ylevänä, mutta kolkkona ihmiselle joka eristyy\nmuista ihmisistä; ja sekin, luonnon äärettömyys, joka varmaan\nRunebergin mielestä on \"jalointa, tosinta ja pyhintä\", sekin voi\nolla kiusauksena, jos se eristyy siitä maailmasta, jossa elävä\nrakkaus vallitsee, ihmiselämästä -- jota taas edustaa ennen kaikkea\nperheellinen rakkaus.\n\nMeidän aikaistemme lukijain kannalta katsoen odotettaisiin että\ntämä Runebergin ylevä, sopusointuinen käsitystapa olisi hänen\naikalaistensa puolelta saanut osakseen täyttä tunnustusta. Mutta\nkaukana siitä; ei sitä aina edes ymmärretty. Stenbäck kirjotti\n\"Vastauksen vanhalle puutarhurille\", jossa hän muka kirjeiden saajana\nsanoi että \"puutarhurilla\" ei ollut rahtuakaan tietoa siitä mitä\nkristillisyys on, ja että hän vain tahtoi \"nauttia maailmasta ilman\nmitään korkeampaa huolenpitoa ja pyrkimystä\". Sillä Stenbäckin\nmielestä kristinusko vaatii syvää, oleellista ja perinpohjaista\nmielen uudistusta, eikä Jumalalle ole olemassa kuin kaksi lajia\nihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä. Samalla hän valittaa sitä\nettä todellisen kristillisyyden osaksi aina tulee vihaa, katkeruutta\nja häväistystä.\n\nTähän Stenbäckin hyökkäykseen Runeberg vastasi kirjotuksella,\njota muodoltaan sopii sanoa riitakirjotuksen malliksi ja joka\nsisällykseltäänkö on erittäin merkillinen.\n\nKun Stenbäck oli sanonut olevansa kirjeiden saaja ja julkaisija, niin\nolisi kai moni lukija voinut luulla että hänen kirjotuksensa ilmaisi\nalkuperäisen julkaisijan, siis Runebergin, mielipiteitä. Toiselta\npuolen taas, jos katsottiin puutarhurin edustavan Runebergia, niin\nStenbäckin ankara tuomio puutarhurista oli Runebergille kovin\nloukkaava. Molemmissa tapauksissa Runebergilla olisi ollut syytä\npaheksua Stenbäckin hyökkäystä. Mutta lausumatta tästä suoranaisesti\nmitään Runeberg pysyy omalla alallaan, jatkaen vastauksessaan omaa\nkirjeissä esittämäänsä kertomusta. Oli, sanoi hän, aivan selvää\nettei se, joka oli kirjottanut \"puutarhurille\", koskaan ollut häntä\ntuntenut, kirjottaja kun ei edes tietänyt ensiksi tuon puutarhurin\njo jonkun aikaa sitten kuolleen, ja toiseksi ettei hän ollutkaan\ntavallinen puutarhuri, vaan eron saanut virkamies, joka oli\nelämässään paljon kokenut. Ja tähän vastalauseeseensa sanoo Runeberg\ntahtoneensa purkaa ja todella purkaneensakin \"kaiken sen vähäisen\nvihastuksen\", jonka vastaus oli hänessä herättänyt.\n\nTyynesti ja maltillisesti Runeberg tosiaan sitten jatkaa, kertoen\ntavanneensa puutarhurin vanhan palvelijan ja keskustelleensa\nhänen kanssaan. Hän oli muka lukenut palvelijalle Stenbäckin\nkirjotuksenkin, ja tämä oli vastannut vain:\n\n-- Olkoon se kirjotettu. Kukin hakee parastaan omalla tiellään, mutta\nhyvin tekee se joka ei tuomitse.\n\nTapaamme siis tässäkin kirjotuksessa sitä suvaitsevaisuutta, joka on\nniin ominaista Runebergille. Mutta senohessa selitetään nyt tarkemmin\nhänen käsityksensä \"maailmasta ja Jumalan sanasta\", luonnosta ja\nuskonnosta. Molemmat ovat toisistaan erotettuina yksipuolisia, mutta\nyhdistettyinä ne selittävät toisiansa. Eikä maailmaa ole katsottava\nkadotetuksi ja Jumalaa vastaan sotivaksi. \"On uskottava ja elävällä\nvakaumuksella tunnustettava, että Sovittaja on poistanut särkymyksen,\nettä langenneen voima olla langenneena on murrettu... että Kristus on\npahan maailman voittanut.\"\n\nEikö tästä selvästi huomaa kuinka likeisesti runous ja uskonto ovat\ntoisiinsa liittyneet Runebergin elämänkatsomuksessa? Kristitty, joka\nnäkee maailman sovituksen valossa, mitä hän muuta on kuin runoilija,\njoka tekee samoin?\n\nJa samaten Runebergin mielipiteet siitä kuinka saa tuomita\nvertaistansa elävästi muistuttavat hänen kirjotustaan parodiasta.\nVoimme arvostella ovatko toisen teot ja ajatukset sopusoinnussa\noikean kanssa. \"Mutta kun tuo ajatus, tuo teko ei muodosta\najattelevan tahi toimivan henkilön koko oleellisuutta, vaan on\nsiitä ainoastaan yksi ilmaus, niin oli selvää että se tuomio, joka\nlangetetaan tästä ilmauksesta, ei voi ulottua koko olemukseen. Ja kun\ntämän olemuksen alalta iankaikkisesti on uutta löydettävissä, niin\nihminen ei kai myöskään voi riistää itselleen oikeutta tuomita muuta\nkuin sitä mitä hän siitä on löytänyt, se on: hän voi tuomita henkilön\nteot y.m., mutta henkilön itsensä tuomitseminen hänen tulee jättää\nJumalalle.\"\n\nJa lopuksi Runeberg nyt uskontoon katsoen terottaa mieleemme saman\nperusaatteen joka hänen runoudessaankin miltei kaikkialla ilmenee:\nuskonnossakaan ihminen ei saa olla itsekäs, ajatella vain omaa\nautuuttaan. Sensijaan hän sanoo:\n\n\"Kristitty elää todellista elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan,\najatuksissaan ja teoissaan. Uskoa valoisasti, rakastaa runsaasti,\najatella totta ja toimia oikein, se on se ikuinen autuus, johon\nkristityn on pyrittävä; ja elävästi ihastuessaan ajatuksensa,\ntoimintansa sopusoinnusta oikean kanssa hän unohtaa helposti ja\nsuloisesti, että se on hän joka ajattelee ja toimii. Ja tämä oman\nitsensä unohtaminen on se lempeä uhri, jonka oppimme käskee laskemaan\nKorkeimman alttarille.\"\n\nNiin on Runeberg, nimenomaan uskontoa koskevassa kirjotuksessa,\nlausunut ilmi elämänkatsomuksen, joka osottaa kuinka hän tälläkin\nalalla on saavuttanut saman sopusoinnun kuin runoudessa. Ei ole siis\nkummaa että hänen vaimonsa juuri tähän aikaan (1838) kirjottaa:\n\n\"Nyt vasta olen oikein ja täydellisesti oppinut näkemään mitä minulla\nmiehessäni on. Mikä valoisa, itseään ja maailmaa käsittävä henki\nhänessä asuu! On ihanaa nähdä kuinka hän hajottaa jokaisen usvan,\njokaisen epäilyksen, kuinka kaikki hänen sanansa kautta selkenee ja\nkirkastuu jokaiselle joka vain tahtoo avata korvansa kuullaksensa.\"\n\nMutta samalla on, niinkuin näemme, suuri ihmisten välillä vallitseva\nristiriita hänelle esiintynyt, vaatien ratkaisua ja saaden sen.\nLuonnollista on siis että Runeberg tästä lähtien runoudessaankin\ntuntee tehtäväkseen osottaa miten muutkin elämän ristiriidat\nselvitetään sovituksen valossa.\n\n\n\n\n25.\n\n\nVuoden 1838 alusta alkaen oli Porvoossa kahdesti viikossa ilmestynyt\nuusi sanomalehti, Borgå Tidning. Sitä toimitti lukion lehtori Öhman,\nja Runeberg lupautui avustajaksi. Kesällä 1838 Öhman kuukauden\najaksi matkusti pois, ja Runebergin täytyi ruveta toimittajaksi,\nmikä ei hänelle suinkaan ollut mieluista, se kun häiritsi hänen\nkesärauhaansa. Muiden avulla hän kuitenkin suoriutui toimestaan\njotenkin helposti, mutta olipa hän itsekin enemmän kuin nimeksi\ntoimittajana. Etenkin on mainittava että elokuussa lehteen painettiin\nJouluillan ensimäisen ja kolmannen runon alkupuolet, jotka siis\nvarmaan juuri silloin olivat sepitetyt.\n\nRunoelma ei kuitenkaan heti valmistunut. Lukuvuonna 1838--1839 oli\nRuneberg lukion rehtorina, ja tämä toimi antoi hänelle kaikenlaisia\nhuolia; sitäpaitsi hän vuoden lopussa taas sairastui vilutautiin.\nSyksyllä 1839 julaistiin kuitenkin ensimäisen runon loppu Borgå\nTidningissä. Mutta ennenkuin ehdittiin saada muut osat valmiiksi,\ntapahtui että Runebergin ystävän Ahlstubben sisar tuli Porvooseen\njouluksi. Hän oli ollut muutamia vuosia kotiopettajattarena\nVenäjällä, ja nyt hän kertoi Runebergille vanhan tarinan venäläisestä\norjattaresta. Tähän Runeberg mielistyi ja alkoi heti kirjottaa siitä\nrunoelmaa, Nadeshdaa. Sitä hän jatkoi koko kevään 1840, toivoen\nsaavansa teoksen valmiiksi yliopiston riemujuhlaan. Tämä toivo ei\nkuitenkaan toteutunut: Nadeshda valmistui vasta 12 päivänä tammikuuta\n1841 ja ilmestyi toukokuussa kirjana. Senjälkeen Runeberg taas ryhtyi\nviimeistelemään Jouluiltaa; sen painattaminen alkoi syyskuulla ja\npäättyi joulukuussa 1841.\n\nKoska siis Jouluilta synnyltään on Nadeshdaa vanhempi, tulee meidän\nensin puhua siitä.\n\nEtsiessämme runoelman juuria on ensiksi huomioon otettava että\nsynnyltään suomalainen kirjailija G.H. Mellin oli vähän aikaisemmin\njulaissut novellin Paavo Nissinen, jonka aihe on saatu 1808 vuoden\nsodasta. Sen johdosta Runeberg Borgå Tidningissä kesällä 1838\njulkaisi leikillisen kirjeen, jonka muka joku ruotsalainen oli\nkirjottanut eräälle suomalaiselle ystävälleen. Hänestä on ollut\nrohkeata kuvailla kansanmiehen rakkautta upseerin tyttäreen, joka\nluultavasti ei olisi tahtonut seurata häntä nokiseen pirttiin. Mutta\nsamassa kirjeessä sanotaan Suomen sodan tarjoavan monta omituista\npuolta kuvailijalle, jos tämä vain ne oikein ymmärtää ja piirtää\nniitä luonnon mukaan.\n\nEtenkin huomautetaan kirjeessä päällikköjen ja sotamiesten\n\"patriarkaalisesta\" välistä sodassa. Runeberg siis tässä katselee\nsodan oloja aivan samalta kannalta kuin aikaisemmin kotikaupunkinsa\nja Saarijärven oloja. -- Mutta juuri semmoista patriarkaalista väliä\nkuvaillaan Jouluillassa, ja runoelman päähenkilöt ovat kuin ovatkin\nkansanmies ja upseerin tytär.\n\nNäitä päähenkilöitä ei kuitenkaan yhdistä rakkaus, vaan\nihmisystävällisyys ja -- Augustan puolelta -- kiitollisuus. Ja tämä\njohtaa mieleemme että samankaltaista aihetta käsitellään jo Franzénin\nrunoelmassa Julie de S:t Julien.\n\nTämän teoksen sankarittarella, Juliella, on ollut kasvattisisar,\nköyhän talonpojan tytär. Ranskan vallankumouksen aikana tämä uhraa\nelämänsä Julien hyväksi, ja senjohdosta Julie, kreivin tytär, katsoo\nvelvollisuudekseen korvata talonpojalle tämän kuolleen tyttären. Hän\nsiis muuttaa talonpojan kotiin, eläen siinä hänen tyttärenään ja\ntoimitellen maalaistytön tehtäviä.\n\nSiitä mitä Runeberg on lausunut Paavo Nissisestä voimme otaksua että\nhän piti kovin vaikeana runoelmassa kuvailla semmoista uhrausta\nuskottavaksi. Mutta itse aihe taas, kiitollisuuden vaikutus\nsäätyerotukseen, häntä varmaan viehätti. Olihan tässäkin kohden\nristiriita sovitettava; ja yleisen näkökohdan, jolta ainetta\nkatsottaisiin, hän oli ennakolta määrännyt mietelmässä, joka\npainettiin Borgå Tidningiin kesäkuussa 1838.\n\n\"Pudistamme surullisina päätämme sanoen: tuo on rikas, tuo köyhä,\ntuo on saanut paljon, tuo vähän; miks'ei kaikki ole tasaisemmin\njaettu maailmassa? Oi mikä lyhytnäköisyys! Emmekö kaikki ole jo\nsyntymälahjaksi saaneet auringon valoa, maan kauneutta ja äärettömän\nmaailman ihanuutta; emmekö kaikki ole perillisiä, kun perimme\nvuosituhansien parhaat aarteet, uskonnon totuudet, esi-isien teot ja\ntapojen suloisuuden? Mitä semmoisessa rikkauden meressä tuo pieni\nerotuksen pisara, muutamia tuhansia kullassa, voi merkitä?\"\n\nOttaessaan tämän ristiriidan runollisesti sovittaaksensa, Runeberg\nhelposti saattoi menetellä niinkuin usein ennenkin. Olemme nähneet\nettä hän edellisissä suuremmissa runoelmissaan aina yhdistää\nkokonaiskuvaan aiheita joita hän ennen on erikseen käsitellyt. Nyt\nhän samaten Jouluillassa yhdistää ne kaksi osaa kansastamme, joita\nhän oli erikseen kuvaillut Hirvenhiihtäjissä ja Hannassa. Molempien\nedustajat runoelmassa, Augusta neiti ja Pistool, ovat kokonaisuudelle\nyhtä välttämättömiä, kiinnittävät yhtä paljon, vaikka eri tavalla,\nmieltämme, ja epäilemättä on runoilija heissä tahtonut kuvailla\nsitä yhteistä sielun rikkautta, jonka rinnalla ulkonaiset erotukset\nkadottavat merkityksensä.\n\nMutta molemmat kansamme osat esiintyvät samalla toisenlaisina, sopisi\nsanoa runollisesti kehittyneempinä, kuin edellisissä runoelmissa.\n\nSanottiin että päähenkilöt Hannassa edustavat yliopistollista\nsivistystä. Mutta Augusta ja hänen sisarensa ovat toki Hannaa\netevämpiä; tekisi mieli sanoa heidän edustavan Lauantaiseuraa: he\novat lukeneet Mooren ja Irvingin teoksia ja molemmat sepittävät\nrunoja -- niinkuin rouva Runeberg ja Augusta Lundahl. Varsinkin\nAugustan mielikuvitus on yhäti liikkeellä: jo heti alussa hän antaa\nmeille kuvan siitä kuinka\n\n    siell' lumen, kuusien keskellä, hylkeellään kopissansa\n    on kana vanha ja hoimeissaan viis poikoa pientä.\n\nJa yhtä elävästi kuvaava on kertomus langon lähdöstä:\n\n    Häntä kun matkahan säälittiin, tuhanneltakin kohden\n    kapineet kun piti kiirehen koota ja korjata rekeen,\n    niin, kera muun, ilo äitini, siskoni onni ja taaton\n    katse lempeä myös ulos kannettiin unohdukseen.\n    Vihdoin, kun hyvästeltyä läksi hän pois ijäks ehkä,\n    ääneti hauskuus vantille nous sekä läks hänen kanssaan.\n\nMutta samalla Augusta on muissakin kohden Hannaa etevämpi. Hanna on\nkyllä hyväsydäminen, esimerkiksi vanhaa kalastajaa kohtaan; mutta hän\najattelee myöskin itseään ja koreata pukuaan. Augusta taas\n\n    ei ketäkään jätä unhoon, muiden vain ilost' elää.\n\nSamaa itsekkäisyyden voittamista osottaa vanhempi sisar, kun hän\n\"tukahuttaen tuskansa\" lähettää palvelijattarensa -- joka taas\najattelee vain itseään -- tupaan riemuamaan, jääden itse yksikseen\nsuruinensa.\n\nJa majuri kuinka paljoa ylevämpi hän on kuin Hannan isä, saatikka\nkuin komisarjus! Hänkin on oppinut uhraamaan itsensä \"isänmaalle ja\nkunnialle\".\n\nToiselta puolelta kansan edustaja, Pistool, monessa kohden muistuttaa\nAaroa; mutta erotus on samalla tuntuva.\n\nNiinkuin Aaro elää Pistool yksikseen; hänen poikansa on poissa\nsamoinkuin Aaron lapset. Sittenkin hän kartanon tuvan väelle hankkii\niloa samoinkuin ennen Aaro -- ei kuitenkaan enää harpulla, vaan \"kun\nsotaretkiä, taistoja kertoo\". Mutta kun majuri tekee hänelle saman\ntarjouksen kuin komisarjus Aarolle, niin Pistool ei siihen suostu;\nhän ei tahdo että kukaan\n\n                                      almujen saajaan\n    vois sanan singauttaa, joka raskaammalta kuin puute\n    tuntuis.\n\nMistä on Runeberg nyt saanut tämän miehekkään itsenäisyyden kuvan?\nKaukaa hänen ei tarvinnut sitä etsiä: olihan hän itse ollut samassa\nasemassa, kun hänelle yliopiston puolelta tehtiin tarjous, joka olisi\nvoinut aiheuttaa juuri samallaisia pistosanoja, joita Pistool pelkäsi.\n\nMutta Pistoolin miehekkyyden selittää runollisesti se seikka että\nhänkin samoinkuin majuri on ollut soturi ja oppinut uhrautumaan\nkorkeampien tarkotuksien hyväksi.\n\nSota on siis koko kuvaelman taustana; mutta sitä esitetään\nrunoelmassa eri tavalla vaikuttavaksi. Samanaikainen, Turkin sota\nei suomalaisissa herätä mitään kansallisin tunteita; sen vaiheet\nedustavat vain sitä yleisinhimillistä kohtaloa, joka jakaa onnen\narvat epätasaisesti, niin että rikkaat saavat omaisensa takaisin\nsodasta, köyhän taas täytyy ainaiseksi jäädä kaipaamaan ainoatansa.\n\nSentähden tämä sota saakin ihmisten kesken aikaan enemmän eroa kuin\nyhtymistä. Majurin puhe \"isänmaasta ja kunniasta\" ei voi lohduttaa\nhänen vaimoansa ja vanhempaa tytärtään, ja Pistoolkin ajattelee\nalussa rikkaan ja köyhän erilaista kohtaloa.\n\nMutta on ennen aikaan käyty toista sotaa, sotaa isänmaan puolesta.\nSe on yhdistänyt eikä erottanut ihmisiä, ja sen muistoissa elämällä\nsaavutetaan nytkin sopusointua. Eivätkä noissa muistoissa elä\nainoastaan majuri ja Pistool: Augustakin on perinyt samojen muistojen\nsynnyttämiä tunteita. Ja jo ensimäisessä laulussa hän soinnuttaa\nensin Pistoolin ja sitten majurin mieltä, asettuen heidän kannalleen.\nPistoolille hän kuvailee kuinka tulevaisuudessa pojanpoika saa\nhäneltä oppia \"sauvoin kunniamarssin\" ja kuulla\n\n                                   kehotustanne, kerran\n    kuin tekin kunniall' uhraamaan veren syntymämaalleen.\n\nIsälle taas Augusta laulaa ja soittaa sotaisen laulun hänen nuoruuden\najastaan, siis sekin varmaan \"isänmaasta ja kunniasta\".\n\nVaan ei siinä kyllin. Kun Augusta laulaa romansinsa sisarelleen, niin\nsiinäkin asetetaan vastakkain nykyinen sota, joka vain synnyttää\njulmia tunteita, ja toinen, jota pieni kansa, Serbian kansa, on\nkäynyt ylivoimaa vastaan. Ja ne hellemmät tunteet, jotka tämä sota on\nsynnyttänyt, saavat voiton nykyisen sodan julmuudesta.\n\nAivan sama vastakohta ilmenee kolmannessa laulussa. Pistool ensin\nkertoo mitä kaikkea julmuutta voidaan odottaa turkeilta; mutta\nkun Augusta toruu häntä siitä, niin hän entisestä sodasta kertoo\nmuistelman osottaakseen että\n\n    Turkillakin sydän on, vaikk' ois ruma hirviö muuten.\n\nJa tuossa entisessä sodassa, siinä ilmeni ihmisystävällisyyttä ja\nkiitollisuutta. Puolikuolleen kalmukin vieressä Pistool\n\n    heltyy nähdessään hänet kaikkien hylkynä aivan\n    kuolemanhetkellään, _vaikk' ihmislapseks hän syntyi_.\n\nJa kalmukki puolestansa osaa olla kiitollinen:\n\n                                     Vihan voitti\n    tuonkin rinnassa rakkauden sydämellinen käsky.\n\nNuo inhimilliset tunteet taistelevien rinnassa, ne muistuttavat sitä\ntunnelmaa, joka esiintyi jo Kuolevassa soturissa. Mutta tässäkin\non edistys huomattavissa: haudan ääressä ei ainoastaan lakata\nvihaamasta, vaan rakastetaankin.\n\nTäten ovat yleisinhimilliset, yhdistävät tunteet se perusta,\njolla erikohtaloiset henkilöt voivat yhtyä ja ristiriidat voivat\nsulautua sopusoinnuksi. Mutta niissä henkilöissä, jotka aikaansaavat\nristiriidan varsinaisen sovituksen, Augustassa ja Pistoolissa,\nilmenee selvästi myöskin Runebergin omintakeinen elämänkatsomus.\n\nYhtä hyvin kuin Augusta elää vain muiden ilosta, yhtä vähän on\nPistoolkaan itsekäs; kun hän saa tiedon poikansa kuolosta, hän lausuu\nvain:\n\n    Autuas hän joka pääs'; mun päiväni joutuvi illaks\n    hiljalleen, kuten ennen, jo mulle on kärsimys tuttu.\n\nMatta tämä itsekkäisyyden voittaminen on Runebergin mielestä vain\nsovituksen edellytyksenä; varsinaisesti ristiriita sovitetaan siten\nettä Augusta ja Pistool \"yhtyvät äärettömyyteen\".\n\nAugustalle runous edustaa äärettömyyttä; sen helmassa hän \"sulaa\nrakkauteen\" omaisiinsa, ja sen avulla hänestä tulee \"lohdun enkeli\",\njoka sisarelleenkin voi keksiä tyynnyttävän sanan, kun sitävastoin\nmajuri sanoo:\n\n                                Minä en sitä löydä,\n    järkeä vaikk' äre'issäni haastaisin koko liian.\n\nEikö tässä taas ilmene Runebergin vakaumus siitä että runous voi saada\naikaan sovituksen jota ei järki kykene luomaan?\n\nJa mitä runous on Augustalle, sitä on luonto Pistoolille. Mökissään\nhän tosin elää yksikseen, mutta samalla yhteydessä luonnon\näärettömyyden kanssa.\n\n                             Takan luona hän yksin\n    istuu, korjaa hillostaan, on vaiti ja miettii.\n    Ei ketäkään, ken kanssaan nauttisi antia köyhää:\n    ei ketäkään, ken vuotehen siivois, atrian laittais;\n    kolkkoa kaikk' on, kuuluvin main ei ihmisen ääntä.\n    Jos hän kuulostaa, lumimyrskyssä huokuvi hongat;\n    jos eläväisen luoman joskus mielisi nähdä,\n    yksikseen, kuni hän, mökin luo susi kulkeva pyrkii.\n    Ikkunastaan jos silmäilee, milt' ulkona näyttää,\n    huomaa vain ett' taivaaseen maa yhtyvi vihdoin\n    tietäen silloin ett' avaruudess' äärettömänä\n    ihmist' ei ole, ken sydämessään aattelis häntä,\n    ken ilomielin muistais, ett' eloss' on sotavanhus.\n    Sentään töllissään hän piippuahan yhä polttaa,\n    päivän alkavi hiljalleen ja sen loppua vartoo.\n\nMistä tulee tuo hänen tyytymisensä kohtaloonsa? Se tulee siitä että\ntuossa äärettömässä luonnossa asuu ääretön rakkauskin, johon Pistool\nvoi yhtyä. Kun siis majuri pyytää:\n\n    Tulkaa, kumppani, rauhass' yhtenä harmentukaamme,\n    niinkuin rinnakkain monet taisteltiin sodat muinoin.\n    Lyhyt elo on, pois lähtevi toinen ja toinen, ja vanhus\n    saa yhä harvempaan kyvyn päivilt' ystävän nähdä,\n\nniin Pistool vastaa:\n\n            Ei, erämaassa ma torpassain elän parhain\n    itseksein, iankaikkisen nauttien Antajan lahjaa.\n    Metsän vehreäks verhoo Hän, Hän eksyvän linnun\n    suo jyvän löytää; Hän mua vastakin auttavi aina.\n\nSaatamme sanoa että täten Augusta ja Pistool molemmat ovat\nvastakohtia puutarhurin Roosalle, tämä kun Jumalaa etsiessään\nerottautuu omaisistaan yhtä hyvin kuin luonnosta. Ja omaistensa\nhyväksi uhrautuva rakkaus ja rakkaus luontoon, ne eivät Runebergin\nmielestä ole muuta kuin ikuisen rakkauden aistinalaisia\nilmenemismuotoja.\n\nMutta tuo ikuisen rakkauden palveleminen tapahtuu nyt isänmaallisten\nmuistojen pohjalla: majuri ja Pistool ovat \"aseveikkoja\".\nYleisinhimilliset ja isänmaalliset tarkotukset yhtyvät, ja vasta\ntäten isänmaa täydessä merkityksessään astuu runoilijan silmien\neteen, samoinkuin se esiintyy majurille, kun\n\n                             suurenevan sydän tuntui.\n    Suomen hän hengessään näki, syrjäisen, karun, köyhän,\n    pyhän, pyhän syntymämaan; ja Saimaan vartio harmaa,\n    tuo ukon riemastus, viiskymmenvuotinen ylpeys,\n    kanss' aseveikon virkosi taas, sama kuin oli muinoin,\n    vankkumaton, juro, vakaa, rinnassa rautainen kunto.\n\nIsänmaa ei ole runoilijalle käsite, se on kuva. Yksi mies on sen\nedustaja, ja tuo mies kuuluu syviin riveihin. Mutta hän edustaa\nparhaiten isänmaata sentähden että hänessä ovat säilyneet puhtaina ne\nominaisuudet, joista Suomen kansan onni riippuu: uhrautuva rakkaus,\nkestävyys, miehuullinen itsenäisyys, rinnassa rautainen kunto,\nluonnontuntemus ja luottamus Jumalaan.\n\nMutta kansamme onni riippuu siitäkin että korkeammalle asetetut\nSuomen lapset, vanhat ja nuoret, tunnustavat samojen voimien\nmerkityksen ja yhtyvät niitä ylläpitämään ja kehittämään.\n\nOliko sattuma vain, että ennenkuin runoelma valmistui, yliopiston\nriemujuhla oli vietetty? Tuskin. Sillä juuri tämän juhlan yhteydessä\n-- jopa 1839 vietetyn ensimäisen Porthanin-juhlan johdosta -- oli\nkansallistunne herännyt voimakkaammin kuin ennen. Mutta nämä juhlat\nolivat kultuurijuhlia: yleisinhimillisten, yleisaatteellisten\nvoittojen muistoa niissä kunnioitettiin. Ja tälle pohjalle\nRunebergkin perusti isänmaanrakkautensa.\n\n\n\n\n26.\n\n\nJos mielessämme kuvittelisimme että Jouluillan ja Nadeshdan\nnimilehdillä ei olisi ollut tekijän nimeä eikä muuten siitä\nvarmaa tietoa, ja jos silloin tehtäisiin kysymys: ovatko nämä\nkaksi runoelmaa, niinkuin kerrotaan, saman miehen sepittämiä,\nvieläpä samaan aikaan kirjotettuja, niin varmaan useimmat olisivat\ntaipuvaiset vastaamaan: mahdotonta! Eroavathan nämä teokset sekä\nsisällyksen ja luonteenkuvauksen että muodonkin puolesta niin\npaljon toisistaan, että tuskin voidaan ajatella niitä yhden miehen\nsamanaikaisiksi luomiksi.\n\nRunebergin aikalaisetkin huomasivat tuon suuren erotuksen, ja\nTopelius oli luullakseni ensimäinen joka (1843) syyksi siihen sanoi\nettä Nadeshdaa kirjottaessaan Runeberg oli ollut Almqvistista tulleen\nvaikutuksen alaisena. Myöhemmin on Strömborgkin ohimennen maininnut\nettä Runeberg olisi tahtonut kirjottaa jotakin Almqvistin henkeen ja\nkatsonut tarinan orjattaresta siihen sopivaksi aineeksi.\n\nAsia itsessään on hyvin luultava. Olemmehan ennenkin nähneet että\nRuneberg on useasti nojautunut toisen kirjailijan ajatuspiiriin ja\nesitystapaan; vieläpä saattaisi sanoa tämän olevan hänelle ominaista.\nTäytyy vain samalla muistaa ettei siinä ilmene omintakeisuuden puute,\nvaan pikemmin niin sanoakseni kilpailemisen halu.\n\nHänen runoilijatoimensa alkaa kilpailulla Berghin kanssa, ja siinä\nhän nojautuu Choræuseen, koska tätä on hänestä helpoin jäljitellä.\nVoitaisiin samoin sanoa hänen Koulu-runossaan koettaneen eikö hän\nvoisi tovereilleen luoda laulua laulettavaksi niinkuin laulettiin\nBellmania. Ylioppilaana hän kilpailee runoilussa Nervanderin kanssa,\narvostelijana hän runoilee kilpaa Dahlgrenin ja Beskowin kanssa.\nParodioja hän kirjottaa Tegnérin ja Geijerin mukaan. Ja kun hän eri\nrunoissaan nojautuu Lidneriin, Stagneliuseen, Tegnériin, Atterbomiin,\nniin aina näyttää siltä kuin hän tahtoisi sanoa: voinhan minäkin\nkäyttää samoja muotoja tahi käsitellä samoja aiheita kuin te, mutta\nkoetan tehdä sen omintakeisella tavallani, lausua mikä minusta\nparemmin vastaa ihannettani.\n\nTämmöinen menettely soveltuu ihmeen hyvästi yhteen Runebergin\npersonallisen luonteen kanssa: muistakaamme esimerkiksi hänen\nhaluaan kilpailla muitten kanssa linnustamisessa ja Ahlstubben\nkanssa lukemisessa. Mutta myöskin hänen mielipiteensä runoudesta\njohtavat samaan päätökseen. Kun hänestä runoelman aate, eikä tekijän\nyksilöllisyys, määrää muodonkin, niin on luonnollista että missä jo\non olemassa muoto, joka sopii johonkin aatteeseen, siinä runoilijan\ntulee sitä käyttää samallaista aatetta palvellessaan. Hän nimenomaan\nmoittii fosforisteja siitä että he ovat, vastakohdaksi vanhan suunnan\n\"runolliselle pönkkähameelle\" yksitoikkoiselle aleksandriinille,\nomaksuneet lukemattoman määrän muita runomittoja, unohtaen sen,\n\"että runomitalla on välttämättömyytensä, joka perustuu kielen,\naiheen ja kansan yksilölliseen kehitykseen\". Semmoisena se on\nrunoilijan vapaus, muussa tapauksessa se käy hänelle kahleeksi,\njonka haitallista vaikutusta ei mikään hänen taiteensa ponnistus voi\npoistaa.\n\nTähän periaatteeseen nojaten Runeberg piti aivan luonnollisena\nkäyttää serbialaisten runojen ilmaisumuotoja siinä missä aihe\noli sukua niiden runojen aiheille. Ja samoin hän, kun kerran oli\nhuomannut kuusimitan sopivaksi isänmaalliseen aiheeseen, käytti\nsitä myöskin Hannassa ja Jouluillassa. Mutta niin pian kuin aiheen\nlaatu muuttui, Augustan romanseissa, runomittakin samoin muuttui.\nLuonnollista oli siis että hän Nadeshdassakin valitsi uuden\nilmaisumuodon; ja yhtä luonnollista oli että hän nojautui Almqvistiin.\n\nJo 1835 oli Runeberg Almqvistin Törnrosens bok'in neljästä\nensimäisestä osasta kirjottanut pitkän arvostelun. Hän ei ensinkään\nkaikkea kiittänyt, teki päinvastoin paljon muistutuksia, mutta\nAlmqvistia lukiessa hän sanoo lukijan huomaavan \"mitä suurimmaksi\nnautinnokseen, että teoksen epätasaisuus on sitä laatua joka\nvaihtelee kauneuden ja virheiden välillä eikä latteuden ja\nkeskinkertaisuuden. Ja kun tässä käytetään sanaa kauneus, niin se\nkäsitetään pyhyytensä ja totuutensa täydessä merkityksessä. Tekijä\nnäyttää lähinnä omasta kokemuksestaan ottaneen sen kauniin kuvan,\njonka hän jossain paikassa, tosin kyllä toisin sanoin, esittää, mutta\njonka sisällys on että maalarin taistelu on turha, ellei kauneus omin\nehdoin suutele hänen sivellintään. On maalareita, joista voisi luulla\nettä kauneus itse on johtanut heidän kättään kaikkialla tasaisiin ja\nvienoihin piirteihin; meidän kirjailijamme vieressä näyttää jumalatar\nvain kernaasti viipyvän, tarkastellen lempeästi hänen sisällistä\nmiehekästä taisteluaan ja joskus palkinnoksi suutelevan hänen\nlämmintä ja reipasta sivellintään.\"\n\nMuistakaamme että tämä kirjotettiin samaan aikaan, jolloin\nRuneberg itse oli huomannut elämänsä olevan \"taistoa haudan\nreunalla\". Nähtävästi juuri se seikka teki Almqvistin hänelle niin\nmieluiseksi, että hänessäkin ilmaantuu \"miehekästä taistelua\"\nihanteen puolesta, joka itsessään oli sama kuin Runebergin. Sillä\nAlmqvist ihaili niinkuin Runeberg luontoa, ja hänkin tahtoi\nelämässä nähdä \"taivaallista ja maallista yhtärinnan\", hänellekin\noli ihmisen yhtyminen yleisempään, Jumalaan, kaikkien pyrkimysten\npäätarkotuksena. Eikä Almqvistin tarvinnut, niinkuin Stagnelius ja\nVitalis tekivät, \"taistella aavistetun ihanteen saavuttamiseksi\", hän\nomisti ihanteen \"tyynessä ja iloisessa voitossa\", taistelu koski vain\nsen ilmaisemista.\n\nVuonna 1837 oli Runeberg osottanut voivansa vielä likemmin liittyä\nAlmqvistiin. Hän kirjotti silloin selonteon tämän draamasta\nRamido Marinesco, kuvaillen Almqvistin käyttämiä henkilöitä siitä\nkeskustelemassa. Ja draamasta hän löysi kauneuksia, joita Almqvist\nitse ei sanonut tietävänsä siinä olevan, mutta \"ovathan ne siinä,\nkoska Runeberg kerran on ne nähnyt\".\n\nLopuksi Runeberg 1839 kirjeessään Grotille sanoo olevansa taipuvainen\nantamaan Almqvistille ensimäisen sijan Ruotsin kaikenaikaisten\nrunoilijain joukossa. Mutta samana vuonna ilmestyi Almqvistin\nAmorina, jossa esiintyy kaksi veljestä, jotka rakastavat samaa\ntyttöä, ja joista nuorempi kadehtii vanhemman onnea -- aivan niinkuin\nNadeshdassa. Kummako siis että Runeberg nyt taas ryhtyi kilpailuun,\nkäyttäen monessa kohden Almqvistin tapaista kieltä. Neljännessä\nlaulussa on runomittakin sama kuin eräässä Ramido Marinescon\nkohtauksessa, jossa samoinkuin Runebergin laulussa esiintyy kaksi\nrakastavaa.\n\nMutta lännestä saatuun vaikutukseen on nähtävästi liittynyt toinenkin\n-- idästä.\n\nVuonna 1838 oli Cygnaeus esitellyt Runebergille venäläisen\ntiedemiehen Jakob Grotin, joka oleskeli Suomessa tutustuaksensa\ntäkäläiseen elämään ja kirjallisiin oloihin. Niistä Runeberg\nlupasi antaa hänelle tietoja, ja senjohdosta syntyi se merkillinen\nkirje, johon jo useasti on viitattu. Seuraavana vuonna Grot palasi\ntakaisin ja oleskeli Kroksnäsissä muutamia päiviä. Ja vuoden\n1840 riemujuhlassa oli samaten useita venäläisiä kirjailijoita\nyliopiston vieraina, ja mitä ystävällisin mieliala vallitsi heidän ja\nsuomalaisten välillä. Molemmin puolin harrastettiin Suomen ja Venäjän\nkeskinäistä lähenemistä kirjallisuuden alalla. Ulkonaisena merkkinä\nsiitä on se kalenteri, jonka Grot julkaisi ruotsiksi ja venäjäksi\nriemujuhlan johdosta, ja johon Runebergkin antoi kirjotuksen \"Onko\nMacbeth kristillinen tragedia?\"\n\nNähtävästi on siis Runebergia, Nadeshdaa kirjottaessaan, elähyttänyt\najatus että sekin voisi olla renkaana yleisinhimillisessä\nveljestymissiteessä. Ja samoinkuin hän kirjeessään venäläiselle,\nGrotille, puhuu Almqvistista ja Kalevalasta, samoin Nadeshdassa\nsaattoi yhtyä venäläinen aihe, Almqvistiin nojautuva esitystapa --\nmutta suomalainen katsantotapa.\n\nSillä sisimpänä vaikuttimena on Runebergilla kuitenkin kai ollut\nhalu koettaa runollisesti selvittää yhä vaikeampia vastakohtia, ja\ntässä kohden Nadeshda, kaikista erilaisuuksista huolimatta, liittyy\nlikeisesti Jouluiltaan.\n\nRikas ja köyhä, ylhäinen ja alhainen, voivat yhtyä sopusointuun, jos\nhe tunnustavat toistensa ihmisarvon, ja jos korkeammat tarkotusperät\novat molemmille selvinneet. Mutta entäs jos semmoista ihmisarvon\ntunnustamista ei ole?\n\nSen kysymyksen oli Runeberg tavallansa tehnyt jo pienessä runoelmassa\nJenny, joka tosin julaistiin vasta 1843, mutta nähtävästi on ennen\nNadeshdaa syntynyt. Siinä kuitenkin toinen puoli, neuloja Jennyn\näiti, tyynesti puolustautuu paronittaren ylpeyttä vastaan. Ollaanhan\nvielä Suomessa, missä ihmiset ovat vapaita kansalaisia. Mutta maamme\non yhdistetty toiseen maahan, jossa on orjia. Miten voi heidän\nihmisarvonsa tulla tunnustetuksi?\n\nEi saata sanoa että Runeberg olisi itselleen liiaksi helpottanut\ntehtävänsä. Päinvastoin. Nadeshda on alussa ainoa jossa ihmisarvon\ntunne elää. Hän kärsii siitä että tietää kasvavansa \"oikulle\nkäskijän, himoks silmän juopuneen kenties\". Hänen kasvatti-isänsä\najattelee sitävastoin vain sitä että ruhtinaan katse, jos se iloiten\nhuomaa Nadeshdan, \"toisi töllihimme valon\". Ja molemmista ruhtinaista\norjat ovat pelkkää tavaraa, jolla voidaan korvata haukan hinta.\n\nKun nyt Nadeshda esiintymisellään suututtaa herraansa, kun Dmitri\nvielä yllyttää veljensä vihaa ja Miljutinkin tytärtänsä toruu, niin\nmitä uhkaavimmat pilvet nousevat Nadeshdan tulevaisuuden taivaalle.\n\nMutta olihan Runeberg jo Jalouden voitossa lausunut laulullensa:\n\n    Lohduks' sortuvan, jonk' epätoivo voittaa,\n    orjan tallatun soi korvaan: vapaus koittaa.\n\nJa olihan jo silloin lain polkijasta laulettu:\n\n    Mutta hyveen kirkas-otsaisen hän kohtaa,\n    häntä vastahan sen vakaa katse hohtaa,\n    ja hän voimatt' uhkaa, häpeäänsä vaipuu,\n    aristuneen alas katseen jo luo.\n\nSamoin nyt Nadeshda pelkällä katseellaan voittaa Voldmarin, ja\n\"vapaus koittaa\": \"ken syntyy enkeliks on vapaa synnyinhetkestään\".\n\nMutta samalla nousee orjattarelle uusia ja vielä uhkaavampia vaaroja.\nVoldmar häneen rakastuu, mutta Dmitrinkin intohimo herää. Ja avukseen\nDmitri kutsuu ensin äitinsä, sitten hänen kauttaan keisarinnan, joka\nei kai voi sietää Voldmarin ja Nadeshdan yhtymistä syystä että se\nrikkoo sen \"järjestyksen\", joka on \"Venäjän voiman ydin\".\n\nMutta Runeberg ei tyydy edes siihen että himo, sukuylpeys ja suuren\nvaltakunnan järjestys yhtyvät ehkäisemään rakastavien onnea.\nRistiriita syventyy vielä enemmän, kun se asetetaan yhteyteen\nmaailmanhistoriallisen vastakohdan kanssa. Sen Potemkin lausuu,\nviitaten Rousseauhon:\n\n    Genèven haaveopit hurjat nuo\n    Europan kaiken hurmanneet jo ovat,\n    ja tännekin se myrkky hiipii. Haihtuu\n    jo korkeamman järjestyksen tunne\n    ja heikon halu sulaa suurehen.\n    Käy maassa puhe ihmis-arvosta,\n    mi muuta on kuin ihmis-alamaisuus\n    eess' esivallan.\n\nEiköhän samaa liene sanottu Runebergin aikanakin? Ja eikö meidänkin?\nJa eikö Runebergille liene esiintynyt kysymys: mitäs jos tuo\nristiriita meilläkin tositoimessa vaatisi selvitystä?\n\nAlussa kaikki näyttää kääntyvän rakastavia vastaan. Voldmarkin saa\nhuomata ettei hän ole vapaa: hänet lähetetään Tomskiin, eikä hänelle\nedes anneta tietoa saako hän koskaan palata omaistensa luo. Ainoa\nneuvo, jonka Potemkin voi hänelle antaa, on tuo kuvaava: tottele ja\nvarro!\n\nNadeshdallekin käy samoin. Hänet ajetaan pois linnasta, eikä hän ole\nlapsuuden majassaankaan turvattu, sillä Dmitri häntä vainoo. Mutta\nhän on äiti ja on oppinut rakastamaan epäitsekkäästi; kansakin on\nsaanut sitä kokea, niinkuin viesti sanoo:\n\n                 Sa kannat murhees\n    ilman valitusta, muiden lohduks\n    oman lohtus uhraat.\n\nSentähden \"vait hän poistuu\" poikineen,\n\n    ei itkevän, ei vaikeroivan\n    nähty hänen; muita lohdutellen\n    elävi hän enkelinä täällä\n    yläpuolla maisen ilon, huolen.\n\nJa kun nyt Dmitri hänet löytää, niin\n\n    orjatartaan entistä hän etsi,\n    kevät-norjaa, ruusun-nuorta neittä,\n    ja hän äidin, valjun äidin löytää,\n    elon huolten varhain vaalistaman,\n    otsall' alttiiks-antaumuksen, murheen\n    aateluus.\n\nTämä aateluus voittaa Dmitrin; hän poistuu, häipyy tuntemattomiin\nkohtaloihin, osotettuansa sitä ennen Vladimiria kohtaan muuttunutta\nmielialaansa.\n\nOn sanottu että Dmitrin kuva on poikkeusilmiö Runebergin runoudessa:\nsemmoista synnynnäistä himoa ja vihaa hänellä ei muuten ole\ntapana kuvailla. Ja jos Runeberg todellakin on tahtonut kilpailla\nAlmqvistin kanssa, niin tämä kai tapahtuu juuri Dmitrin kuvaamisessa.\nOlihan Almqvistkin Amorinassa tahtonut esittää ihmisiä joilla on\nvastustamaton synnynnäinen halu rikoksiin. Mutta omalla tavallaan\nRuneberg tämänkin kysymyksen ratkaisee: valtaavinkaan himo ei voi\nvastustaa edes uhrautuvan rakkauden näkyä.\n\nHimo on siis voitettu, mutta sukuylpeys ja valtioviisaus ovat vielä\nvoitettavina. Ruhtinatar, Voldmarin äiti, on valittanut \"Venäjän\näidille\", joka on ymmärtänyt \"äidin surun\".\n\nIhmeellisen taitavasti on Runeberg tässä kohden nojautunut\nhistoriaan. Ainakin tavataan vielä hänen kirjastossaan vanha\nsaksalainen kirja, jossa kerrotaan kuvaavia piirteitä Venäjän\nvaltiollisista tahi muuten merkillisistä henkilöistä. Siinä mainitaan\nKatariinasta että kun hän 1768 avasi säätyjen edustajain kokouksen,\npuhuteltiin häntä sanoilla: \"suuri ja viisas kansan äiti\". Mutta\nsiihen sanotaan Katariinan vastanneen:\n\n-- Ei ketään saata sanoa suureksi, niin kauan kuin hän elää, eikä\nketään kuolevaista viisaaksi, mutta toivon voivani olla ja toimia\nkansani äitinä.\n\nMutta jos keisarinna on Venäjän äiti, niin hän näyttää olevan\nsitä vaarallisempi Nadeshdalle. Dmitrin tämä kyllä on voittanut\näidinrakkaudellaan, mutta keisarinnassa vastustaa häntä juuri sama\ntunne, jos kohta valtiollisessa muodossaan.\n\nTämän pulman Runeberg kuitenkin selvittää tavalla joka taas ilmaisee\nhänen runolliset perusaatteensa.\n\nKeisarinna tulee ruhtinattaren luo ja näkee siellä kaukaa sieviä\ntalonpoikaisasuntoja. Hän luulee ruhtinattaren olevan \"äitinä hänen\nVolgarannan lapsillensa\". Mutta hän oppii ymmärtämään, ettei niin ole\nlaita, nuo asunnot ovat maalattuja, \"lapset\" asuvat turvetölleissä ja\nnäkevät nälkää. Sensijaan esiintyy nyt Nadeshda todellisena äitinä,\nhän tulee antamaan, eikä pyytämään, antamaan poikansa, jotta heistä\nruhtinaita kasvatettaisiin. Ja silloin keisarinna, Venäjän äitinä,\nymmärtää todellisen äidin mielen ja viimeinenkin vastus on voitettu.\n\nVielä kerran on siis Runeberg runollisesti osottanut miten\nyleisinhimilliset ja samalla luontoperäisimmät tunteet, semmoiset\nkuin äidinrakkaus, saattavat yhdistää mitä erikohtaloisimpia\nihmisiä ja siten sovittaa elämän jyrkimpiäkin ristiriitoja. Mutta\nmitä ylemmälle hän ehtii ihanteensa esittämisessä, sitä vapaammin\nhän myöskin runoilijana toimii. Jos hän onkin muutamissa kohden\nnojautunut Almqvistiin, niin hän on kilpaillut voitokkaasti tämän\nkanssa ja itsenäisesti, sekä runomittaan katsoen että muutenkin,\nluonut ihanteellensa ilmaisumuotoja, jotka ovat hänen omiansa ja\nosottavat yhäti kehittyvää mestaruutta. Yhä täydellisemmin hän\nrunoilijanakin vastaa omaa vertauskuvaansa: hänen runoutensakin on\nkukka, joka isänmaallisessa nupussaan on täyttynyt kauneudella ja\nelämällä, uskollisesti hoitaen lehtiänsä, kunnes aika joutuu, jolloin\nse voi levittää ne yhä ihanampaan iloon ja valkeuteen.\n\n\n\n\n27.\n\n\nVanhan puutarhurin kirjeistä saakka näyttää uskonnollinen kysymys\nyhä olleen Runebergin mielessä. On luonnollista etteivät nuo kirjeet\nvoineet hänelle olla riittävänä _runollisena_ vastauksena suureen\nkysymykseen ihmisen ja maailman suhteesta Jumalaan. Sanoohan Runeberg\nitse että runouden tulee osottaa ristiriitojen sovitusta kuvissa eikä\nkäsitteissä tahi mietiskelyssä. Sentähden hän tähän aikaan lausuikin:\n\n\"En voi ajatella _epäsuhdetta_ elämässä miksikään itsessään\ntodelliseksi. Tiedän kyllä että tuhannet yksilölliset edut joka hetki\nkukistuvat korkeamman tieltä, mutta juuri tämä korkeampi tekee kaiken\n_suhteeksi_, joksikin itsessään kauniiksi ja järjestetyksi. Kun siis\nrunoilen, niin runoilen luonnon vaistosta tämän elämänkatsomuksen\nmukaisesti, välttäen kaikkea jossa en näe sovitusta, lempeää\njärjestystä. Runoilijan tulee luoda Jumalan tavoin, jonka teoksissa\nyksin hornakin lisää kauneutta.\"\n\nJumalan luomistavasta hän taas sanoi:\n\n\"Jumala ei ole ainoastaan mahtavin tuomari, mutta myöskin\nrakastavaisin. Jos hän loisi vain voiman eikä rakkauden voiman\navulla, niin ei mikään luotu kappale olisi elossaan lämmin. Olentojen\nlämpö, niiden sisäisin elämä syntyy siitä että Jumala pyhine,\nlämpimine rakkauksineen elää niissä.\"\n\nTältä näkökannalta katsoen Runeberg nähtävästi pyrki osottamaan\nkuvissa myöskin oikeaa uskonnollista suhdetta, eikä vain, niinkuin\nPuutarhurin kirjeissä, epäsuhdetta.\n\nVielä kerran hän alkoi nojautumalla toiseen kirjailijaan. Saksalainen\nKosegarten oli runollisesti käsitellyt muutamia vanhoja legendoja,\nja niistä Runeberg mukaili viisi, jotka hän 1839 julkaisi Borgå\nTidningissä. Samaan aikaan hän virkaan asettamisensa johdosta piti\nlatinankielisen esitelmän legendoista, ja kirjottaessaan Macbethista\nhän niinikään niihin koski. Molemmissa paikoissa hän esittää\nlegendoja todistuksiksi kristillisestä hengestä, joka siinä kohden\non vastakohta antiikkisen maailman hengelle, että se kohdistuu\nsisälliseen maailmaan, eikä ulkonaiseen. Talvella 1842--1843 syntyi\nsitten hänen neljä omintakeista legendaansa, jotka, samoinkuin\nkäännetytkin, otettiin hänen kesäkuussa 1843 ilmestyneeseen\nkolmanteen runovihkoonsa. Niiden ohessa oli vihossa Pilven veikko,\nJenny, Kuoleva soturi, Vanhan puutarhurin kirjeet ja vuosina\n1833--1838 syntyneet lyyrilliset runot.\n\nLegendojen oli Runeberg puheessaan sanonut kuvailevan hengen voittoa\nulkonaisesta maailmasta, voittoa joka osottautuu erakkoelämässä,\nmarttyyriudessa tahi ihmeissä. Mutta hänen omissa legendoissaan ei\nole näistä aineista mitään muuta kuin että Kasteessa pyhä erakko\nesiintyy puhuvana. Runossa Kirkko puhuu taas suomalainen talonpoika,\nja pisimmän legendan sankari Krysantos on puoleksi pakana ja\nvastustaa erakkoelämää.\n\nSensijaan Runebergin omat legendat esittävät hengen voittoa\nkirjaimesta ja muodosta. Tosikristillinen mieli ei osottaudu\nmuodoissa vaan mielialassa. Äidin kyyneleet ovat nekin kaste, sepän\ntyö on rukous, ja luonto on Jumalan kirkko tahi Kristuksen kukkatarha.\n\nHuomattava on varsinkin Runebergin käsitys luonnosta ja sen suhteesta\nuskontoon.\n\nHannassa luonnon hymyilevät enkelit vielä ovat \"suodut luomahan\ntäällä jo maassakin taivahan _meille_\". Roosalta tämä idyllinen väli\non rikkounut, hän kun pyrkii yksipuolisesti taivaalliseen elämään,\nja luonto silloin hänelle pimenee. Pistoolille, joka elämässään\non oppinut kieltäymystä, luonto taas tulee ystävälliseksi, se\nkun heijastaa ikuista rakkautta. Mutta Onni ja Krysantos näkevät\nluonnossa jotakin joka suorastaan tyydyttää heidän uskonnollista\ntarvettansa: luonto saarnaa ja laulaa Jumalasta, ja he yhtyvät\nlauluun. Runouden ja rukouksen siivillä he siis saavuttavat\nvapautusta yksilöllisyyden rajotuksesta, yhtyen äärettömyyteen,\nJumalan kuvaan, luontoon.\n\nJa kun luonnonihmiset ovat likellä tuota äärettömyyttä, niin Runeberg\nhyvin kuvaavasti valitsee tämän katsantotavan edustajiksi suomalaisen\ntalonpojan ja antiikkisessa sivistyksessä kasvaneen Krysantosin. Ja\nkristillinen virsi \"Jo joutuu armas aika\" yhtä hyvin kuin Sofoklesin\ntapaan sepitetty laulu Kolonosin kauneudesta, ne saapuvat molemmat\nsaman Jumalan luo.\n\nMutta Jumala ei ilmene yksistään luonnossa. Runollisesti kuvailee nyt\nKrysantos mitä Runeberg jo 1838 oli kirjottanut Stenbäckille: että\nluonto ja Jumalan sana vuorotellen selittävät toisiansa -- kuitenkin\nvain sille, jonka sydämessä asuu Kristuksen rakkaus. Tämän rakkauden\nsilmillä ihminen voi nähdä kuinka Sovittaja\n\n                     maat laajat hoitaa,\n    kaitsee kansakunnat, pienimmänkin\n    ihmiskukan huokauksen kuulee,\n    kaikkein puoleen lempeästi kääntyin.\n\nTässä kohden liittyy legendoihin Kuningas Fjalar, joka nähtävästi\nalotettiin jo ennenkuin viimeinen legenda, Krysantos, pääsiäisviikolla\n1843 sepitettiin.\n\nMutta Fjalar-runoelma on likeisessä aatteellisessa yhteydessä\nNadeshdankin kanssa.\n\nNadeshdassa kuvataan yhteiskuntaa jossa yhden ihmisen tahto\non kaikkien lakina, ja jossa ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia ei\nehdottomasti tunnusteta; mutta valtias aikaansaa sovituksen, sillä\nhän, Venäjän äiti, ymmärtää Nadeshdan äidinrakkauden. Mutta jos olisi\nvaltias joka ei tunne semmoista rakkautta, kuinka silloin kävisi?\nOnko olemassa voima, joka sittenkin saapi aikaan sovitusta? Jos\non, niin tämä voima ei voi olla muuta kuin jumalallinen, ja siten\nesiintyy ratkaistavaksi kysymys Jumalan ja ihmisen tahdon suhteesta\ntoisiinsa. Ja että tämä on Fjalar-runoelman pääaihe, sen on Runeberg\nitse selittänyt Snellmania vastaan, tämä kun oli väittänyt runoelman\nkäsittelevän ristiriitaa valtion ja perheen välillä.\n\nMutta Fjalarissa huomataan myöskin, samoinkuin edellisissä\nrunoelmissa, muualta saatuja runollisia vaikutuksia.\n\nEnsiksi on mainittava että Dargarin ennustus ja Fjalarin lasten\nkohtalo muistuttavat Sofoklesin tragedioissa käsiteltyjä aiheita,\nlähinnä Oidipus kuninkaan historiaa. Ja Oidipus-draaman mukaan on jo\nKrysantosin laulu sepitetty. Luonnollista olikin että Runeberg tähän\naikaan kääntyi kreikkalaiseen kirjallisuuteen, koska hän 1842 oli\nsiirretty kreikan kielen lehtoriksi.\n\nTuntuvammin on Fjalariin kuitenkin vaikuttanut teos joka ilmestyi\n1842 ja jonka Runeberg mainittuna vuonna sai joululahjaksi.\nSe oli uusi Ossianin laulujen ruotsinnos. Onhan toinen puoli\nFjalar-runoelman toimintaa sijotettu Ossianin maahan, Morveniin,\nja esitystapa on tässä runoelman osassa monessa kohden Ossianin\nkaltaista.\n\nMutta runoelmassa on toinenkin toimintapaikka: Gautiod, Fjalarin maa,\nja tämän maan olojen kuvailemisessa Runeberg taas nojautui vanhoihin\nskandinavilaisiin satuihin, joissa esimerkiksi tuo Fjalarille\nominainen usko omaan voimaansa usein esiintyy.\n\nTässä kohden sopii kuitenkin otaksua lähempääkin vaikutteen lähdettä.\nJos Runeberg oli Nadeshdassa kilpaillut Almqvistin kanssa, niin olisi\nhyvin luonnollista että hän nyt olisi halunnut koettaa voimiansa\nmyöskin sillä alalla, jolla Tegnér oli saanut niin monta ihailijaa.\n\nVarmaa on ainakin että päähenkilö Runebergin runoelmassa voidaan\nasettaa hyvin läheiseen yhteyteen Frithiofin sadun kanssa. Siinä\nnäetten esitetään sankari joka luottaa omaan voimaansa, \"panee\nmiekkansa kärjen kohtalon, nornan, rintaa vastaan ja sanoo: väisty!\"\nMutta Frithiofin rinnalla esiintyy runoelmassa vanha kuningas Ring,\njoka harrastaa rauhantöitä ja tunnustaa jumalien valtaa. Nämä\nvastakohdat on Tegnér \"asettanut yhteen vaan ei yhdistänyt\". Runeberg\ntaas vaati runoudelta semmoista vastakohtien yhdyntää että niiden\nsovitus tulee näkyviin kuvassa eikä vain puheluissa. Ja semmoinen\nkuva on Fjalar: hän sekä harrastaa rauhantöitä että uskoo omaan\nvoimaansa, hänessä on siis yhtaikaa Ringiä ja Frithiofia.\n\nTietysti Fjalar-runoelma ei siltä ole pelkkä runollinen kilpailukoe.\nSen syvimmät juuret ovat varmaan etsittävät Runebergin omasta\nedellisestä tuotannosta.\n\nSaatuansa Jouluillan ja Nadeshdan valmiiksi Runeberg sanoi aikovansa\nkirjottaa runoelman, jonka toimintapaikkana olisi Suomi ja Intia.\nSen enempää ei tästä aikomuksesta tiedetä, mutta lause on sinänsäkin\nmerkillinen, se kun osottaa että Runeberg on tahtonut kuvailla\nrinnakkain kahden eri maan oloja, ja että näistä maista toinen olisi\nSuomi. Mutta nyt on kuin onkin Fjalar-runoelmassa kuvailtu kahta\nmaata, ja toisessa niistä, Morvenissa, näemme oloja, jotka monessa\nkohden muistuttavat Runebergin kotimaisissa runoelmissa kuvailtuja\noloja.\n\nEnsiksi Morvenissa vallitsee hyvä sopu saman perheen jäsenten kesken.\nMorannalin pojat osottavat isäänsä kohtaan samaa kunnioitusta kuin\nHaanen pojat, ja yhteistunto on heidän välillään yhtä vahva, mutta\nsamalla kehittyneempi: Gall ajattelee maataan, kun sanoo veljilleen:\n\n    Minne joutuvi muiston Morven,\n    kauas-kaikuva laulujen maa,\n    vihan vaajoilla toistaan\n    jos sen ruhtovi ruhtinaat?\n\nMorvenissa myöskin heikomman oikeutta kunnioitetaan: Morannal\nkasvattaa Oihonnan tyttärenään. Lopuksi luonto on Morvenin asukkaille\njumalallisuuden heijastusta, ja maa on laulujen ja harppujen maa.\nMutta laulut ja harput soivat mennyttä suuruutta, sotaisia urotöitä\nkansa ei enää rakasta; vaan jos vihollinen uhkaa maata, silloin kansa\npuolustautuu urhokkaasti. Jos kohta ei voittoa voida toivoakaan,\nkun taistellaan ylivoimaa vastaan, niin mennään kuitenkin iloisina\nkuolemaan oman maan ja sen kunnian puolesta.\n\nGautiodissa, Fjalarin maassa, on kaikki toisin. Sotakunto on\nkorkeimpana arvonmäärääjänä, heikomman ihmisarvoa ei tunnusteta.\nFjalar uhraa oman tyttärensä, ja hänen poikansa rikkoo isän säädöksiä\nvastaan. Harput kyllä täälläkin soivat, mutta vain urotöistä, ei\nniinkuin Morvenissa sydämen hellemmistäkin tunteista.\n\nTosin Fjalar nyt tahtoo maahansa luoda uudet tavat -- mutta\nainoastaan ulkonaisesti. Järjestystä hän tarkottaa -- mutta sitähän\nmyöskin Potemkin ylisti. Itse Fjalar sisimmässä sydämessään yhä on\nsotasankari, ja entisten myrskyisten aikojen muistoista hän vielä\nrunoelman lopussa haastelee.\n\nMutta taas huomaamme samaa kuin Jouluillassa, missä myöskin oli\nyhdistetty kahden edellisen runoelman toimintapiirit: aiheet\nesiintyvät ei ainoastaan yhdistyneinä, vaan edistyneinäkin.\nVerrattakoon vain Augustaa Oihonnaan, niin nähdään helposti kuinka\npaljon ylevämpi jälkimäinen on. Eikä Runeberg ennen ole luonut kuvaa\njoka suuruudessa olisi verrattava Fjalariin.\n\nSentähden hänen taiteellisuutensa nyt esiintyykin täyteläisempänä\nkuin koskaan ennen sekä runoelman rakenteeseen että luonteiden\nkuvailemiseen ja koko lausumistapaan katsoen. Parhaansa on runoilija\ntahtonut antaa, sillä runoelma koskee ylevintä aihetta: se on, sanoo\nRuneberg itse, kiitosvirsi jumalien kunniaksi.\n\nSuoranaisimmin Runebergin elämänkatsomus ehkä esiintyy Morvenin\nkuvailussa. Itsekkäisyys on kokonaan voitettu ja ihmiset \"yhtyvät\näärettömyyteen\", jota edustavat luonto ja laulu. Mutta samassa he\nmyöskin alistuvat korkeamman tahdon alle, vaikka, niinkuin Runeberg\nitse huomauttaa, he eivät tunne jumalia, vaan uskovat ainoastaan\nesi-isäin henkiin.\n\nMutta \"Jumalan henki\", sanoo Runeberg, \"ei kuviansa muovaellessaan\nrakasta vahaa, vaan marmoria. Hän sietää vastustusta, kovuutta,\nsillä hän tahtoo että kuva valmiina kestäköön ikuisesti.\" Sen tähden\nrunoelman syvin vaikutus ei lähdekään Morvenin kuvasta, vaan Fjalarin.\n\nHänkin on tavallansa voittanut itsekkäisyytensä, kun hän voi kysyä\njumalista:\n\n    Alttiiksi kaiken antoivatko,\n    ennenkuin kaikki mahtoivat, niinkuin hän?\n\nJa hänen lupauksensa tarkottaa toistenkin hyötyä. Mitä siis häneltä\npuuttuu? Juuri \"yhtyminen äärettömyyteen\".\n\nLuonnolle hän on vieras. Istuen salissaan, missä \"luo sadat soihdut\nloimoansa\", hän halveksien puhuu niistä jotka kukkanurmilla\npyydystelivät perhoja, silloin kun hän jo suoritti nuoruutensa\nurotöitä. Lauluunkin hän on väsynyt -- se on soinut vain hänen omista\ntöistään.\n\nKolmas äärettömyyden muoto on ikuinen rakkaus. Mutta siitäkin on\nelämä vierottanut Fjalarin.\n\nRuneberg sanoo itse Macbethista:\n\n\"Kaikilla oikeilla taideluomiila on toistensa kanssa yhteistä se,\nettä ne ovat saaneet alkunsa yksinkertaisesta perusaatteesta, joka\nikäänkuin elämänhengen tavoin muodostaa niitä ja virtaa kaikissa\nniiden osissa. En koskaan ole lukenut Macbethia pysähtymättä tähän\najatukseen: Mitä auttaa se ihmistä, jos hän voittaa koko maailman ja\nkuitenkin saapi sielullensa vahingon?\"\n\nKuningas Fjalarista johdutaan samaten tähän ajatukseen: Jos joku ei\nrakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän voi rakastaa Jumalaa,\njota hän ei näe?\n\nIkuinen rakkaus ilmaantuu ihmisille veljesrakkaudessa. Mutta\nFjalar ei rakasta ketään. Hänen ikäisensä sankarit kaatuivat hänen\nensimäisellä sotaretkellään, Sjolf yksin jäi eloon; toiset, jotka\nhäntä nyt ympäröivät, ovat nuorukaisia vain. Vasta vanhana oli Fjalar\nnainut, \"_mut_ kuninkuuteen impeni vienon vein\" -- siis hän ei\npuolisolleenkaan ole voinut tarjota rakkautta. Nyt on kuningatarkin\nkuollut ja lapset ovat pieniä.\n\nFjalar on siis yksin, hän ei sisäisesti yhdy kehenkään; hänen\nlupauksensakin sotii yleistä mielipidettä vastaan, eikä Sjolfkaan\nhäntä siinä kohden ymmärrä. Mutta itse tuo lupaus, eikö se osota\nettä Fjalar kaipaa ihmisiä jotka liittyisivät häneen kiitollisuuden\nsiteillä?\n\nVaan tälle kaipaukselleen hän etsii tyydytystä uhraamatta sentään\nuskoansa omaan voimaansa. Hän jää siis yksilöllisyytensä rajotukseen,\nja siinä hänen erehdyksensä. Mutta siinä yksinäisyydessä, johon hän\non joutunut, hän on pikemmin kovaonninen kuin rikoksellinen, ja\nsentähden jumalat, niinkuin Runeberg itse sanoo, osottavat hänelle\nenemmän armoa kuin he häntä rankaisevat.\n\nEikä siis Dargarin ennustus siitä mikä tulevaisuudessa on tapahtuva\nensinkään viittaa sokeaan kohtaloon. Se on vain muoto, joka on\nrunollisesti tarpeellinen, jotta se vastakohta esiintyisi näkyvänä,\njoka itse asiassa piilee Fjalarin omassa sydämessä. Tavallansa\njumalat voittavat jo kohta kun Fjalarin taistelu heitä vastaan alkaa.\n\nFjalar on luvannut että hänen maassaan\n\n    heikkous turvan saakoon, voima\n    säästäen kalpaa säälistä iloitkoon.\n\nKun hän nyt uhraa tyttärensä, niin hänen oma heikko lapsensa ei saa\nhänen lupaamaansa turvaa, kuningas on itse ensimäisenä rikkonut\nvalansa.\n\nMutta samalla hän on vastustanut isänrakkautta omassa sydämessään,\nja juuri tämä isänrakkaus on jumalien sukua, sentähden hänen täytyy\nsaada kokea että hän juuri tällä uhrauksellaan on rikkonut jumalia\nvastaan.\n\nToisen kerran hän Hjalmaria säästämällä rikkoo valansa, joka olisi\nvaatinut pojan rankaisemista. Mutta nyt hän suo isänrakkaudelle\nvoiton ja täten hän jo lähenee jumalia. Kuvaavaa on että nyt runous,\nkun se laulaa Hjalmarin urotöistä, miellyttää kuningasta -- hän alkaa\n\"yhtyä äärettömyyteen\". Mutta yhä edelleen hän ajattelee itseänsä\nsiinä kohden että pitää Hjalmaria \"isänsä kunniana\". Mitä häneltä\nyhä puuttuu, sen Hjalmar lopussa ilmottaa, kun hän kysyy isältään\ntietääkö tämä mitä rakastaminen on. Sentähden jumalien ennustuksen\ntäytyy toteutua, huolimatta siitä että Fjalar tosiaankin on maaltansa\nsaanut \"tyttären kiitollisuutta\".\n\nKun siis jumalat täyttävät lupauksensa, niin tämä tapahtuu ensiksi\nsiten että Fjalarin lapset ovat isäänsä. Ja tässä kohden Fjalar on\nsyypää siihen heidän kehitykseensä, josta jumalien voitto riippuu.\nOihonnan kasvatukseen Fjalar ei voi vaikuttaa, kun hän itse on\nerottanut tyttärensä luotaan; Hjalmarissa taas esiintyy isän entinen\nsotahalu, koska Fjalarkaan ei ole muuttanut mieltänsä, vaan yhä elää\nsotaisissa muistoissaan.\n\nMutta jos isä täten itse saattaa lapsensa onnettomuuteen, niin\njumalat sitävastoin vaikuttavat, sekä lapsissa että muissa\nhenkilöissä, rakkauden kautta. Morvenissa vallitsevasta rakkaudesta\non jo puhuttu, mutta muistettava on myöskin Oihonnan pelastaja Darg,\nrosvo, jota kaikki vihaavat, jota ei mikään laulu ylistä, siis\nFjalarin täydellinen vastakohta. Hänkin kaipaa ihmissielua jolle hän\nolisi iloksi, ja siis hän kahdesti pelastaa Oihonnan, toisella kertaa\nitse kuollen. Hän, rosvo, täyttää siis Fjalarin valan, jonka Fjalar\nitse on rikkonut. Sillä hänessäkin puhuu \"rakkauden sydämellinen\nkäsky\" niinkuin ennen kalmukissa -- uusi ja kaunis todistus siitä\nmiten Runeberg jokaisessa ihmisessä huomaa jotakin hyvää.\n\nFjalarin lapset kehittyvät myöskin rakkaudessa. Hjalmar tosin on\nensin rikkonut isänsä säädöstä vastaan, mutta sittemmin hän ensiksi\npelastaa isänsä, toiseksi taistelee kukistaaksensa sortajan ja\ntukeaksensa heikkoa -- siis Fjalarin valan hengessä. Ja opittuansa mitä\nrakastaminen on, hän samassa on \"yhtynyt äärettömyyteen\". Hän on\n\n    riemun sulkenut rinnoilleen\n    uhkuvan kuin maa, ihanan kuin taivas,\n    niiden lailla äärettä kukkivan.\n\nOihonna taas ajattelee ensin vain omaa onneaan, mutta mitä\nrakkaammaksi Hjalmar hänelle tulee, sitä vaikeampaa on hänen salata\nettei hän ole Morannalin tytär.\n\nUhrautuvassa rakkaudessaan hänkin siis vapautuu yksilöllisyytensä\nrajotuksesta, ja luonnon ja laulun äärettömyyden kanssa hän jo ennen\non sulanut yhteen.\n\nSekä Hjalmar että Oihonna ovat siis, kun kohtalon isku heidät ruhjoo,\njo lähestyneet jumalia, he ovat täyttäneet korkeimman maallisen\ntehtävänsä; kuollessaan he eivät mitään kadota.\n\nJa nyt Fjalar, kuultuansa lastensa kohtalon, ymmärtää oman\nheikkoutensa. Jumalat ovat taistelleet aivan toisilla aseilla kuin\nhän; semmoisena heidän aseenaan on ollut se \"voimaton kyynel\", jonka\nhän vuodatti uhratessaan tyttärensä. Mutta tuo kyynel oli merkki\nhänen omassa rinnassaan elävästä rakkaudesta, ja tunnustaen sen\njumalien aseeksi hän voi sovitettuna yhtyä äärettömään rakkauteen.\n\n\n\n\n28.\n\n\nFjalar-runoelman ensimäinen laulu painettiin 1843 Pohjalais-osakunnan\nalbumin, Joukahaisen, ensimäiseen vihkoon; ja koko runoelma ilmestyi\nmaisterinvihkiäisiin 1844. Seuraavana vuonna alkoi Runeberg Salaminin\nkuninkaansa ja jatkoi tätä työtä kunnes sai kolme näytöstä valmiiksi.\n\nNäennäisesti hän täten oli runoudessaan loitonnut yhä kauemmas\nkotimaastaan; ja omituiselta näyttää siis ensi katsannolta että hän\n1846, keskeyttäen Salaminin kuninkaitten sepittämisen, yhtäkkiä\nantautui taas kotimaiseen, vieläpä korkeimmassa merkityksessä\nisänmaalliseen runoiluun. Mainittuna vuonna syntyivät näetten Maamme\nlaulu ja ensimäiset Vänrikki Stoolin tarinat.\n\nOlemme kuitenkin nähneet että Runebergin runous myöskin Nadeshdassa\nja Fjalar-runoelmassa pysyy sisäisessä yhteydessä isänmaallisten\ntarkotusten kanssa. Porvoossa syntyneet runoelmat, niin tärkeät kuin\nne kaikki itsessään ovatkin runollisessa katsannossa, esiintyvät\nmeille sentään yhtä tärkeinä siinäkin kohden että niiden kautta\nrunoilija valmistui varsinaisesti kansalliseen tehtäväänsä. Näissä\nrunoelmissa hänen elämänkatsomuksensa saavutti täydellisen sopusoinnun;\nelämän vaikeimmat ristiriidat, rikkaan ja köyhän, ylhäisen ja alhaisen\nvälillä, ihmisen, varsinkin hallitsijan tahdon suhde Jumalan tahtoon\n-- kaikki selvitettiin runollisesti. Ja samalla runoilija koetti\nvoimiansa mitä monipuolisimmissa runollisissa ilmaisumuodoissa, mitä\nvaikeimmissa runomitoissa. Runollinen näköala oli laajenemistaan\nlaajennut, runoilija oli ikäänkuin itseensä imenyt ja luonteeseensa\nsulattanut ihanimpia vaikutuksia eri kansojen runoudesta. Hän oli\npaitsi oman maansa runoilussa liikkunut germanilaisten, keltiläisten,\nslavilaisten ja muinaiskreikkalaisten kansallisissa aatepiireissä.\nJa kun samalla hänen maailmankatsomuksessaan yleisinhimilliset\ntarkotukset yhä edelleen pysyivät määräävinä, niin hän, ryhtyessään\nvarsinaiseen kansalliseen runoiluunsa, saattoi antaa meille teoksia\njotka olivat täydellisesti vapaita kansallisesta yksipuolisuudesta.\n\nTämän kehityksen merkitystä eivät kuitenkaan hänen aikalaisensa\naina oikein ymmärtäneet. Niin kirjotti esimerkiksi hänen vanha\nystävänsä Lindfors, joka oli muuttanut Kuopioon, Nadeshdan johdosta,\nettä antautuminen semmoiseen tehtävään varmaan oli johtunut joko\nylpeydestä tahi isänmaanrakkauden jäähtymisestä. Viimeksi mainittu\nsyy olikin muka otaksuttavissa, kun Runeberg asui Porvoossa, siis\nulkopuolella varsinaista Suomea. Hänen pitäisi tulla Kuopioon\nlämmetäksensä siellä kansan sydämeen liittyneenä. Ja sitten hänen\npitäisi kirjottaa suuri isänmaallinen draama kansanomaisine\nlyyrillisine runoineen, sananlaskuineen, arvotuksineen, jopa\nloitsuineenkin.\n\nTämän lausunnon johdosta sopii ottaa puheeksi Runebergin suhde\nsuomalaiseen kansanrunouteen. Samalla meille ehkä selviää syy\nisänmaallisuuden näennäisesti äkkinäiseen ilmenemiseen hänen\nrunoilussaan.\n\nNiinkuin jo on mainittu pani Runeberg suurta arvoa kansanrunouteen,\nsyystä että hänen mielestään ihmiset jotka ovat luontoa lähimpänä\nmyöskin helpoimmin avaavat sielunsa luonnon äärettömyyden\nvaikutuksille ja siten voivat luoda todellista runoutta, joka on\näärettömyyteen syventymistä. Mutta tuohon äärettömyyteen verraten\nluonnollisesti eri kansojen erilaisuuksilla ei hänen silmissään\nollut alussa suurta merkitystä ja hän onkin, paitsi serbialaisia\nlauluja, vuosina 1832--1836 kääntänyt ja julaissut Lapin, Grönlannin,\nMadagaskarin, Sisilian, Espanjan, Böhmin, Vähävenäjän, Uuskreikan,\nSkotlannin, Englannin, Liettuan lauluja.\n\nJo tästä selviää ettei Runeberg voinut yksipuolisesti kääntää\nhuomiotansa suomalaiseen kansanrunouteen. Mutta toiselta puolen hän\njo 1832 käänsi ruotsiksi Erik Ticklénin runon Nadon valitus, ja\nsittemmin 1834 muutamia kansanrunoja ja Velisurmaajan.\n\nKuitenkin hän alussa tunsi olevansa jossain määrin vieras\nsuomalaiselle runoudelle.\n\nRunebergin ensimäistä runovihkoa arvosteltaessa lausuttiin Ruotsissa\nse arvelu että idyllit ja epigrammit olivat käännöksiä tahi\nmukaelmia suomalaisista kansanlauluista. Toisen vihon ilmestyttyä\nesitettiin taas sama arvelu, mutta nyt luultiin alkuperäisiä runoja\nserbialaisiksi. Silloin Runeberg 1834 julkaisi vastauksen näihin\nväitöksiin ja sanoi ensiksi että melkein kaikki ne serbialaiset\nrunot, jotka hän tunsi, olivat tavattavissa hänen julkaisemassaan\nkokoelmassa, missä hän nimenomaan oli sanonut ne käännetyiksi\n(saksalaisten käännösten mukaan). Puheeseen suomalaisten runojen\nkääntämisestä on \"melkein vielä vähemmin syytä, koska minä, kun en\ntunne suomenkieltä, ja kun siitä on paljon vähemmin käännetty, en\nole voinut perehtyä suomalaiseen runouteen edes niinkään paljoa kuin\nserbialaiseen.\"\n\nTämä tietysti ei merkitse ettei hän osannut suomea ensinkään; vaan\nRuneberg tarkottaa nähtävästi että suomalaisen runon ymmärtäminen oli\nhänelle paljoa vaivalloisempaa kuin saksalaisen käännöksen tajuaminen;\ntäytyipä hänen edellisessä tapauksessa joko käyttää sanakirjaa tahi\nteettää jollakin toisella suorasanainen käännös. Mutta täten helposti\nosa runon alkuperäisyyttä saattoi mennä häneltä hukkaan, eikä hän siis\nolisi suuremmassa määrässä voinut käyttää suomalaisia runoja lähteinään\nidylleihin ja epigrammeihin.\n\nEttä Runeberg elävästi tunsi tämän vaikeuden näkyy siitä että hän\nNeidon valituksen käännökseen liitti seuraavan muistutuksen:\n\n\"Ruotsintaessani tätä ihanaa kappaletta olen tuntenut sen tunteita,\njoka yrittää istuttaa toisessa maaperässä kasvaneen kukan toiseen\nmaaperään. Yhäti olen minä pelännyt vahingoittavani hentoja juuria,\nniin sanoakseni, ja kauniita lehtiä, ja epäilen, olenko voinut\nsuojella niitä liian turmiollisilta pitelyni jäljiltä.\"\n\nSyksyllä vuonna 1835 taas hän sanomalehdessään julkaisee Lönnrotin\ntekemän käännöksen Kalevalan yhdennestätoista runosta ja sanoo siitä\nmuun muassa seuraavaa.\n\n\"On monta jotka levottomalla maltittomuudella langettavat lemmettömän\ntuomion suomenkielen runollisista aarteista sentähden että he\nitse, alkuteoksia tuntematta, ovat loukkautuneet muutamista\nvähemmin tavallisista, ehkä myöskin vähemmin mieluisista käännöksen\npiirteistä. Myönnettäköön myös että monien runojen laita on se, että\nniiden arvo enimmäkseen on kielen omituisessa naivisuudessa ja\njääpi huomaamatta kun tämä naivisuus vieraassa muodossa esitettynä\nvälttämättä suurimmaksi osaksi häviää. Useiden suomalaisten laulujen\nsävy on sitävastoin niin syvä, kirkas ja yleisesti liikuttava, että\nniiltä voi riisua paljonkin ansioita, ilman että ne menettävät\nkykyänsä suuressa määrin viehättää ja kiinnittää mieltämme.\nMitä nyt erittäin tulee Kalevalan yhdenteentoista runoon, niin\non toimittajan lausuttava se vakaumus, ettei mihinkään antiikin\neepillisten malliteosten, Homerosin Iliadin ja Odysseian, käännökseen\nole onnistuttu pelastaa niin monta alkuteoksen kauneuksista, että\nse viehätykseen ja ihanuuteen nähden voisi edukseen kilpailla\ntämän suomalaisen runon käännöksen kanssa. Toimittaja ei ole\nollut tilaisuudessa tutustumaan Kalevalan muihin runoihin, mutta\nluulee esillä olevasta voivansa täydellä varmuudella päättää, että\nsuomalainen kirjallisuus tässä runoelmassa on saanut aarteen,\njota voidaan, yhtä hyvin sävyyn ja ryhtiin, kuin myös laajuuteen\nja arvoon katsoen, verrata näihin kreikkalaisen taiteen molempiin\nkauneimpiin mestariteoksiin. Kaikki ne ansiot, jotka näillä ovat\nesityksen suuremmoiseen ja tyveneen kulkuun ja kuvien kestävään ja\nvarmaan tarkotukseen nähden, on myöskin suomalaisella runolla, ja se\nvoittaa ne ehkä, jos täydellinen on voitettavissa, luonnonkuvauksen\nylevyydessä ja koruttomassa komeudessa.\"\n\nPontevampaa kiitosta, kuin tuo vertaus Homerosiin sisältää, ei\nRuneberg olisi voinut Kalevalalle antaa. Ja kun hän etenkin kiittää\nKalevalan luonnonkuvauksia, niin huomataan taas että luonto yhä on se\npohja, jolla hän tuntee lähenevänsä kansanrunoutta.\n\nMutta myöhemmin Runeberg itse luki Kalevalaa, ruotsinsi siitä alun\n(painettuna 1837) ja muita osia, jotka Castrén sittemmin melkein\nmuuttamatta otti käännökseensä. Ja kun hän Kalevalan näytteeksi\n1839 lähettää Grotille 29:nnen runon käännöksen, niin hän samalla\nrunollisen kauniisti selittää sitä runon osaa, joka koskee kanteleen\nsyntyä. Ja senohessa hän Grotille puhuu Kalevalasta tavalla joka\nosottaa että hän nyt tunsi paljon likempää yhteyttä oman runoutensa\nja kansanrunouden välillä.\n\nHirvenhiihtäjissään hän sanoo voineensa \"vain heikosti\" kuvata\nsuomalaista kansanluonnetta, mutta tämä luonne esiintyy paraiten\nkansan omissa runoissa. Ja kun nämä ovat \"indiviidisyydeltään yhtä\nsuomalaisia kuin homerilainen runous on kreikkalaista\", niin on\njohtopäätös selvä: Runeberg tuntee kuvanneensa Hirvenhiihtäjissään\nsuomalaista indiviidisyyttä semmoisena kuin se kansanrunoudessa\nesiintyy.\n\nMuodollisestikin huomataan kyllä Runebergin runoudessa vaikutuksia\nkansanrunoudesta. Pilven veikossa käytetään ehtimiseen suomalaista\nrunokertoa, isä ja tyttö ilmaisevat tunteensa laulussa, tavalla joka\naivan suoranaisesti muistuttaa kansanrunoutta. Myöskin sankarin\nlapsuuden kuvailu muistuttaa, epämääräisyyteensä ja nuorukaisen\nhillitsemättömään voimaan nähden, Kullervoa -- sitä merkillisempää, kun\nRuneberg ei silloin voinut tietää Kullervosta mitään. Ja aikaisemmin\non jo huomautettu siitä että hänen luonnonkäsityksensä perussävy,\nluonnon sielullistuttaminen, on puhtaasti suomalaista.\n\nEttä Runeberg taas semmoisissa runoelmissa kuin Nadeshdassa ja\nKuningas Fjalarissa valitsi aivan toisellaisia ilmaisumuotoja, sen\nselittää hänen niin sanoakseni runollinen rehellisyytensä. Muoto\noli hänestä valittava runollisten tehtävien mukaisesti, ja nämä\ntehtävät olivat mainituissa runoelmissa aivan toisellaisia kuin\nkansanrunoudessa esiintyvät.\n\nMutta 1840-luvulla Runeberg yhä enemmän perehtyi kansanrunouteen,\nja sen tutkimista ja ruotsintamista harrastettiin muutenkin\nyhä innokkaammin. Castrénin Kalevalankäännös ilmestyi 1841, ja\nsanomalehtiin ja kalentereihin ruotsinnettiin lyyrillisiä runoelmia\nvuonna 1840 ilmestyneestä Kantelettaresta. Niitä käännöksiä sitten\nnuori ja innokas Robert Tengström, Johan Jakobin poika, 1845 kokoili\nja julkaisi melkoisen joukon nimellä \"Finsk anthologi\".\n\nVielä välittömämmin Runeberg tutustui kansanrunouteen vuonna 1845.\nSilloin kävi näetten Porvoossa kolme Helsingin matkalla olevaa\nkansanrunoilijaa, Olli Kymäläinen, Pietari Makkonen ja Antti\nPuhakka. Runebergin täytyi kyllä heidän kanssaan puhella tulkin\navulla, mutta heidän laulunsa hän sanoi ymmärtävänsä, ja Kymäläisen\nmaailmankatsomus oli hänestä likeistä sukua hänen omansa kanssa.\nVieläpä kerrotaan että Runeberg olisi hänelle lausunut:\n\n-- Jos sinä, Olliseni, kirjottaa osaisit, niin tulisi sinusta paljoa\nkuuluisampi runoseppä kuin minä olen.\n\nJa kuultuansa Kymäläisen runon Punkaharjusta sanoi Runeberg, että\nhän kyllä 1838 oli käynyt Punkaharjulla, mutta ettei hän tullut\nlaulaneeksi siitä, vaikka hänen vaimonsa oli häntä siihen kehottanut.\nJa nyt hän vielä vähemmin voisi sitä tehdä, koska hän ei kuitenkaan\nsaattaisi voittaa Kymäläistä.\n\nMutta toisessa kohden huomataan Runebergin runoudessa jälkiä\nrunoniekkojen käynnistä hänen luonaan. Saman vuoden lopulla hän\nkalenterissa Necken julkaisi runon Kaksi, jossa runomitta on sama\nkuin kansanrunouden; kuitenkin siinä on loppusointukin. Ja tänä ja\nseuraavana vuonna kirjotettiin laulusikermä Pieni kohtalo, joka yhtä\nhyvin runomittaan kuin sisällykseen nähden on aivan Kantelettaren\ntapainen.\n\nMainittava on lisäksi että Runebergin käsikirjotusten joukossa\nsäilytetään ruotsinnos Makkosen Suruvirrestä Suomen kielen\ntilasta, joka mahdollisesti tehtiin tähän aikaan. Se osottaa että\nRuneberg oivalsi kielikysymyksenkin merkitystä, ja jo 1835 hän oli\nMorgonbladiinsa painattanut Snellmanin tekemän käännöksen Korhosen\nsamanaiheisesta runosta.\n\nRunebergin suhde kansanrunouteen osottaa siis samaa yhtämittaista,\nmutta luontoperäistä kehitystä jota muutenkin hänessä huomaamme;\nja tässäkin kohden kuvastuu hänessä koko isänmaallinen\nkultuurikehityksemme, jonka huipulla hän yhä seisoi.\n\n\n\n\n29.\n\n\nSamaan aikaan kun Runeberg näin lähestyi kansanrunoutta oli\nkirjallinen ja kultuurielämä yleensä maassamme, ja varsinkin\nyliopistossa, elpynyt entistä virkeämmäksi. Joukko nuoria innokkaita\nkirjailijoita esiintyi, jotka katsoivat Runebergiin niinkuin\njohtajaansa. Fabian Collan toimitti vuosina 1841--1844 Helsingfors\nMorgonbladia ja Topelius vuoden 1842 alusta Helsingfors Tidningaria,\nmolemmat, vaikka eri tavalla, koettaen edistää tosi-isänmaallista\nsivistystä. Runeberg tosin ulkonaisesti pysyi erillään näistä\nharrastuksista, mutta hän seurasi nuorten työtä suurella\nmielenkiinnolla. Kauniin kuvan hänen suhteestaan nuorisoon antaa\nseuraava ote eräästä Robert Tengströmin kirjeestä vuodelta 1844,\njolloin hän oli käynyt Runebergin luona.\n\n\"Nämä nyt viettämäni päivät ovat onnellisimmat mitä pitkään\naikaan olen elänyt. Ja se voipi saada sydämen riemusta sykkimään\nvoimakkaasti ja kaikki suonet kuohumaan vilkkaammin, kun näkee\nmiehen jota saattaa rajattomasti ihailla, jota saattaa kunnioittaa\nniin että olisi valmis nöyrtymään hänen edessään tomuun ja kuitenkin\nrakastamaan häntä koko sydämensä kiintymyksellä, niin että iloitsisi\nsaadessaan uhrata hänen hyväksensä kaikki, jopa kaiken kykynsä ja\nkaikki voimansa, löytääksensä vain ilmaisumuodon rakkaudelleen.\nJa enemmän vielä kuin kaikki tämä on olla niin läheisessä ja\nsydämellisessä suhteessa semmoiseen mieheen, että voipi ilmaista\nhänelle sisimmät ajatuksensa ja saada rakkautta osakseen; että\nhän, tuo suuri mies, sillä muuta nimeä en voi hänelle nyt antaa,\nettä hänkin alentautuu puolestaan puhumaan yhtä sydämellisesti,\ntuottavasti niinkuin ystävä, tukien ja kehottaen niinkuin vanhempi\nveli, jopa kuin isä, ei koskaan ylpeästi ja kylmästi, vaan aina\nlämpimästi ja osaaottavasti. Unhottumattomana on säilyvä läpi elämäni\nmuiden muassa se hetki, jolloin hän sulki Herman Kellgrenin ja minut\nsyliinsä ja sanoi muutamille tovereillemme: Kas nämä ovat minun\npoikiani, heitä minä rakastan kuin omia lapsiani. -- Mutta johan\nminua nyt rupeaa vallan itkettämään.\"\n\nSuoranaisena vastakohtana Runebergille, joka vaikutti vain\npersonallisesti, oli Snellman, kun hän vuodesta 1844 alkaen\nSaima-lehdessään otti isänmaallisia kysymyksiä keskustelun alaisiksi.\nEikä kestänyt kauan ennenkuin hän törmäsi yhteen Runebergin kanssa.\n\nOn jo mainittu että 1843 ilmestyi Pohjalais-osakunnan albumin,\nJoukahaisen ensimäinen vihko. Seuraavana vuonna arvosteli Snellman\nsitä Saimassaan jotensakin ankarasti; vihko ei hänen mielestään\nosottanut mitään lämmintä vakaumusta, joka olisi pyrkinyt taistellen\nraivaamaan itsellensä tietä.\n\nTämän johdosta Runeberg innostui kirjottamaan \"pojillensa\" Robert\nTengströmille ja Herman Kellgrenille kirjeen, jossa hän kehottaa\nheitä jatkamaan tarmokkaasti Joukahaista, huolimatta Snellmanin\nmoitteesta. Ei ole, sanoo hän, kirjallisuudessa tarpeen, niinkuin\nIsraelin lapset tekivät, rakentaa temppeliänsä miekka toisessa\nkädessä ja muurauslasta toisessa. \"Kunnia niille jotka taistelevat\nuhraten rauhaa ja voimaa levittääksensä uutta katsantotapaa siitä\nmikä on oikeaa ja kaunista; mutta menestystä niillekin, jotka\ntyöskentelevät ilman muuta tarkotusta kuin että löytäisivät oikean\nja esittäisivät kaunista, huolimatta siitä tunnustetaanko sitä nyt\ntahi koskaan. Kaikessa hiljaisuudessa on syntynyt paljon siitä mikä\nmaan päällä on etevintä, ja tämä koskee varsinkin taiteen luomia. Jos\ntahtoo laulaa hyvin, niin olkoon laulaessa kinastelematta, ja koko\nluonnossa tuskin tunnen muita, jotka ovat kuherrelleet ja tapelleet\nyhtaikaa, kuin kukkoteeret ja fosforistit.\n\n\"Siis reippaasti eteenpäin... Ahdistakaa Holstia, Topeliusta,\nStenbäckiä, kaikkia. Jos jokainen odottaa, kunnes hänestä tulee suuri\nkirjailija, ennenkuin hän jotakin tuo ilmi, niin ei saada nähdä\npaljon kirjotettavan. Kelpaa koettaa... Konrehtorinluokkalainen\nOulun koulussa kirjotti tahi lauloi tuon ihmeen kauniin runon,\nNeidon valituksen, joka on käännettynä Morgonbladissa ja minun\nrunoelmissani. Mitä sanottaisiin, jos senlaatuinen kappale sattuisi\npälkähtämään ylioppilaan päähän?\n\n\"En tosiaan aikonut katkaista tätä kirjettä pian, sillä kun ollaan\nkiukuissaan, on paljo sanottavaa; mutta alotettuani tämän kirjeen olen\nsaanut purkaa mieliharmiani Castrénille, ja hän on luvannut jatkaa\nsuullisesti. Hän ja Lönnrot ovat juuri nyt minun luonani ja ovat jo\ntilanneet hevoset matkustaaksensa.\"\n\nSopii mainita myöskin Castrénin ja Lönnrotin käynnistä Runebergin\nluona, koska sekin erinomaisen hyvin kuvaa runoilijan silloista\ntunnelmaa.\n\nEräänä päivänä olivat Lönnrot, joka tuli Kajaanista, ja Castrén, joka\npalasi pitkältä Siperian matkaltaan, tietämättä toisistaan yhtyneet\nPorvoon majatalossa. Runeberg, joka sai tiedon heidän tulostaan,\npyysi heitä kohta luoksensa asumaan. Seuraavana aamuna he aikoivat\nlähteä yhdessä Helsinkiin ja tilasivat hevoset kello kahdeksaksi,\nkun tiesivät että Runebergilla oli tunti lukiossa kello 8-9. Mutta\nRuneberg vastusti heidän lähtöänsä, ja kun he eivät tahtoneet taipua,\nniin hän meni ulos huoneesta, lukitsi oven, pisti avaimen taskuunsa\nja meni lukioon. Vasta kello yhdeksän pääsivät vangit vapaaksi,\nsuurusta syötiin muutamien porvoolaisten seurassa, ja Runeberg\nlopuksi saattoi vieraitansa ensimäiseen majataloon asti.\n\nEmmekö tässä tapahtumassa yhtä hyvin kuin äsken mainitussa kirjeessä\nselvästi näe Runebergin luonnetta? Tarmoa siinä oli kylläksi, mutta\nriitaa hän ei rakastanut.\n\nJa siinä kohden oli hänen vaimonsa aivan samalla kannalla. Vuonna\n1845 hän kertoo ruvenneensa muutamien muiden naisten kanssa lukemaan\nKalevalaa suomeksi ja puhumaan suomea. Päätös siitä oli tehty jo\npari vuotta aikaisemmin, mutta nyt hän pelkää että ihmiset luulevat\nhänen vain seuranneen muotia. \"Ja jos mikään voisi tehdä minulle\nsuomen kielen ikäväksi, niin se olisi tuo rähinä ja riita, joka on\ntosiaan inhottava, Saima siihen luettuna. On vastenmielistä nähdä\nsitä, mitä on sydämessään pitänyt pyhänä ja rakkaana, rähisten ja\nteuhaten näyteltävän kuin kummitusta; ja varsinkin jos, niinkuin nyt,\nseuraus ei voi olla muu kuin että juuri siten estetään mitä huutajat\ntahtovat edistää. Huudoilla ei kuitenkaan nykyään edes saada Jerikon\nmuureja kumoon, vielä vähemmän siten hätimiten rakennetaan mitään\nsuurta ja kaunista, semmoista joka tarvitsee Jumalan johtavaa kättä,\nkasvaaksensa hiljaisesti vuosisatojen kuluessa.\"\n\nVaan ei siinä kyllin. Snellmanin kiivautta moittivat myöskin Castrén,\nLönnrot, Johan Jakob ja Robert Tengström, Topelius, Fabian Collan y.m.\nOsaksi huomattiin, mitä nyt jo tunnustetaan, että Snellman oli\nväärässä pitäessään kieltä ainoana kansallisuuden määrääjänä, osaksi\npelättiin että hän jyrkkyydellään vain vahingoittaisi suomalaisuuden\nasiaa. Merkillinen on etenkin J.J. Tengströmin kanta. Kirjeessään\nSnellmanille hän 1844 selittää että kielellinen kaksinaisuus on\nmeille ollut yhtä paljon hyödyksi kuin haitaksi; ilman sitä olisimme,\nniinkuin Castrén on sanonut, ostjakkien kannalla. Ei hän sentään\ntahdo olla välinpitämätön kansalliselle asialle, mutta hän vaatii\njotakin korkeampaa, yhdistävää, \"jommoista runouden piirissä Franzén\nja Runeberg edustavat\".\n\nVoimme olla varmat siitä että juuri tämä oli Runeberginkin kanta.\nKun kerran kysymys maamme molempien kansallisuuksien suhteesta\ntoisiinsa oli viritetty, niin voidaan melkein ennakolta päättää että\nhän piti niiden yhtymistä korkeampaan yhteyteen suotavana. Olihan\ntässäkin ristiriita jonka sovittamista oli etsittävä. Sitäpaitsi\noli jo Topelius puheessaan Pohjanmaasta (pidetty 1841 ja painettu\n1843 Joukahaisen ensimäiseen vihkoon) väittänyt että pohjalaisten\nluonteessa ruotsalaisia ja suomalaisia aineksia oli yhtyneinä,\nja hyvin luultavaa on että Runeberg nyt jo itsessään tunsi tuon\nväitteen oikeaksi. Ja jos olemme oikein tulkinneet Fjalar-runoelman,\nniin voisimme siinä, varsinkin Oihonnan kuvassa, nähdä kuinka\nmolempien kansallisuuksien perusominaisuudet voivat runoilijan\nmielikuvituksessa liittyä korkeampaan yhteyteen.\n\nJa pian hän ympärilläänkin sai nähdä samaan suuntaan tähtääviä\npyrkimyksiä.\n\nVuonna 1845 oli kirjallinen tuotteliaisuus Suomessa, ajan oloihin\nnähden, tavattoman suuri. Cygnaeus ja Topelius julkaisivat\nkumpikin ensimäisen runokokoelmansa. Edellisenä vuonna alotetusta\njoulukalenterista Necken ilmestyi uusi vuosikerta, ja keväällä\ntoinen samallainen kalenteri Lärkan. Joukahaistakin jatkettiin;\nja Robert Tengström ja Henrik Kellgren alkoivat uuden julkaisun,\njonka nimi oli Fosterländskt album (Isänmaallinen albumi), ja joka\nparhaasta päästä koski suomalaista kansanrunoutta. Kokoelma Finsk\nanthologi on jo mainittu. Tässä kirjallisuudessa esiintyy vilkas sekä\nyleisisänmaallinen että supisuomalainen innostus, mutta likeiseen\nyhteyteen sen kanssa asetetaan Runebergin runous, jonka isänmaallinen\nmerkitys täysin oivalletaan.\n\nKalenterissa Lärkan julkaisi seitsentoistavuotias Emil von Qvanten\nSuomen laulunsa. Se oli jo edellisenä vuonna ollut painettuna\nHelsingfors Morgonbladissa, mutta Runeberg, joka oli mieltynyt\nrunoon, ehdotti kolme viimeistä säettä muutettaviksi, ja tässä\nuudistetussa asussa runo nyt painettiin.\n\nTopeliusen Kanervakukissa on runo Kantele, Kalevalan runomitalla\nkirjotettu. Väinämöinen on kuollut, ja kaksi miestä löytää kanteleen\nmetsästä kuolleen runosepän jalkain juuresta. Toinen heistä etsii\nkanteleen tyttäriä, kainoja Suomikukkia, seppeleeksi Väinämöisen\npäähän. Mutta toinen virittää kanteleen uudestaan ja laulaa uusia\nlauluja. Ja ne miehet ovat Lönnrot ja Runeberg.\n\nFosterländskt albumiin kirjotti Tengström Kalevalasta, ja johdannossa\nhän puhuu ruotsalaisen ja suomalaisen kansanluonteen erilaisuuksista,\nselittäen että Suomen ruotsalainen runouskin ilmaisee suomalaista\nluonnetta semmoisena miksi se luonnon vaikutuksesta oli muodostunut.\nNimenomaan hän siinä kohden viittaa Franzénin ja Runebergin tapaan\nkuvailla luontoa, ja samoin Runebergin kirjotukseen Saarijärvestä. Ja\nmerkillistä on sekin että kun hänen isänsä aikoinaan oli kuvaillut\nSuomea Sveitsin ja Norjan kaltaiseksi tunturimaaksi, niin poika\netupäässä huomauttaa että järvet ovat Suomen luonnolle ominaisia;\nolihan jo Franzén runoelmassaan Suomen viljelys sanonut maatamme\ntuhatjärviseksi.\n\nRuneberg saattoi siis nyt muidenkin mielipiteistä päättää että\nhänellä runoilijana oli kansallinen tehtävä, joka kyllä oli\nsopusoinnussa supisuomalaisen kansanluonteen kanssa, mutta joka\nkuitenkin oli suoritettava niin että senkautta koko Suomen kansa\nyhdistettiin eikä jaettu kahtia. Ja samalla hän saattoi tuntea että\ntämä hänen runollinen tehtävänsä oli toista kuin Ruotsin runoilijain.\n\nOmituista onkin nähdä kuinka tähän aikaan semmoinen tunto hänessä\ntodellakin herää. Aikaisemmin hän oli katsonut Franzénin kuuluvan\n\"ruotsalaiseen kirjallisuuteen\" yleensä; nyt hän, keväällä 1845,\nniinkuin Aug. Schauman kertoo, kehottaa nuoria ystäviänsä ottamaan\nselkoa siitä kuinka monta Ruotsin historiassa kuuluisaa miestä\noikeastaan on ollut suomalaista, koska ruotsalaiset tahtovat \"kaapata\nkaikki itselleen\".\n\nVieläpä hän jo 1840 tahi 1841 oli Ruotsin runoudesta kirjottanut\n(tätä ennen julkaisemattoman) merkillisen mietelmän.\n\nTunnettua on että Runeberg usein vertasi taiteilijaa soittimeen,\njolla Jumala soittaa sävelmiänsä; ja sointu on silloin kaunis,\nhuolimatta siitä onko soitin itsessään huono. Jos taas taiteilija\ntahtoo soittaa omia sävelmiään, niin hän ei saa mitään aikaan.\nTämä hänen vaatimansa itsensä kieltäminen, alistuminen korkeamman\ntahdon alle, se esiintyy nyt kansallisena, kun lukee seuraavan hänen\nlausuntonsa:\n\n\"Harva kansakunta soittaa niin suurella kyvyllä kuin ruotsalaiset\nniin huonoa soitinta. Joka säveleen takertuu soittimen tartunta.\nRuotsalaisen pitäisi ennen kaikkea olla varoillaan ettei sekottaisi\nitseään kaikkeen mitä hän tekee. Tämä hänen itsensäsekottaminen on\nhänen perisyntinsä, se on hänen soittimensa rauta-, messinki- tahi\npuumaku. Jos hän toimii, niin tulee harvoin teko, jos hän kirjottaa,\nharvoin asia esiin ilman että hän itse on liitteenä siihen.\"\n\nSitävastoin hän nyt, 1845 ja 1846, lausuu runollisesti mitä pitää\nomana tehtävänään. Ja merkillistä on että tämä nyt tapahtuu\nkansanrunouden sävyyn.\n\nSikermään Pieni kohtalo liittyi kaksi runoa, jotka jätettiin\npainamatta, kun muut 1846 lähetettiin ruotsalaiseen kaunokirjalliseen\nkalenteriin Nordstjernan. Toinen niistä, Laulun lahja, on jäänyt\nkeskeneräiseksi; siinä lausutaan runoilijan kiitollisuus sille, joka\non hänelle suonut laulun lahjan, sillä laulu poistaa kaiken pimeyden\nja kylmyyden ja tuottaa muillekin iloa.\n\nToinen runo taas, Vieraissa ja kotona, kuuluu suomennettuna näin:\n\n    Pettu on viljani vihava,\n    suovesi sumea juoma.\n    Muuall' ois ehompi eine,\n    löytyis lähtehet heleät.\n    Vaan oisko oudoissa parempi,\n    kaikki mulla muilla mailla,\n    eipä mielestä minulta\n    jäis nämä matalat maani.\n    Itse ilman vempeleellä,\n    taivon korkean kuvulla,\n    syömänä sula hunaja,\n    kultakannut kukkuraiset,\n    kaapuna kajastus aamun,\n    vyönä tähtien hopea,\n    tänne ois haikea haluni,\n    tänne silmäni tähyisi,\n    autioita alhojani,\n    pirttiä pimeäpuolta.\n\nYhtä likeisesti kuin tämä runo muodon puolesta liittyy\nKantelettareen, yhtä paljon sisällys muistuttaa toiselta puolen Mökin\npoikaa ja toiselta puolen -- niinkuin professori Aspelin äskettäin\non huomauttanut -- Maamme laulun värssyä \"Jos loistoon meitä\nsaatettaisi\".\n\nJa niinkuin jo on mainittu, kirjotettiin Maamme laulu vuoden 1846\nalassa, siis aivan yhteydessä näiden pikku runojen kanssa.\n\nToisessakin kohden saattaa sanoa Maamme laulun liittyvän\nkansanrunouteen. Ensimäisessä muodossaan laulu ei sisältänyt nykyistä\nneljättä, viidettä ja kuudetta värssyään, ja siinä ylistettiin siis\nyksinomaan maamme luonnon kauneutta ja lausuttiin Suomen lapsien\nsiitä johtuva rakkaus maahansa. Ja jos hakee runon semmoisenaan,\nniin värssy \"Ja tässä, täss' on tämä maa\" tekee sen vaikutuksen kuin\njos seisottaisiin Punkaharjulla, katsoen \"vettä ja rantaa\". Eiköhän\nsiis runoilija sentään tapansa mukaan liene ryhtynyt kilpailuun\nKymäläisenkin kanssa? Tämä on sitä luultavampaa kun Punkaharju\nKymäläisen runossa muistuttaa paratiisia, ja hän siis lausuu melkein\nsaman ajatuksen kuin värssy \"Jos loistoon meitä saatettais\", johon\ntaas Vieraissa ja kotona lähimmin viittaa. Ja kun Runeberg vähän\naikaisemmin oli parantanut Qvantenin Suomen laulua, jossa niinikään\nylistetään vain maamme luonnon kauneutta, niin hän tästäkin olisi\nvoinut saada yllykettä kilpailuun.\n\nEi kuitenkaan Runebergin tarvinnut tässä kohden vierasta jäljitellä:\nolihan jo mustalainen Aato Kangasalan harjulta nähnyt ja ylistänyt\nSuomen kauneutta. Mutta kun Qvanten puhuu vain omasta puolestaan ja\nKymäläinen \"kolmen miehen\", niin Runeberg nyt tuntee voivansa puhua\nkoko kansamme puolesta.\n\nTämä seikka johtaa mieleemme, että vielä yksi runoilija oli vähän\naikaisemmin laulanut isänmaasta: Stenbäck, jonka laulu Suomalainen\nsynnyinmaani oli painettuna Joukahaisessa 1843. Erotus hänenkin ja\nRunebergin välillä on tuntuva. Stenbäck kertoo kuinka nuori runoilija\netsii synnyinmaataan, eikä sitä löydä ennenkuin lopuksi kansan\nturvekattoisista mökeistä. Hän sulkee pois isänmaastaan kaupungin\nväestön ja varakkaammat talonpojatkin. Runeberg sitävastoin etsii\nluonteensa mukaisesti sitä mikä yhdistää. Ja tämmöisenä esiintyy\nensisijassa luonto, joka on kaikille yhteinen.\n\nMutta luontoon yhtyy kohta laulu. Kuvin ja lauluin on isänmaa meille\nesiintynyt, herättäen rakkauttame; ja maahan ovat laulu ja uskollisuus\nkoteutuneet.\n\nLaulu taas merkitsee varmaan Runebergille yhtä hyvin kansanrunoutta\nkuin sitä edellisen ajan kotimaista runoutta, jota Runeberg niin\nsuuresti ihaili -- mahdollista on että hän ajatteli myöskin sitä\nnuorempien miesten laulua, joka nyt hänen ympärillään alkoi vesoa.\n\nMutta kun hän sanoi maatansa tuhatjärviseksi, niin hän siinä kohden\nliittyi Franzéniin, joka, niinkuin äsken mainittiin, runossa Suomen\nviljelys käytti samaa nimitystä. Sitä helpommin Runeberg siis\njoutui täydentämään kuvaustansa esittämällä Suomen kansan entistä\ntaistelua vihollisia ja hallaa vastaan. Niin oli Franzénkin tehnyt --\nsamalla kun hänkin oli ylistänyt luonnon synnyttämää kansanrunoutta.\nMutta itse oli Runeberg jo laulanut sodasta ja hallasta yhtä hyvin\nkuin luonnosta. Taas huomaamme siis kuinka hän yhdistää suureksi\nrunolliseksi kokonaisuudeksi aiheita joista hän ennen on erikseen\nlaulanut. Ja ikäänkuin merkkinä siitä on Maamme laulun runomitta\nlaajennettu muoto siitä, jolla Joutsen ja Mökin poika on kirjotettu;\nja vielä likemmin se yhtyy Kuolevan soturin runomittaan.\n\nJos Maamme laulun aihe siis on sama kuin Franzénin runossa, niin\naiheen käsitteleminen taas osottaa Runebergin omintakeisuutta.\nFranzén oli toivonut että hänen maansa vaurastuisi niin että\n\n    rinnalla Ruotsin Suomeani\n    ihmehtii maailma, mi siit' ei tiennytkään.\n\nTämä toivomus oli luonnollinen, kun laulu oli omistettu\nTalousseuralle, jonka tarkotuksena juuri oli edistää maan\nvaurastumista. Mutta Runeberg päinvastoin antaa Suomen pysyä köyhänä\nja vierasten hylkäämänä, sillä köyhyys synnyttää kärsivällisyyttä\nja alistuvaisuutta; ja mitä köyhempi maa on, sitä suurempi on se\nrakkaus, joka köyhyydestä huolimatta kiintyy synnyinmaahan. Ja kansan\nrakkaus on Runebergin laulun alkuna ja loppuna, siitä on kansallemme\nkoituva parempi tulevaisuus.\n\nRunebergin omintakeisuus ilmenee ehkä vielä paremmin jos vertaa\nMaamme laulua erääseen ulkomaalaiseen isänmaanlauluun, jonka myöskin\non väitetty olleen Runebergille esikuvana. Keväällä 1845 oli\nHerman Kellgren julaissut ruotsinnoksen Vörösmartyn unkarilaisesta\nkansallislaulusta, ja tiedetään että Runeberg oli sen mielenkiinnolla\nlukenut. Luultavaa on siis että tämäkin runo on yllyttänyt häntä\nkilpailuun; mutta yhteistä Vörösmartyn ja Runebergin runoissa ei ole\npaljon muuta kuin esi-isien taistelujen muistuttaminen ja viittaus\nparempaan tulevaisuuteen. Vaan Vörösmarty muistelee maan entistä\nmainetta ja kehottaa kansaansa taistelemaan uudestaan; kansan tulee\njoko voittaa tahi kadota kansakuntien joukosta. Runeberg sitävastoin\najattelee henkistä taistelua, jossa rakkaus on voittava kaikki\nvastukset. Sangen merkillinen onkin tähän katsoen se muutos, jonka\nRuneberg teki runoonsa, kun se muuten jo oli aivan valmis.\n\nNeljännessä värsyssä oli ensin\n\n    Täss' auroin sekä miekoinkin\n    isämme sotivat.\n\nMutta nähtävästi Runeberg tunsi ettei siinä vielä ollut kuvattu koko\nSuomen kansa. Aatteen miehet olivat hekin olleet mukana, ja hänen\nomana aikanaan taisteltiin juuri aatteen alalla. Siis yhtyi auraan ja\nmiekkaan myöskin _miete_. Ja täten tuli kuva semmoiseksi, että siinä\ntosiaan esiintyy juuri Suomen kansa, eikä mikään muu.\n\nVertaus Vörösmartyyn on kuitenkin siinä kohden valaiseva, että siitä\nhuomaamme kuinka Maamme laulussa on myöskin yleiseurooppalainen\naines. Runeberg elävästi tunsi sen pakon, jonka alaisena Suomikin,\nniinkuin niin moni muu maa, tähän aikaan oli, ja laulun ensimäisessä\nmuodostuksessa ilmaantuikin lopussa paljoa synkempi pakon tunnelma,\nkuin mitä siinä nyt kuvataan. Mutta Runeberg tunsi runoilijan\ntehtäväksi kuvata elämää valoisaksi, osottaa ristiriitojen\npoistumista sopusoinnun tieltä. Ja mitkä vastukset voisivatkaan\nolla voittamattomia kansalle joka elävässä yhteydessä luonnon ja\nlaulun kanssa taistelee hengen taistelua, ja jossa asuu köyhän\nkärsivällisyys, alistuvaisuus ja ennen kaikkea rakkaus?\n\nTäten syntyi kansallislaulumme, ja sen luomisessa Runeberg todellakin\nesiintyi koko kansansa edustajana. Laulussa on sulanut yhteen\nsuomalaisen ja ruotsalaisen kansanaineksen edustamia virtauksia,\nmutta niiden yhdistämiseen tarvittiin henki, jonka elämänkatsomus oli\nsiksi syvä ja sopusointuinen, että hän saattoi löytää koko henkisen\nelämämme syntysanat.\n\nJa se nuorisopiiri, joka oli kokoontunut Runebergin ympärille, se\ntajusikin mitä se häneltä oli saanut. Sitä todistaa muun muassa\nRobert Tengströmin kirje Kellgrenille syksyllä 1846, jolloin\nTengström oli käynyt Kuopiossa tapaamassa Snellmania ennen\nulkomaanmatkalle lähtöänsä. Palatessaan Kuopiosta hän kävi Runebergin\nluona ja sai silloin Maamme laulun julaistavaksi Fosterländskt\nalbumin kolmannessa vihossa. Siitä hän siis kirjottaa:\n\n\"Vasta eilisiltana hyvin myöhään palasin Kuopion-matkaltani, jolla\nnautin niin paljon kuin ihmismieli vain jaksaa nauttia yhdellä\nkertaa. Kaikki esineet, kaikki kauneudet, sanalla sanoen kaikki\nmikä on ennen voinut kahlita mieltäni ja sydäntäni, kaikki se oli\nnyt edessäni ilta-auringon surumielisiin säteihin kiedottuna, kun\najattelin kuinka pian minun oli jätettävä kaikki. Siksipä ei Suomen\nluonto ole koskaan tehnyt minuun voimakkaampaa vaikutusta kuin\nnyt. Olin todentotta usein heltymäisilläni kyyneliin sen ylevän,\njylhän kauneuden johdosta, joka kaikkialla tuli näkyviini. Voit siis\nkuvitella mielessäsi millaisen vaikutuksen minuun teki seuraava pieni\nlaulu, joka oli aivankuin minun sydämestäni sepitetty ja jonka sain\nlähtiessäni Runebergiltä Porvoossa. Jätän siitä jäljennöksen sinulle\nkoetellakseni kykyäsi pidättää kyyneleitäsi.\"\n\nSitten seuraa jäljennös Maamme laulusta, ja senjälkeen hän jatkaa:\n\n\"Kas niin! Jos olet nyt kestänyt koetuksen, niin voit kehua olevasi\ntavallista kylmäverisempi; jos taas, niinkuin luulen, jo alussa\ntunsit itsesi voitetuksi, niin voit kuvitella mielessäsi minkälaisen\nvaikutuksen minä sain tästä laulusta, kun matkalta palatessani,\npää täynnä mitä suloisimpia ja ihanimpia kuvia, jotka kaikki minun\nennen pitkää oli jättäminen, istuessani kahden kesken Runebergin\nkanssa sydänyöllä sydämellisesti keskustellen, kuulin hänen puoleksi\nvapisevin, usein katkonaisin äänin lausuvan sen. Ellen sillä\nhetkellä olisi tuntenut olevani yhtä paljon kunnioituksen kuin\nrakkauden valtaamana, olisin langennut hänen kaulaansa ja rukoillut\ntaivaan siunausta hänen päänsä päälle. Nyt kunnioitukseni oli vain\nsydämellinen kädenpuristus ja pari kyyneltä. Runeberg huomasi\nkuitenkin että kappale oli tehnyt minuun vaikutuksen ja sanoi\nitsekin lukevansa sen kaikista rakkaimpiensa joukkoon, koska hän oli\nsiinä laulanut oikein sydämensä kyllyydestä. Minä pyysin kappaletta\nIsänmaalliseen albumiin ja sainkin sen. Onnelliset me, jotka saamme\nkunnian saattaa sen ensi kertaa julkisuuteen! Runeberg pyysi minua\nmenemään Ehrströmin luokse ja pyytämään että hän säveltäisi sen.\nSiihen tarvittaisiin joku Mozart tai Beethoven! Oletko koskaan\nkuullut täyteläisempiä, syvempiä ja miehekkäämpiä säveleitä? Oletko\nkoskaan nähnyt isänmaantunteen ilmenevän ihanammissa sanoissa? Ja lue\nse ääneen, veljeni, ja kuuntele sointua ja poljentoa, niin nautintosi\non oleva kaksinkertainen! Jos kansassamme vain on sydäntä, jos siinä\nvain on isänmaallista tunnetta, niin se on tässä kauneudenliekissä\nsulava hehkuksi. Se on kulkeva niinkuin kaksiteräinen miekka\nsielujemme läpi ja vaaran hetkellä se on oleva meidän Marseillen\nmarssimme. Siltä minusta tuntuu, ja minä iloitsen jo edeltäkäsin\nsiitä nautinnosta, minkä olen hankkinut sinulle toimittamalla sen\nsinun tietoosi. Rakastakaamme, veljeni, isänmaatamme yli kaiken,\nmutta kunnioittakaamme ja pitäkäämme ennen kaikkia muita sen\nsuurinta laulajaa arvossa! Hänessähän sykkii kuitenkin kansakunnan\nsydän puhtaimmin, hänellehän kangastaa maamme mitä lämpöisimmässä\nkuvastuksessa. Onnellinen Suomenmaa, jolla on semmoinen laulaja.\"\n\n\n\n\n30.\n\n\nUlkonaiseksi syyksi siihen, että Runeberg ryhtyi Vänrikki Stoolin\ntarinoita sepittämään, sanotaan että eräs kirjankustantaja oli\nhommannut kokoelman muotokuvia 1808 vuoden sodan sankareista ja\npyytänyt Runebergia kirjottamaan tekstiä siihen. Tässä tarkotuksessa\noli ensiksi hankittu hänelle tietoja ja luonteenpiirteitä Otto von\nFieandtista, josta samaten oli varjokuva jo saatavana; ja senjohdosta\nRuneberg ryhtyi runoilemaan, alkaen juuri Fieandtista.\n\nSilminnähtävästi ei kuitenkaan tämä ulkonainen syy yksistään ole\naikaansaanut että Runeberg nyt vuosina 1846--1848 sepitti yhteensä\nviisitoista runoa sodasta. Varmana sopii sitävastoin pitää, että\nmyöskin se herännyt isänmaallisuus, jota Runeberg nyt ympäristössään\nhuomasi ja jonka hän itse Maamme laulussa oli pukenut sanoiksi, vei\nhänet takaisin alalle, jolla hän jo aikaisemminkin oli liikkunut,\nja jolla hän nyt saattoi liikkua varmemmin askelin, kun tunsi\nedustavansa kansaansa.\n\nAiheita runoihinsa oli Runebergilla riittävästi. Montgomeryn\nsotahistoria oli ilmestynyt 1842, ja sitä Runeberg itse sanoo\nseuranneensa. Sotamuistelmia hän oli nuoruudessaan kuullut\nkerrottavan, ja Porvoon tienoilla eli vielä sotavanhuksia tahi heidän\njälkeläisiään. Mutta pelkkiä sotatapahtumia hän ei tahtonut kuvailla,\nvaan sotureissa elävää mielialaa.\n\nNäin syntyivät tarinat, luultavasti seuraavassa järjestyksessä.\n\nVuoteen 1846 kuuluvat Otto von Fieandt, Viapori ja Sven Dufva.\nSeuraavana vuonna sepitettiin Kaksi rakuunaa, Hurtti ukko ja\nSotavanhus. Niitä seurasi Döbeln Juuttaalla, Von Konow ja hänen\nkorpraalinsa ja Kulnev, jotka kaikki kuitenkin ehkä valmistuivat\nvasta 1848. Lopuksi tulivat 1848 Luutnantti Zidén, Torpan tyttö,\nKuningas, Sotamarski, Vänrikki Stool ja Sandels. Sotamarskia ja\nVänrikki Stoolia oli kuitenkin luultavasti ajateltu jo 1846.\n\nTämä järjestys osottaa useassa kohden merkillistä sekä muodon että\naiheitten kehitystä.\n\nKansanrunouden poljento soi Otto von Fieandtissa sekä Kahdessa\nrakuunassa ja vielä selvemmin Sotamarskissa. Ja huomattava on että\nFieandt puhuu suomea, rakuunat ovat Saimaan rannoilta kotoisin, ja\nTigerstedt, \"Suomen poika\", mainitsee myöskin äidinkieltään, jota\nei Klingspor ymmärrä. Muutkin tässä runossa esiintyvät puhujat ovat\nkaikki suomalaisia.\n\nToinen ryhmä runoja liittyy runomitan puolesta Runebergin omaan\nedelliseen runouteen. Perusmuotona on Joutsenen ja Mökin pojan\npoljento, jonka kanssa sekin runomitta pitää yhtä, joka esiintyy\nvanhassa englantilaisessa balladissa, Chevyn metsästyksessä, jonka\nRuneberg oli ruotsintanut ja jota hän suuresti ihaili. Tätä poljentoa\nmuunnellaan kuitenkin eri tavalla eri runoissa, ja siten voidaan\nsaada lausutuksi mitä erilaisimpia tunnelmia. Tähän ryhmään kuuluvat,\nniinkuin jo on mainittu, Kuoleva soturi ja Maamme, ja niiden lisäksi\nViapori, Sven Dufva ja Kulnev. Likeistä sukua tämän poljennon kanssa\non Vänrikki Stoolin, joka taas on aivan sama kuin Franzénin Vanhan\nsoturin runomitta. Torpan tyttö muistuttaa sekä Sven Dufvaa että\nVanhaa soturia; Hurtti ukko taas Pilven veikkoa.\n\nJo tästä näemme kuinka Runeberg nyt niinkuin usein ennen astui\npäämääräänsä kohti askel askeleelta, alkaen siitä mihin hän ennen oli\ntottunut. Ja samaa huomataan runojen aiheisiin nähden.\n\nViaporia ei Runeberg itse aikonut julaistavaksi niin kauan\nkuin Cronstedtin pojat elivät. Sitä ei siis ole katsottava\nmuihin tarinoihin kuuluvaksi; mutta varmaan Runeberg sitä\nrunoilemalla on vapauttanut itsensä niistä synkistä tunteista,\njotka isänmaankavaltaminen hänessä oli herättänyt. Sentähden hän\nmyöhemmissä tarinoissa kyllä usein muistuttaa sodan huonoa johtoa,\nmutta hän puhuu silloin siitä tavalla joka ei anna niin mustan mustaa\nkuvaa kuin Viapori.\n\nJos taas seuraamme muiden tarinain sarjaa, niin huomaamme että\nRuneberg alussa kuvailee sotureita jotka ovat ikäänkuin eristettyinä\nmuista. Fieandt ei osaa totella muita ja saa oman joukkonsa, Sven\nDufva käy samaten omaa tietään. Naurettavia puolia on molemmissa,\nmutta myöskin sydän paikallaan. Sentähden molemmat saavatkin lopuksi\ntunnustusta, toinen sotureiltaan, toinen päälliköltään.\n\nHurtti ukko käy samaten omaa tietään; ja hänelle, joka moittii\nuusia tapoja, on vastakohtana sotavanhus, joka iloitsee nuorten\nosottamasta urhoollisuudesta.\n\nTätä yksinäisten soturien sarjaa seuraa toinen, jossa sankarit\nesiintyvät kaksittain: Kaksi rakuunaa, Von Konow ja hänen\nkorpraalinsa ja Zidén, jolla myöskin on korpraalinsa. Ensimäisessä\nesitetään tavallisten soturien kumppanuutta, kahdessa jälkimäisessä\nylhäisemmän ja alhaisemman päällikön väliä. Kahdessa ensimäisessä\nei toimintapaikkaa mainita; kumppanit ovat ikäänkuin kahden kesken.\nMutta Zidén ja hänen korpraalinsa taistelevat muiden joukossa ja\netunenässä, ja heillä on osallisuutensa kauniissa voitossa.\n\nNyt mainittuihin runoihin liittyy Torpan tyttö, joka täydentää\ntarinoissa annettua kuvaa kansan tunteista. Kuvailtuansa sankareita\njotka \"kuolevat herroiksi\", Runeberg muistuttaa niistäkin jotka\npettivät veljiensä toivon ja isiensä maan. Runo on aiheeltaan\nvastakohta Pilven veikolle; molemmissa esiintyvät talonpojat\ntaistelevina, ja molemmissa lausutaan rakastavan naisen tunteita.\n\nVasta täten kuvailtuansa useita varsinaisen kansan edustajia\nRuneberg alotti kolmannen tarinain sarjan: sen, jossa korkeimpia\npäälliköitä kuvaillaan. Alku tehdään Döbelnistä ja Kulnevista -- siis\ntaas enimmän tutuista, sillä molemmat nämä päälliköt oli Runeberg\nlapsuudessaan nähnyt. -- Aivan samalla tapaa on (runoissa Matka\nTurusta ja Kuoleva soturi) ensimäinen hänen mainitsemansa sotatanner\nLemun niemi, jonka hän itse oli nähnyt.\n\nYlistämällä rinnakkain omaan kansaansa kuuluvaa ja entisen vihollisen\npäällikköä Runeberg heti osottaa ettei mikään kansallisviha häntä\njohda. Ja molemmissa näissä runoissa esiintyvät Suomen soturit jo\nkokonaisuutena. Koko Suomen armeija rakastaa Kulnevia ja jokainen\nvoi saada kokea hänen kämmeniään. Döbeln taas arvostelee koko\narmeijaa, vieläpä hän siinä näkee koko kansan edustajan. Ja taas on\nkokonaiskuvaksi yhdistetty ennen käsiteltyjä erikoisaiheita. Standar\nmuistuttaa Hurtti ukkoa -- niinkuin tämä hän tahtoo seisoa eikä\njuosta -- vanha rumpali on oikeastaan taistelun ulkopuolella, niinkuin\nennen kuvailtu sotavanhus, ja hän arvostelee \"poikia\", samaten kuin\ntämä tekee; \"moukka\" muistuttaa selvästi Sven Dufvaa.\n\nDöbelniin kaikki soturit luottavat, sillä he ovat sadassa taistelussa\noppineet tuntemaan häntä. Mutta on toisiakin päälliköitä, joihin ei\nsamalla tapaa voida luottaa, ja niitä Runeberg lopuksi kuvailee,\nsamoinkuin hän lopettaa kansaa kuvailevan sarjan Torpan tytöllä.\n\nRuneberg kirjoitti itse vähän myöhemmin Montgomerylle:\n\n\"Yhden minä tiedän: että olen rakastanut niiden sankarien kunniaa,\njotka uskollisesti ovat taistelleet isänmaani puolesta, seisoivat\nhe sitten ylempänä tahi alempana, ja että olen heistä sydämestäni\nlaulanut parasta mitä olen osannut. Myöskin siinä, missä olen\nollut katkera, on katkeruuteni alkulähteenä ollut rakkaus Suomen\nurhoollisiin puolustajiin, kun olen tahtonut vapauttaa heidät\nedesvastauksesta sotaa seuraavista onnettomuuksista. Tältä\nnäkökohdalta ovat ankarat kappaleet Kuningas ja Sotamarski\narvosteltavat.\"\n\nNäemme siis että Runeberg, näitä runoja kirjottaessaan, oli\nselvinneen ja vireän kansallistunteen johtamana. Ja tämä\nkansallistunne esiintyykin selvästi Sotamarskissa; suomalaisina\nsoturit, ja varsinkin Tigerstedt, arvostelevat Klingsporia, joka\non vieras tässä maassa. Ja samoinkuin tämä runo on sävyltään\nsupisuomalainen, niin iva runossa Kuningas tulee sitä murhaavammaksi\nsiten että runomitta on sama kuin Tegnérin kuuluisassa runossa Kaarle\nXII. Tätä kuningasta, kaikkien ruotsalaisten sankaruuden ihailijain\nihannetta, kuningas Kustaa Aadolf matkiikin, tehden täten itsensä\nsitä mitättömämmäksi suomalaisen katselijan silmissä.\n\nMutta mitään vihollista tunnelmaa ruotsalaisia kohtaan yleensä\nRuneberg yhtä vähän lausuu, kuin venäläisiä kohtaan. Päinvastoin hän\nantaa ruotsalaisille hyvitystä varsin merkillisellä tavalla runossa\nSandels.\n\nEpäilemättä Sandelsin kuva on sukua sekä sotamarskille että\nkuninkaalle. Hän näetten rakastaa vatia niinkuin Klingspor ja\nhänellä on kuninkaan näyttelemishalua. Kerrotaankin että myöhemmin\ntanskalainen runoilija Frederik Paludan-Müller sanoi Runebergin\nvälistä olevan runoudessaan \"teatterimaisen\"; tuo Sandels\nesimerkiksi, joka loistaa jalon Bijounsa selässä, eikö hän ole selvä\nteatterisankari? Ja kun Runeberg sai tästä tiedon, niin hän kuuluu\nvastanneen:\n\n-- Niin, eikö ole merkillistä että Sandels aina on minulle esiintynyt\njuuri ruotsalaisen luutnantin kaltaisena!\n\nAivan ilmeisesti Runeberg siis on tahtonut kuvailla Sandelsia\nruotsalaisuuden perikuvaksi. Hän on urhoollinen, mutta hän näyttää\nurhoollisuuttaan. Erotuksen hänen ja suomalaisten välillä huomaa\nhelposti, jos vertaa häntä suomalaiseen urheaan luutnanttiin\nZidéniin, ja vielä enemmän jos muistaa Juuttaan \"moukkaa\".\n\nOmituista onkin nähdä miten Runeberg Sandelsia kuvaillessaan lähestyy\nRuotsin runouttakin, samalla kun hän taas nojautuu edellisiin omiin\nrunoihinsa.\n\nSandelsia on ennenkin, runoissa Sven Dufva ja Kaksi rakuunaa,\nesitetty urhoollisuuden kiittäjäksi ja palkitsijaksi. Luutnantti\nZidén taas on ikäänkuin johdatus Sandels runoon: siinäkin kuvaillaan\nVirran taistelua ja runomittakin on tarinoissa uutta laatua, mutta\nsamanlaatuista kuin Sandels runon.\n\nMutta merkillisen johdonmukainen Runeberg näissä kahdessa runossa on\nsiinä kohden että sotaväki ei ole Sandelsin väkeä. Fahlanderin käskyä\nZidén kuulee, ylipäällikköä ei koko runossa mainita. Ja Sandels\nantaakin käskynsä Fahlanderin kautta, käyttäen kaksi kertaa sanoja\n\"teidän väkenne\".\n\nMutta kun sitten Runebergin tulee kuvailla Sandelsia ensimäisen\nlippunsa vieressä, niin tämä tapahtuu muodossa, joka elävästi\nmuistuttaa -- ruotsalaisuuden perikuvaa, Frithiofia.\n\nFrithiofin sadussa on runo, Viikinkikaari, jossa Frithiof esiintyy\nkoko sankaruudessaan. Kun taistelu lähenee, saa hänen mielensä\nlennokkuutta, \"ja hänen otsansa on sees, ja hänen äänensä on kaikuva,\nja kuin salaman jumala hän seisoo laivan kokassa\". (Ruotsiksi: _Och\nhans panna är klar, och_ hans stämma är hög, _och_ som Ljungaren står\nhan i förn.)\n\nSandels puolestaan istuu etumaisen lippunsa vieressä niinkuin\nFrithiof seisoo kokassa, \"ja hänen silmänsä oli tyyni, ja hänen\notsansa oli sees, ja hän loisti jalon Bijounsa selässä\". (Ruotsiksi:\n_Och_ hans öga var lugnt, _och hans panna var klar, och_ han sken pä\nsin ädla Bijou.)\n\nPoljento, kuva kokonaisuudessaan, lauserakennus, ja yksi\nerikoispiirrekin -- kaikki samaa!\n\nOnko katsottava köyhyyden todistukseksi Runebergille että hänen on\ntäytynyt noin nojautua toiseen runoilijaan, vieläpä semmoiseen, jota\nhän oli niin ankarasti arvostellut?\n\nEi suinkaan. Varmaan hän olisi voinut tulla toimeen omilla\nrunollisilla varoillaan. Mutta Sandelsia kuvaillessaan hän ei vielä\ntuntenut \"ruotsalaisia luutnantteja\". Ja hän on kerran itse sanonut\nettei runoilija muuta tietä voi asettautua toisen, hänen omastaan\npaljon eroavan aikakauden kannalle, paitsi turvautumalla tuon\ntoisen aikakauden runouteen. Tämä tietysti yhtä hyvin koskee toista\nkansaakin. Hän on siis tässä menetellyt samalla tapaa kuin Morvenia\nja Salamista kuvaillessaan: hänen aiheeseensa kuuluva runous on\nsoinut hänen korvissaan, ja sen henkeen hän on muodostanut kuvansa.\nPelkästä jäljittelystä tietysti ei voi olla puhetta; ja Sandelsin\nkokonaiskuva on yhtä omintakeisesti esitetty kuin mikä muu tarinain\nsankari tahansa. Ja runon mahtava loppu on mitä kauniin hyvitys\nruotsalaiselle urhoollisuudelle.\n\nMutta esittäen aluksi Sandelsia epäilyksen alaiseksi Runeberg\ntässäkin käyttää samaa kuvailemistapaa kuin niin monessa muussa\ntarinassa: kuvailluissa henkilöissä on heikkoja, jopa naurettavia\npuolia, mutta runoilijan lempeä katsantotapa vaikuttaa että\njalommatkin luonteenpiirteet lopussa välähtävät esiin ja kokonaan\nmuuttavat mielipiteemme sankareista.\n\nRuneberg sanoo itse rouva Lenngrenistä:\n\n\"On ihmeteltävä ilmiö hänen runoissaan, että hänen neronsa jossain\nrunossa selvästi ilmauva henki siitä näkymättömiä käänteitä\nmyöten tulvailee kaikkiin muihin, niin että kokonaisuus näyttää\ntäydelliseltä elimelliseltä kauneuden ja elämän tuotteelta, jonka\nkorkein merkitys sekä ilmaiseiksen siinä itsessään, että haarautuu ja\nkuvastuu vaihtelevien osien moninaisuudessa.\"\n\nJuuri samaa sopii sanoa Vänrikki Stoolin tarinoista. Nekin\nmuodostavat kokonaisuuden, joka, niinkuin olemme nähneet, tosiaan\non \"elimellisesti\" kehittynyt. Katselkaamme siis tätä kokoelmaa\nsemmoisena kokonaisuutena.\n\nHuomioon on silloin ensiksi otettava että aikaisemmin syntyneissä\nrunoissa miltei aina viitataan Kustaan tahi yleensä edelliseen\nsotaan. Semmoisia viittauksia sisältävät Otto von Fieandt, Viapori,\nSven Dufva, Hurtti ukko ja Sotavanhus; ja samaa huomaamme Kuolevassa\nsoturissa, vieläpä jo Perhon haudassa. On ikäänkuin Runeberg olisi\nalussa tuntenut tarvitsevansa kuvata sitä historiallista maaperää,\njosta nuo yksitellen taistelevat sankarit ovat kehittyneet. Mutta\nmitä likemmin hän eläytyy 1808 vuoden sodan henkeen ja mitä enemmän\nhän näkee yksityisten vaikuttavan yhdessä, sitä vähemmin hän\ntämmöisiä viittauksia tarvitsee. Döbelnille esiintyy kuitenkin vielä\nKustaan sodan edustaja täydentämässä Suomen sotajoukon kuvaa.\n\nTuo yhteys edellisen sodan kanssa tekee että isänmaallisuus syvien\nrivien miehissä ilmaantuu perinnäisenä ja siis luontoperäisenä.\nSven Dufva esimerkiksi on sotilaan poika, ja hänelle on siis aivan\nluonnollista \"kuolla eestä kuninkaan ja maan\"; vieläpä tämä on\nhänestä mutkattomampaa kuin pellolla raataminen.\n\nMutta luontoperäisenä on isänmaan tunne sydämen asia eikä järjen.\nSven Dufvalla onkin siis pää huono, mutta hyvä sydän. Sitävastoin\nSotamarskissa kaksi kertaa sanotaan että Klingsporilta puuttuu sydän.\nJa Vänrikki Stoolissa kerrotaan alussa kuinka ylioppilas on ylpeä\nasemastaan, maisterinnimestään, jonka hänen tietonsa, \"mensa\", ovat\nhänelle hankkineet. Mutta kuultuansa sotakertomuksia hän tuntee\nkuinka hänen ajatuksensa joutuu ennen tuntemattomille aloille,\n_sydämelle_ syttyy elo, jonka viehätystä se ei ennen aavistanut.\nMinkätähden? Sentähden että hän näkee ja ihmettelee sitä _rakkautta_,\njota maamme on saanut pojiltansa, vaikka se heille on suonut vain\npettua leiväksi. Ja nähdessään tätä rakkautta ylioppilas nöyrtyy, ja\nvänrikki on hänen silmissään nyt \"enemmän kuin kuningas\".\n\nIsänmaanrakkaus perustuu siis perinnäiseen tunteeseen, mutta myöskin\nkansan totuttuun kieltäymykseen. Eikä Runeberg unhota luontoa:\nTigerstedt johtaa isänmaanrakkauden siitä; ja se joka ei luonnon\nkauneudesta innostu puolustamaan tätä maata kuoloon asti, hän on\n\"sydämettä, _Jumalatta_\".\n\nIsänmaantunne on siis likeistä sukua sille tunne-elämälle, jossa,\nRunebergin katsantotavan mukaan, ihminen elää totisinta, ylevintä\nelämäänsä. Mutta tämän tunteen luontoperäisyydestä seuraa taas että\nse ilmenee sitä valtaavammin mitä lähempänä ihminen on luontoa.\nSentähden varsinkin syvien rivien miehet ovat Runebergin sankareita,\njota vastoin sodan ylin johtaja, vieroutuneena luonnosta, myöskin on\nvieroutunut isänmaallisuudesta: hänellä on vatsa eikä sydäntä, hän\nrakastaa vatia eikä taistelua.\n\nMutta tuo erotus johtavien henkilöiden ja syvien rivien välillä,\nse perustuu historiaankin. Ei ainoastaan 1808, vaan jo kolmessa\nedellisessä sodassa oli Suomen sotureilla samaten ollut kelvottomia\njohtajia, ja \"herrojen\" epäileminen oli siis sekin perinnäistä. Se\nesiintyykin semmoisena Hurtti ukossa, ja se kai vaikuttaa rakuuna\nStooliinkin, kun hän Luodille sanoo: kellä on raha rinnassaan, hän\non liian hyvä taistelemaan. Mitalin saaminen on ensimäinen askel\nherruuteen, siis itsekkäisyyteen. Ja tämä perinnäinen herrojen\nepäileminen se kai vaikuttaa että myöskin Sandelsia epäillään.\n\nJos joku taas on osottautunut urhoolliseksi, niin tämä on side joka\nyhdistää vihollisiakin, sitä enemmin suomalaisia ja ruotsalaisia.\nSentähden soturit luottavat Döbelniin, ihailevat lopuksi Sandelsia ja\nrakastavat Kulnevia.\n\nSuomalaisten ja ruotsalaisten soturien kesken taas yhteinen\nisänmaanrakkaus tekee kaikki yhdenvertaisiksi; ylimmät päälliköt\nsemmoiset kuin Döbeln ja Sandels tunnustavat alhaisimpienkin arvon.\nVarsinaisena vihollisena esiintyy siis vain pelkuri tai pettäjä, tahi\nse joka käskee peräytymään kun soturit tahtovat taistella isänmaansa\npuolesta.\n\nPeräytymiskäsky taas tekee välistä välttämättömäksi että soturit\nkäyvät omaa tietään. Tämä ei kuitenkaan ilmene tottelemattomuutena,\nvaan pikemmin niin että \"sydämellinen käsky\" on voimakkaampi kuin\nulkoapäin tullut. Varsinkin Sven Dufvassa tämä on huomattavissa, ja\nsamoin Hurtti ukossa.\n\nTäten ilmenee sotureissa myöskin luontoperäinen itsenäisyys, joka\nvielä enentää isänmaantunteen runollista vaikutusta. Vapaina\nyksilöinä soturit toimivat, mutta samalla yhteydessä toinen\ntoisensa kanssa. Ja juuri täten \"vänrikit\" ovat ja tulevat aina\nolemaan kansallisen yhteistoiminnan perikuvina. Itsenäisiä, mutta\nisänmaanrakkauden johtamia lapsia Suomi-äitimme ennen kaikkea\ntarvitsee.\n\nJuuri tuo itsenäisyyden ja yhteistoiminnan yhteys johtaa ajatuksemme\nsiihen että Runeberg tarinoissaan on kuvaillut myöskin itseänsä ja\nympäristöänsä, aikaansa.\n\nEi koskaan ole maassamme ollut semmoista joukkoa isänmaallisia\nkultuurisankareita, vanhempia ja nuorempia, kuin juuri tähän\naikaan. Runeberg, Lönnrot, Snellman, Stenbäck, Cygnaeus, Castrén,\nTopelius ja moni muu kävivät kukin itsenäisesti omaa tietään,\nmutta kaikissa hehkui isänmaanrakkauden pyhä liekki. Usein he\nolivat yksityisseikoissa erimielisiä: Cygnaeus ei ymmärtänyt\nRunebergin mielipiteitä runoudesta, Stenbäck ei hänen uskonnollista,\nLindfors ei hänen kansallista kantaansa, Snellman ei Maamme laulua\narvostellessaan nähnyt siinä mitään suomalaista, ja hän arvosteli\nsamalla kertaa ankarasti Lönnrotin kansanrunouden ihailua. Mutta\nisänmaan menestys oli sentään kaikkien päämääränä; ja siksi he\nkuitenkin liittyivät toisiinsa sydämellisessä rakkaudessa.\n\nYksi esimerkki vain, Kun kreikankielen professorinvirka 1847 oli\navoinna, kehotti Snellman Runebergia sitä hakemaan, sanoen yliopiston\ntarvitsevan häntä. Runeberg kieltäytyi, hän tahtoi antautua niin\npaljon kuin mahdollista runoudelle. Mutta juuri sinun, hän kirjotti\nSnellmanille, tulee olla yliopiston opettajana, ja toivo siitä että\nsiksi tulet, lohduttaa minua sinun _ja kaikkien meidän yhteisestä_\nvastoinkäymisestämme, Saima-lehden lakkauttamisesta. -- Eikö tämä\nelävästi muistuta kahta rakuunaa? Ja Runeberg sanoikin kerran:\n\n-- Snellman ja minä olemme aina maanneet saman peitteen alla, mutta\naina olemme toisiamme potkineet.\n\nJa eikö Runebergia yhtä hyvin kuin Snellmania aikoinaan pidetty\nmahdottomana virallisissa tieteellisissä tempuissa? Ja eivätkö\nmolemmat tosiaan niinkuin Sven Dufva sanoneet: Jos muiden kanss' en\nmennä saa, tok' yksin mennä saan? Ja eivätkö molemmat, yksitellen\ntaistellen, isänmaata pelastaneet?\n\nJa lopuksi: eikö tämän ajan valtaavasti esille pulppuava\nisänmaantunne kohdannut vallanpitäjien puolelta jyrkkää\ntaantumiskäskyä? Eikö semmoista käskyä antamassa ollut omankin maan\nmiehiä? Eikö yleensä maamme kulttuurin kehitys silloin, sitä ennen\nja sen jälkeen ole tapahtunut yhtämittaisessa taistelussa ehkäiseviä\nvoimia vastaan? Eivätkö siis vänrikin kuvat aseellisesta sodasta\nsamalla kuvaile aseetonta, henkistä kultuuritaisteluamme?\n\nMutta Runeberg oli jo 1839 lausunut:\n\n\"Olisi tärkeätä historiallisessa tarkotuksessa tutkia, eikö kaikkia\nihmiskunnan edistysaskeleita ole astuttu taistellen jotakin\nehkäisevää pahaa vastaan. Elämä ilman kuolemaa pysähtyy paikoilleen;\nvasta sotiessaan tätä vihollistansa vastaan se kehittää pyhää\nvoimaansa.\"\n\nEivätkö Vänrikki Stoolin tarinat osota meille juuri samaa? Eikö\nSuomen soturien sankarimaisuus esiinny meille sitä ylevämpänä\nmitä enemmän heitä estettiin sitä osottamasta? Ja eikö sama koske\nkultuurisankareitamme?\n\nSentähden Runeberg esiintyykin meille samallaisena johtajana kuin\nDöbeln oli. Hänellä yksin oli elämänkatsomus, joka saattoi kaikkia\njohtaa, koota kaikki yhteistoimintaan.\n\nMutta hän ja hänen aikalaisensa tiesivät, ettei voitto riipu\nyksistään ihmisten urhoollisuudesta, olkoonpa tämä kuinka suuri\ntahansa. Ja sentähden Runeberg ei, Döbelniä kuvaillessaan, jätä\nosottamatta että kansan yhtä hyvin kuin yksityisen henkilön kohtalon\nmäärää ja johtaa ainoastaan korkein voima, korkein rakkaus, ja että\nsiis isänmaallinen työ viepi onnelliseen tulokseen ainoastaan jos se\ntoimitetaan tämän rakkauden hengessä ja sitä palvellen.\n\n\n\n\n31.\n\n\nPorvoossa sepitettyjen runoelmien johdosta Runebergin maine\n1840-luvulla kasvamistaan kasvoi. Suomessa häntä yhä yksimielisemmin\nkatsottiin kansamme paraitten henkisten ominaisuuksien edustajaksi.\nRuotsin akatemiakin lähetti hänelle 1839 -- samana päivänä jolloin\nse kunnioitti Porthanin satavuotismuistoa ja Franzén esitti hänen\nelämäkertansa -- suuren kultamitalinsa, ja senjohdosta Runeberg\njoutui ystävälliseen kirjevaihtoon akatemian sihteerin kanssa, joka\nei ollut kukaan muu kuin sama von Beskow, jota Runeberg oli aikoinaan\nniin kovakouraisesti pidellyt. Vieläpä nostettiin kysymys siitä että\nRuneberg tulisi akatemian jäseneksikin, mutta asia raukesi, kun\nkatsottiin tarpeelliseksi että ennenkuin kuningas vaalin vahvistaisi,\nRuneberg, \"vieraan vallan alamaisena\", maansa hallitukselta saisi\nluvan ottaa kutsumuksen vastaan. Siihen ei häntä kuitenkaan näy\nkehotetunkaan.\n\nVenäjällä taas Grot teki hänen teoksiansa tunnetuiksi, ja ulkomaisiin\nkieliin käännettiin yhä useampia hänen runoelmiaan.\n\nItse hän sillä välin vietti samaa vaatimatonta elämää kuin ennen,\nkarttaen suuria juhlia ja maljapuheita, mutta ottaen vierasvaraisesti\nvastaan niitä jotka hänen luonaan kävivät. Siihen hänellä olikin\nparempi tilaisuus kuin ennen, kun hän 1852 oli ostanut uuden\ntilavamman talon.\n\nSaatuansa Vänrikki Stoolin tarinain ensimäisen kokoelman valmiiksi --\nse ilmestyi kirjana 12 päivänä joulukuuta 1848 -- oli Runeberg ensin\nlevähtänyt, kirjottaen hauskuudekseen komediaa, Selkkauksia, jota\nhän ei kuitenkaan lopettanut. Sitten hän taas sairastui, mutta 1851\noli jo yksi uusi \"vänrikki\" syntynyt.\n\nSamana vuonna Runeberg ystävänsä Dunckerin kanssa matkusti Ruotsiin,\nmissä häntä kaikkialla otettiin riemulla vastaan. Hän oli kuningas\nOskarin puheilla ja tutustui hänen poikiinsa; myöhemmin sekä Kaarle\n(XV) että Oskar (II) lähettivät hänelle teoksiaan. -- Yksityisesti\nRuotsin arkkipiispa häneltä kysyi eikö hän tahtoisi muuttaa Ruotsiin,\nmissä hänelle olisi paikka tarjona. Runeberg vastasi vain:\n\n-- Herra arkkipiispa, Suomi on köyhä äiti, joka tarvitsee kaikki\npoikansa.\n\nTukholmasta lähdettiin pohjoiseen päin, käytiin Hernösandissa\nFranzénin ja Uumajassa Dunckerin haudalla. Paluumatkalla tultiin\nPietarsaareen, missä kaupungin asukkaat antoivat Runebergille lahjan,\njoka hänestä oli \"Kalifornian vertainen\": kalastajamökin, jossa hän\nlapsuudessaan oli kesänaikoina isänsä kanssa oleskellut.\n\nKun hän heinäkuun lopussa palasi pitkältä matkaltaan Porvooseen,\nkysyi eräs tuttava häneltä oliko Ruotsissa ollut hauskaa.\n\n-- Kyllä siellä oli hauskaa, hän vastasi, mutta hauskempaa on päästä\ntaas Kroksnäsiin kävelemään paljain jaloin ja onkimaan ahvenia.\n\nMutta kesän loppu olikin kylmä ja sateinen, ja syksyllä neljä\nRunebergin silloisista seitsemästä pojasta sairastui tulirokkoon;\nyksi heistä kuolikin. Seuraavana vuonna, 1852, ahdisti taas vilutauti\nrunoilijaa itseään.\n\nVuosi 1853 oli runoilulle suotuisampi, ja jo oli kolme uutta\nvänrikkiä syntynyt, kun Runebergille annettiin uusi toimi: hänet\nmäärättiin jäseneksi siihen komiteaan, jonka tehtävänä oli valmistaa\nehdotus uudeksi ruotsalaiseksi virsikirjaksi maallemme.\n\nRuneberg piti velvollisuutenaan ottaa tämän toimen vastaan, ja\ntunnollisesti hän ryhtyi tehtävänsä suorittamiseen. Eikä luultavasti\nSuomessa silloin ollut toista miestä joka paremmin kuin hän olisi\ntähän työhön pystynyt.\n\nTiedämme että hänelle alusta pitäen runous oli ollut likeisessä\nyhteydessä uskonnollisen sielunelämän kanssa. Mutta kun\nrunous puolestansa oli hänen silmissään likeisesti yhdistetty\nelämäntoimintaan, niin samoin uskonto hänestä oli elämää enemmän kuin\noppia. Muutamat hänen mietelmänsä osottavat kuinka syvästi hän tämän\nuskonnollisen elämän käsitti.\n\n\"Ihminen elää todellisuudessa vain niin paljon kuin hän eläytyy\nKristukseen. Kaikki muu hänessä on pimeyden ja kuoleman vallan\nalaista. Mutta Kristus ei elä ainoastaan taivaassa, vaan maan\npäälläkin. Hän elää ylhäisyydessä ja alhaisuudessa, todessa ja\nleikissä, tiedossa ja uskossa, viisaudessa ja yksinkertaisuudessa,\nmutta ei vain yksipuolisessa, latteassa, ahdasmielisessä,\nsaatanalaisessa.\n\n\"Mutta elämä Kristuksessa ja rakkaudessa häneen ei ole elämää jossa\ntaistellaan maailmaa, maata, ihmisiä vastaan. Se on rauhan elämä\ntäynnä rakkautta. Eläen Kristuksessa tulemme osallisiksi hänen\nelämästään, rakastamme maailmaa sillä tulisella innolla, jolla hän\nsitä rakastaa ja rakasti antaessaan henkensä sen pelastukseksi. Maa\nja mikä sen päällä elää ei ole enää kuollutta, syntistä, kadotettua\ntomua, se on pikemmin Kristuksen puku, hänen ruumiinsa, jonka läpi\nhän, sen sieluna, virtaa, sitä elähyttäen. Ilman Kristusta on kaikki\nhengetöntä tomua, hänen kauttaan muuttuu kaikki hänen eläväksi\nruumiikseen, eikä kukaan rakasta häntä oikein, ellei samalla rakasta\nsitä maailmaa, jossa hän elää ja liikkuu. Siis älkäämme hyljätkö\nmaailmaa, vaan pikemmin rakastakaamme sitä Kristuksen tähden,\nniinkuin rakkaus iloitsee ei ainoastaan katsoessaan rakastetun\nsilmään ja etsiessään siitä tuikahdusta sen sielusta, vaan myöskin\npidellessään ja katsellessaan sen kättä, ei sen tomun tähden, josta\nkäsi on tehty, vaan sen henkilön tähden, jonka oma se on. Siis meidän\nei tule vihata, vaan rakastaa; rakastaa maata, koska Kristus pukee\nsen viheriäksi ja ihanaksi, rakastaa ihmisiä, koska Kristus rakastaa\nkaikkia, eikä tahdo että kukaan hyljättäisiin, mutta ennen kaikkea\nrakastaa häntä, joka tekee kaikki rakastettavaksi, ja jota ilman\nkaikki olisi tomua ja tyhjää, kuollutta ja kadotettua.\n\n\"Runouden on kuin uskonnon. Monet laulavat ja monet rukoilevat, ja\nsanoissa, ulkonaisesti, on erotus pieni. Mutta toisen sanat ovat\nyöhön käärittyinä, niitä peittää tyhjyys, kylmyys, pimeys, joka\ntuntuu helpommin kuin selviää, kun taas toisen sanoja valaisee ja\nlämmittää pieni salama, säde auringonsydämestä, josta ne saavat aivan\ntoisen ilmeen kirkkautta, lämmintä ja valoa.\n\n\"Ken ei omista Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, hän ei tule\nkoskaan siihen sisään.\n\n\"Taivaan valtakuntaa ei valloteta; se saadaan, annetaan lahjaksi.\nNiin, jos tulisimme kaiken maailman tietojen ja viisauden ja vallan\nja hyveiden kanssa, ja tahtoisimme niillä voittaa taivaan, niin\nolisi pieninkin pisara Jumalan rauhaa ja autuutta liian kallis\nsillä ostettavaksi. Ja siitä huolimatta sataa Jumalan rauhaa ja\nautuutta lakkaamatta ihmisten päälle! Miksi? Siksi että Jumala on\nisä. Me saamme häneltä kaikki lapsuutemme emmekä täysikäisyytemme\noikeudella, ja lapsia me olemme kaikki Jumalan edessä, sekä nuorina\nettä vanhoina, sekä yksinkertaisina että viisaina, sekä heikkoina\nettä mahtavina. Rakkaus yksin antaa, ja rakkaus katsoo tarpeita eikä\nvaatimuksia.\"\n\nTästä katsantotavasta johtuu se nöyrä mieliala, joka oli Runebergille\nominainen elämässäkin. Erittäin hän näyttää pitäneen arvossa sitä\nnöyryyden muotoa, joka ruotsiksi ilmaistaan sanalla _saktmod_,\n\"hiljainen rohkeus\", säveys. Sitä hän suositteli oppilailleen\nsiinä puheessaan, jonka hän piti erotessansa rehtorinvirasta, jota\nhän hoiti lukuvuosina 1848--1850. Elämän taisteluissa, hän sanoo,\nvaaditaan rohkeutta, ja nuoriso luulee itsellään olevan sitä\nkylliksi. Mutta oikea rohkeus \"ei ole leimahtavan tunteen haihtuvaa\nliekkiä, ei hillitsemättömän maineenhalun uhkaavaa hyökkäämistä\nvastuksia vastaan; se rohkeus, josta minä puhun, kumpuaa tyynesti ja\nrauhallisesti hurskaan sydämen syvyydestä, ja sen kätkettyä lähdettä\nsanotaan säveydeksi.\" Ja tämän lähteen hän sanoo tunnettavan sitä\nympäröivistä vartioista, jotka ovat jumalanpelko, totuus, uskollisuus\nja ahkeruus.\n\nToisellakin kertaa hän antoi samaan suuntaan menevän neuvon, joka\nmuodoltaankin on hänelle hyvin kuvaava.\n\nLukion lehtorina hän myöskin oli tuomiokapitulin jäsen ja tutkijana\npapintutkinnoissa. Tästä syystä hän vähitellen tutustui suureen\nosaan hiippakunnan papistoa, ja palatessaan joskus Porvooseen papit\nmielellään kävivät Runebergillakin, joka aina osaaottavaisesti\nseurasi heidän olojaan. Kerran nuorenpuolinen pappi valitti että\nhänen kuuntelijoillaan, joihin hän muuten oli hyvin kiintynyt, oli\npaha tapa: he usein nukkuivat kirkossa; mutta sitä pappi oli koettanut\ntarmonsa takaa estää.\n\n-- Ei -- sanoi silloin Runeberg ystävällisesti hymyillen -- niin\nsinun ei pitäisi tehdä. Ovathan he kirkkoon tullessaan väsyneitä\nviikon työstä, ja ehkä he ovat kävelleet penikulman tai pari\netsiäksensä Herran temppelistä henkistä lohtua ja virvotusta. Kummako\nsiis jos he kirkon rauhassa, ja tottumattomina ankaraan ajatustyöhön,\narvaamatta nukahtavat. Ei sinun siis pitäisi olla tyly heitä kohtaan.\nMutta kun huomaat että kuuntelijasi alkavat nukahtaa, niin hiljennä\nvähitellen ääntäsi, ja kun näet kaikkien nukkuneen, niin lue Herran\nsiunaus ja jätä heidät rauhaan.\n\nPappi ymmärsi tämän omituisen neuvon tarkotuksen, ja hän oli koko\nelämäkseen oppinut kohtelemaan kuuntelijoitaan leppeästi.\n\nNöyrästä, mutta hartautta ja ihmisrakkautta täydestä sydämestä siis\nRuneberg ryhtyi virsikirjatyöhönsä; ja siihen hän pani lähes kolmen\nvuoden ajan.\n\nKomiteassa oli kolme jäsentä: Runeberg, Stenbäck ja molempien\nnuoruudenystävä Lille, joka nyt oli jumaluusopin professori.\nJokaisen oli määrä tehdä täydellinen ehdotus, mutta molemmat muut\nluottivat Runebergiin, joka yksin sai työnsä valmiiksi määrättyyn\naikaan, kevääseen 1856. Sitten yhdessä tarkasteltiin ehdotusta, ja\nilokseen Runeberg näki että hänen runoilijaveljillään ei ollut paljon\nmuistuttamista.\n\nTehtävä oli kuitenkin muodollisestikin ylen vaikea. Oli päätetty\nettä vanhasta virsikirjasta säilytettäisiin niin paljon kuin\nmahdollista, ja ehdotus oli laadittava niin että sitä voitaisiin\nkäyttää vanhan virsikirjan rinnalla. Sentähden virsien lukua ei\nenennetty, ja kun uusia virsiä hankittiin liiaksi vanhentuneiden\nsijaan, koetettiin saada niitäkin niin usein kuin mahdollista\npoistettujen nuotilla veisattavaksi. Paitsi että Runeberg siis\non kauttaaltaan korjaillut vanhoja virsiä, hän on sepittänyt yli\nneljäkymmentä virttä edeltäkäsin määrätyistä aineista ja edeltäkäsin\nmäärätyillä runomitoilla. Vain harvoin, jos joku vanha virsi oli niin\nepärytmillinen, ettei sitä kuitenkaan enää veisattu, hän vapaasti\nvalitsi runomittansa.\n\nMutta tämmöisessä vaikeassa työssä oli hänelle suureksi eduksi että\nhän oli tottunut kilpaillen nojautumaan toisiin runoilijoihin; eikä\nsiis juuri ensinkään huomaa ennakolta määrätyn runomitan häntä\nkahlehtineen. Ja aineissa semmoisissa kuin Davidin psalmeissa tahi\nsunnuntaievankeliumeissa hän saattoi liikkua vapaammin, ainoastaan\nrunollisen inspirationinsa ohjaamana.\n\nTietysti ei ollut kysymystäkään siitä että Runeberg virsissään\nesittäisi uskonnollista elämää yhtä itsenäisesti kuin omissa\nrunoissaan. Tulihan hänen laulaa seurakunnan eikä itsensä puolesta.\nMutta runollinen suurtyö sittenkin hänen virsikirjansa on. Vaikkapa\nalistuen seurakunnan tarpeitten palvelijaksi, on Runeberg kuitenkin\nvirsikirjaansa vuodattanut runsaasti omaa ihanaa katsantotapaansa\nja lämmintä uskonnollista tunnettaan, ja kirja on samalla\ntosikristillinen ja tosirunollinen, täynnä ylevää mielen lennokkuutta.\n\nVirsikirjatyön aikana oli Runebergilla ollut kaksi juhlallista\nhetkeä. Sodasta eloonjääneet upseerit ja heidän jälkeläisensä olivat\nhankkineet suuren hopeakannun kunnialahjaksi Runebergille Vänrikki\nStoolin tarinain johdosta. Aikomus oli antaa se hänelle hänen\ntäyttäessään viisikymmentä vuotta; mutta ajan oloihin katsoen --\nTurkin sota oli juuri syttynyt -- pidettiin tarpeellisena hankkia\nkeisarin lupa lahjan antamiseen. Runeberg sai siis syntymäpäivänään\nainoastaan avaimen siihen koteloon missä lahja säilytettiin, ja itse\nkannu annettiin hänelle juhlallisesti vasta myöhemmin, senjälkeen kun\nministerivaltiosihteeri kreivi Armfelt oli hankkinut siihen keisarin\nluvan. Tämä tapahtui tavalla joka sekin hyvin kuvaa ajan oloja.\n\nRuno Viapori oli Runebergin tietämättä ja vastoin hänen tahtoansa\ntullut Ruotsissa painetuksi vuonna 1852. Armfelt pelkäsi että siitä\nvoisi johtua ikävyyksiä, jos asia tulisi keisarin tietoon, ja hän\nteetti heti Grotilla venäjänkielisen käännöksen Kulnev-runosta,\nkäyttääksensä sitä, jos tarvittaisiin, Runebergin puolustukseksi.\nMitään selkkauksia ei kuitenkaan silloin syntynyt; mutta nyt, kun\nkeisari oudoksui tuota luvanpyyntiä ja kysyi mikä merkillinen mies\nRuneberg sitten oli, Armfelt asiansa valaisemiseksi jätti keisarille\nKulnevinsa.\n\nPian, 1856, Armfeltilla oli tilaisuus osottaa Runebergille\nhyväntahtoisuuttaan toisellakin tavalla, joka ei kuitenkaan ollut\nrunoilijalle oikein mieleen, vaikka se olikin aiottu lisäämään iloa\nhänen viettäessään toista juhlaa, hopeahäitään, 23 päivänä tammikuuta\n1856.\n\nRunebergin toimeentulo oli näinä vuosina ollut kaikkea muuta kuin\nhuoletonta. Perhe oli lisääntynyt ja elintarpeiden hinnat kohosivat\nKrimin sodan aikana tuntuvasti.\n\nSilloin Snellman, jolle itselleen paremmat ajat olivat koittaneet\nAleksanteri II:n valtaistuimelle noustua, kirjotti vuoden 1856\nalussa Armfeltille kirjeen, jossa hän ehdotti että Runebergille\nannettaisiin sekä uusi apuraha yleisistä varoista, hänen kirjallisten\nansioittensa tunnustukseksi ja hänen taloudellisten huoliensa\nhuojentumiseksi, että myöskin vuotuinen määräraha siksi ajaksi jona\nhän pysyisi virsikirjakomitean jäsenenä. Runeberg oli, sanoi hän,\nmies jolla oli oikeus vaatia maaltaan ei ainoastaan kunniaa, vaan\nhuoletonta toimeentuloakin. Hänen menonsa perheensä elatukseen\nolivat lisäytyneet, kun hänellä oli kaksi poikaa yliopistossa, hän\noli velkaantunut ja senjohdosta hänen mielensä oli masentunut ja\nhänen tuotantohalunsa ehkäisty. Jos asiasta voitaisiin tehdä nopea\npäätös, niin että Runeberg saisi tiedon määrärahojen antamisesta\nhopeahääpäivänään, niin hän voisi viettää tämän päivän katsomalla\ntyynemmin tulevaisuutta kohti.\n\nArmfelt vastasi ettei hän muulla tavoin voinut täyttää Snellmanin\npyyntöä, kuin siten että yliopiston kanslerin käyttövaroista oli\nmyönnetty 240 ruplaa (960 markkaa) vuodessa apurahaksi Runebergin\nkahdelle yliopistossa opiskelevalle pojalle. Tämä avustuksen muoto\nei ollut Runebergille mieleen, hän kun piti sekä oikeutenaan että\nvelvollisuutenaan itse kustantaa poikiensa kasvatuksen. Niin pian\nkuin siihen vain oli muodollista syytä, hän kehotti poikiansa\nluopumaan apurahasta; toinen teki sen 1859, toinen 1860.\n\nHopeahäitään Runeberg muuten vietti iloisesti suuren ystävä- ja\ntuttavapiirin ympäröimänä, joka oli sitä varten kokoontunut\nPorvooseen. Sukulaiset ja lähimmät ystävät tulivat jo päivää ennen\nja kolmellekymmenelle hengelle toimitettiin asunto Runebergin\nvierasvaraisessa kodissa. Juhlan edellinen yö valvottiin ystävien\nseurassa, ja samoin itse hopeahäät kestivät aamuun saakka.\nKun sitten seuraavana päivänä iltapuolella kaupungin asukkaat\nRunebergin kunniaksi olivat toimeenpanneet juhlan, oli runoilija\nniin väsynyt, ettei hän oman kertomuksensa mukaan voinut pysyä\nvalveilla muuten kuin elävästi mielessään kuvittelemalla olevansa\nvesilintuja ampumassa ja uikukkoja tarkasti tähystämässä. Ja kun\npäälle päätteeksi illalla oli suuret tanssijaiset, niin Runeberg\nniistä poistui kuin poistuikin ennen illallista, huolimatta nuorten\nneitosten hartaista pyynnöistä ja Snellmanin tuimasta kysymyksestä:\n\"kuinka voit näin käyttäytyä yleisöäsi kohtaan?\"\n\nVuonna 1857 ilmestyi virsikirjanehdotus painosta; se valmistui siihen\njuhlaan, joka silloin vietettiin muistoksi siitä että kristinuskoa\nseitsemänsataa vuotta aikaisemmin oli ensi kerran maassamme\nsaarnattu. Vähän aikaa ennen oli Lille Runebergille sanonut:\n\n-- Kyllä sinä tästä työstäsi ansaitset jumaluusopin tohtorin arvon.\n\nRuneberg oli siihen vastannut:\n\n-- Miltäs näyttäisi, jos minä jumaluusopin tohtorin hattu päässäni\nläksisin kettuja pyytämään?\n\nHän ei aavistanut että Lille näillä sanoillaan oli arkkipiispan\nkehotuksesta koettanut urkkia Runebergin mielipidettä hänelle\naiotusta kunnianosotuksesta. Ja kun hän ei pontevammin vastustanut,\nniin hän sai kuin saikin tohtorin arvonsa, ja hänen täytyi tulla\nvihkiäisiin, jotka Lille toimitti. Se oli hänelle, kaiken komeuden ja\njuhlimisen vihollinen kuin oli, kovin vastenmielistä. Ja kun Lille\njäljestäpäin kysyi mitä hän oli ajatellut Lillen puhuessa, kun hän\nnäytti niin syvämietteiseltä, niin hän vastasi:\n\n-- Minä ajattelin: voi jos nyt olisin Kroksnäsin salmessa, joukko\nruovikkoon piiloutuvia sorsia edessäni.\n\nMutta virsikirjanehdotus toi mukanaan toisenkin seurauksen, joka oli\nilahuttavampi Runebergille.\n\nEhdotuksen oli ruotsia puhuva yleisö ottanut innokkaasti vastaan.\nMonessa perheessä otettiin se kohta käytäntöön, ja samalla heräsi\najatus siitä että osotettaisiin runoilijalle maan kiitollisuutta\nsekä tästä että hänen muista runollisista lahjoistaan. Hänelle oli\nmyönnetty kustannusoikeus ehdotukseensa, ja nyt muodostui \"yhtiö\",\njoka 1858 osti tuon oikeuden häneltä yleisön keskuudessa kootuilla\nvaroilla, yhteensä 72,000 markalla.\n\nJa samaan aikaan tapahtui tärkeä muutos hänen elämäntoimessaankin.\nVuonna 1856 vahvistettiin uusi koulujärjestys, ja sennojalla lukion\nopettajanvirat järjestettiin uudestaan. Rehtorinvirka raamatun\nalkukielissä lakkautettiin, ja kun mainittujen aineiden lehtori\nPorvoon lukiossa oli nuori mies, hän siirrettiin kreikan kielen\nlehtoriksi, ja Runeberg sai eron virastaan ja oikeuden nauttia\neläkkeenä koko palkkansa.\n\nTäten oli runoilija melkein yhtaikaa saanut vapauden ja turvatun\ntoimeentulon. Hänen mielensä täyttyikin ilosta ja kiitollisuudesta ja\nhän lausui tähän aikaan:\n\n-- Luojalla on kaksi tietä, joita myöten hän johtaa ihmisiä luokseen.\nToisen ihmisen hän kesyttää kurituksella, toista hän nöyryyttää\nylenpalttisella hyvyydellään. -- Minua kohtaan, hän lisäsi, on Jumala\nkäyttänyt jälkimäistä tietä.\n\n\n\n\n32.\n\n\nVuonna 1851 oli Runeberg runoillut uuden tarinan, Vänrikin\nmarkkinamuiston, ja 1853 seurasivat sitä Heinäkuun viides päivä, Von\nTörne ja Lotta Svärd. Senjälkeen \"sai vänrikki yksikseen polttaa\nsammalia, kun ylioppilaalla oli muuta tekemistä\" niinkuin runoilija\nitse sanoi, lisäten: \"koittaa kai sentään päivä jolloin molemmat\ntaas saavat polttaa vaakunaa\". Se päivä koittikin kun virsikirja oli\nvalmistunut 1856, ja silloin Runeberg, taas omien sanojensa mukaan,\n\"kohta laittoi maallisen soturin jaloilleen iloiten siitä että\nhengellinen sota oli loppunut\". Luultavasti tämä maallinen soturi oli\nKuormarenki, ja häneen liittyivät samana vuonna Munter ja Von Essen.\nSotilaspoika alotettiin; mutta sitten tuli virsikirjan tarkastaminen\nväliin, niin että runo valmistui vasta 1858. Viimeksi mainitulta\nvuodelta ovat Vänrikin tervehdys ja Matkamiehen näky. Vuonna 1859\nvalmistuivat Numero viisitoista Stolt, Wilhelm von Schwerin ja\nAdlercreutz, vuonna 1860 Porilaisten marssi, Vanha Lode, Veljekset ja\nkaikkien viimeisenä Maaherra.\n\nTässä järjestyksessä emme saata huomata samallaista aiheitten\nkehitystä kuin ensimäiseen kokoelmaan kuuluvissa tarinoissa. Tämä\nonkin aivan luonnollista. Päätettyänsä ensimäisen kokoelman Runeberg\njo vallitsi koko alansa ja hän saattoi siis nyt kuvata milloin\npäällikköä, milloin syvien rivien miestä. Muutamien tarinain synnyn\naiheutti sitäpaitsi joku kertomus sodasta tahi joku luonteenpiirre,\njoka tuli Runebergin tietoon.\n\nNiin hän esimerkiksi jo 1848 oli, käydessään Loviisassa erään\nystävänsä luona, tutustunut kenraali G.A. Ehrnroothiin, joka\nnuorena upseerina oli ollut mukana sodassa: hänet mainitaankin,\nniinkuin tunnettu, Sotamarskissa. Hänestä kerrotaan, että hän\nhyvin ystävällisesti otti vastaan entisiä sotamiehiä, joita kävi\nuseita hänen luonaan pyytämässä häneltä eläkettä varten todistusta\nosanotostaan sotaan; Ehrnrooth oli näetten myöhemmin ollut\nSuomen koko sotaväen päällikkönä. Kerran tuli hänen luoksensa\nmies, johon Oravaisten tappelussa oli sattunut sama luoti, joka\nhaavotti Ehrnroothiakin, ja silloin kenraali asetti hänet istumaan\nviereensä päivällispöytään, \"vanttumiesten\", lakeijojen suureksi\nhämmästykseksi. Samaten Ehrnroothin kerrotaan paheksuneen kun\ntalonväki, ollessaan hänen puheillaan, seisoi hattu kädessä.\n\nYhdyttyänsä Ehrnroothiin Runeberg Loviisan ystävälleen useaan kertaan\ntoisti sanat: \"hattuni ma pidän päässä, pidä sinä samaten\", ja\nlisäsi: \"saat nähdä minkä kauniin runon näistä sanoista teen\". Ja kun\nVänrikin markkinamuisto oli valmis, hän lähetti jäljennöksen siitä\nsamalle ystävälleen todistukseksi lupauksensa täyttämisestä.\n\nMistä Runeberg oli nuo sanat saanut, sitä ei tiedetä, ja samaten hän\nkielsi Ehrnroothin olevan runossa esiintyvän kenraalin suoranaisena\nesikuvana.\n\nMatkamiehen näky perustuu sekin Runebergille annettuun\nluonteenkuvaukseen Ramsay veljesten äidistä. Vänrikin tervehdyksen\nsaaja, Tigerstedt, oli vielä elossa kun runo kirjotettiin. Wilhelm\nvon Schweriniin on aihe saatu eräästä nuoren sankarin kirjeestä, joka\njulaistiin vähää ennen, maaliskuussa 1859. Porilaisten marssissa taas\non meillä vielä yksi esimerkki siitä kuinka Runeberg kilpaili toisen\nrunoilijan kanssa.\n\nKun vuonna 1858 ruvettiin, sodan 50-vuotisen muiston johdosta,\navustamaan siitä eloonjääneitä sotureita, oli Topelius kirjottanut\nsanat Porilaisten marssiin, manaten noita \"menneen ajan haamuja\"\nheräämään haudoistaan ja ylistäen heidän urhoollisuuttaan. Tämä runo\nlaulettiin jo samana vuonna laulajaisissa sotavanhuksien hyväksi,\nmutta Runeberg ei sitä saanut kuulla ennenkuin 1859, jolloin,\nhänen Helsingissä ollessaan, ylioppilaat lauloivat sen eräässä\niltaseurassa, jossa hän ja Topeliuskin olivat. Silloin hän kysyi\nTopeliuselta:\n\n-- Sinäkö olet kirjottanut sanat?\n\n-- Niin.\n\n-- Mikset ole pannut porilaisia laulamaan itse?\n\n-- Sen voi ainoastaan vänrikki tehdä.\n\nJa seuraus oli, että Runeberg, joka ensin oli aikonut ottaa\nTopeliusen sanat kokoelmaansa, kirjotti kuin kirjottikin oman runon,\npannen porilaiset itse laulamaan.\n\nJos siis ainakin muutamat toisen kokoelman tarinat ovat syntyneet\nsatunnaisesti saaduista aiheista, niin sopii kuitenkin kysyä, eikö\ntämänkin kokoelman runojen syvintä juurta ole etsittävä runoilijan\ntunne-elämästä runojen syntymisaikana. Ja samalla on kysyttävä\neroaako tämä kokoelma jossakin kohden edellisestä.\n\nToukokuun 13 päivänä 1848 laulettiin Maamme laulu Paciusen\nsäveltämänä ylioppilaiden kevätjuhlassa, Cygnaeus piti kuuluisan\npuheensa isänmaalle ja Topelius sepitti juhlan johdosta runonsa\nSuomen nimi. Valtaava isänmaallinen innostus täytti mielet, varsinkin\nkun samaan aikaan useassa Europan maassa näytti koittavan uusi päivä\nkansojen vapaudelle. Varmaan siis Runeberg ensimäisen tarinakokoelman\nilmestyttyä saattoi tuntea vielä suuremmassa määrässä kuin ennen\nettä hän oli laulanut kansansa sydämestä ja ilmaissut sen pyhimpiä,\nelinvoimaisimpia tunteita.\n\nMutta isänmaan olot muodostivat jyrkän vastakohdan tälle\ninnostukselle.\n\nAikaa yhtä hyvin kuin runoilijaa kuvaa sattuvasti Runebergin ottelu\nsensuurin kanssa, kun tarinain ensimäinen osa oli valmis painoon.\n\nSensorina oli kreikankielen professori N.A. Gyldén, Runebergin\nentinen kilpatoveri apulaisvirkaa hakiessa. Suurin osa kirjaa oli\njo painettu, mutta lopussa oli muutamia paikkoja jotka epäilyttivät\nGyldéniä. Runeberg silloin kävi sensuurikomitean puheenjohtajan\nluona, joka ei ollut sen vähempi mies kuin yliopiston sijaiskansleri,\nsenaattori ja kenraali J.M. Nordenstam. Tämä vaati ensiksi pari\npienempää muutosta: Kuninkaassa sanottiin että Viapori oli menetetty\n\"halvan kavaltamisen kautta\", ja Döbeln kysyi: \"Kuin käy sun sitten,\n_kansa poloinen_?\" Nämä paikat Runeberg heti muutti, pannen edellisen\nlauseparren sijaan \"se pylväs kaatunut\", ja toiseen paikkaan \"väki\nurhoinen\". Mutta lopuksi Nordenstam tahtoi muutettaviksi Döbeln runon\nloppusäkeet, alkaen sanoista \"Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu\".\nRuneberg silloin jyrkästi kielsi:\n\n-- Niitä en muuta.\n\nNordenstam puolestaan pani kovan kovaa vastaan ja vastasi ettei koko\nteosta saataisi julaista, jollei muutosta tehtäisi. Runeberg sanoi\nsilloin tyynesti:\n\n-- Jääköön sitten julkaisematta.\n\nMutta saatuaan paperinsa takaisin hän lisäsi:\n\n-- Ikävä vain että jo useat arkit ovat sensorin luvalla painetut.\n\n-- Niin, se on ikävä. Suuriko painos on?\n\n-- Kaksituhatta kappaletta.\n\n-- Sepä melkoista.\n\nJa leppyen hän tarttui Runebergin käteen sanoen:\n\n-- Miksette voi muuttaa tätä paikkaa, kun jo muutitte toiset?\n\n-- Nuo paikat olivat vähemmin tärkeitä, tätä minä en voi muuttaa.\n\nJa hän teki lähtöä. Mutta silloin Nordenstam lausui:\n\n-- No antakaa tänne sitten!\n\nJa painolupa annettiin.\n\nJos siis Runebergin oma teos pääsi verrattain helposti sensuurin\nkourista, niin on tunnettua että juuri seuraavina vuosina painetun\nsanan vapaus supistettiin yhä ahtaammalle. Samaten muissakin kohden\ntaantumuspyrinnöt pääsivät voitolle: yliopiston asetukset muutettiin,\nfilosofian professorin virka lakkautettiin, ylioppilasosakunnat\nhajotettiin j.n.e.\n\nVielä kovemman koetuksen ajan toivat Suomelle Krimin sodan vuodet.\n\nRistiriitaisia tunteita liikkui ihmisten mielissä. Keisari Nikolai\noli taantumuksen vankin pylväs Europassa; Venäjän tappio tiesi\nsiis vapauden voittoa. Mutta englantilaiset, jotka kerskailivat\nsivistyksestään, käyttäytyivät Suomessa niinkuin rosvot: he\nkaappasivat kauppalaivastomme ja polttivat Pohjanmaan laivaveistämöjä\nja tervavarastoja.\n\nNäissä vaikeissa oloissa Runebergin, samaten kuin Topeliusen,\nmielipide oli se että luja, vankkumaton uskollisuus maan\nhistoriallisesti määrättyä asemaa kohtaan oli paras, samalla kuin\nse oli jaloin politiikka. Sitäpaitsi Runeberg keisari Nikolaissa\nnäki \"mitä vahvimman sulun sitä meille vieraan kansallisuuden tulvaa\nvastaan, joka oman painonsa voimasta uhkaa hyökyä meille\".\n\nMutta ulkomailla levitettiin huhuja suomalaisten kapinallisuudesta,\njopa kerrottiin että Runeberg oli kadonnut ja lähetetty Siperiaan\nj.m.s. Häntä pyydettiin kirjeessä jollekin ruotsalaiselle ystävälleen\nosottamaan nämä huhut vääriksi, ja sen hän tekikin, kirjottaessaan\nBeskowille. Mutta kun samalla pyydettiin häntä samaa tietä\nselittämään kansan mielialaa, niin hän vastasi:\n\n\"Olen kaiken aikani tahtonut olla niin kaukana politiikasta kuin\nmahdollista, ja uskon että minun toimenpiteeni niin suurissa asioissa\nkuin nykyään ajetuissa merkitsevät vähemmin kuin ei mitään. En\nsentään luule vähemmin harrastavani isänmaallisia asioita, en vain\ntahdo suorastaan niihin tarttua, vaan tarmoni takaa koettaa niitä\nedistää toimimalla uskollisesti sillä pienellä alueella, joka on\nminulle työalaksi suotu.\"\n\nMutta henkinen ahdinkotila kesti yhä, ja sodan jälkeenkin, kun\nparemmat ajat jo olivat odotettavissa Aleksanteri II:n kanssa,\nhallitsi Suomessa vielä aluksi kreivi Berg, eikä nähty vielä toivotun\nvapauden koittavan.\n\nTämmöiset olot ovat omiansa synnyttämään isänmaallisia tunteita aivan\nerityistä laatua.\n\nElävästi tunnetaan että Suomella, vaikka se joutuisikin\nsuurpolitiikan hampaihin, ei tässä politiikassa ole mitään\nvarsinaista tehtävää. Kansamme tehtävä on sitävastoin se kultuurityö,\njota se toimittaa -- \"Europan etuvartiona\"; tätä nimitystä on\nRuneberg -- taas samoin kuin Topelius -- käyttänyt juuri tähän\naikaan. Tämä tehtävä vaatii kaikki Suomen lapset ankaraan työhön,\n\"köyhä äiti tarvitsee kaikki poikansa\". Mutta ollen aatteellista\nlaatua kansallisen tehtävämme tulee olla yhtämittaista edistystä, se\nei voi sietää taantumista, sillä ainoastaan yhtämittaisesti edistyen\nme voimme säilyttää asemamme kansakuntien joukossa. Edistymisessä --\nsiinä kansamme kunnia, taantumisessa sen häpeä.\n\nTämä katsantotapa kuultaa selvästi toisen kokoelman tarinain läpi.\nTietysti ei siten että kuvaillut sankarit olisivat vain vertauskuvina\nkäytettyjä runoilijan isänmaallisten mielipiteiden valaisemiseksi.\nVaan niin että hän sotureissa kuvailee tunnelmia, jotka, samalla kuin\nne ovat historiallisesti oikeita, ovat likeistä sukua runoilijan oman\najan tunnelmille.\n\nEnsiksi on huomioon otettava että isänmaantunne nyt esiintyy paljoa\nenemmän selvinneenä ja syventyneenä kuin edellisessä kokoelmassa.\nSiinä oli tämän tunteen varsinaisena lausujana runoilija itse\n(runoissa Vänrikki Stool, Döbeln Juuttaalla), mutta soturit käyttävät\nvain ylimalkaisia sanoja: maa, kuningas ja maa, isien maa, eikä\nniitäkään usein (runoissa Pilven veikko, Sotavanhus, Torpan tyttö,\nSven Dufva, Otto von Fieandt, Sotamarski, Döbeln Juuttaalla).\nTigerstedt, \"Suomen poika\", on innossaan vielä melkein poikkeuksena.\n\nToisin nyt. Isänmaa esiintyy personallisuutena jo krenatöörille; hän\nlaulaa siitä kuinka isänmaa ja soturit katsovat toisiinsa. Lotta\nSvärdille ja Adlerereutzille isänmaa on köyhä äiti, Dunckerille\näiti ja morsian. Von Törne on Fieandtin sukua, ja molemmista kaipaa\nsuomalainen rotu parantamista, mutta kuinka tulisesti senohessa Törne\nihailee maatansa ja kansaansa! Von Essenkin muistaa Suomen lippua,\nBuss korpraali samoin Suomen vereen kastettuja tantereita, Speltkin\npuhuu maansa kunniasta. Ja krenatööri lopettaa laulunsa toivomuksella\n\"Jumala isänmaata varjelkoon\", vänrikki Heinäkuun viidennessä\npäivässä puhuu isänmaasta innolla joka muistuttaa Maamme laulua;\nvieläpä hän mainitsee Suomen eri osia ikäänkuin terottaaksensa\nmieleemme että hän puhuu koko Suomesta.\n\nIsänmaan yhteydessä esiintyy useassa runossa kansakin, ja sen\nluonnetta ja tehtävää kuvaillaan suuremmalla pontevuudella kuin\nennen, varsinkin Heinäkuun viidennessä päivässä.\n\nMutta yhä ovat uskollisuus, kärsivällisyys ja uhrautuvaisuus\ntämän kansan pääominaisuuksia -- siis luonteenpiirteitä, joita\non tarpeen myöskin kansamme kultuuritaistelussa, mutta jotka\nsamalla ovat sopusoinnussa runoilijan -- ja kansan perinnäisen --\nelämänkatsomuksen kanssa.\n\nToiselta puolen esiintyy nyt tunne paon häpeästä ja mieliharmi\npakokäskystä paljoa polttavampana kuin ennen.\n\nSotamarskissa olivat Suomen soturit, innostuneina ensimäisestä\nvoitostaan, tulleet siihen päätökseen, etteivät urhomiehet \"kehtaa\nhaastaa tuommoisesta\" kuin Klingsporista. Mutta kohta ensimäisessä\nuuden jakson runossa krenatööri ottaa kuin ottaakin puhuaksensa\nsotamarskista, vaatien häntä edesvastuuseen. Ja kuinka syvä on häpeän\ntunne semmoisessakin miehessä kuin Spelt on! Hurtti ukko kyllä tunsi\nsamaa, mutta vain omasta puolestaan, krenatööri puhuu kaikkien\nsotamiesten puolesta, mutta Spelt tuntee koko maansa häpeän.\n\nYhtä syvä on sama tunne Gregori Tigerstedtissä. Ja merkillistä on\nettä Runeberg, sepittäessään Heinäkuun viidettä päivää, samalle\npaperille kirjotti nämä sanat:\n\n\"Miten olisi käynyt meidän maineemme, jollei olisi ollut semmoisia\nkuin Duncker, kun kaikki petti tuolla korkeammalla?\"\n\nMutta juuri sama ajatus palaa Adlercreutz runossa. Tämä runo on taas\nkokonaiskuva koko armeijasta, samoinkuin Döbeln Juuttaalla. Mutta\npääaihe on nyt paon häpeä, joka valtaa koko armeijan, päällikön yhtä\nhyvin kuin jokaisen soturin, ja jota ei saada poistetuksi muuten kuin\nHertzenin tahallisella tottelemattomuudella päällikön käskyä kohtaan.\nJa yhtymällä Hertzenin tunnelmaan Adlercreutz pelastaa Suomen kunnian.\n\nSamassa määrin kuin isänmaantunne selvenee ja edistymisen\nvälttämättömyyden tunne syventyy, huomataan nyt toisenlainen kanta\nRuotsiakin kohtaan.\n\nTosin Runeberg on ruotsalaiselle urhoollisuudelle nyt pystyttänyt\nvielä kauniimman muistopatsaan kuin Sandels runossa: Wilhelm von\nSchwerin kuvastaa ihanasti tätä urhoollisuutta, samalla kun hän\nsiihen yhdistää ruotsalaisen ylimyksen mitä hienoimman esiintymisen.\nMerkillistä on että tässäkin lähtökohtana on epäilys Schwerinin\nrohkeudesta, mutta hän poistaa epäilyksen paljoa kauniimmalla tavalla\nkuin Sandels.\n\nToiselta puolen on huomioon otettava että tästä kokoelmasta Sandels\non kokonaan poistunut. Döbelnkään ei esiinny muuta kuin Adlercreutzin\nrinnalla (Vänrikin markkinamuisto, Adlercreutz) ja Lurjusta\ntutkimassa; tässä toimessa hän on paikallaan, samaten kuin Juuttaalla\n\"moukan\" mielialaa tarkastamassa. Ja kun hän julistaa Lurjuksen\naimo _suomalaiseksi_ soturiksi, niin tämä hänen suussaan merkitsee\nenemmän kuin jos Adlercreutz sen sanoisi: se on samallainen tunnustus\nsuomalaisille kuin Sandelsin \"noin suomalainen taistelee\".\n\nAdlercreutz taas, hän ei tarvitse ketään tutkia, hän tuntee kaikkien\nsoturien tunteet, sillä hän on \"uskollinen suomalainen\". Ja hänestä\nlaulaen runoilija erottaa mitä hän on Ruotsissa tehnyt ja mitä\nmeille, ja hän terottaa mieleemme että Adlercreutz sittenkin kuuluu\nmeille.\n\nSamaten jo krenatööri muistelee Suomea ja Ruotsia erillään\ntoisistansa, mutta samalla hän tietää että hän uskollisessa\nrakkaudessa on kastanut Ruotsinkin hiekkaa verellään. Ja palkaksi hän\non saanut kerjurielämän, aivan samaten kuin jo Franzénin Vanha soturi\nsai palkakseen \"luutnantin arvon ja elinkautisen nälän\".\n\nSuomalainen kuin on, krenatööri, kun päälliköistä tulee puhe,\nmainitsee etupäässä \"kaksi suurta\", Adlercreutzin ja Cronstedtin.\nCronstedt on myöskin Gregori Tigerstedtin päällikkö, mutta muuten\non Adlercreutz toisen kokoelman pääsankari. Hän esiintyy von\nTörnessä ja Wilhelm von Schwerinissä, Spelt lausuu ajatuksensa hänen\nvoitostaan, ja kun Adlercreutzkin ylistää soturia, niin tämä soturi\non suomalaisuuden perikuva, Munter, ja kaikki sanottava lausutaan\nsanoissa \"hän oli suomalainen\".\n\nSamoinkuin ruotsalaiset, niin venäläisetkin nyt ovat enemmän\nsyrjäytetyt: heidän urhoollisuutensa tunnustetaan kuitenkin\nAdlercreutz runossa. Ja huomioon on otettava että Ukko Lode runo\nasettaa koko sodan sovinnollisuuden valoon. Lämpimän hartauden\nohessa ilmenee Lodessa myöskin halu lieventää taistelujen tuottamia\nkärsimyksiä. Ei enää, niinkuin Kuolevassa soturissa, vain valiteta\nnäitä kärsimyksiä, eikä osoteta vain satunnaista hyväntahtoisuutta,\nniinkuin Pistool tekee. Ihmisystävällisyys on muuttunut tavaksi,\nperiaatteeksi, eikä sitä harjottaessa kysytä onko kärsivä ystävä vai\nvihollinen.\n\nJo tämä runo riittää todistamaan ettei Runeberg ihaile sotaa\nsemmoisenaan. Mutta samaa todistaa sekin seikka että hän yleensä\nhyvin vähän, ja aikaa myöten yhä vähemmin, kuvailee varsinaista\ntappelua; pääasiana ovat hänelle ne tunteet, jotka elähyttävät\nsotureita.\n\nJa kun nämä tunteet eivät koske yksistään sotilaallisia\nvelvollisuuksia, vaan yleisesti isänmaallisia, niin on aseellisten\nsoturien rinnalla nyt kuvailtu aseeton sankarikin: Maaherra. Jopa nyt\njo runon aiheena voipi olla vain menneen tapahtuman arvostelu:\nVeljekset.\n\nNäin on Vänrikki Stoolin tarinoita katsottava Suomen kansan\nisänmaallisen tunne-elämän kuvaukseksi. Tämän tunne-elämän\npääpiirteet olemme jo löytäneet; lisättävä on vain että toisessa\nkokoelmassa myöskin varsinaisen kansan osanottoa siihen pontevammin\nkuvaillaan. \"Lurjuksessa\" ei niinkuin Sven Dufvassa ole perinnäistä\nhalua kuolla kuninkaan ja maan edestä, ja sittenkin hän innostuu\nsitä tekemään. Toiselta puolen krenatööri ja Spelt, niinkuin jo on\nmainittu, itsetietoisesti, eikä enää vaistomaisesti, käsittävät\nvelvollisuutensa isänmaata kohtaan; ja Buss Munterista puhuessaan,\nvänrikki Dunckeria ylistäessään terottavat mieleemme alhaisempienkin\narvoa. Samaten kenraalin käytös krenatööriä kohtaan osottaa\npontevampaa tasa-arvoisuuden puolustamista kuin ennen on Runebergin\nrunoudessa esiintynyt. Mutta helposti näkee että tällä kuvalla\non juurensa hänen edellisessä runoilijatoiminnassaan, varsinkin\nJouluillassa.\n\nKaikki nämä piirteet kuvastavat kuinka runoilija nyt toimii\nyhteiskunnassa joka on heräämäisillään ja jossa uudet kansanainekset\npyrkivät ottamaan osaa yhteiseen edistystaisteluun. Sentähden\nristiriidatkin kärjistyvät enemmän kuin ennen, varsinkin\ntaantumisen ja edistymisen välillä, mutta myöskin kun kysymyksessä\non heikon oikeuksien suojeleminen (Maaherra) tahi eri käsitykset\nvelvollisuudesta (Veljekset).\n\nMutta muistettava on että tarinat tämän ohessa myöskin ovat\nhistoriallisia kuvia kansamme mielialasta tärkeänä sen elämän\nkäännekohtana. Ja tässäkin kohden Runeberg nyt esiintyy ikäänkuin\nvarmempana kuin ensimäisessä kokoelmassa. Yleensä ei nyt niin usein\nkuin siinä nojauduta 1808 vuoden sodan takaisiin aikoihin. Lode,\nvon Törne ja von Essen olivat kaikki olleet mukana Kustaan sodassa,\nmutta siitä ei mainita mitään. Lotta Svärd on toisenlainen nyt kuin\nedellisessä sodassa. Munter on tosin sama nyt kuin silloin, mutta\npääpaino pannaan tässä runossa siihen että esi-isätkin ovat olleet\nsotureita ikivanhoista ajoista asti -- niinkuin sotilaspojankin\nesi-isät. Nämä henkilöt siis selvemmin edustavat Suomen historiaa\nkokonaisuudessaan. Ja Adlercreutzissa on samaten koko sotajoukko\nKustaan soturien jälkeläisiä; Porilaisten marssissa taas johdetaan\nsotilaallinen sukupuu koko kansan puolesta aina Narvaan, Leipzigiin\nja Lützeniin saakka -- Topeliusen välskärin jäljissä!\n\nPäinvastoin edellisessä kokoelmassa vain kolme runoa sisälsi\nlyhyitä viittauksia sodan jälkeisiin aikoihin: Otto von Fieandt,\nVon Konow ja hänen korpraalinsa sekä Döbeln Juuttaalla. Mutta jo\nverratessamme viimeksi mainitun runon loppua Adlercreutzin loppuun\nhuomaamme jälkimäisessä suuremman varmuuden sodan merkityksestä. Ja\nuudessa kokoelmassa on koko kahdeksan runoa, joiden toiminta-aika\nkokonaan tahi osaksi on sotaa myöhempi: Vänrikin markkinamuisto,\nHeinäkuun viides päivä, Von Essen, Sotilaspoika, Vänrikin tervehdys,\nMatkamiehen näky, Ukko Lode ja Veljekset. Nämä runot siis kuvaavat\nsodan vaikutuksia myöhempään, runoilijan omaan aikaan. Ja mitä siis\ntarinat kokonaisuudessaan tarkottavat, sen lausuu ylioppilas -- nyt\nhänkin puhuen maansa puolesta -- kun hän (Vänrikin tervehdyksessä)\nkiittää sotureita heidän uskollisuudestaan, kestävyydestään. Heidän\nverensä on vuotanut maamme uskon, toivon ja muiston tähden, sen\ntulevaisuuden pelastamiseksi. Sillä heidän kauttansa tunnussanaksemme\nyhä voipi jäädä: vielä koittaa päivä, kaikki ei vielä ole ohitse.\n\nNiin on Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoissaan antanut kansallensa\nsen, minkä Tengström aikoinaan sanoi siltä puuttuvan: isänmaallisen\nsankarirunouden, joka osottaa kansalle sen parhaita ominaisuuksia,\nmutta ei vaadittuina, vaan nähtyinä, toteutuneina historiallisessa\ntoiminnassa; ja toteutuneina tavalla joka kelpaa esimerkiksi kaikille\najoille ja kaikilla aloilla.\n\n\n\n\n33.\n\n\nJo ennenkuin Vänrikki Stoolin tarinoiden toinen kokoelma ilmestyi\n(joulukuussa 1860), oli Runeberg ankarasti sairastunut reumaattiseen\nkuumeeseen, ja tämä tauti vaivasi häntä niin että hän koko seuraavana\nvuonna ei pystynyt mihinkään runotyöhön. Vuonna 1862 hän ryhtyi\nkirjottamaan \"perhekuvausta\" En voi, joka hänestä oli sopiva\n\"välityö\"; ja kappale ilmestyi jouluksi samana vuonna.\n\nEn voi liittyy monessa kohden Runebergin aikaisempiin komedioihin.\nTässäkin esiintyy ihmisiä, joilla on joku omituinen piirre,\n\"maneeri\", mutta tämä ei käsitä koko heidän olentoansa. Vanha herra\nvon Dann on pahoillaan siitä että ihmiset pitävät niin paljon\nmahdottomana, mutta hän liiottelee tätä paheksumistansa. Nuori\nmaalari Frank taas tuntee oikeutettua itsenäisyydentunnetta, mutta\nhän liiottelee sitäkin. Vaan molemmissa on samalla tunteita joihin\nvoivat yhtyä: Frankin äitiä on von Dann nuoruudessaan rakastanut, ja\nJulia on molemmille rakas.\n\nTältä kannalta katsottuna on kappale kaunis todistus siitä ettei\nRuneberg, liikkuessaan suuren runouden väljillä vesillä, ole\nunhottanut pientä perhemaailmaa. Siinäkin voi esiintyä ristiriitoja,\njotka erottavat ihmisiä toisistaan; mutta epäsuhteita sovittamassa\novat tälläkin alalla luontoperäiset, yleisinhimilliset tunteet, ja\nsemmoisiakin voittoja kelpaa runoilijan voittaa.\n\n\"Suuri, missä pienellä ei ole sijaansa, on mielettömän ajatus\", sanoi\nRuneberg itse.\n\nSaatuaan En voi valmiiksi otti Runeberg lopettaaksensa Salaminin\nkuninkaat, josta ennallaan kolme näytöstä oli valmiina.\n\nSelvemmin kuin koskaan ennen on Runeberg tässä teoksessaan\nnojautunut ulkoapäin saatuun muotoon: antiikkiseen, kreikkalaiseen\ndraamaan. Tämä seikka on usein, meidän aikoihimme saakka, johtanut\narvostelijoita harhaan: on verrattu näytelmää Sofoklesin draamoihin,\nikäänkuin Runeberg olisi tahtonut kirjottaa hänkin antiikkisen\ndraaman. Ja missä on eroavaisuuksia huomattu hänen ja antiikin\nvälillä, on niitä pidetty puutteina: Runeberg ei muka ole voinut\npysyä antiikkisessa katsantotavassa.\n\nAivan toisen tuloksen saamme jos katsomme tätä draamaa samoista\nnäkökohdista kuin niitä Runebergin edellisiä teoksia, joissa hän\nmyöskin on nojautunut muihin runoilijoihin.\n\nOlemme nähneet että hän niissä sentään aina pysyy omintakeisena.\nJos hän muualta lainaakin muodon, niin tämä tapahtuu vain siksi\nettä mainittu muoto soveltuu ilmaisemaan mitä hän itse tahtoo saada\nlausutuksi. Mutta kun hän kotimaisaiheisissa runoelmissaankin\nasettautuu yleisinhimilliselle kannalle, ja kun hän sanoo runouden\nylistävän \"ikuisesti olevaa\", niin on itsestään selvää, ettei hän ole\ntahtonutkaan kirjottaa draamaa joka kuvailisi antiikille ominaista\nkatsantotapaa, vaan omintakeisen teoksen aiheesta johon antiikkinen\nmuoto sopii.\n\nTämä selviää hänen omista lausunnoistaankin. Puhuessaan legendoista\nja kirjottaessaan Macbethista, hän selvästi erottaa toisistansa\nantiikkisen ja uudenaikaisen, kristillisen maailmankatsomuksen; ja\nkun hän jälkimäisen henkeen kirjottaa legendansa, niin olisi kai\nollut mieletöntä senjälkeen siirtyä katsantotapaan, joka hänestä\nedusti alhaisempaa, historiallisesti voitettua kantaa.\n\nSamoin hän jo 1833 oli lausunut, että nykyajan draamassa toimivien\nhenkilöiden omallatunnolla on sama tehtävä kuin antiikkisen draaman\nkuorolla, ja että siis edellisessä kuoro on tarpeeton. Kun hän nyt\nkirjottaa draaman ilman kuoroa, niin tämäkin osottaa että hän itse\nkatsoo sitä tarkotukseltaan uudenaikaiseksi.\n\nMutta miksi hän sittenkin valitsi muissa kohden antiikkisen muodon?\n\nSaadaksemme vastauksen tähän kysymykseen tulee meidän ensiksi muistaa\nmitä Runeberg jo 1833 oli sanonut runoudesta ja sen lajeista.\n\nRunous ylistää \"ikuisesti olevaa\" kuvaamalla ihmisen, yksilön\nsuhdetta kaikkiyleisyyteen. Tämä voi tapahtua ensiksi niin että\nyksilö ja kaikkiyleisyys esitetään sopusoinnussa; toiseksi niin että\nyksilö esiintyy etsivänä jotakin kaikkiyleisyyden muotoa, jotakin\nyleistä aatetta (rakkautta, kunniaa t.m.s.), johon hän innostuu\nja yhtyy, siten osottaen yksilön ja kaikkiyleisyyden sovitusta.\nEdellisessä tapauksessa syntyy eepillistä runoutta, jälkimäisessä\nlyyrillistä, ja jälkimäinen muoto seuraa ensimäistä aivan samaten\nkuin ihmiselämässä nuorukaisikä seuraa lapsuudenikää.\n\nSanottakoon tästä määritelmästä muuten mitä hyvänsä, varmaa on että\nsekin, niinkuin yleensä Runebergin runouden teoria, ihmeen hyvästi\nsoveltuu häneen itseensä. Hänen runoutensa näetten osottaa useampaan\nerään juuri tämmöistä kehitystä murtumattomasta sopusoinnusta\nristiriitaan, jonka sovituksen hän kuitenkin löytää. Puhumattakaan\nhänen aikaisimmasta runoudestaan, merkitsevät Hirvenhiihtäjät\nja Hanna toiselta puolen, Jouluilta ja Nadeshda toiselta, juuri\nsemmoista kehitystä.\n\nMutta runoudella on kolmaskin muoto: draama. Ja sen määritteli\nRuneberg 1833 niin, että tragediassa -- komedian hän jättää sikseen\n-- kaikkiyleisyys esiintyy ikuisena lakina, jota vastaan yksilö\nrikkoo, mutta joka kuitenkin osottautuu ikuisesti olevaksi siten\nettä rikkova yksilö murtuu. Ja tämä runouden muoto seuraa taas\nlyyrillistä, samoinkuin miehuudenikä nuorukaisikää.\n\nJa taas huomaamme että Kuningas Fjalar, johon tämä määritelmä\ntäsmälleen sopii, hänen omassa runoudessaan seuraa Nadeshdaa.\n\nVoisi sanoa ettei Fjalar runoelma muodoltaan ole varsinainen draama.\nAivan oikein; mutta olihan samoin Jouluillan muoto pääasiallisesti\neepillinen, vaikka lyyrillisyys Augustan romanseissa ikäänkuin\nmurtaa eepillisen tyyneyden sulun. Samoin Kuningas Fjalar jo on\nrakenteeltaan, jollei muodoltaan, aivan draamallinen.\n\nJa huomioon on otettava että Runeberg itse vuoden 1841 lopussa ei\nsano vielä uskaltavansa ryhtyä draaman kirjottamiseen. Hän tuntee\nitsensä liian paljon kertovaiseen runouteen taipuvaksi ja hän pelkää\njoutuvansa draamaa sepittäessään harhateille. Kun hän kuitenkin\nFjalarin jälkeen alkoi Salaminin kuninkaat, niin hän varmaan silloin\njo tunsi oikean ajan tulleen; ja koko tämä runollinen kehitys on uusi\nja ihmeteltävä todistus siitä, kuinka Runeberg aina mittasi voimiansa\nennenkuin johonkin tehtävään ryhtyi.\n\nMutta se ikuinen ja yleinen laki, jota tragedia ylistää,\nosottamalla sitä vastaan rikkovan yksilön murtumista, se\nesiintyi Fjalar-runoelmassa jumalien tahdon muodossa, ja sitä\njulistettiin Dargarin ennustuksessa. Ja aivan samassa muodossa se\nesiintyy Leiokritosille. Molemmille kuninkaille ennustetaan että\nhe, noudattaen omaa tahtoansa eivätkä jumalien, saavat aikaan\npäinvastaista mitä toivovat.\n\nOlemme jo nähneet minkä tähden Runeberg Fjalar-runoelmassa näin\nmenetteli. Rohjetaksensa asettaa oman tahtonsa jumalien tahtoa\nvastaan täytyy Fjalarilla olla semmoinen asema, ettei mikään\nmaallinen voima häntä voi vastustaa. Mutta silloin täytyy jumalien\npuhua hänen omassatunnossaan, ja saadaksensa tämän omantunnon äänen\nhavainnolliseksi, täytyy runoilijan esittää se ennustuksen muodossa.\n\nToteuttaessaan uhkauksensa Fjalaria vastaan jumalat taas toimivat\nhiljaisesti, \"jumalat eivät melua\" sanoo Runeberg itse. Mutta juuri\nsentähden ei tästä aiheesta synny mitään draamaa, sillä draamassa\nvastakkaiset voimat esiintyvät näkyvinä katselijan silmien edessä,\ntoimivien henkilöiden edustamina. Ja samalla kun Fjalar noin\nsuoranaisesti ja yksin taistelee jumalien tahtoa vastaan, samalla\nmyöskin hänen kansansa ikäänkuin jää pois näyttämöltä; sen puolelta\nei mikään henkilö esiinny toimivana.\n\nSalaminin kuninkaissa taas Runeberg varmaan on tahtonut esittää juuri\nhallitsijan suhdetta kansaansa. Leiokritos ei niinkuin Fjalar etsi\nminkään ennen kuulumattoman uroteon mainetta; hallitsijavallastakin\nhän tahtoo pitää kiinni vain poikansa tähden; hän on siis vielä\nenemmän kuin Fjalar voittanut itsekkäisyytensä. Kysymyksessä\non siis tässä etupäässä hänen hallitustapansa. Siitä hän ja\nLeontes keskustelevat, siitä näyttävät meille jo draaman alkuosat\nhavainnollisia kuvia.\n\nMutta jos kansa esiintyy näyttämöllä, niin täytyy sen edustajissa\nasua joku voima, jonka kautta jumalat vaikuttavat ja joka voi uhata\nhallitsijan valtaa. Tämä on oikeuden voima.\n\nJa tästä johtuu luonnollisesti että Runeberg sijottaa draamansa\nhomerilaiseen sankariaikaan.\n\nSillä uudenaikaisessa lain-alaisessa yhteiskunnassa taistelu\nhallitsijan ja kansan oikeuksista, niinkuin kaikki tiedämme, tapahtuu\neduskunnissa ja usein kirjallisestikin; siinä tulee kysymykseen\nlainpykälien selitys y.m.s. Kaikki tämä ei ole havainnollista,\nsitä ei siis voida näyttämöltä esittää. Ja yhtä vähän Runeberg oli\ntaipuvainen kuvailemaan semmoista uudenaikaisen yhteiskunnan tilaa,\njossa kansa, kyllästyneenä hallitsijan itsevaltaisuuteen, nousee\nilmikapinaan. Semmoisessa taistelussa varmaan ei hänestä jumalain\ntahto esiintynyt. Ja joka tapauksessa 1840-luvun tosiolot eivät\nhänelle näyttäneet esimerkkiä kumpaisestakaan menettelytavasta.\n\nToista oli niissä oloissa, joihin Runeberg sijotti draamansa. Nämä\nolot ovat \"patriarkaalisia\", kirjotettua lakia ei ole, mutta oikeus\nelää kansassa _tapana_; ja jos hallitsija rikkoo sitä vastaan, niin\ntämä voi kääntyä hänelle turmioksi.\n\nJuuri tältä kannalta Runeberg, kirjottaessaan Snellmania vastaan\nFjalarista, selittää Sofoklesin Antigonea. Hallitsijan tahto sotii\ntapaa vastaan, ja tämä tapa, että kuolleelle hänen omaisensa suovat\nkunniallisen hautauksen, se perustuu taas yleisinhimilliseen\ntunteeseen, jonka semmoisena pitäisi olla lakina kaikille. Helppo on\nnähdä kuinka Hegel, niinkuin Runeberg mainitseekin, voi tästä johtaa\nvastakohdan valtion ja perheen välillä, koska perhe juuri paraiten\nedustaa tapaa. Ja saman näkökannan Snellman sitten sovitti Fjalariin.\n\nMutta Runebergista olivat varmaan valtio ja perhe vain muotoja,\njoissa ilmeni jotakin yleisempää. Ja sentähden hän sanoi\nlevottomuudella tarkastaneensa Fjalariaan ja tyydytykseksensä\nhuomanneensa ettei tuota ristiriitaa perheen ja valtion välillä siinä\nollutkaan. Mutta tämän hän kirjottaa ja Antigonea hän selittää juuri\nsamaan aikaan kun hän jo oli alkanut Salaminin kuninkaansa. On siis\nluonnollista että perusaate siinäkin on aivan samallainen kuin se\nminkä hän Antigonesta on löytänyt.\n\nMissä kohden Leiokritos siis rikkoo sitä oikeudenkäsitystä vastaan,\njoka hänen kansassaan elää tapana ja edustaa jumalien tahtoa?\n\nEi siinä kohden että hän on anastanut vallan vaikkei hänellä siihen\nole muodollista oikeutta. Osa kansaa, nuoret, joita Hyllos edustaa,\novat siitä välinpitämättömiä, ja sitäpaitsi ei näytelmän alussa\ntiedetä onko oikea kruununperillinen Eurysakes elossa. Teukros\ntaas, hänen setänsä, joka oli koettanut saada saaren haltuunsa\nveljenpoikansa nimessä, hän ei kansankaan katsantotavan mukaan ollut\nsiihen oikeutettu eikä Leontes semmoista oikeutta tunnusta. Vieläpä\nLeiokritos myöntää olevansa valmis väistymään ilman taistelua, jos\nkaikki hänen alamaisensa tunnustaisivat Eurysakeen oikeuden, ja\nitselleen hän sanoo: \"olin alamainen, voin siksi jälleen tulla\".\n\nMutta missä kohden Leiokritos rikkoo jumalien käskyä vastaan, sen\nLeontes sanoo, kun hän isälleen lausuu, että Zeus perustaa kaikki\nheikon oikeuteen. Luontokin sitä todistaa, sillä on määrätty lakinsa\nja järjestyksensä, pieni viihtyy siinä yhtä hyvin kuin suurikin.\nJa jos tarkastamme missä muodoissa tämä heikon oikeus esiintyy\ndraamassa, niin näemme että Leontes ensin puolustaa köyhää Eubulosta\nrikasta vastaan, toiseksi naista väkivaltaa vastaan, kolmanneksi\nkovaonnista, haaksirikkoista Eurysakesta sydämettömyyttä vastaan.\nEikä missään näissä selkkauksissa puhuta muodollisesta oikeudesta.\nEnsimäisessä tapauksessa on olemassa molemminpuolinen sopimus, jota\nvoidaan tulkita eri tavoin; mutta varmaan Leonteen tuomio perustuu\nsamaan tunteeseen, minkä jo kansa on lausunut: Rhaisteelle on\nsimpsukka vain pieni kukkura hänen rikkautensa lisäksi, Eubulosille\nse on kaikki. Toisessa tapauksessa sanoo luonnollinen tunne, ettei\nturvatonta naista saa rääkätä; kolmannessa rikotaan vierasvaraisuuden\nkaikkialla pyhänä pidettyä tapaa vastaan.\n\nMutta tiedämme että heikon oikeuksien puolustaminen oli\nyksi Runebergin pääharrastuksia, elämässä ja runoudessa. Jo\nHirvenhiihtäjissä on tapa heikon puolella: Pietarille olisi häpeäksi\npitäjässä, jollei hän tarjoisi kerjurille hevoskyytiä. Heikon\noikeuksia myöskin ensimäinen vänrikki, Pilven veikko, puolustaa,\nja sekä Nadeshdassa että Fjalarissa kosketellaan samaa kysymystä.\nAiheeltaan siis Salaminin kuninkaat likeisesti liittyy runoilijan\nedellisiin teoksiin.\n\nVieläpä aiheen käsitteleminenkin osottaa samaa. Runoilija kirjotti\n1840-luvulla kolme ensimäistä näytöstä, ja tämä puolisko loppuu\nsiihen, että Leontes kehottaa Eurysakesta alistumaan ja vartomaan.\nTämä neuvo muistuttaa elävästi Potemkinin neuvoa \"tottele ja varro\",\nja samalla kun se on ajan oloja kuvaava, se on uutena todistuksena\nsiitä ettei Leontes taistele Eurysakeen muodollisen oikeuden\npuolesta. Hän ei katso itseänsä velvotetuksi yllyttämään kansaa\nisäänsä vastaan mutta ennakolta hän sanoo isälleen, että jos taistelu\nsyttyy ja Eurysakes joutuu vaaraan, silloin hän on velvollinen\nsuojelemaan häntä.\n\nMutta tässä draaman osassa kansa ei vielä esiinny toimivana; se vain\nalussa antaa neuvojaan -- niinkuin Sjolf Fjalarille -- mutta kun\nRhaistes pyytää sen apua, se lykkää asian Leonteelle. Ja Eubulosta\nkansa kehottaa \"siveyteen\". Vasta kolmannen näytöksen lopussa\nkerrotaan että kansa on käynyt levottomaksi, mutta ei siitäkään\nsittemmin välittömästi johdu mitään.\n\nKun sitten draama tähän keskeytyi, niin näyttää siltä kuin Runeberg\ntaas olisi kammonut kuvailla sitä, jonka vastinetta hän ei ollut\ntodellisuudessa nähnyt: eripuraista yhteiskuntaa.\n\nPäinvastoin hän, niinkuin jo on osotettu, 1840-luvun keskipaikoilla\nelävämmin kuin ennen tunsi kansansa yhteyden. Ja kun hän ryhtyi siitä\nlaulamaan, niin hän ensiksi taas joutui lyyrilliselle alalle, jota\nhän katsoi vaaralliseksi draamaa muodostettaessa, toiseksi seuraavan\najan olot yhä enemmän kehittivät yhteenkuuluvaisuuden tunteita. Ja\ndraaman loppuosa jäi kirjottamatta.\n\nMutta Vänrikki Stoolin tarinoissa oli aihe, joka vähitellen kehittyi\nyhä draamallisemmaksi: ristiriita soturien edistymishalun ja\npäällikköjen taantumishalun välillä. Alussa tämä ristiriita esiintyy\ntäysin eepillisenä Sven Dufvassa ja Hurtti ukossa. Krenatöörissä,\nkuormarengissä ja Gregori Tigerstedtissäkin asuu rikas lyyrillinen\ntunnelma, mutta he vielä \"tottelevat ja vartovat\". Hertzen ja\nAdlercreutz sitävastoin seisovat täysin draamallisessa asemassa:\nheidän tulee joko rikkoa ulkonainen tottelemisvelvollisuutensa,\ntaikka jäädä kuuroiksi omantuntonsa äänelle, joka käskee heidän\ntaistella.\n\nMutta miksi on taisteltava? Siksi että Suomi on \"köyhä, turvaton\näiti\", jota pojat eivät saa jättää puolustamatta.\n\nAdlercreutzia myöhemmät ovat Porilaisten marssi, Vanha Lode,\nVeljekset ja Maaherra. Ensimäisessä ilmaistaan pontevasti ja\nvoitonvarmasti sama tunnelma kuin Adlercreutzissa: verta vuotamatta\nSuomen pojat eivät jätä isänmaataan sorrettavaksi. Lode runo\nmuistuttaa, niinkuin jo on osotettu, kärsivien oikeutta. Mutta\nVeljekset ja Maaherra sisältävät kumpikin jyrkän ristiriidan,\nedellinen vielä jyrkemmän kuin Adlercreutz. Siinä on kysymyksessä\neikö ole isänmaanystävän sisäinen velvollisuus murtaa ulkonaisen\n\"velvollisuuden sulku\", kun tämä sotii omantunnon ääntä vastaan.\n\nMutta miksi on veljesten tarina niin \"hirveä\", miksi ei osoteta muuta\nsovitusta kuin kovan veljen kyynelet?\n\nSiksi että Johan Wadenstjerna kyllä ajattelee maataan, kansaansa, sen\nuskoa, voimaa ja mainetta -- mikä kaikki on oikeutettua -- mutta hän\nei ajattele Suomea äidiksi. Hän ei sille uhraa mitään, hän vaatii\nmuilta.\n\nKuinka toisin Maaherra! Hän tosin nojautuu lakiin, mutta laki ei\ntässä kohden ole muuta kuin kansassa elävän oikeudentunnon tulkki:\nkoko yhteiskuntajärjestyksemme perustuu siihen ett'ei syytöntä\nrangaista toisen rikoksesta; ja syyttömät ovat tässä samalla\nheikkoja: lapsia ja naisia. Heikon oikeuksia siis viimeinen yhtä\nhyvin kuin ensimäinen \"vänrikki\" puolustaa.\n\nKun Runeberg siis 1863 ryhtyi viimeistelemään Salaminin kuninkaitaan,\nniin hän saattoi tehdä sen aivan toisilla edellytyksillä kuin\npuolitoista vuosikymmentä aikaisemmin. Kansallistunto oli\nvahvistunut; jos kohta ei kaikkia esteitä vielä oltu voitettu, niin\noli jo uusi aika tulossa. Kreivi Berg sai eronsa 1861 ja varma\nlupaus valtiopäivien kokoonkutsumisesta annettiin samaan aikaan.\nMutta samalla oli jo syntynyt eripuraisuuksia kansalaisten kesken:\nsodan aikana valtiollisesta asemasta, samaan aikaan mutta varsinkin\nsodan jälkeen kielikysymyksestä. Nyt saattoi Runeberg, nojautuen\ntodellisuuteen, kuvailla jakaantunutta kansaa ja ryhtyä päättämään\ndraamansa kerran määrätyn suunnitelman mukaan.\n\nTietysti ei sentään saa jälkimäisestä puoliskosta etsiä mitään kuvaa\n1860-luvun Suomesta. Semmoista ei Runebergilla ollut tapana sekottaa\nteoksiinsa; mutta yhdessä kohden tekisi melkein mieli luulla että\ntunnelma on tuon ajan herättämä.\n\nSemmoista runollista innostusta, joka esimerkiksi Robert\nTengströmissä eli, sitä ei enää nuorisossa ollut. Tengström oli\nkuollut jo 1847, hänen hengenheimolaisensa Castrén 1852 ja Kellgren\n1856. Myöhemmin nousevan nuorison keskuudessa oli usein vallalla\njärkiperäinen katsantotapa, joka koetti, varsinkin Hegeliin\nnojautuen, todistaa oikeaksi mitä 1840-luvun nuoret tunsivat. Eiköhän\nRunebergissa liene ollut tunto siitä, kun hän neljännen näytöksen\nalussa antaa Eubulosin moittia Hyllosin kylmyyttä ja järkiperäisyyttä?\n\nPääaiheeltaan on Runebergin teos kuitenkin semmoinen että se soveltuu\nmihin aikaan hyvänsä. Heikkoja ja sorrettuja on kaikkialla, ja jos\nkohta Runeberg esittää kysymyksen heikkojen oikeudesta yksityisten\nhenkilöiden kuvissa, niin hän samalla kyllin selvästi lausuu yleisen\nperiaatteensakin.\n\nOn jo huomautettu ettei Leontes puolusta mitään muodollista oikeutta,\nvaan semmoista joka perustuu ihmisystävällisiin tunteihin. Sentähden\nhän jo kolmannessa näytöksessä, kun huhu kertoo Eurysakeen kuolleen\nja kansa vaatii Leiokritosta edesvastuuseen siitä, tahtoo miekallaan\nsaattaa kapinoitsijat takaisin \"siveyteen\". Sillä kansalla ei ole\ntässä tapauksessa edes muodollista oikeutta Leiokritosta vastaan.\n\nNeljännessä näytöksessä taas Hyllos kehottaa häntä nuorison johtajana\nnostamaan kapinan Leiokritosta vastaan. Nuoret eivät tiedä mitään\nAjaasta, mutta Leiokritosta, tirannia he vihaavat. Leontes silloin\nensin muistuttaa Hyllosille että Leiokritos on hänen isänsä. Hyllos\ntaas vastaa että nuoret ovat isänmaansa poikia, ja isänmaa vaatii\nheitä taisteluun tirannia vastaan. Mutta Leontes silloin ankarasti\nvastustaa tuota \"kapinanrähinää.\" Miksi? Varmaan siksi ettei isänmaa\nlapsiltaan vaadi vihaa vaan rakkautta.\n\nMutta toiselta puolen sama Leontes sanoo isälleen että tämän\nsuurimpana vaarana on juuri rakkaus Ajaan sukuun: sitä hän ei koskaan\nvoi saada sammumaan, vaikka hän sitä satoja vuosia vainoisi.\n\nJos täten Leontes edustaa heikkojen oikeuden tunnustamista, niin\nRhaistes on hänelle siinä kohden suora vastakohta. Hän vainoo ja\nvihaa heikkoja, hän siis hankkii Leiokritosille vihaa, ja hän on\nsyypää itse kapinaankin. Vihassaan Eubulosta ja Hyllosta vastaan\nhän tulee vaanimaan heitä, mutta kertoo samalla kansan alkavasta\nlevottomuudesta: ja tästä Hyllos sitten saa aihetta yllyttääksensä\nkansaa kapinaan. Lopuksi Rhaistes haavottaa Leontesta ja valmistaa\nsiten jumalain ennustuksen täyttämistä: haavotettu Leontes on\nLeiokritosin helppo tappaa.\n\nMutta Rhaistes on ollut Leokritosin kätyri ja kuningas on siis itse\nsyypää kaikkiin hänen tekoihinsa -- sitä enemmän kun Leiokritos itse\njo alussa, tunnustaen itselleen että Rhaistes on konna, ikävöi sitä\npäivää, jolloin hän ei enää tarvitse hänen apuaan. Hän tahtoisi\nhallita enemmän sydämellä kuin harkinnalla, mutta sitä hän ei sano\nhallitsijan aina saavan tehdä. Liian myöhään hän huomaa erehtyneensä;\nvasta kuolemassa hän yhtyy Leonteeseen, josta ei viha vaan eri\nkäsitys velvollisuudesta on hänet erottanut.\n\nVielä kerran esiintyy Runebergin runoudessa tuo vastakohta, jonka\nolemme niin usein tavanneet: sydän, luontoperäiset tunteet toisella\npuolen, järkeily toisella. Ja taas näemme kuinka järkeily erottaa,\nsydän yhdistää.\n\nSydäntä Tekmessakin edustaa. Hän on tottunut uhrautumaan; vielä\nenemmän, hän on, sanoo Leontes, oppinut elämän ylevimmän taidon:\nhän voi muuttaa omat kärsimyksensä muiden lääkkeiksi. Tässä\nuhrautuvaisuudessaan hän voi liittyä muihin, surkutella vihollistansa\nLeiokritosta, ja viedä hänelle lohduttavan viestin Leonteelta.\nSamaten hän draaman lopussa muistuttaa pojalleen ettei sydämen kovuus\nole oikeutta. Ja Eurysakes taipuu, osottaaksensa että voimakkaampi\nkuin hallitsijan tahto on se rakkaus joka yhdistää äidin ja pojan.\nSillä tuo rakkaus perustuu uhrautuvaisuuteen toisella puolen,\nkiitollisuuteen toisella, siis samoihin luontoperäisiin tunteihin,\njoita Runeberg ennenkin on niin usein ylistänyt.\n\nNäin käsitettynä Salaminin kuninkaat, huolimatta antiikkisesta\nmuodostaan, on syvästi kansallinen ja uudenaikainen. Vänrikki\nStoolin tarinoissa oli Runeberg katsonut taaksepäin ja kuvaillut\ntapahtumia joista historiallinen asemamme kansakuntien joukossa\nsuuressa määrin on riippunut. Tässä hän on runoilijan ennustavalla\nkatseella antanut meille runollisia ohjeita siitä, miten meidän\non tulevaisuudessa meneteltävä, säilyttääksemme tätä asemaamme.\nSillä yhä meidän päiviimme saakka on taistelu heikon oikeudesta\nkiihtymistään kiihtynyt, eikä taistelun lopullista ratkaisua vielä\nnähdä. Kansakuntien välillä, yhteiskuntaluokkien kesken, ryhmittäin\nja mies miestä vastaan tämä taistelu riehuu. Järkeilystä turhaan apua\nodotetaan: mitä erilaisimmat pyrinnöt luulevat voivansa todistaa\nettä oikeus on niiden puolella. Ulkonaiseen valtaan ei myöskään ole\nluottamista. Mutta Runeberg on opettanut meitä turvautumaan sydämessä\nasuviin voimiin. Ne yhdistävät, ne sovittavat kaikki ristiriidat.\nSillä sydän asettaa tarkotuksensa taistelujen yläpuolelle, se\nkohottaa ihmisen ikuisesti olevan yhteyteen. Mutta ikuisesti oleva ei\nole mitään pilventakaista, se elää keskuudessamme luontoperäisimpien\ntunteiden muodossa.\n\nJalouden voittoon on Runeberg aina horjumattomasi luottanut, mutta\nniin että tätä voittoa ensin on etsittävä ihmisen omasta sydämestä.\n\n\"Jokaisessa, hän sanoo, on olemassa tunne väärän suistumisesta häviön\nkuiluun, vaikkapa tuo väärä olisi omaa sydänverta.\"\n\nJoka tämän uskoo ja sen mukaan toimii, hän voipi myöskin yhtyä näihin\nRunebergin sanoihin:\n\n\"Vasta silloin olet oikea historioitsija, kun tunnet eläneesi\nkaikkina aikoina siinä iloisessa varmuudessa, että paha on itsestään\nsuistunut häviön kuiluun ja että hyvä elää vielä valossa.\"\n\n\n\n\n34.\n\n\nUseammin kuin kerran oli Runeberg lausunut että hän, saatuansa\nSalaminin kuninkaat valmiiksi, herkeisi runoilemasta. Niin\ntapahtuikin. Draama ilmestyi kirjakauppaan joulukuun 17 päivänä\n1863, ja kaksi päivää myöhemmin kohtasi runoilijaa metsästysretkellä\nhalvaus, joka teki kaiken runoilemisen mahdottomaksi.\n\nVaimonsa uskollisesti ja hellästi hoitamana hän kuitenkin eli vielä\nneljättätoista vuotta. Hänen sielunkykynsä olivat kyllä vielä\nturmeltumattomina, mutta lukea hän ei itse jaksanut eikä kauan\nkuulla luettavan; puhekin oli kankeaa. Ajan vietteeksi hän maaten\nvuoteellaan katseli peilistä kuinka ikkunan ulkopuolella pikkulinnut\nnoukkivat niitä varten sinne laudalle asetettuja jyviä, ja kun kerran\nhuoneeseen joutui hiiri, niin hän vähitellen kesytti sen, jopa hän\nsamalla tapaa hankki itselleen seurusteluksi tavallisen kärpäsen.\nKun hänen syntymäpäivänään lukion nuoriso tuli häntä laululla\ntervehtimään, niin hän lausui ilonsa siitä että hänestä oli tullut\nsemmoinen mies että koulunuoriso hänen tähtensä sai lupapäivän. --\nHiljaa ja rauhallisesti saapui kuolema 6 päivänä toukokuuta 1877.\n\nHän oli elänyt kyllin.\n\nHän oli kansaltaan ja ajaltaan saanut niiden parhaat, puhtaimmat,\npyhimmät aatteet, ja hän oli antanut ne takaisin kansalleen ja\nkaikille ajoille runollisesti kirkastettuina. Hän on osottanut että\nSuomen kansassa elää omintakeinen siveellinen ja kultuurielämä, mutta\nettä pieni kansamme, eläen tätä elämää, samalla palvelee aatteellisia\ntarkotuksia, joiden toteuttamiseen koko ihmiskunta pyrkii.\n\nMe tiedämme nyt hänen suuruutensa syyt. Ne voidaan lausua yhdellä\nsanalla, ja se sana on uskollisuus.\n\nHän oli uskollinen itsellensä. Hän oli saanut suuret lahjat,\nniin hyvin ihmisenä kuin runoilijana. Varsinkin hänen ehtymätön\nihmisystävällisyytensä on omiansa ihmetyttämään meidän aikamme\nlapsia, ja moni on ehkä taipuvainen lukemaan sen sopusoinnun, jota\nhänen runoutensa kaikkialla henkii, tuon onnellisen mielenlaadun ja\nonnellisten ympäröivien olojen ansioksi; arvellaan helposti että tuo\nsopusointu tuli ikäänkuin itsestään, jota vastoin se meidän aikamme\nankarissa ristiriidoissa olisi paljoa vaikeampi saavuttaa.\n\nJa totta onkin että ne olot, joissa Runeberg kehittyi, nyt näyttävät\nmeistä tavattoman suotuisilta ihanteellisen ja sopusointuisen\nkatsantotavan muodostumiselle. Mutta me tiedämme nyt että hän\nyhtä vähän kuin kukaan muu ihmislapsi sai osakseen pelkkää iloa\nja rauhaa. Kovia sisäisiä taisteluja hänkin on taistellut. Mutta\nhän oli uskollinen paremmalle itselleen. Hän ei tinkinyt pois\nmitään ihmisvelvollisuuksistaan, hän etsi \"jalouden voittoa\" ensiksi\nomassa sielussaan, kuolettaen siitä itsekkäisyyden, ilmestyipä tämä\nmissä muodossa hyvänsä. Sen turmiollisuudesta hän oli niin lujasti\nvakuutettu, että hän kerran vertasi itsekkäisyyttä matoon, joka,\nenemmän kuin ruumista kalvaava, imeskelee elon ja ilon pois ihmisen\nolemuksesta ja saapi hänet ennen aikojansa vanhenemaan. Ja hän jatkaa:\n\n\"Elää itseänsä varten, se on kuihtua itsekseen; mutta elää ikuisesti\ntuoretta varten, Jumalaa, ihmiskuntaa, luontoa varten, se on kylpeä\noikeassa nuoruudenlähteessä.\"\n\nTämä hänen vakaumuksensa aikaansai että hän niin elävästi tunsi\nmyöskin yhteytensä muiden kanssa. Hän sanoikin:\n\n\"On käsittämätöntä, että, vaikka jokainen meistä sanoo _olen\nolemassa_, me kuitenkin niin yleisesti katsomme olevamme keskenämme\nperäti erilaiset. Eikö meissä kaikissa asu sama henki, joka\ntuhansista suistamme lausuu tuon _olen olemassa_ ja toteuttaa itsensä\nja meidät?\"\n\nKoko hänen runoilijatoimintansa on tämän kaikille yhteisen hengen\npalvelemista. Ja täten hän osottautui uskolliseksi myöskin kansalleen\nja runottarelleen.\n\nTavottelematta omaa kunniataan tahi etuaan hän alistui palvelemaan\nihanteitaan. Ja siinä kohden hän edustaa Suomen kansaakin, jonka\nhistoriallinen tehtävä on palvella samassa alistuvaisuudessa\nihmiskunnan yhdistäviä ihanteita.\n\nJa samoin hän ei runoilijana asettautunut erilleen muista ihmisistä,\narvostellen tahi suoranaisesti opettaen heitä. Hän alistui\nkuvailemaan todellisuutta, mutta sitä oikeaa todellisuutta, josta hän\nitse sanoi:\n\n\"Runous näkee ja esittää todellisen, oikean todellisuuden, jonka\njuuret ovat Jumalassa ja joka kukoistaa maailman läpi. Runous ei\nkohenna luontoa, ei tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se\nauttaa ihmiskuntaa tunkemaan katseillaan läpi pinnan sekavuuden.\nIhmiskunta istuu elämän rannalla ja itkee tumman aallon vaahtoa\nja levottomuutta. Silloin tulee runous, auringonvälähdys pilvien\nlomitse, ja näyttää ihmisille kuinka syvä, kirkas ja puhdas se järvi\non, joka noin aaltoilee.\"\n\nTämmöisen auringonvälähdyksen on Suomen kansan runoilija meille\nperinnöksi jättänyt. Mutta henkistä perintöä ei kukaan ilman\nomaa henkistä työtä saata omaksensa tehdä. Jos Runebergin\nmielestä jo Franzénin ymmärtäminen ei ollut lapsen leikkiä, niin\nvaaditaan samaten siltä, joka tahtoo täysin ymmärtää Runebergin,\nsisäistä henkistä kokemusta \"elämän virvatulista ja harhatulista,\nerehdyksistä, intohimoista, taisteluista ja rikoksista\".\n\nTämmöistä kokemusta aikamme näyttää meille runsaasti tarjoavan. Mutta\nkuinka moni saattaa nykyään siitä \"voitonriemuisin sydämin luoda\nkatseen siihen enkelien asumaan maailmaan, jonka runoilija meille\navaa?\"\n\nEikö näytä sensijaan siltä kuin olisivat yhdistävät henkiset voimat,\njoita Runeberg ylisti, nyt joutumaisillaan tappiolle? Luontoa,\nrunoutta elämänvoimaksi katsottuna, uskontoa, rakkautta, sanalla\nsanoen äärettömyyttä, ei näytä enää palveltavan, mutta sensijaan\nrehentelevät äärelliset itsekkäät pyrinnöt, rajottava, erottava\njärkeily.\n\nNytkin kyllä pyritään vapautumaan itsekkäisyyden rajotuksesta,\nmutta tavallisesti tämä ei tapahdu äärettömyyteen yhtymällä, vaan\nantautumalla yhteiskunnallisiin ja kansallisiin pyrkimyksiin, jotka\nkyllä saattavat olla itsessään oikeutettuja, mutta jotka kuitenkin\novat äärellisiä, ja jättävät sijaa yhteisitsekkäisyydelle, joka\nerottaa enemmän kuin se yhdistää.\n\nTällä ajan virtauksella on ollut historialliset syynsä; mutta ajan\npitkään se ei voi tyydyttää äärettömyyttä kohti pyrkiviä ihmissieluja.\n\nJa mitä elävämmin kansassamme herää halu elämään korkeampaa,\nristiriitojen ylipuolella kukkivaa elämää, sitä selvemmin on tämä\nkansa tunteva ja tunnustava, että sen tulee olla uskolliselle\nkansallissankarillensa uskollinen.\n\nRunebergin neroa ei kukaan voi jäljitellä, mutta ihmisenä hän kelpaa\nesimerkiksi jokaiselle.\n\nNiinkuin hän me voimme miehekkäässä taistelussa edistää jalouden\nvoittoa omassa sydämessämme ja siten päästä kaikille yhteisen hengen\nyhteyteen. Ja mitä enemmän tämä tapahtuu, sitä enemmän selviää\nmyöskin meille kuinka Runebergiin soveltuvat hänen omat sanansa:\n\n\"Me taistelemme niinkuin uupuneet uijat maailman aavalla ulapalla,\njonka pohja on vain vähän syvemmällä kuin että ihmisen jalka siihen\nulottuu. On kuitenkin silloin tällöin joku, joka pystyy löytämään\nlepopaikan ja sellaisen ympärille kokoontuvat kaikki hänen hukkuvat\nkurjat veljensä, pitävät hänestä kiinni ja pelastavat, häneen nojaten,\nitsensä ja muut. Mutta semmoista kutsuvat hänen autetut veljensä\nihailulla ja ilolla ihmiskunnan johtajaksi ja sankariksi, suureksi\nmieheksi.\"\n\n\n\n"]