[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAogK-IdWijm0eWfRLG17skMBNZ2DP4_w_MHh2dhsfvY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1510,"Maisterin seikkailut mailla ja merellä","Valkonen, Tatu (oik. Lassila, Ilmo)",1885,1945,"1510-valkonen-tatu-maisterin-seikkailut-mailla-ja-merella","1510__Valkonen_Tatu__Maisterin_seikkailut_mailla_ja_merellä",null,"romaani",[],[],"fi",1928,84045,563836,true,[],[],[],"Satiirinen seikkailuromaani kuvaa tekijän vaiheita Muurmannin rannikolla ja sotavankeudessa Englannissa vuosina 1918–1919. Kerronta yhdistää historialliset tapahtumat huumoriin ja liioitteluun paroni von Münchhausenin veijaritarinoiden hengessä.","Tatu Valkosen 'Maisterin seikkailut mailla ja merellä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1510. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MAISTERIN SEIKKAILUT MAILLA JA MERELLÄ\n\nKokemuksia Muurmannin ja Englannin matkalta v. 1918-1919\n\n\nKirj.\n\nTATU VALKONEN [Ilmo Lassila]\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1928.\n\n\n\n\n\n\n               Työmies Väinö Karppiselle\n\n                          ja\n\n      muille suomalaisille sotavankeustovereilleen\n      Muurmannilla ja Manbyn kämpällä omistaa nämä rivit\n\n                                             _Maisteri_.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\n    Mendace Veritas.\n\nYlläoleva motto on lainattu tunnetun seikkailukirjailijan parooni Karl\nFriedrich Hieronymus von Münchhausenin vaakunakilvestä. Emme ole\nnähneet sitä missään suomennettuna, emmekä itsekään siihen pysty, mutta\ntahdomme täten lausua korkeasti jalosukuiselle herra parooni von\nMünchhausenille suuren kiitollisuutemme kaikista niistä vaikutteista,\njotka häneltä tätä vaatimatonta julkaisua laatiessamme olemme saaneet.\nEdelleen on mainittava, että meidän käytettävänämme on ollut erään\ntuntemattoman tekijän kirjoittama teos: \"Räätälinkisälli Antreas Jelkyn\nseikkailut\". Siinä kappaleessa, jonka me nuoruuden päivinämme luimme,\nei ollut kansilehteä eikä ensimmäistä lukua, joten me emme ole voinut\npäästä selville sen tekijästä. Myöhemmin emme ole, ponnistuksista\nhuolimatta, saanut teosta käsiimme. Suuri on kiitollisuutemme myös\nLemuel Gulliver'ia kohtaan, jonka verrattomat matkakertomukset eräs\nJonathan Swift on julkaissut ja joiden hengen läpitunkema nyt\npäivänvalon näkevä teoksemme on.\n\nTekijä tuntee parhaiten teoksensa heikkoudet. Näidenkin rivien\nkirjoittaja kääntyy lukijan puoleen pyytäen anteeksi sitä, että\nteoksessa ei tavata sitä tyylillistä tasapainoa, symmetriaa, rytmiä,\nelimellisyyttä, tarkoituksenmukaisuutta, koristeellisuutta j.n.e., mitä\ntämäntapaiselta teokselta yleensä vaaditaan. Tässä suhteessa täytyy\nmeidän viitata korkeasti jalosukuisen parooni von Münchhausenin\nhuomautukseen samasta seikasta, nim., että syynä hänen teoksiensa\ntäydelliseen tyylin puutteeseen on se, että hänen matkansa ja\nseikkailunsa sekä niissä esiintyvät henkilöt ovat olleet kaikkea tyyliä\nvailla. Osaksi on kirjallisen tyylin puute, joka teoksessamme esiintyy,\nvoinut johtua siitä, että kirjalliset esikuvamme ovat olleet\ntyylillisesti niin suuressa määrässä toisistaan poikkeavia. Lopuksi\nhuomautamme, että teoksessamme esiintyy sangen pitkäveteisiä kohtia,\nmutta toivomme lukijamme tällöin kääntävän 2 tai 3 lehteä kerrallaan.\n\nNe kovat kokemukset, joihin matkallamme jouduimme, tekivät meistä\nvakavasti ajattelevan, kunnon kansalaisen. Toivomme, että lukijammekin\noppisi niistä jotain hyvää.\n\nHelsingissä 5 päivänä maaliskuuta 1928.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nI LUKU, jossa kerrotaan, miten tänä päivänä et tiedä, mitä huomenna\ntapahtuu.\n\n\nMarraskuussa 1917 palasin lyhyeltä tutkimusmatkalta Lapista, jossa sitä\nennen olin useita vuosia suorittanut tieteellisiä töitä\nmetsänhoitajatoimeni ohella. Siellä olivat tutkimukseni samana syksynä\npäättyneet, ja seuraavana kesänä oli aikomukseni jatkaa niitä siinä\nosassa luonnontieteellistä Suomea, joka on valtiollisen rajamme\nitäpuolella, tarkemmin sanoen Itä-Karjalan pohjoisosassa.\n\nTuli sitten kapina ja sen mukana jännittävä, mutta tieteelliselle\ntyölle hedelmätön aika. Minun katseeni olivat kuitenkin koko ajan\nsuunnatut tulevaan tutkimusalueeseeni Itä-Karjalassa, ja heti kapinan\npäätyttyä aloin suunnitella retkeä sinne. Oli siis selvää, että\nmielenkiinnolla seurasin niihin aikoihin päiväjärjestykseen tulleen\nKarjalan kysymyksen kehitystä, odottaen tilaisuutta päästä\ntutkimuksiani jatkamaan. Se tarjoutuikin vihdoin alkukesällä 1918,\njolloin erään retkikunnan piti karjalaisten pyynnöstä lähteä Uhtualle.\n\nKoska matkani päämäärä oli yksinomaan tieteellinen, en halunnut ottaa\nmitään sellaista tehtävää retkikunnassa, joka vaatisi niin paljon työtä\nettä tieteelliset harrastukseni siitä kärsisivät. Tarvitsin kuitenkin\nvaroja tutkimusmatkaani varten ja sainkin ne eräiltä liikemiehiltä.\n\nOnnistuin saamaan tehtäväkseni etsiä Karjalasta noin 66. ja 67.\nleveysasteen seutuvilta sellainen koski- ja kaivosalue, johon pääomia\nedullisesti voitaisiin sijoittaa, sekä ottaa selville olisiko niillä\nkarjalaisilla, jotka todennäköisesti lähitulevaisuudessa tulisivat\nalueen omistamaan, halua ryhtyä liiketoimintaan suomalaisten kanssa.\n\nTarkoitukseni oli laajentaa suomalaista yritteliäisyyden piiriä\nsinnepäin ja saada käyttöoikeus Karjalan luonnonrikkauksiin suomalaisen\nheimon haltuun.\n\nMainitsemani alue oli minulle mielenkiintoinen senvuoksi, että se\nsuoranaisesti liittyi entiseen tutkimusalueeseeni ja että m.m. olin\nseurannut erästä rautamalmisuonta lähelle Suomen rajaa ja tehnyt erään\nrautamalmivaltauksen lähellä Kuolajärven pitäjän Vuorijärven kylää.\nKaikki merkit viittasivat siihen, että tämä rautamalmisuoni jatkuisi\njuuri sille alueelle, jossa metsätieteelliset tutkimukseni tulisivat\nsuoritettaviksi.\n\nAlue oli silloin bolshevikkien hallussa. Maaliskuussa 1918 olivat\nsuomalaiset siellä viimeksi taistelleet bolshevikkijoukkojen kanssa,\njoihin pääasiallisesti kuului suomalaisia punaisia. Kaikki tiedot\nosoittivat, että siellä vallitsi mitä suurin terrori, ja senvuoksi oli\naivan luonnollista, että minä siellä liikkuessani turvauduin\nmainitsemaani karjalaiseen retkikuntaan. En kuitenkaan malttanut\nodottaa retkikunnan lähtöä, joka, kuten mainittu, oli suunniteltu\nalkukesäksi, vaan päätin jo aikaisemmin lähteä Kuusamoon.\n\nEräänä toukokuun päivänä 1918 lähdin siis matkalle Helsingistä. Kävin\nensin Inhan aseman läheisyydessä olevalla Tuomarniemellä, jossa minulla\noli varsinainen residenssini, matkavarustuksiani täydentämässä.\n\nOlen vanha erämaiden kulkija, joten osasin varata mukaani ainoastaan\nkaikkein välttämättömimmät matkatarpeet, ja niinpä ei minulla ollutkaan\nenempää kuin 25 kiloa ylipainoa Pieksämäen kautta Kajaaniin menevään\njunaan astuessani.\n\nKajaanissa sain tietää, ettei rajan toisella puolella, Pistojärvellä,\nHirvisalmella, Akkalassa, Kanasessa ja muutamilla muilla paikkakunnilla\nollut vaarallista liikkua, joten päätin tehdä pienen retken näille\nseuduille.\n\nOlen jo maininnut, että otaksuin etsimäni malmisuonen kulkevan Suomen\nrajan ylitse koko lailla pohjoisempana, mutta sainkin kuulla, että\njuuri näihin aikoihin oli m.m. Sotkamossa tehty eräitä malmivaltauksia.\nPidin siis hyödyllisenä tutkia myös tätä seutua. Oppaana minulla oli\npari kuhmoniemeläistä, ja retkeilimme siellä niin kauan, että minulle\nselvisi, ettei mainittu malmisuoni näillä kohdin ylitä Suomen rajaa.\nTästä syystä katsoin parhaaksi jatkaa matkaani kuten jo alun pitäen\nolin aikonutkin Kuusamoon, Paanajärvelle.\n\nMatkani Paanajärvelle tein hyvin kiireellisesti, koska tähänastiset\ntutkimuksieni tulokset olivat olleet yksinomaan kielteistä laatua.\nMatka tapahtui kirjaimellisesti yötä ja päivää: päivät kävelin, ja yöt\nolin useimmiten varannut venekululle. Kesäkuun puolivälissä saavuin\nsitten Mäntyniemeen Kuusamon Paanajärvellä. Sinne jäin odottamaan\nensimmäistä retkikuntaa, josta aivan oikein otaksuin, ettei se ainakaan\nalkukesästä pääsisi liikkeelle.\n\nNiihin aikoihin oli Muurmannilla liittoutuneiden aseellisia joukkoja,\njoilla kuitenkaan ei vielä näyttänyt olevan aivan selvää\ntoimintaohjelmaa. Tilanteen epäselvyyttä käyttivät hyväkseen silloiset\nSuomen viholliset, varsinkin punakapinan kukistamisen jälkeen\nItä-Karjalaan paenneet kapinalliset, jotka muodostelivat aseellisia\njoukko-osastoja Muurmannille saapuneiden englantilaisten turvissa.\nMyöskään ei oltu vähääkään selvillä siitä, miten englantilaiset\ntulisivat suhtautumaan Karjalan vapauttamiskysymykseen.\n\nTilanteen selville saamiseksi tehtiin tiedusteluretkiä. Haluttiin m.m.\ntietää, tulisivatko englantilaisten turvissa aseistautuneet punaiset\nlähtemään liikkeelle Suomeen päin ja millä seuduin Karjalassa näitä\npunaisia joukkoja oli. Tiedusteluretket tapahtuivat siten, että käytiin\nrajan toisella puolen olevissa kylissä, milloin Ruvassa, milloin\nSoukelossa ja koeteltiin saada käsiin Vienanmeren rannalta ja\nMuurmannista saapuneita henkilöitä ja heiltä selville, mitä rajan\ntoisella puolella tapahtui.\n\nTämä tehtävä kuului luonnollisesti rajavartiostolle. Minä liikuin ja\nautoin rajavartiopatrullien mukana niitä pääasiallisesti\nkartoitustöissä, joihin olen perehtynyt. Rajavartiostolla oli\nkäytettävänään venäläisten topograafien laatima kartta koko alueesta\naina Vienanmeren rannoille asti, mutta tämä kartta oli aivan\nvirheellinen, ja minun työnäni oli sen täydentäminen. Kun siis\nrajavartiosto teki tiedustelujaan kylissä, liikuin minä tavallisesti\nyhden tai kahden sotilaan avustamana täydennellen karttoja ja samalla\ntehden omia tutkimuksiani.\n\nTaloudellisesti olin riippumaton rajavartiostosta, sillä minun\nvasemmassa takintaskussani oli sangen paksu lompakko, johon voin\nturvautua silloin kuin sitä tarvitsin. Ja mainittava onkin, että tämä\nystävä etenkin Karjalan puolella oli hyvä olemassa, sillä siellä maksoi\nm.m. yksi neljäsosa litraa maitoa kaksikymmentäviisi markkaa ja kaikki\nmuu tavara oli suhteellisesti yhtä kallista.\n\nEräänä päivänä kesä- ja heinäkuun rajamailla läksin taas liikkeelle\nkuten monesti ennen, tällä kertaa yhdeksänmiehisen patrullin kanssa\nrajan taakse. Patrullin matkan tarkoituksena oli päästä Ruvan kylään\nasti ja sieltä edemmäksikin. Monet merkit viittasivat siihen, että\nmahdollisesti tällä kertaa tulisimme kohtaamaan aseellisia joukkoja.\nMutta joukkueen johtaja, vääpeli Toivola, jonka kanssa monet kerrat\nolin retkeillyt, oli kuitenkin eri mieltä, eikä pitänyt retkeä\nmitenkään vaarallisena. Samaa mieltä olin minäkin, sillä en voinut\nkäsittää että kenelläkään olisi mitään syytä aseellisten voimien\nlähettämiseen sinne. Pidin nimittäin luonnollisena, että rajan toisella\npuolella tiedettiin, ettei Suomen puolella valmisteltu mitään\nhyökkäystä.\n\nPäästyämme rajan toisella puolella olevan Soukelojärven rantaan, noin\nkolme penikulmaa Mäntyniemestä koilliseen, kohtasimme neljä suomalaista\npunakaartilaista, jotka sanoivat haluavansa palata kotimaahan. He\nantautuivat ilman vastarintaa, ja lyhyen kuulustelun jälkeen yksi\njoukostamme lähti viemään miehiä Mäntyniemelle.\n\nKaikki tämä tapahtui aivan aikaisin aamulla. Olimme lähteneet\nliikkeelle jo aamuyöstä ja kävelleet Paanajärveltä melkein suoraan\nkoillista kohti. Tiemme kulki tyypillistä pohjoissuomalaista\nmetsäseutua. Matkamme ei ollut erittäin vaaraista, vaan me kuljimme\ntasaisia kuusimetsää kasvavia rinnekorpia. Pian saavuimme Soukelojärven\nrantaan ja etsimme sieltä paikan, josta näkyisi merkkituli Soukelon\nkylään. Tulen sytytimme ja istuimme odottelemaan.\n\nAikaisemmin tapaamiltamme punakaartilaisilta olimme saaneet tietää,\nettä englantilaisen Muurmannin armeijan hallussa olevasta Knääsin\nkylästä yksi legioonalaiskomppania oli vastikään määrätty lähtemään\nKanasen kylään, joka on Koutajärven läntisimmässä päässä. Mutta\ntulisiko komppania tänne sijoitettavaksi, vai tulisiko se vielä\nretkeilemään itäänpäin, siitä emme vielä tienneet mitään. Vääpeli\nToivola kuitenkin otaksui, ettei Kanaseen oltu lähetetty mitään\nkomppaniaa, korkeintaan parin kolmen miehen etuvartio, ja että\nSoukelossa kyllä tarkemmin saataisiin tietää, mitenkä asiat olivat.\nJoka tapauksessa päätimme jatkaa matkaa, sillä punakaartilaiset olivat\ntulleet Kanasesta suoraa tietä läpi yön, emmekä otaksuneet komppanian,\nvaikka se todella olisi lähtenyt liikkeelle, ainakaan vielä ennättäneen\nedes Ruvaan asti. Heillä oli nimittäin edessään vaikeat taipaleet, ja\nheidän oli sauvottava koskimatka vastavirtaan. Merkkitulemme\nhuomattiin, ja vene tuli meitä noutamaan. Vähän sen jälkeen istuimme\nkarjalaisen Ilja Makarovitsh Saikoffin ja hänen poikansa Vasili Iljitsh\nSaikoffin hauskassa pirtissä. Samovaari pantiin tulelle, eväät otettiin\nesille ja alettiin tarinoida. Saikoffin talon kohdalla oli koko\nedellisen talven kulkenut milloin valkoisten, milloin punaisten\nrintamalinja, joten siinä vieraili vuoroin kumpiakin. Luonnollista oli\nsiis, että isä ja poika Saikoffille oli kehittynyt melkoiset\ndiplomaattiset taipumukset, jotka olivat tehneet heille mahdolliseksi\nnoudattaa aseetonta puolueettomuutta.\n\nHe olivat kuten myöhemmin sain tietää juuri pari päivää aikaisemmin\nkirjoittautuneet Englannin alamaisiksi, mutta kun englantilaisista tuli\npuhe, eivät he olleet mitään tietävinään. Toisin sanoen, he kyllä\nkertoivat, että joku aika sitten eräs lähetystö, johon oli kuulunut se\nja se, oli käynyt englantilaisen esikunnan puheilla Knääsinlahdessa,\njonne lähetystö oli kulkenut sitä ja sitä tietä ja yöpynyt siinä ja\nsiinä talossa ja keskustellut englantilaisten kanssa siihen ja siihen\naikaan päivästä niin ja niin monta tuntia, mutta mitä asioita\nkeskustelussa oli kosketeltu, siitä oli mahdoton saada selvää.\n\nMe puolestamme emme myöskään antaneet mitään tietoja matkamme\ntarkoituksista, vaan vastasimme heidän uteluihinsa kierrellen miten\nparhaiten taisimme. Olimme siten toisiamme kohtaan jokseenkin yhtä\nepärehellisiä, mutta tulimme kuitenkin hyvin toimeen.\n\nKun kaikki näytti rauhalliselta, päätimme jatkaa matkaa Soukelojärven\nyli. Lähtiessämme jätimme kuitenkin varovaisuuden vuoksi Soukeloon\nyhden miehistä, joka sai määräyksen seuraavana päivänä palata takaisin\nSuomen puolelle ilmoittamaan, että olimme lähteneet Ruvaan.\n\nTalosta saadulla veneellä lähdimme matkalle, mutta jätimme osan\ntavaroistamme Soukeloon aikoen tilanteesta selvän saatuamme noutaa\nloput niistä Ruvaan. Meidän tuli nimittäin hankkia itsellemme ensin\njokin majapaikka, sillä vähänkin suurempi tavaranpaljous oli omiaan\nherättämään epäilyksiä.\n\nOli valoisanpuoleinen kesäyö, ja sade oli äskettäin lakannut, kun kello\nkolmen ajoissa lähdimme melomaan Soukelojärveä. Se on noin puolentoista\npeninkulman pituinen metsäjärvi, jossa on hyvin kirkas vesi. Järven\npohjaan, jota peittää piikuorisista levistä muodostunut saventapainen\nvalkoinen aine, voi nähdä sangen syvältä. (Omasta puolestani sanoisin\ntätä ainetta kaoliiniksi, vastoin useiden geoloogien mielipiteitä.)\n\nTuskin voi ajatella mitään juhlallisempaa retkeä kuin tällainen\nsoutumatka Pohjolan erämaan järvellä aamuyöauringon punertavassa,\nviileässä valaistuksessa. Liikkumattomina katselivat rannoilla kasvavat\nvaltavan paksut ikihongat kuvaansa järven kirkkaassa pinnassa, niinkuin\nne jo vuosituhansia ovat tehneet. Kaikkialla näkyi vain metsää, ja\nvähitellen häipyi Soukelon kyläaukeakin takanamme näkymättömiin.\n\nJonkin aikaa soudettuamme heittäydyin minä paljosta valvomisesta\nväsyneenä pitkäkseni veneen pohjalle ja nukahdin pian. Herätessäni\nolimme jo noin 300 metrin päässä Soukelojärven pohjoisesta rannasta.\nKaikki veneessä olivat ääneti. Silloin äkkiä, tähystellessäni edessä\nolevaa rantaa huomasin rantalehdistössä eräällä kapealla niemekkeellä,\nsen takana välkkyvän veden kiiltävää pintaa vasten, englantilaisen\nsotilaskypärin.\n\nOli tyyntä, ja jokainen sana olisi kuulunut rannalle, joten otin veneen\npohjalta joitakin vesikasveja, heitin ne vääpelin huomiota\nherättääkseni hänen kasvoilleen ja osoitin samalla kypäriä kohti\nkuiskaten: \"englantilainen sotilaskypäri\".\n\nVääpeli kaappasi heti kiväärin vierestään ja lennätti laukauksen\nsotilaskypäriä kohti, joka samalla katosi.\n\nMutta silloin vasta soitto alkoi. Koko rantapensaikko alkoi elää ja\nkuulat vinkuivat ympärillämme.\n\n-- Kääntykää takaisin! huusi vääpeli.\n\nMutta ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä samassa oli kuula\nlävistänyt hänen rintansa. Silmänräpäyksessä oli vene seulana ja kaikki\nseuralaiseni kuulien lävistäminä. Minä puolestani heittäydyin heti ensi\nlaukauksen jälkeen veneenlaidan yli veteen. Pistin pääni veden alle,\nniin että ainoastaan nenän pää oli vedenpinnalla, ja odotin mitä\ntuleman piti.\n\nKun kaikki liike veneessä loppui ja sen pohjalta kuului ainoastaan\nhaavoittuneiden hiljaista voihkinaa, näkivät ahdistajamme, että ammunta\noli saavuttanut tarkoituksensa ja lopettivat tulen.\n\nMinäkin uskalsin nyt kohottaa päätäni veden pinnalle, ja huomasin\nsilloin, että olimme sillä kohdalla, jossa Ruvanjoki lähtee\nSoukelojärvestä. Virran voima tuntui jo ja vene painui virran mukana\njokisuuta kohti tarttuen rantakiviin, joille minä jäin liikkumattomana\nmakaamaan.\n\n\n\n\nII Luku, jossa kerrotaan miltä tuntuu olla sairaana ja vankina.\n\n\nTaistelu oli siis päättynyt ja Ruvankosken aallot olivat heittäneet\nminut ynnä veneen, jossa seitsemän toveriani makasivat, sille rannalle,\nmissä punaisen legioonan joukot olivat.\n\nEnsimmäisenä tuli luokseni eräs sotilas, joka oli puettu\nenglantilaiseen kenttäunivormuun ja teräskypäriin, jonka ympäri oli\nkierretty punainen nauha.\n\n\"Hyvää päivää lahtarit\", sanoi hän, \"nostakaa kätenne ylös ja jos\nteillä jumal'auta on browninki, niin minä lyön teidät kappaleiksi.\"\n\nTällä hetkellä eräs haavoittuneista tovereistani, joka makasi veneessä,\nliikahti ja päästi epäselvän voihkinan.\n\nTällöin mies hätkähti ja huusi hätääntyneenä tovereilleen ja pian\nsaapuikin paikalle kymmenkunta miestä.\n\nNämä olivat tyynempiä kuin heidän toverinsa. He pidättivät minut, mikä\ntapahtui siten, että kaksi miestä tarttui minuun kiinni sanoen: \"Jos\nliikahdat tuumaakaan, niin sinut ammutaan.\"\n\nMinä istuuduin eräälle rantakivelle enkä puhunut sanaakaan. Kun olin\nistunut noin viisi minuuttia, käski joukon ryhmäpäällikkö, jolla oli\npoleteissa kaksi punaista neliötä, kahden sotamiehen saattaa minut\nkylään. En siis saanut nähdä mitä veneessä tapahtui.\n\nMe kuljimme jonkun matkaa pitkin ranta-aukeamaa, kunnes tulimme rannan\nja kylän välissä olevaan metsikköön.\n\nKun olimme kulkeneet jonkun matkaa metsässä, pysähtyivät miehet äkkiä,\nja vanhempi heistä, eräs 50-vuotias pohjalainen lentojätkä, sanoi\nminulle: \"Te olette niitä päälahtareita ja nyt teidät ammutaan.\" Ja\nmiehen kasvonpiirteistä ja kiiluvista silmistä voin päättää, että hän\npuhui täysin tosissaan. Ensimmäinen ajatukseni oli yrittää paeta, mutta\nhuomasin sen heti mahdottomaksi, sillä metsä oli aivan harvaa ja maa\nkivetöntä, joten ei lähettyvillä ollut minkäänlaista turvapaikkaa.\nPäätin senvuoksi koettaa keskusteluilla lykätä kuolemantuomioni\ntäytäntöönpanoa, sillä otaksuin, että joku Ruvan kylässä ehkä\nmajailevista englantilaisista upseereista saapuisi kiväärin paukkeen\nhälyyttämänä paikalle.\n\nSanoin sentähden olevain Suomen armeijan upseeri, lisäten, että olen\nmyös palvellut Englannin armeijassa ja että tunnen aivan tarkalleen\nkaikki Englannin armeijan sotalait. Näiden lakien mukaan\nei vangittua upseeria tavallinen sotamies eikä aliupseerikaan ole\noikeutettu ampumaan. \"Se uhkaus\", jatkoin edelleen, \"joka\non heitetty minulle vasten silmiä, osoittaa, että te olette\nyksinkertaisia nahkapoikia, jotka ette ole saaneet alkeellisintakaan\nsotilassivistystä. Minä olen aseeton ja turvaton, te voitte minut\nampua, jos haluatte, mutta minä voin puolestani vakuuttaa, että se on\nviimeinen tyhmyys, jonka te eläessänne teette. Sillä sitä sotilasta\nEnglannin armeijassa, joka ampuu vangitun upseerin, odottaa ehdoton\nkuolemantuomio.\"\n\nSanani tekivät tarkoitetun vaikutuksen, toinen miehistä alkoi\nrauhoittaa toveriaan ja huomautti minulle, että koko puhe on ollut\nviatonta leikkiä. Uhkausten tekijä sitävastoin näytti olevan sangen\nsynkällä tuulella, päästi ilmoille hyvin lajitellun varaston\nkiroussanoja sekä ilmoitti olevansa varsin halukas ampumaan meidät\nmolemmat.\n\nHänen tätä puhuessaan toinen sotilas yhtäkkiä vavahti, asettui\nkunnia-asentoon suorana ja ryhdikkäänä, ja samassa näin, että paikalle\nsaapui englantilainen upseeri.\n\nKoska tämä sama upseeri matkani varrella tulee näyttelemään varsin\ntärkeätä osaa, esittelen hänet tässä muutamin sanoin.\n\nEversti, sir Robert Bruce Burton -- nimen sain tietää vasta pari\nkuukautta myöhemmin -- oli noin 2 metriä ja 10 senttiä pitkä. Hänen\nleveät hartiansa täyttivät tieaukon kokonaan, ja jo ensi silmäyksellä\nhuomasi, että miehellä oli tavattomat ruumiinvoimat. Sittemmin sain\nkuulla, että hän oli Englannin armeijan parhaita nyrkkeilijöitä, ja\nkerran sain itsekin tilaisuuden nähdä, miten hän yksinään nosti merestä\nhevosen kärryineen.\n\nYleinen tosiasia lienee, että vankkaruumiiset miehet ovat\nlempeäluontoisia ja hyväntahtoisia. Luonto kait on tahtonut vahvaan\nruumiiseen asettaa lempeän sielun, jottei asianomainen pääsisi\nympäristöään tuhoamaan. Jos esim. eversti Burton olisi ollut\ntuittupäinen, olisi hän varmasti lyönyt kuoliaaksi kaikki vihamiehensä.\nMainittakoon edelleen, että hänen koko olentonsa ei hänen suuresta\nkoostaan huolimatta tehnyt mitään jäykkää ja kolossimaista vaikutusta,\nvaan hänen ruumiinrakenteensa oli päinvastoin niin sopusuhtainen, että\nvasta hänen vieressä seisoessaan täydellisesti käsitti hänen suuren\nkokonsa.\n\nSaavuttuaan paikalle eversti Burton otti taskustaan pillin, vihelsi\nkolme kertaa ja silloin kokoontuivat kaikki rannalla olevat miehet\nsilmänräpäyksessä hänen ympärilleen. Sanaakaan sanomatta hän antoi\nviittauksen miehilleen, jotka heti asettuivat kaksimiehisiin riveihin.\nMinut viittasi hän tulemaan viereensä ja sen jälkeen lähdettiin\nkävelemään Ruvankylää kohti.\n\nKoko matkalla, jota oli n. 2 kilometriä, ei puhuttu sanaakaan. Kasvoni\nolivat verissä, sillä otsassani oli kolme haavaa. Niistä vuotanut veri\noli osaksi hyytynyt kulmakarvoihini ja osa oli tippunut silmilleni.\nSitäpaitsi kirveli silmiäni, niin että minun oli vaikea nähdä.\nSentähden kompastuin pari kertaa, ja kun eversti huomasi, mikä siihen\noli syynä, pysähytti hän joukon ja viittasi luokseen joukon jatkona\nolleen sanitäärin, joka pyyhki veren kasvoiltani ja asetti siteen\notsalleni.\n\nKylään saavuttua vietiin minut Ruvan kansakoululle. Kansakoulun\npäärakennuksessa majaili eversti seurueineen ja läheisissä taloissa\nmajaili sotaväki. Hetkisen mietittyään käski hän aukaista koulun\nsaunarakennuksen oven, joka oli lukittu. Ovessa oleva munalukko lyötiin\nrikki kiväärinperällä ja minut sijoitettiin saunaan.\n\nSauna oli jotenkin siisti. Lava oli tilava, joten siinä voi hyvin\nnukkua ja sitäpaitsi oli saunassa kiintonainen penkki, johon henkisesti\nja ruumiillisesti perin rasittuneena heittäydyin pitkäkseni.\n\nOlin ehkä maannut noin kymmenisen minuuttia, kun paikalle saapui\npuna-armeijaan kuuluva suomalainen vääpeli Iivo Ahava, jota punaiset\nkarahteerasivat \"kapteeniksi\". Hän ilmoitti, että minun on seurattava\nhäntä ja lähdettävä kuulusteluun sekä huomautti samalla, että kaikki\nvalehteleminen on turhaa ja että minut täällä hyvin tunnetaan, joten\nminä antamalla vääriä tietoja voin ainoastaan tilaani pahentaa.\nSeurasin Ahavaa ja kahta aseistettua vartijaa.\n\nNäin saavuimme kansakoulun luokkahuoneeseen, jossa esikunta oli\nkokoontuneena. Eversti istui kateederissa ja hänen ympärillään neljä\nkomeapukuista englantilaista upseeria. Minulle viitattiin paikka\nikkunan läheisyydessä erästä virkamerkeistä päättäen majurin arvoista\nupseeria vastapäätä. Vartijat asettuivat taakseni ja huoneen kahdelle\novelle ilmestyi myös aseistettuja vartijoita.\n\nKello oli silloin ehkä noin 12 päivällä, ja se oli kauneimpia ja\nherttaisimpia päiviä mitä koko kesänä oli ollut. Koulun ikkunasta näkyi\nmahtava Ruvankoski, metsää ja viheriäisiä rantoja ja niiden takana\nsiinsi Ruvanjärven tyyni selkä. Kosken rantaan laski vene, jossa oli\nkarjalaisvaari eukkoineen sekä nuorikko miehineen ja lapsineen. He\nalkoivat nostaa verkkoja veneestä maalle kuivumaan ja heidän\nympärilleen kokoontui sotamiehiä kaloja ostamaan. Kaikki olivat niin\niloisen ja tyytyväisen näköisiä. Mutta vanki, joka huoneen ikkunasta\ntätä katseli, oli kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella. Tuntui\nkummalliselta olla tuomioistuimen edessä ankaran vartion alaisena\naivankuin rikollinen tietäen kuitenkin, että ei ollut mitään pahaa\ntehnyt.\n\nMutta pian kääntyi vangin katse ulkona olevasta rauhallisesta\nnäytelmästä, sillä eversti lausui englanninkielellä: \"Kuulustelu alkaa.\nOsaatteko puhua englanninkieltä?\"\n\nEn taitanut englantia ja vaivoin ymmärsin sen mitä eversti sanoi. Aioin\nvastata hänelle huonolla englanninkielellä, etten osannut hänen\nkieltään, mutta sanat jäätyivät huulilleni ja huomasin, etten sillä\nhetkellä osannut yksinkertaisintakaan lausetta englanniksi. Koska\ntiesin, että näillä seuduilla oleskelevissa englantilaisissa joukoissa\noli entisiä Englannin lähetystössä palvelleita sotilashenkilöitä,\notaksuin everstin osaavan venäjää ja ilmoitin hänelle venäjänkielellä,\nettä osaan auttavasti puhua ainoastaan suomen-, ruotsin-, saksan- ja\nvenäjänkieltä. Eversti ei kuitenkaan ymmärtänyt venäjää, mutta eräs\nhenkilö hänen seurueestaan käänsi hänelle englanniksi mitä olin sanonut\nja ilmoitti minulle suomenkielellä rupeavansa tulkiksi.\n\nEnsimmäinen kysymys, joka minulle tehtiin, koski nimeä, syntymävuotta,\nsyntymäpaikkaa, asuinpaikkaa ja armeijaosastoani. Kaikkiin näihin\nkysymyksiin vastasin totuudenmukaisesti. Ainoastaan viimeinen,\narmeijaosastoa koskeva kysymys jäi avonaiseksi, sillä minun täytyi\nilmoittaa, niinkuin asia todella oli, etten kuulunut mihinkään\narmeijaosastoon. Senjälkeen kysyttiin minulta sotilasarvoani. Ilmoitin,\nettei minulla ole mitään sotilasarvoa, vaan että olen aseeton\nsiviilihenkilö. Tämän kuultuaan eversti hymähti ja sanoi, että minä\nnähtävästi olen ollut saksalaisten palveluksessa, koska valehtelen\naivan saman kaavan mukaan kuin vangiksi joutuneet saksalaiset sotilaat.\nTähän letkaukseen jätin vastaamatta, sillä huomasin, ettei se ollut\ntehty kovin pahassa tarkoituksessa.\n\nMinulta kysyttiin sitten niiden henkilöiden nimiä jotka olivat\nveneessä.\n\nKysymykseen vastasin, etten tiennyt heidän nimiänsä ja että joukosta\ntunsin vain yhden miehen nim. vääpeli Toivolan, joka kaatui\nensimmäisenä.\n\nTämän jälkeen tiedusteltiin matkastani: mistä olin tullut ja mihinkä\naioin mennä?\n\nVastasin lähteneeni Paanajärveltä ja olevani matkalla Ruvankylään.\nMatkan tarkoituksena oli tutkia uudisasutusta ja erinäisiä\nmalmimuodostumia Ruvankylän läheisyydessä. Lisäksi ilmoitin saaneeni\nkuulla, että eräällä Mikkojeff-nimisellä henkilöllä Ruvankylässä oli 6\npulloa whiskyä, jotka olin aikonut ostaa.\n\nTämän selityksen kuultuaan hymähti eversti taasenkin ja kysyi minulta,\nkuinka paljon saksalaisia joukkoja on Suomessa.\n\nIlmoitin niitä olevan 3725 tai mahdollisesti 3727 miestä ja\nkysymykseen, miten voin antaa niin tarkan tiedon, vastasin, että kaikki\ntietoni saksalaisista perustuvat vain siihen mitä itse olen nähnyt\nHelsingissä, sekä ilmoitin laskeneeni von der Goltzin paraatiin\nosaaottaneet miehet, mutta kahden polkupyöräilijän suhteen olin\nepävarma, olinko mahdollisesti laskenut heidät kahteen kertaan.\n\nKysymykseen, kuinka paljon joukkoja Paanajärvellä oli, vastasin, etten\nsitä tietänyt, koska olin oleskellut Paanajärvellä vain yhden päivän ja\nlisäsin, että sota-asiat eivät muuten lainkaan herättäneet\nmielenkiintoani.\n\nTämäntapaista kuulustelua jatkui, kunnes eversti lopuksi kysyi,\nluulinko minä tosiaankin hänen uskovan vastauksiini.\n\nVastasin tähän, etten vähimmässäkään määrässä luullut sitä, mutta etten\nminä puolestani sille mitään voinut, sillä kaikki, mitä olin kertonut,\noli täyttä totta.\n\nKuulustelu päättyi tähän ja minut vietiin takaisin saunaan, jonne sillä\nvälin oli tuotu kaksi elossa olevaa toveriani, sotilaat Riihelä ja\nLuukkonen. He olivat juuri saapuneet ja heidän haavoilleen, jotka\nrannalla oli väliaikaisesti sidottu, pantiin nyt uusia siteitä.\nLuukkonen oli saanut kolme haavaa rintaansa; niistä oli yksi ammottavan\nsuuri. Riihelä oli saanut haavoja jalkoihinsa ja vatsaansa, mutta hänen\nhaavansa eivät näyttäneet vaarallisilta, vaikka verenvuoto olikin\nrunsas. Sanitääri, joka miehiä sitoi, oli punakaartilainen ja sanoi\nolevansa kotoisin Helsingistä. Hän oli ruotsia puhuva ja osasi vain\nhyvin vähän suomea, joten minä tulkitsin hänelle haavoittuneiden puheet\nruotsiksi. Luukkosesta sanoin kohta sanitäärille, että hän ei tule\nmontakaan tuntia elämään ja kehoitin häntä senvuoksi ensin sitomaan\nRiihelän, jonka henkiinjäämisestä oli toivoa. Sanitäärin sitoessa\nRiihelää yritin minä parhaani mukaan tukkia Luukkosen suurta haavaa,\njosta veri virtanaan vuoti. Kaikki siteet, mitä haavassa oli ollut,\nolivat verestä punaiset ja pian näkyi, ettei haavaa voinut mitenkään\ntukkia, ei edes neulomalla, sillä haava oli ympyriäinen. Kun Riihelä\noli ensin sidottu, sitoi sanitääri Luukkosen panemalla laastarilapun\nhaavan päälle ja käärimällä koko hänen rintansa paksuun tiukkaan\nsiteeseen. Miehet asetettiin sitten makuulle saunanlavalle ja minä\nistuuduin penkille, minkä jälkeen sanitääri poistui. Vähän ajan\nkuluttua saapui paikalle tulkkina toiminut englantilainen upseeri, joka\nnyt puhui ruotsinkieltä. Hän otti selkoa haavoittuneiden tilasta ja\nhavaittuaan sen huonoksi, pudisti hän päätään sanoen että\nhaavoittuneiden vuoksi oli parasta viipyä pari päivää kylässä.\nSenjälkeen ilmoitti hän minulle, että meille kohta tuodaan ruokaa ja\nteetä sekä kysyi vointiani. Ilmoitin voivani hyvin ja ettei minulta\npuuttunut muuta kuin tupakkaa. Tämän johdosta hän huomautti, että\nheillä itselläänkin oli kova tupakan puute -- itse ei hän juuri\npolttanut -- mutta lupasi lainata tovereiltaan tupakkaa minua varten.\nHuomattuaan, että seuralaiseni nukkuivat, istuutui hän viereeni ja\nalkoi keskustella kuiskaavalla äänellä, jotta ei häiritsisi nukkuvia\nhaavoittuneita.\n\n\"Minä en ole bolshevikki\", aloitti hän keskustelun, \"olen suomalainen\nniinkuin tekin ja rakastan isänmaatani samalla tavalla kuin tekin. Olen\ntaistellut venäläistä sortovaltaa vastaan ja senvuoksi minut aikomaan\nkarkotettiin isänmaasta.\" Sitten hän kertoi harhailleensa Amerikassa,\nRanskassa, Englannissa ja Belgiassa. Sodan aikana hän taisteli Belgian\nrintamalla saksalaisia vastaan joutuen myöhemmin Englannin armeijaan,\njossa sai reserviluutnantin arvon. Sitten lähetettiin hänet Pietariin,\njossa hänen tehtävänään oli erilaisten siviilitoimien ohella m.m.\nseurata Venäjällä vallankumousliikettä.\n\nKeskustelu, jossa hän esitti mielipiteitään sodasta ja senaikuisesta\nsuurpolitiikasta, jatkui vielä kotvan aikaa, kunnes tee ja ruoka\nsaapuivat, jolloin keskustelu hyvän pöytätavan mukaan alkoi saada\njokapäiväisemmän muodon, kuten ateriakeskustelu ainakin.\n\nHänen poistuttuaan jäin yksin kahden vartijan ja nukkuvien toverieni\nkanssa. Vaikeasti haavoittunut Luukkonen heräsi ja alkoi hourailla. Hän\noli olevinaan sodassa ja komenteli ryhmäänsä niin että huoneen seinät\nkajahtelivat. Yht'äkkiä hän kuitenkin sai ankaran verensyöksyn ja\nvaipui hervottomana vuoteelleen. Hän oli vankkaruumiinen, sitkeä poika,\nmutta selvästi voi kuitenkin huomata, että viimeiset hetket olivat\nkäsissä.\n\nNiitä ei minun kuitenkaan tarvinnut nähdä, sillä paikalle ilmestyi\n\"kapteeni\" Ahava ilmoittaen, että vielä samana iltana on jatkettava\nmatkaa englantilaisien päämajaan. Minut vietiin sitten ulos lähtöä\nodottamaan, ja ulkona ollessani siirrettiin haavoittuneet toverini\nkansakoulurakennukseen.\n\nUlkona sain odotella pari tuntia, minut siirrettiin taasen takaisin\nvankilaani, sillä lähdöstä ei vielä tullutkaan mitään.\n\nVähän aikaa istuttuani aukeni saunan ovi ja sisään astui vartijan\nseuraamana Soukeloon jättämämme vartiomies Kalle sekä minun\nsoukelolaiset isäntäni, Ivan Makarovitsch Saikoff ja hänen poikansa\nVasili.\n\nKalle oli hyvin surkean näköinen ja hieman häpeissään, sillä hän oli\nnukahtanut vartiovuorolleen eikä tietänyt mistään, ennenkuin pari\nlegioonalaista tarttui häneen kiinni. Mutta vielä surkeamman näköisiä\nolivat molemmat Saikoffit, jotka päästyään saunaan koroittivat äänensä\nsekä itkivät. Ivan Makarovitsh vaipui polvilleen vartijansa eteen ja\nrukoili, ettei häntä tapettaisi ja Vasili Ivanovitsh säesti isäänsä\nvakuuttamalla olevansa mitä punaisin sosialisti ja bolshevikki, jolla\nei sen roskajoukon kanssa, johon minä kuuluin ja jota kutsutaan Suomen\nvalkoisiksi, ollut mitään tekemistä.\n\nSeura alkoi tuntua hieman ikävältä ja mielihyväkseni näin lopulta, että\ntylsyys alkoi vallata molemmat Saikoffit, ja pian he vain vähäväliä\nnyyhkyttivät.\n\nMutta Kalle raukka ei puhunut sanaakaan, hän tuijotti vain tylsänä\neteensä. Yritin kuitenkin päästä hänen kanssaan puheen alkuun ja\ntarjosin sentähden hänelle ruokaa niistä eväistä, joita\nenglantilaisilta olin saanut. Hän söi, mutta ei virkkanut mitään.\n\nKun näin, ettei Kallesta ollut keskustelutoveria, käännyin vartijan\npuoleen ja kysyin häneltä, mistä hän oli kotoisin. Hän ilmoitti\nolevansa kotoisin Tuusulasta ja joutuneensa Riihimäellä valkoisten\nvangiksi, mutta päässeensä sittemmin pakenemaan. Sitten kertoili hän\nomista ja omaistensa vaiheista kapinan aikana, arvostellen ja höystäen\ntietenkin asioita omalta näkökannaltaan.\n\nTurhaa lienee huomauttaa ettei mielentilani suinkaan ollut sellainen,\nettä vartijani kertomukset olisivat olleet omiansa sitä kohottamaan.\nPäinvastoin toivoin, että kaikki olisi ollut pahaa unta, niin kapinat\nja vallankumoukset kuin maailmansodat ja tietysti ennenkaikkea onneton\nKuusamon retkeni ja sotavangiksi joutumiseni. Kaikessa tässä toivossa\nummistin silmäni, ja koettaen ajatella ihanaa Tuomarnientä ja kotoisia\ntehtäviäni vaivuin lopulta unen helmaan.\n\nMutta pitkäksi ajaksi ei lepoa minulle suotu, sillä jonkun ajan\nkuluttua puuttuivat puheeseen pidätetyt karjalaiset heimoveljet, jotka\nsillävälin olivat heränneet tylsyydestään. He kirosivat vastaperustetun\nSuomen tasavallan, luonnollisesti myöskin valkoisen Suomen sotajoukot\nja lähinnä myöskin Kuusamon rajavartioston, sekä aivan erityisesti\nminut, jonka syyksi he lukivat pidätyksensä.\n\nHeihin yhtyi myöskin Kalle, joka alkoi katkeruudella muistella Kuusamon\nrajavartiostoa ja siellä saamaansa huonoa kohtelua. Myöskin hänen\nmielestään olisi punainen komento ollut parempi, sillä silloin olisi\nhänkin luulonsa mukaan voinut joutua tulevaan Kuusamon pitäjän\nVasaraperän kylän punaiseen kaartiin, jossa äkseeraus ja komento ei\ntietysti mitenkään kävisi niin ankaraksi ja rasittavaksi kuin Kuusamon\nrajavartiostossa.\n\nTähän yhtyi myöskin surkealla äänellä toinen haavoitetuista, joka ei\nmyöskään kylliksi voinut syyttää sitä, että herrat olivat väkisin\npakoittaneet hänet ottamaan kiväärin käteensä ja ryhtymään taisteluun\nomia työläisveljiään vastaan.\n\nNiinkuin näkyy teki 4 peninkulman matka ja muutamat kiväärinlaukaukset\nnäistä Suomen Valkoisen armeijan urhoollisista sotilaista punaisia.\nHeitä eivät olleet muuttaneet monet valat, todistukset eikä paperit,\nsillä heidän sisunsa oli punainen ja valkoisuus oli ainoastaan\npinnalla. Suomen armeija oli valkoisen ja punaisen kirjava ja\nsellaisena se tulee pysymäänkin. Tällävälin oli huoneeseen tullut\nlisäksi pari englantilaisissa univormu-pukimissa olevaa punaista\nsotilasta ja keskustelu alkoi saada siksi mielenkiintoisen luonteen,\nettä minunkin täyttä tempautua mukaan, tehden silloin tällöin\nhuomautuksia ja selityksiä, tietenkin tilanteen vaatimaa varovaisuutta\nsilmälläpitäen, suomalaisen työväenjohdon suuresta erehdyksestä\nbolshevikkeihin yhtymisessä. Tällä tavallahan Suomi välttämättömästi\nolisi joutunut kiinnikytketyksi Venäjään, jonka kansa ja olot aina\ntulevat pysymään meille vieraina.\n\nTällöin sain kuulla väitteen, joka sittemmin esiintyi usein, nimittäin\nettä porvaristo Suomessa ensiksi oli alkanut aseistautua työväenluokkaa\nvastaan. Suomen porvaristolla oli muka ollut tarkoituksena Saksassa\nkasvatettujen jääkärien avulla ottaa valta käsiinsä ja kukistaa Suomen\ntyöväenluokka. Suomen porvaristo oli myöskin aikoinaan turvautunut\nVenäjään, nimittäin Kerenskin hallitukseen, silloin kun se sen avulla\nhajoitti täysin laillisesti valitun n.k. Mannerin eduskunnan. Taistelu\ntyöväen ja porvarien välillä on taistelua vallasta, jossa kumpikin\nturvautuu siihen voimaan mitä voi hyväksensä käyttää.\n\nTähän vastasin että paitsi työväestön ja porvariston välistä\nristiriitaa, löytyy myöskin kansakuntien välisiä etujen ristiriitoja.\nRanskalaisen työmiehen etu voi olla ristiriidassa saksalaisen työmiehen\nedun kanssa. Saksalaisen työmiehen etu voi olla ristiriidassa\nenglantilaisen työmiehen edun kanssa, japanilaisen työmiehen etu\nristiriidassa amerikkalaisen työmiehen edun kanssa j.n.e. Tämmöinen\netujen ristiriita on myöskin olemassa venäläisen ja suomalaisen\ntyömiehen etujen välillä, varsinkin niin pian kuin Venäjästä kehittyy\nteollisuusmaa. Venäjältä saatavat halvemmat tuotteet tulevat polkemaan\nsuomalaisten tuotteiden hintoja ja täten siis venäläinen työmies tulee\nvähentämään suomalaisen työmiehen palkkaa.\n\nTähän vastattiin että kaikkien maiden köyhälistö on liittynyt yhteiseen\ntaisteluun omistusoikeutta ja porvareja vastaan, että tämä taistelu on\nkaikkein pisimmällä Venäjällä, jossa herrat ovat kukistetut, että\nVenäjä on se ihannemaa, jossa kansainvälisen työväenliikkeen kehto\nsijaitsee ja ettei kestä pitkää aikaa ennenkuin vallankumouksen aalto\nsieltä on vyöryvä yli koko maailman. Mitä Suomeen tulee, niin jo ennen\nensi syksyä tulemme me täältä painautumaan sinne takaisin ja\ntiputtamaan silmälasit kaikkien suomalaisten herrojen nenältä.\n\n-- Ja teidänlaisenne herrat, sillä teidätkin minä olen nähnyt\nHelsingissä, Punavuorenkadulla ampumassa työläisiä, tulevat kaikki\ntapettaviksi ja teidän rouvistanne ja tyttäristänne me teemme\nhilsujamme.\n\nTämä oli kova puhe ja minun täytyi huomauttaa hänelle, ettei ainakaan\nhän Ison-Britannian ja Irlannin kuninkaan ja Intian keisarin Yrjö V:n\narmeijan sotilaana Suomenmaan kamaralle astuessaan saisi käyttäytyä\nerilailla kuin muutkaan saman armeijan sotilaat, joten hän, ensimmäisen\naseettoman henkilön murhattuaan, tulisi riippumaan hamppuköydessä.\n\n-- Eikö herra tiedä, ärjäsi vastaväittäjäni, että me emme ole mitään\nEnglannin kuninkaan sotilaita.\n\n-- Ainakin on teidän poleteissanne englantilaisen kuularuiskukomppanian\nmerkki. Teidän univormu-napeissanne komeilee brittiläisen\nmaailmanvallan vaakuna ja teitä komentaa brittiläisen armeijan upseeri.\n\n-- Jaa, tämä on kaikki väliaikaista, me edustamme punaisen Suomen\narmeijaa ja sen sotilaina me taistelemme liittolaisen riveissä ja tämä\nvormu on ainoastaan väliaikainen, sillä me tulemme saamaan oman\nlippumme ja oman vormumme. Ja meitä on paljon, sillä meidän avuksemme\nsaapuu pian Amerikasta 50,000 suomalaista.\n\nTies kuinka pitkälle keskustelua olisi jatkunut, ellei paikalle olisi\nsaapunut päämajasta eräs suomalainen punaupseeri Vihuri, joka antoi\nmeille käskyn valmistautua lähtöön, ja ennen pitkää saimme me neljä\n\"sotavankia\" vartioituina astua ulos raittiiseen aamuilmaan. Aurinko\noli jo noussut taivaan itärannalle, sen säteet leikkivät kauniisti\nRuvanselän sinisen kirkkailla aalloilla. Lintujen viserrys täytti ilman\nja vihreä metsä levitti tuoksuaan yltympäri. Oli kaunis heinäkuun\nkesäaamu, eikä liika kuumuuskaan haitannut, sillä aamuyöstä oli vähän\nsatanut. Tällaisena hetkenä alkoi ensimmäinen vaellukseni\n\"sotavankina.\"\n\n\n\n\nIII LUKU, jossa kerrotaan matkasta Ruvasta \"Spitaalisten laaksoon.\"\n\n\nSaunarakennus, jossa olimme olleet vankeina, oli lähellä järven rantaa\nja siellä seisoskeli ryhmissä ja yksitellen muutamia englantilaisia\nsotilaita, siviilipuvun jätteisiin ja osaksi englantilaisiin\nunivormupukuihin puettuja puna-armeijalaisia sekä näiden kaksi\npäällikköä Ahava ja Vihuri.\n\nNäistä oli ensinmainittu Venäjän armeijan palveluksessa ollut\naliupseeri, joka kuitenkin oli ennen bolshevikki-kapinan puhkeamista\neronnut armeijasta, kuuleman mukaan senjohdosta, ettei ollut päässyt\nupseerikouluun. Hän oli palannut Kuusamossa asuvan isänsä luokse, jolla\noli suuri kauppaliike, sekä ryhtynyt harjoittamaan liiketoimintaa\nKarjalan puolessa. Täällä oli hän vielä silloinkin, kun Suomen punaisen\narmeijan Karjalan osasto muodostettiin ja liittyi hän silloin\nkäsittääkseni paremmin olosuhteiden pakosta kuin asianharrastuksesta\nsiihen. Jonkinmoista kaunaa oli hänellä kuitenkin jo ennen ollut\nmuutamia suojeluskuntalaisia vastaan, niin että osaksi tämäkin seikka\nlienee aiheuttanut hänen alttiutensa punaiseen armeijaan liittymiseen.\n\nJo ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hän oli erittäin lahjakas,\nja kertomuksista päättäen sekä miehen koko olemuksesta huomasi pian\nseikan, joka matkan varrella minulle yhä enemmän selvisi, että tällä\n20-vuotisella nuorukaisella oli harvinaisen hyvä paikallisvaisto\nsekä järjestelykyky. Epäilemättä oli suuri erehdys hänen entinen\npäällystönsä taholta, ettei hän aikoinaan ollut joutunut\nupseeri-kouluun.\n\nVihuri taas oli jonkun verran vanhempi, arviolta hieman alle\nkolmenkymmenen. Hän oli käynyt kauppakoulun ja toiminut liikemiehenä\nmitä erilaisimmilla aloilla, saapa sanoa kaikilla aloilla, mitä löytyy\nrautanaulatehtaasta kovasintehtaaseen. Hänellä oli erittäin sulava\nkäytös ja sitäpaitsi hyvät taipumukset kielien oppimiseen, sillä hän\npuhui m.m. aivan sujuvasti venäjää ja englantia.\n\nKummallakin oli englantilainen aliupseerin vormu päällään kaikkine\nvirkamerkkeineen. Ja kuten myöhemmin selvisi, oli Muurmannin sittemmin\nperustetun suomalaisen legioonan päällikkö, eversti Burton ymmärtänyt\nasettaa heidät kummatkin sellaiselle alalle, johon he parhaiten\nsopivat, nimittäin Ahavan tiedustelutoimintaan, jotavastoin Vihuri oli\njonkunlainen \"klockarfar, som allting skall bestyra\" -- kaikenlaisten\nasiain hoitelija.\n\nTämän saunanseinän vierellä odottavan joukon eteen ilmestyi pian\neversti Burton seurueineen.\n\nNäistä mainittakoon ensinnäkin se englantilainen upseeri, joka minua\nensin oli puhutellut suomenkielellä ja jonka nimen, Primus-Nyman, nyt\nsattumalta kuulin. Hän tervehti minua ja kysyi vointiani. Meidän\nvälillämme sukeutui tavallinen keskustelu, joka oikeastaan ei\nsisältänyt mitään, sillä se käsitti pääasiallisesti molemminpuolisia\nkysymyksiä, joihin ei kumpikaan vastannut, vaan sensijaan puhui jotain\nmuuta.\n\nTällä kertaa kuitenkin sain ensimmäisen kerran kuulla vakuutuksen\nsiitä, että ei tulisi kestämään kauan ennenkuin Saksan länsirintama\ntulisi murtumaan ja samalla tuli Nyman myöskin luultavasti vahingossa\nmaininneeksi, että amerikkalaiset joukot, jotka olivat saapuneet\nRanskan rintamalle, olivat paljon suuremmat, kuin mitä Helsingissä\njulkaistut tiedot olivat ilmoittaneet.\n\nToinen upseeri taas oli aivan nuori, korkeintaan hieman yli\nkahdenkymmenen, komeavartaloinen, parraton nuorukainen. Hänen nimensä\noli, kuten sittemmin sain tietää, Solovjeff. Hän oli aikaisemmin\ntaistellut Itävallan rintamalla, jossa oli joutunut vangiksi onnistuen\nkuitenkin livahtamaan pakoon. Helsingin valloituksen aikana hän oli\nHelsingissä ja oli otaksuttavasti oleskellut siellä pitemmän aikaa,\nkoskapa oli oppinut suomenkielen, jota hän puhui sangen hyvin. Hän oli\njäänyt Helsinkiin senjälkeenkin kun Helsinki oli valloitettu, mutta\njouduttuaan vankileiriin oli hän sopivan tilaisuuden tullessa puikkinut\nMuurmannin puolelle.\n\nKoko joukossa, joka eversti Burtonin käskystä sijoittui veneisiin, oli\nhieman yli 60 miestä. Ja niin lähti venejonomme hiljalleen solumaan\nkoillista kohti. Matkan päämäärää ei ilmoitettu, mutta ymmärsin että\nTuntsajoelle päin ainakin ensiksi tultaisiin kulkemaan. Tiesin myöskin,\nettä matka aina Koutajärvelle asti tulisi olemaan asumatonta taivalta.\n\nVeneessä antoi eräs punalegioonalainen minulle käteen airot sanoen,\nettä saisin nyt yrittää, miltä soutaminen tuntuu sille, joka ennen on\nsaanut kellua veneen perässä toisten soutaessa. Mies ei arvannut, että\nairot eivät suinkaan joutuneet ensikertalaisen käsiin. Päinvastoin ne\nolivat nyt hyvin tottuneissa käsissä, ja vaikka en sinä kesänä\nollutkaan sanottavasti soutanut, ei käsiini koko matkalla ilmestynyt\nainoatakaan rakkoa.\n\nRaikas luonto ja hiljainen vesillä liikkuminen vaikutti kaikkien\nmieliin tasoittavasti eikä kestänyt kauan, ennenkuin jo kaikki\npuhelimme keskenämme niinkuin vanhat tuttavat ainakin. Katse siirtyi\nympäröivään luontoon, ja milloin keskusteltiin rannoilla olevista\nkomeista metsistä, milloin herättivät huomiota siellä täällä näkyvät\nkomeat metsäpalojen savut. Joskus taas tulin maininneeksi rantojen\ngeoloogisista muodostuksista, kun tiesin, että näiden seutujen vuorissa\noli runsaasti arvokkaita mineraaleja, rautaa ja kuparia, ja\nmahdollisesti myöskin asbestia. Viimeksimainitun tiedon oli minulle\naikanaan antanut eräs Tornionjokivarrella tapaamani saksalainen\npakolainen nimeltä Weit, joka oli ollut Muurmanskissa sotavankina ja\nsieltä palattuaan useita kuukausia piileskellyt näillä seuduilla.\n\nMutta kun kaikki olimme joko metsämiehiä, tai ainakin jokainen meistä\noli metsätöissä ollut, niin pakostakin tuli keskustelun aiheeksi ennen\npitkää metsä ja tukkimiehen elämä. Tällävälin olikin jo Ruvajoki\nloppunut ja vene alkoi sujua myötävirtaa, metsäisten rantojen välissä.\nSiinä arvosteltiin, kuinka monta tukkia voitaisiin panna kuormaan,\nminkälaisia teko- ja ajopalkkoja olisi maksettava j.n.e.\n\nNäin oli melkein huomaamatta saavuttu niiden suurten koskien\nniskalla olevaan suvantoon, joiden kautta Ruvajärven vedet vyöryvät\nTuntsa-jokeen, ja päällikön veneestä annetun määräyksen mukaan\nlaskettiin veneet suvannon rantaan. Tiesin että nyt oli laskettava pari\naika vuolasta koskea, ennenkuin päästäisiin soutamaan tavallista jokea.\nRannalla pidettiin pieni lepohetki. Mukana olevista säilykelaatikoista\nannettiin kullekin osa eväistä, purkkilihaa ja biskettejä, siis ruokaa,\njosta ei Suomessa voitu siihen aikaan uneksiakaan. Ja samalla kertaa\nvoi myöskin tehdä sen johtopäätöksen, mikä sittemmin myös osoittautui\noikeaksi, nimittäin ettei mitään nälkää Englannissa koskaan ole ollut.\nEihän nimittäin muuten olisi ollut mahdollista näin kaukaisella\nsotarintamalla pitää miehistöä siksi hyvässä ruuassa.\n\nLounaan aikana luonnollisesti keskustelu suuntautui koskenlaskuun ja\npian huomasin, ettei koko joukossa ollutkaan tottunutta koskenlaskijaa.\nAinoastaan yksi mies näkyi tietävän, että melan kiinnittämistä varten\nveneen perään on laitettava köysisilmukka ja että venettä on\nvoimakkaasti soudettava, silloinkuin koskesta lasketaan alas. Minä\npuolestani tarjouduin ohjaamaan yhtä veneistä, mutta tämä tarjous\nherätti suurta epäilystä, sillä luonnollisesti pelättiin, että olisin\ntahallani ohjannut veneen kosken pahimpiin kuohuihin. Viimein antoi\neversti Burton määräyksen, että tuon koskenlaskuun tottuneen miehen oli\nlaskettava veneet alas ja hänen käytettäväkseen annettiin tarpeellinen\napumiehistö. Me muut taas läksimme jalka-patikassa pitkin joen rantaa.\n\nMitenkä tottunut koskenlaskija lienee tehtäväänsä ollut, en tiedä,\nmutta tosiasiana pysyy kuitenkin että me olimme jo saaneet tuntikausia\nodotella kosken alapuolella, ennenkuin koskenlaskijat veneineen\nsaapuivat. Hyvin hikisen ja väsyneen näköisiä miehet kuitenkin olivat\nja minä puolestani hiukan epäilen, ettei heistä kukaan ollut uskaltanut\nolla veneessä koskia laskettaessa, vaan että he olivat köysien avulla\nja ehkä kantamallakin soluttaneet veneet koskista alas.\n\nHikisinä ja huohottavina, mutta suuresti kerskaillen miehet saapuivat\nja tuntuivat olevan ylen tyytyväisiä työhönsä. Ja sitä oli myöskin\nheidän päällikkönsä eversti Burton, joka heitä heidän suorituksestaan\nkiitteli.\n\nVanhaa kalamiestä oikein vaivasi se retki, joka sitten pitkin\nTuntsajokea tehtiin. Kuinka monta ihanaa harri-suvantoa ja\ntaimen-poukamaa siellä olisikaan ollut! Tuntsajoki on nimittäin\ntunnettu ja kuuluisa kalarikkaudestaan. Todelliselle kalamiehelle on\nsentähden kauhistus joutua kulkemaan Tuntsajokea saamatta nostaa sen\nkirkkaasta vedestä ainoatakaan kalaa.\n\nTämä kalamiehen katkeruus täytyi kuitenkin kestää, ja vähensihän sitä\nsuuresti luonnonihailijan nautinto. Mutta kyllä teki hyvää sydämelle,\nkun Koutajärvi aukeni eteemme.\n\nSen rannalle oli aikomus jättää kapeat koskiveneemme ja siirtyä\nsuurempiin järviveneisiin. Mutta nähtävästi ei oltu odotettu, että\nretkikunta näin pian saapuisi, sillä mitään veneitä ei sillä paikalla\nollut. Pian kuitenkin huomattiin, että lähellä oli valkama, jossa oli\nlukittuna 3 hyvää venettä. Lukot lyötiin silloin ilman muuta\nkiväärinperillä rikki, ja niin oli meillä taas kulkuneuvo käytettävänä.\n\nTäältä soudettiin Kanasen kylään, jossa oli pieni englantilainen\nsotilasosasto. Meidät vietiin suureen pirttiin ja saimme tietää, että\ntulisimme olemaan kylässä yötä. Ilta olikin jo tulossa ja mielihyvällä\najatteli jokainen lepoa päivän matkan jälkeen.\n\nPirtti, johon meidät tuotiin, oli avara ja yhdelle sen seinistä oli\nrakennettu makuulaveri, jolle oli tehty vuode koivunlehvistä.\n\nSaattajamme sijoittuivat suureksi osaksi talon muihin huoneisiin, joten\nmeille neljälle ja meidän vartijoillemme jäi pirtissä hyvin tilaa.\nSaimme itse valita, mihin paikkaan halusimme heittäytyä maata.\n\nMinä puolestani olin kauan aikaa katsellut laverin itäistä nurkkaa,\nsillä sieltä aamuaurinko minut hyvin herättäisi ja saisin seuraavana\naamuna aikaa hiukan hieroa ja oikoa jäseniäni uutta soutumatkaa\nvarten.\n\nRaitis ilma ja ruumiilliset ponnistukset olivat hyvää unilääkettä, niin\nettä pitkälleni heittäydyttyäni nukuin heti.\n\nMutta kauan ei tätä unta kestänyt. Pian huomasin seisovani lattialla ja\nruumistani kihelmöitsi aivan kuin olisin noussut nokkosista. Kyllähän\nKuusamon rajavartiostossakin oli jänistä pienempiä eläviä, mutta nämä\ntäällä olivat ehdottomasti paljon kehittyneempiä ja niiden luku oli\nhuimaavan suuri. Se pieni kihelmöiminen, jota olin tuntenut Kuusamossa,\nei ollut mitään täällä tuntemani hirmuisen kirvelyn rinnalla.\n\nKaikkien muiden irvistellessä sain alkaa kynsiä ja kyniä itseäni, sillä\nkaikki nämät pienet elävät olivat kotoisin lehtikerroksesta, jonka\npäällä olin maannut. Ymmärsin hyvin minkätähden muut olivat asettuneet\nmaata lattialle. Siellä ei näet ollut muuta kuin torakoita ja nehän\novat verrattain hiljaisia ja siistejä eläimiä. Minäkin koetin parhaani\nmukaan tehdä lattialla mukavaa itselleni. Mutta mitään ihanaa yöunta en\nenään saanut, sillä hammastani alkoi kolottaa ja reumatismi alkoi\nmyöskin nykiä selässäni.\n\nOli siis aikaa ruveta miettimään surkeata tilannettani, joka varsinkin\nnyt yön hiljaisuudessa ja unettomana lattialla kieriskellessäni johtui\nmieleeni. Enhän oikeastaan tiennyt mitään tulevasta kohtalostani. Olin\nrintamavanki, jonka vangitsijat voivat joutua taisteluun sekä\nbolshevikkien että oman isänmaani, suomalaisten kanssa. Minut oli\nvanginnut, jatkoin tuumiskeluani, Englannin armeija, joka ei ollut\nsodassa isänmaani kanssa. Silloinkuin saksalaiset valtasivat Helsingin,\noli siellä useita englantilaisia ja ranskalaisia, mainittakoon m.m.\nsuomalaisille hyvin tunnettu Arthur Mac Cotter. Heille ei mitään pahaa\ntapahtunut, vaikka he tosin omasta toivomuksestaan saivat siirtyä\nHelsingistä maaseudulle. Koskemattomina olivat Helsingissä myöskin\nRanskan ja Englannin konsulit. Minulta sen sijaan oli otettu taskuun\njääneet paperini, jotka tosin eivät olleet minkään arvoiset, sillä\nparaan osan niistä olin vangiksi joutuessani heittänyt veteen.\nVeneeseen olin sitävastoin kätkenyt suurimman osan rahojani, mutta ne\nmuutamat satamarkkaset, mitkä olivat olleet taskussani, olivat\njoutuneet punaisten taskuun. Kaikkein enimmin harmitti minua kuitenkin\nhyvä kelloni, jonka vaatimattomien hopeakuorien sisällä oli arvokas,\n200 dollaria maksanut, amerikkalainen koneisto. Se joutui erään\nruskeahampaisen punasotilaan taskuun ja siellä se kait on vielä tänä.\npäivänäkin, ellei sitä vuorostaan ole joku muu pakkoluovuttanut.\n\"Kapteeni\" Ahavan kaulaan oli siirtynyt minun ensiluokkainen\norienteerausbussoolini ja välimatkamittaajani, paras kone laatuaan ehkä\nkoko maassa, lahja entiseltä esimieheltäni ja ystävältäni, sittemmin\nKöpenhaminan lähettiläältä, professori Werner Cajanukselta. Ahavan\nkaulassa riippui myös minun erinomainen Göertzin prisma-kiikarini.\n\nTäytyy myöntää, että asemani ei ollut kehuttava. Edellisenä päivänä oli\nminulla ollut taskussani omia rahojani 40,000 Smk. ja näiden lisäksi\npäälläni muuta maallista hyvää, niihin luettuna turistilaukku\nsisällyksineen. Nyt oli ylläni ainoastaan huononpuoleinen\nsuojeluskuntapuku, jota yleisesti luultiin Suomen armeijan univormuksi,\nja taskuissani yksi paperossi-imuke ja 25 penniä rahaa.\n\nTämä oli ensimmäinen kokemukseni siitä, mitä ymmärretään\nkansainvälisellä oikeudella; jo sitä ennen olin perehtynyt\nyksityisluontoiseen oikeuteen ja huomannut, että jokainen perehtyminen\nsiihen oli merkinnyt suurempaa tai pienempää taskujen tyhjentymistä.\n\nTällä välin oli tapahtunut vahdinmuutos ja paikalle saapui uusi\nlevännyt vartija. Hän oli helsinkiläinen metallityömies, joka oli\ntyöskennellyt valtion rautateiden konepajassa ja ainakin puheista\npäättäen sangen valistunut henkilö.\n\nKun ei unestakaan ollut taikaa, nousin istualleni ja aloin keskustella\nhänen kanssaan. Keskustelu suuntautui itsestään läheisten aikojen\ntapahtumiin, n.k. valkoiseen terroriin, ja tämä mies kertoi\nvankileirien kauhuista, jotka toistaiseksi olivat minulle aivan\ntuntemattomia. Hän sanoi, ettei heidän puolellaan koskaan sellaista ole\nharjoitettu, eikä päällystö sellaista milloinkaan tulisi hyväksymään.\nNe murhat, jotka olivat tapahtuneet, olivat tehdyt ilman päällystön\ntietoa. Hän kertoi olleensa mukana Sigurds'in retkellä, ja sanoi, ettei\nainoatakaan niistä vangeista oltu pahoinpidelty. Päinvastoin oli heitä\nkohdeltu sillä tavalla, että vangit itse yksimielisesti, silloin kuin\nheidät saksalaisille luovutettiin, myönsivät kohtelun olleen\nmoitteettoman.\n\nHän oli onnistunut pakenemaan vankileiristä, mutta oli uudestaan\njoutunut kiinni Lahdessa ja tullut oleskelemaan Hennalan vankileirillä\nparin viikon ajan. Hän kertoi siitä, miten vankeja oli pidetty\nviikkomääriä nälässä, niin että he olivat saaneet nälkäkuumeen. Hänet\nolivat auttaneet pakoon eräät saksalaiset sotilaat, joiden kanssa hän\nosasi keskustella, senvuoksi että osasi hieman saksankieltä.\n\n-- Mitä oli teidän tarkoituksenne voittaa kapinan kautta, kysyin?\nLuulitteko, että te venäläisen sotavoiman avulla voisitte hallita maata\nparemmin kuin sitä tätä ennen oli hallittu, ja mitenkä oli teidän\nmielestänne Suomen työväenluokan valta rajoitettu? Eikö maassa\nvallinnut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja eikö työväenluokalla\nollut yhtä suurta äänivaltaa maan asioissa kuin muillakin?\n\n-- Kyllä tämä osaksi on totta, mutta porvariston turvautuminen Saksan\nkeisariin sai veremme kuohuksiin.\n\n-- Mutta teidän menettelynnehän on aivan sama, vastasin. Silloinkuin\nvenäläisen sotaväen tuli poistua maasta, teitte juuri te pyynnön sen\nmaahan jäämiseksi. Teillä oli aseita ennen kuin suojeluskunnilla ja\njuuri teillä oli tarkoitus kaikkein ensiksi turvautua aseelliseen\nväkivaltaan. Mitä jääkäriliikkeeseen tulee, niin jääkärien joukossa oli\nyhtäpaljon työmiehiä kuin herrojakin ja sen tarkoituksena ei ollut\nmikään muu kuin Suomen irroittaminen Venäjästä eli toisin sanoen Suomen\ntekeminen itsenäiseksi. Eikö teistäkin olisi ollut kauniimpaa, että\nkaikki yhdessä ensin olisimme taistelleet perintövihollistamme\nvenäläisiä vastaan ja sitten vasta ratkaisseet keskinäiset\nriitaisuutemme. Eikö teistä tunnu vaikealta kohottaa aseita omia\nkansalaisianne vastaan? Keskustelu tuli yhä perinpohjaisemmaksi.\n\n-- Venäjän köyhälistö ei ole tehnyt Suomelle, sanoi vartijani, pahaa,\neikä Venäjän köyhälistö niinmuodoin myöskään ole Suomen vihollinen.\nEivät myöskään venäläiset herrat ole sortaneet suomalaista työmiestä\nsiinä määrin kuin meidän omat herramme. Bobrikoffista esim. oli\nsuomalaiselle työmiehelle vain hyötyä, sillä hänen avullaan suomalainen\ntyömies pääsi vapaaksi asevelvollisuuskurjuudesta. Olen oleskellut\nmyöskin Ruotsissa ja siellä olen monen ruotsalaisen työläistoverin\nkanssa kohottanut maljan Bobrikoffin kunniaksi. Tämä tapahtui\nmaailmansodan puhjetessa, jolloin ruotsalainen työväki mobilisoitiin ja\njolloin pidettiin mahdollisena Ruotsinkin joutumista maailmansotaan.\nTällöin sanottiin Ruotsissa yleisesti, että on se Bobrikoff sentään\nollut teille Suomen työläisille korvaamaton mies.\n\n-- Mutta kuinka on teidän oma laitanne. Tehän myönnätte itse\nturvautuneenne venäläisiin pistimiin. Näihin venäläisiin pistimiin\nturvauduitte te päästäksenne maassa valtaan. Te olette siis käyttäneet\nkaikkia niitä keinoja kuin porvaritkin. Te turvauduitte venäläisiin\naseihin, joita olitte hankkineet jo marraskuun suurlakon aikana. Tämän\ntiedän hyvin, sillä jo marraskuussa 1917 minut pidättivät Seinäjoella\nvenäläisillä kivääreillä aseistetut suomalaiset punakaartilaiset.\nTeidän turvautumisenne Neuvosto-Venäjään on ehkä selitettävissä siten,\nettä Neuvosto-Venäjällä on vallankumouksellinen hallitus, jonka te\nluulette ajavan sosialistisia päämääriä, mutta tällä kertaahan te\nainakin olette taistelemassa maailman porvarillisimman valtion armeijan\nriveissä. Luuletteko esim. että Britannian hallitus olisi kovin\nsuurella säälillä kohdellut kapinallisia, jotka olisivat ryhtyneet\naseisiin sitä vastaan ja hajoittaneet sen parlamentin samalla tavalla\nkuin te olette Suomessa tehneet.\n\n-- Emme tahdo puolustaa Englanninkaan porvaristoa, emmekä taistele\nsenkään puolesta, mutta tällä kertaa on meillä yhteiset vihamiehet, mm.\nSuomen ja Saksan porvarit. Te luulette, että saksalaiset ovat\nihmisystävyydestä tulleet auttamaan Suomen porvareja, mutta näin ei ole\nasian laita. Saksalaiset ovat valloittaneet Suomen suomalaisten omalla\navustuksella. Heidän tarkoituksensa on säilyttää se alusmaanaan,\nolkoon, että sille annetaan muodollinen itsenäisyys ja Suomen porvarit\ntulevat pian huomaamaan, että he ovat joutuneet saksalaisten porvarien\nkäskyläisiksi.\n\n-- En ymmärrä suurpolitiikkaa, enkä tosiaankaan tiedä, mitä syytä\nsaksalaisilla on ollut astua Suomen mantereelle, mutta pyytäisin kysyä\nteiltä, luuletteko tosiaan, että englantilaiset, jos he ottavat\nhaltuunsa Suomen, tulevat työskentelemään yhdessä Suomen työväenluokan\nkanssa? Eivätköhän silloinkin vain nuo kirotut Suomen herrat tule\nväliin, sillä oikeastaanhan eivät nämät suomalaiset työväen sortajat\nole mitään muuta kuin englantilaisen pääoman käskyläisiä. Suurin osa\nsuomalaisesta puutavarasta menee Englantiin ja suurin osa suomalaisten\nporvarien niin paljon puhutuista rikkauksista on kotoisin sieltä. Minä\nluulen, että englantilaiset mieluummin ryhtyvät, kuten ennenkin,\nyhteistyöskentelyyn suomalaisten porvarien kuin suomalaisten\nsosialistien kanssa.\n\nTällaisia mietteitä jatkui, kunnes aamutuimassa vähäksi aikaa\ntorkahdin. Pian olikin jo aika siirtyä rannassa odottavaan laivaan,\njoka läksi meitä viemään Koutajärven yli.\n\nSijoituimme höyrylaivaan, joka oli Koutayhtiön entinen\ntukinhinaaja-alus. Sillä Koudan kylässä eli kauppalassa Koutajoen\nsuussa on suuria sahalaitoksia, joihin on tuotu paljon puita Suomenkin\npuolelta. Laiva, johon astuimme, oli nimeltään \"Alvar\" ja olin siitä\nhyvin usein kuullut ennen puhuttavan. Olin nimittäin Lapissa\nmetsänhoitajana ollessani tutustunut pariin ruotsalaiseen\npuutavaramieheen, jotka olivat olleet juuri mainittua Koutayhtiötä\nperustamassa. Koko tämä komea yhtiöhomma oli viettänyt ensimmäiset\nvuotensa aitovenäläisellä ja -ruotsalaisella loistolla ja päättyi\nniin surkeasti, että yhtiön perustajilla Ruotsiin saavuttuaan oli\ntaskussaan yhteensä 35 äyriä. Myöskin tällä \"Alvar\" laivalla oli tehty\nmonta remuavaa huviretkeä; sen peräsalongissa oli kaikunut\nbalalaikaorkesterin soitto ja pietarilaiset hempukat olivat siellä\nnostaneet huulilleen monta lasia, joissa oli helmeillyt krimiläinen\nsampanja. Kuullessani siellä yksinäisessä asunnossani Lapin perukoilla\nruotsalaisten puutavaramiesten kertomuksia kaikesta siitä \"ihanasta\"\nelämästä, mitä täällä Koutajärven rannoilla oli vietetty, olin monasti\najatellut, miten hauskaa olisi päästä erämiehen yksitoikkoisen elämän\nvaihteluksi kerran retkeilemään Koutajärvelle eritoten heidän\nmainitsemallaan \"Alvar\" laivalla.\n\nAstuessani nyt tämän uneksitun satulaivan kannelle huomasin kuitenkin,\nettä ajan järkkymätön käsi oli sitä, niinkuin minuakin, säälimättömästi\npidellyt. Laiva oli, kuten sanottu, muuttunut hinaaja-alukseksi. Sen\nsalongeista olivat samettisohvat hävinneet, ja kun kurkistelin kannelta\nperäsalonkiin, näin siellä ainoastaan hyvin pahan näköisiä\nhöyläämättömistä laudoista kyhättyjä penkkipahasia. Mutta vielä\nenemmän herättivät huomiota ne matkustajat, joita tässä ennenmuinoin\nniin komeassa salongissa oleskeli. Siellä virui penkeillä ja lattioilla\njoko luonnottomasti laihtuneita tai naamaltaan pahoin pöhöttyneitä,\nihonväriltään vihreitä \"spitaalisia\", -- joksikin sellaiseksi tautia\nensin luulin. Hyvin pian muistin kuitenkin, että kysymyksessä\noli keripukki, jota yleisesti esiintyy varsinkin pohjoisilla\nleveysasteilla, epäsuotuisten terveydellisten olojen aiheuttamana.\nTauti esiintyy, kuten tunnettanee, väsymyksenä ja yleisenä heikkoutena,\niho käy harmaankalpeaksi, kipuja ilmenee niveliin, ikenet käyvät\nhelliksi ja turpoavat, vuotavat helposti verta ja käyvät märkää\ntekeville haavoille alttiiksi ja ilkeä löyhkä leviää suuhun.\n\nOn selvää, ettei näiden sairaiden näkeminen ollut omiansa kovinkaan\nsotavangin mielialaa kohottamaan. Sillä vaikka keripukki ei olekaan\nmikään sanan varsinaisessa merkityksessä tarttuva tauti, on sillä\nkuitenkin taipumus joukkolevenemiseen, siellä missä sille olosuhteet\novat suotuisat, ja silloin se ilmestyy terveisiin ihmisiin. Kun tauti\nkerran on päässyt leviämään, on sitä sangen vaikea estää ja se käy\nkovin tuhoisaksi. Aniharvoin ihminen keripukista täysin paranee, vaan\nse jättää jälkeensä arpia ja taipumuksen helposti kylmettyä sekä saa\naikaan ravintohäiriöitä. Varsinkin Helsingistä tulleelle, huonosti\nravitulle henkilölle, jollainen minäkin olin, oli tauti hyvin\nvaarallinen.\n\nSen kauemmin ei minun kuitenkaan tarvinnut antautua tällaisiin\nsurullisiin kuvitteluihin, sillä ihana matkareitti oli omiaan\nkiinnittämään mieltä hauskempiin asioihin. Oltiinhan nyt kuuluisalla\nKoutajärvellä, jonka tiesin olevan n. 40 km pituisen ja 15-30 km\nleveän. Sen suuruudesta ei matkustaja kuitenkaan ensi silmäyksellä saa\nmitään käsitystä, sillä järvi on hyvin saaririkas. Koutajärvessä\nsanotaan olevan 1000 saarta, todellisuudessa niitä lienee ainoastaan n.\n350. Sen rannat ovat asumattomia ja ainoastaan sen länsipäässä on\nJärvenpää-niminen kylä. Mutta tukkiliikkeen vuoksi on järvellä sentään\naina ollut liikettä, sillä sen kautta kuljetetaan aina Suomesta asti\ntuotuja puita Koutajoen suuhun. Huomattava nähtävyys on myöskin\nKallikorvan tunturi, joka kuumottaa Koutajärven länsipäässä.\n\nOli siinä monia kauniita kalliorantoja ja varsinkin hivelivät silmää\nkorkeat kalliorantasaaret, jotka kasvoivat neitseellisen koskematonta\nmetsää ja joissa kenties voisi löytyä arvokkaita mineraaleja. Erämaan\nvaikutusta lisäsi sekin, että siellä täällä näkyi savuja metsäpaloista,\njotka tähän aikaan täällä saivat rauhassa tehdä tuhojaan Kannelle minua\npuhuttelemaan ilmestyi myöskin Englannin armeijan luutnantti,\nsuomalainen Primus-Nyman. Keskustelumme kävi sangen tuttavallisesti,\nolimmehan molemmat suomalaisia ja varsinkin Nymanilla näytti olevan\nsangen paljon seikkailuja ja kirjavia vaiheita takanaan. Selvää oli,\nettei tilanne ollut sellainen, että keskustelu olisi voinut tulla\navomieliseksi, ja ainakin minä tunsin itseni jonkunverran katkeraksi,\nmutta varmaa on että Nymanin ystävällisyys teki minuun sangen hyvän\nvaikutuksen. Hän ilmoitti, että meitä vankeja tullaan kohtelemaan hyvin\nja lupasi pyytää Suomen lähettilästä Englannissa ilmoittamaan minun\nomaisilleni, että olin hengissä. Suomen edustajana Englannissa oli\ntähän aikaan tohtori Holsti, johonka minä olin tutustunut hänen\nkamaritoimituskunnan päällikkönä ollessaan ja joka m.m. oli avustanut\nminua eräälle tutkimusmatkalle Lappiin. Myöskin Nyman tunsi Holstin\naikaisemmilta ajoilta. He olivat nimittäin aikaisemmin oleskelleet\nyhdessä Englannissa. Nymanilta sain myöskin kuulla, että Holsti nauttii\nEnglannissa suurta arvonantoa ja että Holstin ansiota oli suureksi\nosaksi se, että m.m. Ranska oli saatu heti tunnustamaan Suomen\nitsenäisyys.\n\nNyman piti hyvin suurena tyhmyytenä sitä, että suomalaiset olivat\nmaailmansodassa liittyneet Saksan puolelle. Jo maailmansodan puhjetessa\noli näet liittolaisvalloille selvä, että sota tulisi myöskin\nvaikuttamaan Venäjän valtakunnan hajaantumiseen ja Ranska samoinkuin\nEnglantikin katsoi suosiollisesti Suomen itsenäisyyspyrkimyksiin.\nLiittolaisvaltojen mielialaa suosiollisemmaksi saadakseen olivat\nPrimus-Nyman ja muutamat muut suomalaiset henkilöt koettaneet\naikaansaada suomalaista legionaa Belgian rintamalle. Tämä sankarillisen\nBelgian riveissä taisteleva suomalainen legiona olisi Primus-Nymannin\nmielestä sopinut pienen itsenäisen Suomen symbooliksi. Suomalaisten\nesiintyminen saksalaisten riveissä maailmansodassa tulee varmasti,\nsenjälkeen kuin Saksa on hävinnyt, rauhankeskusteluissa aiheuttamaan\nsuomaisille vaikeuksia. Jo tästä syystä katsoi Nyman Suomelle\nhyödylliseksi, että suomalaisia taistelee myös liittoutuneiden\nriveissä.\n\nMinä puolestani en pitänyt liittoutuneiden voittoa varmana. Olihan\nSaksa tehnyt erikoisrauhan Venäjän kanssa ja minun mielestäni vapautui\nSaksalta täten itäiseltä rintamalta enemmän joukkoja kuin\namerikkalaiset ensi hätään ennättäisivät rintamalle tuoda ja tämän\nvuoksi pidin mahdollisena, että saksalaiset suurella rynnäköllä\nvoisivat musertaa liittolaisten läntisen rintaman. Mainitsin myöskin\nsaksalaisten kiitetyn yksimielisyyden ja horjumattoman voitontahdon.\nTällöin sain kuulla, että Saksan armeijassa vallankumouksellisella\nliikkeellä on sangen voimakas jalansija, ja että liittoutuneet tätä\nnykyä hyvin suuressa määrin taistelevat lentolehtisillä, joita\nlentokoneista levitetään saksalaisiin juoksuhautoihin. Saksan armeija\non sangen tyytymätön armeijassa vallitsevaan preussilaiseen kuriin ja\njuopa päällystön ja sotilaiden välillä on sangen suuri. Korkeimman\npäällystön muodostaa aatelisto, joka on saavuttanut asemansa\nsukuperänsä nojalla ja joka ei ole tehtävänsä tasalla. Töykeään\nkohteluun ja kaikenlaiseen tarpeettomaan kunniantekoon ja kumarteluun\nei siksi valistunut kansa kuin Saksan pitemmäksi aikaa voi alistua.\nPreussilaisuus ja kaiserismi tulee murskaamaan Saksan armeijan aivan\nyhtähyvin kuin liittoutuneiden aseet.\n\nSuomi on tehnyt suuren tyhmyyden siinä, että se on armeijansa\nmuovaillut saksalaiseen malliin ja koettaa noudattaa preussilaista\nsotilaskuria. Paitsi sitä, että tällainen yliolkainen miehistön kohtelu\nei tule soveltumaan suomalaiselle luonteelle, on otettava huomioon\nmyöskin se seikka, ettei Saksan armeija teknillisessä suhteessa enään\nole liittolaisten armeijan tasalla. Sodan alkaessa oli Saksa kaikin\npuolin paremmin varustautunut kuin liittoutuneet, mutta sen tuloksen\nminkä saksalaiset olivat saavuttaneet 30 vuodessa, oli ranskalainen,\namerikkalainen ja englantilainen nero saavuttanut 3 vuodessa. Ja tätä\nnykyä on länsirintamalla liittoutuneilla paljon parempi aseistus ja\ntaisteluvälineistö kuin saksalaisilla. Saksalaiset eivät enään voi\nkyetä rintamillaan etenemään.\n\nTämän tapaista oli keskustelumme ja myöntää täytyy, että mielipiteeni\nsaksalaisten voittamattomuudesta, johon Helsingistä lähtiessäni olin\nehdottomasti luottanut, alkoivat jonkunverran horjua. Se isänmaallinen\ninnostus ja ihailu, jonka jääkäriliike minussa oli aiheuttanut ja ne\nsankariteot, jotka jääkärit olivat tehneet, saivat kuitenkin aikaan,\netten voinut uskoa liittoutuneiden voittoon. En halunnut ryhtyä\npitempiin väittelyihin, varsinkin kun oli kysymyksessä asioita, joihin\nei kumpikaan voinut tuoda mitään konkreettisia näkökohtia, ja niin\naloimme vähitellen siirtää keskustelua muille aloille. Johdin siis\nkeskustelun Suomen oloihin ja meillä riehuneeseen kansalaissotaan.\nErikoisesti huomautin Nymanille siitä, että niihin kertomuksiin, mitä\ntänne saapuvilta punapakolaisilta saadaan kuulla Suomen oloista, ei ole\nluottamista. Huomautin myöskin siitä, että saksalaisiin turvautuminen\noli tapahtunut äärimmäisessä hädässä ja varsinkin siitä syystä, ettei\ntahdottu syöstä Suomea siihen surkeuteen, mikä olisi kehittynyt, jos\nkansalaissota olisi saanut jatkua yli kesän. Sehän olisi merkinnyt\ntäydellistä kurjuutta ja nälkää.\n\nMainitsin myöskin Svinhufvudin antamaa julistusta, joka Helsingin\nvalloituspäivänä levitettiin, ja jossa nimenomaan huomautettiin Goltzin\njulistus, etteivät saksalaiset tule Suomeen valloittajina. Sitäpaitsi\nhuomautin, että Suomessa olevien saksalaisten joukkojen ylipäälliköllä\nei ole korkeampaa sotilasarvoa kuin suomalaisten joukkojen\nylipäälliköllä, vaan päinvastoin.\n\nTähän Nyman huomautti että suomalaiset itse aikoinaan tulevat\nhuomaamaan, että heille tästä n.k. saksalaisesta avusta on ainoastaan\nhaittaa, vaikka hän toivoi että tämä haitta jäisi niin pieneksi kuin\nmahdollista. Mitä taas kansalaissotaan tulee, niin arveli hän, että se\nei olisi ollut välttämätön. Sanoi, että monet kerrat oli koetettu saada\naikaan sovitteluja valkoisten ja punaisten kesken. Kaikki sovittelut\nolivat kuitenkin rauenneet valkoisten vuoksi, koska he eivät halunneet\nkeskustella kapinallisten kanssa. Huomaa aivan selvästi että Suomen\nn.k. sivistynyt luokka on liian byrokraattista ja että siinä löytyy\nhyvin paljon käsityksiä, jotka ovat ominaisia venäläiselle\nbyrokratialle. Tämä ei ole oikeastaan ihmekään, sillä Suomen johtavat\npiirit ovat aina itse asiassa olleet Venäjän byrokratian palvelijoita.\nSuomen ylhäisön tavat ja katsantokanta ovat hyvin suureksi osaksi\nkotoisin Venäjän hovipiireistä.\n\nTunnin laivamatkan kuluttua aloimme saapua matkamme päämäärään.\nKoutayhtiön saha näkyi jo järven päässä eikä kestänyt kauan ennenkuin\nlaivamme laski laituriin. Laivan peräsalongissa olevat sairaat astuivat\ntai kannettiin maihin, jossa odotteli suuri joukko kalpeita ja\nviheriänaamaisia keripukkipotilaita. Paitsi sotilasvartiostoa, ei\nlaiturilla mielestäni näkynyt ainoatakaan tervettä ihmistä. En tiedä\nliioittelinko näkyä, oudon mielentilani vuoksi, vai totuinko myöhemmin\nnäkemään näitä laihoja naamoja, joka tapauksessa tekivät ne minuun\nsilloin niin kaamean vaikutuksen, että mielessäni annoin tälle\npaikkakunnalle nimen \"spitaalisten laakso\".\n\n\n\n\nIV LUKU, jossa kerrotaan miltä tuntui oleskella spitaalisten laaksossa.\n\n\nMaihin astuessamme meidät luovutettiin 8-henkiselle vartiostolle. Meitä\nsotavankeja oli, kuten jo aikaisemmin on mainittu, kaikkiaan neljä\nkappaletta, nimittäin Saikoffit, isä ja poika, Kalle Vuorela ja minä.\nSaikoffit olivat hyvin surkean näköisiä ja huokailivat yhtämittaa.\nKarjalaisethan ovat hyvin tunteellista väkeä ja hädässä eivät kyyneleet\nheillä koskaan ole kaukana. Muistellessaan kaunista taloaan\nSoukelojärven rannalla ja kaikkea sitä maallista hyvää, mitä heille\nsinne jäi, purskahtivat he haikeaan itkuun. \"Kyllä meidät nyt viedään\nArkangeliin ja tapetaan\", sanoivat he. Kalle Vuorela sitävastoin oli\ntäydellisesti tyyntynyt. Huomasin ennenpitkää että hän, paremmin kuin\nminä, käsitti sotavangin aseman ja varoi suututtamasta vartijoitaan.\n\nLuutnantti Solovjeffin johdolla lähdimme kävelemään huonoa kivistä\nmaantietä. Tie muistutti suomalaisia karjakujia; paikoin se oli\nkivinen, paikoin taas nilkkoihin asti upottava. Jonkun aikaa\nkäveltyämme astuimme rautatielinjan yli ja sillä kohdalla Solovjeff\npysähtyi ja osoittaen rautatielinjaa lausui: \"tässä on Muurmannin\nrata, joka ei koskaan tule suomalaisten haltuun\". Matkaa jatkaessamme\nkuljimme lähellä kahden pienen kapean järven rantaa ja lopuksi aukeni\neteemme Knääsin lahti ja lähellä oleva Knäsön kylä.\n\nSuurempi karjalaiskylä kirkkoineen ja karjalais-tyylisine\nrakennuksineen on aina saman näköinen, ja varsinkin tämä luonnonihanan\nKnääsinlahden poukamassa oleva kylä näytti hyvin hauskan näköiseltä.\nKoutajärven länsipäästä lähtee haararaide melkein suoraan länteenpäin\nja päättyy Knääsin lahden päähän. Tänne oli rakennettu ratapiha n. 500\nm pituisine raiteineen. Kylä on rautatien pohjoispuolella ja rautatien\neteläpuolella oli n.k. kasarmialue. Kasarmialueen muodostivat lähelle\nrautatietä rakennetut viisi parakkia, erinäiset makasiinirakennukset,\nsaunarakennukset y.m. Nämät olivat kaikki vielä kirveen jäljiltä,\nhirsistä rakennettuja ja vuoraamattomia, mutta itse asiassa hauskan\nnäköisiä, sillä ne oli rakennettu suomalaiseen tyyliin eikä tavalliseen\nkarjalaiseen tyyliin, joka muistuttaa tulitikkulaatikoita. Ensimmäinen\nsuomalainen rakennus, jonka sivuutimme, oli sairaala ja sinne jäivät\nmeitä seuranneet keripukkipotilaat.\n\nMe jatkoimme matkaa muutamia kymmeniä metrejä ja saavuimme pienelle\nkasarmirakennukselle, jota ympäröi hirsiaita ja jonka näin ollen\nkäsitimme olevan sotavankeja varten. Tänne meidät kuljetettiin ja\nsaimme astua suuren eteishuoneen takana olevaan peräkamariin, jonka\noven suulle asetettiin vartijat. Kamarissa oli ainoastaan yksi ikkuna\nja siitä ei näkynyt muuta kuin joku neliömetri likaista pihamaata,\nlankkuaidan estäessä muun näköalan. Sanoin likaista, sillä huikean\nlikainen se tosiaan oli. Se oli selvästi vielä sellainen kuin se\nitäisten veljien jäljiltä voi olla, täynnänsä mätäneviä ruuanjätteitä,\nkonservipurkkeja, vaateriekaleita y.m. Avonaisesta ikkunasta tunkeutui\nsisälle inhottava löyhkä.\n\nHuoneessa ei ollut mitään kalustoa, joten heittäydyimme lattialle. Emme\nolleet saaneet mitään ruokaa ja olimme koko lailla väsyneitä, sekä\nkävelystä että varsinkin minä huonosti nukutusta yöstä. En ollut\noikeastaan nukkunut kunnollisesti moneen yöhön. Selvää on, ettei\nmielentilani ollut kehuttava.\n\nKenelläkään ei ollut halua aloittaa keskustelua, joten huoneessa\nvallitsi hiljaisuus. Mutta äkkiä sen keskeytti eräs ovensuuhun asettunut\nrääsyihin puettu, hirvittävän näköinen sälli huudahduksella \"voi\nperkele\".\n\n-- Jaa, täällä näkyy olevan lahtareita, jatkoi hän. Nämäkö ne nyt ovat\nsitten niitä jääkäreitä, taikka vormuista päättäen ne näyttävätkin\nolevan itävaltalaisia. Kyllä teidät täällä höyhennetään ja pian saatte\nnäyttää miltä maistuu porvarille työn teko.\n\nTämän tapaisia tervehdyksiä sateli meille sitten useammistakin suista,\nsillä vähän väliä ilmestyi ovensuuhun joku naama ja meidän asemamme\ntuntui tosiaankin samalta kuin pedon, joka istuu häkissä jossain\neläintarhassa ja jota poikanulikat, tietäessään olevansa turvassa,\nhärnäilevät.\n\nAsemamme ei muutenkaan ollut kehuttava. Hirveä tupakannälkä,\nnälänhädistä ehkä kaikkein pahin, karmi kurkkua. Hampaansärky, josta en\nollut tietänyt mitään kymmeneen vuoteen, pullisteli poskeani. Maha\ntuntui tyhjältä, syöpäläiset kuhisivat ruumiissa ja selkääni jomotti.\n\nKalle istui mykkänä nurkassaan ja Saikoffit vuoroin itkivät ja vuoroin\nkiroilivat Suomen hallitusta ja valkokaartia ja eritoten minua, jotka\nkaikki yhdessä olimme saattaneet heidät tähän ikävään satimeen. Ja\nviereisestä huoneesta kuului vartiosotilaiden korttien läiske sekä\ntunkeutui nenään ruuan ja tupakan miellyttävä haju.\n\nTuntui sentähden sangen ihanalta, kun paikalle ilmestyi eversti Burton\nPrimus-Nymanin seuraamana. Hänen ensimmäinen kysymyksensä, jonka\nPrimus-Nyman tulkitsi suomeksi, oli, kuinka vankeja on kohdeltu ja onko\nmeille annettu ruokaa.\n\nTähän vastasimme, että meitä oli kohdeltu hyvin, sillä itse asiassahan\nei pientä haukkumista voinut kovin panna pahakseen. Joka tapauksessahan\noli siitä annettu takaisin samalla mitalla, ja mitään ruumiillista\nväkivaltaahan ei meitä kohtaan oltu harjoitettu. Sitävastoin ilmoitimme\nrehellisesti, että emme olleet saaneet ruokaa.\n\nTällöin selvisi, että tähän olivat punaiset vartijamme syypäät, ja\nhyvin äkkiä saivat he nyt käskyn pitää siitä huolen. Meille taas\nannettiin määräys seurata yhtä vartijoista, joka vei meidät n.k.\nenglantilaiselle parakille. Tämä sijaitsi radan varrella lähellä lahden\nrantaa, korkealla mäen töyräällä. Se oli suurella eteisellä jaettu\nkahteen osaan: toisessa päässä oli englantilaisen päällystön asunto ja\ntoisessa päässä varastohuoneita. Varastohuoneissa säilytettiin ruoka-\nja vaatetustavaroita; aseita ei tässä rakennuksessa säilytetty.\nTultuamme perille aukaistiin varastohuoneen ovi ja me saimme jokainen\nkaksi lämmintä vilttiä, kaksi paitaa ja kahdet alushousut, kaikki\nerittäin hyvää tekoa, m.m. alusvaatteet niin hyviä, etten sellaisia\nennen ollut nähnyt. Vaatteet jakoi meille suuri, komea, atleettimainen\nmies, jonka sittemmin sain tietää olevan punakaartin ylipäällikön\napulainen Wesley.\n\nNämät miellyttävät vehkeet saatuamme kohtasi meitä vielä toinen\nmieluinen yllätys. Meidät vietiin nimittäin saunavaunuun, jossa oli\nkiuas aivankuin suomalaisessa saunassa. Täällä saimme kylpeä ja saunan\nkiukaalla panimme toimeen joukkomurhan heittämällä sinne entiset\nvaatteemme.\n\nMielihyvällä palasimme taas vankilaamme, jossa meitä odotti ateria. Se\noli kuivatuista vihanneksista ja säilykelihasta valmistettua keittoa,\nrunsas kimpale vehnäleipää ja teetä. Aterian jälestä oikasimme itsemme\nlattialle ja mielialamme oli melkoista korkeammalla kuin ennen.\n\nSeuraavan yön nukuimme jo kokolailla paremmin, sillä puhtaissa\nvaatteissamme oli ihana maata. Tosin kuhisivat vankilamme seinät ja\nlattiat täynnänsä pieniä eläviä, mutta niihinkin aloimme vähitellen\ntottua. Seuraavana aamuna saimme teetä ilman leipää, olimme\nnimittäin, ainakin minä, erehdyksessä syöneet koko edellisen päivän\nleipäransoonin, kun tarkoitus oli, että siitä olisi pitänyt säästyä\nseuraavaan päivään osa teen kanssa nautittavaksi.\n\nTeetä juodessamme saapui paikalle myös eräs Muurmannin legioonalainen,\njoka ilmoitti saaneensa määräyksen kuljettaa meidät uudestaan\nenglantilaiselle parakille kuulusteltaviksi, minkä jälkeen meidät\ntodennäköisesti hirtettäisiin, tai parhaassa tapauksessa lähetettäisiin\nArkangelin vankikomeroihin, joissa hän ilmoitti olevan torakan pituisia\nluteita.\n\nMuut etuhuoneessa olevat legioonalaiset vahvistivat hänen sanansa\notaksuen siis, että meidät lähetettäisiin Arkangeliin, kuten he\nkertoivat muille vangeille tätä ennen tehdyn.\n\nJa niin lähdettiin alla päin marssimaan englantilaista parakkia kohti.\nParakin edustalla oli aikaisemmin ollut rautatieraide, mutta sittemmin\noli ratavallilta otettu kiskot pois, joten mäen reunan ja Knääsin\nlahden rannan väliin oli jäänyt noin 2 raiteen levyinen, kiskoton\nratavalli. Tämä se oli Muurmannin legioonan ensimmäinen harjoituskenttä\nja sillä seisoi nytkin kahdessa rivissä n. 60 legioonalaista kiväärit\nolalla, kentän pituussuunnassa. Meidät vangitut vietiin harjoituskentän\ntoiseen päähän, jonne jäimme vartioituina seisomaan.\n\nKivääreissä seisovat sotilaat olivat kamalan näköisiä. Mitään\ntäydellisiä univormuja heillä ei vielä ollut; millä oli päällänsä\nunivormutakki, millä univormuhousut. Muu puvusto taas oli muodostettu\nkaikenmoisista riekaleista, joiden veroisia ainoastaan täällä voi\nnähdä. Ja mieleen hiipi väkisinkin ajatus, että mahdollisesti sittenkin\nsaamme tuntea miltä niin kutsuttu sotaoikeus maistuu.\n\nKentälle ilmestyi ennenpitkää eversti Burton Primus-Nymanin ja erään\nenglantilaisen upseerin seuraamana. Legionäärit tekivät kunniaa ja sen\njälkeen alkoi luutnantin komennolla äkseeraus. Luutnantti (Philips)\nkomensi selvällä suomenkielellä, ja huvittavaa oli nähdä, kuinka\nvaikeasti keripukin kangistamat jäsenet taipuivat äkseeraukseen. Oli\nsiinä sekalaista seurakuntaa. Nuoresta 18-vuotiaasta poikanallikasta\naina 50-vuotiseen harmaatukkaiseen lentojätkään asti. Mainittava on\nnimittäin, etteivät suinkaan kaikki legionäärit olleet Suomesta\nkaranneita punakaartilaisia, vaan että suuri osa heistä oli suomalaista\ntyöväkeä, joka oli ollut työssä täällä Vienanmeren rannoilla ja\nMuurmannin radalla ja joka työansion loppuessa oli saanut ryhtyä\nsotilashommiin. Oli siinä rivissä tosiaankin Sven Dufvaa poikineen,\nsillä keski-ikäinenkin otsatukkainen jätkä ei kovinkaan sujuvasti taivu\ntekemään sotatemppuja.\n\nPrimus-Nyman kääntyi meidän puoleemme, osoittaen meille työmme. Me\njouduimme näet raivaamaan ja laajentamaan harjoittelukenttää. En tiedä\noikeastaan, oliko tämä Haagin konventionin mukaista, sillä sen mukaan\nei sotavankeja saa käyttää töihin, jotka ovat hyödyksi toiselle\nsotivalle puolelle, ja tässähän oli kysymyksessä rintamajoukkojen\nharjoittelu itse rintamalla. Mutta varsin ymmärrettävistä syistä ei\nminulla ollut pienintäkään halua esittää vastalausetta. Päinvastoin\nhuoahdin helpotuksesta, huomatessani, että saisimme alkaa työskennellä\nulkoilmassa.\n\nMeille annettiin lapiot ja käsikärryt, ja niin aloimme tasoittaa\nkenttää ja louhia mäenrinteistä maata kentän laajentamiseksi mereen\npäin. Eihän sellaisella alalla 4 miehen työ paljoakaan tuntunut,\nvarsinkin kun työtä ei millään tavalla hoputettu eikä mitenkään\ntarvinnut rasittaa itseään. Paremmin voi sanoa, että jo ensimmäisenä\npäivänä saimme tottua siihen, miten laiskasti työtä yleensä voidaan\ntehdä. Meidän työmme \"päällekatsojana\" tosin oli eräs punaiseen\nlegioonaan kuuluva suomalainen merimies, joka osasi englannin kieltä,\nmutta hän ei ainakaan minkäänlaista pakotusta meidän suhteemme\nharjoittanut. Päinvastoin hänen \"proletaarivaistonsa\" tekivät hänet\njonkunverran solidaariseksi meidän kanssamme ja sen vuoksi voidaankin\nsanoa, että työtä suoritettiin tavalla, joka oli Taylor-järjestelmälle\naivan päinvastainen.\n\nKello 12-tienoilla työ keskeytettiin tunniksi ja meidät vietiin\ntakaisin parakille, jossa saimme päivällisaterian. Senjälkeen tehtiin\ntyötä iltaan kello 6:een asti, jolloin seuraavan päivän päiväannos\njaettiin. Tästä päiväannoksesta saimme aluksi itse valmistaa\npäivittäisen ruokamme. Ruoka-astioina oli läkkipeltinen kulho, josta\njuotiin teetä, tinalusikka, ja pöytäveitsi: muut ruoka-astiat tehtiin\nkonservipurkeista.\n\nNäin oli siis ensimmäinen jännitys lauennut ja huomasimme saaneemme\nsäännöllisen päiväjärjestyksen. Se oli melkein sama kuin se, johon olin\ntottunut Tuomarniemen metsänvartijakoululla. Tosin ei tarvinnut nousta\nylös klo 6 aamulla kuten Tuomarniemellä, jossa tunnit olivat silloin\nalkaneet. Niin suurta rasitusta ei meille sotavangeillekaan tahdottu\nantaa, vaan saimme nousta ylös tavalliseen ihmisten aikaan aamulla klo\n7. 7-7.40 oli teenjuonti, senjälkeen lähdettiin harjoituskentälle,\njonne saavuttiin täsmälleen klo 8. Täällä olimme töissä klo 12 asti.\nKello 12-1 oli päivällisateria ja klo 1-6 tehtiin taas\nharjoituskentällä töitä.\n\nSäännöllinen työ rauhoitti pian mielet, aika kului nopeasti, ruoka oli\nrunsasta ja terveellistä, parempaa kuin siihen aikaan olisi saanut\nSuomessa, ja sen vuoksi aloimmekin voida hyvin.\n\nNoin kolmisen päivän kuluttua saapuessamme eräänä sateisena iltapäivänä\ntyöstä parakille, tapasimme siellä uuden vangin. Tällä tavalla\ntutustuin suutarimestari Pulkkiseen Kuusamon pitäjän Vasaraperän\nkylästä ja pyydän saada hänet esitellä:\n\nJuho Pulkkinen oli suunnilleen saman ikäinen mies kuin minäkin, siis\npuolivälissä 40, kooltaan lyhyenlainen ja hartiakas. Hänen kasvojensa\nväri oli terve ja iho oli sileä ja nuorekas. Ylähuulta kaunisti komeat,\njonkunverran alaspäin riippuvat viikset, joiden takaa usein näkyi kaksi\nriviä terveitä valkoisia hampaita. Koko olemus osoitti aivan erikoista\nsiisteyttä, ja käytöksessä oli sitä luontaista arvokkaisuutta ja\nkohteliaisuutta, jota niin usein tapaa Pohjan perien asukkaissa.\nOtaksuin heti, että tuttavuus oli miellyttävä, enkä tässä pettynytkään.\n\nEnsi työkseni huomasin, että Pulkkinen oli saanut pitää kaikki\nvarustuksensa. Hänellä oli vieressään pohjoissuomalainen,\nnahkaviilekkeistä kannettava selkälaukkunsa, joka oli harvinaisen suuri\nja erittäin hyvätekoinen ja joka sittemmin osoittautui olevan Pulkkisen\nomaa työtä.\n\nMeidän poissaollessamme oli nähtävästi laukun sisältö tarkastettu,\nkoskapa Pulkkinen juuri parastaikaa kokoeli sitä takaisin laukkuunsa.\nTätä tarkastellessani totesin jälleen, kuten monesti ennen, että\nsuomalaisella kuljeksivalla työläisellä on enemmän kuin millään\netappiupseerilla taitoa mahdollisimman pieneen tilaan sijoittaa\nmahdollisimman paljon tarpeellista tavaraa. Mies, joka parhaan osan\nelämästään joutuu kuljeksimaan jalkapatikassa kymmenien penikulmien\npituisia matkoja ja jonka asumattomilla taipaleilla täytyy kuljettaa\nvälttämättömästi tarpeelliset tavarat mukanaan, on todentotta\npakoitettu harkitsemaan, mitä hän mukaansa ottaa, sillä jos häneltä\njotain välttämättömän tarpeellista puuttuu, voi hän talvikylmässä\nsortua kinokseen. Kun vielä oli kysymys Pulkkisen tapaisesta\nliikkuvasta käsityöläisestä, niin näiden välttämättömyystarpeiden\nlukumäärä oli sangen suuri, sillä hänen täytyi kulettaa mukanaan\nkokonainen suutarinverstas naskaleineen, pikilankoineen, lesteineen,\nneuloineen, sormustimineen, raspeineen, veitsineen, pihteineen j.n.e.\nMyöhemmin osoittautuikin, että Pulkkisella oli myöskin kaikki\nsatunnaisia taudintapauksia varten tarpeelliset lääkkeet, ja että hän\ntarkastuksen kestäessä taitavasti oli osannut siirrellä laukkunsa\npoimuihin sellaisia tavaroita, joita sieltä juuri etsittiin, kuten\nMuurmannin radanvarren karttoja, erinäisiä Suomen armeijan\ntiedusteluohjeita y.m.s.\n\nJa koko ajan siinä luutnantti Sovlojeffin rinnalla seistessä Pulkkinen\nkokoeli tavaroitaan reppuunsa ja vaatimalla vaati päästä vapaaksi\njatkaakseen matkaa Suomen puolelle.\n\nSolovjeffin ja Pulkkisen keskustelussa selvisi, että jossakin Knäsön\nläheisyydessä oli löydetty metsästä miehen ruumis ja tätä ruumista\ntutkittaessa oltiin satuttu myöskin huomaamaan Pulkkinen, joka juuri\noli pujahtamassa pois kauppalasta jatkaakseen matkaa Suomen puolelle.\n\nPulkkinen taas puolestaan sanoi olleensa Muurmannin radalla töissä ja\nhenkensä pitimiksi tehneensä paitsi suutarin työtä kaikenlaista\nmuutakin työtä. Nyt olivat tienestit loppuneet, ja sentakia hän pyrki\ntäältä kotiansa Kuusamoon. Murhatusta miehestä ei hän tietänyt mitään\nja sanoi muuten tällaisia miehen raatoja löytyvän metsissä kuinka\npaljon tahansa. Ne olivat kaikki Muurmannin radalta Suomeen takaisin\nlähteneitä työmiehiä, jotka matkalla olivat joutuneet ryöstömurhan\nuhriksi.\n\nKun ei kuulustelussa sen enempää selvinnyt, jätti Sovlojeff Pulkkisen\nrauhaan sanoen kuitenkin myöhemmin puristavansa hänestä totuuden ilmi.\n\nOlimme siis saaneet uuden toverin. Pulkkisen tiedot nimestään olivat\noikeat ja oli hän Kalle Vuorelan vanha tuttava. Hän tunsi myös\nennestään Saikoffit, sillä hän oli usein käynyt näiden talossa. Tällä\ntavalla oikeastaan meistä sotavangeista muodostui tuttavallinen piiri,\nja saimme pian hyvää seuraa toisistamme.\n\nJonkun ajan kuluttua tuhahti huoneeseemme eräs legioonalainen kertomaan\nporvarien julmuuksista vankileirillä, joista hieman aikaisemmin\nsaapuneet pakolaiset olivat tuoneet uusia tietoja, Pulkkinen silloin\ntuikeasti vastasi, ettei ainakaan punaisilla ollut syytä ketään\njulmuuksista moittia, sillä itse he olisivat kyllä tehneet puhdasta\njälkeä, jos vain suinkin olisivat ennättäneet, mainiten samalla heidän\nmurha-aikeistaan Kuusamossa, joiden mukaan Kuusamon punaisilla oli\nollut selvät aikomukset tappaa Kuusamon nykyinen omistava luokka ja\nruveta itse heidän sijaansa porvareiksi.\n\nPulkkisen naseva vastaus sai aikaan suuren hälinän, mutta mitään\nväkivaltaa häntä kohtaan ei kuitenkaan tapahtunut, mutta pitkä\nvastaselitys siitä syntyi. Yleensä koettivat kaikki sikäläiset punaiset\nesittää asiaansa niin kauniissa valossa kuin mahdollista. Punaisten\ntarkoitus ei muka ollut persoonallisesti hyötyä kapinasta, vaan edistää\noikeutta, auttaa köyhiä ja kostaa vääryyttä, j.n.e.\n\nPulkkisen saapumis-ilta oli meille sotavangeille merkille pantava\nsiinäkin suhteessa, että päivän kuluessa oli akkunoihin tehty\nrautaristikot. Tämä toimenpide oli oikeastaan meille vangeille eduksi,\nsillä siitä oli seurauksena, että huoneessa oleva vartija poistettiin\nyöksi ja sijoitettiin etuhuoneeseen ja ovi välillä suljettiin. Tällä\ntavalla saimme tilaisuuden iltayöstä vapaasti keskustella keskenämme ja\nnäin sain myöskin minä sain tilaisuuden ryhtyä tekemään muistiinpanoja,\njota silmälläpitäen olin eräässä sopivassa tilaisuudessa \"besorgannut\"\nitselleni suuren palasen valkoista käärepaperia; kynä taas löytyi\nPulkkisen ehtymättömistä varastoista.\n\n\n\n\nV LUKU, jossa suutari Pulkkinen tekee selvää Karjalan kysymyksestä.\n\n\nMainitsin, että Pulkkinen tuntui tuntevan Saikoffit, mutta tämä\ntuttavuus ei suinkaan ollut mitään mieluisaa laatua. Asian laita oli\nnimittäin se, että Ilja Saikoff oli tunnettu karjalainen kapitalisti,\nja täksi oli hän tullut pääasiallisesti nylkemällä lähimmäisiään,\njoihin m.m. Pulkkinen aikaisemmin oli kuulunut. Tämä seikka aiheutti\nsittemmin paljon kinastelua miesten välillä.\n\n\"Kyllä minä sinut Ilja muistan, sillä sinä olet juuri sama mies, joka\nviime talvena otit minulta maitoastiasta 20 ruplaa.\"\n\nTämä maitoastia on tosin hyvin epämääräinen mitta, mutta\ntodellisuudessa se ei sisältänyt maitoa enempää kuin puoli litraa,\njoten hinta oli sangen mahtava, sillä rupla oli siihen aikaan n. 1 1/2\nmarkkaa.\n\nKun Ilja surkealla äänellä selitti joutuneensa vangiksi Suomen\nvalkoisten ja minun tähteni, niin Pulkkinen siihen tokasi, että kyllä\nse on varmasti vale, Ilja kulta, sillä varmaan sinut ovat omat\nkyläläisesi nylkemisen vuoksi ilmiantaneet.\n\nTähän murahti Ilja, että ehkä se sittenkin taitaa olla se Mikkojeffi,\nja kun Mikkojeffin nimi mainittiin, tuntui siltä kuin myöskin Iljan\npoika, Vasili, olisi saanut oudon pistoksen rintaansa, sillä hän\nhuokasi jotakin siihen suuntaan, että jos tosiaankin Mikkojeffi on\nkäynyt meidän päällemme kantelemassa, niin taitaa hirsipuu meitä\nodottaa.\n\nKuten myöhemmin tulemme näkemään, olikin Pulkkisen olettamus aivan\noikea, ja Mikkojeffi, jolla oli kummallekin Saikoffille vanhoja\nkalavelkoja maksettavana ja joka oli entinen venäläisten santarmien\nkätyri, oli tosiaankin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen kostaakseen\nSaikoffeille, joille oli velkaa.\n\nTämä pieni välinäytös oikeastaan antoi aiheen keskustelun siirtymisen\nKarjalaan ja karjalaisiin. Pulkkinen aloitti kertomuksensa.\n\n-- Saavuin tänne Karjalaan tälle matkalle viime syksynä ja tapanani on\nollut oleskella täällä Vienanrannalla jokainen vuosi. Silloin kun\nMuurmannin rataa alettiin rakentaa, alkoi täällä hyvä työansio. Kun\ntyömiesten onnistui päästä porukkaan pomojen kanssa, saatiin hyvin\nedullisia urakoita, niin että parinkin sadan ruplan tienestit päivässä\neivät olleet mitään harvinaisia. Muurmannin rata on tullut tavattoman\nkalliiksi sentähden, että sitä rakentamaan on käytetty venäläisiä\ninsinöörejä ja venäläistä työnjohtoa, joka on varastanut suunnattomia\nsummia. Jos radan olisivat rakentaneet esim. suomalaiset insinöörit, ei\nrata olisi tullut maksamaan kymmenettä osaakaan siitä, mitä se nyt on\nmaksanut. Sitäpaitsi on rata niin huonosti rakennettu, ettei sitä\nmihinkään suurempaan liikenteeseen voida käyttää. Jos liittolaiset\nesim. aikovat kulettaa sotavoimia Muurmannin rataa myöten Venäjälle,\nniin tulevat he huomaamaan, että heidän täytyy rakentaa rata kokonaan\nuudestaan. Radan huonoutta todistaa sekin, ettei ainoakaan juna ole\npäässyt yhtämittaa Kemistä Muurmannin rannalle.\n\nSe työväki, joka oli rataa rakentamassa, oli mitä sekalaisinta\nseurakuntaa. Mutta erikoisesti olivat hänen mielenkiintoaan herättäneet\nkiinalaiset, joita oli paljon käytetty rautatietöissä. Heidän oudoista\nelämäntavoistaan riitti juttuja loppumattomiin. Hänen mielestään\nkiinalaiset eivät ole ihmisiä, vaan piruja. He elivät äärettömässä\nlikaisuudessa ja tulivat toimeen olosuhteissa, joissa tavallinen\nkuolevainen ei voisi elää. Ruuaksensa käyttivät he m.m. kaikki\nitsestään kuolleiden hevosten raadot ja kaikki ruuan tähteet, mitkä\nmuut olivat hyljänneet. Leipää he eivät tarvinneet, he tekivät\nainoastaan ruisjauhotaikinasta pötkyjä, jotka kiersivät kepin ympärille\nja lämmittivät tulessa. Suurta herkkua olivat rotat ja likakärpäset.\n\nKiinalaisilla on oma, erittäin laiska työtahtinsa, jota ei mikään voima\nvoi saada nopeammaksi. Kiinalaisen laiskuuden pitäisi tulla\nsananparreksi.\n\nErikoisesti ihmetteli hän sitä, ettei kiinalainen juuri lainkaan tunne\nruumiillista tuskaa. Kun nimittäin kiinalainen sai päähänsä olla\ntekemättä työtä, joka muuten sattui hyvin usein, niin huomattiin pian,\nettei nagaikka tehonnut vähääkään. Kiinalainen ei siitä ollut\nmillänsäkään, eikä se myöskään saanut aikaan mitään näkyviä merkkejä\nhänen selkäänsä. Aivan yhtä tehotonta oli putkaan työntäminen ja\nnälällä rankaiseminen, sillä kiinalainen olisi aivan tyynesti antanut\ntappaa itsensä. Tästä syystä kiinalaisille kaikkein mieluimmin\nannettiinkin oma urakkansa ja saivat he tästä syystä esim. rakentaa\nsivuraiteita, tai tehdä jotain muuta samantapaista työtä, joka ei ollut\npäätyön tiellä.\n\nPaitsi kiinalaisia, oli rataa rakentamassa mitä kirjavin joukko\nvenäläisiä, kaikesta päättäen myös tämä väki hylkyjoukkoa, jota oli\nkerätty sieltä, mistä kiireen kaupalla oli saatu. Suomesta oli myös\nsuuria työmiesjoukkoja, jotka tavallisesti joku pomo oli koonnut\nympärilleen ja sinne kuljettanut. Mitä päällystöön tulee, niin\nkorkeampia herroja ei juuri näkynyt, heillä ei tosiaankaan näyttänyt\nolevan mitään suoranaista tekemistä töiden kanssa, joista\npääasiallisesti huolehtivat kaikenkarvaiset urakoitsijat, joilla oli\ntyöstä määrätty urakkaosansa tai tehtävänsä. Tiehen asetettiin muuten\nhyvin suuria toiveita. Muurmannin rautatiestä piti tuleman suuri\nvaltasuoni, jota myöten Venäjän vilja pääsisi liittolaismaihin ja\nVenäjälle piti sen taasen kuljettaman kaikkea sellaista, mitä Suuren\nVenäjän maanviljelys ja teollisuus tarvitsisi. Kaikkein ensimmäiseksi\npiti kuitenkin rataa myöten kuljetettaman aseita, joilla Venäjän villit\nlaumat piti aseistettaman \"länsimaista sivistystä palvelemaan\". On sitä\nMuurmannin soihin uponnut monen englantilaisen mammanpojan punta,\ntulematta koskaan takaisin.\n\nKaikista niistä englantilaisista ja ranskalaisista, jotka kävivät\nrakennustyötä tarkastamassa, voidaan sanoa, että he värisivät\nviluissansa, eikä heidän naamaansa juuri näkynyt turkin kauluksen\nsisältä.\n\nNiinkauan kuin keisarivalta pysyi pystyssä, oli radalla kuitenkin\njonkinmoinen järjestys, mutta niinpian kuin ensimmäinen vallankumous\ntapahtui ja n.k. vapaamielinen Venäjä pääsi valtaan, alkoi myös heti\npaikalla suuri sekasorto. Ei tosiaankaan tietänyt, kuka missäkin\npaikassa oli korkein herra, sillä jokainen väitti olevansa päällysmies\nja lopulta vakaantui työväestöön käsitys, että ainoastaan se on herra,\njoka maksaa tilin. Herrat alkoivat tapella keskenään, väliin\nsyöksähtivät he rakennuksista pihamaille ja pyöriskelivät kinoksissa,\nammuskelivat ja kolhivat toisiaan ja lopulta huusivat työmiehiäkin\navukseen. Kyllä sen näkee, että ryssä on sellainen eläin, että oli se\nsitten herra tai työmies, niin ei se ilman nagaikkaa kurissa pysy.\n\nVienankarjalainen on yleensä huono työmies, ainakin kun on kysymys\nruumiillisesta työstä. Kauppamiehenä hän menettelee, mutta raskaaseen\ntyöhön hän ei hevin ryhdy. Niinpä tämän radan varrellakin asuva\nkarjalainen taitavasti osasi vältellä kaikkia vaikeimpia töitä, ja\nhyötyi sen rakentamistöistä pääasiallisesti ruokatavarain, vaatteiden,\ntupakan y.m. myynnillä, tai suorittaen helpoimpia tehtäviä.\n\nN.k. Kerenskin aika alkoi tuntua siinäkin, että muona alkoi loppua.\nMutta seteleitä sitä vastoin ilmestyi sitä runsaammin. Setelitulva\nkasvoi siksi suureksi, ettei pienempiä seteleitä enään setelipainossa\nennätetty leikata toisistaan irti, vaan työnnettiin niitä työläisille\ntileissä pitkinä listoina, tai rullina, joista sai leikata kulloinkin\ntarvitsemansa pätkän.\n\nMitä tukevammin Kerenski istui satulassa, sitä tyhjemmiksi kävivät\nmyöskin ruokatavaravarastot. Leipä alkoi hävitä ja pilaantunut\nsuolaliha alkoi käydä pääravinnoksi. Koko ajan oli päällystö elänyt\nhyvästi, juonut ja mässäillyt. Mutta varsinkin Kerenskin aikana kävi\nmässäys entistä suuremmaksi ja päällystön välinpitämättömyyden vuoksi\ntyönteko lakkasi kokonaan.\n\nIloinen svaboda vallitsi kaikkialla. Englantilaiset ja ranskalaiset,\nvarsinkin viimemainitut, matkustelivat edestakaisin ja aina heidän\nmatkojensa jälkeen pidettiin puheita kansalle, joissa ilmoitettiin että\ntsaarihallitus oli aikonut kavaltaa Venäjän Saksalle, mutta Kerenskin\nhallitus oli sen pelastanut liittämällä sen uudestaan entistä vahvemmin\nliittoutuneiden riveihin, joissa itse Venäjän kansa niin sydämestään\nhaluaa taistella.\n\nSitä mukaa kuin svaboda lisääntyi, väheni ruoka, työt täytyi lopettaa,\nrata ja tavararakennukset jäivät paikoin keskeneräisiksi ja työväestö\nalkoi paeta pois. Kurja aika alkoi, keripukki rupesi raivoamaan,\nlavantauti, punatauti ja pilkkukuume rupesivat tekemään tuhoaan, ja\nparas oli pyrkiä pois. Bolshevikkien ilmaantuminen hallitukseen ei\ntäällä merkinnyt sanottavaa muutosta, korkeintaan pientä muutosta\nparempaan päin, sillä järjestys hieman parani ja karjalaisten\nnylkemistä, varsinkin asutuimmilla paikoilla, hieman vähennettiin.\nMutta nälkä ja taudit raivosivat, kuten ennenkin ja vielä enemmän\nilmestyi puheenpitäjiä, eikä oikeastaan kukaan tietänyt, mistä oli\nkysymys. Monet työläiset yrittivät painua ratavartta pitkin\neteläänpäin, nousten junaan aina silloinkuin sattuivat pääsemään. Nämä\nehkä menettelivätkin viisaimmin, sillä turvallisuus radan varrella oli\nparempi kuin muualla. Suurin osa niistä taas, jotka lähtivät pyrkimään\npoikkimaisin Suomeen, sortui matkalle, joko tiettömiin taipaleisiin,\ntai joutui ryöväreiden kynsiin. Ne taas, jotka pääsivät kotiin, olivat\nsaaneet siksi paljon kärsiä, että he olivat varmasti saaneet matkalta\nmuiston loppuiäkseen.\n\n-- En tietänyt minäkään oikeastaan, mitä tehdä, sillä tie sekä etelään\nettä länteen tuntui minusta liian vaaralliselta. Paras oli mielestäni\njäädä paikalleen ja koettaa ainakin toistaiseksi tulla toimeen, miten\nparhaiten taisi. Rautatietyö ei enään kannattanut, sillä siitä sai\npalkakseen ainoastaan paperia, jota ei voinut syödä. Tällä tavalla\njouduin tekemään työtä karjalaisille, milloin suutarintyötä ja milloin\nmitäkin talossa tarvittavaa. Pikku hiljaa olen tullut toimeen ja\ntarkoitukseni oli vähitellen etsiä itselleni turvallinen paluutie\nSuomeen. Niin pian kuin suomalaisia punakaartilaisia alkoi tänne\nilmestyä ja miehiä alettiin ottaa puna-armeijaan, katsoin parhaaksi\npysytellä syrjässä, sillä pelkäsin kaikkia sotatoimia.\n\n-- Vienankarjalaiset ovat tosin suomensukuista kansaa, mutta ero\nsuomalaisen ja karjalaisen välillä on suuri. Karjalainen on\nsuomalaisesta siksi paljon takapajulla, että on vaikea ajatella, miten\nsuomalaiset ja karjalaiset voisivat elää samassa valtiossa. Karjalaista\nnykypolvea suomalaisista vaikeasti eroittava piirre on tämän\nkiintyminen kreikkalais-katolilaiseen uskontoon ja viha ruotshia\nkohtaan. Ruotshiksi luetaan myös suomalaiset, joita karjalainen siis\npitää vihollisinaan. Tätä ruotshinvihaa ovat kreikkalais-katolilaiset\npapit vuosisatoja karjalaisiin lietsoneet ja siinä melkoisesti\nonnistuneet. Sitäpaitsi lienee karjalaisten kreikkalais-katolilainen\nuskonto vielä pakanallisempaa kuin varsinainen ryssän usko, sillä sen\nohessa ovat karjalaiset säilyttäneet paljon vanhoja pakanallisia\nmenojaan. Esimerkkinä mainittakoon, että melkein jokaisessa\nkarjalaisessa nuotanvetorannassa on n.k. kalahospoti, s.o. ryssän\nristi, jolta rukoillaan kalaonnea. Jos vesinuottia alkaa tulla, saattaa\nsattua, että alkeellisin karjalainen tarttuu hospotiinsa ja suomii sitä\npiiskalla.\n\nKotona tekevät naiset kaiken työn, miehet vetelehtivät pirtissä ja\npalveluttavat itseänsä. Kun tällaista on tapahtunut vuosisatoja, niin\non selvää, että miehet ovat laiskistuneet ja töihin haluttomat.\nTukkitöihin ja tukinuittoon karjalainen sentään jotenkuten kykenee,\nsaaden aikaan ehkä kymmenennen osan siitä, mitä tavallinen suomalainen\ntyömies tekee. Mitään maanviljelystä ei karjalainen viitsi harjoittaa,\nja sentähden ovatkin karjalaisten touvot väliin niin pieniä, että akka\nne hameenliepeellään melkein peittää.\n\nTämäntapaista intoutui katkeroittunut suutari Pulkkinen tarinoimaan ja\nse tarina oli hyvää unilääkettä, sillä vähitellen vaivuimme\nvirkistävään uneen.\n\n\n\n\nVI LUKU, jossa kerrotaan, minkälaiselta tuntui puhdistustyö Kerenskin\nja Leninin jättämissä kasarmeissa.\n\n\nKuten edellä jo mainittiin, oli paikkakunnalla sijoitetussa\npunalegioonan osastossa näihin aikoihin noin 60 sotilasta. Nämät olivat\ntoistaiseksi sijoitetut osaksi erääseen pieneen rakennukseen, joka ei\nollut mikään varsinainen kasarmirakennus ja osaksi samaan rakennukseen,\njossa sotavangit oleskelivat. Uusia miehiä ilmestyi kuitenkin harva se\npäivä, ja samoihin aikoihin alettiin myös värvätä karjalaisia riveihin.\nTästä syystä täytyi ottaa käytäntöön eräs aivan lähellä oleva\nkasarmirakennus, johon helposti voitiin sijoittaa ainakin satakunta\nhenkeä. Sitä ennen oli kuitenkin rakennus ja luonnollisesti sen\nympäristökin siivottava. Ulkoa päin katsoen näytti tämä rakennus\njonkinlaiselta lumotulta linnalta, sillä kaikenlaista törkyä, kuten\ntyhjiä konservipurkkeja, puulaatikon kappaleita, vaateriekaleita,\nhevosenraatoja, sillitynnyrin palasia y.m. oli kerääntynyt sen\nympärille, sellaisessa määrässä, että ylimmät ikkunaruudut onnettomina\ntirkistelivät tämän surkeuden takaa.\n\nTunsimme tosiaankin kylmiä väreitä selkäpiissä, kun saimme kuulla, että\nmeidän vankien tehtäväksi jätettiin, suomalaisten punasotilaiden\nvalvonnan alaisina, tämän parakin puhdistaminen. Talikot kädessä ja\nhyvin surkean näköisinä läksimme kaikki kasarmirakennusta kohti. Hyvin\npian selvisi, että kasarmirakennuksen ympäristöä oli myös käytetty\nvieläkin epämiellyttävämpään tarkoitukseen ja että tästäkin syystä, kun\nsitä ympäröivää törkykasaa hieman kosketti, inhoittava löyhkä salpasi\nhengityksen.\n\nSaavuttuamme perille totesimme, että meillä kolmella suomalaisella oli\ntyökaluina tavalliset taikot, jotavastoin molemmat karjalaiset olivat\nkaapanneet matkaansa pienet rautavartiset kauhat, sellaiset joita\nkäytetään uunista tuhkaa poistettaessa. Niihin mahtui korkeintaan noin\npari kourallista. Kun työskentely alkoi, hyörivät karjalaiset tärkeän\nnäköisinä nämät lusikat kourassaan.\n\nOh selvää, että tämäntapainen työskentely ei oikein meitä muita\nmiellyttänyt, varsinkin kun meitä vartioivat punaiset, jotka hyvin\nmielellään hoputtivat meitä yhä ankarampaan työhön.\n\nEn tiedä vahingossako se sattui, vai mikä siihen oli syynä, mutta\nyhtäkkiä kuului kauhea \"Boshe moi\" ja samalla nähtiin Pulkkisen luona\ntyöskentelevä Ilja Saikoff nenällään pahimmassa törkykasassa. Ja kyllä\nhän olikin ylösnoustessaan hyvän näköinen, sillä koko hänen partainen\nnaamansa oli yhtenä töhryisenä möhkäleenä. Sadatellen ja huutaen hän\nyritti syöksyä Pulkkisen niskaan, mutta Pulkkinen piteli hänen nenänsä\nalla taikkoa, johon oli varustanut runsaan määrän itämaista sivistystä,\nkuten hän sanoi.\n\nSyntyi luonnollisesti suuri hälinä, jossa molemmat Saikoffit soittivat\nensimmäistä viulua ja johon me kaikki sekä vartijat että vangit\nsekaannuimme ja joka kenties olisi johtanut ilmitappeluun, ellei\npaikalle olisi ilmestynyt eräs austraalialainen majuri, jonka tullessa\nheti syntyi hiljaisuus. Hänen mukanaan tuli paikalle myöskin eräs\nhenkilö, jonka sittemmin sain tietää ylioppilas Mäkeläksi ja joka toimi\njonkinlaisena tulkkina. Hänen tulkinnastaan selvisi majurille riidan\nsyy ja nähtävästi oli Mäkelä tulkinnut asian meille suomalaisille\neduksi, sillä seurauksena oli, että molemmille Saikoffeille annettiin\nkannettavaksi paarit, joihin aloimme latoa törkyä.\n\nMajuri itse alkoi nyt johtaa kasarmin puhdistustyötä, heitti takkinsa\npois ja tarttui itse taikkoon.\n\nMajurin ryhdyttyä lapioon sai työ heti eri vauhdin. Joukkoon\nkomennettiin myös muutamia punasotilaita, tulevia kenraaleja Suomen\npunaisessa armeijassa, niinkuin Pulkkinen heitä kutsui. Ensi työksi\nmentiin hakemaan dresinalla läheisestä makasiinista kalkkisäkkejä ja\nlysoolipönttöjä ja sokeroitiin kalkilla koko ympäristö miltei\nlumivalkoiseksi.\n\nSenjälkeen pöyhittiin kalkkia vielä rojukasan sisään sikäli kuin\nsaatiin. Sitten haettiin ruisku ja ruiskutettiin törkykasaan\njonkunverran lysoolivettä. Lähellä olevalle raiteelle kuletettiin\nmuutamia hiekkavaunuja ja näihin alettiin siirtää kaikkein pahin törky.\nYhden päivän työn tuloksena oli parin metrin levyinen käytävä kasarmin\npääovelle, siinä kaikki. Muistui tosiaankin mieleen Herkules ja Augiaan\ntalli, vaikka se luultavasti ei läheskään ollut tämän Nikolai II:sen ja\nKerenskin kasarmin veroinen, semmoinen törkykasa tämä tosiaankin oli.\n\nSeuraavana päivänä olivat kaikki miehet komennetut kasarmin\npuhdistukseen. Siinä työssä hääräsivät sekä vangit, sotilaat että\npäällystö. Kasarmin ovelle vievälle tielle, joka edellisenä päivänä oli\naukaistu, kyhättiin kapearaiteinen rautatie ja sille tehtiin sitten\nvielä päivän kuluessa tarpeellinen määrä haararaiteita. Sitäpaitsi\ntehtiin vielä useita lankkuraiteita, joita myöten voitiin kulettaa\ntörkyä käsikärryillä. Tällä tavalla saatiin, kun vielä paikalle\nhankittiin nostokurki, työ jokseenkin nopeaan käyntiin. Rakennuksen\nympäristöt alkoivat puhdistua ja koko kasarmirakennus, joka muuten ei\nollut hullumman näköinen, tuli silmiemme eteen. Mutta kauan kesti\nennenkuin neitseellinen maa tuli näkyviin.\n\nTätä työtä tehdessä ei tosiaankaan voinut olla ajattelematta, että tämä\nkasarmi ei suinkaan ollut ainoa tsaarin, Kerenskin ja Leninin\nVenäjällä. Venäjän ylhäisö on kyllä nyt saanut oppia puhdistamaan\nkaupungin katuja ja näitä tällaisia kasarmeja. Mutta on aivan varmaa,\nettä kestää kauan aikaa, ennenkuin itse Venäjä on saatu niin puhtaaksi\nluoduksi, että siitä pinta tulee näkyviin. Ja kuinka kauan aikaa\nkestäneekään ennenkuin tämä pinta saadaan puhtaaksi? Sillä vasta\nsenjälkeenhän voidaan ruveta sitä rakennusta, jota kutsutaan Venäjäksi,\npuhdistamaan sisältä päin. Ja lopuksi, minne mahtuukaan koko Venäjän\ntörky.\n\nKaikki nämä asiat johtuivat tässä siistimistyössä mieleen. Se\ntörkypaljous, mikä alueelta täytyi poistaa, oli tosiaankin niin suuri,\netteivät siihen satamassa olleet rautatievaunut olisi mitenkään\nriittäneet, ja sentähden täytyikin ruveta miettimään, mihinkä tuo\nkaikki tyhjennettäisiin. Täällä kertaa sattui kuitenkin niin hyvin,\nettä meren rannan läheisyys tarjosi tässä suhteessa hyvän keinon päästä\neroon täyteen ahdettujen vaunujen vastenmielisestä sisällyksestä.\nVienanmeren rannoilla on nim. tuntuva luode ja vuoksi ja luoteen aikana\nvoitiin vaunut tyhjentää sellaiseen paikkaan, mistä vesi vuoksen aikana\nhuuhteli kaiken lian pois. Ja vaikka tätä olikin paljon, hupeni se\nkuitenkin helposti Vienanmeren aaltoihin. Tämä johti mieleen, että\noikeastaan kai suuri Venäjäkin aina vaistomaisesti on pyrkinyt meren\nrantaan senvuoksi, että se sinne voisi tyhjentää törkynsä, sillä\nmerimieheksi ei ryssästä, niinkuin kaikki tiedämme, ole ja mitään\nmeriliikettä ei ryssä milloinkaan ole kykenevä harjoittamaan, saakoon\nhän satamapaikkoja miten paljon tahansa.\n\nKun tällä tavoin oli useita päiviä puhdistettu kasarmin ympäristöä,\nseurasi vihdoinkin se jännittävä hetki, jolloin kasarmin ovet\naukaistiin ja voitiin astua tähän lumottuun linnaan. Jos ei kasarmin\nympäristö ollut kaikkein siisteimpiä, niin oli sen sisusta vielä\nkamalampi. Suuri joukko rottia syöksyi sisältä Jumalan vapaaseen\nilmaan. Permannot olivat jalan korkuisen kaiken maailman lian\npeittämät, jota oli roiskunut seinillekin katon rajaan asti. Kaaoksesta\npisti esiin vaatteen palasia, tuolin ja penkin jätteitä, kengänrajoja,\njokunen halko, eräältä lattialta löytyi suuri kasa tuhkaa ja kahvin\nporoa, leivän kannikoita, mädännyttä lihaa y.m. y.m. Löyhkä oli siksi\ninhoittava, ettei kukaan voinut käydä aukaisemassa akkunoita\nsisältäpäin, vaan oli ne poistettava ulkoapäin. Tämän jälkeen\nheitettiin taas sisälle kalkkia ja ruiskutettiin seinät ja katot\nlysoolilla.\n\nUlkoapäin raavittiin rakennuksen seiniä muurarin lastalla ja koetettiin\npestä niitä saippualla, varsiluudilla ja harjoilla, ja edistyikin tämä\ntyö vähitellen niin pitkälle että vihdoinkin voi huomata, että rakennus\noli puusta tehty. Rakennuksen sisustan tyhjentäminen vei paljon aikaa\nsekin, kaikkiaan muistaakseni neljä päivää, sillä sisälle ei voinut\nrakentaa kapearaiteista rautatietä, vaan oli kaikki roska käsikärryillä\nkuljetettava pois rakennuksesta.\n\nMutta kummallista kyllä, vaikka rakennus oli pesty sekä sisältä että\nulkoa ja tässä käytetty valtavat määrät saippuaa ja vettä, ei kamala\nhaju siitä kuitenkaan tahtonut lähteä. Permannot, joista parinkymmenen\nsenttimetrin vahvuinen likakerros oli rautalapiolla raavittu pois,\ntutkittiin tarkoin, ja tällöin huomattiin, että niissä oli useita\nluukkuja, joista päästiin allaoleviin kellareihin, ja myöskin nämä\nkellarit osottautuivat kaikki olevan täynnä kaikenmoista törkyä. Vasta\nsitten kuin nämä oli puhdistettu, mikä ei suinkaan ollut helppoa,\nalkoivat rakennukset olla käyttökunnossa. Mutta vielä sittenkin\nvilisivät niiden seinät syöpäläisistä, joita ei millään voitu\nkarkoittaa, sillä niitä olivat kaikki raot täynnä. Myöhemmin myös\nseinän raot täytettiin, ja tällä tavalla oli venäläisen komennon\nsijalle astunut englantilainen komento.\n\nTähän kasarmiin muuttivat nyt ensiksi saapuneet punalegioonalaiset ja\nheti tämän jälkeen alettiin puhdistaa muita lähellä olevia kasarmeja.\nSaatiin siinä polttaa ikuista tulta, sillä kaikki sellainen roju, mikä\ntulella voitiin hävittää, poltettiin. Loput työnnettiin mereen. Eräs\nparakki oli kuitenkin niin huonossa kunnossa ja niin lian saastuttama,\nettä katsottiin parhaaksi polttaa se kokonaan. Tämäntapainen\nsiistimistyö vei useita viikkoja, mutta kyllä sitten olikin koko\nkasarmin alue tullut uuteen uskoon. Puhtaus loisti kaikkialla, ja kun\npunaiset lisäksi tällävälillä olivat saaneet englantilaiset univormut\npäälleen, rupesi kaikki näyttämään siistiltä, jopa miellyttävältä.\n\nTällävälin oli myös taisteltu menestyksellä keripukkia vastaan. Oli\nalettu leipoa tuoretta leipää, hyviä säilykevihanneksia pantiin\nkeittoihin ja pieniä annoksia jamia jaettiin sotilaille ja vangeille.\nYksi ja toinen mies astui sairaalasta riveihin jälleen, ja pian oli\nkoko keripukkisairaala tyhjänä. Vankilan yläpuolella olevassa mäessä\nolivat keripukin uhrit haudattuina, ja ristimetsikkö osoitti, ettei\ntauti ollut mennyt ohi ilman tuhoja.\n\nItse puna-armeijassa oli tällävälin tehty järjestelyjä. Siellä oli\nluokkarajat selvitelty, s.o., oli ensinnäkin erotettu tykistö,\nkuularuiskukomppania, tavallinen jalkaväki ja n.k. vahtikomppania sekä\ntyökomppania. Nämä taas oli jaettu ryhmiin ja kullekin ryhmälle\nasetettu ryhmäpäälliköt. Tällä tavalla oli oikeastaan kaikki venäläisen\nja punaisen vallan merkit leirialueelta poistettu.\n\n\n\n\nVII LUKU, jossa kerrotaan karjalaisten heimoveljiemme saapumisesta\nriveihin.\n\n\nKuten tunnettua, oli Itä-Karjalasta miehet suurimmaksi osaksi viety\nmaailmansodan aikana rintamille. Sinne heistä moni jäi, vaikka\nkarjalaiset liukkaina miehinä yleensä kai onnistuivat välttämään\nvaaroja enemmän kuin muut. Niin pian kuin kuri armeijassa höltyi,\nalkoivat henkiinjääneet vähitellen karkureina tippua kotipuoleen. Myös\nKnäsinlahden seuduille oli täten saapunut suuret määrät asekuntoisia\nkarjalaisia. Mutta kotona odottikin heitä outo ja ikävä vieras, joka\nKarjalassa ei ole niinkään tavallinen kuin yleensä luullaan, nimittäin\nnälkä. Ne säästöt, mitä oli tehty ennen bolshevikkien valtaan tuloa,\netenkin Muurmannin radan rakentamisen aikana, oli jo suureksi osaksi\nsyöty.\n\nNälästä sanan varsinaisessa merkityksessä ei kuitenkaan vielä voitu\npuhua, mutta joka tapauksessa olivat \"normat\" Englannin palveluksessa\nolevilla joukoilla siksi suuret, että katsottiin edullisemmaksi lähteä\nuudestaan sotapalvelukseen. Sitäpaitsi jaettiin sotilaille tupakkaa,\njota ei tähän aikaan Itä-Karjalasta lainkaan voinut saada ostaa.\nTupakka oli käynyt niin harvinaiseksi, että sitä käytettiin rahan\nasemesta. Ja kaiken lopuksi maksettiin sotilaille rahapalkka n.k.\nArkangelin hallituksen seteleissä, jotka olivat pohjoisen Venäjän\nvalkoisen hallituksen rahoja. Näillä seteleillä sai esim. Arkangelista\nostaa viljaa, ja sentähden alkoivat ne käydä arvokkaammiksi kuin muut\nsetelit.\n\nEversti Burtonin joukko-osastoonkin alkoi senjohdosta melkein\npäivittäin ilmestyä karjalaisia sotamiehiä. Siten sain tilaisuuden,\nvaikka tosin sangen rajoitetun, tutustua Vienan-Karjalan kansaan.\nEnsimmäinen, joka meidät otti vastaan, oli eräs Mattijeffi-niminen\nkarjalainen, joka komeili englantilaisessa univormussa, venäläisine\nYrjön-risteineen. Hän oli erään varakkaan karjalaisen kauppiaan poika,\njoka aikoinaan oli saanut suurehkon perinnön, mutta koska hänellä oli\navara kurkku ja taskut, joissa ei ollut pohjaa, niin oli hän pian\ntyhjää tyhjempi. Hunningolle joutumasta pelastui hän tällä kertaa\nsiten, että pääsi sotaväkeen, ja kun hän sitäpaitsi omasi luku- ja\nkirjoitustaidon, jotka molemmat taidot Venäjän armeijassa ovat ylen\nharvinaisia, oli hän sodassa kohonnut jonkunmoiseksi päällysmieheksi.\nYrjön ristin oli hän saanut erehdyksestä, sillä kenraali oli sen\nkiinnittänyt hänen rintaansa, hänen ollessaan viransijaisena erään\nsairastuneen toverin sijalla, jonka olisi pitänyt saada risti.\nSitäpaitsi oli hänen rinnassaan kaikenlaisia muita ristejä ja rahoja,\njotka hän todennäköisesti oli puhaltanut kaatuneilta tovereiltaan.\n\nKun me saavuimme työstä parakillemme ja olimme asettuneet lauteillemme,\nkutsui tämä henkilö huoneeseen muitakin karjalaisia, sanoen: -- Tulkaa\nkatsomaan tshuhnia. Nämä ovat nyt niitä, jotka ovat tulleet Karjalaa\nvalloittamaan. Millä oikeudella te suomalaiset haluaisitte ottaa\nKarjalan haltuunne? Mitä teillä on täällä tekemistä? Joka paikkaan\nKarjalassa pakkaantuu nälkäisiä suomalaisia. Jos he tulevat yksinäiseen\ntaloon, niin he ryöstävät kaikki, mitä talossa on, tappavat ihmisiä ja\nhäväisevät kirkkoja. Joka paikassa pilkkaavat he meidän uskontoamme,\njoka on kuitenkin parempi kuin suomalaisten uskonto. Mitään teillä ei\nole meille tuoda, eikä mitään antaa, sitävastoin te tahtoisitte kaikki\nottaa. Te olette monin paikoin syöneet meidän viimeiset heinäeväämme.\n\n-- Teidän sotajoukkojenne päällikköinä on aivan nuoria miehiä, jotka\neivät koskaan ole äkseeranneet ja jotka tuskin osaavat kivääriä\nkäyttää. Suuri osa sotilaista on aivan nuoria poikia, jotka vangiksi\njouduttuaan itkien pyytävät päästä kotiin.\n\n-- Kyllä me täällä Karjalassa tiedämme, että te ette Karjalasta tahdo\nmitään muuta kuin meidän metsiämme ja meidän mineraalejamme. Mutta nyt\non asian laita sillä tavalla, että me karjalaiset olemme aivan yhtä\nhyviä kauppamiehiä kuin tekin ja osaamme itse myydä metsämme\nenglantilaisille ilman, että teidän tarvitsee sitä tehdä ja pistää\nvälivoittoa taskuunne. Sen olemme nyt tehneet ja me saamme nyt\nEnglannista sekä rahaa että viljaa, jotavastoin te suomalaiset, jotka\nolette liitossa saksalaisten kanssa, ette saa mitään. Minä voin tuoda\nteille terveisiä Suomesta, sillä olen tullut juuri sitä kautta ja voin\nilmoittaa, että tämä teidän aloittamanne Karjalan \"vapauttamisretki\" on\npäättynyt alkuunsa ja että me englantilaisten kanssa tulemme\npuolustamaan Karjalaa sekä suomalaisia että saksalaisia vastaan.\n\nKun koko tähän puheenryöppyyn tuntui olevan vaarallista vastata, niin\nkiihottuneen ja vihaisen näköinen mies nimittäin oli, katsoin parhaaksi\nvaieta. Samalla oli hän myös äkämystynyt Ilja Makarovitsiin ja Vasiliin\nja kääntyi heidän puoleensa.\n\nTässä näette kaksi Karjalan asian kavaltajaa, sanoi hän. Nämä molemmat\nmiehet tässä ovat Suomen valkokaartin vakoojia, jotka rahasta ovat\nvieneet Suomen valkoisille tietoja siitä, mitä Karjalassa tapahtuu.\nNämä ne m.m. saivat aikaan sen, että Soukelojärven taistelu viime\ntalvena päättyi siten, että Suomen valkoiset pääsivät pakenemaan\nSuomeen takaisin. Muutoin heistä jumal'aut ei olisi ainoakaan mies\nhengissä päässyt.\n\nKaikkeen tähän eivät Vasili ja Ilja mitään vastanneet, joka minusta\nmuuten tuntui hyvin kummalliselta, sillä tiesin, etteivät nämä molemmat\nmiehet ainakaan mitään innokkaita Suomi-ystäviä olleet, ja epäilin\npuolestani itse heidän vuoksensa joutuneeni satimeen. Perästäpäin sain\nmuuten kuulla, että Vasili Makarovitsh oli ollut hyvin tehokkaasti\nauttamassa, kun Mattijeffilta aikoinaan puhallettiin isänsä perintö.\n\nTämä hyökkäys Saikoffeja vastaan käänsi keskustelun kärjen hieman pois\nmeistä suomalaisista, ja alettiin jonkin aikaa puhua siitä, olivatko\nSaikoffit joutuneet vankilan surkeuteen syystä vai syyttä. Joka\ntapauksessa oli tästä käänteestä se etu, että kaikki karjalaiset\nrupesivat Saikoffien asiasta keskenään kiistelemään, ja sillä aikaa me\nsuomalaiset jäimme syrjään.\n\nKun tämäkin puhelu taukosi, sain tilaisuuden tyynempään keskusteluun\nerään toisen karjalaisen heimoveljen kanssa. Hän oli jo vanhemman\npuoleinen mies, siinä jonkun vuoden yli 40 v. ja näytti muuten\nvilkkaalta ja älykkäältä. Alotin keskustelun kysymällä häneltä, osasiko\nhän kirjoittaa, jolloin hän vastasi osaavansa. Hän oli muuten toiminut\nvenäläisenä metsänvartijana, joten me siis tavallaan jouduimme\nvirkaveljiksi. Ja näin metsäasioista puhuen, tulin myöskin tilaisuuteen\nselittämään hänelle, mitä etua esim. Karjalan metsille olisi siitä,\nettä ne joutuisivat suomalaisten hoitoon. Selitin hänelle, ettei kuka\ntahansa kykene irroittamaan puuta kannosta, ja saamaan suoritetuksi\nkaikkea sitä työtä, mitä tarvitaan ennenkuin puu on lastattu laivaan\nmaailman markkinoille lähteäkseen ja että sentähden karjalaisetkin\nvasta sitten tulevat saamaan tarpeellisen hyödyn metsistään, kun\npuuteollisuus Karjalassa on saatu hyvään alkuun. Tällä tavalla pääsin\njokseenkin vaaratonta tietä keskustelemaan tilanteesta, ja sain\nkaikinpuolin, vaikka hyvin tyynessä sävyssä todetuksi, ettei meidän\nsuomalaisten joukkojemme käytös Karjalassa aina ollut ollut sellainen,\nkuin sen olisi pitänyt olla.\n\nMyös tämän miehen kertomuksien mukaan olivat valkoiset joukot\nesiintyneet Karjalassa kuin valloitetussa maassa. Joukot olivat\nsaapuneet perille huonosti varustettuina ja ilman ruokaa, joten heidän\nensi työkseen oli täytynyt turvautua karjalaisten eväisiin. Päällystö\noli ollut nuorta ja kokematonta. Kohdellut paikallisia \"orgaaneja\"\nmielivaltaisesti, osoittanut suurta olojen tuntemattomuutta ja\nasianymmärryksen puutetta j.n.e.\n\nKauan ei kuitenkaan tätä rauhallista keskustelua jatkunut, sillä pian\nsaapui pirttiin uusia karjalaisia, jotka alkoivat uusilla\nvivahduksilla, mutta pääasiallisesti saman sisältöisenä toistaa\nMattijeffin edellä esitettyä nuottia, jonka lukija jo edellisestä\ntuntee. Heidän räikeä kertomuksensa päättyi toivomukseen, että saisivat\nkostaa suomalaisille samalla mitalla ja erikoisesti lausuttiin toivomus\nsaada lähettää meidät taivaaseen, jonka miehet muuten uhkasivat\nsopivassa tilaisuudessa tehdä. Ainakin saisimme me suomalaiset\nsotavangit, jos täältä joskus joutuisimme Karjalan kautta kotia\nkulkemaan olla varmat siitä, että luumme tulisivat valkenemaan Karjalan\nkankailla, jolla tavalla me paraiten tulisimme heidän mielestään\nhyödyttämään Karjalan asiaa ja saavuttamaan sen sankarikuoleman, jota\nolimme tänne tulleet etsimään. Varsinkin lausuttiin hämmästys siitä,\nettä minä, joka olin jääkäri (tämä käsitys oli muuten aivan yleinen ja\nasia kävi sitä uskottavammaksi, mitä useammin sen dementteerasin), olin\nkatsonut arvoni mukaiseksi antautua heidän, halpa-arvoisten\nkarjalaisten sotureiden sotavangiksi, enkä sen paremmin noudattanut\njääkärien periaatetta, voittaa tai kaatua.\n\nTähän vastasin, että minä en ollut antautunut karjalaisille, vaan\nenglantilaiselle armeijalle ja että minä olin Suuren-Britannian ja\nIrlannin kuninkaallisten joukkojen vanki ja että minun kohtelustani\nmäärää lähinnä Suur-Britannian armeijan eversti Burton, joka on m.m.\ntämän vankileirin päällikkö ja jolle minä olen oikeutettu myös\nvalittamaan, siinä tapauksessa, että minua ei kohdella niinkuin\nsotavankia on kohdeltava.\n\nKun karjalaiset kuulivat Burtonin nimen ja kun minä sitäpaitsi aloin\ntarkalleen katsoa heitä sen näköisenä kuin olisin tahtonut painaa\njokaisen kasvonpiirteet tarkkaan mieleeni, alkoi olo heistä tuntua\nepämiellyttävältä. He pelkäsivät nim. tosiaankin, että valittaisin\nheistä Burtonille ja niinpä alkoivatkin meidän urheat karjalaiset\nvartijamme tippua ovesta ulos viereiseen huoneeseen, kunnes jälelle jäi\nainoastaan ovensuulle asetettu vartijamme ja se hyvänlaitainen\nkarjalainen, jonka kanssa olin keskustellut. Tämän kanssa jutustelin\npikkuhiljaa ja sain m.m. kuulla, että monesti samat karjalaiset jotka\nolivat olleet yhdessä tekemässä sopimuksia suomalaisten kanssa ja jotka\nteeskentelivät kannattavansa Suomen ja Karjalan yhteenkuuluvaisuuden\nasiaa, aivan samoihin aikoihin olivat neuvotelleet englantilaisten\nkanssa ja tehneet heidän kanssansa sopimuksia. Ja varmaa on, että jos\nnäissä neuvotteluissa jotain etuja oli kysymyksessä, niin otettiin\nkummaltakin puolelta se, mitä kumpikin puoli voi antaa. Englantilaiset\nolivat tällä kertaa vallassa ja englantilaisten puolella nämä etuilijat\nnyt yhtenä miehenä seisoivat. Jos taas suomalaiset olisivat sattuneet\nvoittamaan, on aivan varmaa, että samat miehet olisivat olleet valmiit\nnutistamaan jokaisen englantilaisen, jonka käsiinsä saisivat.\n\nSuomen oloista tiesi tämä karjalainen, joka oli läheltä rajaa saapunut,\nvähin kertoa. Hän mainitsi, ettei täällä pohjoisessa Karjalan puolella\nenään ollut suomalaisia joukkoja, että Suomessakin niitä oli ainoastaan\nKurtin kylässä ja Paanajärvellä, mutta että niitäkin oli tuntuvasti\nvähennetty.\n\nEi sanonut muuten luottavansa englantilaisiinkaan ja sanoi, että he\nkarjalaisetkin parhaiten tulevat toimeen itsenäisinä, sillä Karjala\nkuuluu karjalaisille samaten kuin Suomi kuuluu suomalaisille ja\nEnglanti englantilaisille.\n\nKun kysyin häneltä hänen ajatustaan venäläisistä, sanoi hän että\nmyöskin venäläiset ovat Karjalassa vallananastajia ja etteivät he\nVenäjään ainakaan koskaan halua kuulua. Kun huomautin että Englanti on\ntaistellut Venäjän puolella maailmansodassa ja että Karjalassa vielä\ntätä nykyäkin on nimellisesti Pohjois-Venäläinen tasavalta, jota\nenglantilaiset ovat auttamassa ja että myös Karjala katsotaan tähän\ntasavaltaan kuuluvaksi, joten siis eivät englantilaisetkaan mitenkään\ntee Karjalaa itsenäiseksi, vastasi hän tähän, että hänestä on parempi\njoutua Englannin kuin Suomen alamaisuuteen. Englantilaiset ovat tulleet\nKarjalaan ystävinä. He ovat joka paikassa kohdelleet karjalaisia hyvin,\ntuoneet Karjalaan leipää, hankkineet karjalaisille työtä ja estävät\nbolshevikkeja sortamasta karjalaisia. Englantilaisista on siis\nkarjalaisille sekä turvaa että hyötyä ja englantilaiset ovat paljon\nrikkaampi kansa kuin suomalaiset, joten he voivat tehdä Karjalan paljon\nparemmin tuloatuottavaksi kuin suomalaiset. Olisimme siis tyhmiä, jos\nemme liittyisi heihin.\n\nTähän minä huomautin puolestani, että minun luullakseni\nenglantilaisilla ei ole vähintäkään aikomusta ottaa Karjalaa pitemmäksi\naikaa haltuunsa ja ruveta siihen mitään uhraamaan. Englantilaisilla on\nasutettavanaan paljon luonnonrikkaampia alueita sekä etelässä että\npohjoisessa, kuin Karjala. Karjalaa ei voida mainitakaan samana päivänä\nkuin esim. Kanadaa. Puhumattakaan sellaisesta maasta kuin Austraalia.\nKun sota on päättynyt, tulee Englanti luultavasti antamaan venäläisille\nKarjalassa vapaat kädet.\n\nKaikkea tätä ei haastateltu mitenkään voinut uskoa. Hän oli aivan\ntäydellisesti vakuutettu siitä, että englantilaiset olivat tulleet\nKarjalaan vapauttamaan karjalaiset ja luomaan Karjalaan uuden\nkukoistuksen. Ellei englantilaisilla olisi mitään tarkoituksia\nKarjalaan nähden, eivät he suinkaan olisi täällä, sillä tällä\nhetkellähän ei mikään vaara Venäjän taholta Englantia uhkaa. Venäjähän\non solminut Saksan kanssa erikoisrauhan ja on nyt puolueeton maa, joka\non kokonaan poistunut taistelevien riveistä. Ellei Englanti tahtoisi\ntehdä mitään Karjalalle, ei Englanti myöskään korjaisi Muurmannin\nrataa, niinkuin se nykyään tekee. Sanoi myös kuulleensa, että\nenglantilaiset jo ensi talvena tulevat ostamaan puita ja että\nKarjalassa alkaisivat suuret metsätyöt.\n\nTätä viimeksimainittua väitettä rohkenin puolestani epäillä ja\nmainitsinkin karjalaiselle, että englantilaisilla joukoilla tulee\nolemaan täysi työ suojata Karjalaa bolshevikeilta, jotka niinpian kuin\nmahdollista tulevat yrittämään Karjalaa haltuunsa.\n\nTätä väitettä ei puhekumppalini ensinkään hyväksynyt, sillä hän uskoi\nbolshevikeista pelkkää hyvää. Bolshevikit ovat kaikkien pienten\nkansojen ystäviä, hän sanoi, eivätkä he tahdo karjalaisille mitään\npahaa. Suurin osa karjalaisista on bolshevikkeja ja bolshevikki oli\nmuka hänkin. Minä en mitenkään tahdo taistella bolshevikkeja vastaan ja\nmeille sekä kaikille suomalaisille punakaartilaisille on nimenomaan\nluvattu, ettei meidän sitä tarvitse tehdä.\n\nKun asia oli saanut tällaisen omituisen käänteen, kysyin häneltä keitä\nvastaan oikeastaan Englanti hänen mielestään täällä sotajoukkoja piti.\nKeitä olivat siis ne viholliset, joita vastaan hän aikoi taistella.\nTällöin sain kuulla, että heidän vihollisiansa olivat sekä suomalaiset\nettä Germania.\n\nKun kysyin, eikö tämä ollut ristiriitaista, sillä hän ilmoitti\nsuomalaisten joukkojen nimenomaan poistuneen Karjalan sisäpuolelta ja\nsaksalaisia joukkoja täällä ei ole koskaan ollutkaan, niin sain\nvastaukseksi, että englantilaisilla oli aikomus tätä kautta hyökätä\nSuomeen, karkoittaa Suomesta saksalaiset ja riisua suomalaiset\nvalkoiset aseista. Jonka jälkeen Suomen punakaartille annettaisiin\ntilaisuus perustaa Suomeen sosialistinen tasavalta.\n\nKun kysyin, luuliko hän todellakin, että Englannin armeija tulisi\nperustamaan Suomeen sosialistista valtiota ja niin ollen esiintyisi\nsosialismin toteuttamisen välikappaleena, jota se taas kotimaassaan\nvastusti, niin alkoi miestä jo vähän mietityttää.\n\nNämä asiat ovat siksi sekavia, hän sanoi, ettei niistä viisaammatkaan\nmiehet saa selvää. Kyllähän minäkin puolestani olen näitä asioita\nmiettinyt, ja ennenkuin minä tänne armeijan riveihin astuin, kysyin\nminä neuvoa eräältä suomalaiselta merimieheltä, joka palvelee tulkkina\nenglantilaisessa pääesikunnassa ja hän neuvoi minua sanoen: on kaikkein\nparasta Paspieloi, että sinä olet sillä puolella, missä leipäkin on,\nsillä sillä puolella on aina hyvä olla. Niin olen ainakin minä aina\nkoettanut tehdä, sillä se temppu on paras näin sota-aikana, ja\ntäällähän saa vielä leivän särpimeksi teetä ja tupakkaa.\n\nJa minä luulen, että monen karjalaisen politiikka tosiaankin niinä\naikoina suuntautui näiden tärkeiden suuntaviivojen mukaisesti, ja\najattelinkin itsekseni, että tässä itse asiassa oli lausuttu\nMachiavellin arvoinen valtioviisaus siitä, mitenkä pienten kansojen\non politiikkansa sellaisina temmellysaikoina kuin maailmansota oli,\nasetettava. Suomalaiset olivat valitettavasti kyllä olleet estetyt tätä\nviisasta neuvoa noudattamasta, heidän leipänsä kun toistaiseksi oli\njäänyt Atlantin toiselle puolen.\n\n\n\n\nVIII LUKU, jossa sotavankien lukumäärä lisääntyy.\n\n\nKarjalaiset pantiin aluksi vahtipalvelusta tekemään, sillä heitä\noli vielä toistaiseksi niin vähän, ettei heistä voitu muodostaa\nerikoista komppaniaa. Heidän ei myöskään tarvinnut harjoitella\npunalegioonalaisten kanssa, sillä he olivat melkein kaikki jo ennestään\nsotatoimiin tottuneet. He olivat myös vartioimassa vankeja, jotka oli\npantu uuteen työhön, nimittäin kaivamaan salaojaa harjoituskentän\npoikki. Jouduin siis vähän niinkuin omalle alalleni, sillä olinhan minä\naikoinani vähän harrastanut agronomiaakin. Työ raittiissa ilmassa oli\nhauskaa, eikä lainkaan rasittavaa, mutta kuitenkin alkoi meitä päivä\npäivältä yhä enemmän väsyttää, sillä ruoka-annoksemme muuttuivat\nniukoiksi. Vartijamme olivat nimittäin alkaneet puhaltaa meidän\nruoka-annoksiamme ja vaihtaa niitä lähikylässä maitoon ja tuoreeseen\nkalaan, jotka herkut eivät kuuluneet sotilasruokaan. Tämä seikka\nselvisi kuitenkin vasta myöhemmin, sillä meille selitettiin, että\nannoksia oli yleensä vähennetty.\n\nKun taas eräänä päivänä saavuimme niukalle ateriallemme ja aloimme\nPulkkisen kanssa hieman napista, kun soppamme ei sisältänyt juuri muuta\nkuin vettä, aukeni ovi ja sisään tuotiin uusia vieraita: viisi\nsuomalaista sotilasta, tai rajavartijaa, miksi heitä tahtoo sanoa. He\nolivat puetut suomalaisiin suojeluskuntapukuihin ja olivat laihan ja\nrasittuneen näköisiä. Sain sittemmin kuulla, että he olivat kulkeneet\nrajan yli ja tulleet yllätetyiksi nuotiolla. Heidät oli saartanut niin\nsuuri vihollisjoukko, että kaikki vastarinta oli turhaa.\n\nKaikkein ensimmäiseksi istahti pisin heistä minun viereeni ja niin oli\ntuttavuus Karppisen kanssa tehty. Karppinen oli huutolaispoika\nSäräisniemeltä, joka oli tehokkaasti ottanut osaa Oulun valloitukseen\nja senjälkeen joutunut Kurtin kylään sijoitettuun rajavartiostoon.\nPerille saavuttuaan alkoi hän ensi työkseen kiskoa saappaita jalastaan,\nja tämä lopulta onnistuikin, mutta sillä seurauksella, että nahka oli\nseurata saappaan mukana, sillä saappaat olivat aivan liian ahtaat. Se\nei ollutkaan mikään ihme, sillä tuskin minkään maan armeijassa tehdään\nvarastoon sellaisia saappaita, jotka olisivat sopineet Karppisen\njalkoihin. Ne olisivat arviolta ehkä mahtuneet n. 15 numeron\nkalosseihin. Niin, jalat olivat tosiaankin sellaiset, että niihin voi\nsovittaa lauseen \"ei ole Jumalan vika, jos kompastuu\". Myös kämmenet\njoilla saappaat vedettiin jalasta, olivat sellaiset, että ne nyrkkiin\npuristettuina muodostuivat suuren kaalinpään kokoisiksi muhkuroiksi.\nKoko muu ruumis oli vastaavanlaista tekoa, vaikkei siinä silloin\nsanottavasti lihaa näkynyt olevan. Kovin valittikin Karppinen Suomen\narmeijan pieniä ruoka-annoksia, ja kun näki hänen valtavan kitansa,\nniin ymmärsi helposti, että parin sadan gramman leipäannos sinne\nupposi yhtenä ainoana suupalana.\n\nKarppisen täydellisenä vastakohtana on mainittava Matti -- oli hänellä\nsukunimikin, vaikka sitä käytettiin niin harvoin, ettei se jäänyt\nmieleen. Hän oli nim. lyhyt ja tanakka ja lähemmin katsoen jotenkin\nhyvässä lihassa, vaikka oli rasituksesta kalpea ja väsynyt hänkin.\nMatti oli muuten viimeisenä antautunut ja ampunut vielä sittenkin, kun\nhuomasi vihollisjoukon paljon suuremmaksi ja puolustautumisen turhaksi.\n\nMatin jälkeen astui huoneeseen Olli Asser Mansikkamaa, josta tuli hyvin\nmielenkiintoinen tuttavuus. Olli Asser oli tyypillinen pohjolan\nlentojätkä, joka oli jokseenkin tarkkaan saapastellut Pohjois-Suomen ja\nPohjois-Karjalan, luovinut sekä tuulet että tuiskut, virrat ja suvannot\nja joka senvuoksi osasi hyvin tyynesti suhtautua tilanteeseen, oli se\nminkälainen tahansa.\n\n\"Kun minä viime tammikuussa läksin täältä Knäsöstä, päätin minä\ntosiaankin, etten minä enään tämän Jumalan aikana tule tänne takaisin,\nmutta eikös sitä pahus vieköön olla täällä taas. Mutta näkyypä täällä\nolevan muitakin, senverran, että saa sitä täälläkin kortit läiskymään.\"\nTällä tavalla alkoi Mansikkamaa aivan tuttavallisesti puhella sekä\nvartijoiden että meidän vankitoveriensa kanssa. Myös eräs toinen vanki,\njoka muuten osoittautui olevan suutari ja nimeltään Stålnacke, oli\nsaanut kielenkantansa irralleen, sillä hän oli nähnyt Pulkkisen\nsuutarinvehkeet ja sai siitä aiheen huomauttaa, että näytään sitä\ntehtävän suutarin työtä täälläkin Ja kun Pulkkinen häneltä kysäsi, että\nsuutarin työtäkö sitä täältä sitten on tultu etsimään, niin Stålnacke\nvastasi, että niillä asioillahan sitä tässä ollaan, kun Kurtista ovat\nkaikki anturanahat loppuneet. Mutta viides miehistä, Ämmälä nimeltään,\nistahti sanaakaan sanomatta penkille, senjälkeen kun oli sen ensin\nhuolellisesti pyyhkinyt hihallaan, istahti ja oli ääneti; ja myöhemmin\nosoittautuikin, että johdonmukainen äänettömyys oli yksi hänen\ntärkeimpiä luonteenominaisuuksiaan.\n\nTällä tavalla oli meitä siis kaikkiaan kahdeksan suomalaista sotavankia\nja karjalaiset. Saikoffit olivat siis joutuneet valtavaksi\nvähemmistöksi. Asarias Mansikkamaa huomauttikin, että olisi\ntoivottavaa, että nämä karjalaiset täältä pian pääsisivät pois, jotta\nseura paranisi.\n\nKun vangit olivat saaneet hieman levätä, vietiin heidät kuulusteluun,\nja kuulustelun jälkeen he saivat ryhtyä töihin meidän kanssamme.\nTyöteho lisääntyi suuresti, sillä jo ensi silmäyksellä osoittautui,\nettä Karppinen oli työntekijä con amore, joka ei milloinkaan voinut\nseistä laiskana, eikä myöskään veltosti tehdä työtä. Ensi työkseen hän\nsitoi yhteen kaksi rautalapiota, koska piti tämän puolen lapioita liian\npieninä, ja sen jälkeen hän alkoi hartiavoimin kaivaa ojaa. Onhan vanha\ntotuus, että kun näkee jonkun oikein innoissaan ja tyytyväisenä työtä\ntekevän, niin alkaa työnteon into tarttua sivustakatsojaankin, ja sillä\ntavalla jokainen meistä ennen pitkää huomasi tekevänsä entistä\nahkerammin työtä. Tunnettu tosiasia on myös, että aika kuluu sitä\npikemmin, mitä uutterammin työtä tekee, ja niin olimmekin yks kaks\nsaaneet päivän kulumaan loppuun. Mielihyvällä palasimme takaisin\nparakkiin, sillä olihan meillä nyt kuultavana uutisia kotimaasta.\n\nAterioitaessa aloin haastatella kutakin uusista tovereistani ja\nhuomasin pian, että Asarias Mansikkamaalla heistä oli kaikkein liukkain\nkieli. Ikävä kyllä, eivät hänen intressinsä kuitenkaan ulottuneet\nKurtin kylää ja sen sotilasvartiostoa sekä Muurmannin rataa kauemmaksi,\nmutta yhtä ja toista sain kuitenkin kuulla sieltäkin. Valitettavasti\nen tässä osaa jäljitellä sitä varsin mehukasta ja ytimekästä\nkertomistapaa, jota hän käytti. Senverran vain voin sanoa, että kaikki\nSuomessa käytetyt voimasanat, mitä olin kuullut, esiintyivät tässä\nkertomuksessa jokaikinen, ja niiden lisäksi se runsas varasto, jonka\nveli Asarias oli kerännyt Muurmannin radan varsilta ja Jäämeren ja\nVienanmeren rannikoilta.\n\nSain kuulla, että olot Kurtin rajavartiostossa olivat huonot. Ruokaa\nannettiin vähän, ja sekin oli niin huonoa ja laihaa, että miehet eivät\ntahtoneet pysyä jaloillaan. Äkseerausta ja kunniantekoa sitävastoin oli\nriittämään asti. Komento oli erittäin kova ja pienimmästäkin\nhairahduksesta rangaistiin ankarasti. Rangaistuksina olivat syöksy\n(sotilas komennettiin juoksemaan ja komennuksen mukaan heittäytymään\nvatsalleen kuraan), tai pantiin sotilas seisomaan raskas hiekkapussi\nselässään tuntikausiksi, tai sidottiin hänen jalkansa pylvääseen ja sai\nhän siinä seistä siksi, kunnes oli näännyksissä. Kerran oli muutamia\nsotilaita komennettu syöksyyn, ja oli eräs paikkakunnan isäntä tätä\nmenoa katsellut. Kun komento isännän mielestä näytti liialliselta, oli\nhän siitä huomauttanut päällikölle ja pyytänyt tätä lopettamaan, sillä\nseurauksella, että sai myös itse astua riviin ja ottaa osaa syöksyn\njatkoon. Suurinta jöötä sanoi pitävän paikalla erään entisen leipurin,\njoka tavalla tai toisella oli saanut päällensä upseerinpoletit.\n\nKuten näkyy ei sotilaskomento tätä vapaana elänyttä lentojätkää oikein\nmiellyttänyt. Olli Asserin kertomuksen olisin tähän kuten sanottu,\nsemmoisenaan jäljentänyt, mutta siihen ei minulla ole kykyä. Siirrynpä\nsenvuoksi suutari Stålnacken selostukseen.\n\nTämä sanoi Kuolajärven Kurtin rajavartioston olevan tyhmälle ja\nkovapäiselle ihmiselle ankaran koulun. Sillä jos ihminen on niin\npähkähullu, että hän viitsii äkseerata aamusta iltaan eikä löydä\npäällikössänsä sitä tuuria, jolla lievennykset koviin töihin saadaan,\nniin varmaa on, että huoleti asevelvollisuuden jälkeen saa asettua\nvanhuuden lepoon, sillä yhdessä vuodessa tämän äkseerauksen perästä ei\nmiehestä enää ole jälellä muuta kuin jalat ja kädet ja kivääri, joka\nviimemainittu kuitenkin sotaväestä lähtiessä otetaan pois, ja koska\nsotaväessä on unohtanut kaikkien muiden työkalujen käytön, niin ei\nnoilla jaloilla ja käsillä enään tee mitään. Kun sitäpaitsi mieheltä\nsotaväestä poistuessa otetaan pois univormun ja kengän riekaleet, jotka\novat sattuneet jäämään, ja ne vaatteet, jotka tullessa olivat mukana,\non täytynyt myydä saadakseen itselleen jonkun paperossin ja\nleipäpalasen, niin eipä juuri muu autakaan kuin sotaväestä päästyään\npyrkiä oikein kruununkasarmiin, nim. linnaan, jossa olot ovat paljon\nparemmat, ja kohtelu paljon ihmismäisempi ja jossa siis entinen sotilas\nsaa viettää huolettomasti rauhalliset vanhuuden päivänsä.\n\n-- Koska minä puolestani katson kaikkea äkseerausta aivan liian\nrasittavaksi ja terveydelle vaaralliseksikin, niin harkitsin\nviisaimmaksi armeijassakin jatkaa entistä suutarin ammattia. Ravinnon\nlisäämiseksi, koska myöskin pidän ruuasta, katsoin parhaaksi yhdistää\ntähän ammattiin myöskin keittiöapulaisen viran. Ja tällätavalla olen\nminä puolestani tullut aika hyvin toimeen ja lihonut Kurtilla ollessani\nn. 10 kiloa. Kun minä nim. Kurtille saavuin, puhdistin minä jo toisena\npäivänä vapaaehtoisesti parin upseerin saappaat ja tein eräästä\nvarastamastani nahkapalasesta vääpelille puukontupen. Toisena päivänä\nylennettiin minut herrojen saappaiden puhdistajaksi ja paikkaajaksi ja\nparin kolmen päivän päästä sain vielä itselleni apulaiseksi erään\nnuoren poikasen, joka oli joukkoon ilmestynyt. Tätä poikaa olen koko\najan pitänyt silmällä ja teettänyt hänellä kaikki minulle annetut\ntehtävät, ja hyvin se poika on töissään pärjännytkin ja oppivainen\npoika se on ollut, mutta kyllä minä sen olen pitänytkin hyvässä\nruuassa, sillä olen sille syöttänyt kaikki, mitä en itse jaksanut\nsyödä. Tälle onnettomalle sotaretkelle en olisi milloinkaan joutunut,\nellei minua olisi vallannut vastustamaton halu saada tuoretta lihaa.\nAikomukseni oli nim. täältä Karjalan puolelta tappaa joku poro, vaikka\nhuono lihahan se niissäkin on näin kesäaikana. Mutta kun siitä\nlihavimmat paikat ottaa ja ne hyvin pehmeiksi nuijii, niin kyllä\nsitäkin voi syödä, sillä toukkia ei porossa ole muuta kuin nahan alla.\n\nOlivatko miehet sitte tosiaankin olleet vangiksi joutuessaan\nporonpaistia vartaassa kääntämässä, on asia, joka ei minulle\nmilloinkaan ole selvinnyt, sillä aivan ymmärrettävästä\nhienotunteisuudesta en tahtonut kajota tähän seikkaan. Sain vaan\nkuulla, että miehet olivat, kuten jo sanottu, tulleet yllätetyiksi\nnuotiolla, ja että paljon suurempi joukko oli ollut heitä\nkiinniottamassa, joten minkäänlainen vastarinta ei voinut tulla\nkysymykseen.\n\nMatti taas sanoi olleensa punainen ennen Kurtille tuloa ja olleensa\naluksi Rovaniemellä valkoisten vankinakin. Mutta pian hän oli kuitenkin\npäässyt vapaaksi, senkautta että eräs tuttu isäntämies oli sattunut\nleirillä tuntemaan hänet, ja pyytänyt saada hänet mukaansa ottaakseen\nhänet töihinsä. Hän olikin lähtenyt isännän kanssa Kuolajärvelle\nmaatöihin eikä olisi sieltä koskaan lähtenyt rajavartiostoon, ellei\nvankileirillä olisi asioita sekoitettu niin, että hänet merkittiin\nkaranneeksi. Selkkaus kuitenkin selvisi, mutta koska hän pelkäsi uusia\nrettelöitä, oli hän katsonut viisaammaksi mennä rajavartiostoon, jossa\ntiesi saavansa olla rauhassa.\n\nMyös Matti oli siksi lihavan näköinen, että häneltäkin täytyi kysyä,\nkuinka ihmeessä hän oli voinut pysyä raskaasta äkseerauksesta\nhuolimatta ja vaikka ruokaakin oli ollut vähän, siksi hyvissä lihoissa.\nTällöin selvisi, että Matin tärkein tehtävä oli ollut juuri\nedellämainitun hiekkasäkin selässä pitäminen. Ja koska hän renkimiehenä\nRovaniemellä ollessaan oli usein joutunut kantamaan jauhosäkkejä, ei\nhäntä tämä rangaistus sanottavasti rasittanut, vaan oli se hänelle\njonkunlainen puolimiellyttävä lepotila. Kun eräs päälliköistä aina\nsäännöllisesti määräsi tämän rangaistuksen, valitsi Matti tämän\npäällikön tehdäkseen hänelle jonkun tyhmyyden ja sai silloin toivotun\nrangaistuksensa, s.o. seisoa paikallaan ja katsoa sivusta, kun toiset\näkseerasivat. Jotta ei säkkiä tehtäisi raskaammaksi, pyörtyi Matti aina\nsopivien väliaikojen jälkeen ja komennettiin virottuaan nostamaan säkki\nselkäänsä.\n\nEttä Matin kertomuksessa voi olla jotain perää, siihen viittasi\ntosiaankin Matin ruumiinrakennus, joka oli pääasiallisesti selkää ja\nsiinä vielä sopiva syvennys säkin kantamista varten.\n\nKarppinen taas ei pitänyt äkseerausta kovin ankarana, sillä hänen\nmielestään, jos miestä kerran kiusataan, niin sitä toki voitaisiin\nkiusata paljon enemmän. Eihän kivääri paljoa painanut. Kyllä sitä\njaksoi yhden päivän heilutella miten vain haluttiin. Ja sen voi hyvin\nuskoakin, sillä aivan helposti jaksoi Karppinen nostaa kiväärin\npajunetin kärjestä suoralla kädellä ilman, että sen mitenkään huomasi\nhäntä rasittavan. Hänen mielestään olisi tosin ollut hyödyllisempää,\njos kiväärin sijasta olisi käytetty viikatetta tai kirvestä, mutta\nsanoi tämänkin työn menettelevän, koska herrat kerran sitä tahtoivat\nteettää. Kaikki työ on yhtä helppoa, sanoi Karppinen, ja kun työtä\nkerran tekee, niin on kaikkein parasta, ettei ajattele mitään. \"En minä\nsitä äkseeraustyötä moiti, eihän se ole sen vaikeampaa kuin nuotan\nlaskeminen jäisenä syksyaamuna, joka minusta sittenkin on pirullista\nhommaa, kun se vetää vaatteet niin pirun kankeiksi, mutta eväitä minä\nmoitin. Leipää siellä sotaväessä on aivan liika vähän, ja kun kerran\näkseerataan, niin pitää äkseerata kunnollisesti, ja kun kerran\nkenttävarustus selkään asetetaan, niin sen pitää olla tarpeeksi raskas\nja sisältää tarpeeksi neuvoja, mutta ennenkuin mistään työstä hyvää\ntulee, niin pitää olla leipää, tarpeeksi hyvää leipää, ja kyllähän se\nsärvinkin hyvää on, mutta ei sitäkään tarvitse, kun vaan on tarpeeksi\nleipää.\"\n\nMuutkin uudet tulokkaat vastasivat mielellään kysymyksiini, vaikkeivät\nolleetkaan niin rikassanaisia kuin Mansikkamaa. Mutta viides mies\njoukosta, nimittäin Ämmälä, vaikeni eikä puhunut mitään. Lopulta aukasi\nhänkin suunsa ja silloin minä odotin tulevan jotain erikoisen viisasta,\nenkä pettynytkään. Sillä Ämmälä sanoi: \"eiköhän jo ole aika panna\nmaata.\"\n\n\n\n\nIX LUKU, jossa kerrotaan englantilaisesta armeijasta ja suomalaisista\npunaisista.\n\n\nMainittiin jo edellä, että olimme joutuneet karjalaisten\nvartioitaviksi. Tämä oli meistä vangeista sangen ikävää, sillä\nkarjalaiset kohtelivat meitä paljon huonommin kuin suomalaiset punaiset\nja aina sitä mukaa kuin Uhtuan, Repolan ja Porajärven tienoilta saapui\nviestejä sikäläisten suomalaisten joukkojen suorittamista töistä,\nviestejä, joissa ehkä saattoi olla jotain perää, mutta jotka useimmiten\nolivat aivan perättömiä, tai ainakin varmasti matkalla monin kerroin\nsuurentuneita, saimme me sotavangit kuulla, mitä me suomalaiset taasen\nolimme tehneet. Käsiksi meihin karjalaiset eivät tietenkään voineet\nkäydä, mutta ikävä kuitenkin oli kuunnella tällaista jokapäiväistä\nnalkutusta, vaikkakin sitä nyt lievensi se seikka, että meitä oli\nuseampia antamassa takasin sanan sanasta.\n\nMiellyttävä uutinen oli senvuoksi, että karjalaiset joukot lähetettiin\nKantalahteen. Heitä oli nim. tänne kokoontunut sangen runsaasti, ja\nKantalahdesta tuli heidän varsinainen harjoituspaikkansa. Me saimme\ntaas uudestaan vartijoiksemme suomalaisen vahtikomppanian, johon kuului\n42 miestä, joista n. parikymmentä asui samassa rakennuksessa kuin me.\n\nHarjoituskentällä jatkui työ entiseen menoonsa. Salaoja piteni\npitenemistään ja lopulta sen kohdalle ilmestyi pienoinen kallio. Koska\nmeille vangeille ei luonnollisestikaan voitu antaa räjähdysaineita,\nkäytettiin kallion särkemiseksi hyvin alkuperäistä tapaa. Kalliolla\npoltettiin ensin aikamoinen kokko ja senjälkeen tulikuumalle kalliolle\nkaadettiin vettä, joten kallio halkeili ja kivet voitiin lohkaista\nkangilla pois. Tämä oli verrattain hidasta työtä, mutta eipä sillä\nmitään kiirettä näyttänyt olevankaan. Toiset miehet nostelivat ojasta\nmultaa ylös ja toiset taas polttivat tulta ja tarinoivat tulen ääressä.\nSillä, joka tulen ääreen joutui, oli hyvä tilaisuus seurata, mitä\nkentällä tapahtui. Kenttä oli jaettu kolmeen osaan. Yhdessä osassa\nharjoittelivat kiväärimiehet, toisessa kuularuiskukomppania erään\nranskalaisen majurin johdolla ja kolmannessa taas oli kaksi kevyttä\nranskalaista kenttätykkiä, joiden ympärillä tykkimiehet hääräilivät.\n\nJalkaväen harjoittelu tapahtui, kuten ennen on mainittu, englantilaisen\nluutnantin Philipsin johdolla, joka lausui komennussanat selvällä ja\nkaikuvalla suomenkielellä. Hänen rinnallaan seisoi Vihuri tulkiten\nsuomeksi pitempiä selityksiä, silloinkuin niitä tarvittiin. Mutta hyvin\npaljon Philips itsekin oli oppinut suomenkieltä.\n\nEnglantilaiset sotilastemput ovat paljon yksinkertaisempia kuin\nvenäläiset ja saksalaiset. Niinpä esim. sotilaita asetettaessa 2 riviin\notetaan yksi viistoaskel, jonka asemasta saksalaiset ja venäläiset\nottavat 2. Myös kivääri nostetaan olalle ja viedään olalta paria\ntemppua vähemmällä kuin venäläisessä ja saksalaisessa äksiisissä.\nEnglantilainen äkseeraus on siis yksinkertaisempaa ja helpompaa kuin\nsaksalainen ja venäläinen, ja kuvastuu siinä tavallaan se, että\nenglantilainen ei mielellään tee turhanpäiväisiä ponnistuksia.\n\nSamalla tavoin näytti kuularuisku- ja tykistöharjoittelu hyvin\nyksinkertaiselta. Kuularuisku ja tykki opittiin purkamaan ja panemaan\nkokoon hämmästyttävän lyhyessä ajassa ja ainoastaan harvoin ja lyhyin\nkomennuksin. Myös tässä suhteessa näyttiin päästävän paljon vähemmällä\nkuin saksalaisten monimutkaisin komennuksin.\n\nKaikilla sotilailla oli nyt erinomaiset englantilaisen armeijan pukimet\nja varusteet. Tässä yhteydessä lienee myös paikallaan tarkastella vähän\nsitä materiaalia, jonka päälle nämät pukimet ja varustukset oli\nvedetty.\n\nN.k. Muurmannin suomalaisen legioonan kantajoukon muodostivat, kuten jo\nmainittu, punakapinan aikana koilliseen siirtyneet punaiset, jotka\nkävivät n.k. koillisarmeijan nimellä. Se oli siis alkuaan aivan selvä\nosasto Haapalaisen johtamaa punakaartia. Suurin osa näistä oli\nhelsinkiläisiä sakilaisia ja kaupunkilaistyöväkeä. Nämä alkuperäiset\nkoillisarmeijan joukot vähenivät pian, sillä miehet katsoivat parhaaksi\nsiirtyä eteläänpäin, jossa luulivat parempien päivien odottavan. Heistä\njäi osa Muurmannin radan varrelle, niille alueille, jotka olivat\njoutuneet bolshevikkien haltuun, mutta osa painui vielä etelämmäksi\nPetrosavodskiin ja Pietariin asti. \"Alku\"-aineksesta jäikin Muurmannin\nlegioonaan pääasiallisesti ainoastaan sellaisia, joita eivät\nsotaseikkailut enään huvittaneet ja jotka luulivat voivansa itsensä\ntäällä jollain tavalla elättää. Jotkut siirtyivät rannikkolaivoihin,\njotkut taas Muurmannin radan palvelukseen konetyöläisiksi,\nveturinkuljettajiksi, lämmittäjiksi, j.n.e. Myöskin sekatyömiehiä ja\nkirvesmiehiä jäi tänne, sillä aluksi oli heilläkin työtä saatavana.\n\nSitäpaitsi oli pohjoisessa Vienan-Karjalassa jo Muurmannin radan\nrakentamisajoilta joku määrä suomalaista työväkeä. Näistä hyvin suuri\nosa oli sellaisia, jotka sairauden tai varattomuuden takia eivät enää\npäässeet kotimaahan. Sitäpaitsi kuului näihin metsätyöläisiä ja\nkalastuksessa työskennellyttä väkeä, jotka vuosittain olivat tottuneet\ntäällä käymään töissä.\n\nKun kävi selväksi, etteivät bolshevikit saaneet järjestetyksi mitään\nsäännöllistä, rauhallista työtä, alkoivat tänne jääneet punaiset ja\ntyömiehet muka varustautua ottamaan osaa Suomen takaisin\nvalloittamiseen. Ja sillä tavalla saivat miesparat edes jotain\nelääkseen. Mutta loppu alkoi jo näyttää hyvin surkealta, kun\nliittoutuneiden armeijan tulo Muurmannille miehet pelasti tarjoamalla\nheille tilaisuuden liittyä n.k. Muurmannin legioonaan.\n\nTokoissa oli nim. herännyt ajatus yhtyä liittolaisiin ja tarjota heidän\nkäytettävikseen niitä suomalaisia punaisia sotavoimia, jotka hän\nmahdollisesti saisi mukaansa. Tokoi kirjoittikin liittolaisten\nedustajistolle Venäjällä kirjeen, jossa hän tarjoutui heidän\nkäytettäväkseen ja ilmoitti, että saksalaiset ovat avoimesti\ntaistelleet punaista Suomea vastaan ja ovat he näin ollen punaisen\nSuomen vihollisia. Tästä syystä on punaisen Suomen asia ryhtyä\ntaisteluun liittolaisten riveissä saksalaisia vastaan. Samalla kertaa\nkirjoitti Tokoi myös joukoille osoitetun kirjeen, jossa hän kehoitti\nsuomalaisia punaisia taistelemaan liittolaisarmeijoiden riveissä.\n\nSelvää on, että Tokoi täten porvarillisiin joukkoihin liityttyään\ntäydellisesti tuli katkaisseeksi suhteensa entisten punaisten\nkansanvaltuuskuntatovereidensa ja heidän kannattajiensa kanssa, ja nämä\npuolestaan kirosivatkin Tokoin ja julistivat hänet henkipatoksi. Tämä\nkirous ei kuitenkaan Tokoille merkinnyt mitään, sillä sitä ennen oli\nTokoi jo ennättänyt pudistaa Neuvosto-Venäjän tomut jaloistaan ja\nsiirtyä Karjalassa sijaitsevaan englantilaisten Päämajaan. Täällä\nhänelle annettiin everstin arvo, joka muuten lienee korkein arvo, mitä\ntällaisissa tapauksissa ulkomaalaisille annetaan. Tässä yhteydessä\nolkoon muuten mainittu, että Tokoi entisenä Amerikan siirtolaisena\nosasi erittäin hyvin puhua ja kirjoittaa englanninkieltä. Tokoin\ntehtäväksi jäi niinmuodoin koota Muurmannin rannikoille suomalaisia\npunaisia niin paljon kuin mahdollista. Tämä tapahtui salaisen\npropagandan kautta ja oli Tokoilla muuten Venäjällä salaisia\nkannattajia. Tokoin hommat tulivat siellä kuitenkin hyvin pian\ntunnetuiksi ja suuria ristiriitoja syntyi suomalaisten punaisten\nkeskuudessa. Nämä alkoivat epäillä toisiaan ja sitäpaitsi alkoi\nmyöskin bolshevikkihallitus peljätä, että suomalaisten bolshevikkien\njoukossa löytyisi liittolaisvaltojen vakoilijoita. Tästä\nsyystä ei luonnollisesti sellaisiin paikkoihin, jotka olivat\nliittolaisarmeijoiden läheisyydessä, uskallettu lähettää muuta kuin\naivan ehdottomasti luotettavaa suomalaista väkeä. Tämäntapaiset seikat\nja se seikka, että Tokoin propagandaa suomalaisten keskuudessa\njokseenkin tehokkaasti estettiin ja Tokoi kannattajineen julistettiin\nporvareiksi, saivat aikaan, ettei liittyminen englantilaiseen\npunalegioonaan ollut erikoisen vilkas.\n\nPaitsi aineistoa, josta jo edellä mainittiin, ei suurempia ryhmiä\nsanottavasti liittynyt, vain yksityisiä henkilöitä tippui toinen\ntoisensa jälkeen legioonan riveihin. Kun taipaleet sitäpaitsi olivat\ntavattoman pitkät ja vaikeat, niin voidaan helposti ymmärtää, että\nMuurmannin legioonan miesluku ei voinut olla erittäin suuri. Ei\nluultavasti erehdytä paljon, jos arvellaan siinä olleen, legioonan\nsuurimmillaan ollessa n. 1500 miestä. Legioonasta nim. sen hajotessa\nsiirtyi paljon miehiä Venäjälle ja osia joutui merimiehiksi tai hajosi\nEnglannin siirtomaihin, joten ainoastaan n. puolet heistä tarjoutui\nSuomeen.\n\nHyvin huomattava osa Muurmannin legioonalaisista oli n.k.\nknihtikontrahtipitäjien, Kuolajärven, Kuusamon ja Kemijärven asukkaita.\nNäiden pitäjien talollisten joukossa oli nimittäin paljon punaisia.\nKoko tämän asian selittäminen tässä yhteydessä kävisi liika pitkäksi,\nmutta mainittakoon ainoastaan, että näissä knihtikontrahtipitäjissä\nvaltio on metsien muodossa yksityisille talollisille lahjoittanut hyvin\npaljon, joten näiden pitäjien verrattain alhaisella sivistystasolla\noleva väestö on ilman omaa ansiotaan saanut siksi suuria rahavaroja\nkäytettäväkseen, että se on vieraantunut työnteosta. Kun sitten rahat\novat loppuneet ja työhön tottumattomina vielä on velkaannuttu, ei ole\nenään totuttu tekemään työtä, vaan on yhä uudelleen ja uudelleen\npatistettu valtiolta uusia myyntipuita, ja kun ei niitä ole saatu,\nruvettu vihaamaan sekä valtiota että yhteiskuntajärjestystä.\nSitävastoin luulivat näiden pitäjien talolliset sosialistien valtaan\npäästessään ensityökseen jakavan itselleen kaikki näiden pitäjien\nvaltionmetsät, ajatus, joka on sosialismille aivan vieras, mutta josta\nseikasta sosialistit tietenkään eivät ole pitäjäläisille mitään\nhuomauttaneet.\n\nNo, niin, mutta taisinpa joutua liian kauas asiasta, joten palaan\nsiihen takaisin.\n\nMinkälaisessa tilassa sitten olivat Suomesta tullet pakolaiset? He\nolivat tosiaankin lopen laihtuneita ja nääntyneitä. Heidän ruumiinsa\noli täynnä haavoja ja paiseita, niin että nahka irtaantui lian\npeittämien vaateriekaleiden mukana. Lihaa miehissä ei sanottavasti\nollut. Mieliala oli myös tämän ulkoasun mukainen ja oli heille\nominaisinta rajaton raivo Suomen hallitusta kohtaan, sekä pohjaton halu\nkostaa omansa, vaimojensa ja lapsiensa kohtalo. Heikoillakin voimilla\ntartuttiin kivääriin ja moni hoippuva sairas ponnisteli äkseerauksessa\nkyetäkseen pääsemään kotiin \"kostamaan porvareille.\"\n\nYleensä sai legioonalaisista sen käsityksen, että heillä oli ennen\nkaikkea mielessä hyökkääminen Suomeen ja hyökkäystä odotettiin\nkuumeisesti. Olihan eversti Burton sanonut, että hän seuraavana jouluna\nsyö jouluputinkinsa Helsingissä, ja näitä sanoja kerrottiin miehestä\nmieheen, sillä luultiin niiden tarkoittavan sitä, että nämä joukot\nennen ensi joulua tulevat valloittajina Helsinkiin.\n\nMitä tulee muuten legioonalaisten käsitykseen Suomen valtiollisesta\ntulevaisuudesta, niin oli jokainen sitä mieltä, että punakapinan\nkukistaminen oli ainoastaan herrojen ja saksalaisten metkuja. Herrat,\njoiksi he katsoivat sekä kapitalistit että virkamiehet, tahtoivat imeä\nviimeisenkin veren suomalaisesta työväenluokasta, jotavastoin työläiset\nja talonpojat kuuluivat yhteen. \"Suomalainen talonpoika on meidän\nystävämme\", he sanoivat, \"sillä pian talonpoika tulee huomaamaan, että\nherrat ovat hänet pettäneet, alkaessaan hommata Suomeen kuningasta, ja\nsilloin talonpojat tulevat liittymään punaisiin. Maalaisliittolaiset\novat jo neuvotelleet punaisten kanssa ja heidän edustajiaan on käynyt\nKemissä.\"\n\nViimemainittu uutinen oli luonnollisesti perätön ja olivat sen ehkä\njohtomiehet, ehkäpä Tokoi itse laskeneet liikkeelle, ainoastaan\nmielialaa kohottaakseen, ja varsin hyvällä vaikutuksella, sillä tämä\nasia toistettiin hyvin usein, ja sen tueksi mainittiin tavallisesti\nmyös Kemijärven, Kuolajärven, Kuusamon ja Suomussalmen talonpoikien\nmyötätuntoisuus legioonaa kohtaan. Yleensä voi muuten todeta täällä\nollessaan, että kaikki Suomen Venäjänpuoleiset rajaseudut myös\netelämpänä olivat punaisia ja että niiden väestö suhtautui erittäin\nlojaalisesti Muurmannin punalegioonaan tai bolshevikkeihin. Aivan\nvarmaa on, että koko ajan, kun suomalaisia vapaaehtoisia joukkoja on\nKarjalassa taistellut, näistä joukoista on ollut, sanotaan 25 %\npettureita ja vakoojia, ja siitä väestöstä, joka on ollut itärajalla\nnäiden joukkojen selän takana tai ympäristönä, suurin osa on ollut\nbolshevikkeja ja bolshevikkien kätyreitä.\n\nSille, joka vähänkin asioita harkitsi, selvisi ilman muuta, etteivät\nenglantilaiset aikoneet käyttää puna-armeijaa muuhun kuin mahdollisesti\nopastukseen Suomeen hyökätessään. Tähän se sopikin paljon paremmin kuin\nmikään Suomessa oleva armeijan osasto, sillä siinähän oli suurimmaksi\nosaksi miehiä, jotka tarkoin tunsivat sekä Pohjois-Suomen että\nPohjois-Karjalan. Se oli myös joukkoa, joka oli tottunut tiettömiä\ntaipaleita liikkumaan, ja jos sitä tällaisiin tarkoituksiin aijottiin\nkäyttää, oli vaalissa ehdottomasti osuttu oikeaan.\n\nInnostus sotilastoimiin oli legioonalaisten keskuudessa siis suuri.\nJokaista kiihotti sydämessä kytevä kostonhalu ja sen vuoksi kaikki\nenglantilaisen päällystön antamat määräykset täytettiin hämmästyttävän\nnopeasti ja täsmällisesti. Eversti Burton väittikin olevansa\ntyytyväinen miehiinsä. Erikoisesti hän ihaili suomalaisten kykyä kantaa\nsuuria taakkoja ja siinä suhteessa ovat suomalaiset erämaan ja\ntiettömien seutujen asukkaat kenties voittamattomia. Sellaisilla teillä\nkuin Lapin ja pohjoisen Vienan-Karjalan tiettömillä taipaleilla, ei\nkukaan jaksaisi kantaa niin suuria taakkoja kuin suomalainen metsämies.\n\nOn selvää, että punaiset vartijamme eivät meitä sotavankeja hyvillä\nsilmin katsoneet. Luonnollisesti heitä harmitti se seikka, että he\neivät saaneet kohdella meitä sillä tavalla kuin olisivat tahtoneet.\nEllei englantilaista ylikomentoa olisi ollut, on varmaa, ettei yksikään\nmeistä olisi henkiin jäänyt. Tämä kaikki on kuitenkin ymmärrettävä\nsiten, ettei joukkojen enemmistö suinkaan olisi meitä halunnut surmata,\nmutta tällaisessa tapauksessa on asian laita se, että ratkaisu riippuu\npienestä, mutta vaikutusvaltaisesta vähemmistöstä. Yksi ainoa\nraivopäinen mies, joka öisin seisoi kivääreineen huoneessamme, olisi\nmilloin tahansa voinut meidät lopettaa. Mutta niin ankarat olivat\nmääräykset ja niin jyrkkä ja suoraviivainen englantilaisen armeijan\nkuri, ettei edes villeinkään jätkä uskaltanut meihin kajota.\n\nOli muuten erittäin hauskaa nähdä, että tällainen vakaumuksella annettu\nmoraalinen opetus oli tehonnut valtavasti suurimpaan osaan punaisen\narmeijan jäsenistä. Tietysti oli täällä niinkuin muuallakin joukossa\nsellaisia luonteita, jotka eivät mitenkään voineet sulattaa sitä,\netteivät he mielivaltaisesti saaneet kohdella meitä, sotavankeja, ja\njotka kaikissa sallituissa ja mahdollisissa rajoissa koettivat meitä\nnäykkiä, mutta toisinhan ei sellaisissa olosuhteissa voinutkaan olla.\n\n\n\n\nX LUKU, jossa koetellaan eritellä suomalaisen työmiehen psykologiaa\nsellaisena kuin se Knääsinlahden sotavankeudessa olevasta maisterista\nnäytti.\n\n\nKun työmies ahertaa raskasta työtänsä, kun nälkä karmii hänen\nsuolissansa, sillä ehdottomasti olen sitä mieltä, että enemmän kuin\n50 % Suomen työmiehistä teki sodan aikana työtä nälissään, niin on\naivan selvää, että hän tuntee mielessään kateutta, kun näkee edessään\nhyvinvoivan ja rasvasta pihisevän pomon. Ja varmaankin hänen kateutensa\nmuuttuu kiukuksi, jos tämä rasvasta pihisevä pomo typerästi arvostelee\nhänen työtänsä ja vaatii häneltä sellaista, jota hän ei voi saada\naikaan.\n\nTässä tapauksessa on olemassa aivan selvä syy työmiehen kiukkuun\nesimiestänsä kohtaan. Jos kyseenalainen työmies on intelligentti, jos\nhänessä on jonkinverran diplomaatin vikaa ja hän ei päästä näkyviin\ntunteitansa, ei nurkuile huonoja olojansa, eikä näytä vihaista naamaa,\nvaan heittäytyy nöyräksi, myöntelee oikeaksi typerän pomonsa\nepäkäytännölliset käskyt, jotka voivat olla mahdottomat toteuttaa ja\nkoettaa luikerrella siten, että hän aina pysyy päällikkönsä suosiossa,\nniin voi hän saada helpompaa työtä ja kohota pomoksi, jonka palkka ei\ntosin ole paljonkaan tavallisen työmiehen palkkaa suurempi, mutta jolla\non helpompi työ.\n\nMutta siinä useimmiten onkin hänen uransa pää. Erittäin viisas,\nkykenevä ja hyvälahjainen työmies ei edes kovimmallakaan työllä voi\nmeidän oloissamme kohota pitemmälle kuin päällysmieheksi 2-3 tuhannen\nmarkan kuukausipalkalla. Sellainen henkilö, joka jo näin pitkälle on\npäässyt, on harvinaisen kykenevä ja taitava. Tai on hänen täytynyt\nimarrella esimiehiään, parjata ja ilmiantaa alaisiaan.\n\nMutta jos erotamme tästä joukosta ne, jotka mahdollisimman oikeilla\nperusteilla ovat näinkin hyväpalkkaisen pomon asemaan päässeet, niin\nsaamme huoleti sanoa, että tällaisia henkilöitä ei ole enempää kuin\nyksi sadasta työläisestä. Tällaisissa henkilöissä löytyy hyvin suuri\njoukko sellaisia, joista koulunpenkiltä ja kasvatuksen kautta olisi\ntullut mitä tahansa. Nyt ei tällainen henkilö keskimäärin pääse sen\npitemmälle kuin pomoksi ja saa hän lakki kourassa kumarrella nuorelle\ninsinöörille, joka juuri on valmistunut ja toimensa saanut.\n\nTäten siis n.k. pomoluokka syntyy. Mutta on myös henkilöitä, jotka\neivät ole voineet nöyrtyä pomojen edessä. On henkilöitä, jotka\nharkitsevat, onko tosiaankin oikein, että tuo pomo heitä komentaa.\nMillä perusteella tuo mies tuolla, jonka minä selvästi havaitsen\nitseäni henkisesti ala-arvoisemmaksi ja joka ei myöskään kykene\nsuorittamaan kymmenettä osaakaan siitä ruumiillisesta työstä kuin minä,\nminua komentelee.\n\nTämmöinen harkinta tulee aina johtamaan siihen, että tuota miestä\npuolustaa laki ja lainalainen yhteiskuntajärjestys. Ja että taas tämän\nyhteiskuntajärjestyksen takana lopulta löytyvät kiväärit, pajunetit ja\nsapelit. Henkilö, jonka ajatus on siksi pitkälle kehittynyt, että hän\nalkaa arvostella olevan yhteiskuntajärjestyksen oikeudellisuutta, on\nyksi niistä, jotka tulevat työväenyhdistysten johtaviksi jäseniksi.\nMutta vasta monesta tällaisesta henkilöstä valitaan ne henkilöt, jotka\njohtavat työväenpuolueen asioita. Jo sellainen henkilö, joka on valittu\njonkun ammattikunnan puheenjohtajaksi ja joka siis suoraan työväen\nriveistä lähteneenä kykenee tällaisen tehtävän hoitamaan, on\nharvinaisilla järjenlahjoilla varustettu. Tällaisesta henkilöstä olisi\nvarmasti 40-50 vuotta sitten tullut kapitalisti. Hänen perillisensä\nomistaisivat nyt tehtaita ja maatiloja. Mutta nykyään häneltä on tie\nylöspäin suljettu, sillä nykyään on vallassa kaikkivoivat\ntuttavuussuhteet, jotka häneltä huolellisesti hänen mielestään\nmäärätyllä asteella sulkevat tien sikäli kuin hän ei ole armoitettuihin\nkuuluva. Maata hallitsevat \"slägtingar, vänner och bekanta\"\n[sukulaiset, ystävät ja tuttavat] niinkuin Strindberg sanoo. Ja niinpä\nsiis tämäkin ammattiyhdistyksen puheenjohtaja huomaa, että hän on\ntullut tikapuiden päähän. Sen ylemmäksi hän ei enään pääse. Hän näkee,\nettä hänen ammattialallaan tehdään hänen mielestään suuria erehdyksiä,\nettä johtavimmatkin henkilöt usein tekevät tyhmyyksiä asioissa, jotka\nhänelle ovat hänen mielestään päivänselvät, mutta hän ei pääse\nmääräämään.\n\nTällaiset seikat aiheuttavat, että hän tahtoo itse päästä määräämään,\nmutta hän näkee edessään muurin, joka hänen välttämättömästi täytyy\nmurtaa ennenkuin hän haluamaansa asemaan pääsee. Mikä on sen\nluonnollisempana, kuin että hän kääntyy kaikkien niiden puoleen, jotka\novat samalla puolella muuria kuin hänkin. Selvää on myös, ettei hän voi\nilman muuta sanoa: minä tahdon päästä valtaan, tulkaa minua auttamaan.\nPäinvastoin puhuu hän yhteisen edun saavuttamisesta ja tätä varten\nhänen täytyy keksiä joku tehokas ja yleistajuinen vaikutin, jonka\navulla hän saa joukot valtaansa. Ja mikä vaikutin on sen parempi kuin\nluvata nälissään ponnistelevalle työläiselle enemmän leipää ja vähemmän\ntyötä.\n\nTällainen johtohenkilö tietää itse aivan hyvin, ettei hän voi täyttää\nmitä hän lupaa, ja kun Suomen sosialidemokraattinen puolue esim. v.\n1907 vaaleissa lupasi 500 markan eläkkeen kaikille, jotka olivat\ntäyttäneet 55 vuotta, niin tiesivät johtomiehet varsin hyvin, etteivät\nhe silloisissa oloissa olisi kyenneet lupaustaan täyttämään, vaikka\nSuomen valtion johto rajattomalla vallalla olisi työnnetty heidän\nkäsiinsä. Mutta johtomiehet tiesivät myös, että lupauksen jäädessä\ntoteutumatta aina voidaan syyttää porvareita, joten ei tämäkään lupa\ntaloa hävittänyt.\n\nTällainen työväen johtohenkilö, joka on itse elänyt työväen\nsielunelämää, ymmärtää hyvin, mikä tehoaa. Iässä suhteessa pitää\npaikkansa ensinnäkin se, että ihmiset eivät yleensä kuuntele mitään\nniin mielellään kuin sellaista, jota eivät ymmärrä. Tämän suuren\nviisauden on aikoinaan Mark Twain lausunut ja se olisi oikeastaan\nmarmoriin veistettävä. Jo sosialidemokraattisen puolueen nimessä on\njotakin, joka herättää mielenkiintoa. Vielä suurempaa mielenkiintoa\nherättävät iskusanat ja iskulauseet. Kaikkein ensimmäinen oppi oli se,\nettä porvaristo tahtoo sortaa työväkeä, ja tämä oppi lausuttiin meillä\nmuodossa: porvaristo tahtoo näännyttää työväen nälkään ja lopuksi\nmuodossa: porvaristo tahtoo aseet kädessä hyökätä työläisten kimppuun.\n\nIskusanat ja iskulauseet muodostuvat helposti dogmeiksi, jotka ovat\nkaiken lähtökohtana ja näiden todenperäisyyttä ei kenenkään päähän edes\npälkähtänyt epäillä. Niinpä täälläkin punaisten kanssa väitellessä aina\nlopulta vedettiin esille joku näistä dogmeista, ja kun esim. sanoin,\nettä te väitätte porvarien elävän työläisten työllä ja hiellä, kuinka\non siis mahdollista, että porvaristo tahtoisi tappaa työväestön joko\nnälällä tai aseilla, sillä työmiehet tapettuaan porvarin itsensä\ntäytyisi ruveta tekemään työtä, niin joutuivat vastaväittäjät aina\navuttomiksi, eivätkä voineet muuta kuin ihmetellä, että minä en\nymmärtänyt ja tietänyt sitä, että Suomen porvaristo tahtoi näännyttää\nSuomen työmiehen nälkään.\n\nOn yleisesti huomattu tosiasia, että ajatustyöhön kehittymätön henkilö\nrasittuu ajatustyöstä paljon enemmän kuin henkilö, joka siihen on\nperehtynyt. Niinpä esim. seminaareissa 5 vuoden lueskelu usein\nvaikuttaa sangen epäedullisesti oppilaiden terveyteen ja esim.\nkeuhkotauti on kansakoulunopettajissa paljon yleisempi kuin oppikoulun\nopettajistossa. Tämä riippuu mahdollisesti siitä, että kansakoulu\nlopetetaan jo noin 14 vuoden ijässä ja että hyvin moni seminaariin\ntullut 14-20 ikävuoden välisenä aikana vieraantuu henkisestä työstä.\n\nSamalla tavalla on myöskin ruumiillista työtä tekevälle työväenluokalle\nsangen rasittava se henkinen ponnistus, joka johtuu päivän tapahtumien\nseuraamisesta ja yhteiskunnallisten asioiden tutkimisesta. On varmaa,\nettä tässäkin tapauksessa voidaan puhua henkisestä rasituksesta, joka\nvaikuttaa epäedullisesti hermostoon. Tämän huomaa jo siitä, että suuri\nosa työväkeä on hermostunutta ja on sen vaikea tyynesti harkita\nasioita. Mitä varsinkin punalegioonalaisiin tulee, niin näissä oli\npaljon suorastaan hysteerisiä henkilöitä. Hysteerisen henkilön mieleen\nvoivat iskulauseet parhaiten syventyä ja hysteerinen henkilö voi\niskulauseiden huumaamana helposti ryhtyä tekoihin, joita tervehermoinen\nihminen ei voi ensinkään käsittää. Esimerkkinä mainittakoon m.m. Martin\nKochin kertomus eräästä pienipalkkaisesta puutarhurista. Mies oli\nahkera ja säästäväinen. Hänen vaimonsa sitävastoin mielellään tuhlaili.\nVoidakseen saada kootuksi itselleen säästöjä, oli mies pakoitettu ne\nvaimoltansa salaamaan, eikä hän myöskään uskaltanut antaa vaimonsa\ntietoon pieniä sivutuloja, joita hänellä mahdollisesti sattui olemaan.\nMonien vuosien itsensäkieltämisellä sai hän kokoon n. 400 kruunua.\nEräänä päivänä saatiin kuulla, että puutarhuri oli murhannut vaimonsa.\nTätä oli sivullisen aivan mahdoton käsittää, sillä erikoisen huonot\neivät aviopuolisoiden välit tiettävästi olleet.\n\nTuomioistuimen edessä esiintyi mies aivan tyynenä ja väitti, että hän\noli pakoitettu tappamaan vaimonsa itsepuolustukseksi, sillä hänen oli\naina täytynyt pelätä, että hänen vaimonsa murhaisi hänet hänen\nnukkuessaan ja ryöstäisi häneltä rahat.\n\nKun tuomari ihmetteli, että hän oli voinut tällaista pelätä ja että hän\ntosiaan oli voinut ajatella oman vaimonsa murhaavan hänet 400 vaivaisen\nkruunun tähden, niin romahti mies sekä henkisesti että ruumiillisesti.\nUseana vuotena oli hänen päähänsä iskeytynyt ajatus siitä, että hänen\nhallussaan oli suuri aarre, jonka hänen vaimonsa tahtoi anastaa. Aarre,\njoka hänelle vastasi ehkä vuosikymmenien kieltäymyksiä, ja nyt ilmestyi\nhänen ajatuspiiriinsä henkilö, s.o. tuomari, joka ei voinut käsittää\nnäin luonnollista asiaa.\n\nAivan samalla tavalla ei myöskään moni punalegioonalainen voinut\nasettua sellaisen henkilön kannalle, joka ei tunnustanut hänen\nuskonkappalettaan, että porvaristo oli tahtonut tappaa työväestön\nnälkään ja että porvaristo oli tarttunut aseisiin työväestöä vastaan.\n\nNämä kaksi lausetta sisältävät ajatuskannan, jonka perusteella\npunakapina saatiin pystyyn. Suurimmalla osalla Suomen työväkeä oli\naseisiin tarttuessaan tosiaankin se vakaumus, että heidän oli pakko\nryhtyä puolustamaan itseään. Vuosikausia olivat he eläytyneet\najatukseen, että heille tahdottiin tehdä jotain väärää. Olihan\nsosialisteilta nimenomaan kielletty kaikki osaanotto porvarien\nharrastuksiin, olivat ne sitten mitä laatua tahansa. Sosialisti ei\nsaanut esim. liittyä urheiluseuraan, jossa oli porvarillinen enemmistö,\nei raittiusseuraan, ei muinaismuistoyhdistykseen, ei nuorisoseuraan,\neikä yleensä mihinkään sellaiseen yhdistykseen, jossa porvarillista\ntartuntaa voitiin peljätä.\n\nMitä taas johtomiehiin tulee, niin he olivat ensi polven politikkoja.\nHe tiesivät, että he lupasivat enemmän kuin he voivat täyttää. Mutta\ntoiselta puolen tiesivät he aivan hyvin, että heidän laumansa tulisivat\nvähenemään, elleivät he kiihoittaisi niitä lupauksillaan.\n\nKun kansanaines, jonka ei koskaan ollut tarvinnut itseänsä hallita eikä\ntuntea hallitusedesvastuuta, äkkiä luuli päässeensä asemaan, jossa se\nmielestään sai ratkaista kaikki asiat, niin se huomasi pian, että\njohtajat eivät sittenkään olleet lupaustensa tasalla.\n\nJohtaja, joka tällaisessa tilanteessa olisi yrittänyt joukkoja\ntyynnyttää, olisi heti julistettu porvariksi ja saanut osakseen tämän\nkohtalon. Ei ollut siis muuta mahdollisuutta kuin kääntää joukkojen\nviha porvareita vastaan, kulkea virran mukana ja koettaa mennessä\njarruttaa niin hyvin kuin voi.\n\nTällaiseksi minä puolestani käsitän työväenliikkeen aseman silloin kuin\nkapina puhkesi. Ei voitu mitenkään tehdä tehtyjä tyhmyyksiä\ntekemättömiksi. Johtajilla oli siis ainoastaan kaksi mahdollisuutta,\njoko vetäytyä syrjään tai kulkea virran mukana. Hyvin sopivasti\nkuvaavat tilannetta Eetu Salinin sanat kapinan jälkeen, nim., ettei hän\n\"voinut jättää Suomen työväkeä silloinkaan, kun se rupesi tekemään\ntyhmyyksiä.\"\n\nEdelläesitettyä taustaa vastaan katsoen voi helposti käsittää myös\nMuurmannin punalegioonalaisten mielentilan. Suuri osa heistä oli juuri\nsellaisia, jotka olivat hysteerisessä kiihkossaan tarttuneet aseisiin\nja nyt seisoivat hämmästyneinä, kun näkivät, että koko se perustus,\njolle heidän ajatusmaailmansa rakentui, horjui. Loput olivat taas\nliikkeen johtajia, jotka koko ajan olivat aavistaneet, miten kaikki\ntulisi päättymään ja jotka nyt tahtoivat pelastaa sekä itselleen että\njoukoille sen, mitä vielä pelastettavissa oli.\n\nKun tällä tavalla ja'amme tämän ryhmän kahteen osaan, nim. johtaviin ja\njohdettuihin, niin jää vielä mainitsematta kolmas aines, jolla\nkuitenkin tällaisissa kansanliikkeissä on suuri merkitys. En tiedä,\nmiksikä tätä luokkaa, joka oikeastaan on molempien edellisten luokkien\nyläpuolella, mutta kuitenkin niihin sekaantuneena, kutsuisin. Mutta\nehkä annan tälle ryhmälle parhaan nimen, kun kutsun sitä joukkojen\npahaksi omaksitunnoksi.\n\nJokainen, joka vähänkin on ollut työnjohdon kanssa tekemisissä, tuntee\ntämän aineksen. Jos esim. jollain työmaalla alkaa ilmaantua\nsaboteerausta, niin tuntuu aina kuin joku näkymätön käsi sitä johtaisi.\nNe henkilöt, joita käytetään työväen vaatimusten ja mielipiteiden\ntulkkeina, eivät useinkaan ole näiden mielipiteiden varsinaisia luojia.\nHe ovat päinvastoin henkilöitä, joihin työmiehet luottavat ja joiden he\nuskovat työnantajien edessä suoraan ja vilpittömästi tulkitsevan asiat.\nMutta samalla kertaa ovat he useimmiten myös henkilöitä joita\ntyöntekijä tietää työnantajankin pitävän arvossa. Mutta itse tämä\nnäkymätön pahaomatunto on kokoonpantu itsekkäistä aineksista, jotka\npyrkivät olemaan sekä työväen että työnantajien suosiossa, henkilöistä,\njotka työväelle mustaavat työnantajaa ja työnantajalle työmiestä ja\njotka vielä senlisäksi osaavat taitavasti johtaa toisen työmiehen\ntoista vastaan. Tällaisilla henkilöillä on hyvin usein uskomattoman\nsuuri valta työläistovereihinsa ja usein terrorisoivat he\ntyönantajaakin. Tämäntapaiset henkilöt esiintyivät esim. sortovallan\naikana salaisina ilmiantajina, ja hyvin usein ovat tämäntapaiset\nhenkilöt jonkinlaisia moralisteja, jotka osaavat lyödä lanttia toisten\nhairahduksista, esim. nykyaikainen kieltolakipoliisiaines j.n.e.\nTämäntapaiset henkilöt ovat kaikkein vaarallisimpia. Heitä pelkää\njokainen ja he saavat tavallisesti aina alkuun aiheettomat selkkaukset\ntyömailla sekä työmiesten ja työnantajien väleissä. Julkista\nesiintymistä tällainen henkilö välttää. Yleisissä kokouksissa hän\nharkitusti vaikenee ja hänen mielipiteensä esiintyvät ainoastaan\nkuiskauksina kahdenkeskisissä puheluissa. Vasta silloin kun tällainen\nhenkilö tuntee asemansa täysin turvalliseksi, hänen oikea sisunsa\npaljastuu.\n\nTällainen näkymätön voima on aina löytynyt ja tulee aina löytymään.\nAinoastaan aniharvalle onnistuu nämä oikeat henkilöt joukosta löytää ja\nsaada aikaan selvä suhde työmiehen ja työnantajan välillä. Hyvin usein\npäinvastoin juuri tällaiset henkilöt ovat sokeiden työnantajien\nsuosikkeja, ja juuri tähän luokkaan ovat kuuluneet ne palvelijat, jotka\npunakapinassa ryöstivät ja tappoivat isäntänsä. Nämä henkilöt eivät\nuseinkaan ole työmailla kaikkein pienimmissä paikoissa, vaan löydetään\nheistä hyvin suuri osa n.k. uskottujen palvelijoiden joukossa.\n\nTällaista joukkokuntaa oli Muurmannillakin. Nämä pääsivät\nenglantilaisten päällikköjen suosioon ja samalla \npunaista legioonaa heitä vastaan. Osa näistä ehkä oli bolshevikkien\npalkattuja apureita, mutta suurin osa kai kuitenkin oli luonnoltaan\npuhtaita kenkkuilijoita.\n\n\n\n\nXI LUKU, jossa näyttämölle ilmestyy Muurmannin legioonan pahaomantunto\nN:o 1, mutta jossa myös puhutaan muistakin asioista.\n\n\nKesä oli ollut hyvin kaunis. Sadepäiviä oli aniharvoin, niin että\ntuskin kertaakaan jouduimme sateessa työskentelemään. Salaoja, jonka\ntäyttämiseen käytettiin verrattain harvinaista salaojatäytettä, nim.\ntyhjiä konservipurkkeja, joiden päälle levitettiin turvekerros, oli\nvihdoin saatu valmiiksi, ja siirtyminen toiseen työhön oli käsillä.\n\nHuomiotamme oli usein herättänyt eräs luhistumaisillaan oleva,\nturpeilla peitetty verrattain suuri parakki aivan harjoituskentän\nläheisyydessä ja monta kertaa oli tehnyt mieli päästä sitä vähän\nlähemmin tarkastelemaan, sillä sen olivat rakentaneet Knäsössä\nollessaan saksalaiset ja itävaltalaiset sotavangit. Mutta sotavankihan\nei itse saanut määrätä askeleitaan, ja vaikka tuo parakki oli aivan\ntyömaamme vieressä, emme milloinkaan olleet päässeet sitä tarkastamaan.\nSuuresti mielissämme otimme senvuoksi vastaan uutisen, että saisimme\nruveta parakkia purkamaan, sillä siinä olevia lautoja aijottiin käyttää\nerääseen uuteen kasarmirakennukseen, jota äskettäin oli alettu\nrakentaa.\n\nPunaiseen legioonaan kuului paljon rakennusammattimiehiä, varsinkin\nkirvesmiehiä ja puuseppiä, ja kun sitäpaitsi miestä oli kaikenikäistä\nyli 50-vuotisiinkin saakka, oli eversti Burton erottanut vanhimmat\nmiehet, joille aseharjoitus ei enään onnistunut, n.k. työkomppaniaksi.\nTämä työkomppania oli saanut tehtäväkseen talveksi rakentaa uuden\ntilavan kasarmin, jota varten tarvittavat rakennusaineet oli hankittava\netupäässä vanhoista varastoista ja vanhoja rakennuksia purkamalla.\n\nOlimme ensimmäistä päivää parakkia purkamassa, joka työ alotettiin\nsiten, että turpeet katolta luotiin alas, kun huomasimme kentälle\nilmestyvän muutamia Ahavan \"lentävän komppanian miehiä\", Ahavan\nitsensä, sekä hänen seurassaan erään suuren, komean, mutta verrattain\nnuoren, ehkä n. 25 vuotisen, hyviin, harmaisiin siviilivaatteisiin,\npitkävartisiin saappaisiin ja urheilulakkiin puetun miehen.\n\nAhava oli nimittäin saanut eversti Burtonilta tehtäväkseen harjoittaa\ntiedustelutoimintaa tällä osalla Karjalan rintamaa. Hänen\nkäytettäväkseen annettiin parinkymmenen miehen suuruinen joukko\nja hän liikkui usein aivan lähellä Suomen rajaa, sekä pistäytyi\nsilloin tällöin Suomessakin tai lähetti miehiä Suomeen lyhyille\ntiedustelukäynneille. Tämä lentävä joukko oli erinomaisen hyvin valittu\nja toimi se suurella menestyksellä. Olen aivan varma siitä, että sitä\nyleensä luultiin paljon suuremmaksi kuin se oli, sillä se sukelsi esiin\nmilloin Uhtuan, milloin Pääjärven, milloin Kurtin joukkoja ahdistamaan.\nAhava tunsi seudut erittäin hyvin ja oli hyvä tuttu kaikkien\nkarjalaisten kanssa, joten hän tarkoin tiesi, missä hän milloinkin voi\nkarata pienemmän suomalaisjoukon kimppuun.\n\nTällaisella matkalla oli Ahava nytkin ollut, mutta henkilö, jonka hän\nmukanaan toi, ei selvästikään ollut vanki. Tämä tapahtui hyvin lähellä\npäivällisaikaa ja päivällisen syötyäni tuli eräs punasotilas hakemaan\nminut englantilaiseen parakkiin kuulusteltavaksi. Tänne ei minua\nkuitenkaan viety, vaan sensijaan erääseen sen läheisellä raiteella\nolevaan suomalaiseen II luokan makuuvaunuun, jossa osa upseeristoa,\nm.m. Primus-Nyman, asui. Tämä makuuvaunu oli ollut samalla paikalla\nkoko meidän sotavankina olomme ajan ja sitä käytettiin enimmäkseen\njonkinlaisena vierashuoneena.\n\nVaunussa tapasin Primus-Nymanin sekä hänen seurassaan uuden\nharmaapukuisen tulokkaan, joka minulle esitettiin ent. Tampereen\npunaisena päällikkönä Lehtimäkenä. Vaunuosastossa oli myös eräs alempi\nenglantilainen sotilashenkilö, jonka kanssa Lehtimäki vähää ennen oli\nollut englanninkielisessä keskustelussa.\n\nLehtimäki ryhtyi heti tavalliseen punaisten tapaan tiedustelemaan, mikä\nhenkilö minä olin, mikä tehtävä minulla oli ollut armeijassa, mitenkä\nolin joutunut vangiksi, j.n.e. Yleensä vastailin hänelle sävyisästi,\nmutta kun hän hyvin usein minulle tokasi; \"te valehtelette\", tai \"te\nolette teurastaneet punaisia\" j.n.e., niin aloin minäkin kiihtyä, enkä\nlopulta enään vastannut hänen kysymyksiinsä. Sanoin, että eversti\nBurton oli minua jo ennen kuulustellut ja että olin kertonut hänelle\nkaikki, mitä minulla oli sanottavaa ja että hän minun vastaukseni siis\nhelposti saisi tutkimuspöytäkirjoista j.n.e. Tällä tavalla kinastelimme\njonkun aikaa. Erikoisesti on jäänyt mieleeni se erittäin raaka ilme\nLehtimäen muuten sävyisissä kasvoissa, jonka kuulustelun aikana kerran\nhavaitsin. Tämä ilme oli kylliksi paljastamaan miehen. Se ilme sanoi\nminulle selvästi, että olin tekemisissä henkilön kanssa, jolla oli\nväkivaltainen luonne ja jolta puuttui sydän.\n\nPrimus-Nyman oli huomannut kiivastumisemme ja osasi taitavasti\njäähdyttää keskustelun, viittaamalla kädellään erääseen suurehkoon\npyöriäiseen (valaansukuinen eläin), joka juuri oli sattunut pistämään\npäänsä Knääsinlahden aalloista. Samalla kertaa hän itse tavallaan\nryhtyi johtamaan puhetta ja keskustelu sai tyynemmän sävyn. Joka\ntapauksessa Lehtimäki kuitenkin syytti Suomen valkoisia mitä raaimmista\njulmuuksista ja mainitsi m.m., että hänen veljensä kirjailija Lehtimäki\nmuka oli ammuttu.\n\nTähän minä vastasin, että jos hänen veljensä on ammuttu, jota minä en\nkuitenkaan usko, niin hän kai tavannee haudan tuolla puolen kaksi\nserkkuani, jotka Lehtimäki itse murhautti Suinulan verilöylyssä. (Tämä\ntieto oli yhtä perätön kuin Lehtimäen.)\n\nLehtimäellä, joka Amerikassa oleskellessaan oli oppinut\nenglanninkieltä, oli jotenkin hiottu käytös ja hän onnistui hyvin\nhelposti saavuttamaan englantilaisen päällystön suosion. Luultavasti\noli hän näille selittänyt, että hänellä bolshevikkien puolella oli\nkäytettävänään suuria joukkoja, jotka milloin tahansa olisivat valmiit\ntottelemaan hänen määräyksiään, sillä myöhemmin sain kuulla, että\nLehtimäki tulisi sekä Arkangelista että etelämpää Muurmannin radan\nvarrelta tuomaan suuria joukkoja legioonalaisten riveihin. Näiden\nlukumäärä mainittiin sadoiksi, mutta se kasvoi tietysti sitä\nsuuremmaksi mitä useampien suiden kautta tiedot siitä korviimme\ntulivat. Lopulta jo puhuttiinkin tuhansista miehistä.\n\nLehtimäki sai yllensä englantilaisen upseerin vormun, jossa ei\nkuitenkaan vielä ollut mitään poletteja, ja hänelle annettiin miehistöä\nkäytettäväkseen, tehdäkseen tiedusteluretkiä Karjalaan. Kaikesta\npäättäen näitä retkiä oli aikomus tehdä bolshevikkien alueelle, josta\nLehtimäen piti värvätä miehiä punaiseen legioonaan. Tällä tavalla\nhävisi Lehtimäki tällä kertaa näyttämöltä. Mutta hän oli vielä monessa\nmuodossa tuleva takaisin ja monta kertaa tämän jälkeen ilmestyi hän\nnäille paikkakunnille.\n\nSe yksi silmäys, joka Lehtimäen ja minun välilläni vaihdettiin, jäi\nainiaaksi mieleeni. Sen silmäyksen jälkeen arvasin, että Lehtimäen\nsormet tulevat tässä sotilasleirissä ja muuallakin suomalaisen\nlegioonan keskuudessa olemaan monessa pelissä. Vaikkei Lehtimäkeä usein\nleirillä näkynytkään, näkyi jo ensimmäisestä päivästä hänen\nvaikutuksensa. Knäsöön oli ilmestynyt salainen pahaomatunto.\n\nEnsimmäisen kohtaamiseni jälkeen punaisen legioonan miesten kanssa,\nolivat vartijoiden ja sotavankien välit tällävälin paljon tasaantuneet.\nSilloinkuin minä olin sotavangiksi otettu, olivat vangitsijani minussa\nnähneet porvarin, mutta nyt minä olin täydellinen proletaari. Minulla\nei ollut penniäkään rahaa, vaatteeni olivat riekaleina, hyvät\npieksusaappaani olin myynyt, saadakseni lisäeväitä, joten\njaloissani oli n.k. bolshevikit, s.o. mahdottoman rumat venäläiset\nsotilassaappaat ja päässäni huono, reijille ammuttu lakinroju. Nekin\nhyvät alusvaatteet, jotka olin englantilaisilta saanut, olivat\npaikoin rikkikuluneet, sillä reikäpaikoissahan ne saivat tehdä\npäällysvaatteiden virkaa.\n\nRuumiillisessa työssä olivat käteni känsittyneet. Minussa ei siis ollut\nmerkkiäkään herrasmiehestä. Olin täydellinen proletaari niinkuin kuka\nmuu hyvänsä ja olin sitäpaitsi omistanut täydellisesti proletaarisen\najatustavan. Minun oli näet otettava huomioon, että oli aivan\nmahdotonta, että kukaan voisi tietää, miten tämä seikkailu tulisi\npäättymään ja kuinka kauan se kestäisi. Sentähden minun täytyi\njärjestää oloni niin mukavaksi kuin suinkin ja karaista itseni\nsellaiseksi, että voisin kestää nykyistä olotilaa, vaadittaessa vaikka\n10 vuotta. Niinpä en suinkaan kammonut kerjätä, oli sitten kysymys\ntupakasta, leivästä, vaatteista tai mistä tahansa.\n\nNo niin, kaikki tämä oli saanut aikaan sen, että olin oikeastaan\nvartijoitteni silmissä menettänyt alkuperäisen merkitykseni. Tuotin\nheille jonkunlaisen pettymyksen siinä, että olin muuttunut\nproletaariksi, jotavastoin he olivat muuttuneet herroiksi. Kaikessa\nväittelyssä esim. työmiehen kurjasta asemasta, saatoin aina vedota\nitseeni ja huomauttaa että vaikka punalegioonalaiset nyt tällä kertaa\nolivat herroina, he eivät kuitenkaan minusta proletaarista pitäneet sen\nparempaa huolta kuin heidän väitteensä mukaan Suomen porvarit olivat\naikoinaan pitäneet heistä itsestään. He olivat kieltämättä nyt\nkapitalisteja ja tiesin, että monella heistä, varsinkin sellaisilla,\njotka olivat tienanneet korttipelissä, oli taskuissaan kymmeniä\ntuhansia ruplia rahaa, ruplan arvon ollessa Suomen markan arvoinen,\nmutta ei kenenkään heidän päähän pälkähtänyt esim. ostaa minulle uusia\nhousuja.\n\nTällaisiin väitteisiin sain vastaukseksi, että minä aina syntymästäni\nsaakka olin saanut kieriskellä ylellisyydessä ja sen tähden oli aivan\npaikallaan, että minä nyt sain hieman kärsiä. Minä puolestani\nmyönsinkin, että olen aina käsittänyt nykyisen alennustilani syntieni\nrangaistukseksi.\n\nTämän tapainen tilanne oli kaikille sotavangeille, sillä muuthan\noikeastaan olivat edullisemmassa asemassa kuin minä, heitä kun ei\npidetty siihen määrään porvareina kuin minua, eduksi. Meistä oli\nmuodostunut vankileirin jonkinmoinen paarialuokka, joka ei oikeastaan\nollut enään kovin huonoissa väleissä vartijoiden kanssa, päinvastoin\nsai seurustelumme usein miltei toverillisen muodon. Minä en ainakaan\nvihaa ketään vartijoistani, enkä luule, että heistäkään moni\nsuuttumuksella muistelee minua ja sama oli asianlaita vielä suuremmalla\nsyyllä muihin vankitovereihin nähden.\n\nMutta oli vielä eräs tärkeä asia, joka oli lähentänyt meitä sotavankeja\nja punalegioonalaisia toisiinsa. Tämä oli kotimaa. Suurin osa\npunalegioonan miehistöstä oli aikoinaan luullut pääsevänsä hyvin pian\npalaamaan Suomeen takaisin, mutta niin ei käynytkään. Koti-ikävä alkoi\nvaivata ja hyvin usein keskustelu johtui kotimaahan, vallitsevan\nvuodenajan kotoisiin askareihin, paikkakuntiin, joissa oli oleskeltu\nj.n.e.\n\nLuokkarajat olivat siis oikeastaan, jolleivät kokonaan hävinneet, niin\nainakin osittain käyneet epäselviksi: hyvin usein pelasivat vangit\nkorttia punasotilasten kanssa ja muitakin pelejä keksittiin ajankuluksi\niltapäivillä töiden jälkeen. Mutta monasti keskustelu johtui kotimaahan\nja usein huomasi, että myös täällä olevat punaiset olivat epävarmoja\ntulevaisuudestaan. Hehän eivät enään oikeastaan kelvanneet\nbolshevikeille, sillä nämä olivat heidät kironneet, ja Suomessa he taas\nluulivat kuolemantuomion itseään odottavan. Tällainen yhteinen\nepävarmuus vaikutti sekin luonnollisesti yhdistävästi.\n\nMutta kaikki muuttui kuin taikaiskulla senjälkeen kuin Lehtimäki oli\nleirille saapunut. Punaiset alkoivat suhtautua meihin kylmästi.\nMoittivat sitä, että meitä pidettiin liian hyvin. Moni sanoi, että oli\nsittenkin turhaa meitä täällä elättää, ja myöskin alkoi punaisten\nkeskinäisissä keskusteluissa ilmaantua tyytymättömyyttä englantilaiseen\njohtoon. Alettiin moittia ruoka-annoksia, alettiin moittia sitä, että\nenglantilainen johto määräili toisia päälliköiksi. Englantilaisen\njohdon määräämien päälliköiden määräyksiä toteltiinkin hyvin hitaasti\nja heille näytettiin nureaa naamaa. Jonkunmoinen jännittyneisyys\nväreili ilmassa, vaikka se ei saanut minkäänlaista selvästi\nkouraantuntuvaa ulkonaista puhkeamismuotoa.\n\nMutta vähitellen taas kaikki palautui ennalleen. Lehtimäki oli poissa\nja kun hän oli n. pari viikkoa ollut matkoilla, vallitsi leirissä vanha\nrauha. Mutta heti paikalla, kun hän oli leiriin pistäytynyt, tuntui\nkaikkialla hänen vaikutuksensa.\n\nVerrattain jännittynyt oli kerrankin tilanne tällaiset Lehtimäen\nkäynnin jälkeen ja muistan, että me sotavangit jo keskustelimme\nkeskenämme mitä mahdollisesti tekisimme, jos punaiset saisivat päähänsä\nyht'äkkiä murhata meidät. Oli eräs sateinen päivä, harvoja sinä kesänä,\njolloin olimme saaneet istua sisällä ja kasarmin siivottuamme\nlepuutella jäseniämme.\n\nMyöhemmin päivällä taivas kuitenkin kirkastui ja meidät vietiin\nuudelleen parakkia purkamaan. Päivä oli jo loppumaisillaan, kun näimme\nparin punalegioonalaisen vievän englantilaiselle parakille erästä\nnuorta miestä, joka oli puettu hyvään harmaaseen suojeluskuntapukuun,\nhyviin jalkineisiin ja suojeluskuntalakkiin, jossa oli kokardi.\nMeistäkin tuntui mies siksi hyvin puetulta, että luulimme hänet\njoksikin suomalaiseksi upseeriksi, joka oli joutunut sotavangiksi.\nHäntä pidettiin parakilla jonkun aikaa ja senjälkeen hänet tuotiin\nmeidän joukkoomme, juuri samalla hetkellä, kun me pääsimme lähtemään\npois.\n\nTällätavalla ilmestyi joukkoomme syyskuun alkupäivinä Salminen, nuori\ntamperelainen konttoristi, joka oli ollut vapaaehtoisena Uhtuan\nrintamalla, Tampereen poika, niinkuin häntä sittemmin nimitettiin. Hän\noli aivan nuori, 19-vuotias, mutta pitkä ja solakka ja kokolailla vahva\nja karaistunut ikäisekseen. Hän osoittautui erittäin hyvä-älyiseksi ja\nsangen kehittyneeksi, joten pian huomasin voivani saada häneltä tietoja\nSuomen oloista.\n\nHän oli neljän muun suomalaisen kanssa ollut etuvartijana eräässä\nkarjalaistalossa, joka oli erillään muista jonkin matkan päässä\nSuopaisvaaran kylästä. Täällä oli heidän tarkoituksenaan pitää silmällä\nvihollisen liikkeitä ja ilmoittaa niistä kylässä olevalle pääjoukolle.\nHe eivät olleet pitkään aikaan huomanneet mitään merkillistä ja\nviettivät talossa verrattain rauhallista ja yksitoikkoista elämää. He\nolivat olleet hyvissä väleissä talonväen kanssa, maksaneet hyvin\nkaikesta, mitä olivat saaneet eivätkä suinkaan olleet mitään\nväkisinottajia, päinvastoin oli heillä ollut yhtä ja toista, esim.\ntupakkaa, pientä rihkamaa, vaatetavaraa y.m. jota olivat vaihtaneet\ntalonväen kanssa, saaden vastineeksi ruokatavaraa. Eräänä sateisena\niltana he olivat tehtyään kierroksensa paneutuneet levolle, kun ovi\näkkiä aukeni ja sisälle ilmestyi karjalaisia englantilaisissa\nunivormuissa, sekä talon tytär ja poika, kiväärit käsissä ja olivat\nnämä ulvoen ja karjuen hyökänneet heidän kimppuunsa ennenkuin he\nedes ennättivät tarttua aseisiin. Salmisen toverit murhattiin\nsilmänräpäyksessä, mutta Salmisen pelasti se, että hänellä sattumalta\noli lakki päässä ja vaatteet päällä.\n\n\"Tämä on jääkäri\", sanoi eräs sotilaista, \"ja tämän me viemme\nsotavankina mukaamme, sillä näitä ne haluavat.\" Yleensä olivat nim.\njääkärit haluttua tavaraa. Heitä olisi mielellään otettu sotavangeiksi\nja kuulusteltaviksi, ja aivan varmaan olisi moni voinut pelastaa\nhenkensä, jos olisi ilmoittanut olevansa jääkäri.\n\nTäältä kuljetettiin Salminen vankina Vienan Kemiin, jolla retkellä ei\nsuinkaan säästetty solvauksia, potkuja ja kiväärinperällä kohenteluja,\nsillä jos kukaan, osasi tähän aikaan bolshevikkikarjalainen näyttää\nmahtiaan silloin kun pääsi \"Ruotshiin\" käsiksi.\n\nKemissä olisi Salmisen käynyt huonosti, ellei hän sattumalta olisi\njoutunut erään punalegioonalaisen, Riikosen, kuulusteltavaksi, Tämän\nmiehen oli sattuma aikoinaan paiskannut punakaartin riveihin, ja\nlopulta hän oli kaikkien häntä ylempien punakaartin päällikköjen\npaettua ilman mitään ansiota löytänyt itsensä punakaartin päällikkönä\nJoensuussa. Hän oli nim. kaikkea muuta kuin sotilas ja oli tuskin\nmilloinkaan yhtään laukausta ampunut. Riikonen sai Salmisen lähetetyksi\nkahden luotettavan punalegioonalaisen saattamana Kantalahteen\nenglantilaisen pääesikunnan kuulusteltavaksi, koska Salminen muka oli\nniin korkea sotilashenkilö, ettei häntä uskallettu ampua, ennenkuin\nkorkeat herrat olivat häntä kuulustelleet. Ja nämä punakaartilaiset\nymmärsivät yskän ja toivat hänet Knäsöön, jossa tiesivät muitakin\nvalkoisia vankeja olevan. Mainittakoon tässä yhteydessä, että minä\nSuomessa ollessani sittemmin olin tästä Riikosen hyvästä työstä\ntilaisuudessa antamaan kirjallisen todistuksen.\n\nJo edellä on mainittu, että juuri nyt oli taas sellainen Lehtimäen\nkäynnin jälkiaika ja sen mukainen tilanne leirillä. Kun siis aloin\nruotsinkielellä tiedustella Salmiselta oloja Suomessa, ärjäsivät\nvartijamme, että on sopimatonta puhua täällä semmoista kieltä, jota he\neivät ymmärtäneet. Jos ylimalkaan haluaisimme keskustella keskenämme,\nsanoivat he, oli puhuttava suomea. Mutta kun rupesimme keskustelemaan\nsuomeksi, ei sekään heitä tyydyttänyt, vaan keskustelu kiellettiin\nmeiltä kokonaan. Sinä iltana en siis saanut paljonkaan tietoja\nkotimaasta.\n\nTyömaalla sitävastoin sain tilaisuuden aloittaa uudestaan keskusteluni\nTampereen pojan kanssa ja sain hänellä tietää, ettei ainakaan\ntoistaiseksi maailmansodan rintamilla ollut tapahtunut mitään\nratkaisevaa. Vartijamme olivat nim. kertoneet, että saksalaiset olivat\njo kokonaan karkoitetut Ranskasta ja sitäpaitsi mainittiin, että\nenglantilaisia joukkoja jo olisi lähellä Suomen rajaa. Sain siis suurin\npiirtein tietää, että kotimaassa olot olivat ennallaan, että\nsaksalaisia joukkoja oli Suomessa kuten ennenkin ja että maassa\nvallitsi nälänhätä kapinan jälkeen. Mitään viljalähetyksiä ei ollut\nsaapunut.\n\nEn siis odottanut tilanteeseen mitään muutosta, vaan päinvastoin\nvalmistauduin viettämään samanlaisia päiviä kuin ennenkin.\n\nMeidän sotavankien tilaa oli muuten pahentanut eräs seikka, joka oli\nvarsin vakavaa laatua. Stålnacke, jonka materialistisesta\nelämänkatsomuksesta jo edellä on mainittu, oli alkanut sovelluttaa sitä\ntäälläkin. Hän alkoi nim. lähestyä punaisia ja heidän avullaan saada\njonkinmoista valtaa meidän muiden yli. Hän ilmoitti aina olleensa\nsosialisti ja sanoi työväenkassoihin maksaneensa varmaankin enemmän\nkuin kukaan muu tässä joukossa, ja ihmetteli sitä, miksi hänen ei\nannettu liittyä Muurmannin punaiseen legioonaan. Kätevänä miehenä hän\nosasi sitäpaitsi kaikilla mahdollisilla tavoilla ansaita rahaa. M.m.\nteki hän aika sieviä veitsiä kiväärinpatruunoista, siten että veitsen\nterä kiinnitettiin luotiin ja patruunahylsyä käytettiin tuppena.\nEnsiksi oli patruunahylsy tuppena sellaisenaan, mutta sittemmin takoi\nhän hylsystä Lapin ja Kauhavan mallisia tuppia ja ansaitsi rahaa näiden\npikkukapineiden myynnillä. Ansaitsemiaan pääomia hän osasi taitavasti\nkartuttaa. Hän oli nim. verrattain etevä kortinpeluri ja tällä alalla\nhän myös ansaitsi rahaa, niin että hän oli ennen pitkää äveriäs mies.\nKorttipelissä joutui hän myös tuttavalliseen seurusteluun\nvartijoittensa kanssa, jotka mieluummin pelasivat rahasta kuin\ntyhjästä. Moni vartija jäi hänelle velkaakin ja nämä luonnollisesti\neivät työmaalla voineet pitää häntä yhtä kovalla kuin meitä muita. Joka\ntapauksessa opimme me muut vaistomaisesti häntä varomaan, ja varsinkin\nTampereen poika ja minä vältimme hänen läsnäollessaan puhumasta\nsellaista, jota emme tahtoneet vartijaimme kuulevan.\n\nTämän miehen kyvystä hankkia itselleen etuja mainittakoon muuten eräs\npieni esimerkki. Vangiksi joutuessaan oli Stålnackella päällään\nverrattain hyvät vaatteet ja vankina ollessaankin hän oli päässyt\nsäästymään niin paljon rasittavista töistä etteivät hänen vaatteensa\nolleet sanottavasti kuluneet. Asarías Mansikkamaan housut olivat sen\nsijaan jo vankileiriin tullessa melkein hajalla ja hänelle oli eräs\nenglantilainen kersantti lahjoittanut viraltapannut housunsa. Asarías\nMansikkamaa esiintyi siis ehjissä khakihousuissa, joita me kaikki muut\nvangit tietysti kateellisin silmin katselimme. Mutta Stålnacke oli\nsaanut päähänsä hankkia hänkin itselleen uudet housut, ja tätä varten\nhän ensin veitsellä leikkasi reijän housuihinsa ja hankaili niitä\nkuluneen näköisiksi. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin housut riippuivat\nmitä surkeimpina riekaleina hänen päällään ja näin puettuna hän, missä\nvain tilaisuutta sattui, kiereskeli englantilaisen päällystön näkyvillä\nja punaisille korttitovereilleen valitteli huonoa vaatetustaan. Lopuksi\nhän oli saavinaan noidannuolen jalkoihinsa niin että hän ainoastaan\nvaivoin ja ähkien pääsi liikkumaan, ja koko manööveri päättyi\nmenestyksellisesti, sillä viikon päästä oli hänellä jaloissaan aivan\nuudet khakihousut.\n\n\n\n\nXII LUKU, jossa tehdään tuttavuutta Kauko Suokkaan kanssa ja kerrotaan\nsiitä, mitenkä pahaomatunto N:o 2 ilmestyi näyttämölle.\n\n\nSaksalaista parakkia purkaessa johtui monasti mieleen oma kohtalo.\nTäytyisiköhän meidänkin, niinkuin saksalaisten, taivaltaa Vienanmeren\nrannalta halki maiden ja metsien Suomen rajalle asti?\n\nMatka ei tosin ollut pitkä, mutta tie oli vaarallinen. Kesällä sitä ei\nollut ajattelemistakaan, sillä helposti voisi joutua punaisen legioonan\nliikkuvien patrullien kynsiin ja näiden lisäksi oli useista\nbolshevikkeihin liittyneistä karjalaisista suuri vaara. Melko vaikeata\noli matkalla välttää näitä väliin kohtaamasta, ja jos heidän kynsiinsä\njoutui, tiesi varmasti menettävänsä henkensä.\n\nTällaisia juttelimme Tampereen pojan kanssa saksalaista parakkia\npurkaessamme ja pian saimme kolmannenkin toverin, nim. viipurilaisen\nvääpelin Kauko Suokkaan. Hän oli lähtenyt erään sotilasretkikunnan\nmukana, jonka tarkoituksena oli räjäyttää muutamia siltoja Muurmannin\nradalla. Tämän retkikunnan yllättivät Ahavan patrullit, mutta suurin\nosa miehistä onnistui pääsemään pakoon juuri senvuoksi, että Suokas\npatrullin sattumalta huomattuaan ja ymmärrettyään, että hänet oli\nnähty, eksytti sen muiden jäliltä ja antautui lopuksi patrullille.\nTiedusteluihin hän vastasi olleensa sillä kertaa yksinään, sillä muut\nolivat jo lähteneet takaisin Suomen puolelle, mutta hän oli väsymyksen\nvuoksi ja sentähden, että kenkä oli hänen jalkaansa hangannut, jäänyt\nmuista jälkeen aikoen vähitellen yksinään kömpiä kotiin.\n\nSuokas oli lyhytkasvuinen, mutta tanakka, 20-vuotias nuorukainen, jolla\noli harvinaisen hyvät järjenlahjat ja joka m.m. Viipurin valloituksessa\noli saanut vapaudenristin. Hän oli itse elättänyt itsensä pienestä\npojasta pitäen, ollut laivapoikana ja merimiehenä valtamerellä\npurjehtien Etelä-Amerikassa asti, oppinut tuntemaan laivakoneen,\nkotimaassa käynyt koneenkäyttäjäkurssin ja viimeksi toiminut\nkoneenkäyttäjänä jossain konepajassa. Sitäpaitsi hän oli opiskellut\nm.m. ruotsia, saksaa ja englantia, joita hän vähin osasikin. Hän oli\nniitä miehiä, joista koulun penkillä varmasti olisi tullut mitä\ntahansa, sillä joka asiassa tiesi hän jotain, oli erittäin nopea\nkäsittämään ja osasi hyvin säilyttää muistissa oppimansa asiat.\nMainittakoon muuten, että hän oli harrastanut puutarhanhoitoakin ja\nhänen tietonsa tällä alalla ja kasvitieteessä olivat kerrassaan\nhämmästyttävät.\n\nTämä mies liittyi nyt siis meidän sotavankien seuraan ja hänestä tuli\nTampereen pojalle ja minulle hyvä toveri. Hän oli aina hyvällä tuulella\neikä surrut huomista päivää, ja hän se ensimmäisenä johti meidän\nmieleemme pakosuunnitelman. Sanoin hän, sillä oikeastaan voidaan myös\nsattumaa pitää näiden suunnitelmien aiheuttajana. Kun nimittäin\nsaksalaista parakkia purettiin -- se oli rakennettu siten, että sen\nseinät suureksi osaksi olivat maan sisässä, niinkuin kellariseinät\nrakkaassa Suomessamme -- niin löytyi parakin seinän ja maan välistä\npaketiksi kierretyt saksalaiset sotilastakin rääsyt. Tämän löydön teki\nSuokas, ja kun vietimme päivällistuntia parakissa, aukaisi hän paketin,\njota ei ollut muille näyttänyt, meidän nähtäväksi. Siitä löytyi pari\nviilaa, yksi sellainen, jota käytetään metallitankojen katkaisemiseen,\nsiis oikeastaan pieni kovasta teräksestä tehty saha, ja toinen\nkolmikulmainen pikku viila. Sitäpaitsi löytyi vasara, hohtimet, pari\nmeisseliä, puukko ja -- kaksi paria valmiita luistimia, joiden\njalkaosat eli lestat olivat tehdyt puusta. Luistinten terä oli tehty\nsahanterästä. Ne muistuttivat siis vanhanaikuisia \"puuluistimia\",\nvaikka niiden terä oli melkoista ohuempi. Sitäpaitsi löytyi paketista\nmelko hyvin säilynyt \"ryssänlimppu\" ja pieni pussi, jossa oli ollut\nhieman suolaa. Huomasi selvästi, että tässä oli jonkun saksalaisen\nsotavangin varustukset pakoa varten.\n\nHe olivat silminnähtävästi aikoneet syysjäitä myöten luistella järvien\npoikki ja tällä tavalla päästä nopeasti lähelle Suomen rajaa. Tällainen\nmatka voidaan suotuisissa oloissa -- kirkasta jääkeliä täällä\npohjoisessa on aina joka syksy -- tehdä yhdessä tai kahdessa\nvuorokaudessa, kävelymatkat siihen luettuina, Suomen rajalle asti,\njosta eteenpäin saksalaisilla sotavangeilla oli etappiteitä. Me\ntarvitsimme siis ainoastaan yhdet luistimet lisää. Niiden valmistamista\nvarten meillä oli tarpeelliset työkalut, ja raaka-aineet olivat\nhelposti hankittavissa. Sitäpaitsi oli hankittava jonkinverran evästä\nja sitten sopivassa tilaisuudessa yritettävä viillettää Suomen\npuolelle.\n\nNiinkauan kuin kesää riitti, olin minä puolestani rauhallisesti täällä,\nsillä epäilin suuresti kykyäni päästä karjalaisten huomaamatta Suomen\npuolelle, varsinkin kun meillä pakolaisilla ei ollut mahdollisuutta\nsaada mitään etumatkaa takaa-ajajista. Aivan toinen oli sitävastoin\nasian laita, jos pääsisimme yrittämään luistimilla. Tuskin kilometrin\npäässä asunnostamme alkoi kilometrimäärältä pieniä järviä ja näiden\ntakana lähes 4-penikulmainen Koutajärvi. Ei millään siellä\nkäytettävissä olevalla kulkuneuvolla meitä olisi voinut saavuttaa, jos\nvain olisimme saaneet yhden tunnin etumatkan, mikä ei suinkaan ollut\nmahdoton. Molemmat toverini olivat harjoittaneet pikaluistelua ja olin\nminäkin nuoruudessani yritellyt tällä alalla, joten olimme jokseenkin\nvarmat siitä, ettei meitä kukaan knäsöläinen olisi voinut saavuttaa ja\nsitäpaitsi eivät vartijamme luultavasti aivan ensi hädässä onnistuisi\nsaamaan käsiinsä luistimia. Kävelymatkaa ei kaikkiaan olisi tullut\nmuuta kuin noin nelisen peninkulmaa ja syksyllä vähän lumen aikana\nuskalsi tämän matkan ottaa yrittääkseen, etenkin kun voisi toivoa\nlöytävänsä jonkun heinätien, jota voisi kävellä.\n\nTällä tavalla alkoi siis paon suunnittelu ja kolmatta paria luistimia\nalettiin pikku hiljaa valmistella. Tähän tulikin erittäin hyvä\ntilaisuus. Ilmat alkoivat syksyn lähestyessä käydä kylmemmiksi, ja sen\njohdosta oli herännyt ajatus saada raiteilla oleva suomalainen\nmakuuvaunu lämmitettävään kuntoon. Se oli, kuten suomalaiset\nmakuuvaunut yleensä, veturista käsin lämmitettävä, siinä itsessään ei\nollut mitään tulisijaa. Mutta satamassa lojui eräs suuri höyryllä käypä\nnostokurki, joka jo aikoja sitten oli joutunut epäkuntoon. Tästä\naiottiin tulipesä siirtää makuuvaunuun ja samoin luonnollisesti myös\nhöyrykattila ja siten saada makuuvaunu lämmitettäväksi. Tämä oli työtä,\njohon tarvittiin koneita korjaamaan tottunutta henkilöä, ja niin joutui\nSuokas apulaiseksi tähän työhön. Hän oli siihen kovasti innostuvinaan\nja otti kotiin usein koneenosia puhdetöinään viilailtavaksi ja tässä\nhän sai hyvän tilaisuuden valmistella luistimiin tarvittavia\nmetalliosia. Tampereen poika ja minä taas puolestamme teimme\ntarpeelliset puuosat, sillä me olimme tähän aikaan joutuneet tekemään\ntimpermannin työtä, jota molemmat kerskuimme osaavamme, nim. puisia\ntelttasänkyjä herroille punaupseereille. Tällä tavalla saimmekin\nkolmannen luistinparin valmiiksi ja se siirtyi myös sinne, missä sitä\nkaksi muuta luistinparia odotti.\n\nMeillä oli nyt hankittuna kulkuneuvo ja oli vain keksittävä keino,\nmiten voisimme yllättää vartijamme päästäksemme pakenemaan. Ensimmäinen\najatus oli käyttää käsigranaatteja, joita Suokas oli tarkastuksesta\nhuolimatta tuonut muassaan kaksi kappaletta. Käsigranaatit nähdessäni\nminä puolestani suuresti ihmettelin, miten hän oli voinut kuljettaa ne\nmukanansa, mutta hänen mielestään se oli mitä yksinkertaisin temppu.\nHän oli pitänyt ne sadetakkinsa taskuissa, jota hän kantoi\nkäsivarrellaan ja aina tarkastuksen alkaessa oli hän ensin jollain\nkonstilla asettanut ne syrjään. Suokas olikin sangen nokkela herra ja\ntaitava kaikissa taikatempuissa, joilla hän usein iltahetkinä meitä\nmuita huvitti.\n\nTämä käsigranaattiajatus oli kuitenkin heti hyljättävä. Käsigranaattia\nkäyttämällä olisi kyllä helposti päästy ovesta ulos, mutta siitä\nsyntynyt paukaus olisi ehdottomasti hyvin pian hätyyttänyt takaa-ajajat\nniskaamme. Kun järven rantaan oli noin kilometrin matka, joka oli\njuostava, olisi hyvin helposti saatu hätyytetyksi miehiä myös tien\nvarrelta, ja niin olisimme helposti joutuneet saarroksiin.\n\nMinun mielestäni oli pakomme järjestettävä siten, että pääsisimme\nhiljaa hiipimään ulos vankilastamme ja senjälkeen saisimme noin tunnin\netumatkan. Sitä varten oli ensin otettava mahdollisimman tarkasti\nselville Knääsin läheisyydessä tai oikeastaan Knääsistä länteen päin\nolevat vahtipaikat ja vahdin muuttoajat. Tämä ei ollutkaan erittäin\nvaikeata, kunhan sen selville saamiseksi vain käytettiin tarpeeksi\naikaa ja kärsivällisyyttä. Kun Knäsön lähiseudut eivät olleet meille\ntarkoin tuttuja, päätimme ensin valmistaa mahdollisimman tarkan\nkarttaluonnoksen ympäristöstä. Itse olen vanha kartoittaja ja jo\nKnäsöön tullessa panin tarkoin merkille tiet, joita kuljettiin, ja heti\nperille tultuani piirsin tien sellaisena kuin sen muistin\nnaulankärjellä vankilavitsani pohjaan. Kun sitten myöhemmin sain\nkäytettäväkseni kynän ja paperia ja jouduin hieman liikkumaan ulkona,\nm.m. eräällä mäellä havuja ja vastaksia noutamassa, sekä vedenkannossa,\nkoetin aina sikäli kuin minulle oli mahdollista, täydentää tietojani\nkaupungin asemasta.\n\nKnäsön ja sen ympäristön tunsivat tarkkaan Ilja ja Vasili, jotka olivat\npaikkakunnalla usein käyneet ja siellä oleskelleet. Näiltä tiedustelin\nmilloin mitäkin yksityiskohtaa, kuitenkin varoen, etteivät he voineet\nymmärtää tiedusteluni syytä. Tällä tavoin olin saanut aikaan mielestäni\njotenkin tarkan kartan Knäsön lähemmistä ympäristöistä Koutajärven\nrantaan asti. Siinä olivat järvet, tärkeimmät tiet ja polut, asunnot ja\nuseita vahtipaikkoja. Pulkkisen avulla voin vielä tätä karttaani\ntäydentää. Kun nyt pakotuuma heräsi, näytin karttaani Suokkaalle ja\nTampereen pojalle, jotka olivat saapuneet paikalle eri aikoina ja siis\nhieman eri teitä kuin minä. He olivat myös molemmat kulkeneet silmät\nauki ja osasivat vielä täydentää ja korjata karttaani. Tällä tavoin\nsaimme jokseenkin selvän käsityksen lähimmästä ympäristöstä ja olisimme\nsiinä hyvin osanneet kulkea.\n\nMutta kuinka päästä huomaamatta pujahtamaan pois? Tutkimme\nvankikomeroamme ja huomasimme pian, että helposti pääsisimme\nrakennuksesta ulos permannon kautta. Tarvitsi vain sahata poikki\nmakuulavitsan alta muutama lankku -- meidän lavitsamme olivat nimittäin\nhuoneen nurkassa -- ja kaivaa pieni tunneli kivijalan alitse\nmahtuakseen kömpimään ulos. Tätä varten meillä oli tarpeelliset\ntyökalut, tarvittiin ainoastaan kaira saadakseen permantoon\ntarpeellinen reikä sahauksen alkamista varten, tai jollakin muulla\nsopivalla tavalla nakertaa pari kolme lankkua poikki. Tämä ei tietysti\nvoinut tapahtua kädenkäänteessä, siihen tarvittiin kärsivällisyyttä ja\nsopivaa tilaisuutta. Joka kerta kun huonetta siivottiin, siirsimme\nhuolellisesti vuoteen paikaltaan, poikittain nurkkaa vastaan, ja n.\nkuukauden kesti, ennenkuin kaikki kolme lankkua oli katkaistu.\nPääasiallisesti toimitti tämän työn Suokas. Mitä taas kaivuutyöhön\ntuli, niin multaa ei tarvinnut heittää pois, sillä kivijalan alla oli\ntarpeeksi tilaa. Öiseen aikaan, kun suutari Stålnacke vartijain kanssa\npelata läiskytteli korttia, hävisi Suokas usein ketterästi vuoteen alle\nja kaivoi käytävää. Kerran kaivoin sitä minäkin kaikessa rauhassa\nkotona muka sairastaessani, sillä vartijani sulki yksinkertaisesti oven\nja piti vahtia viereisessä huoneessa. Tällä tavoin olimme kaivaneet\nkäytävän rakennuksen pitkän kulmakiven keskustan alitse niin valmiiksi\nettä puuttui lopulta vain muutama lapionpisto käytävän aukaisemiseksi.\nMyös näihin lapionpistoihin ilmestyi kerran tilaisuus, kun meidät\npantiin siistimään parakinpihaa ja tyhjentämään pihalla olevaa\nmukavuuslaitosta. Käytävän suun peitimme laudoilla ja maalla. Se puoli\nrakennusta, josta aioimme paeta, oli vailla ikkunoita ja takana olevan\nn. kahden metrin korkuisen lankkuaidan yli oli helppo kiivetä. Työ oli\nvaatinut suurta kärsivällisyyttä ja sen suorittaminen oli ylen vaikeaa,\nkun meidän täytyi tehdä se salassa tovereiltammekin. Tällaisia\ntilaisuuksia kuitenkin ilmestyi varsinkin Suokkaalle, joka koko ajan\nhommaili omassa työssään. Hän sai nim. jotenkin itsenäisesti korjailla\npurkamaansa lämmityslaitosta ja oli sitäpaitsi saanut korjattavakseen\nerään toisen satama-alueella olleen nostokurjen, sekä pari dresinaa.\nNämät työt osasi hän jakaa sopiviin osaurakoihin, jotka hän nopeasti\npyöräytti valmiiksi ja tällä tavalla sai iltapuolen päivästä vapaaksi.\nKotiin tultuaan hän heittäytyi makuulle ja tällöin tavallisesti vartija\nyksinkertaisesti sulki oven, luottaen sekä ovessa että ikkunoissa\noleviin rautaristikkoihin, ja alkoi hartaasti tutkia muiden\netuhuoneessa olevien punaisten kanssa neljän kuninkaan raamattua.\nSuokkaan työskentelyä helpotti vielä sekin, että hän punaisessa\nleirissä tapasi enonsa, joka oli sijoitettu Kemissä olevaan\npunalegioonaosastoon. Tämän välityksellä teki Suokas tiettäväksi, että\nhänet väkipakolla oli otettu valkoiseen armeijaan ja että hän\nvalkoisena oloaan suuresti katui ja että hän mitä suurimmalla\nmielihyvällä liittyisi punaiseen legioonaan, jos vain saisi enonsa sitä\nsuosittelemaan. Näin hän herätti punaisissa jonkinmoista luottamusta ja\nkun hän myös sopivissa tilaisuuksissa osasi turvautua kyyneliin ja\npyytää säälimään nuoruuttaan, niin häntä alettiin pitää miltei\nvaarattomana ja sai hän usein työskennellä kotona melkein ilman\nvartijaa.\n\nHommamme edistyivätkin koko hyvin, vaikka tosin parin kolmen tunnin työ\nkesti puolitoista kuukautta. Mutta kreivin aikaan kaikki kuitenkin\nsaatiin valmiiksi, sillä eräänä päivänä joutui Suokas pahaan kiipeliin.\nPunaisiin riveihin saapui nim. sattumalla eräs karkuri samoista\njoukoista, joissa Suokaskin oli palvellut ja tämä tiesi kaikille\njulistaa, mikä Suokas oli miehiään ja mille asialle Suokas oli\nlähtenyt. Suokas tietysti jyrkästi peruutti tämäntapaiset \"parjaukset\",\njoita toveri Sinisalo, sillä se oli miehen nimi, hänestä tahtoi\nlevittää. Tämä Sinisalo oli mukamas Suokkaan persoonallinen vihamies,\njonka hän, Suokas, oli ottanut kiinni vääryydestä korttipelissä ja\nvarmasti oli, niin Suokas väitti, korttipelissä harjoitettu fuskaus\nmyös syynä siihen, että tämä Sinisalo nyt oli paennut Suomen\nsotaväestä, jossa hän oli ollut kaikkien päälahtarien suuressa\nsuosiossa. Näitä Sinisalo muka oli hännystellyt ja koettanut sortaa\nkaikkia alaisiaan m.m. juuri häntä, viatonta Suokas-parkaa, joka oli\nkatsonut velvollisuudekseen ilmiantaa useinmainitun Sinisalon\nvääryydestä korttipelissä. Sillä mahdotontahan on suosia sellaista\nhenkilöä, joka toveriaan pettää. Mutta oli miten oli, Suokkaan\nargumentteja ei kuitenkaan otettu huomioon, vaan alettiin häneen\nsuhtautua epäilyksellä ja lopetettiin vähitellen hänen firaapelityönsä,\njoten hän joutui samoihin töihin kuin me muutkin sotavangit.\nLuonnollisesti loppuivat myös meidän suureksi ikäväksemme hänen vapaat\nretkeilynsä vankileirillä, joilla hän oli besorgaillut meille tupakkaa,\nlisännyt meidän pakenemiseväitämme, kähveltänyt jonkun jamipurkin\nj.n.e. Sama Sinisalo muuten muistutti ulkomuodoltaan ja\nominaisuuksiltaan Lehtimäkeä ja sen vuoksi olen ristinyt hänet pahaksi\nomaksitunnoksi n:o 2. Hän ja Stålnacke kiertyivät sittemmin meille\nsotavangeille ikäviksi kiusankappaleiksi. Pakoaikeemme kaiken tämän\njohdosta lykkääntyi siis tuonnemmaksi.\n\n\n\n\nXIII LUKU, jossa kansanvaltuuskunnan invaliidiministeri ja ulkoasian\nesittelijäsihteeri ja kaunotaiteiden ministeri y.m. y.m. Aarne\nOrjatsalo ja Suomen entinen pääministeri Oskari Tokoi esiintyvät.\n\n\nKertoessani yksityiskohtaisesti pakenemissuunnitelmistamme ja\nvalmisteluistamme, täytyi minun poiketa jonkun verran edelle\naikajärjestyksessä. Ennen salakäytävämme valmistumista tapahtui\nvankileirillä kuitenkin paljon sellaista, jonka kertominen saattanee\nherättää mielenkiintoa. Eräänä päivänä oli Lehtimäki taas saapunut ja\nkäynyt m.m. meitä vankeja vilkaisemassa, jolloin hän luonnollisesti\nlausui meille muutaman solvauksen ja palasi senjälkeen etuhuoneeseen,\njonne hän oli tuonut erään venäläistä mallia oleviin siviilivaatteisiin\npuetun miehen. Tämä mies oli bolshevikkien puolella Medjveshkorassa\nolevien suomalaisten punaisten lähettiläs, joka oli saapunut\nneuvottelulle englantilaisten leiriin. Häntä vastaan oli annettu\nenglantilainen panttivanki ja tuli hänkin siis olemaan panttivankina,\nmutta sai vapaasti liikkua vankileirillä. Arvasin, että oli kysymys\nMedjveshkorassa olevien suomalaisten punaisten yhtyminen\npunalegioonaan. Lehtimäki ja Koponen -- se oli miehen nimi -- sekä\nmuutamat punaisten kellokkaat vetäytyivät erääseen sivuhuoneeseen\nneuvottelemaan ja tämän jälkeen poistui Lehtimäki englantilaisten\nparakille. Koponen jäi punaisten luokse siirtyen lopulta muutamien\nvartijain kanssa meidän huoneeseemme juttelemaan.\n\nMiehen naama näytti tutulta ja kun hieroin muistikomeroitani, selvisi\nminulle, että olin juhannuksena vuonna 1914 ostanut häneltä\nRovaniemellä pari limonaadipullollista konjakkia. Saadessani\ntilaisuuden keskustella hänen kanssansa kysyin häneltä, oliko hän ollut\nsinä vuonna Rovaniemen juhannusmarkkinoilla. Mies katseli minua\ntarkasti ja kun mainitsin että hänellä siihen aikaan oli peukalon\nvahvuiset hopeaiset kellonperät, valkeni äkkiä hänenkin muistinsa ja\nhän äkkäsi tuntevansa minut, muistaen m.m. Ounasvaaralla tuoneensa\nminulle pari konjakkipulloa.\n\nTällainen viinamäen tuttavuus kestää yleensä pitkät ajat, jopa\nkansalaissodan järkytyksetkin ja pian oli minulla häneltä saamani\ntukeva mahorkkasätkä hampaissani ja me aloimme tarinoida muinaisia.\nTässä keskustelussa selvisi m.m. pian, että Lehtimäki suorastaan\njuonitteli englantilaisia vastaan, sillä hän oli ymmärtänyt, ettei\nhyökkäyksestä Suomeen tulekaan mitään, vaan että tätä punaista\nlegioonaa -- horribile dictu -- aijotaan käyttää bolshevikkeja vastaan.\nEnglantilaiset olivat nim. alkaneet kerätä Muurmannille ja Arkangeliin\nvalkoisia venäläisiä joukkoja ja heillä näytti olevan aikomus painua\netelään päin ja vallata m.m. Petrosavodskin tärkeä rautatiesolmu. Tällä\nkertaa ei siis Lehtimäki ollutkaan puuhaamassa bolshevikkien alaisina\nolevien punasotilasten yhtymistä punaiseen legioonaan, vaan päinvastoin\npunaisen legioonan yhtymistä bolshevikkeihin. Lehtimäki valmisteli\nyksinkertaisesti kapinaa punaisessa legioonassa englantilaisia vastaan.\n\nOlimme siis tulleet uuden ja vähemmän miellyttävän perspektiivin eteen.\nEnglantilaiset joukot Knäsössä ja Kemissä olivat niin vähälukuiset,\nettä vähänkin suurempi bolshevikkijoukko olisi milloin tahansa voinut\nne yllättää, sillä punaiseen legioonaan ei ollut luottamista. Se ei\nvarmastikaan missään tapauksessa tulisi taistelemaan bolshevikkeja\nvastaan, vaan päinvastoin asettumaan näiden puolelle. Tulevaisuuden\nperspektiivi, joutua bolshevikkien vangiksi, oli kaikkea muuta kuin\nilahduttava.\n\nEnsi työkseni oli aikomukseni ilmiantaa tämä salaliitto\nPrimus-Nymanille, mutta lähemmin harkitessani asiaa, ei tämä tuntunut\nminusta mahdolliselta. Asian ratkaisu riippui nim. viimekädessä siitä,\nkumpaan Primus-Nyman enemmän luottaisi, minuun vai Lehtimäkeen, ja\ntässä suhteessa voin olla jokseenkin varma, että vaaka kallistuisi\nLehtimäen puolelle, johon Nyman oli näihin aikoihin erikoisesti\nihastunut. Lehtimäen reipas ja onnistunut tiedustelutoiminta\nbolshevikkien rintamalla, sekä ne useat kymmenet punaiset, jotka hän\nsieltä mukanaan toi punaiseen legioonaan, olivat selviä todistuksia\nhänen lojaalisuudestaan. Ymmärsin varsin hyvin, että nämä olivat\nainoastaan Lehtimäen kätyreitä, joita hän oli tuonut paikalle asemaansa\nvahvistaakseen, mutta millä voin sen todistaa? Tietysti oli Lehtimäki\nmyös osannut valmistella miehensä, sillä hänen päänsä ei suinkaan ollut\ntuohesta. Seurauksena ilmiannosta olisi siis ollut ainoastaan se, että\nminä kenties loppujen lopuksi olisin saanut kuulan kallooni, sillä jo\npari kertaa oli rautatievaunujen lastia purettaessa vahtimiehen kivääri\nsattunut laukeamaan läheisyydessäni. Mitä enemmän asiaa harkitsin, sitä\nviisaammaksi katsoin noudattaa suomalaista sananlaskua: kahden kauppa,\nkolmannen korvapuusti. Päätin siis ainakin toistaiseksi pitää asian\nomana tietonani.\n\nTätä kaikkea ajatellessani ilmoitettiin Burtonin saapuvan leiriin, ja\nkaikki sotilaat asettuivat paikoilleen. Mutta tulija ei ollutkaan\nBurton, vaan muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoin Aarne Orjatsalon\nedessä. Orjatsalon kanssa olin ennestään tuttu ja viimeksi olin\ntavannut hänet marraskuussa 1911 hänen ollessaan kiertueella Torniossa,\njonka kautta silloin olin matkalla Lappiin virkaani hoitamaan.\nTorniossa pidimme Orjatsalolle hänen onnistuneen esiintymisensä jälkeen\nsuuret kestit, ja meillä oli riittänyt toverillista yhdessäoloa\nseuraavaan päivän pikkutunneille asti, sillä Orjatsalo oli niitä\nmiehiä, joiden seurassa ei koskaan ollut ikävä.\n\nOrjatsalo oli puettu englantilaisen upseerin pukuun ja totta puhuen hän\nsiinä näytti komealta. Upseeritakkinsa päälle oli hän heittänyt\njonkinlaisen upseerivaipan, jota hän kantoi yhtä arvokkaasti kuin\nkonsanaan roomalainen toogaansa. Hänen ympärilleen kerääntyivät kaikki\nmuut ja mahtavalla äänellä hän kertoi Uhtuan valloituksesta. Kertomus\noli tosiaankin hänen arvoisensa ja esitettiin se taiteellisen\nmielenkiintoisesti. Se loppui sanoihin: \"Toverit, nyt ovat viimeiset\nvalkoiset joukot karkotetut meidän alueeltamme, lyhemmäksi on käynyt\ntiemme Suomeen takaisin, ja siellä odottaa meitä tärkeät tehtävät.\nTulemme luomaan uuden ja kaikesta porvarillisuudesta vapaan Suomen.\"\n\nTämän jälkeen loi hän katseensa korkeuksistaan meihin vankiraukkoihin\nja sanoi: \"Teitä Suomen harhaan johdettuja poikia tulemme kohtelemaan\nhyvin, emmekä tule rankaisemaan teitä ansionne mukaan, vaan saatte\ntekin olla meidän mukanamme uutta Suomea luomassa.\"\n\nKun ohjelman virallinen puoli näin oli päättynyt, esittäydyin minä\nOrjatsalolle kysyen, muistaako hän mahdollisesti minua ja muita\ntuttaviani jotka olimme tehneet hänelle seuraa viimeisessä hänelle\npidetyssä kollatsioonissa Torniossa, armon vuonna 1911, ja aivan\noikein, Orjatsalo muistikin minut. Hän huomautti, että tämähän\ntaitaakin olla veli Lassila ja kysyi, eikö sitten siellä Torniossa tai\nMuoniossa tai missä se sinun olinpaikkasi nyt olikaan, ollut parempi\nkuin täällä. Ja niin istahti Orjatsalo kanssani tarinoimaan ja\ntarinoimisen tuloksena oli yksi laatikko hyviä englantilaisia Willsin\nsavukkeita. Laatikon kanteen oli kirjoitettu: 'rommia tulee myöhemmin'.\n\nKesti tietysti jonkin aikaa, ennenkuin sain kuulla, miten Orjatsalo oli\npäässyt näin korkeaan asemaan, sillä hänellä oli tosiaan päällänsä\nkaartinupseerin vormu.\n\nJokseenkin varmaan oli se tapahtunut seuraavalla tavalla. Kun kapina\nSuomessa tukahutettiin, pudisti Orjatsalo luonnollisesti Suomen tomut\njaloistaan ja siirtyi Venäjälle. Tänne seurasi häntä hänen silloinen\nrouvansa, sillä niinkuin tiedetään, ei Orjatsalolla aviopuolisoista\nmilloinkaan ole ollut puutetta. Hän osasi niitä melko helposti hankkia\nja melko helposti niistä päästä irti. Tällä kertaa sattui hänen\nkohdalleen kuitenkin sellainen takiainen, että hänen siitä irti\npäästäkseen täytyi siirtyä rintaman toiselle puolelle. Liittoutuneiden\nhaltuun jouduttuaan hän hyvin pian käsitti tilanteen, sekä esitteli\nitsensä m.m. entisenä suomalaisena upseerina, joka oli suorittanut\nSuomen kadettikoulun kurssin. Kurssi ei ollut tosin oikein loppuun\nkäyty, sillä Bobrikoffin ajat olivat sen keskeyttäneet, eikä hän\npuhdasverisenä suomalaisena voinut asettua Venäjän armeijaan.\n\nKun punakapina sitten oli tullut, oli hän asianharrastuksesta asettunut\nsorrettujen puolelle, ja koska häntä tästä syystä kovasti vihattiin,\npiti hän viisaimpana paeta Venäjälle. Bolshevikkien komentoa ei hän\nvoinut hyväksyä yhtävähän kuin saksalaistenkaan ja niin ollen oli hän\nilmoittautunut liittoutuneiden palvelukseen.\n\nOrjatsalo oli lahjakas, ellen sanoisi nerokas henkilö. Ellei hän olisi\nollut erittäin huolimaton ja ellei hän melkein aina olisi elänyt yli\nvarojensa, olisi hänestä voinut tulla mitä tahansa. Jokainenhan tietää,\nmiten onnistunut Orjatsalo oli näyttelijänä. Hän ei ainoastaan\nulkonaisesti hyvin näytellyt osiaan, vaan kykeni ne myös täydellisesti\nkäsittämään ja luomaan niihin persoonallisen leiman. Jokainen hänen\nmenestyksellä esittämänsä osa oli tosiaan täydellinen taideluoma. Mutta\nusein hän voi olla huolimaton, juoda roolinsa, niin että kaikki meni\npenkin alle.\n\nMutta ei ainoastaan näytteleminen ollut hänen alansa. Kun hän tarttui\nkynään, onnistui hän myös kirjailijana ja paljon paremmin kuin yleensä\nollaan taipuvaiset myöntämään, varsinkin kun otetaan huomioon, kuinka\npienessä ajassa hän kirjansa kirjoitti. Mutta hän osasi myös kirjoittaa\nvaltiollisia kirjoituksia. Moni, tosin ei hänen nimellään julkaistu,\nkirjoitus oli aikoinaan herättänyt huomiota. Hän kykeni sitäpaitsi\nhämmästyttävän hyvin käsittämään asioita, joita ei ollut ennen\nharrastanut ja m.m. oli hänellä erittäin suuret teknilliset\ntaipumukset. Usean monimutkaisen koneen on hän hätätilassa\nkäyttökuntoon korjannut ja huomasi hän helposti vikoja, jotka\npoistamalla hän ne teki yksinkertaisemmiksi ja käytännöllisemmiksi.\nMutta hänen kaikkein suurimmat lahjansa olivat kuitenkin filoloogista\nlaatua. Hänen oli erittäin helppo oppia vieraita kieliä, joita hän\npuhui sujuvasti ja oikein. Ruotsia, saksaa, ranskaa ja italiaa hän\nlaskettelu jo Venäjälle tullessaan. Venäjänkielen hän oppi lyhyessä\najassa, ja nyt viimeksi hän oppi myös englanninkielen.\n\nOrjatsalon käytös oli ensiluokkainen. Hän esiintyi täydellisenä grand\nseigneurina, ja tämänkin kautta otettiin hänet mielellään vastaan\nenglantilaisen päällystön piireissä. Ei ollut ihme, että tällainen\nhenkilö nopeasti osasi pimittää kaikki, joiden kanssa joutui tekemisiin\nja niinpä englantilaiset ihaillen puhuivat Orjatsalosta.\n\nEn tiedä, lieneekö Orjatsalo käynyt kadettikoulua muuta kuin jonkin\nluokan, mutta jokatapauksessa hän osasi ainakin tavallisimman\näkseeraustekniikan ja voi suurella pontevuudella ja loistolla johtaa\näkseerauksia. Hän ei suinkaan madellut punalegioonalaisten edessä, vaan\nhunsvoteeraili ja komenteli heitä ja hyvin usein kuului meidän\nraatajavankien korvaan huudahdus: ellette opi näitä temppuja, tullaan\nne teille opettamaan.\n\nMutta vielä toinen harvinainen jälleennäkeminen odotti minua samana\npäivänä. Orjatsalon mentyä saapui nimittäin paikalle eräs lähetti, joka\nilmoitti että Tokoi saapuisi paikalle puhumaan miehille suuressa\nparakissa, jolla nimellä kutsuttiin meidän siivoamaamme rakennusta.\nTokoin ilmestyminen paikkakunnalle sai punaiset innostukseen, ja\nmääräaikana kokoontuivat kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät, häntä\nkuulemaan. Meitä vankeja ei sinne päästetty, mutta voimme todeta, ettei\npuhe ollut kovinkaan pitkä, sillä jo noin tunnin kuluttua palasivat\nmiehet takaisin. Tiedustellessani sittemmin vartijoiltani Tokoin puheen\nsisällyspä, voin muodostella siitä jonkunlaisen käsityksen.\n\nTällöin tulin vasta ymmärtämään, miten vähän oikeastaan tavallinen\nkeskitason työmies voi kuulemastaan puheesta muistissaan säilyttää.\nYlimalkaan ei kukaan voinut selittää puheen sisällöstä juuri mitään\nmuuta kuin että kyllä se oli hyvin viisaasti puhuttu, tai että kyllä\nnäki, että se mies osasi puhua. Tai että sillä oli selvä ääni ja\nulkomuistista se puhui kaikki. Mutta mitä hän puhui, kas siitä ei\nkukaan osannut sen enempää sanoa.\n\nEi auttanut kuin ruveta arvailemaan, puhuiko Tokoi mitään tilanteesta\nsotanäyttämöllä ja Karjalan taisteluiden edistymisestä. Oliko Tokoi\npuhunut mitään siitä, että suomalaiset joukot olivat karkoitetut\nKarjalasta? Oliko hän puhunut mitään siitä, että pian hyökättäisiin\nSuomeen. Oliko hän puhunut siitä, milloinka punainen armeija Suomeen\npääsisi? Mutta vaikka olisin kuinka koettanut keksiä kysymyksiä ja\nmiltä alalta hyvänsä, niin ei tullut selvää vastausta. Lopuksi kysyin\nsattumalta, sanoiko Tokoi asioiden olevan hyvin tai huonosti, ja vasta\nsilloin kirkastui haastateltavieni naama ja he vastasivat suurella\nvakaumuksella: \"kyllä se sanoi asioiden olevan hyvin\".\n\nNyt olin tosiaankin päässyt kiinni nuoran päästä, josta voin vetää.\nMillä perusteella Tokoi oli sanonut asioiden olevan hyvin? Sanoiko hän,\nettä liittolaiset olivat saavuttaneet voittoja rintamalla, sanoiko että\nrauha oli tulossa j.n.e.? Mainitessani sanan rauha välkähti taas jotain\nhaastateltavieni muistikomeroissa ja he sanoivat että juu, kyllä se\nkertoi, että liittoutuneet voittavat sodan ja että rauha pian tulee.\nNo, mitä sitten teille rauha merkitsee! Sanoiko Tokoi siitä mitään?\nTaas välkähdys: Tokoi sanoi, että meidän täällä olevien suomalaisten ei\nenää tarvitse vuodattaa vertamme tässä sodassa.\n\nLyhyessä ajassa vähillä kysymyksillä ei kuulustelu mennyt.\nValehtelematta sain jauhaa n. 3 päivää, ennenkuin sain kuulla jotenkin\nseuraavan selostuksen: Liittoutuneet, joihin mekin Suomen punaisen\narmeijan valiojoukko -- Tokoi oli kutsunut Suomen punalegioonaa tällä\nnimellä -- kuuluimme, ovat oikeastaan jo voittaneet sodan. Itävalta ja\nTurkki, enemmistö väitti puheen olleen Rumaniasta ja Serbiasta, mutta\nnehän olivat liittoutuneiden puolella, ovat jo valloitetut ja ajan\nkysymys on, milloin Saksa itse pakoitetaan kerjäämään rauhaa. Rauha on\nsiis aivan ovella ja suuren maailmankamppailun päättyessä on meidänkin\ntehtävämme suoritettu. Meidän täällä olevien suomalaisten ei siis\ntarvitse enään tässä maailmansodassa vuodattaa vertamme, vaan meidän\nasiamme ratkaisu on tapahtunut samalla kertaa kuin maailmansotakin on\nratkaistu liittolaisten eduksi. Meille ja asiallemme on taistelun\ntällainen päättyminen ollut hyödyksi. Meidän tulee siis vain tyynesti\nodottaa ratkaisua, joka tulee olemaan meille edullinen, ja tätä\ntehdessä huolellisesti ylläpitää sotilaskuntoamme ja noudattaa\npäällystöjen määräyksiä, sillä hyvä.\n\nTämäntapainen lienee ollut Tokoin puheen sisältö, ja kun tuntee\nTokoin hyvät puhujalahjat ja hänen kykynsä pitkillä lauseilla,\ndiplomaattisesti ja hyvin lausua ajatuksensa, niin käsittää, että hän\ntällaisesta teemasta on voinut puhua tuntikausia tarkkaavaiselle\nkuulijakunnalle. Olin tullut Tokoin kanssa tekemisiin Lapin ja\nPohjois-Suomen asutuskomitean puheenjohtajana ollessani ja olisin hyvin\nmielelläni puhellut hänen kanssaan. Tämän halun ilmaisin myös aivan\nselvästi sekä Orjatsalolle että Nymanille ja olen aivan varma, että he\novat vieneet asian perille ja maininneet minusta. Mihinkään\nkeskusteluun hänen kanssaan en kuitenkaan päässyt. Oliko asia sitten\nniin, ettei Tokoi tahtonut keskustella kanssani, tai ettei hänellä\nollut siihen aikaakaan, sitä en tiedä.\n\nSattumalta sain kuitenkin nähdä Tokoin. Aamulla, kun menimme töihin,\ntuli Tokoi vastaamme, menossa rautatiejunaan, joka lähti Muurmannille\npäin. Ohi astuessani tervehdin Tokoita, toivossa, että hän olisi\npysähtynyt keskustelemaan kanssamme, mutta Tokoi tervehti meitä\nainoastaan sotilaallisesti, nostaen kätensä lakin reunaan ja sanoen:\n\"päivää pojat\".\n\nHän oli koko lailla lihonut, eikä näyttänyt niin aatteellisen\nnäköiseltä kuin senaatin varapuheenjohtajana ollessaan. Hänen\nkasvonpiirteensä olivat mielestäni hieman veltostuneet tai paljon\nkadottaneet terävyyttänsä. Hänellä oli muuten päällään tavallinen\nsotamiehen univormu, jota hän aina käytti, ja miesten kesken Tokoita\ntämänkin vuoksi suuresti ihailtiin. Mainitsen vielä, ettei Tokoi liene\nesiintynyt missään sotilaallisissa hommissa, paitsi joillakin\nKarjalassa tehdyillä retkillä, jolloin hän lienee ollut tavallisena\nkuormamiehenä, raskaita taakkoja kantaen niinkuin muutkin.\n\n\n\n\nXIV LUKU, jossa kerrotaan eräästä merkillisestä tapaamisesta, kolkosta\nja sateisesta syksystä ja espanjantaudista y.m.\n\n\nPimeä syksy oli tullut. Sateli ja tuuli yötä päivää, kolkolta tuntui\nluonto ja yhtä kolkolta myös mieli. Kaiholla muistelin monta kertaa\niloista takkavalkeaa Tuomarniemellä ja niitä hetkiä, jolloin päivätyön\npäätyttyä yksinäisessä leskimiehen kodissani sain viettää aikaani\njonkun mielenkiintoisen kirjan parissa.\n\nTakkavalkeaa täällä ei ollut, sillä takka oli viereisessä huoneessa ja\nainoastaan uunintausta lämmitti sitä huonetta jossa olimme. Ei ollut\nmyöskään mitään valaistusta, sillä kynttilöistä oli puute ja päretuikun\nkäyttö meiltä vangeilta kiellettiin. Pelättiin kai, että sytyttäisimme\ntuleen koko rakennuksen. Primus-Nyman, jota saan kiittää niin monesta\nystävällisyydestä, oli usein matkoilla, milloin eräretkillä, milloin\nMuurmanskissa, milloin Kantalahdessa. Suuri osa englantilaisesta\npäällystöstä oli myös useimmiten matkoilla, sillä Knäsön\nyksitoikkoisuus oli tietysti alkanut kyllästyttää heitäkin.\nPrimus-Nymanilta olin saanut luettavakseni monta hauskaa ruotsalaista\nkirjaa. Hyvin useita venäläisiä sosialistisia kirjoja sain myös käsiini\nja eräältä vartijaltamme sain m.m. lainaksi hyvin säilyneen\nsuomenkielisen höyrykoneopin. Olisin tosiaankin lukenut mitä tahansa,\nsillä henkisen ravinnon puute alkoi käydä tuskalliseksi. Jos olisin\nsaanut käsiini Tietosanakirjan, olisin varmasti suurella\nkärsivällisyydellä lukenut sen kannesta kanteen.\n\nKun sitten eräänä päivänä töistä saavuttuani sain kuulla Primus-Nymanin\ntaas tulleen takaisin, ilostuin suuresti ja odotin jännityksellä saada\nkohdata häntä, sillä tiesin ainakin saavani vaihtaa mietelmiä hänen\nkanssaan. Primus-Nymanilla oli muuten paljon työtä, sillä hän sai\nkirjoittaa kaikki tarvittavat ranskan-, venäjän- ja suomenkieliset\nkirjeet sekä käännellä kirjeitä näistä kielistä englanninkielelle.\nHänen käsiinsä joutui usein laajoja asiakirjoja, jotka olivat enemmän\ndiplomaattista ja käytännöllistä kuin sotilaallista laatua, ja joiden\nkääntämiseen ei tavallinen sotilashenkilö olisi pystynyt. Vanhana\nsanomalehtikirjeenvaihtajana oli Primus-Nymanilla harvinaisen laaja\nsanavarasto ja oli hän perehtynyt myös kauppasanastoonkin. Tästä syystä\nmonessa kiireellisessä ja vaikeassa käännöstehtävässä käännyttiin hänen\npuoleensa ja myös tästä syystä hän usein joutui matkustamaan Knäsöstä,\nniinkuin jo on kerrottu.\n\nHänellä ei siis ollut aikaa pitkiin keskusteluihin juuri milloinkaan,\nmutta lyhyissäkin keskusteluissa oli hänellä aina jotain\nmielenkiintoista sanottavaa, ja hänen kohtaamisensa merkitsi aina\njonkinlaista virkistävää keidasta erämaan yksitoikkoisuudessa.\nSitäpaitsi toi hän minulle tupakkaa, josta täällä vankileirissä aina\noli puute. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan saapunut yksin, vaan oli\nhänen mukanaan eräs ranskalainen sotilashenkilö.\n\nTämä kääntyi meidän suomalaisten puoleen ja lausui selvällä\nsuomenkielellä, että heille ranskalaisille on tuottanut suurta\npettymystä se, että suomalaiset tässä maailmansodassa ovat liittyneet\nSaksaan. Onhan Ranska aina ollut pienten kansojen vapauden puoltaja ja\ntunnustihan Ranskan tasavalta ensimmäisenä ja ehdoitta Suomen\nitsenäisyyden, kun sitävastoin esim. Saksa ensin pakoitti suomalaiset\nnöyrtymään Venäjän bolshevikkihallituksen edessä ja pyytämään siltä\nitsenäisyyden tunnustuksen. On tosiaankin käsittämätöntä, että yleinen\nmielipide Suomessa on Ranskalle vihamielinen ja varmaa on, että\nsaksalaiset tulisivat Suomea sortamaan vielä enemmän kuin venäläiset,\njos he tässä sodassa voittaisivat. Niin ei kuitenkaan ole asian laita,\nsillä Saksa on jo häviönsä partaalla ja tulee katkerasti katumaan sitä,\nettä se rohkeni sotajoukkoineen astua Ranskan pyhälle kamaralle, jota\nei vihollisen jalka milloinkaan ole rankaisematta polkenut. Tämän sodan\njälkeen tulee Ranska riisumaan Saksan aseista ja tekemään\nmahdottomaksi, että tällaista enään toistuu. Mutta mitä sanoisitte te\nsuomalaiset, jos Ranska tämän jälkeen myös kohtelisi teitä vihollisina.\nSillä suomalaisten kääntyminen saksalaisten puoleen ei ole ollut\nensinkään tarpeellista. Suomen hallitukselle on mitä vakuuttavimmin\ntehty selväksi, että Ranska tulee pitämään huolen siitä, että\nvenäläiset poistetaan Suomesta. Tämä lupaus on ollut joka suhteessa\ntäydellisesti samanarvoinen kuin mikään keisari Wilhelmin antama lupaus\ntahansa.\n\nVastasin tähän, että hän suuresti erehtyi, jos hän piti suomalaisia\ntässä sodassa Saksan puolella olevina. Mitä saksalaisten joukkojen\nSuomeen kutsuiseen tulee, niin sen asian lähempiä vaiheita minä en\ntuntenut, mutta aivan varmaan on Suomessa varsin laajoja piirejä, jotka\nolisivat tahtoneet käydä loppuun taistelun ilman mitään vierasta apua.\nAinakin suurin osa niistä Suomen armeijan sotilaista, jotka saapuivat\nHelsinkiin Mannerheimin paraatiin, oli tätä mieltä. Missään tapauksessa\nei Suomen hallitus ollut antanut mitään sitoumusta Saksalle auttaa sitä\nmaailmansodassa Ranskaa vastaan, vaan oli tahtonut pysyä täydellisesti\npuolueettomana. Saksalaiset olivat tulleet naapuriin avuksi paloa\nsammuttamaan. Olihan sitäpaitsi Suomen armeijan ylipäällikkö Mannerheim\ntunnettu ranskalaisystävällisyydestään, ja olihan hän maailmansodassa\ntaistellut juuri saksalaisia vastaan. Tämä keskustelu aiheutti\nvälillämme pienen väittelyn asioista ja lopuksi kysyin ranskalaiselta,\noliko hän mahdollisesti Paul Grandsere, joka v. 1903 oli asunut\nPorissa, leskirouva Selinin talossa, samassa pihassa kuin minäkin ja\noliko hän näihin aikoihin harjoittanut m.m. puutavaranostoa ja muuta\nliiketoimintaa Porin seuduilla. Että kysymys jäi vastaamatta on selvää,\nsillä sodassa ei ole mitään nimiä, mutta joka tapauksessahan näin, että\nolin osunut oikeaan, seikka jonka myöhemmin voin todeta päästyäni\ntakaisin Helsinkiin, jossa mainittu Paul Grandsere oli Ranskan\nlähetystön attaseana. Niin pieni on siis maailma.\n\nTämä Grandseren käynti oli mielenkiintoinen muuten yksitoikkoisessa\nelämässä, mutta tämäkin valopilkku häipyi pian muistista, sillä\npaikkakunnalla alkoi raivota espanjantauti, joka antoi muuta\najattelemista. Sen sai meidän asuinrakennuksessamme ensiksi eräs nuori\npuna-armeijalainen, ja hyvin pian se tarttui muihinkin. Tauti oli\nverrattain vaikealaatuista, ja ymmärtäähän että paranemisen toiveet\nvetoisessa rakennuksessa näyttivät melko pieniltä.\n\nPian kuitenkin ryhdyttiin toimiin taudin parantamiseksi ja tartunnan\nehkäisemiseksi. Aluksi sairaat eroitettiin terveistä ja vietiin n.k.\nranskalaiseen parakkiin, joka tällä kertaa oli tyhjä. Siellä olimme\nsekaisin sekä vangit että vartijat ja kaikki huokailimme ja vääntelimme\nitseämme taudissamme. Tänne tullut Orjatsalon rommi oli tosiaan hyvään\ntarpeeseen.\n\nKun sairaanhoitajattaria saapui, aikoivat punaiset ensin syrjäyttää\nmeidät vangit kokonaan, mikä järjestely ei sairaanhoitajattarista\nitsestään mitenkään ollut epämieluinen, sillä he eivät olleet mitään\nmuuta kuin punaisten hilsuja, erästä venäläistä neitiä lukuunottamatta,\njoka selvästi oli sivistynyt henkilö, eikä kuulunut tähän sakkiin.\n\nKoska tämä neiti ei sanottavasti osannut suomea, puhuttelin häntä\nvenäjäksi, ja keskustelumme vahvisti käsitykseni, että hän tosiaankin\noli sivistynyt ja että hän ymmärsi jotain sairaiden käsittelystä. Hänen\navullaan saimme kaikki tarpeet kylmää käärettä varten, jollaista\nvehettä punasotilaat eivät muuten hyväksyneet, eetteritärpättiä ja\nkiniiniä. Kun meillä sitäpaitsi oli käytettävänä Orjatsalon rommi, niin\ntoivuimme taudistamme. Ja niinpä me vangit olimmekin ensimmäiset, jotka\nsairaalasta \"uloskirjoitettiin\". Täällä olisi muuten saanut ruokaa\nmielinmäärin, mutta ruokahalua ei ollut. Se oli ensimmäinen kerta,\njolloin annoksista jotain jäi jälelle.\n\nToivuttuamme taudista siirrettiin meidät takaisin parakkiimme. Mutta\ntilani oli edelleen toipuvan potilaan. Minulta ei työnteko tahtonut\nluistaa, vaan pieninkin rasitus väsytti suuresti. Enkä tiedä miten\nolisin kaikesta suoriutunut, ellen olisi saanut hyvää apulaista.\nVartijamme olivat nimittäin määränneet meille vangeille urakkatöitä,\nm.m. halkojen pilkontaa, mikä oli sangen rasittavaa etenkin juuri\ntoipuneelle kuten minulle. Vankitoverini, suurivoimainen Karppinen,\npelasti kuitenkin minut kaikesta, sillä hän piti minun puoltani\ntekemällä sopivassa tilaisuudessa minun urakkani valmiiksi. Ja kaikissa\nmuissakin töissä oli Karppinen jättiläisvoimineen apuna, silloinkuin\nselkäni oli taakan alle lyyhistyä.\n\nOlot olivat näihin aikoihin alkaneet käydä entistä ikävämmiksi.\nPunaisten keskuudessa vallitsi ilmeinen hermostuminen ja Stålnacke,\njosta jo ennen on mainittu, rupesi meitä vakoilemaan ja kielitteli\npunaisille vartijoille yhtä ja toista meistä. Onneksi hän ei tiennyt\nmitään pakosuunnitelmista, sillä silloin olisi meidän käynyt hullusti.\nMutta kerran hän ilmiantoi m.m. Suokkaan besorgauksesta, joten Suokkaan\nentistä enemmän täytyi olla varuillaan. Myös huomattiin, että Sinisalo\nvehkeili varsinkin meitä kolmea vastaan, pääasiallisesti kai pysyäkseen\npunaisten kanssa hyvissä kirjoissa. Kaiken lisäksi oli leiriin\nilmestynyt eräs Nurmi-niminen mies, Lehtimäen kätyri, joka katsoi\nvarsinkin meitä kolmea herrasmiestä pahalla silmällä ja vaati, että\nmeitä kaikessa olisi kohdeltava huonommin kuin muita, koska ennen\nolimme saaneet elää paremmin kuin muut. Näihin aikoihin oli Koponen\nvielä vankileirillä, eikä englantilaisilla näyttänyt olevan sanottavaa\nhalua päästää häntä irti, seikka, joka oli omansa herättämään\npunaisissa tyytymättömyyttä englantilaista päällystöä kohtaan. Ilmassa\noli siis ukkosta, ja eräänä päivänä kuiskasi Koponen, niin punainen\nkuin hän olikin, että meidän henkemme oli vaarassa ja ettei hän meitä\nvoinut pelastaa. Punaiset olivat nim. sopivassa tilaisuudessa\npäättäneet tappaa meidät 3 herrasvankia, ja murha oli päätetty\nsuoritettavaksi silloin kuin kapina englantilaisia vastaan puhkeaisi.\nOmasta puolestaan hän ilmoitti, että hän kyllä tulisi tekemään meidän\nhyväksemme kaikki, mitä hän voi, mutta sanoi, että hänen oli mahdoton\nhallita tilannetta, sillä niin äkkiä se voisi muuttua.\n\nVarsinkin sanoi hän punaisten suuttuneen minuun, sentähden että olin\nliika paljon keskustellut vartijoitteni kanssa ja olinpa saanut\nmuutamia punaisia puolellenikin, niin että nämä olivat myöntäneet minun\nmonessa suhteessa arvostelleen heidän johtajiaan oikein. Sitäpaitsi oli\nStålnacke alinomaa ilmiantanut minut punaisille, m.m. valkoisten\nriveihin väkisten otettujen ja nyt valkoisiksi vangeiksi joutuneiden\ntyöläisten yllyttämisestä. Minä olin muka kehoittanut häntä,\nStålnackea, valmistelemaan pakoa, mutta oli hän jyrkästi tällaiset\nyritykset torjunut.\n\nIlmestyi kuitenkin onnellinen sattuma, joka koko lailla paransi\ntilannettamme. Sateisena syksynä olivat englantilaiset sotilaskengät\nosoittautuneet epäkäytännöllisiksi näissä oloissa, ja Burton oli\npäättänyt perustaa suutarinverstaan, jossa ryhdytty tekemään sotilaille\npieksukenkiä. Tällä tavalla tarjoutui Stålnackelle niin kauan\nhaluamansa tilaisuus liittyä punaiseen armeijaan. Hän sai poistua\nvankileiristä ja siirtyi suutarin verstaaseen ja näin oli tämä ikävä\ntoveri hävinnyt joukostamme. Kun kenkiä tarvittiin paljon ja Pulkkinen\noli suutari, sai Pulkkinenkin ottaa lestinsä ja pikilankansa esille ja\nryhtyä tekemään kotona suutarin työtä.\n\nPientä juonittelua, jopa ilmiantojakin oli siis tapahtunut meidän\nvankien keskuudessa. Mutta eräänä syyspäivänä muuttui tilanne\nhuomattavasti. Mikkojeffi, joka oli ilmiantanut molemmat Saikoffit, oli\nalussa nauttinut englantilaisten luottamusta siinä määrin, että oli\nsaanut toimekseen elintarpeitten jakelun Ruvan ja Soukelon kylissä.\nTämä toimi edellytti kuitenkin enemmän rehellisyyttä kuin Mikkojeffillä\noli. Hän joutui kiinni kavalluksista ja teljettiin Ruvankylän\nvankilaan. Hänen prestiisinsä oli saanut kovan kolauksen, ja siitä kai\noli lähinnä seurauksena, että Ilja ja Vasili Saikoff päätettiin päästää\nvapaiksi. Niinpä heille eräänä kauniina perjantaina ilmoitettiin, että\nVasilin tytär oli tullut isäänsä tapaamaan. Molemmat Saikoffit vietiin\nenglantilaiselle parakille ja täällä heille aivan odottamatta annettiin\nlupa palata kotiinsa.\n\nPalattuaan vankihuoneeseen olivat Saikoffit ilosta suunniltaan. He\nvuoroin nauroivat ja vuoroin itkivät ja vakuuttivat meille muille\nvangeille ikuista ystävyyttä. Meille he jakoivat leirissä olevat\ntavaransa, joita he olivat saaneet vankina oloaikanansa hankkia, heillä\nkun oli runsaasti rahoja käytettävinään. Rahansa he antoivat punaisille\nvartijoille, ja sitten he lähtivät suurella riemulla kotiinsa.\n\nVankijoukko tuli täten paljon yhtenäisemmäksi, ja me voimme nyt\nlähemmin liittyä toisiimme.\n\nPakosuunnitelma otettiin nyt kaikkien kuullen uudelleen esille ja me\nkerroimme, mitä sitä ennen olimme suunnitelleet. Aikaisempi\nsuunnitelmamme hyväksyttiin ja muut, jotka eivät osanneet luistella,\nkeksivät pakenemistaan varten uuden keinon, nimittäin yksianturaisen\npotkurin. Se suunniteltiin tehdä joko kärrynpyörän päällysraudasta tai\njostain muusta metallista. Sitäpaitsi tarvittiin sitä varten\njonkunlainen jääkenkä. Näillä vehkeillä luulivat vankitoverimme\nvoivansa viillättää järvien poikki aivan yhtä nopeaan kuin luistimilla.\nNäin alkoi uusi työskentely, jonka päämääränä oli pääsy Suomen rajalle\nja vapauteen.\n\n\n\n\nXV LUKU, jossa kerrotaan Tuomisesta ja Peuna-Matista ja Pulkkisesta ja\nvähän muustakin ja joka päättyy odottamattomaan uutiseen.\n\n\nEräänä päivänä iltapäivällä työstä tultuamme olimme tavallisissa\nilta-askareissamme, kun vankilan ovi äkkiä aukaistiin ja muuan vanha\näijä laukkuineen paiskattiin sisään. Ovesta pistäytyi samalla näkyviin\nLehtimäen naama ja hänen suustansa kuului: \"Kas niin, äijän perkele,\nsinä roikut varmasti kohta hirressä.\"\n\nTulija kokoili itsensä ja tavaransa permannolta, järjesteli\nepäjärjestykseen joutunutta pukuaan ja virkkoi; \"eipä sillä matkalla,\npiru vieköön, tarvinnut kävellä, sillä ei siinä juuri jalka maahan\nottanut.\"\n\nHän oli n. 50--60-vuotias, pieni miehenkäppyrä, jonka ahavoituneesta\nnaamasta näkyi, että hän oli saanut kestää tuulet ja tuiskut. Silmät\nolivat elävät kuin elohopea, ja vaikka suu pian vaikeni, niin arvasi\nkuitenkin, ettei mieheltä puheenlahjaa puuttunut.\n\nKun me muut aloimme udella, mikä hän oikeastaan oli miehiään ja miten\nhän oli tänne joutunut, ei hän vastannut mitään. Sanoi, että\nreissumiehiähän tässä vain ollaan, niinkuin yksi ja toinenkin tässä\nmatoisessa maailmassa ja että kalanostoon minä oikeastaan tänne Knäsöön\ntulin, mutta nyt minä näytän itse kiertyneen nuotan perään.\n\nKauan ei kuitenkaan kestänyt, ennenkuin mies uudestaan kuljetettiin\npois Lehtimäen ja hänen muutamien henkivartijoittensa saattamana, ja\nkoko miehistön käytöksestä ja m.m. siitä, että Lehtimäellä oli\nrevolveri kädessä, huomasin, että tässä taisikin olla kysymyksessä\ntavallista parempi kala.\n\nSiltä varalta, että lukija mahdollisesti tahtoo tietää, mistä oli\nkysymys, voin ilmoittaa ainoastaan, että mieheltä itseltään emme\nsaaneet tietää, millä asioilla hän täällä oli ja minkävuoksi hän oli\njoutunut kiinni, mutta punaisten ja Primus-Nymanin puheista selvisi,\nettä mies oli vakooja, jolta oli löytynyt Muurmannin punaisille\nosoitettuja julistuksia. Sitäpaitsi oli mieheltä löytynyt\nmuistiinpanoja englantilaisia joukkoja ja sotaliikkeitä koskevista\nseikoista j.n.e. Tuominen itse taas väitti, että kaikki oli mitä\njulkeinta petosta ja vääryyttä ja että hänellä kaikissa maallisissa\nasioissa oli mitä huonoin onni ja että hän oli vain tavallinen\nkuljeksiva kaupustelija. Niinpä oli hänet Suomessakin puijattu\nputipuhtaaksi, niin että hän oli menettänyt talonsa ja tanhuansa ja\nmaansa ja mantunsa. Ja kun hän heikkona ja sairaana miehenä ei kyennyt\ntekemään ruumiillista työtä, oli hän alkanut harjoittaa pikkukauppaa.\nJa tällä tavalla oli hän saanut kootuksi itsellensä ne 1400 mk ynnä\n5000 ruplaa, jotka hänen taskussaan olivat. Ja koska Suomessa oli suuri\nnälänhätä ja kaikki ruuat olivat kortilla, leipä oli kortilla ja liha\noli kortilla ja jauhot olivat kortilla ja suola oli kortilla, niin oli\nhän päättänyt ruveta harjoittelemaan elintarvekauppaa ja sitävarten\nlähtenyt ostamaan halleja täältä Knäsöstä, josta niitä tiesi helpolla\nhinnalla saatavan, viedäkseen niitä talvella kelin aikana Suomeen. Oli\nrauhan mies, eikä voinut käsittää, minkätähden ihmiset kävivät sotaa ja\nmurhasivat toisiaan. Sentähden ei myöskään voinut ymmärtää, mitä pahaa\nsiinä oli, että hän oli tullut tänne halleja ostamaan, sillä niitähän\nsaadaan Knäsössä siksi paljon, etteivät knäsöläiset kuitenkaan niitä\nyksin jaksa syödä, ja silloinhan on paljon parempi, että nämä\njälellejääneet hallit viedään Suomeen, jossa on nälkäisiä ihmisiä, ja\ntällä tavalla hyödytetään juuri Suomen köyhälistöä, joka niistä saa\nhelppohintaista ruokaa.\n\nKnäsöön tultuaan oli hän huomannut hämmästyksekseen, että\npaikkakunnalla ei ollut suolaa, mutta että parin viikon perästä\nArkangelista saapuisi höyrylaiva, joka sitä toisi, ja tätä hän oli\njäänyt odottamaan, alkaakseen hallin suolauksen. Knäsössä oli hän\nottanut asuntonsa kauppias Remsujeffin taloon, jossa oli asustanut\nkauppiaan vieraskamarissa, jossa muuten joka päivä asui uutta väkeä.\nTänne oli hän m.m. nostanut tavaransa, mutta oli siinä huoneessa hyvin\npaljon kaikenmaailman maankiertäjien tavaraa. Koska hän ei voinut olla\njouten ja hyvin vastenmielisesti odotti laivaa, joka ei vieläkään ollut\nsaapunut, oli hän myöskin tehnyt matkoja ympäristölle saadakseen\nmuutaman hehtolitran suoloja, joista oli taipuvainen maksamaan erittäin\nhyvän hinnan. Tällä tavalla ei hän juuri päivisin tullut olemaankaan\nRemsujeffin huoneessa, vaan saapui sinne vasta iltasin viettääkseen\nsiellä yöt. Hänet oli vangittu Remsujeffin tuvasta, josta samalla oli\nlöydetty muutamia ryppyisiä papereita, joita sitten hänen\nhämmästyksekseen väitettiin hänen kirjoittamikseen.\n\n\"Ja minä kun en osaa lukea enkä kirjoittaa, joudun nyt ehkä siihen,\nettä minun kaulani toisten ihmisten tyhmyyksien takia pannaan\nviimeiseen solmuun.\"\n\nErittäin hyvin osasi Tuominen muuten pelata roolinsa, eikä hän uskonut\nitseään edes meille vangeille. Pian kyllä osasin erinäisistä seikoista\npäättää, että mies oli tosiaankin niillä asioilla, joista häntä\nepäiltiin, mutta osasi hän siksi hyvin salata hommansa, etteivät\npunaisetkaan varmaan tietäneet, mitenkä asian laita oli, päinvastoin\nhän rupesi saamaan puoltajia heidän piirissään.\n\nSamoihin aikoihin oli Pulkkinen saanut valmiiksi ensimmäiset\npieksuparit, ja koska hän oli suutari Jumalan armosta ja koska hänen\ntyönsä oli verrattomasti parempaa kuin sikäläisten suutarien, niin\nalettiin Pulkkiselle tarjota suutarin paikkaa Englannin armeijassa.\n\nPulkkinen neuvotteli asiasta minun kanssani ja minä puolestani kehoitin\nhäntä toimeen ryhtymään, sillä oli hyvä, että meillä oli punaisten\nleirissä sellainen, joka meitä mahdollisesti voisi auttaa. Niinpä\nPulkkinen eräänä iltapäivänä erosikin meistä ja kuiskasi mennessään\nkorvaani: \"olkaa huoletta maisteri, jos vaan tarvitaan, niin kyllä tämä\nkäsi teille kerran aukaisee jonkin oven.\" Ja uskollisena pysyikin\nPulkkinen meille loppuun asti. Hänestä tuli sittemmin herrojen suutari,\njoka sai työskennellä edellämainitsemassamme vaunussa ja kulkea\nvapaasti leirillä, vaikka häntä mahdollisesti tietämättään pidettiin\nsilmällä.\n\nEräänä sateisena sunnuntaiaamuna saapui parakkiimme kuolajärveläinen\nMatti Peuna. Hän oli Kantalahden työkomppaniassa, mutta oli tullut\nsieltä Knäsöön, koska hänen poikansa oli täällä punaisessa legioonassa.\nPoikansa, joka oli täällä suutarin työssä, oli hän löytänyt ja nyt\naikoi Matti itsekin asettua tänne. Sanoi tulleensa minua katsomaan\nnähdäkseen, olinko sama maisteri, jonka hän v. 1917 oli tavannut\nKuolajärvellä. Ja sama mieshän minä olin, olimme silloin olleet yhdessä\nMatin kanssa Ahovaaralla kuparisuonia etsimässä. Matti jakoi nyt\nkanssani niukan tupakkavarastonsa, kertoi tavanneensa Pulkkisen ja\nkuiskasi minulle, että jos nämä muut syövät joulupuuronsa Helsingissä,\nniin syökööt vain, mutta ainakin minulle on tarjona hyvä porovelli\nKuolajärven pitäjässä Peunan torpassa ja saadaan siihen viinaryyppykin,\njos oikein kovalle ottaa.\n\nVäsyneinä päivän vaivoista ja illan askarteluista olimme juuri\nvaipuneet unen helmaan, kun meidät herätti kovaääninen kiihtynyt\nkeskustelu.\n\nAluksi luulin jo, että viimeinen hetkemme oli tullut, mutta sitten\nkuulimme Primus-Nymanin äänen puhuvan vartijoille. Eroitin hänen\npuheestaan m.m. sen, että Saksa on nyt lopullisesti tunnustanut\nhävinneensä sodan. Keisari Wilhelm on kutsunut koolle Saksan prinssit\npyytääkseen liittolaisilta rauhaa. Saksan keisarin valta tulee\nkukistumaan ja saksalaisten on pian pakko poistua Suomesta. Ensi\njouluna ovat kaikki kotona Suomessa. Nämä sanat herättivät suuren\ninnostuksen vartijoissamme ja he puhkesivat eläköönhuutoihin. Mutta\ninnostus laimeni pian.\n\nSeuraavana päivänä huomasimme, että miesten mieliala oli erittäin\närtynyt ja masentunut. Yleisesti kuulin epäiltävän, että taitavat\nsittenkin Suomen porvarit ennättää väliin.\n\nLevottomuutta lisäsi myös se, että bolshevikkien rintamalta\nneuvottelemaan saapunutta Koposta yhä edelleen pidettiin panttivankina\nja ettei neuvotteluista hänen kanssaan tullut mitään. Legioonalaisten\nmielialaa ei myöskään ylentänyt se, että molemmat tykistöharjoituksissa\nkäytetyt tykit laitettiin matkakuntoon. Aivan sattumalta huomasin myös,\nettä isolla parakilla pidettiin kokousta ja että siellä ei oltu kovin\nyksimielisiä. Mies toisensa jälkeen siirtyi huikeasti kiroten parakista\nulos ja tyytymättömät menivät senjälkeen erääseen meidän parakkimme\nläheisyydessä olevaan rakennukseen pitämään kokousta. Täältä kuului\näänekästä keskustelua ja pari revolverin laukaustakin, ja sen jälkeen\nnäin myös Lehtimäen pistäytyvän sisällä, mutta tuli hän hyvin pian\nulos, lähteäkseen suoraan rautatieasemalle, jossa juna odotti, ja\nsieltä hävitäkseen. Seuraavana päivänä selvisi, mistä oli ollut\nkysymys. Silloin ei leirillä ollut muita englantilaisia kuin eversti\nBurton ja hänen kokkinsa. Primus-Nyman oli silloin matkoilla. Ennen\npitkää ilmestyi tyytymättömäin legioonalaisten lähetystö lähteäkseen\nBurtonin luo.\n\nLähetystön saapuessa oli Burton aamunuttusillaan ja joi aamuteetään.\nAterioituaan Burton ilmestyi sikaari hampaissa huoneeseen, jossa\nlähetystö odotti. Saatuaan tulkilta tietää heidän asiansa, hän lausui,\nettä legioonalaiset olivat täällä aivan vapaaehtoisia, ilman mitään\npakkoa, he saavat kernaasti erota englantilaisesta armeijasta ja lähteä\nminne haluttaa. Kolmen päivän eväät saa jokainen eroava mies mukaansa.\n\nTästä miehet aikalailla ällistyivät. He olivat tehneet lakon ja nyt\nsaivat täyden vapauden, ja kun he sitten muistuttivat rahapalkastaan,\nlyötiin se heille heti kouraan. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin ottaa\nlusikka kauniiseen käteen ja marssia ulos, sillä Burtonin\nesiintymisestä jokainen ymmärsi, että hänen sanansa olivat\nperuuttamattomia. Miehiä läksi siten joku määrä matkalle Kemin\nkaupunkia kohti, mutta ei läheskään niin monta kuin tyytymättömiä\nalkujaan oli. Samana iltana ilmestyi Knäsönlahteen suuri kuljetuslaiva,\njosta astui maihin parikymmentä englantilaista sotilasta. He veivät\nlaivaan ensiksikin molemmat harjoituskentän tykit ja sitten suuren osan\nKnäsössä olevia kiväärejä ja ammuksia. Vahtikomppanialle jätettiin\nainakin 40 kivääriä ja mitätön määrä patruunia. Kuljetuslaiva läksi\nsamana päivänä, ja myöhemmin sain kuulla, että lakkolaiset oli Kemissä\npidätetty, tutkintoa varten, syystä että heillä ei ollut minkäänlaisia\npasseja, jotavastoin Koponen oli päästetty menemään bolshevikkien\npuolelle.\n\nJa lopuksi tuli sitten se odottamaton tieto, joka kokonaan muutti\ntilanteen, nim. että meidät vangit tultaisiin kuljettamaan Englantiin.\nAsiasta ilmoitti minulle ensiksi Primus-Nyman yksityisesti, sanoen,\nettä lähtö tulisi tapahtumaan pian, mutta että toistaiseksi pitäisin\nasian omana salaisuutenani. Hän tulisi kyllä aikanaan ilmoittamaan\nsiitä myös muille vangeille. Arvasin, että hän tällä viimemainitulla\ntiedolla tarkoitti pääasiassa sitä, ettei asia saisi tulla yleiseen\ntietoon, sillä tiettävästi, niinkuin lukijanikin arvaa, uutinen ei\nolisi punaisille mieluinen, ja voisi aiheuttaa meille vangeille\nvahinkoa.\n\nTäten jäi valmistelumme pakomatkaa varten sikseen.\n\n\n\n\nXVI LUKU, jossa kerrotaan hauskoista läksiäisistä ja niiden yhteydessä\nsattuneista vähemmän hauskoista välikohtauksista, sekä matkasta Vienan\nmerellä, olosta Kantalahdessa y.m.\n\n\nLähtömme edellisenä päivänä oli leirillä verrattain tyhjää. Paitsi\nparia legioonalaisupseeria, jotka olivat muuten aina kohdelleet meitä\nvankeja hyvin, oleskeli leirillä rouvineen eräs suomalainen\nmaanmittari, joka piirteli karttoja eversti Burtonille, eräs legioonan\npalveluksessa oleva venäläinen upseeri, ja muutamia muita, joista tässä\nyhteydessä muistan ainoastaan erään nuoren suomalaisen ylioppilaan.\nAamulla ilmoitti Nyman meille, että ne vangit, jotka halusivat, saivat\nlähteä Englantiin metsätöihin. Kaikki muut olimmekin halukkaita\nlähtemään, paitsi Matti, joka hieman epäröi ja jota eräs hänen\ntoverinsa kovasti kehoitti pyrkimään punaiseen legioonaan, mutta\nlopulta voitti matkahalu hänetkin.\n\nPäivä kului matkavalmistuksissa, jos sellaisista voi puhua, sillä\nmitään tavallisia matkatavaroita meillä ei ollut. Pesimme kuitenkin ne\nvaateriekaleet, joita meillä oli, sekä paikkailimme kenkiämme ja\nvaatteitamme. Illalla tuli Primus-Nyman luoksemme ja pyysi \"Tampereen\npoikaa\" ja minua eräälle rakennukselle, jossa legioonan suomalaiset\nupseerit asuivat. Sinne saavuttuamme huomasimme, että meidät oli\nkutsuttu jonkinmoiseen jäähyväisjuhlaan. Joukossa ei ollut ketään,\njoita vastaan meillä olisi ollut kaunaa, joten tilaisuus muodostui\nsiedettäväksi. Läsnäolijoille tarjottiin rommitotia ja maanmittarin\nrouva esitti suomalaisia kansanlauluja kitaran säestyksellä.\n\nMutta äkkiä kolkutettiin ovelle. Kun riennettiin katsomaan akkunaan,\nhuomattiin, että oven takana seisoi melkein koko punalegioonan\nvahtikomppania täysissä aseissa. Sisälle ilmestyi neljä viisi\npunasotilasta, jotka vaativat että vangit oli luovutettava heille.\n\nEräs isännistämme syöksähti silloin ylös [punaupseeri Hannes Sula],\ntarttui kivääriinsä ja sanoi, että jos sellaista vaaditaan, niin hän\ntulee taistelemaan vankien puolesta. Primus-Nyman sai hänet kuitenkin\ntyynnytetyksi ja kysyi miehiltä, käsittävätkö he, että heidän tekonsa\nmerkitsee kapinaa päälliköitä vastaan ja vartijapaikalta poistumista.\nSitten hän kysyi, mitä miehillä oli sanottavaa puolustuksekseen. Tällä\ntavoin hän sai keskustelun alkuun ja hän antoi miesten puhua niin\npaljon kuin he halusivat.\n\nMiehet sanoivat, että on tosiaankin hävytöntä, että juuri näitä\nvankeja, jotka ovat joukon pahimmat porvarit, vielä juotetaan ja\nsyötetään ja että juuri näitä pidetään paremmin kuin muita. Nämä vangit\nolivat heidän ottamiaan eivätkä he aikoneet sallia, että meidät\nvietäisiin Englantiin. Tästä sukeutui sitten kiivas väittely. Nyman\nkoetti todistaa, että me olemme englantilaisen armeijan vankeja ja\nriippuvaisia vain englantilaisten päällystöstä, jota jokainen\nlegioonalainen on sitoutunut tottelemaan. Hän vaati heitä palaamaan\nheti vahtipaikoilleen, sekä huomautti että ensimmäinen laukaus varmasti\nkuuluu englantilaiselle parakille.\n\nNymanin vielä puhuessa ilmestyi paikalle Burtonin kokki, joka\nhyväntahtoisen näköisenä astui joukon läpi meidän pöytämme ääreen, löi\nrommipullon pöytään ja ryhtyi kaivamaan taskustaan korkkiruuvia.\n\nTämä kokki oli legioonalaisten silmissä hyvin suosittu henkilö, sillä\nhän jakoi m.m. kaikki ruokatavarat ja sitäpaitsi Burton käytti häntä\nusein sanansaattajana. Häneen ei ainakaan kukaan olisi tahtonut koskea\nja hänen tulonsa lopettikin väittelyn ja punaiset tippuivat vähitellen\npois. Punaisten mentyä huomasin, että joukossamme ollut suomalainen\nylioppilas oli hävinnyt. Hän oli heti kohtauksen alkaessa pujahtanut\nviereisen huoneen akkunasta ulos ja rientänyt englantilaiselle\nparakille viemään tietoa tapahtumasta. Burtonilla ei kuitenkaan\nsattunut sillä hetkellä olemaan käytettävänään yhtään englantilaista\nsotilasta, sillä he olivat vapaina, mikä missäkin, mutta hän koetti\nkuitenkin estää ensimmäistä laukausta, joka tavallisesti tällaisissa\ntapauksissa on hyvin vaarallinen. Itse hän ei halunnut lähteä paikalle,\nsillä jos olisi sattunut, etteivät miehet olisi häntä totelleet, hän\nolisi menettänyt arvovaltansa.\n\nHän lähetti sentähden kokin rommipulloineen tutkimaan tilannetta ja\nsananviejän oli hän lähettänyt kaikessa hiljaisuudessa haalimaan\nenglantilaisia sotamiehiään kokoon, vaikkei niitä sitten enää\ntarvittukaan, sillä englantilainen kokki ja hänen rommipullonsa olivat\nkarkoittaneet nuo 42 punaista.\n\nKun punaiset saapuivat siltä rakennukselta, jossa me olimme vieraina,\nvankilarakennukselle, piti sen sisähuoneissa vahtia yksi englantilainen\nkorpraali englantilaisen sotilaan kanssa, ja noloina kömpivät punaiset\npritseilleen maata.\n\nTämä pieni välikohtaus ei oikeastaan paljon häirinnyt läksiäisiä, ja\nikäänkuin sopimuksesta ei siitä mitään puhuttu. Keskustelu koski hyvin\nvähän politiikkaa, pääasiallisesti se oli sitä kevyttä ja ystävällistä\nlaatua, joka on tällaisille tilaisuuksille ominaista. Tässä\ntilaisuudessa pitämäni puhe on ennen julkaistu. Ja lopuksi yöllä kello\n12 korvissa saatteli meidät Hannes Sula vankiparakillemme.\n\nKun meidän vankilahuoneemme ovi aukaistiin ja me pääsimme sisälle,\nsyöksähti Karppinen ensiksi puristamaan kättämme ja Asarias\nMansikkamaa, jolta kaikkein vähimmän olin sydämellisyyttä odottanut,\nsanoi, että kyllä me olemme teidän puolestanne kauheasti pelänneet, ja\nyhtä sydämellistä oli vastaanotto muidenkin puolelta.\n\nAsianlaita oli nim. se, että vankilahuoneen ovi oli ollut koko ajan\nsuljettuna ja senvuoksi eivät miehet olleet ensinkään selvillä siitä,\nmitä oli tapahtunut. He olivat kyllä kuulleet, että oli ollut aikomus\nhakea meidät pois upseeriparakilta. He olivat myös huomanneet sen, että\nmiehet olivat lähteneet liikkeelle, mutta mitä sitte oli tapahtunut,\nsiitä eivät he luonnollisesti voineet saada tietoja. Kun he nyt\nsitäpaitsi huomasivat englantilaisen vartijan aukaisevan oven, oli\nluonnollisesti jokaisen ajatus, että jonkinmoinen taistelu oli ehkä\nsuoritettu ja että punaiset siinä olivat joutuneet häviölle. Hyvin\nmakeasti miehet nauroivat, kun saivat kuulia, mitä oli tapahtunut.\n\nSeuraavana aamuna meidät vietiin englantilaiselle parakille, jossa\nsaimme parin päivän eväät. Sieltä astelimme laivarantaan, jossa laiva\nmeitä odotti. Aamu oli vielä hyvin aikainen, joten kukaan\nenglantilaisesta päällystöstä ei ollut ylhäällä, eikä Primus-Nymankaan.\nEnnenkuin kuitenkin saavuimme laivalle, ehätti meidän perässämme eräs\npoikanen, joka oli englantilaisten upseerien palveluksessa ja toi\nminulle Primus-Nymanilta paketin, joka sisälsi Martin Kochin kirjan\nTimmerdalen, sekä toivotuksen hauskasta matkasta.\n\nOli ikävä, etten saanut lähtiessäni puristaa hänen kättänsä. Hannes\nSulan kautta lähetin hänelle terveiset ja pian irtaantui laiva\nKnääsinlahden laiturista ja taakse jäi siis paikka, jossa olin\nviettänyt sotavankina nelisen kuukautta.\n\nLaiva oli tavallinen pienenpuoleinen hinaajalaiva ja saimme me liikkua\nsiinä vapaasti. Vaikka hieman satelikin, ei kellään ollut halua mennä\nkajuuttaan, joka oli hyvin ahdas ja likainen, vaan katselimme\nsuurenmoista maisemaa, joka levisi eteemme. Matkamme suunta oli\nKantalahti, jonne maitse Knääsinlahdesta oli 40 km matkaa. Meritse on\nmatka kuitenkin pitempi, sillä Kantalahden kauppala sijaitsee\nsamannimisen lahden pohjukassa ja tämä lahti on pitkä. Vienanmeren\nrannat ovat näillä paikoin jyrkkiä ja rikkinäisiä ja saaria on\nrunsaasti. Näköala, joka silmiemme eteen levisi, oli suurenmoinen ja\nlähinnä johtui sitä katsellessani mieleen Inarinjärvi ja sen pitkä\nInarin kirkonkylään johtava pohjukka. Keilamaisia saaria oli paljon,\ntuntureita näkyi siellä täällä rantamilla ja nämät tunturit eivät\nolleetkaan arvottomia, sillä ne sisälsivät rautaa, kuparia ja lyijyä.\n\nKyllä kelpasi nyt vetää keuhkoihinsa raitista meri-ilmaa, ja vaikka\nmatka kesti iltaan asti, ei edes syönti muistunut. Lopulta alkoi\nsumusta häämöittää Kantalahden kauppala vilkkuvine tulineen, kolmine\nkirkkoineen, jotka ovat jälellä siellä olleesta n.k. kolmekirkkoisesta\nsilloin jo hävitetystä luostarista. Kantalahti oli meidän silmissämme\nsuurkaupunki. Sen laiturilla oli meitä odottamassa patrulli ja\nvartioituina kävelimme syrjäteitä rautatieasemalle, jonka läheisyydessä\noli kaksi suomalaisen työkomppanian parakkia.\n\nKantalahti oli todellisena sotilasleirinä. Siellä vilisi serbialaista\nja englantilaista sotaväkeä. Sotamiehiä asui kasarmeissa ja junissa ja\nmyös kauppalan rakennuksissa, mutta missään tapauksessa ei heitä ollut\nkaikkiaan kuin luultavasti parituhatta. Näiden parintuhannen joukossa\noli suomalainen työkomppania, johon lienee kuulunut toistasataa miestä,\nainoastaan vähäpätöinen osa. Siinäkin Kantalahti siis kokonaan erosi\nKnäsinkylästä, jossa suomalaiset olivat varusväen pääosana.\n\nParakki, johon meidät majoitettiin suomalaisten punaisten joukkoon, oli\nsangen siisti ja Knäsön vankileiriin nähden suorastaan ylellinen. Myös\nsotilaat tuntuivat hauskemmilta, riippuiko tämä sitten siitä, ettei\nLehtimäki ollut ennättänyt heidän keskuudessaan vielä vaikuttaa, vai\nvaikuttiko mieleen jonkinlainen uutuuden viehätys, se on seikka, josta\nen tässä yhteydessä voi mennä mitään sanomaan. Työkomppania rakensi\nparaikaa suurta puista kasarmirakennusta tänne majoitettavan sotaväen\ntalviasunnoksi. Se oli meidän saapuessamme juuri tavallisessa\niltajutustelussa ja miehiltä saimme taas uusia tietoja. Saksassa kuului\nolevan hyvin levotonta ja ranskalaiset joukot painuivat Saksan rajojen\nsisälle. Jonkinlainen vallankumous on tapahtunut, sillä keisari\nWilhelmin asemasta neuvottelee rauhasta Badenin prinssi Max. Saksassa\non suuri kurjuus ja hätä j.n.e.\n\nKun näitä uutisia nyt perästäpäin ajattelee, niin näkyy niistä selvästi\nenglantilaisen sotasensuurin jäljet, sillä esim. vallankumousliikkeestä\nei puhuttu mitään, mutta sen sijaan annettiin tiedot Liebknechtin ja\nRosa Luxemburgin murhista.\n\nNäistä kaikista sekanaisista tiedoista, joita suomalaiset punaiset\nminulle kertoivat, en tullut hullua hurskaammaksi, vaan jäin siihen\nkäsitykseen, että sotaa vielä jatkui. Sen vaikeampi oli käsittää, mikä\nseikka sitten oli aiheuttanut muutoksen meidän sotavankien asemaan.\nOliko tähän syynä se, että meidän olomme Knäsössä oli havaittu\nepävarmaksi ja meidät oli tahdottu siirtää turvallisempaan paikkaan,\nvai olimmeko tosiaankin matkalla Englantiin? Kantalahdessa olevat\npunaiset eivät ainakaan tietäneet siitä mitään. Juuri kun valmistuimme\npaneutumaan yöpuulle, tultiin parakista hakemaan työmiehiä\nkiireelliseen työhön. Saimme nim. kuulla, että jotkut ilkityöntekijät\nolivat räjäyttäneet ilmaan erään Muurmannin radan sillan ja oli tämä\nsilta nyt korjattava, jotta etelästä tuleva juna pääsisi kulkemaan sen\nyli. Sillan korjaaminen annettiin suomalaisille urakkatyönä ja saivat\nhe siinä 3 päivän urakan. Tämä merkitsi sitä, että heille samalla\nkertaa lyötiin pöytään 3 päivän ruoka-, tupakka- ja rommiannokset,\njoten miehiä ei ollut vaikea saada toimeen. Kun seuraavana aamuna\nnousimme ylös, olivat miehet jo suorittaneet työnsä ja korjanneet\nsillan hämmästyttävän lyhyessä ajassa. En muista kuinka pitkän ajan\nvenäläiset insinöörit olivat arvelleet korjauksen kestävän, mutta sen\ntiedän varmasti, että suomalaisilta oli työhön kulunut vain murto-osa\nheidän arvioimastaan ajasta.\n\nMeille vangeille ei annettu mitään työtä, vaan vietiin meidät\nrautatieasemalle, missä lopuksi, junarivien välissä harhailtuamme,\nsaimme astua erääseen punaiseen venäläiseen tavaravaunuun, jollaisia\nsodan aikana niin paljon näkyi suomalaisilla radoilla.\n\nUmmehtunut ilma töytäsi täältä vastaamme. Vaunu oli täynnä\npaitahihasillaan tai puolialastomina olevia ryssiä, niin että me\ntöintuskin saimme siinä tilamme. Kamiinassa paloi valkea ja vaunussa\noli kuuma kuin pätsissä. Ei siinä tahtonut saada edes senvertaa tilaa,\nettä kiireen kaupalla sai päältään ryssän sinellin, jonka minulle eräs\npunainen oli Knääsinlahdessa lahjoittanut. Mutta joka mies oli\nahkerassa työssä. Jokaisella oli paita tai joku muu vaatekappale\nkäsissään. Sitä hän käänteli valoa vasten, nyppäsi siitä jotain\nhyppysillään ja mäksäytti samalla sormillaan. Käynnissä oli jatkuva,\nkeskeytymätön täijahti y.m.\n\nNäky ei ollut mieltäylentävä, kun vielä nälkä alkoi sitäpaitsi kurnia\nvatsassa. Eväämme olivat jo aikoja sitten loppuneet. Miksi meidät\ntosiaankin oli lähetetty Knääsinlahden lihapatojen äärestä tähän\nkurjuuteen, kysyimme itseltämme.\n\nPanin liikkeelle venäjänkielen taitoni ja sain selville, että minulla\noli kunnia istua samassa vankilassa Kantalahden paikallisen\nbolshevistisen neuvoston kanssa. Sitäpaitsi oli seuranamme muita\nlähiseutujen bolshevistisia luottamushenkilöitä, jotka kaikki\nenglantilaiset olivat tänne sijoittaneet. Sain tietää, että vaunua\nvartioitsi serbialainen sotilas, joka oli saatavissa, kun vain kovasti\nkopisteli vaunun ovea.\n\nRyhdyin heti toimeen ja aivan oikein ovea raoitettiin ja serbialaisen\nsotilaan pää pisti esille. Kun hänelle rupesin tolkkaamaan kushanjesta\nja hljebasta ja muista hyvyyksistä, joiden puutteessa olimme, purskahti\nhän nauruun ja työnsi oven kiinni.\n\nJa yhtä makeaan nauruun purskahti myöskin eräs suurikokoinen mies, joka\nkoko ajan oli innokkaasti harjoittanut täinmetsästystä kääntämättä\nmeihin silmäystäkään. Taidatte olla ensimmäistä kertaa serbialaisten\nkynsissä, hän sanoi, kun luulette, että serbialaiset vartijat\nantaisivat sotavangeille ruokaa. Päinvastoin he mitä huolellisimmin\nottavat talteensa kaikki sotavangeille työnnetyt ransuunit ja myyvät ne\nkylässä. Jos teillä on rahaa, ilmestyy kyllä kushanjaa.\n\nTämä oli erittäin huono perspektiivi, sillä rahaa, sitä ei meillä\nkenelläkään ollut. Meillä ei ollut myöskään mitään rahan arvoista\ntavaraa, niin että siinä me nyt olimme.\n\n-- Ensi hätään saatte ruuan apua minun varastoistani, sanoi mies ja\nveti esille muutamia piskettejä, joita hänellä oli hyvin likaisessa\nkangassäkissä. Ja niin saimme jokainen syödä piskettimme ja sen\nsärpimeksi ryypätä hyvän annoksen vettä, mutta se paremmin kiihoitti,\nkuin vähensi nälkää. Ryssät, jotka olivat vaunussa, alkoivat keittää\nitselleen kushanjaa. Heillä oli vehnäjauhoja ja papuja, joista he\nlaittoivat jonkinlaista vesivelliä, johon panivat runsaasti suolaa.\nSitä tarjottiin minullekin hyvä kulhollinen ja maistoin siitä jonkun\nlusikallisen, mutta hyvin pian havaitsin, että se oli siksi suolaista,\nettä se vain oli omiansa yllyttämään janoa, enkä uskaltanut sitä syödä.\nJätin kulhon viereeni ja maistoivat siitä vähän muutkin.\n\nTämän jälkeen seurasi uneton yö. Kuuma oli kuin pätsissä. Syöpäläisiä\nkuhisi kaikkialla. Tilaa ei ollut ojentaa itseään pitkälleen ja\nsammumaton jano rupesi kurnimaan suolia. Vettä oli kyllä, mutta mitään\nkristallinkirkasta se ei ollut. Ilma kävi vaunussa yön kuluessa\nsuorastaan sietämättömäksi. Ja kun kerran imi vettä sisäänsä, täytyi\nsitä päästää jostain uloskin, ja tätä varten oli yhteen vaunun nurkkaan\nlaitettu eräs tratintapainen laitos, joka johti suoraan ulos. Se\nvastasi kyllä hyvin tarkoitustaan, mutta siitä johtui jokseenkin väkevä\nlemu huoneeseen, tai oikeammin rautatievaunuun.\n\nTämä tuskallinen yö päättyi vihdoin, ja miellyttävältä vaihtelulta\ntuntui, kun vangit aamulla pääsivät vartijoiden kanssa ulos\ntarpeilleen. Mutta sitäkään iloa ei kestänyt kauan, sillä pian\nlapettiin meidät takaisin vankilaan.\n\nSeuraava päivä oli aivan yhtä ravinnosta köyhä kuin edellinenkin, tai\noikeastaan köyhempi, sillä meillä ei ollut muuta ruokaa kuin tuo\nryssien kushanja, jota lapioitsimme naamaamme. Päivän kuluessa\nloppuivat puut, ja se tuotti jonkinverran helpotusta, kun ryssät eivät\nenään voineet lämmittää, mutta tämäkin ilo oli lyhytaikainen, sillä\npian alkoi tuntua epämiellyttävä viileys. Ja kun yö tuli, oli ulkona\nparinkymmenen asteen pakkanen ja koko vaunu sisällyksineen hytkyi\npakkasen kourissa. Oli saatu kestää kuuma kuuri ja nälkäkuuri ja\nkylmäkuuri ja täikuuri. Ja kun lisäksi mainitaan, että näitä kuureja\nsopivissa vaihteluissa ja annoksissa kesti kaikkiaan 4 vuorokautta,\nniin voi helposti ymmärtää, ettei mielialamme ollut kaikkein\nruusunhohteisin.\n\nMutta viidennen aamun valjetessa valkeni vihdoin meillekin uusi päivä.\nVaunun ovi aukeni ja meidän suomalaisten käskettiin astua ulos. Ulkona\nseisoivat ennen mainittu ylioppilas Mäkelä, eräs englantilaiseen\nupseerivormuun puettu henkilö, tulkki, sekä serbialainen vartijamme ja\npari muuta serbialaista sotilasta. Heidän puheestaan selvisi, että\nmeidät kuljettanut punainen patrulli oli vienyt meidät väärään vaunuun.\nMiehet olivat sen jälkeen eksyneet radalla, missä oli monia satoja\nvaunuja monilla raiteilla ja eivät enään meidän vaunuamme löytäneet.\nMeitä oli haettu siis koko se aika kuin ilman kushanjaa istuimme, ja\nnyt löydetty.\n\nOlimme lopen uupuneita ja allapäin, kun meidät talutettiin tällä kertaa\naivan tyhjään venäläiseen III luokan makuuvaunuun. Vaunu oli muuten\naika siisti, mutta sitä ei oltu lainkaan lämmitetty.\n\nRuokaa meille annettiin ensin hyvin niukalti, mutta vasta sitten kun\nMäkelä oli erikoisesti puhunut englantilaisen ruuanjakelijan kanssa,\nsaatiin sitä tosin hieman runsaammin, mutta ei kuitenkaan riittävästi,\nVartijoiksi meille annettiin 2 punalegioonalaista, aivan nuorta, alle\n20-vuotiasta poikaa ja heidän päälliköltään, hiukan vanhemmalta\nmieheltä, saimme kuulla, että matkamme päämäärä oli Muurmanni.\n\nMutta liikkeelle ei vain lähdetty, ja pari päivää saimme siten viettää\ntuossa aivan kylmässä rautatievaunussa ja vähällä ruualla.\n\nEräänä päivänä sitten minut haettiin vaunusta ja kuljetettiin pitkät\nmatkat vaunupihalla, joka näytti hyvin laajalta ja monimutkaiselta,\nkunnes saavuttiin erään hienon venäläisen salonkivaunun eteen, jonne\nminut vietiin sisään. Vaunu oli nähtävästi joku vanha keisarillinen tai\nsuurruhtinaallinen vaunu, hyvin sisustettu ja muutenkin kaikinpuolin\nhyvässä kunnossa. Täältä minut osoitettiin erääseen konttorikalustolla\nja nahkahuonekaluilla herrain työhuoneen tapaan sisustettuun osastoon\nja niin seisoin Muurmannin englantilaisten joukkojen komentajan,\nkenraali Poolin edessä. Hän oli iältään n. 50--60-vuotias pitkä,\nharmaatukkainen, solakka ja aito englantilaisen näköinen mies. Hänen\nteräksenharmaissa silmissään oli jonkinverran leikillinen katse.\nNojatuolissa hänen kirjoituspöytänsä vieressä istui eversti Burton.\n\nKumpikin tervehti minua kädestä ja kenraali viittasi minut sohvalle\nistumaan. Kirjoituspöydän alalaatikosta hän otti esille pullon\nportviiniä, asetti juomalasin eteeni, kaasi sen täyteen ja sanoi\nvenäjäksi: \"tehkää hyvin, herra Lassila, tällaista portviiniä ette ole\nsaaneet maistaa pitkään aikaan, sillä Suomessakaan ette varmasti näin\nhyvää tavaraa saa\". Kiittäen otin lasista aika siemauksen, ja parempaa\nlääkettä ei kylmästä kangistunut ruumiini olisi sillä hetkellä voinut\nsaada.\n\nKenraali osoitti jalkojaan, joissa hänellä oli suomalaiset\npieksusaappaat. Hän kehui suomalaisia hyviksi suutareiksi, lisäten että\nmiehille, jotka tekevät näin hyviä saappaita, voi aina antaa vaikka\nvähän vallankumoustakin anteeksi. Pääasia on, jatkoi kenraali että\nihminen tekee hyvää työtä, olivatpa hänen mielipiteensä minkälaiset\ntahansa, ja mitä varsinkin suutareihin tulee, on heidän työnsä\nsellaista, että heillä sitä näperrellessään on aikaa filosofoida ja\nruveta vaikka hiukan vallankumouksellisiksikin, vaikkei tässä\nmaailmassa yksikään suutari kuitenkaan vielä liene vallankumousta\njohtanut.\n\nSen jälkeen kenraali Pool lausui ihailevansa, kuten eversti Burtonkin\nsuomalaisia, jotka ovat kyenneet pysäyttämään bolshevikkien pääsyn\nlänteenpäin, lisäten, ettei heillä ole mitään tarkoitusta ruveta\nsekaantumaan Suomen sisäisiin asioihin punaisten puolella. -- Meidän\nvihollisemme on vain Saksa, me olemme tahtoneet estää sitä pääsemästä\nJäämeren rannalle vedenalaisten veneiden satamaa perustamaan.\n\nKenraali sanoi vielä ymmärtävänsä suomalaisten pyrkimykset saada täällä\nJäämeren rannalla sula satama, jota pyrkimystä Englanti aivan varmasti\ntulee kannattamaan. Englanti ei mitenkään ole vihamielinen Suomelle ja\ntulee Englanti varmasti aikoinaan tunnustamaan Suomen itsenäisyyden.\n\n-- Te olette joutunut englantilaisten sotavangiksi, sillä meillä\nenglantilaisilla on sodasta sellainen käsitys, että kaikki, jotka eivät\nole meidän puolellamme, ovat meitä vastaan ja me emme anna kenenkään\nsekoittaa korttejamme. Jos me tapaamme näillä mailla jonkin henkilön,\njoka ei tänne kuulu, niin sen me myös pidätämme.\n\nLopuksi kenraali selitti, että minut lähetetään nyt toverieni kanssa\nEnglantiin metsätöihin huomauttaen, että voinemme pitää seikkailuamme\nonnellisesti päättyneenä, erikoisen onnellisesti itse asiassa, koska\nmeidän olisi voinut käydä paljon huonomminkin. Englannissa tulette,\nvakuutti hän, kyllä aikoinaan saamaan tavata Holstin ja tulette\npääsemään takaisin kotimaahanne. Pian saatte lähteä matkalle ja pyydän\nsiis puristaa kättänne.\n\nNäin oli audienssi lopussa. Minä puristin kenraalin kättä ja vakuutin,\nettä meillä kaikilla suomalaisilla sotavangeilla on täysi syy olla\ntyytyväisiä siihen kohteluun, joka meille on tullut osaksi\nenglantilaisten isäntien puolelta, ja erikoisesti tulee eversti\nBurtonin ylevä ja sympaattinen persoonallisuus säilymään mielissämme.\n\nPuristin senjälkeen Burtonin kättä ja kiitin häntä gentlemannimaisesta\nkohtelustaan ja sanoin, että olin oppinut tuntemaan hänessä oikean\nenglantilaisen, joka on osannut kohdella vihollisiaan ja varmasti on\nsiis myöskin oikein kohdellut ystäviään.\n\nJa niin poistuin salonkivaunusta, jonka ulkopuolella vartijani minua\nodottivat.\n\nTäältä painuimme takaisin venäläiseen III luokan rautatievaunuun, jossa\nmuut suomalaiset olivat.\n\n\n\n\nXVII LUKU, josta selviää minkälaista oli matkustaminen Muurmannin\nradalla syksyllä 1918.\n\n\nKun astuin takaisin vaunuun, olin aika hyvällä tuulella, sillä\nkenraalin portviini, jota ruumiissani oli vankka juomalasillinen, oli\ntehnyt tehtävänsä. Kerroin muille vangeille kohtauksesta, jotka sitä\nsuu auki kuuntelivat, ja vaikkei minulla paljon kertomista ollutkaan,\nsain kertoa sen vähän, mitä minulla oli, useampaan kertaan. Muut\nvankitoverini tulivat kuulemastaan iloisiksi, mutta Karppinen kävi\nmiettiväisen näköiseksi.\n\nJa hän alkoi sukisuoraan tapaansa. \"Lieneeköhän niillä siellä\nEnglannissa edes kunnollisia kirveitä. Me ruvetaan yhteen porukkaan,\nmaisteri, ja paiskellaan yhdessä töitä kovasti. Kun sinä olet\nporukassa, niin voit sinä tinkiä urakoista ja katsoa, etteivät ne tee\nvääryyttä tilissä, sillä jos tulee kuutiorätinki, niin voivat ne\nmelkein antaa minkälaisen tilin tahansa. Sen minä tiedän itse\nkokemuksestani Marsa-joella. Sillä vaikka minä olisin tehnyt tukkeja\nkuinka paljon tahansa, niin en minä päässyt sen suurempaan kuin 15\nmarkan tienestiin, ja monet aivan kepulimiehet tienasivat 20:kin\nmarkkaa päivässä. Mutta kyllä se sentään niin on, että kyllä minä\nkaikkein mieluummin lähtisin tästä heti paikalla Suomeen oli siellä\nEnglannissa kuinka hyvät eväät tahansa, sillä siellä on varmasti\npuhdasta leipää ja voi olla leipä aivan kräätijauhoista. Mutta kyllä\nminä sittenkin syön mieluummin pettua Suomessa, kuin vehnälimppua\nEnglannissa, sillä itse asiassa on se Suomi sentään aika mukava maa,\nkyllä siellä suomalainen sittenkin kaikkein parhaiten pärjää. Ja vaikka\nminä olenkin huutolaispoika Säräisniemeltä, joka en koskaan ole nähnyt\nisääni enkä äitiäni, niin kyllä minä sittenkin kaikkein mieluimmin\nSäräisniemeltä ostaisin talon, jos minulla rahoja olisi.\"\n\nJa koska minä vielä olin portviinin lumoissa ja suurena kuin kuningas\nja tiesin, että sitä sentään joskus päästään Suomeen takaisin, niin\nvakuutin minä Karppiselle, että kyllä minä tulen häntä avustamaan hänen\npyrkimyksissään saada talo Säräisniemellä. Ja tämä liikutti jättiläistä\nniin, että hänen hartiansa alkoivat hytkyä. Hänen naamansa vääntyi\nkamalaan irvistykseen ja itku purkautui esille hänen kurkustaan.\nKarppinen itki ilosta ja kiitollisuudesta.\n\nMutta Kauko Suokas ja Tampereen poika olivat haltioissaan, ja vaikka ei\nheidän ilonsa purkautunutkaan niin valtavan luonnonpurkauksen tavoin\nkuin Karppisen, joka sähisi ja narskui nurkassaan kuin silppukone, niin\noli joka tapauksessa kirkas helmi heilläkin silmäkulmassa. Kalle ja\nMatti ja Mansikkamaa olivat myös kirkastuneen näköisiä, mutta\njonkinverran miehiä pelotti sentään, miten vieraassa maassa tultaisiin\ntoimeen. Heidät oli vallannut jonkinlainen epäilyksen häivä, he eivät\ntahtoneet oikein uskoa, että minä puhuin totta ja arvelivat, että\ntaitaa kuitenkin koko Englannin matka päättyä siihen että meidät\nviedään Muurmannin satamaan töihin. Mutta kun he näkivät, että minä\nolin tosissani, niin alkoivat he tiedustella, mitä puita me\nmahdollisesti tulisimme Englannissa kaatamaan.\n\nMinä selittelin, minkä tiesin Englannin metsäoloista ja sillä tavalla\nsiirryimme kaikki tulevaisuuden suunnitteluihin ja päätimme lopuksi\nperustaa kaikki yhdessä urakkapuulaakin, jossa kullekin jaettaisiin\ntyönsä ja palkkansa ansion mukaan.\n\nMutta Asarias Mansikkamaa tuumaili, että on se sentään ihanaa päästä\nsellaisille tukkityömaille, missä rahaa liikkuu. -- Ja hyvä se on\noikeastaan, että ihmiset tienailevat ja tekevät työtä ja saavat\nirroitetuksi lantit tukkipuulaakin kasöörin käsistä, sillä minä olen\nhuomannut, että mitä enemmän ihmiset tekevät työtä, sitä paremmin minä\ntienaan, sillä minä siirryn litviikkipäivinä työmaalle ja pelaan\nkortilla miehiltä rahat. Niin että minun taskuuni ne lopulta teidänkin\ntienestinne kiertyvät. Eikä teidän tarvitse riidellä urakkaosuuksista,\nsillä minä se lopuksi kuitenkin kassan hoidan.\n\nNämä tulevaisuuden suunnitelmat keskeytyivät kuitenkin hyvin ikävästi,\nsillä yhtäkkiä astui vaunuun Sinisalo sekä muutamia vartijoita, jotka\nkaikki olivat saaneet lakkiinsa jonkinmoisen kiiltävän englantilaisen\nrykmentin merkin ja myös suomalaisen legioonalaisen helyjä\npoletteihinsa, ja ilmoitti, että vangit saavat vaunussa kukin oman\npenkkinsä ja saavat myös panna pitkälleen, jos haluavat, mutta puhella\neivät saa. \"Minä olen määrätty tätä vankitransporttia johtamaan.\"\n\nTämä oli hyvin ikävä yllätys, sillä tosiaankin olimme kaikki luulleet\nhänestä päässeemme, emmekä lainkaan voineet ymmärtää, kuinka hän oli\ntänne Kantalahdesta paiskautunut, ja mitenkä juuri hän oli määrätty\nmeidän kuljetustamme johtamaan.\n\nTodellisuudessa oli asia niin, että Sinisalo oli saanut kuppataudin ja\noli hänet määrätty Kantalahdessa olevan sotilaslääkärin hoidettavaksi.\nMutta koska tämä oli matkustanut Muurmanskiin, eikä ollut tiedossa,\nmilloinka hän palaisi, niin oli Sinisalo käynyt tinkimässä itselleen\nluvan päästä junalla Muurmanskiin, jossa lääkäri oli. Tätä varten oli\nhän saanut joltakin upseerilta englanninkielisen suosituskirjeen, johon\noli lyöty jonkun esikunnan sinetti.\n\nMutta jos meitä hämmästytti Sinisalon ilmaantuminen, niin vielä\nenemmän ällistyi siitä entinen vartijamme Eskelinen, eräs entinen\npohjoissuomalainen ukkoherra ja Sinisaloa paljon vanhempi mies. Heidän\nmolempien välillä sukeutui seuraavanlainen keskustelu.\n\n-- Se on pirun vale, että tuon näköistä räkänokkaa, jonka korvantaustat\neivät vielä ole kuivat, olisi määrätty minun päällikökseni. Ja jos sinä\net äkkiä lähde pois vaunusta, niin minä sinut talutan.\n\n-- Älä pulita, sillä nyt sinä et puhukaan metsäpirtissä, vaan\nrintamalla. Minä olen sinun päällikkösi ja jollet paikalla vaikene,\nsaat tästä.\n\nSinisalon käsissä välkähteli huikean suuri parabellumpistooli.\n\n-- Minä en pelkää sinun aseitasi, ja voin kyllä ampua takaisin, mutta\ntuommoiseen mieheen ei kannata kuulaa tuhlata.\n\nTämäntapaista vuorokeskustelua jatkui ja kumpikin näytteli pontevasti\naseitaan, mutta molemmat olivat yhtä arkoja, kumpikaan ei uskaltanut\nampua. Lopuksi sanoi Eskelinen: jaha, jos sinä vielä väität, että sinä\ntäällä olet päällikkö, niin mennään sitten heti esikuntaan, kyllä ne\nsiellä asiat selkiävät.\n\nMutta esikuntaan menosta ei tullut mitään, sillä samalla kertaa vaunu\ntärähti pahanpäiväisesti, sen laakerit kiljahtivat kuin ruostuneen oven\nsaranat, vaunu alkoi keinua kummallekin kyljelle, eteen ja taakse, ja\nkatso; me olimme lähteneet liikkeelle Kantalahden asemalta.\n\nMutta Sinisalo veti esille taskustaan englanninkielisen passituksen,\nheilutteli sitä Eskelisen nenän alla ja sanoi, että tässä on\nkirjallinen käsky ja etkö näe sinettiä. Kyllä sinut pannaan\nMuurmanskissa rautoihin, ellet ajoissa tottele päällikköäsi.\n\nJa mahtavana kuin Caesar ikään Sinisalo kääntyi kahden muun\npunalegioonalaisen puoleen ja sanoi heille: vangitkaa jumal'auta tämä\nmies.\n\nJa koska nämä kaksi näkyivät kallistuvan Sinisalon puolelle, sillä\nheihin oli jo heti tehonnut Sinisalon lakissa oleva komea messinkinen\npläiskä ja senjälkeen vielä hänen kädessään oleva sinetillä varustettu\n\"käsky\", niin romahti kuin romahtikin lopulta Eskelisen vastarinta ja\nhyvin pahasti muristen alkoi hän luovuttaa valtakuntansa avaimia\nSinisalolle. Tämä valtakunta oli nim. englantilainen kenttäarkku, johon\nmatkaa varten annetut eväät sekä vangeille että vartijoille, olivat\nsijoitetut.\n\nSinisalo aukaisi arkun, tutki sitä vähän aikaa ja kysyi: missä on\nromminorma, sinä helvetin hulikaani.\n\n-- Ei sellaista ollut, sanoi Eskelinen.\n\n-- Sinä valehtelet, senkin saatanan sammakko, sillä Rae sanoi, että\nteille annettiin kokonainen pullo rommia. Pullo tänne, sanon minä.\n\nJa kun ei pulloa alkanut tulla esille, pidettiin kotitarkastus ja\ntaskujen tarkastus ja lopulta löytyikin Eskelisen housuista kokonainen\nlitranpullo rommia.\n\n-- Ja nyt jaetaan romminorma, sanoi Sinisalo, iski veitsellä taitavasti\npullon kaulan poikki ja alkoi serveerata kunkin miehen kenttäpulloihin.\n\nTämä oli varsin mielenkiintoista työtä ja sitä me vangitkin suu ja\nsilmät auki seurasimme.\n\nJa kun jako oli tehty, otti Sinisalo esille spriikeittiön, kaatoi\nkattilaan vettä, sytytti spriipalasen ja alkoi keittää vettä. Pian\nsievä kuhina ilmoitti sen kiehuvan ja tämän jälkeen hän veti laukustaan\nesille juomalasin ja pussin, jossa oli sokeria, kaasi vettä lasiin,\npudotti sinne 3 suurta sokeripalasta, liuotti ne veteen, ja kaatoi\nvarovasti rommia päälle.\n\nVerenpunaisena läikkyi rommi ensin pinnalla, mutta senjälkeen alkoi se\nhiljalleen sekaantua kuumaan veteen.\n\nMinun käsittääkseni olisi tuohon vielä pitänyt upottaa yksi\nsitruunaviipale, mutta hätätilassa menettelisi se aivan hyvin\nsemmoisenakin.\n\nJa minun täytyy sanoa, että minun mieleni tuntui ylen katkeralta, sillä\ntuo ihana tulinen neste nostettiin eräille huulille, jotka eivät olleet\nminun, vaan Sinisalon ja minä näin Sinisalon ilmeestä ja koko\nolennosta, että se maistui hyvältä.\n\nJa minun mielessäni kyti kalvava kateus, kun senlisäksi ajattelin, että\nnäinköhän sittenkin oli niin hullusti, että tuosta rommipullosta oli\nmäärätty annettavaksi osa myös meille vangeille.\n\nSillä vaikka se olisi jaettu kaikkien meidän kesken, olisi siitä\nsittenkin tullut tuutinki mieheen.\n\nMutta Eskelinen ja muut eivät käsittäneet tuutingin prykäämisen jaloa\ntaitoa, vaan kulauttivat aina silloin tällöin pullonsuusta naukun\nnaamaansa.\n\nJa juna vieri hiljaa eteenpäin. Oli niinkuin olisi ajanut\nlinjaarittomissa rattaissa jollakin pahanpäiväisellä kylätiellä\nEtelä-Suomessa, tai Kolarin-Tornion välisellä maantiellä Mukkaskosken\nvaarin korjaamalla tieosalla, mutta sitten vauhti kiihtyi ja vaunu\nritisi ja paukkui. Jos heittäytyi selälleen penkille, löysi itsensä\nhyvin pian lattialta. Eikä ihmekään, sillä mitään toppuuroikkaa ei\nradalla ollut liikkunut sen rakentamisesta asti, joten ratapölkyt\nolivat irtaantuneet ratavallista ja notkuivat ja keinuilivat junan\npyöriessä eteenpäin. Soilla taas vajosi koko ratavalli, joka nähtävästi\nlepäsi jonkinlaisen porrastuksen päällä, ja vesi ulottui vaunun pyörien\nakseleihin asti ja niiden yläpuolellekin.\n\nVaunussa oli jo tullut pimeä ja ainoastaan yksi pieni kynttilänpätkä\nvartijoittemme puolella antoi valoa.\n\nJa niin sitä mentiin ritisten ja ratisten eteenpäin, kunnes tuli top\ntykkänään, juna pysähtyi. Se seisoi 10 min., 20 min., kenties tunnin,\nkunnes ovi aukeni ja meidät vangit vartijoinemme komennettiin ulos.\nRadan varressa oleva virstantolppa osoitti, että olimme n. 20\nkilometrin päässä Kantalahdesta, Veturista olivat loppuneet halot,\njoita venäläinen kuljettajamme ei lähtökiireessä ollut huomannut ottaa\nmukaan. Vesi oli myös lopussa.\n\nHöyryhevosta oli siis sekä juotettava että syötettävä. Ulkona tuuli ja\npyrytti ja oli pilkkosen pimeä. Osoittautui pian, että oli aivan\nmahdotonta saada siihen kiireeseen hankituksi halkoja. Jonkinmoinen\nsignaalilamppu sytytettiin veturin päässä ja muutamissa vaunuissa ja\npari miestä lähetettiin seuraavalle asemalle, ilmoittamaan mitä oli\ntapahtunut. Mutta me muut jäimme linjalle yöksi.\n\nSeuraavana aamuna aikaisin meitä tultiin herättämään, vaikka ainakaan\nminua ei tarvinnut herättää, sillä yö oli ollut hyvin kylmä. Hampaat\nkalisivat suussa ja aamukahvi olisi todella maistunut hyvin ihanalta,\nmutta sellaista ei voinut uneksiakaan.\n\nOlimme tulleet palaneen mäntymetsän keskelle, jollaisia Muurmannin\nradan varrella on paljon. Suurin osa puista oli kuivunut pystyyn, mutta\nosa oli vielä hengissä. Se oli mielenkiintoinen paikka minulle, joka\ntutkin mäntymetsien luontaista uudistusta, ja tahdoin katsoa, mihinkä\ntoimeen meidät pantaisi. Pian selvisi, että oli tarkoitus saada\nmetsästä halkoja, sillä niitä ei tietysti ollut valmiiksi hakattuna.\n\nSahoja ei ollut, mutta joitakuita hyvin tylsiä kirveen jätteitä\nannettiin meidän käytettäviksemme ja työtä siinä tarvittiin, ennenkuin\nsellaisilla vehkeillä sai polttopuuta irti. Eivätkä ne halot juuri\nhäävin näköisiä tulleet. Jokainen vuorostaan hakkaili lämpimikseen ja\nriitti siinä aikaa havaintojen tekemiseen. Vahtia piti ensin eräs\nserbialainen sotilas, mutta lopuksi tuli Sinisalo meitä vahtimaan. Hän\noli kulkenut esittelemässä itseään vaunusta vaunuun, oli hieman\njuovuksissa, joten hän nähtävästi oli saanut rommia lisää ja tahtoi nyt\ntulla näyttämään minua, vangittua \"saksalaista jääkäriä\", niinkuin hän\noli minut junassa esitellyt. Mies osasi nim. solkata venäjää, sillä hän\noli viipurilainen.\n\nOikeastaan on jonkinverran mielenkiintoista lähteä tällätavoin\nnäyttelyesineenä liikkeelle, sillä saihan sillätavalla kulkea useissa\neri vaunuissa ja nähdä paljon ihmisiä.\n\nJa ainakaan halontekoon ei minua tarvittu, sillä siihen oli Karppinen\npäässyt innostumaan ja halkoja alkoi syntyä valtainen kasa.\n\nKuljimme siis pitkän junamme alkupäähän ja astuimme siellä olevaan\ntavaravaunuun. Vaunu havaittiin sisustetuksi asunnon tapaan. Siinä oli\npari kolme vuodetta, pöytä, kamiina ja talouskaluja. Siinä asusti\nperhe, josta juuri kolme jäsentä oli tsajua juomassa. Ne olivat n.\n45-vuotias mies ja samanikäinen vaimo, sekä 10-vuotias pojannaskali.\nVaunussa olevasta sisustuksesta huomasi, että perheen täytyi olla\npakolaisia. Matkalaukut olivat hyviä. Yksi ja toinen hieno vaatekappale\nja peitto, rouvan sormessa oleva briljanttisormus j.n.e. osoittivat,\nettä vaunussa olijat olivat sivistyneitä henkilöitä. Tämän lisäksi\nnäkyi eräällä vuoteella hyvä valokuvauskone jalustoineen.\n\nSinisalo ilmoitti huonolla venäjänkielellä, että tässä nyt tuon teidän\nnähtäväksenne sen saksalaisen jääkärin, jonka niin mielellänne olette\nhalunneet nähdä.\n\nMies kysyi minulta, olinko saksalainen ja puhuinko saksankieltä. Minä\nvastasin, että olen suomalainen, mutta että ymmärrän ja jonkinverran\npuhunkin saksaa. Tähän mies vastasi, että hän taas puhuu verrattain\nhuonosti venäjänkieltä ja että hän oikeastaan on saksalainen, ja kysyi,\nuskaltaisinko vartijan läsnäollessa puhua saksankieltä.\n\nMinä sanoin siihen, että se tuskin kävisi laatuun, koska vartija\nalkaisi meitä epäillä, kun puhuisimme sellaista kieltä, jota hän ei\nymmärrä, mutta samalla muistui mieleeni eräs Sherlock Holmesin\nsalapoliisikertomus, jossa vartijaa oli petetty siten, että hänen\nmääräämäänsä keskusteluun liitettiin sanoja, joilla voitiin aikaansaada\nsellaista, jota vartija ei olisi sallinut.\n\nTeimme siis sillä tavalla, että keskustelimme ryssänkielellä, mutta\naina joukkoon panimme jonkun saksalaisen sanan tai lauseen paikkoihin,\njoissa tahdoimme, ettei Sinisalo meitä ymmärtäisi. Koska Sinisalo\nsitäpaitsi osasi hyvin huonosti venäjänkieltä, niin ei hän tässä mitään\nhuomannut. Saimme siis eteemme suuret läkkipeltimukit höyryävää tsajua,\njonka joukkoon kaadettiin vähän siirappia ja Sinisalo kaivoi\ntaskustansa rommipullon, josta hän ensin kaatoi isännälle ja itselleen,\nmutta sitten myös minulle. Ja niin alettiin jutella.\n\nMies oli saksalainen, mutta Venäjän alamainen. Hänellä oli ollut koti\nPietarissa ja oli hän vallankumouksen puhjetessa ensin joutunut\nvangiksi ja kestänyt senjälkeen monenlaisia seikkailuja, kunnes hän\nlopulta oli päässyt sieltä pakenemaan englantilaisten puolelle. Täältä\naikoi hän jatkaa matkaa Muurmanskiin, jonka kenraalikuvernöörin tunsi,\nmutta oli tullut matkalla pidätetyksi. Oli saanut kestää sen seitsemät\nkuulustelut, jona aikana hän oli saanut olla vartioituna vaunussa,\njonka oli saanut itselleen hankituksi, kun oli käyttänyt loppuun\nviimeisetkin rahavaransa. Ja nyt oli hän lahjonut veturinkuljettajan\nparilla kultasormuksella, saaden siten koplatuksi vaununsa junan\nperään.\n\nValitti, että englantilaiset olivat olleet hänelle hyvin tylyjä ja\nkohdelleet häntä vihollisena, vaikka häneltä oli läheisiä sukulaisia\nkaatunut rintamalla ja vaikka hänen vaimollaan oli läheisiä sukulaisia\nEnglannissa, jotka niinikään taistelivat liittoutuneiden riveissä.\nTäkäläisissä oloissa oli aivan mahdoton saada todistetuksi\nidenttisyyttänsä. Häntä oli kohdeltu kuin koiraa ja lopuksi ei hän\nollut nähnyt muuta keinoa kuin jollakin tavalla lahjoa itsensä\nperille Muurmanskiin, jossa toivoi saavansa apua Muurmannin\nkenraalikuvernööriltä.\n\nNäihin aikoihin oli eräs nurkassa oleva vuode alkanut hieman liikkua ja\nvuodepeitteen alla näkyi pyörivän jotakin. Sieltä kuului ähkinää ja\npuhkinaa ja lopuksi astui esille, niinkuin Fenix-lintu tuhasta, kaunis\n17-vuotias tummatukkainen tyttö. Hän oli näin sotavangin silmissä vielä\naika hyvin puettu, ja vaikka minä olinkin puettu ryssän sinelliin ja\nrikkinäisiin bolshevikkeihin ja vaikka tukkani oli pörröllään ja\nkasvoni partaiset, niin nousin ylös ja koetin tehdä naamani\nmahdollisimman makeaksi, sekä esitellä itseni mahdollisimman\nkohteliaalla kumarruksella.\n\nJa sanomattoman arvokkaasti ja viehkeästi tervehti nuori neitonen\nminua, ojentaen minulle hieman känsittyneen, mutta vielä selvästi\njalonmuotoisen kätensä.\n\nJa niin sitä keskusteltiin maailmanpolitiikkaa, niinhyvin kuin\ntaidettiin, kunnes lopulta Sinisalo alkoi käydä levottomaksi ja\nlähdönhetki tuli käsiin. Otin kynän taskustani ja piirsin lattialta\nottamalleni tuohipalaselle nimikorttini, sekä sen alle: Vergiss meiner\nnicht.\n\nJa neitonen taas otti pienestä lippaasta paperipalasen, kirjoitti sille\njotakin ja kiersi sen käärölle, niinkuin arvat Suomen arpajaisissa\nkierretään ja pisti tämän aarteen käteeni.\n\nAstuimme ulos vaunusta ensin hyvästeltyämme isäntäväkeämme ja läksimme\nkävelemään ratavallia.\n\nNousimme tavallisiin rautatievaunuihin ja kävelimme niissä eteenpäin.\nIhmiset katselivat minua niinkuin ihme-elävää ja uhkauksia ja kirouksia\nsateli korviini. Erittäin vihaisia olivat serbialaiset, jotka hyvin\nymmärrettävillä liikkeillä näyttivät, että pää oli nostettava pois\nhartioiltani, ja ryssät, jotka vähänväliä pysäyttivät minut ja\nkysyivät, minkävuoksi olin tänne alunperin tullut.\n\n-- Ei kestä kauan ennenkuin valloitamme Suomen uudestaan ja silloin\npiru tsjuhnan durakat perii, sanoivat he.\n\nMutta minä olin hyvällä tuulella ja keräilin paperossin pätkiä sen kuin\nennätin. Sillä niitä näkyi täällä olevan suuri varasto. Pistin myös\ntaskuuni Muurmanskij Vjestnikin, joka lojui eräällä penkillä, eikä\nmitään omistajaa näyttänyt olevan läheisyydessä.\n\nLopuksi tulimme muutamaan vaunuun, jossa oli pelkästään\nvienankarjalaisia. Ja koska siellä, missä karjalaisia on, on käymässä\nvilkas komerssi, oli tämä vaunu samalla kauppakojuna. Siellä ostettiin\nja myytiin ja vaihdettiin seldiä, vaatteita, leipää, kenkiä, tupakkaa,\nsokeria, jamipurkkeja, kondenseerattua maitoa, teetä ja herra ties\nmitä.\n\nSinisalo ryhtyi tekemään kauppoja ja minä aloin keskustella\nkarjalaisten kanssa. Ja kun kaupat eivät rotsineet, joka riippui siitä,\nettä Sinisalolla luultavasti ei ollut rahoja, niin hän ehdotti, että\notettaisiin kortit kaupan välittäjiksi.\n\nToiselle puolen pantiin panokseksi rahaa, jota tosin ei Sinisalo\nvetänyt esiin, ja toiselle puolelle hyödykkeitä. Ja niin alkoivat\nkortit läiskyä ja minä aloin jutella karjalaisten kanssa. Interveivasin\ntällä ajalla kaikkiaan 36 karjalaista ja heistä oli jokainen Karjalan\nSuomeen liittymistä vastaan. Mutta ei myös kukaan halunnut palata\ntakaisin Venäjän alamaisuuteen. Kaikki halusivat, että Karjalasta\ntulisi itsenäinen.\n\nTällä välillä oli Sinisalo hävinnyt korttipelissä, sillä siinä ei\npetetä karjalaista niinkuin suomalaista, ja häneltä alettiin vaatia\nsuorituksia. Kun S. veti parabelluminsa esille, ei se tehonnutkaan,\nsillä karjalaisilla oli myös aseita. Niitä oli heille nim. runsaalla\nkädellä jaeltu, jotta he voisivat muka puolustaa itseään suomalaisia\nvastaan.\n\nJa nyt paljastui, ettei Sinisalolla ollut penniäkään rahaa. Hän oli\nkaikki juonut Kantalahdessa. Hänellä ei myöskään ollut kelloa tai muuta\nirtainta omaisuutta, ja niin sai hän vaihtaa komean Colt-revolverinsa\nNagan-revolveriin ja antaa sitäpaitsi englantilaisen villaliivinsä\nunivormunsa alta.\n\nSinisalo näki parhaaksi komentaa minut lähtemään vaunusta, ja läksi\nitse edellä. Kun hän oli astunut radalle ja minä juuri olin\nlaskeutumassa hänen peräänsä, kuiskasi minulle eräs vaunussa oleva\nryssä, että nyt olisi kaikkein parasta ubjeshat, sillä tuossa\nnagaanissa ei ollut ainoatakaan patruunaa.\n\nOlisi tosiaankin ollut aivan erikoinen tilaisuus lähteä luikkimaan,\nmutta siihen ei minulla ollut vähintäkään halua.\n\nVeturissa näkyi jo olevan koko määrä halkoja, mutta sitävastoin kuului\nse olevan muuten rikki, ja veturinkuljettaja ja Suokas tuntuivat sen\nsisällä hääräilevän. Mitään tietoa siitä, milloinka liikkeelle\nlähdettäisiin, ei ollut. Minulla oli nälkä ja jano, joka\nviimeksimainittu johtui varsinkin siitä, että tiesin Sinisalon taskussa\nolevan melkein täysinäisen rommipullon.\n\nKun astuimme radan varteen ja istuimme eräälle kaatuneelle hongalle,\nniin katsoin miettiväisen näköisenä Sinisaloon ja kysyin, että\nnäinköhän Englannin armeijassa rangaistaan sitä, joka hukkaa\nunivormuperseedeleitänsä ja varsinkin sitä, joka ilman taistelua\nmenettää aseen. Meillä Suomen armeijassa on tämmöisissä tapauksessa\nerittäin ankarat rangaistukset. Niin että esim. se, joka myy tai muuten\nhävittää hänelle luovutetun univormukappaleen, saa siitä 6 vuotta\nkuritushuonerangaistusta, jotavastoin sellainen henkilö, joka ilman\ntaistelua luovuttaa vahtipalveluksessa ollessaan armeijan uskoman\naseen, hirtetään.\n\nNämä resonemangit eivät olleet oikein Sinisalolle mieleen, sillä hän\noli tehnyt Englannin armeijassa juuri samat rikokset, ja kun hän kuuli\nnäistä muka Suomen armeijassa käytännössä olevista pöyristyttävistä\nrangaistuksista, alkoi hänen mielensä käydä ylen levottomaksi.\n\nJa kun minä vielä keskustelua hieman laajensin ja kerroin, kuinka\nerinäisistä Rud. Kiplingin romaaneista selviää, että ainakin Englannin\nIntiassa palvelevissa joukoissa tällaisista rikoksista rangaistukset\nolivat varsin pöyristyttävät, jonka johdosta minä neuvoin häntä, että\nhän esim. rommipullollaan koettaisi ostaa takaisin nuo karjalaisille\npelaamansa tavarat, niin ehdotti Sinisalo lopulta, että sittenkin olisi\nviisaampaa, että me tyhjentäisimme kahteen pekkaan rommipullon ja minä\nen hiiskahtaisi mitään, sillä kukaan ei voisi nähdä, että häneltä oli\nliivi poissa ja että hänellä parabellumpistoolin sijasta oli tupessaan\nnaganirevolveri.\n\nJa koska ei minulla ollut mitään hyvää asiaa vastaan, niin otimme vettä\nojasta ja aloimme nauttia rommigrogeja. Selvisi, että junassa oli ollut\nrommilaatikko, jonka junamiehet olivat varastaneet, joka varkaus\nmyöskin oli syynä siihen, että juna nyt seisoi linjalla. Tämän pullon\noli Sinisalo muka löytänyt radan varrelta, jonne se oli pudonnut. Ja\nniin kittasimme yhdessä rommigrogeja siihen määrään, että kohtuus tuli\nylitettyä. -- Kun me vaunussa heräsimme, oli juna jo asemalla. Minä\nmakasin penkillä Karppisen vieressä ja oli hän levittänyt viltin minun\npäälleni, niin ettei minusta näkynyt mitään. Lattialla kuorsasi\nSinisalo, ja muita punaisia vartijoita ei näkynyt.\n\n-- Olipa hyvä, maisteri, ettei täällä ollut mitään punaisia, sillä\nmuuten olisi sinun käynyt huonosti, sanoi Karppinen huomatessaan minun\nheränneen.\n\nHeittäydyin uudestaan pitkälleni ja lepäsin vähän aikaa. Senjälkeen\nnousin ylös ja join vettä ja voin olosuhteisiin nähden hyvin. Aloin\njakaa Karppisen kanssa tupakkasaalistamme ja teimme molemmat itsellemme\nlöytämästäni sanomalehtipaperista sätkät.\n\nVetelimme juuri ensimmäisiä haikuja, kun Eskelinen ja hänen seurassaan\n2 punalegioonalaista astuivat sisälle.\n\nHän äkkäsi heti Sinisalon lattialla ja kauppasi ensi työkseen hänen\nvyöltään Nagan-revolverin.\n\n-- Siinä se s--n sika sitten makaa, ja p--u vieköön, eikös se ole ollut\nvähällä päästää vankeja karkaamaan. On se tämäkin olevinaan\nvahtipalvelusta, mutta kyllä tähän täytyy tulla uusi kuranssi. Ja niin\nhän otti nurkasta sangollisen vettä ja valutti sitä hyvän annoksen\nSinisalon silmille.\n\nTämä virkisti miehen hetipaikalla.\n\n-- Jaa'a, sanoi Eskelinen, täällä kerrotaan sellaista, että sinä olisit\npelannut kortilla Englannin armeijan tavaraa ja tässä tupessa onkin nyt\nNagan-revolveri, eikä Coltin-revolveria. Ja minä vaadin nähdä, onko\nsinun päälläsi Englannin armeijan kamelinkarvanen liivi. Pohmelossa ja\nsurkeassa tilassa raukesi Sinisalo kuni lasaretin suurus ja Eskelinen\nsanoi, että nyt sitä mennäänkin perävaunuun, sillä siellä on\nenglantilaisia upseereja ja sinä saat tehdä tiliä päällystöllesi. Ja\nnyt poika mars.\n\nJa niin läksivät Eskelinen ja Sinisalo vaunusta ulos. Aivan pian\npalasivat he kuitenkin takaisin. Heidän välillään oli nähtävästi\nmatkalla syntynyt kompromissi, mutta päällikkyys oli Sinisalolta pois.\n\nMinä olin koko ajan nukkuvinani ja päästin silloin tällöin ilmoille\ntukevan kuorsauksen, jottei Sinisalon päähän pälkähtäisi, että minä\nolin hänet ilmiantanut, jota en muuten ollut tehnytkään.\n\nSaimme tietää, että edessämme oleva silta oli räjäytetty ilmaan. Tämän\nteon olivat muka tehneet jotkut ilkivaltaiset bolshevikit, sanottiin,\nmutta minä arvasin, kutka oikeastaan olivat esiintyneet.\n\nEi siis auttanut muu kuin kärsivällisesti odottaa. Oli jo tullut ilta,\nja vaunuun tuotiin pieni öljylamppu. Muuten oli vaunu kylmä kuin\nhollitupa.\n\nSeuraavana aamuna eräs ranskalainen upseeri komensi meidät kuljettamaan\nraskaita laatikoita ja kofferteja, jotka ryssät olivat sijoittaneet\nepäjärjestykseen minkä mihinkin vaunuun. Nämä kaikki poimiskeltiin\nesille ja lastattiin yhteen ainoaan umpinaiseen vaunuun, joka niistä\ntuli täpösen täyteen.\n\nKyllä siinä oli kantamista, eikä ihmekään, sillä huomasimme että\nlaatikot olivat raudasta tai teräksestä, vaikka ne olivat laudoilla\npäällystetyt. Sisällys ei hölkkynyt, mutta oli raskasta kuin lyijy.\n\nEnpä arvanne kovin väärin, kun otaksun, että ne sisälsivät Venäjällä\ntoimivan englantilaisen tiedusteluosaston paperit, jotka Muurmannin\nkautta saatiin kuljetetuksi Englantiin.\n\nKun olimme suorittaneet loppuun raskaan työmme, saimme palkaksi 2\npaperossia, kourallisen teetä ja suuren kimpaleen sokeria, ja pääsimme\nasemalle, missä sai kipjaatokista kuumaa vettä niinpaljon kuin halusi.\nNyt vihdoinkin saimme toteuttaa kauan mielessämme värähdelleen\nunelmamme aamuteestä. Senjälkeen taas hakkasimme metsässä halkoja.\nSitten meidät komennettiin rataa käymään, kuljimme n. 10 km eteenpäin,\nkorjailimme sitä pahimmissa kohdin ja vasta illan pimetessä päästiin\ntaas vaunuun, jossa meillä oli lämmintä teetä mielin määrin sekä\nsäilykelihaa ja leipää, jota ranskalainen oli antanut. Vaunu oli\nlukittu ja me saimme olla aivan rauhassa, sillä vartijamme maistelivat\nviereisessä osastossa rommia. Mutta samassa muistin minä erään pienen\npaperilipun, jonka tänä aamuna kokoonkäärittynä olin saanut, ja siinä\nseisoi Mary De ... (eräs tanskalainen nimi) Freiherrin von C. ... ja\noli siihen sitäpaitsi muutamilla vedoilla piirretty sievä neliapilas\nmonogrammeineen, jotka osoittivat, että antaja oli tottunut käyttämään\nkynää myös piirustukseen.\n\nVarmaan oli sillä kädellä piirretty monta kaunista sanaa\nparfyymituoksuiselle paperille. Mutta minun silmäni katselivat utuiseen\nkaukaisuuteen ja minä painoin hehkuvan suudelman likaiselle paperille.\n\n\n\n\nXVIII LUKU, jossa edelleen kerrotaan, miltä tuntuu matkustaa ryssän\nrakentamalla rautatiellä.\n\n\nVihdoinkin tapahtui se ihme, että juna pääsi lähtemään.\n\nKauan ei kuitenkaan kuljettu, ennen kuin taas tuli top tykkänään.\n\nJuna pysähtyi eräällä suolla, jonka poikki joki virtasi.\n\nJoen yli vievä silta oli rikki.\n\nMutta sille oli asetettu lankkuja ja pölkkyjä, niin että jalan pääsi\nyli. Toisella puolella odotti toinen juna ja nyt saimme kuulla sen\n\"ikävän\" uutisen, että meidän junamme oli tyhjennettävä ja sen lasti\nkuljetettava odottavaan junaan. Ei ollut lainkaan mieltä ylentävää\ntietää, että taas joutuisimme kantamaan raskaita, teräväkulmaisia\nlaatikoita.\n\nMutta siihen työhön meidät kuitenkin pantiin. Oli siinä todella aika\nhomma, kun sai raskaan, neliskulmaisen laatikon kanssa, jossa ei ollut\nminkäänlaista kädensijaa, keinotella heiluvaa lankkusiltaa myöten\nvirran toiselle puolelle ja senjälkeen koettaa saada tavarat vaunuun,\njoka oli korkealla ratavallista.\n\nJa se ratavalli oli hyvin kapea ja luisu, niin että tavaroita nostaessa\noli aina luistaa selälleen.\n\n-- Tämä on koiran työtä, sanoi Karppinen, kiskoessaan selässään\nhirmuista laatikkoa, joka ehken painoi noin parisensataa kiloa. Ja kun\nhän tuli sillalle, alkoi silta epäilyttävästi keinua ja vavista, ja\nhuutaen avukseen kaikki maanalaiset jumalat onnistui Karppinen\nomituisessa intiaanitanssissa töintuskin pääsemään sillan yli, mutta\nsilloin hän lensikin nenälleen ja laatikot peittivät hänet.\n\nRiensimme kiireenkaupalla katsomaan, oliko Karppisessa enää yhtään\nehjää luuta, mutta kokonaisena hän sentään laatikon alta löytyi.\nVaatteet olivat kuitenkin selästä halenneet, niinkuin Jerusalemin\ntemppelin esivaate, ja kauheasti sadatellen nosti Karppinen taas\nlaatikot selkäänsä.\n\nRanskalainen, joka oli meidän työtämme katsellut, käsitti, ettei se\nollut helpointa laatua, ja niinpä saimmekin suureksi mielihyväksemme\nkuulla, että työmme päättyisi heti kun olimme saaneet hänen laatikkonsa\nvaunuun. Tämä ei kestänyt kuin puoli toista tuntia, ja niin oli meidän\nvuoromme katsella, kun muut hikoilivat. Mutta kaikkein suurin onni\nkohtasi Karppista, sillä ranskalainen ojensi hänelle vanhan ja\nlikaisen, mutta kuidenkin ehjän aamuviitan.\n\nTavallinen takki ei olisikaan Karppisen päälle mahtunut, sillä\nKarppisen hartiat olivat kokolailla kaukana toisistaan. Sitäpaitsi\njakoi ranskalainen meille piskettiä, merimiespihviä ja lardin, joka\ntuntui aivan erinomaiselta herkulta. Tämän lisäksi saimme lusikat ja\naluminiumilautaset.\n\nVaunuun meitä ei voitu viedä, sillä kaikki vaunut paitsi ne, joita\nlastattiin, oli suljettu ja avaajaa ei löytynyt mistään. Ainoastaan\nviimeisenä junassa ollut Pulmanvaunu oli auki, mutta se oli\nparempiarvoisia matkustajia varten.\n\nPysähdyimme siis radanvarteen eräälle ratapölkkypinolle katsomaan,\nminkälaisia matkustajia sinne siirtyisi. Kaikkein ensin astui\nryhdikkäänä siltaa kohti komeaan venäläiseen univormuun ja\nlukemattomiin krashaaneihin ja nauhoihin puettu venäläinen kenraali.\nHäntä seurasi jättiläiskokoinen palvelija kantaen matkatarpeita sekä\ntoinen palvelija, joka oli jotakin omituista rotua, luultavasti\nmongooli tai tattari, ollen komeassa puvussaan jokseenkin marakatin\nnäköinen ja täydellinen vastakohta komearyhtiselle seuralaiselleen.\nMutta voimaa miehessä oli, sillä hänellä oli selässään hyvin suuri\nkantamus.\n\nKun piti astuttaman lankkusillalle, niin kenraalin urhoollisuus petti\nja koko jono seisahtui. Sillä kenraalin takana oli vielä pitkä rivi\nmuita ensiluokan matkustajia, serbialaisia, italialaisia,\nenglantilaisia, juutalaisia, venäläisiä, tatarilaisia, kasakoita ja\nties mitä muita murjaaneja. Oli se sekalaista seurakuntaa, mutta\nkaikilla oli hyvät vaatteet ja matkavarustukset. Ja kaikkein ihanimpana\nseisoi joukossa kuitenkin Mary isineen, äitineen ja veljineen. He\nolivat tulleet korotetuiksi ensiluokan matkustajien joukkoon.\nNähtävästi oli isä matkalla löytänyt jonkin tuttavan ja päässyt arvonsa\nmukaiseen asemaan.\n\nMutta jono seisoi yhä paikallaan. Kenraali posmitti ja posmitti ja\nhuitoi käsillään. Hänen takanaan oleva kirjava joukko posmitti sekin\nomilla kielillään, ja jonon päähän alkoi kerääntyä proletariaattia\ntaakkoineen. Tuuli puhalsi vinhasti ja kuulin jo erään englantilaisen\nehdottavan, että kenraali heitettäisiin veteen.\n\nLopulta tarttui jättiläismäinen palvelija isäntäänsä, kantoi hänet\nsillan yli ja niin pääsivät muutkin painumaan perästä.\n\nEn tiedä, kuinka kauan meitä olisi pidetty päältäkatsojina, ellei eräs\nenglantilainen upseeri olisi sattunut huomaamaan, että olimme\njoutilaina ja viitannut mukaansa.\n\nHänen perässään kuljimme läheiselle kankaalle, joka taaskin oli\npalanutta mäntykangasta, ja rupesimme pystyttämään sille suurta\nsotilastelttaa. Teltta oli vahvasta purjekankaasta, mutta sen puuosat\nolivat osaksi rikki, joten saimme muutamia tehdä uudestaan. Upseeri ei\nitsekään näkynyt olevan selvillä siitä, kuinka sen eri osat olivat\nsovitettavat toisiinsa, joten meidän teknikkomme Suokas oli hyväksi\navuksi tässä suhteessa.\n\nIhmeen ketterästi hän hääräili ja antoi määräyksiä, työntäen meille\nkäsiin milloin minkin kalikan, ja niin oli teltta pian pystyssä.\n\nMutta Karppinen kokosi teltan lattiaksi kuusenhavuja, raivasi sen alta\npois pahimmat kannot ja lattian päälle levitettiin vedenpitävä kangas.\n\nLopuksi suoritettiin kuitenkin kaikkein hauskin temppu, sillä\nominpäinsä laittoivat Karppinen ja Mansikkamaa teltan edustalle\nmahtavan rakovalkean.\n\nTämä oli meille kaikille mieleen, sillä nyt saimme istua\nlämmittelemään. Englantilainen upseeri nosti tulelle kenttäkeittiön ja\nkeitti meille teen, jonka joukossa oli runsaasti säilykemaitoa ja\nsokeria. Tällä tavalla saimme aamiaisen oikein lämpimän ruuan kanssa,\nsillä rakovalkealla lämmitettiin myös meidän ranskalaiselta saamamme\nmerimiespihvit. Mutta samalla annettiin junasta ensimmäinen\nvaroitussignaali, sillä veturi mylvähti kuin härkä; tämän puolen\nveturit eivät osaa niin viheltää kimeästi niinkuin meidän. Ja\npikamarssissa läksimme me junalle takaisin. Täällä osoitettiin meidät\nerääseen hajaantumaisillaan olevaan kolmannen luokan vaunuun, josta\nkaikki akkunat olivat rikki. Vaunun klosetti oli aivan täynnä, mutta se\nei lainehtinut, sillä kaikki oli jäässä.\n\nJa niin alkoi juna taas madella eteenpäin. Täysi työ näkyi olevan\nveturilla ja kovasti se puhkui ja ponnisteli, mutta pääsi kuitenkin\neteenpäin. Ulkona tuiskusi ja tuuli, mutta ilma alkoi vähitellen\nlämmetä ja tuisku muuttua sateeksi. Ja klosetti alkoi haista, ja\nminkälainen haju olisi vaunussa ollutkaan, jos ei siinä olisi ollut\nniin hyvä ilmanvaihto.\n\nYhtäkkiä tuntui siltä kuin veturi olisi päässyt liikkeelle. Puut\nalkoivat vilahtaa ohitse paljon nopeammassa tahdissa, mutta sitten\nalkoi tuntua rattaiden kitinää ja jarrutusta ja juna pysähtyi\nsellaisella nykäyksellä, että minä lensin Karppisen syliin.\n\nPistin pääni ulos akkunasta ja näin, että meidän vaunumme oli junassa\nviimeisen edellinen. Juna oli katkennut ja häntäpäätä ei näkynyt\nmissään. Ei auttanut muu kuin peräytyä takaisin ja käydä hakemassa\ntoinen pää, johon myöskin mainitsemani Pulmanvaunu kuului. Mutta niin\nyksinkertainen temppu kuin kahden vaunun koplaus ei onnistunutkaan,\nsillä tähän tarpeelliset vehkeet olivat täydellisesti rikki. Sitäpaitsi\noli vielä juna törmännyt radalla seisovaa junaa vastaan, niin että\npuskurit olivat särkyneet ja kahden yhteen sattuneen vaunun etupäät\nvialla. Siinä tuli taas parin tunnin seisaus. Molemmat vaunut\ntyhjennettiin ja metsästä haettiin suuria honkahirsiä vivuiksi ja\nsärkyneet vaunut pudotettiin radan varteen. Vasta senjälkeen saatiin\njunan molemmat päät yhdistetyiksi toisiinsa, ja niin lähdettiin taas\neteenpäin. Mutta etanan vauhdilla ja usein pysähtyen. Yöllä ei liikuttu\nyhtään.\n\nEräs silta räjähti ilmaan aivan meidän takanamme, mutta ei\nvahingoittanut junaa. Se oli kolmas silta, jonka suomalainen\npommikomennuskunta tällä radalla räjäytti.\n\nJuna pysähtyi usein. Milloin oli mitäkin paikkaa korjattava, milloin\noli katsottava, oliko rata kunnossa, ja joka paikasta virtasi junaan\nmatkustajia, niin että lopulta kaikki vaunut olivat täynnä, eikä\nkellään ollut tilaa istua.\n\nMinä seisoin akkunan luona ja katselin maisemaa. Kuljimme Kuollan\nniemimaan halki ja komeata seutua se oli. Näkyi siinä virtoja ja\npuroja, joissa vesi oli kristallinkirkasta. Lintuja tuhahteli lentoon,\nvillipeura viillätti metsän halki, suorarunkoiset puut välkkyivät\nlaskevan auringon valossa ja kaukaa häämöittivät tunturien laet.\n\nMutta nämä tunturit olivat rikkaat mineraaleista. Soiden alla oli\nkivihiilikerrostumia. Juuri äskettäin oli eräs serbialainen patrulli\nlöytänyt sieltä naftaakin, ja kaikkea tätä hyvyyttä ei voitu käyttää\nihmiskunnan hyödyksi, sillä maailman mahtavat olivat saaneet\npäähänsä, että aluetta hallitsisivat ryssät. jotka eivät mihinkään\nkäytännölliseen, luovaan työhön pysty. Ryssät ovat nimittäin\nhaaveellinen ja filologinen kansa, joka aikoinaan tulee kyllä\nupottamaan maailman runoihin ja kirjallisuuteen, mutta luonnonaarteilla\nei heidän hallussaan tule olemaan sitä arvoa kuin jonkin suomalaisen\nkansan käsissä. Karjalaisestakin voidaan tehdä työmies, mutta ryssästä\nei milloinkaan.\n\nOlimme jo päässeet niille alueille, missä muinoin niin mahtava Kuollan\nlinna sijaitsi, ja aloimme lähestyä matkan päätä, s.o. Muurmanskin\nsatamaa. Tulia alkoi välkkyä pimeässä. Majakkaloistot vilkkuivat ja\nsotalaivojen valonheittäjät suuntasivat vähä väliä häikäisevän\nvaloviirunsa eri suuntiin. Tulimme Muurmannin laajalle ratapihalle.\nLukemattomia raiteita ja merkkilyhtyjä näkyi pimeässä, valaistuja junia\nhöyrysi asemalla, ihmisiä näkyi liikkuvan vaunujen välissä ja lopulta\npysähtyi juna lankkulaiturin ääreen. Oltiin perillä.\n\n\n\n\nXIX LUKU, joka antaa kuvauksen siitä, minkälaiselta maailma tuntui\nsuomalaisesta sotavangista Muurmannin satamassa ja esittää pari uutta\nystävää.\n\n\nJuna tyhjeni vähitellen, mutta kukaan ei tullut aukaisemaan meidän\nvaunuamme. Asemalaituri oli valaistu Lux-lampuilla ja vaunun akkunasta\nvoimme nähdä, mitä siellä tapahtui. Pulmanvaunusta astui ulos pari\nmatkustajaa kerrallaan ja heidän passinsa ja paperinsa tarkastettiin.\nTarkastus sujui nopeasti ja melkein kaikilla matkustajilla näkyi olevan\nvastaanottajansa, jonka kanssa hän poistui laiturilta. Mutta kun Maryn\nja hänen isänsä, äitinsä ja veljensä vuoro tuli, eivät paperit\nselvinneet, vaikka niitä kauan aikaa käänneltiin ja tutkittiin. Silloin\ntällöin siirrettiin joku matkustaja, jonka paperit luultavasti eivät\nolleet kunnossa, syrjään, ja niin jatkui tarkastus edelleen. Vaunu\nvaunun jälkeen tyhjeni. Vähä väliä joku joukosta siirrettiin samaan\nryhmään kuin Mary vanhempineen. Vasta noin parin tunnin päästä olivat\nkaikki vaunut tyhjät. Syrjään siirretyt matkustajat lähtivät vihdoin\nhekin serbialaisen upseerin saattamina kulkemaan asemalta. Junasta\nalettiin irroittaa vaunuja, junaa siirrettiin edestakaisin Muurmanskin\nasemalla ja meidän vaunumme seurasi mukana. Mutta lopulta se\nirroitettiin muista vaunuista ja työnnettiin satamaan aivan erään\nraiteen päähän. Laituri oli valaistu ja jättiläismäisiä kuljetuslaivoja\nnäkyi satamassa. Arvelimme jo että meidät suorastaan lastattaisiin\nlaivaan, kun vaunun ovi avautui ja eräs englantilainen vääpeli, joka\nsittemmin tuli ylivartijaksemme, viittasi kädellään ja komensi: \"come\non\".\n\nJouduimme hänen kanssaan sittemmin siksi paljon tekemisiin, että on jo\ntässä syytä esitellä hänet.\n\nMies oli runsaasti kuusi jalkaa pitkä, hartiakas ja ryhdikäs. Tukka oli\nharmaa ja naamaa somistivat harmaat jättiläisviikset. Nenä oli suuri\nkuin leivän puolikas ja välkkyi sähkölamppujen valossa kaikissa\ntaivaankaaren väreissä. Mutta enimmän oli siinä sittenkin punaista ja\nsinistä. Samaa väriä oli myös nenän ympärystä, joten kaikki todisti,\nettä mies oli kallistanut useammankin \"pintin\" naamaansa. Ja että hän\ntätä tehdessään ei ollut käyttänyt kovin pieniä laseja, näkyi hänen\navarasta kidastaan ja tuosta punerruksesta, joka oli hänen nenässään ja\nnenän ympärillä ja joka luonnollisesti oli saanut alkunsa siitä\nalkoholista, joka lasista juodessa säteilee nenää vastaan. Tämän\nkirjoittaja nim. on tehnyt sen havainnon, että jätkämiehillä, jotka\njuovat pullon suusta, ei tavallisesti ole punaista viinanenää. Miehen\nrinnassa komeili kunniamerkkejä, joista Khartumin mitalli osoitti, että\nmies oli taistellut Englannin siirtomaissa troopillisen auringon\npaahteessa, vaikka hän nyt oli lähetetty tänne napaseudulle\ntaistelemaan Pohjolan hyisessä talvessa. Jokainen millimetri miehessä\nosoitti voimakasta ja täsmällistä sotilasta, sellaista joiden avulla\nylpeä Britannia ylläpitää mahtavaa maailmanvaltaa. Mies ei osannut\nmuuta kuin englantia, mutta silmäyksillä ja viittauksilla ja korkealla\n\"come, come on\" huudahtain hän osasi tehdä itsensä hyvin ymmärretyksi.\n\nKun astuimme ulos vaunusta, niin Comeon, joksi miehen ristimme,\nkoetteli taskujamme vain ulkoapäin, tunnusteli Karppisen lihaksia ja\nhymähti \"very good\", heitti pikaisen silmäyksen meidän tamineihimme\nja ärjäsi \"come on\". Ja niin alkoi pikamarssi. Comeon harppasi\nseitsenpeninkulmaisia askeleita ja me koetimme parhaamme mukaan\nsuoriutua jälessä. Ei siinä paljoa ennättänyt ympärilleen katsoa.\n\nLopuksi pysähdyttiin ja saimme käskyn nousta punaiseen venäläiseen\ntavaravaunuun, jonka ovi heti paiskattiin kiinni. Vaunussa paloi\nvaivainen lyhty ja hämärässä erotimme siinä lavitsan, jolla loikoi\nkaksi miestä, saksalaisia sotavankeja molemmat, kuten sittemmin sain\ntietää. Laverin edessä paloi kamiina ja vaunu oli puhdas ja sen\nseinillä riippui tuoppeja, keittoastioita, nuttuja ynnä muutu tavaraa.\n\nKeskellä oli jakkarantapainen ja sillä istui suurinenäinen\njuutalaisennäköinen, englantilainen sotilas, \"Tobacco\", sanoi hän ensi\ntyökseen. Kiiruhdin tarjoamaan hänelle paperossia, sillä minulla oli\njälellä pari sellaista. Otaksuin nimittäin miehen vartijaksi ja tahdoin\nolla hänelle kohtelias.\n\nSilloin nykäisi joku minua käsivarresta ja sanoi saksaksi: \"Älkää\nantako hänelle mitään tupakkaa. Mies ei ole sen näköinen, että hänelle\nkannattaa mitään antaa. Mies on juutalainen.\"\n\nJa samalla nosti puhuttelija tuikun lähemmäksi, jotta voin nähdä\ntupakan pyytäjän kasvot.\n\nMies oli tosiaankin juutalainen. Mutta hän ei muistuttanut rikasta\nmiestä, vaan meidän kaikkien proletaarien veljeä Latsarusta. Sillä\nhänen naamansa oli täynnä paisumia ja taisi olla muu ruumiskin, kädet\nnim. olivat kuin rupimöhkäleet.\n\nSurkeasti valittaen juutalainen, jonka nimi muuton oli David, sanoi:\nIch bin sehr krank. (Minä olen kovin sairas).\n\nMutta siihen tiuskasi takana seisova saksalainen, joka piti tuikkua\nkädessään: \"Davidia ei vaivaa mikään muu kuin likaisuus ja laiskuus ja\nhän on kaikin puolin täydellinen Jumalan mieliharmi.\"\n\nJa niin jätimme Davidin rahille, jossa hän istui kuin kuvapatsas, ja\nrupesimme tekemään tuttavuutta.\n\nNuo kaksi saksalaista olivat nimeltään Fritz ja Josef. -- Oli heillä\nsukunimetkin, mutta ne olivat siksi tavalliset, ettei niitä tässä\nyhteydessä kannata mainita. Ja kun tuttavuus oli tehty, niin seuraa\n\n\n\n\nXX LUKU, jossa Fritz kertoo tarinansa.\n\n\nSaksalaiset sotavangit Fritz ja Josef olivat kumpikin sangen\nkohteliaita miehiä. Esiteltyään itsensä he vetivät esille pari penkkiä,\njoille me sijoituimme ja kun he huomasivat meidän olevan matkasta\nuupuneita, alkoivat keittää teetä. Sitäpaitsi nostettiin kamiinalle\nkattila, jonka he itse olivat rautapellistä tehneet, ja siihen pantiin\nkiehumaan riisiryynejä. Sen viereen sijoitettiin tulelle peltilaatikko,\njossa he alkoivat paistaa merimiespihvejä lardissa.\n\nHeillä näkyi tosiaankin olevan varastossa kaikenlaista tavaraa, ja\nkaikki talousvehkeet olivat he itse tehneet. He olivat olleet kaksi\nkuukautta täällä vankeina ja sinä aikana itse sisustaneet koko vaunun.\n\nJa niin he aloittivat tarinansa. Fritz kertoi: Kun sota puhkesi, olin\nminä rauhallinen pikkukapitalisti M:ssa. Alkuaan olin konetyöläinen,\npenni penniltä keräsin säästöjä ja lopulta voin ostaa itselleni pienen\nhinaajalaivan. Se oli minun käsissäni suuri omaisuus, jolla voin\nelättää itseni ja perheeni.\n\n\"Voidakseen hankkia omaisuutta tulee ihmisen olla sangen toimelias\",\nvahvisti David.\n\nKun sota puhkesi, loppui minun rauhallinen työni ja minut komennettiin\narmeijaan. Jouduin kaikkiaan yhden vuoden olemaan itäisellä rintamalla.\nMakasin kosteissa ja likaisissa juoksuhaudoissa, oloissa, joita ihminen\nei voi sanoin kuvata. Ja päällystöä näkemättä. Sillä luutnanttia\nkorkeampaa miestä ei juuri näy rintamalla ja vetäytyvät nämäkin pois\nsilloin, kun suurempi vaara uhkaa.\n\nSe on eläimellistä elämää märässä, liassa ja täissä, ja rintamalla jos\nmissään ovat luokkavastakohdat suuret. Sotilas on muuttunut koneeksi ja\nhalpahintaiseksi sellaiseksikin, sillä miltei voi sanoa, että upseeri\nantaa paremman arvon hyvälle ratsuhevoselle kuin sotilaalle.\n\nKomennossa tehtiin suuria virheitä, joskus jouduttiin tappamaan omia\nmiehiä, hyvin usein kuljetettiin meidät vääriin paikkoihin, ja syynä\nsiihen, että me sittenkin voittoisesti etenimme eteenpäin, ei ollut\nmikään muu kuin se, että meillä oli paremmat aseet ja teknilliset\napukeinot kuin vihollisella. Jos oikein totta puhutaan, on venäläinen\nurhoollisempi kuin saksalainen ja varsinkin venäläinen upseeristo\nuskaltaa liikkua rintamilla paremmin kuin saksalainen.\n\nMutta tuli eräänä päivänä iloinenkin viesti. Sain tietää, että\nkoittaisi se päivä, jolloin pääsisin kahden viikon lomalle kotiin.\nSilloin unohtuivat kaikki kärsimykset. Vaimoni ja lasteni piirteet\nväikkyivät jokaisen pensaan takaa edessäni ja laskin päiviä, viikkoja,\ntuntejakin siihen hetkeen, jolloin pääsisin kotiin jälleen.\n\nRautatiematka otti enemmän aikaa kuin olin arvioinut, sillä kaikki\nliikenne tarvittiin sotaväen siirtoihin, mutta kuitenkin tuli päivä,\njolloin astuin vaimoni huoneeseen. Peläten, että hän ilosta pakahtuisi,\nolin jo etukäteen antanut hänelle tulostani tiedon.\n\nMutta se vaimo, jonka minä siellä tapasin, ei ollutkaan enää minun\nvaimoni. Se oli kyllä sama vaimo, mutta hänen syleilynsä olivat kylmät\nja koko hänen olennostaan huomasin heti, että jotain oli meidän\nvälillämme.\n\nTämä \"jotain\" osoittautui olevan eräs liikemies, sitä lajia, jota me\nsaksalaiset kutsumme sotashakaaleiksi. Saksassa ei ole sitä muuria,\njonka yli ei rahalla kuormitettu aasi kiipeisi, ja niinpä oli tämäkin\nmies voinut, muka senvuoksi, että hän harjoitti sotateollisuutta, ostaa\nitsensä vapaaksi rintamalta ja ajankuluksi oli hän myös vietellyt minun\nvaimoni.\n\nMinun kotini tuntui kylmältä. Minä käänsin sille selkäni ja läksin\njälleen rintamalle. Tällä kertaa komennettiin minut Belgiaan. Mutta\nminusta oli sotainen innostus poispyyhitty ja minä en pyrkinyt muuta\nkuin sellaiseen paikkaan, missä voin elää mukavasti ja ansaita rahaa.\nSen jälkeen aioin palata kotiin ja ruveta sotashakaaliksi.\n\nEn mennytkään siihen paikkaan, mihin minut oli komennettu. Laitoin\nesikuntavormun päälleni, pyöriskelin esikuntien portaissa ja niin\nlöysinkin itseni eräänä päivänä korkea-aatelisen upseerin pikenttinä.\n\nMinä siis kumartelin ja tienailin juomarahoja.\n\nMinun päämieheni ei ollut sotilas eikä hänellä ollut mitään sotaisia\nharrastuksia. Hän harrasti vanhoja hopea-astioita, belgialaisia\nmaalauksia, belgialaisia kristalleja ja ennen kaikkea flaamilaista\narkkitehtuuria. Kun junia saapui rintamalta, kävin aina sotilailta\nostamassa heidän ryöstämiään tavaroita ja pakkailin niitä laatikoihin,\njotka lähetettiin Saksaan. Väliajat tutkin flaamilaista arkkitehtuuria\nsiten, että kävin kaupungin kirjastoista \"besorgaamassa\" tätä koskevaa\nkirjallisuutta, joka myös huolellisesti pakattiin ja lähetettiin\nSaksaan.\n\nKaikki tämä oli rahallisesti tuottavaa hommaa. Rahat vaihdoin\njuutalaisilla dollareiksi ja dollarit siirsin pieneen panssarilevystä\nvalmistamaani laatikkoon.\n\nIsäntäni ei suinkaan kuhnaillut rahoja käyttäessään. Hän antoi minulle\nrunsaasti juomarahoja ja sitäpaitsi sanoin aina kaikesta maksaneeni\nenemmän kuin todellisuudessa olin suorittanut.\n\nMinusta oli tullut rikas mies. Siksi rikas, että voin taas palata\nrintamalta takaisin. Se ei ollut suinkaan vaikeata, sillä passeja ja\nmääräyksiä sai ostaa niin paljon kuin halusi, ja niinpä korotinkin\nitseni sanitäärivänrikiksi, määräsin itselleni kolmen kuukauden loman\nja rautaristin ja lähdin takaisin kotimaahan. M:iin en kuitenkaan\nitseäni määrännyt, vaan erääseen sen läheisyydessä olevaan tehtaaseen\nsidetarpeiden valmistusta valvomaan.\n\nTuntemattomana pistäysin kuitenkin M:ssa. Vaimoni oli muuttanut\nrakastajansa luokse eikä hänellä näyttänyt olevan mitään hätää. Lapseni\nasuivat kodissani ja hoiti heitä eräs vanha nainen. Naiselle, joka oli\nkelpo ihminen, annoin ohjeita heidän hoidostansa ja eräälle\nsukulaiselle talletin tätä varten tarvittavat rahavarat. Kun tämä oli\nselvä, oli minun ainoastaan kostettava vaimoni viettelijälle. Lähdin\nsiis ostamaan hänelle määräystä itäiselle rintamalle samaan paikkaan,\nmissä olin itse ennen ollut.\n\nMutta tämä oli vaikea tehtävä, sillä mies oli rikas. Saimme käydä\ntodellista huutokauppaa, mutta kun lopulta panin kaikki rahani mitä\nminulla oli sekä vielä panttasin höyrylaivanikin, niin jäin ylimmäksi,\nja miehen oli kuin olikin lähdettävä rintamalle.\n\nSeurasin itse samassa junassa tarkoin valvomassa, että kaikki kävi\noikein ja vasta sitten kun mies oli joko kaatunut tai joutunut\nvangiksi, olin sitoutunut suorittamaan viimeisen erän.\n\nTätä ei minun tarvinnut kauan odottaa, sillä parin viikon päästä\nkuulin, että granaatinsirpale oli pyyhkäissyt mieheltä molemmat jalat\nja mielihyvällä suoritin loppuerän.\n\nNyt minulla ei tosin ollut rahoja eikä omaisuutta, mutta olin keksinyt\nkeinot, millä niitä ansaita. Minun tarkoitukseni oli ansaita pieni\nomaisuus lapsilleni ja se tapahtui parhaiten itäisellä rintamalla,\njossa nyt oli päästy asutuimmille paikoille, missä sotasaalista oli\nsaatavana. Varoin tietysti joutumasta tuleen, sillä olin havainnut\nsotilasjärjestelmän puutteet. Näin että rintamalla tai oikeastaan\nrintamantakaisessa sekasorrossa, oli helppo esiintyä eri nimillä, sillä\njuoksuhaudoissa olevat miehet uskoivat vielä kuriin. Mutta levottomuus\noli vallannut mieleni, olemukseni oli rikkirevitty enkä saanut rauhaa\nmissään. Ne muutamat kymmenettuhannet, jotka tarvitsin, olivat pian\nansaitut, ja raha oli kadottanut arvonsa minun silmissäni. Kummallista\nkyllä, rupesin taas halajamaan rintamalle. Siellä tahdoin unohtaa ja\nsiellä granaattien huumaavassa räiskeessä jäisi tämä maailma suruineen\nja iloineen parhaiten mielestäni. Rintamalle ei ollut vaikea päästä.\n\nMääräsin itseni Galitsiaan, jossa juuri siihen aikaan oli suuria\ntaisteluja. Täällä jouduin lopulta itävaltalaisiin joukkoihin, sillä\nsaksalaisia \"avustusupseereja\" lähetettiin tänne runsaasti.\n\nItävaltalainen sotilaskuri ei ole niin ankara ja vanhoillinen kuin\nsaksalainen. Päällystö ja miehet olivat lähempänä toisiaan.\nEpäluottamus saksalaisten ja itävaltalaisten upseerien välillä oli\nyleinen. Pian huomasin, että meitä saksalaisia katsottiin kieroon,\nniinkuin santarmia tai vakoojaa ainakin.\n\nOlen ollut monessa suuressa taistelussa. Miehiä on kaatunut ympärilläni\nniinkuin heinää korjuunaikana, mutta kuulat näkyivät karttavan minua.\n\nKaikkein naurettavinta oli, että lopuksi aivan vähäpätöisessä kahakassa\njouduin sotavangiksi. Olimme lopettaneet erään tiedusteluretken. Kaikki\noli hiljaista ja olimme useita viikkoja loikoilleet toimettomina.\n\nTalvi oli tullut ja yleisesti huhuiltiin, että koko talviajan tulisimme\nolemaan asemillamme.\n\nMinun esimieheni asui eräällä maatilalla kaupungin ulkopuolella ja olin\nkäynyt kaupungissa hänen asioillaan. Kaupungissa ja sen lähimmässä\nympäristössä oli kymmeniä tuhansia saksalaisia ja itävaltalaisia\nsotilaita. Olin juuri selvittänyt isännälleni asiat, kun kuulia alkoi\nsataa rakennukseen ja isäntäni säntäsi kenttäpuhelimeen. Mutta samassa\nnykäsi jättiläismäinen kasakka torven hänen kädestään. Kasakat olivat\nvallanneet talon. Meidän kätemme ja jalkamme sidottiin, meidät\nnostettiin kasakan eteen satulaan ja niin alkoi villi ratsastus, joka\nkesti yhden päivän ja yhden yön.\n\nNoin 40-miehinen kasakkapatrulli oli kaapannut meidän pienen\nesikuntamme ja kaikki sen paperit ja kuljettanut meidät noin 70\nkilometrin päässä sijaitsevalle leirilleen.\n\n\n\n\nXXI LUKU, jossa Josef kertoo elämäntarinansa.\n\n\nKun Fritzin kertomus oli loppunut, käännyin Josefin puoleen ja pyysin\nhäntäkin kertomaan jotain. Tulihan meistä tovereita ja minä puolestani\nlupasin kertoa heille kaikki, mitä minulla oli itsestäni kertomista,\nniin pian kuin kieleni alkoi tarpeeksi taipua saksankielen puhumiseen.\nMutta vastaisin hetikin kysymyksiin, jos he sellaisia halusivat tehdä.\n\nOlen unohtanut kuvata, minkälaisilta uudet ystäväni näyttivät.\nToverimme olivat molemmat noin 30-vuotisia. Fritz oli pieni ja hento,\nmutta sitkeä ja suonikas. Siinä miehessä ei ollut ensinkään lihaa, vaan\nainoastaan jänteitä. Tummatukkainen, ruskeasilmäinen, kasvot kapeat ja\nkasvonpiirteet säännölliset. Hänen olennossaan oli jotain, joka\nmuistutti kärppää, hänen liikkeensä olivat ketterät ja sirot ja hän\nolikin taitava voimistelija ja verkkopallon pelaaja. Oli myös\nharjaantunut pikajuoksuun lyhyillä matkoilla, ja varmasti oli hänen\nruumiinsa tähän tarkoitukseen aivan kuin luotu.\n\nJosef taas oli keskikokoinen mies. Hänen kasvoissaan oli jotain\nnaisellisen pehmeätä, hän oli vaaleaverinen, harmaasilmäinen, häntä\nkuvitteli paremminkin joksikin soittoniekaksi tai näyttelijäksi kuin\nruumiillisen työn tekijäksi. Todellisuudessa hän kuitenkin oli\nsähkömonttööri ja käynyt jonkinlaisen teollisuuskoulun.\n\nHänen ulkonäkönsä ei vastannut hänen luonnettansa, sillä itse asiassa\nhän oli sangen proosallinen ja laskeva ihminen, jokseenkin täydellinen\nsaksalainen kauppamatkustajatyyppi.\n\nHän sanoi, ettei hän ole mikään patriootti, mutta kuitenkaan ei hän\nollut voinut voittaa verensä ääntä, vaan päinvastoin ilmeni hänessä\nsilloin tällöin saksalaisille ominainen kansallisylpeys ja\nitsetyytyväisyys.\n\n-- Minun elämässäni ei Herra nähköön ole ollut mitään romantiikkaa, hän\naloitti. Olen berliniläinen ja hyvien vanhempien lapsi. Oma äiti oli\nkuollut jo syntyessäni, joten jo aikaisin jouduin äitipuolen\nhoidettavaksi. Mutta valitettavasti kyllä en voi tarjota mitään tarinaa\npahasta äitipuolesta, sillä hän oli kaikin puolin hyvä, joskin\njonkinverran äkäinen ihminen, joka piti meidät pojat kovassa\nkomennossa. Meitä oli monta lasta, sillä äitipuolellani oli jo\nnaimisiin mennessään neljä poikaa, ja kun eivät minua luvut\nmiellyttäneet, niin sain ruveta työskentelemään isäni sähköliikkeessä.\nKun sota puhkesi, olin hyvinvoipa sähkömonttööri, eikä minulla koskaan\nole ollut mitään puutetta, jos ei ylellisyyttäkään. Silloinkuin\nhalusin, sain hankituksi itselleni olutseidelin, ja silloinkuin minulle\ntuli ikävä, menin naistuttavieni luokse, joita minulla oli useampiakin.\nEi mitään romantiikkaa eikä mitään unelmia eikä mitään liikoja\nponnistuksia, sellaista on ollut minun elämäni. Olen aina ansainnut\nhyvin ja tehnyt pieniä säästöjä, ja jos tätä menoa olisi jatkunut,\nolisi kai minusta vanhoilla päivilläni tullut hyvinvoipa saksalainen\npikkukapitalisti.\n\nSodan puhjetessa jouduin radiojoukkoihin. Meille annettiin ensin kolme\nkuukautta kestävä kurssi, ja se ei ollutkaan minulle vaikea, sillä\nsähköalaa tunsin ennestään. Senjälkeen jouduin Venäjän pohjoiselle\nrintamalle ja työni oli ensiksi tavallista sähkömonttöörin työtä.\nLiikuin erään esikunnan mukana, asetin paikalleen ja pidin kunnossa\nlangattoman sähkölennättimen ja tein sitäpaitsi kaikki sähkömonttöörin\ntyöt. Se oli helppoa työtä eikä se läheskään vienyt koko aikaani, joten\njouduin myös konekirjoittajaksi, sillä koneella osasin jo ennestään\nkoko hyvin kirjoittaa. Ruudinsavua minun ei tarvinnut haistella.\n\nEräänä päivänä heitettiin lentokoneesta päämajaamme pommi. Se tuhosi\nlangattoman sähkölennättimen, joka oli heti paikalla saatava kuntoon,\nsekä hajoitti automobiilivajan ja teki käyttökelvottomiksi siellä\nolevat kolme automobiiliä, m.m. eräälle korkealle sotilashenkilölle\nkuuluvan, joka juuri samana päivänä oli saapunut tarkastukselle.\nJouduin heti korjaamaan lennätinkoneen ja senjälkeen yhden\nautomobiileista, joka tehtävä sattui olemaan hyvin helppo, sillä\nvahinko oli aivan mitätön siitä huolimatta, että sekasorto ensin alussa\nnäytti niin suurelta.\n\nKorjaustyöt olivat pyöräytetyt muutamassa tunnissa ja korkea\nsotilashenkilö, joka oli työtäni katsellut, oli minuun erittäin\ntyytyväinen. Hän kirjoitti nimeni muistiin ja hyvin pian sain kuulla,\nettä olin ylennetty vänrikiksi.\n\nTästä tuli minun onnettomuuteni, jos sitä siksi voi sanoa, sillä mikään\ntraagillisuus ei kuulu luonteeseeni.\n\nMinuun oli tullut ylenemisen halu. En ymmärtänyt sitä, että\nrauhallisessa esikunnassa on paljon helpompi yletä kuin itse\nrintamalla, vaan kuvittelin, että rintamalla olisin tilaisuudessa\nosoittamaan kykyäni päällysmiesten edessä ja ylenemään kenties vaikka\nkenraaliksi. Mielenrauhani oli mennyt. Jokapäiväinen työskentely ei\nminua enää miellyttänyt ja eräänä päivänä menin päällikköni luokse\npyytämään, että hän hommaisi minulle siirron rintamalle. Sinne pääsy ei\nsuinkaan ollut vaikeata, sillä jo kolmen päivän päästä oli minulla\nkenttätelefonijoukon päällikkyys.\n\nAivan pian huomasin, että olin tullut väärälle alalle. Minun piti\nliikkua kentillä ja metsissä kartan mukaan, ottaa selvä teistä ja\npoluista, välimatkoista, etujoukkojen sijoituksista j.n.e., mutta\nliikuin paikoilla, joissa ei ollut katukilpiä. Olin kaupunkilaislapsi\nja minulla ei ollut paikallisvaistoa, ja sellaisia olimme,\nvalitettavasti kyllä, telefonijoukoissa kaikki muutkin.\n\nOlimme kokonaan oppaiden varassa. Sota oli tehnyt seudut\ntuntemattomiksi, niin että karttaa emme osanneet käyttää, emmekä\nkyenneet luomaan itsellemme yleiskatsausta nykyisestä maastosta.\n\nTyömme kävi hitaasti ja päälliköt olivat meihin tyytymättömiä. Ei\ntosiaankaan näyttänyt siltä, että mitään ylennystä olisi tulossa, ja\nluonnollisesti olivat olot muutenkin rintamalla aivan kurjat niihin\noloihin verraten, joista olin tullut, ja lopuksi aivan yksinkertaisesti\neksyimme suorastaan vihollisen syliin. Näin nolo oli sotavangiksi\njoutumiseni, ja sen suurempaa tragiikkaa siinä ei ole.\n\nJosef oli vapautunut vallankumouksen pyörteessä ja kuljeskeli sen\njälkeen Venäjällä paikasta toiseen työskennellen sähkömonttöörinä. Hän\nväitti muuttuneensa vallankumoukselliseksi ja bolshevikiksikin.\n\nMatkoillaan sähkötöissä hän oli lopulta joutunut Arkangeliin, jossa\nenglantilaiset hänet vangitsivat.\n\n\n\n\nXXII LUKU, jossa nähdään mikä Taavetti oli miehiään, ja jossa\njokapäiväinen elämämme Muurmannilla alkaa.\n\n\nJosef muistutti puhuessaan saksalaista professorityyppiä, sillä hänen\nesityksensä oli kuivaa ja kateederimaista. Oli tosiaankin väärin\najatella, että vallankumouksien riveissä on ainoastaan kuumaverisiä\nkiihkoilijoita, sillä kyllä niissä on sekä Fritzejä, joiden\npääasiallisin ruumiinosa on sappi, että Josefeja, joiden pääasiallisin\nruumiinosa on aivot. Ehkä on kuitenkin liikaa, jos ajattelee\nJosefia vallankumouksen aivoina, sellaisina toimivat sittenkin\nparemmin Fritzin-tapaiset miehet, mutta lopulta se on sittenkin\nJosefin-tapaisten miesten järjenjuoksu, joka niistä tekee\npitempiaikaisen todellisuuden. Fritzin-tapainen mies saa pystyyn\nsellaisen kapinan kuin Suomessa, mutta Josefin-tapaisten miesten avulla\nvoidaan vallankumous tehdä kestäväksi niinkuin Venäjällä.\n\nTämä Josefin professorimainen esitys oli sopiva unilaulu, niin että\npian sen jälkeen keskustelu itsestään taukosi ja vaivuimme kaikki\nmakeaan uneen.\n\nSeuraavana aamuna heräsin siihen, että joku verrattain hyvällä\ntenorilla esitti aariaa oopperasta Raimond. Laulaja oli mainitsemani\njuutalainen, kolmas vaunumme alkuperäisistä asukkaista. Laulu kuitenkin\ntaukosi, sillä Fritz oli silmänräpäyksessä paiskannut saappaan häntä\nkohti.\n\nMutta tämä vaikutti ainoastaan silmänräpäykseksi, sillä pian alkoi\nlaulu uudelleen, jolloin toinen saksalaisista hyppäsi ylös\nmakuulavitsaltaan ja kaatoi kannullisen vettä laulajan niskaan, joka ei\nkuitenkaan muuttanut millimetriäkään asentoaan eikä edes yhtään\nhytistellyt itseään, vaan jatkoi vain lauluaan.\n\nHerätyskelloksi sopi juutalainen siis mainiosti, sillä hän oli jo\nsaanut ylös molemmat toverinsa, ja ennen pitkää pakoitti hän meidät\nmuutkin nousemaan vuoteiltamme. Ja kun hän alkoi lasketella skaaloja,\nnousi vihdoin Karppinenkin sikeästä unestaan.\n\nMutta koko ajan oli David istunut liikkumattomana paikallaan.\n\nSamassa kuului torventoitotus, joka merkitsi, että meidän oli noustava\naamuteelle.\n\nVähän ajan kuluttua meidät komennettiin vaunusta ulos. Juutalainen\ntosin yritti sairauttaan valitellen jäädä vaunuun, mutta Comeon tarttui\nhäntä kaulukseen ja kiskasi hänet vaunusta huolimatta siitä, että\njuutalainen kaikin voimin tarrautui vaunun ovenpieliin kiinni.\n\nKävelimme laivalaituria erään rakennuksen luo, jonka läheisyydessä oli\nhalkopinoja. Halkoja oli arviolta noin kymmenkunta syltä.\n\nOli jo aikaa silmäillä ympärilleen. Huomasimme seisovamme paikalla,\njonka toisella puolen oli meri, toisella rautatieraiteita ja\nensimmäisellä raiteella pitkä juna, jossa oli toistakymmentä\nsalonkivaunua. Vaunuissa asuttiin, mutta kukaan ei ollut vielä noussut\nylös. Meille annettiin nyt kirveet ja komennettiin työhön. Mutta kun\nKarppinen ryhtyi työhön, tuli saksalaisille hätä käteen.\n\nMinua pyydettiin Herran nimessä selittämään tälle jättiläiselle, että\njos hän tuolla tavalla riehuu ja me muut vielä autamme, niin loppuu\nhalkotyö vielä samana päivänä ja se olisi Herra nähköön suuri vahinko,\nsillä silloin joudumme kaikki hiiliä kantamaan.\n\nTyötä on taidolla tehtävä, eikä kukaan saa pienentää enempää kuin kolme\nhalkoa päivässä. Comeonilla ei ole tällaisesta työstä mitään käsitystä,\nja jos hän tulee lähelle, on pidettävä varalla joku oksainen halko,\njota ei helpolla saa rikki. Sitä ennen on paras kolhia vähän kirveitä\nkiviin.\n\nTämä ehdotus otettiin varteen, ja mm heiluimme työssä koko päivän ja\nillaksi olimme pienentäneet noin kuutiometrin kapulahalkoja, jotka\nladoimme kauniiseen pinoon...\n\nComeon saapui meitä taas kuljettamaan, vei meidät eräälle vaunulle,\njosta saimme suuren ämpärillisen häränlihaa ja vihanneskeittoa,\nkymmenen piskettiä mieheen ja viisi paperossia. Sokeria ei annettu,\nvaan sen sijaan naulanpainoinen siirappipurkki, jonka täytyi riittää\nkoko viikon. Ja niin marssimme takaisin vaunuumme aterioimaan.\n\nTäällä istui Taavetti jakkarallaan liikkumattomana kuin kuvapatsas.\nFritz jakoi valinkauhaa muistuttavalla vehkeellä keiton, ja jako oli\nhyvin tasapuolinen. Kun kaikki muut olivat saaneet osansa, otti hän\nnurkasta tyhjän konservipöntön, raappi ämpärin pohjasta siihen loput ja\ntyönsi Taavetille ja sanoi: svinja.\n\nTaavetti ei koskenutkaan keittoon eikä näyttänyt huomaavankaan, mitä\nhänen ympärillään tapahtui. Tämän jälkeen jaettiin pisketit, sillä Fritz\noli kantanut ne pussissa, ja silloin tuli Taavettiinkin eloa. Hän\ntyönsi yhden pisketin kerrallaan suuhunsa eikä hän sitä juuri näyttänyt\npureskelevan. Kun jako oli lopussa, olivat myös Taavetin pisketit\nlopussa. Tupakkaa ei Taavetti ollut saanut, sillä hän ei ollut mukana\nelintarpeiden jaossa. Minä annoin siis Taavetille hyppysellisen\ntupakkaa, koska en katsonut sitä enää tarvitsevani, kun paperosseja\ntäällä vangeille jaettiin.\n\nAnnoin Taavetille tulta ja koetin päästä puheisiin hänen kanssaan.\n\n-- Mikä on teidän ammattinne? kysyin.\n\n-- Ich bin Damenschneider. Olen naistenräätäli.\n\n-- Se on vale, sanoi Fritz, tuo mies ei osaa tehdä mitään.\n\n-- Olen myös tehnyt muuta työtä, sanoi Taavetti.\n\n-- Sinä et ole koskaan tehnyt mitään työtä, sanoi Josef.\n\nPyysin Taavetilta tietoja, mistäpäin hän oli tänne tullut ja kuinka hän\noli sotavangiksi joutunut.\n\n-- Olen tullut etelästä päin, sanoi Taavetti.\n\n-- Te osaatte englantia, sanoin minä.\n\n-- Olen ollut Englannissa, sanoi Taavetti.\n\n-- Missä siellä?\n\n-- Kaikkialla.\n\nNäin jatkui kuulustelua, mutta Taavetista ei tullut mitään selvää. Kun\nkysyin häneltä, kuinka vanha hän oli, vastasi hän, ettei hän ole niin\nvanha kuin hän näyttää, ja kun kysyin häneltä, missä hän oli syntynyt,\nvastasi hän syntyneensä Espanjassa.\n\nMyöhemmin illalla toinen saksalainen ilmoitti, että meillä nyt on\nnäköjään saunapäivä. Hän huomautti samalla että etenkin me uudet\ntulokkaat näytämme olevan sen tarpeessa, kuten luonnollisesti\nolimmekin. Vaunua vartioitsi eräs italialainen sotilas, jonka apua\ntällaisissa tapauksissa käytettiin. Saksalainen naputti peltipalasesta\ntekemäänsä gong-gongiin, ja hetken kuluttua astui vartijasotilas\nvaunuun.\n\nMyöhemmin sain tietää, että mies olikin, vaikka Italian kansalainen,\nsyntyjään saksalainen. Vaunuun nostettiin nyt hänen avullaan\nlamppuöljytynnyrin puolikas ja ulkona olevassa puhtaassa\nasfalttikeittiössä alettiin lämmittää vettä. Ensiksi järjestettiin\npyykinpesu. Se tapahtui siten, että riisuuduimme kaikki ja vaatteet\nkannettiin pataan, jossa ne kiehautettiin.\n\nSaippuaa ei meillä ollut vaatteiden pesua varten. Pyykki oli pian\nkiehautettu ja sitä alettiin vääntää. Vesi sai ilman muuta valua\npermannolle, joka samalla vaivalla puhdistui.\n\nTämän jälkeen lämmitettiin vesi lamppuöljytynnyrin puolikkaassa ja\nsiinä vedessä peseydyimme miten parhaiten taisimme. Kamiinassa paloi\ntuli, ja meillä oli lämmin, vaikka olimmekin ilman vaatteita.\n\nLopuksi alkoi vaatteiden kuivaaminen. Vaunun ovi pidettiin raollaan,\nkaminaan pantiin lisää kivihiiliä, jokainen vaatekappale väännettiin\nniin kuivaksi kuin voitiin ja senjälkeen kuivasi jokainen\nalusvaatteensa. Kengät pistettiin paljaisiin jalkoihin, ja tämän\njälkeen siirtyi osa kuivaamaan vaatteitaan ulos asfalttikeittiön luo.\nKun työ oli vihdoin päättynyt, alkoi elämä taas tuntua jonkinverran\nsiedettävältä. Tyytyväisinä paneuduimme levolle, kuten hyvän päivätyön\ntekijät ainakin.\n\n\n\n\nXXIII LUKU, jossa kerrotaan, minkälaiseksi sotavankien elämä muodostui\nMuurmannin rantamilla.\n\n\nTaavetti sai jäädä kotiin senjälkeen kuin Comeon, turhaan yritettyään\nsaada häntä liikkeelle, oli häntä tarpeekseen pöllyyttänyt, mutta hyvin\nkesti hän tämänkin, sillä ei kiroustakaan noussut hänen huulilleen. Me\nmuut sotavangit marssimme mielestämme kiiltävän puhtaina työmaillemme.\nPaitsi Comeonia seurasi meitä italialainen vartija, joten huomasimme\njoutuvamme nyt vuorostamme tämän kansallisuuden vartioitaviksi. Meidän\nvaunumme viereen oli siirretty uusi ja siisti venäläinen tavaravaunu,\njossa vartijamme asuivat. Nämä olivat kaikki italialaisia ja heistä\nmeillä ei yleensä ollut mitään haittaa. He eivät millään tavoin\nhäirinneet n.k. työtämme, joten saimme tarinoida niin paljon kuin\nsuinkin halusimme ja katsella ympärillemme.\n\nJa katseltavaa meillä olikin, sillä olimmehan nyt tavallaan\ntulleet suureen maailmaan. Aamusta klo 8:sta kuhisi laiturilla\nsotilashenkilöitä palvelijoineen, ja siinä sai nähdä melkein kaikkia\nkansallisuuksia. Naisia ei ollut lainkaan liikkeellä. Kaikki naiset\nasuivat jonkin matkan päässä laiturista ankkuroidussa komeassa noin\n4400 tonnin sairaalalaivassa. Se oli kuin kaupunki ikään ja sen\nkannella näkyi potilaita sekä aistikkaihin englantilaisen Punaisen\nRistin pukuun puettuja sairaanhoitajattaria.\n\nMuurmanskin sataman laituri ympäröi verrattain kapean lahden rantamia.\nLahden keskeltä pistäytyi ulommas niemeke, joten laituripituutta oli\ntäten voitu suuresti lisätä. Niemekkeen keskellä oli varastopaikat ja\nsen molemmilla puolilla laiturit, joten lastattavaa tavaraa ei\ntarvinnut pitkiä matkoja liikuttaa. Niemekkeellä risteili paljon\nraiteita ja vaihteita, joten helposti voitiin laivojen viereen työntää\nuusia vaunuja.\n\nTyö kuhisi satamassa, moottorien ja höyryvintturien ketjut vikisivät ja\nrautatievaunuja liikkui rannalla edestakaisin. Kaikilla näkyi olevan\nkiirettä, paitsi meillä, jotka teimme halkotyötä. Nyttemmin kuului\ntölliimme myös halkojen kanto jokaiseen salonkivaunuun. Salonkivaunujen\nvälissä oli keittiövaunuja, joihin me myös kannoimme halkoja. Sittemmin\nliitettiin töihimme kunkin salonkivaunun mukavuuslaitoksen puhdistus,\njoka oli aina ensimmäinen työ aamulla töihin saavuttua.\n\nTällä tavalla tulimme aikaa myöten näkemään, mitä väkeä\nsalonkivaunuissa asui ja minkälaisia ne olivat sisältä. Jouduimme myös,\nkulkemaan salonkivaunujen käytävän läpi silloinkuin täytimme niiden\nvesisäiliöitä vedellä. Ne olivat rakennetut samaan tapaan kuin meidän\nvaltionrautateillemme makuuvaunut, niissä oli pitkä käytävä sivulla,\njosta päästiin tilaviin huoneisiin. Siellä oli sekä työhuoneita että\nmakuuhuoneita ja ruokahuoneita, kaikki komeasti ja käytännöllisesti\nsisustettuja. Ei niiden asukkailla ollut Muurmanskin satamassakaan\npuutetta mukavuuksista.\n\nEräässä vaunussa jonka päällä seisoi \"Intelligence office\", suomeksi\ntiedustelutoimisto, oli taulu, johon oli naulattuna englantilaisia\nsota- y.m. tiedonantoja. Siinä oli meidän jokapäiväinen sanomalehtemme,\nsillä englantilaista tekstiä ymmärsin jonkunverran, vaikken aina\nymmärtänytkään puhetta.\n\nEräänä päivänä juuri sen vaunun puhdistustyössä ollessani ilmestyi\ntaulun ääreen englantilainen sotilashenkilö, otti pois taululta kaikki\nmuut ilmoituslaput ja asetti paikalle ainoastaan yhden, johon oli\nkirjoitettu: \"The german emperor is abdicered\" eli suomeksi sanottuna\nSaksan keisari on luopunut valtaistuimestaan. Heti senjälkeen alkoivat\nlaivojen sumusireenit soida ja sotalaivojen tykit paukkua.\n\nKaikista laivoista ja rakennuksista työntyi väkeä ulos ja Englannin ja\nRanskan kansallishymnin sävelet kaikuivat ja sotamiehet hurrasivat.\nVähiten eivät enään englantilaisissa vormuissa olevat Venäjän armeijan\nsotilaat hurranneet, vaan alkoivat ryssien tapaan itkeä ja syleillä\ntoisiaan.\n\nMutta nähdessään meidät ja äkättyään meidät sotavangeiksi he alkoivat\nkirota ja ärjyivät: \"Kuolema germaaneille! Tehkää töitä, te saksalaiset\nsiat, älkääkä siinä töllistelkö, ja nyt mars.\" Tämän viimeisen käskyn\nantoi meille venäläisten sotamiesten päällysmies, joka oli italialaisia\nvartijoitamme korkeampi. Ja niin komennettiin meidät hiilivaunua\npurkamaan. Koetimme kyllä väittää vastaan, mutta mikään ei auttanut,\nmeidän täytyi hartiavoimalla tyhjentää hiilivaunua, ja pian olimme\nmustat kuin nokikolarit. Ja koko ajan seisoi ympärillä kymmenkunta\nryssää kiroillen, työtämme hoputtaen ja hienosti kolhien\nkiväärinperällä. [Muurmannilla oli tähän aikaan myös venäläinen\n\"valkoinen armeija\", jonka piti valloittaa Venäjä takaisin. Sillä oli\nenglantilaiset vormut.]\n\nTämän menon keskeytti kuitenkin Comeonin paikalle saapuminen. Hän oli\ntäynnä pyhää kiivastusta, sillä nähtävästi ei ryssillä ollut mitään\noikeutta meidän käyttämiseen töihinsä. Ensin hän pui nyrkkiä\nitalialaisille vartijoillemme, jotka seisoivat suorina perusasennossa\nja senjälkeen hän kääntyi ryssien puoleen. Kun näistä ensimäinen aikoi\nmukista jotain vastaan, iski Comeon häntä nyrkillään kasvoihin ja\nsilloin alkoivat muut kiireimmän kaupalla laputtaa tiehensä.\n\n\n\n\nXXIV LUKU, josta selviää, miten on meneteltävä saadakseen puhtaita\nvaatteita.\n\n\nPäivän kokemus oli meille osoittanut, että ammattimme oli itse asiassa\nhyvin epävarma. Voimmehan milloin tahansa joutua hiiliä kantamaan ja\nyhtämittainen vaatteiden pesu ei ollut mahdollinen. Kun meidän\nvaatteemme sitäpaitsi usein veden kannossa ollessanne ulkoilmassa\nkastuivat ja jäätyivät, ei tulevaisuuden perspektiivi tosiaankaan ollut\nihana. Eikä sitä suinkaan lisännyt se seikka, että punatauti ja\nespanjantauti olivat alkaneet raivota itse leirissä, ja näiden\nseuralaiset, lavantauti ja pilkkukuume jo raivosivat kaupungissa.\n\nSynkän kuvan elämälle antoivat useat hautajaiset, joita alueella\ntoimitettiin. Useimmiten oli arkku, joka laivaan kannettiin aaltoihin\nhaudattavaksi, ranskalainen s.o. trikolorilla peitetty.\n\n-- Sie krepieren massenhaft, s.o. he kuolevat joukottain, sanoi Fritz.\nNämä ovat suurimmaksi osaksi keripukkitautisia, sillä ranskalaiset ja\nmuut etelämaalaiset eivät tätä tautia kestä. Ja niin olikin asianlaita,\nmutta pian alkoi arkkujen luku lisääntyä. Ilmestyi sekä Ranskan,\nEnglannin, Italian, Serbian että Venäjän lippuihin verhottuja arkkuja.\nPunatauti ja lavantauti ja kamala vieras kolera, olivat astuneet\nalueelle.\n\nSuurimmat herrat hävisivät äkkiä laivoihin ja mukaviin salonkivaunuihin\nilmestyi miehiä, jotka olivat selvästi luutnantista alaspäin.\n\nKomeaunivormuiset ja useampikunniamerkkiset sotilaslääkärit ja\nsairaanhoitajattaret hävisivät ja heidän tilalleen ilmestyi alempaa\nhenkilökuntaa. Komea valkoinen sairaalalaiva höyrysi pois satamasta. Ei\nkukaan tahtonut enää olla Muurmanskissa paitsi ne, joille se oli\nvälttämätön pakko.\n\nMutta meidän asemamme ei muuttunut. Meidänkin täytyi taistella tautia\nvastaan, vaikka se näytti jokseenkin toivottomalta. Meidän työhömme\nkuului myös klosettien puhdistaminen. Asfalttikattilassa asuntomme\nedustalla pihisi vesi yhtämittaa, vaatteitamme pesimme niin usein kuin\ntaisimme, ja koskaan emme juoneet muuta kuin keitettyä vettä.\n\nVoi jos talvi tulisi, sanoi Fritz. Sitä minäkin odotin. Kahdenkymmenen,\nkolmenkymmenen asteen pakkanen ja lumivaippa maan pinnalla, kas siinä\nolisi kaikkein paras keino hävittää basillit, sillä ryssän\nepäsiisteistä kylistä ja asunnoista ei niitä mikään inhimillinen voima\npysty hävittämään.\n\nSe oli kamalaa aikaa. Joka päivä näki satamassa jonkin kaatuvan. Kasvot\nvääristyneinä ja voihkien kuljetettiin mies pois, sillä se oli koleraa\nja jokainen tuollainen kaatunut onneton oli vetävä pian viimeisen\nhenkäyksensä.\n\nMinä sanoin, että kaikki korkeampiarvoiset henkilöt olivat paenneet.\nSiinä tein väärin, sillä aivan niin ei kuitenkaan ollut asianlaita.\nEräs vanha komearyhtinen englantilainen kenraali piti päällikkyyttä ja\nliikkui alueella niinkuin ennenkin, eräs amerikkalainen sotilaslääkäri\nja roomalais-katolilainen pappi olivat joka paikassa ja kaikkialla,\nmissä apua tarvittiin. Kaksi vanhaa ryppyistä englantilaista\nlaupeudensisarta hyöri ulkona ja sisällä, yötä ja päivää.\n\nMutta vielä lisäksi tuli uusi onnettomuus. Muurmanskin kaupungissa oli\npaljon kiinalaisia. Nämä olivat huomanneet, että rutto lähestyi, ja\nsilloin kiinalainenkin uskaltaa astua esiin kätköistään. Siellä, missä\nkiinalainen tiesi olevan avuttoman sairaan, jolta jotakin voi ottaa,\noli hän valmis ryöstöjä tekemään. Kiinalainen vainusi satamissa, ja\nmissä vartija sattui kaatumaan, siellä hän myös sytytti tulipalon ja\nkäytti tilaisuutta ryöstääkseen.\n\nNämä tulipalot olivat kauhean vaarallisia, sillä leirillä oli paljon\nräjähdysaineita. Kukaties sattuisi tulipalo räjähdysainevarastoon ja\nsilloin olisimme olleet kaikki ilmassa.\n\nMeidän vartiointimme oli koventunut. Italialaiset pelkäsivät meistä\ntartuntaa, sillä likaisten ja nokisten vaatteiden vuoksi luulivat he\nmeidän ensin sairastuvan. Me emme enää saaneet keittää vettä ulkona\ntyöstä tulon jälkeen, sillä italialainen vartija lukitsi vaunun ja meni\npois.\n\nJa yhtenä yönä se sitten tapahtui. Kalle ja Tampereen poika ja Taavetti\ntunsivat äkkiä vatsansa kipeäksi. Heille tuli vastustamaton halu päästä\nulos, mutta he eivät päässeetkään, sillä vaunu oli kiinni. Jyskytettiin\nja huudettiin avuksi vartijaa, mutta häntä ei kuulunut. Kaikki kolme\nolivat kuumeessa ja alkoivat hourailla.\n\nOliko kamala vieras tullut taloon? Olisimmeko pian kaikki sairaita?\nEmme voineet muuta kuin keittää tovereille, jotka värisivät vilusta,\nlämmintä vettä ja laittaa meillä olevista vaateriekaleista Kallelle ja\nTampereen pojalle kylmät kääreet vatsan päälle, sillä Taavetti ei\nantanut koskea itseensä. Kaikki täytyi tehdä melkein pimeässä, sillä\nvaloa ei ollut. Kivihiiletkin olivat lopussa ja ainoastaan muutamilla\ntulitikuilla saimme ylläpidetyksi pientä valkeaa. Se oli kamala yö ja\npitkä kuin nälkävuosi. Mutta viimein tuli kuin tulikin aamu.\n\nSilloin huomasimme, että miesten ulostus oli punaista. He olivat\nsairastuneet ainoastaan punatautiin. Tauti ei ollutkaan koleraa.\n\nKun ovi aukeni ja kun Comeon saapui lyhtyineen, niin äkkäsi hän, mitä\noli tapahtunut, antoi meidän siivota vaunua ja määräsi Kallen,\nTampereen pojan ja Taavetin siirrettäviksi sairaalavaunuun. Saatiin\nTaavetti selittämään Comeonille, ettei ollut kysymys kolerasta, vaan\npunataudista ja ettei näitä sairaita voi viedä yhteen kolerapotilasten\nkanssa. Ja niin selvisikin, että Comeon antoi viedä miehet juuri\näsken tyhjenneeseen kolmannen luokan vaunuun, jossa oli asunut\nsairaalahenkilökuntaa. Mutta minut hän viittasi mukaan\nsairaanhoitajaksi.\n\nVaunu oli siisti ja lämmin. Se tuoksui lysoolille ja siellä oli\npuhtaita kenttävuoteita. Sairaat voivat riisuutua, heidän vaatteensa\nsijoitin sinkkipeltiseen laatikkoon, jossa oli säilytetty ennenkin\nlikaisia vaatteita. Mitään lääkkeitä ei ollut. Sairaat voivat\nolosuhteisiin nähden hyvin, ja jos olisi ollut vaikka Ursinin\nvatsatippoja, niin olisi heistä kai pian hyvä tullut.\n\nMutta vielä mieluisampi yllätys odotti meitä. Paikalle saapui\namerikkalainen lääkäri roomalais-katolilaisen papin kanssa. Passasin\npäälle ja tein papin nähtyäni ristinmerkin. Aloin solkata hänelle\nlatinankieltä, joka oli sellaista, että varmaankin kunnon\nlatinanopettajani hiukset olisivat hänen sitä kuullessa pystyyn\nnousseet. Mutta joka tapauksessa ymmärsi mies minua ja vastasi\nsujuvasti. Lopuksi kysyi pappi minulta latinankielellä, ymmärsinkö\nsaksaa, ja niin olimme pian saksankielisessä keskustelussa, jota\namerikkalainen lääkärikin jonkun verran osasi. Hän toi sairaille\nlääkkeitä, roomalainen pappi siunasi heidät ja vankivaunua varten\nannettiin meille sikaarilaatikon kokoinen lääkelaatikko sekä\nwhiskypullollinen lysoolia. Nämä tavarat pistin vaunun akkunasta\nJosefille hänen ohi kulkiessaan.\n\nSairaille annettiin puhtaat alusvaatteet. Tampereen poika ja Kalle\nsaivat sitäpaitsi käytetyn, mutta puhtaan ranskalaisen meriväen puvun.\nMiehet olivat iloisia ja tyytyväisiä ja sanoivat, että oli tosiaankin\nonni, kun satuttiin sairastumaan.\n\nMutta vielä toinen mieluisa yllätys odotti meitä, sillä ovi aukeni ja\nkynnykselle ilmestyi vanha englantilainen sairaanhoitajatar ja hänen\nseurassaan -- Mary.\n\nHe tarkastivat sairaat ja jättivät portöörin, jossa oli runsaasti\nsairasruokaa, s.o. säilykemaitoon keitettyä kauravelliä. Mutta\njokaiselle sairaalle ojensi Mary sitäpaitsi kymmenen paperossia\nsisältävän rasian, ja niin poistuivat naiset ja vartija sulki oven\nheidän jälkeensä.\n\nVaunussa oli siis ainoastaan me neljä, ja minä aloin tarkemmin tutkia,\nlöytyisikö sieltä mitään, joka oli vaunusta poistuneilta unohtunut.\nTutkin tarkkaan kaikki penkkien alustat, mutta mitään ei löytynyt.\nIhmeellisen tarkkaa ja huolellista väkeä olivat tosiaankin vaunussa\nolijat olleet. Vaunun ovensuussa oli puulaatikko polttopuita varten ja\nsen kansi oli irti saranoistansa, joten se oli nostettu toiselle\npuolelle seinää vastaan. Nostin kannen paikaltaan ja sen takana oli\ntavallisen kapsäkin kokoinen kiinninaulattu puulaatikko. Kiskasin\nlaatikon auki ja siinä oli tosiaankin mieluista tavaraa. Siinä oli pari\nsuurta puhdasta villaista naisen paitaa ja myöskin muita niiden\nyhteydessä käytettäviä vaatekappaleita. Joku daami oli unohtanut siihen\npyykkinsä. Halu puhtaiden vaatteiden saamiseen oli tosiaankin niin\nsuuri, että melkein samassa silmänräpäyksessä olin vetänyt vaatteet\npäälleni. Paidat menivät aivan täydestä, sillä niissä oli pitkät hihat,\nja vaikka nimettömät olivatkin lyhyet ja siten tehdyt, että minun\ntäytyi ne kääntää edestakaisin, niin korvasivat pitkät sukat sen mikä\npituudesta puuttui. Sukkien terät olivat pienet, joten minun täytyi ne\npäistä aukaista, mutta joka tapauksessa oli päälläni kolmekertaiset\npuhtaat alusvaatteet. Kaikki likaiset vaatteet, myös takkini työnsin\nlaatikkoon, vedin paperin vaatteiden päälle ja naulasin laatikon\nhuolellisesti kiinni. Senjälkeen nostin kannen sen eteen ennalleen.\n\nOli se sentään mukavaa, kun sai sinellin alle puhtaat vaatteet. Mutta\njuuri kun töintuskin olin ennättänyt suorittaa toimitukseni, astui\nvaunuun eräs italialainen sotilas. Hän nuuski joka paikan niinkuin\nminäkin olin tehnyt, nosti lopulta kannen paikoiltaan ja löysi\nlaatikon, otti sen kainaloonsa ja poistui.\n\nMinä katsoin vaunun akkunasta ja päästin helpotuksen huokauksen, kun\nhuomasin, että hän antoi laatikon toiselle sotilaalle, joka työnsi sen\neteläänpäin menevän junan pakaasivaunuun.\n\nJa juna vihelsi ja lähti asemalta.\n\nKun ajattelin asiaa, huomasin, ettei minulla ollut mitään hätää.\nKestäisi ainakin pari päivää ennenkuin laatikko aukaistaisiin,\nluultavasti Kantalahdessa, sillä sinne oli juna matkalla, ja silloin\nvoitaisiin laatikon tyhjentämisestä epäillä aivan yhtä hyvin jotakin\njunamiehistä kuin minua.\n\nSairaalavaunussa vietin kolme päivää ja sain runsaasti levätä ja syödä\nhyvää ruokaa. Ja aina kun ovi aukeni, odotin näkeväni Maryn herttaiset\nkasvot ja aina kohtasi minua pettymys, sillä häntä ei tullut.\n\nMissähän mahtoi sairaalahenkilökunta asua ja oliko Mary sairastunut,\nvai oliko hän mahdollisesti matkustanut pois? Hän ei voinut asua\nsalonkijunassa, sillä silloin olisi minun täytynyt usein hänet nähdä.\nMyös varsinainen sairaalarakennus oli sellaisella paikalla, että minun\nehdottomasti ainakin joskus olisi täytynyt joutua näkemään hänet.\nVaunumme sijaitsi siihen määrin muiden vaunujen ympäröimänä, ettei\nvoinut nähdä, minne siitä poistujat menivät.\n\nTällaisia ajatuksia risteili mielessäni, kun äkkiä alkoi kuulua kovaa\nhälinää. Kuului merkillistä kakatusta, aivan samaan tapaan kuin\nArtjärvellä lapsena kuulin huudettavan lampaille, kata, kata.\n\nJoukkoon kuului ryssän polinaa ja englantilaisia ja ranskalaisia\nkirouksia. Mutta pian syöksyi esille suuri katras kiinalaisia ja\nenglantilaisen armeijan vormuihin puettuja ryssiä, joiden joukossa\nolivat nekin, jotka olivat meitä hiilivaunussa komennelleet, ja kaikki\nolivat verissään ja heidän vaatteensa riekaleina.\n\nSamassa alkoi kuulia viuhua ja ne lävistivät vaunun seinät kuin\npaperin. Ryssät ja kiinalaiset syöksyivät rautatievaunujen alle ja\nalkoivat ampua takaisin. Näkyi, että he aikoivat pyrkiä lankkulaiturin\nalle hävitäkseen sitä tietä. Oli nimittäin luoteen aika ja koko\nniemekettä peittävän lankkulaiturin alapuolella voi vielä tuntikauden\nliikkua ja sieltä oli hyvä tilaisuus paeta minne halusi.\n\nKuulia sattui vaunun akkunaan ja lasinsirpaleet lensivät sisään. Ei\nauttanut muu kuin heittäytyä vaunun lattialle maata ja odottaa mitä\ntuleman piti. Itse asiassa ei ampumista kestänyt kauan, mutta pelko\nteki ajan pitkäksi. Me emme päässeet mihinkään pakoon, sillä\nvaarallista oli myös heittäytyä akkunasta ulos.\n\nLopulta ammunta taukosi. Uskalsin katsoa vaunun akkunasta ja huomasin,\nettä ryssät ja kiinalaiset olivat englantilaisten sotilasten\nympäröiminä ja kädet ylhäällä. He olivat antautuneet. Comeon asetti\nmiehet riviin ja ampui joka seitsemännen eli kaikkiaan kolme miestä,\nsillä miehiä oli jälellä 24. Osa oli päässyt pakoon. Comeonin johtamina\nlähtivät vangit allapäin pois ja me jäimme vaunuun innokkaasti\npohtimaan tilannetta.\n\nMutta minä huomasin, etteivät minun puhtaat housuni enää olleet\npuhtaat.\n\n\n\n\nXXV LUKU, jossa tehdään tuttavuutta bolshevikkien kanssa ja jonka\nsisältö muuten on kansainvälinen.\n\n\nVähän ajan päästä tuli Comeon meitä noutamaan ja meidät vietiin\nentiseen vaunuumme takaisin. Mutta täältä kuului kova ryssän molskutus,\nsillä kapinan tehneistä ryssistä oli paikalle saapunut kuusi\nkappaletta. Se oli ikävä juttu, sillä tällä tavalla oli meitä vaunussa\n17 miestä ja tilat alkoivat käydä ahtaiksi. Vaikeaa oli sitäpaitsi\ntietää, minkälaista seuraa näistä uusista tulokkaista saisimme. Hyvin\nluultavaa oli, että entinen toverillinen yhdessäolomme oli nyt\nloppunut.\n\nKiiruhdin ilmaisemaan Fritzille huolestumiseni asiasta.\n\n-- Ei ole mitään hätää, sanoi Fritz, eivät nämä ryssät vaarallista\nväkeä nyt ole, kun he ovat joutuneet samaan asemaan kuin mekin ja\noppivat tuntemaan meidät. Antaa heidän vain ensin puhua suunsa\npuhtaaksi, mikä kestää noin pari tuntia, ja sen jälkeen voimme alkaa\nasioita järjestää. Ja pari tuntia siihen menikin. Ryssät syyttivät\ntoisiaan, uhkasivat ja kiroilivat. Ei kestä kauan, sanoivat he,\nennenkuin kaikki englantilaiset, mitä täällä on, ovat paiskatut mereen.\nEmme tosiaankaan luulleet englantilaisia työläistovereitamme niin\ntyhmiksi, että he olisivat nostaneet aseitaan meitä vastaan. Feodorin\nja Stepanin veri huutavat kostoa heidän päällensä.\n\nMutta eräs joukosta, joka näytti johtomieheltä, nousi puulaatikolle ja\nalkoi: Veljet ja toverit ja sitten seurasi puhe, jossa porvarit saivat\nkuulla kunniansa ja että on asetettava neuvosto pohtimaan yhteisiä\nasioitamme.\n\nPuhe otettiin vastaan melkoisilla suosionosoituksilla. Ja melun\nvallitessa astui Fritz estraadille. Toverit, alkoi hän. Me olemme\nkaikki proletaareja. Kaikki tässä vaunussa olevat saksalaiset,\nsuomalaiset ja venäläiset ovat proletaareja. Meidät on väkisin pantu\ntaistelemaan kapitalistien riveissä niinkuin teidätkin. Mutta meidän\ntäytyy olla viisaita. Niin kauan kuin voimamme ovat liian vähäiset,\nemme voi kapitalisteille mitään. Mutta meidän täytyy elää ja meidän\ntäytyy saada vaatteita ja meidän täytyy saada saippuaa ja meidän täytyy\nsaada tupakkaa, sillä muuten me kuolemme koleraan. Meidän täytyy\nasettaa neuvosto, joka pohtii meidän yhteisiä asioitamme.\n\nMyös tämä puhe otettiin vastaan suosionosoituksin.\n\nMutta koska noin kaksi tuntia oli kulunut ja ryssätkin jo alkoivat olla\nnälissään, alettiin pohtia Fritzin ehdotusta, sillä myöskin\nprovienteeraminen katsottiin tarpeelliseksi.\n\nJa niin päätettiin, että jokaisen velvollisuus oli ilmoittaa, miten\nsaataisiin tilaisuus besorgata kaikkia tarpeellisia varastoja ja\nsitäpaitsi päätettiin ylläpitää yhteyttä leirin ulkopuolella olevien\ntoverien kanssa.\n\nSeuraavana päivänä tuli töihinlähtö ja ryssät saivat tilaisuuden\ntoteuttaa periaatettaan: rabotat huj nje budjem. Kun oli työmaalle\nsaavuttu, antoi Comeon ensimmäiselle ryssälle kirveen käteen. Nje buudu\nrabotatj, sanoi ryssä. Sanomapitsh, sanoi Comeon. Nje buudu rabotatj,\nsanoi ryssä. Comeon tarttui rauhallisesti ryssän vasempaan käteen\nkiinni, aivan kuin tervehtiessä, ja alkoi sitä puristaa. Nje buudu\nrabotatj, nje buudu rabotatj, nje buudu rabotatj, ulisi ryssä. Mutta\nComeonin käsi puristui yhä tiukemmalle. Veri pakeni ryssän kasvoilta.\nPaanja, paanja, hän huusi. Mutta Comeonin ote ei hellittänyt. Ryssä\nalkoi ulvoa ja kirkua ja väännellä itseään ja lopulta Comeon hellitti\notteensa. Ryssä syöksyi halkokasalle ja kirves alkoi heilua. Mutta\nkirvestä heiluttaessaan ryssä itki ja suuret kyyneleet tippuivat hänen\nsilmistään. Comeon kääntyi seuraavan ryssän puoleen. Silmänräpäyksessä\nsyöksyi tämä halkopinolle ja saman tekivät muutkin ryssät.\n\nSillä heillä ei ollut Taavetin sisua eikä Taavetin olkipanssaria, jonka\nhän oli vaatteittensa alle tehnyt.\n\nMutta halkoja alkoi syntyä paljon, sillä ryhdikkäänä seisoi Comeon\nkatsomassa, että työ sujui, eikä kukaan uskaltanut hidastella.\n\nJa näin alkoi komento ryssien kanssa, sillä Comeon piti heistä hyvää\nhuolta. Ryssät saivat tehdä raskaimman ja vastenmielisimmän työn ja\nhuvikseen nostatteli Comeon heillä joskus luodeveden aikana märkiä\npuita meren pohjalta.\n\nIltaisin tarinoimme yhdessä, ja näin tuttavaksi tultua paljastui ryssän\ntoverillinen ja herttainen luonne. Fritz oli osannut kasvattaa heidät\nmyös siisteyteen ja muuten oli ryssistä paljon hyötyä meille, sillä he\nolivat yhteydessä muiden, sekä venäläisten että italialaisten,\nsotilaiden kanssa. Näissä oli paljon bolshevikkeja ja he pitivät hyvää\nhuolta tovereistaan.\n\nKapinallisina olivat ryssät oikeastaan vain neljäsosaransoonilla,\nmutta ruokaa kannettiin heille yltäkyllin ja salaa vaihdettiin myös\nheidän likaiset vaatteensa puhtaisiin.\n\nJa ryssien kohtalotovereina saimme mekin osamme kaikesta hyvyydestä.\nVaunun kattoon oli ilmestynyt lamppu. Meillä oli kahvelit ja veitset ja\npyyhinliinat. Joka viikko ja parikin kertaa viikossa saimme\nkirjoituskoneella painettuja bolshevistisia tiedonantoja ja Murmanskij\nVjestnikin, josta muun muassa sain lukea, että Friedrich Karl oli\nvalittu Suomen kuninkaaksi. Kuten näkyy oli uutinen kuitenkin melkoisen\nvanha.\n\nMutta me teimme myöskin visiittejä. Illan pimeässä avasi italialainen\nvartija ovemme ja kuljetti meidät milloin italialaisten, milloin\nvenäläisten sotilaiden luo. Varsinkin jäivät visiitit italialaisten\nluona mieleeni, sillä heidän luonaan sai kuulla kaunista laulua.\nHeillähän on monta hurmaavan ihanaa kansanlaulua ja kaikkia näitä\nosasivat he laulaa neliäänisesti. Heillä oli myös ihmeen kauniit äänet.\nJa tunnettuahan on, että italiankielellä on sille ominainen kaunis\nsointu. Melkein kaikki italialaiset sotilaat olivat bolshevikkeja.\n\nErään tällaisen visiitin jälkeen tapahtui sitten se meidän kaikkein\nsuurin besorgauksemme. Olimme saaneet kuulla, että eräästä laivasta oli\nedellisenä päivänä nostettu rannalle kymmenkunta tynnyriä rommia sekä\nepälukuinen määrä whisky- ja tupakkalaatikoita. Sitäpaitsi oli\nlähetyksessä hedelmiä, kuten omenia, appelsiineja ja sitruunoita.\n\nEi ollut kumma, että proletariaatin mieli oli kiihdyksissä. Mutta\nkaikki näytti toivottomalta, sillä vartioiminen oli uskottu itsellensä\nComeonille ja hänen kolmelle skotlantilaiselle sotilaalleen, ja nämä\nseisoivat paikoillaan ja näkivät pimeässäkin kuin kissat. Noin\nkahdentoista tunnin päästä lastattaisiin koko lähetys junaan ja sen\njälkeen siirtyisi se eteläänpäin. Oli siis toimittava ja toimittava\npian. Muistin lukeneeni eräästä kertomuskirjasta, kuinka eräät\nmerimiehet vedonlyönnin vuoksi olivat varastaneet viinin eräästä\ntynnyristä, vaikka tynnyrin omistaja itse istui sen päällä. Se oli\ntapahtunut siten, että miehet kömpivät ruumaan ja kairasivat laivan\nkanteen ja tynnyriin reiän, jota myöten viini virtasi ulos. Kerroin\ntämän jutun miehille.\n\nMutta meidän oli aika lähteä. Kun tulimme vaunullemme, olikin jo aamuyö\nja väsyneinä paneuduimme vuoteillemme.\n\nVähän ajan perästä alkoi kuulua kovaa polinaa, ja eräs ryssä, joka\nmuuten oli aivan Nikolai II:n näköinen, heitettiin vaunuun. Ja ryssä\npolitti ja itki ja itki ja politti.\n\nHänen puhetulvastaan selvisi, että hänelle oli tapahtunut suuri\nonnettomuus, jonka hän selitti seuraavaan tapaan:\n\nKun minä viime yönä tulin veneelläni kaupunkiin, sentähden että kaikki\nproduktat, hljebat ja jauhot ja tsajut ja saharit olivat loppuneet\nkotoa ja minulla on vaimo ja seitsemän lasta. Niin jouduin minä kovaan\nvirtaan ja tuuleen. Sillä Muurmannin vuonon sisään veti kova virta,\nmutta tuuli taas puhalsi vuonon poikki. Pavel Aleksandrovitsh, jolla\noli parempi vene ja Jefimij Aleksandrovitsh, jolla oli vielä parempi\nvene, purjehtivat minun sivutseni ja minä huusin heille, että ostakaa\nkaupungista kaikki minunkin tarpeeni ja tuokaa ne rantaan, niin minä\nsitten suoritan teille rahat.\n\nJa senjälkeen minä taistelin tuulen ja virran kanssa ja vihdoin minä\npääsin rantaan, mutta en suinkaan sille paikalle minne olin aikonut,\nvaan erääseen toiseen paikkaan. Ja juuri siinä paikassa sattui olemaan\nmonta jastshikkaa ja booshe moi, minä vannon, että minä yhtäkkiä sain\npäähäni, että nämä jastshikat olivat minun ja Pavelin jastshikat. Ja\nminä pidin kiirettä sen vuoksi, että tuuli oli tyyntynyt ja virta\nloppunut, niin että minä tahdoin pian päästä täältä pois. Mutta silloin\ntarttui yksi englantilainen sotilas minun kaulukseeni ja sanoi, että\nnämä jastshikat eivät ole sinun. Ja minä sanoin, että booshe moi,\nkyllähän minä annan ne takaisin ja nostan, heti paikalleen, niin että\nmitään vahinkoa ei olisi pitänyt tapahtua. Ja jos sellaista, booshe\nmoi, on tapahtunut, niin korvaanhan minä sen, ja minä vedin esille\ndjengia.\n\nMutta mikään ei auttanut. Minä sain kuulla siinä samassa, että nämä\nlaatikot sisältävät erästä tavaraa, jota kutsutaan whiskyksi ja joka\nlienee erittäin kallisarvoista ja tärkeätä armeijalle, sillä mitkään\npuheet eivät auttaneet. Ja tässä minä nyt olen ja minun vaimoni ja\nseitsemän lastani kuolevat kotona nälkään.\n\nJa hän korotti äänensä ja itki.\n\nHänen järkyttävä kertomuksensa liikutti muitakin ryssiä ja Gavril,\njoka oli joukon pää, ehdotti, että on ryhdyttävä repäiseviin\ntoimenpiteisiin. On laadittava kirjallinen selitys ja uhkavaatimus,\njohon kaikki panisivat nimensä. Tämä ehdotus otettiin suurella\nhyväksymisellä vastaan.\n\nKun Lenin oli astunut valtaan, oli hän heti ensi työkseen alkanut\npaukuttaa aapista ryssien päähän. Useissa paikoissa Venäjällä tapahtui\nse siten, että noin kymmenkunta henkilöä kustakin kylästä vangittiin ja\nvangin kouraan työnnettiin aapinen. Kun sitäpaitsi ruokaa ei annettu\njuuri yhtään, mutta nagaikaa varsin runsaasti, niin levisi sivistys\nnopeasti näihin oppilaisiin ja parin kuukauden perästä voitiin heidät\nlähettää luku- ja kirjoitustaitoisina kotiinsa. Mutta tällä tavalla he\nolivatkin saaneet hraamotnyin tittelin ja ensimäinen tehtävä, johonka\nhe kotiaan päästyään ryhtyivät, oli kaikenlaisten anomusten, supliikien\nja kanteluiden kirjoittaminen. Ryssä oli huomannut kirjoitustaidon\nvaltavan vaikutuksen. Jos esimerkiksi teki mieli lähimmäisensä akkaa,\nei tarvinnut muuta kuin ottaa pieni palanen paperia ja kirjoittaa\nsille, että Pjotr oli bursjui, jonka jälkeen Pjotr paiskattiin telkien\ntaakse, jonne ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut, ja akka oli sinun\nj.n.e. Kirjoitustaidolla oli siis hyvin suuri merkitys ja kun nyt eivät\ndjengat olleet auttaneet, niin täytyi luonnollisesti turvautua\nkirjelmään. Mainittava on, että Gavril muuten oli jo pari päivää\ntyöskennellyt sitä kardinaalivalitusta, jolla heidän piti päästä pois\nvankilasta, mutta ei ollut vielä saanut sitä oikein valmiiksi. Hän ei\nollut nimittäin saanut selville Comeonin porvarillista nimeä ja ilman\nsitähän ei paperi voinut olla täydellinen. Gavril arveli että tähän\nanomukseen voidaan muuten liittää myöskin saapuneen vieraamme Faman\nasia, sillä se ainoastaan vaikuttaisi edullisesti kokonaisuuteen. Ja\nniin tämä bumashka laadittiin ja kaikki kirjoitimme sinne alle nimemme,\nkoska se myöskin vaikutti edullisesti kokonaisuuteen, ja me suomalaiset\nkirjoitimme sitäpaitsi alle, ettei tälle anomukselle annettaisi mitään\narvoa, koska myöskin se vaikutti edullisesti kokonaisuuteen.\n\nTämän jälkeen käärittiin kirjelmä huolellisesti kokoon ja neulottiin\nGavrilin takin sisäpuolelle, jottei tämä kallisarvoinen asiapaperi\njoutuisi hukkaan ja jotta se voitaisiin vetää esille silloin kun\ntarvittiin.\n\nMutta ennenkuin voimme kertoa tämän anomuksen kohtalosta, täytyy tässä\nmainita, että minä aamulla olin saanut urakkatyön kantaa halkoja\nerinäisiin rautatievaunuihin, jonka jälkeen minä kävelin kotiin. Täällä\noli Fritz tällä kertaa kokkina valmistellen meille päivällisruokia. Kun\nolin astunut vaunuun, otti hän esille kaksi läkkimukia ja sokeria ja\nkanisterin, jonka päällä seisoi \"Motorspirit\", jollaisissa yleensä\nsäilytimme vettä.\n\nMutta tällä kertaa oli siinä mitä puhtainta rommia. Teimme rommitotia,\njosta ei puuttunut sitruunaakaan, ja kuiskaten ilmoitti Fritz, mitä\nedellisenä yönä oli tapahtunut. Heti, kun meidän vaunussa kaikki olivat\nnukkuneet, olivat Fritz ja Suokas hiipineet ulos. He olivat menneet\nerääseen laivaan, jossa asui amerikkalaisia sotilaita. Täällä oli\nkoolla internatsionaale, johon kuului jäseniä maailman kaikista\nkansallisuuksista. Ja vaikka siihen kuului myöskin jäseniä\nkaikista puolueista, mitä maan paalia voi löytyä, kiinalaisesta\nvanghuu-puolueesta alkaen suomalaiseen kokoomuslaiseen asti, niin\nvalittiin yksimielisesti vain huutoäänestyksellä komitea, johon kuului\nviisi miestä, niiden joukossa Fritz ja Suokas. Ja tämä komitea\nlaskeutui veneellä satamasillan alle ja souti määrättyyn paikkaan.\nMutta komiteaan kuuluva intiaani asetti aina silloin tällöin korvansa\nlaituria vasten ja osasi pilkkosen pimeässäkin vain kuuntelemalla\nsanoa, mistäpäin Comeonin astunta kuului. Mutta joukossa oleva Armenian\nvuoristolainen näki pimeässä ja sillä tavalla tie sujui onnellisesti\nsynkän pylväsmetsän läpitse. Ja kun oli tultu määrättyyn paikkaan,\nryhtyivät Fritz ja Suokas työhön. Äänettömästi ja hyvillä vehkeillä\npoistui pieni lankunpätkä laiturista ja senjälkeen tehtiin yläpuolella\nolevaan kaksipohjaiseen tynnyriin noin kymmenen senttimetrin\nläpimittainen reikä ja sen rinnalle toinen. Ja aina kun Comeon ja\nvartijat tulivat lähemmäksi, puristi intiaani hiljaa työskentelijöiden\nkättä ja kaikki ratina taukosi.\n\nMutta ulkona laiturin yläpuolella vinkui tuuli ja sataa ropisteli. Ja\nlopuksi syöksyi rommi valtavana suihkuna tynnyristä. Ja se syöksyi alla\nolevaan veneeseen, sillä mitään muuta astiaa ei miehillä ollut.\n\nJa mistäpä niin suuren astian olisi saanutkaan, sillä se rommitynnyri,\njota Comeon vartioitsi, sisälsi noin 1200 litraa. Ja hiljaa palasi\nsitten rommilastissa oleva vene amerikkalaisen kuljetuslaivan ääreen,\njonka pienimpään vesisäiliöön rommi ensin pumpulla nostettiin ja josta\nse sitten kraanan kautta, kuten ainakin, kaikkien taiteen sääntöjen\nmukaan jaettiin moottorispriikanistereihin, jotka kanisterit taas\nolivat ennen aamun valkenemista sijoitetut kymmenien varmojen\nhenkilöiden käsiin eri paikkoihin satama-alueella ja jotka kanisterit\npiti jaettaman tänään päivällistunnilla.\n\nMutta nähtävästi oli jako tapahtunut aikaisemmin, sillä se alkoi pian\ntuntua ilmassa. Kuulimme nimittäin sointuvalla äänellä laulettavan\nYankee doodlea ja näimme noin viitisenkymmentä Amerikan sotilasta\nkäsikaulatusten marssivan pitkin laituria. Mutta kaikkein ensimmäisenä\ntalutettiin kummannäköistä olentoa. Lähemmin tarkastettaessa havaittiin\nse karjalaiseksi, joka syystä tai toisesta oli kaikkien taiteen\nsääntöjen mukaan tervattu ja pyöritetty höyhenissä. Mies oli\nkorttipelissä huiputtanut juomatovereitaan ja nyt oli päätetty hänet\nlynchata. Mutta laulavaa joukkoa alkoi ilmestyä kaikkialta ja pian\n\"koko laituri\" ilmeisesti räyhäsi.\n\nMutta, kuka oli se henkilö, joka juosten ja kauheasti kiroillen ja\nkäsiänsä huitoen saapui paikalle? Ei kukaan muu kuin Comeon. Turhaan\nteki hänen nyrkkinsä joukossa puhdasta jälkeä, turhaan karjui hän kuin\nvihastunut leijona, sillä mikään ei auttanut, ja asema kävi niin\nuhkaavaksi, että Comeonin täytyi barrikeerautua erääseen tyhjään\nrautatievaunuun.\n\nJokaisesta laivasta kuului mitä iloisinta ulvontaa ja läiskinää ja pian\nkohosi hätäpäissä tehtyjä punaisia lippuja aluksien mastoihin. Ja pian\nkuului vielä komea kunnialaukauskin, sillä eräs venäläinen\nveturinkuljettaja, joka vekslaili asemalla, ei huomannut pysäyttää\nveturiaan, joten se pyyhkäisi tieltään erään laiturirakennuksen ja\nsyöksyi veteen. Siellä sitten höyrykattila ja tulisija räjähtivät ja\nuhkeita vesipatsaita syöksyi ilmaan.\n\nMutta senjälkeen kuului taas toinen paukaus. Ja koko ilmapiiri täyttyi\nsinisenvihreillä liekeillä ja viinan hajulla, sillä Comeon, joka oli\npäässyt vaunusta, oli ymmärtänyt aseman vaarallisuuden ja syöksynyt\nlaiturille räjäyttämään ilmaan vielä jälellä olevat whiskyt ja rommit.\nJa ilo vyöryi edemmäksi. Pitkin laituria tanssi mitä erilaisinta\nsukukuntaa. Vankeja ja vartijoita ei enää ollut, sillä kaikki olivat\nveljiä, ja Muurmanskin kaupungista oli saapunut paikalle myöskin\nnaisväkeä ja muita alkuasukkaita, ja iloinen tanssi oli käynnissä\nMuurmannin laajalla laivalaiturilla. Siinä tanssittiin kaiken maailman\ntansseja, oli siinä tarantellat ja fandangot ja prissakat ja shimmyt ja\njazzit ja herra ties mitä. Ja iloinen innostus oli tarttunut myöskin\npäällystöön, sillä minä en ainakaan sinä päivänä muista nähneeni yhtään\nselvää miestä enkä naista, ja virvokkeita oli tarjolla kaikkialla ja\nilmaiseksi.\n\nEn tiedä, menikö tähän iloon yksi tai kaksi vuorokautta, mutta sen voin\nsanoa, että vastavaikutus oli hirmuinen. Kalpeita ja vaikeroivia\nihmisiä näkyi niin pitkälle kuin silmä kantoi.\n\nMutta pakkanen paukkui nurkissa ja yöllä oli valkea lumi peittänyt\nmaan, ja siitä päivästä hävisivät myöskin lavantauti ja punatauti ja\nespanjantauti ja kolera.\n\nMutta myöskin Gavrilin anomus piti saatettaman perille. Ja kun siis\neräänä aamuna Comeon taas saapui paikalle, sillä hän oli viisaana\nmiehenä päättänyt antaa luonnonvoimien riehua loppuun saakka, oli hänen\nkatseensa tuikea ja hänen äänensä tavallista karskimpi. Viinasta ja\njuopottelusta ei puhuttu mitään, mutta työtä täytyi tehdä nopeasti ja\npaljon. Saimme aamusta iltaan asti kantaa kiväärilaatikoita ja\ngranaattilaatikoita. Ja jos hiukankin vitkasteli, ärähti Comeon\npahaenteisesti. Mutta pienen tupakkatunnin hän kuitenkin antoi. Tällöin\nkatsoi Gavril tilaisuuden tulleen ojentaa anomuksensa Comeonille.\nHän ratkoi siis anomuksensa irti takkinsa taskusta, mutta juuri kuin\nhänen piti se Comeonille ojentaa, kalpeni hän, ja sai valtavan\n\"meritauti\"-kohtauksen. Mutta Comeon tarttui häntä kaulukseen ja\nlennätti hänet anomuksineen mereen, jossa Gavril surkeasti ulvoen alkoi\nhuutaa apua. Eikä turhaan, sillä hänelle ojennettiin köydenpätkä ja\nhänet vedettiin maalle. Mutta anomuksen olivat nielleet Jäämeren\naallot.\n\nKun illalla palattiin töistä, näkyi, että tätä kansainvälistä\nvallankumousta oli seurannut kansainvälinen taantumus, sillä kahleissa\nmarssivat Setä Samulin pojat sotilasvankilaan, jona oli eräs vanha\nproomunrähjä.\n\n\n\n\nXXVI LUKU, jossa sanomme hyvästit Muurmanskille.\n\n\nKoko ajan olimme odottaneet sitä päivää, jolloin pääsisimme lähtemään\nEnglantiin. Kun päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi, niin\naloimme lopulta luulla, että meidät oli kokonaan unohdettu. Koetimme\nkaikkialta tiedustella, milloin lähtöpäivä tulisi, mutta tiedustelumme\nherättivät vain naurua. Olimme siis aika ällistyneitä, kun Comeon\neräänä päivänä saapui paikalle ja määräsi meidät kokoamaan tavaroitamme\nja ilmoitti tunnin päästä tulevansa meitä noutamaan, jolloin matkamme\njatkuisi höyrylaivalla. Enempää emme saaneet tietää, mutta kun\nsaksalaiset kysyivät, pitääkö kaikkien lähteä, saatiin tietää, että\nainoastaan meidän suomalaisten oli lähdettävä. Eronhetki oli siis\ntullut, ja Fritziltä löytyi rommia sen verran, että läksijäismaljat\nvoitiin kallistaa. Ja liikuttava eronhetki siitä tulikin, sillä\nkaikkein ensimäiseksi rupesivat ryssät itkemään ja pyyhkimään\nkyyneleitä silmistään. Vähän ajan perästä ulvahti Karppinen ja pian oli\nmeillä kaikilla kyyneleet silmissä, sillä me olimme kaikki pienessä\ntakahumalassa ja silloinhan vedet helposti pyrkivät esille.\n\nMeidät vietiin pieneen hinaajalaivaan, joka lähti vuonolle päin.\nKierryimme erääseen vuonon poukamaan, jota ei ollut satamaan näkynyt,\nja täällä seisoi valtavan suuri laiva. Se oli korkea kuin\nmonikerroksinen kivirakennus, niin että heikkopäistä huimasi, kun\ntäytyi köysitikapuita myöten astua sinne ylös.\n\nComeon komensi meidät tikapuille eikä siinä auttanut mikään\nhätääntyminen muuta kuin ylös oli kiivettävä ja kaikki pääsimme\nkannelle. Kannella oli meitä vastassa lihava englantilainen\nmeriupseeri, jolle Comeon luovutti meidät ja antoi samalla hänelle\njonkinlaisen passituksen.\n\nNiin oli Comeonin tehtävä meihin nähden päättynyt. Hän hyvästeli meitä\nparilla sanalla, pisti meidän jokaisen kouraan paperossilaatikon,\nkätteli meitä ja poistui. Mutta meriupseeri jätti meidät aivan täyteen\nvapauteen, ja ensi kerran olimme tilanteessa, jossa meillä ei ollut\nmitään vartijaa. Katselimme laidan yli alas hinaajalaivaan, jonka\nkannella Comeon seisoi, heilutimme hänelle hyvästiksi käsiämme sekä\nkohotimme hänelle eläköönhuudon. Hän oli rehti ja hyvä mies ja me\nolimme hänestä kovasti pitäneet.\n\nMutta oli meillä muutakin katseltavaa. Pian saapui paikalle uusi\nhöyrylaiva, tavallisen meikäläisen sisävesihöyryn kokoinen, ja siitä\nalkoi miehiä astua laivaan. Ensiksi tuli nelisenkymmentä raudoissa\nolevaa serbialaista, tämän jälkeen sama määrä italialaisia niinikään\nraudoissa, sitten setä Samulin 50 poikaa raudoista vapaana, mutta\nvartioituina ja lopuksi epälukuinen määrä ranskalaisia, venäläisiä ja\nenglantilaisia sotilaita.\n\nSen jälkeen tuli pysähdys ja alas hissattiin jonkinmoinen\nhissintapainen laivankylkeä myöten liikkuva laitos. Se ei käynyt\nkonevoimalla, vaan pyöritettiin sitä vintturilla, ja kulki siinä\nkerrallaan kahdeksan henkeä. Ensimäisenä tuli ylös armenialainen\nkomissioni, s.o. entinen vettäpelkäävä, venäläiseen univormuun puettu\nkenraali jättiläismäisine ja marakattimaisine palvelijoineen sekä hyvin\nkaunis nuori armenialainen luutnantti, joka kuului olevan prinssi, jota\ntämä kenraali oli tullut hommaamaan Armenian hallitsijaksi, sekä neljä\nhänen seuralaistaan. Tämän jälkeen nousi hissi kerta toisensa perään\ntuoden milloin sotilas- ja milloin siviilihenkilöitä, jotka kaikki\nolivat hyvinvoipia ja hyvin puettuja. He olivat asuneet muissa\nlaivoissa redillä, sekä sota- että kuljetuslaivoissa tai Muurmanskin\nkaupungissa olevassa entisessä kenraalikuvernöörinrakennuksessa, joka\noli sellaisessa paikassa, ettei sitä satama-alueelle näkynyt.\n\nMutta kun viimeisen hissin ovi aukeni, niin astui sieltä laivaan Mary\nisineen, äitineen ja veljineen, ja hänen kintereillään serbialainen\nupseerinroikale sekä yksi ranskalainen upseeri. Sydämeni oli pakahtua\nriemusta, sillä saisinhan matkustaa yhdessä Maryn kanssa, ja olin\noikeastaan mielissäni, kun näin, että hänellä oli kaksi ihailijaa,\nsillä silloinhan ei heistä kumpikaan varmasti päässyt neitoon käsiksi.\n\nMutta tarkastetaanpa vähän laivaakin.\n\nJo ensi silmäyksellä huomasi, ettei \"Asturien\" ollut mikään ensiluokan\nkapine. Kyllä se oli laiva, joka varmasti jo sodan syttyessä oli\nuloskirjoitettu ja nostettu telakalle purettavaksi. Mutta kun sitten\ntuli vedenalainen sota, niin tarvittiin äkkiä paljon laivoja ja tällä\ntavalla oli Asturienkin joutunut käytäntöön. Eiköhän se nyt ollutkin\nviimeisellä matkallaan. Sitä oli paikattu ja kunnollista maalia siinä\nei missään paikassa näkynyt. Sen kansi oli täynnä kaikenlaisia koukkuja\nja renkaita ja luukkuja, niin että sillä täytyi taiten kulkea. Siinä\noli välikansi ja yläkansi, jolla oli kaksi suurta kajuuttarakennusta,\njonne nyt viimeksitulleet sijoittuivat. Näiden alapuolella olivat\nlaivamiesten asunnot, laivan virastot, keittiöt, kylpyhuoneet,\nsähkölennätinkonttorit ja ties mitä muita laitoksia.\n\nMutta meidät vietiin kaikkein alimpaan kerrokseen, laivan pohjaruumaan.\nLaiva oli nimittäin lastihöyrylaiva. Tämä pohjimmainen peräruuma oli\nkoko laivan levyinen ja noin 30 metrin pituinen ja sitäpaitsi noin 4\nmetriä korkea. Siinä ei ollut minkäänlaisia ikkunoita, mutta siinä oli\nsähkövalaistus. Siihen oli tehty höyläämättömistä lankuista lattia,\nyksi kulma oli rauta-aitauksella erotettu erikseen, keskelle oli\njätetty käytävä ja käytävän molemmin puolin oli noin kahden metrin\nvälimatkan päässä toisistaan kohtisuorasti käytävää vastaan pitkiä\npöytiä perätysten, penkkeineen. Nämä olivat höylätyistä laudoista\ntehdyt. Pöytien takana oli pylväsrivi ja pylväiden väliin oli\nkiinnitetty kahteen kerrokseen riippumattoja. Sitäpaitsi oli kaksi\nkerrosta riippumattoja kohtisuorassa pylväsrivin ja laivan kyljen\nvälissä. Ruumaa lämmitti kolme suurta kaminaa.\n\nSenjälkeen kuin kaikki muut olivat sijoitetut, näytettiin meillekin\npaikkamme. Saimme käytettäväksemme kaksi pitkää pöytää ja kahdeksan\nriippumattoa.\n\nTulimme sijoitetuiksi juuri vastapäätä rauta-aitausta, joka osoittautui\nolevan vankila. Sinne olivat kaikki raudoissa olevat italialaiset ja\nserbialaiset heitetyt. He olivat kuulemma määrätyt kuudeksi päiväksi\nvedelle ja leivälle. Amerikkalaiset sitävastoin olivat täysin vapaat ja\noli heillä tilansa ruuman keulanpuolimmaisessa päässä, jossa heillä oli\n12 pöytää käytettävänään, siis 6 käytävän kummallakin puolella.\nSitäpaitsi kuului hellakamiina heidän osastoonsa.\n\nMeitä lähinnä oli kolme ranskalaista, heidän seurassaan muuten Maryn\nkavaljeeri. Heidän takanaan oli ryhmä australialaisia sotilaita ja\nloput vapaista tiloista olivat serbialaisen ja italialaisten\nhallussa. Tilaa oli yllin kyllin, niin että jokainen sai sijoittaa\nmatkakapineensa, vaikka niitä olisi ollut paljonkin, siten että\nhelposti ulettui saamaan kaikki mitä tarvitsi. Ja matkakapineita olikin\nkaikilla muilla paljon paitsi tietysti meillä. Mutta emme mekään aivan\ntyhjiä olleet, sillä viime päivinä olimme voineet Muurmanskissa\nbesorgata sekä alus- että päällysvaatteita. Minäkin olin hyvissä\nvaatteissa: italialaiset harmaat univormuhousut, liivi ja sen päällä\nkamelinlankainen villapaita sekä venäläinen rautatievirkamiestakki,\nsininen väriltään, jonka olin korjannut jokseenkin tavallisen\nsiviilitakin näköiseksi, jotta helposti olisin voinut esiintyä missä\nHelsingin kolmannen luokan kahvilassa tahansa. Maalla olin käynyt usein\nhuonommassakin puvussa. Kaikki olisi muuten menetellyt, ellei kenkinä\nolisi ollut hirveännäköisiä venäläisiä bolshevikkeja, jotka olivat\nruskeasta nahasta ja niin valtavan suuret, että minun aina täytyi sitoa\nne säärien kohdalta köydenpätkällä kiinni. Muuta palttoota ei minulla\nollut kuin venäläinen sinelli.\n\nEivät muutkaan meistä niin kovin huonosti puettuja olleet, samaan\nsihtiin olivat muidenkin puvut, paitsi Tampereen pojan, jonka oli\nonnistunut säilyttää suomalainen suojeluskuntapukunsa pyhäpukunaan ja\njoka meistä oli siis kaikkein siistein. Suokas oli myös kokolailla\nsiisti, sillä hänellä oli jo tullessaan ollut päällään tavallinen\nkesäpuku ja sen päällä talvipuku, ja hän oli koko ajan osannut pitää\nitsensä tavallista paremmin vaatteissa. Huonoimmin puettu oli\nKarppinen, sillä hänen päällensä eivät mitkään takit mahtuneet, vaan\ntäytyi hänen esiintyä ranskalaiselta saamassaan aamuviitassa, joka\nkuitenkin eli repeillyt ja kulunut rikki.\n\nKun olimme asettuneet paikallemme, seurasi lääkärintarkastus. Sen\ntoimitti amerikkalainen Punaisen Ristin lääkäri siten, että jokainen\npistimme kielemme suusta ja lääkäri jatkoi matkaansa edelleen. Noin\nparisataa miestä oli tarkastettu kymmenessä minuutissa. Kaikki likaiset\nvaatteet määrättiin koottaviksi, alusvaatteet nimittäin, ja vietiin ne\npois poltettaviksi. Jokainen sai englantilaisen armeijapaidan ja\nenglantilaiset alushousut. Läheskään kaikki eivät niistä kuitenkaan\nvälittäneet, sillä suurimmalla osalla oli vaatteita yltäkyllin. Ja\nsenjälkeen komennettiin miehet riviin kannelle, jokainen sai keittiöstä\nvuorollaan ruoka-astiat ja senpäiväisen ruoka-annoksen. Siinä oli suuri\nlautasellinen kaurapuuroa, iso vehnäleipäkimpale, mukillinen valmiiksi\nmaidolla sekotettua teetä, jossa myös oli jo sokeria, kaksi\nruokalusikallista jamia sekä -- yksi raaka sipuli. Sipulien jakaminen\nherätti suurta riemastusta, sillä mitään tuoreita vihanneksia emme\nolleet herran aikoihin nähneet. Jännityksellä odotimme me suomalaiset,\nmitenkä sitä käytettäisiin. Näimme, että amerikkalaiset yksinkertaisesti\nleikkasivat sen viipaleiksi, joita panivat vehnäleipäviipaleiden päälle\nja söivät sen raakana. Saman teimme mekin, ja kaikeksi ihmeeksemme\nmaistui se erittäin hyvältä, varsinkin kun leivälle samalla kertaa pani\njamia. Niin hyvältä, että jokainen meistä vielä samana iltana söi koko\nsuuren sipulinsa.\n\nSaimme myöhemmin kuulla, että tällaista sipuliransuunia käytettiin aina\nsellaisissa paikoin, missä jouduttiin syömään paljon säilykelihaa.\nSipulilla on nimittäin, paitsi siinä olevien vitamiinien\nravintoarvomerkitystä, myöskin vertapuhdistava vaikutus, jonka tulimme\nperästäpäin huomaamaan. Meidän kasvomme ja ruumiimme olivat täynnä\nfinnejä ja nyppylöitä, ja ne hävisivät vähitellen sipulin\nvaikutuksesta.\n\nKun olimme syöneet, ilmoitettiin meille, että saimme liikkua laivassa\nvapaasti melkein kaikkialla paitsi parilla hienoston kannella. Meillä\noli siis yllinkyllin tilaa ja ihanaa oli lähteä jaloittelemaan.\n\nAnkkuri oli juuri nostettu merestä ja kaksi hinaajalaivaa alkoi\nkuljettaa meitä vuonon suuta kohti. Vaikeasti lähti mahtava Asturien\neteenpäin ja hitaasti liikkui se pienien hinaajien vetämänä. Mutta pian\nalkoi aava ulappa siintää ja Asturienin omat koneet alkoivat käydä.\nHinaajat kääntyivät takaisin, ja kun Asturien juuri ja juuri oli\nennättänyt sivuuttaa ne, kuului hirveä tärähdys. Koko Asturienin runko\ntärähti, sillä korkea hyökyaalto oli syöksynyt sitä vastaan, ja ukkosen\ntavoin toistui tärähdys vuonon jylhiä kalliorantoja kiirien.\n\nToinen hinaajista oli ajanut miinaan ja silmänräpäyksessä hävinnyt.\nVesi lainehti pari kertaa sen ympärillä, mutta pian ei näkynyt\nmerkkiäkään paikasta, minne se oli hävinnyt. Ketään ei pelastunut.\n\nOli tullut valoisa kuutamo ilta, ja tähdet alkoivat välkkyä. Meidän\nkurssimme oli suoraan pohjoista kohti. Kannatti katsoa Jäämerta, sillä\nniinkuin Nansen sanoo, ei ole mahtavampaa näkyä kuin se. Aallot\nhyrskyivät vuonon jyrkkiä kalliorantoja vastaan ja hopeisena\nkimmellyksenä solui vaahtoava vesi mereen jälleen tullakseen siitä\ntaasen paiskatuksi kovaan alkuvuoreen. Laivan jälkeen jäi\nhopeanhohtoinen vyö ja siellä täällä sukelteli eräitä pieniä\nvalaansukuisia nisäkkäitä laivan läheisyydessä. Mutta kaukana\nvälkkyivät majakoiden, sotalaivojen ja Muurmanskin lukuisat valot.\nOlimme jättäneet Europan ja painuimme pohjoista kohti. Luonnossa oli\njotain suurta ja huumaavaa, niin että aika kului puhumattomana kannella\nseistessämme, kunnes iltahuuto antoi meille merkin siitä, että oli\npainuttava vuoteille.\n\nTulimme ruumaan takaisin, mutta kenelläkään ei ollut halua nukkua,\nvaikka päivystävä merimies saapuikin vääntämään sähkön kiinni. Eikä\nmeidän tarvinnut pimeässä ollakaan, sillä hänen poistuttuaan nousi eräs\namerikkalainen konekaapille, jonka tiirikalla aukaisi ja väänsi sähkön\nuudelleen palamaan. Sillä nyt alkoi rangaistusvankien päivä. Sama\namerikkalainen aukaisi myös ristikkoaitauksen oven ja pian oli hän\nkuorinut käsiraudat vankien ranteista ja jalkaraudat heidän jaloistaan.\nJa tyytyväisen näköisinä astuivat vesileipäläiset nauttimaan ateriaa,\njoka kaikkien yhteisistä eväistä oli heille katettu, ja kaikkein\nkummallisinta oli se, että ruumassa olevat kolme ranskalaista upseeria,\njotka olivat saapuneet laivaan siksi viime tingassa, ettei heille voitu\nenää tilaa varata, hymyilivät ymmärtäväisesti. Mutta tämä ei ollut\nsittenkään mikään ihme, sillä kuulin eräältä Amerikan ruotsalaiselta,\njoka oli setä Samulin poikien joukossa, että heille oli annettu\nilmoitus, että heidät lynchattaisiin, jos sanallakaan mainitsisivat\nsiitä, mitä ruumassa tapahtui.\n\nVankeja kestitettiin runsaasti, mutta tippaakaan alkoholia ei ollut ja\ntupakasta näkyi myös olevan puute.\n\nMinä aloin keskustella svensk-amerikaanarin kanssa. Hän oli tyypillinen\nvaaleanverinen, solakka skandinaavi, kaunis poika muuten, ja oli\nhänellä hyvin miellyttävä ääni. Hän oli syntynyt Amerikassa eikä kovin\npaljon osannut äidinkieltään. Puheen hän kuitenkin ymmärsi, mutta kun\nhänen piti vastata, täytyi hänen usein sanoa: Jag kan inte minnas mera.\n[En jaksa enää muistaa.]\n\nJonkun ajan päästä keskusteltuamme hän sanoi minulle: Ni har ju inga\nblanketter. Teillä ei ole blanketteja. Minä luulin hänen tarkoittavan\npasseja ja ilmoitin, että meillä tosiaankaan ei ollut mitään\nblanketteja. Sillä paitsi rääsyisiä ja likaisia muistiinpanojani, joita\nsäilytin sinellissäni ja joita en tietysti halunnut kenellekään\nnäyttää, ei meillä ollut mitään papereja. Minä sanoin, että minä\noikeastaan olin tyytyväinen siihen, ettei ainakaan minulla ollut mitään\nblanketteja, sillä entisessä virassani olin saanut täytellä suuret\nmäärät blanketteja, joten niistä olin saanut aivan kylläkseni.\n\nNå men hur kan du sova, när du har inga blanketter, miten voit nukkua,\nkun sinulla ei ole blanketteja, sanoi amerikkalainen. Tähän minä\nvastasin, että kaikki blanketit päinvastoin olivat häirinneet minun\nyöuntani ja että minä parhaiten nukuin siellä missä ei mitään\nblanketteja ollut.\n\nMutta vähitellen selvisi, että hän blanketilla tarkoitti vilttejä,\njollaiset hän lupasi meille hankkia.\n\nJa niin tarinoimme kaiken maailman asioista. Katselimme, millä kukin\nkansallisuus huvitti itseään. Italialaiset lauloivat, serbialaiset\npelasivat kruunua ja klaavaa, Setä Samuelin pojat löivät korttia j.n.e.\n\nMutta vähitellen kömpivät vangit taas takaisin koppeihinsa, ettei vain\nuni heitä yllättäisi, ristikko-ovi suljettiin ja italialaiset\nvirittivät ihmeen kauniin unilaulun.\n\n\n\n\nXXVIl LUKU, josta selviää, mitenkä maisterismies menestyy\nklosetinpuhdistajana.\n\n\nSeuraavana aamuna saapui ruumaan päivystävä upseeri, joka tällä kertaa\nsattui osaamaan venäjää. Hän määräsi ensin amerikkalaisille heidän\ntehtävänsä, mutta amerikkalaiset käänsivät hänelle selkänsä ja\nilmoittivat, etteivät he aio laivassa tehdä mitään. Ja siihen se asia\njäi. Muut sitävastoin jaettiin työryhmiin, joihin kuului kymmenen\nmiestä kuhunkin, ja kullekin ryhmälle annettiin oma päivystysvuoronsa.\nMutta meitä suomalaisia ei pantu mihinkään ryhmään, vaan sensijaan\nilmoitettiin, että meidän täytyi tehdä työtä joka päivä.\nPääasiallisesti määrättiin meidät laivan kantta puhdistamaan ja\nsanottiin, että meidän tulee muuten suorittaa tavallisia merimiestöitä,\njoka seikka minua suuresti kauhistutti, sillä pelkäsin, että minä\njonakin kauniina päivänä saisin tässä vielä nousta mastoon.\n\nAsia on nimittäin sillä tavalla, että kun ihminen alkaa käydä siinä 40\nvuoden vanhaksi, niin on hänen aika vaikea oppia kannattamaan\nruumistaan touveissa ja nuoranpätkissä, kun eivät hänen käsilihaksensa\nsiihen ennestään ole tottuneet. Merimiehen käsivarsilihakset ovat aina\nhyvin kehittyneet, sillä hänen täytyy oppia usein riippumaan käsiensä\nvarassa.\n\nIlostuin siis suuresti, kun sain kuulla, että ne, joita merimieshommat\neivät huvittaneet, saisivat aluksi ryhtyä siistimistöihin, joihin myös\npari kappaletta vesileipäläisiä komennettiin.\n\nJa tällä tavalla jouduin kahden serbialaisen kanssa peräkannelle,\njossa tarkoituksena oli mukavuuslaitoksen puhdistaminen ja\nkuntoonsaattaminen. Tämäntapaista hommaahan pidetään tavallisesti\nvastenmielisenä työnä, mutta vankinaoloaikanani olin jo tottunut jos\njohonkin ja nyt oli kysymys W.C.-laitteista, jotka olivat jäätyneet.\nKun päästiin niiden rakenteesta selville, oli työ hyvin pian tehty\nsillä vedellä on oma puhdistava voimansa. Tuskin kesti tuntia,\nennenkuin olimme suorittaneet työmme ja saimme lähteä takaisin.\n\nSerbialaiset pitivät työtä arvolleen alentavana ja kiroilivat kovasti.\nMutta minä olin asiassa toista mieltä, ja kun seuraavana päivänä taas\nmuutamat klosetit olivat epäkunnossa, ehdotin, että minulle\nannettaisiin tehtäväksi niiden kunnossapito, ja tällä tavalla sain aika\nmieluisan ja helppotöisen viran. Minua ei kukaan valvonut, joten sain\nyksikseni kuljeskella pitkin laivan kantta. Varsiharja ja rautakoukku\nantoivat minulle jonkinlaisen tärkeän ammattimiehen leiman, eikä\nkenenkään päähän pälkähtänyt työntää minua mihinkään muuhun\naskareeseen. Vielä toinenkin etu oli tässä virassa. Minulla oli silloin\ntällöin tilaisuus huomaamatta pistäytyä ravintolan ja tupakkahuoneen\npuolella ja siellä sain aina kiinni vaillinaisen lasin sekä sikaarin-\nja paperossinpätkiä.\n\nMinun työpäiväni alkoi siinä seitsemän aikaan aamulla, jolloin häthätää\ntarkastin alla olevat laitteet ja peseydyin kylpyhuoneessa, jossa\nmyöskin pesin tarpeen vaatiessa vaatteeni. Sen jälkeen kuleksin\njoutilaana missä satuin ja olin aina valmis tekemään matkustajille\npikku palveluksia, joista sain juomarahoja, milloin lantin, jolla ostin\nkeittiönpuolelta herkkupaloja, milloin paperossin. Tällä tavalla oli\nminulla siis tilaisuus viettää jokseenkin mukavaa elämää, lihoa ja\nvoimistua.\n\nAlussa oli meri tyyni ja laiva ei sanottavasti heilunut. Senvuoksi\nMatti sanoikin, että näin suuressa laivassa kai ei meritaudista\ntarvitse tietää mitään. Mutta kerran keskellä päivää päivällislomalla\nollessamme huomattiin ensi kerran, ettei tämä otaksuma pitänyt\npaikkaansa. Suuret aallot alkoivat pauhata ja laivamme keikkui niin,\nettä propelli aina perän ylös noustessa pieksi tyhjää ilmaa, jolloin\nsuuri jyskinä ja tärinä vapisutti laivan runkoa. Ja meritauti valitsi\nheti paikalla uhreja. Laivan hienosto hävisi hytteihin.\n\nItse asiassa ei vielä mistään myrskystä oikeastaan voinut puhua. Suurin\nosa laivalla olijoista näkyi olevan tottumattomia merenkulkijoita ja\nsairastui toinen toisensa jälkeen. Minä puolestani en koskaan ole\ntiennyt merenkäynnistä mitään, ja tälläkin kertaa oli minun aivan hyvä\nolla. Tämä tuotti minulle taas suuren edun, sillä se merkitsi sitä,\nettä sain syödä melkein mitä halusin.\n\nVaikka kokki joka päivä pienensi valmistamaansa ruokamäärää, niin\ntäytyi hänen aina heittää siitä suuri osa mereen. Matkustajissa oli\naivan liian paljon maakrapuja. Voi helposti ymmärtää, että tämä oli\nomiansa katkeroittamaan varsinkin I luokan ylhäisön keittiöpuolen\nhienon ranskalaisen kokin mieltä, sillä eihän hän itse jaksanut syödä\nkaikkia valmistamiaan herkkuja. Oli aivan sattuma, että hän kerran tuli\ntarjonneeksi minulle parsavanukasta ja nähtyään, millä erikoisella\nmielihyvällä sen ahmin, hän huomasi vihdoinkin tässä erämaassa\nlöytäneensä henkilön, joka osasi antaa arvoa hänen tuotteilleen. Ja sen\njälkeen oli minulla keittiössä vapaa pöytä.\n\nOlen jokseenkin paljon vaikuttanut ensiluokan ravintoloissa ja syönyt\nhyviä ruokia, mutta niin hyvässä ruuassa kuin myrskyn aikana\nAsturien-laivalla, en minä milloinkaan ole ollut. Sillä ranskalainen\nkokki, joka oli palvellut erästä venäläistä suuriruhtinasta, ja nyt\nsaanut paikan tässä laivassa ainoastaan tätä yhtä matkaa varten, oli\ntodella ruuanlaittotaidon mestarisluokkaa. Erikoisesti oli hänen\nalaansa monenlaiset pasteijat ja piirakat, joita yhdessä viinin kanssa\nhuuhtelimme kurkustamme alas. Ja niin istuivat usein yhdessä putsarina\ntoimiva suomalainen maisterismies ja entinen suuriruhtinaallinen kokki\nkeskustellen tämän maailman mutkaisesta menosta.\n\nLähinnä maalaus- ja kuvanveistotaidetta sekä musiikkia minä annan\nsuurimman arvon keittotaiteelle, kertoi eräänäkin iltana mestarikokki.\nNe ingredienssit, joita minun käsiini annetaan, eivät ole yhtään sen\nparemmat kuin mitä Pietarissa minkä suuremman ravintolan kokki\ntahansa saa käytettäväkseen, mutta minun käsissäni muodostuu\nyksinkertaisemmistakin alkuaineista mitä ihanteellisin taideteos. Minun\nmakuaistini on niin kehittynyt, että kourallisesta riisiryynejä voin\nerottaa yhtä monta makunyanssia kuin siinä on jyvää. Pienen\nlihaviipaleen osaan jakaa kymmeniin osiin, joilla on kullakin eri\nmakunsa. Ei ole niin pientä voipalasta tai margariinipalasta, etten\nminä osaisi sitäkin jakaa useampaan aivan eriarvoiseen osaan. Mutta\nsitäpaitsi osaan minä myös taitavasti yhdistää kaikki nämä eri osat\ntoisiinsa makujen ja tuoksujen harmoniaksi. Minä osaan käsitellä\nkutakin raaka-ainetta siten, että se saa ominaisuuksia, joita siinä ei\nennen ole ollutkaan. Näytän tässä teille pienen esimerkin.\n\nHän otti esille huolellisesti korkatun ja hartsatun pullon, jossa oli\njotakin ruskahtavaa puuromaista ainetta ja jatkoi: Tähän pulloon olen\nkoonnut sellaisia riisiryynejä, joiden maussa on sitruunavivahdus. Nämä\nriisiryynit olen valanut kiehuvalla vedellä ja sen jälkeen kaikki\nhuolellisesti sterilisoinut. Sillä tavalla on tämä pullo saanut seista\nkaksi vuotta.\n\nSen jälkeen olen keittänyt riisiryynit suljetussa astiassa siksi että\nne ovat täydellisesti pehmenneet. Kun riisiryynejä tällä tavalla\nkeitetään, saa keitos lopulta ruskeanpunaisen värin. Se onnistuu\nainoastaan siinä tapauksessa, että kaikki aineet ovat ehdottomasti\npuhtaita. Saadakseen oikeat ominaisuudet, on tämän puuron vielä\ntäytynyt seistä yhdeksän kuukautta, ja sellaisena se nyt on edessänne.\n\nMitä suurimmilla ponnistuksilla olen muuten saanut pelastetuksi\nvaununlastillisen tämäntapaisia jalostettuja tuotteitani ja seuraavat\nne nyt minua mukanani matkallani Ranskaan.\n\nOlen huomannut, että kokki sentään tässä maailmassa pääsee, minne\nhaluaa, sillä kun hivelet ihmisen makuhermoja, niin on sinulla tie\nmenestykseen missä maanääressä tahansa. Se vaununlastillinen, joka oli\nminulla mukanani tässä laivassa, on taideluoma, jonka aikaansaamiseksi\nolen työskennellyt 20 vuotta. Ja kun tulen Pariisiin, jossa minun\ntaidettani paremmin ymmärretään kuin missään muualla, niin ansaitsen\npian näillä tuotteillani sen, mitä vanhuudenpäivikseni tarvitsen.\n\nSen jälkeen kokki juhlallisesti ilmoitti aikovansa sinä päivänä\nvalmistaa kroketteja, joissa tätä jaloa sekoitusta tulee esiintymään,\njotta minä tänä iltana saisin nauttia hienoimman ruokalajin, mitä\nmilloinkaan olen syönyt. Tähän ruokalajiin tarvitaan kymmenen\ntomaattikastikkeessa säilytettyä sardiinia, joilla on myöskin erikoinen\nmakuvivahdus, ja kun olen jokaisesta sardiinilaatikosta, mitä tässä\nlaivassa on käytetty, viiden kuuden viikon aikana, mitkä täällä olen\ntyöskennellyt, tällaiset valinnut, niin voin tosiaankin vielä tänä\niltana tarjota teille näitä suurenmoisia kroketteja. -- Mutta tällaisen\nherkun nauttiminen vaatii aivan erikoista valmistusta ja sentähden\non teidänkin toimitettava aivan ohjeiden mukaan täydellinen\nmahanpuhdistus.\n\nNyt teidän täytyy luvata, ettette syö mitään koko päivänä, ettekä\nmyöskään polta tupakkaa. Tupakanpoltto on sangen paha tapa, sillä se\nvahingoittaa makuhermoja ja riistää ihmiseltä kyvyn nauttia hyvästä\nruuasta, joka kuitenkin on elämän suurin ja täydellisin nautinto.\nSäilyttämällä tämän kyvyn elää ihminen vanhaksi ja ainoastaan sellaiset\nihmiset, jotka voivat nauttia hyvästä ruuasta ja ovat siihen\ntilaisuudessa, ovat iloisia ja tyytyväisiä, heidän aivonsa\ntyöskentelevät nopeasti, he ovat miellyttäviä henkilöitä ja ainoastaan\nhe voivat tässä maailmassa saada jotain suurta aikaan. Olen varma\nsiitä, että kaikkia maailmanhistorian suuria persoonallisuuksia on\narvosteltava heidän kokkiensa valossa. Minun isäntäni, hänen\nkeisarillinen korkeutensa, nimeä minun ei tässä tarvitse mainita, olisi\nehdottomasti kyennyt ylläpitämään Venäjän keisarinarvon ja hallitsisi\nnyt Venäjän mahtavaa valtakuntaa, jos hän olisi antautunut minun\npersoonallisen johtoni alaiseksi. Hänessä olisi ollut aineista sekä\nhenkisesti että ruumiillisesti vaikka kolmeen keisariin.\n\nHän saattoi saapua aterialle kymmenen minuuttia liian myöhään, vaikka\nnimenomaan olin sanonut hänen kamaripalvelijalleen ja hovimestarilleen\nettä heidän täytyy huolehtia siitä, että hänen keisarillinen\nkorkeutensa on täsmällisesti aterioilla. En voinut saada parannusta\naikaan. Onhan aivan selvää, ettei mitään ruokaa voi säilyttää kymmentä\nminuuttia pilaantumatta, sillä jo tällaisessa ajassa ennättää ruoka\nhukata siinä olevat henkiset ominaisuutensa. Jos minä siis esim.\nhuomasin, että minun isäntäni oli hermostunut ja tarvitsi ruokaa, joka\nvaimentaisi hänen kiihtyneen hermostonsa, mutta joka ei häntä\nveltostaisi, niin olikin ruoka jo tuossa kymmenessä minuutissa\nennättänyt muuttua sellaiseksi, että sillä oli puhtaasti narkoottinen\nvaikutus. -- Katkeralla mielellä sain nähdä, että minä en saanut\nhallita isäntäni vatsaa, sillä jos minä olisin saanut hallita hänen\nvatsaansa, olisi hän varmasti saanut hallita Venäjää. --\n\nMinä olin tyhjentänyt vatsani ja lopuksi sain vielä kehoituksen olla\nmitään juomatta sentähden että jano edistää makuaistia. Värjöttelin\nsitten nälissäni koko päivän ja klo 8 aikaan illalla saavuin sopimuksen\nmukaan kokin hyttiin. Täällä olivat akkunaluukut selällään ja huone oli\njäätävän kylmä, -- olimmehan nimittäin Pohjoisella Jäämerellä. Ja\nulkona oli aika pakkanen.\n\n-- Olen tuulettanut huonetta, hän selitti, sillä raitis ilma edistää\nmakuaistia, ja sitäpaitsi olen niinkuin näette pessyt koko huoneen.\nTässä pesussa en ole käyttänyt saippuaa vaan lipeää, sillä täällä\nolevassa saippuassa on ällöttävä haju, joka pilaa makuaistin. Nyt\npesemme vielä kätemme ja hivelemme niitä sitruunanpalasella, sillä\nsitruuna edistää makuaistia.\n\nKun kaikki tämä oli tehty, istuimme pöytään ja kokki nosti eteemme\nkaksi lautasta, joilla oli pieni jääpalanen.\n\nKun tämä jääpalanen oli sulanut, voimme lautasille nostaa kroketit,\nsillä silloin ovat lautaset saaneet sopivan lämpötilan. Niiden\nlämpötila on silloin noin 9 astetta Celciusta, jonka minä voin tuntea\nsormillani yhtä hyvin kuin millä lämpömittarilla tahansa. Ja nyt kas\nnäin, tälle lautaselle kaadetaan ensin kastike, joka hyytyy tällä\ntavalla ja senjälkeen nostetaan sille kroketit, tällä tavalla näin.\nSiis ei kyljelleen, vaan pystyyn, kuten näette. Ja nyt ovat yhden\nminuutin päästä kroketit valmiit syötäviksi. Minä seurasin kokin neuvoa\nja menettelin aivan samalla tavalla kuin hän. Senjälkeen otimme\nlusikat, jotka olivat olleet jäämaljakossa ja aloimme maistaa tätä\njumalien ruokaa.\n\nSe oli hirveänmakuista. Paitsi mädäntyneen kalan ja pilaantuneen\nkalanmaksaöljyn makua, oli siinä jonkinlainen ilettävä hapan maku. Kun\nensimäinen palanen oli mennyt vatsaan, alkoi röyhtäyttää ja nenässä\ntuntui mädänneen haju. Tuntui melkein siltä, kuin olisi lusikalla\nsyönyt filisiiniä. Mutta isäntäni istui nojatuolissaan silmät puoleksi\nkiinni, huuliaan maiskutellen siirsi hän palasen tiiliskiven väristä\nkrokettia suuhunsa, pyöritteli sitä hitaasti kielellään ja hampaittensa\nvälissä ja nieleskeli pitkin nielauksin. -- Tämä on nautintoa sekä\nmakuhermoille että hajuhermoille. Vähän ajan perästä tulette tuntemaan,\nkuinka tämä vähitellen imeytyy koko ruumiiseen ja teidän koko olentonne\ntäyttyy makujen täydellisyydellä. Mutta vasta tämän jälkeen otamme\nkumpikin lasillisen jäähdytettyä shampanjaa ja sen jälkeen heittäydymme\npitkällemme viereiseen huoneeseen, jossa on 20 asteen lämpötila.\n\nMinun teki tosiaankin mieli heittää kroketit akkunasta ulos, mutta\nsiihen ei ollut tilaisuutta. Enhän mitenkään tahtonut suututtaa\nkohteliasta isäntääni, ja olisi tästä voinut olla minulle suuri\nvahinkokin. Kiusallisella hitaudella nautti hän ruuastaan, jotavastoin\nminun tarkoitukseni oli työntää kroketit mahdollisimman äkkiä naamaani,\npäästäkseni shampanjaan käsiksi.\n\nMutta juuri kun olin nostamaisillani yhtä kokonaista krokettia suuhuni,\nehätti isäntäni hätääntyneenä väliin ja sanoi: älkää herran nimessä\npilatko nautintoa. Ja tällä tavalla täytyi minun kärsivällisesti istua\npöydässä noin tunnin ajan ja niellä kauhistus. Mutta vihdoin koitti se\naika, jolloin sain nostaa kauan odotetun shampanjalasin huulilleni.\nTyhjensin sen sellaisella raivolla, että se meni väärään kurkkuun, ja\nsamalla tapahtui katastrofi, jota jo olin pelännyt. Tuntui siltä kuin\nsisälmykset olisivat seuranneet mukana, ja kun lääkäri pari vuotta\nmyöhemmin huomautti, että minulla oli vatsahaava, niin johtui heti\npaikalla mieleeni tämä tapaus.\n\nMutta isäntäni kasvot olivat kauhusta vääristyneet. Hän syöksyi\naukaisemaan akkunat ja väänteli käsiään. -- Herra jumala, herra jumala,\nkoko minun keittiöpuoleni ja työskentelyhuoneeni on pilattu. Tämä\nkauhea haju sekoittaa sekä maku- että hajuaistit. Ja hän raivostui ja\nsyöksyi shampanjapullo kourassaan minua kohti. Mies oli vahva ja hänen\nvalkeasta kaavustaan pistivät esiin suoniset ja jänteiset käsivarret,\njoten minä katsoin parhaaksi paeta. Pyöriskelimme ensin pöydän\nympärillä ja lopulta löysin oven, syöksyin keittiöön ja keittiöstä\nkannelle.\n\nMutta takaa-ajajani ei hellittänyt ja niin jouduimme pian erästä\npollaria kiertämään. Mielipuolen raivo kuvastui hänen silmistään, ja\njos hän olisi saanut shampanjapullolla isketyksi kallooni, olisi\npääkalloni murskaantunut kuin munankuori. Minä huusin korkealla äänellä\napua ja suuri katselijajoukko ilmestyi. Lopuksi kuitenkin eräs merimies\nkaappasi kiinni kokin koivesta ja kokki mäiskähti mahalleen maahan.\n\nNyt oli kokin vuoro ruveta huutamaan apua ja hän alkoi syyttää minua\nvarkaaksi ja roistoksi. Siitä syntyi kova huuto ja meteli. Eräs\nenglantilainen upseeri käski pidättämään minut ja takkini taskusta\nvedettiin esille ensinnäkin schweppespullo, joka oli whiskyä\npuolillaan, ja sardiinilaatikko, jossa oli -- voi kauhistus -- kolme\naivan ehyttä sikaaria, jotka olin löytänyt erään hytin pöydältä.\nPuolustautuminen oli mahdoton ja vedin pääni sinellin sisään kuin siili\nsekä odotin, mitä tuleman piti. Sainkin yhden hyvän potkauksen, mutta\nsenjälkeen ei seurannut mitään muuta kuin ilmoitus, että minut oli\nalennettu kolitrimmariksi, ja niin mars yövuorolle tulipesien\nhuoneeseen.\n\nMinä olin joutunut täydelliseen alennustilaan.\n\n\n\n\nXXVIII LUKU, jossa maailmaa katsellaan kolitrimmarin silmillä.\n\n\nEn ollut koko päivänä syönyt mitään ja krokettien maku tuntui vielä\naivan entistään ehompana joka paikassa ruumistani. Se oli tosiaankin\nsaanut aivan täydellisesti kaikki aistimeni valtaansa. Minun ohimoitani\njyskytti ja käyntini oli horjuva. Mutta ei muu auttanut kuin marssia\nalas konehuoneeseen.\n\nSe on tällaisissa laivoissa valtavan suuri ja aikoinaan se oli ollut\nsiistikin. Vielä nytkin olivat messinkiosat huikaisevan kiiltävät,\nmutta kattilat olivat kuhmuiset ja putkia ja kattiloita oli monin\npaikoin paikattu asbestiruukilla. Sitäpaitsi tuntui siltä kuin koneet\nolisivat jollakin tavoin hellinneet perustuksistaan, sillä kaikki\ntuntui hölkkyvän ja nytkyvän. Täällä jos missään näki selvästi, että\nAsturien teki viimeistä matkaansa.\n\nMutta yhä alemmaksi kävi tie. Astuimme vaappuvia tikapuita, kunnes\nvihdoin tulimme tuliseen helvettiin, jossa ikuinen liekki paloi. Siellä\nolivat tämän jättiläislaivan höyrykattiloiden tulipesät. Kivihiilen\npunertavassa valossa liikkui siellä miehiä yläruumis alastomana, pesiä\nkohennellen tai niihin kivihiiltä heittäen. Kuskasin sinellin ja\nvaatteet päältäni, mutta sittenkin oli minulla tulisen kuuma. Oli ehkä\nhyvä, etten ollut mitään syönyt ja että olin istunut kokin kylmässä\nhuoneessa, sillä muuten en varmaankaan olisi voinut tätä kuumuutta\nkestää. Koko ruumiini värisi ikäänkuin vilunväristyksissä ja käyntini\nhorjui. Minulle annettiin jonkinmoinen kuokka, jolla sain ruveta\npienentämään kivihiiltä, mutta olin niin heikko, että sitä tuskin\njaksoin heiluttaa. Yhtäkkiä tuntui kuin joku olisi iskenyt korvalleni,\nsäkeniä sinkoili silmissäni ja senjälkeen oli kaikki pimeää.\n\nKun heräsin, sillä olin pyörtynyt, makasin yksinkertaisella patjalla\nkummallisen näköisessä huoneessa.\n\nLaivan lastiruumaan on nim. raivattu jonkinlainen aukeama, joten\nhuoneeni seininä oli kaikenlaisia säkkejä ja pakkilaatikoita. Lattialle\noli näiden päälle levitetty niinimattoja. Katossa riippui sähkölamppu\nja nurkassa oli eräs pakkilaatikko, jolla oli rommipullo,\nteenkeittovehkeet ja ruokaa.\n\nVieressäni loikoili noin 16-vuotias nuorukainen, jonka ymmärsin\nsanovan: -- kovin sairas? Gott Verdamme, teidän oli käydä hullusti,\nsillä olitte vähällä kaatua pesään. Havaitsin, että toverini oli\nhollantilainen, ja pian selvisi, että hän osasi myös jonkinverran\nnorjankieltä. Hän oli ollut norjalaisessa laivassa kolme vuotta.\nTulimme siis puheessa jokseenkin hyvin toimeen, sillä hän ymmärsi\njotenkuten ruotsia. Hän kaatoi minulle lasiin rommia, antoi minulle\nlaivakorpun ja sanoi: -- Jos voitte, niin syökää vähäsen. Me olemme\nmelkein ainoat täällä ruumassa, jotka voimme ymmärtää toisiamme, sillä\nnämä muut ovat italialaisia. Te taidatte olla ruotsalainen?\n\nNiin alkoi keskustelumme, ja kun lausuin hänelle pelkoni, etten voi\nkestää työssä, jota minun on täällä tehtävä, niin purskahti poika\nnauramaan.\n\n-- Meitä on täällä 14 kolitrimmaria, mutta todellisuudessa kykenee\nainoastaan kaksi tekemään sen työn, mitä täällä tarvitaan. Tähän aikaan\nteemme ainoastaan tunnin työvuoroja, jonka jälkeen meillä aina on 13\ntuntia vapaata. Täällä ei erota päivää yöstä, mutta muuta hankaluutta\nei ole. Skanssiin pääsemme määräaikoina, sillä meillä on olevinaan\nmäärätty työjärjestyksemme, josta vanha jenkki pitää huolen. Meitä ei\nyleensä saa näyttäytyä kannella muuta kuin kolme kerrallaan ja olemme\nsopineet siitä, että jenkki aina miehet sinne sopivina aikoina\nlähettää. Joka päivä saatte siis liikkua kannella, mutta varovaisinta\non vielä, ettemme kulje kaikki kolme yhdessä.\n\n-- Tämä on sellainen paikka, johon laivan päällikkömiehet eivät\npistäydy, ja sentähden meillä on täällä hyvä olla. Tämä huone ei kuulu\nmeille ja kolitrimmarihuoneessa olisi mahdoton oleskella, mutta me\nolemme tehneet käytävän tänne ruumaan ja täällä me elelemme. Yksi\nmeistä on kokkina ja hänelle maksetaan palkkana yksi punta viikossa,\njonka me kaikki keräämme. Hänen ei tarvitse kolitrimmarityötä tehdä.\nJos se ruoka, joka meille ylhäältä lähetetään, on kelvollista, niin\nsyömme sitä, mutta muuten valmistamme ruokamme itse ja valitsemme\ntäältä sopivat ruokatarpeet. Meillä on laivan kaikki varastot\nkäytettävänä. Ja me olemme ainoat, jotka laivassa saamme ginessiä,\nsillä olemme lastanneet suurimman osan ginessilaatikoista\ntälle puolelle. (Ginessi oli eräs portterilaji, joka korkean\nalkoholipitoisuutensa vuoksi oli kauan säilyvää. Siihen sekoitettiin\nvettä, joten saatiin oluentapainen juoma.)\n\nPian käskettiin meidät aterialle, joten ranskalaisesta keittiöstä sain\nsiirtyä tänne kolitrimmarin kokin eväisiin. Ruokana oli puhvelinlihasta\ntehtyjä pihvejä runsaan sipulin kanssa ja sen päälle portteria. Se oli\nateria, joka lopultakin poisti suusta krokettien maun ja sai minut\njälleen ennalleen.\n\nAlkoivat taas laiskanpäivät. Noin tunnin tein työtä, mutta sittemmin en\nsitäkään, vaan autoin kokkia hänen tehtävissään. Olisimme voineet pestä\nnaamamme ja olla kuinka puhtaina tahansa, mutta viran puolesta täytyi\nmeidän esiintyä nokisin kasvoin. Kun sitäpaitsi vielä olimme\ntekemisissä rasvan kanssa, niin olivat meidän kokkien naamat vielä\nkiiltävämmän mustat kuin muiden. Ylhäällä käydessäni kävelin aina\netukannella, joten en joutunut näyttäytymään sellaisille, jotka\nolisivat minut tunteneet.\n\nJa koska minulla nyt siis on hyvää aikaa, sillä keittiöhommiin ei\nmennyt paljon työtä, niin voinen kertoa myös vähän matkastakin. Kaikki\ntavalliset kulkureitit olivat saksalaisten miinoittamat ja vedenalaisia\noli tuhka tiheään liikkunut myös pohjoisilla vesillä. Vaikka aselepo\nMuurmanskista lähdettyä jo oli solmittu, eivät reitit silti olleet\nvaarattomat, sillä varsinkin vedenalaiset olivat vielä jatkaneet sotaa.\nSitäpaitsi oli miinavaara suuri ja tästä syystä käytettiinkin aivan\nerikoista kulkutietä. Ensin nimittäin kuljettiin suoraan pohjoiseen\naina Huippuvuorille asti ja vasta täältä laskeuduttiin etelään\nSkotlantia kohti. Tällä tavalla tuli matka kestämään nopeakulkuisella\nlaivallakin pari viikkoa, mutta Asturienin tapaisella romulla se\nkestäisi vielä kauemmin.\n\nJa nyt juuri tällä kerralla, kun olin laivan kannella, siinsi etäältä\nmaa, ja se oli Huippuvuoret. Sinne emme kuitenkaan laskeneet, vaan\naloimme kääntyä eteläänpäin. Oli täysi talvi, laiva oli jäässä ja\nniinkuin perästäpäin sain kuulla, oli tovereillani ruumassa ollut hyvin\nkylmä. Pohjantähti oli melkein pääni yläpuolella ja panin nyt mieleeni,\nettä olin saavuttanut pohjoisimman leveysasteen eläissäni. Noin\nparinsadan metrin päässä laivasta näkyi valaan suihku ja lokkeja ja\nmuita lintuja oli runsaasti ilmassa. Mutta merivedellä oli omituinen\nfosforin välke, jonka valtamerellä aina näkee.\n\nMinulla oli kylmä ja minä painelin alas ruumaan. Täällä istuin\njuttelemaan hollantilaisen kanssa ja kysyin häneltä m.m. kuka oli\nlaivan kapteeni. Sitä ei poika sanonut tietävänsä. Näin suurissa\nlaivoissa kuin tämä, hän selitti, ei yleensä korkeampia herroja näe.\nKorkein herra, joka kannella liikkuu, on korkeintaan kolmas\naliperämies. Ensimmäisen koneenkäyttäjän olen nähnyt yhden kerran, en\ntosin konehuoneessa, vaan kannella, kun hän viittasi minut luokseen ja\nantoi minulle kirjeen vietäväksi viidennelle koneenkäyttäjälle, joka on\nkorkein herra, jonka me täällä ruumassa näemme. Hän pistäytyy\nkonehuoneessa pari kertaa päivässä.\n\nKorkeammat herrat istuvat tavallisesti salongissa tai ottavat ilmaa\nmatkustajien kannella, mutta mitään tehtävää heillä ei laivassa ole.\nVasta sitten kun laiva lähestyy satamaa, he komeasti kaluunoituina\nilmaantuvat paikalle. Minä olen ollut tässä laivassa kolme kuukautta,\nmutta en parhaalla tahdollanikaan ole päässyt selville siitä, kuka\ntäällä oikeastaan on laivan kapteeni. Muurmanskin satamasta lähtiessä\nen sattunut pääsemään kannelle, silloin olisin mahdollisesti voinut\nhänet nähdä.\n\nKyselin pojalta yhtä ja toista matkustajista ja sain tietää, että\nlaivalla oli paljon arvohenkilöitä, Venäjältä paenneita ruhtinaita ja\nkorkeita herroja Kaukasiasta, Bukarasta, Khivasta ja Armeniasta, sillä\ntällaisia Englanti ottaa varastoon, heitä sopivassa tilaisuudessa\nkäyttääkseen. Laivan todellinen komentaja on kuitenkin eräs\namerikkalainen, joka itse asiassa täällä kaikki määrää. Hänen nimeänsä\nen tiedä, mutta hänen seuranaan on eräs amerikkalainen kenttäpappi\nnimeltä mr Woodburn, joka silloin tällöin pitää raamatunselityksiä\nlaivaväelle ja mielellään myöskin yksityisesti keskustelee miesten\nkanssa ja jakaa Herranehtoollista.\n\nMeidän näin tarinoidessamme muistin minäkin tämän silmälasipääkerran,\nvaikken tosiaankaan ollut tullut osalliseksi hänen ehtoollisestaan.\n\nMeidän vielä puhuessamme syöksyi kokkimme äkkiä huoneeseen ja riuhtasi\nminut mukaansa. Hän heitti sinellin pois päältäni ja käski äkkiä\nriisuutumaan sekä työnsi minut viimeisen koliuunin ääreen. Kaikki\nmiehet näyttivät olevan työssä, mutta vanhin lämmittäjistä oli\nhääräilevinään ruumasta johtavan aukon suulla asettaakseen sinne\ntikapuita.\n\nOli tulossa tarkastus ja hänen asiansa oli pidätellä tulijaa siksi,\nkunnes kaikki olivat päässeet järjestykseen. Sisään astui eräs\nenglantilainen upseeri, joka kysyi, onko täällä suomalaista. Ja niin\nhuomattiin, että hän oli tullut minua etsimään ja minä sain merkin\nkoota hynttyyni ja seurata häntä. Kun tulin kannelle, oli siellä eräs\ntoinen englantilainen, joka osasi venäjää, ja niin sain kuulla, että\nolin vapaa.\n\n-- Olette kärsinyt rangaistuksenne, hän sanoi, vaikka taisitte ollakin\nsyytön. On nimittäin todettu, että kokki on hullu.\n\nHän oli väkisin tahtonut syöttää eräälle laivan konstaapelille joitakin\ntiiliskivenvärisiä lihapullia tai mitä ne olivat, ja kun mies ei niistä\nhuolinut, joutui kokki aivan suunniltaan ja oli pieksää miehen\nkuoliaaksi.\n\nMies makaakin nyt sairaana ja töintuskin saimme kokinryökäleen köysiin.\nHänet on paiskattu viimeiseen sairaalahuoneeseen ja hän raivoaa siellä\nparastaikaa. Mutta konstaapeli on kuolemankielissä ja on hän monta\ntuntia oksennellut, niin että sisukset näyttävät purkautuvan.\n\n\n\n\nXXIX LUKU, jossa minä vietän herraspäiviä.\n\n\nPääsin siis rakkaaseen ruumaan takaisin eikä minun sinä päivänä\ntarvinnut tehdä mitään, sillä oli jo iltapäivä. Muut ottivat minut\nystävällisesti vastaan ja lausuivat onnittelunsa siitä, että olin ehjin\nnahoin päässyt tulisesta pätsistä takaisin. Karppinen toi minulle\nlämmintä vettä, jotta sain ruveta pesemään naamaani. Ja puhtaaksi se\ntaas tulikin, ja kovin miehet hämmästyivät kun näkivät, että minulla\noli siksikin puhtaat vaatteet. Muut vaatteeni olivat nimittäin mytyssä,\njossa ne hollantilainen toverini oli minulle työntänyt ruumasta pois\nlähtiessäni. Mutta paitsi minun puhtaita vaatteitani, oli siellä uusi\naivan huikaisevan puhdas alusvaatekerta, overallspuku sekä\njonkinmoiset vedenpitävästä kankaasta tehdyt tohvelit. Tällä tavalla\nvoin pukeutua ihan puhtaisiin ja lopuksi vetää sinellin hartioilleni.\nSinellikin oli aivan puhdas, sillä olin sen ruumassa lämpimässä vedessä\npessyt.\n\nAamulla tuli se englantilainen upseeri, joka minua eilen oli\npuhutellut, minua hakemaan. -- Konstaapeli on kuollut, sanoi hän, eikä\nkukaan saa selvää, mitä ihmeen moskaa kokki on hänelle syöttänyt. Kokki\nraivoaa edelleen. Sairaalassa pelkäävät hoitajattaret häntä ja\ntahtoisivat sinne kernaasti jonkin mieshenkilön, joka hätätilassa voisi\nheitä auttaa. Kenelläkään ei ole halua sinne lähteä, joten tulin\nkysymään teiltä, lähtisittekö te sinne. Saisitte samalla kertaa laskea\nyhteen sairaalan tilikirjoja, sillä olen kuullut, että te olette\nsivistynyt mies.\n\nPelkäsin kovasti kokkia, mutta minun juolahti mieleeni kysyä, enkö\nsaisi ottaa Karppista mukaan, sillä itse asiassa hän kai hyvin jouti.\nTähän suostuttiinkin, ja niin saimme Karppisen kanssa lähteä yhdessä\nlaivan sairaalaan. Kun aukaisimme sairaalan oven, tuli vastaamme lyhyt\nkorridoori, jonka kummallakin puolella sairaalahuoneet sijaitsivat.\nMutta korridoorin päässä oli vielä yksi huone, jonka oven eteen oli\nnostettu raskas tamminen arkku ja siellä kuului kokki ulvovan ja\nkiroilevan sitä, että hän ei voi käsittää, kuka ottaa vastuulleen sen,\nkun häneltä tässä ummehtuneessa ilmassa pilataan hänen hieno maku- ja\nhajuaistinsa.\n\nJätimme tämän kaatuneen suuruuden omiin oloihinsa ja meidät\nsijoitettiin töihin. Minulle aukaistiin erään hytin ovi. Hytti oli\nkalustettu konttorihuoneen tapaan ja sen seinällä riippui valkoinen\nkaapu, jonka sain ottaa päälleni. Olin siis aivan herrasmiehen näköinen\nja istuin kirjoituspöydän ääreen sekä aloin silmäillä tilikirjaa. Mutta\nKarppiselle aukaistiin korridoorin toisella puolella oleva ovi, jossa\nkuvaamattoman lihava neekerinainen otti hänet vastaan. Karppinen oli\npantu pyykkihommiin.\n\nTyöni ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista kuin puusta katsoen\nluulisi. Tilit olivat kyllä kirjoitetut hyvällä käsialalla, mutta en\nollut tottunut lukemaan englantilaista pystykirjoitusta. Sitäpaitsi\nolivat rahat ja painot englantilaisia. Kun kerrottaessa ja\nyhteenlaskettaessa jouduin muuttamaan pienempiä mittoja ja rahaeriä\nsuuremmiksi, niin tuli tenä eteen. Minun täytyi ruveta laatimaan\nitselleni taulukkoa, jonka avulla laskuista suoriutuisin, sillä\nEnglannin mitat ja painot olin unohtanut.\n\nPian kuitenkin pääsin työn alkuun ja aloin siihen innostua, ja laskin\nyhteen sivun toisensa jälkeen.\n\nOlin aivan työhön kiintynyt, kun ovi hiljaa aukeni ja -- Mary seisoi\nedessäni. Jos kaikkein enkelien kauneus laskettaisiin yhteen, niin\ntuskin siitä sittenkään tulisi kauniimpaa kuin Mary nyt oli. Sanat\nsalpautuivat kieleni taakse, mutta joka tapauksessa sain viitatuksi\nneitosen istumaan. -- Valkoinen kaapu pukee teitä, sanoi Mary. Tehän\nolette aivan lääkärin näköinen.\n\nSilloin minun kielenkantani irtautui. Ymmärsin, että nyt olin ainakin\nsilmänräpäyksen sellaisessa asemassa, jossa voisin Maryyn imponeerata.\nPäätin siis takoa niin kauan kuin rauta oli kuumana.\n\n-- Ette kovin erehdykään, sanoin minä, sillä minä olenkin lääkäri ja\nvielä enemmän kuin tavallinen lääkäri, sillä minä olen entinen\nhermotautien professori Helsingin yliopistossa. En ole tätä täällä\nkellekään sanonut ja toivon, että tekin säilytätte salaisuuteni. Tälle\nseikkailumatkalle olen vapaaehtoisesti lähtenyt, sillä tahdoin päästä\nmorfiinin kahleista. Lääkärille, jolla on ollut paljon työtä niinkuin\nminulla, on morfinismin vaara suuri, mutta nyt olen jo neljä kuukautta\nollut tuosta myrkystä vapaana. J.n.e.\n\nKertomukseni teki toivotun vaikutuksen, sillä Mary istuutui. Tartuin\nhänen käteensä ja aloin hänelle tarinoida. Minä kerroin hänelle, kuinka\nminulla Englantiin päästyäni oli aikomus aukaista praktiikka Lontoossa,\nsillä sikäläisissä tiedemiespiireissä minun nimeni kyllä tunnetaan.\nKäyttäisin vielä yhden vuoden ajan englanninkielen oppimiseen ja\nmorfiinista vieraantumiseen, aloittaakseni sen jälkeen uuden elämän\nLontoossa, koska Englannin aristokraattinen ilmakehä miellyttää minua.\nEnhän minä, joka olen vanha ylimys, enää voi viihtyä demokraattisessa\nSuomessa, jossa kaikki ihmiskunnan ylevät arvot on poljettu lokaan. Ja\neikö lie oikeastaan kaitselmuksen viittaus, että me kaksi näin\nomituisella tavalla olemme tavanneet toisemme ja emmekö me voisi\najatella yhteistä tulevaisuutta. Ja lopuksi otin minä paperin ja\nlupasin kirjoittaa siihen Marylle omalla äidinkielelläni jonkun runon.\nMutta koska minusta ei ole runoilijaksi enkä muistanut ulkoa kuin\njonkun värssyn Maammelaulusta, piirsin paperille muistamani neljä\nvärssyä ja sen alle nimikirjoitukseni monine mahdollisimman komeine\narvonimineen. Tulkitsin vielä sen jälkeen Marylle värssyjen sisältöä\nsuunnilleen tähän tapaan: Jokaisen ihmisen suurin onni on lempi, mutta\nainoastaan harvat saavat nauttia todellisesta rakkaudesta. Ne, joille\nkaitselmus on sallinut ikuisen onnen ja jotka ovat syntyneet samojen\nonnentähtien merkeissä, löytävät toisensa, vaikka he olisivat eri\nmaanosista ja eri ihmisroduista, sillä he ovat luodut ikuiseen onneen,\njoka on taivas maan päällä.\n\nJa samalla ilmoitin, että olin myöskin suunnitellut sävelen näihin\nvärssyihin ja lauloin niinkuin parhaiten taisin kirjoittamani neljä\nMaammelaulun värssyä.\n\nMutta tämä olikin jo kylliksi. Suuret kyyneleet kihosivat Maryn silmiin\nja minä puristin hänet rintaani vasten.\n\n-- Mein lieber, lieber Printz, kuiskasi Mary korvaani. Mutta sen\njälkeen hänet valtasi naisellinen kainous ja hän syöksyi huoneesta.\nOlin kuin pökerryksissä ja minun täytyi välttämättömästi saada\npuhutella jotakin, sillä yksin en jaksanut onneani kantaa. Aukaisin\nvastapäätä olevan oven saadakseni käsiini Karppisen. Mutta tuo noin 150\nkilon painoinen neekerinainen lepäsi Karppisen rinnoilla, joka\ntuhansilla suudelmilla peitti hänen kasvojaan ja taputteli hänen\nlihavia pakaroitaan, niin että läiskinä täytti huoneen.\n\nMe olimme molemmat löytäneet onnemme. -- Se on lihava ja mukava\nihminen, sanoi Karppinen. Kyllä sitä tällaisen mamman vierestään\nlöytää, vai mitä tuumaat, maisteri.\n\nMutta äkkiä kuului hirmuinen rysähdys. Kokki oli saanut kuin saanutkin\nlopulta paljailla nyrkeillään oven halki. Hän katkaisi tammiarkkua\nvastaan molemmat ovenpuolikkaat ja hyppäsi kuin tiikeri kimppuumme.\n\nMinun täytyy sanoa, että minä melkein sananmukaisesti ensi työkseni\nsyöksyin neekerinaisen hameiden alle. Mutta Karppinen oli tarttunut\nmieheen kiinni ja vinhasti he pyöriskelivät lattialla ja lopulta tämä\nkerä vyöryi neekerinaisen päälle, joka lensi istualleen minun päälleni.\nMinä olin siis alimmaisena ja läkähtymäisilläni, neekerinainen huusi\nkuin riivattu ja Karppinen ja kokki pyöriskelivät vuoroin lattialla ja\nvuoroin meidän päällämme. Mutta yhtäkkiä välähti jotakin terästä kokin\nkädessä ja huomasimme, että hän oli kaapannut käteensä viilan, joka oli\nollut jossain keittiössä. Se oli teräväkärkinen kolmikulmainen viila ja\nsillä yritti hän lyödä Karppista niinkuin tikarilla lyödään. Karppinen\nkaappasi kurikan ja aikoi antaa iskun kokin kalloon. Mutta joko kokki\nväisti jollakin tavalla tai Karppinen luiskahti, sillä pääasia on, että\nKarppinen lensi maahan nenälleen. Minä olin juuri onnistunut\nvyöryttäytymään neekerinaisen alta, kun kokki äkkäsi minut ja silloin\nhän jätti Karppisen ja syöksyi suoraan minua kohti. Hän oli oven\nedessä, joten en voinut päästä ovesta ulos. Viila oli onneksi pudonnut\nhänen kädestään. Sitävastoin tarttui hän molemmin käsin kurkkuuni ja\nolisi varmasti kuristanut minut kuoliaaksi, ellei Karppinen olisi sillä\nvälin päässyt ylös ja mäiskäyttänyt häntä kurikalla päähän. Mies oli\nsaanut narkoosin ja makasi seljällään huohottaen kovasti. Sidoimme\nhänet köysiin, jotka kiersimme pestävinä olevista lakanoista, ja koska\nolin kuullut että raivohulluille käytetään kuumia kylpyjä, päästin\npesuhuoneessa olevan suuren ammeen täyteen kiehuvan kuumaa vettä ja\npaiskasimme kokin sinne.\n\nPesuhuoneessa oli hirmuinen siivo. Neekerinainen itki tai ulisi, sillä\nhän oli saanut hysteerisen kohtauksen. Pyykkipaljut olivat nurin ja\npyykkivaatteet lojuivat lattialla. Rupesimme siis tekemään siivoa. Ja\nkaikki kävikin hyvin nopeasti, sillä olihan meillä Karppinen apunamme.\nLopuksi työnsi Karppinen pyykit uudelleen lipeäpataan, nosti\nneekerinaisen syliinsä keveästi kuin höyhenen ja kuljetti hänet rahille\nmaata. Minä aukoilin kaappeja ja löysin sieltä meille kummallekin\nsinisestä liinakankaasta tehdyt sairaalavaatteet, jotka otimme\npäällemme. Minun kurkkuni oli paisunut ja Karppisen nenä oli nyrkin\nkokoinen. Muuta vikaa ei meissä ollut. Kokki nukkui ja nostimme hänet\nammeesta, riisuimme hänet ja panimme hänet uudestaan peräkamariin\nmaata. Yhden kerran hän aukaisi silmänsä ja pyysi juotavaa. Minä hain\nlääkekaapin ja löysinkin sieltä pussillisen bromkaliumia, jonka\nsekoitin veteen ja annoin kokille, joka vaipui rauhalliseen uneen.\n\nKun seuraavana aamuna heräsimme, nukkui kokki vielä. Neekerinainen\ntarjosi meille kahvia ja kertoi suurella ihailulla urotyöstämme.\nMyöhemmin kävi Marykin paikalla ja minä ilmoitin hänelle, että minun\nvastoin tahtoani oli täytynyt täällä ruveta harjoittamaan\nlääkärinammattiani, vaikka olin päättänyt siitä yhden vuoden pysyä\nerilläni. Olin hypnotisoinut kokin ja valanut häneen uskomattomat\nmäärät magneettista fluidumia ja tulisi hän varmaan terveeksi jälleen.\n\nJa niin keskustelimme Maryn kanssa hypnotismista ja kaikesta muusta ja\ntunnit vyöryivät nopeasti, kunnes äkkiä ovelle kolkutettiin. Työnsin\nkiireimmän kaupalla Maryn kirjoituspöydän alle, hiivin hiljaa ovelle ja\nvedin niinikään hiljaa ha'an edestä pois. Senjälkeen istuin\ntilikirjojen ääreen ja olin laskevinani. Kolkutus muuttui kovemmaksi ja\nminä huusin paikaltani: Ovi ei ole lukossa.\n\nOvi kiskaistiin auki ja Maryn isän kasvot näkyivät ovessa. Minun vereni\njähmettyi, mutta minä en virkkanut sanaakaan. Maryn isä silmäsi\nhuoneeseen, mutta ei nähtävästi huomannut mitään epäilyttävää, sillä\nvähän ajan perästä ovi taas suljettiin.\n\nEhdin kuiskaamaan Marylle, että hän olisi paikallaan vielä vähän aikaa,\nja varoitus ei ollutkaan turha, sillä ovi aukeni taas, lausuttiin\nisvinjite ja vasta sen jälkeen mies painui pois. Tämän jälkeen päästin\nMaryn pois piilostaan ja työnsin hänet aivan äkkiä korridoorin yli\nkeittiöön. Senjälkeen salpasin oven.\n\nEikä kulunutkaan monta minuuttia, ennenkuin sitä alettiin vimmatusti\njyskyttää. Kuului kirouksia ja minä aloin kirota takaisin. Mitä\nhelvettiä teillä on täällä tekemistä. Miksette sen vietävät anna minun\ntehdä työtä rauhassa. Te taidatte olla juovuksissa. Menkää pois täältä\nsairaalasta.\n\nMutta lopulta pitkän riidan jälkeen aukaisin oven ja päästin paroonin\nhuoneeseen.\n\n-- Mitä te oikein tahdotte, kysyin. Tällöin pidettiin tarkastus,\ntutkittiin kirjoituspöydän ja sohvan alustat ja pidettiin kovaa\nhälinää. Ja mielihyvällä näin minä, että Mary aukaisi vastapäätä olevan\noven ja luiskahti liukkaana kuin ankerias ulos sairaalasta.\n\nMe olimme siis pelastetut, mutta nyt tiesimme kumpikin, että meitä\nvainosi neljä silmää, s.o. Maryn molempien kavaljeerien silmät. Maryn\nisän silmille en paljon arvoa pannut.\n\nMutta kokki oli sillä aikaa herännyt. Hän pyysi aivan tyynellä ja\nasiallisella äänellä, että antaisimme hänelle jotain päänsärkylääkettä,\nsillä hän sanoi päätänsä kovasti pakoittavan.\n\nMitä tehdä. Uskalsimmeko todella nostaa oviaukon edestä sinne\nnostamamme barrikaadit, sillä voisihan sattua, että hän uudelleen\nalkaisi raivota. Mutta Karppinen oli löytänyt tukevan lihanuijan ja\nsanoi: -- Käydään vain sisälle, kyllä minä sen hoidan. Kun astuimme\nhuoneeseen, huomasimme, että kokki tosiaankin oli tyyntynyt. Hän vahtii\npäätään eikä puhunut kulinaarisista asioista mitään. \"Hypnoottinen\nkäsittely\", jota Karppinen oli hänen pääkuoreensa sovelluttanut, oli\ntosiaankin tehonnut.\n\nMutta meitä odotti vielä toinenkin yllätys. Vähän ajan perästä\nilmestyi nim. paikalle Maryn kavaljeerina ollut serbialainen upseeri ja\nhänen seurassaan minut tänne kuljettanut englantilainen upseeri.\nEnglantilainen ei sanonut minulle mitään muuta kuin että teitä ei\ntäällä sairaalassa nyt enää tarvita, sillä tänne tulee pian kaksi\nserbialaista sanitääriä. He saapuvat tänne klo 8 illalla, jolloin te\nsaatte täältä mennä makuupaikkaanne takaisin. Ja niin miehet\npoistuivat.\n\nVähän ajan perästä saapuikin kaksi serbialaista sanitääriä ja niin oli\nminun sairaalapalvelukseni lopussa. Astuimme Karppisen kanssa takaisin\nruumaan, jossa muut toverimme olivat.\n\nTäällä oli tapahtunut hieman muutoksia. Koko rautaristikko oli\npoistettu ja sille osalle ruumaa oli tehty pöydät ja samanlainen\nkalustus kuin muuallekin, ja asuivat serbialaiset nyt tässä paikassa.\nSerbialaisten seurana olleet italialaiset vangit taas olivat\nhajaantuneet toisten italialaisten joukkoon. Kaikki oli kuurattu ja\npuhdistettu, niin että kiilsi, ja muuten tuntui ilmassa olevan\njonkinmoinen erikoinen juhlatunnelma. Sotilaat olivat kiilloittaneet\nkenkänsä ja panneet parhaat univormuperseedelinsä päälleen ja lopuksi\näkkäsimme, että keskikäytävän päähän oli pystytetty jonkunlainen\nalttari.\n\nSaatiin kuulla, että mr Woodburn aikoi pitää jumalanpalveluksen ja\njumalanpalveluksen jälkeen hän jakaisi ehtoollista. Ja jottei kukaan\nsaisi luikkia pois, seisoi kannella olevan oven suulla kaksi vartijaa,\njotka päästivät kaikki sisään, mutta ei ketään ulos.\n\nJa vähän ajan päästä saapuikin rev. Woodburn kantaen mukanaan koria,\njosta näkyi neljä jättiläiskokoista mehupulloa sekä pisketinpalasia.\nJumalanpalvelus oli hyvin lyhyt, sillä noin kymmenen minuuttia\npuhuttuaan hän alkoi kiertää miehestä mieheen työntäen jokaisen suuhun\npiskettipalasen ja sen jälkeen kulauksen mehua, joka heti paikalla\naiheutti irvistystä asianomaisessa naamassa. Mehu oli nim. hapanta\nsitruunamehua.\n\n\n\n\nXXX LUKU, jossa kerrotaan merellä vallinneesta myrskystä ja aineen\nkahleista vapautuneesta hengestä sekä hengestä, joka ei päässyt\nvapaaksi aineen kahleista.\n\n\nNiin pian kuin Nordkap oli kierretty, alkoi tuuli vinkua mastoissa,\nvettä sataa kaatamalla ja Asturien heilua kovasti. Oli eräs\nlauantai-ilta, kun ensimmäiset täräykset alkoivat tuntua.\n\nSerbialaiset, jotka ennenkin olivat ensimmäisinä turvautuneet St.\nUlrichiin, korottivat nytkin äänensä ja alkoivat surkeasti ulvoen\nuhrata Neptunukselle.\n\nMinä lensin makuutilaltani \"Shweppes'in\" pullokasalle, jolloin\npullolaatikot särkyivät ja lopulta vyöryin pullojen kanssa Karppisen\nmakuutilalle. Karppisparka aukoili unisia silmiään ja ratkesi\nhirveisiin kirouksiin, jonka jälkeen me molemmat, milloin eroten\ntoisistamme, milloin taas puristautuen epätoivoisen kiihkeään\nsyleilyyn, lensimme serbialaisten puolelle pullojen, tyhjien ja\ntäysinäisten ruoka-astioiden tanssiessa ympärillämme.\n\nMutta etäämpänä lattialla pyöriskelivät ahkerasti Neptunukselle uhraten\npari italialaista vääpeliä, pari ranskalaista upseeria, yksi\nserbialainen vänrikki, ennen mainittu armenialainen jättiläinen,\narmenialaisen kenraalin pakaasi, melkoinen määrä ruoka-astioita,\npulloja, lihapurkkeja, kauluksia, paitoja, vilttejä sekä armenialaisen\nkenraalin buldoggi, joka levitti ympärilleen sanoin kuvaamatonta\nkauhistusta.\n\nMutta Setä Samuelin poikien leirissä oli hätää vaikka myytäväksi.\nKamiina oli irtautunut paikoiltaan ja tanssi tulisen hehkuvana\nkivihiilien ja paistinpannujen kanssa siinä sekavassa massassa, jonka\näänestä päättäen saattoi tuntea amerikkalaisiksi sotilaiksi. Tästä\nleiristä oli tällä kertaa kaikki arvokkuus kadonnut ja villieläinten\nkarjuntaa muistuttavat hätähuudot puhuivat kaameata kieltä\namerikkalaisen sotilaan ponnistuksista voittaa kahden mahtavan\nelementin, tulen ja veden voima.\n\nMutta äkkiä alkoi ruuman takaosassa olevan ruokasäiliön puoleisesta\nnurkasta kuulua valtava ryske, joka tärisytti koko laivaa ja herätti\nkaikkien huomion. Mikä mistäkin kiinnikkeestä itseään pidätellen\ntarkkasi koko \"Troop Deck'in\" asujamisto tätä ryskettä ja pian selvisi,\nettä valtainen rommitynnyri oli päässyt vierimään ja nyt ryskytti\nruokasäiliön seinää vasten.\n\nJa sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Yksi levy seinästä irtautui,\nseikka joka muuten pani hienolla väristyksellä ajattelemaan Asturien'in\nrakennetta, ja majesteetillisesti astui rommitynnyri tervehdittynä koko\nTroop Deck'in infernaalisella ilon ulvahduksella vankilastaan ruuman\nvapauteen, jossa se suuntasi kulkunsa amerikkalaisten puolelle.\n\nVaistomaisesti irtautuivat silloin kaikkien sormet pidäkkeistä ja pian\npyörivät koko ruuman asukkaat tuon aineen kahleista vapautuneen hengen\nympärillä aivan samalla tavoin kuin mehiläisparvi surisee\nkuningattarensa ympärillä.\n\nSilmät eivät kyenneet erottamaan miten se tapahtui, mutta pääasia on,\nettä silmänräpäyksessä oli tynnyri tyhjänä ja jokaisella oli taskut\ntäynnä Shweppes'in pulloja rommilla täytettyinä. Ja pian alkoi kuulua\nkaikenkielistä ilon ja riemun hihkunaa, sillä myrskyisä ilma ei voinut\nestää tätä kansainvälistä rauhan ja sovinnon juhlaa, erikoisinta, mitä\nkoskaan olen nähnyt.\n\nViinissähän on totuus ja rommissa on sitä useita kymmeniä prosentteja\nenemmän, joten jokaisen tunteet alkoivat pian purkautua ilmoille.\nYksimielisesti tuomittiin kaikki kansojen väliset sodat, jokaisen\nkansan köyhälistöhän niissä vain saa itse mitään hyötymättä vuodattaa\nvertaan muutamien yksityisten saalistajien puolesta. Kaikki työläiset\novat veljiä, joilla on ainoastaan yksi vihollinen, kansainvälinen\nkapitalismi, joka jo Venäjän ja Saksan kapitalismin kukistuessa on\nsaanut ankaran kolauksen, ja jonka viimeiset hetket, niin pian kuin\nkaikki kansat alkavat herätä sodan huumauksesta, lähestymistään\nlähestyvät.\n\nOli hauska saada kuulla, mitä liittoutuneet sotilaat tiesivät sanoa\nvihollisistaan saksalaisista. Ensiksi interveivasin erästä\namerikkalaista, saksalaissyntyistä muuten, sillä hänen vanhempansa\nolivat muuttaneet Saksasta Amerikkaan. Hänen arvostelunsa alkoi\nsanoilla: \"Der dumme Fritz hat sich blamiert\", mutta suhtautui hän\nmuuten hyvin suopeasti Fritz-parkaan, josta toivoi \"kaiserismin\"\nkukistuttua tulevan kelpo miehen. Samaa sääliväisyyttä huokui erään\nranskalaisen vänrikin puhe, jota interveivasin venäjänkielellä. Hän\nhuomautti m.m. siitä kuinka suotavaa on, että Saksan ja Ranskan välille\nsaadaan syntymään hyvä naapurisopu, jota hän piti yhteisen vihollisen,\nSaksan militarismin kukistuttua mahdollisena. Saksan militarismihan oli\nyhtä raskaana taakkana rasittanut Ranskan kuin Saksan kansaa, tehden\nkummassakin maassa suurta haittaa henkiselle ja taloudelliselle\nkehitykselle. Pieneen Suomeen suhtautuivat kaikki sympaattisesti.\n\nMeidän vielä puhuessamme ilmestyi joukkoomme armenialaisemme ja pari\nserbialaista, eikä aikaakaan, ennenkuin alkoi kansainvälinen\nrauhankonferenssi, jossa maapalloa kaikessa sovinnossa, mutta erittäin\nsuurella hälinällä jaettiin. Ja minnekkä vaan silmäsi käänsit, huomasit\ntuon aineen kahleista vapautuneen hengen tehneen vaikutuksensa.\nVarsinkin serbialaiset vyöryivät myrskyn tahdissa sinne ja tänne ja\nheidän alussa kauniit neliääniset säveleensä alkoivat yhä enemmän saada\nrikkinäisen sävyn, muistuttaen sellaisia nykyaikaisen säveltaiteen\ntuotteita, joiden tarkoituksena on joko kuvata maailmanloppua tai\nepätoivoisen rakastajan sieluntilaa muutama sekunti senjälkeen, kun hän\non täydellisesti päässyt selville siitä, että hänen armaansa pettää\nhäntä. Myös myrsky oli tainnut vaimentua.\n\nMutta eräs italialainen vääpeli kasteli sokeripalasia rommiin ja\nsyötteli niitä armenialaisen kenraalin buldoggille, jonka naama alkoi\nyhä enemmän ja enemmän loistaa tyytyväisyydestä. Kun vääpelin viimeinen\nsokeripalanen oli luistanut koiran ammottavaan kitaan, alkoi sekin\ntulla runolliseksi ja päästellä ilmoille armenialais-englantilaisia\nvuoristojoikuja, jonka lisäksi se vähä väliä huiskutti kuonoaan\nmolemmilla etukäpälillään.\n\nUlkona ulvoi myrsky. Asturienin rautainen ruumis ryskähteli, sähkövalot\nruuman toisella puolen sammuivat ja samoin sammuivat meidän kirkkaat\nsilmämme -- -- --\n\n\n\n\nXXXI LUKU, jossa seikkailu merellä vihdoinkin loppuu.\n\n\nKyllä sentään alkoi vähitellen huomata, että olimme palaamassa\nlämpimämpiin maihin. Ei tuntunut enää kylmältä, jää ja lumi olivat\nkadonneet ja myrsky oli tauonnut. Huomasi äkkiä, ettei sormia palellut,\njoten laivan kannellakin voi työskennellä kylmästä mitään tietämättä.\nMutta vielä toinenkin merkki osoitti, että maata lähestyttiin. Laivaa\nalettiin nim. siistiä. Laivan kaikki kannet pestiin ja kiillotettiin ja\nsamalla tavalla puhdistettiin kaikki kajuuttain seinät, penkit, j.n.e.\nLaiva oli ollut eksyksissä, mutta nyt tiedettiin, että Orkneysaaret\ntulisivat päivän päästä näkyviin. Minä olin puhdistamassa kapteenin\nkantta ja näin siellä ohjauslaitteiden tykönä kartan, jonka avulla\nselvisi, että laivareittimme tulisi kulkemaan aivan läheltä Skotlannin\nrannikkoa.\n\nVietäisiköhän meidät mahdollisesti Skotlantiin ja mihinkä satamaan\nsinne? Olihan Skotlannissa vielä metsiä ja ehkä saisimme tehdä\nmetsätöitä tässä maassa, jonka jokainen suomalainen koulupoika tuntee\nainakin Walter Scottin kertomuksista.\n\nMaan lähestyminen ja kauniit ilmat aikaansaivat myöskin kannella\nvilkkaamman elämän. Kaikki ne, jotka olivat paenneet meritaudin vuoksi\nhyttiensä syvyyksiin, ilmestyivät näkyville, ja tavallinen iloinen\nkansielämä varsinaisten ylhäisömatkustajien joukossa alkoi. Kannelle\nnostettiin tuoleja ja pöytiä, jollakin osalla kantta tanssittiin ja\npaikoin taas pelattiin erilaisia pelejä. Tuntui siltä kuin olisi\nmatkustettu jossakin turistilaivassa. Yleinen hyväntuulisuus oli\nvallannut kaikki, ja siitä saimme me sotavangitkin osamme. Meidänkin\nruumassa näkyi, että valmistauduttiin astumaan maalle. Matkalaukkuja\njärjestettiin, sodassa käytettyjä vaatekappaleita hyljättiin ja meille\nvangeille lahjoitettiin uudet kengät, joten minäkin pääsin noista\nvastenmielisistä bolshevikeistäni. Karppinen sai lahjaksi erään\nupseerin palttoon, josta hänelle ommeltiin takki. Minä sain\nranskalaisen upseerinlakin, josta vähän muutettuna tuli oivallinen\nsiviililakki.\n\nOlimme siis mekin paraatikunnossa, vaikkemme yhtä kiiltävän uusissa\nvaatteissa kuin muut. Jokainen meistä sai muuten erinäisiä\npikkukapineita lahjaksi tovereiltamme ruumassa, muun muassa minä sain\nfaneerilaatikon, joka soveltui matkalaukuksi. Kaikkein enimmän lahjoja\nsai Matti, sillä hän oli joutunut auttamaan lähellämme asuvia\nranskalaisia upseereja. Hän oli pakannut ja järjestänyt heidän\ntavaransa sekä siivonnut heille kuuluvan osan laivaa, korjannut heidän\nmatkalaukkunsa y.m. Tästä hän sai palkinnoksi parranajovehkeet, hyvän\nlinkkuveitsen, tupakkaa ja kolme shillinkiä rahaa, joka viimemainittu\nrikkaus meistä tuntui aivan ylenpalttiselta ja jota me kaikki\nkadehdimme.\n\nAikaisin seuraavana aamuna, jo klo 5 aikaan, siinsi maa\ntaivaanrannalla, liput kohosivat mastoon ja kolme tervehdyslaukausta\nammuttiin. Ja paitsi tätä osoittivat myöskin liikkeellä olevat\nkalastajalaivat ja kalastajaveneet ja laivaa ympäröivät lokit, että maa\noli lähellä. Kalastajalaivojen läheisyydessä liikkui omituisen näköisiä\nkalastusveneitä, joita olisin mielelläni katsellut lähempää, sillä\nolinhan minäkin kalastusveneessä liikkunut. Olisin tahtonut nähdä,\nminkälaisia ne täällä päin olivat. En saanut kuitenkaan mitään kiikaria\nkäsiini, emmekä tulleet niin lähelle veneitä, että olisin voinut niitä\ntarkastaa. Mutta sen kuitenkin huomasin, että uskomattoman nopeasti ne\nliikkuivat. Ne olivat luultavasti parempaa ja uudenaikaisempaa mallia\nkuin meikäläiset kalastajaveneet ja olivat todennäköisesti myöskin\nniitä suurempia. Mutta Orkneysaaret vilahtivat pian näkyvistämme.\nKuljimme taas merellä ja sattumalta sain tietää eräältä ranskalaiselta\nupseerilta, että tulisimme laskemaan maihin Lerwickin kaupungissa\nSkotlannissa. Tämän tiedon kiiruhdin ilmoittamaan tovereilleni ja\notimme sen mielihyvällä vastaan, sillä pääsisimmehän nyt seutuun, jossa\nolisi meille suomalaisille ihanteelliset olot, ja tulisimme\ntyöskentelemään edes jonkinverran samanlaisissa oloissa kuin\nkotimaassamme.\n\nYhä lähenimme Britannian mannerta. Näkyi tosiaankin, että olimme\ntulossa maahan, jossa oli 40 miljoonaa asukasta, sillä paljon ja suoria\nlaivoja näkyi olevan liikkeellä. Kaikki ne kuitenkin hyvine koneineen\nmeidät ylpeästi sivuuttivat, sillä vaivoin pääsi vanha Asturien enää\nkulkemaan. Laivojen omituinen ulkonäkö pisti heti silmään. Ne olivat\nnimittäin maalatut kirjavan värisiksi siten, että aivan pikimustalla\nvärillä oli laiva ikäänkuin katkaistu osiin. Muut värit olivat\nräikeänpunainen, sininen ja valkoinen, ja oli laiva täten jaettu\nepäsäännöllisiin suorasivuisiin kuvioihin. Tämä oli tehty vedenalaisen\nvaaran tähden, sillä täten maalattuna oli laivaa jo lyhyen matkan\npäästä vaikea erottaa. Siinä oli aina joku sellainen väri, joka\nsulautui ympäristön väreihin, ja laivan muoto näytti rikkinäiseltä\naivankuin olisi kysymys jostakin uppoamaisillaan olevasta hylystä.\n\n-- Tämä on amerikkalaisten keksintö, selitti minulle ruotsalainen.\nTällä tavalla maalattiin kaikki laivat, jotka toivat ensiksi sotaväkeä\nAmerikasta Europaan. Mutta sittemmin keksi Edison koneen, jolla voitiin\nnoin 20 Englannin peninkulman etäisyydellä määrätä vedenalaisen laivan\nasema, ja vähän myöhemmin n.k. dampboomb'in, jonka avulla vedenalainen\nlaiva voidaan hävittää alueelta, jonka säde on 6 Englannin peninkulmaa.\nNäiden avulla hävitettiin vedenalaiset Atlantinmeren kulkureiteiltä,\njoten niiltä on siellä saatu olla rauhassa. Tällä tavoin ei laivoja\nsiis enää tarvitse maalata, mutta nämä laivat ovat tietysti saaneet\nsäilyttää entisen värinsä.\n\nTaas alkoi maata näkyä, ja nyt ajoi laiva suoraan sitä kohti. Pitkän,\nrasittavan merimatkan jälkeen tuntui rinnassa omituiselta, kun tiesi\nhetken kuluttua taas saavansa maata jalkojensa alle. En yhtään\nihmettele laivassa olleiden englantilaisten iloa, sillä miehet\nlauloivat, hyppelivät ja hurrasivat, ja heidän ilonsa tarttui\nmuihinkin. Varsinkin eräs sotilaskapteeni oli sennäköinen kuin olisi\ntullut hulluksi. Hän kulki edestakaisin kannella, puheli itsekseen,\notti nenäliinan taskustaan ja itkeä pillitti jonkun hetken, pisti taas\nnenäliinan taskuunsa ja käveli jonkun matkaa purskahtaakseen mitä\nraikkaimpaan nauruun. Ja koko ajan hän oli siksi toisissa maailmoissa,\nettei hän nähnyt ihmisiä eikä muita esteitä, vaan törmäili milloin\nmihinkin, kunnes lopulta kompastui erääseen saippuapalaseen, niin että\nolisi luullut häneltä naaman haljenneen.\n\n-- Tuolla miehellä eivät varmaankaan ole kaikki ruuvit kiinni, tuumasi\nSuokas. Englannissa hän ensi työkseen kai joutuu hulluinhuoneeseen.\n\nJa siltä hän näyttikin, sillä ylösnoustessaan mies oli pistänyt\nsaippuapalasen taskuunsa ja kulki taas edelleen vuoroin nauraen vuoroin\nitkien.\n\nMutta ranta läheni lähenemistään. Saatoimme jo erottaa siitä\nyksityiskohtia. Näimme korkeita jyrkkiä kallioita, jotka olivat jotakin\nmustaa, melkein asfaltinväristä kivilajia. Vuosituhansien kuluessa oli\nvesi syönyt niihin omituisia luolia ja nyt hyökyaalto aina tunkeutui\ntällaisia luolia myöten kallion sisään, vesi kulki siellä omia\ntiehyeitään, valuen taas monina pieninä putouksina ulos.\n\nNämä olivat ne kuuluisat Lerwickin rantakalliot, joiden piirtäminen oli\nollut Suomen ensimäiselle Englannin lähettiläälle, konsuli Wolffille,\nniin kohtalokas.\n\nSillä paitsi sitä, että nämä kalliot olivat huomattava luonnonihanuus,\nolivat ne myös muodostetut mahtaviksi linnoituksiksi, vaikkei\nainoatakaan tykinsuuta näkynyt merelle päin. Näiden kallioiden sisään\nja taakse oli kaivettu mahtavia käytäviä, tai käytetty entisiä ja missä\nluonto ei ollut luonut tarpeeksi vahvaa vastusta, oli valettu seiniä\nbetonista ja nikkeliteräksestä, niin lujia, ettei mikään tykki olisi\nvoinut niitä murskata.\n\nNämä Lerwickin kalliot olivat tosiaankin niin ihanat, että sellaiselle,\njoka osasi skitsikirjaansa niistä kuvia piirtää, oli kiusaus tosiaankin\nvoittamattoman suuri. Voin aivan hyvin ymmärtää, että konsuli Wolff'kin\ntahtoi piirtää muistiinsa tämän ensimmäisen näyn Englannin mantereelta.\nMutta silloin oli sota ja englantilainen on varovaisempi kuin kukaan\nmuu. Olihan mahdollista, että piirtäjä oli sotilasaseiden tuntija ja\nettä hän skitsikirjaansa merkitsi joitakin sotilassalaisuuksia.\n\nJa niin kävikin sillä tavalla, että Suomen ensimäinen lähettiläs\nEnglannin mantereelle astuttuaan teljettiin Lerwickin kaupungin\npoliisiputkaan, ja kun hän ilmoitti olevansa diplomaatti, vastattiin\nhänelle, ettei siellä ole diplomaateille sen parempaa putkaa kuin\nmuillekaan. Mainittakoon kuitenkin, että asia pian selviytyi, ja että\nEnglannin hallituksen puolesta esitettiin virallinen anteeksipyyntö.\n\nPian alkoi myös itse kaupunki näkyä, sillä olimme tulleet lahteen,\njonka itäpuolella se sijaitsi. Me emme laskeneet laituriin, vaan\nankkuroimme lahdelle. Rannasta tuli kaksi pienempää laivaa meidän\nlaivamme rinnalle. Saimme kuulla, ettemme tulisikaan astumaan maihin\nLerwickissä niinkuin ensin oli aiottu, vaan ainoastaan täältä\nprovianteeraamaan. Ja laivoista nostettiinkin meille joitakin\nperunasäkkejä, kaalia ja porkkanoita ynnä muita vihanneksia sekä\ntuoretta lihaa |a kalaa.\n\n-- Mistähän ne tuollakin saavat perunoita, tuumasi Karppinen, sillä\neihän tuollaiseen kalliomaahan saa edes perunamaata. Kyllä se peruna\nkiviselläkin maalla hyvin kasvaa, mutta eihän tuonne saa sellaista\npeltoa tehdyksi, että sinne edes voisi mitään kylvää. Kyllä kai ne ovat\nmuualta tuodut nekin perunat, jotka laivaan tuotiin. Ja lieneeköhän\ntuolla edes kunnollista kaivoakaan, sillä tuskin tuolta saa vettä\nmuualta kuin soista, jotka ovat kallioiden välissä. Mutta sellainen\nvesi on huonoa ja ruskeanväristä.\n\nSitäpaitsi täytettiin laivan vesisäiliöt vedellä. Mutta satamasta\nilmoitettiin lähdettävän vasta seuraavana aamuna klo 6 aikaan. Kello\noli nyt noin viiden tienoissa illalla, joten meillä oli hyvä aika\nlaivankannelta katsella kaupunkia.\n\nSiinä oli yleensä pieniä rakennuksia, jotka kaikki olivat tehdyt\nkivestä ja hyvin sievän näköisiä. Kokonaisvaikutus muistutti jokseenkin\nEngelaukean ja Speranskyntien tienoita Helsingissä. Joitakuita\nautomobiileja ja hevosia sekä runsaasti väkeä näkyi liikkuvan kaduilla.\nKaupungin ympäristö oli vuorista ja puutonta.\n\nJa niin lähdettiin Karppisen kanssa katsomaan minkälaista vettä siinä\nsäiliössä oli, joka oli Lerwickissä täytetty.\n\nJa oikeassa oli Karppinen, sillä vesi oli aivan ruskeaa, johtuen tämä\nehkä kuitenkin ruostuneista vesijohtoputkista. -- Kyllähän tämä on\nselvää lamparevettä, sanoi Karppinen, ja ties vaikka sen mukana saisi\njuoda sammakoita, niin että älä sinäkään maisteri juo tätä vettä, vaan\njuodaan mieluummin sitä vettä, jota Muurmanskista tuotiin.\n\nJa tämän lupauksen piti Karppinen aivan tarkalleen, sillä hän aina otti\nvettä Muurmannissa täytetyistä säiliöistä ja varoi tarkoin minua, etten\nminäkään päässyt tätä Lerwickin vaarallista vettä juomaan.\n\nMutta ilta oli tullut ja me painuimme ruumaamme. Täällä ilmoitettiin\nsaatavan kello kahdeksalta erikoinen illallinen maihin saapumisen\nkunniaksi. Oli siinä herkkuja, sillä oli yllin kyllin tuoretta lihaa ja\nkalakeittoa ja tuoreita perunoita, jommoista ruokaa emme olleet saaneet\nneljään kuukauteen, yksi mukillinen olutta mieheen ja kaiken päälle\nkunnollinen ryyppy giniä. Söimme minkä jaksoimme ja kyllä se tuore\nruoka maistuikin, niin että syönnin jälkeen ei tahtonut päästä\npaikoiltaan liikkumaan.\n\nMutta kaikkein surkein asia oli se, että oli päästy iloliemen makuun,\nmutta lisää ei voitu mistään saada. Lähetettiin lähetystökin, joka\nesitti sen vaatimattoman pyynnön, että kaikille annettaisiin juotavaa\npikku hiprakkaan asti tai ainakin yksi mukillinen olutta lisää, mutta\nmitään ei saatu. Ei siis auttanut muu kuin kömpiä yöpuulle.\n\nTämä tapahtui klo 10 aikaan illalla. Tukevan aterian jälkeen saivat\nmiehet hyvin unta, mutta minä kieriskelin unettomana vuoteellani. Olin\nsyönyt liikaa, niin että en voinut oikein hyvin, ja myöskin maan\nläheisyys tuntui hermostuttavalta.\n\nKlo 8 tienoilla a.p. nousimme vuoteiltamme niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut, ja oli laiva jo liikkeellä. Kuljettiin Skotlannin rantaa ja\nsumun lomassa näkyi sieltä vuoristomaisemia, joille tunnusmerkillistä\nnäytti olevan useat keilamaiset vuoret, sieltä täältä häämötteli\nkirkontorneja ja kyliä ja silloin tällöin näkyi aivan lähellä rantaa\njoku linnamainen asumus tai kalastajakylä. Mutta sumu lisääntyi\nlisääntymistään ja ainoastaan tulia ja loistoja näkyi hämärässä.\n\nLaiva kulki hiljaa eteenpäin. Sen sumusireeni mölisi ja vastaiselta\npuolelta kuului sumusireenien ääniä ja majakkakellojen soittoa. Ja kun\nsumu lopulta helpotti ja ilma kävi niin kirkkaaksi, että alkoi jotain\nnähdä, oli jo iltahämärä. Laivojen lyhtyjä ja laivojen savuja näkyi\nkaikkialla. Oli siinä sekä tulevaa että menevää laivaa. Ja mestari\nsiinä täytyi olla, että tiesi, mitä vilkkumajakkariviä milloinkin oli\nseurattava.\n\nLähestyimme Newcastlen suurta satamakaupunkia, ja oli jo tullut siksi\nhämärä, että ainoastaan tulien lukumäärästä voi päättää maan olevan\nlähellä. Mutta kauan kesti vielä, ennenkuin lopulta käännyttiin\nTyne-joen suulle ja laivamme alkoi nousta ylös jokea pitkin. Ensin oli\njoen rannalla pieniä satamarakennuksia ja valtavia makasiineja ja\nniiden joukosta näkyi lopulta Newcastlen suuri laivaveistämö. Siellä\noli rinnatusten rakenteella kymmeniä jättiläislaivoja, joiden\nteräsristikoista tehdyt rungot monikerroksisten kivirakennusten\nkorkuisina häämöittivät pimeässä. Ja ilmassa kuului koneiden jyskinää\nja sähköniittauskoneen surinaa, sillä työtä tehtiin vieläkin täydellä\nhöyryllä. Luultiin nim. että laivoista tulisi olemaan rauhan tultua\npuute, ja tahdottiin nopeasti saattaa kaikki rakenteella olevat laivat\nkuntoon, jotta Britannia heti sodan loputtua pääsisi valtaamaan\nmerenkulkuliikenteen. Kaikki tämä työ osoittautui myöhemmin kuitenkin\nturhaksi, sillä sodan jälkeen kävivätkin rahtimarkkinat huonoiksi, ja\nmonen uhkean aluksen täytyi lojua tyhjänä satamassa.\n\nLaiva oli kulkenut tätä miettiessäni hitaasti eteenpäin ja lopulta se\njoutui laiturin varteen. Ketään ei kuitenkaan laskettu laivasta, sillä\nvielä oli kestettävä ankara paperien tarkastus, joten vasta seuraavana\naamuna päästäisiin maihin. Saimme siis tyytyä vain laivasta katsomaan\nNewcastlen kaupunkia ja sen vilkasta elämää.\n\n\n\n\nXXXII LUKU, jossa m.m. kerrotaan matkasta Briggin kaupunkiin ja Manbyn\nkämpälle.\n\n\nSeuraavana aamuna noin klo 8 aikaan olimme kaikki kannella odottamassa\nulospääsyä. Aivan laiturin varressa oli sota-aikana rakennettu\npuurakennus, jonka sisällä itse tarkastus tapahtui. Tämä peitti\nkokonaan näköalan, niin että tältä osalta avautui eteen ainoastaan\nruskeaksi maalattu puuseinä.\n\nLaivaan astui englantilaisia poliiseja, jotka kaikkein ensimäiseksi\nkutsuivat englantilaiset sotilaat päällikköineen esiin. Me seisoimme\nsiinä aivan lähellä ja suureksi hämmästykseksemme viitattiin\nmeidätkin mukaan. Kun sivuutimme poliisit, astui esiin eräs\nenglantilainen upseeri ja näytti meidän paperimme. Hän selitti myös\npoliisikomissariolle, että me olimme henkilöitä, jotka englantilainen\nsotaväki oli pelastanut bolshevikien kynsistä.\n\nTämä oli hyvin miellyttävä uutinen, sillä olimme itse asiassa kaikessa\nhiljaisuudessa peljänneet, että meitä pidettäisiin saksalaisina, joita\nEnglannissa yleensä oli meille kerrottu kohdeltavan huonosti.\n\nJa niin tapahtui se ihme, että me pääsimme poistumaan laivalta\nensimmäisten joukossa. Astuimme satamarakennuksen läpi ja täällä meitä\nei enää kuulusteltu eikä tutkittu.\n\nMutta satamarakennuksen takana oli laaja aukea ja täällä oli väkeä jos\nkuinka paljon. Edustalla oli automobiileja, joihin kuhunkin mahtui\nkymmenkunta henkeä, ja kun automobiili kerrallaan lähti liikkeelle,\nkohotti väkijoukko huikean hurraahuudon. Ja kun me upseerimme johdolla\nastuimme viimeiseen vaunuun, työntyi monta päätä poliisiketjun takaa\nmeitä katsomaan.\n\n-- Ne ovat ranskalaisia ja italialaisia, kuulimme erään akan sanovan,\njohon joku tokasi, että nuo miehet näyttävät tulevan suoraan\njuoksuhaudoista, koska niiden vormut ovat noin huonossa kunnossa. Mutta\neräs vanha nainen sanoi: Poikaparkoja, paljon he ovat saaneet kärsiä,\nja purskahti itkuun. Ja meille työnnettiin makeisia ja lahjakoreja,\njoissa oli tupakkaa, suklaata, voileipiä ja muuta hyvää.\n\nJa väkijoukon hurratessa läksi auto liikkeelle. Satamasta kaupunkiin\najettaessa kuljettiin innostuneiden väkijoukkojen ja usean kunniaportin\nläpi, ja asemarakennuksella oli meitä vastassa eräs vanha, arvokkaan\nnäköinen herrasmies, joka piti meille pitkän puheen, mutta siitä emme\nmitään ymmärtäneet, sillä mies taisteli koko ajan voimakasta liikutusta\nvastaan, kakisteli kurkkuansa, niisteli nenäänsä ja pyyhkieli\nkyyneleitä silmistään. Ja senjälkeen ojennettiin jokaiselle kukkavihko.\n\nMe tunsimme itsemme hieman noloiksi ja meitä saattava upseeri, joka\nnähtävästi oli suuri velikulta, vilkuili meihin silmillään ja taisteli\nnaurunsa kanssa.\n\nMutta vielä kummempaa piti tuleman, sillä suurenmoisen asemarakennuksen\nsisälle päästyämme sijoitettiin meidät herkulliseen aamiaispöytään,\njossa taas eräs kunnianarvoisa herrasmies piti meille puheen ja\ntyhjensi maljan meidän kunniaksemme. Hän puhui sentään selvemmin kuin\nedellinen, vaikka olikin huomattavasti liikutettu.\n\n-- Englanti tervehtii teitä, urhoollisia poikiansa, jotka olette\nvieneet sen lippua voitosta voittoon itäisellä rintamalla. Newcastlen\nkaupunki tervehtii teitä urhean Britannian poikia, jotka olette\ntaistelleet etelän troopillisen auringon paahteessa. Teidän urotyönne\nGallipolin rintamalla ja Mesopotamian erämaissa ovat jääneet\nunohtumattomasti mieleemme. Katsokaa näitä päivänpaahtamia sotilaita ja\nheidän juoksuhaudoissa kuluneita vormujaan -- tällä kertaa tämä\nkaunopuhelias mies viittasi meihin -- kaikki tämä todistaa meille sitä,\nettä brittiläinen rotu yhä edelleen on voittava alaa maailmassa,\netevimpänä rotuna, mitä maa päällänsä kantaa. Maljanne, urhoolliset\nsoturit.\n\nJa tämän jälkeen hän kulki miehestä mieheen puristaen jokaisen kättä ja\njuoden jokaisen maljan, ja kun hän oli lopulta Suokkaan kättä\npuristanut, joka oli viimeisenä, löi hän lasinsa rikki. Mutta koko\nyleisö puhkesi myrskyisiin suosionhuutoihin ja meidät kannettiin\njunaan.\n\nOlimme olleet vähän aikaa vaunuissa, kun meitä saatellut englantilainen\nupseeri saapui siihen osastoon, jossa me olimme ja käski meitä\nseuraamaan itseään. Ja niin meidät vietiin erääseen toiseen vaunuun,\njoka ei, kuten edellinen, ollut lipuilla ja köynnöksillä koristettu.\nHän myhähti ja sanoi, että niinkuin näette, kohtelee Englanti\nsuurenmoisesti sotavankejansa, mutta tällä kertaa on kuitenkin\ntapahtunut pieni erehdys. Samana päivänä piti nim. saapua erään\nlähetyksen gallipolilaisia joukkoja, mutta oli se jollakin tavalla\nmatkalla myöhästynyt. Poliisipäällikkö ei kuitenkaan katsonut olevan\nsyytä muuttaa päivän ohjelmaa, vaikka oli kuullut, että nämä\ngallipolilaiset joukot nousisivatkin maihin Doverissa. Kun nim.\nAsturien onneksi sattui saapumaan satamaan, niin hän antoi\njuhlallisuuksien jatkua rauhallista menoaan tuottamatta kenellekään\npettymystä. Olisitte muuten saaneet olla mukanakin, sillä ei minulla\npuolestani ole mitään vastaan, että teitä juhlitaan, mutta kun teidän\ntienne käy Briggiin ja meidän vaunumme taas Lontooseen, täytyy teidän\njäädä tänne. Tässä on passinne ja pilettinne, jotka voitte näyttää\nkonduktöörille. Ja nyt näkemiin, rakkaat mesopotamialaiset.\n\nVaunun siirrosta ei meillä suinkaan ollut valittamista. Vaunumme oli\nhienonhieno, sen sisustus oli mahonkia ja punaista samettia, seinillä\noli peilejä ja hienot sähkölamput antoivat valoa. Ne syttyivät nim.\nitsestään aina silloin kun juna tuli tunneliin tai rautatiesillan alle.\nMutta muulloin niissä ei ollut valoa, sillä nyt oli valoisa päivä.\n\nJuna oli lähtenyt liikkeelle. Se kulki tavattoman nopeaan ja\näänettömästi ja tasaisesti kuin hissi.\n\nJa viljeltyjen ja hyvinhoidettujen maiden läpi se kiiti. Näkyi pieniä\nkyliä, suuria kyliä ja kaupunkeja, näkyi kirkontorneja ja komeita\nherraskartanoja. Ja mitä varsinkin näkyi usein, oli keinotekoisia\nlammikoita, jotka nähtävästi olivat kalanviljelystä varten. Ja\nkaikkialla näkyi istutettuja lehtokujia ja pensasaitoja, mutta joka\npaikassa oli aina siellä täällä tehtaita ja tehtaiden savupiippuja. Ja\nkivihiilen savua leijaili ilmassa.\n\n-- Kyllä tämä maailma täällä näyttää olevan valmista, sanoi Karppinen.\nTämähän on kaikkialta komeampaa kuin Oulun kaupunki. Kuinkahan monta\nasukasta tässä Englannin maassa oikein mahtaa olla.\n\nKun hän sai kuulla, että niitä oli 40 miljoonaa eli siis runsaasti\nkymmenen kertaa Suomen asujamisto ja ettei Englanti pinta-alaltaan ole\nedes Suomen suuruinen, niin hän sanoi, että hyvää maata tämä kyllä\nnäyttää olevan ja kyllähän täällä leipääkin näyttää kasvavan, mutta\nlaidunmaiden puute siinä sittenkin täytyy olla, niin että ei se ole\nihme että englantilaiset niin pyrkivät muihin maihin. Mutta kyllä minun\nmielestäni sittenkin maisteri on siinä oikeassa, ettei ne sentään\nKarjalaan tule, sillä kyllä täällä on parempi torpparina kuin\nKarjalassa talollisena. Sen näkee jo siitäkin, että kaikki ovat täällä\nhyvinruokitun näköisiä ja että kaikki kulkevat patiinakengissä ja\nrikoovaatteissa.\n\nJuna huristi edelleen. Se pysähtyi ainoastaan minuutin osaksi joka\nasemalle ja monen tunnelin läpi se syöksyi. Mutta pian alkoivat lamput\nvaunussa palaa koko ajan, sillä pimeni nopeasti. Lopuksi tuli\nkonduktööri vaunuumme ja ilmoitti seuraavan aseman olevan Briggin,\njonne meidän oli astuttava. Oli sateinen yö ja valaistulla\nasemalaiturilla oli ainoastaan pari henkeä, Nämä olivat molemmat\nsiviilipukuun puettuja, mutta toinen tuli kohta meidän luoksemme ja\nSuokas ojensi hänelle paperit. Läksimme pienehkön asemahuoneen lävitse\nja sen ulkopuolella seisoi pilkkosen pimeässä suuri kuorma-auto.\n\nAstuimme autoon, joka läksi heti liikkeelle.\n\nKaupunki oli kokonaan pimeyden vallassa, sillä sota-ajan määräykset\nilmahyökkäyksistä olivat vielä voimassa, joten emme voineet nähdä muuta\nkuin sen verran, että kuljettiin kapeiden ja monisokkeloisten katujen\nläpi ja senjälkeen vähän matkaa aukeiden peltojen poikki, kunnes\ntultiin korkeaan ja synkkään metsään.\n\n-- Näkyypä sitä olevan metsää täälläkin, sanoi Karppinen, ja kyllä sitä\nolikin, sillä kymmenkunta minuutin ajan kohosi korkea metsä pystynä\nmuurina kummallakin puolen tietä. Oli pimeää kuin säkissä. Mutta\nyhtäkkiä alkoi ilma tuntua leudolta, ja samassa leimahti valkea\nvalaisten koko tien. Valo kesti kauan aikaa, mutta häipyi vähitellen ja\ntaas oli pilkkosen pimeä. Ja uudestaan välähti taas koko maanpiiri\npunaiseen loimuun ja uudestaan taas kaikki pimeni.\n\nTämä oli jo jotain merkillistä ja Mansikkamaa lausui sen otaksuman,\nettä tämä tuli oli kotoisin tulisesta pätsistä, jossa kaikki sotavangit\npoltetaan.\n\nTätä otaksumaa kuitenkin Karppinen vastusti ilmoittaen, että siinä\ntapauksessa hänen mielestään pitäisi tuntua melko ilkeä käry, jollaisen\noli tullut tuntemaan, kun Heiskasen navetassa paloi neljä lehmää.\n\nMutta nyt olimme päässeet metsästä ja tulleet aukealle paikalle, ja kun\ntaivas taas leimahti valoisaksi, näimme tämän johtuvan siitä, että\nerään suuren tehdaslaitoksen luona kaadettiin it tulisenhehkuvaa\nkuonaa maahan.\n\n-- Se on rautatehdas, sanoi Suokas, ja se se olikin.\n\nAutomme oli pysähtynyt ja huomasimme sen seisovan pimeän lautaparakin\nedustalla. Kyytimiehemme naputti ovea, joka heti aukaistiin, ja me\nastuimme valaistuun huoneeseen. Huomasimme olevamme suuressa, laudoista\ntehdyssä parakissa, jonka keskellä oli noin neljä metriä leveä käytävä,\njolla oli riveissä pitkiä pöytiä penkkeineen. Pitkin parakin molempia\npituussivuja oli puusta tehdyt, kaksikerroksiset makuupritsit. Parakin\ntoisessa päässä oli erikseen erotettu työnjohtajan asunto. Parakkia\nlämmitti kaksi kamiinaa ja valaisi sähkölamput. Kaikki oli siistiä ja\nkiiltävän puhdasta.\n\nMutta meitä tuli vastaanottamaan mies, joka sanoi selvällä\nsuomenkielellä: Hyvää päivää, suomalaiset sotamiehet, ja näytti meille\njokaiselle meidän makuulaverimme ja vaatesäiliöt sekä kehoitti meitä\nottamaan kuivia vaatteita, joita hän oli meille varannut. Mies esitteli\nitsensä nimellä Wikström ja puheesta kuului, että hän oli raumalainen.\nHän oli erittäin herttainen ja ystävällinen ja jo muutaman minuutin\npäästä tuntui siltä kuin olisi ollut jo kauan aikaa tuttu hänen\nkanssaan.\n\n-- Täällä on muitakin suomalaisia, hän sanoi, mutta he eivät ole vielä\ntulleet kotiin. He ovat menneet läheiseen Scunthorpen kaupunkiin\nasioilleen eivätkä ole nähtävästi viitsineet sateen vuoksi sieltä tulla\ntakaisin, vaan saapuvat vasta huomenaamuna. Mutta tulkaa sentään\nottamaan ruokaa ja kuppi teetä, sillä tietysti olette matkasta\nnälissänne.\n\nTämä kämppä oli sillalla yhdistetty toiseen sen kanssa yhdensuuntaiseen\nkämppään, jossa oli keittiö ja ruokala. Täällä istui pitkien pöytien\nääressä viitisenkymmentä miestä, mitkä teetä juoden, mitkä rupatellen\nja mitkä sanomalehtiä lukien.\n\n-- Olette Manbyn kämpässä, sanoi Wikström. Täällä on kaikkia\nkansallisuuksia, kuten suomalaisia, latvialaisia, hollantilaisia,\nruotsalaisia, englantilaisia, italialaisia, ranskalaisia, venäläisiä,\nvirolaisia ja yksi espanjalainen. Ainoastaan me ulkomaalaiset asumme\ntässä kämpässä, englantilaiset työnjohtajat asuvat omassa\nrakennuksessaan, mutta on tässä sittenkin suuri kielten sekoitus.\nSuurin osa näistä kuitenkin osaa englanninkieltä, jota minäkin osaan.\nSaksaa myös hyvin moni ymmärtää ja sitäpaitsi on täällä suomalaisia\nneljätoista kappaletta nim. nyt, kun te tänne tulitte, eli meitä on\nenemmän kuin mitään muuta kansallisuutta. Me teemme täällä metsätöitä,\ns.o. kaadamme erään lordin metsää kuvernementin laskuun. Meidän\ntyönjohtajamme ovat kaikki kuvernementin palveluksessa, mutta\nsitäpaitsi valvoo metsätyötä lordin metsänvartija. Hänellä ei\nkuitenkaan ole paljon tekemistä, sillä metsästä ovat kaikki puut\njärjestään maalatut ja siis me hakkaamme metsän paljaaksi.\n\nMutta seinällä oleva seinäkello löi kymmenen kumeata lyöntiä ja valot\nsalissa sammutettiin, niin että ymmärsimme maatapanoajan olevan\nkäsissä. Siirryimme siis toiseen rakennukseen, joka oli vielä valaistu\nja jossa kukaan ei näyttänyt tuumivan makuullemenoa.\n\nTäällä saimme kuulla m.m. sen mieluisan uutisen, että voimme kirjoittaa\nkotiin. Wikström oli nim. merimies ja hän sanoi, että oli ainoastaan\nkirjoitettava Suomen merimiespapille tai tällä kertaa Ruotsin\nmerimiespapille, joka asui Hullissa, ja hän antaisi vielä meille\npostirahat, jotta voimme heti kirjoittaa. Huomenna lähtee postinkantaja\naikaisin aamulla ja minä toimitan hänelle kirjeet.\n\nSe olikin mieluisa tehtävä ja kaikki syöksyimme kirjeitä kirjoittamaan,\npaitsi Karppinen, joka sanoi, ettei hän tosiaankaan tiedä kenelle\nkirjoittaisi ja Mansikkamaa, joka sanoi, että hän tosin haluaisi\nkirjoittaa kapteeni Villamolle ja ilmoittaa, että täällä Englannissa\non hyvä olla, mutta että hänestä yhtä hyvin sai kirje jäädä\nkirjoittamattakin.\n\nEmme olleet edes Wikströmille ilmoittaneet, että olimme sotavankeja ja\nomasta puolestani pidin jokseenkin varmana, ettei se tuo kirjeiden\nlähettäminen niin yksinkertainen asia ollut. Tästä syystä teimmekin\nniin, että panimme kaikki kirjeet samaan kuoreen ja annoimme Wikströmin\nkirjoittaa siihen osoitteen. Perästäpäin osoittautuikin, että\npaikallinen sotasensuuri olisi pysäyttänyt kirjeemme, mutta Wikströmin\nkäsialan hän tunsi eikä välittänyt hänen kirjeistään.\n\nJa ruotsalainen merimiespappi taas suoritti tehtävänsä hyvin, niin että\nkirjeet tulivat kuin tulivatkin aivan ensi laivassa Suomeen. Pitkälti\nen ehtinyt kirjoittaa, sillä minua nukutti kovasti ja olin vähällä\nnukkua kynä käteen.\n\n\n\n\nXXXIII LUKU, jossa tehdään selkoa oloista Manbyn kämpässä.\n\n\nMeidän kämppätoverimme olivat pääasiallisesti \"torpedeerattuja\" tai\nmuuten pidätettyjä merimiehiä, sillä englantilaiset, jotka olivat\npäättäneet ratkaista sodan merellä, joka on heidän elementtinsä, olivat\nmyös sodan alusta alkaen ottaneet talteen niin monta merimiestä,\npuolueetonta tai puolueellista, kuin vain kiinni saivat, ja pitivät\nheitä töissä mielensä mukaan. Oikeuden nimessä mainittakoon kuitenkin,\nettä merimiehet tulivat saamaan kiinnioloajalta paitsi työstä maksettua\npalkkaa myös korvauksen, joka oli laivasta tulevan palkan suuruinen.\n\nEnnenkuin alan selostaa työskentelyä Manbyn kämpässä täytyy minun\nkuitenkin esittää muutamia seikkoja, joista selviää työ ja ympäristö,\njohon jouduin.\n\nPuutavaralla on valtava merkitys kansojen jokapäiväisessä elämässä.\nEnglanti on aina tuottanut suurimman osan tarvitsemaansa puutavaraa\nmuualta ja ellei se olisi sodan kestäessä voinut omasta maasta\nhakkauttaa metsää, olisi se hävinnyt sodan. Jokaista 50 tonnia\nkivihiiltä kohti, joka maan uumenista nousee, tarvitaan 5 tonnia\npuutavaraa. Jokaisella rautatielinjalla Englannissa täytyy olla\njokaisen Englannin jalan päässä ratapölkky. Puutavaran puute olisi\nlopettanut kivihiilen saannin ja kaikki koneet olisivat joutuneet\nseisomaan. Ratapölkkyjen puute olisi lopettanut rautatieliikenteen.\nVoidaan siis sanoa, että samalla kuin Kitchener sanoi Englannin sotivan\nniin kauan kuin sillä oli yksi mies ja yksi punta rahaa, olisi hän myös\nvoinut sanoa Englannin sotivan viimeiseen piitpropsiin ja viimeiseen\nsleeperiin asti. Koska puutavara on tilaaottavaa, täytyi sen tuontia\nvedenalaisen sodan takia supistaa. Etenkin oli puutavaran tuontia\nvähennettävä silloin kuin Amerika ryhtyi sotaan, sillä kaikki tonnisto,\nmitä vain irti saatiin, täytyi käyttää sotajoukkojen kuljetukseen.\n\nMitä metsiä Englannissa sitten on ja millä kannalla siellä on\nmetsänhoito? Englanti ei suinkaan ole niin metsätöntä kuin yleensä\nluullaan. Kun sanotaan Englannin metsäalaa 4 prosentiksi, ei tämä\nkäsitä pienempiä puistikkoja eikä lehtokujia. Pieniä hehtaarin\nlaajuisia ja vähän laajempia puistikkoja on Englannissa tuhkatiheässä\nja hyvin yleisiä ovat lehtokujat, joten mitään silmänkantamattomia\naukeita ei yleensä näe. Kuuluisimpia Englannin metsistä ovat kuitenkin\nlordien metsästyspuistot. Niistähän on puhuttu kautta maailman ja\ntuskin löytyy yhtään agraaripoliittista teosta, jossa ei olisi mainittu\nsiitä, kuinka suuri taloudellinen ja yhteiskunnallinen tappio syntyy\nsen kautta, ettei noita metsiä ole juurittu maasta ja tehty pelloiksi.\n\nKun koko Britannian maailmanherruus vapisi liitteissään, kun\noli kysymys siitä, että englantilainen työmies menettäisi\nansiomahdollisuutensa, että Englannin teollisuus menettäisi\nraaka-aineensa ja markkinansa, niin silloin olivat nämä lordien\nmetsästyspuistot Englannin pelastus. Ellei niitä olisi ollut ja ellei\nBritannia olisi saanut sota-aikana niistä puutarpeitaan, olisi Saksa\nehdottomasti voittanut sodan.\n\nOli luonnollista, että valtio otti metsänhakkuut ja puutavaran\njalostuksen käsiinsä, sillä täten voitiin parhaiten välttää keinottelu\nja välikädet. Englannin valtio osti metsiä yksityisiltä, jalosti niitä\nja myi sahatavaran. Menettely oli siis aivan päinvastainen kuin\nSuomessa, jossa valtio myy metsiä yksityisille ja yksityiset jalostavat\nne. Mielenkiintoista on myös todeta, että homma onnistui erinomaisesti,\nseikka, jonka perusteella on todettu, että valtio menestyksellä voi\nharjoittaa metsäliikettä laajassa mittakaavassa.\n\nOn selvää, ettei tällaisen jättiläishomman järjestely mene ilman\nhankaluuksia. Oli puute tottuneesta johdosta, oli puute työväestä ja\noli puute koneista. Kaikki hankittiin, mistä parhaiten saatiin.\nSuomalaiset olivat tottuneina metsätyöläisinä haluttuja ja olikin heitä\npaljon Englannissa metsätöissä. Jos johtavat henkilöt meillä olisivat\naikoinaan ymmärtäneet olla myötätuntoisia suomalaista työväkeä\nvärvättäessä Englantiin, olisi meillä kenties paljon voitu lieventää\nsotavuosien nälänhätää, mutta asianlaita oli päinvastainen. Työväen\nvärväämisestä Englantiin nostettiin meillä aikoinaan kova meteli.\n\nJohtohenkilöt sota-aikaisiin metsätöihin mobilisoitiin yksityisistä\nliikeyrityksistä ja Kanadasta. Sieltä saatiin koneiden ja sahojen\nmallit ja kämpätkin olivat tehdyt kanadalaisten metsäkämppien malliin.\nTietysti Amerikasta saatiin sen lisäksi apua. Työväeksi otettiin paljon\ntavalla tai toisella värvättyjä ulkomaalaisia, asevelvollisuudesta\nsyystä tai toisesta vapautettuja englantilaisia ja lopuksi naisia.\n\nTällä tavalla oli syntynyt sekin työmaa, jolle me olimme joutuneet, ja\nseuraavassa tahdon antaa jonkummoisen selvityksen Manbyn kämpästä\nympäristöineen.\n\nBriggin kaupungista Scunthorpeen vievän tien varrella, erään pienen\nmäen rinteellä pistää metsään pieni aukea pohjukka, jossa sijaitsee\nManbyn metsänvartijan asunto ja samaan pihaan, mäenrinteeseen maantien\nvarrelle, oli rakennettu kämppärakennus, kuten jo edellä on mainittu.\nNoin 400 metriä eteläänpäin kämpästä maantien itäpuolelle oli\nrakennettu itse saharakennus. Metsäalue sijaitsi kämpän ja sahan\npohjoispuolella, alkaen metsä noin englannin penikulman päässä sahasta.\n\nMainittiin, että kämppä oli samassa pihassa kuin metsänvartijan asunto.\nVakinainen metsänvartija oli kuitenkin sodassa kaatunut ja hänen\nvirkaansa hoiti sijainen. Metsänomistaja, lordi M., oli antanut\nkaatuneen leskelle, lapsille ja lesken vanhalle isälle tämän\nmetsänvartijatilan asuttavaksi sekä määrännyt heille lyhentämättömänä\nmaksettavaksi vartijan palkan.\n\nMetsänvartijan asunto oli sievä, kaksikerroksinen ristikkoikkunainen\nhuvilarakennus. Siinä oli kahdeksan huonetta, keittiö, kylpyhuone ynnä\ntarpeelliset mukavuudet. Se oli kokonaan villiviinin ja muratin\npeitossa, niin ettei siitä paljon seiniä näkynyt ja ympäröi sitä kaunis\npuutarha. Tallit, navetat ynnä muut tarpeelliset ulkohuoneet ja\nautovajat olivat vähän etäämpänä. Kämppä oli rakennettu tämän\n\"puustellin\" pelloille ja kuului siihen paitsi edellä mainittuja kahta\nrakennusta tarpeelliset ulkohuoneet ja pyykkitupa, joka samalla sai\ntehdä saunan virkaa. Noin yhden ja puolen mailin päässä maantien\nlänsivarrella, kämpästä etelään päin sijaitsi Ashby-Villa-Hotel-niminen\nravintola ja majatalo. Noin 3 mailin päässä sijaitsi Ashbyn kaupunki,\nnoin neljän mailin päässä Scunthorpen kaupunki ja viiden mailin päässä\njo ennen mainitsemani Briggin kaupunki.\n\nTällä tavalla on siis mainittu tärkeimmät paikat lähiympäristössä,\nmutta lisätä täytyy vielä, että Scunthorpen kaupungin läheisyydessä\nsijaitsi valtavan suuri Froedingham Iron and Steel Company Ltd:n\nsuurenmoinen rautatehdas rautakaivoksineen. Se oli suurin tehdas, mitä\nmilloinkaan olen nähnyt ja sen suuruudesta saa käsityksen siitä, että\nsiinä oli viitisenkymmentä korkeata savupiippua. Paikkakunnan\nasujamistosta olikin suurin osu tämän tehtaan työläisiä ja oli\nScunthorpen kaupunki kokonaisuudessaan syntynyt tehtaan alueelle\ntehtaan perustamisen jälkeen. Ympäristön väestö oli siis suurimmaksi\nosaksi tehtaan työläisiä tai heidän perheitään.\n\nEnsimmäinen yö maalla oli ollut minulle kauhea, sillä yhtäkkiä heräsin\nminä siihen, että koko kämppä heilui ja tutisi. Maanpinta vapisi ja\nukkosen humina kuului korvissani. Pelästyin kauheasti ja tunsin\nlentäväni makuupritsiltä alas. Mutta lattia keinui yhä. Lopuksi sain\nminä eräästä kattoa kannattavasta pylväästä kiinni ja aloin huutaa\napua.\n\nMutta silloin huomasinkin, että ympärilläni seisoi suuri joukko miehiä,\njotka nauroivat haljetakseen. Sillä minun meritautini oli alkanut vasta\nnyt, ja jonkun hetken viipyi, ennenkuin tiesin, mistä oli kysymys. Minä\nen ollut tuntenut meritautia merellä, mutta vasta maalla aloin voida\npahoin. Aloin kuitenkin pian tointua, join hirmuiset määrät vettä,\npanin kylmät kääreet otsalleni ja aloin rauhoittua.\n\nOlin kuitenkin kovin väsynyt, enkä läheskään tavallisessa tällissäni,\nkun meidät seuraavana aamuna klo 6 ajettiin ylös. Herättäjänä toimi\neräs vanha riikinruotsalainen merimies, joka samalla piti huolta kämpän\nlämmityksestä ja siivoamisesta. Ei kuitenkaan mikään auttanut, täytyi\nnousta ja lähteä muiden miesten kanssa työmaalle. Käveltiin ensin sahan\nkonttoriin, jossa meille kullekin annettiin numeromme. Minusta tuli n:o\n56 ja kun kukin olimme saaneet numeromme tietää, jatkettiin matkaa\nmetsään. Saavuimme pienelle metsän laidassa olevalle mökille, jonka\nvieressä oli metsään johtava veräjä. Täällä oli mies, joka pani ylös\nnumeromme ja antoi meille kirveet ja sahat. Ja niin lähdettiin itse\ntyömaalle.\n\nMetsä oli uhkeata ja korkeata tammimetsää. Se oli istutettua, niin että\nsäännölliset rivit siinä näkyivät, ja oli siihen kaadettu suuri määrä\npuita. Näitä pantiin meidät nyt katkomaan ja karsimaan. Kuhunkin\nrunkoon ja suurempiin oksiin oli kovelilla tehty merkki, jonka kohdalta\npuu oli katkottava. Ei siis muuta kuin työhön, ja pomo valvoi\ntarkalleen, että työtä tehtiin huolellisesti ja ettei saatu\nlaiskotella. Sahat olivat hyvät, mutta kirves oli meistä suomalaisista\nliian raskas. Se oli amerikkalaismallinen, siis leveäteräinen ja sen\nvarsi oli lähes metrinpituinen. Varsi oli sitäpaitsi hyvin ohut, joten\nse vaivasi sormia. Karppinen, Mansikkamaa ja Ämmälä, jotka olivat\ntottuneet tällaiseen työhön, tulivat kyllä hyvin toimeen, mutta ainakin\nminua väsytti kovasti, ja aina kun aloin oikaista selkääni, kuului\nhorioppia. Käsiäni pakotti ja selkääni pakotti ja suuret hikipisarat\nvierivät pitkin naamaani. Osaksi kai riippui tämä siitäkin, etten ollut\nedellisenä yönä kunnollisesti nukkunut.\n\nOlimme tehneet työtä ehkä noin pari tuntia, kun siihen rupesi tulemaan\nhelpotusta. Karppisen työskentely oli herättänyt pomon huomion ja\nsiirtyä tämä katsomaan suu auki, kuinka Karppinen käsitteli puita.\nJokaisen horiopin oli Karppinen ottanut itseensä, heittänyt lakin ja\ntakin ja lopulta paidankin päältään ja paiskeli työtään yläruumis\nilkialastomana marraskuun koleassa ilmassa. Kuin moottorisaha liikkui\nsuuri yhden miehen saha hänen kädessään, paksu tammitukki katkesi\ntuskin minuutin ajassa, suuremmat oksat katkesivat muutamalla\nkirveeniskulla ja tammesta tekemällään kangella vipuili Karppinen\nsuuria pöllejä järjestykseen. Mutta lopulta oli katkottua puuta niin\npaljon, ettei Karppista enää näkynytkään puukasan takaa. Pomo unohti\nkokonaan horiopin huutamisen ja me kaikki muutkin jäimme suu auki\nkatselemaan tätä suurenmoista työnäytettä.\n\nMutta kun kolme tuntia oli kulunut, pysäytti pomo Karppisen työnteon ja\nsanoi, että Karppinen siltä päivältä oli vapaa ja saisi viettää\nloppupäivän miten haluttaa. Tämän jälkeen otti pomo taskustaan\nmuistikirjan ja alkoi mittailla ja arvioida Karppisen työn tulosta. Hän\nmerkitsi kaikki tarkalleen kirjaansa, pisti sen taskuunsa ja läksi pois\ntyömaalta.\n\nNyt tuli vapaampaa, mutta emme kuitenkaan uskaltaneet aivan kokonaan\ntyöntekoa lopettaa, vaikkakin tahti huomattavasti hiljeni.\n\nOh aika katsella vähän ympärilleen.\n\nSahasta johti metsään kolme kiinteätä metsärautatietä, jotapaitsi\nviertotie kulki metsän läpi. Kaikki tiet johtivat sahalle myötämäkeen\ntai ainakin ilman suurempaa vastamaata. Vaunut saatiin siis helposti\nliikkumaan sahalle päin. Kustakin näistä kolmesta pääraiteesta, jotka\nolivat kiintonaisia, haarautui metsään liikuteltavia sivuraiteita. Nämä\nolivat siten rakennetut, että rata muutamassa kymmenessä minuutissa\nvoitiin purkaa ja siirtää toiseen paikkaan. Siirtämistä edisti suuresti\nse, että maa oli täydellisesti kivetöntä ja aivan yhtä helposti\nkaivettavaa kuin meidän hiekkakankaamme.\n\nEntä metsä sitten. Se metsä, jossa me satuimme olemaan, oli, kuten jo\nmainittiin, istutettua tammimetsää. Mutta kaikki muukin metsä oli\nosaksi istutettua, osaksi kylvettyä. Näkyi selvästi, ettei istutuksen\ntoimittaja ollut tuntenut puiden valovaatimuksia. Samassa rivissä mitä\nsuurimmassa epäjärjestyksessä kasvoi milloin pyökki, kuusi, lehtikuusi,\ntai mänty, milloin taas tammi, koivu j.n.e., niin että samaa puulajia\naniharvoin tapasi edes ryhmissä, saati sitten suuremmalla alalla. Puut\nolivat istutetut pitkille välimatkoille, noin kuuden englannin jalan\npäähän toisistaan, ja samanlaisen välimatkan päähän olivat kylvetytkin\npuut toisistaan harvennetut. Ei siis ihme, että niistä oli tullut\noksaisia, mutta harvan istutuksen seurauksena oli myös se, että puiden\nkoko ei kovin suuresti vaihdellut ja että kasvussa jälelle jääneitä oli\nvähäsen. Myöhemmin selvisi kuitenkin, että toisella puolella pinta-alaa\noli puhtaita metsiköitä ja siellä tapasi palokujalinjojen erottamina\ntammi-, pyökki-, lehtikuusi- ja mäntymetsiköitä. Puut olivat suuria.\nSuurimmat puut olivat noin 23 m pitkiä ja niiden läpimitta rinnan\nkorkeudelta oli noin 75 sm. Aniharvoin joutui kaatamaan puuta, jonka\nläpimitta kannosta oli alle 50 sm. Puut olivat suurioksaisia, niin että\n15-20 sm. läpimittaiset oksat eivät olleet harvinaisia kuusessakaan.\nMetsän ikä oli 50 vuotta, joten se siis oli sangen nopeasti kasvanut.\n\nKaikkiin tämmöisiin havaintoihin oli aikaa, sillä pomoamme ei sen\nkoommin näkynyt. Klo 12 päivällä tuotiin meille keitto metsämökkiin,\ntällä kertaa liha- ja vihanneskeittoa. Päivällistunti kesti 12-1 ja sen\njälkeen taas työ jatkui klo 5:een asti illalla. Mutta jo noin\nneljännestä vailla viisi tuli pomomme paikalleen ja viittasi meitä\nlähtemään mukanaan. Hän vei meidät sahalle, jonne saavuimme vähän ennen\nkello viittä ja höyrypillin soidessa täsmälleen klo 5 saimme kaikki\nlähteä työmaalta.\n\nKämpässä oli illallinen valmis ja se syötiin heti työstä päästyä.\nOlimme siis kaikki kokoontuneet illallishuoneeseen ja keitto höyrysi\nnenämme alla, kun eräs mies tuli minun luokseni ja puhutteli minua\nvenäjänkielellä.\n\n-- Taidat osata venäjää, tavaristsh, hän sanoi.\n\n-- Njemnoshko, vastasin minä.\n\n-- Teihin vastatulijoihin ollaan täällä kovin tyytymättömiä, selitti\nryssä, ja tahtoisin puhua sinun kanssasi, jotta voisit sitten selittää\nasian muille.\n\nMinä ilmoitin, että olin käytettävissä aterian jälkeen, ja niin jätti\nryssä meidät.\n\nKun oli syöty, menin ryssän puheille.\n\n-- Te olette tehneet suuren erehdyksen, hän sanoi. Kaikki ovat\nkauhistuksissaan. Kun Sixpence vei teidät erilleen, emme tulleet\najatelleeksi, että tässä oli koira haudattuna. Mutta nyt on tämä viekas\nlurjus käyttänyt teitä välikappaleena saadakseen selville, kuinka\nnopeasti työtä voidaan tehdä. Hän on katsonut kelloa ja nähnyt, kuinka\nte teitte työtä, ja pannut tarkalleen ylös, kuinka paljon te olette\nsaaneet valmista. Ja sen jälkeen tuli hän meidän työmaallemme\nkarjumaan. Te olette nyt pilanneet koko tämän työmaan, sillä nyt on\nSixpence saanut päähänsä, että meidän muiden täytyy tehdä yhtä paljon,\nja hän voi antaa meille päivätöiden sijasta urakat. Me kyllä selitimme\nhänelle, ettei kukaan ihminen jaksa pitemmän päälle sillä tavalla\nraataa ja että suomalaiset varmasti tulevat sairastumaan seuraavana\npäivänä tällaisesta ylenpalttisesta ponnistuksesta. Meidän taksamme on\ntäällä ollut, ettei mies saa päivässä karsia kuin yhden puun,\njotapaitsi katkominen tulee erikseen, ja nyt on yksi teistä karsinut ja\nkatkonut kolmessa tunnissa kaksitoista puuta. Voittehan helposti\nymmärtää, että tällainen aikaansaisi mitä suurimman epäjärjestyksen\ntyömaalla. Asiaa on nyt vaikea enää auttaa, mutta me ehdotamme, että te\nkaikki huomiseksi sairastutte, ja ellei niin tapahdu, joudutte te\ntoverikurin alaisiksi. Kertokaa nyt kaikki tämä tovereillenne.\n\nMinä puhkesin mitä syvimpiin anteeksipyyntöihin ja selitin, ettei\nmeillä mitenkään ollut tarkoituksena saattaa toisille ikävyyksiä eikä\ntyömaalle epäjärjestystä ja että me koettaisimme korjata asian niin\nhyvin kuin vain suinkin voimme.\n\nSeuraavana päivänä olimme siis kaikki sairaita. Karppisen käsivarret\nolivat käärityt liinoihin ja minulla oli tukko oikeassa kädessäni.\nSuokkaan kenkään oli pistetty teräväkulmainen kivi, jotta hän\nainoastaan vaivoin pääsi kävelemään eteenpäin. Kallen keskiruumis oli\ntiukkaan kierretty jalkapauloilla, niin että hän kulki suorana kuin\nolisi hiilihangon niellyt ja kaikkein surkeimman näköinen oli\nMansikkamaa, jonka molemmat kädet olivat kyynärpäiden kohdalta sidotut,\nniin ettei hän niitä voinut vääristää.\n\nMahdollisimman surkealla äänellä sanoimme sitten metsämökin luona\nnumeromme ja aloimme tehdä työtä. Ja ymmärtää sen, mitenkä se tällä\nkertaa kävi. Ei siinä saha tahtonut liikkua, ja varsinkin Suokas ja\nMansikkamaa vaikeroivat melkein jokaisella sahannykäyksellä.\n\nMutta kummallista kyliä, ei pomomme suuttunut, vaan päinvastoin näkyi\nmeitä säälivän, sillä hän sanoi meille: -- Taidatte olla sairaita. Ja\nkun Suokas tähän selitti, että me emme ole tällaiseen työhön\ntottuneita, sillä tämä tammipuu näkyy olevan niin kovaa, ettei sitä\nkäsitellessä yhtään osaa arvioida voimiaan, vaan helposti tärvää\nitsensä, niin naurahti Sixpence hyväntahtoisesti ja jätti meidät oman\nonnemme nojaan.\n\nHyvin pitkäksi siinä päivä kävi, kun ei oikeastaan mitään saanut tehdä\nja kylmäkin pakkasi ahdistamaan.\n\nKun saisi edes tehdä tulen, huokasi Karppinen, sillä eihän tällaisessa\nvärjöttelemisessä kukaan kestä. Sataakin sitäpaitsi vielä, niin että\nkastuu tässä läpimäräksi eikä lämmintä saa mistään. Mutta koska emme\nuskaltaneet tehdä kuin sallitun määrän, niin täytyi meidän värjötellä\nvilussa, ja pitkä päivä se oli. Vihdoin siitä kuitenkin tuli loppu ja\npääsimme kämpälle lämmittelemään.\n\nMutta Karppinen sanoi minulle: -- Sano sinä sille, ryssänroikaleelle,\nettä jos meidän tällä tavalla täytyy metsässä palella, niin on hänen\nainakin tuotava sinne joka tunnin päästä lämpimät kahvit, sillä muuten\nei tässä työssä tarkene.\n\nRuuan jälkeen keskustelimme taas ryssän kanssa. Ja minä sanoin\nryssälle, että tosiaankin on mahdotonta meidän tällä tavalla tehdä\ntyötä, sillä päivät tulevat niin pitkiksi, ettei niillä ole toista\npäätä ensinkään.\n\nTe ette ensinkään näy tuntevan työmaan järjestystä, sanoi ryssä. Me\nteemme työmaalla työtä kaikkiaan viidessä paikassa. Jokaisen näistä\ntyöpaikoista näkee selvään sahan toisessa päässä istuva kirjuri, joka\non meidän miehiä. Niinkuin näette on sahan työmaan puoleisessa päässä\nviisi akkunaa. Meidän työmaamme olemme numeroineet yhdeksi, kahdeksi,\nkolmeksi, neljäksi, ja viideksi. Teidän työmaanne on N:o 1, siitä\nseuraava vasempaan on numero 2, sitä seuraava 3 j.n.e. Kun kirjuri\npanee sähkölamppunsa oikeanpuolimmaisen ikkunan kohdalle, niin me\nkaikki tiedämme, että Sixpence on työmaalla N:o 1, eli siis teidän\ntyömaallanne. Niin pian kuin hän on jättänyt työmaan, sammuu lamppu\nkokonaan. Siis silloin kun ykkösessä ei ole mitään tulta, te saatte\nolla aivan turvassa.\n\nNyt on mahdotonta tietää, mille työmaalle Sixpence esim. teidän\ntyömaanne jätettyään lähtee. Hän voi kulkea sekä aukeata myöten että\nmetsän kautta. Jos hän kulkee aukeata myöten ja esim. lähtee sille\nraiteelle, joka vie työmaalle N:o 5, niin näkee hänet ainakin\nhöyryvinshin käyttäjä. Höyryvinshin käyttäjä viheltää tällöin viisi\nlyhyttä vihellystä. Näitä vihellyksiä emme me kuitenkaan kuule, sillä\nmeidän työmaamme on siksi kaukana, mutta ne kuulee sitävastoin aivan\nhyvin kirjuri, joka siirtää lampun akkunaan N:o 5, ja me taas näemme\nhänen merkkinsä. Jos siis te esim. näette merkin N:o 1:ssä ja Sixpence\nei ole työmaalla, niin merkitsee se sitä, että hän on juuri tulossa\nsinne. Te tiedätte silloin olla varuillanne ja ryhtyä töihin. Mitä taas\nteidän palelemiseenne tulee, niin tulen tekeminen metsään ei ole\nkielletty. Te voitte tehdä tulen metsään ja lämmitellä sen vieressä\nniin paljon kuin haluatte ja kuluttaa aikaanne kortinpeluulla tai\nlukemisella tai millä muulla tavalla tahansa. Minä puolestani opiskelen\nenglannin kielioppia ja minulla on aina kirja matkassani ja neuvoisin\nteitäkin tekemään samoin.\n\nNo nyt oli peli selvä ja \"työ\" sujui ilman suurempia kärsimyksiä, sillä\niloisen valkean ääressä tarinoiden tai korttia pelaten kului aika\nnopeasti ja signaalijärjestelmä toimi moitteettomasti. Ja kun vielä\nkaadetuista puista valittiin suurimmat eikä sahaa teroitettu, joten se\nkulki huonosti puussa, niin saatiin ruumiinliikuntoakin sen verran,\nettei aivan täydellisesti päästy veltostumaan.\n\n\n\n\nXXXIV LUKU, jossa kerrotaan ensimmäisestä tilipäivästä ja ensimmäisestä\nsunnuntaipäivästä Manbyn kämpässä.\n\n\nMutta lauantaisin tehtiin töitä ainoastaan kello kolmeen asti. Ja se\noli myöskin siitä merkillinen päivä, että silloin saatiin tili. Meidän\njokaisen kouraan lyötiin puolen viikon työskentelystä 1 punta ja 10\nshillinkiä ja 7 penceä. Se oli suuri raha ja huumaavalla ilolla se\notettiin vastaan. Nyt oli vain kysymys siitä, mitenkä tämän rahan\nkäyttäisi. Kun tulimme takaisin kämppään, heittivät siellä miehet\ntyövaatteitaan pois. Miehet olivat päättäneet yhdessä lähteä\nScunthorpen kaupunkiin huvittelemaan ja odottivat vain kuorma-autoa,\njoka saapuisi vasta päivällisen jälkeen klo 6 tienoissa.\n\nJa hyvissä vaatteissa kaikki olivat. Sillä niin pian kuin työmies\nEnglannissa on heittänyt työvaatteensa pois, pukeutuu hän kuin\ntäydellinen herra. Kellä oli päällään shaketti, kellä siniset vaatteet,\nja pukunsa puolesta olisivat he täällä Suomessa voineet mennä mihin\ntahansa. Kun toaletti oli tehty, siirryttiin ruokailuhuoneeseen\ntarinoimaan. Mutta toisten komeuden rinnalla näyttivät meidän pukumme\nylen surkeilta, sillä ne eivät olleet edes toisten työvaatteiden\nveroiset. Tämä ei kuitenkaan ketään hävettänyt, sillä meitä ei kohdeltu\npukumme mukaan, vaan tovereina kuten ainakin. Vasta nyt tapahtui\nvarsinainen esitteleminen. Meidän suomalaisten jälkeen oli kämpässä\nenimmän latvialaisia. Nämä osasivat kaikki puhua venäjää, joten heidän\nkanssaan tuli puheessa toimeen. Heitä oli kahdeksan. Tämän jälkeen\nseurasivat järjestyksessä hollantilaiset, joita oli seitsemän.\nRiikinruotsalaisia oli kuusi, virolaisia viisi, espanjalaisia niinikään\nviisi, italialaisia neljä, ja ranskalaisia kolme. Sitäpaitsi oli yksi\nintialainen, yksi neekeri ja kaksi japanilaista. Oli se siis sekalainen\nseurakunta, mutta melkein kaikki osasivat englanninkieltä paitsi me\nsuomalaiset, vastatulleet nimittäin; ne jotka olivat kämpässä olleet\nennen, osasivat sitä kyllä. Suomalaisiksi on tässä luettu myös kaksi\nahvenanmaalaista, jotka kuitenkin ilmoittivat olevansa ruotsalaisia,\neivätkä tahtoneet kuulua meidän joukkoomme. Muut neljä suomalaista taas\nja niiden joukossa Wikström, joka oli ottanut meidät vastaan,\ntyöskentelivät sahalla ja olivat paremmilla palkoilla kuin me, vaikka\nhe asuivatkin meidän kanssamme.\n\nKaikkein komeinta väkeä olivat latvialaiset. Tämän kansan laskusanat\nmuistuttavat latinankielisiä laskusanoja ja monta kertaa teki mieli\npitääkin heitä entisten roomalaisten jälkeläisinä. He olivat\nintelligenttiä, kaunista ja ryhdikästä väkeä. Eräs heistä oli lähes\nkahden metrin pituinen, vaikkei ollut kuin 18 vuotta vanha ja vahva\nkuin karhu. He pitivät hyvin sydämellisesti yhtä eikä kukaan uskaltanut\nlatvialaisille tehdä kiusaa, sillä silloin sai varmasti selkäänsä.\nLatvialaisten jälkeen olivat hollantilaiset komeinta joukkoa.\nHe olivat vaaleaveristä, kookasta väkeä, jolla oli myös huomattava\nkansallistunto. Mutta samalla he olivat puheliaita ja ystävällisiä ja\nryhtyivät mielellään keskusteluihin meidän muukalaisten kanssa.\nRyssistä antoi kaikkein parhaan kuvauksen eräs riikinruotsalainen\nmerimies, jonka nimi tietysti oli Johansson, sanoilla: He ovat p--n\nväkeä nuo ryssät. Kun he tänne tulivat, olivat he melkein eläimen\nnäköisiä. Mutta sen jälkeen he ovat säästäneet jokaisen pennin, mitä\novat ansainneet ja kyenneet hankkimaan itselleen vaatteet. Se ryssä,\njoka teitä on puhutellut, on laivan koneenkäyttäjä ja erittäin viisas\nmies. Hän on agitaattori, joka jollakin kummalla tavalla on saanut\nmäärättäväkseen kaikki asiat tässä työmiesjoukossa. Heti kun hän oli\nsaanut ensimmäisen tilinsä, osti hän taulukot, saadakseen niiden avulla\nselville, oliko hänen palkkansa laskettu oikein. Ja sen jälkeen hän\njoka tilissä piti huolta miesten palkoista. Mutta kun ei virheitä\nlöytynyt, luopui hän tästä hommasta. Myöskin toiset ryssät ovat\nostaneet itselleen kaikenlaista kirjallisuutta ja kaikki joutohetkensä\nviettävät he kirjojen ääressä opetellen mukamas englanninkieltä,\nvaikkei heistä muut kuin tämä yksi edes vielä osaa kirjaimiakaan.\nMutta kova usko heillä kuitenkin on, että joskus valkenee se päivä,\njolloin he ihmeekseen huomaavat osaavansa sekä lukea että puhua\nenglanninkieltä. Ja jokainen heistä odottaa kuin päivän nousua suurta\nvallankumousta, jolloin kaikista työmiehistä, mutta kaiketi heistä\netupäässä, tulee suuria herroja. He ovat jokseenkin varmasti\nbolshevikkeja, mutta eivät uskalla sitä tunnustaa, sillä bolshevikit\novat täällä Englannissa perin huonoissa kirjoissa. Täällä ei heitä eikä\nheidän oppejaan suvaita. Ja englantilainen työväki vieroo kaikkia\nulkomaalaisia ja tätä nykyä varsinkin venäläisiä, saksalaisia ja\nbelgialaisia.\n\nMuusta sekalaisesta seurakunnasta tahtoisin vielä erikoisesti mainita\nkaksi amerikkalaista. Heistä oli toinen vanha mies, joka kävi nimellä\noldjenk ja joka kasvoiltaan oli erikoisesti Adolf Lindforsin näköinen.\nHän omasi myös Adolf Lindforsimaisia taipumuksia ja osasi sopivassa\ntilanteessa ainoastaan parilla sanalla ja viittauksella saada kaikki\nnauramaan. Toista kutsuttiin taas aivan vastakohtana youngjenkiksi ja\noli hän noin 25-vuotias, pitkä ja tyypillinen anglosaksi. Hän oli ollut\ntyössä Amerikan ruotsalaisten keskuudessa ja osasi senvuoksi puhua\nruotsia, joten hänen kanssaan tulin pian tuttavaksi. Hän työskenteli\nmyös sahalla ja oli erittäin viisas ja lahjakas mies. Mutta kaikkein\nparhaiten johtuu kuitenkin Manbyn kämppää muistellessa mieleeni\nespanjalainen Carlo, joka oli aivan hämmästyttävässä määrin\nsamannimisen klovnin näköinen Helsingin sirkuksessa. Tämä mies oli\noikea kielinero, sillä koko tässä Babelin sekoituksessa hän osasi puhua\njokaisen kanssa heidän omalla kielellään ja suomea hän osasi myös,\nsillä hän oli ollut paljon tekemisissä suomalaisten merimiesten kanssa\nja oli ollut Helsingissäkin yhden kuukauden ajan. \"Tämän ajan minu\nvietti sen polisin kans', mutta minu oppi siell hyvin suomea.\" Carlon\nkohtalo oli nimittäin Helsingissä jollakin käsittämättömällä tavalla\nyhdistetty erääseen kultakelloon, joka oli kadonnut eräästä taskusta\neräässä kapakassa, ja vasta noin kuukauden kestäneiden selitysten\njälkeen oli hän päässyt kruununkyydillä kotiinsa.\n\nTällä välin oli automobiilikin saapunut. Se oli suuri kuorma-auto,\njohon vielä oli liitetty kaksi kumipyörillä pyörivää perävaunua,\njoten koko laitos muistutti pientä junaa. Me kapusimme kaikki autoon\nja perävaunuihin ja lähdimme ajamaan tavallisen meikäläisen\nmatkustaja-auton nopeudella melkein tasaista makadamiseerattua\nviertotietä pitkin.\n\nOli jo pimeä, niin ettei juuri mitään nähnyt, kun akkunatkin vielä\nsota-ajan tapaan olivat suurimmaksi osaksi peitetyt. Juuri näinä\npäivinä oli tullut määräys, että akkunoissa ei enää tarvitse pitää\nvaloa läpäisemättömiä uutimia, mutta jatkuvaisuuden laki kai vaikutti\nsen, että niitä vielä melkein kaikkialla oli. Sen verran vain näimme,\nettä kuljimme jonkin aikaa aukeiden viljelysseutujen läpi ja tulimme\nsitten Froedinghamin tehtaan alueelle. Yhä lisääntyvä lämpö osoitti,\nettä olimme valtavien sulatusuunien läheisyydessä. Kivihiilen katku\ntuntui sieramissa ja lopulta tultiin alueelle, joka oli valoisa kuin\npäivä. Sitä valaisivat lukemattomat kaarilamput ja sulatoista tulevat\nliekit, niin että näytti kuin olisimme kulkeneet lukemattomien\ntulipalojen läpi ja tätä tunnelmaa lisäsi vielä kivihiilen savu, joka\nnyt sankkana pilvenä väreili ilmassa päittemme yläpuolella.\n\nTie kääntyi kulkemaan erään suuren tehdasrakennuksen kylkeä. Sen\nkorkeista akkunoista näimme tehtaaseen, jossa valtavan suuret,\nkymmenenkin metrin läpimittaiset hihnapyörät pyörivät ja jossa koneiden\nmuut osat olivat tehdyt samanlaiseen jättiläismittakaavaan. Eräällä\nkohdalla näkyi kranalaitos, joka kuljetti valmiita automobiileja, ja\noli se niin valtavan suuri, että biilit näyttivät vain leikkikaluilta\nsen käsissä.\n\nMutta yhä vain kuljettiin läpi tehdasalueen monine\ntehdasrakennuksineen, työssä hyörivine työmiehineen, monine valoineen,\nliekkeineen j.n.e. Ajettiin m.m. yli erään joen, jossa vesi oli niin\nkuumaa, että se höyrysi. Lopulta tultiin rautatielinjalle ja vasta sen\nyli päästyä olimme poistuneet varsinaiselta tehdasalueelta. Tämän\njälkeen seurasi työväen ruokailurakennuksia, kirjastoja, sairaaloita,\nkokoushuoneita, ja vasta sitten alkoi Scunthorpen kaupunki. Jätimme\nauton sen omaan vajaan eräällä Scunthorpen syrjäkadulla ja läksimme\nkaupungille.\n\nTäällä näkyi kaikkialla, että sodanaikainen pimeys oli loppunut. Kadut\nolivat valaistut ja samoin myymälöiden akkunat.\n\nMe suomalaiset olimme jääneet erikseen ja meidän seuraksemme oli tullut\nvielä pari suomalaista merimiestä eräästä läheisestä kämpästä, sekä\nkaksi suomenkielistä Englannin armeijan sotilasta, jotka olivat\nkotoisin Kanadasta. Meitä oli siinä kaikkiaan liikkeellä 18 miestä ja\nkuljimme keskellä katua, sillä bentsiiniä säästettiin ja autoajoneuvoja\nei ollut liikkeenä. Väkeä oli paljon ja Scunthorpen pääkatu, jota\nreunusti matalat, korkeintaan kolmekerroksiset, mutta muuten siistit\nrakennukset, oli täynnänsä väkeä niinkuin Helsingin Espis vappuna.\nAinoastaan yksi poliisi piti järjestystä.\n\nSanotaan piti järjestystä, sillä hän ei mitenkään sitä häirinnyt. Hän\nsekaantui vain sellaiseen, mikä voi olla häiriöksi katuliikkeelle. Kun\nsiis 4 tyttöä ja 4 poikaa käveli rinnakkain käsikädessä ja lauloi\nkaikuvalla äänellä laulua Sergeant Bryanista, eli englantilaisesta\nkersantista joka lähti Ranskan rintamalle ja sai siellä kimppuunsa 4\nRanskan likkaa, jotka panivat miehen niin ahtaalle, että hänen täytyi\npyrkiä vedenalaisiin joukkoihin, niin ei poliisi tästä mitään\nvälittänyt. Tai kun pari kolme henkilöä nähtävästi juovuksissa silloin\ntällöin tarjosi pullosta toisilleen, aivan poliisin nenän alla, ei\ntämäkään häntä liikuttanut. Mutta jos sitä vastoin joku pysähtyi\npitemmäksi aikaa kadun kulmauksiin juttelemaan, niin silloin oli\npoliisi kohta asiaan puuttumassa ja pakoitti kulkemaan edelleen.\nPoliisi oli täällä siis järjestysmies, eikä niinkuin usein on muualla\nlaita, epäjärjestysmies.\n\nMeillä oli paljon katsomista. Olisi tehnyt mieli jäädä myymälöiden\nikkunoihin töllistelemään, mutta se ei ollut mahdollista. Sen verran\nvoi katsella kuin hitaasti kulkiessaan näki, mutta pysähtyminen oli\nkielletty. Ehdimme nähdä, että pääkadun varrella oli 3 suurta kirkkoa,\nyksi presbyteriläinen, yksi wesleyläinen ja sitten kirkon tapainen\npelastusarmeijan temppeli. Viimemainittu oli valaistu ja seisoi sen\novella mies, joka viittaili tulemaan sisään. Muissa kirkoissa taas\nsoivat kirkonkellot soittaen erikoista sävelmää samaan tapaa kuin\nKallion kirkonkellot Helsingissä. Pääkadun varrella oli sitäpaitsi\nelävien kuvien teattereita ja yhteen tällaiseen me menimme Chaplinia\nkatsomaan. Filmi kuvasi Chaplinin esiintymistä sotarintamalla, jossa\nChaplin m.m. vangitsi keisari Wilhelmin, Ludendorffin ja Hindenburgin\nja päättyi kappale tavalliseen Chapliinimaiseen kilpajuoksuun.\n\nMutta jotain kurkun kostuketta teki myös mieli. Ja niin päätimme astua\njohonkin kapakkaan. Kun pienessä englantilaisessa kaupungissa hakee\nkapakkaa, löytää sen aina sieltä, missä on kirkon torni, sanoi Wikström\nja vei meidät erääseen presbyteriläisen kirkon läheisyydessä olevaan\nBlue-Bill nimiseen kapakkaan.\n\nAstuimme tyypilliseen englantilaiseen baariin, ja meitä hämmästytti\nseinässä olevat kirjoitukset, joissa seisoi \"No spirits\", mikä\ntarkoitti, ettei täällä saisi tarjoilla väkijuomia. Tämä merkitsi sitä,\nettei kapakasta saanut muuta kuin olutta ja viiniä. Sota-aikana oli\nnim. Englannissa voimassa ankarat väkijuomarajoitukset. Ensinnäkään ei\nmitään kapakkaa aukaistu ennenkuin kello 12 aamupäivällä. Ne olivat\nauki 12-3, mutta suljettiin sitten. Aukaistiin kello 6, olivat auki\n6-8, suljettiin taas, ja olivat senjälkeen auki 10-12. Tällä tavalla\noli ymmärretty estää jatkuva juominen, sillä aamuun klo 12 asti oli\njokainen ennättänyt selviytyä ja myöhemmin päivällä ja illalla oli taas\nvarattu tarpeelliset selviintymisajat. Väkeviä juomia, whiskyä, viinaa\nja konjakkia annettiin ainoastaan pienet määrät, eikä niitä annettu\nkuin muutamina päivinä viikossa, joten kukaan ei voinut etukäteen\ntietää, milloin niitä saisi. Tämä järjestys oli erittäin tehokas, sillä\nkohtuullisesti väkijuomia käyttävä henkilö sai täten niin paljon kuin\nhän tarvitsi, mutta patajuopot eivät päässeet päihtymään. Se oli\nehdottomasti tehokkaampi järjestelmä kuin suomalainen kieltolaki.\n\nBaarihuone oli tilava. Sen lattia oli sahajauhoilla peitetty ja sen\ntakaosassa oli tiski, jolta anniskelu tapahtui. Istuttiin joko tiskin\nääressä tai pöytien ääressä, joita oli salissa. Tiskillä oli 4\npumppulaitosta, joita kutakin hoiti baarimestari. Näistä pumputtiin\nolutta erikoisiin laseihin. Sitäpaitsi oli pari neitosta, jotka\nanniskelivat portviiniä pulloista. Ruokaa ei ollut, ainoastaan\nbiskettejä ja kinkkuvoileipiä oli saatavana.\n\nMe otimme jokainen n. litran vetoisen lasin tummaa olutta, joka maksoi\n4 penceä, Suomen rahassa siis kolme markkaa. Olut oli erittäin hyvää ja\npian se sai kielenkannan irralleen. Kun minä menin neljättä lasia\nhakemaan, nauroi baarimestari ja pudisteli päätään. Kun menin hakemaan\nkuudetta lasia, olin jo täydellisen huomion esineenä ja kun tämän\njälkeen siirryin nauttimaan portviiniä, rupesivat jo kaikki katselemaan\nminua ihmeissään. Tämä oli nimittäin jo kaikkien mielestä aivan tavaton\nkvantumi, sillä englantilainen ei juo muuta kuin pari \"pintiä\" illassa\nja minä olin jo pistänyt naamaani 6. Kun tällä tavalla jouduin\nkiusallisen huomion esineeksi katsoin parhaaksi poistua kapakasta ja\nniin tekivät muutkin.\n\nOlimmekin jo tulleet iloiselle tuulelle ja läksimme etsimään muita\nhuvituksia. Siirryimme tingelitangeliin, joka oli jonkin matkaa\npääkadusta sijaitsevalla aukealla kentällä. Täällä oli karuselli,\nrutshirata, ampumarata, lasin ja porsliinin rikkomislaitos ym.\nsamantapaisia vehkeitä. Se oli väkeä tulvillaan ja täällä tapasimme\nsuurimman osan muistakin tovereistamme. Ensi työkseen täytyi tietysti\nkoettaa karusellia ja minä otin viereeni erään tyttölapsista, sillä ne\nnäyttivät olevan täällä hyvin kesyjä, ja niin lähdettiin karusellilla\nhuristamaan ympäri. Daamini oli aivan nuori ja hyvin kaunis\ntummatukkainen tyttö, jonka nimi oli Kitty. Aloin Kityn kanssa\ntarinoida ja sain kuulla että hän oli sorvaajana Froedinghamin\ntehtaalla. Hänen veljensä oli viety sotaan ja oli hän saanut ryhtyä\ntehtaalla töihin, ensin harjoittelijana, mutta sittemmin samassa työssä\nkuin velikin. Hän oli koko ajan saanut nostaa veljensä palkan, mutta\nsittenkun hän oli työhön täysin oppinut, maksettiin hänelle vielä\npuolet veljen palkkaa lisää, joten hän nyt ansaitsi puolentoista miehen\npalkan. Tämä pieni ja hento tyttö elätti nyt koko perhettä, nim.\näitiänsä ja kahta nuorempaa veljeänsä. Hän oli kihloissa ja hänellä oli\nsulhanen sodassa. Kun kysyin, oliko hänellä kovin ikävä sulhastaan,\nhymähti tyttö ja vastasi että kyllä öisin.\n\nKun olimme kiertäneet koko rahan edestä, sanoi Kitty lähtevänsä kotiin,\nsillä hänen äitinsä ja hänen sulhasensa äiti pitivät hänestä hyvää\nhuolta. Hänellä oli nyt enää neljännestunti aikaa, mutta sillä ajalla\nhän kuitenkin hyvin katsoi ennättävänsä. Minä tarjouduin saattajaksi ja\nsanoi Kitty minun saavan tulla jonkin matkaa, mutta ei kotiin asti.\nLähdin siis häntä saattelemaan ja sillätavalla jouduin eroon\ntovereistani. Kun pääkadulta oli erottu, tultiin pian syrjäkadulle,\njossa oli pimeä. Vähän matkaa käveltyämme huomasin valaistun putkan,\njossa oli tarjolla makeisia ja kysyin Kityltä, saisinko hänelle jotain\nostaa. Hän ilmoitti haluavansa suklaata ja ostinkin hänelle pienen\npussillisen suklaakaramellejä. Vähän tämän tämän jälkeen sanoi Kitty\nminulle hyvästi ja lupasimme tavata seuraavana sunnuntaina samassa\npaikassa.\n\nLäksin siis kävelemään kaupungille, mutta en ollut astunut montakaan\naskelta, ennenkuin sivuutin pari kolme miestä, joista yksi tarttui\nminua kiinni käsivarresta ja samassa töyttäsi ankaran iskun, joka oli\naijottu leukani alle, mutta joka kuitenkin osui rintaani. Kaikki kolme\nmiestä kiroilivat sen kuin ennättivät ja kuulin heidän mainitsevan\nKityn nimen. En osannut tarpeeksi kieltä, jotta olisin voinut ryhtyä\nmihinkään selityksiin, ja siis riuhtaisin itseni irti ja aloin laputtaa\npakoon sen kuin kolvistani lähti. Minua ajettiin takaa ja minä juoksin\nkatsomatta minne päin olin mennyt, ja kun lopulta huomasin, että\ntakaa-ajajani olivat minut jättäneet, olin joutunut vallan eksyksiin.\n\nOluesta olin aivan hikisenä, niin että vaatteeni höyrysivät, enkä\ntiennyt missä olin. Koetin kuunnella kirkonkellojen ääntä, mutta\nsitäkään en kuullut, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kelloja enää\nsoitettu. Kirkontornia oli myös mahdoton erottaa, sillä kaikkialla oli\ntehtaiden savupiippuja. Olin joutunut tehdasalueelle, mutta kaikki oli\nniin sekavaa, etten edes osannut sanoa, mistäpäin olin tullut. Päätin\nsiis rauhallisesti orientteerautua.\n\nEräässä rakennuksessa riippui punainen lyhty ja sen ovi oli auki.\nAstuin sinne sisälle ja huomasin olevani pienessä III luokan\nkahvilassa. Vanha mummo tarjoili tiskinsä takana ja huoneessa ei ollut\nketään. Vedin tiskin eteen tuolin ja pyysin saada jotain juotavaa.\nMummo katsoi minua ensin tarkkaan, mutta ei nähtävästi huomannut mitään\nepäilyttävää minussa, sillä hän veti esiin hameensa alta whiskypullon.\nKaasi siitä juomalasin puolilleen ja kysyi voitteko maksaa 1\nshillingin. Löin shillingin pöytään, jolloin muori ihmeekseni kysyi\nminulta selvällä suomenkielellä, oletteko suomalainen.\n\nKun kysyin häneltä, mistä hän oli sellaisen kysymyksen saanut päähänsä,\nniin hän sanoi: -- Teillä on siniset silmät ja niitä ei täälläpäin\npaljon näe. Arvasin siis, että teidän täytyi olla ulkomaalainen. Mutta\nkun kuulin, kuinka selvään te lausuitte ärrän ja ässän, arvasin että\nette voi olla mikään muu kuin suomalainen.\n\nMinä olen Ylistarosta kotoisin ja menin Amerikassa naimisiin\nenglantilaisen kanssa. Sieltä olemme muuttaneet tänne, mutta mieheni on\njo aikoja sitten kuollut. Minä olen elättänyt itseäni tällä pienellä\nkahvilalla, ja nyt sota-aikana, kun väkijuomien säännöstely tuli, olen\nmyös ruvennut pitämään pientä salakapakkaa. Minä en yleensä anniskele\nmuille kuin aivan tunnetuille henkilöille, enkä lauantaisin enkä\npyhinä, vaan annan miehille ryypyn silloin tällöin viikon varrella.\n\nMinä kerroin puolestani muorille, että olin täällä metsätöissä, mutta\nsiitä, mitenkä olin tänne joutunut, en maininnut mitään.\n\nAkka sanoi kuitenkin kohta minulle: -- Uskon kyllä, että olette täällä\nmetsätöissä, mutta mikään työmies te ette ole, sen minä näen teidän\nkasvoistanne ja teidän pienistä käsistänne. Te olette kyllä herrasmies,\ntai ainakin sitä ollut.\n\nNiin kerroin muorille seikkailujani, jotka lukija jo tuntee. Kun\nkerroin, miten olin tänne joutunut, nosti muori varoittavasti sormeaan\nja sanoi että tyttärien on täällä annettava olla rauhassa.\nEnglantilaiset vierovat yleensä ulkomaalaisia ja teitä ei esim.\npäästetä täällä vähänkään parempiin ravintoloihin. Varsinkin peljätään\nsuomalaisia, sillä heillä on niin helposti puukko esillä. Teidän on\nparas täällä esiintyä ruotsalaisena. Mutta sittenkin on teidän\nannettava tyttärien olla rauhassa ja varsinkin sellaisten, joiden\nsulhaset ovat rintamalla, sillä muuten teidät tapetaan niinkuin\ntapettiin eräs ruotsalainen värkmestari täällä Froendinghamin\ntehtaalla. Muistakaa nyt tämä. Oli teidän onnenne, että oli näin pimeä,\nniin että miehet eivät luultavasti teitä tunteneet. Mutta älkää enää\nmenkö tänä iltana kaupunkiin, ettei teitä toista kertaa nähtäisi siellä\nja minä ilmoitan Kitylle, että teidät on huomattu. Muuten on tällä\npuolen maailmaa siksi vähän tyttöjä, että ne eivät tahdo riittää\nnytkään, vaikka miehistä niin suuri osa on sodassa.\n\nMutta kohtalo salli, että myös toinen suomalainen ilmestyi tähän\nmatalaan majaan, sillä kukas muu meidän siinä puhuessamme astui sisään,\nellei rakas veljemme Karppinen.\n\nMutta minkä näköisenä? Hänen vaatteensa olivat riekaleina. Hänen paljas\nrintansa paistoi riekaleiden seasta mustelmaisena ja verta vuotavana ja\nhänen nyrkkinsä olivat veressä.\n\nAkka huudahti kauhistuksesta, mutta kun minä selitin, ettei ollut syytä\nkauhistua ja ettei tämä mies ollut juovuksissa, niin akka rauhoittui ja\nalkoi himlata.\n\n-- Kyllä minä olen saanut selkääni, jos olen antanutkin. Ensiksi tuli\nminun tielleni yksi mies, joka murritti ja murritti minulle jotakin,\nmitä minä en ymmärtänyt ja kun minä sanoin hänelle, että pakene sinä\np--le, niin se iski minua nyrkillä päin naamaa. Se mies löi siis\nensiksi ja minä sanoin hänelle, että Karppinen ei koskaan noin huonoon\nmieheen viitsi tarttua, niin että minä sanoin sille vielä kerran, että\npakene sinä s--na. Ja sitten tuli Wikström ja sanoi että lähe pois sinä\nKarppinen. Ja olisinhan minä lähtenytkin ja käännyin ympäri\npoislähteäkseni, mutta silloin seisoi minun ympärilläni miehiä tiuhassa\nkuin porokatraassa. Ja silloin minä sanoin, että tehkää tietä, sillä\nKarppinen tahtoo lähteä pois, mutta se miehen käppyrä tuli uudestaan ja\ntyönsi minua nyrkillä mahaan ja silloin minä tartuin sitä housun\npersuuksista kiinni ja heitin sen menemään. Ja sitten minun täytyi\ntehdä tietä, ja riippuihan niitä rinnuksissa, mutta minä pyyhkäisin ne\npois. Ja minulla ei ollut muuta asetta kuin paljaat nyrkit ja sentähden\nne ovat nyt vallan veriset. Mutta sain minä ne lopulta työnnettyä\nsyrjään ja pääsin niiltä pakoon, mutta ei minun paeta olisi tarvinnut,\njos minä jonkun aseen olisin saanut. Kun minulla olisi edes ollut\nkunnollinen kankeni sieltä metsästä, niin olisi siinä ruumiita tullut.\nMutta jos minä vielä kerran näen sen äijän käppyrän, joka minua ensiksi\nlöi, niin minä lyön siltä naaman halki.\n\nMyös Karppisparka oli joutunut tekemään saman suuren rikoksen kuin\nminäkin, sillä hänkin oli saanut jonkun tytön viereensä karuselliin ja\nherättänyt yleistä pahennusta. Tarkalleen akka hänelle selitti, kuten\nminullekin, kuinka vaaralliseen asemaan hän oli joutunut, mutta sitten\ntoi akka vettä ja Karppinen pestiin niin hyvin kuin taidettiin.\nVaateriekaleita neuloskeltiin kiinni ja haavoihin paineltiin\nsanomalehden palasia ja lopuksi otettiin whiskypullo esille ja me\nmaksoimme siitä eukolle 5 shillinkiä mieheen ja tyhjensimme sen kolmeen\npekkaan. Sitten neuvoi eukko meille tien joka oli niittyjen ja metsän\nhalki kulkeva oikopolku, ja me lähdimme astuskelemaan kämppää kohti.\n\nKuinka lienee kuitenkin polun laita ollut, eksyimmekö siltä jo kohta\nalussa, mutta joka tapauksessa seisoimme pian suuren kalalammikon\nääressä. Kun huomasimme, että vesi oli edessämme, otimme tulta\ntulitikulla ja silloin näimme että kalalammikossa vilisi forelleja.\n\n-- Täällä on rautuja, maisteri, sanoi Karppinen, ja tänne tulemme\njoskus ongelle, muttei kerrota tästä kellekään.\n\nMutta kalalammikoiden luota meidän täytyi koettaa pyrkiä pois. Tietysti\noli pimeä kuin säkissä ja ainoastaan tulitikkuja raaputtamalla löysimme\nerään polun. Se oli kaitainen metsäpolku, joka tuntui selvästi jalkain\nalla, ja niin aloimme marssia sitä, ensin varovaisesti, mutta sitten\nnopeammin.\n\nYhtäkkiä minä tunsin lentäväni nenälleni, ja kun asiasta tarkemmin\notettiin selvää, huomasimme Karppisen kanssa vajonneemme syvään\nsavikuoppaan. Kuopan reuna antoi perään ja kaikista ponnistuksista\nhuolimatta vyöryimme yhä alaspäin, kunnes lopulta saimme huimaavan\nvauhdin ja kierimme kunnes loiskahdimme veteen.\n\nMitään keinoa saada valoa ei enää ollut, sillä tulitikkumme olivat\nkastuneet. Mutta meidän päämme yläpuolelta alkoi vähän ajan päästä\nkuulua koiran haukuntaa. Koska ajattelin, että koira saattoi olla\nenglantilainen buldoggi, niin kiitin kaikessa hiljaisuudessa onneamme,\nettemme ollut joutuneet sen hampaihin. Vettä oli kuopassa vyötäröltä\nmyöten, mutta liukkaita savisia kuopan reunoja oli mahdoton nousta\nylös. Vaikea oli myöskin liikkua, sillä jalat tarttuivat saveen. Mutta\nvielä vaikeampi oli seistä paikallaan, sillä marraskuun vesi ei\nsuinkaan ollut lämmintä.\n\nEi siis auttanut muu kuin koettaa saada selvää siitä, minkälaiseen\npaikkaan olimme joutuneet. Että vesi ei virrannut, sen huomasi pian ja\npian huomasi myös, että kaivos ei ollut muuta kuin noin neljän metrin\nlevyinen. Täytyi ottaa uintiasento ja hiljakseen työnnellä itseään\neteenpäin kaivoksen pituussuuntaan. Minä meloin eteenpäin tavallisilla\nuimaliikkeillä ja Karppinen kävellä tallusteli karkeasti kiroillen\nperässä. Mutta pituutta kaivoksella vain riitti.\n\n-- Eikö tästä p--nasta tulekaan loppua, huokaili Karppinen. Tottakai\ntästä jotkut tikapuut täytyy löytyä, sillä millä ihmeen vehkeellä tänne\nmuuten olisi päästy. Sellainen vehje löytyikin lopulta, sillä maata oli\nnostettu vinshillä ja vinshiköysi koreineen riippuikin alhaalla. Tuli\nsiis kiipeäminen, joka ei suinkaan ollut leikintekoa, sillä saimme\nensiksi nousta köyttä myöten korkean vipuvarren päähän, joka oli\nsuunnilleen samassa asennossa kuin meikäläinen kaivonvintti, ja\nsenjälkeen taas laskeutua sitä myöten alas. Mutta kyllä ne vehkeet\nsentään pitivät, vaikka ainakin puoli tuntia kesti, ennenkuin olimme\nmaassa jälleen. Ja senjälkeen alkoi taas tuskallinen kävely. Mistään\npolusta ja suunnasta emme tietäneet mitään. Meidän täytyi hiljalleen\nastella eteenpäin koetellen jalansijaa joka askeleella, ja hampaamme\nkalisivat vilusta.\n\nMutta lopulta häämöittikin puiden lomasta valaistu akkuna. Ehdotin\nKarppiselle, että menisimme huoneesta kysymään, mistä tie Manbyn\nkämppään menee, mutta viisaasti Karppinen varoitti sitä tekemästä,\nsillä olimmehan siksi ryövärien ja maankiertäjien näköisiä, että meitä\nvarmasti jokainen olisi pelästynyt. Rakennus, joka oli edessämme, oli\nlautakämppä, samanlainen kuin meidänkin. Kurkistin akkunasta sisään ja\nnäin sieltä jotakin; mitä, se jääköön tällä kertaa sanomatta.\n\nMinä käännyin vain takaisin ja ilmoitin Karppiselle, että tässä on\nsamanlainen kämppä kuin meidänkin, sillä erotuksella vain, että se on\nrakennettu metsään. Ja koska tässä kerran on kämppä niin täytyy siitä\nlähteä joku tie. Ja kun löysimme kämpän oven, löysimme myöskin tien ja\njonkun aikaa sitä kuljettuamme tulimme viertotielle.\n\nArvasimme, että se oli Manbyn ja Briggin välinen tie, sillä sen\nmolemmin puolin kasvoi metsää, samantapaista, kuin olimme tänne\nsaapuessamme nähneet. Suuntaa emme tienneet, mutta aloimme astua\narviokauppaa ja saimme kävellä noin neljä mailia, kunnes huomasimme\nManbyn aukean lähestyvän.\n\nAamu alkoi jo hämärtää, mutta kämpässä paloivat kirkkaat tulet, joten\ntoivomme päästä huomaamatta pujahtamaan vuoteillemme, osoittautui\nturhaksi. Astuimme siis sisään, ja otettiin meidät vastaan valtavalla\nnaurunremakalla.\n\nMutta jos me olimme kauheannäköisiä, niin ei ollut kämppäkään sen\nparemman näköinen. Siellä oli osa pritseistä pirstaleina lattialla ja\nyhdessä nurkassa oli suuri kasa tuoleja ja pöydänpirstaleita. Mutta\ntoisessa päässä istui kolmen, neljän pöydän ääressä miehiä lujasti\nkorttia iskien.\n\nSaimme kuulla, että täälläkin on tapahtunut jotain tavallisuudesta\npoikkeavaa. Hollantilaiset olivat tulleet kotiin juovuksissa ja koska\nhe huomasivat, ettei latvialaisia ollut kuin neljä kotona, päättivät he\nnämä höyhentää. Heillä oli nimittäin kaikenlaisia vanhoja kalavelkoja.\nEtupäässä olivat he kuitenkin vihaisia kokille, joka oli latvialainen\nja jonka väittivät salaa pitävän latvialaisista parempaa huolta kuin\nmuista sekä sitäpaitsi kähveltävän omaan taskuunsa. He olivat\nhyökänneet latvialaisten kimppuun, mutta tämä nelimiehinen joukko oli\nosoittautunut paljon vahvemmaksi kuin oli luultu.\n\nJa lopuksi saapui äkkiarvaamatta paikalle ennenmainittu pitkä\nlatvialainen erään toisesta kämpästä olevan toverinsa kanssa, ja niin\nsaivat hollantilaiset auttamattomasti selkäänsä. Vaikka vahvin\nhollantilaisista oli huitonut ympärilleen millä aseella vain sattui,\nsaatiin hänet lopulta masennetuksi, ja makasikin hän nyt\npuolipyörryksissä rojukasan vieressä. Mutta kaikki tappeluun\nosaaottaneet miehet olivat hyvin surkean näköisiä, sillä miltä oli nenä\npaikaltaan, miltä posket halkeilleet ja kiroillen koettivat miehet\npaikkailla itseään.\n\nOli siis oikeastaan balsamia heidän haavoilleen nähdä minkänäköisiä me\nolimme. -- Täällä onkin sitten vasta selkäänsaaneita miehiä, huusi\nMansikkamaa korttipöydästä meidän sisään astuessamme, ja kaikki\nriensivät utelemaan, mitä meille oli tapahtunut.\n\n-- Selkään ei ole annettu, selitin minä.\n\nMutta Karppinen sanoi: -- Minusta saavat nyt Englannin tyttäret olla,\nkoska ovat näin kovan takana.\n\nJa sitten: -- Kyllä tämäkin on maa, kun täällä ei ole edes saunaa.\n\nJa saunaa siinä olisi tosiaankin tarvittu. Repelimme savivellin\nkostuttamat vaatteet päältämme, sillä muuten niitä ei voinut riisua, ja\npesimme itsemme niinkuin parhaiten taisimme. Se oli muuten kummallista\nsavea, se, joka meihin oli tarttunut, sillä se oli rasvaista eikä\nottanut kylmällä vedellä lähteäkseen. Ei siinä puhtaiksi tultu, mutta\nvedimme kuitenkin puhtaat alusvaatteet päällemme. Mutta mistä\npäällyspuku? Minä sain Wikströmiltä erään hänen vanhan pukunsa, joka\noli pahasti repeytynyt, mutta muuten hyvässä kunnossa. Karppisellekin\nsaatiin sopivat housut, mutta takkia ei hänelle ollut missään, sillä\nkenelläkään ei ollut niin leveitä hartioita kuin hänellä. Kämpän\nkamiinan ääressä sitten lämmittelimme, ja kun miehet utelivat, mitä oli\ntapahtunut, niin sanoin minä, että ei ole lupa kertoa. Saimme siis\ntilaisuuden katsella, mitä muut hommasivat. Rikkinäiset pritsin jätteet\nkantoi kokki keittiöön polttopuiksi, ja riitaveljet saivat tehdä\nitselleen tilat lattialle. Pian he siinä kuorsasivatkin molemmat\nsamassa päässä kämppää, mutta korttimiehet jatkoivat kärsivällisesti\ntyötään. Kaikkein suurimpana pöydässä komeili veli Mansikkamaa. Hän oli\nollut koko ajan voitonpuolella ja oli voittanut jo yli 8 puntaa.\nEspanjalainen Carlo oli pelannut itsensä putipuhtaaksi ja parasta aikaa\nheitettiin korttia hänen sadetakistaan. Mutta Mansikkamaa sanoi: --\nTulkaa tänne kaikki vain tilirahojenne kanssa, sillä minulle ne\nkuitenkin kaikki lopulta joutuvat. Ja ensi maanantaina ostaa tämä poika\nitselleen uuden puvun ja patiinikengät. Peli oli pokeria, jota\nMansikkamaa ei vielä edellisenä iltapäivänä ollut osannut yhtään, mutta\nerinomaisella luontaisella vaistollaan oli hän pelin heti käsittänyt.\nKortit olivat aivan uudet ja merkitsemättömät, mutta Mansikkamaa sanoi,\nettä jos hän yhdestäkin korttipakasta on päässyt kolme kertaa jakamaan,\nniin kyllä hän aina tuntee siinä arvokortit. Ei teidän oikeastaan\npitäisi yrittääkään minun kanssani, mutta kun te kerran olette niin\ntyhmiä, niin olkoon menneeksi. Nyt saatte pelata vähän aikaa keskenänne\nja minä menen viereiseen pöytään ja puhdistan nämä junkit. Silloin kun\nKarppisen kanssa nukahdimme, oli Mansikkamaa voittanut jo kymmenen\npuntaa, joka oli täkäläisissä oloissa suuri raha.\n\n\n\n\nXXXV LUKU, jossa kerrotaan löytöretkestä Manbyn metsässä ja siitä,\nmillaiseksi seuraava viikko muodostui.\n\n\nKun sunnuntai-aamuna heräsin, olivat miehet jo syöneet aamiaisen, mutta\nlatvialainen kokki oli tallettanut minulle ruokaa niin paljon kuin\ntarvitsin. Syötyäni lainasin kokilta neulaa ja lankaa ja aloin\npaikkailla Wikströmiltä saamiani vaatteita. Paljon työtä ei siinä\ntarvittukaan. Vaikka vaatteet olivat pahoin repeilleet, olivat ne\nmuuten lujat. Kengät etsin itselleni vanhojen kenkien joukosta, joita\nlojui pritsien alla suuret määrät. Ne eivät tosin olleet samaa paria,\nja oli toinen kenkä ruskea, toinen musta, mutta kun kivihiilen\npalasella mustasin ruskean kengän, niin olin taas auttavassa kunnossa.\nLaskin rahani ja niitä oli 4 shillinkiä ja 6 penceä. Kun ostin tupakkaa\nja tulitikkuja seuraavaa viikkoa varten, jäisi minulle 3 shillinkiä\njälelle. Ja nämä rahat päätin siis säilyttää seuraavaa viikkoa varten.\nKun Tampereen poika sanoi päivällä lähtevänsä kaupunkiin, annoin\nhänelle asiaksi tupakan noutamisen, sillä minulla ei ollut enää varaa\nlähteä lystäilemään.\n\nMinä päätin puolestani lähteä tutkimaan ympäristöä. Tahdoin löytää\nkämpän, jonka sivuitse olimme metsässä kulkeneet. Sillä kämpän\nakkunasta en ollut nähnyt muuta kuin sen, että kämpän pritseillä lojui\ntyttölapsi toisensa perästä ja etumaisena heistä kaikkein ihanin, joka\njuuri oli koettamassa uutta paitaa päälleen. Kannatti siis ottaa selvää\nkämpästä.\n\nMinä marssin Briggiin menevää tietä arviolta sen matkan kuin olimme\nkulkeneet ja aloin poikkeilla syrjään meneviä polkuja, mutta mitään\nkämppää ei löytynyt. Huomasin kuitenkin, että olin arvioinut matkan\nliian pitkäksi, väsyksissä kun olimme kävelleet. Kämpän täytyi olla\ntuntuvasti lähempänä kuin olin luullut. Ja niin se olikin. Kämppään\nmenevä tienhaara löytyi puolentoista englannin peninkulman päässä\nManbystä, sillä saveen painuneista Karppisen jalanjäljistä ei voinut\nerehtyä. Matka kämppään ei ollut myöskään pitkä, tuskin enempää kuin\npuoli englannin peninkulmaa. Olimme kulkeneet siis kaikkiaan kahden ja\npuolen englannin peninkulman pituista matkaa varmastikin parin tunnin\najan. Niin paljon voi väsynyt erehtyä tien pituudesta.\n\nAstuin siis aivan muina miehinä kämpälle ja huomasin, että sitä\nympäröitsi korkea rautalankaverkosta tehty aitaus. Tätä emme olleet\nensinkään pimeässä huomanneet, joten siis aitauksen täytyi joltain\nkohtaa olla rikki. Läksin sitä kiertämään ja aivan oikein, yhdestä\nnurkasta oli nostettu yksi pylväsväli pois, mutta sekin oli siirretty\nvain noin 50 senttiä aidan ulkopuolelle aidan suuntaiseksi, joten aita\nedestä katsoen näytti aivan ehjältä. Paitsi rautalankaverkkoa oli\naitaan käytetty runsaasti piikkilankaa, joten oli aivan sattuma, että\npimeässä olimme päässeet luiskahtamaan reiästä läpi. Mutta kuinka oli\nveräjä sitten ollut auki, sillä nyt se oli kiinni ja siinä oli vahva\nmunalukko? Tämä oli asia, jonka oikeastaan arvasin, sillä vaikka tyttö\nseisoi hänet akkunasta nähdessäni vuoteensa ääressä, ei vuode ollut\ntyhjä. Se, joka vuoteessa oli, oli nähtävästi myös aukaissut veräjän.\n\nOlin nähnyt tarpeeksi, joten painuin syvemmälle metsään. Huomasin että\nrautalanka-aita, jolla kämppä oli ympäröity, sijaitsi vielä suuremman\nrautalanka-aidan kulmauksessa, joten suuri osa koko metsästä oli\nympäröity rautalanka-aidalla. Ja kun alueella kuljeskelin, huomasinkin,\nettä aita loppui aivan viertotien lähellä, mutta jatkui sen toisella\npuolen, ja että tällä tavalla oli kierretty ainakin noin sadan\nhehtaarin suuruinen ala. Mutta lopuksi löytyi vielä kolme hakkuualaa,\njotka kaikki olivat omalla piikkilanka-aidallaan ympäröidyt ja\nvarustetut veräjällä, joten ne tavallaan tulivat kaksinkertaisen\naitauksen sisään. Aitauksissa ei ollut mitään reikää, ainakaan minä en\nsellaista löytänyt, joten minun täytyi palata takaisin maantien\nkohdalle. Mutta maantien kohdalla muodostivat aitaukset\nkokonaisuudessaan kahdeksanmuotoisen kuvion, joten se alue, jolta\npäästiin maantien kummallakin puolella olevaan aitaukseen, ei ollut\nkuin 20 metrin levyinen. Tällä kohtaa olivat piikkilangat ja verkot\nkiinnitetyt kasvaviin puihin, joten en ollut niitä heti huomannut.\n\nKulkiessani aitauksen ulkopuolella tulin huomaamaan, että aitauksen\nsisäpuolella olevat hakkuualat olivat lähellä jänkkien hakkuualuetta\nnumero 5, joka taas oli noin puolen kilometrin päässä erillään\ntoisista.\n\nKun siis seuraavana aamuna tuli töihin lähtö, käännyin työnjohtajan\npuoleen ja kysyin, eikö minulle voitaisi antaa työtä jänkkien alueelta.\nTäällä oli yleensä niin monenkielisiä tovereita, että vaikka oli\nEnglannissa, ei saattanut kuulla sanaakaan englanninkieltä. Minä\ntahdoin tulla sellaiseen työjoukkoon, jossa puhuttiin englantia, että\nedes vähän kieltä oppisin. Ehkä en olisi päässytkään tähän joukkoon,\nmutta kun pomo huomasi, että jänkit olivat kovasti minun heihin\nliittymistäni vastaan, niin määräsi hän kuin määräsikin minut jänkkien\ntyöpaikalle.\n\nKun olimme tulleet hakkuulle, tekivät jänkit ensi työkseen tulen. Nuori\njänkki sanoi minulle: -- Sinä olet oikeastaan hävyttömästi tunkeutunut\nseuraamme mutta se ei nyt itse asiassa mitään tee, sillä kyllä minä\ntiedän, että se on näiden tyttärien takia. Minä tekeydyin tyhmän\nnäköiseksi ja silloin jänkki kertoi minulle: -- Tässä aivan lähellä on,\nniinkuin olet huomannut, naisten työsiirtola. Tänne on nimittäin\nsiirretty töihin noin viitisenkymmentä tytärtä Hullista ja oli meillä\naika hauskaa heidän kanssaan suunnilleen viime perjantaihin asti. Mutta\nnyt on työmaalle ilmestynyt mrs Brumpton, joka lohikäärmeen silmillä\nvaanii näitä aarteitaan ja parahtaa kohta, kun aitausta vain\nlähestymmekin. Me olimme yhdeltä kohtaa rikkoneet aitauksen, mutta sen\non akka huomannut, ja nyt hän kulkee edestakaisin aitaa uhoten, niin\nettei sinne auta pistää nenäänsä.\n\nNo, joka tapauksessa tiesin mistä oli kysymys, ja kun ei sahan\nakkunasta näkynyt mitään pelottavia merkkejä ja toverini olivat\nkiintyneet kortinpeliin, hiivin hiljaa aitauksen luokse nähdäkseni,\nmitä sen takana tapahtui. Ja olikin se sellainen näköala, että sitä\nkannatti katsella. Noin 50 hyvännäköistä tyttöä siellä herttaisen\navuttomina hääräili metsänhakkuutöissä. Heillä oli päällään naisen\nratsastuspuvut ja sievät leveäreunaiset vihreät hatut sekä jaloissa\nruskeavartiset pitkät kengät. He olivat aivan yhtä hyvän näköisiä kuin\nmikä suomalainen yläluokan nainen tahansa urheilupuvussa.\n\nYmmärtäähän sen, että minä jäin siihen suu auki töllistelemään, ja ties\nkuinka kauan olisin töllistellytkään, ellen olisi yhtäkkiä äkännyt\nedessäni nyrkkiä puivaa ja kirkuvaa silmälasipäistä lohikäärmettä. Tein\nhänelle kohteliaan kumarruksen ja koetin sopertaa jotakin, mutta siitä\nhuolimatta akka vain yltyi huutamaan ja tytöt herkesivät työstään ja\nkokoontuivat hänen ympärilleen. Minä heilutin kohteliaasti hattuani,\nkumarsin ja luikin tieheni.\n\nSama temppu uudistui useana seuraavanakin päivänä, sillä ilmestyin minä\nmille kohtaa aitaa tahansa, oli siellä aina mrs Brumpton vastassani.\nHän ei ollut kuitenkaan ilmiantanut minua päällystölleni, ja tämä oli\nasiassa ainoa hyvä puoli.\n\nKun tuli seuraava lauantai, oli mrs Brumpton nostamassa tiliä. Hän\nnosti tilin kaikkien alaistensa edestä, ja kun hän poistui huoneesta,\nriensin minä häntä tervehtimään. Akka tiuskasi minulle, että poistuisin\nniin pitkälle kuin koipeni kannattivat, mutta minä en hellittänyt. Hän\nkäveli maantien varrelle, johon näihin aikoihin saapui diligenssi, ja\narvasin hänen lähtevän sillä kaupunkiin. Minä siis siirryin ilman muuta\nakan perästä. Kun olimme ajaneet seuraavalle pysähdyspaikalle, joka oli\nnoin englannin peninkulman päässä, tyhjeni vaunu kokonaan. Tällöin otti\nmrs Brumpton päällystakkinsa päältään ja heitti sen viereensä penkille.\nMutta takki kolahti aivan erilailla kuin tyhjätaskuinen takki\ntavallisesti kolahtaa. Ja kun mrs Brumptonin huomaamatta koettelin\nhänen takkinsa taskua, huomasin siellä noin puoliksi tyhjennetyn\nwhiskypuolikkaan. Ja kun vein kasvojani mahdollisimman lähelle tämän\nankaranaamaisen naisen kasvoja, niin huomasin, että hän tuntuvasti\npölisi viinalle.\n\nOlin löytänyt mrs Brumptonin Akilleenkantapään.\n\nMinun täytyi ainoastaan hankkia yksi pullo whiskyä, ja niin oli\nkaadettu se jerikonmuuri, joka eroitti minut ja Manbyn metsänneidot\ntoisistaan.\n\nKun olimme saapuneet kaupunkiin, oli ensimmäinen tehtävä lähteä\nhankkimaan whiskyä. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Sitä ei\nsaanut kaupoista ja kapakoista sitä sai vain vähän juomalasin pohjalle.\n\nMuistin silloin vanhan suomalaisnaisen ja päätin lähteä hänen luokseen.\nMutta saapumiseni sinne viime kerralla oli ollut vallan sattuman\nansiota ja kesti kauan ennenkuin löysin hänen liikkeensä. Puhuin akalle\nasiani, mutta sain kuulla, ettei hänelläkään ollut whiskyä. -- En voi\nsaada muuta väkevämpää juomaa kuin spriitä, ja sitäkin voin hankkia\nteille vain pienen pullollisen. Se maksaa kymmenen shillinkiä. Kun\nsekoitatte sitä portviiniin, niin saatte kunnollista juomaa. Mutta\nportviiniäkään ette saa muualta kuin yhdestä raittiuskapakasta, joka on\nScunthorpen pääkadun varrella ja jonka kylttinä on \"Wesleyan Wise Mens\nStoores\".\n\nSuoritin kymmenen shillinkiä ja läksin senjälkeen hakemaan mainittua\nravintolaa. Se oli raittiusravintola, joka oli sisustettu niinkuin\nbaarit ainakin, mutta jokaisen pullon päällä seisoi Non intoxicaidend\neli suomeksi, ei juovuttavaa. Tiskin takana seisoi harmaahapsinen\nmustaan pukuun puettu mies, jonka liikkeissä oli jotakin papillisen\ntapaista arvokkaisuutta. Hänen napinreijässään oli suuri sininen nauha,\njossa olevassa hopeakilvessä oli sanat \"Anti Saloon League\", joka oli\nenglantilainen raittiusseuran merkki. Seinällä oli kuvia, joissa\nesitettiin raittiusmiehen menestyksellistä ja juopon vastuksellista\nelämää. Yhteen tauluun oli kuvattu hirveännäköinen sinipunainen nenä ja\nsen alla seisoi: Ette suinkaan tahdo, että nenänne olisi tällainen.\n\nMinä menin tiskin ääreen ja tilasin yhden pullon limonaadia, ja kun\nhuomasin, ettei kukaan meitä voinut kuulla, sanoin hiljaisella mutta\nselvällä äänellä Portwine. Ja silmääkään räpäyttämättä otti isäntä\ntiskin alta pullon, kiersi sen paperiin ja sanoi minulle: 7 shillinkiä.\n\nNiin oli se homma tehty ja minä läksin kotiin. Sillä pelkäsin,\nettä joutuisin kaupungilla uusiin seikkailuihin. Join siellä\nportviinipullosta sen verran kuin pirtupullo sisälsi ja sekoitin pirtun\nportviiniin.\n\nNäin oli minulla valmiina se ase, jota aioin käyttää lumotun\nlinnoituksen valloittamiseen.\n\nYöllä näin paljon ja ihania unia, mutta seuraavana aamuna astelin\ntoivorikkaalla mielellä naisten kämppää kohti. Astuin suoraa veräjälle,\nnykäsin siinä olevasta soittokellosta ja mrs Brumpton seisoi edessäni.\nMinä osoitin pulleata poveani ja sanoin hänelle ainoastaan paljon\npuhuvan sanan \"Whisky\".\n\nHän osoitti minulle vasempaan päin menevää, metsän sisälle painuvaa\ntienhaaraa ja sanoi hiljaa: -- Odottakaa siellä yksi tunti, minä tulen\nperästä. Läksin kävelemään osoitettua tietä ja pienen matkan käveltyäni\nhuomasin, että se vei pieneen puutarhan ympäröimään rakennukseen.\nRakennuksen ovi oli kiinni.\n\nIstuin pensaiden suojaan odottelemaan. Ja kauan aikaa kestikin kunnes\nakka lopulta saapui, mutta aivan toiselta suunnalta. Hän oli nähtävästi\npujahtanut siitä raosta, jonka olin huomannut aitauksessa. Akka veti\navaimen taskustaan ja me astuimme huoneeseen.\n\nRakennuksessa oli ainoastaan kaksi huonetta, joista toinen samalla\nkeittiö. Me astuimme kamariin, jonka keskellä oli pöytä, toisella\nseinällä vuode ja toisella seinällä toalettipiironki monen monine\nposliinikoirineen ja kissoineen, lintuineen ja kaikenlaisine muine\nrihkamakoristuksineen. Seinillä riippui Englannin kuningasparin kuvat,\npari suurennettua valokuvaa, jotka kumpikin esittivät merisotilasta,\nsekä suuri lukumäärä postikortteja.\n\nMinä löin portviinipullon pöytään enkä puhunut sanaakaan. Eukko katseli\npulloa vähän pettyneen näköisenä, sillä hän oli luullut saavansa\nwhiskyä, mutta suvaitsi sentään aukaista sen ja kaatoi vähäsen\nkahvikuppiin sisällystä maistaakseen. Se tuntui kuitenkin olevan\ntarpeeksi väkevää, sillä eukko kaasi pian lisää ja tyhjensi kuppinsa\nuudestaan.\n\nNäin olin saanut vallatuksi tien lumottuun linnaan. Olin saanut seuraa,\njollaista ei kaikilla sotavangeilla ole ja aika alkoi kulua entisiä\nrattoisammin. -- -- --\n\nManbyn lumotussa linnassa käyntini jälkeinen maanantai oli muuten\nmerkkipäivä senvuoksi, että silloin alkoi kämpässä ja työmaalla uusi\njärjestys. Sixpence oli nimittäin jo ennenkin osoittanut halua ruveta\npitämään parempaa komentoa ja nyt oli hän saanut tahtonsa läpi, sillä\nhänet oli korotettu korkeampaan arvoon. Hänen esimiehensä, jota\nkutsuttiin Ninepenceksi, oli nimittäin saanut potkut, nähtävästi sen\ntakia, etteivät työn tulokset olleet tarpeeksi suuret, jota ne eivät\nvoineetkaan olla, kuten lukija jo edellisestä on käsittänyt.\n\nNinepence oli muuten suurisuinen rikssvenskeliini, nimeltä Jansson,\nmutta kirjoitti tietysti z:lla ja h:lla, siis Jahnzon, Tämä herrasmies\nsai nyt siis laputtaa ja maanantaina esiintyi Sixpence ensi kerran\npääpomon ominaisuudessa. Ensi työkseen muutti hän työryhmät niin, että\nyleensä kaikki laiskimmat miehet tulivat yhteen. Ja koska minäkin\nkuuluin näihin, jouduin minä siis siihen sakkiin, jota ei pantu\nmetsätöihin. Nämä miehet pantiin transporttitöihin sahalle ja\njärjestettiin jokainen sillä tavalla, että jos vähänkin laiskotteli,\nniin työ koko linjalla pysähtyi ja laiskottelija tuli heti huomatuksi.\n\nMutta metsässä tuli myöskin uusi rätinki, sillä siellä pantiin\nurakkatyö. Seuraava viikko kului siis kovassa työssä, mutta,\nkummallista kyllä, aika kului paljon paremmin ja koti-ikäväkään ei\nvaivannut niin paljon kuin ennen. Minun tehtäväni oli olla avustamassa\nsahan asettajaa ja siis vääntämässä puuta raamiin. Se oli aika hikistä\ntyötä, varsinkin ensimmäisenä päivänä.\n\nMutta pian huomattiin, että työ metsässä edistyi siksi nopeasti, ettei\nennätetty sahata läheskään kaikkea, mitä siellä oli kaadettu, ja niin\nrupesi Sixpence pystyttämään toista liikutettavaa saharaamia sahan\nviereen. Tähän työhön siirrettiin minutkin ja jouduin olemaan erään\nruotsalaisen apulaisena, joka oli koneenkäyttäjä ja monttööri. Siitä\ntuli paljon helpompi työ, mutta ei siinäkään saanut laiskotella, sillä\nSixpence oli kaikkialla läsnä. Nyt ei hänen tarvinnut käydä metsässä\nmuuta kuin ainoastaan valvomassa, että urakkatyö tulisi kunnollista,\njoten hänellä oli sitä enemmän aikaa liikkua sahalla ja lautatarhassa.\n\nMutta mrs Brumptonin toimi metsässä lopetettiin, ja hänen daaminsa\nsijoitettiin lautatarhaan tapuloimaan lautoja. Siinä oli nyt\ntoistaiseksi paljon työtä, sillä lautatarha oli herra Jahnzonin jälkeen\naivan epäjärjestyksessä, ja laudat oli pantu pääasiallisesti vain n.k.\npinkkatapuliin, siis ilman mitään välejä. Täällä täytyi nyt myös\nlautatarhaa laajentaa, ja osa neitosista työskenteli tässä hommassa.\n\nOikeastaan oli tämä työ aika mukavaa, sillä nyt siinä oli jotain\ntodellisuutta, tätä ennen se oli ollut leikintekoa.\n\nMinun täytyy nyt tässä mainita, että olin jo jonkun aikaa kämpästä\ntuloni jälkeen kirjoittanut, paitsi kotia, myös Lontooseen ministeri\nHolstille. Minun vaatteenihan olivat menneet pilalle ja tarvitsin\nuudet. En myöskään ollut säästänyt mitään, joten niiden saaminen näytti\nlykkääntyvän epämääräiseen tulevaisuuteen. Pyysin sentähden ministeri\nHolstia toimittamaan itselleni 50 puntaa rahaa. Tämä rahamäärä oli\noikeastaan suuri, mutta kun ottaa huomioon, että aioin myöskin ostaa\nitselleni kellon, sillä minun oli vaikea tulla toimeen ilman sitä,\ntilata itselleni sanomalehden sekä hankkia jonkinverran kirjallisuutta\nja muutamia tieteellisiä koneita, niin ei tästä kuitenkaan mihinkään\nylellisyyteen riittänyt, vaan olivat kaikki menot kyllä välttämättömiä.\n\nMainitsematta on myöskin jäänyt, että joulu lähestyi.\n\nJoulujuhlaa ajattelee täällä Suomessa aina lumisen talven ja\njoulukuusen yhteydessä, mutta kumpaakaan ei ollut täällä. Joulukuusen\nsijasta käytetään täällä aina viheriää rautatammea, josta oksa tai\nmuutamissa tapauksissa koko puukin nostetaan huoneeseen.\n\nMekin suomalaiset olimme ryhtyneet jouluvalmisteluihin. Niin pientä\nkuusta kuin joulukuuseksi sopivaa ei lähitienoilla ollut. Sen olisi\nsaanut ainoastaan suuremman kuusen latvasta, mutta niitäkään ei satuttu\nnäihin aikoihin kaatamaan. Joulukuusta emme siis voineet hankkia, mutta\ntyydyimme sen asemasta mäntyyn. Teimme siis joulupuun suuremman männyn\nlatvasta. Koristuksia meillä sitävastoin oli yltäkyllin, eikä\nomeniakaan joulupuusta puuttunut, jotavastoin niitä kotimaassamme ei\nvielä tähän aikaan ollut.\n\nLipeäkalaa ei täällä päin voitu saada, sillä sitä ei käytetä.\nEnglantilaisten jouluruuathan ovat putinki ja kalkkunanpaisti. Me\npäätimme kuitenkin hankkia jotain kalaa ja niin tulikin meidän\njouluruuaksemme keitetty turska. Riisiryynipuuroa sitävastoin saatiin\nja kaikenlaisia makeisia myös. Me olimmekin ainoat, joilla oli\njoulukuusi. Ruotsalaiset valmistivat n.k. dopp i grytan ja\njoulupunssinsa, jota useimmat muutkin tekivät eri tavoilla.\nLatvialaiset taas olivat niin englantilaistuneet, että he valmistivat\nenglantilaiset jouluruuat.\n\nJouluaattona tehtiin työtä kuten tavallisesti ja joulunvietto alkoi\nvasta klo 8 aikaan illalla. Kaikki kirjeet mitä miehille oli tullut\nviimepäivinä, oli postinkantaja tähän asti säästänyt, joten useimmat\nvangit saivat joululahjakseen kirjeen. Minulle oli ministeri Holsti\nvarannut kotoa tulleen kirjeen sekä samalla lähettänyt nuo pyytämäni 50\npuntaa. Lähetystä seurasi sitäpaitsi hänen oma kirjeensä, joka oli\nhyvin ystävällisesti kirjoitettu ja jossa muun muassa sanottiin, että\nhän tulee sopivassa tilaisuudessa jouduttamaan minun pääsyäni\nkotimaahan.\n\nKirjeiden saapuminen antoi alkua juhlatunnelmalle ja hartain mielin\nsiinä nämä niin monesta maanäärestä kotoisin olevat miehet, jotka\nolivat kohtalon kautta joutuneet yhteen, hetkeksi vaipuivat miettimään\nkotiolojansa. Minä satuin istumaan vanhan ruotsalaisen vieressä, joka\ntoimi lämmittäjänä ja siivoojana, ja huomasin kyyneleen hänen\nsilmissään. Hänellä oli vaimo Antwerpenissä ja oli saanut sieltä\nkirjeen. Hän ei ollut yhteen vuoteen saanut vaimostaan mitään tietoja\nja oli saanut kuulla juuri nyt kirjeessä, kuinka kovat päivät hänellä\noli ollut. Mies oli säästänyt rahojakin, mutta ei ollut voinut niitä\nvaimolleen lähettää, sillä hän ei ollut saanut selville mitään\nluotettavaa tapaa, jolla saksalaisten valloittamaan Belgiaan\nolisi voinut kirjoittaa. Minä neuvoin häntä kääntymään asiassa\npelastusarmeijan puoleen, sillä tiesin, että tämä jalo liike oli tehnyt\npaljon juuri tällaisissa asioissa. Meidän vieressä istuva espanjalainen\ntaas kehoitti kääntymään Hullissa asustavan roomalais-katolisen papin\npuoleen, jonka mainitsi hoitavan saman asian.\n\nMinä puolestani myönsin, että näin oli asianlaita, sillä tunnettuahan\non, että roomalais-katolilainen kirkko sittenkin ehkä kaikkein enimmän\nvälitti kirjeenvaihtoa rintaman molemmille puolille pirstoutuneiden\nsukulaisten välillä.\n\nKun kirjeet oli luettu, alkoi varsinainen joulun vietto. Eräs\nruotsalainen merimies soitti pari viulukappaletta, muutamia\nruotsalaisia ja englantilaisia joululauluja sekä Jumala ompi linnamme.\nTämän jälkeen esitti espanjalainen Carlo hyvällä äänellä ja luultavasti\nmuutenkin hyvin pari laulukappaletta nuoren latvialaisen häntä\nsäestäessä kitaralla. Sitten astuttiin joulupöytään. Siinä oli siis\njokaisella omat herkkunsa, paitsi makeiset, jotka olivat yhteiset.\nMyöskin olut oli yhteinen, mutta muita juomia nautti kukin halunsa\njälkeen. Millä oli whiskyä, millä joulupunssia ja millä giniä. Aterian\njälkeen jaettiin joululahjoja. Ne olivat kaikki vähempiarvoisia\nkapineita, kuten saippuoita, kampoja ja harjoja, tai kaikenlaisia\npilaesineitä, kuten leikkitorvia, leikkipyssyjä, nukkeja j.n.e.\nSenjälkeen seurasi vapaata ohjelmaa: kupletteja, joissa varsinkin vanha\njänkki kunnostautui, korttikonsteja, joita Suokas esitteli, ja\nsirkustemppuja, joissa Carlo oli mestari, ja lopuksi pantiin siivosti\nmaata.\n\nJoulupäivänä olin minä päättänyt käydä joulukirkossa. Päätin lähteä\nBriggin kaupunkiin, koska en ollut siellä ennen käynyt. Sinne oli matka\npitempi ja ikävämpi kuin Scunthorpeen, niin että siellä ei tavallisesti\nkäyty. Seurana minulla oli Suokas ja Turku, eräs turkulainen merimies\ntoisesta kämpästä, jonka kanssa olin tullut tuttavaksi, sekä Friberg,\neräs raumalainen merimies. Turku oli nuori, erittäin fiksu poika, joka\noli oppinut oikein puhumaan ja oikein ääntämään englantia. Hän oli\nkämpässään jonkinlaisena pomomiehenä eikä häntä paikkakunnalla vierottu\nniinkuin meitä muita ulkomaalaisia. Hän oli sitäpaitsi hyvissä väleissä\npostinhoitajan kanssa, niin että hän lupasi toimittaa minulle postista\nrahat 50 punnan postiosoituksellani, sekä tunsi sitäpaitsi erään\nkauppiaan, jolta saisin ostaa puvun ja sadetakin ja kengät.\n\nLähdimme siis Briggiin ja toimitimme asiamme, niin että minäkin olin\ntäydessä herrasmiehen puvussa. Suokas taas oli voittanut korttipelissä,\njoten hänkin voi ostaa itselleen mukiinmenevän sinisen puvun. Kaikki\nnämä kaupat toimitettiin sunnuntaiaamuna, ja senjälkeen läksimme\nkirkkoon. Kirkkoja sitävastoin ei Turku oikein tuntenut, niin että hän\nsen sijaan, että olisi vienyt meidät tavalliseen reformeerattuun\nkirkkoon, veikin meidät kaupungissa olevaan vanhaan wesleyläiseen\nkappeliin, jossa Wesley itse oli aikoinaan saarnannut. Mahdollisesti\nteki hän tämän siitä syystä, että minä olin tullut lausuneeksi\nhaluavani päästä kaupungin vanhimpaan kirkkoon, vaikken ollutkaan\ntarkoittanut tällaista kappelia.\n\nKirkko sijaitsi jonkin matkan päässä kaupungista puiston keskuksessa ja\noli se hyvin idyllinen vanha rakennus. Sen ovet olivat auki ja ovella\nseisoi henkilö, joka nähdessään meidät epäröivinä, viittasi meitä\nsisään. Minä olin nimittäin alkanut epäillä, laskettaisiinko meitä\nensinkään tänne, sillä huomasin että kirkon ovella seisova henkilö oli\ntervehtinyt kaikkia sisäänastujia kädestä. Miehen viittaus karkoitti\nkuitenkin epäilyksemme ja astuimme kaikki sisään.\n\nKappelissa ei ollut sentapaisia penkkejä kuin meidän kirkoissamme, vaan\noli siellä pöydät sekä tuoleja näiden vieressä ja saarnastuoli oli\nkirkon päässä. Pöydät olivat peitetyt valkoisilla pöytäliinoilla,\nkirkko oli koristettu vihreillä rautatammen lehdillä ja punaisilla\nsähkölampuilla. Punainen ja vihreä yhdessä tuntuivat sangen\nmiellyttävältä, mutta hieman omituiselta kirkossa, jonka tyyli oli\nkolkko, vanhanaikainen. Astuessamme sisään lauloivat kaikki istualtaan\nvirttä. Virren jälkeen seurasi lyhyt saarna. Saarnan jälkeen\nlaulettiin, mutta kellään ei ollut mitään virsikirjaa. Pappi ja hänen\nympärillään oleva kuoro aloittivat virren ja muut yhtyivät siihen.\nLaulettiin tällä tavalla pari virttä ja senjälkeen esitettiin\nrunonlausuntaa, viulukappale ja eräs nuori tyttö esitti soololaulua,\nlopuksi tarjoiltiin teetä ja kaikille läsnäolijoille jaettiin\npainettuna joululaulu. Tämän jälkeen alkoi yleisöä tippua pois ja mekin\nläksimme.\n\nJuhla oli hartaassa yksinkertaisuudessaan sydämellinen ja tunnelmaa\nherättävä, ja ne jotka istuivat meidän kanssamme samassa pöydässä,\npuhelivat meille niinkuin tutuillensa ainakin. Mutta se, mitä olin\ntällä kertaa tahtonut nähdä, nimittäin jumalanpalveluksen Englannin\nreformeeratussa kirkossa, oli jäänyt näkemättä.\n\nMeillä on joulupäivä tavallisesti hyvin hiljainen eikä näy yhtään\nihmisiä kaduilla, mutta täällä päinvastoin oli paljon ihmisiä\nliikkeellä. Kapakat olivat kyllä kiinni, mutta kahvilat ja ravintolat\nolivat auki kuten tavallisesti. Elokuvat olivat myöskin suljettuina.\nKävelimme siis mekin ihmisjoukossa katsellaksemme Briggin kaupunkia.\nTämä kaupunki on hyvin vanha, vaikka se ei koskaan ole kasvanut\nsuureksi. Nytkin siinä oli ainoastaan 3000 asukasta. Se oli rakennettu\nepäsäännöllisten katujen varteen, niin että kadut kiemurtelivat sinne\nja tänne, ja kadun alkaessa oli vaikea sanoa, mihinkä se lopulta\npäättyi.\n\nKun tahtoo äkkiä perehtyä jonkin paikkakunnan historiaan, on aina paras\netsiä paikkakunnan hautausmaa. Siellä olevista kivistä esim. pian\nnäkee, mitä ammatteja paikkakunnalla on harjoitettu. Kun Briggin\nhautausmaalla silmäilin komeimpia hautakiviä, niin huomasin, että\noluenpano oli ehdottomasti ollut tämän paikkakunnan pääelinkeino.\nBriggin kaupungin historia oli jo ammoisista ajoista yhdistetty\nDixtonin oluttehtaan historiaan ja tämä tehdas oli vieläkin\npaikkakunnan suurin liikeyritys. Sitäpaitsi oli Briggissä harjoitettu\ntekstiiliteollisuutta ja Brightonin verka- ja puuvillakehräämö ja\nkutomo oli täällä vuosisatoja työskennellyt yhdessä oluttehtaan kanssa.\nKun asiaa oikein ajattelee, niin kai tämä kutomo olisi ollut mainittava\nensiksi. Sillä kaiketi asia oli niin, että ensiksi oli paikkakunnalle\nkerääntynyt kutojia ja vasta senjälkeen oli Dixton saanut päähänsä\nruveta prykäämään heille olutta. Ja koska hänen prykäyksensä hyvin\nonnistui, rupesi hän lopuksi lähettämään tätä olutta muuallekin, niin\nettä tätä nykyä Briggin olutta ja stoutia juodaan muuallakin.\n\nTämän kaupungin asujamisto oli siis pääasiallisesti työläisiä. Mutta\nsiitä huolimatta näytti kaupunki hyvinvoivalta, ja merkillistä oli,\nettä se ei ollut sen suuremmaksi laajentunut. Tämä riippui siitä, että\nkaupungin läheisimmästä ympäristöstä ei saa ostaa eikä vuokrata\ntontteja, joten moni briggiläinen on pakoitettu asumaan maaseudulla\nkaupungin ulkopuolella. Ja itse asiassa kaupunkialueella asuukin\nainoastaan varakkaampaa väkeä, jota vastoin köyhemmät asuvat\nmaaseudulla. Hautausmaalta läksimme taas takaisin kaupunkiin ja siellä\nkuljimme myös tämän suuren oluttehtaan sivu. Oluttehtaan kivisen portin\nseinälle oli kiinnitetty suuri marmoritaulu, jossa oli niiden\ntehtaantyöläisten ja työnjohtajien nimet, jotka olivat kaatuneet\nsodassa. Siinä oli silloin 53 nimeä, mutta siinä oli tilaa\nenemmällekin. Tämäntapaisia tauluja muuten Englannin\nteollisuuslaitoksissa tapasi kaikkialla.\n\n\n\n\nXXXVI LUKU, jossa kerrotaan jokapäiväisestä elämästä Manbyn kämpässä ja\nsiitä, kuinka työskentelyni siellä loppui.\n\n\nSixpencen otettua ohjakset käsiinsä alkoivat hänen toimintansa jäljet\nnäkyä kaikkialla. Työtä tehtiin kovasti, lautatarha-alue puhdistui,\nkämpän pihamaa puhdistui ja puutavaran kuljetukseen ruvettiin myös\nkäyttämään kuorma-autoja. Kuorma-autosta saatiin myöskin voimaa\nlastaukseen, joten isotkin tukit voitiin helposti nostaa kuormaan.\n\nUrakkatyöläiset metsässä ansaitsivat hyvin ja minäkin olin mielestäni\nhyvässä ansiossa, sillä sainhan kolme puntaa viikossa ja vapaan\nylöspidon. Kun saharaami oli saatu paikalleen, jouduin minä terottamaan\nsahanteriä. Senjälkeen jouduin kimpisirkkeliin ja siitä taas uuden\nraamin käyttäjäksi eli siis sahanasettajaksi.\n\nMinä olin, niinkuin edellisessä luvussa mainittu, saanut Holstilta\nrahoja ja nämä rahat olivat korottaneet arvoani muiden työläisten\nsilmissä. Sain uusia ystäviä, jotka kaikella tavoin koettivat hieroutua\nminun suosiooni. Mikä ehdotti, että lähtisimme yhdessä Ashbyhyn\nkatsomaan kilparatsastusta. Jahnzon tarjosi minulle erästä viulua sekä\nviulunsoittotunteja, neitoset hymyilivät minulle, mikä ehdotti minulle\nmitäkin, sanalla sanoen, minusta oli tullut jonkunlainen magnaatti. Kun\nkävin ravintolassa, pääsin jo sisälle herrojen osastoonkin ja kapakan\nisäntäkin keskusteli kanssani.\n\nHuhu, että olin kirjeenvaihdossa erään ministerin kanssa, oli levinnyt\nuskomattoman laajalle. Ei kukaan kohottanut kättäänkään, kun kävin\nKityn ja mrs Brumptonin kanssa elokuvissa, tai muuten vierailin\nnaiskämpässä.\n\nMutta se, joka ei muuttanut kohteluaan, oli Sixpence. Yhtä\ntasapuolisesti kuin ennenkin hän valvoi työmaalla. Mutta vähitellen sai\nSixpence myöskin päähänsä ruveta puhdistamaan työmaata suurimmista\nlaiskureista. Kaikkia töitä ei voinut teettää urakalla, ja laiskureita\nja räyhääjiä ei tämä mies kärsinyt. Kun hollantilaiset vielä toisen\nkerran joutuivat tappeluun latvialaisten kanssa, passitti Sixpence\nhollantilaiset, joissa syy tällä kertaa olikin, työmaalta tiehensä. Ja\nvähän ajan perästä tuli milloin minkin vuoro lähteä. Tilalle otettiin\npääasiallisesti englantilaisia lähiympäristöstä, joten kämppä alkoi\ntyhjetä.\n\nMutta vielä kerran piti tällä työmaalla tapahtua muutos.\n\nKun sota oli loppunut, alkoi Englannin hallitus supistaa metsähommia,\nja niin eräänä päivänä saatiin kuulla, että kaikki leimatut puut sekä\npaikalla oleva puutavara olivat myydyt eräälle herra Grosier'ille, joka\nmyös oli ostanut sahan sen täällä olevan puutavaran sahattuaan pois\nsiirtääkseen. Sixpence taas siirrettiin eräälle toiselle läheisyydessä\nolevalle Applebyn kämpälle. Meidän johtajaksemme ilmestyi eräs komea,\npitkä englantilainen, nimeltä mr Patrick, ja häntä kutsuttiin taas\nNinepenceksi.\n\nKuten ehkä ylläolevasta on jo selvinnytkin, oli täällä tapana antaa\ntyönjohtajille nimiä, jotka vastasivat englantilaisten rahojen\nnimityksiä. Ne alkoivat siis yhdestä pennystä ja täällä työmaalla\nnäkyvien pomojen korkein arvo oli Ninepence. Hänen yläpuolellaan oleva\npomo oli asunut Briggin kaupungissa ja kävi meidän aikanamme työmaalla\nainoastaan kaksi kertaa ja häntä kutsuttiin Shillingiksi. Hänen\nyläpuolellaan kuului olevan vielä yksi Halfcrown-niminen pomo, mutta\nhäntä emme olleet nähneet, ja on mahdollista, että hän oli ainoastaan\nmyytti.\n\nMr Patrickilla ei ollut Sixpencen järjestelykykyä ja niin alkoi\nkämpässä taas entinen elämä. Tai oikeastaan kävi epäjärjestys vielä\nsuuremmaksi, sillä ainoastaan koneiden vieressä olevat miehet pysyivät\npaikallaan, mutta muut vaihtelivat työpaikkaa mielensä mukaan. Hän\nlopetti myös kaikki urakkatyöt ja määräsi töitä tehtäväksi\npäiväpalkalla. Tällä tavallahan hän tietysti tarvitsi vähemmän rahaa\ntiliin.\n\nJa silloin olikin paras lähteä metsään, sillä siellä oli ihanat olot.\nKaikki työskentelivät yhdessä, sekä miehet että naiset, ja itse olimme\nmyös valinneet itsellemme sopivan hakkuualan eräässä kauniissa\ntammimetsikössä tarpeeksi kaukana sahalta. Sitäpaitsi ilmestyi\ntyömaalle ardennerhevosia, joilla pölkkyjä alettiin kiskoa maata\npitkin. Ne olivat vankkoja eläimiä ja kyllä siinä voimaa tarvittiinkin,\nkun paljasta maata pitkin sai kiskoa yhden kuutiometrin pölkkyä, niin\nettä se kynti syvän vaon maahan. Tästä syystä oli myös ilmestynyt uusi\nvirkakunta, nimittäin hevosmiehet, johon virkakuntaan muuten Matti\nlyöttäytyi. Mutta hän ei tuntenutkaan ardennerien tapoja, ja niinpä\neräänä päivänä hevonen äkkiä heittäytyi liikkeelle puristaen Matin\nkannon ja pölkyn väliin. Lujat luut siinä tarvittiin, ettei mies mennyt\nkokonaan murskaksi, ja niin kovan täräyksen Matti siinä sai, että hänen\ntäytyi mennä sairaalaan.\n\nMutta kun työtä tällä tavalla tehtiin, alkoi kai mr Patrickkin\nvähitellen huomata, ettei kaikki ollut oikealla tolalla. Ja senvuoksi\nhän myös alkoi juosta työmailla, haukkua ja karjua. Mutta koska hän ei\nitse koskaan ollut mitään tämäntapaista työtä tehnyt eikä pystynyt sitä\narvostelemaan, kohdistuivat hänen haukkumisensa usein viattomiin\nhenkilöihin, ja työtahti ei siitä yhtään parantunut. Aina kun mr\nPatrick oli liikkeellä, täytyi olla jotain tekevinään, ja sentähden\nosattiinkin jollain tavalla heilua, vaikkei itse asiassa tehty mitään.\nLopulta päätti mr Patrickkin ruveta käyttämään urakkatyötä. Mutta sitä\nennen oli hän jo karkoittanut kaikki paremmat pomot. Hän ei ollut\nottanut selville, kuinka paljon urakoissa voitiin fuskata. Sensijaan,\nettä olisi kaadettu uusi puu, sahattiin ainoastaan vanhan puun tyvestä\nkiekko pois, sillä siihen oli sitä ennen Sixpence pannut omat\nmerkkinsä, ja tällä tavalla tienattiin urakoissa huikeita\nviikkopalkkoja. Minäkin heittelin yhden kymmenen punnan viikon, sillä\nolin päättänyt ostaa itselleni kultakellon.\n\nMutta sen verran tässä voidaan sanoa, ettei tällaisella epärehellisellä\ntavalla hankitulla rahalla ole onnea, sillä kun olin kellon ostanut\nja minulle oli jäänyt 10 puntaa rahaa, niin varastivat eräät\nriikinruotsalaiset nämä rahani heille pitämämme loppukaronkan jälkeen.\nKello jäi kuitenkin minulle.\n\nMr Patrickilla ei myöskään ollut selvillä, kutka meistä olivat\nsotavankeja ja kutka ei. Ja tämä sai minut miettimään keinoa\njättääkseni koko työmaan.\n\nOlo kämpässä oli alkanut käydä ikäväksi, sillä siellä oli huono\njärjestys, ja sitäpaitsi oli sinne ilmestynyt englantilaisia, jotka\nkohtelivat meitä hävyttömästi. Nämä olivat kaikenlaista hylkyväkeä,\nsillä mr Patrick ei malttanut maksaa työväelle kunnollista palkkaa.\n\nJa niin minä eräänä maanantaipäivänä, kun minulla oli koko viikon tili\ntaskussani, tein suuren riidan Patrickin kanssa, ja siitä oli\nseurauksena, että minä sain potkut ja vaadin röyhkeästi todistusta.\nTällainen kirjoitettiinkin, ja minä sain sanella siihen, kuinka monta\npäivää olin ollut työssä, sekä mistä ajasta mihin aikaan. Samana\npäivänä annettiin potkut myös isolle nuorelle latvialaiselle, ja niin\npäätimme yhdessä lähteä paremmille markkinoille. Varovaisuuden vuoksi\nen ruvennut odottamaan edes sitä, että muut toverit palaisivat\nmetsästä, vaan pakkasin hynttyyni ja astuimme matkustaja-autoon, ja\nniin olimme yhdessä latvialaisen kanssa saapuneet Brigg'in kaupunkiin.\n\nMutta minulla ei ollut mitään passia ja sellainen täytyi\nvälttämättömästi olla, ennenkuin pääsi junaan. Samalla kertaa kuin\nlatvialainen lähti sinetöimään passiaan, lähdin minäkin\npoliisikamariin, ja löin siellä esille passini -- ministeri Holstin\nminulle kirjoittaman kirjeen. Se oli nimittäin kirjoitettu Suomen\nlähetystön paperiliuskoille ja oli kirje vaatinut kaksi liuskaa, joten\ntoisessa liuskassa oli ainoastaan muutama sana sekä Holstin\nallekirjoitus. Tämän paperiliuskan päälle pyyhkäisin vielä oman nimeni\nsyntymävuosineen ja -paikkoineen ja kotipaikkoineen.\n\nRiitti siinä selittämistä, ennenkuin komisario hyväksyi tämän\nmerkillisen näköisen passin. Mutta kun me molemmat latvialaisen kanssa\nkiemurtelimme hänen edessään ja sanoimme, että kolmen minuutin päästä\nlähtee viimeinen juna Lontooseen, ja että meidän pitää tällä junalla\nennättää laivaan, joka lähtee Etelä-Amerikkaan ja jolle me olemme\npestautuneet merimiehiksi, ja että meitä on täällä viivytetty jo lähes\npuoli päivää ja että meitä samalla tavalla jo viivytettiin kämpässäkin\nja että kuka korvaa meille erinomaisen hyvän pestimme menettämisen,\nniin iski komisario lopulta sinetin minun passini alakylkeen, ja\nsenjälkeen kiisimme juoksujalkaa junaan, johon ennätimme juuri viime\ntingassa. Ainoastaan piletinmyyjä vilkaisi passiimme, junassa sitä ei\ntarvittu. Mutta kun olin lunastanut piletin, huomasin, ettei minulla\nollut enää kuin kolme shillingiä rahaa. Minulta oli yksi punta\nhävinnyt, enkä voi käsittää muuta kuin että olin sen pudottanut\npoliisikamariin siellä selaillessani papereitani.\n\nTunnelma junassa matkustaessa ei ollut kaikin puolin miellyttävä. Juna\nkiisi sellaisella vauhdilla, ettei ollut ajattelemistakaan hypätä siitä\nulos, ja joka silmänräpäys odotin jonkun kiiltonappisen miehen\ntarttuvan kaulukseeni. Sillä silloin olisi myöskin kaikki\nenglantilainen hyväntuulisuus loppunut ja minut olisi paiskattu\ntyrmään, jossa ei kuulemma täällä Englannissakaan ole erittäin hyvä\nolla. Ja luultavasti siinä olisi saanut maistaa jonkun iskun\noivallisesta englantilaisesta poliisibatongistakin.\n\nMutta vaikka pääsisinkin onnellisesti Lontooseen, niin ei sielläkään\nelämä kolme shillinkiä taskussa olisi kovin kehuttavaa. Tiesin tosin\nHolstin osoitteen, mutta tiesin myös, että Lontoossa oli yhdeksän\nmiljoonaa asukasta, joten jonkin määrätyn paikan löytäminen siellä ei\nole kovin helppoa. Kaikkein kamalinta oli kuitenkin se, että tulisin\nsaapumaan Lontooseen illalla siinä klo 8 korvissa ja minun rahani eivät\nriittäisi edes yösijaan. Kuinka kävisi, jos sattuisin joutumaan\ntekemisiin englantilaisen poliisin kanssa. Luultavasti kestäisi\nkuukausimääriä ennenkuin taasen saisin nähdä päivänvalon.\n\nMutta nuoren latvialaisen asiat eivät olleet paljon paremmat, sillä\nhänellä ei ollut taskussaan edes kolmea shillinkiä, vaan ainoastaan\nyksi. Hänellä oli sitäpaitsi edessä vielä viitoittamattomampi tie kuin\nminulla, sillä mitään Latvian lähetystöä täällä ei ollut olemassa.\nMutta hän ei ollut ensinkään huolissaan, hän oli päättänyt matkustaa\nLiverpooliin ja sanoi siellä kyllä suoriutuvansa.\n\nTällaisia mietimme, kun istuimme vaunussamme. Mutta yhtäkkiä pälkähti\nminun päähäni, että meistähän täytyy jommankumman muuttaa junaa, sillä\nemmehän me samassa junassa voi päästä toinen Lontooseen ja toinen\nLiverpooliin. Ja niin onnellisesti sattui, että junanmuutto tapahtui\njuuri seuraavalla asemalla, jossa minun oli muutettava, ja töintuskin\nennätin Lontooseen menevään junaan. Sain mielihyväkseni konduktööriltä\ntietää, ettei nyt enää junanmuuttoa ollut, joten ainakin siltä asialta\nolin rauhassa. Olin nyt siis yksin ja muuten olin jo alkanut aikalailla\nrauhoittua. En enää pelännyt, että minut otettaisiin kiinni, sillä jos\nminun perääni olisi sähkötetty, olisi sen jo täytynyt tapahtua. Päätin\nsiis kaikessa rauhassa odottaa, mitä tuleman piti. Hätätilassa voisin\nkävellä Lontoossa yhden yön jätettyäni matkatavarani säilytettäväksi,\nja seuraavana päivänä varmasti löytäisin Holstin asunnon.\n\nVaunuun oli tullut paljon lisää matkustajia. Vaikka se oli kolmannen\nluokan vaunu, oli siinä topatut samettisohvat ja sisustukseltaan se oli\nmeidän toista luokkaamme paljon hienompi. Vaunussa kävi tarjoilija,\njolta sai tilata teetä, kahvia, virvoitusjuomia, leivoksia y.m. Mutta\nnäistä en tällä kertaa välittänyt. Sitävastoin katselin, olisiko\nvaunussa ketään, jonka kanssa voisin ryhtyä keskusteluihin. Koska en\ntäydellisesti osannut englanninkieltä, en uskaltanut ketään puhutella,\nsillä pelkäsin joutuvani kiipeliin. Koetin siis vain saada selville,\nolisiko vaunussa mitään sellaista kansallisuutta, jonka kieltä\nymmärtäisin. Mutta vaikka kuljin penkistä penkkiin ja kuuntelin\nihmisten keskusteluja, en kuullut mitään muuta kuin englantia.\n\nMinun täytyi jättää turha yritykseni, mutta silloin tuli toinen\nonnellinen sattuma avukseni. Lattialle oli pudotettu sanomalehti, jota\naloin ajan kuluksi silmäillä, ja siinä oli m.m. eräs artikkeli Lontoon\nmaanalaisen rautatieverkon laajentamisesta. Sitäpaitsi oli siinä\nkarttaskitsi tuosta rautatieverkosta sellaisena kuin se nykyään oli ja\npilkkuviivoilla ilmoitettu uudet ehdotukset. Tässä rautatieverkossa\nlöysin m.m. kahdessa paikassa Putney-nimen, joka oli juuri se paikka,\nmissä Holsti asui. Minun tarvitsi siis ainoastaan saada selville,\nmihinkä paikkaan Lontoota junamme tuli, ja niin oli asia selvä. Mutta\nnyt oli kysymys kahdesta Putneystä, ja koska nämä molemmat voivat olla\nHelsingin suuruisia, oli minun siis vielä haettava se katu, jolla\nHolsti asui, paikasta joka oli ainakin kaksi kertaa niin suuri kuin\nHelsinki. Joka tapauksessa olin paljon viisaampi kuin lähtiessäni ja\ntyytyväisenä leikkasin karttapalasen taskuuni.\n\nMutta vähitellen tuntui jo ilmassa, että alettiin lähestyä matkan\npäämäärää. Ihmisiä tunkeutui vaunuihin, niin että kaikki paikat olivat\nvähitellen täynnä, ja ulkona alkoi näkyä valoja ja rakennuksia yhä\ntiheämmin. Kuljimme kaupungin sisässä ja olimme ja oikeastaan saapuneet\nitse Lontooseen. Se oli jo ympärillämme, mutta kauan aikaa kestäisi,\nennenkuin tulisimme Kings Crossin asemalle, jonka nyttemmin tiesin\nolevan matkani päämäärän. Tämä oli nimittäin se Lontoon asema, johonka\nGreat Northern Railway päättyi.\n\nJuna pysähtyi ja oli astuttava ulos ihmisvilinään. Siinä meni pää\nkokonaan pyörälle, sillä minne vain silmänsä käänsi, näki ovia ja\nkäytäviä ja kaikkialla liikkui ihmisiä. Minulla ei ollut minkäänlaista\nopasta, ja se kartta, joka minulla oli käsissäni, ilmaisi kyllä useiden\nLontoon tärkeiden paikkojen keskinäisen aseman, mutta mitään aavistusta\nsiitä, kuinka pitkät välimatkat olivat, ei minulla ollut. Sen verran\nkuitenkin tiesin, että Kings Crossista lähti maanalainen rautatie, ja\ntällä olin päättänyt, maksoi mitä maksoi, matkustaa Putneyhin.\n\nNäitä oli niinkuin sanoin kaksi. East Putney ja West Putney. Mutta\nkummasta oli kysymys, sitä en toistaiseksi vielä tiennyt.\n\nJoka tapauksessa oli asiani heti etsiä maanalainen rautatie, ja koska\nminä pääasiallisesti pelkäsin, että joutuisin tekemisiin poliisin\nkanssa, päätin ainakin korjaantua asemalta johonkin vähempiliikkeiseen\npaikkaan. Otaksuin myös, että maanalaisen radan piletit eivät voineet\nmaksaa paljoa, sillä vastasivathan ne meidän raitioteitämme.\n\nAstuin siis rohkeasti luukulle ja ostin piletin Putneyhin ja kun\nminulta kysyttiin kumpaan halusin, itäiseen vai läntiseen, vastasin,\naivan kuin se olisi ollut maailman selvin asia, itäiseen.\n\nJa niin sitä lähdettiin liikkeelle. Vähä väliä pysähdyttiin ja minä\nluin nimiä, jotka seisoivat taulussa kunkin aseman kohdalla. Minun\nsivuitseni kiisivät kaikkien paikkojen nimet, joita vain ikänä muistin\nlukeneeni Sherlock Holmesin kertomuksissa ja muissa kirjoissa, joissa\nLontoota mainittiin. Vilahti siinä ohitseni Baker Streetkin, jonka\nvarrella, niinkuin tiedämme, Sherlock Holmes asustaa, ja jos olisin\nmuistanut hänen osoitenumeronsa, olisin varmasti mennyt hänen luokseen\npyytämään ohjeita siitä, mitenkä Holstin löytäisin. Mutta tällä kertaa\nen kuitenkaan noussut junasta, vaan odotin kärsivällisesti, että minun\nrakas Putneyni löytyisi.\n\nMutta turhaan, sillä sitä ei tosiaankaan ollut missään. Minä istuin\nsiis rauhallisena siksi kunnes konduktööri tuli minua ahdistamaan. Hän\nkuitenkin ainoastaan rähisi matkatavaroistani, joita minulla oli,\npaitsi tavallista matkalaukkua, myös hyvin suuri säkki, jossa oli\nlikaisia vaatteita, kenkiä, säärykset ynnä muuta hyvää ja jota minä\npuristin kainalossani aivan kuin kainaloista kanaa ainakin. Koska\nminulla ei ollut mitään halua ryhtyä sen pitempiin selityksiin ja koska\npelkäsin, että englanninkieltä taitamattomana joutuisin kiinni ja\nsaisin tutustua Lontoon erittäin käteväksi tunnettuun poliisiin, niin\ntekeydyin lähtevän näköiseksi, tartuin kamppeisiini ja nousin ylös\npenkiltä sekä syöksyin heti ensimmäisellä asemalla ulos junasta.\n\nTulin tällä tavalla maanalaiselle asemalle ja vedin karttani esille.\nTällä asemalla oli paljon vähemmän väkeä kuin Kings Crossissa ja\nminulla oli tilaisuus vetäytyä vähän syrjään pohtimaan tilannetta. Sain\nselville, että olin saapunut High Street Kensingtoniin ja että tästä\noli ainoastaan pieni matka Earls Courtiin, josta tie Putney'hin erkani.\nJa samalla huomasin, että olin koko lailla paljon harhaillut muutenkin,\nsillä olinpahan tehnyt kokonaisen kierroksen käyden muun muassa\nWestminsterissä, joka nimi monien muiden joukosta jäi mieleeni.\n\nJoka tapauksessa olin oikealla tiellä ja voin siis lunastaa uuden\npiletin ja lähteä uudestaan yrittämään. Osasin myös jo päättää, mihin\nsuuntaan minun oli mentävä, ja lähdin taas ostamaan piletin itäiseen\nPutneyhin, jossa olevan Kender Streetin varrella tiesin Holstin asuvan.\nTai oikeastaan en tiennyt, kummasta Putneystä oli kysymys, mutta minä\nolin kuitenkin olevinani varma asiasta. Sitäpaitsi olin huomannut,\nminnekä pakaasi oli pantava ja nostin sen siis vaunun etuosaan ja\nastuin vaunuun käsilaukku kädessäni. Senjälkeen seurasin asemia ja\nensin tuli Earls Court, sitten West Brompton, Walham Green, Parsons\nGreen j.n.e., kunnes lopulta tuli East Putney, ja täällä minä nousin\nylös.\n\nTietysti unohdin säkkini junaan, mutta kun lähemmin asiaa harkitsin,\najattelin, että menköön, sillä vaikka siinä oli jonkin verran tavaraa,\nolisin sen kanssa kaduilla astellessani näyttänyt jonkin verran\nepäilyttävän näköiseltä ja voinut joutua taas tuon pelkäämäni poliisin\nkynsiin.\n\nOlin luultavasti kulkenut Thamesin alitse, ainakin olin Thamesin\neteläpuolella, jotavastoin Kings Crossin asema sijaitsee sen\npohjoispuolella, niinkuin minulla olevasta kartasta selvästi näkyi.\n\nNyt ei tarvinnut muuta kuin lähteä hakemaan Kender Streetiä, sillä tämä\nkaupunginosa oli pieni ja vähäliikkeinen. Olin eräässä Lontoon\nesikaupungissa, jossa näkyi olevan useita n.k. hotelleja, s.o. yhden\nperheen asuinrakennuksia. Sitäpaitsi oli katujen kulmissa selvät\nkatukilvet ja asemalta lähtevä katuverkosto ei näyttänyt ensinkään\nmonimutkaiselta.\n\nMinun ei tarvinnut monta kadunkulmaa kävellä, ennenkuin löysin hakemani\nkadun, ja parin kulman päässä oli myös hakemani numero.\n\nSe oli erään pienehkön sievän kaksikerroksisen rakennuksen portilla ja\nportti oli auki ja rakennuksen alakerroksessa oli valoisaa. Kello oli\nmuistaakseni kymmenen tienoissa illalla. Pienen puutarhan läpi astuin\npääovelle, ja sillä oleva Holstin nimi osoitti, että olin osunut\noikeaan. Kolkutin ovelle kolkuttimella ja sen aukaisi minulle eräs\nrouvasihminen, tulin hämärään eteiseen ja seurasin rouvasihmistä\nvalaistuun huoneeseen, jonka ikkuna oli pihalle päin. Esittelin itseni\nja sain kuulla, että rouva Holsti itse oli minulle aukaissut oven.\nHuoneessa oli sitäpaitsi eräs nuori lähetystövirkamies nimeltä\nMerikallio ja toinen niinikään lähetystössä palveleva henkilö, nimeltä\nHaltia.\n\nMinua pyydettiin istumaan ja rouva Holsti lausui minut tervetulleeksi.\nIhmeteltiin kovasti, kuinka olin niin helposti löytänyt Lontoossa, ja\nMerikallio kysyi minulta, olinko käynyt täällä ennen. Sain siis\nhuvittaa kuulijakuntaani kertomuksella siitä, kuinka olin tänne\npäässyt.\n\nMutta minunhan on kuvailtava henkilöt, joiden kanssa jouduin\ntekemisiin. Rouva Holsti oli aivan nuori, tekisipä mieleni sanoa miltei\ntyttömäinen ihminen. Hänellä oli erittäin miellyttävät kasvonpiirteet\nja oli hän niin hyvin puettu, että hän tällaiselle kämpän miehelle\nnäytti melkein jonkinlaiselta korkeammalta olennolta. Samaa voin sanoa\nmuistakin, sillä he olivat siksi viimeisen muodin mukaisessa asussa,\netten ollut näin hienoja herroja saanut nähdä edes Scunthorpen\nkaupungissa. Huomasin myös likaiset käteni, sillä olinhan työskennellyt\nsekä koneiden että pihkaisten puiden kanssa ja pesemälläkään ei\nkänsäisistä käsistäni ollut tullut puhdasta. Tunsin äkkiä joutuvani\nhyvin hämilleni ja varsinkin alkoivat käteni tuntua minusta\nliiallisilta kapineilta, niin että en oikein tietänyt, minnekä ne\nolisin pannut. Ehkä olisi ollut kaikkein viisainta istua niiden päälle.\n\nPuheeni oli myös katkennut, mutta silloin ehätti rakastettava emäntäni\napuun. Hän pyysi herra Merikalliota viemään minut pukuhuoneeseen ja\ntäällä sain rauhassa peseytyä sekä somistaa itseäni niin paljon kuin\nresurssini sallivat. Huomasin äkkiä, kuinka kömpelö pukuni oikeastaan\noli, kuinka kenkäni olivat kaikkea muuta kuin kuosikkaat, mutta eihän\nminulla ollut aikaa ajatella sellaista. Joka tapauksessa valtasi minut\nnyt ihana turvallisuuden tunne, sillä olinhan nyt Suomen väliaikaisessa\nlähetystössä ja siis eksterritoriaalioikeuden turvaamana. Peseytyessäni\njuttelin Merikallion kanssa ja sain kuulla, että ministeri Holsti\noli, kuten olin arvannutkin, tehnyt kaikki voitavansa minun\nvapauttamisekseni. Minua tosiaankin vähän hävetti, että olin tullut\nlisänneeksi hänen suurta työtaakkaansa, sillä sain kuulla, että hän\nvielä nyt oli virkahommissaan ja saapuisi kotiin kenties vasta myöhään\nyöllä. Sain myös kuulla, että Holsti oli vasta sitten saanut aikaan\nmyönteisen käänteen vapauttamisekseni, kun oli selittänyt, että minua\nvälttämättömästi tarvittiin Karjalan asiaa rauhankonferenssissa\nkäsiteltäessä.\n\n-- Lopullisesti pitäisi kai vapautumisenne ratketa näinä päivinä, ja\nnähtävästi te olette saanut siitä tiedon ennenkuin me täällä, lisäsi\nMerikallio.\n\nMinun mielentilani synkkeni silmänräpäyksessä, sillä kukaties olin\näkkilähdölläni Manbyn kämpästä valmistanut Holstille ainoastaan\nikävyyksiä, ja päätin senvuoksi visusti vaieta kaikista niistä\ntoimenpiteistä, joihin minä itse puolestani olin ryhtynyt\nvapautuakseni.\n\nKun olin tehnyt toilettini, läksin Merikallion kanssa salonkiin, jossa\noli teetä tarjolla. Siellä piti ministerinrouva itse meille seuraa ja\nhäneltä sain ensimmäiset tiedot Suomen tapahtumista. Hän kertoi, kuinka\nSuomessa vasta jouluna oikeastaan oli saatu ensi kerta vehnäleipää ja\nkuinka Suomeen tuleva ensimmäinen viljalasti oli matkalla\nhaaksirikkoutunut. Ja lopuksi tarjosi hän minulle Suomesta tullutta\njuustoa ja suomalaista voita, herkkuja, joita en ollut maistanut\nkahdeksaan kuukauteen.\n\nYleensä minulla on aina ollut suuri respekti korkeassa asemassa olevia\nhenkilöitä ja varsinkin naisia kohtaan, jotka suuressa maailmassa\nliikkuvat, sillä pelkään, että pöytätapani eivät ole oikein\nensiluokkaiset, mutta täällä tunsin olevani melkein kuin kotonani,\nsillä hyväntahtoisesti näytti talon rakastettava emäntä antavan\nanteeksi heikkouteni ja kohteli minua niin hyvästi kuin jotakin\nmiljonäärisetää.\n\nMutta tuli aika mennä levolle ja Merikallio tuli saattelemaan minua\nhuoneeseeni. Kyllä siinä silmät lensivät selälleen, kun astui tähän\nkodikkaaseen ja hienosti kalustettuun makuusuojaan, jossa upea vuode\nlumivalkoisine lakanoineen odotti. Tuntui oikein taivaalliselta, kun\nsai painua kahden lakanan väliin ja pitää sotaseikkailuaan päättyneenä.\n\nVoi sanoa, että proletääriaikani olivat nyt loppuneet ja että minusta\nnyt oli tullut porvari. Kun pari yötä sitten olin heittäytynyt\nlautapritsilleni Manbyn kämpässä, en tosiaankaan uneksinut, että minä\nnyt niin lyhyen ajan päästä saisin venytellä itseäni vuoteessa, jota\nparemmassa tuskin kuningaskaan nukkui. Tunsin syvää kiitollisuutta\ntalon rakastettavaa emäntää kohtaan.\n\nMutta tuskin olin päässyt levolle, kun minua odotti vielä mieluisampi\nyllätys. Ovelle koputettiin, ja ministeri Holsti itse astui sisään. Hän\noli juuri saapunut Lontoosta ja vaivautui suoraa päätä tänne minua\ntervehtimään. Tämä ystävällisyys minua niin liikutti, etten tiedä,\nvaikka olisivat kyyneleet puristuneet silmiini. Olin vähän nolona,\nsillä makasinhan jo peiton alla, mutta ministeri astui ystävällisesti\nviereeni ja sanoi: -- Suokaa anteeksi, mutta en voinut olla myöhäisestä\najasta huolimatta pistäytymättä teitä katsomassa.\n\nNäin heti, että ministeri ei ainakaan korkeassa toimessaan ollut\nlihonut, sillä hän oli yhtä laiha kuin ennenkin ja myös aikalailla\nrasittuneen näköinen, jonka paraiten huomasi hänen äänestään. Se oli\nhieman yksitoikkoisempi ja hiljaisempi kuin tavallisesti. Hän olikin\ntehnyt useita viikkoja yhteen menoon ehkä 20-tuntisia työpäiviä.\n\nSain häneltä kuulla, että Englanti ei ollut vielä tunnustanut Suomen\nitsenäisyyttä, joten hän oikeastaan oli ollut ainoastaan Suomen\nasioiden valvojana Lontoossa, ja että mitään oikeata lähetystöä ei\nSuomella vielä Lontoossa ollut, vaan ainoastaan virasto, joka valvoi\nSuomen asioita ja josta sitten vasta, kun Suomi tulisi itsenäiseksi,\nvoitaisiin muodostaa Suomen lähetystö. Tätä nykyä oli Holsti\nkuitenkin jättävä toimensa Lontoossa valvoakseen Suomen asioita\nrauhankonferenssissa ja Suomen lähettilääksi eli niinkuin arvonimi\nkuuluu chargé d'affaires'iksi oli toistaiseksi määrätty insinööri\nDonner.\n\n-- Minulla on teillekin tehtäviä rauhankonferenssia varten,\nsanoi ministeri. Olisiko kukaan uskonut silloin kuin istuimme\nkamaritoimituskunnan päällikön huoneessa, jossa olitte neuvottelemassa\nkanssani Lapin ja Pohjois-Suomen uutisasutuskomitean asioista, että me\nnyt yhdessä tulisimme olemaan mukana, kun uutta maailmankarttaa\nlaaditaan, sanoi ministeri leikillisesti. Mutta senjälkeenhän onkin\npaljon tapahtunut.\n\nJa niin johtui keskustelu itsestään niihin tapahtumiin, joita en\nsotavankina oloni vuoksi tietänyt. Ja muutamassa minuutissa oli Holsti\nne minulle historioitsijan taitavuudella esittänyt.\n\nOn tosiaankin erikoisen mielenkiintoista kuulla jonkun Holstin tapaisen\nhenkilön antavan tällaisen yleiskatsauksen. Siihen ei mennyt häneltä\npaljon aikaa, mutta joka tapauksessa oli hän osannut asettaa minut niin\nhyvin tilanteen tasalle, etten tosiaankaan perästä päin kovinkaan\npaljon tarvinnut tietojani täydentää.\n\nHolstin kertomus oli sangen mielenkiintoinen ja ainoastaan yhden ainoan\nkerran muistan kuulleeni jotain sen vertaista. Se oli eräässä\nDanielson-Kalmarin esitelmässä, jossa tämä suuri historioitsija Lars\nGabriel von Haartmanista esitelmöidessään siirsi kuulijakuntansa\nainoastaan muutamilla lyhyillä viittauksilla siihen aikaan, jossa tämä\nsuurmies eli.\n\nMinä olin ollut yhtenä korvana ja oikeastaan näin ikävällä, että Holsti\nsanoi minulle hyvää yötä.\n\nLepo taitaa tehdä meille molemmille hyvää, sillä varsinkin te taidatte\nolla väsynyt, hän sanoi.\n\nOlisin mielelläni kuunnellut vaikka koko yön, mutta enhän voinut pyytää\nministeriä jäämään. Tilanne oli ainakin minun elämässäni sangen\nainutlaatuinen, sillä harvinaista kai on, että mies, joka pari päivää\nsitten oli työskennellyt tukkijätkänä jossain Manbyn kämpässä, saisi\nlojuilla sängyssä, kun Lontoon ensimmäinen Suomen ministeri istuu hänen\nvuoteensa ääressä selittelemässä viimeisiä valtiollisia tapahtumia.\n\nTämän illan tulen muistamaan koko ikäni, ja jos elän vanhaksi, niin\nmahtaakohan enää löytyä monta henkilöä, jotka uskovat että puhun totta,\nkun heille tästä asiasta kerron.\n\nHyvin ja ihanasti nukutun yön jälkeen olin jo kello kahdeksan tienoissa\nnoussut ylös ja silloin oli koko muukin talo jalkeilla.\n\nAstuin avonaisesta ovesta konttorihuoneeseen, jossa Holsti paraikaa\nsaneli englanninkielistä kirjettä Merikalliolle. Kun se oli loppunut,\nsiirryttiin aamuteelle. Täällä sain Holstilta kuulla, että minun onneni\noli tosiaankin aivan erinomainen, sillä jos olisin tullut kahta päivää\nmyöhemmin, olisi lähetystö jo muuttanut, sillä Suomen lähetystö\nmuutetaan St. Switchins Lanelle ja on tämä kirje muuten viimeinen, joka\ntästä huoneustosta Suomen lähetystönä lähetetään. -- Jos olisitte\ntullut esim. huomenna samassa junassa, ette olisi tästä talosta\nlöytänyt ketään, sillä tämä talo jää aivan tyhjäksi, ellen ota lukuun\nportinvartijaa, joka täällä asuu. Minun perheeni matkustaa Windsoriin\nja minä matkustan ensiksi Lontooseen sieltä jatkaakseni matkaa jonkin\npäivän päästä Pariisiin.\n\nJa niin alettiin pakata Suomen lähetystöä. Kallisarvoinen\ndokumenttipinkka toisensa jälkeen siirrettiin matkalaukkuihin, jotka\nhuolellisesti lukittiin ja sinetöitiin. Tämä tapahtui erittäin\nnopeasti, niin että täällä kotimaassa olen nähnyt tavallisen\nhoitoalueen arkiston pakkaamisen vievän pitemmän ajan kuin mitä tämä\ntoimitus kesti.\n\nOli sovittu, että viettäisin Holstin luona vielä tämän päivän ja\nseuraavan yön ja senjälkeen ennättäisi Merikallio minua opastamaan\nLontoon monimutkaisilla poluilla. Holstin oli kuitenkin heti aamiaisen\njälkeen lähdettävä asioilleen Lontooseen, mutta Merikallio ja minä\njäimme Putney'hin.\n\nVietin yhden rauhallisen ja ihanan päivän ministeri Holstin perheessä\nja se tekikin minulle, joka olin vielä aivan vieras tällaiselle\nelämälle, kaikkien seikkailujen jälkeen erittäin hyvää.\n\n\n\n\nXXXVII LUKU, jossa kerrotaan ensimmäisistä virallisista käynneistä\nsuurien herrojen luona Lontoossa.\n\n\nPutneyn rautatieasemalta lähdin siis Merikallion saattamana kaupunkiin.\nSanon kaupunkiin, sillä matkamme ensimmäinen päämäärä oli Lontoon\nkuuluisa City. Tämähän se on Lontoon varsinainen liikekeskus ja täällä\nsijaitsee m.m. Lontoon pörssi, Bank of England ja maailmankuulu Lombard\nStreet. Suurkaupungin elämä huumasi vielä minua ja ihailin\nMerikalliota, kun hän niin taitavasti osasi oikealla asemalla siirtyä\nmaanalaisesta junasta toiseen. Ja kun ihmisten ilmoille noustiin,\nolimme Cityn edessä olevalla aukeamalla, josta näkyy m.m. osa Englannin\nPankin rakennusta ja pörssirakennus. Pörssirakennuksen edustalla on\nWellingtonin ratsastajapatsas. Itse pörssirakennus ei ole mikään\nmahdottoman suuri eikä Lombard Streetkään ollut niin mahtava kuin olin\nkuvitellut. Se ei ollut yhtään sen kummempi kuin Aleksanterinkatu\nHelsingissä, jota se muuten niin paljon muistutti, että\nAleksanterinkatu ehdottomasti jäi mieleen. Ja aukeama pörssin edustalla\nmuistutti minusta taas ylioppilastalon edustalla olevaa aukeamaa. Siinä\noli nim. samalla tavalla raitiotieristeyksiä. Mutta jos aukeamalle\nylioppilastalon edustalle sijoitettaisiin koko Helsingin kaupungin\nliikenne, niin tuskin sittenkään syntyisi sitä kuhinaa, mikä täällä\noli.\n\nOli aamupäivä ja kaikki liikekonttorit olivat auki. Pankkiliikkeiden\nkomeisiin vormuihin puettuja vahtimestareita, mitä hienoimmin puettuja\nherrasmiehiä ja kansaa kaikenlaista oli liikkeellä. Mutta oli siinä\nsitten liikkeellä autoja, autobusseja, raitiotievaunuja, hevosia,\nmoottorijunia, polkupyöriä ja ties mitä ajopelejä. Kadun yli pääsi\nainoastaan siten, että poliisi muutamaksi silmänräpäykseksi pysäytti\nliikenteen ja kadunkulmissa odottelevat ihmiset painuivat yli. Se\npoliisi, joka liikennettä tällaisella paikalla valvoi, ei enää ollut\nmikään tavallinen ihminen. Hän näytti näkevän eteen, taakse ja joka\nkyljelle, jokaiselle ajopelille antoi hän merkin ja jokaisen ihmisen\nliikkeet hän huomasi.\n\nOli siinä katsomista sille, joka yhtäkkiä oli tähän mylläkkään Manbyn\nmetsäkämpästä siirtynyt. Ja kaikilla oli kiire. Ei näkynyt ainoatakaan\nhenkilöä, joka olisi ollut rauhallisella aamukävelyllä, jokainen asteli\nmäärätietoisesti eteenpäin.\n\nEi ollut meilläkään tai oikeammin minun saattajallani aikaa viivytellä,\njoten tällä kertaa en ennättänyt tehdä mitään havaintoja. Olin siksi\nhuumauksissa, että minun katseeni oli melkein kokonaan kiintynyt\nMerikallion niskaan, ja hänen tahtonsa johti minua täydellisesti.\n\nSen verran vain huomasin, että poikkesimme eräälle kapealle kujalle,\njonka nimi oli St. Switchins Lane ja tämän varrella sijaitsi Suomen\nkonsulaatti. Katu oli aivan kapea eikä sillä ollut mitään\njalkakäytäviä. Se oli niin kapea, että sillä tuskin ajopelit mahtuivat\ntoisiaan sivuuttamaan. Rakennukset olivat vanhat ja melko\nyksinkertaiset ja m.m. aivan lähellä tämän kadun päätä sijaitsee\nRotschildin liikkeen konttorirakennus, joka aikoinaan on ollut maailman\nraharikkain rakennus ja jossa nytkin voidaan lunastaa suurempi shekki\nkuin missään muualla maailmassa. Tuossa rakennuksessa voitaisiin näet\naivan helposti kirjoittaa chekki ja lunastaa se, vaikka sillä täytyisi\nostaa koko Suomenmaa kaikkine irtaimistoineen jokaista housunnappia\nmyöten.\n\nAivan likellä tätä kuuluisaa rakennusta ja vastapäätä sitä sijaitsi\nSuomen konsulaatti. Astuimme tänne sisälle ja kaikkein ensiksi\nesitettiin minut kapteeni V. Södermanille rouvineen, jotka molemmat\novat virassa konsulaatissa. He olivat kumpikin erittäin herttaisia\nihmisiä. Myöhemmin sain kuulla, että he olivat paljon työskennelleet\nmerimieslähetyksen hyväksi, ja tästä tietysti johtui se, että he heti\nniin tuttavallisesti osasivat lähestyä ventovierasta ihmistä. Ei ollut\ntarvinnut heidän kanssaan olla tekemisissä monta sekuntia, ennenkuin\ntunsi itsensä vanhaksi tuttavaksi, ellei aivan sukulaiseksi. Saatiin\nkuulla, että pääkonsuli, joka muuten on täsmällisempi kuin kello, oli\nilmoittanut, ettei hän tänä aamuna muiden asioiden vuoksi voi aivan\ntäsmälleen saapua konttoriin. Ja hän myöhästyi tosiaankin -- kokonaisen\nvartin, se tahtoo sanoa, saapui perille noin kymmenen minuuttia\nmyöhemmin kuin me. Merikallio ilmoitti minut konsulille ja konsuli otti\nminut heti vastaan.\n\nSuomen pääkonsuli Lontoossa Norrgren oli vanha sotilas. Se näkyy miehen\nylevästä ryhdistä ja koko käytöksestä ja myös hänen täsmällisyytensä on\nsotilasluonteeseen kuuluva. Jäin hetkeksi silmäilemään tätä miestä,\nsillä tahdoin painaa mieleeni, minkälaisen henkilön itsenäinen Suomi\noli pannut kaupalliseksi edustajakseen tässä maailman ehkä kaikkein\ntärkeimmässä liikepaikassa. Jos nimittäin sillä on suuri merkitys, kuka\nSuomea Lontoossa valtiollisesti edustaa, niin tekisi mieleni sanoa,\nettä kaupallisella edustajalla on täällä vielä suurempi merkitys. Onhan\nEnglanti Suomen puutavaran suurin ostaja ja Englantiinhan menee suurin\nosa Suomen vientivoista muita tuotteita tällä kertaa mainitsematta.\nTäytyy sanoa, että jo ensi silmäyksellä näki istuvansa henkilön edessä,\njoka oli tehtävänsä veroinen. Siinä ei ollut mitään hiomatonta eikä\nmitään turhia eleitä eikä mitään teennäistä. Ja jo miehen ulkomuotokin\noli sellainen, että hänen täytyi imponeerata keneen tahansa. Ainakin\nminä kuvittelin mielessäni, että hän ehdottomasti on komein pääkonsuli,\nmitä tässä suuressa kaupungissa on.\n\nKonsuli itse aloitti keskustelun mitä parhaalla suomenkielellä ja sanoi\ntuntevansa seikkailuni. Hän ilmoitti heti paikalla kirjoittavansa\nminulle passin. Kehoitti minua hankkimaan sitä varten valokuvan ja\nsanoi, että passi on heti paikalla valmis, kun siihen saadaan kuva.\n\nKiittelin häntä ystävällisyydestä ja poistuin viereiseen huoneeseen,\njossa Merikallio minua odotti. Merikallio mittasi minun pituuteni ja\nkonsulinrouva Södermanin kanssa täytettiin englantilais-ranskalainen\npassilomake. Ja vielä aivan samassa touhussa lähdettiin valokuvaajalle.\nMerikalliolla oli kyky hommata kaikki asiat nopeaan, ja niinpä\nvalokuvaajallakin istuin hyvin pian koneen edessä huolimatta siitä,\nettä odotushuoneessa oli monta ihmistä. Ja vaikka valokuva luvattiin\nvasta seuraavana päivänä, sai Merikallio patistetuksi sen samaksi\npäiväksi kello 3. Niin oli tehtävämme tällä puolella kaupunkia\nsuoritettu ja senjälkeen vei Merikallio minut taasen maanalaiselle\nrautatielle.\n\nMatkan päämääränä oli tällä kertaa Savoy-hotelli jossa Suomen lähetystö\nvähän aikaa väliaikaisesti sijaitsi. Suomen lähettiläänä toimi\nväliaikaisesti insinööri Donner, jonka Englannin hallitus oli tähän\ntoimeen hyväksynyt siksi aikaa kuin Holsti toimi rauhankonferenssin\nasioissa.\n\nDonnerin luokse menimme sentähden, että hänellä oli kukkaro. Hän se\nnim. säilytti sitä shekki-kirjaa, jonka avulla Westminster and County\nBankista saatiin nostaa rahaa.\n\nSavoy-hotelli on Lontoon hienoimpia. Se on Lontoon toiseksi hienoin\nhotelli Carlton-hotellin jälkeen, jossa vain huikean korkeita herroja\nasuu. Carlton-hotellin hienoudesta saa käsityksen, kun kuulee, ettei\nsiellä rauhan aikana kukaan kehdannut antaa pienempää juomarahaa kuin\npuolen sovereignin kultarahan. Se on puoli puntaa. Siellä asuvatkin\nsenvuoksi ainoastaan hallitsevat ruhtinaat, amerikkalaiset miljonäärit\nj.n.e. Myös Mannerheim oli asunut siellä Lontoossa käydessään. Tämän\njälkeen oli siis Savoy-hotelli toinen arvossa ja komea hotelli se oli\nsekin. Ei sielläkään juuri yksityistä huonetta kukaan ottanut, vaan\nhuoneella ymmärrettiin pientä huoneustoa.\n\nMeidät vietiin hissillä neljänteen kerrokseen, jossa Suomen\nlähetystöllä oli kolmen-neljän huoneen huoneusto. Se ei suinkaan ollut\nhotellin hienoimpia, päättäen siitä, että se sijaitsi näin ylhäällä,\nmutta erittäin hieno oli sekin. Jokainen huonekalu oli sentään\npiirustuksen mukaan tehty taideteos ja lattioita peitti kallisarvoiset\nmatot, niin että niihin jalka upposi nilkkaa myöten.\n\nEnsimmäinen huone, johon astuttiin, oli odotus- ja samalla\nkonttorihuone. Siellä työskenteli tällä kertaa ainoastaan pari\nkonttoriapulaista. Toiselle näistä Merikallio ilmoitti, että halusimme\npäästä ministeri Donnerin puheille.\n\nOvi aukeni ja me saimme astua suureen, mutta koko matalaan huoneeseen,\njoka oli paremmin salongin kuin työhuoneen tapaan kalustettu. Siinä oli\nsohvia ja tuoleja pitkin seiniä sekä keskellä iso pöytä, jonka ääressä\nministeri Donner sihteereineen työskenteli.\n\nPöydän takana siis istui, jäykkänä kuin kuvapatsas, pitkä,\nsuurinenäinen, aristokraattispiirteinen, jonkunverran munkin näköinen\nmies -- ministeri Donner.\n\nKumarsin kohteliaasti ministeri Donnerille, ja esitin hänelle\nsuomenkielellä asiani, mutta huomasin pian, ettei hän tätä kieltä\nymmärtänyt.\n\nKäänsin senvuoksi keskustelun ruotsinkielelle ja ryhdyin heti niinkuin\nCaesar teoksessaan De bello gallico, selittämään asiaa in medias res.\nSanoin, että tarvitsin rahaa.\n\n-- Ni har således inga pengar, sanoi ministeri.\n\n-- Jag har endast six pence, sanoin minä.\n\n-- De ä mycket lite pengar de, sanoi ministeri.\n\n-- I synnerhet här i London, vastasin minä.\n\n-- I synnerhet här i London, vahvisti ministeri.\n\n-- Hur mycket skulle ni behöva, kysyi ministeri.\n\n-- Hundra pund, vastasin minä.\n\n-- De ä mycket pengar de, sanoi ministeri kauhuissaan.\n\n-- De ä ju nästan en ministers månadslön. Värifrån kan ni få så mycket\npengar, att ni kan betala tillbaka det.\n\n-- Hurudan tjänst har ni?\n\n-- Har ni nägon egendom?\n\n[Ruotsinkieliset lauseet kuuluvat suomeksi: -- Teillä ei siis ole\nlainkaan rahaa? -- Minulla on vain kuusi penceä. -- Se on hyvin vähän\nrahaa, se. -- Erittäinkin täällä Lontoossa. --- Kuinka paljon te\ntarvitsisitte? -- Sata puntaa. -- Se on paljon rahaa, se. Sehän on\nmelkein ministerin kuukausipalkka. Mistä saatte niin paljon rahaa, että\nvoitte maksaa sen takaisin? Mikä toimi teillä on? Onko teillä mitään\nomaisuutta?]\n\nHuomasin, että olin jokseenkin samassa asemassa kuin niin monta kertaa\nennen seisoessani pankkitirehtöörien edessä diskontteeraamassa\nvekseleitä. Minun täytyi siis ensimmäiseksi mitä tarkimmin motiveerata\nrahantarpeeni ja toiseksi antaa mitä loistavin kuva taloudellisesta\nasemastani.\n\nSelitin siis, että sotavankeudessa olin saanut hirvittävän reumatismin,\njoten minun oli sitä hoidettava. Sitäpaitsi oli umpisuoleni alkanut\naivan kauhealla tavalla antaa merkkejä olemassaolostaan, joten se\ntodennäköisesti lähimmässä tulevaisuudessa oli leikattava. Minun tuli\nsitäpaitsi Holstin antamaa tehtävää suorittaakseni hankkia itselleni\nparemmat vaatteet ja jokseenkin tilava huone, jotta voisin siinä\ntyöskennellä karttoineni ja kirjoineni ja sitäpaitsi täytyi minun\njoksikin aikaa hankkia itselleni konekirjoittaja saadakseni\npuhtaaksikirjoitetuksi sen kirjallisen selostuksen, jonka aioin laatia.\n\nMinisteri otti esille paperipalasen ja alkoi laskea.\n\nHuomasin hänen jo päässeen neljäänkymmeneen puntaan, jonka johdosta\nminä huomautin, että minulta sitäpaitsi oli irtautunut kaksi plombia\nhampaistani, joten minulla vasemmassa leukaluussani todennäköisesti oli\nluumätä ja minun siis myös oli käännyttävä hammaslääkärin puoleen.\n\nMinisterin laskelma osoitti jo 63 puntaa.\n\nMinä huomautin, että myös on käytettävä maanalaisia rautateitä,\nraitiotievaunuja, ajureita ja automobiileja ja että minä myöskin aina\nolin tottunut tällaisiin menoarvioihin varaamaan noin 20 % ennen\narvaamattomia menoja varten.\n\n-- De ä för mycket, för att på vinst- och förlust-kontot brukar man\nvanligen skriva bara 15 %, huomautti ministeri tarmokkaasti. [Se on\nliian paljon, sillä voitto- ja tappiotilille kirjoitetaan tavallisesti\n15 %.]\n\nMinä huomautin, että täten ylijäänyt 5 % minun mielestäni oikeastaan\nkuului på räntekontot, vaikka en ollut sitä maininnut erikseen, sillä\nminun oli m.m. täytynyt lainata ministeri Holstilta 50 puntaa ja täytyi\nminun tietysti maksaa hänelle niistä korkoa.\n\nMutta tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä nyt huomautti ministeri,\nettä tämä oli aivan yksityinen transaktioni, jolla ei ollut itse\nasiassa mitään tekemistä nyt käynnissä olevan lainatransaktionin\nkanssa.\n\nMinä huomautin ministerille, että minun tarkoitukseni ei suinkaan ollut\nmaksattaa näitä korkoja Suomen valtiolla, vaan että koko tämä laina,\njota nyt halusin, oli itse asiassa etumaksu sitä työtä vastaan, jonka\nminä tulisin suorittamaan.\n\n-- Men om ni dör och inte kan utföra detta arbete? Vem ersätter då\nstaten dessa hundra pund? [Mutta jos te kuolette ettekä voi tätä työtä\nsuorittaa. Kuka silloin korvaa valtiolle nämä sata puntaa?]\n\n-- Ilmo Kalervo Taavetti Lassilan perikunta, selitin minä.\n\nJa nyt oli aika selittää ministeri Donnerille rahallista asemaani\nkotimaassa.\n\nOmistin osakkeita noin 50,000 markan edestä.\n\nSitäpaitsi oli minulla kaksi maatilaa, joiden yhteinen arvo jo ennen\nsotaa oli vähintäin 100,000 markkaa. Minun Tuomarniemellä sijaitsevain\nhuonekalujeni arvo oli noin 17,000 markkaa, minun kirjastoni arvo oli\nnoin 5,000 markkaa j.n.e.\n\n-- Va ä de för aktier, som magistern har, kysyi ministeri. [Mitä\nosakkeita maisterilla sitten on?]\n\nNäin että oikeastaan näiden osakkeiden laatu lopulta tulisi\nratkaisemaan kohtaloni ja selitin siis omistavani Tammerfors Linne och\nJärmanufaktur Ab:n osakkeita, mutta katkaisin puheeni kauhistuneena\nmelkein keskellä sanaa, sillä päähäni pälkähti, että ministeri olisi\nalkanut tiedustella minulta, mikä oli näiden osakkeiden nimellisarvo,\nja sitä minä luonnolhsesti en olisi tietänyt.\n\nLisäsin siihen vielä, että minulla sitäpaitsi oli Yhdyspankin ja\nKansallis-Osake-Pankin osakkeita.\n\n-- Varför sade ni inte det genast, sanoi ministeri. [Miksi ette sanonut\nsitä heti?]\n\nJa nyt tulikin shekkikirja esille ja minä huoahdin helpotuksesta,\nniinkuin aina olen tehnyt, kun olen saanut kuulla, että vekseli menee\nläpi.\n\nMutta kun shekki minulle ojennettiin, oli siihen kirjoitettu ainoastaan\n50 puntaa.\n\nEn ollut nähtävästi voinut pidättää tyytyväistä ilmettä leviämästä\nkasvoilleni, ja ministeri oli saanut päähänsä, että häntä sittenkin\ntaidettiin vetää huulesta.\n\nMinä en ollut kuitenkaan huomaavinani, mitä shekkiin oli kirjoitettu,\nvaan kirjoitin sadan punnan kuitin ja ojensin sen ministerille.\n\n-- Men de här ä ju skrivet pä hundra pund, sanoi ministeri. [Mutta\ntämähän on kirjoitettu sadalle punnalle.]\n\n-- Jo men det var ju hundra pund som jag skulle ha. Herr Ministern kan\nju teckna pä kvittot, att jag av dessa hundra pund i dag erhållit\nfemtio. [Niin, mutta sata puntaahan minun piti saadakin: Herra\nministerihän voi merkitä kuittiin, että minä näistä sadasta punnasta\nolen tänään saanut viisikymmentä.]\n\nTämä näkyi tehoavan ministeriin, sillä hän ei suuttunut ensinkään, vaan\nselitti, että minä saisin 50 puntaa sitten kun olin kuluttanut häneltä\nnyt saamani.\n\nNyt oli audienssi lopussa. Minä kumarsin kohteliaasti ministerille,\njoka tarjosi minulle kätensä.\n\nTiesin varmasti, että ainakin Suomen lähetystön kassa oli joutunut\noikean miehen haltuun, sillä ei sieltä ainakaan meikäläinen saa kovin\npaljon rahoja huiputetuksi.\n\nSavoy-hotellista lähdimme maanalaiselle rautatielle ja olimme taas pian\nSuomen konsulaatissa.\n\nSieltä lähetimme juoksupojan hakemaan valokuvaa, ja pian oli kuin\nolikin minulla passi taskussani.\n\nSain myös mielihyväkseni kuulla, että konsulaatissa oli suomalaisia\nsanomalehtiä, ja siirryin niitä lukemaan.\n\nKiittelin siis Merikalliota ja jätin hänelle tällä kertaa hyvästit,\nsillä hän oli toimelias mies ja hänellä oli aina kiire.\n\nSanomalehdet olivat eräässä konttorihuoneessa, jossa työskenteli eräs\nkapteeni Wilén. Hänen tehtävänään oli hoitaa Suomen valtion\nelintarveasioita ja otti hän minut hyvin kohteliaasti vastaan. Hän oli\nkeski-ikäinen, aito englantilaisen näköinen mies, joka kaikin puolin,\nsekä ulkonäkönsä että käytöksensä puolesta soveltui tehtäväänsä.\n\nKonttorissa kävi paljon asiakkaita ja hyvin nopeasti hän ne kaikki\nekspedieerasi. Hän vei muuten kirjoihin minunkin shekkini ja löi siihen\nleiman ja sanoi, että sillä sai heti nostaa rahat pankista, joka\nsijaitsi aivan lähellä. Koska minulla nyt oli passi, lähdinkin heti\nrahoja noutamaan ja passin näytettyäni ne annettiinkin minulle.\n\nOstin itselleni lompakon ja tunsin olevani varmalla pohjalla ja rahakas\nmies.\n\nPankista palasin taas konsulaattiin takaisin, sillä konsulaatin\njuoksupoika saattaisi minut senjälkeen kuin konsulaatti oli suljettu,\noikeaan maanalaiseen junaan ja pääsisin taas takaisin Holstin luo.\nTäältä muuttaisin vielä samana päivänä erääseen huoneeseen,\njonka kaikki aikaansaava Merikallio jo oli minulle hommannut\nHighbury-New-Parkissa. Mutta Otto olikin heti vapaa, joten lähdin\nsuoraa päätä Putneyhin ja noudin sieltä tavarani lähteäkseni\nkonsulaatista myöhemmin Highbury-New-Parkiin.\n\nAstuin siis taas sanomalehtihuoneeseen ja otin eteeni viimeisen Uuden\nSuomen. Olin silmäillyt lehtiä vain pikimmiten saadakseni ainoastaan\ntärkeimmistä asioista selkoa ja erittäinkin sellaisista asioista, jotka\nkoskivat sitä alaa, jolla minä palvelin. Olin juuri syventynyt\nlukemiseen, kun huoneeseen astui eräs henkilö, joka kohteliaasti minua\ntervehti ja esitteli itsensä. Hän oli tohtori Borenius, joka tähän\naikaan toimi asiantuntijana Suomen lähetystössä.\n\nHän oli erittäin mielenkiintoinen ja sivistynyt henkilö. Tästä samasta\nmiehestä tuli sittemmin professori Lontoon yliopistoon, ja että\nedessäni oli tavallista lahjakkaampi henkilö, sen huomasi hyvin pian.\nMe keskustelimme ruotsiksi, mutta jo lyhyestä keskustelusta huomasi\nm.m., kuinka hyvin hän osasi käyttää kieltä. Hänen puheensa oli aina\njohdonmukaista ja lauseet olivat aina täydelliset. Panin merkille,\nettei ainoakaan lause jäänyt kesken.\n\nTohtori Boreniukselta sain tietää, että minut oli vapautettu\nsotavankeudesta ja että kirje siitä oli lähetetty juuri samana päivänä\nkuin minä olin karannut Manbyn kämpästä. Kun ottaa huomioon virastojen\nyleisen hitauden, sillä hitaita ovat virastot Englannissakin, niin oli\nkirjelmä aikaisintaan nyt tullut perille. Kyllä tiesin, että\nvapauttamistani koskevat asiakirjat olivat hyvin laaditut, sillä\nkaikesta näkyi, että tämä henkilö osasi hyvin käyttää kynää.\nKohteliaasti keskusteli hän kanssani vielä jonkin hetken, ja minä jäin\ntaas lukemaan sanomalehtiä.\n\nMutta vieläkin piti minun tänä päivänä saada kokea yksi erittäin\nmieluisa yllätys. Sillä ovi aukeni ja kukas muu astui sisään kuin vanha\nhyvä tuttavani maisteri Lauri Hannikainen. Hän oli tullut tänne\nlähteäkseen Karjalan asiantuntijana Pariisin rauhankonferenssiin.\n\nSe nyt siis vielä puuttui. Olin tänä päivänä saanut niin paljon kokea,\nettä minulle kenties suotaneen anteeksi, jos en aivan tarkkaan muista,\nmitä tapahtui.\n\nPuristimme toistemme käsiä, sillä ilo oli molemminpuolinen, ja pian\nolimme sopineet siitä, että Hannikainen toistaiseksi siirtyisi asumaan\nsiihen huoneeseen Highbury-New-Parkissa, jonka minä olin saanut. Ja\nkoska kello läheni viittä, otimme ilman muuta Oton mukaamme ja lähdimme\nminun asuntooni. Mutta matkalla raitiotievaunuun sovimmekin siitä, että\nOtto veisi perille tavaramme sekä ilmoittaisi, että me molemmat\nsaavumme vasta illalla klo 10. Työnsimme pojalle kouraan runsaat\njuomarahat, ja niin meitä oli kaksi, jotka aioimme yhdessä viettää\ntervetuliaisjuhlaa Lontoossa.\n\nSaimme tietää, että aivan lähellä oli eräs City-pankkiirien\npäivällisravintola, ja tänne suuntasimme tiemme.\n\nIstuimme pian sen suuressa salissa ja tarinoimme muinaisia. Minä siinä\npääasiallisesti sain kertoa seikkailuistani ja matkoistani Lauri\nHannikaisen silloin tällöin heittäessä joukkoon jonkun terävän\nsutkauksen, joihin hän, niinkuin kaikki tiedämme, oli mestari. Ja kun\nmainitsin hänelle jotain paikkoja tai nimiä Karjalassa, niin oli\nhänellä heti jotain lisättävää, sillä hän oli vanha Karjalan kävijä.\n\nNäin Hannikaisen viittaavan parille miehelle, jotka olivat astuneet\nravintolasaliin, ja pian oli seuramme lisääntynyt eräällä suomalaisella\narkkitehdillä ja -- Lennart Hohenthalilla, joka kuten muistamme murhasi\nprokuraattori Soinisen sekä senjälkeen pakeni Englantiin.\n\nHohenthalia oli tahdottu aikoinaan mustata seikkailijaksi ja\nsantarmikätyriksi ja ties miksi, mutta jo ensi silmäyksellä näki miehen\nnaamasta, että kaikki tällaiset puheet olivat perättömiä.\n\nHän oli tavattoman virkeän ja nuoren näköinen keskikokoinen hartiakas\nmies, jolla oli avoin katse ja kirkkaat silmät. Hänen koko olennossaan\noli jotain sydämellistä, niin että heti ensi hetkestä tunsi mieltymystä\nhäneen.\n\nMeitä oli siis neljä suomalaista yhdessä ja syötyämme uhkean\npäivällisen aloimme tarinoida whiskylasien ääressä. Sillä täältä\ncitypankkiirien kapakasta ei tätäkään tavaraa puuttunut. Sain siinä\ntoistamiseen kertoa seikkailuistani.\n\nMutta lopulta päästiin sentään nykyaikaankin ja saimme kuulla yhtä ja\ntoista Lontoosta. Lennart Hohenthal toimi täällä liikemiehenä ja oli\nhän onnistunut luomaan itselleen hyvän taloudellisen aseman.\nEnglannista oli tullut hänen toinen kotimaansa ja hän sanoi\ntodennäköisesti loppuiäkseen tänne jäävänsäkin. Perhesuhteet sitoivat\ntänne, mutta Suomea hän aina hellällä mielellä muisteli ja sanoi joka\ntapauksessa käyvänsä kotimaassa, jos vain saisi järjestetyksi itselleen\narmahduksen, niin ettei häntä tänne saapuessaan vangittaisi.\n\nMyös arkkitehti, joka seurassamme istui, oli tullut englantilaiseksi.\nHäneltä sain kuulla, että ulkomaalaisten yleensä on Englannissa vaikea\nsaada itselleen toimia, mutta senjälkeen kuin on päästy alkuun, tulee\ntäällä ulkomaalainenkin aikaan.\n\nSaimme sitten kuulla yhtä ja toista hyödyllistä Lontoon oloista ja m.m.\nannettiin meille se neuvo, että jos sattuisimme Lontoossa eksymään,\nniin oli heti käännyttävä poliisin puoleen. Sitäpaitsi saimme kuulla,\nettä yleensä oli varottava puhumasta saksaa, sillä sen kautta voisi\nhelposti joutua rettelöihin. Varsinkin oli tämä vaarallista\ntavallisissa liikkeissä ja tavallisissa ravintoloissa, jota vastoin\nhienoissa hotelleissa kyllä uskalsi käyttää saksankin kieltä.\n\nCity, jossa nyt oleskelimme, oli muuten siitä merkillinen, että sillä\non oma kielensäkin, n.k. cocney. Se eroaa huomattavalla tavalla\nEnglannin ylhäisön kielestä ja on sillä siksi selvät tuntomerkit, että\nhelposti voi tuntea henkilön, joka kuuluu Cityn konttorihenkilökuntaan.\nSe on siis oikeastaan jonkinlainen keskiluokan kieli ja esim.\nkorkeimmissa piireissä pidetään cocneyn puhumista jonkinlaisena\nalaluokan merkkinä.\n\nCity on muuten liikekaupunki, jossa väkeä on ainoastaan silloin kun\nliikkeet ovat auki. Niinpian kuin ne ovat suljetut, tyhjenee City\nkokonaan, niin että siellä pyhäpäivisin esimerkiksi voi kävellä pitkät\nmatkat näkemättä yhtään ainoata ihmistä.\n\nKlo 9 pantiin ravintola kiinni. Löysimme raitiovaunuun N:o 48, sillä se\ntuli ainoastaan muutaman askeleen päähän, ja astuimme siihen.\n\nKonsuli Söderman, joka muuten asui samassa pensionaatissa kuin mekin\ntulisimme asumaan, oli piirtänyt meille kartan ja sen avulla oli meidän\ntarkoituksemme löytää tuleva huoneemme. Meidän ei tarvinnut muuttaa\nraitiotievaunua ja matka oli noin kymmenen kilometriä, joten saimme\nrauhallisesti valita itsellemme paikat.\n\nOlimme pian löytäneet oikean kadun ja kauan meidän ei tarvinnutkaan\nkävellä, ennenkuin huomasimme seisovamme Highbury-New-Parkilla. Se oli\nleveä bulevaardi, jonka kummallakin puolella oli kaksikerroksisia\nhuvilatyyliin rakennettuja yhden perheen asuntoja puutarhamuurin\nympäröimine puutarhoineen.\n\nJa yksi tällainen oli myöskin meidän pensionaattimme, jonka heti\nlöysimme. Kolkutimme kolkuttimella ovea, sillä täällä päin käytettiin\nsellaista laitosta ovikellon asemesta, ja rouva Niwen, pensionaatin\nomistaja itse, tuli meille avaamaan.\n\nJätimme päällysvaatteemme eteiseen ja astuimme ruokasaliin, jossa m.m.\nkonsuli Söderman rouvansa ja noin 15-vuotiaan tyttärensä kanssa oli.\n\nPian saimme sangen pienen huoneen ja heittäydyimme vuoteeseen.\n\nMutta minua ei nukuttanut. Olihan näinä parina päivänä tapahtunut siksi\npaljon, että minun täytyi kaikessa rauhassa saada selvitellä\najatuksiani.\n\nKaikkein ensimmäiseksi muistin, etten ollut edes hyvästellyt\ntovereitani, niin hätäinen oli lähtöni ollut. Mitähän nämä mahtoivat\najatella.\n\nOlin tullut ihan uusiin oloihin. Olinhan työläispiireistä siirtynyt\nyhtäkkiä hienoon pensionaattiin. Olin puhutellut kahta ministeriä ja\nyhtä pääkonsulia, olin käynyt yhdessä Lontoon hienoimmista hotelleista\nja olin viettänyt kaksi yötä Holstin luona mitä hienoimmassa\nuntuvapatjaisessa sängyssä. Ja nyt olin huoneessa, joka tulisi olemaan\nminun hallussani ja joka vielä tällä kertaa tuntui minusta niin\nhuumaavan ylelliseltä.\n\nPäätin ensi työkseni kirjoittaa tovereilleni, ja minun oli myös\nkirjoitettava kotiin. Mutta sitäpaitsi oli minun alotettava Holstin\nminulle antama tehtävä. Kuinka pystyisin siihen näissä oloissa, kun ei\nkäytettävänäni ollut mitään kirjallisuutta? Käytettävänäni ei ollut\nmitään tilastoa ei Suomesta eikä Muurmannilta. En muistanut yhdenkään\nVienanrannan kaupungin asukaslukua, en tietänyt, kuinka suuri osa\nasujamistosta oli suomalaisia, karjalaisia ja venäläisiä,\npuhumattakaan muista yksityiskohtaisemmista seikoista. Kun kaivelin\nmuistikomeroitani, huomasin niissä arveluttavia aukkoja, sillä olin\nollut lähes yhdeksän kuukautta poissa kaiken kirjallisuuden parista. On\nomituista, kuinka helposti ihminen vieraantuu sellaisista asioista,\njoita hän on ennen hyvin hallinnut, kun joutuu jollekin aivan vieraalle\nalalle.\n\nMinä aloin ottaen alkukohdaksi Paanajärven muistella, mitä Kuusamosta\ntiesin. Aloin sen jälkeen ikäänkuin jonkin varman lähtökohdan saatuani\nlisätä muistiini asioita, jotka koskivat oloja Paanajärvestä itään\npäin. Siirryin tällä tavalla Vienanmeren rantaan ja aloin sen jälkeen\najatuksissani kulkea sitä pitkin pohjoiseen päin koettaen muistella\nmitä siellä olevista paikkakunnista tiesin. Minä huomasin, että minun\nmuistikomeroistani vähitellen alkoi löytyä yhtä ja toista, mutta että\nkaiken päällä lepäsi jonkinlainen selittämätön epävarmuuden verho, niin\nettä jos joku varmuudella olisi väittänyt minun olevan väärässä, niin\nolisin heti alkanut epäröidä.\n\nTämäntapaiset mietiskelyt alkoivat käydä yhä sekavammiksi ja\nsekavammiksi. Lopuksi sekoittuivat mielikuvani kokonaan ja minusta\nrupesi tuntumaan siltä kuin minun promemoriani pitäisi olla valmis jo\nhuomispäivänä ja unissani näin lopulta Holstin sitä hyvin tiukasti\nkovistelevan.\n\n\n\n\nXXXVIII LUKU, jossa tekijä perehtyy Lontoon suureen maailmankaupunkiin\nja jossa tehdään pitkästä aikaa kirjallisia töitä.\n\n\nKun seuraavana aamuna nousin ylös, veti Hannikainen jo kravattia\nkaulaansa, sillä hän oli lähdössä asioilleen kaupunkiin. Minulle tuli\nkova kiire, sillä en tahtonut mitenkään jäädä yksikseni, koska tunsin\nitseni turvattomaksi tässä suuressa kylässä. Hannikainen ei tosin\nosannut sanottavasti puhua englanninkieltä, mutta hän osasi ainakin\nranskaa ja sitäpaitsi oli hänen kielipäänsä siksi hyvä, että tiesin\nhänen pian oppivan sen verran englantia kuin Lontoossa liikkumiseksi\ntarvittiin. Hän oli m.m. kääntänyt englantilaisia kirjoja suomeksi.\n\nHän tuli sitäpaitsi suuresta maailmasta, viimeksi Kristianiasta ja\nTukholmasta, joten hän ei ollut niin tottumaton suuriin liikepaikkoihin\nkuin minä.\n\nOlin siis hyvin pian pukeutunut ja Hannikaisen kanssa yhdessä läksimme\nvierailulle n:o 2 Suomen lähetystöön. Täällä meidän molempien piti nim.\ntavata Holsti, jolta saisimme ohjeita.\n\nHotellin palvelija päästi meidät lähetystön etuhuoneeseen ja täällä\nolivat kaikki kirjat levällään pitkin pöytiä, mutta ketään lähetystön\nvirkailijaa ei näkynyt. Noin klo 12 aikaan ilmestyivät paikalle\npuhtaaksikirjoittajat ja konttorihenkilöt, mutta herra ministeriä ei\nkuulunut, yhtä vähän kuin hänen sihteeriäänkään. Klo 1 aikaan nämä\nvasta saapuivat ja Hannikainen lähti ministerin puheille. Tuskin oli\nHannikainen päässyt sisälle, kun sihteeri saapui etuhuoneeseen. Häneltä\nsain kuulla, että Holstin oli täytynyt sähköteitse saamansa\nkiireellisen kutsun vuoksi suinpäin lähteä Pariisiin, joten en voinut\nenää häntä tavata. Mitään ohjeita siitä, mitä minun oli tehtävä, ei\nHolsti ollut antanut. Samalla sain kuulla, että Holsti itse oli luullut\npääsevänsä viiden päivän päästä takaisin.\n\nHannikaisen audienssi ministeri Donnerin luona näytti käyvän hyvin\npitkäksi, ja käskin senvuoksi vahtimestarin ilmoittamaan Hannikaiselle,\nettä minä odottelen alhaalla hotellin hallissa. Siellä oli nim.\ntilaisuus nähdä paljon ihmisiä ja sentähden ei odotusaika kävisi\npitkäksi, Sitäpaitsi sain selailla sanomalehtiä, niin että mieluummin\nistuin siellä kuin lähetystön pienessä ja ahtaassa eteishuoneessa.\n\nKesti noin pari tuntia, ennenkuin Lauri Hannikainen saapui. Hänen\nkanssaan lähdimme takaisin asuntoomme noutaaksemme sieltä Hannikaisen\ntavarat ja hankkiaksemme hänelle huoneen First Avenue Hotellissa, jonne\nhänen töittensä vuoksi oli paras asettua asumaan. Myös hänelle oli\nHolstin lähtö yllätys, joten hänkin jäi viideksi päiväksi työttömäksi,\nmutta hänellä oli kuitenkin tehtävänä omia töitään, hän julkaisi nim.\ntähän aikaan erästä kirjaa Suomessa ja oli hän nyt tilaisuudessa\ntekemään tämän valmiiksi, joten me päätimme pariksi päiväksi erota. Hän\nlupasi minulle ilmoittaa puhelimessa, milloin saisin häntä auttaa hänen\nKarjalan papereita järjestäessään, johon toimeen hän ryhtyisi tehtyään\nensin oman työnsä. Söimme yhdessä aamiaista ja senjälkeen läksi\nHannikainen hakemaan asemalta monia tavaroitaan, jota vastoin minä\npäätin tutustua Lontooseen.\n\nEn kuitenkaan halua lukijaa väsyttää tavallisella turistikertomuksella,\nsillä matkakäsikirjat voivat antaa Lontoosta parempia tietoja kuin\nminä.\n\nOlin siis nähnyt mielestäni jo paljon Lontoosta ja sain työnikin siksi\nalkuun, että voin ruveta kirjallista selostustani laatimaan. Numeroita\nminulta kuitenkin puuttui, muttä näitä tulisin parin päivän kuluessa\nsaamaan Lauri Hannikaiselta, joka oli vetänyt esille Karjalan\narkistonsa. Uni petti minut, niin että seuraavana päivänä vasta klo 12\ntienoilla kolkutin Lauri Hannikaisen ovea First Avenue Hotellissa. Hän\nei ollut kuitenkaan kotona, mutta sain kuulla että hän pian saapuisi,\nja senvuoksi päätin häntä odottaa.\n\nIstuin siis hotellin vestibyylissä lueskelemassa sanomalehtiä, kun näin\nerään henkilön keskustelevan tiskin ääressä portierin kanssa. Tuli\nsiihen vielä toinenkin mies ja senjälkeen alkoivat kaikki kolme\nneuvotella keskenään ja huomasin, että heidän kaikkien kädet olivat\nkoneöljyssä. Nähtävästi oli joku automobiili mennyt rikki. Siinä\npyyhittäessä rohtimilla käsiä, sattui eräs henkilöistä saamaan mustan\npilkun vaatteisiinsa ja silloin huusi hän avuksensa suomalaisten\nmoniärräistä suojelijaa. Mies oli ilmeisesti suomalainen ja riensin\nhänelle esittäytymään.\n\nHän oli luutnatti Geitel, joka oli hankkimassa täällä Suomen armeijalle\nerinäisiä tarpeita. Hän oli tavannut Hannikaisen ja käynyt tämän kanssa\nedellisenä iltana Richmondissa. Geitel oli ajanut automobiilia ja\nlaskettanut lujempaa kuin asetukset sallivat. Nähdessään poliisin oli\nhänen sentähden täytynyt äkkiä jarruttaa, joten hänen biilinsä oli\nmennyt vialle, ja sitä tässä oli paraikaa korjailtu. Minä katsoin\nmiestä suurella kunnioituksella niinkuin sellaista henkilöä täytyy\nkatsoa, joka kykenee ajaa karahuttelemaan liika lujaa autolla\nLontoossa, jossa vielä väistetään päinvastaiselle suunnalle kuin meillä\ntäällä Suomessa, aina vasemmalle. Geitelin kanssa läksimme hänen\nhuoneeseensa, jossa tapasin vielä toisen tutun henkilön, insinööri Ensi\nSomersalon, joka oleskeli täällä liikeasioissa. Istuimme yhdessä\ntarinoiden, kun myös Hannikainen saapui huoneeseen. Hän oli pukeutunut\nhyvin hienoksi, kaikki hänen vaatteensa olivat viimeistä lontoolaista\n\"snittiä\" ja täällä saikin hyvän puvun 24 tunnissa, kun vain oli aikaa\ntarpeeksi usein käydä sitä koettamassa.\n\nHannikaisen tultua läksimme hänen kanssaan silmäilemään Karjalan\ntilastoa ja sain minä häneltä Karjalaa koskevaa kirjallisuutta,\nsillä hän oli varannut mukaansa kaksoiskappaleita, sekä vastaukset\nkaikkiin niihin kysymyksiin, mitä halusin, Hannikainenhan on m.m.\nTietosanakirjaan kirjoittanut kaikki pitäjätiedot ja samalla tavalla\noli hän myöskin Karjalan paikkakunta-asioihin nähden muodostunut\njonkinlaiseksi eläväksi tietosanakirjaksi, ollen kuitenkin tämä elävä\ntietosanakirja paljon mukavampi kuin vasikannahkakansiin sidottu, sillä\ntäältä löysi hakusanan heti. Me työskentelimme kello 7:ään asti illalla\nja päätimme senjälkeen lähteä päivälliselle. Minä vedin päälleni\nHannikaisen frakin huolimatta siitä, että housut olivat melkoisen\nlyhyet. Hänellä oli sentään Jumalan kiitos mustat sukat, niin että\nkaikki meni täydestä. Varsinkin kun päivällispöydässä nähdään ihmisestä\npääasiallisesti se osa, mikä hänestä on pöydän yläpuolella.\n\nHannikainen oli tutustunut täällä erääseen seuraan, johon kuului pari\nnorjalaista, muuan ranskalainen laulajatar ja pari englantilaista\nkavaljeeria, ja näiden kanssa oli meidän aikomuksemme syödä yhteinen\npäivällinen. Astuimme siis täsmälleen klo 7, niinkuin Hannikainen oli\nsopinut, saliin, jossa päivällinen oli katettuna, mutta huomasimme,\nettei ketään ollut vielä saapunut. Sitävastoin toi kyyppari\nHannikaiselle pienen orvokintuoksuisen kirjeen, jossa meitä pyydettiin\nodottamaan vielä yksi tunti. Seurue oli ollut nim. jossain autoretkellä\neikä voinut saapua aikaisemmin. Emme siis voineet muuta kuin siirtyä\nruokasalista kahvilan puolelle. Täällä sain kuulla m.m. Hannikaisen\nkäynnistä Donnerin puheilla. Hannikainen oli ensin itsepintaisesti\npuhunut Donnerille suomea, mutta kun hän huomasi, ettei Suomen\nministeri Lontoossa osannut tätä hänelle aivan vierasta kieltä, oli hän\nkysynyt Donnerilta norjankielellä, osasiko Donner mahdollisesti tätä.\nSitä oli tämä sanonut osaavansa ja niin alotettiin keskustelu tällä\nkielellä.\n\nMutta pian osoittautui, ettei Donnerin norjankielen taitokaan ollut sen\nkehuttavampi, joten keskustelua lopuksi jatkettiin saksankielellä,\nsillä Hannikainen oli päättänyt, ettei hän ruotsia puhu.\n\nKoska en katso itseäni oikeutetuksi refereeraamaan tätä keskustelua,\nsillä Hannikainen on tätä nykyä vainaja, niin sanon siitä ainoastaan ne\nsanat, jotka Hannikainen toisti monelle muullekin, nimittäin \"Das wäre\nein sehr grosses Unglück für Finnland, wenn Karelien mit Finnland\nvereinigt würde\", eli olisi suuri onnettomuus Suomelle, jos Karjala\nliitettäisiin Suomeen. Tätä oli ministeri perustellut m.m. sillä, että\nKarjalan yhdistäminen Suomeen vähentäisi sivistyneen säädyn\nvaikutusvaltaa Suomessa.\n\nMutta nyt oli meidän seurammekin saapunut ja minä sain pöytätoverikseni\nerään norjalaisen maisterin, joka oli täällä yhteiskuntatieteellistä\ntutkimustyötä suorittamassa. Hän oli erittäin intresseerattu\npolitiikasta ja tunsi hyvin Ruotsin sekä myöskin Suomen olot, joita\nviimeksimainittuja hän oli erikoisesti tutkinut.\n\nMutta pian kävi keskustelu keveämmäksi, sillä päivällisohjelmassa alkoi\npuhtaasti kansainvälinen huvittelupuoli pursua esiin, ja ranskalainen\nlaulajatar oli alkanut esittää laulua toisen kavaljeerinsa säestämänä.\n\nJa illan kuluessa teki jokainen kansallisuus parastaan, mutta\nehdottomasti jäi voitto Suomelle, sillä Lauri Hannikaisen laulut ja\nsoitto hurmasivat kaikki. Oli melkein sama, mikä soittokone hänen\nkäteensä annettiin, aina lähti siitä kauniita säveleitä, ja koko\nkuulijakunta oli haltioissaan. Varsinkin jäivät ranskalaisen\nlaulajattaren kavaljeerit hyvin pian varjoon, sillä laulajattarella ei\nollut lopulta enää silmää eikä korvaa muille kuin Hannikaiselle.\n\nHauskaa yhdessäoloa jatkui pikkutunneille asti ja aamulla heräsin\nHannikaisen sohvalta. Ja vilu minulla oli, sillä täällä ei kuten\nmuuallakaan oltu huonetta lämmitetty yhtään. Söimme häthätää\nensimmäisen aamiaisen, teetä, siankinkkua ja paistettuja kananmunia, ja\nkiiruhdimme töihin.\n\n\n\n\nXXXIX LUKU, jossa virallinen tehtäväni Lontoossa päättyy ja minä lähden\nkotimatkalle.\n\n\nOlin saanut valmiiksi promemoriani käsikirjoituksena ja korjailimme\nsitä yhdessä Lauri Hannikaisen kanssa. Kun eräänä päivänä sopimaamme\naikaan saavuin First Avenue Hotelliin, sain kuulla, että Hannikainen\noli suinpäin lähtenyt Lontoosta Pariisiin. Hän oli juuri noin puoli\ntuntia sitten saanut sähkösanomakutsun.\n\nMinä olin siis jäänyt orvoksi. Minun promemoriani oli Hannikainen\nottanut mukaansa, vaikkei se vielä ollut edes aivan valmis. Holsti oli\nyhä edelleen Pariisissa ja oli hän maanalaisella rautatiellä loukannut\nmuistaakseni jalkansa, joten hänen oli jonkun aikaa pysyttävä\nvuoteessa.\n\nKun aprikoitsin asemaani, tuntui minusta aivan selvältä, että minun\noli odotettava Holstin määräyksiä. Holsti nim. hoiti kaikki\nrauhankonferenssin asiat ja minä taas puolestani olin juuri niissä\ntyöskennellyt. Olin siis ikäänkuin sotamies, jonka oli jäätävä\npaikalleen siksi, kunnes hän saisi päälliköltään uudet määräykset.\n\nNäin ollen oli minulla lomaa ja minä päätin ruveta tekemään Lontoossa\njotain hyödyllistä.\n\nJo ensimmäisenä päivänä olin pannut merkille, että Lontoon parhaat\nkadut olivat päällystetyt lankunpätkillä. Tähän tarkoitukseen\nkäytettiin suurimmaksi osaksi 3 X 9 tuuman lankkuja sekä myös pienempiä\nlankkuja ja battenssitavaraa. Kun en missään niistä kirjoista, joita\nolin saanut käsiini Lontoossa, huomannut mitään tilastoa siitä, kuinka\npaljon tätä tavaraa tarvittiin, ja käytettiinkö tähän tarkoitukseen\nainoastaan pätkiä, vai katkottiinko täällä Englannissa täydet lankut\n\"katukivinä\" käytettäviksi palasiksi, ja kun ei myöskään ollut mitään\ntilastoa siitä, kuinka paljon puutavaraa tähän tarkoitukseen\nkäytettiin, niin tahdoin tätä asiaa tarkemmin tutkia. Sehän olisi asia,\njosta jokaiselle suomalaiselle puutavaran viejälle oli mielenkiintoista\nsaada lähempiä tietoja.\n\nSain helposti selville, että katujen hoito oli erikoisten\nkadunpäällystysyhtiöiden hallussa, mutta että mitään yhtenäistä\ntilastoa ei ollut.\n\nTässä oli minulla siis mielenkiintoinen tutkimusaihe, sillä tahdoin\nottaa selville ensinnäkin, mitkä Lontoon kaduista olivat tällä tavalla\npäällystetyt, ja toiseksi, kuinka paljon puutavaraa niihin tällä\ntavalla oli kiinnitetty. Aloin siis ensin tutkia tätä asiaa, mutta\nsitäpaitsi otin selville, kuinka kauan puutavara keskimäärin\nkadunlaskemisaineena kestää, ja tein myös tässä tarkoituksessa\ntarpeellisia havaintoja.\n\nSitäpaitsi tutkin saharaamin historiaa.\n\nMainittakoon näistä tutkimuksista ainoastaan, että niiden tulokset\nvielä toistaiseksi uinuvat mustetolpon syvyyksissä ja etten ehtinyt\nniitä loppuun suorittaa, sillä sain tietää, että oleskeluni Lontoossa\ntulisi loppumaan.\n\nKarjalan kysymys oli taas joutunut pois tapeetilta epämääräiseksi\najaksi, joten minua ei enää tarvittu. Kun sain tämän tiedon, oli\nminulla taskussani ainoastaan muutama punta.\n\nMinun lähtöpaperini eivät olleet kunnossa, mutta lähemmin harkitessani\nkatsoin parhaaksi olla niitä odottamatta, sillä jokainen odotuspäivähän\nvain kulutti varojani.\n\nMinun täytyi siis uudestaan astella Savoy-hotelliin ja pyytää ministeri\nDonnerilta rahaa. Iällä kertaa oli visiittini ehkä vielä hankalampi\nkuin edellisellä kerralla, sillä ministeri puuhasi paraikaa passia ja\nsuosituksia jollekin Venäjän monarkistille, joka nähtävästi oli\nkorkeassa asemassa ollut henkilö. Hän oli siis ollut pitkän aikaa\n\"ylösotettu\" ja jo hänen luokseen astuessani näin, että hän ei ollut\nhyvällä tuulella.\n\nKun hän kuitenkin sai kuulla, että minä olin lähtöhommissa, niin\nheltisivät rahat jokseenkin helposti, varsinkin kun en pyytänyt enempää\nkuin 20 puntaa.\n\nKun sitten olin maksanut kaikki laskuni pensionaattiin, huomasin, että\nrahavarani eivät suinkaan olleet runsaat. Toisen luokan laivapilettiä\nen voinut ajatellakaan.\n\nLäksin senjälkeen erään ruotsalaisen laivayhtiön konttoriin\ntiedustelemaan laivapilettiä. Täällä oli tiskin takana ruotsalaisia\nmerimiehiä, jotka olivat aivan samalla asialla. Sain tietää, että\ntarvittiin eri lailla papereita, ennenkuin sai edes piletin\nlunastetuksi, enkä sillä kertaa esittänytkään asiaani.\n\nOdottelin siksi, kunnes merimiehet lähtivät pois ja käännyin heidän\npuoleensa. Olin taas saanut seikkailuhalun ja kysyin heiltä neuvoa,\nmitenkä parhaiten voisin päästä laivaan jatkaakseni matkaa heidän\nkanssaan. Ja neuvotteluja pitämään astuttiin erääseen läheisyydessä\nolevaan kolmannen luokan kivijalkakapakkaan. Täällä päätettiin että\nminun nimeni olisi Oskar Rundgren ja että olin Pajalan pitäjästä ja\nJarhoisten kylästä Tornion jokivarrelta kotoisin ja että olin kuulunut\nAlice-nimisen ruotsalaisen kuunariparkin miehistöön, joka parkki oli\nlähtenyt Lontoosta kolme päivää sitten, ja että olin maalla käydessäni\neksynyt kaupungissa ja jäänyt pois laivasta, joka tätä nykyä purjehti\njossain Biskayan lahdella.\n\nJa niin lähdin yhdessä kahden merimiehen kanssa Ruotsin konsulaattiin\nhommaamaan tarpeellisia passituksia matkaa varten.\n\nTäällä kangersivat asiat kovasti, mutta kun sain kuulla, että\npääasiallisena vaikeutena oli se, ettei Ruotsin valtio tahtonut\nkustantaa matkaani, niin sain toverini takaamaan sen, että matkasta\nmaksu kyllä suoritetaan ja kysymys on vain papereista ja että\nGöteporiin saavuttuani tulen heti paikalla ilmoittautumaan etsivälle\npoliisille ja että nyt heti asiasta saadaan ilmoittaa höyrylaivayhtiön\nkonttoriin, jotta laivan kapteeni heti paikalla, kun Ruotsin\npassintarkastajat laivaan nousevat, voi näille ilmoittaa minun\nlaivassaolostani.\n\nSain siis komean Ruotsin vaakunalla varustetun passin, sillä täällä\nnähtävästi ei oltu niin kovin tarkkoja ja muodollisia kuin muualla. Ja\nsenjälkeen kävin höyrylaivayhtiön konttorissa lunastamassa piletin\nGöteporiin. Minun piti lähteä ylihuomenna.\n\nMenin siis kotiin ja ostin matkalla sanomalehden, jonka työnsin\npalttooni taskuun. Olin selvittänyt asiani emännän kanssa ja\njuonut iltateen, jonka jälkeen omassa huoneessani viimeistelin\nmuistiinpanojani. Kun työni oli aivan äkkiä keskeytynyt, täytyi minun\njärjestää paperini siihen kuntoon, että niistä vastedes saisin selvän.\n\nTämä työ kesti myöhään yöhön, kun sattumalta tulin vilkaisseeksi\nostamaani sanomalehteen, ja silloin huomasinkin, että olin ollut\nviikkovillissä ja että minun täytyi lähteä heti, jos mieli ennättää\njunaan ja laivaan.\n\nTulisella kiireellä työnsin tavarani matkalaukkuuni ja hiivin hiljaa\nulos. Onneksi oli ovi sellainen, että sen voi sisältä päin aukaista,\nmutta puutarhamuurin yli täytyi minun kiivetä, sillä muurin portti oli\nvahvalla munalukolla lukittu.\n\nTunsin tien Great Northern Railway Stationille ja läksin tulisella\nkiireellä sinne päin. Matkaa oli ainakin kahdeksan kilometriä eikä\nainoatakaan hevosta tai autoa näkynyt. Hikihatussa minä juoksin ja\nraskaalta tuntui laukku, niin että ylen uuvuksissa saavuin viime\ntingassa asemalle. Lunastin piletin ja ennätin kuin ennätinkin\nNewcastleen menevään junaan. Tällä junalla ennättäisin vielä hyvästi\nperille ennen laivan lähtöä.\n\nÄkkiä oli minun siis lähdettävä Lontoosta ja olin niin väsynyt ja\npökerryksissä, että heittäydyin hervottomana sohvalle enkä herännyt\nennenkuin aamiaisaikaan.\n\nSilloin olin jo kaukana Lontoosta, joka vain sekavina muistoina oli\nmielessäni. Lähtöni oli tapahtunut niin äkkiä, että minun oli täytynyt\njättää tapaamatta erästä vanhaa tuttavaa, jonka jo Muurmannin radan\nvarrella tapasin. Häntä nyt tällä kertaa muistelin.\n\nMaryahan ei tässä kertomuksessa pitkään aikaan ole mainittu, vaan jäi\nhän laivaan Newcastlesta lähtiessäni. Olin heti Lontooseen tultuani\njättänyt Venäjän konsulaattiin hänelle osoitetun pitkän ja monisanaisen\nkirjeen ja saanut häneltä vastauksen.\n\nMary oleskeli eräässä Camden Townissa olevassa\nkarmeliittanunnaluostarissa.\n\nTämän korkeiden muurien ylitse en ollut onnistunut pääsemään, ja vaikka\nkaikenlaisilla tekosyillä olin koettanut tunkeutua pääovesta sisään\nväittäen m.m. olevani Maryn veli, oli vartija säälimättä paiskannut\nluukun kiinni naamani edessä. En tahdo paljastaa tämän pyhän laitoksen\nmysterioita, mutta mainitsen kuitenkin, että sen verran olimme\nsopineet, että minun niinkuin tänä iltana olisi pitänyt syödä hänen\nkanssaan hummeria Sweeting-nimisessä osteriravintolassa Cheapside 158\nLondon E.C., mutta että minä nyt valitettavasti kyllä merimies\nRundgrenin haahmossa kiisin pikajunan nopeudella yhä etemmäksi Marystä,\njoka vähitellen tulisi minua Sweetingsillä odottamaan.\n\nSe oli tosiaankin katkera ja kamala paikka, sillä sitä akkaa, joka\nmeidän kirjeenvaihtoamme oli välittänyt, en mitenkään voinut saada\nkäsiini, koska en muistanut edes hänen nimeään. Ja konsulaatin kautta\nkirjoittaminen Marylle veisi viikkoja.\n\nKiroilin tosiaankin huonoa ajanlaskuani, mutta itse asialle en voinut\nmitään. Olinhan menettänyt yhden elämäni ehkä ihanimmista hetkistä.\n\nNäitä kaikkia mietiskelin, mutta pian olin joutunut hyvälle aamiaiselle\nravintolavaunuun ja se tosiaankin vähitellen haihdutti mielestäni nämä\nikävät mietteet. Itse asiassahan minulla oli syytä olla vain iloinen,\nsillä olinhan nyt matkalla kotimaahan, ja pian alkoi jo Newcastlen\nkaupunki lähestyä.\n\n\n\n\nXL LUKU, joku osoittaa, ettei laivaan ole niinkään helppo nousta,\nvaikka onkin tiketti taskussa.\n\n\nHienoa Wells'in sikaaria poltellen siinä matka kului. Mutta yhtäkkiä\ntunsin ikäänkuin hätkähtäväni, sillä minulle selvisi, että minulla ei\nollut minkäänlaista viseerausta passissani Lontoosta lähtöä varten.\nPassintarkastus Englannissa oli kyllä jo pari viikkoa sitten loppunut,\nmutta siitä huolimatta täytyi kuitenkin vielä tällaisessa tapauksessa\nolla paperi siitä, että poliisilta oli saanut luvan poistua\nkaupungista. Yhä edelleen selvisi, ettei merimies Rundgrenillä myöskään\nollut minkäänlaisia papereita \"sen päälle\", että hän tosiaankin oli\nsaanut nousta laivasta Lontooseen. Asian näin ollen tuntui tämä\nmerimies Rundgren hyvin epäilyttävältä henkilöltä, sillä aivan\ntodennäköistä oli hänen papereistaan päättäen, että hän oli karannut\nlaivasta.\n\nVaikka Ruotsin konsulaatissa olikin uskottu minun kertomukseni siitä,\nettä olin eksynyt Lontoossa ja että laiva oli jättänyt minut, niin oli\nerittäin luultavaa, ellei todennäköistä, että Newcastlen\npassitarkastuspoliisi ei niinkään näitä selityksiä uskoisi, vaan\npäättäisi vähän tarkemmin tutkia tämän merimies Rundgrenin ytimiä ja\nmunaskuita.\n\nSikaari ei enää maistunut ja mieli alkoi tuntua apealta. Minulta\npuuttui siis ainoastaan kaksi sinettiä, mutta noita kahta sinettiä en\nmillään nyt voinut saada. Newcastlen asemalta laivaan oli minulla aikaa\npuoli tuntia ja matka oli sangen pitkä, niin että ainoastaan\nneljännestunti olisi ehkä liikaa aikaa, mutta tämä menisi varmasti\npassin tarkastukseen.\n\nTäytyi katsoa, oliko junassa ketään niistä ruotsalaisista, joiden piti\nmatkustaa samassa laivassa. Englannissa ei junain läpi kulkeminen voi\ntapahtua niin yksinkertaisesti kuin meillä, sillä sitä voi yrittää vain\nasemien kohdalla. Hakeminen oli kuitenkin tuiki turhaa, sillä\nluonnollisesti olivat miehet jo matkustaneet edellisellä junalla.\nVaunussa oli paljon ihmisiä, mutta ei ketään, jonka kanssa minä olisin\nvoinut neuvotella.\n\nTulin siis takaisin vaunuuni, ja päätin asiaa tyynesti harkita. Olin\nkerran kulkenut samaisen tullitarkastuspaviljongin läpitse, mutta\ntapahtui se siksi hätäisesti, että tuskin löytäisin edes tarpeelliset\novet. En ollut varma, osaisinko edes asemalta satamaan. Taisi olla\nsittenkin viisainta, että palaisin Lontooseen takaisin ja koettaisin\njostakin sen poliisikamarista hommata itselleni tarpeelliset sinetit.\nMutta silloin huomasin, että minulla ei ollut tähän varoja. Pilettini\nmenisi mitättömäksi, sillä se ei oikeuttanut muuhun kuin sille\nmäärättyyn laivamatkaan.\n\nPäätin siis joka tapauksessa yrittää ja päätin lähteä asemalta\nlaivarantaan autolla, jotta minulla olisi enemmän aikaa harkita\ntilannetta.\n\nKun siis Newcastleen saavuttiin, otin asemalta heti automobiilin ja\nolin viiden minuutin päästä tullipaviljongissa. Köössä oli ainoastaan\nmuutama henkilö ja minä päätin asettua siihen. Olihan aika\nmielenkiintoista nähdä, mitä siinä sanottaisiin.\n\nTyönnyin siis esille ja ojensin mahdollisimman tyynen näköisenä\npassini. Sen vaikutus oli odottamaton. Sillä ainoastaan pari kertaa\nsiihen silmäiltyään viittasi passintarkastaja poliisille, joka tarttui\nminua kaulukseen ja silmänräpäyksessä heitti minut viereiseen\nhuoneeseen. Täällä istui tiskin takana tuikeannäköinen englantilainen\nkomisariustyyppi, sellainen, jonka elävissä kuvissa hyvin usein olemme\nnähneet. Mutta vasemmalla puolellani näkyi korridoori ja sen varrella\nsuuri määrä rautaristikolla varustettuja ovia, jollaisen taakse\nluultavasti hyvin pian joutuisin.\n\nKomisarius loi minuun läpitunkevan katseen ja kysyi, minkätähden olette\nkarannut laivasta.\n\nNo understand, en ymmärrä, vastasin minä.\n\nMinkämaalainen olette?\n\nNo understand, vastasin minä.\n\nKomisarius käänteli passia. Ruotsalainen, hymähti hän.\n\nMillä puolella Ruotsi on ollut maailmansodassa? kysyi hän vieressä\nistuvalta sihteeriltään.\n\nSaksalaisten puolella, vastasi tämä.\n\nYou are German, (te olette saksalainen), ärjäsi komisarius luoden\nminuun murskaavan katseen.\n\nNo, no, s.o. ei, ei, huusin minä kauhuissani.\n\nJa konstaapeli, joka oli hellittänyt hetkeksi kätensä kauluksestani,\ntarttui siihen uudestaan, niin että palttooni ryskyi ja minä olin\ntukehtumaisillani. En voinut muuta kuin erilaisissa äänilajeissa\ntoistaa tuota no no-sanaa ja huitoa käsiäni.\n\nTällä välin oli komisarius ottanut esille jonkun hyvin rikkinäisen\nmuistikirjan ja alkanut sitä selailla. Siinä oli nähtävästi joitakin\ntulkkien osoitteita, sillä pian hän sanoi: Mr Dahlberg, ja sisään\ntuotiin eräs vanhanpuoleinen herrasmies.\n\nOliko tämä mr Dahlberg joskus ollut ruotsalainen, en tiedä, mutta kyllä\nhän sentään osasi puhua jotain ruotsin, englannin ja tanskan sekaista\nmongerrusta. Mr Dahlberg ilmoitti minulle, alkaa päälle, että minua\nodotti jokseenkin kova kohtalo, sillä tämä englantilainen poliisi ei\npamppua säästä.\n\nMinä ilmoitin, että minä olen ruotsalainen ja sanoin, että on\ntosiaankin kauheata, että puolueettoman Ruotsin kansalaista tällä\ntavalla kohdellaan, ja pyysin hänen apuansa, sillä minä olin muutenkin\nvaikeassa tilanteessa, eikä ainakaan Englannin hallituksella ollut\nmitään hyötyä ruveta minua täällä pidättämään. Todennäköisestihän he\neivät sentään aikoneet minua tappaa ja jos heidän oli täällä minut\nelätettävä, niin maksaisihan sekin joka tapauksessa jotain.\n\n-- Mutta herran nimessä teillähän ei ole passia, sanoi mr Dahlberg.\nMinä sanoin, että passi on komisariuksella ja että passissa on ollut\nviseeraus Lontoosta ja etten tosiaankaan voi käsittää, miksei passi\nkelpaa.\n\nMissä täällä näkyy mitään viseerauksia, sanoi Dahlberg, pitäen passia\nnenäni edessä.\n\n-- Viseeraukset olivat siinä toisessa paperissa, sanoin minä.\n\n-- Ei täällä ole mitään toista paperia, sanoi Dahlberg.\n\n-- Täytyy olla, sanoin minä.\n\n-- Kun olin Lontoossa poliisikamarissa, annettiin minulle täytettäväksi\nplanketti, ja siihen samaan plankettiin poliisi löi sinetin silloin\nkuin minä poliisikamarissa ilmoittauduin. Kun sitten olin käynyt\nRuotsin konsulaatissa ja saanut sieltä tämän passin, löi poliisi vielä\neilen klo 3 aikaan iltapäivällä siihen toiseen paperiin toisen sinetin.\nJa nämä molemmat paperit annoin minä tullivirkamiehelle passia\ntarkastettaessa, niin että hänen on täytynyt nyt hukata niistä toinen.\n\n-- Mikä on tämän tarkastuskonstaapelin nimi? -- kysyin lopuksi.\n\nSitä ei mr Dahlberg sanonut tietävänsä, mutta kysyi minulta, mitenkä\nminä muka voisin todistaa kaiken tämän, mitä minä tässä olin\nvalehdellut.\n\nMinä sanoin, että jos he nyt menevät Göteporin höyrylaivayhtiön aivan\ntullihuoneen edustalla olevaan laivaan ja kysyvät sieltä kolmannen\nluokan salongin merimiehiltä, löytyykö siellä ketään, jotka tuntevat\nmerimies Rundgrenin Pajalan pitäjän Jarhoisten kylästä, ja eivätkö he\nnähneet, että minä täällä tullintarkastajalle jätin kaikki tarpeelliset\npaperit, ja eivätkö he nähneet, että minulla Ruotsin konsulaatissa oli\nkaikki tarpeelliset paperit, niin kyllä tässä pian nähdään, enkö minä\nole puhunut silkkaa totta.\n\nMuutaman minuutin päästä tuotiinkin kaksi tuttua merimiestä\ntodistamaan. Ja siinä sitten puhuimme kaikki kolme yhteen ääneen. Minun\ntäytyi myös olla äänessä, jotta saisin kerratuksi kaikki, mitä olin\npoliisille valehdellut, ja vaikka konstaapeli lopulta pisti kätensä\nsuuni eteen, niin sain kuitenkin auttavasti selitetyksi asiani.\n\nJa nämä kaksi ruotsalaista, joiden nimet tietysti olivat Andersson ja\nJohansson, sanoivat minut jo nuoresta pojasta tunteneensa ja\ntietävänsä, etten kertaakaan ennen ole ollut tekemisissä poliisin\nkanssa ja että oli tosiaankin mahdotonta ajatella, että minä olin\nhalunnut karata laivasta, sillä minä olin siellä puosuna ja olin siksi\nhyvissä kirjoissa laivani omistajan kanssa, että minä varmasti Ruotsiin\npäästyäni tulisin saamaan häneltä samanlaisen paikan.\n\nKoko tämä puhetulva alkoi vähitellen auttaa, sillä konstaapeli hellitti\ntaas otteensa kauluksestani, ja komisarius alkoi käydä miettiväisen\nnäköiseksi. Mutta molemmat ruotsalaiset toverini vaativat vaatimalla\ntehtäväksi pöytäkirja asiasta, jotta myös voitaisiin vaatia\nlainmukainen korvaus kaikesta siitä vahingosta, minkä minä olin\nkärsinyt.\n\n-- Laiva lähtee viiden minuutin päästä he sanoivat, ja meidän\nmolempienhan täytyy siis nyt myös jäädä tänne, sillä emmehän voi jättää\ntoveriamme oman onnensa nojaan. Alkaa päälle täytyy teidän siis korvata\nmeidän kaikkien kolmen piletit ja sitäpaitsi asianajaja, jonka heti\npaikalla käymme hankkimassa. Mutta, lisäsivät miehet, laivassa on vielä\nneljä miestä, jotka tuntevat tämän Rundbergin ja heidät haemme myös\ntänne. Sillä kyllä niin totta kuin jumala meitä sielun ja ruumiin\npuolesta auttakoon tästä iankaikkisesta rettelöimisestä täällä\nNewcastlen tullikamarissa täytyy tulla loppu.\n\nTässä on sitäpaitsi tapahtunut suuri kansainvälinen loukkaus, sanoin\nminä. Sillä täällä on väitetty, että Ruotsi olisi ottanut osaa sotaan\nSaksan puolella, joka on mitä loukkaavin valhe. Tällä tavalla on minua\npuolueettoman Ruotsin alamaista kohdeltu niinkuin vihollista.\n\nTämän lauseen toistivat toverini hyvin voimakkain elein sekä vaativat\nettä pöytäkirjaan merkittäisiin myöskin sen sihteerin nimi, joka on\nlausunut tämän ennenkuulumattoman herjauksen Ruotsin kuningaskunnasta.\n\nTämäntapaisten lauseiden takia on moni korkeassa asemassa oleva henkilö\nmenettänyt virkansa, selitti Andersson.\n\nMutta silloin löi komisarius nyrkkinsä pöytään ja sanoi, että lähtekää\nherran nimessä ja äkkiä, älkääkä milloinkaan enää astuko Englannin\nmantereelle, sillä jos te tulette takaisin, niin teidät ammutaan.\n\nJa äkkiä me poistuimme, sillä ainakin minua peloitti, että komisarius\nperuuttaisi pyhät sanansa.\n\nHyvin pian olin siis päässyt kolmannen luokan salonkiin, joka oli\nlaivan keulassa ja hyvin alhaalla lähellä veden rajaa. Kyllä se kolmas\nluokka näin laivassa on erikoisen yksinkertaisesti sisustettu, sillä\ntämäkään osasto ei muusta laivan ruumasta eronnut muun kuin sen kautta,\nettä siinä oli laudoista tehdyt makuupritsit ja niiden välillä pari\npöytää. Koko laitos muistutti oikeastaan hyvin suuresti Manbyn kämppää,\nsillä erotuksella, että kaikki täällä oli keltaiseksi maalattu.\n\nMiehiä oli salonki täynnä, mutta pilettejä ei sentään oltu myyty\nenempää kuin oli makuutiloja, joten ei kuitenkaan ollut ahdasta.\nIlmanvaihtolaitteet olivat hyvät, sillä vaikka tupakat yhtämittaa\nhöyrysivät, poistui savu aina nopeasti. Sitäpaitsi oli tarpeeksi\ntuhkakuppeja ja muuten oli kaikki kiiltävän puhdasta ja siistiä, joten\nitse asiassa ei matkustus tässä kolmannessa luokassa mitenkään tuntunut\nvastenmieliseltä.\n\nKaikki miehet olivat jo tulleet keskenään tutuiksi ja minut tuotiin\njoukkoon kuin vanha toveri ainakin. Miehiä oli noin 20 ja olivat he\nkaikki merimiehiä. Ja kaikille yhteistä oli se, että useimmalla oli\nenemmän tai vähemmän Matti kukkarossa. Suurin osa oli kuitenkin itse\nlunastanut pilettinsä, vain neljän matkan kustansi valtio.\n\nKiitin ensi työkseni tovereitani hyvästä avustuksesta, mutta nämä\nsanoivat, etten ollut heille missään kiitollisuudenvelassa, sillä\ntäytyihän aina ihmisten tässä maailmassa auttaa toisiaan.\n\nVaara ei kuitenkaan vielä ole ohi, sillä juuri ennen lähtöä saapuu\nlaivaan tarkastaja, joka käy läpi kaikki salongit, ottaa selville, onko\npasseihin tullut myös Newcastlen tullikamarin sinetti. Ennenkuin tämä\ntarkastus on tapahtunut, ei laiva pääse lähtemään.\n\nMinun hiukseni nousivat pystyyn, sillä oikeastaan en ollut päässyt sen\nparempaan asemaan kuin ennenkään. Erotus oli ainoastaan se, että\nminulla nyt kahden sinetin asemesta puuttui kolme sinettiä. Jos minä\ntosiaankin olisin tietänyt, että sinetit ovat näin tuiki tarpeellisia,\nolisi minulla ollut aikaa Lontoossa tehdä niitä vaikka kymmenen. Ja sen\nneuvon annan kaikille, että jos toisen kerran maailmansodan pyörteisiin\njoudutaan, on paras valmistaa ensi työkseen ainakin kymmenkunta\nsinettiä, lähti häntä sitten matkalle minne tahansa.\n\nTäällä oli kuitenkin siitä hyvä, että oli todistajia. Niitähän minulla\noli käytettävänäni 20 ja mahdollisesti oli laivan kapteeni myös saanut\nRuotsin konsulaatista tiedon, että eräs Rundgren-niminen merimies oli\nnyt Ruotsiin matkalla.\n\nMutta kun asiaa harkitsimme, katsoimme parhaaksi sivuuttaa tämän\ntarkastuksen ja senvuoksi läksimme Andersson ja minä laivan\n\"steederskan\" puheille, jonka eräs näistä 20 merimiehestä tunsi.\n\nHän oli keskikokoinen, hieman kypsyneemmässä keski-iässä oleva nainen,\njolle silminnähtävästi mikään inhimillinen ei ollut vierasta. Sillä kun\nhän kuuli, mistä oli kysymys, sanoi hän heti, että tehän voitte tulla\nkyökkiin siksi aikaa.\n\nJa niin seisoinkin kyökissä leikkaamassa makkaraa valkea kokin lakki ja\nkaapu päälläni. Tähän rauhan majaan ei tarkastaja pistäytynyt, ja kun\nolin ollut täällä noin tunnin ajan, alkoivat laivan koneet jyskyä, ja\nnyt tiesin, että Englannin rannikko oli jäämässä taakseni.\n\nRiistin kokin kaavun päältäni, tanssin villin intiaanitanssin lähimmän\nkeittäjättären kanssa sekä poistuin siivoojattaren huoneeseen, josta\nsain takin päälleni, ja nousin kannelle katsomaan, missä olimme.\n\nLaivamme kulki hiljaa Tyne-joen suuta kohti ja pian jo löivät\nensimmäiset Pohjanmeren aallot sen kylkiin. Seisoin kauan aikaa\nkannella, kunnes Englannin manner alkoi hävitä hämärään, ja silloin\nminä vasta tiesin olevani vapaa.\n\nOlinhan Ruotsiin menossa, mutta täällä ei ollut mitään pelättävää,\nsillä Ruotsin olot tunsin ja tulin toimeen maan kielessä. Ja lopuksi\ntiesin, että minulla Tukholmassa oli mahtava turva, nim. tohtori Werner\nCajanus, joka hoiti Suomen lähettilään virkaa Tukholmassa ja oli\nniinkuin jo ennen on mainittu, minun entinen esimieheni.\n\n\n\n\nXLI LUKU, jossa tekijä kolmannen luokan matkustajana tekee hauskan\nmatkan Pohjanmeren yli.\n\n\nKun Englannin manner oli kadonnut näkyvistä, heilutin sinne päin\nhattuani, sillä itse asiassa oli minulla siellä ollut hyvä olla ja aina\nperästäpäin olen muistellut Manbyn kämpän päiviä hauskimpina\nelämässäni. Niin kauan kuin ihmisellä on terveyttä ja hyvät voimat, ei\nmikään ole ihanampaa kuin ruumiillinen työ siksi hyvissä oloissa ja\nsiksi hyvällä palkalla kuin Manbyn kämpässä. Ei siinä tarvinnut\nhuolehtia huomisesta päivästä, sillä niin pian kuin oli kello viiden\npilli soinut, oli vapaa ja sai rauhassa nukkua yön. Ja hyvän unenlahjan\nminä siellä olin saanutkin, sillä kun nukkua halusin, ei aika eikä\npaikka eikä asento merkinnyt minulle mitään.\n\nLaivamme oli alkanut hieman keinua, mutta tämä ei ollut mitään\nJäämereen verraten. Astuin siis takaisin kolmannen luokan hyttiin ja\ntein pienen inventeerauksen. Minulla oli kaikkiaan viisi puntaa rahaa,\nja koska arvelin, että piletti Göteporista Tukholmaan maksaisi\nkorkeintaan kaksi puntaa, niin oli minulla ainakin kolme puntaa\nkulutettavana. Tahdoin nyt juhlia tovereitteni kanssa ja tein heidän\nkanssansa kustannuslaskelman. Päätimme kääntyä siivoojattaren puoleen,\nsillä häneltä sai tavaraa hinnanalennuksella, ja niin hankittiin\nkohtuullinen määrä eväitä. Jokaisen piti saada osansa, sillä nyt\ntahdoin viettää vapautumistani.\n\nSiivoojatar antoi meille pienen laukun, johon tavarat sijoitettiin, ja\nkun illallisruoka tuli esille, aukaistiin laukku ennenkuulumattoman\nriemun vallitessa. Alettiin kertoa kaskuja ja laulaa merimieslauluja.\n\nKaikki tapahtui siivosti kuin sivistyneessä seurassa. Minä olin\nhassannut ennenkuulumattoman paljon ja olin siis kaikkien suuressa\nsuosiossa. Merenkäynnistä en tietänyt mitään ja aivan vähitellen siinä\nmies toisensa jälkeen kömpi pritsilleen maata, kunnes meitä lopulta oli\nainoastaan kolme ylhäällä.\n\n-- Nyt me lähdemme peräkannelle, sanoi eräs ystävistäni, ja istumme\nsiellä ulkoilmassa niinkuin herrat ainakin, sillä ei siellä nyt ketään\nole ainakaan sellaisia, jotka meidät ajaisivat pois.\n\nJa niin lähdettiin. Löysimme peräkannelta pöydän tuoleineen ja sille\nlevitimme herkkumme. Oli verrattain tyyni ja kirkas yö, kuu ja tähdet\nvalaisivat taivaan ja laivamme jyskytti hyvää vauhtia eteenpäin. Ei\nollut pahoin kylmäkään, vaikka meillä ei ollut päällysvaatteita\npäällämme.\n\nOlimme istuneet vähän aikaa, kun jostain hytistä ilmestyi kannelle eräs\nyöteloilta noussut silmälasipäinen vanhanpuoleinen herrasmies. Me\nnäimme heti, mitä asiaa hänellä oli, sillä hän kohotti itsensä\nreelingin yli ja uhrasi korkealla äänellä veden jumalille.\n\n-- Herra jumala, kuinka hyvää yksi viinaryyppy tekisi, kuulimme hänen\nvoihkivan itsekseen.\n\nJa tuskin oli hän tämän saanut sanotuksi, ennenkuin Oskar seisoi hänen\nedessään ja ojensi hänelle täysinäisen akvaviitilasin. Se painui heti\nääriään myöten mieheen ja hän sanoi: -- Minun täytyy lähteä hakemaan\nvilttejä, sillä niitä on salongissa, niin saamme istua täällä hetken\naikaa, kyllä minä maksan puolestani.\n\nJa niin istui patruuna Larsson meidän joukkoomme.\n\n-- Tästä tulee kaunis historia, kun minun akkani herää, huokaili\npatruuna jonkun ajan kuluttua. -- Jos minä menen hyttiin takaisin,\nalkaa kotiripitys heti, sillä hänen heräämättään en enää sinne voi\npäästä, ja kun minä olen täällä, niin alkaa hän heti herättyään minua\nhakea, ja kyllä siitä tulee myös aikamoiset markkinat. Ja sitäpaitsi on\nminulla vielä anoppimuorini laivassa.\n\nMeiltä olivat alkaneet tavarat loppua, ja kaikki merkit osoittivat,\nettä olimme saaneet aivan hyvän rahapussin käsiimme. Kauttarantain\nkoetin tiedustella, missä tämä rahapussi oli, jokseenkin tähän tapaan.\n\n-- Minä olen myös aikoinani ollut naimisissa ja kyllä minäkin silloin\nolin kaikkien vuosituhansien suurin tohvelisankari. Ja sitäpaitsi\npitivät minun vaimoni ja anoppimuorini hallussaan kaikki rahani, niin\nettä minun täytyi tehdä kapakoissakin velkaa.\n\nSelvisi, ettei patruuna Larssonin asema ollut sentään niin huono, sillä\nhän kyllä talossa hoiti kassan, mutta hänen vaimonsa ja anoppimuorinsa\npitivät muuten hänestä hyvää huolta.\n\nNyt katsoin hetken tulleen ja esittelin itseni sekä kerroin\nseikkailuni, jotka lukija jo ennestään tietää. Olimmekin saaneet hyvän\nseuralaisen ja entisen ylioppilaslaulajan joukkoomme. Pian tuli myös\noikean aamukahvin aika ja Ruotsin ilojuomaa sen kera maisteltiin. --\nMutta äkkiä vääntyivät uuden ystävämme kasvot pelosta ja kauhusta.\n\nPaikalle oli ilmestynyt lujatahtoisen näköinen elähtänyt naisihminen.\nHän lähestyi uhkaavan näköisenä, tarttui patruunaa käsipuolesta, ja\npahankurisen lapsen tavoin talutettiin ystävämme laivan peräkannelle\npäin ja minä näin myös parhaaksi kadota. -- -- --\n\nMinun ei tehnyt mieleni maata, sillä olin vielä kaikkein parhaimmalla\ntuulella. Kello oli siinä kymmenen aikaan aamulla ja sain kuulla, että\nTanskan rannikko pian alkaisi näkyä. Olin päättänyt olla ylhäällä niin\nkauan aikaa, että näkisin siitäkin vilauksen, ja kävelin edestakaisin\nlaivalla. Pian kuitenkin alkoi ilmestyä muita matkustajia, ja koska\nminulla oli etukansilippu, täytyi minun lähteä sinne, sillä en ollut\nvarma siitä, että olin oikeutettu kävelemään täällä päin.\n\nKello kymmenen tienoissa näkyi Skagens Horn ja senjälkeen Tanskan ranta\nvähitellen katosi näkyvistä. Olimme kulkeneet hieman itäpohjoista\nkohti, joten olimme noin puoli leveysastetta pohjoisempana kuin\nEnglannista lähtiessämme. Vasta nyt huomasin, kuinka pohjoisessa\nTanskaan verraten Suomi sentään on. Tanskan ilmanala on paljon\nlämpimämpi ja kosteampi kuin Suomen. Aivan suuri erehdys on, että\nSuomessa aina koetetaan maanviljelyksessä seurata Tanskan esimerkkiä.\nSen maaperä ja ilmasto ovat siksi paljon edullisemmat kuin meidän,\nettei meillä koskaan voida saavuttaa niitä saavutuksia kuin siellä.\n\nMutta oli jo aika lähteä aamiaiselle, sillä suolainen meri-ilma oli\nantanut ruokahalua. Painuin takaisin ruumaan, mutta täällä vallitsi\nhävityksen kauhistus. Kaikki miehet olivat sairaina ja valittivat\npäänsärkyä.\n\nMinuakin alkoi raukaista ja minä vetäydyin pritsilleni nukkumaan.\n\nEn tiedä, kuinka kauan olin maannut, kun kuulin, että Ruotsin ranta oli\nnäkyvissä. Kelloni oli nimittäin taskussa seisahtunut, se oli eilen\njäänyt vetämättä. Joka tapauksessa oli vielä valoisaa, kun kokoonnuimme\nlaivankannelle katsomaan lähestyvää Ruotsia. Siellä seisoimme kaikki ja\njokainen oli iloissaan.\n\nYhdessä ryhmässä seisoivat nuo neljä kruununkyytiläistäkin, eräs heistä\nheilutti hattuaan ja huusi: Hell dig Sverige, guldfiskarna komma! (Hei\nsinuas, Ruotsi, kultakalat saapuvat.)\n\nMutta yhtäkkiä tunsin taas puserrusta rinnassani, sillä minun muistiini\nvälähti passini, josta kuten tunnettua puuttui nuo kolme sinettiä.\n\nJa se olikin juuri kreivin aikaan, sillä laivan vauhti alkoi hiljetä ja\nluotsi ja passintarkastaja nousivat laivaan. Minä syöksyin Akselin\npuheille ja kysyin häneltä, mitä nyt oli tehtävä.\n\nMutta Aksel sanoi: Ei ole nyt enää mitään hätää, sillä nyt me olemme\nRuotsissa, ja korkeintaan ne vievät sinut etsivän poliisin\nkeskusasemalle. Jätä vain Rundgrenin passi tarkastettavaksi.\n\nEräs laivamies oli tullut passeja kokoamaan ja hänelle ojensin minäkin\npaperini.\n\nJa senjälkeen kulki laiva Göteporin laivatokkien läpi satamaan. Olisi\nollut siinä ehkä paljon nähtävääkin, mutta minä en mitään nähnyt, sillä\nminä pelkäsin joutuvani kiipeliin. Olinhan huiputtanut Ruotsin\nkonsulaattia ja luultavasti eivät viranomaiset siitä olisi hyvillään.\nEhkä saan tänä iltana selitellä asioitani jollekin Göteporin\npoliisikomisariukselle.\n\nMutta laiva oli tullut rantaan, laituri laskettiin alas ja sen suulla\nseisoi passintarkastaja huutaen aina kullekin matkustajalle nimen ja\nantaen hänelle paperit. Ja aina senjälkeen painui tämä onnellinen\nsatamalaiturin taakse tullitarkastukseen. Mutta Rundgrenin nimeä ei\nkuulunut. Koko minun seurani hävisi ja lopuksi seisoin minä yksinäni\nkannella. -- Heter ni Rundgren? sanoi tarkastaja.\n\nKyllä, vastasin minä.\n\nTe seuraatte mukana etsivään poliisiin. Menkää noutamaan tavaranne.\n\nJa niin astuin minä passintarkastajan seurassa laivalaiturille, sieltä\nsivu tullitarkastuksen ajuriin, jonka jälkeen ajettiin katuja ylös ja\nkatuja alas, kunnes viimein seisoimme poliisikamarissa jonkunlaisessa\nulkomaalaisten osastossa.\n\nMatkalla olin ehtinyt ajatella asemaani ja katsoin parhaaksi tunnustaa,\nmitä olin tehnyt. Tällä tavalla mm. tulisin tilaisuuteen käyttää\nhyväkseni Cajanuksen apua. Saisin tarpeen vaatiessa asianajajan ja\nainakin jonkun ajan päästä varmasti asiasta suoriutuisin.\n\nSanoin siis komisariolle, kuka olin, ja vedin esille oikean Suomen\nkonsulaatin passin. Komisarius käänteli passia, siirtyi viereiseen\nhuoneeseen, palasi takaisin erään vanhan siviilipukuisen herrasmiehen\nkanssa ja kuulustelu alkoi uudelleen. Sain noin pari tuntia selvitellä\nja lopuksi ehdotin, että sähkötettäisiin Cajanukselle Tukholmaan.\n\nMutta sitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä vanha herra sanoi, että hän\nuskoo, mitä minä olen kertonut, ja että me tässä tapauksessa voimme\nsivuuttaa kaikki muodollisuudet. Ja niin kirjoitettiin passiini, että\nolin vapaa matkustamaan Ruotsissa, ja lyötiin siihen leima, ja nyt\nolivat siis kaikki paperini reilassa.\n\nEn ehtinyt enää junalle ja kello oli jo lähes kahdeksan illalla, joten\nminun oli etsittävä yösijaa. Olin laivalla kuullut, että pari\ntovereistani menisi Hotel Garniin, ja läksin tätä hakemaan. Helposti se\nlöytyikin, ja kun kysyin, oliko tänne äskettäin tullut ruotsalaisia\nmerimiehiä sekä mainitsin Akselin ja Oskarin nimet, niin vietiin minut\nheidän huoneeseensa.\n\nHeillä oli suuri huone, joten siinä oli tilaa minullekin. Rahaa ei\nheillä luultavasti ollut, mutta krediittiä saatiin, kun minä jätin\nsiivoojattarelle kultakelloni sillä puheella, että saisin sen\nhuomenaamuna viedä panttilainastoon. Tilasimme siis ruokaa ja olutta.\n\nOlin nyt päässyt kaikista vaikeuksista ja edellinen yö väsytti minua\nkokolailla. Väsyneitä olivat toveritkin, niin että syötyä joimme jonkun\npullollisen olutta ja senjälkeen riisuuduimme ja panimme maata.\n\n\n\n\nXLII LUKU, josta selviää, että ei ole hyvä erehtyä rautatiepilettien\nhinnoissa.\n\n\nKun aamulla heräsin klo 10 korvissa, olivat toverini jo livistäneet\neikä heistä näkynyt jälkeäkään.\n\nMinä jo vähän pelkäsin, että he olivat luikkineet tiehensä jättäen\nosansa maksamatta, mutta siivoojattarelta sain kuulla päinvastoin, että\nhe olivat maksaneet enemmänkin kuin osansa, sillä he olivat maksaneet\nhuoneen kokonaan. Minä pyysin siis kelloani ja läksin sitä panttaamaan.\n\nKoska olin hotelliin velkaa noin parikymmentä kruunua, päätin ottaa\nkellostani ainoastaan 50 kruunua, sillä silloinhan se oli helpompi\nlunastaa takaisin. Kun tulin panttilaitokseen ja vedin esille aarteeni,\nsiis kultakellon perineen, jotka myöskin olivat kullasta, yhteensä noin\n30 punnan arvoisen, niin oli niin ja näin, että sain siitä 50 kruunua.\nPanttaaja väitti, että tuollaisen kellon saisin Ruotsissa sadalla\nkruunulla, joka tietysti oli aivan tyhjää puhetta.\n\nSovimme kuitenkin, kun en sen enempää halunnutkaan, ja minä kävin\nhotellissa maksamassa laskuni. Sen jälkeen etsin aseman ja sain tietää,\nettä juna lähtisi noin kahden tunnin kuluttua. Läksin siis kävelemään\nkaupungille, mutta liikuin ainoastaan rautatieaseman läheisyydessä,\njotten eksyisi. Tällä matkalla tapasin hyvin paljon humalaisia\nhenkilöitä ja sain eräässä ruokalassa kuulla, että tänään oli se n.k.\nkvartalsliterin jako. Ruotsissa jaettiin nim. väkijuomia, konjakkia ja\nsitä väkevämpiä aineita, kutakin vastakirjaa kohti tähän aikaan neljä\nlitraa vuodessa ja juuri nyt saivat göteporilaiset tämän litransa. Se\nmuuten tuntui koko kaupungissa, sillä aina vähän väliä tuli vastaan\nhenkilöitä, jotka tulivat puhuttelemaan. Eräskin henkilö tuli vastaani\nja tiedusteli minulta, missä tämä liiteri jaettaisiin mutta minun\ntäytyi ilmoittaa, että olin aivan vieras kaupungissa enkä siis sitä\ntietänyt.\n\nKun ilman päämäärää kävelin, tulin kohdanneeksi monta kertaa tämän\nsaman henkilön ja lopuksi hän pysähtyi minun eteeni ja sanoi: -- Kyllä\nminä tiedän mikä sinä olet.\n\n-- No mikä sitten, kysyin minä.\n\n-- Juu, sinä olet dekkari (salapoliisi), vastasi mies.\n\nNähtävästi sai mies tämän käsityksen siitä, että minä niin nuuskivan\nnäköisenä kuljeskelin kaupungilla, tai mahdollisesti oli hänellä jotain\nomallatunnollaan.\n\nMinulla oli vaistomainen aavistus siitä, että minulla oli vähän rahaa,\nja sentähden en uskaltanut mitään tuhlata, jotta saisin varmasti\npiletin. Tämä aavistukseni toteutuikin, sillä kun minä asemalla ostin\nkolmannen luokan piletin Tukholmaan, niin eivät rahani olisi\nriittäneet, ellei piletinmyyjä hyväntahtoisesti olisi ottanut erästä\nrikkinäistä liivintaskustani löytämääni floriinin rahaa. Kun siis\nastuin junaan, olin aivan kemiallisesti puhdas rahasta. Minun oli\nmatkustettava koko päivä ja seuraava yö ja vasta seuraavana aamuna\nkello yhdeksän tienoissa saapuisin Tukholmaan.\n\nMitään hätää minulla tietysti ei ollut, sillä olinhan hyvin ruokittu,\nmutta ensimmäinen puute, jonka huomasin, oli se, ettei minulla ollut\ntupakkaa. Kun nim. menin tupakkavaunuun ja minun piti sytyttää\npaperossi, niin huomasin, että miltei täysinäinen paperossilaatikkoni\noli jäänyt Hotel Garnin pöydälle.\n\nTämä oli arvokas löytö sille, joka sen sai käsiinsä, sillä tähän aikaan\nei Ruotsissa saanut kunnollista tupakkaa. Sielläkin poltettiin\npääasiallisesti nikotiinivapaita paperosseja, jotka olivat tehdyt\nhumaloista ja nauriinlehdistä ja ties mistä.\n\nMatka sujui kuitenkin juttelemalla vaunussa olijoiden kanssa ja\nkatselemalla ohikiitäviä maisemia. Vaikka olimme Ruotsin parhailla\nviljelysseuduilla, niin näytti kaikki kuitenkin pieneltä ja\nvaatimattomalta siihen verraten, mitä Englannissa olin tottunut\nnäkemään.\n\nVaunussa olijat keskustelivat ylipäänsä kalliista ja vaikeista ajoista.\nAivan yleinen väite oli se, että saksalaiset olivat puhdistaneet sodan\naikana Ruotsista kaikki elintarpeet, ja senjälkeen syytettiin\nulkomaalaisia siitä, että näitä oli heinäsirkkaparven tavoin pesiytynyt\nmaahan ja että ne nyt vuorostaan söivät Ruotsin putipuhtaaksi. Heidän\nsyytänsä oli koko kallis aika ja heidän syytänsä oli se, että\nasunnoista oli tullut suuri puute. Jos tätä menoa jatkuu, sanottiin,\nniin lopulta ruotsalaisella ei ole tilaa omassa maassaan.\n\nMyös täällä vaunussa tuntui kvartalsliterin vaikutus. Vaunuja oli\njunassa paljon ja oli siinä hyvin tilaa siitä huolimatta, että\nliikuttiin Ruotsin ehkä vilkasliikkeisimmällä radalla. Kun minulla ei\nollut tupakkaa eikä rahaa enkä siis voinut hankkia itselleni\nsanomalehtiä, alkoi aika käydä pitkäksi. Minua rupesi myös vaivaamaan\nmeritauti, jonka aina merimatkan jälkeen maalla tunnen, ja senvuoksi\nkäärin palttooni päänaluseksi ja heittäydyin maata. Olin saanut hyvän\nunenlahjan ja nukuin heti.\n\nKun heräsin, oli jo hämärä. Mutta mikä oli kaikkein pahinta, aloin\ntuntea, että minun oli nälkä. Ja koska tiesin, etten mitenkään voinut\nhankkia itselleni ruokaa, alkoi tämä vaivata vielä enemmän.\n\nKatsoin junan akkunasta ulos ja huomasin, että olimme tulleet seutuun,\njossa oli talvi. Ulkona tuiskusi lumiräntää ja kaikki näytti synkältä.\nOlin tullut Pohjolaan lämpimästä maasta. Kun juna pysähtyi, oli\nsaavuttu eräälle ravintola-asemalle. Minäkin lähdin jaloittelemaan, kun\nei ollut muutakaan tekemistä.\n\nKävelin siinä edestakaisin, kun yhtäkkiä eräs käsi laskeutui\nhartioilleni. Käännyin ympäri ja kukas muu seisoi edessäni kuin\npatruuna Larsson.\n\n-- Jassoo, te olette päässyt onnellisesti jatkamaan matkaa, hän sanoi.\nKyllä täällä Ruotsissa helposti voi kulkea, kun tänne vain kerran\npääsee, sillä ei täällä kukaan kysy passia. Sellaiset ovat aivan\ntarpeettomia meidän vapaassa maassamme.\n\nPatruuna Larssonissa tuntuivat mitä selvimmin kvartalsliterin\nvaikutukset. -- Mennään asemaravintolaan ottamaan joku voileipä ja\nhaukkaamaan vähän olutta, hän sanoi. Minun akkani ja anoppimuorini\njäivät Göteporiin, sillä minä sanoin, että minä olen saanut\nsähkösanoman ja että minun juuri nyt täytyy lähteä Tukholmaan.\n\nMinä kiitin tarjouksesta ja vedin naamaani kuumeentapaisella kiireellä\npari voileipää. Kun patruuna Larsson huomasi, että minulla oli nälkä,\notti hän mukaan suuren voileipäpaketin ja niin siirryimme junaan, joka\njuuri teki lähtöä. Kun hän huomasi, että minulla oli kolmannen luokan\npiletti, kehoitti hän minua tulemaan mukaansa toiseen luokkaan, luvaten\nmaksaa lisämaksun. Sinne noudin siis tavarani ja niin istuimme\nmukavassa makuuvaunuosastossa.\n\nPian huomattiin, että patruuna Larssonilla oli kvartalslitereitä\nenemmältä, ja hän ilmoitti, että hänen kaltaisensa liikemiehet saivat\nniitä enemmän kuin muut edustamistarkoituksiaan varten. Ja niin alkoi\npatruuna Larsson edustaa.\n\n-- Kyllä tämä Brattin systeemi on pirullinen järjestelmä, hän sanoi.\nSillä sehän suorastaan pakottaa ihmiset juomaan. Kun ainoastaan neljä\nkertaa vuodessa saa sen verran konjakkia, että se tuntuu päässä, niin\ntäytyy kaikkien muina aikoina latkia viinejä ja olutta hirmuiset määrät\npäästäkseen edes hieman nousuun. Menetteleehän se semmoiselle, joka\ntuontapaisesta vesipitoisesta roskasta tulee päihinsä, mutta vähänkin\nvanhemman juopon täytyy ylläpitää yhtämittaista humalaa. Jos yhdenkin\npäivän on selvänä, niin pohja häviää ja tarvitaan hirmuiset määrät\npäästäkseen uudestaan hyvälle tuulelle. Ei siis auta muu kuin pitää\nitsensä aina pienessä tällissä, ja vieläpä täytyy varata itselleen\ntavaraa yöksikin, ettei aamuksi ennättäisi tulla vesiselväksi.\n\n-- Mutta se vedenpaljous, joka tällä tavalla tulee ruumiiseen, ei\nsuinkaan ole vaaraton. Minusta tuntuu aivan siltä kuin minä olisin\nsaanut vesitaudin, sillä minä hikoilen kuin sieni päivät ja yöt.\n\nJa tässä puheessa oli kyllä perää, sillä arvoisa patruuna oli punainen\nkuin krapu ja märkä kuin sieni.\n\nMutta vähitellen kuitenkin patruuna alkoi tulla \"stämninkiin.\" Hän\nkäski minun mennä katsomaan, voitaisiinko jostain saada musiikkia.\n\nMinä hieman estelin, sillä olimmehan makuuvaunussa, ja vähitellen\ntulisi maatapanoaika, joten se ei tänne oikein soveltunut.\n\n-- Ei tee mitään, sanoi Larsson. Jos joku tulee rähisemään, niin\nannetaan sille ryypyt, kyllä sillä suu menee tukkoon. Ja kun patruuna\nminua patisti, lähdin lopulta katsomaan, olisiko viereisessä kolmannen\nluokan vaunussa ketään musiikkimiestä.\n\nJa löytyihän se. Löysin sieltä erään ruotsalaiset \"bevääringin\", joka\nmielihyvällä teki minulle seuraa. Hän oli farmaseutti tai joku muu\napteekkilainen ja harmonikallaan osasi hän soittaa melkein minkä\nkappaleen tahansa, mutta sitäpaitsi osasi hän esittää kupletteja ja\nlausua runoja. Hänen taiteensa oli tosiaankin suurenmoista ja oli hän\nmielestäni aivan täydellisesti meidän Tannerimme arvoinen. Mutta aina\nkun joku sopiva laulu tuli, yhdyimme me patruuna Larssonin kanssa\nloppusäkeisiin ja ilo oli korkealla.\n\nMutta konduktööri ilmestyi ovelle ja vaati hiljaisuutta. Larsson kaasi\nhänelle vankan juomalasillisen ja pyysi häntä ottamaan ryypyn.\n\nMutta tällä kertaa oli satuttu väärään mieheen, sillä konduktööri\nsanoi: Täällä junassa ei saa nauttia väkijuomia.\n\nPatruuna Larsson räyhäsi vastaan. -- Älkää olko pikkumainen, hän\nselitti.\n\n-- Minä otan nämä pois, sanoi konduktööri, ja korjasi haltuunsa\ntäysinäisen konjakkilasin ja patruuna Larssonin melkein täysinäisen\nkonjakkipullon.\n\n-- Minä protesteeraan, sanoi patruuna Larsson. Minä olen vapaa Ruotsin\nkansalainen ja minulla on espanjantauti ja minä tarvitsen konjakkia,\närtyi patruuna. Se on laillisesti hankittua tavaraa ja te ette voi sitä\nminulta riistää.\n\n-- Kaikki tämä selviää ensi asemalla, sanoi konduktööri. Saamme siellä\nkeskustella asiasta asemapäällikön kanssa. Onko teillä pilettejä?\n\n-- On, vastasimme yhteen ääneen.\n\n-- Näyttäkää ne tänne, sanoi konduktööri.\n\nMe vedimme ne esille ja silloin huomattiin, että sotamiehellä ja\nminulla oli kolmannen luokan piletit.\n\n-- Mutta teillähän on ainoastaan kolmannen luokan piletit, ärjäisi\nkonduktööri.\n\n-- Niin on, mutta Larsson maksaa eroituksen. Patruuna Larsson ei ole\nsaita, ärhenteli isäntämme.\n\nJa niin pisti patruuna Larsson mahtavin elein kätensä povitaskuunsa ja\nsenjälkeen muihin taskuihinsa ja senjälkeen palttoonsa taskuun ja alkoi\nkomppia penkkejä ja hyllyjä ja kapsäkkejä. Mutta lompakko oli poissa.\n\n-- Siinä oli 2,000 kruunua ja 10,000 kruunun aksepti, huudahti Larsson\nkauhuissaan.\n\nMinä vedin vaunun oven kiinni ja kehoitin, että konduktööri tarkastaisi\nkaikkien meidän taskut. Ja sen teki konduktööri ja Larssonkin, mutta\nilman mitään tulosta.\n\nTällä välin oli Larsson alkanut tulla juovuksiin ja alkoi räyhätä yhä\nenemmän. Minä vaadin saada tarkastaa teidät, sillä jos lykky on hyvä,\nolette te varastanut lompakon, räyhäsi hän konduktöörille.\n\nKaikki selviää seuraavalla asemalla, sanoi konduktööri, sillä se tulee\npian. Te seuraatte minua asemapäällikön konttoriin ja myös nämä herrat\nsaavat tulla tekemään tiliä siitä, että ovat matkustaneet toisessa\nluokassa kolmannen luokan piletillä.\n\nMutta Larsson oli suunniltaan. Hän huitoi käsiään ja ärjyi niin että\nsuu vaahtosi, ja sanoi toimittavansa konduktöörille potkut virasta,\nvaativansa hirmuisen vahingonkorvauksen sekä haastavansa hänet\noikeuteen kunnianloukkauksesta.\n\nMyöskin konduktööri oli kiivastunut ja sanoi hänkin puolestaan\nhaastavansa Larssonin oikeuteen kunnianloukkauksesta, sillä Larsson oli\nmeidän läsnäollessamme syyttänyt häntä taskuvarkaaksi.\n\nMutta juna pysähtyi asemalle ja meidän oli lähdettävä.\n\nAsemalla oli ainoastaan muutama ihminen, sillä oli jo myöhä ilta. Ilma\noli jo kirkastunut ja kovalla elämällä väitellä pauhasivat konduktööri\nja Larsson keskenään. Kun oltiin päästy aseman laiturille, teki Larsson\ntenän, ja konduktöörin ja hänen välillään syntyi käsikähmä.\n\nMutta ellei asemalla ollut ihmisiä, niin oli niitä junan vaunuissa sitä\nenemmän, ja pian oli asemasillalla hyvä tungos molempien räyhäävien\nmiesten ympärillä.\n\nSilloin näin minä oikean hetken lyöneen ja päätin hävitä. Astuin radan\npoikki junan taakse ja ratavallin yli erään halkopinon taa miettimään\ntilannetta. Harkitsin viisaimmaksi jättää tämän junan ja matkustaa\nseuraavalla.\n\nMutta kun ei junaa vielä kuulunut lähteväksi, niin päätin yrittää\nsittenkin matkustaa tällä junalla. Päätin hypätä junaan juuri silloin\nkuin se jo oli liikkeessä. Sillä tavalla pääsisin ainakin sivuuttamaan\ntämän aseman.\n\nKatselin siis, missä olisi aivan täysinäinen vaunu, ja löysin erään\nkolmannen luokan vaunun aivan junan loppupäässä ja tämän sillalle\nnousin juuri silloin kun juna oli lähtenyt liikkeelle. Pääsin\nhädintuskin kapsäkkeineni sisään, kun vaunun ovi lyötiin kiinni.\n\nOlin taas jätkäjoukossa, sillä väki vaunussa oli runsaasti\nkvartalsliteriä nauttinutta rautatietyöväkeä. Työnsin palttooni\nkapsäkkiin ja otin sieltä päälleni toisen takin. Sitäpaitsi pistin\nknallini hyllylle ja löin päähäni lippalakin. Tällä tavalla olin hieman\nmuuttanut ulkomuotoani ja sain rauhallisesti jatkaa matkaa.\n\nMyös tämän vaunun matkustajissa oli tapaus Larsson herättänyt huomiota\nja kaikki keskustelivat siitä, minkälaisen rangaistuksen hän tulisi\nsaamaan.\n\n-- Jos se olisi työmies, niin olisi hän varmasti saanut pamppua ja\nlinnaa, mutta herrana hän asiasta kyllä selviää.\n\nJoka tapauksessa olivat Larsson ja bevääringi jätetyt pois junasta,\nmutta minua ei oltu erikoisesti etsitty.\n\nNiin kului matka onnellisesti ja aamulla klo 9 tienoissa saavuin\nTukholmaan.\n\n\n\n\nXLIII LUKU, jossa tekijä onnellisesti saapuu kotimaahan.\n\n\nOlin saanut Lauri Hannikaiselta tietää Suomen lähetystön osoitteen\nTukholmassa, joten sinne pian löysin. Se avattiin kuitenkin vasta klo\n10, joten minun täytyi hieman odotella.\n\nTunsin hyvin tohtori Cajanuksen tavat ja tiesin, että hän entisenä\nakateemisena kansalaisena saapuisi virastoonsa täsmällisesti 15\nminuuttia yli eikä sekuntiakaan aikaisemmin tai myöhemmin. Ellei hän\nsilloin voisi saapua, ilmoittaisi hän täsmällisesti 10.15, milloin hän\non tavattavissa. Kun siis 14 minuuttia yli astuin lähetystön ovesta\nsisälle, sain odottaa täsmälleen yhden minuutin, kun telefoni soi ja\nCajanus ilmoitti saapuvansa klo 2 päivällä. Tämä merkitsi sitä, että\nhän saapuisi klo 2.15.\n\nMinulla oli siis pitkä aika katsella kaupunkia. Sain jättää kapsäkkini\nlähetystöön ja lähdin kävelylle. Olisin tietysti mennyt aamiaiselle,\nmutta taskuni olivat putipuhtaat, joten minun täytyi viettää aikani\nkävelemällä. Läksin satamaan päin ottaakseni selvää, missä Suomen\nHöyrylaiva Oy:n konttori oli, jotta löytäisin heti sinne, sillä olin\naikonut matkustaa jo samana päivänä.\n\nOlinhan jo siksi lähellä kotimaata, ettei mikään mahti olisi enää\nsaanut kauemmin minua viivytetyksi. Kuinka jaksoivat omaiseni ja kuinka\njaksoi vanha äitini, joka jo lähtiessäni oli sairaalloinen. Saisin\nvielä kerran hänetkin nähdä, vaikka monta kertaa olin matkalla\najatellut, etten häntä enää milloinkaan tapaisi.\n\nKysyin eräältä vastaantulijalta kelloa ja sain kuulla, että se oli\nvarttia vailla kaksi. Kiiruhdin siis Suomen lähetystöön ja sain kuulla,\nettä Cajanus oli saapunut.\n\nMinut vietiin hänen puheilleen.\n\nNiin seisoin taas entisen isäntäni edessä ja liikutettuna puristin\nhänen kättään.\n\nTohtori Cajanuksella oli erittäin terävä huomiokyky ja hän oli myös\nhieno ihmistuntija. Niinpä olikin hänen ensimmäinen kysymyksensä:\n\n-- Missä Lontoon panttilaitoksessa on kellosi? Tähän minä vastasin,\nettä se on Göteporin panttilaitoksessa ja että olin saanut siitä 50\nkruunua.\n\n-- Hommaamme sen siis ensi työksi sieltä pois, sanoi Cajanus. Anna\ntänne panttilappu.\n\nPanttilappu pantiin kirjeeseen, johon myös pantiin 50 kruunua sekä\ntarpeellinen määrä postimerkkejä, ja kirje lähetettiin eräälle\nhenkilölle Göteporiin. Olin oleskellut noin viikon päivät Suomessa, kun\nsain kelloni takaisin.\n\n-- Ja senjälkeen sinä tietysti tarvitset rahaa, sanoi Cajanus, ja minä\nannan sinulle 200 kruunua, joten sinä olet minulta saanut kaikkiaan 250\nkruunua. Tämän enempää sinä et tarvitse, sillä jos minä annan sinulle\nenemmän, niin sinä kuitenkin jäät tänne Tukholmaan rahaa tuhlaamaan.\nMinunkin täytyy matkustaa täältä aivan näinä päivinä Kööpenhaminaan,\njonne olen tullut nimitetyksi \"karkeaksi afääriksi\", eikä täällä\nsilloin ole ketään, joka lähettäisi sinut kotiin.\n\nKun minä nyt kerran olen saanut sinut kynsiini, niin pidän myös huolen\nsiitä, että sinä pääset kotia, sillä voihan sattua, että sinut muuten\nesim. löydettäisiin jostain Tashkentista, sillä sinulla näkyy\ntosiaankin olevan erinomainen kyky joutua sukelluksiin.\n\nKaikki tämä sanottiin erittäin ystävällisesti ja tätä seurasi vielä\nystävällinen kutsu päivällisille Oopperakellariin kello 5.\n\nTämän jälkeen esitti Cajanus minut viereisessä huoneessa olevalle\nsihteerilleen, lähetystöneuvos Theslöfille, joka muuten myös oli\nseikkaillut Muurmannilla. Hän oli nim. sattunut olemaan Pietarissa\nsilloin kuin väliaikainen hallitus kukistettiin, ja oli saanut paeta\nsieltä Muurmannin kautta. Olipa hänen seuraansa sattunut eräs henkilö,\njoka myöhemmin havaittiin erääksi väliaikaisen hallituksen\nministeriksi. Hyvän sikaarin ääressä siinä tarinoitiin jonkin aikaa,\nmutta pian Cajanus huomautti, että heillä oli kiire. Poistuin siis\nlähetystöstä, sillä olimme sopineet tapaamisesta Oopperakellarissa.\n\nOtin siis kapsäkkini ja läksin Suomen Höyrylaiva Oy:n konttorista\nostamaan pilettiä. Olin aikonut matkustaa oikein ensi luokassa, mutta\npian huomasin, etteivät rahani siihen riittäneet. Ostin siis toisen\nluokan piletin ja panin merkille, että piletti Tukholmasta Helsinkiin\nilman ruokaa laivalla maksoi enemmän kuin piletti Newcastlesta\nGöteporiin ruuan kanssa. Jälkimmäisessä tapauksessa oli piletti\nkuitenkin kolmannessa luokassa. Sain jättää kapsäkkini säilytettäväksi\nja astuin ulos viettääkseni jäljelläolevat pari tuntia. Kävin ensi\ntyökseni ottamassa selville, missä Oopperakellari oli, ja läksin sen\njälkeen ilman päämäärää astelemaan kaupungille. Ostin päivän\nsanomalehden ja oli siinä m.m. tohtori Cajanuksen kuva ja elämäkerta.\nMitään mainittavia uutisia Suomesta ei siinä ollut. Pistin lehden\ntaskuuni ja siirryin erääseen automaattiin nauttiakseni hieman ruokaa,\nsillä en ollut koko päivänä syönyt mitään. Paljon en kuitenkaan syönyt,\nsillä tiesin kokemuksesta, että Cajanus tulisi syöttämään minulle hyvän\npäivällisen, ja tahdoin säilyttää vatsassani tilaa sitä varten.\n\nAutomaatissa tapasin sattumalta erään tuttavan. Tämä oli eräs\npohjoisruotsalainen puutavaramies, jonka kanssa olin mittaillut monet\npölkyt Kolarin jokivarsilla, ja hänen kanssaan tarinoidessa meni aika\nnopeasti. Hän olisi mielellään ottanut minut seuraansa, mutta aikaa ei\nollut, sillä minun täytyi olla Oopperakellarilla täsmälleen neljännestä\nyli viisi.\n\nMenin sinne ja kysyin tohtori Cajanuksen pöytää, joka minulle\nnäytettiinkin.\n\nValmistukset osoittivat, että jotain suurenmoista oli tekeillä, sillä\npöydällä oli jo moninaiset voileipäruoat ja lautasten edessä pitkä rivi\nlaseja. Istuin paikalleni ja katselin salia. Yht'äkkiä huomasin eräällä\nsohvalla vanhan tuttavan, joka ei ollut kukaan muu kuin patruuna\nLarsson. Riensin häntä tervehtimään. Ukko oli jo vähän tyyntynyt ja\nkertoi asiasta nousevan oikeusjutun. Mitä hänen lompakkoonsa tuli, oli\nse kuitenkin löytynyt, sillä hän oli työntänyt sen shakettinsa\ntakataskuun eikä ollut huomannut sitä sieltä etsiä. Hän oli myös\nsuorittanut meidän pilettimaksumme ja oli hän päässyt lähtemään samassa\njunassa, vaikka minulle oli kerrottu, että hänen oli täytynyt jäädä\nasemalle. Haasteen sanoi hän osoittaneensa asianajajalleen, jottei\nhänen akkansa saisi siitä mitään tietää.\n\nPuristin Larssonin kättä, sillä Cajanus näkyi ovensuussa.\n\n-- Olipa hyvä, että ennätin tänne tulla, sillä sinä näyt jo täällä\ntehneen tuttavuuksia, sanoi entinen isäntäni. Mikä on tämä mies, jolla\nnäin systeemin aikanakin on noin viinan kirkastama naama?\n\nMinä kerroin seikkailuni Larssonin kanssa ja niin olimme päässeet\nhyvään alkuun. Hyvä ruoka ja juoma lisäsivät jo ennestään hyvää\nmielialaani ja sain taas viettää yhden noita herttaisia hetkiä, joita\njoskus ennenkin olin saanut hyvän isäntäni seurassa nauttia. Kerroin\nhänelle seikkailujani ja hän heitteli joukkoon teräviä huomautuksiaan,\nsillä leikinlaskussahan ei tohtori Cajanukselle kukaan riittänyt, ja\nmelkein jokaisesta lauseesta osasi hän aina löytää jotakin sanottavaa,\njoka sai minut nauramaan. Olisi siinä sietänyt olla muitakin\nkuuntelemassa, sillä siinä olisi riittänyt hyvää tuulta useammallekin\nhenkilölle.\n\nMainittakoon muuten, että seikkailut eivät Cajanukselle itselleenkään\nolleet vieraat, sillä jääkäriasioissa oli hän monta kertaa ollut\nhengenvaarassa ja monet kerrat oli hän kuulien sataessa perästä\nkuljettanut Tornionjoen ylitse Ruotsiin saksalaisia sotavankeja aivan\nvenäläisen rajavartioston nenän edessä. Hänen urhoollisuutensa ja\nkaikissa tilanteissa ripeä neuvokkuutensa oli tunnettu Suomen\nulkopuolellakin.\n\nMutta tällä kertaa ei hänellä ollut aikaa tarinoida minun kanssani.\nTärkeät tehtävät vaativat häntä lähtemään, ja niin pian kuin\npäivällinen oli lopussa, jätimme toisillemme hyvästit.\n\n-- Kyllä minä taas pian otan sinut hommiini, olivat hänen viimeiset\nsanansa.\n\nErotessamme oli kello seitsemän korvilla, joten minulla vielä oli kolme\ntuntia aikaa. Mitäs muuta kuin lähdin jatkamaan iltaa Larssonin kanssa.\nOlinkin tervetullut hänen seuraansa, sillä hän oli koko ajan istunut\nyksinään ja heittänyt ikävöitseviä katseita pöytäämme.\n\nKovin ukko ällistyi, kun kuuli kuinka korkean herran kanssa olin\nistunut, ja että puhuin totta, se hänen täytyi uskoa, kun näytin\nhänelle sanomalehdestä Cajanuksen kuvan. Ja imponeeratakseni vielä\nenemmän, sanoin Cajanuksen juuri lähteneen jäähyväisvierailulle Ruotsin\nkuninkaan luo.\n\nCajanuksen päivällinen oli ollut hienon hieno. Vanhaa Romaneeta oli\nsiinä m.m. nautittu palan painikkeeksi ja kahvin kanssa oli ollut pari\nlasia konjakkia vuodelta 1820. Oikeastaan oli synti näin hyvän tavaran\npäälle ottaa mitään huonompaa, mutta joka tapauksessa täytyi minun\npitää Larssonille seuraa, ja niin aloimme juoda portviiniä, sillä muuta\ntavaraa ei ollut saatavissa.\n\n-- Nyt tämä vietävä vedenjuonti taas alkaa, huokaili Larsson, sillä\nmitään väkevämpää tavaraa en minä tästä siunatusta paikasta saa\nennenkuin klo yhdeksältä, jolloin tänne saapuu eräs liiketuttavani.\nMutta liukasta tavaraa se oli se portviinikin, sillä hyvin pian\nhuomasin, että minun oli lähdettävä. Mutta silloin aukenivat minun\nsilmäni ja minä äkkäsin, että minun olisi pitänyt noutaa kapsäkkini\nSuomen Höyrylaiva Oy:n konttorista viimeistään klo 6. Nousin ajuriin ja\najoin sinne, mutta konttori oli suljettu. Siellä oli kuitenkin tulta ja\neräästä läheisestä kahvilasta soitin sinne. Tällä tavalla sain käydä\nnoutamassa kapsäkkini ja ennätin aivan viime tingassa laivaan.\n\nMutta laivalaiturilla näin ensi työkseni Cajanuksen, joka oli\nvaivautunut tänne vielä näin myöhäisenä aikana.\n\n-- Minä tulin varmuuden vuoksi taluttamaan sinut laivaan, hän sanoi,\nsillä lähtiessäni Oopperakellarista en huomannut sanoa, että heidän\nsiellä olisi kello puoli kymmenen aikaan pitänyt pakata sinut ja\nlähettää sinut tänne. Kun sinne soitin, ilmoitettiin, että sinä olit\nlähtenyt, mutta minä tahdoin saada varmuuden siitä, ettet ollut eksynyt\nmatkalla.\n\nOlin tullut kreivin aikaan, sillä laskusiltaa ruvettiin vetämään\nlaivaan ja meidän oli erottava.\n\nHain toisen luokan osaston ja monien takusten takaa se löytyikin\njostain peräkannelta, eikä se suinkaan ollut sen häävimpi kuin\ngöteporilaisen höyrylaivayhtiön kolmannen luokan salonki. Siinä oli\nkyllä sametilla topatut sohvat, mutta muuten se oli ahdas ja epämukava.\nMakuutila oli tehty sohvalle ja siihen heittäydyin maata.\n\nAamulla nousin laivan kannelle ja silloin näkyi jäätä\nsilmänkantamattomiin. Jäässä oli kapea railo jota laiva kulki. Olimme\nkylmässä ja karussa Pohjolassa. Kyllä se näytti kovin hankalalta\ntällainen laivaliike sille, joka oli äskettäin kyntänyt Pohjanmeren\nvapaita aaltoja, ja laiva näytti kauhean pieneltä ja ahtaalta.\nAamiaisruoka oli erittäin hyvää, mutta huikean kallista. Kestäisi\ntietysti jonkun aikaa, ennenkuin taas tottuisin niihin hintoihin, joita\nrakkaassa kotimaassamme tavataan kiskoa.\n\nAjattelin nim. että meillä kaikki olisi yhtä kallista kuin tässä\nlaivassa, mutta niin ei asianlaita sentään ollut. Ei toki missään\nmuualla nyljetä niin paljon matkasta ja ruuasta kuin tällä\nlaivareitillä. Samoilla hinnoilla matkustaisi luultavasti saman matkan\nmissä miljardööriloistolaivassa tahansa.\n\nPäivemmällä nousi Ahvenanmaalla laivaamme passintarkastaja, mutta tällä\nkertaa ei minun tarvinnut mitään peljätä, sillä Cajanus oli järjestänyt\npaperini kuntoon.\n\nIllalla saavuttiin Turkuun, jossa oli tullitarkastus, ja sen jälkeen\nläksin raitiotievaunulla kaupunkiin. Otin yösijan eräässä\nmatkailijakodissa ja seuraavana aamuna nousin Helsinkiin lähtevään\njunaan.\n\nNyt olin siis saapunut vapaaseen Suomeen ja jännityksellä odotin sitä\nhetkeä, jolloin saisin tavata omaisiani. Turun asemalta olin lähettänyt\nkotiin sähkösanoman ja toivoin siis saavani jo asemalla tavata\nomaisiani.\n\nSanoin, että olin matkalla vapaassa Suomessa, mutta hyvin pian\nhuomasin, että täällä vielä oli junissa passintarkastus. Aito\nvenäläiseen santarmitapaan suljettiin vaunut ja epäilyttävän näköiseen\nunivormupukuun puetut henkilöt tarkastelivat ja kääntelivät\nmatkustajien passeja. Ja minun passistani mukamas puuttui joku\nturkulainen leima, vaikka olin sitä näyttänyt jokaiselle\nviranomaiselle, joka vain suinkin tahtoi siihen kurkistaa. Minun olisi\nkuulemma itse pitänyt käydä poliisikamarissa lyöttämässä leima\npaperiini, sillä nyt joutuisi sen matkailijakodin omistaja, jossa olin\nasunut, vastaamaan siitä, että hän oli hyysännyt luonaan passittomia\nhenkilöitä.\n\nEn voinut muuta kuin hymähtää, kun ajattelin, kuinka vapaasti olin\nsaanut Ruotsissa liikkua, sillä siellä ei minun tosiaankaan ollut\ntarvinnut Göteporin poliisikamarista päästyäni näyttää passiani\nkellekään. Ja kun sanoin, että heidän oli siis paras panna minut\nmerkille, sillä en ennen Helsinkiä tulisi astumaan junasta, jotta\nHelsingin poliisit puolestaan voisivat ottaa minut talteensa, niin\narmahtivat nämä passintarkastajat minua ja antoivat minun jatkaa\nmatkaa.\n\nOlimmeko siis tosiaankin vielä itämaisella kannalla ja oliko siis\nPohjanlahti tosiaankin Länsi-Euroopan ja Itä-Euroopan raja?\n\nKun tästä matkustajatovereilleni mainitsin, niin sanoi eräs työmies\njoukosta, että näytään täällä joskus ahdistelevan herrojakin, mutta\npääasiallisesti on kuitenkin työmiesten oltava varuillaan, sillä heillä\ntäytyy olla monenlaiset paperit ja aviisit ennenkuin uskaltavat\nkotikylästään poistua.\n\nKun lähestyttiin Helsinkiä, uudistuivat taas itämaiset temput, vaunut\nsuljettiin ja passintarkastus alkoi. Tunsin mielessäni jonkunlaista\niloista jännitystä, sillä oli tosiaankin hauska nähdä, saisinko saapua\nmyös kotikaupunkiini poliisikamarin kautta.\n\nJa aivan oikein. Vaunuun astui kaksi pyylevää etsivää, jotka\nvilkaistuaan paperiini sanoivat: Tämä passi on ranskankielinen.\n\nSitä se tosiaankin oli, sillä siinä oli ranskan- ja englanninkielinen\nteksti. Viittasin paperiin lähemmin ja näytin, että siinä on mainittu\nsana \"Finlande\" joka on jokseenkin sama kuin Finland eli Suomi. Tämä on\nSuomen Lontoossa olevan konsulaatin antama passi.\n\n-- Niin kyllä, sanoi etsivä, mutta se ei oikeuta teitä matkustamaan\ntäällä Suomessa. Sitäpaitsi olette te laiminlyönyt ilmoittautua Turun\npoliisilaitokselle, sillä tässä passissa ei näy Turun poliisilaitoksen\nsinettiä. Teidän olisi pitänyt ilmoittautua Turun poliisilaitokselle ja\nottaa sieltä sellainen passi, jolla olisitte saanut liikkua kotimaassa.\n\nMinä sanoin, että tällä tavalla olisin myöhästynyt junasta, sillä juna\nläksi aivan aikaisin aamulla.\n\n-- Siinä tapauksessa teidän olisi täytynyt lähteä seuraavalla junalla,\nselitti konstaapeli. Kun tulemme Helsinkiin, niin saatte seurata meitä\nkonttoriin.\n\nJa sinne minun täytyi lähteä, sillä ketään tuttua henkilöä ei asemalla\nollut vastassa.\n\nEnglannin mantereelle olin astunut suuren kansajoukon vastaanottamana\nja hurraahuutojen kaikuessa, mutta Helsingin asemalla minä nousin\nkahden etsivän saattamana ajuriin ja niin kävi matka poliisikamariin.\n\nTäällä selvisin kuitenkin varoituksella, sillä komisarius antoi minulle\nanteeksi senvuoksi, että olin ollut siksi kauan aikaa maasta poissa,\nmutta teroitti minun mieleeni passin hankkimisen tärkeyttä.\n\nEllei passeja odottamassa olisi ollut niin suurta köötä, kuin siellä\noli, olisin ottanut sen vielä samalla kerralla ollakseni täysin varma\nsiitä, että pääsisin poliisikamarista kotiini, sillä en voinut olla\naivan varma, voinko suorittaa tämän matkan ilman passia.\n\nPäätin kuitenkin tällä kertaa uskaltaa yrityksen, mutta varmuuden\nvuoksi lähdin ajurilla.\n\nKotonani olivat kaikki espanjantaudissa ja siinä oli syy, miksi ei\nkukaan ollut tullut minua vastaan. Kaikki olivat laihan ja sairaan\nnäköisiä, jotavastoin minä, onneton sotavanki, olin lihava ja hyvissä\nvoimissa.\n\nNäin päättyi minun Karjalan matkani. Paljon ristiä minulla oli siitä ja\nsen varrella ollut, mutta mitään ristejä en siitä ole saanut.\n\nEn edes puuristiä.\n\n\n\n\nVIIMEINEN LUKU, jossa kerrotaan korpimatkasta Kuolajärvellä kesällä\n1925.\n\n\nSuomen sydänmailla nähdään yksinäinen vaeltaja. Hän on hyvinvoivan\nnäköinen, jonkun verran lihavahko, viidennelläkymmenellä oleva porvari.\nHän luulee aivan kuin ennen pystyvänsä kävelemään erämaantaipaleita.\nHänen hartioillaan on kolmattakymmentä kiloa painava laukku, hänen\njaloissaan on parhaat pieksusaappaat mitä rahalla voidaan ostaa, ja hän\npainuu tuttua tietä Kuolajärven pitäjän itärajaa kohti. Hän tietää\nmatkan olevan vajaan 3 peninkulmaa, mutta hänen käyntinsä ei enään ole\nyhtä joustava kuin ennen ja hän ei yhtä hyvin kuin ennen löydä erämaan\npolkua. Matka tuntuu pitkältä, hänen täytyy turvautua karttaan ja\nkummakseen hän havaitsee, että hän on vasta kulkenut ainoastaan\nmuutamia kilometrejä. Hän istuu ihmeissään kivelle, katselee\nympärilleen ja ihmettelee, että taivalta näin vähän on tehty. Hän\npäättää taas kulkea eteenpäin. Ja vaivojen ja vastuksien takana on\nmatkan pää, mutta mitä pitemmälle hän kulkee, sitä enemmän hänen\ntahtonsa terästyy ja sitä enemmän hän huomaa olevansa entinen\nluonnonlapsi. Ja lopulta aukeaa hänen eteensä tuttu suvanto ja sen\ntakaa ilmestyvät Matti Peunan viljelykset, ja vielä muutama askel, niin\njo nähdään Matti Peunan torppa.\n\nJos vaeltajalle hänen nuoruutensa vuosina Matti Peunan torppa erämaan\ntaivalten takana monta kertaa oli saavutuksien päämääränä, niin kyllä\nse tällä kertaa vielä enemmän siltä näyttää. Hoippuen väsymyksestä tämä\nlihavahko herrasmies koputtaa Matti Peunan ovea, ja kysyy, onko ketään\nkotona. Ja olihan Peunan Mattikin päivän työt tehtyään kodissaan ja loi\nsilmänsä outoon kulkijaan, katseli häneen hetken, mutta sanoi sen\njälkeen: -- Maisterihan se on, mutta kuinka lihoneena ja kuinka oudon\nnäköisenä.\n\n-- No hyvää päivää, Peunan Matti. Eihän sille mitään voi, että minä\nolen tahtonut tulla tervehtimään ystäviäni täällä Suomen puolessa.\nSilloin kuin viimeksi tavattiin, niin olimme maalla, joka ei ollut\nmeidän omamme.\n\nAukaistiin siinä sitten maisterin laukku, jossa ei tosin muita tuomisia\nollut kuin isännälle tupakkaa ja emännälle kahvia ja sen jälkeen\nistuttiin tarinoimaan.\n\nEi kestänyt kauan, kun puheen alkuun päästiin, ja niin sanoi Peunan\nMatti, että kun maisteri on meillä yhden yön, niin lähden saattelemaan\nmaisteria vanhan tuttavan luokse, Karppinen asuu täällä lähellä.\n\nOlisihan siinä tehnyt tämän lihavahkon ja kömpelökäyntisen porvarin\nmieli heti lähteä matkaan, mutta porvari, joka on hikoontunut ja\nlaahaantunut, muistaa paremmin itseänsä kuin ystäviänsä ja sanoi tämä\nteidän tuntemanne porvari siis, että lähdetään vasta huomenna aamulla,\nmutta lähdetään hyvin varhain. Ja sen jälkeen nukahti tämä porvari\nmieluisaan uneen.\n\nAurinko oli hyvin korkealla taivaalla, kun Peunan Matti kulkijan\nherätti kysymyksellä, että joko maisteri jaksaa lähteä matkalle.\nMaisteri vastasi siihen, että olisihan minut voinut herättää\naikaisemminkin, sillä olenhan minä vanha metsänkävelijä, ja jaksanhan\nminä kyllä kävellä.\n\nTähän vastasi Peunan Matti, että hänestä maisteri tuntui hieman\nväsyneeltä, sillä sinähän olit juuri vetämässä saapasta jalastasi, kun\nsinä nukahdit kesken kaiken ja silloin minä tuumasin, että hyvähän on\nantaa väsyneen nukkua. Mutta nyt lähdetään Karppista tapaamaan.\n\nJa niin sitä lähdettiin. Peunan Matti käveli edellä ja läähättävä\nmaisteri käveli perässä ja lopulta pitkän matkan päässä aukeni\npienoinen salojärvi ja sen takana noin hehtaarin laajuinen ohrapelto,\njonka kulmassa näkyi piskuinen hirsistä kyhätty sauna ja pari\nulkohuonerakennusta. Mutta ihmisiä ei näkynyt missään. Saimme odottaa\nehkä pari tuntia, kunnes saapui paikalle Karppinen, sillä hän se oli,\nvetäen hartiavoimalla heinäkuormaa, ja oudosti hän katseli meitä uusia\ntulijoita.\n\nJa minkänäköinen oli tämä kertomuksessa esitetty ystävämme? Hän oli\nmuuttunut ainoastaan luuksi ja nahaksi, ja vasta tässä muodossa hänet\nnähdessäni huomasin, kuinka vähän lihaa hänessä oikeastaan oli ollut.\n\n-- Onko tämä maisteri? kysyi hän lopulta Matti Peunalta ja vastasi\nMatti Peuna tähän, että varmasti se on sama mies.\n\n-- Niin kuule maisteri, sanoi Karppinen, toiset meistä lihovat niinkuin\nsinä ja toiset meistä laihtuvat, mutta en minä siinä mitään moiti,\nsillä sinä luultavasti elätät ainoastaan itseäsi, mutta minä elätän\nkolmea henkeä ja yhtä hevosta ja kahta lehmää ja yhtä vasikkaa, ja se\ntahtoo tehdä miehen laihan näköiseksi.\n\n-- Mutta niinhän se on että ei tässä tällä kertaa mitään hätää ole\nmuuta kuin lähdetään tänne pirttiin tarinoimaan.\n\nHevosia ja lehmiä olin ennenkin nähnyt, mutta oli myöskin hauska tulla\nesitellyksi rouva Karppiselle. Tahdoin nähdä sen vaimon, joka oli\nonnistunut saamaan haltuunsa tämän meidän isänmaamme kunnollisimman\ntyömiehen. Ja ilmestyihän se hyvin pian näkyviin. Ei hänen suhteensa\npitänyt paikkaansa, mitä Kalevalassa sanotaan rasvalammesta lantehilla,\nvaan hän oli laihahko, jäntevän näköinen, rokonarpinen, pitkänaamainen\nihminen, joka meidät nähtyään ei keksinyt muuta kuin kääntää selkänsä\nja poistua ovelle päin.\n\nMutta silloin sanoi Karppinen: -- Hei akka, keitäppäs kahvia.\n\n-- Eihän täällä ole kahvia, kun ei täällä hevin ole leipääkään.\n\n-- Täällä on aina ollut leipää niin kauan kuin minä olen ollut tässä\ntalossa ja kahvia on näillä vierailla. Jos et sinä keitä kahvia, niin\nkyllä minä keitän.\n\nSilloin pyörähti rouva Karppinen takaisin, asetti kahvipannun tulelle,\nhuomauttaen, että kaikennäköisille maankulkijoille tässä talossa kahvia\ntarjotaan, ja että monta työpäivää menee hukkaan siinä, että sinä\ntarinoitset kaikkien kanssa, jotka sinua jutustavat ja että täällä\nkorvessa me sittenkin lopulta nälkään kuolemme.\n\nJa sanoi tähän Karppinen, että se on vähän paljopuheinen tämä akka,\nmutta itse asiassa se on hyvin hyvä ihminen ja töitä se puskee niinkuin\np--u ja hakkaa halkoja enemmän kuin mies, ja hyvä akka se on, ja\nolisihan se kauniskin, jollei sillä olisi niin paljon näitä penskoja,\njoitta me olemme tehneet joka vuosi, ja muitakin töitä on ollut. Ja\nsenvuoksi se on vähän hermostunut, mutta kyllä se siitä asettuu kun se\nnäkee, että se on reilun väen kanssa tekemisissä.\n\nJa kun siis rouva Karppiselle oli jätetty loput tuomiset, niin\nlähdettiin katselemaan Karppisen viljelyksiä. Se täytyy myöntää että\nainakin ne tiedot, mitä lihavin joukosta, nim. maisteri, oli onnistunut\nhankkimaan maanviljelysopissa, kalpenivat Karppisen teoriojen rinnalla,\nsillä kiviseen mäkeen oli siellä peltoja tehty, ja kuutiometrien\nkokoisia kiviä oli kangella kaivettu maan syvyydestä, ja selitti\nKarppinen minulle, että se kiven alla oleva multa on sittenkin kaikkein\nhedelmällisintä, sillä siitä se kasvaa se hallaton vilja.\n\nJa koska Karppisen huoneusto oli aivan liian ahdas meille vieraille,\nniin tarjottiin kahvit rakovalkean ääressä luonnon vapaassa helmassa.\nJa sanoi rouva Karppinen, että hän yleensä pelkää kaikkia tuollaisia\nlihavannäköisiä ja tyhjäntoimittajan näköisiä ihmisiä kuin esim. tämä\nviimeinen vaeltaja, mutta tuntee itsensä sangen turvalliseksi silloin\nkuin hän huomaa, että hänen miehensä suhtautuu heihin rauhallisesti. Ja\nsen jälkeen vetäytyi, käyttääkseni tätä herraskaista sanaa, rouva\nKarppinen lapsineen talon ainoaan makuuhuoneeseen, jotavastoin Peunan\nMatti, Karppinen ja maisteri jäivät tarinoimaan rakovalkean ääreen.\n\nSiinä johtui mieli vanhoihin seikkailuihin ja Karppinen sanoi, että\nmonta kertaa se näytti siltä, ettei tähän ihanaan Suomeen enään\npääsisi, mutta niin onnellisesti lopulta kävi, että tänne on saanut\noman maapalasen, jos nyt ei Säräisniemelle, niin ainakin Kuolajärvelle\nja se on melkein yhdentekevä asia. Kun tässä aikansa heiluu, niin on\nsitä sentään päästy saunasta kamariin, eikä siihen kovin pitkää aikaa\nkestäkään, jos terveenä pysytään ja tienestit ovat samanlaiset kuin\ntähän asti.\n\nJa minä sain puolestani kertoa muiden vaiheista. Suokas laskettelee\noikein omalla pirssiautollaan Viipurin kaupungin katuja, ja on sillä\nnäitä vehkeitä useampiakin sekä sitäpaitsi korjauspajan tapainen, jossa\nmuidenkin autoja paikkaillaan.\n\nMutta Salminen eli Tampereen poika jäi jo sotavankeusajan päätyttyä\nSuomen lähetystöön Englantiin ja on hän siellä oppinut sen maan kielen\nja paljon muutakin. Suurena pomona hän sieltä varmaan kotimaahan palaa.\n\nMatti ja hiljainen Ämmälä ovat vetäytyneet takaisin vanhoille\nkotipaikoilleen. Ja Ämmälä hommailee omassa talossaan niinkuin sinäkin,\njotavastoin Matti reissumiehenä savotasta toiseen matkailee.\n\nMutta entäs Olli Asser Mansikkamaa ja Kalle?\n\nNiin, Olli Asser uskollisesti viljeli neljän kuninkaan kirjoja kulkien\nlitviikiltä litviikille, kunnes joku vuosi sitten hairahtui\ntukkityömaalle Sodankylän rajoille. Mutta silloin hyökkäsi tänne\nkeskellä kirkasta rauhanaikaa venäläinen partiojoukko. Koska Olli Asser\nMansikkamaa luuli vallankumouksen lopultakin tulleen, liittyi hän\njoukon jatkoksi, ja joutui palaamaan lopulta Muurmannin rannoille\ntakaisin. Täältä hän siirtyi punaupseerikouluun ja lähetettiin\netappimatkalle Kotisuomeen. Vaasan Hovioikeudessa hän sitten parhaansa\nmukaan selvitteli matkojaan, ja lienee päässyt oikein Vaasan linnaan\nniistä lopputilitystä tekemään. Mutta kyllä kai ne kortit voidaan\nhankkia sinnekin.\n\nKallen olen nähnyt omassa kodissani Helsingissä. Olin kerran tullut\npitkältä virkamatkalta myöhään illalla kotiin, kun kotioveni suulla\nseisoi puujalkainen mies. Enpä tahtonut miestä tuntea ennenkuin sain\nnimen tietää, sillä sitä ennen oli hän saanut pitkät ajat maata\nsairaalassa. Sota oli vienyt häneltä jalan. Hän on meistä ainoa, jolle\ntämä matka on antanut ikävän muiston. -- -- --\n\nNäin sitä tarinoitiin ja haikuja vedeltiin ja maisteltiin Karppisen\nemännän höyryävää kahvia kupponen kupposen jälkeen ja uutta vettä\nnostettiin järvestä ja uudet kahvit pantiin tulelle, sillä Karppisen\nrakovalkea ei niin äkkiä hiiltynyt. Mutta lopulta koko joukko kuorsasi.\n\n\n\n"]