Maisterin seikkailut mailla ja merellä

MAISTERIN SEIKKAILUT MAILLA JA MERELLÄ

Kokemuksia Muurmannin ja Englannin matkalta v. 1918-1919

Kirj.

TATU VALKONEN [Ilmo Lassila]

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1928.

               Työmies Väinö Karppiselle

                          ja

      muille suomalaisille sotavankeustovereilleen
      Muurmannilla ja Manbyn kämpällä omistaa nämä rivit

                                             Maisteri.

ALKULAUSE.

    Mendace Veritas.

Ylläoleva motto on lainattu tunnetun seikkailukirjailijan parooni Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausenin vaakunakilvestä. Emme ole nähneet sitä missään suomennettuna, emmekä itsekään siihen pysty, mutta tahdomme täten lausua korkeasti jalosukuiselle herra parooni von Münchhausenille suuren kiitollisuutemme kaikista niistä vaikutteista, jotka häneltä tätä vaatimatonta julkaisua laatiessamme olemme saaneet. Edelleen on mainittava, että meidän käytettävänämme on ollut erään tuntemattoman tekijän kirjoittama teos: "Räätälinkisälli Antreas Jelkyn seikkailut". Siinä kappaleessa, jonka me nuoruuden päivinämme luimme, ei ollut kansilehteä eikä ensimmäistä lukua, joten me emme ole voinut päästä selville sen tekijästä. Myöhemmin emme ole, ponnistuksista huolimatta, saanut teosta käsiimme. Suuri on kiitollisuutemme myös Lemuel Gulliver'ia kohtaan, jonka verrattomat matkakertomukset eräs Jonathan Swift on julkaissut ja joiden hengen läpitunkema nyt päivänvalon näkevä teoksemme on.

Tekijä tuntee parhaiten teoksensa heikkoudet. Näidenkin rivien kirjoittaja kääntyy lukijan puoleen pyytäen anteeksi sitä, että teoksessa ei tavata sitä tyylillistä tasapainoa, symmetriaa, rytmiä, elimellisyyttä, tarkoituksenmukaisuutta, koristeellisuutta j.n.e., mitä tämäntapaiselta teokselta yleensä vaaditaan. Tässä suhteessa täytyy meidän viitata korkeasti jalosukuisen parooni von Münchhausenin huomautukseen samasta seikasta, nim., että syynä hänen teoksiensa täydelliseen tyylin puutteeseen on se, että hänen matkansa ja seikkailunsa sekä niissä esiintyvät henkilöt ovat olleet kaikkea tyyliä vailla. Osaksi on kirjallisen tyylin puute, joka teoksessamme esiintyy, voinut johtua siitä, että kirjalliset esikuvamme ovat olleet tyylillisesti niin suuressa määrässä toisistaan poikkeavia. Lopuksi huomautamme, että teoksessamme esiintyy sangen pitkäveteisiä kohtia, mutta toivomme lukijamme tällöin kääntävän 2 tai 3 lehteä kerrallaan.

Ne kovat kokemukset, joihin matkallamme jouduimme, tekivät meistä vakavasti ajattelevan, kunnon kansalaisen. Toivomme, että lukijammekin oppisi niistä jotain hyvää.

Helsingissä 5 päivänä maaliskuuta 1928.

Tekijä.

I LUKU, jossa kerrotaan, miten tänä päivänä et tiedä, mitä huomenna tapahtuu.

Marraskuussa 1917 palasin lyhyeltä tutkimusmatkalta Lapista, jossa sitä ennen olin useita vuosia suorittanut tieteellisiä töitä metsänhoitajatoimeni ohella. Siellä olivat tutkimukseni samana syksynä päättyneet, ja seuraavana kesänä oli aikomukseni jatkaa niitä siinä osassa luonnontieteellistä Suomea, joka on valtiollisen rajamme itäpuolella, tarkemmin sanoen Itä-Karjalan pohjoisosassa.

Tuli sitten kapina ja sen mukana jännittävä, mutta tieteelliselle työlle hedelmätön aika. Minun katseeni olivat kuitenkin koko ajan suunnatut tulevaan tutkimusalueeseeni Itä-Karjalassa, ja heti kapinan päätyttyä aloin suunnitella retkeä sinne. Oli siis selvää, että mielenkiinnolla seurasin niihin aikoihin päiväjärjestykseen tulleen Karjalan kysymyksen kehitystä, odottaen tilaisuutta päästä tutkimuksiani jatkamaan. Se tarjoutuikin vihdoin alkukesällä 1918, jolloin erään retkikunnan piti karjalaisten pyynnöstä lähteä Uhtualle.

Koska matkani päämäärä oli yksinomaan tieteellinen, en halunnut ottaa mitään sellaista tehtävää retkikunnassa, joka vaatisi niin paljon työtä että tieteelliset harrastukseni siitä kärsisivät. Tarvitsin kuitenkin varoja tutkimusmatkaani varten ja sainkin ne eräiltä liikemiehiltä.

Onnistuin saamaan tehtäväkseni etsiä Karjalasta noin 66. ja 67. leveysasteen seutuvilta sellainen koski- ja kaivosalue, johon pääomia edullisesti voitaisiin sijoittaa, sekä ottaa selville olisiko niillä karjalaisilla, jotka todennäköisesti lähitulevaisuudessa tulisivat alueen omistamaan, halua ryhtyä liiketoimintaan suomalaisten kanssa.

Tarkoitukseni oli laajentaa suomalaista yritteliäisyyden piiriä sinnepäin ja saada käyttöoikeus Karjalan luonnonrikkauksiin suomalaisen heimon haltuun.

Mainitsemani alue oli minulle mielenkiintoinen senvuoksi, että se suoranaisesti liittyi entiseen tutkimusalueeseeni ja että m.m. olin seurannut erästä rautamalmisuonta lähelle Suomen rajaa ja tehnyt erään rautamalmivaltauksen lähellä Kuolajärven pitäjän Vuorijärven kylää. Kaikki merkit viittasivat siihen, että tämä rautamalmisuoni jatkuisi juuri sille alueelle, jossa metsätieteelliset tutkimukseni tulisivat suoritettaviksi.

Alue oli silloin bolshevikkien hallussa. Maaliskuussa 1918 olivat suomalaiset siellä viimeksi taistelleet bolshevikkijoukkojen kanssa, joihin pääasiallisesti kuului suomalaisia punaisia. Kaikki tiedot osoittivat, että siellä vallitsi mitä suurin terrori, ja senvuoksi oli aivan luonnollista, että minä siellä liikkuessani turvauduin mainitsemaani karjalaiseen retkikuntaan. En kuitenkaan malttanut odottaa retkikunnan lähtöä, joka, kuten mainittu, oli suunniteltu alkukesäksi, vaan päätin jo aikaisemmin lähteä Kuusamoon.

Eräänä toukokuun päivänä 1918 lähdin siis matkalle Helsingistä. Kävin ensin Inhan aseman läheisyydessä olevalla Tuomarniemellä, jossa minulla oli varsinainen residenssini, matkavarustuksiani täydentämässä.

Olen vanha erämaiden kulkija, joten osasin varata mukaani ainoastaan kaikkein välttämättömimmät matkatarpeet, ja niinpä ei minulla ollutkaan enempää kuin 25 kiloa ylipainoa Pieksämäen kautta Kajaaniin menevään junaan astuessani.

Kajaanissa sain tietää, ettei rajan toisella puolella, Pistojärvellä, Hirvisalmella, Akkalassa, Kanasessa ja muutamilla muilla paikkakunnilla ollut vaarallista liikkua, joten päätin tehdä pienen retken näille seuduille.

Olen jo maininnut, että otaksuin etsimäni malmisuonen kulkevan Suomen rajan ylitse koko lailla pohjoisempana, mutta sainkin kuulla, että juuri näihin aikoihin oli m.m. Sotkamossa tehty eräitä malmivaltauksia. Pidin siis hyödyllisenä tutkia myös tätä seutua. Oppaana minulla oli pari kuhmoniemeläistä, ja retkeilimme siellä niin kauan, että minulle selvisi, ettei mainittu malmisuoni näillä kohdin ylitä Suomen rajaa. Tästä syystä katsoin parhaaksi jatkaa matkaani kuten jo alun pitäen olin aikonutkin Kuusamoon, Paanajärvelle.

Matkani Paanajärvelle tein hyvin kiireellisesti, koska tähänastiset tutkimuksieni tulokset olivat olleet yksinomaan kielteistä laatua. Matka tapahtui kirjaimellisesti yötä ja päivää: päivät kävelin, ja yöt olin useimmiten varannut venekululle. Kesäkuun puolivälissä saavuin sitten Mäntyniemeen Kuusamon Paanajärvellä. Sinne jäin odottamaan ensimmäistä retkikuntaa, josta aivan oikein otaksuin, ettei se ainakaan alkukesästä pääsisi liikkeelle.

Niihin aikoihin oli Muurmannilla liittoutuneiden aseellisia joukkoja, joilla kuitenkaan ei vielä näyttänyt olevan aivan selvää toimintaohjelmaa. Tilanteen epäselvyyttä käyttivät hyväkseen silloiset Suomen viholliset, varsinkin punakapinan kukistamisen jälkeen Itä-Karjalaan paenneet kapinalliset, jotka muodostelivat aseellisia joukko-osastoja Muurmannille saapuneiden englantilaisten turvissa. Myöskään ei oltu vähääkään selvillä siitä, miten englantilaiset tulisivat suhtautumaan Karjalan vapauttamiskysymykseen.

Tilanteen selville saamiseksi tehtiin tiedusteluretkiä. Haluttiin m.m. tietää, tulisivatko englantilaisten turvissa aseistautuneet punaiset lähtemään liikkeelle Suomeen päin ja millä seuduin Karjalassa näitä punaisia joukkoja oli. Tiedusteluretket tapahtuivat siten, että käytiin rajan toisella puolen olevissa kylissä, milloin Ruvassa, milloin Soukelossa ja koeteltiin saada käsiin Vienanmeren rannalta ja Muurmannista saapuneita henkilöitä ja heiltä selville, mitä rajan toisella puolella tapahtui.

Tämä tehtävä kuului luonnollisesti rajavartiostolle. Minä liikuin ja autoin rajavartiopatrullien mukana niitä pääasiallisesti kartoitustöissä, joihin olen perehtynyt. Rajavartiostolla oli käytettävänään venäläisten topograafien laatima kartta koko alueesta aina Vienanmeren rannoille asti, mutta tämä kartta oli aivan virheellinen, ja minun työnäni oli sen täydentäminen. Kun siis rajavartiosto teki tiedustelujaan kylissä, liikuin minä tavallisesti yhden tai kahden sotilaan avustamana täydennellen karttoja ja samalla tehden omia tutkimuksiani.

Taloudellisesti olin riippumaton rajavartiostosta, sillä minun vasemmassa takintaskussani oli sangen paksu lompakko, johon voin turvautua silloin kuin sitä tarvitsin. Ja mainittava onkin, että tämä ystävä etenkin Karjalan puolella oli hyvä olemassa, sillä siellä maksoi m.m. yksi neljäsosa litraa maitoa kaksikymmentäviisi markkaa ja kaikki muu tavara oli suhteellisesti yhtä kallista.

Eräänä päivänä kesä- ja heinäkuun rajamailla läksin taas liikkeelle kuten monesti ennen, tällä kertaa yhdeksänmiehisen patrullin kanssa rajan taakse. Patrullin matkan tarkoituksena oli päästä Ruvan kylään asti ja sieltä edemmäksikin. Monet merkit viittasivat siihen, että mahdollisesti tällä kertaa tulisimme kohtaamaan aseellisia joukkoja. Mutta joukkueen johtaja, vääpeli Toivola, jonka kanssa monet kerrat olin retkeillyt, oli kuitenkin eri mieltä, eikä pitänyt retkeä mitenkään vaarallisena. Samaa mieltä olin minäkin, sillä en voinut käsittää että kenelläkään olisi mitään syytä aseellisten voimien lähettämiseen sinne. Pidin nimittäin luonnollisena, että rajan toisella puolella tiedettiin, ettei Suomen puolella valmisteltu mitään hyökkäystä.

Päästyämme rajan toisella puolella olevan Soukelojärven rantaan, noin kolme penikulmaa Mäntyniemestä koilliseen, kohtasimme neljä suomalaista punakaartilaista, jotka sanoivat haluavansa palata kotimaahan. He antautuivat ilman vastarintaa, ja lyhyen kuulustelun jälkeen yksi joukostamme lähti viemään miehiä Mäntyniemelle.

Kaikki tämä tapahtui aivan aikaisin aamulla. Olimme lähteneet liikkeelle jo aamuyöstä ja kävelleet Paanajärveltä melkein suoraan koillista kohti. Tiemme kulki tyypillistä pohjoissuomalaista metsäseutua. Matkamme ei ollut erittäin vaaraista, vaan me kuljimme tasaisia kuusimetsää kasvavia rinnekorpia. Pian saavuimme Soukelojärven rantaan ja etsimme sieltä paikan, josta näkyisi merkkituli Soukelon kylään. Tulen sytytimme ja istuimme odottelemaan.

Aikaisemmin tapaamiltamme punakaartilaisilta olimme saaneet tietää, että englantilaisen Muurmannin armeijan hallussa olevasta Knääsin kylästä yksi legioonalaiskomppania oli vastikään määrätty lähtemään Kanasen kylään, joka on Koutajärven läntisimmässä päässä. Mutta tulisiko komppania tänne sijoitettavaksi, vai tulisiko se vielä retkeilemään itäänpäin, siitä emme vielä tienneet mitään. Vääpeli Toivola kuitenkin otaksui, ettei Kanaseen oltu lähetetty mitään komppaniaa, korkeintaan parin kolmen miehen etuvartio, ja että Soukelossa kyllä tarkemmin saataisiin tietää, mitenkä asiat olivat. Joka tapauksessa päätimme jatkaa matkaa, sillä punakaartilaiset olivat tulleet Kanasesta suoraa tietä läpi yön, emmekä otaksuneet komppanian, vaikka se todella olisi lähtenyt liikkeelle, ainakaan vielä ennättäneen edes Ruvaan asti. Heillä oli nimittäin edessään vaikeat taipaleet, ja heidän oli sauvottava koskimatka vastavirtaan. Merkkitulemme huomattiin, ja vene tuli meitä noutamaan. Vähän sen jälkeen istuimme karjalaisen Ilja Makarovitsh Saikoffin ja hänen poikansa Vasili Iljitsh Saikoffin hauskassa pirtissä. Samovaari pantiin tulelle, eväät otettiin esille ja alettiin tarinoida. Saikoffin talon kohdalla oli koko edellisen talven kulkenut milloin valkoisten, milloin punaisten rintamalinja, joten siinä vieraili vuoroin kumpiakin. Luonnollista oli siis, että isä ja poika Saikoffille oli kehittynyt melkoiset diplomaattiset taipumukset, jotka olivat tehneet heille mahdolliseksi noudattaa aseetonta puolueettomuutta.

He olivat kuten myöhemmin sain tietää juuri pari päivää aikaisemmin kirjoittautuneet Englannin alamaisiksi, mutta kun englantilaisista tuli puhe, eivät he olleet mitään tietävinään. Toisin sanoen, he kyllä kertoivat, että joku aika sitten eräs lähetystö, johon oli kuulunut se ja se, oli käynyt englantilaisen esikunnan puheilla Knääsinlahdessa, jonne lähetystö oli kulkenut sitä ja sitä tietä ja yöpynyt siinä ja siinä talossa ja keskustellut englantilaisten kanssa siihen ja siihen aikaan päivästä niin ja niin monta tuntia, mutta mitä asioita keskustelussa oli kosketeltu, siitä oli mahdoton saada selvää.

Me puolestamme emme myöskään antaneet mitään tietoja matkamme tarkoituksista, vaan vastasimme heidän uteluihinsa kierrellen miten parhaiten taisimme. Olimme siten toisiamme kohtaan jokseenkin yhtä epärehellisiä, mutta tulimme kuitenkin hyvin toimeen.

Kun kaikki näytti rauhalliselta, päätimme jatkaa matkaa Soukelojärven yli. Lähtiessämme jätimme kuitenkin varovaisuuden vuoksi Soukeloon yhden miehistä, joka sai määräyksen seuraavana päivänä palata takaisin Suomen puolelle ilmoittamaan, että olimme lähteneet Ruvaan.

Talosta saadulla veneellä lähdimme matkalle, mutta jätimme osan tavaroistamme Soukeloon aikoen tilanteesta selvän saatuamme noutaa loput niistä Ruvaan. Meidän tuli nimittäin hankkia itsellemme ensin jokin majapaikka, sillä vähänkin suurempi tavaranpaljous oli omiaan herättämään epäilyksiä.

Oli valoisanpuoleinen kesäyö, ja sade oli äskettäin lakannut, kun kello kolmen ajoissa lähdimme melomaan Soukelojärveä. Se on noin puolentoista peninkulman pituinen metsäjärvi, jossa on hyvin kirkas vesi. Järven pohjaan, jota peittää piikuorisista levistä muodostunut saventapainen valkoinen aine, voi nähdä sangen syvältä. (Omasta puolestani sanoisin tätä ainetta kaoliiniksi, vastoin useiden geoloogien mielipiteitä.)

Tuskin voi ajatella mitään juhlallisempaa retkeä kuin tällainen soutumatka Pohjolan erämaan järvellä aamuyöauringon punertavassa, viileässä valaistuksessa. Liikkumattomina katselivat rannoilla kasvavat valtavan paksut ikihongat kuvaansa järven kirkkaassa pinnassa, niinkuin ne jo vuosituhansia ovat tehneet. Kaikkialla näkyi vain metsää, ja vähitellen häipyi Soukelon kyläaukeakin takanamme näkymättömiin.

Jonkin aikaa soudettuamme heittäydyin minä paljosta valvomisesta väsyneenä pitkäkseni veneen pohjalle ja nukahdin pian. Herätessäni olimme jo noin 300 metrin päässä Soukelojärven pohjoisesta rannasta. Kaikki veneessä olivat ääneti. Silloin äkkiä, tähystellessäni edessä olevaa rantaa huomasin rantalehdistössä eräällä kapealla niemekkeellä, sen takana välkkyvän veden kiiltävää pintaa vasten, englantilaisen sotilaskypärin.

Oli tyyntä, ja jokainen sana olisi kuulunut rannalle, joten otin veneen pohjalta joitakin vesikasveja, heitin ne vääpelin huomiota herättääkseni hänen kasvoilleen ja osoitin samalla kypäriä kohti kuiskaten: "englantilainen sotilaskypäri".

Vääpeli kaappasi heti kiväärin vierestään ja lennätti laukauksen sotilaskypäriä kohti, joka samalla katosi.

Mutta silloin vasta soitto alkoi. Koko rantapensaikko alkoi elää ja kuulat vinkuivat ympärillämme.

– Kääntykää takaisin! huusi vääpeli.

Mutta ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä samassa oli kuula lävistänyt hänen rintansa. Silmänräpäyksessä oli vene seulana ja kaikki seuralaiseni kuulien lävistäminä. Minä puolestani heittäydyin heti ensi laukauksen jälkeen veneenlaidan yli veteen. Pistin pääni veden alle, niin että ainoastaan nenän pää oli vedenpinnalla, ja odotin mitä tuleman piti.

Kun kaikki liike veneessä loppui ja sen pohjalta kuului ainoastaan haavoittuneiden hiljaista voihkinaa, näkivät ahdistajamme, että ammunta oli saavuttanut tarkoituksensa ja lopettivat tulen.

Minäkin uskalsin nyt kohottaa päätäni veden pinnalle, ja huomasin silloin, että olimme sillä kohdalla, jossa Ruvanjoki lähtee Soukelojärvestä. Virran voima tuntui jo ja vene painui virran mukana jokisuuta kohti tarttuen rantakiviin, joille minä jäin liikkumattomana makaamaan.

II Luku, jossa kerrotaan miltä tuntuu olla sairaana ja vankina.

Taistelu oli siis päättynyt ja Ruvankosken aallot olivat heittäneet minut ynnä veneen, jossa seitsemän toveriani makasivat, sille rannalle, missä punaisen legioonan joukot olivat.

Ensimmäisenä tuli luokseni eräs sotilas, joka oli puettu englantilaiseen kenttäunivormuun ja teräskypäriin, jonka ympäri oli kierretty punainen nauha.

"Hyvää päivää lahtarit", sanoi hän, "nostakaa kätenne ylös ja jos teillä jumal'auta on browninki, niin minä lyön teidät kappaleiksi."

Tällä hetkellä eräs haavoittuneista tovereistani, joka makasi veneessä, liikahti ja päästi epäselvän voihkinan.

Tällöin mies hätkähti ja huusi hätääntyneenä tovereilleen ja pian saapuikin paikalle kymmenkunta miestä.

Nämä olivat tyynempiä kuin heidän toverinsa. He pidättivät minut, mikä tapahtui siten, että kaksi miestä tarttui minuun kiinni sanoen: "Jos liikahdat tuumaakaan, niin sinut ammutaan."

Minä istuuduin eräälle rantakivelle enkä puhunut sanaakaan. Kun olin istunut noin viisi minuuttia, käski joukon ryhmäpäällikkö, jolla oli poleteissa kaksi punaista neliötä, kahden sotamiehen saattaa minut kylään. En siis saanut nähdä mitä veneessä tapahtui.

Me kuljimme jonkun matkaa pitkin ranta-aukeamaa, kunnes tulimme rannan ja kylän välissä olevaan metsikköön.

Kun olimme kulkeneet jonkun matkaa metsässä, pysähtyivät miehet äkkiä, ja vanhempi heistä, eräs 50-vuotias pohjalainen lentojätkä, sanoi minulle: "Te olette niitä päälahtareita ja nyt teidät ammutaan." Ja miehen kasvonpiirteistä ja kiiluvista silmistä voin päättää, että hän puhui täysin tosissaan. Ensimmäinen ajatukseni oli yrittää paeta, mutta huomasin sen heti mahdottomaksi, sillä metsä oli aivan harvaa ja maa kivetöntä, joten ei lähettyvillä ollut minkäänlaista turvapaikkaa. Päätin senvuoksi koettaa keskusteluilla lykätä kuolemantuomioni täytäntöönpanoa, sillä otaksuin, että joku Ruvan kylässä ehkä majailevista englantilaisista upseereista saapuisi kiväärin paukkeen hälyyttämänä paikalle.

Sanoin sentähden olevain Suomen armeijan upseeri, lisäten, että olen myös palvellut Englannin armeijassa ja että tunnen aivan tarkalleen kaikki Englannin armeijan sotalait. Näiden lakien mukaan ei vangittua upseeria tavallinen sotamies eikä aliupseerikaan ole oikeutettu ampumaan. "Se uhkaus", jatkoin edelleen, "joka on heitetty minulle vasten silmiä, osoittaa, että te olette yksinkertaisia nahkapoikia, jotka ette ole saaneet alkeellisintakaan sotilassivistystä. Minä olen aseeton ja turvaton, te voitte minut ampua, jos haluatte, mutta minä voin puolestani vakuuttaa, että se on viimeinen tyhmyys, jonka te eläessänne teette. Sillä sitä sotilasta Englannin armeijassa, joka ampuu vangitun upseerin, odottaa ehdoton kuolemantuomio."

Sanani tekivät tarkoitetun vaikutuksen, toinen miehistä alkoi rauhoittaa toveriaan ja huomautti minulle, että koko puhe on ollut viatonta leikkiä. Uhkausten tekijä sitävastoin näytti olevan sangen synkällä tuulella, päästi ilmoille hyvin lajitellun varaston kiroussanoja sekä ilmoitti olevansa varsin halukas ampumaan meidät molemmat.

Hänen tätä puhuessaan toinen sotilas yhtäkkiä vavahti, asettui kunnia-asentoon suorana ja ryhdikkäänä, ja samassa näin, että paikalle saapui englantilainen upseeri.

Koska tämä sama upseeri matkani varrella tulee näyttelemään varsin tärkeätä osaa, esittelen hänet tässä muutamin sanoin.

Eversti, sir Robert Bruce Burton – nimen sain tietää vasta pari kuukautta myöhemmin – oli noin 2 metriä ja 10 senttiä pitkä. Hänen leveät hartiansa täyttivät tieaukon kokonaan, ja jo ensi silmäyksellä huomasi, että miehellä oli tavattomat ruumiinvoimat. Sittemmin sain kuulla, että hän oli Englannin armeijan parhaita nyrkkeilijöitä, ja kerran sain itsekin tilaisuuden nähdä, miten hän yksinään nosti merestä hevosen kärryineen.

Yleinen tosiasia lienee, että vankkaruumiiset miehet ovat lempeäluontoisia ja hyväntahtoisia. Luonto kait on tahtonut vahvaan ruumiiseen asettaa lempeän sielun, jottei asianomainen pääsisi ympäristöään tuhoamaan. Jos esim. eversti Burton olisi ollut tuittupäinen, olisi hän varmasti lyönyt kuoliaaksi kaikki vihamiehensä. Mainittakoon edelleen, että hänen koko olentonsa ei hänen suuresta koostaan huolimatta tehnyt mitään jäykkää ja kolossimaista vaikutusta, vaan hänen ruumiinrakenteensa oli päinvastoin niin sopusuhtainen, että vasta hänen vieressä seisoessaan täydellisesti käsitti hänen suuren kokonsa.

Saavuttuaan paikalle eversti Burton otti taskustaan pillin, vihelsi kolme kertaa ja silloin kokoontuivat kaikki rannalla olevat miehet silmänräpäyksessä hänen ympärilleen. Sanaakaan sanomatta hän antoi viittauksen miehilleen, jotka heti asettuivat kaksimiehisiin riveihin. Minut viittasi hän tulemaan viereensä ja sen jälkeen lähdettiin kävelemään Ruvankylää kohti.

Koko matkalla, jota oli n. 2 kilometriä, ei puhuttu sanaakaan. Kasvoni olivat verissä, sillä otsassani oli kolme haavaa. Niistä vuotanut veri oli osaksi hyytynyt kulmakarvoihini ja osa oli tippunut silmilleni. Sitäpaitsi kirveli silmiäni, niin että minun oli vaikea nähdä. Sentähden kompastuin pari kertaa, ja kun eversti huomasi, mikä siihen oli syynä, pysähytti hän joukon ja viittasi luokseen joukon jatkona olleen sanitäärin, joka pyyhki veren kasvoiltani ja asetti siteen otsalleni.

Kylään saavuttua vietiin minut Ruvan kansakoululle. Kansakoulun päärakennuksessa majaili eversti seurueineen ja läheisissä taloissa majaili sotaväki. Hetkisen mietittyään käski hän aukaista koulun saunarakennuksen oven, joka oli lukittu. Ovessa oleva munalukko lyötiin rikki kiväärinperällä ja minut sijoitettiin saunaan.

Sauna oli jotenkin siisti. Lava oli tilava, joten siinä voi hyvin nukkua ja sitäpaitsi oli saunassa kiintonainen penkki, johon henkisesti ja ruumiillisesti perin rasittuneena heittäydyin pitkäkseni.

Olin ehkä maannut noin kymmenisen minuuttia, kun paikalle saapui puna-armeijaan kuuluva suomalainen vääpeli Iivo Ahava, jota punaiset karahteerasivat "kapteeniksi". Hän ilmoitti, että minun on seurattava häntä ja lähdettävä kuulusteluun sekä huomautti samalla, että kaikki valehteleminen on turhaa ja että minut täällä hyvin tunnetaan, joten minä antamalla vääriä tietoja voin ainoastaan tilaani pahentaa. Seurasin Ahavaa ja kahta aseistettua vartijaa.

Näin saavuimme kansakoulun luokkahuoneeseen, jossa esikunta oli kokoontuneena. Eversti istui kateederissa ja hänen ympärillään neljä komeapukuista englantilaista upseeria. Minulle viitattiin paikka ikkunan läheisyydessä erästä virkamerkeistä päättäen majurin arvoista upseeria vastapäätä. Vartijat asettuivat taakseni ja huoneen kahdelle ovelle ilmestyi myös aseistettuja vartijoita.

Kello oli silloin ehkä noin 12 päivällä, ja se oli kauneimpia ja herttaisimpia päiviä mitä koko kesänä oli ollut. Koulun ikkunasta näkyi mahtava Ruvankoski, metsää ja viheriäisiä rantoja ja niiden takana siinsi Ruvanjärven tyyni selkä. Kosken rantaan laski vene, jossa oli karjalaisvaari eukkoineen sekä nuorikko miehineen ja lapsineen. He alkoivat nostaa verkkoja veneestä maalle kuivumaan ja heidän ympärilleen kokoontui sotamiehiä kaloja ostamaan. Kaikki olivat niin iloisen ja tyytyväisen näköisiä. Mutta vanki, joka huoneen ikkunasta tätä katseli, oli kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella. Tuntui kummalliselta olla tuomioistuimen edessä ankaran vartion alaisena aivankuin rikollinen tietäen kuitenkin, että ei ollut mitään pahaa tehnyt.

Mutta pian kääntyi vangin katse ulkona olevasta rauhallisesta näytelmästä, sillä eversti lausui englanninkielellä: "Kuulustelu alkaa. Osaatteko puhua englanninkieltä?"

En taitanut englantia ja vaivoin ymmärsin sen mitä eversti sanoi. Aioin vastata hänelle huonolla englanninkielellä, etten osannut hänen kieltään, mutta sanat jäätyivät huulilleni ja huomasin, etten sillä hetkellä osannut yksinkertaisintakaan lausetta englanniksi. Koska tiesin, että näillä seuduilla oleskelevissa englantilaisissa joukoissa oli entisiä Englannin lähetystössä palvelleita sotilashenkilöitä, otaksuin everstin osaavan venäjää ja ilmoitin hänelle venäjänkielellä, että osaan auttavasti puhua ainoastaan suomen-, ruotsin-, saksan- ja venäjänkieltä. Eversti ei kuitenkaan ymmärtänyt venäjää, mutta eräs henkilö hänen seurueestaan käänsi hänelle englanniksi mitä olin sanonut ja ilmoitti minulle suomenkielellä rupeavansa tulkiksi.

Ensimmäinen kysymys, joka minulle tehtiin, koski nimeä, syntymävuotta, syntymäpaikkaa, asuinpaikkaa ja armeijaosastoani. Kaikkiin näihin kysymyksiin vastasin totuudenmukaisesti. Ainoastaan viimeinen, armeijaosastoa koskeva kysymys jäi avonaiseksi, sillä minun täytyi ilmoittaa, niinkuin asia todella oli, etten kuulunut mihinkään armeijaosastoon. Senjälkeen kysyttiin minulta sotilasarvoani. Ilmoitin, ettei minulla ole mitään sotilasarvoa, vaan että olen aseeton siviilihenkilö. Tämän kuultuaan eversti hymähti ja sanoi, että minä nähtävästi olen ollut saksalaisten palveluksessa, koska valehtelen aivan saman kaavan mukaan kuin vangiksi joutuneet saksalaiset sotilaat. Tähän letkaukseen jätin vastaamatta, sillä huomasin, ettei se ollut tehty kovin pahassa tarkoituksessa.

Minulta kysyttiin sitten niiden henkilöiden nimiä jotka olivat veneessä.

Kysymykseen vastasin, etten tiennyt heidän nimiänsä ja että joukosta tunsin vain yhden miehen nim. vääpeli Toivolan, joka kaatui ensimmäisenä.

Tämän jälkeen tiedusteltiin matkastani: mistä olin tullut ja mihinkä aioin mennä?

Vastasin lähteneeni Paanajärveltä ja olevani matkalla Ruvankylään. Matkan tarkoituksena oli tutkia uudisasutusta ja erinäisiä malmimuodostumia Ruvankylän läheisyydessä. Lisäksi ilmoitin saaneeni kuulla, että eräällä Mikkojeff-nimisellä henkilöllä Ruvankylässä oli 6 pulloa whiskyä, jotka olin aikonut ostaa.

Tämän selityksen kuultuaan hymähti eversti taasenkin ja kysyi minulta, kuinka paljon saksalaisia joukkoja on Suomessa.

Ilmoitin niitä olevan 3725 tai mahdollisesti 3727 miestä ja kysymykseen, miten voin antaa niin tarkan tiedon, vastasin, että kaikki tietoni saksalaisista perustuvat vain siihen mitä itse olen nähnyt Helsingissä, sekä ilmoitin laskeneeni von der Goltzin paraatiin osaaottaneet miehet, mutta kahden polkupyöräilijän suhteen olin epävarma, olinko mahdollisesti laskenut heidät kahteen kertaan.

Kysymykseen, kuinka paljon joukkoja Paanajärvellä oli, vastasin, etten sitä tietänyt, koska olin oleskellut Paanajärvellä vain yhden päivän ja lisäsin, että sota-asiat eivät muuten lainkaan herättäneet mielenkiintoani.

Tämäntapaista kuulustelua jatkui, kunnes eversti lopuksi kysyi, luulinko minä tosiaankin hänen uskovan vastauksiini.

Vastasin tähän, etten vähimmässäkään määrässä luullut sitä, mutta etten minä puolestani sille mitään voinut, sillä kaikki, mitä olin kertonut, oli täyttä totta.

Kuulustelu päättyi tähän ja minut vietiin takaisin saunaan, jonne sillä välin oli tuotu kaksi elossa olevaa toveriani, sotilaat Riihelä ja Luukkonen. He olivat juuri saapuneet ja heidän haavoilleen, jotka rannalla oli väliaikaisesti sidottu, pantiin nyt uusia siteitä. Luukkonen oli saanut kolme haavaa rintaansa; niistä oli yksi ammottavan suuri. Riihelä oli saanut haavoja jalkoihinsa ja vatsaansa, mutta hänen haavansa eivät näyttäneet vaarallisilta, vaikka verenvuoto olikin runsas. Sanitääri, joka miehiä sitoi, oli punakaartilainen ja sanoi olevansa kotoisin Helsingistä. Hän oli ruotsia puhuva ja osasi vain hyvin vähän suomea, joten minä tulkitsin hänelle haavoittuneiden puheet ruotsiksi. Luukkosesta sanoin kohta sanitäärille, että hän ei tule montakaan tuntia elämään ja kehoitin häntä senvuoksi ensin sitomaan Riihelän, jonka henkiinjäämisestä oli toivoa. Sanitäärin sitoessa Riihelää yritin minä parhaani mukaan tukkia Luukkosen suurta haavaa, josta veri virtanaan vuoti. Kaikki siteet, mitä haavassa oli ollut, olivat verestä punaiset ja pian näkyi, ettei haavaa voinut mitenkään tukkia, ei edes neulomalla, sillä haava oli ympyriäinen. Kun Riihelä oli ensin sidottu, sitoi sanitääri Luukkosen panemalla laastarilapun haavan päälle ja käärimällä koko hänen rintansa paksuun tiukkaan siteeseen. Miehet asetettiin sitten makuulle saunanlavalle ja minä istuuduin penkille, minkä jälkeen sanitääri poistui. Vähän ajan kuluttua saapui paikalle tulkkina toiminut englantilainen upseeri, joka nyt puhui ruotsinkieltä. Hän otti selkoa haavoittuneiden tilasta ja havaittuaan sen huonoksi, pudisti hän päätään sanoen että haavoittuneiden vuoksi oli parasta viipyä pari päivää kylässä. Senjälkeen ilmoitti hän minulle, että meille kohta tuodaan ruokaa ja teetä sekä kysyi vointiani. Ilmoitin voivani hyvin ja ettei minulta puuttunut muuta kuin tupakkaa. Tämän johdosta hän huomautti, että heillä itselläänkin oli kova tupakan puute – itse ei hän juuri polttanut – mutta lupasi lainata tovereiltaan tupakkaa minua varten. Huomattuaan, että seuralaiseni nukkuivat, istuutui hän viereeni ja alkoi keskustella kuiskaavalla äänellä, jotta ei häiritsisi nukkuvia haavoittuneita.

"Minä en ole bolshevikki", aloitti hän keskustelun, "olen suomalainen niinkuin tekin ja rakastan isänmaatani samalla tavalla kuin tekin. Olen taistellut venäläistä sortovaltaa vastaan ja senvuoksi minut aikomaan karkotettiin isänmaasta." Sitten hän kertoi harhailleensa Amerikassa, Ranskassa, Englannissa ja Belgiassa. Sodan aikana hän taisteli Belgian rintamalla saksalaisia vastaan joutuen myöhemmin Englannin armeijaan, jossa sai reserviluutnantin arvon. Sitten lähetettiin hänet Pietariin, jossa hänen tehtävänään oli erilaisten siviilitoimien ohella m.m. seurata Venäjällä vallankumousliikettä.

Keskustelu, jossa hän esitti mielipiteitään sodasta ja senaikuisesta suurpolitiikasta, jatkui vielä kotvan aikaa, kunnes tee ja ruoka saapuivat, jolloin keskustelu hyvän pöytätavan mukaan alkoi saada jokapäiväisemmän muodon, kuten ateriakeskustelu ainakin.

Hänen poistuttuaan jäin yksin kahden vartijan ja nukkuvien toverieni kanssa. Vaikeasti haavoittunut Luukkonen heräsi ja alkoi hourailla. Hän oli olevinaan sodassa ja komenteli ryhmäänsä niin että huoneen seinät kajahtelivat. Yht'äkkiä hän kuitenkin sai ankaran verensyöksyn ja vaipui hervottomana vuoteelleen. Hän oli vankkaruumiinen, sitkeä poika, mutta selvästi voi kuitenkin huomata, että viimeiset hetket olivat käsissä.

Niitä ei minun kuitenkaan tarvinnut nähdä, sillä paikalle ilmestyi "kapteeni" Ahava ilmoittaen, että vielä samana iltana on jatkettava matkaa englantilaisien päämajaan. Minut vietiin sitten ulos lähtöä odottamaan, ja ulkona ollessani siirrettiin haavoittuneet toverini kansakoulurakennukseen.

Ulkona sain odotella pari tuntia, minut siirrettiin taasen takaisin vankilaani, sillä lähdöstä ei vielä tullutkaan mitään.

Vähän aikaa istuttuani aukeni saunan ovi ja sisään astui vartijan seuraamana Soukeloon jättämämme vartiomies Kalle sekä minun soukelolaiset isäntäni, Ivan Makarovitsch Saikoff ja hänen poikansa Vasili.

Kalle oli hyvin surkean näköinen ja hieman häpeissään, sillä hän oli nukahtanut vartiovuorolleen eikä tietänyt mistään, ennenkuin pari legioonalaista tarttui häneen kiinni. Mutta vielä surkeamman näköisiä olivat molemmat Saikoffit, jotka päästyään saunaan koroittivat äänensä sekä itkivät. Ivan Makarovitsh vaipui polvilleen vartijansa eteen ja rukoili, ettei häntä tapettaisi ja Vasili Ivanovitsh säesti isäänsä vakuuttamalla olevansa mitä punaisin sosialisti ja bolshevikki, jolla ei sen roskajoukon kanssa, johon minä kuuluin ja jota kutsutaan Suomen valkoisiksi, ollut mitään tekemistä.

Seura alkoi tuntua hieman ikävältä ja mielihyväkseni näin lopulta, että tylsyys alkoi vallata molemmat Saikoffit, ja pian he vain vähäväliä nyyhkyttivät.

Mutta Kalle raukka ei puhunut sanaakaan, hän tuijotti vain tylsänä eteensä. Yritin kuitenkin päästä hänen kanssaan puheen alkuun ja tarjosin sentähden hänelle ruokaa niistä eväistä, joita englantilaisilta olin saanut. Hän söi, mutta ei virkkanut mitään.

Kun näin, ettei Kallesta ollut keskustelutoveria, käännyin vartijan puoleen ja kysyin häneltä, mistä hän oli kotoisin. Hän ilmoitti olevansa kotoisin Tuusulasta ja joutuneensa Riihimäellä valkoisten vangiksi, mutta päässeensä sittemmin pakenemaan. Sitten kertoili hän omista ja omaistensa vaiheista kapinan aikana, arvostellen ja höystäen tietenkin asioita omalta näkökannaltaan.

Turhaa lienee huomauttaa ettei mielentilani suinkaan ollut sellainen, että vartijani kertomukset olisivat olleet omiansa sitä kohottamaan. Päinvastoin toivoin, että kaikki olisi ollut pahaa unta, niin kapinat ja vallankumoukset kuin maailmansodat ja tietysti ennenkaikkea onneton Kuusamon retkeni ja sotavangiksi joutumiseni. Kaikessa tässä toivossa ummistin silmäni, ja koettaen ajatella ihanaa Tuomarnientä ja kotoisia tehtäviäni vaivuin lopulta unen helmaan.

Mutta pitkäksi ajaksi ei lepoa minulle suotu, sillä jonkun ajan kuluttua puuttuivat puheeseen pidätetyt karjalaiset heimoveljet, jotka sillävälin olivat heränneet tylsyydestään. He kirosivat vastaperustetun Suomen tasavallan, luonnollisesti myöskin valkoisen Suomen sotajoukot ja lähinnä myöskin Kuusamon rajavartioston, sekä aivan erityisesti minut, jonka syyksi he lukivat pidätyksensä.

Heihin yhtyi myöskin Kalle, joka alkoi katkeruudella muistella Kuusamon rajavartiostoa ja siellä saamaansa huonoa kohtelua. Myöskin hänen mielestään olisi punainen komento ollut parempi, sillä silloin olisi hänkin luulonsa mukaan voinut joutua tulevaan Kuusamon pitäjän Vasaraperän kylän punaiseen kaartiin, jossa äkseeraus ja komento ei tietysti mitenkään kävisi niin ankaraksi ja rasittavaksi kuin Kuusamon rajavartiostossa.

Tähän yhtyi myöskin surkealla äänellä toinen haavoitetuista, joka ei myöskään kylliksi voinut syyttää sitä, että herrat olivat väkisin pakoittaneet hänet ottamaan kiväärin käteensä ja ryhtymään taisteluun omia työläisveljiään vastaan.

Niinkuin näkyy teki 4 peninkulman matka ja muutamat kiväärinlaukaukset näistä Suomen Valkoisen armeijan urhoollisista sotilaista punaisia. Heitä eivät olleet muuttaneet monet valat, todistukset eikä paperit, sillä heidän sisunsa oli punainen ja valkoisuus oli ainoastaan pinnalla. Suomen armeija oli valkoisen ja punaisen kirjava ja sellaisena se tulee pysymäänkin. Tällävälin oli huoneeseen tullut lisäksi pari englantilaisissa univormu-pukimissa olevaa punaista sotilasta ja keskustelu alkoi saada siksi mielenkiintoisen luonteen, että minunkin täyttä tempautua mukaan, tehden silloin tällöin huomautuksia ja selityksiä, tietenkin tilanteen vaatimaa varovaisuutta silmälläpitäen, suomalaisen työväenjohdon suuresta erehdyksestä bolshevikkeihin yhtymisessä. Tällä tavallahan Suomi välttämättömästi olisi joutunut kiinnikytketyksi Venäjään, jonka kansa ja olot aina tulevat pysymään meille vieraina.

Tällöin sain kuulla väitteen, joka sittemmin esiintyi usein, nimittäin että porvaristo Suomessa ensiksi oli alkanut aseistautua työväenluokkaa vastaan. Suomen porvaristolla oli muka ollut tarkoituksena Saksassa kasvatettujen jääkärien avulla ottaa valta käsiinsä ja kukistaa Suomen työväenluokka. Suomen porvaristo oli myöskin aikoinaan turvautunut Venäjään, nimittäin Kerenskin hallitukseen, silloin kun se sen avulla hajoitti täysin laillisesti valitun n.k. Mannerin eduskunnan. Taistelu työväen ja porvarien välillä on taistelua vallasta, jossa kumpikin turvautuu siihen voimaan mitä voi hyväksensä käyttää.

Tähän vastasin että paitsi työväestön ja porvariston välistä ristiriitaa, löytyy myöskin kansakuntien välisiä etujen ristiriitoja. Ranskalaisen työmiehen etu voi olla ristiriidassa saksalaisen työmiehen edun kanssa. Saksalaisen työmiehen etu voi olla ristiriidassa englantilaisen työmiehen edun kanssa, japanilaisen työmiehen etu ristiriidassa amerikkalaisen työmiehen edun kanssa j.n.e. Tämmöinen etujen ristiriita on myöskin olemassa venäläisen ja suomalaisen työmiehen etujen välillä, varsinkin niin pian kuin Venäjästä kehittyy teollisuusmaa. Venäjältä saatavat halvemmat tuotteet tulevat polkemaan suomalaisten tuotteiden hintoja ja täten siis venäläinen työmies tulee vähentämään suomalaisen työmiehen palkkaa.

Tähän vastattiin että kaikkien maiden köyhälistö on liittynyt yhteiseen taisteluun omistusoikeutta ja porvareja vastaan, että tämä taistelu on kaikkein pisimmällä Venäjällä, jossa herrat ovat kukistetut, että Venäjä on se ihannemaa, jossa kansainvälisen työväenliikkeen kehto sijaitsee ja ettei kestä pitkää aikaa ennenkuin vallankumouksen aalto sieltä on vyöryvä yli koko maailman. Mitä Suomeen tulee, niin jo ennen ensi syksyä tulemme me täältä painautumaan sinne takaisin ja tiputtamaan silmälasit kaikkien suomalaisten herrojen nenältä.

– Ja teidänlaisenne herrat, sillä teidätkin minä olen nähnyt Helsingissä, Punavuorenkadulla ampumassa työläisiä, tulevat kaikki tapettaviksi ja teidän rouvistanne ja tyttäristänne me teemme hilsujamme.

Tämä oli kova puhe ja minun täytyi huomauttaa hänelle, ettei ainakaan hän Ison-Britannian ja Irlannin kuninkaan ja Intian keisarin Yrjö V:n armeijan sotilaana Suomenmaan kamaralle astuessaan saisi käyttäytyä erilailla kuin muutkaan saman armeijan sotilaat, joten hän, ensimmäisen aseettoman henkilön murhattuaan, tulisi riippumaan hamppuköydessä.

– Eikö herra tiedä, ärjäsi vastaväittäjäni, että me emme ole mitään Englannin kuninkaan sotilaita.

– Ainakin on teidän poleteissanne englantilaisen kuularuiskukomppanian merkki. Teidän univormu-napeissanne komeilee brittiläisen maailmanvallan vaakuna ja teitä komentaa brittiläisen armeijan upseeri.

– Jaa, tämä on kaikki väliaikaista, me edustamme punaisen Suomen armeijaa ja sen sotilaina me taistelemme liittolaisen riveissä ja tämä vormu on ainoastaan väliaikainen, sillä me tulemme saamaan oman lippumme ja oman vormumme. Ja meitä on paljon, sillä meidän avuksemme saapuu pian Amerikasta 50,000 suomalaista.

Ties kuinka pitkälle keskustelua olisi jatkunut, ellei paikalle olisi saapunut päämajasta eräs suomalainen punaupseeri Vihuri, joka antoi meille käskyn valmistautua lähtöön, ja ennen pitkää saimme me neljä "sotavankia" vartioituina astua ulos raittiiseen aamuilmaan. Aurinko oli jo noussut taivaan itärannalle, sen säteet leikkivät kauniisti Ruvanselän sinisen kirkkailla aalloilla. Lintujen viserrys täytti ilman ja vihreä metsä levitti tuoksuaan yltympäri. Oli kaunis heinäkuun kesäaamu, eikä liika kuumuuskaan haitannut, sillä aamuyöstä oli vähän satanut. Tällaisena hetkenä alkoi ensimmäinen vaellukseni "sotavankina."

III LUKU, jossa kerrotaan matkasta Ruvasta "Spitaalisten laaksoon."

Saunarakennus, jossa olimme olleet vankeina, oli lähellä järven rantaa ja siellä seisoskeli ryhmissä ja yksitellen muutamia englantilaisia sotilaita, siviilipuvun jätteisiin ja osaksi englantilaisiin univormupukuihin puettuja puna-armeijalaisia sekä näiden kaksi päällikköä Ahava ja Vihuri.

Näistä oli ensinmainittu Venäjän armeijan palveluksessa ollut aliupseeri, joka kuitenkin oli ennen bolshevikki-kapinan puhkeamista eronnut armeijasta, kuuleman mukaan senjohdosta, ettei ollut päässyt upseerikouluun. Hän oli palannut Kuusamossa asuvan isänsä luokse, jolla oli suuri kauppaliike, sekä ryhtynyt harjoittamaan liiketoimintaa Karjalan puolessa. Täällä oli hän vielä silloinkin, kun Suomen punaisen armeijan Karjalan osasto muodostettiin ja liittyi hän silloin käsittääkseni paremmin olosuhteiden pakosta kuin asianharrastuksesta siihen. Jonkinmoista kaunaa oli hänellä kuitenkin jo ennen ollut muutamia suojeluskuntalaisia vastaan, niin että osaksi tämäkin seikka lienee aiheuttanut hänen alttiutensa punaiseen armeijaan liittymiseen.

Jo ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hän oli erittäin lahjakas, ja kertomuksista päättäen sekä miehen koko olemuksesta huomasi pian seikan, joka matkan varrella minulle yhä enemmän selvisi, että tällä 20-vuotisella nuorukaisella oli harvinaisen hyvä paikallisvaisto sekä järjestelykyky. Epäilemättä oli suuri erehdys hänen entinen päällystönsä taholta, ettei hän aikoinaan ollut joutunut upseeri-kouluun.

Vihuri taas oli jonkun verran vanhempi, arviolta hieman alle kolmenkymmenen. Hän oli käynyt kauppakoulun ja toiminut liikemiehenä mitä erilaisimmilla aloilla, saapa sanoa kaikilla aloilla, mitä löytyy rautanaulatehtaasta kovasintehtaaseen. Hänellä oli erittäin sulava käytös ja sitäpaitsi hyvät taipumukset kielien oppimiseen, sillä hän puhui m.m. aivan sujuvasti venäjää ja englantia.

Kummallakin oli englantilainen aliupseerin vormu päällään kaikkine virkamerkkeineen. Ja kuten myöhemmin selvisi, oli Muurmannin sittemmin perustetun suomalaisen legioonan päällikkö, eversti Burton ymmärtänyt asettaa heidät kummatkin sellaiselle alalle, johon he parhaiten sopivat, nimittäin Ahavan tiedustelutoimintaan, jotavastoin Vihuri oli jonkunlainen "klockarfar, som allting skall bestyra" – kaikenlaisten asiain hoitelija.

Tämän saunanseinän vierellä odottavan joukon eteen ilmestyi pian eversti Burton seurueineen.

Näistä mainittakoon ensinnäkin se englantilainen upseeri, joka minua ensin oli puhutellut suomenkielellä ja jonka nimen, Primus-Nyman, nyt sattumalta kuulin. Hän tervehti minua ja kysyi vointiani. Meidän välillämme sukeutui tavallinen keskustelu, joka oikeastaan ei sisältänyt mitään, sillä se käsitti pääasiallisesti molemminpuolisia kysymyksiä, joihin ei kumpikaan vastannut, vaan sensijaan puhui jotain muuta.

Tällä kertaa kuitenkin sain ensimmäisen kerran kuulla vakuutuksen siitä, että ei tulisi kestämään kauan ennenkuin Saksan länsirintama tulisi murtumaan ja samalla tuli Nyman myöskin luultavasti vahingossa maininneeksi, että amerikkalaiset joukot, jotka olivat saapuneet Ranskan rintamalle, olivat paljon suuremmat, kuin mitä Helsingissä julkaistut tiedot olivat ilmoittaneet.

Toinen upseeri taas oli aivan nuori, korkeintaan hieman yli kahdenkymmenen, komeavartaloinen, parraton nuorukainen. Hänen nimensä oli, kuten sittemmin sain tietää, Solovjeff. Hän oli aikaisemmin taistellut Itävallan rintamalla, jossa oli joutunut vangiksi onnistuen kuitenkin livahtamaan pakoon. Helsingin valloituksen aikana hän oli Helsingissä ja oli otaksuttavasti oleskellut siellä pitemmän aikaa, koskapa oli oppinut suomenkielen, jota hän puhui sangen hyvin. Hän oli jäänyt Helsinkiin senjälkeenkin kun Helsinki oli valloitettu, mutta jouduttuaan vankileiriin oli hän sopivan tilaisuuden tullessa puikkinut Muurmannin puolelle.

Koko joukossa, joka eversti Burtonin käskystä sijoittui veneisiin, oli hieman yli 60 miestä. Ja niin lähti venejonomme hiljalleen solumaan koillista kohti. Matkan päämäärää ei ilmoitettu, mutta ymmärsin että Tuntsajoelle päin ainakin ensiksi tultaisiin kulkemaan. Tiesin myöskin, että matka aina Koutajärvelle asti tulisi olemaan asumatonta taivalta.

Veneessä antoi eräs punalegioonalainen minulle käteen airot sanoen, että saisin nyt yrittää, miltä soutaminen tuntuu sille, joka ennen on saanut kellua veneen perässä toisten soutaessa. Mies ei arvannut, että airot eivät suinkaan joutuneet ensikertalaisen käsiin. Päinvastoin ne olivat nyt hyvin tottuneissa käsissä, ja vaikka en sinä kesänä ollutkaan sanottavasti soutanut, ei käsiini koko matkalla ilmestynyt ainoatakaan rakkoa.

Raikas luonto ja hiljainen vesillä liikkuminen vaikutti kaikkien mieliin tasoittavasti eikä kestänyt kauan, ennenkuin jo kaikki puhelimme keskenämme niinkuin vanhat tuttavat ainakin. Katse siirtyi ympäröivään luontoon, ja milloin keskusteltiin rannoilla olevista komeista metsistä, milloin herättivät huomiota siellä täällä näkyvät komeat metsäpalojen savut. Joskus taas tulin maininneeksi rantojen geoloogisista muodostuksista, kun tiesin, että näiden seutujen vuorissa oli runsaasti arvokkaita mineraaleja, rautaa ja kuparia, ja mahdollisesti myöskin asbestia. Viimeksimainitun tiedon oli minulle aikanaan antanut eräs Tornionjokivarrella tapaamani saksalainen pakolainen nimeltä Weit, joka oli ollut Muurmanskissa sotavankina ja sieltä palattuaan useita kuukausia piileskellyt näillä seuduilla.

Mutta kun kaikki olimme joko metsämiehiä, tai ainakin jokainen meistä oli metsätöissä ollut, niin pakostakin tuli keskustelun aiheeksi ennen pitkää metsä ja tukkimiehen elämä. Tällävälin olikin jo Ruvajoki loppunut ja vene alkoi sujua myötävirtaa, metsäisten rantojen välissä. Siinä arvosteltiin, kuinka monta tukkia voitaisiin panna kuormaan, minkälaisia teko- ja ajopalkkoja olisi maksettava j.n.e.

Näin oli melkein huomaamatta saavuttu niiden suurten koskien niskalla olevaan suvantoon, joiden kautta Ruvajärven vedet vyöryvät Tuntsa-jokeen, ja päällikön veneestä annetun määräyksen mukaan laskettiin veneet suvannon rantaan. Tiesin että nyt oli laskettava pari aika vuolasta koskea, ennenkuin päästäisiin soutamaan tavallista jokea. Rannalla pidettiin pieni lepohetki. Mukana olevista säilykelaatikoista annettiin kullekin osa eväistä, purkkilihaa ja biskettejä, siis ruokaa, josta ei Suomessa voitu siihen aikaan uneksiakaan. Ja samalla kertaa voi myöskin tehdä sen johtopäätöksen, mikä sittemmin myös osoittautui oikeaksi, nimittäin ettei mitään nälkää Englannissa koskaan ole ollut. Eihän nimittäin muuten olisi ollut mahdollista näin kaukaisella sotarintamalla pitää miehistöä siksi hyvässä ruuassa.

Lounaan aikana luonnollisesti keskustelu suuntautui koskenlaskuun ja pian huomasin, ettei koko joukossa ollutkaan tottunutta koskenlaskijaa. Ainoastaan yksi mies näkyi tietävän, että melan kiinnittämistä varten veneen perään on laitettava köysisilmukka ja että venettä on voimakkaasti soudettava, silloinkuin koskesta lasketaan alas. Minä puolestani tarjouduin ohjaamaan yhtä veneistä, mutta tämä tarjous herätti suurta epäilystä, sillä luonnollisesti pelättiin, että olisin tahallani ohjannut veneen kosken pahimpiin kuohuihin. Viimein antoi eversti Burton määräyksen, että tuon koskenlaskuun tottuneen miehen oli laskettava veneet alas ja hänen käytettäväkseen annettiin tarpeellinen apumiehistö. Me muut taas läksimme jalka-patikassa pitkin joen rantaa.

Mitenkä tottunut koskenlaskija lienee tehtäväänsä ollut, en tiedä, mutta tosiasiana pysyy kuitenkin että me olimme jo saaneet tuntikausia odotella kosken alapuolella, ennenkuin koskenlaskijat veneineen saapuivat. Hyvin hikisen ja väsyneen näköisiä miehet kuitenkin olivat ja minä puolestani hiukan epäilen, ettei heistä kukaan ollut uskaltanut olla veneessä koskia laskettaessa, vaan että he olivat köysien avulla ja ehkä kantamallakin soluttaneet veneet koskista alas.

Hikisinä ja huohottavina, mutta suuresti kerskaillen miehet saapuivat ja tuntuivat olevan ylen tyytyväisiä työhönsä. Ja sitä oli myöskin heidän päällikkönsä eversti Burton, joka heitä heidän suorituksestaan kiitteli.

Vanhaa kalamiestä oikein vaivasi se retki, joka sitten pitkin Tuntsajokea tehtiin. Kuinka monta ihanaa harri-suvantoa ja taimen-poukamaa siellä olisikaan ollut! Tuntsajoki on nimittäin tunnettu ja kuuluisa kalarikkaudestaan. Todelliselle kalamiehelle on sentähden kauhistus joutua kulkemaan Tuntsajokea saamatta nostaa sen kirkkaasta vedestä ainoatakaan kalaa.

Tämä kalamiehen katkeruus täytyi kuitenkin kestää, ja vähensihän sitä suuresti luonnonihailijan nautinto. Mutta kyllä teki hyvää sydämelle, kun Koutajärvi aukeni eteemme.

Sen rannalle oli aikomus jättää kapeat koskiveneemme ja siirtyä suurempiin järviveneisiin. Mutta nähtävästi ei oltu odotettu, että retkikunta näin pian saapuisi, sillä mitään veneitä ei sillä paikalla ollut. Pian kuitenkin huomattiin, että lähellä oli valkama, jossa oli lukittuna 3 hyvää venettä. Lukot lyötiin silloin ilman muuta kiväärinperillä rikki, ja niin oli meillä taas kulkuneuvo käytettävänä.

Täältä soudettiin Kanasen kylään, jossa oli pieni englantilainen sotilasosasto. Meidät vietiin suureen pirttiin ja saimme tietää, että tulisimme olemaan kylässä yötä. Ilta olikin jo tulossa ja mielihyvällä ajatteli jokainen lepoa päivän matkan jälkeen.

Pirtti, johon meidät tuotiin, oli avara ja yhdelle sen seinistä oli rakennettu makuulaveri, jolle oli tehty vuode koivunlehvistä.

Saattajamme sijoittuivat suureksi osaksi talon muihin huoneisiin, joten meille neljälle ja meidän vartijoillemme jäi pirtissä hyvin tilaa. Saimme itse valita, mihin paikkaan halusimme heittäytyä maata.

Minä puolestani olin kauan aikaa katsellut laverin itäistä nurkkaa, sillä sieltä aamuaurinko minut hyvin herättäisi ja saisin seuraavana aamuna aikaa hiukan hieroa ja oikoa jäseniäni uutta soutumatkaa varten.

Raitis ilma ja ruumiilliset ponnistukset olivat hyvää unilääkettä, niin että pitkälleni heittäydyttyäni nukuin heti.

Mutta kauan ei tätä unta kestänyt. Pian huomasin seisovani lattialla ja ruumistani kihelmöitsi aivan kuin olisin noussut nokkosista. Kyllähän Kuusamon rajavartiostossakin oli jänistä pienempiä eläviä, mutta nämä täällä olivat ehdottomasti paljon kehittyneempiä ja niiden luku oli huimaavan suuri. Se pieni kihelmöiminen, jota olin tuntenut Kuusamossa, ei ollut mitään täällä tuntemani hirmuisen kirvelyn rinnalla.

Kaikkien muiden irvistellessä sain alkaa kynsiä ja kyniä itseäni, sillä kaikki nämät pienet elävät olivat kotoisin lehtikerroksesta, jonka päällä olin maannut. Ymmärsin hyvin minkätähden muut olivat asettuneet maata lattialle. Siellä ei näet ollut muuta kuin torakoita ja nehän ovat verrattain hiljaisia ja siistejä eläimiä. Minäkin koetin parhaani mukaan tehdä lattialla mukavaa itselleni. Mutta mitään ihanaa yöunta en enään saanut, sillä hammastani alkoi kolottaa ja reumatismi alkoi myöskin nykiä selässäni.

Oli siis aikaa ruveta miettimään surkeata tilannettani, joka varsinkin nyt yön hiljaisuudessa ja unettomana lattialla kieriskellessäni johtui mieleeni. Enhän oikeastaan tiennyt mitään tulevasta kohtalostani. Olin rintamavanki, jonka vangitsijat voivat joutua taisteluun sekä bolshevikkien että oman isänmaani, suomalaisten kanssa. Minut oli vanginnut, jatkoin tuumiskeluani, Englannin armeija, joka ei ollut sodassa isänmaani kanssa. Silloinkuin saksalaiset valtasivat Helsingin, oli siellä useita englantilaisia ja ranskalaisia, mainittakoon m.m. suomalaisille hyvin tunnettu Arthur Mac Cotter. Heille ei mitään pahaa tapahtunut, vaikka he tosin omasta toivomuksestaan saivat siirtyä Helsingistä maaseudulle. Koskemattomina olivat Helsingissä myöskin Ranskan ja Englannin konsulit. Minulta sen sijaan oli otettu taskuun jääneet paperini, jotka tosin eivät olleet minkään arvoiset, sillä paraan osan niistä olin vangiksi joutuessani heittänyt veteen. Veneeseen olin sitävastoin kätkenyt suurimman osan rahojani, mutta ne muutamat satamarkkaset, mitkä olivat olleet taskussani, olivat joutuneet punaisten taskuun. Kaikkein enimmin harmitti minua kuitenkin hyvä kelloni, jonka vaatimattomien hopeakuorien sisällä oli arvokas, 200 dollaria maksanut, amerikkalainen koneisto. Se joutui erään ruskeahampaisen punasotilaan taskuun ja siellä se kait on vielä tänä. päivänäkin, ellei sitä vuorostaan ole joku muu pakkoluovuttanut. "Kapteeni" Ahavan kaulaan oli siirtynyt minun ensiluokkainen orienteerausbussoolini ja välimatkamittaajani, paras kone laatuaan ehkä koko maassa, lahja entiseltä esimieheltäni ja ystävältäni, sittemmin Köpenhaminan lähettiläältä, professori Werner Cajanukselta. Ahavan kaulassa riippui myös minun erinomainen Göertzin prisma-kiikarini.

Täytyy myöntää, että asemani ei ollut kehuttava. Edellisenä päivänä oli minulla ollut taskussani omia rahojani 40,000 Smk. ja näiden lisäksi päälläni muuta maallista hyvää, niihin luettuna turistilaukku sisällyksineen. Nyt oli ylläni ainoastaan huononpuoleinen suojeluskuntapuku, jota yleisesti luultiin Suomen armeijan univormuksi, ja taskuissani yksi paperossi-imuke ja 25 penniä rahaa.

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni siitä, mitä ymmärretään kansainvälisellä oikeudella; jo sitä ennen olin perehtynyt yksityisluontoiseen oikeuteen ja huomannut, että jokainen perehtyminen siihen oli merkinnyt suurempaa tai pienempää taskujen tyhjentymistä.

Tällä välin oli tapahtunut vahdinmuutos ja paikalle saapui uusi levännyt vartija. Hän oli helsinkiläinen metallityömies, joka oli työskennellyt valtion rautateiden konepajassa ja ainakin puheista päättäen sangen valistunut henkilö.

Kun ei unestakaan ollut taikaa, nousin istualleni ja aloin keskustella hänen kanssaan. Keskustelu suuntautui itsestään läheisten aikojen tapahtumiin, n.k. valkoiseen terroriin, ja tämä mies kertoi vankileirien kauhuista, jotka toistaiseksi olivat minulle aivan tuntemattomia. Hän sanoi, ettei heidän puolellaan koskaan sellaista ole harjoitettu, eikä päällystö sellaista milloinkaan tulisi hyväksymään. Ne murhat, jotka olivat tapahtuneet, olivat tehdyt ilman päällystön tietoa. Hän kertoi olleensa mukana Sigurds'in retkellä, ja sanoi, ettei ainoatakaan niistä vangeista oltu pahoinpidelty. Päinvastoin oli heitä kohdeltu sillä tavalla, että vangit itse yksimielisesti, silloin kuin heidät saksalaisille luovutettiin, myönsivät kohtelun olleen moitteettoman.

Hän oli onnistunut pakenemaan vankileiristä, mutta oli uudestaan joutunut kiinni Lahdessa ja tullut oleskelemaan Hennalan vankileirillä parin viikon ajan. Hän kertoi siitä, miten vankeja oli pidetty viikkomääriä nälässä, niin että he olivat saaneet nälkäkuumeen. Hänet olivat auttaneet pakoon eräät saksalaiset sotilaat, joiden kanssa hän osasi keskustella, senvuoksi että osasi hieman saksankieltä.

– Mitä oli teidän tarkoituksenne voittaa kapinan kautta, kysyin? Luulitteko, että te venäläisen sotavoiman avulla voisitte hallita maata paremmin kuin sitä tätä ennen oli hallittu, ja mitenkä oli teidän mielestänne Suomen työväenluokan valta rajoitettu? Eikö maassa vallinnut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja eikö työväenluokalla ollut yhtä suurta äänivaltaa maan asioissa kuin muillakin?

– Kyllä tämä osaksi on totta, mutta porvariston turvautuminen Saksan keisariin sai veremme kuohuksiin.

– Mutta teidän menettelynnehän on aivan sama, vastasin. Silloinkuin venäläisen sotaväen tuli poistua maasta, teitte juuri te pyynnön sen maahan jäämiseksi. Teillä oli aseita ennen kuin suojeluskunnilla ja juuri teillä oli tarkoitus kaikkein ensiksi turvautua aseelliseen väkivaltaan. Mitä jääkäriliikkeeseen tulee, niin jääkärien joukossa oli yhtäpaljon työmiehiä kuin herrojakin ja sen tarkoituksena ei ollut mikään muu kuin Suomen irroittaminen Venäjästä eli toisin sanoen Suomen tekeminen itsenäiseksi. Eikö teistäkin olisi ollut kauniimpaa, että kaikki yhdessä ensin olisimme taistelleet perintövihollistamme venäläisiä vastaan ja sitten vasta ratkaisseet keskinäiset riitaisuutemme. Eikö teistä tunnu vaikealta kohottaa aseita omia kansalaisianne vastaan? Keskustelu tuli yhä perinpohjaisemmaksi.

– Venäjän köyhälistö ei ole tehnyt Suomelle, sanoi vartijani, pahaa, eikä Venäjän köyhälistö niinmuodoin myöskään ole Suomen vihollinen. Eivät myöskään venäläiset herrat ole sortaneet suomalaista työmiestä siinä määrin kuin meidän omat herramme. Bobrikoffista esim. oli suomalaiselle työmiehelle vain hyötyä, sillä hänen avullaan suomalainen työmies pääsi vapaaksi asevelvollisuuskurjuudesta. Olen oleskellut myöskin Ruotsissa ja siellä olen monen ruotsalaisen työläistoverin kanssa kohottanut maljan Bobrikoffin kunniaksi. Tämä tapahtui maailmansodan puhjetessa, jolloin ruotsalainen työväki mobilisoitiin ja jolloin pidettiin mahdollisena Ruotsinkin joutumista maailmansotaan. Tällöin sanottiin Ruotsissa yleisesti, että on se Bobrikoff sentään ollut teille Suomen työläisille korvaamaton mies.

– Mutta kuinka on teidän oma laitanne. Tehän myönnätte itse turvautuneenne venäläisiin pistimiin. Näihin venäläisiin pistimiin turvauduitte te päästäksenne maassa valtaan. Te olette siis käyttäneet kaikkia niitä keinoja kuin porvaritkin. Te turvauduitte venäläisiin aseihin, joita olitte hankkineet jo marraskuun suurlakon aikana. Tämän tiedän hyvin, sillä jo marraskuussa 1917 minut pidättivät Seinäjoella venäläisillä kivääreillä aseistetut suomalaiset punakaartilaiset. Teidän turvautumisenne Neuvosto-Venäjään on ehkä selitettävissä siten, että Neuvosto-Venäjällä on vallankumouksellinen hallitus, jonka te luulette ajavan sosialistisia päämääriä, mutta tällä kertaahan te ainakin olette taistelemassa maailman porvarillisimman valtion armeijan riveissä. Luuletteko esim. että Britannian hallitus olisi kovin suurella säälillä kohdellut kapinallisia, jotka olisivat ryhtyneet aseisiin sitä vastaan ja hajoittaneet sen parlamentin samalla tavalla kuin te olette Suomessa tehneet.

– Emme tahdo puolustaa Englanninkaan porvaristoa, emmekä taistele senkään puolesta, mutta tällä kertaa on meillä yhteiset vihamiehet, mm. Suomen ja Saksan porvarit. Te luulette, että saksalaiset ovat ihmisystävyydestä tulleet auttamaan Suomen porvareja, mutta näin ei ole asian laita. Saksalaiset ovat valloittaneet Suomen suomalaisten omalla avustuksella. Heidän tarkoituksensa on säilyttää se alusmaanaan, olkoon, että sille annetaan muodollinen itsenäisyys ja Suomen porvarit tulevat pian huomaamaan, että he ovat joutuneet saksalaisten porvarien käskyläisiksi.

– En ymmärrä suurpolitiikkaa, enkä tosiaankaan tiedä, mitä syytä saksalaisilla on ollut astua Suomen mantereelle, mutta pyytäisin kysyä teiltä, luuletteko tosiaan, että englantilaiset, jos he ottavat haltuunsa Suomen, tulevat työskentelemään yhdessä Suomen työväenluokan kanssa? Eivätköhän silloinkin vain nuo kirotut Suomen herrat tule väliin, sillä oikeastaanhan eivät nämät suomalaiset työväen sortajat ole mitään muuta kuin englantilaisen pääoman käskyläisiä. Suurin osa suomalaisesta puutavarasta menee Englantiin ja suurin osa suomalaisten porvarien niin paljon puhutuista rikkauksista on kotoisin sieltä. Minä luulen, että englantilaiset mieluummin ryhtyvät, kuten ennenkin, yhteistyöskentelyyn suomalaisten porvarien kuin suomalaisten sosialistien kanssa.

Tällaisia mietteitä jatkui, kunnes aamutuimassa vähäksi aikaa torkahdin. Pian olikin jo aika siirtyä rannassa odottavaan laivaan, joka läksi meitä viemään Koutajärven yli.

Sijoituimme höyrylaivaan, joka oli Koutayhtiön entinen tukinhinaaja-alus. Sillä Koudan kylässä eli kauppalassa Koutajoen suussa on suuria sahalaitoksia, joihin on tuotu paljon puita Suomenkin puolelta. Laiva, johon astuimme, oli nimeltään "Alvar" ja olin siitä hyvin usein kuullut ennen puhuttavan. Olin nimittäin Lapissa metsänhoitajana ollessani tutustunut pariin ruotsalaiseen puutavaramieheen, jotka olivat olleet juuri mainittua Koutayhtiötä perustamassa. Koko tämä komea yhtiöhomma oli viettänyt ensimmäiset vuotensa aitovenäläisellä ja -ruotsalaisella loistolla ja päättyi niin surkeasti, että yhtiön perustajilla Ruotsiin saavuttuaan oli taskussaan yhteensä 35 äyriä. Myöskin tällä "Alvar" laivalla oli tehty monta remuavaa huviretkeä; sen peräsalongissa oli kaikunut balalaikaorkesterin soitto ja pietarilaiset hempukat olivat siellä nostaneet huulilleen monta lasia, joissa oli helmeillyt krimiläinen sampanja. Kuullessani siellä yksinäisessä asunnossani Lapin perukoilla ruotsalaisten puutavaramiesten kertomuksia kaikesta siitä "ihanasta" elämästä, mitä täällä Koutajärven rannoilla oli vietetty, olin monasti ajatellut, miten hauskaa olisi päästä erämiehen yksitoikkoisen elämän vaihteluksi kerran retkeilemään Koutajärvelle eritoten heidän mainitsemallaan "Alvar" laivalla.

Astuessani nyt tämän uneksitun satulaivan kannelle huomasin kuitenkin, että ajan järkkymätön käsi oli sitä, niinkuin minuakin, säälimättömästi pidellyt. Laiva oli, kuten sanottu, muuttunut hinaaja-alukseksi. Sen salongeista olivat samettisohvat hävinneet, ja kun kurkistelin kannelta peräsalonkiin, näin siellä ainoastaan hyvin pahan näköisiä höyläämättömistä laudoista kyhättyjä penkkipahasia. Mutta vielä enemmän herättivät huomiota ne matkustajat, joita tässä ennenmuinoin niin komeassa salongissa oleskeli. Siellä virui penkeillä ja lattioilla joko luonnottomasti laihtuneita tai naamaltaan pahoin pöhöttyneitä, ihonväriltään vihreitä "spitaalisia", – joksikin sellaiseksi tautia ensin luulin. Hyvin pian muistin kuitenkin, että kysymyksessä oli keripukki, jota yleisesti esiintyy varsinkin pohjoisilla leveysasteilla, epäsuotuisten terveydellisten olojen aiheuttamana. Tauti esiintyy, kuten tunnettanee, väsymyksenä ja yleisenä heikkoutena, iho käy harmaankalpeaksi, kipuja ilmenee niveliin, ikenet käyvät helliksi ja turpoavat, vuotavat helposti verta ja käyvät märkää tekeville haavoille alttiiksi ja ilkeä löyhkä leviää suuhun.

On selvää, ettei näiden sairaiden näkeminen ollut omiansa kovinkaan sotavangin mielialaa kohottamaan. Sillä vaikka keripukki ei olekaan mikään sanan varsinaisessa merkityksessä tarttuva tauti, on sillä kuitenkin taipumus joukkolevenemiseen, siellä missä sille olosuhteet ovat suotuisat, ja silloin se ilmestyy terveisiin ihmisiin. Kun tauti kerran on päässyt leviämään, on sitä sangen vaikea estää ja se käy kovin tuhoisaksi. Aniharvoin ihminen keripukista täysin paranee, vaan se jättää jälkeensä arpia ja taipumuksen helposti kylmettyä sekä saa aikaan ravintohäiriöitä. Varsinkin Helsingistä tulleelle, huonosti ravitulle henkilölle, jollainen minäkin olin, oli tauti hyvin vaarallinen.

Sen kauemmin ei minun kuitenkaan tarvinnut antautua tällaisiin surullisiin kuvitteluihin, sillä ihana matkareitti oli omiaan kiinnittämään mieltä hauskempiin asioihin. Oltiinhan nyt kuuluisalla Koutajärvellä, jonka tiesin olevan n. 40 km pituisen ja 15-30 km leveän. Sen suuruudesta ei matkustaja kuitenkaan ensi silmäyksellä saa mitään käsitystä, sillä järvi on hyvin saaririkas. Koutajärvessä sanotaan olevan 1000 saarta, todellisuudessa niitä lienee ainoastaan n. 350. Sen rannat ovat asumattomia ja ainoastaan sen länsipäässä on Järvenpää-niminen kylä. Mutta tukkiliikkeen vuoksi on järvellä sentään aina ollut liikettä, sillä sen kautta kuljetetaan aina Suomesta asti tuotuja puita Koutajoen suuhun. Huomattava nähtävyys on myöskin Kallikorvan tunturi, joka kuumottaa Koutajärven länsipäässä.

Oli siinä monia kauniita kalliorantoja ja varsinkin hivelivät silmää korkeat kalliorantasaaret, jotka kasvoivat neitseellisen koskematonta metsää ja joissa kenties voisi löytyä arvokkaita mineraaleja. Erämaan vaikutusta lisäsi sekin, että siellä täällä näkyi savuja metsäpaloista, jotka tähän aikaan täällä saivat rauhassa tehdä tuhojaan Kannelle minua puhuttelemaan ilmestyi myöskin Englannin armeijan luutnantti, suomalainen Primus-Nyman. Keskustelumme kävi sangen tuttavallisesti, olimmehan molemmat suomalaisia ja varsinkin Nymanilla näytti olevan sangen paljon seikkailuja ja kirjavia vaiheita takanaan. Selvää oli, ettei tilanne ollut sellainen, että keskustelu olisi voinut tulla avomieliseksi, ja ainakin minä tunsin itseni jonkunverran katkeraksi, mutta varmaa on että Nymanin ystävällisyys teki minuun sangen hyvän vaikutuksen. Hän ilmoitti, että meitä vankeja tullaan kohtelemaan hyvin ja lupasi pyytää Suomen lähettilästä Englannissa ilmoittamaan minun omaisilleni, että olin hengissä. Suomen edustajana Englannissa oli tähän aikaan tohtori Holsti, johonka minä olin tutustunut hänen kamaritoimituskunnan päällikkönä ollessaan ja joka m.m. oli avustanut minua eräälle tutkimusmatkalle Lappiin. Myöskin Nyman tunsi Holstin aikaisemmilta ajoilta. He olivat nimittäin aikaisemmin oleskelleet yhdessä Englannissa. Nymanilta sain myöskin kuulla, että Holsti nauttii Englannissa suurta arvonantoa ja että Holstin ansiota oli suureksi osaksi se, että m.m. Ranska oli saatu heti tunnustamaan Suomen itsenäisyys.

Nyman piti hyvin suurena tyhmyytenä sitä, että suomalaiset olivat maailmansodassa liittyneet Saksan puolelle. Jo maailmansodan puhjetessa oli näet liittolaisvalloille selvä, että sota tulisi myöskin vaikuttamaan Venäjän valtakunnan hajaantumiseen ja Ranska samoinkuin Englantikin katsoi suosiollisesti Suomen itsenäisyyspyrkimyksiin. Liittolaisvaltojen mielialaa suosiollisemmaksi saadakseen olivat Primus-Nyman ja muutamat muut suomalaiset henkilöt koettaneet aikaansaada suomalaista legionaa Belgian rintamalle. Tämä sankarillisen Belgian riveissä taisteleva suomalainen legiona olisi Primus-Nymannin mielestä sopinut pienen itsenäisen Suomen symbooliksi. Suomalaisten esiintyminen saksalaisten riveissä maailmansodassa tulee varmasti, senjälkeen kuin Saksa on hävinnyt, rauhankeskusteluissa aiheuttamaan suomaisille vaikeuksia. Jo tästä syystä katsoi Nyman Suomelle hyödylliseksi, että suomalaisia taistelee myös liittoutuneiden riveissä.

Minä puolestani en pitänyt liittoutuneiden voittoa varmana. Olihan Saksa tehnyt erikoisrauhan Venäjän kanssa ja minun mielestäni vapautui Saksalta täten itäiseltä rintamalta enemmän joukkoja kuin amerikkalaiset ensi hätään ennättäisivät rintamalle tuoda ja tämän vuoksi pidin mahdollisena, että saksalaiset suurella rynnäköllä voisivat musertaa liittolaisten läntisen rintaman. Mainitsin myöskin saksalaisten kiitetyn yksimielisyyden ja horjumattoman voitontahdon. Tällöin sain kuulla, että Saksan armeijassa vallankumouksellisella liikkeellä on sangen voimakas jalansija, ja että liittoutuneet tätä nykyä hyvin suuressa määrin taistelevat lentolehtisillä, joita lentokoneista levitetään saksalaisiin juoksuhautoihin. Saksan armeija on sangen tyytymätön armeijassa vallitsevaan preussilaiseen kuriin ja juopa päällystön ja sotilaiden välillä on sangen suuri. Korkeimman päällystön muodostaa aatelisto, joka on saavuttanut asemansa sukuperänsä nojalla ja joka ei ole tehtävänsä tasalla. Töykeään kohteluun ja kaikenlaiseen tarpeettomaan kunniantekoon ja kumarteluun ei siksi valistunut kansa kuin Saksan pitemmäksi aikaa voi alistua. Preussilaisuus ja kaiserismi tulee murskaamaan Saksan armeijan aivan yhtähyvin kuin liittoutuneiden aseet.

Suomi on tehnyt suuren tyhmyyden siinä, että se on armeijansa muovaillut saksalaiseen malliin ja koettaa noudattaa preussilaista sotilaskuria. Paitsi sitä, että tällainen yliolkainen miehistön kohtelu ei tule soveltumaan suomalaiselle luonteelle, on otettava huomioon myöskin se seikka, ettei Saksan armeija teknillisessä suhteessa enään ole liittolaisten armeijan tasalla. Sodan alkaessa oli Saksa kaikin puolin paremmin varustautunut kuin liittoutuneet, mutta sen tuloksen minkä saksalaiset olivat saavuttaneet 30 vuodessa, oli ranskalainen, amerikkalainen ja englantilainen nero saavuttanut 3 vuodessa. Ja tätä nykyä on länsirintamalla liittoutuneilla paljon parempi aseistus ja taisteluvälineistö kuin saksalaisilla. Saksalaiset eivät enään voi kyetä rintamillaan etenemään.

Tämän tapaista oli keskustelumme ja myöntää täytyy, että mielipiteeni saksalaisten voittamattomuudesta, johon Helsingistä lähtiessäni olin ehdottomasti luottanut, alkoivat jonkunverran horjua. Se isänmaallinen innostus ja ihailu, jonka jääkäriliike minussa oli aiheuttanut ja ne sankariteot, jotka jääkärit olivat tehneet, saivat kuitenkin aikaan, etten voinut uskoa liittoutuneiden voittoon. En halunnut ryhtyä pitempiin väittelyihin, varsinkin kun oli kysymyksessä asioita, joihin ei kumpikaan voinut tuoda mitään konkreettisia näkökohtia, ja niin aloimme vähitellen siirtää keskustelua muille aloille. Johdin siis keskustelun Suomen oloihin ja meillä riehuneeseen kansalaissotaan. Erikoisesti huomautin Nymanille siitä, että niihin kertomuksiin, mitä tänne saapuvilta punapakolaisilta saadaan kuulla Suomen oloista, ei ole luottamista. Huomautin myöskin siitä, että saksalaisiin turvautuminen oli tapahtunut äärimmäisessä hädässä ja varsinkin siitä syystä, ettei tahdottu syöstä Suomea siihen surkeuteen, mikä olisi kehittynyt, jos kansalaissota olisi saanut jatkua yli kesän. Sehän olisi merkinnyt täydellistä kurjuutta ja nälkää.

Mainitsin myöskin Svinhufvudin antamaa julistusta, joka Helsingin valloituspäivänä levitettiin, ja jossa nimenomaan huomautettiin Goltzin julistus, etteivät saksalaiset tule Suomeen valloittajina. Sitäpaitsi huomautin, että Suomessa olevien saksalaisten joukkojen ylipäälliköllä ei ole korkeampaa sotilasarvoa kuin suomalaisten joukkojen ylipäälliköllä, vaan päinvastoin.

Tähän Nyman huomautti että suomalaiset itse aikoinaan tulevat huomaamaan, että heille tästä n.k. saksalaisesta avusta on ainoastaan haittaa, vaikka hän toivoi että tämä haitta jäisi niin pieneksi kuin mahdollista. Mitä taas kansalaissotaan tulee, niin arveli hän, että se ei olisi ollut välttämätön. Sanoi, että monet kerrat oli koetettu saada aikaan sovitteluja valkoisten ja punaisten kesken. Kaikki sovittelut olivat kuitenkin rauenneet valkoisten vuoksi, koska he eivät halunneet keskustella kapinallisten kanssa. Huomaa aivan selvästi että Suomen n.k. sivistynyt luokka on liian byrokraattista ja että siinä löytyy hyvin paljon käsityksiä, jotka ovat ominaisia venäläiselle byrokratialle. Tämä ei ole oikeastaan ihmekään, sillä Suomen johtavat piirit ovat aina itse asiassa olleet Venäjän byrokratian palvelijoita. Suomen ylhäisön tavat ja katsantokanta ovat hyvin suureksi osaksi kotoisin Venäjän hovipiireistä.

Tunnin laivamatkan kuluttua aloimme saapua matkamme päämäärään. Koutayhtiön saha näkyi jo järven päässä eikä kestänyt kauan ennenkuin laivamme laski laituriin. Laivan peräsalongissa olevat sairaat astuivat tai kannettiin maihin, jossa odotteli suuri joukko kalpeita ja viheriänaamaisia keripukkipotilaita. Paitsi sotilasvartiostoa, ei laiturilla mielestäni näkynyt ainoatakaan tervettä ihmistä. En tiedä liioittelinko näkyä, oudon mielentilani vuoksi, vai totuinko myöhemmin näkemään näitä laihoja naamoja, joka tapauksessa tekivät ne minuun silloin niin kaamean vaikutuksen, että mielessäni annoin tälle paikkakunnalle nimen "spitaalisten laakso".

IV LUKU, jossa kerrotaan miltä tuntui oleskella spitaalisten laaksossa.

Maihin astuessamme meidät luovutettiin 8-henkiselle vartiostolle. Meitä sotavankeja oli, kuten jo aikaisemmin on mainittu, kaikkiaan neljä kappaletta, nimittäin Saikoffit, isä ja poika, Kalle Vuorela ja minä. Saikoffit olivat hyvin surkean näköisiä ja huokailivat yhtämittaa. Karjalaisethan ovat hyvin tunteellista väkeä ja hädässä eivät kyyneleet heillä koskaan ole kaukana. Muistellessaan kaunista taloaan Soukelojärven rannalla ja kaikkea sitä maallista hyvää, mitä heille sinne jäi, purskahtivat he haikeaan itkuun. "Kyllä meidät nyt viedään Arkangeliin ja tapetaan", sanoivat he. Kalle Vuorela sitävastoin oli täydellisesti tyyntynyt. Huomasin ennenpitkää että hän, paremmin kuin minä, käsitti sotavangin aseman ja varoi suututtamasta vartijoitaan.

Luutnantti Solovjeffin johdolla lähdimme kävelemään huonoa kivistä maantietä. Tie muistutti suomalaisia karjakujia; paikoin se oli kivinen, paikoin taas nilkkoihin asti upottava. Jonkun aikaa käveltyämme astuimme rautatielinjan yli ja sillä kohdalla Solovjeff pysähtyi ja osoittaen rautatielinjaa lausui: "tässä on Muurmannin rata, joka ei koskaan tule suomalaisten haltuun". Matkaa jatkaessamme kuljimme lähellä kahden pienen kapean järven rantaa ja lopuksi aukeni eteemme Knääsin lahti ja lähellä oleva Knäsön kylä.

Suurempi karjalaiskylä kirkkoineen ja karjalais-tyylisine rakennuksineen on aina saman näköinen, ja varsinkin tämä luonnonihanan Knääsinlahden poukamassa oleva kylä näytti hyvin hauskan näköiseltä. Koutajärven länsipäästä lähtee haararaide melkein suoraan länteenpäin ja päättyy Knääsin lahden päähän. Tänne oli rakennettu ratapiha n. 500 m pituisine raiteineen. Kylä on rautatien pohjoispuolella ja rautatien eteläpuolella oli n.k. kasarmialue. Kasarmialueen muodostivat lähelle rautatietä rakennetut viisi parakkia, erinäiset makasiinirakennukset, saunarakennukset y.m. Nämät olivat kaikki vielä kirveen jäljiltä, hirsistä rakennettuja ja vuoraamattomia, mutta itse asiassa hauskan näköisiä, sillä ne oli rakennettu suomalaiseen tyyliin eikä tavalliseen karjalaiseen tyyliin, joka muistuttaa tulitikkulaatikoita. Ensimmäinen suomalainen rakennus, jonka sivuutimme, oli sairaala ja sinne jäivät meitä seuranneet keripukkipotilaat.

Me jatkoimme matkaa muutamia kymmeniä metrejä ja saavuimme pienelle kasarmirakennukselle, jota ympäröi hirsiaita ja jonka näin ollen käsitimme olevan sotavankeja varten. Tänne meidät kuljetettiin ja saimme astua suuren eteishuoneen takana olevaan peräkamariin, jonka oven suulle asetettiin vartijat. Kamarissa oli ainoastaan yksi ikkuna ja siitä ei näkynyt muuta kuin joku neliömetri likaista pihamaata, lankkuaidan estäessä muun näköalan. Sanoin likaista, sillä huikean likainen se tosiaan oli. Se oli selvästi vielä sellainen kuin se itäisten veljien jäljiltä voi olla, täynnänsä mätäneviä ruuanjätteitä, konservipurkkeja, vaateriekaleita y.m. Avonaisesta ikkunasta tunkeutui sisälle inhottava löyhkä.

Huoneessa ei ollut mitään kalustoa, joten heittäydyimme lattialle. Emme olleet saaneet mitään ruokaa ja olimme koko lailla väsyneitä, sekä kävelystä että varsinkin minä huonosti nukutusta yöstä. En ollut oikeastaan nukkunut kunnollisesti moneen yöhön. Selvää on, ettei mielentilani ollut kehuttava.

Kenelläkään ei ollut halua aloittaa keskustelua, joten huoneessa vallitsi hiljaisuus. Mutta äkkiä sen keskeytti eräs ovensuuhun asettunut rääsyihin puettu, hirvittävän näköinen sälli huudahduksella "voi perkele".

– Jaa, täällä näkyy olevan lahtareita, jatkoi hän. Nämäkö ne nyt ovat sitten niitä jääkäreitä, taikka vormuista päättäen ne näyttävätkin olevan itävaltalaisia. Kyllä teidät täällä höyhennetään ja pian saatte näyttää miltä maistuu porvarille työn teko.

Tämän tapaisia tervehdyksiä sateli meille sitten useammistakin suista, sillä vähän väliä ilmestyi ovensuuhun joku naama ja meidän asemamme tuntui tosiaankin samalta kuin pedon, joka istuu häkissä jossain eläintarhassa ja jota poikanulikat, tietäessään olevansa turvassa, härnäilevät.

Asemamme ei muutenkaan ollut kehuttava. Hirveä tupakannälkä, nälänhädistä ehkä kaikkein pahin, karmi kurkkua. Hampaansärky, josta en ollut tietänyt mitään kymmeneen vuoteen, pullisteli poskeani. Maha tuntui tyhjältä, syöpäläiset kuhisivat ruumiissa ja selkääni jomotti.

Kalle istui mykkänä nurkassaan ja Saikoffit vuoroin itkivät ja vuoroin kiroilivat Suomen hallitusta ja valkokaartia ja eritoten minua, jotka kaikki yhdessä olimme saattaneet heidät tähän ikävään satimeen. Ja viereisestä huoneesta kuului vartiosotilaiden korttien läiske sekä tunkeutui nenään ruuan ja tupakan miellyttävä haju.

Tuntui sentähden sangen ihanalta, kun paikalle ilmestyi eversti Burton Primus-Nymanin seuraamana. Hänen ensimmäinen kysymyksensä, jonka Primus-Nyman tulkitsi suomeksi, oli, kuinka vankeja on kohdeltu ja onko meille annettu ruokaa.

Tähän vastasimme, että meitä oli kohdeltu hyvin, sillä itse asiassahan ei pientä haukkumista voinut kovin panna pahakseen. Joka tapauksessahan oli siitä annettu takaisin samalla mitalla, ja mitään ruumiillista väkivaltaahan ei meitä kohtaan oltu harjoitettu. Sitävastoin ilmoitimme rehellisesti, että emme olleet saaneet ruokaa.

Tällöin selvisi, että tähän olivat punaiset vartijamme syypäät, ja hyvin äkkiä saivat he nyt käskyn pitää siitä huolen. Meille taas annettiin määräys seurata yhtä vartijoista, joka vei meidät n.k. englantilaiselle parakille. Tämä sijaitsi radan varrella lähellä lahden rantaa, korkealla mäen töyräällä. Se oli suurella eteisellä jaettu kahteen osaan: toisessa päässä oli englantilaisen päällystön asunto ja toisessa päässä varastohuoneita. Varastohuoneissa säilytettiin ruoka- ja vaatetustavaroita; aseita ei tässä rakennuksessa säilytetty. Tultuamme perille aukaistiin varastohuoneen ovi ja me saimme jokainen kaksi lämmintä vilttiä, kaksi paitaa ja kahdet alushousut, kaikki erittäin hyvää tekoa, m.m. alusvaatteet niin hyviä, etten sellaisia ennen ollut nähnyt. Vaatteet jakoi meille suuri, komea, atleettimainen mies, jonka sittemmin sain tietää olevan punakaartin ylipäällikön apulainen Wesley.

Nämät miellyttävät vehkeet saatuamme kohtasi meitä vielä toinen mieluinen yllätys. Meidät vietiin nimittäin saunavaunuun, jossa oli kiuas aivankuin suomalaisessa saunassa. Täällä saimme kylpeä ja saunan kiukaalla panimme toimeen joukkomurhan heittämällä sinne entiset vaatteemme.

Mielihyvällä palasimme taas vankilaamme, jossa meitä odotti ateria. Se oli kuivatuista vihanneksista ja säilykelihasta valmistettua keittoa, runsas kimpale vehnäleipää ja teetä. Aterian jälestä oikasimme itsemme lattialle ja mielialamme oli melkoista korkeammalla kuin ennen.

Seuraavan yön nukuimme jo kokolailla paremmin, sillä puhtaissa vaatteissamme oli ihana maata. Tosin kuhisivat vankilamme seinät ja lattiat täynnänsä pieniä eläviä, mutta niihinkin aloimme vähitellen tottua. Seuraavana aamuna saimme teetä ilman leipää, olimme nimittäin, ainakin minä, erehdyksessä syöneet koko edellisen päivän leipäransoonin, kun tarkoitus oli, että siitä olisi pitänyt säästyä seuraavaan päivään osa teen kanssa nautittavaksi.

Teetä juodessamme saapui paikalle myös eräs Muurmannin legioonalainen, joka ilmoitti saaneensa määräyksen kuljettaa meidät uudestaan englantilaiselle parakille kuulusteltaviksi, minkä jälkeen meidät todennäköisesti hirtettäisiin, tai parhaassa tapauksessa lähetettäisiin Arkangelin vankikomeroihin, joissa hän ilmoitti olevan torakan pituisia luteita.

Muut etuhuoneessa olevat legioonalaiset vahvistivat hänen sanansa otaksuen siis, että meidät lähetettäisiin Arkangeliin, kuten he kertoivat muille vangeille tätä ennen tehdyn.

Ja niin lähdettiin alla päin marssimaan englantilaista parakkia kohti. Parakin edustalla oli aikaisemmin ollut rautatieraide, mutta sittemmin oli ratavallilta otettu kiskot pois, joten mäen reunan ja Knääsin lahden rannan väliin oli jäänyt noin 2 raiteen levyinen, kiskoton ratavalli. Tämä se oli Muurmannin legioonan ensimmäinen harjoituskenttä ja sillä seisoi nytkin kahdessa rivissä n. 60 legioonalaista kiväärit olalla, kentän pituussuunnassa. Meidät vangitut vietiin harjoituskentän toiseen päähän, jonne jäimme vartioituina seisomaan.

Kivääreissä seisovat sotilaat olivat kamalan näköisiä. Mitään täydellisiä univormuja heillä ei vielä ollut; millä oli päällänsä univormutakki, millä univormuhousut. Muu puvusto taas oli muodostettu kaikenmoisista riekaleista, joiden veroisia ainoastaan täällä voi nähdä. Ja mieleen hiipi väkisinkin ajatus, että mahdollisesti sittenkin saamme tuntea miltä niin kutsuttu sotaoikeus maistuu.

Kentälle ilmestyi ennenpitkää eversti Burton Primus-Nymanin ja erään englantilaisen upseerin seuraamana. Legionäärit tekivät kunniaa ja sen jälkeen alkoi luutnantin komennolla äkseeraus. Luutnantti (Philips) komensi selvällä suomenkielellä, ja huvittavaa oli nähdä, kuinka vaikeasti keripukin kangistamat jäsenet taipuivat äkseeraukseen. Oli siinä sekalaista seurakuntaa. Nuoresta 18-vuotiaasta poikanallikasta aina 50-vuotiseen harmaatukkaiseen lentojätkään asti. Mainittava on nimittäin, etteivät suinkaan kaikki legionäärit olleet Suomesta karanneita punakaartilaisia, vaan että suuri osa heistä oli suomalaista työväkeä, joka oli ollut työssä täällä Vienanmeren rannoilla ja Muurmannin radalla ja joka työansion loppuessa oli saanut ryhtyä sotilashommiin. Oli siinä rivissä tosiaankin Sven Dufvaa poikineen, sillä keski-ikäinenkin otsatukkainen jätkä ei kovinkaan sujuvasti taivu tekemään sotatemppuja.

Primus-Nyman kääntyi meidän puoleemme, osoittaen meille työmme. Me jouduimme näet raivaamaan ja laajentamaan harjoittelukenttää. En tiedä oikeastaan, oliko tämä Haagin konventionin mukaista, sillä sen mukaan ei sotavankeja saa käyttää töihin, jotka ovat hyödyksi toiselle sotivalle puolelle, ja tässähän oli kysymyksessä rintamajoukkojen harjoittelu itse rintamalla. Mutta varsin ymmärrettävistä syistä ei minulla ollut pienintäkään halua esittää vastalausetta. Päinvastoin huoahdin helpotuksesta, huomatessani, että saisimme alkaa työskennellä ulkoilmassa.

Meille annettiin lapiot ja käsikärryt, ja niin aloimme tasoittaa kenttää ja louhia mäenrinteistä maata kentän laajentamiseksi mereen päin. Eihän sellaisella alalla 4 miehen työ paljoakaan tuntunut, varsinkin kun työtä ei millään tavalla hoputettu eikä mitenkään tarvinnut rasittaa itseään. Paremmin voi sanoa, että jo ensimmäisenä päivänä saimme tottua siihen, miten laiskasti työtä yleensä voidaan tehdä. Meidän työmme "päällekatsojana" tosin oli eräs punaiseen legioonaan kuuluva suomalainen merimies, joka osasi englannin kieltä, mutta hän ei ainakaan minkäänlaista pakotusta meidän suhteemme harjoittanut. Päinvastoin hänen "proletaarivaistonsa" tekivät hänet jonkunverran solidaariseksi meidän kanssamme ja sen vuoksi voidaankin sanoa, että työtä suoritettiin tavalla, joka oli Taylor-järjestelmälle aivan päinvastainen.

Kello 12-tienoilla työ keskeytettiin tunniksi ja meidät vietiin takaisin parakille, jossa saimme päivällisaterian. Senjälkeen tehtiin työtä iltaan kello 6:een asti, jolloin seuraavan päivän päiväannos jaettiin. Tästä päiväannoksesta saimme aluksi itse valmistaa päivittäisen ruokamme. Ruoka-astioina oli läkkipeltinen kulho, josta juotiin teetä, tinalusikka, ja pöytäveitsi: muut ruoka-astiat tehtiin konservipurkeista.

Näin oli siis ensimmäinen jännitys lauennut ja huomasimme saaneemme säännöllisen päiväjärjestyksen. Se oli melkein sama kuin se, johon olin tottunut Tuomarniemen metsänvartijakoululla. Tosin ei tarvinnut nousta ylös klo 6 aamulla kuten Tuomarniemellä, jossa tunnit olivat silloin alkaneet. Niin suurta rasitusta ei meille sotavangeillekaan tahdottu antaa, vaan saimme nousta ylös tavalliseen ihmisten aikaan aamulla klo 7. 7-7.40 oli teenjuonti, senjälkeen lähdettiin harjoituskentälle, jonne saavuttiin täsmälleen klo 8. Täällä olimme töissä klo 12 asti. Kello 12-1 oli päivällisateria ja klo 1-6 tehtiin taas harjoituskentällä töitä.

Säännöllinen työ rauhoitti pian mielet, aika kului nopeasti, ruoka oli runsasta ja terveellistä, parempaa kuin siihen aikaan olisi saanut Suomessa, ja sen vuoksi aloimmekin voida hyvin.

Noin kolmisen päivän kuluttua saapuessamme eräänä sateisena iltapäivänä työstä parakille, tapasimme siellä uuden vangin. Tällä tavalla tutustuin suutarimestari Pulkkiseen Kuusamon pitäjän Vasaraperän kylästä ja pyydän saada hänet esitellä:

Juho Pulkkinen oli suunnilleen saman ikäinen mies kuin minäkin, siis puolivälissä 40, kooltaan lyhyenlainen ja hartiakas. Hänen kasvojensa väri oli terve ja iho oli sileä ja nuorekas. Ylähuulta kaunisti komeat, jonkunverran alaspäin riippuvat viikset, joiden takaa usein näkyi kaksi riviä terveitä valkoisia hampaita. Koko olemus osoitti aivan erikoista siisteyttä, ja käytöksessä oli sitä luontaista arvokkaisuutta ja kohteliaisuutta, jota niin usein tapaa Pohjan perien asukkaissa. Otaksuin heti, että tuttavuus oli miellyttävä, enkä tässä pettynytkään.

Ensi työkseni huomasin, että Pulkkinen oli saanut pitää kaikki varustuksensa. Hänellä oli vieressään pohjoissuomalainen, nahkaviilekkeistä kannettava selkälaukkunsa, joka oli harvinaisen suuri ja erittäin hyvätekoinen ja joka sittemmin osoittautui olevan Pulkkisen omaa työtä.

Meidän poissaollessamme oli nähtävästi laukun sisältö tarkastettu, koskapa Pulkkinen juuri parastaikaa kokoeli sitä takaisin laukkuunsa. Tätä tarkastellessani totesin jälleen, kuten monesti ennen, että suomalaisella kuljeksivalla työläisellä on enemmän kuin millään etappiupseerilla taitoa mahdollisimman pieneen tilaan sijoittaa mahdollisimman paljon tarpeellista tavaraa. Mies, joka parhaan osan elämästään joutuu kuljeksimaan jalkapatikassa kymmenien penikulmien pituisia matkoja ja jonka asumattomilla taipaleilla täytyy kuljettaa välttämättömästi tarpeelliset tavarat mukanaan, on todentotta pakoitettu harkitsemaan, mitä hän mukaansa ottaa, sillä jos häneltä jotain välttämättömän tarpeellista puuttuu, voi hän talvikylmässä sortua kinokseen. Kun vielä oli kysymys Pulkkisen tapaisesta liikkuvasta käsityöläisestä, niin näiden välttämättömyystarpeiden lukumäärä oli sangen suuri, sillä hänen täytyi kulettaa mukanaan kokonainen suutarinverstas naskaleineen, pikilankoineen, lesteineen, neuloineen, sormustimineen, raspeineen, veitsineen, pihteineen j.n.e. Myöhemmin osoittautuikin, että Pulkkisella oli myöskin kaikki satunnaisia taudintapauksia varten tarpeelliset lääkkeet, ja että hän tarkastuksen kestäessä taitavasti oli osannut siirrellä laukkunsa poimuihin sellaisia tavaroita, joita sieltä juuri etsittiin, kuten Muurmannin radanvarren karttoja, erinäisiä Suomen armeijan tiedusteluohjeita y.m.s.

Ja koko ajan siinä luutnantti Sovlojeffin rinnalla seistessä Pulkkinen kokoeli tavaroitaan reppuunsa ja vaatimalla vaati päästä vapaaksi jatkaakseen matkaa Suomen puolelle.

Solovjeffin ja Pulkkisen keskustelussa selvisi, että jossakin Knäsön läheisyydessä oli löydetty metsästä miehen ruumis ja tätä ruumista tutkittaessa oltiin satuttu myöskin huomaamaan Pulkkinen, joka juuri oli pujahtamassa pois kauppalasta jatkaakseen matkaa Suomen puolelle.

Pulkkinen taas puolestaan sanoi olleensa Muurmannin radalla töissä ja henkensä pitimiksi tehneensä paitsi suutarin työtä kaikenlaista muutakin työtä. Nyt olivat tienestit loppuneet, ja sentakia hän pyrki täältä kotiansa Kuusamoon. Murhatusta miehestä ei hän tietänyt mitään ja sanoi muuten tällaisia miehen raatoja löytyvän metsissä kuinka paljon tahansa. Ne olivat kaikki Muurmannin radalta Suomeen takaisin lähteneitä työmiehiä, jotka matkalla olivat joutuneet ryöstömurhan uhriksi.

Kun ei kuulustelussa sen enempää selvinnyt, jätti Sovlojeff Pulkkisen rauhaan sanoen kuitenkin myöhemmin puristavansa hänestä totuuden ilmi.

Olimme siis saaneet uuden toverin. Pulkkisen tiedot nimestään olivat oikeat ja oli hän Kalle Vuorelan vanha tuttava. Hän tunsi myös ennestään Saikoffit, sillä hän oli usein käynyt näiden talossa. Tällä tavalla oikeastaan meistä sotavangeista muodostui tuttavallinen piiri, ja saimme pian hyvää seuraa toisistamme.

Jonkun ajan kuluttua tuhahti huoneeseemme eräs legioonalainen kertomaan porvarien julmuuksista vankileirillä, joista hieman aikaisemmin saapuneet pakolaiset olivat tuoneet uusia tietoja, Pulkkinen silloin tuikeasti vastasi, ettei ainakaan punaisilla ollut syytä ketään julmuuksista moittia, sillä itse he olisivat kyllä tehneet puhdasta jälkeä, jos vain suinkin olisivat ennättäneet, mainiten samalla heidän murha-aikeistaan Kuusamossa, joiden mukaan Kuusamon punaisilla oli ollut selvät aikomukset tappaa Kuusamon nykyinen omistava luokka ja ruveta itse heidän sijaansa porvareiksi.

Pulkkisen naseva vastaus sai aikaan suuren hälinän, mutta mitään väkivaltaa häntä kohtaan ei kuitenkaan tapahtunut, mutta pitkä vastaselitys siitä syntyi. Yleensä koettivat kaikki sikäläiset punaiset esittää asiaansa niin kauniissa valossa kuin mahdollista. Punaisten tarkoitus ei muka ollut persoonallisesti hyötyä kapinasta, vaan edistää oikeutta, auttaa köyhiä ja kostaa vääryyttä, j.n.e.

Pulkkisen saapumis-ilta oli meille sotavangeille merkille pantava siinäkin suhteessa, että päivän kuluessa oli akkunoihin tehty rautaristikot. Tämä toimenpide oli oikeastaan meille vangeille eduksi, sillä siitä oli seurauksena, että huoneessa oleva vartija poistettiin yöksi ja sijoitettiin etuhuoneeseen ja ovi välillä suljettiin. Tällä tavalla saimme tilaisuuden iltayöstä vapaasti keskustella keskenämme ja näin sain myöskin minä sain tilaisuuden ryhtyä tekemään muistiinpanoja, jota silmälläpitäen olin eräässä sopivassa tilaisuudessa "besorgannut" itselleni suuren palasen valkoista käärepaperia; kynä taas löytyi Pulkkisen ehtymättömistä varastoista.

V LUKU, jossa suutari Pulkkinen tekee selvää Karjalan kysymyksestä.

Mainitsin, että Pulkkinen tuntui tuntevan Saikoffit, mutta tämä tuttavuus ei suinkaan ollut mitään mieluisaa laatua. Asian laita oli nimittäin se, että Ilja Saikoff oli tunnettu karjalainen kapitalisti, ja täksi oli hän tullut pääasiallisesti nylkemällä lähimmäisiään, joihin m.m. Pulkkinen aikaisemmin oli kuulunut. Tämä seikka aiheutti sittemmin paljon kinastelua miesten välillä.

"Kyllä minä sinut Ilja muistan, sillä sinä olet juuri sama mies, joka viime talvena otit minulta maitoastiasta 20 ruplaa."

Tämä maitoastia on tosin hyvin epämääräinen mitta, mutta todellisuudessa se ei sisältänyt maitoa enempää kuin puoli litraa, joten hinta oli sangen mahtava, sillä rupla oli siihen aikaan n. 1 1/2 markkaa.

Kun Ilja surkealla äänellä selitti joutuneensa vangiksi Suomen valkoisten ja minun tähteni, niin Pulkkinen siihen tokasi, että kyllä se on varmasti vale, Ilja kulta, sillä varmaan sinut ovat omat kyläläisesi nylkemisen vuoksi ilmiantaneet.

Tähän murahti Ilja, että ehkä se sittenkin taitaa olla se Mikkojeffi, ja kun Mikkojeffin nimi mainittiin, tuntui siltä kuin myöskin Iljan poika, Vasili, olisi saanut oudon pistoksen rintaansa, sillä hän huokasi jotakin siihen suuntaan, että jos tosiaankin Mikkojeffi on käynyt meidän päällemme kantelemassa, niin taitaa hirsipuu meitä odottaa.

Kuten myöhemmin tulemme näkemään, olikin Pulkkisen olettamus aivan oikea, ja Mikkojeffi, jolla oli kummallekin Saikoffille vanhoja kalavelkoja maksettavana ja joka oli entinen venäläisten santarmien kätyri, oli tosiaankin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen kostaakseen Saikoffeille, joille oli velkaa.

Tämä pieni välinäytös oikeastaan antoi aiheen keskustelun siirtymisen Karjalaan ja karjalaisiin. Pulkkinen aloitti kertomuksensa.

– Saavuin tänne Karjalaan tälle matkalle viime syksynä ja tapanani on ollut oleskella täällä Vienanrannalla jokainen vuosi. Silloin kun Muurmannin rataa alettiin rakentaa, alkoi täällä hyvä työansio. Kun työmiesten onnistui päästä porukkaan pomojen kanssa, saatiin hyvin edullisia urakoita, niin että parinkin sadan ruplan tienestit päivässä eivät olleet mitään harvinaisia. Muurmannin rata on tullut tavattoman kalliiksi sentähden, että sitä rakentamaan on käytetty venäläisiä insinöörejä ja venäläistä työnjohtoa, joka on varastanut suunnattomia summia. Jos radan olisivat rakentaneet esim. suomalaiset insinöörit, ei rata olisi tullut maksamaan kymmenettä osaakaan siitä, mitä se nyt on maksanut. Sitäpaitsi on rata niin huonosti rakennettu, ettei sitä mihinkään suurempaan liikenteeseen voida käyttää. Jos liittolaiset esim. aikovat kulettaa sotavoimia Muurmannin rataa myöten Venäjälle, niin tulevat he huomaamaan, että heidän täytyy rakentaa rata kokonaan uudestaan. Radan huonoutta todistaa sekin, ettei ainoakaan juna ole päässyt yhtämittaa Kemistä Muurmannin rannalle.

Se työväki, joka oli rataa rakentamassa, oli mitä sekalaisinta seurakuntaa. Mutta erikoisesti olivat hänen mielenkiintoaan herättäneet kiinalaiset, joita oli paljon käytetty rautatietöissä. Heidän oudoista elämäntavoistaan riitti juttuja loppumattomiin. Hänen mielestään kiinalaiset eivät ole ihmisiä, vaan piruja. He elivät äärettömässä likaisuudessa ja tulivat toimeen olosuhteissa, joissa tavallinen kuolevainen ei voisi elää. Ruuaksensa käyttivät he m.m. kaikki itsestään kuolleiden hevosten raadot ja kaikki ruuan tähteet, mitkä muut olivat hyljänneet. Leipää he eivät tarvinneet, he tekivät ainoastaan ruisjauhotaikinasta pötkyjä, jotka kiersivät kepin ympärille ja lämmittivät tulessa. Suurta herkkua olivat rotat ja likakärpäset.

Kiinalaisilla on oma, erittäin laiska työtahtinsa, jota ei mikään voima voi saada nopeammaksi. Kiinalaisen laiskuuden pitäisi tulla sananparreksi.

Erikoisesti ihmetteli hän sitä, ettei kiinalainen juuri lainkaan tunne ruumiillista tuskaa. Kun nimittäin kiinalainen sai päähänsä olla tekemättä työtä, joka muuten sattui hyvin usein, niin huomattiin pian, ettei nagaikka tehonnut vähääkään. Kiinalainen ei siitä ollut millänsäkään, eikä se myöskään saanut aikaan mitään näkyviä merkkejä hänen selkäänsä. Aivan yhtä tehotonta oli putkaan työntäminen ja nälällä rankaiseminen, sillä kiinalainen olisi aivan tyynesti antanut tappaa itsensä. Tästä syystä kiinalaisille kaikkein mieluimmin annettiinkin oma urakkansa ja saivat he tästä syystä esim. rakentaa sivuraiteita, tai tehdä jotain muuta samantapaista työtä, joka ei ollut päätyön tiellä.

Paitsi kiinalaisia, oli rataa rakentamassa mitä kirjavin joukko venäläisiä, kaikesta päättäen myös tämä väki hylkyjoukkoa, jota oli kerätty sieltä, mistä kiireen kaupalla oli saatu. Suomesta oli myös suuria työmiesjoukkoja, jotka tavallisesti joku pomo oli koonnut ympärilleen ja sinne kuljettanut. Mitä päällystöön tulee, niin korkeampia herroja ei juuri näkynyt, heillä ei tosiaankaan näyttänyt olevan mitään suoranaista tekemistä töiden kanssa, joista pääasiallisesti huolehtivat kaikenkarvaiset urakoitsijat, joilla oli työstä määrätty urakkaosansa tai tehtävänsä. Tiehen asetettiin muuten hyvin suuria toiveita. Muurmannin rautatiestä piti tuleman suuri valtasuoni, jota myöten Venäjän vilja pääsisi liittolaismaihin ja Venäjälle piti sen taasen kuljettaman kaikkea sellaista, mitä Suuren Venäjän maanviljelys ja teollisuus tarvitsisi. Kaikkein ensimmäiseksi piti kuitenkin rataa myöten kuljetettaman aseita, joilla Venäjän villit laumat piti aseistettaman "länsimaista sivistystä palvelemaan". On sitä Muurmannin soihin uponnut monen englantilaisen mammanpojan punta, tulematta koskaan takaisin.

Kaikista niistä englantilaisista ja ranskalaisista, jotka kävivät rakennustyötä tarkastamassa, voidaan sanoa, että he värisivät viluissansa, eikä heidän naamaansa juuri näkynyt turkin kauluksen sisältä.

Niinkauan kuin keisarivalta pysyi pystyssä, oli radalla kuitenkin jonkinmoinen järjestys, mutta niinpian kuin ensimmäinen vallankumous tapahtui ja n.k. vapaamielinen Venäjä pääsi valtaan, alkoi myös heti paikalla suuri sekasorto. Ei tosiaankaan tietänyt, kuka missäkin paikassa oli korkein herra, sillä jokainen väitti olevansa päällysmies ja lopulta vakaantui työväestöön käsitys, että ainoastaan se on herra, joka maksaa tilin. Herrat alkoivat tapella keskenään, väliin syöksähtivät he rakennuksista pihamaille ja pyöriskelivät kinoksissa, ammuskelivat ja kolhivat toisiaan ja lopulta huusivat työmiehiäkin avukseen. Kyllä sen näkee, että ryssä on sellainen eläin, että oli se sitten herra tai työmies, niin ei se ilman nagaikkaa kurissa pysy.

Vienankarjalainen on yleensä huono työmies, ainakin kun on kysymys ruumiillisesta työstä. Kauppamiehenä hän menettelee, mutta raskaaseen työhön hän ei hevin ryhdy. Niinpä tämän radan varrellakin asuva karjalainen taitavasti osasi vältellä kaikkia vaikeimpia töitä, ja hyötyi sen rakentamistöistä pääasiallisesti ruokatavarain, vaatteiden, tupakan y.m. myynnillä, tai suorittaen helpoimpia tehtäviä.

N.k. Kerenskin aika alkoi tuntua siinäkin, että muona alkoi loppua. Mutta seteleitä sitä vastoin ilmestyi sitä runsaammin. Setelitulva kasvoi siksi suureksi, ettei pienempiä seteleitä enään setelipainossa ennätetty leikata toisistaan irti, vaan työnnettiin niitä työläisille tileissä pitkinä listoina, tai rullina, joista sai leikata kulloinkin tarvitsemansa pätkän.

Mitä tukevammin Kerenski istui satulassa, sitä tyhjemmiksi kävivät myöskin ruokatavaravarastot. Leipä alkoi hävitä ja pilaantunut suolaliha alkoi käydä pääravinnoksi. Koko ajan oli päällystö elänyt hyvästi, juonut ja mässäillyt. Mutta varsinkin Kerenskin aikana kävi mässäys entistä suuremmaksi ja päällystön välinpitämättömyyden vuoksi työnteko lakkasi kokonaan.

Iloinen svaboda vallitsi kaikkialla. Englantilaiset ja ranskalaiset, varsinkin viimemainitut, matkustelivat edestakaisin ja aina heidän matkojensa jälkeen pidettiin puheita kansalle, joissa ilmoitettiin että tsaarihallitus oli aikonut kavaltaa Venäjän Saksalle, mutta Kerenskin hallitus oli sen pelastanut liittämällä sen uudestaan entistä vahvemmin liittoutuneiden riveihin, joissa itse Venäjän kansa niin sydämestään haluaa taistella.

Sitä mukaa kuin svaboda lisääntyi, väheni ruoka, työt täytyi lopettaa, rata ja tavararakennukset jäivät paikoin keskeneräisiksi ja työväestö alkoi paeta pois. Kurja aika alkoi, keripukki rupesi raivoamaan, lavantauti, punatauti ja pilkkukuume rupesivat tekemään tuhoaan, ja paras oli pyrkiä pois. Bolshevikkien ilmaantuminen hallitukseen ei täällä merkinnyt sanottavaa muutosta, korkeintaan pientä muutosta parempaan päin, sillä järjestys hieman parani ja karjalaisten nylkemistä, varsinkin asutuimmilla paikoilla, hieman vähennettiin. Mutta nälkä ja taudit raivosivat, kuten ennenkin ja vielä enemmän ilmestyi puheenpitäjiä, eikä oikeastaan kukaan tietänyt, mistä oli kysymys. Monet työläiset yrittivät painua ratavartta pitkin eteläänpäin, nousten junaan aina silloinkuin sattuivat pääsemään. Nämä ehkä menettelivätkin viisaimmin, sillä turvallisuus radan varrella oli parempi kuin muualla. Suurin osa niistä taas, jotka lähtivät pyrkimään poikkimaisin Suomeen, sortui matkalle, joko tiettömiin taipaleisiin, tai joutui ryöväreiden kynsiin. Ne taas, jotka pääsivät kotiin, olivat saaneet siksi paljon kärsiä, että he olivat varmasti saaneet matkalta muiston loppuiäkseen.

– En tietänyt minäkään oikeastaan, mitä tehdä, sillä tie sekä etelään että länteen tuntui minusta liian vaaralliselta. Paras oli mielestäni jäädä paikalleen ja koettaa ainakin toistaiseksi tulla toimeen, miten parhaiten taisi. Rautatietyö ei enään kannattanut, sillä siitä sai palkakseen ainoastaan paperia, jota ei voinut syödä. Tällä tavalla jouduin tekemään työtä karjalaisille, milloin suutarintyötä ja milloin mitäkin talossa tarvittavaa. Pikku hiljaa olen tullut toimeen ja tarkoitukseni oli vähitellen etsiä itselleni turvallinen paluutie Suomeen. Niin pian kuin suomalaisia punakaartilaisia alkoi tänne ilmestyä ja miehiä alettiin ottaa puna-armeijaan, katsoin parhaaksi pysytellä syrjässä, sillä pelkäsin kaikkia sotatoimia.

– Vienankarjalaiset ovat tosin suomensukuista kansaa, mutta ero suomalaisen ja karjalaisen välillä on suuri. Karjalainen on suomalaisesta siksi paljon takapajulla, että on vaikea ajatella, miten suomalaiset ja karjalaiset voisivat elää samassa valtiossa. Karjalaista nykypolvea suomalaisista vaikeasti eroittava piirre on tämän kiintyminen kreikkalais-katolilaiseen uskontoon ja viha ruotshia kohtaan. Ruotshiksi luetaan myös suomalaiset, joita karjalainen siis pitää vihollisinaan. Tätä ruotshinvihaa ovat kreikkalais-katolilaiset papit vuosisatoja karjalaisiin lietsoneet ja siinä melkoisesti onnistuneet. Sitäpaitsi lienee karjalaisten kreikkalais-katolilainen uskonto vielä pakanallisempaa kuin varsinainen ryssän usko, sillä sen ohessa ovat karjalaiset säilyttäneet paljon vanhoja pakanallisia menojaan. Esimerkkinä mainittakoon, että melkein jokaisessa karjalaisessa nuotanvetorannassa on n.k. kalahospoti, s.o. ryssän risti, jolta rukoillaan kalaonnea. Jos vesinuottia alkaa tulla, saattaa sattua, että alkeellisin karjalainen tarttuu hospotiinsa ja suomii sitä piiskalla.

Kotona tekevät naiset kaiken työn, miehet vetelehtivät pirtissä ja palveluttavat itseänsä. Kun tällaista on tapahtunut vuosisatoja, niin on selvää, että miehet ovat laiskistuneet ja töihin haluttomat. Tukkitöihin ja tukinuittoon karjalainen sentään jotenkuten kykenee, saaden aikaan ehkä kymmenennen osan siitä, mitä tavallinen suomalainen työmies tekee. Mitään maanviljelystä ei karjalainen viitsi harjoittaa, ja sentähden ovatkin karjalaisten touvot väliin niin pieniä, että akka ne hameenliepeellään melkein peittää.

Tämäntapaista intoutui katkeroittunut suutari Pulkkinen tarinoimaan ja se tarina oli hyvää unilääkettä, sillä vähitellen vaivuimme virkistävään uneen.

VI LUKU, jossa kerrotaan, minkälaiselta tuntui puhdistustyö Kerenskin ja Leninin jättämissä kasarmeissa.

Kuten edellä jo mainittiin, oli paikkakunnalla sijoitetussa punalegioonan osastossa näihin aikoihin noin 60 sotilasta. Nämät olivat toistaiseksi sijoitetut osaksi erääseen pieneen rakennukseen, joka ei ollut mikään varsinainen kasarmirakennus ja osaksi samaan rakennukseen, jossa sotavangit oleskelivat. Uusia miehiä ilmestyi kuitenkin harva se päivä, ja samoihin aikoihin alettiin myös värvätä karjalaisia riveihin. Tästä syystä täytyi ottaa käytäntöön eräs aivan lähellä oleva kasarmirakennus, johon helposti voitiin sijoittaa ainakin satakunta henkeä. Sitä ennen oli kuitenkin rakennus ja luonnollisesti sen ympäristökin siivottava. Ulkoa päin katsoen näytti tämä rakennus jonkinlaiselta lumotulta linnalta, sillä kaikenlaista törkyä, kuten tyhjiä konservipurkkeja, puulaatikon kappaleita, vaateriekaleita, hevosenraatoja, sillitynnyrin palasia y.m. oli kerääntynyt sen ympärille, sellaisessa määrässä, että ylimmät ikkunaruudut onnettomina tirkistelivät tämän surkeuden takaa.

Tunsimme tosiaankin kylmiä väreitä selkäpiissä, kun saimme kuulla, että meidän vankien tehtäväksi jätettiin, suomalaisten punasotilaiden valvonnan alaisina, tämän parakin puhdistaminen. Talikot kädessä ja hyvin surkean näköisinä läksimme kaikki kasarmirakennusta kohti. Hyvin pian selvisi, että kasarmirakennuksen ympäristöä oli myös käytetty vieläkin epämiellyttävämpään tarkoitukseen ja että tästäkin syystä, kun sitä ympäröivää törkykasaa hieman kosketti, inhoittava löyhkä salpasi hengityksen.

Saavuttuamme perille totesimme, että meillä kolmella suomalaisella oli työkaluina tavalliset taikot, jotavastoin molemmat karjalaiset olivat kaapanneet matkaansa pienet rautavartiset kauhat, sellaiset joita käytetään uunista tuhkaa poistettaessa. Niihin mahtui korkeintaan noin pari kourallista. Kun työskentely alkoi, hyörivät karjalaiset tärkeän näköisinä nämät lusikat kourassaan.

Oh selvää, että tämäntapainen työskentely ei oikein meitä muita miellyttänyt, varsinkin kun meitä vartioivat punaiset, jotka hyvin mielellään hoputtivat meitä yhä ankarampaan työhön.

En tiedä vahingossako se sattui, vai mikä siihen oli syynä, mutta yhtäkkiä kuului kauhea "Boshe moi" ja samalla nähtiin Pulkkisen luona työskentelevä Ilja Saikoff nenällään pahimmassa törkykasassa. Ja kyllä hän olikin ylösnoustessaan hyvän näköinen, sillä koko hänen partainen naamansa oli yhtenä töhryisenä möhkäleenä. Sadatellen ja huutaen hän yritti syöksyä Pulkkisen niskaan, mutta Pulkkinen piteli hänen nenänsä alla taikkoa, johon oli varustanut runsaan määrän itämaista sivistystä, kuten hän sanoi.

Syntyi luonnollisesti suuri hälinä, jossa molemmat Saikoffit soittivat ensimmäistä viulua ja johon me kaikki sekä vartijat että vangit sekaannuimme ja joka kenties olisi johtanut ilmitappeluun, ellei paikalle olisi ilmestynyt eräs austraalialainen majuri, jonka tullessa heti syntyi hiljaisuus. Hänen mukanaan tuli paikalle myöskin eräs henkilö, jonka sittemmin sain tietää ylioppilas Mäkeläksi ja joka toimi jonkinlaisena tulkkina. Hänen tulkinnastaan selvisi majurille riidan syy ja nähtävästi oli Mäkelä tulkinnut asian meille suomalaisille eduksi, sillä seurauksena oli, että molemmille Saikoffeille annettiin kannettavaksi paarit, joihin aloimme latoa törkyä.

Majuri itse alkoi nyt johtaa kasarmin puhdistustyötä, heitti takkinsa pois ja tarttui itse taikkoon.

Majurin ryhdyttyä lapioon sai työ heti eri vauhdin. Joukkoon komennettiin myös muutamia punasotilaita, tulevia kenraaleja Suomen punaisessa armeijassa, niinkuin Pulkkinen heitä kutsui. Ensi työksi mentiin hakemaan dresinalla läheisestä makasiinista kalkkisäkkejä ja lysoolipönttöjä ja sokeroitiin kalkilla koko ympäristö miltei lumivalkoiseksi.

Senjälkeen pöyhittiin kalkkia vielä rojukasan sisään sikäli kuin saatiin. Sitten haettiin ruisku ja ruiskutettiin törkykasaan jonkunverran lysoolivettä. Lähellä olevalle raiteelle kuletettiin muutamia hiekkavaunuja ja näihin alettiin siirtää kaikkein pahin törky. Yhden päivän työn tuloksena oli parin metrin levyinen käytävä kasarmin pääovelle, siinä kaikki. Muistui tosiaankin mieleen Herkules ja Augiaan talli, vaikka se luultavasti ei läheskään ollut tämän Nikolai II:sen ja Kerenskin kasarmin veroinen, semmoinen törkykasa tämä tosiaankin oli.

Seuraavana päivänä olivat kaikki miehet komennetut kasarmin puhdistukseen. Siinä työssä hääräsivät sekä vangit, sotilaat että päällystö. Kasarmin ovelle vievälle tielle, joka edellisenä päivänä oli aukaistu, kyhättiin kapearaiteinen rautatie ja sille tehtiin sitten vielä päivän kuluessa tarpeellinen määrä haararaiteita. Sitäpaitsi tehtiin vielä useita lankkuraiteita, joita myöten voitiin kulettaa törkyä käsikärryillä. Tällä tavalla saatiin, kun vielä paikalle hankittiin nostokurki, työ jokseenkin nopeaan käyntiin. Rakennuksen ympäristöt alkoivat puhdistua ja koko kasarmirakennus, joka muuten ei ollut hullumman näköinen, tuli silmiemme eteen. Mutta kauan kesti ennenkuin neitseellinen maa tuli näkyviin.

Tätä työtä tehdessä ei tosiaankaan voinut olla ajattelematta, että tämä kasarmi ei suinkaan ollut ainoa tsaarin, Kerenskin ja Leninin Venäjällä. Venäjän ylhäisö on kyllä nyt saanut oppia puhdistamaan kaupungin katuja ja näitä tällaisia kasarmeja. Mutta on aivan varmaa, että kestää kauan aikaa, ennenkuin itse Venäjä on saatu niin puhtaaksi luoduksi, että siitä pinta tulee näkyviin. Ja kuinka kauan aikaa kestäneekään ennenkuin tämä pinta saadaan puhtaaksi? Sillä vasta senjälkeenhän voidaan ruveta sitä rakennusta, jota kutsutaan Venäjäksi, puhdistamaan sisältä päin. Ja lopuksi, minne mahtuukaan koko Venäjän törky.

Kaikki nämä asiat johtuivat tässä siistimistyössä mieleen. Se törkypaljous, mikä alueelta täytyi poistaa, oli tosiaankin niin suuri, etteivät siihen satamassa olleet rautatievaunut olisi mitenkään riittäneet, ja sentähden täytyikin ruveta miettimään, mihinkä tuo kaikki tyhjennettäisiin. Täällä kertaa sattui kuitenkin niin hyvin, että meren rannan läheisyys tarjosi tässä suhteessa hyvän keinon päästä eroon täyteen ahdettujen vaunujen vastenmielisestä sisällyksestä. Vienanmeren rannoilla on nim. tuntuva luode ja vuoksi ja luoteen aikana voitiin vaunut tyhjentää sellaiseen paikkaan, mistä vesi vuoksen aikana huuhteli kaiken lian pois. Ja vaikka tätä olikin paljon, hupeni se kuitenkin helposti Vienanmeren aaltoihin. Tämä johti mieleen, että oikeastaan kai suuri Venäjäkin aina vaistomaisesti on pyrkinyt meren rantaan senvuoksi, että se sinne voisi tyhjentää törkynsä, sillä merimieheksi ei ryssästä, niinkuin kaikki tiedämme, ole ja mitään meriliikettä ei ryssä milloinkaan ole kykenevä harjoittamaan, saakoon hän satamapaikkoja miten paljon tahansa.

Kun tällä tavoin oli useita päiviä puhdistettu kasarmin ympäristöä, seurasi vihdoinkin se jännittävä hetki, jolloin kasarmin ovet aukaistiin ja voitiin astua tähän lumottuun linnaan. Jos ei kasarmin ympäristö ollut kaikkein siisteimpiä, niin oli sen sisusta vielä kamalampi. Suuri joukko rottia syöksyi sisältä Jumalan vapaaseen ilmaan. Permannot olivat jalan korkuisen kaiken maailman lian peittämät, jota oli roiskunut seinillekin katon rajaan asti. Kaaoksesta pisti esiin vaatteen palasia, tuolin ja penkin jätteitä, kengänrajoja, jokunen halko, eräältä lattialta löytyi suuri kasa tuhkaa ja kahvin poroa, leivän kannikoita, mädännyttä lihaa y.m. y.m. Löyhkä oli siksi inhoittava, ettei kukaan voinut käydä aukaisemassa akkunoita sisältäpäin, vaan oli ne poistettava ulkoapäin. Tämän jälkeen heitettiin taas sisälle kalkkia ja ruiskutettiin seinät ja katot lysoolilla.

Ulkoapäin raavittiin rakennuksen seiniä muurarin lastalla ja koetettiin pestä niitä saippualla, varsiluudilla ja harjoilla, ja edistyikin tämä työ vähitellen niin pitkälle että vihdoinkin voi huomata, että rakennus oli puusta tehty. Rakennuksen sisustan tyhjentäminen vei paljon aikaa sekin, kaikkiaan muistaakseni neljä päivää, sillä sisälle ei voinut rakentaa kapearaiteista rautatietä, vaan oli kaikki roska käsikärryillä kuljetettava pois rakennuksesta.

Mutta kummallista kyllä, vaikka rakennus oli pesty sekä sisältä että ulkoa ja tässä käytetty valtavat määrät saippuaa ja vettä, ei kamala haju siitä kuitenkaan tahtonut lähteä. Permannot, joista parinkymmenen senttimetrin vahvuinen likakerros oli rautalapiolla raavittu pois, tutkittiin tarkoin, ja tällöin huomattiin, että niissä oli useita luukkuja, joista päästiin allaoleviin kellareihin, ja myöskin nämä kellarit osottautuivat kaikki olevan täynnä kaikenmoista törkyä. Vasta sitten kuin nämä oli puhdistettu, mikä ei suinkaan ollut helppoa, alkoivat rakennukset olla käyttökunnossa. Mutta vielä sittenkin vilisivät niiden seinät syöpäläisistä, joita ei millään voitu karkoittaa, sillä niitä olivat kaikki raot täynnä. Myöhemmin myös seinän raot täytettiin, ja tällä tavalla oli venäläisen komennon sijalle astunut englantilainen komento.

Tähän kasarmiin muuttivat nyt ensiksi saapuneet punalegioonalaiset ja heti tämän jälkeen alettiin puhdistaa muita lähellä olevia kasarmeja. Saatiin siinä polttaa ikuista tulta, sillä kaikki sellainen roju, mikä tulella voitiin hävittää, poltettiin. Loput työnnettiin mereen. Eräs parakki oli kuitenkin niin huonossa kunnossa ja niin lian saastuttama, että katsottiin parhaaksi polttaa se kokonaan. Tämäntapainen siistimistyö vei useita viikkoja, mutta kyllä sitten olikin koko kasarmin alue tullut uuteen uskoon. Puhtaus loisti kaikkialla, ja kun punaiset lisäksi tällävälillä olivat saaneet englantilaiset univormut päälleen, rupesi kaikki näyttämään siistiltä, jopa miellyttävältä.

Tällävälin oli myös taisteltu menestyksellä keripukkia vastaan. Oli alettu leipoa tuoretta leipää, hyviä säilykevihanneksia pantiin keittoihin ja pieniä annoksia jamia jaettiin sotilaille ja vangeille. Yksi ja toinen mies astui sairaalasta riveihin jälleen, ja pian oli koko keripukkisairaala tyhjänä. Vankilan yläpuolella olevassa mäessä olivat keripukin uhrit haudattuina, ja ristimetsikkö osoitti, ettei tauti ollut mennyt ohi ilman tuhoja.

Itse puna-armeijassa oli tällävälin tehty järjestelyjä. Siellä oli luokkarajat selvitelty, s.o., oli ensinnäkin erotettu tykistö, kuularuiskukomppania, tavallinen jalkaväki ja n.k. vahtikomppania sekä työkomppania. Nämä taas oli jaettu ryhmiin ja kullekin ryhmälle asetettu ryhmäpäälliköt. Tällä tavalla oli oikeastaan kaikki venäläisen ja punaisen vallan merkit leirialueelta poistettu.

VII LUKU, jossa kerrotaan karjalaisten heimoveljiemme saapumisesta riveihin.

Kuten tunnettua, oli Itä-Karjalasta miehet suurimmaksi osaksi viety maailmansodan aikana rintamille. Sinne heistä moni jäi, vaikka karjalaiset liukkaina miehinä yleensä kai onnistuivat välttämään vaaroja enemmän kuin muut. Niin pian kuin kuri armeijassa höltyi, alkoivat henkiinjääneet vähitellen karkureina tippua kotipuoleen. Myös Knäsinlahden seuduille oli täten saapunut suuret määrät asekuntoisia karjalaisia. Mutta kotona odottikin heitä outo ja ikävä vieras, joka Karjalassa ei ole niinkään tavallinen kuin yleensä luullaan, nimittäin nälkä. Ne säästöt, mitä oli tehty ennen bolshevikkien valtaan tuloa, etenkin Muurmannin radan rakentamisen aikana, oli jo suureksi osaksi syöty.

Nälästä sanan varsinaisessa merkityksessä ei kuitenkaan vielä voitu puhua, mutta joka tapauksessa olivat "normat" Englannin palveluksessa olevilla joukoilla siksi suuret, että katsottiin edullisemmaksi lähteä uudestaan sotapalvelukseen. Sitäpaitsi jaettiin sotilaille tupakkaa, jota ei tähän aikaan Itä-Karjalasta lainkaan voinut saada ostaa. Tupakka oli käynyt niin harvinaiseksi, että sitä käytettiin rahan asemesta. Ja kaiken lopuksi maksettiin sotilaille rahapalkka n.k. Arkangelin hallituksen seteleissä, jotka olivat pohjoisen Venäjän valkoisen hallituksen rahoja. Näillä seteleillä sai esim. Arkangelista ostaa viljaa, ja sentähden alkoivat ne käydä arvokkaammiksi kuin muut setelit.

Eversti Burtonin joukko-osastoonkin alkoi senjohdosta melkein päivittäin ilmestyä karjalaisia sotamiehiä. Siten sain tilaisuuden, vaikka tosin sangen rajoitetun, tutustua Vienan-Karjalan kansaan. Ensimmäinen, joka meidät otti vastaan, oli eräs Mattijeffi-niminen karjalainen, joka komeili englantilaisessa univormussa, venäläisine Yrjön-risteineen. Hän oli erään varakkaan karjalaisen kauppiaan poika, joka aikoinaan oli saanut suurehkon perinnön, mutta koska hänellä oli avara kurkku ja taskut, joissa ei ollut pohjaa, niin oli hän pian tyhjää tyhjempi. Hunningolle joutumasta pelastui hän tällä kertaa siten, että pääsi sotaväkeen, ja kun hän sitäpaitsi omasi luku- ja kirjoitustaidon, jotka molemmat taidot Venäjän armeijassa ovat ylen harvinaisia, oli hän sodassa kohonnut jonkunmoiseksi päällysmieheksi. Yrjön ristin oli hän saanut erehdyksestä, sillä kenraali oli sen kiinnittänyt hänen rintaansa, hänen ollessaan viransijaisena erään sairastuneen toverin sijalla, jonka olisi pitänyt saada risti. Sitäpaitsi oli hänen rinnassaan kaikenlaisia muita ristejä ja rahoja, jotka hän todennäköisesti oli puhaltanut kaatuneilta tovereiltaan.

Kun me saavuimme työstä parakillemme ja olimme asettuneet lauteillemme, kutsui tämä henkilö huoneeseen muitakin karjalaisia, sanoen: – Tulkaa katsomaan tshuhnia. Nämä ovat nyt niitä, jotka ovat tulleet Karjalaa valloittamaan. Millä oikeudella te suomalaiset haluaisitte ottaa Karjalan haltuunne? Mitä teillä on täällä tekemistä? Joka paikkaan Karjalassa pakkaantuu nälkäisiä suomalaisia. Jos he tulevat yksinäiseen taloon, niin he ryöstävät kaikki, mitä talossa on, tappavat ihmisiä ja häväisevät kirkkoja. Joka paikassa pilkkaavat he meidän uskontoamme, joka on kuitenkin parempi kuin suomalaisten uskonto. Mitään teillä ei ole meille tuoda, eikä mitään antaa, sitävastoin te tahtoisitte kaikki ottaa. Te olette monin paikoin syöneet meidän viimeiset heinäeväämme.

– Teidän sotajoukkojenne päällikköinä on aivan nuoria miehiä, jotka eivät koskaan ole äkseeranneet ja jotka tuskin osaavat kivääriä käyttää. Suuri osa sotilaista on aivan nuoria poikia, jotka vangiksi jouduttuaan itkien pyytävät päästä kotiin.

– Kyllä me täällä Karjalassa tiedämme, että te ette Karjalasta tahdo mitään muuta kuin meidän metsiämme ja meidän mineraalejamme. Mutta nyt on asian laita sillä tavalla, että me karjalaiset olemme aivan yhtä hyviä kauppamiehiä kuin tekin ja osaamme itse myydä metsämme englantilaisille ilman, että teidän tarvitsee sitä tehdä ja pistää välivoittoa taskuunne. Sen olemme nyt tehneet ja me saamme nyt Englannista sekä rahaa että viljaa, jotavastoin te suomalaiset, jotka olette liitossa saksalaisten kanssa, ette saa mitään. Minä voin tuoda teille terveisiä Suomesta, sillä olen tullut juuri sitä kautta ja voin ilmoittaa, että tämä teidän aloittamanne Karjalan "vapauttamisretki" on päättynyt alkuunsa ja että me englantilaisten kanssa tulemme puolustamaan Karjalaa sekä suomalaisia että saksalaisia vastaan.

Kun koko tähän puheenryöppyyn tuntui olevan vaarallista vastata, niin kiihottuneen ja vihaisen näköinen mies nimittäin oli, katsoin parhaaksi vaieta. Samalla oli hän myös äkämystynyt Ilja Makarovitsiin ja Vasiliin ja kääntyi heidän puoleensa.

Tässä näette kaksi Karjalan asian kavaltajaa, sanoi hän. Nämä molemmat miehet tässä ovat Suomen valkokaartin vakoojia, jotka rahasta ovat vieneet Suomen valkoisille tietoja siitä, mitä Karjalassa tapahtuu. Nämä ne m.m. saivat aikaan sen, että Soukelojärven taistelu viime talvena päättyi siten, että Suomen valkoiset pääsivät pakenemaan Suomeen takaisin. Muutoin heistä jumal'aut ei olisi ainoakaan mies hengissä päässyt.

Kaikkeen tähän eivät Vasili ja Ilja mitään vastanneet, joka minusta muuten tuntui hyvin kummalliselta, sillä tiesin, etteivät nämä molemmat miehet ainakaan mitään innokkaita Suomi-ystäviä olleet, ja epäilin puolestani itse heidän vuoksensa joutuneeni satimeen. Perästäpäin sain muuten kuulla, että Vasili Makarovitsh oli ollut hyvin tehokkaasti auttamassa, kun Mattijeffilta aikoinaan puhallettiin isänsä perintö.

Tämä hyökkäys Saikoffeja vastaan käänsi keskustelun kärjen hieman pois meistä suomalaisista, ja alettiin jonkin aikaa puhua siitä, olivatko Saikoffit joutuneet vankilan surkeuteen syystä vai syyttä. Joka tapauksessa oli tästä käänteestä se etu, että kaikki karjalaiset rupesivat Saikoffien asiasta keskenään kiistelemään, ja sillä aikaa me suomalaiset jäimme syrjään.

Kun tämäkin puhelu taukosi, sain tilaisuuden tyynempään keskusteluun erään toisen karjalaisen heimoveljen kanssa. Hän oli jo vanhemman puoleinen mies, siinä jonkun vuoden yli 40 v. ja näytti muuten vilkkaalta ja älykkäältä. Alotin keskustelun kysymällä häneltä, osasiko hän kirjoittaa, jolloin hän vastasi osaavansa. Hän oli muuten toiminut venäläisenä metsänvartijana, joten me siis tavallaan jouduimme virkaveljiksi. Ja näin metsäasioista puhuen, tulin myöskin tilaisuuteen selittämään hänelle, mitä etua esim. Karjalan metsille olisi siitä, että ne joutuisivat suomalaisten hoitoon. Selitin hänelle, ettei kuka tahansa kykene irroittamaan puuta kannosta, ja saamaan suoritetuksi kaikkea sitä työtä, mitä tarvitaan ennenkuin puu on lastattu laivaan maailman markkinoille lähteäkseen ja että sentähden karjalaisetkin vasta sitten tulevat saamaan tarpeellisen hyödyn metsistään, kun puuteollisuus Karjalassa on saatu hyvään alkuun. Tällä tavalla pääsin jokseenkin vaaratonta tietä keskustelemaan tilanteesta, ja sain kaikinpuolin, vaikka hyvin tyynessä sävyssä todetuksi, ettei meidän suomalaisten joukkojemme käytös Karjalassa aina ollut ollut sellainen, kuin sen olisi pitänyt olla.

Myös tämän miehen kertomuksien mukaan olivat valkoiset joukot esiintyneet Karjalassa kuin valloitetussa maassa. Joukot olivat saapuneet perille huonosti varustettuina ja ilman ruokaa, joten heidän ensi työkseen oli täytynyt turvautua karjalaisten eväisiin. Päällystö oli ollut nuorta ja kokematonta. Kohdellut paikallisia "orgaaneja" mielivaltaisesti, osoittanut suurta olojen tuntemattomuutta ja asianymmärryksen puutetta j.n.e.

Kauan ei kuitenkaan tätä rauhallista keskustelua jatkunut, sillä pian saapui pirttiin uusia karjalaisia, jotka alkoivat uusilla vivahduksilla, mutta pääasiallisesti saman sisältöisenä toistaa Mattijeffin edellä esitettyä nuottia, jonka lukija jo edellisestä tuntee. Heidän räikeä kertomuksensa päättyi toivomukseen, että saisivat kostaa suomalaisille samalla mitalla ja erikoisesti lausuttiin toivomus saada lähettää meidät taivaaseen, jonka miehet muuten uhkasivat sopivassa tilaisuudessa tehdä. Ainakin saisimme me suomalaiset sotavangit, jos täältä joskus joutuisimme Karjalan kautta kotia kulkemaan olla varmat siitä, että luumme tulisivat valkenemaan Karjalan kankailla, jolla tavalla me paraiten tulisimme heidän mielestään hyödyttämään Karjalan asiaa ja saavuttamaan sen sankarikuoleman, jota olimme tänne tulleet etsimään. Varsinkin lausuttiin hämmästys siitä, että minä, joka olin jääkäri (tämä käsitys oli muuten aivan yleinen ja asia kävi sitä uskottavammaksi, mitä useammin sen dementteerasin), olin katsonut arvoni mukaiseksi antautua heidän, halpa-arvoisten karjalaisten sotureiden sotavangiksi, enkä sen paremmin noudattanut jääkärien periaatetta, voittaa tai kaatua.

Tähän vastasin, että minä en ollut antautunut karjalaisille, vaan englantilaiselle armeijalle ja että minä olin Suuren-Britannian ja Irlannin kuninkaallisten joukkojen vanki ja että minun kohtelustani määrää lähinnä Suur-Britannian armeijan eversti Burton, joka on m.m. tämän vankileirin päällikkö ja jolle minä olen oikeutettu myös valittamaan, siinä tapauksessa, että minua ei kohdella niinkuin sotavankia on kohdeltava.

Kun karjalaiset kuulivat Burtonin nimen ja kun minä sitäpaitsi aloin tarkalleen katsoa heitä sen näköisenä kuin olisin tahtonut painaa jokaisen kasvonpiirteet tarkkaan mieleeni, alkoi olo heistä tuntua epämiellyttävältä. He pelkäsivät nim. tosiaankin, että valittaisin heistä Burtonille ja niinpä alkoivatkin meidän urheat karjalaiset vartijamme tippua ovesta ulos viereiseen huoneeseen, kunnes jälelle jäi ainoastaan ovensuulle asetettu vartijamme ja se hyvänlaitainen karjalainen, jonka kanssa olin keskustellut. Tämän kanssa jutustelin pikkuhiljaa ja sain m.m. kuulla, että monesti samat karjalaiset jotka olivat olleet yhdessä tekemässä sopimuksia suomalaisten kanssa ja jotka teeskentelivät kannattavansa Suomen ja Karjalan yhteenkuuluvaisuuden asiaa, aivan samoihin aikoihin olivat neuvotelleet englantilaisten kanssa ja tehneet heidän kanssansa sopimuksia. Ja varmaa on, että jos näissä neuvotteluissa jotain etuja oli kysymyksessä, niin otettiin kummaltakin puolelta se, mitä kumpikin puoli voi antaa. Englantilaiset olivat tällä kertaa vallassa ja englantilaisten puolella nämä etuilijat nyt yhtenä miehenä seisoivat. Jos taas suomalaiset olisivat sattuneet voittamaan, on aivan varmaa, että samat miehet olisivat olleet valmiit nutistamaan jokaisen englantilaisen, jonka käsiinsä saisivat.

Suomen oloista tiesi tämä karjalainen, joka oli läheltä rajaa saapunut, vähin kertoa. Hän mainitsi, ettei täällä pohjoisessa Karjalan puolella enään ollut suomalaisia joukkoja, että Suomessakin niitä oli ainoastaan Kurtin kylässä ja Paanajärvellä, mutta että niitäkin oli tuntuvasti vähennetty.

Ei sanonut muuten luottavansa englantilaisiinkaan ja sanoi, että he karjalaisetkin parhaiten tulevat toimeen itsenäisinä, sillä Karjala kuuluu karjalaisille samaten kuin Suomi kuuluu suomalaisille ja Englanti englantilaisille.

Kun kysyin häneltä hänen ajatustaan venäläisistä, sanoi hän että myöskin venäläiset ovat Karjalassa vallananastajia ja etteivät he Venäjään ainakaan koskaan halua kuulua. Kun huomautin että Englanti on taistellut Venäjän puolella maailmansodassa ja että Karjalassa vielä tätä nykyäkin on nimellisesti Pohjois-Venäläinen tasavalta, jota englantilaiset ovat auttamassa ja että myös Karjala katsotaan tähän tasavaltaan kuuluvaksi, joten siis eivät englantilaisetkaan mitenkään tee Karjalaa itsenäiseksi, vastasi hän tähän, että hänestä on parempi joutua Englannin kuin Suomen alamaisuuteen. Englantilaiset ovat tulleet Karjalaan ystävinä. He ovat joka paikassa kohdelleet karjalaisia hyvin, tuoneet Karjalaan leipää, hankkineet karjalaisille työtä ja estävät bolshevikkeja sortamasta karjalaisia. Englantilaisista on siis karjalaisille sekä turvaa että hyötyä ja englantilaiset ovat paljon rikkaampi kansa kuin suomalaiset, joten he voivat tehdä Karjalan paljon paremmin tuloatuottavaksi kuin suomalaiset. Olisimme siis tyhmiä, jos emme liittyisi heihin.

Tähän minä huomautin puolestani, että minun luullakseni englantilaisilla ei ole vähintäkään aikomusta ottaa Karjalaa pitemmäksi aikaa haltuunsa ja ruveta siihen mitään uhraamaan. Englantilaisilla on asutettavanaan paljon luonnonrikkaampia alueita sekä etelässä että pohjoisessa, kuin Karjala. Karjalaa ei voida mainitakaan samana päivänä kuin esim. Kanadaa. Puhumattakaan sellaisesta maasta kuin Austraalia. Kun sota on päättynyt, tulee Englanti luultavasti antamaan venäläisille Karjalassa vapaat kädet.

Kaikkea tätä ei haastateltu mitenkään voinut uskoa. Hän oli aivan täydellisesti vakuutettu siitä, että englantilaiset olivat tulleet Karjalaan vapauttamaan karjalaiset ja luomaan Karjalaan uuden kukoistuksen. Ellei englantilaisilla olisi mitään tarkoituksia Karjalaan nähden, eivät he suinkaan olisi täällä, sillä tällä hetkellähän ei mikään vaara Venäjän taholta Englantia uhkaa. Venäjähän on solminut Saksan kanssa erikoisrauhan ja on nyt puolueeton maa, joka on kokonaan poistunut taistelevien riveistä. Ellei Englanti tahtoisi tehdä mitään Karjalalle, ei Englanti myöskään korjaisi Muurmannin rataa, niinkuin se nykyään tekee. Sanoi myös kuulleensa, että englantilaiset jo ensi talvena tulevat ostamaan puita ja että Karjalassa alkaisivat suuret metsätyöt.

Tätä viimeksimainittua väitettä rohkenin puolestani epäillä ja mainitsinkin karjalaiselle, että englantilaisilla joukoilla tulee olemaan täysi työ suojata Karjalaa bolshevikeilta, jotka niinpian kuin mahdollista tulevat yrittämään Karjalaa haltuunsa.

Tätä väitettä ei puhekumppalini ensinkään hyväksynyt, sillä hän uskoi bolshevikeista pelkkää hyvää. Bolshevikit ovat kaikkien pienten kansojen ystäviä, hän sanoi, eivätkä he tahdo karjalaisille mitään pahaa. Suurin osa karjalaisista on bolshevikkeja ja bolshevikki oli muka hänkin. Minä en mitenkään tahdo taistella bolshevikkeja vastaan ja meille sekä kaikille suomalaisille punakaartilaisille on nimenomaan luvattu, ettei meidän sitä tarvitse tehdä.

Kun asia oli saanut tällaisen omituisen käänteen, kysyin häneltä keitä vastaan oikeastaan Englanti hänen mielestään täällä sotajoukkoja piti. Keitä olivat siis ne viholliset, joita vastaan hän aikoi taistella. Tällöin sain kuulla, että heidän vihollisiansa olivat sekä suomalaiset että Germania.

Kun kysyin, eikö tämä ollut ristiriitaista, sillä hän ilmoitti suomalaisten joukkojen nimenomaan poistuneen Karjalan sisäpuolelta ja saksalaisia joukkoja täällä ei ole koskaan ollutkaan, niin sain vastaukseksi, että englantilaisilla oli aikomus tätä kautta hyökätä Suomeen, karkoittaa Suomesta saksalaiset ja riisua suomalaiset valkoiset aseista. Jonka jälkeen Suomen punakaartille annettaisiin tilaisuus perustaa Suomeen sosialistinen tasavalta.

Kun kysyin, luuliko hän todellakin, että Englannin armeija tulisi perustamaan Suomeen sosialistista valtiota ja niin ollen esiintyisi sosialismin toteuttamisen välikappaleena, jota se taas kotimaassaan vastusti, niin alkoi miestä jo vähän mietityttää.

Nämä asiat ovat siksi sekavia, hän sanoi, ettei niistä viisaammatkaan miehet saa selvää. Kyllähän minäkin puolestani olen näitä asioita miettinyt, ja ennenkuin minä tänne armeijan riveihin astuin, kysyin minä neuvoa eräältä suomalaiselta merimieheltä, joka palvelee tulkkina englantilaisessa pääesikunnassa ja hän neuvoi minua sanoen: on kaikkein parasta Paspieloi, että sinä olet sillä puolella, missä leipäkin on, sillä sillä puolella on aina hyvä olla. Niin olen ainakin minä aina koettanut tehdä, sillä se temppu on paras näin sota-aikana, ja täällähän saa vielä leivän särpimeksi teetä ja tupakkaa.

Ja minä luulen, että monen karjalaisen politiikka tosiaankin niinä aikoina suuntautui näiden tärkeiden suuntaviivojen mukaisesti, ja ajattelinkin itsekseni, että tässä itse asiassa oli lausuttu Machiavellin arvoinen valtioviisaus siitä, mitenkä pienten kansojen on politiikkansa sellaisina temmellysaikoina kuin maailmansota oli, asetettava. Suomalaiset olivat valitettavasti kyllä olleet estetyt tätä viisasta neuvoa noudattamasta, heidän leipänsä kun toistaiseksi oli jäänyt Atlantin toiselle puolen.

VIII LUKU, jossa sotavankien lukumäärä lisääntyy.

Karjalaiset pantiin aluksi vahtipalvelusta tekemään, sillä heitä oli vielä toistaiseksi niin vähän, ettei heistä voitu muodostaa erikoista komppaniaa. Heidän ei myöskään tarvinnut harjoitella punalegioonalaisten kanssa, sillä he olivat melkein kaikki jo ennestään sotatoimiin tottuneet. He olivat myös vartioimassa vankeja, jotka oli pantu uuteen työhön, nimittäin kaivamaan salaojaa harjoituskentän poikki. Jouduin siis vähän niinkuin omalle alalleni, sillä olinhan minä aikoinani vähän harrastanut agronomiaakin. Työ raittiissa ilmassa oli hauskaa, eikä lainkaan rasittavaa, mutta kuitenkin alkoi meitä päivä päivältä yhä enemmän väsyttää, sillä ruoka-annoksemme muuttuivat niukoiksi. Vartijamme olivat nimittäin alkaneet puhaltaa meidän ruoka-annoksiamme ja vaihtaa niitä lähikylässä maitoon ja tuoreeseen kalaan, jotka herkut eivät kuuluneet sotilasruokaan. Tämä seikka selvisi kuitenkin vasta myöhemmin, sillä meille selitettiin, että annoksia oli yleensä vähennetty.

Kun taas eräänä päivänä saavuimme niukalle ateriallemme ja aloimme Pulkkisen kanssa hieman napista, kun soppamme ei sisältänyt juuri muuta kuin vettä, aukeni ovi ja sisään tuotiin uusia vieraita: viisi suomalaista sotilasta, tai rajavartijaa, miksi heitä tahtoo sanoa. He olivat puetut suomalaisiin suojeluskuntapukuihin ja olivat laihan ja rasittuneen näköisiä. Sain sittemmin kuulla, että he olivat kulkeneet rajan yli ja tulleet yllätetyiksi nuotiolla. Heidät oli saartanut niin suuri vihollisjoukko, että kaikki vastarinta oli turhaa.

Kaikkein ensimmäiseksi istahti pisin heistä minun viereeni ja niin oli tuttavuus Karppisen kanssa tehty. Karppinen oli huutolaispoika Säräisniemeltä, joka oli tehokkaasti ottanut osaa Oulun valloitukseen ja senjälkeen joutunut Kurtin kylään sijoitettuun rajavartiostoon. Perille saavuttuaan alkoi hän ensi työkseen kiskoa saappaita jalastaan, ja tämä lopulta onnistuikin, mutta sillä seurauksella, että nahka oli seurata saappaan mukana, sillä saappaat olivat aivan liian ahtaat. Se ei ollutkaan mikään ihme, sillä tuskin minkään maan armeijassa tehdään varastoon sellaisia saappaita, jotka olisivat sopineet Karppisen jalkoihin. Ne olisivat arviolta ehkä mahtuneet n. 15 numeron kalosseihin. Niin, jalat olivat tosiaankin sellaiset, että niihin voi sovittaa lauseen "ei ole Jumalan vika, jos kompastuu". Myös kämmenet joilla saappaat vedettiin jalasta, olivat sellaiset, että ne nyrkkiin puristettuina muodostuivat suuren kaalinpään kokoisiksi muhkuroiksi. Koko muu ruumis oli vastaavanlaista tekoa, vaikkei siinä silloin sanottavasti lihaa näkynyt olevan. Kovin valittikin Karppinen Suomen armeijan pieniä ruoka-annoksia, ja kun näki hänen valtavan kitansa, niin ymmärsi helposti, että parin sadan gramman leipäannos sinne upposi yhtenä ainoana suupalana.

Karppisen täydellisenä vastakohtana on mainittava Matti – oli hänellä sukunimikin, vaikka sitä käytettiin niin harvoin, ettei se jäänyt mieleen. Hän oli nim. lyhyt ja tanakka ja lähemmin katsoen jotenkin hyvässä lihassa, vaikka oli rasituksesta kalpea ja väsynyt hänkin. Matti oli muuten viimeisenä antautunut ja ampunut vielä sittenkin, kun huomasi vihollisjoukon paljon suuremmaksi ja puolustautumisen turhaksi.

Matin jälkeen astui huoneeseen Olli Asser Mansikkamaa, josta tuli hyvin mielenkiintoinen tuttavuus. Olli Asser oli tyypillinen pohjolan lentojätkä, joka oli jokseenkin tarkkaan saapastellut Pohjois-Suomen ja Pohjois-Karjalan, luovinut sekä tuulet että tuiskut, virrat ja suvannot ja joka senvuoksi osasi hyvin tyynesti suhtautua tilanteeseen, oli se minkälainen tahansa.

"Kun minä viime tammikuussa läksin täältä Knäsöstä, päätin minä tosiaankin, etten minä enään tämän Jumalan aikana tule tänne takaisin, mutta eikös sitä pahus vieköön olla täällä taas. Mutta näkyypä täällä olevan muitakin, senverran, että saa sitä täälläkin kortit läiskymään." Tällä tavalla alkoi Mansikkamaa aivan tuttavallisesti puhella sekä vartijoiden että meidän vankitoveriensa kanssa. Myös eräs toinen vanki, joka muuten osoittautui olevan suutari ja nimeltään Stålnacke, oli saanut kielenkantansa irralleen, sillä hän oli nähnyt Pulkkisen suutarinvehkeet ja sai siitä aiheen huomauttaa, että näytään sitä tehtävän suutarin työtä täälläkin Ja kun Pulkkinen häneltä kysäsi, että suutarin työtäkö sitä täältä sitten on tultu etsimään, niin Stålnacke vastasi, että niillä asioillahan sitä tässä ollaan, kun Kurtista ovat kaikki anturanahat loppuneet. Mutta viides miehistä, Ämmälä nimeltään, istahti sanaakaan sanomatta penkille, senjälkeen kun oli sen ensin huolellisesti pyyhkinyt hihallaan, istahti ja oli ääneti; ja myöhemmin osoittautuikin, että johdonmukainen äänettömyys oli yksi hänen tärkeimpiä luonteenominaisuuksiaan.

Tällä tavalla oli meitä siis kaikkiaan kahdeksan suomalaista sotavankia ja karjalaiset. Saikoffit olivat siis joutuneet valtavaksi vähemmistöksi. Asarias Mansikkamaa huomauttikin, että olisi toivottavaa, että nämä karjalaiset täältä pian pääsisivät pois, jotta seura paranisi.

Kun vangit olivat saaneet hieman levätä, vietiin heidät kuulusteluun, ja kuulustelun jälkeen he saivat ryhtyä töihin meidän kanssamme. Työteho lisääntyi suuresti, sillä jo ensi silmäyksellä osoittautui, että Karppinen oli työntekijä con amore, joka ei milloinkaan voinut seistä laiskana, eikä myöskään veltosti tehdä työtä. Ensi työkseen hän sitoi yhteen kaksi rautalapiota, koska piti tämän puolen lapioita liian pieninä, ja sen jälkeen hän alkoi hartiavoimin kaivaa ojaa. Onhan vanha totuus, että kun näkee jonkun oikein innoissaan ja tyytyväisenä työtä tekevän, niin alkaa työnteon into tarttua sivustakatsojaankin, ja sillä tavalla jokainen meistä ennen pitkää huomasi tekevänsä entistä ahkerammin työtä. Tunnettu tosiasia on myös, että aika kuluu sitä pikemmin, mitä uutterammin työtä tekee, ja niin olimmekin yks kaks saaneet päivän kulumaan loppuun. Mielihyvällä palasimme takaisin parakkiin, sillä olihan meillä nyt kuultavana uutisia kotimaasta.

Aterioitaessa aloin haastatella kutakin uusista tovereistani ja huomasin pian, että Asarias Mansikkamaalla heistä oli kaikkein liukkain kieli. Ikävä kyllä, eivät hänen intressinsä kuitenkaan ulottuneet Kurtin kylää ja sen sotilasvartiostoa sekä Muurmannin rataa kauemmaksi, mutta yhtä ja toista sain kuitenkin kuulla sieltäkin. Valitettavasti en tässä osaa jäljitellä sitä varsin mehukasta ja ytimekästä kertomistapaa, jota hän käytti. Senverran vain voin sanoa, että kaikki Suomessa käytetyt voimasanat, mitä olin kuullut, esiintyivät tässä kertomuksessa jokaikinen, ja niiden lisäksi se runsas varasto, jonka veli Asarias oli kerännyt Muurmannin radan varsilta ja Jäämeren ja Vienanmeren rannikoilta.

Sain kuulla, että olot Kurtin rajavartiostossa olivat huonot. Ruokaa annettiin vähän, ja sekin oli niin huonoa ja laihaa, että miehet eivät tahtoneet pysyä jaloillaan. Äkseerausta ja kunniantekoa sitävastoin oli riittämään asti. Komento oli erittäin kova ja pienimmästäkin hairahduksesta rangaistiin ankarasti. Rangaistuksina olivat syöksy (sotilas komennettiin juoksemaan ja komennuksen mukaan heittäytymään vatsalleen kuraan), tai pantiin sotilas seisomaan raskas hiekkapussi selässään tuntikausiksi, tai sidottiin hänen jalkansa pylvääseen ja sai hän siinä seistä siksi, kunnes oli näännyksissä. Kerran oli muutamia sotilaita komennettu syöksyyn, ja oli eräs paikkakunnan isäntä tätä menoa katsellut. Kun komento isännän mielestä näytti liialliselta, oli hän siitä huomauttanut päällikölle ja pyytänyt tätä lopettamaan, sillä seurauksella, että sai myös itse astua riviin ja ottaa osaa syöksyn jatkoon. Suurinta jöötä sanoi pitävän paikalla erään entisen leipurin, joka tavalla tai toisella oli saanut päällensä upseerinpoletit.

Kuten näkyy ei sotilaskomento tätä vapaana elänyttä lentojätkää oikein miellyttänyt. Olli Asserin kertomuksen olisin tähän kuten sanottu, semmoisenaan jäljentänyt, mutta siihen ei minulla ole kykyä. Siirrynpä senvuoksi suutari Stålnacken selostukseen.

Tämä sanoi Kuolajärven Kurtin rajavartioston olevan tyhmälle ja kovapäiselle ihmiselle ankaran koulun. Sillä jos ihminen on niin pähkähullu, että hän viitsii äkseerata aamusta iltaan eikä löydä päällikössänsä sitä tuuria, jolla lievennykset koviin töihin saadaan, niin varmaa on, että huoleti asevelvollisuuden jälkeen saa asettua vanhuuden lepoon, sillä yhdessä vuodessa tämän äkseerauksen perästä ei miehestä enää ole jälellä muuta kuin jalat ja kädet ja kivääri, joka viimemainittu kuitenkin sotaväestä lähtiessä otetaan pois, ja koska sotaväessä on unohtanut kaikkien muiden työkalujen käytön, niin ei noilla jaloilla ja käsillä enään tee mitään. Kun sitäpaitsi mieheltä sotaväestä poistuessa otetaan pois univormun ja kengän riekaleet, jotka ovat sattuneet jäämään, ja ne vaatteet, jotka tullessa olivat mukana, on täytynyt myydä saadakseen itselleen jonkun paperossin ja leipäpalasen, niin eipä juuri muu autakaan kuin sotaväestä päästyään pyrkiä oikein kruununkasarmiin, nim. linnaan, jossa olot ovat paljon paremmat, ja kohtelu paljon ihmismäisempi ja jossa siis entinen sotilas saa viettää huolettomasti rauhalliset vanhuuden päivänsä.

– Koska minä puolestani katson kaikkea äkseerausta aivan liian rasittavaksi ja terveydelle vaaralliseksikin, niin harkitsin viisaimmaksi armeijassakin jatkaa entistä suutarin ammattia. Ravinnon lisäämiseksi, koska myöskin pidän ruuasta, katsoin parhaaksi yhdistää tähän ammattiin myöskin keittiöapulaisen viran. Ja tällätavalla olen minä puolestani tullut aika hyvin toimeen ja lihonut Kurtilla ollessani n. 10 kiloa. Kun minä nim. Kurtille saavuin, puhdistin minä jo toisena päivänä vapaaehtoisesti parin upseerin saappaat ja tein eräästä varastamastani nahkapalasesta vääpelille puukontupen. Toisena päivänä ylennettiin minut herrojen saappaiden puhdistajaksi ja paikkaajaksi ja parin kolmen päivän päästä sain vielä itselleni apulaiseksi erään nuoren poikasen, joka oli joukkoon ilmestynyt. Tätä poikaa olen koko ajan pitänyt silmällä ja teettänyt hänellä kaikki minulle annetut tehtävät, ja hyvin se poika on töissään pärjännytkin ja oppivainen poika se on ollut, mutta kyllä minä sen olen pitänytkin hyvässä ruuassa, sillä olen sille syöttänyt kaikki, mitä en itse jaksanut syödä. Tälle onnettomalle sotaretkelle en olisi milloinkaan joutunut, ellei minua olisi vallannut vastustamaton halu saada tuoretta lihaa. Aikomukseni oli nim. täältä Karjalan puolelta tappaa joku poro, vaikka huono lihahan se niissäkin on näin kesäaikana. Mutta kun siitä lihavimmat paikat ottaa ja ne hyvin pehmeiksi nuijii, niin kyllä sitäkin voi syödä, sillä toukkia ei porossa ole muuta kuin nahan alla.

Olivatko miehet sitte tosiaankin olleet vangiksi joutuessaan poronpaistia vartaassa kääntämässä, on asia, joka ei minulle milloinkaan ole selvinnyt, sillä aivan ymmärrettävästä hienotunteisuudesta en tahtonut kajota tähän seikkaan. Sain vaan kuulla, että miehet olivat, kuten jo sanottu, tulleet yllätetyiksi nuotiolla, ja että paljon suurempi joukko oli ollut heitä kiinniottamassa, joten minkäänlainen vastarinta ei voinut tulla kysymykseen.

Matti taas sanoi olleensa punainen ennen Kurtille tuloa ja olleensa aluksi Rovaniemellä valkoisten vankinakin. Mutta pian hän oli kuitenkin päässyt vapaaksi, senkautta että eräs tuttu isäntämies oli sattunut leirillä tuntemaan hänet, ja pyytänyt saada hänet mukaansa ottaakseen hänet töihinsä. Hän olikin lähtenyt isännän kanssa Kuolajärvelle maatöihin eikä olisi sieltä koskaan lähtenyt rajavartiostoon, ellei vankileirillä olisi asioita sekoitettu niin, että hänet merkittiin karanneeksi. Selkkaus kuitenkin selvisi, mutta koska hän pelkäsi uusia rettelöitä, oli hän katsonut viisaammaksi mennä rajavartiostoon, jossa tiesi saavansa olla rauhassa.

Myös Matti oli siksi lihavan näköinen, että häneltäkin täytyi kysyä, kuinka ihmeessä hän oli voinut pysyä raskaasta äkseerauksesta huolimatta ja vaikka ruokaakin oli ollut vähän, siksi hyvissä lihoissa. Tällöin selvisi, että Matin tärkein tehtävä oli ollut juuri edellämainitun hiekkasäkin selässä pitäminen. Ja koska hän renkimiehenä Rovaniemellä ollessaan oli usein joutunut kantamaan jauhosäkkejä, ei häntä tämä rangaistus sanottavasti rasittanut, vaan oli se hänelle jonkunlainen puolimiellyttävä lepotila. Kun eräs päälliköistä aina säännöllisesti määräsi tämän rangaistuksen, valitsi Matti tämän päällikön tehdäkseen hänelle jonkun tyhmyyden ja sai silloin toivotun rangaistuksensa, s.o. seisoa paikallaan ja katsoa sivusta, kun toiset äkseerasivat. Jotta ei säkkiä tehtäisi raskaammaksi, pyörtyi Matti aina sopivien väliaikojen jälkeen ja komennettiin virottuaan nostamaan säkki selkäänsä.

Että Matin kertomuksessa voi olla jotain perää, siihen viittasi tosiaankin Matin ruumiinrakennus, joka oli pääasiallisesti selkää ja siinä vielä sopiva syvennys säkin kantamista varten.

Karppinen taas ei pitänyt äkseerausta kovin ankarana, sillä hänen mielestään, jos miestä kerran kiusataan, niin sitä toki voitaisiin kiusata paljon enemmän. Eihän kivääri paljoa painanut. Kyllä sitä jaksoi yhden päivän heilutella miten vain haluttiin. Ja sen voi hyvin uskoakin, sillä aivan helposti jaksoi Karppinen nostaa kiväärin pajunetin kärjestä suoralla kädellä ilman, että sen mitenkään huomasi häntä rasittavan. Hänen mielestään olisi tosin ollut hyödyllisempää, jos kiväärin sijasta olisi käytetty viikatetta tai kirvestä, mutta sanoi tämänkin työn menettelevän, koska herrat kerran sitä tahtoivat teettää. Kaikki työ on yhtä helppoa, sanoi Karppinen, ja kun työtä kerran tekee, niin on kaikkein parasta, ettei ajattele mitään. "En minä sitä äkseeraustyötä moiti, eihän se ole sen vaikeampaa kuin nuotan laskeminen jäisenä syksyaamuna, joka minusta sittenkin on pirullista hommaa, kun se vetää vaatteet niin pirun kankeiksi, mutta eväitä minä moitin. Leipää siellä sotaväessä on aivan liika vähän, ja kun kerran äkseerataan, niin pitää äkseerata kunnollisesti, ja kun kerran kenttävarustus selkään asetetaan, niin sen pitää olla tarpeeksi raskas ja sisältää tarpeeksi neuvoja, mutta ennenkuin mistään työstä hyvää tulee, niin pitää olla leipää, tarpeeksi hyvää leipää, ja kyllähän se särvinkin hyvää on, mutta ei sitäkään tarvitse, kun vaan on tarpeeksi leipää."

Muutkin uudet tulokkaat vastasivat mielellään kysymyksiini, vaikkeivät olleetkaan niin rikassanaisia kuin Mansikkamaa. Mutta viides mies joukosta, nimittäin Ämmälä, vaikeni eikä puhunut mitään. Lopulta aukasi hänkin suunsa ja silloin minä odotin tulevan jotain erikoisen viisasta, enkä pettynytkään. Sillä Ämmälä sanoi: "eiköhän jo ole aika panna maata."

IX LUKU, jossa kerrotaan englantilaisesta armeijasta ja suomalaisista punaisista.

Mainittiin jo edellä, että olimme joutuneet karjalaisten vartioitaviksi. Tämä oli meistä vangeista sangen ikävää, sillä karjalaiset kohtelivat meitä paljon huonommin kuin suomalaiset punaiset ja aina sitä mukaa kuin Uhtuan, Repolan ja Porajärven tienoilta saapui viestejä sikäläisten suomalaisten joukkojen suorittamista töistä, viestejä, joissa ehkä saattoi olla jotain perää, mutta jotka useimmiten olivat aivan perättömiä, tai ainakin varmasti matkalla monin kerroin suurentuneita, saimme me sotavangit kuulla, mitä me suomalaiset taasen olimme tehneet. Käsiksi meihin karjalaiset eivät tietenkään voineet käydä, mutta ikävä kuitenkin oli kuunnella tällaista jokapäiväistä nalkutusta, vaikkakin sitä nyt lievensi se seikka, että meitä oli useampia antamassa takasin sanan sanasta.

Miellyttävä uutinen oli senvuoksi, että karjalaiset joukot lähetettiin Kantalahteen. Heitä oli nim. tänne kokoontunut sangen runsaasti, ja Kantalahdesta tuli heidän varsinainen harjoituspaikkansa. Me saimme taas uudestaan vartijoiksemme suomalaisen vahtikomppanian, johon kuului 42 miestä, joista n. parikymmentä asui samassa rakennuksessa kuin me.

Harjoituskentällä jatkui työ entiseen menoonsa. Salaoja piteni pitenemistään ja lopulta sen kohdalle ilmestyi pienoinen kallio. Koska meille vangeille ei luonnollisestikaan voitu antaa räjähdysaineita, käytettiin kallion särkemiseksi hyvin alkuperäistä tapaa. Kalliolla poltettiin ensin aikamoinen kokko ja senjälkeen tulikuumalle kalliolle kaadettiin vettä, joten kallio halkeili ja kivet voitiin lohkaista kangilla pois. Tämä oli verrattain hidasta työtä, mutta eipä sillä mitään kiirettä näyttänyt olevankaan. Toiset miehet nostelivat ojasta multaa ylös ja toiset taas polttivat tulta ja tarinoivat tulen ääressä. Sillä, joka tulen ääreen joutui, oli hyvä tilaisuus seurata, mitä kentällä tapahtui. Kenttä oli jaettu kolmeen osaan. Yhdessä osassa harjoittelivat kiväärimiehet, toisessa kuularuiskukomppania erään ranskalaisen majurin johdolla ja kolmannessa taas oli kaksi kevyttä ranskalaista kenttätykkiä, joiden ympärillä tykkimiehet hääräilivät.

Jalkaväen harjoittelu tapahtui, kuten ennen on mainittu, englantilaisen luutnantin Philipsin johdolla, joka lausui komennussanat selvällä ja kaikuvalla suomenkielellä. Hänen rinnallaan seisoi Vihuri tulkiten suomeksi pitempiä selityksiä, silloinkuin niitä tarvittiin. Mutta hyvin paljon Philips itsekin oli oppinut suomenkieltä.

Englantilaiset sotilastemput ovat paljon yksinkertaisempia kuin venäläiset ja saksalaiset. Niinpä esim. sotilaita asetettaessa 2 riviin otetaan yksi viistoaskel, jonka asemasta saksalaiset ja venäläiset ottavat 2. Myös kivääri nostetaan olalle ja viedään olalta paria temppua vähemmällä kuin venäläisessä ja saksalaisessa äksiisissä. Englantilainen äkseeraus on siis yksinkertaisempaa ja helpompaa kuin saksalainen ja venäläinen, ja kuvastuu siinä tavallaan se, että englantilainen ei mielellään tee turhanpäiväisiä ponnistuksia.

Samalla tavoin näytti kuularuisku- ja tykistöharjoittelu hyvin yksinkertaiselta. Kuularuisku ja tykki opittiin purkamaan ja panemaan kokoon hämmästyttävän lyhyessä ajassa ja ainoastaan harvoin ja lyhyin komennuksin. Myös tässä suhteessa näyttiin päästävän paljon vähemmällä kuin saksalaisten monimutkaisin komennuksin.

Kaikilla sotilailla oli nyt erinomaiset englantilaisen armeijan pukimet ja varusteet. Tässä yhteydessä lienee myös paikallaan tarkastella vähän sitä materiaalia, jonka päälle nämät pukimet ja varustukset oli vedetty.

N.k. Muurmannin suomalaisen legioonan kantajoukon muodostivat, kuten jo mainittu, punakapinan aikana koilliseen siirtyneet punaiset, jotka kävivät n.k. koillisarmeijan nimellä. Se oli siis alkuaan aivan selvä osasto Haapalaisen johtamaa punakaartia. Suurin osa näistä oli helsinkiläisiä sakilaisia ja kaupunkilaistyöväkeä. Nämä alkuperäiset koillisarmeijan joukot vähenivät pian, sillä miehet katsoivat parhaaksi siirtyä eteläänpäin, jossa luulivat parempien päivien odottavan. Heistä jäi osa Muurmannin radan varrelle, niille alueille, jotka olivat joutuneet bolshevikkien haltuun, mutta osa painui vielä etelämmäksi Petrosavodskiin ja Pietariin asti. "Alku"-aineksesta jäikin Muurmannin legioonaan pääasiallisesti ainoastaan sellaisia, joita eivät sotaseikkailut enään huvittaneet ja jotka luulivat voivansa itsensä täällä jollain tavalla elättää. Jotkut siirtyivät rannikkolaivoihin, jotkut taas Muurmannin radan palvelukseen konetyöläisiksi, veturinkuljettajiksi, lämmittäjiksi, j.n.e. Myöskin sekatyömiehiä ja kirvesmiehiä jäi tänne, sillä aluksi oli heilläkin työtä saatavana.

Sitäpaitsi oli pohjoisessa Vienan-Karjalassa jo Muurmannin radan rakentamisajoilta joku määrä suomalaista työväkeä. Näistä hyvin suuri osa oli sellaisia, jotka sairauden tai varattomuuden takia eivät enää päässeet kotimaahan. Sitäpaitsi kuului näihin metsätyöläisiä ja kalastuksessa työskennellyttä väkeä, jotka vuosittain olivat tottuneet täällä käymään töissä.

Kun kävi selväksi, etteivät bolshevikit saaneet järjestetyksi mitään säännöllistä, rauhallista työtä, alkoivat tänne jääneet punaiset ja työmiehet muka varustautua ottamaan osaa Suomen takaisin valloittamiseen. Ja sillä tavalla saivat miesparat edes jotain elääkseen. Mutta loppu alkoi jo näyttää hyvin surkealta, kun liittoutuneiden armeijan tulo Muurmannille miehet pelasti tarjoamalla heille tilaisuuden liittyä n.k. Muurmannin legioonaan.

Tokoissa oli nim. herännyt ajatus yhtyä liittolaisiin ja tarjota heidän käytettävikseen niitä suomalaisia punaisia sotavoimia, jotka hän mahdollisesti saisi mukaansa. Tokoi kirjoittikin liittolaisten edustajistolle Venäjällä kirjeen, jossa hän tarjoutui heidän käytettäväkseen ja ilmoitti, että saksalaiset ovat avoimesti taistelleet punaista Suomea vastaan ja ovat he näin ollen punaisen Suomen vihollisia. Tästä syystä on punaisen Suomen asia ryhtyä taisteluun liittolaisten riveissä saksalaisia vastaan. Samalla kertaa kirjoitti Tokoi myös joukoille osoitetun kirjeen, jossa hän kehoitti suomalaisia punaisia taistelemaan liittolaisarmeijoiden riveissä.

Selvää on, että Tokoi täten porvarillisiin joukkoihin liityttyään täydellisesti tuli katkaisseeksi suhteensa entisten punaisten kansanvaltuuskuntatovereidensa ja heidän kannattajiensa kanssa, ja nämä puolestaan kirosivatkin Tokoin ja julistivat hänet henkipatoksi. Tämä kirous ei kuitenkaan Tokoille merkinnyt mitään, sillä sitä ennen oli Tokoi jo ennättänyt pudistaa Neuvosto-Venäjän tomut jaloistaan ja siirtyä Karjalassa sijaitsevaan englantilaisten Päämajaan. Täällä hänelle annettiin everstin arvo, joka muuten lienee korkein arvo, mitä tällaisissa tapauksissa ulkomaalaisille annetaan. Tässä yhteydessä olkoon muuten mainittu, että Tokoi entisenä Amerikan siirtolaisena osasi erittäin hyvin puhua ja kirjoittaa englanninkieltä. Tokoin tehtäväksi jäi niinmuodoin koota Muurmannin rannikoille suomalaisia punaisia niin paljon kuin mahdollista. Tämä tapahtui salaisen propagandan kautta ja oli Tokoilla muuten Venäjällä salaisia kannattajia. Tokoin hommat tulivat siellä kuitenkin hyvin pian tunnetuiksi ja suuria ristiriitoja syntyi suomalaisten punaisten keskuudessa. Nämä alkoivat epäillä toisiaan ja sitäpaitsi alkoi myöskin bolshevikkihallitus peljätä, että suomalaisten bolshevikkien joukossa löytyisi liittolaisvaltojen vakoilijoita. Tästä syystä ei luonnollisesti sellaisiin paikkoihin, jotka olivat liittolaisarmeijoiden läheisyydessä, uskallettu lähettää muuta kuin aivan ehdottomasti luotettavaa suomalaista väkeä. Tämäntapaiset seikat ja se seikka, että Tokoin propagandaa suomalaisten keskuudessa jokseenkin tehokkaasti estettiin ja Tokoi kannattajineen julistettiin porvareiksi, saivat aikaan, ettei liittyminen englantilaiseen punalegioonaan ollut erikoisen vilkas.

Paitsi aineistoa, josta jo edellä mainittiin, ei suurempia ryhmiä sanottavasti liittynyt, vain yksityisiä henkilöitä tippui toinen toisensa jälkeen legioonan riveihin. Kun taipaleet sitäpaitsi olivat tavattoman pitkät ja vaikeat, niin voidaan helposti ymmärtää, että Muurmannin legioonan miesluku ei voinut olla erittäin suuri. Ei luultavasti erehdytä paljon, jos arvellaan siinä olleen, legioonan suurimmillaan ollessa n. 1500 miestä. Legioonasta nim. sen hajotessa siirtyi paljon miehiä Venäjälle ja osia joutui merimiehiksi tai hajosi Englannin siirtomaihin, joten ainoastaan n. puolet heistä tarjoutui Suomeen.

Hyvin huomattava osa Muurmannin legioonalaisista oli n.k. knihtikontrahtipitäjien, Kuolajärven, Kuusamon ja Kemijärven asukkaita. Näiden pitäjien talollisten joukossa oli nimittäin paljon punaisia. Koko tämän asian selittäminen tässä yhteydessä kävisi liika pitkäksi, mutta mainittakoon ainoastaan, että näissä knihtikontrahtipitäjissä valtio on metsien muodossa yksityisille talollisille lahjoittanut hyvin paljon, joten näiden pitäjien verrattain alhaisella sivistystasolla oleva väestö on ilman omaa ansiotaan saanut siksi suuria rahavaroja käytettäväkseen, että se on vieraantunut työnteosta. Kun sitten rahat ovat loppuneet ja työhön tottumattomina vielä on velkaannuttu, ei ole enään totuttu tekemään työtä, vaan on yhä uudelleen ja uudelleen patistettu valtiolta uusia myyntipuita, ja kun ei niitä ole saatu, ruvettu vihaamaan sekä valtiota että yhteiskuntajärjestystä. Sitävastoin luulivat näiden pitäjien talolliset sosialistien valtaan päästessään ensityökseen jakavan itselleen kaikki näiden pitäjien valtionmetsät, ajatus, joka on sosialismille aivan vieras, mutta josta seikasta sosialistit tietenkään eivät ole pitäjäläisille mitään huomauttaneet.

No, niin, mutta taisinpa joutua liian kauas asiasta, joten palaan siihen takaisin.

Minkälaisessa tilassa sitten olivat Suomesta tullet pakolaiset? He olivat tosiaankin lopen laihtuneita ja nääntyneitä. Heidän ruumiinsa oli täynnä haavoja ja paiseita, niin että nahka irtaantui lian peittämien vaateriekaleiden mukana. Lihaa miehissä ei sanottavasti ollut. Mieliala oli myös tämän ulkoasun mukainen ja oli heille ominaisinta rajaton raivo Suomen hallitusta kohtaan, sekä pohjaton halu kostaa omansa, vaimojensa ja lapsiensa kohtalo. Heikoillakin voimilla tartuttiin kivääriin ja moni hoippuva sairas ponnisteli äkseerauksessa kyetäkseen pääsemään kotiin "kostamaan porvareille."

Yleensä sai legioonalaisista sen käsityksen, että heillä oli ennen kaikkea mielessä hyökkääminen Suomeen ja hyökkäystä odotettiin kuumeisesti. Olihan eversti Burton sanonut, että hän seuraavana jouluna syö jouluputinkinsa Helsingissä, ja näitä sanoja kerrottiin miehestä mieheen, sillä luultiin niiden tarkoittavan sitä, että nämä joukot ennen ensi joulua tulevat valloittajina Helsinkiin.

Mitä tulee muuten legioonalaisten käsitykseen Suomen valtiollisesta tulevaisuudesta, niin oli jokainen sitä mieltä, että punakapinan kukistaminen oli ainoastaan herrojen ja saksalaisten metkuja. Herrat, joiksi he katsoivat sekä kapitalistit että virkamiehet, tahtoivat imeä viimeisenkin veren suomalaisesta työväenluokasta, jotavastoin työläiset ja talonpojat kuuluivat yhteen. "Suomalainen talonpoika on meidän ystävämme", he sanoivat, "sillä pian talonpoika tulee huomaamaan, että herrat ovat hänet pettäneet, alkaessaan hommata Suomeen kuningasta, ja silloin talonpojat tulevat liittymään punaisiin. Maalaisliittolaiset ovat jo neuvotelleet punaisten kanssa ja heidän edustajiaan on käynyt Kemissä."

Viimemainittu uutinen oli luonnollisesti perätön ja olivat sen ehkä johtomiehet, ehkäpä Tokoi itse laskeneet liikkeelle, ainoastaan mielialaa kohottaakseen, ja varsin hyvällä vaikutuksella, sillä tämä asia toistettiin hyvin usein, ja sen tueksi mainittiin tavallisesti myös Kemijärven, Kuolajärven, Kuusamon ja Suomussalmen talonpoikien myötätuntoisuus legioonaa kohtaan. Yleensä voi muuten todeta täällä ollessaan, että kaikki Suomen Venäjänpuoleiset rajaseudut myös etelämpänä olivat punaisia ja että niiden väestö suhtautui erittäin lojaalisesti Muurmannin punalegioonaan tai bolshevikkeihin. Aivan varmaa on, että koko ajan, kun suomalaisia vapaaehtoisia joukkoja on Karjalassa taistellut, näistä joukoista on ollut, sanotaan 25 % pettureita ja vakoojia, ja siitä väestöstä, joka on ollut itärajalla näiden joukkojen selän takana tai ympäristönä, suurin osa on ollut bolshevikkeja ja bolshevikkien kätyreitä.

Sille, joka vähänkin asioita harkitsi, selvisi ilman muuta, etteivät englantilaiset aikoneet käyttää puna-armeijaa muuhun kuin mahdollisesti opastukseen Suomeen hyökätessään. Tähän se sopikin paljon paremmin kuin mikään Suomessa oleva armeijan osasto, sillä siinähän oli suurimmaksi osaksi miehiä, jotka tarkoin tunsivat sekä Pohjois-Suomen että Pohjois-Karjalan. Se oli myös joukkoa, joka oli tottunut tiettömiä taipaleita liikkumaan, ja jos sitä tällaisiin tarkoituksiin aijottiin käyttää, oli vaalissa ehdottomasti osuttu oikeaan.

Innostus sotilastoimiin oli legioonalaisten keskuudessa siis suuri. Jokaista kiihotti sydämessä kytevä kostonhalu ja sen vuoksi kaikki englantilaisen päällystön antamat määräykset täytettiin hämmästyttävän nopeasti ja täsmällisesti. Eversti Burton väittikin olevansa tyytyväinen miehiinsä. Erikoisesti hän ihaili suomalaisten kykyä kantaa suuria taakkoja ja siinä suhteessa ovat suomalaiset erämaan ja tiettömien seutujen asukkaat kenties voittamattomia. Sellaisilla teillä kuin Lapin ja pohjoisen Vienan-Karjalan tiettömillä taipaleilla, ei kukaan jaksaisi kantaa niin suuria taakkoja kuin suomalainen metsämies.

On selvää, että punaiset vartijamme eivät meitä sotavankeja hyvillä silmin katsoneet. Luonnollisesti heitä harmitti se seikka, että he eivät saaneet kohdella meitä sillä tavalla kuin olisivat tahtoneet. Ellei englantilaista ylikomentoa olisi ollut, on varmaa, ettei yksikään meistä olisi henkiin jäänyt. Tämä kaikki on kuitenkin ymmärrettävä siten, ettei joukkojen enemmistö suinkaan olisi meitä halunnut surmata, mutta tällaisessa tapauksessa on asian laita se, että ratkaisu riippuu pienestä, mutta vaikutusvaltaisesta vähemmistöstä. Yksi ainoa raivopäinen mies, joka öisin seisoi kivääreineen huoneessamme, olisi milloin tahansa voinut meidät lopettaa. Mutta niin ankarat olivat määräykset ja niin jyrkkä ja suoraviivainen englantilaisen armeijan kuri, ettei edes villeinkään jätkä uskaltanut meihin kajota.

Oli muuten erittäin hauskaa nähdä, että tällainen vakaumuksella annettu moraalinen opetus oli tehonnut valtavasti suurimpaan osaan punaisen armeijan jäsenistä. Tietysti oli täällä niinkuin muuallakin joukossa sellaisia luonteita, jotka eivät mitenkään voineet sulattaa sitä, etteivät he mielivaltaisesti saaneet kohdella meitä, sotavankeja, ja jotka kaikissa sallituissa ja mahdollisissa rajoissa koettivat meitä näykkiä, mutta toisinhan ei sellaisissa olosuhteissa voinutkaan olla.

X LUKU, jossa koetellaan eritellä suomalaisen työmiehen psykologiaa sellaisena kuin se Knääsinlahden sotavankeudessa olevasta maisterista näytti.

Kun työmies ahertaa raskasta työtänsä, kun nälkä karmii hänen suolissansa, sillä ehdottomasti olen sitä mieltä, että enemmän kuin 50 % Suomen työmiehistä teki sodan aikana työtä nälissään, niin on aivan selvää, että hän tuntee mielessään kateutta, kun näkee edessään hyvinvoivan ja rasvasta pihisevän pomon. Ja varmaankin hänen kateutensa muuttuu kiukuksi, jos tämä rasvasta pihisevä pomo typerästi arvostelee hänen työtänsä ja vaatii häneltä sellaista, jota hän ei voi saada aikaan.

Tässä tapauksessa on olemassa aivan selvä syy työmiehen kiukkuun esimiestänsä kohtaan. Jos kyseenalainen työmies on intelligentti, jos hänessä on jonkinverran diplomaatin vikaa ja hän ei päästä näkyviin tunteitansa, ei nurkuile huonoja olojansa, eikä näytä vihaista naamaa, vaan heittäytyy nöyräksi, myöntelee oikeaksi typerän pomonsa epäkäytännölliset käskyt, jotka voivat olla mahdottomat toteuttaa ja koettaa luikerrella siten, että hän aina pysyy päällikkönsä suosiossa, niin voi hän saada helpompaa työtä ja kohota pomoksi, jonka palkka ei tosin ole paljonkaan tavallisen työmiehen palkkaa suurempi, mutta jolla on helpompi työ.

Mutta siinä useimmiten onkin hänen uransa pää. Erittäin viisas, kykenevä ja hyvälahjainen työmies ei edes kovimmallakaan työllä voi meidän oloissamme kohota pitemmälle kuin päällysmieheksi 2-3 tuhannen markan kuukausipalkalla. Sellainen henkilö, joka jo näin pitkälle on päässyt, on harvinaisen kykenevä ja taitava. Tai on hänen täytynyt imarrella esimiehiään, parjata ja ilmiantaa alaisiaan.

Mutta jos erotamme tästä joukosta ne, jotka mahdollisimman oikeilla perusteilla ovat näinkin hyväpalkkaisen pomon asemaan päässeet, niin saamme huoleti sanoa, että tällaisia henkilöitä ei ole enempää kuin yksi sadasta työläisestä. Tällaisissa henkilöissä löytyy hyvin suuri joukko sellaisia, joista koulunpenkiltä ja kasvatuksen kautta olisi tullut mitä tahansa. Nyt ei tällainen henkilö keskimäärin pääse sen pitemmälle kuin pomoksi ja saa hän lakki kourassa kumarrella nuorelle insinöörille, joka juuri on valmistunut ja toimensa saanut.

Täten siis n.k. pomoluokka syntyy. Mutta on myös henkilöitä, jotka eivät ole voineet nöyrtyä pomojen edessä. On henkilöitä, jotka harkitsevat, onko tosiaankin oikein, että tuo pomo heitä komentaa. Millä perusteella tuo mies tuolla, jonka minä selvästi havaitsen itseäni henkisesti ala-arvoisemmaksi ja joka ei myöskään kykene suorittamaan kymmenettä osaakaan siitä ruumiillisesta työstä kuin minä, minua komentelee.

Tämmöinen harkinta tulee aina johtamaan siihen, että tuota miestä puolustaa laki ja lainalainen yhteiskuntajärjestys. Ja että taas tämän yhteiskuntajärjestyksen takana lopulta löytyvät kiväärit, pajunetit ja sapelit. Henkilö, jonka ajatus on siksi pitkälle kehittynyt, että hän alkaa arvostella olevan yhteiskuntajärjestyksen oikeudellisuutta, on yksi niistä, jotka tulevat työväenyhdistysten johtaviksi jäseniksi. Mutta vasta monesta tällaisesta henkilöstä valitaan ne henkilöt, jotka johtavat työväenpuolueen asioita. Jo sellainen henkilö, joka on valittu jonkun ammattikunnan puheenjohtajaksi ja joka siis suoraan työväen riveistä lähteneenä kykenee tällaisen tehtävän hoitamaan, on harvinaisilla järjenlahjoilla varustettu. Tällaisesta henkilöstä olisi varmasti 40-50 vuotta sitten tullut kapitalisti. Hänen perillisensä omistaisivat nyt tehtaita ja maatiloja. Mutta nykyään häneltä on tie ylöspäin suljettu, sillä nykyään on vallassa kaikkivoivat tuttavuussuhteet, jotka häneltä huolellisesti hänen mielestään määrätyllä asteella sulkevat tien sikäli kuin hän ei ole armoitettuihin kuuluva. Maata hallitsevat "slägtingar, vänner och bekanta" [sukulaiset, ystävät ja tuttavat] niinkuin Strindberg sanoo. Ja niinpä siis tämäkin ammattiyhdistyksen puheenjohtaja huomaa, että hän on tullut tikapuiden päähän. Sen ylemmäksi hän ei enään pääse. Hän näkee, että hänen ammattialallaan tehdään hänen mielestään suuria erehdyksiä, että johtavimmatkin henkilöt usein tekevät tyhmyyksiä asioissa, jotka hänelle ovat hänen mielestään päivänselvät, mutta hän ei pääse määräämään.

Tällaiset seikat aiheuttavat, että hän tahtoo itse päästä määräämään, mutta hän näkee edessään muurin, joka hänen välttämättömästi täytyy murtaa ennenkuin hän haluamaansa asemaan pääsee. Mikä on sen luonnollisempana, kuin että hän kääntyy kaikkien niiden puoleen, jotka ovat samalla puolella muuria kuin hänkin. Selvää on myös, ettei hän voi ilman muuta sanoa: minä tahdon päästä valtaan, tulkaa minua auttamaan. Päinvastoin puhuu hän yhteisen edun saavuttamisesta ja tätä varten hänen täytyy keksiä joku tehokas ja yleistajuinen vaikutin, jonka avulla hän saa joukot valtaansa. Ja mikä vaikutin on sen parempi kuin luvata nälissään ponnistelevalle työläiselle enemmän leipää ja vähemmän työtä.

Tällainen johtohenkilö tietää itse aivan hyvin, ettei hän voi täyttää mitä hän lupaa, ja kun Suomen sosialidemokraattinen puolue esim. v. 1907 vaaleissa lupasi 500 markan eläkkeen kaikille, jotka olivat täyttäneet 55 vuotta, niin tiesivät johtomiehet varsin hyvin, etteivät he silloisissa oloissa olisi kyenneet lupaustaan täyttämään, vaikka Suomen valtion johto rajattomalla vallalla olisi työnnetty heidän käsiinsä. Mutta johtomiehet tiesivät myös, että lupauksen jäädessä toteutumatta aina voidaan syyttää porvareita, joten ei tämäkään lupa taloa hävittänyt.

Tällainen työväen johtohenkilö, joka on itse elänyt työväen sielunelämää, ymmärtää hyvin, mikä tehoaa. Iässä suhteessa pitää paikkansa ensinnäkin se, että ihmiset eivät yleensä kuuntele mitään niin mielellään kuin sellaista, jota eivät ymmärrä. Tämän suuren viisauden on aikoinaan Mark Twain lausunut ja se olisi oikeastaan marmoriin veistettävä. Jo sosialidemokraattisen puolueen nimessä on jotakin, joka herättää mielenkiintoa. Vielä suurempaa mielenkiintoa herättävät iskusanat ja iskulauseet. Kaikkein ensimmäinen oppi oli se, että porvaristo tahtoo sortaa työväkeä, ja tämä oppi lausuttiin meillä muodossa: porvaristo tahtoo näännyttää työväen nälkään ja lopuksi muodossa: porvaristo tahtoo aseet kädessä hyökätä työläisten kimppuun.

Iskusanat ja iskulauseet muodostuvat helposti dogmeiksi, jotka ovat kaiken lähtökohtana ja näiden todenperäisyyttä ei kenenkään päähän edes pälkähtänyt epäillä. Niinpä täälläkin punaisten kanssa väitellessä aina lopulta vedettiin esille joku näistä dogmeista, ja kun esim. sanoin, että te väitätte porvarien elävän työläisten työllä ja hiellä, kuinka on siis mahdollista, että porvaristo tahtoisi tappaa työväestön joko nälällä tai aseilla, sillä työmiehet tapettuaan porvarin itsensä täytyisi ruveta tekemään työtä, niin joutuivat vastaväittäjät aina avuttomiksi, eivätkä voineet muuta kuin ihmetellä, että minä en ymmärtänyt ja tietänyt sitä, että Suomen porvaristo tahtoi näännyttää Suomen työmiehen nälkään.

On yleisesti huomattu tosiasia, että ajatustyöhön kehittymätön henkilö rasittuu ajatustyöstä paljon enemmän kuin henkilö, joka siihen on perehtynyt. Niinpä esim. seminaareissa 5 vuoden lueskelu usein vaikuttaa sangen epäedullisesti oppilaiden terveyteen ja esim. keuhkotauti on kansakoulunopettajissa paljon yleisempi kuin oppikoulun opettajistossa. Tämä riippuu mahdollisesti siitä, että kansakoulu lopetetaan jo noin 14 vuoden ijässä ja että hyvin moni seminaariin tullut 14-20 ikävuoden välisenä aikana vieraantuu henkisestä työstä.

Samalla tavalla on myöskin ruumiillista työtä tekevälle työväenluokalle sangen rasittava se henkinen ponnistus, joka johtuu päivän tapahtumien seuraamisesta ja yhteiskunnallisten asioiden tutkimisesta. On varmaa, että tässäkin tapauksessa voidaan puhua henkisestä rasituksesta, joka vaikuttaa epäedullisesti hermostoon. Tämän huomaa jo siitä, että suuri osa työväkeä on hermostunutta ja on sen vaikea tyynesti harkita asioita. Mitä varsinkin punalegioonalaisiin tulee, niin näissä oli paljon suorastaan hysteerisiä henkilöitä. Hysteerisen henkilön mieleen voivat iskulauseet parhaiten syventyä ja hysteerinen henkilö voi iskulauseiden huumaamana helposti ryhtyä tekoihin, joita tervehermoinen ihminen ei voi ensinkään käsittää. Esimerkkinä mainittakoon m.m. Martin Kochin kertomus eräästä pienipalkkaisesta puutarhurista. Mies oli ahkera ja säästäväinen. Hänen vaimonsa sitävastoin mielellään tuhlaili. Voidakseen saada kootuksi itselleen säästöjä, oli mies pakoitettu ne vaimoltansa salaamaan, eikä hän myöskään uskaltanut antaa vaimonsa tietoon pieniä sivutuloja, joita hänellä mahdollisesti sattui olemaan. Monien vuosien itsensäkieltämisellä sai hän kokoon n. 400 kruunua. Eräänä päivänä saatiin kuulla, että puutarhuri oli murhannut vaimonsa. Tätä oli sivullisen aivan mahdoton käsittää, sillä erikoisen huonot eivät aviopuolisoiden välit tiettävästi olleet.

Tuomioistuimen edessä esiintyi mies aivan tyynenä ja väitti, että hän oli pakoitettu tappamaan vaimonsa itsepuolustukseksi, sillä hänen oli aina täytynyt pelätä, että hänen vaimonsa murhaisi hänet hänen nukkuessaan ja ryöstäisi häneltä rahat.

Kun tuomari ihmetteli, että hän oli voinut tällaista pelätä ja että hän tosiaan oli voinut ajatella oman vaimonsa murhaavan hänet 400 vaivaisen kruunun tähden, niin romahti mies sekä henkisesti että ruumiillisesti. Useana vuotena oli hänen päähänsä iskeytynyt ajatus siitä, että hänen hallussaan oli suuri aarre, jonka hänen vaimonsa tahtoi anastaa. Aarre, joka hänelle vastasi ehkä vuosikymmenien kieltäymyksiä, ja nyt ilmestyi hänen ajatuspiiriinsä henkilö, s.o. tuomari, joka ei voinut käsittää näin luonnollista asiaa.

Aivan samalla tavalla ei myöskään moni punalegioonalainen voinut asettua sellaisen henkilön kannalle, joka ei tunnustanut hänen uskonkappalettaan, että porvaristo oli tahtonut tappaa työväestön nälkään ja että porvaristo oli tarttunut aseisiin työväestöä vastaan.

Nämä kaksi lausetta sisältävät ajatuskannan, jonka perusteella punakapina saatiin pystyyn. Suurimmalla osalla Suomen työväkeä oli aseisiin tarttuessaan tosiaankin se vakaumus, että heidän oli pakko ryhtyä puolustamaan itseään. Vuosikausia olivat he eläytyneet ajatukseen, että heille tahdottiin tehdä jotain väärää. Olihan sosialisteilta nimenomaan kielletty kaikki osaanotto porvarien harrastuksiin, olivat ne sitten mitä laatua tahansa. Sosialisti ei saanut esim. liittyä urheiluseuraan, jossa oli porvarillinen enemmistö, ei raittiusseuraan, ei muinaismuistoyhdistykseen, ei nuorisoseuraan, eikä yleensä mihinkään sellaiseen yhdistykseen, jossa porvarillista tartuntaa voitiin peljätä.

Mitä taas johtomiehiin tulee, niin he olivat ensi polven politikkoja. He tiesivät, että he lupasivat enemmän kuin he voivat täyttää. Mutta toiselta puolen tiesivät he aivan hyvin, että heidän laumansa tulisivat vähenemään, elleivät he kiihoittaisi niitä lupauksillaan.

Kun kansanaines, jonka ei koskaan ollut tarvinnut itseänsä hallita eikä tuntea hallitusedesvastuuta, äkkiä luuli päässeensä asemaan, jossa se mielestään sai ratkaista kaikki asiat, niin se huomasi pian, että johtajat eivät sittenkään olleet lupaustensa tasalla.

Johtaja, joka tällaisessa tilanteessa olisi yrittänyt joukkoja tyynnyttää, olisi heti julistettu porvariksi ja saanut osakseen tämän kohtalon. Ei ollut siis muuta mahdollisuutta kuin kääntää joukkojen viha porvareita vastaan, kulkea virran mukana ja koettaa mennessä jarruttaa niin hyvin kuin voi.

Tällaiseksi minä puolestani käsitän työväenliikkeen aseman silloin kuin kapina puhkesi. Ei voitu mitenkään tehdä tehtyjä tyhmyyksiä tekemättömiksi. Johtajilla oli siis ainoastaan kaksi mahdollisuutta, joko vetäytyä syrjään tai kulkea virran mukana. Hyvin sopivasti kuvaavat tilannetta Eetu Salinin sanat kapinan jälkeen, nim., ettei hän "voinut jättää Suomen työväkeä silloinkaan, kun se rupesi tekemään tyhmyyksiä."

Edelläesitettyä taustaa vastaan katsoen voi helposti käsittää myös Muurmannin punalegioonalaisten mielentilan. Suuri osa heistä oli juuri sellaisia, jotka olivat hysteerisessä kiihkossaan tarttuneet aseisiin ja nyt seisoivat hämmästyneinä, kun näkivät, että koko se perustus, jolle heidän ajatusmaailmansa rakentui, horjui. Loput olivat taas liikkeen johtajia, jotka koko ajan olivat aavistaneet, miten kaikki tulisi päättymään ja jotka nyt tahtoivat pelastaa sekä itselleen että joukoille sen, mitä vielä pelastettavissa oli.

Kun tällä tavalla ja'amme tämän ryhmän kahteen osaan, nim. johtaviin ja johdettuihin, niin jää vielä mainitsematta kolmas aines, jolla kuitenkin tällaisissa kansanliikkeissä on suuri merkitys. En tiedä, miksikä tätä luokkaa, joka oikeastaan on molempien edellisten luokkien yläpuolella, mutta kuitenkin niihin sekaantuneena, kutsuisin. Mutta ehkä annan tälle ryhmälle parhaan nimen, kun kutsun sitä joukkojen pahaksi omaksitunnoksi.

Jokainen, joka vähänkin on ollut työnjohdon kanssa tekemisissä, tuntee tämän aineksen. Jos esim. jollain työmaalla alkaa ilmaantua saboteerausta, niin tuntuu aina kuin joku näkymätön käsi sitä johtaisi. Ne henkilöt, joita käytetään työväen vaatimusten ja mielipiteiden tulkkeina, eivät useinkaan ole näiden mielipiteiden varsinaisia luojia. He ovat päinvastoin henkilöitä, joihin työmiehet luottavat ja joiden he uskovat työnantajien edessä suoraan ja vilpittömästi tulkitsevan asiat. Mutta samalla kertaa ovat he useimmiten myös henkilöitä joita työntekijä tietää työnantajankin pitävän arvossa. Mutta itse tämä näkymätön pahaomatunto on kokoonpantu itsekkäistä aineksista, jotka pyrkivät olemaan sekä työväen että työnantajien suosiossa, henkilöistä, jotka työväelle mustaavat työnantajaa ja työnantajalle työmiestä ja jotka vielä senlisäksi osaavat taitavasti johtaa toisen työmiehen toista vastaan. Tällaisilla henkilöillä on hyvin usein uskomattoman suuri valta työläistovereihinsa ja usein terrorisoivat he työnantajaakin. Tämäntapaiset henkilöt esiintyivät esim. sortovallan aikana salaisina ilmiantajina, ja hyvin usein ovat tämäntapaiset henkilöt jonkinlaisia moralisteja, jotka osaavat lyödä lanttia toisten hairahduksista, esim. nykyaikainen kieltolakipoliisiaines j.n.e. Tämäntapaiset henkilöt ovat kaikkein vaarallisimpia. Heitä pelkää jokainen ja he saavat tavallisesti aina alkuun aiheettomat selkkaukset työmailla sekä työmiesten ja työnantajien väleissä. Julkista esiintymistä tällainen henkilö välttää. Yleisissä kokouksissa hän harkitusti vaikenee ja hänen mielipiteensä esiintyvät ainoastaan kuiskauksina kahdenkeskisissä puheluissa. Vasta silloin kun tällainen henkilö tuntee asemansa täysin turvalliseksi, hänen oikea sisunsa paljastuu.

Tällainen näkymätön voima on aina löytynyt ja tulee aina löytymään. Ainoastaan aniharvalle onnistuu nämä oikeat henkilöt joukosta löytää ja saada aikaan selvä suhde työmiehen ja työnantajan välillä. Hyvin usein päinvastoin juuri tällaiset henkilöt ovat sokeiden työnantajien suosikkeja, ja juuri tähän luokkaan ovat kuuluneet ne palvelijat, jotka punakapinassa ryöstivät ja tappoivat isäntänsä. Nämä henkilöt eivät useinkaan ole työmailla kaikkein pienimmissä paikoissa, vaan löydetään heistä hyvin suuri osa n.k. uskottujen palvelijoiden joukossa.

Tällaista joukkokuntaa oli Muurmannillakin. Nämä pääsivät englantilaisten päällikköjen suosioon ja samalla punaista legioonaa heitä vastaan. Osa näistä ehkä oli bolshevikkien palkattuja apureita, mutta suurin osa kai kuitenkin oli luonnoltaan puhtaita kenkkuilijoita.

XI LUKU, jossa näyttämölle ilmestyy Muurmannin legioonan pahaomantunto N:o 1, mutta jossa myös puhutaan muistakin asioista.

Kesä oli ollut hyvin kaunis. Sadepäiviä oli aniharvoin, niin että tuskin kertaakaan jouduimme sateessa työskentelemään. Salaoja, jonka täyttämiseen käytettiin verrattain harvinaista salaojatäytettä, nim. tyhjiä konservipurkkeja, joiden päälle levitettiin turvekerros, oli vihdoin saatu valmiiksi, ja siirtyminen toiseen työhön oli käsillä.

Huomiotamme oli usein herättänyt eräs luhistumaisillaan oleva, turpeilla peitetty verrattain suuri parakki aivan harjoituskentän läheisyydessä ja monta kertaa oli tehnyt mieli päästä sitä vähän lähemmin tarkastelemaan, sillä sen olivat rakentaneet Knäsössä ollessaan saksalaiset ja itävaltalaiset sotavangit. Mutta sotavankihan ei itse saanut määrätä askeleitaan, ja vaikka tuo parakki oli aivan työmaamme vieressä, emme milloinkaan olleet päässeet sitä tarkastamaan. Suuresti mielissämme otimme senvuoksi vastaan uutisen, että saisimme ruveta parakkia purkamaan, sillä siinä olevia lautoja aijottiin käyttää erääseen uuteen kasarmirakennukseen, jota äskettäin oli alettu rakentaa.

Punaiseen legioonaan kuului paljon rakennusammattimiehiä, varsinkin kirvesmiehiä ja puuseppiä, ja kun sitäpaitsi miestä oli kaikenikäistä yli 50-vuotisiinkin saakka, oli eversti Burton erottanut vanhimmat miehet, joille aseharjoitus ei enään onnistunut, n.k. työkomppaniaksi. Tämä työkomppania oli saanut tehtäväkseen talveksi rakentaa uuden tilavan kasarmin, jota varten tarvittavat rakennusaineet oli hankittava etupäässä vanhoista varastoista ja vanhoja rakennuksia purkamalla.

Olimme ensimmäistä päivää parakkia purkamassa, joka työ alotettiin siten, että turpeet katolta luotiin alas, kun huomasimme kentälle ilmestyvän muutamia Ahavan "lentävän komppanian miehiä", Ahavan itsensä, sekä hänen seurassaan erään suuren, komean, mutta verrattain nuoren, ehkä n. 25 vuotisen, hyviin, harmaisiin siviilivaatteisiin, pitkävartisiin saappaisiin ja urheilulakkiin puetun miehen.

Ahava oli nimittäin saanut eversti Burtonilta tehtäväkseen harjoittaa tiedustelutoimintaa tällä osalla Karjalan rintamaa. Hänen käytettäväkseen annettiin parinkymmenen miehen suuruinen joukko ja hän liikkui usein aivan lähellä Suomen rajaa, sekä pistäytyi silloin tällöin Suomessakin tai lähetti miehiä Suomeen lyhyille tiedustelukäynneille. Tämä lentävä joukko oli erinomaisen hyvin valittu ja toimi se suurella menestyksellä. Olen aivan varma siitä, että sitä yleensä luultiin paljon suuremmaksi kuin se oli, sillä se sukelsi esiin milloin Uhtuan, milloin Pääjärven, milloin Kurtin joukkoja ahdistamaan. Ahava tunsi seudut erittäin hyvin ja oli hyvä tuttu kaikkien karjalaisten kanssa, joten hän tarkoin tiesi, missä hän milloinkin voi karata pienemmän suomalaisjoukon kimppuun.

Tällaisella matkalla oli Ahava nytkin ollut, mutta henkilö, jonka hän mukanaan toi, ei selvästikään ollut vanki. Tämä tapahtui hyvin lähellä päivällisaikaa ja päivällisen syötyäni tuli eräs punasotilas hakemaan minut englantilaiseen parakkiin kuulusteltavaksi. Tänne ei minua kuitenkaan viety, vaan sensijaan erääseen sen läheisellä raiteella olevaan suomalaiseen II luokan makuuvaunuun, jossa osa upseeristoa, m.m. Primus-Nyman, asui. Tämä makuuvaunu oli ollut samalla paikalla koko meidän sotavankina olomme ajan ja sitä käytettiin enimmäkseen jonkinlaisena vierashuoneena.

Vaunussa tapasin Primus-Nymanin sekä hänen seurassaan uuden harmaapukuisen tulokkaan, joka minulle esitettiin ent. Tampereen punaisena päällikkönä Lehtimäkenä. Vaunuosastossa oli myös eräs alempi englantilainen sotilashenkilö, jonka kanssa Lehtimäki vähää ennen oli ollut englanninkielisessä keskustelussa.

Lehtimäki ryhtyi heti tavalliseen punaisten tapaan tiedustelemaan, mikä henkilö minä olin, mikä tehtävä minulla oli ollut armeijassa, mitenkä olin joutunut vangiksi, j.n.e. Yleensä vastailin hänelle sävyisästi, mutta kun hän hyvin usein minulle tokasi; "te valehtelette", tai "te olette teurastaneet punaisia" j.n.e., niin aloin minäkin kiihtyä, enkä lopulta enään vastannut hänen kysymyksiinsä. Sanoin, että eversti Burton oli minua jo ennen kuulustellut ja että olin kertonut hänelle kaikki, mitä minulla oli sanottavaa ja että hän minun vastaukseni siis helposti saisi tutkimuspöytäkirjoista j.n.e. Tällä tavalla kinastelimme jonkun aikaa. Erikoisesti on jäänyt mieleeni se erittäin raaka ilme Lehtimäen muuten sävyisissä kasvoissa, jonka kuulustelun aikana kerran havaitsin. Tämä ilme oli kylliksi paljastamaan miehen. Se ilme sanoi minulle selvästi, että olin tekemisissä henkilön kanssa, jolla oli väkivaltainen luonne ja jolta puuttui sydän.

Primus-Nyman oli huomannut kiivastumisemme ja osasi taitavasti jäähdyttää keskustelun, viittaamalla kädellään erääseen suurehkoon pyöriäiseen (valaansukuinen eläin), joka juuri oli sattunut pistämään päänsä Knääsinlahden aalloista. Samalla kertaa hän itse tavallaan ryhtyi johtamaan puhetta ja keskustelu sai tyynemmän sävyn. Joka tapauksessa Lehtimäki kuitenkin syytti Suomen valkoisia mitä raaimmista julmuuksista ja mainitsi m.m., että hänen veljensä kirjailija Lehtimäki muka oli ammuttu.

Tähän minä vastasin, että jos hänen veljensä on ammuttu, jota minä en kuitenkaan usko, niin hän kai tavannee haudan tuolla puolen kaksi serkkuani, jotka Lehtimäki itse murhautti Suinulan verilöylyssä. (Tämä tieto oli yhtä perätön kuin Lehtimäen.)

Lehtimäellä, joka Amerikassa oleskellessaan oli oppinut englanninkieltä, oli jotenkin hiottu käytös ja hän onnistui hyvin helposti saavuttamaan englantilaisen päällystön suosion. Luultavasti oli hän näille selittänyt, että hänellä bolshevikkien puolella oli käytettävänään suuria joukkoja, jotka milloin tahansa olisivat valmiit tottelemaan hänen määräyksiään, sillä myöhemmin sain kuulla, että Lehtimäki tulisi sekä Arkangelista että etelämpää Muurmannin radan varrelta tuomaan suuria joukkoja legioonalaisten riveihin. Näiden lukumäärä mainittiin sadoiksi, mutta se kasvoi tietysti sitä suuremmaksi mitä useampien suiden kautta tiedot siitä korviimme tulivat. Lopulta jo puhuttiinkin tuhansista miehistä.

Lehtimäki sai yllensä englantilaisen upseerin vormun, jossa ei kuitenkaan vielä ollut mitään poletteja, ja hänelle annettiin miehistöä käytettäväkseen, tehdäkseen tiedusteluretkiä Karjalaan. Kaikesta päättäen näitä retkiä oli aikomus tehdä bolshevikkien alueelle, josta Lehtimäen piti värvätä miehiä punaiseen legioonaan. Tällä tavalla hävisi Lehtimäki tällä kertaa näyttämöltä. Mutta hän oli vielä monessa muodossa tuleva takaisin ja monta kertaa tämän jälkeen ilmestyi hän näille paikkakunnille.

Se yksi silmäys, joka Lehtimäen ja minun välilläni vaihdettiin, jäi ainiaaksi mieleeni. Sen silmäyksen jälkeen arvasin, että Lehtimäen sormet tulevat tässä sotilasleirissä ja muuallakin suomalaisen legioonan keskuudessa olemaan monessa pelissä. Vaikkei Lehtimäkeä usein leirillä näkynytkään, näkyi jo ensimmäisestä päivästä hänen vaikutuksensa. Knäsöön oli ilmestynyt salainen pahaomatunto.

Ensimmäisen kohtaamiseni jälkeen punaisen legioonan miesten kanssa, olivat vartijoiden ja sotavankien välit tällävälin paljon tasaantuneet. Silloinkuin minä olin sotavangiksi otettu, olivat vangitsijani minussa nähneet porvarin, mutta nyt minä olin täydellinen proletaari. Minulla ei ollut penniäkään rahaa, vaatteeni olivat riekaleina, hyvät pieksusaappaani olin myynyt, saadakseni lisäeväitä, joten jaloissani oli n.k. bolshevikit, s.o. mahdottoman rumat venäläiset sotilassaappaat ja päässäni huono, reijille ammuttu lakinroju. Nekin hyvät alusvaatteet, jotka olin englantilaisilta saanut, olivat paikoin rikkikuluneet, sillä reikäpaikoissahan ne saivat tehdä päällysvaatteiden virkaa.

Ruumiillisessa työssä olivat käteni känsittyneet. Minussa ei siis ollut merkkiäkään herrasmiehestä. Olin täydellinen proletaari niinkuin kuka muu hyvänsä ja olin sitäpaitsi omistanut täydellisesti proletaarisen ajatustavan. Minun oli näet otettava huomioon, että oli aivan mahdotonta, että kukaan voisi tietää, miten tämä seikkailu tulisi päättymään ja kuinka kauan se kestäisi. Sentähden minun täytyi järjestää oloni niin mukavaksi kuin suinkin ja karaista itseni sellaiseksi, että voisin kestää nykyistä olotilaa, vaadittaessa vaikka 10 vuotta. Niinpä en suinkaan kammonut kerjätä, oli sitten kysymys tupakasta, leivästä, vaatteista tai mistä tahansa.

No niin, kaikki tämä oli saanut aikaan sen, että olin oikeastaan vartijoitteni silmissä menettänyt alkuperäisen merkitykseni. Tuotin heille jonkunlaisen pettymyksen siinä, että olin muuttunut proletaariksi, jotavastoin he olivat muuttuneet herroiksi. Kaikessa väittelyssä esim. työmiehen kurjasta asemasta, saatoin aina vedota itseeni ja huomauttaa että vaikka punalegioonalaiset nyt tällä kertaa olivat herroina, he eivät kuitenkaan minusta proletaarista pitäneet sen parempaa huolta kuin heidän väitteensä mukaan Suomen porvarit olivat aikoinaan pitäneet heistä itsestään. He olivat kieltämättä nyt kapitalisteja ja tiesin, että monella heistä, varsinkin sellaisilla, jotka olivat tienanneet korttipelissä, oli taskuissaan kymmeniä tuhansia ruplia rahaa, ruplan arvon ollessa Suomen markan arvoinen, mutta ei kenenkään heidän päähän pälkähtänyt esim. ostaa minulle uusia housuja.

Tällaisiin väitteisiin sain vastaukseksi, että minä aina syntymästäni saakka olin saanut kieriskellä ylellisyydessä ja sen tähden oli aivan paikallaan, että minä nyt sain hieman kärsiä. Minä puolestani myönsinkin, että olen aina käsittänyt nykyisen alennustilani syntieni rangaistukseksi.

Tämän tapainen tilanne oli kaikille sotavangeille, sillä muuthan oikeastaan olivat edullisemmassa asemassa kuin minä, heitä kun ei pidetty siihen määrään porvareina kuin minua, eduksi. Meistä oli muodostunut vankileirin jonkinmoinen paarialuokka, joka ei oikeastaan ollut enään kovin huonoissa väleissä vartijoiden kanssa, päinvastoin sai seurustelumme usein miltei toverillisen muodon. Minä en ainakaan vihaa ketään vartijoistani, enkä luule, että heistäkään moni suuttumuksella muistelee minua ja sama oli asianlaita vielä suuremmalla syyllä muihin vankitovereihin nähden.

Mutta oli vielä eräs tärkeä asia, joka oli lähentänyt meitä sotavankeja ja punalegioonalaisia toisiinsa. Tämä oli kotimaa. Suurin osa punalegioonan miehistöstä oli aikoinaan luullut pääsevänsä hyvin pian palaamaan Suomeen takaisin, mutta niin ei käynytkään. Koti-ikävä alkoi vaivata ja hyvin usein keskustelu johtui kotimaahan, vallitsevan vuodenajan kotoisiin askareihin, paikkakuntiin, joissa oli oleskeltu j.n.e.

Luokkarajat olivat siis oikeastaan, jolleivät kokonaan hävinneet, niin ainakin osittain käyneet epäselviksi: hyvin usein pelasivat vangit korttia punasotilasten kanssa ja muitakin pelejä keksittiin ajankuluksi iltapäivillä töiden jälkeen. Mutta monasti keskustelu johtui kotimaahan ja usein huomasi, että myös täällä olevat punaiset olivat epävarmoja tulevaisuudestaan. Hehän eivät enään oikeastaan kelvanneet bolshevikeille, sillä nämä olivat heidät kironneet, ja Suomessa he taas luulivat kuolemantuomion itseään odottavan. Tällainen yhteinen epävarmuus vaikutti sekin luonnollisesti yhdistävästi.

Mutta kaikki muuttui kuin taikaiskulla senjälkeen kuin Lehtimäki oli leirille saapunut. Punaiset alkoivat suhtautua meihin kylmästi. Moittivat sitä, että meitä pidettiin liian hyvin. Moni sanoi, että oli sittenkin turhaa meitä täällä elättää, ja myöskin alkoi punaisten keskinäisissä keskusteluissa ilmaantua tyytymättömyyttä englantilaiseen johtoon. Alettiin moittia ruoka-annoksia, alettiin moittia sitä, että englantilainen johto määräili toisia päälliköiksi. Englantilaisen johdon määräämien päälliköiden määräyksiä toteltiinkin hyvin hitaasti ja heille näytettiin nureaa naamaa. Jonkunmoinen jännittyneisyys väreili ilmassa, vaikka se ei saanut minkäänlaista selvästi kouraantuntuvaa ulkonaista puhkeamismuotoa.

Mutta vähitellen taas kaikki palautui ennalleen. Lehtimäki oli poissa ja kun hän oli n. pari viikkoa ollut matkoilla, vallitsi leirissä vanha rauha. Mutta heti paikalla, kun hän oli leiriin pistäytynyt, tuntui kaikkialla hänen vaikutuksensa.

Verrattain jännittynyt oli kerrankin tilanne tällaiset Lehtimäen käynnin jälkeen ja muistan, että me sotavangit jo keskustelimme keskenämme mitä mahdollisesti tekisimme, jos punaiset saisivat päähänsä yht'äkkiä murhata meidät. Oli eräs sateinen päivä, harvoja sinä kesänä, jolloin olimme saaneet istua sisällä ja kasarmin siivottuamme lepuutella jäseniämme.

Myöhemmin päivällä taivas kuitenkin kirkastui ja meidät vietiin uudelleen parakkia purkamaan. Päivä oli jo loppumaisillaan, kun näimme parin punalegioonalaisen vievän englantilaiselle parakille erästä nuorta miestä, joka oli puettu hyvään harmaaseen suojeluskuntapukuun, hyviin jalkineisiin ja suojeluskuntalakkiin, jossa oli kokardi. Meistäkin tuntui mies siksi hyvin puetulta, että luulimme hänet joksikin suomalaiseksi upseeriksi, joka oli joutunut sotavangiksi. Häntä pidettiin parakilla jonkun aikaa ja senjälkeen hänet tuotiin meidän joukkoomme, juuri samalla hetkellä, kun me pääsimme lähtemään pois.

Tällätavalla ilmestyi joukkoomme syyskuun alkupäivinä Salminen, nuori tamperelainen konttoristi, joka oli ollut vapaaehtoisena Uhtuan rintamalla, Tampereen poika, niinkuin häntä sittemmin nimitettiin. Hän oli aivan nuori, 19-vuotias, mutta pitkä ja solakka ja kokolailla vahva ja karaistunut ikäisekseen. Hän osoittautui erittäin hyvä-älyiseksi ja sangen kehittyneeksi, joten pian huomasin voivani saada häneltä tietoja Suomen oloista.

Hän oli neljän muun suomalaisen kanssa ollut etuvartijana eräässä karjalaistalossa, joka oli erillään muista jonkin matkan päässä Suopaisvaaran kylästä. Täällä oli heidän tarkoituksenaan pitää silmällä vihollisen liikkeitä ja ilmoittaa niistä kylässä olevalle pääjoukolle. He eivät olleet pitkään aikaan huomanneet mitään merkillistä ja viettivät talossa verrattain rauhallista ja yksitoikkoista elämää. He olivat olleet hyvissä väleissä talonväen kanssa, maksaneet hyvin kaikesta, mitä olivat saaneet eivätkä suinkaan olleet mitään väkisinottajia, päinvastoin oli heillä ollut yhtä ja toista, esim. tupakkaa, pientä rihkamaa, vaatetavaraa y.m. jota olivat vaihtaneet talonväen kanssa, saaden vastineeksi ruokatavaraa. Eräänä sateisena iltana he olivat tehtyään kierroksensa paneutuneet levolle, kun ovi äkkiä aukeni ja sisälle ilmestyi karjalaisia englantilaisissa univormuissa, sekä talon tytär ja poika, kiväärit käsissä ja olivat nämä ulvoen ja karjuen hyökänneet heidän kimppuunsa ennenkuin he edes ennättivät tarttua aseisiin. Salmisen toverit murhattiin silmänräpäyksessä, mutta Salmisen pelasti se, että hänellä sattumalta oli lakki päässä ja vaatteet päällä.

"Tämä on jääkäri", sanoi eräs sotilaista, "ja tämän me viemme sotavankina mukaamme, sillä näitä ne haluavat." Yleensä olivat nim. jääkärit haluttua tavaraa. Heitä olisi mielellään otettu sotavangeiksi ja kuulusteltaviksi, ja aivan varmaan olisi moni voinut pelastaa henkensä, jos olisi ilmoittanut olevansa jääkäri.

Täältä kuljetettiin Salminen vankina Vienan Kemiin, jolla retkellä ei suinkaan säästetty solvauksia, potkuja ja kiväärinperällä kohenteluja, sillä jos kukaan, osasi tähän aikaan bolshevikkikarjalainen näyttää mahtiaan silloin kun pääsi "Ruotshiin" käsiksi.

Kemissä olisi Salmisen käynyt huonosti, ellei hän sattumalta olisi joutunut erään punalegioonalaisen, Riikosen, kuulusteltavaksi, Tämän miehen oli sattuma aikoinaan paiskannut punakaartin riveihin, ja lopulta hän oli kaikkien häntä ylempien punakaartin päällikköjen paettua ilman mitään ansiota löytänyt itsensä punakaartin päällikkönä Joensuussa. Hän oli nim. kaikkea muuta kuin sotilas ja oli tuskin milloinkaan yhtään laukausta ampunut. Riikonen sai Salmisen lähetetyksi kahden luotettavan punalegioonalaisen saattamana Kantalahteen englantilaisen pääesikunnan kuulusteltavaksi, koska Salminen muka oli niin korkea sotilashenkilö, ettei häntä uskallettu ampua, ennenkuin korkeat herrat olivat häntä kuulustelleet. Ja nämä punakaartilaiset ymmärsivät yskän ja toivat hänet Knäsöön, jossa tiesivät muitakin valkoisia vankeja olevan. Mainittakoon tässä yhteydessä, että minä Suomessa ollessani sittemmin olin tästä Riikosen hyvästä työstä tilaisuudessa antamaan kirjallisen todistuksen.

Jo edellä on mainittu, että juuri nyt oli taas sellainen Lehtimäen käynnin jälkiaika ja sen mukainen tilanne leirillä. Kun siis aloin ruotsinkielellä tiedustella Salmiselta oloja Suomessa, ärjäsivät vartijamme, että on sopimatonta puhua täällä semmoista kieltä, jota he eivät ymmärtäneet. Jos ylimalkaan haluaisimme keskustella keskenämme, sanoivat he, oli puhuttava suomea. Mutta kun rupesimme keskustelemaan suomeksi, ei sekään heitä tyydyttänyt, vaan keskustelu kiellettiin meiltä kokonaan. Sinä iltana en siis saanut paljonkaan tietoja kotimaasta.

Työmaalla sitävastoin sain tilaisuuden aloittaa uudestaan keskusteluni Tampereen pojan kanssa ja sain hänellä tietää, ettei ainakaan toistaiseksi maailmansodan rintamilla ollut tapahtunut mitään ratkaisevaa. Vartijamme olivat nim. kertoneet, että saksalaiset olivat jo kokonaan karkoitetut Ranskasta ja sitäpaitsi mainittiin, että englantilaisia joukkoja jo olisi lähellä Suomen rajaa. Sain siis suurin piirtein tietää, että kotimaassa olot olivat ennallaan, että saksalaisia joukkoja oli Suomessa kuten ennenkin ja että maassa vallitsi nälänhätä kapinan jälkeen. Mitään viljalähetyksiä ei ollut saapunut.

En siis odottanut tilanteeseen mitään muutosta, vaan päinvastoin valmistauduin viettämään samanlaisia päiviä kuin ennenkin.

Meidän sotavankien tilaa oli muuten pahentanut eräs seikka, joka oli varsin vakavaa laatua. Stålnacke, jonka materialistisesta elämänkatsomuksesta jo edellä on mainittu, oli alkanut sovelluttaa sitä täälläkin. Hän alkoi nim. lähestyä punaisia ja heidän avullaan saada jonkinmoista valtaa meidän muiden yli. Hän ilmoitti aina olleensa sosialisti ja sanoi työväenkassoihin maksaneensa varmaankin enemmän kuin kukaan muu tässä joukossa, ja ihmetteli sitä, miksi hänen ei annettu liittyä Muurmannin punaiseen legioonaan. Kätevänä miehenä hän osasi sitäpaitsi kaikilla mahdollisilla tavoilla ansaita rahaa. M.m. teki hän aika sieviä veitsiä kiväärinpatruunoista, siten että veitsen terä kiinnitettiin luotiin ja patruunahylsyä käytettiin tuppena. Ensiksi oli patruunahylsy tuppena sellaisenaan, mutta sittemmin takoi hän hylsystä Lapin ja Kauhavan mallisia tuppia ja ansaitsi rahaa näiden pikkukapineiden myynnillä. Ansaitsemiaan pääomia hän osasi taitavasti kartuttaa. Hän oli nim. verrattain etevä kortinpeluri ja tällä alalla hän myös ansaitsi rahaa, niin että hän oli ennen pitkää äveriäs mies. Korttipelissä joutui hän myös tuttavalliseen seurusteluun vartijoittensa kanssa, jotka mieluummin pelasivat rahasta kuin tyhjästä. Moni vartija jäi hänelle velkaakin ja nämä luonnollisesti eivät työmaalla voineet pitää häntä yhtä kovalla kuin meitä muita. Joka tapauksessa opimme me muut vaistomaisesti häntä varomaan, ja varsinkin Tampereen poika ja minä vältimme hänen läsnäollessaan puhumasta sellaista, jota emme tahtoneet vartijaimme kuulevan.

Tämän miehen kyvystä hankkia itselleen etuja mainittakoon muuten eräs pieni esimerkki. Vangiksi joutuessaan oli Stålnackella päällään verrattain hyvät vaatteet ja vankina ollessaankin hän oli päässyt säästymään niin paljon rasittavista töistä etteivät hänen vaatteensa olleet sanottavasti kuluneet. Asarías Mansikkamaan housut olivat sen sijaan jo vankileiriin tullessa melkein hajalla ja hänelle oli eräs englantilainen kersantti lahjoittanut viraltapannut housunsa. Asarías Mansikkamaa esiintyi siis ehjissä khakihousuissa, joita me kaikki muut vangit tietysti kateellisin silmin katselimme. Mutta Stålnacke oli saanut päähänsä hankkia hänkin itselleen uudet housut, ja tätä varten hän ensin veitsellä leikkasi reijän housuihinsa ja hankaili niitä kuluneen näköisiksi. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin housut riippuivat mitä surkeimpina riekaleina hänen päällään ja näin puettuna hän, missä vain tilaisuutta sattui, kiereskeli englantilaisen päällystön näkyvillä ja punaisille korttitovereilleen valitteli huonoa vaatetustaan. Lopuksi hän oli saavinaan noidannuolen jalkoihinsa niin että hän ainoastaan vaivoin ja ähkien pääsi liikkumaan, ja koko manööveri päättyi menestyksellisesti, sillä viikon päästä oli hänellä jaloissaan aivan uudet khakihousut.

XII LUKU, jossa tehdään tuttavuutta Kauko Suokkaan kanssa ja kerrotaan siitä, mitenkä pahaomatunto N:o 2 ilmestyi näyttämölle.

Saksalaista parakkia purkaessa johtui monasti mieleen oma kohtalo. Täytyisiköhän meidänkin, niinkuin saksalaisten, taivaltaa Vienanmeren rannalta halki maiden ja metsien Suomen rajalle asti?

Matka ei tosin ollut pitkä, mutta tie oli vaarallinen. Kesällä sitä ei ollut ajattelemistakaan, sillä helposti voisi joutua punaisen legioonan liikkuvien patrullien kynsiin ja näiden lisäksi oli useista bolshevikkeihin liittyneistä karjalaisista suuri vaara. Melko vaikeata oli matkalla välttää näitä väliin kohtaamasta, ja jos heidän kynsiinsä joutui, tiesi varmasti menettävänsä henkensä.

Tällaisia juttelimme Tampereen pojan kanssa saksalaista parakkia purkaessamme ja pian saimme kolmannenkin toverin, nim. viipurilaisen vääpelin Kauko Suokkaan. Hän oli lähtenyt erään sotilasretkikunnan mukana, jonka tarkoituksena oli räjäyttää muutamia siltoja Muurmannin radalla. Tämän retkikunnan yllättivät Ahavan patrullit, mutta suurin osa miehistä onnistui pääsemään pakoon juuri senvuoksi, että Suokas patrullin sattumalta huomattuaan ja ymmärrettyään, että hänet oli nähty, eksytti sen muiden jäliltä ja antautui lopuksi patrullille. Tiedusteluihin hän vastasi olleensa sillä kertaa yksinään, sillä muut olivat jo lähteneet takaisin Suomen puolelle, mutta hän oli väsymyksen vuoksi ja sentähden, että kenkä oli hänen jalkaansa hangannut, jäänyt muista jälkeen aikoen vähitellen yksinään kömpiä kotiin.

Suokas oli lyhytkasvuinen, mutta tanakka, 20-vuotias nuorukainen, jolla oli harvinaisen hyvät järjenlahjat ja joka m.m. Viipurin valloituksessa oli saanut vapaudenristin. Hän oli itse elättänyt itsensä pienestä pojasta pitäen, ollut laivapoikana ja merimiehenä valtamerellä purjehtien Etelä-Amerikassa asti, oppinut tuntemaan laivakoneen, kotimaassa käynyt koneenkäyttäjäkurssin ja viimeksi toiminut koneenkäyttäjänä jossain konepajassa. Sitäpaitsi hän oli opiskellut m.m. ruotsia, saksaa ja englantia, joita hän vähin osasikin. Hän oli niitä miehiä, joista koulun penkillä varmasti olisi tullut mitä tahansa, sillä joka asiassa tiesi hän jotain, oli erittäin nopea käsittämään ja osasi hyvin säilyttää muistissa oppimansa asiat. Mainittakoon muuten, että hän oli harrastanut puutarhanhoitoakin ja hänen tietonsa tällä alalla ja kasvitieteessä olivat kerrassaan hämmästyttävät.

Tämä mies liittyi nyt siis meidän sotavankien seuraan ja hänestä tuli Tampereen pojalle ja minulle hyvä toveri. Hän oli aina hyvällä tuulella eikä surrut huomista päivää, ja hän se ensimmäisenä johti meidän mieleemme pakosuunnitelman. Sanoin hän, sillä oikeastaan voidaan myös sattumaa pitää näiden suunnitelmien aiheuttajana. Kun nimittäin saksalaista parakkia purettiin – se oli rakennettu siten, että sen seinät suureksi osaksi olivat maan sisässä, niinkuin kellariseinät rakkaassa Suomessamme – niin löytyi parakin seinän ja maan välistä paketiksi kierretyt saksalaiset sotilastakin rääsyt. Tämän löydön teki Suokas, ja kun vietimme päivällistuntia parakissa, aukaisi hän paketin, jota ei ollut muille näyttänyt, meidän nähtäväksi. Siitä löytyi pari viilaa, yksi sellainen, jota käytetään metallitankojen katkaisemiseen, siis oikeastaan pieni kovasta teräksestä tehty saha, ja toinen kolmikulmainen pikku viila. Sitäpaitsi löytyi vasara, hohtimet, pari meisseliä, puukko ja – kaksi paria valmiita luistimia, joiden jalkaosat eli lestat olivat tehdyt puusta. Luistinten terä oli tehty sahanterästä. Ne muistuttivat siis vanhanaikuisia "puuluistimia", vaikka niiden terä oli melkoista ohuempi. Sitäpaitsi löytyi paketista melko hyvin säilynyt "ryssänlimppu" ja pieni pussi, jossa oli ollut hieman suolaa. Huomasi selvästi, että tässä oli jonkun saksalaisen sotavangin varustukset pakoa varten.

He olivat silminnähtävästi aikoneet syysjäitä myöten luistella järvien poikki ja tällä tavalla päästä nopeasti lähelle Suomen rajaa. Tällainen matka voidaan suotuisissa oloissa – kirkasta jääkeliä täällä pohjoisessa on aina joka syksy – tehdä yhdessä tai kahdessa vuorokaudessa, kävelymatkat siihen luettuina, Suomen rajalle asti, josta eteenpäin saksalaisilla sotavangeilla oli etappiteitä. Me tarvitsimme siis ainoastaan yhdet luistimet lisää. Niiden valmistamista varten meillä oli tarpeelliset työkalut, ja raaka-aineet olivat helposti hankittavissa. Sitäpaitsi oli hankittava jonkinverran evästä ja sitten sopivassa tilaisuudessa yritettävä viillettää Suomen puolelle.

Niinkauan kuin kesää riitti, olin minä puolestani rauhallisesti täällä, sillä epäilin suuresti kykyäni päästä karjalaisten huomaamatta Suomen puolelle, varsinkin kun meillä pakolaisilla ei ollut mahdollisuutta saada mitään etumatkaa takaa-ajajista. Aivan toinen oli sitävastoin asian laita, jos pääsisimme yrittämään luistimilla. Tuskin kilometrin päässä asunnostamme alkoi kilometrimäärältä pieniä järviä ja näiden takana lähes 4-penikulmainen Koutajärvi. Ei millään siellä käytettävissä olevalla kulkuneuvolla meitä olisi voinut saavuttaa, jos vain olisimme saaneet yhden tunnin etumatkan, mikä ei suinkaan ollut mahdoton. Molemmat toverini olivat harjoittaneet pikaluistelua ja olin minäkin nuoruudessani yritellyt tällä alalla, joten olimme jokseenkin varmat siitä, ettei meitä kukaan knäsöläinen olisi voinut saavuttaa ja sitäpaitsi eivät vartijamme luultavasti aivan ensi hädässä onnistuisi saamaan käsiinsä luistimia. Kävelymatkaa ei kaikkiaan olisi tullut muuta kuin noin nelisen peninkulmaa ja syksyllä vähän lumen aikana uskalsi tämän matkan ottaa yrittääkseen, etenkin kun voisi toivoa löytävänsä jonkun heinätien, jota voisi kävellä.

Tällä tavalla alkoi siis paon suunnittelu ja kolmatta paria luistimia alettiin pikku hiljaa valmistella. Tähän tulikin erittäin hyvä tilaisuus. Ilmat alkoivat syksyn lähestyessä käydä kylmemmiksi, ja sen johdosta oli herännyt ajatus saada raiteilla oleva suomalainen makuuvaunu lämmitettävään kuntoon. Se oli, kuten suomalaiset makuuvaunut yleensä, veturista käsin lämmitettävä, siinä itsessään ei ollut mitään tulisijaa. Mutta satamassa lojui eräs suuri höyryllä käypä nostokurki, joka jo aikoja sitten oli joutunut epäkuntoon. Tästä aiottiin tulipesä siirtää makuuvaunuun ja samoin luonnollisesti myös höyrykattila ja siten saada makuuvaunu lämmitettäväksi. Tämä oli työtä, johon tarvittiin koneita korjaamaan tottunutta henkilöä, ja niin joutui Suokas apulaiseksi tähän työhön. Hän oli siihen kovasti innostuvinaan ja otti kotiin usein koneenosia puhdetöinään viilailtavaksi ja tässä hän sai hyvän tilaisuuden valmistella luistimiin tarvittavia metalliosia. Tampereen poika ja minä taas puolestamme teimme tarpeelliset puuosat, sillä me olimme tähän aikaan joutuneet tekemään timpermannin työtä, jota molemmat kerskuimme osaavamme, nim. puisia telttasänkyjä herroille punaupseereille. Tällä tavalla saimmekin kolmannen luistinparin valmiiksi ja se siirtyi myös sinne, missä sitä kaksi muuta luistinparia odotti.

Meillä oli nyt hankittuna kulkuneuvo ja oli vain keksittävä keino, miten voisimme yllättää vartijamme päästäksemme pakenemaan. Ensimmäinen ajatus oli käyttää käsigranaatteja, joita Suokas oli tarkastuksesta huolimatta tuonut muassaan kaksi kappaletta. Käsigranaatit nähdessäni minä puolestani suuresti ihmettelin, miten hän oli voinut kuljettaa ne mukanansa, mutta hänen mielestään se oli mitä yksinkertaisin temppu. Hän oli pitänyt ne sadetakkinsa taskuissa, jota hän kantoi käsivarrellaan ja aina tarkastuksen alkaessa oli hän ensin jollain konstilla asettanut ne syrjään. Suokas olikin sangen nokkela herra ja taitava kaikissa taikatempuissa, joilla hän usein iltahetkinä meitä muita huvitti.

Tämä käsigranaattiajatus oli kuitenkin heti hyljättävä. Käsigranaattia käyttämällä olisi kyllä helposti päästy ovesta ulos, mutta siitä syntynyt paukaus olisi ehdottomasti hyvin pian hätyyttänyt takaa-ajajat niskaamme. Kun järven rantaan oli noin kilometrin matka, joka oli juostava, olisi hyvin helposti saatu hätyytetyksi miehiä myös tien varrelta, ja niin olisimme helposti joutuneet saarroksiin.

Minun mielestäni oli pakomme järjestettävä siten, että pääsisimme hiljaa hiipimään ulos vankilastamme ja senjälkeen saisimme noin tunnin etumatkan. Sitä varten oli ensin otettava mahdollisimman tarkasti selville Knääsin läheisyydessä tai oikeastaan Knääsistä länteen päin olevat vahtipaikat ja vahdin muuttoajat. Tämä ei ollutkaan erittäin vaikeata, kunhan sen selville saamiseksi vain käytettiin tarpeeksi aikaa ja kärsivällisyyttä. Kun Knäsön lähiseudut eivät olleet meille tarkoin tuttuja, päätimme ensin valmistaa mahdollisimman tarkan karttaluonnoksen ympäristöstä. Itse olen vanha kartoittaja ja jo Knäsöön tullessa panin tarkoin merkille tiet, joita kuljettiin, ja heti perille tultuani piirsin tien sellaisena kuin sen muistin naulankärjellä vankilavitsani pohjaan. Kun sitten myöhemmin sain käytettäväkseni kynän ja paperia ja jouduin hieman liikkumaan ulkona, m.m. eräällä mäellä havuja ja vastaksia noutamassa, sekä vedenkannossa, koetin aina sikäli kuin minulle oli mahdollista, täydentää tietojani kaupungin asemasta.

Knäsön ja sen ympäristön tunsivat tarkkaan Ilja ja Vasili, jotka olivat paikkakunnalla usein käyneet ja siellä oleskelleet. Näiltä tiedustelin milloin mitäkin yksityiskohtaa, kuitenkin varoen, etteivät he voineet ymmärtää tiedusteluni syytä. Tällä tavoin olin saanut aikaan mielestäni jotenkin tarkan kartan Knäsön lähemmistä ympäristöistä Koutajärven rantaan asti. Siinä olivat järvet, tärkeimmät tiet ja polut, asunnot ja useita vahtipaikkoja. Pulkkisen avulla voin vielä tätä karttaani täydentää. Kun nyt pakotuuma heräsi, näytin karttaani Suokkaalle ja Tampereen pojalle, jotka olivat saapuneet paikalle eri aikoina ja siis hieman eri teitä kuin minä. He olivat myös molemmat kulkeneet silmät auki ja osasivat vielä täydentää ja korjata karttaani. Tällä tavoin saimme jokseenkin selvän käsityksen lähimmästä ympäristöstä ja olisimme siinä hyvin osanneet kulkea.

Mutta kuinka päästä huomaamatta pujahtamaan pois? Tutkimme vankikomeroamme ja huomasimme pian, että helposti pääsisimme rakennuksesta ulos permannon kautta. Tarvitsi vain sahata poikki makuulavitsan alta muutama lankku – meidän lavitsamme olivat nimittäin huoneen nurkassa – ja kaivaa pieni tunneli kivijalan alitse mahtuakseen kömpimään ulos. Tätä varten meillä oli tarpeelliset työkalut, tarvittiin ainoastaan kaira saadakseen permantoon tarpeellinen reikä sahauksen alkamista varten, tai jollakin muulla sopivalla tavalla nakertaa pari kolme lankkua poikki. Tämä ei tietysti voinut tapahtua kädenkäänteessä, siihen tarvittiin kärsivällisyyttä ja sopivaa tilaisuutta. Joka kerta kun huonetta siivottiin, siirsimme huolellisesti vuoteen paikaltaan, poikittain nurkkaa vastaan, ja n. kuukauden kesti, ennenkuin kaikki kolme lankkua oli katkaistu. Pääasiallisesti toimitti tämän työn Suokas. Mitä taas kaivuutyöhön tuli, niin multaa ei tarvinnut heittää pois, sillä kivijalan alla oli tarpeeksi tilaa. Öiseen aikaan, kun suutari Stålnacke vartijain kanssa pelata läiskytteli korttia, hävisi Suokas usein ketterästi vuoteen alle ja kaivoi käytävää. Kerran kaivoin sitä minäkin kaikessa rauhassa kotona muka sairastaessani, sillä vartijani sulki yksinkertaisesti oven ja piti vahtia viereisessä huoneessa. Tällä tavoin olimme kaivaneet käytävän rakennuksen pitkän kulmakiven keskustan alitse niin valmiiksi että puuttui lopulta vain muutama lapionpisto käytävän aukaisemiseksi. Myös näihin lapionpistoihin ilmestyi kerran tilaisuus, kun meidät pantiin siistimään parakinpihaa ja tyhjentämään pihalla olevaa mukavuuslaitosta. Käytävän suun peitimme laudoilla ja maalla. Se puoli rakennusta, josta aioimme paeta, oli vailla ikkunoita ja takana olevan n. kahden metrin korkuisen lankkuaidan yli oli helppo kiivetä. Työ oli vaatinut suurta kärsivällisyyttä ja sen suorittaminen oli ylen vaikeaa, kun meidän täytyi tehdä se salassa tovereiltammekin. Tällaisia tilaisuuksia kuitenkin ilmestyi varsinkin Suokkaalle, joka koko ajan hommaili omassa työssään. Hän sai nim. jotenkin itsenäisesti korjailla purkamaansa lämmityslaitosta ja oli sitäpaitsi saanut korjattavakseen erään toisen satama-alueella olleen nostokurjen, sekä pari dresinaa. Nämät työt osasi hän jakaa sopiviin osaurakoihin, jotka hän nopeasti pyöräytti valmiiksi ja tällä tavalla sai iltapuolen päivästä vapaaksi. Kotiin tultuaan hän heittäytyi makuulle ja tällöin tavallisesti vartija yksinkertaisesti sulki oven, luottaen sekä ovessa että ikkunoissa oleviin rautaristikkoihin, ja alkoi hartaasti tutkia muiden etuhuoneessa olevien punaisten kanssa neljän kuninkaan raamattua. Suokkaan työskentelyä helpotti vielä sekin, että hän punaisessa leirissä tapasi enonsa, joka oli sijoitettu Kemissä olevaan punalegioonaosastoon. Tämän välityksellä teki Suokas tiettäväksi, että hänet väkipakolla oli otettu valkoiseen armeijaan ja että hän valkoisena oloaan suuresti katui ja että hän mitä suurimmalla mielihyvällä liittyisi punaiseen legioonaan, jos vain saisi enonsa sitä suosittelemaan. Näin hän herätti punaisissa jonkinmoista luottamusta ja kun hän myös sopivissa tilaisuuksissa osasi turvautua kyyneliin ja pyytää säälimään nuoruuttaan, niin häntä alettiin pitää miltei vaarattomana ja sai hän usein työskennellä kotona melkein ilman vartijaa.

Hommamme edistyivätkin koko hyvin, vaikka tosin parin kolmen tunnin työ kesti puolitoista kuukautta. Mutta kreivin aikaan kaikki kuitenkin saatiin valmiiksi, sillä eräänä päivänä joutui Suokas pahaan kiipeliin. Punaisiin riveihin saapui nim. sattumalla eräs karkuri samoista joukoista, joissa Suokaskin oli palvellut ja tämä tiesi kaikille julistaa, mikä Suokas oli miehiään ja mille asialle Suokas oli lähtenyt. Suokas tietysti jyrkästi peruutti tämäntapaiset "parjaukset", joita toveri Sinisalo, sillä se oli miehen nimi, hänestä tahtoi levittää. Tämä Sinisalo oli mukamas Suokkaan persoonallinen vihamies, jonka hän, Suokas, oli ottanut kiinni vääryydestä korttipelissä ja varmasti oli, niin Suokas väitti, korttipelissä harjoitettu fuskaus myös syynä siihen, että tämä Sinisalo nyt oli paennut Suomen sotaväestä, jossa hän oli ollut kaikkien päälahtarien suuressa suosiossa. Näitä Sinisalo muka oli hännystellyt ja koettanut sortaa kaikkia alaisiaan m.m. juuri häntä, viatonta Suokas-parkaa, joka oli katsonut velvollisuudekseen ilmiantaa useinmainitun Sinisalon vääryydestä korttipelissä. Sillä mahdotontahan on suosia sellaista henkilöä, joka toveriaan pettää. Mutta oli miten oli, Suokkaan argumentteja ei kuitenkaan otettu huomioon, vaan alettiin häneen suhtautua epäilyksellä ja lopetettiin vähitellen hänen firaapelityönsä, joten hän joutui samoihin töihin kuin me muutkin sotavangit. Luonnollisesti loppuivat myös meidän suureksi ikäväksemme hänen vapaat retkeilynsä vankileirillä, joilla hän oli besorgaillut meille tupakkaa, lisännyt meidän pakenemiseväitämme, kähveltänyt jonkun jamipurkin j.n.e. Sama Sinisalo muuten muistutti ulkomuodoltaan ja ominaisuuksiltaan Lehtimäkeä ja sen vuoksi olen ristinyt hänet pahaksi omaksitunnoksi n:o 2. Hän ja Stålnacke kiertyivät sittemmin meille sotavangeille ikäviksi kiusankappaleiksi. Pakoaikeemme kaiken tämän johdosta lykkääntyi siis tuonnemmaksi.

XIII LUKU, jossa kansanvaltuuskunnan invaliidiministeri ja ulkoasian esittelijäsihteeri ja kaunotaiteiden ministeri y.m. y.m. Aarne Orjatsalo ja Suomen entinen pääministeri Oskari Tokoi esiintyvät.

Kertoessani yksityiskohtaisesti pakenemissuunnitelmistamme ja valmisteluistamme, täytyi minun poiketa jonkun verran edelle aikajärjestyksessä. Ennen salakäytävämme valmistumista tapahtui vankileirillä kuitenkin paljon sellaista, jonka kertominen saattanee herättää mielenkiintoa. Eräänä päivänä oli Lehtimäki taas saapunut ja käynyt m.m. meitä vankeja vilkaisemassa, jolloin hän luonnollisesti lausui meille muutaman solvauksen ja palasi senjälkeen etuhuoneeseen, jonne hän oli tuonut erään venäläistä mallia oleviin siviilivaatteisiin puetun miehen. Tämä mies oli bolshevikkien puolella Medjveshkorassa olevien suomalaisten punaisten lähettiläs, joka oli saapunut neuvottelulle englantilaisten leiriin. Häntä vastaan oli annettu englantilainen panttivanki ja tuli hänkin siis olemaan panttivankina, mutta sai vapaasti liikkua vankileirillä. Arvasin, että oli kysymys Medjveshkorassa olevien suomalaisten punaisten yhtyminen punalegioonaan. Lehtimäki ja Koponen – se oli miehen nimi – sekä muutamat punaisten kellokkaat vetäytyivät erääseen sivuhuoneeseen neuvottelemaan ja tämän jälkeen poistui Lehtimäki englantilaisten parakille. Koponen jäi punaisten luokse siirtyen lopulta muutamien vartijain kanssa meidän huoneeseemme juttelemaan.

Miehen naama näytti tutulta ja kun hieroin muistikomeroitani, selvisi minulle, että olin juhannuksena vuonna 1914 ostanut häneltä Rovaniemellä pari limonaadipullollista konjakkia. Saadessani tilaisuuden keskustella hänen kanssansa kysyin häneltä, oliko hän ollut sinä vuonna Rovaniemen juhannusmarkkinoilla. Mies katseli minua tarkasti ja kun mainitsin että hänellä siihen aikaan oli peukalon vahvuiset hopeaiset kellonperät, valkeni äkkiä hänenkin muistinsa ja hän äkkäsi tuntevansa minut, muistaen m.m. Ounasvaaralla tuoneensa minulle pari konjakkipulloa.

Tällainen viinamäen tuttavuus kestää yleensä pitkät ajat, jopa kansalaissodan järkytyksetkin ja pian oli minulla häneltä saamani tukeva mahorkkasätkä hampaissani ja me aloimme tarinoida muinaisia. Tässä keskustelussa selvisi m.m. pian, että Lehtimäki suorastaan juonitteli englantilaisia vastaan, sillä hän oli ymmärtänyt, ettei hyökkäyksestä Suomeen tulekaan mitään, vaan että tätä punaista legioonaa – horribile dictu – aijotaan käyttää bolshevikkeja vastaan. Englantilaiset olivat nim. alkaneet kerätä Muurmannille ja Arkangeliin valkoisia venäläisiä joukkoja ja heillä näytti olevan aikomus painua etelään päin ja vallata m.m. Petrosavodskin tärkeä rautatiesolmu. Tällä kertaa ei siis Lehtimäki ollutkaan puuhaamassa bolshevikkien alaisina olevien punasotilasten yhtymistä punaiseen legioonaan, vaan päinvastoin punaisen legioonan yhtymistä bolshevikkeihin. Lehtimäki valmisteli yksinkertaisesti kapinaa punaisessa legioonassa englantilaisia vastaan.

Olimme siis tulleet uuden ja vähemmän miellyttävän perspektiivin eteen. Englantilaiset joukot Knäsössä ja Kemissä olivat niin vähälukuiset, että vähänkin suurempi bolshevikkijoukko olisi milloin tahansa voinut ne yllättää, sillä punaiseen legioonaan ei ollut luottamista. Se ei varmastikaan missään tapauksessa tulisi taistelemaan bolshevikkeja vastaan, vaan päinvastoin asettumaan näiden puolelle. Tulevaisuuden perspektiivi, joutua bolshevikkien vangiksi, oli kaikkea muuta kuin ilahduttava.

Ensi työkseni oli aikomukseni ilmiantaa tämä salaliitto Primus-Nymanille, mutta lähemmin harkitessani asiaa, ei tämä tuntunut minusta mahdolliselta. Asian ratkaisu riippui nim. viimekädessä siitä, kumpaan Primus-Nyman enemmän luottaisi, minuun vai Lehtimäkeen, ja tässä suhteessa voin olla jokseenkin varma, että vaaka kallistuisi Lehtimäen puolelle, johon Nyman oli näihin aikoihin erikoisesti ihastunut. Lehtimäen reipas ja onnistunut tiedustelutoiminta bolshevikkien rintamalla, sekä ne useat kymmenet punaiset, jotka hän sieltä mukanaan toi punaiseen legioonaan, olivat selviä todistuksia hänen lojaalisuudestaan. Ymmärsin varsin hyvin, että nämä olivat ainoastaan Lehtimäen kätyreitä, joita hän oli tuonut paikalle asemaansa vahvistaakseen, mutta millä voin sen todistaa? Tietysti oli Lehtimäki myös osannut valmistella miehensä, sillä hänen päänsä ei suinkaan ollut tuohesta. Seurauksena ilmiannosta olisi siis ollut ainoastaan se, että minä kenties loppujen lopuksi olisin saanut kuulan kallooni, sillä jo pari kertaa oli rautatievaunujen lastia purettaessa vahtimiehen kivääri sattunut laukeamaan läheisyydessäni. Mitä enemmän asiaa harkitsin, sitä viisaammaksi katsoin noudattaa suomalaista sananlaskua: kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. Päätin siis ainakin toistaiseksi pitää asian omana tietonani.

Tätä kaikkea ajatellessani ilmoitettiin Burtonin saapuvan leiriin, ja kaikki sotilaat asettuivat paikoilleen. Mutta tulija ei ollutkaan Burton, vaan muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoin Aarne Orjatsalon edessä. Orjatsalon kanssa olin ennestään tuttu ja viimeksi olin tavannut hänet marraskuussa 1911 hänen ollessaan kiertueella Torniossa, jonka kautta silloin olin matkalla Lappiin virkaani hoitamaan. Torniossa pidimme Orjatsalolle hänen onnistuneen esiintymisensä jälkeen suuret kestit, ja meillä oli riittänyt toverillista yhdessäoloa seuraavaan päivän pikkutunneille asti, sillä Orjatsalo oli niitä miehiä, joiden seurassa ei koskaan ollut ikävä.

Orjatsalo oli puettu englantilaisen upseerin pukuun ja totta puhuen hän siinä näytti komealta. Upseeritakkinsa päälle oli hän heittänyt jonkinlaisen upseerivaipan, jota hän kantoi yhtä arvokkaasti kuin konsanaan roomalainen toogaansa. Hänen ympärilleen kerääntyivät kaikki muut ja mahtavalla äänellä hän kertoi Uhtuan valloituksesta. Kertomus oli tosiaankin hänen arvoisensa ja esitettiin se taiteellisen mielenkiintoisesti. Se loppui sanoihin: "Toverit, nyt ovat viimeiset valkoiset joukot karkotetut meidän alueeltamme, lyhemmäksi on käynyt tiemme Suomeen takaisin, ja siellä odottaa meitä tärkeät tehtävät. Tulemme luomaan uuden ja kaikesta porvarillisuudesta vapaan Suomen."

Tämän jälkeen loi hän katseensa korkeuksistaan meihin vankiraukkoihin ja sanoi: "Teitä Suomen harhaan johdettuja poikia tulemme kohtelemaan hyvin, emmekä tule rankaisemaan teitä ansionne mukaan, vaan saatte tekin olla meidän mukanamme uutta Suomea luomassa."

Kun ohjelman virallinen puoli näin oli päättynyt, esittäydyin minä Orjatsalolle kysyen, muistaako hän mahdollisesti minua ja muita tuttaviani jotka olimme tehneet hänelle seuraa viimeisessä hänelle pidetyssä kollatsioonissa Torniossa, armon vuonna 1911, ja aivan oikein, Orjatsalo muistikin minut. Hän huomautti, että tämähän taitaakin olla veli Lassila ja kysyi, eikö sitten siellä Torniossa tai Muoniossa tai missä se sinun olinpaikkasi nyt olikaan, ollut parempi kuin täällä. Ja niin istahti Orjatsalo kanssani tarinoimaan ja tarinoimisen tuloksena oli yksi laatikko hyviä englantilaisia Willsin savukkeita. Laatikon kanteen oli kirjoitettu: 'rommia tulee myöhemmin'.

Kesti tietysti jonkin aikaa, ennenkuin sain kuulla, miten Orjatsalo oli päässyt näin korkeaan asemaan, sillä hänellä oli tosiaan päällänsä kaartinupseerin vormu.

Jokseenkin varmaan oli se tapahtunut seuraavalla tavalla. Kun kapina Suomessa tukahutettiin, pudisti Orjatsalo luonnollisesti Suomen tomut jaloistaan ja siirtyi Venäjälle. Tänne seurasi häntä hänen silloinen rouvansa, sillä niinkuin tiedetään, ei Orjatsalolla aviopuolisoista milloinkaan ole ollut puutetta. Hän osasi niitä melko helposti hankkia ja melko helposti niistä päästä irti. Tällä kertaa sattui hänen kohdalleen kuitenkin sellainen takiainen, että hänen siitä irti päästäkseen täytyi siirtyä rintaman toiselle puolelle. Liittoutuneiden haltuun jouduttuaan hän hyvin pian käsitti tilanteen, sekä esitteli itsensä m.m. entisenä suomalaisena upseerina, joka oli suorittanut Suomen kadettikoulun kurssin. Kurssi ei ollut tosin oikein loppuun käyty, sillä Bobrikoffin ajat olivat sen keskeyttäneet, eikä hän puhdasverisenä suomalaisena voinut asettua Venäjän armeijaan.

Kun punakapina sitten oli tullut, oli hän asianharrastuksesta asettunut sorrettujen puolelle, ja koska häntä tästä syystä kovasti vihattiin, piti hän viisaimpana paeta Venäjälle. Bolshevikkien komentoa ei hän voinut hyväksyä yhtävähän kuin saksalaistenkaan ja niin ollen oli hän ilmoittautunut liittoutuneiden palvelukseen.

Orjatsalo oli lahjakas, ellen sanoisi nerokas henkilö. Ellei hän olisi ollut erittäin huolimaton ja ellei hän melkein aina olisi elänyt yli varojensa, olisi hänestä voinut tulla mitä tahansa. Jokainenhan tietää, miten onnistunut Orjatsalo oli näyttelijänä. Hän ei ainoastaan ulkonaisesti hyvin näytellyt osiaan, vaan kykeni ne myös täydellisesti käsittämään ja luomaan niihin persoonallisen leiman. Jokainen hänen menestyksellä esittämänsä osa oli tosiaan täydellinen taideluoma. Mutta usein hän voi olla huolimaton, juoda roolinsa, niin että kaikki meni penkin alle.

Mutta ei ainoastaan näytteleminen ollut hänen alansa. Kun hän tarttui kynään, onnistui hän myös kirjailijana ja paljon paremmin kuin yleensä ollaan taipuvaiset myöntämään, varsinkin kun otetaan huomioon, kuinka pienessä ajassa hän kirjansa kirjoitti. Mutta hän osasi myös kirjoittaa valtiollisia kirjoituksia. Moni, tosin ei hänen nimellään julkaistu, kirjoitus oli aikoinaan herättänyt huomiota. Hän kykeni sitäpaitsi hämmästyttävän hyvin käsittämään asioita, joita ei ollut ennen harrastanut ja m.m. oli hänellä erittäin suuret teknilliset taipumukset. Usean monimutkaisen koneen on hän hätätilassa käyttökuntoon korjannut ja huomasi hän helposti vikoja, jotka poistamalla hän ne teki yksinkertaisemmiksi ja käytännöllisemmiksi. Mutta hänen kaikkein suurimmat lahjansa olivat kuitenkin filoloogista laatua. Hänen oli erittäin helppo oppia vieraita kieliä, joita hän puhui sujuvasti ja oikein. Ruotsia, saksaa, ranskaa ja italiaa hän laskettelu jo Venäjälle tullessaan. Venäjänkielen hän oppi lyhyessä ajassa, ja nyt viimeksi hän oppi myös englanninkielen.

Orjatsalon käytös oli ensiluokkainen. Hän esiintyi täydellisenä grand seigneurina, ja tämänkin kautta otettiin hänet mielellään vastaan englantilaisen päällystön piireissä. Ei ollut ihme, että tällainen henkilö nopeasti osasi pimittää kaikki, joiden kanssa joutui tekemisiin ja niinpä englantilaiset ihaillen puhuivat Orjatsalosta.

En tiedä, lieneekö Orjatsalo käynyt kadettikoulua muuta kuin jonkin luokan, mutta jokatapauksessa hän osasi ainakin tavallisimman äkseeraustekniikan ja voi suurella pontevuudella ja loistolla johtaa äkseerauksia. Hän ei suinkaan madellut punalegioonalaisten edessä, vaan hunsvoteeraili ja komenteli heitä ja hyvin usein kuului meidän raatajavankien korvaan huudahdus: ellette opi näitä temppuja, tullaan ne teille opettamaan.

Mutta vielä toinen harvinainen jälleennäkeminen odotti minua samana päivänä. Orjatsalon mentyä saapui nimittäin paikalle eräs lähetti, joka ilmoitti että Tokoi saapuisi paikalle puhumaan miehille suuressa parakissa, jolla nimellä kutsuttiin meidän siivoamaamme rakennusta. Tokoin ilmestyminen paikkakunnalle sai punaiset innostukseen, ja määräaikana kokoontuivat kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät, häntä kuulemaan. Meitä vankeja ei sinne päästetty, mutta voimme todeta, ettei puhe ollut kovinkaan pitkä, sillä jo noin tunnin kuluttua palasivat miehet takaisin. Tiedustellessani sittemmin vartijoiltani Tokoin puheen sisällyspä, voin muodostella siitä jonkunlaisen käsityksen.

Tällöin tulin vasta ymmärtämään, miten vähän oikeastaan tavallinen keskitason työmies voi kuulemastaan puheesta muistissaan säilyttää. Ylimalkaan ei kukaan voinut selittää puheen sisällöstä juuri mitään muuta kuin että kyllä se oli hyvin viisaasti puhuttu, tai että kyllä näki, että se mies osasi puhua. Tai että sillä oli selvä ääni ja ulkomuistista se puhui kaikki. Mutta mitä hän puhui, kas siitä ei kukaan osannut sen enempää sanoa.

Ei auttanut kuin ruveta arvailemaan, puhuiko Tokoi mitään tilanteesta sotanäyttämöllä ja Karjalan taisteluiden edistymisestä. Oliko Tokoi puhunut mitään siitä, että suomalaiset joukot olivat karkoitetut Karjalasta? Oliko hän puhunut mitään siitä, että pian hyökättäisiin Suomeen. Oliko hän puhunut siitä, milloinka punainen armeija Suomeen pääsisi? Mutta vaikka olisin kuinka koettanut keksiä kysymyksiä ja miltä alalta hyvänsä, niin ei tullut selvää vastausta. Lopuksi kysyin sattumalta, sanoiko Tokoi asioiden olevan hyvin tai huonosti, ja vasta silloin kirkastui haastateltavieni naama ja he vastasivat suurella vakaumuksella: "kyllä se sanoi asioiden olevan hyvin".

Nyt olin tosiaankin päässyt kiinni nuoran päästä, josta voin vetää. Millä perusteella Tokoi oli sanonut asioiden olevan hyvin? Sanoiko hän, että liittolaiset olivat saavuttaneet voittoja rintamalla, sanoiko että rauha oli tulossa j.n.e.? Mainitessani sanan rauha välkähti taas jotain haastateltavieni muistikomeroissa ja he sanoivat että juu, kyllä se kertoi, että liittoutuneet voittavat sodan ja että rauha pian tulee. No, mitä sitten teille rauha merkitsee! Sanoiko Tokoi siitä mitään? Taas välkähdys: Tokoi sanoi, että meidän täällä olevien suomalaisten ei enää tarvitse vuodattaa vertamme tässä sodassa.

Lyhyessä ajassa vähillä kysymyksillä ei kuulustelu mennyt. Valehtelematta sain jauhaa n. 3 päivää, ennenkuin sain kuulla jotenkin seuraavan selostuksen: Liittoutuneet, joihin mekin Suomen punaisen armeijan valiojoukko – Tokoi oli kutsunut Suomen punalegioonaa tällä nimellä – kuuluimme, ovat oikeastaan jo voittaneet sodan. Itävalta ja Turkki, enemmistö väitti puheen olleen Rumaniasta ja Serbiasta, mutta nehän olivat liittoutuneiden puolella, ovat jo valloitetut ja ajan kysymys on, milloin Saksa itse pakoitetaan kerjäämään rauhaa. Rauha on siis aivan ovella ja suuren maailmankamppailun päättyessä on meidänkin tehtävämme suoritettu. Meidän täällä olevien suomalaisten ei siis tarvitse enään tässä maailmansodassa vuodattaa vertamme, vaan meidän asiamme ratkaisu on tapahtunut samalla kertaa kuin maailmansotakin on ratkaistu liittolaisten eduksi. Meille ja asiallemme on taistelun tällainen päättyminen ollut hyödyksi. Meidän tulee siis vain tyynesti odottaa ratkaisua, joka tulee olemaan meille edullinen, ja tätä tehdessä huolellisesti ylläpitää sotilaskuntoamme ja noudattaa päällystöjen määräyksiä, sillä hyvä.

Tämäntapainen lienee ollut Tokoin puheen sisältö, ja kun tuntee Tokoin hyvät puhujalahjat ja hänen kykynsä pitkillä lauseilla, diplomaattisesti ja hyvin lausua ajatuksensa, niin käsittää, että hän tällaisesta teemasta on voinut puhua tuntikausia tarkkaavaiselle kuulijakunnalle. Olin tullut Tokoin kanssa tekemisiin Lapin ja Pohjois-Suomen asutuskomitean puheenjohtajana ollessani ja olisin hyvin mielelläni puhellut hänen kanssaan. Tämän halun ilmaisin myös aivan selvästi sekä Orjatsalolle että Nymanille ja olen aivan varma, että he ovat vieneet asian perille ja maininneet minusta. Mihinkään keskusteluun hänen kanssaan en kuitenkaan päässyt. Oliko asia sitten niin, ettei Tokoi tahtonut keskustella kanssani, tai ettei hänellä ollut siihen aikaakaan, sitä en tiedä.

Sattumalta sain kuitenkin nähdä Tokoin. Aamulla, kun menimme töihin, tuli Tokoi vastaamme, menossa rautatiejunaan, joka lähti Muurmannille päin. Ohi astuessani tervehdin Tokoita, toivossa, että hän olisi pysähtynyt keskustelemaan kanssamme, mutta Tokoi tervehti meitä ainoastaan sotilaallisesti, nostaen kätensä lakin reunaan ja sanoen: "päivää pojat".

Hän oli koko lailla lihonut, eikä näyttänyt niin aatteellisen näköiseltä kuin senaatin varapuheenjohtajana ollessaan. Hänen kasvonpiirteensä olivat mielestäni hieman veltostuneet tai paljon kadottaneet terävyyttänsä. Hänellä oli muuten päällään tavallinen sotamiehen univormu, jota hän aina käytti, ja miesten kesken Tokoita tämänkin vuoksi suuresti ihailtiin. Mainitsen vielä, ettei Tokoi liene esiintynyt missään sotilaallisissa hommissa, paitsi joillakin Karjalassa tehdyillä retkillä, jolloin hän lienee ollut tavallisena kuormamiehenä, raskaita taakkoja kantaen niinkuin muutkin.

XIV LUKU, jossa kerrotaan eräästä merkillisestä tapaamisesta, kolkosta ja sateisesta syksystä ja espanjantaudista y.m.

Pimeä syksy oli tullut. Sateli ja tuuli yötä päivää, kolkolta tuntui luonto ja yhtä kolkolta myös mieli. Kaiholla muistelin monta kertaa iloista takkavalkeaa Tuomarniemellä ja niitä hetkiä, jolloin päivätyön päätyttyä yksinäisessä leskimiehen kodissani sain viettää aikaani jonkun mielenkiintoisen kirjan parissa.

Takkavalkeaa täällä ei ollut, sillä takka oli viereisessä huoneessa ja ainoastaan uunintausta lämmitti sitä huonetta jossa olimme. Ei ollut myöskään mitään valaistusta, sillä kynttilöistä oli puute ja päretuikun käyttö meiltä vangeilta kiellettiin. Pelättiin kai, että sytyttäisimme tuleen koko rakennuksen. Primus-Nyman, jota saan kiittää niin monesta ystävällisyydestä, oli usein matkoilla, milloin eräretkillä, milloin Muurmanskissa, milloin Kantalahdessa. Suuri osa englantilaisesta päällystöstä oli myös useimmiten matkoilla, sillä Knäsön yksitoikkoisuus oli tietysti alkanut kyllästyttää heitäkin. Primus-Nymanilta olin saanut luettavakseni monta hauskaa ruotsalaista kirjaa. Hyvin useita venäläisiä sosialistisia kirjoja sain myös käsiini ja eräältä vartijaltamme sain m.m. lainaksi hyvin säilyneen suomenkielisen höyrykoneopin. Olisin tosiaankin lukenut mitä tahansa, sillä henkisen ravinnon puute alkoi käydä tuskalliseksi. Jos olisin saanut käsiini Tietosanakirjan, olisin varmasti suurella kärsivällisyydellä lukenut sen kannesta kanteen.

Kun sitten eräänä päivänä töistä saavuttuani sain kuulla Primus-Nymanin taas tulleen takaisin, ilostuin suuresti ja odotin jännityksellä saada kohdata häntä, sillä tiesin ainakin saavani vaihtaa mietelmiä hänen kanssaan. Primus-Nymanilla oli muuten paljon työtä, sillä hän sai kirjoittaa kaikki tarvittavat ranskan-, venäjän- ja suomenkieliset kirjeet sekä käännellä kirjeitä näistä kielistä englanninkielelle. Hänen käsiinsä joutui usein laajoja asiakirjoja, jotka olivat enemmän diplomaattista ja käytännöllistä kuin sotilaallista laatua, ja joiden kääntämiseen ei tavallinen sotilashenkilö olisi pystynyt. Vanhana sanomalehtikirjeenvaihtajana oli Primus-Nymanilla harvinaisen laaja sanavarasto ja oli hän perehtynyt myös kauppasanastoonkin. Tästä syystä monessa kiireellisessä ja vaikeassa käännöstehtävässä käännyttiin hänen puoleensa ja myös tästä syystä hän usein joutui matkustamaan Knäsöstä, niinkuin jo on kerrottu.

Hänellä ei siis ollut aikaa pitkiin keskusteluihin juuri milloinkaan, mutta lyhyissäkin keskusteluissa oli hänellä aina jotain mielenkiintoista sanottavaa, ja hänen kohtaamisensa merkitsi aina jonkinlaista virkistävää keidasta erämaan yksitoikkoisuudessa. Sitäpaitsi toi hän minulle tupakkaa, josta täällä vankileirissä aina oli puute. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan saapunut yksin, vaan oli hänen mukanaan eräs ranskalainen sotilashenkilö.

Tämä kääntyi meidän suomalaisten puoleen ja lausui selvällä suomenkielellä, että heille ranskalaisille on tuottanut suurta pettymystä se, että suomalaiset tässä maailmansodassa ovat liittyneet Saksaan. Onhan Ranska aina ollut pienten kansojen vapauden puoltaja ja tunnustihan Ranskan tasavalta ensimmäisenä ja ehdoitta Suomen itsenäisyyden, kun sitävastoin esim. Saksa ensin pakoitti suomalaiset nöyrtymään Venäjän bolshevikkihallituksen edessä ja pyytämään siltä itsenäisyyden tunnustuksen. On tosiaankin käsittämätöntä, että yleinen mielipide Suomessa on Ranskalle vihamielinen ja varmaa on, että saksalaiset tulisivat Suomea sortamaan vielä enemmän kuin venäläiset, jos he tässä sodassa voittaisivat. Niin ei kuitenkaan ole asian laita, sillä Saksa on jo häviönsä partaalla ja tulee katkerasti katumaan sitä, että se rohkeni sotajoukkoineen astua Ranskan pyhälle kamaralle, jota ei vihollisen jalka milloinkaan ole rankaisematta polkenut. Tämän sodan jälkeen tulee Ranska riisumaan Saksan aseista ja tekemään mahdottomaksi, että tällaista enään toistuu. Mutta mitä sanoisitte te suomalaiset, jos Ranska tämän jälkeen myös kohtelisi teitä vihollisina. Sillä suomalaisten kääntyminen saksalaisten puoleen ei ole ollut ensinkään tarpeellista. Suomen hallitukselle on mitä vakuuttavimmin tehty selväksi, että Ranska tulee pitämään huolen siitä, että venäläiset poistetaan Suomesta. Tämä lupaus on ollut joka suhteessa täydellisesti samanarvoinen kuin mikään keisari Wilhelmin antama lupaus tahansa.

Vastasin tähän, että hän suuresti erehtyi, jos hän piti suomalaisia tässä sodassa Saksan puolella olevina. Mitä saksalaisten joukkojen Suomeen kutsuiseen tulee, niin sen asian lähempiä vaiheita minä en tuntenut, mutta aivan varmaan on Suomessa varsin laajoja piirejä, jotka olisivat tahtoneet käydä loppuun taistelun ilman mitään vierasta apua. Ainakin suurin osa niistä Suomen armeijan sotilaista, jotka saapuivat Helsinkiin Mannerheimin paraatiin, oli tätä mieltä. Missään tapauksessa ei Suomen hallitus ollut antanut mitään sitoumusta Saksalle auttaa sitä maailmansodassa Ranskaa vastaan, vaan oli tahtonut pysyä täydellisesti puolueettomana. Saksalaiset olivat tulleet naapuriin avuksi paloa sammuttamaan. Olihan sitäpaitsi Suomen armeijan ylipäällikkö Mannerheim tunnettu ranskalaisystävällisyydestään, ja olihan hän maailmansodassa taistellut juuri saksalaisia vastaan. Tämä keskustelu aiheutti välillämme pienen väittelyn asioista ja lopuksi kysyin ranskalaiselta, oliko hän mahdollisesti Paul Grandsere, joka v. 1903 oli asunut Porissa, leskirouva Selinin talossa, samassa pihassa kuin minäkin ja oliko hän näihin aikoihin harjoittanut m.m. puutavaranostoa ja muuta liiketoimintaa Porin seuduilla. Että kysymys jäi vastaamatta on selvää, sillä sodassa ei ole mitään nimiä, mutta joka tapauksessahan näin, että olin osunut oikeaan, seikka jonka myöhemmin voin todeta päästyäni takaisin Helsinkiin, jossa mainittu Paul Grandsere oli Ranskan lähetystön attaseana. Niin pieni on siis maailma.

Tämä Grandseren käynti oli mielenkiintoinen muuten yksitoikkoisessa elämässä, mutta tämäkin valopilkku häipyi pian muistista, sillä paikkakunnalla alkoi raivota espanjantauti, joka antoi muuta ajattelemista. Sen sai meidän asuinrakennuksessamme ensiksi eräs nuori puna-armeijalainen, ja hyvin pian se tarttui muihinkin. Tauti oli verrattain vaikealaatuista, ja ymmärtäähän että paranemisen toiveet vetoisessa rakennuksessa näyttivät melko pieniltä.

Pian kuitenkin ryhdyttiin toimiin taudin parantamiseksi ja tartunnan ehkäisemiseksi. Aluksi sairaat eroitettiin terveistä ja vietiin n.k. ranskalaiseen parakkiin, joka tällä kertaa oli tyhjä. Siellä olimme sekaisin sekä vangit että vartijat ja kaikki huokailimme ja vääntelimme itseämme taudissamme. Tänne tullut Orjatsalon rommi oli tosiaan hyvään tarpeeseen.

Kun sairaanhoitajattaria saapui, aikoivat punaiset ensin syrjäyttää meidät vangit kokonaan, mikä järjestely ei sairaanhoitajattarista itsestään mitenkään ollut epämieluinen, sillä he eivät olleet mitään muuta kuin punaisten hilsuja, erästä venäläistä neitiä lukuunottamatta, joka selvästi oli sivistynyt henkilö, eikä kuulunut tähän sakkiin.

Koska tämä neiti ei sanottavasti osannut suomea, puhuttelin häntä venäjäksi, ja keskustelumme vahvisti käsitykseni, että hän tosiaankin oli sivistynyt ja että hän ymmärsi jotain sairaiden käsittelystä. Hänen avullaan saimme kaikki tarpeet kylmää käärettä varten, jollaista vehettä punasotilaat eivät muuten hyväksyneet, eetteritärpättiä ja kiniiniä. Kun meillä sitäpaitsi oli käytettävänä Orjatsalon rommi, niin toivuimme taudistamme. Ja niinpä me vangit olimmekin ensimmäiset, jotka sairaalasta "uloskirjoitettiin". Täällä olisi muuten saanut ruokaa mielinmäärin, mutta ruokahalua ei ollut. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin annoksista jotain jäi jälelle.

Toivuttuamme taudista siirrettiin meidät takaisin parakkiimme. Mutta tilani oli edelleen toipuvan potilaan. Minulta ei työnteko tahtonut luistaa, vaan pieninkin rasitus väsytti suuresti. Enkä tiedä miten olisin kaikesta suoriutunut, ellen olisi saanut hyvää apulaista. Vartijamme olivat nimittäin määränneet meille vangeille urakkatöitä, m.m. halkojen pilkontaa, mikä oli sangen rasittavaa etenkin juuri toipuneelle kuten minulle. Vankitoverini, suurivoimainen Karppinen, pelasti kuitenkin minut kaikesta, sillä hän piti minun puoltani tekemällä sopivassa tilaisuudessa minun urakkani valmiiksi. Ja kaikissa muissakin töissä oli Karppinen jättiläisvoimineen apuna, silloinkuin selkäni oli taakan alle lyyhistyä.

Olot olivat näihin aikoihin alkaneet käydä entistä ikävämmiksi. Punaisten keskuudessa vallitsi ilmeinen hermostuminen ja Stålnacke, josta jo ennen on mainittu, rupesi meitä vakoilemaan ja kielitteli punaisille vartijoille yhtä ja toista meistä. Onneksi hän ei tiennyt mitään pakosuunnitelmista, sillä silloin olisi meidän käynyt hullusti. Mutta kerran hän ilmiantoi m.m. Suokkaan besorgauksesta, joten Suokkaan entistä enemmän täytyi olla varuillaan. Myös huomattiin, että Sinisalo vehkeili varsinkin meitä kolmea vastaan, pääasiallisesti kai pysyäkseen punaisten kanssa hyvissä kirjoissa. Kaiken lisäksi oli leiriin ilmestynyt eräs Nurmi-niminen mies, Lehtimäen kätyri, joka katsoi varsinkin meitä kolmea herrasmiestä pahalla silmällä ja vaati, että meitä kaikessa olisi kohdeltava huonommin kuin muita, koska ennen olimme saaneet elää paremmin kuin muut. Näihin aikoihin oli Koponen vielä vankileirillä, eikä englantilaisilla näyttänyt olevan sanottavaa halua päästää häntä irti, seikka, joka oli omansa herättämään punaisissa tyytymättömyyttä englantilaista päällystöä kohtaan. Ilmassa oli siis ukkosta, ja eräänä päivänä kuiskasi Koponen, niin punainen kuin hän olikin, että meidän henkemme oli vaarassa ja ettei hän meitä voinut pelastaa. Punaiset olivat nim. sopivassa tilaisuudessa päättäneet tappaa meidät 3 herrasvankia, ja murha oli päätetty suoritettavaksi silloin kuin kapina englantilaisia vastaan puhkeaisi. Omasta puolestaan hän ilmoitti, että hän kyllä tulisi tekemään meidän hyväksemme kaikki, mitä hän voi, mutta sanoi, että hänen oli mahdoton hallita tilannetta, sillä niin äkkiä se voisi muuttua.

Varsinkin sanoi hän punaisten suuttuneen minuun, sentähden että olin liika paljon keskustellut vartijoitteni kanssa ja olinpa saanut muutamia punaisia puolellenikin, niin että nämä olivat myöntäneet minun monessa suhteessa arvostelleen heidän johtajiaan oikein. Sitäpaitsi oli Stålnacke alinomaa ilmiantanut minut punaisille, m.m. valkoisten riveihin väkisten otettujen ja nyt valkoisiksi vangeiksi joutuneiden työläisten yllyttämisestä. Minä olin muka kehoittanut häntä, Stålnackea, valmistelemaan pakoa, mutta oli hän jyrkästi tällaiset yritykset torjunut.

Ilmestyi kuitenkin onnellinen sattuma, joka koko lailla paransi tilannettamme. Sateisena syksynä olivat englantilaiset sotilaskengät osoittautuneet epäkäytännöllisiksi näissä oloissa, ja Burton oli päättänyt perustaa suutarinverstaan, jossa ryhdytty tekemään sotilaille pieksukenkiä. Tällä tavalla tarjoutui Stålnackelle niin kauan haluamansa tilaisuus liittyä punaiseen armeijaan. Hän sai poistua vankileiristä ja siirtyi suutarin verstaaseen ja näin oli tämä ikävä toveri hävinnyt joukostamme. Kun kenkiä tarvittiin paljon ja Pulkkinen oli suutari, sai Pulkkinenkin ottaa lestinsä ja pikilankansa esille ja ryhtyä tekemään kotona suutarin työtä.

Pientä juonittelua, jopa ilmiantojakin oli siis tapahtunut meidän vankien keskuudessa. Mutta eräänä syyspäivänä muuttui tilanne huomattavasti. Mikkojeffi, joka oli ilmiantanut molemmat Saikoffit, oli alussa nauttinut englantilaisten luottamusta siinä määrin, että oli saanut toimekseen elintarpeitten jakelun Ruvan ja Soukelon kylissä. Tämä toimi edellytti kuitenkin enemmän rehellisyyttä kuin Mikkojeffillä oli. Hän joutui kiinni kavalluksista ja teljettiin Ruvankylän vankilaan. Hänen prestiisinsä oli saanut kovan kolauksen, ja siitä kai oli lähinnä seurauksena, että Ilja ja Vasili Saikoff päätettiin päästää vapaiksi. Niinpä heille eräänä kauniina perjantaina ilmoitettiin, että Vasilin tytär oli tullut isäänsä tapaamaan. Molemmat Saikoffit vietiin englantilaiselle parakille ja täällä heille aivan odottamatta annettiin lupa palata kotiinsa.

Palattuaan vankihuoneeseen olivat Saikoffit ilosta suunniltaan. He vuoroin nauroivat ja vuoroin itkivät ja vakuuttivat meille muille vangeille ikuista ystävyyttä. Meille he jakoivat leirissä olevat tavaransa, joita he olivat saaneet vankina oloaikanansa hankkia, heillä kun oli runsaasti rahoja käytettävinään. Rahansa he antoivat punaisille vartijoille, ja sitten he lähtivät suurella riemulla kotiinsa.

Vankijoukko tuli täten paljon yhtenäisemmäksi, ja me voimme nyt lähemmin liittyä toisiimme.

Pakosuunnitelma otettiin nyt kaikkien kuullen uudelleen esille ja me kerroimme, mitä sitä ennen olimme suunnitelleet. Aikaisempi suunnitelmamme hyväksyttiin ja muut, jotka eivät osanneet luistella, keksivät pakenemistaan varten uuden keinon, nimittäin yksianturaisen potkurin. Se suunniteltiin tehdä joko kärrynpyörän päällysraudasta tai jostain muusta metallista. Sitäpaitsi tarvittiin sitä varten jonkunlainen jääkenkä. Näillä vehkeillä luulivat vankitoverimme voivansa viillättää järvien poikki aivan yhtä nopeaan kuin luistimilla. Näin alkoi uusi työskentely, jonka päämääränä oli pääsy Suomen rajalle ja vapauteen.

XV LUKU, jossa kerrotaan Tuomisesta ja Peuna-Matista ja Pulkkisesta ja vähän muustakin ja joka päättyy odottamattomaan uutiseen.

Eräänä päivänä iltapäivällä työstä tultuamme olimme tavallisissa ilta-askareissamme, kun vankilan ovi äkkiä aukaistiin ja muuan vanha äijä laukkuineen paiskattiin sisään. Ovesta pistäytyi samalla näkyviin Lehtimäen naama ja hänen suustansa kuului: "Kas niin, äijän perkele, sinä roikut varmasti kohta hirressä."

Tulija kokoili itsensä ja tavaransa permannolta, järjesteli epäjärjestykseen joutunutta pukuaan ja virkkoi; "eipä sillä matkalla, piru vieköön, tarvinnut kävellä, sillä ei siinä juuri jalka maahan ottanut."

Hän oli n. 50–60-vuotias, pieni miehenkäppyrä, jonka ahavoituneesta naamasta näkyi, että hän oli saanut kestää tuulet ja tuiskut. Silmät olivat elävät kuin elohopea, ja vaikka suu pian vaikeni, niin arvasi kuitenkin, ettei mieheltä puheenlahjaa puuttunut.

Kun me muut aloimme udella, mikä hän oikeastaan oli miehiään ja miten hän oli tänne joutunut, ei hän vastannut mitään. Sanoi, että reissumiehiähän tässä vain ollaan, niinkuin yksi ja toinenkin tässä matoisessa maailmassa ja että kalanostoon minä oikeastaan tänne Knäsöön tulin, mutta nyt minä näytän itse kiertyneen nuotan perään.

Kauan ei kuitenkaan kestänyt, ennenkuin mies uudestaan kuljetettiin pois Lehtimäen ja hänen muutamien henkivartijoittensa saattamana, ja koko miehistön käytöksestä ja m.m. siitä, että Lehtimäellä oli revolveri kädessä, huomasin, että tässä taisikin olla kysymyksessä tavallista parempi kala.

Siltä varalta, että lukija mahdollisesti tahtoo tietää, mistä oli kysymys, voin ilmoittaa ainoastaan, että mieheltä itseltään emme saaneet tietää, millä asioilla hän täällä oli ja minkävuoksi hän oli joutunut kiinni, mutta punaisten ja Primus-Nymanin puheista selvisi, että mies oli vakooja, jolta oli löytynyt Muurmannin punaisille osoitettuja julistuksia. Sitäpaitsi oli mieheltä löytynyt muistiinpanoja englantilaisia joukkoja ja sotaliikkeitä koskevista seikoista j.n.e. Tuominen itse taas väitti, että kaikki oli mitä julkeinta petosta ja vääryyttä ja että hänellä kaikissa maallisissa asioissa oli mitä huonoin onni ja että hän oli vain tavallinen kuljeksiva kaupustelija. Niinpä oli hänet Suomessakin puijattu putipuhtaaksi, niin että hän oli menettänyt talonsa ja tanhuansa ja maansa ja mantunsa. Ja kun hän heikkona ja sairaana miehenä ei kyennyt tekemään ruumiillista työtä, oli hän alkanut harjoittaa pikkukauppaa. Ja tällä tavalla oli hän saanut kootuksi itsellensä ne 1400 mk ynnä 5000 ruplaa, jotka hänen taskussaan olivat. Ja koska Suomessa oli suuri nälänhätä ja kaikki ruuat olivat kortilla, leipä oli kortilla ja liha oli kortilla ja jauhot olivat kortilla ja suola oli kortilla, niin oli hän päättänyt ruveta harjoittelemaan elintarvekauppaa ja sitävarten lähtenyt ostamaan halleja täältä Knäsöstä, josta niitä tiesi helpolla hinnalla saatavan, viedäkseen niitä talvella kelin aikana Suomeen. Oli rauhan mies, eikä voinut käsittää, minkätähden ihmiset kävivät sotaa ja murhasivat toisiaan. Sentähden ei myöskään voinut ymmärtää, mitä pahaa siinä oli, että hän oli tullut tänne halleja ostamaan, sillä niitähän saadaan Knäsössä siksi paljon, etteivät knäsöläiset kuitenkaan niitä yksin jaksa syödä, ja silloinhan on paljon parempi, että nämä jälellejääneet hallit viedään Suomeen, jossa on nälkäisiä ihmisiä, ja tällä tavalla hyödytetään juuri Suomen köyhälistöä, joka niistä saa helppohintaista ruokaa.

Knäsöön tultuaan oli hän huomannut hämmästyksekseen, että paikkakunnalla ei ollut suolaa, mutta että parin viikon perästä Arkangelista saapuisi höyrylaiva, joka sitä toisi, ja tätä hän oli jäänyt odottamaan, alkaakseen hallin suolauksen. Knäsössä oli hän ottanut asuntonsa kauppias Remsujeffin taloon, jossa oli asustanut kauppiaan vieraskamarissa, jossa muuten joka päivä asui uutta väkeä. Tänne oli hän m.m. nostanut tavaransa, mutta oli siinä huoneessa hyvin paljon kaikenmaailman maankiertäjien tavaraa. Koska hän ei voinut olla jouten ja hyvin vastenmielisesti odotti laivaa, joka ei vieläkään ollut saapunut, oli hän myöskin tehnyt matkoja ympäristölle saadakseen muutaman hehtolitran suoloja, joista oli taipuvainen maksamaan erittäin hyvän hinnan. Tällä tavalla ei hän juuri päivisin tullut olemaankaan Remsujeffin huoneessa, vaan saapui sinne vasta iltasin viettääkseen siellä yöt. Hänet oli vangittu Remsujeffin tuvasta, josta samalla oli löydetty muutamia ryppyisiä papereita, joita sitten hänen hämmästyksekseen väitettiin hänen kirjoittamikseen.

"Ja minä kun en osaa lukea enkä kirjoittaa, joudun nyt ehkä siihen, että minun kaulani toisten ihmisten tyhmyyksien takia pannaan viimeiseen solmuun."

Erittäin hyvin osasi Tuominen muuten pelata roolinsa, eikä hän uskonut itseään edes meille vangeille. Pian kyllä osasin erinäisistä seikoista päättää, että mies oli tosiaankin niillä asioilla, joista häntä epäiltiin, mutta osasi hän siksi hyvin salata hommansa, etteivät punaisetkaan varmaan tietäneet, mitenkä asian laita oli, päinvastoin hän rupesi saamaan puoltajia heidän piirissään.

Samoihin aikoihin oli Pulkkinen saanut valmiiksi ensimmäiset pieksuparit, ja koska hän oli suutari Jumalan armosta ja koska hänen työnsä oli verrattomasti parempaa kuin sikäläisten suutarien, niin alettiin Pulkkiselle tarjota suutarin paikkaa Englannin armeijassa.

Pulkkinen neuvotteli asiasta minun kanssani ja minä puolestani kehoitin häntä toimeen ryhtymään, sillä oli hyvä, että meillä oli punaisten leirissä sellainen, joka meitä mahdollisesti voisi auttaa. Niinpä Pulkkinen eräänä iltapäivänä erosikin meistä ja kuiskasi mennessään korvaani: "olkaa huoletta maisteri, jos vaan tarvitaan, niin kyllä tämä käsi teille kerran aukaisee jonkin oven." Ja uskollisena pysyikin Pulkkinen meille loppuun asti. Hänestä tuli sittemmin herrojen suutari, joka sai työskennellä edellämainitsemassamme vaunussa ja kulkea vapaasti leirillä, vaikka häntä mahdollisesti tietämättään pidettiin silmällä.

Eräänä sateisena sunnuntaiaamuna saapui parakkiimme kuolajärveläinen Matti Peuna. Hän oli Kantalahden työkomppaniassa, mutta oli tullut sieltä Knäsöön, koska hänen poikansa oli täällä punaisessa legioonassa. Poikansa, joka oli täällä suutarin työssä, oli hän löytänyt ja nyt aikoi Matti itsekin asettua tänne. Sanoi tulleensa minua katsomaan nähdäkseen, olinko sama maisteri, jonka hän v. 1917 oli tavannut Kuolajärvellä. Ja sama mieshän minä olin, olimme silloin olleet yhdessä Matin kanssa Ahovaaralla kuparisuonia etsimässä. Matti jakoi nyt kanssani niukan tupakkavarastonsa, kertoi tavanneensa Pulkkisen ja kuiskasi minulle, että jos nämä muut syövät joulupuuronsa Helsingissä, niin syökööt vain, mutta ainakin minulle on tarjona hyvä porovelli Kuolajärven pitäjässä Peunan torpassa ja saadaan siihen viinaryyppykin, jos oikein kovalle ottaa.

Väsyneinä päivän vaivoista ja illan askarteluista olimme juuri vaipuneet unen helmaan, kun meidät herätti kovaääninen kiihtynyt keskustelu.

Aluksi luulin jo, että viimeinen hetkemme oli tullut, mutta sitten kuulimme Primus-Nymanin äänen puhuvan vartijoille. Eroitin hänen puheestaan m.m. sen, että Saksa on nyt lopullisesti tunnustanut hävinneensä sodan. Keisari Wilhelm on kutsunut koolle Saksan prinssit pyytääkseen liittolaisilta rauhaa. Saksan keisarin valta tulee kukistumaan ja saksalaisten on pian pakko poistua Suomesta. Ensi jouluna ovat kaikki kotona Suomessa. Nämä sanat herättivät suuren innostuksen vartijoissamme ja he puhkesivat eläköönhuutoihin. Mutta innostus laimeni pian.

Seuraavana päivänä huomasimme, että miesten mieliala oli erittäin ärtynyt ja masentunut. Yleisesti kuulin epäiltävän, että taitavat sittenkin Suomen porvarit ennättää väliin.

Levottomuutta lisäsi myös se, että bolshevikkien rintamalta neuvottelemaan saapunutta Koposta yhä edelleen pidettiin panttivankina ja ettei neuvotteluista hänen kanssaan tullut mitään. Legioonalaisten mielialaa ei myöskään ylentänyt se, että molemmat tykistöharjoituksissa käytetyt tykit laitettiin matkakuntoon. Aivan sattumalta huomasin myös, että isolla parakilla pidettiin kokousta ja että siellä ei oltu kovin yksimielisiä. Mies toisensa jälkeen siirtyi huikeasti kiroten parakista ulos ja tyytymättömät menivät senjälkeen erääseen meidän parakkimme läheisyydessä olevaan rakennukseen pitämään kokousta. Täältä kuului äänekästä keskustelua ja pari revolverin laukaustakin, ja sen jälkeen näin myös Lehtimäen pistäytyvän sisällä, mutta tuli hän hyvin pian ulos, lähteäkseen suoraan rautatieasemalle, jossa juna odotti, ja sieltä hävitäkseen. Seuraavana päivänä selvisi, mistä oli ollut kysymys. Silloin ei leirillä ollut muita englantilaisia kuin eversti Burton ja hänen kokkinsa. Primus-Nyman oli silloin matkoilla. Ennen pitkää ilmestyi tyytymättömäin legioonalaisten lähetystö lähteäkseen Burtonin luo.

Lähetystön saapuessa oli Burton aamunuttusillaan ja joi aamuteetään. Aterioituaan Burton ilmestyi sikaari hampaissa huoneeseen, jossa lähetystö odotti. Saatuaan tulkilta tietää heidän asiansa, hän lausui, että legioonalaiset olivat täällä aivan vapaaehtoisia, ilman mitään pakkoa, he saavat kernaasti erota englantilaisesta armeijasta ja lähteä minne haluttaa. Kolmen päivän eväät saa jokainen eroava mies mukaansa.

Tästä miehet aikalailla ällistyivät. He olivat tehneet lakon ja nyt saivat täyden vapauden, ja kun he sitten muistuttivat rahapalkastaan, lyötiin se heille heti kouraan. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen ja marssia ulos, sillä Burtonin esiintymisestä jokainen ymmärsi, että hänen sanansa olivat peruuttamattomia. Miehiä läksi siten joku määrä matkalle Kemin kaupunkia kohti, mutta ei läheskään niin monta kuin tyytymättömiä alkujaan oli. Samana iltana ilmestyi Knäsönlahteen suuri kuljetuslaiva, josta astui maihin parikymmentä englantilaista sotilasta. He veivät laivaan ensiksikin molemmat harjoituskentän tykit ja sitten suuren osan Knäsössä olevia kiväärejä ja ammuksia. Vahtikomppanialle jätettiin ainakin 40 kivääriä ja mitätön määrä patruunia. Kuljetuslaiva läksi samana päivänä, ja myöhemmin sain kuulla, että lakkolaiset oli Kemissä pidätetty, tutkintoa varten, syystä että heillä ei ollut minkäänlaisia passeja, jotavastoin Koponen oli päästetty menemään bolshevikkien puolelle.

Ja lopuksi tuli sitten se odottamaton tieto, joka kokonaan muutti tilanteen, nim. että meidät vangit tultaisiin kuljettamaan Englantiin. Asiasta ilmoitti minulle ensiksi Primus-Nyman yksityisesti, sanoen, että lähtö tulisi tapahtumaan pian, mutta että toistaiseksi pitäisin asian omana salaisuutenani. Hän tulisi kyllä aikanaan ilmoittamaan siitä myös muille vangeille. Arvasin, että hän tällä viimemainitulla tiedolla tarkoitti pääasiassa sitä, ettei asia saisi tulla yleiseen tietoon, sillä tiettävästi, niinkuin lukijanikin arvaa, uutinen ei olisi punaisille mieluinen, ja voisi aiheuttaa meille vangeille vahinkoa.

Täten jäi valmistelumme pakomatkaa varten sikseen.

XVI LUKU, jossa kerrotaan hauskoista läksiäisistä ja niiden yhteydessä sattuneista vähemmän hauskoista välikohtauksista, sekä matkasta Vienan merellä, olosta Kantalahdessa y.m.

Lähtömme edellisenä päivänä oli leirillä verrattain tyhjää. Paitsi paria legioonalaisupseeria, jotka olivat muuten aina kohdelleet meitä vankeja hyvin, oleskeli leirillä rouvineen eräs suomalainen maanmittari, joka piirteli karttoja eversti Burtonille, eräs legioonan palveluksessa oleva venäläinen upseeri, ja muutamia muita, joista tässä yhteydessä muistan ainoastaan erään nuoren suomalaisen ylioppilaan. Aamulla ilmoitti Nyman meille, että ne vangit, jotka halusivat, saivat lähteä Englantiin metsätöihin. Kaikki muut olimmekin halukkaita lähtemään, paitsi Matti, joka hieman epäröi ja jota eräs hänen toverinsa kovasti kehoitti pyrkimään punaiseen legioonaan, mutta lopulta voitti matkahalu hänetkin.

Päivä kului matkavalmistuksissa, jos sellaisista voi puhua, sillä mitään tavallisia matkatavaroita meillä ei ollut. Pesimme kuitenkin ne vaateriekaleet, joita meillä oli, sekä paikkailimme kenkiämme ja vaatteitamme. Illalla tuli Primus-Nyman luoksemme ja pyysi "Tampereen poikaa" ja minua eräälle rakennukselle, jossa legioonan suomalaiset upseerit asuivat. Sinne saavuttuamme huomasimme, että meidät oli kutsuttu jonkinmoiseen jäähyväisjuhlaan. Joukossa ei ollut ketään, joita vastaan meillä olisi ollut kaunaa, joten tilaisuus muodostui siedettäväksi. Läsnäolijoille tarjottiin rommitotia ja maanmittarin rouva esitti suomalaisia kansanlauluja kitaran säestyksellä.

Mutta äkkiä kolkutettiin ovelle. Kun riennettiin katsomaan akkunaan, huomattiin, että oven takana seisoi melkein koko punalegioonan vahtikomppania täysissä aseissa. Sisälle ilmestyi neljä viisi punasotilasta, jotka vaativat että vangit oli luovutettava heille.

Eräs isännistämme syöksähti silloin ylös [punaupseeri Hannes Sula], tarttui kivääriinsä ja sanoi, että jos sellaista vaaditaan, niin hän tulee taistelemaan vankien puolesta. Primus-Nyman sai hänet kuitenkin tyynnytetyksi ja kysyi miehiltä, käsittävätkö he, että heidän tekonsa merkitsee kapinaa päälliköitä vastaan ja vartijapaikalta poistumista. Sitten hän kysyi, mitä miehillä oli sanottavaa puolustuksekseen. Tällä tavoin hän sai keskustelun alkuun ja hän antoi miesten puhua niin paljon kuin he halusivat.

Miehet sanoivat, että on tosiaankin hävytöntä, että juuri näitä vankeja, jotka ovat joukon pahimmat porvarit, vielä juotetaan ja syötetään ja että juuri näitä pidetään paremmin kuin muita. Nämä vangit olivat heidän ottamiaan eivätkä he aikoneet sallia, että meidät vietäisiin Englantiin. Tästä sukeutui sitten kiivas väittely. Nyman koetti todistaa, että me olemme englantilaisen armeijan vankeja ja riippuvaisia vain englantilaisten päällystöstä, jota jokainen legioonalainen on sitoutunut tottelemaan. Hän vaati heitä palaamaan heti vahtipaikoilleen, sekä huomautti että ensimmäinen laukaus varmasti kuuluu englantilaiselle parakille.

Nymanin vielä puhuessa ilmestyi paikalle Burtonin kokki, joka hyväntahtoisen näköisenä astui joukon läpi meidän pöytämme ääreen, löi rommipullon pöytään ja ryhtyi kaivamaan taskustaan korkkiruuvia.

Tämä kokki oli legioonalaisten silmissä hyvin suosittu henkilö, sillä hän jakoi m.m. kaikki ruokatavarat ja sitäpaitsi Burton käytti häntä usein sanansaattajana. Häneen ei ainakaan kukaan olisi tahtonut koskea ja hänen tulonsa lopettikin väittelyn ja punaiset tippuivat vähitellen pois. Punaisten mentyä huomasin, että joukossamme ollut suomalainen ylioppilas oli hävinnyt. Hän oli heti kohtauksen alkaessa pujahtanut viereisen huoneen akkunasta ulos ja rientänyt englantilaiselle parakille viemään tietoa tapahtumasta. Burtonilla ei kuitenkaan sattunut sillä hetkellä olemaan käytettävänään yhtään englantilaista sotilasta, sillä he olivat vapaina, mikä missäkin, mutta hän koetti kuitenkin estää ensimmäistä laukausta, joka tavallisesti tällaisissa tapauksissa on hyvin vaarallinen. Itse hän ei halunnut lähteä paikalle, sillä jos olisi sattunut, etteivät miehet olisi häntä totelleet, hän olisi menettänyt arvovaltansa.

Hän lähetti sentähden kokin rommipulloineen tutkimaan tilannetta ja sananviejän oli hän lähettänyt kaikessa hiljaisuudessa haalimaan englantilaisia sotamiehiään kokoon, vaikkei niitä sitten enää tarvittukaan, sillä englantilainen kokki ja hänen rommipullonsa olivat karkoittaneet nuo 42 punaista.

Kun punaiset saapuivat siltä rakennukselta, jossa me olimme vieraina, vankilarakennukselle, piti sen sisähuoneissa vahtia yksi englantilainen korpraali englantilaisen sotilaan kanssa, ja noloina kömpivät punaiset pritseilleen maata.

Tämä pieni välikohtaus ei oikeastaan paljon häirinnyt läksiäisiä, ja ikäänkuin sopimuksesta ei siitä mitään puhuttu. Keskustelu koski hyvin vähän politiikkaa, pääasiallisesti se oli sitä kevyttä ja ystävällistä laatua, joka on tällaisille tilaisuuksille ominaista. Tässä tilaisuudessa pitämäni puhe on ennen julkaistu. Ja lopuksi yöllä kello 12 korvissa saatteli meidät Hannes Sula vankiparakillemme.

Kun meidän vankilahuoneemme ovi aukaistiin ja me pääsimme sisälle, syöksähti Karppinen ensiksi puristamaan kättämme ja Asarias Mansikkamaa, jolta kaikkein vähimmän olin sydämellisyyttä odottanut, sanoi, että kyllä me olemme teidän puolestanne kauheasti pelänneet, ja yhtä sydämellistä oli vastaanotto muidenkin puolelta.

Asianlaita oli nim. se, että vankilahuoneen ovi oli ollut koko ajan suljettuna ja senvuoksi eivät miehet olleet ensinkään selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. He olivat kyllä kuulleet, että oli ollut aikomus hakea meidät pois upseeriparakilta. He olivat myös huomanneet sen, että miehet olivat lähteneet liikkeelle, mutta mitä sitte oli tapahtunut, siitä eivät he luonnollisesti voineet saada tietoja. Kun he nyt sitäpaitsi huomasivat englantilaisen vartijan aukaisevan oven, oli luonnollisesti jokaisen ajatus, että jonkinmoinen taistelu oli ehkä suoritettu ja että punaiset siinä olivat joutuneet häviölle. Hyvin makeasti miehet nauroivat, kun saivat kuulia, mitä oli tapahtunut.

Seuraavana aamuna meidät vietiin englantilaiselle parakille, jossa saimme parin päivän eväät. Sieltä astelimme laivarantaan, jossa laiva meitä odotti. Aamu oli vielä hyvin aikainen, joten kukaan englantilaisesta päällystöstä ei ollut ylhäällä, eikä Primus-Nymankaan. Ennenkuin kuitenkin saavuimme laivalle, ehätti meidän perässämme eräs poikanen, joka oli englantilaisten upseerien palveluksessa ja toi minulle Primus-Nymanilta paketin, joka sisälsi Martin Kochin kirjan Timmerdalen, sekä toivotuksen hauskasta matkasta.

Oli ikävä, etten saanut lähtiessäni puristaa hänen kättänsä. Hannes Sulan kautta lähetin hänelle terveiset ja pian irtaantui laiva Knääsinlahden laiturista ja taakse jäi siis paikka, jossa olin viettänyt sotavankina nelisen kuukautta.

Laiva oli tavallinen pienenpuoleinen hinaajalaiva ja saimme me liikkua siinä vapaasti. Vaikka hieman satelikin, ei kellään ollut halua mennä kajuuttaan, joka oli hyvin ahdas ja likainen, vaan katselimme suurenmoista maisemaa, joka levisi eteemme. Matkamme suunta oli Kantalahti, jonne maitse Knääsinlahdesta oli 40 km matkaa. Meritse on matka kuitenkin pitempi, sillä Kantalahden kauppala sijaitsee samannimisen lahden pohjukassa ja tämä lahti on pitkä. Vienanmeren rannat ovat näillä paikoin jyrkkiä ja rikkinäisiä ja saaria on runsaasti. Näköala, joka silmiemme eteen levisi, oli suurenmoinen ja lähinnä johtui sitä katsellessani mieleen Inarinjärvi ja sen pitkä Inarin kirkonkylään johtava pohjukka. Keilamaisia saaria oli paljon, tuntureita näkyi siellä täällä rantamilla ja nämät tunturit eivät olleetkaan arvottomia, sillä ne sisälsivät rautaa, kuparia ja lyijyä.

Kyllä kelpasi nyt vetää keuhkoihinsa raitista meri-ilmaa, ja vaikka matka kesti iltaan asti, ei edes syönti muistunut. Lopulta alkoi sumusta häämöittää Kantalahden kauppala vilkkuvine tulineen, kolmine kirkkoineen, jotka ovat jälellä siellä olleesta n.k. kolmekirkkoisesta silloin jo hävitetystä luostarista. Kantalahti oli meidän silmissämme suurkaupunki. Sen laiturilla oli meitä odottamassa patrulli ja vartioituina kävelimme syrjäteitä rautatieasemalle, jonka läheisyydessä oli kaksi suomalaisen työkomppanian parakkia.

Kantalahti oli todellisena sotilasleirinä. Siellä vilisi serbialaista ja englantilaista sotaväkeä. Sotamiehiä asui kasarmeissa ja junissa ja myös kauppalan rakennuksissa, mutta missään tapauksessa ei heitä ollut kaikkiaan kuin luultavasti parituhatta. Näiden parintuhannen joukossa oli suomalainen työkomppania, johon lienee kuulunut toistasataa miestä, ainoastaan vähäpätöinen osa. Siinäkin Kantalahti siis kokonaan erosi Knäsinkylästä, jossa suomalaiset olivat varusväen pääosana.

Parakki, johon meidät majoitettiin suomalaisten punaisten joukkoon, oli sangen siisti ja Knäsön vankileiriin nähden suorastaan ylellinen. Myös sotilaat tuntuivat hauskemmilta, riippuiko tämä sitten siitä, ettei Lehtimäki ollut ennättänyt heidän keskuudessaan vielä vaikuttaa, vai vaikuttiko mieleen jonkinlainen uutuuden viehätys, se on seikka, josta en tässä yhteydessä voi mennä mitään sanomaan. Työkomppania rakensi paraikaa suurta puista kasarmirakennusta tänne majoitettavan sotaväen talviasunnoksi. Se oli meidän saapuessamme juuri tavallisessa iltajutustelussa ja miehiltä saimme taas uusia tietoja. Saksassa kuului olevan hyvin levotonta ja ranskalaiset joukot painuivat Saksan rajojen sisälle. Jonkinlainen vallankumous on tapahtunut, sillä keisari Wilhelmin asemasta neuvottelee rauhasta Badenin prinssi Max. Saksassa on suuri kurjuus ja hätä j.n.e.

Kun näitä uutisia nyt perästäpäin ajattelee, niin näkyy niistä selvästi englantilaisen sotasensuurin jäljet, sillä esim. vallankumousliikkeestä ei puhuttu mitään, mutta sen sijaan annettiin tiedot Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin murhista.

Näistä kaikista sekanaisista tiedoista, joita suomalaiset punaiset minulle kertoivat, en tullut hullua hurskaammaksi, vaan jäin siihen käsitykseen, että sotaa vielä jatkui. Sen vaikeampi oli käsittää, mikä seikka sitten oli aiheuttanut muutoksen meidän sotavankien asemaan. Oliko tähän syynä se, että meidän olomme Knäsössä oli havaittu epävarmaksi ja meidät oli tahdottu siirtää turvallisempaan paikkaan, vai olimmeko tosiaankin matkalla Englantiin? Kantalahdessa olevat punaiset eivät ainakaan tietäneet siitä mitään. Juuri kun valmistuimme paneutumaan yöpuulle, tultiin parakista hakemaan työmiehiä kiireelliseen työhön. Saimme nim. kuulla, että jotkut ilkityöntekijät olivat räjäyttäneet ilmaan erään Muurmannin radan sillan ja oli tämä silta nyt korjattava, jotta etelästä tuleva juna pääsisi kulkemaan sen yli. Sillan korjaaminen annettiin suomalaisille urakkatyönä ja saivat he siinä 3 päivän urakan. Tämä merkitsi sitä, että heille samalla kertaa lyötiin pöytään 3 päivän ruoka-, tupakka- ja rommiannokset, joten miehiä ei ollut vaikea saada toimeen. Kun seuraavana aamuna nousimme ylös, olivat miehet jo suorittaneet työnsä ja korjanneet sillan hämmästyttävän lyhyessä ajassa. En muista kuinka pitkän ajan venäläiset insinöörit olivat arvelleet korjauksen kestävän, mutta sen tiedän varmasti, että suomalaisilta oli työhön kulunut vain murto-osa heidän arvioimastaan ajasta.

Meille vangeille ei annettu mitään työtä, vaan vietiin meidät rautatieasemalle, missä lopuksi, junarivien välissä harhailtuamme, saimme astua erääseen punaiseen venäläiseen tavaravaunuun, jollaisia sodan aikana niin paljon näkyi suomalaisilla radoilla.

Ummehtunut ilma töytäsi täältä vastaamme. Vaunu oli täynnä paitahihasillaan tai puolialastomina olevia ryssiä, niin että me töintuskin saimme siinä tilamme. Kamiinassa paloi valkea ja vaunussa oli kuuma kuin pätsissä. Ei siinä tahtonut saada edes senvertaa tilaa, että kiireen kaupalla sai päältään ryssän sinellin, jonka minulle eräs punainen oli Knääsinlahdessa lahjoittanut. Mutta joka mies oli ahkerassa työssä. Jokaisella oli paita tai joku muu vaatekappale käsissään. Sitä hän käänteli valoa vasten, nyppäsi siitä jotain hyppysillään ja mäksäytti samalla sormillaan. Käynnissä oli jatkuva, keskeytymätön täijahti y.m.

Näky ei ollut mieltäylentävä, kun vielä nälkä alkoi sitäpaitsi kurnia vatsassa. Eväämme olivat jo aikoja sitten loppuneet. Miksi meidät tosiaankin oli lähetetty Knääsinlahden lihapatojen äärestä tähän kurjuuteen, kysyimme itseltämme.

Panin liikkeelle venäjänkielen taitoni ja sain selville, että minulla oli kunnia istua samassa vankilassa Kantalahden paikallisen bolshevistisen neuvoston kanssa. Sitäpaitsi oli seuranamme muita lähiseutujen bolshevistisia luottamushenkilöitä, jotka kaikki englantilaiset olivat tänne sijoittaneet. Sain tietää, että vaunua vartioitsi serbialainen sotilas, joka oli saatavissa, kun vain kovasti kopisteli vaunun ovea.

Ryhdyin heti toimeen ja aivan oikein ovea raoitettiin ja serbialaisen sotilaan pää pisti esille. Kun hänelle rupesin tolkkaamaan kushanjesta ja hljebasta ja muista hyvyyksistä, joiden puutteessa olimme, purskahti hän nauruun ja työnsi oven kiinni.

Ja yhtä makeaan nauruun purskahti myöskin eräs suurikokoinen mies, joka koko ajan oli innokkaasti harjoittanut täinmetsästystä kääntämättä meihin silmäystäkään. Taidatte olla ensimmäistä kertaa serbialaisten kynsissä, hän sanoi, kun luulette, että serbialaiset vartijat antaisivat sotavangeille ruokaa. Päinvastoin he mitä huolellisimmin ottavat talteensa kaikki sotavangeille työnnetyt ransuunit ja myyvät ne kylässä. Jos teillä on rahaa, ilmestyy kyllä kushanjaa.

Tämä oli erittäin huono perspektiivi, sillä rahaa, sitä ei meillä kenelläkään ollut. Meillä ei ollut myöskään mitään rahan arvoista tavaraa, niin että siinä me nyt olimme.

– Ensi hätään saatte ruuan apua minun varastoistani, sanoi mies ja veti esille muutamia piskettejä, joita hänellä oli hyvin likaisessa kangassäkissä. Ja niin saimme jokainen syödä piskettimme ja sen särpimeksi ryypätä hyvän annoksen vettä, mutta se paremmin kiihoitti, kuin vähensi nälkää. Ryssät, jotka olivat vaunussa, alkoivat keittää itselleen kushanjaa. Heillä oli vehnäjauhoja ja papuja, joista he laittoivat jonkinlaista vesivelliä, johon panivat runsaasti suolaa. Sitä tarjottiin minullekin hyvä kulhollinen ja maistoin siitä jonkun lusikallisen, mutta hyvin pian havaitsin, että se oli siksi suolaista, että se vain oli omiansa yllyttämään janoa, enkä uskaltanut sitä syödä. Jätin kulhon viereeni ja maistoivat siitä vähän muutkin.

Tämän jälkeen seurasi uneton yö. Kuuma oli kuin pätsissä. Syöpäläisiä kuhisi kaikkialla. Tilaa ei ollut ojentaa itseään pitkälleen ja sammumaton jano rupesi kurnimaan suolia. Vettä oli kyllä, mutta mitään kristallinkirkasta se ei ollut. Ilma kävi vaunussa yön kuluessa suorastaan sietämättömäksi. Ja kun kerran imi vettä sisäänsä, täytyi sitä päästää jostain uloskin, ja tätä varten oli yhteen vaunun nurkkaan laitettu eräs tratintapainen laitos, joka johti suoraan ulos. Se vastasi kyllä hyvin tarkoitustaan, mutta siitä johtui jokseenkin väkevä lemu huoneeseen, tai oikeammin rautatievaunuun.

Tämä tuskallinen yö päättyi vihdoin, ja miellyttävältä vaihtelulta tuntui, kun vangit aamulla pääsivät vartijoiden kanssa ulos tarpeilleen. Mutta sitäkään iloa ei kestänyt kauan, sillä pian lapettiin meidät takaisin vankilaan.

Seuraava päivä oli aivan yhtä ravinnosta köyhä kuin edellinenkin, tai oikeastaan köyhempi, sillä meillä ei ollut muuta ruokaa kuin tuo ryssien kushanja, jota lapioitsimme naamaamme. Päivän kuluessa loppuivat puut, ja se tuotti jonkinverran helpotusta, kun ryssät eivät enään voineet lämmittää, mutta tämäkin ilo oli lyhytaikainen, sillä pian alkoi tuntua epämiellyttävä viileys. Ja kun yö tuli, oli ulkona parinkymmenen asteen pakkanen ja koko vaunu sisällyksineen hytkyi pakkasen kourissa. Oli saatu kestää kuuma kuuri ja nälkäkuuri ja kylmäkuuri ja täikuuri. Ja kun lisäksi mainitaan, että näitä kuureja sopivissa vaihteluissa ja annoksissa kesti kaikkiaan 4 vuorokautta, niin voi helposti ymmärtää, ettei mielialamme ollut kaikkein ruusunhohteisin.

Mutta viidennen aamun valjetessa valkeni vihdoin meillekin uusi päivä. Vaunun ovi aukeni ja meidän suomalaisten käskettiin astua ulos. Ulkona seisoivat ennen mainittu ylioppilas Mäkelä, eräs englantilaiseen upseerivormuun puettu henkilö, tulkki, sekä serbialainen vartijamme ja pari muuta serbialaista sotilasta. Heidän puheestaan selvisi, että meidät kuljettanut punainen patrulli oli vienyt meidät väärään vaunuun. Miehet olivat sen jälkeen eksyneet radalla, missä oli monia satoja vaunuja monilla raiteilla ja eivät enään meidän vaunuamme löytäneet. Meitä oli haettu siis koko se aika kuin ilman kushanjaa istuimme, ja nyt löydetty.

Olimme lopen uupuneita ja allapäin, kun meidät talutettiin tällä kertaa aivan tyhjään venäläiseen III luokan makuuvaunuun. Vaunu oli muuten aika siisti, mutta sitä ei oltu lainkaan lämmitetty.

Ruokaa meille annettiin ensin hyvin niukalti, mutta vasta sitten kun Mäkelä oli erikoisesti puhunut englantilaisen ruuanjakelijan kanssa, saatiin sitä tosin hieman runsaammin, mutta ei kuitenkaan riittävästi, Vartijoiksi meille annettiin 2 punalegioonalaista, aivan nuorta, alle 20-vuotiasta poikaa ja heidän päälliköltään, hiukan vanhemmalta mieheltä, saimme kuulla, että matkamme päämäärä oli Muurmanni.

Mutta liikkeelle ei vain lähdetty, ja pari päivää saimme siten viettää tuossa aivan kylmässä rautatievaunussa ja vähällä ruualla.

Eräänä päivänä sitten minut haettiin vaunusta ja kuljetettiin pitkät matkat vaunupihalla, joka näytti hyvin laajalta ja monimutkaiselta, kunnes saavuttiin erään hienon venäläisen salonkivaunun eteen, jonne minut vietiin sisään. Vaunu oli nähtävästi joku vanha keisarillinen tai suurruhtinaallinen vaunu, hyvin sisustettu ja muutenkin kaikinpuolin hyvässä kunnossa. Täältä minut osoitettiin erääseen konttorikalustolla ja nahkahuonekaluilla herrain työhuoneen tapaan sisustettuun osastoon ja niin seisoin Muurmannin englantilaisten joukkojen komentajan, kenraali Poolin edessä. Hän oli iältään n. 50–60-vuotias pitkä, harmaatukkainen, solakka ja aito englantilaisen näköinen mies. Hänen teräksenharmaissa silmissään oli jonkinverran leikillinen katse. Nojatuolissa hänen kirjoituspöytänsä vieressä istui eversti Burton.

Kumpikin tervehti minua kädestä ja kenraali viittasi minut sohvalle istumaan. Kirjoituspöydän alalaatikosta hän otti esille pullon portviiniä, asetti juomalasin eteeni, kaasi sen täyteen ja sanoi venäjäksi: "tehkää hyvin, herra Lassila, tällaista portviiniä ette ole saaneet maistaa pitkään aikaan, sillä Suomessakaan ette varmasti näin hyvää tavaraa saa". Kiittäen otin lasista aika siemauksen, ja parempaa lääkettä ei kylmästä kangistunut ruumiini olisi sillä hetkellä voinut saada.

Kenraali osoitti jalkojaan, joissa hänellä oli suomalaiset pieksusaappaat. Hän kehui suomalaisia hyviksi suutareiksi, lisäten että miehille, jotka tekevät näin hyviä saappaita, voi aina antaa vaikka vähän vallankumoustakin anteeksi. Pääasia on, jatkoi kenraali että ihminen tekee hyvää työtä, olivatpa hänen mielipiteensä minkälaiset tahansa, ja mitä varsinkin suutareihin tulee, on heidän työnsä sellaista, että heillä sitä näperrellessään on aikaa filosofoida ja ruveta vaikka hiukan vallankumouksellisiksikin, vaikkei tässä maailmassa yksikään suutari kuitenkaan vielä liene vallankumousta johtanut.

Sen jälkeen kenraali Pool lausui ihailevansa, kuten eversti Burtonkin suomalaisia, jotka ovat kyenneet pysäyttämään bolshevikkien pääsyn länteenpäin, lisäten, ettei heillä ole mitään tarkoitusta ruveta sekaantumaan Suomen sisäisiin asioihin punaisten puolella. – Meidän vihollisemme on vain Saksa, me olemme tahtoneet estää sitä pääsemästä Jäämeren rannalle vedenalaisten veneiden satamaa perustamaan.

Kenraali sanoi vielä ymmärtävänsä suomalaisten pyrkimykset saada täällä Jäämeren rannalla sula satama, jota pyrkimystä Englanti aivan varmasti tulee kannattamaan. Englanti ei mitenkään ole vihamielinen Suomelle ja tulee Englanti varmasti aikoinaan tunnustamaan Suomen itsenäisyyden.

– Te olette joutunut englantilaisten sotavangiksi, sillä meillä englantilaisilla on sodasta sellainen käsitys, että kaikki, jotka eivät ole meidän puolellamme, ovat meitä vastaan ja me emme anna kenenkään sekoittaa korttejamme. Jos me tapaamme näillä mailla jonkin henkilön, joka ei tänne kuulu, niin sen me myös pidätämme.

Lopuksi kenraali selitti, että minut lähetetään nyt toverieni kanssa Englantiin metsätöihin huomauttaen, että voinemme pitää seikkailuamme onnellisesti päättyneenä, erikoisen onnellisesti itse asiassa, koska meidän olisi voinut käydä paljon huonomminkin. Englannissa tulette, vakuutti hän, kyllä aikoinaan saamaan tavata Holstin ja tulette pääsemään takaisin kotimaahanne. Pian saatte lähteä matkalle ja pyydän siis puristaa kättänne.

Näin oli audienssi lopussa. Minä puristin kenraalin kättä ja vakuutin, että meillä kaikilla suomalaisilla sotavangeilla on täysi syy olla tyytyväisiä siihen kohteluun, joka meille on tullut osaksi englantilaisten isäntien puolelta, ja erikoisesti tulee eversti Burtonin ylevä ja sympaattinen persoonallisuus säilymään mielissämme.

Puristin senjälkeen Burtonin kättä ja kiitin häntä gentlemannimaisesta kohtelustaan ja sanoin, että olin oppinut tuntemaan hänessä oikean englantilaisen, joka on osannut kohdella vihollisiaan ja varmasti on siis myöskin oikein kohdellut ystäviään.

Ja niin poistuin salonkivaunusta, jonka ulkopuolella vartijani minua odottivat.

Täältä painuimme takaisin venäläiseen III luokan rautatievaunuun, jossa muut suomalaiset olivat.

XVII LUKU, josta selviää minkälaista oli matkustaminen Muurmannin radalla syksyllä 1918.

Kun astuin takaisin vaunuun, olin aika hyvällä tuulella, sillä kenraalin portviini, jota ruumiissani oli vankka juomalasillinen, oli tehnyt tehtävänsä. Kerroin muille vangeille kohtauksesta, jotka sitä suu auki kuuntelivat, ja vaikkei minulla paljon kertomista ollutkaan, sain kertoa sen vähän, mitä minulla oli, useampaan kertaan. Muut vankitoverini tulivat kuulemastaan iloisiksi, mutta Karppinen kävi miettiväisen näköiseksi.

Ja hän alkoi sukisuoraan tapaansa. "Lieneeköhän niillä siellä Englannissa edes kunnollisia kirveitä. Me ruvetaan yhteen porukkaan, maisteri, ja paiskellaan yhdessä töitä kovasti. Kun sinä olet porukassa, niin voit sinä tinkiä urakoista ja katsoa, etteivät ne tee vääryyttä tilissä, sillä jos tulee kuutiorätinki, niin voivat ne melkein antaa minkälaisen tilin tahansa. Sen minä tiedän itse kokemuksestani Marsa-joella. Sillä vaikka minä olisin tehnyt tukkeja kuinka paljon tahansa, niin en minä päässyt sen suurempaan kuin 15 markan tienestiin, ja monet aivan kepulimiehet tienasivat 20:kin markkaa päivässä. Mutta kyllä se sentään niin on, että kyllä minä kaikkein mieluummin lähtisin tästä heti paikalla Suomeen oli siellä Englannissa kuinka hyvät eväät tahansa, sillä siellä on varmasti puhdasta leipää ja voi olla leipä aivan kräätijauhoista. Mutta kyllä minä sittenkin syön mieluummin pettua Suomessa, kuin vehnälimppua Englannissa, sillä itse asiassa on se Suomi sentään aika mukava maa, kyllä siellä suomalainen sittenkin kaikkein parhaiten pärjää. Ja vaikka minä olenkin huutolaispoika Säräisniemeltä, joka en koskaan ole nähnyt isääni enkä äitiäni, niin kyllä minä sittenkin kaikkein mieluimmin Säräisniemeltä ostaisin talon, jos minulla rahoja olisi."

Ja koska minä vielä olin portviinin lumoissa ja suurena kuin kuningas ja tiesin, että sitä sentään joskus päästään Suomeen takaisin, niin vakuutin minä Karppiselle, että kyllä minä tulen häntä avustamaan hänen pyrkimyksissään saada talo Säräisniemellä. Ja tämä liikutti jättiläistä niin, että hänen hartiansa alkoivat hytkyä. Hänen naamansa vääntyi kamalaan irvistykseen ja itku purkautui esille hänen kurkustaan. Karppinen itki ilosta ja kiitollisuudesta.

Mutta Kauko Suokas ja Tampereen poika olivat haltioissaan, ja vaikka ei heidän ilonsa purkautunutkaan niin valtavan luonnonpurkauksen tavoin kuin Karppisen, joka sähisi ja narskui nurkassaan kuin silppukone, niin oli joka tapauksessa kirkas helmi heilläkin silmäkulmassa. Kalle ja Matti ja Mansikkamaa olivat myös kirkastuneen näköisiä, mutta jonkinverran miehiä pelotti sentään, miten vieraassa maassa tultaisiin toimeen. Heidät oli vallannut jonkinlainen epäilyksen häivä, he eivät tahtoneet oikein uskoa, että minä puhuin totta ja arvelivat, että taitaa kuitenkin koko Englannin matka päättyä siihen että meidät viedään Muurmannin satamaan töihin. Mutta kun he näkivät, että minä olin tosissani, niin alkoivat he tiedustella, mitä puita me mahdollisesti tulisimme Englannissa kaatamaan.

Minä selittelin, minkä tiesin Englannin metsäoloista ja sillä tavalla siirryimme kaikki tulevaisuuden suunnitteluihin ja päätimme lopuksi perustaa kaikki yhdessä urakkapuulaakin, jossa kullekin jaettaisiin työnsä ja palkkansa ansion mukaan.

Mutta Asarias Mansikkamaa tuumaili, että on se sentään ihanaa päästä sellaisille tukkityömaille, missä rahaa liikkuu. – Ja hyvä se on oikeastaan, että ihmiset tienailevat ja tekevät työtä ja saavat irroitetuksi lantit tukkipuulaakin kasöörin käsistä, sillä minä olen huomannut, että mitä enemmän ihmiset tekevät työtä, sitä paremmin minä tienaan, sillä minä siirryn litviikkipäivinä työmaalle ja pelaan kortilla miehiltä rahat. Niin että minun taskuuni ne lopulta teidänkin tienestinne kiertyvät. Eikä teidän tarvitse riidellä urakkaosuuksista, sillä minä se lopuksi kuitenkin kassan hoidan.

Nämä tulevaisuuden suunnitelmat keskeytyivät kuitenkin hyvin ikävästi, sillä yhtäkkiä astui vaunuun Sinisalo sekä muutamia vartijoita, jotka kaikki olivat saaneet lakkiinsa jonkinmoisen kiiltävän englantilaisen rykmentin merkin ja myös suomalaisen legioonalaisen helyjä poletteihinsa, ja ilmoitti, että vangit saavat vaunussa kukin oman penkkinsä ja saavat myös panna pitkälleen, jos haluavat, mutta puhella eivät saa. "Minä olen määrätty tätä vankitransporttia johtamaan."

Tämä oli hyvin ikävä yllätys, sillä tosiaankin olimme kaikki luulleet hänestä päässeemme, emmekä lainkaan voineet ymmärtää, kuinka hän oli tänne Kantalahdesta paiskautunut, ja mitenkä juuri hän oli määrätty meidän kuljetustamme johtamaan.

Todellisuudessa oli asia niin, että Sinisalo oli saanut kuppataudin ja oli hänet määrätty Kantalahdessa olevan sotilaslääkärin hoidettavaksi. Mutta koska tämä oli matkustanut Muurmanskiin, eikä ollut tiedossa, milloinka hän palaisi, niin oli Sinisalo käynyt tinkimässä itselleen luvan päästä junalla Muurmanskiin, jossa lääkäri oli. Tätä varten oli hän saanut joltakin upseerilta englanninkielisen suosituskirjeen, johon oli lyöty jonkun esikunnan sinetti.

Mutta jos meitä hämmästytti Sinisalon ilmaantuminen, niin vielä enemmän ällistyi siitä entinen vartijamme Eskelinen, eräs entinen pohjoissuomalainen ukkoherra ja Sinisaloa paljon vanhempi mies. Heidän molempien välillä sukeutui seuraavanlainen keskustelu.

– Se on pirun vale, että tuon näköistä räkänokkaa, jonka korvantaustat eivät vielä ole kuivat, olisi määrätty minun päällikökseni. Ja jos sinä et äkkiä lähde pois vaunusta, niin minä sinut talutan.

– Älä pulita, sillä nyt sinä et puhukaan metsäpirtissä, vaan rintamalla. Minä olen sinun päällikkösi ja jollet paikalla vaikene, saat tästä.

Sinisalon käsissä välkähteli huikean suuri parabellumpistooli.

– Minä en pelkää sinun aseitasi, ja voin kyllä ampua takaisin, mutta tuommoiseen mieheen ei kannata kuulaa tuhlata.

Tämäntapaista vuorokeskustelua jatkui ja kumpikin näytteli pontevasti aseitaan, mutta molemmat olivat yhtä arkoja, kumpikaan ei uskaltanut ampua. Lopuksi sanoi Eskelinen: jaha, jos sinä vielä väität, että sinä täällä olet päällikkö, niin mennään sitten heti esikuntaan, kyllä ne siellä asiat selkiävät.

Mutta esikuntaan menosta ei tullut mitään, sillä samalla kertaa vaunu tärähti pahanpäiväisesti, sen laakerit kiljahtivat kuin ruostuneen oven saranat, vaunu alkoi keinua kummallekin kyljelle, eteen ja taakse, ja katso; me olimme lähteneet liikkeelle Kantalahden asemalta.

Mutta Sinisalo veti esille taskustaan englanninkielisen passituksen, heilutteli sitä Eskelisen nenän alla ja sanoi, että tässä on kirjallinen käsky ja etkö näe sinettiä. Kyllä sinut pannaan Muurmanskissa rautoihin, ellet ajoissa tottele päällikköäsi.

Ja mahtavana kuin Caesar ikään Sinisalo kääntyi kahden muun punalegioonalaisen puoleen ja sanoi heille: vangitkaa jumal'auta tämä mies.

Ja koska nämä kaksi näkyivät kallistuvan Sinisalon puolelle, sillä heihin oli jo heti tehonnut Sinisalon lakissa oleva komea messinkinen pläiskä ja senjälkeen vielä hänen kädessään oleva sinetillä varustettu "käsky", niin romahti kuin romahtikin lopulta Eskelisen vastarinta ja hyvin pahasti muristen alkoi hän luovuttaa valtakuntansa avaimia Sinisalolle. Tämä valtakunta oli nim. englantilainen kenttäarkku, johon matkaa varten annetut eväät sekä vangeille että vartijoille, olivat sijoitetut.

Sinisalo aukaisi arkun, tutki sitä vähän aikaa ja kysyi: missä on romminorma, sinä helvetin hulikaani.

– Ei sellaista ollut, sanoi Eskelinen.

– Sinä valehtelet, senkin saatanan sammakko, sillä Rae sanoi, että teille annettiin kokonainen pullo rommia. Pullo tänne, sanon minä.

Ja kun ei pulloa alkanut tulla esille, pidettiin kotitarkastus ja taskujen tarkastus ja lopulta löytyikin Eskelisen housuista kokonainen litranpullo rommia.

– Ja nyt jaetaan romminorma, sanoi Sinisalo, iski veitsellä taitavasti pullon kaulan poikki ja alkoi serveerata kunkin miehen kenttäpulloihin.

Tämä oli varsin mielenkiintoista työtä ja sitä me vangitkin suu ja silmät auki seurasimme.

Ja kun jako oli tehty, otti Sinisalo esille spriikeittiön, kaatoi kattilaan vettä, sytytti spriipalasen ja alkoi keittää vettä. Pian sievä kuhina ilmoitti sen kiehuvan ja tämän jälkeen hän veti laukustaan esille juomalasin ja pussin, jossa oli sokeria, kaasi vettä lasiin, pudotti sinne 3 suurta sokeripalasta, liuotti ne veteen, ja kaatoi varovasti rommia päälle.

Verenpunaisena läikkyi rommi ensin pinnalla, mutta senjälkeen alkoi se hiljalleen sekaantua kuumaan veteen.

Minun käsittääkseni olisi tuohon vielä pitänyt upottaa yksi sitruunaviipale, mutta hätätilassa menettelisi se aivan hyvin semmoisenakin.

Ja minun täytyy sanoa, että minun mieleni tuntui ylen katkeralta, sillä tuo ihana tulinen neste nostettiin eräille huulille, jotka eivät olleet minun, vaan Sinisalon ja minä näin Sinisalon ilmeestä ja koko olennosta, että se maistui hyvältä.

Ja minun mielessäni kyti kalvava kateus, kun senlisäksi ajattelin, että näinköhän sittenkin oli niin hullusti, että tuosta rommipullosta oli määrätty annettavaksi osa myös meille vangeille.

Sillä vaikka se olisi jaettu kaikkien meidän kesken, olisi siitä sittenkin tullut tuutinki mieheen.

Mutta Eskelinen ja muut eivät käsittäneet tuutingin prykäämisen jaloa taitoa, vaan kulauttivat aina silloin tällöin pullonsuusta naukun naamaansa.

Ja juna vieri hiljaa eteenpäin. Oli niinkuin olisi ajanut linjaarittomissa rattaissa jollakin pahanpäiväisellä kylätiellä Etelä-Suomessa, tai Kolarin-Tornion välisellä maantiellä Mukkaskosken vaarin korjaamalla tieosalla, mutta sitten vauhti kiihtyi ja vaunu ritisi ja paukkui. Jos heittäytyi selälleen penkille, löysi itsensä hyvin pian lattialta. Eikä ihmekään, sillä mitään toppuuroikkaa ei radalla ollut liikkunut sen rakentamisesta asti, joten ratapölkyt olivat irtaantuneet ratavallista ja notkuivat ja keinuilivat junan pyöriessä eteenpäin. Soilla taas vajosi koko ratavalli, joka nähtävästi lepäsi jonkinlaisen porrastuksen päällä, ja vesi ulottui vaunun pyörien akseleihin asti ja niiden yläpuolellekin.

Vaunussa oli jo tullut pimeä ja ainoastaan yksi pieni kynttilänpätkä vartijoittemme puolella antoi valoa.

Ja niin sitä mentiin ritisten ja ratisten eteenpäin, kunnes tuli top tykkänään, juna pysähtyi. Se seisoi 10 min., 20 min., kenties tunnin, kunnes ovi aukeni ja meidät vangit vartijoinemme komennettiin ulos. Radan varressa oleva virstantolppa osoitti, että olimme n. 20 kilometrin päässä Kantalahdesta, Veturista olivat loppuneet halot, joita venäläinen kuljettajamme ei lähtökiireessä ollut huomannut ottaa mukaan. Vesi oli myös lopussa.

Höyryhevosta oli siis sekä juotettava että syötettävä. Ulkona tuuli ja pyrytti ja oli pilkkosen pimeä. Osoittautui pian, että oli aivan mahdotonta saada siihen kiireeseen hankituksi halkoja. Jonkinmoinen signaalilamppu sytytettiin veturin päässä ja muutamissa vaunuissa ja pari miestä lähetettiin seuraavalle asemalle, ilmoittamaan mitä oli tapahtunut. Mutta me muut jäimme linjalle yöksi.

Seuraavana aamuna aikaisin meitä tultiin herättämään, vaikka ainakaan minua ei tarvinnut herättää, sillä yö oli ollut hyvin kylmä. Hampaat kalisivat suussa ja aamukahvi olisi todella maistunut hyvin ihanalta, mutta sellaista ei voinut uneksiakaan.

Olimme tulleet palaneen mäntymetsän keskelle, jollaisia Muurmannin radan varrella on paljon. Suurin osa puista oli kuivunut pystyyn, mutta osa oli vielä hengissä. Se oli mielenkiintoinen paikka minulle, joka tutkin mäntymetsien luontaista uudistusta, ja tahdoin katsoa, mihinkä toimeen meidät pantaisi. Pian selvisi, että oli tarkoitus saada metsästä halkoja, sillä niitä ei tietysti ollut valmiiksi hakattuna.

Sahoja ei ollut, mutta joitakuita hyvin tylsiä kirveen jätteitä annettiin meidän käytettäviksemme ja työtä siinä tarvittiin, ennenkuin sellaisilla vehkeillä sai polttopuuta irti. Eivätkä ne halot juuri häävin näköisiä tulleet. Jokainen vuorostaan hakkaili lämpimikseen ja riitti siinä aikaa havaintojen tekemiseen. Vahtia piti ensin eräs serbialainen sotilas, mutta lopuksi tuli Sinisalo meitä vahtimaan. Hän oli kulkenut esittelemässä itseään vaunusta vaunuun, oli hieman juovuksissa, joten hän nähtävästi oli saanut rommia lisää ja tahtoi nyt tulla näyttämään minua, vangittua "saksalaista jääkäriä", niinkuin hän oli minut junassa esitellyt. Mies osasi nim. solkata venäjää, sillä hän oli viipurilainen.

Oikeastaan on jonkinverran mielenkiintoista lähteä tällätavoin näyttelyesineenä liikkeelle, sillä saihan sillätavalla kulkea useissa eri vaunuissa ja nähdä paljon ihmisiä.

Ja ainakaan halontekoon ei minua tarvittu, sillä siihen oli Karppinen päässyt innostumaan ja halkoja alkoi syntyä valtainen kasa.

Kuljimme siis pitkän junamme alkupäähän ja astuimme siellä olevaan tavaravaunuun. Vaunu havaittiin sisustetuksi asunnon tapaan. Siinä oli pari kolme vuodetta, pöytä, kamiina ja talouskaluja. Siinä asusti perhe, josta juuri kolme jäsentä oli tsajua juomassa. Ne olivat n. 45-vuotias mies ja samanikäinen vaimo, sekä 10-vuotias pojannaskali. Vaunussa olevasta sisustuksesta huomasi, että perheen täytyi olla pakolaisia. Matkalaukut olivat hyviä. Yksi ja toinen hieno vaatekappale ja peitto, rouvan sormessa oleva briljanttisormus j.n.e. osoittivat, että vaunussa olijat olivat sivistyneitä henkilöitä. Tämän lisäksi näkyi eräällä vuoteella hyvä valokuvauskone jalustoineen.

Sinisalo ilmoitti huonolla venäjänkielellä, että tässä nyt tuon teidän nähtäväksenne sen saksalaisen jääkärin, jonka niin mielellänne olette halunneet nähdä.

Mies kysyi minulta, olinko saksalainen ja puhuinko saksankieltä. Minä vastasin, että olen suomalainen, mutta että ymmärrän ja jonkinverran puhunkin saksaa. Tähän mies vastasi, että hän taas puhuu verrattain huonosti venäjänkieltä ja että hän oikeastaan on saksalainen, ja kysyi, uskaltaisinko vartijan läsnäollessa puhua saksankieltä.

Minä sanoin siihen, että se tuskin kävisi laatuun, koska vartija alkaisi meitä epäillä, kun puhuisimme sellaista kieltä, jota hän ei ymmärrä, mutta samalla muistui mieleeni eräs Sherlock Holmesin salapoliisikertomus, jossa vartijaa oli petetty siten, että hänen määräämäänsä keskusteluun liitettiin sanoja, joilla voitiin aikaansaada sellaista, jota vartija ei olisi sallinut.

Teimme siis sillä tavalla, että keskustelimme ryssänkielellä, mutta aina joukkoon panimme jonkun saksalaisen sanan tai lauseen paikkoihin, joissa tahdoimme, ettei Sinisalo meitä ymmärtäisi. Koska Sinisalo sitäpaitsi osasi hyvin huonosti venäjänkieltä, niin ei hän tässä mitään huomannut. Saimme siis eteemme suuret läkkipeltimukit höyryävää tsajua, jonka joukkoon kaadettiin vähän siirappia ja Sinisalo kaivoi taskustansa rommipullon, josta hän ensin kaatoi isännälle ja itselleen, mutta sitten myös minulle. Ja niin alettiin jutella.

Mies oli saksalainen, mutta Venäjän alamainen. Hänellä oli ollut koti Pietarissa ja oli hän vallankumouksen puhjetessa ensin joutunut vangiksi ja kestänyt senjälkeen monenlaisia seikkailuja, kunnes hän lopulta oli päässyt sieltä pakenemaan englantilaisten puolelle. Täältä aikoi hän jatkaa matkaa Muurmanskiin, jonka kenraalikuvernöörin tunsi, mutta oli tullut matkalla pidätetyksi. Oli saanut kestää sen seitsemät kuulustelut, jona aikana hän oli saanut olla vartioituna vaunussa, jonka oli saanut itselleen hankituksi, kun oli käyttänyt loppuun viimeisetkin rahavaransa. Ja nyt oli hän lahjonut veturinkuljettajan parilla kultasormuksella, saaden siten koplatuksi vaununsa junan perään.

Valitti, että englantilaiset olivat olleet hänelle hyvin tylyjä ja kohdelleet häntä vihollisena, vaikka häneltä oli läheisiä sukulaisia kaatunut rintamalla ja vaikka hänen vaimollaan oli läheisiä sukulaisia Englannissa, jotka niinikään taistelivat liittoutuneiden riveissä. Täkäläisissä oloissa oli aivan mahdoton saada todistetuksi identtisyyttänsä. Häntä oli kohdeltu kuin koiraa ja lopuksi ei hän ollut nähnyt muuta keinoa kuin jollakin tavalla lahjoa itsensä perille Muurmanskiin, jossa toivoi saavansa apua Muurmannin kenraalikuvernööriltä.

Näihin aikoihin oli eräs nurkassa oleva vuode alkanut hieman liikkua ja vuodepeitteen alla näkyi pyörivän jotakin. Sieltä kuului ähkinää ja puhkinaa ja lopuksi astui esille, niinkuin Fenix-lintu tuhasta, kaunis 17-vuotias tummatukkainen tyttö. Hän oli näin sotavangin silmissä vielä aika hyvin puettu, ja vaikka minä olinkin puettu ryssän sinelliin ja rikkinäisiin bolshevikkeihin ja vaikka tukkani oli pörröllään ja kasvoni partaiset, niin nousin ylös ja koetin tehdä naamani mahdollisimman makeaksi, sekä esitellä itseni mahdollisimman kohteliaalla kumarruksella.

Ja sanomattoman arvokkaasti ja viehkeästi tervehti nuori neitonen minua, ojentaen minulle hieman känsittyneen, mutta vielä selvästi jalonmuotoisen kätensä.

Ja niin sitä keskusteltiin maailmanpolitiikkaa, niinhyvin kuin taidettiin, kunnes lopulta Sinisalo alkoi käydä levottomaksi ja lähdönhetki tuli käsiin. Otin kynän taskustani ja piirsin lattialta ottamalleni tuohipalaselle nimikorttini, sekä sen alle: Vergiss meiner nicht.

Ja neitonen taas otti pienestä lippaasta paperipalasen, kirjoitti sille jotakin ja kiersi sen käärölle, niinkuin arvat Suomen arpajaisissa kierretään ja pisti tämän aarteen käteeni.

Astuimme ulos vaunusta ensin hyvästeltyämme isäntäväkeämme ja läksimme kävelemään ratavallia.

Nousimme tavallisiin rautatievaunuihin ja kävelimme niissä eteenpäin. Ihmiset katselivat minua niinkuin ihme-elävää ja uhkauksia ja kirouksia sateli korviini. Erittäin vihaisia olivat serbialaiset, jotka hyvin ymmärrettävillä liikkeillä näyttivät, että pää oli nostettava pois hartioiltani, ja ryssät, jotka vähänväliä pysäyttivät minut ja kysyivät, minkävuoksi olin tänne alunperin tullut.

– Ei kestä kauan ennenkuin valloitamme Suomen uudestaan ja silloin piru tsjuhnan durakat perii, sanoivat he.

Mutta minä olin hyvällä tuulella ja keräilin paperossin pätkiä sen kuin ennätin. Sillä niitä näkyi täällä olevan suuri varasto. Pistin myös taskuuni Muurmanskij Vjestnikin, joka lojui eräällä penkillä, eikä mitään omistajaa näyttänyt olevan läheisyydessä.

Lopuksi tulimme muutamaan vaunuun, jossa oli pelkästään vienankarjalaisia. Ja koska siellä, missä karjalaisia on, on käymässä vilkas komerssi, oli tämä vaunu samalla kauppakojuna. Siellä ostettiin ja myytiin ja vaihdettiin seldiä, vaatteita, leipää, kenkiä, tupakkaa, sokeria, jamipurkkeja, kondenseerattua maitoa, teetä ja herra ties mitä.

Sinisalo ryhtyi tekemään kauppoja ja minä aloin keskustella karjalaisten kanssa. Ja kun kaupat eivät rotsineet, joka riippui siitä, että Sinisalolla luultavasti ei ollut rahoja, niin hän ehdotti, että otettaisiin kortit kaupan välittäjiksi.

Toiselle puolen pantiin panokseksi rahaa, jota tosin ei Sinisalo vetänyt esiin, ja toiselle puolelle hyödykkeitä. Ja niin alkoivat kortit läiskyä ja minä aloin jutella karjalaisten kanssa. Interveivasin tällä ajalla kaikkiaan 36 karjalaista ja heistä oli jokainen Karjalan Suomeen liittymistä vastaan. Mutta ei myös kukaan halunnut palata takaisin Venäjän alamaisuuteen. Kaikki halusivat, että Karjalasta tulisi itsenäinen.

Tällä välillä oli Sinisalo hävinnyt korttipelissä, sillä siinä ei petetä karjalaista niinkuin suomalaista, ja häneltä alettiin vaatia suorituksia. Kun S. veti parabelluminsa esille, ei se tehonnutkaan, sillä karjalaisilla oli myös aseita. Niitä oli heille nim. runsaalla kädellä jaeltu, jotta he voisivat muka puolustaa itseään suomalaisia vastaan.

Ja nyt paljastui, ettei Sinisalolla ollut penniäkään rahaa. Hän oli kaikki juonut Kantalahdessa. Hänellä ei myöskään ollut kelloa tai muuta irtainta omaisuutta, ja niin sai hän vaihtaa komean Colt-revolverinsa Nagan-revolveriin ja antaa sitäpaitsi englantilaisen villaliivinsä univormunsa alta.

Sinisalo näki parhaaksi komentaa minut lähtemään vaunusta, ja läksi itse edellä. Kun hän oli astunut radalle ja minä juuri olin laskeutumassa hänen peräänsä, kuiskasi minulle eräs vaunussa oleva ryssä, että nyt olisi kaikkein parasta ubjeshat, sillä tuossa nagaanissa ei ollut ainoatakaan patruunaa.

Olisi tosiaankin ollut aivan erikoinen tilaisuus lähteä luikkimaan, mutta siihen ei minulla ollut vähintäkään halua.

Veturissa näkyi jo olevan koko määrä halkoja, mutta sitävastoin kuului se olevan muuten rikki, ja veturinkuljettaja ja Suokas tuntuivat sen sisällä hääräilevän. Mitään tietoa siitä, milloinka liikkeelle lähdettäisiin, ei ollut. Minulla oli nälkä ja jano, joka viimeksimainittu johtui varsinkin siitä, että tiesin Sinisalon taskussa olevan melkein täysinäisen rommipullon.

Kun astuimme radan varteen ja istuimme eräälle kaatuneelle hongalle, niin katsoin miettiväisen näköisenä Sinisaloon ja kysyin, että näinköhän Englannin armeijassa rangaistaan sitä, joka hukkaa univormuperseedeleitänsä ja varsinkin sitä, joka ilman taistelua menettää aseen. Meillä Suomen armeijassa on tämmöisissä tapauksessa erittäin ankarat rangaistukset. Niin että esim. se, joka myy tai muuten hävittää hänelle luovutetun univormukappaleen, saa siitä 6 vuotta kuritushuonerangaistusta, jotavastoin sellainen henkilö, joka ilman taistelua luovuttaa vahtipalveluksessa ollessaan armeijan uskoman aseen, hirtetään.

Nämä resonemangit eivät olleet oikein Sinisalolle mieleen, sillä hän oli tehnyt Englannin armeijassa juuri samat rikokset, ja kun hän kuuli näistä muka Suomen armeijassa käytännössä olevista pöyristyttävistä rangaistuksista, alkoi hänen mielensä käydä ylen levottomaksi.

Ja kun minä vielä keskustelua hieman laajensin ja kerroin, kuinka erinäisistä Rud. Kiplingin romaaneista selviää, että ainakin Englannin Intiassa palvelevissa joukoissa tällaisista rikoksista rangaistukset olivat varsin pöyristyttävät, jonka johdosta minä neuvoin häntä, että hän esim. rommipullollaan koettaisi ostaa takaisin nuo karjalaisille pelaamansa tavarat, niin ehdotti Sinisalo lopulta, että sittenkin olisi viisaampaa, että me tyhjentäisimme kahteen pekkaan rommipullon ja minä en hiiskahtaisi mitään, sillä kukaan ei voisi nähdä, että häneltä oli liivi poissa ja että hänellä parabellumpistoolin sijasta oli tupessaan naganirevolveri.

Ja koska ei minulla ollut mitään hyvää asiaa vastaan, niin otimme vettä ojasta ja aloimme nauttia rommigrogeja. Selvisi, että junassa oli ollut rommilaatikko, jonka junamiehet olivat varastaneet, joka varkaus myöskin oli syynä siihen, että juna nyt seisoi linjalla. Tämän pullon oli Sinisalo muka löytänyt radan varrelta, jonne se oli pudonnut. Ja niin kittasimme yhdessä rommigrogeja siihen määrään, että kohtuus tuli ylitettyä. – Kun me vaunussa heräsimme, oli juna jo asemalla. Minä makasin penkillä Karppisen vieressä ja oli hän levittänyt viltin minun päälleni, niin ettei minusta näkynyt mitään. Lattialla kuorsasi Sinisalo, ja muita punaisia vartijoita ei näkynyt.

– Olipa hyvä, maisteri, ettei täällä ollut mitään punaisia, sillä muuten olisi sinun käynyt huonosti, sanoi Karppinen huomatessaan minun heränneen.

Heittäydyin uudestaan pitkälleni ja lepäsin vähän aikaa. Senjälkeen nousin ylös ja join vettä ja voin olosuhteisiin nähden hyvin. Aloin jakaa Karppisen kanssa tupakkasaalistamme ja teimme molemmat itsellemme löytämästäni sanomalehtipaperista sätkät.

Vetelimme juuri ensimmäisiä haikuja, kun Eskelinen ja hänen seurassaan 2 punalegioonalaista astuivat sisälle.

Hän äkkäsi heti Sinisalon lattialla ja kauppasi ensi työkseen hänen vyöltään Nagan-revolverin.

– Siinä se s–n sika sitten makaa, ja p–u vieköön, eikös se ole ollut vähällä päästää vankeja karkaamaan. On se tämäkin olevinaan vahtipalvelusta, mutta kyllä tähän täytyy tulla uusi kuranssi. Ja niin hän otti nurkasta sangollisen vettä ja valutti sitä hyvän annoksen Sinisalon silmille.

Tämä virkisti miehen hetipaikalla.

– Jaa'a, sanoi Eskelinen, täällä kerrotaan sellaista, että sinä olisit pelannut kortilla Englannin armeijan tavaraa ja tässä tupessa onkin nyt Nagan-revolveri, eikä Coltin-revolveria. Ja minä vaadin nähdä, onko sinun päälläsi Englannin armeijan kamelinkarvanen liivi. Pohmelossa ja surkeassa tilassa raukesi Sinisalo kuni lasaretin suurus ja Eskelinen sanoi, että nyt sitä mennäänkin perävaunuun, sillä siellä on englantilaisia upseereja ja sinä saat tehdä tiliä päällystöllesi. Ja nyt poika mars.

Ja niin läksivät Eskelinen ja Sinisalo vaunusta ulos. Aivan pian palasivat he kuitenkin takaisin. Heidän välillään oli nähtävästi matkalla syntynyt kompromissi, mutta päällikkyys oli Sinisalolta pois.

Minä olin koko ajan nukkuvinani ja päästin silloin tällöin ilmoille tukevan kuorsauksen, jottei Sinisalon päähän pälkähtäisi, että minä olin hänet ilmiantanut, jota en muuten ollut tehnytkään.

Saimme tietää, että edessämme oleva silta oli räjäytetty ilmaan. Tämän teon olivat muka tehneet jotkut ilkivaltaiset bolshevikit, sanottiin, mutta minä arvasin, kutka oikeastaan olivat esiintyneet.

Ei siis auttanut muu kuin kärsivällisesti odottaa. Oli jo tullut ilta, ja vaunuun tuotiin pieni öljylamppu. Muuten oli vaunu kylmä kuin hollitupa.

Seuraavana aamuna eräs ranskalainen upseeri komensi meidät kuljettamaan raskaita laatikoita ja kofferteja, jotka ryssät olivat sijoittaneet epäjärjestykseen minkä mihinkin vaunuun. Nämä kaikki poimiskeltiin esille ja lastattiin yhteen ainoaan umpinaiseen vaunuun, joka niistä tuli täpösen täyteen.

Kyllä siinä oli kantamista, eikä ihmekään, sillä huomasimme että laatikot olivat raudasta tai teräksestä, vaikka ne olivat laudoilla päällystetyt. Sisällys ei hölkkynyt, mutta oli raskasta kuin lyijy.

Enpä arvanne kovin väärin, kun otaksun, että ne sisälsivät Venäjällä toimivan englantilaisen tiedusteluosaston paperit, jotka Muurmannin kautta saatiin kuljetetuksi Englantiin.

Kun olimme suorittaneet loppuun raskaan työmme, saimme palkaksi 2 paperossia, kourallisen teetä ja suuren kimpaleen sokeria, ja pääsimme asemalle, missä sai kipjaatokista kuumaa vettä niinpaljon kuin halusi. Nyt vihdoinkin saimme toteuttaa kauan mielessämme värähdelleen unelmamme aamuteestä. Senjälkeen taas hakkasimme metsässä halkoja. Sitten meidät komennettiin rataa käymään, kuljimme n. 10 km eteenpäin, korjailimme sitä pahimmissa kohdin ja vasta illan pimetessä päästiin taas vaunuun, jossa meillä oli lämmintä teetä mielin määrin sekä säilykelihaa ja leipää, jota ranskalainen oli antanut. Vaunu oli lukittu ja me saimme olla aivan rauhassa, sillä vartijamme maistelivat viereisessä osastossa rommia. Mutta samassa muistin minä erään pienen paperilipun, jonka tänä aamuna kokoonkäärittynä olin saanut, ja siinä seisoi Mary De ... (eräs tanskalainen nimi) Freiherrin von C. ... ja oli siihen sitäpaitsi muutamilla vedoilla piirretty sievä neliapilas monogrammeineen, jotka osoittivat, että antaja oli tottunut käyttämään kynää myös piirustukseen.

Varmaan oli sillä kädellä piirretty monta kaunista sanaa parfyymituoksuiselle paperille. Mutta minun silmäni katselivat utuiseen kaukaisuuteen ja minä painoin hehkuvan suudelman likaiselle paperille.

XVIII LUKU, jossa edelleen kerrotaan, miltä tuntuu matkustaa ryssän rakentamalla rautatiellä.

Vihdoinkin tapahtui se ihme, että juna pääsi lähtemään.

Kauan ei kuitenkaan kuljettu, ennen kuin taas tuli top tykkänään.

Juna pysähtyi eräällä suolla, jonka poikki joki virtasi.

Joen yli vievä silta oli rikki.

Mutta sille oli asetettu lankkuja ja pölkkyjä, niin että jalan pääsi yli. Toisella puolella odotti toinen juna ja nyt saimme kuulla sen "ikävän" uutisen, että meidän junamme oli tyhjennettävä ja sen lasti kuljetettava odottavaan junaan. Ei ollut lainkaan mieltä ylentävää tietää, että taas joutuisimme kantamaan raskaita, teräväkulmaisia laatikoita.

Mutta siihen työhön meidät kuitenkin pantiin. Oli siinä todella aika homma, kun sai raskaan, neliskulmaisen laatikon kanssa, jossa ei ollut minkäänlaista kädensijaa, keinotella heiluvaa lankkusiltaa myöten virran toiselle puolelle ja senjälkeen koettaa saada tavarat vaunuun, joka oli korkealla ratavallista.

Ja se ratavalli oli hyvin kapea ja luisu, niin että tavaroita nostaessa oli aina luistaa selälleen.

– Tämä on koiran työtä, sanoi Karppinen, kiskoessaan selässään hirmuista laatikkoa, joka ehken painoi noin parisensataa kiloa. Ja kun hän tuli sillalle, alkoi silta epäilyttävästi keinua ja vavista, ja huutaen avukseen kaikki maanalaiset jumalat onnistui Karppinen omituisessa intiaanitanssissa töintuskin pääsemään sillan yli, mutta silloin hän lensikin nenälleen ja laatikot peittivät hänet.

Riensimme kiireenkaupalla katsomaan, oliko Karppisessa enää yhtään ehjää luuta, mutta kokonaisena hän sentään laatikon alta löytyi. Vaatteet olivat kuitenkin selästä halenneet, niinkuin Jerusalemin temppelin esivaate, ja kauheasti sadatellen nosti Karppinen taas laatikot selkäänsä.

Ranskalainen, joka oli meidän työtämme katsellut, käsitti, ettei se ollut helpointa laatua, ja niinpä saimmekin suureksi mielihyväksemme kuulla, että työmme päättyisi heti kun olimme saaneet hänen laatikkonsa vaunuun. Tämä ei kestänyt kuin puoli toista tuntia, ja niin oli meidän vuoromme katsella, kun muut hikoilivat. Mutta kaikkein suurin onni kohtasi Karppista, sillä ranskalainen ojensi hänelle vanhan ja likaisen, mutta kuidenkin ehjän aamuviitan.

Tavallinen takki ei olisikaan Karppisen päälle mahtunut, sillä Karppisen hartiat olivat kokolailla kaukana toisistaan. Sitäpaitsi jakoi ranskalainen meille piskettiä, merimiespihviä ja lardin, joka tuntui aivan erinomaiselta herkulta. Tämän lisäksi saimme lusikat ja aluminiumilautaset.

Vaunuun meitä ei voitu viedä, sillä kaikki vaunut paitsi ne, joita lastattiin, oli suljettu ja avaajaa ei löytynyt mistään. Ainoastaan viimeisenä junassa ollut Pulmanvaunu oli auki, mutta se oli parempiarvoisia matkustajia varten.

Pysähdyimme siis radanvarteen eräälle ratapölkkypinolle katsomaan, minkälaisia matkustajia sinne siirtyisi. Kaikkein ensin astui ryhdikkäänä siltaa kohti komeaan venäläiseen univormuun ja lukemattomiin krashaaneihin ja nauhoihin puettu venäläinen kenraali. Häntä seurasi jättiläiskokoinen palvelija kantaen matkatarpeita sekä toinen palvelija, joka oli jotakin omituista rotua, luultavasti mongooli tai tattari, ollen komeassa puvussaan jokseenkin marakatin näköinen ja täydellinen vastakohta komearyhtiselle seuralaiselleen. Mutta voimaa miehessä oli, sillä hänellä oli selässään hyvin suuri kantamus.

Kun piti astuttaman lankkusillalle, niin kenraalin urhoollisuus petti ja koko jono seisahtui. Sillä kenraalin takana oli vielä pitkä rivi muita ensiluokan matkustajia, serbialaisia, italialaisia, englantilaisia, juutalaisia, venäläisiä, tatarilaisia, kasakoita ja ties mitä muita murjaaneja. Oli se sekalaista seurakuntaa, mutta kaikilla oli hyvät vaatteet ja matkavarustukset. Ja kaikkein ihanimpana seisoi joukossa kuitenkin Mary isineen, äitineen ja veljineen. He olivat tulleet korotetuiksi ensiluokan matkustajien joukkoon. Nähtävästi oli isä matkalla löytänyt jonkin tuttavan ja päässyt arvonsa mukaiseen asemaan.

Mutta jono seisoi yhä paikallaan. Kenraali posmitti ja posmitti ja huitoi käsillään. Hänen takanaan oleva kirjava joukko posmitti sekin omilla kielillään, ja jonon päähän alkoi kerääntyä proletariaattia taakkoineen. Tuuli puhalsi vinhasti ja kuulin jo erään englantilaisen ehdottavan, että kenraali heitettäisiin veteen.

Lopulta tarttui jättiläismäinen palvelija isäntäänsä, kantoi hänet sillan yli ja niin pääsivät muutkin painumaan perästä.

En tiedä, kuinka kauan meitä olisi pidetty päältäkatsojina, ellei eräs englantilainen upseeri olisi sattunut huomaamaan, että olimme joutilaina ja viitannut mukaansa.

Hänen perässään kuljimme läheiselle kankaalle, joka taaskin oli palanutta mäntykangasta, ja rupesimme pystyttämään sille suurta sotilastelttaa. Teltta oli vahvasta purjekankaasta, mutta sen puuosat olivat osaksi rikki, joten saimme muutamia tehdä uudestaan. Upseeri ei itsekään näkynyt olevan selvillä siitä, kuinka sen eri osat olivat sovitettavat toisiinsa, joten meidän teknikkomme Suokas oli hyväksi avuksi tässä suhteessa.

Ihmeen ketterästi hän hääräili ja antoi määräyksiä, työntäen meille käsiin milloin minkin kalikan, ja niin oli teltta pian pystyssä.

Mutta Karppinen kokosi teltan lattiaksi kuusenhavuja, raivasi sen alta pois pahimmat kannot ja lattian päälle levitettiin vedenpitävä kangas.

Lopuksi suoritettiin kuitenkin kaikkein hauskin temppu, sillä ominpäinsä laittoivat Karppinen ja Mansikkamaa teltan edustalle mahtavan rakovalkean.

Tämä oli meille kaikille mieleen, sillä nyt saimme istua lämmittelemään. Englantilainen upseeri nosti tulelle kenttäkeittiön ja keitti meille teen, jonka joukossa oli runsaasti säilykemaitoa ja sokeria. Tällä tavalla saimme aamiaisen oikein lämpimän ruuan kanssa, sillä rakovalkealla lämmitettiin myös meidän ranskalaiselta saamamme merimiespihvit. Mutta samalla annettiin junasta ensimmäinen varoitussignaali, sillä veturi mylvähti kuin härkä; tämän puolen veturit eivät osaa niin viheltää kimeästi niinkuin meidän. Ja pikamarssissa läksimme me junalle takaisin. Täällä osoitettiin meidät erääseen hajaantumaisillaan olevaan kolmannen luokan vaunuun, josta kaikki akkunat olivat rikki. Vaunun klosetti oli aivan täynnä, mutta se ei lainehtinut, sillä kaikki oli jäässä.

Ja niin alkoi juna taas madella eteenpäin. Täysi työ näkyi olevan veturilla ja kovasti se puhkui ja ponnisteli, mutta pääsi kuitenkin eteenpäin. Ulkona tuiskusi ja tuuli, mutta ilma alkoi vähitellen lämmetä ja tuisku muuttua sateeksi. Ja klosetti alkoi haista, ja minkälainen haju olisi vaunussa ollutkaan, jos ei siinä olisi ollut niin hyvä ilmanvaihto.

Yhtäkkiä tuntui siltä kuin veturi olisi päässyt liikkeelle. Puut alkoivat vilahtaa ohitse paljon nopeammassa tahdissa, mutta sitten alkoi tuntua rattaiden kitinää ja jarrutusta ja juna pysähtyi sellaisella nykäyksellä, että minä lensin Karppisen syliin.

Pistin pääni ulos akkunasta ja näin, että meidän vaunumme oli junassa viimeisen edellinen. Juna oli katkennut ja häntäpäätä ei näkynyt missään. Ei auttanut muu kuin peräytyä takaisin ja käydä hakemassa toinen pää, johon myöskin mainitsemani Pulmanvaunu kuului. Mutta niin yksinkertainen temppu kuin kahden vaunun koplaus ei onnistunutkaan, sillä tähän tarpeelliset vehkeet olivat täydellisesti rikki. Sitäpaitsi oli vielä juna törmännyt radalla seisovaa junaa vastaan, niin että puskurit olivat särkyneet ja kahden yhteen sattuneen vaunun etupäät vialla. Siinä tuli taas parin tunnin seisaus. Molemmat vaunut tyhjennettiin ja metsästä haettiin suuria honkahirsiä vivuiksi ja särkyneet vaunut pudotettiin radan varteen. Vasta senjälkeen saatiin junan molemmat päät yhdistetyiksi toisiinsa, ja niin lähdettiin taas eteenpäin. Mutta etanan vauhdilla ja usein pysähtyen. Yöllä ei liikuttu yhtään.

Eräs silta räjähti ilmaan aivan meidän takanamme, mutta ei vahingoittanut junaa. Se oli kolmas silta, jonka suomalainen pommikomennuskunta tällä radalla räjäytti.

Juna pysähtyi usein. Milloin oli mitäkin paikkaa korjattava, milloin oli katsottava, oliko rata kunnossa, ja joka paikasta virtasi junaan matkustajia, niin että lopulta kaikki vaunut olivat täynnä, eikä kellään ollut tilaa istua.

Minä seisoin akkunan luona ja katselin maisemaa. Kuljimme Kuollan niemimaan halki ja komeata seutua se oli. Näkyi siinä virtoja ja puroja, joissa vesi oli kristallinkirkasta. Lintuja tuhahteli lentoon, villipeura viillätti metsän halki, suorarunkoiset puut välkkyivät laskevan auringon valossa ja kaukaa häämöittivät tunturien laet.

Mutta nämä tunturit olivat rikkaat mineraaleista. Soiden alla oli kivihiilikerrostumia. Juuri äskettäin oli eräs serbialainen patrulli löytänyt sieltä naftaakin, ja kaikkea tätä hyvyyttä ei voitu käyttää ihmiskunnan hyödyksi, sillä maailman mahtavat olivat saaneet päähänsä, että aluetta hallitsisivat ryssät. jotka eivät mihinkään käytännölliseen, luovaan työhön pysty. Ryssät ovat nimittäin haaveellinen ja filologinen kansa, joka aikoinaan tulee kyllä upottamaan maailman runoihin ja kirjallisuuteen, mutta luonnonaarteilla ei heidän hallussaan tule olemaan sitä arvoa kuin jonkin suomalaisen kansan käsissä. Karjalaisestakin voidaan tehdä työmies, mutta ryssästä ei milloinkaan.

Olimme jo päässeet niille alueille, missä muinoin niin mahtava Kuollan linna sijaitsi, ja aloimme lähestyä matkan päätä, s.o. Muurmanskin satamaa. Tulia alkoi välkkyä pimeässä. Majakkaloistot vilkkuivat ja sotalaivojen valonheittäjät suuntasivat vähä väliä häikäisevän valoviirunsa eri suuntiin. Tulimme Muurmannin laajalle ratapihalle. Lukemattomia raiteita ja merkkilyhtyjä näkyi pimeässä, valaistuja junia höyrysi asemalla, ihmisiä näkyi liikkuvan vaunujen välissä ja lopulta pysähtyi juna lankkulaiturin ääreen. Oltiin perillä.

XIX LUKU, joka antaa kuvauksen siitä, minkälaiselta maailma tuntui suomalaisesta sotavangista Muurmannin satamassa ja esittää pari uutta ystävää.

Juna tyhjeni vähitellen, mutta kukaan ei tullut aukaisemaan meidän vaunuamme. Asemalaituri oli valaistu Lux-lampuilla ja vaunun akkunasta voimme nähdä, mitä siellä tapahtui. Pulmanvaunusta astui ulos pari matkustajaa kerrallaan ja heidän passinsa ja paperinsa tarkastettiin. Tarkastus sujui nopeasti ja melkein kaikilla matkustajilla näkyi olevan vastaanottajansa, jonka kanssa hän poistui laiturilta. Mutta kun Maryn ja hänen isänsä, äitinsä ja veljensä vuoro tuli, eivät paperit selvinneet, vaikka niitä kauan aikaa käänneltiin ja tutkittiin. Silloin tällöin siirrettiin joku matkustaja, jonka paperit luultavasti eivät olleet kunnossa, syrjään, ja niin jatkui tarkastus edelleen. Vaunu vaunun jälkeen tyhjeni. Vähä väliä joku joukosta siirrettiin samaan ryhmään kuin Mary vanhempineen. Vasta noin parin tunnin päästä olivat kaikki vaunut tyhjät. Syrjään siirretyt matkustajat lähtivät vihdoin hekin serbialaisen upseerin saattamina kulkemaan asemalta. Junasta alettiin irroittaa vaunuja, junaa siirrettiin edestakaisin Muurmanskin asemalla ja meidän vaunumme seurasi mukana. Mutta lopulta se irroitettiin muista vaunuista ja työnnettiin satamaan aivan erään raiteen päähän. Laituri oli valaistu ja jättiläismäisiä kuljetuslaivoja näkyi satamassa. Arvelimme jo että meidät suorastaan lastattaisiin laivaan, kun vaunun ovi avautui ja eräs englantilainen vääpeli, joka sittemmin tuli ylivartijaksemme, viittasi kädellään ja komensi: "come on".

Jouduimme hänen kanssaan sittemmin siksi paljon tekemisiin, että on jo tässä syytä esitellä hänet.

Mies oli runsaasti kuusi jalkaa pitkä, hartiakas ja ryhdikäs. Tukka oli harmaa ja naamaa somistivat harmaat jättiläisviikset. Nenä oli suuri kuin leivän puolikas ja välkkyi sähkölamppujen valossa kaikissa taivaankaaren väreissä. Mutta enimmän oli siinä sittenkin punaista ja sinistä. Samaa väriä oli myös nenän ympärystä, joten kaikki todisti, että mies oli kallistanut useammankin "pintin" naamaansa. Ja että hän tätä tehdessään ei ollut käyttänyt kovin pieniä laseja, näkyi hänen avarasta kidastaan ja tuosta punerruksesta, joka oli hänen nenässään ja nenän ympärillä ja joka luonnollisesti oli saanut alkunsa siitä alkoholista, joka lasista juodessa säteilee nenää vastaan. Tämän kirjoittaja nim. on tehnyt sen havainnon, että jätkämiehillä, jotka juovat pullon suusta, ei tavallisesti ole punaista viinanenää. Miehen rinnassa komeili kunniamerkkejä, joista Khartumin mitalli osoitti, että mies oli taistellut Englannin siirtomaissa troopillisen auringon paahteessa, vaikka hän nyt oli lähetetty tänne napaseudulle taistelemaan Pohjolan hyisessä talvessa. Jokainen millimetri miehessä osoitti voimakasta ja täsmällistä sotilasta, sellaista joiden avulla ylpeä Britannia ylläpitää mahtavaa maailmanvaltaa. Mies ei osannut muuta kuin englantia, mutta silmäyksillä ja viittauksilla ja korkealla "come, come on" huudahtain hän osasi tehdä itsensä hyvin ymmärretyksi.

Kun astuimme ulos vaunusta, niin Comeon, joksi miehen ristimme, koetteli taskujamme vain ulkoapäin, tunnusteli Karppisen lihaksia ja hymähti "very good", heitti pikaisen silmäyksen meidän tamineihimme ja ärjäsi "come on". Ja niin alkoi pikamarssi. Comeon harppasi seitsenpeninkulmaisia askeleita ja me koetimme parhaamme mukaan suoriutua jälessä. Ei siinä paljoa ennättänyt ympärilleen katsoa.

Lopuksi pysähdyttiin ja saimme käskyn nousta punaiseen venäläiseen tavaravaunuun, jonka ovi heti paiskattiin kiinni. Vaunussa paloi vaivainen lyhty ja hämärässä erotimme siinä lavitsan, jolla loikoi kaksi miestä, saksalaisia sotavankeja molemmat, kuten sittemmin sain tietää. Laverin edessä paloi kamiina ja vaunu oli puhdas ja sen seinillä riippui tuoppeja, keittoastioita, nuttuja ynnä muutu tavaraa.

Keskellä oli jakkarantapainen ja sillä istui suurinenäinen juutalaisennäköinen, englantilainen sotilas, "Tobacco", sanoi hän ensi työkseen. Kiiruhdin tarjoamaan hänelle paperossia, sillä minulla oli jälellä pari sellaista. Otaksuin nimittäin miehen vartijaksi ja tahdoin olla hänelle kohtelias.

Silloin nykäisi joku minua käsivarresta ja sanoi saksaksi: "Älkää antako hänelle mitään tupakkaa. Mies ei ole sen näköinen, että hänelle kannattaa mitään antaa. Mies on juutalainen."

Ja samalla nosti puhuttelija tuikun lähemmäksi, jotta voin nähdä tupakan pyytäjän kasvot.

Mies oli tosiaankin juutalainen. Mutta hän ei muistuttanut rikasta miestä, vaan meidän kaikkien proletaarien veljeä Latsarusta. Sillä hänen naamansa oli täynnä paisumia ja taisi olla muu ruumiskin, kädet nim. olivat kuin rupimöhkäleet.

Surkeasti valittaen juutalainen, jonka nimi muuton oli David, sanoi: Ich bin sehr krank. (Minä olen kovin sairas).

Mutta siihen tiuskasi takana seisova saksalainen, joka piti tuikkua kädessään: "Davidia ei vaivaa mikään muu kuin likaisuus ja laiskuus ja hän on kaikin puolin täydellinen Jumalan mieliharmi."

Ja niin jätimme Davidin rahille, jossa hän istui kuin kuvapatsas, ja rupesimme tekemään tuttavuutta.

Nuo kaksi saksalaista olivat nimeltään Fritz ja Josef. – Oli heillä sukunimetkin, mutta ne olivat siksi tavalliset, ettei niitä tässä yhteydessä kannata mainita. Ja kun tuttavuus oli tehty, niin seuraa

XX LUKU, jossa Fritz kertoo tarinansa.

Saksalaiset sotavangit Fritz ja Josef olivat kumpikin sangen kohteliaita miehiä. Esiteltyään itsensä he vetivät esille pari penkkiä, joille me sijoituimme ja kun he huomasivat meidän olevan matkasta uupuneita, alkoivat keittää teetä. Sitäpaitsi nostettiin kamiinalle kattila, jonka he itse olivat rautapellistä tehneet, ja siihen pantiin kiehumaan riisiryynejä. Sen viereen sijoitettiin tulelle peltilaatikko, jossa he alkoivat paistaa merimiespihvejä lardissa.

Heillä näkyi tosiaankin olevan varastossa kaikenlaista tavaraa, ja kaikki talousvehkeet olivat he itse tehneet. He olivat olleet kaksi kuukautta täällä vankeina ja sinä aikana itse sisustaneet koko vaunun.

Ja niin he aloittivat tarinansa. Fritz kertoi: Kun sota puhkesi, olin minä rauhallinen pikkukapitalisti M:ssa. Alkuaan olin konetyöläinen, penni penniltä keräsin säästöjä ja lopulta voin ostaa itselleni pienen hinaajalaivan. Se oli minun käsissäni suuri omaisuus, jolla voin elättää itseni ja perheeni.

"Voidakseen hankkia omaisuutta tulee ihmisen olla sangen toimelias", vahvisti David.

Kun sota puhkesi, loppui minun rauhallinen työni ja minut komennettiin armeijaan. Jouduin kaikkiaan yhden vuoden olemaan itäisellä rintamalla. Makasin kosteissa ja likaisissa juoksuhaudoissa, oloissa, joita ihminen ei voi sanoin kuvata. Ja päällystöä näkemättä. Sillä luutnanttia korkeampaa miestä ei juuri näy rintamalla ja vetäytyvät nämäkin pois silloin, kun suurempi vaara uhkaa.

Se on eläimellistä elämää märässä, liassa ja täissä, ja rintamalla jos missään ovat luokkavastakohdat suuret. Sotilas on muuttunut koneeksi ja halpahintaiseksi sellaiseksikin, sillä miltei voi sanoa, että upseeri antaa paremman arvon hyvälle ratsuhevoselle kuin sotilaalle.

Komennossa tehtiin suuria virheitä, joskus jouduttiin tappamaan omia miehiä, hyvin usein kuljetettiin meidät vääriin paikkoihin, ja syynä siihen, että me sittenkin voittoisesti etenimme eteenpäin, ei ollut mikään muu kuin se, että meillä oli paremmat aseet ja teknilliset apukeinot kuin vihollisella. Jos oikein totta puhutaan, on venäläinen urhoollisempi kuin saksalainen ja varsinkin venäläinen upseeristo uskaltaa liikkua rintamilla paremmin kuin saksalainen.

Mutta tuli eräänä päivänä iloinenkin viesti. Sain tietää, että koittaisi se päivä, jolloin pääsisin kahden viikon lomalle kotiin. Silloin unohtuivat kaikki kärsimykset. Vaimoni ja lasteni piirteet väikkyivät jokaisen pensaan takaa edessäni ja laskin päiviä, viikkoja, tuntejakin siihen hetkeen, jolloin pääsisin kotiin jälleen.

Rautatiematka otti enemmän aikaa kuin olin arvioinut, sillä kaikki liikenne tarvittiin sotaväen siirtoihin, mutta kuitenkin tuli päivä, jolloin astuin vaimoni huoneeseen. Peläten, että hän ilosta pakahtuisi, olin jo etukäteen antanut hänelle tulostani tiedon.

Mutta se vaimo, jonka minä siellä tapasin, ei ollutkaan enää minun vaimoni. Se oli kyllä sama vaimo, mutta hänen syleilynsä olivat kylmät ja koko hänen olennostaan huomasin heti, että jotain oli meidän välillämme.

Tämä "jotain" osoittautui olevan eräs liikemies, sitä lajia, jota me saksalaiset kutsumme sotashakaaleiksi. Saksassa ei ole sitä muuria, jonka yli ei rahalla kuormitettu aasi kiipeisi, ja niinpä oli tämäkin mies voinut, muka senvuoksi, että hän harjoitti sotateollisuutta, ostaa itsensä vapaaksi rintamalta ja ajankuluksi oli hän myös vietellyt minun vaimoni.

Minun kotini tuntui kylmältä. Minä käänsin sille selkäni ja läksin jälleen rintamalle. Tällä kertaa komennettiin minut Belgiaan. Mutta minusta oli sotainen innostus poispyyhitty ja minä en pyrkinyt muuta kuin sellaiseen paikkaan, missä voin elää mukavasti ja ansaita rahaa. Sen jälkeen aioin palata kotiin ja ruveta sotashakaaliksi.

En mennytkään siihen paikkaan, mihin minut oli komennettu. Laitoin esikuntavormun päälleni, pyöriskelin esikuntien portaissa ja niin löysinkin itseni eräänä päivänä korkea-aatelisen upseerin pikenttinä.

Minä siis kumartelin ja tienailin juomarahoja.

Minun päämieheni ei ollut sotilas eikä hänellä ollut mitään sotaisia harrastuksia. Hän harrasti vanhoja hopea-astioita, belgialaisia maalauksia, belgialaisia kristalleja ja ennen kaikkea flaamilaista arkkitehtuuria. Kun junia saapui rintamalta, kävin aina sotilailta ostamassa heidän ryöstämiään tavaroita ja pakkailin niitä laatikoihin, jotka lähetettiin Saksaan. Väliajat tutkin flaamilaista arkkitehtuuria siten, että kävin kaupungin kirjastoista "besorgaamassa" tätä koskevaa kirjallisuutta, joka myös huolellisesti pakattiin ja lähetettiin Saksaan.

Kaikki tämä oli rahallisesti tuottavaa hommaa. Rahat vaihdoin juutalaisilla dollareiksi ja dollarit siirsin pieneen panssarilevystä valmistamaani laatikkoon.

Isäntäni ei suinkaan kuhnaillut rahoja käyttäessään. Hän antoi minulle runsaasti juomarahoja ja sitäpaitsi sanoin aina kaikesta maksaneeni enemmän kuin todellisuudessa olin suorittanut.

Minusta oli tullut rikas mies. Siksi rikas, että voin taas palata rintamalta takaisin. Se ei ollut suinkaan vaikeata, sillä passeja ja määräyksiä sai ostaa niin paljon kuin halusi, ja niinpä korotinkin itseni sanitäärivänrikiksi, määräsin itselleni kolmen kuukauden loman ja rautaristin ja lähdin takaisin kotimaahan. M:iin en kuitenkaan itseäni määrännyt, vaan erääseen sen läheisyydessä olevaan tehtaaseen sidetarpeiden valmistusta valvomaan.

Tuntemattomana pistäysin kuitenkin M:ssa. Vaimoni oli muuttanut rakastajansa luokse eikä hänellä näyttänyt olevan mitään hätää. Lapseni asuivat kodissani ja hoiti heitä eräs vanha nainen. Naiselle, joka oli kelpo ihminen, annoin ohjeita heidän hoidostansa ja eräälle sukulaiselle talletin tätä varten tarvittavat rahavarat. Kun tämä oli selvä, oli minun ainoastaan kostettava vaimoni viettelijälle. Lähdin siis ostamaan hänelle määräystä itäiselle rintamalle samaan paikkaan, missä olin itse ennen ollut.

Mutta tämä oli vaikea tehtävä, sillä mies oli rikas. Saimme käydä todellista huutokauppaa, mutta kun lopulta panin kaikki rahani mitä minulla oli sekä vielä panttasin höyrylaivanikin, niin jäin ylimmäksi, ja miehen oli kuin olikin lähdettävä rintamalle.

Seurasin itse samassa junassa tarkoin valvomassa, että kaikki kävi oikein ja vasta sitten kun mies oli joko kaatunut tai joutunut vangiksi, olin sitoutunut suorittamaan viimeisen erän.

Tätä ei minun tarvinnut kauan odottaa, sillä parin viikon päästä kuulin, että granaatinsirpale oli pyyhkäissyt mieheltä molemmat jalat ja mielihyvällä suoritin loppuerän.

Nyt minulla ei tosin ollut rahoja eikä omaisuutta, mutta olin keksinyt keinot, millä niitä ansaita. Minun tarkoitukseni oli ansaita pieni omaisuus lapsilleni ja se tapahtui parhaiten itäisellä rintamalla, jossa nyt oli päästy asutuimmille paikoille, missä sotasaalista oli saatavana. Varoin tietysti joutumasta tuleen, sillä olin havainnut sotilasjärjestelmän puutteet. Näin että rintamalla tai oikeastaan rintamantakaisessa sekasorrossa, oli helppo esiintyä eri nimillä, sillä juoksuhaudoissa olevat miehet uskoivat vielä kuriin. Mutta levottomuus oli vallannut mieleni, olemukseni oli rikkirevitty enkä saanut rauhaa missään. Ne muutamat kymmenettuhannet, jotka tarvitsin, olivat pian ansaitut, ja raha oli kadottanut arvonsa minun silmissäni. Kummallista kyllä, rupesin taas halajamaan rintamalle. Siellä tahdoin unohtaa ja siellä granaattien huumaavassa räiskeessä jäisi tämä maailma suruineen ja iloineen parhaiten mielestäni. Rintamalle ei ollut vaikea päästä.

Määräsin itseni Galitsiaan, jossa juuri siihen aikaan oli suuria taisteluja. Täällä jouduin lopulta itävaltalaisiin joukkoihin, sillä saksalaisia "avustusupseereja" lähetettiin tänne runsaasti.

Itävaltalainen sotilaskuri ei ole niin ankara ja vanhoillinen kuin saksalainen. Päällystö ja miehet olivat lähempänä toisiaan. Epäluottamus saksalaisten ja itävaltalaisten upseerien välillä oli yleinen. Pian huomasin, että meitä saksalaisia katsottiin kieroon, niinkuin santarmia tai vakoojaa ainakin.

Olen ollut monessa suuressa taistelussa. Miehiä on kaatunut ympärilläni niinkuin heinää korjuunaikana, mutta kuulat näkyivät karttavan minua.

Kaikkein naurettavinta oli, että lopuksi aivan vähäpätöisessä kahakassa jouduin sotavangiksi. Olimme lopettaneet erään tiedusteluretken. Kaikki oli hiljaista ja olimme useita viikkoja loikoilleet toimettomina.

Talvi oli tullut ja yleisesti huhuiltiin, että koko talviajan tulisimme olemaan asemillamme.

Minun esimieheni asui eräällä maatilalla kaupungin ulkopuolella ja olin käynyt kaupungissa hänen asioillaan. Kaupungissa ja sen lähimmässä ympäristössä oli kymmeniä tuhansia saksalaisia ja itävaltalaisia sotilaita. Olin juuri selvittänyt isännälleni asiat, kun kuulia alkoi sataa rakennukseen ja isäntäni säntäsi kenttäpuhelimeen. Mutta samassa nykäsi jättiläismäinen kasakka torven hänen kädestään. Kasakat olivat vallanneet talon. Meidän kätemme ja jalkamme sidottiin, meidät nostettiin kasakan eteen satulaan ja niin alkoi villi ratsastus, joka kesti yhden päivän ja yhden yön.

Noin 40-miehinen kasakkapatrulli oli kaapannut meidän pienen esikuntamme ja kaikki sen paperit ja kuljettanut meidät noin 70 kilometrin päässä sijaitsevalle leirilleen.

XXI LUKU, jossa Josef kertoo elämäntarinansa.

Kun Fritzin kertomus oli loppunut, käännyin Josefin puoleen ja pyysin häntäkin kertomaan jotain. Tulihan meistä tovereita ja minä puolestani lupasin kertoa heille kaikki, mitä minulla oli itsestäni kertomista, niin pian kuin kieleni alkoi tarpeeksi taipua saksankielen puhumiseen. Mutta vastaisin hetikin kysymyksiin, jos he sellaisia halusivat tehdä.

Olen unohtanut kuvata, minkälaisilta uudet ystäväni näyttivät. Toverimme olivat molemmat noin 30-vuotisia. Fritz oli pieni ja hento, mutta sitkeä ja suonikas. Siinä miehessä ei ollut ensinkään lihaa, vaan ainoastaan jänteitä. Tummatukkainen, ruskeasilmäinen, kasvot kapeat ja kasvonpiirteet säännölliset. Hänen olennossaan oli jotain, joka muistutti kärppää, hänen liikkeensä olivat ketterät ja sirot ja hän olikin taitava voimistelija ja verkkopallon pelaaja. Oli myös harjaantunut pikajuoksuun lyhyillä matkoilla, ja varmasti oli hänen ruumiinsa tähän tarkoitukseen aivan kuin luotu.

Josef taas oli keskikokoinen mies. Hänen kasvoissaan oli jotain naisellisen pehmeätä, hän oli vaaleaverinen, harmaasilmäinen, häntä kuvitteli paremminkin joksikin soittoniekaksi tai näyttelijäksi kuin ruumiillisen työn tekijäksi. Todellisuudessa hän kuitenkin oli sähkömonttööri ja käynyt jonkinlaisen teollisuuskoulun.

Hänen ulkonäkönsä ei vastannut hänen luonnettansa, sillä itse asiassa hän oli sangen proosallinen ja laskeva ihminen, jokseenkin täydellinen saksalainen kauppamatkustajatyyppi.

Hän sanoi, ettei hän ole mikään patriootti, mutta kuitenkaan ei hän ollut voinut voittaa verensä ääntä, vaan päinvastoin ilmeni hänessä silloin tällöin saksalaisille ominainen kansallisylpeys ja itsetyytyväisyys.

– Minun elämässäni ei Herra nähköön ole ollut mitään romantiikkaa, hän aloitti. Olen berliniläinen ja hyvien vanhempien lapsi. Oma äiti oli kuollut jo syntyessäni, joten jo aikaisin jouduin äitipuolen hoidettavaksi. Mutta valitettavasti kyllä en voi tarjota mitään tarinaa pahasta äitipuolesta, sillä hän oli kaikin puolin hyvä, joskin jonkinverran äkäinen ihminen, joka piti meidät pojat kovassa komennossa. Meitä oli monta lasta, sillä äitipuolellani oli jo naimisiin mennessään neljä poikaa, ja kun eivät minua luvut miellyttäneet, niin sain ruveta työskentelemään isäni sähköliikkeessä. Kun sota puhkesi, olin hyvinvoipa sähkömonttööri, eikä minulla koskaan ole ollut mitään puutetta, jos ei ylellisyyttäkään. Silloinkuin halusin, sain hankituksi itselleni olutseidelin, ja silloinkuin minulle tuli ikävä, menin naistuttavieni luokse, joita minulla oli useampiakin. Ei mitään romantiikkaa eikä mitään unelmia eikä mitään liikoja ponnistuksia, sellaista on ollut minun elämäni. Olen aina ansainnut hyvin ja tehnyt pieniä säästöjä, ja jos tätä menoa olisi jatkunut, olisi kai minusta vanhoilla päivilläni tullut hyvinvoipa saksalainen pikkukapitalisti.

Sodan puhjetessa jouduin radiojoukkoihin. Meille annettiin ensin kolme kuukautta kestävä kurssi, ja se ei ollutkaan minulle vaikea, sillä sähköalaa tunsin ennestään. Senjälkeen jouduin Venäjän pohjoiselle rintamalle ja työni oli ensiksi tavallista sähkömonttöörin työtä. Liikuin erään esikunnan mukana, asetin paikalleen ja pidin kunnossa langattoman sähkölennättimen ja tein sitäpaitsi kaikki sähkömonttöörin työt. Se oli helppoa työtä eikä se läheskään vienyt koko aikaani, joten jouduin myös konekirjoittajaksi, sillä koneella osasin jo ennestään koko hyvin kirjoittaa. Ruudinsavua minun ei tarvinnut haistella.

Eräänä päivänä heitettiin lentokoneesta päämajaamme pommi. Se tuhosi langattoman sähkölennättimen, joka oli heti paikalla saatava kuntoon, sekä hajoitti automobiilivajan ja teki käyttökelvottomiksi siellä olevat kolme automobiiliä, m.m. eräälle korkealle sotilashenkilölle kuuluvan, joka juuri samana päivänä oli saapunut tarkastukselle. Jouduin heti korjaamaan lennätinkoneen ja senjälkeen yhden automobiileista, joka tehtävä sattui olemaan hyvin helppo, sillä vahinko oli aivan mitätön siitä huolimatta, että sekasorto ensin alussa näytti niin suurelta.

Korjaustyöt olivat pyöräytetyt muutamassa tunnissa ja korkea sotilashenkilö, joka oli työtäni katsellut, oli minuun erittäin tyytyväinen. Hän kirjoitti nimeni muistiin ja hyvin pian sain kuulla, että olin ylennetty vänrikiksi.

Tästä tuli minun onnettomuuteni, jos sitä siksi voi sanoa, sillä mikään traagillisuus ei kuulu luonteeseeni.

Minuun oli tullut ylenemisen halu. En ymmärtänyt sitä, että rauhallisessa esikunnassa on paljon helpompi yletä kuin itse rintamalla, vaan kuvittelin, että rintamalla olisin tilaisuudessa osoittamaan kykyäni päällysmiesten edessä ja ylenemään kenties vaikka kenraaliksi. Mielenrauhani oli mennyt. Jokapäiväinen työskentely ei minua enää miellyttänyt ja eräänä päivänä menin päällikköni luokse pyytämään, että hän hommaisi minulle siirron rintamalle. Sinne pääsy ei suinkaan ollut vaikeata, sillä jo kolmen päivän päästä oli minulla kenttätelefonijoukon päällikkyys.

Aivan pian huomasin, että olin tullut väärälle alalle. Minun piti liikkua kentillä ja metsissä kartan mukaan, ottaa selvä teistä ja poluista, välimatkoista, etujoukkojen sijoituksista j.n.e., mutta liikuin paikoilla, joissa ei ollut katukilpiä. Olin kaupunkilaislapsi ja minulla ei ollut paikallisvaistoa, ja sellaisia olimme, valitettavasti kyllä, telefonijoukoissa kaikki muutkin.

Olimme kokonaan oppaiden varassa. Sota oli tehnyt seudut tuntemattomiksi, niin että karttaa emme osanneet käyttää, emmekä kyenneet luomaan itsellemme yleiskatsausta nykyisestä maastosta.

Työmme kävi hitaasti ja päälliköt olivat meihin tyytymättömiä. Ei tosiaankaan näyttänyt siltä, että mitään ylennystä olisi tulossa, ja luonnollisesti olivat olot muutenkin rintamalla aivan kurjat niihin oloihin verraten, joista olin tullut, ja lopuksi aivan yksinkertaisesti eksyimme suorastaan vihollisen syliin. Näin nolo oli sotavangiksi joutumiseni, ja sen suurempaa tragiikkaa siinä ei ole.

Josef oli vapautunut vallankumouksen pyörteessä ja kuljeskeli sen jälkeen Venäjällä paikasta toiseen työskennellen sähkömonttöörinä. Hän väitti muuttuneensa vallankumoukselliseksi ja bolshevikiksikin.

Matkoillaan sähkötöissä hän oli lopulta joutunut Arkangeliin, jossa englantilaiset hänet vangitsivat.

XXII LUKU, jossa nähdään mikä Taavetti oli miehiään, ja jossa jokapäiväinen elämämme Muurmannilla alkaa.

Josef muistutti puhuessaan saksalaista professorityyppiä, sillä hänen esityksensä oli kuivaa ja kateederimaista. Oli tosiaankin väärin ajatella, että vallankumouksien riveissä on ainoastaan kuumaverisiä kiihkoilijoita, sillä kyllä niissä on sekä Fritzejä, joiden pääasiallisin ruumiinosa on sappi, että Josefeja, joiden pääasiallisin ruumiinosa on aivot. Ehkä on kuitenkin liikaa, jos ajattelee Josefia vallankumouksen aivoina, sellaisina toimivat sittenkin paremmin Fritzin-tapaiset miehet, mutta lopulta se on sittenkin Josefin-tapaisten miesten järjenjuoksu, joka niistä tekee pitempiaikaisen todellisuuden. Fritzin-tapainen mies saa pystyyn sellaisen kapinan kuin Suomessa, mutta Josefin-tapaisten miesten avulla voidaan vallankumous tehdä kestäväksi niinkuin Venäjällä.

Tämä Josefin professorimainen esitys oli sopiva unilaulu, niin että pian sen jälkeen keskustelu itsestään taukosi ja vaivuimme kaikki makeaan uneen.

Seuraavana aamuna heräsin siihen, että joku verrattain hyvällä tenorilla esitti aariaa oopperasta Raimond. Laulaja oli mainitsemani juutalainen, kolmas vaunumme alkuperäisistä asukkaista. Laulu kuitenkin taukosi, sillä Fritz oli silmänräpäyksessä paiskannut saappaan häntä kohti.

Mutta tämä vaikutti ainoastaan silmänräpäykseksi, sillä pian alkoi laulu uudelleen, jolloin toinen saksalaisista hyppäsi ylös makuulavitsaltaan ja kaatoi kannullisen vettä laulajan niskaan, joka ei kuitenkaan muuttanut millimetriäkään asentoaan eikä edes yhtään hytistellyt itseään, vaan jatkoi vain lauluaan.

Herätyskelloksi sopi juutalainen siis mainiosti, sillä hän oli jo saanut ylös molemmat toverinsa, ja ennen pitkää pakoitti hän meidät muutkin nousemaan vuoteiltamme. Ja kun hän alkoi lasketella skaaloja, nousi vihdoin Karppinenkin sikeästä unestaan.

Mutta koko ajan oli David istunut liikkumattomana paikallaan.

Samassa kuului torventoitotus, joka merkitsi, että meidän oli noustava aamuteelle.

Vähän ajan kuluttua meidät komennettiin vaunusta ulos. Juutalainen tosin yritti sairauttaan valitellen jäädä vaunuun, mutta Comeon tarttui häntä kaulukseen ja kiskasi hänet vaunusta huolimatta siitä, että juutalainen kaikin voimin tarrautui vaunun ovenpieliin kiinni.

Kävelimme laivalaituria erään rakennuksen luo, jonka läheisyydessä oli halkopinoja. Halkoja oli arviolta noin kymmenkunta syltä.

Oli jo aikaa silmäillä ympärilleen. Huomasimme seisovamme paikalla, jonka toisella puolen oli meri, toisella rautatieraiteita ja ensimmäisellä raiteella pitkä juna, jossa oli toistakymmentä salonkivaunua. Vaunuissa asuttiin, mutta kukaan ei ollut vielä noussut ylös. Meille annettiin nyt kirveet ja komennettiin työhön. Mutta kun Karppinen ryhtyi työhön, tuli saksalaisille hätä käteen.

Minua pyydettiin Herran nimessä selittämään tälle jättiläiselle, että jos hän tuolla tavalla riehuu ja me muut vielä autamme, niin loppuu halkotyö vielä samana päivänä ja se olisi Herra nähköön suuri vahinko, sillä silloin joudumme kaikki hiiliä kantamaan.

Työtä on taidolla tehtävä, eikä kukaan saa pienentää enempää kuin kolme halkoa päivässä. Comeonilla ei ole tällaisesta työstä mitään käsitystä, ja jos hän tulee lähelle, on pidettävä varalla joku oksainen halko, jota ei helpolla saa rikki. Sitä ennen on paras kolhia vähän kirveitä kiviin.

Tämä ehdotus otettiin varteen, ja mm heiluimme työssä koko päivän ja illaksi olimme pienentäneet noin kuutiometrin kapulahalkoja, jotka ladoimme kauniiseen pinoon...

Comeon saapui meitä taas kuljettamaan, vei meidät eräälle vaunulle, josta saimme suuren ämpärillisen häränlihaa ja vihanneskeittoa, kymmenen piskettiä mieheen ja viisi paperossia. Sokeria ei annettu, vaan sen sijaan naulanpainoinen siirappipurkki, jonka täytyi riittää koko viikon. Ja niin marssimme takaisin vaunuumme aterioimaan.

Täällä istui Taavetti jakkarallaan liikkumattomana kuin kuvapatsas. Fritz jakoi valinkauhaa muistuttavalla vehkeellä keiton, ja jako oli hyvin tasapuolinen. Kun kaikki muut olivat saaneet osansa, otti hän nurkasta tyhjän konservipöntön, raappi ämpärin pohjasta siihen loput ja työnsi Taavetille ja sanoi: svinja.

Taavetti ei koskenutkaan keittoon eikä näyttänyt huomaavankaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Tämän jälkeen jaettiin pisketit, sillä Fritz oli kantanut ne pussissa, ja silloin tuli Taavettiinkin eloa. Hän työnsi yhden pisketin kerrallaan suuhunsa eikä hän sitä juuri näyttänyt pureskelevan. Kun jako oli lopussa, olivat myös Taavetin pisketit lopussa. Tupakkaa ei Taavetti ollut saanut, sillä hän ei ollut mukana elintarpeiden jaossa. Minä annoin siis Taavetille hyppysellisen tupakkaa, koska en katsonut sitä enää tarvitsevani, kun paperosseja täällä vangeille jaettiin.

Annoin Taavetille tulta ja koetin päästä puheisiin hänen kanssaan.

– Mikä on teidän ammattinne? kysyin.

– Ich bin Damenschneider. Olen naistenräätäli.

– Se on vale, sanoi Fritz, tuo mies ei osaa tehdä mitään.

– Olen myös tehnyt muuta työtä, sanoi Taavetti.

– Sinä et ole koskaan tehnyt mitään työtä, sanoi Josef.

Pyysin Taavetilta tietoja, mistäpäin hän oli tänne tullut ja kuinka hän oli sotavangiksi joutunut.

– Olen tullut etelästä päin, sanoi Taavetti.

– Te osaatte englantia, sanoin minä.

– Olen ollut Englannissa, sanoi Taavetti.

– Missä siellä?

– Kaikkialla.

Näin jatkui kuulustelua, mutta Taavetista ei tullut mitään selvää. Kun kysyin häneltä, kuinka vanha hän oli, vastasi hän, ettei hän ole niin vanha kuin hän näyttää, ja kun kysyin häneltä, missä hän oli syntynyt, vastasi hän syntyneensä Espanjassa.

Myöhemmin illalla toinen saksalainen ilmoitti, että meillä nyt on näköjään saunapäivä. Hän huomautti samalla että etenkin me uudet tulokkaat näytämme olevan sen tarpeessa, kuten luonnollisesti olimmekin. Vaunua vartioitsi eräs italialainen sotilas, jonka apua tällaisissa tapauksissa käytettiin. Saksalainen naputti peltipalasesta tekemäänsä gong-gongiin, ja hetken kuluttua astui vartijasotilas vaunuun.

Myöhemmin sain tietää, että mies olikin, vaikka Italian kansalainen, syntyjään saksalainen. Vaunuun nostettiin nyt hänen avullaan lamppuöljytynnyrin puolikas ja ulkona olevassa puhtaassa asfalttikeittiössä alettiin lämmittää vettä. Ensiksi järjestettiin pyykinpesu. Se tapahtui siten, että riisuuduimme kaikki ja vaatteet kannettiin pataan, jossa ne kiehautettiin.

Saippuaa ei meillä ollut vaatteiden pesua varten. Pyykki oli pian kiehautettu ja sitä alettiin vääntää. Vesi sai ilman muuta valua permannolle, joka samalla vaivalla puhdistui.

Tämän jälkeen lämmitettiin vesi lamppuöljytynnyrin puolikkaassa ja siinä vedessä peseydyimme miten parhaiten taisimme. Kamiinassa paloi tuli, ja meillä oli lämmin, vaikka olimmekin ilman vaatteita.

Lopuksi alkoi vaatteiden kuivaaminen. Vaunun ovi pidettiin raollaan, kaminaan pantiin lisää kivihiiliä, jokainen vaatekappale väännettiin niin kuivaksi kuin voitiin ja senjälkeen kuivasi jokainen alusvaatteensa. Kengät pistettiin paljaisiin jalkoihin, ja tämän jälkeen siirtyi osa kuivaamaan vaatteitaan ulos asfalttikeittiön luo. Kun työ oli vihdoin päättynyt, alkoi elämä taas tuntua jonkinverran siedettävältä. Tyytyväisinä paneuduimme levolle, kuten hyvän päivätyön tekijät ainakin.

XXIII LUKU, jossa kerrotaan, minkälaiseksi sotavankien elämä muodostui Muurmannin rantamilla.

Taavetti sai jäädä kotiin senjälkeen kuin Comeon, turhaan yritettyään saada häntä liikkeelle, oli häntä tarpeekseen pöllyyttänyt, mutta hyvin kesti hän tämänkin, sillä ei kiroustakaan noussut hänen huulilleen. Me muut sotavangit marssimme mielestämme kiiltävän puhtaina työmaillemme. Paitsi Comeonia seurasi meitä italialainen vartija, joten huomasimme joutuvamme nyt vuorostamme tämän kansallisuuden vartioitaviksi. Meidän vaunumme viereen oli siirretty uusi ja siisti venäläinen tavaravaunu, jossa vartijamme asuivat. Nämä olivat kaikki italialaisia ja heistä meillä ei yleensä ollut mitään haittaa. He eivät millään tavoin häirinneet n.k. työtämme, joten saimme tarinoida niin paljon kuin suinkin halusimme ja katsella ympärillemme.

Ja katseltavaa meillä olikin, sillä olimmehan nyt tavallaan tulleet suureen maailmaan. Aamusta klo 8:sta kuhisi laiturilla sotilashenkilöitä palvelijoineen, ja siinä sai nähdä melkein kaikkia kansallisuuksia. Naisia ei ollut lainkaan liikkeellä. Kaikki naiset asuivat jonkin matkan päässä laiturista ankkuroidussa komeassa noin 4400 tonnin sairaalalaivassa. Se oli kuin kaupunki ikään ja sen kannella näkyi potilaita sekä aistikkaihin englantilaisen Punaisen Ristin pukuun puettuja sairaanhoitajattaria.

Muurmanskin sataman laituri ympäröi verrattain kapean lahden rantamia. Lahden keskeltä pistäytyi ulommas niemeke, joten laituripituutta oli täten voitu suuresti lisätä. Niemekkeen keskellä oli varastopaikat ja sen molemmilla puolilla laiturit, joten lastattavaa tavaraa ei tarvinnut pitkiä matkoja liikuttaa. Niemekkeellä risteili paljon raiteita ja vaihteita, joten helposti voitiin laivojen viereen työntää uusia vaunuja.

Työ kuhisi satamassa, moottorien ja höyryvintturien ketjut vikisivät ja rautatievaunuja liikkui rannalla edestakaisin. Kaikilla näkyi olevan kiirettä, paitsi meillä, jotka teimme halkotyötä. Nyttemmin kuului tölliimme myös halkojen kanto jokaiseen salonkivaunuun. Salonkivaunujen välissä oli keittiövaunuja, joihin me myös kannoimme halkoja. Sittemmin liitettiin töihimme kunkin salonkivaunun mukavuuslaitoksen puhdistus, joka oli aina ensimmäinen työ aamulla töihin saavuttua.

Tällä tavalla tulimme aikaa myöten näkemään, mitä väkeä salonkivaunuissa asui ja minkälaisia ne olivat sisältä. Jouduimme myös, kulkemaan salonkivaunujen käytävän läpi silloinkuin täytimme niiden vesisäiliöitä vedellä. Ne olivat rakennetut samaan tapaan kuin meidän valtionrautateillemme makuuvaunut, niissä oli pitkä käytävä sivulla, josta päästiin tilaviin huoneisiin. Siellä oli sekä työhuoneita että makuuhuoneita ja ruokahuoneita, kaikki komeasti ja käytännöllisesti sisustettuja. Ei niiden asukkailla ollut Muurmanskin satamassakaan puutetta mukavuuksista.

Eräässä vaunussa jonka päällä seisoi "Intelligence office", suomeksi tiedustelutoimisto, oli taulu, johon oli naulattuna englantilaisia sota- y.m. tiedonantoja. Siinä oli meidän jokapäiväinen sanomalehtemme, sillä englantilaista tekstiä ymmärsin jonkunverran, vaikken aina ymmärtänytkään puhetta.

Eräänä päivänä juuri sen vaunun puhdistustyössä ollessani ilmestyi taulun ääreen englantilainen sotilashenkilö, otti pois taululta kaikki muut ilmoituslaput ja asetti paikalle ainoastaan yhden, johon oli kirjoitettu: "The german emperor is abdicered" eli suomeksi sanottuna Saksan keisari on luopunut valtaistuimestaan. Heti senjälkeen alkoivat laivojen sumusireenit soida ja sotalaivojen tykit paukkua.

Kaikista laivoista ja rakennuksista työntyi väkeä ulos ja Englannin ja Ranskan kansallishymnin sävelet kaikuivat ja sotamiehet hurrasivat. Vähiten eivät enään englantilaisissa vormuissa olevat Venäjän armeijan sotilaat hurranneet, vaan alkoivat ryssien tapaan itkeä ja syleillä toisiaan.

Mutta nähdessään meidät ja äkättyään meidät sotavangeiksi he alkoivat kirota ja ärjyivät: "Kuolema germaaneille! Tehkää töitä, te saksalaiset siat, älkääkä siinä töllistelkö, ja nyt mars." Tämän viimeisen käskyn antoi meille venäläisten sotamiesten päällysmies, joka oli italialaisia vartijoitamme korkeampi. Ja niin komennettiin meidät hiilivaunua purkamaan. Koetimme kyllä väittää vastaan, mutta mikään ei auttanut, meidän täytyi hartiavoimalla tyhjentää hiilivaunua, ja pian olimme mustat kuin nokikolarit. Ja koko ajan seisoi ympärillä kymmenkunta ryssää kiroillen, työtämme hoputtaen ja hienosti kolhien kiväärinperällä. [Muurmannilla oli tähän aikaan myös venäläinen "valkoinen armeija", jonka piti valloittaa Venäjä takaisin. Sillä oli englantilaiset vormut.]

Tämän menon keskeytti kuitenkin Comeonin paikalle saapuminen. Hän oli täynnä pyhää kiivastusta, sillä nähtävästi ei ryssillä ollut mitään oikeutta meidän käyttämiseen töihinsä. Ensin hän pui nyrkkiä italialaisille vartijoillemme, jotka seisoivat suorina perusasennossa ja senjälkeen hän kääntyi ryssien puoleen. Kun näistä ensimäinen aikoi mukista jotain vastaan, iski Comeon häntä nyrkillään kasvoihin ja silloin alkoivat muut kiireimmän kaupalla laputtaa tiehensä.

XXIV LUKU, josta selviää, miten on meneteltävä saadakseen puhtaita vaatteita.

Päivän kokemus oli meille osoittanut, että ammattimme oli itse asiassa hyvin epävarma. Voimmehan milloin tahansa joutua hiiliä kantamaan ja yhtämittainen vaatteiden pesu ei ollut mahdollinen. Kun meidän vaatteemme sitäpaitsi usein veden kannossa ollessanne ulkoilmassa kastuivat ja jäätyivät, ei tulevaisuuden perspektiivi tosiaankaan ollut ihana. Eikä sitä suinkaan lisännyt se seikka, että punatauti ja espanjantauti olivat alkaneet raivota itse leirissä, ja näiden seuralaiset, lavantauti ja pilkkukuume jo raivosivat kaupungissa.

Synkän kuvan elämälle antoivat useat hautajaiset, joita alueella toimitettiin. Useimmiten oli arkku, joka laivaan kannettiin aaltoihin haudattavaksi, ranskalainen s.o. trikolorilla peitetty.

– Sie krepieren massenhaft, s.o. he kuolevat joukottain, sanoi Fritz. Nämä ovat suurimmaksi osaksi keripukkitautisia, sillä ranskalaiset ja muut etelämaalaiset eivät tätä tautia kestä. Ja niin olikin asianlaita, mutta pian alkoi arkkujen luku lisääntyä. Ilmestyi sekä Ranskan, Englannin, Italian, Serbian että Venäjän lippuihin verhottuja arkkuja. Punatauti ja lavantauti ja kamala vieras kolera, olivat astuneet alueelle.

Suurimmat herrat hävisivät äkkiä laivoihin ja mukaviin salonkivaunuihin ilmestyi miehiä, jotka olivat selvästi luutnantista alaspäin.

Komeaunivormuiset ja useampikunniamerkkiset sotilaslääkärit ja sairaanhoitajattaret hävisivät ja heidän tilalleen ilmestyi alempaa henkilökuntaa. Komea valkoinen sairaalalaiva höyrysi pois satamasta. Ei kukaan tahtonut enää olla Muurmanskissa paitsi ne, joille se oli välttämätön pakko.

Mutta meidän asemamme ei muuttunut. Meidänkin täytyi taistella tautia vastaan, vaikka se näytti jokseenkin toivottomalta. Meidän työhömme kuului myös klosettien puhdistaminen. Asfalttikattilassa asuntomme edustalla pihisi vesi yhtämittaa, vaatteitamme pesimme niin usein kuin taisimme, ja koskaan emme juoneet muuta kuin keitettyä vettä.

Voi jos talvi tulisi, sanoi Fritz. Sitä minäkin odotin. Kahdenkymmenen, kolmenkymmenen asteen pakkanen ja lumivaippa maan pinnalla, kas siinä olisi kaikkein paras keino hävittää basillit, sillä ryssän epäsiisteistä kylistä ja asunnoista ei niitä mikään inhimillinen voima pysty hävittämään.

Se oli kamalaa aikaa. Joka päivä näki satamassa jonkin kaatuvan. Kasvot vääristyneinä ja voihkien kuljetettiin mies pois, sillä se oli koleraa ja jokainen tuollainen kaatunut onneton oli vetävä pian viimeisen henkäyksensä.

Minä sanoin, että kaikki korkeampiarvoiset henkilöt olivat paenneet. Siinä tein väärin, sillä aivan niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Eräs vanha komearyhtinen englantilainen kenraali piti päällikkyyttä ja liikkui alueella niinkuin ennenkin, eräs amerikkalainen sotilaslääkäri ja roomalais-katolilainen pappi olivat joka paikassa ja kaikkialla, missä apua tarvittiin. Kaksi vanhaa ryppyistä englantilaista laupeudensisarta hyöri ulkona ja sisällä, yötä ja päivää.

Mutta vielä lisäksi tuli uusi onnettomuus. Muurmanskin kaupungissa oli paljon kiinalaisia. Nämä olivat huomanneet, että rutto lähestyi, ja silloin kiinalainenkin uskaltaa astua esiin kätköistään. Siellä, missä kiinalainen tiesi olevan avuttoman sairaan, jolta jotakin voi ottaa, oli hän valmis ryöstöjä tekemään. Kiinalainen vainusi satamissa, ja missä vartija sattui kaatumaan, siellä hän myös sytytti tulipalon ja käytti tilaisuutta ryöstääkseen.

Nämä tulipalot olivat kauhean vaarallisia, sillä leirillä oli paljon räjähdysaineita. Kukaties sattuisi tulipalo räjähdysainevarastoon ja silloin olisimme olleet kaikki ilmassa.

Meidän vartiointimme oli koventunut. Italialaiset pelkäsivät meistä tartuntaa, sillä likaisten ja nokisten vaatteiden vuoksi luulivat he meidän ensin sairastuvan. Me emme enää saaneet keittää vettä ulkona työstä tulon jälkeen, sillä italialainen vartija lukitsi vaunun ja meni pois.

Ja yhtenä yönä se sitten tapahtui. Kalle ja Tampereen poika ja Taavetti tunsivat äkkiä vatsansa kipeäksi. Heille tuli vastustamaton halu päästä ulos, mutta he eivät päässeetkään, sillä vaunu oli kiinni. Jyskytettiin ja huudettiin avuksi vartijaa, mutta häntä ei kuulunut. Kaikki kolme olivat kuumeessa ja alkoivat hourailla.

Oliko kamala vieras tullut taloon? Olisimmeko pian kaikki sairaita? Emme voineet muuta kuin keittää tovereille, jotka värisivät vilusta, lämmintä vettä ja laittaa meillä olevista vaateriekaleista Kallelle ja Tampereen pojalle kylmät kääreet vatsan päälle, sillä Taavetti ei antanut koskea itseensä. Kaikki täytyi tehdä melkein pimeässä, sillä valoa ei ollut. Kivihiiletkin olivat lopussa ja ainoastaan muutamilla tulitikuilla saimme ylläpidetyksi pientä valkeaa. Se oli kamala yö ja pitkä kuin nälkävuosi. Mutta viimein tuli kuin tulikin aamu.

Silloin huomasimme, että miesten ulostus oli punaista. He olivat sairastuneet ainoastaan punatautiin. Tauti ei ollutkaan koleraa.

Kun ovi aukeni ja kun Comeon saapui lyhtyineen, niin äkkäsi hän, mitä oli tapahtunut, antoi meidän siivota vaunua ja määräsi Kallen, Tampereen pojan ja Taavetin siirrettäviksi sairaalavaunuun. Saatiin Taavetti selittämään Comeonille, ettei ollut kysymys kolerasta, vaan punataudista ja ettei näitä sairaita voi viedä yhteen kolerapotilasten kanssa. Ja niin selvisikin, että Comeon antoi viedä miehet juuri äsken tyhjenneeseen kolmannen luokan vaunuun, jossa oli asunut sairaalahenkilökuntaa. Mutta minut hän viittasi mukaan sairaanhoitajaksi.

Vaunu oli siisti ja lämmin. Se tuoksui lysoolille ja siellä oli puhtaita kenttävuoteita. Sairaat voivat riisuutua, heidän vaatteensa sijoitin sinkkipeltiseen laatikkoon, jossa oli säilytetty ennenkin likaisia vaatteita. Mitään lääkkeitä ei ollut. Sairaat voivat olosuhteisiin nähden hyvin, ja jos olisi ollut vaikka Ursinin vatsatippoja, niin olisi heistä kai pian hyvä tullut.

Mutta vielä mieluisampi yllätys odotti meitä. Paikalle saapui amerikkalainen lääkäri roomalais-katolilaisen papin kanssa. Passasin päälle ja tein papin nähtyäni ristinmerkin. Aloin solkata hänelle latinankieltä, joka oli sellaista, että varmaankin kunnon latinanopettajani hiukset olisivat hänen sitä kuullessa pystyyn nousseet. Mutta joka tapauksessa ymmärsi mies minua ja vastasi sujuvasti. Lopuksi kysyi pappi minulta latinankielellä, ymmärsinkö saksaa, ja niin olimme pian saksankielisessä keskustelussa, jota amerikkalainen lääkärikin jonkun verran osasi. Hän toi sairaille lääkkeitä, roomalainen pappi siunasi heidät ja vankivaunua varten annettiin meille sikaarilaatikon kokoinen lääkelaatikko sekä whiskypullollinen lysoolia. Nämä tavarat pistin vaunun akkunasta Josefille hänen ohi kulkiessaan.

Sairaille annettiin puhtaat alusvaatteet. Tampereen poika ja Kalle saivat sitäpaitsi käytetyn, mutta puhtaan ranskalaisen meriväen puvun. Miehet olivat iloisia ja tyytyväisiä ja sanoivat, että oli tosiaankin onni, kun satuttiin sairastumaan.

Mutta vielä toinen mieluisa yllätys odotti meitä, sillä ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi vanha englantilainen sairaanhoitajatar ja hänen seurassaan – Mary.

He tarkastivat sairaat ja jättivät portöörin, jossa oli runsaasti sairasruokaa, s.o. säilykemaitoon keitettyä kauravelliä. Mutta jokaiselle sairaalle ojensi Mary sitäpaitsi kymmenen paperossia sisältävän rasian, ja niin poistuivat naiset ja vartija sulki oven heidän jälkeensä.

Vaunussa oli siis ainoastaan me neljä, ja minä aloin tarkemmin tutkia, löytyisikö sieltä mitään, joka oli vaunusta poistuneilta unohtunut. Tutkin tarkkaan kaikki penkkien alustat, mutta mitään ei löytynyt. Ihmeellisen tarkkaa ja huolellista väkeä olivat tosiaankin vaunussa olijat olleet. Vaunun ovensuussa oli puulaatikko polttopuita varten ja sen kansi oli irti saranoistansa, joten se oli nostettu toiselle puolelle seinää vastaan. Nostin kannen paikaltaan ja sen takana oli tavallisen kapsäkin kokoinen kiinninaulattu puulaatikko. Kiskasin laatikon auki ja siinä oli tosiaankin mieluista tavaraa. Siinä oli pari suurta puhdasta villaista naisen paitaa ja myöskin muita niiden yhteydessä käytettäviä vaatekappaleita. Joku daami oli unohtanut siihen pyykkinsä. Halu puhtaiden vaatteiden saamiseen oli tosiaankin niin suuri, että melkein samassa silmänräpäyksessä olin vetänyt vaatteet päälleni. Paidat menivät aivan täydestä, sillä niissä oli pitkät hihat, ja vaikka nimettömät olivatkin lyhyet ja siten tehdyt, että minun täytyi ne kääntää edestakaisin, niin korvasivat pitkät sukat sen mikä pituudesta puuttui. Sukkien terät olivat pienet, joten minun täytyi ne päistä aukaista, mutta joka tapauksessa oli päälläni kolmekertaiset puhtaat alusvaatteet. Kaikki likaiset vaatteet, myös takkini työnsin laatikkoon, vedin paperin vaatteiden päälle ja naulasin laatikon huolellisesti kiinni. Senjälkeen nostin kannen sen eteen ennalleen.

Oli se sentään mukavaa, kun sai sinellin alle puhtaat vaatteet. Mutta juuri kun töintuskin olin ennättänyt suorittaa toimitukseni, astui vaunuun eräs italialainen sotilas. Hän nuuski joka paikan niinkuin minäkin olin tehnyt, nosti lopulta kannen paikoiltaan ja löysi laatikon, otti sen kainaloonsa ja poistui.

Minä katsoin vaunun akkunasta ja päästin helpotuksen huokauksen, kun huomasin, että hän antoi laatikon toiselle sotilaalle, joka työnsi sen eteläänpäin menevän junan pakaasivaunuun.

Ja juna vihelsi ja lähti asemalta.

Kun ajattelin asiaa, huomasin, ettei minulla ollut mitään hätää. Kestäisi ainakin pari päivää ennenkuin laatikko aukaistaisiin, luultavasti Kantalahdessa, sillä sinne oli juna matkalla, ja silloin voitaisiin laatikon tyhjentämisestä epäillä aivan yhtä hyvin jotakin junamiehistä kuin minua.

Sairaalavaunussa vietin kolme päivää ja sain runsaasti levätä ja syödä hyvää ruokaa. Ja aina kun ovi aukeni, odotin näkeväni Maryn herttaiset kasvot ja aina kohtasi minua pettymys, sillä häntä ei tullut.

Missähän mahtoi sairaalahenkilökunta asua ja oliko Mary sairastunut, vai oliko hän mahdollisesti matkustanut pois? Hän ei voinut asua salonkijunassa, sillä silloin olisi minun täytynyt usein hänet nähdä. Myös varsinainen sairaalarakennus oli sellaisella paikalla, että minun ehdottomasti ainakin joskus olisi täytynyt joutua näkemään hänet. Vaunumme sijaitsi siihen määrin muiden vaunujen ympäröimänä, ettei voinut nähdä, minne siitä poistujat menivät.

Tällaisia ajatuksia risteili mielessäni, kun äkkiä alkoi kuulua kovaa hälinää. Kuului merkillistä kakatusta, aivan samaan tapaan kuin Artjärvellä lapsena kuulin huudettavan lampaille, kata, kata.

Joukkoon kuului ryssän polinaa ja englantilaisia ja ranskalaisia kirouksia. Mutta pian syöksyi esille suuri katras kiinalaisia ja englantilaisen armeijan vormuihin puettuja ryssiä, joiden joukossa olivat nekin, jotka olivat meitä hiilivaunussa komennelleet, ja kaikki olivat verissään ja heidän vaatteensa riekaleina.

Samassa alkoi kuulia viuhua ja ne lävistivät vaunun seinät kuin paperin. Ryssät ja kiinalaiset syöksyivät rautatievaunujen alle ja alkoivat ampua takaisin. Näkyi, että he aikoivat pyrkiä lankkulaiturin alle hävitäkseen sitä tietä. Oli nimittäin luoteen aika ja koko niemekettä peittävän lankkulaiturin alapuolella voi vielä tuntikauden liikkua ja sieltä oli hyvä tilaisuus paeta minne halusi.

Kuulia sattui vaunun akkunaan ja lasinsirpaleet lensivät sisään. Ei auttanut muu kuin heittäytyä vaunun lattialle maata ja odottaa mitä tuleman piti. Itse asiassa ei ampumista kestänyt kauan, mutta pelko teki ajan pitkäksi. Me emme päässeet mihinkään pakoon, sillä vaarallista oli myös heittäytyä akkunasta ulos.

Lopulta ammunta taukosi. Uskalsin katsoa vaunun akkunasta ja huomasin, että ryssät ja kiinalaiset olivat englantilaisten sotilasten ympäröiminä ja kädet ylhäällä. He olivat antautuneet. Comeon asetti miehet riviin ja ampui joka seitsemännen eli kaikkiaan kolme miestä, sillä miehiä oli jälellä 24. Osa oli päässyt pakoon. Comeonin johtamina lähtivät vangit allapäin pois ja me jäimme vaunuun innokkaasti pohtimaan tilannetta.

Mutta minä huomasin, etteivät minun puhtaat housuni enää olleet puhtaat.

XXV LUKU, jossa tehdään tuttavuutta bolshevikkien kanssa ja jonka sisältö muuten on kansainvälinen.

Vähän ajan päästä tuli Comeon meitä noutamaan ja meidät vietiin entiseen vaunuumme takaisin. Mutta täältä kuului kova ryssän molskutus, sillä kapinan tehneistä ryssistä oli paikalle saapunut kuusi kappaletta. Se oli ikävä juttu, sillä tällä tavalla oli meitä vaunussa 17 miestä ja tilat alkoivat käydä ahtaiksi. Vaikeaa oli sitäpaitsi tietää, minkälaista seuraa näistä uusista tulokkaista saisimme. Hyvin luultavaa oli, että entinen toverillinen yhdessäolomme oli nyt loppunut.

Kiiruhdin ilmaisemaan Fritzille huolestumiseni asiasta.

– Ei ole mitään hätää, sanoi Fritz, eivät nämä ryssät vaarallista väkeä nyt ole, kun he ovat joutuneet samaan asemaan kuin mekin ja oppivat tuntemaan meidät. Antaa heidän vain ensin puhua suunsa puhtaaksi, mikä kestää noin pari tuntia, ja sen jälkeen voimme alkaa asioita järjestää. Ja pari tuntia siihen menikin. Ryssät syyttivät toisiaan, uhkasivat ja kiroilivat. Ei kestä kauan, sanoivat he, ennenkuin kaikki englantilaiset, mitä täällä on, ovat paiskatut mereen. Emme tosiaankaan luulleet englantilaisia työläistovereitamme niin tyhmiksi, että he olisivat nostaneet aseitaan meitä vastaan. Feodorin ja Stepanin veri huutavat kostoa heidän päällensä.

Mutta eräs joukosta, joka näytti johtomieheltä, nousi puulaatikolle ja alkoi: Veljet ja toverit ja sitten seurasi puhe, jossa porvarit saivat kuulla kunniansa ja että on asetettava neuvosto pohtimaan yhteisiä asioitamme.

Puhe otettiin vastaan melkoisilla suosionosoituksilla. Ja melun vallitessa astui Fritz estraadille. Toverit, alkoi hän. Me olemme kaikki proletaareja. Kaikki tässä vaunussa olevat saksalaiset, suomalaiset ja venäläiset ovat proletaareja. Meidät on väkisin pantu taistelemaan kapitalistien riveissä niinkuin teidätkin. Mutta meidän täytyy olla viisaita. Niin kauan kuin voimamme ovat liian vähäiset, emme voi kapitalisteille mitään. Mutta meidän täytyy elää ja meidän täytyy saada vaatteita ja meidän täytyy saada saippuaa ja meidän täytyy saada tupakkaa, sillä muuten me kuolemme koleraan. Meidän täytyy asettaa neuvosto, joka pohtii meidän yhteisiä asioitamme.

Myös tämä puhe otettiin vastaan suosionosoituksin.

Mutta koska noin kaksi tuntia oli kulunut ja ryssätkin jo alkoivat olla nälissään, alettiin pohtia Fritzin ehdotusta, sillä myöskin provienteeraminen katsottiin tarpeelliseksi.

Ja niin päätettiin, että jokaisen velvollisuus oli ilmoittaa, miten saataisiin tilaisuus besorgata kaikkia tarpeellisia varastoja ja sitäpaitsi päätettiin ylläpitää yhteyttä leirin ulkopuolella olevien toverien kanssa.

Seuraavana päivänä tuli töihinlähtö ja ryssät saivat tilaisuuden toteuttaa periaatettaan: rabotat huj nje budjem. Kun oli työmaalle saavuttu, antoi Comeon ensimmäiselle ryssälle kirveen käteen. Nje buudu rabotatj, sanoi ryssä. Sanomapitsh, sanoi Comeon. Nje buudu rabotatj, sanoi ryssä. Comeon tarttui rauhallisesti ryssän vasempaan käteen kiinni, aivan kuin tervehtiessä, ja alkoi sitä puristaa. Nje buudu rabotatj, nje buudu rabotatj, nje buudu rabotatj, ulisi ryssä. Mutta Comeonin käsi puristui yhä tiukemmalle. Veri pakeni ryssän kasvoilta. Paanja, paanja, hän huusi. Mutta Comeonin ote ei hellittänyt. Ryssä alkoi ulvoa ja kirkua ja väännellä itseään ja lopulta Comeon hellitti otteensa. Ryssä syöksyi halkokasalle ja kirves alkoi heilua. Mutta kirvestä heiluttaessaan ryssä itki ja suuret kyyneleet tippuivat hänen silmistään. Comeon kääntyi seuraavan ryssän puoleen. Silmänräpäyksessä syöksyi tämä halkopinolle ja saman tekivät muutkin ryssät.

Sillä heillä ei ollut Taavetin sisua eikä Taavetin olkipanssaria, jonka hän oli vaatteittensa alle tehnyt.

Mutta halkoja alkoi syntyä paljon, sillä ryhdikkäänä seisoi Comeon katsomassa, että työ sujui, eikä kukaan uskaltanut hidastella.

Ja näin alkoi komento ryssien kanssa, sillä Comeon piti heistä hyvää huolta. Ryssät saivat tehdä raskaimman ja vastenmielisimmän työn ja huvikseen nostatteli Comeon heillä joskus luodeveden aikana märkiä puita meren pohjalta.

Iltaisin tarinoimme yhdessä, ja näin tuttavaksi tultua paljastui ryssän toverillinen ja herttainen luonne. Fritz oli osannut kasvattaa heidät myös siisteyteen ja muuten oli ryssistä paljon hyötyä meille, sillä he olivat yhteydessä muiden, sekä venäläisten että italialaisten, sotilaiden kanssa. Näissä oli paljon bolshevikkeja ja he pitivät hyvää huolta tovereistaan.

Kapinallisina olivat ryssät oikeastaan vain neljäsosaransoonilla, mutta ruokaa kannettiin heille yltäkyllin ja salaa vaihdettiin myös heidän likaiset vaatteensa puhtaisiin.

Ja ryssien kohtalotovereina saimme mekin osamme kaikesta hyvyydestä. Vaunun kattoon oli ilmestynyt lamppu. Meillä oli kahvelit ja veitset ja pyyhinliinat. Joka viikko ja parikin kertaa viikossa saimme kirjoituskoneella painettuja bolshevistisia tiedonantoja ja Murmanskij Vjestnikin, josta muun muassa sain lukea, että Friedrich Karl oli valittu Suomen kuninkaaksi. Kuten näkyy oli uutinen kuitenkin melkoisen vanha.

Mutta me teimme myöskin visiittejä. Illan pimeässä avasi italialainen vartija ovemme ja kuljetti meidät milloin italialaisten, milloin venäläisten sotilaiden luo. Varsinkin jäivät visiitit italialaisten luona mieleeni, sillä heidän luonaan sai kuulla kaunista laulua. Heillähän on monta hurmaavan ihanaa kansanlaulua ja kaikkia näitä osasivat he laulaa neliäänisesti. Heillä oli myös ihmeen kauniit äänet. Ja tunnettuahan on, että italiankielellä on sille ominainen kaunis sointu. Melkein kaikki italialaiset sotilaat olivat bolshevikkeja.

Erään tällaisen visiitin jälkeen tapahtui sitten se meidän kaikkein suurin besorgauksemme. Olimme saaneet kuulla, että eräästä laivasta oli edellisenä päivänä nostettu rannalle kymmenkunta tynnyriä rommia sekä epälukuinen määrä whisky- ja tupakkalaatikoita. Sitäpaitsi oli lähetyksessä hedelmiä, kuten omenia, appelsiineja ja sitruunoita.

Ei ollut kumma, että proletariaatin mieli oli kiihdyksissä. Mutta kaikki näytti toivottomalta, sillä vartioiminen oli uskottu itsellensä Comeonille ja hänen kolmelle skotlantilaiselle sotilaalleen, ja nämä seisoivat paikoillaan ja näkivät pimeässäkin kuin kissat. Noin kahdentoista tunnin päästä lastattaisiin koko lähetys junaan ja sen jälkeen siirtyisi se eteläänpäin. Oli siis toimittava ja toimittava pian. Muistin lukeneeni eräästä kertomuskirjasta, kuinka eräät merimiehet vedonlyönnin vuoksi olivat varastaneet viinin eräästä tynnyristä, vaikka tynnyrin omistaja itse istui sen päällä. Se oli tapahtunut siten, että miehet kömpivät ruumaan ja kairasivat laivan kanteen ja tynnyriin reiän, jota myöten viini virtasi ulos. Kerroin tämän jutun miehille.

Mutta meidän oli aika lähteä. Kun tulimme vaunullemme, olikin jo aamuyö ja väsyneinä paneuduimme vuoteillemme.

Vähän ajan perästä alkoi kuulua kovaa polinaa, ja eräs ryssä, joka muuten oli aivan Nikolai II:n näköinen, heitettiin vaunuun. Ja ryssä politti ja itki ja itki ja politti.

Hänen puhetulvastaan selvisi, että hänelle oli tapahtunut suuri onnettomuus, jonka hän selitti seuraavaan tapaan:

Kun minä viime yönä tulin veneelläni kaupunkiin, sentähden että kaikki produktat, hljebat ja jauhot ja tsajut ja saharit olivat loppuneet kotoa ja minulla on vaimo ja seitsemän lasta. Niin jouduin minä kovaan virtaan ja tuuleen. Sillä Muurmannin vuonon sisään veti kova virta, mutta tuuli taas puhalsi vuonon poikki. Pavel Aleksandrovitsh, jolla oli parempi vene ja Jefimij Aleksandrovitsh, jolla oli vielä parempi vene, purjehtivat minun sivutseni ja minä huusin heille, että ostakaa kaupungista kaikki minunkin tarpeeni ja tuokaa ne rantaan, niin minä sitten suoritan teille rahat.

Ja senjälkeen minä taistelin tuulen ja virran kanssa ja vihdoin minä pääsin rantaan, mutta en suinkaan sille paikalle minne olin aikonut, vaan erääseen toiseen paikkaan. Ja juuri siinä paikassa sattui olemaan monta jastshikkaa ja booshe moi, minä vannon, että minä yhtäkkiä sain päähäni, että nämä jastshikat olivat minun ja Pavelin jastshikat. Ja minä pidin kiirettä sen vuoksi, että tuuli oli tyyntynyt ja virta loppunut, niin että minä tahdoin pian päästä täältä pois. Mutta silloin tarttui yksi englantilainen sotilas minun kaulukseeni ja sanoi, että nämä jastshikat eivät ole sinun. Ja minä sanoin, että booshe moi, kyllähän minä annan ne takaisin ja nostan, heti paikalleen, niin että mitään vahinkoa ei olisi pitänyt tapahtua. Ja jos sellaista, booshe moi, on tapahtunut, niin korvaanhan minä sen, ja minä vedin esille djengia.

Mutta mikään ei auttanut. Minä sain kuulla siinä samassa, että nämä laatikot sisältävät erästä tavaraa, jota kutsutaan whiskyksi ja joka lienee erittäin kallisarvoista ja tärkeätä armeijalle, sillä mitkään puheet eivät auttaneet. Ja tässä minä nyt olen ja minun vaimoni ja seitsemän lastani kuolevat kotona nälkään.

Ja hän korotti äänensä ja itki.

Hänen järkyttävä kertomuksensa liikutti muitakin ryssiä ja Gavril, joka oli joukon pää, ehdotti, että on ryhdyttävä repäiseviin toimenpiteisiin. On laadittava kirjallinen selitys ja uhkavaatimus, johon kaikki panisivat nimensä. Tämä ehdotus otettiin suurella hyväksymisellä vastaan.

Kun Lenin oli astunut valtaan, oli hän heti ensi työkseen alkanut paukuttaa aapista ryssien päähän. Useissa paikoissa Venäjällä tapahtui se siten, että noin kymmenkunta henkilöä kustakin kylästä vangittiin ja vangin kouraan työnnettiin aapinen. Kun sitäpaitsi ruokaa ei annettu juuri yhtään, mutta nagaikaa varsin runsaasti, niin levisi sivistys nopeasti näihin oppilaisiin ja parin kuukauden perästä voitiin heidät lähettää luku- ja kirjoitustaitoisina kotiinsa. Mutta tällä tavalla he olivatkin saaneet hraamotnyin tittelin ja ensimäinen tehtävä, johonka he kotiaan päästyään ryhtyivät, oli kaikenlaisten anomusten, supliikien ja kanteluiden kirjoittaminen. Ryssä oli huomannut kirjoitustaidon valtavan vaikutuksen. Jos esimerkiksi teki mieli lähimmäisensä akkaa, ei tarvinnut muuta kuin ottaa pieni palanen paperia ja kirjoittaa sille, että Pjotr oli bursjui, jonka jälkeen Pjotr paiskattiin telkien taakse, jonne ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut, ja akka oli sinun j.n.e. Kirjoitustaidolla oli siis hyvin suuri merkitys ja kun nyt eivät djengat olleet auttaneet, niin täytyi luonnollisesti turvautua kirjelmään. Mainittava on, että Gavril muuten oli jo pari päivää työskennellyt sitä kardinaalivalitusta, jolla heidän piti päästä pois vankilasta, mutta ei ollut vielä saanut sitä oikein valmiiksi. Hän ei ollut nimittäin saanut selville Comeonin porvarillista nimeä ja ilman sitähän ei paperi voinut olla täydellinen. Gavril arveli että tähän anomukseen voidaan muuten liittää myöskin saapuneen vieraamme Faman asia, sillä se ainoastaan vaikuttaisi edullisesti kokonaisuuteen. Ja niin tämä bumashka laadittiin ja kaikki kirjoitimme sinne alle nimemme, koska se myöskin vaikutti edullisesti kokonaisuuteen, ja me suomalaiset kirjoitimme sitäpaitsi alle, ettei tälle anomukselle annettaisi mitään arvoa, koska myöskin se vaikutti edullisesti kokonaisuuteen.

Tämän jälkeen käärittiin kirjelmä huolellisesti kokoon ja neulottiin Gavrilin takin sisäpuolelle, jottei tämä kallisarvoinen asiapaperi joutuisi hukkaan ja jotta se voitaisiin vetää esille silloin kun tarvittiin.

Mutta ennenkuin voimme kertoa tämän anomuksen kohtalosta, täytyy tässä mainita, että minä aamulla olin saanut urakkatyön kantaa halkoja erinäisiin rautatievaunuihin, jonka jälkeen minä kävelin kotiin. Täällä oli Fritz tällä kertaa kokkina valmistellen meille päivällisruokia. Kun olin astunut vaunuun, otti hän esille kaksi läkkimukia ja sokeria ja kanisterin, jonka päällä seisoi "Motorspirit", jollaisissa yleensä säilytimme vettä.

Mutta tällä kertaa oli siinä mitä puhtainta rommia. Teimme rommitotia, josta ei puuttunut sitruunaakaan, ja kuiskaten ilmoitti Fritz, mitä edellisenä yönä oli tapahtunut. Heti, kun meidän vaunussa kaikki olivat nukkuneet, olivat Fritz ja Suokas hiipineet ulos. He olivat menneet erääseen laivaan, jossa asui amerikkalaisia sotilaita. Täällä oli koolla internatsionaale, johon kuului jäseniä maailman kaikista kansallisuuksista. Ja vaikka siihen kuului myöskin jäseniä kaikista puolueista, mitä maan paalia voi löytyä, kiinalaisesta vanghuu-puolueesta alkaen suomalaiseen kokoomuslaiseen asti, niin valittiin yksimielisesti vain huutoäänestyksellä komitea, johon kuului viisi miestä, niiden joukossa Fritz ja Suokas. Ja tämä komitea laskeutui veneellä satamasillan alle ja souti määrättyyn paikkaan. Mutta komiteaan kuuluva intiaani asetti aina silloin tällöin korvansa laituria vasten ja osasi pilkkosen pimeässäkin vain kuuntelemalla sanoa, mistäpäin Comeonin astunta kuului. Mutta joukossa oleva Armenian vuoristolainen näki pimeässä ja sillä tavalla tie sujui onnellisesti synkän pylväsmetsän läpitse. Ja kun oli tultu määrättyyn paikkaan, ryhtyivät Fritz ja Suokas työhön. Äänettömästi ja hyvillä vehkeillä poistui pieni lankunpätkä laiturista ja senjälkeen tehtiin yläpuolella olevaan kaksipohjaiseen tynnyriin noin kymmenen senttimetrin läpimittainen reikä ja sen rinnalle toinen. Ja aina kun Comeon ja vartijat tulivat lähemmäksi, puristi intiaani hiljaa työskentelijöiden kättä ja kaikki ratina taukosi.

Mutta ulkona laiturin yläpuolella vinkui tuuli ja sataa ropisteli. Ja lopuksi syöksyi rommi valtavana suihkuna tynnyristä. Ja se syöksyi alla olevaan veneeseen, sillä mitään muuta astiaa ei miehillä ollut.

Ja mistäpä niin suuren astian olisi saanutkaan, sillä se rommitynnyri, jota Comeon vartioitsi, sisälsi noin 1200 litraa. Ja hiljaa palasi sitten rommilastissa oleva vene amerikkalaisen kuljetuslaivan ääreen, jonka pienimpään vesisäiliöön rommi ensin pumpulla nostettiin ja josta se sitten kraanan kautta, kuten ainakin, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan jaettiin moottorispriikanistereihin, jotka kanisterit taas olivat ennen aamun valkenemista sijoitetut kymmenien varmojen henkilöiden käsiin eri paikkoihin satama-alueella ja jotka kanisterit piti jaettaman tänään päivällistunnilla.

Mutta nähtävästi oli jako tapahtunut aikaisemmin, sillä se alkoi pian tuntua ilmassa. Kuulimme nimittäin sointuvalla äänellä laulettavan Yankee doodlea ja näimme noin viitisenkymmentä Amerikan sotilasta käsikaulatusten marssivan pitkin laituria. Mutta kaikkein ensimmäisenä talutettiin kummannäköistä olentoa. Lähemmin tarkastettaessa havaittiin se karjalaiseksi, joka syystä tai toisesta oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tervattu ja pyöritetty höyhenissä. Mies oli korttipelissä huiputtanut juomatovereitaan ja nyt oli päätetty hänet lynchata. Mutta laulavaa joukkoa alkoi ilmestyä kaikkialta ja pian "koko laituri" ilmeisesti räyhäsi.

Mutta, kuka oli se henkilö, joka juosten ja kauheasti kiroillen ja käsiänsä huitoen saapui paikalle? Ei kukaan muu kuin Comeon. Turhaan teki hänen nyrkkinsä joukossa puhdasta jälkeä, turhaan karjui hän kuin vihastunut leijona, sillä mikään ei auttanut, ja asema kävi niin uhkaavaksi, että Comeonin täytyi barrikeerautua erääseen tyhjään rautatievaunuun.

Jokaisesta laivasta kuului mitä iloisinta ulvontaa ja läiskinää ja pian kohosi hätäpäissä tehtyjä punaisia lippuja aluksien mastoihin. Ja pian kuului vielä komea kunnialaukauskin, sillä eräs venäläinen veturinkuljettaja, joka vekslaili asemalla, ei huomannut pysäyttää veturiaan, joten se pyyhkäisi tieltään erään laiturirakennuksen ja syöksyi veteen. Siellä sitten höyrykattila ja tulisija räjähtivät ja uhkeita vesipatsaita syöksyi ilmaan.

Mutta senjälkeen kuului taas toinen paukaus. Ja koko ilmapiiri täyttyi sinisenvihreillä liekeillä ja viinan hajulla, sillä Comeon, joka oli päässyt vaunusta, oli ymmärtänyt aseman vaarallisuuden ja syöksynyt laiturille räjäyttämään ilmaan vielä jälellä olevat whiskyt ja rommit. Ja ilo vyöryi edemmäksi. Pitkin laituria tanssi mitä erilaisinta sukukuntaa. Vankeja ja vartijoita ei enää ollut, sillä kaikki olivat veljiä, ja Muurmanskin kaupungista oli saapunut paikalle myöskin naisväkeä ja muita alkuasukkaita, ja iloinen tanssi oli käynnissä Muurmannin laajalla laivalaiturilla. Siinä tanssittiin kaiken maailman tansseja, oli siinä tarantellat ja fandangot ja prissakat ja shimmyt ja jazzit ja herra ties mitä. Ja iloinen innostus oli tarttunut myöskin päällystöön, sillä minä en ainakaan sinä päivänä muista nähneeni yhtään selvää miestä enkä naista, ja virvokkeita oli tarjolla kaikkialla ja ilmaiseksi.

En tiedä, menikö tähän iloon yksi tai kaksi vuorokautta, mutta sen voin sanoa, että vastavaikutus oli hirmuinen. Kalpeita ja vaikeroivia ihmisiä näkyi niin pitkälle kuin silmä kantoi.

Mutta pakkanen paukkui nurkissa ja yöllä oli valkea lumi peittänyt maan, ja siitä päivästä hävisivät myöskin lavantauti ja punatauti ja espanjantauti ja kolera.

Mutta myöskin Gavrilin anomus piti saatettaman perille. Ja kun siis eräänä aamuna Comeon taas saapui paikalle, sillä hän oli viisaana miehenä päättänyt antaa luonnonvoimien riehua loppuun saakka, oli hänen katseensa tuikea ja hänen äänensä tavallista karskimpi. Viinasta ja juopottelusta ei puhuttu mitään, mutta työtä täytyi tehdä nopeasti ja paljon. Saimme aamusta iltaan asti kantaa kiväärilaatikoita ja granaattilaatikoita. Ja jos hiukankin vitkasteli, ärähti Comeon pahaenteisesti. Mutta pienen tupakkatunnin hän kuitenkin antoi. Tällöin katsoi Gavril tilaisuuden tulleen ojentaa anomuksensa Comeonille. Hän ratkoi siis anomuksensa irti takkinsa taskusta, mutta juuri kuin hänen piti se Comeonille ojentaa, kalpeni hän, ja sai valtavan "meritauti"-kohtauksen. Mutta Comeon tarttui häntä kaulukseen ja lennätti hänet anomuksineen mereen, jossa Gavril surkeasti ulvoen alkoi huutaa apua. Eikä turhaan, sillä hänelle ojennettiin köydenpätkä ja hänet vedettiin maalle. Mutta anomuksen olivat nielleet Jäämeren aallot.

Kun illalla palattiin töistä, näkyi, että tätä kansainvälistä vallankumousta oli seurannut kansainvälinen taantumus, sillä kahleissa marssivat Setä Samulin pojat sotilasvankilaan, jona oli eräs vanha proomunrähjä.

XXVI LUKU, jossa sanomme hyvästit Muurmanskille.

Koko ajan olimme odottaneet sitä päivää, jolloin pääsisimme lähtemään Englantiin. Kun päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi, niin aloimme lopulta luulla, että meidät oli kokonaan unohdettu. Koetimme kaikkialta tiedustella, milloin lähtöpäivä tulisi, mutta tiedustelumme herättivät vain naurua. Olimme siis aika ällistyneitä, kun Comeon eräänä päivänä saapui paikalle ja määräsi meidät kokoamaan tavaroitamme ja ilmoitti tunnin päästä tulevansa meitä noutamaan, jolloin matkamme jatkuisi höyrylaivalla. Enempää emme saaneet tietää, mutta kun saksalaiset kysyivät, pitääkö kaikkien lähteä, saatiin tietää, että ainoastaan meidän suomalaisten oli lähdettävä. Eronhetki oli siis tullut, ja Fritziltä löytyi rommia sen verran, että läksijäismaljat voitiin kallistaa. Ja liikuttava eronhetki siitä tulikin, sillä kaikkein ensimäiseksi rupesivat ryssät itkemään ja pyyhkimään kyyneleitä silmistään. Vähän ajan perästä ulvahti Karppinen ja pian oli meillä kaikilla kyyneleet silmissä, sillä me olimme kaikki pienessä takahumalassa ja silloinhan vedet helposti pyrkivät esille.

Meidät vietiin pieneen hinaajalaivaan, joka lähti vuonolle päin. Kierryimme erääseen vuonon poukamaan, jota ei ollut satamaan näkynyt, ja täällä seisoi valtavan suuri laiva. Se oli korkea kuin monikerroksinen kivirakennus, niin että heikkopäistä huimasi, kun täytyi köysitikapuita myöten astua sinne ylös.

Comeon komensi meidät tikapuille eikä siinä auttanut mikään hätääntyminen muuta kuin ylös oli kiivettävä ja kaikki pääsimme kannelle. Kannella oli meitä vastassa lihava englantilainen meriupseeri, jolle Comeon luovutti meidät ja antoi samalla hänelle jonkinlaisen passituksen.

Niin oli Comeonin tehtävä meihin nähden päättynyt. Hän hyvästeli meitä parilla sanalla, pisti meidän jokaisen kouraan paperossilaatikon, kätteli meitä ja poistui. Mutta meriupseeri jätti meidät aivan täyteen vapauteen, ja ensi kerran olimme tilanteessa, jossa meillä ei ollut mitään vartijaa. Katselimme laidan yli alas hinaajalaivaan, jonka kannella Comeon seisoi, heilutimme hänelle hyvästiksi käsiämme sekä kohotimme hänelle eläköönhuudon. Hän oli rehti ja hyvä mies ja me olimme hänestä kovasti pitäneet.

Mutta oli meillä muutakin katseltavaa. Pian saapui paikalle uusi höyrylaiva, tavallisen meikäläisen sisävesihöyryn kokoinen, ja siitä alkoi miehiä astua laivaan. Ensiksi tuli nelisenkymmentä raudoissa olevaa serbialaista, tämän jälkeen sama määrä italialaisia niinikään raudoissa, sitten setä Samulin 50 poikaa raudoista vapaana, mutta vartioituina ja lopuksi epälukuinen määrä ranskalaisia, venäläisiä ja englantilaisia sotilaita.

Sen jälkeen tuli pysähdys ja alas hissattiin jonkinmoinen hissintapainen laivankylkeä myöten liikkuva laitos. Se ei käynyt konevoimalla, vaan pyöritettiin sitä vintturilla, ja kulki siinä kerrallaan kahdeksan henkeä. Ensimäisenä tuli ylös armenialainen komissioni, s.o. entinen vettäpelkäävä, venäläiseen univormuun puettu kenraali jättiläismäisine ja marakattimaisine palvelijoineen sekä hyvin kaunis nuori armenialainen luutnantti, joka kuului olevan prinssi, jota tämä kenraali oli tullut hommaamaan Armenian hallitsijaksi, sekä neljä hänen seuralaistaan. Tämän jälkeen nousi hissi kerta toisensa perään tuoden milloin sotilas- ja milloin siviilihenkilöitä, jotka kaikki olivat hyvinvoipia ja hyvin puettuja. He olivat asuneet muissa laivoissa redillä, sekä sota- että kuljetuslaivoissa tai Muurmanskin kaupungissa olevassa entisessä kenraalikuvernöörinrakennuksessa, joka oli sellaisessa paikassa, ettei sitä satama-alueelle näkynyt.

Mutta kun viimeisen hissin ovi aukeni, niin astui sieltä laivaan Mary isineen, äitineen ja veljineen, ja hänen kintereillään serbialainen upseerinroikale sekä yksi ranskalainen upseeri. Sydämeni oli pakahtua riemusta, sillä saisinhan matkustaa yhdessä Maryn kanssa, ja olin oikeastaan mielissäni, kun näin, että hänellä oli kaksi ihailijaa, sillä silloinhan ei heistä kumpikaan varmasti päässyt neitoon käsiksi.

Mutta tarkastetaanpa vähän laivaakin.

Jo ensi silmäyksellä huomasi, ettei "Asturien" ollut mikään ensiluokan kapine. Kyllä se oli laiva, joka varmasti jo sodan syttyessä oli uloskirjoitettu ja nostettu telakalle purettavaksi. Mutta kun sitten tuli vedenalainen sota, niin tarvittiin äkkiä paljon laivoja ja tällä tavalla oli Asturienkin joutunut käytäntöön. Eiköhän se nyt ollutkin viimeisellä matkallaan. Sitä oli paikattu ja kunnollista maalia siinä ei missään paikassa näkynyt. Sen kansi oli täynnä kaikenlaisia koukkuja ja renkaita ja luukkuja, niin että sillä täytyi taiten kulkea. Siinä oli välikansi ja yläkansi, jolla oli kaksi suurta kajuuttarakennusta, jonne nyt viimeksitulleet sijoittuivat. Näiden alapuolella olivat laivamiesten asunnot, laivan virastot, keittiöt, kylpyhuoneet, sähkölennätinkonttorit ja ties mitä muita laitoksia.

Mutta meidät vietiin kaikkein alimpaan kerrokseen, laivan pohjaruumaan. Laiva oli nimittäin lastihöyrylaiva. Tämä pohjimmainen peräruuma oli koko laivan levyinen ja noin 30 metrin pituinen ja sitäpaitsi noin 4 metriä korkea. Siinä ei ollut minkäänlaisia ikkunoita, mutta siinä oli sähkövalaistus. Siihen oli tehty höyläämättömistä lankuista lattia, yksi kulma oli rauta-aitauksella erotettu erikseen, keskelle oli jätetty käytävä ja käytävän molemmin puolin oli noin kahden metrin välimatkan päässä toisistaan kohtisuorasti käytävää vastaan pitkiä pöytiä perätysten, penkkeineen. Nämä olivat höylätyistä laudoista tehdyt. Pöytien takana oli pylväsrivi ja pylväiden väliin oli kiinnitetty kahteen kerrokseen riippumattoja. Sitäpaitsi oli kaksi kerrosta riippumattoja kohtisuorassa pylväsrivin ja laivan kyljen välissä. Ruumaa lämmitti kolme suurta kaminaa.

Senjälkeen kuin kaikki muut olivat sijoitetut, näytettiin meillekin paikkamme. Saimme käytettäväksemme kaksi pitkää pöytää ja kahdeksan riippumattoa.

Tulimme sijoitetuiksi juuri vastapäätä rauta-aitausta, joka osoittautui olevan vankila. Sinne olivat kaikki raudoissa olevat italialaiset ja serbialaiset heitetyt. He olivat kuulemma määrätyt kuudeksi päiväksi vedelle ja leivälle. Amerikkalaiset sitävastoin olivat täysin vapaat ja oli heillä tilansa ruuman keulanpuolimmaisessa päässä, jossa heillä oli 12 pöytää käytettävänään, siis 6 käytävän kummallakin puolella. Sitäpaitsi kuului hellakamiina heidän osastoonsa.

Meitä lähinnä oli kolme ranskalaista, heidän seurassaan muuten Maryn kavaljeeri. Heidän takanaan oli ryhmä australialaisia sotilaita ja loput vapaista tiloista olivat serbialaisen ja italialaisten hallussa. Tilaa oli yllin kyllin, niin että jokainen sai sijoittaa matkakapineensa, vaikka niitä olisi ollut paljonkin, siten että helposti ulettui saamaan kaikki mitä tarvitsi. Ja matkakapineita olikin kaikilla muilla paljon paitsi tietysti meillä. Mutta emme mekään aivan tyhjiä olleet, sillä viime päivinä olimme voineet Muurmanskissa besorgata sekä alus- että päällysvaatteita. Minäkin olin hyvissä vaatteissa: italialaiset harmaat univormuhousut, liivi ja sen päällä kamelinlankainen villapaita sekä venäläinen rautatievirkamiestakki, sininen väriltään, jonka olin korjannut jokseenkin tavallisen siviilitakin näköiseksi, jotta helposti olisin voinut esiintyä missä Helsingin kolmannen luokan kahvilassa tahansa. Maalla olin käynyt usein huonommassakin puvussa. Kaikki olisi muuten menetellyt, ellei kenkinä olisi ollut hirveännäköisiä venäläisiä bolshevikkeja, jotka olivat ruskeasta nahasta ja niin valtavan suuret, että minun aina täytyi sitoa ne säärien kohdalta köydenpätkällä kiinni. Muuta palttoota ei minulla ollut kuin venäläinen sinelli.

Eivät muutkaan meistä niin kovin huonosti puettuja olleet, samaan sihtiin olivat muidenkin puvut, paitsi Tampereen pojan, jonka oli onnistunut säilyttää suomalainen suojeluskuntapukunsa pyhäpukunaan ja joka meistä oli siis kaikkein siistein. Suokas oli myös kokolailla siisti, sillä hänellä oli jo tullessaan ollut päällään tavallinen kesäpuku ja sen päällä talvipuku, ja hän oli koko ajan osannut pitää itsensä tavallista paremmin vaatteissa. Huonoimmin puettu oli Karppinen, sillä hänen päällensä eivät mitkään takit mahtuneet, vaan täytyi hänen esiintyä ranskalaiselta saamassaan aamuviitassa, joka kuitenkin eli repeillyt ja kulunut rikki.

Kun olimme asettuneet paikallemme, seurasi lääkärintarkastus. Sen toimitti amerikkalainen Punaisen Ristin lääkäri siten, että jokainen pistimme kielemme suusta ja lääkäri jatkoi matkaansa edelleen. Noin parisataa miestä oli tarkastettu kymmenessä minuutissa. Kaikki likaiset vaatteet määrättiin koottaviksi, alusvaatteet nimittäin, ja vietiin ne pois poltettaviksi. Jokainen sai englantilaisen armeijapaidan ja englantilaiset alushousut. Läheskään kaikki eivät niistä kuitenkaan välittäneet, sillä suurimmalla osalla oli vaatteita yltäkyllin. Ja senjälkeen komennettiin miehet riviin kannelle, jokainen sai keittiöstä vuorollaan ruoka-astiat ja senpäiväisen ruoka-annoksen. Siinä oli suuri lautasellinen kaurapuuroa, iso vehnäleipäkimpale, mukillinen valmiiksi maidolla sekotettua teetä, jossa myös oli jo sokeria, kaksi ruokalusikallista jamia sekä – yksi raaka sipuli. Sipulien jakaminen herätti suurta riemastusta, sillä mitään tuoreita vihanneksia emme olleet herran aikoihin nähneet. Jännityksellä odotimme me suomalaiset, mitenkä sitä käytettäisiin. Näimme, että amerikkalaiset yksinkertaisesti leikkasivat sen viipaleiksi, joita panivat vehnäleipäviipaleiden päälle ja söivät sen raakana. Saman teimme mekin, ja kaikeksi ihmeeksemme maistui se erittäin hyvältä, varsinkin kun leivälle samalla kertaa pani jamia. Niin hyvältä, että jokainen meistä vielä samana iltana söi koko suuren sipulinsa.

Saimme myöhemmin kuulla, että tällaista sipuliransuunia käytettiin aina sellaisissa paikoin, missä jouduttiin syömään paljon säilykelihaa. Sipulilla on nimittäin, paitsi siinä olevien vitamiinien ravintoarvomerkitystä, myöskin vertapuhdistava vaikutus, jonka tulimme perästäpäin huomaamaan. Meidän kasvomme ja ruumiimme olivat täynnä finnejä ja nyppylöitä, ja ne hävisivät vähitellen sipulin vaikutuksesta.

Kun olimme syöneet, ilmoitettiin meille, että saimme liikkua laivassa vapaasti melkein kaikkialla paitsi parilla hienoston kannella. Meillä oli siis yllinkyllin tilaa ja ihanaa oli lähteä jaloittelemaan.

Ankkuri oli juuri nostettu merestä ja kaksi hinaajalaivaa alkoi kuljettaa meitä vuonon suuta kohti. Vaikeasti lähti mahtava Asturien eteenpäin ja hitaasti liikkui se pienien hinaajien vetämänä. Mutta pian alkoi aava ulappa siintää ja Asturienin omat koneet alkoivat käydä. Hinaajat kääntyivät takaisin, ja kun Asturien juuri ja juuri oli ennättänyt sivuuttaa ne, kuului hirveä tärähdys. Koko Asturienin runko tärähti, sillä korkea hyökyaalto oli syöksynyt sitä vastaan, ja ukkosen tavoin toistui tärähdys vuonon jylhiä kalliorantoja kiirien.

Toinen hinaajista oli ajanut miinaan ja silmänräpäyksessä hävinnyt. Vesi lainehti pari kertaa sen ympärillä, mutta pian ei näkynyt merkkiäkään paikasta, minne se oli hävinnyt. Ketään ei pelastunut.

Oli tullut valoisa kuutamo ilta, ja tähdet alkoivat välkkyä. Meidän kurssimme oli suoraan pohjoista kohti. Kannatti katsoa Jäämerta, sillä niinkuin Nansen sanoo, ei ole mahtavampaa näkyä kuin se. Aallot hyrskyivät vuonon jyrkkiä kalliorantoja vastaan ja hopeisena kimmellyksenä solui vaahtoava vesi mereen jälleen tullakseen siitä taasen paiskatuksi kovaan alkuvuoreen. Laivan jälkeen jäi hopeanhohtoinen vyö ja siellä täällä sukelteli eräitä pieniä valaansukuisia nisäkkäitä laivan läheisyydessä. Mutta kaukana välkkyivät majakoiden, sotalaivojen ja Muurmanskin lukuisat valot. Olimme jättäneet Europan ja painuimme pohjoista kohti. Luonnossa oli jotain suurta ja huumaavaa, niin että aika kului puhumattomana kannella seistessämme, kunnes iltahuuto antoi meille merkin siitä, että oli painuttava vuoteille.

Tulimme ruumaan takaisin, mutta kenelläkään ei ollut halua nukkua, vaikka päivystävä merimies saapuikin vääntämään sähkön kiinni. Eikä meidän tarvinnut pimeässä ollakaan, sillä hänen poistuttuaan nousi eräs amerikkalainen konekaapille, jonka tiirikalla aukaisi ja väänsi sähkön uudelleen palamaan. Sillä nyt alkoi rangaistusvankien päivä. Sama amerikkalainen aukaisi myös ristikkoaitauksen oven ja pian oli hän kuorinut käsiraudat vankien ranteista ja jalkaraudat heidän jaloistaan. Ja tyytyväisen näköisinä astuivat vesileipäläiset nauttimaan ateriaa, joka kaikkien yhteisistä eväistä oli heille katettu, ja kaikkein kummallisinta oli se, että ruumassa olevat kolme ranskalaista upseeria, jotka olivat saapuneet laivaan siksi viime tingassa, ettei heille voitu enää tilaa varata, hymyilivät ymmärtäväisesti. Mutta tämä ei ollut sittenkään mikään ihme, sillä kuulin eräältä Amerikan ruotsalaiselta, joka oli setä Samulin poikien joukossa, että heille oli annettu ilmoitus, että heidät lynchattaisiin, jos sanallakaan mainitsisivat siitä, mitä ruumassa tapahtui.

Vankeja kestitettiin runsaasti, mutta tippaakaan alkoholia ei ollut ja tupakasta näkyi myös olevan puute.

Minä aloin keskustella svensk-amerikaanarin kanssa. Hän oli tyypillinen vaaleanverinen, solakka skandinaavi, kaunis poika muuten, ja oli hänellä hyvin miellyttävä ääni. Hän oli syntynyt Amerikassa eikä kovin paljon osannut äidinkieltään. Puheen hän kuitenkin ymmärsi, mutta kun hänen piti vastata, täytyi hänen usein sanoa: Jag kan inte minnas mera. [En jaksa enää muistaa.]

Jonkun ajan päästä keskusteltuamme hän sanoi minulle: Ni har ju inga blanketter. Teillä ei ole blanketteja. Minä luulin hänen tarkoittavan passeja ja ilmoitin, että meillä tosiaankaan ei ollut mitään blanketteja. Sillä paitsi rääsyisiä ja likaisia muistiinpanojani, joita säilytin sinellissäni ja joita en tietysti halunnut kenellekään näyttää, ei meillä ollut mitään papereja. Minä sanoin, että minä oikeastaan olin tyytyväinen siihen, ettei ainakaan minulla ollut mitään blanketteja, sillä entisessä virassani olin saanut täytellä suuret määrät blanketteja, joten niistä olin saanut aivan kylläkseni.

Nå men hur kan du sova, när du har inga blanketter, miten voit nukkua, kun sinulla ei ole blanketteja, sanoi amerikkalainen. Tähän minä vastasin, että kaikki blanketit päinvastoin olivat häirinneet minun yöuntani ja että minä parhaiten nukuin siellä missä ei mitään blanketteja ollut.

Mutta vähitellen selvisi, että hän blanketilla tarkoitti vilttejä, jollaiset hän lupasi meille hankkia.

Ja niin tarinoimme kaiken maailman asioista. Katselimme, millä kukin kansallisuus huvitti itseään. Italialaiset lauloivat, serbialaiset pelasivat kruunua ja klaavaa, Setä Samuelin pojat löivät korttia j.n.e.

Mutta vähitellen kömpivät vangit taas takaisin koppeihinsa, ettei vain uni heitä yllättäisi, ristikko-ovi suljettiin ja italialaiset virittivät ihmeen kauniin unilaulun.

XXVIl LUKU, josta selviää, mitenkä maisterismies menestyy klosetinpuhdistajana.

Seuraavana aamuna saapui ruumaan päivystävä upseeri, joka tällä kertaa sattui osaamaan venäjää. Hän määräsi ensin amerikkalaisille heidän tehtävänsä, mutta amerikkalaiset käänsivät hänelle selkänsä ja ilmoittivat, etteivät he aio laivassa tehdä mitään. Ja siihen se asia jäi. Muut sitävastoin jaettiin työryhmiin, joihin kuului kymmenen miestä kuhunkin, ja kullekin ryhmälle annettiin oma päivystysvuoronsa. Mutta meitä suomalaisia ei pantu mihinkään ryhmään, vaan sensijaan ilmoitettiin, että meidän täytyi tehdä työtä joka päivä. Pääasiallisesti määrättiin meidät laivan kantta puhdistamaan ja sanottiin, että meidän tulee muuten suorittaa tavallisia merimiestöitä, joka seikka minua suuresti kauhistutti, sillä pelkäsin, että minä jonakin kauniina päivänä saisin tässä vielä nousta mastoon.

Asia on nimittäin sillä tavalla, että kun ihminen alkaa käydä siinä 40 vuoden vanhaksi, niin on hänen aika vaikea oppia kannattamaan ruumistaan touveissa ja nuoranpätkissä, kun eivät hänen käsilihaksensa siihen ennestään ole tottuneet. Merimiehen käsivarsilihakset ovat aina hyvin kehittyneet, sillä hänen täytyy oppia usein riippumaan käsiensä varassa.

Ilostuin siis suuresti, kun sain kuulla, että ne, joita merimieshommat eivät huvittaneet, saisivat aluksi ryhtyä siistimistöihin, joihin myös pari kappaletta vesileipäläisiä komennettiin.

Ja tällä tavalla jouduin kahden serbialaisen kanssa peräkannelle, jossa tarkoituksena oli mukavuuslaitoksen puhdistaminen ja kuntoonsaattaminen. Tämäntapaista hommaahan pidetään tavallisesti vastenmielisenä työnä, mutta vankinaoloaikanani olin jo tottunut jos johonkin ja nyt oli kysymys W.C.-laitteista, jotka olivat jäätyneet. Kun päästiin niiden rakenteesta selville, oli työ hyvin pian tehty sillä vedellä on oma puhdistava voimansa. Tuskin kesti tuntia, ennenkuin olimme suorittaneet työmme ja saimme lähteä takaisin.

Serbialaiset pitivät työtä arvolleen alentavana ja kiroilivat kovasti. Mutta minä olin asiassa toista mieltä, ja kun seuraavana päivänä taas muutamat klosetit olivat epäkunnossa, ehdotin, että minulle annettaisiin tehtäväksi niiden kunnossapito, ja tällä tavalla sain aika mieluisan ja helppotöisen viran. Minua ei kukaan valvonut, joten sain yksikseni kuljeskella pitkin laivan kantta. Varsiharja ja rautakoukku antoivat minulle jonkinlaisen tärkeän ammattimiehen leiman, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt työntää minua mihinkään muuhun askareeseen. Vielä toinenkin etu oli tässä virassa. Minulla oli silloin tällöin tilaisuus huomaamatta pistäytyä ravintolan ja tupakkahuoneen puolella ja siellä sain aina kiinni vaillinaisen lasin sekä sikaarin- ja paperossinpätkiä.

Minun työpäiväni alkoi siinä seitsemän aikaan aamulla, jolloin häthätää tarkastin alla olevat laitteet ja peseydyin kylpyhuoneessa, jossa myöskin pesin tarpeen vaatiessa vaatteeni. Sen jälkeen kuleksin joutilaana missä satuin ja olin aina valmis tekemään matkustajille pikku palveluksia, joista sain juomarahoja, milloin lantin, jolla ostin keittiönpuolelta herkkupaloja, milloin paperossin. Tällä tavalla oli minulla siis tilaisuus viettää jokseenkin mukavaa elämää, lihoa ja voimistua.

Alussa oli meri tyyni ja laiva ei sanottavasti heilunut. Senvuoksi Matti sanoikin, että näin suuressa laivassa kai ei meritaudista tarvitse tietää mitään. Mutta kerran keskellä päivää päivällislomalla ollessamme huomattiin ensi kerran, ettei tämä otaksuma pitänyt paikkaansa. Suuret aallot alkoivat pauhata ja laivamme keikkui niin, että propelli aina perän ylös noustessa pieksi tyhjää ilmaa, jolloin suuri jyskinä ja tärinä vapisutti laivan runkoa. Ja meritauti valitsi heti paikalla uhreja. Laivan hienosto hävisi hytteihin.

Itse asiassa ei vielä mistään myrskystä oikeastaan voinut puhua. Suurin osa laivalla olijoista näkyi olevan tottumattomia merenkulkijoita ja sairastui toinen toisensa jälkeen. Minä puolestani en koskaan ole tiennyt merenkäynnistä mitään, ja tälläkin kertaa oli minun aivan hyvä olla. Tämä tuotti minulle taas suuren edun, sillä se merkitsi sitä, että sain syödä melkein mitä halusin.

Vaikka kokki joka päivä pienensi valmistamaansa ruokamäärää, niin täytyi hänen aina heittää siitä suuri osa mereen. Matkustajissa oli aivan liian paljon maakrapuja. Voi helposti ymmärtää, että tämä oli omiansa katkeroittamaan varsinkin I luokan ylhäisön keittiöpuolen hienon ranskalaisen kokin mieltä, sillä eihän hän itse jaksanut syödä kaikkia valmistamiaan herkkuja. Oli aivan sattuma, että hän kerran tuli tarjonneeksi minulle parsavanukasta ja nähtyään, millä erikoisella mielihyvällä sen ahmin, hän huomasi vihdoinkin tässä erämaassa löytäneensä henkilön, joka osasi antaa arvoa hänen tuotteilleen. Ja sen jälkeen oli minulla keittiössä vapaa pöytä.

Olen jokseenkin paljon vaikuttanut ensiluokan ravintoloissa ja syönyt hyviä ruokia, mutta niin hyvässä ruuassa kuin myrskyn aikana Asturien-laivalla, en minä milloinkaan ole ollut. Sillä ranskalainen kokki, joka oli palvellut erästä venäläistä suuriruhtinasta, ja nyt saanut paikan tässä laivassa ainoastaan tätä yhtä matkaa varten, oli todella ruuanlaittotaidon mestarisluokkaa. Erikoisesti oli hänen alaansa monenlaiset pasteijat ja piirakat, joita yhdessä viinin kanssa huuhtelimme kurkustamme alas. Ja niin istuivat usein yhdessä putsarina toimiva suomalainen maisterismies ja entinen suuriruhtinaallinen kokki keskustellen tämän maailman mutkaisesta menosta.

Lähinnä maalaus- ja kuvanveistotaidetta sekä musiikkia minä annan suurimman arvon keittotaiteelle, kertoi eräänäkin iltana mestarikokki. Ne ingredienssit, joita minun käsiini annetaan, eivät ole yhtään sen paremmat kuin mitä Pietarissa minkä suuremman ravintolan kokki tahansa saa käytettäväkseen, mutta minun käsissäni muodostuu yksinkertaisemmistakin alkuaineista mitä ihanteellisin taideteos. Minun makuaistini on niin kehittynyt, että kourallisesta riisiryynejä voin erottaa yhtä monta makunyanssia kuin siinä on jyvää. Pienen lihaviipaleen osaan jakaa kymmeniin osiin, joilla on kullakin eri makunsa. Ei ole niin pientä voipalasta tai margariinipalasta, etten minä osaisi sitäkin jakaa useampaan aivan eriarvoiseen osaan. Mutta sitäpaitsi osaan minä myös taitavasti yhdistää kaikki nämä eri osat toisiinsa makujen ja tuoksujen harmoniaksi. Minä osaan käsitellä kutakin raaka-ainetta siten, että se saa ominaisuuksia, joita siinä ei ennen ole ollutkaan. Näytän tässä teille pienen esimerkin.

Hän otti esille huolellisesti korkatun ja hartsatun pullon, jossa oli jotakin ruskahtavaa puuromaista ainetta ja jatkoi: Tähän pulloon olen koonnut sellaisia riisiryynejä, joiden maussa on sitruunavivahdus. Nämä riisiryynit olen valanut kiehuvalla vedellä ja sen jälkeen kaikki huolellisesti sterilisoinut. Sillä tavalla on tämä pullo saanut seista kaksi vuotta.

Sen jälkeen olen keittänyt riisiryynit suljetussa astiassa siksi että ne ovat täydellisesti pehmenneet. Kun riisiryynejä tällä tavalla keitetään, saa keitos lopulta ruskeanpunaisen värin. Se onnistuu ainoastaan siinä tapauksessa, että kaikki aineet ovat ehdottomasti puhtaita. Saadakseen oikeat ominaisuudet, on tämän puuron vielä täytynyt seistä yhdeksän kuukautta, ja sellaisena se nyt on edessänne.

Mitä suurimmilla ponnistuksilla olen muuten saanut pelastetuksi vaununlastillisen tämäntapaisia jalostettuja tuotteitani ja seuraavat ne nyt minua mukanani matkallani Ranskaan.

Olen huomannut, että kokki sentään tässä maailmassa pääsee, minne haluaa, sillä kun hivelet ihmisen makuhermoja, niin on sinulla tie menestykseen missä maanääressä tahansa. Se vaununlastillinen, joka oli minulla mukanani tässä laivassa, on taideluoma, jonka aikaansaamiseksi olen työskennellyt 20 vuotta. Ja kun tulen Pariisiin, jossa minun taidettani paremmin ymmärretään kuin missään muualla, niin ansaitsen pian näillä tuotteillani sen, mitä vanhuudenpäivikseni tarvitsen.

Sen jälkeen kokki juhlallisesti ilmoitti aikovansa sinä päivänä valmistaa kroketteja, joissa tätä jaloa sekoitusta tulee esiintymään, jotta minä tänä iltana saisin nauttia hienoimman ruokalajin, mitä milloinkaan olen syönyt. Tähän ruokalajiin tarvitaan kymmenen tomaattikastikkeessa säilytettyä sardiinia, joilla on myöskin erikoinen makuvivahdus, ja kun olen jokaisesta sardiinilaatikosta, mitä tässä laivassa on käytetty, viiden kuuden viikon aikana, mitkä täällä olen työskennellyt, tällaiset valinnut, niin voin tosiaankin vielä tänä iltana tarjota teille näitä suurenmoisia kroketteja. – Mutta tällaisen herkun nauttiminen vaatii aivan erikoista valmistusta ja sentähden on teidänkin toimitettava aivan ohjeiden mukaan täydellinen mahanpuhdistus.

Nyt teidän täytyy luvata, ettette syö mitään koko päivänä, ettekä myöskään polta tupakkaa. Tupakanpoltto on sangen paha tapa, sillä se vahingoittaa makuhermoja ja riistää ihmiseltä kyvyn nauttia hyvästä ruuasta, joka kuitenkin on elämän suurin ja täydellisin nautinto. Säilyttämällä tämän kyvyn elää ihminen vanhaksi ja ainoastaan sellaiset ihmiset, jotka voivat nauttia hyvästä ruuasta ja ovat siihen tilaisuudessa, ovat iloisia ja tyytyväisiä, heidän aivonsa työskentelevät nopeasti, he ovat miellyttäviä henkilöitä ja ainoastaan he voivat tässä maailmassa saada jotain suurta aikaan. Olen varma siitä, että kaikkia maailmanhistorian suuria persoonallisuuksia on arvosteltava heidän kokkiensa valossa. Minun isäntäni, hänen keisarillinen korkeutensa, nimeä minun ei tässä tarvitse mainita, olisi ehdottomasti kyennyt ylläpitämään Venäjän keisarinarvon ja hallitsisi nyt Venäjän mahtavaa valtakuntaa, jos hän olisi antautunut minun persoonallisen johtoni alaiseksi. Hänessä olisi ollut aineista sekä henkisesti että ruumiillisesti vaikka kolmeen keisariin.

Hän saattoi saapua aterialle kymmenen minuuttia liian myöhään, vaikka nimenomaan olin sanonut hänen kamaripalvelijalleen ja hovimestarilleen että heidän täytyy huolehtia siitä, että hänen keisarillinen korkeutensa on täsmällisesti aterioilla. En voinut saada parannusta aikaan. Onhan aivan selvää, ettei mitään ruokaa voi säilyttää kymmentä minuuttia pilaantumatta, sillä jo tällaisessa ajassa ennättää ruoka hukata siinä olevat henkiset ominaisuutensa. Jos minä siis esim. huomasin, että minun isäntäni oli hermostunut ja tarvitsi ruokaa, joka vaimentaisi hänen kiihtyneen hermostonsa, mutta joka ei häntä veltostaisi, niin olikin ruoka jo tuossa kymmenessä minuutissa ennättänyt muuttua sellaiseksi, että sillä oli puhtaasti narkoottinen vaikutus. – Katkeralla mielellä sain nähdä, että minä en saanut hallita isäntäni vatsaa, sillä jos minä olisin saanut hallita hänen vatsaansa, olisi hän varmasti saanut hallita Venäjää. –

Minä olin tyhjentänyt vatsani ja lopuksi sain vielä kehoituksen olla mitään juomatta sentähden että jano edistää makuaistia. Värjöttelin sitten nälissäni koko päivän ja klo 8 aikaan illalla saavuin sopimuksen mukaan kokin hyttiin. Täällä olivat akkunaluukut selällään ja huone oli jäätävän kylmä, – olimmehan nimittäin Pohjoisella Jäämerellä. Ja ulkona oli aika pakkanen.

– Olen tuulettanut huonetta, hän selitti, sillä raitis ilma edistää makuaistia, ja sitäpaitsi olen niinkuin näette pessyt koko huoneen. Tässä pesussa en ole käyttänyt saippuaa vaan lipeää, sillä täällä olevassa saippuassa on ällöttävä haju, joka pilaa makuaistin. Nyt pesemme vielä kätemme ja hivelemme niitä sitruunanpalasella, sillä sitruuna edistää makuaistia.

Kun kaikki tämä oli tehty, istuimme pöytään ja kokki nosti eteemme kaksi lautasta, joilla oli pieni jääpalanen.

Kun tämä jääpalanen oli sulanut, voimme lautasille nostaa kroketit, sillä silloin ovat lautaset saaneet sopivan lämpötilan. Niiden lämpötila on silloin noin 9 astetta Celciusta, jonka minä voin tuntea sormillani yhtä hyvin kuin millä lämpömittarilla tahansa. Ja nyt kas näin, tälle lautaselle kaadetaan ensin kastike, joka hyytyy tällä tavalla ja senjälkeen nostetaan sille kroketit, tällä tavalla näin. Siis ei kyljelleen, vaan pystyyn, kuten näette. Ja nyt ovat yhden minuutin päästä kroketit valmiit syötäviksi. Minä seurasin kokin neuvoa ja menettelin aivan samalla tavalla kuin hän. Senjälkeen otimme lusikat, jotka olivat olleet jäämaljakossa ja aloimme maistaa tätä jumalien ruokaa.

Se oli hirveänmakuista. Paitsi mädäntyneen kalan ja pilaantuneen kalanmaksaöljyn makua, oli siinä jonkinlainen ilettävä hapan maku. Kun ensimäinen palanen oli mennyt vatsaan, alkoi röyhtäyttää ja nenässä tuntui mädänneen haju. Tuntui melkein siltä, kuin olisi lusikalla syönyt filisiiniä. Mutta isäntäni istui nojatuolissaan silmät puoleksi kiinni, huuliaan maiskutellen siirsi hän palasen tiiliskiven väristä krokettia suuhunsa, pyöritteli sitä hitaasti kielellään ja hampaittensa välissä ja nieleskeli pitkin nielauksin. – Tämä on nautintoa sekä makuhermoille että hajuhermoille. Vähän ajan perästä tulette tuntemaan, kuinka tämä vähitellen imeytyy koko ruumiiseen ja teidän koko olentonne täyttyy makujen täydellisyydellä. Mutta vasta tämän jälkeen otamme kumpikin lasillisen jäähdytettyä shampanjaa ja sen jälkeen heittäydymme pitkällemme viereiseen huoneeseen, jossa on 20 asteen lämpötila.

Minun teki tosiaankin mieli heittää kroketit akkunasta ulos, mutta siihen ei ollut tilaisuutta. Enhän mitenkään tahtonut suututtaa kohteliasta isäntääni, ja olisi tästä voinut olla minulle suuri vahinkokin. Kiusallisella hitaudella nautti hän ruuastaan, jotavastoin minun tarkoitukseni oli työntää kroketit mahdollisimman äkkiä naamaani, päästäkseni shampanjaan käsiksi.

Mutta juuri kun olin nostamaisillani yhtä kokonaista krokettia suuhuni, ehätti isäntäni hätääntyneenä väliin ja sanoi: älkää herran nimessä pilatko nautintoa. Ja tällä tavalla täytyi minun kärsivällisesti istua pöydässä noin tunnin ajan ja niellä kauhistus. Mutta vihdoin koitti se aika, jolloin sain nostaa kauan odotetun shampanjalasin huulilleni. Tyhjensin sen sellaisella raivolla, että se meni väärään kurkkuun, ja samalla tapahtui katastrofi, jota jo olin pelännyt. Tuntui siltä kuin sisälmykset olisivat seuranneet mukana, ja kun lääkäri pari vuotta myöhemmin huomautti, että minulla oli vatsahaava, niin johtui heti paikalla mieleeni tämä tapaus.

Mutta isäntäni kasvot olivat kauhusta vääristyneet. Hän syöksyi aukaisemaan akkunat ja väänteli käsiään. – Herra jumala, herra jumala, koko minun keittiöpuoleni ja työskentelyhuoneeni on pilattu. Tämä kauhea haju sekoittaa sekä maku- että hajuaistit. Ja hän raivostui ja syöksyi shampanjapullo kourassaan minua kohti. Mies oli vahva ja hänen valkeasta kaavustaan pistivät esiin suoniset ja jänteiset käsivarret, joten minä katsoin parhaaksi paeta. Pyöriskelimme ensin pöydän ympärillä ja lopulta löysin oven, syöksyin keittiöön ja keittiöstä kannelle.

Mutta takaa-ajajani ei hellittänyt ja niin jouduimme pian erästä pollaria kiertämään. Mielipuolen raivo kuvastui hänen silmistään, ja jos hän olisi saanut shampanjapullolla isketyksi kallooni, olisi pääkalloni murskaantunut kuin munankuori. Minä huusin korkealla äänellä apua ja suuri katselijajoukko ilmestyi. Lopuksi kuitenkin eräs merimies kaappasi kiinni kokin koivesta ja kokki mäiskähti mahalleen maahan.

Nyt oli kokin vuoro ruveta huutamaan apua ja hän alkoi syyttää minua varkaaksi ja roistoksi. Siitä syntyi kova huuto ja meteli. Eräs englantilainen upseeri käski pidättämään minut ja takkini taskusta vedettiin esille ensinnäkin schweppespullo, joka oli whiskyä puolillaan, ja sardiinilaatikko, jossa oli – voi kauhistus – kolme aivan ehyttä sikaaria, jotka olin löytänyt erään hytin pöydältä. Puolustautuminen oli mahdoton ja vedin pääni sinellin sisään kuin siili sekä odotin, mitä tuleman piti. Sainkin yhden hyvän potkauksen, mutta senjälkeen ei seurannut mitään muuta kuin ilmoitus, että minut oli alennettu kolitrimmariksi, ja niin mars yövuorolle tulipesien huoneeseen.

Minä olin joutunut täydelliseen alennustilaan.

XXVIII LUKU, jossa maailmaa katsellaan kolitrimmarin silmillä.

En ollut koko päivänä syönyt mitään ja krokettien maku tuntui vielä aivan entistään ehompana joka paikassa ruumistani. Se oli tosiaankin saanut aivan täydellisesti kaikki aistimeni valtaansa. Minun ohimoitani jyskytti ja käyntini oli horjuva. Mutta ei muu auttanut kuin marssia alas konehuoneeseen.

Se on tällaisissa laivoissa valtavan suuri ja aikoinaan se oli ollut siistikin. Vielä nytkin olivat messinkiosat huikaisevan kiiltävät, mutta kattilat olivat kuhmuiset ja putkia ja kattiloita oli monin paikoin paikattu asbestiruukilla. Sitäpaitsi tuntui siltä kuin koneet olisivat jollakin tavoin hellinneet perustuksistaan, sillä kaikki tuntui hölkkyvän ja nytkyvän. Täällä jos missään näki selvästi, että Asturien teki viimeistä matkaansa.

Mutta yhä alemmaksi kävi tie. Astuimme vaappuvia tikapuita, kunnes vihdoin tulimme tuliseen helvettiin, jossa ikuinen liekki paloi. Siellä olivat tämän jättiläislaivan höyrykattiloiden tulipesät. Kivihiilen punertavassa valossa liikkui siellä miehiä yläruumis alastomana, pesiä kohennellen tai niihin kivihiiltä heittäen. Kuskasin sinellin ja vaatteet päältäni, mutta sittenkin oli minulla tulisen kuuma. Oli ehkä hyvä, etten ollut mitään syönyt ja että olin istunut kokin kylmässä huoneessa, sillä muuten en varmaankaan olisi voinut tätä kuumuutta kestää. Koko ruumiini värisi ikäänkuin vilunväristyksissä ja käyntini horjui. Minulle annettiin jonkinmoinen kuokka, jolla sain ruveta pienentämään kivihiiltä, mutta olin niin heikko, että sitä tuskin jaksoin heiluttaa. Yhtäkkiä tuntui kuin joku olisi iskenyt korvalleni, säkeniä sinkoili silmissäni ja senjälkeen oli kaikki pimeää.

Kun heräsin, sillä olin pyörtynyt, makasin yksinkertaisella patjalla kummallisen näköisessä huoneessa.

Laivan lastiruumaan on nim. raivattu jonkinlainen aukeama, joten huoneeni seininä oli kaikenlaisia säkkejä ja pakkilaatikoita. Lattialle oli näiden päälle levitetty niinimattoja. Katossa riippui sähkölamppu ja nurkassa oli eräs pakkilaatikko, jolla oli rommipullo, teenkeittovehkeet ja ruokaa.

Vieressäni loikoili noin 16-vuotias nuorukainen, jonka ymmärsin sanovan: – kovin sairas? Gott Verdamme, teidän oli käydä hullusti, sillä olitte vähällä kaatua pesään. Havaitsin, että toverini oli hollantilainen, ja pian selvisi, että hän osasi myös jonkinverran norjankieltä. Hän oli ollut norjalaisessa laivassa kolme vuotta. Tulimme siis puheessa jokseenkin hyvin toimeen, sillä hän ymmärsi jotenkuten ruotsia. Hän kaatoi minulle lasiin rommia, antoi minulle laivakorpun ja sanoi: – Jos voitte, niin syökää vähäsen. Me olemme melkein ainoat täällä ruumassa, jotka voimme ymmärtää toisiamme, sillä nämä muut ovat italialaisia. Te taidatte olla ruotsalainen?

Niin alkoi keskustelumme, ja kun lausuin hänelle pelkoni, etten voi kestää työssä, jota minun on täällä tehtävä, niin purskahti poika nauramaan.

– Meitä on täällä 14 kolitrimmaria, mutta todellisuudessa kykenee ainoastaan kaksi tekemään sen työn, mitä täällä tarvitaan. Tähän aikaan teemme ainoastaan tunnin työvuoroja, jonka jälkeen meillä aina on 13 tuntia vapaata. Täällä ei erota päivää yöstä, mutta muuta hankaluutta ei ole. Skanssiin pääsemme määräaikoina, sillä meillä on olevinaan määrätty työjärjestyksemme, josta vanha jenkki pitää huolen. Meitä ei yleensä saa näyttäytyä kannella muuta kuin kolme kerrallaan ja olemme sopineet siitä, että jenkki aina miehet sinne sopivina aikoina lähettää. Joka päivä saatte siis liikkua kannella, mutta varovaisinta on vielä, ettemme kulje kaikki kolme yhdessä.

– Tämä on sellainen paikka, johon laivan päällikkömiehet eivät pistäydy, ja sentähden meillä on täällä hyvä olla. Tämä huone ei kuulu meille ja kolitrimmarihuoneessa olisi mahdoton oleskella, mutta me olemme tehneet käytävän tänne ruumaan ja täällä me elelemme. Yksi meistä on kokkina ja hänelle maksetaan palkkana yksi punta viikossa, jonka me kaikki keräämme. Hänen ei tarvitse kolitrimmarityötä tehdä. Jos se ruoka, joka meille ylhäältä lähetetään, on kelvollista, niin syömme sitä, mutta muuten valmistamme ruokamme itse ja valitsemme täältä sopivat ruokatarpeet. Meillä on laivan kaikki varastot käytettävänä. Ja me olemme ainoat, jotka laivassa saamme ginessiä, sillä olemme lastanneet suurimman osan ginessilaatikoista tälle puolelle. (Ginessi oli eräs portterilaji, joka korkean alkoholipitoisuutensa vuoksi oli kauan säilyvää. Siihen sekoitettiin vettä, joten saatiin oluentapainen juoma.)

Pian käskettiin meidät aterialle, joten ranskalaisesta keittiöstä sain siirtyä tänne kolitrimmarin kokin eväisiin. Ruokana oli puhvelinlihasta tehtyjä pihvejä runsaan sipulin kanssa ja sen päälle portteria. Se oli ateria, joka lopultakin poisti suusta krokettien maun ja sai minut jälleen ennalleen.

Alkoivat taas laiskanpäivät. Noin tunnin tein työtä, mutta sittemmin en sitäkään, vaan autoin kokkia hänen tehtävissään. Olisimme voineet pestä naamamme ja olla kuinka puhtaina tahansa, mutta viran puolesta täytyi meidän esiintyä nokisin kasvoin. Kun sitäpaitsi vielä olimme tekemisissä rasvan kanssa, niin olivat meidän kokkien naamat vielä kiiltävämmän mustat kuin muiden. Ylhäällä käydessäni kävelin aina etukannella, joten en joutunut näyttäytymään sellaisille, jotka olisivat minut tunteneet.

Ja koska minulla nyt siis on hyvää aikaa, sillä keittiöhommiin ei mennyt paljon työtä, niin voinen kertoa myös vähän matkastakin. Kaikki tavalliset kulkureitit olivat saksalaisten miinoittamat ja vedenalaisia oli tuhka tiheään liikkunut myös pohjoisilla vesillä. Vaikka aselepo Muurmanskista lähdettyä jo oli solmittu, eivät reitit silti olleet vaarattomat, sillä varsinkin vedenalaiset olivat vielä jatkaneet sotaa. Sitäpaitsi oli miinavaara suuri ja tästä syystä käytettiinkin aivan erikoista kulkutietä. Ensin nimittäin kuljettiin suoraan pohjoiseen aina Huippuvuorille asti ja vasta täältä laskeuduttiin etelään Skotlantia kohti. Tällä tavalla tuli matka kestämään nopeakulkuisella laivallakin pari viikkoa, mutta Asturienin tapaisella romulla se kestäisi vielä kauemmin.

Ja nyt juuri tällä kerralla, kun olin laivan kannella, siinsi etäältä maa, ja se oli Huippuvuoret. Sinne emme kuitenkaan laskeneet, vaan aloimme kääntyä eteläänpäin. Oli täysi talvi, laiva oli jäässä ja niinkuin perästäpäin sain kuulla, oli tovereillani ruumassa ollut hyvin kylmä. Pohjantähti oli melkein pääni yläpuolella ja panin nyt mieleeni, että olin saavuttanut pohjoisimman leveysasteen eläissäni. Noin parinsadan metrin päässä laivasta näkyi valaan suihku ja lokkeja ja muita lintuja oli runsaasti ilmassa. Mutta merivedellä oli omituinen fosforin välke, jonka valtamerellä aina näkee.

Minulla oli kylmä ja minä painelin alas ruumaan. Täällä istuin juttelemaan hollantilaisen kanssa ja kysyin häneltä m.m. kuka oli laivan kapteeni. Sitä ei poika sanonut tietävänsä. Näin suurissa laivoissa kuin tämä, hän selitti, ei yleensä korkeampia herroja näe. Korkein herra, joka kannella liikkuu, on korkeintaan kolmas aliperämies. Ensimmäisen koneenkäyttäjän olen nähnyt yhden kerran, en tosin konehuoneessa, vaan kannella, kun hän viittasi minut luokseen ja antoi minulle kirjeen vietäväksi viidennelle koneenkäyttäjälle, joka on korkein herra, jonka me täällä ruumassa näemme. Hän pistäytyy konehuoneessa pari kertaa päivässä.

Korkeammat herrat istuvat tavallisesti salongissa tai ottavat ilmaa matkustajien kannella, mutta mitään tehtävää heillä ei laivassa ole. Vasta sitten kun laiva lähestyy satamaa, he komeasti kaluunoituina ilmaantuvat paikalle. Minä olen ollut tässä laivassa kolme kuukautta, mutta en parhaalla tahdollanikaan ole päässyt selville siitä, kuka täällä oikeastaan on laivan kapteeni. Muurmanskin satamasta lähtiessä en sattunut pääsemään kannelle, silloin olisin mahdollisesti voinut hänet nähdä.

Kyselin pojalta yhtä ja toista matkustajista ja sain tietää, että laivalla oli paljon arvohenkilöitä, Venäjältä paenneita ruhtinaita ja korkeita herroja Kaukasiasta, Bukarasta, Khivasta ja Armeniasta, sillä tällaisia Englanti ottaa varastoon, heitä sopivassa tilaisuudessa käyttääkseen. Laivan todellinen komentaja on kuitenkin eräs amerikkalainen, joka itse asiassa täällä kaikki määrää. Hänen nimeänsä en tiedä, mutta hänen seuranaan on eräs amerikkalainen kenttäpappi nimeltä mr Woodburn, joka silloin tällöin pitää raamatunselityksiä laivaväelle ja mielellään myöskin yksityisesti keskustelee miesten kanssa ja jakaa Herranehtoollista.

Meidän näin tarinoidessamme muistin minäkin tämän silmälasipääkerran, vaikken tosiaankaan ollut tullut osalliseksi hänen ehtoollisestaan.

Meidän vielä puhuessamme syöksyi kokkimme äkkiä huoneeseen ja riuhtasi minut mukaansa. Hän heitti sinellin pois päältäni ja käski äkkiä riisuutumaan sekä työnsi minut viimeisen koliuunin ääreen. Kaikki miehet näyttivät olevan työssä, mutta vanhin lämmittäjistä oli hääräilevinään ruumasta johtavan aukon suulla asettaakseen sinne tikapuita.

Oli tulossa tarkastus ja hänen asiansa oli pidätellä tulijaa siksi, kunnes kaikki olivat päässeet järjestykseen. Sisään astui eräs englantilainen upseeri, joka kysyi, onko täällä suomalaista. Ja niin huomattiin, että hän oli tullut minua etsimään ja minä sain merkin koota hynttyyni ja seurata häntä. Kun tulin kannelle, oli siellä eräs toinen englantilainen, joka osasi venäjää, ja niin sain kuulla, että olin vapaa.

– Olette kärsinyt rangaistuksenne, hän sanoi, vaikka taisitte ollakin syytön. On nimittäin todettu, että kokki on hullu.

Hän oli väkisin tahtonut syöttää eräälle laivan konstaapelille joitakin tiiliskivenvärisiä lihapullia tai mitä ne olivat, ja kun mies ei niistä huolinut, joutui kokki aivan suunniltaan ja oli pieksää miehen kuoliaaksi.

Mies makaakin nyt sairaana ja töintuskin saimme kokinryökäleen köysiin. Hänet on paiskattu viimeiseen sairaalahuoneeseen ja hän raivoaa siellä parastaikaa. Mutta konstaapeli on kuolemankielissä ja on hän monta tuntia oksennellut, niin että sisukset näyttävät purkautuvan.

XXIX LUKU, jossa minä vietän herraspäiviä.

Pääsin siis rakkaaseen ruumaan takaisin eikä minun sinä päivänä tarvinnut tehdä mitään, sillä oli jo iltapäivä. Muut ottivat minut ystävällisesti vastaan ja lausuivat onnittelunsa siitä, että olin ehjin nahoin päässyt tulisesta pätsistä takaisin. Karppinen toi minulle lämmintä vettä, jotta sain ruveta pesemään naamaani. Ja puhtaaksi se taas tulikin, ja kovin miehet hämmästyivät kun näkivät, että minulla oli siksikin puhtaat vaatteet. Muut vaatteeni olivat nimittäin mytyssä, jossa ne hollantilainen toverini oli minulle työntänyt ruumasta pois lähtiessäni. Mutta paitsi minun puhtaita vaatteitani, oli siellä uusi aivan huikaisevan puhdas alusvaatekerta, overallspuku sekä jonkinmoiset vedenpitävästä kankaasta tehdyt tohvelit. Tällä tavalla voin pukeutua ihan puhtaisiin ja lopuksi vetää sinellin hartioilleni. Sinellikin oli aivan puhdas, sillä olin sen ruumassa lämpimässä vedessä pessyt.

Aamulla tuli se englantilainen upseeri, joka minua eilen oli puhutellut, minua hakemaan. – Konstaapeli on kuollut, sanoi hän, eikä kukaan saa selvää, mitä ihmeen moskaa kokki on hänelle syöttänyt. Kokki raivoaa edelleen. Sairaalassa pelkäävät hoitajattaret häntä ja tahtoisivat sinne kernaasti jonkin mieshenkilön, joka hätätilassa voisi heitä auttaa. Kenelläkään ei ole halua sinne lähteä, joten tulin kysymään teiltä, lähtisittekö te sinne. Saisitte samalla kertaa laskea yhteen sairaalan tilikirjoja, sillä olen kuullut, että te olette sivistynyt mies.

Pelkäsin kovasti kokkia, mutta minun juolahti mieleeni kysyä, enkö saisi ottaa Karppista mukaan, sillä itse asiassa hän kai hyvin jouti. Tähän suostuttiinkin, ja niin saimme Karppisen kanssa lähteä yhdessä laivan sairaalaan. Kun aukaisimme sairaalan oven, tuli vastaamme lyhyt korridoori, jonka kummallakin puolella sairaalahuoneet sijaitsivat. Mutta korridoorin päässä oli vielä yksi huone, jonka oven eteen oli nostettu raskas tamminen arkku ja siellä kuului kokki ulvovan ja kiroilevan sitä, että hän ei voi käsittää, kuka ottaa vastuulleen sen, kun häneltä tässä ummehtuneessa ilmassa pilataan hänen hieno maku- ja hajuaistinsa.

Jätimme tämän kaatuneen suuruuden omiin oloihinsa ja meidät sijoitettiin töihin. Minulle aukaistiin erään hytin ovi. Hytti oli kalustettu konttorihuoneen tapaan ja sen seinällä riippui valkoinen kaapu, jonka sain ottaa päälleni. Olin siis aivan herrasmiehen näköinen ja istuin kirjoituspöydän ääreen sekä aloin silmäillä tilikirjaa. Mutta Karppiselle aukaistiin korridoorin toisella puolella oleva ovi, jossa kuvaamattoman lihava neekerinainen otti hänet vastaan. Karppinen oli pantu pyykkihommiin.

Työni ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista kuin puusta katsoen luulisi. Tilit olivat kyllä kirjoitetut hyvällä käsialalla, mutta en ollut tottunut lukemaan englantilaista pystykirjoitusta. Sitäpaitsi olivat rahat ja painot englantilaisia. Kun kerrottaessa ja yhteenlaskettaessa jouduin muuttamaan pienempiä mittoja ja rahaeriä suuremmiksi, niin tuli tenä eteen. Minun täytyi ruveta laatimaan itselleni taulukkoa, jonka avulla laskuista suoriutuisin, sillä Englannin mitat ja painot olin unohtanut.

Pian kuitenkin pääsin työn alkuun ja aloin siihen innostua, ja laskin yhteen sivun toisensa jälkeen.

Olin aivan työhön kiintynyt, kun ovi hiljaa aukeni ja – Mary seisoi edessäni. Jos kaikkein enkelien kauneus laskettaisiin yhteen, niin tuskin siitä sittenkään tulisi kauniimpaa kuin Mary nyt oli. Sanat salpautuivat kieleni taakse, mutta joka tapauksessa sain viitatuksi neitosen istumaan. – Valkoinen kaapu pukee teitä, sanoi Mary. Tehän olette aivan lääkärin näköinen.

Silloin minun kielenkantani irtautui. Ymmärsin, että nyt olin ainakin silmänräpäyksen sellaisessa asemassa, jossa voisin Maryyn imponeerata. Päätin siis takoa niin kauan kuin rauta oli kuumana.

– Ette kovin erehdykään, sanoin minä, sillä minä olenkin lääkäri ja vielä enemmän kuin tavallinen lääkäri, sillä minä olen entinen hermotautien professori Helsingin yliopistossa. En ole tätä täällä kellekään sanonut ja toivon, että tekin säilytätte salaisuuteni. Tälle seikkailumatkalle olen vapaaehtoisesti lähtenyt, sillä tahdoin päästä morfiinin kahleista. Lääkärille, jolla on ollut paljon työtä niinkuin minulla, on morfinismin vaara suuri, mutta nyt olen jo neljä kuukautta ollut tuosta myrkystä vapaana. J.n.e.

Kertomukseni teki toivotun vaikutuksen, sillä Mary istuutui. Tartuin hänen käteensä ja aloin hänelle tarinoida. Minä kerroin hänelle, kuinka minulla Englantiin päästyäni oli aikomus aukaista praktiikka Lontoossa, sillä sikäläisissä tiedemiespiireissä minun nimeni kyllä tunnetaan. Käyttäisin vielä yhden vuoden ajan englanninkielen oppimiseen ja morfiinista vieraantumiseen, aloittaakseni sen jälkeen uuden elämän Lontoossa, koska Englannin aristokraattinen ilmakehä miellyttää minua. Enhän minä, joka olen vanha ylimys, enää voi viihtyä demokraattisessa Suomessa, jossa kaikki ihmiskunnan ylevät arvot on poljettu lokaan. Ja eikö lie oikeastaan kaitselmuksen viittaus, että me kaksi näin omituisella tavalla olemme tavanneet toisemme ja emmekö me voisi ajatella yhteistä tulevaisuutta. Ja lopuksi otin minä paperin ja lupasin kirjoittaa siihen Marylle omalla äidinkielelläni jonkun runon. Mutta koska minusta ei ole runoilijaksi enkä muistanut ulkoa kuin jonkun värssyn Maammelaulusta, piirsin paperille muistamani neljä värssyä ja sen alle nimikirjoitukseni monine mahdollisimman komeine arvonimineen. Tulkitsin vielä sen jälkeen Marylle värssyjen sisältöä suunnilleen tähän tapaan: Jokaisen ihmisen suurin onni on lempi, mutta ainoastaan harvat saavat nauttia todellisesta rakkaudesta. Ne, joille kaitselmus on sallinut ikuisen onnen ja jotka ovat syntyneet samojen onnentähtien merkeissä, löytävät toisensa, vaikka he olisivat eri maanosista ja eri ihmisroduista, sillä he ovat luodut ikuiseen onneen, joka on taivas maan päällä.

Ja samalla ilmoitin, että olin myöskin suunnitellut sävelen näihin värssyihin ja lauloin niinkuin parhaiten taisin kirjoittamani neljä Maammelaulun värssyä.

Mutta tämä olikin jo kylliksi. Suuret kyyneleet kihosivat Maryn silmiin ja minä puristin hänet rintaani vasten.

– Mein lieber, lieber Printz, kuiskasi Mary korvaani. Mutta sen jälkeen hänet valtasi naisellinen kainous ja hän syöksyi huoneesta. Olin kuin pökerryksissä ja minun täytyi välttämättömästi saada puhutella jotakin, sillä yksin en jaksanut onneani kantaa. Aukaisin vastapäätä olevan oven saadakseni käsiini Karppisen. Mutta tuo noin 150 kilon painoinen neekerinainen lepäsi Karppisen rinnoilla, joka tuhansilla suudelmilla peitti hänen kasvojaan ja taputteli hänen lihavia pakaroitaan, niin että läiskinä täytti huoneen.

Me olimme molemmat löytäneet onnemme. – Se on lihava ja mukava ihminen, sanoi Karppinen. Kyllä sitä tällaisen mamman vierestään löytää, vai mitä tuumaat, maisteri.

Mutta äkkiä kuului hirmuinen rysähdys. Kokki oli saanut kuin saanutkin lopulta paljailla nyrkeillään oven halki. Hän katkaisi tammiarkkua vastaan molemmat ovenpuolikkaat ja hyppäsi kuin tiikeri kimppuumme.

Minun täytyy sanoa, että minä melkein sananmukaisesti ensi työkseni syöksyin neekerinaisen hameiden alle. Mutta Karppinen oli tarttunut mieheen kiinni ja vinhasti he pyöriskelivät lattialla ja lopulta tämä kerä vyöryi neekerinaisen päälle, joka lensi istualleen minun päälleni. Minä olin siis alimmaisena ja läkähtymäisilläni, neekerinainen huusi kuin riivattu ja Karppinen ja kokki pyöriskelivät vuoroin lattialla ja vuoroin meidän päällämme. Mutta yhtäkkiä välähti jotakin terästä kokin kädessä ja huomasimme, että hän oli kaapannut käteensä viilan, joka oli ollut jossain keittiössä. Se oli teräväkärkinen kolmikulmainen viila ja sillä yritti hän lyödä Karppista niinkuin tikarilla lyödään. Karppinen kaappasi kurikan ja aikoi antaa iskun kokin kalloon. Mutta joko kokki väisti jollakin tavalla tai Karppinen luiskahti, sillä pääasia on, että Karppinen lensi maahan nenälleen. Minä olin juuri onnistunut vyöryttäytymään neekerinaisen alta, kun kokki äkkäsi minut ja silloin hän jätti Karppisen ja syöksyi suoraan minua kohti. Hän oli oven edessä, joten en voinut päästä ovesta ulos. Viila oli onneksi pudonnut hänen kädestään. Sitävastoin tarttui hän molemmin käsin kurkkuuni ja olisi varmasti kuristanut minut kuoliaaksi, ellei Karppinen olisi sillä välin päässyt ylös ja mäiskäyttänyt häntä kurikalla päähän. Mies oli saanut narkoosin ja makasi seljällään huohottaen kovasti. Sidoimme hänet köysiin, jotka kiersimme pestävinä olevista lakanoista, ja koska olin kuullut että raivohulluille käytetään kuumia kylpyjä, päästin pesuhuoneessa olevan suuren ammeen täyteen kiehuvan kuumaa vettä ja paiskasimme kokin sinne.

Pesuhuoneessa oli hirmuinen siivo. Neekerinainen itki tai ulisi, sillä hän oli saanut hysteerisen kohtauksen. Pyykkipaljut olivat nurin ja pyykkivaatteet lojuivat lattialla. Rupesimme siis tekemään siivoa. Ja kaikki kävikin hyvin nopeasti, sillä olihan meillä Karppinen apunamme. Lopuksi työnsi Karppinen pyykit uudelleen lipeäpataan, nosti neekerinaisen syliinsä keveästi kuin höyhenen ja kuljetti hänet rahille maata. Minä aukoilin kaappeja ja löysin sieltä meille kummallekin sinisestä liinakankaasta tehdyt sairaalavaatteet, jotka otimme päällemme. Minun kurkkuni oli paisunut ja Karppisen nenä oli nyrkin kokoinen. Muuta vikaa ei meissä ollut. Kokki nukkui ja nostimme hänet ammeesta, riisuimme hänet ja panimme hänet uudestaan peräkamariin maata. Yhden kerran hän aukaisi silmänsä ja pyysi juotavaa. Minä hain lääkekaapin ja löysinkin sieltä pussillisen bromkaliumia, jonka sekoitin veteen ja annoin kokille, joka vaipui rauhalliseen uneen.

Kun seuraavana aamuna heräsimme, nukkui kokki vielä. Neekerinainen tarjosi meille kahvia ja kertoi suurella ihailulla urotyöstämme. Myöhemmin kävi Marykin paikalla ja minä ilmoitin hänelle, että minun vastoin tahtoani oli täytynyt täällä ruveta harjoittamaan lääkärinammattiani, vaikka olin päättänyt siitä yhden vuoden pysyä erilläni. Olin hypnotisoinut kokin ja valanut häneen uskomattomat määrät magneettista fluidumia ja tulisi hän varmaan terveeksi jälleen.

Ja niin keskustelimme Maryn kanssa hypnotismista ja kaikesta muusta ja tunnit vyöryivät nopeasti, kunnes äkkiä ovelle kolkutettiin. Työnsin kiireimmän kaupalla Maryn kirjoituspöydän alle, hiivin hiljaa ovelle ja vedin niinikään hiljaa ha'an edestä pois. Senjälkeen istuin tilikirjojen ääreen ja olin laskevinani. Kolkutus muuttui kovemmaksi ja minä huusin paikaltani: Ovi ei ole lukossa.

Ovi kiskaistiin auki ja Maryn isän kasvot näkyivät ovessa. Minun vereni jähmettyi, mutta minä en virkkanut sanaakaan. Maryn isä silmäsi huoneeseen, mutta ei nähtävästi huomannut mitään epäilyttävää, sillä vähän ajan perästä ovi taas suljettiin.

Ehdin kuiskaamaan Marylle, että hän olisi paikallaan vielä vähän aikaa, ja varoitus ei ollutkaan turha, sillä ovi aukeni taas, lausuttiin isvinjite ja vasta sen jälkeen mies painui pois. Tämän jälkeen päästin Maryn pois piilostaan ja työnsin hänet aivan äkkiä korridoorin yli keittiöön. Senjälkeen salpasin oven.

Eikä kulunutkaan monta minuuttia, ennenkuin sitä alettiin vimmatusti jyskyttää. Kuului kirouksia ja minä aloin kirota takaisin. Mitä helvettiä teillä on täällä tekemistä. Miksette sen vietävät anna minun tehdä työtä rauhassa. Te taidatte olla juovuksissa. Menkää pois täältä sairaalasta.

Mutta lopulta pitkän riidan jälkeen aukaisin oven ja päästin paroonin huoneeseen.

– Mitä te oikein tahdotte, kysyin. Tällöin pidettiin tarkastus, tutkittiin kirjoituspöydän ja sohvan alustat ja pidettiin kovaa hälinää. Ja mielihyvällä näin minä, että Mary aukaisi vastapäätä olevan oven ja luiskahti liukkaana kuin ankerias ulos sairaalasta.

Me olimme siis pelastetut, mutta nyt tiesimme kumpikin, että meitä vainosi neljä silmää, s.o. Maryn molempien kavaljeerien silmät. Maryn isän silmille en paljon arvoa pannut.

Mutta kokki oli sillä aikaa herännyt. Hän pyysi aivan tyynellä ja asiallisella äänellä, että antaisimme hänelle jotain päänsärkylääkettä, sillä hän sanoi päätänsä kovasti pakoittavan.

Mitä tehdä. Uskalsimmeko todella nostaa oviaukon edestä sinne nostamamme barrikaadit, sillä voisihan sattua, että hän uudelleen alkaisi raivota. Mutta Karppinen oli löytänyt tukevan lihanuijan ja sanoi: – Käydään vain sisälle, kyllä minä sen hoidan. Kun astuimme huoneeseen, huomasimme, että kokki tosiaankin oli tyyntynyt. Hän vahtii päätään eikä puhunut kulinaarisista asioista mitään. "Hypnoottinen käsittely", jota Karppinen oli hänen pääkuoreensa sovelluttanut, oli tosiaankin tehonnut.

Mutta meitä odotti vielä toinenkin yllätys. Vähän ajan perästä ilmestyi nim. paikalle Maryn kavaljeerina ollut serbialainen upseeri ja hänen seurassaan minut tänne kuljettanut englantilainen upseeri. Englantilainen ei sanonut minulle mitään muuta kuin että teitä ei täällä sairaalassa nyt enää tarvita, sillä tänne tulee pian kaksi serbialaista sanitääriä. He saapuvat tänne klo 8 illalla, jolloin te saatte täältä mennä makuupaikkaanne takaisin. Ja niin miehet poistuivat.

Vähän ajan perästä saapuikin kaksi serbialaista sanitääriä ja niin oli minun sairaalapalvelukseni lopussa. Astuimme Karppisen kanssa takaisin ruumaan, jossa muut toverimme olivat.

Täällä oli tapahtunut hieman muutoksia. Koko rautaristikko oli poistettu ja sille osalle ruumaa oli tehty pöydät ja samanlainen kalustus kuin muuallekin, ja asuivat serbialaiset nyt tässä paikassa. Serbialaisten seurana olleet italialaiset vangit taas olivat hajaantuneet toisten italialaisten joukkoon. Kaikki oli kuurattu ja puhdistettu, niin että kiilsi, ja muuten tuntui ilmassa olevan jonkinmoinen erikoinen juhlatunnelma. Sotilaat olivat kiilloittaneet kenkänsä ja panneet parhaat univormuperseedelinsä päälleen ja lopuksi äkkäsimme, että keskikäytävän päähän oli pystytetty jonkunlainen alttari.

Saatiin kuulla, että mr Woodburn aikoi pitää jumalanpalveluksen ja jumalanpalveluksen jälkeen hän jakaisi ehtoollista. Ja jottei kukaan saisi luikkia pois, seisoi kannella olevan oven suulla kaksi vartijaa, jotka päästivät kaikki sisään, mutta ei ketään ulos.

Ja vähän ajan päästä saapuikin rev. Woodburn kantaen mukanaan koria, josta näkyi neljä jättiläiskokoista mehupulloa sekä pisketinpalasia. Jumalanpalvelus oli hyvin lyhyt, sillä noin kymmenen minuuttia puhuttuaan hän alkoi kiertää miehestä mieheen työntäen jokaisen suuhun piskettipalasen ja sen jälkeen kulauksen mehua, joka heti paikalla aiheutti irvistystä asianomaisessa naamassa. Mehu oli nim. hapanta sitruunamehua.

XXX LUKU, jossa kerrotaan merellä vallinneesta myrskystä ja aineen kahleista vapautuneesta hengestä sekä hengestä, joka ei päässyt vapaaksi aineen kahleista.

Niin pian kuin Nordkap oli kierretty, alkoi tuuli vinkua mastoissa, vettä sataa kaatamalla ja Asturien heilua kovasti. Oli eräs lauantai-ilta, kun ensimmäiset täräykset alkoivat tuntua.

Serbialaiset, jotka ennenkin olivat ensimmäisinä turvautuneet St. Ulrichiin, korottivat nytkin äänensä ja alkoivat surkeasti ulvoen uhrata Neptunukselle.

Minä lensin makuutilaltani "Shweppes'in" pullokasalle, jolloin pullolaatikot särkyivät ja lopulta vyöryin pullojen kanssa Karppisen makuutilalle. Karppisparka aukoili unisia silmiään ja ratkesi hirveisiin kirouksiin, jonka jälkeen me molemmat, milloin eroten toisistamme, milloin taas puristautuen epätoivoisen kiihkeään syleilyyn, lensimme serbialaisten puolelle pullojen, tyhjien ja täysinäisten ruoka-astioiden tanssiessa ympärillämme.

Mutta etäämpänä lattialla pyöriskelivät ahkerasti Neptunukselle uhraten pari italialaista vääpeliä, pari ranskalaista upseeria, yksi serbialainen vänrikki, ennen mainittu armenialainen jättiläinen, armenialaisen kenraalin pakaasi, melkoinen määrä ruoka-astioita, pulloja, lihapurkkeja, kauluksia, paitoja, vilttejä sekä armenialaisen kenraalin buldoggi, joka levitti ympärilleen sanoin kuvaamatonta kauhistusta.

Mutta Setä Samuelin poikien leirissä oli hätää vaikka myytäväksi. Kamiina oli irtautunut paikoiltaan ja tanssi tulisen hehkuvana kivihiilien ja paistinpannujen kanssa siinä sekavassa massassa, jonka äänestä päättäen saattoi tuntea amerikkalaisiksi sotilaiksi. Tästä leiristä oli tällä kertaa kaikki arvokkuus kadonnut ja villieläinten karjuntaa muistuttavat hätähuudot puhuivat kaameata kieltä amerikkalaisen sotilaan ponnistuksista voittaa kahden mahtavan elementin, tulen ja veden voima.

Mutta äkkiä alkoi ruuman takaosassa olevan ruokasäiliön puoleisesta nurkasta kuulua valtava ryske, joka tärisytti koko laivaa ja herätti kaikkien huomion. Mikä mistäkin kiinnikkeestä itseään pidätellen tarkkasi koko "Troop Deck'in" asujamisto tätä ryskettä ja pian selvisi, että valtainen rommitynnyri oli päässyt vierimään ja nyt ryskytti ruokasäiliön seinää vasten.

Ja sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Yksi levy seinästä irtautui, seikka joka muuten pani hienolla väristyksellä ajattelemaan Asturien'in rakennetta, ja majesteetillisesti astui rommitynnyri tervehdittynä koko Troop Deck'in infernaalisella ilon ulvahduksella vankilastaan ruuman vapauteen, jossa se suuntasi kulkunsa amerikkalaisten puolelle.

Vaistomaisesti irtautuivat silloin kaikkien sormet pidäkkeistä ja pian pyörivät koko ruuman asukkaat tuon aineen kahleista vapautuneen hengen ympärillä aivan samalla tavoin kuin mehiläisparvi surisee kuningattarensa ympärillä.

Silmät eivät kyenneet erottamaan miten se tapahtui, mutta pääasia on, että silmänräpäyksessä oli tynnyri tyhjänä ja jokaisella oli taskut täynnä Shweppes'in pulloja rommilla täytettyinä. Ja pian alkoi kuulua kaikenkielistä ilon ja riemun hihkunaa, sillä myrskyisä ilma ei voinut estää tätä kansainvälistä rauhan ja sovinnon juhlaa, erikoisinta, mitä koskaan olen nähnyt.

Viinissähän on totuus ja rommissa on sitä useita kymmeniä prosentteja enemmän, joten jokaisen tunteet alkoivat pian purkautua ilmoille. Yksimielisesti tuomittiin kaikki kansojen väliset sodat, jokaisen kansan köyhälistöhän niissä vain saa itse mitään hyötymättä vuodattaa vertaan muutamien yksityisten saalistajien puolesta. Kaikki työläiset ovat veljiä, joilla on ainoastaan yksi vihollinen, kansainvälinen kapitalismi, joka jo Venäjän ja Saksan kapitalismin kukistuessa on saanut ankaran kolauksen, ja jonka viimeiset hetket, niin pian kuin kaikki kansat alkavat herätä sodan huumauksesta, lähestymistään lähestyvät.

Oli hauska saada kuulla, mitä liittoutuneet sotilaat tiesivät sanoa vihollisistaan saksalaisista. Ensiksi interveivasin erästä amerikkalaista, saksalaissyntyistä muuten, sillä hänen vanhempansa olivat muuttaneet Saksasta Amerikkaan. Hänen arvostelunsa alkoi sanoilla: "Der dumme Fritz hat sich blamiert", mutta suhtautui hän muuten hyvin suopeasti Fritz-parkaan, josta toivoi "kaiserismin" kukistuttua tulevan kelpo miehen. Samaa sääliväisyyttä huokui erään ranskalaisen vänrikin puhe, jota interveivasin venäjänkielellä. Hän huomautti m.m. siitä kuinka suotavaa on, että Saksan ja Ranskan välille saadaan syntymään hyvä naapurisopu, jota hän piti yhteisen vihollisen, Saksan militarismin kukistuttua mahdollisena. Saksan militarismihan oli yhtä raskaana taakkana rasittanut Ranskan kuin Saksan kansaa, tehden kummassakin maassa suurta haittaa henkiselle ja taloudelliselle kehitykselle. Pieneen Suomeen suhtautuivat kaikki sympaattisesti.

Meidän vielä puhuessamme ilmestyi joukkoomme armenialaisemme ja pari serbialaista, eikä aikaakaan, ennenkuin alkoi kansainvälinen rauhankonferenssi, jossa maapalloa kaikessa sovinnossa, mutta erittäin suurella hälinällä jaettiin. Ja minnekkä vaan silmäsi käänsit, huomasit tuon aineen kahleista vapautuneen hengen tehneen vaikutuksensa. Varsinkin serbialaiset vyöryivät myrskyn tahdissa sinne ja tänne ja heidän alussa kauniit neliääniset säveleensä alkoivat yhä enemmän saada rikkinäisen sävyn, muistuttaen sellaisia nykyaikaisen säveltaiteen tuotteita, joiden tarkoituksena on joko kuvata maailmanloppua tai epätoivoisen rakastajan sieluntilaa muutama sekunti senjälkeen, kun hän on täydellisesti päässyt selville siitä, että hänen armaansa pettää häntä. Myös myrsky oli tainnut vaimentua.

Mutta eräs italialainen vääpeli kasteli sokeripalasia rommiin ja syötteli niitä armenialaisen kenraalin buldoggille, jonka naama alkoi yhä enemmän ja enemmän loistaa tyytyväisyydestä. Kun vääpelin viimeinen sokeripalanen oli luistanut koiran ammottavaan kitaan, alkoi sekin tulla runolliseksi ja päästellä ilmoille armenialais-englantilaisia vuoristojoikuja, jonka lisäksi se vähä väliä huiskutti kuonoaan molemmilla etukäpälillään.

Ulkona ulvoi myrsky. Asturienin rautainen ruumis ryskähteli, sähkövalot ruuman toisella puolen sammuivat ja samoin sammuivat meidän kirkkaat silmämme – – –

XXXI LUKU, jossa seikkailu merellä vihdoinkin loppuu.

Kyllä sentään alkoi vähitellen huomata, että olimme palaamassa lämpimämpiin maihin. Ei tuntunut enää kylmältä, jää ja lumi olivat kadonneet ja myrsky oli tauonnut. Huomasi äkkiä, ettei sormia palellut, joten laivan kannellakin voi työskennellä kylmästä mitään tietämättä. Mutta vielä toinenkin merkki osoitti, että maata lähestyttiin. Laivaa alettiin nim. siistiä. Laivan kaikki kannet pestiin ja kiillotettiin ja samalla tavalla puhdistettiin kaikki kajuuttain seinät, penkit, j.n.e. Laiva oli ollut eksyksissä, mutta nyt tiedettiin, että Orkneysaaret tulisivat päivän päästä näkyviin. Minä olin puhdistamassa kapteenin kantta ja näin siellä ohjauslaitteiden tykönä kartan, jonka avulla selvisi, että laivareittimme tulisi kulkemaan aivan läheltä Skotlannin rannikkoa.

Vietäisiköhän meidät mahdollisesti Skotlantiin ja mihinkä satamaan sinne? Olihan Skotlannissa vielä metsiä ja ehkä saisimme tehdä metsätöitä tässä maassa, jonka jokainen suomalainen koulupoika tuntee ainakin Walter Scottin kertomuksista.

Maan lähestyminen ja kauniit ilmat aikaansaivat myöskin kannella vilkkaamman elämän. Kaikki ne, jotka olivat paenneet meritaudin vuoksi hyttiensä syvyyksiin, ilmestyivät näkyville, ja tavallinen iloinen kansielämä varsinaisten ylhäisömatkustajien joukossa alkoi. Kannelle nostettiin tuoleja ja pöytiä, jollakin osalla kantta tanssittiin ja paikoin taas pelattiin erilaisia pelejä. Tuntui siltä kuin olisi matkustettu jossakin turistilaivassa. Yleinen hyväntuulisuus oli vallannut kaikki, ja siitä saimme me sotavangitkin osamme. Meidänkin ruumassa näkyi, että valmistauduttiin astumaan maalle. Matkalaukkuja järjestettiin, sodassa käytettyjä vaatekappaleita hyljättiin ja meille vangeille lahjoitettiin uudet kengät, joten minäkin pääsin noista vastenmielisistä bolshevikeistäni. Karppinen sai lahjaksi erään upseerin palttoon, josta hänelle ommeltiin takki. Minä sain ranskalaisen upseerinlakin, josta vähän muutettuna tuli oivallinen siviililakki.

Olimme siis mekin paraatikunnossa, vaikkemme yhtä kiiltävän uusissa vaatteissa kuin muut. Jokainen meistä sai muuten erinäisiä pikkukapineita lahjaksi tovereiltamme ruumassa, muun muassa minä sain faneerilaatikon, joka soveltui matkalaukuksi. Kaikkein enimmän lahjoja sai Matti, sillä hän oli joutunut auttamaan lähellämme asuvia ranskalaisia upseereja. Hän oli pakannut ja järjestänyt heidän tavaransa sekä siivonnut heille kuuluvan osan laivaa, korjannut heidän matkalaukkunsa y.m. Tästä hän sai palkinnoksi parranajovehkeet, hyvän linkkuveitsen, tupakkaa ja kolme shillinkiä rahaa, joka viimemainittu rikkaus meistä tuntui aivan ylenpalttiselta ja jota me kaikki kadehdimme.

Aikaisin seuraavana aamuna, jo klo 5 aikaan, siinsi maa taivaanrannalla, liput kohosivat mastoon ja kolme tervehdyslaukausta ammuttiin. Ja paitsi tätä osoittivat myöskin liikkeellä olevat kalastajalaivat ja kalastajaveneet ja laivaa ympäröivät lokit, että maa oli lähellä. Kalastajalaivojen läheisyydessä liikkui omituisen näköisiä kalastusveneitä, joita olisin mielelläni katsellut lähempää, sillä olinhan minäkin kalastusveneessä liikkunut. Olisin tahtonut nähdä, minkälaisia ne täällä päin olivat. En saanut kuitenkaan mitään kiikaria käsiini, emmekä tulleet niin lähelle veneitä, että olisin voinut niitä tarkastaa. Mutta sen kuitenkin huomasin, että uskomattoman nopeasti ne liikkuivat. Ne olivat luultavasti parempaa ja uudenaikaisempaa mallia kuin meikäläiset kalastajaveneet ja olivat todennäköisesti myöskin niitä suurempia. Mutta Orkneysaaret vilahtivat pian näkyvistämme. Kuljimme taas merellä ja sattumalta sain tietää eräältä ranskalaiselta upseerilta, että tulisimme laskemaan maihin Lerwickin kaupungissa Skotlannissa. Tämän tiedon kiiruhdin ilmoittamaan tovereilleni ja otimme sen mielihyvällä vastaan, sillä pääsisimmehän nyt seutuun, jossa olisi meille suomalaisille ihanteelliset olot, ja tulisimme työskentelemään edes jonkinverran samanlaisissa oloissa kuin kotimaassamme.

Yhä lähenimme Britannian mannerta. Näkyi tosiaankin, että olimme tulossa maahan, jossa oli 40 miljoonaa asukasta, sillä paljon ja suoria laivoja näkyi olevan liikkeellä. Kaikki ne kuitenkin hyvine koneineen meidät ylpeästi sivuuttivat, sillä vaivoin pääsi vanha Asturien enää kulkemaan. Laivojen omituinen ulkonäkö pisti heti silmään. Ne olivat nimittäin maalatut kirjavan värisiksi siten, että aivan pikimustalla värillä oli laiva ikäänkuin katkaistu osiin. Muut värit olivat räikeänpunainen, sininen ja valkoinen, ja oli laiva täten jaettu epäsäännöllisiin suorasivuisiin kuvioihin. Tämä oli tehty vedenalaisen vaaran tähden, sillä täten maalattuna oli laivaa jo lyhyen matkan päästä vaikea erottaa. Siinä oli aina joku sellainen väri, joka sulautui ympäristön väreihin, ja laivan muoto näytti rikkinäiseltä aivankuin olisi kysymys jostakin uppoamaisillaan olevasta hylystä.

– Tämä on amerikkalaisten keksintö, selitti minulle ruotsalainen. Tällä tavalla maalattiin kaikki laivat, jotka toivat ensiksi sotaväkeä Amerikasta Europaan. Mutta sittemmin keksi Edison koneen, jolla voitiin noin 20 Englannin peninkulman etäisyydellä määrätä vedenalaisen laivan asema, ja vähän myöhemmin n.k. dampboomb'in, jonka avulla vedenalainen laiva voidaan hävittää alueelta, jonka säde on 6 Englannin peninkulmaa. Näiden avulla hävitettiin vedenalaiset Atlantinmeren kulkureiteiltä, joten niiltä on siellä saatu olla rauhassa. Tällä tavoin ei laivoja siis enää tarvitse maalata, mutta nämä laivat ovat tietysti saaneet säilyttää entisen värinsä.

Taas alkoi maata näkyä, ja nyt ajoi laiva suoraan sitä kohti. Pitkän, rasittavan merimatkan jälkeen tuntui rinnassa omituiselta, kun tiesi hetken kuluttua taas saavansa maata jalkojensa alle. En yhtään ihmettele laivassa olleiden englantilaisten iloa, sillä miehet lauloivat, hyppelivät ja hurrasivat, ja heidän ilonsa tarttui muihinkin. Varsinkin eräs sotilaskapteeni oli sennäköinen kuin olisi tullut hulluksi. Hän kulki edestakaisin kannella, puheli itsekseen, otti nenäliinan taskustaan ja itkeä pillitti jonkun hetken, pisti taas nenäliinan taskuunsa ja käveli jonkun matkaa purskahtaakseen mitä raikkaimpaan nauruun. Ja koko ajan hän oli siksi toisissa maailmoissa, ettei hän nähnyt ihmisiä eikä muita esteitä, vaan törmäili milloin mihinkin, kunnes lopulta kompastui erääseen saippuapalaseen, niin että olisi luullut häneltä naaman haljenneen.

– Tuolla miehellä eivät varmaankaan ole kaikki ruuvit kiinni, tuumasi Suokas. Englannissa hän ensi työkseen kai joutuu hulluinhuoneeseen.

Ja siltä hän näyttikin, sillä ylösnoustessaan mies oli pistänyt saippuapalasen taskuunsa ja kulki taas edelleen vuoroin nauraen vuoroin itkien.

Mutta ranta läheni lähenemistään. Saatoimme jo erottaa siitä yksityiskohtia. Näimme korkeita jyrkkiä kallioita, jotka olivat jotakin mustaa, melkein asfaltinväristä kivilajia. Vuosituhansien kuluessa oli vesi syönyt niihin omituisia luolia ja nyt hyökyaalto aina tunkeutui tällaisia luolia myöten kallion sisään, vesi kulki siellä omia tiehyeitään, valuen taas monina pieninä putouksina ulos.

Nämä olivat ne kuuluisat Lerwickin rantakalliot, joiden piirtäminen oli ollut Suomen ensimäiselle Englannin lähettiläälle, konsuli Wolffille, niin kohtalokas.

Sillä paitsi sitä, että nämä kalliot olivat huomattava luonnonihanuus, olivat ne myös muodostetut mahtaviksi linnoituksiksi, vaikkei ainoatakaan tykinsuuta näkynyt merelle päin. Näiden kallioiden sisään ja taakse oli kaivettu mahtavia käytäviä, tai käytetty entisiä ja missä luonto ei ollut luonut tarpeeksi vahvaa vastusta, oli valettu seiniä betonista ja nikkeliteräksestä, niin lujia, ettei mikään tykki olisi voinut niitä murskata.

Nämä Lerwickin kalliot olivat tosiaankin niin ihanat, että sellaiselle, joka osasi skitsikirjaansa niistä kuvia piirtää, oli kiusaus tosiaankin voittamattoman suuri. Voin aivan hyvin ymmärtää, että konsuli Wolff'kin tahtoi piirtää muistiinsa tämän ensimmäisen näyn Englannin mantereelta. Mutta silloin oli sota ja englantilainen on varovaisempi kuin kukaan muu. Olihan mahdollista, että piirtäjä oli sotilasaseiden tuntija ja että hän skitsikirjaansa merkitsi joitakin sotilassalaisuuksia.

Ja niin kävikin sillä tavalla, että Suomen ensimäinen lähettiläs Englannin mantereelle astuttuaan teljettiin Lerwickin kaupungin poliisiputkaan, ja kun hän ilmoitti olevansa diplomaatti, vastattiin hänelle, ettei siellä ole diplomaateille sen parempaa putkaa kuin muillekaan. Mainittakoon kuitenkin, että asia pian selviytyi, ja että Englannin hallituksen puolesta esitettiin virallinen anteeksipyyntö.

Pian alkoi myös itse kaupunki näkyä, sillä olimme tulleet lahteen, jonka itäpuolella se sijaitsi. Me emme laskeneet laituriin, vaan ankkuroimme lahdelle. Rannasta tuli kaksi pienempää laivaa meidän laivamme rinnalle. Saimme kuulla, ettemme tulisikaan astumaan maihin Lerwickissä niinkuin ensin oli aiottu, vaan ainoastaan täältä provianteeraamaan. Ja laivoista nostettiinkin meille joitakin perunasäkkejä, kaalia ja porkkanoita ynnä muita vihanneksia sekä tuoretta lihaa |a kalaa.

– Mistähän ne tuollakin saavat perunoita, tuumasi Karppinen, sillä eihän tuollaiseen kalliomaahan saa edes perunamaata. Kyllä se peruna kiviselläkin maalla hyvin kasvaa, mutta eihän tuonne saa sellaista peltoa tehdyksi, että sinne edes voisi mitään kylvää. Kyllä kai ne ovat muualta tuodut nekin perunat, jotka laivaan tuotiin. Ja lieneeköhän tuolla edes kunnollista kaivoakaan, sillä tuskin tuolta saa vettä muualta kuin soista, jotka ovat kallioiden välissä. Mutta sellainen vesi on huonoa ja ruskeanväristä.

Sitäpaitsi täytettiin laivan vesisäiliöt vedellä. Mutta satamasta ilmoitettiin lähdettävän vasta seuraavana aamuna klo 6 aikaan. Kello oli nyt noin viiden tienoissa illalla, joten meillä oli hyvä aika laivankannelta katsella kaupunkia.

Siinä oli yleensä pieniä rakennuksia, jotka kaikki olivat tehdyt kivestä ja hyvin sievän näköisiä. Kokonaisvaikutus muistutti jokseenkin Engelaukean ja Speranskyntien tienoita Helsingissä. Joitakuita automobiileja ja hevosia sekä runsaasti väkeä näkyi liikkuvan kaduilla. Kaupungin ympäristö oli vuorista ja puutonta.

Ja niin lähdettiin Karppisen kanssa katsomaan minkälaista vettä siinä säiliössä oli, joka oli Lerwickissä täytetty.

Ja oikeassa oli Karppinen, sillä vesi oli aivan ruskeaa, johtuen tämä ehkä kuitenkin ruostuneista vesijohtoputkista. – Kyllähän tämä on selvää lamparevettä, sanoi Karppinen, ja ties vaikka sen mukana saisi juoda sammakoita, niin että älä sinäkään maisteri juo tätä vettä, vaan juodaan mieluummin sitä vettä, jota Muurmanskista tuotiin.

Ja tämän lupauksen piti Karppinen aivan tarkalleen, sillä hän aina otti vettä Muurmannissa täytetyistä säiliöistä ja varoi tarkoin minua, etten minäkään päässyt tätä Lerwickin vaarallista vettä juomaan.

Mutta ilta oli tullut ja me painuimme ruumaamme. Täällä ilmoitettiin saatavan kello kahdeksalta erikoinen illallinen maihin saapumisen kunniaksi. Oli siinä herkkuja, sillä oli yllin kyllin tuoretta lihaa ja kalakeittoa ja tuoreita perunoita, jommoista ruokaa emme olleet saaneet neljään kuukauteen, yksi mukillinen olutta mieheen ja kaiken päälle kunnollinen ryyppy giniä. Söimme minkä jaksoimme ja kyllä se tuore ruoka maistuikin, niin että syönnin jälkeen ei tahtonut päästä paikoiltaan liikkumaan.

Mutta kaikkein surkein asia oli se, että oli päästy iloliemen makuun, mutta lisää ei voitu mistään saada. Lähetettiin lähetystökin, joka esitti sen vaatimattoman pyynnön, että kaikille annettaisiin juotavaa pikku hiprakkaan asti tai ainakin yksi mukillinen olutta lisää, mutta mitään ei saatu. Ei siis auttanut muu kuin kömpiä yöpuulle.

Tämä tapahtui klo 10 aikaan illalla. Tukevan aterian jälkeen saivat miehet hyvin unta, mutta minä kieriskelin unettomana vuoteellani. Olin syönyt liikaa, niin että en voinut oikein hyvin, ja myöskin maan läheisyys tuntui hermostuttavalta.

Klo 8 tienoilla a.p. nousimme vuoteiltamme niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja oli laiva jo liikkeellä. Kuljettiin Skotlannin rantaa ja sumun lomassa näkyi sieltä vuoristomaisemia, joille tunnusmerkillistä näytti olevan useat keilamaiset vuoret, sieltä täältä häämötteli kirkontorneja ja kyliä ja silloin tällöin näkyi aivan lähellä rantaa joku linnamainen asumus tai kalastajakylä. Mutta sumu lisääntyi lisääntymistään ja ainoastaan tulia ja loistoja näkyi hämärässä.

Laiva kulki hiljaa eteenpäin. Sen sumusireeni mölisi ja vastaiselta puolelta kuului sumusireenien ääniä ja majakkakellojen soittoa. Ja kun sumu lopulta helpotti ja ilma kävi niin kirkkaaksi, että alkoi jotain nähdä, oli jo iltahämärä. Laivojen lyhtyjä ja laivojen savuja näkyi kaikkialla. Oli siinä sekä tulevaa että menevää laivaa. Ja mestari siinä täytyi olla, että tiesi, mitä vilkkumajakkariviä milloinkin oli seurattava.

Lähestyimme Newcastlen suurta satamakaupunkia, ja oli jo tullut siksi hämärä, että ainoastaan tulien lukumäärästä voi päättää maan olevan lähellä. Mutta kauan kesti vielä, ennenkuin lopulta käännyttiin Tyne-joen suulle ja laivamme alkoi nousta ylös jokea pitkin. Ensin oli joen rannalla pieniä satamarakennuksia ja valtavia makasiineja ja niiden joukosta näkyi lopulta Newcastlen suuri laivaveistämö. Siellä oli rinnatusten rakenteella kymmeniä jättiläislaivoja, joiden teräsristikoista tehdyt rungot monikerroksisten kivirakennusten korkuisina häämöittivät pimeässä. Ja ilmassa kuului koneiden jyskinää ja sähköniittauskoneen surinaa, sillä työtä tehtiin vieläkin täydellä höyryllä. Luultiin nim. että laivoista tulisi olemaan rauhan tultua puute, ja tahdottiin nopeasti saattaa kaikki rakenteella olevat laivat kuntoon, jotta Britannia heti sodan loputtua pääsisi valtaamaan merenkulkuliikenteen. Kaikki tämä työ osoittautui myöhemmin kuitenkin turhaksi, sillä sodan jälkeen kävivätkin rahtimarkkinat huonoiksi, ja monen uhkean aluksen täytyi lojua tyhjänä satamassa.

Laiva oli kulkenut tätä miettiessäni hitaasti eteenpäin ja lopulta se joutui laiturin varteen. Ketään ei kuitenkaan laskettu laivasta, sillä vielä oli kestettävä ankara paperien tarkastus, joten vasta seuraavana aamuna päästäisiin maihin. Saimme siis tyytyä vain laivasta katsomaan Newcastlen kaupunkia ja sen vilkasta elämää.

XXXII LUKU, jossa m.m. kerrotaan matkasta Briggin kaupunkiin ja Manbyn kämpälle.

Seuraavana aamuna noin klo 8 aikaan olimme kaikki kannella odottamassa ulospääsyä. Aivan laiturin varressa oli sota-aikana rakennettu puurakennus, jonka sisällä itse tarkastus tapahtui. Tämä peitti kokonaan näköalan, niin että tältä osalta avautui eteen ainoastaan ruskeaksi maalattu puuseinä.

Laivaan astui englantilaisia poliiseja, jotka kaikkein ensimäiseksi kutsuivat englantilaiset sotilaat päällikköineen esiin. Me seisoimme siinä aivan lähellä ja suureksi hämmästykseksemme viitattiin meidätkin mukaan. Kun sivuutimme poliisit, astui esiin eräs englantilainen upseeri ja näytti meidän paperimme. Hän selitti myös poliisikomissariolle, että me olimme henkilöitä, jotka englantilainen sotaväki oli pelastanut bolshevikien kynsistä.

Tämä oli hyvin miellyttävä uutinen, sillä olimme itse asiassa kaikessa hiljaisuudessa peljänneet, että meitä pidettäisiin saksalaisina, joita Englannissa yleensä oli meille kerrottu kohdeltavan huonosti.

Ja niin tapahtui se ihme, että me pääsimme poistumaan laivalta ensimmäisten joukossa. Astuimme satamarakennuksen läpi ja täällä meitä ei enää kuulusteltu eikä tutkittu.

Mutta satamarakennuksen takana oli laaja aukea ja täällä oli väkeä jos kuinka paljon. Edustalla oli automobiileja, joihin kuhunkin mahtui kymmenkunta henkeä, ja kun automobiili kerrallaan lähti liikkeelle, kohotti väkijoukko huikean hurraahuudon. Ja kun me upseerimme johdolla astuimme viimeiseen vaunuun, työntyi monta päätä poliisiketjun takaa meitä katsomaan.

– Ne ovat ranskalaisia ja italialaisia, kuulimme erään akan sanovan, johon joku tokasi, että nuo miehet näyttävät tulevan suoraan juoksuhaudoista, koska niiden vormut ovat noin huonossa kunnossa. Mutta eräs vanha nainen sanoi: Poikaparkoja, paljon he ovat saaneet kärsiä, ja purskahti itkuun. Ja meille työnnettiin makeisia ja lahjakoreja, joissa oli tupakkaa, suklaata, voileipiä ja muuta hyvää.

Ja väkijoukon hurratessa läksi auto liikkeelle. Satamasta kaupunkiin ajettaessa kuljettiin innostuneiden väkijoukkojen ja usean kunniaportin läpi, ja asemarakennuksella oli meitä vastassa eräs vanha, arvokkaan näköinen herrasmies, joka piti meille pitkän puheen, mutta siitä emme mitään ymmärtäneet, sillä mies taisteli koko ajan voimakasta liikutusta vastaan, kakisteli kurkkuansa, niisteli nenäänsä ja pyyhkieli kyyneleitä silmistään. Ja senjälkeen ojennettiin jokaiselle kukkavihko.

Me tunsimme itsemme hieman noloiksi ja meitä saattava upseeri, joka nähtävästi oli suuri velikulta, vilkuili meihin silmillään ja taisteli naurunsa kanssa.

Mutta vielä kummempaa piti tuleman, sillä suurenmoisen asemarakennuksen sisälle päästyämme sijoitettiin meidät herkulliseen aamiaispöytään, jossa taas eräs kunnianarvoisa herrasmies piti meille puheen ja tyhjensi maljan meidän kunniaksemme. Hän puhui sentään selvemmin kuin edellinen, vaikka olikin huomattavasti liikutettu.

– Englanti tervehtii teitä, urhoollisia poikiansa, jotka olette vieneet sen lippua voitosta voittoon itäisellä rintamalla. Newcastlen kaupunki tervehtii teitä urhean Britannian poikia, jotka olette taistelleet etelän troopillisen auringon paahteessa. Teidän urotyönne Gallipolin rintamalla ja Mesopotamian erämaissa ovat jääneet unohtumattomasti mieleemme. Katsokaa näitä päivänpaahtamia sotilaita ja heidän juoksuhaudoissa kuluneita vormujaan – tällä kertaa tämä kaunopuhelias mies viittasi meihin – kaikki tämä todistaa meille sitä, että brittiläinen rotu yhä edelleen on voittava alaa maailmassa, etevimpänä rotuna, mitä maa päällänsä kantaa. Maljanne, urhoolliset soturit.

Ja tämän jälkeen hän kulki miehestä mieheen puristaen jokaisen kättä ja juoden jokaisen maljan, ja kun hän oli lopulta Suokkaan kättä puristanut, joka oli viimeisenä, löi hän lasinsa rikki. Mutta koko yleisö puhkesi myrskyisiin suosionhuutoihin ja meidät kannettiin junaan.

Olimme olleet vähän aikaa vaunuissa, kun meitä saatellut englantilainen upseeri saapui siihen osastoon, jossa me olimme ja käski meitä seuraamaan itseään. Ja niin meidät vietiin erääseen toiseen vaunuun, joka ei, kuten edellinen, ollut lipuilla ja köynnöksillä koristettu. Hän myhähti ja sanoi, että niinkuin näette, kohtelee Englanti suurenmoisesti sotavankejansa, mutta tällä kertaa on kuitenkin tapahtunut pieni erehdys. Samana päivänä piti nim. saapua erään lähetyksen gallipolilaisia joukkoja, mutta oli se jollakin tavalla matkalla myöhästynyt. Poliisipäällikkö ei kuitenkaan katsonut olevan syytä muuttaa päivän ohjelmaa, vaikka oli kuullut, että nämä gallipolilaiset joukot nousisivatkin maihin Doverissa. Kun nim. Asturien onneksi sattui saapumaan satamaan, niin hän antoi juhlallisuuksien jatkua rauhallista menoaan tuottamatta kenellekään pettymystä. Olisitte muuten saaneet olla mukanakin, sillä ei minulla puolestani ole mitään vastaan, että teitä juhlitaan, mutta kun teidän tienne käy Briggiin ja meidän vaunumme taas Lontooseen, täytyy teidän jäädä tänne. Tässä on passinne ja pilettinne, jotka voitte näyttää konduktöörille. Ja nyt näkemiin, rakkaat mesopotamialaiset.

Vaunun siirrosta ei meillä suinkaan ollut valittamista. Vaunumme oli hienonhieno, sen sisustus oli mahonkia ja punaista samettia, seinillä oli peilejä ja hienot sähkölamput antoivat valoa. Ne syttyivät nim. itsestään aina silloin kun juna tuli tunneliin tai rautatiesillan alle. Mutta muulloin niissä ei ollut valoa, sillä nyt oli valoisa päivä.

Juna oli lähtenyt liikkeelle. Se kulki tavattoman nopeaan ja äänettömästi ja tasaisesti kuin hissi.

Ja viljeltyjen ja hyvinhoidettujen maiden läpi se kiiti. Näkyi pieniä kyliä, suuria kyliä ja kaupunkeja, näkyi kirkontorneja ja komeita herraskartanoja. Ja mitä varsinkin näkyi usein, oli keinotekoisia lammikoita, jotka nähtävästi olivat kalanviljelystä varten. Ja kaikkialla näkyi istutettuja lehtokujia ja pensasaitoja, mutta joka paikassa oli aina siellä täällä tehtaita ja tehtaiden savupiippuja. Ja kivihiilen savua leijaili ilmassa.

– Kyllä tämä maailma täällä näyttää olevan valmista, sanoi Karppinen. Tämähän on kaikkialta komeampaa kuin Oulun kaupunki. Kuinkahan monta asukasta tässä Englannin maassa oikein mahtaa olla.

Kun hän sai kuulla, että niitä oli 40 miljoonaa eli siis runsaasti kymmenen kertaa Suomen asujamisto ja ettei Englanti pinta-alaltaan ole edes Suomen suuruinen, niin hän sanoi, että hyvää maata tämä kyllä näyttää olevan ja kyllähän täällä leipääkin näyttää kasvavan, mutta laidunmaiden puute siinä sittenkin täytyy olla, niin että ei se ole ihme että englantilaiset niin pyrkivät muihin maihin. Mutta kyllä minun mielestäni sittenkin maisteri on siinä oikeassa, ettei ne sentään Karjalaan tule, sillä kyllä täällä on parempi torpparina kuin Karjalassa talollisena. Sen näkee jo siitäkin, että kaikki ovat täällä hyvinruokitun näköisiä ja että kaikki kulkevat patiinakengissä ja rikoovaatteissa.

Juna huristi edelleen. Se pysähtyi ainoastaan minuutin osaksi joka asemalle ja monen tunnelin läpi se syöksyi. Mutta pian alkoivat lamput vaunussa palaa koko ajan, sillä pimeni nopeasti. Lopuksi tuli konduktööri vaunuumme ja ilmoitti seuraavan aseman olevan Briggin, jonne meidän oli astuttava. Oli sateinen yö ja valaistulla asemalaiturilla oli ainoastaan pari henkeä, Nämä olivat molemmat siviilipukuun puettuja, mutta toinen tuli kohta meidän luoksemme ja Suokas ojensi hänelle paperit. Läksimme pienehkön asemahuoneen lävitse ja sen ulkopuolella seisoi pilkkosen pimeässä suuri kuorma-auto.

Astuimme autoon, joka läksi heti liikkeelle.

Kaupunki oli kokonaan pimeyden vallassa, sillä sota-ajan määräykset ilmahyökkäyksistä olivat vielä voimassa, joten emme voineet nähdä muuta kuin sen verran, että kuljettiin kapeiden ja monisokkeloisten katujen läpi ja senjälkeen vähän matkaa aukeiden peltojen poikki, kunnes tultiin korkeaan ja synkkään metsään.

– Näkyypä sitä olevan metsää täälläkin, sanoi Karppinen, ja kyllä sitä olikin, sillä kymmenkunta minuutin ajan kohosi korkea metsä pystynä muurina kummallakin puolen tietä. Oli pimeää kuin säkissä. Mutta yhtäkkiä alkoi ilma tuntua leudolta, ja samassa leimahti valkea valaisten koko tien. Valo kesti kauan aikaa, mutta häipyi vähitellen ja taas oli pilkkosen pimeä. Ja uudestaan välähti taas koko maanpiiri punaiseen loimuun ja uudestaan taas kaikki pimeni.

Tämä oli jo jotain merkillistä ja Mansikkamaa lausui sen otaksuman, että tämä tuli oli kotoisin tulisesta pätsistä, jossa kaikki sotavangit poltetaan.

Tätä otaksumaa kuitenkin Karppinen vastusti ilmoittaen, että siinä tapauksessa hänen mielestään pitäisi tuntua melko ilkeä käry, jollaisen oli tullut tuntemaan, kun Heiskasen navetassa paloi neljä lehmää.

Mutta nyt olimme päässeet metsästä ja tulleet aukealle paikalle, ja kun taivas taas leimahti valoisaksi, näimme tämän johtuvan siitä, että erään suuren tehdaslaitoksen luona kaadettiin it tulisenhehkuvaa kuonaa maahan.

– Se on rautatehdas, sanoi Suokas, ja se se olikin.

Automme oli pysähtynyt ja huomasimme sen seisovan pimeän lautaparakin edustalla. Kyytimiehemme naputti ovea, joka heti aukaistiin, ja me astuimme valaistuun huoneeseen. Huomasimme olevamme suuressa, laudoista tehdyssä parakissa, jonka keskellä oli noin neljä metriä leveä käytävä, jolla oli riveissä pitkiä pöytiä penkkeineen. Pitkin parakin molempia pituussivuja oli puusta tehdyt, kaksikerroksiset makuupritsit. Parakin toisessa päässä oli erikseen erotettu työnjohtajan asunto. Parakkia lämmitti kaksi kamiinaa ja valaisi sähkölamput. Kaikki oli siistiä ja kiiltävän puhdasta.

Mutta meitä tuli vastaanottamaan mies, joka sanoi selvällä suomenkielellä: Hyvää päivää, suomalaiset sotamiehet, ja näytti meille jokaiselle meidän makuulaverimme ja vaatesäiliöt sekä kehoitti meitä ottamaan kuivia vaatteita, joita hän oli meille varannut. Mies esitteli itsensä nimellä Wikström ja puheesta kuului, että hän oli raumalainen. Hän oli erittäin herttainen ja ystävällinen ja jo muutaman minuutin päästä tuntui siltä kuin olisi ollut jo kauan aikaa tuttu hänen kanssaan.

– Täällä on muitakin suomalaisia, hän sanoi, mutta he eivät ole vielä tulleet kotiin. He ovat menneet läheiseen Scunthorpen kaupunkiin asioilleen eivätkä ole nähtävästi viitsineet sateen vuoksi sieltä tulla takaisin, vaan saapuvat vasta huomenaamuna. Mutta tulkaa sentään ottamaan ruokaa ja kuppi teetä, sillä tietysti olette matkasta nälissänne.

Tämä kämppä oli sillalla yhdistetty toiseen sen kanssa yhdensuuntaiseen kämppään, jossa oli keittiö ja ruokala. Täällä istui pitkien pöytien ääressä viitisenkymmentä miestä, mitkä teetä juoden, mitkä rupatellen ja mitkä sanomalehtiä lukien.

– Olette Manbyn kämpässä, sanoi Wikström. Täällä on kaikkia kansallisuuksia, kuten suomalaisia, latvialaisia, hollantilaisia, ruotsalaisia, englantilaisia, italialaisia, ranskalaisia, venäläisiä, virolaisia ja yksi espanjalainen. Ainoastaan me ulkomaalaiset asumme tässä kämpässä, englantilaiset työnjohtajat asuvat omassa rakennuksessaan, mutta on tässä sittenkin suuri kielten sekoitus. Suurin osa näistä kuitenkin osaa englanninkieltä, jota minäkin osaan. Saksaa myös hyvin moni ymmärtää ja sitäpaitsi on täällä suomalaisia neljätoista kappaletta nim. nyt, kun te tänne tulitte, eli meitä on enemmän kuin mitään muuta kansallisuutta. Me teemme täällä metsätöitä, s.o. kaadamme erään lordin metsää kuvernementin laskuun. Meidän työnjohtajamme ovat kaikki kuvernementin palveluksessa, mutta sitäpaitsi valvoo metsätyötä lordin metsänvartija. Hänellä ei kuitenkaan ole paljon tekemistä, sillä metsästä ovat kaikki puut järjestään maalatut ja siis me hakkaamme metsän paljaaksi.

Mutta seinällä oleva seinäkello löi kymmenen kumeata lyöntiä ja valot salissa sammutettiin, niin että ymmärsimme maatapanoajan olevan käsissä. Siirryimme siis toiseen rakennukseen, joka oli vielä valaistu ja jossa kukaan ei näyttänyt tuumivan makuullemenoa.

Täällä saimme kuulla m.m. sen mieluisan uutisen, että voimme kirjoittaa kotiin. Wikström oli nim. merimies ja hän sanoi, että oli ainoastaan kirjoitettava Suomen merimiespapille tai tällä kertaa Ruotsin merimiespapille, joka asui Hullissa, ja hän antaisi vielä meille postirahat, jotta voimme heti kirjoittaa. Huomenna lähtee postinkantaja aikaisin aamulla ja minä toimitan hänelle kirjeet.

Se olikin mieluisa tehtävä ja kaikki syöksyimme kirjeitä kirjoittamaan, paitsi Karppinen, joka sanoi, ettei hän tosiaankaan tiedä kenelle kirjoittaisi ja Mansikkamaa, joka sanoi, että hän tosin haluaisi kirjoittaa kapteeni Villamolle ja ilmoittaa, että täällä Englannissa on hyvä olla, mutta että hänestä yhtä hyvin sai kirje jäädä kirjoittamattakin.

Emme olleet edes Wikströmille ilmoittaneet, että olimme sotavankeja ja omasta puolestani pidin jokseenkin varmana, ettei se tuo kirjeiden lähettäminen niin yksinkertainen asia ollut. Tästä syystä teimmekin niin, että panimme kaikki kirjeet samaan kuoreen ja annoimme Wikströmin kirjoittaa siihen osoitteen. Perästäpäin osoittautuikin, että paikallinen sotasensuuri olisi pysäyttänyt kirjeemme, mutta Wikströmin käsialan hän tunsi eikä välittänyt hänen kirjeistään.

Ja ruotsalainen merimiespappi taas suoritti tehtävänsä hyvin, niin että kirjeet tulivat kuin tulivatkin aivan ensi laivassa Suomeen. Pitkälti en ehtinyt kirjoittaa, sillä minua nukutti kovasti ja olin vähällä nukkua kynä käteen.

XXXIII LUKU, jossa tehdään selkoa oloista Manbyn kämpässä.

Meidän kämppätoverimme olivat pääasiallisesti "torpedeerattuja" tai muuten pidätettyjä merimiehiä, sillä englantilaiset, jotka olivat päättäneet ratkaista sodan merellä, joka on heidän elementtinsä, olivat myös sodan alusta alkaen ottaneet talteen niin monta merimiestä, puolueetonta tai puolueellista, kuin vain kiinni saivat, ja pitivät heitä töissä mielensä mukaan. Oikeuden nimessä mainittakoon kuitenkin, että merimiehet tulivat saamaan kiinnioloajalta paitsi työstä maksettua palkkaa myös korvauksen, joka oli laivasta tulevan palkan suuruinen.

Ennenkuin alan selostaa työskentelyä Manbyn kämpässä täytyy minun kuitenkin esittää muutamia seikkoja, joista selviää työ ja ympäristö, johon jouduin.

Puutavaralla on valtava merkitys kansojen jokapäiväisessä elämässä. Englanti on aina tuottanut suurimman osan tarvitsemaansa puutavaraa muualta ja ellei se olisi sodan kestäessä voinut omasta maasta hakkauttaa metsää, olisi se hävinnyt sodan. Jokaista 50 tonnia kivihiiltä kohti, joka maan uumenista nousee, tarvitaan 5 tonnia puutavaraa. Jokaisella rautatielinjalla Englannissa täytyy olla jokaisen Englannin jalan päässä ratapölkky. Puutavaran puute olisi lopettanut kivihiilen saannin ja kaikki koneet olisivat joutuneet seisomaan. Ratapölkkyjen puute olisi lopettanut rautatieliikenteen. Voidaan siis sanoa, että samalla kuin Kitchener sanoi Englannin sotivan niin kauan kuin sillä oli yksi mies ja yksi punta rahaa, olisi hän myös voinut sanoa Englannin sotivan viimeiseen piitpropsiin ja viimeiseen sleeperiin asti. Koska puutavara on tilaaottavaa, täytyi sen tuontia vedenalaisen sodan takia supistaa. Etenkin oli puutavaran tuontia vähennettävä silloin kuin Amerika ryhtyi sotaan, sillä kaikki tonnisto, mitä vain irti saatiin, täytyi käyttää sotajoukkojen kuljetukseen.

Mitä metsiä Englannissa sitten on ja millä kannalla siellä on metsänhoito? Englanti ei suinkaan ole niin metsätöntä kuin yleensä luullaan. Kun sanotaan Englannin metsäalaa 4 prosentiksi, ei tämä käsitä pienempiä puistikkoja eikä lehtokujia. Pieniä hehtaarin laajuisia ja vähän laajempia puistikkoja on Englannissa tuhkatiheässä ja hyvin yleisiä ovat lehtokujat, joten mitään silmänkantamattomia aukeita ei yleensä näe. Kuuluisimpia Englannin metsistä ovat kuitenkin lordien metsästyspuistot. Niistähän on puhuttu kautta maailman ja tuskin löytyy yhtään agraaripoliittista teosta, jossa ei olisi mainittu siitä, kuinka suuri taloudellinen ja yhteiskunnallinen tappio syntyy sen kautta, ettei noita metsiä ole juurittu maasta ja tehty pelloiksi.

Kun koko Britannian maailmanherruus vapisi liitteissään, kun oli kysymys siitä, että englantilainen työmies menettäisi ansiomahdollisuutensa, että Englannin teollisuus menettäisi raaka-aineensa ja markkinansa, niin silloin olivat nämä lordien metsästyspuistot Englannin pelastus. Ellei niitä olisi ollut ja ellei Britannia olisi saanut sota-aikana niistä puutarpeitaan, olisi Saksa ehdottomasti voittanut sodan.

Oli luonnollista, että valtio otti metsänhakkuut ja puutavaran jalostuksen käsiinsä, sillä täten voitiin parhaiten välttää keinottelu ja välikädet. Englannin valtio osti metsiä yksityisiltä, jalosti niitä ja myi sahatavaran. Menettely oli siis aivan päinvastainen kuin Suomessa, jossa valtio myy metsiä yksityisille ja yksityiset jalostavat ne. Mielenkiintoista on myös todeta, että homma onnistui erinomaisesti, seikka, jonka perusteella on todettu, että valtio menestyksellä voi harjoittaa metsäliikettä laajassa mittakaavassa.

On selvää, ettei tällaisen jättiläishomman järjestely mene ilman hankaluuksia. Oli puute tottuneesta johdosta, oli puute työväestä ja oli puute koneista. Kaikki hankittiin, mistä parhaiten saatiin. Suomalaiset olivat tottuneina metsätyöläisinä haluttuja ja olikin heitä paljon Englannissa metsätöissä. Jos johtavat henkilöt meillä olisivat aikoinaan ymmärtäneet olla myötätuntoisia suomalaista työväkeä värvättäessä Englantiin, olisi meillä kenties paljon voitu lieventää sotavuosien nälänhätää, mutta asianlaita oli päinvastainen. Työväen värväämisestä Englantiin nostettiin meillä aikoinaan kova meteli.

Johtohenkilöt sota-aikaisiin metsätöihin mobilisoitiin yksityisistä liikeyrityksistä ja Kanadasta. Sieltä saatiin koneiden ja sahojen mallit ja kämpätkin olivat tehdyt kanadalaisten metsäkämppien malliin. Tietysti Amerikasta saatiin sen lisäksi apua. Työväeksi otettiin paljon tavalla tai toisella värvättyjä ulkomaalaisia, asevelvollisuudesta syystä tai toisesta vapautettuja englantilaisia ja lopuksi naisia.

Tällä tavalla oli syntynyt sekin työmaa, jolle me olimme joutuneet, ja seuraavassa tahdon antaa jonkummoisen selvityksen Manbyn kämpästä ympäristöineen.

Briggin kaupungista Scunthorpeen vievän tien varrella, erään pienen mäen rinteellä pistää metsään pieni aukea pohjukka, jossa sijaitsee Manbyn metsänvartijan asunto ja samaan pihaan, mäenrinteeseen maantien varrelle, oli rakennettu kämppärakennus, kuten jo edellä on mainittu. Noin 400 metriä eteläänpäin kämpästä maantien itäpuolelle oli rakennettu itse saharakennus. Metsäalue sijaitsi kämpän ja sahan pohjoispuolella, alkaen metsä noin englannin penikulman päässä sahasta.

Mainittiin, että kämppä oli samassa pihassa kuin metsänvartijan asunto. Vakinainen metsänvartija oli kuitenkin sodassa kaatunut ja hänen virkaansa hoiti sijainen. Metsänomistaja, lordi M., oli antanut kaatuneen leskelle, lapsille ja lesken vanhalle isälle tämän metsänvartijatilan asuttavaksi sekä määrännyt heille lyhentämättömänä maksettavaksi vartijan palkan.

Metsänvartijan asunto oli sievä, kaksikerroksinen ristikkoikkunainen huvilarakennus. Siinä oli kahdeksan huonetta, keittiö, kylpyhuone ynnä tarpeelliset mukavuudet. Se oli kokonaan villiviinin ja muratin peitossa, niin ettei siitä paljon seiniä näkynyt ja ympäröi sitä kaunis puutarha. Tallit, navetat ynnä muut tarpeelliset ulkohuoneet ja autovajat olivat vähän etäämpänä. Kämppä oli rakennettu tämän "puustellin" pelloille ja kuului siihen paitsi edellä mainittuja kahta rakennusta tarpeelliset ulkohuoneet ja pyykkitupa, joka samalla sai tehdä saunan virkaa. Noin yhden ja puolen mailin päässä maantien länsivarrella, kämpästä etelään päin sijaitsi Ashby-Villa-Hotel-niminen ravintola ja majatalo. Noin 3 mailin päässä sijaitsi Ashbyn kaupunki, noin neljän mailin päässä Scunthorpen kaupunki ja viiden mailin päässä jo ennen mainitsemani Briggin kaupunki.

Tällä tavalla on siis mainittu tärkeimmät paikat lähiympäristössä, mutta lisätä täytyy vielä, että Scunthorpen kaupungin läheisyydessä sijaitsi valtavan suuri Froedingham Iron and Steel Company Ltd:n suurenmoinen rautatehdas rautakaivoksineen. Se oli suurin tehdas, mitä milloinkaan olen nähnyt ja sen suuruudesta saa käsityksen siitä, että siinä oli viitisenkymmentä korkeata savupiippua. Paikkakunnan asujamistosta olikin suurin osu tämän tehtaan työläisiä ja oli Scunthorpen kaupunki kokonaisuudessaan syntynyt tehtaan alueelle tehtaan perustamisen jälkeen. Ympäristön väestö oli siis suurimmaksi osaksi tehtaan työläisiä tai heidän perheitään.

Ensimmäinen yö maalla oli ollut minulle kauhea, sillä yhtäkkiä heräsin minä siihen, että koko kämppä heilui ja tutisi. Maanpinta vapisi ja ukkosen humina kuului korvissani. Pelästyin kauheasti ja tunsin lentäväni makuupritsiltä alas. Mutta lattia keinui yhä. Lopuksi sain minä eräästä kattoa kannattavasta pylväästä kiinni ja aloin huutaa apua.

Mutta silloin huomasinkin, että ympärilläni seisoi suuri joukko miehiä, jotka nauroivat haljetakseen. Sillä minun meritautini oli alkanut vasta nyt, ja jonkun hetken viipyi, ennenkuin tiesin, mistä oli kysymys. Minä en ollut tuntenut meritautia merellä, mutta vasta maalla aloin voida pahoin. Aloin kuitenkin pian tointua, join hirmuiset määrät vettä, panin kylmät kääreet otsalleni ja aloin rauhoittua.

Olin kuitenkin kovin väsynyt, enkä läheskään tavallisessa tällissäni, kun meidät seuraavana aamuna klo 6 ajettiin ylös. Herättäjänä toimi eräs vanha riikinruotsalainen merimies, joka samalla piti huolta kämpän lämmityksestä ja siivoamisesta. Ei kuitenkaan mikään auttanut, täytyi nousta ja lähteä muiden miesten kanssa työmaalle. Käveltiin ensin sahan konttoriin, jossa meille kullekin annettiin numeromme. Minusta tuli n:o 56 ja kun kukin olimme saaneet numeromme tietää, jatkettiin matkaa metsään. Saavuimme pienelle metsän laidassa olevalle mökille, jonka vieressä oli metsään johtava veräjä. Täällä oli mies, joka pani ylös numeromme ja antoi meille kirveet ja sahat. Ja niin lähdettiin itse työmaalle.

Metsä oli uhkeata ja korkeata tammimetsää. Se oli istutettua, niin että säännölliset rivit siinä näkyivät, ja oli siihen kaadettu suuri määrä puita. Näitä pantiin meidät nyt katkomaan ja karsimaan. Kuhunkin runkoon ja suurempiin oksiin oli kovelilla tehty merkki, jonka kohdalta puu oli katkottava. Ei siis muuta kuin työhön, ja pomo valvoi tarkalleen, että työtä tehtiin huolellisesti ja ettei saatu laiskotella. Sahat olivat hyvät, mutta kirves oli meistä suomalaisista liian raskas. Se oli amerikkalaismallinen, siis leveäteräinen ja sen varsi oli lähes metrinpituinen. Varsi oli sitäpaitsi hyvin ohut, joten se vaivasi sormia. Karppinen, Mansikkamaa ja Ämmälä, jotka olivat tottuneet tällaiseen työhön, tulivat kyllä hyvin toimeen, mutta ainakin minua väsytti kovasti, ja aina kun aloin oikaista selkääni, kuului horioppia. Käsiäni pakotti ja selkääni pakotti ja suuret hikipisarat vierivät pitkin naamaani. Osaksi kai riippui tämä siitäkin, etten ollut edellisenä yönä kunnollisesti nukkunut.

Olimme tehneet työtä ehkä noin pari tuntia, kun siihen rupesi tulemaan helpotusta. Karppisen työskentely oli herättänyt pomon huomion ja siirtyä tämä katsomaan suu auki, kuinka Karppinen käsitteli puita. Jokaisen horiopin oli Karppinen ottanut itseensä, heittänyt lakin ja takin ja lopulta paidankin päältään ja paiskeli työtään yläruumis ilkialastomana marraskuun koleassa ilmassa. Kuin moottorisaha liikkui suuri yhden miehen saha hänen kädessään, paksu tammitukki katkesi tuskin minuutin ajassa, suuremmat oksat katkesivat muutamalla kirveeniskulla ja tammesta tekemällään kangella vipuili Karppinen suuria pöllejä järjestykseen. Mutta lopulta oli katkottua puuta niin paljon, ettei Karppista enää näkynytkään puukasan takaa. Pomo unohti kokonaan horiopin huutamisen ja me kaikki muutkin jäimme suu auki katselemaan tätä suurenmoista työnäytettä.

Mutta kun kolme tuntia oli kulunut, pysäytti pomo Karppisen työnteon ja sanoi, että Karppinen siltä päivältä oli vapaa ja saisi viettää loppupäivän miten haluttaa. Tämän jälkeen otti pomo taskustaan muistikirjan ja alkoi mittailla ja arvioida Karppisen työn tulosta. Hän merkitsi kaikki tarkalleen kirjaansa, pisti sen taskuunsa ja läksi pois työmaalta.

Nyt tuli vapaampaa, mutta emme kuitenkaan uskaltaneet aivan kokonaan työntekoa lopettaa, vaikkakin tahti huomattavasti hiljeni.

Oh aika katsella vähän ympärilleen.

Sahasta johti metsään kolme kiinteätä metsärautatietä, jotapaitsi viertotie kulki metsän läpi. Kaikki tiet johtivat sahalle myötämäkeen tai ainakin ilman suurempaa vastamaata. Vaunut saatiin siis helposti liikkumaan sahalle päin. Kustakin näistä kolmesta pääraiteesta, jotka olivat kiintonaisia, haarautui metsään liikuteltavia sivuraiteita. Nämä olivat siten rakennetut, että rata muutamassa kymmenessä minuutissa voitiin purkaa ja siirtää toiseen paikkaan. Siirtämistä edisti suuresti se, että maa oli täydellisesti kivetöntä ja aivan yhtä helposti kaivettavaa kuin meidän hiekkakankaamme.

Entä metsä sitten. Se metsä, jossa me satuimme olemaan, oli, kuten jo mainittiin, istutettua tammimetsää. Mutta kaikki muukin metsä oli osaksi istutettua, osaksi kylvettyä. Näkyi selvästi, ettei istutuksen toimittaja ollut tuntenut puiden valovaatimuksia. Samassa rivissä mitä suurimmassa epäjärjestyksessä kasvoi milloin pyökki, kuusi, lehtikuusi, tai mänty, milloin taas tammi, koivu j.n.e., niin että samaa puulajia aniharvoin tapasi edes ryhmissä, saati sitten suuremmalla alalla. Puut olivat istutetut pitkille välimatkoille, noin kuuden englannin jalan päähän toisistaan, ja samanlaisen välimatkan päähän olivat kylvetytkin puut toisistaan harvennetut. Ei siis ihme, että niistä oli tullut oksaisia, mutta harvan istutuksen seurauksena oli myös se, että puiden koko ei kovin suuresti vaihdellut ja että kasvussa jälelle jääneitä oli vähäsen. Myöhemmin selvisi kuitenkin, että toisella puolella pinta-alaa oli puhtaita metsiköitä ja siellä tapasi palokujalinjojen erottamina tammi-, pyökki-, lehtikuusi- ja mäntymetsiköitä. Puut olivat suuria. Suurimmat puut olivat noin 23 m pitkiä ja niiden läpimitta rinnan korkeudelta oli noin 75 sm. Aniharvoin joutui kaatamaan puuta, jonka läpimitta kannosta oli alle 50 sm. Puut olivat suurioksaisia, niin että 15-20 sm. läpimittaiset oksat eivät olleet harvinaisia kuusessakaan. Metsän ikä oli 50 vuotta, joten se siis oli sangen nopeasti kasvanut.

Kaikkiin tämmöisiin havaintoihin oli aikaa, sillä pomoamme ei sen koommin näkynyt. Klo 12 päivällä tuotiin meille keitto metsämökkiin, tällä kertaa liha- ja vihanneskeittoa. Päivällistunti kesti 12-1 ja sen jälkeen taas työ jatkui klo 5:een asti illalla. Mutta jo noin neljännestä vailla viisi tuli pomomme paikalleen ja viittasi meitä lähtemään mukanaan. Hän vei meidät sahalle, jonne saavuimme vähän ennen kello viittä ja höyrypillin soidessa täsmälleen klo 5 saimme kaikki lähteä työmaalta.

Kämpässä oli illallinen valmis ja se syötiin heti työstä päästyä. Olimme siis kaikki kokoontuneet illallishuoneeseen ja keitto höyrysi nenämme alla, kun eräs mies tuli minun luokseni ja puhutteli minua venäjänkielellä.

– Taidat osata venäjää, tavaristsh, hän sanoi.

– Njemnoshko, vastasin minä.

– Teihin vastatulijoihin ollaan täällä kovin tyytymättömiä, selitti ryssä, ja tahtoisin puhua sinun kanssasi, jotta voisit sitten selittää asian muille.

Minä ilmoitin, että olin käytettävissä aterian jälkeen, ja niin jätti ryssä meidät.

Kun oli syöty, menin ryssän puheille.

– Te olette tehneet suuren erehdyksen, hän sanoi. Kaikki ovat kauhistuksissaan. Kun Sixpence vei teidät erilleen, emme tulleet ajatelleeksi, että tässä oli koira haudattuna. Mutta nyt on tämä viekas lurjus käyttänyt teitä välikappaleena saadakseen selville, kuinka nopeasti työtä voidaan tehdä. Hän on katsonut kelloa ja nähnyt, kuinka te teitte työtä, ja pannut tarkalleen ylös, kuinka paljon te olette saaneet valmista. Ja sen jälkeen tuli hän meidän työmaallemme karjumaan. Te olette nyt pilanneet koko tämän työmaan, sillä nyt on Sixpence saanut päähänsä, että meidän muiden täytyy tehdä yhtä paljon, ja hän voi antaa meille päivätöiden sijasta urakat. Me kyllä selitimme hänelle, ettei kukaan ihminen jaksa pitemmän päälle sillä tavalla raataa ja että suomalaiset varmasti tulevat sairastumaan seuraavana päivänä tällaisesta ylenpalttisesta ponnistuksesta. Meidän taksamme on täällä ollut, ettei mies saa päivässä karsia kuin yhden puun, jotapaitsi katkominen tulee erikseen, ja nyt on yksi teistä karsinut ja katkonut kolmessa tunnissa kaksitoista puuta. Voittehan helposti ymmärtää, että tällainen aikaansaisi mitä suurimman epäjärjestyksen työmaalla. Asiaa on nyt vaikea enää auttaa, mutta me ehdotamme, että te kaikki huomiseksi sairastutte, ja ellei niin tapahdu, joudutte te toverikurin alaisiksi. Kertokaa nyt kaikki tämä tovereillenne.

Minä puhkesin mitä syvimpiin anteeksipyyntöihin ja selitin, ettei meillä mitenkään ollut tarkoituksena saattaa toisille ikävyyksiä eikä työmaalle epäjärjestystä ja että me koettaisimme korjata asian niin hyvin kuin vain suinkin voimme.

Seuraavana päivänä olimme siis kaikki sairaita. Karppisen käsivarret olivat käärityt liinoihin ja minulla oli tukko oikeassa kädessäni. Suokkaan kenkään oli pistetty teräväkulmainen kivi, jotta hän ainoastaan vaivoin pääsi kävelemään eteenpäin. Kallen keskiruumis oli tiukkaan kierretty jalkapauloilla, niin että hän kulki suorana kuin olisi hiilihangon niellyt ja kaikkein surkeimman näköinen oli Mansikkamaa, jonka molemmat kädet olivat kyynärpäiden kohdalta sidotut, niin ettei hän niitä voinut vääristää.

Mahdollisimman surkealla äänellä sanoimme sitten metsämökin luona numeromme ja aloimme tehdä työtä. Ja ymmärtää sen, mitenkä se tällä kertaa kävi. Ei siinä saha tahtonut liikkua, ja varsinkin Suokas ja Mansikkamaa vaikeroivat melkein jokaisella sahannykäyksellä.

Mutta kummallista kyliä, ei pomomme suuttunut, vaan päinvastoin näkyi meitä säälivän, sillä hän sanoi meille: – Taidatte olla sairaita. Ja kun Suokas tähän selitti, että me emme ole tällaiseen työhön tottuneita, sillä tämä tammipuu näkyy olevan niin kovaa, ettei sitä käsitellessä yhtään osaa arvioida voimiaan, vaan helposti tärvää itsensä, niin naurahti Sixpence hyväntahtoisesti ja jätti meidät oman onnemme nojaan.

Hyvin pitkäksi siinä päivä kävi, kun ei oikeastaan mitään saanut tehdä ja kylmäkin pakkasi ahdistamaan.

Kun saisi edes tehdä tulen, huokasi Karppinen, sillä eihän tällaisessa värjöttelemisessä kukaan kestä. Sataakin sitäpaitsi vielä, niin että kastuu tässä läpimäräksi eikä lämmintä saa mistään. Mutta koska emme uskaltaneet tehdä kuin sallitun määrän, niin täytyi meidän värjötellä vilussa, ja pitkä päivä se oli. Vihdoin siitä kuitenkin tuli loppu ja pääsimme kämpälle lämmittelemään.

Mutta Karppinen sanoi minulle: – Sano sinä sille, ryssänroikaleelle, että jos meidän tällä tavalla täytyy metsässä palella, niin on hänen ainakin tuotava sinne joka tunnin päästä lämpimät kahvit, sillä muuten ei tässä työssä tarkene.

Ruuan jälkeen keskustelimme taas ryssän kanssa. Ja minä sanoin ryssälle, että tosiaankin on mahdotonta meidän tällä tavalla tehdä työtä, sillä päivät tulevat niin pitkiksi, ettei niillä ole toista päätä ensinkään.

Te ette ensinkään näy tuntevan työmaan järjestystä, sanoi ryssä. Me teemme työmaalla työtä kaikkiaan viidessä paikassa. Jokaisen näistä työpaikoista näkee selvään sahan toisessa päässä istuva kirjuri, joka on meidän miehiä. Niinkuin näette on sahan työmaan puoleisessa päässä viisi akkunaa. Meidän työmaamme olemme numeroineet yhdeksi, kahdeksi, kolmeksi, neljäksi, ja viideksi. Teidän työmaanne on N:o 1, siitä seuraava vasempaan on numero 2, sitä seuraava 3 j.n.e. Kun kirjuri panee sähkölamppunsa oikeanpuolimmaisen ikkunan kohdalle, niin me kaikki tiedämme, että Sixpence on työmaalla N:o 1, eli siis teidän työmaallanne. Niin pian kuin hän on jättänyt työmaan, sammuu lamppu kokonaan. Siis silloin kun ykkösessä ei ole mitään tulta, te saatte olla aivan turvassa.

Nyt on mahdotonta tietää, mille työmaalle Sixpence esim. teidän työmaanne jätettyään lähtee. Hän voi kulkea sekä aukeata myöten että metsän kautta. Jos hän kulkee aukeata myöten ja esim. lähtee sille raiteelle, joka vie työmaalle N:o 5, niin näkee hänet ainakin höyryvinshin käyttäjä. Höyryvinshin käyttäjä viheltää tällöin viisi lyhyttä vihellystä. Näitä vihellyksiä emme me kuitenkaan kuule, sillä meidän työmaamme on siksi kaukana, mutta ne kuulee sitävastoin aivan hyvin kirjuri, joka siirtää lampun akkunaan N:o 5, ja me taas näemme hänen merkkinsä. Jos siis te esim. näette merkin N:o 1:ssä ja Sixpence ei ole työmaalla, niin merkitsee se sitä, että hän on juuri tulossa sinne. Te tiedätte silloin olla varuillanne ja ryhtyä töihin. Mitä taas teidän palelemiseenne tulee, niin tulen tekeminen metsään ei ole kielletty. Te voitte tehdä tulen metsään ja lämmitellä sen vieressä niin paljon kuin haluatte ja kuluttaa aikaanne kortinpeluulla tai lukemisella tai millä muulla tavalla tahansa. Minä puolestani opiskelen englannin kielioppia ja minulla on aina kirja matkassani ja neuvoisin teitäkin tekemään samoin.

No nyt oli peli selvä ja "työ" sujui ilman suurempia kärsimyksiä, sillä iloisen valkean ääressä tarinoiden tai korttia pelaten kului aika nopeasti ja signaalijärjestelmä toimi moitteettomasti. Ja kun vielä kaadetuista puista valittiin suurimmat eikä sahaa teroitettu, joten se kulki huonosti puussa, niin saatiin ruumiinliikuntoakin sen verran, ettei aivan täydellisesti päästy veltostumaan.

XXXIV LUKU, jossa kerrotaan ensimmäisestä tilipäivästä ja ensimmäisestä sunnuntaipäivästä Manbyn kämpässä.

Mutta lauantaisin tehtiin töitä ainoastaan kello kolmeen asti. Ja se oli myöskin siitä merkillinen päivä, että silloin saatiin tili. Meidän jokaisen kouraan lyötiin puolen viikon työskentelystä 1 punta ja 10 shillinkiä ja 7 penceä. Se oli suuri raha ja huumaavalla ilolla se otettiin vastaan. Nyt oli vain kysymys siitä, mitenkä tämän rahan käyttäisi. Kun tulimme takaisin kämppään, heittivät siellä miehet työvaatteitaan pois. Miehet olivat päättäneet yhdessä lähteä Scunthorpen kaupunkiin huvittelemaan ja odottivat vain kuorma-autoa, joka saapuisi vasta päivällisen jälkeen klo 6 tienoissa.

Ja hyvissä vaatteissa kaikki olivat. Sillä niin pian kuin työmies Englannissa on heittänyt työvaatteensa pois, pukeutuu hän kuin täydellinen herra. Kellä oli päällään shaketti, kellä siniset vaatteet, ja pukunsa puolesta olisivat he täällä Suomessa voineet mennä mihin tahansa. Kun toaletti oli tehty, siirryttiin ruokailuhuoneeseen tarinoimaan. Mutta toisten komeuden rinnalla näyttivät meidän pukumme ylen surkeilta, sillä ne eivät olleet edes toisten työvaatteiden veroiset. Tämä ei kuitenkaan ketään hävettänyt, sillä meitä ei kohdeltu pukumme mukaan, vaan tovereina kuten ainakin. Vasta nyt tapahtui varsinainen esitteleminen. Meidän suomalaisten jälkeen oli kämpässä enimmän latvialaisia. Nämä osasivat kaikki puhua venäjää, joten heidän kanssaan tuli puheessa toimeen. Heitä oli kahdeksan. Tämän jälkeen seurasivat järjestyksessä hollantilaiset, joita oli seitsemän. Riikinruotsalaisia oli kuusi, virolaisia viisi, espanjalaisia niinikään viisi, italialaisia neljä, ja ranskalaisia kolme. Sitäpaitsi oli yksi intialainen, yksi neekeri ja kaksi japanilaista. Oli se siis sekalainen seurakunta, mutta melkein kaikki osasivat englanninkieltä paitsi me suomalaiset, vastatulleet nimittäin; ne jotka olivat kämpässä olleet ennen, osasivat sitä kyllä. Suomalaisiksi on tässä luettu myös kaksi ahvenanmaalaista, jotka kuitenkin ilmoittivat olevansa ruotsalaisia, eivätkä tahtoneet kuulua meidän joukkoomme. Muut neljä suomalaista taas ja niiden joukossa Wikström, joka oli ottanut meidät vastaan, työskentelivät sahalla ja olivat paremmilla palkoilla kuin me, vaikka he asuivatkin meidän kanssamme.

Kaikkein komeinta väkeä olivat latvialaiset. Tämän kansan laskusanat muistuttavat latinankielisiä laskusanoja ja monta kertaa teki mieli pitääkin heitä entisten roomalaisten jälkeläisinä. He olivat intelligenttiä, kaunista ja ryhdikästä väkeä. Eräs heistä oli lähes kahden metrin pituinen, vaikkei ollut kuin 18 vuotta vanha ja vahva kuin karhu. He pitivät hyvin sydämellisesti yhtä eikä kukaan uskaltanut latvialaisille tehdä kiusaa, sillä silloin sai varmasti selkäänsä. Latvialaisten jälkeen olivat hollantilaiset komeinta joukkoa. He olivat vaaleaveristä, kookasta väkeä, jolla oli myös huomattava kansallistunto. Mutta samalla he olivat puheliaita ja ystävällisiä ja ryhtyivät mielellään keskusteluihin meidän muukalaisten kanssa. Ryssistä antoi kaikkein parhaan kuvauksen eräs riikinruotsalainen merimies, jonka nimi tietysti oli Johansson, sanoilla: He ovat p–n väkeä nuo ryssät. Kun he tänne tulivat, olivat he melkein eläimen näköisiä. Mutta sen jälkeen he ovat säästäneet jokaisen pennin, mitä ovat ansainneet ja kyenneet hankkimaan itselleen vaatteet. Se ryssä, joka teitä on puhutellut, on laivan koneenkäyttäjä ja erittäin viisas mies. Hän on agitaattori, joka jollakin kummalla tavalla on saanut määrättäväkseen kaikki asiat tässä työmiesjoukossa. Heti kun hän oli saanut ensimmäisen tilinsä, osti hän taulukot, saadakseen niiden avulla selville, oliko hänen palkkansa laskettu oikein. Ja sen jälkeen hän joka tilissä piti huolta miesten palkoista. Mutta kun ei virheitä löytynyt, luopui hän tästä hommasta. Myöskin toiset ryssät ovat ostaneet itselleen kaikenlaista kirjallisuutta ja kaikki joutohetkensä viettävät he kirjojen ääressä opetellen mukamas englanninkieltä, vaikkei heistä muut kuin tämä yksi edes vielä osaa kirjaimiakaan. Mutta kova usko heillä kuitenkin on, että joskus valkenee se päivä, jolloin he ihmeekseen huomaavat osaavansa sekä lukea että puhua englanninkieltä. Ja jokainen heistä odottaa kuin päivän nousua suurta vallankumousta, jolloin kaikista työmiehistä, mutta kaiketi heistä etupäässä, tulee suuria herroja. He ovat jokseenkin varmasti bolshevikkeja, mutta eivät uskalla sitä tunnustaa, sillä bolshevikit ovat täällä Englannissa perin huonoissa kirjoissa. Täällä ei heitä eikä heidän oppejaan suvaita. Ja englantilainen työväki vieroo kaikkia ulkomaalaisia ja tätä nykyä varsinkin venäläisiä, saksalaisia ja belgialaisia.

Muusta sekalaisesta seurakunnasta tahtoisin vielä erikoisesti mainita kaksi amerikkalaista. Heistä oli toinen vanha mies, joka kävi nimellä oldjenk ja joka kasvoiltaan oli erikoisesti Adolf Lindforsin näköinen. Hän omasi myös Adolf Lindforsimaisia taipumuksia ja osasi sopivassa tilanteessa ainoastaan parilla sanalla ja viittauksella saada kaikki nauramaan. Toista kutsuttiin taas aivan vastakohtana youngjenkiksi ja oli hän noin 25-vuotias, pitkä ja tyypillinen anglosaksi. Hän oli ollut työssä Amerikan ruotsalaisten keskuudessa ja osasi senvuoksi puhua ruotsia, joten hänen kanssaan tulin pian tuttavaksi. Hän työskenteli myös sahalla ja oli erittäin viisas ja lahjakas mies. Mutta kaikkein parhaiten johtuu kuitenkin Manbyn kämppää muistellessa mieleeni espanjalainen Carlo, joka oli aivan hämmästyttävässä määrin samannimisen klovnin näköinen Helsingin sirkuksessa. Tämä mies oli oikea kielinero, sillä koko tässä Babelin sekoituksessa hän osasi puhua jokaisen kanssa heidän omalla kielellään ja suomea hän osasi myös, sillä hän oli ollut paljon tekemisissä suomalaisten merimiesten kanssa ja oli ollut Helsingissäkin yhden kuukauden ajan. "Tämän ajan minu vietti sen polisin kans', mutta minu oppi siell hyvin suomea." Carlon kohtalo oli nimittäin Helsingissä jollakin käsittämättömällä tavalla yhdistetty erääseen kultakelloon, joka oli kadonnut eräästä taskusta eräässä kapakassa, ja vasta noin kuukauden kestäneiden selitysten jälkeen oli hän päässyt kruununkyydillä kotiinsa.

Tällä välin oli automobiilikin saapunut. Se oli suuri kuorma-auto, johon vielä oli liitetty kaksi kumipyörillä pyörivää perävaunua, joten koko laitos muistutti pientä junaa. Me kapusimme kaikki autoon ja perävaunuihin ja lähdimme ajamaan tavallisen meikäläisen matkustaja-auton nopeudella melkein tasaista makadamiseerattua viertotietä pitkin.

Oli jo pimeä, niin ettei juuri mitään nähnyt, kun akkunatkin vielä sota-ajan tapaan olivat suurimmaksi osaksi peitetyt. Juuri näinä päivinä oli tullut määräys, että akkunoissa ei enää tarvitse pitää valoa läpäisemättömiä uutimia, mutta jatkuvaisuuden laki kai vaikutti sen, että niitä vielä melkein kaikkialla oli. Sen verran vain näimme, että kuljimme jonkin aikaa aukeiden viljelysseutujen läpi ja tulimme sitten Froedinghamin tehtaan alueelle. Yhä lisääntyvä lämpö osoitti, että olimme valtavien sulatusuunien läheisyydessä. Kivihiilen katku tuntui sieramissa ja lopulta tultiin alueelle, joka oli valoisa kuin päivä. Sitä valaisivat lukemattomat kaarilamput ja sulatoista tulevat liekit, niin että näytti kuin olisimme kulkeneet lukemattomien tulipalojen läpi ja tätä tunnelmaa lisäsi vielä kivihiilen savu, joka nyt sankkana pilvenä väreili ilmassa päittemme yläpuolella.

Tie kääntyi kulkemaan erään suuren tehdasrakennuksen kylkeä. Sen korkeista akkunoista näimme tehtaaseen, jossa valtavan suuret, kymmenenkin metrin läpimittaiset hihnapyörät pyörivät ja jossa koneiden muut osat olivat tehdyt samanlaiseen jättiläismittakaavaan. Eräällä kohdalla näkyi kranalaitos, joka kuljetti valmiita automobiileja, ja oli se niin valtavan suuri, että biilit näyttivät vain leikkikaluilta sen käsissä.

Mutta yhä vain kuljettiin läpi tehdasalueen monine tehdasrakennuksineen, työssä hyörivine työmiehineen, monine valoineen, liekkeineen j.n.e. Ajettiin m.m. yli erään joen, jossa vesi oli niin kuumaa, että se höyrysi. Lopulta tultiin rautatielinjalle ja vasta sen yli päästyä olimme poistuneet varsinaiselta tehdasalueelta. Tämän jälkeen seurasi työväen ruokailurakennuksia, kirjastoja, sairaaloita, kokoushuoneita, ja vasta sitten alkoi Scunthorpen kaupunki. Jätimme auton sen omaan vajaan eräällä Scunthorpen syrjäkadulla ja läksimme kaupungille.

Täällä näkyi kaikkialla, että sodanaikainen pimeys oli loppunut. Kadut olivat valaistut ja samoin myymälöiden akkunat.

Me suomalaiset olimme jääneet erikseen ja meidän seuraksemme oli tullut vielä pari suomalaista merimiestä eräästä läheisestä kämpästä, sekä kaksi suomenkielistä Englannin armeijan sotilasta, jotka olivat kotoisin Kanadasta. Meitä oli siinä kaikkiaan liikkeellä 18 miestä ja kuljimme keskellä katua, sillä bentsiiniä säästettiin ja autoajoneuvoja ei ollut liikkeenä. Väkeä oli paljon ja Scunthorpen pääkatu, jota reunusti matalat, korkeintaan kolmekerroksiset, mutta muuten siistit rakennukset, oli täynnänsä väkeä niinkuin Helsingin Espis vappuna. Ainoastaan yksi poliisi piti järjestystä.

Sanotaan piti järjestystä, sillä hän ei mitenkään sitä häirinnyt. Hän sekaantui vain sellaiseen, mikä voi olla häiriöksi katuliikkeelle. Kun siis 4 tyttöä ja 4 poikaa käveli rinnakkain käsikädessä ja lauloi kaikuvalla äänellä laulua Sergeant Bryanista, eli englantilaisesta kersantista joka lähti Ranskan rintamalle ja sai siellä kimppuunsa 4 Ranskan likkaa, jotka panivat miehen niin ahtaalle, että hänen täytyi pyrkiä vedenalaisiin joukkoihin, niin ei poliisi tästä mitään välittänyt. Tai kun pari kolme henkilöä nähtävästi juovuksissa silloin tällöin tarjosi pullosta toisilleen, aivan poliisin nenän alla, ei tämäkään häntä liikuttanut. Mutta jos sitä vastoin joku pysähtyi pitemmäksi aikaa kadun kulmauksiin juttelemaan, niin silloin oli poliisi kohta asiaan puuttumassa ja pakoitti kulkemaan edelleen. Poliisi oli täällä siis järjestysmies, eikä niinkuin usein on muualla laita, epäjärjestysmies.

Meillä oli paljon katsomista. Olisi tehnyt mieli jäädä myymälöiden ikkunoihin töllistelemään, mutta se ei ollut mahdollista. Sen verran voi katsella kuin hitaasti kulkiessaan näki, mutta pysähtyminen oli kielletty. Ehdimme nähdä, että pääkadun varrella oli 3 suurta kirkkoa, yksi presbyteriläinen, yksi wesleyläinen ja sitten kirkon tapainen pelastusarmeijan temppeli. Viimemainittu oli valaistu ja seisoi sen ovella mies, joka viittaili tulemaan sisään. Muissa kirkoissa taas soivat kirkonkellot soittaen erikoista sävelmää samaan tapaa kuin Kallion kirkonkellot Helsingissä. Pääkadun varrella oli sitäpaitsi elävien kuvien teattereita ja yhteen tällaiseen me menimme Chaplinia katsomaan. Filmi kuvasi Chaplinin esiintymistä sotarintamalla, jossa Chaplin m.m. vangitsi keisari Wilhelmin, Ludendorffin ja Hindenburgin ja päättyi kappale tavalliseen Chapliinimaiseen kilpajuoksuun.

Mutta jotain kurkun kostuketta teki myös mieli. Ja niin päätimme astua johonkin kapakkaan. Kun pienessä englantilaisessa kaupungissa hakee kapakkaa, löytää sen aina sieltä, missä on kirkon torni, sanoi Wikström ja vei meidät erääseen presbyteriläisen kirkon läheisyydessä olevaan Blue-Bill nimiseen kapakkaan.

Astuimme tyypilliseen englantilaiseen baariin, ja meitä hämmästytti seinässä olevat kirjoitukset, joissa seisoi "No spirits", mikä tarkoitti, ettei täällä saisi tarjoilla väkijuomia. Tämä merkitsi sitä, ettei kapakasta saanut muuta kuin olutta ja viiniä. Sota-aikana oli nim. Englannissa voimassa ankarat väkijuomarajoitukset. Ensinnäkään ei mitään kapakkaa aukaistu ennenkuin kello 12 aamupäivällä. Ne olivat auki 12-3, mutta suljettiin sitten. Aukaistiin kello 6, olivat auki 6-8, suljettiin taas, ja olivat senjälkeen auki 10-12. Tällä tavalla oli ymmärretty estää jatkuva juominen, sillä aamuun klo 12 asti oli jokainen ennättänyt selviytyä ja myöhemmin päivällä ja illalla oli taas varattu tarpeelliset selviintymisajat. Väkeviä juomia, whiskyä, viinaa ja konjakkia annettiin ainoastaan pienet määrät, eikä niitä annettu kuin muutamina päivinä viikossa, joten kukaan ei voinut etukäteen tietää, milloin niitä saisi. Tämä järjestys oli erittäin tehokas, sillä kohtuullisesti väkijuomia käyttävä henkilö sai täten niin paljon kuin hän tarvitsi, mutta patajuopot eivät päässeet päihtymään. Se oli ehdottomasti tehokkaampi järjestelmä kuin suomalainen kieltolaki.

Baarihuone oli tilava. Sen lattia oli sahajauhoilla peitetty ja sen takaosassa oli tiski, jolta anniskelu tapahtui. Istuttiin joko tiskin ääressä tai pöytien ääressä, joita oli salissa. Tiskillä oli 4 pumppulaitosta, joita kutakin hoiti baarimestari. Näistä pumputtiin olutta erikoisiin laseihin. Sitäpaitsi oli pari neitosta, jotka anniskelivat portviiniä pulloista. Ruokaa ei ollut, ainoastaan biskettejä ja kinkkuvoileipiä oli saatavana.

Me otimme jokainen n. litran vetoisen lasin tummaa olutta, joka maksoi 4 penceä, Suomen rahassa siis kolme markkaa. Olut oli erittäin hyvää ja pian se sai kielenkannan irralleen. Kun minä menin neljättä lasia hakemaan, nauroi baarimestari ja pudisteli päätään. Kun menin hakemaan kuudetta lasia, olin jo täydellisen huomion esineenä ja kun tämän jälkeen siirryin nauttimaan portviiniä, rupesivat jo kaikki katselemaan minua ihmeissään. Tämä oli nimittäin jo kaikkien mielestä aivan tavaton kvantumi, sillä englantilainen ei juo muuta kuin pari "pintiä" illassa ja minä olin jo pistänyt naamaani 6. Kun tällä tavalla jouduin kiusallisen huomion esineeksi katsoin parhaaksi poistua kapakasta ja niin tekivät muutkin.

Olimmekin jo tulleet iloiselle tuulelle ja läksimme etsimään muita huvituksia. Siirryimme tingelitangeliin, joka oli jonkin matkaa pääkadusta sijaitsevalla aukealla kentällä. Täällä oli karuselli, rutshirata, ampumarata, lasin ja porsliinin rikkomislaitos ym. samantapaisia vehkeitä. Se oli väkeä tulvillaan ja täällä tapasimme suurimman osan muistakin tovereistamme. Ensi työkseen täytyi tietysti koettaa karusellia ja minä otin viereeni erään tyttölapsista, sillä ne näyttivät olevan täällä hyvin kesyjä, ja niin lähdettiin karusellilla huristamaan ympäri. Daamini oli aivan nuori ja hyvin kaunis tummatukkainen tyttö, jonka nimi oli Kitty. Aloin Kityn kanssa tarinoida ja sain kuulla että hän oli sorvaajana Froedinghamin tehtaalla. Hänen veljensä oli viety sotaan ja oli hän saanut ryhtyä tehtaalla töihin, ensin harjoittelijana, mutta sittemmin samassa työssä kuin velikin. Hän oli koko ajan saanut nostaa veljensä palkan, mutta sittenkun hän oli työhön täysin oppinut, maksettiin hänelle vielä puolet veljen palkkaa lisää, joten hän nyt ansaitsi puolentoista miehen palkan. Tämä pieni ja hento tyttö elätti nyt koko perhettä, nim. äitiänsä ja kahta nuorempaa veljeänsä. Hän oli kihloissa ja hänellä oli sulhanen sodassa. Kun kysyin, oliko hänellä kovin ikävä sulhastaan, hymähti tyttö ja vastasi että kyllä öisin.

Kun olimme kiertäneet koko rahan edestä, sanoi Kitty lähtevänsä kotiin, sillä hänen äitinsä ja hänen sulhasensa äiti pitivät hänestä hyvää huolta. Hänellä oli nyt enää neljännestunti aikaa, mutta sillä ajalla hän kuitenkin hyvin katsoi ennättävänsä. Minä tarjouduin saattajaksi ja sanoi Kitty minun saavan tulla jonkin matkaa, mutta ei kotiin asti. Lähdin siis häntä saattelemaan ja sillätavalla jouduin eroon tovereistani. Kun pääkadulta oli erottu, tultiin pian syrjäkadulle, jossa oli pimeä. Vähän matkaa käveltyämme huomasin valaistun putkan, jossa oli tarjolla makeisia ja kysyin Kityltä, saisinko hänelle jotain ostaa. Hän ilmoitti haluavansa suklaata ja ostinkin hänelle pienen pussillisen suklaakaramellejä. Vähän tämän tämän jälkeen sanoi Kitty minulle hyvästi ja lupasimme tavata seuraavana sunnuntaina samassa paikassa.

Läksin siis kävelemään kaupungille, mutta en ollut astunut montakaan askelta, ennenkuin sivuutin pari kolme miestä, joista yksi tarttui minua kiinni käsivarresta ja samassa töyttäsi ankaran iskun, joka oli aijottu leukani alle, mutta joka kuitenkin osui rintaani. Kaikki kolme miestä kiroilivat sen kuin ennättivät ja kuulin heidän mainitsevan Kityn nimen. En osannut tarpeeksi kieltä, jotta olisin voinut ryhtyä mihinkään selityksiin, ja siis riuhtaisin itseni irti ja aloin laputtaa pakoon sen kuin kolvistani lähti. Minua ajettiin takaa ja minä juoksin katsomatta minne päin olin mennyt, ja kun lopulta huomasin, että takaa-ajajani olivat minut jättäneet, olin joutunut vallan eksyksiin.

Oluesta olin aivan hikisenä, niin että vaatteeni höyrysivät, enkä tiennyt missä olin. Koetin kuunnella kirkonkellojen ääntä, mutta sitäkään en kuullut, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kelloja enää soitettu. Kirkontornia oli myös mahdoton erottaa, sillä kaikkialla oli tehtaiden savupiippuja. Olin joutunut tehdasalueelle, mutta kaikki oli niin sekavaa, etten edes osannut sanoa, mistäpäin olin tullut. Päätin siis rauhallisesti orientteerautua.

Eräässä rakennuksessa riippui punainen lyhty ja sen ovi oli auki. Astuin sinne sisälle ja huomasin olevani pienessä III luokan kahvilassa. Vanha mummo tarjoili tiskinsä takana ja huoneessa ei ollut ketään. Vedin tiskin eteen tuolin ja pyysin saada jotain juotavaa. Mummo katsoi minua ensin tarkkaan, mutta ei nähtävästi huomannut mitään epäilyttävää minussa, sillä hän veti esiin hameensa alta whiskypullon. Kaasi siitä juomalasin puolilleen ja kysyi voitteko maksaa 1 shillingin. Löin shillingin pöytään, jolloin muori ihmeekseni kysyi minulta selvällä suomenkielellä, oletteko suomalainen.

Kun kysyin häneltä, mistä hän oli sellaisen kysymyksen saanut päähänsä, niin hän sanoi: – Teillä on siniset silmät ja niitä ei täälläpäin paljon näe. Arvasin siis, että teidän täytyi olla ulkomaalainen. Mutta kun kuulin, kuinka selvään te lausuitte ärrän ja ässän, arvasin että ette voi olla mikään muu kuin suomalainen.

Minä olen Ylistarosta kotoisin ja menin Amerikassa naimisiin englantilaisen kanssa. Sieltä olemme muuttaneet tänne, mutta mieheni on jo aikoja sitten kuollut. Minä olen elättänyt itseäni tällä pienellä kahvilalla, ja nyt sota-aikana, kun väkijuomien säännöstely tuli, olen myös ruvennut pitämään pientä salakapakkaa. Minä en yleensä anniskele muille kuin aivan tunnetuille henkilöille, enkä lauantaisin enkä pyhinä, vaan annan miehille ryypyn silloin tällöin viikon varrella.

Minä kerroin puolestani muorille, että olin täällä metsätöissä, mutta siitä, mitenkä olin tänne joutunut, en maininnut mitään.

Akka sanoi kuitenkin kohta minulle: – Uskon kyllä, että olette täällä metsätöissä, mutta mikään työmies te ette ole, sen minä näen teidän kasvoistanne ja teidän pienistä käsistänne. Te olette kyllä herrasmies, tai ainakin sitä ollut.

Niin kerroin muorille seikkailujani, jotka lukija jo tuntee. Kun kerroin, miten olin tänne joutunut, nosti muori varoittavasti sormeaan ja sanoi että tyttärien on täällä annettava olla rauhassa. Englantilaiset vierovat yleensä ulkomaalaisia ja teitä ei esim. päästetä täällä vähänkään parempiin ravintoloihin. Varsinkin peljätään suomalaisia, sillä heillä on niin helposti puukko esillä. Teidän on paras täällä esiintyä ruotsalaisena. Mutta sittenkin on teidän annettava tyttärien olla rauhassa ja varsinkin sellaisten, joiden sulhaset ovat rintamalla, sillä muuten teidät tapetaan niinkuin tapettiin eräs ruotsalainen värkmestari täällä Froendinghamin tehtaalla. Muistakaa nyt tämä. Oli teidän onnenne, että oli näin pimeä, niin että miehet eivät luultavasti teitä tunteneet. Mutta älkää enää menkö tänä iltana kaupunkiin, ettei teitä toista kertaa nähtäisi siellä ja minä ilmoitan Kitylle, että teidät on huomattu. Muuten on tällä puolen maailmaa siksi vähän tyttöjä, että ne eivät tahdo riittää nytkään, vaikka miehistä niin suuri osa on sodassa.

Mutta kohtalo salli, että myös toinen suomalainen ilmestyi tähän matalaan majaan, sillä kukas muu meidän siinä puhuessamme astui sisään, ellei rakas veljemme Karppinen.

Mutta minkä näköisenä? Hänen vaatteensa olivat riekaleina. Hänen paljas rintansa paistoi riekaleiden seasta mustelmaisena ja verta vuotavana ja hänen nyrkkinsä olivat veressä.

Akka huudahti kauhistuksesta, mutta kun minä selitin, ettei ollut syytä kauhistua ja ettei tämä mies ollut juovuksissa, niin akka rauhoittui ja alkoi himlata.

– Kyllä minä olen saanut selkääni, jos olen antanutkin. Ensiksi tuli minun tielleni yksi mies, joka murritti ja murritti minulle jotakin, mitä minä en ymmärtänyt ja kun minä sanoin hänelle, että pakene sinä p–le, niin se iski minua nyrkillä päin naamaa. Se mies löi siis ensiksi ja minä sanoin hänelle, että Karppinen ei koskaan noin huonoon mieheen viitsi tarttua, niin että minä sanoin sille vielä kerran, että pakene sinä s–na. Ja sitten tuli Wikström ja sanoi että lähe pois sinä Karppinen. Ja olisinhan minä lähtenytkin ja käännyin ympäri poislähteäkseni, mutta silloin seisoi minun ympärilläni miehiä tiuhassa kuin porokatraassa. Ja silloin minä sanoin, että tehkää tietä, sillä Karppinen tahtoo lähteä pois, mutta se miehen käppyrä tuli uudestaan ja työnsi minua nyrkillä mahaan ja silloin minä tartuin sitä housun persuuksista kiinni ja heitin sen menemään. Ja sitten minun täytyi tehdä tietä, ja riippuihan niitä rinnuksissa, mutta minä pyyhkäisin ne pois. Ja minulla ei ollut muuta asetta kuin paljaat nyrkit ja sentähden ne ovat nyt vallan veriset. Mutta sain minä ne lopulta työnnettyä syrjään ja pääsin niiltä pakoon, mutta ei minun paeta olisi tarvinnut, jos minä jonkun aseen olisin saanut. Kun minulla olisi edes ollut kunnollinen kankeni sieltä metsästä, niin olisi siinä ruumiita tullut. Mutta jos minä vielä kerran näen sen äijän käppyrän, joka minua ensiksi löi, niin minä lyön siltä naaman halki.

Myös Karppisparka oli joutunut tekemään saman suuren rikoksen kuin minäkin, sillä hänkin oli saanut jonkun tytön viereensä karuselliin ja herättänyt yleistä pahennusta. Tarkalleen akka hänelle selitti, kuten minullekin, kuinka vaaralliseen asemaan hän oli joutunut, mutta sitten toi akka vettä ja Karppinen pestiin niin hyvin kuin taidettiin. Vaateriekaleita neuloskeltiin kiinni ja haavoihin paineltiin sanomalehden palasia ja lopuksi otettiin whiskypullo esille ja me maksoimme siitä eukolle 5 shillinkiä mieheen ja tyhjensimme sen kolmeen pekkaan. Sitten neuvoi eukko meille tien joka oli niittyjen ja metsän halki kulkeva oikopolku, ja me lähdimme astuskelemaan kämppää kohti.

Kuinka lienee kuitenkin polun laita ollut, eksyimmekö siltä jo kohta alussa, mutta joka tapauksessa seisoimme pian suuren kalalammikon ääressä. Kun huomasimme, että vesi oli edessämme, otimme tulta tulitikulla ja silloin näimme että kalalammikossa vilisi forelleja.

– Täällä on rautuja, maisteri, sanoi Karppinen, ja tänne tulemme joskus ongelle, muttei kerrota tästä kellekään.

Mutta kalalammikoiden luota meidän täytyi koettaa pyrkiä pois. Tietysti oli pimeä kuin säkissä ja ainoastaan tulitikkuja raaputtamalla löysimme erään polun. Se oli kaitainen metsäpolku, joka tuntui selvästi jalkain alla, ja niin aloimme marssia sitä, ensin varovaisesti, mutta sitten nopeammin.

Yhtäkkiä minä tunsin lentäväni nenälleni, ja kun asiasta tarkemmin otettiin selvää, huomasimme Karppisen kanssa vajonneemme syvään savikuoppaan. Kuopan reuna antoi perään ja kaikista ponnistuksista huolimatta vyöryimme yhä alaspäin, kunnes lopulta saimme huimaavan vauhdin ja kierimme kunnes loiskahdimme veteen.

Mitään keinoa saada valoa ei enää ollut, sillä tulitikkumme olivat kastuneet. Mutta meidän päämme yläpuolelta alkoi vähän ajan päästä kuulua koiran haukuntaa. Koska ajattelin, että koira saattoi olla englantilainen buldoggi, niin kiitin kaikessa hiljaisuudessa onneamme, ettemme ollut joutuneet sen hampaihin. Vettä oli kuopassa vyötäröltä myöten, mutta liukkaita savisia kuopan reunoja oli mahdoton nousta ylös. Vaikea oli myöskin liikkua, sillä jalat tarttuivat saveen. Mutta vielä vaikeampi oli seistä paikallaan, sillä marraskuun vesi ei suinkaan ollut lämmintä.

Ei siis auttanut muu kuin koettaa saada selvää siitä, minkälaiseen paikkaan olimme joutuneet. Että vesi ei virrannut, sen huomasi pian ja pian huomasi myös, että kaivos ei ollut muuta kuin noin neljän metrin levyinen. Täytyi ottaa uintiasento ja hiljakseen työnnellä itseään eteenpäin kaivoksen pituussuuntaan. Minä meloin eteenpäin tavallisilla uimaliikkeillä ja Karppinen kävellä tallusteli karkeasti kiroillen perässä. Mutta pituutta kaivoksella vain riitti.

– Eikö tästä p–nasta tulekaan loppua, huokaili Karppinen. Tottakai tästä jotkut tikapuut täytyy löytyä, sillä millä ihmeen vehkeellä tänne muuten olisi päästy. Sellainen vehje löytyikin lopulta, sillä maata oli nostettu vinshillä ja vinshiköysi koreineen riippuikin alhaalla. Tuli siis kiipeäminen, joka ei suinkaan ollut leikintekoa, sillä saimme ensiksi nousta köyttä myöten korkean vipuvarren päähän, joka oli suunnilleen samassa asennossa kuin meikäläinen kaivonvintti, ja senjälkeen taas laskeutua sitä myöten alas. Mutta kyllä ne vehkeet sentään pitivät, vaikka ainakin puoli tuntia kesti, ennenkuin olimme maassa jälleen. Ja senjälkeen alkoi taas tuskallinen kävely. Mistään polusta ja suunnasta emme tietäneet mitään. Meidän täytyi hiljalleen astella eteenpäin koetellen jalansijaa joka askeleella, ja hampaamme kalisivat vilusta.

Mutta lopulta häämöittikin puiden lomasta valaistu akkuna. Ehdotin Karppiselle, että menisimme huoneesta kysymään, mistä tie Manbyn kämppään menee, mutta viisaasti Karppinen varoitti sitä tekemästä, sillä olimmehan siksi ryövärien ja maankiertäjien näköisiä, että meitä varmasti jokainen olisi pelästynyt. Rakennus, joka oli edessämme, oli lautakämppä, samanlainen kuin meidänkin. Kurkistin akkunasta sisään ja näin sieltä jotakin; mitä, se jääköön tällä kertaa sanomatta.

Minä käännyin vain takaisin ja ilmoitin Karppiselle, että tässä on samanlainen kämppä kuin meidänkin, sillä erotuksella vain, että se on rakennettu metsään. Ja koska tässä kerran on kämppä niin täytyy siitä lähteä joku tie. Ja kun löysimme kämpän oven, löysimme myöskin tien ja jonkun aikaa sitä kuljettuamme tulimme viertotielle.

Arvasimme, että se oli Manbyn ja Briggin välinen tie, sillä sen molemmin puolin kasvoi metsää, samantapaista, kuin olimme tänne saapuessamme nähneet. Suuntaa emme tienneet, mutta aloimme astua arviokauppaa ja saimme kävellä noin neljä mailia, kunnes huomasimme Manbyn aukean lähestyvän.

Aamu alkoi jo hämärtää, mutta kämpässä paloivat kirkkaat tulet, joten toivomme päästä huomaamatta pujahtamaan vuoteillemme, osoittautui turhaksi. Astuimme siis sisään, ja otettiin meidät vastaan valtavalla naurunremakalla.

Mutta jos me olimme kauheannäköisiä, niin ei ollut kämppäkään sen paremman näköinen. Siellä oli osa pritseistä pirstaleina lattialla ja yhdessä nurkassa oli suuri kasa tuoleja ja pöydänpirstaleita. Mutta toisessa päässä istui kolmen, neljän pöydän ääressä miehiä lujasti korttia iskien.

Saimme kuulla, että täälläkin on tapahtunut jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Hollantilaiset olivat tulleet kotiin juovuksissa ja koska he huomasivat, ettei latvialaisia ollut kuin neljä kotona, päättivät he nämä höyhentää. Heillä oli nimittäin kaikenlaisia vanhoja kalavelkoja. Etupäässä olivat he kuitenkin vihaisia kokille, joka oli latvialainen ja jonka väittivät salaa pitävän latvialaisista parempaa huolta kuin muista sekä sitäpaitsi kähveltävän omaan taskuunsa. He olivat hyökänneet latvialaisten kimppuun, mutta tämä nelimiehinen joukko oli osoittautunut paljon vahvemmaksi kuin oli luultu.

Ja lopuksi saapui äkkiarvaamatta paikalle ennenmainittu pitkä latvialainen erään toisesta kämpästä olevan toverinsa kanssa, ja niin saivat hollantilaiset auttamattomasti selkäänsä. Vaikka vahvin hollantilaisista oli huitonut ympärilleen millä aseella vain sattui, saatiin hänet lopulta masennetuksi, ja makasikin hän nyt puolipyörryksissä rojukasan vieressä. Mutta kaikki tappeluun osaaottaneet miehet olivat hyvin surkean näköisiä, sillä miltä oli nenä paikaltaan, miltä posket halkeilleet ja kiroillen koettivat miehet paikkailla itseään.

Oli siis oikeastaan balsamia heidän haavoilleen nähdä minkänäköisiä me olimme. – Täällä onkin sitten vasta selkäänsaaneita miehiä, huusi Mansikkamaa korttipöydästä meidän sisään astuessamme, ja kaikki riensivät utelemaan, mitä meille oli tapahtunut.

– Selkään ei ole annettu, selitin minä.

Mutta Karppinen sanoi: – Minusta saavat nyt Englannin tyttäret olla, koska ovat näin kovan takana.

Ja sitten: – Kyllä tämäkin on maa, kun täällä ei ole edes saunaa.

Ja saunaa siinä olisi tosiaankin tarvittu. Repelimme savivellin kostuttamat vaatteet päältämme, sillä muuten niitä ei voinut riisua, ja pesimme itsemme niinkuin parhaiten taisimme. Se oli muuten kummallista savea, se, joka meihin oli tarttunut, sillä se oli rasvaista eikä ottanut kylmällä vedellä lähteäkseen. Ei siinä puhtaiksi tultu, mutta vedimme kuitenkin puhtaat alusvaatteet päällemme. Mutta mistä päällyspuku? Minä sain Wikströmiltä erään hänen vanhan pukunsa, joka oli pahasti repeytynyt, mutta muuten hyvässä kunnossa. Karppisellekin saatiin sopivat housut, mutta takkia ei hänelle ollut missään, sillä kenelläkään ei ollut niin leveitä hartioita kuin hänellä. Kämpän kamiinan ääressä sitten lämmittelimme, ja kun miehet utelivat, mitä oli tapahtunut, niin sanoin minä, että ei ole lupa kertoa. Saimme siis tilaisuuden katsella, mitä muut hommasivat. Rikkinäiset pritsin jätteet kantoi kokki keittiöön polttopuiksi, ja riitaveljet saivat tehdä itselleen tilat lattialle. Pian he siinä kuorsasivatkin molemmat samassa päässä kämppää, mutta korttimiehet jatkoivat kärsivällisesti työtään. Kaikkein suurimpana pöydässä komeili veli Mansikkamaa. Hän oli ollut koko ajan voitonpuolella ja oli voittanut jo yli 8 puntaa. Espanjalainen Carlo oli pelannut itsensä putipuhtaaksi ja parasta aikaa heitettiin korttia hänen sadetakistaan. Mutta Mansikkamaa sanoi: – Tulkaa tänne kaikki vain tilirahojenne kanssa, sillä minulle ne kuitenkin kaikki lopulta joutuvat. Ja ensi maanantaina ostaa tämä poika itselleen uuden puvun ja patiinikengät. Peli oli pokeria, jota Mansikkamaa ei vielä edellisenä iltapäivänä ollut osannut yhtään, mutta erinomaisella luontaisella vaistollaan oli hän pelin heti käsittänyt. Kortit olivat aivan uudet ja merkitsemättömät, mutta Mansikkamaa sanoi, että jos hän yhdestäkin korttipakasta on päässyt kolme kertaa jakamaan, niin kyllä hän aina tuntee siinä arvokortit. Ei teidän oikeastaan pitäisi yrittääkään minun kanssani, mutta kun te kerran olette niin tyhmiä, niin olkoon menneeksi. Nyt saatte pelata vähän aikaa keskenänne ja minä menen viereiseen pöytään ja puhdistan nämä junkit. Silloin kun Karppisen kanssa nukahdimme, oli Mansikkamaa voittanut jo kymmenen puntaa, joka oli täkäläisissä oloissa suuri raha.

XXXV LUKU, jossa kerrotaan löytöretkestä Manbyn metsässä ja siitä, millaiseksi seuraava viikko muodostui.

Kun sunnuntai-aamuna heräsin, olivat miehet jo syöneet aamiaisen, mutta latvialainen kokki oli tallettanut minulle ruokaa niin paljon kuin tarvitsin. Syötyäni lainasin kokilta neulaa ja lankaa ja aloin paikkailla Wikströmiltä saamiani vaatteita. Paljon työtä ei siinä tarvittukaan. Vaikka vaatteet olivat pahoin repeilleet, olivat ne muuten lujat. Kengät etsin itselleni vanhojen kenkien joukosta, joita lojui pritsien alla suuret määrät. Ne eivät tosin olleet samaa paria, ja oli toinen kenkä ruskea, toinen musta, mutta kun kivihiilen palasella mustasin ruskean kengän, niin olin taas auttavassa kunnossa. Laskin rahani ja niitä oli 4 shillinkiä ja 6 penceä. Kun ostin tupakkaa ja tulitikkuja seuraavaa viikkoa varten, jäisi minulle 3 shillinkiä jälelle. Ja nämä rahat päätin siis säilyttää seuraavaa viikkoa varten. Kun Tampereen poika sanoi päivällä lähtevänsä kaupunkiin, annoin hänelle asiaksi tupakan noutamisen, sillä minulla ei ollut enää varaa lähteä lystäilemään.

Minä päätin puolestani lähteä tutkimaan ympäristöä. Tahdoin löytää kämpän, jonka sivuitse olimme metsässä kulkeneet. Sillä kämpän akkunasta en ollut nähnyt muuta kuin sen, että kämpän pritseillä lojui tyttölapsi toisensa perästä ja etumaisena heistä kaikkein ihanin, joka juuri oli koettamassa uutta paitaa päälleen. Kannatti siis ottaa selvää kämpästä.

Minä marssin Briggiin menevää tietä arviolta sen matkan kuin olimme kulkeneet ja aloin poikkeilla syrjään meneviä polkuja, mutta mitään kämppää ei löytynyt. Huomasin kuitenkin, että olin arvioinut matkan liian pitkäksi, väsyksissä kun olimme kävelleet. Kämpän täytyi olla tuntuvasti lähempänä kuin olin luullut. Ja niin se olikin. Kämppään menevä tienhaara löytyi puolentoista englannin peninkulman päässä Manbystä, sillä saveen painuneista Karppisen jalanjäljistä ei voinut erehtyä. Matka kämppään ei ollut myöskään pitkä, tuskin enempää kuin puoli englannin peninkulmaa. Olimme kulkeneet siis kaikkiaan kahden ja puolen englannin peninkulman pituista matkaa varmastikin parin tunnin ajan. Niin paljon voi väsynyt erehtyä tien pituudesta.

Astuin siis aivan muina miehinä kämpälle ja huomasin, että sitä ympäröitsi korkea rautalankaverkosta tehty aitaus. Tätä emme olleet ensinkään pimeässä huomanneet, joten siis aitauksen täytyi joltain kohtaa olla rikki. Läksin sitä kiertämään ja aivan oikein, yhdestä nurkasta oli nostettu yksi pylväsväli pois, mutta sekin oli siirretty vain noin 50 senttiä aidan ulkopuolelle aidan suuntaiseksi, joten aita edestä katsoen näytti aivan ehjältä. Paitsi rautalankaverkkoa oli aitaan käytetty runsaasti piikkilankaa, joten oli aivan sattuma, että pimeässä olimme päässeet luiskahtamaan reiästä läpi. Mutta kuinka oli veräjä sitten ollut auki, sillä nyt se oli kiinni ja siinä oli vahva munalukko? Tämä oli asia, jonka oikeastaan arvasin, sillä vaikka tyttö seisoi hänet akkunasta nähdessäni vuoteensa ääressä, ei vuode ollut tyhjä. Se, joka vuoteessa oli, oli nähtävästi myös aukaissut veräjän.

Olin nähnyt tarpeeksi, joten painuin syvemmälle metsään. Huomasin että rautalanka-aita, jolla kämppä oli ympäröity, sijaitsi vielä suuremman rautalanka-aidan kulmauksessa, joten suuri osa koko metsästä oli ympäröity rautalanka-aidalla. Ja kun alueella kuljeskelin, huomasinkin, että aita loppui aivan viertotien lähellä, mutta jatkui sen toisella puolen, ja että tällä tavalla oli kierretty ainakin noin sadan hehtaarin suuruinen ala. Mutta lopuksi löytyi vielä kolme hakkuualaa, jotka kaikki olivat omalla piikkilanka-aidallaan ympäröidyt ja varustetut veräjällä, joten ne tavallaan tulivat kaksinkertaisen aitauksen sisään. Aitauksissa ei ollut mitään reikää, ainakaan minä en sellaista löytänyt, joten minun täytyi palata takaisin maantien kohdalle. Mutta maantien kohdalla muodostivat aitaukset kokonaisuudessaan kahdeksanmuotoisen kuvion, joten se alue, jolta päästiin maantien kummallakin puolella olevaan aitaukseen, ei ollut kuin 20 metrin levyinen. Tällä kohtaa olivat piikkilangat ja verkot kiinnitetyt kasvaviin puihin, joten en ollut niitä heti huomannut.

Kulkiessani aitauksen ulkopuolella tulin huomaamaan, että aitauksen sisäpuolella olevat hakkuualat olivat lähellä jänkkien hakkuualuetta numero 5, joka taas oli noin puolen kilometrin päässä erillään toisista.

Kun siis seuraavana aamuna tuli töihin lähtö, käännyin työnjohtajan puoleen ja kysyin, eikö minulle voitaisi antaa työtä jänkkien alueelta. Täällä oli yleensä niin monenkielisiä tovereita, että vaikka oli Englannissa, ei saattanut kuulla sanaakaan englanninkieltä. Minä tahdoin tulla sellaiseen työjoukkoon, jossa puhuttiin englantia, että edes vähän kieltä oppisin. Ehkä en olisi päässytkään tähän joukkoon, mutta kun pomo huomasi, että jänkit olivat kovasti minun heihin liittymistäni vastaan, niin määräsi hän kuin määräsikin minut jänkkien työpaikalle.

Kun olimme tulleet hakkuulle, tekivät jänkit ensi työkseen tulen. Nuori jänkki sanoi minulle: – Sinä olet oikeastaan hävyttömästi tunkeutunut seuraamme mutta se ei nyt itse asiassa mitään tee, sillä kyllä minä tiedän, että se on näiden tyttärien takia. Minä tekeydyin tyhmän näköiseksi ja silloin jänkki kertoi minulle: – Tässä aivan lähellä on, niinkuin olet huomannut, naisten työsiirtola. Tänne on nimittäin siirretty töihin noin viitisenkymmentä tytärtä Hullista ja oli meillä aika hauskaa heidän kanssaan suunnilleen viime perjantaihin asti. Mutta nyt on työmaalle ilmestynyt mrs Brumpton, joka lohikäärmeen silmillä vaanii näitä aarteitaan ja parahtaa kohta, kun aitausta vain lähestymmekin. Me olimme yhdeltä kohtaa rikkoneet aitauksen, mutta sen on akka huomannut, ja nyt hän kulkee edestakaisin aitaa uhoten, niin ettei sinne auta pistää nenäänsä.

No, joka tapauksessa tiesin mistä oli kysymys, ja kun ei sahan akkunasta näkynyt mitään pelottavia merkkejä ja toverini olivat kiintyneet kortinpeliin, hiivin hiljaa aitauksen luokse nähdäkseni, mitä sen takana tapahtui. Ja olikin se sellainen näköala, että sitä kannatti katsella. Noin 50 hyvännäköistä tyttöä siellä herttaisen avuttomina hääräili metsänhakkuutöissä. Heillä oli päällään naisen ratsastuspuvut ja sievät leveäreunaiset vihreät hatut sekä jaloissa ruskeavartiset pitkät kengät. He olivat aivan yhtä hyvän näköisiä kuin mikä suomalainen yläluokan nainen tahansa urheilupuvussa.

Ymmärtäähän sen, että minä jäin siihen suu auki töllistelemään, ja ties kuinka kauan olisin töllistellytkään, ellen olisi yhtäkkiä äkännyt edessäni nyrkkiä puivaa ja kirkuvaa silmälasipäistä lohikäärmettä. Tein hänelle kohteliaan kumarruksen ja koetin sopertaa jotakin, mutta siitä huolimatta akka vain yltyi huutamaan ja tytöt herkesivät työstään ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Minä heilutin kohteliaasti hattuani, kumarsin ja luikin tieheni.

Sama temppu uudistui useana seuraavanakin päivänä, sillä ilmestyin minä mille kohtaa aitaa tahansa, oli siellä aina mrs Brumpton vastassani. Hän ei ollut kuitenkaan ilmiantanut minua päällystölleni, ja tämä oli asiassa ainoa hyvä puoli.

Kun tuli seuraava lauantai, oli mrs Brumpton nostamassa tiliä. Hän nosti tilin kaikkien alaistensa edestä, ja kun hän poistui huoneesta, riensin minä häntä tervehtimään. Akka tiuskasi minulle, että poistuisin niin pitkälle kuin koipeni kannattivat, mutta minä en hellittänyt. Hän käveli maantien varrelle, johon näihin aikoihin saapui diligenssi, ja arvasin hänen lähtevän sillä kaupunkiin. Minä siis siirryin ilman muuta akan perästä. Kun olimme ajaneet seuraavalle pysähdyspaikalle, joka oli noin englannin peninkulman päässä, tyhjeni vaunu kokonaan. Tällöin otti mrs Brumpton päällystakkinsa päältään ja heitti sen viereensä penkille. Mutta takki kolahti aivan erilailla kuin tyhjätaskuinen takki tavallisesti kolahtaa. Ja kun mrs Brumptonin huomaamatta koettelin hänen takkinsa taskua, huomasin siellä noin puoliksi tyhjennetyn whiskypuolikkaan. Ja kun vein kasvojani mahdollisimman lähelle tämän ankaranaamaisen naisen kasvoja, niin huomasin, että hän tuntuvasti pölisi viinalle.

Olin löytänyt mrs Brumptonin Akilleenkantapään.

Minun täytyi ainoastaan hankkia yksi pullo whiskyä, ja niin oli kaadettu se jerikonmuuri, joka eroitti minut ja Manbyn metsänneidot toisistaan.

Kun olimme saapuneet kaupunkiin, oli ensimmäinen tehtävä lähteä hankkimaan whiskyä. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Sitä ei saanut kaupoista ja kapakoista sitä sai vain vähän juomalasin pohjalle.

Muistin silloin vanhan suomalaisnaisen ja päätin lähteä hänen luokseen. Mutta saapumiseni sinne viime kerralla oli ollut vallan sattuman ansiota ja kesti kauan ennenkuin löysin hänen liikkeensä. Puhuin akalle asiani, mutta sain kuulla, ettei hänelläkään ollut whiskyä. – En voi saada muuta väkevämpää juomaa kuin spriitä, ja sitäkin voin hankkia teille vain pienen pullollisen. Se maksaa kymmenen shillinkiä. Kun sekoitatte sitä portviiniin, niin saatte kunnollista juomaa. Mutta portviiniäkään ette saa muualta kuin yhdestä raittiuskapakasta, joka on Scunthorpen pääkadun varrella ja jonka kylttinä on "Wesleyan Wise Mens Stoores".

Suoritin kymmenen shillinkiä ja läksin senjälkeen hakemaan mainittua ravintolaa. Se oli raittiusravintola, joka oli sisustettu niinkuin baarit ainakin, mutta jokaisen pullon päällä seisoi Non intoxicaidend eli suomeksi, ei juovuttavaa. Tiskin takana seisoi harmaahapsinen mustaan pukuun puettu mies, jonka liikkeissä oli jotakin papillisen tapaista arvokkaisuutta. Hänen napinreijässään oli suuri sininen nauha, jossa olevassa hopeakilvessä oli sanat "Anti Saloon League", joka oli englantilainen raittiusseuran merkki. Seinällä oli kuvia, joissa esitettiin raittiusmiehen menestyksellistä ja juopon vastuksellista elämää. Yhteen tauluun oli kuvattu hirveännäköinen sinipunainen nenä ja sen alla seisoi: Ette suinkaan tahdo, että nenänne olisi tällainen.

Minä menin tiskin ääreen ja tilasin yhden pullon limonaadia, ja kun huomasin, ettei kukaan meitä voinut kuulla, sanoin hiljaisella mutta selvällä äänellä Portwine. Ja silmääkään räpäyttämättä otti isäntä tiskin alta pullon, kiersi sen paperiin ja sanoi minulle: 7 shillinkiä.

Niin oli se homma tehty ja minä läksin kotiin. Sillä pelkäsin, että joutuisin kaupungilla uusiin seikkailuihin. Join siellä portviinipullosta sen verran kuin pirtupullo sisälsi ja sekoitin pirtun portviiniin.

Näin oli minulla valmiina se ase, jota aioin käyttää lumotun linnoituksen valloittamiseen.

Yöllä näin paljon ja ihania unia, mutta seuraavana aamuna astelin toivorikkaalla mielellä naisten kämppää kohti. Astuin suoraa veräjälle, nykäsin siinä olevasta soittokellosta ja mrs Brumpton seisoi edessäni. Minä osoitin pulleata poveani ja sanoin hänelle ainoastaan paljon puhuvan sanan "Whisky".

Hän osoitti minulle vasempaan päin menevää, metsän sisälle painuvaa tienhaaraa ja sanoi hiljaa: – Odottakaa siellä yksi tunti, minä tulen perästä. Läksin kävelemään osoitettua tietä ja pienen matkan käveltyäni huomasin, että se vei pieneen puutarhan ympäröimään rakennukseen. Rakennuksen ovi oli kiinni.

Istuin pensaiden suojaan odottelemaan. Ja kauan aikaa kestikin kunnes akka lopulta saapui, mutta aivan toiselta suunnalta. Hän oli nähtävästi pujahtanut siitä raosta, jonka olin huomannut aitauksessa. Akka veti avaimen taskustaan ja me astuimme huoneeseen.

Rakennuksessa oli ainoastaan kaksi huonetta, joista toinen samalla keittiö. Me astuimme kamariin, jonka keskellä oli pöytä, toisella seinällä vuode ja toisella seinällä toalettipiironki monen monine posliinikoirineen ja kissoineen, lintuineen ja kaikenlaisine muine rihkamakoristuksineen. Seinillä riippui Englannin kuningasparin kuvat, pari suurennettua valokuvaa, jotka kumpikin esittivät merisotilasta, sekä suuri lukumäärä postikortteja.

Minä löin portviinipullon pöytään enkä puhunut sanaakaan. Eukko katseli pulloa vähän pettyneen näköisenä, sillä hän oli luullut saavansa whiskyä, mutta suvaitsi sentään aukaista sen ja kaatoi vähäsen kahvikuppiin sisällystä maistaakseen. Se tuntui kuitenkin olevan tarpeeksi väkevää, sillä eukko kaasi pian lisää ja tyhjensi kuppinsa uudestaan.

Näin olin saanut vallatuksi tien lumottuun linnaan. Olin saanut seuraa, jollaista ei kaikilla sotavangeilla ole ja aika alkoi kulua entisiä rattoisammin. – – –

Manbyn lumotussa linnassa käyntini jälkeinen maanantai oli muuten merkkipäivä senvuoksi, että silloin alkoi kämpässä ja työmaalla uusi järjestys. Sixpence oli nimittäin jo ennenkin osoittanut halua ruveta pitämään parempaa komentoa ja nyt oli hän saanut tahtonsa läpi, sillä hänet oli korotettu korkeampaan arvoon. Hänen esimiehensä, jota kutsuttiin Ninepenceksi, oli nimittäin saanut potkut, nähtävästi sen takia, etteivät työn tulokset olleet tarpeeksi suuret, jota ne eivät voineetkaan olla, kuten lukija jo edellisestä on käsittänyt.

Ninepence oli muuten suurisuinen rikssvenskeliini, nimeltä Jansson, mutta kirjoitti tietysti z:lla ja h:lla, siis Jahnzon, Tämä herrasmies sai nyt siis laputtaa ja maanantaina esiintyi Sixpence ensi kerran pääpomon ominaisuudessa. Ensi työkseen muutti hän työryhmät niin, että yleensä kaikki laiskimmat miehet tulivat yhteen. Ja koska minäkin kuuluin näihin, jouduin minä siis siihen sakkiin, jota ei pantu metsätöihin. Nämä miehet pantiin transporttitöihin sahalle ja järjestettiin jokainen sillä tavalla, että jos vähänkin laiskotteli, niin työ koko linjalla pysähtyi ja laiskottelija tuli heti huomatuksi.

Mutta metsässä tuli myöskin uusi rätinki, sillä siellä pantiin urakkatyö. Seuraava viikko kului siis kovassa työssä, mutta, kummallista kyllä, aika kului paljon paremmin ja koti-ikäväkään ei vaivannut niin paljon kuin ennen. Minun tehtäväni oli olla avustamassa sahan asettajaa ja siis vääntämässä puuta raamiin. Se oli aika hikistä työtä, varsinkin ensimmäisenä päivänä.

Mutta pian huomattiin, että työ metsässä edistyi siksi nopeasti, ettei ennätetty sahata läheskään kaikkea, mitä siellä oli kaadettu, ja niin rupesi Sixpence pystyttämään toista liikutettavaa saharaamia sahan viereen. Tähän työhön siirrettiin minutkin ja jouduin olemaan erään ruotsalaisen apulaisena, joka oli koneenkäyttäjä ja monttööri. Siitä tuli paljon helpompi työ, mutta ei siinäkään saanut laiskotella, sillä Sixpence oli kaikkialla läsnä. Nyt ei hänen tarvinnut käydä metsässä muuta kuin ainoastaan valvomassa, että urakkatyö tulisi kunnollista, joten hänellä oli sitä enemmän aikaa liikkua sahalla ja lautatarhassa.

Mutta mrs Brumptonin toimi metsässä lopetettiin, ja hänen daaminsa sijoitettiin lautatarhaan tapuloimaan lautoja. Siinä oli nyt toistaiseksi paljon työtä, sillä lautatarha oli herra Jahnzonin jälkeen aivan epäjärjestyksessä, ja laudat oli pantu pääasiallisesti vain n.k. pinkkatapuliin, siis ilman mitään välejä. Täällä täytyi nyt myös lautatarhaa laajentaa, ja osa neitosista työskenteli tässä hommassa.

Oikeastaan oli tämä työ aika mukavaa, sillä nyt siinä oli jotain todellisuutta, tätä ennen se oli ollut leikintekoa.

Minun täytyy nyt tässä mainita, että olin jo jonkun aikaa kämpästä tuloni jälkeen kirjoittanut, paitsi kotia, myös Lontooseen ministeri Holstille. Minun vaatteenihan olivat menneet pilalle ja tarvitsin uudet. En myöskään ollut säästänyt mitään, joten niiden saaminen näytti lykkääntyvän epämääräiseen tulevaisuuteen. Pyysin sentähden ministeri Holstia toimittamaan itselleni 50 puntaa rahaa. Tämä rahamäärä oli oikeastaan suuri, mutta kun ottaa huomioon, että aioin myöskin ostaa itselleni kellon, sillä minun oli vaikea tulla toimeen ilman sitä, tilata itselleni sanomalehden sekä hankkia jonkinverran kirjallisuutta ja muutamia tieteellisiä koneita, niin ei tästä kuitenkaan mihinkään ylellisyyteen riittänyt, vaan olivat kaikki menot kyllä välttämättömiä.

Mainitsematta on myöskin jäänyt, että joulu lähestyi.

Joulujuhlaa ajattelee täällä Suomessa aina lumisen talven ja joulukuusen yhteydessä, mutta kumpaakaan ei ollut täällä. Joulukuusen sijasta käytetään täällä aina viheriää rautatammea, josta oksa tai muutamissa tapauksissa koko puukin nostetaan huoneeseen.

Mekin suomalaiset olimme ryhtyneet jouluvalmisteluihin. Niin pientä kuusta kuin joulukuuseksi sopivaa ei lähitienoilla ollut. Sen olisi saanut ainoastaan suuremman kuusen latvasta, mutta niitäkään ei satuttu näihin aikoihin kaatamaan. Joulukuusta emme siis voineet hankkia, mutta tyydyimme sen asemasta mäntyyn. Teimme siis joulupuun suuremman männyn latvasta. Koristuksia meillä sitävastoin oli yltäkyllin, eikä omeniakaan joulupuusta puuttunut, jotavastoin niitä kotimaassamme ei vielä tähän aikaan ollut.

Lipeäkalaa ei täällä päin voitu saada, sillä sitä ei käytetä. Englantilaisten jouluruuathan ovat putinki ja kalkkunanpaisti. Me päätimme kuitenkin hankkia jotain kalaa ja niin tulikin meidän jouluruuaksemme keitetty turska. Riisiryynipuuroa sitävastoin saatiin ja kaikenlaisia makeisia myös. Me olimmekin ainoat, joilla oli joulukuusi. Ruotsalaiset valmistivat n.k. dopp i grytan ja joulupunssinsa, jota useimmat muutkin tekivät eri tavoilla. Latvialaiset taas olivat niin englantilaistuneet, että he valmistivat englantilaiset jouluruuat.

Jouluaattona tehtiin työtä kuten tavallisesti ja joulunvietto alkoi vasta klo 8 aikaan illalla. Kaikki kirjeet mitä miehille oli tullut viimepäivinä, oli postinkantaja tähän asti säästänyt, joten useimmat vangit saivat joululahjakseen kirjeen. Minulle oli ministeri Holsti varannut kotoa tulleen kirjeen sekä samalla lähettänyt nuo pyytämäni 50 puntaa. Lähetystä seurasi sitäpaitsi hänen oma kirjeensä, joka oli hyvin ystävällisesti kirjoitettu ja jossa muun muassa sanottiin, että hän tulee sopivassa tilaisuudessa jouduttamaan minun pääsyäni kotimaahan.

Kirjeiden saapuminen antoi alkua juhlatunnelmalle ja hartain mielin siinä nämä niin monesta maanäärestä kotoisin olevat miehet, jotka olivat kohtalon kautta joutuneet yhteen, hetkeksi vaipuivat miettimään kotiolojansa. Minä satuin istumaan vanhan ruotsalaisen vieressä, joka toimi lämmittäjänä ja siivoojana, ja huomasin kyyneleen hänen silmissään. Hänellä oli vaimo Antwerpenissä ja oli saanut sieltä kirjeen. Hän ei ollut yhteen vuoteen saanut vaimostaan mitään tietoja ja oli saanut kuulla juuri nyt kirjeessä, kuinka kovat päivät hänellä oli ollut. Mies oli säästänyt rahojakin, mutta ei ollut voinut niitä vaimolleen lähettää, sillä hän ei ollut saanut selville mitään luotettavaa tapaa, jolla saksalaisten valloittamaan Belgiaan olisi voinut kirjoittaa. Minä neuvoin häntä kääntymään asiassa pelastusarmeijan puoleen, sillä tiesin, että tämä jalo liike oli tehnyt paljon juuri tällaisissa asioissa. Meidän vieressä istuva espanjalainen taas kehoitti kääntymään Hullissa asustavan roomalais-katolisen papin puoleen, jonka mainitsi hoitavan saman asian.

Minä puolestani myönsin, että näin oli asianlaita, sillä tunnettuahan on, että roomalais-katolilainen kirkko sittenkin ehkä kaikkein enimmän välitti kirjeenvaihtoa rintaman molemmille puolille pirstoutuneiden sukulaisten välillä.

Kun kirjeet oli luettu, alkoi varsinainen joulun vietto. Eräs ruotsalainen merimies soitti pari viulukappaletta, muutamia ruotsalaisia ja englantilaisia joululauluja sekä Jumala ompi linnamme. Tämän jälkeen esitti espanjalainen Carlo hyvällä äänellä ja luultavasti muutenkin hyvin pari laulukappaletta nuoren latvialaisen häntä säestäessä kitaralla. Sitten astuttiin joulupöytään. Siinä oli siis jokaisella omat herkkunsa, paitsi makeiset, jotka olivat yhteiset. Myöskin olut oli yhteinen, mutta muita juomia nautti kukin halunsa jälkeen. Millä oli whiskyä, millä joulupunssia ja millä giniä. Aterian jälkeen jaettiin joululahjoja. Ne olivat kaikki vähempiarvoisia kapineita, kuten saippuoita, kampoja ja harjoja, tai kaikenlaisia pilaesineitä, kuten leikkitorvia, leikkipyssyjä, nukkeja j.n.e. Senjälkeen seurasi vapaata ohjelmaa: kupletteja, joissa varsinkin vanha jänkki kunnostautui, korttikonsteja, joita Suokas esitteli, ja sirkustemppuja, joissa Carlo oli mestari, ja lopuksi pantiin siivosti maata.

Joulupäivänä olin minä päättänyt käydä joulukirkossa. Päätin lähteä Briggin kaupunkiin, koska en ollut siellä ennen käynyt. Sinne oli matka pitempi ja ikävämpi kuin Scunthorpeen, niin että siellä ei tavallisesti käyty. Seurana minulla oli Suokas ja Turku, eräs turkulainen merimies toisesta kämpästä, jonka kanssa olin tullut tuttavaksi, sekä Friberg, eräs raumalainen merimies. Turku oli nuori, erittäin fiksu poika, joka oli oppinut oikein puhumaan ja oikein ääntämään englantia. Hän oli kämpässään jonkinlaisena pomomiehenä eikä häntä paikkakunnalla vierottu niinkuin meitä muita ulkomaalaisia. Hän oli sitäpaitsi hyvissä väleissä postinhoitajan kanssa, niin että hän lupasi toimittaa minulle postista rahat 50 punnan postiosoituksellani, sekä tunsi sitäpaitsi erään kauppiaan, jolta saisin ostaa puvun ja sadetakin ja kengät.

Lähdimme siis Briggiin ja toimitimme asiamme, niin että minäkin olin täydessä herrasmiehen puvussa. Suokas taas oli voittanut korttipelissä, joten hänkin voi ostaa itselleen mukiinmenevän sinisen puvun. Kaikki nämä kaupat toimitettiin sunnuntaiaamuna, ja senjälkeen läksimme kirkkoon. Kirkkoja sitävastoin ei Turku oikein tuntenut, niin että hän sen sijaan, että olisi vienyt meidät tavalliseen reformeerattuun kirkkoon, veikin meidät kaupungissa olevaan vanhaan wesleyläiseen kappeliin, jossa Wesley itse oli aikoinaan saarnannut. Mahdollisesti teki hän tämän siitä syystä, että minä olin tullut lausuneeksi haluavani päästä kaupungin vanhimpaan kirkkoon, vaikken ollutkaan tarkoittanut tällaista kappelia.

Kirkko sijaitsi jonkin matkan päässä kaupungista puiston keskuksessa ja oli se hyvin idyllinen vanha rakennus. Sen ovet olivat auki ja ovella seisoi henkilö, joka nähdessään meidät epäröivinä, viittasi meitä sisään. Minä olin nimittäin alkanut epäillä, laskettaisiinko meitä ensinkään tänne, sillä huomasin että kirkon ovella seisova henkilö oli tervehtinyt kaikkia sisäänastujia kädestä. Miehen viittaus karkoitti kuitenkin epäilyksemme ja astuimme kaikki sisään.

Kappelissa ei ollut sentapaisia penkkejä kuin meidän kirkoissamme, vaan oli siellä pöydät sekä tuoleja näiden vieressä ja saarnastuoli oli kirkon päässä. Pöydät olivat peitetyt valkoisilla pöytäliinoilla, kirkko oli koristettu vihreillä rautatammen lehdillä ja punaisilla sähkölampuilla. Punainen ja vihreä yhdessä tuntuivat sangen miellyttävältä, mutta hieman omituiselta kirkossa, jonka tyyli oli kolkko, vanhanaikainen. Astuessamme sisään lauloivat kaikki istualtaan virttä. Virren jälkeen seurasi lyhyt saarna. Saarnan jälkeen laulettiin, mutta kellään ei ollut mitään virsikirjaa. Pappi ja hänen ympärillään oleva kuoro aloittivat virren ja muut yhtyivät siihen. Laulettiin tällä tavalla pari virttä ja senjälkeen esitettiin runonlausuntaa, viulukappale ja eräs nuori tyttö esitti soololaulua, lopuksi tarjoiltiin teetä ja kaikille läsnäolijoille jaettiin painettuna joululaulu. Tämän jälkeen alkoi yleisöä tippua pois ja mekin läksimme.

Juhla oli hartaassa yksinkertaisuudessaan sydämellinen ja tunnelmaa herättävä, ja ne jotka istuivat meidän kanssamme samassa pöydässä, puhelivat meille niinkuin tutuillensa ainakin. Mutta se, mitä olin tällä kertaa tahtonut nähdä, nimittäin jumalanpalveluksen Englannin reformeeratussa kirkossa, oli jäänyt näkemättä.

Meillä on joulupäivä tavallisesti hyvin hiljainen eikä näy yhtään ihmisiä kaduilla, mutta täällä päinvastoin oli paljon ihmisiä liikkeellä. Kapakat olivat kyllä kiinni, mutta kahvilat ja ravintolat olivat auki kuten tavallisesti. Elokuvat olivat myöskin suljettuina. Kävelimme siis mekin ihmisjoukossa katsellaksemme Briggin kaupunkia. Tämä kaupunki on hyvin vanha, vaikka se ei koskaan ole kasvanut suureksi. Nytkin siinä oli ainoastaan 3000 asukasta. Se oli rakennettu epäsäännöllisten katujen varteen, niin että kadut kiemurtelivat sinne ja tänne, ja kadun alkaessa oli vaikea sanoa, mihinkä se lopulta päättyi.

Kun tahtoo äkkiä perehtyä jonkin paikkakunnan historiaan, on aina paras etsiä paikkakunnan hautausmaa. Siellä olevista kivistä esim. pian näkee, mitä ammatteja paikkakunnalla on harjoitettu. Kun Briggin hautausmaalla silmäilin komeimpia hautakiviä, niin huomasin, että oluenpano oli ehdottomasti ollut tämän paikkakunnan pääelinkeino. Briggin kaupungin historia oli jo ammoisista ajoista yhdistetty Dixtonin oluttehtaan historiaan ja tämä tehdas oli vieläkin paikkakunnan suurin liikeyritys. Sitäpaitsi oli Briggissä harjoitettu tekstiiliteollisuutta ja Brightonin verka- ja puuvillakehräämö ja kutomo oli täällä vuosisatoja työskennellyt yhdessä oluttehtaan kanssa. Kun asiaa oikein ajattelee, niin kai tämä kutomo olisi ollut mainittava ensiksi. Sillä kaiketi asia oli niin, että ensiksi oli paikkakunnalle kerääntynyt kutojia ja vasta senjälkeen oli Dixton saanut päähänsä ruveta prykäämään heille olutta. Ja koska hänen prykäyksensä hyvin onnistui, rupesi hän lopuksi lähettämään tätä olutta muuallekin, niin että tätä nykyä Briggin olutta ja stoutia juodaan muuallakin.

Tämän kaupungin asujamisto oli siis pääasiallisesti työläisiä. Mutta siitä huolimatta näytti kaupunki hyvinvoivalta, ja merkillistä oli, että se ei ollut sen suuremmaksi laajentunut. Tämä riippui siitä, että kaupungin läheisimmästä ympäristöstä ei saa ostaa eikä vuokrata tontteja, joten moni briggiläinen on pakoitettu asumaan maaseudulla kaupungin ulkopuolella. Ja itse asiassa kaupunkialueella asuukin ainoastaan varakkaampaa väkeä, jota vastoin köyhemmät asuvat maaseudulla. Hautausmaalta läksimme taas takaisin kaupunkiin ja siellä kuljimme myös tämän suuren oluttehtaan sivu. Oluttehtaan kivisen portin seinälle oli kiinnitetty suuri marmoritaulu, jossa oli niiden tehtaantyöläisten ja työnjohtajien nimet, jotka olivat kaatuneet sodassa. Siinä oli silloin 53 nimeä, mutta siinä oli tilaa enemmällekin. Tämäntapaisia tauluja muuten Englannin teollisuuslaitoksissa tapasi kaikkialla.

XXXVI LUKU, jossa kerrotaan jokapäiväisestä elämästä Manbyn kämpässä ja siitä, kuinka työskentelyni siellä loppui.

Sixpencen otettua ohjakset käsiinsä alkoivat hänen toimintansa jäljet näkyä kaikkialla. Työtä tehtiin kovasti, lautatarha-alue puhdistui, kämpän pihamaa puhdistui ja puutavaran kuljetukseen ruvettiin myös käyttämään kuorma-autoja. Kuorma-autosta saatiin myöskin voimaa lastaukseen, joten isotkin tukit voitiin helposti nostaa kuormaan.

Urakkatyöläiset metsässä ansaitsivat hyvin ja minäkin olin mielestäni hyvässä ansiossa, sillä sainhan kolme puntaa viikossa ja vapaan ylöspidon. Kun saharaami oli saatu paikalleen, jouduin minä terottamaan sahanteriä. Senjälkeen jouduin kimpisirkkeliin ja siitä taas uuden raamin käyttäjäksi eli siis sahanasettajaksi.

Minä olin, niinkuin edellisessä luvussa mainittu, saanut Holstilta rahoja ja nämä rahat olivat korottaneet arvoani muiden työläisten silmissä. Sain uusia ystäviä, jotka kaikella tavoin koettivat hieroutua minun suosiooni. Mikä ehdotti, että lähtisimme yhdessä Ashbyhyn katsomaan kilparatsastusta. Jahnzon tarjosi minulle erästä viulua sekä viulunsoittotunteja, neitoset hymyilivät minulle, mikä ehdotti minulle mitäkin, sanalla sanoen, minusta oli tullut jonkunlainen magnaatti. Kun kävin ravintolassa, pääsin jo sisälle herrojen osastoonkin ja kapakan isäntäkin keskusteli kanssani.

Huhu, että olin kirjeenvaihdossa erään ministerin kanssa, oli levinnyt uskomattoman laajalle. Ei kukaan kohottanut kättäänkään, kun kävin Kityn ja mrs Brumptonin kanssa elokuvissa, tai muuten vierailin naiskämpässä.

Mutta se, joka ei muuttanut kohteluaan, oli Sixpence. Yhtä tasapuolisesti kuin ennenkin hän valvoi työmaalla. Mutta vähitellen sai Sixpence myöskin päähänsä ruveta puhdistamaan työmaata suurimmista laiskureista. Kaikkia töitä ei voinut teettää urakalla, ja laiskureita ja räyhääjiä ei tämä mies kärsinyt. Kun hollantilaiset vielä toisen kerran joutuivat tappeluun latvialaisten kanssa, passitti Sixpence hollantilaiset, joissa syy tällä kertaa olikin, työmaalta tiehensä. Ja vähän ajan perästä tuli milloin minkin vuoro lähteä. Tilalle otettiin pääasiallisesti englantilaisia lähiympäristöstä, joten kämppä alkoi tyhjetä.

Mutta vielä kerran piti tällä työmaalla tapahtua muutos.

Kun sota oli loppunut, alkoi Englannin hallitus supistaa metsähommia, ja niin eräänä päivänä saatiin kuulla, että kaikki leimatut puut sekä paikalla oleva puutavara olivat myydyt eräälle herra Grosier'ille, joka myös oli ostanut sahan sen täällä olevan puutavaran sahattuaan pois siirtääkseen. Sixpence taas siirrettiin eräälle toiselle läheisyydessä olevalle Applebyn kämpälle. Meidän johtajaksemme ilmestyi eräs komea, pitkä englantilainen, nimeltä mr Patrick, ja häntä kutsuttiin taas Ninepenceksi.

Kuten ehkä ylläolevasta on jo selvinnytkin, oli täällä tapana antaa työnjohtajille nimiä, jotka vastasivat englantilaisten rahojen nimityksiä. Ne alkoivat siis yhdestä pennystä ja täällä työmaalla näkyvien pomojen korkein arvo oli Ninepence. Hänen yläpuolellaan oleva pomo oli asunut Briggin kaupungissa ja kävi meidän aikanamme työmaalla ainoastaan kaksi kertaa ja häntä kutsuttiin Shillingiksi. Hänen yläpuolellaan kuului olevan vielä yksi Halfcrown-niminen pomo, mutta häntä emme olleet nähneet, ja on mahdollista, että hän oli ainoastaan myytti.

Mr Patrickilla ei ollut Sixpencen järjestelykykyä ja niin alkoi kämpässä taas entinen elämä. Tai oikeastaan kävi epäjärjestys vielä suuremmaksi, sillä ainoastaan koneiden vieressä olevat miehet pysyivät paikallaan, mutta muut vaihtelivat työpaikkaa mielensä mukaan. Hän lopetti myös kaikki urakkatyöt ja määräsi töitä tehtäväksi päiväpalkalla. Tällä tavallahan hän tietysti tarvitsi vähemmän rahaa tiliin.

Ja silloin olikin paras lähteä metsään, sillä siellä oli ihanat olot. Kaikki työskentelivät yhdessä, sekä miehet että naiset, ja itse olimme myös valinneet itsellemme sopivan hakkuualan eräässä kauniissa tammimetsikössä tarpeeksi kaukana sahalta. Sitäpaitsi ilmestyi työmaalle ardennerhevosia, joilla pölkkyjä alettiin kiskoa maata pitkin. Ne olivat vankkoja eläimiä ja kyllä siinä voimaa tarvittiinkin, kun paljasta maata pitkin sai kiskoa yhden kuutiometrin pölkkyä, niin että se kynti syvän vaon maahan. Tästä syystä oli myös ilmestynyt uusi virkakunta, nimittäin hevosmiehet, johon virkakuntaan muuten Matti lyöttäytyi. Mutta hän ei tuntenutkaan ardennerien tapoja, ja niinpä eräänä päivänä hevonen äkkiä heittäytyi liikkeelle puristaen Matin kannon ja pölkyn väliin. Lujat luut siinä tarvittiin, ettei mies mennyt kokonaan murskaksi, ja niin kovan täräyksen Matti siinä sai, että hänen täytyi mennä sairaalaan.

Mutta kun työtä tällä tavalla tehtiin, alkoi kai mr Patrickkin vähitellen huomata, ettei kaikki ollut oikealla tolalla. Ja senvuoksi hän myös alkoi juosta työmailla, haukkua ja karjua. Mutta koska hän ei itse koskaan ollut mitään tämäntapaista työtä tehnyt eikä pystynyt sitä arvostelemaan, kohdistuivat hänen haukkumisensa usein viattomiin henkilöihin, ja työtahti ei siitä yhtään parantunut. Aina kun mr Patrick oli liikkeellä, täytyi olla jotain tekevinään, ja sentähden osattiinkin jollain tavalla heilua, vaikkei itse asiassa tehty mitään. Lopulta päätti mr Patrickkin ruveta käyttämään urakkatyötä. Mutta sitä ennen oli hän jo karkoittanut kaikki paremmat pomot. Hän ei ollut ottanut selville, kuinka paljon urakoissa voitiin fuskata. Sensijaan, että olisi kaadettu uusi puu, sahattiin ainoastaan vanhan puun tyvestä kiekko pois, sillä siihen oli sitä ennen Sixpence pannut omat merkkinsä, ja tällä tavalla tienattiin urakoissa huikeita viikkopalkkoja. Minäkin heittelin yhden kymmenen punnan viikon, sillä olin päättänyt ostaa itselleni kultakellon.

Mutta sen verran tässä voidaan sanoa, ettei tällaisella epärehellisellä tavalla hankitulla rahalla ole onnea, sillä kun olin kellon ostanut ja minulle oli jäänyt 10 puntaa rahaa, niin varastivat eräät riikinruotsalaiset nämä rahani heille pitämämme loppukaronkan jälkeen. Kello jäi kuitenkin minulle.

Mr Patrickilla ei myöskään ollut selvillä, kutka meistä olivat sotavankeja ja kutka ei. Ja tämä sai minut miettimään keinoa jättääkseni koko työmaan.

Olo kämpässä oli alkanut käydä ikäväksi, sillä siellä oli huono järjestys, ja sitäpaitsi oli sinne ilmestynyt englantilaisia, jotka kohtelivat meitä hävyttömästi. Nämä olivat kaikenlaista hylkyväkeä, sillä mr Patrick ei malttanut maksaa työväelle kunnollista palkkaa.

Ja niin minä eräänä maanantaipäivänä, kun minulla oli koko viikon tili taskussani, tein suuren riidan Patrickin kanssa, ja siitä oli seurauksena, että minä sain potkut ja vaadin röyhkeästi todistusta. Tällainen kirjoitettiinkin, ja minä sain sanella siihen, kuinka monta päivää olin ollut työssä, sekä mistä ajasta mihin aikaan. Samana päivänä annettiin potkut myös isolle nuorelle latvialaiselle, ja niin päätimme yhdessä lähteä paremmille markkinoille. Varovaisuuden vuoksi en ruvennut odottamaan edes sitä, että muut toverit palaisivat metsästä, vaan pakkasin hynttyyni ja astuimme matkustaja-autoon, ja niin olimme yhdessä latvialaisen kanssa saapuneet Brigg'in kaupunkiin.

Mutta minulla ei ollut mitään passia ja sellainen täytyi välttämättömästi olla, ennenkuin pääsi junaan. Samalla kertaa kuin latvialainen lähti sinetöimään passiaan, lähdin minäkin poliisikamariin, ja löin siellä esille passini – ministeri Holstin minulle kirjoittaman kirjeen. Se oli nimittäin kirjoitettu Suomen lähetystön paperiliuskoille ja oli kirje vaatinut kaksi liuskaa, joten toisessa liuskassa oli ainoastaan muutama sana sekä Holstin allekirjoitus. Tämän paperiliuskan päälle pyyhkäisin vielä oman nimeni syntymävuosineen ja -paikkoineen ja kotipaikkoineen.

Riitti siinä selittämistä, ennenkuin komisario hyväksyi tämän merkillisen näköisen passin. Mutta kun me molemmat latvialaisen kanssa kiemurtelimme hänen edessään ja sanoimme, että kolmen minuutin päästä lähtee viimeinen juna Lontooseen, ja että meidän pitää tällä junalla ennättää laivaan, joka lähtee Etelä-Amerikkaan ja jolle me olemme pestautuneet merimiehiksi, ja että meitä on täällä viivytetty jo lähes puoli päivää ja että meitä samalla tavalla jo viivytettiin kämpässäkin ja että kuka korvaa meille erinomaisen hyvän pestimme menettämisen, niin iski komisario lopulta sinetin minun passini alakylkeen, ja senjälkeen kiisimme juoksujalkaa junaan, johon ennätimme juuri viime tingassa. Ainoastaan piletinmyyjä vilkaisi passiimme, junassa sitä ei tarvittu. Mutta kun olin lunastanut piletin, huomasin, ettei minulla ollut enää kuin kolme shillingiä rahaa. Minulta oli yksi punta hävinnyt, enkä voi käsittää muuta kuin että olin sen pudottanut poliisikamariin siellä selaillessani papereitani.

Tunnelma junassa matkustaessa ei ollut kaikin puolin miellyttävä. Juna kiisi sellaisella vauhdilla, ettei ollut ajattelemistakaan hypätä siitä ulos, ja joka silmänräpäys odotin jonkun kiiltonappisen miehen tarttuvan kaulukseeni. Sillä silloin olisi myöskin kaikki englantilainen hyväntuulisuus loppunut ja minut olisi paiskattu tyrmään, jossa ei kuulemma täällä Englannissakaan ole erittäin hyvä olla. Ja luultavasti siinä olisi saanut maistaa jonkun iskun oivallisesta englantilaisesta poliisibatongistakin.

Mutta vaikka pääsisinkin onnellisesti Lontooseen, niin ei sielläkään elämä kolme shillinkiä taskussa olisi kovin kehuttavaa. Tiesin tosin Holstin osoitteen, mutta tiesin myös, että Lontoossa oli yhdeksän miljoonaa asukasta, joten jonkin määrätyn paikan löytäminen siellä ei ole kovin helppoa. Kaikkein kamalinta oli kuitenkin se, että tulisin saapumaan Lontooseen illalla siinä klo 8 korvissa ja minun rahani eivät riittäisi edes yösijaan. Kuinka kävisi, jos sattuisin joutumaan tekemisiin englantilaisen poliisin kanssa. Luultavasti kestäisi kuukausimääriä ennenkuin taasen saisin nähdä päivänvalon.

Mutta nuoren latvialaisen asiat eivät olleet paljon paremmat, sillä hänellä ei ollut taskussaan edes kolmea shillinkiä, vaan ainoastaan yksi. Hänellä oli sitäpaitsi edessä vielä viitoittamattomampi tie kuin minulla, sillä mitään Latvian lähetystöä täällä ei ollut olemassa. Mutta hän ei ollut ensinkään huolissaan, hän oli päättänyt matkustaa Liverpooliin ja sanoi siellä kyllä suoriutuvansa.

Tällaisia mietimme, kun istuimme vaunussamme. Mutta yhtäkkiä pälkähti minun päähäni, että meistähän täytyy jommankumman muuttaa junaa, sillä emmehän me samassa junassa voi päästä toinen Lontooseen ja toinen Liverpooliin. Ja niin onnellisesti sattui, että junanmuutto tapahtui juuri seuraavalla asemalla, jossa minun oli muutettava, ja töintuskin ennätin Lontooseen menevään junaan. Sain mielihyväkseni konduktööriltä tietää, ettei nyt enää junanmuuttoa ollut, joten ainakin siltä asialta olin rauhassa. Olin nyt siis yksin ja muuten olin jo alkanut aikalailla rauhoittua. En enää pelännyt, että minut otettaisiin kiinni, sillä jos minun perääni olisi sähkötetty, olisi sen jo täytynyt tapahtua. Päätin siis kaikessa rauhassa odottaa, mitä tuleman piti. Hätätilassa voisin kävellä Lontoossa yhden yön jätettyäni matkatavarani säilytettäväksi, ja seuraavana päivänä varmasti löytäisin Holstin asunnon.

Vaunuun oli tullut paljon lisää matkustajia. Vaikka se oli kolmannen luokan vaunu, oli siinä topatut samettisohvat ja sisustukseltaan se oli meidän toista luokkaamme paljon hienompi. Vaunussa kävi tarjoilija, jolta sai tilata teetä, kahvia, virvoitusjuomia, leivoksia y.m. Mutta näistä en tällä kertaa välittänyt. Sitävastoin katselin, olisiko vaunussa ketään, jonka kanssa voisin ryhtyä keskusteluihin. Koska en täydellisesti osannut englanninkieltä, en uskaltanut ketään puhutella, sillä pelkäsin joutuvani kiipeliin. Koetin siis vain saada selville, olisiko vaunussa mitään sellaista kansallisuutta, jonka kieltä ymmärtäisin. Mutta vaikka kuljin penkistä penkkiin ja kuuntelin ihmisten keskusteluja, en kuullut mitään muuta kuin englantia.

Minun täytyi jättää turha yritykseni, mutta silloin tuli toinen onnellinen sattuma avukseni. Lattialle oli pudotettu sanomalehti, jota aloin ajan kuluksi silmäillä, ja siinä oli m.m. eräs artikkeli Lontoon maanalaisen rautatieverkon laajentamisesta. Sitäpaitsi oli siinä karttaskitsi tuosta rautatieverkosta sellaisena kuin se nykyään oli ja pilkkuviivoilla ilmoitettu uudet ehdotukset. Tässä rautatieverkossa löysin m.m. kahdessa paikassa Putney-nimen, joka oli juuri se paikka, missä Holsti asui. Minun tarvitsi siis ainoastaan saada selville, mihinkä paikkaan Lontoota junamme tuli, ja niin oli asia selvä. Mutta nyt oli kysymys kahdesta Putneystä, ja koska nämä molemmat voivat olla Helsingin suuruisia, oli minun siis vielä haettava se katu, jolla Holsti asui, paikasta joka oli ainakin kaksi kertaa niin suuri kuin Helsinki. Joka tapauksessa olin paljon viisaampi kuin lähtiessäni ja tyytyväisenä leikkasin karttapalasen taskuuni.

Mutta vähitellen tuntui jo ilmassa, että alettiin lähestyä matkan päämäärää. Ihmisiä tunkeutui vaunuihin, niin että kaikki paikat olivat vähitellen täynnä, ja ulkona alkoi näkyä valoja ja rakennuksia yhä tiheämmin. Kuljimme kaupungin sisässä ja olimme ja oikeastaan saapuneet itse Lontooseen. Se oli jo ympärillämme, mutta kauan aikaa kestäisi, ennenkuin tulisimme Kings Crossin asemalle, jonka nyttemmin tiesin olevan matkani päämäärän. Tämä oli nimittäin se Lontoon asema, johonka Great Northern Railway päättyi.

Juna pysähtyi ja oli astuttava ulos ihmisvilinään. Siinä meni pää kokonaan pyörälle, sillä minne vain silmänsä käänsi, näki ovia ja käytäviä ja kaikkialla liikkui ihmisiä. Minulla ei ollut minkäänlaista opasta, ja se kartta, joka minulla oli käsissäni, ilmaisi kyllä useiden Lontoon tärkeiden paikkojen keskinäisen aseman, mutta mitään aavistusta siitä, kuinka pitkät välimatkat olivat, ei minulla ollut. Sen verran kuitenkin tiesin, että Kings Crossista lähti maanalainen rautatie, ja tällä olin päättänyt, maksoi mitä maksoi, matkustaa Putneyhin.

Näitä oli niinkuin sanoin kaksi. East Putney ja West Putney. Mutta kummasta oli kysymys, sitä en toistaiseksi vielä tiennyt.

Joka tapauksessa oli asiani heti etsiä maanalainen rautatie, ja koska minä pääasiallisesti pelkäsin, että joutuisin tekemisiin poliisin kanssa, päätin ainakin korjaantua asemalta johonkin vähempiliikkeiseen paikkaan. Otaksuin myös, että maanalaisen radan piletit eivät voineet maksaa paljoa, sillä vastasivathan ne meidän raitioteitämme.

Astuin siis rohkeasti luukulle ja ostin piletin Putneyhin ja kun minulta kysyttiin kumpaan halusin, itäiseen vai läntiseen, vastasin, aivan kuin se olisi ollut maailman selvin asia, itäiseen.

Ja niin sitä lähdettiin liikkeelle. Vähä väliä pysähdyttiin ja minä luin nimiä, jotka seisoivat taulussa kunkin aseman kohdalla. Minun sivuitseni kiisivät kaikkien paikkojen nimet, joita vain ikänä muistin lukeneeni Sherlock Holmesin kertomuksissa ja muissa kirjoissa, joissa Lontoota mainittiin. Vilahti siinä ohitseni Baker Streetkin, jonka varrella, niinkuin tiedämme, Sherlock Holmes asustaa, ja jos olisin muistanut hänen osoitenumeronsa, olisin varmasti mennyt hänen luokseen pyytämään ohjeita siitä, mitenkä Holstin löytäisin. Mutta tällä kertaa en kuitenkaan noussut junasta, vaan odotin kärsivällisesti, että minun rakas Putneyni löytyisi.

Mutta turhaan, sillä sitä ei tosiaankaan ollut missään. Minä istuin siis rauhallisena siksi kunnes konduktööri tuli minua ahdistamaan. Hän kuitenkin ainoastaan rähisi matkatavaroistani, joita minulla oli, paitsi tavallista matkalaukkua, myös hyvin suuri säkki, jossa oli likaisia vaatteita, kenkiä, säärykset ynnä muuta hyvää ja jota minä puristin kainalossani aivan kuin kainaloista kanaa ainakin. Koska minulla ei ollut mitään halua ryhtyä sen pitempiin selityksiin ja koska pelkäsin, että englanninkieltä taitamattomana joutuisin kiinni ja saisin tutustua Lontoon erittäin käteväksi tunnettuun poliisiin, niin tekeydyin lähtevän näköiseksi, tartuin kamppeisiini ja nousin ylös penkiltä sekä syöksyin heti ensimmäisellä asemalla ulos junasta.

Tulin tällä tavalla maanalaiselle asemalle ja vedin karttani esille. Tällä asemalla oli paljon vähemmän väkeä kuin Kings Crossissa ja minulla oli tilaisuus vetäytyä vähän syrjään pohtimaan tilannetta. Sain selville, että olin saapunut High Street Kensingtoniin ja että tästä oli ainoastaan pieni matka Earls Courtiin, josta tie Putney'hin erkani. Ja samalla huomasin, että olin koko lailla paljon harhaillut muutenkin, sillä olinpahan tehnyt kokonaisen kierroksen käyden muun muassa Westminsterissä, joka nimi monien muiden joukosta jäi mieleeni.

Joka tapauksessa olin oikealla tiellä ja voin siis lunastaa uuden piletin ja lähteä uudestaan yrittämään. Osasin myös jo päättää, mihin suuntaan minun oli mentävä, ja lähdin taas ostamaan piletin itäiseen Putneyhin, jossa olevan Kender Streetin varrella tiesin Holstin asuvan. Tai oikeastaan en tiennyt, kummasta Putneystä oli kysymys, mutta minä olin kuitenkin olevinani varma asiasta. Sitäpaitsi olin huomannut, minnekä pakaasi oli pantava ja nostin sen siis vaunun etuosaan ja astuin vaunuun käsilaukku kädessäni. Senjälkeen seurasin asemia ja ensin tuli Earls Court, sitten West Brompton, Walham Green, Parsons Green j.n.e., kunnes lopulta tuli East Putney, ja täällä minä nousin ylös.

Tietysti unohdin säkkini junaan, mutta kun lähemmin asiaa harkitsin, ajattelin, että menköön, sillä vaikka siinä oli jonkin verran tavaraa, olisin sen kanssa kaduilla astellessani näyttänyt jonkin verran epäilyttävän näköiseltä ja voinut joutua taas tuon pelkäämäni poliisin kynsiin.

Olin luultavasti kulkenut Thamesin alitse, ainakin olin Thamesin eteläpuolella, jotavastoin Kings Crossin asema sijaitsee sen pohjoispuolella, niinkuin minulla olevasta kartasta selvästi näkyi.

Nyt ei tarvinnut muuta kuin lähteä hakemaan Kender Streetiä, sillä tämä kaupunginosa oli pieni ja vähäliikkeinen. Olin eräässä Lontoon esikaupungissa, jossa näkyi olevan useita n.k. hotelleja, s.o. yhden perheen asuinrakennuksia. Sitäpaitsi oli katujen kulmissa selvät katukilvet ja asemalta lähtevä katuverkosto ei näyttänyt ensinkään monimutkaiselta.

Minun ei tarvinnut monta kadunkulmaa kävellä, ennenkuin löysin hakemani kadun, ja parin kulman päässä oli myös hakemani numero.

Se oli erään pienehkön sievän kaksikerroksisen rakennuksen portilla ja portti oli auki ja rakennuksen alakerroksessa oli valoisaa. Kello oli muistaakseni kymmenen tienoissa illalla. Pienen puutarhan läpi astuin pääovelle, ja sillä oleva Holstin nimi osoitti, että olin osunut oikeaan. Kolkutin ovelle kolkuttimella ja sen aukaisi minulle eräs rouvasihminen, tulin hämärään eteiseen ja seurasin rouvasihmistä valaistuun huoneeseen, jonka ikkuna oli pihalle päin. Esittelin itseni ja sain kuulla, että rouva Holsti itse oli minulle aukaissut oven. Huoneessa oli sitäpaitsi eräs nuori lähetystövirkamies nimeltä Merikallio ja toinen niinikään lähetystössä palveleva henkilö, nimeltä Haltia.

Minua pyydettiin istumaan ja rouva Holsti lausui minut tervetulleeksi. Ihmeteltiin kovasti, kuinka olin niin helposti löytänyt Lontoossa, ja Merikallio kysyi minulta, olinko käynyt täällä ennen. Sain siis huvittaa kuulijakuntaani kertomuksella siitä, kuinka olin tänne päässyt.

Mutta minunhan on kuvailtava henkilöt, joiden kanssa jouduin tekemisiin. Rouva Holsti oli aivan nuori, tekisipä mieleni sanoa miltei tyttömäinen ihminen. Hänellä oli erittäin miellyttävät kasvonpiirteet ja oli hän niin hyvin puettu, että hän tällaiselle kämpän miehelle näytti melkein jonkinlaiselta korkeammalta olennolta. Samaa voin sanoa muistakin, sillä he olivat siksi viimeisen muodin mukaisessa asussa, etten ollut näin hienoja herroja saanut nähdä edes Scunthorpen kaupungissa. Huomasin myös likaiset käteni, sillä olinhan työskennellyt sekä koneiden että pihkaisten puiden kanssa ja pesemälläkään ei känsäisistä käsistäni ollut tullut puhdasta. Tunsin äkkiä joutuvani hyvin hämilleni ja varsinkin alkoivat käteni tuntua minusta liiallisilta kapineilta, niin että en oikein tietänyt, minnekä ne olisin pannut. Ehkä olisi ollut kaikkein viisainta istua niiden päälle.

Puheeni oli myös katkennut, mutta silloin ehätti rakastettava emäntäni apuun. Hän pyysi herra Merikalliota viemään minut pukuhuoneeseen ja täällä sain rauhassa peseytyä sekä somistaa itseäni niin paljon kuin resurssini sallivat. Huomasin äkkiä, kuinka kömpelö pukuni oikeastaan oli, kuinka kenkäni olivat kaikkea muuta kuin kuosikkaat, mutta eihän minulla ollut aikaa ajatella sellaista. Joka tapauksessa valtasi minut nyt ihana turvallisuuden tunne, sillä olinhan nyt Suomen väliaikaisessa lähetystössä ja siis eksterritoriaalioikeuden turvaamana. Peseytyessäni juttelin Merikallion kanssa ja sain kuulla, että ministeri Holsti oli, kuten olin arvannutkin, tehnyt kaikki voitavansa minun vapauttamisekseni. Minua tosiaankin vähän hävetti, että olin tullut lisänneeksi hänen suurta työtaakkaansa, sillä sain kuulla, että hän vielä nyt oli virkahommissaan ja saapuisi kotiin kenties vasta myöhään yöllä. Sain myös kuulla, että Holsti oli vasta sitten saanut aikaan myönteisen käänteen vapauttamisekseni, kun oli selittänyt, että minua välttämättömästi tarvittiin Karjalan asiaa rauhankonferenssissa käsiteltäessä.

– Lopullisesti pitäisi kai vapautumisenne ratketa näinä päivinä, ja nähtävästi te olette saanut siitä tiedon ennenkuin me täällä, lisäsi Merikallio.

Minun mielentilani synkkeni silmänräpäyksessä, sillä kukaties olin äkkilähdölläni Manbyn kämpästä valmistanut Holstille ainoastaan ikävyyksiä, ja päätin senvuoksi visusti vaieta kaikista niistä toimenpiteistä, joihin minä itse puolestani olin ryhtynyt vapautuakseni.

Kun olin tehnyt toilettini, läksin Merikallion kanssa salonkiin, jossa oli teetä tarjolla. Siellä piti ministerinrouva itse meille seuraa ja häneltä sain ensimmäiset tiedot Suomen tapahtumista. Hän kertoi, kuinka Suomessa vasta jouluna oikeastaan oli saatu ensi kerta vehnäleipää ja kuinka Suomeen tuleva ensimmäinen viljalasti oli matkalla haaksirikkoutunut. Ja lopuksi tarjosi hän minulle Suomesta tullutta juustoa ja suomalaista voita, herkkuja, joita en ollut maistanut kahdeksaan kuukauteen.

Yleensä minulla on aina ollut suuri respekti korkeassa asemassa olevia henkilöitä ja varsinkin naisia kohtaan, jotka suuressa maailmassa liikkuvat, sillä pelkään, että pöytätapani eivät ole oikein ensiluokkaiset, mutta täällä tunsin olevani melkein kuin kotonani, sillä hyväntahtoisesti näytti talon rakastettava emäntä antavan anteeksi heikkouteni ja kohteli minua niin hyvästi kuin jotakin miljonäärisetää.

Mutta tuli aika mennä levolle ja Merikallio tuli saattelemaan minua huoneeseeni. Kyllä siinä silmät lensivät selälleen, kun astui tähän kodikkaaseen ja hienosti kalustettuun makuusuojaan, jossa upea vuode lumivalkoisine lakanoineen odotti. Tuntui oikein taivaalliselta, kun sai painua kahden lakanan väliin ja pitää sotaseikkailuaan päättyneenä.

Voi sanoa, että proletääriaikani olivat nyt loppuneet ja että minusta nyt oli tullut porvari. Kun pari yötä sitten olin heittäytynyt lautapritsilleni Manbyn kämpässä, en tosiaankaan uneksinut, että minä nyt niin lyhyen ajan päästä saisin venytellä itseäni vuoteessa, jota paremmassa tuskin kuningaskaan nukkui. Tunsin syvää kiitollisuutta talon rakastettavaa emäntää kohtaan.

Mutta tuskin olin päässyt levolle, kun minua odotti vielä mieluisampi yllätys. Ovelle koputettiin, ja ministeri Holsti itse astui sisään. Hän oli juuri saapunut Lontoosta ja vaivautui suoraa päätä tänne minua tervehtimään. Tämä ystävällisyys minua niin liikutti, etten tiedä, vaikka olisivat kyyneleet puristuneet silmiini. Olin vähän nolona, sillä makasinhan jo peiton alla, mutta ministeri astui ystävällisesti viereeni ja sanoi: – Suokaa anteeksi, mutta en voinut olla myöhäisestä ajasta huolimatta pistäytymättä teitä katsomassa.

Näin heti, että ministeri ei ainakaan korkeassa toimessaan ollut lihonut, sillä hän oli yhtä laiha kuin ennenkin ja myös aikalailla rasittuneen näköinen, jonka paraiten huomasi hänen äänestään. Se oli hieman yksitoikkoisempi ja hiljaisempi kuin tavallisesti. Hän olikin tehnyt useita viikkoja yhteen menoon ehkä 20-tuntisia työpäiviä.

Sain häneltä kuulla, että Englanti ei ollut vielä tunnustanut Suomen itsenäisyyttä, joten hän oikeastaan oli ollut ainoastaan Suomen asioiden valvojana Lontoossa, ja että mitään oikeata lähetystöä ei Suomella vielä Lontoossa ollut, vaan ainoastaan virasto, joka valvoi Suomen asioita ja josta sitten vasta, kun Suomi tulisi itsenäiseksi, voitaisiin muodostaa Suomen lähetystö. Tätä nykyä oli Holsti kuitenkin jättävä toimensa Lontoossa valvoakseen Suomen asioita rauhankonferenssissa ja Suomen lähettilääksi eli niinkuin arvonimi kuuluu chargé d'affaires'iksi oli toistaiseksi määrätty insinööri Donner.

– Minulla on teillekin tehtäviä rauhankonferenssia varten, sanoi ministeri. Olisiko kukaan uskonut silloin kuin istuimme kamaritoimituskunnan päällikön huoneessa, jossa olitte neuvottelemassa kanssani Lapin ja Pohjois-Suomen uutisasutuskomitean asioista, että me nyt yhdessä tulisimme olemaan mukana, kun uutta maailmankarttaa laaditaan, sanoi ministeri leikillisesti. Mutta senjälkeenhän onkin paljon tapahtunut.

Ja niin johtui keskustelu itsestään niihin tapahtumiin, joita en sotavankina oloni vuoksi tietänyt. Ja muutamassa minuutissa oli Holsti ne minulle historioitsijan taitavuudella esittänyt.

On tosiaankin erikoisen mielenkiintoista kuulla jonkun Holstin tapaisen henkilön antavan tällaisen yleiskatsauksen. Siihen ei mennyt häneltä paljon aikaa, mutta joka tapauksessa oli hän osannut asettaa minut niin hyvin tilanteen tasalle, etten tosiaankaan perästä päin kovinkaan paljon tarvinnut tietojani täydentää.

Holstin kertomus oli sangen mielenkiintoinen ja ainoastaan yhden ainoan kerran muistan kuulleeni jotain sen vertaista. Se oli eräässä Danielson-Kalmarin esitelmässä, jossa tämä suuri historioitsija Lars Gabriel von Haartmanista esitelmöidessään siirsi kuulijakuntansa ainoastaan muutamilla lyhyillä viittauksilla siihen aikaan, jossa tämä suurmies eli.

Minä olin ollut yhtenä korvana ja oikeastaan näin ikävällä, että Holsti sanoi minulle hyvää yötä.

Lepo taitaa tehdä meille molemmille hyvää, sillä varsinkin te taidatte olla väsynyt, hän sanoi.

Olisin mielelläni kuunnellut vaikka koko yön, mutta enhän voinut pyytää ministeriä jäämään. Tilanne oli ainakin minun elämässäni sangen ainutlaatuinen, sillä harvinaista kai on, että mies, joka pari päivää sitten oli työskennellyt tukkijätkänä jossain Manbyn kämpässä, saisi lojuilla sängyssä, kun Lontoon ensimmäinen Suomen ministeri istuu hänen vuoteensa ääressä selittelemässä viimeisiä valtiollisia tapahtumia.

Tämän illan tulen muistamaan koko ikäni, ja jos elän vanhaksi, niin mahtaakohan enää löytyä monta henkilöä, jotka uskovat että puhun totta, kun heille tästä asiasta kerron.

Hyvin ja ihanasti nukutun yön jälkeen olin jo kello kahdeksan tienoissa noussut ylös ja silloin oli koko muukin talo jalkeilla.

Astuin avonaisesta ovesta konttorihuoneeseen, jossa Holsti paraikaa saneli englanninkielistä kirjettä Merikalliolle. Kun se oli loppunut, siirryttiin aamuteelle. Täällä sain Holstilta kuulla, että minun onneni oli tosiaankin aivan erinomainen, sillä jos olisin tullut kahta päivää myöhemmin, olisi lähetystö jo muuttanut, sillä Suomen lähetystö muutetaan St. Switchins Lanelle ja on tämä kirje muuten viimeinen, joka tästä huoneustosta Suomen lähetystönä lähetetään. – Jos olisitte tullut esim. huomenna samassa junassa, ette olisi tästä talosta löytänyt ketään, sillä tämä talo jää aivan tyhjäksi, ellen ota lukuun portinvartijaa, joka täällä asuu. Minun perheeni matkustaa Windsoriin ja minä matkustan ensiksi Lontooseen sieltä jatkaakseni matkaa jonkin päivän päästä Pariisiin.

Ja niin alettiin pakata Suomen lähetystöä. Kallisarvoinen dokumenttipinkka toisensa jälkeen siirrettiin matkalaukkuihin, jotka huolellisesti lukittiin ja sinetöitiin. Tämä tapahtui erittäin nopeasti, niin että täällä kotimaassa olen nähnyt tavallisen hoitoalueen arkiston pakkaamisen vievän pitemmän ajan kuin mitä tämä toimitus kesti.

Oli sovittu, että viettäisin Holstin luona vielä tämän päivän ja seuraavan yön ja senjälkeen ennättäisi Merikallio minua opastamaan Lontoon monimutkaisilla poluilla. Holstin oli kuitenkin heti aamiaisen jälkeen lähdettävä asioilleen Lontooseen, mutta Merikallio ja minä jäimme Putney'hin.

Vietin yhden rauhallisen ja ihanan päivän ministeri Holstin perheessä ja se tekikin minulle, joka olin vielä aivan vieras tällaiselle elämälle, kaikkien seikkailujen jälkeen erittäin hyvää.

XXXVII LUKU, jossa kerrotaan ensimmäisistä virallisista käynneistä suurien herrojen luona Lontoossa.

Putneyn rautatieasemalta lähdin siis Merikallion saattamana kaupunkiin. Sanon kaupunkiin, sillä matkamme ensimmäinen päämäärä oli Lontoon kuuluisa City. Tämähän se on Lontoon varsinainen liikekeskus ja täällä sijaitsee m.m. Lontoon pörssi, Bank of England ja maailmankuulu Lombard Street. Suurkaupungin elämä huumasi vielä minua ja ihailin Merikalliota, kun hän niin taitavasti osasi oikealla asemalla siirtyä maanalaisesta junasta toiseen. Ja kun ihmisten ilmoille noustiin, olimme Cityn edessä olevalla aukeamalla, josta näkyy m.m. osa Englannin Pankin rakennusta ja pörssirakennus. Pörssirakennuksen edustalla on Wellingtonin ratsastajapatsas. Itse pörssirakennus ei ole mikään mahdottoman suuri eikä Lombard Streetkään ollut niin mahtava kuin olin kuvitellut. Se ei ollut yhtään sen kummempi kuin Aleksanterinkatu Helsingissä, jota se muuten niin paljon muistutti, että Aleksanterinkatu ehdottomasti jäi mieleen. Ja aukeama pörssin edustalla muistutti minusta taas ylioppilastalon edustalla olevaa aukeamaa. Siinä oli nim. samalla tavalla raitiotieristeyksiä. Mutta jos aukeamalle ylioppilastalon edustalle sijoitettaisiin koko Helsingin kaupungin liikenne, niin tuskin sittenkään syntyisi sitä kuhinaa, mikä täällä oli.

Oli aamupäivä ja kaikki liikekonttorit olivat auki. Pankkiliikkeiden komeisiin vormuihin puettuja vahtimestareita, mitä hienoimmin puettuja herrasmiehiä ja kansaa kaikenlaista oli liikkeellä. Mutta oli siinä sitten liikkeellä autoja, autobusseja, raitiotievaunuja, hevosia, moottorijunia, polkupyöriä ja ties mitä ajopelejä. Kadun yli pääsi ainoastaan siten, että poliisi muutamaksi silmänräpäykseksi pysäytti liikenteen ja kadunkulmissa odottelevat ihmiset painuivat yli. Se poliisi, joka liikennettä tällaisella paikalla valvoi, ei enää ollut mikään tavallinen ihminen. Hän näytti näkevän eteen, taakse ja joka kyljelle, jokaiselle ajopelille antoi hän merkin ja jokaisen ihmisen liikkeet hän huomasi.

Oli siinä katsomista sille, joka yhtäkkiä oli tähän mylläkkään Manbyn metsäkämpästä siirtynyt. Ja kaikilla oli kiire. Ei näkynyt ainoatakaan henkilöä, joka olisi ollut rauhallisella aamukävelyllä, jokainen asteli määrätietoisesti eteenpäin.

Ei ollut meilläkään tai oikeammin minun saattajallani aikaa viivytellä, joten tällä kertaa en ennättänyt tehdä mitään havaintoja. Olin siksi huumauksissa, että minun katseeni oli melkein kokonaan kiintynyt Merikallion niskaan, ja hänen tahtonsa johti minua täydellisesti.

Sen verran vain huomasin, että poikkesimme eräälle kapealle kujalle, jonka nimi oli St. Switchins Lane ja tämän varrella sijaitsi Suomen konsulaatti. Katu oli aivan kapea eikä sillä ollut mitään jalkakäytäviä. Se oli niin kapea, että sillä tuskin ajopelit mahtuivat toisiaan sivuuttamaan. Rakennukset olivat vanhat ja melko yksinkertaiset ja m.m. aivan lähellä tämän kadun päätä sijaitsee Rotschildin liikkeen konttorirakennus, joka aikoinaan on ollut maailman raharikkain rakennus ja jossa nytkin voidaan lunastaa suurempi shekki kuin missään muualla maailmassa. Tuossa rakennuksessa voitaisiin näet aivan helposti kirjoittaa chekki ja lunastaa se, vaikka sillä täytyisi ostaa koko Suomenmaa kaikkine irtaimistoineen jokaista housunnappia myöten.

Aivan likellä tätä kuuluisaa rakennusta ja vastapäätä sitä sijaitsi Suomen konsulaatti. Astuimme tänne sisälle ja kaikkein ensiksi esitettiin minut kapteeni V. Södermanille rouvineen, jotka molemmat ovat virassa konsulaatissa. He olivat kumpikin erittäin herttaisia ihmisiä. Myöhemmin sain kuulla, että he olivat paljon työskennelleet merimieslähetyksen hyväksi, ja tästä tietysti johtui se, että he heti niin tuttavallisesti osasivat lähestyä ventovierasta ihmistä. Ei ollut tarvinnut heidän kanssaan olla tekemisissä monta sekuntia, ennenkuin tunsi itsensä vanhaksi tuttavaksi, ellei aivan sukulaiseksi. Saatiin kuulla, että pääkonsuli, joka muuten on täsmällisempi kuin kello, oli ilmoittanut, ettei hän tänä aamuna muiden asioiden vuoksi voi aivan täsmälleen saapua konttoriin. Ja hän myöhästyi tosiaankin – kokonaisen vartin, se tahtoo sanoa, saapui perille noin kymmenen minuuttia myöhemmin kuin me. Merikallio ilmoitti minut konsulille ja konsuli otti minut heti vastaan.

Suomen pääkonsuli Lontoossa Norrgren oli vanha sotilas. Se näkyy miehen ylevästä ryhdistä ja koko käytöksestä ja myös hänen täsmällisyytensä on sotilasluonteeseen kuuluva. Jäin hetkeksi silmäilemään tätä miestä, sillä tahdoin painaa mieleeni, minkälaisen henkilön itsenäinen Suomi oli pannut kaupalliseksi edustajakseen tässä maailman ehkä kaikkein tärkeimmässä liikepaikassa. Jos nimittäin sillä on suuri merkitys, kuka Suomea Lontoossa valtiollisesti edustaa, niin tekisi mieleni sanoa, että kaupallisella edustajalla on täällä vielä suurempi merkitys. Onhan Englanti Suomen puutavaran suurin ostaja ja Englantiinhan menee suurin osa Suomen vientivoista muita tuotteita tällä kertaa mainitsematta. Täytyy sanoa, että jo ensi silmäyksellä näki istuvansa henkilön edessä, joka oli tehtävänsä veroinen. Siinä ei ollut mitään hiomatonta eikä mitään turhia eleitä eikä mitään teennäistä. Ja jo miehen ulkomuotokin oli sellainen, että hänen täytyi imponeerata keneen tahansa. Ainakin minä kuvittelin mielessäni, että hän ehdottomasti on komein pääkonsuli, mitä tässä suuressa kaupungissa on.

Konsuli itse aloitti keskustelun mitä parhaalla suomenkielellä ja sanoi tuntevansa seikkailuni. Hän ilmoitti heti paikalla kirjoittavansa minulle passin. Kehoitti minua hankkimaan sitä varten valokuvan ja sanoi, että passi on heti paikalla valmis, kun siihen saadaan kuva.

Kiittelin häntä ystävällisyydestä ja poistuin viereiseen huoneeseen, jossa Merikallio minua odotti. Merikallio mittasi minun pituuteni ja konsulinrouva Södermanin kanssa täytettiin englantilais-ranskalainen passilomake. Ja vielä aivan samassa touhussa lähdettiin valokuvaajalle. Merikalliolla oli kyky hommata kaikki asiat nopeaan, ja niinpä valokuvaajallakin istuin hyvin pian koneen edessä huolimatta siitä, että odotushuoneessa oli monta ihmistä. Ja vaikka valokuva luvattiin vasta seuraavana päivänä, sai Merikallio patistetuksi sen samaksi päiväksi kello 3. Niin oli tehtävämme tällä puolella kaupunkia suoritettu ja senjälkeen vei Merikallio minut taasen maanalaiselle rautatielle.

Matkan päämääränä oli tällä kertaa Savoy-hotelli jossa Suomen lähetystö vähän aikaa väliaikaisesti sijaitsi. Suomen lähettiläänä toimi väliaikaisesti insinööri Donner, jonka Englannin hallitus oli tähän toimeen hyväksynyt siksi aikaa kuin Holsti toimi rauhankonferenssin asioissa.

Donnerin luokse menimme sentähden, että hänellä oli kukkaro. Hän se nim. säilytti sitä shekki-kirjaa, jonka avulla Westminster and County Bankista saatiin nostaa rahaa.

Savoy-hotelli on Lontoon hienoimpia. Se on Lontoon toiseksi hienoin hotelli Carlton-hotellin jälkeen, jossa vain huikean korkeita herroja asuu. Carlton-hotellin hienoudesta saa käsityksen, kun kuulee, ettei siellä rauhan aikana kukaan kehdannut antaa pienempää juomarahaa kuin puolen sovereignin kultarahan. Se on puoli puntaa. Siellä asuvatkin senvuoksi ainoastaan hallitsevat ruhtinaat, amerikkalaiset miljonäärit j.n.e. Myös Mannerheim oli asunut siellä Lontoossa käydessään. Tämän jälkeen oli siis Savoy-hotelli toinen arvossa ja komea hotelli se oli sekin. Ei sielläkään juuri yksityistä huonetta kukaan ottanut, vaan huoneella ymmärrettiin pientä huoneustoa.

Meidät vietiin hissillä neljänteen kerrokseen, jossa Suomen lähetystöllä oli kolmen-neljän huoneen huoneusto. Se ei suinkaan ollut hotellin hienoimpia, päättäen siitä, että se sijaitsi näin ylhäällä, mutta erittäin hieno oli sekin. Jokainen huonekalu oli sentään piirustuksen mukaan tehty taideteos ja lattioita peitti kallisarvoiset matot, niin että niihin jalka upposi nilkkaa myöten.

Ensimmäinen huone, johon astuttiin, oli odotus- ja samalla konttorihuone. Siellä työskenteli tällä kertaa ainoastaan pari konttoriapulaista. Toiselle näistä Merikallio ilmoitti, että halusimme päästä ministeri Donnerin puheille.

Ovi aukeni ja me saimme astua suureen, mutta koko matalaan huoneeseen, joka oli paremmin salongin kuin työhuoneen tapaan kalustettu. Siinä oli sohvia ja tuoleja pitkin seiniä sekä keskellä iso pöytä, jonka ääressä ministeri Donner sihteereineen työskenteli.

Pöydän takana siis istui, jäykkänä kuin kuvapatsas, pitkä, suurinenäinen, aristokraattispiirteinen, jonkunverran munkin näköinen mies – ministeri Donner.

Kumarsin kohteliaasti ministeri Donnerille, ja esitin hänelle suomenkielellä asiani, mutta huomasin pian, ettei hän tätä kieltä ymmärtänyt.

Käänsin senvuoksi keskustelun ruotsinkielelle ja ryhdyin heti niinkuin Caesar teoksessaan De bello gallico, selittämään asiaa in medias res. Sanoin, että tarvitsin rahaa.

– Ni har således inga pengar, sanoi ministeri.

– Jag har endast six pence, sanoin minä.

– De ä mycket lite pengar de, sanoi ministeri.

– I synnerhet här i London, vastasin minä.

– I synnerhet här i London, vahvisti ministeri.

– Hur mycket skulle ni behöva, kysyi ministeri.

– Hundra pund, vastasin minä.

– De ä mycket pengar de, sanoi ministeri kauhuissaan.

– De ä ju nästan en ministers månadslön. Värifrån kan ni få så mycket pengar, att ni kan betala tillbaka det.

– Hurudan tjänst har ni?

– Har ni nägon egendom?

[Ruotsinkieliset lauseet kuuluvat suomeksi: – Teillä ei siis ole lainkaan rahaa? – Minulla on vain kuusi penceä. – Se on hyvin vähän rahaa, se. – Erittäinkin täällä Lontoossa. — Kuinka paljon te tarvitsisitte? – Sata puntaa. – Se on paljon rahaa, se. Sehän on melkein ministerin kuukausipalkka. Mistä saatte niin paljon rahaa, että voitte maksaa sen takaisin? Mikä toimi teillä on? Onko teillä mitään omaisuutta?]

Huomasin, että olin jokseenkin samassa asemassa kuin niin monta kertaa ennen seisoessani pankkitirehtöörien edessä diskontteeraamassa vekseleitä. Minun täytyi siis ensimmäiseksi mitä tarkimmin motiveerata rahantarpeeni ja toiseksi antaa mitä loistavin kuva taloudellisesta asemastani.

Selitin siis, että sotavankeudessa olin saanut hirvittävän reumatismin, joten minun oli sitä hoidettava. Sitäpaitsi oli umpisuoleni alkanut aivan kauhealla tavalla antaa merkkejä olemassaolostaan, joten se todennäköisesti lähimmässä tulevaisuudessa oli leikattava. Minun tuli sitäpaitsi Holstin antamaa tehtävää suorittaakseni hankkia itselleni paremmat vaatteet ja jokseenkin tilava huone, jotta voisin siinä työskennellä karttoineni ja kirjoineni ja sitäpaitsi täytyi minun joksikin aikaa hankkia itselleni konekirjoittaja saadakseni puhtaaksikirjoitetuksi sen kirjallisen selostuksen, jonka aioin laatia.

Ministeri otti esille paperipalasen ja alkoi laskea.

Huomasin hänen jo päässeen neljäänkymmeneen puntaan, jonka johdosta minä huomautin, että minulta sitäpaitsi oli irtautunut kaksi plombia hampaistani, joten minulla vasemmassa leukaluussani todennäköisesti oli luumätä ja minun siis myös oli käännyttävä hammaslääkärin puoleen.

Ministerin laskelma osoitti jo 63 puntaa.

Minä huomautin, että myös on käytettävä maanalaisia rautateitä, raitiotievaunuja, ajureita ja automobiileja ja että minä myöskin aina olin tottunut tällaisiin menoarvioihin varaamaan noin 20 % ennen arvaamattomia menoja varten.

– De ä för mycket, för att på vinst- och förlust-kontot brukar man vanligen skriva bara 15 %, huomautti ministeri tarmokkaasti. [Se on liian paljon, sillä voitto- ja tappiotilille kirjoitetaan tavallisesti 15 %.]

Minä huomautin, että täten ylijäänyt 5 % minun mielestäni oikeastaan kuului på räntekontot, vaikka en ollut sitä maininnut erikseen, sillä minun oli m.m. täytynyt lainata ministeri Holstilta 50 puntaa ja täytyi minun tietysti maksaa hänelle niistä korkoa.

Mutta tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä nyt huomautti ministeri, että tämä oli aivan yksityinen transaktioni, jolla ei ollut itse asiassa mitään tekemistä nyt käynnissä olevan lainatransaktionin kanssa.

Minä huomautin ministerille, että minun tarkoitukseni ei suinkaan ollut maksattaa näitä korkoja Suomen valtiolla, vaan että koko tämä laina, jota nyt halusin, oli itse asiassa etumaksu sitä työtä vastaan, jonka minä tulisin suorittamaan.

– Men om ni dör och inte kan utföra detta arbete? Vem ersätter då staten dessa hundra pund? [Mutta jos te kuolette ettekä voi tätä työtä suorittaa. Kuka silloin korvaa valtiolle nämä sata puntaa?]

– Ilmo Kalervo Taavetti Lassilan perikunta, selitin minä.

Ja nyt oli aika selittää ministeri Donnerille rahallista asemaani kotimaassa.

Omistin osakkeita noin 50,000 markan edestä.

Sitäpaitsi oli minulla kaksi maatilaa, joiden yhteinen arvo jo ennen sotaa oli vähintäin 100,000 markkaa. Minun Tuomarniemellä sijaitsevain huonekalujeni arvo oli noin 17,000 markkaa, minun kirjastoni arvo oli noin 5,000 markkaa j.n.e.

– Va ä de för aktier, som magistern har, kysyi ministeri. [Mitä osakkeita maisterilla sitten on?]

Näin että oikeastaan näiden osakkeiden laatu lopulta tulisi ratkaisemaan kohtaloni ja selitin siis omistavani Tammerfors Linne och Järmanufaktur Ab:n osakkeita, mutta katkaisin puheeni kauhistuneena melkein keskellä sanaa, sillä päähäni pälkähti, että ministeri olisi alkanut tiedustella minulta, mikä oli näiden osakkeiden nimellisarvo, ja sitä minä luonnolhsesti en olisi tietänyt.

Lisäsin siihen vielä, että minulla sitäpaitsi oli Yhdyspankin ja Kansallis-Osake-Pankin osakkeita.

– Varför sade ni inte det genast, sanoi ministeri. [Miksi ette sanonut sitä heti?]

Ja nyt tulikin shekkikirja esille ja minä huoahdin helpotuksesta, niinkuin aina olen tehnyt, kun olen saanut kuulla, että vekseli menee läpi.

Mutta kun shekki minulle ojennettiin, oli siihen kirjoitettu ainoastaan 50 puntaa.

En ollut nähtävästi voinut pidättää tyytyväistä ilmettä leviämästä kasvoilleni, ja ministeri oli saanut päähänsä, että häntä sittenkin taidettiin vetää huulesta.

Minä en ollut kuitenkaan huomaavinani, mitä shekkiin oli kirjoitettu, vaan kirjoitin sadan punnan kuitin ja ojensin sen ministerille.

– Men de här ä ju skrivet pä hundra pund, sanoi ministeri. [Mutta tämähän on kirjoitettu sadalle punnalle.]

– Jo men det var ju hundra pund som jag skulle ha. Herr Ministern kan ju teckna pä kvittot, att jag av dessa hundra pund i dag erhållit femtio. [Niin, mutta sata puntaahan minun piti saadakin: Herra ministerihän voi merkitä kuittiin, että minä näistä sadasta punnasta olen tänään saanut viisikymmentä.]

Tämä näkyi tehoavan ministeriin, sillä hän ei suuttunut ensinkään, vaan selitti, että minä saisin 50 puntaa sitten kun olin kuluttanut häneltä nyt saamani.

Nyt oli audienssi lopussa. Minä kumarsin kohteliaasti ministerille, joka tarjosi minulle kätensä.

Tiesin varmasti, että ainakin Suomen lähetystön kassa oli joutunut oikean miehen haltuun, sillä ei sieltä ainakaan meikäläinen saa kovin paljon rahoja huiputetuksi.

Savoy-hotellista lähdimme maanalaiselle rautatielle ja olimme taas pian Suomen konsulaatissa.

Sieltä lähetimme juoksupojan hakemaan valokuvaa, ja pian oli kuin olikin minulla passi taskussani.

Sain myös mielihyväkseni kuulla, että konsulaatissa oli suomalaisia sanomalehtiä, ja siirryin niitä lukemaan.

Kiittelin siis Merikalliota ja jätin hänelle tällä kertaa hyvästit, sillä hän oli toimelias mies ja hänellä oli aina kiire.

Sanomalehdet olivat eräässä konttorihuoneessa, jossa työskenteli eräs kapteeni Wilén. Hänen tehtävänään oli hoitaa Suomen valtion elintarveasioita ja otti hän minut hyvin kohteliaasti vastaan. Hän oli keski-ikäinen, aito englantilaisen näköinen mies, joka kaikin puolin, sekä ulkonäkönsä että käytöksensä puolesta soveltui tehtäväänsä.

Konttorissa kävi paljon asiakkaita ja hyvin nopeasti hän ne kaikki ekspedieerasi. Hän vei muuten kirjoihin minunkin shekkini ja löi siihen leiman ja sanoi, että sillä sai heti nostaa rahat pankista, joka sijaitsi aivan lähellä. Koska minulla nyt oli passi, lähdinkin heti rahoja noutamaan ja passin näytettyäni ne annettiinkin minulle.

Ostin itselleni lompakon ja tunsin olevani varmalla pohjalla ja rahakas mies.

Pankista palasin taas konsulaattiin takaisin, sillä konsulaatin juoksupoika saattaisi minut senjälkeen kuin konsulaatti oli suljettu, oikeaan maanalaiseen junaan ja pääsisin taas takaisin Holstin luo. Täältä muuttaisin vielä samana päivänä erääseen huoneeseen, jonka kaikki aikaansaava Merikallio jo oli minulle hommannut Highbury-New-Parkissa. Mutta Otto olikin heti vapaa, joten lähdin suoraa päätä Putneyhin ja noudin sieltä tavarani lähteäkseni konsulaatista myöhemmin Highbury-New-Parkiin.

Astuin siis taas sanomalehtihuoneeseen ja otin eteeni viimeisen Uuden Suomen. Olin silmäillyt lehtiä vain pikimmiten saadakseni ainoastaan tärkeimmistä asioista selkoa ja erittäinkin sellaisista asioista, jotka koskivat sitä alaa, jolla minä palvelin. Olin juuri syventynyt lukemiseen, kun huoneeseen astui eräs henkilö, joka kohteliaasti minua tervehti ja esitteli itsensä. Hän oli tohtori Borenius, joka tähän aikaan toimi asiantuntijana Suomen lähetystössä.

Hän oli erittäin mielenkiintoinen ja sivistynyt henkilö. Tästä samasta miehestä tuli sittemmin professori Lontoon yliopistoon, ja että edessäni oli tavallista lahjakkaampi henkilö, sen huomasi hyvin pian. Me keskustelimme ruotsiksi, mutta jo lyhyestä keskustelusta huomasi m.m., kuinka hyvin hän osasi käyttää kieltä. Hänen puheensa oli aina johdonmukaista ja lauseet olivat aina täydelliset. Panin merkille, ettei ainoakaan lause jäänyt kesken.

Tohtori Boreniukselta sain tietää, että minut oli vapautettu sotavankeudesta ja että kirje siitä oli lähetetty juuri samana päivänä kuin minä olin karannut Manbyn kämpästä. Kun ottaa huomioon virastojen yleisen hitauden, sillä hitaita ovat virastot Englannissakin, niin oli kirjelmä aikaisintaan nyt tullut perille. Kyllä tiesin, että vapauttamistani koskevat asiakirjat olivat hyvin laaditut, sillä kaikesta näkyi, että tämä henkilö osasi hyvin käyttää kynää. Kohteliaasti keskusteli hän kanssani vielä jonkin hetken, ja minä jäin taas lukemaan sanomalehtiä.

Mutta vieläkin piti minun tänä päivänä saada kokea yksi erittäin mieluisa yllätys. Sillä ovi aukeni ja kukas muu astui sisään kuin vanha hyvä tuttavani maisteri Lauri Hannikainen. Hän oli tullut tänne lähteäkseen Karjalan asiantuntijana Pariisin rauhankonferenssiin.

Se nyt siis vielä puuttui. Olin tänä päivänä saanut niin paljon kokea, että minulle kenties suotaneen anteeksi, jos en aivan tarkkaan muista, mitä tapahtui.

Puristimme toistemme käsiä, sillä ilo oli molemminpuolinen, ja pian olimme sopineet siitä, että Hannikainen toistaiseksi siirtyisi asumaan siihen huoneeseen Highbury-New-Parkissa, jonka minä olin saanut. Ja koska kello läheni viittä, otimme ilman muuta Oton mukaamme ja lähdimme minun asuntooni. Mutta matkalla raitiotievaunuun sovimmekin siitä, että Otto veisi perille tavaramme sekä ilmoittaisi, että me molemmat saavumme vasta illalla klo 10. Työnsimme pojalle kouraan runsaat juomarahat, ja niin meitä oli kaksi, jotka aioimme yhdessä viettää tervetuliaisjuhlaa Lontoossa.

Saimme tietää, että aivan lähellä oli eräs City-pankkiirien päivällisravintola, ja tänne suuntasimme tiemme.

Istuimme pian sen suuressa salissa ja tarinoimme muinaisia. Minä siinä pääasiallisesti sain kertoa seikkailuistani ja matkoistani Lauri Hannikaisen silloin tällöin heittäessä joukkoon jonkun terävän sutkauksen, joihin hän, niinkuin kaikki tiedämme, oli mestari. Ja kun mainitsin hänelle jotain paikkoja tai nimiä Karjalassa, niin oli hänellä heti jotain lisättävää, sillä hän oli vanha Karjalan kävijä.

Näin Hannikaisen viittaavan parille miehelle, jotka olivat astuneet ravintolasaliin, ja pian oli seuramme lisääntynyt eräällä suomalaisella arkkitehdillä ja – Lennart Hohenthalilla, joka kuten muistamme murhasi prokuraattori Soinisen sekä senjälkeen pakeni Englantiin.

Hohenthalia oli tahdottu aikoinaan mustata seikkailijaksi ja santarmikätyriksi ja ties miksi, mutta jo ensi silmäyksellä näki miehen naamasta, että kaikki tällaiset puheet olivat perättömiä.

Hän oli tavattoman virkeän ja nuoren näköinen keskikokoinen hartiakas mies, jolla oli avoin katse ja kirkkaat silmät. Hänen koko olennossaan oli jotain sydämellistä, niin että heti ensi hetkestä tunsi mieltymystä häneen.

Meitä oli siis neljä suomalaista yhdessä ja syötyämme uhkean päivällisen aloimme tarinoida whiskylasien ääressä. Sillä täältä citypankkiirien kapakasta ei tätäkään tavaraa puuttunut. Sain siinä toistamiseen kertoa seikkailuistani.

Mutta lopulta päästiin sentään nykyaikaankin ja saimme kuulla yhtä ja toista Lontoosta. Lennart Hohenthal toimi täällä liikemiehenä ja oli hän onnistunut luomaan itselleen hyvän taloudellisen aseman. Englannista oli tullut hänen toinen kotimaansa ja hän sanoi todennäköisesti loppuiäkseen tänne jäävänsäkin. Perhesuhteet sitoivat tänne, mutta Suomea hän aina hellällä mielellä muisteli ja sanoi joka tapauksessa käyvänsä kotimaassa, jos vain saisi järjestetyksi itselleen armahduksen, niin ettei häntä tänne saapuessaan vangittaisi.

Myös arkkitehti, joka seurassamme istui, oli tullut englantilaiseksi. Häneltä sain kuulla, että ulkomaalaisten yleensä on Englannissa vaikea saada itselleen toimia, mutta senjälkeen kuin on päästy alkuun, tulee täällä ulkomaalainenkin aikaan.

Saimme sitten kuulla yhtä ja toista hyödyllistä Lontoon oloista ja m.m. annettiin meille se neuvo, että jos sattuisimme Lontoossa eksymään, niin oli heti käännyttävä poliisin puoleen. Sitäpaitsi saimme kuulla, että yleensä oli varottava puhumasta saksaa, sillä sen kautta voisi helposti joutua rettelöihin. Varsinkin oli tämä vaarallista tavallisissa liikkeissä ja tavallisissa ravintoloissa, jota vastoin hienoissa hotelleissa kyllä uskalsi käyttää saksankin kieltä.

City, jossa nyt oleskelimme, oli muuten siitä merkillinen, että sillä on oma kielensäkin, n.k. cocney. Se eroaa huomattavalla tavalla Englannin ylhäisön kielestä ja on sillä siksi selvät tuntomerkit, että helposti voi tuntea henkilön, joka kuuluu Cityn konttorihenkilökuntaan. Se on siis oikeastaan jonkinlainen keskiluokan kieli ja esim. korkeimmissa piireissä pidetään cocneyn puhumista jonkinlaisena alaluokan merkkinä.

City on muuten liikekaupunki, jossa väkeä on ainoastaan silloin kun liikkeet ovat auki. Niinpian kuin ne ovat suljetut, tyhjenee City kokonaan, niin että siellä pyhäpäivisin esimerkiksi voi kävellä pitkät matkat näkemättä yhtään ainoata ihmistä.

Klo 9 pantiin ravintola kiinni. Löysimme raitiovaunuun N:o 48, sillä se tuli ainoastaan muutaman askeleen päähän, ja astuimme siihen.

Konsuli Söderman, joka muuten asui samassa pensionaatissa kuin mekin tulisimme asumaan, oli piirtänyt meille kartan ja sen avulla oli meidän tarkoituksemme löytää tuleva huoneemme. Meidän ei tarvinnut muuttaa raitiotievaunua ja matka oli noin kymmenen kilometriä, joten saimme rauhallisesti valita itsellemme paikat.

Olimme pian löytäneet oikean kadun ja kauan meidän ei tarvinnutkaan kävellä, ennenkuin huomasimme seisovamme Highbury-New-Parkilla. Se oli leveä bulevaardi, jonka kummallakin puolella oli kaksikerroksisia huvilatyyliin rakennettuja yhden perheen asuntoja puutarhamuurin ympäröimine puutarhoineen.

Ja yksi tällainen oli myöskin meidän pensionaattimme, jonka heti löysimme. Kolkutimme kolkuttimella ovea, sillä täällä päin käytettiin sellaista laitosta ovikellon asemesta, ja rouva Niwen, pensionaatin omistaja itse, tuli meille avaamaan.

Jätimme päällysvaatteemme eteiseen ja astuimme ruokasaliin, jossa m.m. konsuli Söderman rouvansa ja noin 15-vuotiaan tyttärensä kanssa oli.

Pian saimme sangen pienen huoneen ja heittäydyimme vuoteeseen.

Mutta minua ei nukuttanut. Olihan näinä parina päivänä tapahtunut siksi paljon, että minun täytyi kaikessa rauhassa saada selvitellä ajatuksiani.

Kaikkein ensimmäiseksi muistin, etten ollut edes hyvästellyt tovereitani, niin hätäinen oli lähtöni ollut. Mitähän nämä mahtoivat ajatella.

Olin tullut ihan uusiin oloihin. Olinhan työläispiireistä siirtynyt yhtäkkiä hienoon pensionaattiin. Olin puhutellut kahta ministeriä ja yhtä pääkonsulia, olin käynyt yhdessä Lontoon hienoimmista hotelleista ja olin viettänyt kaksi yötä Holstin luona mitä hienoimmassa untuvapatjaisessa sängyssä. Ja nyt olin huoneessa, joka tulisi olemaan minun hallussani ja joka vielä tällä kertaa tuntui minusta niin huumaavan ylelliseltä.

Päätin ensi työkseni kirjoittaa tovereilleni, ja minun oli myös kirjoitettava kotiin. Mutta sitäpaitsi oli minun alotettava Holstin minulle antama tehtävä. Kuinka pystyisin siihen näissä oloissa, kun ei käytettävänäni ollut mitään kirjallisuutta? Käytettävänäni ei ollut mitään tilastoa ei Suomesta eikä Muurmannilta. En muistanut yhdenkään Vienanrannan kaupungin asukaslukua, en tietänyt, kuinka suuri osa asujamistosta oli suomalaisia, karjalaisia ja venäläisiä, puhumattakaan muista yksityiskohtaisemmista seikoista. Kun kaivelin muistikomeroitani, huomasin niissä arveluttavia aukkoja, sillä olin ollut lähes yhdeksän kuukautta poissa kaiken kirjallisuuden parista. On omituista, kuinka helposti ihminen vieraantuu sellaisista asioista, joita hän on ennen hyvin hallinnut, kun joutuu jollekin aivan vieraalle alalle.

Minä aloin ottaen alkukohdaksi Paanajärven muistella, mitä Kuusamosta tiesin. Aloin sen jälkeen ikäänkuin jonkin varman lähtökohdan saatuani lisätä muistiini asioita, jotka koskivat oloja Paanajärvestä itään päin. Siirryin tällä tavalla Vienanmeren rantaan ja aloin sen jälkeen ajatuksissani kulkea sitä pitkin pohjoiseen päin koettaen muistella mitä siellä olevista paikkakunnista tiesin. Minä huomasin, että minun muistikomeroistani vähitellen alkoi löytyä yhtä ja toista, mutta että kaiken päällä lepäsi jonkinlainen selittämätön epävarmuuden verho, niin että jos joku varmuudella olisi väittänyt minun olevan väärässä, niin olisin heti alkanut epäröidä.

Tämäntapaiset mietiskelyt alkoivat käydä yhä sekavammiksi ja sekavammiksi. Lopuksi sekoittuivat mielikuvani kokonaan ja minusta rupesi tuntumaan siltä kuin minun promemoriani pitäisi olla valmis jo huomispäivänä ja unissani näin lopulta Holstin sitä hyvin tiukasti kovistelevan.

XXXVIII LUKU, jossa tekijä perehtyy Lontoon suureen maailmankaupunkiin ja jossa tehdään pitkästä aikaa kirjallisia töitä.

Kun seuraavana aamuna nousin ylös, veti Hannikainen jo kravattia kaulaansa, sillä hän oli lähdössä asioilleen kaupunkiin. Minulle tuli kova kiire, sillä en tahtonut mitenkään jäädä yksikseni, koska tunsin itseni turvattomaksi tässä suuressa kylässä. Hannikainen ei tosin osannut sanottavasti puhua englanninkieltä, mutta hän osasi ainakin ranskaa ja sitäpaitsi oli hänen kielipäänsä siksi hyvä, että tiesin hänen pian oppivan sen verran englantia kuin Lontoossa liikkumiseksi tarvittiin. Hän oli m.m. kääntänyt englantilaisia kirjoja suomeksi.

Hän tuli sitäpaitsi suuresta maailmasta, viimeksi Kristianiasta ja Tukholmasta, joten hän ei ollut niin tottumaton suuriin liikepaikkoihin kuin minä.

Olin siis hyvin pian pukeutunut ja Hannikaisen kanssa yhdessä läksimme vierailulle n:o 2 Suomen lähetystöön. Täällä meidän molempien piti nim. tavata Holsti, jolta saisimme ohjeita.

Hotellin palvelija päästi meidät lähetystön etuhuoneeseen ja täällä olivat kaikki kirjat levällään pitkin pöytiä, mutta ketään lähetystön virkailijaa ei näkynyt. Noin klo 12 aikaan ilmestyivät paikalle puhtaaksikirjoittajat ja konttorihenkilöt, mutta herra ministeriä ei kuulunut, yhtä vähän kuin hänen sihteeriäänkään. Klo 1 aikaan nämä vasta saapuivat ja Hannikainen lähti ministerin puheille. Tuskin oli Hannikainen päässyt sisälle, kun sihteeri saapui etuhuoneeseen. Häneltä sain kuulla, että Holstin oli täytynyt sähköteitse saamansa kiireellisen kutsun vuoksi suinpäin lähteä Pariisiin, joten en voinut enää häntä tavata. Mitään ohjeita siitä, mitä minun oli tehtävä, ei Holsti ollut antanut. Samalla sain kuulla, että Holsti itse oli luullut pääsevänsä viiden päivän päästä takaisin.

Hannikaisen audienssi ministeri Donnerin luona näytti käyvän hyvin pitkäksi, ja käskin senvuoksi vahtimestarin ilmoittamaan Hannikaiselle, että minä odottelen alhaalla hotellin hallissa. Siellä oli nim. tilaisuus nähdä paljon ihmisiä ja sentähden ei odotusaika kävisi pitkäksi, Sitäpaitsi sain selailla sanomalehtiä, niin että mieluummin istuin siellä kuin lähetystön pienessä ja ahtaassa eteishuoneessa.

Kesti noin pari tuntia, ennenkuin Lauri Hannikainen saapui. Hänen kanssaan lähdimme takaisin asuntoomme noutaaksemme sieltä Hannikaisen tavarat ja hankkiaksemme hänelle huoneen First Avenue Hotellissa, jonne hänen töittensä vuoksi oli paras asettua asumaan. Myös hänelle oli Holstin lähtö yllätys, joten hänkin jäi viideksi päiväksi työttömäksi, mutta hänellä oli kuitenkin tehtävänä omia töitään, hän julkaisi nim. tähän aikaan erästä kirjaa Suomessa ja oli hän nyt tilaisuudessa tekemään tämän valmiiksi, joten me päätimme pariksi päiväksi erota. Hän lupasi minulle ilmoittaa puhelimessa, milloin saisin häntä auttaa hänen Karjalan papereita järjestäessään, johon toimeen hän ryhtyisi tehtyään ensin oman työnsä. Söimme yhdessä aamiaista ja senjälkeen läksi Hannikainen hakemaan asemalta monia tavaroitaan, jota vastoin minä päätin tutustua Lontooseen.

En kuitenkaan halua lukijaa väsyttää tavallisella turistikertomuksella, sillä matkakäsikirjat voivat antaa Lontoosta parempia tietoja kuin minä.

Olin siis nähnyt mielestäni jo paljon Lontoosta ja sain työnikin siksi alkuun, että voin ruveta kirjallista selostustani laatimaan. Numeroita minulta kuitenkin puuttui, muttä näitä tulisin parin päivän kuluessa saamaan Lauri Hannikaiselta, joka oli vetänyt esille Karjalan arkistonsa. Uni petti minut, niin että seuraavana päivänä vasta klo 12 tienoilla kolkutin Lauri Hannikaisen ovea First Avenue Hotellissa. Hän ei ollut kuitenkaan kotona, mutta sain kuulla että hän pian saapuisi, ja senvuoksi päätin häntä odottaa.

Istuin siis hotellin vestibyylissä lueskelemassa sanomalehtiä, kun näin erään henkilön keskustelevan tiskin ääressä portierin kanssa. Tuli siihen vielä toinenkin mies ja senjälkeen alkoivat kaikki kolme neuvotella keskenään ja huomasin, että heidän kaikkien kädet olivat koneöljyssä. Nähtävästi oli joku automobiili mennyt rikki. Siinä pyyhittäessä rohtimilla käsiä, sattui eräs henkilöistä saamaan mustan pilkun vaatteisiinsa ja silloin huusi hän avuksensa suomalaisten moniärräistä suojelijaa. Mies oli ilmeisesti suomalainen ja riensin hänelle esittäytymään.

Hän oli luutnatti Geitel, joka oli hankkimassa täällä Suomen armeijalle erinäisiä tarpeita. Hän oli tavannut Hannikaisen ja käynyt tämän kanssa edellisenä iltana Richmondissa. Geitel oli ajanut automobiilia ja laskettanut lujempaa kuin asetukset sallivat. Nähdessään poliisin oli hänen sentähden täytynyt äkkiä jarruttaa, joten hänen biilinsä oli mennyt vialle, ja sitä tässä oli paraikaa korjailtu. Minä katsoin miestä suurella kunnioituksella niinkuin sellaista henkilöä täytyy katsoa, joka kykenee ajaa karahuttelemaan liika lujaa autolla Lontoossa, jossa vielä väistetään päinvastaiselle suunnalle kuin meillä täällä Suomessa, aina vasemmalle. Geitelin kanssa läksimme hänen huoneeseensa, jossa tapasin vielä toisen tutun henkilön, insinööri Ensi Somersalon, joka oleskeli täällä liikeasioissa. Istuimme yhdessä tarinoiden, kun myös Hannikainen saapui huoneeseen. Hän oli pukeutunut hyvin hienoksi, kaikki hänen vaatteensa olivat viimeistä lontoolaista "snittiä" ja täällä saikin hyvän puvun 24 tunnissa, kun vain oli aikaa tarpeeksi usein käydä sitä koettamassa.

Hannikaisen tultua läksimme hänen kanssaan silmäilemään Karjalan tilastoa ja sain minä häneltä Karjalaa koskevaa kirjallisuutta, sillä hän oli varannut mukaansa kaksoiskappaleita, sekä vastaukset kaikkiin niihin kysymyksiin, mitä halusin, Hannikainenhan on m.m. Tietosanakirjaan kirjoittanut kaikki pitäjätiedot ja samalla tavalla oli hän myöskin Karjalan paikkakunta-asioihin nähden muodostunut jonkinlaiseksi eläväksi tietosanakirjaksi, ollen kuitenkin tämä elävä tietosanakirja paljon mukavampi kuin vasikannahkakansiin sidottu, sillä täältä löysi hakusanan heti. Me työskentelimme kello 7:ään asti illalla ja päätimme senjälkeen lähteä päivälliselle. Minä vedin päälleni Hannikaisen frakin huolimatta siitä, että housut olivat melkoisen lyhyet. Hänellä oli sentään Jumalan kiitos mustat sukat, niin että kaikki meni täydestä. Varsinkin kun päivällispöydässä nähdään ihmisestä pääasiallisesti se osa, mikä hänestä on pöydän yläpuolella.

Hannikainen oli tutustunut täällä erääseen seuraan, johon kuului pari norjalaista, muuan ranskalainen laulajatar ja pari englantilaista kavaljeeria, ja näiden kanssa oli meidän aikomuksemme syödä yhteinen päivällinen. Astuimme siis täsmälleen klo 7, niinkuin Hannikainen oli sopinut, saliin, jossa päivällinen oli katettuna, mutta huomasimme, ettei ketään ollut vielä saapunut. Sitävastoin toi kyyppari Hannikaiselle pienen orvokintuoksuisen kirjeen, jossa meitä pyydettiin odottamaan vielä yksi tunti. Seurue oli ollut nim. jossain autoretkellä eikä voinut saapua aikaisemmin. Emme siis voineet muuta kuin siirtyä ruokasalista kahvilan puolelle. Täällä sain kuulla m.m. Hannikaisen käynnistä Donnerin puheilla. Hannikainen oli ensin itsepintaisesti puhunut Donnerille suomea, mutta kun hän huomasi, ettei Suomen ministeri Lontoossa osannut tätä hänelle aivan vierasta kieltä, oli hän kysynyt Donnerilta norjankielellä, osasiko Donner mahdollisesti tätä. Sitä oli tämä sanonut osaavansa ja niin alotettiin keskustelu tällä kielellä.

Mutta pian osoittautui, ettei Donnerin norjankielen taitokaan ollut sen kehuttavampi, joten keskustelua lopuksi jatkettiin saksankielellä, sillä Hannikainen oli päättänyt, ettei hän ruotsia puhu.

Koska en katso itseäni oikeutetuksi refereeraamaan tätä keskustelua, sillä Hannikainen on tätä nykyä vainaja, niin sanon siitä ainoastaan ne sanat, jotka Hannikainen toisti monelle muullekin, nimittäin "Das wäre ein sehr grosses Unglück für Finnland, wenn Karelien mit Finnland vereinigt würde", eli olisi suuri onnettomuus Suomelle, jos Karjala liitettäisiin Suomeen. Tätä oli ministeri perustellut m.m. sillä, että Karjalan yhdistäminen Suomeen vähentäisi sivistyneen säädyn vaikutusvaltaa Suomessa.

Mutta nyt oli meidän seurammekin saapunut ja minä sain pöytätoverikseni erään norjalaisen maisterin, joka oli täällä yhteiskuntatieteellistä tutkimustyötä suorittamassa. Hän oli erittäin intresseerattu politiikasta ja tunsi hyvin Ruotsin sekä myöskin Suomen olot, joita viimeksimainittuja hän oli erikoisesti tutkinut.

Mutta pian kävi keskustelu keveämmäksi, sillä päivällisohjelmassa alkoi puhtaasti kansainvälinen huvittelupuoli pursua esiin, ja ranskalainen laulajatar oli alkanut esittää laulua toisen kavaljeerinsa säestämänä.

Ja illan kuluessa teki jokainen kansallisuus parastaan, mutta ehdottomasti jäi voitto Suomelle, sillä Lauri Hannikaisen laulut ja soitto hurmasivat kaikki. Oli melkein sama, mikä soittokone hänen käteensä annettiin, aina lähti siitä kauniita säveleitä, ja koko kuulijakunta oli haltioissaan. Varsinkin jäivät ranskalaisen laulajattaren kavaljeerit hyvin pian varjoon, sillä laulajattarella ei ollut lopulta enää silmää eikä korvaa muille kuin Hannikaiselle.

Hauskaa yhdessäoloa jatkui pikkutunneille asti ja aamulla heräsin Hannikaisen sohvalta. Ja vilu minulla oli, sillä täällä ei kuten muuallakaan oltu huonetta lämmitetty yhtään. Söimme häthätää ensimmäisen aamiaisen, teetä, siankinkkua ja paistettuja kananmunia, ja kiiruhdimme töihin.

XXXIX LUKU, jossa virallinen tehtäväni Lontoossa päättyy ja minä lähden kotimatkalle.

Olin saanut valmiiksi promemoriani käsikirjoituksena ja korjailimme sitä yhdessä Lauri Hannikaisen kanssa. Kun eräänä päivänä sopimaamme aikaan saavuin First Avenue Hotelliin, sain kuulla, että Hannikainen oli suinpäin lähtenyt Lontoosta Pariisiin. Hän oli juuri noin puoli tuntia sitten saanut sähkösanomakutsun.

Minä olin siis jäänyt orvoksi. Minun promemoriani oli Hannikainen ottanut mukaansa, vaikkei se vielä ollut edes aivan valmis. Holsti oli yhä edelleen Pariisissa ja oli hän maanalaisella rautatiellä loukannut muistaakseni jalkansa, joten hänen oli jonkun aikaa pysyttävä vuoteessa.

Kun aprikoitsin asemaani, tuntui minusta aivan selvältä, että minun oli odotettava Holstin määräyksiä. Holsti nim. hoiti kaikki rauhankonferenssin asiat ja minä taas puolestani olin juuri niissä työskennellyt. Olin siis ikäänkuin sotamies, jonka oli jäätävä paikalleen siksi, kunnes hän saisi päälliköltään uudet määräykset.

Näin ollen oli minulla lomaa ja minä päätin ruveta tekemään Lontoossa jotain hyödyllistä.

Jo ensimmäisenä päivänä olin pannut merkille, että Lontoon parhaat kadut olivat päällystetyt lankunpätkillä. Tähän tarkoitukseen käytettiin suurimmaksi osaksi 3 X 9 tuuman lankkuja sekä myös pienempiä lankkuja ja battenssitavaraa. Kun en missään niistä kirjoista, joita olin saanut käsiini Lontoossa, huomannut mitään tilastoa siitä, kuinka paljon tätä tavaraa tarvittiin, ja käytettiinkö tähän tarkoitukseen ainoastaan pätkiä, vai katkottiinko täällä Englannissa täydet lankut "katukivinä" käytettäviksi palasiksi, ja kun ei myöskään ollut mitään tilastoa siitä, kuinka paljon puutavaraa tähän tarkoitukseen käytettiin, niin tahdoin tätä asiaa tarkemmin tutkia. Sehän olisi asia, josta jokaiselle suomalaiselle puutavaran viejälle oli mielenkiintoista saada lähempiä tietoja.

Sain helposti selville, että katujen hoito oli erikoisten kadunpäällystysyhtiöiden hallussa, mutta että mitään yhtenäistä tilastoa ei ollut.

Tässä oli minulla siis mielenkiintoinen tutkimusaihe, sillä tahdoin ottaa selville ensinnäkin, mitkä Lontoon kaduista olivat tällä tavalla päällystetyt, ja toiseksi, kuinka paljon puutavaraa niihin tällä tavalla oli kiinnitetty. Aloin siis ensin tutkia tätä asiaa, mutta sitäpaitsi otin selville, kuinka kauan puutavara keskimäärin kadunlaskemisaineena kestää, ja tein myös tässä tarkoituksessa tarpeellisia havaintoja.

Sitäpaitsi tutkin saharaamin historiaa.

Mainittakoon näistä tutkimuksista ainoastaan, että niiden tulokset vielä toistaiseksi uinuvat mustetolpon syvyyksissä ja etten ehtinyt niitä loppuun suorittaa, sillä sain tietää, että oleskeluni Lontoossa tulisi loppumaan.

Karjalan kysymys oli taas joutunut pois tapeetilta epämääräiseksi ajaksi, joten minua ei enää tarvittu. Kun sain tämän tiedon, oli minulla taskussani ainoastaan muutama punta.

Minun lähtöpaperini eivät olleet kunnossa, mutta lähemmin harkitessani katsoin parhaaksi olla niitä odottamatta, sillä jokainen odotuspäivähän vain kulutti varojani.

Minun täytyi siis uudestaan astella Savoy-hotelliin ja pyytää ministeri Donnerilta rahaa. Iällä kertaa oli visiittini ehkä vielä hankalampi kuin edellisellä kerralla, sillä ministeri puuhasi paraikaa passia ja suosituksia jollekin Venäjän monarkistille, joka nähtävästi oli korkeassa asemassa ollut henkilö. Hän oli siis ollut pitkän aikaa "ylösotettu" ja jo hänen luokseen astuessani näin, että hän ei ollut hyvällä tuulella.

Kun hän kuitenkin sai kuulla, että minä olin lähtöhommissa, niin heltisivät rahat jokseenkin helposti, varsinkin kun en pyytänyt enempää kuin 20 puntaa.

Kun sitten olin maksanut kaikki laskuni pensionaattiin, huomasin, että rahavarani eivät suinkaan olleet runsaat. Toisen luokan laivapilettiä en voinut ajatellakaan.

Läksin senjälkeen erään ruotsalaisen laivayhtiön konttoriin tiedustelemaan laivapilettiä. Täällä oli tiskin takana ruotsalaisia merimiehiä, jotka olivat aivan samalla asialla. Sain tietää, että tarvittiin eri lailla papereita, ennenkuin sai edes piletin lunastetuksi, enkä sillä kertaa esittänytkään asiaani.

Odottelin siksi, kunnes merimiehet lähtivät pois ja käännyin heidän puoleensa. Olin taas saanut seikkailuhalun ja kysyin heiltä neuvoa, mitenkä parhaiten voisin päästä laivaan jatkaakseni matkaa heidän kanssaan. Ja neuvotteluja pitämään astuttiin erääseen läheisyydessä olevaan kolmannen luokan kivijalkakapakkaan. Täällä päätettiin että minun nimeni olisi Oskar Rundgren ja että olin Pajalan pitäjästä ja Jarhoisten kylästä Tornion jokivarrelta kotoisin ja että olin kuulunut Alice-nimisen ruotsalaisen kuunariparkin miehistöön, joka parkki oli lähtenyt Lontoosta kolme päivää sitten, ja että olin maalla käydessäni eksynyt kaupungissa ja jäänyt pois laivasta, joka tätä nykyä purjehti jossain Biskayan lahdella.

Ja niin lähdin yhdessä kahden merimiehen kanssa Ruotsin konsulaattiin hommaamaan tarpeellisia passituksia matkaa varten.

Täällä kangersivat asiat kovasti, mutta kun sain kuulla, että pääasiallisena vaikeutena oli se, ettei Ruotsin valtio tahtonut kustantaa matkaani, niin sain toverini takaamaan sen, että matkasta maksu kyllä suoritetaan ja kysymys on vain papereista ja että Göteporiin saavuttuani tulen heti paikalla ilmoittautumaan etsivälle poliisille ja että nyt heti asiasta saadaan ilmoittaa höyrylaivayhtiön konttoriin, jotta laivan kapteeni heti paikalla, kun Ruotsin passintarkastajat laivaan nousevat, voi näille ilmoittaa minun laivassaolostani.

Sain siis komean Ruotsin vaakunalla varustetun passin, sillä täällä nähtävästi ei oltu niin kovin tarkkoja ja muodollisia kuin muualla. Ja senjälkeen kävin höyrylaivayhtiön konttorissa lunastamassa piletin Göteporiin. Minun piti lähteä ylihuomenna.

Menin siis kotiin ja ostin matkalla sanomalehden, jonka työnsin palttooni taskuun. Olin selvittänyt asiani emännän kanssa ja juonut iltateen, jonka jälkeen omassa huoneessani viimeistelin muistiinpanojani. Kun työni oli aivan äkkiä keskeytynyt, täytyi minun järjestää paperini siihen kuntoon, että niistä vastedes saisin selvän.

Tämä työ kesti myöhään yöhön, kun sattumalta tulin vilkaisseeksi ostamaani sanomalehteen, ja silloin huomasinkin, että olin ollut viikkovillissä ja että minun täytyi lähteä heti, jos mieli ennättää junaan ja laivaan.

Tulisella kiireellä työnsin tavarani matkalaukkuuni ja hiivin hiljaa ulos. Onneksi oli ovi sellainen, että sen voi sisältä päin aukaista, mutta puutarhamuurin yli täytyi minun kiivetä, sillä muurin portti oli vahvalla munalukolla lukittu.

Tunsin tien Great Northern Railway Stationille ja läksin tulisella kiireellä sinne päin. Matkaa oli ainakin kahdeksan kilometriä eikä ainoatakaan hevosta tai autoa näkynyt. Hikihatussa minä juoksin ja raskaalta tuntui laukku, niin että ylen uuvuksissa saavuin viime tingassa asemalle. Lunastin piletin ja ennätin kuin ennätinkin Newcastleen menevään junaan. Tällä junalla ennättäisin vielä hyvästi perille ennen laivan lähtöä.

Äkkiä oli minun siis lähdettävä Lontoosta ja olin niin väsynyt ja pökerryksissä, että heittäydyin hervottomana sohvalle enkä herännyt ennenkuin aamiaisaikaan.

Silloin olin jo kaukana Lontoosta, joka vain sekavina muistoina oli mielessäni. Lähtöni oli tapahtunut niin äkkiä, että minun oli täytynyt jättää tapaamatta erästä vanhaa tuttavaa, jonka jo Muurmannin radan varrella tapasin. Häntä nyt tällä kertaa muistelin.

Maryahan ei tässä kertomuksessa pitkään aikaan ole mainittu, vaan jäi hän laivaan Newcastlesta lähtiessäni. Olin heti Lontooseen tultuani jättänyt Venäjän konsulaattiin hänelle osoitetun pitkän ja monisanaisen kirjeen ja saanut häneltä vastauksen.

Mary oleskeli eräässä Camden Townissa olevassa karmeliittanunnaluostarissa.

Tämän korkeiden muurien ylitse en ollut onnistunut pääsemään, ja vaikka kaikenlaisilla tekosyillä olin koettanut tunkeutua pääovesta sisään väittäen m.m. olevani Maryn veli, oli vartija säälimättä paiskannut luukun kiinni naamani edessä. En tahdo paljastaa tämän pyhän laitoksen mysterioita, mutta mainitsen kuitenkin, että sen verran olimme sopineet, että minun niinkuin tänä iltana olisi pitänyt syödä hänen kanssaan hummeria Sweeting-nimisessä osteriravintolassa Cheapside 158 London E.C., mutta että minä nyt valitettavasti kyllä merimies Rundgrenin haahmossa kiisin pikajunan nopeudella yhä etemmäksi Marystä, joka vähitellen tulisi minua Sweetingsillä odottamaan.

Se oli tosiaankin katkera ja kamala paikka, sillä sitä akkaa, joka meidän kirjeenvaihtoamme oli välittänyt, en mitenkään voinut saada käsiini, koska en muistanut edes hänen nimeään. Ja konsulaatin kautta kirjoittaminen Marylle veisi viikkoja.

Kiroilin tosiaankin huonoa ajanlaskuani, mutta itse asialle en voinut mitään. Olinhan menettänyt yhden elämäni ehkä ihanimmista hetkistä.

Näitä kaikkia mietiskelin, mutta pian olin joutunut hyvälle aamiaiselle ravintolavaunuun ja se tosiaankin vähitellen haihdutti mielestäni nämä ikävät mietteet. Itse asiassahan minulla oli syytä olla vain iloinen, sillä olinhan nyt matkalla kotimaahan, ja pian alkoi jo Newcastlen kaupunki lähestyä.

XL LUKU, joku osoittaa, ettei laivaan ole niinkään helppo nousta, vaikka onkin tiketti taskussa.

Hienoa Wells'in sikaaria poltellen siinä matka kului. Mutta yhtäkkiä tunsin ikäänkuin hätkähtäväni, sillä minulle selvisi, että minulla ei ollut minkäänlaista viseerausta passissani Lontoosta lähtöä varten. Passintarkastus Englannissa oli kyllä jo pari viikkoa sitten loppunut, mutta siitä huolimatta täytyi kuitenkin vielä tällaisessa tapauksessa olla paperi siitä, että poliisilta oli saanut luvan poistua kaupungista. Yhä edelleen selvisi, ettei merimies Rundgrenillä myöskään ollut minkäänlaisia papereita "sen päälle", että hän tosiaankin oli saanut nousta laivasta Lontooseen. Asian näin ollen tuntui tämä merimies Rundgren hyvin epäilyttävältä henkilöltä, sillä aivan todennäköistä oli hänen papereistaan päättäen, että hän oli karannut laivasta.

Vaikka Ruotsin konsulaatissa olikin uskottu minun kertomukseni siitä, että olin eksynyt Lontoossa ja että laiva oli jättänyt minut, niin oli erittäin luultavaa, ellei todennäköistä, että Newcastlen passitarkastuspoliisi ei niinkään näitä selityksiä uskoisi, vaan päättäisi vähän tarkemmin tutkia tämän merimies Rundgrenin ytimiä ja munaskuita.

Sikaari ei enää maistunut ja mieli alkoi tuntua apealta. Minulta puuttui siis ainoastaan kaksi sinettiä, mutta noita kahta sinettiä en millään nyt voinut saada. Newcastlen asemalta laivaan oli minulla aikaa puoli tuntia ja matka oli sangen pitkä, niin että ainoastaan neljännestunti olisi ehkä liikaa aikaa, mutta tämä menisi varmasti passin tarkastukseen.

Täytyi katsoa, oliko junassa ketään niistä ruotsalaisista, joiden piti matkustaa samassa laivassa. Englannissa ei junain läpi kulkeminen voi tapahtua niin yksinkertaisesti kuin meillä, sillä sitä voi yrittää vain asemien kohdalla. Hakeminen oli kuitenkin tuiki turhaa, sillä luonnollisesti olivat miehet jo matkustaneet edellisellä junalla. Vaunussa oli paljon ihmisiä, mutta ei ketään, jonka kanssa minä olisin voinut neuvotella.

Tulin siis takaisin vaunuuni, ja päätin asiaa tyynesti harkita. Olin kerran kulkenut samaisen tullitarkastuspaviljongin läpitse, mutta tapahtui se siksi hätäisesti, että tuskin löytäisin edes tarpeelliset ovet. En ollut varma, osaisinko edes asemalta satamaan. Taisi olla sittenkin viisainta, että palaisin Lontooseen takaisin ja koettaisin jostakin sen poliisikamarista hommata itselleni tarpeelliset sinetit. Mutta silloin huomasin, että minulla ei ollut tähän varoja. Pilettini menisi mitättömäksi, sillä se ei oikeuttanut muuhun kuin sille määrättyyn laivamatkaan.

Päätin siis joka tapauksessa yrittää ja päätin lähteä asemalta laivarantaan autolla, jotta minulla olisi enemmän aikaa harkita tilannetta.

Kun siis Newcastleen saavuttiin, otin asemalta heti automobiilin ja olin viiden minuutin päästä tullipaviljongissa. Köössä oli ainoastaan muutama henkilö ja minä päätin asettua siihen. Olihan aika mielenkiintoista nähdä, mitä siinä sanottaisiin.

Työnnyin siis esille ja ojensin mahdollisimman tyynen näköisenä passini. Sen vaikutus oli odottamaton. Sillä ainoastaan pari kertaa siihen silmäiltyään viittasi passintarkastaja poliisille, joka tarttui minua kaulukseen ja silmänräpäyksessä heitti minut viereiseen huoneeseen. Täällä istui tiskin takana tuikeannäköinen englantilainen komisariustyyppi, sellainen, jonka elävissä kuvissa hyvin usein olemme nähneet. Mutta vasemmalla puolellani näkyi korridoori ja sen varrella suuri määrä rautaristikolla varustettuja ovia, jollaisen taakse luultavasti hyvin pian joutuisin.

Komisarius loi minuun läpitunkevan katseen ja kysyi, minkätähden olette karannut laivasta.

No understand, en ymmärrä, vastasin minä.

Minkämaalainen olette?

No understand, vastasin minä.

Komisarius käänteli passia. Ruotsalainen, hymähti hän.

Millä puolella Ruotsi on ollut maailmansodassa? kysyi hän vieressä istuvalta sihteeriltään.

Saksalaisten puolella, vastasi tämä.

You are German, (te olette saksalainen), ärjäsi komisarius luoden minuun murskaavan katseen.

No, no, s.o. ei, ei, huusin minä kauhuissani.

Ja konstaapeli, joka oli hellittänyt hetkeksi kätensä kauluksestani, tarttui siihen uudestaan, niin että palttooni ryskyi ja minä olin tukehtumaisillani. En voinut muuta kuin erilaisissa äänilajeissa toistaa tuota no no-sanaa ja huitoa käsiäni.

Tällä välin oli komisarius ottanut esille jonkun hyvin rikkinäisen muistikirjan ja alkanut sitä selailla. Siinä oli nähtävästi joitakin tulkkien osoitteita, sillä pian hän sanoi: Mr Dahlberg, ja sisään tuotiin eräs vanhanpuoleinen herrasmies.

Oliko tämä mr Dahlberg joskus ollut ruotsalainen, en tiedä, mutta kyllä hän sentään osasi puhua jotain ruotsin, englannin ja tanskan sekaista mongerrusta. Mr Dahlberg ilmoitti minulle, alkaa päälle, että minua odotti jokseenkin kova kohtalo, sillä tämä englantilainen poliisi ei pamppua säästä.

Minä ilmoitin, että minä olen ruotsalainen ja sanoin, että on tosiaankin kauheata, että puolueettoman Ruotsin kansalaista tällä tavalla kohdellaan, ja pyysin hänen apuansa, sillä minä olin muutenkin vaikeassa tilanteessa, eikä ainakaan Englannin hallituksella ollut mitään hyötyä ruveta minua täällä pidättämään. Todennäköisestihän he eivät sentään aikoneet minua tappaa ja jos heidän oli täällä minut elätettävä, niin maksaisihan sekin joka tapauksessa jotain.

– Mutta herran nimessä teillähän ei ole passia, sanoi mr Dahlberg. Minä sanoin, että passi on komisariuksella ja että passissa on ollut viseeraus Lontoosta ja etten tosiaankaan voi käsittää, miksei passi kelpaa.

Missä täällä näkyy mitään viseerauksia, sanoi Dahlberg, pitäen passia nenäni edessä.

– Viseeraukset olivat siinä toisessa paperissa, sanoin minä.

– Ei täällä ole mitään toista paperia, sanoi Dahlberg.

– Täytyy olla, sanoin minä.

– Kun olin Lontoossa poliisikamarissa, annettiin minulle täytettäväksi planketti, ja siihen samaan plankettiin poliisi löi sinetin silloin kuin minä poliisikamarissa ilmoittauduin. Kun sitten olin käynyt Ruotsin konsulaatissa ja saanut sieltä tämän passin, löi poliisi vielä eilen klo 3 aikaan iltapäivällä siihen toiseen paperiin toisen sinetin. Ja nämä molemmat paperit annoin minä tullivirkamiehelle passia tarkastettaessa, niin että hänen on täytynyt nyt hukata niistä toinen.

– Mikä on tämän tarkastuskonstaapelin nimi? – kysyin lopuksi.

Sitä ei mr Dahlberg sanonut tietävänsä, mutta kysyi minulta, mitenkä minä muka voisin todistaa kaiken tämän, mitä minä tässä olin valehdellut.

Minä sanoin, että jos he nyt menevät Göteporin höyrylaivayhtiön aivan tullihuoneen edustalla olevaan laivaan ja kysyvät sieltä kolmannen luokan salongin merimiehiltä, löytyykö siellä ketään, jotka tuntevat merimies Rundgrenin Pajalan pitäjän Jarhoisten kylästä, ja eivätkö he nähneet, että minä täällä tullintarkastajalle jätin kaikki tarpeelliset paperit, ja eivätkö he nähneet, että minulla Ruotsin konsulaatissa oli kaikki tarpeelliset paperit, niin kyllä tässä pian nähdään, enkö minä ole puhunut silkkaa totta.

Muutaman minuutin päästä tuotiinkin kaksi tuttua merimiestä todistamaan. Ja siinä sitten puhuimme kaikki kolme yhteen ääneen. Minun täytyi myös olla äänessä, jotta saisin kerratuksi kaikki, mitä olin poliisille valehdellut, ja vaikka konstaapeli lopulta pisti kätensä suuni eteen, niin sain kuitenkin auttavasti selitetyksi asiani.

Ja nämä kaksi ruotsalaista, joiden nimet tietysti olivat Andersson ja Johansson, sanoivat minut jo nuoresta pojasta tunteneensa ja tietävänsä, etten kertaakaan ennen ole ollut tekemisissä poliisin kanssa ja että oli tosiaankin mahdotonta ajatella, että minä olin halunnut karata laivasta, sillä minä olin siellä puosuna ja olin siksi hyvissä kirjoissa laivani omistajan kanssa, että minä varmasti Ruotsiin päästyäni tulisin saamaan häneltä samanlaisen paikan.

Koko tämä puhetulva alkoi vähitellen auttaa, sillä konstaapeli hellitti taas otteensa kauluksestani, ja komisarius alkoi käydä miettiväisen näköiseksi. Mutta molemmat ruotsalaiset toverini vaativat vaatimalla tehtäväksi pöytäkirja asiasta, jotta myös voitaisiin vaatia lainmukainen korvaus kaikesta siitä vahingosta, minkä minä olin kärsinyt.

– Laiva lähtee viiden minuutin päästä he sanoivat, ja meidän molempienhan täytyy siis nyt myös jäädä tänne, sillä emmehän voi jättää toveriamme oman onnensa nojaan. Alkaa päälle täytyy teidän siis korvata meidän kaikkien kolmen piletit ja sitäpaitsi asianajaja, jonka heti paikalla käymme hankkimassa. Mutta, lisäsivät miehet, laivassa on vielä neljä miestä, jotka tuntevat tämän Rundbergin ja heidät haemme myös tänne. Sillä kyllä niin totta kuin jumala meitä sielun ja ruumiin puolesta auttakoon tästä iankaikkisesta rettelöimisestä täällä Newcastlen tullikamarissa täytyy tulla loppu.

Tässä on sitäpaitsi tapahtunut suuri kansainvälinen loukkaus, sanoin minä. Sillä täällä on väitetty, että Ruotsi olisi ottanut osaa sotaan Saksan puolella, joka on mitä loukkaavin valhe. Tällä tavalla on minua puolueettoman Ruotsin alamaista kohdeltu niinkuin vihollista.

Tämän lauseen toistivat toverini hyvin voimakkain elein sekä vaativat että pöytäkirjaan merkittäisiin myöskin sen sihteerin nimi, joka on lausunut tämän ennenkuulumattoman herjauksen Ruotsin kuningaskunnasta.

Tämäntapaisten lauseiden takia on moni korkeassa asemassa oleva henkilö menettänyt virkansa, selitti Andersson.

Mutta silloin löi komisarius nyrkkinsä pöytään ja sanoi, että lähtekää herran nimessä ja äkkiä, älkääkä milloinkaan enää astuko Englannin mantereelle, sillä jos te tulette takaisin, niin teidät ammutaan.

Ja äkkiä me poistuimme, sillä ainakin minua peloitti, että komisarius peruuttaisi pyhät sanansa.

Hyvin pian olin siis päässyt kolmannen luokan salonkiin, joka oli laivan keulassa ja hyvin alhaalla lähellä veden rajaa. Kyllä se kolmas luokka näin laivassa on erikoisen yksinkertaisesti sisustettu, sillä tämäkään osasto ei muusta laivan ruumasta eronnut muun kuin sen kautta, että siinä oli laudoista tehdyt makuupritsit ja niiden välillä pari pöytää. Koko laitos muistutti oikeastaan hyvin suuresti Manbyn kämppää, sillä erotuksella, että kaikki täällä oli keltaiseksi maalattu.

Miehiä oli salonki täynnä, mutta pilettejä ei sentään oltu myyty enempää kuin oli makuutiloja, joten ei kuitenkaan ollut ahdasta. Ilmanvaihtolaitteet olivat hyvät, sillä vaikka tupakat yhtämittaa höyrysivät, poistui savu aina nopeasti. Sitäpaitsi oli tarpeeksi tuhkakuppeja ja muuten oli kaikki kiiltävän puhdasta ja siistiä, joten itse asiassa ei matkustus tässä kolmannessa luokassa mitenkään tuntunut vastenmieliseltä.

Kaikki miehet olivat jo tulleet keskenään tutuiksi ja minut tuotiin joukkoon kuin vanha toveri ainakin. Miehiä oli noin 20 ja olivat he kaikki merimiehiä. Ja kaikille yhteistä oli se, että useimmalla oli enemmän tai vähemmän Matti kukkarossa. Suurin osa oli kuitenkin itse lunastanut pilettinsä, vain neljän matkan kustansi valtio.

Kiitin ensi työkseni tovereitani hyvästä avustuksesta, mutta nämä sanoivat, etten ollut heille missään kiitollisuudenvelassa, sillä täytyihän aina ihmisten tässä maailmassa auttaa toisiaan.

Vaara ei kuitenkaan vielä ole ohi, sillä juuri ennen lähtöä saapuu laivaan tarkastaja, joka käy läpi kaikki salongit, ottaa selville, onko passeihin tullut myös Newcastlen tullikamarin sinetti. Ennenkuin tämä tarkastus on tapahtunut, ei laiva pääse lähtemään.

Minun hiukseni nousivat pystyyn, sillä oikeastaan en ollut päässyt sen parempaan asemaan kuin ennenkään. Erotus oli ainoastaan se, että minulla nyt kahden sinetin asemesta puuttui kolme sinettiä. Jos minä tosiaankin olisin tietänyt, että sinetit ovat näin tuiki tarpeellisia, olisi minulla ollut aikaa Lontoossa tehdä niitä vaikka kymmenen. Ja sen neuvon annan kaikille, että jos toisen kerran maailmansodan pyörteisiin joudutaan, on paras valmistaa ensi työkseen ainakin kymmenkunta sinettiä, lähti häntä sitten matkalle minne tahansa.

Täällä oli kuitenkin siitä hyvä, että oli todistajia. Niitähän minulla oli käytettävänäni 20 ja mahdollisesti oli laivan kapteeni myös saanut Ruotsin konsulaatista tiedon, että eräs Rundgren-niminen merimies oli nyt Ruotsiin matkalla.

Mutta kun asiaa harkitsimme, katsoimme parhaaksi sivuuttaa tämän tarkastuksen ja senvuoksi läksimme Andersson ja minä laivan "steederskan" puheille, jonka eräs näistä 20 merimiehestä tunsi.

Hän oli keskikokoinen, hieman kypsyneemmässä keski-iässä oleva nainen, jolle silminnähtävästi mikään inhimillinen ei ollut vierasta. Sillä kun hän kuuli, mistä oli kysymys, sanoi hän heti, että tehän voitte tulla kyökkiin siksi aikaa.

Ja niin seisoinkin kyökissä leikkaamassa makkaraa valkea kokin lakki ja kaapu päälläni. Tähän rauhan majaan ei tarkastaja pistäytynyt, ja kun olin ollut täällä noin tunnin ajan, alkoivat laivan koneet jyskyä, ja nyt tiesin, että Englannin rannikko oli jäämässä taakseni.

Riistin kokin kaavun päältäni, tanssin villin intiaanitanssin lähimmän keittäjättären kanssa sekä poistuin siivoojattaren huoneeseen, josta sain takin päälleni, ja nousin kannelle katsomaan, missä olimme.

Laivamme kulki hiljaa Tyne-joen suuta kohti ja pian jo löivät ensimmäiset Pohjanmeren aallot sen kylkiin. Seisoin kauan aikaa kannella, kunnes Englannin manner alkoi hävitä hämärään, ja silloin minä vasta tiesin olevani vapaa.

Olinhan Ruotsiin menossa, mutta täällä ei ollut mitään pelättävää, sillä Ruotsin olot tunsin ja tulin toimeen maan kielessä. Ja lopuksi tiesin, että minulla Tukholmassa oli mahtava turva, nim. tohtori Werner Cajanus, joka hoiti Suomen lähettilään virkaa Tukholmassa ja oli niinkuin jo ennen on mainittu, minun entinen esimieheni.

XLI LUKU, jossa tekijä kolmannen luokan matkustajana tekee hauskan matkan Pohjanmeren yli.

Kun Englannin manner oli kadonnut näkyvistä, heilutin sinne päin hattuani, sillä itse asiassa oli minulla siellä ollut hyvä olla ja aina perästäpäin olen muistellut Manbyn kämpän päiviä hauskimpina elämässäni. Niin kauan kuin ihmisellä on terveyttä ja hyvät voimat, ei mikään ole ihanampaa kuin ruumiillinen työ siksi hyvissä oloissa ja siksi hyvällä palkalla kuin Manbyn kämpässä. Ei siinä tarvinnut huolehtia huomisesta päivästä, sillä niin pian kuin oli kello viiden pilli soinut, oli vapaa ja sai rauhassa nukkua yön. Ja hyvän unenlahjan minä siellä olin saanutkin, sillä kun nukkua halusin, ei aika eikä paikka eikä asento merkinnyt minulle mitään.

Laivamme oli alkanut hieman keinua, mutta tämä ei ollut mitään Jäämereen verraten. Astuin siis takaisin kolmannen luokan hyttiin ja tein pienen inventeerauksen. Minulla oli kaikkiaan viisi puntaa rahaa, ja koska arvelin, että piletti Göteporista Tukholmaan maksaisi korkeintaan kaksi puntaa, niin oli minulla ainakin kolme puntaa kulutettavana. Tahdoin nyt juhlia tovereitteni kanssa ja tein heidän kanssansa kustannuslaskelman. Päätimme kääntyä siivoojattaren puoleen, sillä häneltä sai tavaraa hinnanalennuksella, ja niin hankittiin kohtuullinen määrä eväitä. Jokaisen piti saada osansa, sillä nyt tahdoin viettää vapautumistani.

Siivoojatar antoi meille pienen laukun, johon tavarat sijoitettiin, ja kun illallisruoka tuli esille, aukaistiin laukku ennenkuulumattoman riemun vallitessa. Alettiin kertoa kaskuja ja laulaa merimieslauluja.

Kaikki tapahtui siivosti kuin sivistyneessä seurassa. Minä olin hassannut ennenkuulumattoman paljon ja olin siis kaikkien suuressa suosiossa. Merenkäynnistä en tietänyt mitään ja aivan vähitellen siinä mies toisensa jälkeen kömpi pritsilleen maata, kunnes meitä lopulta oli ainoastaan kolme ylhäällä.

– Nyt me lähdemme peräkannelle, sanoi eräs ystävistäni, ja istumme siellä ulkoilmassa niinkuin herrat ainakin, sillä ei siellä nyt ketään ole ainakaan sellaisia, jotka meidät ajaisivat pois.

Ja niin lähdettiin. Löysimme peräkannelta pöydän tuoleineen ja sille levitimme herkkumme. Oli verrattain tyyni ja kirkas yö, kuu ja tähdet valaisivat taivaan ja laivamme jyskytti hyvää vauhtia eteenpäin. Ei ollut pahoin kylmäkään, vaikka meillä ei ollut päällysvaatteita päällämme.

Olimme istuneet vähän aikaa, kun jostain hytistä ilmestyi kannelle eräs yöteloilta noussut silmälasipäinen vanhanpuoleinen herrasmies. Me näimme heti, mitä asiaa hänellä oli, sillä hän kohotti itsensä reelingin yli ja uhrasi korkealla äänellä veden jumalille.

– Herra jumala, kuinka hyvää yksi viinaryyppy tekisi, kuulimme hänen voihkivan itsekseen.

Ja tuskin oli hän tämän saanut sanotuksi, ennenkuin Oskar seisoi hänen edessään ja ojensi hänelle täysinäisen akvaviitilasin. Se painui heti ääriään myöten mieheen ja hän sanoi: – Minun täytyy lähteä hakemaan vilttejä, sillä niitä on salongissa, niin saamme istua täällä hetken aikaa, kyllä minä maksan puolestani.

Ja niin istui patruuna Larsson meidän joukkoomme.

– Tästä tulee kaunis historia, kun minun akkani herää, huokaili patruuna jonkun ajan kuluttua. – Jos minä menen hyttiin takaisin, alkaa kotiripitys heti, sillä hänen heräämättään en enää sinne voi päästä, ja kun minä olen täällä, niin alkaa hän heti herättyään minua hakea, ja kyllä siitä tulee myös aikamoiset markkinat. Ja sitäpaitsi on minulla vielä anoppimuorini laivassa.

Meiltä olivat alkaneet tavarat loppua, ja kaikki merkit osoittivat, että olimme saaneet aivan hyvän rahapussin käsiimme. Kauttarantain koetin tiedustella, missä tämä rahapussi oli, jokseenkin tähän tapaan.

– Minä olen myös aikoinani ollut naimisissa ja kyllä minäkin silloin olin kaikkien vuosituhansien suurin tohvelisankari. Ja sitäpaitsi pitivät minun vaimoni ja anoppimuorini hallussaan kaikki rahani, niin että minun täytyi tehdä kapakoissakin velkaa.

Selvisi, ettei patruuna Larssonin asema ollut sentään niin huono, sillä hän kyllä talossa hoiti kassan, mutta hänen vaimonsa ja anoppimuorinsa pitivät muuten hänestä hyvää huolta.

Nyt katsoin hetken tulleen ja esittelin itseni sekä kerroin seikkailuni, jotka lukija jo ennestään tietää. Olimmekin saaneet hyvän seuralaisen ja entisen ylioppilaslaulajan joukkoomme. Pian tuli myös oikean aamukahvin aika ja Ruotsin ilojuomaa sen kera maisteltiin. – Mutta äkkiä vääntyivät uuden ystävämme kasvot pelosta ja kauhusta.

Paikalle oli ilmestynyt lujatahtoisen näköinen elähtänyt naisihminen. Hän lähestyi uhkaavan näköisenä, tarttui patruunaa käsipuolesta, ja pahankurisen lapsen tavoin talutettiin ystävämme laivan peräkannelle päin ja minä näin myös parhaaksi kadota. – – –

Minun ei tehnyt mieleni maata, sillä olin vielä kaikkein parhaimmalla tuulella. Kello oli siinä kymmenen aikaan aamulla ja sain kuulla, että Tanskan rannikko pian alkaisi näkyä. Olin päättänyt olla ylhäällä niin kauan aikaa, että näkisin siitäkin vilauksen, ja kävelin edestakaisin laivalla. Pian kuitenkin alkoi ilmestyä muita matkustajia, ja koska minulla oli etukansilippu, täytyi minun lähteä sinne, sillä en ollut varma siitä, että olin oikeutettu kävelemään täällä päin.

Kello kymmenen tienoissa näkyi Skagens Horn ja senjälkeen Tanskan ranta vähitellen katosi näkyvistä. Olimme kulkeneet hieman itäpohjoista kohti, joten olimme noin puoli leveysastetta pohjoisempana kuin Englannista lähtiessämme. Vasta nyt huomasin, kuinka pohjoisessa Tanskaan verraten Suomi sentään on. Tanskan ilmanala on paljon lämpimämpi ja kosteampi kuin Suomen. Aivan suuri erehdys on, että Suomessa aina koetetaan maanviljelyksessä seurata Tanskan esimerkkiä. Sen maaperä ja ilmasto ovat siksi paljon edullisemmat kuin meidän, ettei meillä koskaan voida saavuttaa niitä saavutuksia kuin siellä.

Mutta oli jo aika lähteä aamiaiselle, sillä suolainen meri-ilma oli antanut ruokahalua. Painuin takaisin ruumaan, mutta täällä vallitsi hävityksen kauhistus. Kaikki miehet olivat sairaina ja valittivat päänsärkyä.

Minuakin alkoi raukaista ja minä vetäydyin pritsilleni nukkumaan.

En tiedä, kuinka kauan olin maannut, kun kuulin, että Ruotsin ranta oli näkyvissä. Kelloni oli nimittäin taskussa seisahtunut, se oli eilen jäänyt vetämättä. Joka tapauksessa oli vielä valoisaa, kun kokoonnuimme laivankannelle katsomaan lähestyvää Ruotsia. Siellä seisoimme kaikki ja jokainen oli iloissaan.

Yhdessä ryhmässä seisoivat nuo neljä kruununkyytiläistäkin, eräs heistä heilutti hattuaan ja huusi: Hell dig Sverige, guldfiskarna komma! (Hei sinuas, Ruotsi, kultakalat saapuvat.)

Mutta yhtäkkiä tunsin taas puserrusta rinnassani, sillä minun muistiini välähti passini, josta kuten tunnettua puuttui nuo kolme sinettiä.

Ja se olikin juuri kreivin aikaan, sillä laivan vauhti alkoi hiljetä ja luotsi ja passintarkastaja nousivat laivaan. Minä syöksyin Akselin puheille ja kysyin häneltä, mitä nyt oli tehtävä.

Mutta Aksel sanoi: Ei ole nyt enää mitään hätää, sillä nyt me olemme Ruotsissa, ja korkeintaan ne vievät sinut etsivän poliisin keskusasemalle. Jätä vain Rundgrenin passi tarkastettavaksi.

Eräs laivamies oli tullut passeja kokoamaan ja hänelle ojensin minäkin paperini.

Ja senjälkeen kulki laiva Göteporin laivatokkien läpi satamaan. Olisi ollut siinä ehkä paljon nähtävääkin, mutta minä en mitään nähnyt, sillä minä pelkäsin joutuvani kiipeliin. Olinhan huiputtanut Ruotsin konsulaattia ja luultavasti eivät viranomaiset siitä olisi hyvillään. Ehkä saan tänä iltana selitellä asioitani jollekin Göteporin poliisikomisariukselle.

Mutta laiva oli tullut rantaan, laituri laskettiin alas ja sen suulla seisoi passintarkastaja huutaen aina kullekin matkustajalle nimen ja antaen hänelle paperit. Ja aina senjälkeen painui tämä onnellinen satamalaiturin taakse tullitarkastukseen. Mutta Rundgrenin nimeä ei kuulunut. Koko minun seurani hävisi ja lopuksi seisoin minä yksinäni kannella. – Heter ni Rundgren? sanoi tarkastaja.

Kyllä, vastasin minä.

Te seuraatte mukana etsivään poliisiin. Menkää noutamaan tavaranne.

Ja niin astuin minä passintarkastajan seurassa laivalaiturille, sieltä sivu tullitarkastuksen ajuriin, jonka jälkeen ajettiin katuja ylös ja katuja alas, kunnes viimein seisoimme poliisikamarissa jonkunlaisessa ulkomaalaisten osastossa.

Matkalla olin ehtinyt ajatella asemaani ja katsoin parhaaksi tunnustaa, mitä olin tehnyt. Tällä tavalla mm. tulisin tilaisuuteen käyttää hyväkseni Cajanuksen apua. Saisin tarpeen vaatiessa asianajajan ja ainakin jonkun ajan päästä varmasti asiasta suoriutuisin.

Sanoin siis komisariolle, kuka olin, ja vedin esille oikean Suomen konsulaatin passin. Komisarius käänteli passia, siirtyi viereiseen huoneeseen, palasi takaisin erään vanhan siviilipukuisen herrasmiehen kanssa ja kuulustelu alkoi uudelleen. Sain noin pari tuntia selvitellä ja lopuksi ehdotin, että sähkötettäisiin Cajanukselle Tukholmaan.

Mutta sitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä vanha herra sanoi, että hän uskoo, mitä minä olen kertonut, ja että me tässä tapauksessa voimme sivuuttaa kaikki muodollisuudet. Ja niin kirjoitettiin passiini, että olin vapaa matkustamaan Ruotsissa, ja lyötiin siihen leima, ja nyt olivat siis kaikki paperini reilassa.

En ehtinyt enää junalle ja kello oli jo lähes kahdeksan illalla, joten minun oli etsittävä yösijaa. Olin laivalla kuullut, että pari tovereistani menisi Hotel Garniin, ja läksin tätä hakemaan. Helposti se löytyikin, ja kun kysyin, oliko tänne äskettäin tullut ruotsalaisia merimiehiä sekä mainitsin Akselin ja Oskarin nimet, niin vietiin minut heidän huoneeseensa.

Heillä oli suuri huone, joten siinä oli tilaa minullekin. Rahaa ei heillä luultavasti ollut, mutta krediittiä saatiin, kun minä jätin siivoojattarelle kultakelloni sillä puheella, että saisin sen huomenaamuna viedä panttilainastoon. Tilasimme siis ruokaa ja olutta.

Olin nyt päässyt kaikista vaikeuksista ja edellinen yö väsytti minua kokolailla. Väsyneitä olivat toveritkin, niin että syötyä joimme jonkun pullollisen olutta ja senjälkeen riisuuduimme ja panimme maata.

XLII LUKU, josta selviää, että ei ole hyvä erehtyä rautatiepilettien hinnoissa.

Kun aamulla heräsin klo 10 korvissa, olivat toverini jo livistäneet eikä heistä näkynyt jälkeäkään.

Minä jo vähän pelkäsin, että he olivat luikkineet tiehensä jättäen osansa maksamatta, mutta siivoojattarelta sain kuulla päinvastoin, että he olivat maksaneet enemmänkin kuin osansa, sillä he olivat maksaneet huoneen kokonaan. Minä pyysin siis kelloani ja läksin sitä panttaamaan.

Koska olin hotelliin velkaa noin parikymmentä kruunua, päätin ottaa kellostani ainoastaan 50 kruunua, sillä silloinhan se oli helpompi lunastaa takaisin. Kun tulin panttilaitokseen ja vedin esille aarteeni, siis kultakellon perineen, jotka myöskin olivat kullasta, yhteensä noin 30 punnan arvoisen, niin oli niin ja näin, että sain siitä 50 kruunua. Panttaaja väitti, että tuollaisen kellon saisin Ruotsissa sadalla kruunulla, joka tietysti oli aivan tyhjää puhetta.

Sovimme kuitenkin, kun en sen enempää halunnutkaan, ja minä kävin hotellissa maksamassa laskuni. Sen jälkeen etsin aseman ja sain tietää, että juna lähtisi noin kahden tunnin kuluttua. Läksin siis kävelemään kaupungille, mutta liikuin ainoastaan rautatieaseman läheisyydessä, jotten eksyisi. Tällä matkalla tapasin hyvin paljon humalaisia henkilöitä ja sain eräässä ruokalassa kuulla, että tänään oli se n.k. kvartalsliterin jako. Ruotsissa jaettiin nim. väkijuomia, konjakkia ja sitä väkevämpiä aineita, kutakin vastakirjaa kohti tähän aikaan neljä litraa vuodessa ja juuri nyt saivat göteporilaiset tämän litransa. Se muuten tuntui koko kaupungissa, sillä aina vähän väliä tuli vastaan henkilöitä, jotka tulivat puhuttelemaan. Eräskin henkilö tuli vastaani ja tiedusteli minulta, missä tämä liiteri jaettaisiin mutta minun täytyi ilmoittaa, että olin aivan vieras kaupungissa enkä siis sitä tietänyt.

Kun ilman päämäärää kävelin, tulin kohdanneeksi monta kertaa tämän saman henkilön ja lopuksi hän pysähtyi minun eteeni ja sanoi: – Kyllä minä tiedän mikä sinä olet.

– No mikä sitten, kysyin minä.

– Juu, sinä olet dekkari (salapoliisi), vastasi mies.

Nähtävästi sai mies tämän käsityksen siitä, että minä niin nuuskivan näköisenä kuljeskelin kaupungilla, tai mahdollisesti oli hänellä jotain omallatunnollaan.

Minulla oli vaistomainen aavistus siitä, että minulla oli vähän rahaa, ja sentähden en uskaltanut mitään tuhlata, jotta saisin varmasti piletin. Tämä aavistukseni toteutuikin, sillä kun minä asemalla ostin kolmannen luokan piletin Tukholmaan, niin eivät rahani olisi riittäneet, ellei piletinmyyjä hyväntahtoisesti olisi ottanut erästä rikkinäistä liivintaskustani löytämääni floriinin rahaa. Kun siis astuin junaan, olin aivan kemiallisesti puhdas rahasta. Minun oli matkustettava koko päivä ja seuraava yö ja vasta seuraavana aamuna kello yhdeksän tienoissa saapuisin Tukholmaan.

Mitään hätää minulla tietysti ei ollut, sillä olinhan hyvin ruokittu, mutta ensimmäinen puute, jonka huomasin, oli se, ettei minulla ollut tupakkaa. Kun nim. menin tupakkavaunuun ja minun piti sytyttää paperossi, niin huomasin, että miltei täysinäinen paperossilaatikkoni oli jäänyt Hotel Garnin pöydälle.

Tämä oli arvokas löytö sille, joka sen sai käsiinsä, sillä tähän aikaan ei Ruotsissa saanut kunnollista tupakkaa. Sielläkin poltettiin pääasiallisesti nikotiinivapaita paperosseja, jotka olivat tehdyt humaloista ja nauriinlehdistä ja ties mistä.

Matka sujui kuitenkin juttelemalla vaunussa olijoiden kanssa ja katselemalla ohikiitäviä maisemia. Vaikka olimme Ruotsin parhailla viljelysseuduilla, niin näytti kaikki kuitenkin pieneltä ja vaatimattomalta siihen verraten, mitä Englannissa olin tottunut näkemään.

Vaunussa olijat keskustelivat ylipäänsä kalliista ja vaikeista ajoista. Aivan yleinen väite oli se, että saksalaiset olivat puhdistaneet sodan aikana Ruotsista kaikki elintarpeet, ja senjälkeen syytettiin ulkomaalaisia siitä, että näitä oli heinäsirkkaparven tavoin pesiytynyt maahan ja että ne nyt vuorostaan söivät Ruotsin putipuhtaaksi. Heidän syytänsä oli koko kallis aika ja heidän syytänsä oli se, että asunnoista oli tullut suuri puute. Jos tätä menoa jatkuu, sanottiin, niin lopulta ruotsalaisella ei ole tilaa omassa maassaan.

Myös täällä vaunussa tuntui kvartalsliterin vaikutus. Vaunuja oli junassa paljon ja oli siinä hyvin tilaa siitä huolimatta, että liikuttiin Ruotsin ehkä vilkasliikkeisimmällä radalla. Kun minulla ei ollut tupakkaa eikä rahaa enkä siis voinut hankkia itselleni sanomalehtiä, alkoi aika käydä pitkäksi. Minua rupesi myös vaivaamaan meritauti, jonka aina merimatkan jälkeen maalla tunnen, ja senvuoksi käärin palttooni päänaluseksi ja heittäydyin maata. Olin saanut hyvän unenlahjan ja nukuin heti.

Kun heräsin, oli jo hämärä. Mutta mikä oli kaikkein pahinta, aloin tuntea, että minun oli nälkä. Ja koska tiesin, etten mitenkään voinut hankkia itselleni ruokaa, alkoi tämä vaivata vielä enemmän.

Katsoin junan akkunasta ulos ja huomasin, että olimme tulleet seutuun, jossa oli talvi. Ulkona tuiskusi lumiräntää ja kaikki näytti synkältä. Olin tullut Pohjolaan lämpimästä maasta. Kun juna pysähtyi, oli saavuttu eräälle ravintola-asemalle. Minäkin lähdin jaloittelemaan, kun ei ollut muutakaan tekemistä.

Kävelin siinä edestakaisin, kun yhtäkkiä eräs käsi laskeutui hartioilleni. Käännyin ympäri ja kukas muu seisoi edessäni kuin patruuna Larsson.

– Jassoo, te olette päässyt onnellisesti jatkamaan matkaa, hän sanoi. Kyllä täällä Ruotsissa helposti voi kulkea, kun tänne vain kerran pääsee, sillä ei täällä kukaan kysy passia. Sellaiset ovat aivan tarpeettomia meidän vapaassa maassamme.

Patruuna Larssonissa tuntuivat mitä selvimmin kvartalsliterin vaikutukset. – Mennään asemaravintolaan ottamaan joku voileipä ja haukkaamaan vähän olutta, hän sanoi. Minun akkani ja anoppimuorini jäivät Göteporiin, sillä minä sanoin, että minä olen saanut sähkösanoman ja että minun juuri nyt täytyy lähteä Tukholmaan.

Minä kiitin tarjouksesta ja vedin naamaani kuumeentapaisella kiireellä pari voileipää. Kun patruuna Larsson huomasi, että minulla oli nälkä, otti hän mukaan suuren voileipäpaketin ja niin siirryimme junaan, joka juuri teki lähtöä. Kun hän huomasi, että minulla oli kolmannen luokan piletti, kehoitti hän minua tulemaan mukaansa toiseen luokkaan, luvaten maksaa lisämaksun. Sinne noudin siis tavarani ja niin istuimme mukavassa makuuvaunuosastossa.

Pian huomattiin, että patruuna Larssonilla oli kvartalslitereitä enemmältä, ja hän ilmoitti, että hänen kaltaisensa liikemiehet saivat niitä enemmän kuin muut edustamistarkoituksiaan varten. Ja niin alkoi patruuna Larsson edustaa.

– Kyllä tämä Brattin systeemi on pirullinen järjestelmä, hän sanoi. Sillä sehän suorastaan pakottaa ihmiset juomaan. Kun ainoastaan neljä kertaa vuodessa saa sen verran konjakkia, että se tuntuu päässä, niin täytyy kaikkien muina aikoina latkia viinejä ja olutta hirmuiset määrät päästäkseen edes hieman nousuun. Menetteleehän se semmoiselle, joka tuontapaisesta vesipitoisesta roskasta tulee päihinsä, mutta vähänkin vanhemman juopon täytyy ylläpitää yhtämittaista humalaa. Jos yhdenkin päivän on selvänä, niin pohja häviää ja tarvitaan hirmuiset määrät päästäkseen uudestaan hyvälle tuulelle. Ei siis auta muu kuin pitää itsensä aina pienessä tällissä, ja vieläpä täytyy varata itselleen tavaraa yöksikin, ettei aamuksi ennättäisi tulla vesiselväksi.

– Mutta se vedenpaljous, joka tällä tavalla tulee ruumiiseen, ei suinkaan ole vaaraton. Minusta tuntuu aivan siltä kuin minä olisin saanut vesitaudin, sillä minä hikoilen kuin sieni päivät ja yöt.

Ja tässä puheessa oli kyllä perää, sillä arvoisa patruuna oli punainen kuin krapu ja märkä kuin sieni.

Mutta vähitellen kuitenkin patruuna alkoi tulla "stämninkiin." Hän käski minun mennä katsomaan, voitaisiinko jostain saada musiikkia.

Minä hieman estelin, sillä olimmehan makuuvaunussa, ja vähitellen tulisi maatapanoaika, joten se ei tänne oikein soveltunut.

– Ei tee mitään, sanoi Larsson. Jos joku tulee rähisemään, niin annetaan sille ryypyt, kyllä sillä suu menee tukkoon. Ja kun patruuna minua patisti, lähdin lopulta katsomaan, olisiko viereisessä kolmannen luokan vaunussa ketään musiikkimiestä.

Ja löytyihän se. Löysin sieltä erään ruotsalaiset "bevääringin", joka mielihyvällä teki minulle seuraa. Hän oli farmaseutti tai joku muu apteekkilainen ja harmonikallaan osasi hän soittaa melkein minkä kappaleen tahansa, mutta sitäpaitsi osasi hän esittää kupletteja ja lausua runoja. Hänen taiteensa oli tosiaankin suurenmoista ja oli hän mielestäni aivan täydellisesti meidän Tannerimme arvoinen. Mutta aina kun joku sopiva laulu tuli, yhdyimme me patruuna Larssonin kanssa loppusäkeisiin ja ilo oli korkealla.

Mutta konduktööri ilmestyi ovelle ja vaati hiljaisuutta. Larsson kaasi hänelle vankan juomalasillisen ja pyysi häntä ottamaan ryypyn.

Mutta tällä kertaa oli satuttu väärään mieheen, sillä konduktööri sanoi: Täällä junassa ei saa nauttia väkijuomia.

Patruuna Larsson räyhäsi vastaan. – Älkää olko pikkumainen, hän selitti.

– Minä otan nämä pois, sanoi konduktööri, ja korjasi haltuunsa täysinäisen konjakkilasin ja patruuna Larssonin melkein täysinäisen konjakkipullon.

– Minä protesteeraan, sanoi patruuna Larsson. Minä olen vapaa Ruotsin kansalainen ja minulla on espanjantauti ja minä tarvitsen konjakkia, ärtyi patruuna. Se on laillisesti hankittua tavaraa ja te ette voi sitä minulta riistää.

– Kaikki tämä selviää ensi asemalla, sanoi konduktööri. Saamme siellä keskustella asiasta asemapäällikön kanssa. Onko teillä pilettejä?

– On, vastasimme yhteen ääneen.

– Näyttäkää ne tänne, sanoi konduktööri.

Me vedimme ne esille ja silloin huomattiin, että sotamiehellä ja minulla oli kolmannen luokan piletit.

– Mutta teillähän on ainoastaan kolmannen luokan piletit, ärjäisi konduktööri.

– Niin on, mutta Larsson maksaa eroituksen. Patruuna Larsson ei ole saita, ärhenteli isäntämme.

Ja niin pisti patruuna Larsson mahtavin elein kätensä povitaskuunsa ja senjälkeen muihin taskuihinsa ja senjälkeen palttoonsa taskuun ja alkoi komppia penkkejä ja hyllyjä ja kapsäkkejä. Mutta lompakko oli poissa.

– Siinä oli 2,000 kruunua ja 10,000 kruunun aksepti, huudahti Larsson kauhuissaan.

Minä vedin vaunun oven kiinni ja kehoitin, että konduktööri tarkastaisi kaikkien meidän taskut. Ja sen teki konduktööri ja Larssonkin, mutta ilman mitään tulosta.

Tällä välin oli Larsson alkanut tulla juovuksiin ja alkoi räyhätä yhä enemmän. Minä vaadin saada tarkastaa teidät, sillä jos lykky on hyvä, olette te varastanut lompakon, räyhäsi hän konduktöörille.

Kaikki selviää seuraavalla asemalla, sanoi konduktööri, sillä se tulee pian. Te seuraatte minua asemapäällikön konttoriin ja myös nämä herrat saavat tulla tekemään tiliä siitä, että ovat matkustaneet toisessa luokassa kolmannen luokan piletillä.

Mutta Larsson oli suunniltaan. Hän huitoi käsiään ja ärjyi niin että suu vaahtosi, ja sanoi toimittavansa konduktöörille potkut virasta, vaativansa hirmuisen vahingonkorvauksen sekä haastavansa hänet oikeuteen kunnianloukkauksesta.

Myöskin konduktööri oli kiivastunut ja sanoi hänkin puolestaan haastavansa Larssonin oikeuteen kunnianloukkauksesta, sillä Larsson oli meidän läsnäollessamme syyttänyt häntä taskuvarkaaksi.

Mutta juna pysähtyi asemalle ja meidän oli lähdettävä.

Asemalla oli ainoastaan muutama ihminen, sillä oli jo myöhä ilta. Ilma oli jo kirkastunut ja kovalla elämällä väitellä pauhasivat konduktööri ja Larsson keskenään. Kun oltiin päästy aseman laiturille, teki Larsson tenän, ja konduktöörin ja hänen välillään syntyi käsikähmä.

Mutta ellei asemalla ollut ihmisiä, niin oli niitä junan vaunuissa sitä enemmän, ja pian oli asemasillalla hyvä tungos molempien räyhäävien miesten ympärillä.

Silloin näin minä oikean hetken lyöneen ja päätin hävitä. Astuin radan poikki junan taakse ja ratavallin yli erään halkopinon taa miettimään tilannetta. Harkitsin viisaimmaksi jättää tämän junan ja matkustaa seuraavalla.

Mutta kun ei junaa vielä kuulunut lähteväksi, niin päätin yrittää sittenkin matkustaa tällä junalla. Päätin hypätä junaan juuri silloin kuin se jo oli liikkeessä. Sillä tavalla pääsisin ainakin sivuuttamaan tämän aseman.

Katselin siis, missä olisi aivan täysinäinen vaunu, ja löysin erään kolmannen luokan vaunun aivan junan loppupäässä ja tämän sillalle nousin juuri silloin kun juna oli lähtenyt liikkeelle. Pääsin hädintuskin kapsäkkeineni sisään, kun vaunun ovi lyötiin kiinni.

Olin taas jätkäjoukossa, sillä väki vaunussa oli runsaasti kvartalsliteriä nauttinutta rautatietyöväkeä. Työnsin palttooni kapsäkkiin ja otin sieltä päälleni toisen takin. Sitäpaitsi pistin knallini hyllylle ja löin päähäni lippalakin. Tällä tavalla olin hieman muuttanut ulkomuotoani ja sain rauhallisesti jatkaa matkaa.

Myös tämän vaunun matkustajissa oli tapaus Larsson herättänyt huomiota ja kaikki keskustelivat siitä, minkälaisen rangaistuksen hän tulisi saamaan.

– Jos se olisi työmies, niin olisi hän varmasti saanut pamppua ja linnaa, mutta herrana hän asiasta kyllä selviää.

Joka tapauksessa olivat Larsson ja bevääringi jätetyt pois junasta, mutta minua ei oltu erikoisesti etsitty.

Niin kului matka onnellisesti ja aamulla klo 9 tienoissa saavuin Tukholmaan.

XLIII LUKU, jossa tekijä onnellisesti saapuu kotimaahan.

Olin saanut Lauri Hannikaiselta tietää Suomen lähetystön osoitteen Tukholmassa, joten sinne pian löysin. Se avattiin kuitenkin vasta klo 10, joten minun täytyi hieman odotella.

Tunsin hyvin tohtori Cajanuksen tavat ja tiesin, että hän entisenä akateemisena kansalaisena saapuisi virastoonsa täsmällisesti 15 minuuttia yli eikä sekuntiakaan aikaisemmin tai myöhemmin. Ellei hän silloin voisi saapua, ilmoittaisi hän täsmällisesti 10.15, milloin hän on tavattavissa. Kun siis 14 minuuttia yli astuin lähetystön ovesta sisälle, sain odottaa täsmälleen yhden minuutin, kun telefoni soi ja Cajanus ilmoitti saapuvansa klo 2 päivällä. Tämä merkitsi sitä, että hän saapuisi klo 2.15.

Minulla oli siis pitkä aika katsella kaupunkia. Sain jättää kapsäkkini lähetystöön ja lähdin kävelylle. Olisin tietysti mennyt aamiaiselle, mutta taskuni olivat putipuhtaat, joten minun täytyi viettää aikani kävelemällä. Läksin satamaan päin ottaakseni selvää, missä Suomen Höyrylaiva Oy:n konttori oli, jotta löytäisin heti sinne, sillä olin aikonut matkustaa jo samana päivänä.

Olinhan jo siksi lähellä kotimaata, ettei mikään mahti olisi enää saanut kauemmin minua viivytetyksi. Kuinka jaksoivat omaiseni ja kuinka jaksoi vanha äitini, joka jo lähtiessäni oli sairaalloinen. Saisin vielä kerran hänetkin nähdä, vaikka monta kertaa olin matkalla ajatellut, etten häntä enää milloinkaan tapaisi.

Kysyin eräältä vastaantulijalta kelloa ja sain kuulla, että se oli varttia vailla kaksi. Kiiruhdin siis Suomen lähetystöön ja sain kuulla, että Cajanus oli saapunut.

Minut vietiin hänen puheilleen.

Niin seisoin taas entisen isäntäni edessä ja liikutettuna puristin hänen kättään.

Tohtori Cajanuksella oli erittäin terävä huomiokyky ja hän oli myös hieno ihmistuntija. Niinpä olikin hänen ensimmäinen kysymyksensä:

– Missä Lontoon panttilaitoksessa on kellosi? Tähän minä vastasin, että se on Göteporin panttilaitoksessa ja että olin saanut siitä 50 kruunua.

– Hommaamme sen siis ensi työksi sieltä pois, sanoi Cajanus. Anna tänne panttilappu.

Panttilappu pantiin kirjeeseen, johon myös pantiin 50 kruunua sekä tarpeellinen määrä postimerkkejä, ja kirje lähetettiin eräälle henkilölle Göteporiin. Olin oleskellut noin viikon päivät Suomessa, kun sain kelloni takaisin.

– Ja senjälkeen sinä tietysti tarvitset rahaa, sanoi Cajanus, ja minä annan sinulle 200 kruunua, joten sinä olet minulta saanut kaikkiaan 250 kruunua. Tämän enempää sinä et tarvitse, sillä jos minä annan sinulle enemmän, niin sinä kuitenkin jäät tänne Tukholmaan rahaa tuhlaamaan. Minunkin täytyy matkustaa täältä aivan näinä päivinä Kööpenhaminaan, jonne olen tullut nimitetyksi "karkeaksi afääriksi", eikä täällä silloin ole ketään, joka lähettäisi sinut kotiin.

Kun minä nyt kerran olen saanut sinut kynsiini, niin pidän myös huolen siitä, että sinä pääset kotia, sillä voihan sattua, että sinut muuten esim. löydettäisiin jostain Tashkentista, sillä sinulla näkyy tosiaankin olevan erinomainen kyky joutua sukelluksiin.

Kaikki tämä sanottiin erittäin ystävällisesti ja tätä seurasi vielä ystävällinen kutsu päivällisille Oopperakellariin kello 5.

Tämän jälkeen esitti Cajanus minut viereisessä huoneessa olevalle sihteerilleen, lähetystöneuvos Theslöfille, joka muuten myös oli seikkaillut Muurmannilla. Hän oli nim. sattunut olemaan Pietarissa silloin kuin väliaikainen hallitus kukistettiin, ja oli saanut paeta sieltä Muurmannin kautta. Olipa hänen seuraansa sattunut eräs henkilö, joka myöhemmin havaittiin erääksi väliaikaisen hallituksen ministeriksi. Hyvän sikaarin ääressä siinä tarinoitiin jonkin aikaa, mutta pian Cajanus huomautti, että heillä oli kiire. Poistuin siis lähetystöstä, sillä olimme sopineet tapaamisesta Oopperakellarissa.

Otin siis kapsäkkini ja läksin Suomen Höyrylaiva Oy:n konttorista ostamaan pilettiä. Olin aikonut matkustaa oikein ensi luokassa, mutta pian huomasin, etteivät rahani siihen riittäneet. Ostin siis toisen luokan piletin ja panin merkille, että piletti Tukholmasta Helsinkiin ilman ruokaa laivalla maksoi enemmän kuin piletti Newcastlesta Göteporiin ruuan kanssa. Jälkimmäisessä tapauksessa oli piletti kuitenkin kolmannessa luokassa. Sain jättää kapsäkkini säilytettäväksi ja astuin ulos viettääkseni jäljelläolevat pari tuntia. Kävin ensi työkseni ottamassa selville, missä Oopperakellari oli, ja läksin sen jälkeen ilman päämäärää astelemaan kaupungille. Ostin päivän sanomalehden ja oli siinä m.m. tohtori Cajanuksen kuva ja elämäkerta. Mitään mainittavia uutisia Suomesta ei siinä ollut. Pistin lehden taskuuni ja siirryin erääseen automaattiin nauttiakseni hieman ruokaa, sillä en ollut koko päivänä syönyt mitään. Paljon en kuitenkaan syönyt, sillä tiesin kokemuksesta, että Cajanus tulisi syöttämään minulle hyvän päivällisen, ja tahdoin säilyttää vatsassani tilaa sitä varten.

Automaatissa tapasin sattumalta erään tuttavan. Tämä oli eräs pohjoisruotsalainen puutavaramies, jonka kanssa olin mittaillut monet pölkyt Kolarin jokivarsilla, ja hänen kanssaan tarinoidessa meni aika nopeasti. Hän olisi mielellään ottanut minut seuraansa, mutta aikaa ei ollut, sillä minun täytyi olla Oopperakellarilla täsmälleen neljännestä yli viisi.

Menin sinne ja kysyin tohtori Cajanuksen pöytää, joka minulle näytettiinkin.

Valmistukset osoittivat, että jotain suurenmoista oli tekeillä, sillä pöydällä oli jo moninaiset voileipäruoat ja lautasten edessä pitkä rivi laseja. Istuin paikalleni ja katselin salia. Yht'äkkiä huomasin eräällä sohvalla vanhan tuttavan, joka ei ollut kukaan muu kuin patruuna Larsson. Riensin häntä tervehtimään. Ukko oli jo vähän tyyntynyt ja kertoi asiasta nousevan oikeusjutun. Mitä hänen lompakkoonsa tuli, oli se kuitenkin löytynyt, sillä hän oli työntänyt sen shakettinsa takataskuun eikä ollut huomannut sitä sieltä etsiä. Hän oli myös suorittanut meidän pilettimaksumme ja oli hän päässyt lähtemään samassa junassa, vaikka minulle oli kerrottu, että hänen oli täytynyt jäädä asemalle. Haasteen sanoi hän osoittaneensa asianajajalleen, jottei hänen akkansa saisi siitä mitään tietää.

Puristin Larssonin kättä, sillä Cajanus näkyi ovensuussa.

– Olipa hyvä, että ennätin tänne tulla, sillä sinä näyt jo täällä tehneen tuttavuuksia, sanoi entinen isäntäni. Mikä on tämä mies, jolla näin systeemin aikanakin on noin viinan kirkastama naama?

Minä kerroin seikkailuni Larssonin kanssa ja niin olimme päässeet hyvään alkuun. Hyvä ruoka ja juoma lisäsivät jo ennestään hyvää mielialaani ja sain taas viettää yhden noita herttaisia hetkiä, joita joskus ennenkin olin saanut hyvän isäntäni seurassa nauttia. Kerroin hänelle seikkailujani ja hän heitteli joukkoon teräviä huomautuksiaan, sillä leikinlaskussahan ei tohtori Cajanukselle kukaan riittänyt, ja melkein jokaisesta lauseesta osasi hän aina löytää jotakin sanottavaa, joka sai minut nauramaan. Olisi siinä sietänyt olla muitakin kuuntelemassa, sillä siinä olisi riittänyt hyvää tuulta useammallekin henkilölle.

Mainittakoon muuten, että seikkailut eivät Cajanukselle itselleenkään olleet vieraat, sillä jääkäriasioissa oli hän monta kertaa ollut hengenvaarassa ja monet kerrat oli hän kuulien sataessa perästä kuljettanut Tornionjoen ylitse Ruotsiin saksalaisia sotavankeja aivan venäläisen rajavartioston nenän edessä. Hänen urhoollisuutensa ja kaikissa tilanteissa ripeä neuvokkuutensa oli tunnettu Suomen ulkopuolellakin.

Mutta tällä kertaa ei hänellä ollut aikaa tarinoida minun kanssani. Tärkeät tehtävät vaativat häntä lähtemään, ja niin pian kuin päivällinen oli lopussa, jätimme toisillemme hyvästit.

– Kyllä minä taas pian otan sinut hommiini, olivat hänen viimeiset sanansa.

Erotessamme oli kello seitsemän korvilla, joten minulla vielä oli kolme tuntia aikaa. Mitäs muuta kuin lähdin jatkamaan iltaa Larssonin kanssa. Olinkin tervetullut hänen seuraansa, sillä hän oli koko ajan istunut yksinään ja heittänyt ikävöitseviä katseita pöytäämme.

Kovin ukko ällistyi, kun kuuli kuinka korkean herran kanssa olin istunut, ja että puhuin totta, se hänen täytyi uskoa, kun näytin hänelle sanomalehdestä Cajanuksen kuvan. Ja imponeeratakseni vielä enemmän, sanoin Cajanuksen juuri lähteneen jäähyväisvierailulle Ruotsin kuninkaan luo.

Cajanuksen päivällinen oli ollut hienon hieno. Vanhaa Romaneeta oli siinä m.m. nautittu palan painikkeeksi ja kahvin kanssa oli ollut pari lasia konjakkia vuodelta 1820. Oikeastaan oli synti näin hyvän tavaran päälle ottaa mitään huonompaa, mutta joka tapauksessa täytyi minun pitää Larssonille seuraa, ja niin aloimme juoda portviiniä, sillä muuta tavaraa ei ollut saatavissa.

– Nyt tämä vietävä vedenjuonti taas alkaa, huokaili Larsson, sillä mitään väkevämpää tavaraa en minä tästä siunatusta paikasta saa ennenkuin klo yhdeksältä, jolloin tänne saapuu eräs liiketuttavani. Mutta liukasta tavaraa se oli se portviinikin, sillä hyvin pian huomasin, että minun oli lähdettävä. Mutta silloin aukenivat minun silmäni ja minä äkkäsin, että minun olisi pitänyt noutaa kapsäkkini Suomen Höyrylaiva Oy:n konttorista viimeistään klo 6. Nousin ajuriin ja ajoin sinne, mutta konttori oli suljettu. Siellä oli kuitenkin tulta ja eräästä läheisestä kahvilasta soitin sinne. Tällä tavalla sain käydä noutamassa kapsäkkini ja ennätin aivan viime tingassa laivaan.

Mutta laivalaiturilla näin ensi työkseni Cajanuksen, joka oli vaivautunut tänne vielä näin myöhäisenä aikana.

– Minä tulin varmuuden vuoksi taluttamaan sinut laivaan, hän sanoi, sillä lähtiessäni Oopperakellarista en huomannut sanoa, että heidän siellä olisi kello puoli kymmenen aikaan pitänyt pakata sinut ja lähettää sinut tänne. Kun sinne soitin, ilmoitettiin, että sinä olit lähtenyt, mutta minä tahdoin saada varmuuden siitä, ettet ollut eksynyt matkalla.

Olin tullut kreivin aikaan, sillä laskusiltaa ruvettiin vetämään laivaan ja meidän oli erottava.

Hain toisen luokan osaston ja monien takusten takaa se löytyikin jostain peräkannelta, eikä se suinkaan ollut sen häävimpi kuin göteporilaisen höyrylaivayhtiön kolmannen luokan salonki. Siinä oli kyllä sametilla topatut sohvat, mutta muuten se oli ahdas ja epämukava. Makuutila oli tehty sohvalle ja siihen heittäydyin maata.

Aamulla nousin laivan kannelle ja silloin näkyi jäätä silmänkantamattomiin. Jäässä oli kapea railo jota laiva kulki. Olimme kylmässä ja karussa Pohjolassa. Kyllä se näytti kovin hankalalta tällainen laivaliike sille, joka oli äskettäin kyntänyt Pohjanmeren vapaita aaltoja, ja laiva näytti kauhean pieneltä ja ahtaalta. Aamiaisruoka oli erittäin hyvää, mutta huikean kallista. Kestäisi tietysti jonkun aikaa, ennenkuin taas tottuisin niihin hintoihin, joita rakkaassa kotimaassamme tavataan kiskoa.

Ajattelin nim. että meillä kaikki olisi yhtä kallista kuin tässä laivassa, mutta niin ei asianlaita sentään ollut. Ei toki missään muualla nyljetä niin paljon matkasta ja ruuasta kuin tällä laivareitillä. Samoilla hinnoilla matkustaisi luultavasti saman matkan missä miljardööriloistolaivassa tahansa.

Päivemmällä nousi Ahvenanmaalla laivaamme passintarkastaja, mutta tällä kertaa ei minun tarvinnut mitään peljätä, sillä Cajanus oli järjestänyt paperini kuntoon.

Illalla saavuttiin Turkuun, jossa oli tullitarkastus, ja sen jälkeen läksin raitiotievaunulla kaupunkiin. Otin yösijan eräässä matkailijakodissa ja seuraavana aamuna nousin Helsinkiin lähtevään junaan.

Nyt olin siis saapunut vapaaseen Suomeen ja jännityksellä odotin sitä hetkeä, jolloin saisin tavata omaisiani. Turun asemalta olin lähettänyt kotiin sähkösanoman ja toivoin siis saavani jo asemalla tavata omaisiani.

Sanoin, että olin matkalla vapaassa Suomessa, mutta hyvin pian huomasin, että täällä vielä oli junissa passintarkastus. Aito venäläiseen santarmitapaan suljettiin vaunut ja epäilyttävän näköiseen univormupukuun puetut henkilöt tarkastelivat ja kääntelivät matkustajien passeja. Ja minun passistani mukamas puuttui joku turkulainen leima, vaikka olin sitä näyttänyt jokaiselle viranomaiselle, joka vain suinkin tahtoi siihen kurkistaa. Minun olisi kuulemma itse pitänyt käydä poliisikamarissa lyöttämässä leima paperiini, sillä nyt joutuisi sen matkailijakodin omistaja, jossa olin asunut, vastaamaan siitä, että hän oli hyysännyt luonaan passittomia henkilöitä.

En voinut muuta kuin hymähtää, kun ajattelin, kuinka vapaasti olin saanut Ruotsissa liikkua, sillä siellä ei minun tosiaankaan ollut tarvinnut Göteporin poliisikamarista päästyäni näyttää passiani kellekään. Ja kun sanoin, että heidän oli siis paras panna minut merkille, sillä en ennen Helsinkiä tulisi astumaan junasta, jotta Helsingin poliisit puolestaan voisivat ottaa minut talteensa, niin armahtivat nämä passintarkastajat minua ja antoivat minun jatkaa matkaa.

Olimmeko siis tosiaankin vielä itämaisella kannalla ja oliko siis Pohjanlahti tosiaankin Länsi-Euroopan ja Itä-Euroopan raja?

Kun tästä matkustajatovereilleni mainitsin, niin sanoi eräs työmies joukosta, että näytään täällä joskus ahdistelevan herrojakin, mutta pääasiallisesti on kuitenkin työmiesten oltava varuillaan, sillä heillä täytyy olla monenlaiset paperit ja aviisit ennenkuin uskaltavat kotikylästään poistua.

Kun lähestyttiin Helsinkiä, uudistuivat taas itämaiset temput, vaunut suljettiin ja passintarkastus alkoi. Tunsin mielessäni jonkunlaista iloista jännitystä, sillä oli tosiaankin hauska nähdä, saisinko saapua myös kotikaupunkiini poliisikamarin kautta.

Ja aivan oikein. Vaunuun astui kaksi pyylevää etsivää, jotka vilkaistuaan paperiini sanoivat: Tämä passi on ranskankielinen.

Sitä se tosiaankin oli, sillä siinä oli ranskan- ja englanninkielinen teksti. Viittasin paperiin lähemmin ja näytin, että siinä on mainittu sana "Finlande" joka on jokseenkin sama kuin Finland eli Suomi. Tämä on Suomen Lontoossa olevan konsulaatin antama passi.

– Niin kyllä, sanoi etsivä, mutta se ei oikeuta teitä matkustamaan täällä Suomessa. Sitäpaitsi olette te laiminlyönyt ilmoittautua Turun poliisilaitokselle, sillä tässä passissa ei näy Turun poliisilaitoksen sinettiä. Teidän olisi pitänyt ilmoittautua Turun poliisilaitokselle ja ottaa sieltä sellainen passi, jolla olisitte saanut liikkua kotimaassa.

Minä sanoin, että tällä tavalla olisin myöhästynyt junasta, sillä juna läksi aivan aikaisin aamulla.

– Siinä tapauksessa teidän olisi täytynyt lähteä seuraavalla junalla, selitti konstaapeli. Kun tulemme Helsinkiin, niin saatte seurata meitä konttoriin.

Ja sinne minun täytyi lähteä, sillä ketään tuttua henkilöä ei asemalla ollut vastassa.

Englannin mantereelle olin astunut suuren kansajoukon vastaanottamana ja hurraahuutojen kaikuessa, mutta Helsingin asemalla minä nousin kahden etsivän saattamana ajuriin ja niin kävi matka poliisikamariin.

Täällä selvisin kuitenkin varoituksella, sillä komisarius antoi minulle anteeksi senvuoksi, että olin ollut siksi kauan aikaa maasta poissa, mutta teroitti minun mieleeni passin hankkimisen tärkeyttä.

Ellei passeja odottamassa olisi ollut niin suurta köötä, kuin siellä oli, olisin ottanut sen vielä samalla kerralla ollakseni täysin varma siitä, että pääsisin poliisikamarista kotiini, sillä en voinut olla aivan varma, voinko suorittaa tämän matkan ilman passia.

Päätin kuitenkin tällä kertaa uskaltaa yrityksen, mutta varmuuden vuoksi lähdin ajurilla.

Kotonani olivat kaikki espanjantaudissa ja siinä oli syy, miksi ei kukaan ollut tullut minua vastaan. Kaikki olivat laihan ja sairaan näköisiä, jotavastoin minä, onneton sotavanki, olin lihava ja hyvissä voimissa.

Näin päättyi minun Karjalan matkani. Paljon ristiä minulla oli siitä ja sen varrella ollut, mutta mitään ristejä en siitä ole saanut.

En edes puuristiä.

VIIMEINEN LUKU, jossa kerrotaan korpimatkasta Kuolajärvellä kesällä 1925.

Suomen sydänmailla nähdään yksinäinen vaeltaja. Hän on hyvinvoivan näköinen, jonkun verran lihavahko, viidennelläkymmenellä oleva porvari. Hän luulee aivan kuin ennen pystyvänsä kävelemään erämaantaipaleita. Hänen hartioillaan on kolmattakymmentä kiloa painava laukku, hänen jaloissaan on parhaat pieksusaappaat mitä rahalla voidaan ostaa, ja hän painuu tuttua tietä Kuolajärven pitäjän itärajaa kohti. Hän tietää matkan olevan vajaan 3 peninkulmaa, mutta hänen käyntinsä ei enään ole yhtä joustava kuin ennen ja hän ei yhtä hyvin kuin ennen löydä erämaan polkua. Matka tuntuu pitkältä, hänen täytyy turvautua karttaan ja kummakseen hän havaitsee, että hän on vasta kulkenut ainoastaan muutamia kilometrejä. Hän istuu ihmeissään kivelle, katselee ympärilleen ja ihmettelee, että taivalta näin vähän on tehty. Hän päättää taas kulkea eteenpäin. Ja vaivojen ja vastuksien takana on matkan pää, mutta mitä pitemmälle hän kulkee, sitä enemmän hänen tahtonsa terästyy ja sitä enemmän hän huomaa olevansa entinen luonnonlapsi. Ja lopulta aukeaa hänen eteensä tuttu suvanto ja sen takaa ilmestyvät Matti Peunan viljelykset, ja vielä muutama askel, niin jo nähdään Matti Peunan torppa.

Jos vaeltajalle hänen nuoruutensa vuosina Matti Peunan torppa erämaan taivalten takana monta kertaa oli saavutuksien päämääränä, niin kyllä se tällä kertaa vielä enemmän siltä näyttää. Hoippuen väsymyksestä tämä lihavahko herrasmies koputtaa Matti Peunan ovea, ja kysyy, onko ketään kotona. Ja olihan Peunan Mattikin päivän työt tehtyään kodissaan ja loi silmänsä outoon kulkijaan, katseli häneen hetken, mutta sanoi sen jälkeen: – Maisterihan se on, mutta kuinka lihoneena ja kuinka oudon näköisenä.

– No hyvää päivää, Peunan Matti. Eihän sille mitään voi, että minä olen tahtonut tulla tervehtimään ystäviäni täällä Suomen puolessa. Silloin kuin viimeksi tavattiin, niin olimme maalla, joka ei ollut meidän omamme.

Aukaistiin siinä sitten maisterin laukku, jossa ei tosin muita tuomisia ollut kuin isännälle tupakkaa ja emännälle kahvia ja sen jälkeen istuttiin tarinoimaan.

Ei kestänyt kauan, kun puheen alkuun päästiin, ja niin sanoi Peunan Matti, että kun maisteri on meillä yhden yön, niin lähden saattelemaan maisteria vanhan tuttavan luokse, Karppinen asuu täällä lähellä.

Olisihan siinä tehnyt tämän lihavahkon ja kömpelökäyntisen porvarin mieli heti lähteä matkaan, mutta porvari, joka on hikoontunut ja laahaantunut, muistaa paremmin itseänsä kuin ystäviänsä ja sanoi tämä teidän tuntemanne porvari siis, että lähdetään vasta huomenna aamulla, mutta lähdetään hyvin varhain. Ja sen jälkeen nukahti tämä porvari mieluisaan uneen.

Aurinko oli hyvin korkealla taivaalla, kun Peunan Matti kulkijan herätti kysymyksellä, että joko maisteri jaksaa lähteä matkalle. Maisteri vastasi siihen, että olisihan minut voinut herättää aikaisemminkin, sillä olenhan minä vanha metsänkävelijä, ja jaksanhan minä kyllä kävellä.

Tähän vastasi Peunan Matti, että hänestä maisteri tuntui hieman väsyneeltä, sillä sinähän olit juuri vetämässä saapasta jalastasi, kun sinä nukahdit kesken kaiken ja silloin minä tuumasin, että hyvähän on antaa väsyneen nukkua. Mutta nyt lähdetään Karppista tapaamaan.

Ja niin sitä lähdettiin. Peunan Matti käveli edellä ja läähättävä maisteri käveli perässä ja lopulta pitkän matkan päässä aukeni pienoinen salojärvi ja sen takana noin hehtaarin laajuinen ohrapelto, jonka kulmassa näkyi piskuinen hirsistä kyhätty sauna ja pari ulkohuonerakennusta. Mutta ihmisiä ei näkynyt missään. Saimme odottaa ehkä pari tuntia, kunnes saapui paikalle Karppinen, sillä hän se oli, vetäen hartiavoimalla heinäkuormaa, ja oudosti hän katseli meitä uusia tulijoita.

Ja minkänäköinen oli tämä kertomuksessa esitetty ystävämme? Hän oli muuttunut ainoastaan luuksi ja nahaksi, ja vasta tässä muodossa hänet nähdessäni huomasin, kuinka vähän lihaa hänessä oikeastaan oli ollut.

– Onko tämä maisteri? kysyi hän lopulta Matti Peunalta ja vastasi Matti Peuna tähän, että varmasti se on sama mies.

– Niin kuule maisteri, sanoi Karppinen, toiset meistä lihovat niinkuin sinä ja toiset meistä laihtuvat, mutta en minä siinä mitään moiti, sillä sinä luultavasti elätät ainoastaan itseäsi, mutta minä elätän kolmea henkeä ja yhtä hevosta ja kahta lehmää ja yhtä vasikkaa, ja se tahtoo tehdä miehen laihan näköiseksi.

– Mutta niinhän se on että ei tässä tällä kertaa mitään hätää ole muuta kuin lähdetään tänne pirttiin tarinoimaan.

Hevosia ja lehmiä olin ennenkin nähnyt, mutta oli myöskin hauska tulla esitellyksi rouva Karppiselle. Tahdoin nähdä sen vaimon, joka oli onnistunut saamaan haltuunsa tämän meidän isänmaamme kunnollisimman työmiehen. Ja ilmestyihän se hyvin pian näkyviin. Ei hänen suhteensa pitänyt paikkaansa, mitä Kalevalassa sanotaan rasvalammesta lantehilla, vaan hän oli laihahko, jäntevän näköinen, rokonarpinen, pitkänaamainen ihminen, joka meidät nähtyään ei keksinyt muuta kuin kääntää selkänsä ja poistua ovelle päin.

Mutta silloin sanoi Karppinen: – Hei akka, keitäppäs kahvia.

– Eihän täällä ole kahvia, kun ei täällä hevin ole leipääkään.

– Täällä on aina ollut leipää niin kauan kuin minä olen ollut tässä talossa ja kahvia on näillä vierailla. Jos et sinä keitä kahvia, niin kyllä minä keitän.

Silloin pyörähti rouva Karppinen takaisin, asetti kahvipannun tulelle, huomauttaen, että kaikennäköisille maankulkijoille tässä talossa kahvia tarjotaan, ja että monta työpäivää menee hukkaan siinä, että sinä tarinoitset kaikkien kanssa, jotka sinua jutustavat ja että täällä korvessa me sittenkin lopulta nälkään kuolemme.

Ja sanoi tähän Karppinen, että se on vähän paljopuheinen tämä akka, mutta itse asiassa se on hyvin hyvä ihminen ja töitä se puskee niinkuin p–u ja hakkaa halkoja enemmän kuin mies, ja hyvä akka se on, ja olisihan se kauniskin, jollei sillä olisi niin paljon näitä penskoja, joitta me olemme tehneet joka vuosi, ja muitakin töitä on ollut. Ja senvuoksi se on vähän hermostunut, mutta kyllä se siitä asettuu kun se näkee, että se on reilun väen kanssa tekemisissä.

Ja kun siis rouva Karppiselle oli jätetty loput tuomiset, niin lähdettiin katselemaan Karppisen viljelyksiä. Se täytyy myöntää että ainakin ne tiedot, mitä lihavin joukosta, nim. maisteri, oli onnistunut hankkimaan maanviljelysopissa, kalpenivat Karppisen teoriojen rinnalla, sillä kiviseen mäkeen oli siellä peltoja tehty, ja kuutiometrien kokoisia kiviä oli kangella kaivettu maan syvyydestä, ja selitti Karppinen minulle, että se kiven alla oleva multa on sittenkin kaikkein hedelmällisintä, sillä siitä se kasvaa se hallaton vilja.

Ja koska Karppisen huoneusto oli aivan liian ahdas meille vieraille, niin tarjottiin kahvit rakovalkean ääressä luonnon vapaassa helmassa. Ja sanoi rouva Karppinen, että hän yleensä pelkää kaikkia tuollaisia lihavannäköisiä ja tyhjäntoimittajan näköisiä ihmisiä kuin esim. tämä viimeinen vaeltaja, mutta tuntee itsensä sangen turvalliseksi silloin kuin hän huomaa, että hänen miehensä suhtautuu heihin rauhallisesti. Ja sen jälkeen vetäytyi, käyttääkseni tätä herraskaista sanaa, rouva Karppinen lapsineen talon ainoaan makuuhuoneeseen, jotavastoin Peunan Matti, Karppinen ja maisteri jäivät tarinoimaan rakovalkean ääreen.

Siinä johtui mieli vanhoihin seikkailuihin ja Karppinen sanoi, että monta kertaa se näytti siltä, ettei tähän ihanaan Suomeen enään pääsisi, mutta niin onnellisesti lopulta kävi, että tänne on saanut oman maapalasen, jos nyt ei Säräisniemelle, niin ainakin Kuolajärvelle ja se on melkein yhdentekevä asia. Kun tässä aikansa heiluu, niin on sitä sentään päästy saunasta kamariin, eikä siihen kovin pitkää aikaa kestäkään, jos terveenä pysytään ja tienestit ovat samanlaiset kuin tähän asti.

Ja minä sain puolestani kertoa muiden vaiheista. Suokas laskettelee oikein omalla pirssiautollaan Viipurin kaupungin katuja, ja on sillä näitä vehkeitä useampiakin sekä sitäpaitsi korjauspajan tapainen, jossa muidenkin autoja paikkaillaan.

Mutta Salminen eli Tampereen poika jäi jo sotavankeusajan päätyttyä Suomen lähetystöön Englantiin ja on hän siellä oppinut sen maan kielen ja paljon muutakin. Suurena pomona hän sieltä varmaan kotimaahan palaa.

Matti ja hiljainen Ämmälä ovat vetäytyneet takaisin vanhoille kotipaikoilleen. Ja Ämmälä hommailee omassa talossaan niinkuin sinäkin, jotavastoin Matti reissumiehenä savotasta toiseen matkailee.

Mutta entäs Olli Asser Mansikkamaa ja Kalle?

Niin, Olli Asser uskollisesti viljeli neljän kuninkaan kirjoja kulkien litviikiltä litviikille, kunnes joku vuosi sitten hairahtui tukkityömaalle Sodankylän rajoille. Mutta silloin hyökkäsi tänne keskellä kirkasta rauhanaikaa venäläinen partiojoukko. Koska Olli Asser Mansikkamaa luuli vallankumouksen lopultakin tulleen, liittyi hän joukon jatkoksi, ja joutui palaamaan lopulta Muurmannin rannoille takaisin. Täältä hän siirtyi punaupseerikouluun ja lähetettiin etappimatkalle Kotisuomeen. Vaasan Hovioikeudessa hän sitten parhaansa mukaan selvitteli matkojaan, ja lienee päässyt oikein Vaasan linnaan niistä lopputilitystä tekemään. Mutta kyllä kai ne kortit voidaan hankkia sinnekin.

Kallen olen nähnyt omassa kodissani Helsingissä. Olin kerran tullut pitkältä virkamatkalta myöhään illalla kotiin, kun kotioveni suulla seisoi puujalkainen mies. Enpä tahtonut miestä tuntea ennenkuin sain nimen tietää, sillä sitä ennen oli hän saanut pitkät ajat maata sairaalassa. Sota oli vienyt häneltä jalan. Hän on meistä ainoa, jolle tämä matka on antanut ikävän muiston. – – –

Näin sitä tarinoitiin ja haikuja vedeltiin ja maisteltiin Karppisen emännän höyryävää kahvia kupponen kupposen jälkeen ja uutta vettä nostettiin järvestä ja uudet kahvit pantiin tulelle, sillä Karppisen rakovalkea ei niin äkkiä hiiltynyt. Mutta lopulta koko joukko kuorsasi.