[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIOP7Qlph6Hjn5RlKEvkSIk_rCWiRUBBPp_QNoLGYvMk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1509,"Kertomuksia Intiasta","Kipling, Rudyard",1865,1936,"1509-kipling-rudyard-kertomuksia-intiasta","1509__Kipling_Rudyard__Kertomuksia_Intiasta",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1888,1911,17254,106863,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Kokoelma lyhytproosaa, joka kuvaa elämää, kulttuurien törmäyksiä ja ihmiskohtaloita siirtomaa-ajan Intiassa. Novellit tarkastelevat brittiläisten virkamiesten ja paikallisväestön välisiä jännitteitä sekä inhimillisiä tragedioita tarkkanäköisellä otteella.","Rudyard Kiplingin 'Kertomuksia Intiasta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1509. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA INTIASTA\n\nKirj.\n\nRudyard Kipling\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Rudyard Kipling.\n Ilman kirkon siunausta.\n Yli rajain.\n Dungaran tuomio.\n Lispeth.\n Aurelianus Mc Gogginin kääntyminen.\n Mennyttä kalua.\n\n\n\n\nRudyard Kipling.\n\n\nRudyard Kipling, suuri englantilainen runoilija ja maailman\nhuomattavimpia nykyaikaisia kirjailijoita, syntyi Bombayssa, Intian\nkeisarikunnan pääkaupungissa, joulukuun 30 p:nä 1865. Sekä isän että\näidin puolelta on hän perinyt taiteellisia taipumuksia. Isä oli\ntunnettu maalari J. Lockwood, joka m.m. julkaisi \"Intian eläimiä\nja ihmisiä\" nimisen kuvateoksen, ja eno oli kuuluisa taiteilija\nBurne-Jones.\n\nKipling on kaikkein vähimmin sellainen runoilija, joka istuu\nkirjoituspöytänsä ääressä ja sepittelee teoksia päästään. Hän on itse\nollut ja elänyt mukana kertomustensa tapahtumissa -- ainakin hyvin\nmonissa. Kuten mainittiin, on hän syntynyt Intiassa. Kuusivuotiaana\npoikana hänet lähetettiin -- sikäläisen tavan mukaan -- Englantiin\nelämään lapsuutensa ajat kotimaan terveellisemmässä ilmastossa\nja käymään koulua. Seitsentoistavuotiaana hän palasi Intiaan ja\ntuli sanomalehtimieheksi, ensin Lahoreen ja sitten Allahabadiin,\njossa kaupungissa on valtavia muistomerkkejä Intian muinaisesta\nsuuruudesta. Hän matkusteli ristiin rastiin tässä suunnattoman,\nsuuressa salamyhkäisessä maassa ja tuli siten perinpohjin tuntemaan\nsen. Intian luonnon ja elämän kuvaajana hän onkin verraton; esim.\nhänen teoksensa \"Intian viidakoista\" (ilmestynyt suomeksi kahtena\nosana Otavan kustannuksella) on maailmankirjallisuuden kirkkaimpia\nhelmiä. Hän oli myöskin kirjeenvaihtajana useilla sotaretkillä\nja tuli läheltä näkemään mitä rasituksia ja julmuuksia merkitsee\nsota rajamaiden puoliviilejä heimoja vastaan. Hänen kertomuksiaan\nsotilaselämästä on ilmestynyt suomeksi m.m. Otavan 50-pennin\nkirjastossa (N:o 2. Sotilaskertomuksia).\n\nKiplingin kunniaksi on erityisesti mainittava, ettei hänen teostensa\nsuurenmoinen menestys ole koskaan houkutellut häntä julkaisemaan\nmitään ala-arvoista.\n\nV. 1907 Kipling sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.\n\n\n\n\nIlman kirkon siunausta.\n\n\nI.\n\n\"Mutta jos se onkin tyttö.\"\n\n\"Minun elämäni herra, se ei voi olla tyttö. Minä olen rukoillut\nniin monta yötä ja lähettänyt lahjoja Sheikh Badlin pyhälle\narkulle niin usein, että minä tiedän, että Jumala antaa meille\npojan -- pojan, josta on kasvava mies. Ajattele sitä ja iloitse.\nMinun äitini on oleva hänen äitinsä, kunnes minä itse jaksan ottaa\nhänet hoidettavakseni, ja Pattan moskean mollah on ennustava hänen\nelämänvaiheensa -- suokoon Jumala, että hän syntyisi onnellisena\nhetkenä! -- ja sitten, sitten sinä et koskaan kyllästy minuun,\norjaasi.\"\n\n\"Mistä ajasta saakka sinä olet ollut orja, sinä minun kuningattareni?\"\n\n\"Alusta pitäen -- kunnes tämä armo minulle tapahtui. Kuinka minä\nsaatoin olla varma sinun lemmestäsi, kun tiesin, että olin hopealla\nostettu?\"\n\n\"Ei, se oli sinun huomenlahjasi. Minä maksoin sen äidillesi.\"\n\n\"Ja hän on sen kätkenyt ja hautoo sitä nyt päivät pitkään kuin kana.\nMitä sinä puhut huomenlahjasta? Minut ostettiin rahalla ikäänkuin\nolisin ollut tanssijatar Lucknowista enkä lapsukainen.\"\n\n\"Suretko sinä sitä?\"\n\n\"Minä olen surrut, mutta nyt minä iloitsen. Nyt sinä et milloinkaan\nlakkaa rakastamasta minua, ethän, kuninkaani?\"\n\n\"En ilmoisna ikänä. En.\"\n\n\"Et sittenkään, vaikka _mem-logit_ -- nuo sinun oman rotusi valkoiset\nnaiset -- rakastaisivat sinua? Muista, minä olen katsellut heitä, kun\nhe iltasilla ovat ajelemassa; he ovat hyvin suloisia.\"\n\n\"Minä olen nähnyt tulipalloja sadoittain, minä olen nähnyt kuun ja --\nsitten minä en enää nähnyt tulipalloja.\"\n\nAmeera taputti kätösiään ja nauroi. \"Hyvin sinä puhut\", sanoi hän.\nSitten hän jatkoi, koettaen näyttää hyvin armollisen alentuvaiselta:\n\"Jo riittää. Minä sallin sinun lähteä -- jos tahdot.\"\n\nMies ei liikahtanut. Hän istui matalalla punaiseksi maalatulla\nsohvalla huoneessa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin sinisen ja\nvalkoisen kirjava lattiamatto, muutamia ryijyjä ja sangen täydellinen\nkokoelma alkuasukkaiden tavallisia patjoja. Hänen jalkainsa juuressa\nistui kuusitoistavuotias nainen, ja tuon miehen silmissä hän oli\nkaikki kaikessa koko maailmassa. Kaikkien sääntöjen ja lakien mukaan\ntämän naisen olisi pitänyt olla vallan toisessa asemassa, sillä mies\noli englantilainen ja tyttö muhamettilaisen tytär, ostettu rahalla\nkaksi vuotta sitten äidiltään, joka ollessaan rahapulassa olisi\nmyynyt itkevän Ameeran vaikka itse pimeyden ruhtinaalle, kunhan vain\nmaksu olisi ollut kyllin suuri.\n\nSe oli kevytmielisesti solmittu liitto. Mutta jo ennenkuin tyttö\noli kehittynyt täyteen kukoistukseensa, täytti hän suurimman osan\nJohn Holdenin elämästä. Ameeralle ja hänen äidilleen, tuolle\nvanhalle peikolle, Holden oli vuokrannut pienen talon, josta\nsaattoi nähdä suuren, punamuurisen kaupungin, ja hän huomasi,\nkun rinkikukkaset puhkesivat pihakaivon ympärillä ja Ameera oli\njärjestänyt ympäristönsä omien mukavuuskäsitteidensä mukaan, ja hänen\näitinsä oli lakannut morkkaamasta keittolieden sopimattomuutta,\netäisyyttä kauppatorista ja taloustoimia yleensä -- että tämä talo\noli muuttunut hänen kodikseen. Kuka tahansa saattoi tunkeutua\nhänen poikamies-asuntoonsa päivällä ja yöllä, eikä hänen elämänsä\nsiellä ollut ollenkaan hauskaa. Tässä talossa taas ainoastaan\nhänen jalkansa sai astua ulkopihan poikki naisten huoneeseen; ja\nkun paksu puuovi oli rämähtänyt kiinni hänen takanaan, oli hän\nkuningas omalla alueellaan, jossa Ameera oli kuningatar. Ja nyt\nhänen kuningaskuntaansa oli tulossa kolmas henkilö, jonka saapuminen\nhiukan suretti Holdenia. Se häiritsi hänen täydellistä onneansa.\nHänen oman kotinsa säännöllinen rauhallisuus rikkoontui. Mutta Ameera\noli vallan hulluna ilosta sitä ajatellessaan, ja hänen äitinsä oli\nyhtä hyvillään. Miehen rakkaus, ja varsinkin valkoisen miehen, on\naina häilyvätä laatua, mutta, niin miettivät molemmat naiset, ehkä\npienen lapsen kätöset saattaisivat pitää kiinni sen. \"Ja sitten\" --\nsanoi Ameera aina -- \"sitten hän ei milloinkaan välitä valkoisista\n_mem-logeista_. Minä vihaan heitä kaikkia -- minä heitä vihaan.\"\n\n\"Kyllä hän kerran palaa oman kansansa luo\", sanoi äiti, \"mutta Jumala\nsuokoon, että tämä aika vielä olisi kaukana.\"\n\nHolden istui vaiti sohvalla ajatellen tulevaisuutta, ja hänen\najatuksensa eivät olleet hupaisia. Kaksoiselämän hankaluudet ovat\nmoninaiset. Hallitus oli erinomaisella huolenpidollaan määrännyt\nhänet pois asemalta pariksi viikoksi hoitamaan erään miehen\nvirkaa, jonka täytyi olla vaimonsa sairasvuoteen ääressä. Se, joka\nHoldenille suullisesti ilmoitti tämän muutoksen, lopetti sanomansa\nsillä ystävällisellä huomautuksella, että Holden sai pitää itseään\nonnellisena, kun oli poikamies ja vapaa. Hän tuli nyt kertomaan tätä\nuutista Ameeralle.\n\n\"Se ei ole hyvä\", sanoi Ameera, \"mutta ei se ole niin pahakaan. Onhan\nminulla äitini täällä, eikä mikään vaara minua kohtaa -- ellen minä\nvaan kuole pelkästä ilosta. Mene sinä työhösi äläkä ajattele ikäviä.\nKun ne päivät ovat ohi, minä luulen... ei, minä olen varma siitä.\nNiin -- niin sitten minä panen _poikasi_ sinun syliisi, ja sinä\nrakastat minua ikuisesti. Juna lähtee ensi yönä -- puoliyön aikaan,\neikö niin? Mene nyt, ja sydämesi ei saa olla murheellinen minun\ntähteni. Mutta ethän viivyttele takaisintuloasi! Ja ethän seisahdu\ntiellä puhelemaan noiden rohkeiden valkoisten _mem-logien_ kanssa!\nPalaja pian luokseni, minun elämäni!\"\n\nKun Holden oli kulkenut pihan poikki hevosensa luo, joka oli\nsidottuna portin pielessä, puheli hän harmaapäiselle vanhalle talon\nvartialle ja käski häntä, jos mikä onnettomuus sattuisi, lähettämään\nvalmiiksi kirjoitetun sähkösanoman, jonka Holden hänelle antoi.\nSiinä kaikki minkä hän saattoi tehdä, ja mieli yhtä mustana kuin\nmiehellä, joka odottaa omia hautajaisiaan, läksi Holden yöjunassa\nmaanpakoonsa. Joka hetkenä päivällä hän odotti sähkösanoman tuloa ja\njoka tunti yöllä hän kuvaili Ameeran kuolevan. Tietysti hänen työnsä\nvaltion hyväksi ei silloin ollut juuri parhainta laatua eikä hänen\nkäytöksensä työtovereitaan kohtaan aivan herttaisinta. Kaksi viikkoa\nkului, eikä kotoa kuulunut sanaakaan, ja melkein menehtymäisillään\nlevottomuudesta Holden palasi takaisin. Kotiin tultuaan täytyi hänen\nkärsiä vielä kaksi kallista tuntia päivällisillä klubissa, jossa\nhän kuuli ikäänkuin unessa, kuinka kunnottomasti hän on hoitanut\ntuon toisen miehen virkaa ja kuinka paljon kaikki hänen toverinsa\nolivat pitäneet hänestä. Sitten hän kiitämällä kiiti hevosen selässä\nläpi yön, sydän vavahdellen levottomuudesta. Hän ei saanut mitään\nvastausta ensin koputtaessaan portille ja hän oli jo kääntänyt\nhevosensa potkaisuttaakseen koko portin rikki, kun samassa Pir Khan\nsaapui lyhty kädessä ja tarttui suitsiin.\n\n\"Onko mitään tapahtunut?\" sanoi Holden.\n\n\"Uutiset eivät tule minun suustani, oi sinä köyhien suojelija, vaan\n--\", hän kurotti esiin vapisevan kätensä kuten hyvien uutisten tuoja\nainakin, joka on ansainnut palkinnon.\n\nHolden syöksyi pihan poikki. Valkea paloi ylähuoneessa. Hänen\nhevosensa hirnui porttikäytävässä, ja samassa hän kuuli kimeätä\nhiljaista inisemistä, joka ajoi kaiken veren hänen sydämeensä. Se oli\nuusi ääni, mutta se ei vielä todistanut, että Ameera oli elossa.\n\n\"Kuka siellä on?\" huusi hän kapeilla tiiliportailla.\n\nSilloin kuului Ameera huudahtavan ilosta ja sitten äidin ääni vastasi\nvavisten vanhuudesta ja ylpeydestä: \"Me molemmat ja -- mies -- sinun\npoikasi.\"\n\nHuoneen kynnyksellä Holden astui paljastetulle miekalle, joka oli\nasetettu siihen estämään onnettomuuksia, ja se katkesi kahtia, kun\nhän malttamattomasti potkaisi siihen kantapäällään.\n\n\"Jumala on suuri\", äänsi Ameera hämärässä. \"Sinä olet ottanut hänen\nonnettomuutensa päällesi.\"\n\n\"Niin, mutta kuinka sinä jaksat, minun elämäni elämä? Vanha vaimo,\nkuinka hän jaksaa?\"\n\n\"Hän on unohtanut kärsimyksensä ilosta, kun lapsi on syntynyt. Ei ole\nhätääkään; mutta puhu hiljaa\", sanoi äiti.\n\n\"Minä kaipasin vain sinun läsnäoloasi tullakseni vallan terveeksi\",\nsanoi Ameera. \"Minun kuninkaani, sinä olet ollut kovin kauan poissa.\nMitä tuliaisia sinä tuot minulle? Oi, tällä kertaapa _minä_ tuon\nlahjoja sinulle. Katso, minun elämäni, katso. Oletko milloinkaan\nnähnyt tuollaista lasta? Ei, minä olen liian heikko vetämään\nkäsivarttanikaan hänen altaan.\"\n\n\"Ole hiljaa sitten äläkä puhu. Minä olen luonasi, _bacheri_ (pikku\nvaimo).\"\n\n\"Oikein sanoit, sillä nyt meitä liittää toisiimme side, jota ei\nmikään voi katkaista. Katso -- voitko sinä nähdä tässä valossa? Hän\non sileä ja puhdas. Ei milloinkaan ole semmoista poikaa syntynyt.\n_Ya illah!_ hänestä on kasvava oppinut bramiini -- ei, kuningattaren\nsoturi. Ja sinä, minun elämäni, rakastatko sinä minua yhtä paljon\nkuin ennen, vaikka minä olen heikko ja sairas ja rasittunut? Vastaa\nsuoraan.\"\n\n\"Oi, minä rakastan niinkuin aina olen rakastanut, koko sielullani.\nMakaa hiljaa, oma helmeni, ja koeta levähtää.\"\n\n\"Mutta älä sinä mene pois. Istu tässä minun vieressäni -- noin. Äiti,\ntämän talon hallitsija tarvitsee patjan. Tuo se hänelle.\" Samassa\npienoinen uusi tulokas, joka makasi Ameeran käsivarrella, liikahti\nhiukkasen. \"Ahaa\", sanoi Ameera, ääni rakkaudesta väreillen, \"tämä\npoika on urheilija syntymästään saakka. Hän potkaista napsahuttaa\nminua kylkeen aika lailla. Onko milloinkaan syntynyt tuommoista\nlasta? Ja hän on meidän -- sinun ja minun. Pane kätesi hänen päänsä\npäälle, mutta varovasti, sillä hän on kovin nuori ja miehet ovat\nkömpelöitä semmoisissa seikoissa.\"\n\nHyvin hellävaroen Holden siveli sormiensa päillä untuvaista päätä.\n\n\"Hän on oikeauskoinen\", sanoi Ameera; \"sillä yöllä maatessani\nminä kuiskasin rukouskutsun ja meidän uskontunnustuksemme hänen\nkorvaansa. Se on hyvin omituinen sattumus, että hänkin on syntynyt\nperjantaipäivänä kuten minäkin. Pitele varovaisesti häntä, oma\nelämäni; mutta hänpä voikin jo melkein tarttua kiinni käsillään.\"\n\nHolden löysi pienen avuttoman kätösen, joka heikosti puristi hänen\nsormeaan. Tuo puristus koski sähkövirran tavoin kaikkiin hänen\njäseniinsä ja aina sydänsopukkaan saakka. Siihen asti hän oli\nyksinomaan ajatellut Ameeraa. Nyt hän alkoi ymmärtää, että oli\ntoinenkin olento maailmassa, mutta hän ei voinut käsittää, että se\noli oikein hänen oma poikansa, jolla oli sielu kuten muillakin. Hän\nistuutui ajattelemaan, ja Ameera uinahti hiukan.\n\n\"Mene kotiisi, sahib\", sanoi Ameeran äiti kuiskaten. \"Ei ole hyvä,\nettä hän löytää sinut täällä herätessään. Hänen täytyy olla rauhassa.\"\n\n\"Minä menen\", sanoi Holden nöyrästi. \"Tässä on rahaa. Pidä huolta\npojastani, että hän kasvaa ja saa kaikkea mitä tarvitsee.\"\n\nHopean helinä herätti Ameeran. \"Minä olen hänen äitinsä enkä\npalkkalainen\", sanoi hän heikosti. \"Pitääkö minun hoitaa häntä\nparemmin taikka huonommin rahojen tähden? Äiti, anna takaisin rahat.\nMinä olen synnyttänyt herralleni pojan.\"\n\nVäsyneenä vaipui hän sikeään uneen melkein ennenkuin oli kunnolla\nlopettanut lauseensa. Holden hiipi hiljaa alas pihaan, sydän tyynenä.\nPir Khan, tuo vanha talonvartia, hytkähteli mielihyvästä.\n\n\"Tämä talo on nyt täydellinen\", sanoi hän ja ilman pitempiä\nselityksiä työnsi Holdenin käteen sapelin, jota Pir Khan ennen oli\nkäyttänyt palvellessaan kuningattaren poliisikunnassa. Sidotun vuohen\nmääkyminen kuului kaivon luota.\n\n\"Niitä on kaksi\", sanoi Pir Khan -- \"kaksi mitä oivinta vuohta. Minä\nostin ne ja ne maksoivat paljon rahaa; ja koska täällä ei vietetä\nmitään syntymäjuhlaa, saan minä niiden lihat. Lyö kovasti, sahib.\nTämä on huono sapeli. Odota kunnes ne nostavat päänsä ylös maasta,\njossa ne nyt pureksivat rinkikukkasia.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Holden hämmästyksissään.\n\n\"Se on hänen syntymäuhrinsa. Mikäs sitten? Muutoinhan lapsi voisi\nkuolla, kun ei häntä varjeltaisi kohtalolta. Tiedät kai sinä, köyhien\nsuojelija, loitsusanat tällaisessa tilaisuudessa.\"\n\nHolden oli kerran ne oppinut, vaikkei hän silloin luullut niitä\nkoskaan itse sanelevansa. Kun hän puristi kylmää sapelin kahvaa,\nmuisti hän äkkiä, kuinka lapsi tuolla yläkerrassa oli puristanut\nhänen sormeaan -- tuo lapsi, joka oli hänen oma poikansa -- ja hän\nrupesi pelkäämään, että kenties kadottaa hänet.\n\n\"Lyö!\" sanoi Pir Khan. \"Ei koskaan elämä syty maailmassa, ellei sitä\nmakseta toisella elämällä. Katso, vuohet ovat nostaneet päänsä. Nyt!\nIske varmasti!\"\n\nTuskin tietäen mitä teki, Holden iski kaksi kertaa, mutisten\nmuhamettilaisen rukouksen, joka sisälsi seuraavaa: \"Kaikkivaltias!\nTämän poikani sijasta minä uhraan sinulle elämän elämästä, veren\nverestä, pään päästä, luun luusta, karvan karvasta, nahan nahasta.\"\nOdottava hevonen päristeli ja nousi pystyyn haistaessaan lämmintä\nverta, joka räiskähti Holdenin ratsusaappaille.\n\n\"Hyvin iskit!\" sanoi Pir Khan pyyhkien sapelia. \"Sotamies sinusta\nolisi pitänyt tulla. Mene iloisella mielellä, sinä taivahinen herra.\nMinä olen sinun palvelijasi ja sinun poikasi palvelija. Eläköön minun\nherrani tuhannen vuotta ja... onhan vuohien liha minun?\"\n\nPir Khan poistui saatuaan täten enemmän kuin kuukauden palkan. Holden\nhyppäsi satulaan ja ratsasti iltahämyssä matalalla leijuilevan savun\nhalki. Hänen mielensä oli täynnä riemua, ja hän tunsi jonkunmoista\nepämääräistä hellyyttä, joka ei koskenut mitään erityistä esinettä,\nmutta joka melkein tukehdutti häntä, kun hän kumartui levottoman\nhevosensa kaulan yli. \"En milloinkaan elämässäni ole tuntenut\nmitään tällaista\", hän ajatteli. \"Minun pitää mennä klubiin vähän\ntyyntymään.\"\n\nKlubissa oli biljardipeli juuri alulla ja huone oli täynnä miehiä.\nHolden astui kiireesti valoisaan huoneeseen toveriensa seuraan\nlaulaen täyttä kurkkua:\n\n    \"Kun Baltimoressa kävelin, mä neidon tapasin.\"\n\n\"Tapasitko?\" kysäisi klubin sihteeri nurkastaan. \"Sattuiko hän\nkertomaan sinulle, että saappaasi ovat likomärät? Hyvä Jumala, mies,\nsehän on verta!\"\n\n\"Vielä mitä!\" sanoi Holden ottaen biljardikepin. \"Saanko ottaa osaa\npeliin? Se on kastetta. Minä olen ratsastanut korkean laihon läpi.\nKas peijakas! Saappaani ovat todellakin aika siivossa!\n\n    \"Ja jos se on tyttö, hän kultakihlat saa,\n    ja jos on poika, kuningastaan voi hän puolustaa\n    miekallaan ja peitsellään ja siniviitassaan,\n    ja niinkuin ennen isänsä...\"\n\n\"Keltainen siniselle -- viheriäinen seuraa\", sanoi markööri\nyksitoikkoisesti.\n\n\"Ja niinkuin ennen isänsä -- olenko minä viheriäinen, markööri? --\nja niinkuin ennen isänsä -- ohhoh, jopa löin pahasti! -- hän kulkee\nlaivassaan!\"\n\n\"Minä en ymmärrä, että sinulla on mitään syytä laulaa hoilotella\",\nsanoi mallikelpoinen nuori virkamies pisteliäästi. \"Hallitus ei ole\nerinomaisen tyytyväinen työhösi, kun hoidit Sandersin virkaa.\"\n\n\"Onko tuo olevinaan muistutus korkeammalta taholta?\" sanoi Holden\nhymyillen hajamielisesti. \"Minä toivon voivani kestää sen.\"\n\nPuhe kääntyi nyt tuohon iäti uuteen aineeseen, kunkin töihin, ja tämä\ntyynnytti Holdenia, kunnes hänen oli aika lähteä pimeään autioon\nasuntoonsa, jossa hänen palvelijansa otti hänet vastaan kuten\nsemmoinen henkilö ainakin, joka tunsi kaikki hänen salaisuutensa.\nHolden pysyi valveilla suurimman osan yöstä, ja hänen unelmansa\nolivat hauskaa laatua.\n\n\nII.\n\n\"Kuinka vanha hän on nyt?\"\n\n\"_Ya illah!_ Oikein miesmäinen kysymys! Hän on melkein kuuden viikon\nvanha, ja tänä iltana minä menen sinun kanssasi, oi elämäni, huoneen\nkatolle lukemaan tähdet. Sillä se on onneksi. Hän on syntynyt\nperjantaipäivänä auringon merkin alla, ja minulle on sanottu, että\nhän elää kauemmin kuin kumpikaan meistä ja tulee rikkaaksi. Voimmeko\ntoivoa enempää, kulta?\"\n\n\"Emme voi. Mennään ylös katolle ja sinä luet tähtiä -- mutta\nainoastaan muutamia, sillä taivas on paksussa pilvessä.\"\n\n\"Talvisateet ovat myöhäisiä ja ne tulevat ehkä sopimattomaan aikaan.\nJoudu ennenkuin kaikki tähdet peittyvät. Minä olen koristanut itseni\nkauneimmilla jalokivilläni.\"\n\n\"Sinä olet unohtanut parhaimman.\"\n\n\"Ah! _meidän yhteisen_. Hän tulee myös. Hän ei vielä milloinkaan ole\nnähnyt taivasta.\"\n\nAmeera astui kapeille portaille, jotka veivät katolle. Lapsi lepäsi\ntyynenä ja räpäyttämättä silmiään hänen oikealla käsivarrellaan\npuettuna kalliiseen hopeapalteiseen musliiniin ja pieni myssy\npäässä. Ameera oli pukeutunut kaikkiin kalleuksiinsa. Timanttinappi,\njoka vastaa länsimaiden mushia, se kun näet kiinnittää huomion\nsierainten kaarevuuteen, kultainen otsakoristus, jota kaunistaa\nhimmeät smaragdit ja täplikkäät rubiinit, raskas kultavanne, jota ei\nkaulaan kiinnittänyt muut pidikkeet kuin puhtaan metallin nuorteus,\nja helisevät hopearenkaat, jotka riippuivat pitkän matkaa alapuolella\nhänen ruusuisia nilkkojaan. Hän oli puettu vaaleanvihreään\nmusliiniin, kuten islamin tytär ainakin, olkapäästä kyynäsvarteen ja\nkyynäsvarresta ranteeseen oli joukko hopeaisia rannerenkaita, sidotut\nyhteen silkkilangoilla, rannetta koristi hennot lasirenkaat, jotka\ntodistivat kuinka pehmeän kätösen yli ne olivat vedetyt, ja erittäin\npaksu kultainen rannerengas, joka ei ollenkaan kuulunut tämän maan\nkoristuksiin, vaan jonka hän oli saanut lahjaksi Holdenilta ja jota\nkiinnitti taidokas eurooppalainen lukko, huvitti häntä erinomaisen\npaljon.\n\nHe istahtivat katon matalan valkoisen kaiteen luo katsellen kaupunkia\nja sen valkeita.\n\n\"Nuo tuolla alhaalla ovat onnellisia\", sanoi Ameera. \"Mutta minä en\nusko, että he ovat niin onnellisia kuin me. Enkä minä usko, että\nvalkoset _mem-logit_ ovat niin onnellisia. Vai mitä?\".\n\n\"Minä tiedän, että he eivät ole.\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"He antavat lapsensa imettäjien hoidettavaksi.\"\n\n\"Sitä minä en ole milloinkaan nähnyt\", sanoi Ameera huoahtaen, \"enkä\nminä tahtoisikaan nähdä sitä. _Ahi!_\" -- hän nojasi päänsä Holdenin\nolkapäähän -- \"minä olen lukenut neljäkymmentä tähteä ja nyt minua\nväsyttää. Katsoppas lasta, sinä elämäni rakkaus, hän lukee myöskin.\"\n\nLapsi katseli silmät pyöreinä pimeätä taivasta. Ameera pani hänet\nHoldenin syliin, ja poika makasi siinä itkemättä.\n\n\"Miksi me häntä nimitämme keskenämme?\" sanoi Ameera. \"Katso!\nVäsyttääkö sinua katseleminen? Hänellä on vallan sinun silmäsi! Mutta\nsuu --\"\n\n\"Se on sinun, oma armaani. Kuka sen tietäisi paremmin kuin minä?\"\n\n\"Se on semmoinen supukka suukkonen. Oi niin pienoinen! Ja kuitenkin\nse huulillaan pitää koko minun sydämeni. Anna hänet jo minulle. Hän\non jo ollut kovin kauan minusta erillään.\"\n\n\"Ei, anna hänen olla vielä, eihän hän vielä itke.\"\n\n\"Kun hän itkee, niin sitten sinä annat hänet pois, niinkö? Millainen\nmiesmäinen mies sinä olet! Kun hän itkee, on hän vaan kahta kalliimpi\nminusta. Mutta, minun elämäni, minkä pikku nimen annamme hänelle?\"\n\nTuo pieni olento lepäsi vallan Holdenin polvella. Se oli niin kovin\navuton ja pehmeän pehmeä. Hän uskalsi tuskin hengittää, ettei\nmusertaisi sitä. Vihreä kesy papukaija, jota pidetään jonkunmoisena\nsuojelushenkenä useimmissa intialaisperheissä, liikahti orrellaan ja\nräpytteli uneliaasti siivillään.\n\n\"Tuossa on vastaus\", sanoi Holden. \"Mian Mittu on puhunut. Hän on\noleva kuin papukaija. Kun hän kasvaa suureksi, hän puhuu paljon\nja juoksentelee ympäri. Mian Mittu merkitsee papukaijaa sinun --\nmahomettilais-kielellä, eikö niin?\"\n\n\"Miksi me menemme niin kauas?\" sanoi Ameera tuskastuneesti. \"Anna\nhänelle joku englantilainen nimi -- mutta ei sentään vallan\nenglantilainen. Sillä hän on minun.\"\n\n\"Olkoon hänen nimensä sitten Tota, sillä se on vallan englantilaisen\nnimen kaltainen.\"\n\n\"Niin, Tota! ja se on myöskin papukaijan nimi. Suo minulle anteeksi,\nherrani, mitä äsken sanoin, mutta se on varmaa, että hän on liian\npieni kestämään niin mahtavaa nimeä kuin Mian Mittu. Hän olkoon Tota\n-- meidän oma Tota. Kuuletko sinä pienoinen? Pikku armas, Tota on\nsinun nimesi.\"\n\nHän siveli lapsen poskea, ja tämä herättyään rupesi inisemään, niin\nettä Holdenin piti antaa hänet Ameeralle, joka viihdytti hänet tuolla\nihmeellisellä laululla \"_Aré koko, Ja ré koko!_\" se on:\n\n    Pois varis, pois, pois!\n    Päästä lasta nukkumaan.\n    Luumut kasvaa varvikossa,\n    maksaa pennin vaan,\n    naula maksaa pennin vaan,\n    _Baba_, -- pennin vaan.\n\nSittenkuin Tota oli moneen kertaan saanut kuulla noiden luumujen\nhinnan, kyyristyi hän kokoon ja nukkui. Molemmat lihavat valkoiset\nmullit pihassa märehtivät verkalleen iltaruokaansa, vanha Pir\nKhan oli istua kyykistynyt Holdenin hevosen eteen, poliisisapeli\npolvillaan, ja veteli hitaasti paksua vesipiippua joka kurnutti kuin\nsammakko ojassa. Ameeran äiti kehräsi alemmalla verannalla, ja puuovi\noli lukittu ja pönkitetty. Kaupungin humusta kuului hääjoukon soitto\nkatolle, ja parvi lentäviä lintuja himmensi hetkisen kuun pintaa.\n\n\"Minä olen rukoillut\", sanoi Ameera pitkän vaitiolon jälkeen, poski\nkäden nojassa -- \"minä olen rukoillut kahta asiaa. Ensiksikin, että\nsaisin kuolla sinun sijastasi, jos sinun kuolemasi on määrätty,\nja toiseksi, että saisin kuolla tämän lapsen sijasta. Minä olen\nrukoillut profeettaa ja Beebee Miriamia [Neitsyt Maria]. Luuletko,\nettä jompikumpi heistä kuulee rukoukseni?\"\n\n\"Kuka ei kuulisi pienintäkin sanaa sinun huuliltasi.\"\n\n\"Minä pyysin vakavata vastausta, ja sinä vastaat vain imarrellen.\nKuullaanko minun rukoukseni?\"\n\n\"Mistä minä voin sen tietää. Jumala on hyvin hyvä.\"\n\n\"Siitä minä en ole varma. Kuuleppas nyt. Jos minä kuolen taikka jos\nlapsi kuolee, mikä sinun kohtaloksesi tulee? Sinä, joka jäät elämään,\npalajat ylpeiden valkoisten _mem-logien_ luo, sillä vertaiset\npyrkivät vertaistensa luo.\"\n\n\"Ei aina.\"\n\n\"Niin, naiset tosin eivät. Mutta miesten laita on toinen. Kerran,\nmyöhemmin, sinä palaat oman kansasi luo. Sen minä voisin kärsiä,\nsillä minä olen silloin kuollut. Mutta itse kuolemassakin sinä joudut\nminusta erillesi outoon paikkaan ja paratiisiin, jota minä en tunne.\"\n\n\"Paratiisiinkohan?\"\n\n\"Tietysti, sillä mikä Jumala soisi sinulle pahaa?\" Mutta me kaksi\n-- lapsi ja minä -- joudumme muuanne ja me emme voi tulla sinun\nluoksesi, etkä sinä meidän luo. Menneinä aikoina, ennenkuin lapsi oli\nsyntynyt, minä en ajatellut niitä asioita, mutta nyt ne ovat aina\nmielessäni. Se on hyvin ankaraa puhetta.\n\n\"Kaikki tapahtuu niinkuin on sallittu. Huomisesta me emme tiedä,\nmutta tämän päivän ja rakkautemme me tunnemme. Ja olemmehan nyt\nonnellisia.\"\n\n\"Niin onnellisia, että meidän pitäisi koettaa tehdä onnemme\npysyväiseksi. Ja sinun Beebee Miriamisi ehkä kuulee minun rukoukseni,\nsillä hänkin on nainen. Mutta sitten hän ehkä kadehtii minua. -- Ei\nmiehen sovi jumaloida naista.\"\n\nHolden nauroi ääneensä Ameeran pikku mustasukkaisuuden puuskalle.\n\n\"Eikö se sovi? No miksi sinä et sitten kiellä minua jumaloimasta\nsinua?\"\n\n\"Sinua jumaloimasta! Ja minua? Minun kuninkaani, huolimatta\nkaikista sinun suloisista puheistasi minä kyllä tiedän, että olen\nsinun palvelijasi ja orjasi ja tomu sinun jalkaisi alla. Enkä minä\ntahtoisikaan, että olisin toisin. Katso!\"\n\nEnnenkuin Holden saattoi häntä estää, heittäytyi hän alas ja kosketti\nHoldenin jalkaa. Sitten hän nousi ylös hiukan naurahtaen ja painoi\nTotaa lujemmin rintaansa sanoen melkein hurjasti:\n\n\"Onko se totta, että nuo ylpeät valkoiset _mem-logit_ elävät kolme\nkertaa niin kauan kuin minä? Onko se totta, että he menevät naimisiin\nvasta vanhoina naisina?\"\n\n\"He menevät naimisiin kuten muutkin -- sitten kun ovat kehittyneet\nnaisiksi.\"\n\n\"Sen minä tiedän, mutta heidät naidaan viidenkolmatta ikäisinä. Onko\nse totta?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"_Ya illah!_ Viidenkolmatta vanhoina! Kuka ottaisi vapaasta tahdosta\nvaimon, joka on kahdeksankaantoista vuotta täyttänyt? Hän on jo vaimo\n-- joka vanhenee joka tunti. Viisikolmatta! Minä olen jo vanha eukko\nsillä iällä, ja --. Nuo _mem-logit_ ovat iäti nuoria. Voi kuinka minä\nvihaan heitä!\"\n\n\"Mitä heillä on tekemistä meidän kanssamme?\"\n\n\"En minä tiedä. Minä tiedän sen vain, että tässä maailmassa voi olla\nnainen, kymmenen vuotta vanhempi minua, joka voi tulla sinun luoksesi\nja anastaa rakkautesi kymmenen vuotta sen jälkeen kuin minä jo olen\nvanha vaimo, harmaapäinen ja Totan pojan hoitaja. Se on väärin ja\npahasti. Heidän pitäisi myöskin kuoleman.\"\n\n\"Nyt sinä olet, ikävuosistasi huolimatta, lapsi, jonka minä otan\nsyliini ja kannan alas portaita myöten.\"\n\n\"Tota! Varo Totaa, minun herrani! Sinäpä se olet vallaton kuin pikku\nlapsi!\" Ameera nosti Totan polvelleen suojaan nauraen, kun Holden\nsylissään kantoi heidät alas portaita. Tota avasi silmänsä ja hymyili\nkuin pieni enkeli.\n\nHän oli hiljainen lapsi, ja ennenkuin Holden oikein taisi\nkäsittää, että hän oli maailmassakaan, oli hänestä kasvanut\npikku kullankarvainen lemmikki, joka oli tuon kaupungin laidassa\nolevan talon itsevaltias. Nämä kuukaudet olivat täydellisen onnen\naikaa Holdenille ja Ameeralle -- onnen, joka oli vallan erillään\nmaailmasta, suljettuna tuon puisen oven takana, jota Pir Khan\nvartioitsi. Päiväiseen aikaan Holden hoiti virkaansa säälien\nsydämestään sellaisia, jotka eivät olleet yhtä onnellisia kuin hän,\nja osoittaen semmoista mieltymystä pikku lapsiin, että moni äiti\naseman pienissä seurueissa sekä ihmetteli että oli hyvillään. Illan\nhämärtäessä hän palasi Ameeran luo, joka oli vallan täynnä juttuja\nTotan ihmeellisistä toimista: kuinka hän oli taputellut käsiään\nja liikutellut sormiaan semmoisella voimalla ja tarkoituksella,\nettä se oli vallan ilmeinen ihme; kuinka hän sitten myöhemmin oli\naivan itsestään ryöminyt pois matalalta makuusijaltaan lattialle ja\nseisonut molemmilla jaloillaan kolmen hengenvetämän ajan. \"Ja ne\nolivat pitkiä hengenvetämiä, sillä minun sydämeni oli ilosta vallan\nvärähtämättä\", sanoi Ameera.\n\nSitten Tota otti leikkitoverikseen molemmat mullit, pienen harmaan\noravan, farao-rotan, joka eli kolossa kaivon luona, ja varsinkin Mian\nMittu papukaijan, jonka höyheniä hän armottomasti nyki, ja Mian Mittu\nkirkui, kunnes Ameera ja Holden saapuivat.\n\n\"Voi sinua, veitikka! Sinä pikku jättiläinen! Noinko sinä\nkohtelet veljeäsi katolla! _Tobah, tobah!_ Hyi, hyi! Mutta minäpä\ntiedän loitsukeinon, joka tekee hänet viisaaksi kuin Suleiman ja\nAflatoun [Salomo ja Plato]. Katsoppas nyt\", sanoi Ameera. Hän otti\nkoruompelulla koristetusta kukkarosta kourallisen manteleita. \"Katso!\nMe luemme seitsemän. Jumalan nimessä!\"\n\nHyvin vihaisena ja höyhenet pörröllään asetettiin Mian Mittu häkkinsä\nkatolle, ja istuutuen lapsen ja linnun väliin Ameera musersi ja\nkuori mantelin hampaillaan, jotka olivat manteliakin valkoisemmat.\n\"Tämä on varma taikakeino, minun elämäni; älä naura. Katso, minä\nannan papukaijalle toisen puolikkaan ja Totalle toisen.\" Mian Mittu\nnokkasi varovasti toisen puolikkaan Ameeran huulilta, ja hän suuteli\ntoisen puolikkaan lapsen suuhun, joka söi sen hitaasti, silmät\nkummastelevina. \"Tämän minä teen seitsemänä päivänä, ja varmaan hän,\njoka on meidän omamme, on kasvava taitavaksi puhujaksi ja viisaaksi.\nOi Tota, mikä sinusta tuleekaan, kun kasvat mieheksi ja minä olen\nharmaapäinen?\" Tota veti lihavat jalkansa somasti käppyrään. Hän\nosasi kontata eikä viitsinyt kuluttaa elämänsä kevättä turhissa\npuheissa. Hän tahtoi nykiä Mian Mittu papukaijan höyheniä.\n\nKun Tota oli kohonnut arvoasteissa niin paljon, että oli\nsaanut hopeaisen vyön, joka yhdessä hänen kaulaansa ripustetun\nneliskulmaisen ja hopeaan piirretyn tenhokalun kanssa muodosti\ntärkeimmän osan hänen puvustaan, silloin hän läksi käydä lylleröimään\nvaaralliselle retkelle pihan poikki Pir Khanin luo ja tarjosi hänelle\nkaikki kalleutensa palkaksi, jos hän vain antaisi hänen ratsastaa\nedes hiukkasen Holdenin hevosella. Tota oli nähnyt mummonsakin siten\nhierovan kauppaa verannalla pikkutavarain kauppiaiden kanssa. Pir\nKhan itki, asetti tuon pehmeän pikku jalan harmaahapsisen päänsä\npäälle alamaisuutensa merkiksi ja kantoi rohkean seikkailijan\ntakaisin äitinsä syliin, vakuuttaen että Totasta oli tuleva monen\nmiehen johtaja, ennenkuin hänelle partakaan oli kasvanut.\n\nEräänä kuumana iltana, kun hän istui lattialla isänsä ja\näitinsä keskellä katsellen katupoikien alkamaa loppumatonta\npaperileija-sotaa, hän pyysi isäänsä antamaan hänellekin\npaperileijan, jota Pir Khan saisi lennättää, sillä häntä pelotti\nleikkiä sellaisilla esineillä, jotka olivat häntä itseään suuremmat;\nja kun Holden sanoi häntä pikku narriksi, nousi hän seisomaan ja\nsanoi verkalleen, syvästi tuntien oman arvonsa: _\"Hum park nahin hai.\nHum admi hai.\"_ (Minä en ole mikään narri, minä olen mies.)\n\nTuo vastaus herätti omituisia tunteita Holdenissa ja pani hänet\ntodenteolla miettimään Totan tulevaisuutta.\n\nHänen ei olisi tarvinnut siitä huolehtia. Totan elämä tuotti liian\ntäydellistä iloa kestääkseen kauan. Siitä syystä se otettiin pois,\nniinkuin monet asiat Intiassa otetaan pois, äkkiä ja aavistamatta.\nTämän talon pikku hallitsija, kuten Pir Khan häntä nimitti, kävi\nsurulliseksi ja valitteli vaivoja, hän, joka ei tuskista ennen mitään\ntiennyt. Ameera, hurjana pelosta, hoiti häntä yöt päivät, mutta\ntoisen päivän aamun sarastaessa Intian tavallinen syyskuume sammutti\nTotan elämän. Tuntui vallan mahdottomalta, että hän voisi kuolla,\nja Ameera ja Holden eivät ensimmältä voineet käsittää, että se\ntodellakin oli kuollut ruumis, joka makasi vuoteella. Sitten Ameera\nlöi päätään huoneen seinään ja olisi heittäytynyt pihakaivoon, ellei\nHolden väkivoimalla olisi häntä estänyt.\n\nAinoastaan yksi armo suotiin Holdenille. Kun hän ratsasti virastoonsa\nheleässä aamuvalossa, löysi hän siellä odottamassa tavattoman paksun\npostilaukun, joka vaati tarkkaa miettimistä ja kovaa työtä. Hän ei\nkuitenkaan käsittänyt tätä jumalien hyvyyttä.\n\n\nIII.\n\nKun kuula ensin iskee, ei se tuota enempää tuskaa kuin jos\nhyppysillään hiukan nipistäisi. Runneltu ruumis ei ilmoita\nvastalausettaan sielulle ennenkuin kymmenen tai viidentoista sekunnin\nkuluttua. Sitten tulee jano, pakotus ja kuoleman kamppaus ja ääretön\nvalitusten paljous. Holden käsitti tuskansa hitaasti, niinkuin hän\noli käsittänyt onnensakin, ja hänellä oli sama pakottava tarve salata\nsen pienimmätkin jäljet. Alussa hänestä tuntui vain, niinkuin jotain\nolisi irtautunut hänestä ja että Ameera tarvitsi lohdutusta, kun\nhän istui tuolla pää polviin kumarruksissa, väristen kun Mian Mittu\nkatolla huusi \"Tota! Tota!\" Lopulta koko hänen jokapäiväinen elämänsä\nloukkasi häntä. Oli ilmeinen vääryys, että ainoakaan lapsi asemalla\noli elossa ja mellasteli iltasilla, kun hänen oma lapsensa makasi\nkuolleena. Tuotti polttavaa tuskaa, kun joku niistä kosketti häntä,\nja kun onnelliset isät kertoivat lastensa viimeisistä urotöistä,\nsattui se häneen kuin puukon pisto. Hän ei voinut selittää tuskaansa.\nHänelle ei ollut apua, ei lohdutusta, ei osanottoa, ja Ameera\nkuljetti häntä joka ilta koko itsesyytösten helvetin läpi, joka on\nvalmistettu niille, jotka ovat kadottaneet lapsen ja uskovat, että\npikkuinen -- pienen pieni -- lisävarovaisuus olisi lapsen pelastanut.\nEi ole monta helvettiä, jotka olisivat tätä pahempia, mutta Holden\ntuntee henkilön, joka on täydessä järjessään istuutunut miettimään,\nvoiko vai eikö voi häntä syyttää vaimonsa kuolemasta.\n\n\"Ehkä\", oli Ameeran tapa sanoa, \"ehkä minä en kylliksi suojellut\nhäntä. Suojelinko minä vai enkö minä suojellut häntä? Aurinko, joka\npaistoi katolle, kun hän leikki siellä niin kauan yksinään, ja minä\n-- _ahi_! minä olin käherryttämässä tukkaani -- aurinko ehkä silloin\ntuotti häneen kuumeen. Jos minä olisin varoittanut häntä välttämään\naurinkoa, olisi hän ehkä elossa. Mutta, oi minun elämäni, sano, että\nminä olen syytön! Sinä tiedät, että minä rakastin häntä niinkuin\nrakastan sinua! Sano, että minua ei voi syyttää, muutoin minä kuolen\n-- minä kuolen!\"\n\n\"Ei ketään voi syyttää. Jumala sen tietää, ettei voi. Se oli\nsallittu, ja kuinka me olisimme voineet sitä estää? Se on ollutta ja\nmennyttä. Anna olleen olla, armas!\"\n\n\"Hän oli minulle koko sydämeni. Kuinka minä voin olla ajattelematta\nsitä, kun minun käsivarteni tuntee joka yö, että hän ei ole siinä?\n_Ahi! Ahi!_ Oi Tota, tule takaisin minulle -- palaja jälleen, ja\nolkaamme kaikki yhdessä kuten ennenkin!\"\n\n\"Rauhoitu, rauhoitu! Itsesi tähden ja minun tähteni, jos rakastat\nminua, rauhoitu.\"\n\n\"Tästä minä näen, että sinä et siitä välitä, ja mitäpä sinä\nvälittäisitkään? Valkoisten miesten sydän on kivestä ja sielu\nraudasta. Voi, jos olisin mennyt oman kansani miehelle -- vaikka hän\nolisi lyönytkin minua -- enkä milloinkaan olisi syönyt muukalaisen\nleipää!\"\n\n\"Olenko minä muukalainen, sinä poikani äiti?\"\n\n\"Mikäs muu, sahib?... Voi, anna minulle anteeksi -- anna! Kuolema on\ntehnyt minut hulluksi. Sinä olet minun sydämeni elämä, ja silmieni\nvalo, ja elämäni henki, ja -- ja minä olen työntänyt sinut luotani,\nvaikkapa silmänräpäykseksi vain. Jos sinä menet pois, keltä minä\nsitten pyydän apua? Älä suutu. Usko minua, se oli tuska, joka puhui,\nenkä minä, sinun orjasi.\"\n\n\"Sen minä tiedän -- minä tiedän. Meistä kolmesta on nyt vain kaksi\njäljellä. Sitä suuremmalla syyllä meidän nyt pitäisi koettaa olla\nyksi.\"\n\nHe istuivat lattialle vanhaan tapaansa. Oli lämmin yö aikaisin\nkeväällä, kalevantulet leimahtelivat taivaan rannalta, ja etäältä\nkuului silloin tällöin hiljaista ukkosen jyrinää. Ameera nojautui\nHoldenin syliin.\n\n\"Kuiva maa huutaa lehmän lailla sadetta, ja minä -- minä pelkään.\nNäin ei ollut silloin kun me tähtiä luimme. Mutta sinä rakastat minua\nyhtä paljon kuin ennen, vaikka yksi side on katkennut? Vastaa.\"\n\n\"Minä rakastan enemmän kuin ennen, sillä meidän yhteinen surumme on\nuutena siteenä; ja sen sinä tiedät.\"\n\n\"Niin, tiedän\", sanoi Ameera kuiskaten hiljaa. \"Mutta minusta tuntuu\nniin hyvältä, kun kuulen sinun sanovan niin, minun elämäni, joka olet\nniin voimakas auttamaan. Minä en tahdo olla lapsi enää, vaan vaimo\nja sinulle apuna. Kuule. Anna minulle _sitarani_, niin tahdon laulaa\ntyynesti.\"\n\nHän otti kevyen, hopealla silatun _sitaran_ ja alkoi laulaa suuresta\nsankarista Raja Rasalusta. Käsi hapuili kieliä, ääni tuntui\nepäröivältä ja taukosi vähän väliä, ja erään matalan äänen kohdalla\nse muuttui tuoksi pieneksi kehtolaulu paraksi, jossa kerrotaan\npahasta variksesta:\n\n    Luumut kasvaa varvikossa,\n    maksaa pennin vaan,\n    naula maksaa pennin vaan, _Baba_ -- pennin --\n\nSitten tulivat kyyneleet ja tuo surkea kapina kohtaloa vastaan,\nkunnes hän nukkui hiljaa valitellen unissaan ja puristaen oikeata\nkäsivarttaan likelle ruumistaan, ikäänkuin olisi sillä tahtonut\nsuojella jotain, jota ei ollut siinä.\n\nTämän yön jälkeen elämä kävi hiukan helpommaksi Holdenille. Tuo\nalituinen suru, jonka kuolema tuotti, pakotti hänet työhön, ja työ\nvirkisti häntä täyttämällä hänen ajatuksensa kahdeksan tai yhdeksän\ntuntia päivässä. Ameera istui yksin kotona ja hautoi suruansa, mutta\nhänkin kävi onnellisemmaksi, kun huomasi, että Holden oli tyynempi,\nkuten naisten tapa on. He tunsivat onnea taas, mutta tällä kertaa\nvarovasti.\n\n\"Siitä syystä, että me rakastimme Totaa, hän kuoli. Jumala kadehti\nmeitä\", sanoi Ameera. \"Minä olen ripustanut suuren mustan saviastian\nmeidän ikkunaamme torjumaan pahoja silmäyksiä meistä, ja me emme saa\nhuutaa iloamme, vaan meidän pitää kulkea hiljaa tähtien alla, muutoin\nJumala löytää meidät. Eikös se ole hyvin puhuttu, sinä arvoton?\"\n\nHän oli aikonut sanoa: sinä rakastettu, mutta muutti sen näyttääkseen\ntäten kuinka vakavasti hän tarkoitti, mitä oli puhunut. Mutta\nsuutelo, joka seurasi tuota uutta nimeä, oli semmoinen, että mikä\njumala tahansa olisi sitä kadehtinut. He kulkivat edestakaisin\nsanoen: \"Se on turhaa -- se on turhaa\", ja toivoen että kaikki\nhaltiat nyt kuulisivat heitä.\n\nMutta haltiat hommailivat muita asioita. He olivat suoneet\nkolmellekymmenelle miljoonalle ihmiselle neljä onnen vuotta, jolloin\nihmiset elivät mukavasti, vuodentulo oli varmaa ja syntyneitten\nlukumäärä oli vuosi vuodelta kasvamassa; maakunnista ilmoitettiin,\nettä yksinomaan maataviljelevä väki oli lisääntynyt niin, että nyt\nasui kullakin neliöpeninkulmalla tuota rasitettua maata vaihdellen\nyhdeksästäsadasta kahteentuhanteen henkeen. Jo oli aika tehdä\ntilaa. Parlamentin jäsen Ala-Tootingista, joka kulki ympäri Intiaa\nsilinterihattu päässä ja hännystakki yllä, puhui laveasti Britannian\nlain siunauksesta ja lausui ainoana tarpeellisena toivomuksenaan,\nettä pantaisiin toimeen asianomaisesti vahvistettu valitsijasysteemi\nja yleinen äänioikeus. Hänen kärsivälliset isäntänsä hymyilivät ja\npyysivät häntä olemaan tervetullut, ja kun hän keskeytti puheensa\nilmoittaakseen sulosanoilla ihastustansa veripunaisesta dhak-puun\nkukasta, joka nyt kukki liian aikaisin, siten ennustaen sairaita\naikoja, niin silloin he hymyilivät vielä entistä enemmän.\n\nKot-Kumharsenin maakunnan varapäällikkö se kerran klubissa puoleksi\nleikillisesti kertoi erään tapahtuman, mikä sai Holdenin veren\njäähtymään, hänen kuunnellessaan loppujuttua.\n\n\"Hän ei kiusaa enää ketään. En ole eläessäni nähnyt niin\nhämmästynyttä ihmistä. Voi helkkari, minä luulen, että hän aikoo\nnostaa siitä kysymyksen parlamentissa. Hänen matkatoverinsa samassa\nlaivassa -- joka ruokapöydässä istui hänen vieressään -- sairastuu\nkoleraan ja kuolee kahdeksassatoista tunnissa. Älkää naurako, pojat.\nParlamentin jäsen Ala-Tootingista on äärettömästi suutuksissaan\nsiitä; mutta hän on vielä enemmän peloissaan. Minä luulen, että hän\nhommaa kirkastetun persoonansa pois koko Intiasta.\"\n\n\"Minä antaisin hyvin paljon, jos kolera hänetkin tapaisi. Se\npidättäisi muutamia hänen kaltaisiaan valtioviisaita asemillaan.\nMutta mitä nyt kuuluu kolerasta? Tämähän on vallan liian aikaista\nsemmoisille seikoille\", sanoi eräs hyödyttömän suolannuolimen\nhoitaja. \"Kyllä kai\", sanoi maakunnan varapäällikkö miettiväisenä.\n\"Me olemme kasvattaneet heinäsirkat luonamme. Meillä on\npaikka-paikoin kolera kaikkialla pohjoisessa -- me sanomme ainakin\n'paikka-paikoin', siisteyden vuoksi. Kevättouot ovat huonot viidessä\nmaakunnassa, eikä kukaan ihminen näytä tietävän missä talvisateet\nviipyvät. Meillä on nyt maaliskuu kohta käsissä. Minä en tahdo ketään\npelottaa, mutta minusta näyttä siltä, kuin luonto aikoisi lopettaa\nlaskunsa tänä kesänä paksulla verisellä viivalla.\"\n\n\"Juuri kun minä aioin pyytää virkavapautta\", sanoi ääni toiselta\npuolen huonetta.\n\n\"Tänä vuonna ei anneta paljon virkavapauksia, mutta sitä enemmän\ntaitaa tapahtua virkaylennyksiä. Minä olen tullut tänne anomaan\nhallitukselta, että minun toivomani kanavan rakentaminen pantaisiin\nhätäaputöitten luetteloon. Nyt on paha tuuli, joka ei ennusta mitään\nhyvää. Minä saan vihdoin viimeinkin tuon kanavan valmiiksi.\"\n\n\"Se on siis tuo vanha veisu\", sanoi Holden, \"nälänhätä, kuume ja\nkolera?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan! Ainoastaan paikkakunnallinen puute ja eri\nvuodenaikoina esiintyvien tautien tavallista suurempi ilmaantuminen.\nSen saatte lukea kaikissa virallisissa ilmoituksissa, jos elätte\nvielä ensi vuonna. Te olette onnen poika. Teillä ei ole vaimoa, joka\non toimitettava pois vaarapaikoilta. Vuoristoasemat tulevat olemaan\ntäynnä vaimoväkeä tänä vuonna.\"\n\n\"Minä luulen, että te olette taipuvainen liioittelemaan\nbasaarijuttuja\", sanoi nuori virkamies sihteeristöstä. \"Minä olen\nhuomannut --\"\n\n\"Ehkä olette\", sanoi maakunnan päällikkö, \"mutta teillä on hyvin\npaljon vielä huomattavaa, poikani. Sillä välin minä tahdon huomauttaa\nteille --\" Ja hän veti virkamiehen sivulle ja rupesi keskustelemaan\ntuon kanavan rakennustavasta, joka oli semmoisena sydämenasiana\nhänelle.\n\nHolden palasi asuntoonsa ja alkoi ymmärtää, ettei hän ollut yksin\nmaailmassa ja että hän oli levoton toisen tähden, mikä on erinomaisen\ntyydyttävä pelon tunne miehen sielulle.\n\nKaksi kuukautta myöhemmin, kuten päällikkö oli ennustanut, alkoi\nluonto kuitata laskujansa verisellä kynällä. Heti kevättouon\nkantapäillä alkoi kuulua leivän huuto, ja hallitus, joka oli\nmäärännyt, ettei kukaan saa kuolla nälkään, lähetti vehnää. Sitten\ntuli kolera kaikilta kompassin suunnilta. Se hyökkäsi puolen\nmiljoonan lukuiseen pyhissävaeltaja-joukkoon erään pyhän arkun\nluona. Moni kuoli jumalansa jalkain juureen, toiset pakenivat ympäri\nmaata tuoden ruton mukanaan. Se hiipi alkuasukasten vallitettuun\nkaupunginosaan ja tappoi kaksisataa henkeä päivässä. Väki tulvaili\njuniin, riippuen kiinni astuinlaudoissa ja lymyten vaunujen\nkatolla; ja kolera seurasi heitä, sillä joka asemalla vedettiin\nasemasillalle kuolleita ja kuolevaisia, jotka haisivat kalkkivedelle\nja karbolihapolle. Ihmisiä kuoli tienvieriin, ja englantilaisten\nhevoset säikähtivät ruumiita heinikossa. Sadetta ei kuulunut, ja maa\nkovettui rautaiseksi, ettei kukaan pääsisi piiloutumaan sen sisään.\nEnglantilaiset lähettivät vaimonsa vuoristoon ja palasivat työhönsä,\nyleten virassaan aina sitä myöten kuin heitä määrättiin täyttämään\nrintamassa syntyneitä aukkoja. Holden, kipeänä pelosta, että ehkä\nkadottaisi kalleimman aarteensa maan päällä, oli koettanut parastansa\nsaadakseen Ameeran lähtemään äitinsä kanssa Himalayan tienoille.\n\n\"Minkätähden minä menisin?\" sanoi hän eräänä iltana katolla.\n\n\"Täällä on tautista, ja väkeä kuolee, ja kaikki valkoiset _mem-logit_\novat menneet.\"\n\n\"Kaikkiko?\"\n\n\"Kaikki -- paitsi ehkä joku vanha jöröpää, joka loukkaa miehensä\nsydäntä jäämällä tänne kuoleman vaaraan.\"\n\n\"No niin; se joka jää, on minun sisareni, ja sinä et saa häntä\nylenkatsoa, sillä minäkin käyn vanhaksi. Minä olen iloinen siitä,\nettä kaikki ylpeät valkoiset _mem-logit_ ovat menneet.\"\n\n\"Puhunko minä vaimolle vai lapselle? Lähde vuoristoon, ja minä pidän\nhuolen siitä, että sinä matkustat kuin kuninkaan tytär. Ajattele,\nlapsukainen. Punaiseksi kiillotetuissa mullivaunuissa, jotka ovat\nhunnuilla ja uutimilla peitetyt, metalliset papukaijat vaunujen\naisoissa ja punainen vaate riippumassa. Minä lähetän kaksi palvelijaa\nsinua saattamaan ja --\"\n\n\"Lopeta jo! Sinä se olet lapsi, kun tuommoista puhut. Mitä hyötyä\nminulla on semmoisista leluista? Hän olisi hyväillyt mulleja,\nleikkinyt satulaloimella. Hänen tähtensä ehkä -- sinä olet tehnyt\nminut hyvin englantilaiseksi -- minä olisin lähtenyt. Nyt minä en\ntahdo. Antaa _mem-logien_ paeta.\"\n\n\"Heidän miehensä lähettävät heidät, armas.\"\n\n\"Hyvin sinä puhut. Mistä saakka sinä olet ollut minun mieheni,\njolla on valta määrätä, mitä minun tulee tehdä? Minä olen vain\nsynnyttänyt sinulle pojan. Sinä olet minulle ainoastaan sieluni\nkoko toivo. Kuinka minä voisin erota sinusta, kun tiedän, että jos\nsinua onnettomuus kohtaisi, vaikkapa niin pienen pieni kuin minun\npikkusormeni kynsi -- eikös se ole pieni? -- niin minä sen tietäisin,\nvaikka olisin paratiisissa? Ja täällä, tänä kesänä sinä voisit kuolla\n-- ah, _janee_, kuolla! -- ja kuollessasi pyytäisit apua valkoiselta\nvaimolta ja viimeisessä silmänräpäyksessä hän ryöstäisi sinun lempesi\nminulta.\"\n\n\"Mutta lempi ei synny silmänräpäyksessä eikä kuolinvuoteella.\"\n\n\"Mitä sinä tiedät lemmestä, sinä kivisydän? Hän ottaisi sinun\nviimeiset kiitoksesi, ja Jumalan ja Profeetan ja Beebee Miriamin\nkautta, sitä minä en milloinkaan kestäisi. Minun herrani ja minun\narmaani, älä puhu enää tuommoista järjetöntä minun poislähdöstäni.\nSiellä, missä sinä olet, siellä olen minäkin. Sillä hyvä.\"\n\nHän kietoi käsivartensa Holdenin kaulaan ja pani kämmenensä hänen\nsuulleen.\n\nEipä ole juuri onnea täydellisempää kuin se, joka on anastettu miekan\nvarjossa. He istuivat yhdessä nauraen ja nimittäen toisiaan vallan\nääneensä kaikilla lempinimillä, jotka suinkin saattoivat herättää\njumalien raivoa. Kaupunki heidän allaan oli täynnä omaa kurjuuttaan.\nRikkivalkeat leimusivat kaduilla, väki hindulaisissa temppeleissä\nkirkui ja ulvoi, sillä jumalat eivät tahtoneet kuulla näinä päivinä.\nSuuren muhamettilaisen alttarin luona pidettiin jumalanpalvelusta,\nja minareeteista kaikui melkein lakkaamatta kutsu rukouksiin. He\nkuulivat valitukset taloista, joissa kuolo oli käynyt, ja kerran\nkuului erään äidin tuskanhuuto, hän kun oli menettänyt lapsensa ja\nrukoili häntä palajamaan takaisin. Hämärässä he näkivät kuolleita\nkannettavan pitkin kaupungin katuja, ja jokaista paaria seurasi oma\npieni murehtijajoukkonsa. Siitä syystä he suutelivat toisiaan ja\nvärisivät.\n\nLuonnon lasku oli verinen ja ankara, sillä maa oli kovin rasittunut\nja tarvitsi hengenvuoroa ennenkuin jokapäiväiselämän virta taas pääsi\npeittämään sen. Kypsymättömien isien ja kehittymättömien äitien\nlapsilla ei ollut mitään vastustusvoimaa. He olivat peloissaan\nja odottivat hiljaa, että miekka taas kätkeytyisi tuppeensa\nmarraskuussa, jos niin oli sallittu. Englantilaisten joukossa\nsyntyi aukkoja, mutta ne aukot täytettiin. Hallituksen hätäaputyöt,\nkolerasairaalat, lääkkeiden jakaminen ja mahdollinen terveydenhoito\nmenestyivät, sillä niin oli käsketty.\n\nHoldenia oli käsketty pitämään varalta, että olisi valmiina lähtemään\ntäyttämään sen miehen paikkaa, joka ensiksi kaatuisi. Jokaisena\npäivänä hänen täytyi olla kaksitoista tuntia näkemättä Ameeraa; ja\nhän saattoi kuolla kolmen tunnin kuluessa. Holden ajatteli, millaista\nhänen tuskansa olisi, ellei hän kolmeen kuukauteen saisi nähdä\nAmeeraa, taikka jos Ameera kuolisi hänen ollessaan poissa. Hän oli\nniin varman varma siitä, että Ameera kuolisi -- niin varma, että kun\nhän nosti katseensa sähkösanomasta ja näki Pir Khanin hengästyneenä\novessa, niin hän naurahti ääneensä. \"No?\" -- kysyi hän.\n\n\"Kun huuto kaikuu yössä ja henki värähtelee kurkussa, kuka tietää\ntenhovoiman, joka silloin voi auttaa? Joudu nopeaan, taivahinen. Se\non musta kolera.\"\n\nHolden ratsasti täyttä karkua kotiinsa. Taivas oli synkkänä pilvistä,\nsillä tuo kauan viipynyt sade oli nyt saapunut ja kuumuus oli\nvähenemässä. Ameeran äiti oli häntä vastassa pihalla valitellen: \"Hän\non kuolemaisillaan. Hän on kuoleman oma. Hän on jo melkein kuollut.\nMitä minun pitää tehdä, sahib?\"\n\nAmeera makasi siinä huoneessa, jossa Tota oli syntynyt. Hän ei\nollenkaan liikahtanut, kun Holden tuli, sillä ihmissielu rakastaa\nyksinäisyyttä, ja kun se on valmis lähtemään pois, se lymyää\nusvaiseen rajamaahan, johon elävät ihmiset eivät voi sitä seurata.\nMusta kolera tekee työnsä hiljaa ja selittämättä. Ameera oli\neroamaisillaan elämästä, ikäänkuin kuolon enkeli itse olisi laskenut\nkätensä hänen päällensä. Tuo nopea hengitys näytti osoittavan, että\nhän joko pelkäsi tai tunsi tuskaa, mutta ei silmä eikä suu vastannut\nHoldenin suuteloihin. Tässä ei voinut mitään, ei sanoa, ei tehdä.\nHolden saattoi vain odottaa ja kärsiä. Sateen ensi pisarat alkoivat\ntipahdella katolle, ja hän saattoi kuulla ilohuutoja kuivuneesta\nkaupungista.\n\nSielu palasi takaisin vähäksi aikaa, ja huulet liikkuivat. Holden\nkumartui alas kuuntelemaan. \"Älä ota mitään minusta\", sanoi Ameera.\n\"Älä ota mitään hivuksia minun päästäni. _Hän_ pakottaisi sinut\npolttamaan ne sitten myöhemmin. Sen liekin minä tuntisin. Lähemmä!\nTule lähemmäksi! Muista vaan, että minä olin sinun ja synnytin\nsinulle pojan. Vaikka sinä huomenna naisit valkoisen naisen, on\nsinulta ainaiseksi otettu pois tuo ilo puristaa syliisi esikoista\npoikaasi. Muista minua, kun poikasi on syntynyt -- tuo poika, joka\non kantava sinun nimeäsi kaikkien kuullen. Hänen onnettomuutensa\ntulkoon minun päälleni. Minä tunnustan -- minä tunnustan\" -- huulet\nhenkäisivät loppusanat hänen korvaansa -- \"ettei ole muuta jumalaa\nkuin -- -- sinä armas.\"\n\nSitten hän kuoli. Holden istui hiljaa, ja kaikki hänen ajatuksensa\nolivat hyytyneet, kunnes hän kuuli Ameeran äidin nostavan uudinta.\n\n\"Onko hän kuollut, sahib?\"\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\n\"Silloin minun pitää murehtia, ja sitten minä otan tämän talon\nhuonekalut huostaani; sillä ne tulevat olemaan minun. Eihän sahib\ntahdo sitä kieltää. Sehän on niin vähän, niin kovin vähän, sahib, ja\nminä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin maata mukavasti.\"\n\n\"Jumalan tähden, ole vaiti nyt! Mene valittamaan jonnekin, jossa minä\nen voi sinua kuulla.\"\n\n\"Sahib, hän on haudattava neljän tunnin kuluessa.\"\n\n\"Minä tunnen tavat. Minä menen ennenkuin hänet viedään pois. Se\nseikka on sinun vallassasi. Pidä huolta, että vuode -- jolla -- jolla\n-- hän lepää --\"\n\n\"Ahaa! Tuo kaunis punainen sohva. Minä olen jo kauan toivonut --\"\n\n\"Että vuode jätetään koskematta minua varten. Kaikki muu koko\ntalossa on sinun. Vuokraa rattaat, ota kaikki ja mene pois ja korjaa\nennen auringon nousua kaikki tyyni paitsi sitä, mitä olen käskenyt\nsäästämään itselleni.\"\n\n\"Minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin viipyä täällä edes\nmurehtimispäivät, ja nyt on sadekin juuri alkanut. Minnekkä minä\nmenen?\"\n\n\"Mitä se minua liikuttaa? Minun käskyni on, että sinä menet.\nHuonekalut ovat tuhannen rupeen arvoiset, ja minun lähettilääni tuo\nsinulle sata rupeeta tänä iltana.\"\n\n\"Se on kovin vähän. Ajattele rattaiden vuokraa.\"\n\n\"Sinä et saa mitään, ellet nyt lähde ja joutuun! Oi vaimo, mene\ntiehesi ja jätä minut kuolleeni luo!\"\n\nÄiti mennä laahusti alas rappusia ja huolissaan, että vain saisi\nhuonekalut haltuunsa, unohti valittaa. Holden jäi Ameeran luo,\nja sade tulvaili katolle. Hän ei voinut ajatella yhtäjaksoisesti\ntuon melun tähden, vaikka kyllä koetti. Sitten neljä lakanoihin\nverhottua, aaveen tapaista olentoa hiipi yksitellen huoneeseen ja\ntirkistelivät häntä huntujensa läpi. Ne olivat kuolleen pesijöitä.\nHolden läksi huoneesta ja meni hevosensa luo. Hän oli saapunut tänne\nkuolettavassa, tukahduttavassa helteessä kahlaten nilkankorkuisessa\ntomussa. Nyt hän löysi pihan sateen valamana lammikkona täynnä\nsammakoita; keltainen puro tulvaili portin alitse, ja vinkuva tuuli\najoi sadenuolet rakeitten tapaan multavalleja vastaan. Pir Khan\nvärisi pienessä kojussaan portin luona, ja hevonen polki levottomana\nvedessä.\n\n\"Minulle on kerrottu sahibin käsky\", sanoi Pir Khan. \"Se on hyvä.\nTämä talo on nyt autio. Minä menen myöskin, sillä minun apinanaamani\nmuistuttaisi vain siitä, mikä on ollut. Mitä sohvaan tulee, tuon\nminä sen aamulla sinun taloosi. Mutta muista, sahib, se on oleva\nsinulle kuin puukko, jota väännetään vereksessä haavassa. Minä lähden\ntoivioretkelle enkä tahdo mitään rahaa. Minä olen lihonut armollisen\nherrani turvissa, jonka suru on minun suruni. Viimeisen kerran minä\npidän suitsia sinulle.\"\n\nHän kosketti Holdenin jalkaa molemmilla käsillään, ja hevonen juosta\nkarahutti tielle, jossa kahisevat bamburuo'ot tavoittelivat taivasta\nja kaikki sammakot kurnuttivat. Holden ei voinut sateelta nähdä\nmitään. Hän peitti silmänsä käsillään ja jupisi: \"Voi sinä peto! Sinä\npetomainen peto!\"\n\nUutinen hänen surustaan oli jo tunnettu hänen asunnossaan. Hän\nsaattoi sen huomata isäntänsä silmistä, kun Ahmed Khan kantoi sisään\nhänen ruokansa ja ensi kerran elämässään laski kätensä Holdenin\nolkapäälle sanoen: \"Syö, sahib, syö. Ruoka on hyvää surussa. Olen\nminäkin kokenut semmoista. Mutta varjot syntyvät ja katoavat, sahib.\nVarjot syntyvät ja katoavat. Tässä on keitetyltä munia.\"\n\nHolden ei voinut syödä eikä nukkua. Taivas lähetti alas kahdeksan\ntuumaa sadetta sinä yönä, pesten maan puhtaaksi. Vesi repi alas\nvalleja, turmeli tiet ja aukoi matalat haudat muhamettilaisella\nhautausmaalla. Koko seuraavan päivän satoi, ja Holden istui hiljaa\nkotonaan ajatellen suruaan. Kolmannen päivän aamuna hän sai\nsähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan seuraavaa: \"Ricketts, Myndonie.\nKuolemaisillaan. Holden. Ylennetty. Heti.\" Silloin hän ajatteli,\nettä ennenkuin hän lähtee, tahtoisi hän nähdä tuon talon, jossa hän\noli ollut herra ja hallitsija. Ilma selkisi hiukan. Pahanhajuinen\nmaa höyrysi, ja Holden oli kiireestä kantapäihin saakka punainen\npistävästä kuumuudesta, jonka tukehduttava kosteus synnytti.\n\nHän huomasi, että sade oli repinyt alas mullasta rakennetut\nportin patsaat ja tuo raskas puuovi, joka oli hänen maailmaansa\nsuojannut, riippui retkallaan yhdestä saranasta. Pihalla kasvoi\nkolmen tuuman korkuista ruohoa; Pir Khanin maja oli tyhjä, ja\nturvonneet katto-oljet riippuivat kattolautojen välissä. Harmaa\norava oli ottanut haltuunsa verannan, ikäänkuin talo olisi ollut\nautiona kolmekymmentä vuotta eikä vain kolme päivää. Ameeran äiti\noli vienyt pois kaikki paitsi homeisia niinimattoja. Pienten\nskorpionien rapsuttaminen, kun ne juosta vilistivät lattian poikki,\noli ainoa ääni koko talossa. Ameeran huone ja tuo toinen huone,\njossa Tota oli asunut, oli paksussa homeessa; ahtaat portaat, jotka\njohtivat katolle, olivat raitaiset ja täplikkäät sateen tuomasta\nmudasta. Holden näki kaiken tämän, tuli ulos taas ja tapasi tiellä\nvuokraisäntänsä Durga Dass'in -- majesteetillisena, ystävällisenä,\npuettuna valkoiseen musliiniin ja ajaen yksin-istuttavissa kääseissä.\nHän tuli katsomaan taloaan, nähdäkseen kuinka katot kestivät\nensimäisen sateen hyökkäystä.\n\n\"Minä olen kuullut\", sanoi hän, \"että te ette enää tule vuokraamaan\ntätä taloa, sahib?\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä sillä?\"\n\n\"Minä ehkä vuokraan sen pois uudelleen.\"\n\n\"Silloin tahdon pitää sen kunnes tulen takaisin.\"\n\nDurga Dass oli vaiti hetkisen. \"Älkää huoliko siitä, sahib\", sanoi\nhän. \"Kun minä olin nuori mies, niin minäkin -- Mutta nyt minä olen\nporvariston jäsen. Hohhoo! Ei. Kun linnut ovat lentäneet pois, mitä\nsilloin enää pesällä tekee? Minä annan repiä sen alas; aina minä\nhirsistä jonkun hinnan saan. Se on revittävä alas ja maistraatti\nrakennuttakoon kadun sen poikki paloportaista kaupungin muuriin,\nkuten he tahtovat. Niin ettei kukaan voi tietää, millä paikalla tämä\ntalo on seissyt.\"\n\n\n\n\nYli rajain.\n\n\nJokaisen pitäisi aina kaikissa olosuhteissa pysyä omassa säädyssään,\nrodussaan ja piirissään. Pysykööt valkoiset valkoisten luona ja\nmustat mustien parissa. Silloin eivät mitkään asiain luonnollista\nkulkua häiritsevät seikat tapahdu äkkiarvaamatta.\n\nTässä kertomuksessa puhutaan miehestä, joka vallan tahallaan\nheittäytyi arvokkaan jokapäiväisseuraelämän varmojen rajojen\nulkopuolelle.\n\nEnsiksikin hän tiesi liian paljon; ja toiseksi hän näki liian paljon.\nHän tunkeutui liian syvälle alkuasukkaiden elämään; mutta ei hän enää\nmilloinkaan tee sitä uudestaan.\n\nKaukana kaupungin keskessä Jitha Megjin _busteen_ takana on Amir\nNathin laskuoja, joka päättyy rautaristikko-ikkunalla varustettuun\numpimuuriin. Laskuojan päässä on iso karjatarha, ja muureissa\nmolemmin puolin ojaa ei ole ikkunoita. Ei Suchet Singh eikä Gaur\nChand salli naistensa katsella maailmaa. Jos Durga Charan olisi\najatellut samoin kuin he, niin hän nyt olisi onnellisempi, ja pikku\nBisesa olisi voinut leipoa omat leipänsä. Hänen huoneestaan saattoi\nnähdä tuon rautaristikkoisen ikkunan kautta ahtaan pimeän laskuojan,\njonne ei aurinko milloinkaan paistanut ja jossa puhvelit piehtaroivat\nsinisessä mudassa. Hän oli leski, noin viidentoista vuoden vanha, ja\nhän rukoili yöt päivät, että Jumala lähettäisi hänelle rakastajan;\nsillä hän ei hyväksynyt yksinään-elämistä.\n\nEräänä päivänä mies -- Trejago oli hänen nimensä -- sattui tulemaan\nAmir Nathin laskuojalle kävellessään noin ilman aikojaan; ja\npäästyään puhvelien ohi hän kompastui suureen rehukasaan.\n\nSilloin hän huomasi, että laskuojan päässä oli loukku, ja hän kuuli\nhiukan naurun hihitystä ristikkoikkunan takaa. Se kuului sievältä,\ntuo pieni naurun hihitys, ja Trejago, joka tiesi, että nuo vanhat\n\"Tuhannen ja yhden yön\" sadut ovat tällaisissa suhteissa erittäin\nsopivia neuvonantajia, hiipi ikkunan alle ja kuiskasi värssyn \"Har\nDyalin lemmenlaulusta\", joka alkaa:\n\n    \"Voiko kukaan seistä suorassa,\n    kasvot loistavaa aurinkoa kohti,\n    taikka rakastaja lemmittynsä luona?\n\n    Jos jalkani horjuvat,\n    oi sydämeni sydän,\n    voiko minua moittia siitä,\n    olenhan ihanuutesi loiston häikäisemä?\"\n\nRautaristikon takaa kuului naisen rannerenkaan hiljainen kalina, ja\nvieno ääni jatkoi laulun viidennestä värssystä:\n\n    \"Voi, voi, saattaako kuu kertoa lemmestään lootuskukalle,\n    kun taivaan portit ovat suljetut ja sadepilvet kokoontuvat?\n\n    He ovat ryöstäneet minun lemmittyni\n    ja vieneet hänet kuormahevosilla pohjoiseen päin.\n\n    Rautavitjat he panivat minun armaani jalkoihin.\n\n    Käske nuolenampujain joutua -- -- --\"\n\nÄäni lakkasi äkkiä, ja Trejago läksi pois Amir Nathin laskuojalta\nihmetellen kuka kumma se saattoi laulaa \"Har Dyalin lemmenlaulun\"\nniin suloisesti.\n\nSeuraavana aamuna, kun hän ajoi virastoonsa, vanha vaimo pisti käärön\nhänen rattailleen. Käärössä oli lasisen rannerenkaan puolikas,\nveripunainen _dhak_-kukka, pieni _bhusa_ eli rehutukko ja yksitoista\nkardemummaa. Tämä käärö oli kirje -- ei tuommoinen kömpelö, harmia\ntuottava kirje, vaan viaton, salaperäinen rakkauskirje.\n\nTrejago tiesi liian paljon näistä asioista, kuten jo sanoin. Ei\nainoankaan englantilaisen pitäisi osata selittää esinekirjettä. Mutta\nTrejago lateli kaikki esineet virastopulpettinsa kannelle ja alkoi\nniitä tutkistella.\n\nSärkynyt lasirengas merkitsee koko Intiassa hindulaista leskeä, sillä\nkun mies kuolee, niin vaimon rannerenkaat rikotaan käsivarsista.\nTrejago ymmärsi tuon pienen lasipalan merkityksen. _Dhak_-kukka\nmerkitsee joko \"toivon\", \"tule\", \"kirjoita\" tahi \"vaara\", aina sen\nmukaan millaisten esineiden kanssa se on. Yksi kardemumma merkitsee\n\"mustasukkainen\", mutta kun jotakin esinettä on useampia samassa\nesinekirjeessä, niin ne kadottavat varsinaisen merkityksensä ja\nniillä tarkoitetaan vain aikaa taikka, jos suitsutusainetta, juustoa\ntahi sahramia seuraa mukana, paikkaa. Ilmoitus oli siis seuraava:\n-- \"Leski -- _dhak_-kukka ja _bhusa_, -- kello yksitoista.\"\n_Bhusa_-tukko selvitti seikan Trejagolle. Hän ymmärsi, -- nämä\nkirjeet antavat paljon tilaa vaistomaisille otaksumisille -- että\n_bhusa_-tukko oli otettu tuosta suuresta rehukasasta, johon hän oli\nkompastunut Amir Nathin laskuojan luona, ja että kirje mahtoi olla\nristikkoikkunan takana asuvan henkilön lähettämä; ja tämä henkilö oli\nleski. Kirje sisälsi siis tämän: -- \"Leski laskuojan luona, jossa on\n_bhusa_-kasa, pyytää teitä tulemaan kello yksitoista.\"\n\nTrejago viskasi kaikki kapineet tuleen ja naurahti. Hän tiesi, että\nIdässä ei ollut tapana käydä lempiseikkailuilla ikkunoiden alla kello\nyhdentoista aikaan aamupäivällä, eivätkä naiset liioin viikkokausia\nedeltäkäsin sovi siitä milloinka yhdytään. Siis hän meni samana\niltana kello yksitoista Amir Nathin laskuojalle puettuna _boorkaan_,\njoka peittää miehen yhtä hyvin kuin naisenkin. Heti kun kaupungin\nkellot olivat lyöneet, vieno ääni ristikkoikkunan takana alkoi laulaa\n\"Har Dyalin lemmenlaulua\" siitä värssystä alkaen, jossa panthanityttö\npyytää Har Dyalia palaamaan. Tämä laulu on hyvin kaunis alkukielellä.\nKäännöksessä sen surumielisyys haihtuu. Se on jokseenkin tällainen:\n\n    \"Yksin katolla ma kuljen, käännyn pohjoisehen päin.\n    Katselen ma salamoita, kuin ne loistaa välkähtäin.\n    Kaiun kuulen askeltesi, pohjoisesta kuulen tään.\n    Tule, riennä, armahani, muutoin kuolen ikävään!\n\n    Juuressa mun jalkojeni basaari on hiljainen.\n    Kamelit ja sotavangit uupuneet on unehen,\n    merkit voittoretkiesi lepoon painaneet on pään.\n    Tule, riennä, armahani, muutoin kuolen ikävään!\n\n    Isän vaimon vanhan on jo ikä saanut uupumaan,\n    minä raukka taloss' isän orjana vain olla saan,\n    leiväksen sain surun suuren, kyyneliä juomaan jään.\n    Tule, riennä, armahani, muutoin kuolen ikävään!\"\n\nKun laulu loppui, Trejago astui esiin ristikkoikkunan alle ja\nkuiskasi: -- \"Minä olen täällä.\"\n\nBisesa oli kaunis tyttö.\n\nSinä iltana sai moni seikka alkunsa, ja silloin alkoi myöskin\nkaksinaiselämä, niin hurja, että Trejago nykyjään joskus epäilee,\neikö kaikki liene ollut unta vain. Bisesa taikka hänen vanha\npalvelijansa, sama, joka oli tuonut esinekirjeen, oli irroittanut\nrautaristikon muurista, niin että ikkuna avautui sisäänpäin ja\nmuuriin syntyi siten neliskulmainen aukko, jonne sukkela mies saattoi\nkiivetä.\n\nPäiväiseen aikaan Trejago hoiti totuttuun tapaansa virastotyötään\ntaikka pukeutui vierailupukuunsa ja kävi vieraissa aseman naisten\nluona, itsekseen aprikoiden, että kuinkahan kauan he olisivat\ntuntevinaan häntä, jos tietäisivät pikku Bisesa raukasta. Illalla,\nkun koko kaupunki oli levolla, hän kääriytyi pahanhajuiseen\n_boorkaan_, kulki Jitha Megjin _busteen_ läpi, kääntyi nopeasti\nAmir Nathin laskuojalle nukkuvan karjan ja mykkien muurien ohi,\nja sitten vihdoin viimeinkin Bisesan luo; siellä hän kuuli vanhan\nvaimon hengittävän syvään ja tasaisesti tuon pienen kolkon huoneen\noven takana, jonka Durga Charan oli antanut sisarensa tyttärelle\nasunnoksi. Kuka taikka mikä Durga Charan oli, sitä Trejago ei\nmilloinkaan kysynyt, ja kuinka kummassa häntä ei huomattu eikä\notettu kiinni, sitä hän ei ihmetellyt, ennenkuin hänen tunteensa oli\ntyyntynyt ja Bisesa... mutta siitä puhumme sittemmin.\n\nBisesa oli alituisena ilona Trejagolle. Hän ei tuntenut asioita\nenemmän kuin linnunpoikanen, ja hänen hullunkuriset mietteensä\nulkomaailman tapahtumista, jotka huhuina tunkivat hänenkin luokseen,\nhuvittivat Trejagoa melkein yhtä paljon kuin hänen sopertelevat\nkokeensa lausua hänen nimensä -- \"Christopher\". Ensimäistä tavua oli\nhänen aina mahdoton lausua ja hän teki lystinnäköisiä pikku liikkeitä\nruusukätösillään, ikäänkuin olisi tahtonut viskata pois koko nimen,\nja sitten hän laskeutuen polvilleen Trejagon eteen kysyi häneltä,\nvallan samalla tavalla kuin englantilainenkin nainen olisi tehnyt,\nrakastiko Trejago todellakin häntä. Trejago vannoi rakastavansa häntä\nenemmän kuin ketään muuta maailmassa. Joka oli totta.\n\nKun tätä hulluutta oli kestänyt noin kuukauden päivät, pakottivat\nolosuhteet Trejagon toisessa elämässä hänet osoittamaan erityistä\nkohteliaisuutta eräälle naistuttavalleen. Se on varma, että\ntällaisista asioista ei kerrota ainoastaan omien maanmiesten\npiirissä, vaan ainakin sataviisikymmentä alkuasukasta niistä tietää\nmyöskin. Trejagon piti olla kävelemässä tämän neidin kanssa ja\njutella hänen kanssaan musiikkilehterillä sekä pari kolme kertaa\nkäydä hänen kerallaan ajelemassa; eikä hän hetkeäkään epäillyt,\nettä tämä vaikuttaisi hänen rakkaaseen salaiseen elämäänsä. Mutta\nuutinen levisi tavalliseen mystilliseen tapaan suusta suuhun, kunnes\nBisesan palvelija sai siitä kuulla ja kertoi Bisesalle. Lapsi kävi\nsurulliseksi ja teki taloustoimensa huonosti, niin että Durga\nCharanin vaimo löi häntä.\n\nViikkoa myöhemmin Bisesa torui Trejagoa hänen uskottomuudestaan.\nHän ei ymmärtänyt kierrellä, vaan puhui suoraan. Trejago nauroi ja\nBisesa polki pientä jalkaansa -- pienoista jalkaansa, hieno kuin\nrinkikukkanen, jonka saattoi piilottaa käteensä.\n\nPaljon siitä, mitä on kirjoitettu \"itämaisesta intohimosta ja\nherkkätuntoisuudesta\", on liioiteltua ja toisen suusta kuultua, mutta\non siinä vähän tottakin; ja kun englantilainen huomaa tuon vähän,\nniin se tuntuu vallan yhtä liikuttavalta kuin mikä intohimo tahansa\nhänen omassa säännöllisessä elämässään. Bisesa raivosi ja riehui ja\nvihdoin uhkasi tappaa itsensä, ellei Trejago heti lupaisi jättää\ntuota vierasta memsahibia, joka oli tullut heidän väliinsä. Trejago\nkoetti selittää ja näyttää hänelle, ettei hän ymmärtänyt näitä\nasioita kuten länsimaalaiset. Bisesa nousi ja sanoi yksinkertaisesti:\n\n\"En ymmärrä. Mutta sen minä vain tiedän, että ei se ole hyvä, että\nsinä _sahib_ olet käynyt minulle rakkaammaksi omaa sydäntäni. Sinä\nolet englantilainen. Minä olen vain musta tyttö\" -- hän oli vaaleampi\nrahapajan kultatankoja -- \"ja mustan miehen leski\".\n\nSitten hän nyyhkytti ja sanoi: \"Mutta oman sieluni ja äitini sielun\nkautta vannon, että minä rakastan sinua. Sinulle ei mitään pahaa saa\ntapahtua, käyköönpä minulle kuinka tahansa.\"\n\nTrejago puheli lapselle ja koetti häntä rauhoittaa, mutta hän näytti\nvallan luonnottomasti liikutetulta. Hän sanoi, ettei mikään muu\nhäntä tyydytä kuin se, että heidän suhteensa nyt kerrassaan loppuu.\nTrejagon pitää mennä pois nyt heti. Ja hän meni. Kun hän hyppäsi\nulos ikkunasta, suuteli tyttö hänen otsaansa kahdesti, ja hän kulki\nkotiinsa mietteissään.\n\nViikko kului ja kolmekin viikkoa, eikä Bisesa lähettänyt mitään\ntietoja. Trejago, jonka mielestä tätä eroa oli kestänyt vallan kyllin\nkauan, meni Amir Nathin luo laskuojalle viidennen kerran kolmen\nviikon kuluessa, toivoen, että vastattaisiin hänen kolkutukseensa\nhuojuvaan ristikkoon. Eikä hän erehtynyt.\n\nNyt oli uusikuu ja valon säde sattui suorastaan Amir Nathin\nlaskuojaan ja ristikkoikkunaan, joka vedettiin syrjään, kun hän\nkoputti. Huoneen mustasta pimeydestä Bisesa ojensi käsivartensa\nkuutamoon. Molemmat kädet olivat ranteista poikki leikatut ja tyngät\nolivat jo melkein parantuneet.\n\nSitten, kun Bisesa painoi päänsä käsivarsiensa väliin ja itkeä\nnyyhkytti, joku huoneesta karjaisi kuin villi peto, ja terävä\nesine -- veitsi, miekka tahi keihäs -- lensi Trejagon _boorkaan_.\nSe ei lävistänyt hänen ruumistaan, vaan tunkeutui erääseen kupeen\nlihakseen, ja sen haavan tähden hän ontui hieman koko loppuikänsä.\n\nRistikko vedettiin paikoilleen. Huoneesta ei näkynyt mitään elon\nmerkkiä -- ei muuta kuin kirkas kuutamo korkealla muurilla ja pimeys\nAmir Nathin laskuojalla.\n\nSitten ei Trejago muista muuta, kuin että hän raivottuaan ja\nriehuttuaan kuin hullu noiden armottomien muurien välillä huomasi\nolevansa joen rannalla aamun sarastaessa, ja siellä hän heitti pois\n_boorkansa_ ja läksi paljain päin kotiinsa.\n\nMikä tähän surulliseen loppuun oli syynä -- oliko Bisesa\naiheettomassa epätoivossaan kertonut kaikki, vai oliko suhde älytty\nja hänet pakotettu kiduttamalla tunnustamaan, tiesikö Durga Charan\nTrejagon nimen, ja mikä tuli Bisesan kohtaloksi -- tuota kaikkea\nTrejago ei tiedä vielä tänäkään päivänä. Jotain hirveätä oli\ntapahtunut, ja ajatus siitä, mitä se mahtoi olla, vaivaa Trejagoa\nöillä silloin tällöin ja pitää hänet valveilla aamuun asti. Omituista\ntässä on, ettei hän tiedä, missä Durga Charanin talon etupuoli on.\nMahdollisesti se on semmoiseen pihaan päin, joka on yhteinen kahdelle\ntai useammalle talolle, taikka ehkä se lienee jonkun Jitha Megjin\n_busteen_ kadun takana. Trejago sitä ei tiedä. Hän ei voi saada\nBisesaa -- pikku Bisesa raukkaa -- takaisin enää. Hän on kadottanut\nhänet alkuasukkaiden kaupunginosaan, jossa jokaisen miehen talo on\nniin vartioitu ja niin salaperäinen kuin hauta; ja ristikkoikkuna\nAmir Nathin laskuojaan päin on muurattu umpeen.\n\nMutta Trejago käy vierailemassa säännöllisesti, ja häntä pidetään\nsangen siistinä miehenä.\n\nHänessä ei ole mitään erinomaista muuta kuin se, että hänen oikea\njalkansa on hiukan jäykkä, johon on syynä jänteen nyrjähtäminen.\n\n\n\n\nDungaran tuomio.\n\n\nTätä juttua kerrotaan vielä _Sâl_-lehdoissa Berbulda-vuoristossa,\nja asian vakuudeksi osoittavat kertojat katotonta ja ikkunatonta\nlähetystaloa. Suuri jumala Dungara, kaikkien olevien esineiden\nhallitsija, hirmuinen, yksisilmäinen, kantava punaista\nelefantinhammasta, teki tuon kaiken; ja jokainen, joka ei usko\nDungaraan, tulee saastutetuksi Yat-hulluudella -- sama hulluus, joka\nrankaisi Buria Kolin poikia ja tyttäriä, kun he kääntyivät pois\nDungarasta ja pukivat päälleen vaatteita. Niin sanoo Athon Dazé, joka\non pyhän arkun ylimäinen pappi ja punaisen elefantinhampaan vartia.\nMutta jos kysyt Buria Kolien apulaisveronkantajalta ja päälliköltä\ntuota asiata, niin hän nauraa -- ei siitä syystä, että hän tahtoisi\nolla ilkeä lähetystointa kohtaan, vaan siitä syystä, että hän itse\noli näkemässä, kuinka Dungaran kosto kohtasi kunnianarvoisan Justus\nKrenkin, Tübingenin lähetystoimen pastorin, hengellisiä lapsia ja\nLottaa, hänen siveätä vaimoansa.\n\nJos kuka kuitenkin ansaitsi jumalien hyvää kohtelua, niin oli se\njuuri kunnianarvoisa pastori Justus, ennen muinoin heidelbergiläinen,\njoka pelkästä kutsumuksesta läksi erämaihin ja otti keltatukkaisen,\nsinisilmäisen Lotan kanssaan. \"Me tahdomme nämä pakanat, nyt\npakanallisten tapojen pimittämät, paremmiksi tehdä\", sanoi Justus\nvirkauransa aikaisimpina päivinä. \"Niin\", lisäsi hän vakaumuksella,\n\"he tulevat hyviksi ja käsillään työtä tekemään oppivat. Sillä\nkaikkien hyvien kristittyjen täytyy tehdä työtä.\" Ja pienemmällä\napurahalla kuin englantilaisella maallikkosaarnaajalla, Justus Krenk\nasettui asumaan Kamalan ja Malairin vuorensolan taakse, Berbulda-joen\ntoiselle puolelle aivan lähelle sinertävää Panth-vuorta, jonka\nharjalla oli Dungaran temppeli -- vallan Buria Kolien maakunnan\nsydämessä -- alastomien, hyväluontoisten, kainojen, hävyttömien,\nlaiskojen Buria Kolien maakunnan.\n\nTiedätkö millaista elämä on lähetystöjen raja-asemilla? Koeta\nkuvitella yksinäisyyttä, joka on vielä paljoa suurempi kuin ikinä\nmissään pienimmässäkään nurkkakunnassa, jonne hallitus on sinut\nlähettänyt, -- yksinäisyyttä, joka painaa valvovia silmäluomia ja\najaa sinut suin päin ryhtymään päivän töihin. Sinne ei tule mitään\npostia, siellä ei ole ainoatakaan puhetoveria sinun omaa rotuasi,\nsiellä ei ole mitään teitä. Siellä on tosin ruokaa niin paljon, että\nhengissä pysyy, mutta sitä ei ole hauska syödä, ja kaiken elämän\nsulon ja elämän pyrintöjen tulee saada alkunsa sinusta itsestäsi ja\nsiitä ihanteellisuudesta, joka sinussa on.\n\nAamusilla kuuluu paljaiden jalkain kapse, kun proselyytit, epäilijät\nja julkiset pilkkaajat astua tepsuttelevat verannalle. Täytyy olla\nväsymättömän ystävällinen ja kärsivällinen ja ennen kaikkea viisas,\nsillä oppilaat ovat puolittain lapsellisen yksinkertaisia, puolittain\non heillä miehen kokemus ja metsäläisen viekkaus. Seurakunnalla on\ntuhansia aineellisia tarpeita, joita tulee ottaa huomioon. Sinun,\njoka uskot olevasi persoonallisesti edesvastuussa heistä Luojan\nedessä, sinun täytyy urkkia esiin tuosta reuhaavasta joukosta\npienimmätkin henkisyyden hiukkaset, jotka ehkä ovat kätkettyinä\nheihin. Jos vielä yhdistät sielujen hoitoon myöskin ruumiiden hoidon,\non tehtäväsi vieläkin vaikeampi, sillä sairaat ja vialliset ovat\nvalmiit paikalla kääntymään vaikka millaiseen uskoon, kunhan vain\ntulevat parannetuiksi, ja sitten he nauravat sinulle, kun olet kyllin\nyksinkertainen uskomaan heitä.\n\nKun päivän työ alkaa väsyttää ja aamuinnostus on rauennut, syntyy\nsinussa masentava tunne työsi turhuudesta. Tätä vastaan sinun täytyy\ntaistella, vyötettynä kupeistasi ainoastaan sillä uskolla, että sodit\nperkelettä vastaan elävien sielujen puolesta. Se on suuri ja riemuisa\nusko, mutta se, joka voi säilyttää sen horjumatta kaksikymmentäneljä\ntuntia yhtämittaa, hänellä täytyy olla tavattoman vahva ruumis ja\nsamoin hermot.\n\nKysy Bannockburnin parantavain ristiretkien harmaapäisiltä\nvanhuksilta, millaista elämää heidän saarnaajansa saivat kärsiä;\npuhele Racinen evankeliumiyhdistykselle, noille laihoille\namerikkalaisille, jotka kehuvat, että he voivat mennä sinnekin,\njonne ei kukaan englantilainen uskalla heitä seurata; koeta saada\nTübingenin lähetystön pappeja puhumaan kokemuksistaan -- jos voit.\nSinua käsketään lukemaan painettuja kertomuksia, mutta niissä ei\npuhuta mitään noista miehistä, jotka ovat menettäneet nuoruutensa\nja terveytensä, kaiken, minkä mies voi menettää, paitsi uskoansa,\nerämaihin. Ei niissä puhuta englantilaisista tytöistä, jotka\novat lähteneet sinne ja kuolleet kuumetautisiin metsikköihin\nPanth-vuorilla, tietäen alusta alkaen, että siellä oli melkein\nvarma kuolema odotettavissa. Harva pappi se teille kertoo näistä\nasioista enemmän kuin nuoresta David St. Beestä, joka lähetettynä\nHerran työhön murtui äärettömässä yksinäisyydessä ja palasi melkein\nmielipuolena päälähetystöön huutaen: -- \"Ei ole mitään Jumalaa, vaan\nminä olen vaeltanut perkeleen kanssa!\"\n\nKertojat vaikenevat näissä asioissa, sillä eihän sivistyneen\nvalkoisen miehen urhoollisuus, erehdys, epäilys, epätoivo eikä\nitsensäkieltämys ole minkään arvoista verraten siihen, että joku\npuoli-inhimillinen sielu on pelastettu haaveellisesta uskostaan\npuuhaltioihin, vuoren peikkoihin ja virtamörköihin.\n\nGallio, tämän maakunnan varapäällikkö, \"ei ollenkaan välittänyt\nnäistä asioista\". Hän oli ollut kauan siinä maakunnassa, ja Buria\nKolit pitivät hänestä ja toivat hänelle tuomisiksi tuulastettuja\nkaloja, orkideoja metsän usvaisesta, kosteasta sydämestä ja niin\npaljon metsänriistaa kuin hän suinkin jaksoi syödä. Vastalahjaksi hän\nantoi heille kiniiniä ja yhdessä ylimäisen papin Athon Dazén kanssa\nratkaisi heidän yksinkertaisia oikeusjuttujaan.\n\n\"Kun te olette olleet muutamia vuosia tässä maassa\", sanoi Gallio\nKrenkin pöydässä, \"niin rupeatte huomaamaan, että toinen uskonto on\nyhtä hyvä kuin toinenkin. Minä koetan kyllä auttaa teitä niin paljon\nkuin voin, mutta älkää loukatko minun Buria Kolejani. He ovat hyvää\nkansaa ja he luottavat minuun.\"\n\n\"Minä tahdon heille sanaa Jumalan opettaa\", sanoi Justus, ja hänen\npyöreä naamansa hehkui innostuksesta, \"ja tietysti minä en tahdo\nheidän ennakkoluulolleen mitään väärin ja ajattelematta tehdä. Mutta,\noi ystäväni, tuo välinpitämättömyys kaikesta uskonnosta on hyvin\npaha.\"\n\n\"Hm\", sanoi Gallio, \"minulle on annettu heidän ruumiinsa ja\nmaakuntansa hoidettavaksi, mutta te saatatte koettaa, mitä voisitte\ntehdä heidän sielujensa hyväksi. Älkää vaan käyttäytykö niinkuin\nteidän edeltäjänne, sillä silloin minä en voi vastata teidän\nhengestänne.\"\n\n\"No miten sitten?\" kysäisi Lotta rohkeasti, ojentaen hänelle teekupin.\n\n\"Hän läksi ylös Dungaran temppeliin -- totta puhuen, hän oli vallan\nensikertalainen tässä maassa -- ja alkoi mukuroida Dungara vanhusta\npäähän sateenvarjollaan; silloin Buria Kolit ajoivat hänet ulos ja\nmukiloivat _häntä_ vallan hurjasti. Minä olin maakunnassani, ja\npappi lähetti sanantuojilla minulle kirjeen, jossa seisoi: 'Herrani\ntähden vainottu. Lähettäkää osa rykmenttiä!' Lähimmät sotajoukot\nolivat sadan peninkulman päässä, mutta minä arvasin mitä hän oli\ntehnyt. Minä ratsastin Panthiin ja puhelin vanhalle Athon Dazélle\nkuin isälle, sanoen hänelle, että hänen kaltaisensa viisaan miehen\nolisi pitänyt ymmärtää, että sahib oli saanut auringonpiston ja\noli hullu. Minä en ole nähnyt ketään niin pahoillaan elämässäni,\nkuin Athon Dazé nyt oli. Hän koetti puolustautua, lähetti puita ja\nmaitoa ja lintuja ja jos jotakin. Minä annoin viisi rupeeta pyhälle\narkulle ja sanoin Macnamaralle, että hän oli ollut varomaton. Hän\nsanoi, että minä olin kumartunut alas Rimmonin huoneeseen. Mutta\njos hän vain olisi silloin mennyt vuoren harjun poikki ja häväissyt\nPalin Deoa, Suria Kolien epäjumalaa, niin hän olisi tullut piestyksi\nkuumennetulla bamburuo'olla aikoja ennen kuin minä olisin ennättänyt\ntehdä mitään, ja sitten minun olisi pitänyt hirttää muutamia noista\nroisto raukoista. Olkaa ystävällinen heille, Padri... mutta minä en\nluule, että te saatte paljon aikaan.\"\n\n\"En minä\", sanoi Justus, \"mutta minun Mestarini. Me tahdomme pienistä\nlapsista alkaa. Moni niistä pistoksen sydämeensä saa, se on niin.\nLasten perästä äidit, ja sitten miehet. Mutta että te sisällistä\nmyötätuntoisuutta meihin tuntisitte, minä suuresti haluaisin.\"\n\nGallio eleli kuten ennenkin, ollen hengenvaarassa korjaillessaan\nkansansa mädänneitä bambusiltoja, tappaessaan liian rohkean tiikerin\nsilloin tällöin, nukkuessaan höyryävissä metsiköissä taikka ajaessaan\ntakaa Suria Kolilais-rosvoa, joka oli katkaissut pään muutamilta\nBuria-kansaan kuuluvilta veljiltään. Gallio oli käyräjalkainen,\nvaappuva nuori mies, joka luonnostaan oli vallan ilman uskontoa ja\nsen kunnioitusta. Hän tahtoi hallita itsevaltaisesti, minkä hän\nsaattoi tehdäkin tässä yksinäisessä maakunnassaan.\n\n\"Ei kukaan tarvitse minun paikkaani\", oli hänellä tapana sanoa\njörömäisesti, \"ja minun päällikköni pistää nenänsä tänne ainoastaan\nsilloin kun hän varmaan tietää, ettei täällä liiku minkäänlaisia\nkuumetauteja. Minä olen tämän maan hallitsija, niin pitkälle kuin\nsilmä kantaa, ja Athon Dazé on minun varakuninkaani.\"\n\nGallio kerskaili aina mitä suurimmasta elämän ylenkatseestaan --\nvaikkei hän milloinkaan ulottanut tätä teoriaansa itseään ulommalle\n-- -- mutta tietysti hän kuitenkin ratsasti neljäkymmentä peninkulmaa\nlähetysmajalle, pelastamansa pieni ruskea lapsi satulansa edessä.\n\n\"Tässä olisi jotain teille, Padri\", sanoi hän. \"Kolien on tapana\nheittää liikanaiset lapsensa kuolemaan. Enkä minä ymmärrä miksi he\neivät saisi sitä tehdäkin, mutta te voitte kasvattaa tämän yhden.\nMinä löysin sen Berbuldan niemekkeellä. Minä aavistan, että sen äiti\non koko matkan seurannut minua metsän halki.\"\n\n\"Se on ensimäinen meidän laumaamme\", sanoi Justus ja otti huutavan\npikku olennon syliinsä tuudittaen sitä voimakkaasti. Niinkuin susi\nväijyy metsässä, niin odotti Matui, lapsen äiti, joka sukunsa lakia\ntotellen oli kantanut sen kuolemaan, sykkivin sydämin, väsyneenä\nja jalat haavoitettuina bamburuoikossa, katsellen lähetysmajaa\nnälkäisillä äidin katseilla. Mitähän tuo kaikkivaltias varapäällikkö\naikoi tehdä? Syököhän tuo mustatakkinen pikku mies hänen pienoisen\ntyttärensä elävältä, sillä Athon Dazé sanoo sen olevan tapana\nkaikilla mustatakkisilla miehillä.\n\nMatui odotti bamburuokojen juurella koko pitkän yön, ja aamulla tuli\nkaunis valkoinen nainen, jonka kaltaista Matui ei ollut milloinkaan\nnähnyt, ja hänen sylissään oli Matuin tytär puettuna puhtaaseen\npukuun. Lotta ymmärsi vain vähän Buria Kolien kieltä, mutta kun\näiti puhuu äidille, niin heidän on vallan helppo ymmärtää toisiaan.\nOjennetuista käsistä, jotka kainosti tavoittelivat Lotan hameen\nlievettä, kiihkeistä kurkkuäänistä ja hartaista katseista Lotta\nymmärsi, kenenkä kanssa oli tekemisissä. Matui otti lapsensa takaisin\n-- tahtoi olla tuon ihmeteltävän valkoisen vaimon palvelijana, vallan\norjana, sillä hänen oma sukunsa ei kuitenkaan enää hänestä huolisi.\nLotta itki hänen kanssaan kyynelvarastonsa kuiviin saksalaiseen\ntapaan, johon kuuluu myöskin ahkera nenän niistäminen.\n\n\"Ensin lapsi, sitten äiti ja vihdoin mies, ja Jumalalle kunnia\nkaikesta\", sanoi Justus Toivorikas. Mies tulikin jousineen ja\nnuolineen, hyvin vihaisena tosin, sillä hänellä ei ollut ketään, joka\nhänen ruokansa keittäisi.\n\nMutta kertomus tästä lähetystoimesta on pitkä, ja minulla ei ole\ntilaisuutta selittää kuinka Justus, unohtaen varomattoman edeltäjänsä\nkohtalon, ankarasti löi Motoa, Matuin miestä, kun tämä näet oli\nhävytön. Moto säikähti, mutta saatuaan selville, ettei häntä siinä\nsilmänräpäyksessä tapettu, rohkaisi mielensä ja rupesi Justuksen\nuskolliseksi liittolaiseksi ja ensimäiseksi proselyytiksi. Minä en\nvoi kertoa, kuinka tuo pieni seurakunta kasvoi kasvamistaan Athon\nDazén suurimmaksi harmiksi; kuinka Dungaran pappi väitteli viekkaasti\nkoko maailman Luojan papin kanssa ja voitettiin; kuinka Dungaran\ntemppelin saatavat, linnut, kalat ja hunajakakut alkoivat vähentyä;\nkuinka Lotta selitti Eevan kirousta naisille ja kuinka Justus\nkoetti parastaan saadakseen miehet ymmärtämään Aatamin kirouksen;\nkuinka Buria Kolit vastustelivat tätä sanoen, että heidän jumalansa\noli laiska jumala, ja kuinka Justus vähitellen voitti heidän\nvastenmielisyytensä työhön opettaen heille, että tuo musta maa oli\nrikasta ja tuotti muutakin kuin vain multasieniä.\n\nKaikki nämä seikat kuuluvat monen kuukauden historiaan ja kaikkien\nnoiden kuukausien kuluessa harmaapäinen Athon Dazé mietiskeli\nkostoa siitä, että kansa ei enää välittänyt Dungarasta. Metsäläisen\nkavaluudella teeskenteli hän ystävyyttä Justusta kohtaan viitaten\nsiihen, että ehkä hän itsekin vielä kääntyisi. Mutta Dungaran\nseurakunnalle hän sanoi synkästi: -- \"Nuo Padrin joukkolaiset\novat pukeneet vaatteita yllensä ja palvelevat ahkerata jumalaa.\nSiitä syystä Dungara kostaa heille hirmuisesti, kunnes he ulvoen\nheittäytyvät Berbuldan aaltoihin.\" Öisin punaisen elefantinhampaan\nkantaja mölisi ja karjui vuorien välissä ja Dungaran uskolliset\npalvelijat valvoivat ja sanoivat: -- \"Kaikkien olevien olentojen\njumala miettii kostoa luopioille. Ole armollinen, Dungara, meille,\nsinun lapsillesi, ja anna meille kaikki heidän viljansa!\"\n\nMyöhään, kun kylmä ilma oli alkanut, saapui päällikkö vaimonsa\nkanssa Buria Kolien maakuntaan. \"Käykääpäs katsomassa Krenkin\nlähetystalolla\", sanoi Gallic \"Hän tekee hyvää omalla tavallaan\nja minä arvelen, että he olisivat hyvillään, jos te avaisitte\nbamburuokotemppelin, jonka hän on saanut rakennetuksi. Kaikissa\ntapauksissa saatte nähdä sivistyneitä Buria Koleja.\"\n\nSuuri melu nousi lähetystalolla. \"Nyt hän ja hänen armollinen\nrouvansa omilla silmillään näkevät, että me hyviä töitä tehneet\nolemme, ja -- niin -- me tahdomme heille oppilapsemme omilla käsillä\ntehdyissä puvuissaan näyttää. Se on oleva suuri päivä -- Jumalalle\nkunnia\", sanoi Justus; Lotta sanoi: \"Amen.\"\n\nJustus oli omaan hiljaiseen tapaansa hiukan kadehtinut Baselin\nkutojalähetystöä, kun hänen omat oppilaansa näet olivat niin\nsaamattomia käsitöissä. Athon Dazé oli nykyjään opettanut muutamia\nheistä häkylöimään kiiltäviä silkkisäikeitä eräästä kasvista, jota\nkasvoi runsaasti Panth-vuoren rinteellä. Siitä saatiin vaatetta,\njoka oli valkeata ja pehmeää, melkein kuin Tyvenen meren _tappa_, ja\ntänä päivänä piti oppilasten ensi kerran pukeutua siitä tehtyihin\nvaatteisiin. Justus oli ylpeä työstään.\n\n\"Heidän pitää valkoisiin vaatteihin puettuina päällikön ja hänen\njalosukuisen rouvansa vastassa olla, laulaen _Nyt kiittäkäämme\nJumalaa_. Sitten hän temppelin on avaava, ja -- niin -- ja Galliokin\nuskomaan on rupeava. Seisokaa noin, lapset, kaksittain, ja -- Lotta,\nminkätähden ne noin raapivat itseään? Ei ole sopivata tuolla lailla\nkiemurrella, Nala lapseni. Päällikkö tulee kohta ja tuo kiusaa häntä.\"\n\nPäällikkö, hänen vaimonsa ja Gallio kiipesivät vuoren rinnettä\nlähetystalolle. Proselyytit seisoivat kahdessa rivissä hohtavan\nvalkoisena joukkona, jossa oli noin 40 henkeä. \"Haa\", sanoi\npäällikkö, joka saavuttamallaan mielen taipuisuudella heti oli valmis\nuskomaan, että hän oli alusta pitäen kannattanut tätä laitosta.\n\"Menevät eteenpäin, näen mä, jättiläisaskeleilla.\"\n\nEi sen paremmin voinut sanoa! Lähetysseurakunta meni tosiaankin\neteenpäin -- ensin hieman hypähdellen, ja naamasta näkyi, että heitä\nsamalla hävetti ja oli paha olla, mutta sitten juosten kuin kärpästen\npuremat hevoset ja hurjistuneet kengurulaumat. Panth-vuoren harjalta\nkuului punaisen elefantinhampaan kantaja mölisevän ankarasti ja\nmurheellisesti. Proselyyttijoukko horjui, erosi ja hajosi ulvoen ja\nkirkuen tuskasta. Justus ja Lotta seisoivat kauhun valtaamina.\n\n\"Se on Dungaran tuomio!\" huusi ääni. \"Minä palan, minä palan!\nJoutukaa virtaan, muutoin me palamme!\"\n\nVäki pyöri ja riehui kallioilla Berbuldan rannalla kiemurrellen,\npolkien ja väännellen; he repivät pois vaatteensa virtaan Dungaran\nrummun kiihottamina. Justus ja Lotta pakenivat melkein itkien\npäällikön luo.\n\n\"Minä en voi ymmärtää! Eilen\", änkytti Justus, \"heillä oli kymmenet\nkäskyt... Mitä tämä on? Jumalan ja kaikkien hyvien henkien kautta\nmaalla ja merellä. Nala! Oi häpeätä!\"\n\nJuosten ja huutaen ilmaantui kalliolle heidän päänsä yläpuolelle\nNala, koko lähetysseurakunnan ylpeys, neljäntoistavuotias tyttö,\noppivainen ja siveä -- ja nyt hän oli alaston kuin ilmeinen päivä ja\npotki kuin metsäkissa.\n\n\"Tämänkö tähden\", kirkui hän ja heitti takkinsa Justusta kohti,\n\"tämänkö tähden minä jätin heimoni ja Dungaran -- teidän Pahan\npaikkanne tulen tähden? Sokea apina, mitätön maan mato, kuivattu\nkala, se sinä olet, sinä joka sanoit, etten minä milloinkaan tulessa\npalaisi! Oi Dungara, minä palan nyt! Nyt minä palan! Armahda minua,\nkaikkien olevien esineiden Jumala!\"\n\nHän kääntyi ja heittäytyi Berbuldaan, ja Dungaran rumpu mölisi\nriemuiten. Viimeisten proselyyttien ja heidän opettajansa välillä oli\nnyt neljännespeninkulma kuohuvaa virtaa.\n\n\"Eilen\", valitti Justus, \"hän oppi koulussa kirjaimet -- Voi! Tämä on\nsaatanan työtä!\"\n\nMutta Gallio katseli uteliaasti tytön takkia, joka oli pudonnut hänen\njalkoihinsa. Hän tunnusteli sen kudontaa, veti takinhihansa ylemmäksi\npäivettynyttä rannettaan ja painoi vaatetta käsivarttaan vasten.\nSille paikalle syntyi hehkuvan punainen täplä valkoiseen ihoon.\n\n\"Ahaa!\" sanoi Gallio tyynesti, \"sitä minä arvelinkin\".\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Justus.\n\n\"Minä nimittäisin sitä Nesson paidaksi [Nessos oli kentauri, jonka\nHerkules tappoi ja jonka vereen kastettu paita tuotti hänelle mitä\nsuurinta tuskaa, kun hän sen puki yllensä. Suoment. muist.], mutta...\nMistä saitte ainekset tähän kankaaseen?\"\n\n\"Athon Dazé neuvoi pojille, kuinka heidän piti sitä valmistaa\", sanoi\nJustus.\n\n\"Tuo vanha kettu! Tiedättekö, että hän on antanut teille\nNilgiri-nokkosia -- skorpioni -- _Girardenia heterophylla_. Eipä ole\nihme, että he kiemurtelivat. Sehän kirveltelee vielä siltatouvinakin,\nvaikka sitä on liotettu kuusi viikkoa. Tuo kavala lurjus! Tietysti\nviipyi noin puoli tuntia ennenkuin se ennätti polttaa heidän paksun\nnahkansa läpi, ja sitten...!\"\n\nGallio purskahti nauruun, mutta Lotta itki päällikön rouvan helmassa\nja Justus oli peittänyt kasvonsa käsillään.\n\n_\"Girardenia heterophylla!\"_ toisti Gallio. \"Krenk, miksi ette\npuhunut siitä minulle? Minä olisin voinut säästää teiltä tämän.\nKudottua tulta suorastaan! Kuka tahansa paitsi alaston Koli olisi\ntuon tiennyt, ja jos minä tunnen heidät oikein, ette enää milloinkaan\nsaa heitä takaisin.\"\n\nHän katseli toiselle puolen jokea, jossa proselyytit vielä kierivät\nja valittelivat matalikossa, ja hymy katosi hänen huuliltaan, sillä\nhän näki, että Tübingenin lähetys Buria Kolien luona oli kuollut.\n\nVaikka Justus ja Lotta vielä kolme kuukautta kuljeskelivat suruissaan\naution kouluhuoneen ympärillä, eivät he enää milloinkaan saaneet\ntakaisin toivorikkaimpiakaan oppilaitaan. Ei! Kaiken keskustelun\nloppuna oli Pahan paikan tuli -- tuli, joka viilteli jäseniä ja\npoltti luihin saakka. Kuka uskaltaa toisen kerran herättää Dungaran\nvihan? Menköön pikku mies ja hänen vaimonsa minne tahansa. Buria\nKolit eivät välitä heistä mitään. Gallio lähetti Athon Dazélle\nyksityisen kirjeen, jossa sanottiin, että Athon Dazé ja kaikki\nDungaran papit hirtetään Dungaran alttarin luona, jos hiuskarvakaan\nkatkaistaan lähetyssaarnaajien päästä. Se pelasti Justuksen ja Lotan\nBuria Kolien lyhkäisistä myrkytetyistä nuolista, mutta ei kaloja\neikä lintuja, ei hunajakakkuja eikä suolaa ja nuoria porsaita enää\nkannettu heidän ovelleen. Ja semmoistahan se on! Eihän ihminen elä\nsulasta armosta, vaan tarvitseehan hän ruokaakin.\n\n\"Lähdetään pois, vaimoni\", sanoi Justus; \"täällä ei ole mitään hyvää\nodotettavana, ja Jumala on tahtonut, että toinen mies tämän työn on\ntekevä -- soveliaalla ajalla -- Hänen omalla soveliaalla ajallaan.\nMennään me pois, ja minä tahdon -- niin -- hiukan kasvioppia tutkia.\"\n\nJos joku tahtoisi uudestaan lähteä käännyttämään Buria Koleja,\nniin siellä on vielä ainakin sisimmäinen osa lähetystaloa jäljellä\nPanth-vuoren juurella. Mutta temppeli ja kouluhuone ovat aikoja\nsitten hävinneet metsikön peittoon.\n\n\n\n\nLispeth.\n\n\nHänen vanhempansa olivat vuoristolainen Sonoo ja hänen vaimonsa\nJadeh. Eräänä vuonna maissin satoa oli kohdannut kato ja kaksi karhua\nhävitti yhtenä yönä heidän ainoan unikkopeltonsa juuri Sutlej-laakson\nkupeella Kotgarhin puolella. Silloin he seuraavana vuodenaikana\nrupesivat kristityiksi ja kantoivat lapsensa lähetystalolle\nkastettavaksi. Kotgarhin lähetyssaarnaaja risti sen Elisabetiksi, ja\nvuoristolaiset eli _paharit_ äänsivät nimen \"Lispeth\".\n\nMyöhemmin tuli kolera Kotgarhin laaksoon ja korjasi Sonoon sekä\nJadehin. Silloin Lispethistä tuli puolittain palvelija, puolittain\nseuralaisnainen Kotgarhin lähetyssaarnaajan vaimolle. Tämä tapahtui\nmähriläislähetystön vallan jälkeen, mutta ennenkuin Kotgarh kokonaan\noli unohtanut nimensä \"Pohjoisten vuorien ruhtinatar\".\n\nLieneekö kristinusko vaikuttanut Lispethiin, vai ehkä hänen omat\njumalansa olisivat saaneet yhtä paljon aikaan samanlaisissa\nolosuhteissa, sitä en tiedä; mutta hänestä kasvoi tavattoman\nkaunis. Kun vuoristolaistyttö on kaunis, niin kannattaa kyllä\nmatkustaa viisikymmentä peninkulmaa tietöntä korpea häntä katsomaan.\nLispethillä oli kreikkalaiset kasvot -- semmoiset, jommoisia\nmaalarit niin usein kuvaavat ja niin harvoin näkevät. Hänen ihonsa\noli kuin vaalea norsunluu, ja hän oli heimoonsa verraten erittäin\nvalkoverinen. Sitten hänellä oli vallan ihmeelliset silmät, ja\nellei hän olisi käynyt puettuna inhottavan rumaan karttuuniin, jota\nlähetystö näytti erittäin suosivan, olisi luullut näkevänsä itse\nroomalaisten Dianan metsästysretkellä, kun äkkiarvaamatta sattui\ntapaamaan hänet vuoren rinteellä.\n\nLispeth rupesi mielihyvällä kristinuskoon eikä luopunut siitä\nennätettyään täysi-ikäiseksi, kuten muutamat vuoristolaistytöt. Hänen\noma kansansa vihasi häntä, sillä he sanoivat, että hänestä oli tullut\n_memsahib_, joka pesi kasvonsa joka päivä, ja lähetyssaarnaajan rouva\nei tiennyt mihin häntä käyttäisi. Eihän voi panna viiden jalan ja\nkymmenen tuuman pituista komeata jumalatarta lautasia ja kuppeja\npesemään. Hän siis leikki lähetyssaarnaajan lasten kanssa, hoiti\nluokkia sunnuntaikoulussa, luki kaikki talon kirjat ja kävi päivä\npäivältä yhä ihanammaksi kuten sadun prinsessa. Lähetyssaarnaajan\nrouva sanoi, että tytön pitäisi ruveta johonkin \"hienompaan\"\npalvelukseen Simlassa, esim. bonniksi taikka muuksi sellaiseksi.\nLispeth ei halunnut ruveta palvelukseen. Hän oli vallan onnellinen\nnykyisissä oloissaan.\n\nKun matkustajia -- niitä ei vielä siihen aikaan paljon ollutkaan --\ntuli Kotgarhiin, oli Lispethin tapana piiloutua omaan huoneeseensa,\nsillä hän pelkäsi, että he veisivät hänet Simlaan taikka jonnekin\nmuuanne tuntemattomaan maailmaan.\n\nEräänä päivänä, muutamia kuukausia sen jälkeen kuin oli täyttänyt\nseitsemäntoista vuotta, Lispeth läksi kävelemään. Hänen\nkävelyretkensä eivät olleet samanlaisia kuin englantilaisten\nneitosten -- puolitoista peninkulmaa jalkaisin ja sitten ratsastaen\ntakaisin. Hän taivalsi kaksi- ja kolmekymmentä peninkulmaa\nedestakaisin pienillä virkistysmatkoillaan Kotgarhin ja Narkundan\nvälillä. Tällä kertaa hän palasi takaisin vasta pimeässä kiiveten\nalas jyrkkää vuoren rinnettä Kotgarhiin, sylissään joku raskas\ntaakka. Lähetyssaarnaajan rouva torkkui vierashuoneessa, kun Lispeth\nastui sisään taakkoineen väsyneenä ja raskaasti hengittäen. Lispeth\nasetti sen sohvalle ja sanoi ilman muita mutkia: -- \"Tämä on minun\nmieheni. Minä löysin hänet Bagin tiellä. Hän on loukannut itsensä. Me\nhoidamme häntä nyt huolellisesti, ja kun hän tulee terveeksi, niin\nteidän miehenne vihkii meidät.\"\n\nTämä oli ensimäinen kerta, kun Lispeth ilmaisi mietteitään\naviokysymyksessä, ja lähetyssaarnaajan rouva vallan kauhistui. Mutta\nkaikissa tapauksissa piti nyt ensi sijassa pitää huolta sohvalla\nviruvasta miehestä. Hän oli nuori englantilainen, jonka päässä oli\nluuhun saakka ulottuva terävän esineen viiltämä haava. Lispeth sanoi\nlöytäneensä hänet rotkosta, josta hän sitten kantoi hänet kotiin.\nMies hengitti heikosti ja oli tainnoksissa.\n\nLähetyssaarnaaja, joka ymmärsi hiukan lääketiedettä, asetti hänet\nvuoteelle ja hoiti häntä; Lispeth odotti ulkopuolella ovea, valmiina\nauttamaan tarvittaessa. Hän selitti lähetyssaarnaajalle, että\ntämä se oli se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin. Sekä\nlähetyssaarnaaja että hänen rouvansa selittivät hänelle vakavasti,\nkuinka sopimatonta tämä hänen käytöksensä oli. Lispeth kuunteli\ntyynesti ja sitten uudisti esityksensä. Kristillisyyttä pitää olla\nhyvin suuri määrä, ennenkuin se voi poistaa sivistymättömiä itämaisia\nviettejä, esimerkiksi ensi silmänräpäyksessä rakastumista. Kun\nLispeth nyt kerran oli löytänyt miehen, jota hän ihaili, niin hän ei\nvoinut ymmärtää, miksi hänen pitäisi pitää salassa tuota vaaliansa.\nEikä hän liioin aikonut luopua valitustaan kenenkään käskystä. Hän\naikoi vain hoitaa englantilaista, kunnes tämä paranisi kylliksi\nvoidakseen naida hänet. Tämä oli hänen pikku ohjelmansa.\n\nPari viikkoa sairastettuaan lievänlaista kuumetta ja tulehdusta\nenglantilainen alkoi voimistua ja kiitti lähetyssaarnaajaa ja\nhänen rouvaansa sekä Lispethiä -- varsinkin Lispethiä -- heidän\nystävyydestään. Hän oli itämailla-matkustaja, niin hän kertoi --\nsiihen aikaan ei vielä puhuttu maapallon kiertäjistä, kun Peninsular\n& Oriental Steam Navigation Company'n laivasto vielä oli nuori\nja pieni -- ja hän oli tullut Dehra Dunista keräämään kasveja\nja perhosia Simlan vuoristoon. Siitä syystä ei kukaan Simlassa\ntietänyt mitään hänestä. Hän arveli pudonneensa vuoren särmältä\nkurottaessaan ottamaan saniaista mädänneeltä puun kannolta, ja hänen\nhindulaiset tavarankantajansa arvattavasti ryöstivät hänen kapineensa\nja pakenivat. Hän aikoi mennä takaisin Simlaan, jahka nyt hiukan\nvoimistuisi. Häntä ei enää huvittanut vuorilla kapuaminen.\n\nHänellä ei ollut minkäänlaista kiirettä lähteä; hän vain kokoeli\nvoimia verkalleen. Lispeth ei välittänyt lähetyssaarnaajan eikä\nhänen rouvansa neuvoista. Viimeksimainittu vihdoin päätti puhua\nenglantilaiselle ja kertoi hänelle Lispethin sydämen tilan.\nEnglantilainen nauroi aika makeasti ja sanoi, että tuohan oli kovin\nsievää ja romantillista, vallan oiva Himalaya-idylli, mutta koska\nhän jo oli kihloissa toisen tytön kanssa kotimaassaan, niin ei tästä\nasiasta voinut tulla sen enempää. Hän tietysti lupasi käyttäytyä\nvarovasti. Sen hän tekikin. Mutta hänestä oli hauskaa puhella ja\nkävellä Lispethin kanssa ja kuiskailla suloisia sanoja hänelle\nja nimittää häntä lempinimillä, kun hän jo oli parantunut siksi\npaljon, että saattoi ruveta lähtöä tekemään. Se ei ollut kerrassaan\nmitään hänelle ja kaikki maailmassa Lispethille. Lispeth oli hyvin\nonnellinen nämä kaksi viikkoa, sillä hän oli löytänyt miehen, jota\nhän rakasti.\n\nHän kun oli syntyjään metsäläinen, niin hän ei ollenkaan huolinut\npeitellä tunteitaan, ja se huvitti englantilaista. Kun englantilainen\nmatkusti pois, saattoi Lispeth häntä vuorien poikki Narkundaan saakka\nkovin suruissaan ja onnettomana. Lähetyssaarnaajan rouva oli hyvä\nkristitty eikä rakastanut minkäänlaisia ikävyyksiä ja skandaaleja\n-- mutta Lispethille hän ei voinut yhtään mitään -- ja hän oli\npyytänyt, että englantilainen sanoisi Lispethille tulevansa takaisin\nnaimaan Lispethin. \"Hän on vallan lapsi, näettekö, ja minä pelkään,\nettä hän sisimmässään on pakana\", sanoi lähetyssaarnaajan rouva.\nEnglantilainen kulki siis nuo kaksitoista peninkulmaa vuorien poikki\nkäsi Lispethin vyötäisillä ja vakuutti tytölle tulevansa takaisin\nnaimaan hänet. Lispeth myöskin yhä uudelleen lausui lupauksensa. Hän\nitki Narkundan harjulla, kunnes englantilainen oli kadonnut näkyvistä\nMuttianin tielle.\n\nSitten hän pyyhki kyyneleensä ja palasi Kotgarhiin sanoen\nlähetyssaarnaajan rouvalle: \"Hän tulee takaisin naimaan minut. Hän\nmeni nyt oman kansansa luo kertomaan siitä.\" Lähetyssaarnaajan rouva\nhyväili Lispethiä ja sanoi: \"Hän palajaa takaisin.\" Kahden kuukauden\nkuluttua kävi Lispeth kärsimättömäksi, ja hänelle sanottiin, että\nenglantilainen oli matkustanut meren poikki Englantiin. Lispeth\ntiesi, missä Englanti on, sillä hän oli lukenut hiukan maantieteen\nalkeita, mutta vuoristolaistyttönä hänellä ei tietysti ollut\nminkäänlaista käsitystä merestä. Talossa oli vanha kartta, jolla\nLispeth oli leikkinyt lapsena. Sen hän kaivoi esiin taas, pani sen\nkokoon iltasilla, itki itsekseen ja koetti miettiä, missä hänen\nenglantilaisensa nyt mahtoi olla. Kun hänellä ei ollut mitään\nkäsitystä etäisyyksistä eikä laivoista, olivat hänen laskunsa hiukan\nhäilyviä. Mutta asia ei yhtään olisi siitä muuttunut, vaikka ne\nolisivat olleet vallan oikeitakin, sillä englantilainen ei ollenkaan\naikonutkaan palata takaisin naimaan vuoristolaistyttöä. Hän unohti\nkokonaan Lispethin kerätessään perhosia Assamissa. Sittemmin hän\nkirjoitti kirjan Itämaista. Lispethin nimeä ei siinä mainittu.\n\nKolmen kuukauden kuluttua Lispeth rupesi joka päivä vaeltamaan\nNarkundassa katsomassa eikö englantilaista jo näkyisi tiellä tulevan.\nSe tyynnytti häntä, ja kun lähetyssaarnaajan rouva huomasi hänen\nkäyvän iloisemmaksi, arveli hän, että tuo \"raakalainen ja kovin\nsopimaton mielettömyys\" jo alkoi hälvetä. Vähän ajan kuluttua\nkävelyretket eivät enää tyydyttäneet Lispethiä ja hän kävi kovin\nkiukkuiseksi. Lähetyssaarnaajan rouva arveli, että nyt oli sopiva\naika ilmoittaa hänelle kuinka asian laita oli -- että englantilainen\noli luvannut rakastaa Lispethiä vain tyynnyttääkseen häntä -- että\nhän ei koskaan ollut mitään muuta tarkoittanut, ja että oli \"väärin\nja sopimatonta\", että Lispeth ajatteli naimista englantilaisen\nkanssa, joka oli ylevämpää rotua ja joka sitäpaitsi oli luvannut\nnaida toisen tytön omasta kansastaan. Lispeth sanoi, että kaikki tuo\non vallan mahdotonta, sillä englantilainen oli sanonut rakastavansa\nhäntä ja lähetyssaarnaajan rouva itse oli omin suin vakuuttanut hänen\npalaavan takaisin.\n\n\"Kuinka se voi olla valetta, mitä hän ja te sanoitte?\" kysyi Lispeth.\n\n\"Me sanoimme sen vain tyynnyttääksemme sinua, lapsi\", sanoi\nlähetyssaarnaajan rouva.\n\n\"Te siis valehtelitte minulle\", sanoi Lispeth, \"te ja hän?\"\n\nLähetyssaarnaajan rouva katseli alas eikä virkkanut mitään.\nLispethkin oli ääneti vähän aikaa; sitten hän läksi ulos laakson\npoikki ja palasi takaisin puettuna kuin vuoristolaistyttö --\ninhottavan likaisena, mutta ilman nenä- ja korvarenkaita. Tukkansa\nhän oli letittänyt pitkäksi kankipalmikoksi, johon oli kierretty\nmustia lankoja, kuten vuoristolaisnaisilla oli tapana.\n\n\"Minä aion mennä takaisin oman kansani luo\", sanoi hän. \"Te olette\nsurmanneet Lispethin. Jäljellä on vain vanhan Jadehin tytär --\n_paharin_ tytär ja _Tarka Devin_ palvelija. Te olette kaikki\npettureita, te englantilaiset.\"\n\nEnnenkuin lähetyssaarnaajan rouva oli tointunut hämmästyksestään\nkuullessaan Lispethin selittävän palanneensa isiensä jumalien tykö,\noli tyttö jo mennyt, eikä hän milloinkaan palannut takaisin.\n\nHän liittyi omaan likaiseen kansaansa intohimoisesti, ikäänkuin\nolisi tahtonut korvata sen osan elämästään, jonka oli elänyt heistä\nerillään. Jonkun ajan kuluttua hän meni naimisiin erään puunhakkaajan\nkanssa, joka löi häntä, kuten _paharien_ tapana on, ja hänen\nkauneutensa kuihtui pian.\n\n\"Ei ole mitään lakia, jonka mukaan voimme laskea pakanoiden oikkuja\",\nsanoi lähetyssaarnaajan rouva, \"ja minä luulen, että Lispeth aina\nsydämessään pysyi pakanana.\" Siihen nähden, että Lispeth oli otettu\nenglantilaiskirkon helmaan viiden viikon ikäisenä, ei tämä selitys\njuuri tuota kunniaa lähetyssaarnaajan rouvalle.\n\nLispeth oli kuollessaan hyvin vanha. Hän puhui aina sujuvasti\nenglanninkieltä, ja kun hän oli tarpeeksi humalassa, saattoi häntä\njoskus houkutella kertomaan ensi lemmestään.\n\nVaikeata oli kuvitella, että tuo tihrusilmäinen, ryppynaamainen akka,\nruma kuin variksenpelätti, kerran oli ollut \"Kotgarh lähetystön\nLispeth\".\n\n\n\n\nAurelianus Mc Gogginin kääntyminen.\n\n\nTämä ei ole oikeastaan mikään kertomus. Se on tutkimus, ja minä olen\nhyvin ylpeä siitä. Sillä tutkimus osoittaa aina taitoa.\n\nKukin ihminen on oikeutettu pitämään oman uskontonsa; mutta ei\nkellään -- kaikista vähimmin nuorella väellä -- ole oikeutta sitä\nväkisin tyrkyttää muille. Hallitus lähettää silloin tällöin Intiaan\nhiukan kierotuumaisia virkamiehiä, mutta omituisimpia pitkiin\naikoihin oli Mc Goggin. Hän oli mallikelpoinen -- erinomaisen\nmallikelpoinen -- mutta hänen mallikelpoisuutensa oli luiskahtanut\nväärään suuntaan. Sen sijaan että olisi tutkinut alkuasukasten\nkieltä, hän lueskeli erään Comte nimisen, luulen ma, ja Spencer\nnimisen miehen sekä professori Cliffordin kirjoittamia kirjoja. (Te\nlöydätte kyllä nämä kirjat kirjastoista.) He arvostelevat ihmisten\nsisimpiä sellaisten kannalta, joilla ei ole vatsaa. Ei kukaan estänyt\nMc Gogginia lukemasta niitä, mutta hänen olisi pitänyt saada vitsaa\nmammaltaan. Ne panivat hänen päänsä pyörälle, ja hän saapui Intiaan\nvarustettuna hienonnetulla uskonnolla paitsi työhommiaan. Siinä ei\nollut pitkä uskontunnustus. Se sisälsi vain että ihmisellä ei ole\nmitään sielua, ettei ole olemassa mitään Jumalaa eikä tulevaista\nelämää ja että meidän pitää rehveltää jossakin ihmiskunnan hyväksi.\n\nHiukan vähäpätöisempi pykälä näkyi olevan se, että vielä pahempi\nkuin käskeminen on käskyn totteleminen. Ainakin Mc Goggin väitti\nniin, mutta minä arvelen, että hän ehkä oli lukenut väärin ensimäiset\nalkeensa.\n\nMinä en sano sanaakaan pahaa hänen uskonnostaan. Se oli tehty\nLontoossa, jossa ei ole muuta kuin koneita ja asfalttia ja\nrakennuksia -- ja kaikki tuo sumun peitossa. Tietysti mies siellä\nrupeaa ajattelemaan, ettei ole olemassa mitään häntä itseään\nkorkeampaa ja että Lontoon rakennushoitokunta on kaikki toimittanut.\nMutta tässä maassa, jossa me näemme todellisen ihmiskunnan --\nraa'an, ruskean, alastoman ihmiskunnan -- ilman mitään sen ja\nhehkuvan taivaan välillä ja ainoastaan rasittunut, köyhdytetty\nmaa allaan, täällä tuumat hiukan tasaantuvat ja useimmat ihmiset\npalaavat takaisin yksinkertaisempiin teorioihin. Elämä Intiassa\nei ole kyllin pitkä tuhlattavaksi tutkimuksiin, onko kaikkien\npuuhien etunenässä korkeampaa johtajaa. Tästä syystä nimittäin:\nvaltuusmies on korkeampi kuin apulainen, päällikkö on korkeampi\nkuin valtuusmies, varakuvernööri on korkeampi kuin päällikkö, ja\nvarakuningas on korkeampi kuin kaikki nuo neljä. Häntä käskemässä\non taas valtioministeri, joka on vastuunalainen keisarinnalle. Jos\ntaaskin keisarinna ei ole vastuunalainen Luojalleen -- jos ei mitään\nLuojaa ole häntä ylempänä -- niin koko meidän valtiojärjestyksemme on\nväärä. Joka on tuiki mahdotonta. Kotimaassa on ihmisillä kuitenkin\nyksi puolustus. He ovat suureksi osaksi tallissa ruokittuja ja\novat käyneet henkisesti pulleiksi. Otappas suuri ja pullea hevonen\nratsastaaksesi, niin se kuolaa ja tahrii kuolaimet niin, ettei yhtään\nvoi nähdä niitä. Mutta kuolaimensa ovat kuitenkin olemassa vallan\nentisellään. Ihmiset eivät käy pulleiksi Intiassa. Ilmanala ja työ\nsiellä estää heitä puhumasta puuta heinää.\n\nJos Mc Goggin olisi pitänyt tuon suurella kirjaimella alkavan ja\nismi-tavulla loppuvan uskontonsa itsekseen, niin ei kukaan ihminen\nolisi siitä välittänyt, mutta hänen molemmat isoisänsä olivat olleet\nwesleyläisiä saarnaajia ja saarnainto oli mennyt perintönä hänelle.\nHän tahtoi, että jokaisen klubissa piti ymmärtämän, ettei heillä\nollut mitään sielua, ja auttaman häntä panemaan Luojaa viralta\npois. Hyvin monet sanoivat hänelle, että _hänellä_ epäilemättä\nei ollut mitään sielua, sillä hän oli niin nuori, mutta siitä ei\nollenkaan seurannut, että hänen vanhemmat toverinsa olivat yhtä\nkehittymättömiä; ja olkoonpa sitten tulevaista elämää tai ei,\nniin he ainakin tahtoivat tässä elämässä lukea sanomalehtensä\nrauhassa. \"Mutta se ei ole pääasia -- se ei ole pääasia!\" oli\nAurelianuksen tapa sanoa. Miehet viskoivat häntä sohvatyynyillä ja\nkäskivät hänen mennä mihin paikkaan tahansa, jota hän uskoi. He\nristivät hänet \"Blastodermiksi\" -- hän näet sanoi polveutuvansa\nsen nimisestä perheestä, joka kuulemma eli jolloin kulloin\nesihistoriallisena aikana, -- ja he koettivat loukkauksilla ja\nnaurulla saada häntä vaikenemaan, sillä hän oli ainaisena vastuksena\nklubissa ja sitäpaitsi hän oli hävytön vanhemmille miehille. Hänen\nmaakuntapäällikkönsä, joka jo oli virassa rajamailla, kun Aurelianus\nvielä piehtaroi sängyn peitteellä, sanoi hänelle, että ollakseen\nkelpo mies Aurelianus oli suuri hölmö. Ja se on varmaa, että jos hän\nolisi malttanut tehdä työtään, olisi hän muutaman vuoden perästä\nkohonnut sihteeristöön. Hän oli juuri sellainen tyyppi, joka siellä\nmenestyy -- pelkkää päätä vain, ei ollenkaan ruumista, ja tuhansia\nteorioja. Ei ainoakaan sielu välittänyt Mc Gogginin sielusta. Hänellä\nsai kernaasti olla kaksi taikka ei yhtään sielua taikka jonkun toisen\nsielu. Hänen tuli vain totella käskyjä ja pysyä lestissään eikä\nturmella klubia \"ismeillään\".\n\nHän teki työtä mainiosti, mutta hän ei hyväksynyt ainoatakaan käskyä\nkoettamatta parantaa sitä. Se oli vika hänen uskonnossaan. Se\nteki ihmiset liian vastuunalaisiksi ja vetosi liian paljon heidän\nrehellisyyteensä. Joskus voi johtaa vanhaa hevosta riimustakin, mutta\nvarsaa ei milloinkaan. Mc Goggin puuhasi enemmän kuin kukaan hänen\nikäisensä mies. Hän lienee luullut, että kolmikymmensivuinen tuomio\nviidenkymmenen rupeen asiassa -- jossa molemmat riitapuolet vannovat\nväärin niin että hurisee -- edistää ihmiskunnan asiata. Olipa miten\noli, hän teki työtä liian paljon, harmitteli saadessaan muistutuksia\nja selitti ihmeellistä uskonoppiaan virastonsa ulkopuolella, kunnes\ntohtori varoitti häntä rasittamasta itseään liiaksi. Ei kukaan\nihminen voi tehdä lisätyötä kahdeksantoista _annaksen_ edestä\nkullekin _rupeelle_ kesäkuussa kärsimättä siitä. Mutta Mc Goggin\noli vielä henkisesti pullea ja ylpeä itsestään sekä taidostaan eikä\ntahtonut kuulla mitään huomautuksia. Hän teki työtä säännöllisesti\nyhdeksän tuntia päivässä.\n\n\"Hyvä\", sanoi tohtori, \"te murrutte, sillä teillä ei purjeet kestä\nsemmoista vauhtia\". Mc Goggin oli hiukan omituinen.\n\nEräänä päivänä tapahtui loppukohtaus -- niin draamallisesti kuin\nmahtikohta jossakin näytelmässä.\n\nSe oli juuri ennen sadeaikaa. Me istuimme verannalla elottomassa,\nkuumassa, tukehduttavassa ilmassa haukotellen ja toivoen,\nettä tummansiniset pilvet tuolla alkaisivat purkaa vettä ja\njäähdyttäisivät ilmaa. Hyvin, hyvin etäältä kuului hiljaisena\nkuiskauksena, kuinka rankkasade tulvaili virtaan. Eräs miehistä kuuli\ntuon, nousi seisomaan, kuunteli ja sanoi vallan luonnollisesti: --\n\"Jumalan kiitos!\"\n\nSilloin Blastodermi käännähti paikaltaan ja sanoi: \"Miksi? Minä\nvakuutan teille, että se on seuraus vallan luonnollisista syistä --\natmosfeerinen ilmiö mitä yksinkertaisinta laatua. Miksi meidän siis\npitäisi kiittää olentoa, joka ei milloinkaan ole ollut -- joka on\nainoastaan tarumainen --\"\n\n\"Blastodermi\", röhisi mies lähimmällä tuolilla, \"pidä suusi ja heitä\nminulle _Pioneeri_! Me tunnemme jo kaikki sinun tarumaisuutesi.\"\nBlastodermi sieppasi pöydältä sanomalehden ja hypähti niinkuin joku\nolisi pistänyt häntä. Sitten hän heitti lehden pyytäjälle.\n\n\"Niinkuin jo sanoin\", jatkoi hän hitaasti ja hiukan ponnistamalla,\n-- \"vallan luonnollisten syitten seuraus -- vallan luonnollisten\nsyitten. Minä tarkoitan --\"\n\n\"Heh, Blastodermi, sinä annoit minulle _Calcutta Mercantile_ lehden.\"\n\nTomu nousi pieninä pyörteinä, puun latvat huojuivat ja tuuliviirit\nvinkuivat. Mutta ei kukaan tarkastanut sateen tuloa. Me kaikki\ntuijotimme Blastodermia, joka oli noussut seisaalleen ja koetti\nkangertaa puhetta. Sitten hän sanoi hyvin hitaasti: --\n\n\"Vallan selvä -- sanakirja -- punainen laiho -- vastuunalainen -- syy\n-- muistaa -- kansi -- -- yksin.\"\n\n\"Blastodermi on juovuksissa\", sanoi joku. Mutta Blastodermi ei ollut\njuovuksissa. Hän katsoi meihin hämmästyneenä ja rupesi käsillään\nviittomaan meille pilvien synnyttämässä puolihämärässä. Sitten hän\nmelkein kirkui:\n\n\"Mitä tämä on? -- -- En voi -- -- säästää -- -- saavuttaa -- -- tori\n-- -- musta -- --\"\n\nHänen puheensa tuntui jäätyvän hänessä, ja -- juuri kun salama iski\nkahdesta kohden, jakaen koko taivaan kolmeen osaan, ja sade tulvaili\nrankkanaan -- juuri silloin Blastodermi kävi vallan mykäksi. Hän\npotki ja riehui kuin vikuri hevonen, ja hänen silmänsä olivat täynnä\nkauhua.\n\nTohtori saapui kolmen minuutin perästä ja kuuli asian laidan. \"Se on\n_aphasia_\", sanoi hän. \"Viekää hänet huoneeseensa. Minä _tiesin_,\nettä niin kävisi.\" Me kuljetimme Blastodermin rankkasateessa\nkotiinsa, ja tohtori antoi hänelle bromkaaliumia nukuttaakseen häntä.\n\nSitten tohtori tuli takaisin ja sanoi, että hän vain kerran ennen --\neräässä intialaisessa sotamiehessä -- oli nähnyt yhtä täydellisen\n_aphasia_-kohtauksen. Minä olen myöskin nähnyt helpon _aphasian_\nrasittuneessa miehessä, mutta tämä äkkinäinen mykkyys oli vallan\nkamalata, vaikka se tosin, kuten Blastodermi itse olisi sanonut, oli\n\"seurauksena vallan luonnollisista syistä\".\n\n\"Hänen täytyy ottaa virkavapaus tämän tähden\", sanoi tohtori; \"hän on\nkykenemätön työhön ainakin kolme kuukautta. Ei, ei se ole hulluutta\ntaikka muuta semmoista. Hän vain ei ollenkaan voi hallita puhettaan\neikä muistiaan. Minä luulen, että Blastodermi nyt varmaan pysyy\nääneti.\"\n\nKaksi päivää myöhemmin Blastodermi taas sai puhelahjan. Hänen\nensimäinen kysymyksensä oli: -- \"Mitä se oli?\" Tohtori selitti sen\nhänelle. \"Mutta minä en voi sitä käsittää!\" sanoi Blastodermi. \"Minä\nolen vallan terve, mutta en voi hallita muistiani, minusta näyttää --\nminun _oma_ muistini -- voinko minä?\"\n\n\"Lähde vuoristoon kolmeksi kuukaudeksi äläkä ajattele sitä\", sanoi\ntohtori.\n\n\"Mutta minä en voi sitä käsittää\", intti Blastodermi, \"se oli minun\n_oma_ mieleni ja muistini\".\n\n\"Minä en voi siihen mitään\", sanoi tohtori, \"on paljon asioita,\njoita sinä et voi käsittää, ja kun olet elänyt minun ikäisekseni,\nniin tiedät tarkkaan mitä kaikkea uskallat sanoa omaksesi tässä\nmaailmassa\".\n\nTämä isku masensi Blastodermin. Hän ei voinut sitä ymmärtää. Hän\nläksi vuoristoon arkana ja vavisten, epäillen voisiko lopettaa\nlauseensa, jonka oli alkanut.\n\nTämä synnytti hänessä terveellisen epävarmuuden. Tuo luonnollinen\nselitys, että hän oli tehnyt liiaksi työtä, ei tyydyttänyt häntä.\nMikä lieneekään pyyhkinyt sanat hänen huuliltaan, niinkuin äiti\npyyhkii pienen piimäsuun, ja häntä pelotti -- pelotti kamalasti.\n\nKlubi oli siten rauhassa hänen palattuaankin, ja jos sinä joskus\nvielä satut kuulemaan Aurelianus Mc Gogginin saarnailevan ihmiskunnan\nasioista -- taivaallisista asioista hän ei enää näy tietävän yhtä\npaljon kuin ennen -- niin nostappa vain sormi huulillesi hetkiseksi,\nniin näet mikä tapahtuu.\n\nÄlä syytä minua, jos hän viskaa juomalasin naamaasi!\n\n\n\n\nMennyttä kalua.\n\n\nEi ole viisasta kasvattaa poikalasta vallan \"tietämättömänä elämän\npahuudesta\", kuten vanhemmat sanovat, jos hänen täytyy mennä maailman\ntaisteluun. Ellei hän ole ainoa poikkeus tuhannesta, täytyy hänen\nvarmaan kärsiä paljon turhia huolia ja hän joutuu ehkä pahaan pulaan\nsiitä syystä vain, ettei tunne asiain oikeata laatua.\n\nAnna koiranpenikan syödä saippuaa kylpyhuoneessa taikka purra\nvasta kiillotettua kenkää. Se puree ja murisee, kunnes vähitellen\noppii ymmärtämään, että kenkämuste ja pesusaippua tuottavat sille\npahoinvointia; siitä sille sitten selviää, että saippua ja kengät\neivät ole terveellisiä. Joku vieras vanha koira opettaa sille pian,\nkuinka epäviisasta on purra suurten koirien korvia. Ollen nuori se\nmuistaa tuon, ja kuusikuukautisena se lähtee maailmaan hyvätapaisena\npikku elävänä, jolla on puhdistunut ruokahalu. Jos sitä olisi\npidetty erillään kengistä ja saippuasta ja suurista koirista kunnes\nse olisi joutunut täysikasvaneeksi ja hampaat täysin kehittyneiksi,\nniin arvelkaapas kuinka kamalan huonosti se silloin olisi voinut ja\nkuinka sitä olisi höyhennetty! Sovita tämä seikka \"elämän pahuuden\ntietämättömyyteen\" ja mieti mikä on seurauksena. Se ei kuulu\nkauniilta, mutta kahdesta pahasta se on parempi.\n\nOli kerran poika, jota oli kasvatettu \"pahuudentietämättömyys\"\nperiaatteiden mukaan; ja nämä periaatteet tappoivat hänet. Hän\noli kotonaan yhtämittaa syntymähetkestään saakka aina siihen\npäivään asti, jolloin hän paraimpina oppilaina tuli Sandhurstiin.\n[Sandhurstissa, noin 50 km Lontoosta, on sotilaskoulu. Suoment.\nmuist.] Hänelle opetettiin tarkkaan kaikki, minkä yksityisopettaja\nsuinkin saattoi, ja sitten hänellä vielä oli kaupanpäälliseksi se\nerityinen avu, ettei hän \"milloinkaan koko elämässään ollut tuottanut\nvanhemmilleen hetkenkään murhetta\". Se, minkä hän oppi Sandhurstissa,\npaitsi tavallisia aineita, ei ollut kovin tärkeätä. Hän katseli\nympärilleen, ja saippua sekä kenkämuste, niin sanoaksemme,\nmaistuivat hänestä aika makealle. Hän pureksi niitä hiukkasen ja\nläksi Sandhurstista hieman turmeltuneempana kuin oli sinne tullut.\nSitten seurasi väliaika ja kohtaus hänen kotolaistensa kanssa,\njotka toivoivat paljon hänestä. Seuraavana vuonna hän eleli kuten\nainakin semmoinen, jota \"maailma ei ollut turmellut\", kolmannen\nluokan asemapataljoonassa, jossa nuoremmat upseerit olivat lapsia\nja vanhemmat vanhojapiikoja. Vihdoin hän tuli Intiaan, jossa hänen\nvanhempansa eivät enää voineet hänestä pitää huolta ja jossa hänellä\nei ollut muuta turvaa kuin oma itsensä murheen hetkinä.\n\nIntia on ennen kaikkea semmoinen paikka, jossa ei saa ottaa asioita\nliian vakavalta kannalta -- paitsi puolipäivän aurinkoa tietysti.\nLiikanainen työ ja liialliset ponnistukset tappavat miehen aivan yhtä\nvarmaan kuin kaikenlainen irstaus ja liika juominen. Kurtiisi ei ole\nvaarallista, sillä jokainen muuttaa yhä olopaikkoja ja jompikumpi\nrakastavista joutuu pois asemalta eikä palaja milloinkaan. Hyvästä\ntyöstä ei ole hyötyä, sillä miestä arvostellaan hänen huonompien\ntointensa mukaan ja toinen ottaa tavallisesti koko kunnian hänen\nparhaimmista hommistaan. Huono työ ei haittaa ollenkaan, sillä toiset\ntekevät vielä huonompaa työtä, eikä missään maailmassa kunnottomat\ntyöntekijät pysy niin kauan pystyssä kuin Intiassa. Huvitukset\neivät ole minkään arvoiset, sillä sinun täytyy alkaa ne alusta yhä\nuudelleen, kun kerran olet ne kokenut, ja useimpien huvituksien\ntarkoituksena onkin vain koettaa voittaa toisten ihmisten rahoja.\nSairaus ei ole vaarallista, sillä se on vallan jokapäiväistä, ja jos\nsinä kuolet, täyttää toinen mies paikkasi, ennenkuin nuo kahdeksan\ntuntia ovat kuluneet kuolemastasi hautajaisiin. Ei mikään muu ole\nminkään arvoista kuin kotilupa ja eläkerahat, ja nekin vain siitä\nsyystä, että ne ovat niin harvinaisia. Intia on veltto maa, jossa\nkaikki ihmiset työskentelevät epätäydellisillä koneilla, ja kaikkein\nviisainta on, ettei katsele ketään eikä mitään vakavalta kannalta,\nvaan koettaa pyrkiä niin pian kuin suinkin johonkin toiseen paikkaan,\njossa huvi on huvia ja hyvä maine jonkin arvoista.\n\nMutta puheena oleva poika -- tämä kertomus on yhtä vanha kuin\nitse Intian kukkulat -- tuli sinne ja otti kaikki asiat vakavalta\nkannalta. Hän oli sievän näköinen, ja häntä lelliteltiin. Hän piti\nhyväilyjä vakavina asioina ja huokaili semmoisten naisten tähden,\njotka eivät olleet senkään arvoiset, että olisi maksanut vaivaa\nsatuloida hevonen mennäkseen vieraisille heidän luokseen. Hän viihtyi\nhyvin tuossa uudessa vapaassa elämässään Intiassa. Se _tuntuukin_\nmiellyttävältä alussa, aliluutnantin kannalta nähden -- pelkkiä\nhevosia, neitosia, tansseja, y.m.s. Hän maisteli kaikkea tuota,\nniinkuin penikka saippuata. Mutta hän rupesi vasta myöhään syömään\nsitä, kun hänen hampaansa jo olivat täysin kehittyneet. Hän joutui\nhelposti ulkopuolelle rajoja -- aivan niinkuin penikka -- eikä voinut\nymmärtää, miksi häntä ei kohdeltu yhtä hienotuntoisesti täällä kuin\nhänen isänsä kodissa. Se loukkasi hänen tunteitaan.\n\nHän riiteli toisten poikien kanssa, ja ollen tunteellinen aina\nytimiin saakka muisteli hän näitä riitoja ja ne kiusasivat häntä.\nHänen mielestään vistipeli ja _gymkhanas_ ja muut tuommoiset pelit\n(joitten tarkoituksena oli tuottaa huvitusta työn jälkeen) olivat\nhauskoja; mutta hän piti niitäkin vakavina seikkoina, yhtä vakavina\nkuin juominkeja seuraavaa kohmeloa. Hän menetti rahansa vistissä ja\n_gymkhanas_-pelissä, sillä nämä olivat hänelle tuntemattomia.\n\nHän katseli näitä vahinkojaan vakavalta kannalta ja tuhlasi voimia\nja vaivoja _ekka_-tammojen kilpa-ajon tähden, jossa vetosummana\noli kaksi kultamohuria [1 kultamohuri = noin 38 markkaa. Suoment.\nmuist.], ikäänkuin olisi ollut Derbyn kilpailu kysymyksessä. Osittain\ntähän oli syynä kokemattomuus -- melkein samoin kuin penikka riitelee\nmaton pätkän kanssa -- ja osittain siihen oli syynä se, että\nhäntä huimasi hiukan tullessaan entisestä hiljaisesta elämästään\nvilkkaamman elämän loistoon ja humuun. Ei kukaan puhunut hänelle\nmitään saippuasta eikä kenkämusteesta, sillä tavalliset ihmiset\notaksuvat, että toinen tavallinen ihminen tietää olla varovainen\nkäsitellessään noita aineita. Oli surkeata nähdä, kuinka poika\nsai kovia kolauksia, aivan niinkuin liian kireällä pidetty varsa\nkompastuu ja loukkaa itsensä päästessään irti tallirengiltä.\n\nTätä hillitsemätöntä vallattomuutta huvituksissa, jotka eivät\nolleet kerrassaan minkään arvoiset, vielä vähemmän ansaitsivat\nhommaa ja touhua, kesti kuusi kuukautta -- yhtä kauan kuin kylmää\nvuodenaikaa -- ja me ajattelimme, että kuumuus ja tieto siitä,\nettä hän oli menettänyt rahansa ja terveytensä ja saanut hevosensa\nrampaantumaan, selvittäisi poikasen ja tekisi hänet vakavaksi.\nYhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta olisi käynytkin\nniin. Me voimme nähdä millä Intian asemalla tahansa, että tämä\nperiaate pitää paikkansa. Mutta tässä yksityistapauksessa ei\nkäynytkään siten, sillä poika oli herkkätuntoinen ja otti kaikki\nasiat vakavalta kannalta -- kuten jo olen sanonut senkin seitsemän\nkertaa. Tietysti me emme voineet tietää, kuinka nämä vallattomuudet\nvaikuttivat häneen persoonallisesti. Ne eivät olleet sen kummempia,\nvaan vallan keskinkertaista laatua. Hän oli ehkä raha-asioissa\njoutunut hieman rappiolle koko elämänajakseen ja tarvitsi vähän\nhoitoa. Muistot hänen tempuistaan kyllä olisivat haihtuneet yhtenä\nainoana kuumana vuodenaikana ja pankkiirit olisivat selvittäneet\nhänen rahahuolensa. Hänellä lienee kumminkin ollut vallan toinen\nkäsitys kaikesta, ja hän luuli joutuneensa auttamattomasti rappiolle.\nHänen everstinsä puheli hänelle vakavasti, kun kylmä vuodenaika oli\nloppunut. Se saattoi hänet vielä entistä onnettomammaksi, vaikka se\nvain oli tavallinen everstin muistutus.\n\nSe, mitä nyt seuraa, on omituinen esimerkki siitä, kuinka me\nkaikki olemme keskinäisessä yhteydessä toisiimme ja vastuunalaisia\ntoisistamme. Kun poikanen kerran puheli erään naistuttavansa kanssa,\nlausui tämä jotain, joka lopullisesti murti hänen mielensä. Ei maksa\nvaivaa kertoa sitä, sillä se oli vain tuommoinen julma, pikkuinen,\najattelematta lausuttu lause, joka pani hänet punastumaan korviaan\nmyöten. Hän pysyi huoneessaan kolme päivää ja sitten pyysi kahden\npäivän loma-aikaa mennäkseen ampumaan erään kanavainsinöörien\nmajatalon läheisyyteen, noin kolmenkymmenen peninkulman päähän.\nHänen pyyntöönsä suostuttiin, ja sinä yönä hän oli upseeriklubissa\nvielä entistä vallattomampi ja hurjempi. Hän sanoi menevänsä\n\"ampumaan suuria eläimiä\", ja läksi matkaan puoli yhdentoista aikaan\n_ekka_-rattailla. Peltopyitä -- jotka olivat ainoana metsänriistana\nlähellä majataloa -- ei voi sanoa \"suuriksi eläimiksi\"; siitä syystä\njokainen nauroi hänelle.\n\nSeuraavana aamuna eräs majuureista palasi kotiin lyhyeltä lomalta\nja kuuli pojan lähteneen ampumaan \"suuria eläimiä\". Majuuri oli\nmieltynyt poikaan ja oli usein kylmän vuodenajan kestäessä koettanut\nhillitä häntä. Hän rypisti silmäkulmiaan kuultuaan retkestä ja läksi\npojan huoneeseen tutkien kaikki paikat siellä.\n\nKohta hän tuli takaisin ja tapasi minut juuri kun toin korttiani\nupseeriklubiin. Etusalissa ei ollut ketään muita.\n\nHän sanoi: \"Poika on lähtenyt ulos ampumaan. Ammutaanko milloinkaan\n_tetureja_ revolverilla ja kirjoitusneuvoilla?\"\n\nMinä sanoin: \"Turhaa puhetta, majuuri!\" sillä huomasin mitä hän\ntarkoitti.\n\nHän sanoi: \"Turhaako lienee vai ei, minä aion mennä kanavalle nyt --\nvallan paikalla. Minä olen levoton.\"\n\nSitten hän mietti hetkisen ja sanoi: \"Osaatko valehdella?\"\n\n\"Itsehän sen parhaiten tiedät\", vastasin minä. \"Se on virkani.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi majuuri, \"sinun pitää tulla minun kanssani -- nyt\npaikalla -- _ekka_-rattailla kanavalle ampumaan antilooppeja. Pue\nyllesi metsästyspuku -- joutuun -- ja tule tänne sitten pyssyinesi.\"\n\nMajuuri oli mahtava mies, ja minä tiesin, ettei hän turhanpäiten\nolisi ruvennut käskemään. Siitä syystä minä tottelin ja palatessani\nlöysin majuurin istumassa _ekka_-rattailla -- pyssykotelot ja eväät\nolivat istuimen alla -- vallan valmiina metsästysretkelle lähtemään.\n\nHän lähetti ajurin pois ja istui itse ohjaksiin. Me ajelimme\nhiljakseen niin kauan kuin olimme aseman alueella, mutta\nennätettyämme tasangon poikki vievälle tomuiselle tielle päästi hän\ntäyttä karkua. Samassa maassa syntynyt hevonen jaksaa melkein kuinka\npaljon tahansa, jos siksi tulee. Me emme viipyneet täyttä kolmea\ntuntia noissa kolmessakymmenessä peninkulmassa, mutta hevosparka oli\npuolikuolleena.\n\nKerran minä kysäisin: \"Mitä tämä tulinen kiire tarkoittaa, majuuri?\"\n\nHän sanoi tyynesti: \"Poika on ollut yksin, vallan itsekseen -- yksi,\nkaksi, kolme -- neljätoista tuntia nyt! Minä sanon sen sinulle, että\nnyt olen levoton.\"\n\nTuo levottomuus tarttui minuunkin, ja minäkin puolestani hoputin\nhevosta.\n\nKun saavuimme kanavainsinöörien majatalolle, huusi majuuri pojan\npalvelijaa, mutta ei kuulunut mitään vastausta. Sitten me astuimme\ntalon sisään ja huutelimme poikaa nimeltä, mutta eipä kuulunut mitään\nvastausta.\n\n\"Hän on tietysti metsästämässä\", sanoin minä. Samassa huomasin\neräässä ikkunassa pienen myrskylampun palaa tuikuttavan. Kello\noli nyt neljä iltapäivällä. Me molemmat seisahdimme kuin\nnaulatut verannalle ja pidätimme hengitystämme kuullaksemme joka\nhiiskauksenkin. Sisältä huoneesta kuului kärpäslauman _\"surrr --\nsurrr -- surrr\"_. Majuuri ei virkkanut mitään, mutta hän riisui\nkypärin päästään ja me astuimme sisään vallan hiljaa.\n\nPoika makasi kuolleena sohvalla keskellä autiota, valkoiseksi\nmaalattua huonetta. Hän oli ampunut päänsä melkein murskaksi\nrevolverilla. Pyssykotelot olivat vielä avaamatta, ja pöydällä oli\npojan kirjoitusneuvot ja valokuvia. Hän oli tullut tänne kuolemaan\nkuin myrkytetty rotta!\n\nMajuuri sanoi hiljaa itsekseen: \"Poika parka! Sinä kurja raukka!\"\nSitten hän kääntyi pois vuoteesta lausuen: -- \"Minä tarvitsen sinun\napuasi tässä asiassa.\"\n\nKoska tiesin, että poika oli itse lopettanut päivänsä, niin ymmärsin\nvallan hyvin millaista apua tässä tarvittiin ja läksin pöydän luo,\notin tuolin, sytytin sikarin ja aloin tutkia kirjoituskapineita.\nMajuuri katseli minun olkapääni yli ja toisti itsekseen: \"Me tulimme\nliian myöhään! -- Niinkuin rotta komerossaan! -- Voi kurja raukka!\"\n\nPoika oli varmaan kuluttanut puolet yöstä kirjoittamalla omaisilleen,\neverstilleen ja eräälle tytölle kotimaahan. Heti lopetettuaan oli\nhän nähtävästi ampunut itsensä, sillä hän oli jo ollut kauan aikaa\nkuolleena, kun me saavuimme sinne.\n\nMinä luin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, ja annoin aina\nlopetettuani joka arkin majuurille.\n\nMe näimme hänen selityksistään, kuinka kovin vakavalta kannalta\nhän oli ottanut kaikki. Hän kirjoitti \"häpeästä, jota hän ei\njaksanut kantaa\" -- \"iäksi tahratusta kunniasta\" -- \"rikollisesta\nhulluudesta\" -- \"menetetystä elämästä\" ynnä muuta sellaista. Sen\nohessa puhui hän isälleen ja äidilleen koko joukon yksityisiä\nasioita, jotka ovat vallan liian pyhiä tässä mainittaviksi. Kirje\ntytölle tuolla kotimaassa oli kaikkein surkein; minun kurkkuni oli\ntukkeutua sitä lukiessani. Majuuri ei koettanutkaan pysyä kuivin\nsilmin. Minä kunnioitin häntä siitä syystä. Hän luki huojutellen\nruumistaan edestakaisin ja itki kuin nainen koettamatta ollenkaan\nsalata sitä. Kirjeet olivat niin surkean surullisia, toivottomia ja\nliikuttavia. Me unohdimme kaikki pojan tuhmuudet ja ajattelimme vain\ntuota raukkaa sohvalla ja täyteen töhrittyjä kirjeitä kädessämme.\nOli vallan mahdotonta lähettää noita kirjeitä hänen kotiinsa. Ne\nolisivat särkeneet hänen isänsä sydämen ja tappaneet hänen äitinsä,\nkuoletettuaan ensin hänen luottamuksensa poikaansa.\n\nVihdoin majuuri pyyhkäisi silmiään aivan peittelemättä ja sanoi:\n\"Onpa nämä hauskoja juttuja englantilaiselle perheelle! Mitä meidän\nnyt pitää tehdä?\"\n\nMinä kun tiesin, mistä syystä majuuri oli tahtonut minua kanssaan\ntänne, sanoin: \"Poika kuoli koleraan. Me olimme hänen luonaan\nkuolinhetkellä. Me emme saa tyytyä puoleen työhön. Tule kanssani!\"\n\nSitten alkoi surkean koomillisin kohtaus elämässäni -- kun me\nlaitoimme kokoon laajan, kirjoitetun valheen, varustettuna meidän\nvakuutuksillamme, lohdutukseksi pojan omaisille kotimaassa. Minä\nalotin konseptin tuohon surkeaan kirjeeseen, ja majuuri pisti aina\nsilloin tällöin sanan väliin, samalla kuin hän kokoili kaikki pojan\nkirjoitukset ja poltti ne uunissa. Ilta oli kuuma ja hiljainen,\nkun me alotimme, ja lamppu paloi kovin huonosti. Vihdoin viimein\nsain konseptin tyydyttäväksi. Siinä kerrottiin, kuinka poika oli\nollut kaikkien hyveiden perikuva, koko rykmentin lempilapsi, jota\nodotti suuri tulevaisuus, j.n.e.; kuinka me autoimme häntä hänen\nsairaudessaan -- meillä ei tietysti ollut aikaa keksiä pikku\nvalheita -- ja kuinka hän kuoli ilman tuskia. Minun oli paha olla\npannessani paperille kaikkia noita asioita ja ajatellessani noita\nihmisraukkoja, jotka tulisivat lukemaan tuon kaiken. Sitten nauroin\nkoko asian luonnottomuudelle ja nauruun sekoittui itku -- ja majuuri\nsanoi, että meidän molempien täytyi saada jotain juotavaa.\n\nMinua pelottaa sanoa, kuinka paljon whiskya me joimme ennenkuin kirje\noli valmis. Se ei vaikuttanut kerrassaan mitään meihin. Sitten otimme\npojan kellon, medaljongin ja sormukset.\n\nLopuksi majuuri sanoi: \"Meidän täytyy lähettää myöskin kihara hänen\ntukastaan. Naisväki panee arvoa semmoiseen.\"\n\nMutta oli olemassa syitä, joiden tähden emme voineet löytää\nainoatakaan kiharaa, jonka olisi voinut lähettää. Poika oli\nmustatukkainen, ja onneksi oli majuurin tukka myöskin musta. Minä\nleikkasin suortuvan majurin tukasta ohimon yläpuolelta ja asetin sen\nsamaan kääröön, jota me juuri laitoimme. Minut tapasi taas naurun ja\nitkun sekainen kohtaus, niin että minun täytyi lopettaa. Majuurin oli\nmelkein yhtä paha olla; ja me molemmat tiesimme, että vaikein tehtävä\noli vielä jäljellä.\n\nMe suljimme käärön, jossa oli valokuvat, medaljongi, sinettejä,\nsormukset, kirje ja hiuskihara, pojan omalla lakalla ja sinetillä.\n\nSitten sanoi majuuri: \"Herran nimessä, mennään ulos -- pois tästä\nhuoneesta -- hiukan ajattelemaan!\" Me menimme ulos ja kävelimme\nkanavan äyräillä tunnin verran syöden ja juoden eväitämme, kunnes\nkuu nousi. Minä tiedän nyt vallan hyvin, miltä murhamiehistä mahtaa\ntuntua. Vihdoin viimein me väkisinkin menimme takaisin huoneeseen,\njossa oli lamppu ja tuo toinen, ja nyt alkoi seuraava osa työtämme.\nMinä en aio kertoa siitä lähemmin. Se oli liian kauheata. Me poltimme\nvuoteen ja varistimme tuhkan kanavaan; me otimme maton lattialta ja\nheitimme sen samaa tietä. Minä läksin läheiseen kylään ja lainasin\nsieltä kaksi suurta kuokkaa -- en huolinut ketään kyläläisistä\nauttamaan -- ja sillä aikaa majuuri toimitti -- -- nuo toiset seikat.\nMeillä oli neljän tunnin ankara työ kaivaessamme hautaa. Koko ajan\nväittelimme, olisiko oikein lukea nyt niin paljon kuin muistimme\nulkoa ruumiiden hautaussiunauksesta. Me sovimme vihdoin siten, että\nluimme Isämeidän-rukouksen ja tätä tilaisuutta varten sepitetyn\nyksityisen rukouksen pojan sielunrauhan puolesta. Sitten täytimme\nhaudan ja palasimme verannalle -- ei huoneeseen -- ja rupesimme\nmaata. Me olimme väsymyksestä puolikuolleina.\n\nHerättyämme sanoi majuuri uupuneena: \"Me emme voi palata\nkotiin ennenkuin huomenna. Meidän täytyy antaa hänelle kyllin\nkuolinaikaa. Hän kuoli aikaisin _tänä_ aamuna, muista se. Se tuntuu\nluonnollisimmalta.\" Majuuri oli siis valvonut koko ajan ajatellen.\n\nMinä sanoin: \"Mutta miksi emme kuljettaneet hänen ruumistaan takaisin\nkanttoonaan?\"\n\nMajuuri mietti hetkisen: \"Sillä väki juoksi pakoon kuullessaan\npuhuttavan kolerasta. Ja meidän _ekka_-rattaat olivat poissa!\"\n\nTämä oli vallan totta. Me olimme vallan unohtaneet koko hevosemme, ja\nse oli palannut kotiin.\n\nMe olimme siis yksin koko tuon paahtavan kuuman päivän kanavan\nmajatalossa, kertoen yhä uudelleen ja uudelleen juttumme pojan\nkuolemasta, nähdäksemme oliko siinä yhtään heikkoa kohtaa. Eräs\nalkuasukas tuli sinne iltapäivällä, mutta kun sanoimme hänelle, että\neräs _sahib_ oli kuollut koleraan, juoksi hän tiehensä. Illan suussa\nmajuuri kertoi minulle kaikki pelkonsa pojan tähden ja kauheita\njuttuja itsemurhista taikka melkein toimeenpannuista itsemurhista --\njuttuja, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn päässä. Hän kertoi\nitse kerran vaeltaneensa samassa varjojen alhossa, ollessaan nuori\nja tottumaton tähän maahan. Siitä syystä hän ymmärsi, millainen\nsekamelska mahtoi olla poika paran rasittuneissa aivoissa. Hän sanoi\nmyöskin, että nuorukaiset katumuksen hetkinä pitävät syntejään paljoa\nvaarallisempina ja sovittamattomampina kuin ne todella ovatkaan.\nMe keskustelimme yhdessä koko illan, toistaen kertomustamme pojan\nkuolemasta. Heti kun kuu oli noussut ja poika, meidän kertomuksemme\nkannalta nähden, juuri haudattu, läksimme suoraa tietä asemalle\npäin kulkemaan. Me kuljimme kello kahdeksasta illalla kello kuuteen\naamulla, mutta vaikka olimme puolikuolleina väsymyksestä, muistimme\nkuitenkin mennä pojan huoneeseen panemaan pois hänen revolverinsa\nja tarpeeksi paljon patruunoita laukkuun. Samoin me panimme hänen\nkirjoitusneuvonsa pöydälle. Me haimme everstin ja ilmoitimme hänelle\nkuolemantapauksen, ja enemmän kuin koskaan ennen tuntui meistä, kuin\nolisimme murhaajia. Sitten me panimme maata ja nukuimme, kunnes\nviisari ennätti kiertää koko kellon kerralleen, sillä olimme vallan\nmenehtymäisillämme uupumuksesta.\n\nKertomustamme uskottiin niin kauan kuin oli tarpeellistakin, sillä\nennenkuin pari viikkoakaan oli kulunut, oli jokainen unohtanut\npojan. Muutamat kumminkin ennättivät sanoa, että majuuri oli\nkäyttäytynyt kelvottomasti, kun hän ei tuonut ruumista asemalle\nsaamaan sotilashautausta. Surkein asia kaikista oli pojan äidin\nkirje majuurille ja minulle -- kaikki sivut täynnä itkun ja musteen\nsekaisia täpliä. Hän kirjoitti mitä kauniimpia sanoja meidän suuresta\nystävyydestämme ja siitä kiitollisuudenvelasta, jossa hän on oleva\nmeille koko elämänsä ajan.\n\nTavallansa hän olikin meille kiitollisuudenvelassa, vaikkei juuri\nniin kuin hän tarkoitti.\n\n\n\n"]