[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBK9BY_oZ2MoDtyDibPaerIFlfqx__j0jMlC7vWpYTzc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},151,"Tieni varrella tapaamia I","Friberg, Maikki (nimim. Aura)",1861,1927,"151-friberg-maikki-tieni-varrella-tapaamia-i","151__Friberg_Maikki__Tieni_varrella_tapaamia_I",null,"muistelmat",[],[],"fi",1920,29278,194199,false,16678,[22],"Biography -- 19th century",[24],"Biographies","\"Tieni varrella tapaamia 1\" by Maikki Friberg is a collection of biographical sketches written in the early 20th century. The book explores the lives of remarkable individuals that the author encounters throughout her journey, particularly emphasizing those who have dedicated themselves to noble causes and the pursuit of new values in life.   The opening of the book sets a reflective tone, as Friberg addresses the insatiable curiosity and longing of youth to connect with others and gather wisdom from experienced individuals. She recounts her own youthful desire to engage with pioneers and thinkers of her time, revealing her experiences in meeting various notable figures. Additionally, she reflects on the difficulties young people face in attempting to explore the world and connect with others in a rapidly changing environment, as showcased through her encounters that she intends to share in her writings. The author aims to offer her readers inspiring glimpses into the lives of these extraordinary individuals, encouraging hope and belief in a brighter future. (This is an automatically generated summary.)",[],422,"Muistelmateoksessaan Maikki Friberg kertoo matkoistaan Euroopan suurkaupunkeihin 1880- ja 1890-luvuilla. Hän kuvaa kohtaamiaan uranuurtajia ja ajattelijoita sekä tavoitteitaan löytää uusia näkökulmia elämään ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin.","Maikki Fribergin 'Tieni varrella tapaamia I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 151. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Gutenbergin DP Europe oikolukijat.","TIENI VARRELLA TAPAAMIA I\n\nKirj.\n\nMaikki Friberg\n\n\n\nNaisten Ääni, Helsinki, 1920.\n\n\n\n\n\n\nLukijalle!\n\n\n_Kun ihminen on nuori, potee hän useinkin todellista ihmisnälkää. Ei\nhäntä tyydytä yksinomaan kirjat ja lukeminen, sillä ei ne anna kaikkea\nsitä, mitä nuori mieli halajaa ja janoo, vaan hän tahtoisi ennenkaikkea\njoutua kosketuksiin elävien ihmisten kanssa, tavata sellaisia\nhenkilöitä, jotka ovat totuutta etsineet, vaelluksellaan paljon\nkokeneet. \"Täytyyhän heillä olla jotakin jakaa, heillä, joilla jo on\nkoottua henkistä pääomaa ja monta pulmallista kysymystä ratkaistuna\",\ntuumii nuorena._\n\n_Näin tuumivat varsinkin 80- ja 90-luvun nuoret, sillä silloin oli\nmaailma täynnä uusia, ihmeellisiä kysymyksiä, jotka panivat mielet\npalamaan ja aivot askartelemaan._\n\n_Silloin heräsi minussakin tavaton halu joutua niiden ihmisten pariin,\njotka \"tuossa usein uneksitussa suuressa maailmassa\" suunnittelivat\ntulevaisuutta ja olivat ruvenneet ihmiselämää uusilta näkökulmilta\nvalaisemaan. Ja havaittuani, etteivät elinkustannukset siellä olleet sen\nkalliimmat kuin Suomessakaan, pikemmin päinvastoin, lähdin keväisin,\nkoulutyön päätyttyä, Europan suurkaupunkeihin näitä \"uutta aikaa\nvalmistavia\" ihmisiä tapaamaan. Olihan siellä paljon muutakin\nmielenkiintoista kuten suuret kokoelmat ja museot, teatterit ja\noopperat, monenmoiset taideaarteet ja kauneusvaikutelmat, mutta ihmiset\nolivat kuitenkin enin puoleensa vetävät. Sinne paloi mieli, missä heitä\noli koossa, missä he esittivät ajatuksiaan ja johtopäätöksiä, joihin\nolivat tulleet._\n\n_Madame Staëlista hänen elämäkertansa kirjoittajat hiukan pilkallisesti\nkertovat, että hän oli valmis matkustamaan vaikka 500 peninkulmaa\ntavatakseen viisaan, nerokkaan ihmisen, mutta että moni kauneusilmiö\nsitävastoin jätti hänet kylmäksi. Tämä on minua monasti lohduttanut.\nKoska niin suuri sielu kuin rva Staël kaipasi ihmisiä -- onko sitten\nihme, että pienet niistä uneksivat._\n\n_Tiedän, että nuorten joukossa tälläkin hetkellä on monta, jotka\nsydämessään huokaavat: \"Voi jos pääsisi maailmaa katsomaan ja niitä\nhenkilöitä tapaamaan, jotka siellä kulkevat uranuurtajina!\" Mutta se on\nkäynyt tavattoman vaikeaksi. Passinsaanti, joka ei ennenaikaan tuottanut\nmitään hankaluutta, on nykyään hyvin kireällä, meidän huono valuutamme\nvaikuttaa, että täytyy olla tavallista rahakkaampi minnekkään\nmennäkseen, ja sitten on maailma muutenkin nykyään niin toisenlainen\nkuin ennen. Paljon kaunista on hävitetty, kansat katselevat toisiaan\nkarsaasti ja katkeruus kytee mielissä. Ei ole muuta neuvoksi kuin\nodottaa, kunnes maailma hiukan tasaantuu ja sillä aikaa, paremman\npuutteessa, turvautua niihin vaikutelmiin, joita muut ennenaikaan ovat\nsaaneet._\n\n_Näitä ihmisnälkää tuntevia nuoria muistellessani, ovat nämä kuvaukset\nihmisistä, joita tieni varrella olen tavannut, syntyneet. Ne eivät ole\ntavallisia elämäkertoja, sillä ei niitä varten yleensä ole käytetty\nmitään erityisiä lähteitä, pikemmin ne ovat tuokiokuvia, jotka\nperustuvat siihen, mitä itse olen nähnyt ja kuullut._\n\n_Tapaamiani on niin paljon, että valinta tavallaan on ollut vaikea,\nmutta koska meidän aikaamme niin monessa suhteessa moititaan\naineelliseksi ja kaiken epäitsekkään työn ylenkatsovaksi, olen tahtonut\ntällä kertaa enimmäkseen puhua sellaisista henkilöistä, jotka ovat\nantautuneet uusien elämänarvojen palvelukseen ja niiden hyväksi\nkaikkensa uhranneet._\n\n_Jos nämä pienet kuvaukset voisivat hiukkasenkin lukijaa lämmittää ja\nantaa hänelle vain murusen siitä rohkaisevasta tunteesta ja iloisesta\ntulevaisuuden uskosta, jota kyseessä olevat henkilöt minulle ovat\nantaneet, ei niitä silloin suotta olisi pantu paperille._\n\n_Helsingissä, marraskuussa 1920._\n\n      _*Maikki Friberg.*_\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nEva Ingman .........................................   1\nAnna Berendsen .....................................  17\nVaikutelmani Virosta ...............................  26\nHector Denis .......................................  45\nAlexander Herzenin tyttären luona ..................  57\nCatherine Breschkovski .............................  74\nKuuluisuuksien kesken ..............................  89\nPersonallisia muistoja Gina Krogista ............... 103\nProfessori Georg v. Gizucki ........................ 130\nYstäväni Auguste Fickert ........................... 138\nCharlotte Schröder ................................. 155\nLiebknechtin puolisot .............................. 164\nAnn Margret Holmgrén ............................... 175\nBertha v. Suttner .................................. 186\n\n(55 kuvaa)\n\n\n\n\nEVA INGMAN.\n\n\nJouluk. 30 p:nä 1914 oli Helsingin päivälehdissä nimi *Eva Ingman*\nmustan kehyksen ympäröimänä. Ken ei ennestään tuntenut tuota nimeä, ei\nluultavasti kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ken taas tunsi,\nsäpsähti ja luki tarkalleen kaikki mitä siinä seisoi. Ja siinä\nkerrottiin, että Eva Vilhelmina Ingman kuoli Dresdenissä jouluk. 18 p.\n1914.\n\nSe tuli kuin salama selkeältä taivaalta, eihän sitä edes ollut kuullut\nhänen olleen sairaana. Ja siksi olikin niin vaikea käsittää, että Eva\nIngman, joka tuntui ikuisesti nuorelta, iloiselta ja elämänhaluiselta,\njota niin monet siteet liittivät elämään, jolla oli hiin paljon ystäviä,\nettä hän oli mennyt pois. Eva Ingmanin kuva nousi silloin kauniina ja\nelävänä kaikkien hänen ystäviensä silmien eteen, ja he sanoivat varmaan\nkaikki kuten minäkin: \"Eva oli monessa suhteessa poikkeusihminen, hän\noli sekä sisällisesti että ulkonaisesti rotuihminen ja harvinaisuus\".\n\n[Kuva: Eva Ingman kesällä 1908.]\n\nEva Ingmanilla oli lämmin ja uskollinen suomalainen sydän ja suuren\nmaailman naisen käytös ja esiintyminen. Hän oli kuollessaan 60-vuotias,\nmutta teki sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut parikymmentä vuotta omaa\nikäänsä nuorempi. Hän oli notkea ja kevyt kuin keijukainen, jaksoi astua\npitkiä matkoja, maalata tuntikausia kun oli kiireitä töitä, kiertää\nmaita ja mantereita ja sitten taas seurustella ja huvitella. -- Hän oli\naivan kuin syntynyt kieliniekaksi. Toistakymmentä kieltä hän jo hallitsi\nja yhä hän harjoitteli uusia. Häntä huvitti lukea maailmankirjallisuuden\nmestariteoksia alkukielellä: Shakespearin draamoja englannin kielellä,\nDanten Divina Commediaa italian kielellä, Cervantesin Don Quixotia\nespanjan kielellä, Virgiliuksen Aeneidia latinaksi, Dostojevskin\nRaskolnikovia venäjäksi j. n. e. Iltasin, kun hänen sisarensa *Anna\nIngman* musiikkiarvostelujensa takia oli konserteissa tai oopperassa,\nistui Eva kotosalla, jottei vanhan tädin tarvinnut olla yksin, ja\nsilloin hänen paras huvinsa oli syventyä eri maiden klassilliseen\nkirjallisuuteen.\n\nJa mitä hän kerran oli lukenut, sen hän osasi. Hänellä oli nimittäin\naivan kadehdittavan hyvä muisti. Yhtäkkiä, hänen kanssaan\nkeskustellessa, kun jokunen sana tai ajatus antoi aihetta siihen,\nsaattoi hän toistaa kohtia Kalevalasta, Ibsenin Per Gyntistä, Holbergin\ntai Molière'in komedioista y. m., puhumattakaan saksalaisista\nkirjailijoista, joiden henkisten muistomerkkien ympäröimänä hän eli. En\nole koskaan tavannut henkilöä, joka niin kevyesti ja vaivatta olisi\nsirotellut ympärilleen sekä vakavia että hauskoja otteita eri\nkirjailijoiden teoksista, niin paljon lystikkäitä kaskuja ja\nsanasutkauksia. -- Yhtä kevyesti tuntui hän kirjoittaneenkin. Vaikka\nkirjalliset työt eivät kuuluneet hänen varsinaiseen elämäntehtäväänsä,\noli hän aina ystäviensä pyynnöstä valmis tarttumaan kynään ja antamaan\navustusta heidän toimittamiinsa julkaisuihin ja lehtiin. Ne koskivat\nsilloin enimmäkseen taidetta ja kirjallisuutta, ja samassa kun ne\nkertoivat hänen harvinaisesta lukeneisuudestaan ja hyvistä tiedoistaan,\nolivat ne aina muodollisesti erittäin hienot ja hiotut.\n\nEva Ingmanissa ei ollut rahtuakaan kunnianhimoa ja halua tulla\nhuomatuksi ja kuuluisaksi. Hän rakasti kulttuuria sen itsensä takia,\neikä käyttänyt kielitietojaan ja maalaustaitoaan hankkiakseen itselleen\ntunnettua nimeä ja suurta mainetta, johon kiusaukseen niin monet muut\nhänen sijassaan varmaankin olisivat langenneet. Mutta sensijaan hän oli\naivan ruhtinaallisen antelias ja aina valmis muita ilahuttamaan. Kukapa\non antanut ystävilleen sellaisia suurenmoisia lahjoja kuin Eva Ingman,\njäljentäessään heille heidän lempitaulujaan Dresdenin taulukokoelmista;\nja heidän muotokuviaan hän oli yhtä valmis maalaamaan.\n\nEi mikään todista hänen rajatonta hyväntahtoisuuttaan ja\nanteliaisuuttaan paremmin kuin seuraava, hänen serkkujensa kertoma\ntapaus. Eva Ingman oli eräänä kesänä kotimaassa käydessään oleskellut\nRuovedellä ja maalannut siellä muun muassa erään pienen tytön\nmuotokuvan. Lapsukainen oli ollut varsin levoton ja vaivalloinen, mutta\nlopulta oli Eva kuitenkin saanut hänen pienen naamansa kankaalle\nkiinnitettyä. Ja niin onnistunut kuva siitä tulikin, että hän ilolla\najatteli sen ottamista mukaansa Dresdeniin. Ennen lähtöään pyysi hän\npikku tytön äitiä pesemään itselleen puseron, ja kun sitten oli kysymys\nmaksusta ja Eva tahtoi tietää mitä hän oli velkaa siitä, vastasi pesijä:\n\"No kymmenen penniä, mutta kyllä minä olen yhtä tyytyväinen, jos te\nannatte tuon tytöstäni maalaamanne kuvan.\" Eva purskahti sydämelliseen\nnauruun. Häntä huvitti niin sanomattomasti tuo ajatus, ettei luonnon\nihminen arvioinut hänen työtään sen kalliimmaksi, ja seuraus oli, että\näiti sai kuvan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEva Ingman oli Helsingin lapsia ja hänen vanhempansa olivat lääketieteen\nprofessori *Erik Alexander Ingman* ja *Eva Perander*. Eva syntyi siihen\naikaan vuotta, kun Suomen luonto on kaikkein ihanimmillaan ja päivä\npisin, kesäk. 22 p. 1853, mutta syvä suru vallitsi silloin hänen\nkodissaan, sillä hengellään oli äidin täytynyt maksaa pienokaisensa\nmaailmaan tulo. Mustilla silkkinauhoilla oli hänen ristikolttinsa\nkoristeltu ja samassa huoneessa hänet kastettiin, missä äiti lepäsi\nkirstussaan.\n\n\"Kukapa olisi silloin voinut aavistaa\", lisäsi Eva hymyillen,\nkertoessaan tästä kerran minulle, \"että siitä pienestä rääpästä tuli\nnäin iloinen ihminen\".\n\nMutta ei siinä kyllin, ettei Eva tiennyt mitään äidistään, hämäräksi\nhänen muistonsa isästäkin jäi, sillä tämä kuoli, kun Eva oli päässyt\nviiden vuoden vanhaksi. Hän ja hänen kahta vuotta vanhempi sisarensa\nAnna joutuivat silloin kahden tädin, *Amalia* ja *Sophie Louise\nPeranderin*, huostaan, ja *Elias Lönnrot* rupesi heidän holhoojakseen.\nHänen ehdotuksestaan he tulivat viettämään suurimman osan lapsuuttaan\nmaalla, Pellin tilalla Karjalohjan pitäjässä.\n\n[Kuva: Anna ja Eva Ingman kasvavina.]\n\nMaalla oleskeleminen on yleensäkin onnellisinta lapsille, mutta\nvarsinkin sillä oli suuri merkitys Evalle, joka sitten joutui niin kauas\nisänmaastaan. Siellä Karjalohjan hiljaisuudessa vastaanotti hän niin\nvoimakkaan vaikutuksen Suomen luonnosta ja sen kauneudesta, ettei\nmikään, ei vuodet, ei etäisyys, eikä monet muut myöhemmät\nkauneusvaikutelmat sitä koskaan voinut haihduttaa.\n\nAmalia täti, joka oli hyvin johdonmukainen, tarmokas ja jäntevä,\nhuolehti etupäässä pikku Ingmanien hoidosta ja kasvatuksesta, hänen\nsisarensa Sophie Louise heidän opetuksestaan. Hän luki heidän kanssaan\ntavallisia kouluaineita, eritoten ranskaa, jossa hän oli varsin taitava,\nja valmisti heidät niin hyvin, että kun sitten tuli aika lähteä kouluun,\npääsivät he ruotsalaisen tyttökoulun yläluokille. -- Amalia täti seurasi\ntietysti holhokkejaan Helsinkiin ja järjesti heille täällä\nkoulukortteerin, jonne myöskin vastaanotti heidän serkkunsa, *Fanny* ja\n*Waldemar Churbergin*.\n\nKoulussa tulivat Ingmanin tytöt piankin sangen huomatuiksi ja\nsuosituiksi lahjakkuutensa, herttaisuutensa ja sievyytensä takia, ja Eva\noli sitä paitsi jo silloin niin \"sukkela suustaan\".\n\nVielä koulunsa suoritettuaankin jäivät he pääkaupunkiin, Anna\nsoitannollisia taipumuksiaan kehittämään, Eva piirustamaan ja\nmaalaamaan. He saivat parhaat opettajat, mitä siihen aikaan oli\nsaatavissa, ja liikkuivat Helsingin ensimäisissä seurapiireissä. Ei\nollut sitä kutsua ja juhlaa Willebrandtien, Tengströmien, Palménien,\nCastrénien y. m. silloista intelligenssia edustavien perheissä, missä\nIngmanin tytöt eivät olisi olleet mukana, ja isän hyvien ystävien J. W.\nSnellmanin, C. G. Borgin ja Elias Lönnrotin luona he olivat aivan kuin\nkotonaan. -- Ne olivat onnellisia, huolettomia, sisältörikkaita vuosia;\noli paljon isänmaallista innostusta, paljon harrastuksia, paljon ystäviä\nja ihailijoita.\n\nNiin, ehkäpä noita viimemainituita oli liiaksikin Amalia tädin mielestä,\nsillä hän päätti matkustaa holhokkiensa kera Dresdeniin, jotta he\nolisivat tilaisuudessa oikein todenteolla jatkamaan opintojaan, Anna\nsoittamaan ja Eva maalaamaan. Eva oli silloin kahdeksantoista vuotias,\nAnna kahdenkymmenen ja molemmat niin lupaavat, miellyttävät ja suloiset,\nettä eräs henkilö, joka näki heidät näihin aikoihin, vertasi heitä\nkahteen ruusunnuppuun.\n\n[Kuva: Eva Ingman. Anna Ingman.\nDresdeniin matkustaessaan.]\n\n[Kuva: Amalia Perander Eva Ingmanin maalaaman taulun mukaan.]\n\nTarmokkaasti he Dresdeniin asetuttuaan tarttuivat työhön, edistyivät\nnopeasti ja nauttivat sanomattomasti kaikesta siitä uudesta ja\nkauniista, joka siellä tulvi heitä vastaan. Ei silloin vielä ollut\nkysymystäkään siitä, että he jäisivät sinne ainaiseksi. Se oli vain\nopintomatka, ja parin vuoden päästä he palasivat jälleen kotimaahan, pää\ntäynnä tuumia. Anna oli valmistautunut soitto-opettajaksi, Evan\nerikoisala oli muotokuvamaalaus, ja molemmat toivoivat saavansa\nkotimaassa työtä ja toimeentulonsa, ja siinä sivussa he myöskin\ntahtoivat itse vielä paljon edistyä.\n\nMutta kuten monille muillekin, jotka jo kauan ovat oleskelleet suuressa\nmaailmassa, tuotti kotiintulo Ingmaneillekin pettymystä. He olivat jo\nniin kauan liikkuneet väljemmillä vesillä, että nyt tuntui aivan siltä\nkuin olisivat tulleet suletuiksi pieneen lammikkoon. Ansiotyöhön ei\nollut paljoakaan tilaisuutta ja edistymiseen vielä vähemmin. Monet\nolivat sitä mieltä, ettei sellaisten ollut tarvis hankkia itselleen\ntyötä ja tuloja, joilla oli varoja oleskella niin pitkät ajat\nulkomailla. Ja kaikki tämä kypsytti heissä päätöksen lähteä uudelleen\nDresdeniin, ja sinne he sitten jäivät. Anna rupesi antamaan\nsoittotunteja, sillä oppilaista ei ollut koskaan puutetta, ja sitäpaitsi\nhänestä aikaa myöten tuli suurien amerikalaisten ja europalaisten\nmusiikkilehtien kirjeenvaihtaja. Eva maalasi ahkerasti itse, muun muassa\nvon *Oerin*, *Suchodolskin* ja *Karl Bantzerin* johdolla, ja rupesi\nsamalla saamaan sekä muotokuvatilauksia että oppilaita. Välistä hän taas\njätti Dresdenin pitkäksi aikaa ja matkusti toisiin suuriin\ntaidekeskuksiin, kuten Müncheniin, Firenzeen, Roomaan ja Lontooseen\nj. n. e. ja syventyi sikäläisiin suuriin kokoelmiin sekä jäljensi niistä\nmonet taideteokset. Näillä matkoillaan hän aina teki intressantteja\ntuttavuuksia, joutui asumaan huomattujen henkilöiden luo, kuten esim.\ntaiteilija Prellerin perheeseen, Weimarissa maalaustaidetta tutkiessaan,\nja solmi läpi elämän kestäviä ystävyysliittoja.\n\n[Kuva: Eva Ingman maalaa J. W. Snellmanin kuvaa Hypotekiyhdistystä\nvarten v. 1908.]\n\nSiinäkin suhteessa Eva Ingman erosi nimittäin niin kauniisti muista,\nettei hän milloinkaan jättänyt kirjettä vastaamatta ja pyyntöä\ntäyttämättä, kun hänen puoleensa vain kerran kääntyi. Ja tällä tavalla\nylläpiti hän vuorovaikutusta ja tuttavuutta niiden monien kanssa, joita\nhän elämänsä varrella oli tavannut. Ellei olisi tiennyt miten paljon\nhänellä oli tuttavia, olisi voinut luulla olevansa aivan erityisesti\nhänen mielessään ja ajatustensa esineenä, niin herttaisesti hän aina\nkirjoitti ja muisti lähettää sekä joulu-että uudenvuoden toivotuksia.\n\n[Kuva: Ingmanien salonki Dresdenissä.]\n\nEn oikeastaan ymmärrä, mitenkä Eva Ingman ehti niin paljon enemmän kuin\nmuut ihmiset, ehti maalata, kirjoittaa, lukea, matkustella, seurustella,\nhoitaa kotiaan, olla erinomainen emäntä j. n. e., mutta luulen, että se\nriippui hänen myötäsyntyneestä työkyvystään ja liikkuvaisuudestaan.\nHänessä ei havainnut hituistakaan suomalaista hitautta; kevyesti, aivan\nkuin leikkien, hän antautui toimesta toimeen, osoittamatta minkäänmoista\nkiirettä, hätiköimistä tai väsymystä.\n\nJa kuitenkin olivat jo hänen seurusteluvelvollisuutensa niin suuret,\nettä moni olisi nääntynyt niiden alle. Ingmanien taiteellinen koti\nDresdenissä muodostui nimittäin aikojen kuluessa tyyssijaksi, jonne\nkaikki suomalaiset, kaikki skandinaavit ja yleensä Dresdenissä asuvat\nmuukalaiset mielellään pistäytyivät. Runoilija kreivi Snoilsky\npuolisoineen esim. oli kahdeksankymmenluvulla jokapäiväinen vieras\nheidän kodissaan, niinikään runoilija Erkko, joka samaan aikaan oleskeli\nsiellä. Ja samalla tavalla voisi mainita niin lukemattomia muita. Ken\noli ennestään tuttu, meni sentähden, ken ei ollut, meni neuvoja ja\nopastusta saamaan, tai vain siksi, että vieraalla pohjalla ollessa oli\nniin hauskaa tavata herttaisia, sivistyneitä, ystävällisiä ihmisiä ja\nkodin, joka oli niin sopusuhtainen ja kaunis. Dresdenissä oleskeleminen\nja Ingmanien luona käyminen, ne kuuluivat ihan yhteen.\n\nPari vuotta ennen Evaa kuoli heidän tätinsä Amalia Perander, joka\nkaikkina näinä vuosina oli ollut heidän kanssaan. Hän oli jo silloin\n90-vuotias ja viime aikoina sivullisen silmissä jotenkin vaativainen,\nhän kun tahtoi, että kaikki talossa piti järjestettämän juuri hänen\ntahtonsa mukaan. Mutta aivan ihmeellisen kauniisti ja kärsivällisesti\nmolemmat sisaret siihen alistuivat ja hoitivat häntä mitä\nepäitsekkäimmin aivan loppuun asti.\n\n[Kuva: Eva Ingmanin maalaamia tauluja (alkuperäisiä), joita hänen\nkuoltuaan oli näytteillä Naisten Äänen toimistossa.]\n\n\"En minä tahtoisi tulla vanhaksi\", sanoi Eva kerran, johon kyllä ehkä\nvaikutti se, että hän oli läheltä nähnyt, miten vaivaloinen ja\npuolinainen oikein vanhan ihmisen elämä oli. \"No, kauanko sinä tahtoisit\nelää?\" kysyi toinen. \"Noin kuudenkymmenen-vuotiaaksi\", oli vastaus.\n\n[Kuva: Eva Ingmanin maalaamia tauluja (jäljennöksiä) joita hänen\nkuoltuaan oli näytteillä N. Ä:n toimistossa.]\n\nIhmeellisesti tämä toivo sitten toteutuikin. Hän meni pois silloin, kun\nvielä oli täysissä voimissa ja työkyky murtumaton, kun kaikki ystävät ja\nennen kaikkea hänen ainoa armas sisarensa niin mielellään olisivat\ntahtoneet pitää hänet täällä. Mutta se, että hän itse oli toivonut\npääsevänsä pois, ennenkuin oli loppuun kulunut, lievensi hieman sitä\nkatkeruutta ja surua, jota tämä kuolinsanoma niin laajoissa piireissä\nherätti sekä hänen uudessa kotimaassaan että täällä meillä.\n\n\n\n\nANNA BERENDSEN.\n\n\nRoutavuosina, jolloin oli hyvin tärkeätä, että Suomen vanhurskas asia\nsaatiin Europan tietoisuuteen ja että sillä oli sanomalehtimaailmassa\nystäviä ja puoltajia, jotka tunsivat sen ahdinkotilan, oli eräs\ntanskalainen muita innokkaammin ottanut meitä tässä suhteessa\nauttaakseen.\n\nTämä henkilö oli *Ivar Berendsen* Köpenhaminassa.\n\nHän tunsi Suomen asiat perinpohjin ja osasi kirjoittaa niistä sekä\npirteästi että vakuuttavasti, eikä suinkaan vain oman maansa lehtiin,\nvaan hän sirotteli tietoja Suomesta siihen aikaan yltympäri Europaa.\n\nMutta mikä juuri teki Ivar Berendsenistä niin uskollisen ja lämpimän\nSuomen ystävän? Miksi juuri hän heittäytyi taisteluun meidän\noikeuksiemme puolesta? Kyllä se suureksi osaksi oli hänen suomalaisen\npuolisonsa ansio. Ken lähemmälti oppi tuntemaan *Anna Berendsen'in*,\no. s. Levonius, hän sen hyvin ymmärsi.\n\nTutustuin Anna Berendseniin tuona meidän historiassamme niin\nkohtalokkaana vuotena 1899. Koko elämä kävi silloin Suomen politiikan\nmerkeissä ja siitä mekin yhtenään puhuimme. Hän näytti minulle erästä\nnahkakantista salkkua, joka oli täynnä Suomen kysymystä koskevia\ntietoja: asiakirjoja, lentolehtisiä ja sanomalehtikirjoituksia. Sitä\nkutsuttiin \"musteriksi\" ja se paisui viikko viikolta, sillä meillä\ntapahtui yhtämittaa sellaista, joka taas pani mielet liikkeelle ja kynät\nkäymään.\n\n[Kuva: Anna Berendsen.]\n\nBerendseneillä oli miltei kaikki Suomen politiikkaa koskevat langat\nkäsissään, he tiesivät kaikki taistelusuunnitelmat ja kaikki uutiset. He\nolivat tavallaan keskushenkilöt tuossa Suomen hyväksi toimeenpannussa\nkansainvälisessä adressipuuhassakin, jota erityinen lähetystö sitten\nmeni tsaarille viemään. Eräs lähetystön jäseniä oli tanskalainen, tri\n*Norman-Hansen*, ja hänen tehtäväkseen tuli Pietarista sähköttää kaikki\nsitä koskevat uutiset ja käänteet Berendsenille. Mutta tiedot piti panna\nsellaiseen muotoon, ettei ne herättäisi mitään epäilyksiä venäläisissä\nsähkövirkailijoissa y. m. urkkijoissa. Siksi ne lähetettiin Köpenhaminan\ntullivirastoon, jonka päällikkönä Berendsen toimi ja kulkivat pelkkinä\ntavarauutisina.\n\n[Kuva: Senaattori Trarieux.]\n\n[Kuva: Prof. Van der Vlugt.]\n\nKun siis esim. ranskalainen senaattori *Trarieux*, joka oli lähetystön\npuheenjohtaja, oli saapunut, sähkötettiin, että \"hyvä ranskalainen viini\non tullut perille\", kun hollantilainen professori ja lakimies *Van der\nVlugt* saapui, puhuttiin Hollannin sillilähetyksestä ja italialainen\nprof. *Brusa* kulki makaroonien nimellä. Ja kun heikko tsaari,\nneuvonantajiensa toimenpiteiden johdosta, ei vastaanottanut lähetystöä,\neikä siis tämä taiteellinen adressi, jossa eri maiden merkkihenkilöt\nmitä kohteliaimmassa muodossa puhuivat Suomen puolesta, koskaan joutunut\nhänen käsiinsä, tuli taaskin Köpenhaminan tullivirastoon sähkösanoma,\njossa ilmoitettiin, että \"koko lasti kaatui ennen perille pääsöään\".\nSieltä uutinen sitten levisi oikeassa muodossa Europan sanomalehtiin.\n\n[Kuva: Prof. Brusa. Tri Norman-Hansen.]\n\nNäinä raskaina surun vuosina kuului ihan asiaan, että jokainen\nsuomalainen, ken oli hiukankin innostunut maansa politiikasta, kävi\nBerendseneillä Köpenhaminassa ollessaan, oli hän sitten ennestään\ntalossa tuttu tai ei. Ja samaa tapaa jatkettiin sittenkin, vaikka\nolosuhteet meillä hiukan valkenivat. Ja aina suomalaiset olivat siellä\ntervetulleet. Oli päivälliskutsut tai muut merkkitilaisuudet, aina\nsuomalaisille annettiin siellä kunniasija ja kohdeltiin rakkaimpina\nvieraina. Sillä vaikkakin talon emäntä oli eläytynyt uusiin oloihinsa,\nei ne silti olleet heikontaneet hänen rakkauttaan isänmaahan.\n\nPäinvastoin! Suomella oli ensi sija hänen sydämessään, sen suruja hän\nkantoi, sen menestyksistä hän iloitsi. Miten onnellinen hän esim. oli\nsen johdosta, että Suomen naiset olivat saaneet valtiollisen\näänioikeuden, sen muistaa jokainen meikäläinen, ken oli mukana\nKansainvälisessä äänioikeuskongressissa Köpenhaminassa 1906, jonka\njärjestämisessä Anna Berendsenkin oli ollut mukana ja tapansa mukaan\nottanut paljon käytännöllisiä tehtäviä suorittaakseen. Sen sijaan että\nsiteet vähitellen olisivat käyneet höllemmiksi, tulivat ne vuosien\nkuluessa yhä lujemmin solmituiksi.\n\nAni harva suomalainen nainen on vieraalle pohjalle jouduttuaan ollut\ntilaisuudessa toimia niin paljon maansa hyväksi kuin Anna Berendsen. Oli\naikoja, jolloin suomalaisten auttaminen oli hänen päätehtävänsä, jolloin\nhän kokonaan eli Suomen asioita edistääkseen. -- Myöskin hänen\npuolisollaan oli jonkun verran harrastusta Suomen asioihin jo siihen\naikaan kun he tutustuivat, mutta luultavasti se ilman Anna rouvaa olisi\najan mittaan sammunut.\n\n[Kuva: Ivar Berendsen]\n\nAnna Berendsen kertoi heidän tutustumisestaan, että hän eräässä\nmeikäläisessä rannikkolaivassa oli nähnyt tumman, vilkkaan miehen, joka\nsujuvalla ranskankielellä hyvin innokkaasti keskusteli muutamien\nvenäläisten kanssa. Hänen ensi ajatuksensa oli, että mies oli\nranskalainen, mutta pian hän muutti mieltä, kun tämä kääntyi hänen ja\nhänen matkatoverinsa puoleen ja tällä kertaa jotenkin selvällä\nruotsinkielellä rupesi kyselemään heiltä monenmoisia asioita, muun\nmuassa suomenkielen rakenteesta, taivutustavoista y. m. Hän oli omin\npäin hiukkasen lukenut suomalaista kielioppia ja vastaanotti siksi\nheidän tiedonantonsa hieman kriitillisesti. Ivar Berendsen on nimittäin\nerinomainen kielinero, eli kuten hän itse paljoa vaatimattomammin sanoo\n\"on hänen aivonsa todellinen romukamari kaikenlaisia kieliä varten\".\n\nTätä näin satunnaisesti alotettua tuttavuutta jatkettiin sitten\nseuraavana kesänä v. 1890, jolloin oli pohjoismaalainen opettajakokous\nKöpenhaminassa ja jonne Anna Levoniuskin oli tullut. Siellä oli Ivar\nBerendsen koko ajan nuoren suomalaisen tuttavansa opas ja seurakumppani\nsillä seurauksella, että seurustelu päättyi pysyväiseen kumppanuuteen ja\nyhdessäoloon.\n\nHyvin pirteä ja intelligentti oli se seurapiiri, johon Anna Berendsen\nKöpenhaminaan muutettuaan joutui. Sekä kirjailijoita että taiteilijoita,\nsekä valtiollisessa elämässä että yhteiskunnallisella alalla toimivia\nhenkilöitä siihen kuului, niin että Anna Berendsenille heti tarjoutui\nhyvä tilaisuus perehtyä Tanskan henkiseen elämään ja sen etevimpiin\nedustajiin. Ja hän olikin erittäin vastaanottavainen ja omisti itselleen\nvuosien kuluessa mitä parasta on tanskalaisessa kulttuurissa.\n\nTuskin missään näkee taiteellisemmin ja hauskemmin sisustettuja koteja\nkuin Tanskassa, olivat ne sitten vähävaraisten tai varakkaiden\nperustamat. Kaikki niissä on suhteellista ja sopusointuista: huonekalut,\nkuvat ja tarve-esineet. Anna Berendsenin koti oli juuri noita\naitotanskalaisia, jossa kukin kalu oli oikealla paikallaan ja jossa\ntaideteoksien lukumäärä oli niin suuri, että eräs vieras jo ehdotti\nkataloogin laittamista, jotta niihin helpommin perehtyisi. -- Hänen\nulkonainen esiintymisensä ja käytöksensä kävi samaten vuosien kuluessa\nyhä pehmeämmäksi, sirommaksi ja sulavammaksi. \"Eipä häntä luulisi\nsuomalaiseksi\", sanoi eräs muukalainen, joka paljon oli oleskellut\nSuomessa ja nähnyt meikäläisten kankeuden ja ujouden. -- Ivar\nBerendsenin tahdosta hän myöskin opetteli tanskaa niin, että osasi puhua\nsitä aivan virheettömästi, aivan kuin tämä hallitsi ruotsia.\n\nPaljon on sellaisia ihmisiä, jotka ensi kertoja tavatessa tekevät\nedullisen jopa loistavan vaikutuksen, mutta lähempi tuttavuus osoittaa,\nettä he saattavat olla vaativaisia, itsekkäitä, tyytymättömiä,\noikullisia. Anna Berendsenin suhteen oli juuri päinvastoin. Kuta\nuseimmin hänen seurassaan oli, sitä selvemmin hänen rakastettavat\npuolensa tulivat ilmi, sitä enemmän oppi hänestä pitämään. Hän oli niin\ntavattoman hyväsydäminen, vaatimaton, iloinen ja tasainen. Siksi kai ei\nedes tullut kiinnittäneeksi huomiota hänen sairauteensakaan, vaikkakin\nhän joskus ohimennen puhui heikosta sydämestään, joka ajoittain pakoitti\nhänet jättämään kaikki kokoukset ja seurustelemiset. Mutta sitten hän\ntaaskin parani ja toimi yhtä innokkaasti kuin ennenkin. Yhdistyksissä\nollessaan, muun muassa tuossa suuressa naisten äänioikeus-yhdistyksessä,\njohon kuului toista kymmentä tuhatta jäsentä, otti hän aina mielellään\nsellaisia isotöisiä, mutta luonteeltaan vaatimattomia tehtäviä\nsuorittaakseen kuin on esim. kiertokirjeiden jakaminen, osoitteiden\nkirjoittaminen, ilmoituksien hankkiminen eri lehtiin j. n. e.\n\nTämä alttius palvelemaan ja auttamaan, missä apu oli tarpeen, sekä se\nrakkaus, millä hän syventyi uuden kotimaansa oloihin, sivistyselämään ja\nrientoihin, vaikutti, että Anna Berendsen oli yleisesti suosittu\nKöpenhaminassa, että hänen lukuisat, eri piireihin kuuluvat, eri\nkatsantokantoja edustavat tuttavansa poikkeuksetta pitivät hänestä.\n\nSiksi he kaikki, kuullessaan että Anna Berendsen lokak. 5 p. 1911 oli\nkuollut parhaassa iässään 43 vuoden vanhana, tunsivat kadottaneensa\njotakin valoisaa ja aurinkoista, hellää ja epäitsekästä, joka ei ollut\nkorvattavissa.\n\nHelsingissä asuvat ystävät antoivat laskea hänen haudalleen seppeleen,\njonka toisessa nauhassa oli heidän viimeinen tervehdyksensä ja\nkiitoksensa, toisessa seuraavat, koko Anna Berendsenin elämää ja\ntoimintaa kuvaavat sanat:\n\n      \"_Finland stod för din själ, det kulna\n      Ditt torftiga gömda, heliga fosterland._\"\n\n\n\n\nVAIKUTELMANI VIROSTA.\n\n\n\"Miten oppisin käytännöllisesti saksaa\" oli kysymys, joka ehtimiseen\naskarrutti aivojani 90-luvulla. Saksaan menemistä oli ihan mahdoton\najatella, sillä ei niitä sellaisia matkoja senaikuisilla\nopettajapalkoilla tehty, mutta kuinka olisi mennä Viroon, sillä olihan\nsaksa siellä silloin vielä puhekielenä useimmissa keskisäädyn perheissä.\n\nNeuvottelin tuumastani herrasväki Godenhjelmin kanssa, jolla tiesin\nolevan tuttavia sielläpäin. He rupesivat kirjevaihtoon asiasta ja ennen\npitkää he ilmoittivat, että eräs tri Rosenthal ja hänen puolisonsa\nRäävelissä olivat luvanneet ottaa minut luokseen kesäajaksi.\n\nOikeastaan tiesin varsin vähän siitä perheestä, jonne joutuisin, tuskin\nsen, että talon emäntä, *Eugenie Rosenthal*, oli Viron kansallisen\nliikkeen herättäjän J. W. Jannsenin tytär. Miltei vielä vähemmän tiesin\nViron kansasta, astuessani eräänä kauniina kesäkuun yönä Saksaan\nmenevään laivaan, joka tiellään poikkesi Rääveliin. Mutta se kesä, jonka\nsiellä vietin, oli kuin kurssi veljeskansamme historiassa ja\nkulttuurioloissa. Nämä seikat olivat meidän jokapäiväisten\nkeskustelujemme esineinä; aivan havainnollisella tavalla minä siellä\nopin tuntemaan heimolaisemme pyrinnöt ja toiveet, vastoinkäymiset ja\nerehdykset.\n\nRääveli ei tehnyt hauskaa vaikutusta satamaan tullessa. Ei siinä kyllin,\nettä se tuntui hyvin epäsiistiltä, että silmä kohtasi vain rappeutuneita\nrakennuksia ja mustuneita tavaramakasiineja, kivihiilen pölyä ja hienoa,\nlentävää hiekkaa, vaan siinä tuli myöskin vastaan joukottain venäläisen\nvirkavallan edustajia ja n. k. järjestyksen pitäjiä, jotka eivät\ntietenkään osanneet muuta kuin \"valtakunnan\" kieltä, mutta olivat hyvin\nmahtavia, hyvin urkkivia ja erittäin taipuvaisia estämään matkustajan\nmaalleastumista, jos vain löysivät hänen papereissaan jonkun\npuutteellisuuden. Tämä kaikki tuntui, varsinkin kolmekymmentä vuotta\nsitten, hyvin vastenmieliseltä, sillä vastaavat olot meillä olivat\nsilloin vielä aivan länsieuropalaiset, ja passikysynnät y. m. sellaiset\neivät siihen aikaan tulleet kysymykseenkään.\n\n\"Mimmoiseksi oloni täällä oikein muodostunee?\" arvelin itsekseni\nmatkatavaroitani siinä kootessani ja vastaanottajaa tähystellessäni.\nSamassa tapasin tri Rosenthalin, joka aikaisesta tunnista huolimatta oli\nminua vastassa ja sitten sitä mentiin. Se painostava mieliala, jonka\ntämä ohimennen tehty tuttavuus venäläisen virkavallan kanssa oli\naikaansaanut, hälveni vähitellen, sillä satamasta selviydyttyämme ja\nmääräpaikkaan ajaessamme, minä ensi kerran eläissäni liikuin\nkaupungissa, joka oli ihmeellinen ja mielenkiintoinen kuin vanha\nkallisarvoinen kuvakirja. Kaikella oli historiansa, joka paikkaan\nliittyi muistoja, jokaisella omituisuudella oli selityksensä. Ja tri\nRosenthal kertoi ja opasti. \"Kadut tehtiin siksi näin kapeiksi ja\nmutkikkaiksi, että ne sotaisina aikoina -- ja niitä oli miltei aina,\nellei ollut ulkoapäin tulevia vihollisia, oli sisällisiä sotia --\nvoisivat tarjota suojaa. Kun esim. juoksi pakoon, saattoi pujahtaa\njohonkin holviin tai porttikäytävään, ilman että takaa-ajaja kadun\nmutkikkuuden takia sen huomasi.\" Samaa sotaista henkeä puhuivat nuo\nmonet pyöreät tornitkin, joita näki kaikkialla. Toiset olivat korkeita\nja hoikkia, toiset matalia ja tanakoita. Näihin jälkimäisiin kuului nyt\netenkin \"Die dicke Margarethe\" (Paksu Margareta), jonka kaikki panevat\nmerkille, samaten sen vastakohdan, jonka nimenä on \"Der lange Hermann\"\n(Pitkä Hermanni). Ihmeekseni katselin noita vanhoja kivirakennuksia,\njoiden päädyt ovat kadullepäin, katot korkeat ja suipot sekä\npunaruskeiden tiilien peittämät. Nyt vasta ymmärsin oikein tuon Lutherin\nlauseen: \"Vaikka minulla olisi vihollisia yhtä paljon kuin on tiilikiviä\nkatolla -- --\".\n\n\"Kas tuossa\", sanoi tri R. \"näkyy Olavin kirkon torni, joka suippenee\nteräväksi kuin neulan kärki ja tuolla Domvuorella, jossa vielä on\njäljellä osa entistä jykevää linnanmuuria, on vanha tuomiokirkko.\"\n\nVihdoin pysähdyimme vanhan, jotenkin rappeutuneelta näyttävän\nkivirakennuksen eteen, jonka porttikäytävä tuntui sekä ahtaalta että\npimeältä.\n\n[Kuva: Eugenie Rosenthal.]\n\nSen suurempi yllätys oli sitten se kaunis koti, jonne vihdoin jouduimme,\nkavuttuamme useita rappusia ylöspäin. Ja siellä seisoi talon emäntä jo\novella meitä vastassa ja otti minut vastaan kuin vanhan kaivatun\nystävän. Ei hän tahtonut ensin tutustua ja sitten vasta osoittaa\nystävällisyyttään, ensin koetella tuota uutta tulokasta ja ottaa selkoa,\nmitä väkeä hän oli, ja sitten vasta ruveta tuttavalliseksi. Hän oli heti\nensi hetkestä äidillinen, lämmin ja herttainen. Samassa kun hän antoi\nvieraalle tilaa kodissaan, antoi hän sille myöskin tilaa sydämessään.\n\nOlen kuullut Itämeren maakunnissa oleskelleiden suomalaisten sanovan,\nettä Eugenie Rosenthal oli paras ihminen, paras sydän koko Virossa. Eikä\nsiinä arvostelussa ole sanaakaan liikaa. Hän kuului niihin sisällisesti\nrikkaisiin ihmisiin, jotka luovat auringonpaistetta ympärilleen, missä\nvain suinkin liikkuvat, hän kuului niihin onnellisiin, jotka koko ajan\nvain voittavat pitempiaikaisen tuttavuuden kestäessä.\n\nTuli vaikka kuinka äkkiarvaamattomasti vieraita, oli kodissa vaikka\nkuinka kiireellisiä tehtäviä tai pieniä vastoinkäymisiä -- aina hän\nsäilytti tasapainonsa ja osasi hillitä itsensä. Ja tuskinpa mikään\nmaailmassa niin suuresti vaikuttaa kotielämään kuin perheenemännän\nitsensä hillitsemiskyky. Elämä tuntuu niin rauhalliselta ja\nturvalliselta kun tietää, ettei tarvitse pelätä minkäänmoisia\npahantuulen purkauksia ja myrskyisiä kohtauksia, tuli sitten mitä\ntahansa.\n\nMinulla on miltei aina ollut onni, että kun ulkomailla ollessani olen\ntahtonut harjoitella jotakin vierasta kieltä, olen tavannut ihmisiä,\njotka ovat viitsineet puhua kanssani, korjata tekemäni virheet ja lukea\nkanssani ääneen. Mutta tuskin kukaan sentään on tehnyt sen niin\nperusteellisesti kuin Eugenie R. Hän oli aivan ihmeteltävä. Aamusta\niltaan hän seurusteli kanssani. Joko me luimme jotain, jonka johdosta\nsitten keskustelimme, tai olimme me yhdessä kävelemässä. Aamupäivisin\nminä seurasin häntä torille ja ostoksille puoteihin, sillä se oli varsin\nopettavaa, päivällisen syötyä me kaikki, hänen puolisonsa ja pojatkin,\nlähdimme raitiovaunulla Catharinenthaliin, jonka varjoisia kauniita\nkäytäviä me astuskelimme, ja jossa me m. m. harjoittelimme puiden ja\npensaiden saksalaisia nimiä ja vertailimme viron ja suomenkielen\nyhtäläisyyttä kasvimaailman alalla. Usein myöskin leikittiin\nkaikenlaisia ajatusleikkejä, *jeu d'esprit*, jotka suuresti kehittävät\nkielen käyttämistaitoa.\n\n\"Kertokaa nyt taas kodistanne ja ensi nuoruudestanne\" kehoitin minä\nusein Eugenie Rosenthalia istuessamme käsitöittemme parissa, sillä\nolihan hänen kotinsa ja se piiri, jossa hän oli kasvanut, ollut Viron\nkansallisen heräämisen kehto, ja hän oli lähemmällä kuin useammat muut\nvoinut seurata sen ensimäisiä liikkeitä.\n\nJa hän kertoi isästään *J. W. Jannsenis'ta*, joka oli syntynyt samana\nvuonna kuin maaorjuus Itämeren maakunnissa lakkautettiin, eli 1819, ja\njoka seitsenvuotiaana oli kulkenut paimenpoikana, mutta siinä sivussa\nopetellut sekä lukemaan että kirjoittamaan ja ahminut kaikki kirjat,\nmitkä vain sattui käteensä saamaan. Sen pahempi virolainen kirjallisuus\nsiihen aikaan oli varsin köyhä ja supistui enimmäkseen hartauskirjoihin.\n\nPikku Jannsenin lukuhalu ja lahjakkuus herätti huomiota, ja niinpä hän\npääsi n. k. kirkkokouluun kumminsa, saksalaisen tilanomistaja v.\n*Dittmarin* avustuksella. Sen suoritettuaan joutui hän ensin urkuriksi\nja kirkollisen laulun johtajaksi sekä sittemmin alkeiskoulun opettajaksi\nPärnunkaupunkiin. Mutta hänen henkiset voimansa riittivät vielä\nmuuhunkin. Hän toimitti aluksi vironkielisen laulukanteleen, joka\nsisälsi sekä hänen itse sepittämiään että kääntämiään hengellisiä\nlauluja, koska siihen asti käytetyt olivat sangen puutteelliseen muotoon\npuetut, ja usein sellaisten henkilöiden toimittamat, jotka eivät täysin\nhallinneet vironkieltä. Tämä kokoelma sai niin paljon lukijoita, että\nJannsen jo rupesi suunnittelemaan kerran viikossa ilmestyvää\nvironkielistä lehteä ja koetti hankkia itselleen lupaa sen\nulosantamiseen. Mutta vastaus oli jyrkästi kieltävä. \"Viron kansa ei\nsellaista toistaiseksi tarvinnut. Se oli liika epäkypsä seuratakseen\nmaailman tapahtumia.\"\n\nJannsen rupesi silloin julkaisemaan jatkuvaa kalenteria, joka ilmestyi\naina vuosittain samaan aikaan ja sisälsi sekä kertomuksia että maamiehen\nelämässä tarvittavia neuvoja ja opetuksia. Ja riemu millä se\nvastaanotettiin, laaja lukijakunta, jonka se sai, osoitti selvään, että\nsäännöllisesti ilmestyvällä aikakauslehdellä kyllä oli maaperää. Mutta\nvasta sitten kun Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle ja hiukan\nvapaammat tuulet olivat ruvenneet puhaltamaan, oli hän tilaisuudessa\ntoteuttamaan lempiaatteensa ja rupeamaan suunniteltua \"Pärnu Postimees\"\nnimistä lehteään ulosantamaan, jonka ensi numero ilmestyi kesäkuussa\n1857.\n\nJannsen oli aivan erinomainen sanomalehtimies, sillä ensinnäkin hän\ntunsi lukijakuntansa ja tiesi mitä se enin kaipasi, ja sitten hän aivan\ntoisella tavalla kuin sikäläiset papit ja opettajat hallitsi\nvironkieltä.\n\nSe erinomainen menestys, joka hänen lehdellään oli, sai hänet aikaa\nmyöten tykkänään antautumaan sanomalehtialalle, jolloin hän syrjäisestä\nPärnusta muutti yliopistokaupunkiin Tarttoon v. 1864 ja perusti siellä\n\"Eesti Postimees\" lehden, joka tuli virolaisten aineellisten ja\nhenkisten harrastusten kannattajaksi, ja joka ensimäisenä rupesi\nkäyttämään nimitystä Eesti rahvas (Viron kansa). Siihen asti oli\neesti-sanalla tarkoitettu yksinomaan talonpoikaa.\n\nKun Jannsenin vanhin tytär *Lydia*, sittemmin yleisesti tunnettu\nkirjailijanimellä \"Koidula\", oli joutunut noin parinkymmenen vuoden\nvanhaksi, tuli hänestä isän paras apulainen sanomalehtityössä ja samassa\nhänestä kehittyi Eestin kansan mitä rakkain runoilija ja ensimäisten\nnäytelmäkappalten kirjoittaja.\n\nEugenie Rosenthalin kaikkein valoisin nuoruuden muisto oli kuitenkin\nensimäisen virolaisen soitto- ja laulujuhlan vietto Tarton kaupungissa\nv. 1869. Aate oli taaskin Jannsenin, sillä hän arveli, että\njuhlatunnelman elähyttämä yhdessäolo, jolloin kaikki itsekkäät pyrinnöt\nja pikkumaiset pyyteet hetkeksi unhoittuisivat, liittäisi Viron kansan\nerikseen olevat sirpaleet yhteen, vahvistaisi sen yhteistunnetta ja\nantaisi sysäyksen moneen hyvään aloitteeseen.\n\nUlkonainen aihe tämän juhlan viettoon oli se, että puolivuosisataa\nmaaorjuuden lakkauttamisesta silloin oli kulunut. Mutta siitä huolimatta\noli yritys erittäin rohkea, sillä ei ollut mitään edellisiä\ntraditsionia[1], joihin olisi voinut turvautua, eikä liioin ollut mitään\nvarsinaisia lauluseuroja, -- ei ainakaan viranomaisten vahvistamia --\neikä edes takeita siitä, että kansaa tällaiseen tilaisuuteen saataisiin\nkokoontumaan.\n\n[1] Meidän laulujuhlamme, jotka ovat käyneet niin tärkeäksi\nsivistystekijäksi, ovat paljoa myöhäisemmiltä ajoilta, ensimäinen kun\nvietettiin vasta 1881, siis 12 vuotta myöhemmin kuin tuo virolainen,\njosta meikäläiset ovat lainanneet monta piirrettä.\n\nMutta Jannsenin innostus voitti kaikki vaikeudet. \"Vanemuine\" nimisen\nlauluseuran hän oli perustanut v. 1865 ja se sai nyt työkseen pyytää\nviranomaista lupaa laulujuhlan pitämiseen. Lupa saapui ikävä kyllä niin\nmyöhään, ettei jäänyt kuin kolmatta kuukautta valmistuksiin, mutta\nonneksi on Viron kansa varsin musikaalista, niin että se lyhyessä ajassa\nehti oppia ne konsertti-ja kilpalaulut, jotka lähetettiin juhlaan\nilmoittautuneille lauluseuroille. Ja sitten olivat kaikki muut puuhat\njaetut niin tarmokkaasti työskentelevien toimikuntien kesken, että\nkaikki oli valmista, kun kesäk. 17 p. valkeni, jolloin tuo ihmeellinen\njuhla alkoi. Sen laajuudesta kertoo jo vain se seikka, että esiintyvien\nlaulajien ja soittajien lukumäärä nousi yli kahdeksansadan, joille\nkaikille oli hankittu vapaat asunnot, ja että juhlavieraita oli\ntuhansia, joiden majoittamisesta myöskin oli täytynyt pitää huolta.\n\nVieraiden joukossa oli muutamia varsin kaukaisiakin. Suomesta saapui\nkaksi nuorta miestä: muinaismuistojen tutkija *J. R. Aspelin*, sekä\nmaisteri *Swan*, ja heidät sijoitettiin asumaan Jannsenin omaan\nperheeseen. Sitäpaitsi oleskeli kielentutkija *Hunfalvy* Unkarista\nsiihen aikaan Virossa, ja myöskin hän kunnioitti juhlaa läsnäolollaan.\n\nSama Hunfalvy kirjoitti sittemmin jotenkin laajan teoksen käynnistään\nItämerenmaakunnissa ja siellä saaduista vaikutelmistaan, joka teos oli\nRosenthalien huostassa. Siinä hän myöskin kuvaa tätä samaista\nlaulujuhlaa ja oleskeluaan Jannsenin perheessä, ja se oli erinomaisen\nhauska täydennys ystäväni kertomukseen. Erittäinkin minua huvitti lukea\nhänen arvostelunsa Eugenie Rosenthalin sisaresta Lydiasta, hänestä,\njosta me niin usein puhelimme ja jonka kohtalosta minä koetin saada\nkaikkia mahdollisia yksityistietoja. Hunfalvy on täynnä ihailua\npuhuessaan hänestä. Hän kiittää hänen kaunista ulkomuotoaan: ruskeata,\ntuuheata tukkaa, korkeata otsaa, joka osoitti sekä luonteen syvyyttä\nettä ajatusten rikkautta, hänen sointuvaa ääntään ja miellyttäviä\nliikkeitään, hänen keskustelutaitoaan ja laajoja kirjallisia tietojaan.\n-- Minä tutkin usein hänen kuviaan eri ajoilta ja surin, etten jo\naikaisemmin tullut käyneeksi Itämeren maakunnissa, jolloin hän vielä oli\nelävien joukossa. Tähän aikaan hän nimittäin jo kolme vuotta oli\nlevännyt turpeen alla.\n\n[Kuva: Lydia Jannsen (Koidula.)]\n\nMutta sen sijaan olin tilaisuudessa näkemään hänen vanhempansa ja\nnuoruuden kotinsa, sillä kesän kuluessa me matkustimme Tarttoon, jossa\nvanhukset vielä silloin elivät entisessä talossaan, poikansa, tri *Eugen\nJannsenin* luona.\n\n[Kuva: J. W. Jannsenin koti Tartossa.]\n\nSe oli mitä mielenkiintoisin retki alusta loppuun. Jo matka sinne\ntarjosi niin paljon uutta. Kauniita maisemakuvia, pieniä asemia, joiden\nvarrella väliin seisottiin loppumattomiin, keskustelua eestiläisen\nmaarahvaan kanssa. Ja sitten seurasi tuo sisältörikas oleskelu Tartossa.\nVanha sievä rakennus puutarhoineen, jossa ruusut tuoksuivat ja kastanjat\nloivat varjoa, oli todellakin muistojen pyhittämä paikka. Sieltä oli\nJannsen lähettänyt rakkaalle Eesti rahvaalleen viestit ja kehoitukset\nlehtensä välityksellä, siellä oli Koidulan runot ja muut kirjoitukset\nsyntyneet, siellä oli monet tärkeät yritykset suunniteltu, siellä oli\nmonet innostuksen hetket vietetty, mutta myöskin kovat iskut ja\npettymykset kestetty.\n\nPuutarhassa oli pieni rakennus, joka oli varustettu meille vieraille,\nenkä milloinkaan unohda kuinka kodikkaan vaikutuksen se teki, kun se\nmeidän tullessamme oli koristettu nuorilla, tuoreilla koivuilla. Oli\nnimittäin juuri juhannusaatto ja seuraavana päivänä me matkustimme\nOdenpään pappilaan juhannusta viettämään. Oli hankittu niin tilavat\najopelit, että me sovimme siihen kaikki -- mutta niinpä olikin 10\nhevosta valjastettu niiden eteen. Siellä oli paljonkin ihmisiä koossa,\nmutta pappilat Itämeren maakunnissa on yleensä rakennettu niin\ntilaviksi, että ihmiset, varsinkin kesäiseen aikaan, jolloin vielä on\npuutarhassa oleskelemisen mahdollisuuskin, voivat hajaantua eri tahoille\nja niinpä ei monipäiset seuratkaan tunnu aivan suurilta. Siellä minä\nmyöskin ensikerran havaitsin, ettei valtiollisia kysymyksiä sopinut noin\nvain missä seurassa tahansa ottaa puheeksi. Me olimme kotona rva\nRosenthalin kanssa niin paljon keskustelleet politiikkaa, ja hän oli\nniin monelta eri taholta valaissut Viron kansan silloisia onnettomia\nolosuhteita ja osoittanut, että he kyllä itsekin olivat osaksi syypäät\nalennustilaansa, että minä arvelin tällaiset keskustelut kuuluvan ihan\npäiväjärjestykseen.\n\nMutta kun sitten kysäsin jotain, joka oli yhteydessä politiikan kanssa,\nsain niin arvoituksen tapaisen vastauksen, että heti ymmärsin astuneeni\nsopimattomalle alalle. Kovin ihmeelliseltä se silloin kuulosti minun\nsuomalaisissa korvissani, me kun siihen aikaan vielä istuimme\nkoskemattomassa pesässämme, mutta surullinen kokemus opetti minut\nsittemmin kyllä ymmärtämään, että täytyy tuntea läsnäolijat, ennenkuin\nrupeaa poliittisia ajatuksiaan ja huoliaan päivänvaloon tuomaan.\n\nMuuten oli seurustelutapa Itämeren maakunnissa varsin miellyttävä.\nTavoissa oli paljon saksalaiseen kulttuuriin perustuvaa kohteliasta ja\nhilpeätä, ja samassa se saattoi muodostua sisältörikkaaksikin. Missä oli\nnuoria koossa, siellä otettiin esiin hauskoja ajatusleikkejä, tahi\nmyöskin sitä soitettiin ja laulettiin. Jannsenit olivat kaikki sangen\nmusikaalisia: Eugenie Rosenthal lauloi, hänen poikansa soittivat pianoa,\ntri Eugen Jannsen soitti viulua, ja niin sitä aikaansaatiin tuon\ntuostakin hauskoja soitannollisia illanviettoja talonväen kesken.\n\nEräänä päivänä otti Eugenie Rosenthal laatikostaan pinkan vanhoja\nkirjeitä ja näytti niitä minulle. \"Nämä\", hän kertoi, \"ovat minun\nsisareni Lydian lähettämät tervehdykset ulkomailta, jossa hän oleskeli\npari vuotta miehensä tri *Michelsonin* kera, kun tällä oli matkaraha\ntutkiakseen ulkomailla sairaaloita.\"\n\nPaperi oli jo sangen kellastunut, ja muste oli käynyt hyvin vaaleaksi,\nmutta käsiala oli reipas. Tuntui siltä kuin niiden kirjoittaminen ei\nolisi tuottanut mitään vaivaa, niin ne olivat pitkiä ja tekivät selkoa\nkaikesta mitä kirjoittaja näki ja koki noissa kaupungeissa, joissa hän\noleskeli. Hän oli silloin ollut naimisissa noin 4 vuotta, pieni\n3-vuotias Hans oli hänen mukanaan, vuoden vanha tyttö oli Tartossa\nisoäidin luona, ja Wienissä syntyi hänen kolmas lapsensa. Tästä jo voi\npäättää, ettei se matka niin aivan vaivaton ollut, kun siihen vielä\ntulee lisää, että usein oltiin rahapulassa ja aina piti asuntoja ja\nruokapaikkoja valitessa katsoa, etteivät vain tulleet kalliiksi.\n\nMutta ihmeen hyvällä päällä hän jaksoi olla, ei hän epämukavuuksista ja\npuutteellisuuksista puhuessaankaan milloinkaan valita, laskee vain\npikemmin leikkiä. Tietysti ei hän paljonkaan iltasin voinut olla ulkona\nja jättää pientä poikaansa yksin ja usein hän päivisinkin otti hänet\nmukaansa, välistä vain siksi, että pienokainenkin saisi astua niitä\npaikkoja, joita äiti piti niin suuressa kunniassa, kuten esim. Göthen\nsyntymäkotia Frankfurt am Mainissa.\n\nLydia Jannsenin kihlautuminen ja avioliittoon meno oli aikoinaan yllätys\nkaikille hänen ystävilleen ja tuttavilleen. Hän oli silloin jo lähes\n30-vuotias, oli antanut rukkaset niin monelle ihailijalle ja lausunut\nmonta epäilevää ajatusta avioliitosta onnen tuottajana. Ja sitten hän\notti erään lättiläisen lääkärin, jolle hänen virolaiset harrastuksensa\nolivat aivan vieraat, joka jo ulkomuodosta päättäenkin tuntui kaikkea\nmuuta kuin runolliselta ja jolla oli toimi Kronstadtissa, joten Lydia\nJannsenin täytyi jättää Tartto ja koko se piiri, missä hän sitä ennen\noli oleskellut.\n\n\"Oliko hän onnellinen avioliitossaan?\", utelin hänen sisareltaan, sillä\nvaikea oli ajatella \"virolaisten satakieltä\" tuossa vieraassa,\nvenäläisessä ympäristössä. Siihen ei kukaan, ei edes oma sisar, osannut\nantaa tyydyttävää vastausta, mutta sen kyllä kaikki myönsivät, että\nhänen laulunsa sen jälkeen vaikeni ja hänen kirjallinen tuotantonsa\nloppui. Myöskin sen he totesivat, ettei hän Kronstadtissa viihtynyt. Hän\nlausui muun muassa eräässä kirjeessään, ettei hän ymmärtänyt Julius\nCæsaria, joka mieluummin oli ensimäinen pienessä kaupungissa kuin\ntoisena Roomassa. Hän olisi vaikka viimeinen Tartossa, kun vain saisi\noleskella siellä.\n\nMutta miksi hän, joka sitä ennen yhtenään oli omistanut elämänsä\nkirjallisille harrastuksille, ne sitten tykkänään jätti? Osaksi vaikutti\nehkä siihen sairaus. Hänen terveytensä ei yleensä milloinkaan ollut\naivan vankka, ja viimeiset vuotensa hän sairasti hivuttavaa, kalvavaa\nsyöpää. Osaksi ehkä myös sekin, että virolaisten lupaava kevät oli\nohitse, eikä sitä seurannutkaan kaunis kesä, vaan kolkko syksy\nvihurituulineen, jotka repivät ja raatelivat arkaa, vasta alulle\npäässyttä kylvöä. -- 1869, jolloin Virossa vietettiin ensimäistä\nlaulujuhlaa, oli Lydia Jannsen täynnä kansallista innostusta. Hän oli\nsilloin julkaissut kertomuksensa *Ojamölder ja tema minija* (Oja-mylläri\nja hänen miniänsä) sekä runokokoelmat *Waino lilled* (Nurmikukat) ja\n*Emmajõe ööpik* (Emajoen satakieli). Seuraavana vuonna hän kirjoitti\nvirolaisille heidän ensimäiset näytelmäkappaleensa, joita\njuhlatilaisuuksissa esitettiin, sillä varsinaista teatteria ja\nvarsinaisia näyttelijöitä ei ollut. Kappalten aiheena oli kansan elämä\nja niihin moniin lauluihin, joita siellä esitettiin, oli kirjailija itse\nsäveltänyt melodiat ja säesti niitä kulissien takana.\n\nMutta sitten alkoivat nuo hirveät puolueriidat Virossa, ei ymmärretty\nyhdessä tehdä työtä Viron kansan aineellisen ja henkisen edistymisen\neteen, vaan hajaannuttiin toisiaan vastustaviin puolueisiin, syytettiin\nja haavoitettiin toinen toisiaan, ja mikä kauheinta: vedottiin\nvieraaseen, joka ilolla tuli väliin saadakseen kaikki tukahutettua ja\noman mallinsa mukaan laitettua. Käsittää miten niin hienotunteinen\nnainen kuin Lydia Jannsen kärsi kaikesta tästä, miten vähäpätöiseltä ja\nturhalta koko hänen toimintansa tuntui nähdessään tällaista\nraatelemista, jossa hänen köyhän, tietämättömän kansansa etu ei\nmerkinnyt mitään, puoluemiesten oma kunnia ja kohoaminen sekä kättä\ntaputtavien joukkojen itselleen hankkiminen oli kaikki kaikessa. Ei hän\nedes voinut hyväksyä niitä kireitä välejä, joita nuo virolaiset\npuoluejohtajat tahtoivat rakentaa itsensä ja saksalaisten välille, sillä\nolihan hän itse saanut saksalaisen kasvatuksen ja piti sieltä saamiaan\nkulttuuri-arvoja erittäin kalliina.\n\nNämä seikat painostivat kyllä Eugenie Rosenthalinkin muuten niin\nvaloisaa mieltä. Vaikka hänellä oli kaikkien kunnioittama puoliso, joka\nhäntä ylitse kaiken rakasti, kaksi lahjakasta, lupaavaa poikaa ja kaunis\nrauhaisa kotinsa, muodostivat Viron surkeat valtiolliset olot ja sen\nkansassa piilevä eripuraisuuden henki sellaisen mustan taustan, josta ei\nkoskaan voinut tykkänään vapautua. Hän piti meitä suomalaisia siihen\naikaan aivan kadehdittavan onnellisina, meillä kun oli oma rahamme,\neuropalainen ajanlaskumme, omat koulumme ja laitoksemme. Monasti hän\nsenjälkeen kävi Suomessa luonani ja usein hän suunnitteli, että kun\nhänen puolisonsa pääsisi täysinpalvelleena eläkkeelle, niin he kokonaan\nsiirtyisivät tänne. Toisin kävi kuitenkin. Sama hivuttava tauti, joka\noli tuottanut hänen sisarelleen niin suuria tuskia, ja lopulta\nkatkaissut hänen elinlankansa, vei Eugenie Rosenthalinkin ennenaikuiseen\nhautaan v. 1897.\n\nEugenie Rosenthal ei jättänyt jälkeensä mitään kirjallisia\nmuistomerkkejä kuten hänen sisarensa Lydia, mutta sensijaan hän oli\nahkerassa kirjevaihdossa ystäviensä kanssa. Ehkäpä joku nuori virotar\nvielä joskus näiden kirjeiden ynnä hänestä säilyneiden suusanallisten\nmuistojen avulla ottaa kuvatakseen tätä \"Eesti rahvaan\" jaloa tytärtä,\nsillä hänen kaltaisensa henkilön muisto sietää elää.\n\n\n\n\nHECTOR DENIS.\n\n\nKeväällä 1913 sain pinkan sanomalehtiä Belgiasta.\n\nTiesin jo käsialasta ken ne oli lähettänyt ja arvasin, että hän niiden\nkautta tahtoi antaa minulle osaa jostain mieltäkiinnittävästä\ntapahtumasta.\n\nAivan oikein, siellä oli erään tutun henkilön kuva: kauniit,\nmiellyttävät kasvot, joiden henkevää, nerokasta ilmettä niin usein olin\nihaillut.\n\nMutta mitä tämä merkitsi?\n\nSen hauskan uutisen sijasta, jonka toivoin saavani lukea, seisoikin,\nettä näiden henkevien kasvojen omistaja, professori *Hector Denis*\näkkiarvaamatta oli kuollut. Vielä edellisenä päivänä hän oli ollut\ntäydessä toiminnassa, päivemmällä parlamentin istunnossa, illalla\neräässä työväen komiteassa, mutta kun sitten seuraavana aamuna mentiin\nhänen huoneeseensa, oli hän kylmänä vuoteessaan. \"Sydänhalvaus\", oli\nhänen vanhin poikansa, joka on lääkäri, selittänyt.\n\n[Kuva: Hector Denis.]\n\nOlen varma siitä, että jokaisesta, ken oli ollut tekemisissä Hector\nDenis'n kanssa, tuntui, tämän järkyttävän uutisen kuullessaan, samalta\nkuin minustakin. Oli kuin kaunis, lämmin kesäpäivä yhtäkkiä olisi\nmuuttunut kylmäksi ja kolkoksi, taivas mennyt pilveen ja aurinko\nlakannut paistamasta. Ja jokainen heistä huokasi varmaan samaten kuin\nminäkin: \"Paras, hienoin ihminen, jonka olen tuntenut, on nyt siis\npoissa, jaloin, myötätuntoisin sydän on tauonnut tykkimästä, sointuva,\nkaunis ääni, joka puhui viisaita, innostuttavia sanoja, ei siis enää\ntule kaikumaan.\"\n\nLehdissä, joissa oli uutinen hänen kuolemastaan, kerrottiin sitten hänen\nelämäntyöstään, tai siihen oikeastaan vain viitattiin, sillä olihan se\nyleisesti tunnettu Belgiassa, ja vieläpä kauas sen rajojen\nulkopuolellakin.\n\nKaikki tiesivät, että hän oli Brüsselin yliopiston suosituimpia\nprofessoreja, että hän oli sekä lakitieteen että filosofian ja\nluonnontieteiden tohtori, parlamentin jäsen, etevä tiedemies ja tutkija,\njoka oli julaissut koko joukon huomattavia teoksia sosiologian,\ntilastotieteen ja kansantalouden alalla.\n\nMutta ennen kaikkea sanomalehdet viittasivat siihen, miten suurenmoinen\nja ihanteellinen hän oli ollut ihmisenä, kuinka kaikki ne, jotka olivat\njoutuneet hänen vaikutuksensa alaisiksi, olivat saaneet hänestä\nhaihtumattomia vaikutelmia.\n\nSiinä toistettiin ne sanat, jotka hänen seuraajansa yliopistossa, tri\nLey, oli lausunut aloittaessaan luentosarjansa ja suurta edeltäjäänsä\nmuistaessaan.\n\n\"Ajatukseni johdattavat minut parikymmentä vuotta taaksepäin, jolloin\nensi kerran nuorena ylioppilaana astuin tähän saliin, missä kaikki on\nentisellään. Ensimäinen professori, jonka näin nousevan kateederiin, oli\nHector Denis. Hän oli silloin vielä parhaassa miehuuden ijässään, ja\nmuistan niin selvästi vielä minkä vaikutuksen hänen hieno,\nmitalintapainen profiilinsa ja hänen ilmeensä, yhtaikaa sekä lempeä,\nettä tarmokas, teki minuun. Korvissani soi vieläkin hänen hillitty\näänensä, kun hän yleisin piirtein kuvasi meille filosofian ja moraalin\nsuuria probleemeja, kuten hänellä oli tapana tehdä alkaessaan\nsielutieteellisen luentosarjansa. Hän voitti meidät heti, me olimme\nkaikki joutuneet hänen harvinaisen viehätysvoimansa alaisiksi, ja ihan\nensimäisestä luennosta viimeiseen asti me tunsimme yhä uudestaan sen\nihmisyyden henkäyksen, joka huokui kaikesta mitä hän sanoi. Hän osasi\npuhua innostuksen kieltä, hän tiesi miten esittää nuorille. Hän oli\nopettajana aivan verraton. Hän pani luentoihinsa koko intonsa; koko\nhänen suurenmoinen sielunsa kuvastui niissä.\n\nUsein hän toisti runoilijan sanat: \"Mikä on suuri elämä? Se on nuoruuden\najatus toteutettuna miehuuden ijässä.\" Ja ne jäivät mieleen, sillä ne\nsoveltuivat niin täydellisesti häneen, joka ne lausui.\"\n\nEräs toinen lehti taas puhui hänestä politikoitsijana, huomauttaen,\nkuinka hän alalla, jossa enimmäkseen vain intohimot vallitsevat, osoitti\nsellaista ylevyyttä, mielenmalttia ja pitkämielisyyttä, että kaikkien,\nyksin hänen vastustajiensakin, oli häntä kunnioittaminen. Siitä pitkästä\npuheesta, jonka hän päivää ennen kuolemaansa oli pitänyt parlamentissa\nja joka oli kohdistettu raha-asiain ministeriä vastaan, sanoi\n*Vandervelde*, että hän puhui kuin isä erehtyneelle pojalleen, hyvyyden\nsädekehä oikein ympäröi hänen otsaansa.\n\nVielä lehdet kertoivat hänen suurenmoisista hautajaisistaan, joissa\nBelgian koko intelligenssi ja koko työväenpuolue punaisine lippuineen --\nhän oli ollut heidän edustajansa parikymmentä vuotta parlamentissa --\noli mukana. Surusaaton ohikulku oli kestänyt lähes tunnin ja kirstua,\njoka oli aivan kukkien peittämä, oli seurannut kuusi seppeleillä\ntäytettyä vaunua.\n\nKaikkia näitä minä luin ja vaivuin muistojen maailmaan. Ei näissä\nkiittävissä kuvauksissa ollut sanaakaan liikaa, päinvastoin. Hänessä oli\nvielä monta puolta, joihin eivät lehdet olleet koskettaneetkaan. Eivät\nne esim. olleet puhuneet mitään hänen suurenmoisesta\nvieraanvaraisuudestaan; kuinka hän avasi kotinsa kaikille muukalaisille,\njotka kääntyivät hänen puoleensa. Ihan omasta kokemuksesta sen tiesin.\n\nParikymmentä vuotta sitten matkustin pakiparaastaan Brüsseliin, koska\ntiesin, että siellä oli laajalle levinnyt, vapaamielinen sanomalehdistö\nja erinomaisen virkeä työväenliike, joihin molempiin tahdoin tutustua.\n\nLöytääkseni henkilöitä, jotka voisivat minua hiukan opastaa, käännyin\nerään vapaamielisen sanomalehden puoleen ja sain sieltä muun muassa\n*Hector Denis'n* osoitteen. Olihan se uhkarohkeata -- olen nyt\njälestäpäin tuuminut -- mennä vaivaamaan henkilöä, jolla oli niin paljon\ntekemistä, että hänen monta kertaa täytyi kiireellisten töitten takia\nvalvoa yökaudet, kun häntä aina niin paljon päivisin häirittiin. Mutta\nsillä hetkellä en sitä niin paljon tullut ajatelleeksi, ja professori\nDenis ei sitä itse millään tavalla osoittanut. Hänen käytöksensä oli\nniin hieno, niin ritarillinen, huomaavainen ja lempeä, etten ollut\nmoista koskaan ennen nähnyt.\n\nHänen kasvonsa loistivat, kun kerroin jo edellisenä kesänä sattumalta\njoutuneeni Brüsseliin ja silloin siihen niin mieltyneeni, että päätin\ntulla uudestaan.\n\n[Kuva: Hector Denis'n puoliso ja hän itse keski-ikäisenä.]\n\n\"Niin, eikö totta, että ken kerran on Belgiassa käynyt, hän tulee tänne\naina uudestaan. Tämä on sellainen pieni intressantti maa, täynnä\nhistoriallisia muistoja ja tulevaisuuden toiveita.\" Ja hän rupesi\nkertomaan heidän työväenliikkeestään, miten pitkälle se jo oli joutunut,\nkuinka sen toimesta oli saatu aikaan suuret osuusleipomot, osuuskaupat,\nosuusapteekit ja komeat kansantalot. Hän antoi minulle näitä asioita\nkoskevaa kirjallisuutta ja pyysi minua heti jäämään heille aamiaisille.\nSiihen aikaan eli vielä hänen vaimonsa, joka samalla oli hänen\ntyötoverinsa ja kaikkien hänen henkisten rientojensa jakaja.\n\n[Kuva: Brüsselin kansantalo.]\n\nTätä ensimäistä käyntiä seurasi lukemattomat muut. Viihdyin niin hyvin\nBrüsselissä, että tulin viettäneeksi siellä monta kesää, seurasin\nyliopistossa Hector Denis'n luentoja ja olin usein sunnuntaisin kutsuttu\nhänen perheeseensä päivällisille, jotka palvelijoiden sunnuntaivapauden\ntakia syötiin aikaisin, ja sitten siirryttiin heidän -- kaupungin\noloihin nähden -- tilavaan puutarhaansa, missä keskusteltiin, käveltiin,\nlevättiin ja väliin pantiin leikiksikin. Sinne tulivat nimittäin aina\nmyöskin hänen molemmat poikansa nuorine rouvineen ja pikku lapsineen, ja\nkotona hänellä vielä oli yksi lapsistaan, pieni, kymmenvuotias Germaine,\njoka oli isän silmäterä. Kaikki tiesivät miten suuresti prof. Denis oli\nkiintynyt tähän tyttöseensä -- suloinen ja sievä hän olikin -- ja siksi\nhäntä tuon suuren isän takia aivan erityisesti huomattiin ja\nhemmoteltiin. Eräs Hector Denis'n ihailijoista, muistaakseni eräs\npuolalainen tohtori, oli pannut Germainen nimelle kymmenentuhatta fr.\npankkiin, ja kaikki isän oppineet tuttavat, läheltä ja kaukaa,\nlähettivät hänelle aina kuvallisia postikortteja. Eikä isä itse koskaan\nkäynyt missään panematta pikku tytölleen menemään kuvakorttia, joissa\nväliin oli hyvin sattuva teksti. Kun me olimme katsomassa Waterloon\ntaistelukenttää, joka, kuten tunnettua, on lähellä Brüsseliä, lähetti\nisä hänelle sieltä kortin, johon kirjoitti: \"Täällä, minun rakas\ntyttöni, vapaus kerran pelastettiin.\"\n\nMuuten ei voi kuvitella mitään mieltäkiinnittävämpää kuin oli käynti\nWaterloon kentällä; Hector Denis'n seurassa. Päästyämme nimittäin ylös\nsiellä olevalle 45 m. korkealle kummulle, johon johtaa 226 porrasaskelta\nja jossa ylinnä seisoo leijona, joka on valettu ranskalaisilta otettujen\nkanuunien pronssista, piti prof. D. meille täydellisen luennon taistelun\nkäynnistä, osoittaen mistä suunnista liittoutuneet olivat tulleet, mihin\npysähtyneet, mitä kunakin tuntina oli tapahtunut. Alas astuttuamme hän\nvei meidät katsomaan erästä lähellä olevaa Papelotte nimistä taloa,\njonka muureissa ja portissa vieläkin näkyi kuulia ja kanuunan kuulien\njälkiä.\n\nTämä Papelotte on muuten hyvin muistorikas paikka. Paitsi että Hector\nDenis siellä oli tehnyt vaimonsa tuttavuuden ja viettänyt siellä\nloma-aikansa hänen kanssaan, oli Viktor Hugo asunut siellä\nkirjoittaessaan romaaniaan \"Les misérables\" (Kurjat).\n\n[Kuva: Waterloon läheisyydessä oleva Papelotte niminen talo.]\n\nJoka tiistai-ilta oli herrasväki Denis'llä vastaanotto, jolloin olin\ntilaisuudessa tapaamaan heidän salongissaan niin monta intressanttia\nhenkilöä. Ei kukaan siellä näkemistäni ole kuitenkaan niin selvästi\njäänyt mieleeni kuin *Elisée Reclus*. Hän oli pienikasvuinen, jo aivan\nharmaahapsinen ja kurttuinen, mutta silmät olivat vielä niin\nihmeteltävän kirkkaat ja läpitunkevat. Kun me muut joimme teetä, tuotiin\nhänelle lasi kylmää vettä, muuta en nähnyt hänen koskaan iltasin\nnauttivan. Olin juuri joku vuosi aikaisemmin hiukan tutustunut hänen\njättiläiskokoiseen maantieteeseensä, tiesin että hän oli valtiollisten\nmielipiteittensä takia karkoitettu Ranskasta, ja katselin häntä mitä\nsuurimmalla kunnioituksella.\n\nHänen tulonsa Brüsseliin oli muuten aikaansaanut suuria mullistuksia\nsikäläisessä yliopistoelämässä. Hector Denis, joka juuri siihen aikaan\noli yliopiston suosittu rehtori, oli muutamien muiden vapaamielisten\nopettajien kera pyytänyt, että Reclus pitäisi sarjan maantieteellisiä\nluentoja Brüsselin yliopistossa, johon tämä myöskin oli suostunut. Mutta\nsilloin tulee kielto yliopiston vanhoilliselta hallitukselta. Kun\nylioppilaat sen johdosta panivat toimeen mielenosoituksen ja rehtoria\nvaadittiin heitä siitä rankaisemaan, luopui Hector Denis rehtorin\ntoimestaan.\n\nKaikki tämä herätti sellaista huomiota ja mielipahaa vapaamielisissä\npiireissä, että siellä yhtäkkiä koottiin niin paljon varoja, että\nvoitiin perustaa uusi yliopisto (l'université nouvelle) jonka\nkuuluisimpia opettajia Elisée Reclus oli kuolemaansa asti.\n\nVaikka Hector Denis oli niin täydellisesti kansainvälinen, niin vapaa\nkaikista rotu- ja kieliennakkoluuloista, oli hän sentään suuri\npatriootti. Aina hän innostui, kun oli kysymys Belgiasta.\n\n\"Eihän hän ole mikään oikea sosialisti,\" huomautti eräs norjalainen\nystäväni, joka oli ollut kanssani prof. D:n kodissa, \"sillä eiväthän\nsosialistit välitä isänmaastaan, sen muistomerkeistä ja laitoksista niin\nmitään.\"\n\n[Kuva: Kokoussali Brüsselin Kansantalossa.]\n\n\"Kyllä hän sentään on\", vakuutin minä, \"mutta hän on ottanut siitä sen,\nmikä on sen ydin: pienten kohottaminen, kaikille inhimillisten olojen\nhankkiminen.\"\n\nMuistan niin selvästi, kuinka hän kerran, kun olimme menossa katsomaan\ntyöväen osuusleipomoa, joka sijaitsee eräässä esikaupungissa, missä\nasunnot ovat köyhän näköisiä, osoitti korkealla kummulla kohoavaa\n\"Oikeuden palatsia\" ja sanoi: \"Voi jos voisin nostaa kaikki nuo pienet\ntuolta laaksosta tämän tasolle\". Se oli niin kuvaavaa koko hänen\ntyölleen. Aina hän tahtoi kohottaa ja nostaa ihmisiä sekä henkisesti\nettä aineellisesti.\n\nTietysti Hector Denis'n kaltainen henkilö myöskin kannatti ja edisti\nnaisten pyrintöjä vapauteen ja tasa-arvoisuuteen. Hän oli Belgian\nnaisasialiikkeen paras tuki ja apu. V. 1912 pidetyssä\nnaisasiakongressissa Brüsselissä, missä prof. Denis oli\nkunnia-presidentti, piti liiton sihteeri, tri *Marie Popelin* hänelle\nkiitospuheen, jossa hän huomautti, että kaikki ne naisia koskevat\nparannukset, jotka lainsäädännön alalla Belgiassa oli saatu aikaan,\nolivat Hector Denis'n ansioksi luettavat, sillä hän oli ne parlamentissa\nottanut esille ja ajanut ne läpi.\n\nHector Denis'tä ajatellessani, soi J. Stuart Millin sanat vaimostaan\nkorvissani: \"Jos hänen kaltaisiaan henkilöitä olisi useampia, olisi tämä\nmaailma jo se paratiisi, josta me kaikki uneksimme\".\n\n\n\n\nALEXANDER HERZENIN TYTTÄREN LUONA.\n\n\nKukapa ei tuntisi Alexander Herzenin nimeä. Kaikki, jotka vain hiukankin\novat seuranneet Venäjän kansan vapaudentaistelua, tietävät, että hänen\nnimensä viime vuosisadan keskivaiheilla loisti kaikkia muita nimiä\nkirkkaammin, että hän *Kello* nimisen, Lontoossa toimitetun\n\"maanalaisen\" sanomalehtensä avulla hallitsi ja ohjasi koko sen aikaista\nnuorta Venäjää. Vielä kauemmaksi hänen vaikutuksensa ulottui. Ihan\nvarmana kerrotaan nimittäin, että hovi ja hallitsija itsekin luki hänen\nsalaista lehteään ja sieltä ne olivat maaorjien vapauttamisaatteetkin\nkotoisin.\n\nSattumalta kuulin Parisissa ollessani, että hänen tyttärensä Olga\nHerzen, professori Monod'n puoliso, asui Versailles'issa. Tuskinpa\nkuitenkaan olisin lähtenyt häntä etsimään tämän kuuluisan isän takia,\nellei Olga Herzenin nimeen liittyisi eräs toinenkin, kallis ja rakas\nkaikille, jotka sen ovat oppineet tuntemaan, *Malvida von Meysenbug'in*\nnimi. Kuka sitten oli Malvida von Meysenbug? Hän oli ihanteellisimpia\nnaisia, joita koskaan on elänyt, taiteilijasielu, joka etupäässä muovasi\nitsestään elämän koulussa taideteoksen. Kaikki runsaat lahjansa ja\ntaipumuksensa, järkensä ja sydämensä hän niin sopusointuisesti kehitti,\nettä nimitys ihanneluonne on aivan paikallaan hänestä puhuessa. Siksi\nhänellä olikin niin sanomaton vaikutusvalta muihin ihmisiin. Nuoriso\nrakasti häntä ja piti suurimpana onnenaan olla hänen kanssaan,\naikakauden etevimmät henkilöt etsivät hänen seuraansa ja vaatimattomat\ntyömiehet ja työläisnaiset ihailivat häntä kuin pyhimystä. Kun hän monia\nvuosia sitten kuoli Roomassa, kävi koko sen kaupunginosan köyhälistö,\njonka keskuudessa hän asui, polvistumassa hänen kirstunsa ääressä.\n\n[Kuva: Malvida v. Meysenbug.]\n\nMutta yhtä rakas hän on niille monille, jotka eivät koskaan ole häntä\npersonallisesti tunteneet, vaan ainoastaan lukeneet hänen elämäkertansa:\n*Die Memoiren einer Idealistin*[1] tahi joitakuita muita hänen\nteoksistaan, esim. *Das Lebensalter einer Idealistin*,\n*Stimmungsbilder*, *Individualitäen*, j. n. e. Niissä hän täysin määrin\nantaa lukijalle henkensä rikkaita aarteita, niissä saapi tutustua hänen\nsuurenmoiseen, jaloon luonteeseensa, hänen ihanteelliseen\nmaailmankatsantokantaansa. Ensinmainitussa teoksessa on sitäpaitsi\ntilaisuudessa seuraamaan hänen kehitystään hamasta lapsuudesta.\n\n[1] Ilmestynyt O. Y. Werner Söderströmin kustannuksella pari vuotta\nsitten nimellä \"Elämä aatteiden puolesta\" Tyyne Haapasen suomentamana.\n\nMalvida von Meysenbug syntyi saksalaisen ministerin tyttärenä v. 1816 ja\nsai nuoruudessaan kovastikin kokea miten sidottu nainen on, miten\nankarasti hänessä tuomitaan kaikkea sitä, jota miehessä kiitetään: hänen\nvapauden ja itsenäisyyden tarvettaan, hänen toimintahaluaan, hänen\ntiedonjanoaan. Hänen ainoa tehtävänsä piti olla elää kotia ja\nseuraelämää varten. Mutta tämä ei tyydyttänyt Malvidan palavaa sielua.\nHän huomasi sangen aikaisin kuinka mitätön ja tyhjä se n. k. suuren\nmaailman seuraelämä oli, miten pintapuoliset ja vähäpätöiset ne\nkysymykset olivat, joita siellä pohdittiin.\n\nAikaa myöten myöskin kodin ilmakehä kävi hänelle raskaaksi. Helmikuun\nvallankumous oli kynnyksellä ja raikkaat kevättuulahdukset virtasivat\nläpi maiden. Kansanvaltaisuuden aate oli keskustelun esineenä kaikissa\nedistyspiireissä, vapauden ja veljeyden ihanne pani mielet innostumaan.\nTämä mahtava henkinen liike tempasi myöskin Malvida von Meysenbugin\nmukanaan. Hän antautui ajan suuria kysymyksiä tutkimaan, löysi paljon\nhengenheimolaisia ja iloitsi jokaisesta vapauden voitosta. Mutta samassa\nmäärin kun hän liittyi vapausliikkeeseen ja omisti sen ihanteet ja\npäämäärät, kävi hänen lähin ympäristönsä hänelle tylyksi ja vieraaksi.\nSe ei nähnyt ajan riennoissa muuta kuin ylpeyttä ja itsekylläisyyttä,\nkaiken jumalallisen ja inhimillisen lain polkemista. Tämä koski\näärettömästi Malvidan hienotuntoiseen, arkaan luonteeseen, ja pian hän\nsai kokea vieläkin kovempia. Se nuori vapaudensankari *Theodor Althaus*,\njonka kanssa hän parin vuoden kuluessa oli jakanut jokaisen tunnelman,\njokaisen aatteen ja jonka vaimoksi hän oli lupautunut, näyttäytyi\nrakkauskysymyksissä olevan perhosluonne, joka liehakoi toisesta\nkaunosielusta toiseen, ja jätti hänet ilman ainoatakaan selvityksen\nsanaa. Vuoden 1848 kevättuulahduksia seurasi mitä kauhein takatalvi, ja\nhallitukset riensivät kilvan vainoomaan, vangitsemaan ja karkoittamaan\nkaikkia liikkeen huomattavimpia johtajia. Malvida von Meysenbug joutui\nmyöskin tuttavuutensa ja kirjevaihtonsa takia heidän kanssaan epäilyksen\nja poliisivalvonnan alaiseksi ja sai lopulta hienon viittauksen lähteä\nmaastaan.\n\nHän oli kaiken tämän johdosta sekä henkisesti että ruumiillisesti niin\nmurtunut ja väsynyt, että elämä tuntui hänestä sietämättömältä taakalta,\nja että hän jo epätoivoissaan oli päättänyt lähteä Amerikaan voidakseen\nkatkaista kaikki entisyyden siteet. Ainoastaan hänen äitinsä kyyneleet\nja rukoukset saivat hänet tämän päätöksen hylkäämään. Kun karkoituskäsky\nsaapui, ohjasi hän kulkunsa Lontooseen ja sai siellä, ensi aikoina\nvarsinkin, hyvin selvästi kokea, miten työläs sivistyneen naisen oli\nansaita leipänsä, miten halveksivasti häntä monestikin kohdeltiin\nvarakkaissa porvarillisissa perheissä, joiden nuorisoa hän opetti.\n\nEnglantiin oli siihen aikaan kaikki valtiollisesti karkoitetut eri\nmaista vetäytyneet, koska se oli ainoa maa, joka soi heille tyyssijan.\nMalvida von Meysenbug joutui heti heidän piiriinsä ja voitti siellä\npaljon ystäviä herttaisen olentonsa, laajojen tietojensa, kaikelle\nylevälle ja kauniille avonaisen luonteensa takia. Hän seurusteli siten\n*Gottfrid Rinkelin*, *Kossuthin*, *Mazzinin* ja ennen muita *Alexander\nHerzenin* kanssa.\n\nAlexander Herzen oli silloin parhaassa miehuuden ijässään, mutta jo\nmonet kovat kolaukset kestänyt. Venäjällä ollessaan hän oli ollut\npoliisivalvonnan alainen, vankilassa ja kahdesti karkoitettu. Monen\nvastuksen perästä hän oli saanut passin itselleen ja nuorelle vaimolleen\nulkomaille lähteäkseen, läheltä seurannut helmikuun vallankumousta,\ntuntenut ääretöntä pettymystä ja sen johdosta kirjoittanut nerokkaat\nmietelmänsä, *Vom andern Ufer* nimisessä teoksessa. Vähää ennen\nEnglantiin tuloaan hän päälle päätteeksi oli menettänyt vaimonsakin,\nnuoruutensa lemmityn. Eräänä päivänä hän itkien valittaa Malvida von\nMeysenbugille, että kaikki asiat hänen talossaan olivat nurin kurin,\nettä hänen tyttärensä olivat tykkänään äidillisen johdon ja kasvatuksen\npuutteessa. \"Ja toden totta\", hän lisää, \"olisin toki ansainnut paremman\nkohtalon\".\n\nHerzen tiesi kenen puoleen hän kääntyi, sillä siitä hetkestä otti\nMalvida v. M. hänen tyttäriensä kasvatuksen sydämen asiakseen. Herzen ei\nonneksi ollut aineellisessa ahdinkotilassa kuten moni muu sen ajan\nvapaussankareista, sillä hänen isänsä, eräs venäläinen ruhtinas, oli\njättänyt hänelle koko omaisuutensa. Malvida muutti siis Herzenin taloon,\nja järjesti siellä kaikki asiat erinomaiseen kuntoon. Siihen asti siellä\noli juossut vieraita aamusta iltaan, kuten vieraanvaraisessa kodissa\nainakin, niin ettei isäntä saanut koskaan rauhassa työskennellä; Malvida\npani heti toimeen määrätyt vastaanottopäivät. Hän rupesi lukemaan\nvanhemman tyttären *Natalien* kanssa, joka jo silloin oli kouluijässä,\nja nuorempi, pikku *Olga* sai mitä hellimmän huolenpidon osakseen.\nVenäjän kärsivä kansa ja sen rikkaat kirjalliset aarteet, joista länsi\nEuropa siihen aikaan oli sangen tietämätön, astuivat tietysti Herzenin\nkanssa keskustellessa sangen elävästi Malvidan eteen ja herättivät\nhänessä myötätuntoisuutta ja vastakaikua.\n\n[Kuva: Olga Herzen 7-vuotiaana.]\n\nSanomattoman onnelliset olivat ne vuodet, jotka Malvida vietti Herzenin\ntalossa. Lapset kiintyivät häneen kuin äitiin ja kehittyivät sekä\nruumiillisesti että henkisesti hänen hoidossaan. Kaikkialla vallitsi\njärjestys ja sopusointu. Mutta eräänä päivänä pysähtyivät vaunut\nportaiden eteen ja niistä astuu Herzenin vanha toveri Ogarev ja hänen\npuolisonsa, jotka varta vasten tulivat Venäjältä häntä tervehtimään.\nHerra Ogarev oli hienotuntoinen idealisti, kuten useimmat\nvallankumoukselliset venäläiset, mutta rouva oli ihan toista maata,\noikullinen, kateellinen ja vallanhimoinen. Hän ei voinut sietää sitä\nsaksalaista vaikutusta, jonka tapasi Herzenin talossa, ja päätti tehdä\nsiitä lopun. Ja koska raa'an epähienon luonteen on sangen helppo\ntaistella hienoa vastaan, koska se käyttää mitä asetta tahansa, pääsikin\nhän suhteellisesti pian tahtonsa perille. Herzenin olisi tietysti\npitänyt lausua ratkaiseva sana, mutta hän oli siksi epäkäytännöllinen ja\nhuono ihmistuntija, ettei hän huomannut rouva Ogarevin juonia ja sitä\nkieroa asemaa, johon tämä saattoi hänen lastensa kasvattajan. Sitä\npaitsi hän ihaili kaikkea, joka tuli Venäjältä päin. Ei aikaakaan niin\nMalvida näki mahdottomaksi jäädä Herzenin taloon, koska kaikki mitä hän\noli järjestänyt kumottiin, ja kaikkia hänen määräyksiänsä vastustettiin.\nHän lähti siis, mutta verta vuotavin sydämin erotessaan kasvateistaan,\nerittäin pikku Olgasta, johon hän oli sanomattomasti kiintynyt.\n\nHerzenin talossa hän oli oppinut venättä ja elätti itseään sen jälkeen\nkäännöstöillä ja kirjoittamalla venäläisiä kirjallisuuskatsahduksia eri\nlehtiin. Seuraavana talvena hän oleskeli Parisissa, jonne eräs hänen\ntuttavansa, varakas rouva *Schwabe*, oli pyytänyt häntä itseään\nseuraamaan. Siellä hän tutustui *Richard Wagneriin*, joka tuttavuus\nvähitellen kehittyi läpi koko elämän kestäväksi ystävyydeksi, ja siellä\nhän myöskin ensikerran sai ihailla hänen jättiläisluomiaan. Uudet\nvaikuttimet, uudet tuttavuudet, uusi ympäristö vaikuttivat sanomattoman\nterveellisesti Malvidaan; pettymykset ja surut haihtuivat ja hän löysi\njälleen itsensä ja käsitti tehtävänsä.\n\nSilloin saapui yhtäkkiä kirje Alexander Herzeniltä, jossa tämä pyysi\nMalvidaa uudestaan rupeamaan hänen tytärtensä, erittäinkin pikku Olgan\nkasvattajaksi. Malvida taisteli aluksi itsensä kanssa. Hän tunsi elämän,\nhän tiesi, että kaikki siteet, olivat ne sitten ystävyyden tai\nrakkauden, vaikuttivat kahlehtivasti, rajoittivat yksilön\ntoimintavapautta, ehkäisivät hänen itsemääräämisvaltaansa, tuottivat\nsuruja ja pettymyksiä. Mutta rakkaus pikku Olgaan voitti viimeiseltä.\nHän pani vain ehdoksi saada kasvattaa hänet ihan oman vakaumuksensa\nmukaan, ilman sivuvaikuttimia. Se hänelle suotiinkin ja hän otti siis\nOlgan luoksensa ensin Parisiin ja sittemmin Italiaan, jossa hän\npääasiallisesti oleskeli. --\n\nTässä Malvida von Meysenbugin muistelmien ääriviivat, mutta niissä on\npaljon enemmän kuin tavallisessa elämäkerrassa, sillä niissä kokonainen\naikakausi taisteluineen ja harrastuksineen astuu lukijan eteen. Hän\ntutustuu siinä sen ajan jaloimpiin henkiin ja niihin ihanteisiin ja\naatteisiin, jotka heitä elähyttivät. Kuvaus on niin elävä ja vilkas,\nettä lukija aivan selvään näkee nuo henkilöt, seurustelee heidän\nkanssaan ja jakaa heidän voittonsa ja pettymyksensä. Ja entä Malvida\nitse! Hän on käynyt lukijan parhaaksi ystäväksi, josta ei enää\nmilloinkaan tahtoisi erota. Yhä edelleen tekee mieli seurustella hänen\nkanssaan, kulkea hänen opastamanaan eri maissa ja kuulla hänen\narvostelunsa ihmisistä ja tapahtumista. Lukemattomat olivatkin ne, jotka\nluettuaan Malvida von Meysenbugin muistelmat, kirjoittivat hänelle tai\nkävivät häntä tervehtimässä. Ja nyt kun ei häntä enää ole,[1] siirtyvät\najatukset aivan itsestään hänen kasvattinsa Olga Herzen--Monod'n luo,\njolle hän antoi kaikki suuret, jalot aatteensa.\n\n[1] Malvida v. Meysenbug kuoli Roomassa 86 vuoden vanhana 1903.\n\nSaatuani Olga Herzenin osoitteen, kirjoitin siis hänelle ja pyysin\ntilaisuutta saada tavata häntä. Parin päivän perästä saapui mitä\nystävällisin vastaus ja kutsu tulla hänen luokseen. Määrätty päivä oli\nsangen sopimaton, koska olin lupautunut muualle, olinpa vielä ottanut\npitääkseni pienen esitelmänkin Suomen oloista, mutta kaikki muut\nharrastukset saivat väistyä kun oli kysymys Malvida von Meysenbugin\nkasvatista.\n\nOli mentävä puoli tuntia junalla ja parikymmentä minuuttia\nsähköraitiovaunulla viileitä kastanjakäytäviä ennenkuin saavuin *Amiel*\nnimiseen huvilaan.\n\nHiukan arastellen soitin portin sivussa olevaa kelloa. Olin kyllä\nutelias näkemään etsimäni henkilön, mutta samassa pelkäsin, ettei\ntodellisuus vastaisi sitä kuvaa, jonka mielikuvituksessani olin hänestä\nluonut. Portti avautui ja sievässä puutarhassa talon edustalla seisoi\nkeski-ikäinen nainen pieni lapsi käsivarrellaan. Katselin häntä kauan ja\ntarkkaavasti.\n\n\"Tekö siis, arvoisa rouva, olette Malvida von Meysenbugin kasvatti,\nhänen pikku Olgansa?\"\n\n\"Aivan oikein, mutta pikku Olgasta on kuten näette jo tullut isoäiti,\njoka leikkii tässä lastenlastensa kera\", vastasi hän hymyillen.\nHerttaisuus, hyvyys ja avomielisyys loisti hänen kauniista kasvoistaan,\nhänen suurista, tummista silmistään. Hän johdatti minut sisään ja oli\nniin luonnollinen ja sydämellinen, kuin olisimme tunteneet toisemme jo\nkauan aikaa.\n\nKeskusteluaiheista ei suinkaan ollut puutetta, mutta tietysti me\nenimmältä puhuimme kalliista vainajasta. Oli niin monta yksityiskohtaa,\njoista halusin saada tarkempia tietoja ja Olga rouva vastasi aina\npeittelemättä ja suoraan. Ja kaikista hänen vastauksistaan kävi\nselville, kuinka rajattomasti hän oli rakastanut ja ihaillut\nkasvatusäitiään.\n\n\"Olin vuosikausia kihloissa\", kertoi hän, \"ja siirsin aina hääpäivääni\nvain siksi, etten raskinnut erota Malvidasta. Mutta lopulta sulhaseni\nkävi kärsimättömäksi ja niinpä minun täytyi hänet jättää, mutta sen\njälkeen alkoi meidän kirjevaihtomme. Vuosikymmenien kuluessa kirjoitin\nhänelle joka päivä ja kerroin kaikki iloni ja suruni. Ja kun en enää\nvoinut vastustaa haluani tavata häntä, matkustin Roomaan ja kun lapseni\nkasvoivat suuremmiksi, oleskelivat he vuorotellen hänen luonaan\nRoomassa, rakastaen häntä kuin hellintä isoäitiä. Kesäisin hän taas kävi\nminua tervehtimässä täällä meidän huvilassamme ja joka kerta hän antoi\nistuttaa tänne puita ja pensaita. Kaikki ne sulotuoksuiset ruusut, jotka\nkapuavat muureja pitkin, kaikki varjoisat akasiapuut puutarhassamme ovat\nniin muodoin muisto häneltä. Hän sanoikin usein: \"Sittenkun ei minua\nenää ole, niin ne muistuttavat sinua minusta.\" Kaipaan häntä niin\nsanomattomasti. Vaikka elän rakkaan puolison, lasten ja lastenlasten\nympäröimänä, on hänen poismenonsa kuitenkin jättänyt tyhjän sijan, joka\nei ole täytettävissä.\"\n\nHän johdatti minut yläkerroksessa olevaan työhuoneeseensa, jonka seinät\nolivat koristetut Malvida von M:n kuvilla. Siellä oli kipsistä ja\npronssista tehtyjä medaljonkikuvia, valokuvia eri ajoilta sekä\ntaiteilija Lenbachin kaunis taulu hänestä. Siellä oli myöskin Malvida\nvon Meysenbugin ystävien kuvia kuten esim. *Cosima* ja *Richard\nWagnerin*, *Lisztin*, *Mazzinin*, *Schopenhauerin* ja *Nietzschen*\nkuvat.\n\n[Kuva: Malvida v. Meysenbug Lenbachin kuvan mukaan.]\n\nOlga Herzen näytti minulle valokuvia Malvidan kodista Roomassa, josta\nnäki Colosseumin ja Palatinumin, sekä hänen viimeiset teoksensa\n*Irdische und himlische Liebe*, *Eine Reise nach Ostende* ja hänen\nkirjevaihtonsa *Nietzschen* kanssa, jonka tämän sisar *Elisabeth\nFörster--Nietzche* hiljattain on julkaissut.\n\n[Kuva: Alexander Herzen.]\n\nTietysti talon muotokuvakokoelmassa myöskin oli Alexander Herzenin kuva.\nSalin seinällä se riippui ja komea se oli katsella. Suuri ajattelija ja\npolitikoitsija istui siinä pää kättä vasten nojattuna; leveä, korkea\notsa, läpitunkeva katse, tuuhea pitkä tukka ja voimakas ruumiinrakennus\ntekivät mahtavan vaikutuksen. Tuli ajatelleeksi nuorta jalopeuraa, joka\nhetkeksi on asettunut levähtämään, mutta jo seuraavassa\nsilmänräpäyksessä on valmis taisteluun.\n\nPyynnöstäni kertoi Olga rouva hiukkasen isänsä viimeisistä vuosista ja\nkuolemasta, joka tapahtui v. 1870, vähää ennen ranskalais-saksalaisen\nsodan alkua. Hän oli kauan aikaa viettänyt kuljeksivaa elämää,\noleskellut vuorotellen Sveitsissä, Lontoossa ja Parisissa. Juuri tähän\naikaan hän oli saapunut Parisiin, vuokrannut siellä avaran huoneuston ja\nkutsunut lapsensa ja Malvida von Meysenbugin luokseen. Eräänä iltana\npalatessaan valtiollisesta kokouksesta, jossa hän oli puhunut, valittaa\nhän vilua, mutta on muuten hyvällä tuulella ja kertoo illan\ntapahtumista. Yöllä hän sairastuu keuhkotulehdukseen ja muutaman päivän\nperästä häntä ei ole enää. Hän oli silloin vielä täysissä voimissa,\nainoastaan 58 vuoden vanha. Sanoma hänen kuolemastaan herättikin siksi\nsuurta surua kaikissa edistyspiireissä, ja vapauden ystävät eri maista\nja kansoista riensivät Parisiin saattaakseen häntä viimeiseen\nlepokammioon.\n\nTuntui sangen omituiselta keskustella Olga Herzenin kanssa ajatellessa,\nettä hän oli hamasta lapsuudestaan elänyt niissä piireissä, joiden\nmielipiteet ja toimet ovat painaneet leimansa kokonaisen aikakauden\nsivistykseen ja suuntaan. Isänsä kodissa hän oli nähnyt kaikki sen ajan\netevimmät vapauden sankarit: *Pulszkyn*, *Louis Blancin*, *Ledru\nRollinin*, *Orsinin*, *Garibaldin*, *Mazzinin*, *Turgenevin* y. m.\nKasvatusäitinsä luona ollessaan hän joutui Richard Wagnerin piiriin ja\nmyöhemmin hän oli tutustunut Nietzscheen, joka ihaili häntä siihen\nmäärin, että pyysi häntä vaimokseen, tietämättä, että hän jo silloin oli\nkihloissa professori Monod'n kanssa.\n\nKansallisuutensa puolesta Olga Herzen myöskin antoi ajattelemisen\naihetta. Syntyneenä venäläisistä vanhemmista, oli hänellä ollut\nsaksalainen kasvatusäiti, lapsuutensa hän oli viettänyt Englannissa,\nensi nuoruutensa Italiassa ja oman kodin perustettuaan oli Ranska käynyt\nhänen olopaikakseen ja hänen lastensa synnyinmaaksi.\n\nNiin monenmoiset vaihdokset ja vaikuttimet olisivat ehkä vaikuttaneet\npintapuoliseen luonteeseen epäterveellisesti, mutta Olga Herzen oli\nniiden kautta vain syventynyt ja rikastunut. Oleskelu eri maissa ja eri\nkansallisuuksien keskuudessa oli opettanut häntä ymmärtämään ja\nkunnioittamaan ihmiselämää kaikissa sen eri muodoissa, se oli\npuhdistanut ja vapauttanut hänet natsionalismista ja\nkansallisuusturhuudesta, sekä opettanut häntä puolueettomasti seuraamaan\nja arvostelemaan tapahtumia ja pyrintöjä. Tunsi koko ajan, että saattoi\nottaa minkä kysymyksen tahansa keskustelun alaiseksi, ilman että se\nhäntä hämmästyttäisi, loukkaisi tai pelottaisi. Ja siksi kuluivatkin\ntunnit kuin siivillä lentäen hänen seurassaan ja hänen herttaisen\nperheensä keskuudessa, jonka jäseniin minä illan kuluessa myöskin\ntutustuin.\n\nJokunen päivä myöhemmin tuli Olga Herzeniltä kirje, jossa hän kutsui\nminut luokseen päivällisille, jotta saisin nähdä nekin perheenjäsenet,\njotka eivät ensi käynnilläni olleet kotosalla. Silloin syventyivät\nkaikki edellisellä kerralla saamani vaikutelmat ja nuo Göthen sanat:\n\"Die Stätte wo ein grosser Geist gelebt, sind eingeweiht für immer\"\nsoivat yhä uudelleen korvissani. Olihan koko koti suurien henkien\nmuistolle vihitty. Heidän vaikutuksensa siellä kaikkialla tuntui, heidän\nhenkensä puhui siellä voimakasta kieltään, he elivät siellä sen\nasukkaiden sydämissä.\n\nMinä tunsin, että tähän kotiin tutustuminen oli antanut minulle paljon,\nvielä enemmän kuin sinne mennessäni olin rohjennut toivoakaan. Ei siinä\nkyllin, että Malvida von Meysenbugin kuvaan oli liittynyt monta\nmiellyttävää lisäpiirrettä, olin myöskin nähnyt, että ne siteet, jotka\nyhdistivät kasvatusäidin ja kasvattityttären toisiinsa, olivat vielä\nhellemmät ja lujemmat todellisuudessa kuin konsanaan Malvida von\nMeysenbugin \"Muistelmissa\".\n\n\n\n\nCATHERINE BRESCHKOVSKI.\n\nVenäjän vallankumouksen äiti.\n\n\nOli kevättalvi 1907. Me täällä Suomessa olimme vielä suhteellisesti\nvapaita suurlakkomme jälkeen, mutta Venäjällä oli ohjakset jo pantu\nhyvin tiukalle. Silloin moni heidän vapaudentaistelijoistaan pakeni\nSuomen puolelle, saadakseen olla rauhassa ja tehdä työtä yhä edelleen.\nMutta venäläiset viranomaiset saivat sen hyvinkin pian tietää ja\nrupesivat pitämään heitä ankarasti silmällä sekä ottamaan selkoa heidän\nolinpaikoistaan. Etusijassa epäiltiin meillä aina niitä perheitä ja\nihmisiä, jotka olivat tunnetut radikaaleiksi ja venäläisen pakkovallan\nvastustajiksi. Vähitellen oli hyvin vaikea sijoittaa näitä ahdistettuja,\nsillä useimmissa kodeissa oltiin pelonalaisia. Kun siskoni kuuli tästä,\ntarjoutui hän antamaan turvapaikan jollekin pakolaiselle, ja niin\n\"vallankumouksen äiti\" joutui meille ja oli sitten useampia viikkoja.\nOlin ollut esitelmämatkoilla kun tämä tapahtui ja palatessani\nkuiskailtiin minulle, että meillä asui eräs vanha rouva, jonka\nvenäläinen hallitus ennen muita olisi tahtonut saada käsiinsä.\n\n[Kuva: Catherine Breschkovski.]\n\n*Catherine Breschkovski* oli silloin siinä 60--70 välillä,\nharmaatukkainen ja monet kovat kokenut, mutta piirteet ja koko olento\nolivat vielä erittäin voimakkaat. Hän oli mitä yksinkertaisimmassa\npuvussa -- suora villahame ja suora röijy -- jonkalaista kaikkein\nvaatimattomimmat emännät maalla käyttävät. Mutta liikkeet olivat\nerittäin sulavat, ryhti aivan ruhtinaallinen.\n\nHän puhui auttavasti saksaa ja sujuvata, kaunista ranskaa. Se oli ollut\nhänen puhekielensä lapsuudesta alkaen, kuten kaikkien venäläisten\nylimyshenkilöiden siihen aikaan. Sillä Catherine Breschkovski oli\nkotoisin, kuten niin moni muukin noista Venäjän vapaudentaistelijoista,\nkaikkein ylhäisimmistä piireistä. Hänen vanhemmillaan oli ollut suuri\nmaakartano, johon tietysti kuului sadoittain maaorjia, mutta jo silloin\noli erilaisuus oloissa ja näiden ihmisten riippuva asema pikku\nCatherinea hirveästi loukannut; ja tuo raamatun käsky, että kellä on\nkaksi hametta, antakoon pois toisen, oli tehnyt sellaisen vaikutuksen\nhäneen, että hän aina, äitinsä kauhuksi, tahtoi sen toteuttaa.\n\nHän meni nuorena naimisiin ja olisi voinut jäädä kotiinsa ja sen\nrauhaisan katon alla nauttia onnestaan, kuten moni muukin, mutta sen\nsijaan hän koko ajan suunnitteli kansansa kohottamista, perusti kouluja,\nkirjastoja y. m. Pian hän kuitenkin huomasi, että se ei riittänyt.\nKansalle täytyi myöskin puhua orjan kahleiden päältään heittämisestä ja\nVenäjän itsevallan taittamisesta. Tosin teki hän sen hyvin rauhallisesti\nja vähitellen, mutta kuitenkin siinä tarkoituksessa, että saisi kansansa\nherätetyksi ja ajattelemaan. Vaan sitäpä juuri pidettiin niin\nvaarallisena ja niinpä Catherine Breschkovski monen muun vapauden\nystävän kera vangittiin v. 1874 ja pantiin Pietari Paavalin\nlinnoitukseen, jossa hän oli pakoitettu kitumaan neljä vuotta\ntuomiotansa odotellen. Se tuli vihdoinkin ja määräsi hänet viideksi\nvuodeksi pakkotyöhön.\n\n[Kuva: Catherine Breschkovski nuorena.]\n\nEnnenkuin hänet vietiin rangaistuspaikalleen, allekirjoitti hän ynnä\netevimmät niistä 193:sta, jotka samaan aikaan tuomittiin, erään\nmanifestin, jota voipi pitää heidän valtiollisena testamenttinaan ja\njoka suuresti on vaikuttanut myöhempään vapausliikkeeseen. Siinä he\nm. m. sanoivat: \"Me tulemme aina olemaan nykyisen, isänmaatamme\nhäpäisevän hallitusjärjestelmän vihollisia, järjestelmän, joka perustuu\nhirveään, työtätekevän väestön puristukseen joutilaan, irstailevan\nloisolijaluokan hyväksi ja joka valtiollisessa suhteessa jättää\nkansalaisten työn, hyvinvoinnin, vapauden, hengen ja kunnian\nvirkamiesten mielivaltaisille ja edesvastuuttomille oikuille... Me\nkehoitamme vapauteen jääneitä toveriamme samalla tarmolla ja\nkahdenkertaisella rohkeudella astumaan sitä pyhitettyä päämäärää kohti,\njonka edestä me jo olemme kestäneet joka lajia kidutusta ja jonka\nhyväksi me pidämme itsemme onnellisena taistelemaan ja kärsimään\nviimeiseen hengenvetoomme asti.\"\n\nOltuaan kaksi vuotta pakkotyössä Karassa, vietiin rva Breschkovski\nkaikkein itäisimpään Siperiaan, Borgusin nimiseen seutuun. Siellä hän\ntoverinsa Nikolai Tiutschevin kera pani toimeen ensimäisen pakoretkensä.\nHirveiden kärsimysten jälkeen soisissa metsissä, joissa heidän oli\nkuljeksiminen ja piiloitteleminen viikkomääriä, joutuivat he kiinni\nsiksi, että eräs alkuasukas, joka oli lupautunut opastamaan heitä,\nmenikin heidät ilmiantamaan. Catherine Breschkovski, joka jo\nensimäisessä oikeudenkäynnissä oli menettänyt aatelisarvonsa ja\njulistettu talonpoikaisvaimoksi, tuomittiin nyt hallinnollista tietä\nkarkoitettavaksi sekä päälle päätteeksi piiskattavaksi. Mutta kun hänen\ntoverinsa selittivät, että jos vain viranomaiset koettaisivatkin käydä\nhäneen käsiksi kiinni, niin he tulisivat sen verisesti kostamaan,\nvaihdettiin nuo 25 piiskanlyöntiä yhtä monen kuukauden pakkotyöhön.\nSuoritettuaan tämän kolmatta vuotta kestävän pakkotyökautensa, pidettiin\nhäntä vieläkin Siperiassa eri paikoissa, kuten Irkutskissa, Tomskissa ja\nTobolskissa.\n\nVihdoin hän v. 1897 pääsi karkaamaan ja palasi Venäjälle, missä hän heti\njatkoi entiseen tapaansa. Valenimillä ja valepuvuissa hän taaskin rupesi\ntoimimaan talonpoikien kesken ja havaitsi ilokseen, että maaperä nyt jo\noli paljoa vastaanottavampi kuin parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän\nviimeiseksi oli heidän keskuudessaan liikkunut. Silloin oli esim.\nkirjallisuuden levittäminen ollut jotenkin turha, kun ei kuitenkaan\nkukaan osannut sitä lukea, nyttemmin oli jo lukijoita joka kylässä.\n\nCatherine Breschkovskin toimeliaisuus vuodesta 1897 vuoteen 1907,\njolloin hänet taaskin vangittiin, on mitä monipuolisin ja laajin. Hänen\nvaikutuksestaan syntyi erilaisia, salaisia organisatsioneja ja seuroja,\nhän matkusteli paikasta toiseen, oli ehtimiseen joutua viranomaisten\nkätyrien käsiin, mutta talonpojat ymmärsivät aivan ihmeellisesti\nsuojella häntä.\n\nKun Plehve v. 1902 suurien agraarilevottomuuksien jälkeen oli päättänyt\npanna kaikki voimat liikkeelle saadakseen Catherine Breschkovskin\nkäsiinsä, matkusti hän, johtaakseen poliisin harhaan, ulkomaille ja\ntoimi kaikkialla suuren aatteensa hyväksi. Yksin Amerikassakin hän kävi\nja piti siellä venäläisen vallankumouksen hyväksi esitelmiä, jotka\notettiin suurella mielihyvällä vastaan.\n\nOmituinen sattuma oli, että kun amerikatar, professori *Effie Danforth\nMc Afee* muutamia vuosia sitten kävi Helsingissä luonani, kertoi hän,\npuhuessamme venäläisistä, että hän tunsi oikeastaan vain yhden venakon,\nCatherine Breschkovskin, joka oli asunut hänen kodissaan Amerikassa\noleskellessaan.\n\n-- Ja meillä hän myöskin on asunut, huudahdin minä ja sitten me yhdessä\njohdimme mieleemme piirteitä hänen luonteestaan.\n\nHäntä esim. kiusasi sanomattomasti ajatus, että toisella oli yltäkyllin,\nsilloin kun toinen kärsi puutetta. Meillä ollessaankin hän ei mitenkään\ntahtonut syödä muuta kuin jauhopuuroa ja veteen keitettyä kaurapuuroa,\n\"kun niin monet hänen maalaisistaan juuri siihen aikaan näkivät nälkää\".\nYleensä hän oli niin kerrassaan väliäpitämätön kaiken maallisen \"hyvän\"\nsuhteen, etten ole siinä suhteessa nähnyt hänen vertaistaan. Hän ei\nomistanut mitään, eikä hän tahtonutkaan mitään, ei ollut sellaista\nesinettä tai tavaraa, jota hän olisi halunnut tai toivonut. Ei hänellä\nkoskaan ollut rahoja, ja jos niitä hänelle antoi, lahjoitti hän ne heti\npuutteessa oleville.\n\nToisaalta oli kyllä niin, että ne ihmiset, jotka ymmärsivät hänen työnsä\nsuuruuden ja epäitsekkyyden, aina olivat valmiit häntä tukemaan. Hänelle\nannettiin ilmaiset asunnot, kun hänen vaatteensa menivät repaleiksi,\nhankittiin uusia, kun hänen piti matkustaa, ostettiin hänelle\nrautatieliput j. n. e. Hänellä oli ystäviä ja ihailijoita ympäri\nmaailmaa, Venäjältä alkaen Amerikaan asti.\n\nRva B. olisi voinut käyttää hyväkseen tätä ihmisten vieraanvaraisuutta\nja anteliaisuutta aivan loppumattomiin, mutta hän oli päinvastoin niin\narka, ettei ottanut vastaan kuin kaikkein välttämättömimpiä\ntarve-esineitä. Kun hän kuuli, että joku hänelle annettu vaatekappale\nesim. oli maksanut paljon, niin ei mikään voima maailmassa saanut häntä\nsitä vastaanottamaan. Siksi ystävät pian keksivätkin sen, että salasivat\nkaikki hinnat, kun hankkivat hänelle lämpimiä talvivaatteita y. m.\n\nEnimmäkseen hän aina kirjoitti meillä ollessaan, ja sillä välillä hänen\nluonaan kävi venäläisiä aatetoveria: kaikenlaisia nuoria miehiä ja\nnaisia. Väliin niitä juoksi liiaksikin, niin että vanhus hiukan väsyi.\nKuulin hänen joskus sanovan, että se tai se oli \"niin lapsellinen ja\nnaiivi\". Samaa vikaa oli muuten juuri hänessä itsessäkin meidän silmillä\nkatsottuna. Niin pian kun tuli kysymys Venäjän kansasta ja sen\nvapautumisesta, ei hän empinyt eikä epäillyt. Siihen hän luotti kuin\nevankeliumiin. Kun se vain sai tsaarivallan poistettua, niin se kyllä\nosasi asiansa järjestää. Kansan tahto oli hänestä pyhä, erittäinkin\nVenäjän kansan, sillä se oli rajattoman hyvä ja taipuisa.\n\nJuuri samalla tavalla olin kuullut kaikkien noiden Sveitsin\nyliopistoissa opiskelevien venäläisten puhuvan ja pitänyt sitä aina niin\nmahdottoman lapsellisena sekä huomauttanutkin siitä. Niin tein nytkin,\nmutta ei mikään maailmassa voinut järkyttää rva B:n vakaumusta. Juuri se\nsuuri usko pitikin häntä yllä ja antoi hänelle yhtämittaa uusia\ntyövoimia.\n\nKumma kyllä ei kukaan -- Catherine Breschkovskin lähempää tuttavapiiriä\nlukuunottamatta -- saanut selkoa siitä että hän asui meillä. Koko\ntalonväki osasi pitää sen aivan salassa. Muistan miten meidän\ntalousapulaisemmekin vastasi äreästi eräälle, joka kysyi telefoonissa\n\"sitä vanhaa rouvaa\": \"Ei täällä mitään vanhoja rouvia asu\". Rva B. kävi\nkyllä joskus ulkona, mutta silloin hänellä aina oli musta, tiheä harso\nkasvoillaan ja kun meillä joskus oli vieraita, esitettiin hänet nimellä\nrva Braun Brüsselistä.\n\nHänen täkäläiset ystävänsä kehoittivat häntä lämpimästi jäämään tänne,\ntai vieläkin paremmin matkustamaan Englantiin ja asettumaan sinne\nrikkaan elämänsä muistelmia kirjoittamaan, mutta se oli kaikki suotta.\nHän tahtoi jälleen palata maahansa vaikuttaakseen siellä ja lähti\ntalonpoikaisnaisen asussa täältä, mutta tunnettiin, otettiin kiinni ja\nsuljettiin taaskin Pietari Paavalin linnoitukseen, jossa sai istua kolme\nvuotta kuin elävältä haudattuna.\n\nKun hänen asiansa vihdoinkin otettiin esille, pelkäsi jo moni hänen\nystävistään, että kuolemanrangaistus tulisi hänen osakseen. Siitä hän\ntosin säästyi, mutta lähetettiin jälleen pakkotyöhön Siperiaan, jossa\nhän oli yhtämittaa, kunnes vallankumous, se vallankumous, josta hän niin\nsuurella varmuudella aina puhui ja johon hän niin horjumattomasti uskoi,\ntuli ja katkasi hänen kahleensa.\n\nSiperiassa ollessaan kirjoitti hän eräälle täkäläiselle ystävälleen ja\nkertoi hiukan elämästään siellä.\n\n\"Kaksi kuukautta olen jo ollut täällä ja sinä aikana usein ajatellut\nteitä, rakas ystävä, teidän ympäristöänne ja koko teidän kaunista\nisänmaatanne, joka on niin vieraanvarainen ja sivistynyt. Ei voi\nkuvitella suurempaa vastakohtaa kuin teidän Suomenne ja ne melkein\nautiot seudut, joissa nykyään elelen.\n\n\"Oleskeluni Pietari Paavalin linnoituksessa heikensi terveyteni\ntuntuvasti ja minä olin jo sangen sairas, mutta nyt kun taas saan\nhengittää raitista ilmaa ja hiukan liikkua, olen jo paljon parempi.\nNykyään minua eniten vaivaa poliisin alituinen, minuun kohdistuva\nvalvonta ja vakoileminen, jota jatkuu yöt ja päivät. Aina nuo hirveät\nolennot ympäröivät pientä asuntoani, eivätkä häikäile painaa naamojaan\nikkunoitani vasten, oli sitten mikä aika vuorokautta tahansa, selittäen,\nettä heidät on määrätty joka kahden tunnin päästä ottamaan selkoa olenko\nvielä paikallani.\"\n\n[Kuva: Catherine Breschkovskin mökki Siperiassa.]\n\nAlkuosa kirjettä on päivätty lokakuun 5 p. Kun hän taaskin tarttuu\nkynään on marraskuun 9 p. ja silloin hän kirjoittaa:\n\n\"Tänään on oikein pureva pakkanen. Musteeni on jäätynyt ja jalkani ovat\nmiltei jähmettyneet ja liikkumattomat, mutta kun minä tästä teen tulen\npieneen uuniini, käy kaikki taas varsin hyvin. Talvi ei vielä\ntoistaiseksi ole ollut kylmä tänä vuonna, meillä kun on ollut vain 33°\npakkasta, joka ei merkitse mitään tässä maassa. Mutta tämä onkin vain\nalkua, sillä seuraavina kuukausina odotetaan täällä 45, 50, ja 55°,\ntoisin sanoen sellaista pakkasta, etten minä ollenkaan silloin voi astua\nulos majastani. Kyllä minä olisin voinut saada paremmankin asunnon,\nmutta kun poliisi häiritsee kaikkia talon asukkaita tullessaan minua\nalituisesti katsomaan, oli minusta parempi asua aivan erikseen olevassa\nmökissä, niin että vakoojat muita häiritsemättä voivat liikkua sen\nympärillä mielin määrin, pitäessään minua silmällä. Silloin minä yksin\nvain kärsin.\n\n\"Minun vieraani, joita ei ole paljon, mutta jotka käyvät sen useimmin\n(he tahtovat auttaa minua taloustoimissa) ovat juuri saman valvonnan\nalaisia, ja jokaiselta kysytään tarkkaan mistä hän tulee, ken hän on,\nmitä hän tekee j. n. e. Se on eräänlaisessa vankilassa elämistä ja tähän\ntulee vielä lisää, että koko Kyrenski on saarella, jota mahtava\nLena-joki ja kaunis Kyrenga ympäröivät, sekä niin pieni, että vain\nmuutamat ahtaat kadut saavat siinä sijansa. Mitä kävelypaikkoihin tulee,\nei niitä juuri täällä ole liikenemään. Täytyy mennä joen poikki\nennenkuin pääsee metsään ja vuorille, mutta kun en minä, ilman\nviranomaisten lupaa, ole oikeutettu sitä tekemään, enkä liioin ole\nhalukas heidän puoleensa kääntymään, olen kytketty tähän paikkaan ja\nkävelymahdollisuuteni hyvin rajoitetut. -- Mutta en minä tahdo valittaa,\nsillä kohtalo on korvannut tämän puutteen siten, että se on antanut\nminulle hyviä, uskollisia ystäviä, jotka pitävät huolta minun\nhyvinvoinnistani niin pitkälle kuin sitä suinkin sallitaan.\n\n\"Mutta siitä huolimatta en minä ole rauhallinen enkä onnellinen, sillä\nminä näen, tai paremmin sanoen tunnen, että täällä, näillä rajattomilla\nautioilla, on sellainen joukko ihmisiä, jotka kärsivät ja valittavat\nsiksi, että ovat tykkänään eroitetut sivistyneestä maailmasta ja\nkaikesta mahdollisuudesta ansaita leipänsä. Minä mietiskelen yhtenään\nmiten voisin lohduttaa ja lieventää näiden nuorten ihmisten kovaa\nkohtaloa. Mahdotonta on riittää pitkien matkojen päähän, mutta kun olen\ntilaisuudessa lohduttamaan ja avustamaan, olkoonpa vaikka kuinkakin\nvähän, ruumiillisesti ja henkisesti nälkiintyneitä, niin se ja tekee\nelämäni vähemmän yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi.\n\n\"Täällä on Venäjän kaikilta kulmilta karkoitettuja, jotka elävät\nhajallaan niin laajalla alueella kuin koko Ranska, mutta he eivät ole\ntilaisuudessa liikkumaan, eikä liioin sellaiseen tehtävään antautumaan,\njohon ovat itsensä kehittäneet. Ei ainoastaan tiedemiehen ole mahdoton\nsaada täällä työtä, vaan myöskin tavallisen käsityöläisen, sillä ihmiset\nelävät niin kaukana toisistaan. Ainoa, joka silloin jääpi hengen\npitimeksi, on metsästys ja kalastus, kaksi elinkeinoa, joita voi\nharjoittaa muutamina kesäkuukausina; loppu osan vuotta vallitsee niin\nankara pakkanen, etteivät alkuasukkaatkaan mielellään jätä mökkejään.\n\n[Kuva: Catherine Breschkovski vanhana.]\n\n\"Tänään me saimme tänne uutisen kreivi Tolstoin kuolemasta. Siinä\nihanteellinen sielu, joka meiltä nyt on otettu. Onneksi hän on jättänyt\nniin rikkaan henkisen perinnön, että siitä riittää hänen jälkeen\ntulevaisilleen pitkiksi ajoiksi. Arvattavasti kaikki maailman\nsanomalehdet nyt puhuvat hänestä. -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\n\"Hirveä pakkanen on tehnyt minut hiukan hermostuneeksi, mutta tahdon\nkuitenkin lähettää tämän kirjeen, jotta tietäisitte, että elän ja että\nsydämeni on sama kuin ennen. Ei vuodet eikä etäisyys voi minua muuttaa,\nminun ystävyyteni ja tunteeni elävät ja kuolevat minun kanssani.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\n\"Olkaa rauhallinen minun suhteeni, olen niin tottunut vihollisteni\nvainoon, ettei mikään minua enää hämmästytä, eikä tuota minulle surua.\nAinoa, jota pelkään, on olla vasten tahtoani syynä muiden\nonnettomuuksiin.\"\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nKesällä v. 1917, jolloin hän jo oli päässyt takaisin Pietariin, oli eräs\nsuomalainen tavannut hänet siellä ja toi meille häneltä terveisiä.\nSilloin hän vielä oli ollut reipas ja toivorikas. Mutta millainen\nmahtanee hänen mielialansa olla viime aikaisten kokemuksien jälkeen?\n\nSyksyllä 1918 levisi jo sellainen tieto, että hän oli kuollut, mutta se\noli, kuten monet muutkin lehdissä kiertelevät uutiset, ennenaikainen,\nsillä v. 1919 hän jo ilmestyi Amerikassa. Kautta Siperian hän oli\npäässyt sinne pakenemaan ja aivan ylivoimaisia ponnistuksia sekin yritys\noli kysynyt. Mutta ihmeellisesti hän taaskin siitä oli suoriutunut ja\notettiin perille päästyään innostuksella vastaan. M. m. olivat\nsikäläiset vallankumoukselliset ainekset, ennenkaikkea ne, jotka\nluulevat bolschevismiä ja kommunismia jonkunlaiseksi onnen\ntaikasauvaksi, valmistaneet tervetuliaisjuhlat hänen kunniakseen. Mutta\nCatherine Breschkovski vastasi hänelle pidettyyn tervehdyspuheeseen\npeittelemättä, että \"bolschevismi on maailman suurin rikos\" joka ei\ntietenkään miellyttänyt Amerikan salonkibolscheviikejä.\n\nAmerikasta oli rva B. antautunut Konstantinopolin kautta Odessaan ja\nkukapa tietää missä yhteydessä hänestä ensi kerralla saa kuulla, sillä\nhänen innostuksensa näkyy antavan hänelle loppumattomia voimia.\n\n\n\n\nKUULUISUUKSIEN KESKEN.\n\n\nVuotta ennen maailman sotaa olin venäläisen ystäväni Zenaida Maslovskin\nkera Aleksanteri III:n taidemuseossa Pietarissa ja nautin sanomattomasti\nsiitä henkevästä tavasta, jolla hän esitti Venäjän nuorta taidetta.\n\nYhtäkkiä hän sanoi: \"Mutta meidän täytyy tästä mennä *Rjepinin* luo.\nHuomenna on keskiviikko ja silloin hänellä on vastaanotto. Otan nyt vain\nensin selkoa siitä, ovatko he kotona, sillä näin keväisin he usein\nlähtevät ulkomaille. Ikävä olisi nimittäin mennä turhaan, Rjepin kun ei\nasukaan Pietarissa, vaan Suomen puolella, Kuokkalan asemalla.\"\n\n\"Kauanko kestää matka sinne\", kysäsin hiukan arkaillen, sillä minusta\nolivat jo matkat itse kaupungissa jotensakin aikaa ja voimia kuluttavat.\n\n\"Noin pari tuntia.\"\n\nOlihan siinä, mutta ei sitä auttanut ottaa lukuun, kun tarjoutui\ntilaisuus nähdä Venäjän kuuluisin taidemaalari ja hänen kotinsa.\n\n\"Sitä paitsi on rouva *Nordmann* hyvin huomattava henkilö\", lisäsi\nZenaida Maslovski.\n\n\"Kuka hän sitten on?\"\n\n[Kuva: Ilja Rjepin.]\n\n\"Hän on kirjailija ja Rjepinin hyvä ystävä. Asuu hänen kodissaan ja\npitää huolta hänen taloudestaan. Hänellä on paljon uudistuspyrintöjä ja\nerittäinkin on palvelijakysymys ja yksinkertaisempiin elintapoihin\npääseminen hänen pääharrastuksiaan, joiden eteen hän ahkerasti tekee\npropagandaa. Eikä hän ainoastaan puhu näistä asioista, vaan hän\ntoteuttaa ne elämässäänkin. Oikeastaan pidän, että Rjepinin talossa on\npäästy tässä suhteessa paljoa pitemmälle kuin Tolstoin luona, jossa\nelämä ja teoriat eivät aina peittäneet toisiaan. Saattepa nähdä, että\nrva Nordmannin tuttavuus tulee tuottamaan teille paljon iloa.\"\n\n\"Entä Rjepin itse?\"\n\n\"No hän on jo vanha, eikä haastele varsin paljon, sanoo vain tuon\ntuostakin, kun rva Nordmann esittää jotakin: \"Kuunnelkaa tarkkaan, hän\npuhuu viisaasti\".\n\nMäärätyllä hetkellä olimme sitten suomalaisella rautatienasemalla,\nostimme piletit Kuokkalaan ja istuuduimme junaan. Samassa astui pari\nmuutakin henkilöä sisään. He tulivat heti erinomaisen ystävällisesti\ntervehtimään rouva Maslovskia ja sanoivat myöskin olevansa matkalla\nRjepinin luo.\n\n\"Te ette voi aavistaa kuinka intressanttia ihmisiä nuo molemmat ovat\",\nkuiskasi rouva M. minulle.\n\nSen olin jo ehtinyt panna merkille, että toinen heistä, joka edusti\nvahvempaa sukupuolta, oli niin henkevän ja herttaisen näköinen, että\nvain Venäjällä ja joskus Englannissa tapaa sellaisia miestyyppejä. Minun\nkeskusteluni hänen kanssaan supistui tosin jotenkin vähään, sillä hän\nsanoi olevansa tottumaton puhumaan Europan kulttuurikieliä, mutta sen\nparemmin olin tilaisuudessa tarkastamaan sitä pohjatonta hyvyyden\nilmettä, joka kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen toverinsa sitävastoin,\njoka kuului heikompaan sukupuoleen, oli hyvinkin kieliä taitava ja\nkeskusteli vilkkaasti ja innokkaasti rva M:n ja minun kanssani.\n\nKuokkalan asemalla oli pitkä rivi ajureita, sillä he tiesivät, että \"nyt\nne vieraat Rjepinin luo tulevat\", ja hyvin tuntui mukavalta, kun taas\nkerran osasi puhuakin ajurien kanssa, sopia heidän kanssaan sekä\nhinnasta että noutamisajasta.\n\nAjellessamme kertoi rva M. minulle sitten junassa tapaamamme parin\nhistorian. Mies, jonka nimi oli Morosov, oli kerran ollut mukana eräässä\nvaltiollisessa pommijutussa, joka oli niin vakavaa laatua, että kaikki\nmuut osanottajat hirtettiin, mutta hänet säästettiin nuoruutensa takia,\nsillä hän oli silloin vasta oppilas polyteknikossa. Sen sijaan hänet\ntuomittiin 40-vuotiseen vankeuteen, joka sittemmin hiukan lyhennettiin,\nmutta kuitenkin voi sanoa, että hän nuorukaisesta oli astunut miehuuden\nkeski-ikään, ennenkuin hän jokunen vuosi takaperin pääsi vankilasta,\nollen jo silloin yli 50-vuotias. Tätä vankila-aikaansa hän ei ainoastaan\nkestänyt hyvin, vaan vieläpä käytti sitä tieteellisen teoksen\nluomiseenkin, johon Uusi Testamentti, varsinkin Johanneksen\nilmestyskirja -- ainoa teos, joka hänelle ensi vuosina annettiin\nluettavaksi -- oli antanut aihetta.\n\nHänen vankilasta päästessään oli juuri lokakuun vallankumoukselliset\npäivät. Hän liittyi heti mielenosoituskulkueeseen ja joutui poliisin\nkäsiin sen nuoren naisen kera, joka nyt oli hänen vaimonsa. Tämä oli\nkenraalin tytär, etevä pianisti ja hienosti sivistynyt.\n\nNäitä asioita keskustellessamme olimme jo tulleet Rjepinin huvilalle,\njoka tuntui hyvin monimutkaiselta ja omituiselta, siinä kun oli sekä\nlasipeitteiset verannat että avoimet kuistit, kaksikerroksinen keskus ja\nmatalammat sivut, puuleikkaukset ja koristeet. Heti eteisen ovella\nseisoi venäjän ja englannin kielellä: \"Ole hyvä, äläkä tupakoi\", joka\nmääräys minua erityisesti ilahutti, sillä jos kaikki senkin päivän\nvieraat, kaikki ne nuoret maalarit, taidearvostelijat ja muut olisivat\nruvenneet siellä polttamaan, niin oleskelu huvilan suhteellisen pienissä\nhuoneissa olisi käynyt, minulle kumminkin, aivan sietämättömäksi.\n\n[Kuva: Rjepinin huvila Kuokkalassa.]\n\nEnsimäiseksi tuli vastaamme talon emäntä, Natalie Nordmann. Hän oli\nihmeen luonnollinen ja herttainen, kertoi olevansa puoleksi suomalainen,\nsyntyisin Haminasta ja samaa sukua kuin meikäläiset Nordmannit. Kun\ntiedustelin, osasiko hän meidän kieliämme, sanoi hän hyvin pehmoisesti\nja sievästi: \"Jag kan tala en smula svenska\" (minä osaan puhua hiukan\nruotsia). Venäläinen äiti, venäläinen kasvatus ja oleskelu Venäjällä,\nmissä hänen isänsä oli amiraali, ei ollut edistänyt meikäläisten kielien\noppimista, mutta lämmin Suomen ystävä hän kaikessa oli. Oli hiljattain\nesiintynyt eräässä juhlassakin suomalaisessa kansallispuvussa, jonka\npaki parhaastaan hankki itselleen Haminasta.\n\nHänen puheensa oli niin korutonta ja ystävällistä, että tuntui heti\nsiltä kuin olisimme tunteneet toisemme jo monta vuotta, ja kun sitten\npalvelija tuli sisään, ja rva N. esitti hänet, huomauttaen että\npalvelijat heidän talossaan olivat ystäviä, joille annettiin kättä, niin\nkäsitin taas uudelleen miten kodin henki kuitenkin kokonaan riippuu\nnaisesta. Näin olisi kai Tolstoikin tahtonut järjestää kotinsa, mutta ei\nvoinut, kun vaimo pani vastaan.\n\nPalvelijoita tässä kodissa ei liioin käytetty minkäänmoiseen vieraiden\n\"passaamiseen\", vaan kukin sai auttaa itseään.\n\nEteistä läheisessä huoneessa, jossa oli tummanpunaiseksi maalatut\nhuonekalut ja paljon intressanttia muistoesineitä ja koristekaluja, muun\nmuassa kuuluisien henkilöiden muotokuvista muodostettu friisi lähellä\nkatonrajaa, oli nurkassa kiehuva teekeittiö kuppineen, ja keskellä\nlattiaa olevalla pitkällä pöydällä leivoksia, kakkuja, makeisia ja\nhunajaa.\n\n[Kuva: Natalie Nordmann.]\n\nKaikki vieraat tunsivat talon tavat, menivät kukin itselleen teetä\nottamaan ja istuutuivat pöydän ääreen, jonka molempiin päihin\nhaltijaväki asettui. Tuskin tarvitsee huomauttaa, että keskustelu alusta\npitäen oli vilkasta, sillä onhan tuo suuri puhetulva oikein aito\nvenäläinen ominaisuus. Rjepin itse ei aluksi ottanut siihen paljonkaan\nosaa, mutta sitten joku mainitsi naisten äänioikeuden ja toinen jotakin\nsuffragettien moitittavasta esiintymisestä. Ja nyt se alkoi. Nuorukaisen\nhehkulla ja innostuksella heittäytyi tämä Venäjän suuri poika taisteluun\nsuffragettien puolesta. Hän piti kerrassaan tulisen puolustusesitelmän\nja selitti, ettei hän ymmärtänyt, kuinka miehet kehtasivat heitä\nmoittia, he kun itse olivat panneet toimeen kaikki veriset\nvallankumoukset, sodat ja julmuudet maailman alusta asti. Ja siinä hän\nesitti kuulijoilleen kappaleen Ranskan vallankumoushistoriaa niin\nvilkkaasti ja elävästi, että hänen kaunis, aallokas tukkansa heilahteli,\nkasvot säihkyivät ja kädet tekivät suuria liikkeitä. Se nuori\ntaidearvostelija, joka oli aloittanut hyökkäyksen, koetti puolustaa\nkantaansa, mutta Rjepinin hehkun rinnalla ei hänen sanoillaan ollut\nmitään voimaa.\n\n\"Rjepin on aina, hamasta nuoruudestaan ollut suuri vapauden ihailija ja\nvapausliikkeiden innokas puoltaja\", kuiskasi vierustoverini. \"Hänen\nviimeinen suuri taulunsa kuvaa sitä hetkeä, jolloin lokakuun manifesti\nluetaan torilla ja innostunut kansa huutaen, hurraten ja lakkejaan\nheiluttaen kuuntelee tätä vapauden sanomaa. Saattepa sitten nähdä sen\nRjepinin ateljeessa.\"\n\nJa sinne me teenjuonnin jälkeen kaikki menimmekin. Se oli\nyläkerroksessa, kattovalolla varustettu ja täynnä tauluja, harjoitelmia,\nveistokuvia, kuvakudoksia, esirippuja, koriste-esineitä, siellä oli\nsanalla sanoen niin paljon, että olisi kestänyt tuntikausia tutkia sitä\nperusteellisesti.\n\nTuolit asetettiin puoliympyrään, seurue istumaan ja nyt eräs vieraista,\nnuori venäläinen talonpoika, rupesi näyttämään mukana tuotuja taulujaan\nRjepinille. Niitä oli vähintäin parikymmentä kappaletta, kaikki noin\nmetrin pituisia, 75 cm. korkuisia, ja jokaiseen hänen oman kylänsä\nasukkaat ja tapahtumat olivat antaneet aihetta. Lapset ja aikuiset,\njoulunvietot ja markkinat, sienienpoiminnat ja ajoretket, kaikki siellä\noli ja sitä paitsi muutamat kansansadut kuvitettuina. Kun ottaa\nhuomioon, ettei nuori mies milloinkaan ollut saanut opastusta\nmaalaustaiteessa, eikä nähnyt muuta kuin omat kotinurkkansa, täytyy\nsanoa, että tässä oli edustettuna sekä kyläkulttuuri että kansanhenki.\nKuvattujen kasvot osoittivat samaa hartautta ja yksinkertaisuutta, jota\nnäkee keskiajan kirkkomaalauksissa, ja nuo räikeät ilonilmaukset taas,\nesim. tanssiaisissa, lähenivät jo paljon vanhojen hollantilaisten\nkermessoja. Nuori mies oli kovin kiihoittunut näitä henkensä luomia\nnäytellessään, punaiset täplät paloivat hänen poskillaan ja hänen\nliikkeensä olivat hermostuneet.\n\nVielä hänellä oli mukanaan kokoelma savesta muovattuja ja maalattuja\nnukkejakin, osaksi hänen mielikuvituksensa luomissa verhoissa, osaksi\nkansallispuvuissa.\n\nRjepin oli nähtävästi hyvin huvitettu kaikesta tästä.\n\nHän nousi usein ylös niitä esitettäessä, rupesi siirtelemään\nuuninreunalla olevia koriste-esineitä pois ja asetti nämä savikuvat\nomakätisesti sinne riviin seisomaan.\n\nJoku huomautti, että ne olisi pitänyt lähettää Pietarin\nKäsiteollisuusnäyttelyyn, siellä olisivat varmaan menneet kaupaksikin.\n\nMutta nuori mies selitti, ettei hän tahtonut ainoastakaan luopua, ei\nsavikuvistaan eikä tauluistaan, nehän olivat osa hänestä itsestään,\nhänen omia lapsiaan, kuinka hän voisi ne myydä.\n\nKello oli jo joutunut ja päivällishetki läheni. Mutta sitä ennen\nehdotettiin kävelyretkeä puutarhaan, joka kesäiseen aikaan mahtaa olla\ntavattoman herttainen lammikkoineen, kanavineen ja huvihuoneineen. Nyt\nolivat puut vielä jotenkin alastomat ja ilma sitäpaitsi kolkko.\n\nKiertäessämme huvilaa näimme eräässä ulkonevassa, monella ikkunalla\nvarustetussa osassa rouva Nordmannin ja Rjepinin rintakuvat. Edellinen\nvarsinkin oli erinomaisen kaunis ja elävä, terracotta väriseksi maalattu\nja niin asetettu, että sen näki joka puolelta.\n\n\"Kukahan sen on tehnyt?\"\n\n\"Rjepin itse\", vastattiin, \"hän on nimittäin myöskin taitava\nkuvanveistäjä.\"\n\n\"Olemme määränneet, että tämä huvila kuolemamme jälkeen on oleva museo\nja antaneet sille nimeksi *Penaattien talo*, ja nämä penaatit olemme me,\nsen entiset asukkaat.\"\n\nNäin puhui rva Nordmann näyttäessään minulle omaa huonettaan ja\nteoksiaan. Niitä oli monta ja muun muassa eräs, jossa hän kuvaa rikkaan,\nmonivaiheisen elämänsä tapahtumia -- hän oli esim. nuorena tyttönä\nkarannut kodistaan Amerikaan -- ja jonka Rjepin oli kuvittanut.\n\n\"Mutta nyt on jo aika siirtyä ruokasaliin\", huomautti hän, \"sitä ennen\nvalitsemme vain presidentin ja hänen täytyy pitää ensimäinen puhe\npöydässä, niin vaatii tapa Penaattien talossa.\"\n\nPaperiliput otettiin esille ja kaikki kirjoittamaan jonkun läsnäolevan\nnimen, jonka jälkeen prof. Rjepin itse jakoi ne asianomaisille. Aluksi\nsai taidearvostelija ääniä, sitten tuli vankilassa olleen vuoro ja\nlopulta minäkin rupesin niitä saamaan, mutta laskettaessa oli minulla\nkuitenkin onneksi yksi vähemmän kuin edellisellä.\n\nErään soittokoneen iloisten sävelten kaikuessa astuimme ruokasaliin,\njoka oli suurin kaikista huoneista. Sen peräseinällä oli Rjepinin\nmaalaamia komeita muotokuvia, -- arvatenkin talon läheisimpien ystävien,\nkoska siellä oli pari kuvaa rva Nordmannistakin; eräässä kolkassa oli\nflygeli-piano ja sen yläpuolella seinällä oli niin paljon\nlaakeriseppeleitä leveine nauhoineen ja kirjoituksineen, että siitä\nolisi tullut monet kantamukset, ja lattialla seisoi suuri, pyöreä,\nkatettu pöytä.\n\n[Kuva: Osa Rjepinin ruokasalia, jossa näkee hänen maalauksiaan ja suuren\npyöreän pöydän pyörivine keskuksineen.]\n\nKukin valitsi itse paikkansa ja pöytätoverinsa, talon palvelijat\nasettuivat istumaan kuten kaikki muutkin, ja nyt olin varsin utelias\nnäkemään, kuinka tarjoileminen pöydässä oli järjestetty. Se oli\nratkaistu varsin käytännöllisesti. Suuren pyöreän pöydän keskusta oli\nirtonainen ja kiertävä aivan kuin automaatin voileipäpyörylät. Ja kuten\nnäissä on metallinuput, joihin voi käydä kiinni niitä pyörittäessä, oli\ntässäkin aina vähän matkan päässä metallihaka, jonka avulla sai sen\nsuuren pyöreän pöydänlevyn liikkeeseen. Ruoka oli yksinomaan kasviksista\nvalmistettua ja enimmäkseen keittämätöntä. Oli kurkkuja, sieniä,\nhienoksi leikattuja kaalinkupuja ja kaikenmoisia vihannessekoituksia,\nsekä paljon hedelmiä, kuten apelsiineja, omenoita, banaaneja, luumuja,\npähkinöitä, ananasta j. n. e. Ja lopuksi mustaa kahvia.\n\nSaattaapa olla, että oli vielä muitakin herkkuja, mutta itse ruoka oli\ntoki sellainen sivuseikka, ettei sitä juuri ehtinyt ajatella. Keskustelu\nja puheet, hyvä tuuli ja hilpeä mieliala oli näiden harvinaisten\npäivällisten pääviehätys.\n\nPresidentin täytyi sopimuksen mukaan pitää ensimäinen puhe, jonka hän\nomisti minulle, tai paremmin sanoen niille aatteille, joita hän luuli\ntietävänsä minun harrastavan. Sitten seurasi Rjepinin lennokas puhe\nSuomelle, joka päättyi siihen, että hän toivoi vapauden päivän pian\nkoittavan sekä meille että heille. -- Alexander Herzen mainitsee\nitsestään jossain hiukan pilkallisesti, että hän oli 40-vuotias\nnuorukainen, mutta Rjepinistä voi täydellä syyllä sanoa, että hän oli\n70-vuotias nuorukainen, sillä sellaista tulta tapaa tavallisesti vain\naivan nuorissa. Puhe herätti tavatonta innostusta. Käsiä taputettiin,\nmaljoja juotiin, hyvä-huutoja kajahutettiin.\n\n\"Nyt on Teidän vuoronne vastata\", selitti vierustoverini. Sen aavistin\nitsekin ja sain, sen tehtyäni, taas uudestaan todisteen siitä kuinka\nhienotunteisesti palvelijoita tässä talossa kohdeltiin, sillä heidän\ntakiansa minun puheeni käännettiin.\n\nTaas seurasi puheita ja vastapuheita, ja aika kului kuin siivillä.\nKatsoin kelloa ja näin kauhukseni, että se jo kohta oli 7, jolloin\nmeidän kyytipoikamme piti tulla meitä noutamaan.\n\n\"Voi jääkää tänne koko illaksi\", kehoitettiin puolelta ja toiselta. \"Nyt\nsaamme kohta kuulla kaunista soittoa, sillä onhan keskuudessamme\npianisti.\" Eikä kukaan pyytänyt kauniimmin kuin herttainen, nuori\nsoittaja itse.\n\n\"Mitä teemme?\" arveli rva Maslovski.\n\nJääminen oli houkuttelevaa, mutta siinä tapauksessa olisimme olleet\nPietarissa vasta klo 12 yöllä. Ja kun ajattelin raakaa yöilmaa ja sen\nepäedullista vaikutusta terveyteeni, koetin pysyä lujana.\n\n\"Sitä paitsi\", sanoimme me toisillemme ihankuin lohdutukseksi, \"nyt on\nmieliala niin korkealla, ettei se enää voi nousta. Pitää mennä juuri\nsellaisena hetkenä, niin säilyy muisto tällaisesta päivästä\nunohtumattoman kauniina.\"\n\nJa kauniina se tulee säilymään.\n\n\n\n\nPERSONALLISIA MUISTOJA GINA KROGISTA.\n\n\nOn aivan ihmeellistä, miten viesti jonkun tuttavan kuolemasta heti tuo\nhänet ilmielävänä eteemme ja miten hän yhtenään elää ajatuksissamme sen\njälkeen; hän muuttuu miltei elävämmäksi kuin eläessään, sillä me näemme\nhänen olentonsa eri puolet yhtaikaa ja meidän mieleemme johtuvat kaikki\nne eri tilaisuudet, jolloin olimme hänen seurassaan, hänen puheensa,\nsanansa, yksin äänenkaikunsa. Niin ainakin on käynyt minun joka kerta,\nkun läheiset ystävät ja tuttavat ovat kuolleet ja niin juuri kävi\nsilloinkin kun sain sähkösanoman *Gina Krogin* kuolemasta keväällä 1916.\nKaikki muistot heräsivät, ja minä näin hänet eri tilaisuuksissa ensi\ntapaamisestamme asti, joka tapahtui kesällä v. 1900 Kristianiassa.\n\nGina Krogin nimi oli minulle silloin jo hyvin tuttu; olimme olleet\nkirjevaihdossakin erään artikkelin johdosta, olin nähnyt hänen kuvansa\neri aikakauskirjoissa, mutta en ollut personallisesti häntä tavannut.\n\n[Kuva: Gina Krog.]\n\nMutta edellämainittuna kesänä pidettiin Kristianiassa Pohjoismainen\nraittiuskokous, jossa minäkin olin mukana Raittiuden Ystävien\nedustajana, ja eräänä päivänä kesken kokousta päätin pistäytyä katsomaan\nGina Krogia. \"Sellaista ei pidä lykätä\", arvelin, \"sillä ehkäpä hän\nmatkustaa maalle, ja niin en saa häntä nähdä.\"\n\n\"Nylænden\" toimistoon siis riensin ja siellä hänet tapasin työpöytänsä\nääressä istumassa keskellä paperia, avattuja kirjeitä ja korehtuureja.\nHän mainitsi kuulleensa tulostani Kristianiaan ja jo odottaneensa minua,\nja tämän kohteliaan tervetulolauseen jälkeen oli tuttavuus piankin tehty\nja me olimme ennen pitkää joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Mutta\nennen kaikkea minä häntä katselin. Hänen ulkonainen ihmisensä oli\nnimittäin niin huomiota herättävä ja komea, että sen vertaista tuskin\nnäkee. Häntä on joskus kutsuttu \"jättiläisnaiseksi\", sillä hän oli\ntavallisia naisia koko lailla suurempi, mutta niin sopusuhtaisesti\nkehittynyt ja niin ruhtinaallisen ryhdikäs, että vastustamatta tuli\najatelleeksi: \"Tuollainen sopisi vaikka valtaistuimelle.\" Hänellä oli\nsuuret, kauniit, surulliset silmät, soinnukas ääni ja erinomaisen\narvokas, hillitty käytös. Oli toimistossa vaikka kuinkakin kiire ja\npaljon väkeä, ei hän silti osoittanut mitään kärsimättömyyttä tai\nhermostumista, ja olipa hän vaikka kuinka iloisessa seurassa ja itsekin\nvaikka kuinka hilpeällä mielellä, aina hän silti oli arvokas.\n\nHänessä oli samaa suuripiirteisyyttä, runollisuutta ja mahtavuutta kuin\non norjalaisessa maisemassa auringossa kimaltelevine lumihuippuineen,\nkohisevine koskineen, metsäisine rinteineen, vihantavine laaksoineen.\n\nMinä tiesin että Gina Krog ja Norjan naisten vapautusliike kuuluivat\nyhteen. Niin pian kun mainitsi toisen, johtui toinenkin heti mieleen.\nIhan alusta pitäen oli Gina Krog ollut siinä mukana ja aina johtavassa\nasemassa. Hänen uskonsa asiaan, hänen lämpönsä sen puolesta, hänen\npuhujalahjansa ja hieno kynänsä, kaikki vaikuttivat, että kun\norganiseerattu työ alkoi, joutui hän ensimäisten riviin. Mutta minä\nhuomasin myöskin, että hän oli paljon syvemmältä kuin useammat muut\ntunkeutunut naisasiatyön ytimeen ja näki sen suuren päämäärän. Hän\nymmärsi, että se tähtää vielä paljon kauemmaksi kuin sukupuolten\ntasa-arvoisuuteen kunnassa ja valtiossa, että sen lopputarkoitus oli\nuuden vanhurskaamman hengen ja katsantokannan luominen, ei ainoastaan\nmiehen ja naisen välisissä suhteissa, vaan myöskin eri kansanluokkien,\neri valtioiden. Ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän pikku valtioiden\nuhattua, vaaranalaista tilaa ja sitä sortopolitiikkaa, jonka esineeksi\nne koska tahansa voivat tulla. Hän näki kuinka vähän niiden toiveet\nmerkitsivät, kun suuret päättivät esim. sodasta ja rauhasta. Ne eivät\nedes voineet toisiaan auttaa ja puoltaa, vaikka sydämestään paheksivat\nsuurien harjoittamaa sortoa. Kuin kuivuneet lehdet niiden sanat vain\nkarisivat maahan suurten neuvospöydän ääressä.\n\nSiksi että olosuhteet meillä siihen aikaan olivat synkkää synkemmät,\npalasimme me keskusteluissamme aina tähän kysymykseen, ja Auguste\nFickertiä Wienissä lukuunottamatta, en ole tavannut ketään maamme\nulkopuolella, joka niin olisi voinut tuntea meidän kanssamme kuin Gina\nKrog. Jo aikaisemmin, suuressa Kansainvälisessä Naisliiton kongressissa\nLontoossa v. 1899 oli hän lausunut muutamia voimakkaita sanoja Suomen\npuolesta, kun mielet Haagin rauhankonferenssin johdosta olivat\ninnostusta täynnä. Hän nimittäin huomautti, että rauhanaate oli kyllä\nsuuri ja ihanteellinen, mutta rauhan yläpuolella oli kuitenkin oikeus,\neikä edellisen takia saanut jälkimäistä sivuuttaa.\n\nAika, jona Gina Krog astui julkisuuteen ja rupesi siskojensa\nihmisoikeuksien ajajaksi, oli mitä ihmeellisin Norjan historiassa.\nSilloin kaikuivat siellä Björnsonin, Ibsenin, Lien y. m. mahtavat\nherätyshuudot, silloin Norja oli ahjo, josta kipinät sinkoilivat ympäri\nEuropaa. Uusista elämän arvoista ja uusista ihanteista he puhuivat;\nyksilöstä he lähtivät ja hänen vapauttaan ja ihmisoikeuksiaan he\njulistivat. Heidän sanansa herättivät vastakaikua tuhansissa ihmisissä,\nerittäinkin nuorisossa; innostunein, hehkuvin mielin he kokoontuivat\nnäitä uusia kysymyksiä itselleen selvittämään ja niiden ytimeen\ntunkeutumaan. Niin. sisältörikkaita vuosia kuin 80- ja 90-luvun nuoriso\nvietti, on muilla tuskin ollut. Ja Gina Krog oli kaikessa tässä mukana,\nei vain vastaanottajana, vaan myöskin antajana. Hamasta nuoruudestaan\noli hänkin tällaisia kysymyksiä miettinyt, rohkenematta kuitenkaan\nlausua niitä julki, paitsi hyvin rajoitetussa piirissä, jossa häntä ei\ntavallisesti ymmärretty -- ja nyt ne yhtäkkiä olivat kaikkien huulilla\nsekä ystävien että vastustajien.\n\nSiihen aikaan Norjan edistysmieliset naiset tunsivat, että he\ntarvitsivat oman äänenkannattajan, jossa saisivat ajatuksensa paremmin\nkuuluviin kuin päivälehdissä, äänenkannattajan, joka olisi heidän\nkatsantokantansa läpitunkema ja tulkki, ja silloin perustettiin Nylænde.\nHelmikuussa v. 1887 sen ensi numero lähti maailmalle; Norjan\nnaisasiayhdistys sen ulosantajana, Gina Krog toimittajana ja Jonas Lien\nlennokas runo ensi sivulla. Koko uutuuden viehätys ympäröi tätä\nesikoista ja siitä tuli uusien aatteiden keskus ja polttopiste, jonka\nlausuntoja tarkkaan seurattiin ja monessa piirissä pohdittiin.\n\nMutta muutaman vuoden kuluttua ei niitä enää ympäröinyt sama uutuuden\nviehätys; kevätaamun hohde oli kadonnut ja vaativa työpäivä oli astunut\nsijaan, mutta sen kuormaa ei monikaan enää ollut taipuvainen kantamaan\nja niin sekä naisasiayhdistyksen jäsenmäärä että lehden lukijakunta\nvarsin tuntuvasti supistui. Nylænden ylläpitäminen kysyi suuria\naineellisia uhria ja niitä ei yhdistys enää tahtonut ottaa kantaakseen,\nvaan vetäytyi pois, arvellen että lehti jo oli tehtävänsä suorittanut.\nMutta onneksi Gina Krog ei vetäytynyt. Hän ymmärsi, että oma\näänenkannattaja nyt vasta olikin oikein tärkeä, kun ensimäiset\nkasvunalut olivat näkyvissä ja hän otti sen silloin kokonaan omakseen\ns. o. hän otti vastatakseen kaikista sen menoista ja kantoi tätä taakkaa\naina viimeiseen asti. Sillä aikaa kun niin moni naisasialehti\nnaapurimaissa ehti sekä syntyä että kuolla, pysyi Nylænde hengissä ja\nlähti vuosi vuodelta Norjan eri kulmille kylvöään sirottelemaan. Ollen\nilman vakituisia avustajia, täytti Gina Krog lehtensä useimmiten aivan\nyksin ja siksi Nylænde olikin toimittajansa hengentuote enemmän kuin\nehkä mikään muu naisasialehti. Joka numerossa oli hänen rohkeita,\nrunolliseen, kauniiseen muotoon puettuja kirjoituksiaan ja niitä ehti jo\nkarttua paljon 29 vuoden kuluessa,\n\nNylændeä luettiin ja se herätti respektiä itsenäisyytensä takia, mutta\nei sen tilaajamäärä kuitenkaan ollut niin suuri, että se olisi palkinnut\ntoimittajansa vaivat, vielä vähemmin jättänyt voittoja. Ja siksi Gina\nKrog, jota on kutsuttu Norjan kruunaamattomaksi kuningattareksi,\nulkonaisesti eli hyvinkin vaatimattomasti. Hänellä oli vuokrahuone,\npäivällisensä hän söi ulkona ja istui muuten ahkerasti toimistossaan,\njolle vastustajat antoivat nimen Løvens Hule (Jalopeuran luola), mutta\njosta ystävät tekivät kunnianimen. Ellei hänellä olisi ollut hyvinvoipaa\nveljeään, ylioikeuden asianajaja F. A. Krogia, joka jakoi sisarensa\nharrastukset ja aina oli valmis niitä tukemaan, olisi hänen aineellinen\nasemansa ollut vieläkin ahtaampi. Tämän veljen ansio suurimmaksi osaksi\noli, että Gina Krog esim. oli tilaisuudessa matkustamaan, käymään\nEnglannissa, Ranskassa, Italiassa ja Amerikassa y. m. -- Yhteen aikaan,\nennenkuin veli meni naimisiin Cecilia Thoresenin kanssa, joka oli Ginan\nhyvä ystävä ja Norjan ensimäinen naisylioppilas, sisarukset asuivatkin\nyhdessä ja Gina hoiti veljensä taloutta. Se tapahtui juuri siihen\naikaan, kun Norjassa enin kiehui ja kuohui, kun jokainen ensi-ilta\nteatterissa ja jokainen uusi kirja oli kuin sotatorventoitotus, joka\nheti jakoi yleisön eri leireihin ja sai aikaan loppumatonta ajatusten\nvaihtoa. Hyvin tavallista oli silloin, kertoi Gina, että tuttavat vielä\nmyöhään illalla, teatterista palattuaan, poikkesivat heidän luokseen\nvaikutelmistaan keskustelemaan, sillä Krogien luona löysi aina\nymmärtämystä ja hengen heimolaisia. Se oli taiston aikaa, suuren\ninnostuksen ja suurien toiveiden aikaa.\n\nKaikki maansa etevimmät henget Gina personallisesti tunsi. Hän oli\nmonasti tavannut Camilla Collettin ja kuullut tämän tulisielun puhuvan\nsiitä mitä hän oli nuoruudessaan tuntenut naisena ja mikä lopulta oli\nsaattanut hänet kynään tarttumaan, hän oli paljon seurustellut\nBjörnsonien kanssa ja monet niistä lauseista, jotka Björnson on pannut\nesim. Tora Parsbergin huulille, näytelmäkappaleessaan \"Paul Lange ja\nTora Parsberg,\" ovat Gina Krogista alkuaan. Hän tunsi sekä taiteilijat\nettä valtiomiehet, sekä tiedemiehet että sanomalehdentoimittajat. Hän\nkertoi välistä hauskoja, intiimiä piirteitä heistä niinä parina\nviikkona, jotka silloin vietin Kristianiassa ja olin ehtimiseen hänen\nseurassaan.\n\nJouduinpa hänen tuttaviensa tuttavuuteenkin, jotka kulettivat meitä\npaikasta toiseen, ja silloin rupesin myöskin innokkaasti pyytämään, että\nhän tulisi Suomeen esim. esitelmäretkelle.\n\nSe painostus, jonka alla me silloin elimme, vaikutti nimittäin, että\njokainen lännestäpäin tullut vieras -- puhumattakaan Norjan suurimmasta\ntyttärestä -- oli kuin raikas tuulahdus, kuin yhtäkkiä avautunut ikkuna\npimikkoomme ja siksi sanomattoman tervetullut.\n\nJo syystalvella samana vuonna tulikin Gina Krog Suomeen. Naisasialiitto\nUnioni oli kutsunut hänet tänne esitelmöimään ja ryhtynyt kaikkiin\nvalmistaviin toimiin: hankkinut tilaisuutta varten yliopiston\njuhlasalin, ilmoittanut asiasta lehdissä, myynyt etukäteen lippuja\nj. n. e. Hauskaa olikin sitten nähdä, että yleisöä oli salin täydeltä,\nkun Gina Krog astui sisään ja piti sisältörikkaan, kauniin esitelmänsä\nCamilla Colletista kirjailijana, uranuurtajana ja ihmisenä.\n\nEsitelmän jälkeen olivat Unioni ja Suomen Naisyhdistys yhteisesti\njärjestäneet hänen kunniakseen juhlat Seurahuoneen 35:ssä. Mieliala oli\nvarsin hilpeä ja useita puheita pidettiin. Muun muassa puhui prof. E. G.\nPalmén Norjalle, huomauttaen niistä hyvistä väleistä, jotka aina olivat\nvallinneet sen ja Suomen kesken. Ja Adelaïde Ehrnrooth oli sepittänyt\nhauskan runon tilaisuutta varten.\n\nGina Krog oli kuin luotu juhlaesineeksi; hän toi juhlatunnelmaa\nmukanaan, niin pian kuin hän astui sisään. Hänen ruhtinaallinen\nulkomuotonsa, hänen ylevä, hieno käytöksensä ja se helppous millä hän\nvastasi kaikkiin hänelle pidettyihin puheisiin, kaikki vaikutti siihen.\nIhmeekseen totesivat meikäläiset, että hänellä oli aina jotakin\nkaunista, sisältörikasta ja runollista sanottavaa, vaikka hän olisi\nesiintynyt kuinka monta kertaa tahansa saman illan kuluessa. Muistan\nvielä miten hän, vastatessaan maalleen pidettyyn puheeseen, aluksi toi\nsieltä terveisiä ja kertoi, että niin pian kuin huhu tiesi kertoa, että\nhän lähtisi Suomeen, kuului joka kulmalta \"Hils Finland\" (tervehtikää\nSuomea) ja se kulki kuin humina miehestä mieheen ja siihen lisättiin\nvielä \"Sig dem at vi elsker Finland\", (kertokaa heille, että me\nrakastamme Suomea).\n\nGina Krog oli yleensä sangen huvitettu politiikasta ja hänellä oli aina\noma vanhurskas arvostelunsa kaikista poliittisista päivänkysymyksistä.\nMeillä ollessaan hän otti tarkasti selkoa Venäjän sortojärjestelmän\nmeihin kohdistetuista kiristystoimenpiteistä ja tavasta miten eri\nkansalaisryhmät niihin suhtautuivat. -- Sillä välillä hänelle näytettiin\nmeidän laitoksiamme, koulujamme, kokoelmiamme, sanalla sanoen kaikkea,\njosta toivoo vieraalla olevan hyötyä ja iloa, ja joka antaa kuvan maan\nkulttuurityöstä ja edistyspyrinnöistä. -- Se oli hyvin sisältörikas aika\nsekä meille että vieraallemme, päättäen siitä lämmöstä, jolla hän\nmaassamme saamia vaikutelmia sitten lehdessään kuvasi.\n\nHeinäkuussa v. 1902 olivat Norjan naiset järjestäneet Kristianiaan\nPohjoismaisen naisasiakokouksen, johon meitä suomalaisiakin kutsuttiin.\nJa muutamat meistä seurasivat kutsua ja lähtivät liikkeelle, kun vielä\noli niinkin mukavasti asetettu, että sekä laivayhtiöt että\nrautatiehallitukset antoivat tuntuvan alennuksen.\n\nNaisasiakongressit herättävät aina paljon enemmän huomiota pienissä ja\nkeskikokoisissa kaupungeissa kuin aivan suurissa. Lontoossa ja Parisissa\nesim. suuri yleisö ei kiinnitä niihin juuri mitään huomiota, mutta\nsellaisessa kaupungissa kuin Kristianiassa, oli se päivän suuri\ntapahtuma, josta paljon puhuttiin ja jonka hyväksi monet tekivät\nuhrauksia. Niinpä oli esim. kaupungin puolelta annettu jokaiselle\nvieraalle lippu, joka oikeutti vapaasti käyttämään raitiovaunuja koko\nkongressiviikon aikana, kokoelmat olivat maksuttomasti nähtävinä ja\nmonet kodit avasivat ovensa vastaanottaakseen tulijat vieraikseen. Minä\njouduin asumaan Studenter-hjemmetin matkustajakotiin ja sinne muutti\nGina Krogkin kongressin ajaksi, ollakseen lähempänä yliopistoa, missä\nkokoukset pidettiin, ja niin me taaskin olimme yhtenään toistemme\nseurassa.\n\nKongressi alkoi hyvin juhlallisesti Gina Krogin tilaisuutta varten\nsepittämällä kantaatilla, johon Agathe Backer-Gröndahl oli säveltänyt\nmusiikin solokohtineen ja kuoroineen ja sitten seurasi tietysti\ntavanmukaiset tervehdyspuheet. Kongressin ohjelmaan kuuluivat\nyhteiskunnalliset uudistukset ja naisten ammatillinen kehitys, jotka\nkysymykset antoivat aihetta sekä esitelmiin että keskusteluihin. Ja niin\nme näiden päivien kestäessä ehdimme tutustua miltei kaikkiin Norjan\nmerkkinaisiin ja kuulla mitä heillä oli sanottavaa -- Aasta Hansteenkin\neli silloin vielä -- ja myöskin me saimme vihiä vastaavista olosuhteista\nTanskassa ja Norjassa.\n\nKongressin viimeisenä päivänä käsiteltiin kuitenkin sen ehkä kaikkein\ntärkeintä kysymystä: Norjan organiseerattujen naisten liittymistä\nKansainväliseen Naisliittoon (I. C. W.:hen) jota tarkoitusta varten\nheidän ensin oli muodostaminen oma Kansallisliittonsa. Gina K. piti\nsiinä tilaisuudessa komean, lennokkaan esitelmän ja kuvasi suurin\npiirtein mitä hyötyä pienellä kansalla oli siitä, että se sai olla jäsen\nsellaisessa organisatsionissa, jossa jokaisella maalla ja kansalla oli\nyhtäpaljon sananvaltaa.\n\nTällaisen Kansallisliiton luominen ei suinkaan ole mikään helppo tehtävä\njo siksi, että ne yhdistykset, joilla on oikeus siihen yhtyä, edustavat\nmitä erilaisimpia harrastuksia ja vivahduksia, mutta Gina Krogin palava\nusko asian tärkeyteen ja hänen suuri auktoriteettinsa voitti kuitenkin\nnämä vaikeudet ja niin syntyi Norjan naisten Kansallisliitto, jonka\npresidenttinä hän sitten oli hamaan kuolemaansa asti. -- Osoitteena\nsiitä miten naisasialiike Norjassa oli voittanut alaa ja miten yleistä\ntunnustusta sen etevin ajaja nautti, olkoon mainittu, että Gina Krog\nvaltion kustannuksella viime vuosien kuluessa oli maataan edustamassa\nuseissa I. C. W:n kongresseissa.\n\nEikä kukaan ollutkaan sopivampi Norjan puolesta esiintymään kuin hän.\nOli kongressissa vaikka kuinkakin paljon puhujia ja edustajia -- olipa\nvaikka niinkin paljon kuin Berlinissä v. 1904, jossa kaikkiaan sanottiin\npidetyn 264 puhetta -- aina Gina Krogin huomasi, ja hänen kuvansa jäi\nkuulijoiden mieleen.\n\nPaitsi noita suuria kongressejaan pitää I. C. W. myöskin kokouksia,\njoissa ei muilla kuin hallinnon omilla jäsenillä ja siihen liittyneiden\neri maiden Kansallisliittojen puheenjohtajilla ole äänioikeutta, ja\njoissa enimmäkseen keskustellaan sen sisäisiä asioita.\n\nSellainen oli Parisissa v. 1906 ja siellä me toisistamme mitään\nedeltäpäin tietämättä, mitään yhtymissuunnitelmia tekemättä, aivan\nodottamatta tapasimme toisemme.\n\nGina Krog asui aluksi hotellissa ja otti ahkerasti osaa I. C. W:n\nneuvotteluihin. Silloin oli tärkeä ja periaatteellinen kysymys pohdinnan\nalaisena, joka koski Kansainvälisen Naisliiton pääperusteita, sitä\nnimittäin oliko siihen kuuluvilla Kansallisliitoilla oikeus lähettää ja\nesittää sen pohdittavaksi sellaisiakin asioita, jotka koskettelivat\nuskonnollisia ja valtiollisia kysymyksiä. Siihen asti olivat sen lait\ntässä suhteessa olleet niin väljät, ettei mikään estänyt esim.\npoliittisesti sorretun kansan Naisliittoa ottamasta maansa tilaa siellä\nesille tehdäkseen sen olosuhteet siten tunnetuiksi. Nyt oli tehty\nehdotus, jonka mukaan tämä tulevaisuudessa kävisi mahdottomaksi. Gina\nKrog kuului niihin, jotka tahtoivat, että laki jäisi ennalleen; hän piti\ntätä vapautta varsinkin pienille kansoille, joiden ääni ei toistaiseksi\nkuulu missään, niin tärkeänä, ettei mitenkään olisi suostunut sen\npoistamiseen. Muutamilta tahoilta häntä kyllä kannatettiin, mutta ei\nkaikilta, eipä edes Suomea edustava n. k. \"honorary president\" puhunut\nsen puolesta, joka kovin ihmetytti ja suretti Gina Krogia.\n\nKun I. C. W:n kokous oli loppunut, muutti Gina Krog samaan\ntäysihoitolaan, jossa minäkin asuin ja sen jälkeen oli meidän entistä\nmukavampi liikkua esim. iltasin ulkona, kun oli yhteinen kotimatka.\nSilloin minä myöskin havaitsin hänessä piirteen, joka oli erinomaisen\nsympaattinen, eikä suinkaan aivan tavallinen, ei ainakaan meissä\nsuomalaisissa. Gina osoitti nimittäin aivan erikoista ystävällisyyttä\nParisissa oleskeleville maalaisilleen ja kutsui heitä aina vuorotellen\npäivällisille, jolloin täysihoitolamme emäntä, rva Wesque, järjesti\nGinalle ja hänen vierailleen erityisen pöydän. Nämä Ginan vieraat olivat\nenimmäkseen naistaiteilijoita, ja minä havaitsin, että he hyvin\nmielellään noudattivat hänen kutsuaan. -- Kun tiesin, että Gina Krog\ntätä tehdessään ei suinkaan ollut siinä aineellisessa asemassa, ettei\ntämä vieraanvaraisuus olisi tuottanut tuntuviakin lovia hänen\nmatkakassaansa, pidin sen vieläkin tunnustettavampana.\n\n[Kuva: Gina Krog nuorena.]\n\n[Kuva: Gina Krog keski-ikäisenä.]\n\nEräänä päivänä ehdotti Gina Krog, että hän ja minä pitäisimme yhteiset\nteekutsut kaikille niille henkilöille, joiden tuttavuuden olimme tehneet\nja joiden kodeissa olimme olleet. Ehdotus oli minusta aivan oivallinen;\nme puhuimme rva Wesquen kanssa ja pyysimme hänen salonkiaan siihen\ntarkoitukseen, kirjoitimme kutsukortteja ja minä hommasin nuoremmakseni\nkukkaset, leivokset, hedelmät y. m. tarvittavat. Varsin kansainvälinen\nja intressantti oli se seurue, joka sinä iltapäivänä kokoontui\nluoksemme, sillä kaikki kutsutut, Alexander Herzenin tytärtä, Olga\nMonodta lukuunottamatta, olivat saapuneet. Mutta hänkin lähetti\nsähkösanoman ja selitti esteensä. Gina Krog oli hyvin arvokas ja\nkohtelias emäntä ja keksi muun muassa sen, että jokainen läsnäolevista\nkertoisi tai lausuisi jotain omalla kielellään ja kääntäisi sen sitten\nranskan kielelle, jota kaikki ymmärsivät. Kaikki suostuivat ja se\nonnistui erinomaisesti. Siellä sai kuulla jos mitäkin kieltä. *Marya\nCheliga* lausui soinnukkaasti puolalaisen runon, kaunis, ylevän näköinen\n*Selma Hanem Riza* antoi meidän kuulla turkkilaisia sananlaskuja,\nunkaritar kertoi jotain omalla kielellään, j. n. e. ja tietysti siellä\nmyöskin annettiin norjan, suomen ja ruotsinkielten kaikua. Ihmeellistä\nmiten paljon hauskuutta ja vilkkautta nämä pienet kielinäytteet saivat\naikaan.\n\nKaikki läsnäolevat edustivat jotakin erityistä harrastusta ja suuntaa,\njokaisella oli jotain arvokasta sanottavaa, mutta suurinta huomiota\nherätti kuitenkin turkkilainen, ei ainoastaan siksi, että hän oli\nmaasta, josta meillä muilla oli niin varsin vähän tietoja, mutta myöskin\nsiksi, että hän niin innokkaasti oli taistellut kahlehdittujen\nsisartensa vapauden puolesta.\n\nKun juhannus lähestyi, kertoi Gina Krog, että Parisissa oleskeleva\nnorjalainen siirtokunta oli päättänyt viettää tämän pohjolan valojuhlan\n\"Café de la Régencessa\" ja kutsunut minutkin sinne yhteiseen iloon.\n\nEnnen sinne menoamme piti Gina Krogin, ja minun käydä teatterissa, sillä\nolimme muistaakseni saaneet joltakulta tuttavalta liput ja ne olivat\njuuri sinä iltana käytettävät.\n\nKyseessä oleva teatteri oli sangen kaukana asunnostamme ja kun Gina\nvähää ennen oli satuttanut jalkansa, otimme vaunut, jotta ei tarvitsisi\nkiivetä edestakaisin omnibusseihin. Me ajoimme jättiläiskokoisen \"Place\nde la Concorden\" yli, joka kuuluu maailman ihanimpiin ja ihailimme sen\negyptiläistä obeliskia, sen mahtavia suihkukaivoja ja valkeasta\nmarmorista veistettyjä kuvapatsaita, luvultaan kahdeksan, jotka kuvaavat\nRanskan suurimpia kaupunkeja. Silmämme hakivat varsinkin sitä, joka\nsymbolisoi Strassburgia ja josta olimme kuulleet, että se aina oli\nsuruharson peittämä, merkiksi siitä, että Ranska-äiti oli menettänyt\ntämän kukoistavan tyttärensä.\n\nTeatteri, jonne vihdoin saavuimme, ei ollut mikään ensi luokan laitos,\nvaan sellainen, joita maailman kaupungeissa, suurten kuuluisien\nnäyttämöjen rinnalla, syntyy kymmenittäin, ja kappale oli pikemmin pieni\nkertomus kuin draama, se kun esitti päähenkilöittensä vaiheet ihan\nlapsuudesta keski-ikään. Mutta ranskalaisessa teatterissa on aina\noppimista. Näytteleminen sujuu aivan tavattoman tasaisesti ja kielen\nsointu hivelee korvaa. Me siis olimme varsin tyytyväiset\nteatterikäyntiimme ja nyt sitä piti mentämän norjalaisten illanviettoon.\nGina Krog ehdotti, että taaskin ottaisimme vaunut, mutta minä arvelin,\nettä voisimmehan nyt nousta omnibussiinkin, sillä olihan \"Café de la\nRégence\" keskellä kaupunkia, jossa olin paljon liikkunut, ja tunsin\nsiellä olevat seudut ja rakennukset. Gina suostui lopulta ja nyt minä\nmenin ottamaan selkoa siitä omnibussilinjasta, jota meidän oli\nkulkeminen. Ei se ollut niinkään helppoa, sillä teatterin edustalla näki\nkymmenittäin jykeviä vaunuja, ja kysymyksiinsä ei suinkaan aina saanut\nvarmoja vastauksia.\n\nVihdoin löysin poliisin, joka neuvoi mihin paikkaan etsimäni omnibussi\npysähtyisi. Sinne me sitten siirryimme ja odotimme sen tuloa, kunnes\nvihdoinkin tuli hetki, jolloin saimme kavuta ylös ja olimme mielestämme\nhyvässä turvassa. -- Siinä osassa kaupunkia olivat kadut jotenkin\npimeät, mutta jonkun ajan kuluttua rupesin jo odottamaan, että\nlähestyttäisiin valoisaa keskikaupunkia ja koetin tirkistää ulos\nomnibussin ikkunasta, eikö jo pian päästäisi ihmisten ilmoille. Aivan\nturha toivo! Pimeätä kesti yhä vain, ja vähitellen tuntui siltä kuin se\nolisi käynyt yhä sakeammaksi.\n\nKun olimme istuneet ja jyskyttäneet siinä noin puolisen tuntia -- siihen\naikaan käytettiin Parisissa vielä yleisesti noita raskaita hevosten\nvetämiä omnibusseja, jotka nyt ovat väistyneet autobussien tieltä --\nkävin hieman levottomaksi ja kysyin konduktööriltä, eikö siitä jo pian\npäästäisi Louvren tienoille. Hän loi minuun hämmästyneen katseen ja\nilmoitti sitten, että oltiin matkalla erääseen Parisin esikaupunkiin.\nMinä kauhistuin. \"Mutta sanottiinhan minulle, että tämä omnibussi menisi\nkeskikaupunkiin ja sivuuttaisi sen kadun, jonka varrella Café de la\nRégence sijaitsee\". \"Sieltäpäin se juuri nyt tulee\", vastasi hän. \"Ja\nkoska se sinne jälleen palaa\" kysyin? \"Ei ensinkään enää tänä iltana.\"\n\nVereni hyytyi, mutta sain kuitenkin sanotuksi: \"No pysähtykää sitten,\nettä pääsemme pois.\" \"Se on aivan mahdotonta\", vastasi hän, \"sillä tässä\non pitkin aikaa ylösmäkeä.\" Kuiskasin Gina Krogille, joka istui vähän\nmatkan päässä minusta, että olimme väärällä tolalla ja että heti piti\nastua alas ja samassa olinkin jo kadulla. Mutta asema ei senkautta\nensinkään parantunut, sillä hän ei kipeällä jalallaan uskaltanut\nvaunujen liikkeellä ollessa hypätä alas, ja siinä minä nyt astuskelin\nniiden tasalla yhtämittaa eteenpäin, tietäen, että joka askel vei meitä\nyhä kauemmaksi illan päämäärästä.\n\nKonduktööri oli sillä aikaa vakuuttanut Gina Krogille, että hän kyllä\nauttaisi häntä alas astuessa, että siinä ei ollut mitään vaaraa, ja\ntehnyt sen niin kohteliaasti ja luottavaisesti, että hän lopulta\nrohkaisi mielensä ja seurasi minun esimerkkiäni.\n\nSiinä me sitten seisoimme kadulla keskiyön aikana eräässä Parisin\n\"Belleville\" nimisessä esikaupungissa, joka on kuuluisa\nlevottomuuksistaan, ja jossa vallankumouksetkin aina ensin alkavat. Oli\nyhtä pimeä kuin meillä syyskuussa ja vain siellä täällä näki hiukan\nvaloa kapakoitten ja kahviloiden ikkunoista. Muutamien ulkopuolelle oli\nparisilaiseen tapaan asetettu pöytiä ja tuolia ja siellä näki lasien ja\npullojen ääressä työmiesryhmiä, joita lekottavat tulisoihdut valaisivat.\nNuo epätasaiset valot, miesten tummat, kuluneet kasvot, mustat,\nsäihkyvät silmät, kovat, karkeat äänet ja ne epäilevät katseet, jotka me\nsaimme osaksemme siinä kulkiessamme, tekivät kaikkea muuta kuin\nrauhoittavan vaikutuksen. Meidän olisi pitänyt hiukan kuulostella missä\noikeastaan olimme, pitkäkö matka sieltä oli kaupunkiin ja oliko missään\nsaatavissa hevosta, mutta ei ollut kyllin rohkeutta.\n\nGina Krog ehdotti, että poikkeisimme ensimäiseen ravintolaan, tilaisimme\nitsellemme sieltä hiukan juotavaa ja samassa pyytäisimme tarvitsemamme\ntiedot. Sen sitten teimmekin, ja vaikka meitä aluksi jotenkin ihmetellen\nkatseltiin, täytyy sanoa, että he olivat erittäin palvelevia ja\nosaaottavia. Eivät edes suuttuneet vaikka pyysimme, että he\nviruttaisivat lasit hiukan perusteellisemmin, ennenkuin kaasivat meille\nniihin juotavaa. Mutta hevosta ei vain ollut saatavissa missään. He\narvelivat, että läheisin asema, mistä voisi saada vaunut, oli \"Place de\nla République\". Mutta kyllä he tarjoutuivat menemään sinne niitä\nnoutamaan. Siihen emme kuitenkaan suostuneet, sillä arvelimme, että se\nkestäisi kenties kuinka kauan tahansa, ja päätimme itse ruveta hitaasti\nsinnepäin astumaan. Loivasti alaspäin viettävä katu vaikutti, että Gina\nKroginkin oli hiukan helpompi kulkea ja niin sitä mentiin.\n\nTällaisten pienten vastoinkäymisten sattuessa tulee useinkin ihmisten\nvähemmin rakastettavat puolet esiin, ja kun juuri matkustaessa niin\nusein saa kokea kaikenmoisia pikku harmeja, tarjoavat ne sanomattoman\nhyvän tilaisuuden lähimmäisemme luonteen tuntemiseen.\n\nGina Krog osoittautui aivan suurenmoiseksi. Ei hän valittanut, eikä\nliioin syyttänyt minua sen johdosta, että olimme joutuneet väärään\nomnibussiin, vaan koetti kääntää kaikki parhain päin. Ja niin me\ntuontuostakin vakuutimme toisillemme, että tämä kuitenkin oli varsin\nhauska seikkailu ja ettemme muuten koskaan olisi saaneet nähdä\njuhannusyötä eräässä Parisin laitakaupungissa, ellemme olisi näin\nsattumalta sinne joutuneet. Lopulta me oikein sydämellisesti nauroimme\nja kerroimme toisillemme kaikenlaisia kaskuja.\n\nSiinä klo 2 tienoissa olimme vihdoinkin joutuneet \"Place de la\nRépubliquelle\" ja tervehdimme tavallista tyytyväisempinä sen komeata\nmuistopatsasta. Ja nyt se vasta ilo alkoi, kun saimme sieltä vaunut,\neikä tarvinnut enää jalkojaan rasittaa, eikä liioin tuntea sitä\nepävarmuutta ja turvattomuutta, joka niin mielellään saa vallan meissä,\nkun öiseen aikaan kulemme ventovieraassa maailmankaupungissa. \"Tuleehan\ntämä kysymään muutamia markkoja\", sanoimme, \"mutta ei se sentään maksane\nenempää kuin kunnon teatteripiletti, ja onhan tästä juuri yhtä paljon\nhuvia kuin jos istuisi 'Comédie françaisessa', sillä onhan tämä elämän\nsuuri näyttämö\". Ja kun me aamupuoleen vihdoinkin olimme kotona,\ntunsimme vilpitöntä tyytyväisyyttä juhannusaattomme johdosta.\n\n[Kuva: Place de la République Parisissa.]\n\nKun olimme aikamme olleet Parisissa, matkustimme Brüsseliin. Siellä minä\nolin kuin kotonani ja olin jo ennakolta tilannut meille sikäläisen\nystävättäreni kautta asunnon.\n\nEräs nuori norjalainen tohtori, joka oli oleskellut Brüsselissä samana\nvuonna, oli antanut Gina Krogille kaksi suosituskirjettä tunnetuille,\nsikäläisille yliopistomiehille, jotka molemmat myöskin olivat kansan\nedustajia, sekä suullisesti vielä lisännyt pari heitä koskevaa opastavaa\nsanaa. Toisesta heistä, yleisesti tunnetusta sosialistijohtajasta,\n*Emile Vanderveldestä*, hän oli kuiskannut: \"Mutta pitäkää mielessänne,\nettä hänellä on hyvin turhamainen vaimo\", ja toisesta, joka sattui\nolemaan minun monivuotinen, hyvä tuttavani prof. *Hector Denis*:\n\"Muistakaa että hän on hiljattain kadottanut vaimonsa\".\n\nKun minä huomautin Ginalle, että siitä jo sentään oli kulunut lähes\npuolitoista vuotta, sanoi hän suurella varmuudella -- välittämättä minun\nvastalauseistani: \"No kyllä hän sitten kai jo katselee uutta vaimoa\nitselleen, ehkäpä aivan nuorta tyttöä, sillä niinhän ne vanhat miehet\ntavallisesti tekevät.\" Mutta senjälkeen kun hän oli tutustunut tähän\nihmeelliseen mieheen, peruutti hän tykkänään sanansa ja sanoi samaten\nkuin muutkin: \"Hän ei ota milloinkaan toista\".\n\nHector Denis teki yleensä valtavan vaikutuksen kaikkiin, jotka joutuivat\nhänen läheisyyteensä, yksin valtiollisiin vastustajiinsakin, sillä se\njalous, ritarillisuus ja sydämenhyvyys, joka hänessä yhtyi suureen\ntiedemieheen ja oppineeseen, oli niin silmiinpistävä, että se ihankuin\nsädekehä ympäröi hänen olemustaan. Mutta tuskin kukaan on ymmärtänyt sen\nniin selvään ilmaista kuin Gina Krog, sillä hän tuli sanoneeksi, että\nDenis oli kuin pyhimys ja sillä nimellä me sittemmin hänestä aina\npuhuimmekin.\n\nEräänä sunnuntaina me matkustimme Ginan kanssa Vandervelden n. k.\n\"Valkoiseen linnaan\", joka sijaitsee kaupungin ulkopuolella. Mutta sen\npahempi hän ei ollut kotosalla, ja niin meidän oli tyytyminen yksinomaan\nhänen hiukan teeskentelevän puolisonsa seuraan.\n\nHyvin aurinkoinen on muisto niistä viikoista, jotka vietimme yhdessä\nBelgiassa. Sieltä Gina Krog matkusti Hollantiin ja minä jäin vielä\ntoistaiseksi Brüsseliin. Elokuun alkupäivinä piti Köpenhaminassa olla\nKansainvälinen Naisten äänioikeuskongressi, mutta sen olin päättänyt\nsivuuttaa ja siirtyä Berliniin, niin pian kun koulut siellä alkoivat.\n\nSilloin saapui yhtäkkiä sähkösanoma Gina Krogilta: \"Sinun täytyy tulla\nKöpenhaminan kongressiin maatasi edustamaan, sillä kaikesta päättäen ei\nkukaan muu tule Suomesta.\"\n\nHuhu Viaporin kapinasta oli silloin tunkeutunut Tanskaan ja aikaansaanut\ntällaisen otaksumisen. -- Eikä siinä ollut muuta neuvoa kuin totella\nGinan kehoitusta ja panna pillit pussiin. Lähdin siis kiireimmiten heti\nsamana iltana ja jouduin perille siksi aamuksi kun kongressi alkoi. Ihan\npäätä pyörrytti sellaisen yhtämittaisen matkan jälkeen, mutta Gina oli\nhankkinut minulle erinomaisen kortteerin erään herttaisen ja viisaan\nrovastinlesken ja hänen kauniin tyttärensä luona, jossa minua hoivattiin\nja pidettiin kuin \"kukkaa kämmenellä\". Itse hän asui komendööri Münterin\nkomeassa kodissa, jonka emäntä, *Johanne Münter*, on mitä innokkain\nnaisasianainen, ja niin me taaskin tulimme olemaan paljon yhdessä, ei\nainoastaan kokouksissa, vaan myöskin kutsuvieraina eri perheissä.\n\nMutta se olikin viimeinen kerta. Kirjevaihdossa me kyllä olimme s. o.\nlähetimme toisillemme joskus tervehdyksen ja väliin kortin, väliin\nkuvalaatan tai lehteen pantavan kirjoituksen, mutta meidän tiemme eivät\nenää sattuneet yhteen.\n\nGina Krogin lehteä seuraamalla tiesi kuitenkin kaiken mikä häntä koski.\nSiitä näki oliko hän omassa maassaan vai muualla, olivatko ajat hänen\najamalleen asialle voittorikkaat vai tappiota tuovat. Siitä myöskin kävi\nilmi, että hän oli kansansa vapaamielisten naisten ja miesten\nkiitollisuuden esineenä, kun hänen lehtensä talvella v. 1912 täytti 25\nvuotta. Pyrkijöitä hänen kunniakseen toimeenpantuun juhlaan oli niin\npaljon, että monet sadat saivat palata takaisin, kun eivät salit olleet\nkyllin isot kaikkia vastaanottamaan. Tietysti eivät nämä kaikki nyt\nolleet niinkään innokkaasti kannattaneet hänen työtänsä ja olleet\nvalmiit sen edestä jotain uhraamaan, mutta niinhän se on kaikkialla.\nVoitot jaetaan mielellään, mutta ei vaivoja.\n\nEi kukaan ollut kokenut tätä selvemmin kuin Gina Krog, mutta hän\nsäilytti aina loppuun asti valoisan uskonsa naisiin. Vaikka hän näki\nheidän ahtautensa, pikkumaisuutensa ja moittimishalunsa, joka kyllä\nhäneen syvästi koski, oli hän seuraavalla hetkellä jo valmis heitä\npuoltamaan. Hän ajatteli kai kuin \"Rauhan erakko\" Juhani Ahon kirjassa:\n\"Ellen minä usko niin eivät muutkaan usko. Yhden täytyy aloittaa.\" Ja\njuuri tämä kokonaisuus, tämä yhtämittainen nuoruutensa ihanteista\nkiinnipitäminen ja lujana seisominen myrskyssä ja vastatuulessa tekee\nGina Krogin muiston niin eheäksi ja kauniiksi, ja antaa rohkeutta ja\nvoimaa niin monelle niistä, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin.\n\nMutta se tulee vielä syntymättömiä sukupolviakin elähyttämään samassa,\nkun Gina Krogin nimi aina tulee mainittavaksi Norjan ensimäisten\njoukossa. Hänen hautajaisensakin tapahtui, aivan kuin Norjan\nsuurmiesten, valtion kustannuksella. Ministeri Knudsen ja maaherra Blehr\nesiintyivät tässä tilaisuudessa kunniamarsalkkoina suruharsoisin lipuin\nhänen kukitetun arkkunsa ääressä, naisylioppilaat seisoivat\nkunniavahteina ja sillä aikaa hallitus, valtiopäivät, valtuusto ja\nyleensä kaikki yleisten laitosten ja yhdistysten edustajat lausuivat\ntunnustuksensa ja kiitoksensa hänen työstään.\n\n\n\n\nPROFESSORI GEORG v. GIZYCKI.\n\n\nSiitä on jo kulunut päälle neljännesvuosisadan kun sain erään valokuvan,\njonka selkäpuolelle antaja kirjoitti: \"Muistoksi talvesta 1894--95 ja\neräästä miehestä, joka ei enää ole elävien joukossa, mutta jonka muisto\n-- niin toivon -- teissäkin tulee elävänä säilymään.\"\n\nTämä kuva, joka aina siitä asti on ollut kehyksissä työhuoneessani, on\nprof. *Georg v. Gizyckin* muotokuva, ja henkilö, joka kirjoitti siihen\nnuo yllämainitut sanat, oli hänen syvään suruun vaipunut leskensä. --\nHänen siinä lausuma ennustuksensa on aivan täydellisesti toteutunut;\nvuosien kuluessa, kun on saanut nähdä ja kuulla niin paljon\npikkumaisuutta, kateutta ja oman kunniansa etsimistä sellaistenkin\nkeskuudessa, jotka sanovat kuuluvansa uudistusihmisten leiriin, on prof.\nv. Gizyckin kuva yhä vain kirkastunut ja hänen muistonsa kasvanut.\n\nGeorg von Gizycki oli siveysopin professori Berlinin yliopistossa,\ntunnettu kirjailija ja tiedemies, Berlinissä sijaitsevan eetillisen\nseuran sihteeri ja koko tämän siihen aikaan Saksassa laajalti levinneen\nliikkeen \"Die ethische Kultur\" nimisen äänenkannattajan toimittaja.\n\n[Kuva: Georg v. Gizycki.]\n\nKun minä syksyllä v. 1894 matkustin Berliniin ja olin vakavasti\npäättänyt päästä kuuntelijaksi sen korkeakouluun, joka silloin vielä oli\nvisusti naisilta sulettu, oli saman eetillisen seuran puheenjohtaja,\nprof. *Foerster*, johon edellisenä kesänä sattumalta olin tutustunut,\nparas apuni ja neuvonantajani. Hän kirjoitti konseptit hakuanomuksiini\ny. m. tarvittaviin papereihini, hän ehdotti keiden professorien puoleen\nminun piti kääntyä ja suositteli aivan erityisesti prof. v. Gizyckiä,\n\"yliopiston uudenaikaisinta ja vapaamielisintä henkeä\".\n\nJa niin minä jouduin Georg v. Gizyckin tuttavuuteen, rupesin\nkuuntelemaan hänen luentojaan ja, mikä oli vieläkin tärkeämpää, sain\nolla mukana niissä seminaariharjoituksissa, joita hän kerran viikossa\npiti omassa kodissaan, ja joissa oli toista tusinaa ylioppilaita läsnä.\nHauskempia, kehittävämpiä hetkiä, kuin nämä olivat, ei juuri voi\nkuvitella. Keskustelun aiheena oli aina joku siveysopin alalta otettu\nkysymys, joka niin läheisesti kuin suinkin liittyi nykyaikaan ja\nkäytännöllisen elämän vaatimuksiin, ja jolloin prof. v. Gizycki\nherttaisuutensa ja toverimaisuutensa kautta sai kaikki vapaasti\nmielipiteensä lausumaan ja epäilyksensä sekä tuumansa esittämään.\n\nEräs kysymys, jota me kauan pohdimme, oli siveysopin suhde uskontoon ja\nuskonnonopetuksesta erillään olevan siveysopin opetuksen mahdollisuus ja\ntarpeellisuus, josta asiasta oli ollut varsin mielenkiintoinen\nkiertokysely prof. v. Gizyckin aikakauskirjassa. Aikakauden eri maissa\nja maanosissa elävät etevimmät opettajat ja ajattelijat olivat sitä\nvalaisseet, ja heidän vastauksiaan lukiessamme heräsi meissä paljon\najatuksia ja vastaväitteitäkin. Toinen kysymys, joka niinikään antoi\naihetta vilkkaisiin väittelyihin, oli kaksintaistelu, joka, kuten\ntunnettu, Saksan miesmaailman keskuudessa niin yleisesti rehoittaa.\nSillä oli yksi ainoa puoltaja meidän piirissämme, mutta tämän muista\neroava kanta vaikutti kuitenkin, että kaikki todisteet ja väitteet sekä\nmyötä että vastaan tulivat perusteellisesti pohdituiksi. -- Mikä teki\nnämä ajatusten vaihdot vieläkin monipuolisemmiksi, oli eri\nkansallisuuksien läsnäolo. Siellä oli muun muassa eräs venäläinen ja\nkaksi amerikalaista, joista toinen oli siveysopin professori Stranfordin\nyliopistossa.\n\nSiten syntyi aina laajoja vertailuja Uuden ja Vanhan maailman olojen\nvälillä.\n\nKun olimme keskustelleet kaksi tuntia, toi palvelija teekeittiön sisään\nja sitten alkoi hauska ja hilpeä seurustelu, jota tavallisesti vielä\nkesti pari tuntia. Ihmeen paljon sitä ehtii oppia ja kuulla sellaisessa\nseurassa, jossa vallitsee täysi avomielisyys ja keskinäinen luottamus,\njossa kaikki tuntevat, että väärinkäsitykset ja peräpuheet eivät voi\ntulla kysymykseenkään, vaikka lausuisi kuinka jyrkkiä ja tavallisuudesta\npoikkeavia mielipiteitä tahansa.\n\nRva von Gizycki[1], joka myöskin koko ajan oli mukana näissä\nharjoituksissa ja otti osaa keskusteluihin, oli erinomaisen komea ja\nhieno, todellinen suuren maailman nainen. Hän oli omaa sukua von\n*Kretschman*, kenraalin tytär, ja oli jokunen vuosi sitten loistanut\nWeimarin hovissa, jossa muuten hänen esiäitinsäkin olivat olleet\nhovinaisia. Hänen isoäitinsä oli sitäpaitsi ollut Göthen hyvä ystävä,\njolle tämä oli omistanut muutamia kauniita runoja ja lahjoittanut\nsormuksen, jotka kaikki muistoesineet nyt olivat rva v. Gizyckin\nhuostassa. Sitäpaitsi hän oli saanut periä näiden esiäitiensä Weimarin\najoilta olevan kirjevaihdon, jonka avulla hän oli julkaissut\nintressantin, tätä kuuluisaa aikakautta kuvaavan muistelma-teoksen.\n\n[1] Lily v. Gizycki meni sitten uusiin naimisiin erään _Braun_ nimisen\nsosialistisen kirjailijan kanssa, ja toimitti hänen kanssaan \"Die neue\nGesellschaft\" nimistä aikakauskirjaa. Hän julkaisi useampia teoksia,\nmuun muassa omat muistelmansa, joissa kerrotaan miten entisestä\nhovinaisesta tuli sosialisti.\n\n[Kuva: Lily v. Gizycki ja Minna Cauer.]\n\nMutta yhteiskunnallisia kysymyksiä, eipä edes oman sukupuolensa kurjaa\nasemaa Saksassa, hän ei ollut ajatellut, ennenkuin joutui prof. v.\nGizyckin tuttavuuteen. Tämä vasta avasi hänen silmänsä ja sai hänet\nniistä innostumaan.\n\n\"Ajatelkaa\", sanoi hän hymyillen eräänä päivänä minulle, \"että rva Cauer\nja minä olemme ruvenneet kutsumaan miestäni \"kiihoittajaksi\", sillä niin\näärettömästi hän vaatii meitä erityistä, radikaalista naisasialehteä\nperustamaan.\"\n\nSinä samana syksynä syntyikin sitten tuo vapaamielinen \"Die\nFrauenbewegung\" niminen lehti, jonka päätoimittajana rva *Minna Cauer*\naina siitä asti on ollut. Eräässä sen ensi numeroista kirjoitti prof. v.\nGizycki muun muassa, että se valtio ja yhteiskunta, jonka miehet olivat\nluoneet, oli niin kurja, etteivät naiset milloinkaan, vaikka heitä aivan\nilman valmistusta olisi pantu valtiollista elämää järjestämään, olisi\nvoineet aikaansaada mitään huonompaa, mutta ehkä hiukan parempaa, ja\nsiksi hän kehoitti naisia kaikkialla liittymään yhteen,\nkansalaisoikeuksiaan vaatimaan ja niiden avulla oloja inhimillisemmiksi\ntekemään.\n\nSe merkitsi siihen aikaan paljon -- merkitsisi arvaten tänäpäivänäkin --\nettä Berlinin korkeakoulun opettaja, jolla oli yleisesti tunnettu nimi\nja jota kaikkien piirien ja puolueiden ihan pakostakin täytyi\nkunnioittaa hänen jalon luonteensa ja tinkimättömän totuudenrakkautensa\ntakia, että hän ihan omassa nimessään ja mutkistelematta lausui\ntällaisia ajatuksia ja kehoituksia.\n\n\"Mutta mikä on tehnyt teistä sellaisen naisasian ystävän ja saanut\nteidät niin hyvin naisten nöyryyttävän aseman ymmärtämään?\" kysäsin\nhäneltä kerran.\n\n\"Oi\", vastasi hän, \"ei minun tarvitse muuta kuin ajatella sitä kohtaloa,\njoka olisi tullut minun osakseni, jos olisin naiseksi syntynyt,\nkäsittääkseni sen. Nyt minulla on vaikutusala, joka tuottaa minulle iloa\nja onnea, naisena olisin saanut istua toimettomana ja hylättynä\nnurkassa.\" Prof. v. Gizyckin jalat olivat nimittäin hamasta hänen\nnuoruudestaan olleet rampautuneet, niin että hän vain rullatuolin avulla\npääsi liikkumaan, joka seikka ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta\nmukana kaikkialla missä muutkin.\n\nKun talvilukukausi Berlinin yliopistossa oli päättynyt, joka tapahtui\nsiinä maaliskuun alkupuolella, päätimme me, jotka olimme olleet mukana\nprof. Gizyckin seminaariharjoituksissa, antaa hänelle ja hänen\npuolisolleen pienen muistolahjan. Yhteisneuvottelujen ja valitsimisien\ntulos oli eräs loistoalbumi, joka sisälsi kuvia Thüringistä, rouvan\nkotipuolelta. Sen sisäkannelle jokainen meistä kirjoitti nimensä ja\nsitten sitä eräänä kauniina sunnuntaiaamuna lähdettiin yhdessä viemään.\nPortaissa me tapasimme talon palvelijan ja rupesimme heti häneltä\ntiedustelemaan professorin terveyttä, sillä hän oli pari päivää ollut\nhiukan pahoinvoipa -- influenssa oli ahdistellut -- mutta sellainenhan\non piankin ohimenevää, arvelimme.\n\nPalvelija näytti hyvin totiselta ja vastasi sitten juhlallisesti:\n\"Professori kuoli tänä aamuna kl. 4.\" Siinä me seisoimme kuin\nkivettyneet, mykkinä ja kauhistuneina. Iloisesti jutellen ja hilpeällä\nmielellä me olimme rientäneet rakkaan opettajamme asunnolle, ja nämä\nmuutamat palvelijan lausumat sanat muuttivat kaikki. Jälleen kadulle\nastuessamme tuntui kirkas kevätaamu kolealta ja kylmältä ja maailma\nyhtäkkiä niin sanomattoman köyhältä.\n\nJokunen päivä senjälkeen olimme kutsutut v. Gizyckin kotiin surujuhlaan,\njossa prof. Foerster tulkitsi ihmeen ihanasti ja syvästi, vainajan\nmustiin puetun paarin ääressä, hänen elämäntyönsä ja hänessä asuvan\nvoimakkaan ihmisrakkauden, joka oli pakoittanut hänet yhtämittaa\nkärsivän ihmiskunnan hyväksi toimimaan ja sen hätähuudot kuulemaan.\n\nMitähän prof. von Gizycki sanoisi, jos hän tällä hetkellä eläisi, olen\nusein viime aikoina tuuminut -- hän voisi nimittäin aivan hyvin vielä\nolla elävien joukossa, sillä hän oli kuollessaan vasta vähän päälle 40\nvanha -- ja joka kerta tuntuu minusta siltä, kuin kuulisin hänen\ntoistavan nuo edellä mainitut sanansa miesten luomasta valtiosta.\n\n\n\n\nYSTÄVÄNI AUGUSTE FICKERT.\n\n\nOlin ollut saaristossa viikon päivät kesällä 1910 ja sieltä palattuani\nodotti minua useat kirjeet, niiden joukossa kaksi kappaletta Wienistä.\nIhan vaistomaisesti kävin niihin ensin, ja molemmat kertoivat sen\ntärisyttävän uutisen, että *Auguste Fickert* oli kuollut siellä kesäkuun\n9 p:nä.\n\nKuolema on miltei aina odottamaton ja julma, mutta se tuntuu tuhat\nkertaa julmemmalta silloin, kun jalo henkilö temmataan pois kesken\nelämäntyötään ja jättää korvaamattoman aukon. Sillä Auguste Fickert oli\nWienin vapaamielisen naisasialiikkeen keskus ja johtava sielu ja hän oli\nEuropan ehkäpä etevimmän naisasialehden toimittaja.\n\nEn minä kuitenkaan tätä hänen julkista toimintaansa kuolinsanoman\ntullessa ajatellut, vaan etupäässä sitä, mitä hän oli ollut minulle,\nminkä aukon hän jätti minun elämääni. Viisitoista vuotta olimme olleet\ntutut ja kirjevaihdossa, ja tämän ajan kuluessa olin useita kertoja\nkäynyt Wienissä, joka minusta hänen takiansa aina oli tuntunut niin\nläheiseltä ja tuttavalliselta kaupungilta; nyt se yhtäkkiä oli kuin\nsiirtynyt satoja peninkulmia tuonnemmaksi.\n\n[Kuva: Auguste Fickert]\n\nKaikki seikat ihan ensi tutustumisestamme astuivat eteeni. Oli\nkevättalvi 1895, ja minä olin matkalla Berlinistä, missä olin viettänyt\ntalvikauden, Zürichiin. En kuitenkaan lähtenyt suorinta tietä, vaan\npäätin käyttää kuusiviikkosen loma-aikani matkoihin ja mennä Dresdenin,\nPragin ja Wienin kautta tuohon pieneen maahan alppien juurella. Eräs\ntuttavani Dresdenissä selitti, että minun välttämättömästi Wieniin\nsaavuttuani piti mennä tapaamaan Auguste Fickertiä, ja antoi minulle\nsuosituskirjeen hänelle.\n\nMinun tietämättäni teki hän vielä muutakin. Hän nimittäin kirjoitti\nAuguste Fickertille suoraa päätä ja kehoitti häntä käyttämään minun\noleskeluani Wienissä hyväkseen ja panemaan minut siellä puhumaan\npohjoismaiden kansanopistoista, joista siihen aikaan olin pitänyt\nesitelmiä Berlinissä ja Dresdenissä. Auguste Fickert kertoi minulle\nnauraen sitten myöhemmin, ettei mikään maailmassa ollut hänelle sillä\nhetkellä vähemmän tervetullut kuin tuo kirje ja kehoitus, ja että hän\nsydämessään oli huoannut: \"Hiisi vieköön kaikki nuo matkustavat\nnaisasianaiset.\" Pääsiäislupa oli nimittäin juuri silloin tulossa, ja\nhän oli toivonut saavansa hiukan levätä raskaasta koulutyöstään ja\nyhteiskunnallisista toimistaan.\n\nTästä en minä kuitenkaan tiennyt mitään, vaan lähdin kaikessa\nviattomuudessa suosituskirjeineni hänen luokseen. Hän ei ollut kotona,\nmutta äiti otti minut ystävällisesti vastaan ja selitti tyttärensä pian\ntulevan; hän oli vain kävelemässä erään tuttavansa kanssa. Ja kun he\nsitten saapuivat ja me siinä istuimme kahvipöydän ääressä, syntyi mitä\nvilkkain keskustelu etupäässä juuri kansanopistoliikkeestä ja sen\nvaikutuksesta. Auguste Fickert kyseli, kuunteli, ymmärsi ja innostui,\ninnostui siihen määrin, että heti rupesi suunnittelemaan suurta yleistä\nkokousta, missä minun piti puhua tästä suuresta ihmisyyden asiasta\nWienin yleisölle.\n\nSe pidettiinkin sitten heti ensi arki-iltana pääsiäisen jälkeen ja oli\nmainiosti valmistettu sekä sanomalehtien että kutsukorttien avulla.\nVäkeä oli saapunut salin täydeltä, yksin opetusministeriökin oli\nlähettänyt sinne edustajan.\n\n[Kuva: Auguste Fickert v. 1897.]\n\nNiinä parina viikkona, jotka silloin vietin Wienissä, oli Auguste\nFickert miltei jokapäiväisenä seuranani. Joko hän vei minut tuttaviensa\nluo, tai pani toimeen pitkiä, hauskoja huviretkiä Wienin kauniisiin\nympäristöihin. Silloin sitä pohdittiin kaikenlaisia asioita taivaan ja\nmaan välillä, tai laskettiin leikkiä. Sillä A. F. oli kuitenkin,\nkaikkien vakavien harrastuksiensa ohessa, myöskin hilpeä, vilkas\nwieniläinen, joka osasi antaa ilolle ja leikillisyydellekin arvonsa.\n\nNeljä vuotta myöhemmin matkustin taaskin Wieniin, jotenkin samaan aikaan\nkeväällä, mutta tällä kertaa murheen murtamana, surun valtaamana.\nHelmikuun manifesti oli tullut ja koko elämä tuntui sysimustalta yöltä.\nKaikki oli muuttanut muotoa; mikä ennen oli tuntunut tärkeältä ja\nsuurelta, oli nyt käynyt aivan vähäpätöiseksi.\n\nOlin kertonut tapahtumista Suomessa tuttavilleni Berlinissä ja\nDresdenissä, ja he olivat kyllä osoittaneet ymmärtämystä ja myötätuntoa,\nmutta ei kukaan heistä ollut kuitenkaan ottanut tätä asiaa omakseen.\nMutta sen teki Auguste Fickert. Hän kuunteli tuntikausia, kun kerroin\nhänelle Suomen suuresta surusta, hän käsitti, ettei mikään muu asia koko\nmaailmassa minua sillä hetkellä liikuttanut paitsi Suomen kohtalo, ja\nhän rupesi heti toimimaan yhtä tarmokkaasti, kuin olisi hänen oma maansa\nollut perikadon partaalla.\n\nSamaan aikaan kun Suomen perustuslakien kimppuun hyökättiin ja helmikuun\nmanifesti julkaistiin oli -- kuten kaikki muistanevat -- Haagin\nrauhankonferenssi kynnyksellä ja eri maiden naiset ja naisjärjestöt\nlähettivät sen johdosta tuuman alkuunpanijalle, tsaarille, kiitoksensa\nja kunnian-osoituksensa. Myöskin *Allgemeiner östreichischer\nFrauenverein*, jonka puheenjohtajana Auguste Fickert toimi, oli aikeessa\nottaa osaa tähän adressiin, mutta kun kokous sen johdosta sitten\npidettiin, kertoi hän läsnäolijoille tarkalleen mitä Suomessa oli\ntapahtunut, miten rauhantsaari oli rikkonut pienelle kansalle antamansa\nja valalla vahvistamansa lupaukset ja miten koko Suomi sen johdosta oli\njoutunut epätoivon valtaan.\n\nHän toisti toisin sanoen kaikki mitä olin kertonut tilanteesta meillä,\nmutta ei tietysti näinä ilmiannon aikoina maininnut sanaakaan siitä,\nmistä hänellä oli kaikki nämä tiedot. \"Kuulijakuntani saattoi vaikka\notaksua, että minulla oli ollut jonkinlainen ilmestys\", hymyili hän\nperästä päin. Ja seuraus oli, että hänen johtamansa yhdistys ei\nallekirjoittanut edellämainittua kiitosadressia.\n\nAuguste Fickertillä oli paljon tuttavia Wienin intelligenssin ja\nsanomalehtimiesten piireissä ja niitä hän nyt koetti saada liikkeelle.\nEi se ollut aluksi niinkään helppoa. Suomi oli vielä silloin jotenkin\ntuntematon, ja kaikki meidän maatamme koskevat uutiset Wienin lehdissä\nolivat kotoisin vihollistemme leiristä ja hyvin kierot. Mutta Augusten\npontevuus voitti lopulta esteet. Pari Suomea koskevaa esitelmääkin\nsyntyi hänen välityksellään, samaten useita sanomalehtikirjoituksia.\n\nMuistan elävästi miten hän eräänä iltana myöhään vei minut\n\"Arbeiterzeitung'in\" toimitukseen ja selitti sen toimittajalle, tri\n*Adler*'ille, mitä Suomessa todellisesti oli tapahtunut ja sen vaaran,\njoka meidän olemassa oloamme ja kulttuuriamme uhkasi. Tämä, joka muuten\nkyllä kuului Augusten tuttavapiiriin, oli silloin hyvin väsynyt ja\nhermostunut, sekä huudahti lopulta tuskallisesti: \"Olen juuri saanut\nsähkösanoman että N--n piirissä on puhjennut lakko, ja se on minulle\npaljon tärkeämpi kuin koko Suomen konstitutsioni.\" Mutta tämä\nmielenpurkaus oli vain hetkellisen pahan tuulen ilmaus, sillä hän kyhäsi\nsitten hiukan myöhemmin aivan loistavan kirjoituksen Suomen\noikeudellisesta asemasta.\n\nKun sanoma meidän laillisen järjestyksemme palauttamisesta v. 1905\nsuurlakon jälkeen levisi Europaan, tuli Augustelta heti onnittelukirje,\njossa hän muun muassa sanoi: \"Koko viikon olen ajatuksissani elänyt\nteidän kanssanne pelvossa ja vavistuksessa ja nyt vasta voin taas\nvapaasti hengittää, kun tiedän, että vihdoinkin olette voittaneet ja\nvapautenne saavuttaneet.\"\n\nVuotta myöhemmin olin Saksassa kouluoloja tutkimassa ja silloin saapui\nyhtäkkiä sähkösanoma, jossa hän kutsui minua Wieniin pitämään esitelmää\nsortoaikamme vaiheista, suurlakostamme ja vapaudestamme. Hän oli\ntilaisuutta varten painattanut noin parituhatta kutsumalippua ja\nlähettänyt niitä kaikille yleisissä toimissa ia yleisiä asioita\nharrastaville henkilöille. Suuri ja loistava olikin se yleisö, joka\nsitten esitelmäiltana täytti n. k. Arkkitehtitalon juhlasalin ja\ntarkalleen kuunteli kertomusta pienen kansan taistelusta kalliimpansa\nedestä.\n\nEsitelmää seurasi keskustelu, jolloin A. F. tavallisuuden mukaan toimi\npuheenjohtajana. Hän oli kuin luotu sitä tointa varten, jo siitä syystä,\nettä hän niin mainiosti osasi kuunnella, mutta hänellä oli myöskin se\nlahja, että hän niin hyvästi ymmärsi toisen ajatukset, olivatpa ne\nsitten vaikka kuinka puolinaisesti lausutut.\n\nJa niinkuin hän ymmärsi toisten ajatukset, ymmärsi hän myöskin heidän\nhuolensa ja surunsa, ja oli aina valmis auttamaan, uhraten tuntikausia\nkalliista ajastaan. Kun vain ajattelen kaikkia niitä askeleita, joita\nhän otti Suomen takia ja kun sitten tiedän, että samalla tavalla hän\npalveli kaikkia muitakin, jotka olivat hädässä ja avun tarpeessa, niin\nen oikeastaan ihmettele, että hän murtui kesken. \"Hän lepää nyt, hän\njoka ei milloinkaan suonut itselleen lepoa\" kirjoitti eräs hänen\nkuolemastaan, ja toinen sanoi kirjeessään: \"Tämä suurenmoinen nainen,\ntämä jaloin ihminen on nyt poissa.\" Ja molemmat arvostelut olivat\nerittäin sattuvat.\n\nAuguste Fickert oli samaa ainesta kuin ihmiskunnan suuret, pyhät\nmarttyyrit. Hänellä ei ollut rahtuakaan itsekkyyttä, oman voiton pyyntöä\ntai kunnianhimoa. Aatteita hän rakasti, aatteita, joista toivoi koituvan\nihmiskunnalle onnea ja siunausta, ja niiden eteen hän uhrautui kokonaan,\najattelematta vaivojaan, heikkoa terveyttään, aineellisia etuja.\n\nHän oli koko elämänsä vähissä aineellisissa varoissa tehden raskasta\nkoulutyötä henkensä ylläpitämiseksi, mutta ei mikään mahti maailmassa\nsaanut häntä ottamaan maksua työstään aatteiden palveluksessa. Eräs\nhenkilö jätti hänen *Neues Frauenleben* nimiselle aikakauskirjalleen\nmelkoisen rahasumman, jonka korot etupäässä oli aijottu päätoimittajan\npalkaksi. Auguste F. käytti ne avustajiensa palkkaamiseksi ja antoi itse\ntyönsä ilmaiseksi. Kerran kokosivat hänen ystävänsä hänelle muutamia\ntuhansia guldenia ja pyysivät, että hän käyttäisi ne matkustamiseen ja\nlepoon. Mutta hän antoikin ne virkistysmatkastipendiksi kansakoulun\nnaisopettajille.\n\nTämä hänen luonteensa suurpiirteisyys ja aateluus vaikutti tietysti\nmahtavasti ja kohottavasti hänen ympäristöönsä. Moni innostui vain hänen\ntakiansa yhteiskunnalliseen uudistustyöhön ja antautui siihen. Muun\nmuassa sai hän Wienin etevän kirjailijan, *Rosa Mayreder*'in liittymään\nsuureen yhdistykseensä ja sen johtokunnassa toimimaan.\n\nMonta vuotta olin jo kehoittanut Auguste Fickertiä tulemaan Suomeen\nnähdäkseen kerran läheltä sen maan ja kansan, jonka oikeuksia hän niin\nlämpimästi oli puoltanut. Kesällä v. 1909 hän vihdoin tulikin tänne,\noleskeli viikon päivät Helsingissä ja kiersi sitten Itä-Suomea\ntutustuakseen sen luonnonihanimpiin paikkoihin, kuten Imatraan,\nSavonlinnaan, Punkaharjuun j. n. e.\n\nTäällä saamistaan vaikutelmista kirjoitti hän Naisten Ääneen pienen\nselostuksen, joka sittemmin myöskin oli luettavana siinä\nmuistojulkaisussa, joka hänen kuoltuaan Wienissä ulosannettiin. Siinä\nhän sanoo:\n\n\"Minulla oli erinomainen maantieteen ja historian opettaja, professori\n*Edvard von Weinzierl*, jolle olen ikuisessa kiitollisuuden velassa;\nniin paljon hän on henkiseen elämääni jäsen suuntaan vaikuttanut.\nKuunnellessani hänen luentojaan olin jatko-opiston opettajatarosastolla,\nsiis siinä ijässä, jolloin sielu on avoin kaikille hyville\nvaikuttimille. Näissä luennoissaan puhui hän kerran myöskin Suomesta,\ntuosta satumaisesta, tuhatjärvisestä maasta kaukana pohjolassa, ja sen\ntarmokkaista asukkaista, jotka uutteralla työllä ovat pakoittaneet karun\nmaaperänsä tuottamaan sen verran, että he sisällisen vapauden vallitessa\novat voineet kehittyä aivan ihmeteltävästi.\n\nUseita vuosia myöhemmin, kun jo olin ottanut osaa naisasialiikkeeseen,\ntuli Maikki Friberg Wieniin ja piti esitelmän pohjoismaiden\nkansanopistoista \"Yleisessä itävaltalaisessa naisyhdistyksessä\". Hänen\ninnostuksensa tähän suureen asiaan, hänen vilkas luonteensa ja lämpönsä\nvalloittivat meillä kaikki sydämet, ja sama tunne, jonka professori v.\nWeinzierlin esitelmä oli minussa aikaan saanut, heräsi jälleen, kun nyt\nensi kerran tapasin elävän olennon tästä runollisesta maaperästä. Haluni\nnähdä Suomea ja tutustua sen asukkaisiin tuli jälleen voimakkaaksi, eikä\nollut enää tukahutettavissa, varsinkin kun Maikki Friberg sen jälkeen\nmonta kertaa kävi Wienissä ja me koko ajan olimme mitä vilkkaimmassa\najatusten vaihdossa.\n\nVihdoinkin saatoin päästä toiveitteni perille. Eräänä kauniina heinäkuun\naamuna lähestyin minä Helsingin auringon valossa hymyilevää satamaa,\neikä mikään muu häirinnyt tätä kaunista kuvaa kuin tietoisuus siitä,\nettä Viapori oli vieraan hallussa ja että muukalainen siis hallitsi\nsisäänkäytävää Suomen sydämeen.\n\nNyt minä olen useita päiviä kestävillä matkoilla omin silmin nähnyt\nSuomen viheriäpuitteiset, uinailevat järvet, hopealle hohtavat koivut ja\ntummat havumetsät, olen ihmetellyt sen toisiinsa liittyneitä vesistöjä\nrikkaine saaristoineen, olen ihaillut maalaisten ahkeruutta ja\ntalonpoikien toimeliaisuutta, he kun vähillä varoillaan, mutta\nyksimielisyytensä kautta voimakkaina, rakentavat itselleen\nrannikkolaivoja, jotka kulettavat heidän maataloustuotteitaan järvien\npoikki kaukaisiin seutuihin, missä ihmiset ahkeralla työllä edistävät\nyleistä vaurastumista. Olen nähnyt herttaisia koteja miellyttävissä\nmaakartanoissa ja hyvästi kasvatettuja, kukoistavia lapsia, kuten esim.\ntehtailija Backbergillä Vuolenkoskella ja taiteilija Hämäläisellä. Olen\nnauttinut rajatonta vieraanvaraisuutta suomalaisessa pappilassa,\nystävällisen aviopari Lappalaisen luona Jääsken pitäjässä,\nvieraanvaraisuutta sellaista, joka meillä Keski-Europassa, missä on\nhotelleja ja majataloja joka askeleella, ei ainoastaan ole hävinnyt,\nvaan on käynyt aivan käsittämättömäksi.\n\nMinulle on näytetty suurenmoisia kouluja ja sivistyslaitoksia niin\nmaaseudulla kuin kaupungeissa, olen liikutetuin mielin katsellut\navojalkaisia lapsia Helsingin kansankirjaston lukusalissa, olen nähnyt\nmiehiä ja nuorukaisia kovassa työssä ja ihaillut heidän hilpeyttään,\ntaitavuuttaan ja voimaansa. Kaikkialla on minut otettu ystävällisesti,\njopa sydämellisestikin vastaan ja joka paikassa ovat ihmiset olleet\nhenkisesti heränneitä ja vaikuttaneet elähyttävästi, luonnollisia\nkanssakäymisessään ja hyväntahtoisia sekä keskenään että vierasta\nkohtaan, koettaen näyttää ja antaa hänelle mitä parasta heidän maassaan\non aineellisessa ja henkisessä suhteessa.\n\nOlen nähnyt talouttaan mallikelpoisesti hoitavia perheenemäntiä,\nvoimakkaita, taitavia miehiä, terveitä, suloisia, luonnollisia nuoria\ntyttöjä, kohteliaita, vaatimattomia nuoria miehiä opiskelevan nuorison\nkeskuudessa, sanalla sanoen olen nähnyt herttaisen, iloisen ja\nsivistyneen kansan, jolle minä puolestani vain toivoisin, että se\nvapautettuna \"pahan naapurin\" hyökkäyksestä vapaasti saisi kehittyä ja\nluoda itselleen sellaisen tulevaisuuden, johon sen luonteen\npääominaisuudet, sitkeys, ahkeruus ja toimeliaisuus viittaavat. Siten se\nvoisi tulla monelle Europan suurvaltiolle ladunavaajaksi.\"\n\nAuguste F. huomasi, että uusi sortoaika oli tulossa ja seurasi tarkkaan\nsen kehitystä. Varsinkin häneen koski tuo venäläisten uhkaus eroittaa\nmaastamme sen rajalla olevat pitäjät. Sen johdosta hän kirjoitti avoimen\nkirjeen Kansainvälisen Naisliiton puheenjohtajalle, lady Aberdeenille,\njossa hän voimakkain, hehkuvin sanoin asettaa tämän asian naisten\nmaailmanliiton tuomioistuimen eteen. Aluksi hän sanoo siinä:\n\n\"Kaukana Europan koillisessa kolkassa aijotaan julistaa kuolemantuomio.\nSe ei koske tällä kertaa yksityistä, joka asettuu vastustamaan\nvallitsevaa vääryyttä, eikä liioin uusien ajatusten yksinäistä\nedustajaa, ei -- kokonainen kansa on mestattava, sen omintakeisuus ja\nkulttuuri, jonka se on hankkinut itselleen alituisessa taistelussa karua\nluontoa vastaan, on siltä ryöstettävä siksi -- niin siksi että paha\nnaapuri, jälleen voimaan päässyt tsaarivalta, näkee sen hyväksi.\"\n\nSitten seuraa tarkka selonteko meidän valtiollisesta asemastamme,\nPorvoon valtiopäivillä annetuista lupauksista ja niiden vahvistamisesta\nseuraavien hallitsijoiden valtaistuimelle astuessa, yksin Nikolai\nII:sen, joka ne sitten kuitenkin rikkoi. Niinikään hän muistuttaa niistä\nsaksalaisten ja itävaltalaisten oppineiden antamista lausunnoista Suomen\neduksi, jotka lausunnot julkaistiin vuoden alussa 1910, ja jossa he\nsanovat, että Suomen oikeuksien loukkaaminen koski koko Europaa, koska\nse oli rikos kansainvälistä oikeutta vastaan. Lopuksi hän sitten vetoaa\nnaisiin seuraavin sanoin:\n\nJa naiset, aikovatko he äänetönnä katsella tätä Venäjän julkista\noikeuden loukkausta?\n\nAikana, jolloin naiset taistelevat henkensä takaa valtiollisen\ntasa-arvon saavuttamiseksi, aikana, jolloin he syvästi tuntevat sen\nlapsipuolenaseman, josta heidän sukupuolensa kärsii sekä yksityisen\noikeuden että julkisen oikeuden alalla, aikana, jolloin he ovat tulleet\ntäydellisesti vakuutetuiksi siitä, että heidän osanottonsa uudenaikaisen\nelämän kaikilla aloilla on käynyt välttämättömäksi kulttuurin jatkuvalle\nkehitykselle, sellaisena aikana he eivät enää saa käsissä ristin\nkatsella mitenkä kokonaiselta kansalta ryöstetään sen ansaitut oikeudet,\nhe eivät saa äänetönnä katsella sitä, sillä siinä tapauksessa he tulevat\nkanssarikolliseksi vääryyden tekoon.\n\nKaikissa maissa ovat naiset ristiriidassa hallituksien kanssa, joilta\nvaativat oikeutta ja vanhurskautta itselleen.\n\nOikeuden ja vanhurskauden nimessä täytyy heidän ottaa puoltaakseen\nSuomen vapautta; kulttuurin nimessä täytyy heidän panna vastalauseensa\ntämän maan venäläistyttämistä vastaan -- heidän täytyy ennen kaikkea\npanna tämä vastalauseensa naisina, jotka itse vasta silloin voivat saada\npoliitista vaikutusvaltaa, kun siveelliset voimat pääsevät määrääjiksi\nkansojen elämässä, kun ei väkevämmän voima, vaan oikeus ja vanhurskaus\ntulevat hallituksien pääperusteiksi.\n\nKansainvälinen Naisliitto ei tietääkseni ryhtynyt mihinkään\ntoimenpiteisiin tämän kehoituksen johdosta, mutta Suomen hätä tuli kyllä\nsenkautta tunnetuksi. Yksinpä Auguste Fickertin muistoksi järjestetyssä\nsurujuhlassa Wienissä, se tuli esiin.\n\nJuhlapuheen pitäjä, tri *Julius Ofner* huomautti nimittäin siinä, kuinka\nhän vielä aivan hiljattain oli puhunut vainajan kanssa hänen\nlempiharrastuksistaan, joiden joukossa Suomella oli niin tärkeä asema,\nja lisäsi sitten:\n\n\"Suomi, tuo pieni maa, joka tähän asti on kyennyt puoltamaan vapauttaan\nmahtavan naapurinsa suhteen, maa missä vahvahenkiset, lujatahtoiset\nnaiset alttiisti ja kiihkeästi ottivat osaa vapaustaisteluun ja sitten\nkun se saavutettiin, saivat miehiltään vapaaehtoisesti, kiitollisuuden\nosoitteeksi hyvästä yhteistyöstä, äänioikeuden; tämä maa se toteutti\nAuguste Fickertin ihanteen. Sellaisiksi hän tahtoi naiset. Omien\nponnistuksien kautta tunnustusta ansaitsevan työnsä tuloksena heidän\npiti saada oikeutensa. Kun Suomen suuri taistelu nyt taas on alkanut\nuudestaan, joka sen pahempi tällä hetkellä näyttää niin epäedulliselta\nsuomalaisille, oli Auguste Fickert aivan pois suunniltaan ja koetti edes\nantaa heille myötätuntonsa kannatuksen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun surulliset, ikävät viestit toisensa jälkeen viime aikoina ovat\ntulleet Itävallasta ja etenkin Wienistä, olen hengessäni monasti\nsanonut: \"Hyvä ettei Auguste Fickertin tarvinnut nähdä tätä surkeutta,\nsillä kyllä hän olisi siitä aivan rajattomasti kärsinyt.\" Hän näki kyllä\nItävallan politiikan suuret puutteet ja puhui monasti siitä, kuinka\nluonnottomiksi ja hatariksi olot siellä olivat kehittyneet, mutta ei\nsuinkaan hänkään sentään voinut aavistaa, että romahdus olisi ollut niin\ntäydellinen.\n\n\n\n\nCHARLOTTE SCHRÖDER.\n\n\nMarraskuun 16 p. 1904 oli Askovin kansanopistosta kirkkoon johtava tie\nkuusien ja lippujen kaunistama. Kylän asukkaat, jotka sen olivat\nkoristaneet, liikkuivat siinä vakavan näköisinä, hiljaa ja\njuhlallisesti. Muutamat menivät aina opistoon asti ja asettuivat\nmolemmin puolin sisäänkäytävää.\n\nKun jo rupesi hämärtämään, kuultiin sisältä hiljaista, vienoa laulua, ja\nsitten sieltä ruvettiin kantamaan ulos ruumisarkkua. Tulisoihtujen\nkantajat kulkivat edellä ja kirstun jälkeen astui niin pitkä\nsaattokulkue, että sitä riitti opistosta aina kirkkoon. Kirkkokin oli\nerinomaisen aistikkaasti koristettu ja valaistu. Muun muassa oli siellä\nkaksi mahtavaa joulukuusta.\n\nKetä siinä viimeiseen lepokammioonsa saatettiin? Se oli Askovin\nkansanopiston johtajan, Ludvig Schröderin puoliso, *Charlotte Schröder*,\nomaa sukua *Wagner*.\n\nCharlotte Schröder kuului niihin ihmisiin, joita ei koskaan unohda\nkerran nähtyään. Hänen läheisyytensä vaikutti kuin auringonsäde ja kun\nhäntä vain perästäpäinkin ajatteli, täytti aina lämmin tunne sydämen.\nYhtä elävästi kuin eilispäivän, muistan sen hetken, jolloin hänet ensi\nkerran näin. Olin kesällä 1890 Köpenhaminassa ottaakseni osaa 6:nteen\nyleiseen pohjoismaiseen opettajakokoukseen. Siellä jokunen kehoitti\nminua jatkamaan matkaani Jyllannin niemimaalla olevaan Askovin\nkansanopistoon. Tunsin vielä siihen aikaan sangen vähän\nkansanopistoliikettä ja tiedustelin siksi mitä hyötyä tällaisesta\nkäynnistä olisi. \"Mene nyt vain\", oli vastaus, \"siellä saat nähdä mitä\nparahinta pohjoismaissa on.\"\n\n[Kuva: Charlotte Schröder.]\n\nSe ennustus toteutui täydellisesti. Askovin kansanopistossa oli silloin\nkoolla kansanopiston ja eri koulujen etevimpiä edustajia Tanskasta ja\nnaapurimaista; siellä pidettiin innostuttavia puheita ja esitelmiä,\nvaihdettiin kokemuksia ja vietettiin unohtumattomia hetkiä. Näin on\nkuitenkin monessa muussakin kokouksessa ollut. Mutta Askovissa oli vielä\njotakin lisää. Siellä oli sellainen erinomainen koossa pitävä voima,\nsellainen lämpö ja yhteishenki, että tuli ajatelleeksi ensimäistä\nkristillistä seurakuntaa. Ja tämän hengen luoja oli Charlotte Schröder.\n\nAina siitä hetkestä kun hän meidän tullessamme seisoi opiston pihalla ja\ntoivotti meitä tervetulleiksi, tunsimme jokainen, että hän oli tämän\nlaitoksen keskus ja elähyttäjä, tunsimme, että siellä missä hän oli\njohtamassa ja valvomassa, olisi hyvä olla.\n\nAivan ihmeteltävästi hänen huolenpitonsa ja järjestävä kätensä riitti\nkaikkialle. Hän johti suurta talouttaan ja valvoi, että meillä kaikilla\n-- meitä oli silloin noin toista sataa vierasta -- oli määräajoilla\nruokaa ja kahvia, että meidän huoneemme olivat kunnossa. Hän oli mukana\nesitelmissä ja keskusteluissa, säesti pianolla niitä lauluja, joita\naamuin, illoin hartaushetkinä laulettiin ja ehti sitä paitsi vielä\nseurustella yksityisten kanssa, vastata heidän kysymyksiinsä ja luoda\nheille kodin tunnetta.\n\nKun ihmisillä on kiireellisiä toimia ja paljon velvollisuuksia, on\nsangen tavallista, että heidän olennossaan on jotakin hermostunutta ja\nlevotonta. Heitä puhutellessa huomaa piankin, että vaikka he koettavat\nseurata sitä mitä heille kertoo ja esittää, menevät heidän ajatuksensa\ntuota pikaa kuitenkin muualle päin. Tai jos he ovatkin mukana ja\nkuuntelevat loppuun asti, niin tuntee koko ajan, ettei heitä pitäisi\nvaivata kaikellaisilla pikku asioilla ja huolilla, pelkää liiaksi\nottavansa heidän kallista aikaansa.\n\nCharlotte Schröder ei kuulunut näihin ihmisiin. Koko hänen olentonsa ja\nesiintymisensä tuntui niin sanomattoman rauhalliselta ja harmoniselta,\nkuin ei hän koskaan olisi tietänyt kiireestä mitään. Ja kun keskusteli\nhänen kanssaan, tai pyysi häneltä neuvoja, tunsi, että hän syventyi\nkysymyksessä olevaan asiaan ja punnitsi sitä yhtä tunnokkaasti, kuin\nolisi se koskenut häntä itseä tai hänen kaikkein läheisimpiään.\n\nEn ole nähnyt henkilöä, jossa äidillisyys -- sanan parhaassa\nmerkityksessä -- olisi ollut niin kehittynyt, niin vallitseva kuin\nCharlotte Schröderissä. Ei hän ainoastaan ollut suuren lapsilaumansa\näiti ja hella hoitaja, hän oli myöskin Askovin oppilaiden äiti ja\näidillinen ystävä, koko ympäristön äiti ja äidillinen neuvonantaja,\nTanskan kansanopistoihmisten äiti ja yhdysside.\n\nJo aikaisin joutui Charlotte Schröder kansanopiston työvainiolle. Vuonna\n1862 vietti hän nimittäin häitä *Ludvig Schröderin* kanssa ja koska\nsulhanen jo silloin oli Röddingin kansanopiston johtaja, vei hän nuoren\nvaimonsa sinne. Rödding oli Tanskan ensimäinen kansanopisto, joka\nperustettiin jo v. 1844 Pohjois-Slesvigiin vastustamaan sisääntunkevaa\nsaksalaisuutta ja korvaamaan korkeamman oppilaitoksen puutetta\ntanskalaisten keskuudessa Slesvigissä. Useiden johtajanvaihdoksien\njälkeen, tuli Schröder sen johtajaksi v. 1862, oltuaan jo pari vuotta\nsitä ennen sen opettaja.\n\n[Kuva: Ludvig Schröder.]\n\nPitkäksi Schröderien vaikutusaika ei siellä kuitenkaan käynyt. V. 1864\nsyttyi se onneton sota, joka leikkasi Tanskan ruumiista kaksi jäsentä,\nSlesvigin ja Holsteinin. Röddingin opisto ei sen jälkeen enää ollut\nkotoisella pohjalla, koska uusi raja tuli kulkemaan sen pohjoispuolella\nja työn jatkaminen sellaisten olosuhteiden vallitessa oli miltei\nmahdoton. Siksi se päätettiin muuttaa rajan yli, mutta kuitenkin niin\nlähelle kuin suinkin entistä paikkaansa, jotta Slesvigin väestö sitä yhä\nvieläkin voisi käyttää. Silloin siirrettiin opisto nykyiselle sijalleen\nAskoviin, missä se aikaa myöten on kehittynyt Tanskan ensimäiseksi\nopistoksi.\n\nCharlotte Schröder oli lapsena ja nuorena tyttönä ollut sangen heikko\nterveydeltään. Yhteen aikaan hän vain sauvojen nojalla oli päässyt\nliikkumaankin. Kaikki läheiset ja ystävät ennustivat siksi, ettei hän\ntulisi kestämään siinä vastuunalaisessa asemassa, johon hän\nkansanopiston johtajan puolisona joutui. Eikä ihmekään. Sillä ei ne ole\npienet, ne velvollisuudet, jotka johtajan vaimon hartioille sälytetään.\nHänen kotinsa pitää aamusta iltaan olla avoin oppilaille. Sen pitää\ntulla heidänkin kodikseen. Siksi on kaikki ateriat, kaikki työ- ja\nlepohetket yhteiset. Ei johtajan puoliso saa koskaan ajatella vain omaa\nperhettään, viettää sen kanssa erityisiä merkki-tai juhlapäiviä, vaan\nolkoonpa joulu tai pääsiäinen, aina hänen ensi sijassa täytyy ajatella\nsitä oppilasnuorisoa, joka häntä ympäröi ja pitää huolta sen\nhyvinvoinnista ja viihtymisestä.\n\nCharlotte Schröder antautui tähän työhön koko sydämensä lämmöllä. Hän\ntuli puolisonsa opiston keskustaksi ja hyväksi hengeksi, sen sydämeksi\nja järjestäväksi kädeksi. Ja kumma kyllä niin hänen voimansa eivät\nkesken uupuneet, hänen heikko terveytensä ei pettänyt. Näytti\npäinvastoin siltä, kuin ne olisivat kasvaneet ja voimistuneet\nvelvollisuuksien lisääntyessä.\n\nVastuksia oli kyllä, alkuaikoina varsinkin monenmoisia. Itse aatekin oli\nniin uusi, ettei moni sitä käsittänyt ja asettui siksi mieluummin\nvastustavalle kannalle. Aineellisessa suhteessa oli myöskin paljon\nvaikeuksia. Monastikin olivat opettajien jo ennestään pienet palkat\nsupistettavat. Mutta tämä ei millään tavalla masentanut Charlotte\nSchröderin mieltä ja hänen valoisaa luottamustaan kansanopiston\ntulevaisuuteen.\n\nSiihen aikaan kun Röddingin opiston toimi oli päättynyt ja Ludvig\nSchröder, kauan etsittyään, oli löytänyt paikan uutta opistoa varten,\nkirjoitti rouva Schröder Köpenhaminasta, jossa hän tänä väliaikana oli\noleskellut äitinsä luona, miehelleen:\n\n\"Jumalan kiitos, että taas saamme oman pienen kotimme ja oman sydämemme\nmukaisen tehtävän. Tämä vanha koti on kyllä hyvä ja herttainen, mutta\nkun jo kerran on omistanut oman pienen pesänsä, niin ei enää ainaiseksi\ntahdo jäädä tänne asumaan, vaikkakin tuntuu sanomattoman hauskalta\npistäytyä täällä käymään.\"\n\nEräässä myöhemmässä kirjeessä, jossa hän myöskin puhuu heidän tulevasta\nkodistaan lausuu hän:\n\n\"Minä niin kaipaan valoa ja lämpöä; minun henkinen elämäni tarvitsee\nsitä yhtä paljon kuin ruumiillinen olemassa olonikin. Kun nyt pääsemme\nuuteen kotiimme, niin aurinko pilkistää siellä sisään kaikkiin niihin\nhuoneisiin, joissa me enimmäkseen tulemme oleskelemaan. Kunpa nyt\nvoisimme oikein iloita siitä. Ja Jumala tehköön tämän meidän kotimme\nniin valoisaksi ja lämpimäksi, että jo se todistaisi meidän sydämemme\nhalun olevan kuulua Herran, meidän Jumalamme, ystäväpiiriin.\"\n\nMitä Charlotte Schröder ajatteli kansanopistojohtajan tehtävistä käy\nilmi seuraavasta kirjeotteesta:\n\n\"Olen tässä tullut ajatelleeksi, että sellaiset kuin sinä, joiden on\nastuminen puhumaan, useinkin ovat samassa asemassa kuin opetuslapset\nsunnuntaievankeliumissa, joista kerrotaan, että he kysyivät: mistä me\nsaamme leipää niin monelle? Mutta minä olen myöskin ajatellut, että\nteillekin on hyödyllistä oikein elävästi tuntea, ettei teillä itsellänne\nole leipää, sitä sanaa, jota teiltä pyydetään. Ja minä luulen, että Pyhä\nHenki ja kansan henki voi paraiten antaa teille ne sanat, joita te\ntarvitsette silloin, kun tunnette itsenne niin köyhiksi. Mutta juuri\nsillä hetkellä kun teidän sananne tuntuvat teistä vähäpätöisiltä ja\nriittämättömiltä kuten opetuslapsista heidän jaettavakseen annetut\nleivät ja kalat, voipi siunaus ylhäältä kuitenkin antaa niille\nravitsevan voiman.\"\n\nYllä olevat sanat kuvaavat niin elävästi Charlotte Schröderiä ja hänen\nkäsityskantaansa. Ei hän rakentanut oman kykynsä ja työnsä pohjalle,\nvaan näki kaikessa lahjan korkeudesta ja käytti sitä kuin tavaraa, josta\nkerran on tilitettävä. Tämä syvä uskonnollisuus oli hänen olentonsa\nperussävel ja kuvastui koko hänen esiintymisessään, kaikissa hänen\ntoimissaan. Se antoi hänelle voimaa ja kestävyyttä vastuksissa, työintoa\nja elämänhalua pahoinakin päivinä. Se teki hänet niin sanomattoman\nhenkeväksi, lempeäksi ja sisällisesti rikkaaksi. Eikä siinä ollut mitään\nsynkkyyttä, ahtautta tai muiden tuomitsemista. Hänen uskonnollisuutensa\noli kuten kaikkien grundtvigilaisten valoisa, kaikkia hyviä harrastuksia\ntunnustava ja kannattava. Jo hamasta nuoruudestaan hän oli kuulunut\nGrundtvigin piiriin ja istunut äitinsä kanssa Vartovin kirkossa\nKöpenhaminassa tätä suurta oppi-isää kuulemassa.\n\nOllessaan Köpenhaminassa keväällä 1865 kirjoitti hän miehelleen:\n\n-- -- -- Eilen nuoret täällä pääsivät ensi kerran ripille. Voit arvata,\nettä se hetki oli ihana Vartovin kirkossa. Oli niin suloista nähdä\nvanhus alttarin edustalla ja nuoret tytöt puolipiirissä hänen\nympärillään. Hän puhui niin lempeästi ja herttaisesti heidän kanssaan,\nja myöskin me muut saimme niin hyviä sanoja. Erittäinkin tuntui minusta\nhyvältä kuulla hänen puhuvan uskosta, joka synnyttää vanhurskautta,\ntoivoa, rauhaa ja rakkautta ja ijankaikkisen elämän iloa. Enin tarvitsin\nmielestäni juuri sillä hetkellä kuulla puhuttavan rakkaudesta. Sitten\nhän myöskin puhui kristillisen elämän tunnusmerkeistä -- --\n\nSyyskuussa 1872 hän kirjoittaa Askovista äidilleen:\n\n\"Olin päättänyt olla minnekään lähtemättä, mutta nyt kun tuli sanoma\nGrundtvigin kuolemasta, en voi kuitenkaan pysyä kotona. Ellei siis\nmitään erityistä estettä ilmene, lähden Nutzhornin[1] ja Termansenin[2]\nkanssa Köpenhaminaan tiistai aamuna. Sanomaton kaiho täyttää rinnan\najatellessa, ettei milloinkaan enää saa kuulla tätä rakasta, tuttua\nääntä. Mutta ei kuitenkaan voi muuta kuin heikkojen voimainsa mukaan\nkiittää Herraa, joka antoi kansallemme niin ihmeellisen suuren miehen,\nsoi hänelle niin pitkän toimirikkaan elämän ja nyt lopuksi antoi tämän\nvanhan palvelijansa päästä rauhaan -- niin, nukahtaa siten, että kaikki\nhänen ihmeen kauniit runonsa soveltuvat häneen itseensä.\n\n[1] Nutzhorn: Eräs Askovin opettajista.\n\n[2] Maanviljelijä Askovin läheisyydessä.\n\nToivokaamme siis ja rukoilkaamme, että nyt näyttäytyisi meidän rakkaan\nvainajamme tunnustuksessa olleen sellainen voima, että hänen\nystäväpiirinsä, erilaisuuksista huolimatta, kuitenkin pysyy koossa.\" --\n-- -- --\n\nCharlotte Schröderillä oli laaja kirjevaihto. Oli niin paljon sekä\nnuorempia että vanhempia ystäviä ja tuttavia, jotka olivat avun ja\nlohdutuksen puutteessa. Hänellä oli lukuisa sisaruspiiri, jonka kanssa\nhän aina pysyi mitä parhaissa suhteissa, vaikkakin heidän tiensä\nkulkivat eri suuntia, ja paitsi sitä hän Tanskan ensimäisen\nkansanopiston emäntänä joutui usein tekemisiin ulkomaalaisten kanssa,\nvarsinkin ruotsalaisten ja norjalaisten, jotka tuttavuudet myöskin\njohtivat kirjeiden vaihtamiseen. Kumma kyllä ehti hän siinä sivussa\nvielä muistaa Tanskan kansanopistolehteä, \"Höjskolebladetia\" ja\nnaisasialehteä \"Kvinden og Samfundetia\" kirjoituksilla. Edelliseen on\nhän erittäinkin piirtänyt monta lämmintä muistosanaa manalaanmenneistä\nystävistään, jälkimäiseen mietteitä nuorten naisten kasvatuksesta,\nreformipuvuista j. n. e. Kaikissa näissä ilmenee aina sekä hänen hellä\nsydämensä ja ihanteellinen, valoisa katsantokantansa että hänen varma\narvostelukykynsä. Tämä kyky se juuri teki, että hän osasi asettua\noikeaan suhteeseen niihin oppilas-ja vierasparviin, jotka häntä\nympäröivät ja nähdä mitä kukin heistä enin tarvitsi.\n\nTätä on kyllä moni meikäläisistäkin saanut kokea Askovissa\noleskellessaan, ja siksi elää Charlotte Schröderin muisto täällä\nmeilläkin monessa kiitollisessa sydämessä. Moni meikäläinen on myöskin\njuuri hänen toimintaansa seuraamalla oppinut käsittämään mitenkä lämmin,\nvaloisa koti on hedelmätä tuottavan kansanopistotyön elinehtoja.\n\n\n\n\nLIEBKNECHTIN PUOLISOT.\n\n\nTalvella v. 1918--1919 kun Carl Liebknechtin nimi ehtimiseen mainittiin\nsanomalehdissä ja hän esiintyi Saksan kommunistien, bolscheviikien y. m.\näärimmäisten joukkojen johtajana Berlinissä, kääntäen kiväärit ja\nkuularuiskut entisiä aatetoverejaan, sosialisteja, vastaan, menivät\nminun ajatukseni entistä useimmin hänen kunniallisten vanhempiensa\nkotiin, missä olin nähnyt hänetkin nuorena, toivorikkaana juristina.\nKesällä v. 1893 minä ensikerran tapasin hänet \"Vorwärts\" lehden\ntoimistossa, jonne eräs toimittajista puhelimitse kutsui hänet siksi,\nettä hän edellisenä talvena oli käynyt Suomessa. Siinä\nkeskustellessamme, rupesi hän hyvin vilkkaasti esittämään, että tulisin\ntervehtimään hänen äitiään.\n\nMinä puolestani en pyytänyt mitään parempaa kuin tavata ihmisiä,\nvarsinkin sellaisia, jotka tekivät yhteiskunnallista työtä ja edustivat\njotakin määrättyä suuntaa, ja siksi otin kiitollisuudella vastaan kutsun\nja lupasin määrähetkenä ilmestyä hänen äitinsä luona.\n\nLiebknechtit asuivat silloin, kuten myöhemminkin Charlottenburgissa,\naina samassa talossa. \"Ei meillä ole aikaa muuttaa\", selitti rva\n*Liebknecht*, kun kerran myöhemmin oli kysymys tästä heidän paikallaan\npysymisestään.\n\nKoti, jonka he omistivat, oli tavallaan hyvinkin vaatimaton ja kuitenkin\nhuomasi varsin pian, että siellä palveltiin aivan toisia arvoja, kuin\ntavallisissa, vähävaraisissa saksalaisissa kodeissa. Kaapit ja hyllyt\nolivat täynnä kirjoja, pöydillä oli lehtiä ja aikakauskirjoja, seinillä\nmerkkihenkilöiden kuvia, sellaisten kuin Carl Marxin, Lassallen, Bebelin\ny. m. Eikä kokoelmasta puuttunut talon isäntääkään. Katselin hänen\nkuvaansa siinä monta kertaa ja totesin, että hänellä oli henkevät,\ntarmokkaat kasvot. Itse hän sillä hetkellä oli tavanmukaisessa\nkesäkongressissa, joka pidettiin Zürichissä.\n\nRouva Liebknecht erosi aivan tuntuvasti muista tapaamistani\nsaksattarista, aina siihen määrin, että jo tiedustelin oliko hän\nollenkaan saksalainen. \"Samaa on moni muukin kysynyt\", hymyili hän,\nmutta vakuutti kuitenkin olevansa täysiverinen germaani. Hän oli vilkas\nja puhelias, tunsi ajan sosialiset ja kirjalliset ilmiöt, oli tottunut\nseurustelemaan eri kansallisuuksien kanssa, arvosteli tapahtumia\nyleismaailmalliselta, eikä vain saksalaiselta kannalta ja tuntui olevan\nhuvitettu kaikesta inhimillisestä.\n\nTulimme keskustelun kuluessa esim. kosketelleeksi naisen silloista\nasemaa Saksassa. Rva L. näki sen kaikessa alastomuudessaan, mutta hän ei\nsilti suinkaan sanonut kuin sosialisteilla on tapana, että se kaikki\nvain oli nykyisen yhteiskuntajärjestelmän syy, eikä tulisi siitä\nmuuttumaan ennenkuin tulevaisuuden valtiossa. Hän oli päinvastoin sitä\nmielipidettä, ettei naisilla suinkaan ollut syytä luottaa niihin\nkauniisiin lupauksiin, joita sosialistit ohjelmissaan niin runsaasti\nantoivat... Eihän naisen asema miesten enemmistölle merkinnyt yhtään\nmitään. Eivät he olleet oppineet katselemaan häntä edes vertaisenaan,\njolla oli oma itsenäinen tehtävänsä maailman kaikkeudessa. Eihän esim.\nsaksalainen nainen ollut muuta kuin miehensä ensimäinen palvelija.\nOlihan joukossa toisellaisia miehiäkin, sellaisia, joilla oli jalot,\nvalistuneet mielipiteet, sellaisia, jotka tunnustivat naisen vapaaksi\nolennoksi, mutta heitä oli toistaiseksi varsin harvassa. Siksi ei liioin\nollut syytä, että naiset sokeasti liittyivät mihinkään puolueeseen,\nsiinä uskossa, että kaikki annettiin heille valmiina, vaan itse heidän\noli asiansa omiin käsiinsä ottaminen ja sen hyväksi toimiminen.\n\nTiedustelin oliko rva L. liittynyt johonkin Berlinissä olevaan\nnaisyhdistykseen. Sitä hän ei ollut tehnyt. Ne olivat hänestä liika\nahdasmielisiä, ja kysymykset, joita niissä vielä pohdittiin, olivat jo\nhänelle voitettu kanta. Ei hänen lähin seurapiirinsäkään ollut etsittävä\nsaksalaisten keskuudessa, vaan enimmäkseen hän seurusteli Berlinissä\noleskelevien muukalaisten kanssa, kuten englantilaisten ja venakkojen.\nNäistä jälkimäisistä puhuessamme, tuli myöskin Sonja Kovalevskin nimi\nmainituksi. Vaikka hän pitemmän aikaa oli opiskellut Berlinissä, oli\nhänen nimensä ja olemassa olonsa aivan tuntematon siihen asti\ntapaamilleni saksattarille, mutta rva L:lle oli Sonja Kovalevski sekä\ntiedenaisena että kirjailijana yhtä tuttu kuin meille täällä pohjolassa.\n\nKun jo monasti olin havainnut, että rva L. liikkui kirjallisuuden alalla\nhyvinkin kotoisasti, tulin ajatelleeksi, että hän ehkä itse kirjoitti,\ntai ainakin toimi arvostelijana. Käytin siksi parin sekunnin väliaikaa\nkeskustelussa ja kysyin hänen vanhimmalta pojaltaan, Carl\nLiebknechtiltä, joka oli naapurini, kirjoittiko hänen äitinsä. Mutta rva\nL. kuuli sen ja vastasi nauraen, osoittaen poikiaan: \"Tässä näette minun\nviisi romaaniani.\"\n\nNämä pojat tuntuivat yleensä varsin siivoilta ja hyvin kasvatetuilta.\nPalvelija oli ulkona ja he auttoivat äitiä illallispöydän kattamisessa,\nlautasten vaihtamisessa, teen tarjoilussa y. m. niin tottuneesti, että\nheti huomasi heidän monta kertaa olleen mukana samanlaisissa hommissa.\nNiinikään he mitä suurimmalla kunnioituksella kuuntelivat äitinsä\npuhetta; ei heissä huomannut merkiksikään tuollaista hieman ylimielistä,\nhieman halveksivaa ilmettä, joka -- ennenaikaan varsinkin -- oli niin\ntavallinen nuorten miesten kasvoilla naisten keskustellessa -- olipa tuo\npuhuja vaikka oma äiti.\n\nOikein ihmeellistä oli todeta miten vilkas ja innostunut rouva\nLiebknecht jaksoi olla, vaikkakin hänen elämänsä oli ollut täynnä kovia\nkolauksia, aineellista puutetta ja sydämen tuskaa puolison ehtimiseen\nvankilassa istuessa ja vuosikausia karkoitettuna ollessa. Hänen\nulkomuotonsa kertoi kyllä ennenaikaisesta vanhenemisesta, mutta henki\noli nuori ja joustava.\n\nErotessamme sanoimme toisillemme moneen kertaan \"näkemiin\", ja tämän\nensi käynnin jälkeen kuului ihan asiaan, että joka kerta kun oleskelin\nBerlinissä, tai vain poikkesin sinne pikimältään matkalla muuallepäin\nollessani, kävin tervehtimässä Liebknechtejä.\n\nSen ajan natsionalistisessa ja militaristisessa Saksassa muodosti heidän\nkotinsa todellisen keitaan. Siellä saattoi vapaasti keskustella, tehdä\nhuomautuksia Saksan oloista, verrata niitä vastaaviin muualla, ilman\nettä syntyi väärinkäsityksiä.\n\nNäillä myöhemmillä käynneilläni tutustuin sitten myöskin talon isäntään\nja havaitsin miten kokonainen hän oli työssään ja elämässään, miten ne\naina kulkivat samaa suuntaa ja peittivät toisensa.\n\n[Kuva: Wilhelm Liebknecht.]\n\nWilhelm Liebknecht ei tinkinyt, eikä liioin horjunut, ei hänellä ollut\noma etu mielessään, eikä sentakia ruvennut mielistelemään ja\nvakaumuksestaan luopumaan. Kuin graniittikallio seisoi hän pystyssä\nelämänsä moninaisissa vaiheissa ja antoi myrskyn ja ukkosilman\nympärillään raivota. Karkoitukset, vainot ja vankilarangaistukset olivat\nalituisesti uudistuvia ilmiöitä hänen elämässään; vielä pari vuotta\nennen kuolemaansa, joka tapahtui v. 1900, oli hän n. k.\nmajesteettirikoksen takia, jota ei edes voitu todeksi näyttää,\nvankikoppiin sulettuna pari kuukautta ja tuli siellä viettäneeksi\n70-vuotisen syntymäpäivänsäkin. -- Mutta vankilasta päästyään ei hän\nmuuttanut tavuakaan puhe- ja kirjoitustavassaan, vaan puolsi kuten\nennenkin sitä, jonka hän piti oikeana sekä Saksan valtiopäivillä, jossa\nhän aina vuodesta 1874 edusti työväenpuoluetta että myöskin \"Vorwärts\"\nlehdessä, jonka päätoimittaja hän oli.\n\nNiinpä hän esim. vähää ennen kuolemaansa otti keisarin kiinalaisen\npolitiikan ja \"hunnilaispuheen\" ankarasti ruoskiakseen eräässä\nDresdenissä pidetyssä esitelmässään. Samassa tilaisuudessa kuvasi hän\nEuropan silloista valtiollista tilannetta seuraavin sanoin: \"Sellainen\nkuin maailmanpolitiikka nykyään on, ilman suuntaa ja päämäärää,\nmuistuttaa se pikajunaa, joka kiitää eteenpäin aika lailla, ilman\nveturinkulettajaa, ilman ainoatakaan miestä, joka tuntisi koneen, seudun\nja päämäärän -- mutta sitä vastoin on koko joukko asiaankuulumattomia,\njotka ovat eri mieltä suunnan suhteen, ja joista jokainen koittaa päästä\nkäsiksi koneen ohjaustankoon ja välistä antaa sille sysäyksen oikealle,\nvälistä vasemmalle, niin että juna ryntää sinne- ja tännepäin, ristiin\nja rastiin.\" Kuvaus sopii muuten erinomaisesti nykyhetkeenkin.\n\nKun Liebknecht v. 1872 yhdessä Bebelin kanssa oli haastettu oikeuteen\nmaankavaltamisesta siksi, että hän oli vastustanut Elsas-Lothringin\nliittämistä Saksaan, ja hänen kotipuolensa poliisi oli antanut aivan\nvirheellisiä tietoja hänen aikaisemmasta elämästään ja toiminnastaan,\noikaisi Liebknecht nämä esittämällä koko elämäkertansa ja tuomalla\npeittelemättä esiin maailmankatsantokantansa. Siinä hän m. m. sanoi: \"En\nole milloinkaan omaa etuani etsinyt; kun on ollut valitseminen\npersonallisen etuni ja vakaumukseni välillä, olen aina uhrannut\nedellisen. Jos en sitä olisi tehnyt, olisin nyt loistavassa asemassa,\nenkä suinkaan istuisi syytettyjen penkillä, mihin ne ihmiset ovat minut\nsaattaneet, jotka turhaan joku vuosi sitten koettivat minut ostaa. Kun\nmonien vainoomisien perästä olen köyhä, ei se ole mikään häpeä --\npäinvastoin olen ylpeä siitä, sillä jos mikään, on se todistus\nvaltiollisesta kunniastani.\"\n\nNämä sanat eivät olleet mitään tyhjää korupuhetta, vaan ne olivat\nLiebknechtin elämän sisällys. Niiden takana oli ihminen, joka ei\ntuntenut raukkamaisuutta eikä pelkoa. -- Välistä tämä periaatteista\nkiinnipitäminen saattoi johtaa yksipuolisuuteen ja ahdasmielisyyteenkin,\nniin ettei se enää rakentanut, vaan pikemmin hajoitti ja vieroitti.\nMutta enimmäkseen se kuitenkin oli varsin ansiokas, kuten esim.\nLiebknechtin työssä ja lausunnoissa rauhanaatteen hyväksi.\n\nHamasta nuoruudestaan L. oli ollut sotilasvallan ankara vastustaja, eikä\nlaiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaakseen kuinka luonnotonta ja\npetomaista oli, että valtiot ylläpitivät suuria, miljoonia maksavia\nlaivastoja ja armeijoja hyökätäkseen toistensa kimppuun ja anastaakseen\ntoisiltaan alueita. \"Jos kansa tahtoo suureksi ja mahtavaksi\" oli\nhänellä tapana sanoa, \"on se saavutettava ahkeran työn kautta omien\nrajojen sisäpuolella.\" Ja sitten hän osoitti miten hänen isänmaassaan,\nSaksassa, juuri se, jota muut kansat kunnioittivat, sen sivistys, tiede\nja taide ei suinkaan ollut syntynyt kanuunien ja kiväärien avulla. --\nHän asettui aina sorrettujen puolelle ja ajoi heidän asiaansa suurella\nvoimalla. Hän vastusti esim. ankarasti Saksan ja Itävallan välistä sotaa\nv. 1866, moitti Bismarckin sotapolitiikkaa 1870-luvulla ja kirjoitti\ntodellisia paloartikkeleja sitä sotaista riemujuhlaa vastaan, jota\nvietettiin Saksassa \"korkeimmasta käskystä\" v. 1895, osoittaen, että\nkatkeruutta ranskalaisten mielissä siten vain pidettiin vireillä.\n\nSorrettujen, Slesvigissä asuvien tanskalaisten puolustajana Liebknecht\nmyöskin monta kertaa esiintyi, ja sai kaikki puoluelaisensa Saksan\nvaltiopäivillä kannattamaan slesvigiläisen edustajan, Gustaf\nJohannsenin, karkoitusinterpellatsionia. -- Tanskalaiset olivatkin\nsyvästi kiitolliset sen johdosta ja kutsuivat hänet rauhanyhdistyksensä\nkunniajäseneksi. Suomen kohtaloon routavuosina hän myöskin lämpimästi\notti osaa ja kirjoitti asiasta monta voimakasta artikkelia, joissa\ntsaarivaltaa ei suinkaan aivan hellävaroin kuvattu. Niin huvitettu hän\noli tästä kysymyksestä, että, viimeisen kerran tavatessamme, pyysi minun\nhankkimaan itselleen Suomea koskevaa kirjallisuutta vaikka millä Europan\nkielellä -- \"ei sentään suomeksi\", lisäsi hän nauraen, \"sitä en\nymmärrä.\"\n\nPuhujana oli Liebknechtiä varsin hauska kuunnella. Hänessä oli voimaa,\nvakaumusta ja asiallisuutta. Tunsi että joka sanalla oli vastakaikua\nhänessä itsessään, ettei hän lausunut mitään vain kiihoittaakseen\nkuulijoitaan, kuten, sen pahempi, työväenkokouksissa usein tehdään. Ei\nhän liioin ollut mikään tietämätön henkilö, joka sieltä ja täältä olisi\nkoonnut itselleen nuo tavalliset ohjelmaan kuuluvat lausunnot.\nPäinvastoin. Hän oli nuoruudessaan harjoittanut ahkeria opintoja\nBerlinin, Marburgin ja Giessenin yliopistoissa ja itsekin tuumaillut\nruveta yliopiston opettajaksi, vaikka hän sitten kuitenkin havaitsi\nolevansa aivan liika vapaamielinen sopiakseen sellaiseen toimeen. Mutta\nse ei kuitenkaan estänyt häntä hankkimasta itselleen laajoja tietoja.\nNiitä hän sitten vielä läpi koko elämänsä täydenteli ja käytti varsinkin\nvankilassa olonsa ja karkoitusaikansa ulkomailla monipuolisiin\ntutkimuksiin.\n\nYksityiselämässä oli Liebknecht hyvin hiljainen ja harvasanainen. Hän\nsaattoi väliin esim. kutsuissa tuttaviensa luona istua aivan mykkänä\nkoko illan. Ja kun hänen vaimonsa, sitten kysyi oliko hänellä ollut\nhauska, vastasi hän empimättä: \"Erinomaisesti!\" \"Mutta ethän vaihtanut\nsanaakaan\", huomautti tämä. \"Juuri siksi, minulla oli niin hyvää aikaa\najatella.\"\n\nKotielämässään ja avioliitossaan tuntuivat Liebknechtit hyvin\nonnellisilta. Molemmat olivat samojen aatteiden läpitunkemat ja\niloitsivat niiden voitoista. Sitä paitsi auttoi rva L. miestään monella\ntavalla, m. m. hoitamalla koko hänen laajan yksityiskirjevaihtonsa.\nSankarillisesti hän myöskin kantoi kaikki ne iskut, jotka kohtasivat\nhänen puolisoaan ja tietenkin myöskin vaikuttivat häneen ja perheeseen.\nSilloin hän myöskin oikein sai nähdä ihmisten raukkamaisuuden, sillä\nniin pian kun onnettomuus tuli, jättivät useimmat niistä, jotka\ntavallisissa oloissa kulkivat \"ystävien\" nimellä, hänet aivan yksin. Kun\nelämä taas valkeni, ilmestyivät he jälleen, \"mutta silloin minä en enää\nollut saatavissa\" sanoi rva L. kertoessaan minulle näistä synkistä\nmuistoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViime aikojen tapahtumat ympäri maailmaa ja erikoisesti Saksassa ovat\nantaneet minulle, kuten monelle muullekin, paljon aihetta miettiä\nsosialismin ydintä. Se on erinomaisesti kyennyt osoittamaan olevaisten\nmuotojen puutteet, jopa ne hajoittamaankin, mutta vielä se ei ole\nosoittanut kykenevänsä mitään parempaa saamaan sijaan.\n\nSellaisten jaloluonteisten, suuripiirteisten henkilöiden kuin Wilhelm\nLiebknechtin ja hänen puolisonsa epäitsekäs, uhrautuva työ ei kuitenkaan\nvoi mennä hukkaan. Jossain muodossa se kyllä varmaankin siitä vielä\nnousee ja antaa kauniin sadon.\n\n\n\n\nANN MARGRET HOLMGRÉN.\n\no. s. Tersmeden.\n\n\nKun *Ann Margret Holmgrén* Ruotsissa helmik. 17 p. 1910 täytti 60\nvuotta, toimittivat hänen ystävänsä erityisen juhlajulkaisun hänen\nkunniakseen, johon Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen naiset olivat\nantaneet avustuksia. Niissä he käsittelivät sekä hänen julkista työtään\nettä hänen merkitystään ystävänä, perheenäitinä ja kodin haltijattarena.\n\nEi kukaan kuitenkaan kirjoittanut hänestä niin herttaisesti kuin *Selma\nLagerlöf*. Hän kertoi siinä miten Ruotsin naisasialiike rva\n*Adlersparren* kuoltua oli joutunut orvoksi ja turvattomaksi, miten\nnäytti siltä kuin koko kylvö olisi jäänyt hoidotta ja hunningoille.\nMutta sitten tuli tähän laiminlyötyyn kasvitarhaan ystävällinen, pieni\nnainen ruiskukannuineen ja haravoineen ja rupesi ahkerasti toimimaan.\nHän kasteli kuivuneita taimia, hän sitoi katkenneita oksia, hän haravoi\nja puhdisti. \"Mitähän hyötyä siitä on\", arvelivat ne, jotka olivat\nodottaneet jotakin oikein suurta ja mahtavaa, sellaista työntekijää,\njoka olisi tullut kuin tuulispää ja hämmästyttänyt koko maailmaa. Mutta\npian näyttäytyi, että tämä uutterasti, mutta hiljaisuudessa\ntyöskentelevä nainen sai kasvitarhan aivan uuteen kuntoon; se rupesi\njälleen kukoistamaan ja sen alue laajeni vuosi vuodelta.\n\n[Kuva: Ann Margret Holmgrén.]\n\nTämä runollinen pieni kuvaus antaa erinomaisen selvän käsityksen Ann\nMargret Holmgrénin personallisuudesta ja toimintatavasta. Juuri\nsellainen hän on. Hillitty, hiljainen ja vaatimaton, mutta mihin hän\ntulee, sinne hän jäljen jättää, siellä rupeaa kasvamaan ja kukoistamaan,\nsiellä ilma puhdistuu ja kirkastuu.\n\nTapasin Ann Margret Holmgrénin ensi kerran v. 1902 eräässä kokouksessa\nNorjassa ja ihan hämmästyin sen johdosta, että hän oli niin vapaa\nkaikesta suurruotsalaisuudesta, ja että kaikissa hänen sanoissaan oli\nsellainen lämmin, inhimillinen sävy.\n\nHän oli juuri niihin aikoihin antautunut Ruotsin naisten\näänioikeusliikkeen matkapuhujaksi, joka yleensä on maailman raskaimpia\nja epäkiitollisimpia tehtäviä. -- Alaltaan niin suuressa maassa kuin\nRuotsi, on ensinnäkin nuo pitkät, väsyttävät matkat, sillä Ann Margret\nei ainoastaan käynyt kaupungeissa ja valtateiden varsilla, vaan kaikkein\nkaukaisimmissakin kolkissa, kuten esim. Kirunassa. Sitten ei\nesitelmämatkoille antautuessaan liioin koskaan tiedä, tapaako\nvastaanottavaisia sydämiä ja onko asia, josta aikoo puhua, edes\nsenverran tunnettu, että ihmiset tulevat sitä kuulemaan.\n\nOnneksi oli Ann Margretella paljon tuttavia pitkin Ruotsia niiltä\najoilta, jolloin hänen puolisonsa, professori Holmgrén, oli ollut\nUpsalan yliopiston opettaja ja heidän kotinsa oli ollut avoin\nopiskelevalle nuorisolle. Näille hän ilmoitti tulostaan, tai ellei\nhänellä ollut personallisia tuttavia, kirjoitti hän pitäjän\nopettajattarelle tai jollekin muulle valveutuneelle naiselle, jonka\nnimen hän oli kuullut.\n\nMonta kertaa vastasivat nämä kuitenkin kaikkea muuta kuin rohkaisevasti.\nHe nimittäin selittivät, ettei heidän paikkakunnallaan ollut senverran\nharrastusta, että sinne olisi kannattanut tulla. Mutta vaikka kuka muu\ntahansa jo olisi jättänyt koko matkasuunnitelmansa, ei tämä sittenkään\npeloittanut rva Holmgrénia. Hän lähti sinne, puhui yksityisesti\ntapaamiensa naisten kanssa, oppi heidät tuntemaan ja ilmoitti lopulta\nesitelmänpidostaan. Kun se päivä sitten koitti, oli hänellä tavallisesti\nhuoneen täydeltä väkeä. Moni perheenemäntä ja äiti, joka ei aluksi ollut\nensinkään taipuvainen menemään, innostui kuullessaan, että vieras\ntulijakin oli monen lapsen äiti, kuten hän itsekin, eikä mikään nuori\nkokematon agitaattori ja rienaaja.\n\nAnn Margret Holmgrénin julkinen toiminta alkoi nimittäin suhteellisesti\nmyöhään. Hän oli kyllä aina seurannut ajan virtauksia ja silloin tällöin\nkirjoittanutkin niistä salanimellä, mutta hänen nuoruudessaan oli miltei\naivan kuulumatonta, että nainen esiintyi puhujana ja eihän se olisi\nsopinut, että hienosti sivistyneen kamariherra Tersmedenin tytär olisi\nruvennut vasten virtaa kulkemaan ja yleistä mielipidettä uhmaamaan. Ja\nsitäpaitsi hän, kuten moni muukin arka ja hienotunteinen ihminen, oli\nluonteeltaan varsin ujo. Hän kertoi minulle kerran miten hän, nuorena\ntyttönä iltakutsuissa ollessaan, monta kertaa oli paastonnut vain siksi,\nettei ollut rohkeutta mennä ottamaan ruokaa tuosta yhteisestä\n\"seisovasta illallispöydästä\".\n\nMutta siksi onkin sen ihmeellisempää, että hän vanhemmiten niin saattoi\nrohkaista mielensä, että antautui oikein \"ammattipuhujaksi\". Mikähän\nsiihen vaikutti? Ei mikään muu kuin hänen hehkuva vanhurskaudentuntonsa,\nhänen palava halunsa auttaa siskojaan. Herättää hän heitä tahtoi ja\npäästää kytkevistä kahleista; hankkia heille mahdollisuuden saada\näänensä kuuluviin ja osoittaa, että he yhdessä kulkien muodostaisivat\nsuuren voiman. Ase, jonka hän tahtoi sukupuolelleen annettavaksi, oli\nyleinen valtiollinen äänioikeus, mutta aluksi piti naisten oppia\nymmärtämään sen arvo ja merkitys, muuten eivät kykenisi sitä käyttämään.\nPaljon hyvää kuvitteli Ann Margret siitä koituvan, että naisetkin\nsaisivat olla mukana yleisiä asioita arvostelemassa ja päättämässä.\n\nErääseen, tätä asiaa koskevaan kiertokyselyyn, vastasi hän m. m.\ntoivovansa, että kun hedelmät naisten osanotosta valtiolliseen elämään\nehtivät tulla näkyviin, niiden joukossa ensi sijassa olisi seuraavat:\n\n1 Väkijuomaliikkeen vähentäminen ja vähitellen lakkauttaminen, ehkäpä\nmyöskin tupakan.\n\n2 Valtiovarojen säästeliäämpi käyttäminen. Enemmän varoja\nopetustarkoituksiin sekä naisia että miehiä varten -- myöskin tietysti\nyleisiin opetuslaitoksiin kotitaloutta varten -- mutta sen sijaan\nturhamaisten ja kerskailevien menojen supistaminen, sellaisten menojen,\njoista me nyt joka päivä näemme esimerkkiä julkisessa elämässä.\n\n3 Enemmän itse asioista kuin muodoista kiinnipitäminen.\n\n4 Inhimillisimpiä lakeja, varsinkin niiden lakien uusiminen, jotka\nkoskevat sekä avioliitossa, että sen ulkopuolella olevia naisia, lasten\nsuojelusta ja turvaa j. n. e.\n\n5 Inhimillisiä olosuhteita ruumiillista työtä tekeville.\n\n6 Enemmän velvollisuuden tunnetta siveellisessä suhteessa.\n\n7 Rauhanaatteen ja sovinto-oikeuskysymyksen nopeampi kehitys.\n\nTässä vastauksessa ilmenee Ann Margret Holmgrénin koko valoisa luottamus\nhyvän ja oikean voittoon. Ei hän ilman sitä koskaan olisi antautunutkaan\nsellaisiin voimia, aikaa ja varoja kysyviin ponnistuksiin, kuin nuo\nesitelmämatkat olivat, sillä ei Ann Margret Holmgrén liikkunut\nesitelmöitsijänä äänioikeusorganisatsionien varoilla -- eihän niillä\nkoskaan ole sellaiseen rahoja -- vaan kaikki mitä hän teki, teki hän\nomalla kustannuksellaan.\n\nEikä se työ suotta ollutkaan. Kaikkialla missä Ann Margret Holmgrén\nliikkui, voitti hän ihmisiä ja sytytti sydämiä, joka riippui sekä hänen\npersonallisesta viehätysvoimastaan, että hänen lämpimästä, kaikki esteet\nvoittavasta vakaumuksestaan. Vähitellen syntyi naisten\näänioikeusyhdistyksiä joka kolkkaan pitkin avaraa Ruotsia, ja noin\nvähintäin 70 niistä oli Ann Margret Holmgrénin perustamia.\n\nMutta tämä yhtämittainen matkustaminen ja puhuminen kävi hänelle\nkuitenkin ajan pitkään ylivoimaiseksi ja hänen terveytensä, joka ei\nmilloinkaan ollut vankinta laatua, ei sitä lopulta kestänyt.\n\n[Kuva: Ann Margret Holmgrén.]\n\nKun minä jokunen vuosi myöhemmin tapasin Ann Margret Holmgrénin\nTukholmassa, oli hän vuoteenomana ja kuumetäplät paloivat hänen\nposkillaan. Mutta ei se sittenkään ollut pelkkä rasitus, joka häntä\nsillä hetkellä vaivasi, vaan myöskin mielipaha. Norjan itsenäiseksi\njulistautuminen oli juuri siihen aikaan antanut loppumatonta\nkeskustelunaihetta ruotsalaisille, ja norjalaisia moitittiin aivan\nsilmittömästi puolelta ja toiselta. Ann Margret, joka oli lämmin Norjan\nystävä ja tiesi mitä siellä ajateltiin, ei voinut ottaa osaa tähän\nsanomalehdistön ja suuren yleisön parjausryöppyyn, vaan asettui\nvapaammalle, inhimillisemmälle kannalle -- jopa puolustikin norjalaisten\nmenettelyä. Tämän johdosta hänet leimattiin epäisänmaalliseksi ja eräs\nhänen läheisistä tuttavistaan selitti, että hän oli aivan sopimaton\ntulevaisuudessa edustamaan Ruotsin naisia.\n\n\"Jos joku muu olisi sen sanonut\", valitti Ann Margret, \"ei se olisi\nminuun niin koskenut, mutta kun hän, joka on valistunut ihminen ja\nkuuluu meidän omaan joukkoomme, puhuu sellaista, tuntuu aivan siltä kuin\nminua olisi pistetty parsinneulalla.\"\n\nMe puhuimme tästä kauan aikaa ja tulimme siihen, että niin pian kun\nihmisten poliittiset intohimot ja natsionalistiset ennakkoluulot\npääsevät vallalleen, ei heillä enää ole rahtuakaan arvostelukykyä, eikä\nihmisyyttä, ei hienotunteisuutta, eikä suvaitsevaisuutta.\n\nMutta tätä kaikkea on Ann Margretella. Ei hän koskaan voisi siten\nloukata toista, ei lausua puolueellista arvostelua, eikä umpimähkäistä\ntuomiota. Hän kuuntelee ja harkitsee, hän punnitsee syitä ja vastasyitä\nja omistaa itselleen sen mikä hänestä on inhimillisintä ja oikeinta.\nSiksi nuoriso niin mainiosti viihtyykin hänen seurassaan ja niin\nmielellään menee hänen luokseen neuvoja ja selvyyttä saamaan elämän\npulmallisissa kysymyksissä. Paitsi että hän on lukuisien lastenlasten\nkaikkein ihanteellisin \"mummu\", on hän niin monen nuoren ihmisen, olivat\nne sitten miehiä tai naisia, \"rippiäiti\" ja lohduttaja.\n\n[Kuva: Ann Margret Holmgrénin hyvät ystävät: Caroline ja Björnstjerne\nBjörnson.]\n\nAnn Margret Holmgrén on, kuten hänen hyvä ystävänsä Björnstjerne\nBjörnson vuosikymmeniä sitten sanoi, tehty tavattoman lujasta, mutta\nsamassa hienosyisestä aineksesta, hänellä on yhtaikaa monen voimallisen\nmiehen tarmo ja hienon, todellisen naisen alttius ja uskollisuus.\n\nUskollisesti ja väsymättömästi hän yhtenään vieläkin työskentelee\nihanteittensa toteuttamiseksi. Hiuksiin on tosin tullut lunta, voimat\npettävät välistä, mutta mieli on nuori ja valpas. Kun Ruotsin naiset\ntoissa kesänä saivat äänioikeutensa, kirjoitti hän senjohdosta: \"Minä\nojennan käteni taivasta kohti ja lähetän sinne palavimmat toiveeni, että\nnaiset ymmärtäisivät ja pitäisivät velvollisuutenaan tuoda enemmän\npuhtautta ja hyvyyttä, rauhallisuutta ja sovinnollisuutta julkiseen\nelämään. Ja sitten minä myöskin toivon, etteivät he lankea kiusaukseen\nastua miesten jälkiä, vaan että heillä on rohkeutta ja viisautta seurata\nomaa henkeään, vaikkakin se johtaisi heitä raivaamattomille teille\".\n\nLuoda naisille oma kokoomus on hänen viimeisiä toimenpiteitään. Hän\nkirjoitti tästä hiljattain minulle seuraavin sanoin: \"Koetan perustaa\ntänne naisten kansalaisliiton ilman puolueväriä. Pidän sellaisen naisten\nkehitykselle hyvin tärkeänä. Kokoomusta tarvitaan\".\n\nAnn Margret Holmgrén kuuluu myöskin Ruotsin kaikkein lämpimimpiin\nrauhanystäviin. Hän kerrassaan isoo ja janoo sitä aikaa, jolloin\nkansainvälisiä selkkauksia ei enää ratkaista \"miekan mittelyllä\", vaan\nsovinto-oikeuksien avulla. Hän tuntee kaikki Europan rauhanystävät ja\nsai kerran lausua heidät tervetulleiksi omassakin maassaan. Se tapahtui\n1910, jolloin Ruotsissa oli kansainvälinen rauhankongressi. Samassa\ntilaisuudessa oli naisillakin oma, suuri iltakokouksensa, jonka Ann\nMargret Holmgrén avasi ja ihastutti kaikkia vieraita kielitaidollaan.\nHän aloitti ranskankielellä, joka oli julistettu kongressin pääkieleksi,\njatkoi sitten saksaksi ja lausui surunsa senjohdosta, ettei Bertha v.\nSuttner ollut voinut saapua, tervehti englanninkielellä Albionin\ntyttäriä, sointuvalla italiankielellä Italiasta saapuneita sisariaan ja\nlopuksi ruotsinkielellä pohjoismaiden naisia.\n\nSellaiset henkilöt kuin Ann Margret Holmgrén eivät ole ainoastaan mitä\ntärkeimpiä sivistyselämän luojia ja kannattajia omassa maassaan, vaan\nvieläpä he sen mainetta ulospäinkin suuresti lisäävät ja opettavat vain\noman olemassaolonsa kautta vierastakin kunnioittamaan maata ja kansaa,\njonka keskuudesta sellaisia jaloja, tasapuolisia, laajakatseisia naisia\non noussut.\n\n\n\n\nBERTHA v. SUTTNER.\n\n\n*Bertha v. Suttner* oli muutamassa vuodessa \"Aseet pois\" nimisen\nromaaninsa kautta saavuttanut maailmanmaineen, mutta personallisesti\nihmiset tiesivät hänestä hyvin vähän, siihen määrin vähän, että kun minä\nWienissä ollessani mielelläni olisin tahtonut mennä häntä tapaamaan, oli\nmiltei mahdoton saada selville missä hän asui. Kun toiset arvelivat\nhänen asuvan Wienissä, tiesivät toiset, että hän oli Unkarissa.\n\nViimein käännyin hänen kustantajansa puoleen ja tältä sain jo hiukan\nvarmemmat tiedot. \"Vapaaherratar v. Suttner\", julisti hän hyvin\njuhlallisesti, \"asuu omistamassaan Harmansdorffin linnassa tunnin matkan\npäässä Wienistä, mutta hänellä on oma kortteerinsa pääkaupungissa.\" Ja\nsitten hän mainitsi kadun ja numeron. Saatuani tämän osoitteen, riensin\nheti sinne ja löysinkin tuon kaivatun nimen v. Suttner ovella, mutta --\nkirjailijan asunto se nyt kuitenkaan ei ollut, vaan erään hänen\nsukulaisensa. Mutta tämä tiesi jo sentään hiukan enemmän kuin muut, hän\nnimittäin tiesi kertoa, että Bertha v. Suttner juuri sillä hetkellä oli\nWienissä ja asui tapansa mukaan hotellissa \"am Grabenin\" varrella. Taas\nseurasi uusi etsiminen, mutta perille tultuani sain kuulla, että hän\nvähää ennen oli mennyt ulos ja oli tavattavana vasta seuraavana aamuna.\nOli nimittäin jo ehtinyt tulla ilta kaiken tämän kuulustelemisen ja\netsimisen kestäessä.\n\nSeuraavana aamuna olin hotellissa ja seisoin viimeinkin etsimäni edessä.\nEi -- en sentään sittenkään heti, sillä ovenvartija oli erehtynyt ja\nluuli minun kysyneeni parooni Suttneria ja niin tulin ensin tavanneeksi\nBertha v. Suttnerin puolison. Hänestä en ole säilyttänyt mitään muuta\nmuistoa, kuin että hän oli kookas, keski-ikäinen herrasmies, joka\npikemmin näytti puolisoaan vanhemmalta kuin nuoremmalta, vaikka hän itse\nteossa oli häntä seitsemän vuotta nuorempi.\n\nMutta Bertha v. Suttner näyttikin harvinaisen nuorelta. Se oli ihan ensi\nvaikutelmani hänestä. Tiesin että hän pari vuotta aikaisemmin oli\ntäyttänyt 50 vuotta, ja ollut suurien juhlallisuuksien esineenä ja siksi\nodotin tapaavani vanhanpuoleisen rouvan, jonka ulkomuodossa olisi\n\"jätteitä entisestä kauneudesta\" kuten hän kertoo sankarittarestaan\n\"Aseet pois\" nimisessä romaanissaan, sillä kuten moni muukin, kuvittelin\nminäkin, että hän itse olisi tuon teoksen päähenkilö. Mutta Bertha v.\nSuttnerissa ei vielä ollut vanhuuden merkkiäkään. Hipiä oli hieno, tukka\nruskea ja piirteet olivat vain vuosien kuluessa saaneet enemmän\nhenkevyyttä ja syvyyttä. Varsinkin olivat silmät sametinpehmeine\nloistoineen ja vaihtelevine ilmeineen hyvin huomiota herättävät.\n\n[Kuva: Bertha v. Suttner.]\n\nJa mitä hänen ulkonaiseen käytökseensä tulee, oli se niin hiottu ja\nhieno, kuin olisi hän koko elämänsä liikkunut hovipiireissä, missä\nmuotoihin pannaan mitä suurinta painoa. Joka liike ja joka käänne oli\ntäynnä pehmeyttä ja sulavuutta, kohteliaisuutta ja arvokkuutta, joka\ntietysti oli suureksi eduksi hänen ajamalleen asialle. Kaikkein\nhienoimmat ja vaativimmatkin valtiomiehet ja diplomaatit olivat ihankuin\npakoitetut kuulemaan naista, joka jo ulkonaisesti kaikin puolin oli\nheidän vertaisensa, joka esiintymisensä puolesta täytti kaikkein\nankarimmatkin vaatimukset.\n\nEi kukaan ensi näkemältä olisi voinut aavistaa, että henkilö, joka\nnäytti niin lempeältä ja hillityltä, olisi ollut niin uudenaikainen ja\nradikaali, että hän olisi ottanut vastustaakseen koko sitä maailmaa ja\nkatsantokantaa, jonka keskuudessa hän oli kasvanut ja liikkunut. Sillä\nBertha v. Suttner oli kotoisin upseeripiireistä, siellä hän oli syntynyt\nja kasvatettu, sieltä hän oli ensi vaikutelmansa saanut ja siksi hän\nmyöskin niin mainiosti kykeni kuvaamaan sen katsantokantaa ja siellä\nvallitsevia ennakkoluuloja.\n\nTietysti minä, kuten kaikki muutkin muukalaiset, jotka tunkeusivat\nBertha v. Suttnerin puheille, aloitin sillä, että kiitin häntä hänen\nkirjastaan ja siitä, että hän oli ottanut ajaakseen aikakautemme\nsuurinta tärkeintä asiaa. Hän näytti hyvin tyytyväiseltä kuullessaan,\nettä \"Aseet pois\" oli voittanut meillä paljon ystäviä ja kun minä\nmainitsin, että siitä oli muodostettu mukailu nuorisoakin varten n. k.\n*nuorisopainos*, niin hänen kauniit silmänsä säteilivät. Niin\noivallisena hän sitä piti, että rupesi suunnittelemaan saksankielistäkin\nnuorisopainosta.\n\nBertha v. Suttner oli niin paljon liikkunut tällä alalla, että hän tiesi\nparemmin kuin ehkä kukaan muu miten syvät juuret sotaisella\nkatsantokannalla oli, miten se oli päässyt läpitunkemaan koko meidän\njulkisen ja yksityisen elämämme, oli sitten kysymys kirkosta, koulusta,\nsanomalehdistöstä ja hallituksesta tai seuraelämästä. Ja siksi hän\nmyöskin käsitti, että mielipiteen muuttaminen oli ensi tehtävä, johon\ntaas ei ollut muuta keinoa kuin puhuttu ja kirjoitettu sana.\nRauhanliikkeen päämääränä oli siis aluksi luoda yleinen mielipide\nkansainvälisen oikeusjärjestelmän hyväksi nykyisen sotatilan sijaan,\neikä aseista riisuminen. Se oli vasta seuraava askel. Ei keskiajan\nritarien ja linnanherrojen taistelutkaan loppuneet siten, että he\ntäyttivät linnojaan ympäröivät vallihaudat ja ottivat pois\nnostosiltansa, vaan ne kävivät tarpeettomiksi samassa määrin kuin maan\nhallitsijat tulivat niin voimakkaiksi, että he saattoivat tehdä lopun\nnäistä yksityisten meteleistä. Niinikään tulee eri valtioiden liitto\nrauhan ylläpitämiseksi aiheuttamaan aseista riisumisen.\n\nAjatus että Bertha v. Suttner oli teoksessaan \"Aseet pois\" esittänyt\nomia kokemuksiaan, ei jättänyt minua rauhaan ja siksi minä kysyin oliko\nhän itse kaiken sen kauhun kokenut, joka siellä oli kuvattuna. -- \"Juuri\nsaman kysymyksen ovat kaikki muutkin tehneet\", hymyili hän, \"ja niin\nminulla yhä uudestaan on ollut syytä vakuuttaa, etten ole kuvannut siinä\nomaa elämääni, ja ettei puolisoni kuulu sotilassäätyyn.\"\n\nMutta muuten hän ei kertonut itsestään niin mitään, eikä minulla ollut\nrohkeutta kysyä, sillä tunsin muutenkin, että olin tullut varsin\nsopimattomaan aikaan, juuri vähää ennenkuin hänen piti matkustaa\nmaatilalleen. Siellä hänet olisi pitänytkin nähdä linnanhaltijattarena,\nomassa ympäristössään, eikä aamukunnossa olevassa hotellihuoneessa.\n\nTämän pikaisen käynnin seuraus oli kuitenkin, että minä koitin saada\nelämäkerrallisia tietoja Bertha v. Suttnerista ja löysinkin aina sieltä\nja täältä jonkun pienen piirteen ja häntä koskevan kuvauksen. Niistä\nkävi ilmi, että hän oli syntynyt Pragissa v. 1843, missä hänen isänsä\noli sotamarsalkka kreivi Kinsky, jonka perhe kuului Itävallan kaikkein\nvanhimpiin. Äidin sukutaulu ei ulottunut niin pitkälle, mutta siihen\nkuului sensijaan kirjallisia suuruuksia, sellaisia kuin esim. Theodor\nKörner.\n\nSen ajan nuorille tytöille annettiin varsin pintapuolinen koulusivistys,\nmutta nuori Bertha kreivitär oli huvitettu lukemisesta ja hankki siten\nitselleen omin päin hyvinkin laajat tiedot. Muun muassa hän sanoi\nsaaneensa paljon vaikutelmia Ludvig Büchnerin \"Kraft und Stoft\"\nnimisestä teoksesta. Vaikuttiko häneen nämä uudet ajatukset tai oliko\nelämä hänestä kodissa muuten ahdistavaa -- pääasia oli, että hän lähti\nkotoaan vieraisiin ja rupesi m. m. kotiopettajattareksi parooni\nSuttnerin perheeseen. Siellä hän talon nuoressa pojassa löysi\nsukulaissielun, jonka kanssa hänellä oli paljon yhteistä. Tuttavuus\nkehittyi rakkaudeksi, mutta kun parooni Suttnerin vanhemmat vastustivat\nnuorten avioliittoa, ottivat he kohtalonsa omiin käsiinsä, antoivat\nvihkiä itsensä 1876 ja muuttivat Kaukaasiaan, missä olivat lähes\nkymmenen vuotta.\n\nEi kummallakaan ollut mitään kotoa saatuja myötäjäisiä, ja niin he\nolivat pakoitetut kaikki itse hankkimaan ja jokapäiväisen leipänsä\nansaitsemaan. Nuori aviovaimo antoi soittotunteja ja ranskantunteja sekä\nrupesi kirjoittamaan. Hänen puolisonsa kirjoitti myöskin, ja heidän\npienessä kodissaan oli kirjoituspöytä kaikkein suurin huonekalu, jonka\nääressä molemmat istuivat vastatusten tehden työtä, sutten talvi-iltoina\nulkona ulvoessa ja teekeittiön nurkassa iloisesti poristessa.\n\nBertha v. Suttnerin aikaisimmat teokset eivät herättäneet mitään\nerityistä huomiota, vaikka niitä jo ehti kokoontua koko joukko kuten\nesim. \"Inventarium einer Seele\" 1882, \"Ein Manuskript\" 1885, \"High life\"\n1886, \"Schriftsteller-Roman\" 1888 y. m. Vasta \"Aseet pois\", joka\nilmestyi 1889, hänen maineensa perusti. Kerrotaan, että kustantaja\npudisti päätään luettuaan sen käsikirjoituksen. Sellainen teos ei\nhänestä mitenkään menisi Itävallassa, joka alusta loppuun oli\nmilitaristinen maa ja jossa upseerisääty näytteli ensi osaa. Mutta tämän\nteoksen kävi juuri kuin Harriet Beecher Stowen \"Tuomo sedän tuvan\",\njonka suhteen kustantaja aikoinaan myöskin oli epäröivällä kannalla.\nSiitä tuli uranuurtaja, vankka lumiaura, joka avasi tien kaikille\nniille, jotka siihen asti vain pieniä, yksinäisiä polkuja olivat\nastuneet, siitä tuli välinpitämättömien herättäjä, epäröivien\nrohkaisija, laimeiden lämmittäjä, lämpimien tosi toimiin ja työhön\ninnostuttaja. Paitsi että se saksankielisenä levisi kaikkialle, missä\nsaksan kieltä yleensä ymmärretään, ja että sitä ilmestyi painos toisensa\njälkeen, -- 20 vuotta sen ilmestymisen jälkeen oli niiden luku jo 40 --\nniin se käännettynä eri sivistyskielille on vaeltanut ympäri maailman.\nMikä on ollut syynä sen suureen leviämiseen ja siihen huomioon, jonka se\non herättänyt. Kaikki, -- yksin Bertha v. Suttnerin lämpimimmät\nihailijat, myöntävät, ettei se sisällä mitään uutta, jota ei ennen olisi\nkuultu. Olivathan maailman suurimmat henget ja opettajat aina\nKristuksesta ja Buddhasta alkaen puhuneet sotaa vastaan, ja onhan monen\nmyöhemmän rauhanapostolin nimi, kuten esim. Kantin, Herderin, Benthamin,\nChanningin, Tolstoin y. m. hyvinkin tunnettu. Mutta tapa, millä he ovat\npuhuneet tästä suuresta kysymyksestä, on kuitenkin ollut enemmän taikka\nvähemmän tieteellinen, eikä se niinmuodoin ole tunkeutunut suurien\njoukkojen keskuuteen, pannut heidän mielikuvitustaan liikkeelle ja\npuhunut heidän tunteilleen. Siinä on B. v. S:n teoksen suuri valtti,\nettä hän on ottanut kuvatakseen eläviä ihmisiä ja osoittanut miten sota\nhävittää heidän onnensa, katkaisee kaikki siteet, sirottelee heidät\nympäri maailmaa, nostaa pinnalle kaikki mitä ihmisessä on alhaisinta ja\nhuonoa, antaa sijaa omanvoiton pyynnölle, vihalle, valheelle, kostolle\nja petokselle. Ja tätä tehdessään hän käyttää kaikkia keinoja; hän on\nvälistä loogillinen ja terävä, välistä pureva ja ivallinen, välistä\nkaunopuhelias ja tunteellinen. Siinä on paljonkin vaihtelua ja\nloppusävel on kuitenkin aina sama: sota on ihmiskunnan suurin häpeä ja\nrikos, se tuottaa yhtä paljon onnettomuutta voittajalle kuin voitetulle,\neikä se suinkaan tule kuin varas yöllä vasten ihmisten tahtoa ja\ntoimintaa, kuten tulivuoren purkaukset, maanjärinät ja vedentulvat, vaan\nihmiset ovat päinvastoin hyvinkin toimeliaat sen suhteen, alkaen\nsanomalehdistöstä, joka on luomassa sotaista intoa kansoihin,\ndiplomaatteihin ja parlamentteihin asti.\n\nNiinkuin \"Aseet pois\" on Bertha v. Suttnerin tärkein romaani, on yleensä\nhänen kirjallisen tuotantonsa pysyväisin osa se, joka koskee sotaa. Aina\nvuodesta 1892 toukokuuhun 1914 kirjoitti hän \"Friedenswarte\" nimiseen\naikakauslehteen \"Randglossen zur Zeitgeschichte\" (Reunamuistutuksia\nnykyajan historiaan) jotka Alfred H. Fried hänen kuolemansa jälkeen on\nkoonnut ja ulosantanut erityisenä kaksiosaisena teoksena. Siinä on\npaljon siitä ennustettu, joka nyt on toteutunut, kuten B. v. S. monessa\npuheessaankin sen selvin sanoin osoitti. Kerrankin, kun hän kutsuttiin\npuhumaan Wienin kauppiasyhdistykseen, sanoi hän m. m.:\n\n\"Tulevaisuuden sota, ettekö näe sen lähenevän, tuon hirvittävän\nmiljoonamurhan? Ettekö näe miten kokonaiset kansat ryntäävät toistensa\nkimppuun, ettekö näe miten he tulevat kuoloa syytävine murha-aseineen,\njotka parissa tunnissa tuhoavat kokonaisia armeijoja. Ilmasta, veden\nalta, kaikkialta suhisee räjäyttäviä, pirullisia projektiileja. Ja vielä\nkauheampi kuin tämä hävitysukkonen, vielä raivoisampi kuin\ndynamiittiräjäykset on kidutettujen ja epätoivoisten valitushuudot ja\nhirveä ulvonta. Eikä ole toiveitakaan siitä, että se johtaisi voittoon\nja rauhaan. Sillä tulevaisuuden sodalla ei ole loppua, eikä ratkaisua.\nEi se ole kaksintaistelua, jolloin toinen vaipuu maahan ja toinen jää\npystyyn, vaan se on kamppailua perikadon partaalla, jolloin molemmat,\nkäyden toistensa kurkkuun, vajoavat syvyyteen.\"\n\nVaikka B. v. S. ennen muuta on tunnettu uuden, kansainvälisen\noikeusjärjestelmän esitaistelijaksi, ei hän suinkaan ummistanut silmiään\nmuidenkaan ajan kysymysten suhteen. V. 1892 hän julkaisi \"Das\nMaschinenalter\" nimisen teoksensa, missä hän antaa läpileikkauksen\nkaikista sen ajan ilmiöistä ja arvostelee niitä, varsinkin kaikkea mikä\nniissä on vanhojen ennakkoluulojen kahlehtimaa, kuluneen tavan\nnoudattamista ja epävanhurskasta -- hyvinkin ankarasti.\n\n[Kuva: Bertha v. Suttner.]\n\nMuutamia vuosia myöhemmin tapasin B. v. S:n uudelleen, hyvinkin\nkohtalokkaana ajanjaksona. Haagin rauhankonferenssi oli juuri silloin\ntulossa ja Bertha v. Suttner kohdisti siihen paljonkin toiveita, samassa\nkun sanomalehdistö ja pilalehdet sitä ahkerammin koittivat tehdä sen\nnaurunalaiseksi ja mitättömäksi. Varsinkin ne kävivät säälimättä niiden\nhenkilöiden kimppuun, jotka sitä kannattivat. Bertha von Suttner oli\nniistä erityisesti kiitollinen pilkanaihe, eikä suinkaan Europassa\nsiihen aikaan ollut pilalehteä, jossa rauhan Berthaa ei olisi kuvattu ja\nivattu.\n\nEihän se ole kellekään hauskaa nähdä lempiaatteitaan polettavan lokaan\nja irvistettävän, ja kaikesta päättäen oli tämä suurestikin loukannut\nB. v. S:a, sillä hän sanoi m. m.: \"Miksi ei kukaan tahdo tsaaria auttaa.\nKaikki ovat vain vastustavalla kannalla?\" Tämän hän tuli lausuneeksi sen\njohdosta, että minullakin oli pitkä tsaaria koskeva valitus-litania\nhelmikuun manifestin johdosta.\n\nKaikesta näki, että B. v. S. piti tätä ensimäistä rauhankonferenssia\nhyvinkin tärkeänä. Mutta tietysti se sitten tuotti hänelle suurta\npettymystä.\n\n[Kuva: Rakennus Haagissa, missä ensimäisen rauhankonferenssin\nneuvottelut pidettiin.]\n\nHän matkusti itse Haagiin täksi ajaksi ollaksensa tapahtumia lähellä,\nkävi tapaamassa ja puhuttelemassa eri maiden lähettiläitä ja erään\ntuttavani, siellä olleen pikku valtion edustajan, todistuksen mukaan,\nhän esiintyi niin mallikelpoisen hienosti ja tahdikkaasti, ettei\nankarinkaan arvostelu löytänyt siinä mitään moittimisen sijaa. Mutta\nsamassa hän piankin huomasi, että hallitukset olivat lähettäneet sinne\nvain enimmäkseen sellaisia \"vanhan koulun\" diplomaatteja, jotka kaikin\nmokomin koittivat pitää tilannetta ennallaan ja, taitavasti sanansa\nasettaen, onnistuivat siinä erityisen hyvin. He olivat vielä sillä\nkannalla, että \"miekkansa terotettuna ja ruutinsa kuivana pitämällä\"\nedistää parhaiten rauhaa.\n\nKun valtiomiesten ja diplomaattien puolelta oli niin vähän odottamista,\nrupesi Bertha von Suttner yhä enemmän kiinnittämään toiveitaan\norganiseerattuun työväestöön ja naisiin. Ei niin, että hän luuli\nyksinomaan näidenkään ryhmien äänioikeuden riittävän maailmalle rauhaa\nhankkimaan, sillä olihan sielläpäinkin kyllä paljon sotainnostusta, kun\nsiksi kävi ja niitä kieliä ruvettiin virittämään. Mutta hän arveli\nkuitenkin, että ne vaaliuurnilla ja parlamenteissa voisivat hiukan\njäähdyttää, kun oli esim. kysymys sotaisiin tarkoituksiin myönnettävistä\nvaroista.\n\n\"Kulttuurimaailma rientää itsemurhaa kohti\" hän jo moniaita vuosia ennen\nmaailmanpalon puhkeamista oli sanonut nähdessään yhä lisääntyvät\nvarustukset, diplomaattien toimeenpanemat salaiset liitot,\nsanomalehdistön kiihoitustyön, joka lopulta kuin ruttotauti tarttuu\nkaikkiin, eikä suinkaan vähin nuorisoon ja tunneherkkiin naisiin.\n\nKun Saksan kansallismielisten naisosasto vähää ennen sodan alkua vietti\njuhlaa, esitettiin siellä rauhanaatetta ivaava näytelmäkappale, jossa\nosoitettiin miten hyväntahtoinen, saksalainen \"Mikkeli\" rohkeasti\nvapautuu, oltuaan jo vähällä joutua erään maailmankansalaisen ja tämän\n\"Kosmopolinchen\" nimisen tyttären sekä viekkaiden naapuriensa pauloihin.\nJuhlaa koskevassa sanomalehtiselostuksessa sanottiin m. m.: \"Kappaleen\nvoimakkaat letkaukset osuivat myöskin tuohon väsymättömään, rauhaa\nhuutavaan Bertha v. Suttneriin, joka esiintyi kappaleessa vetistelevänä\nemäntänä \"zum Völkerfrieden\" nimisessä ravintolassa.\" --\n\nYmmärtää millainen mieliala silloin oli Saksassa, kun tällainen puhe\nkulki täysipitoisesta ja tällaista pilaa tehtiin henkilöstä, joka\nkuitenkin oli hankkinut saksalaiselle nimelle niin paljon loistoa.\nOlihan B. v. S. jo 1905 vastaanottanut Nobelin rauhanpalkinnonkin.\n\nMutta varmaan saksankieltä puhuvat naiset nyt jo katselevat asiaa eri\ntavalla, jopa saksankieliset sanomalehdetkin.\n\nBertha von Suttnerin ei itse tarvinnut nähdä sitä kauhun aikaa, jonka\ntuloa hän niin varmasti oli ennustanut, sillä hän pääsi, kuten tunnettu,\npois kuukautta ennen sodan puhkeamista. Silloin hän jo olikin ehtinyt\nantaa niin paljon, että siitä riittää monelle polvelle ja ne tulevat\nihan varmaan useinkin hänen kaukonäköisyyttään ihmettelemään.\n\n\n\n"]