[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fw2-KqymjkqWN_xhVwOckAWMPJnjhuwyFejBlocKkfhA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1506,"Kolmimasto \"Tulevaisuus eli elämää Pohjolassa","Lie, Jonas",1833,1908,"1506-lie-jonas-kolmimasto-tulevaisuus-eli-elamaa-pohjolassa","1506__Lie_Jonas__Kolmimasto_Tulevaisuus_eli_elämää_Pohjolassa",null,"romaani",[],[],"fi",1872,1920,42089,277447,false,54363,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Kolmimasto 'Tulevaisuus' eli elämää Pohjolassa\" by Jonas Lie is a fictional novel written in the early 20th century. The book centers around the tragic events of a shipwreck and explores the lives of individuals affected by this calamity, particularly focusing on themes of survival and humanity in harsh northern conditions.   At the start of the story, a three-masted ship named \"Tulevaisuus\" meets a terrible fate during a storm in 1807, sinking off the coast of Norway. As the ship’s crew struggles for survival, a young woman, the captain’s wife, remains trapped aboard, attempting to save her child. Meanwhile, a local Laplander named Iisko discovers the wreckage and is faced with a moral dilemma regarding the survivor’s fate. Torn between opportunism and compassion, Iisko ultimately chooses to rescue the child, setting off a chain of events that will intertwine the lives of all the characters involved, introducing a rich tapestry of human emotions against the backdrop of nature’s unforgiving elements. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Siljo, Juhani",135,"Norjalaisen kirjailijan romaani sijoittuu 1800-luvun alkuun Pohjois-Norjan rannikolle. Se kuvaa haaksirikosta selviytyneiden kohtaloita, kaupankäyntiä ja arkea Ruijan ankarissa olosuhteissa, joissa meren ja luonnon voimat määräävät elämän tahdin.","Jonas Lien 'Kolmimasto \"Tulevaisuus\" eli elämää Pohjolassa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1506. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","KOLMIMASTO \"TULEVAISUUS\"\n\nELI\n\nELÄMÄÄ POHJOLASSA\n\n\nKirj.\n\nJONAS LIE\n\n\nSuomentanut J. Siljo\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Haaksihylky.\n    II. Pako.\n   III. Bergingenin kalakari.\n    IV. Lapinmutka.\n     V. Merilappalainen Iisko.\n    VI. Kesäkäräjät. Iso-Lassi.\n   VII. Rintaneula.\n  VIII. Heggelundin luona.\n    IX. Puotipöydän takana.\n     X. Jatkoa.\n    XI. Lähtö.\n   XII. Bergenissä.\n  XIII. Kotiinpaluu.\n   XIV. Lapin-matka. Hopea-Saara.\n    XV. Antti.\n   XVI. Lapinniemi.\n  XVII. Vanhoja asioita.\n XVIII. Loppu.\n\n\n\n\nI.\n\nHAAKSIHYLKY\n\n\nErään kauhean syysmyrskyn jälkeen vuonna 1807 -- mikä vuosi sittemmin\n\"merkkivuotena\" pysyi monen vanhan merimiehen muistissa -- ajeli\nkolmimastolaiva \"Tulevaisuus\" mastottomana haaksihylkynä lumipyryssä\nRuijan rannikkovesillä. Varalaidat olivat pirstoutuneet, ja\nkolmimasto kellui toisella kyljellään puolillaan vettä.\n\nLaivan omisti muuan niistä Kööpenhaminan yhtiöistä, joilla vielä\noli kauppapaikkoja Varangin vuonossa. Matkalla Köllevuonoon oli\nsitä Trondhjemin väylän ulkopuolella kohdannut maalle päin raivoava\nmyrsky, joka oli pakottanut sen aavalle. Siellä oli jo monta\npäivää meri mastokorin korkuisilla vaahtopäätyrskyillä sen kantta\nlakaissut. Vesirajasta neljän viheriän lainemuurin piirittämänä\nkellui kolmimasto siinä, kappale myrskyistä taivasta kattonaan,\nkunnes vaahtoaallon harja nosti sitä jälleen ja osoitti laivamiehille\nheidän toivottoman tilansa. Laivuri oli eräänä yönä saanut iskun\npäähänsä puomista; hän makasi tainnoksissa loppua tehden, ja laiva,\nturvattomana ja peräsimettä, natisevin saumoin, oli useista kohden\nsaanut vuodon.\n\nKun sitten neljäntenä päivänä ilma hiukkasen asettui, päätti\nlaivaväki, joka luuli maan olevan näkyvissä ja joka ei enää jaksanut\npitää pumppuja käynnissä, pelastaa henkensä pyrkimällä laivan\nsuurveneellä rantaan. Veneeseen asettuivat merimiehet, ja kun viimein\nhaavoitettukin oli siihen laskettu, ei laivassa enää ollut muita\neläviä kuin laivurin pieni tytär ja vaimo, joka turhaan oli koettanut\nvoittaa veneeseen laskeutumisen pelkoa. Silloin, hänen kannella\nseisoessaan, pakotti uhkaava tyrskylaine veneen äkkiarvaamatta\nirtautumaan laivasta.\n\nVene ei päässyt kauas, ennenkuin se upposi. Meri nielaisi saaliinsa\nonnettoman naisen silmäin edessä. Seuraavana päivänä ajeli laiva\nhylkynä valkoharmaassa lumisumussa -- kuten jo mainitsimme -- aution\npohjoisrannikon edustalla. Myrsky oli asettunut, mutta hyökylaineet\npuhuivat sen äskeisestä raivosta.\n\nKajuutan rappusilla ruhvin alla istui kalmankalpea, vaaleahiuksinen\nnainen, sylissään lapsi, jota hän puoleksi tiedotonna milloin\nvaistomaisesti keinutteli, milloin suonenvetoisesti paineli rintaansa\nvasten. Hän oli nuori, ja ennenkuin kuolema häneen leimansa painoi\noli hän varmaankin ollut kaunis; tähän otaksumaan ainakin antoivat\naihetta hänen suuret tummat silmänsä, jotka hän, ponnistaen viimeiset\nvoimansa, avasi, luodakseen ne erääseen nuoreen mieheen, joka\nkajuutasta tullen tunkeutui hänen ohitsensa, kädessään punaruskea\nlompakko. Se sisälsi hänen miehensä ja laivanomistajan rahoja,\njoilla oli aiottu suorittaa kauppoja Köllevuonossa. Vähää ennen oli\nnainen ikäänkuin unissa nähnyt vanhanpuoleisen, ruman ja karkeisiin\nvaatteisiin puetun miehen, joka, seisoen nietostuneessa ruhvissa ja\nmiettiväisen näköisenä katsellen häntä, silloin tällöin oli nostellut\nvieressään viruvaa kirvestä, epäröivänä laskeakseen sen jälleen alas.\n-- Mies näki, että nainen oli kuolemaisillaan.\n\nTällä välin puuhaili kauempana etukannella kiireessä työssä kolmas\nhenkilö, miehuuden keski-ikään ehtinyt mies, merilappalainen, etäällä\nsijaitsevan Lövön ainoa asukas. Koottuansa kasaan laivapartaan\njäännöksen viereen purjeen, keksin, vaskikattilan ja muita kannella\nhajan olleita esineitä hän astui hytin takaa toveriensa luo, juuri\nsamalla hetkellä jolloin nuorempi näistä antoi lompakon vanhemmalle.\nVoitonhimoinen välke loisti lappalaisen silmistä, mutta kohta sen\njälkeen muuttui hänen kasvojensa ilme kauhistusta osoittavaksi --\nhän oli huomannut nuoren naisen, joka lapsi sylissään istui kajuutan\nrappusilla.\n\nSillä aikaa kun toiset menivät vettä puolillaan olevaan lastiruumaan\nhakkaamaan rikki laivan pohjaa, käyttäytyi lappalainen kannella\nomituisesti. Perässä olevaa ruhvia lähestyessään hän kääntyi\naina kiireesti takaisin -- palataksensa ruhvin luo kuitenkin yhä\nuudelleen. Hän askaroitsi vähän aikaa kasansa ääressä; se oli pian\nheitetty veneeseen. Sitten, samassa määrässä kuin hän huomasi\ntoveriensa hakkuun edistyvän, kävi hänen kulkunsa horjuvaiseksi,\nkäännöksensä lyhyiksi ja askeleensa miltei teppaileviksi.\n\nTällä tavoin kului häneltä pieniä seisahduksia lukuunottamatta tunti,\nkentiesi puolitoista; ja kun viimein kirveeniskut alkoivat tauota,\nolivat lappalaisen hiukan kuihtuneet kasvot keltaisen vaaleat, ja\nsuuria hikihelmiä putoili hänen otsaltaan; hän oli tämän aikaa ollut\nahkerammassa työssä kuin hänen toverinsa ruumassa. Jo astui hän\nlujasti päättäväisenä kajuutan rappusille. Siinä istui särkynein\nsilmin ja puoleksi lumen peitossa nuori nainen, mutta lapsi oli\nvielä hengissä. Äiti piteli sitä yhä edelleen sylissään kaapuunsa\nkäärittynä, ja ristiin liittyneet, kangistuneet kädet ympäröivät yhä\nturvatonta.\n\nIisko, lappalainen, otti varovaisesti pienoisen käsiinsä ja katseli\nsitten neuvotonna ympärilleen, tietämättä mitä tehdä. Mutta kun tässä\nei ollut apua muualta odotettavissa, istuutui hän vihdoin, lapsi yhä\nedelleen sylissään, laivan kannelle. Siinä veti hän jotenkin suurella\nvaivalla jalastaan toisen, raskaan merisaappaansa, pisti siihen\nlapsen ja alkoi sitten, saappaan rakseihin tarttuen, kenkäpuolena\nkaltevaa kantta löntystäen, kantaa saalistaan laivapartaan luo.\nSiitä laskeusi hän varovaisesti vieressä olevaan veneeseen, asetti\nperäteljon viereen merisaappaan, peitti sen sarkanutullaan ja\nistuutui sitten odottamaan toveriensa tuloa.\n\nVasta kun nämä olivat astuneet veneeseen ja se jo oli ehtinyt\netääntyä vähän matkaa laivasta, ilmaisi Iisko, minkä saaliin hän\nsaappaaseensa oli kätkenyt. Tytön pelastus ei ensinkään ollut\nvanhuksen mieleen, mutta Iisko istui siinä peräteljolla kookkaana ja\nhartevana, ja -- asiaa ei enää voitu auttaa.\n\nNuo toiset kaksi miestä olivat vanha korpraali Stuwitz ja hänen\npoikansa. Korpraali oli kerran kuulunut Vuoreijan linnaväkeen,\njosta hänet kumminkin väkivaltaisuuksien, petosten ja juopumuksen\ntähden oli erotettu. Linnassa muistettiin vielä juttuja, joita\nkorpraali humalapäissään oli kertonut ja jotka vieläkin saivat\nkuulijat kauhistumaan. Erottuaan sotapalveluksesta oli Stuwitz\nelättänyt itseään tavaranvaihtokauppaa rannikolla käyvien venäläisten\ntulkkina sekä loma-aikoina pitämällä omaa pientä kauppaa. Tullessaan\nmerilappalaisen kanssa Busesundin ohitse, jossa juuri samaan aikaan\nvenäläinen alus odotti, oli hän huomannut laivahylyn merellä.\n\nKotimatkalla merilappalainen oli ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli\nleskimies; vaimonsa kuoleman jälkeen hän oli ottanut luokseen\nhukkuneen veljensä lukuisan perheen, jota hän uskollisesti koetti\nelättää. Leipää oli niukalta, ja sentähden oli uuden syöjän tulo\nentisten lisäksi hyvinkin arveluttava. Iisko tiesi hyvin, mitä käly\ntästä arvelisi, vaimo kun luonnostaankin oli raskasmielinen. Sitten\nkääntyivät hänen ajatuksensa haaksihylkyyn, joka, jos hän saisi\nvähäisenkään osan lompakon rahoista, kentiesi palkitsisi lapsen\nkasvatuksen. Mutta sen ohessa oli hänestä hänen syyllisyytensä\näskeisiin tapahtumiin suurempi kuin hän luuli etunsa sallivan,\nja sen tähden ei hän siitä asiasta mitään virkkanut. \"Ajelulla\nolevan tavaran\" korjaamista ei kukaan siihen aikaan pitänyt minään\nomantunnon asiana. Mutta tavara, josta nyt oli kysymys, ei juuri\nollut \"ajelulla\"; se oli otettu laivasta, ja tämä seikka -- niin\ntuumaili korpraali -- oli arveluttavampi, sillä semmoiseen oli\nesivallalla tapana kajota, olletikin kun laivan pohjalaudat olivat\nrikotut. Parasta siis oli \"ampua hiljaa\", jottei asia tulisi ilmi ja\npäättyisi linnavankeuteen Vuoreijassa.\n\nKorpraali, joka oli ilmeisesti nurpeillaan lapsen pelastuksesta,\nkehoitti Iiskoa huolellisesti kätkemään pienokaisen. Sillä jos\nlappalaisen kautta esivalta saisi asiasta vihiä, niin voisi hän,\nkorpraali, ja hänen poikansa valalla vapauttaa itsensä syytöksestä,\nheitä kun ei kukaan ollut nähnyt veneessä, ja laiva oli meren\npohjassa; eikä heillä myöskään ollut mitään laivasta varastettua\ntavaraa, joka voisi todistaa heitä vastaan. Lompakon, joka oli ollut\ntyhjä -- kuten korpraali nyt ilmoitti -- oli hän heittänyt mereen;\nja pahimmassa tapauksessa -- lisäsi hän uhaten -- oli heitä ollut\npohjalautoja rikkomassa _kolme_.\n\nIllan pimetessä istui Iisko varuillansa; -- hän tiesi, että kumppanit\nvoisivat ryhtyä mihin tekoon tahansa pelastaakseen itsensä kaikesta\nmikä voisi todistaa heitä vastaan. Busesalmeen tultuaan he soutivat\nvenäläisen Vasiljeffin proomun luo, ja siellä erosi lappalainen\ntovereistaan; mutta viimeiset sanat, jotka korpraali sanoi painavasti\nIiskolle, kuuluivat: \"Ole varuillasi ja muista linnaa.\"\n\nLappalainen tunsi erinomaista helpotusta kun pääsi heistä erilleen;\nhänestä oli kuin olisi heidän lähtönsä vapauttanut veneen raskaasta\npahuuden taakasta.\n\nKun hän sitten pimeässä peräteljoltaan varovasti kädellään koetteli\ntakanaan olevaa merisaapasta ja huolellisena kosketteli sarkanutun\nalla makaavaa lasta, saadakseen tietää, oliko tämä vielä hengissä,\ntunsi hän tehneensä hyvän työn. Yksinään siinä istuessaan hän\najatteli vaimovainajaansa, joka lepäsi puuristin alla kirkkomaassa.\nKirsti oli eläessään aina toivonut lasta -- tässä hän nyt sai\nsellaisen.\n\nKun Iisko tuli kotia, kävi kuten hän oli ajatellut. Vaikka käly\nei missään suhteessa laiminlyönyt lasta, ei hän tätä kumminkaan\nkatsellut suopein silmin, ja usein mutisi hän ensi aikoina --\nuseammin kuin Iisko olisi tahtonut kuulla -- jotakin voudista ja\nasian ilmiannosta, jotta köyhäinhoito saisi lapsen huostaansa.\nSuuresta huivista, johon lapsi -- iältään noin kaksivuotias -- oli\nollut käärittynä, löydettiin rintaneula, ja pienoisen paidasta\npunaisella langalla ommeltuja kirjaimia, joista Iisko tavaamalla sai\nkokoon nimen \"_Marina_\". --\n\nEukko kun kuuli, että rintaneula oli kultaa ja kenties kymmenenkin\ntaalerin arvoinen, niin hän lakkasi vähitellen puhumasta lähdöstä\nvoudin luo; tällehän olisi myöskin ollut selvitettävä, mistä oli\nkotoisin purjekangas, joka jo oli levällään lattialla uusiksi\nvenepurjeiksi leikattuna, sekä kahvipannu, joka oli ollut erittäin\neukon mieleen.\n\nKuuden viikon kuluttua kuulivat Iisko ja hänen kälynsä suureksi\nhämmästyksekseen, että vouti ja nimismies kaikkialla pitivät tarkkoja\ntutkimuksia haaksihylyn takia. Iiskon kauhistukseksi tiesi sen\nohessa huhu kertoa, että korpraali Stuwitzia, hänen poikaansa sekä\nvenäläisen Vasiljeffin proomuväkeä kuulusteltaisiin. Nyt vasta uskoi\nhän asian täydellisesti kälylleen, ja tämä ymmärsi vihdoin, etteivät\nhe voineet muuta tehdä kuin kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa\npienokaista perheeseen kuuluvana lapsena.\n\nAsiaa miettiessään tuli Iisko siihen päätökseen, ettei laiva\nollutkaan uponnut, vaikka sen pohja oli puhkaistu, sekä että\nVasiljeff ja Stuwitz edellisen lotjalla uudelleen olivat käyneet\nhaaksihylkyä tutkimassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tulevaisuus\" laiva, jota tähän aikaan odotettiin tulevaksi\nKöllevuonoon Kööpenhaminasta, oli tavattu ajelulla haaksihylkynä,\nja huhu tiesi kertoa, että Vasiljeffin lotja oli nähty sen vieressä\nNordkyn-niemen edustalla.\n\nViranomaiset saapuivat laivalle. Se oli riistetty typötyhjäksi ja\nsen pohja puhkaistu. Asiain näin ollen supistuivat tarkastusmiesten\ntehtävät pöytäkirjan laatimiseen, ja sen ohessa saivat he haudata\nkuoliaaksi paleltuneen nuoren naisen, joka, Tanskasta sittemmin\nsaatujen tietojen mukaan, eläessään oli ollut kapteenin vaimo.\n\nMuuan huhu -- niistä monista, jotka tästä asiasta olivat liikkeessä\n-- tiesi kertoa, että Vasiljeffin miehet olivat Stuwitzin\nkomseveneellä [komseveneeksi sanotaan erästä lajia suurempaa venettä]\nedellisenä viikkona yöt päivät kulkeneet haaksihylyn ja rannan väliä\nja että tunturilappalainen Jaakko Nutto kahdeksastakymmenestä Kaarle\nXI:nen hopeariksistä, joita sanottiin beivistaalereiksi ja joita\nlappalaisilla oli tapana kaivaa maahan, oli ottanut kätkeäkseen\ntavarat, kunnes sopiva tilaisuus tekisi niiden jakamisen otolliseksi.\nOsoittaaksensa täydelleen viattomuutensa oli venäläinen kohta sen\njälkeen saapunut Köllevuonoon proomullaan, joka -- niinkuin \"jumala\nja jokainen, niinpä esivaltakin, voi nähdä\" -- oli lastattuna\nkaloilla ja Arkangelista tuoduilla jauhokuleilla.\n\nLaillisten tutkimusten kestäessä oli kaksi todistajiksi toivottua\nnorjalaista kummallisella tavalla kadonnut. Venäläinen proomun\nmiehistö kielsi tietävänsä mitään asiaan kuuluvaa, ja vanha Jaakko\nNutto, joka oli pakana, tekaisi omaisineen kevyesti väärän valan,\nettä he kysymyksessä olevana aikana olivat myyneet taljoja ja vuotia\nStuwitzille Hopseidin vuonossa. -- Valan jälkeen toimitettiin sitten\nlappalaisen kodassa Sarakakaste, niinkuin aina, kun lappalainen\ntahtoo tehdä mitättömäksi kasteen tahi jonkun muun kristillisen\ntoimenpiteen vaikutuksen.\n\nStuwitzin poika oli todella Hopseidin vuonossa ostanut isänsä\npuolesta vuotia, mutta -- lappalaisen veljeltä, Matilta, ja viikkoa\nmyöhemmin! Sen verran perää oli Jaakko Nuton todistuksessa.\n\nMuuan ulkokareilla asuva suomalainen taasen, joka oli rohkeasti\nlausunut voivansa ilmoittaa jotain muuta, oli saanut surmansa\nmatkustaessaan käräjäpaikkaan. Kansa kertoi paljon hänen\ntodistettavastaan. Tiedettiin hänen kalastaneen proomun\nläheisyydessä, kun tämä oli erään karisaaren takana, ja muun muassa\nnähneen venäläisen maksavan tunturilappalaiselle hopeariksejä, jossa\ntilaisuudessa Stuwitzin poikakin oli ollut saapuvilla.\n\nHaaksihylkyä ei saatu pelastetuksi; koillismyrsky kuljetti sen\netelään päin, ja yleinen mielipide oli, että se viimeinkin oli\nuponnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kolmimastolaiva ei häviä jättämättä laajalti seurauksia.\nNäistä mainittakoon, että nuori Kööpenhaminassa asuva kamarineuvos\nTobias Storm, joka toimi tullivirkamiehenä, joutui vararikkoon\nja kassanvajaukseen. Köllevuonon kauppapaikan osakkaana hän oli\npannut koko omaisuutensa laivaan, jota hänen veljensä kuljetti,\nja seuraavana vuonna lähti hän, sittenkun oli onnistunut antamaan\njonkunlaisen, puoleksi julkisen takauksen puolestansa, matkalle\nPohjois-Ruijaan, voidaksensa pelastaa niin paljon kuin mahdollista\nja siten vapautua kassanvajauksen pahimmista seurauksista. Hänen\ntutkimuksensa eivät vieneet mihinkään. Mutta kun valtion saatava\noli saatu maksetuksi ystävien avulla, joille hän oli luovuttanut\nodotettavissa olevan perinnön, mistä hän nautti korot, sai hän\ntapausten omituisuuden tähden armossa eron virastansa ja \"oikeuden\nkantaa virkapukua\". Hän oleskeli sen jälkeen Köllevuonossa\ntilikirjurina Brögelmannilla, joka vanhan tuttavuuden vuoksi otti\nhänet palvelukseensa.\n\nJuuri näinä vuosina alkoi Köllevuonon Brögelmann suuresti rikastua\nkaupallaan, jota hän harjoitti Varangin vuonossa. Kööpenhaminan\nkauppayhdistykset tarjoilivat tähän aikaan pohjoisessa olevia\nkauppapaikkojaan kaupaksi, ja Brögelmann puuhasi kaikessa\nsalaisuudessa näiden ostamista.\n\n1813 ja 1816 vuosien rahanmuutokset köyhdyttivät monta, mutta\nBrögelmannin ne tekivät upporikkaaksi. Hän oli ehtinyt ostaa\nvelaksi kaksi parhainta kauppapaikkaa, kun rahamuutoksen kautta\nvelallinen laillisesti oikeutettiin lunastamaan specieriksi kahdella\nkillingillä. Brögelmann maksoi tällä otollisella ajalla velkansa.\nSeuraavina vuosina hän teki sitten loistavia kauppoja, kunnes\nhän viimein ikänsä tähden ja muista syistä vähitellen lakkasi\nsuoranaisesti ottamasta osaa kauppatoimiin.\n\nHänen uskotuin luottamusmiehensä näinä viime aikoina oli nuori\nStuwitz, jonka muotokuvan lukija jo vilahdukselta on nähnyt. Vanha\nStuwitz oli joitakuita vuosia vastakerrotun haaksihylkyjutun jälkeen\nkuollut kaikesta huolimatta vähissä varoissa, ja silloin oli poika\npäässyt kauppapalvelijaksi Brögelmannille. Tässä ammatissaan hän oli\nosoittanut niin suurta kauppamieskykyä ja sellaista kunnollisuutta,\nettä isäntä ennen pitkää uskoi hänen huostaansa kaikki Köllevuonon\npohjoispuolella tehtävät asiansa niiksi vuodenajoiksi, joina hän\nitse oleskeli jollakulla toisella suuremmalla kauppapaikalla. Mutta\nkäytöksellään, jota isäntä ei kyllin valvonut, sai Stuwitz -- ja\nansiosta -- jo ennenkuin oli kolmenkymmenen ikäinen, liikanimen\n\"lappalaisten kiusaaja\".\n\nSeuraavana vuonna sen jälkeen kun Stuwitz oli tullut Brögelmannin\npalvelukseen, ilmaantui ihmisten kummaksi Bergenissä joitakuita\nniistä seteleistä, jotka olivat kadonneet kolmimaston haaksirikossa\nja joiden numeroita oli aikanaan innokkaasti sanomalehdissä\nkuulutettu. Tutkimukset osoittivat, että setelit olivat saapuneet\nBergeniin ehdottomasti jossakin Brögelmannin vuositilien\nsuorituksessa.\n\nTämä herätti siihen aikaan suurta huomiota ja antoi aihetta\nkaikenlaisiin puheisiin.\n\nKun vouti piti tutkintoa asiasta, huomautti nuori Stuwitz, että\npuotikassaan tuli seteleitä kaikilta tahoilta ja kaikenkaltaisia,\nniin että niistä ei saanut mitään todistusta eikä mitään ohjausta\nasialle; -- hän lupasi kumminkin vastaisuudessa pitää tarkoin\nsilmällä puotiin tulevia seteleitä.\n\nKun tämä uutinen saapui Lövölle, ymmärsi Iisko aivan hyvin, että\nsetelit olivat noita haaksihylystä varastettuja, joita Stuwitz oli\nkoettanut saada liikkeeseen; ja hän ajatteli jonkunmoisella ilolla,\nettä Stuwitz kenties on pakotettu hautaamaan loput, saamatta niistä\nmitään hyötyä.\n\nAinoa, joka ei tahtonut tyytyä mihinkään tyhjiin selityksiin, oli\nkamarineuvos Storm. Hänessä oli tämän asian johdosta hetkeksi\nvironnut muinainen voima, ja ankarasti oli hän ahdistanut Stuwitzia;\nmutta -- hänen nykyinen asemansa ei sallinut hänen sekaantua\nsyvemmältä asiaan.\n\nKamarineuvos oli leski. Laivan mukana oli hän kadottanut ainoat\nlikeisemmät sukulaisensa: merikapteenin ja tämän vaimon; laivan\nmukana oli hän myös kotimaassaan kadottanut hyvän maineensa ja kaiken\nomaisuutensa. Nyt näytti hän kyllästyneenä tahtovan vetäytyä omaan\nkuoreensa.\n\nKun hän oli vapaa työstänsä, asteli hän piippu suussa edestakaisin.\nAinoana toverinaan oli hänellä talonkoira, jolla oli tapana painaa\npäänsä hänen poveaan vastaan, kun hän istui rappusilla tupakoiden.\nVarmaankin oli tupakan savussa jotakin hiljaista puhetta, jota\nkoira ymmärsi, sillä kamarineuvoksen tupakoidessa katseli se kaiken\naikaa piipusta nousevia tupruja. -- Nähdessään Stuwitzin tulevan,\nkamarineuvos tavallisesti väistyi pois, sillä tätä ihmistä hän ei\nvoinut kärsiä; mutta toiselta puolen hän ei oikein uskaltanut näyttää\nsitä. Iltapäivisin kulki hän usein, kädet selän takana, tunturin\njyrkänteelle, jota sanottiin \"Saarnatuoliksi\" ja josta oli laaja\nnäköala merelle päin. Siinä hän tavallisesti seisoi jonkun aikaa ja\nkatseli alakuloisesti laajaa hautuumaata, johon kolmimasto ja hänen\nonnensa olivat hukkuneet.\n\nEräänä päivänä -- samana vuonna, jona hän tuli taloon -- oli\nhän tunturilla tavannut miehen, joka oli häntä itseään vielä\nalakuloisempi ja surullisempi. Lassi eli Iso-Lassi, joksi häntä\nmyöskin sanottiin, oli pitkä, hartiakas nuori kalastaja, ja näytti\nkiivenneen jyrkänteelle lopettaaksensa siellä päivänsä. Kamarineuvos\nsai hänet luopumaan tästä aikeesta ja seuraamaan häntä hänen\nkotiinsa. Miehen puhe ja käytös osoittivat hieman sekapäisyyttä,\nmutta kun hän, muutamia lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta, oli\nkunnollinen työssään, onnistui kamarineuvoksen saada taivutetuksi\nBrögelmann ottamaan Lauri palvelukseensa.\n\n\n\n\nII.\n\nPAKO.\n\n\nBrögelmannin asunto oli ahdas ja hänen elintapansa hyvin niukka.\nHänellä oli aina ollut liian paljon toimia ehtiäksensä rakentaa uutta\ntaloa, ja sitä paitsi hän viihtyi parhaiten vanhassa kodissaan, missä\nonni alati oli ollut hänen mukanaan. Hänen talonsa oli kumminkin\nvieraanvarainen, ja sinne kokoontui hänen kauppa-asiainsa tähden\nkaikenlaisia ihmisiä. Brögelmann itse oli, varsinkin vanhoilla\npäivillään, jolloin hän ei enää kauppoihin paljon sekaantunut,\nhyvänsävyinen mies.\n\nHänen ainoa tyttärensä Regina oli monta vuotta oleskellut Bergenissä.\nPalattuansa sieltä kotiin otti hän -- ja se kävi niinkuin itsestänsä\n-- kaikkien sisätalouteen kuuluvain asiain ohjat; mutta samalla\nnoudatettiin ulkonaista muotoa, joten yhä edelleen, niinkuin\nennenkin, taloudenhoito kävi vanhan kivuloisen äidin nimessä.\n\nRegina oli tavallansa hyvännäköinen, vaikka hänen kasvoissansa oli\njotakin käskevää ja kovaa. Arkipäivinäkin, vieläpä tavallisimmissa\naskareissa, hän kävi aina hyvin hienosti puettuna. Hänen luonteessaan\noli jotakin pontevaa, joka taivutti kaikki hänen eteensä; mutta tässä\npontevuudessa ei ollut mitään miellyttävää, ja tämä kaiketi oli muun\nmuassa syynä siihen, että hän vielä oli naimaton, vaikka iältään jo\nhiukan neljännelläkymmenellä. Ne, jotka Reginan mielestä nyt olisivat\nvoineet \"tulla kysymykseen\", näkivät selvään, että hänen \"rakkautensa\nkahleet\", vaikkapa todellakin kullasta taotut, eivät olleet mikään\npaljas vertauskuva, vaan että tässä oli kysymys antautumisesta\ntodelliseen ikeeseen, se on: _hänen_ tahtonsa alle. Toiset taasen\nälysivät pian, etteivät olleet kyllin rikkaita tai kyllin ylhäisiä\nhänelle kelvatakseen; -- Bergenissä, missä hän tavallaan oli\nherättänyt huomiota, eikä ainoastaan _sentähden_, että hän oli\nrikkaan Brögelmannin ainoa tytär, kerrottiin hänen ilmoittaneen,\nettä hänen iso-isänsä oli ollut nimeltään _von_ Brögelmann, joten\nhän, Regina, siis oikeastaan oli aatelia; mitään muuta hän ei tästä\niso-isästään puhunut eikä myöskään mistä syystä hän oli joutunut\nnäin kauas pohjoiseen. Muuten olivat kaikki yksimielisiä siitä, että\nRegina, kaiken turhamaisuutensa ohessa, oli tavattoman ytimekäs\nluonteeltaan -- kunpahan hän vain ei olisi ollut liian suuressa\nmäärin ystäviensä ystävä ja vihollistensa vihollinen!\n\nRakkauden murroskauden oli Regina kokenut jo aikoja takaperin,\nnuoruutensa päivinä, noin seitsemäntoista vanhana, jolloin hän ei\nvielä ollut täydelleen kehittynyt ja jolloin hänen laihuudessaan,\nhänen kasvojensa jyrkissä juonteissa ja hänen terävissä, ruskeissa\nsilmissänsäkään ei ollut juuri mitään kaunista -- jollei päinvastoin.\nKaunis, mustatukkainen tanskalainen perämies, joka siihen aikaan\nkaikkina kesinä muutamia viikkoja viipyi Köllevuonossa, oli voittanut\nhänen sydämensä. Mutta kun asiasta piti tuleman tosi, niin eipä\nperämies tahtonutkaan lähteä \"alaperämiehenä purjehtimaan\" -- kuten\nhänen omat sanansa kuuluivat.\n\nKun Regina älysi, minkä ivan nämä sanat sisälsivät, sairastui\nhän vaaralliseen tautiin, joka jätti jälkeensä synkkyyden, mikä\nei haihtunut ennen hänen lähtöänsä Bergeniin. Siellä antausi hän\nkunnianhimollensa ja tähtäsi niin tässä kuin muissakin suhteissa\nhyvin korkealle.\n\nBrögelmannin luona oleskeli siihen aikaan eräs nuori Heggelund,\njonka isä oli vouti ja tuomari. Nuorukainen oli ylioppilas, vieläpä\npari tutkintoa sen lisäksi suorittanut; mutta kun hän lukutiellä\nei näkynyt pääsevän pitemmälle, oli isä lähettänyt hänet ystävänsä\nBrögelmannin luo oppimaan kaupankäyntiä. Mutta kauppa-asiatkaan\neivät ylioppilasta miellyttäneet, niihin kun häneltä puuttui\ntarpeellista kestävyyttä. Hän rakasti enemmän metsästystä ja merellä\npurjehtimista. Hän oli pitkä, hontelo, valkoverinen mies, nenä suuri\nja kyömyinen, mikä antoi hänen kasvoilleen jonkunmoisen arvokkaan\nleiman. Häntä kohdeltiin talossa suurella kunnioituksella, etupäässä\nvieraana, ja moni ennusti, että hänestä ja kauppiaan tyttärestä\ntulisi pariskunta. Joku oli näet ollut huomaavinaan, että Regina\ntahtoi niin, ja mitäpä siihen silloin!\n\nNäillä kauppapaikoilla tavattiin siihen aikaan usein poloisia,\njotka näkyivät olleen syntyneitä varta vasten huvittamaan talon\nväkeä milloin sisällä milloin ulkona -- jonkunmoisia hovinarreja,\njoita joko houkuteltiin tekemään kaikenmoisia hullutuksia tai\njoille tehtiin jos jonkinlaisia raakoja kepposia. Varsinkin olivat\nyleiset joulujuomingit todellista koetusaikaa tällaiselle raukalle.\nOltuaan pitkän illan ivan esineenä juotettiin hänet lopulta usein\ntajuttomaksi ja asetettiin sitten milloin mihinkin omituiseen\nasentoon, niin että hän tapasi itsensä seuraavana aamuna milloin\nmistäkin, puettuna mitä hullunkurisimpaan ja naurettavimpaan\nivapukuun.\n\nLassi-parka, joka -- niinkuin jo edellä mainitsimme -- oli joutunut\nBrögelmannin palvelukseen, alkoi vähitellen vajota tähän surulliseen\nosaan. Hänen omituinen käytöksensä ja yhä kasvava tylsyytensä\nantoivat aihetta koirankuristen keksintöihin. Alussa supistuivat nämä\njännittäviin koetuksiin, kun tahdottiin saada selville raja, mihin\nsaakka tuo roteva mies salli kiusantekoa.\n\nPian tuli kuitenkin ilmi että tämä \"raja\" viinalla saatiin yhä\nloittonemaan, ja jouluna esiintyi Lassi avorintaisena, paperinen\nkypäri päässään ja puumiekka kädessään. Suurta riemua herätti\nhän varsinkin silloin, kun hän pöydän päässä istuen väänteli\nleveää kalpeaa naamaansa ja mulkoillen tylsin silmin virnisteli\nviinalasille, ennen kuin kaasi sen sisällön suuhunsa; tai kun hän,\nsamoja temppuja uudistaen, istui traanitynnyrin päällä, minkä\nhän voimiensa osoitteeksi oli kantanut pitopöydälle ja sitten\nolkapäällään kuljetti takaisin kala-aittaan. Ja kun eräänä paahteisen\ntyynenä kesäpäivänä Iso-Lassi ja Pekka Plads merellä ollessaan olivat\nkaataneet veneensä, niin saatiinpa aihetta nauruun, jota kesti\nvuosikausi umpeen.\n\nPitkäsäärinen Antti Hind, joka palveli nimismiehen luona, oli näet\neräänä aamuna ryhtynyt kala-aitassa kestitsemään Lassia ja Pekkaa\njuuri kun nämä olivat lähdössä kalaan. Antti oli saanut heidät\nlyömään vetoa, kumpi heistä kestäisi enemmän viinaa. Lassi ja Pekka\njoivat, ja korttelittain oli viinaa valunut heidän kurkkuihinsa,\nkun he viimein hoiperrellen kulkivat veneeseensä, jossa pian\nkyllästyivät soutamiseen. Maalta päin käyvä tuulenviri ja virta\nkuljetti heidät yhä kauemmaksi merelle, mutta siitä he eivät mitään\ntienneet: he makasivat veneessään ja vetivät päivänpaisteessa pitkää\nunta. Vihdoin heräsi Pekka iltapäivällä ja katseli ympärilleen,\nmutta kun hän ei nähnyt muuta kuin aavaa merta ja sinitaivasta,\nherätti hän hämmästyksessään Lassin. Tämä, joka unen pöpperössä oli\nyhtä typertynyt kuin toverikin, päätti onnettomuudeksi, kiivetä\nmastoon tähystelläkseen. Mutta pieni vene ei voinutkaan kestää\nLassin raskasta ylipainoa: se kaatui, ja toverukset saivat kylmän\nkylvyn, jonka tarpeessa he kyllä olivatkin. Siinä he istuivat sitten\ntyynessä, kauniissa ilmassa kahareisin talaan päällä monta tuntia,\nkunnes vihdoin ohitse kulkevan veneen avulla saivat oman aluksensa\npystyyn ja tyhjennetyksi. Tämä Iso-Lassin kumoonpurjehdus tuli hyvin\nlaajalti kuuluisaksi.\n\nKun talon tytär tuli kotiin Bergenistä ja tavat muuttuivat\nhienommaksi, tapahtui suuri muutos Lassin tilassa. Hän ei päässyt\nedes jouluna saliin; mutta pirtissä oli hän yhä edelleen palkollisten\npilan kohteena.\n\nTähän aikaan saivat nämä toverikseen Janne Sakarinpojan, noin\nkahdenkymmenen iässä olevan nuorukaisen. Seitsemän vuotta hän palveli\nBrögelmannin luona. Hän ei edistynyt eikä taantunut tämän ajan\nkuluessa, eikä hän siitä näkynyt mitään välittävänkään, ennenkuin\nhento Marina, joka oli kotoisin Lövöstä, tuli hänen isäntänsä\npalvelukseen. Marina lienee silloin ollut noin kahdeksantoista vanha,\nja hänen miellyttävä, hieno olemuksensa ja hyvänsuopa hymyilynsä\nihastuttivat talossa muitakin kuin seitsemännelläkolmatta olevaa\nJanne Sakarinpoikaa.\n\nJanne oli voimakas ja jäntevä mies; hänen kasvonsa olivat vakaat ja\nkauniit, hänen harmaat, totiset silmänsä herättivät luottamusta.\nHäntä pidettiin sangen taitavana venemiehenä, oivallinen kun hän\noli sekä soudussa että purjehduksessa ja sitäpaitsi tunsi jokainoan\nväylän, jota hän kerta oli kulkenut, ja tämän tähden hänet otettiin\naina perämieheksi. Vaikka hän oli harvapuheinen, voitti hän\nhiljaisuudellaan pian Marinan ystävyyden. Miellyttävän käytöksensä\nja ulkomuotonsa vuoksi oli Lövön tyttö toista vuotta keittiössä\npalveltuaan saanut luvan päästä sisäpiiaksi -- johon epäilemättä\nBrögelmannin kauppavaltuutettu Stuwitzkin oli osaltaan vaikuttamassa.\nJoka aamuna ja monena iltana huomasi Marina etehisessä seisovat\nvesisäiliöt täytetyiksi ja halkoja kannetuksi keittiöön; ja Janne\npuolestaan oli huomannut, että tyttö oli kiitollinen siitä. Mutta sen\npitemmälle ei heidän ystävyytensä kehittynyt ennenkuin vasta toisena\njouluna, jonka Marina talossa vietti.\n\nJouluaattoiltana ja joulupäivänä söivät täällä pohjoisessa vanhastaan\nvallitsevan tavan mukaan isäntäväki ja palkolliset samassa huoneessa.\nJouluaattona pidettiin tavallisesti omituista kujetta. Silloin astui\nnäet sadetakkeihin ja nahkapukuihin puettuina aivan kuin merestä\nryömien keittiöön kuusi tai kahdeksan miestä, jotka kantoivat\nkeskessään pyhäkampelaa, mikä, vaikkakin suuri, kumminkin oli\naivan pieni niihin tavattomiin ponnistuksiin verraten, joita kalan\nkantaminen näytti vaativan, sillä yhtenään he laskivat kalan maahan\nja levähtivät.\n\nJokaisen varakkaamman jouluaaton ateriaan kuului pyhäkampelaa ja\nvasikkaa; ja vanhan tavan mukaan oli edellisen hankkiminen renkien,\njälkimäisen taas karjakon velvollisuutena. Kun kumminkin oli varsin\nepätietoista, ottaisiko pyhäkampela juuri jouluaattona tarttuakseen\nkoukkuun, oli tällainen kala kaikessa hiljaisuudessa, samoin kuin\njuottovasikkakin, varattava edeltäpäin.\n\nMies- ja naispalkollisten välillä tapahtui tämän johdosta joulun\nedellä hiljainen, mutta sangen kiihkeä taistelu -- määrätyn\nruokalajin hankkimisen estämiseksi. Jos miesten onnistui varastaa\nvasikka karjakolta, niin täytyi tämän häpeäkseen viettää jouluilta\nnavetan katolla, ja jos pyhäkampela puuttui illallispöydästä, tuli\nrenkivoudin istua ratsain venehuoneen harjalla.\n\nJa niin arkana asiana pidettiin tätä, että kun vasikka edellisen\njouluaaton iltana katosi, niin katsoi karjakko kunniansa loukatuksi\nsiihen määrään, että vaikkakin hän pääsi viettämästä iltaa navettansa\nkatolla, hänet saatiin ainoastaan emännän mahtikäskystä jäämään\npalvelukseensa.\n\nKysymyksessä olevan joulun aaton aattona oli taistelu ankara; silloin\nkeksi Marina neuvon, joka sai piiat miltei ylimielisiksi. Hän oli\npannut vasikan arkkuun ja kätkenyt tämän erääseen pieneen veneeseen,\njoka riippui katonrajalla venehuoneessa. Jos mistä rengit hakivatkin,\neivät he tienneet etsiä vasikkaa omalta alueeltaan.\n\nOnnettomuudeksi kaipasi Janne aattopäivänä puolisen aikaan\nvenehuoneen avainta, jonka karjakko Marinan neuvosta oli pistänyt\ntaskuunsa, ollaksensa oikein levollinen. Janne arvasi paikalla, että\navain, jota tavallisesti aina pidettiin suulla, oli erityisessä\ntarkoituksessa otettu pois. -- Hämärissä näkikin Marina hänen avaavan\nlukon tiirikalla.\n\nNyt oli hyvä neuvo tarpeen. --\n\nKun Janne oli kadonnut pimeään venehuoneeseen, hiipi kekseliäs Marina\nhänen jälkeensä pelastaaksensa arkun, ennenkuin etsijä ehtisi sen\nlöytää.\n\nJanne haparoi ympärillään kaikkialta; täällä, missä hän joka päivä\ntyöskenteli, tunsi hän kaikki komerot yhtä hyvin kuin omassa\narkussaan. Kerran tuntui kuin olisi hän koskettanut jotakin, joka\näkkiä väistyi, ja kohta sen jälkeen putosi halko. Nurkassa, suuren\nviisihankaveneen ja seinän välissä koski hänen ojennettu kätensä\nlämpöiseen poskeen, ja nyt oli Marina vangittu arkkuinensa, joka\nsylissään hän oli hiipimäisillään ulos. Janne puristi aluksi\nkovasti, mutta sitten kun hän oli tuntenut Marinan, yhä hiljemmin ja\nlempeämmin kättä, joka piti kiinni arkun sangasta. Hän tunsi tytön\nlämpöisen hengityksen kasvoillansa, ja hänen sydämensä tykytti yhä\nkovemmin, niin ettei hän saanut sanaakaan sanotuksi; lisäksi oli\nkäsi, jota hän piteli, niin pehmeä, ettei hän hennonut sitä päästää,\neikä se koettanutkaan vapautua. Vihdoin kuiskasi Janne nopeasti:\n\n\"Marina, sinä saat tehdä arkulle mitä tahdot; -- minä en virka\nsanaakaan.\"\n\n\"Kiitos, Janne! Minä tiedän, että sinuun voi luottaa\", vastasi tyttö\nhiljaa ja tahtoi hiipiä hänen ohitsensa. Mutta -- viisihankaisen ja\nseinän välinen tila oli kovin ahdas. Janne sulki tytön syliinsä ja\nsanoi:\n\n\"Voit luottaa... hautaan asti, Marina!\"\n\nHeidän poskensa koskettivat toisiansa; silmänräpäys -- ja Marina\nirroitti itsensä nopeaan ja juoksi asuinhuoneeseensa.\n\nAatto-ilta alkoi, kuten tavallisesti, jumalansanan lukemisella. Vanha\nBrögelmann otti esiin sarvisankaiset silmälasinsa ja luki luvun\nraamatusta sekä jouluvirren, ja tämä ilta pysyi sitten aina Jannen\nmuistissa hänen elämänsä juhlallisimpana ja riemullisimpana hetkenä.\n\nYlioppilaan vuoksi pidettiin erityinen joulujuhlallisuus salissa;\nsiellä annettiin joululahjoja kaikille palkollisille. Janne sai\nporsliinista tehdyn, naisen kuvalla varustetun tupakkapiipun sekä\nkolme hopeataaleria paperikääryssä; Marina sai suuren hartiahuivin.\n\nSattumalta oli heidän yhtaikaa astuttava kiittämään isäntäväkeä.\nMiehekäs Janne näytti siinä tavattoman avuttomalta, ja Marinan posket\nolivat kovin punaiset.\n\nYhtä juhlallisena loisti sittemmin Jannen muistissa joulu-ilo ja\nseuraavan päivän riemut. Pelimanni Erkki soitti viulua, Pekka Plads\nklanettia, ja Janne pisti polskaa pirtissä niin iloisena kuin olisi\nhän saanut lahjaksi maat ja mannut. --\n\nRengit ja piiat leikkivät palkollisten huoneessa; ja tavallisesti\njoutuivat -- sattumalta -- Janne ja Marina pariksi, kun oltiin\n\"laivanlähtösillä\". Kierrettiin piiritanssia ja laulettiin:\n\n    Nyt jaala on lähdössä Bergeniin,\n    sen lastiksi mitähän saataisiin?\n    On miesi Neuvoton niminen,\n    vaimons' on Riskillä Tyhjänen;\n    mut tytär kauniin on naisista --\n    hän sulhon mistä ja milloin saa?\n\n    Nyt laiva Bergeniin lähtevi;\n    Me tytön paamme sen lastiksi,\n    On laiva oiva: on pohjaton,\n    ja paitaryysy sen purjeen' on;\n    peräsimensä se tiellä saa,\n    ja härkinpuu sill' on mastona.\n\n    Ja Bergentuuli, ja hyvä, käy --\n    oi ukkoseni, ei tietä näy...\n    Luodolta luodolle purjehdi,\n    ja laiva väylänsä löytävi;\n    saa puuskat perästä pauhaamaan,\n    Niin kyllä Bergeniin saavutaan. --\n\n    Ja siinä, siin' on jo Bergeni,\n    ja tyttö kannella istuvi\n    ja loistaa siinä kuin päivän koi...\n    \"Oi, jos sen tyttösen saisin, oi!\"\n    niin kaikki kauppiaat huudahtaa. --\n    Ja tyttö uljaimman sulhoks' saa.\n\nNiistä, jotka seisoivat vastatusten viime säettä laulettaessa, tuli\npari. --\n\nMutta eräänä iltana synkistyi Jannen mieli. Hän huomasi näet, että\nylioppilas oleskeli pirtissä vain Marinan tähden. Hänen muulloin\nystävälliset silmänsä leimahtivat vihasta, ja varmaankin olisi hän\npannut toimeen mielettömän tuumansa: ajanut ylioppilaan ulos pihalle\nja samalla itsensä palveluksesta, jollei Marina samassa olisi ottanut\nhäntä tanssiin ja kuiskannut hänelle, että hänen tulisi muistaa \"mitä\nheidän yhteinen etunsa vaati\".\n\nSamana iltana sai Janne asuinhuoneen kuistissa Marinan\nuskollisuudenlupauksen, joka vahvistettiin lämpimällä suudelmalla.\n\nHiivanuuttina oli Janne 'jonotanssin' johtaja, ja hän toimitti\nvirkansa niin, että sitä muistettiin kauan. Pitkässä jonossa\ntanssivat palkolliset -- muutamat joulupukeiksi puettuina --\nhuoneiden läpi, soittomies etunenässä. Salissa he kumartelivat\nohitse hyppien Brögelmannille, hänen rouvalleen ja tyttärelleen,\njotka kaikki jouluvieraineen vanhan tavan mukaan ottivat vastaan\nnarrimaiset tervehdykset.\n\nTanssi päättyi pihalla, ja siinä lensivät taimmat hypyn hurjassa\nvauhdissa mikä sinne, mikä tänne. Tässä tanssissa riippuu paljon\njohtajan voimasta ja notkeudesta. Viimeisenä jonossa oli tällä kertaa\nylioppilas, ja hän lensi päistikkaa lumihankeen.\n\nMutta kohta sen jälkeen alkoi Janne tuntea, että hänen onnensa\noli hiukan epävakavalla kannalla ja että hänen tilansa muistutti\njotakuinkin helvettiä.\n\nEi siinä kyllin, että ylioppilas oli ruvennut virittämään paulojansa\nMarinalle, samaa teki myös kauppavaltuutettu Thor Stuwitz, jolla\nsiihen aikaan oli ikää kappaleen neljättäkymmentä. Stuwitz tyrkytti\ntytölle kaikenmoisia lahjoja, joita tämä ei uskaltanut olla\nvastaanottamatta, mutta joista hän aina suoraan puhui vihastuneelle\nmutta samalla nulomieliselle sulhaselleen. He näkivät selvään\nmolemmat, että ahnaat haukat kaartelivat heidän rakkauttansa, ja että\ntämä taisteli rajuilmassa, missä vahvankin laivan oli vaikea pysyä\nalallaan. Pahinta kaikista oli kumminkin, että kauppavaltuutetun\npuolustajia olivat Marinan omaiset Lövöllä. Jannella ei ollut mitään,\nMarinalla ei myöskään; -- tärkeää siis oli, että he saisivat jotakin\nsäästöön ja että Jannen asema parantuisi. Mutta vihollisten oli\nvarsin huokea tehdä nämä tuumat tyhjiksi. Siihen ei tarvittu muuta\nkuin vähän kekseliästä panettelua isäntäväelle.\n\nJanne oli tähän aikaan hyvin harvapuheinen ja raskasmielinen. Eräänä\npäivänä, jolloin hän oli tavallista enemmän murheissaan, sai Marina\nhänet kumminkin niin iloiseksi, että hänen leveät kasvonsa loistivat.\nHarmin pusertamat kyyneleet silmissänsä ehdotti näet Marina, että he\nhääpäivänään kokoisivat myttyyn kaikki huivit ja muut lahjat, mitkä\nhänen oli täytynyt Stuwitzilta ottaa, kätkisivät siihen ison kiven\nja upottaisivat kaikkityynni vuonoon; hän oli sen rikkauden tähden\nsaanut itkeä katkeria kyyneliä, sanoi hän.\n\nKeväällä eräänä pyhäpäivänä päivällisen jälkeen, kun Janne piippu\nsuussaan ja mietiskellen istui vintturin vieressä venehuoneen\nrappusilla, tuli Marina kalpeana hänen luokseen ja kertoi, että\naamupäivällä, kun toiset kaikki olivat kirkossa -- Janne itse oli\nollut heitä soutamassa -- oli kauppavaltuutettu ilmoittanut hänelle\nrakkautensa, jonka hän kumminkin paikalla oli hyljännyt. Pitkä,\nsilmäpuoli valtuutettu, joka vaikutti niin paljon isäntäväkeen, oli\nsiis vihdoinkin käyttänyt tilaisuutta ja kosinut. Hän oli ehdottanut\nneidolle, että heidän kihlauksensa salattaisiin vuoden loppuun, ja\nettä Marina silloin muuttaisi hänen kanssaan Olswaagiin, missä hän\ntoivoi hyvällä hinnalla saavansa piakkoin huutokaupalla myytävän\nkauppa- ja kalastuspaikan. Rakkautensa innossa oli hän myös kehunut,\nettä hän oli koonnut enemmän kuin kukaan tiesi aavistaa; ja ettei\ntuleva vuosikaan häntä köyhdytä -- oli hän hymähtäen lisännyt.\n\nHalvan palvelustytön epäröimätön vastaus, mikä kerrassaan hylkäsi\nkaikki nämä suurenmoiset tarjoukset, oli ensi tuokiossa peräti\nhämmästyttänyt kauppavaltuutettua, jonka kasvot kohta sen jälkeen\nolivat muuttuneet vihaisen petoeläimen tuijotukseksi. Mutta Marinan\nkatseesta ja koko hänen käytöksestään oli hänen täytynyt lukea kyllin\nselvä kielto ymmärtääkseen, ettei hän ainakaan tällä kertaa voinut\nmitään toivoa.\n\nVähän sen jälkeen tuli hän jälleen palkollisten huoneeseen, missä\nMarina askaroitsi yksin, ja piti siellä pontevan ja liikuttavan\npuheen, jossa näytti Marinalle, kuinka kunniallinen hänen\ntarjouksensa oli ja kuinka se ilahduttaisi Marinan vanhaa isää;\nMarinan tulisi sitä paitsi kiittää häntä, kauppavaltuutettua, siitä,\nettä hän, köyhä tyttö, hänen kauttansa oli onnistunut saamaan niin\nedullisen paikan ja saavuttamaan suosiota niin arvokkaassa talossa.\nMutta kun tämä sulava puhe ei voinut vähääkään muuttaa Marinan ennen\nantamaa vastausta, katosi kosijan kasvoista kerrassaan teeskennelty\nhyvänsävyisyys ja tyttö tunsi polviensa vapisevan, kun Stuwitz häntä\nkatseli ja itsessään ikäänkuin ihmetteli, kuinka niin heikko olento,\njonka hän milloin tahansa voisi tallata jaloillaan, uskalsi häntä\nvastustaa. Aivan vastoin entistä pitkäveteistä tapaansa lähti Stuwitz\nsitten äkkiä ja vihaisesti oven luo. Siinä kääntyi hän ja sanoi\nuhkaavalla äänellä, että hän kyllä huomasi ylioppilaan olevan syypään\ntähän kaikkeen, mutta että hän, Stuwitz, kyllä osaa tehdä lopun\ntällaisesta kevytmielisestä menosta talossa. Kunnon tyttö ei torjuisi\npois varmaa tulevaisuutta, kun sitä hänelle tarjotaan, ja sitä paitsi\n-- lisäsi Stuwitz painokkaasti -- tulisi Marinan tarkoin miettiä\nasiaa, ennenkuin tekisi kosijastaan vihamiehen. Tämän puheen jälkeen,\njonka pääsisältö oli, että Marinan vielä tulisi asiaa ajatella, lähti\nStuwitz.\n\nNämä uutiset olivat katkeria Jannen kuulla, ja vielä synkemmäksi\nmuuttui hänen mielensä, kun muutamia päiviä sen jälkeen Marina\nkutsuttiin Brögelmannin rouvan luo, jossa sai kuulla, että hän syksyn\ntullen oli vapaa palveluksestaan.\n\nRatkaiseva hetki oli nyt tullut.\n\nStuwitz toivoi, että Marina hädässään vihdoinkin mukautuisi hänen\ntahtoonsa, ja Janne veteli meripuodissa ankaria savuja piipustaan,\njohon oli maalattu hienon naisen kuva, oikean prinsessan. Tämä tosin\nei ensinkään muistuttanut Marinaa, mutta Janne näki siinä lemmittynsä\nkuvan kaiketi siitä syystä, että molemmat olivat vaaleatukkaisia.\nSurullisina hetkinä saattoi Janne siksi istua ja tupruttaa Marinansa\nkuvan yli savupilviä, ikäänkuin olisi hän siinä miettiessään\nkeskustellut armaansa kanssa.\n\nHänen mietteensä olivat viimein kypsyneet päätökseksi. Eräänä iltana,\nkun kaikki olivat menneet levolle, keskusteli hän oikean Marinan\nkanssa, ja seuraavana päivänä astui hän ruskeisiin pyhävaatteihinsa\npuettuna ja kiiltävä hattu kädessään vanhan Brögelmannin\nkonttoriin. Siinä pyysi hän tiliä sekä luvan kohta paikalla erota\npalveluksestaan, hänellä kun oli omia aikeita mielessään.\n\nBrögelmann oli, kuten jo mainittiin, hyvänsävyinen mies, ja Janne sai\nkuin saikin eronsa sekä vielä päälliseksi kiittävän päästötodistuksen\nynnä tilinteossa yksikolmatta specietaaleria; sitten hän sai\nvielä omasta pyynnöstään -- juomarahojen asemesta ja muistoksi\nseitsenvuotisesta palveluksestaan -- rannalla hylkynä makaavan vanhan\nravistuneen kuusihankaisen veneen siihen kuuluvine repaleisine\npurjeineen.\n\nSamana päivänä luopui Iso-Lassikin palveluksestaan, -- hän oli omalla\ntavallaan kiintynyt Janneen, tämä kun oli ainoa, joka ei häntä\npilkannut.\n\nSeuraavat neljätoista kevätpäivää käytti Janne veneensä korjaamiseen\nja tervaamiseen, ja varhain eräänä aamuna, kun kaikki vielä\nlepäsivät, lähti hän Iso-Lassin kanssa merelle. Hänellä oli mukanaan\nveneessään koukkureivinsä, vaatevarastonsa ja aseensa, niiden\njoukossa saha, kirves ja nauloja, sekä evästä pitemmäksi aikaa. Juuri\nkun mustatukkainen, huippulakissa ja merimiehen puvussa oleva jäntevä\nmies ehti lahdelle, joka oli rasvatyyni, nousi aurinko tunturien\ntakaa ja heitti hohteensa sillalla seisovaan tyttöön, -- nuorten\ntulevaisuuden aamunairut!\n\nSurullisia ja autioita päiviä vietti Marina Jannen poissa-ollessa; ja\nkaiken muun kiusan lisäksi rupesi Stuwitz taas virittämään hänelle\npaulojansa. Mutta ylioppilaan liehittely oli itse asiassa suureksi\nonneksi rakastaville, sillä hänen kauttansa eteni kauppavaltuutetun\njo ennestään väärälle tolalle joutunut huomio yhä kauemmaksi\nJannesta. Tälle -- jos hän olisi ollut kotosalla -- olisi Stuwitz\nmielellään uskonut vaikka lemmenkirjeittensä kuljettamisen.\n\nSyksyä oli jo kappale kulunut, kun viiden kuukauden poissaolon\njälkeen Janne ja Iso-Lassi palasivat retkeltään. Hyvällä\nmyötätuulella he saapuivat, ja kuivattua turskaa oli heidän veneensä\ntäyteen lastattuna. Kiduksista suurta turskaa laahaten astui Janne\nrihkamapuotiin, heitti, kuten tapa vaati, tiskille kalan ja pyysi\nsiitä ryypyn. Sitten hän tarjosi veneessä olevat kalansa kaupan.\nEnnen pitkää hän toisi useita tällaisia kalalasteja kotoaan; nyt hän\noli rahojen tarpeessa: muun muassa oli uusi vene ostettava, sillä se,\njolla hän oli tullut, vuoti niin, että osa kaloista oli kastunut ja\nniiden hinta sen tähden alentunut.\n\nIllempana sai Janne tilaisuuden puhutella Marinaa. Nauraen ja\nitkien tervehti tyttö sulhastaan ja kertoi, että kun hän näki tämän\npurjehtivan siltaa kohti, oli hän tullut niin iloiseksi, että tuskin\noli vieläkään täydessä järjessään. Tämän ilonsa tähden oli hän sitten\ntehnyt yhtä ja toista aivan nurinpäin.\n\nPuhuttuansa Jannen kanssa ja kuultuansa, millä kannalla tämän\ntulevaisuudentoiveet olivat, palasi tytön kasvoille entinen\niloisuuden hohde, joka oli ollut kateissa Jannen poissaolon aikana.\n\nSeuraavain kahden viikon kuluessa toi Janne kaloja Brögelmannille\nkaksi veneellistä. Kalastusretkellään oli hän ansainnut kaikkiaan\nviisikymmentä taaleria, joista kaksikymmentä kohta meni uuden veneen\nostoon.\n\nEräänä aamuna menivät Janne ja Marina sitten pyhäpukuisina konttoriin\nja kertoivat Brögelmannille, että he olivat kihlautuneet ja aikoivat\nviettää häänsä vielä samana syksynä mutta että he pelkäsivät\nkauppavaltuutettua, joka, saatuansa vihiä heidän aikeistaan,\nvarmaankin hankkisi esteitä niitä vastaan Marinan kodin puolelta.\n-- Brögelmann istui kauan ajatuksiin vaipuneena; hän ei kumminkaan\nmitään vastannut, vaan velvoitti heidät pitämään asian aivan salassa,\njottei kukaan osaisi mitään aavistaa. Tästä he saivat toivoa\nmieleensä.\n\nSeuraavana päivänä hän kirjoitti kirjeen voudille ja pani Jannen\nsitä viemään. Se sisälsi pyynnön, että vouti hankkisi kihlatuille\nkuninkaallisen luvan mennä vihille kuulutuksetta. Hän itse kävi pari\npäivää sen jälkeen papin puheilla, ja seuraavana pyhänä -- juuri\npalkollisten syysmuuton päivänä -- vihittiin kaikkien, mutta eniten\nkumminkin Stuwitzin hämmästykseksi Janne ja Marina aviopariksi.\nKirkosta lähtivät vihityt veneellä suoraa tietä uuteen kotiinsa.\nMutta siitä päivästä olivat he Stuwitzin sammumattoman vihan ja\nvainon alaisina; sillä kauppavaltuutettua ei ollut ainoastaan\nMarinan erinomainen kauneus ja sulous miellyttänyt; hänen tuumiinsa\noli lisäksi liittynyt ajatus, että hän Marinan miehenä olisi vapaa\nkaikista seurauksista, jos tytön synty ja haaksihylyn juttu vielä\nsattuisi tulemaan ilmi...\n\nJanne Sakarinpojallakin oli salaisuutensa. Lofoteninretkillänsä\noli hän löytänyt pienen, mutta erinomaisen tuottoisan kalakarin;\nja samalla kuin hän sen löysi, muisti hän huomanneensa haaksihylyn\njäännöksiä, joita meri oli ajanut lähirannalle. Nämä kaksi asiaa oli\nhän yksinäisyydessänsä tulevaisuuttaan ajatellessaan sommitellut\nyhteen, ja tänä kesänä hän oli Iso-Lassin avulla saanut pienen, mökin\nrakennetuksi kalakarin läheisyydessä olevalle Skorpölle.\n\nHääpäivänään astuivat Janne ja Marina, Iso-Lassi seurassaan, pieneen\nveneeseensä, johon olivat asettaneet kaiken omaisuutensa. Siitä he\nsittemmin löysivät vähän jouluruokia -- he kyllä arvasivat, ketä\nheidän oli siitä kiittäminen. -- Heidän matkansa kävi etelään päin --\nuuteen kotiin Skorpölle.\n\nPuolivälissä matkaa tapahtui ensi päivän kuluessa omituinen\nkohtaus, joka moneksi vuodeksi antoi Iso-Lassin heikoille aivoille\naprikoimista. Marina ojensi Jannelle mytyn, jonka tämä avasi ja,\nnähtyään siinä monta silkkihuivia ynnä muuta tavaraa, jälleen sulki.\nSitten kääri hän mytyn ympäri lujan nuoran, jonka toiseen päähän\noli kiinnitetty suuri kivi. Ja kun tämä oli tehty, tarttuivat\naviokumppanit kumpikin yhdellä kädellä myttyyn ja heittivät sen\nnauraen ja ivaten mereen.\n\nIso-Lassi ihmetteli tätä suuresti, minkä vuoksi Janne ilmoitti\nhänelle hyvin vakavalla äänellä, että Thor Stuwitz ja muuan\nKristianian ylioppilas siinä olivat kivi kaulassa menneet pohjaan.\nMarina ymmärsi aivan hyvin, mitä tämä selitys tiesi; ja että hän\nsiitä oli Jannellensa kiitollinen, sen näki tämä hänen hymyilevistä\nkasvoistaan; mutta Iso-Lassi ei tästä kaikesta tullut sen\nviisaammaksi.\n\nSaadakseen ajatustensa suunnan toisaallepäin kääntymään pyysi\nIso-Lassi, että Marina antaisi hänelle olutnassakan. Sen saatuaan\nnousi hän seisomaan pitkää pituuttaan ja joi häämaljan nuoren\nparikunnan kunniaksi, toivottaen heille \"hyvää purjetuulta viimeiseen\nsatamaan asti.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKävi niinkuin oli ennustettu. Jonkun aikaa tämän jälkeen meni\nBrögelmannin tytär kihloihin ylioppilas Heggelundin kanssa. Vanha\nBrögelmann sanoi tähän aikaan ikuiset jäähyväiset pohjanpuoliselle\nkaupalleen. Pari vuotta ennen kuolemaansa osti hän vävylleen\nkauempana etelässä olevan M--nsalmen kauppapaikan ja antoi\nlisäksi hänelle kauppavaltuutettunsa kaupanhoitajaksi ja asiain\nvarsinaiseksi ohjaajaksi. Täten joutui Heggelund varovaisen appensa\nsuhteen jonkinlaiseen siveelliseen sitoumukseen ja samalla koko\nelinajakseen kauppavaltuutetun salaisen ja usein kylläkin raskaan\nholhouksen alaiseksi. Mutta Heggelundilta itseltään puuttui\nsekä kykyä että -- kuten tulevaisuus osoittikin -- tarpeellisia\ntietoja asiainsa hoitamiseen, voidakseen vapauttaa itsensä tästä\nholhouksenalaisuudesta.\n\n\n\n\nIII.\n\nBERGINGENIN KALAKARI.\n\n\nVanhan Brögelmannin ajoista oli kulunut vuosikausia. Hänen\ntyttärensä, joka oli vaimona Heggelundilla, emännöi nyt suurta taloa\nM--nsalmessa.\n\nJanne Sakarinpoika ja hänen vaimonsa olivat päässeet eteenpäin\nmaailmassa jonkun matkaa; he olivat myötä- ja vastoinkäymisistä\nsuoriutuneet jokseenkin hyvin; he tekivät ahkeraan työtä, suuri\nlapsilauma ympärillään.\n\nJannen maja oli meren rannalla, tunturihalkeamassa, joka käy Skorpön\nkapeimman kohdan poikki. Jos liuskavuori aikojen aamuna olisi\ntehnyt halkeamansa muutamia syliä syvemmäksi, niin olisi rotko\nmuodostanut luonnollisen kanavan meren ja kapean salmen välillä,\njoka eroittaa Skorpön mannermaasta. Nimi \"Krogene\", joksi seudun\nsisävesistöä sanotaan, on syntynyt siitä, että se oikkuisissa\nmutkissa kiertelee koko joukon saaria ja karia, niin ettei silmä\netäämpää voi nähdä, missä se yhtyy salmeen; tunturipuoli taasen on\npitkät matkat verhoutuneena leppoisiin ruohokenttiin ja lehtimetsiin.\nVesilinnut pesivät sokkelomaisen vesijakson pikkusaarilla, joiden\nvälillä aina löytyy suojaisia paikkoja niiden poikasten sukellella.\nTällaisissa seuduissa ei pyssyn laukausta kuulu, ja sen tähden\novatkin rauhoitetut haahkatelkät rakentaneet pesänsä Janne\nSakarinpojan rappusten ja seinien alle, hänen venehuoneeseensa, niin,\nvieläpä hänen eteiseensäkin. Lintuparvet -- haahkat, punasääriset\nrantaharakat, haikarat, riskilät, kajavat ja merimetsot -- lähtevät\näkkiä, milloin syystä, milloin syyttä lentoon kymmeniäkin kertoja\npäivässä ja täyttävät silloin ilman korvia särkevällä kirkunallaan ja\nkaakotuksellaan.\n\nAsuinpaikkansa oli Janne valinnut samalla vaistolla kuin vesilintu;\n-- hän tahtoi karttaa kahta ankaraa vihollista: luoteismyrskyä ja\ntätä talvisin seuraavaa lumipyryä. Ja talvella kävikin lumipyry\naina rotkon yli siltä puolelta, jonka seinuksen viereen hänen\nhuoneensa oli rakennettu, joten hän myrskyisimpinäkin talvina pääsi\ntunturiseinän suojassa meren rantaan. Huoneen ympärillä oleva pieni\nmaatilkku oli nykyiselle paikalleen kannettu saaren muilta tienoilta,\nja itse huone -- joka siinä kaltevasti nojautui tunturia vastaan --\noli, sen huomasi kohta, kokoonpantu vanhan kajuutan jäännöksistä,\njoihin oli liitetty lisärakennuksia asianhaarain mukaan. Alaspäin\nriippuvan, maitiaisia kasvavan katon alta pilkottivat pienet vihreät\nikkunat, suolaveden puoleksi soentamien silmien kaltaisina, jotka\ntuijottavat tuuhean ja takkuisen otsatukan alta; ja polku, joka\nvihreän hauran peittämältä venetelalta vei asuintupaan, muistutti\nlaivan laskutikkaita. Alempana, ihan rannalla, seisoi tuohilla\nverhottu venesuojus, kattopainona raskaita kiviä myrskyn varalta.\n\nKalakarillensa olivat Janne ja Marina sen merkityksen tähden, mikä\nsillä oli ollut heidän elämässään, antaneet nimen \"Bergingen\"\n[Norjankieltä; suomeksi: pelastettu], jolla nimellä merikartatkin sen\nvielä tänään tuntevat. Mutta varmaankin kuuntelisi kartanpiirtäjä tai\nmerimies, joka myrskyisenä yönä passarilla mittailee merikarttaa,\npysyäksensä tarpeellisen etäällä vaarallisesta salakarista,\nepäilevästi hymyillen kertojaa, joka selittää, että laiva, joka\nnimestä päättäen tänne kerran oli pelastunut, ei ollut muuta\nkuin -- kahden nuoren rakkaus. Ja kumminkin liittynee useihin\nrannikkomme lukemattomien karien ja saarien nimiin monta tarinaa,\nmonta liikuttavaa, kansamme huomaamattomassa elämässä tapahtunutta\ntapausta, joita kenties pidettäisiin vielä epäiltävämpinä.\n\n\"Bergingenille\", johon kuuluu kolme eri syvyydessä olevaa, rivitysten\nsaalista vakoilevaa salakaria, oli vain kaksi tai kolme neljännestä\nSkorpöltä. Huoneista voivat kotona olevat, s.o. Marina ja hänen\nlapsensa -- joita oli kolme; yhden pojan ja yhden tyttären oli\nHerra kutsunut luokseen -- nähdä veneen, millä isä ja Iso-Lassi\naamuin illoin kalastelivat: laskivat ja kokivat pitkääsiimaansa tai\nasettivat kalat karille, jonka matala harja tavallisesti oli lokkien\nja muiden vesilintujen peitossa.\n\nVäliin kauniilla kesäsäällä seurasivat äiti ja lapset huvikseen isää;\nmutta toisin oli laita ollut ensi vuosina. Janne oli siihen aikaan\nsairastanut kaksi erää, kuusi kuukautta kerrallaan, ja silloin --\nStuwitz kun ei antanut velkaa -- oli Marinan täytynyt toimittaa\nmiehensä tehtävät ja kalastajan puvussa puhkia merellä, oli ilma\nmimmoinen tahansa.\n\nKesäilloin istui nyt Marina tavallisesti huoneensa aukiolevan oven\nsuussa. Ja kun aurinko ihmeen kauniine pilvisaattoineen laskeusi\nkullankeltaiseen tahi sinipunervaan mereen, oli hänestä kuin olisi\nJanne veneinensä tuolla ulkona ollut taivaan rajojen sisäpuolella.\nSemmoisina kauniina iltoina istui Marina tavallisesti kynnyksellä,\nhyräili jotakin laulun pätkää, kudelma tahi ompelus kädessään, lasten\nleikkiessä vieressä.\n\nMuulloin hän eli alituisessa levottomuudessa myrskysäiden takia,\njotka saivat alkunsa mantereen vuoristosta, sekä korkeiden\närjyaaltojen tähden, vieläpä luimuisten salakarienkin, joita kuohut\nkirkkaimpana päivänäkin aivan odottamatta saattoivat huuhtoa. Ja\nsamaa levottomuutta ylläpitivät hänessä vaivaloiset matkat, joita\nJannen joka vuosi joulun aikana täytyi tehdä, saadakseen kalansa\nmyydyksi Sörströmmenissä asuvalle maakauppiaalle. Sinne oli vesimatka\nvaikeampi kuin M--nsalmeen; mutta Heggelundin puoleen ei Janne\ntahtonut kääntyä siitä saakka kun Stuwitz oli häneltä kieltänyt\nlainan. Ja paitsi sitä Stuwitz moitti aina hänen kalojaan ja tinki\nniiden hintaa.\n\nJannen ja Iso-Lassin veneessä istui tähän aikaan tavallisesti\nkolmaskin henkilö, joka, niin pieni kuin olikin, teki hyötyä\npanemalla syöttejä koukkuihin.\n\nTämä kolmas oli kodin ilo, kultatukkainen vilkas Martti. Aina hän oli\nvirkeä, kaikkeen valmis ja aina livertelevänä. Ja aina hän puuhasi\njotakin: milloin pieniä kalalampia, milloin linnunansoja ja muuta,\nmitä mieleen johtui. Skorpö-saari, omituisen luikertavat vedet, jotka\nerottivat luodot toisistaan, ja kalakarit tuolla ulompana -- siinä\nhänen maailmansa. Hän tiesi paikalleen, missä kampela majaili, kun\nhän oli pyydystämässä niitä; hän tiesi vesilintujen tavat; tunsipa\nmuutamia itse linnuistakin -- niitä, jotka saarella syntyneinä\nvuosittain palasivat vanhaan pesäänsä, lähteäksensä kesän kuluessa\nmerelle, nuoret poikaset mukanansa. Kun pohjoisempaan siirtyvät\nmuuttolinnut saapuivat, olivat karit täynnä harvinaisia lintuja,\njoista Martin mielestä suokukko oli omituisin; ja hän mietti ja\nihmetteli, mistä nämä siivelliset tulivat -- mistä kaukaisista\nmaista. Viimein saapui joutsenkin, joka, sen tiesi hän, oli kaunein\nkaikista linnuista.\n\nYhdentoista vanha hän oli, kun hän ensi kerran kävi Sandeidin\nkirkossa ja näki kokoontuneen kirkkoväen. Hänen huomioonsa tarttui\nsilloin koko joukko asioita: kirkossa oli kolme ovea, joista ryhmä\ntoisensa jälkeen purjehti sisään ja asettui suljetuin rivein istumaan\ntoinen toisensa taakse, aivan niinkuin vesilinnut karilla tuolla\nkotona, mustat, s.o. miehet toiselle, ja valkoiset, naiset, toiselle\npuolelle. Hän oli melkein vakuutettu siitä, että kalaparven tullessa\nkoko ryhmä täältäkin lähtisi lentoon -- kirkuen, aivan niinkuin\ntuolla kotona. Mutta sitten ei hän katsellut muuta kuin mahtavaa\nrouva Heggelundia, joka silkkipuvussa, paksut, raskaat kultaketjut\nrinnallaan, istui aivan saarnatuolin alla, pitäen sylissään pientä\ntyttöä, joka hymyili ja osoitti sormellaan häntä.\n\nKun hän tuli kotia, sai hän ensi kerran eläessään selkään. Hän\noli kivistä laatinut saarnatuolin ja saanut nuoremmat siskonsa\nkuulijoikseen, vihkiessään lampaan ja porsaan pariskunnaksi --\nmatkien pastoria. Isän antama kuuluva korvapuusti teki äkkiä lopun\ntästä juhlallisuudesta, joka sitten päättyi tuntuvaan selkäsaunaan.\n\nKesin sattui usein, että Martti ja Iso-Lassi olivat kahden merellä,\njoko kokemassa pitkääsiimaa tai uistelemassa. Miehenkarilas istui\ntavallisesti ääneti, joll'aikaa Martti, isänsä sarkanuttuun puettuna\nja patalakki päässä, ihmetteli milloin mitäkin tai luki jaaloja,\njotka kulkivat kesin ja syksyin tästä ohitse, lastattuina kuivilla\nkaloilla, mitkä oli ripustettu pitkin päämastoa ylöspäin.\n\nJo aikaisin oli poika Marinan johdolla ruvennut lukemaan. Ensimäiset\nkirjaimet, jotka hän oppi tuntemaan, olivat nuo suuret, halenneet,\nmitkä puusta tehtyinä olivat kiinnitetyt savuisen ja ahtaan\nmökin katon rajalla olevaan seinälautaan. Laudan toinen pää oli\nkatkennut, mutta yhteen sommiteltuina muodostivat kirjaimet sanan\n\"Tulevaisuus\"... Ja se, sanoi Marina, oli Jumalan kädessä. -- Nyt\noli Martti jo ehtinyt \"selityksiin\" [Pontoppidanin selitykset\n= katkismus], ja läksyään luki hän veneessä, uistimen siima\nkiinnitettynä veneen hankatappiin.\n\nNiin istuivat he eräänä juhannusyönä tuolla ulkona. Ilma oli mitä\nihanin. Kello 12 lepäili keskiyön aurinko raukeana, punaisena pallona\ntaivaanrannalla lännessä, ja sinipunertavia hyökyjä vyöryi merellä\nniin pitkälle kuin silmä kantoi. Kohta sen jälkeen \"syttyi\" aurinko\nuudelleen; pitkät ja loistavat olivat sen säteet, seurassaan rusko,\njoka nosti kultaisia pilvipatsaita taivaan ja meren välille. Laineet\nlipoivat tulenhohtavina kielinä venettä, missä äänettömät kalastajat\nistuivat, alla päilyvän veden kuvatessa heidän muotojaan. Iso-Lassi\nveti samalla ylös ison punakalan.\n\nKun hän oli saanut sen veneen laidan yli, kysyi hän äkkiä Martilta,\nseisoiko tämän kirjassa, että punakala on merenhaltian lemmikki.\nMartti säpsähti, mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän vielä ollut\nmitään sellaista lukenut selityksistä. Lassi selitti silloin, että\nkalan silmät aina ovat puhjenneet, kun se nostetaan merestä, sillä\nmerenhaltia pusersi sen kuoliaaksi, niin pian kuin se oli tarttunut\nkoukkuun.\n\nTätä selitystä seurasi sitten pitkä jakso muita samanlaisia, ja\nne päättyivät aina kummitusjuttuihin. Kesäiltoina, kun he näin\nistuivat kalakarilla ja vetelivät vedestä kellanpunaruskeita turskia\nja silloin tällöin pyhäkampeloita tahi muita kaloja, sai Martti\ntietää paljon sellaista, jota hän ei ikinä ollut aavistanutkaan.\nLassi ilmoitti hänelle, että jokaisella kalalajilla on haltiansa\neli kuninkaansa, jonka tarttuminen koukkuun ei ennusta hyvää.\nOli olemassa lohikuninkaita, kruunupäisiä sillikuninkaita ja\nturskakuninkaita. Viimeksi mainittujen saannissa ei ollut sanottavaa\nvaaraa, sillä turskakuninkaita saatiin usein. Kunnioittaaksensa sitä,\nei kalastaja koskaan avaa sen vatsaa, se on avattava selästä. Oli\nmyös olemassa Kraki-niminen merikummitus, joka suuruudeltaan oli\nsaaren kokoinen ja joka väliin hyvällä säällä nousi veden pinnalle,\njolloin hyöky loiski tunturin korkuisena sen ympärillä. Vene ja\npitkäsiima kyllä ilmaisivat kokeneille kalastajille, milloin oltiin\nsemmoisen päällä, sillä Krakin likitienoilla oli aina suunnattoman\npaljon kaloja. Sen tähden, milloin jotain epäluuloista huomataan, on\nparasta pian puikkia pakoon. Lassi oli -- niin hän vakuutti -- usein\nollut Krakin pelissä Ruijan merellä.\n\nTämä juttu antoi Martille paljon miettimistä. Eiköhän Krakiakin\nvoitaisi vangita -- tuumi hän -- jos tunturilta laskettaisiin mereen\nvahvat rautaketjut, koukkuna välttävällä syötillä varustettu laivan\nankkuri?\n\nTähän aikaan oli kummallinen huhu jo kauan kiertänyt pohjoisia\nrannikoita. Sinne olisi saapuva ihmeellinen laiva, kerrottiin, joka\nkulkisi ilman purjeita, savun ja rattaitten voimalla. Ja eräänä\nkesänä nähtiin semmoisen kiitävän Skorpön ohitse. Muutamia päiviä\nsen jälkeen kyhäsi Martti kokoon ratasveneen, joka saatiin kulkemaan\nvipusinta polkemalla, mutta isän vanha kuusisoutu, joka tähän\ntarpeeseen oli otettu, kulki kumminkin paljoa paremmin soutamalla.\nMarina oli iloinen pojan kekseliäisyydestä; Jannea se sitä vastoin\nvähemmässä määrässä miellytti, \"sillä se herätti ihmisten pilkkaa,\neikä ollut miksikään hyödyksi.\"\n\n\n\n\nIV.\n\nLAPINMUTKA.\n\n\nJanne Sakarinpojan likimmät naapurit asuivat Lapinniemellä\nLapinmutkassa. Skorpön mannermaan-puoleisen, kaikkialla\nvaikeapääsöisen, lehtimetsällä reunustetun rannan erotti mannermaan\nalastomasta ja mustasta tunturiseinästä kapea, mutta syvä salmi.\nPienellä niemekkeellä, jonka Skorpö tässä muodostaa ja jota sanotaan\nLapinniemeksi, asui siihen aikaan yksi ainoa, suomalainen perhe.\nKalteva ja kivinen ruohikkotörmä, jolle asumus oli sijoitettu,\nolikin melkein ainoa salmen rannalla oleva paikka, mihin huonetta\nkävi rakentaminen. Suomalainen asui siinä pienessä maakojussa, jonka\nkaton liitteiksi oli käytetty muutamia riukuja ja jonka lakeisesta\nnouseva savu mustasi takana olevan vuoriseinän. Rannalla nähtiin pari\npoikkipiittaa, jotka toimittivat venesillan virkaa. Suomalaisen vaimo\noli synnyltään lappalainen, ja kun tämän sukulaiset jokavuotisella\nmatkallaan Ruotsista ja Ruotsiin kevätkesin uittivat salmen yli\nporonsa, jotka kävivät laitumella saarella, kulki poropolku\nsuomalaisen kojun ohitse jyrkästi nousten ylängölle, joka rajoitti\nsaaren sisäseutuja. Kojun läheisyydessä olevan, luonnon muodostaman\nylipääsypaikan viereen pystyttivät lappalaiset sen tähden leirinsä\n-- kuusi tai kahdeksan kotaa -- niiksi muutamiksi viikoiksi, jotka\nhe Skorpölla viettivät. Tätä paikkaa on jo vanhastaan sanottu\nLapinmutkaksi, epäilemättä sinne vievän väylän luikertelevaisuuden\ntakia.\n\nSuomalainen -- roteva, valkotukkainen ja sinisilmäinen mies -- ei\nollut ajan pitkään voinut elää lappalaisten tavoin. Kiertolais-elämää\nviettäessään vaimonsa heimolaisten kanssa hän oli kohdannut paikan,\njohon oli nähnyt soveliaaksi asettua kiintonaisesti asumaan.\nKesäaikoina tarjosi Lapinmutka kotitarpeeksi kaloja ja talvisin\ntilaisuutta ulkokalastukseen. Hiukan perunoita sekä ruokaa muutamille\nlampaille ja yhdelle lehmälle antoi kojun ympäristö; rehujen\nlisäksi riivittiin lehtiä törmältä, ja lehmälle vaimo leikkasi\ntalvisin hauroja ulkosaarilta. Keväisin alettiin lappalaisten tuloa\nodottaa, sillä nautitun vierasvaraisuuden kiitokseksi antoi appiväki\ntavallisesti aina tappoporon, muutamia taljoja talvivaatteiksi ja\nkengiksi, kuivatuita poronpaisteja, vähän jännelankaa ynnä muuta,\nmitä talossa tarvitaan.\n\nJuhlana pidettiin sentähden päivää, jona luppakorvainen Musti äkkiä\ntuli haltioihinsa ja alkoi vinkuen juosta törmän ja kojun väliä;\nmutta eniten kaikista iloitsi sukulaistensa tulosta lappalaisen\ntytär, Lapinmutkan emäntä, joka salaisuudessa ikävöi heimolaisiansa.\nKun vieraat tulivat näkyviin salmen toisella puolella olevassa\nMorkniemen rotkossa, souti suomalainen kohta heidän luokseen, ja\nMusti, jota oli pidettävä kiinni, jottei se pääsisi ennen aikojaan\nuimaan salmen yli peloittamaan porolaumoja, säesti raivoisalla\nhaukunnallaan toisella rannalla olevia tovereitaan, nämä kun\npuuhasivat porojen kokoomista. Mutta tervehdyksessä \"Jumal'\nantakoon\", jolla suomalaisen vaimo vastasi vanhempainsa \"hyvän\npäivän\" toivotukseen ja syleilyyn, puhkesi kokonaisen vuosikauden\nsalattu koti-ikävä sanoiksi.\n\nKun sitten suuret porohärät, joita vanha lappalainen itse, hänen\nvaimonsa ja vanhin tyttärensä taluttivat, olivat vapautetut\nkantamistaan teltoista, talouskaluista ja komseista [komse = laukku,\njossa lappalainen vaimo kuljettaa lapsensa], missä pari pojan ja\ntyttären lasta vuotiin käärittyinä joko makasi tai aterioi yhtä\nlevollisesti kuin mikään herraslapsi kehdossaan, saatettiin pieni\nkyyryselkäinen, toisella sadalla oleva ukko, jonka vetiset silmät\nolivat sokeat ja joka oli nähnyt \"seitsemän kuninkaan päiviä\",\nsuomalaisen majaan, jossa hän sai kunniapaikan, siitä tuskin muulloin\nliikkuakseen kuin jonakuna kauniina päivänä, auringon paistaessa.\nKohdattuansa tyttärensä tyttären, hän koetteli käsin tämän kasvoja\nja kysyi paikalla kuulumisia. Hän oli pakana, kuten niin moni vanha\nlappalainen siihen aikaan, ja esi-isäinsä uskossa tahtoi hän kuolla.\n-- Eräänä vuonna, jolloin häntä ei muitten muassa nähtykään Skorpölle\nsaapuvaksi, kerrottiin, että hän oli kuollut ja säädöksensä mukaan\nhaudattu tunturilla olevaan kiviraunioon, ylösalaisin käännetyn\npulkkansa alle.\n\nNoin tunti ensimäisen porolauman jälkeen tulivat toiset, jaettuina\nkolmeen osastoon, tyttärien, vävyjen sekä palkollisten vartioimina.\nKutakin osastoa ympäröi sitäpaitsi parvi koiria, joiden nähtiin\nmilloin hyppivän ja juoksevan rannalla, milloin säntäävän veteen,\najaakseen maalle jonkun vastahakoisen poron, milloin taasen\nseisahtuvan pudistamaan vettä turkistaan.\n\nNäinä kesäviikkoina oli suomalaisen vaimo muuttunut vanhempainsa\nasunnossa päiviänsä viettäväksi lappalaistytöksi ja Musti oli,\nkuten alkuansakin, lappalaiskoira. Vaimon suurin ilo oli harjoittaa\ntytärtänsä kaikkiin lappalaisnaisen askareihin.\n\nSuomalainen katseli tätä kaikkea tyynesti. Hän piti vaimostaan, jonka\nviehkeys oli hänen oman jäykkyytensä vastakohta. Hän tunsi vaimonsa\nluonnon, hän tiesi, että tämän täytyi saada purkaa tunteitansa.\n\nPorohärät kuljeksivat sitten päivittäin ja ilman vartioita\ntunturilla, muitten eläinten pysyessä alempana tasangoilla, missä\naina vaistomaisesti kulkivat tuulta vastaan. Rinteitten alla, missä\nsananjalat monissa paikoin peittivät ne selkää myöten, viihtyivät\nne ainoastaan niinä päivinä, joina sumu peitti koko tunturin\nläpinäkymättömään utuvaippaansa. Siellä silloin tapasivat toisensa\nporot ja kuhisevat lokkilaumat, jotka kimeällä kirkunalla pakenivat\nsumua ja myrskyä.\n\nSilloin tuli äkkiä -- ja aina ennenkuin oli osattu ajatellakaan\n-- lähdön päivä, jota tytär, kansansa luonteenlaadun mukaan, --\nlappalainen kun elää vain hetki hetkeltä -- viimeiseen saakka oli\nmielestään karkoittanut. Edellisenä päivänä kootut porot saatettiin\nnyt salmen yli veneellä, jonka jäljessä kellokas ui, vanhan\nlappalaisen pitäessä sitä nuorasta. Toiset seurasivat johtajaansa\npitkänä jonona.\n\nTuli eron hetki. Vaimo syleili itkien jokaista ja viimeksi iäkkäitä\nvanhempiaan. Vanhinta tytärtänsä ja pienokaista, joka monen vuoden\nväliajan jälkeen oli syntynyt, painoi hän näiden rintaa vastaan,\nja hänen lappalaisessa hyvästissään \"jääkää rauhaan\", minkä hän\nvapisevalla äänellä lausui, oli jotakin melkein epätoivoista.\nSeuraavina päivinä hän ei puhunut paljon mitään, kunnes kodin huolet\njälleen saivat hänen mielensä tasapainoon.\n\nSuomalainen ei tästä ollut millänsäkään, sillä hän tiesi\nkokemuksesta, että vaimo pian unhottaisi haikeimman surunsa, ja että\nhän sitten alkaisi iloisesti, kuten ennen, pakinoida ja tuumia, mitä\nkaikkea tulevaan vuoteen ehtisi tapahtua.\n\nTammikuussa oli miehen lähtö ulkokalastukselle; lähdön edellisinä\npäivinä valtasi vaimon taas kiivaana suru, sillä nyt hän oli jälleen\njäävä pitkäksi ajaksi yksinäisyyteen.\n\nEräänä yönä -- vähää ennen miehen lähtöä -- nukkui vaimo hyvin\nlevottomasti. Hän näki unessa vanhan äidin-isän, vainajan, tulevan\nhänen vuoteensa ääreen ja sanovan, että tyttärentytär kohta saa\nmatkustaa kotiin kansansa luo. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän\nsamalla nähnyt vedellä puoleksi täyttyneen, kannettoman ruumisarkun\nlojuvan rannalla ja kuullut vainajan mutisevan, että tällä veneellä\noli salmen yli kuljettava. Kun pelästynyt vaimo tahtoi juosta\nmiehensä luo, joka seisoi oven suussa surullisena, nuorin lapsi\nsylissään, muuttuivat ukon kasvot äkkiä tummansinisiksi, ja hän\ntarttui häntä käsivarteen ja pusersi sitä niin kovasti, että vaimo\nhuudahtaen heräsi.\n\nJäyhä suomalainen on harvoin niin taikauskoinen kuin lappalainen ja\nnordlantilainen. Kun mies kuuli vaimonsa unen, sanoi hän vain, että\npainajainen oli eukkoa ahdistanut. Mutta raskasmielinen vaimo oli\ntoista mieltä; hän arveli nähneensä enteen.\n\nEräänä maaliskuun päivänä lähti vaimo ja hänen vanhin,\nneljätoistavuotias, Lyma-niminen tyttärensä hauroja leikkaamaan\nmuutamalta saarelta. Kotiin ei jäänyt muita kuin pieni viisivuotias\ntytär ja koira. Kesken työtänsä heitti äiti sattumalta silmäyksen\nrantaan ja näki veneen hiljaa kulkevan virran mukana ulos aavalle\npäin. Keulanuora oli epäilemättä liukunut niljakasta kivestä, jonka\nympäri se oli kierretty.\n\nKauan aikaa seisoi hän siinä, haurakimppu toisessa, sirppi toisessa\nkädessään, ikäänkuin kivettyneenä, ja katsoa tuijotti venettä.\nViimein selkeni hänelle, että kuolema kutsui häntä; ihmisapua ei\nollut saatavissa.\n\nSeuraavan päivän aamu oli jo käsissä. Tytär oli levittänyt vaatteensa\näidin päälle, joka puoleksi lumen peittämänä ja horroksissa makasi\nhaura-vuoteellansa, missä he olivat koettaneet yön kuluessa pysyä\nlämpöisinä. Hän aikoi laskuveden aikana ryhtyä uskaliaaseen\nyritykseen. Kapean salmen yli oli hänen päästävä, vieläpä henkensäkin\nuhalla. -- Silloin tuli Marina pienellä veneellä nientä kiertäen.\n\nKuten tuhannet nordlantilaiset vaimot talvisin, oli Marinankin\ntänä talvena täytynyt jäädä lastensa kanssa yksikseen; ja näinä\nkuukausina -- Jannen ja Iso-Lassin kalastaessa Lofotenissa -- kului\nmoni öinen hetki, hänen voimattaan saada unenrahtua silmiinsä. Viime\nyönä hän oli luullut kuulevansa koiran kaukaista ulvontaa, ja se\najatus oli iskeytynyt hänen päähänsä, että Lapinmutkassa asiat eivät\nolleet oikealla kannalla. Hänen arvelunsa muuttui varmuudeksi, kun\nhän näki valkoista lunta vastaan selvästi kuvastuvan mustan koiran\nlevottomasti juoksevan edestakaisin maakojun ja rannan väliä; sen\nhuomattuaan hän lähti kiireesti asiaa tutkimaan ja saapui onnettomien\nluo otolliseen aikaan.\n\nKotiin päästyään sairastui suomalaisen vaimo kovaan kuumetautiin,\njonka kestäessä Marina sitten joka päivä kävi häntä katsomassa ja\nhoitamassa. Pari päivää sen jälkeen kun hänen miehensä oli saapunut\nkotiin, hän kuoli.\n\nKun kesän tultua Matti Nuton perhe taas saapui Skorpölle, kohtasi\nsitä suru ilon asemesta. Siinä silloin päätettiin, että Lyma,\nsuomalaisen vanhin tytär, seuraisi äitivainajansa vanhempia. Pari\nvuotta sen jälkeen meni tytön isä uuteen avioliittoon Matti Nuton\ntoisen tyttären, vaimovainajansa sisaren kanssa -- \"saadaksensa\nvaimoihmisen kojuunsa.\"\n\nAikaa, jolloin Matti Nuton telttoja pystytettiin suomalaisen\nmajan ympäristöön, odottivat yhtä suurella levottomuudella\nJanne Sakarinpojan kuin suomalaisenkin lapset -- joita tällä\nviimemainitulla oli kaksi hänen toisesta vaimostaan. Ja erittäinkin\nolivat lapsista keskiviikko- ja lauantai-illat hupaisia, sillä\nsilloin ajettiin porolaumat kotiin lypsettäviksi.\n\nLämpöisen kesäpäivän ilta-aurinko alkoi jo levitellä punaista\nhohdettaan tunturin rinteelle, kun ensimäiset haaraiset sarvet\nkuvastuivat vuoren halkeaman yläpäässä ilman kirkkautta vastaan.\nKohta sen jälkeen tuli pari kolme eläintä kokonaisuudessaan näkyviin.\nNäitä seurasi sitten rinnettä alaspäin yhä levenevässä jaksossa\nlehtipuita kiertävä levoton joukko, satojen nilkkanivelten saadessa\naikaan porojen kulussa niin omituisen napseen. Laumojen ympärillä\njuoksivat haukkuvat koirat, joita vartiat milloin yllyttivät, milloin\ntoruivat, ja illan hiljaisuudessa yhtyi vähitellen tähän hälinään\nkuumeisessa hommassa olevien suurten ja pienten raikuvia huutoja ja\niloista hälinää.\n\nOmituisen näyn tarjosi siinä hyörivä, lyhytkasvuinen ja pehmeää\nkieltänsä puhuva väki, päässään neliskulmaiset kesälakit ja yllään\nkirjavat, rinnasta auki olevat kesäiset sarkanutut, joiden heleät,\nsini-, puna-, kelta ja vihreäväriset reunusnauhat korkean pohjolan\nloistavassa kesävalossa käyvät samanlaiseen sopusointuun kuin\ntoisistansa jyrkästi eroutuvat värit etelässä. Lapset elivät siinä\nsatujen lumottua elämää.\n\nVihdoin olivat porot, vaikka jonkinmoisella vaivalla, saatetut\naitaukseen, missä ne oli lypsettävä. Muutamat eläimistä paneutuivat\nsiinä tyynesti lepäämään, toiset taasen seisoivat ja töytiskelivät\nleikillisesti toisiaan sarvillansa. Niskoittelevan vaatimen\neli emäporon päähän heitti joku miehistä oikealle paikalleen\naina sattuvan suopungin, ja pienen taistelun jälkeen saatiin\nvastahakoinen eläin lähimmän aidanseipään luo lypsettäväksi. Siinä\nseisoi auringon paisteessa mustasilmäinen Lyma, suomalaistyttö,\nkultanauhaisine punaisine myssyineen, lämpöisenä ja työintoisena, ja\nhymyili sulhonsa, Pellon Iiskon ponnistuksille. Tämä oli tanakka,\nhyvänsävyisen näköinen mies, yhdeksänsadan poron omistaja, ja hänen\nkanssaan piti Lyman mennä ensi talvena vihille Karesuannossa, missä\nheidän talvimajansa oli.\n\nLymalla oli aina muassaan pieniä tuliaislahjoja Jannen lapsille, ja\nerittäin hyvä ystävä oli hän vanhimman eli Martin kanssa, joka oli jo\nolemassa sinä vuonna, jolloin hän pelastui saarelta ja jolloin Marina\nniin uskollisesti hoiti hänen äitiään. Ensinnä hyväili hän vaadinta\nja antoi sille suolaa, sitten lypsi hän sen, ja Martti, joka seisoi\nhänen vieressään, sai juodakseen lihavaa, hyvänmakuista maitoa.\n\nParin tunnin kuluttua olivat porot lypsetyt, ja nyt uudistuivat\näskeiset temput. Varjot lehtipuiden välissä pitenivät, eläimet\nkiiruhtivat rinnettä ylöspäin tavallisille rauhallisille laitumilleen\ntunturin laella -- huudot ja koirien haukunta etenivät etenemistään\ntyynessä kesäillassa.\n\nMyöhemmin kokoontuivat perheen jäsenet, suuret ja pienet, vieläpä\npalvelijatkin, vanhuksen teltan edustalle kuuntelemaan seikkailuja ja\njuttuja. Matti Nutto, joka istui pölkyllä teltan ovella, otti esiin\ntuluksensa sinisestä, siihen tarpeeseen laitetusta kaulahuivistaan,\niski tulta ja sytytti pienen, mustan piippunsa. Vedellen savuja,\njoita sitten puhalteli illan ilmaan, kuunteli hän vanhaa Sillaa, joka\nvanhuuttansa vavisten istui ja kertoi sekä silloin tällöin joko alkoi\nomia aikojaan laulaa hyräillä tai vaipui uneen, jolloin häntä oli\nheräteltävä.\n\nToisina iltoina pidettiin \"joikauksia\", se on: istuttiin ympyrässä\nkyyrysillään, ja laulettiin pieniä tilapäisiä lauluja -- enimmiten\njonkun kunniaksi; mutta usein sisälsivät laulut myöskin joitakuita\nvihjauksia tai pilkanpistoa. --\n\nEräänä tällaisena iltana kuuli Martti kerrottavan Hopea-Saarasta,\njoka kuljeksi ympäri Lapinmaan tuntureilla, hopeinen vyö sielikkonsa\nalla. Hänellä oli -- sanottiin -- arpakannus, ja hän osasi loitsia.\nTämä juttu ja moni muu samanlainen antoi alituista askaretta\nMartin mielikuvitukselle, ja elintavat tuolla alhaalla Lapinmaassa\nväikkyivät aina sadunkaltaisessa hohteessa hänen ajatuksissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYritteliäs Stuwitz oli luonut silmänsä Lapinmutkaan ja huomannut\ntämän erinomaisen hyvin soveltuvan kauppapaikaksi. Siinä oli näet\nharvinaisen sopuisasti kaikki semmoiseen välttämättömät edellytykset:\nhyvä satama, kalakari aivan vieressä, sekä sen ohessa tilaisuutta\nyhdistää koko sen puoleinen mannermaa siihen lappalaiskaupan\nliikkeeseen, minkä kalastusretkille ohitse kulkevan rahvaan tarpeet\nsynnyttivät.\n\nSkorpöllä asuvat perheet saivat hänestä siten yhteisen vihamiehen.\n\nStuwitz tahtoi hyvällä tai pahalla saada pois saaren nykyiset\nasukkaat, jotka olivat asettuneet juuri parhaimmalle kauppapaikalle.\nTämä ei kumminkaan ollut mikään helppo asia, sillä tässä tuli monien\netu kysymykseen.\n\nLapinmutkasta hän sai kovan vastuksen, suomalaisen puolta kun vielä\npitivät lappalaisetkin, jotka eivät mistään hinnasta tahtoneet\nkadottaa vanhaa porotietään eikä vanhoja laidunpaikkojaan. Janne ja\nMarina taas, jotka rakastivat kotoansa ja kalakariansa, vastasivat\nvältellen, että he aikoivat jäädä Skorpölle, niin pitkäksi aikaa\nkuin suomalainenkin; sillä hinta, minkä Stuwitz heille tarjosi, ei\nriittäisi pitkälle, heidän kun oli jossakussa toisessa paikassa\nalkaminen uudestaan.\n\nStuwitz koetti nyt saada ostamalla omakseen koko saaren; mutta\ntämäkin tuuma raukesi, sillä saari oli pappilaan kuuluvaa alusmaata.\n\nNyt alkoi hänen puoleltaan kiusantekoa ja rettelöitä, jommoisia\nsiihen aikaan mahtavan kauppiaan oli aivan helppo panna toimeen\ntalonpoikapoloista vastaan. Hän osti velkakirjan, jonka Janne oli\nantanut Sörströmmenissä kalanpyydyksistä, ja pani sen hakemukseen.\nKun oikeudenpalvelijat tulivat mökille ja kirjoittivat kaiken, mitä\nsiinä oli, kasvoi velkasumma kulunkien kautta kaksinkertaiseksi.\nHuutokauppa oli odotettavissa.\n\nKohta sen jälkeen saivat Janne ja Lapinmutkan suomalainen manuun\nmuutamista pitkästäsiimoista, jotka Stuwitzin kalamiehiltä olivat\nStamsalmessa turmeltuneet. Jannea ja suomalaista syytettiin näet\nsiitä, että olivat leikanneet poikki siimat ja vieneet kappaleen\nrihmaa mukanaan.\n\nHe olivatkin todella eräänä päivänä viime talvena leikanneet poikki\nmuutamia Heggelundin merkillä varustettuja reivin mutkia. Mutta tämä\noli silloin -- kuten niin usein merellä -- ollut välttämätöntä.\nReivistä he kumminkaan eivät olleet ottaneet vähintäkään. Nyt\nväittivät Stuwitzin kalamiehet nähneensä kappaleen tätä, siihen\naikaan jotenkin harvinaista reivirihmaa rapinuorana Jannen johtamassa\nnelihankaisessa.\n\nManuuta ei olisi tehty, vielä vähemmin olisi siihen liitetty\nvarkauden syytöstä, jollei Stuwitz kaikin keinoin olisi tahtonut\npäästä skorpöläisten kimppuun. Mutta Janne vannoi mielessään, että\nvaikka jäisivätkin vaille vaatteita ja kalastusneuvoja, kuten ensiksi\nSkorpölle tullessaan, ei hän kumminkaan antaisi ajaa itseänsä pois\nkodistaan eikä kalakarilta; ja Marina oli samaa mieltä. Hän arveli\nettä tästä pälkäästä heitä kyllä auttaisi _Hän_, joka on Stuwitzia\nvoimallisempi.\n\nTästä kaikesta ei Heggelund tiennyt mitään. Hänen asioitaan hoiti,\nniin suuria kuin pieniä, yksinään Stuwitz.\n\n\n\n\nV.\n\nMERILAPPALAINEN IISKO.\n\n\nLövön Iisko, merilappalainen, oli elinajakseen kadottanut rauhansa\ntuona yönä, jona hän Busensalmessa erosi korpraali Stuwitzista ja\ntämän pojasta. Hänelle selvisi vuosien kuluessa yhä selvemmäksi, että\nhän piilottamalla tytön oli tehnyt rikoksen, joka sekä omantunnon\nettä lain edessä oli verrattomasti suurempi kuin tuo toinen eli\nhaaksihylyn rosvous, jota hän oli pelännyt, minkä ohessa hän, jos\nasia tulisi ilmi, syyttömästi saattaisi joutua syytökseen laivan\npohjalautojen rikkomisesta. Mitä hän taasen Stuwitzin rikoksesta\ntiesi, siitä hän ei voinut mitään näyttää toteen. Stuwitzin tarvitsi\nvain, kuten vanha korpraali oli sanonut, rohkeasti väittää, ettei\nkanteessa ollut mitään perää. Mutta Marinassa sitä vastoin oli\nStuwitzilla elävä todistus häntä vastaan. Ja tästä oli Stuwitz\npari kertaa tavatessa osannut Iiskolle huomauttaakin. Pelko oli\nsentähden saanut Iiskon vaikuttamaan Marinaan siihen aikaan, jolloin\nStuwitz tälle tarjosi avioliittoa. Jos Stuwitz naisi Marinan, olisi,\nniin tuumaili merilappalainen, viimeinenkin vaara poistunut. Että\nStuwitzissakin oli samanlaisia aikeita vaikuttamassa, siitä ei Iisko\ntiennyt mitään. Hänestä oli kuin olisi salamoita sisältävä ukkospilvi\nalinomaa uhannut häntä, ja tämä karkoitti ilon hänen maallisesta\nelämästään sekä huolestutti hänen mieltään tulevaiseen elämään\nnähden samassa määrässä kuin hänen voimansa alkoivat riutua. Mutta\nStuwitzia, joka oli syypää kaikkeen tähän pelkoon ja alakuloisuuteen,\nvihasi hän koko sydämestään; ja tämä vihantunne kasvoi hänessä\nkasvamistaan, kuta selvemmin hän näki, ettei hän vihatulle mitään\nvoinut.\n\nIisko oli nyt vanha ja vaivainen, mutta vastahakoisesti laskeusi hän\nkumminkin vuoteellensa, sillä maatessaan hän kuuli selvemmin kuin\nmuulloin omantuntonsa nuhteita. Eräänä syysaamuna hän jäi kuitenkin\nvuoteeseensa tavallista kauemmin makaamaan, ja siinä valtasi hänet\najatus, ettei hän enää nouse. Hän oli kovin levoton ja mietti,\nmitä lienee miettinytkin; mutta viimein pani hän sanan Marinalle,\nettä tämä tulisi kiireesti hänen luoksensa, koska hänen päivänsä\nlähestyivät loppuansa. --\n\nTie oli pitkä, mutta tuuli hyvä; ja Marina lähti sanan saatuansa\nkohta matkalle, Iso-Lassi ja Martti soutajina. Janne jäi kotiin\nSkorpölle.\n\nKun Marina saapui Iiskon luo, oli tämä vähän virkeämpi. Siinä kesti\npuhetta vuoteessa makaavan ja vuoteen vieressä istuvan kesken kauan,\nja siinä tuli vihdoin ilmi, ettei Iisko ollutkaan Marinan oikea isä.\nJa Iisko sanoi, ettei hän voinut elää eikä kuolla rauhallisesti,\nennenkuin oli saanut Marinan anteeksiannon, ja että hän tahtoi\npurkaa sydämensä papille, koska hänen päivänsä nähtävästi olivat\nloppumaisillaan. Mutta Marinan tuli luvata sekä sydämellä että\nsuulla, ettei ilmaisisi asiasta mitään, ennenkuin vanhuksen silmät\nolivat sulkeutuneet kuolemaan, -- ei edes miehelleen, jonka kanssa\nvuoteella makaava sanoi rehellisenä miehenä niin monta kertaa\nsamassa veneessä soutaneensa. -- Rintaneulan, joka oli pistetty\nhartiahuiviin, otti hän sitten esiin ja antoi sen Marinalle.\n\nMarina istui hyvin liikutettuna. Ja kun lappalainen pyysi hänen\nanteeksiantoaan, vastasi hän voivansa, kiitos Jumalan, täydestä\nsydämestänsä antaa kaikki anteeksi; lausuipa vielä lisäksi\nherttaisimmat kiitoksensa, sillä eihän hän Iiskon avutta olisi tullut\npelastetuksi haaksihylystä, eikä hän olisi saanut Jannea, joka\nhänelle oli kaiken maailman loistoa kalliimpi.\n\nKotimatkalla istui Marina veneessä monenmoisiin ajatuksiin\nvaipuneena. Väliin loi hän tutkivasti silmänsä Marttiin, ikäänkuin\nolisi tällä ollut osansa näissä hänen ajatuksissaan. Vaikkakin\nvanhan Iiskon ilmoituksissa oli paljon sellaista, jota hän ei voinut\nselittää, oli niissä kumminkin yksi kohta, johon hänen ajatuksensa\naina kiihkeästi palasivat. Minkä tähden oli Stuwitz Brögelmannin\nluona tahtonut naida hänet? Pelkäsikö hän, että asia tulisi ilmi?\nLuuliko hän jotakin voittavansa?\n\nKun hän tuli kotiin, oli hän kovin rasittunut siitä, että oli\njuhlallisesti luvannut kasvatusisänsä kuolemaan saakka salata\nJannelta, mitä matkallaan oli saanut tietää.\n\nMutta vanha Iisko reipastui, kun oli rikoksensa tunnustuksella saanut\nkeventää sydäntään, siihen määrään, ettei pitkään aikaan ollut\ntuntenut itseänsä niin terveeksi. Hänestä tuntui kuin olisi Herra\njälleen päässyt sisään hänen asuntoonsa -- Stuwitz saisi tehdä, mitä\nhän ikinä tahtoi.\n\nEräänä päivänä monta vuotta takaperin oli tunturilappalainen Matti\nNutto sangen surullisella äänellä valittanut Iiskolle vahinkoa, johon\nhän oli joutunut. Hän oli, lappalaisilla siihen aikaan vallitsevan\ntavan mukaan, salannut rahansa erään pyhänä pidetyn paikan\nläheisyydessä olevaan kiviraunioon, ja niiden joukossa oli ollut 400\nriksiä paperirahaa. Kun nämä kivirauniossa rupesivat pilaantumaan,\noli hän lähtenyt Tromsöhön erään kauppiaan luo vaihtamaan ne\nhopearikseiksi; mutta Tromsössä hän oli kuullut, että setelit --\nmikä usein tapahtuu lappalaisille -- jo aikoja sitten olivat käyneet\nkelpaamattomiksi. Hän oli, sanoi hän, sattunut saamaan nämä rahat\nmonta vuotta sitten, myydessään vuotia ja poroja Stuwitzille. --\nIisko ei ollut Nuton valituksiin vastannut mitään, olipa niinikään\ntällä kertaa jättänyt ilmaisematta, mitä hän näistä rahoista ajatteli.\n\nKun tuli tiedoksi, että Stuwitz vainosi skorpöläisiä, ja että hän\noli riitaantunut Nuttojen kanssa, joilla oli saarella laitumia,\njohtui tuo vanha tapaus Iiskon mieleen ja vihjasi hänelle, miten hän\nsaattaisi saada Stuwitzin pulaan, tämän tietämättä, ketä hänen tuli\nsiitä syyttää. Matti Nutto majaili kesäisin mannermaalla, ja kun\nIisko kerran, ikäänkuin sattumalta, kulki hänen majansa ohitse, otti\nhän uudelleen asian puheeksi.\n\nLappalaisen silmät loistivat, kun Iisko sanoi tietävänsä ja vieläpä\nilmoittavansakin hänelle keinon, miten hän saisi rahansa takaisin,\njos vaan Nutto valalla vakuuttaisi, ettei hän missään tapauksessa\nhänen nimeänsä mainitsisi. Puuttumatta likemmin asian eri mutkiin,\nvakuutti hänelle sitten Iisko, että Stuwitz suuresti pelkäsi setelien\ntulevan viranomaisten nähtäviin. Nuton tulisi sen tähden mennä\nStuwitzin luo ja kahdenkesken pyytää, että tämä vaihtaisi setelit\nhopearahoiksi; jollei Stuwitz tähän suostuisi, tarvitsisi Nutton vain\nuhata voudilla, \"koska hän hyvin tiesi, että näiden setelien numerot\nolivat esivallan kirjoissa.\"\n\nNeuvostaan ei Iisko vaatinut mitään muuta kuin ettei Nutto hänen\nnimeään asiaan sekoittaisi. Ja Nutto vannoi sen.\n\nSitten he erosivat. Matti jäi istumaan pölkylle, ja siinä\nsiirteli hän edestakaisin lakkiaan ja hymyili itsekseen Iiskon\npahanjuonisuutta. Kuta enemmän hän sitä mietti, sitä paremmilta\nja varmemmilta näyttivät hänestä aseet, mitkä hän oli saanut\nkäsiinsä. Kävihän niitä käyttäminen hiukan pitemmällekin kuin Iisko\noli ajatellut, niillä kun sopi torjua Stuwitz pois Skorpöltä.\nRahanvaihdon jälkeen tarvitsisi hänen vain huomauttaa Stuwitzille,\nettä hänellä oli jälellä muutamia seteleitä, joita sopi käyttää, jos\nStuwitz ei lakkaisi kiusaamasta häntä ja hänen sukulaisiaan.\n\nMutta Iisko ei sittenkään saanut rauhaa, ennenkuin oli käynyt rovasti\nMüllerin luona ja keventänyt sydämensä tunnustuksella. Kukaan muu\nkuin Müller ei kelvannut, sillä ei kukaan pappi nauttinut kansan\nkesken semmoista kunnioitusta kuin tämä.\n\nIiskon rippitunnustus hämmästytti suuresti rovastia. Hän oli\nHeggelundin ystävä ja oli tämän luona usein tavannut Stuwitzin, joka\nei koskaan ollut henkilöllisyydellään häntä miellyttänyt. Stuwitzin\nolennossa oli jotakin kauhistuttavan salaperäistä, ja rovasti luuli\nnyt, kun oli saanut luoda silmäyksen hänen elämänsä vaiheisiin,\nvoivansa selittää sen syyt ja synnyn.\n\n\n\n\nVI.\n\nKESÄKÄRÄJÄT. ISO-LASSI.\n\n\nKaksi kertaa vuodessa pidettiin oikeus- ja vero-asiain\nratkaisemiseksi yleisiä käräjiä Heggelundin luona M--nsalmessa;\nja näinä aikoina osoitettiin vanhuksen talossa mitä suurinta\nvierasvaraisuutta. Kansaa kokoontui suurissa parvin. Vuono oli\ntäynnä veneitä, mitkä kaikkialta lähestyivät salmea. Sillan\nvenepaikat olivat pian täynnä, ja rannan peittivät sitten pitkissä\nriveissä toinen toisensa taakse maalle vedetyt veneet. Ylösalaisin\nkäännettyinä ja purjeet etuseininä muodostivat useat näistä\ntilapäisiä asuntoja, jotka tarjosivat kattoa öisin kahvipannujen\nkiehuessa päivisin niiden edustalla. Kivien lomiin tehtyjen\nnuotioiden ympärillä nähtiin alati koossa paljon pakisevia ihmisiä.\nSuurimmaksi osaksi olivat nämä nordlantilaisia, kiiltonahkahatuissaan\nja uusissa, sinisestä sarasta tehdyissä takeissaan, jotka jättivät\nväriänsä käsiin ja paidan kauluksiin, suomalaiset taasen olivat\ntavallisesti puetut nordlantilaiseen tapaan, jotakin lappalaista\nlisänä. Tavattiin siellä lappalaisiakin. Näiden joukossa oli nuori,\nhyvämuotoinen nainen, joka kultareunuksisine, punaisine päähineineen\nja somine, viheriästä vaatteesta tehtyine, keltanauhoin kirjailtuine\nkesäpukuineen veti huomion puoleensa. Helminauha kosketteli hänen\nkaunista silkkirinnustaan, ja vyötärettä ympäröi leveä, kallis,\nhopealangoilla kaunistettu vyö, jossa veitsi ja ompeluneuvot\nriippuivat. Olkaa kiertävästä nuorasta, joka rinnalla vaihtui\nhelmivyöhön, hän kantoi komseaan, missä lapsi makasi. Nainen oli\nLyma, joka sukulaistensa kanssa oli saapunut käräjille, sinne kun\nhänen isänsä, suomalainen, oli saanut haasteen.\n\nKäräjille oli myöskin saapunut rikas venäläinen Vasiljev, seurassaan\npari vähäarvoisempaa venäläistä. Hän -- Heggelundin vieraita hänkin\n-- oli tullut saadakseen oikeuden todistuksen erään proomunsa\nkarille-joutumisesta. Pitkine kauhtanoineen ja korkeine päähineineen\nliikkuivat venäläiset kirjavan väkijoukon keskuudessa, jossa norjan,\nlapin, suomen ja venäjän kielestä itsestään syntynyt omituinen\nsekakieli surisi.\n\nHeggelundin rannassa oli kaksi siltaa; toinen niistä oli määrätty\nniitä talonpoikia varten, jotka tekivät kauppaa meripuodissa, missä\nStuwitz yksinvaltaisesti piti komentoa; toinen taasen oli vieraita\nvarten, jotka siitä puiston kautta, jonka valkoiseksi maalattu veräjä\naina oli auki, kulkivat vierasvaraisen isännän asuntoon.\n\nKun pitkä, hontelo, vääränenäinen Heggelund, musta hännystakki\nyllään, pinkohuivi kaulassaan ja suuri merenvahapiippu kädessään,\nsaattoi tuomarin tai vieläpä joskus maaherrankin -- jotka aina siinä\ntilaisuudessa olivat puetut kullalta loistaviin univormuihin --\nrannalta asuntoonsa, niin seisoi kaikki käräjäväki, kuten tapa vaati,\npäät paljastettuina, samoin kuin myös \"korkean oikeuden\" kulkiessa\nkortteerimajastaan käräjätupaan, mikä tapahtui kahdesti päivässä.\n\nKunnialaukausten paukkuessa ja lippujen liehuessa saattoi Heggelund\nparaikaa maaherraa asuntoonsa, kun kookas Vasiljev, jonka valkoinen\nparta peitti hänen kasvonsa niin kokonaan, että silmiä, otsaa ja\nterävää könönenää ainoastaan hiukan näkyi, äkkiä heittäysi maahan\npitkäkseen korkean herran eteen. Vanha starovertsi -- joksi sanotaan\noikeauskoisia venäläisiä, jotka tunnustavat kirkkonsa vanhoja\nopinkappaleita -- suuteli sitten, venäläisen tavan mukaan, \"korkean\noikeuden\" jalkoja, maaherran koettaessa kaikin tavoin päästä\nmokomasta kunnianosoituksesta.\n\nHeggelundin talossa vietettiin näinä päivinä kemuja, niin\nsanoaksemme, illasta iltaan. Päivällispöydässä istuivat viranomaiset,\nvaltuutetut ja oikeudenpalvelijat vieressänsä, rovasti, apulainen,\nasianajajat ynnä muut vieraat, joita oli kosolta ja kaikkialta.\n\nKahvinsa juotuaan piti \"oikeus\" tavallisesti istunnon käräjätuvassa,\nmissä lautamiehet odottivat ja voudin palvelija istui veroja kooten.\nKun siellä oli yhtä ja toista toimitettu, julistettiin käräjät\nsiksi päivää loppuneiksi, sillä aamu-istunto oli ollut pitkä ja\nrasittava. Illallispöytä oli sillä välin katettu, ja kun sen\nherkkuja oli nautittu, odottivat herroja pelipöydät ja toti sekä\nvalmiiksi täytetyt piiput ynnä näitä varten pikku lautasille ladotut\nsytytinpaperit. Otolliseen aikaan vetäytyivät korkean oikeuden\njäsenet tavallisesti makuuhuoneisiinsa, jättäen muun seuran iloa\njatkamaan.\n\nSilloin tällöin täytyi nimismiehen lähteä ulos, vangitsemaan ja\nsulkemaan tilapäiseen vankihuoneeseen jonkun rahvaasta, joka oli\nsaanut aikaan toraa ja tappelua. Eräänä iltana kerrottiin salissa,\nettä Iso-Lassi oli joutunut nimismiehen käsiin, hän kun oli\nraivostunut ja tahtonut karata Vasiljevin kimppuun. Raivostaan oli\nLassi tosin pian tointunut, mutta nimismies oli varmuudeksi pitänyt\nhuolen siitä, että hänet vietiin pois käräjäpaikalta.\n\nAamulla, kun rasittava aamupäivän istunto oli alkava, nähtiin\ntavallisesti vielä \"istujia\" milloin minkin pelipöydän ääressä.\nKäräjäkirjuri -- joka kuului, niinkuin käräjäkirjurit yleensä siihen\naikaan, erikoiseen, erittäin lahjakkaaseen ja kestävään ihmisrotuun,\nmikä nyt on aivan katoamaisillaan -- nousi, sanottavaa väsymystä\nosoittamatta, pelipöydästään ja istuutui ikävän kirjuripöydän ääreen\nkäräjätuvassa. Hän ei ollut koko yönä ummistanut silmiänsä, mutta\nkumminkin kirjoitti hän aivan selvästi pöytäkirjansa, vaikka asiat\nseurasivat toisiansa nopeaa vauhtia ja aamuistunto kesti monta tuntia\nvielä sen jälkeen, kun jo päivä oli ollut puolessa.\n\nJanne Sakarinpojan ja suomalaisen kuulustelu oli määrätty viimeiseksi\nkäräjäpäiväksi. Edellisenä kahtena päivänä oli Martti, joka oli\nsaanut seurata isäänsä, nähnyt paljon uutta sekä usein ollut\nLyman kanssa lappalaisperheen, s.o. vanhan tuttunsa Matti Nuton\nomaisien luona. Hän oli vielä niin kokematon ja lapsellinen, että\nrihkamapuodin loisto huikaisi hänen silmiänsä. Sinne sisään hän ei\nkumminkaan mennyt, sillä siellä hääräili silmäpuolinen Stuwitz ja\nkaksi kauppapalvelijaa. Mutta kauppapalvelijan ammattia onnellisempaa\n-- jos vaan ei Stuwitzia olisi ollut olemassa -- Martti ei tiennyt.\n\nHän ei ollut saapuvilla, kun Iso-Lassi otettiin kiinni, mutta hän\nnäki, kun tämä asetettiin veneeseen kotiinvietäväksi, ja hän sai\nheittää hänelle veneeseen isän tupakkamassin hyvästiksi.\n\nKolmantena käräjäpäivänä kuulusteltiin Jannea ja suomalaista.\n\nJanne kutsuttiin ensinnä esiin, sitten suomalainen. Heitä\nkehoitettiin tunnustamaan -- rangaistus olisi silloin oleva helpompi.\nVäkijoukossa, vähän matkaa isästä, näkyivät Martin valkoiset, nyt\npelästyneet kasvot; vastapäätä Jannea todistajien vieressä penkillä\nistui Stuwitz, eteenpäin kumarruksissa ja kädet ristissä polvien\nympärillä, tarkasti kuunnellen asiain menoa.\n\nTunnustamisen kehoitukseen vastasi Janne, että hän oli rehellinen\nmies, ja uskalsi sitten, heittäessään silmäyksen Stuwitziin, lisätä,\nettä hyvä olisi, jos jokainen huoneessa oleva voisi todenmukaisesti\nsanoa samaa itsestään. Stuwitz ymmärsi silmäyksen, jota hän koetti\nvälttää, ymmärsi, että Jannesta sai olla varuillansa.\n\nSitten astuivat todistajat esiin, toinen toisensa jälkeen. Heidän\npuhuessaan nousi hikihelmiä Jannen ahavoituneille kasvoille. Silloin\ntällöin hän heitti terävän silmäyksen Stuwitziin, joka -- joko\ntahallansa tahi sattumalta -- ei häneen katsonut. Jannen vieressä\nseisoi suomalainen ääneti ja uhkaavana. Ei kukaan todistajista ollut\nitse nähnyt mitään; kaikki sanoivat kuulleensa asian toisilta, joista\nmuutamia mainitsivat.\n\nViimeinen todistajista oli vaalea mies, johon Stuwitz koko ajan\nkiinnitti raskaat, melkein uhkaavat silmät. Tämä todisti empivällä\nja sopertelevalla äänellä, että hän Jannen veneessä oli tavannut\nrihmanpätkän, jonka toisessa päässä oli merkki. Kirjuri oli juuri\npiirtämäisillään pöytäkirjaan tämän raskauttavan todistuksen, kun\nMartti, joka koko ajan korvat pystyssä oli kuunnellut syytöksiä,\näkkiä huudahti:\n\n\"Isä, rihma on vielä veneessä; se on juuri sama, minkä saimme\nSörsalmessa; saavat nähdä sen.\"\n\nTämän sanottuaan hän juoksi veneelle, hinasi ylös harkin ja vei\nkäräjätupaan rihmanpätkän. Kun sitä oikeuden edessä tarkastettiin,\nmyönsi todistaja -- joka silminnähtävästi oli Stuwitzin vihaisesta\nkatseesta niin hämmästynyt, ettei osannut kauemmin hänen mieltään\nnoudattaa -- että nuora oli ihan sama, jota hän oli tarkoittanut;\nmutta siinä ei ollut ensinkään mitään merkkiä eikä jälkiä, joka olisi\nosoittanut sen pitkästäsiimasta leikatuksi.\n\nMaaherra kutsui Martin luokseen, silitteli, niinkuin kaikki\nmielellään tekivät, hänen kellervää tukkaansa ja kiitti häntä\nälykkääksi pojaksi. Sitten hän antoi hänelle kirkkaan hopeariksin.\n\nKun Stuwitz nimitti useampia todistajia, julistettiin, että asia\nuudelleen otettaisiin tutkittavaksi tuomarin konttorissa joulun\naikana.\n\nMyöhemmin jälkeen puolenpäivän astui Stuwitzin luo puotiin, missä\ntämä yksinään oleskeli, hänen vanha tuttavansa Matti Nutto. Peskin\nrinnuksesta hän otti esiin vanhan lompakon, joka oli seteleitä\ntäynnä, ja pyysi saada vaihdetuksi yhden. Hän piti kaksin käsin\nlompakkoa eikä tahtonut lähestyä tiskiä, jolle hän oli vienyt\nsetelin. Stuwitz vastasi, että seteli oli liian vanha ja jo aikoja\nsitten käynyt kelpaamattomaksi; mutta, kummapa se! hän oli kalpea\nkuin ruumis, kun hän tämän lausui ja hiki helmeili hänen otsallaan.\nMutta lappalainen huomautti siihen uhaten ja korkeammalla äänellä,\nettä Stuwitzin taitaisi olla parasta vaihtaa koko lompakon sisältö,\njos hän muuten tahtoi, että entisessä ystävyydessä pysytään. Kun\nStuwitz, tämän kuultuaan, kiireesti tahtoi sulkea puodin oven,\nvetäysi lappalainen nopeaan ulos. Stuwitz meni nyt konttoriinsa ja\nkun hän sieltä palasi, oli hänellä kädessään suuri joukko sinisiä ja\nkeltaisia seteleitä, jotka hän vitkallisesti luki tiskille, ja otti\nsitten vastaan setelit, mitkä olivat piilleet Nuton lompakossa. Mutta\nvastoin Stuwitzin vaatimusta pisti lappalainen poveensa muutamia\nseteleitä, pujahtaen sitten nopeasti ulos.\n\nSitten saivat skorpöläiset kuulla, että Stuwitz oli peruuttanut\nkanteensa suomalaista vastaan. Että tämä oli Matti Nuton toimia, sitä\nhe eivät voineet aavistaa; mutta Janne piti sitä suurena vääryytenä,\nettä hän yksin jäi syytöksen alaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäräjäpaikassa häntä kohdanneen tapauksen jälkeen oli Iso-Lassi monta\npäivää hajamielinen ja kuumeisen levoton käytökseltään. Hän kulki\nympäri elämäänkyllästyneenä ja kamalia asioita hautovan näköisenä.\nSaattoipa tapahtua, että hän illoin palasi kalakarilta kokematta\npitkääsiimaansa. Mikä häntä vaivasi, ei voitu saada selville.\n\nEräänä päivänä, kun Martti oli hänen kanssaan ongella, näkivät he\nnäillä vesillä harvoin tavattavan venäläisproomun.\n\nIso-Lassi sai sen nähdessään äkkiä uudelleen raivokohtauksen. Hän oli\nkauhean näköinen. Kun hän veti esiin puukkonsa, luuli Martti hänen\nuhkaavan hänen henkeänsä ja vetäysi teljon taa. Mutta jättiläinen\nleikkasi vain poikki rapiköyden. Sen tehtyänsä hän asettausi\nairoilleen ja souti sitten ulospäin niin pitkin ja voimallisin\nvedoin, että airot notkuivat kuin pajunoksat ja pienen veneen keula\ntunkeutumalla tunkeusi laineisiin. Veristävät silmät tuijottivat\njähmeinä hänen harmaapartaisista, kalpeista kasvoistaan. Hiki valui\nsuurin pisaroin hänen otsaltaan. Vihdoin alkoi hän asettua, ikäänkuin\nsoutu olisi keventänyt hänen sydäntänsä. He olivat silloin tulleet\nniin liki proomua, että näkivät sen sinisen värin ja osasivat erottaa\nsiinä olevat ihmiset.\n\nJättiläinen istui jonkun aikaa rauhassa, airojensa yli kumartuneena.\nViimein puhkesi syvä huokaus hänen rinnastaan. Sitten hän loi\nsilmänsä Marttiin, joka istui kalpeana peräteljolla. Omituinen, kova\nmielenliikutus ilmeni hänen leveistä kasvoistaan, ja kun Martti\nsäälien katsoi häneen, lienee hänen sydämensä tuntenut tarvetta\npurkautua surujaan ilmoittamaan, vaikkakaan nuori poika ei juuri\nollut sopiva hänen uskotukseen.\n\n\"Siihen aikaan\" -- alkoi hän -- \"purjehtivat venäläiset, niinkuin\nnytkin, Nordlantiin lotjillaan; mutta heidän nähtiin myöskin\nrannikoilla vaihtelevan ruisjauhojaan kaloihin. Joka vuonossa lojui\nsilloin tavallisesti joku heidän lotjiaan.\"\n\n\"Varanginvuonossa oli eräs niemeke. Sen suojassa asui eräs vaimo,\nlappalaisleski, ja hänellä oli tytär, kaunis kuin Jumalan aurinko.\"\n-- Hän vaikeni hetkeksi, sitten hän kertasi sortuneella äänellä:\n\"kaunis kuin Jumalan aurinko. Neljänneksen päässä sieltä asui\nnuorukainen, poika, jolla oli vain kaksi kättä, mutta niillä hän voi,\nkun tahtoi, soutaa kolmen miehen verosta, ja yksinään vastatuulessa\nhoitaa kuusisoudun. Ja tyttö ja poika pitivät toisistaan. Silloin\ntuli kerran venäläislotja lahteen ja laivuri -- Vasiljev oli hänen\nnimensä -- huomasi, että lesken tytär oli kaunis. Mutta kun hän ei\nvoinut saada häntä muulla tavoin, lupasi hän äidille seitsemän mattoa\njauhoja ja vähäkangasta, ja sitten hän lupasi naida tytön Venäjällä.\nEräänä päivänä, kun lotja oli valmis lähtemään, käskettiin äiti ja\ntytär kesteihin kajuuttaan. Samassa nostettiin purjeet, ja vienolla\ntuulella lähti laiva salmesta.\"\n\n\"Kun äiti sitte laskettiin veneeseen, joka oli täynnä ruismattoja\nja kangasta, alkoi poika, joka seisoi rannalla, aavistaa pahaa. Hän\nheitti rautakangen veneeseensä; hän kyllä tiesi, mitä hän sillä\naikoi tehdä, kun hän laivan saavutti -- jollei saisi hyvällä, mikä\noli hänen omansa. Hän souti, souti, ja nuoremmat ja voimakkaammat\nolivat aironvedot silloin kuin tänään. Ja soutu kesti koko päivän ja\nkoko valoisan yön. Hän ei tiennyt enää, oliko hänellä käsiä -- ne\nolivat jo aikaa sitten kuoleutuneet; mutta hän souti lakkaamatta, ja\nraskas lotja pakeni lakkaamatta hänen edellään. Kerran hän näki tytön\nlotjan kannella; ja tytön kädet olivat ojennetut, ikäänkuin olisi hän\nhuutanut poikaa avukseen; mutta silloin tuli joku takaapäin ja vei\ntytön väkisin kajuuttaan.\"\n\n\"Kun aurinko nousi, alkoi viileä aamutuuli puhaltaa, ja lotja eteni.\nTurhaa oli pojan soutu ollut; turhaan soutaisi hän, sen hän ymmärsi.\nJa siinä hän istui, airojensa yli kumartuneena, ja seurasi silmillään\npoiskiitävää lotjaa, kunnes sen viimeinen purje katosi taivaanrannan\ntaakse... Tytön tähden ei hän tappanut äitiä, niinkuin ensin oli\naikonut... Hän ei enää voinut tehdä työtä; hän puuhaili lopettaa\npäivänsä, mutta silloin hän tapasi 'neuvoksen', joka hyvän sydämensä\nvuoksi oli kadottanut kaikki rahansa, ja 'neuvos' pelasti hänet ja\nhankki hänelle paikan Brögelmannin luona.\"\n\n\"Kaksi vuotta sen jälkeen tuli näille seuduille mielipuoli vaimo\n-- Venäjältä. Hän kulki jalan; hän oli tullut tunturien poikki.\nHänellä oli pieni lapsi sylissään. Hän ei viihtynyt missään. Eräänä\npäivänä hän astui äitinsä mökkiin, mutta lasta ei hänellä enää ollut\nsylissään. Äitinsä mökissä hän sitten makasi hourien taudin käsissä,\nja kun poika puhutteli häntä, hymyili hän niin oudosti ja käski\nhänen vain soutaa, soutaa, niin kyllä hän hänet viimein saavuttaisi.\nSamana yönä hän lähti jälleen harhailemaan tunturien ylitse. Ja nyt\"\n-- lopetti Iso-Lassi, ja elämään kyllästyneen huokaus puhkesi hänen\nrinnastaan -- \"nyt tuntuu minusta, että olen soutanut niin kauan kuin\nolen jaksanut!\" --\n\nEikä hän kauemmin jaksanut. Yhä alakuloisemmaksi kävi hänen\nmielensä, yhä sekavammaksi hänen puheensa, yhä omituisemmaksi hänen\nkäytöksensä. Ja eräänä päivänä, kun meri kävi vielä ankarissa\nmainingeissa äskeisen myrskyn jälkeen, työnsi hän vesille vanhan,\nhataran veneen, astui siihen ja souti kalakarille. Siinä istui\nhän sitten yksin ja kalasti. Silloin näkivät rannalla seisojat\ntyrskylaineen kohoavan ja valkoreunaisen, merivihreän muurin\nkaltaisena nousevan karille. Ja kohta sen jälkeen murtuivat sen\nsuuret, vaahtoavat aallot kumisten pitkin rantaa.\n\nIltapuolella heitti meri muutamia veneen sirpaleita rannalle. Mutta\nIso-Lassin ruumista ei koskaan löydetty.\n\n\n\n\nVII.\n\nRINTANEULA.\n\n\nMarina oli nyt keski-ikäinen vaimo; hiukan harmaatakin näkyi jo hänen\nhiuksissaan. Mutta vaikka vuodet merenkarilla olivat paahtaneet hänen\nposkiansa eikä hän enää ollut solakka kuten ennen, olisi vieras\nkumminkin ihmetellyt hänen kasvojensa säännöllisyyttä, huomannut koko\nhänen olennossaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja tullut siihen\npäätökseen, että vaimo nuoruudessaan oli ollut hyvin kaunis.\n\nJanne taas oli vuosien kuluessa, kenties lämpöisen lakin\nvahingollisesta vaikutuksesta tullut hiukan kaljupäiseksi. Hänen\nvoimakkaat kasvonsa olivat uurtuneet ja ahavoituneet ruskeaa karia\nmuistuttavaksi, jota meri huuhtoo ja tuuli kuluttaa; hänen hartiakas\nvartalonsa oli kumarassa ja hänen käyntinsä laahustava, kuten ainakin\nnordlantilaisen kalastajan, joka alituiseen elää veneessään. Eräänä\npäivänä, kun Marina ja lapset kauniilla kesäsäällä olivat noutamassa\nheiniä, kaiveli Janne suurta arkkua, joka muun muassa sisälsi Marinan\nhääpuvun, ja jonka nurkassa hänellä oli muutamia hopearahoja.\nEtsiessään näitä, jotka olivat liukuneet vaatteiden väliin, huomasi\nJanne kummakseen Marinan hääpäähineessä paperikääryn ja sen sisässä\nkultaisen rintaneulan. Likemmin sitä katsoessaan hän näki siinä\nkirjaimet T.S., ja paikalla pisti hänen päähänsä, että nimi ei voinut\nolla kenenkään muun kuin Thor Stuwitzin, joka ennen hänen naimistaan\noli ollut rakastunut Marinaan.\n\nAamupäivän aurinko loisti lämpimästi aukiolevasta ovesta ja valaisi\npunaruusuisen arkun, johon Marinan nimen alkukirjaimet olivat\nmaalatut, mutta Janne istui arkun laidalla syviin mietteisiin\nvaipuneena, rintaneula edessään. Tunti kului ja toinenkin, ja yhäti\nhän istui siinä; hänen katsantonsa synkistyi synkistymistään, ja\nhänen kasvonsa muuttuivat viimein maankarvaisiksi. Hän muisti,\nkuinka hän nuoruudessaan oli saanut taistella voittaakseen Marinan,\nja kuinka hän oli luottanut häneen niinkuin jumalansanaan; hän\nmuisti myöskin juhlallista hetkeä, jona he olivat upottaneet mereen\nStuwitzin lahjat; ja nyt, vuosien kuluttua, hän sai huomata, että\ntässä kaikessa oli piillyt petosta!\n\nSiinä arkunlaidalla istuessaan hän tunsi osan elämänsä onnesta\nkatoavan; Marinan sydän ei ollut ollutkaan täydellisesti hänen\nomansa. Jo ajatteli hän suoraan kysyä häneltä oikeaa asian laitaa,\nmutta -- ei sitä uskaltanut; ja viimein hän kääri neulan jälleen\npaperiin ja pani kääryn entiselle paikalleen. Koko seuraavan syksyn\nhän sitten oli synkkämielinen ja harvapuheinen, ja Marina ihmetteli\nitsekseen hiljaisesti, mikä häneen oli mennyt.\n\nTalven tullen matkusti Janne Sörsalmen maakauppiaan luo myydäkseen\nkesällä kuivaamansa kalat ja tehdäkseen joulu-ostoksensa. Janne oli\nhyvin raskaalla mielellä; pimeää oli kaikkialla hänen ympärillään,\nja varsin epätietoista oli, voisiko hän saada tavallista luottoa\nhelmikuun kalastuksen kalliisiin varustustarpeisiin. Aina siitä\npäivästä, jona hän istui Marinan hääarkun laidalla, oli työ käynyt\nhänelle entistään raskaammaksi. -- Viisisoudun viiden miehen joukossa\nistui Martti yhtenä. Janne oli peränpitäjänä, niinkuin ainakin.\n\nLähtiessään he olivat korjanneet koukkureivit karilta ja muun muassa\nsaaneet suuren kalan, joka oli nielaissut vähää ennen koukkuun\ntarttuneen turskan. Tämä -- oli Iso-Lassi muinoin sanonut -- tiesi\nmyrskyä, ja hänen ennustuksensa kävikin toteen, lltapuolella alkoi\ntoinen vihuri toistansa ajaa, niin että matkamiehet alituiseen saivat\nkääriä purjeensa ja taas levittää ne.\n\nMyrsky kävi tänään idempää maalta päin ja teki miesten purjehduksen\nsangen arveluttavaksi. Välttääksensä aavalle merelle joutumista\nja samassa varmaa perikatoa, täytyi heidän, myrskyn ankaruudesta\nhuolimatta, yhä edelleen risteillä vastatuuleen, veneen toinen laita\nveden alla.\n\nNyt kysyttiin uhreja. Veneen keventämiseksi täytyi jokaisen aluksi\nheittää puolet kaloistaan mereen.\n\nPakkasessa peitti pärske yhä paksummalla jäällä veneen, joka tästä\ntuli yhä raskaammaksi ja hankalammaksi liikehtimään. Uhkasipa\nvielä uusi vaara jonkun ajan kuluttua, kun purjehtijat joutuivat\npaksuun sumuun, niin etteivät olleet varmat suunnasta. Janne lopetti\nsentähden risteilemisen ja laski laitaiseen, toivoen siten saapuvansa\nFuglöhön tahi ainakin pääsevänsä sumusta, mikä viimeksimainittu\nmyöskin onnistui. Mutta meri liotti, ja itätuuli oli ankaran kylmä,\njoten oli luultavaa, että yhä kasvavan jääkerroksen tähden vene ei\nvoisi aamuun asti pysyä veden päällä. Martti, jonka silmät olivat\ntarkat kuin ilveksen, väitti kahdesti nähneensä etäällä edessä\nvalkoisten vaahtolaineiden taittuvan, ja kohta sen jälkeen luulivat\ntoisetkin näkevänsä samaa. Se saattoi olla Fuglötä, mutta Janne\narveli mielessään paljon luultavammaksi, että heillä oli edessään\nkuohu, joka vaahtoili jonkun salakarin yli.\n\nMyrsky kääntyi nyt luoteiseksi ja puuskaiseksi; meri vyöryi raskain\naalloin heidän jälkeensä. Väliin pyrysi. Vihuri syyti pitkiä laineita\nmilloin veneeseen, milloin veneestä pois; äyskäri liikkui alituiseen\nja keulamiehellä oli yllin kyllin tehtävää. Nyt saatiin selville,\nmissä oltiin, ja suunta asetettiin Tinasaarille päin, eräälle\nHeggelundin omistamalle ulkoluodolle, jossa kalastuksen aikana\npidettiin pientä kauppaa.\n\nNiiden tyrskyjen läheisyydessä, joita Martti oli nähnyt, ja joista\nvaahtopyörteitä alituiseen kohosi uunista tupruavan savupilven\nkaltaisina, huomasivat purjehtijat ylösalaisin olevan veneen, jonka\ntalalla kolme apua viittovaa miestä makasi. Heidän huutonsa ei voinut\nvastatuuleen kuulua. Keulassa oleva mies laittoi heittokuntoon köyden\nja viskasi sen heille samassa kuin vene raskaan laineen selässä kiiti\nnoiden hädässäolijain ohitse. Siihen sai ainoastaan perimmäinen\ntalalla makaavista kiinni, hänet hinattiin veneeseen; mutta hänen\nmolempia tovereitaan odotti yhä kuolema kuohujen keskessä.\n\nSilloin Janne työnsi ruorinvarren oikeaan ja huusi: \"kääntäkää!\" --\ntoverien kauhistukseksi, jotka kumminkaan eivät voineet muuta tehdä,\nkuin noudattaa käskyä. Uhkarohkeaa näet oli heidän mielestään tässä\nasemassa kääntö tuuleen. Kun Janne oli saanut kallistuvan aluksen\nriittämään asti tuulta päin, käänsi hän sen. Hän oli päättänyt antaa\njäätyneen veneensä kulkea kohtisuoraan kaatuneen aluksen talan poikki\nja sitten kestää törmäyksen, jos veneet tarttuisivat toisiinsa. Hän\npani alttiiksi paljon, muun muassa veneen ruorin ja myös henkensä.\n\nJanne käytti hetkeä mestarin tavoin. Juuri kun hänen oma veneensä\nnousi laineen harjalle ja toinen laskeusi laineen pohjaan, syöksi\nedellinen kaatuneen köliä kohti. Kuoleman kynsissä olevat nostettiin\nsamassa veneeseen, yksi kummaltakin puolen. Sitten asetettiin suunta\nTinasaaria kohti, jonka kalastuspaikalla toivottiin saatavan yösija.\nYksi pelastetuista oli aivan hervoton; hänessä näkyi tuskin ensinkään\nelonmerkkiä. Toiset kaksi makasivat veneen pohjalla uupumukseen asti\nriutuneina.\n\nOli yö, kun vene vihdoin lähestyi Tinasaaria. Ahtaan sisäväylän\nedustalla oli, kuten tavallista, muutamia pieniä kareja, joille\nlinnut olivat laatineet pesiänsä. Mutta myrskyssä istuvat linnut\nkarien tyynipuolella, elävänä mattona täyttäen kaikkialla louhet.\nPimeässä etsi Janne turhaan väylää; kaikkialla hän kohtasi\nvaahtopäisiä tyrskylaineita; myrsky, joka taasen oli kääntynyt\nitäiseksi ja kylmäksi, yltyi yhä.\n\nNäin hän oli kuoleman ja elämän vaiheilla pari tuntia risteillyt\nluodon edessä, kun hän huomasi, ettei paksussa jäässä oleva vene\nkauemmin voisi välttää uppoamista. Kävi miten kävi, nyt ei muuta\nneuvoa, kuin laskea suoraan karille.\n\nVene käänsi laitansa tuuleen päin; lisää purjeita vedettiin mastoon.\nSisäänpäin kävi kulku suhisevaa vauhtia, kosken tavoin kohisevien\nkuohujen lomitse. Ei aikaakaan, niin kiiti vene tavattoman laineen\nharjalla karin hietasärkälle, johon se seisahtui niin voimallisella\ntörmäyksellä, että masto natisi tuhdon kohdalta. Janne heitti\nankkurin, kiinnitti pingoitetun köyden keulaan ja juoksi, kun laine\ntaas vetäysi takaisin, maalle, pitäen toisella kädellään kiinni\nköydestä, toisella vyötäreistä Marttia. Kohta sen jälkeen seisoivat\nkaikki rannan hiekkasärkällä ja vetivät veneen maalle sen verran,\netteivät laineet voineet sitä viedä mukanansa.\n\nPian huomasivat he, etteivät olleetkaan tulleet itse Tinasaarelle,\nvaan eräälle sen edustalla olevalle pienelle luodolle; silloin\ntällöin luulivat he näkevänsä valkean vilahduksia kauppapaikalta.\n\nLuodolla raivosi myrsky niin tuimasti, ettei kukaan voinut seisoa\npystyssä, ja vaahto kasteli heitä. Monien ponnistusten perästä he\nviimein saivat viisihankaisen käännetyksi; sen suulle levittivät\nhe sitten purjeen, niin että ainakin pääsivät katoksen alle ja\nsuojaan myrskyltä. Siellä he koettivat lämmitellä viluisia jäseniään\nasettautumalla makaamaan niin likitysten toisiansa kuin mahdollista.\nHervoton haaksirikkoinen, jonka kangistuneissa jäsenissä ei huomattu\nvähintäkään elonmerkkiä, jätettiin veneen ulkopuolelle.\n\nMartti houraili väliin. Voidaksensa paremmin lämmittää häntä oli\nJanne asettunut makaamaan purjeen viereen. Alusta yötä hän ei\nlevottomilta ajatuksiltaan saanut unta, vaikka oli peräti väsynyt;\nhän makasi kuunnellen, kuinka myrsky yhä vain yltyi. Jolleivät olisi\npäässeet maalle, olisivat he menehtyneet merellä; mutta täällä\nulkokarilla olivat he paleltumisen vaarassa. Hän ajatteli katkeralla\nmielellä, kuinka raskaaksi Herra voi tehdä köyhän miehen elämän,\nja kuinka surullisen jouluaattoillan Marina saisi, vieläpä jos he\nterveinäkin pääsisivät kotiin, sillä ruokaa oli niukalti; ja kenties\npoika sairastuisi.\n\nMaatessaan siinä levottomana, hän nosti hiukan purjetta ja katseli\nulos yöhön. Tämä oli, kylmän itäisen myrskyn raivotessa, säkenöivän\nkirkas tuikkivine tähtineen, mitkä juuri tekevät talvitaivaan näissä\npohjoisissa seuduissa niin omituiseksi. Hänen silmänsä kiintyivät\nyksinäiseen, keltaiseen tähteen, joka suurena ja valoisana loisti\nmuita kirkkaammin. Martti sopersi unissaan puoli-ääneen muutamia\nsanoja virrestä, jonka Marina eräänä jouluna oli opettanut\nlapsilleen, ja Janne luki hiljaa itsekseen koko värssyn. Kohta sen\njälkeen laskeusi nostettu purjeen lieve sekä väsynyt käsi alas. Janne\noli vaipunut uneen.\n\n-- Pienen kauppapaikan puodissa istui tänä yönä \"vanha Stuwitz\",\njoksi häntä nyt yleisesti nimitettiin, suljettujen luukkujen takana\nja suoritti homeisessa kynttilänjalassa palavan talikynttilän valossa\nomia yksityislaskujaan. Vuosittain joulun edellä oli hänellä tapana\nkäydä Tinasaarella järjestämässä puotia talvikalastusta varten ja\nvalvomassa pari yötä omain raha-asiainsa takia. Tähän hänellä ei\nollut -- omasta mielestään -- niin sopivaa tilaisuutta M--nsalmella\nHeggelundin luona; ja hän käytti aina yön hetkiä näihin omiin\ntoimiinsa.\n\nTänä yönä hän kirjoitti vuositileihinsä menopuolelle sen summan, mikä\nhänen oli täytynyt maksaa tunturilappalaisen seteleistä.\n\nHän istui nojaten kyynärpäätänsä pöytää vastaan. Suuren, pyöreän\npäänsä hän tuki puristettuun käteensä; peruukki oli liukunut hiukan\nsyrjään sille puolelle, missä hänellä oli sokea silmänsä. Moni vanha,\nmuinainen asia kulki siinä hänen sielunsa silmäin ohitse, ja muutamat\nmutisevat äänet, jotka silloin tällöin pääsivät hänen suustaan,\nilmaisivat, että hänen muistonsa olivat synkkiä ja vastenmielisiä,\nmutta että ne hänessä pikemmin synnyttivät vihaa kuin katumusta.\nHänen ajatuksensa kiersivät taapäin kauan sitten kuluneeseen aikaan\n-- ylös pohjoiselle merelle, missä ne mustien petolintujen kaltaisina\nlaskeutuivat uppoamaisillaan olevaan laivaan.\n\nStuwitz mietti lopputiliä vailla olevaa asiaansa lappalaisen kanssa,\nse kun tämän yhäti jatkuneesta ja kestävästä pakotuksesta oli\nkasvanut suuremmaksi kuin vain paljaaksi rahamääräksi; sillä niin\nkauan kuin lappalaisella vielä oli noita seteleitä huostassaan, oli\nhänellä samalla todistuskappaleita, jotka, niin vanha kuin asia jo\nolikin, voisivat rasittavina ja vaarallisina ilmestyä Stuwitzin\ntielle, jos ne todellakin tulisivat päivänvaloon.\n\nMyrsky vinkui, akkunaluukut pieksivät pieluksiaan, ja silloin\ntällöin vapisi yksinkertainen huone, mutta yhä edelleen istui\nStuwitz lukitussa puodissaan, syviin mietteisiinsä vaipuneena.\nKenties vaikutti yön erikoisuus, että hän nyt tarkasteli kulunutta\nelämäänsä syvemmältä kuin tavallisesti. Hänen ajatuksensa palasivat\nsiihen aikaan, jolloin hän, vaikka jo viidenneljättä vanhana, oli\nBrögelmannilla kosinut kaunista Marinaa. Hänen silloin saamaansa\nhaavaa kirveli vielä. Mutta nämä ajatukset poistuivat pian niiden\ntieltä, joiden keskipiste lappalainen oli. Äkkiä nosti hän päätään,\nikäänkuin kuunnellakseen. Kuului kuin olisi joku huutanut hätäänsä;\nmutta huuto ei uudistunut, ja yönä semmoisena kuin tämä ei mikään\npelastus ollut mahdollinen. Kohta sen jälkeen hän oli vaipunut\nlaskuihinsa, ja aamupuoleen yötä hän sai vuositilinsä lopetetuksi.\nTulos oli loistava; mutta alati kasvavan summan suuruutta eivät\ntienneet muut kuin hän yksin. Tässä toimituksessa, joka oikeastaan\noli hänen vuotuinen joulujuhlansa, oli Stuwitzilla ennen aina ollut\niloinen ilme. Tulosta ajatellessaan koetti hän nytkin iloita. Hän\nnousi ja kulki edestakaisin pimeässä huoneessa, mutta asettui pian\njälleen istumaan. Summan vieressä hän oli näkevinään yhä suurenevan\nkysymysmerkin, joka vähitellen kaivautui syvemmälle, kuten mato\npähkinään. -- Eipä ollut edes omalla tavallansakaan onnellinen se\nmies, joka nyt laskeusi tiskin alla olevaan vuoteeseensa lepäämään.\nHänen unensa oli levoton, ja myrskyn pauhatessa oli hänestä kuin\nolisi huoneen perustus huojunut; hän koetti sitä tukea, mutta --\nturhaan!\n\nSeuraavan iltapäivän hämärtäessä astui Janne, parta kaulukseen\njäätyneenä ja miltei tunnoton mies selässään, huuruiseen kamariin,\njohon jo kahden muun venekunnan miehet olivat turvautuneet. Hänen\ntoverinsa seurasivat häntä enemmän tahi vähemmän väsyneinä; he\nkantoivat ruumista, jonka asettivat eteiseen. Kolmas kaatuneen veneen\nköliltä pelastetuista oli Heggelundin sisarenpoika, joka muutamia\nvuosia takaperin oli tullut näille seuduille. Hän oli, vene täynnä\nkauppatavaraa, ollut matkalla kalastuspaikalle, jonka kauppapuodin\nhoito oli kalastusajaksi hänelle uskottu. -- Hänet saatettiin nyt\npuotirakennuksessa olevaan omaan kamariinsa, missä hän pian viinan ja\npeitteiden avulla saatiin hikoilemaan.\n\nJanne ja hänen toverinsa riisuivat yltään märät ja jäätyneet\nvaatteensa, asettivat ne takkavalkean eteen kuivumaan ja vaipuivat\npian huumauksen kaltaiseen uneen. Sill'aikaa kuin muutamat\ntoiset kylmässä varastopuodissa puuhailivat tainnoksissa olevan\nääressä, istuivat toiset, mikä missäkin, pienessä tuvassa, jossa\nvesihuurujen takia tuskin voivat toistensa kasvoja erottaa, ja söivät\neväslaukuistaan tai polttivat leikellyillä tupakanlehdillä täytetyitä\npiippujaan. Illempana, kun tainnoksissa ollut mies jälleen oli\nherännyt eloon, alkoi muuan iloinen veitikka soittaa huuliharppua,\njonka hän oli ostanut jouluksi, mutta voittava väsymys teki pian\nilosta lopun.\n\nHylkeenrasvalampun levittäessä himmeää valoansa höyryisessä,\nummehtuneessa huoneessa, jonka seinänviereisillä makuulavoilla kaikki\nnukkuivat väsyneen unta, veti myrsky viimeisiä hengähdyksiään ulkona\nmerellä, missä moni vieläkin tänä yönä taisteli henkensä puolesta.\n\nSeuraavana päivänä, kun meri taas, kaksi vuorokautta kestäneen\nmyrskyn jälkeen, jälleen oli tyyntynyt, kerrottiin lukuisista\nonnettomuuksista.\n\nAamun valjetessa oli merellä outo näky nähtävänä. Siellä kiersi muuan\nvene lakkaamatta ympyrää, eteenpäin pääsemättä. Veneessä, joka oli\nviisihankainen, istui kaksi miestä, houriotilassa samalta puolen\nsoudellen. Toinen miehistä oli nääntynyt, kun pelastusvene saapui\nhätään; kolme kuollutta makasi veneen pohjalla. Elossa olevat olivat\nkestäneet talviyön myrskyn köyttäytyneinä kiinni mastoon.\n\nPäivemmällä ajoivat laineet rannalle kaatuneen, tyhjän veneen, jonka\nkölissä törrötti viisi eheää puukkoa ja yksi taittunut. Puukoista\nolivat veneessä olleet pitäneet kiinni niinkauan kuin jaksoivat.\n\nHeggelundin sisarenpojan pelastuksen tähden tarjosi Stuwitz Jannelle\ntavaroita velaksi; hän ilmoitti myös mahdolliseksi, että oikeusjuttu\nvoitaisiin jättää sikseen. Niin kova kuin hätä olikin, olisi Janne\ntuskin sittenkään vastaanottanut mitään lahjaa Stuwitzilta, ja nyt\noli tämän hänen verivihollisensa äänessä -- ja tuskinpa satunnaisesti\n-- jotakin, joka viittasi siihen, ettei Janne suinkaan olisi ryhtynyt\npelastukseen, jollei olisi toivonut siitä itsellensä hyötyä. Janne\nvastasi sentähden lyhyesti ja jyrkästi, että mitä hän oli tehnyt, ei\nollut tapahtunut rahojen tähden, ja ettei Stuwitz voisi vapauttaa\neikä langettaa häntä varkaudesta -- sen kyllä tekisi esivalta. Sen\nsanottuaan Janne valmistausi lähtemään. Sörsalmella, kumma kyllä,\nhänen onnistui saada velaksi mitä hän talvikalastustansa varten\ntarvitsi. Syytä tähän ei Janne voinut tietää; mutta se piili pienessä\nkirjeessä, jonka nuori Antti Heggelund, kuultuaan Stuwitzin ja Jannen\nkeskustelun, oli kirjoittanut ja lähettänyt Sörsalmelle erään Jannen\nomassa veneessä kulkevan kanssa.\n\nKun Janne ja Martti jouluaattona tulivat kotiin, tunnusti Marina\nolleensa kovin levoton heidän tähtensä hirmumyrskyn raivotessa.\n\nSuuresti oli Marina iloissaan siitä, että Jannen oli onnistunut\nSörsalmella saada kalastustarpeensa, mutta vielä enemmän siitä,\nettä hän oli pelastanut kaksi miestä kuolemasta. Sitten tiesi\nMarina puolestaan kertoa, että vanha Lövön Iisko oli kuollut, mikä\ntapaus koski skorpöläisiä hyvin likeltä. Mutta kun Marina illalla\njoulukynttilän sytytettyänsä kertoi Jannelle, mitä kasvatusisä oli\nhänelle uskonut -- minkä hän nyt oli oikeutettu kertomaan -- ja\nsitten otti hääpäähineestään esiin rintaneulan, niin Janne nosti\nhänet äkkiä polvelleen, ja Marina näki kummaksensa, että kyynel\nkiilsi hänen silmässään. Muuten aina niin maltillisen miehen tavaton\nmielenliikutus huolestutti ja peloitti häntä.\n\nMartti koetti turhaan saada selville, mikä isään oli mennyt, kun hän\noli äkkiä muuttunut niin ihmeen iloiseksi; mutta Marina osasi siitä\nottaa selvän. Ja Janne otti sitten esiin viulun ja soitti ainoan\npolskan, minkä hän osasi, ja lapset tanssivat. Tuli rätisi takassa\njouluruoan kiehuessa; makeisia tarjottiin, ja ihmeteltiin pöydällä\nseisovaa joulukynttilää -- ainoaa, jonka Marina oli valanut. Tuskin\nsanottavaa valoa se jaksoi luoda ulos pienten, himmeäin ikkunalasien\nläpi; mutta niiden silmät, jotka jouluiltana taistelivat merellä,\nnäkivät varmaankin valon loistavan vuoren halkeamassa olevasta\nköyhästä, matalasta majasta meren rannalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkialla kerrottiin sen jälkeen, kuinka Janne Sakarinpoika oli\npelastanut Antti Heggelundin hukkumasta tuossa kauheassa myrskyssä,\nlaskemalla suoraan viisihankaisen kölin päälle. Tämä oli uhkayritys,\njoka sai kummastumaan nekin, jotka tiesivät, että tuollaista oli muka\nennenkin tapahtunut. Vouti -- pieni, paksu herra Rawn -- \"mietti\",\nkuten hän sanoi, vallan kaksi vuotta, tulisiko hänen esittää\n\"pelastusmitalin\" antamista Jannelle. Ja kun hän viimein päätti tehdä\nsen, oli asia jo tullut liian vanhaksi.\n\nHeggelundin perheessä oli Antin pelastus ollut monen keskustelun\nalaisena. Se oli tavallansa herättänyt huomiota, ja niinkuin\nluonnollistakin oli, tahtoi Heggelund jollakulla tavalla osoittaa\nkiitollisuuttansa siitä. Päätettiinpä sentähden, että, koska Janne\nkieltäytyi vastaanottamasta rahapalkintoa, Antti matkustaisi\nSkorpölle tarjoomaan Martille puotipojan paikkaa, jonka ohessa\nhänellä myös oli lupa vakuuttaa, että Martin tulevaisuudesta\npidettäisiin huolta, jos poika käyttäytyisi hyvin.\n\nTämä tarjous ei ollut Jannen eikä Marinankaan mielestä hylättävä.\nMutta kun Antti vaati, että Martti kohta paikalla ja hänen seurassaan\nmuuttaisi Heggelundille, niin sanoi Marina mieluummin suovansa, että\npojalle jätettäisiin aikaa jäähyväisiin. Äiti tahtoi näet hankkia\nuusia vaatteita pojalleen, jottei tämä aivan ryysyisenä saapuisi\nhienon herrasväen luo -- niinkuin hän sittemmin tunnusti Jannelle.\n\nSeuraavien neljäntoista päivän kuluessa ei ollut pienessä tuvassa\nkiireestä puutetta. Jannen pyhäpuvusta sommiteltiin Martille uusia\nvaatteita, joita, sitä mukaa kuin ne valmistuivat, ja kutakin\nkappaletta erikseen, siskot suuresti ihmettelivät. Heidän huomionsa\noli sitä ennen ollut kääntynyt milloin ompelevaan äitiin, milloin\nsuutariin, joka oli tuotu Skorpösalmesta ja joka istui ja valmisti\nMartin uusia kenkiä. Nahan oli Janne itse jo aikoja sitten muokannut,\nja hän oli varma siitä, että jalkineet tulisivat vedenpitävät.\n\nMarina mietti ommellessaan, tulisiko hänen kertoa Martille, mitä\nhänen syntyperäänsä nähden oli tullut ilmi. Hän aavisti, että hänen\nja Stuwitzin välillä oli vielä suoritettava tili, joka kenties koski\naina kehdosta hautaan ylettyvää ihmiselämää. Ja olisiko Martti\nsiitä jätettävä tietämättömyyteen? Tuskinpa vain. Himmeänä eli\näidissä toivo, että poika uusissa olosuhteissaan voisi saada asiaan\njonkinmoista valoa, jota ei riittänyt kaukaiselle Skorpölle hohtamaan.\n\nJa kun asiaa äidin ja isän välillä useita kertoja oli pohdittu, sai\nMartti tietää sen. Tämä tapahtui pienellä veneretkellä, jonka hän\näitinsä kanssa teki päivää ennen lähtöään. Marina antoi hänelle\nsen ohessa monta neuvoa -- kuinka hänen tulisi käyttäytyä, kuinka\nkumartaa, että hänen aina tuli nousta seisomaan, kun rouva oli\nhuoneessa j.n.e.\n\nKun Martti erään naapurin kanssa oli valmis lähtemään, seurasi Marina\nhäntä veneen luo. Äiti itki siinä. Janne oli harvapuheisempi. Hän\nvaati pojaltaan vain, ettei tämä koskaan joisi itseään humalaan, ja\nettä hän aina käyttäytyisi rehellisenä miehenä. Ja Martti lupasi sen.\n\n\n\n\nVIII.\n\nHEGGELUNDIN LUONA.\n\n\nMarkus Heggelundin \"pohjattomasta rikkaudesta\" kiersi kansassa\nkaikenmoisia taruja. Trondhjemin pankin kirjoissa sanottiin hänellä\nolevan rahoja rivittäin yhtä monta kymmentätuhatta riksiä kuin\nhänellä oli kirkkoäyrejä ja kalakareja, ja joka vuosi, kun kirkon\nkymmenyksiä maksettiin, oli -- niin kerrottiin -- hänen talonsa\nyläkerta täynnä hopearahoja.\n\nJokainen tiesi olevansa tervetullut hänen suureen valkoiseksi\nmaalattuun ja monilla pieniruutuisilla ikkunoilla varustettuun\ntaloonsa, jonka edustaa kaunisti vihreä, pisteaidan ympäröimä\npuisto, keskellä viiritanko, jonka juurelle oli sijoitettu\njoukko vaskikanuunoja; vaikeus oli vain siinä, miten päästä\nvieraanvaraisesta talosta pois. Erittäinkin joulunaikaan oli tämä\ntalo seudun kaikkien juhlatiloissa hännystakkeihin puettujen\nkeskuspaikka. Alinomaa tuli ja lähti vieraita loppiaiseen saakka ja\nvielä pitemmällekin. Hyvin usein mainittiin Markus Heggelundin nimeä,\nvaikka tarkoitettiin rouvaa, joka -- tähän aikaan yli viidenkymmenen\nvanhana, ylhäisiä, harmaita kihermiä tukassaan muinoisten mustien\nasemesta -- hallitsi kotinsa seuraelämää ja sitäpaitsi yhtä ja\ntoista muutakin seudussa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei\nvieraanvaraisempaa taloa eikä kunnollisempia ihmisiä voinut tavata\nkuin Heggelundit.\n\nRouva Heggelund ylläpiti tavallansa ankaraa järjestystä; hän piti\nhiukan kerskailevasti kunnianaan suurenmoista kotiteollisuutta,\njota varten hänellä oli koko lauma palvelijoita. Vierasten vuoteet\nolivat kokonaan tehdyt kotona ja päänaluset täytetyt pehmoisimmilla\nHeggelundin omilta lintukareilta saaduilla haahkan höyhenillä.\nRuokasalissa oli pöytä melkein päivät pääksytysten katettuna, ja\nulko- ja sisätaloutta hoiti kumpaakin erityinen emännöitsijä.\n\nHuoneet, joita siihen aikaan pidettiin suurenmoisina, eivät\nkuitenkaan olisi vastanneet nykyajan vaatimuksia. Ne olivat\nvalkoisiksi maalattuine ja aikojen painosta köyristyneine palkkeineen\njotenkin matalat, ja pienissä ikkunaruuduissa oli -- enemmän\nhuviksi kuin kaunistukseksi -- nähtävänä monta nimeä, joita vieraat\nsormuksillansa ja rintaneuloillansa olivat niihin piirtäneet.\n\nSanottiin muuten, että Heggelund itse niinä aikoina, jolloin talossa\nei ollut vieraita, oli raskasmielinen ja alakuloinen; mutta siitä ei\nvieraan silmä voinut huomata mitään.\n\nMarkus Heggelundin ylenpalttiseen vierasvaraisuuteen yhtyi kaksi\nnimenomaan nordlantilaista ominaisuutta, jotka tekivät hänet\nkansanmieliseksi. Hänen talonsa edusti, mitä seuraelämään tulee, niin\nsanoaksemme koko seutua.\n\nHeggelundin herrasväki oli sentähden tuntenut itsensä suuresti\nloukatuksi, kun höyrylaiva \"Itsenäisyys\" ensi kerran käydessään\nNordlannissa, oli kulkenut heidän kauppapaikkansa ohitse, mikä oli\nvalmistautunut sitä vastaanottamaan lipuilla ja kanuunoilla ja\nvierasvaraisesti kestitsemään kapteenia ja matkustajia. Vuoteet\nolivat tehdyt ja talo varustautunut ainakin kolmen päivän kemuja\nvarten.\n\nSiitä päivästä alkaen, jolloin höyrylaiva oli täten osoittanut\nsoveltumattomuutta Nordlannin kotitapoihin ja vierasvaraisuuteen,\nlausui Heggelund järkähtämättömänä mielipiteenään, että höyrylaivat\neivät kelvanneet muuhun kuin karkoittamaan kalat pois kareilta. Hän\nsanoi ottavansa parhaimmalla viisisoudullaan purjehtiakseen hyvällä\ntuulella koko kummituksen ohi. Ja tämän uljaan lupauksensa hän\ntäytti seuraavana kesänä eräässä sopivassa tilaisuudessa. K-niemen\nja Sorsasaaren kolmen peninkulman pituisella sisäsaaristoreitillä\nhän ja Antti, hänen sisarensa poika, jättivät hyvällä myötäsäällä\n\"Itsenäisyyden\" kieltämättömästi jälkeensä.\n\nTätä kilpapurjehdusta pitivät sitten ylhäiset ja alhaiset suurena\nisänmaallisena voittona, ja se antoi Markus Heggelundille vielä\nkorkeamman sijan kansan suosiossa sekä liitti samalla hänen nimeensä\nloistavan kunniakehän.\n\nVoiton kunniasta osalliseksi tuli myöskin Elias Röst, joka asui\npienellä Antinlahdeksi sanotulla paikalla ja oli rakentanut\nviisisoudun; Heggelund lähetti hänelle hopeamaljan.\n\nPitkä, ontuva Elias Röst, joka kulki kainalosauvan avulla ja jolla\ntavallisesti oli kädessään rakastettu nuuskarasia, mikä kelpasi sekä\nvinkkeliksi että myös tuumapuuksi, oli laatuaan omituinen mies. Hän\noli veneen rakentajana ja kirvesmiehenä kolmenkymmenen vuoden ajalla\nkuljeksinut talosta taloon, ollen mestari alallansa. Samoinkuin\nPeder Dass'in ajoilta saakka niin moni muukin täällä pohjoisessa\nsepitti hänkin \"viisuja\", hengellisiä ja maallisia, joita painettiin\nBergenissä, missä niitä ostivat nordlantilaiset siellä purkaessaan\nlaivojaan. Niitä vastaan, jotka eivät häntä miellyttäneet, hän\nkäytti terävää ja pelättyä kieltä; mutta tiedettiinpä myös, ettei\nhän tarkoittanut pahaa, kunhan sai purkaa sydämensä. Hän oli puolen\nsisämaan kummina, ja aina hänellä oli juttuja varalla, niin että\nsuuret ja pienet iloitsivat, kun hänen tuloansa tiedettiin odottaa.\n\nUteliaina kuulijoina hänellä oli Heggelundin kaksi pientä tytärtä --\ntuolla venehuoneessa, missä hän työn ääressä tarinoi. Hänellä oli\nmyös eriskummaisia tuumia, joita tytöt suurella sukkeluudella saivat\nhänet pakisemaan ja sitten yleiseksi huviksi kertoivat kotonaan;\nvarsinkin raamatunselityksissä oli Elias Röst aika taitaja. Häntä\npidettiin muuten järkevänä miehenä, ja Heggelundin perheessä hän oli\nhyvä ystävä.\n\nKun Elias Röst venehuoneessa työskennellessään sai kuulla, että\nHeggelund viisisoudulla oli purjehtinut \"Itsenäisyyden\" ohi, kopautti\nhän nuuskarasiaansa ja vaipui syviin mietteisiin. Ryhtyessään sitten\nuudelleen työhönsä, hän sanoi:\n\n\"Luulenpa kumminkin, että uusi aika meidät lopulta voittaa; joka\ntapauksessa on virran suunta otettava huomioon.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nBrögelmannin kuoleman jälkeen oli kamarineuvos Tobias Storm muutamia\nvuosia viettänyt yksinäistä elämää eräässä talonpoikaistalossa,\njosta hän pienestä vuotuisesta vuokrasta oli saanut asunnon. Siellä\nhän istui tavallisesti, kun ei ollut yksinäisillä kävelyretkillään,\npöydän ääressä pienen, korkealla olevan ikkunan luona ja luki, tai\noli raskasmielisenä vaipunut omiin mietteisiinsä. Nuo Bergenissä\nilmitulleet setelit muodostuivat hänen ajatuksissaan paljon\ntärkeämmiksi todistuskappaleiksi Stuwitzia vastaan kuin oikeus oli\nnähnyt hyväksi uskoa; ja että haaksihylkyyn nähden vielä oli paljon\nsalaperäistä, siitä mielipiteestä hän ei voinut päästä vapaaksi.\n\nTämä mieliala antoi aikojen kuluessa hänen kasvoillensa lempeän\nja ajattelevan sävyn, saaden hänet näyttämään tylymmältä kuin hän\ntodella oli ja painaen sen ohessa hänen käytökseensä omituisen\nhajamielisyyden leiman.\n\nYmpäristössään pidettiin häntä kummallisena miehenä, jota ei ollut\nhelppo ymmärtää. Ihmiset, jotka olivat nähneet hänet univormussa ja\ntulevan pohjoisesta päin, olivat saaneet sen käsityksen hänestä,\nettä hän oli niitä kööpenhaminalaisia, joita, kuten kansa tiesi\nkertoa, \"oli lähetetty Omgangin rannikolle maanpakoon.\" Nämä olivat\nliian ylhäisiä kärsiäkseen tavallisten rikollisten rangaistusta,\nja sentähden oli kuningas tuominnut heidät joka päivä kävelemään\nmuutamia tunteja Omgangin käräjäpaikan rannoilla, (pohjoiseen\nVaranginvuonosta).\n\nHänen toimintaintonsa ja kenties myöskin himmeä aavistus, joka sanoi\nhänelle, että hänen tulisi tehdä parastansa päästäkseen irroilleen\ntuosta ajatuksesta, mikä niin kokonaan oli vallannut hänet,\nvaikutti jonkun aikaa sen, että hän koetti luoda itselleen toisia\nharrastuksia. Siten kääntyi hänen halunsa lukemiseen. Sen ohessa\nhän mietti väliin mekaanista keksintöä, konetta, jolla voitaisiin\nnostaa merenpohjasta pienempiä esineitä ja joka olisi laskettava\nköydellä alas; mutta koe ei onnistunut. Tästä asiasta hän kirjoitti\nkerran Heggelundille, ja seuraus siitä oli, että hän muutti asumaan\nM--nsalmelle, jonne rouva kutsui vanhan ystävänsä. Kamarineuvosta\nsanottiin hänen arvonimensä takia tavallisesti vain \"neuvokseksi\",\nmutta perheen kesken hän kävi \"Topiaan-sedän\" nimellä.\n\nYksinäinen mies istui enimmäkseen huoneessansa. Silloin tällöin\ntuli joku talon pikkutytöistä hänen luokseen ja lateli hänelle\npieniä asioitaan. Hän oli lukenut heidän kanssaan, ja siitä oli\nvähitellen syntynyt ystävyyttä heidän välilleen. Erittäinkin oli\nEdel hänen lemmikkinsä. Jos tällä oli mitään sydämellänsä, täytyi\nhänen aina kiiruhtaa puhumaan siitä \"Topias-sedälle\"; ja lapsellista\ntapaansa hän noudatti vanhemmaksikin tultuaan. Jos hän joskus sattui\nmainitsemaan Stuwitzin nimen, tuli \"setä\" pahoille mielin, ja\ntyttö, joka tämän pian huomasi, koetti sentähden välttää tuon nimen\nmainitsemista.\n\n\"Topias-setä\" tiesi paljon talon asioita, semmoisiakin, joita Edel\nei ollut aavistanutkaan hänen huomanneen, ja usein tyttö ihmetteli\nsuuresti, miten tämä oli mahdollista Kun Edel tuli konttorista, missä\noli nähnyt isänsä alakuloisena istuvan, kysyi \"setä\" muun muassa aina\nHeggelundin vointia, ja oliko Stuwitz ollut siellä. Edel ei tiennyt,\nettä hän luki sen hänen kasvoistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäässään uusi kiiltonahkahattu, yllään sininen verkatakki, ja\nliivintaskussa isän kello, jonka messinkiperät riippuivat taskun\nulkopuolella, seisoi seitsentoistavuotinen Martti eräänä kesäkuun\niltapäivänä Heggelundin sillalla. Hän oli kiittänyt veneessä olevia\ntovereitaan hyvästä seurasta ja oli nyt kahden vaiheilla, mihin\nensiksi suuntaisi askeleensa: puiston läpikö päärakennukseen, vai\noikealle, suorinta tietä Stuwitzin luo rihkamapuotiin.\n\nÄidin silkkihuivi, joka hänellä oli kaulassaan, teki muuten\ntalonpoikaiseen pukuun puetun ja siinä ympärilleen katselevan\nhiukan merimiehen näköiseksi. Hänen vartalonsa osoitti, että\nhän vielä kasvoi, ja tätä oli nähtävästi pidetty silmällä, kun\nhänen vaatteitaan ommeltiin. Mutta sinisilmäiset, uskaliaisuutta\nilmaisevat, vaikka vielä hieman hentojuonteiset kasvot eivät olleet\nniitä, joissa epäselvyyden ja kehittymättömyyden leima kauan tuntuu.\n\nHäntä kummastutti vain, ettei äiti, joka edeltäkäsin oli ajatellut\nniin monta asiaa, ollenkaan ollut tullut muistaneeksi hänen\nensimäistä esiintymistään. Kuten hänen tapansa oli veneessä, kun\njotakin tapahtui, päätti hän nytkin yht'äkkiä, mitä hänen oli\ntehtävä, ja rihkamapuoti Stuwitzineen oli vastaiseksi salakari, jota\nhän tahtoi välttää niin kauan kuin mahdollista. Mutta puistonveräjän\nluona hän jäi uudelleen seisomaan. Hän melkein kuuli sydämensä\ntykyttävän. Hän kuunteli vähän aikaa, sitten astui rohkeasti sisään.\n\nMartti tuli aivan kreivin aikaan. Mustatukkainen, laiha ja\nnuori tytönheilakka, silmillään kääreliina, jonka alta hän koki\nkurkistella, tuli ruohikkoa juosten häntä vastaan ja tarttui\nnauraen hänen takkinsa kaulukseen. Hän nimitti häntä Antiksi, eikä\ntahtonut päästää häntä ennenkuin \"Antti\" oli ottanut kääreen hänen\nsilmiltään. Kohta sen jälkeen tuli toisia pensaiden takaa ja ympäröi\nheitä, tanssien täyttä vauhtia \"kauranleikkuuta\". Jos Martilla olisi\nollut aikaa, olisi hän sanonut itselleen, ettei äiti ollut tätäkään\ntilaisuutta edeltäpäin tiennyt; mutta nyt, kun hän seisoi heidän\nkeskellään ja nuori tyttö piti kiinni hänestä, ei hän joutanut sitä\najattelemaan. Kun tyttö viimein sai kääreen silmiltään, vetäysi\nhän takaisin hämmästyneenä, eikä juuri ilokseen. Hänen kasvonsa\npäinvastoin osoittivat leimahtavaa, loukattua ylpeyttä, ja vähällä\nhän oli saada kyyneleitä silmiinsä. Vihainen katse, jonka hän loi\nvieraaseen ja joka herätti toisissa hillitöntä naurua, sai Martin\npunastumaan korviansa myöten. Hän kääntyi, jättääkseen seuran, kun\ntuttu ääni huusi häntä kauempaa:\n\n\"Kas, siinähän on Martti, uusi puotipalvelijamme!\"\n\nÄäni oli Antti Heggelundin, joka samassa tuli piilopaikastaan erään\npensaan takaa. Huolimatta sen enempää leikistä, hän vei Martin\nhuoneeseen, esittääksensä hänet Heggelundille ja tämän rouvalle.\n\nSiellä oli paraikaa kemut. Vanhempain pysyessä salissa olivat nuoret\nrientäneet puistoon leikkimään. Talon nuorin tytär Edel oli Martin\nlähestyessä ollut sokkona, ja Antti Heggelund oli keksinyt, että\nkaikkien tuli piiloutua.\n\nHattu kädessä kulki Martti, Antin ohjaamana, kahden huoneen läpi,\njotka olivat täynnä joko juttelevia tai korttia pelaavia vieraita,\npienempään kamariin, missä rouva Heggelund istui sohvassa toisen\nrouvan vieressä. Sinne saapuessaan puristi Antti Martin kättä ja\nkuiskasi: \"Kumarra syvään, hyvin syvään!\"\n\nJa Martti kumarsi ja raapaisi lattiaa jalallaan, niinkuin äiti oli\nopettanut -- kumarsi niin syvään, että hiukset valahtivat hänen\nsilmilleen -- ensin toisen, sitten toisen rouvan edessä, joka oli\ntuomarin puoliso ja monissa suhteissa rouva Heggelundin kilpailija.\n\n\"Tämä on Skorpön Martti, uusi puotipalvelijamme\", sanoi Antti hiukan\nepävarmasti. Tädin katsanto oli näet saanut hänet ajattelemaan, että\nMartin tulosta tuskin muut piittasivat niin paljon kuin hän itse --\nei ainakaan tällä hetkellä.\n\nRouva katseli vähän aikaa Marttia, ikäänkuin kummastellen, että\nhäntä häirittiin tällaisella. Marinan poika taas ihasteli kainosti\nja teeskentelemättömästi rouvan paksua kultaketjua ja silkkihametta,\njotka hän ennen oli nähnyt kaukaa kirkossa. Vihdoin sanoi rouva\nlempeästi, mutta äänellä, jota Antti ymmärsi:\n\n\"Rakas ystävä, eiköhän tämä asia likemmin koske Stuwitzia ja\nemännöitsijää. Hän näyttää nuorelle miehelle hänen asuntonsa.\"\n\nMartti koetti taas kumarrustaitoaan, mutta kumarrus ei ollut varsin\nniin syvä kuin ensimäinen. Silloin kysyi rouva Heggelund, ikäänkuin\nolisi jotakin johtunut hänen mieleensä: \"Eikö teidän isänne nimi ole\nJanne?\"\n\n\"On -- kiitoksia!\" Martti arveli, että tämä \"on\" oli vähän niukkaa,\nja sentähden hän pisti kaiken varalta tuon toisen sanan lisäksi.\n\n\"Hän, joka niin uskaliaasti pelasti Antin? Mutta silloinhan teidän\nnimenne on Martti Jansen, ja sillä nimellä tahdomme tästä lähtien\npuhutella teitä. Tuo toinen nimi -- mikä se olikaan -- ei soinut\nhyvältä.\"\n\nTämän sanottuaan hän nyykäytti armollisesti päätään jäähyväisiksi.\nMartti teki kumarruksen ja seurasi Anttia, joka mutisi jotakin\nylhäisyydestä ja ohimennen sai tilaisuuden kumota kurkkuunsa\nlasillisen punssia, jonka sieppasi juomapöydältä. He tapasivat\nHeggelundin pelipöydän ääressä, missä Martti huomasi rovasti\nMüllerin. Sisarenpoika ei tässä niin pitkiä temppuja tehnyt, sanoihan\nvain hiukan ivallisesti:\n\n\"Saanko esittää enolle henkilön, jonka nimi vielä pari minuuttia\ntakaperin oli Skorpön Martti, mutta joka nyt on ristitty herra\nJanseniksi?\"\n\nEno Heggelund oli liian syventynyt pelilaskelmiinsa voidaksensa\noikein kuulla sisarenpojan puhetta; hänen korvaansa sattui vain\njotakin ristiäisistä.\n\n\"Mitä sanot, Antti\", kysyi hän; \"tuleeko ristiäiset?\"\n\n\"On jo pidetty, eno!\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Ihan juuri tädin luona. Lapsi on kuitenkin jotensakin täyskasvuinen.\nTässä on, eno, Skorpön Martti, jota täti tahtoo vastaisuudessa\nnimittää Janseniksi.\"\n\nHeggelund puristi ystävällisesti Martin kättä ja sanoi aivan\nhyvin muistavansa hänen vanhempansa. Tätä lausuessaan ja samalla\njaellessaan kortteja hän hymyili itsekseen omituisesti --; kaiketi\nhän ajatteli, mitä siihen aikaan oli tapahtunut.\n\nRovasti, joka istui vastapäätä isäntää, silmälasit työnnettyinä\notsalle, katseli sillä välin tarkasti Marttia. Viimein hän kysyi,\nikäänkuin olisi jotakin miettinyt:\n\n\"Onhan äitinne nimi Marina?\"\n\nKun Martti tämän myönsi, keskeytti hän keskustelun. Mutta\nmuita ajatuksia liikkui rovastin aivoissa, se näkyi siitä\ntarkkaamattomuudesta, jolla hän hoiteli korttejaan. Hänellehän\noli Lövön Iisko kuolinvuoteellaan uskonut Marinan sukuperän\nsalaisuuden. Hän oli usein hiljaisuudessa miettinyt tätä asiaa, ja\nomituisen vaikutuksen teki häneen ajatus, että Marinan poika nyt\noli nousemaisillaan talonpojan säädystä. Martti miellytti häntä;\nja kun illalla noustiin pelipöydästä, meni hän hänen luokseen\nnurkkaan, mihin poika oli jäänyt kainosti seisomaan, kun Antti oli\nhänestä eronnut, ja keskusteli hänen kanssaan hänen kodistaan ja\ntulevaisuudestaan. Martista tuntui kuin olisi hän rovastista saanut\nhyväntahtoisen ystävän, ja kun poika tunsi itsensä näiden vieraiden\nparissa yksinäiseksi, vaikutti tämä ajatus hyvin mieluisalta.\n\nAntti oli jättänyt Martin pienen miehen eteen, joka siniväriseen,\nkultakauluksiseen virkapukuun puettuna istui erillään muista\nnojatuolissa, piippu kädessään. Tämä mies oli \"Topias-setä\" eli\n\"neuvos\", joksi häntä myös sanottiin. Hän oli kumminkin vaipunut niin\nomiin ajatuksiinsa, ettei välittänyt juuri mitään koko esittelystä;\nainakaan ei Martti mitään siihen viittaavaa huomannut. Antti\nHeggelund, joka tunsi \"neuvoksen\" tavat, ei siitä näkynyt olevan\nmillänsäkään. Hän käski Martin siinä odottaa, kunnes hän jälleen\npalaisi hänen luokseen.\n\nTuolla nurkassaan, johon ei kukaan vieraista tullut, oli\nMartilla tuskin muuta katseltavaa kuin \"Topias-setä\", joka istui\npiippunsa ääressä ja nyökäytteli päätään ja jossa ilmeni jotakin\nvastakohtaista, jota Martti turhaan koetti selittää. Virkapuku oli\nuusi ja kaunis, tukka mustankiiltävä -- valetukasta ei Martilla vielä\nollut mitään aavistusta --; mutta kasvot olivat vanhat ja ryppyiset.\n\nNeuvoksen piipusta ei ollut tällä aikaa lähtenyt ainoatakaan savua.\nTämän huomatessaan tarkkaavainen Martti otti taskustaan tuliraudan,\nlimsiön ja taulaa, ja iski tulta niin varoin kuin hänen oli\nmahdollista. Kunnioittavasti kumartaen hän pani sitten palavan taulan\npiippuun, jonka kannen hän sitä varten uskalsi avata. Vanhus ymmärsi\nhyvän tarkoituksen, veti savua mutisten kiitoksen ja loi Marttiin\nhetkeksi silmänsä. Mutta silloin näytti kuin olisivat ne äkkiä\nmuuttuneet ja vanhuksen kasvot samalla saaneet eloa. Hän katsoi yhä\nkiinteämmin Marttiin ja kysyi viimein:\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\"\n\n\"Skorpön Martti.\"\n\n\"Hm! Hm! Kummallista!\" Ja toistettuaan vielä pari kertaa \"hm! hm!\"\nhän taas istui kuten ennenkin, piippu kädessä ja unohti polttamisen.\nMutta Martti huomasi, että vanhuksen silmät pari kertaa ja pitemmän\naikaa sivultapäin katselivat häntä; ja hän rupesi aavistamaan, ettei\ntämä mies mahtanut ollakaan aivan niin tylsä kuin näytti.\n\nKohta senjälkeen tuli nuori Edel vanhuksen luo, kädessään punssilasi,\njonka sanoi valmistaneensa hänelle. Tyttö taputti hyväilevästi setää\nolalle, kysyi miten hän voi ja eikö Antti ollut ollut hänen luonaan.\nHe näkyivät pitävän toisistaan, vanhus ja tyttö.\n\nMartti vetäysi kainosti syrjään. Edel ei näyttänyt häntä huomaavan;\nhän tarjosi vanhukselle lasin ja sanoi: \"Juokaa, Topias-setä, muuten\nsen varmaan unohdatte. -- Kamarissasi kerron sinulle sitten hauskan\njutun.\"\n\nKun Edel oli mennyt, sytytti Martti uudelleen vanhuksen piipun,\njosta ukko näkyi olevan hyvillään; ojensipa itsekin kerran piipun\nsytytettäväksi.\n\nTunnin kuluttua tuli Edel takaisin saattaakseen vanhuksen hänen\nkamariinsa. Pantuaan kätensä sedän kainaloon, taluttaakseen häntä,\nkääntyi tyttö Marttiin päin ja nyökäytti ystävällisesti päätään.\nMartti arveli itsekseen, että juttu, jonka Edel aikoi kertoa\nvanhukselle, arvatenkin koski likeltä häntä itseään ja tapausta\npuistossa; ja hän oli suuresti harmissaan siitä.\n\nIllallispöydässä otti Antti Heggelund, joka nyt oli kovin iloisella\npäällä, uudelleen Martin huostaansa ja saattoi hänet sitten omaan\nmakuukamariinsa. Itse hän saapui sinne takaisin hyvin myöhään.\n\nMartin mielestä olisivat päivän tapaukset voineet olla suopeammat\nhänelle. Pehmeässä vuoteessa nukkuessaan hän näki kaikenmoisia unia:\nmustatukkainen tyttö piteli häntä kiinni puistossa ja loi häneen\nsitten loukatun ylhäisyyden katseen; kultaketjuinen rouva Heggelund\nistui valtaistuimellaan sohvassa ja nimitti häntä ensin \"asiaksi,\njoka koski Stuwitzia\", mutta sitten ja armollisemmin \"Janseniksi.\"\nMutta harmaapäinen rovasti kätteli häntä lopulta niin ystävällisesti,\nettä tuntui oikein hyvältä sydämessä. Sitten kääntyivät hänen\nunennäkönsä Skorpölle hänen omaistensa luo.\n\n\n\n\nIX.\n\nPUOTIPÖYDÄN TAKANA.\n\n\nKun Martti aikaisin seuraavana aamuna pukeutui pienessä, siistissä\nyliskamarissa, makasi Antti Heggelund vielä sikeässä unessa.\nVastapäätä ikkunaa kohosi vankka, aina huippuunsa saakka vihreihin\nlehtipuihin verhoutunut tunturi aamuauringon hehkuvassa loisteessa,\njoka vähitellen alkoi valaista kahden laivasiltaan kiinnitetyn\naluksen mastoja.\n\nKauppapaikalla ei ollut päivän noustessa vielä kukaan jalkeilla.\nMutta ulkona kirkkaassa, tunturimetsän heijastuksesta pohjaan\nsaakka metallinvihreässä salmessa liikkui kaksi kalastusvenettä.\nSalmen keskellä heloitti löysin purjein jaala, joka turhaan odotti\naamutuulta ja jota väestö hiljaa hinasi eteenpäin.\n\nNuoren Heggelundin vaatteet olivat, Martin kummaksi, heitetyt\nsinne tänne. Kello napsutteli vielä liivintaskussa, ja saappaista\ntörrötti toinen Martin vuoteen luona, toinen taas oven vieressä,\nikäänkuin ankaran potkaisun heittämänä. Koottuaan vaatteet tuolille\nja asetettuaan kellon pienelle, vuoteensa vieressä olevalle pöydälle,\nlähti Martti huoneesta. Rouvan lause, jonka mukaan hän oikeastaan\nkuuluisi Stuwitzin hoitoon, sekä muutamat muutkin eilispäivän huomiot\nvaikuttivat sen, että hän päätti esittää itsensä Stuwitzille niin\npian kuin puoti avattaisiin. Hän oli tullut siihen päätökseen, että\nolisi voinut välttää paljon, jos olisi kulkenut suoraan sillalta sitä\ntietä, joka häntä silloin ei miellyttänyt.\n\nHapuiltuaan jonkun aikaa ylisillä hän saapui rappusille, jotka veivät\neteiseen; sitten hän kulki puiston läpi vievää tietä. Tultuaan sille\npaikalle, missä hän oli tavannut Edelin, hän nyökäytti päätään.\nHän ei siinä tullut ajatelleeksi muuta kuin että nuori tyttö\noli katsellut häntä ikäänkuin olisi liannut kätensä koskemalla\ntalonpoikaispoikaan. -- Puistosta hän kiiruhti rihkamapuodin luo,\njossa tiesi olevansa paikallaan.\n\nKun hän saapui sinne, näki hän sillanvartian, jolle Stuwitz jotakin\npuheli, paraikaa avaavan puodin ovea. Niin, siinä seisoi Stuwitz itse\nrasvaisessa hännystakissaan, valetukka toisessa kädessään, toisessa\nsinijuovainen nenäliina, jolla hän pyyhki hikistä otsaansa, oltuansa\nmukana vyöryttämässä suurta tynnyriä kivikäytävälle oven ulkopuolelle.\n\nMartti asteli suoraan hänen luokseen ja kumarsi hänelle opittuun\ntapaansa.\n\n\"Päivää. Mikä asiasi?\" kysyi Stuwitz äreästi, ja hänen sokea,\nvalkopilkkuinen silmäteränsä värähti hieman.\n\n\"Minä olen Skorpön Martti\", vastasi poika; \"minut on kutsuttu tänne\npuotipojaksi.\"\n\n\"Vai niin, vai niin!\" lausui Stuwitz omituisella, muuttuneella\näänellä. -- \"Luulin että viihtyisit paremmin tuolla ylhäällä\nherrasväen luona; täällä alhaalla on niin halpaa, saan ilmoittaa.\"\n\nMartti ymmärsi, etteivät puhujan makeilevat kasvot ja lauhkea ääni\nmerkinneet hyvää. Mutta hän ei voinut niihin vastata muulla kuin\ntoimekkuudella; ja siksi hän kysyi:\n\n\"Onko rasvatynnyri vietävä puotiin?\"\n\n\"Tämä ei ole mikään rasvatynnyri; siirappia siinä on\", kuului\nivallinen vastaus. Mutta Martti ei ollut siitä millänsäkään.\n\n\"Onko siirappitynnyri sitten vietävä puotiin?\"\n\n\"Hm -- on!\"\n\n\"Enkö minä saa toimittaa sitä?\"\n\n\"Saat, mutta sitä ennen tulee sinun riisua yltäsi uusi nuttusi; emme\nole niin hienoja täällä alhaalla.\"\n\nMartti riisui yltään nutun ja oli siten kerrassaan päässyt päivän\npuuhiin käsiksi, sillä päivän kuluessa tuli puodissa hyvinkin\nkiirettä, lauantai kun oli ja liike suuri. --\n\nSillaikaa kun Stuwitz uutterasti askaroitsi milloin meripuodissa,\nmilloin jaalassa, joka paraikaa otti lastia, milloin taas oli\nkonttorissa tai tinki väen kanssa, oli Marttia lukuunottamatta\nkahdella puotipojalla yllinkyllin tekemistä puotipöydän takana, ja\npäivän kuluessa tuli Anttikin puotiin auttamaan. Talonpojat toivat\nsinne myytäväksi kaikenmoista tavaraa: kaloja ja kalanmaksaa,\nuusia veneitä ja taljoja j.n.e., vieläpä marjojakin; ja jokainen\ntavara oli pitkäpiimäisen tinkimisen alaisena. Hinta suoritettiin\npuotitavaroilla. Muutamat valitut \"vanhat tuttavat\" vietiin\npuodin vieressä olevaan kamariin ja kestittiin viinillä, joka oli\nmaukkaampaa ja parempaa kuin se sekoitus, mitä viinin nimellä\nmyytiin, ja jonka valmistus aina oli Stuwitzin asiana. Mutta Martti\nhuomasi pian, että tässä olivat esillä aivan toiset tarkoitukset\nkuin ne, jotka sisältyivät ystävällisiin sanoihin ja tervehdyksiin\n\"tuttavan\" kotona olevalle perheelle. Ja omituiset olivat hänen\ntunteensa, kun hänen mieleensä johtui, että isä monta kertaa oli\ntullut kotiin Sörsalmesta ja tuonut tuollaisia tervehdyksiä.\n\nKun Martti oli saanut tietää eri tavarain hinnat, laajensi hän\ntietojaan joka tunti. Uudessa ammatissaan tuolla puotipöydän\ntakana oli hän omasta mielestään aika mies, olletikin kun hän\ntalonpoikaisten tuttavainsa nähden avasi uuden tavaramytyn tai\ntäysin kourin kaiveli rusinalaatikkoa tai vielä pisti kauhan\njauhosokeri-astiaan ja punnitessa asetti vaa'an mitä täydellisimpään\ntasapainoon. Tuttavat pyytelivät häntä helpottamaan; mutta hän\npuolestaan selitti vakavasti, että se oli mahdotonta, helpommasta\nei käynyt myyminen. Vieläpä hän uskalsi -- matkimalla erästä\nsanaa, jota hän oli kuullut ensimäisen puotipalvelijan käyttävän\n-- \"karanteerata\" muutamia rintaneuloja ja lasirasiassa olevia\nsormuksia, jotka puuvillan sisästä loistaen näyttivät hänestä yhtä\nkomeilta kuin puotipöydän takana ihmettelevästä naisesta. Sitävastoin\nhän ei puhunut mitään kauniista, sinisistä englantilaisista ongista,\njotka hän omasta, kalakarilla tehdystä kokemuksestaan tiesi perin\nhauraiksi; koettihan vain sensijaan hiljalleen johtaa ostajan huomion\ntukevampiin valkoisiin.\n\nEineensä hän oli saanut puotiin, ja päivällisen aikaan kello 12\ntäytyi puotipoikien vuorotellen ja kiireesti käydä syömässä eräässä\npäärakennuksen nurkkakamarissa, joka oli erillään Heggelundin\nsisähuoneista, missä vieraat tähän aikaan päivästä söivät einettä.\nMutta tämäkin keskeytys oli Martista liian pitkä, ja jollei häntä\nolisi hävettänyt, olisi hän mielellään jäänyt syömättä puotiin.\n\nIltapuolella hän sai käydä jaalalla toimittamassa jotakin Stuwitzin\nasiaa. Kun hän istui veneen perässä ja soutaja jaalan luo tultua\nkäänsi perän sitä kohden, jotta \"herra puukhollari\" paremmin pääsisi\nnousemaan, tuli hän vielä syvemmältä vakuutetuksi tärkeästä asemasta,\njohon hänet oli koroitettu. Hän ei sitä kumminkaan ilmaissut,\nkiittihän vain soutajaa, samoin kuin ennenkin olisi tehnyt.\n\nUudessa ammatissaan kuumeisessa toimessa olevalle Martille tarjosi\nsattuma tänään myöskin esimakua uuden elämän toisista puolista.\nMuuan talonpoikapoloinen, joka pitkällisen sairauden takia oli perin\nköyhtynyt, tuli Stuwitzin luo ja pyysi velaksi kaksi \"vogia\" [vog =\n15 kiloa] jauhoja, hän kun ennen oli ollut suurissakin asioissa hänen\nkanssaan. Jo kerran ennen samalla viikolla hän oli käynyt siellä\npyytäen turhaan. Nyt hän oli ottanut mukaansa vaimonsa, joka oli yhtä\nsurullisen ja kuihtuneen näköinen kuin hän itse. Heillä -- niin sanoi\nmies sortuneella äänellä -- ei enää ollut kotona hyppysellistäkään\nleipäviljaa seitsemälle lapselleen. Stuwitz vastasi äreällä kiellolla\nja käski heidän kääntyä vaivaishoidon puoleen. Marttiin tämä vaikutti\nsangen kipeästi; hänen mieleensä muistui, mitä äiti kotona oli\nkertonut hänelle siitä surullisesta ajasta, jolloin isä sairasti\npitkällistä tautia ja Stuwitz kielsi heiltä lainan. Hän aikoi juuri\nkaikessa hiljaisuudessa leikata poikki liivinsä alla olevan nuoran,\njosta riippui ainoa kahdeksankillinkinen, jonka hän kotoa oli\nsaanut, -- sellainen, jonka sanottiin voivan asettaa verenjuoksun\nja muutenkin tuottavan onnea, -- kun Antti Heggelund kalpeana\nvihasta hyppäsi tiskin yli ja vei hädänalaiset päärakennukseen.\nStuwitz kääntyi heihin selin, mutta loi sitten heidän jälkeensä\nhyvin ylenkatseellisen silmäyksen. Tunnin kuluttua kulkivat mies ja\nvainio puodin sivuitse, muutamia myttyjä käsissään, ja, kuten näytti,\nvarustettuina odottamattoman runsailla ruokavaroilla.\n\nMyöhemmin iltapuolella saapui Antti Heggelund uudelleen puotiin\nja pyysi ruutia, lipputangon juurella kun oli ammuttava tuomarin\nkunniaksi hänen poislähtönsä johdosta. Tämä asia oli aina ollut Antin\nhuolena, ja nyt hän tahtoi Martin mukaansa. Mutta Martti oli jo\nsenverran tutustunut talon oloihin, ettei hän enää seurannut Antti\nHeggelundia syteen ja saveen, niin hyvänä ja helläsydämisenä kuin\ntämä esiintyikin hänen mielestään; ja sitäpaitsi oli hänen varsin\nvastenmielistä lähteä puodista, edes ainoaksi minuutiksi. Uutterassa\ntyössä hän pysyi siellä, kunnes viimeinen ostaja oli mennyt.\n\nSilta oli myöhäisenä, kauniina iltana taas tyhjä ihmisistä ja\nveneistä -- viimeinen lähti juuri; meripuodin suuri ovi oli lukittu,\nsillanvartia järjesteli vielä paraikaa yhtä ja toista.\n\nMartti söi illallisensa molempain puotipoikain seurassa ja sai maata\nsamassa huoneessa kuin nuorin näistä. Tänä iltana oli Martti paljon\ntyytyväisempi päiväänsä kuin eilen. Hänen korkein toivonsa tässä\nmaailmassa oli käynyt toteen: hän oli päässyt kauppamiehen uralle;\nmutta hän ei ollut ensinkään aavistanut sitä niin hupaisaksi kuin se\nnyt hänestä tuntui. Pitkään aikaan hän ei saanut unta, vaan yhäti\najatteli vain puotia. Hän halusi päästä maanantaihin, saadakseen\nuudelleen ryhtyä toimiinsa.\n\nPyhä näkyi olevan unikekojen päivä koko talossa. Lukuunottamatta\nparia renkiä, jotka sileäksi kammattuina esiintyivät pyhäpuvuissaan,\nkahdet kellonvitjat liivintaskun ulkopuolella ja juhlapiippu suussa,\nolivat ani harvat nousseet, kun kirkkovenettä reilattiin sillan\nluona. Eikä siinä kiirettä pidetty, sillä jos tarvis vaati, odotti\npappi mielellään hyvän aikaa Heggelundin väkeä. Pari tuntia sitä\nennen oli Martti kumminkin nähnyt Edel Heggelundin kulkevan puistossa\njoitakuita vuosia vanhemman ystävättärensä, tuomarintyttären kanssa,\njoka oli jäänyt M--nsalmelle vierailemaan; ja hän huomasi sen ohessa,\nettä Antti paitahihasillaan istui ullakkokamarissa, seuraten\nsilmillään tyttöjä.\n\nAamiainen kuten päivällinenkin syötiin perheen parissa salissa;\nmutta kun edellistä ateriaa syödessä toinen tuli, toinen meni,\nmiten kullekin parhaiten soveltui, sattui niin, että Martti ja\nhänen toverinsa, puotipalvelija, söivät kahden. Ja kun Martti siinä\nkuuli Antti Heggelundin viereisessä kamarissa nauravan ja laskevan\nleikkiä nuorten neitien kanssa, toivoi hän, jotenkin hämillään ollen,\netteivät he tulisi ruokahuoneeseen; ja tästä syystä hän lopetti mitä\npikimmin ateriansa.\n\nVähän aikaa senjälkeen lähti koko Heggelundin perhe ynnä molemmat\npuotipalvelijat kirkkoveneen luo, missä viisi talon miehistä istui\njuhlapukuun puettuina soututeljoilla, takit vieressään; sitten\nastuivat veneeseen jotkut muut palkollisista, jotka olivat odottaneet\nsillalla. Lipuin koristetun aluksen lähtiessä sillalta näki Martti\nEdel Heggelundin ja tämän ystävän asettavan auringon-varjonsa yhteen\n-- epäilemättä voidaksensa paremmin olla suojassa Anttia vastaan,\njoka istui heidän vieressään.\n\nVanha Stuwitz esiintyi myöskin tavallansa pyhäpuvussa, se on: kotona\ntehdyissä sarkavaatteissa, jotka ulottuivat hänen rasvanahkaisten\nsaappaittensa varsien puolitiehen, rinnallaan pöyheä kaulaliina,\njoka ei tahtonut pysyä alallaan ja joka, sittenkun se osaksi oli\nkadonnut paksun kauluksen alle, jälleen nousi esiin, päättyen korvien\nluona kahteen väärässä olevaan, huippuisen pystysuoraan liepeeseen.\nÄrtyisen juhlallisen näköisenä, vanhanaikainen matala huopahattu\npäässään ja kädet takintaskuissa, joista toisesta sinijuovainen,\npuuvillasta kudottu nenäliina pisti esiin, lähti hän tavalliselle\nyksinäiselle pyhäkävelylleen sisämaahan päin. Palattuansa kotiin\noli hänellä tapana, kertoi puotipalvelija, oleskella yksinään\nmeripuodissa päivälliseen saakka, jolloin oli parasta pysyä poissa\nhänen läheisyydestään, sillä hän oli silloin kovin pahalla päällä.\n\nMartti, joka miltei yksin oli jäänyt kotiin, saattoi nyt kenenkään\nhäiritsemättä kuljeksia ympäri ja katsella huoneita. Siellä hän\njoutui keskusteluun neitsyt Dyringin, vanhan emännöitsijän kanssa,\njolle hän sanoi terveisiä vanhemmiltaan ja jota hän miellytti siinä\nmäärin, että sai hiukan ylimääräistä hyvitystä ruokakaapista, \"koska\nvoisi kulua aikaa ennenkuin kirkosta tultiin ja koska nuoret ihmiset\ntarvitsevat ruokaa.\" Martti ei osannut edes aavistaa, että tämä ei\nollut vanhan neitsyen tavallista virttä.\n\nNeitsyt Dyring, tuo mustin irtokiharoin kulkeva vanha nainen, jonka\npitkänsoikeita vaaleita ja ankaria kasvoja pitsimyssy ympäröi,\noli talon väsymätön poliisi, ja häntä pelkäsivät kaikki; hänen\npitkien silmäluomien alta epäluuloisesti tutkistelevat silmänsä\nehtivät, kuten haukkalinnun silmät, vartioimaan kaikkea, mikä koski\njärjestystä talossa ja palkollisten kesken, ja aina hän iski kiinni\nsilloin kun häntä kaikkein vähimmin tiedettiin odottaa.\n\nRouva Heggelund ei tahtonut koskaan huomata mitään vikaa ankarassa\nja pulskassa neitsyt Dyringissä, joka rouvan läsnäollessa aina osasi\npysyä varjossa ja jonka päätelmiä rouva aina sanoi oikeiksi. Tähän ei\nvoinut edes Stuwitz mitään, vaikka hän muuten kaikessa hiljaisuudessa\noli miltei yksinvaltias. Päärakennuksen rappuset olivat muuten\nneitsyen \"Kap Finisterre\" (maailmanloppu); rihkama- ja meripuotien\noloja koskevista asioista hän ei ollut tietävinään, yhtävähän kuin\nniiden hallitsijasta, Stuwitzista, kun tämä tuli ylös saliin.\nVäitettiin, että neitsyt aina asettausi hänen sokealle puolelleen.\nEi kukaan ollut kuullut näiden kahden vaihtavan kahta sanaa, mutta\nsitävastoin oli kyllä kuultu Stuwitzin vihaisesti ärisevän, kun\nneitsyt kulki hänen ohitsensa. Kirkkoon ei neitsyellä koskaan ollut\naikaa päästä paljolta kotityöltä, ja hän sanoi usein ja katkerasti,\n\"että minut kumminkin _kerran_ sinne pakolla vietäisiin.\"\n\nOnnekseen ei Martti tiennyt mitään tästä kaikesta, sillä tuskinpa\nhän siinä tapauksessa olisi puhunut niin avosydämisesti tuon\nvaarallisen \"suurvallan\" kanssa. Nyt oli hän, vaaraa aavistamatta,\nastunut sisäpuolelle sen katkeruuden aidan, johon muut tavallisesti\nloukkautuivat ja jonka takana hän itse oli kuin yksinäinen\nlintu. Martin iloinen, luottava olemus vaikutti neitsyeen, kuten\nauringonsäde vanhaan, kauan suljettuna olleeseen, pimeään ja\nkosteaan puistoon; ja tästä päivästä saakka oli poika aina neitsyen\nsuosiossa. Tähän vaikutti jo ensi hetkestä sekin, että neitsyt tiesi\nStuwitzin, ikuisen vihollisensa, vastustaneen Martin tuloa taloon,\nja että Stuwitz oli vainonnut Martin vanhempia. Mutta millä tuulella\nneitsyt olikin -- ja hän oli aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä\nhuonolla tuulella -- katsoi hän kumminkin aina Marttia lempein\nsilmin, ja hänellä oli Marinan pojasta aina ja oikeaan aikaan hyvää\nja puoltavaa kielellään -- seikka, josta Martilla sittemmin oli\npaljon etua.\n\nIltapäivällä palasi kirkkovene takaisin ja kuten tavallisesti\nsaarnapyhinä, kun ilma oli kaunis, tuli siinä M--nsalmelle pastorin\nperhe ja muita vieraita.\n\nPäivällispöydässä istui pieni kamarineuvos Storm hyvin huomattavalla\npaikalla; rouva Heggelund käytti häntä jonakin koristeena pöydässään.\nVieressään hänellä oli ystävänsä Edel -- aina valmiina tarjoomaan\nhänelle, mitä hän halusi. Stuwitzilla sitä vastoin oli Martin\nsuureksi kummaksi hyvin vähän sanomista päärakennuksessa. Hänen\npaikkansa pöydässä oli mitä halvin; koko aterian kestäessä hän sanoi\ntuskin sanaakaan, ja jo ennenkuin muut olivat lopettaneet syönnin,\nnousi hän, kumarsi ja lähti ruokahuoneesta. Koko ensi vuoden näki\nMartti hänen miltei aina noudattavan tätä tapaa.\n\nPäivällispöydässä oli ilmanala tänään hiukan painostava.\n\nHerra Antti, joka aina rikkoi seuraelämän ohjeita vastaan, oli\nvarmaankin matkalla loukannut naisia. Pitkä, vaalea neiti, tuomarin\ntytär, istui alussa ruusuposkisena, vaikka ne eivät ensinkään olleet\nilon ruusuja, ja rouva, jonka kasvoissa oli jotakin ylimääräisen\njuhlallista, huomautti, vaikka keskustelu ei siihen juuri antanut\nmitään aihetta, että pastori oli tänään pitänyt saarnan, mikä heitä\nkaikkia oli miellyttänyt. Rouva oli saarnaa kuullessaan tullut\nerittäin ajatelleeksi \"erästä henkilöä\", jossa kaikki saarnassa\nluetellut heikkoudet olivat yhtyneet. \"Suokoon Jumala\", lopetti hän,\n\"että saarnan neuvot olisivat kohdanneet hänen sydäntänsä.\" Mutta\näänessä, jolla hän tämän lausui, oli jotakin, joka ilmaisi, ettei hän\npitänyt sitä uskottavana.\n\n\"Niin, rakas täti, sen suokoon Jumala!\" sanoi Antti, jolla talossa\noli vapaa suunvuoro ja jonka silmät eivät ensinkään osoittaneet\nystävällisyyttä suuntautuessaan oveen, josta Stuwitz oli kadonnut.\n\"Mutta\", lisäsi hän, \"vanha hylje on varmaankin jo siksi vanha, että\nhäntä on vaikea uudestaan kasvattaa, ja eihän hän sitä paitsi koskaan\ntahdo käydä kirkossa.\" -- Antti oli luulevinaan, että täti oli\ntarkoittanut Stuwitzia.\n\nJälestäpäin hän sai vakavan ripityksen rouvalta ja -- kymmenen\ntaalerin setelin enolta.\n\nIllalla puhui Edel muutamia ystävällisiä sanoja Martin kanssa. Hän\nkysyi muun muassa Martin viihtymistä rihkamapuodissa ja miksi ei\npoika ollut seurannut heitä kirkkoon.\n\nEnsimäiseen kysymykseen antoi Martti myöntävän vastauksen ja toiseen\nhän lausui, ettei kukaan ollut kysynyt, tahtoisiko hän päästä\nkirkkoon. Edel katseli häntä pitkään, ikäänkuin olisi miettinyt, mitä\npoika tällä viimeisellä vastauksellaan tarkoitti; sitten hän kysyi,\näkkiä ja osanottavaisesti lähestyen häntä:\n\n\"Luulitte kaiketi, ettette tapaisi vanhempianne kirkolla?\"\n\n\"Luulin, sillä muuten olisin pyytänyt lupaa päästä sinne!\"\n\nNuori tyttö kääntyi pienellä hymyllä hänestä, seurataksensa\nTopias-setää hänen kamariinsa. Siellä hän lausui ääneen, mitä\nrappusissa oli juolahtanut hänen mieleensä:\n\n\"Nuori puotipalvelija mahtanee olla melko ylpeäluontoinen.\"\n\nMartin mielestä olivat Edelin silmät loistaneet niin ihmeen\nkauniisti, kun hän puhui hänen vanhemmistaan; mutta sitten oli tyttö\nnäyttänyt miltei loukkautuneelta ja Martti oli silloin ajatellut:\n\"varmaan on tyttö ylpeä kuten äitikin.\"\n\n\n\n\nX.\n\nJATKOA.\n\n\nMartin harvinainen kyky ja luonteen reippaus saivat aikaa voittaen\nheräämään itseluottamuksen, olletikin kun Stuwitz ensimäisinä vuosina\nkuulusteli hänen mielipiteitään semmoisistakin asioista, jotka\nolivat ulkopuolella hänen varsinaista alaansa -- vaikkakin tämä\naina tapahtui ivallisella äänellä. Stuwitz oli näet huomannut, että\nnuorukaisen päävikana oli \"hiukan liiallinen itsenäisyys ja luottamus\nnerouteensa\".\n\nStuwitzin asema oli ylimalkaan hiukan omituinen. Oli kuin olisi\nsalissa herra ja rouva Heggelundin läsnäollessa kookas, melkein\nröyhkeännäköinen mies yht'äkkiä muuttunut mitättömän pieneksi, mutta\nyhtä nopeasti kasvanut jälleen, päästyänsä oman valtansa alueelle\n-- meripuotiin. Hän oli ilmeisesti pahoilla mielin, alakuloinen ja\ntyhmistynyt tuolla ylhäällä perheen kesken, ikäänkuin olisi itsessään\ntuntenut, että hän siellä istui ihmisten parissa, jotka -- rouvaa\nlukuunottamatta -- eivät olleet hänelle ystävällisiä. Tämä tulikin\nnäkyviin, paitsi neitsyt Dyringin käytöksestä, myöskin tavasta, millä\nTopias-setä häntä kohteli. Kun Heggelund itse häntä puhutteli, oli\nsiinä useimmiten jotakin tahallisen alentavaa, jota puhuttelutapaa\nukko ei muuten käyttänyt. Niinpä kutsui Heggelund Stuwitzin luoksensa\nväliin sohvassaan loikoen piipunvarren viittauksella, ja tämä seisoi\nsilloin aina hänen edessään palvelijan kaltaisena; tai taputteli\nhän jonkunmoisella teeskennellyn ylhäisellä tavalla häntä olalle ja\nsanoi: \"hyvä Stuwitz, ettekö tahtoisi tehdä minulle sitä palvelusta\",\nsekä kääntyi kohta pois, ikäänkuin olisi vastaus itsestään ollut\nselvä. Vanha Stuwitz kumarsi nöyrästi; mutta meripuodissa hän saattoi\nsitten kulkea nyrkit taskuissansa ja murista tai viheltää, salamoiden\nsinkoillessa hänen toisesta, harmaasta silmästään päärakennusta\nkohti, toisen, sokean silmänsä väristessä vihasta. Kerran potkaisi\nhän tuollaisena hetkenä jotakin näkymätöntä, jota hän näytti tahtovan\ntorjua pois tieltään.\n\nKun Martti sitten vähän enemmän perehtyi oloonsa, ymmärsi hän, että\njonkinlaista erimielisyyttä vallitsi Heggelundin ja hänen rouvansa\nvälillä siitä tavasta, millä Stuwitzia oli kohdeltava; sillä rouva\nkoetti, vaikkakin se soti hänen luontoansa vastaan, korvata miehensä\nnurjaa käytöstä milloin milläkin ystävyydenosoituksella. Stuwitz oli\narka kohta, jossa rouva ei vainut vaikuttaa mieheensä mitään.\n\nVanhalla Stuwitzilla oli muuten hyviäkin puolia, ja hän saattoi\nolla erinomaisen hyödyllinen kaikille niille, jotka osasivat päästä\nhänen suosioonsa. Siihen nähden oli välttämätöntä, että pidettiin\n\"meripuodin puolta\".\n\nMutta hänellä oli sen ohessa, kun hän tahtoi, erinomainen kyky olla\nkiusaksi niille, jotka olivat hänen komennettavinaan, ja Marttia\nkohtaan hän osoitti tätä kykyään väsymättömästi. Hän kohteli\nhäntä omituisella harkitulla tavalla, jota vastaan oli vaikea\nolla varuillansa, ja pyrki tekemään jokaisen hänen pienimmänkin\nvirheensä niin suureksi, että se itse asiassa tuli hiljaiseksi\ntodistukseksi pojan epäluotettavuudesta. Kun Stuwitzia loukattiin --\nja hänen ihmisiä vihaava ja tuittuinen mielensä loukkautui väliin\nihan käsittämättömistäkin syistä -- salasi hän joksikin aikaa\nmielipahansa, mutta varmaa oli, ettei hän sitä unhoittanut.\n\nEräänä syksynä, kun oli tultu kotiin tavalliselta Bergenin-matkalta,\njohon Martti siihen saakka aina oli ottanut osaa, ryhtyi Stuwitz\npöydässä puhumaan vuoden kalahinnoista. Kun hän niitä moitti peräti\nhuonoiksi, mainitsi Martti viattomuudessaan useita, jotka hänen\ntietääkseen olivat saaneet paljon korkeamman hinnan kuin Bergenin\nkauppiaiden julkiset hintaluettelot ilmoittivat, joihin Stuwitz\noli nojautunut. Heggelund ei virkkanut mitään tätä kuullessaan,\nmutta kalmankalpeaksi hän kävi; ja siitä hetkestä saakka piti\nStuwitz silmällä, että kun hän ei voinut estää Marttia olemasta\nmukana Bergenin-matkoilla, tämä niin vähän kuin mahdollista pääsi\nseurustelemaan Bergenin kauppiaiden kanssa.\n\nKun Martti seuraavana vuonna teki lähtöä Bergeniin, sanoi hän\nHeggelundille, että neljästätoista jaalan miehestä, jotka pidettiin\ntarpeellisena suuren raakapurjeen nostamiseen, voisi toinen puoli\njäädä kotiin, jos jaala varustettaisiin vintturilla. Heggelund kuuli\nmielihyvällä esitystä ja alkoi pitää kunnianasiana olla Nordlannissa\nensimäinen, joka käytti tätä parannuskeinoa. Mutta tässä tölmäsi hän\nStuwitziin, joka otti esityksen hyvin pahaksi, olletikin Marttiin\nnähden, ja arveli olevansa kylliksi vanha ja kokenut ymmärtämään\ntämän asian paremmin kuin nenäkäs ja ylvästynyt poikatolvana.\nVäkeä tarvitaan, väitti hän, sekä jaalan hinaamiseen tyynellä että\nmyös kalalastin siirtämiseen jaalan toiselle puolelle, jos se kävi\ntarpeelliseksi matkalla Suolameren yli, sekä vielä lastin purkamiseen\nBergenissä -- ja \"uutisnälkäiset\", huusi hän heittäen silmäyksen\nMarttiin ja lyöden nyrkillään tynnyriin että kumisi, \"eivät ainakaan\nsaisi pistää nenäänsä kauppatoimeen, niinkauan kuin hän sen\nesimiehenä pysyi.\"\n\nStuwitz seisoi meripuodissa -- omalla alueellaan -- tämän\nlausuessaan; ja siihen päättyikin aie, vaikka se sittemmin tuli\nkäytäntöön koko Nordlannissa. Mutta Heggelund rupesi siitä päivästä\npitämään suuremmassa arvossa Marttia, ja hän päätti antaa hänelle\noikean kauppamiehen kasvatuksen; hän luuli pojan avulla saavansa\nvastaisuudessa mahdollisesti voiton siitä miehestä, jota hän eniten\nmaailmassa vihasi -- Thor Stuwitzista.\n\nMartti oli tähän asti saanut pyhäpäivinä opetusta papinpojalta, joka\noli ollut Kristianiassa ja siellä suorittanut loistavan tutkinnon.\nNyt tahtoi Heggelund lisätä opetuspäivät kahdeksi viikossa; hän ei\nvoinut, sanoi hän, noin ilman mitään lähettää aivan oppimatonta\npoikaa suurempaan kauppakonttoriin, ja ihan samaa mieltä oli rouvakin.\n\nEdel oli hyvin omituinen tyttö, jota Martin oli perin vaikea\nymmärtää. Hän ei tiennyt oliko hän tytön suosiossa vai ei; mutta\nviimeksimainittua hän piti todennäköisempänä. Edelin kasvot eivät\nolleet säännölliset, eivätkä edes somat; siksi olivat juonteet\nliian jyrkät -- ne muistuttivat hiukan äitiä, vaikka olivat paljon\nnaisekkaammat, ja hänen tukkansa oli vähän liiaksikin musta.\nHoikka ja solea vartalo, joka sai tytön näyttämään pitemmältä kuin\nhän olikaan, ja huomattavan paksu ja musta tukka, joka ilmaisi\nlujaluontoisuutta ja rikkaita luonnonlahjoja, olivat toistensa\nvastakohtana.\n\nEdel oli isänsä lemmitty; jo lapsuudestaan asti hän istui usein\nhänen konttorissaan, missä leikki ja ompeli. Siitä, mitä hän siinä\nisän kasvoista luki, tuli hän hänen aavistavaksi uskotukseen\nsemmoisissakin asioissa, joita hän tosin ei selvästi käsittänyt mutta\njotka olivat liian raskaita hänen lapsellisen mielensä, kantaa: --\nisä ei voinut olla ilman hänen seuraansa. Siten kasvaneena äitinsä\nvoimakkaan tahdon painon ja isän useinkin synkän mielialan välissä\noli Edel saanut olemukseensa jotakin pidättyvää, mikä nuoressa\ntytössä näytti miltei luonnottomalta ja vaikutti sen, että koko hänen\nesiintymisessään oli jotakin kylmän salaperäistä, mikä loukkasi\nMarttia. -- Edelin vanhempi, valkoverinen sisar Hansine oli paljoa\nsävyisämpi ja avosydämisempi.\n\nEdel saattoi olla, sanottiin, miltei yltiöpäisen iloinen, kun hän oli\nvieraisilla vanhemman ystävänsä Julie Schulzin luona, mutta kotona ei\nMartti mitään tuosta iloisuudesta huomannut; ja mitä hän huomasi, ei\nhäntä miellyttänyt, hän kun usein itse oli maalitauluna.\n\nHyvään muistiinsa oli Martti muitten keskusteluista koonnut koko\njoukon vieraita sanoja, joilla hänen korvissaan oli kaunis sointu, ja\nnäitä hän sitten käytti usein puheessaan. Tämän oli Edel huomannut.\nHän keskusteli nyt useammin kuin ennen hänen kanssaan ja pisti siinä\npuheeseensa niin paljon vieraita sanoja kuin osasi keksiä. Martti\notti jonkun aikaa kaiken tämän täydestä, mutta kun hän huomasi, mitä\nnäiden sanojen takana piili, tunsi hän itsensä syvästi loukatuksi. Ja\nsiitä päivästä saakka ei hän enää vierasta sanaa käyttänyt.\n\nJoskin Marttia täten ensi aikoina monella tavoin loukattiin, tunsi\nhän kuitenkin kahtaalle päin sitä innokkaammin vetoa: Heggelundin\nluottamuksen ja tämän sisarenpojan Antin ystävyyden saavuttamiseen.\n\nHeggelundin sisar oli suuresti mielissään siitä, että veli oli\nottanut luokseen hänen poikansa, joka, käytyään Trondhjemin\nlatinakoulua, hyvin vähällä edistyksellä oli koettanut kykyään\neräässä siellä olevassa kauppakonttorissa. Heggelund maksoi hänen\nvelkansa ja otti hänet luoksensa Nordlantiin, totuttaaksensa häntä\nsikäläiseen kauppaan.\n\nSiellä oli Antti kotiväelle suurena hauskuutena; hän vihasi\nStuwitzia ja sai sentähden käsirahoja enoltaan; hän saattoi kiireinä\npäivinä tehdä ihmeitä nopeudellaan, millä hän rihkamapuodissa\npalveli ostajia, mutta sitten hän lepäsi vaivoistaan useinkin\nkerrassaan kahdeksan päivää, joina hän ei käynyt edes vilahdukselta\npuodissa. Hän pelasti ihmisiä hengenvaarasta, osoitti nokkeluutta\nBergenin matkoilla ja muissakin toimissaan. Mutta tavaranhintoja\nhän ei muistanut, eikä hän muutenkaan ollut asioista selvillä.\nViime aikoina oli hänellä usein tapana neuvoa kysyjää Martin luo,\nmutta hänen äänessään oli silloin väliin tyytymättömyyttä. Hän\nnäki, kuinka Martti, puutteellisesta sivistyksestään huolimatta\nja talonpoikaistakki vielä yllään, vakavin edistysaskelin\nperehtyi semmoisiinkin asioihin, joista hän, Antti, sukkelalla\nkäsityskyvyllään oli monta vuotta koettanut saada selkoa.\n\nToiselta puolen veti Marttia Anttiin tämän alituisesti ilmenevä hyvä\nsydän. Auttaakseen köyhää ihmistä saattoi Antti muun puutteessa --\nja hän oli aina puutteessa, vaikka ehtimiseen sai rahoja enoltaan --\nriisua vaatteetkin yltään. Hänen olennossaan oli jotakin valoisaa\nhuolettomuutta, jota Martti ei kyllikseen saattanut ihmetellä.\nVaikeuksista hän ei ylimalkaan tietänyt mitään -- hänellä oli\nvain niin pahanpäiväisen huono onni aina kun hän ryhtyi johonkin\ntärkeämpään. Sitäpaitsi hän oli aina erinomaisen siististi puettu;\nhän oli pitkä ja solakka, ja hienot viikset soveltuivat erittäin\nhyvin hänen hieman hempeihin kasvoihinsa -- nuoruuden ystävyydessä\nvaikuttavat nämä seikat miltei kuten rakkaudessa. Ja hyvä pää hänellä\noli, sen saattoi Martti päättää hänen monenmoisista tuumistaan,\njotka alussa miltei huikaisivat häntä. Sittemmin, kun hän oppi\nparemmin punnitsemaan niiden todellista arvoa, näki hän niissä aivan\noikein päävian, joka teki Antin huonosti kelpaavaksi käytännölliseen\nelämään. Mutta se ei vaikuttanut hänen ystävyyteensä; tämä kasvoi\nkasvamistaan samassa määrässä kuin hän sai kärsiä hänen luonteensa\nmuista heikkouksista.\n\nAntti Heggelundin tulevaisuudentoiveet olivat olleet rajattomat;\npaha onnihan häntä vain oli seurannut. Nyt kun hän pari vuotta\noli toiminut yhdessä Martin kanssa ja hänen silmänsä olivat vähän\nenemmän auenneet näkemään niitä ehtoja, joihin kauppa-onni perustuu,\noli hänen itseluottamuksensa suuressa määrin horjahtanut. Hän oli\nhuonolla tuulella ja mietti, eikö hän kelpaisi johonkuhun muuhun\nparemmin kuin kauppaan. Kunpahan vain osaisi oikealle uralle! Jos\nhän olisi älynnyt, että häneltä oikeastaan puuttui jokaisen muunkin\nvaikutusalan pääedellytys, niin olisi hän arvatenkin ensialussa\nantautunut epätoivoon, mutta siitä sitten sitä enemmän voittanut. Nyt\nsiirtyi hän huikentelevaisuudessaan uudelle alalle, katsellakseen\ntulevaisuutensa taivaanrantaa toisenvärisen lasin läpi.\n\nEräänä päivänä hän ilmaisi enolleen, ettei ensinkään ollut mieltynyt\nkauppaan ja että hän tahtoi suorittaa ylioppilastutkinnon -- jota hän\nkauan oli halunnut. Trondhjemin latinakoulussa hän oli jo lukenut\npaljon semmoista, jota siihen vaaditaan; tätä hänen vain tarvitsisi\nkerrata pastorinpojan seurassa.\n\nEnsi viikkoina Antti luki palavalla innolla ja otti suorittaakseen\nmääriä, jotka hämmästyttivät hänen opettajaansakin. Mutta aikaa\nvoittaen kävi lukeminen hitaammin. Hän laiminlöi toisen lukutunnin\ntoisensa jälkeen, ja lopulta oli koko yritys jäämäisillään sikseen.\nAlettiin jo kodissa arvella, ettei siitä tule mitään tuon ikuisen\nhuikentelevaisuuden takia, mutta Martti rupesi ystävälleen avuksi.\nHän tarjoutui valvomaan kolmena iltana viikossa ja lukemaan ääneen\nhänelle; ja Antti, jonka mielestä tämä vähentäisi asian ikävyyttä ja\nsamalla saisi lukemiseen järjestystä, hyväksyi tarjouksen. \"Olisi\nhyvin hauskaa istua ja polttaa piippua toisen lukiessa\", tuumaili hän.\n\nMuutamia viikkoja kävi kaikki hyvin, mutta sitten alkoi Antti taas\nväsyä; hän keksi milloin mitäkin esteitä: väliin oli liian aikaista\nlähteä muiden joukosta pois, väliin hän taas käytti lukutunnit\nkeskustellakseen piippunsa ääressä lakimieheksi rupeamisesta, väliin\nilmaisi hän suoraan, ettei hän tänä iltana tahtonut lukea.\n\nEräänä iltana sattui Martti kaikessa viattomuudessaan lausumaan\nsanan, joka pariksi kolmeksi kuukaudeksi antoi Antin lukemiselle\nvauhtia, mikä muistutti kylkeen haavoitetun valaskalan menoa. Martti\noli vähän epätoivoisesti lausunut:\n\n\"Niinpä ne toiset taas sanovat että te ette voi.\"\n\nMartti näki että hän tällä oli loukannut Antin ylpeyttä, mutta hän ei\ntiennyt, että Antti tahtomattansakin luki juuri tuon lausutun tuomion\nhänen omista silmistään. Antti oli Marttiin nähden arempi kuin hän\ntahtoi itselleen tunnustaa.\n\nEräänä päivänä hän vaipui syvään alakuloisuuteen. Hän makasi kalpeana\nja sairaana vuoteellaan. Viimein tunnusti hän huolestuneelle\nystävälleen, että hän kirjeellisesti oli kosinut tuomarintytärtä\nJulieta, joka usein, ja nyt viimeksi joulun aikana, oli vieraillut\nHeggelundin luona; Antti oli rakastanut häntä aina siitä saakka kun\nhän enonsa luona hänet ensi kerran näki. \"Ja nyt on asia saanut\nloppunsa\", sanoi hän surullisella äänellä ja nousi vuoteessansa;\n\"valtuutetulla on virka, minulla ei; ja Julie on vastannut isänsä\ntahdon mukaisesti.\" Antti ei sanonut ymmärtävänsä, minkä takia hän\nnyt enää lukisi ja tekisi työtä. Kaikki oli nyt hänestä yhdentekevää.\n-- Hän oli synkkä kuin ukkospilvi tämän sanoessaan.\n\nMartin tuli oikein totinen sääli ystäväänsä; mutta viimeisiä sanoja\nkuullessaan hän heristi korviansa. Niin pitkälle ei toki asia saisi\nmennä! Ja hän painoi syvälle Antin ylpeyteen tuon vanhan kannuksen:\n\n\"Tuomarintytär luulee kaiketi, kuten muutkin, ettei teistä tule\nmitään.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Antti vitkallisesti ja harmistuneena. Oltuaan\nsitten vähän aikaa katkeriin ajatuksiin vaipuneena hän lisäsi:\n\n\"Mutta _hänen_ ainakin olisi pitänyt uskoa muuta.\"\n\nMartti oli ääneti, vaikka Antti silminnähtävästi odotti häneltä\npuoltoa.\n\nArvaamatta hypähti makaava vuoteestaan ja sanoi päättävästi:\n\n\"Tänä iltana luemme taas, Martti!\" --\n\nKalpea Julie Schultz tuli kuten ennenkin vieraisille. Ensi kerran\nkun hän ja Antti nyt näkivät toisensa, oli kumpikin, kuten voi\najatella, vähän hämillänsä. Antti näytti juhlallisen onnettomalta;\nmistä syystä, sitä ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Julie, joka usein\nhiukan punastui. Mutta pian Antti pääsi eroon tästä ikävästä; eikä\naikaakaan, kun pila ja ratto anastivat entisen valtansa. Oikeinpa oli\nJulie käyttäytynyt Martin mielestä petollisesti, kun oli kertonut\nAntin kosimisen monta vuotta nuoremmalle Edelille, eikä tämä seikka\nkoroittanut Edeliäkään Martin silmissä. Miten olikaan, tuumaili\nhän, eipä näillä hienoilla naisilla paljon ollut sydäntä; -- siinä\nsuhteessa oli Antti heitä kaikkia paljon jalompi. He eivät vetäneet\nvertoja hänelle!\n\nEräänä päivänä oli Edel soudettava salmen toisella puolella asuvan\nvanhan vauraan laivurin ja tämän vaimon luo, joita Heggelundin neidit\nusein kävivät katsomassa; ja kun ei kukaan muu ollut saatavissa,\nniin tarjoutui Martti soutajaksi. Paluumatkalla ehdotteli Edel, että\nryhdyttäisiin kalastamaan, koska onkia ja syöttejä sattui olemaan\nveneessä. Martti lakkasi soutamasta, ja Edel kalasti.\n\nHe istuivat jonkun aikaa ääneti. Tyttö oli silloin tällöin huomannut\nnykimistä, ja poika oli pannut uutta syöttiä onkeen. Äkkiä alkoi Edel\ninnokkaasti vetää; hän oli saanut turskan onkeensa. Kun se oli saatu\nylös ja Martti oli sen koukusta irroittanut, otti tyttö sen hänen\nkädestään ja sanoi, äkkiä nauruun purskahtaen ja kääntäen kalan päätä\npoikaa kohti:\n\n\"Ketä tämä muistuttaa?\"\n\nMartti ei voinut sitä sanoa.\n\n\"Ettekö sitä näe? -- tuota ylioppilastutkinnon suorittanutta --\npastorin poikaa! Siinähän on kerrassaan hänen leveä suunsa ja\noppineet silmänsä, jotka näyttävät kaipaavan silmäluomia!\"\n\nMartin täytyi nauraa, sillä vertauksessa oli todella jotakin perää.\nMutta näyttipä kohta taas siltä kuin olisi Edel katunut, mitä oli\nsanonut. Vähän ajan kuluttua jatkoi hän sitten, jotakin sanoakseen:\n\"Näin olette kaiketi istunut monta kertaa tuolla kaukana merellä.\"\n\n\"Olenpa kyllä, monta kertaa, ja isäni tai joku muu oli useimmiten\nmukana -- erääseen aikaan äitinikin, mutta minä olin pikkuinen poika\nsilloin.\"\n\nTuossa Martin vastauksessa oli jotakin miellyttävää, ja sen johdosta\nsanoi Edel:\n\n\"Niin, teillä on ollut paljon suruja nuoruudessanne.\"\n\n\"Ei meillä lapsilla; mutta kyllä isällä ja äidillä. He pitivät\nsilmällä, etteivät huolet sanottavasti kohdanneet meitä; sittemmin\narvasimme asian.\"\n\nMinkä tähden juuri nämä sanat koskivat Edeliin, ei Martti ymmärtänyt;\nmutta hän vaipui niiden johdosta ajatuksiin ja muuttui alakuloisen\nnäköiseksi. Viimein hän lausui ikäänkuin olisi tuokin ollut hänen\najatuksensa kohteena:\n\n\"Onhan äitinne niin kunnon nainen?\"\n\nVaikka Edelin kasvot, niinkuin jo mainitsimme, eivät olleet Martin\nmielestä erittäin kauniit, huomasi Martti kumminkin nyt, että ne\njoskus saattoivat olla sangen miellyttävät. Tummien silmäripsien alla\npiilevät silmät saattoivat muuttua aivan mustiksi, kun ne sitävastoin\näsken, hänen nauraessaan kalan takia, olivat olleet välkkyvän\nvaaleanruskeat; -- ja Edelin asentokin hänen pitäessään ongenvapaa\nsuolavedestä punaisissa käsissään oli ihmeen soma.\n\nMartin soutaessa sillalle istui Edel ajatuksiinsa vaipuneena ja\nkatsoa tuijotti soutajaa suoraan silmiin; ja poikaparan mieleen\njohtui ikäänkuin jonakin masentavana huomiona ajatus, että hän siinä\noli ainoastaan soutukone, jonka nimi oli Martti Jansen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutinen, että Norja oli saanut kuningas Oskarilta oman kauppalipun\nentisen keltaisen sijaan, kiiti niinkuin tuli kulossa kautta maan.\nHöyrylaiva \"Prinssi Kustaa\" toi, laukauksia laskettaen, sanoman\nsiitä Nordlannin lastauspaikoille ja herätti kaikkialla innostusta.\nNordlannin jaalain ei enää tarvinnut purjehtia Bergeniin, keltainen\nlippu perämastossaan; niihin, samoinkuin kaikkiin lipputankojen\nneniin, nostettiin maan omat värit.\n\nTämän johdosta piti Heggelundin talossa vietettämän suuret\njuhlallisuudet, joissa -- paitsi muuta -- pidettäisiin juhlapuheita\nlipputangon vieressä pihalla ja kunnialaukauksia pamauteltaisiin.\nSeudun mahtimiesten välillä pidettyjen pitkällisten keskustelujen\navulla saatiin muun muassa puhujat ja puheiden järjestys määrätyksi.\nTästä asiasta keskusteltaessa oli esiintynyt kursailua ja\nkaikinpuolista imartelua, mutta asianomaiset ymmärsivät kumminkin,\nettä loppupäätöksessä piili eripuraisuuden siemeniä.\n\nJuhla oli määrätty pidettäväksi juhannuksen jälkeen, sittenkun\njaalat olivat palanneet Bergenistä. Päivän lähestyessä oli Antti\nHeggelund erinomaisen toimelias. Kun hän tädiltään sai kuulla, että\njuhlapuhujana esiintyisi myöskin \"valtuutettu\", hänen onnellinen\nkilpakosijansa, nolostui hänen mielensä, ja Martti näki, että hän\nhautoi jotakin tärkeää mielessään, hän kun myöhään iltaan kulki\nedestakaisin kamarissaan. Viimein hän ilmaisi aikovansa hänkin pitää\npuheen, mutta harmillista vain oli, ettei hän tiennyt, mistä hänen\npiti puhuman. Milloin mietti hän sitä milloin tätä ainetta; jospa hän\nvain olisi aavistanut, mistä valtuutettu aikoi puhua! -- \"Ja sitten\ntarvitaan puhujana esiintymiseen myös rohkeutta, Martti!\"\n\nPäivä tuli. Veneitä, täynnä vieraita, näkyi rivitysten salmessa;\nvuonolla olevat veneet ja jahdit olivat lipuilla koristetut, ja\npuistossa laukaisi Antti apumiesten kanssa kanuunoita. Antti oli koko\naamun ollut kalpea ja levoton. Martin mieli oli juhlallinen -- hän ei\nollut koskaan ennen tällaista juhlaa nähnyt.\n\nPuisto oli täynnä väkeä ja puhujalavan ympärillä seisoivat nuoret\nneidot valkoisissa hameissa, jotka olivat koristetut Norjan\nuuden lipun värisillä nauhoilla. Torvensoittajat puhalsivat\nkansallislaulua, ja tuomari piti puheen kuninkaalle. Sitä seurasivat\npuheet \"Norjan pojille\" ja \"päivän merkityksestä\" sekä \"niiden\nmiesten kunniaksi, jotka olivat taistelleet isänmaan puolesta.\"\n\nKauniit sanat tekivät syvän vaikutuksen Marttiin. Kun kanuunat\npaukkuivat, oli hänestä kuin olisi maa kadonnut hänen jalkojensa alta.\n\nSitten esitti Heggelund maljan \"Pohjolan tulevaisuudelle uuden lipun\nsuojassa\", ja vaikka puhe oli lyhyt, vastaanotettiin nämä viimeiset\nsanat loppumattomilla hurraahuudoilla, lasien heiluessa korkealla\nilmassa.\n\nEnsi kerran eläessään sai Martti tässä luoda silmäyksen runollisuuden\nmaailmaan. Heggelundin lausumat sanat eivät ainoastaan miellyttäneet\nhänen korviansa, ne tunkeutuivat syvälle hänen sieluunsa. Ilmaa\nhänen täytyi saada, ja sentähden tarjoutui hän kanuunain hoitajaksi.\nJa siitä hetkestä kävivät laukaukset niin säntillisesti kuin olisi\nkanuunain päällikkönä ollut hidasverinen hollantilainen.\n\nValtuutettu nousi nyt puhujalavalle ja piti puheen naiselle: naiselle\näitinä -- tässä hän teki syvän kumarruksen rouva Heggelundille, --\nnaiselle tyttärenä ja morsiamena, -- ja saavutti puheellaan suurta\nsuosiota, erittäinkin nuorten neitosten kesken. Tätä ei Antti\nvoinut sietää. Ennenkuin hän itsekään tiesi, mitä hän aikoi tehdä,\nseisoi hän kaikkien, mutta erittäinkin rouva Heggelundin kummaksi,\npuhujalavalla. Martti oli perin hämmästynyt hänen puolestaan.\n\nAntti oli innossaan alkanut puolittain vastustamalla niitä\nmielipiteitä, joita edellinen puhuja oli naisista esiintuonut. Hän\noli takertunut samaan ajatuksenjuoksuun, ja hänen tuli nyt tuoda\nesille jotakin, mikä tyydyttävällä tavalla veisi tämän ajatuksen\nperille. Mutta sellaisessa asemassa oli Antti mies paikallaan.\nOnneksi pälkähti hänen päähänsä puhua -- ei naisesta yleensä, vaan\nnordlantilaisesta naisesta: köyhästä naisesta, joka kotona puuhaa\nodottaessaan kalastusveneessä palaavaa miestään, sekä varakkaammasta,\njoka vartoo puolisoaan kotiin palaavaksi Bergenistä. Hän kuvaili\nvierasvaraista nordlantilaista emäntää, viitaten kyllin selvään\njalomieliseen tätiinsä, sekä sitten sinisilmäistä, valkoveristä,\n\"lumipuhdasta\" Nordlannin neitoa -- ja tätä lausuessaan olivat hänen\nsilmänsä kääntyneet Julie Schultzin puoleen.\n\nOtolliseen aikaan ja onnellisesti sai hän päätetyksi puheensa, joka\nherätti yleistä ja innokasta mieltymystä.\n\nKun Antti hehkuvanpunaisena mielenliikutuksesta oli astunut alas\npuhujalavalta, kokoontuivat naiset hänen ympärilleen. Valtuutettu oli\nkerrassaan voitettu ja Julien oli vaikea salata kyyneliään, jotka\nväkisinkin pyrkivät hänen silmiinsä.\n\nSitten tarttui Martti Anttia käteen ja kuiskattuaan \"kiitos!\" meni\ntakaisin kanuunaansa luo. Hänestä oli kuin olisi Antti puheessaan\ntarkoittanut hänen omaa äitiään, joka askaroitsi Skorpöllä.\n\nSuurella riemulla jatkettiin sitten juhlaa, johon vielä liittyi pari\npäivää kestävät kemut Heggelundin vierasvaraisessa perheessä.\n\nHerra ja rouva Heggelund ylpeilivät suuresti siitä, että päivän\nkenties paras puhe oli ollut sisarenpojan pitämä; -- itsepä\ntuomarikin oli lausunut ihmetyksellä huomanneensa nuoren miehen\nsuuret lahjat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Heggelundin tavaton virkeys oli vähitellen alkanut tuottaa\nhänelle kunnioitusta sekä enon että tädin puolelta, joka\nviimeksimainittu piti sangen tärkeänä, mitä ylioppilas Sem eräänä\npäivänä oli sattunut lausumaan, että nimittäin Antilla oli hyvä pää\nja että hän vahingokseen oli tuhlannut paljon aikaa. Eno ja täti\nolivat nyt sitä mieltä, että Antti yhtä hyvin kelpaisi lukumieheksi\nkuin muuksikin; ja hänen arvonsa oli kotona kohonnut sadalla\nprosentilla. Puolittain talon omaksi pojaksi tunnustettuna hänet\nlähetettiin vielä jotenkin ylhäisellä tavalla, oikein höyrylaivalla,\nKristianiaan, vaikka jaala juuri samaan aikaan oli lähtevä Bergeniin.\n\nErään yksityisen opettajan johdolla Antti suoritti\nylioppilastutkinnon, arvolauseella _haud_, ja että hän oli\nperheen nero, oli nyt selvä asia, Hänen poissaolonsakin enensi\nlisäksi loistetta. Rouva Heggelund näki jo hengessään hänet\nNordlannin maaherrana, ja Heggelund itse alkoi vähitellen katsella\nsisarensapoikaa samoilla silmälaseilla.\n\n\n\n\nXI.\n\nLÄHTÖ.\n\n\nNiinä vuosina, jotka Martti oli ollut Heggelundin luona, oli hän\nkokenut yhtä ja toista. Seurustelustaan Antti Heggelundin kanssa\nsamoin kuin seuraelämästä yleensä -- johon hän vähitellen tuli\nottamaan osaa, ukko Heggelund kun mielihyvin näki hänet parissansa\n-- oli Martti oppinut sivistyneitä tapoja koko joukon, eikä\nainoastaan ulkonaisissa suhteissa. Hänen vanhoista käsityksistään\noli moni muuttunut; ahdistava ujous, joka ennen aina häntä ahdisti\nhänen astuessaan saliin, oli poistunut, ja sen sijaan antoi hänen\nvaatimaton, luonnollinen esiintymisensä nyt koko hänen olennolleen\njotakin miellyttävää. Hän ei pyrkinytkään olemaan muuta kuin mikä\noli: poika, jota Heggelund auttoi eteenpäin. Hän ei vielä ollut\ntäydelleen herrastapaan puettu, mutta hänessä ilmeni kumminkin jotain\nitsetuntoa, joka ei jäänyt vaikutustaan vaille.\n\nMartilla oli pieni, vakituinen palkka, ja siitä hän antoi puolet\nvanhemmilleen, jotka hän tapasi, milloin tilapäisesti, milloin\nsaarnapyhinä. Hän kävi nyt entistä useammin Bergenissä, ja näillä\nmatkoillaan hän näki paljon sellaista, josta tuli yhä enemmän\nvakuutetuksi, että Stuwitz petti Heggelundia -- mitä hän jo alusta\nasti oli pelännyt.\n\nHän koetti jonkun aikaa antaa Heggelundille tarpeellisia tietoja\ntästä. Mutta omituisen epäävä, vaikka ystävällinen tapa, jolla\nHeggelund vastaanotti niitä, sai hänet vastaisuudessa Stuwitziin\nnähden pysymään välinpitämättömänä ja ääneti. Hän ei ymmärtänyt eikä\nkoskaan päässyt ymmärtämään, minkätähden isäntä ei tahtonut nähdä\nmitään; hänen sisunsa kiehui vihasta.\n\nTähän aikaan alkoi kuulua huolettavia huhuja Martin esiintymisestä\nBergenissä. Ne kulkivat hiljaisuudessa miehestä mieheen, kunnes\nsaapuivat Heggelundin korviin. Kerrottiin, ettei Martti toveriensa\nkanssa ainoastaan viettänyt huikentelevaa elämää, vaan että hän\nmyöskin pani menemään rahoja viljalta. Asian oikea laita oli\nkumminkin, että Martista pidettiin erinomaisen paljon, että hyvin\nmoni kutsui hänet luokseen ja että Martti näissä tilaisuuksissa oli\niloisimpia. Ensi matkallaan hän oli todellakin kerran tullut alukseen\ntoinen silmä sinisenä -- ja tämä \"sininen silmä\" vedettiin nyt\ntodistajaksi.\n\nKaikista näistä puheista ei Martti tiennyt niin mitään; hän huomasi\nvain pari kertaa, että rouva katsoi häntä kylmin silmin. Viimein\nvei neitsyt Dyring hänet syrjään ja kertoi hänelle perinpohjaisesti\nkaikki. Neitsyt oli itse täydellisesti vakuutettu hänen\nviattomuudestaan, ja suurella vaivalla hän oli puolustanut Marttia\nrouvan syytöksiä vastaan; nyt hän oli saanut selville, että Stuwitzin\nsuosikki, laivuri, oli näitten juorujen alkuunpanija, ja laivuria\ntulisi Martin varoa.\n\nKun neitsyt Dyring viittasi syrjähyppyihin -- tätä sanaa hän käytti\nvartavasten, sen häälyvän merkityksen tähden --, punastui Martti\nvähän. Mutta kun hän kuuli puhuttavan rahoista, joita hän olisi\npannut menemään, poistui hän äkkiä neitsyen luota ja meni suoraa\ntietä konttoriin Heggelundin luo.\n\nHänen äänensä oli sävyisä, mutta siinä oli jotakin omituista,\njoka vaati vastausta. Hän otti esiin pienen laskukirjansa, johon\nkauppamiehen tavoin oli kirjoittanut kaikki pienet menonsa, ja sitten\nhän luetteli muististaan kaikki ne, jotka aluksen kahdella viime\nkerralla ollessa Bergenissä olivat kutsuneet hänet luoksensa. Talossa\noli yksi ainoa kunnoton, sanoi hän, ja tämän nimi oli Stuwitz; hän\nunohti tällä erää kerrassaan laivurin -- ja nyt, kun hän oli puhunut\nsuunsa puhtaaksi, saisi Heggelund erottaa hänet palveluksestaan, jos\ntahtoi.\n\nNuoren, kalpean miehen sanoissa oli jotakin katkeraa, joka vaikutti\nHeggelundiin. Tämä oli Martin puhuessa istunut hämmästyneenä,\nkoettamattakaan keskeyttää häntä. Kun hän viimein oli saanut\nlausutuksi ajatuksensa, vakuutti hänelle Heggelund sydämellisellä ja\nisällisellä tavalla, että hänen järkähtämätön luottamuksensa häneen\nei vähintäkään ollut horjahtanut. \"Mutta\", lisäsi hän, \"jopa huomaan,\nettä teidän on aika päästä erillenne Stuwitzista; niin, vielä tänä\nsyksynä tulee teidän muuttaa Bergeniin.\" Omituiset nytkähdykset,\njotka näkyivät Martin kasvoissa, hänen tätä ystävällistä puhetta\nkuullessaan, osoittivat, että hänen näennäinen tyyneytensä alkoi\nkadota. Syvällä mielenliikutuksella mietti hän -- sen näki selvään --\nsopivia vastaussanoja. Heggelund ei ollut sitä huomaavinaan; hän vain\nlausui toistamiseen, kun Martti kumartaen oli lähtemäisillään, että\nMartin nyt oli aika muuttaa Bergeniin.\n\nKaikeksi onneksi ei Stuwitz sattunut tänä päivänä olemaan kotosalla,\nmuuten olisi Martti varmaan karannut hänen kimppuunsa ja jättänyt\nHeggelundin luokse menemisen sikseen.\n\nTämä tapaus puhdisti monessa suhteessa hänelle talon ilmanalaa. Rouva\nHeggelund oli suuresti harmissaan kaikista valheista, joita Martista\noli pantu liikkeelle. Hän tiedusteli seuraavina päivinä usein ja\nystävällisesti Martin vanhempain vointia; mutta neitsyt Dyring sai\ntoimekseen katsoa, että nuorukaisen vaatteet tulisivat hyvään kuntoon\nhänen Bergenin-matkaansa varten. Ja neitsyen kasvot loistivat hänen\ntätä toimittaessaan kuin aurinko rajuilman mentyä ohitse.\n\nEdeliin tämä juttu teki syvän vaikutuksen. Hän oli etsimällä etsinyt\nvikoja Martista; mutta eihän se ollut hänen syynsä! Olihan hyvin\nsuuria vikoja Antissakin, vaikka tämä osasi olla niin rakastettava.\nEdel aavisti, että kertomuksissa, joita hän kuuli Martin elämästä\nBergenissä, oli paljon liikaa, ja vaistomaisesti hän otti häntä\npuolustaakseen. Tytön tyynessä olennossa piili hyvin suuressa määrin\nsamoja kiivaita tunteita kuin äidissäkin ihmisiä kohtaan. Kun\nEdel isältään sai kuulla, miten miehuullisesti Martti oli pannut\nalttiiksi koko tulevaisuutensa, käsitti hän täydellisesti tämän hänen\nkäytöksensä miehuullisuuden.\n\nVähää ennen kuin Martti lähti, tapahtui jotain, joka sai hänet\najattelemaan, että Heggelundilia varmaan oli jokin syvä salainen suru.\n\nKun hän näet eräänä aamupäivänä kulki eteisen läpi, jonka vieressä\nHeggelundin konttori oli, näki hän oven olevan raollansa, ikäänkuin\nolisi joku unohtanut sulkea sen. Ja siinä istui konttorissa\nkirjoituspöytänsä ääressä Heggelund, kasvoillansa suru sellainen,\nettei Martti ollut nähnyt ennen mitään siihen verrattavaa. Hän\nnojautui siinä, epätoivon ilme katseessaan, Edeliin, joka toisella\nkädellään pyyhki hänen otsaansa, toisella piteli hänen toista\nkättään. Martti kulki ohitse, ikäänkuin mitään näkemättä, mutta Edel\nloi samassa silmänsä häneen, ja säikähdys kuvastui tytön kasvoilla,\nkun hän Martin silmistä luki tämän kummastuksen. Ja kohta sen jälkeen\nkuuli Martti, että ovi hänen takanaan suljettiin.\n\nHänestä tuntui kuin olisi hän tässä odottamatta saanut luoda\nsilmäyksen talon sisäiseen todellisuuteen; siinä piili siis jokin\nsuru, ja Martti alkoi nyt ymmärtää erästä omituista juonnetta Edelin\nkasvoissa -- tuota samaa, joka kerran ennen, hänen istuessaan\nveneessä, oli antanut hänelle niin paljon ajattelemisen aihetta.\n\nKun Edel samana päivänä käveli puistossa, Hansine-sisar vieressänsä,\nja silminnähtävästi ajatteli sitä, mikä synkistytti hänen isänsä\nmieltä, näki Martti hänet siinä sekä vielä myöhemmin hänen kauniin\npäänsä ikkunan pielessä kamarissa kumartuneena ompelukseen ja tuli\nkovin liikutetuksi siitä, mitä tiesi, vaikka hän ei itse asiassa\nmitään tiennyt. Hän ymmärsi nyt vain sen, että hän sydämestänsä piti\nkoko perheestä, rouvakin siihen luettuna.\n\nIllallispöydässä Edelin kasvoilla ei ollut nähtävänä mitään, mikä\nolisi viitannut tuohon äskeiseen tapaukseen. Mutta saatettuansa\nTopias-sedän hänen kamariinsa, laski hän puolihämärässä eteisessä,\nsiellä sattumalta tavatessaan Martin, tämän käsivarrelle\nsilmänräpäykseksi sormensa, katseli vakavasti häntä silmiin ja sanoi\npuoliääneen, että luotti häneen ja oli vakuutettu siitä, ettei Martti\nkoskaan ilmaisisi, mitä hän tänään oli nähnyt -- \"on jotakin, jota\nisä suree.\"\n\n\"En koskaan ilmaise sitä, neiti Edel!\" vastasi Martti; ja tämä \"_ei\nkoskaan_\" oli lausuttu sellaisella äänellä, että Edel ehdottomasti\nuskoi voivansa häneen luottaa. Vaikka Edel oli monta vuotta Marttia\nnuorempi, loi hän hämmästyneenä silmänsä häneen, ikäänkuin olisi\nMartti ollut suuri lapsi, joka ei tiedä, mitä puhuu. Hän ymmärsi,\nettä Martti kaikessa viattomuudessaan oli tahtonut laskea sydämensä\nkoko perheen jalkoihin, mutta samassa tuntui hänestä kuin olisi hän\nitse pitänyt tätä sydäntä käsissänsä. Hän sanoi pari sanaa ja meni\nhuoneeseen, mutta ajatteli sitten itsekseen hiljaisuudessa, että\nMartti kumminkin oli ollut sangen rohkea.\n\nTästä päivästä alkaen oli Edel erinomaisen ystävällinen Marttia\nkohtaan. Martti ei ymmärtänyt käänteen oikeaa syytä, mutta olisi\nmieluummin suonut, että kaikki olisi pysynyt vanhoillaan; sillä hän\nhuomasi päivänselvään, että juopa heidän välillään oli, käänteen\nkautta yhä laajenemassa. Varhain ja myöhään, aina pysyi Edel hänen\najatuksissaan, ja Bergeniin lähtö, josta hän ennen oli iloinnut, teki\nhänet alakuloiseksi.\n\nOli ehditty iltaan, jota seuraavana aamuna Martin tuli aikaisin mennä\njaalaan. Hän oli sanonut jäähyväiset perheen kaikille jäsenille,\njotka tavalliseen aikaan olivat vetäytyneet makuuhuoneisiinsa. Martti\noli yksin salissa. Oli jo jotenkin myöhäistä; keskiyön-auringon\nviimeinen säde heitti seinälle kalpean valonsa, joka ei lämmittänyt.\n\nHän istui Edelin ompelupöydän vieressä, istui syviin ajatuksiin\nvaipuneena, kun neitsyt Dyringin ääni äkkiä kuului hänen takaansa.\nNeitsyen poliisi-vaisto iski, kuten tavallisesti, uhriinsa, kun\ntämä ei ensinkään tiennyt sitä odottaa. Hiukan ivallisesti, mutta\nkumminkin ystävällisesti sanoi emännöitsijä:\n\n\"Te kai istutte tässä jäähyväisillä, Jansen.\"\n\nMartti huomasi, että hänet oli tavattu itse teosta, ja samalla hän\ntunsi olevansa uskollisen ystävän tarpeessa. Hän katseli maahan ja\nvastasi vain:\n\n\"Niin, -- neitsyt Dyring.\"\n\n\"Olkaa varuillanne noita haaveita vastaan, niistä ei kumminkaan tule\nmitään.\"\n\n\"En voi olla, neitsyt Dyring!\"\n\nNeitsyen tuli kovasti sääli suosikkiansa; hän ymmärsi, ettei tässä\nenää ollut lastenleikkiä. Hänen piti lohduttaa, ja sentähden hän\nsanoi:\n\n\"Niin, niin, Martti Jansen! Ei kukaan tiedä, mitä tulevaisuus antaa.\"\n\n\"Tulevaisuus!\" kertasi Martti itsekseen, ja samassa johtui\nhänen mieleensä seinälauta tuolla kotona Skorpöllä, jossa sana\n\"Tulevaisuus\" vielä oli luettavana ja jonka kirjaimet olivat\nensimäiset, mitkä hän oli oppinut. -- \"Tulevaisuus -- se on\nJumalan kädessä\", sanoi hän, tietämättänsä toistaen äitinsä sanat.\nJa kostuivatpa hänen silmänsä melkein, neitsyen seisoessa hänen\nvieressään.\n\nNeitsyt Dyringin ei tehnyt mieli ummistaa silmiänsä sinä yönä; hän\npysyi jalkeilla aina siihen hetkeen, jolloin jaala -- pari tuntia\nmyöhemmin -- hiljalleen katosi salmesta. Ihmeekseen hän tapasi\nsilloin Edelin konttorin ikkunassa seisomasta.\n\n\"Siinäkö seisotte, neiti Edel?\"\n\n\"Niin, en saanut unta\", vastasi nuori tyttö; ja sitten, seisottuaan\nsiinä vielä vähän aikaa, he erosivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana vuonna tiesi huhu, että Heggelund oli ottanut tavattoman\nsuuren lainan, ja että hän sen vakuudeksi oli pantannut omaisuutensa.\nTämä herätti suurta kummastusta ja monia selityksiä. Muutamat\nrupesivat jo epäilemään Heggelundin kiitettyä rikkautta.\n\n\n\n\nXII.\n\nBERGENISSÄ.\n\n\nBergeniläinen Mühlenwad, jonka luo Martti tuli, harjoitti suurta\npohjolan-kauppaa. Sitä paitsi hän oli laajoissa liikesuhteissa\nulkomaiden kanssa, jonne hän lähetti kalavaransa. Moni\nnordlantilainen aina Helgelannista ylös Ruijan perille saakka oli\nMühlenwadin konttorin kirjoissa merkittynä velalliseksi. Lukuisat\njaalat, jotka kaksi kertaa vuodessa saapuivat Bergeniin, laskivat\nankkuriin, sen mukaan kuin tila salli, Saksansillan viereen tämän\nkonttorin läheisyyteen. Siinä sillalla vallitsi touhu kalojen\npunnitsemisessa ja kuljetuksessa, jollaikaa aamusta iltaan konttori\noli täynnä nordlantilaisia. Siinä tehtiin kauppoja, maksettiin vanhaa\nvelkaa ja tehtiin uutta -- kuten kaupassa ainakin.\n\nVanha Mühlenwad asui \"Yläkadun\" varrella, valkoisessa, vanhaan\nsaksalaistapaan huippuisin päätyseinin varustetussa talossa,\njoka seisoi likistettynä naapuriensa väliin, kuten sotamies\nrivissä. Ukko itse, joka kaikin puolin oli \"vanhan ajan\" mies,\nkuului niihin saksalaissukuihin, jotka kävivät parhaasta päästä\nsaksalaisessa kirkossa. Hän oli läpeensä uskonnollinen -- raha- ja\nliikemies kiireestä kantapäähän, jonka mielestä Meidän Herramme\nvarmaankin oli koko maailman suurin ja luotettavin asioitsija.\nMutta se Jumala, jonka kanssa hän oli liikesuhteissa, oli muuten\nyhtä turhantarkka keinottelija kuin hän itse ja valvoi erittäin\nhuolellisesti oikeuksiaan, helpottamatta kirjaintakaan aamu-,\nilta- ja ruokarukouksista sekä seitsemännen päivän levosta, johon\nsäntillisesti kuului kirkossakäynti ja raamatun lukeminen.\n\nRuskeaverkaiseen hännystakkiin puettuna, leveälierinen hattu\nvieressään ja vahva, kultanuppinen sauva kädessänsä hän istui aina\nsaman pilarin luona, omituisena kuvana vanhan kansan pörssimiehistä.\nJokainen tiesi, että hänen nimensä kävi kullasta, ja samaten myös,\nettä hän oli kaikkia uutuuksia vastaan, jotka nuorempien kauppiaitten\nkeskuudessa olivat alkaneet voittaa alaa, olletikin uuden pörssin\nrakentamista. Aikaisin kuolleesta vaimostaan, joka ei eläessään\njuuri ollut voinut kehua hyvistä päivistä, mutta jonka haudalle oli\npystytetty suuri muistopatsas, oli hänellä poika, Wollert, jonka\nainoa vapaus nuorempana oli ollut kouluaika, jonka kauhistus isä yhä\nvieläkin oli ja joka nyt, palattuansa takaisin lyhyeltä käynniltä\nHampurista, esiintyi täydellisenä keikarina ja mitä keinokkaimmalla\ntavalla osasi välttää isän huomiota. Mutta täytyipä hänen aina\nsilloin tällöin, kun hän sattumalta joutui verekseltään kiinni,\nasettua peloittavan sotaoikeuden eteen, jossa isän ruskealla kepillä\noli osansa, ja sitten istua vankina joko konttorissa tai kotona\nsalissa. Vanhalla Mühlenwadilla oli tapana sellaisten kohtausten\njälkeen mennä levolle, surrakseen -- niinkuin talossa sanottiin --\nvintiömäistä poikaa.\n\nTässä ilottomassa kodissa kasvoi poika kahden vanhan naimattoman\ntädin -- Mühlenwadin sisaren -- vartioimana. Nämä olivat alati\nsaapuvilla jäseninä sotaoikeudessa lausumassa mielipiteensä hänen\nkäytöksestään. Mitään vapautta Wollert ei saanut nauttia muulloin\nkuin kesällä, jolloin muu perhe oleskeli pienellä maatilalla\nKongshavnissa ja hän oli jätetty kaupunkiin katsomaan konttoria.\n\nVaikka asiat nyt juuri olivat mitä kiireimmillään, jaaloja kun\nehtimiseen tuli Bergenistä ja konttorissa siis oli aamusta iltaan\ntyötä, huomasi Wollert, että häntä ei tähän aikaan pidetty\nsilmällä niin ankarasti kuin ennen. Hänen tätinsä viettivät näet\nvuorotellen viikkonsa kaupungissa ruuan laitossa nordlantilaisille.\nJa pyhäpäivinä, jolloin näille pidettiin pieniä kemuja, istui\n\"vuorotäti\" aina korkeassa nojatuolissa Mühlenwadin vieressä\nruokapöydässä, missä punaista viiniä, joka ei aina ollut parasta\nlaatua, tarjottiin veskunakeiton ja paistin särpimeksi. Ja silloin\noli ainakin vähän tilaisuutta vapauteen.\n\nJoskin Wollertin muina pyhäpäivinä täytyi seurata isäänsä\nsaksalaiseen kirkkoon ja sitten viettää suurin osa päivää kotona,\nniin osasi hän illoin, vanhusten mentyä levolle, korvata vahinkonsa\ntoverien parissa. Eräänä talviyönä huomasi toinen tädeistä, kun hän\nkynttilä kädessä tarkasteli veljenpojan makuuhuonetta, sen tyhjäksi\nja tikapuut nojallaan ikkunaa vasten. Aamupuoleen yötä tuli Wollert\nkotiin, nousi kamariinsa, sytytti kynttilän ja -- näki sotaoikeuden\nyömyssyineen istuvan siellä. Hänen hämmästyksensä oli suuri; mutta\nnopea silmäys sanoi hänelle kohta, ettei \"ukko\" ollut istunnossa,\nja siihen hän perusti pelastuksentoiveensa. Hän säntäsi vielä auki\nolevan ikkunan luo ja huudahti, ikäänkuin olisi aikonut heittäytyä\nsiitä alas:\n\n\"Nyt saatte kohta ruumiin taloon.\"\n\nLoppupäätös tästä uhkauksesta oli, että kauhistuneet tädit tästä\npäivästä lähtien \"ukon\" tietämättä hankkivat veljenpojalle\n\"kohtuullista vapautta\" sekä myöskin käsirahoja tämän vapauden\nnauttimiseen.\n\nNuorella Wollertilla oli kumminkin ollut rahoja taskussaan\njo ennenkuin tädit niitä hankkivat. Hän oli lainannut niitä\nTaneli-sedältä. Tämän itaruus oli kumminkin koko kaupungissa\npuheenaineena, ja tunnettua oli, että hän tuskin soi kuivaa leipää\nravinnokseen. Hän vihasi veljeään, jonka luuli muinoin perinnönjaossa\npettäneen häntä. Kun veljenpoika hänelle jutteli, miten hänen\nkotona oli olla, piti setä aina hänen puoltaan, ja kerran, kun\nWollert valitti, ettei hän koskaan saanut rahoja, niin tarjoutui\nsetä lainaamaan hänelle niitä, \"kunnes poika tulisi lailliseen\nikään ja saisi käsiinsä äidinperintönsä.\" Wollert antoi näistä\nrahoista sedälle pieniä velkakirjoja, jotka tehtiin neljänkolmatta\nprosentin korolle, ja siten hänellä oli oma pankkinsa. Wollertin\ntuli lisäksi pitää silmällä, ettei kukaan varastanut viinimarjoja\nsedän puutarhasta, sekä ottaa selkoa ilkimyksistä, jotka heittelivät\nkivillä hänen ikkunoitaan; sillä pikkupoikaset olivat pahoja\nrikkaalle saiturille. Kun tämä illoin, leipäkannikka sinisen\npäällystakkinsa alla ja puuvillainen sateenvarjo kädessä, kulki\nkotiinsa, ajoivat he usein häntä takaa ja nimittivät häntä milloin\nmilläkin haukkumanimellä.\n\nAlussa oli Martin varsin vaikea tulla toimeen Mühlenwadin luona, ja\nusein hän huomasi, että Stuwitzin käsi ylti aina tänne saakka.\n\nMühlenwad, jonka suureen pohjoiseen asioimisliikkeeseen koko\nHeggelundin kauppa kuului, kunnioitti, suuresti Stuwitzia, jota hän\nvuosien kuluessa oli oppinut pitämään kauppahuoneen todellisena\npäällikkönä. Ja niiden viittausten johdosta, joita Stuwitz oli\nhänelle antanut Marttiin nähden, oli hän tullut siihen luuloon, että\nMartti oli Heggelundin suosikki, vieläpä jonkunmoinen uutuuksien\nkeksijäkin. Semmoisen miehen kuin Stuwitzin arvostelut painoivat\nluonnollisesti paljon; mutta itse \"junkkari\" ei tietysti ollut\nnuuskahyppysellisenkään veroinen. Ja kun Mühlenwad oli saanut jotakin\npäähänsä, niin eipä se siitä hevin lähtenyt.\n\nMartti sai jonkun tois-arvoisen aseman, joka ei häntä suuresti\nmiellyttänyt: milloin tuli hänen olla apuna Saksansillalla, milloin\nkonttorissa. Enimmät aikansa hän vietti kumminkin nostovivun luona\nsillalla alituisessa puuhassa. Hän voitti kuitenkin vähitellen\nreippaudellaan ja järjestyksellään Mühlenwadin vastahakoisen\nsuosion. Kun Nordlannin jaalat saapuivat ja kalat oli lajiteltava,\nosoitti Martti taitoa, joka ei voinut olla hämmästyttämättä; --\nsen taitonsa hän oli saavuttanut tämän toimen perinpohjaisesta\noppimisesta nuorempana. Mühlenwad, joka pian huomasi, mitä hyötyä\nhänellä kaikesta tästä voi olla, ehdotti Martille, että tämä rupeaisi\nhänen \"siltapäällikökseen\". Martti kiitti luottamuksesta, mutta\nvastasi Mühlenwadin suureksi harmiksi kieltäen. \"Hän halusi kulkea\nkonttoritietä\". Ja koska Mühlenwad ei saanut asiaa menemään oman\nmielensä mukaan, joutui Martti taas epäsuosioon.\n\nViime vuottansa Heggelundin luona viettäessään oli Martti pastorin\npojalta saanut oppia saksan kielen ensi alkeet; ja erään saksalaisen\nkonttoristin avulla, jonka hän tunsi ja jonka kanssa hän seurusteli,\nhän oli aina siitä saakka kun tuli Bergeniin, käyttänyt lomahetkensä\nja etenkin pyhäpäivät tämän kielen oppimiseen. Puolentoista vuoden\nkuluttua hän oli ehtinyt niin pitkälle, että osasi kirjoittaa ja\npuhua saksaa -- Martti pyrki eteenpäin maailmassa.\n\nWollert Mühlenwad, pohjaltaan hyväsydäminen ja sävyisä mies, ei\nvarmaankaan olisi viettänyt nykyistä huimaa elämää, tuskinpa edes\nkäyttänyt jalkahihnoilla varustettuja ihohousuja ja kultasankaisia\nsilmälaseja, jotka hän aina nosti otsalleen kun tahtoi nähdä oikein,\njollei kodin pakko- ja vankeussäädökset olisi saaneet häntä näkemään\nrajatonta vapautta liian huikaisevassa valossa. Hän puheli usein\nMartti Jansenin kanssa, näkyipä väliin turvautuvankin häneen; mutta\nkenties sai Martti kiittää onneansa siitä, ettei hän nuoren herran\nmielestä tähän aikaan vielä ollut kyllin sivistynyt voidaksensa\nesiintyä Wollertin ystäväin seurassa. Pyhäpäivin saattoi Wollert\npitkät ajat istua ja keskustella Martin kanssa tämän pienessä, sillan\nvieressä olevassa kamarissa.\n\nEräänä päivänä hän näki, että Martti kirjoitti saksaa ja kuuli\nsuureksi kummakseen, että poika osasi tätä kieltä sekä yhtä ja toista\nkirjanpidosta. Nuori Wollert vihasi konttoria ja kaikkea, mitä siihen\nkuului, yhtä suuressa määrin kuin Martti Jansen sitä rakasti. Eikä\naikaakaan, ennenkuin hän ehdotti, että tämä ottaisi huolekseen hänen\nsaksankieliset kirjeensä; Wollert kirjoittaisi ne sitten puhtaaksi\nja veisi ne \"ukon\" allekirjoitettaviksi. Martti älysi hyvin, ettei\ntämä ollut aivan oikein, mutta tyydytti omaatuntoansa kieltäytymällä\nvastaanottamasta maksua, minkä Wollert hänelle tarjosi työstä, joka\nveisi koko pyhäpäivän.\n\nSiitä lähtien sai Wollert suuremmassa määrässä kuin ennen nauttia\nvapautta ja saavutti samalla suosiota isän puolelta, tämä kun kertoi\ntädeille, että kirjeet olivat kirjoitetut niinkuin olisivat ne\nlähteneet vanhan tottuneen kauppiaan kädestä, ja että ne samalla\nolivat lyhyet ja selvät. -- \"Wollertista voi sittenkin tulla mies!\"\n-- Hän sai sentähden syntymäpäivänään lahjaksi kultakellon ja luvan\njulkisesti käyttää silmälaseja, joista Wollert kumminkin tästä\nlähtien alkoi yhä enemmän vieraantua.\n\nSilloin sattui tukala tapaus eräänä päivänä, kun Wollert vei isänsä\nallekirjoitettavaksi koko kasan kirjeitä. Näiden joukossa oli näet\nkaksi kauniilla ja sujuvalla käsialalla kirjoitettua, jotka Wollert\nkiireissään oli unohtanut muiden joukkoon.\n\nKun vanha Mühlenwad sai käsiinsä ensimäisen, pitkän ja taidokkaasti\nkyhätyn kirjeen, näki Wollert, joka istui pöydän toisella puolen,\nettä jotakin oli merrassa.\n\nUkko istui kauan aikaa ääneti, tarkasteli kirjettä, laski sen\npöydälle, otti sen käteensä, laski sen jälleen alas, ja hänen\nkapeissa, terävissä kasvoissaan oli jotakin sellaista kuin jos\nhänen edessänsä olisi ollut väärennetty vekseli. Pikimmältään lensi\nhänen silmäyksensä nurkkaan, missä seisoi vahva sauva, kultanuppi\nvanhan hatun peittämänä. Wollert säpsähti. Mutta sitten isä alkoi\nuudelleen lukea kirjettä ja nyykähytteli väliin päätään katkeralla\nmielihyvällä, ikäänkuin olisi sillä tahtonut myöntää, että kirje oli\nhänen mielensä mukainen ja hyvin kirjoitettu. Viimein hän lausui:\n\n\"Niin, melkeinpä arvasin, ettet sinä kykenisi näin kirjoittamaan! --\ntuo tänne nuo lemmon silmälasisi, Wollert!\"\n\nWollert ojensi ne nolona pöydän toiselta puolen isälleen; tämä väänsi\nsangat kasaan ja musersi lasit jaloillaan.\n\n\"Kuka on kirjoittanut kirjeesi?\" kysyi hän sitten.\n\nWollert koetti päästä valheella; kaikki muut kirjeet, paitsi noita\nkahta, oli hän muka itse kirjoittanut. Mutta silmäys, jonka vanhus\nsuuntasi nurkassa seisovaan keppiin, sai hänet äkkiä avosydämiseksi.\n\n\"Jansen!\" vastasi hän.\n\n\"Jansen! -- Meidän Jansen? -- vai niin!\"\n\nSe oli hyvin pitkäveteinen tuo: \"vai niin!\" Sitä seurasi sitten\ntiedusteleva kysymys: \"Ja mitä hän on vaatinut niistä?\"\n\n\"Hän ei ottanut mitään.\"\n\n\"Vai niin! No siinä tapauksessa saan sinulle sanoa, mitä hän\ntahtoi\", huusi vanhus kiivaasti, ikäänkuin olisi uudelleen muistanut\nkeppiä; \"hän tahtoi, mitä sinä et tahtonut, vaikka olet rehellisen\nkauppamiehen sekä poika että pojanpoika. Hän tahtoi oppia jotakin,\nkuuletko! Ja sinusta ei tule koskaan edes sellaista, joka voisi vetää\nvertoja hänen sakarisormelleen.\"\n\nSitten hän avasi oven ja käski erään etuhuoneessa olevista mennä\nnoutamaan Jansenia.\n\nMühlenwad istui jonkun aikaa miettiväisenä; Wollertista taas oli\nilma pienessä konttorissa hirveän hikinen. Isä ei olisi mielellään\ntahtonut suoraan sanoa, mitä hän tiesi: että poika oli ollut\nepärehellinen häntä kohtaan.\n\nKun Martti Jansen tuli konttoriin, kysyi vanhus viitaten kirjeisiin:\n\n\"Oletteko kirjoittanut nämä?\"\n\n\"Olen!\"\n\n\"Missä olette sitä oppinut?\"\n\nKun nuori mies oli lyhyesti selittänyt sen, sanoi Mühlenwad äänellä,\njoka soi kuin olisi hän lukenut kirjasta:\n\n\"Teillä on huomisesta alkaen konttorissani täysi paikka ja palkka;\nja kun poikani kirjoittaa kauppakirjeitä, on hänen neuvotteleminen\nteidän kanssanne sisällöstä, ennenkuin kirjeet tuodaan minun\nallekirjoitettavikseni.\" Sen sanottuaan hän nyykäytti päätään, ja\nMartti lähti konttorista. Mutta vanha Mühlenwad istui kauan ja\ntirkisteli oveen päin, josta hän oli mennyt. Vihdoin hän kääntyi\nWollertiin ja sanoi miltei lempeästi:\n\n\"Jospa sinä voisit tulla tuollaiseksi, Wollert! Hänessä on ryhtiä,\nhän tulee menemään pitkälle maailmassa; -- mutta isäparkasi ei liene\noikeutettu sinusta edes toivomaan mitään sellaista\", lisäsi hän\nhuoahtaen.\n\nKun Wollert lähti konttorista, oli hän iloinen, että oli päässyt niin\nvähällä.\n\nSeuraavana vuonna kirjoitti Martti Jansen myöskin ranskankielisiä\nkauppakirjeitä ja kohosi kohoamistaan isäntänsä luottamuksessa.\nTunnettua oli, että kaikki kirjeet kulkivat hänen kauttansa -- muuten\nei vanhus ollut koskaan levollinen postiin nähden.\n\nMartin palkka oli nyt noussut, se salli hänen elää kuten muutkin\nkauppasäätyyn kuuluvat nuoret miehet.\n\nKasvatuksen takia, jonka Martti sai Mühlenwadin koulussa, hän\nalkoi antaa rahalle suurempaa arvoa kuin oikein soveltui hänen\nluonteellensa. Hän kuuli aina miestä arvosteltavan sen mukaan, miten\nvarakas tämä oli; eikä ollut ainoatakaan hänen tovereistaan, joka\nei olisi uneksinut rikkauksista -- Mühlenwadin vanhaa leveälieristä\nhattua kunnioittivat nämä nuoret miehet miltei kruununa.\n\nMartti Jansen oli siis hyvällä alulla tulla liikemieheksi \"kiireestä\nkantapäähän\". Hän osoittikin jo sitä hiljaisella lujuudella\nkäytöksessään ja oman kykynsä tietoisuudella, joka hänen nuoruuteensa\nnähden meni vähän liikanaisuuksiin voidaksensa miellyttää, vaikka\nse herätti jonkinlaista kunnioitusta. Miehuulliset, avoimet kasvot\nja liikemiehen kovan kuoren alta kuultava sydämen jalous herättivät\nerityistä luottamusta häneen. Yleisesti arveltiin, kuten vanha\nMühlenwadkin, että hän kunnollaan pääsee pitkälle maailmassa.\n\nPerheissä, joissa hänellä oli tilaisuutta seurustella, oli hän\ntavannut monta nuorta naista, mutta nämä eivät näyttäneet häneen\nvaikuttavan. He pitivät häntä nuorena liikemiehenä, joka oli siihen\nmäärään eteenpäin pyrkivä, ettei hänellä ollut aikaa mihinkään\nmuuhun. Ei kukaan heistä osannut aavistaa, että hän yksinäisinä\nhetkinä saattoi istua ja sisäisillä silmillään katsoa eteensä erästä\nolentoa, johon verraten he kaikki hänen silmissään himmenivät;\ntapahtuipa väliin, että hän itse pelkäsi kokonaan vaipuvansa siihen.\n\nEdel Heggelund oli kokonaisen vuoden oleskellut Trondhjemissa ja oli\nsiellä rikkaan Heggelundin tyttärenä ja kenties myöskin oman itsensä\ntähden tullut hyvin huomatuksi. Martti, joka oli tehnyt voitavansa\nsaadakseen tietää kaiken, mikä koski häntä, rauhoittui suuresti, kun\nkuuli että Edel oli palannut takaisin Nordlantiin.\n\nSyy Edelin kotiin-palaamiseen oli surullinen: hänen äitinsä oli\nkuollut.\n\nLupauksensa mukaan oli Martti väliin kirjoittanut Heggelundille\nja aina saanut lyhyen, hyväntahtoisen vastauksen. Kerran oli Edel\nvastannut isän puolesta ja kirjeessään ystävällisesti kertonut,\nmiten M--nsalmella elettiin, puhunut Topias-sedästä ja Antista, joka\noleskeli Kristianiassa, sekä neitsyt Dyringistä. Lopuksi sisälsi\nkirje tietoja Martin vanhemmista Skorpöllä. Martti ymmärsi, ettei\nEdel voinut suuretta vaivatta saada näitä tietoja, Skorpölle kun\noli M--nsalmelta hyvin pitkä matka, ja hän piti tätä satoja kertoja\nuudelleen luettua kirjettä suurimpana kalleutenaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuri tähän aikaan sai Martti aihetta tuntea, minkä arvoinen hän\noli Mühlenwadille; tämä oli näet samana talvena ansainnut tuhansia\nryhtymällä erääseen kauppayritykseen, joka oli Martin päässä syntynyt.\n\nEräänä päivänä oli Mühlenwad konttorissaan hyvin juhlallisen\nnäköinen. Hän oli saanut tietää, että Heggelund oli vararikkoon\njoutumaisillaan. Kauppapaikka oli jätetty Stuwitzille, jonka kanssa\n\"konttori\" siis vastaisuudessa tulisi tekemisiin. Muuten olivat\nMühlenwadin ja Heggelundin väliset asiat kaikeksi onneksi Stuwitzin\ntoimesta hyvällä kannalla.\n\n\"Tätä loppua\", lisäsi Mühlenwad, \"olen aina aavistanut, kun näin,\nmiten Heggelundilla elettiin. Nyt ei miesparalla kuulu olevan juuri\nmuuta kuin huone, missä hän asuu, ynnä huonekalut ja pieni tila\nvuonon perukassa. Muun kaiken ovat saamamiehet ottaneet ja myyneet\npakkohuutokaupalla. -- Kova on sellainen kohtalo.\"\n\nKalmankalpeana seisoi Martti Jansen tätä puhetta kuunnellen, ja\nsittemmin työssään konttorissa hän ei voinut muuta ajatella.\nHänestä oli kuin olisi tapahtunut jotakin mahdollisuuden rajojen\nulkopuolella olevaa; yhtä hyvin olisi hänelle voitu kertoa, että\ntunturi oli kaatunut, kuin että jotain tällaista oli voinut tapahtua\nHeggelundin talolle, missä hän oli niin monta vuotta elänyt siinä\nvakaumuksessa, että se oli rakennettu rikkauden kalliolle. Kuinka\nkipeästi se häneen koski! Hänellä oli siellä ollut koti; hän otti\nnyt sydämestänsä osaa talon häpeään ja onnettomuuteen. Yhä paremmin\nselkeni hänelle, että Stuwitz oli syypää, vieläpä varsinainen alkukin\nkaikkeen; sillä päivänselvää oli, että Stuwitz oli vuosikausia\nrikastuttanut itseänsä, saattanut häviöön isäntäänsä ja nyt viimein\nantanut kruunauksen työllensä. Jos hän näinä päivinä olisi tavannut\nStuwitzin, olisi hän, huolimatta seurauksista, ryhtynyt väkivaltaan,\nsaadaksensa kostaa.\n\nKonttorissakaan ei Martti oikein tullut entiselleen. Hän toimitti\ntehtävänsä raivoisalla vauhdilla ja lähti usein pois sieltä ennen\ntavallista aikaa. Illoin hän teki pitkiä kävelyretkiä Sandvigin\ntiellä ja istui kauan miettien, ennenkuin meni levolle.\n\nEnsimäisen surun jälkeen oli hänessä alkanut herätä ajatus, joka sai\nhänen verensä kiehumaan ja karkoitti unen hänen silmistänsä. Hän\najatteli mahdolliseksi, että hän nyt, kun suhteet olivat muuttuneet,\nvoisi saada Edel Heggelundin omakseen.\n\nSuuri oli erotus hänen nykyisen ja entisen ajatuksenjuoksunsa\nvälillä. Kun hän lähti M--nsalmelta oli hänestä muurina Edelin\nja hänen välillään ollut hänen syntyperänsä halpuus ja hänen\nsivistymättömyytensä; nyt oli tuo muuri supistunut hänen\nvarattomuuteensa.\n\nJa asiain näin ollen tuikki toivon säde vilahdellen hänen sieluunsa.\n\nTämä oli alussa tosin pelkkää haavetta, jota hän ei voinut\najatuksistansa poistaa, semminkin kun se aina päättyi siihen, että\nhän, saatuaan suoritetuksi muutamia suurenmoisia kauppa-asioita,\nesiintyi rikkaana miehenä ja pyysi Edeliä omaksensa sekä palautti\nuudelleen entiseen loistoon rappiolle joutuneen kauppahuoneen. Mutta\nvähitellen alkoi todellisuus tunkeutua näihin unelmiin, ja joskin\nhänen ajatuksensa aina päättyivät samaan loppukohtaukseen ja Edel ja\nHeggelundin kauppahuone tavallansa sulivat yhteen mielikuvaan, niin\neipä näin ollut laita niiden tuumien, joiden oli määränä saattaa\nhänet toiveiden perille.\n\nNoilla yksinäisillä retkillä Sandvigin tiellä alkoi vähitellen\nhänen sielunsa silmiin häämöttää niemeke pienen kauniin lahdelman\nsuussa tuolla kodin läheisyydessä; hän oleskeli siellä, hän matkusti\nsieltä kauas pois kauppa-asioille, hän näki ihmisiä vilisevän ja\nliikkeen yhä lisääntyvän, ja viimeksi hän saattoi morsiamenaan Edelin\nkauniiseen huoneeseen, jonka hän oli rakentanut niemekkeelle. Joka\nilta toi uusia piirteitä tähän kuvaan. Stuwitzin vanha ajatus, että\noli perustettava kauppapaikka Lapinmutkaan, oli virinnyt eloon Martin\nmuistossa. Ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä mahdollisemmalta\nse hänestä näytti, sitä houkuttelevammalta. Hän ei ummistanut\nsilmiänsä vaikeuksilta, mutta kun nämä johtuivat hänen mieleensä,\najatteli hän -- ja kenties hiukan nuoruuden ylpeydellä -- kykyänsä;\nja yrityksen takana näki hän Edel Heggelundin hymyilevän.\n\nMühlenwadin hämmästys oli suuri, kun Martti eräänä päivänä sanoi\ntahtovansa luopua nykyisestä palveluksestaan ja -- aikeitansa\nlikemmin ilmaisematta -- selitti aikovansa ruveta omiin\nliikeyrityksiin pohjoisessa. Ukko, joka ei voinut muuta ajatella kuin\nettä hänen kirjanpitäjänsä oli kadottanut järkensä, koetti kaikin\ntavoin saada häntä peräytymään päätöksestään. Mutta kun tästä ei\nollut apua, antoi hän hänelle hyvin varovaisesti vähän velkaa, ja\njoitakuita satoja riksejä oli Martilla itsellään.\n\nYhtä suurta hämmästystä herätti tämä uutinen Heggelundissakin, jolle\nMartti luuli velvollisuudekseen kirjoittaa asiasta, koska Heggelund\noli auttanut häntä hänen tulevaisuutensa uralle. Mutta tapa, jolla\nhän tämän aikeensa ilmaisi, ei ollut erittäin onnistunut. Syyksi\nhän toi esiin vain sen, että halusi takaisin Nordlantiin ja ilmaisi\nsamassa vakavana uskonaan, että hän kyllä onnistuisi siellä tekemään\nhyviä afäärejä. Vähimmin onnistunut oli kuitenkin kirjeen loppupuoli.\nPuhuttuansa syvästä kiitollisuudestaan hän piirsi siihen viimeksi\nja jotenkin kömpelösti toivomuksen, että hän kerran voi palkita\nHeggelundille kaiken sen hyvyyden, jota oli nauttinut hänen luonaan.\n\nTämä loppu kosketti, vaikka eri tavalla, kipeitä kohtia sekä\nHeggelundissa että tämän tyttäressä.\n\nSalaisen mielipahansa ilmaisi Heggelund lausumalla ärtyisästi, ettei\nhän voinut nähdä vähintäkään järkeä siinä, että nuori mies, jolla ei\nollut pääomaa, noin ilman mitään muuttaa tänne pohjoiseen ja asettuu\nasumaan ensimäiselle eteen sattuvalle niemekkeelle.\n\nEdel oli Martti Janseniin nähden haaveillut hiljaisia unelmiaan. Jo\nsiihen aikaan, jolloin Martti oleskeli heidän luonaan, oli tyttö\nhuomannut, että nuorukainen hänestä piti, mutta omat tunteensa hän\noli saanut selville vasta tuona yönä, jona hän Martin lähtiessä\ntapasi neitsyt Dyringin. Sittemmin olivat nämä tunteet hänelle\nyhä enemmän selvinneet, ja hän oli niin sanoaksemme elänyt niissä\nsisäistä elämäänsä.\n\nHän aavisti nyt, että hänellä itsellään oli osansa tuossa Martin\näkillisessä ja kummallisessa päätöksessä -- ja hänen tätä\najatellessaan punastuivat hänen kasvonsa hetkeksi ilosta. Sisimmässä\nsielussaan hän oli jo kauan ollut varma siitä, että hän -- jos\nasianhaarat olisivat sallineet -- olisi voinut tarjota Martille\nkätensä, vähintäkään kysymättä heidän erilaisia elämänsuhteitaan.\nHän ymmärsi näet, että juuri ne olivat pidättäneet Marttia ottamasta\npienintäkään askelta hänen voittamisekseen. Mutta hänelle oli sen\nohessa selvinnyt, että Martin puuttuva luottamus häneen itseensä oli\nheitä erottavan rajamuurin pohjana.\n\nNyt esiintyivät Martin mielestä heidän keskinäiset suhteensa sen\njohdosta, mitä Edelin kodissa oli tapahtunut, siihen määrään\nmuuttuneina ja samalla toivorikkaina, että Martti siihen nojaten oli\ntehnyt lopullisen päätöksensä.\n\nMutta siihen, mitä oli tapahtunut, sisältyi se, että Edel oli nyt\nköyhä tyttö.\n\nKasvavana istuessaan konttorissa oli Edel jo aikaisin alkanut\naavistaa, että isää kalvoi jokin suru, jota hän tahtoi salata;\nja vaikka Edel ei koskaan saanut tämän surun oikeaa laatua\ntietää, oli hänelle kumminkin vihdoin selvinnyt, että syynä isän\nsisällisiin kärsimyksiin oli Stuwitz. Tämän esittämien laskujen\nalle oli Heggelund hajamielisesti ja miltei tietämättänsä, mitä\nteki, kirjoittanut nimensä, mutta tehtyään sen aina vaipunut\nsynkkämielisyyteen ja suruun, joka, jollei poistunut, kumminkin näkyi\nkevenevän, kun Edel oli asettunut seisomaan hänen kirjoituspöytänsä\nviereen tai istuutunut hänen polvelleen. Edel oli sen ohessa\nymmärtänyt, ettei hän tästä kaikesta saanut mainita sanaakaan äidille.\n\nErään sellaisen surun kohtauksen, joka tällä kertaa oli niin valtava,\nettä se Edeliä vallan kauhistutti, oli Martti vähää ennen Bergeniin\nlähtöänsä saanut vahingossa nähdä. Heggelundia kidutti tuona hetkenä\nyllämainittu suuri laina, joka hänen oli täytynyt ottaa ja joka\nsitten joutui yleiseksi puheenaiheeksi seudulla.\n\nYlpeyshän oli Heggelundin suvun pääheikkouksia. -- Huutokaupan\nkestäessä, jossa tilaisuudessa kauppapaikka joutui Stuwitzille, oli\nEdel ikkunasta katsellut väkijoukkoon, jota tungokseen saakka oli\nkokoontunut pihalle, ja samassa ymmärtänyt, että heidän sukunsa\nkunnia juuri tänä hetkenä vajosi.\n\nMartin kirje herätti katkeruutta hänen mielessään; hän tunsi itsensä\npersonallisesti ala-arvoiseksi arvostelluksi juuri sillä kohtaa,\nmissä ylväs nainen syvimmälti loukkautuu: hänen rakkautensa ehdotonta\nylevyyttä oli epäilty.\n\nNiin kauan kuin hän itse oli voiton puolella, saattoi hän tätä\nkestää, eihän se vielä silloin ollut tullutkaan niin selvästi ilmi,\nja kenties hän oli käytöksellään itse antanut aihetta siihen. Mutta\nnyt, kun hän oli köyhä -- ei mistään hinnasta maailmassa!\n\n\n\n\nXIII.\n\nKOTIINPALUU.\n\n\nMatkaa varten pohjoiseen oli Martilla paljon toimittamista. Erityisiä\nvalmistuksia ja tavarain ostoksia oli tarpeen, ja hänen täytyi,\nennenkuin ehti kotiinsa, tehdä matkoja monille eri haaroille.\n\nMitään asiaa Heggelundin luo hänellä ei ollut, sillä Stuwitzin kanssa\nhän ei halunnut joutua kauppoihin. Mutta kun hän tuli M--nsalmen\nläheisyyteen, heräsi hänessä hillitsemätön halu nähdä Edeliä.\nSyyt, jotka tähän saakka olivat niin selvään kieltäneet häntä\nmatkustamasta sinne ja joista painavin oli se, ettei hän mielellään\ntahtonut esiintyä yhtä takapajulle jääneenä kuin Heggelundin talosta\nlähtiessänsä, poistuivat yhä enemmän hänen halunsa tieltä päästä\nEdelin läheisyyteen. Hänen taistellessaan siten oman itsensä kanssa\nalkoi vähitellen yhtä ja toista muuta tunkeutua hänen mieleensä,\njoka ratkaisi asian. Häntä huolestutti ja peloitti ajatus, että hän\nkohtaisi Edelin, sillä millä silmin katseli tämä nyt häntä? Kenties\nsaisi hän niistä lukea, että hän oli elänyt mielettömissä unelmissa?\n-- Lyhyesti: hän tunsi lopulta, että hänen täytyi poiketa M--nsalmelle\nsen toivon tähden, josta hän eli. Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen\nmatkustaa sinne nähdäkseen saippuakuplan hajoovan.\n\nKaikenmoiset tekosyyt pidättivät häntä kuitenkin niin kauan, että jo\noli maatapanon aika ohitse, kun hän saapui perille.\n\nNeitsyt Dyring kulki tähän aikaan vuorokaudesta tavallisella\ntarkastuksellaan ja oli vähällä pudottaa kynttilän kädestänsä, kun\nhän aivan odottamatta eteisessä tapasi Martin paraikaa ripustamassa\nmatkavaatteitaan naulaan.\n\nYhden ainoan kynttilän valaisemassa suuressa salissa, johon niin\nmonta virkeää muistoa liittyi, antoi neitsyt sitten Martille\nsurullisen kuvauksen talon nykyisestä tilasta.\n\nHerrana siellä hallitsi nyt Stuwitz, joka yhä edelleen asui pienessä,\npunaisessa rantahuoneessa -- hänellä oli ollut kiinnitys itse\nkauppapaikkaan. Hän oli sama mies kuin ennenkin, ja yhtä saidasti\nkuin ennen hän eli koira ja renki öisin vartioimassa eteisessään, hän\nkun alati pelkäsi joutuvansa murtovarkaiden uhriksi; -- ainoa erotus\nhänen entisyytensä ja nykyisyytensä välillä oli siinä, että hän\nrouvan kuoleman jälkeen oli käynyt kahta itsevaltaisemmaksi. Vieläpä\noli hän äskettäin, Heggelundilta lupaa kysymättä, ottanut haltuunsa\nerään tämän ulkohuoneen, jota hän väitti omaksensa.\n\n\"Niin, huonosti ovat täällä asiat\", lopetti neitsyt kertomuksensa\nja vaipui surunsa valtaan. \"Entäs Edel parka -- köyhä tyttö nyt!\nOli toki onni, että sisar tuli niin hyviin naimisiin; hän ei olisi\njaksanut tätä kestää!\"\n\nVastasilitetty yömyssy päässään hän istui siinä yhtä sievistettynä\nkuin aina ennenkin, mutta palaen halusta purkaa huolestunutta\nsydäntään hän rypisteli siinä huomaamattansa kureita ja poimuja.\n\n\"Muistatteko, neitsyt Dyring\", sanoi Martti omituisella äänellä,\n\"muistatteko iltaa, jolloin tässä viimeksi istuimme? Silloin te\nvetositte tulevaisuuteen.\"\n\nNeitsyt Dyringin kasvoista päättäen eivät nämä sanat herättäneet\nhänessä sanottavia toiveita.\n\n\"Nyt tahdon ilmaista teille jotakin\", jatkoi Martti vähän aikaa\nvaiettuaan. \"Kaikki, mitä minä toimin ja teen, tapahtuu vain yhtä\ntarkoitusta, Edelin voittamista varten.\"\n\nNeitsyt Dyring loi hämmästyneen silmäyksen nuoreen mieheen. Hänen\najatuksensa juoksu oli hidas, hän tarvitsi miettimisaikaa, ja kun\nhän siinä nyt katseli Marttia, vaihtelivat ilmeet hänen kasvoissaan.\nHänen edessänsä seisoi nuori mies, joka ei voinut olla herättämättä\nluottamusta. Hänen kasvoissansa oli juuri tämä ajatus luettavana, kun\nhän vähän ajan kuluttua itsekseen mutisi: \"niin -- me saamme luottaa\ntulevaisuuteen.\"\n\nHyväntahtoisuuttaan osoitti vanha uskottu vielä siten, että hän teki\nMartille vuoteen talon parhaimpaan vierashuoneeseen, minkä tarjouksen\nMartti, kauan kursailtuaan, vihdoin otti vastaan, kun hän huomasi\nsillä miellyttävänsä neitsyttä.\n\nMartti Jansen nousi varhain seuraavana aamuna ja oli huolellisesti\npuettuna salissa, ennenkuin kukaan perheen jäsenistä oli sinne\nsaapunut. Hän oli kalpea, hänen otsallaan näkyi hikihelmiä. Neitsyt\nDyring sanoi hänelle silloin tällöin jonkun pienen sanan, ruokaa\nvalmistaessaan ehtimiseen kulkien salin kautta. Hän ei ollut\nmaininnut Martin tulosta kenellekään talossa.\n\nOvi avautui nyt ja kevein askelin astui Edel saliin. Hän ei kohta\nhuomannut Marttia, mutta sitten hän jäi hämmästyneenä seisomaan ja\nhuudahti:\n\n\"Martti! -- Tervetullut takaisin, herra Jansen\" -- oikaisi hän\nkohta lauseensa. Mutta hänen silmistänsä välähti ilon säde, mitä ei\nkäynyt oikaiseminen, yhtä vähän kuin punastusta, joka levisi hänen\nposkilleen.\n\nMolemminpuolisen hämmästyksen vallassa lausuttiin joitakuita sanoja,\njoita asianomaiset eivät myöhemmin voineet muistaa; ja sitten\nkoski keskustelu, kunnes Heggelund tuli saliin, Martin matkaa ja\nkaikenmoisia jokapäiväisiä asioita.\n\nNeitsyt Dyring huomasi, ettei kumpikaan koskenut eineeseen. Hänellä\noli omat merkkinsä, josta hän ennusti ilmanvaiheita.\n\nMartin osaksi oli tullut ystävällinen vastaanotto, vaikkakin sekä\ntytön että isän ääni alkoi käydä kylmemmäksi, kun heidän mieleensä\nmuistui tuo hänen viimeinen kirjeensä. Marttia kummastutti sen\nohessa, ettei kumpikaan, ei edes pienimmällä sanalla, tiedustellut\nhänen aikeitaan, vaikka Heggelund ystävällisesti vaati häntä joksikin\naikaa jäämään heidän luokseen.\n\nSelvään näkyi, että Heggelund oli vanhentunut ja masentunut\nvastoinkäymisistään ja että Edel oli kokonaan antautunut häntä\nhoitamaan. Heggelund oli kivuloinen ja pysyi väliin aamusta iltaan\nkonttorissaan, joka samalla oli hänen makuuhuoneensa. Sellaisina\npäivinä Edel istui hänen luonaan, luki hänelle ja piti hänelle\nseuraa, koettaen haihduttaa hänen synkkiä, raskaita ajatuksiaan.\n\nYksitoikkoista elämäänsä eläen oli Edel usein tuntenut itsensä\nhäkkiin suljetun linnun laiseksi. Palava halu päästä ulos maailmaan\nheräsi usein hänen sielussaan; mutta hän koetti silloin aina\nlohduttaa itseänsä sillä, että hänellä kumminkin oli velvollisuutensa\ntäytettävänä. Luettuansa Martin viimeisen kirjeen, jossa tämä puhui\npalaamisesta pohjoiseen, eivät nämä ajatukset häntä enää vaivanneet;\nkotielämä sai äkkiä jotakin sisältöä ja viehätystä.\n\nSyvälle käyviä, surullisia tunteita herättivät muuttuneet olosuhteet\nMartissa. M--nsalmella oli vireyttä ja liikettä kuten ennenkin;\nsillalla ja puodissa meni kaikki entistä menoaan. Martti näki\nStuwitzin ja puotipoikain askaroivan meripuodissa ja satamassa kaiken\nolevan ennallaan. Mutta päärakennuksessa oli kaikki kuollutta,\nja pihalla näkyi silloin tällöin ainoastaan pari palvelustyttöä\nja joskus joku kerjäläinen. Talouteenkin oli tullut huomattavia\nrajoituksia, ja puotipojat olivat nyt Stuwitzin ruoassa.\n\nPäivällispöydässä istuivat Heggelund, Edel, vanha Topias setä,\nneitsyt Dyring ja hän, Martti, -- oli suuri erotus nykyisyyden ja\nentisyyden välillä!\n\nMartin tulo oli silminnähtävästi virkistänyt vanhaa Topiasta. Hän\nei tahtonut pienimmälläkään sanalla kosketella talossa tapahtunutta\nmuutosta. Hän tuli iloiseksi ja nauroi omituisella tavallaan puoleksi\nsalaperäisesti ja ikäänkuin itsekseen, kun Martti aterian jälkeen\ntuli hänen luokseen ja leikillisesti sytytti hänen piippunsa samalla\ntavalla kuin oli tehnyt ensi iltana talossa ollessaan.\n\nTopias-setä muisti sen aivan hyvin. Sitten hän vain tahtoi tietää,\nmitä Martti toimi ja mitä aikeita hänellä oli. Martti kertoi sen\nhänelle.\n\n\"Rivakka poika, reipas poika!\" sanoi Topias-setä ja ojensi Martille\njälleen sammuneen piippunsa. Sitten, oltuaan vähän aikaa ääneti ja\nikäänkuin mietteisiinsä vaipuneena, sanoi hän hiukan aiheettomasti:\n\n\"Hm! -- Edel on kaunis tyttö, Martti Jansen.\"\n\nSitä ei Martti voinut kieltää, mutta hän ei halunnut ruveta siitä\npitemmältä puhumaan.\n\nMyöhemmin päivällä kertoi neitsyt Dyring Martille rouva Heggelundin\nkuoleman kaksi vuotta takaperin sekä siihen liittyvät tapaukset.\n\n\"Niin, niin!\" huokasi hän raskaasti, \"rouva kuuli sen ja sai siitä\nkuoleman.\"\n\n\"Oli uudenvuoden päivät ja rouva oli entistään terveempi. Eräänä\npäivänä hän seisoi konttorin viereisessä vihreässä kamarissa ja\notti liinavaatteita kaapista -- odotettiin vieraita seuraavaksi\npäiväksi. Stuwitz ja hänen miehensä istuivat konttorissa ja\ntarkastelivat laskuja, niinkuin heillä oli tapana siihen aikaan\nvuodesta. Minä kuljin edestakaisin alakerrassa ja kuulin, että he\nolivat kovaäänisiä, varsinkin Heggelund. Stuwitz vastasi lyhyesti ja\njyrkästi. Silloin lienee rouvaparka kuullut, millä kannalla asiat\nolivat; sillä juuri silloin pantattiin kauppapaikka.\"\n\n\"Stuwitzin mentyä jäi rouva pitkäksi aikaa Heggelundin luo, ja\nmiespoloinen pysyi sitten koko päivän konttorissaan.\"\n\n\"Rouva oli kummallisen kalpea, kun hän illalla kutsui minut luokseen.\nHän oli koko ajan siihen saakka istunut kamarissansa sohvassa, ja\nminä olin monta kertaa kurkistanut sinne, uskaltamatta häntä häiritä.\nKun sitten hänen kutsustaan tulin hänen luoksensa, alkoi hän puhua\nliinavaatteista ja muista tavaroista, jotka olivat hänen omassa\nhuostassaan, sekä eräästä köyhästä sairaasta -- köyhistä hän piti,\nkuten tiedätte, itse huolen.\"\n\nTätä kertoessa valtasi neitsyen sellainen liikutus, että hänen\nhetkeksi täytyi vaieta, ja kun hän vihdoin kykeni jatkamaan, virtasi\nkyyneleitä hänen silmistään:\n\n\"Sitten hän antoi minulle suuren avainkimpun, jota hän muuten aina\nkantoi vyössään. 'Saatte nämä, neitsyt Dyring', sanoi hän, 'sillä\nminä olen sairas; rupeen nyt vuoteen omaksi, ja tiesi Jumala,\nnousenko siitä enää!'\"\n\n\"Minä en vastustanut häntä. Koko hänen olennossaan oli jotakin niin\nkovin juhlallista. Hän oli niin tyynen ja ylhäisen näköinen, kuten\naina ennenkin. Mutta sillaikaa kun hän antoi minulle käskyjänsä,\noli hänen silmissään ja kasvoissaan jotakin, joka sai minut häntä\nsäälimään; koko yönä en saanut unta silmiini. Hän katseli ympärilleen\nhuoneessa ennenkuin meni makuukamariinsa. -- Neljä päivää hän sitten\nmakasi, ainoatakaan sanaa sanomatta.\"\n\n\"Viimeisenä aamuna hän viittasi sen kaapin avainta, jossa lakanat\nolivat; niistä hän määräsi yhden kääreliinakseen. Sitten hän\nantoi minulle kultakellonsa. Monta kertaa hän mainitsi silloin\nEdelin ja Hansinen nimiä. Kun talonväki tuli hänen luokseen\njäähyväisiä sanomaan, osoitti hän kädenviittauksella, ettei tahtonut\nnähdä Stuwitzia. Valkohapsisena hän makasi, kuten ruhtinatar\nviimevuoteellaan, väen ja köyhien tuttaviensa kulkiessa huoneen läpi.\nRovasti Müller oli silloin hänen luonaan, ja vihdoin sai Heggelund\nluvan tulla puristamaan hänen kättään. Rouva oli kuullut hänen\nitkevän uutimien takana.\"\n\n\"Minuun nojaten hän veti viime hengähdyksensä, ja\" -- lopetti neitsyt\nDyring -- \"hän olisi voinut olla vaikka ruhtinatar, sillä ei olisi\nvoinut olla suurempi kunnia palvella sellaista. Hänen mielensä oli\npuhdas kuin kulta niitä kohtaan, joihin hän luotti.\"\n\nNeitsyen kertomus koski syvästi Marttiin. Hän ajatteli kaikkea sitä\nsurua, mikä oli kohdannut tätä ennen niin iloista kotia; hän ajatteli\nEdeliä, joka tottumatonna murheisiin oli saanut tätä kaikkea kantaa.\n\nEdel oli ulkomuodoltaan viime vuosien kuluessa kieltämättä\nkaunistunut -- myös muiden, ei ainoastaan puolueellisen Martin\nsilmissä. Paksu, runsas tukka ja mustat silmät antoivat hänen kenties\nvähän liiankin tummaväriselle iholleen omituisen kauneuden, ja\nhänen tapansa pitää päätään antoi koko hänen olennolleen omituisen\nsulon. Vastoinkäyminen sekä sisäinen elämä, joka ei ollut jäänyt\njähmettyneeksi, oli henkevöittänyt hänen kasvonsa ja kehittänyt\nniihin juonteita, jotka ilmaisivat hänen luonteensa arvoa. Näissä\njuonteissa oli kenties -- perintönä äidiltä -- hiukan liikaakin omaa\ntahtoa.\n\nMartti Jansen ei ensinkään esiintynyt tällä kertaa tuollaisena\nmahtavana kosijana, jollaiseksi Edel kiusaantuneessa mielessään\noli kuvitellut häntä ja jota hän olisi kohdellut kaikella loukatun\nkunniansa herättämällä ylpeydellä. Martin innokas pyrkimys hänen\nlähelleen juuri nyt vastusti kaikkia niitä ajatuksia, joita hän\nnoiden kuvitelmiensa johdosta oli saanut, ja hänen sulkeunut,\nkiihkeä luonteensa herätti hänessä katumuksen sekä halun korvata\nsitä vääryyttä, mihin hän sisimmässään oli tehnyt itsensä syypääksi\nMarttia vastaan.\n\nKylmyys, joka alussa heidän tapaamisensa jälkeen oli vallannut\nEdelin koko olennon, haihtui seuraavina päivinä, ja hän esiintyi\ntaas luontevana kuten ennen. Edel oli niitä luonteita, joita ympäröi\njonkinlainen muuri ja jotka sentähden ovat hiukan pidättyväisiä.\n\nKuitenkin ilmausi hänen eteensä muutamia esteitä.\n\nTottumattomana maailman tuomioita tulkitsemaan tunsi nuori tyttö\nitsensä vaivautuneeksi siitä, ettei hän tiennyt, mitä Martti\nitsekseen ajatteli talon muuttuneista olosuhteista. Luonnollinen\nkäytöstapa tai sopiva sana Martin puolelta olisi tähän nähden\nkeventänyt Edelin sydäntä; mutta Martti ei ollut kyllin avomielinen.\nMikä heitä molempia likimmin koski ei tullut ollenkaan puheeksi.\nMartti tunsi, että Edel tahallansa vältti pienintäkin sanaa, joka\nolisi kosketellut hänen tulevaisuudentuumiaan ja itse hän ei tahtonut\nottaa niitä puheeksi.\n\nEipä kulunut kumminkaan pitkältä aikaa, ennenkuin nämä kaksi, jotka\npäivittäin pitivät jotenkin tyhjää keskustelua joutavista asioista,\nsaivat selville, millaiset heidän tunteensa toisiaan kohtaan olivat.\n\nAterialle he tulivat joka päivä ruokasaliin ison aikaa ennen kuin\ntoiset sinne ehtivät, kohtasivatpa toisensa usein muulloinkin\narkihuoneessa, kun siellä ei ollut muita. Tietysti tapahtui tämä\nkumpaiseltakin puolelta sattumoisin. Edelin ajatukset askarruttivat\nhäntä silloin kylliksi, mutta tällainen kahdenkesken-olo oli heistä\nkummastakin jotain lumoavaa.\n\nEräänä iltapäivänä oli Edel mennyt katsomaan Elias Röstiä, joka\nsairasti, ja Martti tuli myöhemmin saattamaan häntä kotiin. Oli\nkaunis kuutamo, joka levitti hopeaisen hohteen tunturien ja salmen\nyli. Koko paluumatkalla he eivät puhuneet sanaakaan. Kun he erosivat\neteisessä, sanoi Martti äkkiä:\n\n\"Kohtahan minun siis on lähdettävä täältä, onneni etsintään, neiti\nEdel!\"\n\nMartti oli jo viipynyt Heggelundin pyynnöstä kokonaisen viikon\ntalossa; asiat kiirehtivät nyt hänen lähtöänsä.\n\nMuulloin hän oli joka ilta valvonut kauan ja itsekseen ajatellut\npäivän tapahtumia, mutta viimeisinä kahtena yönä hän ihan toisista\nsyistä ei saanut unta silmiinsä. Hän halusi hetimiten tunnustaa\nEdelille rakkautensa; niin, olipa jo kerran päättänytkin tehdä sen.\nMutta silloin heräsivät hänessä nuo entiset ajatukset, jotka näinä\npäivinä -- kumma kyllä -- olivat kokonaan olleet kadoksissa: hänen\nvanha ylpeytensä perheeseen nähden, jonka luo hän muinoin oli tullut\nköyhänä kalastajan poikana. Hän näki yhä kirkkaammassa valossa,\nkuinka nöyryyttävä sellainen teko olisi niin kauan kuin hän ei\nmaailman silmissä ollut siihen oikeutettu. Mitä ajattelisi Heggelund?\nJa Edel -- mitä ajattelisi hän tuollaisesta tyhjästä kosijasta, joka\nvoi viitata vain tulevaisuuteen -- johon päälle päätteeksi kukaan ei\nluottanut?\n\nViimein hänelle selvisi, että jos maailmassa oli toinen tällaisessa\nasemassa, niin tämän toisen nimi ainakaan ei ollut Martti Jansen.\n\nAamulla hän ilmoitti päättävästi aikovansa lähteä jo ennen\npäivällistä.\n\nHe istuivat silloin salissa kahden, Martti ja Edel. Keskustelu kävi\nkatkonaisesti, ja ensi kerran mainitsi Martti sanasen aikeistansa.\n\nHänen äänessään oli jotain omituista, joka vaikutti, että Edel miltei\nvapisi istuessaan ommellen. Jonkun yksinäisen sanan hän oli silloin\ntällöin lausunut Martille vastaukseksi; mutta viimein, jotakin\nsentään sanoakseen, hän kysyi:\n\n\"Minkä tähden sitten lähditte Bergenistä?\"\n\n\"Sentähden, neiti Edel\", vastasi Martti, ikäänkuin olisi nyt\ntahtonut purkaa sydämensä -- \"sentähden, etten kauemmin voinut elää\nerillään...\"\n\nNuori tyttö kallisti punastuvat kasvonsa ompelukseen asti; hän odotti\nsaavansa kuulla aivan saman sanan, mikä pyöri Martin kielellä,\ntuon pienen sanan \"teistä\"; -- ja hän kumartui vastoin tahtoansa,\nniinkuin jokainen nainen tekee huomatessaan Amorin nuolen tähdättynä\nsydäntänsä kohti.\n\nNiin likeltä kuin pitikin, että Martti olisi tuon sanan sanonut,\nei hän sitä kuitenkaan lausunut. Hän pysyi lujana päätöksessään ja\nänkytti lauseensa täytteeksi: \"-- kotiseudusta.\"\n\nTukala hiljaisuus seurasi tätä sanaa. Vihdoin mutisi Edel joitakuita\nvälinpitämättömiä sanoja. Hän näytti hiukan kummastuneelta. Hän oli\nluottavaisesti odottanut Martin selitystä, ja nyt tämä karttoi sitä.\n--\n\nKun Martti istui veneessä, joka kiiti ulos salmesta, tunsi hän\nitsensä onnen pojaksi. Hän tiesi, että häntä rakastettiin, ja hänen\naikeitansa, joita hän nyt lähti toteuttamaan, valaisi ruusunpunainen\nhohde.\n\nHiukan häntä oudostutti, ettei Edel ollut laiturilla huomannut hänen\nviime tervehdystään, vaikka se oli juuri hänelle aiottu.\n\nMutta nuori tyttö vuodatti sinä päivänä yksinäisyydessä vuolaita\nkyyneleitä. Hän tunsi, että hän oli lähestynyt Marttia likemmäksi\nkuin hänen ylpeytensä nyt saattoi sietää. Hän ymmärsi nyt, että hän\noli ollut oikeassa luullessaan, että Martti aikoi purkaa sydämensä\nvasta silloin, kun hän voisi ulkonaisen asemansa puolesta turvattuna\nastua hänen ja hänen isänsä eteen. Niin kauan kuin Martti oli köyhä,\npysyisivät siis heidän välinsä sellaisina kuin ne nyt olivat. Martti\nei pitänyt lemmittyänsä suuremmassa arvossa kuin että koko asia sai\nriippua siitä, onnistuisivatko hänen liikeyrityksensä.\n\n\"Hyvä, Martti Jansen\", ajatteli Edel harmissaan -- \"tule rikkaaksi,\nupporikkaaksi, niin saat vastauksen.\"\n\nNeitsyt Dyring teki myös, vaikka tietämättänsä, mitä voi painaakseen\nokaan syvempään. Hän oli huomannut, etteivät asiat menneet oikeaa\ntolaansa, ja hän lausui eräänä päivänä kiittääkseen suosikkiaan:\n\n\"Nähkääs, neiti, mieheen sellaiseen kuin Martti voi luottaa; hänellä\non tulevaisuutta!\"\n\nKuinka Edel vihasi tuota \"tulevaisuutta\", kun sitä katsottiin siltä\nkannalta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkonaisena syynä Martti Jansenin kiireiseen matkaan oli se, että hän\ntoivoi tapaavansa Nuton perheen vielä sen tavallisessa kesä-asunnossa\nSkorpöllä.\n\nKun hän nyt seitsemän, kahdeksan vuoden kuluttua hiljaisena\nkesäiltana astui maalle kotinsa, vuorien rotkossa sijaitsevan majan\nlaiturille, valtasi hänet omituinen outouden tunne, sillä koti tuntui\nhänestä paljon entistänsä pienemmältä. Aurinkoisen kirkas, aava\nmeri, taustanaan mantereella Storbergskawli, joka nyt ilta-auringon\nvalossa näytti sinipunervalta, sekä kaikki muukin ympäristö oli niin\nviehättävän ihanaa, että hän katseli liikutettuna ympärilleen, --\nolihan siinä näköaloja hänen lapsuutensa ajoilta. Mutta kotiansa hän\noli kuitenkin ajatellut isommaksi.\n\nHän vei venheen aivan maan suojaan voidaksensa saapua perille\näkki-arvaamatta, ja samalla hän mietti, oliko hänen tunturin harjalla\nnäkemänsä lammaslauma kotolaistensa oma.\n\nNyt hän näki äitinsä vanhan tavan mukaan istuvan oven edustalla\nsukankudin kädessä ja lankakerä helmassa. Jyrkän polun hän loikki\nmuutamalla harppauksella päähän, ja ilmestyi äkkiä portaille äitinsä\neteen. -- Kului hiukan aikaa ennenkuin äiti uskoi silmiänsä ja\nsyleili poikaansa, ja kestipä vieläkin kauemmin ennenkuin hän oli\noikein tointunut äkillisen ilon puuskauksesta.\n\nIsä oli pitkällä matkalla ja häntä odotettiin kotiin kahdeksan\npäivän perästä. Sensijaan näki Martti valkotukkaisen, kauniin,\nseitsentoista-vuotiaan tytön, joka tuli häntä tervehtimään\nihmettelevin silmin ja alussa hiukan hämillään. Se oli hänen pikku\nsiskonsa Kristiina, joka nyt oli kasvanut ja tullut täydelleen\näitinsä näköiseksi, vaikka ei ollutkaan aivan niin pitkä kuin tämä.\nVeljestään Eilertistä hän sai kuulla, että hänellä oli hyvä olo erään\nkauppamiehen luona pohjoisessa ja että hän on hyväntapainen poika.\n\nIltapäivällä katseli äiti Marttia monta kertaa tutkistellen; mutta\nrauhoittui, kun poika näytti onnelliselta ja iloiselta.\n\nHeidän istuessaan yhdessä portailla iltamyöhällä kertoi poika\näidilleen, että hän oli jättänyt paikkansa Bergenissä -- jonka\nuutisen johdosta äiti löi kätensä yhteen -- ja selitti sitten\naikovansa tehdä Lapinmutkassa olevan Lapinniemen kauppapaikaksi.\nHän aikoi ryhtyä aivan niin pian kuin mahdollista, niin kauan kuin\nlappalaiset olivat vielä saarella, ja sitten seurata heidän mukanaan\nRuotsiin Karesuantoon saadakseen toimeen aikomansa kauppasuhteet.\nNiinpian kuin vain eräs kauppatavaroilla, kahvilla, sokurilla,\ntupakalla y.m. lastattu venhe, jota hän odotti tulevaksi, saapuisi\nperille, aikoi hän aloittaa kauppansa sellaisella tavalla, joka ei\nloukkaisi ketään, se on: tekemällä maahan kumoon kaadetun venheen\npuodikseen. Pääasia oli kuitenkin saada suomalaisen ja Nuton perheen\nsuostumus.\n\nMarina oli vaiti ja kuunteli poikaansa. Hän ei voinut arvostella\nhänen hankkeitaan, mutta oli kuitenkin eräs kohta, joka antoi hänelle\naprikoimisen aihetta, se näet, minkä vuoksi Martti kaikkea tuota\npuuhaili, koska hänellä oli ollut oivallinen asema Bergenissä. Poika\narvasi äitinsä kasvoista hänen ajatuksensa ja ilmaisi illan kuluessa\nhänelle rakkautensa Edel Heggelundiin.\n\nNyt ymmärsi äiti kaikki ja käsitti sydämessään poikansa aikeet --\nsanoi kuitenkin hymyillen, että Martti olisi voinut tehdä vielä\nparemman matkan ollessaan viimeksi Heggelundin luona. Kun poika\nselitti syynsä siihen nähden, ei äiti vastannut mitään; -- hän\nhyväksyi poikansa ylpeämielisyyden, mutta näki kuitenkin, että hän\nitse Edelin sijassa olisi ajatellut toisin.\n\nMarina tarvitsi koko yön saadaksensa kaiken tämän johonkin määrin\nselville, ja tuskinpa sai hän sinä yönä vähääkään unta. Hän käsitti,\nettä hänen apunsa näin alussa olisi sangen tarpeellinen, jotta Martti\npääsisi lappalaisten suosioon.\n\nJo seuraavana iltapäivänä istui äiti Matti Nuton teltassa\nystävällisesti keskustellen ja juoden kahvia, johon \"hänen poikansa\noli itse tuonut pavut mukanaan.\"\n\nSattuipa niin, että he juuri puhelivat niistä ajoista, jolloin\nsuomalaisen tytär Lyma ja Martti olivat hyviä ystäviä, ja niinpä\nsuomalaisen sekä Matin mieleen johtui taas kuinka Marina oli\npelastanut Lyman sekä hänen äitinsä -- suomalaisen ensimäisen vaimon\nja Matin tyttären -- ulkona kareilla.\n\nEräänä toisena päivänä samanlaisella käynnillä ollessaan mainitsi\nMarina kuin sattumalta, että hänen pojallaan oli venhe täynnä\ntavaroita, joita hän aikoi myydä; arveli kuitenkin, ettei ole\nvasta-alkajalle helppoa sellaisella paikkakunnalla, niinkauan kuin\nStuwitz oli kuin haukka kaikkien niskassa.\n\nHän käytti tahallaan sellaista sanaa, tietäen, että se Nuttojen\nvanhan vihollisuuden takia Stuwitzin kanssa oli heille mieleen ja\nmuutenkin sisälsi totuuden; sillä Stuwitz oli tunnettu siitä, että\nhän varoi kilpailijoita ja käytti kaikkia keinoja heidän tuhokseen.\nMarina oli tuonut sillä kertaa Martilta nyytin lahjoja, jotka\nMatin oli määrä viedä Lymalle Ruotsiin, saaden vaivojensa palkaksi\nkartuusin tupakkaa. Marina osasi helposti voittaa ihmisten suosion,\nja nytkin hän menetteli sekä ymmärtäväisesti että sopivasti.\n\nKun Janne Sakarinpoika tuli kotia, hämmästyi hän suuresti nähdessään\npoikansa myymässä tavaroita väliaikaisessa puodissaan kumotun\nvenheen alla kentällä suomalaisen majan luona. Sinne oli jo useampia\nlappalaisia saapunut ostamaan ja vaihtamaan, ja rannalla nähtiin pari\nvenhettä, joiden väen huhu oli houkutellut sinne mannermaalta.\n\nJanne ei puhunut pojalleen mitään, mitä hän ajatteli tämän\nyrityksestä, eikä ylipäänsä hänen aikeistaan. Mutta Marinalle\nhän ilmoitti tyytymättömyytensä, selittäen, ettei olisi sopinut\nluopua varmasta ansiosta ja tavoitella kaikin puolin epävarmaa;\nhänen poikansa oli nyt täysikasvuinen ja oppineempi kuin hänen\nyksinkertainen isänsä -- hän sai siis katsoa eteensä. -- Mutta kun\näiti sitten ilmoitti, mitä hän tiesi asian alkusyystä, tuli isä\ntosin hiukan suopeammaksi, mutta arveli kuitenkin, että jollei tuo\nhieno neiti huolisi Martista hänen nykyisessä asemassaan, ei häntä\nansaitsisi tavoitellakaan.\n\nHinta, jonka Martti tarjosi Matti Nutolle turkiksista ensi kesänä\ntapahtuvassa tavaranvaihdossa, miellytti lappalaista siihen\nmäärään, että hän eräänä päivänä ehdotti Martille matkaa rajan yli\nKaresuantoon, jossa hänelle olisi runsaasti tarjolla turkiksia.\n\nMartti Jansenilla oli tähän aikaan kuitenkin paljon huolia, joita\nhän ei tahtonut ilmaista vanhemmilleen. Hänen hankettaan kohtasi\nmoni vaikeus: väliin oli yksi tavaralaji loppuunmyyty, väliin taas\ntoinen, vaikka kauppaa olisi pitänyt säännöllisesti jatkaa, niin\netteivät ostajat odotuksessaan pettyisi ja kävisi tyytymättömiksi.\nSe kauppa-alus, jonka mukana hän odotti hiukan suurempaa varastoa\nTrondhjemista, tuli Skorpön rantaan vasta viime hetkellä, kun hän\nepätoivossaan jo luuli olevansa pakotettu lyömään koko puodin\ntoistaiseksi kiinni.\n\nSuomalainen oli jo myöntynyt luovuttamaan Lapinmutkan vuotuista\nmaksua ja muita etuuksia vastaan, kunhan vain siihen saataisiin Matti\nNuton ja hänen poikiensa suostumus.\n\nSyksy oli jo käsissä ja lappalaiset olivat alkaneet pitkän retkensä\nNorjan tuntureille lähelle rajaa, kun Martin veli Eilert ilmaantui\neräänä päivänä hänen suureksi ilokseen ja otti hoitaakseen asiat\nLapinniemellä.\n\nJo seuraavana päivänä hän oli valmis matkalle. Laukkunsa hän oli\ntäyttänyt kaikenlaisella pienellä tavaralla, kuten peileillä,\nliinoilla y.m., jotka olivat soveliaita lahjoiksi perille saavuttua,\nja iltapäivällä hän oli jo salmen toisella puolen jonkun matkan\npäässä sisämaata kohti.\n\n\n\n\nXIV.\n\nLAPIN-MATKA. HOPEA-SAARA.\n\n\nPari päivää kestäneen vaivaloisen matkan jälkeen ilmaantui Martti\nvieraaksi Matti Nuton telttaan. Ei hänellä ollut juuri paljon rahaa\nmukanaan, koska suuri osa varoja oli täytynyt panna puodinlaittoon,\nja hän toivoi saapuvansa jälleen kotia joulun aikaan, hankkiaksensa\nkaikki, mitä oli tarvis jouluksi.\n\nSiinä yrityksessä, jonka hän nyt aikoi panna toimeen, hän toivoi\nsaavansa tukea Matti Nutolta sekä yhtä vaikuttavalta Lyman mieheltä\nKaresuannossa. Jos nämä perheet möisivät hänelle turkiksensa,\nseuraisivat muut esimerkkiä, ja Lapinniemi tulisi silloin\nkauppapaikaksi.\n\nMatka Nuton neljälle perhekunnalle kuuluvien kahdensadan poron sekä\nmonien, kirjaviin vaatteisiin puettujen ihmisten, pienten sekä\nsuurten, seurassa tehtiin osaksi sumuisella, kostealla syksy-säällä\nensin pitkin laakson yläosaa Norjan puolella; sitten käännyttiin\nautiolle tunturille.\n\nLoppumattomalla kiviulapalla ohjaa lappalainen kulkuaan ihmeteltävän\nvaistonsa avulla, pitäen viittanaan jo lapsuudesta tuttuja merkkejä:\nkivien eteläpuolella aina vihoittavan jäkälän asentoa, sekä\n\"Pohjanneula\" ja \"Neitoparvi\", \"Jouset\" ja \"Laiva\" nimisiä tähtiä,\njoiksi hän sanoo Pohjantähteä, Otavaa, Isoa Karhua ja Orionia.\nAamu- ja iltatähden ohessa ovat nämä loistokohtina hänen sinisellä\ntaivaankartallaan.\n\nAaltomaisen, harmaan tunturin laella on joskus muutamia kummallisesti\nmuodostuneita irtonaisia kiviä, jotka, niiden ympärillä olevista\nporonsarvista päättäen, lienevät olleet lappalaisten uskonnollisen\nkunnioituksen kohteina. Eräs sellainen, jonka ohitse he vaieten\nkulkivat, sai kunnianosoituksen, ilman että Martti sitä huomasi,\nmyöskin Matti Nutolta, joka, vaikka olikin kristitty, ei kuitenkaan\ntahtonut loukata lappalaisten jumalaa poikkeamalla esi-isiensä\ntavasta. Vanha harmaapää vaimo, joka oli yhtynyt matkueeseen\nlaaksossa ja jonka kummallisessa puvussa oli koko joukko hopea- ja\nmessinkikoristuksia -- takin eli n.s. peskin alla oli hänellä leveä\nhopeavyö --, teki pitkän matkan päässä temppujansa, koska hän naisena\nvanhan pakanallisen opin mukaan ei saanut tulla kovin lähelle kiveä.\nVaimo tunnettiin Hopea-Saaran nimellä. Hän oli puolittain maankulkija\nja häntä pidettiin noitana, joka muka osasi tehdä kaikenlaisia\ntaikoja ja jolta siitä syystä pyydettiin usein salaisia neuvoja\nsamalla kuin häntä yleisesti pelättiinkin.\n\nMatkue ei kulkenut läheskään suorinta tietä tuntureille. Tarkoitus\noli näet löytää jäkälämaita, joita ei olisi tyyten kaluttu\nviimeisten kymmenen tai viidentoista vuoden kuluessa, sillä niin\npitkän ajan tarvitsee jäkälä kasvaakseen jälleen, ja kussakin\nsellaisessa paikassa viivyttiin tavallisesti useampia päiviä.\nSilloin tällöin aukeni äkkiarvaamatta syvä laakso, jota ei voitu\nnähdä ennenkuin tultiin sen reunalle. Alempana heidän jalkojensa\nalla kasvoi vaivaiskoivuja sanajalkojen seassa laakson rinteellä,\nsamalla kuin niiden korkearunkoiset, laaksossa olevat toverit\nkuvastivat hiljaisena, kirkkaana syyspäivänä kellastuneita lehviänsä\ntyyneen veteen, jonka pinta liikahti ainoastaan silloin, kun joku\nkala hypähti ylös tai joku lintu melusta tai lappalaisen pyssyn\npaukauksesta säikähtyneenä lensi matalalta sen pinnan ylitse.\n\nTällaisena myöhäisenä vuodenaikana voisi lappalaisen matka\nvuoristossa tulla vaikeaksi ja rasittavaksi taajojen lumituiskujen\ntakia. Hän toivoo kuitenkin tuiskujen tuloa siitä syystä, että\nlumi asettuu aikaisin jäkälämaiden suojaksi, ennenkuin pakkanen\nehtii peittää ne niin paksulla jääkuorella, etteivät porot voi sitä\nmurtaa sarvillaan kaapiakseen etusorkillaan jäkälää itselleen sekä\nvasikoilleen.\n\nNyt näkyi, paha kyllä tulevan huono vuosi. Siihen asti lauhkea,\nvaikka epävakainen ilma oli muuttunut. Kirkasta päivää seurasivat\nkylmät, hiljaiset yöt, levittäen heikkoine revontulineen kiiluvan\ntähtilaen loppumattoman tunturierämaan ylitse, jonka sisäosiin\nteltat nyt kiiruusti muutettiin. Kuinka kylmä oli öisin, näkyi\nsuossa olevista rei'istä, jotka peittyivät yhä paksumpaan jääkuoreen\nja taajasta härmästä, joka levitti säteilevää heijastustaan kivien\nja hienojen jäkälänhaarojen yli. Aamu- ja iltarusko valtaa tähän\nvuodenaikaan ihmeellisine kultareunaisine pilvenhattaroineen suuren\nosan päivää ja antaa kaikelle omituisen pohjoisen värityksen.\nAlhaalla tunturilaaksossa välkkyivät koivut laimeata auringonvaloa\nvasten. Kun poro tavoitteli niiden lehtiä tai kun sen omistaja\nsivukulkiessaan tärisytti niitä tai metsäkana lähti lentoon,\nputosivat valkeista oksista jäljellejääneet kellertävät lehdet.\n\nNäinä surullisina päivinä ei Matti Nutto näkynyt olevan oikein\nhyvällä tuulella ja tuntuipa siltä, ettei luottamus Hopea-Saaraan\nsillä kertaa ollut varsin suuri, lieneekö sitten luultu, että akka\noli noitunut matkalaisia vastaan jonkun paholaisen vihan vai että\nhän muuten oli taipumaton muuttamaan ilmaa. Puheinnossaan kertoi\nMatti Nutto eräänä päivänä Martille, että hänen vaimovainajansa voi\nvaikuttaa ilmaan ja osasi näyttää tietä sumussa sekä lumituiskussa\nsilloinkin, kun muut lappalaiset olivat epätietoisia.\n\nHopea-Saara näytti tähän aikaan jokseenkin hurjalta ja noitamaiselta\navarine peskeineen, harmaine hapsineen ja kellertävine, kuihtuneine\nkasvoineen. Hänen silmänsä paloivat kuin hehkuvat hiilet, ja\nkoukistunutta vartaloaan hän tuki sauvaa vasten.\n\nHän pysyttäytyi erillänsä muista ja saattoi hyräillä sekä mutista\nitsekseen tuntimääriä. Luultavasti hän ymmärsi, että häneltä\nodotettiin jotain ja että hänen arvonsa oli vaarassa.\n\nMartti ei voinut saada oikein selville, katseliko akka häntä karsain\nvai suopein silmin.\n\nEnsimäisenä päivänä hän oli ollut ystävällinen ja sanonut, että\nMartti oli hieno mies ja että hänen kasvoistaan voi lukea onnea;\nmutta nyt pysyi akka hänestä erillään, ja eräältä Matti Nuton vävyltä\nkuuli Martti hänen itsekseen mutisseen, ettei vieras ollut juuri\nonneksi matkalla. Martti alkoi pelätä, että syy pakkaseen voitaisiin\nlykätä hänen niskoilleen, jos ilma pysyisi muuttumatta.\n\nEräänä iltapäivänä alkoi akka tehdä kummallisia temppuja Matti\nNuton teltan ovella; hänellä oli ollut taikarumpu esillä ja hän oli\nennustanut pikaista ilmanmuutosta, ollen samalla kovin vihoissaan\nMatille, jonka hän sanoi osoittaneen halveksuntaa eräitä haltioita\nkohtaan. Tänä iltana toimitettiin Matin teltassa kaikenlaisia\ntemppuja, joita eivät muiden telttain asukkaat eikä Martti Jansen\nsaaneet nähdä, ja senjälkeen kokoontuivat kaikki perheen jäsenet\npäätelttaan juomaan paloviinaa ja laulamaan aina makuullemenoon\nasti. Paloviina ei ollut vaikuttamatta tulen ääressä puoliympyrässä\nistuvaan seuraan; he olivat hyvin iloisia, ja Martti sai sen\nkäsityksen, että seura vietti jotain ilojuhlaa, jonka oikeata laatua\nei tahdottu ilmaista.\n\nVanha Matti istui koko ajan tavallisella paikallaan hiukan erillään\nmuista, imeskellen valkean ääressä piippunysäänsä. Mikä viekas\nneuvokkuus kuvastui tässä lappalaisnaamassa, joka oli rakennettu\nleveästä, matalasta otsasta, vinoista ruskeista silmistä,\nulospistävistä poskipäistä ja terävästä leuasta! Iltaruokana oli\npaitsi poronlihaa ja tavallista ruokaa myös erikoisruokia, herkkuja,\njoita miniät valmistivat.\n\nHopea-Saaran arvo oli taas aivan selvään kohonnut, sittenkun hän oli\nennustanut ilmanmuutosta.\n\nEi kuitenkaan näyttänyt siltä, että ilma muuttuisi seuraavana\npäivänä, joka oli kylmä ja selkeä, kuten edellinenkin. Hopea-Saara\nolikin käytöksessään jotenkin äreä ja levoton, samalla kuin\ntoisten kasvot selvään osoittivat, että he olivat hartaassa\nodotuksen vireessä. Puolenpäivän jälkeen näkyi hän kuitenkin olevan\nrauhallisempi ja asiastaan varmempi.\n\nIltapäivällä, kun väestä ne, jotka eivät olleet poroja vartioimassa,\nistuivat valkean ympärillä, tuli Matti maininneeksi Iso-Lassia,\njonka hän oli tuntenut Skorpöllä, ja Martti kertoi silloin hänestä\nyhtä ja toista, Iso-Lassi kun oli elänyt Martin vanhempien luona ja\nollut hänen lapsuustoverinsa. Pyynnöstä hän kertoi lopuksi, kuinka\nIso-Lassi oli päättänyt päivänsä.\n\nOli outoa nähdä, miten Hopea-Saara, joka sauvaansa nojaten oli\nistunut itsekseen kaukana muista, vetäytyi vasten tahtoansa askel\naskeleelta lähemmäksi puhujaa ja kuunteli häntä henkeä pidättäen.\nAkka seisoi -- vielä kauan aikaa paikallaan senjälkeen kun Martti oli\nlopettanut kertomuksensa.\n\nTämä teki Marttiin syvän vaikutuksen.\n\nHän virui vuoteellaan valvoen osan yötä. Lamppu, täytettynä\nporonrasvalla, jossa kaisla oli sydämenä, riippui orrelta, levittäen\nhimmeätä valoa puoleksi sammuneen tulisijan yli, johon vaatteita oli\nripustettu kuivumaan ja jonka kuuman tuhkan vierellä väsyneet koirat\nmurisivat unissaan. Paksu savu oli vetäytynyt ylös teltan kattoon.\nPerheen jäsenet, paitsi kahta tulen lähellä olevaa, makasivat\nkauempana poronnahkavuoteillaan, joita oli levitetty lattian alustana\nolevien vitsakimppujen päälle.\n\nSilloin näytti Martista ikäänkuin varjo olisi noussut ylös siitä\nteltan nurkasta, jossa Hopea-Saaran paikka oli, ja kadonnut makaavien\njoukkoon, kunnes se taas ilmestyi hänen oman vuoteensa ääreen. Siihen\nse jäi hetkeksi, näyttäen ihmiseltä, joka taipuu alas otsa maahan;\nhän luuli kuulleensa pari heikkoa huokausta, jonka jälkeen varjo\nnousi jälleen ylös ja katosi pimeyteen.\n\nTämä Hopea-Saaran omituinen käytös sillä kukaan muu kuin hän se ei\nvoinut olla -- pani sydänyöllä Martin mielikuvituksen liikkeeseen.\nUnessa hän näki ämmän kummallisesti muuttuvan. Hän oli kasvanut\nsuunnattoman suureksi ja seisoi piirin keskellä, samalla kuin muut\nnauroivat ja lauloivat, tehden hajalla hapsin hurjannäköisiä temppuja\nja \"noituen ilmaa\". Eukon ympärillä suhisi kuin tuulispää, samalla\nkuin hän uhkaili kepillään ja kutsui avukseen lappalaisjumaliaan.\n\nMartti heräsi meluun ja huutoihin. Tuntui ikäänkuin uni olisi\njatkunut todellisuudessa; sillä hän tunsi pimeässä kylmän tuulen\npuhaltavan ympärillään.\n\nYöllä oli syntynyt raju lumituisku, joka repi sijoiltaan yhden\nteltanseinän. Myrsky pakotti Matti Nuton muuttamaan teltat erään\nkallioseinän suojaan, jonne myöskin elukat vaistomaisesti menivät\nlumikinosten läpi. Siellä piti myrsky heitä suljettuina kaksi pimeätä\nvuorokautta, jolloin tuuli väliin vyörytti esiin suunnattomia\nlumivuoria, väliin taas puhalsi ne pois.\n\nHopea-Saaran arvo vakiintui tämän tapauksen jälkeen, sillä kun\nilmanmuutos tapahtui äkkiarvaamatta ja kohta hänen ennustuksensa\njälkeen, ei kukaan epäillyt, että se oli hänen aikaansaamansa. Hän\notti vastaan varovalla arvokkuudella ihmisten monet todistukset\nsiitä, että he uskoivat ilmanmuutoksen hänen toimittamakseen. Että\nhän oli huomannut joitakuita muille tuntemattomia ilmanmerkkejä tai\nehkä leinin vaikutuksista tuntenut ruumiissaan muutoksen enteitä,\nse oli Martti Jansenin yksinkertainen selitys asialle, vaikkei hän\narveluistaan, viisaasti kyllä, maininnut muille.\n\nVielä enemmän ihmetytti häntä se seikka, että Hopea-Saara senjälkeen\nkun hän oli puhunut Iso-Lassista muuttui häntä kohtaan ihmeen\nystävälliseksi. Hän osoitti käytöksellään jonkunlaista nöyrää\nalttiuttakin. Niinpä istui hän illoin voitelemassa Martin nutukkaita\ntäyttäen jalkineet myös uudella, kuivalla heinällä. Eräänä iltana\nkatseli Martti salaa eukkoa, silloin kun tämä valkean ääressä teki\ntällaista työtä. Hän huomasi silloin, että Hopea-Saara kohotti\nhuulilleen valmiin jalkineen, ennenkuin pani sen pois. Tämä akan\nomituinen temppu antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta; mutta\nhän huomasi samalla, että Hopea-Saaran ystävyydestä oli hänelle\nsuurta hyötyä lappalaisten joukossa.\n\nNyt saavuttiin varsinaisen vuoriharjanteen ylitse alempiin seutuihin\nRuotsin puolella; siellä tavattiin järviä, ja jäkälää kasvavan\ntunturiseudun alaston luonne muuttui runsaskasvuisemmaksi. Heikon\njään peittämät suot eivät voineet vielä kantaa elukoita, ja matkue\nkulki sen vuoksi enimmiten harjanteita pitkin.\n\nSievät kesäpuvut kauniine vöineen, joissa puukot riippuivat, oli\njo kylmässä ja lumisessa vuoristossa vaihdettu punaliepeisiin\nmetsänotusten nahoista tehdyillä reunuksilla varustettuihin peskeihin\nsekä samalla tavalla laitettuun neliskulmaiseen nahkalakkiin, joka\nvoitiin mukavasti vetää korville. Lappalainen kulki nyt suksin sekä\nkarvaisin, lämpöisin nutukkain.\n\nOli talvi ja paljon lunta, kun he vihdoinkin tulivat lappalaiskylään,\njossa oli muutamia, osaksi jo asuttuja majoja. Heidän neljässä\nomassa majassaan, joista ainoastaan kaarevat katot huipuilla olevine\nlumikerroksineen kohosivat ylös näkyviin, viritettiin nyt valkea\nlieteen.\n\nLappalaiset asettuivat muutamiksi kuukausiksi pysyville\nasuinpaikoille, samalla kuin poroja paimennettiin kauempana\ntunturilla, missä ne hakivat jäkälää lumen alta.\n\nNäiden rauhallisten talvikuukausien aikana kokee lappalainen tehdä\nelämänsä hupaiseksi. Hän pitää tarkan huolen siisteydestä; jalkojen\npeseminen on vanhan tavan mukaan vaimoväen tavallinen velvollisuus.\n\nLastenkaste, ripillepääsö ja vihkiminen toimitettiin tähän aikaan\npäivämatkan päässä olevassa kirkossa ja seurauksena näistä\njuhlatilaisuuksista oli vilkkaampi seurustelu eri perheiden kesken.\n\nLyman hämmästys oli suuri, kun hän näki lapsuutensa ystävän.\nLappalaisella ovat ajatukset huulilla, eikä Lyma voinut lakatakaan\nihmettelemästä sitä, että Martista oli tullut niin voimakas ja kaunis\nmies. Martti puolestaan huomasi kyllä, että vuodet johonkin määrin\nolivat jättäneet jälkiä kauniiseen Lymaan; hänellä oli aviosta viisi\nlasta; -- nuorin oli nyt kastettava. Mutta mustat silmät, joista\nlappalaisen lämmin sydän loisti, sekä lapsellisen sorea olemus olivat\nkuitenkin säilyneet entisellään. Se näkyi kyllä, kun hän innokkaasti\nkyseli Marinaa, kun hän iloitsi saamistaan lahjoista ja kun hän\nvallattomasti nauroi muutamille entisten aikojen muistoille.\n\nHänen miehensä Iisko Pelto nauroi myöskin; tuntui siltä kuin hänen\nvaimonsa iloinen mieliala olisi siirtynyt häneenkin, eikä hän\ntyytynytkään ennenkuin sai Martin muuttamaan Matti Nuton majasta\nheidän luokseen.\n\nSeuraavina päivinä ilmoitti Martti Lymalle, mikä oli hänen tulonsa\ntarkoituksena ja lopuksi myöskin aikomuksensa kauppapaikan\nperustamisesta Lapinmutkaan. Hän selitti, että hänen tulevaisuutensa\nriippui siitä, ja pyysi Lyman apua hankkeittensa toteuttamiseen.\n\nKuultuansa tämän tuli Lyma surullisen näköiseksi, ikäänkuin hän ei\nolisi hennonut sanoa täydellisesti ajatustaan. Hän muisti hyvin\nhyvästi kaikki rettelöt, joita Stuwitzin kanssa oli syntynyt samasta\nasiasta, ja kuinka taipumaton Matti Nutto oli ollut. Eikä hänen\nmiehensäkään silloin hyväksynyt asiaa; -- mutta kylläpähän keinot\nkeksitään -- sanoi hän kuitenkin veitikkamaisesti naurahtaen.\nKaikissa tapauksissa oli Hopea-Saara, jonka ystävällisestä\nmielialasta Marttia kohtaan Lyma oli kummakseen kuullut, se,\njoka tässä asiassa ehkä paraiten osasi auttaa; kysymys oli vain\nsiitä, uskalsiko asiata hänelle ilmoittaa. Hän oli ollut johtavana\nhenkilönä, kun Stuwitzia edellisellä kerralla vastustettiin. Lyma\nkehoitti Marttia lopulta pitämään aikeitaan salassa siksi, että hän\nennättäisi tutkia asianhaarat ja saada miehensä tuumaan taipumaan.\n\nSillä välin osteli Martti suurissa määrin jääkarhun, kärpän y.m.\nkallisarvoisia nahkoja ei ainoastaan Matti Nutolta sekä hänen\npojiltaan ynnä Iisko Pellolta, vaan myöskin muilta lappalaisilta,\nja hän huomasi, että hän vähitellen voisi päästä näiden ihmisten\nystävyyteen. Sovittiin siten, että yksi Matti Nuton pojista keväällä\ntoisi turkikset määrättyyn paikkaan Norjan laaksotielle, josta Martti\nsitten noutaisi ne. Hänen suurimpana huolenaan oli se, että aikaa\noli kulunut liian paljon: joulu oli jo käsissä ja puodissa olivat\nluultavasti kaikki tavarat loppuun myytynä. Hänen täytyi valita\nkahden pahan välillä: joko lähteä kotiin tyhjin toimin tai luopua\npuotikaupasta kokonaan. Hän valitsi raskain mielin viimemainitun\nehdon.\n\nTavallisina arkipäivinä tekivät miehet huvikseen retkiä välistä\nhyvinkin kaukaisiin lappalaiskyliin \"hakeakseen hävinneitä poroja\",\nkuten sanat melkein aina kuuluivat. Usein ei näiden matkojen\ntarkoituksena kuitenkaan ollut muu kuin viina- ja kahvikestien\netsiminen sekä ajanvietto hauskoilla jutuilla.\n\nOllessaan sellaisilla matkoilla väliin yhden väliin toisen kanssa sai\nMartti tilaisuuden tuttavuuksien tekemiseen ja kauppojen hieromiseen;\nmutta tässäpä ilmestyi vaikeuksia, joiden alkusyynä oli, kuten\nHopea-Saara eräänä päivänä ilmoitti, pari ostajaa, jotka olivat\nsuutuksissaan Martin tarjoamista korkeista hinnoista.\n\nMartti oli luvannut ruveta kummiksi Lyman pojalle, joka ensi\nsunnuntaina piti kastettaman. Äiti oli nimittänyt lapsen Martin\nkaimaksi.\n\nKirkonmenojen jälkeen pidettiin jonkunlaisia markkinoita.\n\nLauantaina päivällisen jälkeen lähti useita lappalaismatkueita --\nrivi rivin jälessä -- pulkissaan pitkin lumista laaksotietä kirkolle.\nAjaessaan pitää Lappalainen pulkkaansa ruumiillaan tasapainossa,\nsiten että hän vähän väliä nojaa poronnahkaisessa rukkasessa\nolevalla kädellään hangenpintaan. Kun juokseva poro väsyy ja käy\nkärsimättömäksi, kääntyy se joskus, kuten tiedetään, isäntäänsä\nvastaan, joka silloin sukkelaan kumoo pulkan yllensä, samalla kuin\nraivostunut elukka kopistelee pohjaa sarvillaan ja etujaloillaan.\nNiin pian kuin raivo lakkaa, kääntää lappalainen taas pulkan\nentiselleen ja pitkittää matkaansa, kunnes hän näkee hyväksi riisua\nporon ja asettaa sen sijaan toisen varalla olevan, jota hän nuorasta\nkulettaa mukanaan.\n\nSyrjälaaksoissa tuli tuon tuostakin toisia kirkkomatkueita, jotka\nliittyivät rivissä muiden seuraan, ja niin jatkoi koko seurue\npunaisine lakkeineen kulkuansa pitkänä, heleän kirjavana juovana\npitkin valkoista seutua, väliin kadoten koivunorostoon, väliin taas\nilmaantuen kukkuloille ja joen rannalla. Alhaalla joella -- joka\nnäkyy olevan erittäin lappalaista varten luotu kulkuväylä, paitsi\nmissä kosket ovat esteenä kululle -- kasvoi matkue yhä suuremmaksi.\n\nKun myöhään iltapäivällä pysähdyttiin erään jääpeitteen alla olevan\njärven saarelle, oli siellä koossa suuri osa kirkolle matkustavaa\nrahvasta.\n\nMelkoisen metelin jälkeen, johon antoi aihetta se, että pari\nmatkalaista oli tullessa ajanut poronsa ristiin vetohihnojen\nyli, päästiin viimein järjestykseen. Sukset, jotka kuletettiin\nvarastoreessä, pistettiin lumeen pystyyn. Niihin sidottiin ruoaksi\njäkälää, samalla kuin elukat itse kaaputtivat lunta hakeakseen lisää.\nReestä ottivat vaimot poronlihaa, poronkieliä ja muuta muassa olevaa\ntavaraa, samalla kuin miehet vetivät esille viinapullon peskinsä\nsisältä, jossa he sitä kovan pakkasen tähden säilyttivät.\n\nOlipa juhlallista katsoa, kuinka koko tämä joukko kylmänä\niltapäivänä, autiossa lumen peittämässä saaressa lappalaisen tavan\nmukaan otti lakit päästänsä ja notkistetuin polvin piti rukoukset\nennen aterioimista. Martista tuntui kuin olisi hän ollut kirkossa,\nmutta suuremmassa kuin koskaan ennen.\n\nSenjälkeen kului aika hyvin hupaisesti, ja liikkeelle lähdettiin\nvasta parin tunnin kuluttua, sittenkun aurinko oli noussut taivaalle.\nKaksi poroa oli repinyt itsensä irralleen ja ne oli ensin otettava\nkiinni. Samalla kuin isäntä kulkee ja vaanii poroa, lentää nuora\näkkiä kuin musta varjo yli lumen. Eläin tuntee sen sarvissaan\nja nousee kahdelle jalalle, samalla kuin lappalainen vetää sitä\nluoksensa. Vihaisen elukan etujalat kolhivat lopulta hänen paksua\npeskinkaulustaan, jolla hän kokee suojella itseään ja joka, etenkin\njos se on karhunnahkaa, tekee iskut melkein tuntumattomiksi.\n\nKirkkokojuihin toivottiin saavuttavan kello kahden tai kolmen\npaikoilla aamulla, mutta paksu sumu, jonka matkalaiset kohtasivat\neräällä isolla järvellä, pakotti heidät pysähtymään, jolloin\nhuomattiin, että tunnin verran oli ajettu ympärinsä ja tultu\nentisille jäljille takaisin.\n\nPuukirkko on joen rannalla. Sieltä avautuu näköala laakson ylitse,\njoka on täynnä joen kasaamia hiekkatöyryjä, ja kirkon vieressä on\npieni koivulehto.\n\nPohjoispuoli pappilan rakennusta, johon tuuli aina puhaltaa, on\ntalvella tavallisesti lumen peitossa kattoon asti, jotavastoin\nikkunan ja oven puolinen osa pidetään vapaana luomalla lumi syrjään.\n\nKirkkokojujen luona pidettiin tänä pyhäaamuna meluavaa elämää,\njoka lakkasi vasta sitten, kun jumalanpalvelus alkoi ja väki tulvi\nkirkkoon. Lukuunottamatta papin perhettä, joka istui penkillä\nsaarnatuolin lähellä nimismiehen ja puolittain lappalaistapaan puetun\nlukkarin vieressä, oli koko seurakunta lappalaisia, jotka suurella\nhartaudella kuuntelivat saarnaa. Lyman lapsi kastettiin yhdessä monen\nmuun pienokaisen kanssa, ja lopuksi toimitettiin jonkun avioparin\nvihkiminen.\n\nVihkiminen tapahtui ruotsalaisen tavan mukaan, siten että pari\nnuorta miestä piteli silkkihuivia morsiamen yllä, joka kauniissa\nlappalaispuvussaan, kruunu päässä, seisoi sulhasen vieressä;\nsulhasella taas oli valkea vyö sidottuna ristiin rinnan ja vyötäisten\nyli.\n\nYllään punareunainen, karhunnahkakauluksella varustettu peski,\nrinnalla helmikoristuksia, päässä kypärinmuotoinen, karvareunuksinen\nlakki, josta punainen silkkinauha heilui, ja jalassa hienot, kapeat,\nkärjestään suippuun nousevat valkeat nutukkaat, joiden suun ympäri\noli kierretty kaunis, tupsupää nauha -- näin puettuna oli morsian,\njoka tuli kirkkoon suksilla hiihtäen sauva kädessä ja kasvot tuulen\nraikastuttamina, oikea kaunotar.\n\nAlhaalla kirkkokojuissa tapahtui kuitenkin meluisia kohtauksia,\njoihin osaksi oli syynä kiivas sananvaihto \"pyhästä papista\", osaksi\nmyös viinankauppias, joka, piittaamatta sunnuntaista ja rangaistuksen\nuhasta, möi salaa paloviinaa. Tutut kohtasivat toisiaan, kuten\ntavallista puoleksi syleilemällä ja tervehtimällä \"burist, burist\"\n-- ja sitten tarjottiin pullosta. Oli kerääntynyt pari ryhmää;\ntoinen niistä hääri Vienanmeren itäkulmalta tulleen pitkäpartaisen\nvenäläisen kauppiaan ympärillä, ja toisen keskellä taas nähtiin\ngamwikilainen kauppa-asioitsija, joka seisoi valmiina matkalle\nlapintakein ja norjalaisin nahkalakein, tehden kauppoja isäntänsä\npuolesta.\n\nKolmas henkilö, joka edellisiä enemmän veti Martin huomiota\npuoleensa, oli pitkäkasvuinen, raa'an näköinen mies, nahkalakki\npäässä ja pitkä sarkanuttu yllä sekä muuten jokseenkin ruotsalaisen\ntalonpojan kaltainen. Se oli kauppias, joka asui kymmenkunta\npenikulmaa etelään päin ja joka aina viime aikoihin asti, jolloin\nmuukalaisia oli ruvennut tunkeutumaan markkinoille, olisi pitänyt\nmelkein yksinään hallussaan näiden seutujen koko turkiskaupan. Tätä\nmiestä oli Hopea-Saara maininnut Martille hänen kadehtijakseen\nlappalaiskylässä, ja Martti huomasi useista seikoista, että\nmuukalainen tänä päivänä piti etenkin häntä silmällä. Pari kertaa\noli mies, joka muuten seisoi viinapullo kädessä ja tarjoili siitä\nkauppaystävilleen, kulkenut Martin ohitse ja kummallakin kerralla,\nnäköjään ilman tarkoitusta, mutta kuitenkin jokseenkin raa'asti,\nsysännyt häntä, pyytämättä mitenkään anteeksi. Siitä parvesta, joka\noli tämän miehen ympärillä, kuului tavan takaa ivallisia lauseita,\njoiden Martti ymmärsi tarkoittavan häntä, ja moni niistä palkittiin\nkovalla naurunhohotuksella.\n\nLyma oli myöskin huomannut nämä seikat kauempaa paikaltansa. Hän\nmeni nopeasti Martin luo ja pyysi häntä lähtemään pois, koska kaikki\nolivat jo siihen valmiina. Martti pyysi, että he odottaisivat häntä\nvielä neljännestunnin, jossa ajassa hän saisi suoritetuksi viimeisen\nkauppansa. Hän näytti niin tyyneltä, että Lyma tunsi mielensä\nrauhalliseksi, mutta sittemmin hän huomasi mielipahakseen, kuinka\nMartti vitkallisesti astui vihamielisen joukon keskeen ja rupesi\nsiellä ikäänkuin mitään huomaamatta kyselemään parin nahan hintoja.\nHän kääntyi puolittain selin ruotsalaiseen kauppiaaseen, joka seisoi,\nkuten ennenkin, sininen vanhanaikainen viinapullo kädessä ja puheli,\nkuitenkin hiukan matalammalla äänellä, eikä enää Martista. Kun hän\nkuuli korkean hinnan, jonka Martti maksoi käteisellä -- siihen\nmenikin miltei hänen viimeiset kolikkonsa -- ei hän voinut pidättää\nivallista huudahdusta; mutta samassa katsoi Martti häntä läheltä\nsilmiin niin päättäväisen näköisenä, että mies vasten tahtoansa astui\npari askelta taapäin. Martti laski kätensä hänen olkapäälleen ja\nsanoi kylmästi:\n\n\"Sinä olet kaksi kertaa kovasti sysännyt minua, muistamatta pyytää\nanteeksi; lienee siinä ollut jotakin tarkoitusta?\"\n\nMies näytti hiukan epäröivän -- hän oli tosin pitkä ja roteva --,\nmutta Martin käytöksessä oli kuitenkin jotain, joka pakotti hänet\nluomaan silmänsä maahan ja selittämään, ettei hän tahtonut loukata\nkysyjää.\n\n\"Sitähän minäkin\", sanoi Martti leppyneenä; \"mutta arvelin kuitenkin,\nettei haittaisi kuulostaa asiata!\"\n\nMartti oli saavuttanut tarkoituksensa, sillä hän oli nöyryyttänyt\nmiestä tämän omien ystävien keskellä, ja nyt hän pyysi erään\näskeisistä naurajista kantamaan nahkoja hänen edellään pulkkaan.\n\nKohta lähdettiin kotia päin, ja lapsenristiäisissä Iisko Pellon luona\nesitti Martti vihdoin Lapinmutkan kauppapaikkaa koskevan aikeensa.\nTämä tärkeä asia päättyi, kauan aikaa sinne tänne mietittyä, Martin\nmielen mukaan, kun hän oli luvannut vastakin pitää alempana olevan\nporotien samassa kunnossa, jossa se vanhoista ajoista oli ollut.\nSitten tehtiin sopimuskirja, joka varustettiin asianomaisten\npuumerkeillä. Asian onnelliseen päättymiseen vaikutti ehkä enimmin\nse, että Matti Nutto näki Martissa Stuwitzin vihamiehen.\n\nParin päivän kuluttua siitä sitoi Lyma lappalaistapaan matkanutukkaat\nMartin jalkoihin ja toivotti hänelle teltan ovelta \"Jumalan rauhaa\".\nHänen miehensä oli määrä saattaa vieras erääseen lappalaiskylään\nsisämaahan, jossa Martti aikoi toimittaa viimeiset asiansa ja hankkia\nitselleen loput turkiksia, jotka hän veisi mukaansa tuntunen toiselle\npuolen. Siellä hän tapasi taas Hopea-Saaran, joka talvisaikaan\nsamoili pitkin lappalaiskyliä. Martti huomasi kohta, ettei mieliala\ntäällä ollut hänelle lainkaan edullinen. Paitsi sitä miestä, jonka\nIisko Pelto oli pyytänyt ottamaan hänet vieraaksensa ja joka kohta\nmöikin hänelle turkiksia, näkyi väestössä vallitsevan silmiinpistävä\nvastahakoisuus häntä kohtaan. Heitä oli aivan varmaan yllytetty häntä\nvastaan, ja sen oli nähtävästi tehnyt ennenmainittu ruotsalainen\nkauppias. Täällä tiedettiin, että Martti oli ostanut Nuton perheeltä\n\"oikeuden lappalaismaahan\" sekä saanut siihen valtakirjan, ja tämä\nhuhu oli herättänyt suurta vihastusta. Huolimatta näistä ikävistä\nseikoista päätti Martti kuitenkin jäädä paikkakunnalle, kunnes saisi\nasiansa selvitetyiksi.\n\nKun Martti kerran avasi erään lujaan sidotun nahkapakkansa, näki hän\nuseampia karvattomia laikkoja nahoissa, ja tarkastettuaan asianlaitaa\nlähemmin hän huomasi, että koko joukko kuivattuja, arvattavasti\nkalvavia yrttejä oli pantu nahkojen väliin. Hänen leveässä otsassaan\npullistui sininen suoni, kun hän hiljaa levitti eteensä pakan\ntoisensa jälkeen. Kallisarvoiset turkikset eivät sentään kaikeksi\nonneksi olleet pilaantuneet, lukuunottamatta muutamia harvoja\nnahkoja. Martti ei pitänyt viisaana puhua asiasta sen enempää, mutta\nhänessä oli kuitenkin herännyt epäluulo läheisessä teltassa asuvaa\nmatalakasvuista lappalaista kohtaan, joka kävi hänen luonaan joka\npäivä ja vain huonosti osasi salata vihamielisyyttään. Hänen nimensä\noli Josia Umek ja hän osteli näillä tienoin asuvilta lappalaisilta\nnahkoja edellämainitulle ruotsalaiselle kauppiaalle. Hänen teltassaan\ntarjottiin tähän aikaan usein viinaa ja sitäpaitsi kuultiin siellä\nkiihkoisaa puhetta edellämainittujen huhujen johdosta.\n\nMartin epäluulo oli kohdistunut tähän mieheen silloin, kun tämä oli\ntarjoutunut oppaana saattamaan häntä läheiseen lappalaiskylään.\nHänen ajaessaan rajulla porolla erään tiheän lepikön läpi, lensi\npulkka äkkiä täydessä vauhdissa, kumoon avonaisella vaarallisella\npaikalla, kohojään ylitse ajettaessa. Mielenmaltti pelasti Martin\nsilminnähtävästä hengenvaarasta, joten hän pääsi ainoastaan\nvaarallisella haavalla. Vetohihna oli puoleksi poikki leikattu, eikä\nse siis voinut kestää pulkan kaatuessa. Kotiin tultuaan varoitti\nhäntä Hopea-Saara antaumasta kenenkään muiden oppaitten kuin\nisäntänsä poikain huostaan.\n\nHuomattuaan uuden ilkityön nahkojen hävittämiseksi voi Martti vaivoin\nhillitä itseänsä; mutta hänen ymmärryksensä sanoi hänelle, että\njulkiriita olisi eduksi ainoastaan hänen vihamiehilleen ja että nyt\ntarvittiin vain kärsivällisyyttä. Hän huomasi, että hänen isäntänsä\nistui usein hyvin miettivän näköisenä, pysyen tähän aikaan melkein\naina kotosalla, kun sitä vastoin hänen molemmat poikansa olivat\npoissa. Heidän käytöksessään häntä kohtaan oli jotain välttelevää ja\nvarovaa.\n\nEräänä iltapäivänä oli tavallista vilkkaampi liike telttojen\nedustalla. Oli koottu elukat, jotta niistä erotettaisiin useita\nvierasten omia, joita oli tultu hakemaan -- sillä tuhansien porojen\njoukosta tuntee joka lappalainen omansa. Härmän peittämät peskit\nviruivat heitettyinä sinne tänne pitkin lumikenttää, samalla kun\nomistajat rinnasta avonaisin sarkajakuin, lämpimästä punoittavina,\nsuopungit hartiain yli riippuen, hakivat levottomia elukoitaan.\n\nMartti Jansenin seisoessa teltan oven edessä ja katsellessa tätä\ntointa löi suopungin pää, johon varmaankin oli sidottu lyijypala,\ntakaa niin kovasti teltan seipääseen hänen päänsä kohdalla, että puu\nhalkesi. Hän tunsi lujan ilmanpaineen silmiänsä vasten, ikäänkuin\npyssynluoti olisi lentänyt ohitse.\n\nJosia Umek kulki juuri ohitse, heiluttaen hihnaa päänsä ympäri,\nikäänkuin hän olisi harjoitellut sen heittämistä; hän ei ollut\nhuomaavinaan Marttia, mutta hänen ilkeä katseensa ja koko näkönsä\nosoitti kuitenkin kaikkea muuta kuin viattomuutta.\n\nVihastuneena tästä odottamattomasta hyökkäyksestä ei Martti voinut\nhillitä itseään. Äkkiä hän hyökkäsi käsiksi mieheen, joka ei\nennättänyt väistyä syrjään. Martti tunsi todellakin jonkunlaista\ntyydytystä, kun hän vihdoinkin saattoi antautua julkiseen taisteluun.\n\nKului hetkinen, jolla välin Martin vastustaja, äkisti kumoon\nkeikahdettuaan, näki tuhansien tähtien kiiluvan silmissään, samalla\nkun toiset seisoivat hämmästyksissään mihinkään toimeen ryhtymättä.\nTämän hetkisen kuluessa sai Martti mielensä maltetuksi. Äkkiä hän\nheitti miehen käsistään ja meni takaisin telttaan kertoen, että Josia\noli yrittänyt heittää häntä suopungilla ja näyttäen teltan seipäässä\nolevaa iskun jälkeä.\n\nVäkijoukko kokoontui. Sekanaisia huutoja kuului ja kaikki tuntuivat\npitävän Josian puolta, joka uhaten ja valittaen päällehyökkäystä\nvetäytyi majaansa; -- hän oli saanut kokea vihamiehensä kättä eikä\nhalunnut uudistaa ottelua.\n\nNyt kun kahakka pahaksi onneksi oli tapahtunut ja vihollisuus\nilmeinen, huomasi Martti että paikkakunnalla oleskeleminen ei voinut\nolla turvallista. Myöskin hänen isäntänsä osoitti käytöksellään\nolevansa kovin levoton. Mitä hänelle voisi tapahtua autioilla\nturvattomilla tuntureilla, siitä oli hänellä jo kylliksi kokemusta,\nja vaara voisi olla tarjona joka lumikinoksen takana. Toiselta puolen\naikoi hän vasta viime hädässä luopua vaivaloisesti hankkimistaan\ntavaroista. Hän istui hetkisen miettien; pako voi tulla yhtä\nvaaralliseksi kuin paikallaan pysyminenkin, ja joka tapauksessa\nhän ei voittanut mitään sillä, että antoi vihamiestensä aavistaa\npelkoansa.\n\nHän teki senvuoksi kohta sen jälkeen kierroksen majojen ympäri ja\npuheli iltasella perheen jäsenten kanssa, ikäänkuin ei mitään olisi\ntapahtunut; -- nämä olivat kuitenkin suuressa määrin pelästyneitä.\nOikeastaan ei Martti katsonut henkensä olevan turvassa ensi yönäkään,\nmutta hän nukkui kuitenkin näköjään yhtä rauhallisesti kuin aina; --\ntodenteolla virui hän vain miettien keinoja, kunnes uni sai hänet\nvaltaansa.\n\nTunnin kuluttua siitä kun ne, joiden vuoro oli vartioida poroja\ntoinen puoli yötä, olivat lähteneet liikkeelle, heräsi Martti\nsiihen, että joku taputti häntä varovasti olkapäähän. Tuokiossa hän\noli täysin valveilla ja valmiina siihen, mitä himmeä tunne hänelle\nsanoi, s.o. vaaraa päältänsä torjumaan. Hänen vieressään seisoi\nhänen isäntänsä Jens Ibmel, joka kuiskaten pyysi häntä pukeutumaan;\nulkona oli valmiina poro ja hänen tavaransa rekeen kuormattuina sekä\neräs henkilö, joka saattaisi hänet tunturien yli. Täällä hän ei enää\nolisi turvassa, sanoi Jens Ibmel totisena, ja nyt on parasta paeta,\nennenkuin kenenkään päähän pistää, että hänellä ehkä on sellaisia\naikeita.\n\nMartti luuli huomaavansa, että koko perhe oli valveilla, mutta\nettei kukaan heistä toisten lappalaisten tähden tohtinut ruveta\nhänen saattomiehekseen tai ottaa osaa pakoretkeen, kun taas\nvieraanvaraisuus toiselta puolen pakotti heitä pitämään huolta siitä,\nettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa.\n\nMartti kuuli nyt, että väestön vihan oli herättänyt etenkin se\nkauppakirja, jonka hän oli tehnyt Matti Nuton kanssa ja jonka nämä\nihmiset, joilla muuten ei ollut mitään tekemistä Lapinniemellä,\nkatsoivat loukkaavan \"lappalais-oikeutta\". Hän sanoi kaikessa\nhiljaisuudessa sydämelliset jäähyväiset isännälleen, joka oli hänelle\nantanut pari rekeä tavaroita ja ruokavaroja varten sekä myöskin\ntarpeelliset varaporot. Martti näki ihmeekseen, että hänen oppaanaan\noli Hopea-Saara. Eukko istui jo pulkassaan, ja sittemmin sai Martti\nkuulla, että Hopea-Saara oli kehoittanut Jens Ibmeliä panemaan\npakoretken niin äkkiä toimeen.\n\nAjohihna suhahti ja Martti istahti samassa tuokiossa pulkkaan,\njonka jälkeen matkalaiset kiitivät autiosta lappalaiskylästä pitkin\nhankea kylmänä, selkeänä yönä. Suuri täysikuu näytti sinisellä\ntähtitaivaalla kiirehtivän eteenpäin heidän sivullaan pitkin\ntunturinharjaa, samalla kuin revontulien kimalteleva, hehkuva vyö\npunaisine, vihreine, sinipunaisine ja sinisine kielekkeineen ja\nnäillä seuduin omituisine valoväreilyineen väliin oli kateissa,\nväliin ilmestyi taivaalle punertavana, aaltoilevana merenä.\nTulenkielet laskeutuivat välistä niin alas, että ne näyttivät\nkoskettelevan lumen peittämää maata, ja koko valkoinen kuutamomaisema\njäi hetkiseksi merkillisen varjottomaksi.\n\nTällaisina hetkinä oli niin valoisaa, että melkein voi nähdä\nnuppineulan lumella, ja kun Hopea-Saaran pulkka ja poro merkillisen\nyksinäisinä kuvastuivat Martin silmiin, näytti muutenkin suurenmoinen\nseutu hänestä kummalliselta ja uhkaavan hiljaiselta, jonka tähden\nhän tunsi mielensä keventyneen kohta kun kuun varjot jälleen saivat\nylivallan ja ääriviivat kuvastuivat luonnollisina. Hänestä tuntui\nhiukan siltä kuin olisi hän ajanut yösydännä yksinään noidan seurassa.\n\nRevontulien salaperäisessä valossa kuvittelee lappalainen näkevänsä\nvainajien sieluja. Hän on vahvasti vakuutettu siitä, että revontulet\nvoi saada laskeutumaan maahan, kun vain heiluttaa valkeaa lakanaa,\nja että niiden hehkua voi lisätä määrätyillä äänillä; ja sellaisina\nmerkillisinä öinä hän näkee tuonelanväen säteilevillä sarvilla\nvarustettuine poroineen pakenevan takaa-ajavia revontulia.\n\nMatkue, jonka etupäässä juoksi Hopea-Saaran koira alinomaa haukkuen\nja tietä osoittaen, kulki tunturille päin levähtämättä koko yön aina\nseuraavaan puoleenpäivään asti, jolloin matkalaiset pysähtyivät\nautioksi jätettyyn kojuun saadakseen itselleen sulatetuksi hiukan\nporonlihaa. Eukon katseesta ja muutamista sanoista huomasi Martti,\nettä hän pelkäsi Josia Umekin lähteneen aamulla tovereineen heitä\ntakaa-ajamaan. Porot vaihdettiin ja iltapäivän kuluessa jatkettiin\nmatkaa, kunnes vihdoin myöhään illalla pysähdyttiin erääseen\ntoiseen, tyhjäksi jätettyyn kojuun. Siellä lepuuttivat he itseänsä\nja porojansa muutaman tunnin ajan, kunnes aamulla taas lähdettiin\nliikkeelle. Vasta kun oli matkustettu kaksi ja puoli vuorokautta,\nsalli Hopea-Saara pitempiä lepoaikoja, tullen yhä levollisemmaksi.\nHän sanoi, että oli vielä kuuden vuorokauden matka siihen paikkaan\nNorjan puoleisessa laaksossa, josta Martti itse voi löytää tien ja\nluopua oppaastaan.\n\nMyrsky kesti seuraavankin vuorokauden. Martti huomasi, että\nHopea-Saara vaipui usein ajatuksiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut\njotakin sydämellään. Vaimon muoto, vaikka se nyt olikin kuihtunut\nja ryppyinen ja useimmiten katkeruutta osoittava, on kuitenkin\nnuoruudessa voinut olla kaunis -- niin tuli Martti ajatelleeksi\nkerran katsellessaan akkaa ja ajatellessaan syytä siihen, minkä\nvuoksi tämä kummallinen ja olennoltaan niin ärtyisä ihminen oli hänen\ntähtensä tehnyt sellaisia uhrauksia. Hopea-Saara lienee arvannut\nMartin kasvoista hänen ajatuksensa, sillä kun kohta senjälkeen tuli\nhämärä, rupesi eukko puhumaan hänelle hiljaisella äänellä. Hän\nistui kasvojaan peittäen, ja Martti huomasi kohta, että hän puhui\nIso-Lassista ja että akka tahtoi tunnustaa hänelle, mikä hänen\nsydäntänsä painoi. Vuosien kuluessa kovettunut kuori, se se nyt --\nmielenliikutuksen noustessa siksi että ääni muuttui kuulumattomaksi\n-- murtui onnettomuuden ja katkeruuden peittämän sydämen ympäriltä.\n\nHän oli se suomalainen tyttö, jota Iso-Lassi oli rakastanut ja joka\noli houkuteltu Vasiljevin alukseen -- \"siitä on jo yli neljäkymmentä\nvuotta\", sanoi hän, \"ja Jumala on antanut minun elää kauemmin kuin\nolisin halunnutkaan.\"\n\n\"Vasiljev lupasi ottaa minut vaimokseen, mutta ei täyttänyt\nlupaustaan. Kun minä sitten lapsi selässä lähdin kotia Venäjältä\njalkaisin tunturin yli, olisivat sudet ja karhut hyvin saaneet\nsyödä minut suuhunsa, niin arvottomaksi oli elämä käynyt minulle;\nsillä Lassia oli minun enää mahdoton saada ja kuitenkin minä pyrin\nhänen luokseen koko sydämestäni. Minä kuljin tahdottomana ikäänkuin\nsumussa, ja muistan kaikesta ainoastaan sen, että elätin itseäni\nmuuraimilla ja sain majoissa maitoa lapselleni, koska minulla\nitselläni ei enää ollut. Alhaalla haassa Olsvaagin luona, joka\nsilloin oli vanhan kapteeni Stuwitzin hallussa, tapasi hänen poikansa\nminut. Minä jäin palvelukseen ja olin hänelle kuuliainen kuin koira.\nHän sanoi minulle, että minun pitäisi iloita, kun lapseni kuoli; minä\nhautasin sen tunturille. Sittemmin olen kuullut sen monta kertaa\nitkevän haudassa. Kun Stuwitz tuli Brögelmannin luo Köllevuonoon,\npani hän minut palvelukseen lappalaisen Jaakko Nuton luo, joka oli\nMatti Nuton veli. Hänen kanssaan oli Stuwitz kauppa-asioissa, jotka\neivät aina olleet rehellisintä laatua; sillä Jaakko oli auttanut\nhäntä piiloittamaan tavaroita, jotka he olivat ryöstäneet eräästä\nlaivasta merellä. Niistä seikoista toimitettiin tutkintokin, ja minä\nolisin kyllä voinut antaa tietoja, jotka olisivat kummallekin olleet\nikäviä, tietoja tavarain kätköpaikasta. Stuwitz luotti minuun, sillä\nhän tiesi, että minä nyt kaikessa tottelin hänen viittauksiaan,\nja minä autoin häntä vaihtelemaan yltympäri, sekä etelässä että\npohjoisessa, riikin-taalerinseteleitä, joita hän oli kätkenyt lattian\nsillan alle Olsvaagissa.\n\n\"Eräänä kesänä minä kävin äitini luona ja sairastuin siellä. Äitini\nkertoi minulle, että Stuwitz oli antanut apuansa silloin kun he\nsaivat minut alukseen. -- Silloin tuli Lassi kerran minun puheilleni;\nhän näytti kovin väsyneeltä, mutta minä en voinut vastata hänen\nkysymyksiinsä, puhuin vain muutamia katkonaisia sanoja. Yöllä minä\npakenin Olsvaagiin, joka oli kahden päivämatkan päässä.\n\n\"Tunsin, että minä, poljettu maan matonen, kuitenkin taisin kostaa,\nja sitten kun Stuwitz tuli Olsvaagiin, olivat hänen hopearahansa\npoissa. Tiedän, että se koski kovasti häneen, mutta hän ei tohtinut\nkuitenkaan ruveta niitä sen enempää hakemaan. 'Beivistaalerit'\nmukanani minä tulin eräänä päivänä Jaakko Nuton luo ja sanoin,\nettä olin kysellyt Maderakkan neuvoa tunturilla. Siitä ajasta asti\nminua ruvettiin nimittämään Hopea-Saaraksi ja luultiin, että minä\ntaisin toimittaa takaisin hävitettyä tavaraa ja että minä osasin\nkaikenlaisia taikatemppuja. Minä annoin heidän pysyä luulossaan ja\nuskoin monta kertaa itsekin niin olevan, sillä minä vihasin Jumalaa\nja ihmisiä ja arvelin, että pahat henget seurasivat minua. Minä olen\naina niistä ajoista asti samoillut Ruijassa ja aina majaillut vieraan\nkaton alla; -- minä tulin sinne, missä tiesin Lassin olevan. Minä\nnäen hänet usein unissa, ja silloin hän kysyy minulta, minne lapsi on\njoutunut; mutta viime yönä hän kysyi, enkö minä kohta tule Venäjältä.\"\n\nKun Martti nyt vakavana ilmoitti Iso-Lassin sanoneen, että hän toivoo\ntapaavansa Hopea-Saaran paremmassa paikassa, vaipui vaimo taas\najatuksiinsa ja puhkesi sitten vähän ajan perästä katkeraan itkuun,\nsanomatta kuitenkaan sanaakaan.\n\nSeuraavana päivänä jatkettiin matkaa kuten ennenkin; kuitenkin pysyi\nHopea-Saara äänettömänä koko päivän. Eräässä paikassa luuli Martti\ntuntevansa seudun. He ajoivat näet sen uhrikiven ohitse, jolle Matti\nNutto oli kaikessa hiljaisuudessa osoittanut kunnioitustaan. Sen\nhuipulla, joka oli ihmispään muotoinen, oli nyt luminen peitto ja\nsinisenvihreä jääkynttilä riippui partana alas: -- kivi seisoi siinä\nyksinään kuin arvoituksellinen tunturisfinksi.\n\nHopea-Saara pysähtyi ja istui hetkisen hiljaa pulkassaan, ikäänkuin\nhän olisi taistellut sisäistä taistelua, mutta löi sitten hihnalla\nporoaan ja kohta he olivat jättäneet seudun taakseen. Matkaa\njatkettiin vielä vuorokausi. Seuraavana aamuna he tulivat rinteelle,\njosta aukeni laaja näköala Norjan puoleiseen laaksoon ja siihen\npysähtyivät matkalaiset. Hopea-Saara antoi Martin poroille jäkälää\nja selitti hänelle tien lähimpään asuttuun seutuun; sillä tässä oli\nheidän erottava toisistaan.\n\nMartti koetti turhaan pakottaa Hopea-Saaraa ottamaan vastaan\npalkkiota, eikä hänen auttanut muu kuin sanoa kiitoksensa oppaalleen.\nHopea-Saara oli jo pulkassaan, kun hän uudestaan tuli Martin eteen ja\nkyynelsilmin sauvaansa nojaten sanoi:\n\n\"Luuletko, että K--vaagin pappi\", hän tarkoitti rovasti Mülleriä,\n\"laskee Herran-ehtoolliselle sellaisen syntisen kuin minä olen?\"\n\nKun Martti antoi vakaasti myöntävän vastauksen, loisti sellainen ilo\nHopea-Saaran kasvoista, että Martti huomasi voineensa palkita häntä\nhänen vaivastaan.\n\nMartti ajoi nyt yksinänsä kotia kohti. Hänen pulkassa istuessaan ja\najatellessaan matkaansa tuntui se hänestä onnellisesti lopetetulta\nseikkailulta.\n\nKaikki, mitä hän tiesi Stuwitzista, kokoontui hänen ajatuksissaan\nmyrskypilveksi. Kun hän mietti asiaa hiukan, sanoi hänelle kuitenkin\nselvä järki, että kaikki nämä vain puoliselvät seikat eivät voisi\nlain mukaan saattaa häntä syylliseksi. Hänen äidin syntyperästä\nkuulemansa tiedot olivat saadut yhdeltä ainoalta, jo kuolleelta\nmieheltä, vanhalta merilappalaiselta Lövon Iiskolta; ja mitä\nHopea-Saara nyt oli kertonut noista seteleistä, jotka tuskin voivat\nolla muita kuin haaksirikkoon joutuneesta laivasta varastettuja,\nniin ne olivat kaikki lopultakin vanhentuneita juttuja, ja niiden\noikea laatu oli arvoituksena, johon ei ollut muualla selitystä\nkuin Stuwitzin rikollisessa omassatunnossa. -- Tällaiset mietteet\ntuntuivat Martista hyvin katkerilta.\n\nMartti oli aina kokenut itse perustella tulevaisuuttaan, niin\nettei hän koskaan pitänyt elämäntarkoituksenaan entisyydessä\nolevien mahdollisuuksien tutkimista, vaikka nämä tavallaan olivat\ntulleet hänelle yllykkeeksi; vähimmin hän tunsi siihen halua nyt,\nkiirehtiessään levottomana kotiansa korjatakseen niin paljon kuin\nmahdollista sitä vahinkoa, jota hän puotikaupan keskeytymisen\njohdosta oli kärsinyt, ja kohta olivat hänen ajatuksensa kiintyneet\nkokonaan tähän asiaan.\n\nKun hän ahdistetuin mielin eräänä iltapäivänä talvella kulki salmen\nyli suomalaisen asunnon kohdalla, ei hän huolinut kysellä mitään\nsoutajilta. Oli helmikuu, paras kala-aika käsissä, ja hän ihmetteli\nhiukan -- mutta ei uskaltanut kuitenkaan toivoa suuria -- nähdessään\nmaalla olevan ihmisjoukkoja sekä viisihankaisia venheitä rannalla.\nMuutamalla harppauksella hän ehti laiturilta kummun taakse puodille\nja näki siellä suuren liiterin, jossa hänen veljensä seisoi ja teki\nahkeraan kauppaa kalamiesten kanssa, jotka kilvan koettivat päästä\ntiskin ääreen. Isä oli kantamassa vaatepakkaa puotiin.\n\nEilert huomasi hänet ensin. Pojan kasvot punastuivat, mutta hän ei\nollut tulijaa näkevinään; hän jatkoi vain kaupantekoansa. Veljen\nsilmäyksestä huomasi Martti, että kaikki oli niinkuin olla pitää, ja\npuodissa näkyi todellakin olevan runsaasti tavaraa.\n\nKotimatkalla hän sai isältään selityksen arvoitukseen. Kun varat\njoulunaikaan olivat loppumaisillaan puodista, eivät he oikein\ntienneet, mitä olisi pitänyt tehdä; silloin oli Eilert eräänä päivänä\nkeksinyt keinon, koonnut kaikki rahat ja lähtenyt eteläänpäin\npurjehtivassa jaalassa Trondhjemiin. Siellä hän oli maksanut velan\nkauppiaalle ja tilannut veljensä nimiin uusia tavaroita, ja kun maksu\noli tapahtunut määräajalla, uskottiin uutta velkaa niin suuressa\nmäärin, että heillä oli kauppatavaraa koko kalastusajaksi. Martti\nnäki, että hänellä veljessään oli hyvä asiamies ja oli hänelle\nsydämestään kiitollinen.\n\nKotona kertoi Martti vanhemmilleen kaikin puolin onnistuneesta\nmatkastaan; mutta epäilys oli vasta sitten kokonaan poistunut vanhan\nJanne Sakarinpojan kasvoilta, kun poika antoi hänelle kauppapaikan\nomistusoikeutta koskevan asiakirjan. Isä näytti iloiselta ja\nliikutetulta ja Marina istahti äänetönnä hänen viereensä. Molemmat\nvanhukset näkivät nyt tulevaisuuden haamoittavan sellaisena,\njollaisena he eivät koskaan aavistaneet näkevänsä sitä, -- sillä\nelämä oli heistä aina tuntunut raskaalta.\n\n\n\n\nXV.\n\nANTTI.\n\n\nSillävälin kun Martti Jansen kauppapaikkansa edullisen aseman avulla\nseuraavien kahden vuoden kuluessa tekee edullisia kauppoja ja\nnauttien menestyksen tuottamaa arvoa ja mainetta tulee paikkakunnan\nmahtimieheksi, aiomme poiketa hiukan taaksepäin ajassa ja kertoa\nAntti Heggelundista.\n\nKristianiassa oli Antti esiintynyt kaikin puolin Heggelundin\nottopoikana; hän sai runsaasti rahaa, ja ylioppilasten kesken hänelle\ntuli nimeksi \"rikas Heggelund\". Hänen hyväsydäminen, vilkas luontonsa\nsekä se seikka, että hän oli aina valmis lainaamaan tovereilleen\nrahaa eikä koskaan kitsastellut, hankki hänelle paljon ystäviä. Häntä\npidettiin hyvälahjaisena, oli jonkunlaisena johtavana henkilönä\nylioppilaspiirissä. Hän kävi ahkeraan teatterissa ja harrasti, samoin\nkuin hänen tuttavansakin, kirjallisia asioita. Häntä kutsuttiin\nseuroihin sekä pitoihin ja aina hän oli puuhassa.\n\nTulinen työinto, joka oli hänet vallannut viime aikoina kotona,\noli vähitellen kadonnut -- sen olikin oikeastaan vaikuttanut hänen\ntoimeliaan ystävänsä Martin esimerkki, kun hänen taipuvainen\nluontonsa oli vielä viimemainitun vaikutuksen alaisena. Luvut\nedistyivät siis hyvin hitaasti.\n\nAntin kirjeet olivat siihen aikaan Heggelundin ja hänen vaimonsa\nilona, vaikka ne aina loppuivatkin rahanpyyntöön. Heggelund luki\ntavallisesti viimeksitulleen hyville ystäville, jotka kävivät hänen\nluonaan; kävelipä hän joskus, kirje taskussa, tuomarinkin luo,\njossa se ikäänkuin satunnaisesti luettiin, ja tuomarin tytär Julia\nkuunteli sitä hyvin tarkkaavaisena. He olivat saaneet kaikenlaisten\nkuulemiensa yliopistojuttujen johdosta sellaisen käsityksen, että\nylioppilaan elämä oli \"opiskelemista\" ja että siitä muutaman vuoden\nkuluttua välttämättömänä seurauksena oli tutkinnon suorittaminen.\n\nSitten sattui Heggelundin rouvan kuolema, joka kovasti koski enon\nmieleen, ja kotikirjeet, vaikkakin näennäisesti huolettomia, eivät\nenää koskaan olleet iloisia. Tuon tuostakin piti rahalähetyksiä\nodottaa tavattoman kauan, mistä Antti arvasi, että enon ei ollut\naina helppo saada kokoon rahoja. Mutta se seikka ei saattanut Anttia\npulaan, sillä hän osasi oivallisesti lainailla ja enon nimi vaikutti,\nettä hänelle helposti uskottiin lainaa.\n\nHänellä oli kuitenkin tarpeeksi selvä käsitys aavistaakseen, etteivät\nasiat kotosalla voineet olla aivan hyvin, mutta samalla hän oli kovin\nkevytmielinen ja nautinnonhaluinen ruvetakseen koskaan sellaisia\nasioita liian kauan ja syvällisemmin aprikoimaan, vaikka pari Edelin\nkirjettä viime aikoina kyllä antoi siihen tarpeeksi aihetta.\n\nSanoma huutokaupasta ja muista kotoseikoista saattoi hänet senvuoksi\nsuuresti hämmästymään. Se oikein huumasi hänet. Hän huomasi nyt\nkerrassaan, että myöskin hänen oma tulevaisuutensa oli käynyt\nhimmeäksi ja ollen taipuvainen äärimmäisyyksiin, hän joutui nyt\nepätoivoon. Hän osasi kuitenkin luoda itselleen rohkeita, loistavia\ntoiveita. Hyviltä ystäviltään hän onnistui saamaan lainan, jolla\nhän säästävästi eläen voi oleskella ainakin yhden lukuvuoden\nKristianiassa. Hän rupesikin hyvin toimeliaaksi ja ryhtyi oitis\nlukuihinsa. Hänen luonteensa, joka aina tarvitsi yllykettä, oli nyt\nsaanut sellaisen uusista, odottamattomista tapauksista.\n\nYlioppilasmaailmassa herätti suurta huomiota huhu \"rikkaan\nHeggelundin\" ryhtymisestä lukuihin kahden yksityisopettajan avulla.\n\nHän suoritti tutkintonsa, jonka jälkeen hän matkusti samana kesänä\nenonsa luo ja oleskeli siellä aluksi.\n\nKotona hän esiintyi miellyttävänä kuten ennenkin, kuitenkin\nentistään arvonsatuntevampana ja vaateliaampana -- jonkunlaisena\n\"tietomiehenä\", mutta hän huomasi harmikseen, ettei Edel taipunutkaan\nehdottomasti ja sokeasti hänen ajatuksiensa mukaan. Vaikka heidän\nvälinsä olikin ystävällinen, huomasi Antti kuitenkin, että tytön\npuheessa oli välistä jotain ärtyisää, joka antoi aihetta pieniin\nriitaisuuksiin heidän välillään kuten myös Antin jörömäiseen\nvaiteliaisuuteen aika ajoin. Hänen puheistaan kävi ilmi, että hän\nliiaksi luotti yliopistosivistykseen ja sen jalostavaan vaikutukseen;\n-- \"ainoastaan yliopistoluvut tekevät miehen sivistyneeksi\nmaassamme\", sanoi hän. Edel ei vastustanut häntä koskaan\nsuoraan; mutta Antti ei kuitenkaan voinut oikein suvaita hänen\nvastaamistapaansa tai oikeammin hänen vastaamattomuuttaan; -- hän ei\ntiennyt, oliko tyttö vihoissaan hänelle vai tekikö hänestä pilkkaa.\n\nHän oli käynyt monta kertaa Martti Jansenin luona ja saanut siellä\nyhtä ystävällisen vastaanoton kuin ennenkin; mutta kun viimemainittua\naina estivät hänen toimensa, ei seurusteluun ollutkaan sanottavasti\ntilaisuutta.\n\nMartti Jansen oli Lapinniemellä jo laittanut kuntoon suuren puodin ja\nmuutamia alituisesti kasvavalle liikkeelle tarpeellisia ulkohuoneita,\nsamalla kuin pienessä, suurilla ikkunoilla varustetussa ja\nuudenaikaisesti rakennetussa asunnossa oli vain puoleksi sisustettu\nkamari, jossa voitiin asua. Martti oli liikkeellä aamusta iltaan ja\nvoi käyttää ystäväänsä varten ainoastaan hyvin lyhyen ajan. Antti\nhuomasi, että Martti aina ikäänkuin sattumalta kyseli Edelistä ja\nettä hänet tästä aineesta keskustellessa voi saada pysymään huoneessa\nkuinka kauan hyvänsä. Anttia ei oikein miellyttänyt tämä Martin\nuteliaisuus, ja vaikka hän ei saanutkaan asiata oikein selville,\nkoetti hän johtaa keskustelun johonkin toiseen aineeseen.\n\nVaikka Antti olikin monta kertaa rakastunut senjälkeen kun Julie\nSchultz oli ollut hänen lemmittynään, luuli hän kuitenkin serkkujen\nvaatimattomalla tavalla, että hänellä oli etuoikeus serkkuunsa, ja\nkun hän nyt näki hänet täysikasvaneena ja -- sivumennen sanoen --\nsangen kauniina impenä, luuli hän, että tyttö oli nyt hänen viimeisen\nrakkautensa esine. Hän ei voinut muuta kuin tulla mustasukkaiseksi\nja loukkaantua havaitessaan ystävänsä tunteiden olevan kääntyneinä\nsamaan suuntaan, luullen sen seikan olevan yhteydessä niiden\nikävyyksien kanssa, joita hän oli saanut kokea puhuessaan\nyliopistosivistyksen merkityksestä.\n\nEri tilaisuuksissa, jolloin Martti Jansen ja Edel tapasivat toisiaan\nvierasten parissa, näytti ettei heidän välillään ollut mitään\nsellaista suhdetta. Antti oli alussa kotona kiirehtinyt kertomaan,\nmillainen mies Martista oli tullut, kuvaten hänen toimiansa\ntavallisella ihastuksellaan; -- mutta sitten hän kävi merkillisen\nvaiteliaaksi siitä asiasta. Edeliin olivat nämä kertomukset tehneet\nomituisen vaikutuksensa, ja kun tyttö kohtasi Martti Jansenin, oli\nhänen olennossaan ystävällistä kylmyyttä. Martti tunsi yhä enenevällä\nkatkeruudella, että tytön mieli hänen suhteensa oli muuttunut.\n\nKerran, kun Antti ja Edel olivat vieraisilla rovasti Müllerin luona,\ntuli Marttikin sinne jollekin asialle. Hän oli juuri tehnyt hyvän\nkaupan ja siitä kerrottiin iloisesti rovastin perheessä. Mutta ne\nkasvot, joihin Martin silmät vaistomaisesti sattuivat, näyttivät\nkuitenkin välinpitämättömiltä, ja luulipa hän huomanneensa sitä\npaitsi jonkunlaisen pilkallisen suunmyhähdyksen. Martti vaaleni,\nmutta ei ollut tietävinään mistään mitään; hän kiiruhti kohta sen\njälkeen matkaansa. Hänen jäähyväisensä olivat hyvin kylmät.\n\nMartti oli päättänyt kertoa vanhalle isälliselle ystävälleen\nrovastille, joka oli aina osoittanut hänelle myötätuntoisuutta,\nkaikki, mitä hän oli kuullut äitinsä syntyperästä, sekä myöskin mitä\nHopea-Saara oli kertonut seteleistä. Hän tahtoi kysyä neuvoa, miten\nhänen olisi menetteleminen Stuwitzin suhteen; sillä tämän miehen\nkäytös äsken ilmaantunutta kilpailijaa kohtaan oli Marttia viime\naikoina monella tavoin harmittanut ja synnyttänyt hänessä halun\npaljastaa maailmalle tavalla tai toisella tämän miehen elämän.\n\nRovasti kuunteli työhuoneessaan ääneti Martin kertomusta. Hän tiesi\nitse Lövön Iiskon ja Hopea-Saaran ripilläkäynnin johdosta paljon\nenemmän; mutta hänen virkansa velvoitti häntä vaitioloon. Siitä\nhuolimatta voi hän hyvällä omallatunnolla antaa neuvon, joka tuntui\nhänestä parhaalta.\n\nKun ei minkäänlaisia todistuksia ollut saatavana, käsittäisi yleisö,\n-- niin sanoi rovasti, -- sellaiset jutut kilpailijan kateuden\nsynnyttämiksi. Ja jos hän tahtoi kostaa Stuwitzille, niin pitäisi\nmuistaa, että kosto tulee toisaalta. \"Se sananparsi pitää minun\nkokemukseni mukaan paikkansa\", sanoi hän lopullisesti, \"että ei\nkukaan ratsasta niin kiivaasti, ettei Herramme kerran saisi häntä\nkäsiinsä! Ja uskokaa minua, nuorimies, kyllä hän tapaa vielä\nStuwitzinkin, vaikka meidän silmämme eivät sitä saisikaan nähdä!\"\n\nLoppupäätökseksi tuli, että Martti Jansen heitti kostontuumansa\nsikseen, vaikka hän nyt, katkeralla mielellä ollessaan, olikin\ntaisteluun halukas.\n\nHän meni kotiaan ja kuvitteli Edelistä kaikkea paitsi hänen oikeata\nmielialaansa. Oliko syynä hänen käytökseensä se, että Antti oli\ntullut kotia? -- Hän oli aina mielipahalla huomannut, että Edel\noli Antille ystävällinen. Vai pitikö tyttö hänen toimiansa liian\nmitättöminä. -- Pitiväthän ihmiset niitä sanomattoman suurina. Hän\ntahtoi sen vuoksi näyttää voivansa saada aikaan vieläkin enemmän. Ja\nhän vältti tästä lähtien Antin seuraa.\n\nHänen äitinsä oli huomannut, että hänellä oli raskaita ajatuksia\nsydämellä, ja Janne pudisti välistä päätänsä, sillä hänestä tuntui,\nettä poika alkoi asioimisissaan käydä liian rohkeaksi. Hän selitti\nMarinalle, että Martti oli tullut uhkamieliseksi, mutta niinkauan\nkuin kaikki meni hyvin, ei asiaan ollut muuta lisättävänä.\n\nKun Martti kerran Edel Heggelundin tavattuaan entistä katkerammalla\nmielellä palasi kotia, sai äiti hänet puolittain ilmoittamaan,\nmiten asianlaita oikein oli. Marina ei voinut olla hyväksymättä\nsitä, että hän tahtoi näyttää tuolle hienolle neitoselle, kuinka\npitkälle hän voi mennä; mutta Janne Sakarinpoika arveli, että se\noli vain turhamielisyyttä. Sydämessään hän ei pitänyt Edeliä juuri\nsuuren arvoisena; sillä hän huomasi, että tyttö oli syynä siihen,\nettä Martti nyt niin hurjan rohkeasti tavoitteli onnea. Mutta hän ei\nsanonut siitä mitään vaimolleen, sillä hän itsekin pelkäsi liikoja\nennustuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana oli Antti kauan valveilla. Hän kirjoitti\nkosintakirjettä serkulleen ja repi sen taas rikki. Hän oli\nkirjoittanut elämässään kolme sellaista, ja nyt hän piti\nkunnia-asianaan, ettei tämä tulisi edellisten kaltaiseksi. Hänen\nmielensä ylipäänsä ei ollut niin rohkea, että hän olisi saattanut\nottaa vastaan suullisen vastauksen; -- sentähden hän oli aina kosinut\nkirjallisesti.\n\nEnsi iltana toimitti hän kirjeen perille sanansaattajan mukana, ja\nmeni itse purjehtimaan.\n\nSeuraavana päivänä hän oli menehtymäisillään epätoivoon. Edel oli\nlyhyellä kirjeellä antanut hänelle kaikessa ystävyydessä kieltävän\nvastauksen, toivoen samalla, että Antti siitä huolimatta pysyisi\nvastakin hänen kelpo serkkunansa.\n\nJonkun ajan kuluttua sai Antti eräänä iltana selville, että hänen\nensimäinen rakkautensa, se on, rakkaus tuomarin tyttäreen Julieen,\noli ollut oikeaa rakkautta.\n\n\"Serkukset ovat liian läheisiä sukulaisia\". Hän ei ollut, häpeä\nkyllä, ajatellut Julieta pitkään aikaan.\n\n\n\n\nXVI.\n\nLAPINNIEMI.\n\n\nStuwitz oli suurella kateudella katsellut Martti Jansenin menestystä\nLapinmutkassa -- hän piti sitä ryöstönä itseltään ja häntä harmitti\nmonta vertaa enemmän se, että juuri Martti Jansen oli anastanut\npaikan. Lapinmutka oli itsessään kallis aarre, ja siltä kulmalta\ntulevan kilpailun kautta kärsi hänen oma kauppansa melkoisesti.\n\nHän oli toimelias vihollinen ja Martti oli monesti saanut sitä\nkokea. Kun Stuwitz eräänä syksynä kuuli, että Martti Jansen oli\nkärsinyt tappiota jossakin kalakaupassa, riemuitsi hän suuresti.\nPuotipalvelijoille hän sanoi aina ennustaneensa sitä uudesta\ntulokkaasta, joka oli suuri vain sanoissa, ja samaa puheli hän\nmyöskin kuullessaan, että Martti Jansen oli ottanut isonlaisen lainan\nJackmannilta Storvaagenissa.\n\nStuwitzilla oli monivuotinen kauppayhteys tämän miehen kanssa ja\njonkun ajan kuluttua hän poikkesi matkalla hänen luoksensa.\n\nMartti Jansenin harmi ei ollut vähäinen, kun hän maksupäivän\nlähestyessä sai tietää Jackmannilta, että Stuwitz oli hänen\nsaamamiehenään.\n\nVelkakirja oli tehty niin, että velkasumma maksettaisiin vähin erin,\nmutta jos sellainen maksu kerrankin laiminlyötäisiin, voisi velkoja,\nkuten tavallisesti sellaisissa velkakirjoissa sanottiin, vaatia\nkoko summan maksettavaksi. Martti tiesi varsin hyvin, että Stuwitz\ntulisi vastoin tavallisuutta tekemään sellaisen vaatimuksen, mutta\nhän tiesi myöskin, että häntä varten oli matkalla Bergeniin kalalla\nlastattu jaala ja niinmuodoin hänellä oli rahoja tiedossa. Sillä\nvaikka hän muuten ei olisikaan sitä tehnyt, tahtoi hän nyt lunastaa\nvelkasitoumuksensa kokonaan.\n\nHän oli viime aikoina -- kuten hänen isänsä huolekseen huomasi --\nruvennut asioimisissaan liian rohkeaksi, ja sellainen toimi oli myös\nmainitun kalajaalan lähettäminen, sillä siihen hän oli pannut suuren\nosan omaisuuttaan. Silloin ei näet käytetty vielä vakuutusta. Mutta\njos kaikki hyvin kävi, palkitsi voitto kieltämättä kaikki hänen\nedelliset tappionsa.\n\nJanne Sakarinpoika oli juuri matkalla poikansa asioilla, kun\nhän kuuli, että jaala oli kärsinyt haaksirikon Alsterenin luona\nNordvuonossa. Hän ymmärsi huolestuttavan asiaintilan ja matkusti\noitis parempia tietoja saadakseen sinne, jonne tiedon onnettomuudesta\nedellisenä päivänä sanottiin tulleen. Siellä hän sai tietää, että\nsanomassa oli, paha kyllä, perää, ja että vain pieni osa lastia oli\nsaatu pelastetuksi.\n\nIsän mieli oli raskas, kun hän palasi kotiansa, sillä hän näki, että\nsyy oli pojan. Mutta hän tahtoi kuitenkin itse tuoda sanoman; --\nparempi on, arveli hän, että sen tekee hänen oma isänsä kuin joku muu.\n\nSinä iltana istui Janne Sakarinpoika kauan poikansa luona, joka\nkalpeana käveli edestakaisin lattialla. Isän huulilta ei tullut\nyhtään moitteen sanaa, vaan lohdutuksen tuon tuostakin. Vihdoin hän\nkeksi sen neuvon, että Martti lähtisi Jackmannin luo, jolla oli\nkiinnitys Lapinniemeen, hankkimaan ajanpitennystä, joten ehkä vielä\nkaikki saataisiin autetuksi.\n\nKun poika synkästi sanoi, ettei Jackmann ollutkaan enää velkojana,\nvaan Stuwitz, pimenivät Jannenkin kasvot, mutta hän lausui kuitenkin:\n\n\"Luoja keksinee keinon siihenkin.\"\n\nKun hän tuli kotia Marinan luo, surivat tosin molemmat vanhukset;\nmutta Janne oli silloinkin tavattoman lempeä, -- \"kullakin on\noma karinsa vältettävänä\", sanoi hän ja lisäsi, että \"Martin\nonnettomuutena on ollut tuo hieno neitonen\".\n\nMartin täytyi antaa määräpäivän mennä ohi, ja hän hoiti nyt raskain\nmielin jokapäiväisiä tehtäviään Lapinniemellä. Kesän kuluessa hänen\nonnistui kuitenkin koota niin paljon rahaa, että hän voi suorittaa\nlangenneen osuuden, jonka hän lähettikin Stuwitzille; mutta tämäpä\nvaati koko summaa. Stuwitz oli jo ryhtynyt ensimäisiin laillisiin\ntoimenpiteisiin ja huhu Lapinniemen myynnistä huutokaupalla\nlevisi kulovalkeana. Helppo oli huomata, että Stuwitz aikoi saada\nkauppapaikan itselleen.\n\nMartin täytyi ryhtyä viimeiseen, sangen nöyryyttävään keinoon, se on,\nhänen täytyi matkustaa Stuwitzin luo saadakseen hänet taivutetuksi\nodottamaan hiukan, vaikkapa vain ensi kevääseen. Se oli raskas\ntehtävä, mutta koettaa sitä täytyi, sillä muuten tapahtuisi vieläkin\nhullumpaa: kun tulisi siihen tilaan, ettei voisikaan tehdä joka\nmiehelle oikeutta. Usein hän oli menettämäisillään kaiken toivon.\nHäntä vaivasi sekin, että Heggelundin väki, joka nyt tiesi, kuten\nmuutkin, hänen asemansa, saattaisi arvata hänen asiansa Stuwitzin\nluona.\n\nHeggelundilaiset osoittivat suurta myötätuntoa hänen suruansa\nkohtaan. Antti oli unohtanut suuttumuksensa. Edel oli kerran\nvastannut jokseenkin ankarasti, kun joku lausui, että Martti Jansen\noli osaksi itse syypää onnettomuuteensa, ja Heggelund sanoi olevansa\nkovin pahoillaan siitä, että tuo kelpo nuorukainen oli kavalan\njuonen kautta joutunut \"halpamaisen Stuwitzin kynsiin\". Myöskin\nTopias-setä näytti alakuloiselta, ja koko talo oli ikäänkuin täynnä\nsääliä Martti Jansenia kohtaan. Kun joku puhui vararikosta, väittivät\nHeggelundilaiset kiivaasti, että koko pula on varmaan ohimenevää\nlaatua.\n\nKauan aikaa lykkäilty matka Stuwitzin luo tapahtui vihdoin. Martti\nei tahtonut jättää käyttämättä mitään mahdollista keinoa asemansa\nparantamiseksi, vaikka hänen lopullinen päätöksensä olikin muuten\nvalmis. Jollei hän voisi saada Stuwitzia taipumaan -- mikä näyttikin\nluultavalta -- aikoi hän, niinpian kuin asiat tulivat järjestykseen,\nmatkustaa Amerikkaan. Sillä olihan täällä mennyt kumoon se, jota\nhän piti pyrintöjensä ainoana päämääränä, ja hän tunsi mielensä\nkatkeraksi ajatellessaan uhkaavaa perikatoa.\n\nHeggelundilla oli Antti tähän aikaan poissa kotoa; mutta Heggelund\nitse, joka oli nähnyt Martti Jansenin tulevan, meni häntä vastaan\ntielle ja kutsui häntä hyvin ystävällisesti luoksensa. Martti, joka\ntiesi, että Heggelund kyllä arvaa hänen asiansa, katsoi parhaaksi\npuhua siitä hänelle suoraan.\n\n\"Minä aion mennä\", sanoi hän hieman pidätetyllä äänellä, \"Stuwitzin\nluo, voidakseni, jos mahdollista, pelastaa Lapinniemen.\"\n\nHeggelund silmäsi vihaisesti Stuwitzin taloon päin ja sanoi sitten\ntotisena, samalla pudistaen Martin kättä:\n\n\"Luvatkaa minulle, Jansen, että tulette jälleen taloomme, käyköönpä\ntuon veijarin luona kuinka hyvänsä -- täällähän on teidän vanha\nkotinne.\"\n\nHeggelundin sanat osoittivat suurta ystävällisyyttä, jota Martti ei\nollut odottanutkaan.\n\nStuwitz istui ahtaassa puotikamarissaan kirjoitellen erääseen\nkonttorikirjaansa, kun Martti Jansen astui sisään. Hän mutisi hiukan\nnähtyään tulijan, mutta jatkoi sitten työtään antamatta keskeyttää\nitseään ja käskemättä vierasta istumaan; -- eikä huoneessa ollut\npaljon sijaakaan, paitsi isännän vieressä olevalla tuolilla. Martti\ntunsi vanhastaan nuo kasvonjuonteet; ne eivät ennustaneet hyvää.\n\nViimein nosti Stuwitz silmänsä kirjasta ja sanoi jäyhästi:\n\n\"Tulette varmaankin maksamaan velkaanne?\"\n\n\"En\", vastasi Martti, \"minä tulen pyytämään maksuajan pitennystä.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi Stuwitz pitkäveteisesti ja silminnähtävästi\nkeventynein mielin, samalla kuin hän ryhtyi taas työhönsä. \"Onhan\nteillä ajanpitennystä huutokauppapäivään asti.\"\n\nStuwitzin vastauksessa oli jotakin sanomattoman loukkaavaa, eikä\nhän koettanutkaan salata toivoansa päästä piakkoin Lapinniemen\nomistajaksi.\n\nSiitä huolimatta esitteli Martti hyvin levollisesti syytä pyyntöönsä;\nolihan maksettavaksi langennut summa jo suoritettu, ja hän sanoi\nolevansa valmis suorittamaan seuraavat erät kahdesti tai koko summan\nainakin kevääksi.\n\nOlkapäiden kohautus ja vihaisesti kieltävä mutina oli ainoana\nvastauksena; Stuwitz jatkoi vain kirjoittamistaan.\n\nMartti huomautti silloin, että hänen entinen saamamiehensä Jackmann\nyleisen tavan mukaan ei olisi vaatinut koko summaa yhtaikaa.\n\n\"Ei\", sanoi Stuwitz lyöden kämmenensä jotenkin kiivaasti pöytään\nsaadakseen keskustelun loppumaan, \"saamamiehen nimenä on nyt Stuwitz,\neikä Jackmann, ja toivoakseni te huomaatte erotuksen\". Hän näytti\nkovalta ja ilkeältä -- varmaankin hän aikoi ajaa velkamiehensä ulos\novesta.\n\nMartti huomasi, ettei mieheen voinut mikään puhe vaikuttaa, ja\nhän näki viimeisen toiveensa raukeavan tyhjiin. Stuwitzin edessä\nkärsimällään nöyryytyksellä hän oli täyttänyt velvollisuutensa\nasiassaan ja tunsi nyt mielensä miltei kevennetyksi. Sillä hän\nhalusi kiihkeästi sanoa tälle miehelle, joka nyt polki häntä alas,\nsäälimättä koko totuuden. Sen sijaan, että olisi lähtenyt pois tämän\nloukkaavan kohtelun jälkeen, hän istahti Stuwitzin hämmästykseksi\naivan rauhallisena vuoteen laidalle.\n\nMitä nyt tapahtui näiden kahden miehen välillä, sitä ei voi aivan\ntarkoin esittää.\n\nMartti niin sanoaksemme paloitteli Stuwitzin nuoruudenelämän pieniin\nkappaleisiin. Hän ei jättänyt mainitsematta mitään, mitä vain tiesi,\nja alkoi sitten katkeralla ivalla selvitellä hänen suhteitaan\nHeggelundiin. Stuwitzin kasvoilla ilmeni sanomattoman arkaa hätää;\nhänen nolo, mateleva katseensa muistutti petoeläintä, joka hädissään\nkiertää edestakaisin kuopassa, johon se äkkiä on pudonnut. Tämän\narkamaisuuden jälkeen hänet valtasi hetkiseksi raivonpuuska, ja\nnäytti siltä kuin hän olisi tahtonut ryhtyä väkivaltaan. Mutta Martin\nkatse sai hänet taas asettumaan.\n\nPeilissä, joka Stuwitzille näytettiin, näkyi kuva, jota hän lopulta\nitsekin rupesi pitämään väärennettynä, turmeltuna. Ja nyt hän taas\ntuli omaksi itsekseen; sillä hän oli alussa siveellisesti vaipunut\nsen painon alle, joka niin äkkiä valtasi hänen omantuntonsa;\nsitäpaitsi hän oli alussa säikähtänyt. Martti Jansen oli kiivas\nsyytöksissään, mutta samalla hän meni myös liikoihin ja ilmaisi sen\nohessa, kuinka hajanaiset ja lain edessä vaarattomat hänen tietonsa\nolivat.\n\nStuwitzin samea silmä värähti, ja hän sanoi samalla kiusallisen\nleppeästi hymyillen:\n\n\"Enhän minä, Herran nimessä, tahdo muuta kuin lainmukaisen\nomistusoikeuteni Lapinniemeen, ja senhän minä kyllä saan. -- Mutta\nmissä teidän äitinne on maailmaan ilmestynyt, sitä minä en mitenkään\nosaa sanoa -- jollei hän ole kirkonkirjoissa niinkuin muutkin\nihmiset.\"\n\nMartin kasvot kalpenivat kokonaan; hän katsoi Stuwitzia jäykästi\nsilmiin, saamatta sanaakaan suustaan. \"Konna!\" huudahti hän vihdoin\nja poistui huoneesta.\n\nStuwitz saattoi häntä ovelle ja sanoi:\n\n\"Voittehan te hakea oikeutta! -- Näyttäkää vain toteen nuo lorunne\noikeuden edessä, Martti Jansen! Mutta hankkikaa hyviä vieraitamiehiä,\nmuuten voi teidät saada tuomituksi väärästä ilmiannosta.\"\n\nMartti kuuli vielä ivallisen \"hyvästin\" jälkeensä.\n\nKun hän pitkän ja yksinäisen kävelyretken jälkeen tuli\nlupauksensa mukaan Heggelundin luo, näkyi hänen kasvoillaan vielä\nmielenliikutuksen jälkiä. Hän kertoi lyhyesti, ettei Lapinnientä enää\nvoi pelastaa; hän sanoi jo ennakolta arvanneensa asian niin päättyvän\nja aikoi senvuoksi matkustaa Amerikkaan.\n\nHänen ylpeytensä se sai hänet puhumaan niin suoraan; -- sillä Edel\noli samassa huoneessa. Mutta helppo oli nähdä, että asia painoi\nraskaasti hänen mieltänsä -- hän pysyi melkein äänetönnä koko illan.\n\nEdel tarjosi itse hänelle teetä, ja kun hän mainitsi Amerikan tärisi\nkuppi tytön kädessä. Martti huomasi Edelin kalpeuden sekä salaisen\nmyötätuntoisuuden ja tunsi jonkunlaisella surulla, ettei tyttö ollut\nkoskaan häntä niin lähellä kuin nyt -- olihan tytön käytöksessä\njotain, joka melkein näytti tunnustavan, että syy oli hänen.\n\nSyynä siihen, että Martti istui vaiteliaana, ei ollut ajatus\nLapinniemen, vaan Edelin kadottamisesta ikipäiviksi.\n\nHeggelund ja Topias-setä menivät tavallisuuden mukaan aikaisin\nlevolle, ja Martti oli hetkisen yksinään huoneessa; hän istui ja\nleikitteli rintaneulalla, jota hän piteli kädessään. Kohta senjälkeen\ntuli Edel sisään; hän oli kalpea ja totisen näköinen.\n\nIkäänkuin myönnytykseksi tytön arvaamiin ajatuksiin sanoi Martti\nhuoaten:\n\n\"Niin, minä matkustan Amerikkaan -- täällä ei minulla ole enää mitään\npäämäärää.\"\n\n\"Lapinniemi ei kuitenkaan liene koko elämä\", vastasi tyttö matalalla\näänellä, katsomatta Marttiin.\n\n\"Ei, neiti Edel\", sanoi Martti mielenliikutuksen valtaamana, \"mutta\nte olette minulle koko elämä! -- Teitä varten minä olen työskennellyt\nja teitä minä olen ajatellut.\" --\n\nMartti oli noussut ylös ja seisoi nyt tytön vieressä. -- \"Ja nyt\" --\nhän lisäsi surullisella äänellä, \"nyt, kun minä en ehkä koskaan enää\nsaa nähdä teitä tässä elämässä, tahdon minä pyytää teitä säilyttämään\nerään esineen, joka on minulle erittäin kallis, äitini rintaneulan;\nminua ilahduttaisi suuresti, jos tietäisin teidän kantavan sitä.\"\n\nHän aikoi ojentaa tytölle neulan, mutta käsi, joka otti sen vastaan,\nvapisi, ja hän luki Edelin kasvoista ja hänen kyyneltyneistä\nsilmistään, että tyttökin rakasti häntä. Martti unohti kaiken ja veti\ntytön luoksensa; mutta kohta sen jälkeen hän malttoi mielensä ja\nsanoi vitkaan: \"Mitenkäs tulevaisuus?\"\n\n\"Sen rakennamme me yhdessä\", kuiskasi Edel ja tarjosi kätensä\nluottavasti Martille.\n\nKun neitsyt Dyring katsahti sitten ovesta, istuivat molemmat\nonnelliset ikkunan edessä kuunvalossa.\n\nAamulla oli Edel tavallista aikaisemmin isänsä luona; hänellä\noli tavattoman paljon asioita toimitettavana ja järjestettävänä.\nMutta sitten tyttö tarttui isäänsä kaulaan, niin että tämän täytyi\nkysyä syytä siihen, ja silloin Edel selitti, kuinka hänen laitansa\noikeastaan oli. Isä oli asiasta hyvin iloissaan, ikäänkuin Martti\nJansen olisi voittanut Lapinniemen eikä kadottanut; sitten tehtiin\nsopimus kihlauksen julkaisemisesta, kun Martti ensi kerran tulisi\nHeggelundille. Edel luuli kuitenkin, että neitsyt Dyring arvaisi\nasian jo sitä ennen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli juuri se aika kesää, jolloin lappalaiset oleskelivat Skorpöllä,\nja sanoma siitä, että Stuwitz aikoi myydä Lapinniemen huutokaupalla,\noli saapunut sinnekin. Se saattoi Matti Nuton kovin levottomaksi,\nsillä hän näki uuden vaaran uhkaavan etujansa.\n\nKun Martti Jansen tuli kotia, oli häntä vastassa useita henkilöitä,\njotka koettivat hänen kasvoistaan arvata, miten matkalla oli käynyt,\nja niiden joukossa myöskin Matti Nutto. Mutta hänpä ei voinut tehdä\nmuuta päätöstä kuin että matka oli onnistunut hyvin. Marinalta hän\nsai seuraavana päivänä kuulla, kuinka asian oli käynyt.\n\nLappalainen kävi talossa useita kertoja ja Marina huomasi, että\nhän tarkoilleen kyseli asiaa monta monituista kertaa. Viimeksi\nhän tuli lainaamaan heidän kolmihankaansa pariksi päiväksi matkaa\nvarten; mihinkä hän aikoi, sen hän jätti kuitenkin sanomatta. Kotona\nteltassaan hän oli siihen aikaan ollut sangen miettiväinen.\n\nEräänä aamuna, kun Stuwitz meni tavallisuuden mukaan avaamaan\nkauppapuotiaan, seisoi vanha lappalainen ulkona odottamassa. Hän\naavisti, että jotakin ikävää oli odotettavana ja lähetti senvuoksi\nkauppapalvelijansa alas rantapuotiin, päästäksensä vieraistamiehistä.\nHän koetti salata iloansa, kun lappalainen sanoi tulleensa vaihtamaan\njäljelläolevia vanhoja seteleitä, ja hän tarttui kuumeentapaisesti\nsetelipakkaan, jonka hän oli tuonut mukanaan konttorista. Vihdoinkin\nhän siis sai käsiinsä nuo setelit, jotka niin monta vuotta olivat\nvaivanneet hänen sieluansa.\n\nMatti ei kuitenkaan vetänyt lompakkoansa esille, vaan ilmoitti nyt\noikean asiansa. Hän tahtoi kirjallista vakuutusta siitä, ettei\nLapinnientä myytäisi huutokaupalla velasta; -- lappalainen arveli,\nettä vanhan sopimuksen mukaan pitäisi Lapinniemen saada olla rauhassa.\n\nStuwitz ei vastannut pitkään aikaan; hänen kasvonsa punoittivat,\nne ilmaisivat raivoa ja pelkoa. Hätäytyneenä näki hän, että nuo\nsetelit olivat aseena Martti Jansenin kädessä ja että hänen täytyi ne\nlunastaa mistä hinnasta hyvänsä.\n\nStuwitz kiusasi häntä kauan aikaa turhaan kaikenlaisilla\ntarjouksilla; mutta Matti oli taipumaton, ja Stuwitzin täytyi, kuten\nhän sanoi, suostua kirjoittamaan vaadittu vakuutus, jonka hän teki\nkirjeen muodossa Martti Jansenille. Mutta lappalainen ei näyttänyt\nvieläkään tyytyväiseltä -- hän tahtoi että joku toinen lukisi hänelle\nvarmuuden vuoksi kirjeen.\n\nIhmeellisen taipuisana rupesi Stuwitz kirjoittamaan uutta kirjettä;\nhänen kätensä vapisivat ja hän keskeytti kirjoituksensa useita\nkertoja, ikäänkuin olisi miettinyt pelastuskeinoja. Mutta lappalainen\nkatseli häntä rypistellen kulmiansa ja nähtävästi nautti voitostansa.\n\nJonkun hetken kuluttua tuli Matti taas kauppapuotiin, jossa Stuwitz\nodotti häntä peläten, ettei lappalainen pitäisi sanaansa. Hän toi\nkuitenkin uskollisesti setelit, mutta väitti vaihtaessa, että kukin\ntaaleri vastaa tietysti taaleria uusissa seteleissä, ja Stuwitzin\ntäytyi suostua hänen vaatimukseensa.\n\nTänä päivänä istui Antti salissa ja puheli serkkunsa kanssa. Edel oli\nhyvin iloinen ja näköjään samaa mieltä Antin kanssa, kun jälleen tuli\npuheeksi se, että sivistyksen yksinomaiset kannattajat maassa olivat\nylioppilaat. Hän oli tosin vastannut jotain, josta Antti ei tiennyt,\noliko se pistopuhetta vai ei, ja tämä siveli senvuoksi mustaa\nleukapartaansa; mutta Edelin viaton katse rauhoitti hänet. Tyttö oli\nsanonut:\n\n\"Niin, minä muistan hyvin hyvästi, kuinka iloiseksi me tulimme sinä\npäivänä, jolloin sinä tulit sivistyneeksi\", mutta oikaisi sitten\nkohta: \"jolloin sinä suoritit ylioppilastutkinnon.\"\n\nSilloin astui sisään palvelija ilmoittaen, että eteisessä odotti\neräs lappalainen, joka tahtoi puhua Antin kanssa. Se oli vanha Matti\nNutto, jonka hän entisistä ajoista tunsi ulkomuodolta. Lappalaisella\noli kädessä paperi, jonka hän pyysi lukemaan -- hän tahtoi tietää,\noliko se oikein kirjoitettu.\n\nTuskin oli Antti lukenut paperin, kun hän riensi saliin ilmoittamaan,\nettä Martti Jansen oli nyt pelastettu; -- hänellä oli kädessä\nkirjallinen todistus siitä, ja hän aikoi juuri hyökätä samaa vauhtia\nilmoittamaan asiata enollensa, kun Edel kalpeana ojensi kätensä\nsaadaksensa paperin. Kun tyttö oli lukenut kirjoituksen pari kertaa\nja sitten vielä kolmannen kerran, katsoi hän loistavin silmin Anttiin\nja sanoi äkillisen kiitollisuuden-tunteen valtaamana:\n\n\"Koska sinä, Antti, olet tuonut minulle tämän sanoman, niin saat myös\nolla ensimäinen, jolle minä ilmoitan kihlaukseni Martti Jansenin\nkanssa -- vaikkei hän olekaan mikään 'sivistynyt mies'\" -- lisäsi\nhän hiukan veitikkamaisesti; mutta tytön silmät olivat täyttyneet\nkyynelillä ja hän meni itse näyttämään paperia isälleen.\n\nLappalaisella ei ollut aikaa nauttia tarjottuja virvoituksia, sillä\nhänen piti rientää takaisin Stuwitzin puotiin; -- hän oli vain\ntahtonut näyttää tuota paperia.\n\nMatti matkusti hyvin tyytyväisenä kotiansa. Hän nousi rantaan Janne\nSakarinpojan laiturilla ja jätti Marinalle kirjeen, samalla kertoen\nsen sisällön.\n\nRientäen matkaan sanoi Matti, että \"siinä on palkka siitä, että\nMarina oli kerran pelastanut minun tyttäreni ja tämän lapsen\nkareilta. Mutta\", huusi hän lopuksi, \"jos hukkaat kirjeen, menettää\npoikasi Lapinniemen!\"\n\nMarina kiiruhti kirjeineen kotia ja saapui sinne hengästyksissään.\n\n\n\n\nXVII.\n\nVANHOJA ASIOITA.\n\n\nMenettelynsä vuoksi Heggelundia kohtaan oli Stuwitz joutunut huonoon\nmaineeseen paikkakunnalla. Parantaakseen asemaansa yleisön silmissä\ntai rauhoittaakseen omaatuntoansa hyvillä töillä, hän matkusti tänä\nsyksynä käräjille tekemään testamenttiaan, jonka mukaan useita\nrahaeriä hänen kuolemansa jälkeen tulisi määrätyksi kunnalle.\n\nKäräjäpaikassa juteltiin illalla eräästä tapauksesta, joka koski\nHeggelundin luona asuvaa \"vanhaa neuvosta\". Kun tämän nuorena\nollessa eräs laiva joutui haaksirikkoon Ruijan pohjoisrannalla, oli\nhänen veljensä, joka sitä kuljetti, menettänyt henkensä yhdessä\nvaimonsa ja lapsiensa kanssa. Neuvos oli aikanaan pannut toimeen\nuseita tiedusteluja, koska tämän tapauksen johdosta oli levinnyt\nkaikenlaisia huhuja. Sen rintaneulan, jonka Martti Jansen lahjoitti\nmorsiamelleen, neiti Heggelundille, sanoi vanhus olevan saman neulan,\njonka hän aikanaan oli antanut kälylleen. Omituista asiassa oli\nse, että tämä neula sanottiin löydetyn haaksirikkoisesta laivasta\npelastetun lapsen vaatteista, ja tämä lapsi oli ollut Martti Jansenin\näiti.\n\nIhmiset olivat tiettyjä, ja tuntuipa omituiselta ajatella niitä\nhenkilöiksi romaanissa, johon ainekset olivat kootut välittömästä\nympäristöstä. Eräs läsnäolijoista kertoi pari samanlaista juttua\nmonta vuotta sitten tapahtuneista asioista ja keskustelu muuttui\nkohta kaikenlaisiksi arveluiksi ja luuloiksi tästä asiasta.\n\nRovasti Müller oli koko ajan kuunnellut juttelua, äänettömänä\npyyhkien tuon tuostakin kasvojansa nenäliinalla. Yhtäkkiä hän lausui\nkummallisen juhlallisesti kääntyen Stuwitziin, joka ei ottanut osaa\nkeskusteluun: \"Minä rukoilen aina niiden edestä, jotka eivät uskalla\ntunnustaa, mitä heillä on sydämellä; sillä heidän tilansa on sangen\ntukala, siitä olen vakuutettu.\"\n\nStuwitz näytti ällistyneeltä ja katosi kohta huoneesta.\n\nRintaneula oli tullut tunnetuksi seuraavalla tavalla: Eräänä päivänä\noli Edel puhellessaan Topias-sedän kanssa näyttänyt hänelle saamaansa\nuutta rintaneulaa. Luotuaan sitten silmänsä ukkoon, kummasteli tyttö\nhänen käytöstään. Ukko käänteli neulaa käsissään, tarkasteli sitä\nkaikin puolin ja otti viimein sen sisästä, raottamalla pientä kantta,\nkimppusen hiuksia, joiden olemassaoloa Edel ei ollut aavistanut.\nVanhus näytti olevan mielenliikutuksen vallassa ja istui kauan\najatuksiinsa vaipuneena.\n\nSe on, lausui hän vihdoin heikolla äänellä, sama rintaneula, jonka\nhän kerran oli lahjoittanut veljensä vaimolle. Kihara oli hänen\nveljensä hiuksista; itse hän oli siihen piirtänyt kannen alle nimensä\nalkukirjaimet T. St.\n\nNyt seurasi selityksiä ja Edel kertoi, mitä hän tiesi neulasta;\nsitten hän jätti ukon hänen omasta tahdostaan istumaan yksinään neula\nkädessä.\n\nKun Edel sittemmin tuli hänen luokseen, puheli ukko tapansa mukaan\nkatkonaisesti:\n\n\"Ihmeellistä! Ihmeellistä! Olenhan aina ajatellut, että Martti Jansen\non veljeni näköinen -- yhtä vaaleaverinen, ja etenkin silmät -- ja\nsama reipas käytös -- ainahan sanottiin, että veljeni, kapteeni, oli\nsaanut yhtä paljon pituutensa lisäksi kuin minulta puuttui!\"\n\nMyöhemmin illalla hän sanoi vilkkaasti:\n\n\"Minä olisin mielelläni häissä, Edel -- jos minä siksi ennätän\ntarpeeksi voimistua -- ja nyt pitää sinun kirjoittaa kaikesta\ntästä sulhasellesi, niin minä lisään sitten muutamia sanoja\nveljeni-tyttärelle\". Hän pani painon viime sanalle, jolla hän\ntarkoitti Marinaa. \"Hän tai hänen lapsensa saavat periä minut\", sanoi\nhän seuraavana päivänä.\n\nEi kukaan tahtonut pahoittaa vanhuksen mieltä selittämällä hänelle,\nkuinka vaillinaisesti asia lain mukaan oli todistettu. Sukulaisistaan\npuhuminen tuli tästä hetkestä Topias-sedän mieluisimmaksi ajankuluksi.\n\nElämänsä viime vuosina tuli Stuwitz halvatuksi toiselta kyljeltään ja\nhänen ahneudestaan sekä ihmisvihollisuudestaan kulki hirveitä juttuja.\n\nKun rovasti Müller kerran kutsuttiin hänen yksinäisen kuolinvuoteensa\nääreen, näki hän, että Herra oli kauan sitten saanut käsiinsä tämän\nmiehen.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nLOPPU.\n\n\nEdelin ja Martin kihloihin joutuminen juuri niinä päivinä, jolloin\nviimemainitun asiat olivat huonoimmillaan, vaikutti, että Jannen\nmieli kääntyi suopeammaksi Edeliä kohtaan; -- Marinan kanssa\npuhuessaan ei hän nimittänyt tyttöä enää hienoksi neitoseksi. Mutta\nolipa kuitenkin vielä jotakin epäilystä jälellä. Lapinniemellä\ntarvittiin hyvä talonemäntä; mutta oliko mahtavan Heggelundin tytär\nsemmoiseksi sopiva, sitä hän suuresti epäili. Hän oli vähällä tehdä\nsellaisen johtopäätöksen, että tyttö, joka muuallakin oli saanut\naikaan monta hullutusta, voisi taloon tultuansa vielä suuremmassa\nmäärin viedä asioita samaan suuntaan. Hän epäilemättä tahtoisi, että\nkaikki olisi suurellista, mihin hän kotonaan oli tottunut.\n\nJanne ja Marina olivat sittemmin olleet useita kertoja kutsuttuina\nHeggelundin luo vieraisille. He olivat aina juhlavaatteissaan ja\ntahtoivat joka kerta lähteä kotiaan puolenpäivän jälkeen -- he\nymmärsivät ylipäänsä ihmeteltävän hyvin käyttäytyä arvokkaasti.\nMutta toiselta puolen osasi myöskin Edel hienolla tavalla vaikuttaa\nsulhasensa isään -- ikäänkuin hän olisi arvannut ukon ajatukset.\n\nMartti ja Edel olivat hyvin pahoillaan siitä, että vuosikausia oli\nheiltä mennyt hukkaan -- mistä he nyt saivat kärsiä. Se asia oli\nheillä kuitenkin selvänä, että heidän on voimainsa mukaan yhteisesti\nrakennettava tulevaisuuttaan. Alussa ei heidän pitäisi laisinkaan\nelää ylellisesti, sillä Stuwitzin velan maksaminen oli vaatinut\nsuuria uhrauksia; mutta kun Lapinniemi oli niin edullinen paikka,\nsaattoi suoritus nyt tapahtua. Martti tahtoi, että Edel tulisi hänen\nemännäkseen jo samana kevännä. Mutta Edel oli siihen aikaan Jannen\nkuullen vastannut tarvitsevansa vielä aikaa. Ja kun Martti hiukan\nhämillään kysyi:\n\n\"Mitä varten?\" -- vastasi tyttö:\n\n\"Luuletko, että minä aion istua kädet ristissä luonasi Lapinniemellä?\nOnhan taloudessa paljon seikkoja, jotka minun on opittava, jotta\nvoisin olla sinulle avuksi!\"\n\nJannen mielestä puhui tyttö viisaammin kuin Martti. Mutta\nviimemainitun tahdosta päätettiin kuitenkin viettää häät kesän\nkuluessa.\n\nEdel oli vähitellen saanut Jannen mielen kokonaan muuttumaan,\nniin että hän alkoi arvella syyksi Lapinniemellä tapahtuneisiin\nonnettomuuksiin sitä, ettei Edel joutunut sinne aikaisemmin.\n\n\"Edelin miehenä ei Martti koskaan olisi menetellyt niin\nuhkarohkeasti\", sanoi Janne Marinalle, \"eikä tyttö olisi sallinutkaan\nsellaista menettelyä, sillä hän on ymmärtäväinen ihminen!\"\n\nKesäpäivät olivat ihanat Skorpöllä. Meri oli tummansininen ja aurinko\npaistoi heleästi. Tunturit lähellä ja kaukana, niiden joukossa\nStorbergskavli lähinnä, heijastivat erilaisia sinivärejä ja ahtaat\nrotkot sekä laaksot olivat oikeita lämmönlähteitä, jotka herättivät\neloon ihmeteltävän kasvullisuuden, missä vain maa oli vähänkin siihen\nsopiva. Kevättä oli tänä vuonna saanut odottaa tavattoman kauan,\nmutta sitten se tulikin muutamissa päivissä sellaisella voimalla,\nettä tuore ruoho laaksossa näytti ikäänkuin työntämällä työntäneen\npäältään lumihangen.\n\nJanne Sakarinpojan pieni tupa merenrannalla oli laitettu erikoisen\nsiistiksi. Piha oli huolellisesti lakaistu, ruudut uusittu ja\novipielet koristettu koivunlehvillä. Tämä juhlallisuus ei ollut\nsopusoinnussa turvekatolla kasvavan ruohon ja sen reunalla\nkohoavan vaivaiskoivun kanssa, joka näytti kuvaavan omistajain\ntuultentuivertamaa elämää.\n\nKotona ei ollut ketään ja ovi oli lukossa; -- mutta uusien kirkasten\nruutujen läpi paistoi päivä ja valaisi juhlallisesti seinälaudan\nkirjoituksen alku- ja loppupuolen.\n\nJanne ja Marina olivat lapsineen matkalla poikansa häihin, joita pari\npäivää sitten oli vietetty Heggelundin luona, ja heitä odotettiin nyt\nkotia yhdessä vastavihityn pariskunnan kanssa.\n\nHäissä ei ollut paljon vieraita, ne kun oli päätetty viettää\nyksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Mutta neitsyt Dyring, joka tänä\npäivänä näytti loistavalta ja suurelta, ikäänkuin emäntävainajan\nhenki olisi leijaillut hänen yllään, ei voinut tätä päätöstä\ntäydellisesti noudattaa. Hän edusti nyt emännyyttä eikä katsonut\ntalon arvolle sopivaksi, että pöydässä olisi ruokalajeja tällä kertaa\nvähempi määrä kuin toisen sisaren häissä. Ilo oli ylimmillään. Vanha\nseinälautakin sai osansa juhlallisuudesta. Rovasti Müller kohotti\nlasinsa sen kunniaksi. Halenneelle, meren heittämälle laudalle,\nsanoi hän, joka limaisena oli aikanaan kuulunut karille joutuneeseen\nlaivaan, kirjoitti Jumala tulevaisuuden lupauksen, joka on\nihmeellisesti toteutunut. Pitkien elämäntaistelujen jälkeen istui nyt\nse, joka kerran turvattomana lapsena oli sillä laudalla ajelehtinut,\niäkkäänä, onnellisena äitinä ja luki tämän kirjoituksen maalattuna\npojan uuden jaalan perään, ja, -- lopetti hän kääntyen Topias-sedän\npuoleen -- \"tämä vanha mies, jonka surun aiheena on ollut hänen\nhukkunut perheensä, ei iloitse nyt muita vähemmän; sillä vanhuksen\nsuurimpana maallisena siunauksena on se, että hän saa nähdä sukunsa\ntulevaisuuden. Mutta syynä siihen, minkä vuoksi tämä lauta kasvoi\nuudeksi laivaksi, on se, että Herramme on sitä ohjannut.\"\n\nTähän lyhyeen puheeseen lisäsi Janne Sakarinpoika yksinkertaisella,\ntalonpoikaisella tavallaan: \"amen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalmessa Skorpön kohdalla purjehti tänä kauniina päivänä kaksi\njuhlallisesti koristettua purjevenhettä, joita tervehdittiin\nlaukauksilla useista kohdin rannalta.\n\nEnsimäisessä venheessä istuivat morsian ja sulhanen vanhempiensa\nJanne Sakarinpojan ja Marinan kanssa sekä Topias-setä ja heidän\nsivullaan Elias Röst, joka oli ehdotellut kunniasoutua pariskunnalle.\nMyöskin Antti Heggelund oli mukana. Toisessa venheessä nähtiin muiden\nmuassa Martin veli Eilert ja hänen kaunis sisarensa Kristiina.\n\nLapinniemellä seisoi nyt paitsi kaupparakennusta yksikerroksinen\nasuinhuoneisto, varustettuna suurilla, kirkkailla ikkunaruuduilla;\nse oli valmistunut ja sisustettu vasta puolittain -- mutta mikä\npuuttui, se saattoi vastedes tulla valmiiksi. Rakennusten taustana\nnähtiin kukkulat lehtipuineen. -- Lappalaiset olivat tänä vuonna\ntavallisuuden mukaan jo ajaneet poronsa vuorilaaksoon. Iso, äsken\nmaalattu meripuoti tuli heidän näkyviinsä, kun oli päästy niemen\nsivuitse, ja lahdelmassa puodin edustalla oli Martti Jansenin jaala\n\"Tulevaisuus\" liehuvin lipuin.\n\nSilloin laski Elias Röst purjeet alas; toisessa venheessä tehtiin\nsamoin, ja nyt asettuivat venheet vierekkäin.\n\nElias Röst veti pitkän paperiliuskan povitaskustansa. Polkien\ntoisella jalallaan tahtia hän luki runon morsiusparin kunniaksi.\nKäsiala oli suurta ja joka säkeistön alkukirjaimet erityisesti\nkaunistetut. Runo kuului näin:\n\n    Tuoll' aavalla aaltoja halkoillen\n    miten pulska on purjeissa viishankanen,\n    perämies jota taidokas johtaa!\n    Kun kiitävät noin ohi saaret ja maa,\n    niin purressaistuja riemuita saa,\n    vaikk' kasvoja tyrskehet kohtaa.\n\n    Mut hauras ja heiluva kaarnanen\n    viishanka on raivossa aaltojen,\n    kun joutuvi myrskyjen hetki.\n    Monet vaivat vaikeat kestää saa,\n    monet kerrat airoin ponnistaa,\n    kun vaarojen halki on retki.\n\n    Näyn hauskimman toki jahti se suo,\n    kun talveksi moisen saalihin tuo,\n    ettei näy mastoja takaa,\n    kun viirein liehuvin satamaan\n    se vihdoin laskevi ankkuriaan,\n    syysantimet kaikille jakaa.\n\n    Niin sorjana viishanka turvaisahan\n    kaks nuorta vie kodin valkamahan,\n    soma runko sen lahdella loistaa!\n    Meren meurut haaksi se kestänyt on,\n    ja sen kapteeni, uljas ja horjumaton,\n    on tietänyt vaarat poistaa.\n\n    Lapinniemelle onnea toivotetaan!\n    Ja -- morsian, ylkä -- jos pyydätte vaan\n    alukseenne laivuriks Herran,\n    menestystä aina teille se tuo,\n    lopun tullessa kunnian teille hän suo\n    ja taivahan sataman kerran.\n\nSeinälauta on vielä jäljellä pienessä majassa, jossa molemmat\nvanhukset asuvat, haluamatta muuttaa sieltä mihinkään. Janne\nSakarinpoika ja Marina viettävät siellä vanhuuden rauhallisia päiviä.\n\nMartti Jansen on nyt näiden pohjoisten seutujen toimeliaimpia\nja varakkaimpia kauppiaita ja hänen suuresti laajentuneessa\nkauppapaikassaan käy höyrylaiva. Siellä elää onnellinen aviopari\nmonien lastensa kanssa, ja Edeliä pidetään hyvin kunnollisena\ntalonemäntänä.\n\nJoskus tulee Antti Heggelund sinne vieraisille ja häntä kohdellaan\nsilloin aina hyvin ystävällisesti. Tuskin tullee hänestä maaherraa,\nmutta asianajajana on hänellä hyvä toimeentulo. Martti Jansen suosii\nhäntä, kuten ennenkin, ja hänellä onkin Antista kauppatoimissaan\nsuurta apua.\n\nAlussa matkusti Antti joka vuosi Tromsöhön, jossa hän huvikseen\nesiintyi entisellä tavallaan. Mutta sitten hän joutui taas Julie\nSchultzin seuraan ja seurauksena oli, että heistä tuli pariskunta.\nAntti on lujasti vakuutettu siitä, että Julie on hänen ensimäinen ja\noikea rakkautensa, ja hänen vaimonsa uskoo myöskin asian niin olevan\n-- mutta Tromsöhön päästää hän miehensä hyvin vastahakoisesti.\n\n\n\n"]