[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fc2Uj6bLk_x2pJzFe9pAmN3H4JdCf7QtSi5iVrrjIzE0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},1507,"Valittuja kertomuksia","Kipling, Rudyard",1865,1936,"1507-kipling-rudyard-valittuja-kertomuksia","1507__Kipling_Rudyard__Valittuja_kertomuksia",null,"novelli",[14],"kansanperinne",[16,17],"ranskalainen","nobel","fi",1898,1907,20309,134982,false,70238,[26,27],"French fiction -- Translations into Finnish","Short stories, French -- Translations into Finnish",[29,30,31,32],"French Literature","Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","Nobel Prizes in Literature","\"Valittuja kertomuksia\" by Anatole France is a collection of short stories written in the late 19th century. The work presents a tapestry of narratives that explore themes of love, loss, and the complexities of human existence through various characters and settings, starting with the poignant tale of a blind minstrel and his relationship with the gods. The opening sets a reflective and mythological tone, inviting readers into a world filled with rich imagery and philosophical undertones.  At the start of the book, we are introduced to an elderly minstrel, known as the Old Man or the Minstrel, who journeys back to his home after spending a day performing for a king. The setting is vividly described, with the minstrel navigating through the landscape and paying homage to a sacred altar dedicated to the god Phoebus. Despite his physical frailty, the minstrel is a vessel of wisdom and lore, teaching poetry and music to the local children. As he prepares to share with them tales of ancient heroes, his reflections on life, art, and mortality unfold, presenting both his vulnerabilities and his enduring spirit. The narrative establishes a profound connection between the past and the present, hinting at deeper truths about culture and creativity in the face of decline. (This is an automatically generated summary.)",[35,36],"Manninen, Otto","Hollo, J. A. (Juho Aukusti)",334,"Kokoelma sisältää kaksi Kiplingin Intiaan sijoittuvaa kertomusta, ”Hänen esi-isäinsä hauta” ja ”Risupoika”. Tarinat kuvaavat brittiläisten upseerien elämää, velvollisuudentuntoa ja unien maailmaa siirtomaa-ajan Intiassa.","Rudyard Kiplingin 'Valittuja kertomuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1507. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VALITTUJA KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nRudyard Kipling\n\n\nEnglannista suomensi V. Hämeen-Anttila\n\n\n\nKansan novellikirjasto 7.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,\n1907.\n\nW. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Rudyard Kipling.\n Hänen esi-isäinsä hauta.\n Risupoika.\n\n\n\n\nRUDYARD KIPLING.\n\n\nTulee kaksi vuosikymmentä kuluneeksi siitä, kun 22-vuotias\nIntiassa syntynyt ja siellä toiminut sanomalehtimies yllätti\nensinnä Englannin ja tuossa tuokiossa koko sivistyneen maailman\neräällä kertomuskokoelmalla, jonka vaatimattomana nimenä oli\n\"Yksinkertaisia jutelmia ylängöiltä\" [osittain suomentanut rouva\nAino Malmberg (\"Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista\" v.\n1893)]. Pieniä kyhäyksiä ne vain olivatkin, mutta niissä avautui uusi\nmaailma ja niin eloisana, niin leppeällä sävyllä ja niin tarkalla\nhavaintokyvyllä piirrettynä, että lukija tunsi näkevänsä ehdotonta\ntosielämää edessään, hänelle ennen miltei tuntematonta.\n\nTämä tulokas oli taiteilijasukua. Isä oli kuvanveistäjä, maalari ja\npiirtäjä; hän on ottanut osaa poikansakin parhaan nuorisonkirjan,\n\"Viidakkokirjan\", kuvittamiseen. Äiti taasen oli Intiassa eteväksi\nkatsottu kirjailijatar, ja kuulu sukkeluudestaan. Näiden vanhempain\nainoa tytärkin sukeusi kirjailijattareksi. Kiplingin kaksi tätiä\nolivat Englannissa naimisissa, toinen kuuluisan maalarin Sir Edward\nBurne-Jonesin ja toinen taideakatemian presidentin Sir Edward\nPoynterin kanssa, ja näiden hoideltavaksi lähetettiin Kipling\nviisivuotiaana Bombaysta, missä hän oli syntynyt joulukuun 30\np:nä 1865. Ei ole ihme, että näin ollen koitui ainoasta pojasta\njotakin merkillistä, kun hän kuudentoista vanhana palasi Intiaan.\nHän ryhtyi sisämaalaiseksi sanomalehdentoimittajaksi Lahoressa,\njonne isä oli siirtynyt taidekoulun ja museon johtajaksi. Isältään\nhän peri tarkan silmän, taiteellisen aistikkuuden, väririkkaan\nkuvailun, joka ei sisällä omakohtaisia selityksiä, vaan antaa\nlukijan vapaasti muodostaa mielipiteensä: Onpa Kipling itse\nkuvittanutkin lastenkirjansa (\"Niin Juuri juttuja pikku lapsille\")\nhauskoilla piirroksilla. Äidiltä on tuo sukkeluus peräisin, joka\nkauttaaltaan pulppuilee vereksenä ja sotilaskertomuksissa kohoaa\nverrattomaksi veikeydeksi. Sanomalehtimiehen ammatin täytyy olla\noivana harjotuksena tällaisille luontaisille taipumuksille pirteitten\nkuvausten kyhäilemiseen oudoista, yleisön mieltä kiinnittävistä\noloista. Kipling tosin alotti runoelmilla, jo 15--16-vuotiaana\njulkaisten pari mitätöntä vihkosta ja v. 1886 Intiassa kolmannen,\njoka siellä saavutti jonkun verran huomiota. Mutta joskin hän\ntälläkin alalla myöhemmin julkaisi kolme huomattavaa kokoelmaa ja\nliudan hajallisia sepitelmiä, niin koitui hänen oikeaksi alakseen\nlyhyt kertomus.\n\nHän alotti kyhäilemällä sanomalehteensä pikakuvia ympäristöstään. Hän\ntoimi alalla, jolla jos millään tulee tuntemaan kirjavimpia oloja,\ntunkeutumaan mitä erilaisimpiin piireihin ja matkustelemaan monilla\npaikkakunnilla. Hän perehtyi Intian omituisen haaveelliseen maailmaan\nja sen merkilliseen europalais-asutukseen paremmin kuin yksikään\nmuu kynän käyttöön pystyvä, ja tämä kokemus on hänellä näihin asti\nriittänyt ehtymättömäksi, väliin uusilla matkoilla verestetyksi\naiheitten lähteeksi, joka pysyy hänen monipuolisen tuotantonsa\nhuomattavimpana haarana. Myöhemmin, kun Kipling oli suuruus, jolta\nkustantajat suorastaan kiristivät kaiken mitä ikinä käsistä lähti,\nKipling löi kasaan joukon vanhoja leikkelyksiä (\"Kamalan yön kaupunki\nja muita luonnoksia\" 1900), joista näkee hänen ensimäisiä kokeitansa.\nKokoelman pääosana on \"Smithin hallitus\" niminen ylipainossarja\nhänen sanomalehdessään 1887--8 ilmestyneitä pätkiä. Paljon\nvähäpätöisen ja kuivan selostelun ohessa on siinä monia reippaita\nja leikillisiä kuvauksia, jotka antavat aavistaa mitä nuorukaisesta\noli koitumassa. Jo näissä ensi alkeissa on havaittavissa useampia\nKiplingin pääaloista: enin osa on kuvauksia Intian europalaisista\nupseerivirkamiespiireistä sekä alkuasukas-oloista; yksi eläintarina\non jo matkassa, samaten yksi kuvaus Etelä-Afrikan sotilas-oloista ja\npari halvan sotamiehen haastelua. Näillä kaikilla aloilla Kipling\nsittemmin kohosi suureksi. Mutta hän vielä laajensi näköpiiriään ja\ntoimialaansa pian. Tuossa samaisessa aikaisten tuotteiden kokoelmassa\non muuna osana matkakirjeitä, tavallisen sanomalehtimatkailijan\ntilapäistyyliin kyhättyjä. \"Kamalan yön kaupunki\" on annettu\nliian vaateliaaksi nimeksi Kalkuttalle, josta enimmät kirjeet\novat lähetetyt; muut kuvailevat Jamalpurin rautatiekeskusta ja\nGiridin kivihiilikaivoksia, kertoillen havaintoja, joihin monet K:n\nmyöhemmistä kertomuksista perustuvat. Väleen hän ulotti matkustelunsa\nkoko englanninkieliseen maailmaan, kyhäten matkakuvauksia kolmen\nvuoden ajan (1887--9) \"Civil and Military Gazette\" ja \"Pioneer\"\n(Allahabadissa) lehtiin. Nämäkin hän on ollut kiristetty toistamiseen\nlyöttämään rahaksi, 750 sivun laajuisena valikoimana (\"Merestä\nmereen\" v. 1900). Tämä melkein yhtä vähän tunnettu kokoelma esittää\nKiplingin oivallisena matkakertojana ja ilmaisee elävästi, miten\nerinomainen havaintokyky hänellä on. Alussa esitetään Intian\nmerkillisempiä kaupunkeja, v. 1889 ulottuu matkailu Taka-Intiaan,\nKiinaan, Japaniin, Yhdysvaltoihin, Tyynenmeren rannikolta aina\nMark Twainin asunnolle Atlantin valtioissa. Tätä menoa on Kipling\npitkittänyt pitkin aikaa; Yhdysvalloissa hän v. 1892 nai Carolyn\nBalestierin ja asettui perheelliseksi mieheksi Englantiin, mutta\nsieltä hän on tuon tuostakin pistäytynyt loitommalle. Huomattavin oli\nhänen retkensä boerisodan aikana Etelä-Afrikaan, mistä kaksi muutakin\nhuomattavaa kirjailijaa, Haggard ja Doyle, silloin ammenteli vereksiä\naiheita.\n\nKipling on siten hankkinut mitä laajimman taustan kertomuksillensa.\nEi ole sitä englantilaista alusmaata, jota hän ei olisi tavalla\ntai toisella käsitellyt. Nämä matkat ovat luoneet hänen\nkansalaisluonteensa. Ollen kaikessa olennossaan käytännön mies, hän\nsilmäilee eri alusmaita pelkästään englantilaisen hallinnon kannalta,\nei suuria välitä kansojen vapaudesta, tietäen että se monesti\nmerkitsisi vain sisäisiä verilöylyjä ja raaistumista, ja joutuu\nsiitä horjumattoman kiihkeäksi imperialistiksi, jonka isänmaana\non koko anglosaksilainen maailma ja joka brittiläistä kuntoa\nkannustaen tahtoo saada vallatuksi kaikki tielle osuvat kansat.\nSuuren suurta on Kipling antanut kansalleen kaikella runsaalla\nisänmaallisella kirjottelullaan. Valitettavasti on hän siinä mennyt\nliian pitkälle; etenkin boerisodan aikana hän sai vihattua kaikua\nnimelleen asettumalla yllyttämään onnettoman kansan kiihkoisimpia\nsortajia. Tämä väärä natsionalismi ei kuitenkaan ulotu hänen\nparempiin isänmaallisiin tuotteihinsa; nämä ajavat kansalaiskunnon\nasiata tavalla, josta ei voi muuta kuin onnitella englantilaisia noin\ninnostuttavan kasvattajan saaneina.\n\nEtusijassa on Kiplingin kuvausten pohjana Intia. Voi käsittää,\nmiten suurella mielihyvällä englantilainen yleisö lukee omaistensa\nponnisteluja, tuon moniheimoisen maan rauhoittamisessa ja\nhallitsemisessa -- niillä on suuri viehätys ulkomaalaisellekin.\nYhteistä on kaikille kansoille taas se nautinto, mitä tuntee\ntutustuessansa alkuasukasten sisäisiin oloihin ja merkilliseen\nsielunelämään.\n\nEnsimäinen v. 1888 ilmestynyt kokoelma sisälsi lyhyitä kynäilyjä\nupseeri- ja virkamiespiireistä ja joitakuita alkuasukas-aiheita.\nEdellistä alaa on Kipling vuosien kuluessa jatkanut niin pitkälle,\nett'ei löydy sitä vaihetta näiden uran-uurtajain elämästä, mitä\nhän ei kuvaelisi. Teos \"Stalky & C:o\" (1889) on sarja suruttomia\njutelmia koulusta, jossa englantilaiset pojat saavat ensimäisen\nkasvatuksensa sotilasuraa varten, ja päättyy innostuttaviin\nmuistelmiin nuorten sankarien ensimäisistä koetuksista maineen\nkilparadalla. Upseerielämästä on vaikuttavia kertoelmia sekä leiriltä\nettä taistelujen tuoksinasta -- huolettomasta elostelusta, iloisesta\ntoveriolosta ja urhojen kuolemaa halveksivasta työstä. Mutta eihän\nmaine kasva vain tanterilla; yhtä suurta kuntoa ja uhrautumista\nlöytää kirjailija sivilihallinnon aloilta tuossa epäterveellisessä\nilman-alassa ja melskeisessä maaperässä. Näissä kaikissa oloissa\nKipling liikkuu kuin kotonaan konsanaan; mutta sitäpaitsi hän on\nsyventynyt itse sotamiesrivien elämään, ja hänen toinen teoksensa,\n\"Kolme sotamiestä\" (1889), oli loistavana alkuna sekä huikeata\nhilpeyttä että syvää tunteellisuutta uhkuville kertomuksille ja\nja lauluille (\"Kasarmilauleloita\" 1892), joissa suureksi osaksi\nesiintyy eräs oivallinen toveruskolmikko -- jalomielinen, sukkela\nja hurjapää irlantilainen Mulvaney, hidas ja jättiläismäinen\nyorkshirelainen Learoyd ja kelpo lontoolainen Ortheris. On mahdoton\nantaa käsitystäkään siitä aiheiden kirjavuudesta ja kertomistavan\neloisuudesta, mitä Kiplingin tuotannon tässä haarassa ilmaantuu.\nSuureksi osaksi ovat ne vielä murteella kirjotettuja, välittömästi\nhuokuen todellisuutta. -- Näistä sotilaselämän kuvauksista on yksi\nsuomennettu [Sotilaskertomuksia, suom. Wald. Landblad (1899)];\ntämä kahden rumpalipojan sankarikuolemaa kuvaileva kertomus ei ole\nparempien joukkoon luettava.\n\nEdellämainittuna vuonna ilmestyi toinenkin, vuorostaan yksinomaan\nalkuasukaselämää kuvaileva kertomuskokoelma \"Mustaa ja valkeaa\".\nNäiden kumpaisenkin kokoelman kirjallinen arvo on paljoa suurempi\nkuin Kiplingin ensimäisen kertomussarjan. Hän oli pääsemässä\nkykynsä korkeimmalle tasolle. Viimeksi mainitussa on hurjan\nvoimakas kertomus muhamettilaisesta, joka elää pelkässä koston\ntavottelussa hänen kunniansa loukkaajaa vastaan (\"Dray Wara Yow Dee\"\n[Sotilaskertomuksia, suom. Wald. Lindblad (1899)]) ja sitte jatkuu\nsuoraan elämästä otettuja useasti kertojan omin sanoin kuvattuja\nvaiheita, joissa ihmeellisellä tavalla kuvastuu vuosituhansia\nerillään versoneen sivistyksen ja outojen olojen erikoinen\nkäsityskanta ja maailmankatsomus sekä satumainen henki.\n\nKipling oli nyt ylentynyt maansa huomatuimmaksi kirjailijaksi ja\nhänen teoksiaan käännettiin jo kilvan kaikille sivistyskielille.\nKäytännöllisenä miehenä hän osasi ottaa teoksistaan hintaa\nriittämään asti (hän saa jokaisesta lyhyemmästä kertomuksestaan\nkeskimäärin 25,000 mk, on saanut sellaisen summan pikku runoistakin),\nmutta kustantajat ahdistivat vain yhä tuimemmin. Tämä johti ei\nainoastaan suureen tuotteliaisuuteen, vaan liikatuotantoonkin.\nKertomuskokoelma \"Aaveellinen kantotuoli\" (1890) sisältää jo pari\nvähäarvoisempaa kertomusta (m.m. yllä suomennetuksi mainitun), mutta\nsilti se vielä osottaa ilmeistä nousua. Nyt laajenee aihevarasto.\nAlkukertomus \"Aaveellinen kantotuoli\" ilmaisee Kiplingin mestaruutta\npoikkeuksellisten sielun-ilmiöiden kuvaamisessa, sielullisten\nsairauksien ja salaperäisten kehitysten, jollaisten maana ei\nyksistään Intia ole. Tässä kertomuksessa sortuu liiallisen työn\nuuvuttama virkamies haavenäkyihin, kaikesta luontaisesta kovuudestaan\nja tunnottomuudestaan huolimatta joutuen kärsimään kunniattoman\nmenettelyn ansaitseman koston. Eräässä toisessa kertomuksessa,\n\"Liikenteen häiritsijä\" (\"Monta keksintöä\" nimisessä kokoelmassa)\nhän samalta alalta kertoo mitä suurimmalla mestaruudella, miten\nyksinäinen majakanvartija australialaisilla vesillä joutuu\nyksitoikkoisuuden uhriksi ja kummallisten erheitten valtaan.\nSamassa kokoelmassa Kipling näiden sielullisten ilmiöiden alalla\njälleen alottaa aihesarjan, joka on yhtä uutta maailmaa kuin\nkuvaukset Intiasta. \"Maailman oivallisin juttu\" on ylen vaikuttaviin\npuitteisiin piirretty kuva nuorukaisesta, jonka sielussa kajastelee\nmuistelmia edellisten elämäkausien ajalta, parin tuhannen vuoden\najalta, katkelmina, joita kertoja saa vain hetken käyttää, kunnes\nmaailman aineellinen hyörinä nuo kuvat häätää. \"Risupoika\" taasen\n-- johon lukija saa tutustua nyt suomennetussa näytteessä Kiplingin\nkertomuksista -- on ilmestynyt \"Päivän työ\" kokoelmassa; sen\nomituisena viehkeytenä on kahden nuoren yhteinen, lohdullinen\nunimaailma. Eräässä uusimmista kokoelmistaan (\"Matkustuksia\nja löytöjä\") Kipling lisää pari kertomusta näihin hienoihin\nkuvauksiinsa: \"Langaton\" ja \"He\", molemmat mahdottomia parilla\nsanalla määritellä.\n\nYhä uusia muotoja löytää tämä harvinaisen monipuolinen kirjailija.\nEdellä mainittu \"Aaveellinen kantotuoli\" niminen kokoelma\nalotti kaksi muutakin alaa: varsinaisen seikkailukertomuksen ja\nlapsielämän kuvailun. Edellisiä ovat \"Morrowbie Jukesin kumma\nratsastusretki\", joka kertoo hirveitä piirteitä hindulaisesta\nkuolleitten kaupungista, ja \"Mies joka pyrki kuninkaaksi\", kahdesta\nelämää surkeilemattomasta kulkurista, jotka totisesti perustivat\nAbessinian vuoriseutuun kuningaskunnan, vaan saivat järisyttävän\nlopun uskalikkuudelleen. Näiden jatkona on oikea seikkailuromaani\n\"Kim, koko maailman pikku ystävä\" -- katuelämää ja vakoilumatkailua\npaikasta paikkaan, pulasta toiseen, päähenkilönä europalaissyntyinen,\nterveluonteinen katupoika; mutta oikea nuorisonromaani se ei ole.\n-- Lapsielämästä on kokoelmassa pari oivallista kuvaa; toinen, \"Wee\nWillie Winkie\" -- kertomus rykmentin urheasta pikku lemmikistä --\non suomennettu \"Kertomuksiin Intian ylängöiltä\". Kipling on hieno\nja osuva lasten kuvaaja; monet hänen kertomustensa valoisimmista\npiirteistä ovat lapsimaailmasta.\n\nTämä ominaisuus on saattanut hänet mestariksi sillä alalla --\ntaaskin uudella -- jolla hän on katsottava arvokkaimman työnsä\nsuorittaneeksi: nuorisonkirjailijana. V. 1890 -- tuottoisimpana\nvuonnansa -- Kipling julkaisi pelkiksi vuoropuheluiksi sovitetun\nlaajemman teoksen englantilais-intialaisesta seuraelämästä (\"Gadsbyn\npariskunta\"), jossa sekä leikki että surumielisyys ja värisyttävän\nsyvä tunne omituisen asun ohella on mieltä viehättämässä, mutta joka\nkuitenkin päättyy jokseenkin tyhjästi. Kun tätä v. 1891 seurasi\nkaksi jokseenkin tavallisen laatuista, Hall Cainen tyyliin laadittua\nromaania -- \"Valon kadotessa\" [suomeksi rouva Aino Malmbergin\nkääntämänä v. 1900] ja \"Elämän estekilpailu\" -- niin arveltiinpa\nKiplingin uutuuden jo lopahtaneen, kuten heti alusta asti oli\nnäin äkillisellä loistolla ilmestyneestä kyvystä peljätty. Mutta\nKipling ponnisti seuraavalla kokoelmalla -- \"Monta keksintöä\" --\ntaas parhaansa; siinä tosin jälleen ilmenee vähemmän valittuja\ntuotteita, mutta on siinä oivallisiakin lisiä entisiin ja uutta on\nmuutamia humoreskeja kotoisista, Englannin oloista, joista Kipling\nsittemmin on lukuisasti valinnut täytteitä kertomusryhmiinsä. Ja\nv. 1894 ilmestyi hänen kynästään kerrassaan merkillinen teos,\n\"Viidakkokirja\" [suomeksi rouva Helmi Setälän kääntämänä v. 1898\n(\"Indian viidakoista\")], ryhmä eläinsatuja, melkein yksinomaan Intian\nviidakon syvyyksistä. Useimmissa esiintyy sama piiri: suden imettämä\nja eläinten seassa kasvava hindulapsi Mowgli, hänen opettajansa karhu\nBaloo sekä suojelijansa pantteri Bagheera ja jättiläiskäärme Kaa,\nvelipuolensa -- nimittäin suden omat penikat -- ja julma tiikeri\nShere Khan. Tämä outo maailma ajattelee ja puhuu, toimii omissa\nsalaperäisissä oloissaan niin syvällä metsäelämän tuntemuksella\neteemme loihdittuna että niin nuorten kuin vanhainkin täytyy\ntempautua mukaan. Ne ovat tavattoman tehoavia ja mieltäkiinnittäviä,\nja seuraavana vuonna ilmestynyt \"Toinen Viidakkokirja\" pysyi samalla\ntasolla. Lapsille julkaisi Kipling omakuvittamansa satukokoelman\n\"Niin Juuri juttuja pienille lapsille\", joka tosin ei niin paljoa\nuutuutta tarjoa, vaan on kuitenkin hyvä lastenkirja. Vilkas\nnuorisonromaani on \"Meren sankarit\"; se on ilmestynyt suomeksi\nruotsinnoksesta käännettynä, puoleen kokoon typisteltynä --\nesimerkkinä siitä, millä tavalla suuretkin kustannusliikkeet vielä\nkatsovat voivansa pidellä kirjallisuutta. Englantilaiselle nuorisolle\nerityisesti aijottu on Kiplingin väsymättömästä kynästä herunut\n\"Pook-vuoren tonttu\"; se on tarinasarja Englannin historiasta,\npiktiläistaisteluista keskiajalle asti.\n\n\"Päivän työ\" niminen kertomuskokoelma (1897) on käänteenä Kiplingin\nlyhyitten kuvausten suuressa joukossa; siitä asti hän vaipuu\nalas päin, ei voi sanoa miten pitkäksi aikaa, kuumeentapaisesti\ntyöntäessään kyhäyksiä sanakaupalla aikakauslehtiin ja kustantajille.\nTämä kokoelma ylimalkaan ilmaisee huoliteltua työtä; siitä on\nmyöskin \"Hänen esi-isäinsä hauta\" tähän kokoelmaan suomennettu\nnäytteeksi hänen hiljaisemmista intialaisista kertoelmistansa. Jos jo\ntuossakin kokoelmassa on teennäisiä pätkiä, kuivia vertauskuvallisia\nelottomien esineiden henkiinherätystä haastelemaan viidakkomaailman\ntapaan (kuten laivan ja höyryveturin!), niin on esim. \"Matkustuksia\nja löytöjä\" niminen kokoelma suorastaan kehno, paria poikkeusta\nlukuunottamatta. Kipling lyöttäytyy viime vuosina julkaisemissaan\nkertomuksissa puhutteluttamaan kotimaan sota- ja merimiehiä kuten\nIntiassa oli tehnyt, mutta tuloksissa hän jää aivan takapajulle\nmuista samoja aiheita käsitelleistä kertoilijoista. Sillävälin on\nhän kuitenkin saanut valmiiksi useita onnistuneita pitempiä teoksia,\njoita ylempänä on moniaita mainittukin, joten häneltä voi edelleen\nodottaa arvokkaitakin lisiä.\n\nRomaanikirjailijaa, suurien tehtävien, erityisten aatteiden\najajaa ei Kiplingistä koskaan tule. Runoilijaa hänessä on;\n\"Kasarmilaulujen\" lisänä sisältävät \"Merestä mereen\" ja \"Viisi\nkansaa\" varsin vaikuttavia runoelmia, joissa on erittäin taidokas\nmuoto, joskin harvoin lyyrillisiä tunnelmakuvia, vaan enimmiten\nrunoiksi soviteltuja kertomuslastuja. Mutta hän on harvinaisen etevä\nkertoja, erinomainen sieluntilojen tutkija, tarkka havaintojen\ntekijä, terveen, tavattomia taipailemattoman elämänpolun saarnaaja,\njoka pikakuvillaan kaikista maailman ääristä luo piirteitä\nyleis-inhimillisestä sekä tuntee ja herättää myötätuntoa yhteiskunnan\nhalvimpienkin olentojen kärsimyksiä ja inhimillisiä erheitä kohtaan.\nMiehekkyys, kunto saa hänessä loistavan puoltajan, ja se harrastus\nsekä suuri ihmistuntemus on hänestä tehnyt nykyajan kenties etevimmän\nnuorisonkirjailijan, joka ehdottomasti viehättää lukijansa. Miehisen\nsukupolven kuvailija ja kirjailija hän muuten yksinomaan onkin.\n\nKipling osaa sovittaa aiheensa mahdollisimman vaikuttavaan kehykseen.\nHän suuressa määrin antaa muiden kertoa omaan erityiseen lajiinsa,\nitse suoranaisesti esiintymättä. Tämä tavatonta tyylillistä vaihtelua\nluova kertominen useasti tapahtuu eriskummallisissa olosuhteissa,\njotka lisäävät yleisvaikutusta. Tehon tavottelussa Kipling kyllä\nmenee liiallisuuksiinkin; alituiset motto-lauseet, esi- ja jälkirunot,\nkirjakkeiden muuttelut tuntuvat yhtä häiritseviltä kuin liian\ntuotteliaisuuden synnyttämät hutiloidut tahi teennäiset täytteet.\nMutta niin suuret määrät on hänen jo kolmeakymmentä lähenevässä\nteossarjassaan täysipainoista, että hän on syyllä saanut johtavan\naseman maansa kirjallisuudessa, jonka suhteita häneen emme tässä\nvoi lyhyestikään esittää sen vuoksi että koko englantilainen\nkirjallisuus on meillä tuntematon. Vastustajia on Kiplingin\ntapaisella sovinnaisista muodoista piittaamattomalla uutuusmiehellä\nkyllä, mutta sekin seikka, että hänen melkein kaikki teoksensa on\nheti ilmestyttyään käännetty muille Europan kielille, osottaa miten\nlaajalti ja suuressa määrin hän on saavuttanut suosiota ja ihailua.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nHänen esi-isäinsä hauta.\n\n\nVoitte kuulla sanottavan, että jos koko Intiassa olisi vain yksi\nainoa leivän puolikas, niin se jaettaisiin tasan Plowdenien,\nTrevorien, Beadonien ja Rivett-Carnac'ien kesken. Se on vain yksi\nsanantapa siitä, että muutamat perheet palvelevat Intiaa polvi\npolvelta niinkuin delfinit seuraavat toisiaan yhtenäisenä rivinä\naavan meren poikki.\n\nOttakaamme pieni ja vähemmän huomattu tapaus. Keski-Intiassa\ntahi sen seuduilla on ollut ainakin yksi Devonshiren Chinnien\nedustaja säännöllisesti niiltä ajoilta asti, jolloin luutnantti ja\nilotulitusten laittaja Humphrey Chinn, Bombayn europalaisrykmentistä,\notti osaa Seringapatamin vallotukseen v. 1799. Alfred Ellis Chinn,\nHumphreyn nuorempi veli, komensi bombaylaista krenatörirykmenttiä\nvuosina 1804--13, nähden sekalaisia otteluita; ja v. 1834 John Chinn\nsamaa sukua -- kutsumme häntä John Chinn Ensimäiseksi -- kohosi\nilmoille maltillisena järjestysmiehenä metelisenä aikana Mundesur\nnimisessä paikassa. Hän kuoli nuorena, mutta jätti leimansa uuteen\nmaahan, ja kunnioitettava johtokunta keräsi hänen ansionsa hyvin\nmuhkeaan muistopuheeseen ja maksoi kulut hänen Satpuran mäkilöihin\nluodusta hautakummustaan.\n\nHäntä seurasi hänen poikansa, Lionel Chinn, joka jätti pikku\ndevonshirelaiskodin juuri parahiksi kapinassa pahasti haavottuakseen.\nHän vietti työteliään elämänsä sadanviidenkymmenen engl. penikulman\nkehässä John Chinnin haudan tienoilla ja kohosi rykmentin päälliköksi\npienille, rajuille vuoristolaisille, joista useimmat olivat tunteneet\nhänen isänsä. Hänen poikansa John syntyi pienessä pehkukattoisessa,\nmultavallisessa rykelmässä, joka tänä päivänäkin on kahdeksankymmentä\npenikulmaa lähimmältä rautatieasemalta keskellä tiikerien tyyssijaksi\nsuotua näreikköä. Eversti Lionel Chinn palveli kolmekymmentä vuotta\nja otti eron. Kanaalissa hänen höyrylaivansa sivuutti Intiaan\nlähtevän kuljetuslaivan, jossa hänen poikansa oli matkalla itään\nsukuvelvollisuuksia suorittamaan.\n\nChinnit ovat hyväonnisempia kuin monet muut, syystä että tarkalleen\ntietävät mitä heidän on tehtävä. Nokkela Chinn läpäisee Bombayn\nsiviliviraston ja pääsee Keski-Intiaan, missä jokainen iloitsee\nhänet nähdessään. Tyhmä Chinn antautuu polisilaitoksen tahi\nmetsänhoitohallituksen käytettäväksi, ja ennemmin tahi myöhemmin\nhänkin ilmestyy Keski-Intiaan, ja siitä on johtunut puheenparsi\n\"Keski-Intian asukkaat ovat bhilit, mairit ja chinnit, kaikki\nyhtä maata\". Rotu on pieniluinen, tummaverinen ja vaitelias, ja\ntyhmimmätkin heistä ovat hyviä pyssymiehiä. John Chinn Toinen oli\nkutakuinkin nokkela, mutta ollen vanhin poika, hän meni armeijaan,\nChinnien tavan jälkeen. Hänen velvollisuutenaan oli lojua isänsä\nrykmentissä luonnollisen elämänsä aika, vaikka joukko oli sellainen,\nettä useimmat olisivat hyvästi maksaneet sitä välttääkseen. He olivat\nsäännötöntä jalkaväkeä, pienikasvuisia, tummia ja kiiltäväihoisia,\npukuna mustanahkasaumaiset vihreät mekot; ja ystävät nimittivät heitä\n\"wuddareiksi\", mikä merkitsee alhaissäätyistä kansanrotuluokkaa\njoka koloistaan kaivaa rottia syötäväkseen. Mutta wuddarit eivät\npanneet pahakseen lisänimeään. He olivat ainoat wuddarit, ja heidän\nylpeytenään olivat seuraavat seikat:\n\nEnsinnäkin heillä oli vähemmän englantilaisia upseereita kuin millään\nmuulla alkuasukasrykmentillä. Toiseksi, heidän nuorempi upseeristonsa\nei tarkastuksissa ollut ratsain, vaan asteli miestensä etunenässä.\nMiehellä, joka pystyy pitämään puoliaan wuddarien rinnalla heidän\npikamarssissaan, täytyy olla aimo keuhkot ja jäntevät raajat.\nKolmanneksi, he olivat enimmin _pakka shikarries_ (perinpohjin\nkoulitut metsästäjät) koko Intiassa. Neljänneksi -- sama kuin\nsadanneksi -- he olivat wuddarit -- entisajoilta Chinnin Säännötön\nNostoväki, mutta nyt aina ja ijankaikkisesti wuddarit.\n\nKukaan englantilainen ei käynyt miesten majassa paitsi rakkaudesta\ntai sukutavan vuoksi. Upseerit puhuttelivat sotureitaan kielellä\njota ei kaksikaansataa Intian valkoihoista ymmärtänyt; ja miehet\nolivat heidän lapsosiaan, kaikki värvättyjä bhileistä, jotka ehkä\novat omituisin Intian monista omituisista roduista. He olivat,\nja sydämestään vielä ovat, rajuja, salakähmäisiä, arastelevia,\nlukemattomiin taikauskoihin piintyneitä. Rodut, joita nimitämme\nmaan alkuasukkaiksi, tapasivat bhilit omistamassa maan, kun ensin\ntunkeusivat tuohon osaan maailmaa tuhansia vuosia takaperin. Kirjat\nsanovat heitä esi-aarialaisiksi, syntyperäisiksi, dravideiksi j.n.e.;\nja siksi bhilitkin itseään nimittävät, vaikka toisin sanoin. Kun\nrajputpäällikkö, jonka hovirunoilijat voivat laulaa hänen sukuperänsä\nkaksitoistasataa vuotta taaksepäin, asetetaan valtaistuimelleen, niin\nei hänen vihkimisensä hallitsijaksi ole täydellinen ennen kuin hänen\notsaansa on tehty merkki bhilin suonista lasketulla verellä. Rajputit\nsanovat ettei tuolla muodollisuudella ole merkitystä, mutta bhil\ntietää että se on vihoviimeinen tähde hänen vanhoista oikeuksistaan\nmaan ikivanhana omistajana.\n\nVuosisatojen sorto ja teurastus teki bhilistä julman ja puolihullun\nvarkaan ja karjanvoron, ja englantilaisten maahantullessa hän\nnäytti miltei yhtä taipuisalta sivistymään kuin omien viidakkojensa\ntiikerit. Mutta John Chinn Ensimäinen, Lionelin isä, meidän Johnimme\nvaari, läksi hänen maahansa, asui hänen kanssaan, oppi hänen\nkielensä, ampui hänen köyhää laihoaan tärvelevän hirven, ja voitti\nhänen luottamuksensa, niin että jotkut bhilit oppivat kyntämään ja\nkylvämään, kun taas toiset saatiin mielistellyksi yhtiön palvelukseen\nystäviensä poliseiksi.\n\nHuomatessaan että rivissä seisominen ei merkinnyt hetimiten\ntapahtuvaa telotusta he suostuivat sotureiksi kuten työlääseen mutta\nhuvittavaan urheiluun, ja olivat innokkaat pitämään villiä veljiään\nkurissa. Se oli kiilan teränä. John Chinn Ensimäinen antoi heille\nkirjallisen lupauksen että, jos määräpäivästä alkaen lyöttäytyivät\nhyviksi, hallitus unohtaisi kaikki edelliset synnit; ja koska John\nChinnin ei tiedetty koskaan rikkovan sanaansa -- hän kerran lupasi\nhirttää bhilin jota paikkakunnalla pidettiin käsinkoskemattomana, ja\nhirtti hänet heimonsa nähden seitsemästä todistetusta murhasta --\nniin bhilit asettuivat niin lakeiksi asukkaiksi kuin osasivat. Se oli\nhidasta, näkymätöntä työtä, jollaista Intiassa tätänykyä uurastetaan\nkauttaaltaan; ja vaikka John Chinnin ainoa palkinto tuli, kuten\nsanoin, hallituksen kustannuksella luotuna hautana, ei mäkien pikku\nväki häntä milloinkaan unohtanut.\n\nEversti Lionel Chinn tunsi ja rakasti heitä myös, ja he\nolivat kelpo lailla sivistyneitä, bhileiksi, ennen kuin hänen\npalveluksensa päättyi. Useaa heistä hädin erotti alasäätyisestä\nhindu-maanviljelijästä; mutta etelässä, missä John Chinn Ensimäinen\nmakasi haudassaan, villeimmät vielä juuttuivat Satpuran ylängöille,\nhellien tarua että Jan Chinn, kuten häntä nimittivät, vielä palaisi\nomiensa luo. Sitä odotellessaan he epäilivät valkeaa miestä ja hänen\ntapojaan. Pieninkin viritys sai heidät sekamelskassa umpimähkäisiin\nrosvousrynnäkköihin, ja silloin tällöin tappoihin; mutta jos heitä\nvaroen kohdeltiin, niin he surivat taas kuin lapset ja lupasivat\netteivät enää koskaan sitä tekisi.\n\nRykmentin bhilit -- nauhamekkoiset -- olivat monin tavoin\nkelpo poikia, mutta he tarvitsivat suostuttelemista. He\ntunsivat kiusaannusta ja koti-ikävää, jollei heitä otettu\ntiikerinmetsästyksille ajomiehiksi; ja heidän kylmäverinen\nuhkarohkeutensa -- kaikki wuddarit ampuvat tiikereitään jalan: se on\nheidän säätymerkkinsä -- sai upseeritkin ihmettelemään. He seurasivat\nhaavotettua tiikeriä yhtä huolettomina kuin siipirikkoa varpusta,\nja läpi seudun, joka oli täynnä luolia ja rotkoja ja närehautoja,\njoissa villipeto saattoi pitää tusinan miehiä armoillaan. Toisinaan\njoku pikku mies tuotiin kasarmiin pää murskana tahi kylkiluut tielle\nreväistyinä, mutta hänen toverinsa eivät milloinkaan oppineet\nvarovaisiksi; he vain kilvan ähersivät tiikerin tappamisessa.\n\nNuori John Chinn laskeutui wuddarien yksinäisen upseerimajan kuistin\nluo kaksipyöräisten kärryjen taka-istuimelta, pyssylaatikkojensa\nlentäessä ylt'ympärilleen. Hento, käyränokkainen poikanen näytti\nhyljätyltä kuin eksynyt vuona, läimäyttäessään valkean tomun\nhousujensa polvista ja kärryjen rämistessä pois pitkin hohtavaa\ntomurataa. Mutta sydämessään hän oli tyytyväinen. Olihan tämä\nkaikessa tapauksessa hänen syntymäsijansa, eikä ollut paljoa\nmuuttunutkaan siitä asti kun hänet lapsena lähetettiin Englantiin\nviisitoista vuotta takaperin.\n\nJokunen uusi rakennus oli noussut, mutta ilma ja tuoksu ja\npäiväpaiste olivat entiset; ja vihreät pikku miehet, jotka astelivat\nharjotuskentän poikki, näyttivät vanhoilta tutuilta. Kolme viikkoa\ntakaperin John Chinn olisi ollut valmis sanomaan, ettei muistanut\nsanaakaan bhil-kieltä, mutta ulko-ovella hän huomasi huuliensa\nhymisevän lauseita joita ei ymmärtänyt -- vanhoja lastenlaulun\nkatkelmia ja häntäpäitä komentosanoista joita hänen isänsä oli\nhuudellut miehilleen.\n\nEversti katseli hänen tuloaan ylös portaita ja nauroi.\n\n\"Katsoppas!\" hän sanoi majurille. \"Eipä ole tarvis kysyä poikasen\npesyettä. Hän on _pukka_ Chinn. Kelpaisipa omaksi isäkseen\nviiskymmenluvulta!\"\n\n\"Toivon että hän ampuu yhtä suoraan\", sanoi majuri. \"Hän näkyy\ntuoneen kylliksi rautatavaraa mukanaan\".\n\n\"Hän ei olisi Chinn jollei ampuisi kohti. Katsoppa, kun hän niistää\nnenäänsä. Ominainen Chinnin noukka. Heiluttaa nenäliinaa kuin isänsä.\nSiinä on toinen painos -- rivi riviltä\".\n\n\"Satua kerrassaan, pentele vieköön!\" sanoi majuri, tirkistäen\nikkunaluukun säleiden lomitse. \"Jos hän on oikea sukunsa jälkeläinen,\nniin hän... Eihän vanha Chinn voinut kulkea tuon repaleen ohi sitä\nhypistelemättä, yhtä vähän kuin...\"\n\n\"Hänen poikansa!\" sanoi eversti hypähtäen.\n\n\"No jukoliste!\" huudahti majuri. Pojan silmään oli pistänyt\nhalaistuista ruovoista punottu itikkaverkko, joka riippui kierossa\nverannan pylvästen välissä, ja koneellisesti hän oli vääntänyt\nsen reunaa suoraan asentoon. Vanha Chinn oli vuosikausia kolmasti\npäivässä noitunut tuota verkkoa; hän ei koskaan saanut sitä\ntyydyttämään mieltään. Hänen poikansa astui huoneeseen viisikertaisen\nhiljaisuuden vallitessa. He toivottivat hänet tervetulleeksi isänsä\nja, tarkastettuaan, itsensä vuoksi. Hän oli ihan naurettavasti\nseinällä riippuvan everstinkuvan näköinen, ja osapuilleen\nhuuhdeltuaan tomut kurkustaan hän läksi makuusuojaansa isäukon\nlyhyin, äänettömin viidakkoaskelin.\n\n\"Sellaista se on perinnöllisyys\", sanoi majuri. \"Sen se tekee kolmen\nsukupolven olo bhilien joukossa\".\n\n\"Ja sen tietävät miehet\", sanoi muuan sivus-upseeri. \"Ne ovat\nodottaneet tätä nuorukaista kieli lerpallaan. Olen tullut siihen\nuskoon että ellei hän suorastaan vetele heitä miekantupella ympäri\nkorvia, niin he polvistuvat komppanioittain ja rukoilevat häntä\njumalanaan\".\n\n\"On siunattua omistaa edelläkäynyt isä\", sanoi majuri. \"Minä olen\npojilleni nousukas. Olen ollut rykmentissä vasta kaksikymmentä\nvuotta, ja kunnianarvoisa taattoni oli sivilimies. Ei voi\nmitata bhilin sielun syvyyksiä. Mutta minkätähden on tuo uhkea\nkantaja, jonka nuori Chinn toi mukanaan, myttyineen pikajuoksussa\nkäpälämäkeen?\" Hän astui verannalle ja hoilasi miehelle --\nperikuvalliselle vastaleivotulle aliluutnantin palvelijalle, joka\nosaa englanninkieltä ja puijaa samassa suhteessa.\n\n\"Mikä hätänä?\" hän huusi.\n\n\"Monta pahoja miehiä täällä. Minä menee\", oli vastaus. \"Otti sahibin\navaimet ja sanoo ampuu minun\".\n\n\"Peijakkaan selvää -- peijakkaan valaisevaa. Hiiden sukkelat koivet\nnoilla ylämaan varaslurjuksilla on! Joku oli pahasti säikäyttänyt\nhänet\". Majuri asteli huoneisiinsa, pukeutuakseen aterialle.\n\nNuori Chinn oli kuin unissaan kävellen harppinut kehän koko\nmajotusalueen ympäri ennen kuin läksi omaan pikku asuntoonsa.\nKapteenin asumus, jossa hän oli syntynyt, viivytti häntä hetkisen;\nsitte hän katseli harjotusalueen kaivoa, jonka arkulla oli illat\nistuskellut hoitajansa keralla, ja pienoista kirkkoa, johon upseerit\nläksivät jumalanpalvelukseen aina kun jonkun virallisen tunnustuksen\npappi sattui käväisemään siellä päin. Kaikki näytti nyt hyvin\npieneltä, kun hän ennen oli pitänyt niitä jättiläismäisinä, mutta\npaikka oli sama.\n\nTuon tuostakin hän kulki äänettömän soturiryhmän ohi, joka tervehti.\nNe olisivat voineet olla samoja miehiä, jotka kantoivat häntä\nseljässään hänen ollessaan ensimäisissä pinkohousuissaan. Heikko valo\nhäämötti hänen huoneestaan, ja sisään astuessaan hän turisi käsien\nsyleilevän jalkojaan, ja lattiasta nousi soriseva ääni.\n\n\"Ken siinä?\" sanoi nuori Chinn, tietämättä puhuvansa bhil-kieltä.\n\n\"Kannoin sinua sylissäni, sahib, kun olin vankka mies ja sinä olit\npienokainen ja itkit, itkit, itkit! Olen palvelijasi, niin kuin olin\nisäsi palvelija ennen kuin sinua oli. Olemme kaikki palvelijoitasi\".\n\nNuori Chinn ei voinut luottaa ääneensä, yrittääkseen puhua, ja toinen\njatkoi:\n\n\"Olen ottanut avaimesi tuolta lihavalta muukalaiselta ja lähettänyt\nhänet pois; ja paidassasi on rintanapit valmiina, aterialle\nmennäksesi. Kuka osaisi, jollen minä osaisi? Ja lapsi on siis tullut\nmieheksi ja unohtaa hoitajansa; mutta veljenpojastani tulee hyvä\npalvelija, tahi pieksen hänet kahdesti päivässä\".\n\nJa kalahtaen nousi pystyyn, suorana kuin bhilin nuoli, pieni\nvalkotukkainen ryppykasvoinen apinamainen mies, mekko mitalien ja\nkunniamerkkien peitossa -- sopertaen, tervehtien ja vapisten. Hänen\ntakanaan univormuun puettu nuori ja notkea bhil otti pois täytteitä\nChinnin sunnuntaisaappaista.\n\nChinnin silmät olivat kyyneleitä tulvillaan. Vanhus ojensi avaimia.\n\n\"Muukalaiset ovat pahaa väkeä. Hän ei enää milloinkaan tule takaisin.\nOlemme kaikki isäsi pojan palvelijoita. Onko sahib unohtanut, kuka\nvei hänet katsomaan ansaan saatua tiikeriä virran toiselle puolelle\nkylään, kun hänen äitinsä oli niin säikähdyksissään ja hän oli niin\nurhea?\"\n\nTapaus leimahti taikalyhdyn väläyksenä Chinnin mieleen. \"Bukta!\"\nhän huusi, ja jatkoi samassa henkäyksessä: \"Lupasit ettei minulle\ntapahtuisi mitään pahaa. _Oletko_ Bukta?\"\n\nToistamiseen mies heittäysi hänen jalkoihinsa. \"Hän ei ole unohtanut.\nHän muistaa väkensä niinkuin hänen isänsäkin muisti. Nyt voin kuolla.\nMutta ensin tahdon elää ja näyttää sahibille kuinka tiikereitä\ntapetaan. Tuo tuossa on veljenpoikani. Jollei hän ole hyvä palvelija,\npiekse häntä ja lähetä hänet minulle, niin totisesti tapan hänet,\nsillä nyt sahib on omiensa parissa. Ai, Jan _baba_ -- Jan _baba!_\nJään tänne katsomaan että tämä tekee työnsä hyvin. Ota häneltä\nsaappaat jalasta, tomppeli. Istuhan vuoteella, sahib, ja anna minun\nkatsoa. Se on Jan _baba_!\"\n\nHän työnsi miekkansa kahvaa eteenpäin, kunnioituksen osotukseksi,\njonka ainoastaan varakuninkaat, kuvernörit ja kenraalit saavat,\nja hellästi rakastetut pikku lapset. Chinn koneellisesti kosketti\nkahvaa kolmella sormella, umpimähkään mutisten jotakin itselleen\ntajuamatonta. Se osui olemaan vanha vastaus hänen lapsuutensa\najoilta, kun Bukta kurillaan sanoi häntä pikku kenraali sahibiksi.\n\nMajuri asusteli vastapäätä Chinniä, ja kuullessaan palvelijansa\nkummastuksesta hengähtävän syvään hän vilkaisi sinne päin. Sitte\nmajuri istahti vuoteelleen ja vihelsi, sillä hänen hermoilleen\noli hiukan liikaa katsella kuinka vanhempi alkuasukasupseeri,\npuhdasrotuinen bhil, Brittiläisen Intian ritarikunnan jäsen, jolla\noli kolmenkymmenenviiden vuoden nuhteeton virantoimitus takanaan, ja\noman väkensä keskuudessa monelle bengalilaiselle pikkuruhtinaalle\nsaavuttamaton arvo, oli kamaripalvelijana viimeksiyhtyneelle\naliluutnantille.\n\nKovakurkkuiset torvet puhalsivat iltasoiton jolla on pitkä juttu\ntakanaan. Ensinnä muutamia vihlovia säveleitä kuin ajomiesten\nkirkaukset etäisestä väijytyksestä, ja sitte, paisuvana, puhtaana ja\nheleänä lopputoisinto huimasta laulusta: \"Ja oi, ja voi, sinä vetryt\nMundore -- Mundore!\"\n\n\"Kaikki pikku lapset olivat vuoteessaan kun sahib viimeksi tuon\ntoitotuksen kuuli\", sanoi Bukta, ojentaessaan Chinnille puhtaan\nnenäliinan. Iltasoitto toi mieleen muistoja hänen telttisängystään\nmoskiitoverkon alla, äitinsä suutelosta ja askelten heikkenevästä\näänestä kun hän vaipui uneen miestensä keskellä. Hän kiinnitti\nhakasilla uuden takkinsa mustan kauluksen ja läksi päivälliselle kuin\nprinssi joka vastikään on perinyt isänsä valtikan.\n\nVanha Bukta teiskaroitsi viiksiään kierrellen pois. Hän tunsi\noman arvonsa, eikä mikään rahasumma eikä mikään hallituksen\nannettavissa oleva arvo olisi saanut häntä pistelemään nappeja\nnuorten upseerien paitoihin, tahi ojentamaan heille puhtaita\nkaulaliinoja. Ja kuitenkin, sinä yönä riisuessaan univormunsa ja\nkyyrötellessään miestensä joukossa pikku tupakkatunnin, hän kertoi\nheille mitä oli tehnyt, ja he sanoivat hänen olevan aivan oikeassa.\nSitte Bukta esitti väitelmän, joka valkoihoisesta olisi tuntunut\nraivohulluudelta; mutta nuo kuiskailevat pikku miehet harkitsivat\nsitä monipuolisesti ja arvelivat että siinä saattoi olla paljo perää.\n\nPäivällisellä, lamppujen valossa, puhe kuten tavallista kääntyi\n_shikarrin_ ainaiseen aineeseen -- kaikkinaiseen isojen otusten\nmetsästykseen kaikenlaisissa olosuhteissa. Nuoren Chinnin silmät\nsuurenivat, kun hän huomasi jokaisen toverinsa ampuneen useita\ntiikereitä wuddartapaan -- s.o. jalan -- pitämättä sitä suurempana\nasiana kuin olisi peto ollut koira.\n\n\"Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä\", sanoi majuri, \"tiikeri on\nmelkein yhtä vaarallinen kuin piikkisika. Mutta kymmenennellä\nkerralla tulet kotiin jalat edellä\".\n\nSe sai kaikki puheen intoon, ja jo aikaa ennen puoltayötä Chinnin\npää oli pyörällä kuultuansa kuvailtavan tiikereitä -- miehensyöjiä\nja karjantappajia jotka kukin harjottivat omaa liikettään yhtä\njärjestelmällisesti kuin jonkun kauppahuoneen kirjanpitäjät, uusia\ntiikereitä jotka äskettäin olivat saapuneet siihen ja siihen piiriin,\nja vanhoja, ystävällisiä, varsin ovelia petoja jotka tunnettiin\nlisänimillä -- kuten laiska \"Mopsi\", jolla oli suunnattomat käpälät,\nja \"Anoppi\", joka ilmausi silloin kun sitä vähimmin osasi odottaa\nja päästeli naisääniä. Sitte he puhuivat bhil-taioista -- avara ja\nhauska ala -- kunnes nuori Chinn alkoi viittailla että he varmaankin\nvetivät häntä nenästä.\n\n\"Emme todellakaan\", sanoi muuan mies hänen vasemmalla puolellaan.\n\"Olette Chinn ja kaikki mitä siihen kuuluu, ja teillä on jonkinlaiset\nlaillistetut perintöoikeudet täällä; mutta jos ette usko mitä teille\nkerromme, niin mitä teettekään kun vanha Bukta pätyy tarinoimaan? Hän\ntietää kertoa aavetiikereistä, ja tiikereistä jotka menevät omaan\nhelvettiinsä, ja tiikereistä jotka kävelevät takajaloillaan, ja\nisoisänne ratsastustiikeristä, yhtä hyvin. Kumma ettei hän ole vielä\npuhunut siitä\".\n\n\"Tiedätte kai että teillä on esi-isä haudattuna alhaalla Satpuran\nsuunnalla?\" sanoi majuri, kun Chinn hymyili epämääräisesti.\n\n\"Tietysti\", sanoi Chinn, joka osasi Chinnin Kirjan aikataulut ulkoa.\nNe ovat vanhassa kuluneessa pääkirjassa kiinalaisella kiiltopöydällä\npianon takana kotona Devonshiressa, ja lapset saavat luvan katsella\nsitä sunnuntaisin.\n\n\"No, en ollut varma siitä. Arvoisalla esi-isällänne, poikani, bhilien\npuheiden mukaan, on oma tiikerinsä -- satulatiikeri, jolla hän\nratsastaa ympäri maata milloin häntä haluttaa. _Minä_ en pidä tuota\nsäädyllisenä entisen veronkantajan aaveelle, mutta niin ne uskovat\nnuo etelän bhilit. Meidänkään miehemme, joita voi sanoa kohtuullisen\nkylmäverisiksi, eivät lähde sinne päin maata ajomiehiksi, jos\nkuulevat Jan Chinnin olevan ajelemassa tiikerillään. Sen arvellaan\nolevan kirjava elukka -- ei juovikas, vaan täpläinen. Aikamoinen peto\nse on, ja varma enne sodalle tahi rutolle tahi -- jollekin. Siinä on\nteille sievä sukutarina\".\n\n\"Mistähän se lienee lähtöisin?\" sanoi Chinn.\n\n\"Kysykää Satpuran bhileiltä. Vanha Jan Chinn oli voimallinen\nmetsämies Herran edessä. Ehkä se oli tiikerin kosto, tahi ehkä hän\nmetsästelee niitä vieläkin. Teidän täytyy tässä joskus käväistä\nhänen haudallaan ja tiedustaa. Bukta kai avustaa. Hän kyseli minulta\nennen tuloanne olisitteko kovaksi onneksi jo näpäyttänyt ensimäisen\ntiikerinne. Joll'ette, niin hän aikoo antaa alun teille omien\nsiipiensä suojassa. Tietysti teille ennen kaikkia tämä on tärkeää.\nSaatte hyvää ajankulua Buktan hoteissa\".\n\nMajuri ei ollut väärässä. Bukta piti nuorta Chinniä harjotuksissa\ntyystin silmällä, ja saattoi huomata että kun uusi upseeri ensi\nkerran huusi komentosanojaan, koko rivi vavahti. Everstikin ällistyi,\nsillä tuo olisi saattanut olla Devonshiresta uudella elämisluvalla\npalanut Lionel Chinn. Bukta oli pitkittänyt oudon väitelmänsä\nkehittämistä uskottujensa parissa, ja se oli miehille kuin\nuskonkappale, kun nuoren Chinnin jokainen sana ja liike niin vahvisti\nsen.\n\nVanhus teki aikaisin valmistuksia, jotta hänen lemmikkinsä pyyhkisi\npois tahran, joka on miehessä ennen kuin on ampunut tiikerin; mutta\nhän ei tyytynyt ottamaan ensimäistä petoa mikä saapuville sattui.\nOmissa kylissään hän oli ali- ja ylioikeuden ainoa edustaja, ja\nkun hänen väkensä -- alastomana ja sekapäisenä -- rientäen saapui\nkertomaan merkillepannusta pedosta, käski hän heitä lähettämään\nvakoojia lähteille ja vesipaikoille, saadakseen varman tiedon olisiko\nriista sellainen, että soveltui Chinnin arvolle.\n\nKolmasti tahi neljästi palasivat uskaliaat vainuujat, vilpittömästi\nilmottaen että peto oli kapinen, pienehkö -- imettämisen uuvuttama\nnaaras tahi vanha harvahammas koiras -- ja Bukta tyynnytteli nuoren\nChinnin kärsimättömyyttä.\n\nVihdoin saatiin merkille jalo elukka -- kymmenen jalan pituinen\nkarjantappaja, jolla oli aimo laskos irtonaista nahkaa mahan\npaikkeilla, kiiltävä talja, täyskäherä kaulaharja, rehti viikset,\nreipas ja nuori ryhti. Se oli pelkän urheilun vuoksi nyrhännyt\nmiehenkin.\n\n\"Syötettäköön se\", virkkoi Bukta, ja kylän asukkaat ajoivat metsään\nlehmiä sen huviksi, jotta se pysyisi lähettyvillä.\n\nRuhtinaat ja valtiaat ovat lähteneet laivalla Intiaan ja kuluttaneet\nisot rahat, vilahdukseltakaan nähdäkseen puoleksikaan niin komeaa\notusta kuin tämä Buktan peto oli.\n\n\"Ei ole hyvä\", sanoi hän everstille, pyytäessään metsästyslomaa,\n\"että everstini poika, joka ollee -- että everstini poika menettäisi\npoikuusluontonsa mihinkään pikku viidakkopetoon. Niitä saa sitte.\nOlen kauvan odotellut tätä, joka on oikea tiikeri. Se on tullut\nmairien maasta. Seitsemän päivän kuluttua viimeistään tuomme tänne\nvuodan\".\n\nUpseerit purivat hammasta kateudesta. Bukta, jos olisi halunnut,\nolisi voinut kutsua heidät kaikki mukaan. Mutta hän läksi Chinnin\nkera kahden, kaksi päivää työntökärryissä ja päivän jalan, kunnes\ntulivat louhiseen, häikäisevään laaksoon, jossa oli vesilampi.\nOli paahteinen päivä, ja poika luonnollisesti riisuutui ja läksi\nuimaan, jättäen Buktan vartioimaan vaatteita. Valkoinen iho näkyy\nkauvas ruskeaa viidakkoa vasten, ja Bukta näki Chinnin seljässä ja\noikeanpuolisessa hartiassa jotakin mikä veti häntä eteenpäin askel\naskeleelta ja tuijottavin silmin.\n\n\"Unohdinpa ettei ole sopivaa riisuutua hänen asemassaan olevan miehen\nedessä\", sanoi Chinn itsekseen, heittäytyen veteen. \"Mutta kylläpä\ntuo pikku äijyt tähystelee minua! Mitä nyt, Bukta?\"\n\n\"Merkki!\" kuiskasi toinen.\n\n\"Se ei ole mitään. Tiedät miten minun suvussani se vaihtelee\".\nChinniä harmitti. Hän ei olisi lähtenyt uimaan, jollei olisi sattunut\nunohtamaan tuota tummanpunaista syntymämerkkiä seljässään, jossa,\nnäkyi pilvenhattaran kaltainen täplä. Kotona sanottiin että se\nilmaantui joka toisessa sukupolvessa, tullen näkyviin, kumma kyllä,\nnoin kahdeksan tahi yhdeksän vuoden vanhasta, eikä sitä voinut pitää\nkauniinakaan, paitsi että se kuului Chinnin perintöön. Hän kiirehti\nrannalle ja pukeutui; matkaa jatkettiin, kunnes tapasivat pari\nkolme bhiliä, jotka heti heittäysivät polvilleen. \"Minun väkeäni\",\nmurahti Bukta, olematta huomaavinaankaan heidän nöyryyttään; \"ja siis\nsinunkin väkeäsi, sahib. Nuorra ollessani meitä oli vähemmän, mutta\nvoimakkaampaa rotua. Nyt meitä on monta, mutta kehnoa lajia, kuten\nlienee tunnettuakin. Millä tavalla tahdot ampua sen, sahib? Puusta\nvai suojuksesta, jonka väkeni rakentaa? Päivällä vai yöllä?\"\n\n\"Jalan, ja päiväs-aikaan\", sanoi nuori Chinn.\n\n\"Se oli tapasi ennenkin, kuten olen kuullut\", virkkoi Bukta\nitsekseen, lisäten ääneensä: \"Hankin tiedon pedosta. Sitte sinä ja\nminä menemme sen luokse. Minä otan yhden pyssyn; sinulla on omasi.\nEnempää ei tarvita. Mikä tiikeri voi olla _sinua_ vastaan?\"\n\nSe oli pantu merkille pienen lähteensilmän luona rotkon toisessa\npäässä, täysin ahmineena ja puolittain nukuksissa toukokuun\npäivänpaisteessa. Se herätettiin kuin peltokana, ja kääntyi päin,\ntaistellakseen hengestään. Bukta ei yrittänytkään nostaa pyssyään,\nvaan piti silmällä Chinniä, joka vastasi pedon hurjaan karjaukseen\nyhdellä ainoalla laukauksella -- Buktasta hänen tähtäyksensä tuntui\nottavan tuntikausia -- joka lävisti kurkun, musertaen selkärangan\npään niskan alapuolella hartiain välissä. Tiikeri rykäisi, tupehtui\nja kaatui, ja ennen kuin Chinn oikein tiesikään mitä oli tapahtunut\nkäski Bukta hänen seisoa alallaan, mitatakseen matkan hänen\njaloistaan pedon ammottaviin leukaperiin.\n\n\"Viisitoista\", sanoi Bukta. \"Lyhyitä askelia. Ei tarvitse toista\nlaukausta, sahib. Sen veri vuotaa kuiviin heti paikalla, eikä meidän\ntarvitse pilata taljaa. Sanoinhan että nuo olisivat tarpeettomia,\nmutta ne kuitenkin tulivat -- varalle\".\n\nJa äkkiä rotkon rinteet kuhisivat Buktan väkeä -- joukko olisi voinut\nampua pedon silpuksi, jos Chinnin laukaus olisi pettänyt; mutta he\npiilottivat pyssynsä ja olivat vain asiaaharrastavina ajomiehinä,\nviiden tahi kuuden odotellessa määräystä nylkemään. Bukta katseli\nmiten eloisuus katosi noista rajuista silmistä, kohotti toisen\nkätensä ja pyörähti kantapäällään.\n\n\"Ei tarvitse osottaa että _me_ välitämme\", sanoi hän. \"Nyt, tämän\nperästä, voimme tappaa mitä haluamme. Ojenna kätesi, sahib\".\n\nChinn totteli. Se oli aivan vakaa ja Bukta nyökäytti päätään. \"Se\nmyös oli tapasi\", mutisi hän itsekseen, lisäten ääneensä: \"Mieheni\nnylkevät nopeasti. He kantavat taljan kotiin. Eikö sahib tahtoisi\ntulla köyhään kylääni yöksi ja, ehkä, unohtaa että olen hänen\nupseerinsa?\"\n\n\"Mutta nuo ajomiehet -- he ovat tehneet kovaa työtä, ja kenties --\".\n\n\"Hoo, jos nylkevät kömpelösti, niin me nyljemme heidät. Riveissä olen\ntoista, ja täällä toista.\"\n\nTuo oli varsin totta. Heittäessään univormunsa ja palatessaan\nkansansa vajanaisiin pukimiin jätti Bukta soturisivistyksen toiseen\nmaailmaan. Sinä yönä, hiukan puheltuaan alamaistensa kanssa, hän\nantautui mässäykseen, ja bhilien mässäys on juttu josta ei ole\nhyvä kirjottaa. Chinn, voitonriemun lämmittämänä, oli keskellä\nkoko mylläkkää, mutta salaperäisten menojen tarkotus oli hänelle\nsalattu. Villiä kansaa tuli tuomaan hänelle uhrejaan, polvistuen\nhänen eteensä. Hän antoi matkaleilinsä kylänvanhimmille. Nämä\ntulivat kaunopuheliaiksi ja koristivat hänet kukkaseppelin. Lahjoja\nja lainoja, ei kaikki säädyllisiä, työnnettiin hänelle, ja katala\nmusiikki pauhasi ja riehui punaisten nuotioiden ympärillä, laulajien\nkaijutellessa muinaisaikaisia lauluja omituisine tansseilleen.\nAlkuasukasten juomat ovat hyvin tehoavia, ja Chinnin oli pakko\nmaistella niitä usein, mutta nekin kai oli höystetty unijuomalla,\nsillä eihän hän toki muuten olisi vaipunut uneen ja herännyt vasta\nseuraavana päivänä -- puolen päivämatkaa kylästä?\n\n\"Sahib oli ylen väsynyt. Vähää ennen päivänkoittoa hän vaipui uneen\",\nBukta selitteli. \"Väkeni kantoi hänet tänne, ja nyt on aika palata\nsuoraa päätä kotiin\".\n\nÄäni, tasainen ja kunnioittava, ja askel, vakaa ja hiljainen, teki\ntyölääksi uskoa että vielä joku tunti takaperin Bukta ulvoi ja\nhyppeli puolialastomien paholaistoveriensa kanssa.\n\n\"Väkeni oli kovin mielissään, kun sai nähdä sahibin. He eivät sitä\nmilloinkaan unohda. Kun sahib ensi kerralla lähtee tarjokkaita\nvärväämään, hän menköön minun kansani joukkoon, ja se antaa hänelle\nniin monta miestä kuin tarvitsemme\".\n\nChinn piti kaiken omana salaisuutenaan, paitsi tiikerin ampumisen,\nja Bukta sen jutun koristeli mitä häpeämättömimmällä luonnolla.\nTalja oli tosiaan komeimpia mitä sotilas-asemalla konsanaan oli\nlevitetty kuivamaan, ja ensimäinen ehtymätöntä sarjaa. Milloin\nei voinut seurata poikaansa metsästysretkille toimitti Bukta\nhänet hyviin käsiin, ja Chinn oppi marsseillaan ja yötulillaan,\nhämärätarinoimisissa ja tien ohella olevien vesilampien laiteille\nasettuessa, tuntemaan villin bhilin tapoja ja luonnetta paremmin kuin\nvähemmän ohjattu mies olisi tullut älynneeksi elinijässään.\n\nPiankin hänen miehensä rykmentissä rohkenivat puhua sukulaisistaan\n-- jotka enimmäkseen olivat pulassa -- ja käydä esittämään hänen\nratkaistavakseen heimon tapojen mukaisia tapauksia. Kyyrötellen hänen\nverannallaan iltahämärässä he saattoivat virkkaa, wuddarien keveään,\nluottavaiseen tapaan, että se ja se nuorimies oli karannut sen ja\nsen miehen vaimon keralla jostakin kaukaisesta kylästä. No, montako\nlehmää Chinn sahib pitäisi oikeudenmukaisena sakkona? Tahi, jos\nhallitukselta tuli kirjallinen määräys että jonkun bhilin piti lähteä\njohonkin vallitettuun tasangon kaupunkiin todistajaksi oikeudessa,\nolisikohan viisasta jättää tuo määräys noudattamatta? Toiselta\npuolen, jos sitä noudattaisi, palaisikohan uskalikko matkamies\nhengissä?\n\n\"Mutta mitä tekoa minulla on näiden asiain kanssa?\" Chinn kerran\nkärsimätönnä uteli Buktalta. \"Olen soturi. En tunne lakia\".\n\n\"Hoo! Laki on narreja ja valkoisia miehiä varten. Anna iso ja äänekäs\nmääräys, niin sitä ne noudattavat. Sinä heidän lakinsa olet\".\n\n\"Mutta minkätähden?\"\n\nBuktan kasvoilta hävisi kaikki ilme ja ymmärrys. Tuo aatos olisi\nsaattanut ensi kertaa juolahtaa hänen mieleensä. \"Miten osaisin\nsen sanoa?\" vastasi hän. \"Kenties nimen vuoksi. Bhil ei rakasta\noutoja asioita. Antakaa heille määräyksiä, sahib -- kaksi, kolme,\nneljä sellaista sanaa kerrallaan, että he voivat viedä ne päässään\nmukanaan. Se riittää\".\n\nChinn siis urheasti anteli määräyksiä, tarkoin käsittämättä\nettä hätäisesti sotilas-asemalla lausuttu sana tuli kamalaksi,\njärkähtämättömäksi laiksi uskovaisten vuorien takana olevissa kylissä\neikä todella ollut sen vähempää kuin Jan Chinn Ensimäisen laki,\nmiehen joka, sellainen oli kuiskailtu taru, oli palannut maan päälle\npojanpoikansa ruumiiseen kolmatta sukupolvea katselemaan.\n\nAsiasta ei voinut olla epäilystä. Kaikki bhilit tiesivät että Jan\nChinn, jälleen lihaksi tulleena, oli kunnioittanut Buktan kylää\nläsnäolollaan, tapettuaan ensimäisen -- tässä elämässä -- tiikerinsä;\nettä hän oli syönyt ja juonut kansan parissa, kuten hänen tapansa\noli, ja -- Bukta oli kai sekottanut Chinnin juomaan hyvin paljo\nmuuta ainetta -- hänen seljässään ja oikeanpuolisessa hartiassaan\nkaikki olivat nähneet saman vihaisen, punaisen Lentävän Pilven, jonka\nkorkeat jumalat olivat leimanneet Jan Chinn Ensimäisen ihoon, kun hän\nensin tuli bhilien luo. Narrimaisen valkoihoisen maailman edessä,\njolla ei silmiä olekaan, hän oli hento ja nuori upseeri wuddarien\njoukossa; mutta hänen oma kansansa tunsi hänet Jan Chinniksi, joka\noli tehnyt bhileistä miehiä; ja hartaassa uskossaan he riensivät\nviemään hänen sanojaan, varoen etteivät ne koskaan vähääkään\nmuuttuneet tiellä.\n\nSyystä että villi-ihmisellä ja lapsella joka leikkii yksinäisiä\nleikkejä on sama kauhu joutua naurunalaiseksi tahi kyseltäväksi,\npiti pikku väki vakaumuksensa omana tietonaan; eikä eversti, joka\nluuli tuntevansa rykmenttinsä, vähääkään arvannut että jok'ikinen\nnoista kuudestasadasta nopsajalkaisesta, pyöreäsilmäisestä soturista,\nseisoessaan asennossa kylki kyljessä, lujasti ja varmasti uskoi\nettä vasemmalla sivustalla oleva aliluutnantti oli kahdestisyntynyt\npuolijumala -- heidän maansa ja kansansa suojelusolento. Maajumalat\nitse olivat leimanneet hänen lihaksitulemisensa, ja ken uskaltaa\nepäillä maajumalien käsitekoa?\n\nChinn, ollen ennen kaikkea käytännöllinen, näki sukunimensä olevan\nitselleen hyväksi avuksi riveissä ja leirissä. Hänen asuntonsa alkoi\nnäyttää pienoiselta luonnontieteelliseltä museolta, huolimatta\nniistä kaksoiskappaleista päitä, sarvia ja kalloja, mitä hän lähetti\nkotiin Devonshireen. Kansa, perin inhimillisesti, oppi tuntemaan\njumalansa heikon kohdan. On tosi että hän oli lahjomaton, mutta\nlinnunnahat, perhoset, kovakuoriaiset ja ennen kaikkea uutiset isosta\nriistasta miellyttivät häntä. Muissakin suhteissa hän täytti Chinnin\nikimuistoisen mitan: hän oli suojattu kuumeelta. Yön istuminen\nsyötiksi liekaan pannun pukin vieressä kosteassa laaksossa, joka\nolisi majurille antanut suokuumeen kuukaudeksi, ei vaikuttanut häneen\nmitään. Hän oli, kuten sanottiin, \"karaistu ennen syntymäänsä\".\n\nNo niin, hänen palvelusaikansa toisen vuoden syksynä hiipi maasta\nlevoton huhu ja kiersi bhileissä. Chinn ei kuullut mitään ennen\nkuin eräs upseeriveikko sanoi hänelle päivällisellä pöydän yli:\n\"kunnianarvoisa esi-isänne on maleksimassa Satpuran mäkilöissä.\nTeidän olisi parasta käydä katsomassa mikä häntä vaivaa\".\n\n\"En tahdo osottaa kunnioituksen puutetta, mutta olenpa jo hiukan\nkyllästynyt kunnianarvoisaan esi-isääni. Bukta ei puhu mistään\nmuusta. Mitä arvellaan vaarini hommailevan nykyään?\"\n\n\"Ratsastelee kuuvalolla maita ja metsiä tuolla tiikerillään. Hänet\non nähnyt noin kaksi tuhatta bhiliä kiitämässä Satpuran harjanteita,\nsäikytellen ihmisiä kuoliaaksi. He uskovat sen hartaasti, ja\nkaikki Satpuran jehut palvelevat hänen alttarinsa ääressä --\nhautakummullaan, piti sanomani -- kuin jumalaansa ainakin. Teidän\ntodella pitäisi käväistä siellä. Olisi kai hullua nähdä, miten\nvaarivainajanne on ylennyt maan jumalaksi\".\n\n\"Mikä saa teidät luulemaan että jutussa on mitään perää?\" sanoi Chinn.\n\n\"Se että kaikki miehemme kieltävät sen. He kieltävät koskaan\nkuulleensa Chinnin tiikeristä. Mutta se on ilmetty valhe, sillä\njokainen bhil _on_ kuullut\".\n\n\"Ainoastaan erään seikan olette jättäneet huomioon ottamatta\",\nvirkkoi eversti miettivästi. \"Kun paikallinen jumala jälleen ilmestyy\nmaan päälle, niin se on aina puolustuksena jollekin melskeelle; ja\nnuo Satpuran bhilit ovat jokseenkin yhtä villejä nyt kuin silloin kun\niso-isänne jätti heidät, nuori mies. Se merkitsee jotakin\".\n\n\"Tarkotatte että he suittaisivat nousta sotajalalle?\" sanoi Chinn.\n\n\"En voi sanoa -- nyt vielä. En sitä vähääkään kummastelisi\".\n\n\"Minulle ei ole kerrottu tavuakaan\".\n\n\"Sen selvempi todistus. Ne salailevat jotakin\".\n\n\"Bukta säännöllisesti kertoo minulle kaikki. Ja minkätähden hän ei\nole kertonut tätä?\"\n\nChinn teki tuon kysymyksen suoraan vanhukselle sinä iltana, ja\nvastaus kummastutti häntä.\n\n\"Miksi kertoisin hyvin tunnettua? Niin, täplikäs Tiikeri on\nliikkeellä Satpuramaassa\".\n\n\"Ja mitä villit bhilit luulevat sen merkitsevän?\"\n\n\"He eivät tiedä. He odottavat. Sahib, mitä _on_ tulossa? Sano vain\npikku sana, niin me olemme tyytyväisiä\".\n\n\"Me? Mitä on harjotetuilla miehillä tekemistä tarujen kanssa, joita\nkuuluu viidakkojen bhilien keskuudesta?\"\n\n\"Kun Jan Chinn herää, niin ei kellään bhilillä ole aikaa jäädä\nalalleen\".\n\n\"Mutta hän ei ole herännyt, Bukta\".\n\n\"Sahib\" -- vanhuksen silmät kuvastivat hellää nuhdetta -- \"jos\nhän ei tahdo tulla nähdyksi, niin miksi lähtee hän liikkeelle\nkuuvalolla? Tiedämme että hän on hereillä, mutta emme tiedä mitä\nhän haluaa. Onko se merkkinä kaikille bhileille, vai koskeeko se\nainoastaan Satpuran kansaa? Sano pikku sana, sahib, jotta veisin sen\nmiehille ja lähettäisin edelleen kyliin. Minkätähden ratsastelee\nJan Chinn hautansa ulkopuolella? Kuka on tehnyt väärin? Merkitseekö\nse mustaakuoloa? Tai pernaruttoa? Kuolevatko lapsemme? Miekkaako\nse ennustaa? Muista, sahib, että olemme sinun kansaasi ja sinun\npalvelijoitasi, ja tässä elämässä kanniskelin sinua sylissäni --\ntietämättä\".\n\n\"Bukta on nähtävästi kurkistanut liian syvälle pikariin tänä iltana\",\nChinn ajatteli; \"mutta jos voin tehdä mitään äijän tyynnyttämiseksi,\nminun täytyy. Tuntuu keskulaiselta kapinahuhulta\".\n\nHän vaipui syvään pajutuoliin, jonka yli hänen ensimäinen\ntiikerintaljansa oli heitetty, ja hänen painonsa istuimella lennätti\nkäpälät kynsineen hänen olalleen. Hän puhuessaan tarttui niihin\nkoneellisesti, vetäen vuodan vaipan tavoin ylleen.\n\n\"Nyt tahdon sanoa sinulle totuuden, Bukta\", hän virkkoi, nojautuen\neteenpäin, keksiäkseen korean valheen.\n\n\"Näen että se on totuus\", vastasi värisevällä äänellä Bukta.\n\n\"Jan Chinn liikuskelee Satpurain keskuudessa, ratsastaen Täplikkäällä\nTiikerillä, sanot? Olkoon niin. Sentähden merkki on ainoastaan\nSatpuran bhileille, eikä koske bhilejä jotka kyntävät idässä ja\npohjoisessa, Khandeshin bhilejä eikä ketään muutakaan, paitsi\nSatpuran bhilejä, jotka, kuten tiedämme, ovat villejä ja lapsellisia\".\n\n\"Se on siis merkki _heille_. Hyvä vai paha?\"\n\n\"Epäilemättä hyvä. Sillä minkätähden Jan Chinn tekisi pahaa niille,\njoista hän on tehnyt miehiä? Yöt etelässä ovat kuumat; on paha maata\nsamalla vuoteella liian kauvan kylkeään kääntämättä, ja Jan Chinn\ntahtoo jälleen katsella kansaansakin. Hän siis nousee, viheltää\nTäplikkään Tiikerin ja lähtee viileää ilmaa hengittämään. Jos\nSatpuran bhilit pysyisivät kylissään eivätkä kuljeskelisi pimeän\ntultua, niin he eivät näkisikään häntä. Tosiaan, Bukta, se ei\nmerkitse muuta kuin että hän taas haluaa nähdä maataan. Lähetä tämä\nuutinen etelään, ja ilmota että se on minun sanani\".\n\nBukta kumarsi lattiaan asti. \"Taivasten tekijä!\" ajatteli Chinn, \"ja\ntuo vilhuva pakana on ensi luokan upseeri ja suora kuin arpanoppa!\nVoinpa vielä hiukan pyöristellä tätä juttua, saadakseni sen sievästi\ntolalleen\". Hän jatkoi:\n\n\"Jos Satpuran bhilit kysyvät merkin tarkotusta, kerro heille että\nJan Chinn tahtoo nähdä kuinka ovat pitäneet vanhat lupauksensa\nhyvästä elämästä. Kenties he ovat rosvonneet; kenties he aikovat olla\ntottelematta hallituksen määräyksiä; kenties viidakossa makaa kuollut\nmies; ja Jan Chinn on siis tullut katsomaan\".\n\n\"Onko hän siis vihoissaan?\"\n\n\"Joutavia! Olenko _minä_ milloinkaan vihoissani bhileilleni? Lausun\nvihaisia sanoja ja uhkailenkin kyllä kaikenlaista. _Sinä_ tiedät,\nBukta. Olen nähnyt sinun hymyilevän kädenselkäsi takana. Minä tiedän,\nja samoin sinä. Bhilit ovat lapsiani. Olen monestikin sen sanonut\".\n\n\"Kyllä. Ollaan lapsiasi\", sanoi Bukta.\n\n\"Ja samoin on Jan Chinnin, isäni isän laita. Hän tahtoo nähdä\nrakastamansa maan ja kansan vielä kerran. Se on hyvä henki, Bukta.\nMinä sen sanon. Mene ja kerro heille. Ja toivon hartaasti\",\nhän lisäsi, \"että se tyynnyttää heidät oloilleen\". Heilauttaen\ntiikerinnahan taakseen hän nousi haukotellen pitkään ja\npeittelemättä, näyttäen hyvin säilyneet hampaansa.\n\nBukta pakeni, ja riveissä oli joukko kiihkoisia kysyjiä häntä\nvastassa.\n\n\"Se on totta\", sanoi Bukta. \"Hän verhoutui taljaan ja puhui siitä.\nHän tahtoo jälleen katsella omaa maataan. Merkki ei ole meille; ja\ntosiaankin, hän on nuori mies -- miten voisi hän öisin makailla\njoutilaana? Hän sanoo vuoteensa olevan liian kuuma, ilma on\ntukahduttava. Senvuoksi hän kiertelee yöt ulkosalla. Hän on sen\nsanonut\".\n\nHarmaaviiksinen seurakunta värisi.\n\n\"Hän sanoo bhilien olevan lapsiaan. Tiedätte ettei hän valehtele. Hän\non sanonut sen minulle\".\n\n\"Mutta entäs Satpuran bhilit? Mitä tarkottaa heille merkki?\"\n\n\"Ei mitään. Se on vain yöjuoksua, kuten sanoin. Hän ratsastaa\nkatselemaan tottelevatko he hallitusta, kuten hän ensimäisessä\nelämässään heitä opetti\".\n\n\"Ja elleivät sitä tee?\"\n\n\"Hän ei sanonut\".\n\nValo sammui Chinnin asunnossa.\n\n\"Katsokaa\", sanoi Bukta. \"Nyt hän lähtee liikkeelle. Yhtäkaikki\nse on hyvä henki, kuten hän on sanonut. Kuinka pelkäisimme Jan\nChinniä, joka teki bhileistä miehiä. Hänen suojeluksessaan me olemme,\nja tiedämme ettei Jan Chinn milloinkaan pettänyt suullista tahi\npaperille kirjotettua suojelusta. Käytyään vanhemmaksi ja löydettyään\nitselleen vaimon hän makaa vuoteessaan aamuun asti\".\n\nKomentava upseeri yleensä älyää rykmentin mielentilan vähää ennen\nkuin miehet itse; ja senvuoksi eversti joku päivä myöhemmin sanoi\nettä joku oli ollut ajamassa jumalanpelkoa wuddareihin. Ollen ainoa\nvirallisesti oikeutettu henkilö tuollaiseen toimeen, häntä vaivasi\nniin yksimielisen hyveen näkeminen. \"Se on liian hyvää, voidakseen\nkestää\", sanoi hän. \"Soisinpa vain keksiväni mitä pikku miehet\ntarkottavat\".\n\nSelitys, kuten hänestä näytti, saapui kuun vaihteessa, jolloin hän\nsai määräyksen olla valmiina \"tyynnyttämään kaikkea mahdollista\nkiihkoa\" Satpuran bhileissä, jotka olivat, lievästi sanoen,\nlevottomia syystä että isällinen hallitus oli lähettänyt heitä\nvastaan mahrattalaisen valtionrokottajan, mukanaan pistimet,\nrokkoainetta ja virallisesti rekisteröitty vasikka. Valtion kieltä\nkäyttäen, he olivat \"osottaneet suurta vastahakoisuutta kaikille\nhygienisille toimenpiteille\", olivat \"väkivaltaisesti pidättäneet\nrokottajan\", ja olivat miltei \"laiminlyödä tahi syrjäyttää\nheimovelvollisuutensa\".\n\n\"Tuo tarkottaa että siellä on tuli tappuroissa -- niinkuin väenlaskun\naikanakin\", sanoo eversti; \"ja jos säikäytämme ne vuorilleen,\nniin emme ensiksikään koskaan saa heitä kiinni, ja toiseksi\nne hullaantuvat rosvoomaan kelpo toviksi. Ihmettelenpä ken se\njumalanhylkäämä epatto lie, joka koettaa rokottaa bhiliä. Tiesin\npulaa olevan tulossa. Se toki on hyvä asia että hallitus käyttää\nainoastaan paikallisia joukkoja, ja me voimme tekaista näennäisen\nsotaretken ja rauhottaa heidät hiljalleen. Mekö nyrhäisimme parhaat\najomiehemme senvuoksi etteivät pidä rokotuksesta! Ne ovat vain\nhulluina pelosta\".\n\n\"Voisittekohan ehkä antaa minulle parin viikon metsästysloman?\" sanoi\nChinn seuraavana päivänä.\n\n\"Karkaatteko riveistä ihan vihollisen silmäin edessä!\" Eversti\nnauroi. \"Voinhan myöntää luvan, mutta minun täytyy päivätä se\nhiukan aikaisemmaksi, sillä meitähän on käsketty olemaan valmiina\nsotapalvelukseen, Otaksukaamme siis että teitte pyyntönne kolme\npäivää takaperin ja olette nyt jo kelpo matkan päässä etelään\".\n\n\"Haluaisin ottaa Buktan mukaani\".\n\n\"Tietysti niin. Luulen sen tuuman paraaksi. Teillä on jonkinlainen\nperinnöllinen vaikutus noihin pikku miehiin, ja he saattavat\nkuunnella teitä, sen sijaan kun vilaus meidän univormuistamme saisi\nheidät suunniltaan. Ette ole kertaakaan olleet siinä osassa\nmaailmaa, vai kuinka? Olkaa varuillanne ettette nuoruudessanne ja\nviattomuudessanne syökse itseänne sukuhautaanne. Luulen että teillä\nei ole hätää, jos vain ensin saatte heidät kuuntelemaan itseänne\".\n\n\"Niin minäkin arvelen, sir; mutta jos -- jos he sattumalta tekisivät\nlopun -- rupeisivat tyhmyyksiin -- voisihan niin käydä -- niin toivon\nettä ilmotatte heidän vain olleen säikähdyksissään. Heissä ei ole\nhituistakaan todellista pahuutta, enkä milloinkaan antaisi itselleni\nanteeksi, jos joku -- joku minun suvustani saisi heidät pulaan\".\n\nEversti nyökäytti päätään, mutta ei sanonut mitään.\n\nChinn ja Bukta läksivät heti matkalle. Bukta ei kertonut että aina\nsiitä asti kun suuttuneet bhilit olivat laahanneet tuon virallisen\nrokottajan vuoristoon, juoksija juoksijan perästä oli hiipinyt\nriveihin, rukoillen otsa tomuun painettuna, että Jan Chinn saapuisi\nselittämään tämän tuntemattoman kauhun joka oli ilmestynyt kansaa\nahdistamaan.\n\nTäplikkään Tiikerin ennustama se oli, sen tiesi kukin. Lohduttakoon\nJan Chinn omiaan, sillä turha oli kuolevaisen ihmisen apu. Bukta\nsovellutti nuo rukoukset yksinkertaiseksi pyynnöksi Chinnille, että\nhän pistäytyisi sinne katsomaan. Mikään ei olisi vanhusta enemmän\nmiellyttänyt kuin sissiretki satpuramiehiä vastaan, joita hän\npuhdasverisenä bhilinä halveksi; mutta hänellä oli velvollisuutena\nolla koko kansalle Jan Chinnin tulkkina, ja hän uskoi hartaasti että\nneljäkymmentä ruttoa kohtaisi hänen kyläänsä, jos hän siekailisi\ntoimessaan. Sitäpaitsi Jan Chinn oli kaikkitietävä, ja hän ratsasti\nTäplikkäällä Tiikerillä.\n\nHe kulkivat kolmekymmentä engl. penikulmaa päivässä jalan ja\npony-hevolla, saaden Satpurain sinisen reunaviivan taivaanrannalla\nnopeasti nousemaan. Bukta oli hyvin vaitelias.\n\nVähää jälkeen puolenpäivän he alottivat jyrkän kiipeämisen, mutta\nsaapuivat vasta auringonlaskun aikoihin louhisen, viidakkoverhoisen\nrinteen sivuun muodostuneelle kivipenkereelle, jonne Jan Chinn\nEnsimäinen oli saanut leposijansa, halunsa mukaan, jotta saisi\nkatsella kansaansa. Koko Intia on täynnä laiminlyötyjä hautoja,\njoiden luomisvuosi ulottuu kahdeksannenkintoista vuosisadan alkuun\n-- niissä on aikoja sitte hajotettujen joukkojen unohdettuja\neverstejä; Itä-Intian kauppalaivojen perämiehiä, jotka läksivät\nmetsästysretkille, eivätkä palanneet; kunnioitettavan Itä-Intian\nyhtiön työnjohtajia, asiamiehiä, kirjureita ja tienraivaajia\nsadoin ja tuhansin ja kymmenin tuhansin. Englantilaiset unohtavat\npian, mutta alkuasukkailla on pitkä muisti, ja jos mies on tehnyt\nhyvää eläissään, niin se muistetaan hänen kuoltuaan. Jan Chinnin\nrapistuneeseen nelikulmaiseen marmoripatsaaseen oli ripustettu\nmetsäkukkia ja pähkinöitä, kumpu peitetty vaha- ja hunajakääröillä,\nkansallisjuomia sisältävillä pulloilla, kurjan kurjilla sikaareilla,\npuhvelinsarvilla ja kuivaneilla heinätöyhdöillä. Olipa siellä\nkarkeatekoinen savikuvakin valkeasta miehestä, joka vanhanaikainen\nharjahattu päässä ratsasti pilkullisen tiikerin selässä.\n\nBukta teki kunnioittavan salaamin heidän lähestyessään. Chinn\npaljasti päänsä ja alkoi ottaa selvää patsaan hautakirjotuksesta.\nMikäli hän saattoi sitä lukea, se kuului seuraavasti -- sana sanalta\nja kirjain kirjaimelta:\n\n           Tässä lepää John Chinn, Esq.\n          Edesmennyt ....... kerääjä,\n       .lman verenvuodat .... virkavir....\n    ainoas.. luottamuksella ja rauh.... einoin\n         aikaansai ... dellisen alamaisuuden\n       laittomassa ... osvoilevassa kansa...\n        liittäen sen Brit.... en Hallitukseen\n            voittamalla ....... mielet ...\n       Pysyv.. ja järkevin. ap. valloit....\n           .engalin ..vernöri ja neuvosto\n          määräsivät ......... patsaan\n        Kuoli 19 p .. lokuuta 184. .. vuotta.\n\nPatsaan toisella puolella oli vanhanaikaisia säkeitä, nekin hyvin\nkuluneita. Chinn sai niistä selville ainoastaan:\n\n                                ...nää villit joukot\n    tyyssij. heitti, ...rten ....ät loukot,\n    ... saalis anast...u talteen taasen\n    ja kylät rauh.. kaiken aik... saa sen\n    vain .... maltti, ..rjumat .. kunt\n    Myös miekatta .....rää ihmistunto.\n\nPikku tovin hän nojasi hautakiveen, ajatellen tätä vainajaa omasta\nverestään ja Devonshiren huoneesta; sitte, nyökäyttäen päätään\ntasangolle päin hän virkahti: \"Niin, suuri se on työ -- kaikkineen --\nminunkin pikku osani. Hänen on täytynyt olla tuntemisen arvoinen...\nBukta, missä väkeni on?\"\n\n\"Ei täällä, sahib. Kukaan ei tule tänne paitsi täyttä juoksua. He\nodottavat ylhäällä. Kiivetään katsomaan\".\n\nMutta Chinn, muistaen itämaalaisen valtiotaidon ensimäisen lain,\nvastasi tyynesti: \"Olen tullut näin kauvas ainoastaan syystä\nettä Satpuran väki on narrimaista eikä uskaltanut saapua meidän\nasunnoillemme. Pyydä heitä nyt saapumaan luokseni _tänne_. En ole\npalvelija, vaan bhilien herra\".\n\n\"Menen -- menen\", takelsi vanhus. Yö oli tulossa ja millä hetkellä\ntahansa Jan Chinn saattoi viheltää kamalan ratsunsa pimeästä\nnäreiköstä.\n\nNyt ensi kertaa pitkässä elämässään Bukta oli tottelematon\nlailliselle käskylle ja hylkäsi päämiehensä; sillä hän ei tullut\ntakaisin, vaan kiipesi vuoren lakealle harjalle ja huusi hiljaa.\nMiehiä alkoi heti kuhista hänen ympärillään -- vapisevia pikku\nmiehiä jousineen ja nuolineen; he olivat seuranneet noiden kahden\nlähestymistä puoleltapäivin.\n\n\"Missä hän on?\" kuiskasi yksi.\n\n\"Omassa asunnossaan. Hän käskee teidän tulla\", sanoi Bukta.\n\n\"Nytkö?\"\n\n\"Nyt\".\n\n\"Laskekoon pikemmin Täplikkään Tiikerin meidän kimppuumme. Me emme\nmene\".\n\n\"En minäkään, vaikka kannoin häntä sylissäni silloin kun hän tässä\nelämässään oli lapsi. Odottakaa täällä aamuun\".\n\n\"Mutta hän varmasti vihastuu\".\n\n\"Kyllä, hyvin, sillä hänellä ei ole mitään syötävää. Mutta hän\non sanonut minulle monta kertaa että bhilit ovat hänen lapsiaan.\nPäivänvalolla tämän uskon, vaan -- kuunvalolla en ole niin varma.\nMitä hullutuksia olette te Satpuran porsaat tehneet, jotta lainkaan\ntarvitsette häntä?\"\n\n\"Eräs tuli luoksemme hallituksen nimessä tuoden pieniä velhoveitsiä\nja taikavasikan ja aikoen muuttaa meidät karjaksi veistelemällä\nkäsivarsiamme. Pelkäsimme kovasti, mutta emme tappaneet miestä.\nHän on täällä, sidottuna -- musta mies; ja luullaksemme hän tulee\nlännestä. Hän sanoi hallituksen määränneen meidän kaikkien käsivarret\nveisteltäväksi -- ja eritoten naisten ja lapsien. Emme kuulleet että\nse oli määräys, ja senvuoksi pelkäsimme ja pysyimme vuoristossamme.\nMuutamat miehistämme ovat ottaneet pony-hepoja ja mullikoita\ntasangolta, ja toiset patoja ja vaatteita ja korvarenkaita\".\n\n\"Ovatko ketään tappaneet?\"\n\n\"Meidän miehemme? Eivät vielä. Mutta nuoria miehiä heiluttelee sinne\nja tänne monet huhut. Lähetin juoksijoita pyytämään Jan Chinniä\ntänne, jottei meille pahempaa tulisi. Tätä pelkoa hän ennusti\nTäplikkään Tiikerinsä merkillä\".\n\n\"Hän sanoo asian olevan toisin\", sanoi Bukta, ja hän toisti, monin\nlisäyksin, kaikki mitä nuori Chinn oli pajutuolissaan hänelle\npuhellut.\n\n\"Luuletteko\", sanoi kyselijä vihdoin, \"että hallitus ottaa meidät\nkiinni?\"\n\n\"En\", Bukta vastasi. \"Jan Chinn antaa teille määräyksen, ja sitä\ntottelette. Sitte hän kyllä suorittaa asiat hallituksen kanssa.\nItsekin tiedän jotakin noista velhoveitsistä ja niiden raappimisesta.\nSe on loihtii isoarokkoa vastaan. Mutta miten se tehdään, en osaa\nsanoa. Eikä sillä ole väliäkään teille\".\n\n\"Jos hän seisoo puolestamme ja hallituksen vihan edessä, niin me\ntottelemme Jan Chinniä mitä tyystimmin, paitsi -- paitsi ettemme tänä\nyönä lähde tuonne alas\".\n\nHe kuulivat nuoren Chinnin huutelevan Buktaa, mutta he kyyristelivät\nvapisten turvapaikassaan, peläten näkevänsä Täplikkään Tiikerin.\nHautakumpu oli ollut pyhä alue lähes puolen vuosisadan ajan. Jos\nJan Chinn halusi nukkua siellä, niin kenellä olikaan siihen parempi\noikeus? Mutta he eivät tahtoneet tulla paikan lähittyvillekään ennen\npäivän valoa.\n\nEnsinnä Chinn oli kovin vihainen, kunnes hänelle juolahti mieleen\nettä Buktalla hyvin luultavasti oli syy poissaoloonsa (niinkuin\nhänellä tosiaan olikin), ja että hänen oma arvokkaisuutensa saattaisi\nkärsiä, jos hän hoilaisi ilman vastausta. Hän asettui hautakiven\njuurelle, ja vuoroin torkkuen ja tupakoiden vietti lämpimän yön,\nylpeänä siitä että oli laillinen kuumeenkestävä Chinn.\n\nHän valmisti toimintasuunnitelmansa samaan tapaan kuin hänen\nisoisänsäkin olisi tehnyt; ja kun Bukta aamulla ilmausi, tuoden mitä\nrunsaimman muonavaraston, ei hän hiiskunut kulkurille sanaakaan hänen\nyöllisestä poissaolostaan. Buktaa olisi inhimillisen suuttumuksen\npurkaus huojentanut; mutta Chinn aterioitsi rauhassa ja poltti\ntupakat, ennen kuin virkkoi mitään.\n\n\"He ovat hyvin peloissaan\", sanoi Bukta, joka ei ollut järin rohkeana\nitsekään. \"Ei muuta tehtävää, kuin antaa heille määräyksiä. He\nsanovat tottelelevansa, jos vain tahdot sitte asettua heidän ja\nhallituksen väliin\".\n\n\"Sen tiedän\", sanoi Chinn, hitaasti astuskellen laelle. Muutamia\nvanhempia miehiä seisoi puoliympyrässä avonaisella aholla; mutta\nkaikki muu väki -- naiset ja lapset -- olivat piiloutuneet\ntiheikköön. Heillä ei ollut pienintäkään halua olla vastaanottamassa\nJan Chinn Ensimäisen vihaa.\n\nIstuutuen haljenneelle kallionlohkareelle hän tupakoitsi viimeisiin\nsavuihin asti, kuunnellen kuinka miehet huohottivat pamppailevin\nsydämin hänen ympärillään. Sitte hän huusi, niin äkkiä että he\nhypähtivät:\n\n\"Tuokaa se mies joka oli sidottu!\"\n\nSyntyi rinnustus ja mellakka, jota seurasi hindulaisen rokottajan\nilmaantuminen, pelosta tutisevana, kädet ja jalat sidottuina,\nkuten bhileillä entisaikoina oli tapana sitoa ihmisuhrinsa. Hänet\ntyönnettiin varovasti Chinnin lähelle, mutta tämä ei katsahtanutkaan\nhäneen.\n\n\"Sanoin: mies joka _oli_ sidottu. Pilallako luokseni tuodaan muuan\nköytettynä kuin puhveli? Mistä asti bhilit ovat saaneet sitoa ihmisiä\nmielivaltaisesti? Poikki!\"\n\nPuoli tusinaa veitsiä leikkasi nopeasti poikki siteet, ja\nmies ryömi Chinnin luo, joka otti haltuunsa hänen pistin- ja\nrokkoainelaatikkonsa. Sitte kuljettaen etusormeaan pitkin\npuoli-ympyrää hän sanoi selvään kuuluvalla äänellä: \"Porsaat!\"\n\n\"Ai!\" kuiskasi Bukta. \"Nyt hän puhuu. Voi tätä narrimaista kansaa!\"\n\n\"Olen jalkaisin tullut asunnostani\" (joukko värähti) \"selvittämään\nasiaa jonka jokainen muu kuin Satpuran bhil olisi jo etäältä nähnyt\nmolemmin silmineen. Tunnettehan isonrokon, joka tekee lapsiinne\nkuoppia ja naarmuja sellaisia että ne muistuttavat ampiaispesää.\nHallitus on määrännyt että jokainen, jota raapitaan näillä pikku\nveitsillä, on taiottu rokkoa vastaan. Kaikki sahibit ovat siten\ntaiotut ja hyvin monet hindut. Tämä on taian merkki. Katsokaa!\"\n\nHän kääri hihansa kainalokuoppaa myöten ja näytti rokotuksen arvet\nvalkealla iholla. \"Tulkaa kaikki, ja katsokaa!\"\n\nJokunen uskalikko astui esiin ja nyökytti päätään ymmärtäväisesti.\nSiinä tosiaan oli merkki, ja he hyvin tiesivät mitä muita kainaloita\nmerkkejä tuo paita suojasi. Armollinen oli Jan Chinn, ettei ollut\nsiinä itse paikalla ollen julistanut jumaluuttaan.\n\n\"Ja nämä kaikki asiat on teille kertonut se mies jonka sidoitte\".\n\n\"Sen tein -- satoja kertoja; mutta he vastasivat iskuilla\",\nvaikerteli rokottaja, hieroen ranteitaan ja nilkkojaan.\n\n\"Mutta, ollen porsaita, te ette uskoneet; ja niin tulin minä tänne\nteitä pelastamaan, ensinnäkin isostarokosta, sitte suuresta pelon\nhulluudesta, ja viimeksi, ehkä, nuorasta ja vankilasta. Siitä ei\nminulle ole mitään voittoa, ei mitään huvia; mutta tuon vuoksi, joka\non tuolla ja teki bhileistä miehiä\" -- hän viittasi alas rinnettä\n-- \"minä, joka olen hänen verestään, hänen poikansa poika, tulen\nkääntämään väkeänne. Ja minä puhun totta, niinkuin teki Jan Chinn\".\n\nJoukko sorisi kunnioittavasti, ja miehiä hiipi ulos tiheiköstä kaksi,\nkolme kerrallaan, yhtyen toisiin. Heidän jumalansa kasvoissa ei\nnäkynyt mitään vihaa.\n\n\"Nämät ovat käskyni (Herra auttakoon, että he niitä noudattaisivat,\nmutta näynpä ainakin tähän asti tehneen hyvän vaikutuksen heihin!):\nMinä itse jään keskuuteenne, sill'aikaa kun tämä mies raappii\nkäsivarsianne veitsillä, hallituksen määräyksen mukaan. Kolmen,\ntahi ehkä viiden tahi seitsemän päivän kuluttua käsivartenne\nturpoavat, syhyvät ja kirvelevät. Se on isonrokon voima taistelemassa\npahassa veressänne hallituksen määräyksiä vastaan. Sentähden jään\nkeskuuteenne katsomaan että isorokko tulee voitetuksi, enkä lähde\npois ennenkuin miehet ja naiset ja pikku lapset minulle näyttävät\nsamanlaiset merkit käsivarsissaan kuin minä nyt olen teille\nnäyttänyt. Toin mukaani kaksi hyvää pyssyä ja miehen, jonka nimi on\ntunnettu petojen ja ihmisten kesken. Me metsästämme yhdessä, minä ja\nhän, ja nuoret miehenne ja muut saavat syödä ja maata alallaan. Näin\nkuuluu käskyni\".\n\nSeurasi pitkällinen äänettömyys, jolloin voitto ja tappio pysyivät\ntasan vaa'assa. Muuan valkotukkainen syntinen, seisten yhdellä\nlevottomalla jalalla, vikisi:\n\n\"Meidän tarvitsisi saada _kowl_ (suojelus) muutamille ponyille,\nmullikoille ja muulle tavaralle. Niitä _ei_ otettu tavallisella\nkaupalla\".\n\nTaistelu oli voitettu, ja John Chinn hengähti huojentuneena. Nuoret\nbhilit olivat rosvonneet, mutta nopeasti asiaan käyden kaikki\nvoitaisiin sovittaa.\n\n\"Minä kirjotan _kowlin_ heti kun ponyt, mullikat ja muut luetaan\nedessäni ja lähetetään sinne mistä ovat otetut. Mutta ensin panemme\nhallituksen merkin sellaisiin joissa isorokko ei ole käynyt\".\nRokottajalle hän kuiskasi: \"Jos näytät olevasi peloissasi, et enää\nPoonaa näe, ystäväni\".\n\n\"Ei ole riittävästi rokotusainetta kaikelle tuolle väelle\", sanoi\nmies. \"He ovat hävittäneet virallisen vasikan\".\n\n\"He eivät tunne erotusta. Raapiskele heitä vaan ja anna minullekin\npari pistintä; pidän huolta vanhemmista\".\n\nIjäkäs valtioviisas, joka oli pyytänyt suojelusta, oli ensimäinen\nuhri. Hän joutui Chinnin käsiin eikä uskaltanut huutaa. Heti kun\npääsi vapaaksi, hän puolestaan laahasi esille toverin ja piteli häntä\nkiinni, ja jupakka tuli ikäänkuin lastenleikiksi, sillä rokotetut\najoivat rokottamattomia, vannoen että koko heimon täytyi kärsiä\nyhdellä lailla. Naiset kirkuivat ja lapset juoksentelivat ulvoen,\nmutta Chinn nauroi ja heilutteli punakärkistä pistintä.\n\n\"Se on kunnia\", hän huusi. \"Kerro heille, Bukta, kuinka suuri kunnia\nheille on se että minä itse merkitsen heidät. Ei, enhän voi jokaista\nmerkitä -- hindun tulee myös tehdä työnsä -- mutta tahdon koskettaa\njokaista merkkiä minkä hän tekee, jotta niissä on samallainen voima.\nTällä tavalla rajputit pistelevät sikoja. Hoi, yksisilmä veliseni!\nNappaappas tuo tyttö ja tuo hänet minulle. Hänen ei vielä tarvitse\njuosta pois, sillä eihän hän ole naimisissa enkä minäkään häntä\nvaimokseni hae. Eikö hän tahdo tulla? Sitte hän saa hävetä pikku\nveljeään, lihavaa poikaa, rohkeaa poikaa. Tämä ojentaa käsivartensa\nkuin soturi. Katsokaa! _Hän_ ei hätkähtele verta. Jonakuna päivänä\nhän vielä on rykmentissäni. Ja nyt, monien äiti, kosketamme keveästi\nsinua, sillä tässä on isorokko käynyt ennen meitä. On tosiaan\ntotta että tämä taika kukistaa Matan vallan. Eipä enää ilmestykään\nkuoppanaamoja satpurain väkeen, ja voitte siis vaatia monta lehmää\njokaisesta neidosta jonka naitatte\".\n\nJa niin sitä jatkui -- nopeaa näyttelymiehen torailemista, jota\nhöystettiin bhilien metsästyssananlaskuilla ja heidän omituisella\nkarkealla huumorillaan -- kunnes pistimet olivat tylsät ja molemmat\nmiehet uuvuksissa.\n\nMutta kun luonto on samanlaista kaikkialla maailmassa, niin\nrokottamattomat kävivät kateellisiksi rokotetuille tovereilleen\nja melkein tappelivat siitä. Mutta nyt Chinn selitti olevansa\noikeusistuimena eikä enää lääkintähallituksena ja ryhtyi tutkimaan\näskeisiä rosvouksia.\n\n\"Me olemme Mahadeon varkaita\", sanoivat bhilit yksinkertaisesti. \"Se\non kohtalomme, ja meitä säikäytettiin. Kun säikähdämme, niin me aina\nvarastamme\".\n\nYksinkertaisesti ja suoraan kuin lapset he tekivät tilin rosvotusta,\nkaikesta paitsi kahdesta mullikasta ja pikku määrästä väkijuomia,\njotka olivat hävinneet (nämä Chinn lupasi korvata omasta\nkukkarostaan), ja kymmenen syntisintä lähetettiin tasangolle,\nmukanaan ihmeellinen asiakirja, kirjotettu muistikirjan lehdelle ja\nosotettu piirin poliisipäällikön apulaiselle. Se asiakirja sisälsi\nheille lämpimän tuiverruksen, varotteli Jan Chinn, mutta mikä tahansa\noli parempi kuin vapauden menettäminen.\n\nTällä suojeluksella varustettuina katuvat rosvosissit\nastuivat alas mäkeä. Heillä ei ollut pienintäkään halua tavata\nkahdenkolmattavuotiasta ja hilpeänaamaista mr. Dundas Fawneeta\npoliisikunnasta, eivätkä he myöskään halunneet uudelleen käydä\nrosvousten alueella. Ottaen keskitien, he juoksivat erään hallituksen\nsotapapin leiriin, joka oli erityisiä säännöttömiä joukkoja varten\nyhteisesti noin viidentoistatuhannen neliöpenikulman piirissä, ja\nseisoivat tomupilvessä hänen edessään. He tiesivät hänet joksikin\njumalanmieheksi, ja mikä vielä enemmän auttoi asiaa, hyväksi\nmetsästäjäksi, joka anteliaasti maksoi ajomiehilleen.\n\nLukiessaan Chinnin kirjelmän hän nauroi, mitä miehet puolestaan\npitivät hyvänä enteenä, kunnes hän kutsui poliisit, jotka panivat\nponyt ja mullikat kasattujen taloustavarain viereen liekaan ja\nankarin käsin tarttuivat kolmeen noista hymyilevistä Mahadeon\nvarkaista. Kappalainen itse puhutteli heitä viranomaisesti\nratsupiiskan sivalluksilla. Se teki kipeää, mutta sen oli Jan Chinn\nennustanut. He alistuivat, mutta vankilaa peljäten eivät tahtoneet\nerota kirjotetusta suojeluksesta. Paluumatkallaan he kohtasivat mr.\nD. Fawneen, joka oli kuullut rosvouksista eikä ollut mielissään.\n\n\"Jan Chinnin suojelus on kyllä säilyttänyt meille vapautemme\",\nsanoi joukkion vanhin, kun tämä toinen \"puhelu\" oli päättynyt,\n\"mutta kylläpä siinä näyttää olevan monta selkäsaunaa noin pieneksi\npaperilapuksi. Pannaan se pois\".\n\nYksi kiipesi puuhun ja pisti kirjeen puunkoloon, jossa se\nneljäkymmentä jalkaa korkealla maanpinnasta ei voinut vahingoittaa.\nLämpiminä, kirvelevinä, mutta onnellisina, nuo kymmenen palasivat Jan\nChinnin luo seuraavana päivänä, hänen istuessaan keskellä levottomia\nbhilejä, jotka kaikki katselivat oikeita käsivarsiaan, julmasti\nkärsien jumalansa kiellosta ettei saanut raappia syhelmöivää ihoa.\n\n\"Se oli hyvä _kowl_\", sanoi johtaja. \"Ensin kappalainen, joka nauroi,\notti pois saaliimme ja pieksi kolmea miestä, kuten luvattukin oli.\nSitte kohtasimme Fawne sahibin, joka rypisti kulmiaan ja vaati\nsaalista. Puhuimme totuuden ja hän pieksi meitä kaikkia, toista\ntoisensa, jälkeen, ja nimitti meitä valiosanoilla. Sitte hän\nantoi meille nämä kaksi\" -- he laskivat maahan pullon whiskyä ja\nlaatikollisen sikaareja -- \"ja me läksimme pois. _Kowl_ jätettiin\npuunkoloon, kun sen voimana on se, että se kelle sahibille tahansa\nnäytettynä tuottaa kantajalle selkäsaunan\".\n\n\"Ilman tuota _kowlia_\", Jan Chinn sanoi ankarasti, \"teidät kaikki\nolisi poliisi kummallakin sivullanne marssitettu vankilaan. Nyt\ntulette palvelemaan ajomiehinä minulle. Tämä väki on onnettomana, ja\nme metsästelemme kunnes kaikki ovat terveet. Tän'yönä panemme toimeen\njuhlan\".\n\nSatpura-bhilien aikakirjassa löytyy kirjotettuna, paljon muun\njulkaistavaksi kelpaamattoman ohella, että viisi päivää, siitä\npäivästä alkaen jona oli pannut merkkinsä heihin, Jan Chinn\nEnsimäinen metsästeli kansalleen; ja noiden päivien viitenä yönä\nhänen heimonsa oli huikeassa sikahumalassa. Jan Chinn osteli kamalan\nväkeviä maalaisjuomia, ja tappoi metsäsikoja ja hirviä lukemattomia,\nniin että jos kukaan sairastui, siihen saattoi olla kaksi hyvää syytä.\n\nPään- ja vatsankivistykseltä he eivät ollenkaan saaneet aikaa\najatella käsivarsiansa, vaan seurasivat Jan Chinniä kautta\nviidakkojen, ja luottamuksen päivä päivältä lujittuessa hiipi miehiä,\nnaisia ja lapsia pois kyliinsä pikku armeijan kulkiessa ohi. Heidän\nmatkassaan kiersi viesti, että loitsuveitsillä raappiminen oli hyvä\nja oikea; että Jan Chinn tosiaan oli jälleen syntynyt ilmaisen ruuan\nja juoman jumalana ja että satpuran bhilit olivat kaikista kansoista\nensimäiset hänen suosiossaan, jos vaan pidättyivät kynsimästä.\nTästälähtein tuo ystävällinen puolijumala oli heidän sydämissään\nliittynyt suuriin mässäyksiin ja isällisen hallituksen rokkoaineeseen\nja pistimiin.\n\n\"Ja huomenna lähden kotiin\", virkkoi Jan Chinn harvoille\nuskollisisillensa, joita eivät voineet voittaa väkijuomat, liiallinen\nsyöminen eikä turvonneet pukamat. Lasten ja villien on vaikea kaikin\najoin käyttäytyä kunnioittavasti uskottelujensa epäjumalaa kohtaan,\nja he olivat ylenmäärin ailakoineet Jan Chinnin kanssa. Mutta kodin\nmainitseminen synkisti hänen kansansa.\n\n\"Eikä sahib tule jälleen?\" virkkoi se joka oli ensimäisenä rokotettu.\n\n\"Saa nähdä\", vastasi Chinn varovasti.\n\n\"Mutta tulehan valkoisena miehenä -- tule nuorena miehenä jonka\ntunnemme ja jota rakastamme; sillä kuten sinä yksistään tiedät olemme\nme heikko kansa. Jos taaskin näkisimme sinun -- sinun ratsusi --\". He\nalkoivat saada rohkeutta.\n\n\"Ei minulla ratsua ole. Tulin jalkaisin -- tuon Buktan kanssa. Mitä\ntarkotatte?\"\n\n\"Sinä tiedät -- olentoa jonka olet valinnut yöratsuksesi\". Pikku\nmiehet hytkähtelivät kauhunsekaisesta kunnioituksesta.\n\n\"Yöratsukseni? Bukta, mikä tämä viimeinen lastensatu on?\" Bukta oli\nollut vaiteliaana johtajana Chinnin saattueessa pakoyöstänsä asti ja\nkävi kiitollisesti käsiksi sattuman tuottamaan kysymykseen.\n\n\"He tietävät, sahib\", hän kuiskasi. \"Se on tuo täplikäs tiikeri,\nse joka tulee paikasta missä ammoin nukuit. Se on sinun ratsusi --\nniinkuin on ollut nämä kolme sukupolvea\".\n\n\"Minun ratsuni! se oli bhilien unta\".\n\n\"Unta se ei ole. Jättävätkö unet isoja käpälän jälkiä maahan? Miksi\nolisit kaksinaamainen kansasi edessä? He tietävät yöratsastukset, ja\nhe -- ja he --\"\n\n\"Pelkäävät, ja haluaisivat niiden herkeävän?\"\n\nBukta nyökkäsi. \"Ellet sitä enää tarvitse. Se on sinun ratsusi\".\n\n\"Elukka siis jättää jäljen\", kertasi Chinn.\n\n\"Olemme nähneet sen. Hautakummun alla se on leveä kuin kylän tie\".\n\n\"Voitteko löytää sen ja opastaa minua tiellä?\"\n\n\"Päivänvalolla -- jos joku tulee matkaamme ja ennen kaikkea, seisoo\nlähellä\".\n\n\"Minä pysyn likellä ja pidämme huolta siitä ettei Jan Chinn enää\nratsasta\".\n\nChinnin näkökannalta oli ajo sellainen kuin muutkin -- alas\nvuorenrinnettä, kautta resuisen louhikon, vaarallista kenties, ellei\npysynyt maltillisena, vaan ei pahempaa kuin parikymmentä kestettyä\nseikkailua. Kuitenkin hänen miehensä -- he ehdottomasti kieltäysivät\nhälyytyksellä kaahaamasta ja suostuivat ainoastaan hiipimään jäljillä\n-- tihkuivat hikeä joka askeleella. He näyttivät suunnattomien\nkäpälien merkkejä jotka johtivat aina alas rinnettä muutaman sadan\njalan päähän Jan Chinnin hautakummusta, sen alapuolelle, ja katosivat\nahdassuiseen luolaan. Se oli häpeämättömän avoin tie, kotoinen\nkulkuväylä, ilman salaamisen ajatustakaan tallattu.\n\n\"Veitikka elää kuin vuokraa ja veroa maksava\", jupisi Chinn ennenkuin\nkysäisi maistuiko hänen ystävällensä karja vai ihminen.\n\n\"Karja\", oli vastaus. \"Kaksi hiehoa viikossa. Me ajamme ne häntä\nvarten vuoren juurelle. Se on hänen tapansa. Ellemme niin tekisi\nsaattaisi hän etsiskellä meitä\".\n\n\"Kiristystä ja rosvousta\", tuumi Chinn. \"En voi sanoa välittäväni\nmennä luolaan sen perässä. Mitäs tehdään?\"\n\nBhilit peräytyivät Chinnin asettuessa kivääri sojossa\nkallionlohkareen taakse. Hän tiesi tiikerien olevan arkoja petoja,\nmutta noin yleiseen tapaan pitkät ajat karjalla ruokittu saattoi olla\nylenmäärin rohkea.\n\n\"Hän puhuu!\" kuiskasi joku taampana.\n\n\"Hän tunteekin\".\n\n\"Hei, sitä riivattua röyhkeyttä\", kummeksi Chinn. Luolasta kuului\nvihainen murina -- suoranainen haaste.\n\n\"Tule ulos siis\", Chinn hoilasi. \"Tule ulos sieltä. Katseltavaksi\".\n\nPeto tiesi varsin hyvin että ruskeilla alastomilla bhileillä ja\nsen viikottaisella muonamäärällä oli jotakin yhteyttä; mutta\npäiväpaisteessa välkkyvä valkea kypäri kiusasi sitä eikä se pitänyt\nlepoansa häiritsevästä äänestä. Laiskasti kuin kyllänsä ahminut\nkäärme laahausi se esille luolasta ja seisoi sen suulla haukotellen\nja silmiänsä siristellen. Päiväpaiste valaisi sen oikeaa kylkeä,\nja Chinn ihmetteli. Konsanaan ei hän ollut nähnyt moisella tavalla\npilkullista tiikeriä. Pää oli ammottavan paljas, mutta kaikki muu\ntäplikästä -- ei juovaista, vaan täplikästä kuin lapsen kiikkuhevonen\nsavuisen mustin vivahduksin kullanpunaisella pohjalla. Se osa vatsaa\nja kurkkua, minkä olisi pitänyt olla valkea, oli tummankeltainen, ja\nhäntä ja käpälät mustat.\n\nSe silmäili häikäilemättä kymmenkunta sekuntia, ja laski sitte\nharkitsevasti päänsä alas, leuat irvissä ja taaksepäin jännitettyinä\ntiukasti tuijottaen mieheen. Tämän tempun johdosta pistäysi näkösälle\nkallon ympyriäinen kupu, jonka poikitse kulki kaksi leveää juovaa,\nja näiden alapuolella hehkuivat räpähtämättömät silmät, joten\nkoko pää näytti hornamaisesti karsastelevalta naamarilta. Tuota\nluonnollista lumousta se oli monet kerrat käyttänyt saaliillensa, ja\nvaikkei Chinn millään muotoa ollut kauhistunut hieho, niin seisoi\nhän tovin tuon eriskummallisen sotajuonen kahlehtimalla. Pää --\nruumis tuntui häipyneen sen taakse -- julma kallomainen pää hiipi\nlähemmä, kiukkuisen hännänpään pieksäessä ruohikkoa. Bhilit olivat\nhajaantuneet oikeaan ja vasempaan, antaakseen John Chinnin lannistaa\noman ratsunsa.\n\n\"Hitto!\" hän ajatteli. \"Se yrittää säikyttää minua!\" ja hän laukaisi\nkulhomaisten silmien väliin, heti hypäten syrjään.\n\nIso haaskalta löyhkäävä köhivä möhkäle syöksähti hänen ohitsensa\nylös rinnettä, ja hän seurasi varoen. Tiikeri ei yrittänytkään\nkääntyä tiheikköön; se tapaili näköä ja ilmaa -- turpa pystyssä kita\nammollaan, pelottavat etukäpälät puuskittain kuopimassa soraa.\n\n\"Nitistetty!\" virkkoi John Chinn pakoa katsellen. \"Jos se olisi\npeltokana, niin se lentäisi nyt koholle ilmaan. Keuhkojen täytyy olla\nverta tulvillaan\".\n\nElukka oli tempautunut ison paaden yli ja pudonnut näkyvistä sen\ntaakse. John Chinn vilkaisi yli, luikku valmiina. Mutta punainen\npolku johti suoraan kuin nuoli hänen isoisänsä haudalle, ja siellä\nsärkyneiden väkijuomapullojen ja savikuvan sirpaleitten keskessä\nlähti henki puhalluksena ja ärähdyksenä.\n\n\"Jos arvoisa esi-isäni näkisi tuon\", mutisi John Chinn, \"niin hän\nolisi minusta ylpeä. Silmät, alaleuka ja keuhkot. Varsin sievä\nlaukaus\". Hän vihelsi Buktaa vetäissään mittanauhan jäykistyvän\nraadon yli.\n\n\"Kymmenen -- kuusi -- kahdeksan -- peeveli! Lähes yksitoista --\nvoi sanoa yksitoista. Etukäpälä neljäkohnatta -- viisi -- puolen\nkahdeksatta. Häntäkin lyhyt, kolme jalkaa ja tuuman. Mutta ihan\nihmeellinen talja! Oih, Bukta! Bukta! Veitsimiehiä joutuin\".\n\n\"Onko se ihan varmasti kuollut?\" kysyi kammostunut ääni erään\nkallionlohkareen takaa.\n\n\"En sillä tavalla ensimäistä tiikeriä tappanut\", sanoi Chinn. \"En\nolisi uskonut Buktan pötkivän pakoon. Minulla ei ollut toista pyssyä\nvaralla\".\n\n\"Se -- se on Pilvekäs Tiikeri\", virkkoi Bukta soimauksesta\npiittaamatta. \"Se on kuollut\".\n\nOlivatko kaikki Satpurain bhilit, rokotetut ja rokottamattomat,\nolleet tappoa kärkkymässä, sitä ei Chinn osannut sanoa; mutta koko\nvuoren sivu kuhisi pieniä miehiä, jotka hoilasivat, lauloivat ja\ntömisyttelivät. Eikä kuitenkaan yksikään hirvinnyt vetää veistänsä\nennenkuin hän oli tehnyt piirron uhkeaan taljaan; ja varjojen\nlaskeutuessa he livistivät punaiseksi tahrautuneelta haudalta eivätkä\nmillään kehotteluilla ruvenneet palaamaan ennen päivänkoittoa. Chinn\nsiis vietti toisen yön taivasalla, suojellen raatoa shakaaleilta ja\najatellen esi-isäänsä.\n\nHän palasi alamaahan kolmisatamiehisen saattuearmeijan riemulaulujen\nkaikuessa, mahratta-rokottaja sivullaan ja tilapäisesti kuivattu\ntalja voitonmerkkinä edessään. Tuon armeijan äkkiä ja äänettömästi\nhävitessä kuin peltokana korkeaan laihoon hän arvasi päässeensä\nsivistyksen rajamaille, ja tien käänne saattoi hänet oman osastonsa\nsivustan leiriin. Hän jätti taljan ratasten perälle maailman\nkatseltavaksi ja läksi everstiä tapaamaan.\n\n\"He ovat täydessä kunnossa\", hän selitti vakavasti. \"Heissä ei\nole hiventäkään ilkimielisyyttä. Olivat vain säikähtyneet. Olen\nrokottanut koko parven, ja he pitävät siitä tavattomasti. Mitä me --\nmitä me täällä teemme?\"\n\n\"Sitä itsekin aprikoitsen\", vastasi eversti. \"En vielä tiedä\nolemmeko prikaatiosasto vai poliisivartio. Kuitenkin kai nyt jäämme\njälkimäiseksi. Miten sinä menettelit saadaksesi bhilin rokotetuksi?\"\n\n\"Hm\", tuumi Chinn, \"olen asiaa ajatellut, ja sikäli kuin ymmärrän on\nminulla jonkinlainen perinnöllinen vaikutus heihin\".\n\n\"Sen tiedän, en olisi sinua muutoin lähettänyt; mutta _mikä_\nsuorastaan?\"\n\n\"Juttu on jokseenkin ihmeellinen. Näköjään olen oma iso-isäni\nuudestaan syntyneenä, ja olen häirinnyt maakunnan rauhaa\nratsastelemalla öisin täplikkäällä tiikerillä. Ellen olisi sitä\ntehnyt, niin eivät he luultavastikaan olisi hangotelleet rokotusta\nvastaan; mutta molempia yht'aikaa he eivät voineet kestää. Ja niin\nolen rokottanut heidät ja jonkinlaiseksi luottamuksen tunnukseksi\nampunut tiikeriratsuni. Moista taljaa ette ole eläissänne nähnyt\".\n\nEversti nyki miettivästi viiksiään. \"Millä lemmon lailla\", hän sanoi,\n\"saan tuon mahtumaan selitykseeni?\"\n\nTosiaankaan ei virallinen toisinto bhilien rokotuskapinasta puhunut\nmitään luutnantti John Chinnistä, hänen jumaluudestaan. Mutta Bukta\ntiesi ja jokainen bhil Satpura-vuorilla tiesi.\n\nJa nyt Bukta innokkaasti hommailee John Chinniä joutuin naimaan\nja siirtämään salaperäiset voimansa pojalle; sillä jos Chinnin\nsukuperimys taukoo ja pikku bhilit jäävät omien kuvittelujensa\nvaraan, niin syntyy taas häiriöitä Satpura-maassa.\n\n\n\n\nRisupoika.\n\n\n    Leikkiin poiat, tyttöset:\n    kuin päivä kuun on sätehet!\n    Iltanen sikseen ja pois uni, pois,\n    ja karkelo käyntiin -- ken estellä vois!\n    Tikkaita ylös ja muurilta alas --\n\nKolmivuotias lapsi nousi istualleen kehdossaan ja kirkui minkä\njaksoi, kädet nyrkissä ja kauhun katsanto silmissä. Ensimältä ei\nkukaan kuullut, sillä lastenkamari oli läntisessä sivustassa ja\nhoitajatar puheli puutarhurille laakerikujassa. Sitte emännöitsijä\nsattui sinne päin ja riensi häntä viihdyttämään. Lapsi oli hänen\nerityinen lemmikkinsä ja hän paheksi hoitajattaren tapoja.\n\n\"Mikä tulikaan? Mikä tuli? Eihän Georgie kultua mikään ole\nsäikyttelemässä\".\n\n\"Oli -- oli poliisi! Hän oli nummella -- minä näin! Hän tuli sisään.\nJane _sanoi_ tulevan\".\n\n\"Poliisit eivät tule taloihin, rakkahin. Käännä kylkeäsi, ja ota\nminua kädestä\".\n\n\"Näin hänet -- nummella. Hän tuli tänne. Missä on kätesi, Harper?\"\n\nEmännöitsijä odotti kunnes nyyhkytykset vaihtuivat unen\nsäännölliseksi hengitykseksi, ennen kuin hiipi ulos.\n\n\"Jane, mitä loruja sinä olet ladellut pikku herralle poliiseista?\"\n\n\"En ole puhunut hänelle mitään\".\n\n\"Oletpa. Hän on uneksinut niistä\".\n\n\"Tapasimme Tisdallin Dowheadilla aasinkärryillä ajellessamme. Kenties\nlapsi sen sai siitä päähänsä\".\n\n\"Niin kai! Koetahan vain pelotella lasta villiin tuhmilla\ntarinoillasi herran tietämätä. Jos sinut vielä tapaan\" j.n.e.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuusivuotias lapsi kertoili itselleen tarinoita vuoteellansa\nmaatessaan. Se oli uusi kyky ja hän piti sitä salassa. Kuukautta\naikaisemmin oli hänen mieleensä juolahtanut jatkaa äitinsä\nkeskeneräiseksi jättämää satua, ja ilostuen havaitsi hän jutun\nkehittyvän omasta päästään ihan yhtä ihmeteltävänä kuin olisi ollut\nkuuntelemassa sitä \"ihkasen uutena alusta asti\". Siinä sadussa\noli prinssi, ja hän tappoi lohikäärmeitä, mutta vain yhtenä yönä.\nAina jälkeenpäin Georgie nimitti itsensä prinssiksi, pashaksi,\njättiläisten tappajaksi ja kaikeksi muuksi (hän näette ei voinut\nsanoa kenellekään, peljäten itselleen naurettavan), ja hänen\nsatunsa häipyivät vähitellen unimaahan, missä seikkailuja oli niin\ntiheässä ettei hän voinut muistaa puoliakaan niistä. Ne alkoivat\nkaikki samalla tavalla, taikka, kuten Georgie yölampun varjoille\nselitti, oli \"aina sama lähtöpaikka\" -- jonnekin rantahietikon lähelle\nkasattu risuläjä; ja tämän kasan ympärillä Georgie juoksenteli\nkilpasilla pienten poikien ja tyttöjen kanssa. Kisailujen päätyttyä\nnousi laivoja kauvas kuivalle maalle ja avautui pelirasioiksi; tai\nvihreällä maalatuiksi kultanuppisiksi rautasäleaidoiksi, jotka\nympäröitsivät kauniita kauttaaltaan pehmeitä puutarhoja ja joiden\nläpi saattoi kävellä niitä nurinkin heitellen niin kauvan kuin hän\nmuisti kaiken olevan vain unta. Hän ei koskaan voinut pitää sitä\ntietoa muutamia silmänräpäyksiä enempää ennen kuin esineet kävivät\ntodellisiksi, joten hän mullisteltuaan aikaihmisiä täynnä olevia\ntaloja (kohtuullinen kosto) istui jättiläismoisilla ulkoportailla\nsurkeasti yrittämässä laulaa kertomataulua neljään kertaan asti kuusi.\n\nHänen satujensa prinsessa oli ihmeellinen kaunotar (hän juohtui\nvanhasta Grimmin kuvallisesta painoksesta, nykyään loppuunmyydystä),\nja kun hän aina taputti käsiänsä Georgien urhoudelle lohikäärmeitten\nja puhvelien seassa, niin Georgie antoi hänelle kaksi hienointa\nnimeä mitä oli eläissään kuullut -- Annie ja Louise, äännettyinä\n\"Annie_ja_louise\". Unien upottaessa sadut, muuttui prinsessa\nyhdeksi noista risuläjän ympärillä ailakoivista pikku tytöistä,\nyhä säilyttäen arvonimensä ja kruununsa. Hän näki Georgien kerran\nhukkuvan unimereen hietikon luona (se tapahtui päivää jälkeen sen\njona hoitajatar oli vienyt hänet todellisessa meressä kylpemään); ja\nhän sanoi upotessaan: \"Annie_ja_louise rukka! Hän surkuttelee minua\nnyt!\" Mutta \"Annie_ja_louise\" huusi hietikolla hiljakseen kävellen:\n\"Ha! ha! sanoi sorsa nauraen\", mikä hereillä olevalle mielelle\nsaattaisi tuntua asemaan kuulumattomalta. Se lohdutti Georgien heti\nja oli kaiketi jonkinlainen loitsu, sillä se kohotti syvyyden pohjaa\nja hän kahlasi maalle kaksitoistatuumainen kukkaruukku kumpaisessakin\njalassa. Kun häntä oli ankarasti kielletty ryhtymästä kukkaruukkuihin\ntosi-elämässä, niin hänestä tuntui ilkikurisen riemuisalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikaihmisten siirrot -- ja heitä Georgie sieti, vaan ei edes\ntahtonut olla ymmärtävinään -- siirsivät hänen maailmansa hänen\nseitsenvuotiaana ollessaan paikkaan nimeltä \"Oxfordiin-vierailulle\".\nSiellä oli aavojen preiriain ympäröimiä suunnattomia rakennuksia,\nloppumattoman pitkiä katuja ja \"Pepperin haamu\" nimisen kumman\nehtoopäivänäytäntö, jota katsomaan hoitajatar hänet vei. Tämä oli\nvärisyttävän jännittävää. Ihmisten päitä katkeili ja sinkoili pitkin\nnäyttämöä, ja luurankoja tanssi luu luussa kiinni, kun taasen herra\nPepper itse, epäilemättä mies mitä pahinta lajia, huiski käsiään ja\nliehutteli pitkää kaapua, ja syvällä bassoäänellä (Georgie ei ollut\nkoskaan ennen kuullut miehen laulavan) kertoi määrättömiä murheitaan.\nJoku aikaihminen yritti selitellä että harhanäky aikaansaatiin\nkuvastimilla ja ettei ollut mitään säikkymisen aihetta. Georgie\nei tiennyt mitä harhanäyt ovat, mutta hän tiesi että kuvastin oli\nnorsunluukahvainen lasikapine äidin vaatetuspöydällä. \"Aikaihminen\"\nsiis \"vain sanoi\" \"aikaihmisten\" kiusalliseen tapaan, ja Georgie\nalkoi etsiä huvitusta välihetkinä. Hänen vieressään istui pelkkään\nmustaan puettu tyttö, tukka kammattuna ylös otsalta juuri kuin\n\"Liisan Ihmemaassa\", minkä nimisen kirjan Georgie oli viime\nsyntymäpäivänään saanut. Pikku tyttö katsoi Georgieen, ja tämä\nhäneen. Enempää esittelyä ei tuntunut tarvittavan.\n\n\"Minulla on haava peukalossa\", Georgie sanoi. Se oli hänen ensimäisen\noikean veitsensä ensimäistä työtä, julma kolmiomainen viillos, ja hän\npiti sitä mitä kallisarvoisimpana.\n\n\"Minua kovathi thurettaa!\" sammalsi tyttö. \"Annath kun minä katthon\".\n\n\"Siinä on laastari päällä, mutta alta se on ihan vereslihalla\",\nvastasi Georgie pyyntöä noudattaen.\n\n\"Eikö thitä kothke?\" -- hänen harmaat silmänsä kuvastivat syvää\nsääliä ja mielenkiintoa.\n\n\"Kamalasti. Kukaties saan siitä niskanjäykistyksen\".\n\n\"The näyttää hirveältä. Minua thurettaa kovathi!\" Tyttö laski\netusormensa hänen kämmenelleen ja piti päätänsä kallellaan paremmin\nnähdäkseen.\n\nSamassa kääntyi hoitajatar poikaan ja ravisti häntä lujasti. \"Georgie\nherra ei saa puhutella vieraita pikku tyttöjä\".\n\n\"Hän ei ole vieras. Hän on kovin kiltti. Minä pidän hänestä ja olen\nhänelle näyttänyt uutta haavaani\".\n\n\"No kaikkea! Me vaihdamme paikkaa\".\n\nHän siirsi pojan toiselle puolelleen ja sulki pikku tytön hänen\nnäkyvistään, aikaihmisen uudistaessa joutavat selittelynsä takaapäin.\n\n\"Minä _en_ ole peloissani, ihan totta\", vakuutteli poika\nepätoivoissaan vääntelehtien; \"mutta miksi ette te nuku ehtoopäivisin\nniinkuin Orielinrehtori?\"\n\nGeorgie oli esitelty tuon nimiselle aikaihmiselle, joka oli\npuolustelematta nukkunut hänen saapuvilla ollessaan. Georgie käsitti\nhänet Oxfordin mahtavimmaksi aikaihmiseksi; siksi hän koetti koristaa\nmoitettaan mielistelyllä. Tämä aikaihminen ei näyttänyt siitä\npitävän, mutta hän lyyhistyi istuimelleen ja Georgie suoristihe\näänettömän ihastuneena katselemaan näytelmää. Hra Pepper lauloi\ntaas, ja syvä, kajahteleva ääni, punainen tuli ja utuinen, liehuva\nkaapu tuntuivat ajatuksissa sekoavan pienen tytön kanssa, joka oli\nniin säälivästi ottanut huomioon hänen haavansa. Esityksen loputtua\ntyttö nyökkäsi Georgielle, ja Georgie nyökkäsi vastaan. Hän ei\nmakuulle menoon asti puhunut enempää kuin oli välttämätöntä, vaan\npohti uusia värejä ja ääniä ja valoja ja soittoa ja muita sikäli kuin\nniitä tajusi; hra Pepperin kumeasointuinen tuska sekosi pikku tytön\nsammallukseen. Sinä yönä hän teki uuden tarinan, josta häikäilemättä\npoisti Rapunzel-Rapunzel-irrota-hiuksesi prinsessan, kultakruunun,\nGrimmin painoksen kaikkine päivinensä, ja sovitti hänen sijallensa\nuuden Annie_ja_louisen. Oli siis aivan oikein ja luonnollista\nettä hän risukasalle tullessaan tapasi tytön odottelemassa, tukka\nkammattuna ylös otsalta, muistuttaen Liisaa Ihmemaassa enemmän kuin\nkonsanaan, ja kilpajuoksu ja seikkailut alkoivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen vuotta englantilaista yleistä koulua ei edistä uneksimista.\nGeorgie sai kasvunsa ja rinnanympärysmittansa sekä useita muita\nkehityksiä joita ei lukujärjestyksessä mainittu, joutuessaan\nneljäksi viideksi päiväksi viikossa lyömä- ja potku-pallopeliin\nsekä jänisleikkiin, jotka sääsivät kolme laillista sivallusta\nsaarnivitsalla pojalle joka jäi pois näistä karkeloista. Hänestä\ntuli vanhempien poikien orjuuttama röyhykauluksinen, tomuhattuinen\nkolmasluokkalainen ja Pikku Puolen potkupallosakin \"keveä half-back\";\nhänet työnnettiin ja muhkuroittiin neljännen luokan tyvenien\numpivesien halki, minne koulun roska-ainekset yleensä kasaantuvat;\nhän voitti \"second-fifteen\" lakkinsa potkupallossa, sai nauttia\nsitä kunniaa mitä kahden kumppanin yhdessä lukeminen tuottaa\nja alkoi odotella sitäkin aikaa, jolloin hänelle annettaisiin\nluokan johtajan apulaisen virka. Viimeiseltä hän kohosi täyteen\nkunniaan koulun päänä, urheiluleikkien virallisena kapteenina,\nasuintalonsa esimiehenä, missä hän luutnanttinensa piti järjestystä\nja siivoutta seitsemänkymmenen, kahdentoista ja seitsemäntoista\nikävuoden välillä olevan pojan keskuudessa, yleinen sovintotuomari\närtyisessä kuudennessa luokassa syntyvissä riidoissa -- ja itse\nrehtorin läheinen ystävä ja liittolainen. Kun hän astui esiin\nmustassa ihokkaassa, valkeissa polvihousuissa ja mustissa sukissa --\nEnsimäisen Viidentoista potkupallosakin tamineissa -- uusi kilpapallo\nkainalossaan ja vanha otteluissa ränsistynyt lakki takaraivollaan,\nniin alaluokkien pikku väen liuta seisoi jumaloitsevana piirinä ja\nsakin \"uudet lakit\" puhuttelevat häntä julki, jotta koko maailma\nnäkisi. Ja niinpä kun hän kesäisin palasi kenttäpaviljonkiin hitaan\nmutta ylen turvallisen ottelun jälkeen, ei ollut väliä oliko hän\nsaavuttanut mitään tahi, kuten kerran tapahtui, satakolme pistettä,\nsillä koulu hurrasi kaikissa tapauksissa ja kilpailua katsomaan\ntullut naisväki katseli Cottaria -- \"tuo on Cottar\"! Ennen kaikkea\noli hän vastuussa siitä mitä koulun sävyksi sanotaan, ja harvat\noivaltavat millä intohimoisella hartaudella eräänlaiset pojat\nantautuvat tähän työhön. Koti oli kaukainen maa täynnä ponyhevosia\nja kalastusretkiä ja metsästyshommia ja häiritseviä miespuolisia\nvierailijoita; mutta koulu oli hänen todellinen maailmansa, missä\ntapahtui äärimäisen tärkeitä asioita ja syntyi selkkauksia joissa\noli toimittava ripeästi ja maltillisesti. Tyhjän päiten ei ollut\nkirjotettu: \"varokoot konsulit ettei tasavalta joudu vahinkoon\", ja\nilomielin palasi Georgie lomaltansa takaisin valtaansa käyttelemään.\nHänen takanaan, vaan ei liian lähellä, oli koulun viisas ja sävyisä\nPää, milloin vihjaten käärmeen oveluutta, milloin neuvoen kyyhkysen\nlempeyttä, opastaen häntä enemmän puolinaisin viittauksin kuin\nsuoranaisin sanoin näkemään, miten pojat ja miehet ovat samaa laatua\nja miten se, joka kykenee toista käsittelemään, varmasti aikoinaan\ntulee toisenkin kanssa toimeen.\n\nKoulua ei muuten edistetty vaalimaan tunteitansa, vaan pikemmin\npysymään terveessä kunnossa, välttämään harhaluuloja ja astumaan\narmeijaan suoraa päätä, ilman kalliin lontoolaisen pänttääjän apua,\njonka hoteissa nuori veri oppii liian paljon. Cottar kulki samaa\ntietä kuin sadat ennen häntä. Rehtori antoi hänelle kuusikuukautisen\nviimeistelyn, opetti hänelle millaiset vastaukset parhaiten\nmiellyttävät eräänlaisia tutkijoita ja luovutti hänet sitten\nasianomaisille valmistajille, jotka hyväksyivät hänet Sandhurstin\nkadettikouluun. Hänellä oli älyä käsittääkseen ettei hän siellä\nenää ollut koulupoika, ja hän käyttäysi kunnioittavasti vanhempia\nkohtaan, kunnes he vuorostaan arvostivat häntä ja hänet ylennettiin\nkorpraalin arvoon, johtamaan sekalaisia kansoja joilla oli kaikki\nmiesten ja poikien viat yhteensä. Hänen palkintonaan oli toinen\nliuta urheiluvoittojen merkkejä, kunniasapeli ja lopuksi nuoremman\nupseerin valtakirja ensiluokkaiseen linjarykmenttiin. Hän ei tiennyt\nvievänsä koulusta ja opistosta matkassaan kullan arvoisen luonteen,\nmutta oli mielissään huomatessaan upseerikunnan kovin ystävälliseksi.\nHänellä oli kylliksi rahoja; hänen kouluutuksensa oli lyönyt häneen\njärjestetyn kasvatuksen leiman ja opettanut hänelle miten paljon oli\n\"tekosia joita yksikään mies ei voi tehdä\". Saman kasvatuksen avulla\nhän osasi pitää havaintokykynsä valppaana ja suunsa lukittuna.\n\nValtakunnan säännöllinen toimintajärjestys siirsi hänen maailmansa\nIntiaan, missä hän koki äärimäistä yksinäisyyttä nuoremman upseerin\nasumuksessa -- yksi huone ja yksi tavarakirstu -- ja toveriensa\nkeralla oppi uutta elämää alusta asti. Mutta maassa oli hevosia --\nponeja saatavissa kohtuullisesta hinnasta; ne, joilla oli varaa,\nsaattoivat huvitella polo-pelillä; oli myös kehnoja jätteitä\najokoiraparvesta, ja Cottar uurasti eteenpäin, liiaksi lannistumatta.\nHänelle valkeni että intialainen rykmentti oli lähempänä todellisen\nsotapalveluksen mahdollisuutta kuin oli tullut ajatelleeksi, ja että\nmiehen sieti tutkia ammattiansa. Eräs uuden koulun majuri yhtyi\ninnostuneesti tähän aatokseen, ja hän ja Cottar keräsivät aimo\nmäärän sotatieteellistä kirjallisuutta, lueskellen ja todistellen\nja väitellen myöhään yöhön. Mutta ajutantti muistutteli vanhaa\ntotuutta: \"Opi tuntemaan miehesi, poikaseni, niin ne seuraavat sinua\nkaikkialle. Et muuta tarvitse -- tunne miehesi\". Cottar arveli\ntuntevansa heidät kutakuinkin hyvin pallonlyönnistä ja rykmentin\nmuista yhteisistä urheiluista, mutta hän ei koskaan oivaltanut heidän\ntodellista sisäpuoltaan ennen kuin hänet kaksikymmenmiehisen osaston\nkanssa lähetettiin värjöttelemään multavarustukseen lähellä kohisevaa\nvirtaa, jonka yli oli muodostettu veneistä silta. Tulva-aikana he\nhaeskelivat harhaantuneita aluksia pitkin äyräitä. Muulloin ei mitään\ntehtävää ollut, ja miehet juopottelivat, pelasivat ja riitelivät.\nSe oli kehno miehistö, sillä tapana on antaa nuoremman upseerin\nhoteisiin pahimmat miehet. Cottar kärsi heidän mellasteluaan niin\nkauvan kuin jaksoi, ja sitte tilasi alamaasta kymmenkunta paria\nnyrkistelyhansikkaita.\n\n\"En teitä tappelemisesta moittisi\", hän sanoi, \"jos vaan osaisitte\nkäytellä käsiänne; mutta siitäpä ette ole hajullakaan. Ottakaa\nnämä kapineet, niin minä näytän teille\". Miehet antoivat arvoa\nhänen ponnistuksilleen. Nyt, sen sijaan että olisivat sadatelleet\nja noituneet toveriansa uhkaillen hänet ampua, he saattoivat ottaa\nhänet erilleen ja viihdytellä tunteitansa uuvuksiin asti. Kuten eräs\nselitti, jonka Cottar tapasi toinen silmä umpeen iskettynä ja sylkien\nverta hammasriviin syntyneestä lomasta: \"Yritimme hansikkailla,\nsir, kahdenkymmenen minuutin ajan, eikä siitä lähtenyt mitään apua,\nsir. Heitimme sitte pois hansikkaat ja yritimme sillä lailla toiset\nkaksikymmentä minuuttia niinkuin te meille näytitte, sir, ja siitä\nläksi ihmeen paljon virkistystä. Ei se ollut tappelua; kysymyksessä\noli veto\".\n\nCottar ei uskaltanut nauraa, mutta hän herätteli miehissään\nharrastusta muihin urheiluihin, kilparatsastukseen pelkkä paita ja\nhousut yllä maakunnan poikki siroteltujen paperipalasien jälkeä\nseuraten, ja sauvakamppailuun iltasin, kunnes alkuasukasväestö, jota\nurheilu kaikissa muodoissaan viehätti, halusi tietää ymmärsivätkö\nvalkoiset miehet painia. He lähettivät airueen, joka sieppasi\nsotamiehiä kauluksesta ja paiski heitä tomuun; ja koko komennuskunta\ninnostui tähän uuteen leikkiin. He kuluttivat rahaa oppiakseen uusia\nkiinniotto- ja heittotemppuja, mikä oli parempaa kuin epäilyttävien\nmukavuustavarain ostelu; ja maalaiset silmäilivät irvissä suin näitä\nhuimia karkeloita.\n\nOsasto, joka oli lähtenyt matkaan härkävaunuihin sullottuna, palasi\npääkortteeriin keskimäärin kolmenkymmenen penikulman päivämarsseilla,\nrivit järjestyneinä kuin katselmuksessa; ei sairaita, ei vankeja,\neikä sotaoikeuteen joutuvia juttuja. He hajausivat ystäviensä joukkoa\nveisaten luutnanttinsa ylistystä ja paheksuen toisten tapoja.\n\n\"Miten sait sen aikaan, poikani?\" kysyi ajutantti.\n\n\"Hikoilutinpahan vain silavan heistä pois, ja sitte hikoilutin heihin\nhiukan lihaksia. Olipa jokseenkin hauska leikki\".\n\n\"Jos siltä kannalta asian otat, niin voimme antaa sinulle niin paljon\nhuvia kuin suinkin haluat. Nuori Davies ei ole oikein kunnossa,\nja hänen vuoronsa on mennä osastopalvelukseen. Menisitkö hänen\nsijastaan?\"\n\n\"Tiedätkö varmasti ettei hän sitä panisi pahakseen? Enhän tahdo\ntyöntäytyä esille.\"\n\n\"Älä Daviesista ole huolissasi. Annamme sinulle koko joukkomme\nperkeet, niin saat katsoa mitä niistä voit muokata\".\n\n\"Oiva juttu\", tuumi Cottar. \"Parempaa huvia se on kuin maleksia\nleirillä\".\n\n\"Kummallista\", virkkoi ajutantti Cottarin palattua erämaahansa\nmatkassaan kaksikymmentä pahempaa roikaletta kuin ensimäiset. \"Eipä\ntiedä Cottar, että puolet leiriaseman naisista antaisi silmänsä --\nhitto heidät periköön! -- jos saisivat pojan pauloihinsa\".\n\n\"Siksipä mrs. Elery sanoikin että minä pidin uutta sievää poikaani\nliian lujassa työssä\", huomautti eräs sivustanpäällikkö.\n\n\"Aivan niin; ja 'Miksei hän iltaisin pistäydy musiikkipaviljonkiin?'\nja 'Enkö minä voi taivuttaa häntä neljänneksi Hammon-tyttöjen\ntennis-peliin\"?' tuhahteli ajutantti. \"Katsokaahan sitävastoin miten\nnuori Davies käyttäytyy kuin aasi hännystellessään sievisteltyä\nliehittelijää, joka ikänsä puolesta kelpaisi hänen äidikseen!\"\n\n\"Kukaan ei voi syyttää nuoren Cottarin juoksentelevan naisten\nperässä, valkoisten enempää kuin mustienkaan\", vastasi majuri\nmiettivästi. \"Mutta juuri tuo laji miestä yleensä lopulta joutuukin\npahimpaan kommellukseen\".\n\n\"Ei Cottar. Olen vain kerran ennen tavannut miehen hänen lajiansa --\nerään Inglesin, Etelä-Afrikassa. Hän oli juuri samaa voimistelulla\nja urheilulla karaistua rakennetta. Hän pysyttelihe aina mitä\noivallisimmassa kunnossa. Ei se häntä silti suurestikaan hyödyttänyt.\nSai luodin otsaansa Wesselstroomissa viikkoa ennen Majubaa.\nMitenkähän poikanen saa osastonsa pehmitellyksi kuntoon?\"\n\nCottar ilmestyi kuuden viikon kuluttua kasvatteinensa jalkaisin\ntakaisin. Hän ei koskaan kertonut kokemiansa, mutta miehet\nhaastelivat innoissaan ja siruja sattui everstin korviin kersanttien,\najomiesten ja sen sellaisten kautta.\n\nEnsimäisen ja toisen osaston välillä vallitsi kiihkeä kateus,\nmutta Cottarin ihailemisessa olivat miehet yhtä, ja he ilmaisivat\nsitä säästämällä häneltä kaiken sen vaivan mitä miehet osaavat\nvastenmieliselle upseerille tuottaa. Hän tavotteli suosiota yhtä\nvähän kuin koulussakaan, ja siksipä hän sen saavutti. Hän ei suosinut\nketään toisen edellä -- ei silloinkaan kun komppanian hituri\npelasti komppanian huono-onnisessa pallonlyöntikilpailussa lyömällä\naavistamattomasti neljäkymmentäkolme pistettä ihan viime tingassa.\nOli sangen vähän mahdollisuutta petkuttaa häntä, sillä hänen\nvaistonsa tuntui täsmälleen ilmaisevan milloin joku vain tekeytyi\nsairaaksi, mutta hän ei unohtanut että oli tosiaankin vain kovin\npieni ero vastaleivotun ja juron nuoremman upseerin ja verekseltään\nleiriin tuodun ällistelevän sotamiehen välillä. Näin ollen kertoivat\nhänelle kersantit salaisuuksia jotka yleensä ovat kätkössä nuorilta\nupseereilta. Hänen sanojaan käytettiin kasarmin ojennusnuorana\nvedonlyönnissä sekä kenttäkapakassa että ruokahuoneessa; ja\narmeijaosaston ilkeinkin noita, syytäessään haukkumasanoja\nmuita akkoja vastaan, jotka olivat väärällä vuorolla käyttäneet\nkeittohellaa, sulki suunsa Cottarin eräänä aamuna ohjesäännön\nmukaisesti tiedustaessa oliko \"mitään valituksia\".\n\n\"Minulla on sydän täynnä valittamisen aiheita\", sanoi korpraali\nMorrisonin eukko, \"ja olisin valmis nitistämään O'Halloranin lihavan\nmuijan pahuksen hengiltä, mutta tiedättehän miten aina käypi. Tuo\nnuori luutnantti pistää ylen häveliäänä pitkin nenänvarttansa\nvilkaisten päänsä sisälle ja kuiskaa: Onko mitään valituksia? Eihän\ntuommoiselle henno valittelemaan ruveta. _Minä_ haluaisin häntä\nsuudella. Taidanpa sen jonakuna päivänä tehdäkin. Hohoi! Onnellinen\nse nainen joka Nuoren Viattomuuden omakseen saapi. Katsokaas häntä\nnyt, tytöt. Enkö ole oikeassa?\"\n\nCottar ratsasti lyhyttä laukkaa kentän poikki polo-peliin, ja hän\nnäytti sangen pulskalta mieheltä keveästi mukautuessaan ponynsa\nensimäisiin kiihkeihin loikkauksiin ja livahtaessaan matalan\nmultavallin yli harjotuskentälle. Oli muitakin kuin korpraali\nMorrisonin eukko samoin ajattelevia. Mutta Cottar oli täydessä\ntyössä yksitoista tuntia päivässä. Häntä ei haluttanut tärvellä\ntennispeliänsä helmaväen vuoksi; ja eräänä pitkänä ehtoopäivänä hän\npuutarhakeinuissa selitteli majurilleen että tuollaiset hommat olivat\n\"tyhjää pötyä\", ja majuri nauroi. Upseerikunta ei ollut nainutta\nväkeä, ainoastaan everstillä oli puolisko, ja tätä tarmokasta rouvaa\nCottar kohteli pelonsekaisella kunnioituksella. Everstin rouva\nkäytti puheenpartta \"minun rykmenttini\", ja kaikki tietävät mitä\nmoinen merkitsee. Siitä huolimatta, kun he ampumakilpailun jälkeen\ntahtoivat everstin rouvaa palkintojen jakajaksi ja tämä kieltäysi\nsyystä että eräs voittajista oli nainut tytön joka oli laskettanut\nhänestä leikkiä hänen leveän selkänsä takana, määräsi upseerikunta\nCottarin valloittamaan rouvaa parhaissa vierailutamineissaan. Tämän\nhän tekikin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti, ja rouva taipui\ntäydellisesti.\n\n\"Hän vain halusi lähempää tietoa aseman laadusta\", selitti Cottar.\n\"Kerroin hänelle, ja hän oivalsi heti\".\n\n\"Ni-in\", hymähti ajutantti. \"Niin kai se kävi. Tuletko fusilierien\ntanssiaisiin tän'iltana, ritari nuori\"?\n\n\"En, kiitos. Minulla on taistelusuunnitelman laatiminen majurin\nkanssa kesken\". Uuras oppilas istui puoleenyöhön majurin asunnossa,\nsekuntimittarin ja kompassiparin avulla siirrellen pieniä maalattuja\nlyijynoppia isolla asemakartalla.\n\nSitte hän kävi levolle ja nukkui viattomuuden unta, joka on terveitä\nunia täynnä. Erään kummallisuuden hän huomasi unillensa yhteiseksi\ntoisen kesänsä alussa. Pariin kolmeen kertaan kuukaudessa ne\nuudistuivat samoina tai jatkuivat sarjana. Hän huomasi lipuvansa\nunimaahan samaa tietä pitkin -- tietä joka kulki rantahietikkoa\nrisukasan sivutse. Oikealla levisi meri. Toisinaan oli nousuvesi,\ntoisin ajoin olivat laineet peräytyneet ihan taivaanrantaan asti;\nmutta hän tunsi sen samaksi mereksi. Tuota tietä pitkin hän matkasi\nlyhyttä kituliasta ruohoa kasvavan kaarevan ylängön ylitse ihmeen\nja järjettömyyden laaksoihin. Harjanteella paistoi jonkinlainen\nkatulyhty, ja harjanteen takana oli mikä tahansa mahdollista; mutta\nkatulyhtyyn asti oli hän tuntevinansa tien yhtä hyvin kuin leirinsä\nharjotuskentän. Hän oppi odottelemaan tätä maailmaa; sillä kerran\nsinne päästyänsä sai hän olla varma hyvästä yöratsastuksesta,\njollaista Intian helle panee kaipaamaankin. Ensin alkoivat\nummistuvien silmälautasien alla risukasan ääriviivat häämöttää;\nsitte mustan, oikullisen meren laiteilla pilkotteleva rantatien\nvalkea hiekka; sitte taival sisämaahan ja harjanteelle yksinäisen\nvalon luo. Jostakin syystä rauhattomana ollessaan oli hänellä tapana\nhokea itselleen kuinka varmasti hän joutuisi sinne -- varmasti\njoutuisi sinne -- jos sulkisi silmänsä ja antautuisi ajelehtamaan.\nMutta eräänä yönä hullun ankaran polotunnin jälkeen ja helteen vielä\nkello kymmeneltä tuntuessa mitä painostavimmilta pysyi uni hänestä\nkerrassaan loitolla, vaikka hän pani parhaansa löytääkseen tutun\ntien, kohdan mistä oikea uni alkoi. Vihdoin hän näki risukasan ja\nkiirehti ylös harjulle, sillä takanaan hän tunsi valvovan paahteisen\nmaailman. Hän saapui turvallisesti lyhdylle, uneliaisuutta säjöillen,\nkun muuan poliisi -- tavallinen maalaiskonstaapeli -- hypähti\nhänen eteensä ja laski kätensä hänen olalleen ennen kuin hän sai\nsukelletuksi alas hämyiseen laaksoon. Häntä värisytti kauhu -- unien\ntoivoton kauhu -- sillä poliisi sanoi unikansan kamalalla, selvällä\näänellä: \"Minä olen poliisi Päivä palaamassa Unen kaupungista. Te\ntulette matkassani\". Georgie tiesi että se oli totta -- että juuri\nhänen takanaan laaksossa pilkottelivat Unen kaupungin valot, missä\nhän olisi ollut suojassa, ja että tällä poliisi Oliolla oli täysi\nvalta ja valtuus häätää hänet takaisin viheliäiseen valveillaoloon.\nHän tunsi kammosta hikoillen katselevansa kuutamon kajastusta\nkaupungin muureihin; eikä hän koskaan voittanut tuota kauhua, vaikka\ntapasi poliisin sinä kesänä useastikin, ja hänen ilmestymisensä\nennusti aina tuskallista yötä.\n\nMutta toiset unet -- ihan järjettömät -- herättivät hänessä\nsanomatonta riemastusta. Kaikki ne mitä hän muisti alkoivat\nrisukasalta. Hän esimerkiksi löysi kellokoneistolla käyvän pienoisen\nhöyrylaivan (hän oli havainnut sen useana yönä ennenkin) tiepuolessa\nja astui siihen, jolloin se suunnattoman vinhasti liukui pitkin\ntypö tyventä merenpintaa. Tämä oli mahtavaa, sillä hän tunsi\nolevansa perehtymässä tavattomiin harvinaisuuksiin; ja se pysähtyi\nkiveen veistetyn liljan luo, joka, varsin luonnollisesti, kellui\nveden päällä. Nähdessään liljaan kiinnitetyn nimilapun \"Hongkong\"\nsanoi Georgie: \"Tietysti! Juuri tällaiseksi kuvittelin Hongkongin.\nTämäpä upeata!\" Tuhansia penikulmia edempänä se seisahtui toisen\nkivililjan luo, jonka nimilappu ilmaisi että se oli Java; ja tämä\ntaaskin ilahutti häntä suunnattomasti, sillä hän tiesi nyt päässeensä\nmaailman äärimäiseen laitaan. Mutta pikku alus kiiti edelleen ja\nedelleen, kunnes pysähtyi syvään suolattoman veden poukamaan, jonka\nlaidat olivat sammaleesta vihantaa, veistettyä marmoria. Pinnalla\nkellui liljamättäitä, joiden yli kaisloja kaareutui. Kaislikossa\nliikkui joku -- joku jota tapaamaan Georgie tiesi tähän maailman\nsopukkaan matkanneensa. Sen vuoksi ei häneltä enää mitään puuttunut.\nHän oli sanomattoman onnellinen ja astahti laivan laidan yli\nkohdatakseen tämän henkilön. Kun hänen jalkansa koskettivat tuota\ntyventä vettä, niin se kääröstään kiertyvien karttojen kahinalla\nmuuttui ei sen vähemmäksi kuin maapallon kuudennekseksi ja muodoltaan\nihmisen etäisimpienkin kuvittelujen tapaamattomaksi -- paikaksi\nmissä saaret loistivat keltaisina ja sinisinä, nimet korkeilla\nkirjaimilla yli niiden kasvojen ulottuvina. Niiden takana avautui\ntuntemattomia ulapoita, ja Georgien hartaana haluna oli nopeasti\npalata tämän uiskentelevan kartaston poikki tunnetuille vesille.\nHän hoki herkeämättä itsekseen, ettei kiirehtimisestä ollut mitään\nhyötyä; mutta kuitenkin kiirehti hän epätoivoisesti, ja saaret\nlipuivat ja luisuivat hänen jalkainsa alta, salmet ammottivat ja\nlaajenivat, kunnes hän huomasi joutuneensa kokonaan eksyksiin\nmaailman neljännelle tasolle, ilman paluun toivoakaan. Kuitenkin\nsaattoi hän ainoastaan vähäisen matkan päässä nähdä vanhan maailman\nvirtoineen ja vuorijonoilleen, jotka olivat merkityt Sandhurstin\nkartoitussääntöjen mukaan. Sitte se henkilö, jota tapaamaan hän oli\nsaapunut Liljapoukamaan (se sen nimi oli), juoksi hänen luokseen\ntutkimattomien alueitten halki ja opasti häntä. He pakenivat käsi\nkädessä kunnes saavuttivat tien, joka teki siltoja rotkojen yli,\nkiersi jyrkänteiden kaltaita ja puhkoi tunneleina vuoria. \"Tämä\nkulkee risukasallemme\", virkkoi hänen kumppaninsa; ja hänen pulansa\noli lopussa. Hän otti ponyhevosen, sillä hän ymmärsi että tämä oli\nKolmenkymmenen Penikulman Ajotaival, ja hänen täytyi ratsastaa\nripeästi; ja niin porhaltikin hän kaikuilevien tunnelien läpi ja\nmutkia kaartaen aina alamäkeä, kunnes kuuli meren meurua vasemmalta\nja näki sen vaahtoavan täydellä kuutamolla hiekkakallioita vasten.\nSe oli työlästä matkaa, mutta hän tunsi maan luonteen, sisämaan\ntummanpunaiset nummet ja tuulessa viuhuvat vierut. Paikotellen\noli tie syöpynyt, ja meri pieksi häntä -- sileitten ja kiiltävien\naaltolieriöiden mustat, vaahtoharjat kielekkeet; mutta hän oli varma\nsiitä että merestä oli vähemmän vaaraa kuin oikealla sisämaassa\nvaanivista \"Niistä\", mitä \"Ne\" olivatkaan. Hän tiesi myös olevansa\nturvassa, jos saavuttaisi lyhdyn valaiseman nummen. Tämä saapui\nodotuksen mukaan: hän näki tuon yksinäisen lyhdyn penikulman päässä\nedessä päin rantahietiköllä, hyppäsi ratsun seljästä maahan, kääntyi\noikealle, käveli rauhallisesti risukasalle, huomasi pikku höyrylaivan\npalanneen rantaan mistä hän oli sen irrottanut, ja -- lienee\nvaipunut uneen, sillä enempää hän ei voinut muistaa. \"Tuon seudun\nmaantieto alkaa painua mieleeni\", virkkoi hän itsekseen seuraavana\naamuna partaansa ajaessaan. \"Samosin kait jonkinlaisessa kehässä.\nKatsotaanpas. Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival (mistä lemmosta\ntiesinkään että sen nimi oli Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival?)\nyhtyy rantatiehen ensimäisen nummen takana missä lyhty on. Ja tuo\nkartastomaa on Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen takana jossakin\noikealla vuorten ja tunnelien saartamana. Ihmeellisiä ovat unet.\nMikähän kaikki minun uneni saa niin liittymään toisiinsa?\"\n\nHän pitkitti uurasta työtänsä sotilaselämän eri vuodenaikoina\nuusiintuvien velvollisuuksien ladulla. Rykmentti siirrettiin\ntoiselle asemalle ja hän sai virkistystä kahden kuukauden marssista,\njohon monipuolinen metsästely loi viehättävää vaihtelua; ja heidän\nsaapuessaan uuteen leiripaikkaansa liittyi hän paikkakunnain sen\nmetsästysklubin jäseneksi ja ahdisteli valtavia metsäkarjuja hevosen\nseljässä lyhyellä peitsellä. Siellä hän valokuvautti itsensä äitiänsä\nvarten, ensimäisen tiikerinsä kupeella istuvana.\n\nSitten ajutantti sai ylennyksen, ja Cottar riemuitsi hänen kerallaan,\nsillä hän ihaili ajutanttia suuresti ja ihmetteli kenet voitaisiin\nlöytää kelvolliseksi täyttämään hänen paikkansa, joten oli ällistyä\nsuunniltaan, kun tämä arvo osui hänen osalleen ja eversti lausui\nmuutamia ylistyksiä, jotka saivat hänet punastelemaan. Ajutantin\nasema ei oleellisesti eroa koulunjohtajan toimesta, ja Cottar oli\nsamoissa väleissä everstiin nähden kuin oli ollut vanhaan koulun\nPäähän Englannissa. Paha vain, että luonteet kuumilla ilmoilla\nkuluvat ärtyisiksi ja että sanottiin ja tehtiin paljon sellaista\nmikä häntä kipeästi koetteli, ja hän kompasteli huimiin virheisiin,\njoista rykmentin vanhempi kersantti hänet pelasti uskollisin sieluin\nja lukituin kielin. Laiskurit ja epäkelvot raivosivat häntä vastaan;\nheikkoluontoiset yrittivät häntä viekotella oikeuden poluilta;\nhalpamieliset -- niin, miehet joiden Cottar ei ollut uskonut voivan\nkoskaan tehdä \"tekosia mitä mies ei voi tehdä\" -- vihjailivat halpoja\nja syrjäisiä vaikuttimia toimenpiteille joihin hän ei ollut mitään\nerityistä ajatusta kiinnittänyt; ja hän sai maistaa vääryyttä, ja se\nellotti häntä. Mutta hänen lohdutuksensa saapui aina katselmuksessa,\nhänen silmäillessään pitkin komppaniain täysiä rivejä, ajatellessaan\nkuinka harvoja oli sairaalassa tahi arestikopissa ja tuumiskellessaan\nmilloin koittaisi aika jolloin tätä hänen rakkautensa ja työnsä\nvallannutta koneistoa koeteltaisiin tosi toimissa. Mutta he\ntarvitsivat ja odottivat saavansa osaksensa miehen koko työpäivän,\nja kenties kolme neljä tuntia jatkoakin. Omituista kyllä, hän ei\nkertaakaan nähnyt unta rykmentistä, kuten hänen yleensä luultiin\ntekevän. Päivän puuhista vapautunut mieli tavallisesti kokonaan\ntaukosi toimimasta tahi, jos ollenkaan toimi, vei hänet pitkin vanhaa\nrantatietä nummille, lyhtypatsaalle ja aina joskus tuon kamalan\npoliisi Päivän pakeille. Toisella kerralla palatessaan maailman\nhukkuneelta mantereelta (tämä uni uudistui tuon tuostakin samoilla\naloilla toisintoina) hän tiesi, että jos hän vain istui alallaan,\nniin häntä auttaisi Liljapoukaman asuja; eikä hän siinä pettynytkään.\nToisinaan hän eksyi maailman uumeniin koverrettuihin suunnattoman\nsyviin kaivoksiin, missä kidutetut ihmiset veisasivat kaikuvia\nlauluja; ja hän kuuli tämän henkilön sipsuttelevan pitkin tasanteita,\nja kaikki kävi turvalliseksi ja riemuisaksi. Toisena tovina he\ntapasivat toisensa matalakattoisissa intialaisissa rautatievaunuissa,\njotka pysähtyivät vihreän ja kultanuppisen rautaristikon ympäröimään\npuutarhaan, missä joukkio kivistä valko-ihoista kansaa, vihamielistä\nkaikki, istui ruusujen peittämien aamiaispöytien ääressä ja erotti\nGeorgien hänen kumppanistaan, maanalaisten äänien soinnutellessa\nkumeita lauluja. Georgien valtasi ääretön epätoivo, kunnes he\nkaksi jälleen löysivät toisensa. He osuivat yksiin puolivälissä\nsuunnattoman helteistä troopillista yötä ja hiipivät jättiläismäiseen\nrakennukseen, jonka hän tiesi sijaitsevan jossakin pohjoiseen\nrautatieasemalta, missä väki aterioitsi ruusujen keskessä. Sitä\nympäröitsivät puutarhat, kaikki kosteita ja tippuilevia; ja eräässä\nhuoneessa, penikulmia pitkien valkaistujen käytävien takana, makasi\nsairas Olio vuoteella. Georgie tiesi että pieninkin risahdus\npäästäisi jonkun vaanivan kauhun valloilleen, ja hänen kumppaninsa\ntiesi sen myös; mutta kun heidän silmänsä tapasivat toisensa vuoteen\nyli, niin Georgie mielipahaksensa havaitsi että hän oli lapsi --\npieni nauhakenkäinen tyttö, jonka musta tukka oli kammattu ylös\notsalta.\n\n\"Kerrassaan älytöntä hupsuutta!\" hän ajatteli. \"Nyt ei tyttönen voisi\ntehdä ikinä mitään, jos Sen pää irtautuisi\".\n\nSilloin Olio yskäisi, ja huoneen laki varisi laastina alas\nitikkaverkolle, ja \"Ne\" ryntäsivät sisälle joka suunnalta. Georgie\nlaahasi lapsen tukahuttavan puutarhan halki, äänien hoilatessa\nheidän takanaan, ja he ratsastivat raippaa ja kannuksia käyttäen\nKolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen pitkin hiekkarantaa\nmeuruavan meren äärellä, kunnes saapuivat nummille, lyhtypatsaalle\nja risukasalle, missä oli täysi turva. Hyvin usein johtivat unet\ntällaisiin sekaannuksiin, erottaen heidät yksiksensä kokemaan\nkamalia seikkailuja. Mutta hauskimpia olivat ne hetket, jolloin he\nselvästi tajusivat keskenänsä, että kaikki oli vain harhamaailmaa, ja\nkävelivät penikulman laajuisten tohisevien virtojen poikki riisumatta\nkenkiänsäkään, tai pistivät tuleen väkirikkaita kaupunkeja nähdäkseen\nmiten ne paloivat, ja olivat häijyjä kuin lapset ainakin näillä\nretkeilyillään kohtaamillensa häämyisille varjoille. Myöhempään\nyöllä he saivat varman rangaistuksensa tästä joko ruusujen keskessä\naterioitsevan rautatieväen käsissä taikka troopillisissa ylämaissa\nKolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen tuolla puolen. Yksissä ollessa\nei tämä heitä suurestikaan säikyttänyt; mutta useasti kuuli Georgie\nhänen kimeän huutonsa \"Poju! Poju!\" puolen maailman takaa ja riensi\nhänen avukseen ennen kuin \"Ne\" pitelivät häntä pahoin.\n\nYhdessä he tutkivat tummanpurppuraisia nummia niin kauvas sisämaahan\nrisukasalta kuin uskalsivat, mutta vaarallista se aina oli.\nSisämaa vilisi \"Niitä\", ja \"Ne\" kuljeskelivat laulaen onkaloissa,\nja Georgie ja tyttö tunsivat olonsa turvalliseksi merenrannalla\ntai sen lähettyvillä. Niin perusteellisesti oli Georgie oppinut\ntuntemaan uniensa seudut, että valveillakin ollessaan muisteli niitä\ntodellisena maana ja piirusti tästä karttaluonnoksenkin. Hän pysyi\ntietysti visusti vaiti noista asioista; mutta maan pysyväisyys\nihmetytti häntä. Hänen tavalliset unensa olivat muodottomia ja\nhäilyviä kuin terveet unet ainakin, mutta kerran risukasalle\npäästyään hän liikkui tunnetuissa rajoissa ja saattoi nähdä minne\noli menossa. Kului kuukausia yhteen mittaan minkään merkittävän\nsattumatta hänen nukkumiseensa. Sitte taas nuo unet saapuivat viisi\ntai kuusi sarjassaan, ja seuraavana aamuna täydentyi kirjotuspöydän\nlaatikossa säilytetty kartta viimeisiä tietoja myöten, sillä Georgie\noli mitä säntillisin mies. Oli tosiaan vaaraa -- niin sanoivat\nvanhemmat upseerit -- että hänestä kehittyisi oikea \"höpsötäti\"\najutantiksi, ja kun upseeri kerran alkaa vanhapiikamaisuuteen\nkallistua, niin on parempia toiveita seitsenkymmenvuotiaasta\nneitseestä kuin hänestä.\n\nMutta kohtalo lähetti tarpeellisen muutoksen pienenä talvisena\nrajakahakkana, joka pikku otteluiden tapaan leimahti varsin kiivaaksi\nsodaksi; ja Cottarin rykmentti valittiin ensimäisinä.\n\n\"Tämäpä\", huomautti muuan majuri, \"tuulettaa lukinverkot meistä\nkaikista -- varsinkin sinusta, ritari nuori; ja saamme nähdä mitä\nsinun yhtä poikaista vaalivan kanan ryhtisi on rykmentistä tehnyt\".\n\nCottaria pyrki taistelukauden pitkittyessä itkettämään ilosta.\nMiehet olivat kunnossa -- ruumiillisesti paremmassa kunnossa kuin\nmuut joukot; he olivat sävyisiä leirillä, märkinä tai kuivina,\nkylläisinä tai nälissään, ja seurasivat upseereitansa ensiluokkaisen\npotkupallo-osaston nopealla joustavuudella ja kouluutetulla\nkuuliaisuudella. Heiltä katkaistiin tie kehnolle asemapaikallensa,\nja he ilomielin raivasivat tiensä sille takaisin; he kapusivat\nvihollisia viliseville vuorille ja puhdistivat ne hyvin harjotettujen\najokoirien täsmällisyydellä; ja kun heitä peräytymisretkellä, kun\nheillä oli osaston sairaat ja haavotetut rasituksenansa, vainottiin\nvedettömässä laaksossa yhdentoista penikulmaa taival, saavuttivat\nhe takavartiona suurta kunniaa toveriensa silmissä. Mikä tahansa\nrykmentti pystyy etenemään, mutta harvat osaavat niin peräytyä että\nsen vihollinen tuntee luissaan. Sitte he kääntyivät päin ja tekivät\nteitä, enimmäkseen kiivaan tulen maalitauluina, ja hävittivät\nmuutamia kiusallisia multavarustuksia. Heidät kutsuttiin viimeisenä\nosastona takaisin, kun kaikki sodan jäljet lakaistiin umpeen; ja\noltuaan kuukauden leirissä sotajalalla, mikä ankarasti koettelee\nkuntoa, he marssivat omalle asemallensa laulaen:\n\n    Heit' ilman hän aikoo jäädä --\n      kun temppu jo tehtihin;\n    heit' ilman hän aikoo jäädä,\n      kuin usein ennenkin;\n    hän koituu marttiiraksi,\n      uusaikaiseks', sen ties,\n    ja pojat ja tytöt veisaa:\n      \"kuink' oiva nuori mies -- mies -- mies!\n      Kuink' oiva nuori mies!\"\n\nIlmestyi päiväkäsky, josta Cottar näki käyttäytyneensä\n\"urhoollisesti, kylmäverisesti ja ymmärtävästi\" kaikissa toimissaan,\nauttaneensa haavotettuja kiivaassa tulessa ja räjäyttäneensä\nvarustuksen portin niinikään henkensä uhalla. Tuloksena oli kapteenin\nasema majurin arvolla ja mitali palveluksessa kunnostautumisesta.\n\nMitä haavottuneihin tuli, hän selitti niiden molempien olleen\nraskaita miehiä, jotka hän jaksoi nostaa huokeammin kuin kukaan\nmuu. \"Muutoin tietysti olisin lähettänyt jonkun miehistäni heitä\nnoutamaan; ja tuohon porttijuttuun nähden taas on selvää, että\nolimme aivan turvassa heti kun pääsimme muurien sisäpuolelle\". Mutta\ntämä ei estänyt miehiä huikeasti hurraamasta hänelle milloin vaan\nhänet näkivät, eikä toverikuntaa toimeenpanemasta hänen kunniakseen\npäivällisiä hänen Englantiin lähtönsä aattopäivänä. (Vuoden loman oli\nhän muun hyvän ohella \"kehveltänyt sodasta\", omien sanojensa mukaan.)\nRykmentinlääkäri, joka oli maistellut minkä sieti, lausui runoutta\n\"miekasta joka haarniskoita halkoi\", ja niin edespäin, ja jokainen\nvakuutti Cottarille että hän oli oivallinen mies; mutta kun hän nousi\npitämään ensimäistä puhettansa elämässään, nostivat miehet sellaisen\npauhun että hän kuulosti sanovan: \"Ei maksa vaivaa yrittää puhua, kun\nte pojat pidätte minusta moista metakkaa. Pelataanpas erä biljardia\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ole vastenmielistä viettää nelisen viikkoa kepeäkulkuisella\nhöyrylaivalla lämpimässä ilmanalassa, seuranansa nainen, joka antaa\nteidän ymmärtää olevanne päätä ja hartioita ylempi muuta maailmaa,\nvaikkakin tuo nainen saattaa olla -- ja useimmiten onkin -- kymmentä\nvuotta teitä vanhempi. Italian ja itämaiden linjalla eivät laivat\nole niin kiusallisen perinpohjaisesti valaistuja kuin Atlantin\nviilettäjät. Kokkapuolella on enemmän meren fosforikimmellyksen\nheijastusta ja peräpuolella enemmän hiljaisuutta ja hämyä.\n\nKamaloita seikkoja olisi saattanut Georgielle sattua, ellei olisi\nollut esteenä sitä pikku asianhaaraa, ettei hän koskaan ollut\nopiskellut ensimäisiä alkeitakaan siitä pelistä, jota hänen\nodotettiin pelaavan. Kun siis mrs. Zuleika Adenissa hänelle kertoi\nmiten äidillistä osanottoa hänessä herättivät hänen menestyksensä,\nmitalinsa, ylennyksensä ja kaikki, niin Georgie oivalsi hänet ihan\nkirjaimellisesti ja auliisti pakisi hänelle oinasta äidistänsä,\njoka päivittäin läheni kolmensadan meripenikulman verran,\nkodistansa ja sen sellaisesta koko Punaisen meren taipaleen. Oli\npaljoa helpompaa kuin hän oli luullutkaan jutella naisen kanssa\ntunnin yhteen menoon. Sitte mrs. Zuleika äidillisestä hellyydestä\npoiketen puhui rakkaudesta yleensä alana joka ansaitsi huomiota, ja\nvaati päivällisten viehkeinä hämyhetkinä luottamuksia itsellensä\nuskottavaksi. Georgie olisi ilomielin suostunut siihen, mutta hänellä\nei mitään salaisuuksia ollut eikä hän tiennyt velvollisuudeksensa\ntekaista niitä. Mrs. Zuleika ilmaisi kummastusta ja epäuskoa, ja teki\nniitä kysymyksiä joita tietävältä tietävä kysyy. Hän sai havaita\nkylliksi huomatakseen erehtyneensä, ja ollen pohjaltaan oikea nainen\nhän otti jälleen äidillisen sävynsä, josta Georgie ei ollut tiennyt\nhänen koskaan luopuneen.\n\n\"Tiedättekös\", hän jossakin Välimerellä virkkoi, \"luulen että olette\nrakkahin poika mitä olen eläissäni tavannut, ja soisin teidän\nmuistavan minua. Sen teettekin vanhemmaksi tultuanne. Mutta tahtoisin\nettä muistaisitte minua nyt. Teette vielä jonkun tytön hyvin\nonnelliseksi\".\n\n\"Oh! Toivon sitä\", vastasi Georgie vakavasti; \"mutta on yllin\nkyllin aikaa naimisiin mennä ja perheelliseksi vakiintua, vai mitä\narvelette?\"\n\nHe olivat joku päivä takaperin sivuuttaneet Gibraltarin, kun\nhänen unensa palasi. Risukasalla, odottelija ei enää ollut pieni\ntyttö, vaan mustatukkainen nainen, jonka hiukset olivat kammatut\nylös otsalta sykkyräksi päälaelle. Georgie tunsi hänet tuoksi\nmustapukuiseksi lapseksi, viimeisten kuuden vuoden kumppaniksi, ja\nilahtui sanomattomasti kuten siihenkin aikaan kun he kohtailivat\ntoisiansa Hukkuneella Mantereella. Jostakin unimaailman syystä\nolivat \"Ne\" sinä yönä ystävällisiä tai poissa, ja he liehuivat\nkahden ylt'ympäri maatansa, edeten risukasalta Kolmenkymmenen\nPenikulman Ajotaivalta pitkin, kunnes näkivät Sairaan Olion talon\nneulannupin kokoisena siintävän kaukana vasemmalla; he samosivat\nrautatien odotushuoneen kautta, missä ruusut verhosivat katettuja\naamiaispöytiä, ja palasivat kaalamon yli ja kerran huvikseen\npolttamansa kaupungin läpi pyöreäharjuisille nummille, lyhtypatsaalle\nasti. Kaikkialla seurasi heitä voimakas maanalainen laulu, mutta tänä\nyönä ei mitään säikkyä tuntunut. Koko maa oli tyhjä paitsi heitä\nkahta, ja lopulta (he istuivat lyhtypatsaan vierellä käsityksin)\nneito kääntyi ja suuteli häntä. Hän heräsi hätkähtäen ja tuijotti\nhytin heiluviin ovi-uutimiin; hän olisi miltei voinut vannoa että\nsuudelma oli todellinen.\n\nSeuraavana aamuna vaarui laiva Biskajan lahdella, eivätkä ihmiset\nolleet pirteällä päällä; mutta Georgien saapuessa aamiaispöytään\najeltuna ja saippualta tuoksuvana kääntyivät monet katsomaan tulijaa\nhänen silmiensä loisteen ja kasvojensa kirkkauden vuoksi.\n\n\"Näytättepä te olevan hiivatin vireä\", ärisi eräs naapuri. \"Onko joku\njättänyt teille perinnön keskellä lahtea?\"\n\nGeorgie otti kastiketta huulet enkelimäisessä myhäilyssä. \"Kodin\nlähenemisestä se kait johtuu. Minusta todellakin tuntuu jokseenkin\nrattoisalta tänä aamuna. Laiva keikkuu hiukan, tuntuu\".\n\nMrs. Zuleika pysyi hytissään matkan loppuun asti, jolloin hän lähti\nlausumatta Georgielle jäähyväisiä ja itki kiihkeästi laiturilla\npelkästä ilosta kohdatessaan lapsensa, jotka olivat niin isänsä\nnäköisiä, kuten hän useasti sanoi.\n\nGeorgie kiirehti suoraa päätä kotipuoleensa, pää pyörällä kovien\nvuosien ansaitseman ensimäisen pitkän loman riemusta. Sikäläisessä\nsäntillisessä elämässä ei ollut mitään muuttunut, asemalle vastaan\ntulleesta ajurista valkeaan riikinkukkoon asti, joka leikattuja\nnurmikoita ympäröivältä muurilta hyökkäsi vaunuja päin. Talo\ntullasi häntä arvonmukaisessa järjestyksessä -- ensin äiti, sitten\nisä, sitten emännöitsijä, joka itki ja ylisti jumalaa, sitten\npöydänkattaja ja niin edespäin metsänvartijaan asti, joka oli\nGeorgien nuoruudessa ollut koirapoikana ja puhutteli häntä \"master\nGeorgieksi\", saaden siitä nuhteita tallirengiltä, joka oli Georgien\nratsastamaan opettanut.\n\n\"Ei rahtuakaan ole muuttunut\", hän huokasi tyytyväisenä, heidän\nkolmen istuutuessa päivälliselle myöhäisessä auringonlaskussa, samaan\naikaan kun kaniinit hiipivät nurmikolle seeterilehvistöön ja isot\nlohenmullot nousivat kotilammessa iltaselleen.\n\n\"_Meidän_ muutoksiemme aika on mennyt, rakkaani\", kuhersi äiti; \"ja\nnyt kun olen tottunut kokoosi ja päivettymiseesi (olet tosiaan aika\nruskea, Georgie), näen ettet sinäkään ole vähääkään muuttunut. Olet\nihan kuin isä\".\n\nIsän silmät loistivat hänen katsellessaan tätä oman sydämensä\nmukaista miestä -- \"armeijan nuorinta majuria, ja olisi ansainnut\nViktorian ristin, sir\" -- ja pöydänkattaja kuunteli jämeän sävynsä\nunohtaen, kun master Georgie kuvaili nykyaikaista sotaa ja hänen\nisänsä teki kysymyksiänsä.\n\nHe menivät ulos terassille ruusujen keskeen tupakalle, ja vanhan\nrakennuksen varjo ulottui pitkälle ihmeellisen englantilaisen\nlehvikön yli, jolla on ainoa elävä vehreys maailmassa.\n\n\"Viehättävää! Kautta taivaan, tämäpä viehättävää!\" Georgie tähysteli\nkotiha'an takana kaareutuvia metsiä, joissa valkeat fasani-aituukset\nolivat riveinä; ja suloinen ilma oli täynnä satoja hiveleviä tuoksuja\nja ääniä. Georgie tunsi isänsä käden lujemmin puristavan kättään.\n\n\"Ei tosiaankaan hullumpaa -- mutta _hodie mihi, cras tibi_, eikö\nniin? Kaiketi sinä jonakuna päivänä ilmestyt tyttö kainalossasi,\nellei sinulla jo olekin?\"\n\n\"Voitte olla huoletta. Eikä ole\".\n\n\"Ei kaikkina näinä vuosina?\" uteli äiti.\n\n\"Minulla ei ollut aikaa, maammo. Nykyaikana pidetään\nmiestä palveluksessa lujalla, ja naimattomia olivat useimmat\nupseeritoverinikin\".\n\n\"Mutta olethan tavannut satoja seuraelämässä -- tanssiaisissa ja\nmuissa sellaisissa?\"\n\n\"Minäpä, äitiseni, en tanssi\".\n\n\"Et tanssi! Mitä sinä sitten olet tehnyt -- sohinut nimiäsi\nvieraisiin vekseleihin?\" sanoi isä.\n\n\"Kyllähän, sitäkin hiukan; mutta katsokaas, asiain nykyisellään\nollessa on miehellä kaikki aika työhön määrättyä, jos mieli pysyä\nammattinsa tasalla, ja päiväni olivat aina liian puuhaisia suodakseen\nminun huvittelehtia puoleen yöhön\".\n\n\"Hmm!\" -- epäuskoisesti.\n\n\"Ei ole koskaan liian myöhäinen oppia. Meidän tulisi pitää\njonkinlaiset kestit ympäristön ihmisille nyt sinun tultuasi kotiin.\nEllet tahdo lähteä suoraapäätä kaupunkiin, rakkaani?\"\n\n\"En. En mitään tämän parempaa tahdo. Istukaamme alallamme ja\nnauttikaamme mukavasta olosta. Varmaankin on täällä jotakin millä\nratsastelen, jos etsimään lähden?\"\n\n\"Siihen nähden että minä olen ollut rajotettu vanhaan ruskopariin\nviimeiset kuusi viikkoa syystä että kaikkia muita oltiin vaalimassa\nkuntoon master Georgieta varten, uskon ratsastelussa tulevasi\ntoimeen\", hykähteli isä. \"Minua muistutellaan sadoin tavoin siitä\nettä minun täytyy nyt joutua toiselle sijalle\".\n\n\"Ilkeyttä!\"\n\n\"Isä ei sitä tarkota, rakkaani; mutta jokainen on koettanut saada\nkotiintulosi mieluisaksi; ja sinä _pidät_ olostasi, vai mitä?\"\n\n\"Täydellisesti! Täydellisesti! Ei ole paikkaa Englannin veroista --\nkun on tehnyt työnsä\".\n\n\"Se on oikea katsantokanta, poikani\".\n\nJa sitte he astelivat liputettua käytävää edes takaisin kunnes heidän\nvarjonsa pitenivät kuutamossa, ja äiti meni sisälle ja soitteli\nsellaisia lauluja kuin eräs pieni poika muinoin oli pyydellyt,\nja hopeiset kynttiläjalat tuotiin huoneeseen, ja Georgie kiipesi\nläntisessä sivustassa oleviin kahteen huoneeseen, jotka alussa\nolivat olleet hänen makuu- ja leikkikamarinsa. Ja kuka sitten saapui\nkäärimään häntä yöksi vaippoihin muu kuin äiti? Hän istuutui vuoteen\nlaidalle, ja he juttelivat runsaan tunnin, kuten äidin ja pojan\ntuleekin tehdä, jos valtakunnallamme toivotaan tulevaisuutta olevan.\nYksinkertaisen naisen syvällä kavaluudella hän teki kysymyksiä ja\nvihjaili vastauksia, joiden olisi pitänyt herättää jotakin ilmettä\npieluksella lepääviin kasvoihin, mutta ei rävähtänytkään silmäluomi\neikä käynyt hengitys joutuisammaksi, ei ollut mitään kiertelyä eikä\nviivyttelyä vastauksissa. Hän siis siunasi poikaansa ja suuteli häntä\nhuulille, mikä ei aina ole äidin omaisuutta, ja virkkoi jälkeenpäin\npuolisollensa jotakin, mikä sai tämän julkeasti ja epäuskoisesti\nnauramaan.\n\nKoko huonekunta palveli Georgieta seuraavana aamuna, korkeimmasta\nkuusitalviaasta, \"jolla oli turpa hieno kuin säämiskähansikas, master\nGeorgie\", metsänvartijaan saakka, joka käyskenteli muka sattumoilta\nlähettyvillä Georgien lemmikkivapa kädessä, ja \"Tuonne putouksen\nniskaan nousee neljän naulan painoisia. Ei ole moisia Intiassa,\nmast-- majuri Georgie\". Kaikki oli sanomattoman viehättävää,\nvaikkapa äiti itsepintaisesti vei hänet liikkeelle kuomuvaunuissa,\njonka nahkaosilla vielä oli hänen nuoruutensa kuuma pyhä tuoksu,\nnäytelläkseen häntä ystävillensä joka talossa kuuden penikulman\nympäristöllä; ja isäukko riisti hänet kaupunkiin puoliselle\nklubiinsa, missä ihan huolettomalla ryhdillä esitteli hänet\nainakin kolmellekymmenelle vanhalle soturille, joiden pojat eivät\nolleet armeijan nuorimpia upseereja eivätkä kunnostautumismitalin\nomistajia. Sitten oli Georgien vuoro; ja omat ystävänsä muistaen\nhän täytti talon sillä lajilla upseeria joka eleskelee halvoissa\nasumuksissa Southseassa tai Bromptonissa Montpelier-korttelissa --\nhyviä miehiä kaikki, vaan eivät varoissaan olevia. Äiti havaitsi\nheidän tarvitsevan tyttöjä kisakumppaneikseen; ja kun ei näistä\npuutetta ollut, niin talo surisi kuin kyyhkyslakka keväällä. He\nmullistivat kaikki ylösalaisin teatteriesityksiä varten; he katosivat\npuutarhoihin, kun heidän olisi pitänyt harjotella kappaleitansa;\nhe sieppasivat kaikki käytettävissä olevat hevoset ja ajoneuvot,\nerittäinkin kotiopettajattaren kärryt ja lihavan ponyn; heitä putoili\nlohilammikkoon he pitivät kestejä nurmikolla ja pelasivat tennistä;\nja he istuivat kaksittain veräjillä, ja Georgie huomasi ettei häntä\nvähimmässäkään määrässä tarvittu heidän huvittamiseensa.\n\n\"Totisesti!\" hän virkkoi nähdessään viimeisen vilahduksen rakkaista\nvieraistansa. \"He sanoivat minulle että heillä oli ollut kovin\nhauskaa, mutta eiväthän he ole toteuttaneet aikomuksistansa\npuoliakaan\".\n\n\"Tiedän että heillä on ollut hauskaa -- tavattoman hauskaa\", sanoi\nhänen äitinsä. \"Sinä olet yleinen hyväntekijä, rakkaani\".\n\n\"Nyt voimmekin taas elellä hiljaisesti, vai mitä?\"\n\n\"Oh, aivan. Minulla on eräs hyvin rakas ystävä, johon sinun tulee\ntutustua. Hän ei voinut saapua talon ollessa niin täynnä, sillä hän\non rampa, ja tullessasi hän oli poissa. Hän on eräs mrs. Lacy\".\n\n\"Lacy! En sellaista nimeä näillä seuduin muista\".\n\n\"He saapuivat sinun lähdettyäsi Intiaan -- Oxfordista. Hänen miehensä\nkuoli siellä, ja leski luullakseni menetti osan varoistaan. He\nostivat Mäntylän Bassettin tien varrelta. Hän on hyvin miellyttävä\nnainen, ja me pidämme suuresti heistä kumpaisestakin\".\n\n\"Etkö häntä leskeksi sanonut?\"\n\n\"Hänellä on tytär. Sanoinhan toki sen, rakkaani?\"\n\n\"Loiskahteleeko tyttö lohilammikkoihin ja kikatteleeko ja 'Oih,\nmajuri Cottar!' ja sen semmoista?\"\n\n\"Ei ollenkaan. Hän on ihan hiljainen tyttö ja hyvin musikaalinen. Hän\non käynyt täällä harva se päivä nuottikirjoineen -- hän nimittäin\nsäveltääkin; ja hän työskentelee yleensä kaiken päivää, joten sinä et\n--\"\n\n\"Mirjamistako puhutte?\" tokaisi isä saapuen paikalle. Äiti vetäysi\nkyynäspään ulottuville hänestä. Georgien isässä ei ollut mitään\nhienotunteisuutta. \"Oh, Miriam on herttainen tyttö. Soittaa\ntaitavasti. Ratsastaakin taitavasti. Hän on oikea huonekunnan\nlemmikki. Hänellä on ollut tapana nimittää minua --\" kyynäspää\nteki tehtävänsä, ja isä sulki suunsa tietämättömänä, mutta aina\nkuuliaisena.\n\n\"Mitä nimityksiä on hän teille antanut?\"\n\n\"Kaikenmoisia hellittelysanoja. Minä pidän Miriamista kovasti\".\n\n\"Kuulostaa juutalaiselta -- Miriam\".\n\n\"Juutalaiselta! Sano ennen itseäsi juutalaiseksi. Hän on\nHerefordshiren Lacyjä. Kun hänen tätinsä kuolee --\" taas kyynäspää.\n\n\"Etpä sinä hänestä vilahdustakaan tiellesi saa, Georgie. Hän\npuuhailee soittelussaan tai äitinsä vaalimisessa kaiken päivää. Etkö\nsitäpaitsi olekin menossa kaupunkiin huomenna? Luulin sanoneesi\njotakin opiston iltakokouksesta?\" äiti puhui.\n\n\"Kaupunkiinko _nyt_! Mitä joutavia!\" Vielä kerran tukittiin isän suu.\n\n\"Ajattelin sellaista hiukan, mutta en ole siitä aivan varma\", vastasi\ntalon toivo. Miksi yritteli äiti saada häntä poistumaan sen johdosta\nettä joku musikalinen tyttö ja tämän rampa äiti olivat tulossa\nvieraisille? Hän ei pitänyt siitä että tuntemattomat naikkoset\nkäyttivät hellittelynimityksiä hänen isälleen. Hän tahtoi tarkata\nnoita tunkeiluhaluisia, jotka olivat olleet kunnassa vasta seitsemän\nvuotta.\n\nKaiken tämän luki riemastunut äiti hänen kasvoistaan, itse pysyen\nsuloisen puolueettoman näköisenä.\n\n\"He saapuvat tänne tänä iltana päivälliselle. Lähetän vaunut heitä\nnoutamaan. Eivätkä he viivy enempää kuin viikon\".\n\n\"Kenties lähden kaupunkiin. En ole vielä oikein päättänyt\". Georgie\nloittoni epäröiden. Opistolla oli ilmotettu pidettäväksi esitelmä\nampumavarain määrästä kenttäpalveluksessa, ja puhujana oli mies jonka\nväitelmät enimmin ärsyttivät majuri Cottaria. Sitä varmasti seuraisi\nkiihkeä väittely, ja hän ehkä yltyisi puhumaan. Ehtoopäivällä hän\notti vapansa ja lähti lohenmullojen pariin ajatuksiansa selvittämään.\n\n\"Hyvää kalaonnea, rakkaani!\" toivotti äiti terassilta.\n\n\"Pelkään ettei sitä tule, maammo. Kaikki nuo kaupungin miehet, ja\ntytöt eritoten, ovat vieneet kaloilta viikoiksi ruokahalun. Ei heistä\nyksikään toden teolla välitä kalastamisesta. Hyppivät ja hoilaavat\nrannalla ja ilmaisevat jokaiselle kalalle puolen penikulman piirissä\nmitä aikovat tehdä, ja sitte viskaavat sille pörröisen kärpäsen.\nTotisesti, pelottaisi se minutkin, jos lohenmullo olisin\".\n\nMutta asiat eivät olleet niin hullulla tolalla kuin hän oli\nolettanut. Mustat hyttyset tanssivat vedenpinnan yläpuolella,\nja vesi oli huolellisesti puhdistettu. Kolmen neljännesnaulan\npainoinen kävi kiinni heti toisella heittämällä ja sai hänet\ninnostumaan, ja hän siirtyili alas virtaa, kyyristellen kahilain\nja angervojen takana, hiipaillen pensaspyökkiaidan ja jalan\nlevyisen äyräänkaistaleen välillä, mistä hän saattoi tarkastella\npyydystettäviänsä niiden voimatta erottaa häntä taustasta;\nvatsallaan lojuen hän viillätteli sinervää täkyä sivuttain\nsorapohjan heikoissa varjoissa yli kaareutuvien puiden alla. Hän oli\ntuntenut kalastusvetensä perinjuurin neljän jalan korkuisesta asti.\nPohja-liekojen katveessa kyräilevät vanhat ja viisaat, kuten jonkun\npyörteensilmän niskassa vaahdon alla laiskasti tärppivät lihavat\nvenkaleetkin, joudutti vuoronsa jälkeen tuhon omiksi käsi joka\nnokkelasti jäljitteli liehuvaa kärpästä. Niinpä siis näki Georgie\nolevansa viiden penikulman päässä kotoa silloin kun hänen olisi\npitänyt olla päivälliselle pukeutumassa. Emännöitsijä oli pitänyt\nhyvää huolta siitä ettei hänen pojunsa tyhjin käsin matkaan lähtisi,\nja ennen kuin kävi vaihtamaan täkyä valkeaksi perhoseksi hän istahti\noivallisen punaviinin ääreen voileipineen, joiden höysteenä oli\nkaikkea sellaista mitä ihailevat naiset valmistavat eivätkä miehet\nkoskaan ota huomatakseen. Sitten takaisin, samalla nähden saukon\nkaivelevan simpukoita, kaniinien tekevän partioretkiä apilasniittyyn\npyökkimetsän laidassa ja poliisimaisen hiiripöllön syöksevän pikku\npäästäisen niskaan, kunnes kuu kumotti täytenä ja hän irrotti\nvapansa liitoksista, lähteäkseen kotiin hyvin muistissa säilyneitä\npensas-aidan aukkoja käyttäen. Hän kiersi talon taakse, sillä vaikka\nhän olisi saattanut rikkoa kaikkia muita sääntöjä milloin tahansa,\nniin oli hänen lapsuutensa laki loukkaamaton: kalastamasta tultua\nmentiin sisälle eteläisestä puutarhaveräjästä, puhdistauduttiin\nulommassa pesuhuoneessa ja esiinnyttiin vanhempiensa ja parempiensa\nnäkyvissä vasta pukua vaihdettuansa.\n\n\"Puoli yksitoista, totisesti! No, pannaan urheilun syyksi. Eivät he\nminua kuitenkaan ensimäisenä iltana tavata tahtoisi. Luultavasti ovat\nlevolla\". Hän livahti vierashuoneen avoimien ikkunain ohitse. \"Ei,\neivätpä olekaan. Niillä näyttää siellä olevan ylen mukavaa\".\n\nHän näki isänsä istumassa omalla erikoisella tuolillaan, äitinsä\nomallansa, ja pianon ääressä istuvan tytön selkäpuolen. Puutarha\nnäytti kuutamolla puolittain jumalaiselta, ja hän kääntyi astelemaan\npitkin ruusulehtoa polttaakseen piipullisen.\n\nAlkusoitelma päättyi, ja ilmaan liiteli ääni jollaista hän\nlapsuudessaan oli sanonut \"kermaiseksi\" -- täyteläinen, eheä\nkontra-alto; ja tämän laulun hän kuuli, tavu tavulta:\n\n    Sa tunnetko tien yli purppuranummen,\n      joll' yksi vain lyhty hohtaa,\n    sen tien joka Armon Kaupunkiin\n      sinut Unten rannasta johtaa --\n    missä kärsivä saa kivut unhottaa\n      eik' äiti ikävöi lastaan?\n    Mut meitä -- sääli meitä, oi! --\n      mut meitä valvovia, oi! --\n    meit' uksella Unten Kaupungin\n      käy polisi Päivä vastaan!\n\n    Kukin uupuen heittää jo kirjan ja kruunun\n      ja kahleet ja auran ja kulkee\n    tuon taipalen Armon Kaupunkiin,\n      jonka uksen jo vartija sulkee,\n    on palkkana työn heillä kylvyssä yön\n      näin sielu ja ruumis kastaa:\n    mut meitä -- sääli meitä, oi! --\n      mut meitä valvovia, oi! --\n    meit' uksella Unten Kaupungin\n      käy polisi Päivä vastaan!\n\n    Yli purppuranummen me katsoa saamme,\n      mist' unten armaus alkaa,\n    yli vilkaista Armon Kaupunkiin,\n      sinne vain emme astua jalkaa!\n    Me hyljeksityt sen muureja nyt\n      liki pääsemme ainoastaan:\n    mut meitä -- sääli meitä, oi! --\n      mut meitä valvovia, oi! --\n    meit' uksella Unten Kaupungin\n      käy polisi Päivä vastaan!\n\nViimeisen soinnun häipyessä hän tunsi kitalakensa kuivaksi ja\ntuntemattomien valtimoiden takovan sitä vastaan. Emännöitsijä, joka\noli saanut päähänsä että hän oli pudonnut jokeen ja vilustunut,\nodotteli portailla antaakseen hänelle hyviä neuvoja, ja kun toinen ei\nhäntä nähnyt eikä mitään vastannut, niin hän vei sisälle niin hurjan\nviestin, että äiti saapui koputtamaan hänen makuukamarinsa ovelle.\n\n\"Onko mitään tapahtunut, rakkaani? Harper sanoi luulevansa ettet\nollut --\"\n\n\"Ei ole mitään hätänä. Ei minua mikään vaivaa, maammo. _Älä_ minusta\nole huolissasi\".\n\nHän ei tuntenut omaa ääntänsä, mutta se oli vähäpätöinen seikka\nsiihen verraten mitä hän mielessänsä harkitsi. Ilmeisesti, ihan\nilmeisesti, koko sattuma oli hullua leikkiä. Hän todisti sen\nselväksi majuri Georgie Cottarille, joka oli menossa seuraavana\npäivänä kaupunkiin kuulemaan esitelmää ampumavarain määrästä\nkenttäpalveluksessa; ja niin todistettuansa sen toisteli Georgien\nsielu ja aivot ja sydän ja ruumis riemukkaasti: \"Tuo on Liljapoukaman\ntyttö -- Hukkuneen Mantereen tyttö -- Kolmenkymmenen Penikulman\nAjotaipaleen tyttö -- Risutyttö! _minä_ tunnen hänet!\"\n\nHän heräsi kankeana ja kyyryssään tuolilla, pohtimaan asemaa\npäivänvalolla, jolloin se näytti mahdottomalta. Mutta ihmisen täytyy\nsyödä, ja hän lähti aamiaiselle sydän kurkussa ja lujasti hilliten\nitseänsä.\n\n\"Myöhästynyt, kuten tavallista\", virkkoi äiti. \"Poikani -- Miriam\".\n\nPitkä mustapukuinen tyttö kohotti katseensa häneen, ja Georgie\nmenetti ainaisen hienotunteisuutensa -- heti kun tajusi ettei\ntyttö ollut asioista perillä. Hän tuijotti Miriamiin tyynesti\nja arvostelevasti. Siinä oli tuo runsas musta tukka, otsalta\nylös sykkyräksi suorittuna, tuo omituinen kiehkura oikean korvan\nyläpuolella; siinä olivat nuo hieman lähekkäiset harmaat silmät,\nlyhyt ylähuuli, päättäväinen leuka ja tuttu pään asento. Siinä\nmyös oli se pieni kaunispiirteinen suu, joka oli hänen huuliansa\nkoskettanut.\n\n\"Georgie -- _rakkaani!\"_ muistutti äiti hämmästyneenä, sillä Miriam\npunasteli tuon tuijotuksen alaisena.\n\n\"Minä -- minä pyydän anteeksi!\" Georgie sopersi. \"En tiedä onko\näiti sitä teille sanonut, että olen ajoittain jokseenkin tylsä,\nerittäinkin ennen kuin olen murkinoinut. Se -- se on sukuvika\".\nHän kääntyi tutkistelemaan sivupöydälle ladottuja lämpimiä ruokia,\nriemuiten siitä että tyttö ei tiennyt -- tyttö ei tiennyt.\n\nGeorgien haastelu aterialla oli lievästi mieletöntä, vaikkei\näiti arvellut koskaan nähneensä poikaansa puoleksikaan niin\npulskana. Miten saattaisi yksikään tyttö, kaikkein vähimmin niin\narvostelukykyinen kuin Miriam, olla lankeamatta hänen jalkainsa\njuureen jumaloimaan? Mutta Miriam oli syvästi pahastunut. Ei oltu\nhäneen konsanaan tuolla tavoin tuijoteltu, ja hän vetäysi nopsasti\nkuoreensa, kun Georgie ilmotti muuttaneensa mieltään kaupunkiin\nlähdöstä ja jäävänsä neiti Lacyn seuraksi, ellei tällä ollut mitään\nparempaa tehtävää.\n\n\"Oh, älkäähän antako minun suunnitelmianne häiritä. Minä olen työssä.\nMinulla on puuhia kaiken aamupäivää\".\n\n\"Mikä sai Georgien käyttäymään niin oudosti?\" huokasi äiti itsekseen.\n\"Miriam on ylen tuntehikas -- kuten äitinsäkin\".\n\n\"Te säveltelette, vai mitä? Taitaa sellainen kyky olla aika hauska.\n('Porsas -- oih, porsas!' ajatteli Miriam). Luulen kuulleeni teidän\nlaulavan tullessani eilen illalla onkiretkeltäni. Pelkkää selittelyä\nUnten Rannasta muistaakseni? (Miriam värisi sielunsa sisintä myöten\nvastenmielisyydestä.) Tavattoman sievä laulu. Miten tulette sellaisia\nasioita ajatelleeksi?\"\n\n\"Sävelenhän sinä, kultaseni, vain olet sepittänyt, vai kuinka?\"\n\n\"Sanat myös, maammo. Sen varmasti tiedän\", väitti Georgie säihkyvin\nsilmin.\n\nEi, tyttö ei tiennyt.\n\n\"Niin, kyllä sanatkin olivat minun\". Miriam puhui verkalleen, sillä\nhän tiesi kiihtyneenä sammaltavansa.\n\n\"Mutta miten _saatoit_ sen tietää, Georgie?\" tiedusti äiti niin\nihastuneena kuin olisi armeijan nuorin majuri ollut seurassa\nnokkeluuttaan näyttelevä kymmenvuotias.\n\n\"Jotenkuten olin siitä varma. Hoo, paljonkin minussa sellaista on,\nmaammo, mitä et ymmärrä. Näyttääpä kuin olisi tulossa kuuma päivä.\nLähtisittekö ehtoopäivällä ratsastamaan, neiti Lacy? Voimme lähteä\nliikkeelle teetä juotuamme, jos teitä haluttaa\".\n\nMiriam ei mitenkään kehdannut kieltäytyä, mutta ken tahansa nainen\nsaattoi nähdä ettei hän ilahtunut ollut.\n\n\"Sepä soveltuukin oivallisesti, jos Bassettin tietä lähdette.\nSilloinhan minun ei tarvitsekaan lähettää Martinia kylään\", virkkoi\näiti äänettömyyttä keskeyttääkseen.\n\nKuten kaikilla hyvillä järjestäjillä oli äidilläkin yksi heikkoutensa\n-- ainainen halu pikku tempuilla säästellä hevosia ja ajoneuvoja.\nMiesväki hänen huonekunnassaan valitti hänen tekevän heistä\ntavallisia kantajia, ja perheessä kulki kaskuna, että hän kerran\nisomman metsästysseurueen liikkeelle lähtiessä virkkoi isälle:\n\"Jos _sattuisit_ saamaan ammutuksi otuksenne lähellä Bassettia,\nrakkaani, ja jollei ole kovin myöhäinen, niin viitsisitkö pistäytyä\nlankapuotiin ja katsoa saako sieltä tämän väristä?\"\n\n\"Sen tiesin olevan tulossa. Et sinä, äiti, milloinkaan tilaisuutta\nhukkaan heitä. Jos on kala tai matkakirstu haettavana, niin en\nsuostu\". Georgie nauroi.\n\n\"Sorsa vain. Mallettilla osaavat niitä laittaa kovin maukkaita\",\nvastasi äiti yksinkertaisesti. \"Eihän siitä ole sinulle vaivaa, vai\nmitä? Meillä on kevyt päivällinen yhdeksältä, kun on niin kuuma\".\n\nPitkä kesäinen päivä venyi vuosisadoiksi; mutta vihdoinkin oli\nteevehkeet tuotu nurmikolle, ja Miriam ilmestyi esille.\n\nHän oli satulassa ennen kuin Georgie ehti apuansa tarjoamaan,\nhypähtäen kepeästi kuin lapsena ponyn selkään Kolmenkymmenen\nPenikulman Ajotaipaleelle lähdettäessä. Päivä piteli puoliansa\narmottomasti, vaikka Georgie laskeusi kolmasti maahan etsimään\nolemattomia kiviä Rufuksen kaviosta. Ilmipäivällä ei voi\nyksinkertaisiakaan asioita haastella, eikä se ollut yksinkertaista\nmikä Georgien mielessä pyöri. Hän siis heittäysi harvapuheiseksi, ja\nMiriam tunsi vuoroin huojennusta vuoroin ylenkatsetta. Häntä suututti\nse että tuo iso kohelo tiesi hänen sepittäneen laulunsa sanat; sillä\nvaikka neito voi laulaa salaisimmatkin haaveensa julki, niin ei\nhäntä haluta nähdä miehisen ilkkujan niitä polkevan. He ratsastivat\nBassettin kapealle punaisilla tiilillä lasketulle kadulle, ja\nGeorgie keksi jos jotakin pulaa tuon sorsan ostamisessa. Lopuksi\noli se käärittävä juuri sellaiseen kääreeseen kuin hän tahtoi, ja\nkiinnitettävä satulaan juuri yhdellä ainoalla tavalla, vaikka kello\nkävi yhdeksää ja he olivat penikulmien päässä päivälliseltä.\n\n\"Meidän täytyy joutua!\" tuskaili Miriam kyllästyneenä ja\nsuutuksissaan.\n\n\"Ei ole suurtakaan hoppua; mutta me voimme oikaista Dowheadin nummen\npoikitse ja päästää ratsut ruohikkoa pitkin laukkaamaan. Siinä\nsäästämme puoli tuntia\".\n\nHevoset hypähtelivät lyhyttä, tuoksuavaa nurmea pitkin, ja\nviivyskelevät varjot keräysivät laaksossa heidän laskettaessaan\nlaajan kanervikon yli. Huomaamatta kiihtyi vauhti myyränreikien\nuhalla; Rufus odotteli kohteliaasti Miriamin Dandyä nummen loivan\nrinteen harjanteella. Sitten rinnakkain he ratsastivat alas kahden\npenikulman mittaista vierua tuulen viuhuessa heidän korvissaan,\nkahdeksan kavion täsmällisessä poljennossa ja kuolaimien kepeästi\nkilahdellessa.\n\n\"Hei, tuo oli reipasta!\" huusi Miriam kiristäessään ohjakset\ntasangolle tultua. \"Dandy ja minä olemme vanhat ystävykset, mutta en\nluule milloinkaan parempaa vauhtia kiitäneemme\".\n\n\"Kuitenkin olette parina kertana kiitänyt nopeammin\".\n\n\"Todellakin? Milloin?\"\n\nGeorgie kostutti huuliaan. \"Ettekö muista Kolmenkymmenen Penikulman\nAjotaivalta -- minun seurassani -- kun 'Ne' ajoivat takaa --\nhietikkotiellä meren oikealla puolella -- rientäessämme nummen\nlyhtypatsaan luo?\"\n\nTyttö henkäisi rajusti. \"Mitä -- mitä tarkotatte?\" hän kiihtyneesti\nkysyi.\n\n\"Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaivalta ja -- tuota kaikkea muuta\".\n\n\"Tarkotatte --? En laulanut Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleesta\nmitään. Varmasti en. En ole kertonut ainoallekaan elolliselle\nolennolle\".\n\n\"Mainitsitte poliisi Päivää ja lyhtyä nummella ja Unten kaupunkia.\nSe kaikki liittyy yhteen, nähkääs -- se on sama maa -- ja oli helppo\nnähdä missä olitte ollut\".\n\n\"Hyvä jumala! -- Se liittyy yhteen -- liittyy tietysti; mutta -- minä\nolen ollut -- te olette ollut -- Oi, kävellyttäkäämme, tahi putoan!\"\n\nGeorgie asettui hänen kohdalleen ja pidätti vapisevalla kädellään\nDandyn askeleita. Miriam nyyhki niinkuin hän oli nähnyt luodin\nsatuttaman miehen nyyhkivän.\n\n\"Ei ole mitään hätää -- ei mitään\", kuiskasi Georgie heikosti. \"Mutta\n-- mutta totta se on, sen tiedät\".\n\n\"Totta! Olenko järjiltäni?\"\n\n\"Et, ellen ole minäkin. Koetahan miettiä rauhallisesti hetkinen.\nMiten saattaisi kukaan tietää Kolmenkymmenen Penikulman\nAjotaipaleesta, jos hän ei sitä kulkenut olisi?\"\n\n\"Mutta missä? Mutta _missä?_ Sanokaa!\"\n\n\"Siellä -- missä lieneekään -- meidän maassamme kait. Muistatko kun\nsitä ensi kerran ratsastit? Sinun täytyy\".\n\n\"Se oli kaikki unta -- kaikki unta!\"\n\n\"Niin, mutta sanohan; sillä minä tiedän\".\n\n\"Kunhan ajattelen. Minä -- me emme saaneet millään ehdolla meluta\n-- emme millään ehdolla\". Hän tuijotti Dandyn korvien välitse\nnäkemättömin silmin ja pakahtuvin povin.\n\n\"Syystä että 'Se' oli kuolemaisillaan isossa talossa?\" pitkitti\nGeorgie jälleen pidättäen hevoset.\n\n\"Siellä oli puutarha, jonka kultanuppinen rautasäleaita oli vihreäksi\nmaalattu. Muistatteko _te_?\"\n\n\"Tottahan toki. Istuinhan vuoteen toisella puolella ennen kuin 'Se'\nyskäisi ja 'Ne' hyökkäsivät sisälle\".\n\n\"Te!\" -- soinnukas ääni oli luonnottoman täyteläinen ja voimakas, ja\ntytön suuret, avoimet silmät hehkuivat hämyssä hänen tuijottaessaan\ntoveriinsa läpitunkevin katsein. \"Siis olet sinä Poju -- minun\nRisupoikani, ja olen sinut tuntenut koko ikäni!\"\n\nHän lyyhistyi Dandyn kaulalle. Georgie tempautui vapaaksi siitä\nvoimattomuudesta, joka oli hänen jäsenensä herpaannuttamaisillaan,\nja pujautti käsivartensa tytön uumille. Hervoton pää painui hänen\nolkaansa vasten ja hän huomasi kuivuvin huulin haastelevansa lauseita\njoita siihen aikaan oli uskonut ainoastaan painetuissa romaaneissa\nlöytyvän. Onneksi pysyivät hevoset alallaan. Tyttö ei tointuessaan\nyrittänyt vetäytyä pois, vaan nojaili paikoillaan kuiskien: \"Tietysti\nsinä olet Poju, enkä minä tuntenut -- enkä minä tuntenut\".\n\n\"Minä tunsin eilen-illalla; ja nähdessäni sinut aamiaisella --\"\n\n\"Oh, siksi siis! Kummastutti minua. Luonnollisesti sinä oivalsit\nkaiken\".\n\n\"En voinut puhua aikaisemmin. Pidä vaan pääsi siinä, rakkahin. Kaikki\non hyvin nyt, eikö niin?\"\n\n\"Mutta miten en _minä_ tuntenut -- kaikkien näiden vuosien ja vuosien\njälkeen? Muistan -- oi mitä kaikkea muistankaan!\"\n\n\"Kerrohan minulle hiukan. Minä pidän huolta hevosista\".\n\n\"Muistan odotelleeni sinua laivan saapuessa. Muistatko sinä?\"\n\n\"Liljapoukamassa, Hongkongin ja Javan takana?\"\n\n\"Nimitätkö _sinäkin_ sitä siksi?\"\n\n\"Sinä minulle nimen sanoit, kun minä olin eksynyt mantereella.\nSinähän se minulle myöskin näytit tien vuoriston halki?\"\n\n\"Kun saaret luisuivat? Minä kaiketikin, sillä ketään muuta en muista\nkuin sinut. Kaikki toiset olivat 'Niitä'.\"\n\n\"Hirveitä ilkiöitä olivatkin\".\n\n\"Niin, muistanpa kun ensi kertaa opastin sinut Kolmenkymmenen\nPenikulman Ajotaipaleelle. Sinä ratsastat ihan kuten olet aina\nratsastanut -- ennenkin. Sinä _olet_ sinä!\"\n\n\"Sepä omituista. Samaa minä sinusta tänään ehtoopäivällä ajattelin.\nEikö tämä ole ihmeellistä?\"\n\n\"Mitähän tämä kaikki merkitsee? Miksi juuri sinulla ja minulla\nmaailman miljonista ihmisistä on tämä -- tämä seikka välillämme? Mitä\nse merkitsee? Minua pelottaa\".\n\n\"Tätä!\" selitti Georgie. Hevoset jouduttivat askeleitansa. Ne\nluulivat kuulleensa käskyn. \"Kenties kuolema opettaa meille lisää,\nmutta tätä se nyt merkitsee\".\n\nTyttö ei vastannut. Mitä olisi hän voinut sanoa? Maailman olojen\nmukaan eivät he vielä olleet yhdeksää tuntia toisiansa tunteneet,\nmutta asia ei maailmaa koskenut. Syntyi sangen pitkällinen\näänettömyys, jolloin heidän hengityksensä huokui katkonaisesti kuin\neetterihöyryissä.\n\n\"Tuo oli toinen\", kuiskasi Georgie. \"Muistathan?\"\n\n\"Ei ollut!\" -- kiihkeästi. \"Ei ollut!\"\n\n\"Nummella eräänä yönä -- kuukausia takaperin. Sinä olit aivan sen\nnäköinen kuin nyt, ja me samoilimme ylt'ympäri maata\".\n\n\"Kaikkialla oli tyhjääkin. Olivat poissa. Kukaan ei meitä säikytellyt\nMistähän syystä, Poju?\"\n\n\"Ei, jos _sen_ muistat, niin täytyy sinun muistaa jatkokin. Tunnusta\npois!\"\n\n\"Muistan paljon seikkoja, mutta _tiedän_ etten sitä tehnyt. En ole\nkoskaan -- ennen kuin juuri äsken\".\n\n\"Teitpä, rakkahin\".\n\n\"Tiedän etten tehnyt, syystä että -- oi, on turha yrittää mitään\nsalata! -- syystä että tosiaan aijoin\".\n\n\"Ja tosiaan toteutit aikomuksesi\".\n\n\"En; aijoin, mutta joku toinen tuli väliin\".\n\n\"Ei ollut ketään toista. Eikä ole koskaan ollut\".\n\n\"Oli -- ja on aina. Oli toinen nainen -- tuolla ulkona merellä. Minä\nnäin hänet. Se tapahtui toukokuun 26 päivänä. Minulla on päivämäärä\nkirjotettuna muistiin\".\n\n\"Vai olet _sinäkin_ pitänyt päiväkirjaa unistasi? Tuo juttu toisesta\nnaisesta on ihmeellinen, sillä merellä minä silloin tosiaankin olin\".\n\n\"Olen siis oikeassa. Mistä minä tiedän mitä sinä olet tehnyt --\nvalveilla. Ja minä ajattelin että _sinuahan_ vain minä --\"\n\n\"Et ole eläissäsi ollut niin väärässä. Onpa sinulla sisupahainenkin!\nKuulehan, kultaseni\". Ja Georgie tietämättänsä vannoi pattovalan.\n\"Tätä -- tätä tällaista asiaa ei kukaan sano toiselle, sillä häntä\nnaurettaisiin; mutta kunniasanallani vakuutan, lemmittyni, ettei\nminua koko elämäni aikana ole suudellut ainoakaan elollinen olento\nomaisiani lukuunottamatta. Älä naura, rakas. En sitä sanoisi\nkenellekään muulle kuin sinulle, mutta totinen totuus se on\".\n\n\"Minä tiesin! Sinä olet sinä. Voi, _tiesin_ sinun jonakuna päivänä\nsaapuvan; mutta en sinua vähääkään sinuksi aavistanut ennen kuin\nitsesi ilmaisit\".\n\n\"Anna minulle siis toinenkin\".\n\n\"Etkä sinä koskaan välittänyt vilkaistakaan muihin? Ja koko\nmaailmanhan on täytynyt sinua rakastaa ensi näkemästä asti, Poju\".\n\n\"Sen pitivät omana tietonansa, jos niin oli asian laita. Ei; en\nkoskaan välittänyt\".\n\n\"Ja me myöhästymme päivälliseltä -- oi, miten voin katsella sinua\nvalolla äitisi nähden -- ja minun äitini!\"\n\n\"Meidän täytyy näytellä että sinä olet neiti Lacy, kunnes\nasianomainen hetki saapuu. Mikä on lyhyin aika ihmisten mennä\nkihloihin? Kaiketihan meidän täytyy alistua kaikkiin noihin menoihin,\nvai mitä?\"\n\n\"Oh, en mielelläni puhu tuollaisista arkiasioista. Muistanpa jotakin\nmitä sinä et tiedä. Olen siitä varma. Mikä minun nimeni on?\"\n\n\"Miri -- ei, eipä totisesti olekaan! Maltahan puoli sekuntia, niin se\npalaa mieleeni. Sinä olet -- ethän? Hei, _nuo_ vanhat sadut -- ennen\nkuin aloin käydä koulua! Sen koommin en ole niitä ajatellut. Oletko\nsinä se alkuperäinen, ainoa Annie_ja_louise?\"\n\n\"Siksi sinä minua aina nimitit ensimäisestä alusta asti. Nytpä olemme\nvasta puistokujan suussa, jo tunnin verran myöhästyneinä\".\n\n\"Mitä sillä väliä? Noinko kauvas siis ulottuu uniemme sarja? Niinpä\ntietysti. Minun täytyy ratsastaa keittiön puolelle tämän linnun\npahuksen takia -- lempo sen periköön!\"\n\n\"'Ha, ha!' sanoi sorsa nauraen -- muistatko _sen_?\"\n\n\"Kyllä muistan -- kukkaruukut jaloissani, ja kaikki. Olemme olleet\nyhdessä kaiken tämän aikaa; ja minun täytyy sanoa sinulle hyvästi\npäivälliseen asti. _Tokihan_ näen sinut päivällisellä? _Tokihan_\net hiivi huoneeseesi, kulta, ja jätä minua yksikseni koko illaksi?\nHyvästi, rakkahin -- hyvästi\".\n\n\"Hyvästi, Poju, hyvästi. Varo veräjänpieltä! Älä päästä Rufusta\nvalloillaan syöksymään talliinsa. Hyvästi. Kyllä tulen päivälliselle;\nmutta -- mitä teen nähdessäni sinut valolla?\"\n\n\n\n"]