[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fI-QKv-ckCkQGuX-O6fnQJQtaGqYJntTx6YsJx72uVJM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1511,"Vankilasta ja Siperiasta","Relander, Oskar",1863,1930,"1511-relander-oskar-vankilasta-ja-siperiasta","1511__Relander_Oskar__Vankilasta_ja_Siperiasta",null,"muistelmat",[],[],"fi",1918,37913,254696,false,54447,[22],"Prisons -- Russia (Federation) -- Siberia",[24,25],"Biographies","History - Modern (1750+)","\"Vankilasta ja Siperiasta\" by O. Relander is a personal account, likely written in the early 20th century. The narrative offers a subjective reflection on the author's experiences and observations during his imprisonment and subsequent journey through Russia and Siberia. The book's focus seems to be on the psychological and physical challenges faced by the author, as well as the circumstances surrounding his arrest and confinement.  The opening of the book describes the author's sudden arrest in Viipuri in late November 1916, detailing the emotions and somber realities of being imprisoned. He recalls moments leading up to his capture, including reflecting on the oppressive conditions in which he lived and considering what to say at a school closing ceremony. Upon arrest, he is taken, without explanation or interrogation, to various jails, confronting the stark and isolating environment of confinement. The writing emphasizes his internal struggles, the camaraderie of fellow prisoners, and the monotonous routines that mark his days, establishing a poignant setting for his reflections on freedom, isolation, and the human spirit in the face of adversity. (This is an automatically generated summary.)",[],251,"Omakohtainen kuvaus vankeusajasta ja karkotuksesta Siperiaan ensimmäisen maailmansodan loppuvuosina. Teos käsittelee matkaa halki Venäjän, elämää Irkutskissa ja Tšitassa sekä Venäjän vallankumouksen vaikutuksia karkotettujen arkeen ja kotimatkaan.","O. Relanderin 'Vankilasta ja Siperiasta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1511. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","VANKILASTA JA SIPERIASTA\n\nKirj.\n\nO. Relander\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1918.\n\nKeskisuomalaisen kirjapaino, Jyväskylä.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause.\nViipurin lääninvankilassa\nPietarin Peresilnaja-vankilassa.\nRautatiematka halki Venäjän\nSiperian arolla\nIrkutsk\nTchita\nSiperian ilmasto ja luonto\nSiperian asutus\nKarkoitetut\nSotavangit\nSiperian edistysmahdollisuudet\nKun vallankumous tuli Tchitahan\nKotimatka\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nTeokseni ei yritäkään antaa mitään objektiivisia tietoja, se on vain\nsubjektiivinen esitys siitä mitä olen kokenut ja nähnyt ja ensi kädessä\nmuilta kuullut. Kaksi ensimäistä lukua on kirjoitettu Irkutskissa,\nseuraavat kaksi Tchitassa, muut Suomessa matkalla tekemieni\npäiväkirjamuistiinpanojen mukaan.\n\nSortavalassa 24 p:nä lokakuuta 1918.\n\n\n\n\nVIIPURIN LÄÄNINVANKILASSA\n\n\nYöllä marraskuun 26 päivää vastaan 1916 satuin virumaan valveilla\nvuoteellani ja mietiskelin, mitä minun oli puhuttava lukukauden\nlopettajaistilaisuudessa syyslukukauden päättyessä. Minä arvelin ottaa\naiheeksi kuinka ne raskaat olot, joissa elimme, jotka painoivat meidän\nmaatamme ja koko maailmaa, kävisivät keveämmiksi ja selviäisivätkin,\njos ihmisillä olisi hyvää tahtoa.\n\nAamulla soi telefooni, kysytään olenko kotona. Ennenkuin olin ehtinyt\ntulla telefooniin, oli kysyjä poistunut. Sentraalissa muistivat\nkumminkin, mistä oli soitettu -- poliisikamarista. Kysyjät olivat\nsieltäkin jo poistuneet, oli ollut komisarjuksia ja konstaappeleja.\nTarkemmin arvailematta laittauduin valmiiksi. Kohta soikin ovikello.\nSisään tulee komisarjus von Gross kahden siviilipukuisen miehen\nsaattamana ja ilmoittaa, että hän kuvernöörin käskystä on tullut\nvangitsemaan minut, ja että minun on otettava vaatteita ja rahaa\nmukaan, sillä mahdollisesti on edessä pitempikin matka Venäjälle.\n\nSen enempiä tutkimuksia, kuulusteluja, kyselyjä, selityksiä tai\nsyytöksiä ei pidetty eikä tehty nyt, ei aikaisemmin eikä myöhemminkään.\nNeljä kuukautta aikaisemmin oli kyllä santarmieversti Petin tehnyt\nminulle yhden ainoan kysymyksen, joka koski minua itseäni: Olinko muka\nerottaessani seminaarista erään oppilaan sanonut, että jos Suomi\njoutuisi Saksan alle, sillä olisi paljon parempi olla kuin Venäjän\nalla. Siihen minä vastasin, että enhän minä ole niin äärettömän typerä,\nettä minä sellaisessa tilaisuudessa menisin sellaista sanomaan.\nPetinkin yhtyi siihen ja merkitsi, että ei ole sanonut. Siinä oli\nkaikki. Vaimolleni oli kuvernööri Pfaler myöhemmin sanonut, että minä\nolin \"regeringsfientlig\" -- hallitukselle vihamielinen. Arvattavasti\nsyitä oli useitakin, mutta ovatko ne minulle viaksi luettavat, sen\narvostelkoot muut.\n\nHerra von Gross jäi asuntooni, kun minä valmistauduin matkalle:\nluovutin seminaarin kassan ja seminaarin kanslianhoidon varajohtajalle,\ntein lyhyen luettelon johtajan tehtävistä etenkin ensi aikoina,\njärjestelin omia asioitani ja varustelin vaatteitani. Hyväksi onneksi\nsekä seminaarin että yksityiset asiani olivat niin selvillä, että ne\neivät tuottaneet minulle mitään vaikeutta, niiden puolesta olin valmis\nmuutaman tunnin perästä lähtemään matkalle. Vaimoni sattui olemaan\nViipurissa, poikani eivät myöskään olleet kotona. Joitakuita\nvirkatovereita ja sukulaisia kävi luonani vähän asioita selvittämässä.\n\nKello 2 päivällä lähdettiin asemalle. Siellä näin kuinka suurella\njoukolla minua oli tultu hakemaan. Siellä oli ainakin kuusi miestä\npaitse Grossia, toiset univormussa toiset siviilipukuisia. Asemalle\nkokoontui suuri määrä ihmisiä, monet kävivät jäähyväisiä sanomassa.\nAsemalla oli varmaan useampia satoja saattajia, jotka äänettöminä\nheiluttivat nenäliinojaan junan liikkeelle lähtiessä. Päivä oli\npilvinen ja harvinaisen hämärä.\n\nMatkalla saivat sisareni, jotka satunnaisesti olivat samassa junassa,\ntulla samaan vaunuosastoon kanssani, mutta ennen Viipuriin tuloa oli\nheidän poistuttava. Kuvaavaa kylläkin: he saivat olla seurassani, mutta\nse ei saanut näkyä. Vartioivat poliisimiehet koettivat tarkoin\nkuunnella, ettemme puhelleet mitään vaarallisia asioita.\n\nViipurissa oli poliisimies Heinjärvi asemalla vastassa ja tiukasti\nkielsi ketään asemalla olevista tuttavistani puhuttelemasta minua.\nUseamman miehen vartioimana vietiin minut autolla poliisikamariin,\njossa pienen kuulustelun jälkeen vietiin putkaan. Mutta ennenkuin\nkoppiin suljettiin, otettiin kaikki vaaralliset esineet pois: kaikki\nmitä taskuissa oli, päällystakin taskussa sattui olemaan yksi\nsembramännyn pähkinä, sekin otettiin, kellot, henkselit, kaulukset,\nkengän nauhat, lukkoneulat sukista, paidan napit, luultavasti siksi\netten saisi hirttää tai muuten vahingoittaa itseäni.\n\nLääninvankilaan ei viety, kun sinne ei vielä oltu tehty mitään\nilmoitusta.\n\nKoppi, n:o 1, johon minut suljettiin, oli varmaankin tyypillinen\nvankikoppi, vaikka minä en semmoisia ollut ennen nähnyt: paksut\nkiviseinät, ikkuna pieni, katon rajassa, valkeaksi maalatut seinät\nkirjoituksia täynnä. Rautapöytä ja tuoli olivat seinässä kiinni.\nVuodetta vähän parannettiin ja sitten kopin ovi lukkoon.\n\nVasta sitten kun olin yksin lukkojen takana, valtasi suru, suuri suru\nmielen. Mitä kaikkea oli tulossa, mikä minua odotti. Enkä sittenkään\narvannut, että niin monenlaisia vaiheita oli edessä kuin todella oli.\nKoetin nöyrtyä ja sanoa: tapahtukoon sinun tahtosi.\n\nIllalliseksi söin muutamia omia voileipiäni, jotka olin saanut pitää.\nKoko yön paloi sähkölamppu kopissani ja yön kuluessa käytiin pariin\nkertaan ovessa olevasta tirkistysreiästä katsomassa, onko mies vielä\ntallella. Käytävässä oli kello, mitä ei muissa vankiloissa muuten ole,\njonka lyönneistä voi seurata yön kulkua.\n\nAamulla herää elämä poliisiputkassakin. Viereisistä kopeista alkoi\nkuulua puhetta, toraa, kiroilemista, laulua. Vartijat kävivät jossain\nkopissa riitelemässä, kuului torumista ja vastaan inttämistä. Laulu oli\noikeastaan aivan inhoittavaa, josta ei voinut tietää oliko se miehen\nvai naisen. Taisikin olla pojan. Huomasin joutuneeni kirjavaan seuraan.\n\nKopin ikkuna oli niin korkealla, ettei voinut nähdä ulos, ja oli se\njotenkin pieni. Seinät olivat täynnä kirjoituksia, enimmät suomea,\nmutta myös venäjää, oli unkarinkieltäkin. Siinä oli jos jonkinlaista,\nvalituksia, uhkauksia, kirouksia, hävyttömyyksiä. Joku sanoo olleensa\njo useampia kuukausia Pekosen nälkäparantolassa, eikä oltu ainoatakaan\nkertaa tutkittu. Eräässä kirjoituksessa uhattiin kauheasti Venäjän\nkeisaria. Se oli muuten varsin ikävä kirjoitus vankilan seinässä.\nOlisivathan he sen perustuksella voineet tuomita vaikka minut\nkuolemaan, sillä en minä millään olisi voinut näyttää toteen, että se\noli siinä ennen minun tuloani. Toiset kirjoitukset olivat niin\nepäselviä ja tuhrittuja, etten niitä ensinkään osannut lukea. Mutta kun\nsellaiseenkin pitemmän aikaa tuijottaa, selviää se itsestään.\n\nAamulla sai käydä käytävässä peseytymässä. Pariin kertaan käytiin\nhuonetta tarkastamassa. K:lo 12 annettiin ruokaa: leipää ja hyvää\nrokkaa. Käytettiin myös ylhäällä jonkun sihteerin luona, joka valmisti\nminusta lyhyen elämäkerran. Käytävässä oli kaikenlaista väkeä, jotka\npoliisi oli korjannut: irtolaisia, varkaita y.m., parin mustalaispojan\ntaskuja paraillaan tutkittiin.\n\nKello 2 päivällä lähdettiin viemään lääninvankilaan. Annettiin kaikki\ntavarat takaisin, rahat, henkselit, lukkoneulat y.m., sai pukeutua\nkunnolleen. Ja niin lähdettiin kahdella hevosella. Saattajia oli kaksi,\ntoinen oli varustanut käsiraudat, mutta toinen kielsi niitä\nkäyttämästä.\n\nSynkän syyspäivän iltahämärissä ajoimme läpi Viipurin kaupungin.\nLääninvankilan portilla sanoi portinvartija, niinkuin sittemmin kuulin,\nvanhin vartija, hyväntahtoisesti: oletteko te taloon tulevia.\n\nVahtimestari otti kohteliaasti vastaan. Aikani odotettuani, taas\ntarkastettiin ruumista myöten, rahat, kynät, mitä vaan taskussa oli,\notettiin pois. Sukkia ei tarvinnut riisua jaloista, mutta tarkoin\nkopeloitiin, ettei niissäkään mitään luvatonta ollut. On kumminkin\nmyönnettävä, että tämä tarkastus toimitettiin hienotunteisesti eikä\nloukkaavasti. Se oli heidän niin tehtävä, eikä sille mitään voinut. Ja\nsitten vietiin koppiin, \"itäpään nro 4:ään\", joka on paraimpia koppeja\nkoko vankilassa. Se on valoisa, suuri ikkuna rautatielle päin. Seinät\nvalaistut, puhtaat, ilman kirjoituksia. Samoin katto. Tilaa oli niin\npaljon että viistoon nurkasta nurkkaan kävellessä tuli 12 askelta.\nSeinässä oli kiintonainen sänky, se annettiin olla päivälläkin alas\nlaskettuna. Vankilan sääntöjä ja tapoja tuntemattomana en aluksi\nollenkaan käsittänyt, kuinka suuri hyväntahtoisuuden osoitus se oli.\nVuode oli mukiin menevä, ainoastaan päänalus oli liian matala, etenkin\nminulle pitkälle miehelle se joutui hartioitten alle, sillä muuten se\nputosi lattialle. Varmaan tämäkin kohta olisi korjattu, jos olisin\nsiitä valittanut, mutta en tullut ajatelleeksikaan, että vangin sopisi\njotain pyytää tai vaatia. Vielä oli huoneessa pöytä ja tuoli, ne eivät\nkumminkaan olleet seinässä kiinni. Nurkassa oli pieni hylly. Mutta kun\nminulla oli suuri ikkuna, saattoi tilavalla ikkunalaudalla pitää mitä\noli pidettävää, niinkuin ruokaansa. Siinä oli myös hauska lukiessa\npitää kirjaa. Vielä kuului kopin varustukseen kolme kirjaa: Uusi\nTestamentti, virsikirja ja vankien rukouskirja. Pöydällä oli\nseidelintapainen lasiastia täynnä kirkasta vettä, sitä saatiin\nläheisestä vesikranasta ja oli se raitista ja hyvänmakuista ja sitä\nvaihdettiin pari kertaa päivässä. Seinällä oli taulu, jossa annettiin\nvangeille voimisteluohjeita. Ensimäisiä seikkoja johon kaipuuni\nkohdistui oli kellon puute. Olin tottunut elämään kellon mukaan ja\ntuntui se minusta käsittämättömältä, että voisi olla ilman kelloa.\nKysyin sen vuoksi heti koppiin tultuani vartijalta, oliko ehkä\nkäytävässä lyöpää kelloa. \"Ei ole\", sanoi vartija, \"mutta kyllä sen\najan kulun tottuu muutenkin huomaamaan se joka täällä kauvemmin aikaa\non, eri toimituksista vankilassa, läheisen konepajan vihellyksistä,\njunien kulusta y.m.\"\n\nPäiväjärjestys vankilassa oli seuraava: Aamulla k:lo 6 kuului soitto,\ntarkoitus oli, että silloin piti nousta peseytymään, mutta talvella\npimeän aikana ei sitä vaadittu. Sitten kuului selvästi aamurukous,\nensin voimakkaasti laulettuna pari virren värssyä ja sitten Herran\nsiunaus. Hartaasti niitä aina kuuntelin ja tuotti niiden kuuleminen\nviihdytystä mielelle. K:lo 1/2 7 saapuivat vartijat, samassa alkoi koko\nvankilassa kuulua liikettä ja kolinaa. Ensin tuotiin koppeihin tulta\nlamppuihin. Sähkövaloa ei ollut, vaan käytettiin öljylamppuja, ja kun\noli tulitikuista puute, toivat vartijat tulta päretikuilla. Sitten\ntyhjennettiin yöastiat, annettiin raitista vettä.\n\nJoku aika sen jälkeen tuodaan aamiainen, lattialle oven eteen pannaan\nmetalliselle asetille kolmisen silakkaa, tuopissa jonkun verran maitoa\nja maljassa ruisjauhovelliä. Lusikka kuuluu kunkin kopin varsinaisiin\nvarustuksiin. Ovessa, sen ulkopuolella on hyllyntapainen. Siihen on\nasetettu suuri palanen pehmeänpuoleista reikäleipää. Varmaankin ei\ntahdota suomalaisen tunteita loukata asettamalla leipää lattialle.\nSillä leipähän se on se todellinen \"Jumalan vilja\". Päivälliseksi\nannetaan silakoita, leipää ja keittoa, herne-, liha- tahi ryynikeittoa,\njoskus puuroa, joskus perunoita. Muita aseita ei ole kuin se samainen\nlusikka. Illan suussa tuodaan tulta lamppuun. Hyvissä ajoin illalla\ntuodaan illallinen: leipää, ruisjauhovelliä ja silakkaa ja maitoa.\nRuoka oli yleensä tyydyttävää. Sota-ajan vuoksi ei voitu kaikkea antaa\nmikä ohjelmaan kuului. Niin ei annettu voita ollenkaan, vaikka\nohjesääntöjen mukaisesti olisi ollut annettava.\n\nRuuasta puhuttaessa mainittakoon, että joka maanantai käydään vangeilta\nkysymässä kutka haluavat omalla kustannuksellaan lisäruokaa. Useimmat\nnäkyivät haluavan vehnäleipää. Näin ainakin kannettavan kokonaisia\npinoja vehnäleipiä vankilan käytävissä. Muistui niin mieleeni, kuinka\nennen aikaan kotiseudullani katselin kaupungista maalle kulkevia\nmaalaisia. Hiljalleen ajaa helkyttelivät he, ken paremmilla, ken\nhuonommilla ajopeleillä, mutta melkein jokainen söi ajaessaan pulkkaa\n-- vehnäleipää.\n\nMinulle annettiin oikeus syödä omaa ruokaa. Parin päivän perästä\nruvettiin sitä porttöörillä tuomaan. Omaiseni lähettivät mitä parasta\nvoivat keksiä, sen lisäksi hedelmiä ja makeisia. Suorastaan\nherkuttelin. Tuntui melkein vaikealta, kun minulla oli niin paljon\nparempi ruoka kuin ehkä kellään muulla tässä rakennuksessa.\n\nRuuan suhteen minua painoi sama ajatus kuin myöhemmin Pietarin\nPeresilnajassa. Tuntui siltä kuin syöminen vankilassa tulisi\npääasiaksi. Kaikenlaiset muut ilot, nautinnot, virkistykset, toimet,\nniin henkiset kuin ruumiilliset olivat kielletyt. Ainoastaan ruokaa sai\nja hyvää. Syöminen oli muutenkin päivän suuri tapahtuma, se katkaisi\nyksitoikkoisuuden, silloin joutui jonkunlaiseen yhteyteen kopin\nulkopuoleisen elämän kanssa, silloin oli käytävissä elämää ja touhua.\nSyöminen tuli siten elämän keskeiseksi osaksi, pääosaksi, tärkeimmäksi.\nTämä syömisen tärkeä asema minun mieltäni usein suuresti vaivasi.\nTuntui niinkuin se painaisi minut alas eläimellisyyteen. Välistä teki\nmieli heretä syömästä niin hyvin, ja tyytymään haukkaamaan vain\nhiukkasen hengenpitimiksi.\n\nJoku aika illallisen jälkeen tuli iltatarkastus. Alakerrassa\npuhallettiin vihellyspilliin yksi kerta, toisessa kerroksessa kahdesti\nja kolmannessa, jossa minä olin, kolmasti. Silloin oli kunkin vangin\nasetuttava keskellä lattiaa seisomaan, joku vartija kävi ovessa\nolevasta tirkistysreijästä katsomassa, että oli paikoillaan. Sen\njälkeen pantiin lisäsalvat oviin, ettei yön aikana pääsisi karkaamaan.\nJoku aika sen jälkeen kuului vielä virren veisuu ja Herran siunaus.\nK:lo 9 annettiin merkki lamppujen sammuttamiseen.\n\nHyvin pian huomasi mukavimmaksi elää tämän päiväjärjestyksen mukaan,\nnousta silloin kun merkki annettiin ja mennä makaamaan määräajalla.\nMitä iloa ja etua minulla siitä olisi ollut, vaikka se olisi minulle\nehkä sallittukin, maata pitempään aamulla ja valvoa myöhempään illalla\nkuin muut. Kellotta pian tottui olemaan, aamu- ja iltamerkeistä ja\nateria-ajoista tiesi tärkeimmät ajankulut, ja mitä minä sen tarkemmalla\najantiedolla olisin tehnyt. Heti aamulla nousin ylös, peseydyin,\npukeuduin, tein vuoteeni. Lattiani sen sijaan lakasin myöhemmin\npäivällä, jolloin oli valoisa, jotta näki hyvin joka sopukan.\nTirehtöörin luvalla sain pitää sänkyni alhaalla päivälläkin, ja\nmakailinkin keskipäivän aikaan minkä sujui, mutta iltapäivällä ja\nillalla en maannut, ennenkuin varsinaisesti menin nukkumaan, ettei\nyöuni häiriintyisi.\n\nAamulla vartijain tultua kuului liikettä kaikkialta. Ne vangit, jotka\nsaivat käydä jossakin töissä, päästettiin liikkeelle. Toisia käytettiin\nkuulusteltavina, toiset kävivät kirjastossa, Siten oli monenlaista\nliikettä ja hälinää. Päivällisen jälkeen oli vartijoilla puolentoista\ntunnin lepoaika, silloin pantiin kaikki vangit koppeihin ja\nyhteishuoneisiin, ovet lukkoon, kaikki ruokalevolle. Tuli omituinen\nrauhallinen, hiljainen hetki keskellä päivän hälinää. Määrähetkellä\niltapuolella alkoi taas sama liike ja elämä kuin aamupuolellakin.\n\nPitkin päivää kävelytettiin niitä vankeja, joille se etuoikeus\nmyönnettiin. Toiset kävelivät peräkkäin pihalla. Toisia, arvattavasti\nvaarallisia vankeja varten oli laitos, jossa kukin sai kävellä yksin.\nYmpyränmuotoisen korkean aituuksen sisällä oli seitsemäntoista\nkävelypilttuuta. Keskipisteessä oli torni vartijaa varten, tornin\nympärillä kapea käytävä ja siitä ovi kuhunkin pilttuuseen. Tornistaan\nvartija pitkällä kepillä sulki ja avasi kunkin pilttuun oven. Minut\nluettiin vaarallisimpien vankien joukkoon. Parina ensimäisenä päivänä\nei annettu ollenkaan kävellä, ja sitten näissä kävelyputkissa. Korkeat\nseinät ympäröivät kutakin putkaa kaikilta puolilta. Mutta näkihän\ntaivaan pilvineen ja hiukan puiden latvoja. Matkaa tuli pilttuun\nseinivieriä kävellen 25-27 askelta. Kun ahkeraan käveli koko ajan, voi\nmatkaa tulla astutuksi, kierrokset sormilla lukien, kaksi kilometriä.\n\nKävelemästä tullessani huomasin, että kunkin kopin ovella seisoi vangin\nnimi, numero ja minkälaatuinen vanki kopin asukas oli. Minun koppini\novella seisoi laatalla: matkavanki numero se ja se, ja laatan toisella\npuolella nimi.\n\nSuuresti vaikutti ajan rattoisampaan kulumiseen, että sai lukea.\nNiinkuin mainitsin, oli kussakin kopissa Uusi Testamentti, virsikirja\nja vankien rukouskirja. Niitä luin ahkerasti. Uuden Testamentin ehdin\nlukea melkein läpi. Virsikirjaa luin myös säännöllisesti. Vankien\nrukouskirjan luin tarkoin ja oli se minusta kaikin puolin sopiva\ntarkoitukseensa. Kuulin perästäpäin neiti Mathilda Wredeltä, että\nsiihen yleensä oltiin tyytymättömiä. Siinä muka liian räikeästi\nkuvattiin vankia suureksi syntiseksi ja rikolliseksi. Vangin\nrukouskirjassa ei mitenkään saanut viitata siihen että hän oli suurempi\nsyntinen kuin muutkaan, eikä saanut olla erityisesti häntä varten\nsovitettuja rukouksia. Minä en tätä ymmärtänyt. Päinvastoin, jos koska,\nniin rukoillessaan kai vangin piti tunnustaa olevansa rikollinen ja\nsyntinen. Sitäkin enemmän kun hän tämän rukouksensa suoritti koppinsa\nyksinäisyydessä, ilman sivullisia todistajia. -- Muutakin luettavaa\nsain vankilan kirjastosta. Luin Vallacen kaksiosaisen ison teoksen\nVenäjästä, Lindaun \"Från orienten\" y.m. Lukuni järjestin määräajoiksi,\nmilloin luin uskonnollisia kirjoja, milloin muuta. Luku sujui hyvin.\nLuin pöydän ääressä, luin seisaalta ikkunan ääressä, luin eri\nasennoissa sängyssä lamppu ja kirja jakkarallani. Sanomalehtiä ei\nannettu lukea, kuulin että jonkun aikakauskirjan olisi ehkä tirehtöörin\nerityisellä luvalla voinut saada, mutta en ehtinyt sitä hommata\nitselleni.\n\nVälillä kävelin, yhdestä kopin nurkasta toiseen, kävelin pitkätkin\nmatkat. Kun satuin saamaan kiinni jostakin hauskasta ajatuksesta, aloin\nsitä punoa ja kehittää, milloin pidin esitelmiä, milloin puheita\nmonenlaisissa tilaisuuksissa, suunnittelin sanomalehtikirjoituksia tai\nmuita sellaisia, keskustelin tuttavieni kanssa. Saattoi mieli\nkuohahtaa, tunnelma täyttää koko olemuksen, olo tuntua oikein\nhauskalta. Ja sitä myöten kun ajatukset juoksivat, sujui käyntikin.\nVälistä kävelin niin vinhaa vauhtia nurkasta nurkkaan että päätä pyrki\nhuimasemaan. Välistä kun mielikuvituksessani pidin puhetta,\nisänmaallista puhetta jossain tilaisuudessa, jossa oli paljon kansaa\nkoolla, ja tietysti saavutin suuren menestyksen ja sain yleisen\ninnostuksen kohoamaan korkealle, saatoin äkkiä pysähtyä ja nauraa\nitselleni, nauraa ajatuksilleni ja hymyillä koko vankilassaololleni. Se\nminusta suorastaan tuntui tolkuttomalta.\n\nVälistä taas pessimismi valtasi mieleni. Minä suorastaan antauduin sen\nvaltaan, seisoskelin jossain nurkassa ja kävelin hiljalleen pää\nriipuksissa. Annoin kaiken käydä pahimmin päin. Suorastaan hekumoitsin\npessimismissä. Tilannehan oli omituinen. Olin kaikin puolin terve,\nruoka oli hyvä, erinomainenkin, paraita makeisia välipalaksi, vaatteet\nsiistit ja puhtaat, kaikki ihmiset joiden kanssa jouduin tekemisiin\nystävällisiä, ja myötätuntoa tiesin nauttivani laajalti ulkopuolella\nvankilan. Mutta samalla olin vanki, olin pantu viralta, tulevaisuuteni\noli aivan epätietoinen. Näistä vastakkaisista vaikutteista kai johtui,\nettä kun antautui synkkiin ajatuksiin, syntyi siitä merkillinen yli\nreunojen kuohuva surumielinen huumaus. Kaiken takana oli kumminkin yksi\näärettömän kipeä kohta, ankaran vakava, toivottoman surullinen.\n\nTein muuten varsin merkillisiä huomioita mielialojen vaihtelusta\nvankilassa. Lienevätkö muut huomanneet samaa. Aamulla herättyä, mutta\nennen ylösnousemista on mieli hilpeä ja rohkea. Heti ylösnoustua se\npainuu alas. Yleensä on mieliala aamupäivällä ja keskipäivällä raskas.\nSilloinhan toimintahalu on virkein, ja kun se ei saa tyydytystä, tulee\nmieli tyytymättömäksi ja suruiseksi. Illalla seuraa päivän sisäisiä\ntaisteluita illan rauha. Se saattaa vallata mielen omituisen\nvoimakkaasti, tyytyväisyys täyttää olemuksen vankilassakin.\n\nOikein iloitsin voimisteluohjeista, jotka olivat kopin seinällä ja\nmielessäni siunailin sitä joka oli keksinyt ne ja hommannut joka\nkoppiin. Ne olivat erittäin hyvin kokoonpannut ja oli niissä sopivia\nneuvoja terveydenhoidon suhteen vankilassa. Koetin voimistella näiden\nohjeiden mukaan määräaikoina. Pyrkihän se välistä unohtumaankin, mutta\nkun muistin, että vaimoni oli kehoittanut minua säännöllisesti\nvoimistelemaan, koetin täyttää velvollisuuteni.\n\nVankila kuului olleen ylen määrin täynnä, jonka vuoksi moneen yhden\nhengen koppiin oli täytynyt panna kolme henkeä, samoin olivat\nyhteishuoneet täpö täynnä. Kahta henkeä ei koppiin panna, sillä kaksi\nkuuluu riitaantuvan, mutta jos on kolme, moudostuu riitaisuuksien\nsattuessa kahden puolue yhtä vastaan, ja äkäisinkin tulee siten kurissa\npidetyksi. Jostakin läheisestä kopista, jossa varmaankin oli kolme\nasukasta, kuului joka ilta tahdikasta astuntaa ja komentosana\n\"käännös\". Siellä voimisteltiin.\n\nSuuresti kaipasin vankilassa paperia ja kynää. Kirjoitettavaa olisi\ntietysti ollut vaikka mitä laatua. Kirjeitä sain kirjoittaa yhden.\nLauantaina kävi vartija kopeissa kysymässä, kutka haluavat kirjoittaa\nkirjeitä. -- Kelle kaikille tämä oikeus myönnettiin, ei ollut\ntiedossani. -- Sunnuntai-aamuna tuotiin sitten pienenpuoleinen\npaperiarkki, kirjeenkuori, kynä ja mustetta. Maanantaina kirje\nhaettiin. Kirjeet tietysti sensuroitiin, ennenkuin ne lähetettiin.\nKuulin vankilan virkamiehiltä, että näiden kirjeiden lukeminen oli\nheidän ikävimpiä tehtäviään. Jokainen, jolle se oikeus myönnettiin,\nkäytti tilaisuutta ja tahrusti paperiarkkinsa täyteen. Mutta moni kirje\nkuuluikin olleen enemmän aiottu sitä tarkastavaa vankilan virkamiestä\nvarten, kuin kirjeen saajaa varten.\n\nKun vielä mainitsen, että sain kahdesti käydä oikein hyvässä, siistissä\nammeessa, olen kertonut miten hyvää huolta minusta pidettiin.\n\nVanginvartijoista on vaan hyvää sanottavaa. Kaikki he tunnollisesti\ntäyttivät tehtävänsä. Se jo tuntui erittäin miellyttävältä, että\nvartija aamulla ensi kertaa koppiin tullessaan ystävällisesti sanoi\nhyvää huomenta ja samoin illalla hyvää yötä. Minua on aina miellyttänyt\ntämä tapa, mutta ei se koskaan ole tuntunut niin suuriarvoiselta kuin\nvankilassa. Kaikki vartijat kohtelivat minua ystävällisesti, tekisipä\nmieli sanoa, melkein kunnioittavasti. Muudan vanhempi mies sanoi, että\npoikkeuslakia sovittamalla saisi melkein kenen tahansa panna\nvankeuteen. -- Muudan vartija kertoi, että hänen nuoruutensa unelma oli\nollut tulla kansakoulunopettajaksi. Vanginvartijan toimesta hän sanoi,\nettä siinä harvoin tuntee työn iloa. Sama mies kerran lausui\nmerkilliset sanat, kun oli puhetta vaikeista taloudellisista ajoista:\n\"Tokkohan koskaan enää tulee pienille eläjille taloudellisessa\nsuhteessa niin edulliset ajat kuin oli ennen sotaa\". -- Joku vartija\npistäysi silloin tällöin koppiini puhelemaan, lausui arvelunsa päivän\ntapahtumista ja halusi kuulla mielipiteeni.\n\nKaikki vankilan virkamiehet osoittivat minulle suurta hyväntahtoisuutta\nja ystävällisyyttä. Ensimäisenä päivänä vankilassa ollessani tuli\nvartija koppiini ja lausui lyhyen määräyksen \"pastorin puheille\". Minä\narvelin, että se kai oli vankilan tapoja, että ensimäisenä päivänä\nviedään papin puheille saamaan häneltä sopivia neuvoja. Pastori Friman\npyysi ystävällisesti sohvaan istumaan, muisteli minun kanssani yhteisiä\nnuoruuden muistoja, tarjosi luettavaa, oli kaikinpuolin herttaisen\nystävällinen. Useimpina päivinä kävi hän sitten puheillani. --\nVankilaan tullessani sattui minulla olemaan hartiassani pieni ajos.\nTavallisissa oloissa en olisi siihen itse huomiota kiinnittänyt, vielä\nvähemmin kukaan muu. Nyt kävi vankilan lääkäri, professori Granberg,\npaljosta työstään huolimatta sitä huolellisesti hoitamassa, samalla\nystävällisesti puhellen kanssani.\n\nVankilan tirehtööri Stråhlman osoitti minulle suurta ystävällisyyttä ja\nauliutta, antaen minun virkahuoneessaan tavata omaisiani ja tuttaviani.\n-- Kaikkia vankilan virkamiehiä ja vartijoita kohtaan tulen pitkin\nikääni tuntemaan suurta kiitollisuutta.\n\nKun minut tuotiin vankilaan, oli määrätty, että minua oli pidettävä\nmahdollisimman eristettynä. Sen vuoksi ei ensi päivänä edes päästetty\nkävelemään. Pastori yksin uskalsi osoittaa minulle ystävällisyyttä. Kun\nminun omaiseni halusivat tavata minua, ei kuvernöörikään katsonut\nvoivansa antaa lupaa siihen. Hän kysyi sitä kenraalikuvernööriltä.\nKenraalikuvernööri antoi suostumuksensa. Ja nyt ei ollut mitään\nestettä. Jokapäivä kävi minua joku tapaamassa, välistä kaksikin yhtä\naikaa. Kun vaimoni näitä käyntejä varten kävi kuvernöörin luona,\njutteli tämä hänen kanssaan tuntikaupalla kaikenlaista. Liekö hänellä\nollut tarkoituksena urkkia häneltä jotain. Joka tapauksessa ei hän\nkaikessa, mitä hän silloin puhui, pysynyt totuudessa.\n\nVaimoni ja sisareni kävivät useampia kertoja, mutta kävi siellä\nmuutamia muitakin. Eräs minun vanhoja toveriani sai tulla muka\nkeskustelemaan minun talouteni hoidosta. Hyväksi onneksi ne olivat\nselvillä, eikä meillä niistä mitään puhetta ollutkaan. Kun eräs toinen\npyysi kuvernööriltä lupaa tulla, kysyi kuvernööri mitä asiaa hänellä\noli. Ei mitään, vastasi hän totuuden mukaisesti, muuten vaan\ntervehtimään. -- Noh, sehän ei käynyt päinsä, mutta kuvernööri itse\nkeksi keinon. Voittehan mennä kysymään minne hän haluaa Venäjällä\nasettua asumaan. -- Ystäväni tuli ja me juttelimme puolituntisen\nhauskasti ja rattoisasti.\n\nNämä käynnit tapahtuivat kaikki tirehtöörin läsnäollessa hänen\nvirkahuoneessaan. Tietysti ne olivat kaikki vankilan sääntöjen\nmukaisia.\n\nKun minut vangittiin, oli minulle sanottu, että minut vietäisiin\njonnekin kauvemmas Venäjälle ja sinnehän oli jo viety useita\nsuomalaisia. Luulin senvuoksi, etten Viipurissa tulisi viipymään\nollenkaan. En tiedä varmaan, mitä varten minua Viipurissa pidettiin.\nLuultavasti paperien kuntoon saattamista varten. Karkoitukselle\nannettiin se luonne, että se muka tapahtui Venäjän sotaväen silloisen\nylipäällikön, kenraali Ruskiin tahdosta. Mutta oli kai hänellä muutakin\najateltavaa kuin kuunnella jokaisen urkkijan valheita. Olen varma\nsiitä, että se oli kenraalikuvernööri Seyn, joka aivan omasta\npuolestaan ajoi tätä asiata.\n\nEräänä päivänä minut taas kutsuttiin tirehtöörin virkahuoneeseen.\nSiellä eräs herra Strandman luki minulle kenraalikuvernöörin\nallekirjoittaman kirjeen, jossa minut tuomitaan sota-ajaksi\nkarkoitettavaksi Venäjän sisäkuvernementteihin, sekä kadottamaan\nvirkani. Sitten hän toivotti minulle hyvää matkaa ja että minä kaikessa\nrauhassa saisin viettää aikani jossakin mukavassa Etelä-Venäjän\nkylpypaikassa. Hän oli kaikin puolin ystävällinen ja kohtelias. Myös\nkysyi hän minä päivänä haluaisin lähteä. Ja lähtöpäiväksi sovittiin\ntorstai, 7 p. jouluk. 1916.\n\nSitä ennen oli minulta kysytty, mihin haluaisin asettua. Olin valinnut\nKostroman kaupungin, koska siellä oli entisestään joitakuita\nkarkotettuja suomalaisia, jotka olivat minulle hyviä tuttuja jo\nvanhoilta ajoilta.\n\nTavallisesti suomalaiset Venäjälle lähetettävät vangit viedään vain\nRajajoelle suomalaisten vartijain saattamina. Siellä venäläiset\nvartijat ottavat ne vastaan. Tätä venäläisten vartijain kuljetusta\npelkäsin, olin siitä siksi paljon kuullut puhuttavan. Hyväntahtoisesti\ntirehtööri Stråhlman saikin sen niin järjestetyksi -- tai kenen ansio\nse lie ollut -- että suomalaiset vartijat veisivät minut Pietariin\nsaakka. Minulla näet oli se käsitys, että sieltä saisin vapaasti\nmatkustaa määräpaikkaani Kostromahan. Tarjouduinpa itse kustantamaan\nsuomalaisen vartijan perille asti.\n\nTorstai-aamuna 7 p:nä joulukuuta sitten läksinkin matkalle, kolmen\nmiehen viemänä Pietariin. Ensin kumminkin olin saanut rahani,\nlompakkoni, veitseni, kynäni ja mitä vähäistä sattui taskuissani\nolemaan, vieläpä tuon sembramännyn siemenenkin takaisin.\n\nOlin siis ollut yksitoista päivää Viipurin lääninvankilassa. Siellä olo\noli ollut niin hyvä kuin se suinkin saattoi olla. Tuntuihan se usein\npitkältä, vaikka se muistellessa on lyhyt. Vankilassa olo on kuin\nihmisen elämästä pois pudonnut aika.\n\n\n\n\nPIETARIN PERESILNAJA-VANKILASSA\n\n\nKun tulimme Viipurin asemalle, vietiin minut asemalla olevaan pieneen\npoliisiputkaan säilytettäväksi. Sitten sain kumminkin siirtyä toisen\nluokan odotussaliin. Siellä oli joitakuita sukulaisia minulle\njäähyväisiä sanomassa. Sisareni olivat pakanneet tavarani kahteen\nkapsäkkiin edellisenä päivänä. Sain itse ostaa itselleni piletin.\nSattui niin omituisesti, että samassa junassa kuin minä, matkustivat\nPietariin kenraalikuvernööri Seyn ja kuvernööri Pfaler, minun molemmat\nystäväni.\n\nPietarin asemalla oli vaimoni minua vastassa. Hän oli jo ostanut\nminulle ja itselleen -- hän näet aikoi tulla saattamaan minua perille\nasti -- ja kahdelle saattajalle piletit Kostromahan. Luulimme jo sinä\niltana pääsevämme matkaa sinne jatkamaan.\n\nAsemalta ajoimme kuvernöörin virastoon, koska minut oli Suomesta sinne\npassitettu. Mutta siellä emme saaneet mitään aikaan. Meidät lähetettiin\ntoiseen virastoon inspektsija tjurmu-nimiseen. Se virasto kai sijoitti\nvankeja eri vankiloihin ja toimitti vankien kuljetuksen. Virasto oli\nmajoitettu entiseen yksityisasuntoon. Se oli virastoksi ahdas ja\nepämukava, pienistä huoneista muodostettu. Täällä jo tein huomion,\njonka myöhemmin totesin kaikissa Venäjän virastoissa. Siellä oli sodan\nvuoksi suuri määrä naisia ja vähän miehiä. Puolen päivää vietimme siinä\nvirastossa, eteisessä, yhtä mittaa hyppäsivät naiset telefoonissa\ntuttavainsa kanssa pakinoimassa. Täällä virastossa huomattiin, että\nminun passini oli epäselvä. Siinä mainittiin kaksi eri pykälää, joiden\nmukaan minut oli karkotettava, muistaakseni ne olivat 16:s ja 19;s\npykälä. Ne pykälät eivät käy yhteen. Toisen mukaan olin minä oikeutettu\nitse valitsemaan itselleni vapaasti olinpaikan Sisä-Venäjällä, toisen\nmukaan minut karkotettiin vähintäin Irkutskiin. Kun ensi kerran kuulin\nsen mahdollisuuden, että minun olisi mentävä Irkutskiin, teki se minuun\nkovin kolkon vaikutuksen.\n\nViraston virkamiehet kyllä olivat ystävällisiä, he selittivät että he\neivät voi muuta kuin noudattaa määräyksiään. \"Syy on teidän omien\nvirkamiehienne\", sanoivat he. \"Miksi he sotkevat asioita.\" Olivat\nvalmiit myöntämään aikaa asiain selvittelemiselle. Omasta puolestani\nolen tullut siihen käsitykseen, että ei siinä mitään erehdystä\ntapahtunut, vaan oli se tahallaan niin järjestetty. Kuvernööri Pfaler\noli kyllä vaimolleni vakuuttanut, että passitukseni oli mainion hyvä ja\nettä minä sain vapaasti mennä mihin tahdoin. Olen kuitenkin taipuvainen\nluulemaan, että hän silloin puhui vasten parempaa tietoaan. Vaimoni oli\nhankkinut silloisen asianajajan tuomari Hackzellin meitä avustamaan.\nHän puhui virkamiesten kanssa, hän telefoneerasi Pietarin\nkuvernöörille, passitoimiston päällikölle parooni Bruunille. Selvyyttä\nvaan ei tullut. Kumminkin suostuttiin siihen, että koetetaan saada asia\nselvitetyksi. Mutta siksi aikaa oli minut pantava vankilaan talteen.\n\nTavarani oli tuotu viraston eteiseen. Niillä oli ollut pieni seikkailu,\njota en malta olla tässä mainitsematta. Olin ottanut muutamia kirjoja\nmukaani. Muut olivat uusia tai muuten uuden veroisia, mutta Kalevala ja\nKanteletar olivat vanhoja, jotka otin mukaani, voidakseni Venäjällä\nvalmistella erästä suunnittelemaani kansanrunoustutkimusta. Muut kirjat\npääsivät tullitarkastuksessa ilman muuta läpi, mutta Kalevala ja\nKanteletar tarttuivat kiinni. Ei suinkaan vaarallisen sisällyksensä\nvuoksi, sitä eivät tunteneet tulliviranomaiset, eivätkä luultavasti\nminun saattajanikaan. Kirjoihin oli tehty kaikenlaisia muistiinpanoja\nlyijykynällä: mihin saakka olimme aina lukukauden kuluessa ehtineet,\nsanaselityksiä, kansatieteellisiä tietoja. Vielä oli kirjojen välissä\npaperiliuskoja, joihin oli merkitty oppilaiden istumajärjestyksiä. Nämä\nne olivat vaarallisia. Pitkän aikaa niistä riideltyään olivat minua\nsaattamassa olevat suomalaiset poliisit saaneet ne pelastetuiksi.\n\nInspektsija tjurmun eteisessä pengottuani tavaroistani tyynyn ja ison\nvaipan, sanoin vaimolleni jäähyväiset. Ja niin läksivät saattajani\nviemään minua Pietarin siirtovankilaan, Peresilnajaan, jo kolmanteen\nvankilaan.\n\nMatka oli pitkä kautta Pietarin. Illan suussa tulin perille suureen\nlaajaan rakennusryhmään. Oli kuviteltu, että kun tulen perille, on asia\nsillä aikaa selvinnyt, ja minä saan ilman muuta palata takaisin. Mutta\neihän se ollut selvinnyt, eikä se selvinnyt kohtakaan. Vaimoni kävi\nViipurissa eri henkilöiden luona, sisareni kenraalikuvernöörin luona,\nparooni Bruun ja valtioneuvos Tavaststjerna puuhasivat Pietarissa\nloppumattomasti, mutta ei mikään auttanut. Irkutsk jäi loppumääräksi.\nSanottiin että kenraali Ruskii muka sen tahtoi niin. Minä kumminkin\nelin viimeiseen saakka siinä toivossa, että pääsisin Kostromahan.\n\nKun minä tulin vankilaan, otettiin siellä paraillaan vastaan jos\nminkälaisia roistoja. Niiltä leikattiin tukkaa, merkittiin\ntunnusmerkit, otettiin peukalomerkit. Arvelin että olenpa nyt kirjavaan\nseuraan joutunut. Minulta ei kumminkaan peukalomerkkiä otettu eikä\ntukkaa leikattu. Pituus vaan mitattiin, silmäin, tukan ja parran väri\nmerkittiin, kasvot puhtaat, nenä suora pantiin. Nämä tunnusmerkit\nsitten kulkivat papereissani koko Venäjällä olo-aikani. Sitten otettiin\nrahat ja kello pois. Riisuttiin kaikki vaatteet, tutkittiin kengät,\nsukat. Lopuksi sain pitää kaikki vaatteeni, sormuksen ja lyijykynän\nsekä tyynyn ja peitteen, joista minulla oli suuri hyöty ja mukavuus.\nSiinä tutkittaessa eräs mies, jota juuri puettiin vangin vaatteisiin,\npuhutteli minua ensin saksaksi sitten suomeksi. Kysyi: täällä\nPietarissako teidät otettiin kiinni. Omasta kohdastaan hän sanoi: \"olen\nsuomalainen, sain kymmenen vuotta pakkotyötä\". Se oli nuori, kaunis,\nvilkas-eleinen mies. -- Kun kaikki muodollisuudet oli suoritettu,\nvietiin minut koppiini.\n\nTämä vankila oli siirtovankila. Siinä pidettiin, sen mukaan kuin tulin\ntietämään kaikenlaiset tuomitut siksi kun ne lähetettiin\nmääräpaikkoihinsa. Siellä oli lyhemmäksi aikaa tuomituita ja sinne\ntuotiin poliisiasemilta joka aamu vuorokauden saalis. Luullakseni oli\nsiellä myös jonkun verran poliittisia vankeja. Kysyin kerran\nvartijaltani paljonko talossa oli väkeä. Hän sanoi olevan toista\ntuhatta.\n\nKoppi, jonka sain asuttavakseni, oli varmaan paraimpia mitä koko\nvankilassa oli. Niitä oli seitsemän samanlaista yhdessä rivissä. Se oli\nsiisti, seinillä vain pari pientä kirjoitusta, tasaisen lämmin --\nkeskuslämmityslaitos. Ja mikä varmaan oli harvinaista, sen mukaan kuin\nolen kuullut muista Venäjän vankiloista, syöpäläisiä ei ollut\nollenkaan. Se oli vähän kapeampi ja lyhempi kuin Viipurin läänin\nvankilassa, kuusi askelta pitkä. Katto oli taidokkaasti monitaitteinen,\nminulla oli aika lailla ajan viihdykettä tutkia sitä ja miettiä, miten\nse oli muovailtu ja monesta pinnasta se oli kokoonpantu. Oikein\njohtuivat mieleeni sitä katsellessa professori Tikkasen luennot\nylioppilasajoiltani. Sänky seinässä kiinni, pöytä, jakkara, hyllyt,\nämpäri laatikkoineen, vaskinen taasa -- tshaska, vaskinen iso tuoppi --\nkrushka, pieni vaskinen muki -- tsharka, puulusikka ja jumalankuva\nnurkassa, siinä kopin koko sisustus. Mitään kirjoja ei ollut.\n\nEnsimäinen vaikutus tietysti oli hyvin masentava. Sinä päivänä kun\nViipurista läksin, en Pietariin mennessä rautatiellä muuta syönyt kuin\npari piparkakkua ja pari suklaatimakeista. Arvelin, että syönpä sitten,\nkun Pietarista pääsen lähtemään. Mutta muuta tilaisuutta ei tullutkaan\nsyömiseen. Toisena päivänä en vielä syönyt juuri mitään, vasta\nkolmantena päivänä rupesin syömään. Ensimäisenä yönä makasin kaikki\nvaatteet päällä, toisena koetin pitää turkkia peitteenäni ja vähän\nriisuutua, mutta siten oli taas liian kuuma. Vasta neljänneksi yöksi\ntutkin sänkyvaatteita ja huomasin ne puhtaiksi, vaikka olivat sitä\nvenäläisten suosimaa likaisen näköistä väriä, peite ruskeanharmaata\nsarkaa ja lakana harmahtavaa palttinaa. Täytyi ottaa elämä semmoisena\nkuin se oli, kiitin onneani, että minulla oli oma tyyny ja vaippa\nmukana ja vankilan alapäällikköä, että sain ne pitää. Vaippani oli\nleveä, joten pidin sitä sekä lakanana että peitteenä, vankilan peitteen\npanin sen päälle. Siten maaten uskalsin riisuutuakin.\n\n_Päiväjärjestys_ vankilassa oli seuraava. Aamulla aikaisin, luultavasti\nkello 6, kuului komennushuuto, silloin piti nousta ylös, pukeutua ja\nnostaa sänky pystyyn ja painaa se seinää vastaan, jolloin se napsahti\nlukkoon. Kohta sen jälkeen tuli tarkastus. Kuului huuto, sitten tuli\ntarkastaja. Se oli vankilan alapäällikkö, pomoshnii natshalnik,\nnimeltään Tshihatshoff. Edellä kulki vartija, joka tempasi jokaisen\nkopin oven auki, sitten tuli päällikkö, täydessä univormussa,\nkunniamerkit rinnassa, vinhaa vauhtia kulki hän tervehtien ohi, hänen\nperässään tuleva vartija paiskasi ovet kiinni. Meidän vankien oli\nseistävä smirnaassa keskellä koppia.\n\nKohta sen jälkeen kuului käytävästä huuto kipjätok. Ovessa oleva luukku\navattiin ja siihen tuotiin kiehuvaa vettä, jota kaadettiin suurempi\nvaskinen tuoppi täyteen. Kohta sen jälkeen toi samainen nuori vanki,\njoka oli tuonut kuumaa vettä, koko päivän annoksen leipää. Se jolla oli\nlaittoi itselleen teetä ja söi eväitään sen kanssa. Mutta se jolla ei\nmuuta ollut söi silkkaa leipää ja joi kuumaa vettä päälle.\n\nMuuta vettä ei annettu kuin tätä kuumaa. Alussa se tuntui vähän\noudolta. Mutta pian huomasi, että se oli viisas järjestys. Kun kaiken\nveden sai kiehuvana, tiesi, että se oli puhdasta. Ei tarvinnut pelätä\nsitä käyttäessään. Tällä kuumalla vedellä peseydyttiin ja sitä juotiin\njanoon. Jollei halunnut juoda sitä kuumana, niin jäähtyihän se\najallaan.\n\nJoku aika kipjätokin jälkeen tuli aamusiistiminen. Vartija avasi oven,\nja jollei sänky ollut seinään kiinnitetty, sai nuhteita. Sillä jo\naikaisin aamulla oli käytävässä kuulunut vartijan huuto \"kravattii\".\nSai käydä tyhjentämässä ämpärinsä kellarikerroksessa. Minua huvitti\nvenäläisten taito ja halu käyttää vähennysnimityksiä. Ämpärin\nvenäjänkielisestä nimestä, vedro, muodosti vartija jos minkälaisia\ndiminutiiveja vedrushka, vedorka, mokomastakin esineestä. Sitten oli\nhuone lakaistava varsiharjalla. Rikat jätettiin oven eteen, josta\nsamainen vankipoika ne korjasi pois. Aluksi en viitsinyt sitä tehdä\nkunnolleen, mutta pian miellyin lakaisemiseen, olihan se käytännöllistä\nhommaa, tuotti vähän vaihtelua. Kun kerran vartijani sattui olemaan\noikein hyvällä tuulella ja minun kävelyvuoroni sattui tavallista\naikaisemmin, antoi hän siistitä huoneeni minun poissaollessani,\ntyytyväisenä selitti hän sitten, että kaikki oli valmiina, kun minä\ntulin takaisin. En kuitenkaan ollut siitä mielissäni, menihän minulta\nhukkaan se huvi. Nuo ämpärin tyhjennysretket tuottivat sen hauskuuden,\nettä silloin olin tilaisuudessa vilkaisemaan naapurikoppeihin. Sillä\nkaikki ovet olivat silloin auki ja kaikki naapurini olivat samoissa\nsiistiämishommissa. Eihän siinä ehtinyt paljon kerrallaan nähdä. Mutta\nyhdistämällä pikku piirteitä yhteen sai kuitenkin jonkunlaisen kuvan\nheistä.\n\nTavallisesti jo ennen aamutarkastusta, välistä sen jälkeen, oli\naamuhartaus. Kuului vartijan huuto \"na malitvuu\". Jostakin läheisestä\nyhteishuoneesta kuului yleistä liikehtimistä, varmaan kaikki nousivat\nvuoteiltaan lattialle seisomaan. Sitten kuului voimakasta messuamista.\nEn koskaan päässyt selville vangitko lauloivat läheisissä\nyhteishuoneissa, vaiko vartijat jossain käytävässä, vai kävikö siellä\nvarsinaisia kirkkolaulajia. Äänet olivat hyviä, sekä korkeat äänet että\netenkin matalat. Kuului oikein mahtavalta kun jyrisevä basso lopuksi\nkajahutti voimakkaasti ja paukkavan matalasti \"herra armahda meitä\".\nMielelläni aina messua kuuntelin, mieluummin kumminkin olisin rukouksen\nsanat ymmärtänyt. Meidän läheisyydestä siirtyivät rukouksen pitäjät\njonnekin muuanne. Vielä moneen kertaan kuului messu, milloin meidän\nyläpuoleltamme, milloin jostain epämääräisestä etäisyydestä.\n\nTämän yhteydessä mainittakoon eräs seikka. Venäjällä on vankikopin\nnurkassa jumalankuva, meillä Suomessa vankilan pöydällä muutamia\nuskonnollisia kirjoja. Katolisissa maissahan kukin toimittaa\njumalanpalveluksensa itse. Meillä me menemme kirkkoon kuulemaan ja\nsaamaan. Voi kummallakin olla puolensa. Mutta tässä erikoisessa\ntapauksessa on minusta meidän menettelytapamme paljon parempi. Ehkäpä\nei ole sitä sisäistä voimaa, mielentilaa, henkistä sisällystä, että\nkykenisi antautumaan hartauteensa, toimittamaan jumalanpalvelusta,\njosta saisi herätystä ja lohdutusta. Nurkassa oleva jumalankuva tuskin\nriittää herättäjäksi. Meillä ovat Uusi Testamentti, rukouskirja ja\nvirsikirja herättäjiä, lohduttajia, ne tuovat vankiparalle viestin, ne\ntarjoavat hänelle runsaita vaikutelmia, ne antavat tilaisuutta\nsyventymiseen, tutkimiseen ja mietiskelyyn.\n\nVälistä aikaisemmin, välistä myöhemmin vietiin kävelemään \"na ulitsu\".\nSe oli päivän tapahtuma, päivän hauskuus. Hyvä se oli kaikin puolin.\nMinua käytettiin kahdessa paikassa kävelemässä, luultavasti sen mukaan\nmikä paikka sattui olemaan vapaana. Kävelypaikat olivat kyllä korkeiden\nseinien ja laipioiden välissä, pihan reunassa. Mutta ne olivat tilavia,\nja paikka oli tehty niin hauskaksi kuin mahdollista. Kävelytieltä oli\naamulla jo lumi lakaistu pois ja se oli hiekoitettu. Käyelypaikka oli\nmatalalla aidalla ympäröity, jonka ulkopuolella oli pensaita.\nKävelytien keskellä oli samanlaisella matalalla aidalla ympäröity\nnurmikko. Siinä oli muutama omenapuu, pari ruusupensasta ja kukkia.\nKukat olivat nyt jo lakastuneita, mutta näki, että ne olivat olleet\norvokkeja ja leukoijia. Aituuksen ympärillä oli ollut suuria\nauringonruusuja. Pari istumapenkkiä oli siinä myös. Tie oli 75-77\naskelta pitkä, laskin sen uudestaan ja uudestaan. Mielihyvällä vieläkin\ntätä kävelypaikkaa muistelen.\n\nKävelyä kesti noin 20-30 minuuttia. Virkistyneellä mielellä sieltä\npalasi. Sitten alkoi odotella päivällistä. Sama poika toi sen luukulle.\nSitä oli keittoa maljassa ja lautasella puuroa. Keitto oli tavallisesti\nkaalikeittoa, pari kertaa kalakeittoa, pari kertaa peruna- ja\nlihakeittoa, joskus muuta lihakeittoa. Keitto oli yleensä hyvää. Samoin\noli musta leipä aina hyvää. Kun minulla myöhemmin oli omaa voita ja\njuustoa panna leivän päälle, maistui se aivan mainiolta keiton kanssa.\nPuuro, krutaja kasha oli luultavasti venäläisestä hyvinkin hyvää,\nvaikka se ei minua miellyttänyt kun siinä oli öljyä, jätin sen\nsäännöllisesti syömättä, mikä palvelijavankia aluksi suuresti\nhämmästytti.\n\nJoku aika syönnin jälkeen annettiin sängyt alas. Se tapahtui siten,\nettä luukusta pistettiin sisään avain jolla sai sängyn seinästä irti.\nSai ruveta päivällislevolle. Mutta ei kauvan kestänyt ennenkuin taas\nkuului ulkoa huuto \"kravattii\", joka tarkoitti että sängyt oli pantava\nseinään lukkoon. Samoihin aikoihin tuotiin toinen kerta kuumaa vettä.\nSe jolla oli, joi teetä. Sitten seurasi pitkä iltapäivä ja ilta.\nIllalla näkyivät jakavan jotain vellin tapaista. En sitä huolinut, se\nei soveltunut minun maulleni. Sitten oli vielä iltatarkastus ja\niltamessu ja vasta sen jälkeen jotenkin myöhään annettiin sängyt alas.\nIltahämärissä oli sytytetty sähkölamppu. Se paloi aamuhämäriin saakka,\nsen kirkas valo pyrki vähän häiritsemään yöunta. Useimpina öinä kävi\njoku luukusta katsomassa, onko mies paikoillaan.\n\n_Vartijoista_ en voi muuta sanoa kuin hyvää. Lähinnä minua hoiti kaksi\nvartijaa vuorotellen. Kumpikin oli kerrallaan 36 tuntia toimessa. He\nolivat tunnollisia tehtävissään, mutta ystävällisiä. Alempaan kansaan\nkuuluvilla venäläisillä, ja eikö liene samoin ylempiinkin kerroksiin\nkuuluvilla, on tapana helposti ruveta huutamaan. Tuon tuostakin kuului\nkäytävästä huutoa. Kerrankin vanhempi vartija pauhasi naapurivangille,\nhuusi niin että. Minä jo arvelin, että mitä siellä lienee tapahtunut.\nMutta pari minuuttia vaiti oltuaan puhui hän taas hiljaa,\nystävällisesti ja naurahtaen. Suomalainen olisi tarvinnut ainakin\npäivän lauhtuakseen semmoisen huudon jälkeen. Kolmas vartija vei\nkävelemään, hän oli vanha mies, kuiva ja äreä. Hän vaati, että\nsisääntullessa hattu oli otettava päästä jo ulko-ovella. Kun minä\nkumartaen tervehdin käytävässä olevaa päällikköä, piti hän sitä\nsopimattomana ja ärjäsi \"smirnaa\". Sitten oli staarosti, hän teki\nkaikin puolin hyväntahtoisen vaikutuksen. Vielä oli saunottajat,\nvehnäleiväntuojat, svidaaniaan viejät, mitä kaikkia heitä liekin ollut.\nEn kestään voi sanoa muuta kuin hyvää, kaikki he koettivat paraansa\nmukaan täyttää velvollisuutensa. Eikä kukaan minua kohdellut muuten\nkuin ystävällisesti ja hienotunteisesti. Vankilan alipäällikkö oli\nystävällinen ja hyväntahtoinen ja koetti järjestää minun elämäni\nparaimman mukaan, puhuipa hän saksaakin kun ei muu auttanut. Vankilan\nylipäällikkö Arktjejeff, kuului olevan tunnettu häjyydestään ja\nankaruudestaan, mutta en minä hänenkään suhteensa mitään pahaa kokenut.\nKerran kävi hän minun koppiani tarkastamassa; ei hän mitään\nmuistuttanut, mutta ei hänellä muistuttamisen syytä ollutkaan. Koppia\noli erityisesti puhdistettu. Minulle oli annettu pyyhinliina ja sillä\nminä jakkaralla seisten pyyhin ikkunaa. Kun vartijasta ikkuna oli hyvä,\nvaati hän pyyhinliinaa pois: \"harashoo, otshen harashoo\". Minä vaan\npyyhin ja kun en hänen puhettaan ymmärtänyt, selitteli hän että rievun\noli mentävä \"damoi\". Mutta minä kun olin kerran ikkunan puhdistusintoon\npäässyt, en siihen tyytynyt, vaan kiillotin vielä ikkunaa\nnenäliinallani. Lattiaa puhdisti vankipoika, siten että hän riisui\ntoisesta jalastaan kengän, pani jalkansa jonkunlaiseen harjaan, jossa\noli jotain saippuan tapaista, ja sitten hyppi ja tanssi huoneessani.\n\n_Vankeja_ sanottiin olevan toista tuhatta. Näin niistä tietysti vain\npienen osan. Siihen korridooriin, jota myöten vietiin kävelemään, näkyi\nkolme suurta yhteissalia. Suuret melkein kattoon saakka ulottuvat\nrautaristikko-portit erottivat ne käytävästä. Kuhunkin saliin mahtui\nmonta kymmentä henkeä. Pitkin seiniä oli makuulavoja, jotka laskettiin\nalas siten että lyhyt sivu oli seinässä kiinni. Siten niitä mahtui\npaljon enemmän. Melkein aina näin vankien makaavan vuoteillaan, päivät\numpeensa. Keskellä huonetta oli suuret pöydät.\n\nMuutamina päivinä kävelemässä ollessani näin poliisin tuovan päivän\nsaaliin. Siinä oli harmaahapsisista vanhuksista pieniin poikiin saakka.\nLuultavasti olivat enimmät heistä varkaita.\n\nKerran näin kuljetettavan parisenkymmentä nuorta poikaa, samankokoisia,\nsamanikäisiä, kauniita, pyöreäposkisia, ehkä noin 18-20 vuotisia.\nLienevätkö olleet sellaisia, jotka olivat kieltäytyneet sotaan\nmenemästä.\n\nNikolain päivänä näin kirkkoon vietävän monta kymmentä nuorta pulskaa\nmiestä, kaikki raudoissa. Luulen niitten olleen kieltäytyneitä.\nSvidaaniaa odotellessa ne näyttivät huolettomilta ja iloisilta,\nantoivat kättä toisilleen.\n\nEräänä iltana kuului hyvin levottomalta, juostiin ja meluttiin.\nIltatarkastusta ei pidetty ollenkaan, ja sängyt annettiin alas\ntavallista myöhemmin. Vanha vartija harppasi tuontuostakin naapurikopin\nluukulle, jotain kertomaan ja samaa kyytiä pois. Seuraavana aamuna sain\nkuulla, että edellisenä iltana oli viety paljon miehiä rintamalle. Ehkä\nne olivat juuri nuo raudoissa olevat nuoret miehet.\n\nRaudoissa oli useita. Sain sen käsityksen, että ne joilla oli\njalkaraudat, olivat kiinniotettaessa yrittäneet paeta. Ne joilla oli\nkäsiraudat, olivat tehneet vastarintaa. Monella koppivangillakin oli\nraudat. Jotkut heistä olivat saaneet hankituksi lampaannahkakaistaleen\nnilkkojen ympärille, etteivät raudat pääsisi ihoa rikkomaan. Kuulin\nkerran eräästä kopista illalla huutoa ja valitusta ja kun vartija\nviimein kysyi mikä hätänä, valitteli raudoissa oleva vanki inhon ja\ntuskan täyttämällä äänellä: \"russakka juoksee pitkin minun ruumistani\".\nVälistä kuulin koppiini pitkät ajat yhtämittaista rautojen helinää. En\ntiennyt, mitä tapahtui, kuulin vain kilinän, mutta kamala on se soitto,\nja mitä kauvemmin sitä kuulee, sitä raskaammaksi se mielen painaa.\n\nErittäin surulliselta tuntui nähdä vankien joukossa niin paljon poikia,\npieniäkin poikia. \"Nuoria varkaita\", sanottiin minulle. Oli kumminkin\nmiellyttävää, että heitä näin kuljettavan vartijan, josta olin saanut\nedullisen vaikutuksen. Tuli tietooni, että voin tilata ruokavaroja\nomaan laskuuni. Koetteeksi kirjoitin sitä varten annetulle\npaperipalaselle: valkosta leipää, munia ja sokeria. Seuraavana päivänä\ntulikin koppini luukulle mustapartainen vilkas mies ja toi valkoista\nleipää. \"Sokeria ei ole koko Pietarissa\", sanoi hän, \"eikä muniakaan\nsatu olemaan. Mutta ettekö halua tupakkaa\", sanoi hän hyvin\nystävällisesti ja hilpeästi. Samainen mies näkyi pikku poikia\nohjailevan.\n\nMinun koppini oli numero kuusi. Viimeisessä, seitsemässä, oli ensin\nnuori mies. Näin hänet aamuaskareissa ollessani. En häntä koskaan\npuhutellut, mutta erittäin sievästi ja herttaisesti hän minua aina\ntervehti. Hän oli kaunis, kookas mies, hieno-, jalopiirteinen. Teki\nsivistyneen vaikutuksen. Hänellä oli niinkuin minullakin omat vaatteet.\nMutta hän oli varannut itselleen hyvin sopivat vaatteet vankilaoloa\nvarten, paksun neulotun villapuseron ja pitkän villaisen kaulavaatteen.\nKun svidaaniassa käydessäni, olin saanut kuulla, että minut\nlähetettäisiin Siperiaan, tunsin itseni koppiin tullessani kovin\nmasentuneeksi ja antauduin suruni valtaan. Ovi oli vielä auki käytävään\nja vartija seisoi ovella. Nähtävästi muutkin vangit tiesivät, että\nminut vietäisiin jonnekin kauas ja että minua oli käytetty sanomassa\njäähyväisiä vaimolleni. Silloin juuri naapuri kulki oveni ohi. Hän ei\nvoinut puhutella minua. Mutta hän pysähtyi hetkeksi vartijan selän\ntakana, oikasi itsensä suoraksi, kohosi vähän varpailleen, kohotti\nkulmakarvojaan, aukaisi silmänsä oikein suuriksi ja loi minuun yhden\nainoan pitkän katseen, Hänellä oli suuret kauniit tummat silmät. Siihen\nkatseeseen pani hän mahdollisimman paljon myötätuntoa, rohkaisua,\nlohdutusta, osanottoa, kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toiselle\ntoivottaa. Lienenkö koskaan nähnyt niin kaunista, niin paljon\nsisältävää katsetta.\n\nMutta muutamien päivien perästä hän katosi. Sijaan tuotiin toinen nuori\nmies. Kohta sen jälkeen vietiin meidät yhdessä kävelemään. Minä olin\nkuullut Krestiistä kerrottavan, että oli ankarasti kielletty\nkävelemässä ollessa puhuttelemasta toisia. Minä sen vuoksi kiiruhdin\nnopeasti hänen ohitseen, enkä vastannut hänen puhutteluunsa. Ja kun hän\nkävelyradan toisessa päässä kääntyi tullakseen minun luokseni, käännyin\nminäkin. Silloin hän jo valitti surullisella äänellä tornissaan meitä\nvartioivalle vartijalle, että tuo herra minua karttaa. Vartija rupesi\nnauramaan ja neuvoi minua, että kun on yhtaikaa pantu kävelemään, niin\npitää myös rinnakkain kävellä. Ja niin me sitten teimmekin.\n\nHän oli nuori mies, virkailija jossakin mekaanisessa tehtaassa, joka\nvalmisti sotatarpeita. Sen vuoksi hän oli myöskin sotapalveluksesta\nvapaa. Huonon venäjänkielen taitoni vuoksi, en oikein käsittänyt häntä,\noliko se lahjojen antamisen vai lahjojen ottamisen vuoksi kun hänet oli\ntuomittu. Juuri teossa oli hänet yllätetty. Kuudeksitoista päiväksi\narestiin oli tuomittu. Ensin oli virunut muutaman päivän yhteiskopissa,\nvarkaitten kanssa. Siellä oli ollut hyvin paha olla. Oli rokotettu.\n\nSen jälkeen kävelimme joka päivä yhdessä. Hän oli ollut ylioppilas.\nSaksaa olisimme molemmat osanneet puhua, mutta emme uskaltaneet.\nRanskaa osasi hän hiukan ja puhuimme sitä. Satuin sitten kysymään oliko\nhän lukenut latinaa. Sitä olikin hän lukenut. Yritimme puhua latinaa.\nEnsi päivänä se sujui huonosti. Mutta toisena päivänä se luonnistui jo\npaljoa paremmin. Huomasimme, että molemmat olimme siihen itseksemme\nvalmistautuneet. Käytimme sitten latinaa koko ajan apunamme. Etenkin\nsiten, että kun minä en jotain yksityistä sanaa osannut venäjäksi\nsanoa, sanoin sen latinaksi, ja kun minä en hänen puhettaan ymmärtänyt,\nsanoi hän sen kohdan latinaksi. Hän oli lukenut koulussa latinaa aika\nlailla: Caesaria, Vergiliusta, Ciceroa, Ovidiusta, Liviusta ja\nHoratiusta, eli Goratiusta niinkuin hän lausui, joskus muistelimme\nminkä osasimme vielä ulkoa näistä kirjailijoista. Kun minä kerran luin\nAeneidia, kuunteli hän jonkun matkaa, mutta sanoi sitten: \"ei, nyt se\nmenee kokonaan hullusti, ei se ole _grasilis, gratsilis_ se on\" y.m.s.\nHe näet ääntävät latinaa toisin kuin me, oman kielensä mukaisesti.\n\nJoskus kun ei muu auttanut puhuimme saksaa. Hänellä oli tapana astua\nkädet toistensa päällä riipuksissa edessä. Mutta kerran pakkaspäivänä\nastui hän kädet selän takana ja turkki auki. Kun minä kysyin miksi hän\nniin tekee, vastasi hän: \"alle Knöpfe sind zerrissen\".\n\nOlin lukenut venäjää koulun alemmilla luokilla, ylemmillä luin,\nviisaastiko vai tyhmästi en osaa sanoa, kreikkaa. Meidän opettajamme\nlehtori Palander oli luettanut ulkoa muutamia runoja. Kerran\nhämmästytin kävelytoveriani laususkelemalla venäjänkielisiä runoja.\n\nKysyin toveriltani mitä hän kopissaan tekee. Lukeeko? -- Ei ole mitä\nlukea. -- Kirjoittaako? -- Ei ole mihin kirjoittaa. No mitä sitten? --\n\"Ja duumaju.\" -- Mitä hän duumaitsee? -- \"Ja duumaju moi gorkii\nduumii.\" -- Ajattelen omia katkeria ajatuksiani. Hän oli 28-30 vuotias,\nen muista tarkkaan. Vanhempia ei hänellä ollut, veli vaan. Kesän hän\nvietti, milloin sattui vapautta saamaan lähellä Pultavaa,\nJekaterinoslavissa. Siellä on paljon hedelmiä, ja erinomaisia\nmelooneja. Oo! minkälaisia melooneja, maukkaita, aromaattisia.\n\nSe oli ikävintä vankilassa, ettei saanut -- govorit -- puhella. Tosi\nvenäläinen piirre! Tupakan nälkä oli myös suuri. Vaikka olin sanonut,\netten tupakoi, toimitti hän kerran siistiäjä-vankia myöten minulle\npaperipalan, jossa rukoilee jos mahdollista toimittamaan hänelle\ntupakkaa ja tulitikkuja. -- Mistäpä minä!\n\nVenäläinen antautuu tunnelmiensa valtaan, eikä sitä myöskään toisilta\npeitä. Kerran kävellessä hän astui hyvin reippaasti. Sanoin: \"te ette\nole väsynyt tänään\". -- \"Kun ei tee työtä, ei väsytä\", sanoi hän ja\nastua touhusi. -- Mutta seuraavana päivänä oli mieli muuttunut. Hän oli\nhyvin kolkon näköinen, astua laahusti hitaasti, ja kun kysyin hänen\nvointiaan, hän vastasi -- plooho = huonosti. -- No mikä nyt on? --\n\"Niin, kun syö vaan mustaa leipää ja juo pelkkää vettä päälle, niin ei\nsiitä hyvin voi. Kun olisi edes vähän voita, niin luistaisi musta leipä\nhelpommin kaulasta alas.\" Kukaan ei tuonut hänelle ruokaa, rahaa ei\nollut millä ostaa. -- Niin väsytti, että täytyi ruveta penkille\nistumaan. Ei jaksanut astua. Ja kolkkona hän palasi koppiinsa.\n\nKopissaan oli hän sitten hyvin tyytymätön. Jyskytti ja koputti ja\nhelisytti, ja kun vartija tuli kysymään mikä hätänä, valitteli hän jos\njotakin, joka tietysti ei mihinkään johtanut. Minä olin äsken saanut\nvaimoltani ruokaa. Illan hämärissä minäkin koputin ovea vartijan ohi\nkulkiessa. Kun hän avasi luukun, pyysin, jos se kävisi päinsä, antamaan\nlupaa lähettää naapurille palan voita. Kävihän se. Panin sievosen palan\nparasta Suomen voita paperiin ja vartija vei sen. Sinä iltana ei\nnaapurini enää jyskytellyt eikä kolistellut. Vähän ajan perästä alkoi\nkuulua vihellystä. Ja koko sen iltapäivän ja illan hän vihelteli. Ja\nyhä reippaampia ja hilpeämpiä säveliä alkoi kuulua. Kaikesta päättäen\noli valoisampi mieliala päässyt vallalle. Musta leipä oli keveämmin\nluistanut kaulasta alas.\n\nJoka päivä laskimme, kuinka monta päivää hänellä oli jäljellä.\nViimeisen edellisenä ei häntä enää laskettu kävelemään.\nVarovaisuuskeino varmaankin, etteivät muut vangit saisi hänen kauttaan\nasioitaan toimituttaa. Sitten hän katosi ja hänen koppinsa pysyi\ntyhjänä.\n\nSoittokelloa vartijan kutsumista varten ei kopeissa ollut. Vaan\nvartijaa kutsuttiin, jos halusi jotain, ovea jyskyttämällä. Tätä\ntemppua käyttivät muut vangit ahkeraan. Alituiseen he koputtivat ovea\ntai rämisyttivät jotain. Välistä vartija vaan huusi ja käski olemaan\nhiljaa. Mutta usein kävi kysymässä, mitä he halusivat. Tavallisesti ei\nheillä muuta hätää ollut, kuin että halusivat puhella aikansa kuluksi,\nkyselivät kaikenlaista. Ja vartijat puhelivatkin, välistä juttelivat\nluukulla pitkät ajat. Minä en koputtanut koskaan, en pyytänyt mitään,\nen valittanut mitään omasta kohdastani. Kun kerran vankilan\nalapäällikkö kävi luukullani ja kysyi miten on olla, vastasin \"hyvin\".\n-- \"Ei ole hyvä, kaukana hyvästä\", sanoi hän.\n\nMutta tämä vaikutti venäläisiin toisin kuin meikäläinen luulisi. Se\nheissä herätti kyllä suurta kunnioitusta, mutta myös pelkoa, vaikutti\nvieroittavasti. \"Mikä lie merkillinen mies, ei koskaan pyydä mitään, ei\nvalita mitään.\" Ja he kuiskasivat jotain toistensa korviin ja\nosoittivat minua sormella ohi kulkiessani.\n\nReunimaisessa kopissa n:o 1:ssä meidän käytävässämme oli mies, jolla\noli jalkaraudat. En varmaan tietysti voi tietää, mutta luulen hänen\nolleen sivistyneen miehen. Hänellä oli kova yskä, eikö liene ollut\nkeuhkotauti. Kumeasti ryki ja sylki yhtä mittaa, yölläkin pitkät ajat.\nVaikea hänen oli olla, yhtä mittaa ilmaisi tyytymättömyyttään, takoi\noveaan, huusi vartijaa, helisytti astioitaan. Välistä vartija vaan\nkäski olemaan hiljaa, välistä kävi kysymässä, välistä torui ja välistä\nmaanitteli. Minusta kuului siltä, kuin yskä olisi päivä päivältä käynyt\nhuonommaksi. Ämpäriä tyhjentämässä käydessä, tapasin hänet käytävässä.\nKatse oli tuijottava. Hän tervehti minua aina kohteliaasti.\n\nIlmaantui sitten hänen koppinsa viereiseen koppiin uusi mies,\nnähtävästi hänen tuttavansa. Mies oli yksinkertaisen näköinen, mutta\nääni ja puhetapa sivistyneen. Arvelin, että molemmat olivat\npoliitillisia vankeja. Varmaankin olivat tottuneet vankilassa olemaan.\nOlivat osanneet varustautua, heillä oli villapuserot päällä, ja oli\nyhtä ja toista tavaraa mukana. Näkyipä olevan joitakuita kirjojakin.\nAamuretkellä sivuastuessa vilaukselta näin ne. Minusta näyttivät\ntieteellisiltä teoksilta. Uudella tulokkaalla oli pöydässä äänirauta.\nSitä hän napsautteli pitkin päivää. Kuvittelin, että hän teki joitakin\nääniopillisia kokeita. -- Olipa samainen mies onnistunut saamaan\nhuoneeseensa kukkaruukunkin, joka nyörillä oli ripustettu ikkunan\neteen.\n\nKun toisen yskä huononi, saivat ystävykset joskus olla päivällä yhdessä\nja joskus yölläkin. He juttelivat ahkeraan pitkin päivää, ei millään\nsalaisella merkkikielellä tai koputtamalla, vaan huutamalla toisilleen.\nEihän siinä salaisuuksia voinut puhua, minäkin kuulin mitä he puhuivat,\nvaikka oli kolme koppia välillä. Muuten eivät vartijat heitä kieltäneet\nhuutelemasta toisilleen. Liikuttavaa oli kuulla, kuinka ystävä piti\nhuolta ystävästään. Hän koetti häntä ilahduttaa ja rohkaista. Kun\nraukka yöllä ryki ja ryki, saattoi hän huutaa: \"hiero jalkojasi\".\n\nJoskus kun oli ollut kauvan hiljaista, alkoi hän huutaa: \"Vodjka,\nVodjka, Vodjka!\" kunnes toinen väsyneellä ja kiusaantuneella äänellä\nviimein vastasi: \"tshtoo!\" -- Sitten hän milloin laski pientä pilaa:\n\"lähdetään kävelemään\", \"juodaanko teetä\", \"mihin me matkustamme kun\ntäältä pääsemme\", tai muuta sellaista. Milloin taas muuta jutteli.\nSievästi hän sairasta toveriaan lohdutteli.\n\nNäitten miesten kanssa vartijat paljon juttelivat, välistä myöhään\nillan pitkään.\n\nSitten ilmaantui vielä kolmas. Hän näytti kerrassaan hienolta mieheltä.\nHarmaa parta, lasisilmät. Eikö liene ollut joku huomattu henkilö.\nPäivillä oli poissa, missä lie ollut. Yöksi tuotiin koppiinsa. Hänellä\noli sanomalehtiä. Kaikki näyttivät häntä hyvin kunnioittavan, ja\njuttelivat mielellään hänen kanssaan. Kun kerran kävin ämpäriäni\ntyhjentämässä alhaalla, seisoi hän siellä ja selitteli staarostille\nSuomen politiikkaa. Liekö minun läsnäoloni antanut siihen aihetta.\nVankilan alapäällikkökin kävi hänen kanssaan puhelemassa.\n\n_Ajan viettoa_. Suomessa sai vankilassa lukea. Täällä ei. Kysyin\nkirjoja. Ei ole biblioteekkaa. Viimein staarosti toi kirjan. Se oli\nkirjallinen aikakauskirja, jonka toimittaja oli ollut tunnettu Katkoff.\nSe oli vuodelta 1857. Se oli siis ilmestynyt onnelliseen aikaan, ennen\norjain vapautusta. Eikö sen jälkeen liene kirjoja vankiloihin hankittu.\nSelailin sitä ja lueskelin. Siinä oli muun muassa eräs novelli. Luin\nsitä milloin mistäkin kohdasta. Vähitellen sain siitä yleiskäsityksen.\nKirja otettiin kumminkin pois, niinkuin kohta kerron.\n\nKaksi kertaa tuotiin minulle suuri virallinen plakaatti, sähkösanomia\nsodasta. Ahkeraan tavailemalla sain siitäkin jonkinlaisen selon. Kerran\ntuotiin yksi numero \"Zerka\" nimistä vankilain virallista\naikakauskirjaa. Kaikki sen kirjoitukset koskettelivat sotaa. Sotaa\nkuvattiin kauniilta, isänmaalliselta kannalta. Sotamiehen kohtaloa\nihannoitiin. Kantahan oli oikea, tendenssi liiaksi kouraantuntuva.\nMuuta luettavaa en saanut.\n\nSen sijaan olin saanut pitää lyijykynäni, mikä Suomessa oli otettu\npois. Kirjoituspaperina käytin käärepaperia. Kirjoittelin myös \"Zerkan\"\ntyhjille kohdille. Aikani kuluksi kirjoittelin kaikenlaista. Laskin\nlukuja, kerroin ja jaoin. Koettelin vieläkö neliöjuuren otto sujui.\nSujuihan se. Mietiskelin lukujen suhteita ja huomasin kaikenlaista\nhauskaa. Sitten harjoittelin toisen asteen ekvatsionien ratkaisua.\nMuistelin mittausopillisia väittämiä. Pythagoraan väittämää en heti\nosannut todistaa, mutta pianhan se selvisi. Palauttelin mieleeni yhä\nuseampia väittämiä ja todistelin niitä. Enimmät tehtävät osasin\nsuorittaa, mutta joku kohta ei selvinnyt. Niinpä en tyydyttävästi\nonnistunut piirtämään säännöllistä viisikulmaa ympyrän sisään.\nVankilasta päästyäni ovat minun tuttavani matematiikan tuntijat sen\nminulle jo moneen kertaan neuvoneet. Myöskin jaoin suuria lukuja\nalkutekijöihinsä, ja etsin sellaisia sarjoja yhdestä kymmeneen, joissa\njoka luku oli jaollinen.\n\nSitten kirjoitin kaikenlaisia luetteloita kaupungeista, sanoista.\nMietin kuinka monta suomalaista sanaa voi saada jostakin pitkästä\nsanasta. Ja kun kahtenakin päivänä samaa sanaa aina tuon tuostakin\nmietti, sai siitä sangen paljon. Mietin kaikenlaisia lapsuuden aikaisia\nleikkitehtäviä. Leikin itseni kanssa maantieteellistä leikkiä ja\nhistoriallista leikkiä. Leikin sitä leikkiä, että paperille merkitään\njoukko numeroita ja käsketään kulkemaan numerolta numerolle ja\nkoetetaan saada toinen pussiin. Koettelin keksiä sanoja ja lauseitakin,\njotka alusta loppuun ja lopusta alkuun luettuina olivat samoja. Ja\nminulla olikin aika hyvä luettelo sellaisia. Mitään arvokkaampaa ei\nnäille käärepapereille, jotka milloin tahansa saattoivat hävitä tai\njoutua tarkastuksen alaisiksi, tehnyt mieli eikä kyennyt kirjoittamaan.\n\nJo mainitsin että meillä oli kopeissa vaskiset astiat. Ensi tai toisena\npäivänä tuli staarosti koppiin ja näytti kuinka ne oli kiilloitettava.\nHyllyllä oli muutamia sarkatilkkuja. Niillä hän hankasi astioitani.\nVielä toisen kerran kävi hän astioitani kiillottamassa. Vasta sitten\nminä aloin kiinnittää huomiotani niihin. Vähitellen minä innostuin\nniitä hankaamaan. Ainahan se oli jotain hommaa. Pian olivat minun\nvaskiastiani niin kiiltäviä, että läpäjivät. En luule muilla olleen sen\nparempia.\n\nVaikka nämä työskentelyt jonkun verran aikaa veivät, jäi sitä paljon\nyli. Kävelin huoneessani paljon. Nurkasta nurkkaan oli kuusi alkeita\njos sänky oli alhaalla, viisi jos se oli ylhäällä. Kun hyvän aikaa olin\nkävellyt niin että aina käännyin oikealle, muutin jalkaa niin että\nkäännyin vasemmalle. Seisoskelin eri paikoissa huonetta. Mielelläni\nseisoin ikkunan kohdalla ja katselin läheisiä rakennuksia, puuhailua\npihassa, läheisiä kattoja ja lähellä olevan kaasulaitoksen tornia.\nMutta kaikista hommista huolimatta sai suuren osan päivää istua\njakkarallaan kaikissa mahdollisissa asennoissa ja tuijottaa eteensä. Ja\nduumaju moi gorkii dumii -- saatoin minäkin sanoa.\n\nEpätietoisuus kohtalosta teki olon niin tukalaksi. Ei tiennyt mitä\nseuraava päivä toisi mukanaan. Minne vietäisiin ja miten? Etapillako?\nSe saattoi monasti mielen tuskastumaan äärimmäisilleen. Rukoilin\nJumalalta jotain valon pilkistystä pimeyteeni ja monesti Jumala\nkuulikin rukoukseni. Keskipäivän aikana tuska ja levottomuus kohosivat\nylimmilleen. Ne turmelivat myös päivällislevon, josta en kyennyt\nnauttimaan. Mutta tavallisesti täälläkin tuli illan rauha. Verrattain\nlevollisena ja tyytyväisenä vietin iltani.\n\nVälistä onnistuin saamaan jostakin mielikuvitelmasta kiinni. Rakentelin\nja rakentelin. Mietin sanomalehtikirjoituksia, pidin puheita.\nKuvittelin jotain tapahtumaa, kotiintuloa, kesäpäivää. Välistä tein\nhuvimatkoja moottorilla. Yksityiskohtia myöten ajattelin joka seikan.\nKuljimme tuttujen niemien ohi, saarien välistä, salmien kautta,\nnousimme kalliorannalle maalle, teimme tulen, keitimme ruokaa j.n.e.\nVälistä saattoi puoli päivää ja yö kulua jatkaessa samaa\nmielikuvitelmaa. -- Mutta monasti en päässyt mihinkään kuvitelmaan\nkiinni. Se kauhea epätietoisuus, josta en päässyt vapaaksi, painoi\nmielen maan tasalle.\n\nIhmisen onnettomuudessa on kuitenkin niin monta astetta. Monesti yöllä\najattelin sitä. Tuolla vähän matkan päässä makasi kopissa mies. Hän oli\nsairas, ryki kauheasti, keuhkotauti edistyi. Kaikesta päättäen oli\nhänen hyvin vaikea olla. -- Minä olin terve. Minulle minun rakkaani\ntoimitti hyvää syötävää, hänelle nähtävästi ei kukaan. -- Minun\nrakkaampani kävi minua katsomassa kerran viikossa. -- Häntä ei kukaan,\nsen mukaan kuin minä saatoin huomata. Ja joka yö minä kiitin Jumalaa\nhänen hyvyydestään minua kohtaan. Ihmisen onnettomuudessa on niin monta\nastetta.\n\n_Svidaaniat_. Olin kuullut kerrottavan, että Krestiissä olevia\nmaamiehiämme olivat saaneet heidän omaisensa käydä tervehtimässä, ja\nettä tällaista käyntiä sanottiin svidaaniaksi. Mutta olin unohtanut\nitse sanankin. Enkä tullut ajatelleeksikaan, että se minun kohdalleni\nsattuisi. Kun ensimäisenä sunnuntaina tultiin hakemaan, en arvannut\nminne vietiin. Paperipalanen pistettiin käteen. Mutta en siitä arvannut\nmitään, enkä päässyt perille, mitä siinä seisoi. Arvelin että ehkä\nviedään kuulusteltavaksi. Minut vietiin huoneeseen, missä istui paljon\nmuita vankeja. Istuin ja odotin, mihinkähän minut kaikkien näiden\nkanssa viedään ja mitä tehdään. Oli paljon miehiä raudoissa. Minut\npantiin erään penkin päähän istumaan ja sanottiin, että olin\nkahdeskymmenes. Se oli itse alapäällikkö, joka kävi pitämässä huolta\nettä minä tulin 20:ksi. Viimein avattiin ovi viereiseen huoneeseen ja\nmeidät vietiin sinne. Keskihuone oli kaksinkertaisen rautaverkon kautta\nerotettu pitkin kahta seinää kulkevasta käytävästä. Minut pantiin\nviimeiseksi käytävän pohjukkaan. Äkkiä alkoi toisesta päästä kuulua\nhyvin surullista naisen puhetta. Se oli niin sydämeen käyvän\nvalittavaa. Omituista etten vieläkään älynnyt. -- Vasta kun näin\nvaimoni tulevan sisään huoneeseen tulvahtavan ihmisjoukon mukana,\nymmärsin. Olimme saaneet parhaimman paikan ja alapäällikkö kävi\nsanomassa, että puhukaa vapaasti suomea. -- Vaimoni kertoi, että minut\nsittenkin lähetettäisiin Irkutskiin ja kukaties etapin mukana. Ne\nolijat kolkkoja tietoja, jotka saattoivat minut kovan mielenliikutuksen\nvaltaan. Mutta hän puhui minulle myöskin rakkauden sanoja, lohdutuksen\nja rohkaisun sanoja. Hän toi minulle suuren paketin ruokavaroja,\nkaikkea hyvää mitä suinkin saattoi: voita, juustoa, kotoisia piiraita,\nlihamakkaraa, munia, kalaa, omenia, vehnäleipää ja vehnäkorppuja,\nsokeria ja teetä. Rautaverkot olivat noin puolen metrin päässä\ntoisistaan, niiden välillä istui nurkassa vartija. Ympärillä kuului\nsuuri melu ja puheen sorina, kun jokainen koetti puhua niin että\nkuuluisi. Hetken puheltuamme loppui svidaania. Hellin katsein erosimme.\n\nSvidaaniasta palatessa, tarkasteli vartija meitä sivelemällä ruumista.\nEi sitä tehty mitenkään loukkaavasti. Mutta sittenkin tuli eräs toinen\nvartija huomauttamaan, ettei minua tarvitse tutkia.\n\nKun tulin koppiini, olin suuren mielenliikutuksen vallassa, harvoin\neläessäni olen sellaisessa ollut. Näkyi herättäneen huomiota, vaimoni\nkäynti. Kaikki sen kohta tiesivät. Kun vankipoika vähän aikaa sen\njälkeen toi kuumaa vettä, kysyi hän, kävikö minun vaimoni jäähyväisiä\nsanomassa. Kun myönsin, käsitti hän suruni. Hän katsoi pitkään eteensä.\nSanoi kauniissa silmissä surumielinen ilme lempeällä, surunvoittoisella\näänellä: \"noo -- nitshevoo!\" Siihen sanaan pani oikein tosivenäläiseen\ntapaan kaiken sanottavansa.\n\nOmituinen oli tämän svidaanian vaikutus. Vaikka ensin jouduinkin suuren\nmielenliikutuksen valtaan, vaikutti se perästäpäin toisin. Illempana ja\nkoko sen illan tuntui minusta niin äärettömän hyvältä. Tunsin itseni\nniin sisäisesti lämpimäksi, melkeinpä onnelliseksi. En koko vankilassa\nolo-aikanani tuntenut itseäni niin sisäisen hyvänmielen täyttämäksi.\n\nNyt oli minulla ruokaa yltä kyllin, voin oikein herkutella. Join teetä\nkolmesti päivässä ja söin kolme herkullista ateriaa. Vankilan leivästä\nsöin aina osan, sillä se oli oikein hyvää, ja myöskin keittoa.\nVankilassa ei ole muuta syömäasetta kuin puulusikka. Syödä pitää sillä\nsekä sormilla. Aluksi on aivan neuvoton, mutta kaikkeen oppii. Oppii\nsyömään sormillaankin verrattain siististi. Kun esimerkiksi saa suuren\npalasen leipää, leikkaleen muotoisen palasen, ei tiedä miten siihen\nkäydä käsiksi, kynsilläkö pitää ruveta kovertamaan. Mutta sitten oppii\nleivän lohkasemaan kahtia ja niistä taittamaan kämmenen syrjällä\npaloja. Lusikalla vuoleskelin pieniä siruja voita, joita sormilla\npistelin suuhun. Samoin tein juuston kanssa. Savustetut silakat piti\nsormin kuoria, lihaa täytyi pitää käsissä ja munat ryyppäämällä syödä.\nSyödessä oli minulla maljassa kuumaa vettä, pesin siinä käsiäni\nuseampia kertoja syöntiaikana. Hauskinta oli syödä omenia, niitähän\nmuutenkin käsistä syödään.\n\nSeuraavana sunnuntaina oli toinen svidaania. Silloin sain lipun\nedeltäpäin. Olin rohkeammalla mielellä yhä toivoen pääseväni\nKostromahan. Vaimoni toi nytkin lohdutuksen sanoja ja osoitti\nhellyyttä. Toi myös ruokaa. Kylmän perunasalatin ja kylmän paistetun\nkaalin huomasin erittäin sopiviksi vankilaan tuotaviksi ruuiksi.\n\nSvidaaniaan pääsyä odotellessa katselin muita siellä odottavia vankeja.\nSiinä oli monenlaista. Muuan vanha, pieni mies, suora ryhti, katse\nluja, vakava. Oli siististi puettuja miehiä, oli lapsia. Mutta oli\nsiinä roiston näköisiäkin. En heitä kohtaan tuntenut inhoa tai\nvastenmielisyyttä. Ajattelin, että kaikki olemme ihmisiä, syntisiä,\npuutteellisia. Emme ole toinen paljoakaan parempi toista, vaikka\nkohtalot muodostuvatkin niin erilaisiksi. Päinvastoin, tunsin heitä\nkohtaan mitä suurinta myötätuntoa. Minä en ollut asetettu heidän\ntuomarikseen, vaan olin samassa asemassa kuin he.\n\nOli siinä joukossa eräs mies käsi- ja jalkaraudoissa. Nuttu oli sen\nvuoksi pantu vain hartioille. Karkeat vaatteet olivat puhtaat ja\nsiistit. Hän oli voimakas, karkeatekoinen mies. Siinä hänen odotellessa\nja eteensä tuijottaessa muuttui katse yhä surullisemmaksi. Ei tullut\nkyyneleitä silmiin, mutta katse yhä syveni. Minä koetin katsella häntä\nniin myötätuntoisesti kuin mahdollista. Ja yhä syvemmäksi kävi hänen\nkatseensa. Mitä lienee miettinyt? Liekö nähnyt elämänsä kulkevan\nohitseen. Liekö ajatellut rakkaitaan?\n\nRuokavaroistani saivat naapuritkin hyötyä, lähettelin niitä vähin\nkummallekin puolelle naapurivangeille. Tarjosin vartijoillekin, toinen\notti omenan, mutta toinen kauhistuneena pakeni pois. -- Kun olin saanut\nuutta ruokaa, päätin heittää pois vähän vanhoja jätteitä. Kun huonolla\nvenäjänkielellä selitin tätä vartijalle, luuli hän minun tahtovan\nlahjoa häntä ja kiiruhti päätä pudistellen pois. Minä kokosin jätteet,\nsillin ruodon jossa vielä oli vähän kalanlihaa, läskipalan ja lihapalan\npaperiin ja panin ne rikkakasan päälle laistuani. Siistiäjävanki ne\nsiitä korjasi. Vähän ajan perästä tuli hän ja aukaisi luukun ja irvisti\nsiitä tyytyväisenä ja sanoi: \"minä söin ne kaikki\".\n\n_Hankaluuksia_. Vankilassa voi pieninkin seikka tuottaa vaikeutta.\nSatunnaisesti olivat kynteni pitkänpuoleiset vankilaan tullessa. Siellä\nne kasvamistaan kasvoivat. Viimein ne olivat vastenmielisen pitkät.\nOlin kuin mikäkin siamilainen prinssi. Eihän tosin ollut mitään\ntekemistäkään. Mutta syödessä ja illalla ja aamulla vuodetta tehdessä\ntuntui kovin vastenmieliseltä kosketella niillä mitään. Pelkäsi niiden\nkääntyvän kaksin kerroin. Minä pyysin vartijalta saksia. Ei hän sille\nmitään voi. Minä pyysin toiselta. Ei, mahdotonta. Kun menin kävelemään,\npyysin kolmannelta, hän osoitti staarostia. Tämä nyökkäsi myöntävästi\npäätään. -- Minä sanoin vartijalle, että staarosti lupasi. -- Hyvä on,\nminä tuon. -- Mutta ei tuonutkaan. -- Minä muistutin. -- Ai unohtui,\nminä menen hakemaan. -- Vähän ajan perästä tuli takaisin: konttori on\njo kiinni. -- Minä sanoin staarostille toisen kerran. Nyökäytti\npäätään, mutta ei tullut. Sanoin kolmannen kerran. Silloin hän\nviimeinkin toi sakset ja sain leikata kynteni. Neljättä päivää sieti\nhommata, ennenkuin sain tuon pienen asian toimitetuksi. Semmoista se\non, kun on kokonaan toisista riippuvainen.\n\nEn ensinnä hoksannut erästä seikkaa. Kopissa oli sementtilattia. Ei ole\nhyvä kävellä ja seista sillä koko päivän. Jalka hiestyy. Sukka\nomituisesti likaantuu. Lopulta huomasin, että pitää olla osa päivää\naina ilman kenkiä ja käyttää kalosseja. Siten menetellen ei jalka\nhiestynyt. -- No joka tapauksessa sukat kävivät kovin likaisiksi, eikä\nollut toisia vaihtaa. Viimein päätin pestä ne. Kahdessa kuumassa\nvedessä ne pesin. Tulivathan ne koko joukon paremmiksi, mutta ei täysin\nhyviksi.\n\nTästä menestyksestä rohkaistuna päätin pestä nenäliinani. Minulla kyllä\noli useampia nenäliinoja, mutta yhtä käytin kaikenlaisiin pyyhkimisiin.\nSiitä se tuli kovin likaiseksi. Pesin sen kuumassa vedessä, mutta kun\nei ollut saippuaa, ei se tullut täysin puhtaaksi. Ja mikä oli ikävintä,\nse likaantui hyvin pian uudestaan. Pestyäni kuivasin sen\nheiluttelemalla sitä ilmassa. Välillä vetelin sitä, niinkuin olin\nnähnyt kotona mankelia vedettävän.\n\nJa sitten taas heiluttelin. Aikaa oli tarpeeksi. Heiluttelin siksi kun\nse kuivui. Kolmatta kertaa pyykkiä pestessä, hoksasin jännittää\npakettirihman ikkunasta sängyn kulmaan. Ja niin oli minulla\npyykkinuorakin. Semmoinen oli pyykkini. Suurempaan pyykinpesuun en\nrohjennut käydä, vaikka se olisikin ollut hyvin tarpeen.\n\nEräänä päivänä kysyttiin, haluaisinko saunaan. En oikein ymmärtänyt\nheidän puhettaan. Illalla sitten tultiin sanomaan, että lähdettekö.\nKysymykseeni montako henkeä, vastattiin kaksi, kävelytoverini toisena.\nNiin menimme. Riisumahuoneita oli kaksi, joihin olisi mahtunut satakin\nhenkeä yhtä aikaa riisuutumaan. Löylysauna oli myös suuri, suuret\nlauteet, joihin olisi mahtunut parikymmentä henkeä yhtä aikaa. Olihan\nse siis ystävällistä, että tällaisen saunan saimme kahden\nkäytettäväksemme. Huuhtelimme istumapaikat, seinästä sai kuumaa ja\nkylmää vettä. Löylyä löimme. Saimme myös aivan pienen palan hyvää\nsaippuaa. Palan pienuus osoitti, että se oli ennen käyttämätön.\nKylvettyämme läksimme. Kun pois lähtiessä nostin lakkia\nkylvettäjävartijalle, hypähti tämä vaistomaisesti pystyyn ja nosti\nlakkia. -- Zvee stik -- sanoi vartija, joka avasi meille oven.\n\nKun tulin vankilaan, otettiin minulta kello ja rahat pois, niistä sain\nkvitansiat, samoin myös rahoista, jotka minun vaimoni jätti minua\nvarten vankilan konttoriin. Pari päivää vankilassa oltuani sain\npaperipalan, jossa oli 200023 ja toisessa sarakkeessa 8:50. Monta\npäivää tätä paperipalaa käänneltyäni, pääsin asian perille. Se oli\nkuitti minun kellostani. Suurempi luku oli kellon numero ja pienempi\nsen arvo. Eikä se sen arvokkaampi ollutkaan.\n\nKun tulin Peresilnajaan, oli ensimäinen luuloni, että olisin siellä\nvaan muutamia päiviä ja pääsisin kohta lähtemään Kostromahan.\nEnsimäisenä tiistaina tuli äkkiä vartija ja sanoi: \"kirja pois, lusikka\npois, tavarat kokoon ja matkalle\". Ja ovella jo seisoi matkapukuinen\nvartija. Mutta sitten käskettiinkin menemään vain vankilan alapäällikön\npuheille. Tällä oli paperipala kädessä ja kysyi, minne halusin mennä:\nPermiin, Kostromahan vaiko Orenburgiin. Minä vastasin Kostromahan. Kun\ntulin takaisin koppiini, kuulin vartijain keskustelevan, että\ngubernaattori oli minun suhteeni määrännyt jotain. Parin päivän perästä\nsain allekirjoittaa paperin, jossa, jos sen oikein käsitin, sanottiin,\nettä minun oli lähdettävä Kostromahan. Sen vuoksi minä viimeiseen\nsaakka uskoin ja toivoin sinne pääseväni.\n\nVaimoni kyllä kertoi, että ei ollut toivoa Kostromahan pääsystä, vaan\nIrkutskiin oli mentävä. Minun hyväntahtoiset avustajani olivat panneet\nkaikkensa liikkeelle, saadakseen asian korjatuksi, mutta turhaan. Se\nkumminkin saatiin aikaan ja se oli tärkeintä ettei minun tarvitsisi\nmatkustaa etapin kanssa. Pietarin kuvernööri siihen suostui. Huomattiin\nnimittäin, ettei ollut olemassa minkäänlaisia tarkempia määräyksiä,\nmiten ylimalkaan sellaisia vankeja kuin minä, oli kuljetettava.\nLuullakseni asetettiin komitea näitä säännöksiä laatimaan. Niitä\nodotellessa sain istua vankilassa lähes kolme viikkoa.\n\nKolmantena sunnuntaina tuotiin minulle svidaanialippu, jossa oli paitse\nvaimoni nimeä, poikani nimi. Silloin käsitin, että matka Irkutskiin oli\nkäsissä, ja että hän oli tullut sanomaan minulle jäähyväisiä. Oli hyvin\nrakasta nähdä omaisiani. Mielenliikutuksellani heitä ehkä liiaksi\nsuretin. He eivät tienneet mitään siitä ilosta, joka tällaista käyntiä\nseurasi. Oli jouluaatto, ja he toivat minulle joululahjaksi parasta\nmitä voivat. Helliä sanoja ja katseita siinä vaihdettiin. Suuri ilo\ntäytti minun mieleni taas koko sen päivän ja illan. Kyllä tiesivät\nkaikki vartijat ja läheiset vangit, että minulla se oli vaimo ja poika\njommoisia ei monella.\n\nVaimoni oli svidaaniassa sunnuntaina 24 p. joulukuuta sanonut, että\nmaanantaina jo ehkä päästettäisiin pois, ja antanut neuvoja matkan\nvaralta.\n\nMuun muassa ilmoitti vaimoni, että minua varten oli varattu minun vanha\nmatkaturkkini ja että sen liepeisiin oli ommeltu sata ruplan seteliä\nsitä tapausta varten että minua etapin kanssa vietäisiin. Oli valittu\nvaan vanhoja ja kuluneita setelejä, etteivät kahisisi. Myös ilmoitti\nhän, että Nikolain rautatieasemalla niinä päivinä oli useampia\nhenkilöitä pitämässä silmällä, ettei minua huomaamatta päästäisi\nviemään.\n\nMaanantai-aamu kului niinkuin muutkin aamut. Siistisin huoneeni, join\nteetä, kävelytettiin. Kun tulin kävelemästä, ei kopin ovea pantukaan\nlukkoon. Sitten tuli naapurivanki koppiini ja kysyi, voisinko antaa\nhänelle vähän sokeria. Sokeria oli vähän, mutta eikö hän haluaisi\nvoita. -- Noo hän lubljuu voitakin. Jos olisin käsittänyt että pääsin\npois, olisin antanut hänelle paljon enemmän.\n\nSitten tuli vartija ja käski kokoomaan tavarani. Minut vietiin\nkonttoriin. Vankilan alapäällikkö oli hyvin ystävällinen. Puhui saksaa\nja kun ei osannut sanoa sanottavaansa, kävi välillä sanakirjasta\nkatsomassa. Hän antoi minulle passituksen, jossa seisoi, että sain\nomalla kustannuksellani matkustaa Irkutskiin. Sitten vietiin kassaan.\nSieltä sain rahani, josta oli vähennetty parikymmentä kopekkaa\nsaamastani vehnäleivästä. Venäläiseen tapaan oli siinä paljon\nkirjoittamista ja vei se paljon aikaa. Kun kaikki oli valmista,\nkumarsin ja kiitin. Silloin nousivat kaikki konttorissa olevat miehet\nja naiset seisomaan ja kumarsivat minulle kohteliaasti. Toisesta\nkonttorista sain kelloni. Sitten vietiin pitkän käytävän päähän,\navattiin suuri rautainen portti. Ja kun minä astuin kadulle, ei kukaan\nseurannutkaan mukana. Minä voin mennä, mihin halusin.\n\nNiin oli se jakso elämätäni loppuun eletty. Muuta en voi sanoa, kuin\nettä oli pidetty niin hyvin kuin tällaisessa laitoksessa sääntöjä\nnoudattamalla voidaan pitää. Kaikki olivat myös olleet ystävällisiä ja\nhienotunteisia.\n\n\n\n\nRAUTATIEMATKA HALKI VENÄJÄN\n\n\nVankilasta päästyäni hain ensinnä omaiseni. Sillä aikaa oli parooni\nBruunin avulla puuhattu minulle seuralainen Siperian matkaa varten\nsuomalaissyntyinen venäläinen ylioppilas Aleksander Sikanen. Vankilan\nalapäällikkö oli minulle selittänyt, että saisin olla Pietarissa kolme\npäivää, jos olin oikein hänet käsittänyt, että matka laskettaisiin\nikäänkuin lähtisin Sortavalasta. Varmuuden vuoksi kysyimme asiata\ntelefoonilla vankilan kansliasta. Sattuikin telefooniin tulemaan\npäätirehtööri ja hän käski vaan heti matkustamaan. Luultavasti\ntiedustelimme väärästä paikasta. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin\nheti lähteä matkalle. Syötyäni omaisteni kanssa joulupäivällistä\nläksimme Nikolain rautatieasemalle. Mutta matkalle lähtö ei ollutkaan\nniin yksinkertainen asia kuin olisi luullut. Pilettiä ei saanut\nIrkutskiin menevään junaan, ei sinä päivänä eikä seuraavinakaan.\nPäätimme sen vuoksi ensinnä matkustaa Vologdaan ja sieltä siteen pyrkiä\neteenpäin. Sinne onnistuimme viimein saamaan piletit Siltaselle ja\nminulle sekä pojalleni, joka lähti minua sinne saakka saattamaan.\nIllalla myöhään pääsimme lähtemään. Vaimoni ja sisareni, jotka niin\npaljon olivat puuhanneet minun hyväkseni, jäivät asemalle. Läksin\nkaukaiseen itään, tuntemattomia vaiheita kohti, epätietoisuuteen.\n\nMatkaa Pietarista Vologdaan on 560 virstaa. Olimme matkalla kaksi yötä\nja päivän. Ensimäinen vaikutus junassa oli kyllä ikävä. Olimme jo\nsijoittaneet tavaramme vaunuosastoon, kun siihen tuli upseeri, heitteli\nja potki meidän tavaramme alas hyllyiltä ja ulos käytävään, ja anasti\nkoko kupeen. Mutta oli siinä ystävällisiäkin ihmisiä. Muudan nuori mies\nkertoi sodasta. Kuvasi saksalaisten mahtavaa sodankäyntitapaa,\nsuorastaan ihaillen heitä.\n\nMaisema, jonka kautta kuljimme, oli autiota, asumatonta, äärettömän\nlaajoja soita ja metsiä. Kyliä ja taloja oli harvassa. Tuli\najatelleeksi, kuinka äärettömän laaja se Venäjä on, ja kuinka\nmahdottoman paljon ihmisiä sinne vielä mahtuu. Muuten oli metsä hyvin\nraiskattua vielä pitkälti Vologdasta eteenpäinkin, tuskin näki kunnon\npuuta, ennenkuin Permin seuduilla.\n\nVologdasta emme päässeetkään jatkamaan matkaa, vaan oli meidän siellä\noltava 22 tuntia. Asemalta emme juuri voineet poistua monesta syystä.\nEihän minulla ollut sellaista passiakaan. Passini mukaan sain matkalla\npysähtyä ainoastaan pienemmissä \"piiri-kaupungeissa\", en missään\n\"läänin kaupungissa\". Toisekseen täytyi aina odotella matkalle pääsyn\nmahdollisuutta. Pilettiluukun kohdalla piti jonottaa suuri osa\nvuorokautta. Ja kun emme itse jaksaneet, palkkasimme kantajan --\nnosiltshikin puolestamme seisomaan. Kävimme kumminkin kaupunkia\nkatselemassa ja söimme päivällistä kaupungin hotellissa. Pietarissa\nalkoi jo silloin olla niukalti ruokavaroja ja etenkin vehnäleivästä oli\npuute. Täällä ei siitä mitään tiedetty. Kaikkialla oli leipäkauppoja,\njotka olivat ääriään myöten täynnä leipää. Voita ja juustoa näkyi myös\nolevan paljon ja kaikkea muutakin ruokatavaraa.\n\nVologdan (korko ensi tavulla Vóologda) kaupungissa on 50,000 asukasta.\nSe on tärkeä kauppakaupunki, rautateiden risteyspaikka. Täältä menee\nrautatie neljään suuntaan: paitse itään ja länteen, Arkangeliin ja\nMoskovaan. Arkangelin rata on kapearaiteinen eikä vastaa tarkoitustaan.\nAsema on, niinkuin kaikkialla Venäjällä, kaukana kaupungista.\nPikimmiltään nähden teki Vologda kauhean likaisen vaikutuksen. Kadut\nnäyttävät olevan pohjatonta savivelliä, vaikka ne meidän siellä\nkäydessä olivat jo ehtineet jäätyä. Asematalon edustalla oli laaja\naukeama. Sen yli oli säteettäin asetettu lautoja jalkamiehiä varten.\nNiitä myöten he saivat kulkea peräkkäin, elleivät tahtoneet liejuun\nhukkua. Talot olivat enimmäkseen pieniä puutaloja, pyöreistä hirsistä\ntehtyjä, ikkunain pielet, räystäät ja monet muut paikat sahatuilla\nlaudoilla, ikäänkuin pitseillä koristetut.\n\nVologdan asemalla ei makaamisesta tietysti tullut mitään, jonkun tunnin\nsai yön kuluessa torkkua jollakin penkillä. Junia tuli ja meni ja\nmonenlaista väkeä liikkui odotussalissa. Täällä sain ensi kerran\ntervehdyksen kaukaisesta Aasiasta, näin pari mongoolia värikkäissä\nkansallispuvuissaan. Täällä myös erosin pojastani, joka palasi takaisin\nSuomeen.\n\n_Sodasta palaava upseeri_. Jo Vologdan asemalla kiinnitti huomiotani\neräs upseeri ja hänen rouvansa ja pieni poikansa. Jouduimme samaan\nvaunuun eteenpäin kulkiessa ja tutustuimme pian. Hän palasi sodasta.\nAmmatiltaan oli hän agronoomi ja maanviljelyskoulun opettaja Galitsh\nnimisessä kaupungissa, joka on itäänpäin kuuden tunnin rautatiematkan\npäässä Vologdasta. Hän sai nyt palata takaisin kotiin kouluaan\nhoitamaan. Hän oli vänrikki -- praaportshik, oli ollut kahdeksan\nkuukautta rintamalla. Rouva ja pikkunen poika olivat tulleet Moskovaan\nvastaan.\n\nOli hauska heitä katsella. Semmoinen erinomainen riemu ja elämän halu\nja ilo täytti heidät. Pikku poika lauleli tuontuostakin itsekseen: moi\npaappa, moi paappa. Isä hoiteli poikaansa, puki hänen päälleen, kampasi\nhänen tukkaansa, kantoi häntä, kun häntä väsytti. Herttainen\ntyytyväisyys säteili isän silmistä hänen hoidellessaan poikaansa.\n\nJos häneltä kysyi jotain sodasta, vastasi hän vaan lyhyesti: olin, olin\nminä, kahdeksan kuukautta, artilleriassa.\n\nHänet täytti niin omituinen ilo saada taas toimia omalla alallaan, että\nhän ei muusta voinut puhua. Hän puhui maanviljelyksestä, sen\nsivuelinkeinoista, mehiläishoidosta, puutarhanviljelyksestä, omenan\nviljelyksestä. Satuin sitten kysymään, mitä lehmän rotua hän piti\nparhaimpana. Sillä kysymyksellä olin osannut ydinkohtaan. -- \"No\njaroslavilaista tietysti.\" -- Ja sittenkö sanat tulvailivat suusta,\nsilmät säteilivät innostuksesta. Sain mitä perinpohjaisimman kuvauksen\njaroslavilaisesta lehmästä. Millainen sillä on ulkomuoto, väri, jalat,\nsilmäin ympärystä, selkä, sivut, kaikki kuvattiin tarkoin. Mainittiin\nsen nykyinen keskimääräinen vuotuinen lypsy, sekä paraimpien,\nselostettiin maidon rasvamäärä, ruokkiminen, kehitysmahdollisuus. Olen\nSuomessa puhellut I.S.K:n (Itä-suomalaisen karjanrodun) intoilijain\nkanssa. Eikä tämä venäläisen jaroslavilaisen rodun ihailija jäänyt\nheistä jäljelle innostuksessa.\n\nPuhuimme sitten monesta muustakin asiasta maatalouden alalla, mutta\ntuon tuostakin palasi hän mieliaineeseensa, karjanjalostukseen.\n\nSota kauhuineen oli takana, edessä oli innostava, viehättävä työ omalla\nalalla, johon oli valmistautunut, johon oli antautunut koko sielullaan.\n\nKun mies innossaan puhui työstään, tuli rouva hänen luokseen, pani\nkätensä hänen olalleen ja kuunteli rauhallisena miehensä puhetta.\nVarmaankin vielä äskettäin olivat pelko, huoli, epätietoisuus\ntäyttäneet hänen mielensä sodassa olevan puolison vuoksi, nyt ne olivat\nhaihtuneet ja rauhallinen turvallisuus täytti mielen.\n\nKesken puhettaan isä silloin tällöin sanoi jonkun sanan pojalleen,\nkatsoi häntä silmiin, kädellään häntä vähän kosketteli ja jatkoi sitten\npuhettaan.\n\nIkäänkuin lopputulokseksi keskustelustaan sanoi hän: Onhan Venäjällä\npaljon puutteellisuutta ja paljon epäkohtia, mutta on täällä paljon\nhyvääkin.\n\nJa kun minä katselin tuota lämminsydämistä, puhdaspiirteistä miestä,\nyhdyin ajatuksissani häneen.\n\n_Juna on myöhästynyt 24 tuntia_. Kun Vologdan asemalla tiedustelimme\nmilloin ekspressijuna Pietariin lähtee, vastattiin, että se on\nmyöhästynyt 18 tuntia. Ja kun meidän oma junamme vihdoinkin saapui\nIrkutskiin, saimme tietää sen myöhästyneen 24 tuntia. Juna myöhästynyt\n18 tuntia, juna myöhästynyt 24 tuntia. Se kuuluu ensi kerran kuullessa\nniin mielettömältä, ettei sitä voi käsittää. Tuntuu siltä kuin juna,\njoka myöhästyy 24 tuntia, ei koskaan olisi lähtenytkään. Ei ymmärrä\nmitä mokomalla puheella tarkoitetaan, miten se on mahdollista. Mutta\nkun asiasta tarkemmin ottaa selkoa, tai vieläkin paremmin kun itse\nkulkee junassa, joka myöhästyy 24 tuntia, käsittää, ettei se olekaan\nniin mahdotonta.\n\nJos juna Viipurista Helsinkiin myöhästyisi 24 tuntia, olisi se\ntolkutonta. Mutta Viipurista Helsinkiin on vaan 313 kilometriä.\nPietarista Irkutskiin on 5258 virstaa. Ekspressijuna kulkee\nVladivostokista Pietariin, jota matkaa on 8290 virstaa. Jos tämmöisellä\nmatkalla myöhästyy 24 tai 18 tuntia, on se luonnollista. Se on sama\nkuin jos juna Viipurin ja Helsingin välillä myöhästyisi 1 tunnin ja 20\nminuttia.\n\nRata Pietarista Tsheljääbinskin kaupunkiin, joka on Uraalin vuoriston\nitäpuolella, kulkien Vologdan, Vjatkan, Permin ja Jekaterinburgin\nkautta ei ole vanha. Se valmistui aivan äsken. Koko tämän pitkän matkan\nPietarista Tsheljääbinskiin on rata yksiraiteinen. Tsheljääbinskistä\nVladivostokiin kulkee nyt suora rautatie halki pohjoisen Aasian. Tämä\nrata on kaksiraiteinen ja valmistui Irkutskiin v. 1900 ja\nVladivostokiin vasta v. 1905. Kun sitä ensin suunniteltiin, vastustivat\nmonet sitä ja sanoivat, että mitä rautatiellä tehdään erämaassa,\njossa ei ole ihmisiäkään. Korkeintaan suostuttiin tekemään rata\nkapearaiteiseksi ja semmoiseksi se päätettiin tehdä. Mutta Witte, joka\nsilloin oli asiain johdossa, ajoi väkisin oman mielipiteensä läpi ja\nrata tehtiin leveäraiteiseksi ja varustettiin kahdella parilla kiskoja.\nJa onni se oli, sillä tällä radalla on ääretön merkitys ja loppumaton\nliike, joka kasvaa kasvamistaan.\n\nKun Suomessa olen aikonut jonnekin matkustaa, olen mennyt asemalle ja\nostanut piletin ja sitten lähtenyt. Ainoastaan makuupaikkoja ei aina\nole ollut saatavissa. Samoin olen tehnyt sekä suurissa että pienissä\nkaupungeissa Euroopassa. Pietarista emme ensinnäkään saaneet pilettejä\nkuin Vologdaan. Siellä oli meidän päästävä Siperiaan menevään junaan.\nPilettejä ei myödä ennenkuin juna tulee, sillä ennen ei tiedetä kuinka\nmonta paikkaa on vapaana. Mutta ollakseen varma paikasta, tai oikeammin\nettä olisi vähänkin toivoa paikan saamisesta, täytyy jonottaa. Ja\nVologdassa jonotimme toistakymmentä tuntia, puolen yötä ja puolen\npäivää. Tuli ekspressijuna, ei ole paikkaa, tuli pikajuna, ei ole\npaikkaa. Viimein saimme paikan postijunassa, mutta se meni vaan\nJekaterinburgiin. Siellä taas jonotettiin koko yö. Turha vaiva, ei\nollut yhtään vapaata paikkaa. Kaikki jonottajat hyökkäsivät\nasemapäällikön virkahuoneeseen. Joku tarjosi suuria lisämaksuja\npiletistä. Kun ei ole, niin ei ole. Pankaa lisävaunuja. On jo niin\nmonta vaunua, ettei veturi jaksa useampia vetää. Pankaa ylimääräinen\njuna. Ei ole.\n\nVasta Tsheljääbinskissä onnistuimme pääsemään sellaiseen junaan ja\nvaunuun, johon olimme alkujaan pyrkineet.\n\nTästä jo saa käsityksen, millainen liike on tällä radalla.\n\nMutta viivytykset, mistä ne johtuvat? Niihin on monenlaisia syitä. Kun\nlähestyimme Jekaterinburgia, pysähtyi juna äkkiä. Saimme tietää, että\nmeidän edessämme oli tapahtunut junaonnettomuus.\n\nTavarajunasta oli suistunut kaksi vaunua kiskoilta. Vahinko saatiin\nodottamattoman pian korjatuksi, nimittäin rikkoutuneet vaunut radalta\ntyönnetyksi. Siihen meni vaan vajaata kaksi tuntia. Mutta siitä oli\ntoinen seuraus. Pienelle asemalle vähän ennen Jekaterinburgia saimme\njäädä odottamaan, että takaa tuleva pikajuna pääsisi meidän ohitsemme,\nettä se ehtisi seistä tunnin Jekaterinburgissa, jonka perästä me vasta\nsaimme ajaa sinne. Muuten pikajuna ei olisi päässyt meistä sivu kuin\nkukaties missä. Tähän odotukseen meni neljä tuntia, siis yhteensä kuusi\ntuntia.\n\nJekaterinburgissa päästettiin erääseen junaan k:lo 1 päivällä ja se\ntulikin heti viimeistä paikkaa myöten täyteen. Junan piti lähteä k:lo\n2, mutta se lähtikin vasta k:lo 7. Mistä syystä se näin kauvan viipyi,\nsitä en tiennyt, eivätkä sitä näkyneet muutkaan vaunussa olijat\ntietäneen. Mutta merkillistä kyllä, eivät he olleet tyytymättömiä.\nVaikka olimme aivan outoja toisillemme, oli keskustelu kohta täydessä\nkäynnissä. Syntyi vilkas väittely naisasiasta. Jokainen lausui\nmielipiteensä ja puolusti sitä innokkaasti. Lopputulokseksi tuli, ettei\nollut kovin suurta erotusta mielipiteissä.\n\nMutta aivan äkkiä keskustelu sammui. Me olimme kaksiosastoisessa\nkupeessa, jossa I luokassa oikeastaan on vaan neljä paikkaa, II\nluokassa kuusi. Joku kiipesi ylälavitsalle makaamaan, toinen samoin,\nmuut asettuivat jalat limittäin alasohville, ja pian otti uni äskeiset\nkiihkeät puhujat haltuunsa.\n\nSyynä mainitsemaani viivytykseen oli arvattavasti perältäkin se, että\nkun kerran olimme joutuneet pois varsinaisesta määrääjästämme, saimme\nyhtä mittaa odottaa toisia junia, jos minnepäin kulkevia. Meidän\njunammehan oli kolmannen luokan juna ja siksi meidän aina oli annettava\netusija ylemmän luokan junille. Niinpä me kerrankin olimme tulossa\nruoka-asemalle. Jäimme odottamaan vähän matkan päähän. Takaa tuli\nkorkeamman luokan juna. Vasta kun sen matkustajat olivat tunnin ajan\nruokailleet ja lähteneet eteenpäin, tuli meidän vuoromme ajaa asemalle.\nMenihän siihenkin pari tuntia.\n\nLoppumatkasta tuli uusi syy viivytykseen. Se oli kauhea pakkanen. Oli\n50 astetta pakkasta ja kerran -55° C. Se oli jo pakkasta se. Pyörät\neivät ottaneet kiinni tai miten se lie ollut. Juna kulki ajottain\nmahdottoman hitaasti eteenpäin. Tämmöisistä ja ehkä muista syistä,\njoita emme tienneet, juna myöhästyi 24 tuntia. Eikä se lopultakaan\nyhdeksän päivän matkalla ollut kovin paljon. Sillä yhdeksän päivää\nteimme matkaa ja kaksi taistelimme asemilla pileteistä. Irkutskiin\ntulimme yksitoista vuorokautta Pietarista lähdettyä.\n\nMutta sen minä sanon: Jos teillä on omainen tai muu tuttava\nVladivostokista tulossa, älkää menkö asemalle vastaan, sillä voi\nsattua, että saatte asemalla odottaa 24 tuntia, ja siihen tarvitaan\nenemmän kärsivällisyyttä, kuin meillä meidän maassamme yleensä on.\n\n_Kärsivällisyyttä_ -- terpéenie -- tarvitaan hyvin paljon tämmöistä\npitkää matkaa kulkiessa.\n\nJos esimerkiksi pilettiä saadaksesi jonotat k:lo 12:sta yöllä k:lo\n6:een aamulla, tarvitaan siihen jo paljon kärsivällisyyttä. Jos\nloppujen lopuksi ilmoitetaan, että koko jonotus on ollut turhaa,\ntarvitaan kärsivällisyyttä vieläkin enemmän. Jo siinä seistessä\nennättää seistä jos milläkin tavalla. Toiset torkkuvat mitä\nomituisimmissa asennoissa, ken seinää vastaan, ken kumartuneena\nrautakaiteen yli, joku lattialla omalla kohdallaan. Jollakulla on niin\nsuuri turkki, että hän näyttää makaavan sen varassa.\n\nMutta venäläiset ovat herkkiä tutustumaan. Jonottajat alkavat puhella\nkeskenään, tarjoovat tupakkaa toisilleen, ja tulevat melkein ystäviksi.\nJa jos joku väsyneenä seisomisesta haluaa mennä hetkeksi kävelemään,\nteetä juomaan tai soppaa syömään, ei hänen palkkansa siltä mene\nhukkaan. Naapurijonottajat sen kyllä pitävät hänelle ja päästävät hänet\ntakaisin entiselle paikalleen. Jos näitä kanssajonottajia sitten\ntavataan seuraavina päivinä, ollaan kuin vanhoja tuttuja ainakin,\ntervehditään ystävällisesti, puhellaan, kävellään yhdessä, uskotaan\nomat tavaransa toinen toisensa huostaan.\n\nMyöskin vuorotellaan jonottamisessa. Muudan ylempi virkamies oli\nmatkalle lähdössä. Koko perhe oli yöksi tullut asemalle, hienosti\npuettu rouva ja kolme tytärtä. Koko yön jonottivat vuorotellen ja\nloppujen lopuksi turhaan, vasta seuraavana päivänä pääsi hänkin\nlähtemään.\n\nKuriiri- ja pikajunaan ei myödä pilettejä enemmän kuin on paikkoja.\nPosti- ja matkustajajuniin myödään. Kun viimein pääset vaunuun, voi\nhelposti sattua, että et saa paikkaa. Kaikki paikat ovat jo täytetyt.\n-- \"Nitshevoo -- ei mitään\", sanoo venäläinen. Tiedustellaan\nkonduktööriltä, missä sattuu olemaan matkustavaisia, jotka eivät kovin\npitkälle mene. -- Ja sattuukin. Nämä tässä lähtevät kuuden tunnin\nperästä pois. -- No sehän on mainiota. Asetumme korridooriin heidän\novensa kohdalle. Nostamme tavaramme siihen, asetamme ne osaksi käytävän\nhyllylle osaksi lattialle. Ja niin siinä sitten seisoskelemme seiniin\nnojautuen tai jonkun laatikon päällä istuskellen nuo lyhyet kuusi\ntuntia. Sillä mitä kuuden tunnin odotus on, jos sitten saamme kolme,\nneljä, viisi päivää viettää hyvissä, mukavissa paikoissa. Jos joku\nyrittää valittaa, kuulee toisten huomauttavan: terpeenie, terpeenie.\n\nJa kärsivällisyyttä sitten tarvitaan pitkin aikaa. Juna seisoo milloin\nmitäkin odotellen tuntikausia. Ja jo matkan pituus semmoisenaan vaatii\nkärsivällisyyttä, matkan, jota saattaa kestää viikon päivät ja\nenemmänkin. Venäjällä on matkalle lähtiessä tapana varustaa evästä,\nmutta se eväs, jota enimmin tarvitaan, on kärsivällisyys.\n\n_Luontoon menevä asia_. Olin jo ennenkin kuullut sanottavan, että jos\nvenäläinen syö yhtä laatua lämmintä ruokaa, on se soppaa. Jos hän syö\nkahta, on toinen niistä soppaa. Sen saa nähdä rautatieasemillakin.\nUsein on asemilla asetettu valmiiksi pöydille kymmeniä lautasia soppaa,\nja sitä useimmat matkustajat syövät. \"Kupee\"-toverini kanssa kävimme\nvuorotellen syömässä, toinen näet aina sillä aikaa vartioi tavaroita.\nKun hän tuli syömästä, saattoi hän kysyä minulta: \"no, mitä te söitte?\"\n-- \"Kotlettia.\" -- Silloin hän hämmästyneenä sanoi: \"no mutta miksi,\nsiellähän oli soppaa\". --\n\n... Ja jos hän joskus hommasi minulle ruokaa, hommasi hän soppaa. Kun\nhän ylisteli sopan terveellisyyttä, sanoin minä joskus leikilläni\nvastaan. Silloin hän joutui aivan hämille eikä osannut muuta sanoa\nkuin: \"mutta sehän on luontoon menevä asia\".\n\nYhtä luontoon menevä asia on, että on erinomaisen terveellistä ja\nhyödyllistä juoda mahdottomat määrät kuumaa teetä. Kun hän juotuaan\nkuusi suurta lasia teetä, ylisteli teen \"terveellisyyttä ja\nhyödyllisyyttä\", rupesin joskus leikilläni epäilemään hänen väitettään.\nAivan hämillään sellaisesta typeryydestä sanoi hän: \"mutta sehän on\nluontoon menevä asia\".\n\nTeetä muuten juodaan junassa pitkin päivää. Melkein joka\nmatkustavaisella on oma vesikannunsa. Ja kun tullaan asemalle, jossa\nsaadaan kuumaa vettä -- kipjätokia -- juoksee joka vaunusta joukko\nihmisiä vettä hakemaan. Junassa sitten juodaan teetä lasi toisensa\njälkeen. Ja siinähän se aika menee. Ja jos jollakulla ei ole, antavat\nnaapurit hänelle. Teen ohella haukataan. Asemilla käydään ostamassa\nleipää, makkaraa oman evään lisäksi. Ostetaan myös paistia, kotlettia,\npaistettu kana, paistettu kala, joka paperiin käärittynä tuodaan\nvaunuun. \"Se on aivan kuuma\", kehasee tuoja naapurilleen. Eväskori,\nteevehkeineen, veitsineen, lusikkoineen on jokaisella mukana. Niin\ntekevät kaikki matkustavaiset, ensi luokassa kulkeva korkea-arvoinen\nsotilashenkilö, yhtä hyvin kuin kolmannen luokan matkustaja, sotamies.\nKuvaava nimitys annetaankin asemille, joilta saadaan kuumaa vettä:\ntshainaja stantsia.\n\nEivätkä teetä juo ainoastaan mukavissa kupeissa kulkijat, vaan\nkorridoorissa seisojatkin. Miten kuten siinä sovitellaan, teekannu\nasetetaan lattialle tai ripustetaan nauhalla verkkohyllyyn, syliin\nsovitetaan muut eväät. Ja sitten syödään ja juodaan. Ja hyvältä se\nmaistuu ja terveellistä se on, sehän on luontoon menevä asia.\n\n_Ajan kulutusta_. Meillä matkustajat lyhentävät aikaa lukemalla\nsanomalehtiä ja kirjoja. Onhan meillä ja muualla syntynyt erityinen\nkirjallisuuden laji, jota nimitetään rautatiekirjallisuudeksi.\nVenäjällä ei lueta samassa määrässä, ei kovin paljon sanomalehtiä ja\nvielä vähemmän kirjoja. Toisella tavalla täällä kulutetaan aikaa:\npuhellaan. Ja puhe sujuu mainiosti. Heti kun vaunuun tullaan alkaa\npuhelu ja sitten se luistaa. Eikä tässä suhteessa ole erotusta eri\nluokkien välillä. Yhtä vilkkaasti puhellaan ensimäisessä kuin\nkolmannessa. Se vaan on erotus, että ylemmissä luokissa on puhe niin\nsanoakseni epäpersoonallisempaa. Olemme ehkä puhelleet koko päivän\nkeskenämme, emmekä tiedä toisistamme mitään.\n\nVaunuosastoomme tuli eräs virkamies, hieno, miellyttävä herra. Hän oli\nkaikin puolin kohtelias ja hienotunteinen. Mutta hän ei viitsinyt\npuhella, torkkui, luki, piirusteli aikansa kuluksi. Se jo kovin\nharmitti minun matkatoveriani. \"Mikä lienee ylpeä!\"\n\nNäin pitkällä matkalla sattuu tekemään mielenkiintoisiakin\ntuttavuuksia. Pari päivää matkustimme yhdessä nuoren tatarilaisen\nkanssa. Hän oli ollut sodassa, mutta oli terveydellisistä syistä\npäässyt vapaaksi ja matkusti nyt kotiinsa Jekaterinburgiin. Isä oli\nsuuren kauppahuoneen osakas, joka kävi kauppaa suklaalla ja\nkanfertilla. Hän luki tatarinkielistä sanomalehteä, mutta kun minä\npyysin häntä kirjoittamaan tatarinkielellä minulle jotain, ei sanonut\nosaavansa kirjoittaa muuta kuin venäjää. Syödessään riisui hän kengät\njalasta pois, mutta piti patalakkia päässään. Sanoi, että heidän\nkeskuudessaan sai mies pitää kolme vaimoa. Suuren paaston, beiran,\naikana eivät mohamettilaiset saa syödä muuta kuin yöllä päivän laskun\nja nousun välillä. Kysyin kuinka se käy päinsä pohjoisissa maissa.\nKertoi, että syödään k:lo 10 illalla ja k:lo 2 aamulla. Mutta matkalla\nsaa syödä koska tahansa. Muuten kuuluvat yhä useammat herkeävän paastoa\npitämästä.\n\nHauskoja matkatovereita olivat herra ja rouva T., jotka olivat kotoisin\nKeski-Aasiasta, Ferganan maakunnasta, Kookhandista. Olivat harvinaisen\nystävällisiä ja hyväntahtoisia. Hauskaa oli kuulla herran kuvauksia\nkaukaisesta kotiseudustaan, sen kasvikunnasta, eläinkunnasta,\ntiikerimetsästyksestä, viljelyksistä. Hänen puutarhassaan aprikoossit\nkukkivat helmikuussa ja valmistuvat huhtikuussa. Ruusut -- Crimson\nRambler, Marschal Niel ynnä monet muut tutut lajit -- jotka siellä\nkasvavat suuriksi puiksi, kukkivat paraiten maaliskuussa ja lokakuussa.\nKesällä ruusut yhdessä päivässä käyvät rumiksi. Monista muistakin\nasioista puhelimme, Venäjän ja maailman politiikasta, sodasta y.m.\nTulimme niin hyviksi tutuiksi, että lupasimme joskus käydä toistemme\nluona tai yhtyä.\n\nErinomaisen sopivaa on lyhentää aikaa makaamalla. Maata pitää niin\npaljon kuin vähänkin jaksaa. Eräs lääketiedettä opiskeleva\nnaisylioppilas oli siinä mestari. Hän matkusti Pietarista Mantshuuriaan\nkotiinsa joulua viettämään. No olihan siinä matkaakin. Eräänä päivänä\nhän onnistui vetelemään yöunia yhtä mittaa k:lo 4:ään iltapuolella.\nIhmetteli sitten vielä, että kumma kun ei ruoka suju, vaikka k:lo 5 ip.\nsyö ensimäisen aterian päivässä. Hänen makuunsa herätti jo huomiota ja\nmonet matkustajat eri osista vaunua tulivat hänen kanssaan siitä\nleikkiä laskemaan.\n\nYksi ajanvietto on vielä tupakoiminen. Sitä harjoittavat sekä miehet\nettä naiset; Ja auliisti niitä toinen toisilleen tarjotaan. Vaunuja\nlakaistaan monta kertaa päivässä ja joka kerraksi on kasaantunut suuri\nkasa paperossin pätkiä.\n\n_Vaunut_. Ylemmän luokan vaunut ainakin ovat Venäjällä hyvät ja\nmukavat. Kussakin vaunussa on oma palvelija, provodnik. Vaunu pidetään\nsiistinä. Ainoastaan valaistus oli muutamissa junissa huono. Eräässä\nannettiin kullekin matkustajalle kynttilä käteen ja sen sai sitten\nsteariinia sulattamalla juottaa pöytään kiinni. Toisessa vaunussa\nistuttiin melkein koko ajan pimeässä. Mutta enimmissä vaunuissa oli\nhyvä sähkövalo.\n\nMerkillisintä minusta oli, että vaunut pysyivät tasaisen lämpiminä,\nvaikka sattui olemaan niin kauheat pakkaset. Krasnojarskin kaupungin\nasemalla olimme k:lo 12 yöllä. Kävin syömässä. Lämpömittari näytti --\n40° R. Se on -50° C. Seura&vana päivänä sanottiin olevan -45° R. Onhan\nsitä siinä jo pakkasta. Muudan mies sanoi sinä päivänä nähneensä\nlentävän linnun putoavan kuolleena, jääksi paleltuneena maahan.\n\nMuudan herra meidän vaunustamme juoksi melkein joka asemalla ulkona.\nMutta siitä hänelle tuli pahat seuraukset. Eräällä asemalla hän oli\nmyöhästyä, pääsi paraiksi jo liikkeellä olevan junan ulkoportaalle. Hän\nei saanut ovea auki ja oli pakotettu seisomaan siinä yhden asemavälin.\nSiinä seistessä häneltä paleltuivat sekä korvat että kädet sangen\npahasti.\n\n_Aika_. Aikamääräyksiä tällä matkalla on vähän vaikea sanoa. Sillä\nkaikilla Venäjän rautateillä Vladivostokia myöten noudatetaan Pietarin\naikaa. Mitä kauvemmaksi itään tullaan, sitä suurempi on erotus\nrautatieajan ja paikallisen ajan välillä. Niinpä esimerkiksi jos kello\nIrkutskin asemalla on 6 aamulla, on se kaupungilla lähes 12 päivällä.\n\n\n\n\nSIPERIAN AROLLA\n\n\nVologdasta itäänpäin kulkiessa ovat suurempia paikkoja Vjatka ja Perm,\nmutta ne sivuutimme yöllä. Itä-Venäjällä näki vihdoinkin kunnollisia\nmetsiä. Paitsi meidän tavallista kuusta ja mäntyä, kokonaisia metsiä\npiktakuusia. Ne erottaa jo kaukaa siitä, että puut latvastaan usein\novat hyvin kapeat. Suurien jokien yli mennessä uudistui aina sama\ntemppu. Juuri ennen sillalle tuloa seisahtui juna ja ohraana eli\nvartiosto tuli sisään. Joka vaunun käytävään, pitkissä vaunuissa\nkumpaankin päähän asettui sotamies täysissä aseissa, pistimillä\nvarustetty pyssy kädessä. \"Keisarin nimessä: ei kukaan saa liikkua\npaikaltaan, ei saa katsoa ikkunasta ulos, ei saa koskea tavaroihinsa.\"\nLiikkumattomiksi kivetyimme paikoillemme. Kaikki ovet täytyi yölläkin\navata käytävään. Kun oli sillan yli kuljettu, muuttui ankara sotilas\nystävälliseksi. \"Olkaa kuin ennenkin\", sanoi ja tiedusteli jo luettuja\nsanomalehtiä heille luettavaksi.\n\nJekaterinburgin kaupunki on vielä Eurooppaa, mutta se on kumminkin\nUraalin itäpuolella. Uraali on vuoristo-alue, eikä mikään yhtenäinen\nselänne. Niillä seuduilla, missä Uraalin yli kuljimme, eivät vuoret\nmyöskään ole kovin korkeita. Tarkempaa kuvaa en siitä sinnepäin\nmennessä saanut, sillä kuljimme sen matkan yöllä. Jekaterinburgissa\ntäytyi meidän taas viettää kokonainen vuorokausi odotellessa junaa,\njolla pääsisi liikkeelle. Kävimme kaupunkia katsomassa. Sitä voi sanoa\nkauniiksi kaupungiksi. Eri osat sitä ovat eri korkealla, on suuri\nerotus ylimpien ja alimpien osien välillä. Kaupungin keskustassa, sen\nkorkeimmalla paikalla on suuren suuri, komea, valkoinen kivirakennus.\nSe muistuttaa kreikkalaista temppeliä, on kuin mikäkin Akropolis vuoren\nhuipulla. Sen oli aikoinaan rakennuttanut hyvin rikkaaksi paisunut\nkultakaivoksien omistaja omaksi asunnokseen. Hänen kuoltuaan ei\nlöytynyt ketään, joka olisi sellaista asumusta tarvinnut. Nyt siinä\nkuuluu olevan kirjapaino. Enimmät rakennukset olivat täälläkin puisia,\npieniä, pitsikoristeisia.\n\nHuomasi olevansa kivien maassa. Tuon tuostakin näki kaupungilla\nilmoituksia, jotka sitä osoittivat. Oli paljon jalokivi-kauppoja,\nkivihiomoja ja vieläkin useammissa paikoissa ilmoitettiin kiviä\nostettavan. Asemalla oli koko rivi kivikauppoja.\n\nKadulla näki paljon kirgiisejä. Pyssyillä varustetut sotamiehet niitä\nkuljettivat. Perästäpäin kuulin, että ne olivat asevelvollisia, joita\nei kuitenkaan sotaan lähetetty, vaan käytettiin kaikenlaisiin muihin\ntöihin. Kaupungilla näkyi ajelevan paljon maalaisia. Heillä oli suuret\nturkit yllään, karvat ulospäin. Ne olivat, niin minusta ainakin näytti,\ntehdyt kirjavista lehmän nahoista. Saattoi olla toinen puoli punanen,\ntoinen valkoinen, milloin mitenkin, niinkuin lehmällä ainakin.\n\nJekaterinburgista matkustimme taas pimeän aikana, ettemme olleet\ntilaisuudessa määräämään sitä hetkeä, jolloin kuljimme Euroopan ja\nAasian rajan yli. Lähin suuri kaupunki Aasian puolella on\nTsheljääbinsk. Siitä sitten alkoi Aasian Akmolinskin aro.\n\nTsheljääbinskistä läksimme aamun koittaessa. Edessämme oli aro, niin\nsuuri, niin ääretön, etten ollut koskaan voinut kuvitella, että\nmaailmassa sellaista aroa saattaisi olla. Aroa, aroa, aroa,\nloppumatonta, ääretöntä, rannatonta aroa. Minne ikinä katsot, et näe\nmuuta kuin samaa tasaista, lumenpeittämää aroa. Aava, lumenpeittämä\nmeren jää ei ole niin autio, niin loppumaton kuin tämä. Meren jäällähän\non edes jään halkeamien kohdalle muodostuneita jää- ja lumiharjanteita.\n\nUsein et rautatievaunun ikkunoista katsellessasi näe mitään muuta kuin\nääretöntä aroa, ja juna se kiitää kumminkin yötä päivää eteenpäin. Jos\nkatselee silmän kantaman päähän mihin suuntaan tahansa, -- ja silmä\ntässä täysin tasaisessa maassa kantaa hyvin kauvas -- ei näy\nainoatakaan ihmisasuntoa.\n\nAinoa mikä siellä täällä tuottaa hiukan vaihtelevaisuutta on metsä, jos\nsitä siksi voi kutsua.\n\nPitkien matkojen päässä, kaukana toisistaan on metsäsaarekkeita. Mutta\nminkälaista metsää. Ensinnäkin hyvin harvaa, metsänkin keskellä on\nsuuria aukeamia. Se on koivumetsää ja joskus pajuja. Mutta koivut ovat\npahanpäiväisiä, matalia, tuskin lapsen ranteen paksuisia. Harvakseen\nsiellä täällä on hiukan suurempia koivuja, mutta ne ovat tuulen\ntuivertamia, ränstyneitä. Vain yhdessä kohdassa huomasin harvaa\nsembramänty-metsää. Enpä todellakaan olisi luullut, että koivu\nolisi vallitseva puu näin äärettömän laajalla alalla, kautta koko\nPohjois-Aasian. Olen tähän saakka rakastanut koivuja, mutta kun näin\nnämä surkeat koivikot, matalista, surkeista, heikoista puista\nmuodostuneet harvat metsiköt, aloin pelätä, etten enää koskaan voisi\nkoivuista pitää.\n\nAamun sarastaessa alkoi lumilakeuden itäreunalla taivas ensin hiukan\npunoittaa, käyden yhä kauniimman kirkkaanpunaiseksi. Sitten näkyi\nlumilakeuden reunassa ikäänkuin syvennys ja siitä alkoi näkyä hehkuvan\nkiekon reuna. Vähitellen se kohosi hehkuen tulipunaisena, loistavana,\nlähettäen säteitään kaikkialle. Ja niin nousi aurinko äärettömän\nsuurena, tulisena, loistavana. En ole koskaan nähnyt sitä niin suurena.\n\nKuinka äärettömän suuri tämä loppumaton aro on, käsittää paraiten, kun\nkerron, että neljänä aamuna peräkkäin näin auringon nousevan tästä\naromerestä junan yhtä mittaa yötä ja päivää kiitäessä eteenpäin halki\naavan erämaan. Vuoteeltani, rautatievaunun ylälavitsalta katselin tätä\nsuuremmoista auringonnousua, joka samalla oli suuremmoisen komea ja\npelottavan kolkko. Vasta neljäntenä päivänä Tsheljääbinskistä lähdettyä\nalkoi näkyä vuoren harjanteita ja suurta petäjä- ja lehtikuusimetsää.\n\nNiin kolkkoa ja autiota, kuin tämä ääretön aro onkin, lumoaa se\nkumminkin katsojan juuri kolkkoudellaan ja äärettömyydellään.\nPäiväkaudet seisoin vaunun ikkunassa ja tuijotin siihen, äänettömänä ja\nlumottuna.\n\nOlihan sentään joitakuita ihmiselämän merkkejä. Siellä täällä, joskus\nvähän tiheämmässäkin näkyi heinäpieleksiä. Joskus näkyi kyläkin. Pieniä\ntaloja, joiden vieressä oli heinäpieleksiä, jotka olivat taloja paljon\nsuuremmat. Talojen pihoilla näkyi joku lehmä. Ne saivat kovimmassakin\npakkasessa olla ulkona. Siperiassa näet ei navettoja ylimalkaan\nkäytetä. Talot olivat pieniä, matalia. Katot omituisen muotoisia,\nyhtyen yhteen kohtaan, siis muodostuneet neljästä kolmion muotoisesta\npinnasta. Länsiosassa aroa näkyi joskus myös joku pyöreäkupuinen\nkirgiissijurtta, joskus kokonainen aula matalan koivumetsän ääressä.\n\nRautatien varrella oli määrämatkojen päässä ratavartijain asuntoja. Ne\nolivat kohtalaisen suuria ja oli niiden ympärille istutettu puita,\npaju- tai poppelipuita. Niille ominaista oli, että kaikki oksat\nkaartuivat samannepäin. Varmaankin täällä yhtä mittaa puhaltaa sitkeä\ntuuli samalta suunnalta.\n\nJoskus oli suurempiakin kyliä kirkkoineen, ja päivämatkan päässä\ntoisistaan suuria kaupunkeja, joissa oli satatuhatta asukasta ja\nenemmänkin. Äärettömän autiuden jälkeen tuntuivat nämä kaupungit\narvoituksilta.\n\nPuhuttelimme muutamia paikkakuntalaisia, joiden kanssa jouduimme samaan\nvaunuosastoon. Mahtava pomo, jolla oli kaikki taskut täynnä suuria\nsetelikimppuja, David Davidovitsh Schredder (Schröder), jolla oli 375\nparia tetriä myötävänä ja oli puettu mainioon barnaulka-turkkiin,\nvallesmannin tapainen virkamies, joka kontröllöörin harmiksi kulki\nylemmässä luokassa, kuin mihin oli oikeutettu. Kun heille sanoimme,\nettä missä ne suuret Siperian metsät ovat, joista olemme kuulleet\npuhuttavan, vastasivat he, että ne ovat kauempana. Ja kun ihmettelimme,\nettei ihmisasuntoja missään näkynyt, vaan pelkkää asumatonta aroa,\nsanoivat he, että niitä kyllä on, vaan ne ovat kauvempana. Siihen\nsaimme tyytyä. Etelässä kuului olevan kirgiissejä ja pohjoisessa\nkasakoita ja saksalaisia siirtolaisia.\n\nJoskus näkyi arolla tie, jota oli ajettu. Mutta monesti kulki juna\npitkät matkat, ettei minun silmiini ainakaan sattunut mitään\nihmiselämän jälkiä. Silloin tällöin oli jänis piipertänyt poikki\naavikon.\n\nNiinkuin jokainen tietää, karkoitettiin entisinä aikoina paljon ihmisiä\nmonenlaisista syistä Siperiaan. Kulkiessani Siperian rannatonta aroa,\nkuvittelin, minkälaista näiden ihmisten matka oli ollut. Jos meistäkin\ntuo aro tuntui toivottoman loppumattomalta, kun päiväkausia sitä\nkuljimme rautatiellä, mitäpä sitten noista, jotka ennen rautatien\nvalmistumista sitä eteenpäin jalkaisin vaelsivat. Päivässä ei tarvinnut\nkulkea enemmän kuin 28 virstaa. Matkaa kesti kuukausia, jopa vuosiakin.\nSilloin se lakeus lienee näyttänyt epätoivoisen äärettömältä.\n\nEpätoivoinen tuska purkautui siperialaisten karkotettujen lauluun:\nJermak Timofeijevitsh, Jermak Timofeijevitsh, miksi sinä koskaan löysit\ntämän maan.\n\n\n\n\nIRKUTSK\n\n\nEi tarvitse paljonkaan Venäjällä matkustaa, ennenkuin huomaa sen\nomituisen seikan, että rautatieasemat tavallisesti ovat muutaman\nkilometrin päässä kaupungeista. Syynä siihen sanotaan olevan sen, että\nasema on rakennettu sen mukaan lähelle tai kauvas kaupungista, kuinka\npaljon kukin kaupunki on maksanut rautatieinsinööreille. Tomskin\nkaupunki Siperiassa ei suostunut maksamaan mitään. Sen kaupungin\nasukkaat pitivät luonnollisena, että tottahan heidän kaupunkiinsa\nmuutenkin rautatieasema tulee sopivaan paikkaan. Tomskhan on Siperian\netevin kaupunki. Siellä on yliopisto, asukkaita 115,000, se on Siperian\nsivistyskeskusta. Mutta annahan olla. Insinöörejä ei saa niinkään\npahoin pidellä. He vetivät rautatien 60 kilometriä Tomskin\neteläpuolitse. Vasta useampia vuosia myöhemmin on Taigan asemalta\nrakennettu haararata Tomskiin. -- Poikkeuksen tästä yleisestä säännöstä\nmuodostaa Tchita. Siellä on asema aivan kaupungin laidassa, parin kadun\nkulmavälin päässä pääkadusta. Mutta siihen eivät kaupunkilaisten rahat\nole mitään vaikuttaneet, vaan luonnon suhteet. Kaupunki on nimittäin\nniin korkeiden vuorten ympäröimä, ettei suorastaan ole ollut tilaa\nrakentaa asemaa kauvemmas kuin juuri kaikkein mukavimpaan paikkaan.\n\nMatkallamme sivuutimme monta suurta kaupunkia. Ensimäinen Aasian\npuolella oli Tsheljääbinsk. Sitten tulivat Kurgan, Petropavlovsk, suuri\nkauppakaupunki, johon kameeleilla käyty karavaanikauppa päättyy, Omsk,\njossa on paljon tanskalaisia, Novonikolaijevsk, suuri kauppakaupunki,\nKrasnojarsk, Jeniseijoen varrella, Kainsk, Nishneudinsk, Tulun ja\nIrkutsk.\n\nIrkutskiin tulimme illalla kauhean pakkasen vallitessa. Lienee ollut\nsinä päivänä -55° C, en kuitenkaan ollut tilaisuudessa sitä itse\nlämpömittarista huomaamaan. Hämmästykseksemme saimme kuulla, että\nkaupunki on kaukana, eikä sinne voi lähteä näin myöhään illalla\nankarassa pakkasessa. Me samoinkuin useimmat muut matkustavaiset saimme\njäädä asemalle yöksi. Ja niin me vietimme kolmannen yön venäläisellä\nrautatieasemalla, milloin torkkuen yhdellä, milloin hetken aikaa\nkahdella tuolilla, milloin taas kävellen edestakaisin lattialla.\n\nIrkutskin kaupunki on mahtavan vuolaan Angara-joen varrella.\nAngara-jokea myöten kulkevat vedet Baikaljärvestä Jenisei-jokeen.\nRautatieasema on Angara-joen toisella puolen, josta tietysti on monta\nhankaluutta. Kesällä kuljetaan Angaran yli ponttoonisiltaa myöten,\ntalvella jäätä myöten. Keväällä jäiden lähdön aikana ja syksyllä\njäätymisaikana keskeytyy yhteys kaupungin ja aseman väliltä usein\nviikoksi, välistä pitemmäksikin aikaa. Postiakaan ei silloin Irkutskiin\nsaada, ainoastaan sähkösanomia. Irkutskiin tulevat matkustavaiset\nsaavat asettua asemakylään asumaan ja kaupungista ei kukaan pääse pois.\nKaupunkilaisten hartaana toivomuksena on, että rakennettaisiin silta\nAngaran yli, mutta se toivomus yhä odottaa toteutumistaan.\n\nIrkutskin kaupunki on rakennettu ikäänkuin niemekkeelle. Angaran\nlisäksi sitä kahdelta sivulta rajoittaa kaksi pienempää Angarahan\nlaskevaa jokea. Kun Irkutsk aikoinaan perustettiin, rakennettiin se\ntähän epämukavaan paikkaan, koska sitä pidettiin turvallisena,\nkaupunkia oli siten helpompi puolustaa.\n\nIrkutskiin tulimme tammikuun 6 p:nä 1917, venäläisten joulupäivänä.\nUuden vuoden aamun olimme viettäneet Siperian arolla. K:lo 12 yöllä\nojensin käteni, ylälavitsalta alalavitsalla nukkuvalle toverilleni ja\ntoivotin onnellista uutta vuotta, itsekseni arvellen, mitä kaikkea niin\nalkava vuosi oli tuova mukanaan.\n\nKun viimein aamulla pääsimme Irkutskiin, sijoituimme\nMetropol-hotelliin, jossa olivat hyvin tottuneet ottamaan vastaan\nmaanpakolaisuuteen karkotettuja. Riensimme heti kuvernöörin virastoon.\nSiellä sanottiin, että nythän on joulu, ei tänne ketään virkamiehiä\ntule ennenkuin neljän päivän perästä. Ajoimme sitten poliisivirastoon.\nSiellä emme tietysti tavanneet pääherroja, mutta saimme kumminkin luvan\ntoistaiseksi asua hotelli Metropolissa. Hauskoja tulevaisuuden toiveita\nei kuitenkaan annettu. Sanottiin, että kuvernööri päättää ajallaan,\nmihin minun on sijoituttava, mutta todenmukaisesti minut lähetetään\nKiirenskin kaupunkiin joka on Lena-joen varrella ja jonne on hevosella\nmaamatkaa mentävää 800 km:iä.\n\nValmistin venäjänkielisen anomuksen, että saisin jäädä Irkutskiin\nasumaan. Heti kun joulun jälkeen virastot aukenivat vein sen\nkuvernöörille. Varakuvernööri, jonka puheille jouduin oli hieno herra,\nmutta ei sanonut sitä eikä tätä. Kuulin kerrottavan, ettei hänellä\nollut mitään sanottavaa. Mahtavin herra kuului olevan virkamies, joka\nsuunnilleen vastasi meidän lääninsihteeriä. Hän näytti hyvin\nvastenmieliseltä ja häjyltä ja sanoi, ettei voi tulla kysymykseenkään,\nettä minä saisin jäädä Irkutskiin. Olimme vähän ymmällä, mitä tehdä.\nMutta sitten tuli pubeillemme aivan nuori mies. Venäjällä näet\nsota-ajan vuoksi virastoissa palvelee paljon nuoria poikia. Hän sanoi,\nettä minun paperini eivät vielä ole tulleet ja neuvoi menemään\npoliisimestarin puheille. Siellä vihdoin sanottiin, että sain asettua\nkaupungille asumaan. Minun oli joka lauvantaina aamupäivällä vain\nkäytävä poliisikamarissa näyttäytymässä. Ajallani saisin tarkempia\nmääräyksiä.\n\nErottuani matkatoveristani sain nyt ruveta asuntoa itselleni hakemaan.\nSen löysinkin. Se oli tanskalainen perhe, lennätinvirkamies V. Jensenin\nperhe. Harvinaisen herttaisia ja ystävällisiä ihmisiä sekä herra Jensen\nettä hänen rouvansa. Aluksi asuin heillä. Sitten samassa talossa syöden\nheillä kaikki ateriat.\n\nIrkutskin kaupunkia sen asukkaat kutsuvat Siperian Parisiksi. Nimi,\njota epäilemättä on pidettävä hyvin liiallisena. Suurin osa taloja on\npuisia yksi- tai kaksikerroksisia. Jonkun verran on kivitaloja, nekin\novat harvoin enemmän kuin kaksikerroksisia. Puutalot ovat harvoin\nlaudoitettuja ja maalattuja. Ne ovat enimmäkseen pyöreistä hirsistä\ntehdyt. Kun minä kerroin, että Suomessa kaupunkien rakennussäännön\nmukaan kaikki puutalot täytyi laudoittaa, olivat he ihmeissään, eivätkä\nkäsittäneet mitä järkeä siinä oli. Kaikissa alakerran taloissa on\nluukut, jotka yöksi lukitaan kiinni tavallisesti ulkoa päin. Kun minä\nkerroin, ettei Suomessa sellaisia käytetä, ihmettelivät he, pitivät\nsitä kovin vaarallisena. Kaikkialla Venäjällä toki ikkunaluukkuja\nkäytetään. Meidän tietosanakirjassamme sanotaan, että Irkutsk on\nuudenaikaisesti rakennettu. Kyllä ainakin minun oli vaikea sitä\nuudenaikaisuutta löytää. Siellä on pääkatu bolshaja ulitsa -- suuri\nkatu. Siihen katuun ja sen läheisimpiin kohdistuu koko Irkutskin\nparisilaisuus.\n\nKuvernöörin virasto on pyöreistä hirsistä tehdyssä puutalossa, joka\nvarustuksiltaan tuntui sangen vaatimattomalta. Ei meillä mikään virasto\ntyytyisi sellaiseen. Poliisikamari oli tietysti vielä paljon\nvaatimattomammassa. Ainoastaan pankit ja etenkin valtionpankki oli\nkokonaan uudenaikaisessa, tilavassa, mukavassa, niin sisältä kuin ulkoa\najanmukaisessa rakennuksessa. Samoin muutamat hotellit ja enimmät\nkoulutalot. Kenraalikuvernöörin asunto oli myös komea rakennus.\nKirkkoja oli paljon ja osaksi, hyvin suuria, mutta eivät ne erityisen\nkauniita olleet. Pääkirkko on ruotsalaisen arkkitehti Rosenin\nrakentama, omituinen sekotus renesansi- ja bysantiiniläistyyliä. Oli\nmyös pieni sievä luterilainen kirkko bolshajan varrella.\n\nIrkutskin perustivat kasakat v. 1652. Ison vihan aikoina oli tänne\nsaakka tuotu ruotsalaisia ja arvattavasti myös suomalaisia sotavankeja.\nEräällä hautuumaalla on vieläkin hautakiviä, joissa on ruotsalaisia\nnimiä. Nämä sotavangit rakensivat tänne itselleen kirkon. Myöhemmin on\nsitä jatkettu ja se muutettu venäläiseksi kirkoksi.\n\nPääkadun varrella ja sen välittömässä läheisyydessä oli komeita ja\nhyvin varustettuja kauppapuoteja, joista sai kaikkea mitä vaan saattoi\ntoivoa. Oli suuri tilava kirjakauppa, oli kultaa, hopeaa, jalokiviä,\nkorutavaraa, kaikenlaatuista ruokatavaraa, oli kiinalaisia ja\njaappanilaisia kauppaliikkeitä, mutta ne olivat eurooppalaismallisia,\nvenäläisiä varten.\n\nBolshaja päättyi kauniiseen puistoon Angarajoen varrella. Puiston\nkeskellä on erittäin jykevä, korkealla jalustalla seisova Aleksanteri\nIII:n muistopatsas. Siinä hän mahtavana, kaukonäköisenä katselee itään,\ntaivaan rannalla siintäviä, Baikaljärveä ympäröiviä vuoria. Se oli muka\nhänen suuri aatteensa, että Venäjän valtaa oli levitettävä sinne kauvas\nitään aina Tyyneen valtamereen saakka. Sitä aatetta hän siinä edustaa.\n\nPatsaan juurella oli aina kunniavahti, sotamies täysissä aseissa. Yöllä\ntammikuun toista päivää vastaan v. 1917, joka yö oli sen talven kylmin\nunohtui vartijasotamies vaihtamatta. Vartija ei jättänyt paikkaansa,\nvaan paleltui kuoliaaksi. Se oli silloin. Ja miten on nyt. Tuntuu kuin\nsiitä olisi sata vuotta kulunut. Vallankumouksen jälkeen ehdotettiin,\nettä patsas sulatettaisiin uudelleen ja siitä valettaisiin vapauden\njumalatar. Lienevätkö aikeensa toteuttaneet.\n\nIrkutskissa ei ole vesijohtoa. Ja se perustuu varsin merkilliseen\nseikkaan. Minun ystäväni tohtori Bergman, joka oli vuosia ollut\nkomiteassa, jonka piti vesijohtoa hommata, kertoi minulle, että\nvesijohdon rakentamisella oli voitettavana suuret hankaluudet. Maa oli\nnimittäin täällä jäässä hyvin syvältä kesälläkin. Mikä johtuu talvien\nankaruudesta ja lumettomuudesta. Sitä kokemusta vesijohtojen\nrakentamisessa, mikä oli muualla maailmassa saavutettu, ei voitu\nkäyttää hyväksi. Ainoastaan Kanadassa kuuluu olevan joku kaupunki,\njossa olosuhteet tässä suhteessa ovat samanlaisia.\n\nKaupungissa sanottiin olevan 125,000 asukasta, ilman sotaväkeä. Ja kun\ntalot ovat pienenpuoleisia, on se luonnollisesti verrattain laaja. On\nlisäksi useita esikaupunkeja. Mutta raitiovaunuliikettä ei ole.\n\nTutustuin erääseen riikalaiseen karkotettuun. Hän väitti, että\nliikevoimaa raitiotieliikennettä, sähkölaitosta, teollisuuslaitoksia\nvarten olisi helposti saatavissa -- Angara-joesta. Vieläpä sillä, hänen\npuheensa mukaan, voitaisiin lämmittää koko kaupunki. Angarassa on\nnimittäin tavattoman kova virta. Niinpä siihen ei ollenkaan voi mennä\nuimaan, se on hengenvaarallista. Jos virta tempaa mukaansa, on sattuman\nvarassa voiko pelastua. Tätä suurta virran voimaa voitaisiin kaikkiin\nyllämainittuihin tarkoituksiin käyttää. \"Mutta eiväthän ne ymmärrä\",\nlisäsi hän halveksivasti.\n\nTavat ovat täällä kansanvaltaisempia kuin muualla Venäjällä.\nKauppapuodit ovat kiinni 1/2 1-2 päivällä, että puotipalvelijat\npääsevät syömään. Pääsiäisenä ne ovat kiinni toista viikkoa, mutta\nvasta pääsiäispäivästä alkaen. Pitkänä perjantaina ne olivat vielä\nauki. Jouluna olivat toiset puodit kiinni kolme, toiset neljä päivää.\nPuodeista puhuttaessa mainittakoon täällä se hauska omituisuus, että ei\ntingitä, sitä tapaa ei ollenkaan ole olemassa. Ja siperialaiset ovat\nsiitä ylpeitä. Ajureillakin on taksa. Istutaan rekeen sen enempää\nkyselemättä ja kun tullaan perille, maksetaan taksan mukaan.\n\nLukutaidon kehuivat olevan Siperiassa jonkun verran paremman kuin\nmuualla Venäjällä. Sota on kaikkialla Venäjällä vaikuttanut omituisella\ntavalla luku- ja kirjoitustaidon edistämiseksi. Kotona olevat ja\nsodassa olevat ovat halunneet kirjoittaa toisilleen. Eihän voi saada\nsanotuksi mitä haluaa, jos pitää kirje toisella kirjoituttaa.\nIltakoulua on pidetty kasarmeissa ja rintamalla miehille, ja maakylissä\nja kaupungeissa naisille.\n\nMeidän tietosanakirjassa sanotaan, että Irkutskissa on joltinenkin\nteollisuus. Koko Siperiassa ei ole teollisuutta. Onhan joku rautatien\nkorjauspaja, kirjapainoja, olutpanimoja ja pieniä mitättömiä yrityksiä.\nKaikki tehdastuotteet on tuotu Euroopan Venäjältä, Saksasta tai\nAmerikasta.\n\nKun kerran Tchitassa tuumailin teettää itselleni uudet kengät,\nsanottiin, että ei koko Siperiassa ole suutaria, joka osaisi tehdä\nkenkiä mitan mukaan. Pidin tätä hyvin liioiteltuna. Mutta kun sitten\nIrkutskissa kysyin, onko se totta, vastattiin, että ei, ei se ole\ntotta, on täällä Irkutskissa ollut kaksi miestä, jotka ovat osanneet\nmitan mukaan tehdä. Toinen niistä kyllä joutui sotaan, mutta nyt on\ntänne muuttanut yksi puolalainen, joka osaa. -- Tuo toinen muuten\nsitten murhattiin vallankumouksen melskeissä.\n\nArvelin, että Siperiassa turkikset olisivat huokeita. No,\nparkitsemattomia, valmistamattomia nahkoja voi sattua saamaan\nkohtalaisen huokealla, mutta valmistetut nahkat ovat aina kalliita. Ne\nnimittäin aina valmistetaan Varsovassa. Ja rahti Irkutskista Varsovaan\nja takaisin lisää hintaa aikalailla.\n\nHuonekaluja täällä valmistetaan vähän. Niistä onkin ainainen puute.\nVarakkaissakin kodeissa saattaa huonekaluja sen vuoksi olla silmiin\npistävän niukasti.\n\nSokeri saadaan Kiovasta. Ainoastaan Vladivostokissa kuuluu olevan\nsokeritehdas ja jonkun verran muitakin tehtaita.\n\nNämä esimerkit mielestäni kyllä osottavat todeksi väitteen, ettei\nSiperiassa yleensä ole mitään teollisuutta. Jos kerran Venäjällä ja\nSiperiassa olot järjestyvät, kannattaa sinne taitavan, uutteran ja\ntyötätekevän ammattilaisen melkein miltä alalta tahansa lähteä. Hän\nvarmasti menestyy.\n\nMeijereitä on viime vuosikymmeninä perustettu paljon Siperiaan, mutta\nne ovat Länsi-Siperiassa etusijassa tanskalaisten ja Irkutskin\nseuduilla virolaisten perustamia ja omistamia.\n\nVuorikaivoksia Siperiassa on paljonkin. Mutta niissä käytetään suuressa\nmäärässä kiinalaista työväkeä.\n\nSatuin tutustumaan muutamiin kultakaivosten omistajiin. Yksi heistä,\nherra Riefestahl, osoitti minulle suurta ystävällisyyttä, kutsui minut\nkotiinsa ja teki minulle suuria palveluksia suositustensa kautta.\n\nHäneltä sain kuulla monta mielenkiintoista asiaa kullan huuhtomisesta\nja sen yhteydessä olevista seikoista.\n\nPaljon kultaa huuhdotaan suurien jokien pohjasta. Työ suoritetaan\ntalvella, kun joen pinnan peittää paksu jää. Jäähän koverretaan\nsyvennyksiä, paraiksi niin syviä, että jää ei puhkea. Syvennyksen\nkohdalta jäätyy jää entiseen paksuuteensa joka suunnalle. Sitten\nkoverretaan uudestaan ja jäädytetään uudestaan, kunnes päästään joen\npohjaan saakka. Siten on jokeen muodostunut joukko onttoja jääpilareja,\njääputkia, joissa ei ole vettä vaan ilmaa. Näitä myöten päästään\nmukavasti joen pohjaan. Pohjasta kootaan hiekkaa ja siitä huuhdotaan\nkultaa.\n\nKulta on pienissä, ohuissa, pyöreissä liuskaleissa, jotka lähinnä\nmuistuttavat kooltaan ja muodoltaan särensuomuja. Olen usein itsekseni\nihmetellyt nimitystä \"kultaa huuhdotaan\". Nyt tulin sen käsittämään.\nTuttavallani oli kultahiekkaa, niinkuin sitä nimitetään, pienessä\nlasissa. Kuului olevan tuhannen ruplan arvosta. Hän kaasi sen valkealle\npaperille ja käski sitä käsin pitelemään. En ollut koskaan tiennyt,\nettä kulta on niin odottamattoman raskasta. Nyt käsitin, että sitä\ntodella saattaa huuhtoa.\n\nJoku läsnäolijoista arveli, että eikö ollut turhaa pitää tuollaista\nkultamäärää kotonaan, voisihan sen myödä ja käyttää rahoja johonkin.\nMutta kullan omistaja kertoi, että siitä saattoi kyllä olla hyötyä.\nKulta vaikuttaa omituisen lumoavasti ihmisiin. Hänellä oli ollut\ntuttava, joka aina oli ivannut hänen kullanhuuhtomishommiaan. Kerran\nkun hän taas oli ollut hänen luonaan ja nauranut hänelle, oli herra R.\ntehnyt samoinkuin nyt minulle. Kaatoi kullan puhtaalle paperiarkille.\nVieras alkoi katsella kultaa, silmät alkavat kiilua, hymy katosi, kulta\nlumosi hänet, hän ei voinut irroittaa katsettaan kullasta. -- Jos\ntahtoo myödä kaivososakkeita, on ensinnä annettava ostajan jonkun aikaa\nkatsella kultaa.\n\nKerran, niin kertoi herra R., oli hän suuremmassa rahantarpeessa. Kun\nhän oli luottoaan käyttänyt pankissaan, katsoi pankki hänen saaneen\ntarpeeksi ja kieltäytyi enempää antamasta. Hän haki silloin kotoaan\nkultahiekkansa, jota hänellä silloin sattui olemaan kolmen tuhannen\nruplan arvosta, kaatoi kullan valkealle paperiarkille ja antoi\ntirehtöörien sitä katsella. Kun he olivat aikansa sitä katselleet,\nlumosi se heidät. Ja ilman sen enempiä puheita hyväksyttiin vekselit.\n\nKaikki kulta oli myötävä valtiolle, joka siitä maksoi huippuhinnan.\nValtiolla oli paljon omia kultakaivoksia samoinkuin keisarillisella\nperheellä. Työväki kuului suuressa määrin varastavan kultaa. Varastetun\nkullan möivät he valtiolle. Valtio maksoi siitä täyden hinnan. Sama se\nmillä tavalla valtio sai kultaa, kunhan sai. Ja maksuhan maksettiin\npaperirahassa.\n\nRahasta puhuttaessa mainittakoon, että siihen aikaan Venäjällä\nhopea- ja vaskiraha olivat käytännöstä hävinneet. Vaihtorahana\nkäytettiin melkein yksinomaittain pieniä paperirahoja ja postimerkkejä.\nToisin oli kumminkin Siperiassa. Alkuasukkaat eivät kuulu välittäneen\nniistä pienistä paperipalasista. Vaihtorahana käytettiin edelleenkin\nhopeata ja vaskea. Ja kun ei kukaan sitä koonnut, ei siitä ollut\npuutettakaan. Joskus sattui saamaan pientä paperiakin, mutta se\nannettiin heti pois kerjäläisille, postikonttoriin, joihinkin\nvirallisiin maksuihin.\n\nAsukkaat Irkutskissa ovat etusijassa venäläisiä, mutta sen lisäksi,\netenkin ennen sotaa, kaikkia mahdollisia maailman kansallisuuksia.\nSen jo saattoi huomata siitä, että bolshajalla olevista\nsanomalehtikioskeista saattoi ostaa kaiken maailman sanomalehtiä:\nranskalaisia, englantilaisia, italialaisia, tanskalaisia, puolalaisia\nj.n.e. -- Virolaisia kuului olevan aikalailla. Samoin lättiläisiä\nniinkuin kaikkialla Venäjällä. Lättiläiset muodostavat omia\nyhdistyksiä, tukevat toisiaan ja pyrkivät sitkeästi eteenpäin.\nJuutalaisia sanottiin olevan tuhannen tienoilla. Vanhempi polvi puhui\njuutalais-saksaa, nuorempi polvi useimmiten vaan venäjää. Baltilaisia\nsaksalaisia oli aika lailla. Ne tietysti kaikki puhuivat myös venäjää.\nSuomalaisia kuului olevan joitakuita upseerien rouvia, mutta ne olivat\nunohtaneet kansallisuutensa. Aasialaisista kansoista näki ehkä enimmin\nkiinalaisia, sitten jaapanilaisia, korealaisia, burjaatteja,\nkirgiissejä ja muita mongooleja. Mutta ei Irkutsk kuitenkaan tee\naasialaista vaikutusta, vaan eurooppalaisen tai paremmin sanoen\nvenäläisen vaikutuksen.\n\nErityisesti mainittakoon joku sana tanskalaisista. Länsi-Siperiassa on\ntanskalaisia meijeri- ja liikemiehiä. Tanskalaisella kauppayhtiöllä\nSibirskaja kompaania on kauppaliikkeitä aina Tchitassa saakka.\nIrkutskissa oli vielä ennen sodan alkua tanskalainen siirtokunta, johon\nkuului 36 tanskalaista telegrafistia. On olemassa suuri tanskalainen\nsähkölennätin yhtiö: det nordiske kompanie. Se omistaa joukon\nsähkölennätinkaabeleja, jotka välittävät kansainvälistä\ntelegrafiyhteyttä. Paitsi Tanskassa on heillä konttoreja: Lontoossa,\nNewcastlessa, Aberdeenissa, Färsaarilla, Islannissa, Göteborissa,\nUudessakaupungissa, Pietarissa, Libaussa, Irkutskissa, Kiachtassa,\nVladivostokissa, Pekingissä, Shanghaissa, Honkongissa, Nagasakissa ynnä\nmuutamissa muissa paikoissa. Yhtiön palveluksessa kuuluu olevan noin\n1,200 henkeä, niistä toinen puoli tanskalaisia, loput sen maan\nasukkaita, missä konttorit sijaitsevat. Yhtiö on jo ollut olemassa 50\nvuotta. Sodan aikana ovat venäläiset ottaneet haltuunsa useita\nSiperiassa olevia kaabeleja, tanskalaisia telegrafistia oli sen vuoksi\njäljellä vaan kahdeksan. Tutustuin tanskalaiseen siirtokuntaan ja sain\nheiltä osakseni paljon ystävällisyyttä ja avuliaisuutta.\n\nIrkutskissa on useampia oppilaitoksia ja kauvan on sinne puuhattu\nyliopistoa. Komeassa teatteritalossa vierailevat eri teatteriseurueet.\nElävien kuvien teattereja tietysti on useampiakin. Venäjällä on useissa\nsuurimmissa kaupungeissa maantieteellinen seura, jolla tavallisesti\non oma museonsa. Ne taitavat kulkea Pietarin keisarillisen\nmaantieteellisen seuran haaraosastoina. Tällaisia seuroja on ainakin\nJekaterinburgissa, Irkutskissa, Tchitassa ja luultavasti monessa muussa\nkaupungissa. Nämä seurat edustavat jonkunlaista vapaampaa,\nitsenäisempää harrastusta. Jos joku tunnettu henkilö vierailee\npaikkakunnalla, ottaa seuran presidentti hänet vastaan ja seura pitää\npäivälliset. Maantieteellinen seura harrastaa luonnontieteitä,\nethnografiaa, muinaistutkimusta, paikallishistoriaa. Myös julkaisevat\nnämä seurat tieteellisiä tutkimuksia. Ylimalkaan ovat tieteelliset\nharrastukset vähäisiä. On vaikea tavata ihmisiä, joilta saisi\nluonnontieteellisiä, kielellisiä ja kansatieteellisiä tietoja.\n\"Perhosherroja\" sattui Irkutskissa kumminkin olemaan useampia.\n\nLopuksi irkutskilaisten muistojeni sarjassa muistelen vielä\nluterilaista kirkkoa, jota aina tulen rakkaassa muistossa säilyttämään.\nLuterilainen Irkutskin seurakunta käsittää Irkutskin ja Transbaikalian\nläänit, se on alaltaan suuri, niin suuri kuin Saksa, Ranska ja Suomi\nyhteensä. Kirkonkirjat eivät näyttäneet kuitenkaan olevan\nkovin paksuja. Venäjällä ei ole venäjänkielisiä luterilaisia\njumalanpalveluksia, vaan ovat ne saksalaisia tai virolaisia,\nsuomalaisia, lättiläisiä. On kumminkin koko joukko luterilaisia, jotka\neivät saksaa osaa kuin siksi nimeksi. Sattuu myöskin, että silloin\ntällöin juutalaisia kääntyy kristinuskoon. Ne mieluummin kääntyvät\nluterilaisiksi. Sillä jos katuu kauppojaan, voi siitä vielä päästä\nvapaaksi. Toiseksi eivät katolilaiset uskonnot sovellu kuvain\npalvelusta kammoaville juutalaisille. Näistä entisistä juutalaisista\neivät monet osanneet muuta kuin venäjää, jolleivät mahdollisesti\nkoulussa olleet muuta oppineet.\n\nIrkutskin luterilaisen seurakunnan pappi oli pastori Sibbul. Hän\nsaarnasi joka sunnuntai ja juhlapäivä saksaksi, joka toinen sunnuntai\nsitä paitsi viroksi ja kerran kuussa lätinkielellä. Hänen kirkkonsa oli\nniillä mailla ainoa paikka, jossa saksankielen julkinen käyttö oli\nsallittu. Kirkko oli aina täynnä väkeä, siinä oli upseeria, sotamiestä,\nväliin kymmenittäin sotaan lähteviä praaportsikkeja -- vänrikkejä,\nsiinä karkotettuja, kaiken maailman ääriltä kauvas Irkutskiin\nhäipyneitä saksalaisia, baltteja, mitä kaikkea lienevätkin olleet.\n\nOli kerran ankara pakkanen, talvi-sunnuntai. Lämpömittari osoitti\n-25° R, se on -31° C. Kirkossa oli hyvin lämmin istua, kauniisti kaikui\nlaulu ja soitto, valistunut, hyvin harkittu ja esitetty saarna\nlämmitti mieltä. Juuri jumalanpalveluksen alkaessa tuli kirkkoon\njättiläiskokoinen mies kauhean isoon barnaulka-turkkiin puettuna. Koko\nmies oli kovasti lumessa, viikset jäässä, turkin kaulus huurteessa.\nPieni pää pisti esille pitkävillaisesta lammasnahkakauluksesta. Hän\ntunkeutui keskipenkkiin istumaan ja pani suuren lumisen karvalakinsa\nlattialle. Tuiman, melkein hurjannäköisenä katseli hän kulmakarvat\nrypyssä ympärilleen. Ihmettelin itsekseni, mistä sekin mies lienee\ntänne tullut, mikä hänet oli tänne tuonut. Varmaankaan hän ei pitkiin\naikoihin ollut kirkossa käynyt. Joku pisti hänen eteensä virsikirjan.\nMinä unohdin sitten hänet joksikin aikaa. Kun taas satuin katsomaan\nhäneen, oli lumi sulanut hänen turkistaan ja viiksistään, kaulus oli\nvedetty vähän alemmaksi ja nenän latvalle oli ilmestynyt silmälasit.\nKun taas myöhemmin satuin katselemaan häntä, veisasi hän hiljalleen\nvirsikirjasta, jännittynyt katse oli kadonnut ja rauha näytti täyttävän\nkoko olennon. Olivatkohan kaukaisen kodin muistot vallanneet hänet, vai\noliko hän löytänyt, mitä varten oli tänne tullut. Mielihyvällä häntä\ntuon tuostakin katselin.\n\nSaadessani luvan asettua Irkutskiin oli määrätty, että minun oli joka\nlauvantai käytävä poliisikamarissa näyttäytymässä. Kolmena lauvantaina\nkäydessäni sihteeri merkitsi nimen kirjaan, pisti kättä ja sillä hyvä.\nMinä jo aloin sulautua oloihin, olin saanut joitakuita tuttavia,\nystävällisiä, herttaisia ihmisiä ja yhä uusien ihmisten luo oli minua\nkutsuttu. Muun muassa oli minua pyydetty saapumaan tilaisuuksiin,\njoihin kerran viikossa kokoontui tänne karkotettuja baltilaisia,\nkreivejä, paroneja ja pastoreja. Kun taas lauvantaina helmikuun 3 p:nä\nmenin ilmoittautumaan, sanoi sihteeri, että minun on lähdettävä\nTchitahan. -- Milloin? -- Tänä päivänä, vastattiin. -- Kun sanoin,\netten voi heti joutua, käskettiin kääntymään poliisimestarin puoleen.\nHän antoi kaksi päivää aikaa. Kirjoitin proskeeniat, anomukset,\nvarustin ne jos jonkinlaisilla todistuksilla ja erään ystävällisen\nrouvan avustamana, joka toimi tulkkina ja puolestapuhujana, vein ne\nkuvernöörille. Hän antoi yhden päivän lisää. Siinä kaikki. -- Lähde\ntaas uusille oudoille teille, tuntemattomia vaiheita kohti. Eihän se\nhauskalta tuntunut, mutta minkäs sille voit.\n\n\n\n\nTCHITA\n\n\nKun Irkutskista läksin, sain kirjeitä, suosituksia ja ystävällisiä\nsanoja mukaani. Pastori Sibbul lohdutti minua ja sanoi: \"Ueberall kann\nmann leben, überall gibt es gute Menschen\", -- kaikkialla voi elää,\nkaikkialla on hyviä ihmisiä. Ja hän kuvasi mitä hyvää Tchitassa oli.\n\"Ja sitten kun te tulette takaisin Irkutskiin, otamme teidät oikein\nhyvin vastaan ja olemme kaikki teille oikein ystävällisiä.\" Ystäväni\nsaattoivat minut asemalle ja mieli lämpimänä ja toivehikkaana läksin\nitäänpäin uusia vaiheita kohti.\n\nKaikki sanoivat, että sain kiittää onneani, että pääsin Tchitahan.\nSinnehän pääsee rautatiellä. Sehän on hyvä kaupunki. Minua oli\npelotettu Kirenskillä, jonne olisi ollut 800 km hevosella ajettava ja\nkuljettava muun muassa tsherkessiläisrosvokylien kautta. Vieläpä\nJakutskikin oli häämöittänyt taustalla, tuo kaikkien kauhujen maa, joka\nkarkotettujen puheen mukaan ei ole ollenkaan Jumalan luoma. Joka päivä\nk:lo 11 ap. näin Irkutskista Jakutskin postin lähtevän, kolme troikkaa,\nsuuret kuomureet täynnä paketteja ja kuleja, miehet mahdottomiin\nturkkeihin puettuina, revolverit vyöllä. Heillä oli kolmen tuhannen\nkilometrin matka edessä. Kammoksuen tuota lähtöä aina katselin.\nAjattelin itsekseni: saa nähdä, onko minunkin jonakin päivänä\nlähdettävä postin mukana. Sillä karkoitettu, \"administratiivinen\" on\nkokonaan kuvernöörin mielivallasta riippuvainen. Voisihan sattua, että\nkuvernööri jonakin iltana kadottaisi 50 ruplaa korttipelissä. Pahan\ntuulensa voisi hän seuraavana päivänä purkaa minuun lähettämällä minut\nvaikka Jakutskiin. Administratiivi on tavallaan lain turvan\nulkopuolella. Ainainen epätietoisuus on se Damokleen miekka, joka\nriippuu hänen yläpuolellaan ja tekee elämän raskaaksi.\n\nIrkutskista Tchitahan kesti matkaa 32 tuntia. Ikävä kyllä sivuutimme\nkuuluisan Baikaljärven yön aikana, joten en siitä saanut minkäänlaista\nkäsitystä. Tchitahan tulin k:lo 8 aamulla. Asetuin Selekt-nimiseen\nhotelliin, jonka sanottiin olevan Siperian paraimman hotellin ja\nluultavasti olikin. Niinpian kun se oli mahdollista, menin kuvernöörin\nvirastoon. Minulla oli kirje Jürgens nimiselle virkamiehelle. Hän vei\nminut omaan virkahuoneeseensa, puhutteli heti saksaksi, kävi\nkuvernöörin kanssa puhelemassa. Käski tulemaan kahden tunnin perästä,\nkuvernööri paraillaan luki minun papereitani. Hänelle jätin myös\nanomuksen saada jäädä Tchitahan. Kun tulin takaisin, sanoi J.:\n\"toistaiseksi ei ole huomattu mitään estettä teidän tänne\njäämisellenne. Tulkaa kahden päivän perästä. Mutta älkää puhutelko\nketään muuta kuin minua.\"\n\nKävin vielä poliisimestaria tapaamassa. Ei ollut saapuvilla. Menin\nerään pristavin luo. Tämä vaan kirjoittaa, en onnistu hänen huomiotaan\nherättämään. Arvelin jo että onpa tässä kopea herra. Viimein panin\npaperini hänen eteensä. Silloin hän näyttäytyikin pikemmin\nvaatimattomaksi kuin kopeaksi. Hän ihmetteli suuresti minun\npapereitani, näytteli niitä muillekin, kirjoitti kirjoitusalustalleen\nasuntoni, antoi paperit takaisin ja käski tulemaan toisen kerran.\n\nKahden päivän perästä ilmoitti herra Jürgens, että sain jäädä Tchitahan\nja että sain asua vapaasti missä tahdoin, kunhan vaan ilmoitin\npoliisimestarille osoitteeni. \"Mutta älkää kääntykö hänen apulaistensa\npuoleen, vaan puhutelkaa ainoastaan poliisimestaria itseään. Hän muuten\njo tietää teistä.\" Poliisikamarissa odottelin aikani, kunnes tapasin\npoliisimestarin. Hän oli ystävällinen, hyväntahtoinen mies. Kun hän\nrupesi kyselemään kaikenlaista, sanoin: \"ettekö te jo tiedä\".\n\"Tiedänhän minä\", sanoi, merkitsi osotteen ylös ja pisti kättä. --\n\"Eikö minun pidä käydä täällä ilmoittautumassa\", kysyin. -- \"Ei,\njoutavat minun pristavini käydä teitä tapaamassa, jos sattuu mitä\nasiata.\"\n\nPerästäpäin tulin tietämään, että todella olin ollut uskottu erään\npristavin huostaan, vaikka ei hän minua millään tavalla häirinnyt, eikä\nsen mukaan kuin tiedän, minun asioihini sekaantunut. -- Keveämmällä\nmielellä palasin asuntooni. Täällä oltiin toki luontevampia ja vähemmän\nmuodollisia kuin yleensä Venäjällä. Olin siis vihdoinkin määrän päässä,\nkotoani Sortavalasta olin kulkenut tänne 6,957 km.\n\nIrkutsk tahtoo olla Siperian Parisi, se tahtoo olla yleismaailmallinen,\neurooppalainen kaupunki. Mutta Tchita on vaan Tchita, eikä mitään\nmuuta. Se on omaperäinen, omintakeinen kaupunki, erilainen kuin kaikki\nmuut kaupungit. Ihmiset siellä elävät ja järjestävät asiansa monessa\nsuhteessa oman mielensä mukaan.\n\nTchitan kaupungin perustivat aikoinaan kasakat loppupuolella\n16-satalukua. Mutta kauvan se pysyi mitättömänä kasakkakylänä.\nKolmekymmentä vuotta sitten oli koko kaupungissa vaan yksi vähän isompi\ntalo. Vasta jaapanilais-venäläisen sodan aikana se alkoi nopeasti\nkasvaa. Silloinhan vasta rautatiekin Irkutskista eteenpäin\nrakennettiin. Se tehtiin ensin yksiraiteinen, mutta rakennettiin kohta\nkaksiraiteiseksi. Tämä uudistus, tai paremmin sanoen laiminlyöminen\ntuli osalta hyvin kalliiksi, kilometrittäin täytyi rata tehdä uudestaan\nsekä kokonaisia tunnelejakin Baikaljärven vuoristossa. Tchitasta vähän\nitään haaraantuu rata. Toinen haara menee Harbiniin ja sieltä\nVladivostokiin, toinen kiertää pohjoiseen Amurjoen polven ympäri\nVladivostokiin.\n\nTchita on Transbaikalian läänin, Zabaikalskii oblastin pääkaupunki.\nTämä oblasti (sotilaskuvernöörin hallitsema lääni) on suuri, suurempi\nkuin Saksan valtakunta, asukkaita siinä on vaan vähän päälle miljoonan.\nTchita sijaitsee korkeassa vuoristoseudussa, keskellä Jablonoi vuoria.\nSanottiin sen olevan 975 metriä meren pinnan yläpuolella. Kaikilta\npuolin kaupunkia ympäröivät korkeat havumetsäin peittämät\nvuorenharjanteet. Se on melkein kattilanmuotoisessa laaksossa ja\nosittain laakson rinteillä. Se on pienen Tchita-joen varrella, joka\nlaskee Ingadá-jokeen, joka taas laskee Schilkaan ja se Amur-jokeen.\nMitään höyrylaivaliikennettä täällä ei ole, Ei ole ainoatakaan\nhöyrylaivaa, ei ole ainoatakaan moottorivenettä, liekö edes\nsoutuvenettä.\n\nKorkean aseman vuoksi on ilma kevyttä. Se vaikuttaa heikkosydämisiin\nniin, että ne helposti rupeavat läähättämään. Kadulla kulkiessa saattoi\npulska, terveennäköinen kävelytoverini tarttua minua käsivarresta ja\nsanoa läähättäen: älkää astuko niin kovasti. Eräs muualta sinne tullut\nluuli saaneensa kuoleman taudin, kun hän joutavimmasta hengästyi. Hän\nmeni lääkärin luo. Mutta lääkäri tutkittuaan häntä nauroi ja neuvoi:\nmatkustakaa täältä pois ja te olette kohta terve. Heikkorintaisille se\nsen sijaan on terveellinen. Ilma on myöskin niin kuiva, että huonekalut\nhalkeilevat. Kuvaavaa on, että kun kerran satoi vähän lunta, kaikki\nriensivät ulos kävelemään sanoen: tuntuu niin suloiselta, kun kerrankin\non vähän kosteampaa.\n\nTästä ilman kuivuudesta johtuu, että täällä ei koko talvessa sada. Ilma\non aina kirkas. Siniseltä taivaalta paistaa aurinko joka päivä aamusta\niltaan ja kuu kumottaa, milloin vaan on sen aika. Ja jos jonkun kerran\nhiukkasen sataa, haihtuu lumi yhdessä päivässä. Ainoastaan metsässä ja\njoissakin kuopissa ja pohjoiseen viettävillä seinämillä on hiukan\nlunta. Sitä on kumminkin niin vähän, että saattaa metsässäkin talvella\nvapaasti astua missä tahansa.\n\nAlkukesästä on vielä kuivaa, mutta keskikesän aikana on ensin päivällä\nkauhean kuuma, yli 30 astetta, iltapäivällä k:lo 3 alkaa sataa rankasti\nja yöksi tulee viileä, 10 astetta.\n\nKun talvella ei koskaan sada ja kun ilma on niin läpeensä kuivaa, pysyy\nmaa talvellakin pinnalta pehmeänä, jalka uppoaa pehmeään hiekkaan.\nSiksipä ihmiset täällä, jotka kesät talvet ovat tottuneet astumaan\npehmeässä hiekassa, \"eivät astu vaan kaalavat\", niinkuin ystäväni,\ntohtori B. sanoi. Lumettomuudesta johtuu, että täällä ei ollenkaan\nkäytetä rekeä, vaan ajetaan kesät talvet kärryllä ja aina parilla,\najureillakin on aina kaksivaljakko.\n\nTuulella pölisee hiekka yhtä hyvin talvella kuin kesällä. Kaikkein\nikävin sää täällä on kova tuuli talvella. Jos oikea \"uragan\"-rajuilma\npuhaltaa, kohoaa hiekka semmoisina pilvinä ilmaan, ettei voi nähdä\nkadun yli. Olen sen itse kokenut. Satuin sellaisena päivänä käymään\nkaupungilla, pistäydyin asemalla ja paperikaupassa. Omituista oli\nhuomata, kuinka jokainen huoneeseen tulija ensin hyvän aikaa\nsisääntultuaan puhdisteli hiekkaa silmistään. Kadulta täytyi poiketa\nporttikäytäviin samasta syystä. Hyvä kumminkin on, että rajuilmoja\nsattuu harvoin.\n\nSiitä huolimatta, että talvella ei ollut ollenkaan lunta, oli kauheat\npakkaset, saattoi olla yli -50° C, joskus -60° C. Kylmin kuukausi on\njoulukuu, jo helmikuussa tuntuu auringon lämmittävä vaikutus. Sen\nvuoksi on myös suuri erotus lämpömäärän välillä päivällä ja yöllä.\nMuistan erään maaliskuun päivän. Menin tervehtimään erästä tuttavaani,\njoka asui toisella puolella kaupunkia. Aurinko paistoi niin lämpimästi,\nettä olin vähän häpeissäni kun vielä käytin turkkia. Mutta kun kymmenen\ntienoissa palasin kotiin, oli noin -25° C. Tämän suuren lämpömäärän\nvaihtelun vuoksi ei yleensä tiedä, miten pukeutua ja helposti vilustuu.\n\nMonikin arvelee, ja niin arvelin minäkin ennen, miten oikein voi kestää\n60 asteen pakkasta. Mutta jos ilma on kuiva ja tyyni, ei se tunnu\nniinkään vaikealta. Kaksikymmentä astetta Pietarin kosteassa ilmassa\ntuntuu paljon pahemmalta kuin 40 Siperiassa. Kovaa pakkasta kestää\nhyvin, kumminkin sillä edellytyksellä, ettei tarvitse olla kovin kauvan\nulkona. Kauvemmin aikaa ulkona ollessa saa kyllä kokea sen puremista.\n\nPakkasimpaan aikaan on useimmilla ajureilla nenä ja kasvot ruvessa. Ja\nkaikkialla saa nähdä kerjäläisiä, joilta kädet tai jalat ovat\npaleltuneet pilalle.\n\nKylmimpään aikaan näkee käytettävän mukavia korvien suojustimia. Ne\novat kuin mitäkin korvan muotoisia tuppia, joihin korvat pistetään.\nHienot naiset niitä etenkin käyttävät. Ne ovat usein hienosti tehdyt,\nmustasta sametista tai muusta, helmillä ja ompeleilla koristetut. Ja\nkuuluvat nekin voivan olla hyvin kalliita. Niiden käyttäminen on\nkiinalainen tapa ja Kiinasta paraimmat korvien suojustimet tuodaan.\n\nTalven lumettomuudesta johtuu, ettei ole kevätpuroja eikä\nkevätkelirikkoa.\n\nTchitan kaupunki on asukaslukuunsa nähden laaja. Enimmät rakennukset\novat pieniä yksikerroksisia puutaloja. Vanhemmat talot ovat\nmultapenkillä varustettuja, niinkuin ennen aikaan Suomessa maalla.\nToiset ovat melkein maan sisään vajonneet, niin että ikkunat ovat kadun\ntasassa. Vain jotkut kauppatalot, virastotalot ja koulutalot sekä\nharvat muut ovat vähän suurempia.\n\nKuvernöörin virkatalo tekee ulkoapäin siistin vaikutuksen, kuvernöörin\nvirasto on täällä siistimpi ja mukavampi kuin Irkutskissa, mutta\npoliisikamari likainen rähjä. Likaisia, kapeita, pimeitä portaita\nkiivetään pilkkosen pimeään eteiseen.\n\nVtoroffin kauppatalo täyttää suuren kolmikerroksisen kivitalon. Sieltä\nsaa kaikkea vaatetustavaraa ja paljon muutakin ja muistuttaa se\nEuroopan pääkaupunkien suuria makasiineja. Se on erittäin hyvin\nvarustettu ja ostajain kohtelu on mallikelpoinen. Lisäksi on\nkaikenlaatuisia hyvin varustettuja kauppoja. Oli samovaarimakasiineja,\nhedelmäkauppoja, joihin hedelmät tuotiin Tashkentista, kirjakauppoja,\nerinomaisen hyvin varustettuja leipureita, joissa sodasta ja\nsokerinpuutteesta huolimatta sai joka päivä vereksiä marmelaadeja,\nkonfekteja ja kaikenlaatuisia leivoksia. Oli jalokivikauppa, jonka\nveroista saanee hakea Itämailta. Sanalla sanoen kaupat olivat hyvin\nvarustettuja ja oli niitä joka laatua.\n\nKauppapuodeista puhuttaessa, en malta olla mainitsematta, että kun\ntchitaalaiset halusivat oikein varustautua, ostaa jotain jota ei saanut\nomassa kaupungissa, matkustivat he Harbiniin, eihän sinne ollut enemmän\nkuin 1,320 virstaa. Harbin oli heidän suurkaupunkinsa. Sitä kaikki\nkehuivat. Se on suuri kaupunki, kaikki on huokeata ja kaikkea saa.\nSieltä tullessa oli tchitaalaisilla kapsäkit täynnä kontrabandia.\n\nEnimmät talot Tchitassa ovat yksikerroksisia puutaloja, harvoin\nmaalatuita ja vielä harvemmin laudotettuja. Kaupungin uusin osa,\netelään viettävällä vuorenrinteellä on kauniisti rakennettu. On haettu\nvenäläistä, taiteellista, uudenaikaista rakennustyyliä ja siinä\nonnistuttukin. Siihen kuuluu balkonkeja, verandoja, pilareita,\npuuleikkauksia, pitsimäisiä koristeita j.n.e. Usein ei talo ulotu\nkatuun saakka, vaan erottavat puuistutukset sen kadusta.\n\nHuoneiden lämmitys on tavallisesti järjestetty niin että monta huonetta\nlämmitetään samalla uunilla, joita useita avautuu samaan huoneeseen.\nKellariin, \"podpolje\", mennään tavallisesti ruokailuhuoneesta.\nIsommissa kivitaloissa ovat seinät tavallisesti kauhean paksut sekä\nankarien pakkasien että maanjäristyksien vuoksi.\n\nKadut ovat pehmeätä hiekkaa. Niitä ei koskaan lakaista tai muuten\nhoideta. Eräs talonisännistäni osti oman talon, johon yhdessä muutimme,\nkun sitten suunnittelimme sen hoitoa, sanoin että meikäläisen käsityksen\nmukaan otettaisiin pieneen piharakennukseen joku talonmieheksi sopiva\nhenkilö, joka saisi huokeasta asua siinä, kun siitä hyvästä hoitaisi\nm.m. katua. Isäntäni katsoi minua pitkään mitään sanomatta. Minäkin\nsilloin huomasin, etteihän katuja tarvitse hoitaa. Kun kaupunki viime\naikoina on laajentunut, ja on syntynyt uusia katuja, ei niistä ole\nhakattu puita tarkalleen pois, vaan on niitä jätetty minne enemmän\nminne vähemmän kasvamaan. Se onkin varsin mukavaa. Kadut ovat leveitä,\nmahtuu siitä liikkumaan, vaikka keskellä katua sattuu kasvamaan\nisojakin petäjiä, ja toisekseen puiden juuret sitovat vähän irtonaista\nhiekkaa. Kauneimpia katuja Tchitassa on suuri bulevardikatu. Sillä\nkasvaa paljon petäjiä, mutta eivät ne ole istutettuja, vaan itsestään,\nsiinä vanhastaan kasvavia. \"Eikös se ole hauskaa\", sanovat\ntchitaalaiset puistaan, ja hauskaahan se onkin.\n\nKaduilla on mukavat nimet, pitkin päin kulkevilla on Siperian jokien\nmukaan: amurskaja, jeniseiskaja, lenskaja j.n.e. Poikittain kulkevilla\non Siperian kaupunkien mukaan: irkutskaja, albasinskaja,\nblagovetshenskaja j.n.e.\n\nKeskikesän ja syyskesän aikana täällä on ankaroita sateita. Viettäviltä\nkaduilta kuljettaa vesi silloin mennessään suuret määrät hiekkaa, joten\nkaduille muodostuu syviä ojanteita ja hautoja. Mutta ei siitä kukaan\nvälitä, eikä niitä täytetä, vaikka toisin paikoin on sangen vaikea ajaa\nkadun poikki.\n\nJalkakäytäviä ei varsinaisesti ole, vaan voi kukin talonomistaja siinä\nmenetellä oman mielensä mukaan. Yksi on laittanut leveän korkean\nkatukäytävän, toinen matalamman ja kapeamman, kolmas kenties ei\nollenkaan, vaan on siinä syvä hauta. Melkein aina toisen talon kohdalta\ntoisen kohdalle tullessa saa harpata ylös tai alas. Ja porras on\nvälistä niin korkea, että on täytynyt asettaa pari pölkyn pätkää maahan\npystyyn iskettyinä vanhemmille ihmisille avuksi. Jotkut talonomistajat\nistuttavat puita, petäjiä ja poppeleja talojensa kohdalle kadulle, ja\nhe saavat sen mielellään tehdä, jos se heitä huvittaa.\n\nKyllähän katuja on yritetty kivetä, mutta se on jäänyt siihen, että\nkolmeen, neljään kohtaan erään kadun varrelle on vedetty aika kasa\nkiviä. Pari vuotta sitten tarjoutui ruotsalainen insinööri Turén\nurakalla kiveämään kaikki Tchitan kaupungin kadut yhdessä kesässä, jos\nhän saisi käyttää työhön 30,000 saksalaista sotavankia. Tarjoukseen ei\nsuostuttu.\n\nAinoita merkillisyyksiä Tchitassa on pieni vähäpätöinen puukirkko\nkaupungin laidassa, sen rakensivat v. 1827 tänne maanpakolaisuuteen\nkarkotetut dekabristit. Heidän joukossaan oli useita Venäjän\nhistoriassa tunnettuja nimiä, niinkuin ruhtinas Trubetskoi.\nVallankumouksen johdosta pidettyihin juhlallisuuksiin kuului yleinen\njuhlakulkue dekabristien kirkolle.\n\nPäinvastaista laatua oleva muistomerkki on läheisellä vuorella. Sieltä\nloistaa kauvas valkoinen, kreikkalaisen temppelin muotoinen\nmuistomerkki. Keisari Nikolai kuuluisalla retkellään, jonka hän\nperintöruhtinaana teki maapallon ympäri, pysähtyi hetkeksi Tchitahan ja\nsöi aamiaista tällä paikalla. Muistomerkillä ikuistettu historiallinen\nhetki. Ikävä vaan, että ihmiset eivät ole ymmärtäneet pitää sitä\npyhänä, vaan ovat monella tavalla sitä solvaisseet, jonka vuoksi\nvuosikausia on täytynyt pitää sotilasvartioita sitä suojelemassa.\n\nLähellä tätä keisarillista muistomerkkiä on toistalaatua merkkipaikka.\nSe on kapea vuorensola. Siinä ammuttiin v. 1905 noin 200 kapinallista,\nenin osa, niinkuin minulle kerrottiin, sen ajan viralliseltakin\nkannalta katsottuna, syyttömiä. Kallion seinämissä vielä näkyvät\nkuulien jäljet.\n\nKaupungin kaunistuksiin kuuluu suuri kaunis puisto, jonka halki kulkeva\npieni purontapainen tekee luontevan vaihtelevaksi. Samoin kuin\nenimmissä venäläisissä puistoissa on siihen kaunistukseksi rakennettu\nkoreita kunniaportteja, jotka ovat leikkauksilla varustetuista\nlaudoista muodostetut. Ankarien talvien vuoksi on puistoon istutettu\nvaan petäjiä, lehtikuusia, koivuja ja poppeleja ja joitakuita\nvaatimattomia pensaita. Puiston nähtävyyksiä on sinne tuotu suuren\nsuuri kivettynyt hirsi. Se on n. 10 m pitkä ja lähes metrin paksuinen.\n\n_Koulut_. Komeimmat rakennukset täällä niinkuin kaikkialla Siperiassa\novat koulutalot. Siperialaiset tahtovat edistää sivistystä, ja aivan\noikein käsittävät paraimman tien siihen olevan hyvät koulut. Rahoja he\neivät säästä. Kouluja perustetaan joka laatua, ja niille rakennetaan\nkomeita taloja. Tchitassa on kimnaaseja pojille ja tytöille,\nseminaareja opettajia ja pappeja varten, taidetalouskouluja y.m. Monet\nkoulutaloista olivat hyvin suuria ja komeita ja uusia paraillaan\nrakennettiin. Samaa huomasin muuallakin. Krasnojarskin kaupungissa\nnäytti olevan vaan pieniä matalia rakennuksia. Yksi ainoa suuri\nvalkoinen laaja rakennus kohosi yli kaikkien muiden, se oli\nopettajaseminaari. Tchitassa samoinkuin Irkutskissa ja useissa muissa\nsiperialaisissa kaupungeissa on niinkutsuttu kommertsheskoe\nutshilishtshe. Nimestä päättäen luulisi sitä kauppakouluksi. Sitä se ei\nole, vaan on se kauppasäädyn ylläpitämä yksityinen koulu, joka lähinnä\nvastaa meidän realikouluja. Rahoja säästämättä koettaa kauppasääty\nsaada koulunsa vastaamaan uusimpia vaatimuksia. Kaikkia kouluja\nhaittasi hyvien opettaja-voimien puute. Olipa niillä vielä monta\nmuutakin hankaluutta. Entinen hallitus pikemmin esteli niiden edistystä\nkuin auttoi. Tchitan komersikouluun olivat koulun kannattajat\nasettaneet johtajan, hallitus lähetti hänen rinnalleen toisen johtajan,\njonka tehtävänä oli urkkia ja vartioida, ettei vallankumouksellista\nhenkeä pääsisi kouluun. Mutta minkäs sille voit, elettävä oli\ntukalissakin oloissa.\n\nJos katselee Tchitan koulujen vuosikertomuksia, huomaa niistä muun\nmuassa sen mielenkiintoisen seikan, että kaikkien koulujen oppilaiden\njoukossa on buddalais-laamalaisuskontoa olevia. Asuinpa minäkin jonkun\naikaa samassa \"puulaakissa\" kuin kaksi tunguussilaista tyttöä. He\nkävivät naiskimnaasia, heillä oli kauniit nimet Ludmilla ja Valentina,\nainakin Ludmilla aikoi ylioppilaaksi. Muuten olivat he tyypillisiä\nmongooleja, tukka kiiltävän musta, naama litteä, mutta rotunsa piirissä\nsieviä neitosia. Monenakin iltana minä auttelin heitä selviytymään\nranskan ja saksan käännöksistä sekä ratkaisemaan algebrallisia\nesimerkkejä. Pappatunguusi kävi kerran tyttäriään tervehtimässä, oli\npuettu aasialaiseen turkkiin. Hän pyysi minua käymään luonaan ja kertoi\nettä hänen kotipuolessaan ovat vuoret täynnä merkillisiä kiviä. Ja\noikeassa hän olikin, sillä siellä kaukana Uralgassa on mineraloogin\nluvattu maa. Käymättä minulta sekin paikka jäi. Vallankumous toi toisia\najatuksia mieleen.\n\nVenäläisissä kouluissa ei ole koululaulua eikä voimistelua. Viime\nvuosina on Venäjälle tullut partio- -- skoutiliike. Ja kun se on tullut\nEnglannista, on sitä sallittu. Kun ajattelee, että Venäjällä ei ole\nollut minkäänlaista kouluvoimistelua eikä koulu-urheilua, käsittää mikä\nääretön merkitys tällä liikkeellä on ollut. Se on Venäjän nuorisolle\navannut aivan uuden maailman. Oli hauska heidän hommiaan seurata.\nVoimisteltiin, retkeiltiin pitkät sauvat kädessä, opeteltiin solmujen\ntekoa, sääntöjä kopioitiin, harjoiteltiin tulen tekoa yhdellä\ntulitikulla ja suunniteltiin ensi kesäksi retkeä Baikaljärven\nvuoristoon.\n\nOsoitteeksi kuinka kauniisti ja vakavasti skouti-ihanteita koetettiin\nnoudattaa, en malta olla kertomatta pientä seikkailua, joka nuorella,\nreippaalla ystävälläni Valjalla sen vuoksi oli. Hän oli skoutipäällikkö\n-- natshalnik. Kerran kun hän liikkui ulkona, näki hän saksalaisen\nsotavangin hevosella vetävän kiviä joen rannasta. Joen törmä oli korkea\nja äkkijyrkkä. Jyrkimmässä paikassa kivet luisuivat ja kärrit rupesivat\nkeikkoamaan. Mies piteli aisoista kiinni, eikä voinut mihinkään\nliikahtaa. Hänen tukalan tilansa sattui Valja huomaamaan ja riensi\nmiehelle avuksi. Yhteisin voimin saivat he kuorman vihdoin törmän\npäälle. Kaiken tämän huomasi muudan poliisi. Hän kävi Valjan kimppuun\nja kysyi:\n\n\"Ettekö te tiedä, ettei sotavankien kanssa saa olla missään tekemisissä\neikä saa puhua saksaa.\"\n\n\"Tiedänhän minä. Mutta minun täytyi tulla auttamaan tätä miestä.\"\n\n\"Ei saa sotavankia -- --\"\n\n\"Jos meidän säännöissä olisi, että meidän pitää auttaa kaikkia muita\npaitse saksalaisia sotavankeja, niin sitten. Mutta nyt ei meidän\nsäännöissä ole tällaista poikkeusta. Minun velvollisuuteni sääntöjen\nmukaisesti siis oli auttaa häntä, kun hän välttämättömästi tarvitsi\napua.\"\n\nMutta poliisi yhä vaan jatkoi torumistaan ja uhkasi kannella kouluun.\nSilloin Valjan kärsivällisyys loppui ja hän sanoi poliisille: \"menkää\nna tshortu\".\n\nPoliisi kantelikin, mutta skouti-oikeus julisti aivan Salomonin\ntuomion, johon kaikki olivat tyytyväisiä. Valja tuomittiin puolen\ntunnin arestiin, siksi että hän oli sanonut na tshortu.\n\nKerran päätin käydä peräkkäin niin monessa kirkossa kuin mahdollista.\nPerjantaina yritin mohamettilaisten moskeaan. Se on pieni, puinen,\nliittyen omituisen vinosti katuun, sen kun täytyy olla Mekkaan päin\nrakennettu. Kapea minareetti kohoaa sen toisesta päästä, jonka huipussa\nmeikäläisen ristin asemesta on puolikuu, eli oikeammin kuun sirppi.\nMuudan tataari oli kyllä luvannut, että saisin tulla sinne, mutta tulin\nvarmaankin liian myöhään, sillä en päässyt mistään sisään.\n\nLauvantaina menin juutalaisten synagoogaan. Se on suuri, kaunis\nrakennus. Päätornin huipussa kultainen pallo ja neljän sivutornin\nhuipussa juutalaisten \"embleemi\" kuusikulmion muotoinen kullattu laite.\nSynagoogassa olivat naiset lehtereillä, miehet alhaalla. Ne, jotka\nsuoranaisesti halusivat ottaa osaa jumalanpalvelukseen levittivät\nhartioilleen omituiset mustan ja valkean juovikkaat viitat. Toiset\nmuuten vaan kävelivät, istuskelivat ja puhelivat. Ympäri kirkkoa\nkannettiin suurille rullille kirjoitettua vanhaa testamenttia.\nAlttarilla rabiinit omituisella nuotilla resiteerasivat samalla\nkiihkeästi huojuttaen ruumistaan. Useat seurakuntalaiset seurasivat\nkirjoistaan, joissa toisella puolella oli hepreankielinen teksti,\ntoisella puolella juutalaismurteella.\n\nJuutalaisille ominaista on, että hermostuneet, intohimoiset, kiihkeät\nmiehet määrättyyn ikään tultuaan muuttuvat rauhallisiksi, arvokkaiksi,\nherttaisiksi vanhuksiksi. Muudan tällainen miellyttävä vanhus tuli tuon\ntuostakin luokseni selittelemään käyttäen saksankieltä. Heillä kuului\nolevan erittäin hyvä-ääninen kanttori, mutta sillä sattui olemaan kaula\nkipeä. Muuten tulin ajatelleeksi, kuinka pieni tämä maailma on: Tämä\nhyvä-ääninen kanttori oli meidän jonotustoverimme Vologdasta ja\nJekaterinburgista, ja oli matkustanut samassa seurassa meidän kanssamme\nPietarista Irkutskiin.\n\nSeuraavana sunnuntaina menin Tchitan pääkirkkoon, soboriin. Se on\nkaunis puhdastyylinen kirkko, ruotsalaisen arkkitehti Rosenin\npiirustusten mukaan rakennettu, sijaitseva keskellä suurta, osittain\npuuistutuksilla varustettua toria. Kirkossa messuttiin tavalliseen\ntapaan. Kirkon eteisessä oli ruumisarkku, kansi auki ja siinä oli\nnuoren naisen ruumis, valkeisiin puettu, kukilla koristettu. Omaiset\nseisoivat ympärillä palavat kynttilät käsissä. Kuului olevan yleinen\ntapa täällä.\n\nSaman torin yläreunassa on kaksi kirkko-taloa, toinen on piispan\nkirkko, ja sen sivurakennuksiin sijoitettuina piispan asunto ja\nvirastot. Toinen oli lähetyskirkko lähetyskouluineen ja oppilaiden ja\nopettajain asuntoineen. Kävin edellisessä. Vastapäätä alttaria oli\nlehteri ja siellä pappi johti sekakuoroa. Laulu minusta tuntui hyvältä\nja tavallista taidokkaammalta. Kirkossa kiinnittyi huomioni erääseen\nsotamieheen, joka oli sodassa hengittänyt myrkyllistä kaasua.\nPolvillaan lattialla koetti hän toimittaa hartauttaan, mutta paha yskä\nsen aina keskeytti. Sodan kauhut ne tuntuivat näin kaukana.\n\nKävin vielä katolilaisessa kirkossa. Siellä toimitettiin\njumalanpalvelus osittain latinaksi, osittain puolankielellä. Seurakunta\nveisasi hymniä, jossa jokainen säe päättyi -enko-tavuihin. Luulin\nseurakuntalaisissa huomanneeni selviä puolalaisia tyyppejä. Mielihyvä,\ntyytyväisyys ja rauha kuvastuivat heidän kasvoissaan.\n\nMinulla oli tapana aamukävelyllä käydä kauppatorilla eli basaarissa,\nniinkuin siellä sanotaan. Tori oli suuri aukea, jossa oli joukko\nosittain rivissä, osittain hajallaan olevia pieniä rakennuksia. Enimmät\novat yhdeltä puolen avonaisia, katolla, taka- ja sivuseinillä\nvarustettuja. Näissä kojuissa on monenlaista tavaraa myötävänä. Sen\nlisäksi on tavaraa pitkillä pöydillä ja kuormissa. Torin yläreunassa on\nrivi jauhokauppoja. Toisella sivulla on vaatteita, vanhoja ja uusia, ja\nniiden vieressä säännöttömässä sekasotkussa kaikenlaatuista romua.\n\nTavallisesti oli torin yläosassa pitkät rivit burjaattivaljakoita. Isot\nhärkäparit olivat tuoneet kaupunkiin heinää, halkoja, lihaa. Suuret\nhärät siinä odottelivat kotiinpääsyä. Alempana olivat kalapöydät. Kävin\nsäännöllisesti niitä katselemassa. Monesti annoin jonkun myöjän\nselitellä, mitä kaikkia kaloja siinä oli, ja mielellään he sen\ntekivätkin, vaikka jo edeltäpäin sanoin, etten aikonut mitään ostaa.\nSiinä oli monenlaista kalaa, paitsi meillä tunnettuja haukea, ahventa,\nsärkeä ja matikkaa oli erityisiä siperialaisia jokikaloja. Mainitsen\nmitä satuin näkemään: sampi ja sterletti, ketá, lohen sukuinen kala,\npidetään paraimpana lohikalana, njelmá (Salmo nelma) hyvin suuri,\narvokas kala, noin 1 1/2 metrin pituisia; sosan (Cyprinus carpion\nmuunnos) leveä suurisuomuinen; ómul (Salmo autumnalis, toisien mukaan\nCoregonus omul) Siperian paraimpia kaloja, keskikokoinen noin 30-50 cm;\nharjus (venäjäksi myös harjus, Salmo Thymallus); taimén -- taimen;\nlinók -- suutari (Cyprinus tinca); karas -- ruutana; tshebak (Cyprinus\nbarbus); krasnoperka (Cyprinus erytrophthalmus); maksun suuri kala,\njosta käytetyin myös nimitystä amúr. Näiden lisäksi merikaloja\nVodivostokista: navaga (Gadus callarias) ja kambola -- kampela.\nIrkutskissa olin syönyt ilets (mon. iltsi) nimistä kalaa. Se on pieni,\nerittäin maukas, muistuttaa meidän mujetta. Ketaan ja omulin määhnää\nsyödään, se on punasta, suurijyväistä, erinomaista herkkua. Minä\npuolestani asetan omulin määhnän täysin kaviaarin rinnalle. Muutamia\nvuosia sitten se maksoi Tchitassa vaan muutamia kopekkoja naula, mutta\nsitten huomasivat moskovalaiset sen olevan ensimäisiä herkkuja, ja jo\nennen sotaa sen hinta nousi kahteen ruplaan naulalta.\n\nKerran torilla kävellessäni kiinnitti huomiotani eräs komea kala.\nKysyin myöjältä mikä se oli. Hän sanoi \"jorsh\" -- kiiski. Se minusta\ntuntui aivan mahdottomalta, myöjä, joka oli burjaatti, ei osannut\npaljon paremmin venäjää kuin minäkään, epäilin sen vuoksi hänen\nilmoitustaan. Samanlaisen kalan näin vähän tuonnempana kiinalaisella\nmyöjällä. Hän sanoi myös, että se oli \"jorsh\" ja samaa vakuutti muudan\nvenäläinen nainen, joka siinä osteli kaloja. Kotiin tultuani kerroin\nsiitä emännälleni. Hän hyväntahtoisesti meni heti torille ja osti\nsellaisen kalan. Se oli 40 cm pitkä ja emäntäni vakuutti sen olevan\njorshin -- kiiskin. Muutamia päiviä myöhemmin sain museossa venäläisen\nlaajan zoologian käsiini. Siinä sanottiin kiiskin muutamissa Siperian\njoissa todella tulevan niin suureksi. Kiiski se oli siis ja oikein\njättiläiskiiski, Harbinista se oli tuotu ja mainion sopan siitä meidän\nemäntä keitti, sen voin vakuuttaa.\n\nOmituista on, että venäläiset, jotka niin suuresti rakastavat kalaa ja\npaastonkin vuoksi sitä niin paljon käyttävät, eivät osaa kalaa suolata.\nKalat säilytetään talvella jäätyneinä ja semmoisena niitä kuljetetaan\npitkät matkat. Luonnollisesti ne lopulta vanhenevat ja minä puolestani\naralla kunnioituksella katselin kalaruokia keväällä.\n\nTehtyäni kierroksen kalakauppiaiden pöytien luona, katsastelin\nlintukauppiaiden kojuja. Siinä oli teiriä, metsoja, peltopyitä,\nfasaaneja, sekä kanoja, hanhia ja kalkkunoita. Kevätpuoleen ammutaan\ntäällä paljon sorsia. Eräs nuori metsästäjä kertoi niitä olevan 24\nlaatua. Syksyllä kuuluu täällä saavan torilta ostaa trappia,\notis-lintua, jota Xenophon kymmenen tuhannen miehensä kanssa\npalatessaan Vähän-Aasian aroilla pyydysteli, niinkuin hän Anabasis\nkirjassaan kertoo. Täällä muuten pidetään kesyä siipikarjaa paljon ja\njoka laatua. Minäkin olin tilaisuudessa syömään lintupaistia useampana\npäivänä viikossa ja enimmäkseen hyvin valmistettuna.\n\nLintukauppiaiden rivistä menin kasviskauppiaiden luo ja aina siellä oli\njotain mielenkiintoista. Siinä oli ensinnäkin monenlaisia jauhoja,\nryynejä, herneitä, papuja y.m. Papujen joukossa oli monenlaisia meille\nkokonaan outoja jaappanilaisia kirjavia ja kiinalaisia hyvin pieniä\npapuja.\n\nUseimmilla oli myötävänä jotain ruskeata jauhoa, joka enimmin muistutti\nkahvijauhoa. Useampia päiviä sitä ihmeteltyäni, kysyin mitä se on.\n\"Tsherjoomuka\", vastattiin. -- \"Tuomenmarjaa.\" -- Näppärä emäntäni, kun\nhäneltä vaadin selitystä, kaappasi kaapistaan tuusan, jossa oli\nsamanlaista jauhoa. Siperialaiset kuivaavat tuomenmarjoja ja jauhavat\nne sitten luineen päivineen. Tätä jauhoa käytetään piiraan täytteenä.\nEi se minusta erinomaista ollut, mutta paremman puutteessa...\n\nSamoilla kauppiailla oli violettia hienoa ryyniä. Kun kysyin, mitä se\noli, vastattiin: \"mak\" -- unikkoa. Emäntäni selitti, että sitäkin\nkäytettiin piiraan täytteenä, ja pyöräyttikin kohta sellaisia piiraita.\nMutta eivät ne minua enemmän ihastuttaneet kuin tuomenmarjajauhot.\n\nSiperia on köyhää hedelmistä. Mutta jos siperialaiselle siitä puhut,\nsanoo hän: \"mutta kasvaahan täällä brusniikkaa\" -- puoloja. Ja hyväthän\nne puolat ovat. Sitten oli torilla jäätyneitä keltaisia pieniä marjoja.\nNiitä oli suuret saavit. Myyjät sanoivat niiden olevan nimeltä\n\"oblepiiha\". Mutta en tavannut ketään, joka olisi tiennyt niiden\ntieteellistä nimeä. Ne olivat erittäin maukkaita monella tavalla\nkäytettyinä: semmoisinaan vähän jäätyneinä, hillona ja kiisselinä.\nViimein museon tirehtööri Kusnetshoff tiesi sanoa, että se on Hippophae\nrhamnoides. Siis tyrni, jota kasvaa meillä Itämeren ja Pohjanmeren\nrannoilla. Mutta ei sen marjoja meillä käytetä. Ne kumminkin ovat\noikein hienonmakuisia. Myöhemmin olen saanut professori Regeliltä\nkuulla, että tämä omituinen pensas kasvaa suolameren rannoilla ja\ntuntureilla, Siperian, Uraalin ja Kaukasian vuoristoissa. -- Kotiin\nlähtiessäni halusin ostaa vähän oblepiihahilloa tuomisiksi, mutta sekä\nTchitan että Irkutskin herkkukauppiaat hymyilivät minulle pilkallisesti\nja tarjosivat Tashkentista ja Singaporesta tuotuja herkkuja. Kotoiset\nherkut ovat liian prostoita siellä niinkuin meilläkin.\n\nVielä oli myötävänä jäätyneitä \"golubnika\" eli \"kurbid\" nimisiä marjoja\n-- juolukoita.\n\nLisäksi oli kaikenlaisia vihanneksia, kaalia, sipulia (suuremmoisina\nhelminauhoina), kurkkuja kiinalaisilla kauppiailla suuret\ntynnörilliset. Keväällä alkoi näkyä hyvin suuria kiinalaisia retiisejä.\n\nKiinalaisilla kauppiailla sekä torilla että kaupustelijoilla pitkin\nkatuja oli jäätyneitä mandariineja. Syötäviä ne ovat, vaikka hienoin\naroomi on jo mennyt. Heillä oli myös tummanpunaisia tai melkein mustia\nhedelmiä. Ne olivat jäätyneitä päärynöitä. Samoilla kaupustelijoilla\noli vielä monenlaisia kiinalaisia makeisia, niissä oli kaikissa paljon\nmantelia tai jotain pähkinälaatua.\n\nVielä myötiin täällä erästä kiinalaista hedelmää, jonka venäläinen nimi\noli rjäsan. Siitä valmistettu hillo on oikein maukasta ja siinä on\nmoniosainen mantelimainen luu.\n\nUsein vilkaisin myöskin leikkikalukojuihin. Siinä oli nukkia, jäniksiä,\nhevosia ja tietysti kukkoja ja paljon muuta, savesta, puusta ja\npaperimassasta. Olisin tuonut niitä jonkun mukanani, jolleivät ne olisi\nolleet niin suuria, sillä ne olivat suurenmoisen kömpelötekoisia.\nSamoissa kaupoissa oli kuvikkaita nenäliinoja, \"tauluja\", nekin karkean\nkömpelöitä.\n\nVenäjällä helposti tutustutaan. Minullakin alkoi olla joitakuita\ntuttuja Tchitan torilla, joku kalakauppias, joku kiinalainen, jotka\nystävällisesti katsoivat minuun sivukulkiessani.\n\nTchitassa sanottiin olevan 70,000 asukasta ilman sotaväkeä. Sen\nperustivat kasakat 16-sataluvulla. Enin osa asukkaista on venäläisiä,\nsen jälkeen on kiinalaisia, ehkä noin 20,000. Lisäksi monia muita\nkansallisuuksia: jaapanilaisia, korealaisia, tataareja, juutalaisia\nnoin tuhat, paljon lättiläisiä, balttilaisia ja sitten vielä kaikkia\nmahdollisia maailman kansallisuuksia. Sotamiesten joukossa kuului\nolevan useita saksaa puhuvia. Ne olivat Samaran seuduilta kolonisteja,\njotka sopivimmin suorittivat täällä asevelvollisuuttaan. Suomalaisia\nvaan en onnistunut löytämään ainoatakaan. Syrjäisellä kadulla satuin\nkerran näkemään suutarin kilven, jossa venäläisillä kirjaimilla oli\nGjupjanen, päättelin sen olevan Hyppönen, ja kerran menin Hyppöstä\ntavottelemaan. Pikku mökistä tulla tupsahti vastaani kiinalaisia\nsuutareja tulvimalla. Ne ympäröivät minut ja puhuivat kiinankieltä.\nMinä osoitin kilpeä ja sanoin \"gdee Gjupjanen\". Mökistä haettiin yhä\nuusia kiinalaisia ja kaikki he puhuivat ja ihmettelivät minua. Ja kun\nmenin pois, seurasivat he minua kaikki portille saakka ja jäivät siihen\npapattamaan.\n\nTchitan väestön kirjavuutta kuvasi seuraava sattuma. Saman kadun,\nmuistaakseni Angarskajan, varrella ilmoittivat ottavansa vastaan:\nvenäläinen tohtori L., muuten lättiläinen kansallisuudeltaan, japonskii\ndoktor ja tibetskii lama doktor vähän alempana saksalaista alkuperää\noleva tohtori B., juutalaissyntyinen Arthur Salomonovitsch F.,\njuutalainen hammaslääkäri S. ja pari kolme venäläistä lääkäriä.\n\nIhmiset Tchitassa ovat yleensä ystävällisiä ja hyväntahtoisia, seuraa\nrakastavia ja seuraa kaipaavia. Minä puolestani tapasin siellä vaan\nystävällisiä ihmisiä kuvernöörin viraston virkamiehistä ja\npoliisimestarista alkaen.\n\nKun tulin Tchitahan oli minulla pieni kortti tohtori v. Bergmanille.\nEnsimäisenä iltana kolkutin hänen ovelleen, ja avomielisen herttaisesti\notti hän minut vastaan. Häntä pidettiin Siperian etevimpänä lääkärinä,\nja oli sotilasarvoltaan kenraali. Kaikki hänestä pitivät, niin ylhäiset\nkuin alhaiset. Vallankumouksen jälkeen sotamiehet tahtoivat valita\nhänet luottamuspaikkoihin, joista hän kumminkin saksalaisen nimensä\nvuoksi kieltäytyi. Hän osoitti minulle suurta ystävällisyyttä, hankki\ntuttavia ja seurusteli minun kanssani. Hänen lapsuutensa koti oli ollut\nPetroskoilla, ja joskus hän yllätti minua joillakuilla suomalaisilla\nsanoilla. Hän tunsi Laatokan. Ja kun minä kiittelin Laatokan ihanuutta,\nkesäöiden valaistusten loisteliasta kuvastoa meidän \"merellämme\",\nsaattoi hän vaipua haaveisiin: \"kyllähän se Baikaljärvikin on komea,\nmutta niitä valaistuksia kuin Laatokalla on kesäisenä yönä, ei ole\ntäällä. Minä olen aina uneksinut, että minulla olisi moottorivene\n-- -- --.\" Sitten hän unohtui eteensä katsomaan, huokasi hiukan, mutta\nsitten hänen hilpeä luonteensa taas pääsi vallalle.\n\nHänen kauttaan tutustuin virkamies- ja lääkäriperheisiin. Ensinnä\nkaikista on mainittava tohtori Lepinin perhe, joiden luona lopuksi\nasuin kuukauden päivät. He olivat valmiit itse epämukavuutta näkemään,\nkunhan minulla vaan hyvä oli. -- Rauhantuomari -- miravoi sudja --\nGerken perhe oli myös minun tuttujani. -- Venäläisen Volkoffin luona\nasuin muutamia viikkoja. Näiden herttaisten ihmisten luona tutustuin\nvenäläisiin tapoihin ja heidän kauttaan kauppiasperheisiin. Oli hauska\nnäissä perheissä seurustella, heidän kautta opin tuntemaan\nsiperialaisia tapoja, oloja, ihmisiä.\n\nJos olisin kauvemmin Tchitassa viipynyt, olisin voinut pian vapaasti\nseurustella kenen kanssa vaan tahdoin. Vallan ventovieraat ihmiset\nlähettivät minulle sanan, että olisin tervetullut heille. Vallankumous\nkumminkin katkaisi siellä oloni. Tuttavieni luona näin paljon heidän\ntuttujaan, myöskin tutustuin heidän lapsiinsa ja niiden tovereihin.\nNiin että kun viime aikoina kadulla liikuin, tuli tuon tuostakin joku\ntuttu vastaan, jotkut koulutytöt niiata niksauttivat minulle ja\nkoulupojat iloisesti tervehtivät. Se tietysti lämmitti maanpakolaisen\nmieltä. Vieläpä \"meidän kiinalaisemmekin\", joka isäntäväelleni toimitti\nruokavaroja, kuului tuttaviini. Kadulla vastaantullessa hän irvisti\nminulle tuttavallisesti ja nyökäytti päätään.\n\nTchitassa on varsinainen vierailuaika kello 5 ip. Vieraissa ollessa\nistutaan teepöydän ympärillä ja siihen unohdutaan istumaan myöhään\niltaan saakka. Ja puhe se luistaa niin että. Teetä ei tarjota\npelkältään, vaan leivän ja voin kanssa, oikea venäläinen ei välitä\nvoistakaan.\n\nVenäläinen on tavattoman puhelias ja monisanainen. Tämän osoitteeksi\nmainitsen pienen esimerkin. Olin kerran erään venäläisen tuttavani\nkanssa kävelemässä. Minun piti hänelle selittää eräs seikka, jonka\nsatuin tietämään paremmin kuin hän. Huonon venäjänkielen taitoni vuoksi\nei se oikein luonnistunut. Kotiin tultuani valmistin sanakirjan ja\nkieliopin avulla lyhyen kirjallisen esityksen asiasta. Vein sen hänelle\nja pyysin samalla kielellisesti korjaamaan. Hän korjasi, mutta sitten\nhän hymähti ja sanoi: venäläinen ei sano näin lyhyesti. Lisäsi sinne ja\ntänne sanoja, muutti attribuutteja kokonaisiksi lauseiksi: \"No nyt se\non enemmän venäläisen puhetavan mukainen\".\n\nUlkolaisista kirjailijoista tuntuivat sivistyneiden venäläisten\nkeskuudessa olevan erittäin suosittuja Maupassant, saksalainen Heine ja\nnorjalainen Knut Hamsun eli Gamsun, niinkuin venäläiset sanovat. Muudan\nylioppilas pyysi minua lausumaan hänelle Heinen runoja, jos suinkin\nosasin joitakuita ulkoa, hän oli lukenut niitä vaan käännöksinä.\nSamainen ylioppilas halusi oppia norjankieltä voidakseen lukea\n\"Gamsunia\" alkukielellä. -- Myös Nietzschellä on ylioppilaspiireissä\npaljon ihailijoita.\n\nVenäjällä on moni seikka erilainen kuin muualla. Meillä naiset\nlaulavat enemmän kuin miehet, Venäjällä päinvastoin. Kaikissa piireissä\nkuulee hyviä miesääniä. Monessa muussa maassa naiset käyttävät\nkansallispukuja, mutta miehet käyvät kansainvälisissä puvuissa.\nVenäjällä miehet kaikista kansankerroksista mielellään käyttävät\npukuja, joissa on edes osittain kansallispuvun vivahdus. Virkamies,\nkoulupoika y.m., joiden täytyy käyttää univormua, eivät tunne oloaan\nkodikkaaksi kotiin tultuaan, elleivät pukeudu uudestaan. Kirkasvärinen\nsininen tai punanen mekko vedetään ylle, jossa on nappi sivulla\nsamoinkuin paidassakin, vyö vyötetään vyölle ja jalkoihin vedetään\nsaappaat. Kansallispukuun melkein kuuluu liian suuret saappaat ja\nvieläkin yleisemmin liian suuri lakki -- furashka. Se on tavallisesti\nniin suuri, että korvatkin mahtuvat lakin reunojen sisäpuolelle.\n\nSiperia on turkkien maa. Niitä siellä näkee jos minkälaisia, niiden\nkuvaaminen vaatisi erityisen lukunsa. Mainitsen vaan muutamia\nhuomioita. Ensinnäkin käytetään suuren suuria poronnahkaturkkeja,\njoissa on karvat ulospäin. Samoin on enimmissä muissa. Tavallisia ovat\nkoirannahkaturkit. Hienoimpia ja kauneimpia ovat vastasyntyneen varsan\nnahasta tehdyt. Ne ovat tiheä-, lyhytkarvaisia, kauniin ruskeita.\nBamaulka-turkki on lampaannahasta. Pitkä villa on sisäpuolella,\npäälläpäin paljas nahka. Se on kokonaisuudessaan värjätty tumman\nsiniseksi. -- Komeimpia ja erittäin tarkoituksen mukaisia talvilakkeja\novat sellaiset, joissa sivuilla riippuu noin puolen metrin pituiset\nparinkymmenen cm:n levyiset turkisviilekkeet. Tavallisesti ne pidetään\nvain sivuilla riippumassa, pitemmillä matkoilla ne kääritään kaulan\nympäri.\n\nTurvallisuus yleensä ei Siperiassa ole suuri. Murhat ja ryöstöt ovat\ntavallisia tapahtumia. Kaupungin ulkopuolella tapaa alituiseen ristejä\nosoitteeksi, että siinä on murha tapahtunut. Ei siellä ilman muuta\nsovellu mennä yksin metsään kasveja kokoomaan, vaan ainoastaan\nsuuremmassa seurassa aseilla varustettuna. Kerran olimme kävelemässä\nrouvat Konkordia Vladimirovna ja Jelena Aleksandrovna ja tuomari Karl\nRobertovits. Rouvat olivat muuten Berlinissä syntyneet, mutta jo aivan\nnuorina tänne joutuneet ja olivat muuttaneet saksalaiset, oudot\nnimensäkin enemmän venäläisiä miellyttäviksi. Tulimme kaupungin laitaan\nja tuomari ehdotti, että lähtisimme metsään kävelemään. \"Onko aseita\nmukana?\" kysyi toinen rouvista. \"Onhan toki\", sanoi tuomari ja näytti\nbrowninkiaan. Ja niin menimme. -- Illalla ei ilman aseitta mielellään\nliikuta ulkona. Jos minä satuin olemaan yksin vieraissa ja viivähtämään\nillalla, ei koskaan päästetty yksin palaamaan kotia, vaan isäntä tuli\nsaattamaan tai toimitettiin ajuri. Ovet pidetään monilla lukoilla ja\nsalvoilla varustettuina. Avainta ei koskaan uskota kenenkään muun kuin\ntalon isännän tai emännän haltuun. Ja kun vieras tulee, täytyy hänen\njyskyttää ovea, sanoa kuka hän on ja mitä hänellä on asiata, ennenkuin\novi avataan. Joka talossa on myös koiria, suuria ja äkäisiä. Kun\nillalla kulkee kadulla, seuraa kunkin talon mitan sen talon haukkuva\nkoira.\n\n\n\n\nSIPERIAN ILMASTO JA LUONTO\n\n\nSiperia on laaja, äärettömän laaja, ulottuen Uraalista Tyyneen\nvaltamereen. Näin laajalle alueelle mahtuu hyvin erilaista, sen tietää\njokainen ja kumminkin täytyy alituiseen huomauttaa sitä. Se mikä\nyhdessä paikassa pitää paikkansa ei sovellu kaikkialle. Mutta sittenkin\non suuressa osassa Siperiaa paljon yhtäläistäkin.\n\nIlmasto ensinnäkin on mannermaan ilmastoa. Talvet ankaran kovia.\nIrkutskissa, joka on samalla korkeudella kuin Amsterdam, kertoi eräs\nluotettava henkilö huomanneensa kovimmaksi pakkaseksi -61° C. Minäkin\nolin tilaisuudessa huomaamaan -56° C. Kylmin kuukausi on joulukuu. Jo\ntammikuu on vähän parempi. Suuressa osassa Siperiaa on lunta vähän.\nIrkutskissa oli jonkun verran, niin että hyvin ajettiin reellä.\nTchitassa ei sitä ollut juuri ollenkaan. Siellä ajetaan aina rattailla.\nOlemme kumminkin kuulleet puhuttavan Siperian äärettömistä\nlumimääristä. On olemassa laaja lumialue, jossa on mahdottomat määrät\nlunta. Siihen kuuluu pohjoisin osa Siperiaa, koko Jakutskin lääni y.m.\nTobolskin seuduilla sanottiin myös olevan paljon lunta.\n\nTästä lumettomuudesta johtuu, että maa jäätyy syvältä. Toisin paikoin\nei routa lähde maasta koskaan. Toisin paikoin vasta elokuussa. Tämä on\nlaaja ja moninainen ilmiö, eivätkä tiedemiehetkään sitä ole vielä\ntyydyttävästi selittäneet. Tästä maan ikuisesta jäätyneisyydestä johtuu\nmonta seikkaa. Muun muassa puiden juuret, jotka muunlaisessa maassa\novat paalujuuria ja tunkevat suoraan alas syvälle maan sisään, niinkuin\nmännyn, kasvavat täällä pitkin maan pintaa. Metsät tulevat sen kautta\nharvemmiksi.\n\nMannermaa-ilmastoon kuuluu myös ilman tavaton kuivuus. Se on toisin\npaikoin suorastaan tuskallinen. Sateet ovat monin paikoin kesällä hyvin\nrankkoja saaden aikaan maanvieremiä.\n\nTässä yhteydessä sananen maanjäristyksistä. Olin Irkutskissa kun\nalkuvuodesta 1917 Kamtshatkassa oli kova maanjäristys. Ei se tuntunut\nollenkaan Irkutskissa. Siellä kumminkin silloin tällöin on\nmaanjäristyksiä. Viime kymmenen vuoden kuluessa kertoivat neljä kertaa\nolleen huomattavan maanjäristyksen. Sitä ei kestä muuta kuin muutamia\nsekunteja, mutta eivät sekunnit koskaan muulloin tunnu niin pitkiltä.\nJos sattuu olemaan monikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa, huomaa\nseinien huojuvan ja ryskävän. Astiat tärisevät pöydiltä pois. Hevoset\nja koirat tuntevat sen edeltäpäin, hikoilevat ja vapisevat. Ihmiset\nvaltaa suuri kauhu ja he pakenevat huoneistaan. Tohtori B. kertoi,\nkuinka kerran eräs vanha neiti, joka oli hänen klinikassaan,\nvuoteestaan pakeni semmoisenaan kuin hän siinä oli, keskellä päivää\nkadulle vahtimestarien ajaessa häntä takaa.\n\nOlin kerran erään tuttavani luona. Hän istui toisella puolella\nkirjoituspöytää, minä toisella. Minulla ei ole tapana tärisyttää\npolvea, mutta miten lienen sen sillä kertaa tehnyt. Tuttavani kalpeni\nja sanoi kauhistuneena, mitä se on, mikä se tärisee. -- Minä hämilläni\npyysin anteeksi. Vasta vähitellen hän rauhoittui. Perästäpäin pääsin\nasian perille. Hän luuli maanjäristyksen tulleen.\n\nSiperian merkillisimpiä luonnon ilmiöitä on Baikaljärvi. Sen\ntutkimiseen olisi varattava vuosia, jotta osaisi sitä osapuilleen\nkuvata. Mainitsen tässä vain muutamia seikkoja. Mongoolit kutsuvat sitä\nnimellä: Baikul = rikas järvi tai Dalai-Nor = pyhä järvi. Toisen\nselityksen mukaan sen nimi on Bai-gal = tulen olinpaikka. Baikalia\nympäröi jylhä vuoristo. Se on harvoin korkeampi kuin 1800 metriä meren\npinnan yläpuolella eli noin 1300 m Baikalin pinnasta. Korkein huippu on\nKhamar-dabun lounaisrannalla. Se on 2200 m m.p.y.\n\nBaikal on 34,180 m2, siis lähes kaksi kertaa niin suuri kuin Laatokka.\nSe on maailman makean veden järvistä kolmas. Suurempia ovat vaan\nViktoria Njansa ja Tanganjika Afrikassa. Sen keskisyvyys on 250 m,\nsuurin syvyys 1522 m. Sen pinta on 462 m meren pinnan yläpuolella, sen\npohja on siis syvimmiltä kohdilta 1060 m meren pinnan alapuolella.\nBaikalia voi pitää suurena painumana maapallon pinnassa. Se jäätyy\nluonnollisesti myöhään. Saattaa olla -40° C, kun se vielä on avoinna.\nJää taas lähtee verrattain myöhään.\n\nBaikalin saarilla on paljon kalalokkeja, haikaroita ja merimetsoja\n(Phalacracorax carbo).\n\nOnpa Baikalissa hylekin. Sama kuin Laatokassa, vaikka sitä täällä\nkutsutaan Phoca baicalensis. Sen arvellaan joskus tulleen Jäämerestä\nJeinsei- ja Angara-jokia myöten ja täällä muodostuneen erityiseksi\nlajiksi. Burjaatit kutsuvat sitä nimellä njerp, mikä nimi ihmeellisesti\nmuistuttaa suomalaista nimitystä norppa. Yhden hylkeen sanotaan antavan\nkolme puutaa rasvaa. Burjaatit syövät sen lihaa. Kaloja on Baikalissa\nmonenlaisia. Sampi asustaa siinä nousten Selenga-jokeen. On useita\nlohensukuisia, on omul-kalaa, Coregonus oxyrrhyncus nimistä\nsiikalaatua y.m. Baikalille omituinen on syvän veden kala golomjanka\n(Callionymus-ryhmään kuuluva Comephorus baicalensis). Se asustaa hyvin\nsyvillä, sanotaan 600 m syvyydessä. Ulkonäöltään se muistuttaa\nvaltamerien lentokalaa. Naaras ei laske mätiä, vaan synnyttää eläviä\nsikiöitä, jonka jälkeen se kuolee. Kun tämä syvän veden kala joutuu\nveden pinnalle, hajoaa se paineen vähetessä. Marraskuussa ovat järven\nrannat täynnä sen ruumiita, jotka kootaan ja joista keitetään hyvää\ntraania, sillä se on ihrainen, vaikka lihaa on vähän ja se on\nhuonomakuista.\n\nBaikalin vedessä ja rannikoilla elää monenlaisia merkillisiä alhaisia\neläimiä, joiden heimolaisia tavataan vaan suolaisissa merissä.\nMerkillisimpiä taitaa olla muuan piisieni. Myös krapueläimiä kuuluu\nolevan monta eri laatua.\n\nViime aikoina on opittu ihailemaan Baikalin kauneutta ja kesä-aikana\nalkoi matkailijoita suuntautua sen rantamille.\n\nKaukaa Mongoliasta laskee Baikaliin Selengajoki. Baikalista vie Angara\nvedet Jeniseijokeen, joka laskee Jäämereen. Selenga + Angara + Jenisei\non 5,200 km. pitkä, se on pituudeltaan viides virta maailmassa. Sen\nkoko alue on 2,550,000 km2, seitsemäs järjestyksessä. Jenisein lähteet\nMongoliassa ovat 1600 m merenpintaa ylempänä, Siperian rajalla 1000 m\nja Jeniseiskissä 71 m. Siitä eteenpäin se on harvoin vähemmän kuin\nkaksi kilometriä leveä. Ylläolevasta käsittää kuinka tavattoman\nvoimakas virta Angarassa täytyy olla. Jenisein yli kuljin\nKrasnojarskissa. Oikein hämmästyin nähdessäni kuinka tavattoman korkea\nja jyrkkä itäinen ranta on ja kuinka pitkälti laakea läntinen ranta.\nBaikaljärvellä on nyt höyrylaivaliikettä. Kulkeepa höyrylaivoja\nSelengajoella Verhneudinskista ylöspäin. Olisi suuremmoista kulkea\nSelengata niin pitkälti kuin pääsee. Siitä olisi matkaa vain pari\npeninkulmaa kolmoiskaupunkiin Kiahta-Troitskskosafsk--Maimatshin.\nJa sieltä pääsisi näkemään maailman suurimpia merkillisyyksiä.\n\nLéna-joki (ei Lena niinkuin meillä tavallisesti neuvotaan) alkaa\nBaikalin itäpuolella olevasta vuoristosta, saamatta siitä kumminkaan\nvettä.\n\nMetsät Siperiassa yleensä ovat köyhät lajeista: petäjää, kuusta,\nlehtikuusta, sembramäntyä, koivua, poppelia ja muutamia muita. Näin\nsuuria lehtikuusia, vanhoja puita. Vanhemmiksi tultuaan ne tulevat\ntasalatvaisiksi kuin vanhat hongat. Kukkivia puita Siperiassa on tuomi\nja siperialainen omena (Pyrus baccata). Niitä siellä rakastetaan ja\nihaillaan ja istutetaan puutarhoihin.\n\nKukkasmaailma Siperiassa on hyvin rikas. Siellä on varmaankin\nsaatavissa monenlaisia uusia koristekasveja. On monenlaisia\nIris-lajeja, on Paeonioita, on liljoja ja monen monia, joita en tässä\nvoi ruveta luettelemaan. Suosittu kukkakasvi on \"neidon kenkä\"\nCypripedium.\n\nErikoisesti laajoille aloille karakteristinen on Rhododendron\nparviflorum. Se on noin 1/2-1 m korkuinen varpukasvi. Punaset kukat\npuhkeavat varhain keväällä, osittain ennen lehden tuloa. Sen\nvenäläinen nimi on bogulnik. Tchitan seuduilla se on yhtä yleinen kuin\nmeillä kanerva. Havumetsissä sitä on joka paikassa, kaupungin\nlaitakaduillakin. -- Vielä mainittakoon, että Transbaikaliassa kasvavat\nrabarberi ja parsa villinä, vaikka harvat ihmiset ymmärtävät niitä\nhyväkseen käyttää.\n\nOlin tilaisuudessa Tchitan museossa käymään läpi Transbaikalian ja\nDahurian herbariumin ja sen perustalla uskallan väittää, että täällä\nolisi botanistilla paljon kiitollista työtä. Ja luulen viljelijänkin\nsiellä voivan tehdä erinomaisia löytöjä.\n\nMinun on huomautettava, että se, mitä sanotaan Siperian ilmastosta ja\nkasvullisuudesta ei koske niinkutsuttua ranta-aluetta Amur-joen alisen\njuoksun varsia ja sen ja meren välistä maakaistaletta. Siellä on\nilmasto lauhkea, lämpö harvoin alle -10° C. Kasvullisuus on rikas,\npyökki- ja tammimetsiä on runsaasti. Se on Siperian ihanin maakunta.\n\nSiperiassa on yleisesti tunnettu puheenparsi; Siperiassa ovat kukat\nilman tuoksua, linnut ilman laulua ja naiset ilman sydäntä. Etenkin\nmitä lintuihin tulee, kuuluu se pitävän paikkansa. Pikkulintuja on\nvähän ja ne eivät laula.\n\nEläinkunta on muuten rikas ja luonnollistahan se onkin. Siperiahan on\näärettömän laaja, moninainen ja harvaan asuttu maa.\n\nAltai-vuoristossa on monenlaisia metsäneläimiä, eri lajia hirviä ja\nkauriita, villejä lampaita y.m. Siellä on metsästäjän luvattu maa.\nPohjoisessa on sekä kesyjä että villejä peuroja. Karhu, ahma, ilves,\nsusi liikkuvat laajalti. Kettuja on sekä tavallisia että harvinaisia\nmuunnoksia. Eipä soopelikaan vielä ole sukupuuttoon kuollut. Talvella\n16-17 saatiin pitkistä ajoista soopeli läheltä Tchitan kaupunkia.\nTuleepa joskus tiikeri Mantshuuriasta Siperian puolelle.\n\nMineraloogisessa suhteessa on Siperia äärettömän rikas. Se tarjoaa\nkaikkea mitä maa tarjota voi. Kivihiiltä on pohjoisessa Jenisein ja\nLenan välillä laajat kentät. Eikä se siellä ole syvältä maan sisästä\nhaettava, vaan on se pinnassa. Kunhan kulkuneuvot sinne paranevat,\nsaadaan sieltä kivihiiltä rajattomat määrät. Kivihiiltä on muuallakin,\nIrkutskin ja Tchitan läheisyydessä ja sieltä sitä louhitaan.\nRautakaivoksia on muun muassa Petrofski savod, 385 virstan matkan\npäässä Tchitasta. Tinaa on m.m. Olovjannajassa, joka on lähellä\nMantshuurian rajaa, hyvin runsaasti ja helposti käytettävässä muodossa.\nNäin kauniita palasia puhdasta vaskea, jotka oli tuotu jostakin\nkaivoksesta Irkutskin läänissä. Kultaa huuhdotaan monista joista\nSiperiassa, niinkuin yleisesti tiedetään. Joen vesi ne tuo mukanaan\nvuorista, näitä alkulähteitä paraillaan innokkaasti etsitään.\nSaksalaiset sotavangit löysivät suuria määriä kallisarvoista\nvolfram-metallia. Volframteräs lienee parasta terästä, joten volframin\nkysyntä on rajaton. Vielä on kalkkikiveä, on monenlaista asbestia, on\njos jotakin kivilajia, porfyyriä, serpentiiniä, seleniittiä ja mitä\nkaikkea ne lienevätkin. On sementiksi sopivaa savea.\n\nJalokiviä saadaan Uraal-vuoristosta, saadaan Altai-vuoristosta ja\nluultavasti monesta muustakin paikasta. Transbaikaliassa kuuluu Uralgan\nseutu olevan mineraloogisessa suhteessa rikkaimpia. Puoli- ja\nkoko-jalokivistä mainittakoon vain: rubiini, smaragdi, safiiri,\naleksandriitti, almandiini, ametisti, joita on hyvinkin kauniita,\nakvamariini, joka ehkä on yleisin, topaassi, joita on niin suuria, että\nnäin kokonaisia pikkumaljoja topaasista y.m.\n\nMineraalivesiäkin saadaan Siperiasta. Paraimpia ovat darasun ja\njamarofka, joita saadaan entisiltä keisarillisilta domeeneilta.\n\nKotieläimistä ansaitsisi hevonen aivan oman lukunsa. Siperiassa\nyleisesti käytetty hevonen on n.k. mongoolialainen hevonen. Se on\npieni, takkuinen, pää profiilissa katsoen omituisen pyöreä. Väriltään\nse on niin monenkarvainen kuin hevonen ikinä olla saattaa, on valkeita\nja mustia ja raudikkoja, on yksivärisiä ja kirjavia. Ei se mikään\nkestävä kuorma-hevonen ole, mutta hyvä ajohevonen ja ennen kaikkea\noivallinen ratsu. Tämä hevonen on vähään tyytyväinen ja kestävä.\nSiperian kauheassa pakkasessakin se saa seista ulkona. Olin\ntilaisuudessa sen itse huomaamaan. Eräässä talossa, jossa Tchitassa\nasuin, oli talonomistajalla 16 hevosta. Kävin hänen talliaan\nkatsomassa. Sinne mahtui vaan viisi hevosta, muualta tuodut\nrotuhevoset: Kotoiset hevoset saivat seista koko talven ulkona ja\npakkasta oli kuitenkin yli -50° C. Ei näille edes oltu tehty mitään\nkatosta, jykevistä hirsistä vaan oli kyhätty soimet.\n\nTuomari Gerke, joka ennen oli ollut tuomarina Altai-vuoristossa,\nkertoi, että sikäläisillä kirgiisseillä on suuret määrät hevosia.\nEräälläkin kirgiissiknääsillä oli ollut 10,000 hevosta. Hyvä hevonen\nmaksoi siellä 50 ruplaa ja kaikkein paras sata. Hevosen laitumesta\nmaksetaan puolitoista ja kaksi ruplaa kesästä ja kesä on siellä pitkä.\n-- Siellä hevosten maassa on tietysti joka pikku pojalla ja pikku\ntytöllä oma ratsunsa.\n\nPaljon nautakarjaa pitävät etenkin burjaatit. Niitä käytetään\nvetojuhtina ja teurastuskarjana. Ne ovat suuria, raskaita,\nsuurisarvisia, mustia, tummanruskeita, harmaita, valkosia, enimmäkseen\nyksivärisiä. Lihaa useimmissa osissa Siperiaa on saatavissa yllin\nkyllin. Kun Tchitahankin määrättiin lihattomia päiviä, joutui köyhempi\nkansa hätään. Lähetystö kävi kuvernööriltä kysymässä: mitä nyt syödään,\nsillä lihallahan täällä juuri eletään. Kuvernööri peruutti määräyksen.\n\nSiperiassa viljellään ruista, vehnää, ohraa, kauraa. Vehnäkin ehtii\nvalmistua, sillä kesät ovat lämpimät ja pitkät. Maata muokataan vähän\neikä lannoiteta juuri ollenkaan. Muutaman vuoden perästä otetaan uusi\nkaistale viljelykseen.\n\nKuvaavaa Siperian ilmastollisille oloille on, että esim. Barnaulissa,\njossa talvet ovat äärettömän kylmät, meloonit kypsyvät avomaalla.\nKylmistä ja vähälumisista talvista taas johtuu, että monivuotiset\nviljelyskasvit yleensä eivät kestä talvea. Sireenipensas jo on liian\narka. Omenapuita ei viljellä koko Siperiassa muualla kuin Itä-Siperian\nranta-alueella. Ainoastaan siperialainen marja-omena menestyy hyvin.\nMutta sitä kasvatetaan lähinnä kauniiden kukkiensa vuoksi. Irkutskissa\nolivat suuret puutarhat sitä täynnä. Marjapensaatkaan eivät täällä\nmenesty. Erityisenä merkillisyytenä kerrottiin, että Omskissa eräs\nmuualta tullut oli yrittänyt omenia kasvattaa eikä ollut kokonaan\nepäonnistunut. Irkutskissa eräs entinen puolalainen kreivi, joka oli\nsinne karkoitettu, viljeli hyvällä menestyksellä vattuja ihmisten\nsuureksi ihmeeksi. Puutarhaviljelys on Siperiassa melkein koettelematon\nasia. Olin aina luullut, että venäläiset ovat innokkaita puutarhan\netenkin kaalin viljelijöitä, mutta siperialaiset eivät sitä ole. Kun\nmaa antaa runsaasti lihaa ja leipää, niin ostetaan kaalit muualta,\narvellaan.\n\nKun kerroin, että minun kotiseudullani Suomessa omenat menestyvät\nvarsin hyvin, kysäistiin, miten on vehnän laita. Kun sanoin, että vehnä\nei menesty, katsoivat he epäillen toisiaan.\n\n\n\n\nSIPERIAN ASUTUS\n\n\nOn totuttu sanomaan: Aasia on kansojen kehto. Ja tällä on tarkoitettu,\nettä kaikki aarialaiset eli indoeurooppalaiset kansat olisivat tulleet\nAasiasta Eurooppaan. Tiede on tämän mielipiteen kumminkin jo hylännyt.\nPäinvastoin arvellaan Aasiassakin asuvien indoeurooppalaiseen\nryhmään kuuluvien kansojen aikojen varhaisena aamuna vaeltaneen\nsinne Euroopasta. Suuri osa Aasian kansoista kuuluu laajaan\nmongoolilais-kiinalaiseen ryhmään. Jos vertaa toisiinsa Euroopan ja\nAasian kansoja, huomaa niissä hyvin suuria eroavaisuuksia kaikessa,\nulkomuodossa, alkeellisessa maailmankatsomuksessa, tavoissa. Nämä\neroavaisuudet johtuvat aivan hämärästä muinaisuudesta, alkeellisesta\nperustasta. Nämä kansanryhmät ovat muinaisuudessa eläneet kokonaan\nerillään ja kehittyneet verrattain pitkälle saamatta toisistaan mitään\nvaikutuksia, olematta vuorovaikutuksessa keskenään.\n\nSuurena erottajana näiden kansanryhmien välillä on arveltu olleen\nmeren. Kaspianmeri on ennen ulottunut hyvin paljon pohjoisemmaksi.\nKansakunnat, jotka alkeellisella sivistyskannalla ollen asuvat eri\npuolilla suurta merta, eivät ole joutuneet mihinkään vuorovaikutukseen\nkeskenään ja niin he perustuksiltaan ovat muodostuneet erilaisiksi.\n\nAasian kansoilla on vanha, monivaiheinen ja merkillinen historia.\nVaikka se on meillä vähän tunnettu. Myöhemmin ovat Euroopan valtakunnat\nvallanneet Aasiassa suuria alueita. Venäjä on levittänyt valtaansa\nUraalista Tyyneen valtamereen ja Kaspianmerestä Pamirin ylätasangolle\nsaakka. Pohjoisempaa, ääretöntä maa-aluetta, joka käsittää\nneljännes-osan Aasiaa, sanotaan Siperiaksi. Vallatulle alueelle on\nsiirtynyt siirtolaisia Euroopasta, kulkien yhä kauemmas länteen, kunnes\nmeri on tullut vastaan. Mutta myös muualta on siirtolaisia tullut\nSiperiaan. Viime vuosikymmeninä on Kiinasta, Jaapanista ja Koreasta\nalkanut tulvia yhä enemmän kansaa Siperiaan. Kaikkein viimeisimpinä\naikoina on alkanut siirtyä indoeurooppalaista väestöä Tyynen valtameren\nyli idästä länteen Aasian itäisimpiin osiin.\n\nSiperian monista alkukansoista olin tilaisuudessa lähemmälti näkemään\nvain burjaatteja. Kirgiissejä näin Länsi-Siperian rautatieasemilla\nsuuret määrät, vielä näin joitakuita tunguusseja. Ja välistä näin\nmustapartaisia, kauniita miehiä, komeissa kansallispuvuissa, joiden\nkansallisuudesta en päässyt selville.\n\nBurjaatteja asuu Transbaikalian ja Irkutskin kuvernementeissä. Meidän\ntietosanakirjassa mainitaan heitä olevan 300,000. Siperiassa minulle\nkumminkin mainittiin paljon suurempia lukuja. Burjaateilla on\nmainehikas historia. Kuuluisa Tshingiskhan, joka aikoinaan valloitti\npuolen maailmaa, oli burjaatti. Siperiassa on paljon kuolevia kansoja.\nBurjaatit kumminkin ovat elinvoimaisia ja kehitysmahdollisia. Ja heidän\nkeskuudestaan on lähtenyt useita, jotka ovat omistaneet korkean\nsivistyksen. Mutta sittenkin tuntuu heidän tulevaisuutensa\nmielestäni epätietoiselta. Ensinnäkin on heidän vaikea luopua\npaimentolaiselämästä. Toiseksi tuhoaa heitä kolme sivistyksen tuomaa\nkirousta: viina, keuhkotauti ja syfilis. Ja vieläkin tätä luuloa\nvahvistaa se huomio, että burjaattien keskuudessa on vähän kansallista\nitsetuntoa. Sivistystä saanut unohtaa kansallisuutensa ja haluaa olla\nvenäläinen.\n\nTchitassa olin tilaisuudessa joka päivä näkemään suuret määrät\nburjaatteja. Kaupungissa niitä asuu vain vähän, mutta kaikkialla\nmaaseudulla. Aamulla heitä tuli kaupunkiin suuret jonot. Härkäparit\nvetivät raskaita vankkureita. Pitkän valjakko-jonon edessä astui mies\nensimäistä paria taluttaen. Välistä istui joku poika härän selässä.\nVarsinaisesti ihmiset liikkuvat ratsain niin miehet kuin naiset ja\nlapsetkin. Hyvin harvoin näkee burjaattien ajopeleillä ajavan.\n\nBurjaatit ovat ehdottomasti rumaa kansaa. Naama ja nenä litteitä,\nposkipäät ulkonevia, ihonväri harmahtava. Tukka on mustaa, kiiltävää ja\nkarkeata. Burjaatit ovat kookasta, kaikista niistä aasialaisista\nkansoista, joita olin tilaisuudessa näkemään, kookkainta. Tukkaa\npitävät miehet samalla tavalla kuin kiinalaiset päälaelta lähtevässä\ntiukkaan letitetyssä letissä. Lapsilla lähtee samasta kohdasta viisi,\nkuusi ohutta lettiä. Muuten ovat pojat ja tytöt niin samalla tavalla\npuetut, etten minä ainakaan osannut heitä erottaa. Naisilla on tukka\nkierretty kahdelle niin sanoakseni käämille ja pidetään riippumassa\nmolemmin puolin ryntäille. Tukkaan on kiedottu punanen lanka, korvan\ntakaa pistää sivuille omituinen metallinen koriste. Aasian kansojen\nvarsinainen pukuväri on sininen. Burjaattien vaatteet ovat aina\nsinisiä, kaikki kiinalaiset joita näin, ja niitä näin sangen paljon,\nkäyttivät sinisiä pukuja. Kirgiissit suosivat myös sinistä\nvaatteissaan, samoin jaapanilaiset. Indiassakin kuuluvat käyttävän\npaljon sinistä puvuissa. Ainoastaan korealaiset tästä tekevät\npoikkeuksen. Heidän värinsä on valkea.\n\nBurjaatit käyttävät alhaalta laajaa tummansinistä turkkia. Ryntäillä on\nmustasta sametista suuren seitsikon muotoinen vaatekaistale. Päässä on\nsuippo karvalakki, jonka korvalliskaistaleet ovat käännetyt ulospäin.\nLakin suipossa käressä on tupsu tai helyjä. Näin jollakulla siinä\npyöreän palikan, noin 18 cm pitkän ja 4 cm paksun. Jollakulla oli siinä\njykevä metalliristi. Asiantuntija niistä merkeistä saattoi päättää,\nminkä arvoinen henkilö oli.\n\nUskonnoltaan ovat enimmät burjaatit laamalaisia, toiset ovat\nselviä pakanoita, shamanisteja ja vain pienempi osa on kääntynyt\nkreikkalaiskatoliseen uskontoon. Näin silloin tällöin heidän laamojaan.\nNe tuntee puvuista. Ylemmillä on keltainen, alemmilla ruskea puku, joka\nuseimmiten näytti olevan silkkiä. Kookkaat, hienosti puetut laamat\nnäyttivät kerrassaan arvokkailta. Laamalaisluostareja kuuluu olevan\nVenäjänkin alueella, muun muassa Olovjannajassa, joka on parin sadan\nkilometrin päässä Mantshuuriasta. Olin aikeissa käydä sitä katsomassa,\nkun maailman tapahtumat suuntasivat askeleeni muuanne. Kuulin\nkerrottavan laamojen suuresta vaikutusvallasta. Ne ovat tavallaan\nburjaattien omia hallitusmiehiä.\n\nBurjaatit eivät ole siistiä kansaa. Peseytymistä pidetään syntinä. Sen\nsijaan pestään ahkeraan erinäisissä tapauksissa pyhinä pidettyjä\nlehmiä.\n\nBurjaatit ovat karjanhoidolla elävää kansaa ja käyttävät varsinaisena\nravintonaan lihaa. Omituista on, että he eivät syö maitoa, vaan antavat\nvasikkain imeä. Kaupunkien läheisyydessä ovat he kumminkin oppineet\nlehmiään lypsämään tuodakseen maidon kaupunkilaisille myötäväksi. Kalaa\neivät oikeat burjaatit syö. He inhoavat kalan syömistä siinä määrässä,\nettä syrjäisemmillä seuduilla, jossa kaupunkien läheisyys ei ole rahan\nhimoa vielä herättänyt, burjaatti nähdessään jonkun pyytävän kalaa, voi\nmennä ostamaan pyydetyt kalat, päästääkseen ne kaikki heti takaisin\nveteen. Maanviljelykseen ovat he haluttomia. He ostavat mieluummin\nleivän kuin itse sitä viljelevät. Teetä juodessaan kuuluvat burjaatit\nsekottavan siihen suolaa, sokeria, pippuria, voita ja maitoa.\n\nBurjaatit asuvat teltan tapaisissa jurtissa. Ennen aikaan, kun maa oli\nkokonaisuudessaan heidän, oli heillä kaksi kylää, talvikylä ja\nkesäkylä, jotka monesti olivat sadan virstan päässä toisistaan.\nKesän tullessa muutettiin karjan kanssa kesäkylään hyville\nlaidunmaille, josta talven tullen palattiin talvikylään. Nyt on\nheidän asuma-aluettaan suuresti supistettu, enin osa heidän maastaan\non otettu heiltä pois, eivätkä he enää kesäksi voi siirtyä kaukaisille\nlaidunmaille. Mutta heidän on sittenkin vaikea luopua tavoistaan. Kesän\ntullen he siirtyvät talviasunnosta kesä-asuntoon, vaikka ne ovatkin\nvain parin virstan päässä toisistaan.\n\nSivistysharrastusta, koulupuuhia heidänkin keskuudessaan jonkun verran\non. Irkutskissa näin joskus hienosti, eurooppalaisesti puettuja\nburjaattinaisia lapsineen. Tchitassa näin jonkun kerran ilokseni\nkansallispukua käyttäviä sivistyneitä burjaattineitosia ja miehiä.\nVirastoissa näin joitakuita burjaatteja virkailijoina.\n\nBurjaatit rakastavat lapsiaan ja lähettäisivät niitä mielellään\nkouluun, mutta \"ne palaavat harvoin takaisin\". Omia kouluja eivät tähän\nsaakka ole saaneet. Heidän laulunsa ovat hyvin surunvoittoisia, siksi\nettä \"elämä ja luonto ovat meillä niin raskaita\". -- Eräässä\nburjaattitanssissa kuvataan teirin soidinpeliä: toinen tanssija esittää\nnaarasta toinen koirasta. Hullunkuriselta näyttää, kun he kyykyllään\nhyppivät vastakkain.\n\nTchitassa asuin talossa, jonka omisti burjaattilainen ruhtinas, knääs\nGontimuroff. Hän oli jo hyvin vanha eikä juuri koskaan liikkunut\nulkona. Nuorena oli hän ollut hyvin rikas ja omistanut äärettömiä\nmaa-alueita ja suuria karjalaumoja. Mutta sitten oli Venäjän hallitus\nanastanut hänen maansa ja hän oli köyhtynyt. Kuitenkin oli hänelle\njätetty pieni maa-alue ja se virallisesti tunnustettu hänen omakseen.\nJa sattui niin omituisesti, että tältä alueelta löytyi kultaa.\nGontimuroffista tuli taas rikas mies. Hän lähetti vanhimman poikansa\nkouluun, hänestä tuli ylioppilas ja Pietarin yliopistossa hän\nopiskeli lääkäriksi. Mutta sitä myöten kun hän edistyi, unohti hän\nkansallisuutensa, ei tahtonut enää olla burjaatti vaan venäläinen. Se\nkatkeroitti isän mielen. Nuori tohtori kuoli sitten johonkin äkilliseen\ntautiin. Nuorempia poikiaan ei ukko enää lähettänyt kouluun, koska se\nvieroitti omasta kansallisuudesta. Ne elävät nyt rikkaina kaivosten\nomistajina.\n\nBurjaatit antavat Tchitalle sen erikoisen luonteen. Niitä näkyy siellä\nkaikkialla: kaduilla, toreilla, puodeissa, virastoissa.\n\n_Siirtolaisuus_. Kuusitoista-sataluvulta alkaen levisi venäläisvalta\nSiperian yli. Kasakka Jermak mainitaan Siperian valloittajana.\nValtauksen jälkeen seurasi siirtolaisuus. Maa oli venäläisillä\nasutettava. Venäläiset eivät olleet halukkaita lähtemään. Mutta\nVenäjällä oli totuttu käskemään ja etenkin kasakat olivat tottuneet\ntottelemaan. Eri osiin Siperiaa muun muassa Transbaikaliaan siirrettiin\nsuuret määrät kasakoita ja sijoitettiin heidät sinne siirtolaisiksi.\nKasakat muodostavatkin Transbaikalian varsinaisen venäläisen väestön.\nMutta kasakat ovat sotilaita, erinomaisia ratsastajia, hevosen\nkasvattajia, luonteeltaan levottomia, mutta huonoja ja haluttomia\nmaanviljelijöitä. Hauskoilta nuo sabaikalskii kasakat muuten näyttävät,\npuvut ovat sinisiä, housuissa leveä keltainen juova, samoin lakissa\nkeltainen reunus. Ja aivan ihaillen katselee kasakkajoukkojen\nratsastusta.\n\nHallitus ajallaan huomasi kasakkain kelvottomuuden maanviljelijöinä ja\nkun ei neuvoista ja käskyistä ollut apua, päätti hallitus tuoda\nsiirtolaisia muualta, missä ihmiset olivat maanviljelykseen\nperehtyneitä. Kultakin kasakalta otettiin puolet hänen maastaan pois ja\nväliin, siis joka toiseksi pistettiin muualta tuotu siirtolainen.\nAikojen kuluessa tuotiin siirtolaisia kaikista osista Venäjää ja\nkaikkia Venäjällä olevia kansallisuuksia. Luonnollisesti siirtyi paljon\nkansaa vapaaehtoisesti, mikä mistäkin syystä. Toiset tulivat\nonnettomuuksia, köyhyyttä, epäedullisia oloja pakoon, toiset\nuskonnollisista syistä. Altaivuoristossa esim. kuuluu asuvan paljon\nraskolnikkejä. Lisäksi on Siperiaan vasten tahtoaan lähetetty\näärettömän paljon ihmisiä, mutta niistä puhun myöhemmin erikseen.\n\nTästä siirtolaisten moninaisuudesta johtuu sivumennen mainiten se, että\nSiperiassa ei ole mitään erityistä murretta. Sen sijaan on koko joukko\nerityisiä siperialaisia sanoja, joista monet ovat burjaattilaista tai\nmuuta aasialaista alkuperää.\n\nUsein on siirtolaisia houkuteltu kauneilla lupauksilla, jotka sitten\neivät ole pitäneet paikkaansa. Kuulin erään lättiläisen kuvaavan\nmuuttoaan. He olivat Rigan seuduilta kotoisin ja olivat siirtyneet\nKrasnojarskin läheisyyteen. Paljon kurjuutta olivat saaneet kokea ja\nelämä oli ollut hyvin raskasta.\n\nTavallisesti täytyi siirtolaisten ensin asua maakuopissa niin\nkutsutuissa zemljankoissa. Näin sellaisia. Pikemmin niitä luulisi\neläinten kuin ihmisten asumuksiksi. Ne ovat pitkulaisia, vain yhdellä\nsivulla kohoaa maasta metrin tai puolentoista korkuinen seinä, jonka\npäällä on yhteen suuntaan kallistuva viisto katto. Ikkunat alkavat\naivan maaperästä. Tällaisia kurjia asuntoja on kaikkialla Siperiassa.\nNiissä asuvia kutsutaan nimellä zemleshil.\n\nYleensä saa sen vaikutuksen, että harvat Siperian asukkaista ovat\nsiellä syntyneitä. Enimmät ovat muualta tulleita. Minulla oli tapana\nkysyä tätä asiaa useimmilta ihmisiltä, joiden kanssa tulin tekemisiin.\nOletteko te sibirjak, tai sibiriatshka? -- En, oli useimmiten vastaus.\n-- Kysyin ravintolan siistiäjiltä. Enimmät olivat rositskoja, joku\nlatisha, joku harva Länsi-Siperiasta, Tchitasta ei kukaan. --\nKysyin parturilta. Hän tuli totiseksi, surulliseksi, huokasi: en,\nNischni-Novgorodista, sanoi hän puoliääneen. Joku on Etelä-Venäjältä,\njoku Grodnosta, Pensasta, Vjatkasta, mistä kaikkialta lienevätkin\nolleet.\n\nUseimpien ihmisten elämän tarina on kuin jännittävä seikkailu-romaani.\n-- Isäntäni V. oli kotoisin Hersonista. Nuorena oli hän Odessassa\nkuulunut johonkin luvattomaan seuraan ja oli sen vuoksi karannut.\nMaailmaa kierrellen joutui hän Austraaliaan. Siellä kävi hän\nMelbournessa neljä vuotta jotain teknillistä opistoa. Sitten oli hän\nUudessa Seelandissa. Sieltä Vladivostokiin, jossa meni naimisiin\nvenäläisen naisen kanssa. Sitten asettuivat Shanghaihin asumaan, siellä\nmuutamia vuosia asuttuaan muuttivat Nagasakiin, sitten San Fransiskoon\nja sitten vihdoin Tchitahan.\n\nKerran päivällisillä satuin istumaan erään juutalaisen rouvan vieressä.\nKysyin hänen vaiheitaan. Hän sanoi, että jos hän osaisi kirjan\nkirjoittaa, tulisi hänen elämäkerrastaan hyvin jännittävä kirja. Hän\noli hyvin paljon kovaa kokenut. Hänen kotinsa oli ollut Tartossa. Kun\nhän oli 13 vuotta vanha, kuolivat hänen vanhempansa. Suku päätti\nsilloin, että hänen on mentävä naimisiin Tchitassa olevan kaukaisen\nsukulaisen kanssa. Ja niin tuo lapsi lähetettiin vaeltamaan tuttavien\nja tuttavien tuttavien kautta ihmisten luo, joista hän ei mitään\ntiennyt. Viisi kuukautta kesti matkaa, Jekaterinburgista eteenpäin\nhevosella. Neljätoista-vuotisena hän sitten joutui naimisiin. Tchitassa\noli hän sen jälkeen elänyt 33 vuotta. Sillä aikaa oli Tchita muuttunut\nkasakkakylästä kukoistavaksi keskuskaupungiksi. -- \"Ja tuossa on minun\nvanhin tyttäreni\", sanoi hän ja osoitti vastapäätä meitä istuvaa\nkukoistavaa rouvaa.\n\nHerttainen virkamies X. oli Rigasta. Aikoinaan oli hän saanut rukkaset\nnuorelta neitoselta. Sitten oli hän lähtenyt maailmalle ja joutunut\nvirkamieheksi Tchitahan. Tuon neitosen veli muutti Tchitahan samoihin\naikoihin kuin minä. Ja sattui niin omituisesti että minä tutustuin\nnäihin molempiin, ja minun kauttani he joutuivat tuttavuuteen\nkeskenään. Kun he saivat kuulla toistensa nimet, hämmästyivät he.\nNeitonen asui yhä vieläkin naimattomana Rigassa. Vallankumouksen\njälkeen kysyin minä X:ltä, mitä hän nyt aikoi tehdä. -- \"Minä aion\nottaa eron virastani ja palata Rigaan.\"\n\nRouva L. oli syntynyt Berlinissä. Nuorena tyttönä oli hän mennyt\nnaimisiin Berlinissä opiskelevan venäläisen kanssa. Siperiaan\ntullessaan oli hän iloinen ja huoleton. Hän ei ymmärtänyt pelätä\nmitään. Hän ratsasteli yksin metsässä laulellen, kävi yksin kukkia\npoimimassa kaupungin ulkopuolella. Sitten oli hän kokenut paljon. Oli\nasunut eri osissa Siperiaa. -- \"Ja nyt minä olen oppinut pelkäämään\",\nhän lopetti kertomuksensa.\n\nVenäläinen asutus Siperiassa juurtuu ja vakiintuu. Siellä tapaa nuoren\npolven, joka on Siperiassa syntynyt ja kasvanut ja rakastaa sitä\nisänmaanaan ja uneksii sille kauniita unelmia.\n\nSamalla kuin Siperiaan on siirtynyt kansaa Euroopasta, on sinne\nsiirtynyt asukkaita Kiinasta, Jaapanista ja Koreasta. Irkutskissa niitä\njo näin paljon, Tchitassa niitä oli oikein tulvimalla. Luulen, että\nkaupungin asukkaista noin 20,000 oli kiinalaista. Lukumäärää on\nkumminkin vaikea sanoa, sillä niitä tulee ja menee yhtä mittaa. Toisina\nvuoden aikoina niitä on paljon enemmän kuin toisina. Kiinalaiset\nnimittäin eivät ylimalkaan pysyväisesti muuta pois maastaan. He\nlähtevät vaan työansiolle, jättäen vaimonsa ja lapsensa kotiin.\n\nIhminen on taipuvainen edeltäpäin muodostamaan itselleen mielipiteitä\nasioista, joista hänellä ei ole riittäviä tietoja. Niin olin minä aina\nkuvitellut, että kiinalaiset olisivat ehdottomasti rumaa kansaa.\nEnemmän kiinalaisia nähtyäni olen muuttanut mielipidettä. Kun\nensimäisen outouden on voittanut, huomaa heidän joukossaan kauniitakin\nihmisiä. Nenä saattaa olla suora, kasvojen piirteet säännöllisiä,\nsilmät suuria ja kauniita.\n\nUseat käyttävät vielä pitkää lettiä, mutta monet ovat leikanneet\ntukkansa lyhyeksi. Puku on useimmilla kiinalainen, mutta monella\nkokonaan tai osittain venäläinen.\n\nNaisia oli Irkutskissa kaksi, Tchitassa yksi. Ne käyttivät kiinalaista\npukua ja oli heillä pienet jalat, joilla astua köpiköivät. Vanha\nkiinalainen säädös määrää, ettei kiinalainen nainen saa poistua\nsynnyinseuduiltaan sataa kilometriä kauemmas. Tämä säädös on poistettu.\nMutta käytännössä sitä vieläkin noudatetaan. Kuulin kerrottavan ettei\nMaimatshinissakaan, joka kumminkin on Kiinassa, ole yhtään naista.\nJonkun matkan päässä on erityinen naisten kaupunki. Mutta siellä ei ole\nkiinalaisia naisia, vaan tatarilaisia ja mitä lienevätkin.\n\nTästä syystä jos muistakin kiinalaiset ovat vaan tilapäisiä asujamia\nSiperiassa. Heillä on koti ja perheet Kiinassa, he ovat vaan\nrahanansiolla. He asuvat äärettömän ahtaasti ja säästäväisesti.\nPienissä huoneissa on laveri laverin päällä lattiasta kattoon saakka.\nKuulin siitä tohtori Bergmanilta, joka terveyslautakunnan jäsenenä oli\nkäynyt tarkastamassa heidän asuntojaan. He eivät anna ulos rahaa juuri\nmistään. Kotona käydessään he hankkivat itselleen vaatteita, sieltä he\ntuovat enimmät ruokatavaransa ja muut tarpeensa. Senpä vuoksi\nsiperialaiset ovat heille vihasia. He ansaitsevat vaan, mutta eivät\nmitään kuluta, vievät kaiken ansionsa maasta pois.\n\nElinkeinona kiinalaiset harjoittavat monenlaisia ammatteja. Heitä on\npaljon suutareja, pyykinpesijöitä ja silittäjiä, räätälejä,\nruokavarojen ja rihkaman kaupustelijoita. Melkein kaikki \"vesimiehet\"\n-- vedenvetäjät Tchitassa ovat kiinalaisia. Ja sitten on paljon\nviljelijöitä. Siperialaisten suureksi ihmeeksi saavat he kaalit,\nretiisit ja perunat erinomaisesti menestymään. Mutta hehän ovatkin\ntulleet maahan, jossa puutarhanviljelys on aivan koettelematonta. Vielä\nkäytetään kiinalaisia kaivostöissä, rautatierakennustöissä ja\nmaanviljelyksessä.\n\nKun kysyin tuttaviltani, millaista on olla tekemisissä kiinalaisten\nkanssa, vastasivat he, että kiinalaisia on kahta laatua, hyviä ja\npahoja, ja yhtä paha kuin on olla pahojen kanssa tekemisissä, yhtä hyvä\non olla hyvien. Ne muutamat kiinalaiset, joiden kanssa minä jouduin\ntekemisiin, kuuluivat kaikki hyvään ryhmään. Pesijä oli hyvin siisti ja\nluotettava, ei koskaan vaatteita kadonnut, vaikka ei luetteloita eikä\nkuitteja käytetty. Torikauppias oli hyväntahtoinen ja antoi minulle\nhaluamiani tietoja ja kun läksin kotiin, valitsi hän hymyillen sopivia\nmakeisia tuomisiksi. Ja ruokavarojen kauppias, joka oli talonväkeni\nhankkija, meidän oma \"hodjamme\" oli hyväntahtoinen, leikkisä mies. Hän\nmyönsi suuren luoton, oli kohtuullinen ja luotettava, ja hyvin\ntuttavallinen, tallusteli kaikissa huoneissa, monesti pistäytyen\nminunkin kamarissani. Koti hänellä oli kaukana Etelä-Kiinassa.\n\nKiinalaiset tavat ovat monessa suhteessa päinvastaisia ja erilaisia\nkuin meillä. Jos kaksi tai useampia kiinalaisia astuu yhdessä kadulla,\neivät he kulje vierekkäin, vaan peräkkäin, koko ajan puhellen. -- \"Ha\nho ha ho\", niinkuin heidän puheensa minun korvissani kuului. Jos\nkiinalaisella on monta takkia päällä, on päällimäisempi aina lyhempi.\nJa viimeksi pannaan hihattomat liivit. Siperiassa he kumminkin ovat\ntalvella oppineet käyttämään turkkia.\n\nIrkutskissa oli rikas kiinalainen kauppias. Hän piti joskus\npäivälliskutsuja. Päivällisissä oli 18 laatua ruokaa, viisi liemiruokaa\nj.n.e. Jos jokin ruokalaatu vierasta oikein miellyttää, tulee hänen\nosoittaa ihastustaan panemalla sitä ruokaa lisää -- ei kuitenkaan\nomalle lautaselleen, vaan naapuriensa.\n\nSuosittu seurahuvi on seuraava. Syödessä äkkiä heiluttelee joku kättään\nja nostaa kaksi tahi kolme tahi neljä sormea ylös. Samassa nostaa myös\nvastapäätä istuva kätensä ylös. Jos hän sattuu nostamaan yhtä monta\nsormea, nauravat kaikki sydämellisesti. Katsotaan, että leikki on hyvin\nonnistunut.\n\nTchitassa oli siellä täällä kiinalaisia ruokaloita. Niiden\ntunnusmerkkinä oli oven yläpuolella riippuva lyhty, jonka ympärillä\nriippui paksut kerrokset silkkipaperikaistaleita. Pienen herneen\nkokoisista pavuista valmistettu ruoka oli niissä tavallisimpia\nsyötäviä. Kiinalaisista puodeista sai ostaa kiinalaista tiiliteetä,\npuristettua vihreätä teetä, syömäpuikkoja, vahakyntteliä, uhripaperia,\njota perhejumalille uhrattaessa poltetaan y.m.\n\nVenäjällä käytetään yleisesti yhteenlaskua varten laskulautaa. Jokainen\nmeilläkin on sen nähnyt. Kouluissa käytetään sen tapaista helmitaulua\nlaskennon opetuksen apuna alkuasteilla. Venäjällä on sellainen joka\ntalossa. Pienintäkin kauppaa tehdessä se otetaan esille. Kiinalaiset\nkäyttävät myös helmitaulua, mutta se on erilainen. Poikkipienoja on\nyhdeksän ja kullakin vaan viisi nappulaa. Pitkinpäin kulkee vielä yksi\npiena. Nappuloista on neljä tämän oikealla puolella ja yksi vasemmalla.\nLaskiessa lasketaan yksi, kaksi ... neljä, sitten kaikki takasin ja\nyksi toiselta puolen. Se on siis viisi. Sitten toiselta puolen lisätään\nkuusi ... yhdeksän. Kymmenen on yksi toisella pienalla. Toisella\npienalla päästään yhdeksään kymmeneen j.n.e. Hyvin näppärästi näkyivät\nsitä käsittelevän.\n\nKaikkialla Siperiassa näkee myös jaapanilaisia. Mutta heidän asemansa\non aivan toinen kuin kiinalaisten. Kiinalaiset ovat työntekijöitä,\nahkeria, vähään tyytyväisiä, jaapanilaiset esiintyvät herroina,\nmaailman miehinä. Ennen venäläis-jaapanilaista sotaa oli Siperiassa\njaapanilaisia, mutta sodan aikana maa luonnollisesti niistä\npuhdistettiin. Sodan jälkeen alkoi jaapanilaisia taas pyrkiä Siperiaan,\nmutta väestö katseli heitä nurjalla mielin ja koetti heitä estää. Ja\ntaisi olla monenlaisia rettelöitä maahan pyrkivien jaapanilaisten\nkanssa. Mutta sitten alkoi suuri maailmansota. Jaapani teki liiton\nVenäjän kanssa. Nyt ei jaapanilaisia voitu estää Siperiaan tulvimasta.\nVenäläisten oli pakko sietää heitä, niin vastenmielistä kuin se olikin.\nJaapanilaisista puhuttaessa kuuli aina tyytymätöntä nurinaa ja\nmoitetta.\n\nEn missään sattunut näkemään suurempaa jaapanilaista siirtokuntaa.\nMutta heitä oli vähän kaikkialla. Miehet olivat herroiksi puetut,\nkiiltokaulukset kaulassa. Käytös oli aina itsetietoinen ja varma. Oli\nuseita jaapanilaisia kauppoja, joissa oli paljon hienoa tavaraa:\nkaikenlaista taideteollisuustuotetta, kankaita, norsunluu-esineitä,\nviuhkoja, rasioita y.m. Mutta yleensä oli kaikki kallista.\n\nJaapanilaisia miehiä näki harvoin kansallispuvuissa, jota vastoin\nnaiset, joita siellä oli useita, olivat säännöllisesti omissa\npuvuissaan. Jaapanittarilla on tukka taidokkaasti laitettu ja monilla\nkammoilla ja neuloilla varustettu. Päähinettä he eivät varsinaisesti\nkoskaan käytä. Ainoastaan kovalla pakkasella on villahuivi heitetty\nirralleen yli pään. Näin monasti naisia, joilla oli maalatut kasvot.\nPosket olivat valkeiksi ja ruusunpunaisiksi tehdyt. Jaloissa heillä on\nsandaalit. Sukan päällä on nilkkaan asti ulottuva valkea säämiskäsukka,\njossa on niinkuin rukkasessa isovarvas eri tupessa ja muut varpaat\nyhdessä. Kenkänä on vaan antura, joka on jalassa kiinni hihnalla, joka\nmenee jalan reunasta jalkaterän yli isonvarpaan ja muiden väliseen\nkohtaan ja siitä varpaan yli. Antura on joko olesta letitetty tai\npuusta. Puisessa on kaksi 3-4 cm:n korkuista poikkipuuta. Astuissa\nse kolisee. Tästä anturan kiinnitystavasta johtuu, että astuessa\njalkaa liikutetaan aivan toisella tavalla. Jalkaa alas laskiessa\npannaan jalkaterä ensinnä maahan. Silloinkin, kun heillä on\neurooppalaismalliset kengät, astuvat he tällä tavalla.\n\nKorealaisista tiesin entisestään jotensakin vähän ja olin ajatellut\nheitä kuolevaksi kansaksi. Luullakseni ei asianlaita kumminkaan ole\nniin. Korealaiset ovat erinomaisia viljelijöitä. Mihin he tulevat,\nmenestyvät he. Vladivostokin seuduilla, Amur-virran varsilla heitä on\npaljon. Keskelle peltojaan rakentavat he pienen risumajan. Mutta ennen\npitkää on pelto muokattu ja kaikki kasvaa hyvin. Muudan insinööri, joka\noli laajalti liikkunut Siperiassa, kertoi, kuinka hän monesti oli\nlöytänyt aivan kuin kosteikkoja erämaassa, hyvin viljeltyjä puutarhoja\nmetsien keskellä, ne olivat korealaisten.\n\nUlkomuodoltaan korealaiset muistuttavat lähinnä kiinalaisia, leuvassa\non usein harva puolipitkä parta ja posket ovat tavattoman pulleat.\nKorealaiset käyttävät aina valkeita vaatteita.\n\n\n\n\nKARKOITETUT\n\n\nSiperian asutushistoria on hyvin monivaiheinen. Siperiaan on Venäjältä\nkäsin tullut siirtolaisia, kolonisteja vapaaehtoisesti, komennettuina\ntai houkuteltuina. Mutta ne ovat kumminkin olleet vapaita, jotka ovat\nnauttineet hallituksen myötätuntoa ja kannatusta. Siirtolaisia sinne on\nvielä tullut melkein kaikista Euroopan maista seikkailun halusta,\nrikastumaan, ansaitsemaan. Ja Aasian muista osista on sinne tulvinut\nihmisiä työnansioille. Mutta sitten on sinne tullut äärettömät määrät\nihmisiä pakosta, vasten tahtoaan. Ja siten Siperiasta on tullut\nkarkoitettujen, tuomittujen, onnettomien maa, se maa \"jonka paljas nimi\njo hirvittää\".\n\nSiperian karkoitushistoria on vanha, laaja ja moninainen. Sen\ntutkiminen vaatisi vuosia ja siitä voisi kirjoittaa laajoja teoksia. Ja\nvielä laajempia teoksia voisi kirjoittaa karkoitettujen tuskista,\nkärsimyksistä ja mielen kaihosta. Seuraavassa vain muutamia hajanaisia\npiirteitä siitä, mitä itse tulin näkemään ja ensi kädessä kuulemaan.\nMelkoinen osa Siperian valistuneempaa väkeä on jollain tavalla\nkarkotettuja tai elleivät he, niin heidän isänsä tai isoisänsä. Jos\nsanot olevasi karkotettu, ei se millään tavalla herätä huomiota.\n\nKarkotuksessa on hyvin monta astetta ja muotoa. Korkein muoto on\nseuraava. On korkea virkamies, hän on jollain tavalla epämukava. Häntä\nei moitita mistään, ei syytetä, ei tuomita. Kaukana siitä, hän saa\nkunniamerkkejä, kiitoskirjeitä ja hyvän viran, ehkä entistä paremman.\nMutta tämän hyvän viran saa hän Siperiassa, paikkakunnalla, jonne hän\nei tahtoisi mennä ja josta hän ei omin lupinsa pääse pois. Jo aikoinaan\nlähetettiin Suomen historiassa tunnettu Speranski korkeaan virkaan\nSiperiaan -- vasten tahtoaan. -- Irkutskissa oli kenraalikuvernööri von\nPiltz. Hän oli keisarin persoonallinen ystävä, hoviherra. Mutta hän oli\nluterilainen, saksalaista alkuperää, von, oli mukavaa saksalaissodan\naikana lähettää sellainen herra vähän kauvemmas, jotta hänestä vähemmän\nkuulisi, ja hänestä tehtiin Irkutskin kenraalikuvernööri. Hän oli\nmuuten lajissaan venäläisen ylhäisen virkamiehen perikuva. Muudan\nalempi virkamies oli saanut tehtäväkseen valmistaa mietinnön jostakin.\nHän pani siihen paljon työtä, harjoitti perinpohjaisia tutkimuksia ja\nkirjoitti laajan, etevän esityksen. Saatuaan sen valmiiksi meni hän\nkenraalikuvernöörin luo. Kun hän oli jonkun aikaa lukenut sitä\nkenraalikuvernöörille, sanoi tämä: \"te ette näy vielä olevan oikein\nperillä asiassa, kun te tarvitsette noin kauhean paljon sanoja asianne\nesittämiseksi. Miettikää sitä vielä yksi kuukausi ja tulkaa sitten\nminun luokseni.\"\n\nSamaan aikaan kuin v. Piltz tuli Irkutskiin oli Tchitassa kuvernöörinä\nkansan suosima kenraali Kiaschko; hän oli toisenlaatuinen mies, suora,\nrohkea ja itsenäinen. Piltz lähti kerran Tchitahan tarkastusmatkalle.\nK. sai siitä sähkösanomalla tiedon, hän otti mukaansa virastonsa\nosastopäälliköt ja matkusti äärettömän lääninsä toiseen reunaan hänkin\ntarkastusmatkalle. P. odotettuaan muutamia päiviä Tchitassa palasi\ntyhjin toimin Irkutskiin. Mutta joku aika sen jälkeen sai Kiaschko\nentistä paremman paikan Kasanissa.\n\nSamaan aikaan kuin Piltz oli kenraalikuvernööri, oli kuvernöörinä\nJugan. Hän oli myös luterilainen ja synnyltään virolainen.\n\nTämä on hienoin ja korkein muoto karkoitusta.\n\nMinun ystäväni tohtori Bergman, tuo herttainen mies, oli Siperian\netevin lääkäri, monipuolisesti kykenevä ja käytetty mies. Hän oli ollut\nIrkutskissa muistaakseni 17 vuotta, hänellä oli siellä suuri oma\nsairashuone. Mutta hänen nimensä oli von Bergman, hän oli kuuluisan\nsaksalaisen lääkärin veljenpoika, hän oli Irkutskin luterilaisen,\nsaksalaisen seurakunnan esimies, \"presidentti\". Joku ilmiantoi hänet.\nHäntä ei mistään syytetty, vielä vähemmän tutkittu. Hänelle annettiin\nkenraalin arvo ja univormu, mutta hänet lähetettiin Tchitahan hyvään\nylilääkärin virkaan. Eikä hän päässyt sieltä pois ennenkuin\nvallankumouksen jälkeen. \"Minun, jonka paikka olisi rintamalla, joka\ntahtoisin ja osaisin tehdä leikkauksia ja hoitaa haavoitettuja, täytyy\nistua täällä ja kirjoittaa zetteln -- kaavakkeita\", sanoi hän minulle.\n\nTohtori Schwalbe oli nuori kiltti lääkäri Tartosta. Vähän ennen\nsodan alkamista oli hän tullut lääkäriksi johonkin rykmenttiin\nltämerenmaakunnissa. Kun sota alkoi lähetettiin rykmentti sotaan, mutta\nS. lähetettiin virkaan Siperiaan. Ja aina puolen vuoden perästä hänet\nsiirrettiin uuteen paikkaan. Siten hän oli jo ehtinyt kiertää Siperiaa\naika lailla kun minä häneen tutustuin.\n\nSitten tulee varsinaisten karkotettujen suuri joukko. On suuri\nerotus karkoitetun, administratiivisen ja poliittisen välillä,\nadministratiivisen ja tuomitun. Administratiivinen on virallisesti\nmäärätty asumaan jossakin määrätyssä läänissä, kaupungissa, kylässä.\nUseimmiten joku kuvernööri saa mielensä mukaan määrätä, missä\nkarkoitetun pitää olla. Tavallisesti häntä ei ole tutkittu eikä\ntuomittu. Paraimmassa tapauksessa hän saa itse lähteä, tavallisesti\nhänet viedään. Ja hän on kokonaan mielivallasta riippuvainen.\nKuvernööri saa hänen suhteensa tehdä mitä hän tahtoo. Yhtä hän\nkumminkaan ei saa tehdä, kuvernööri ei saa olla liian laimea, liian\nhyvä hänelle, sillä kuvernöörikin on urkkijain ympäröimä.\nAdministratiivista seuraa virastosta virastoon syytösvihko, mutta\nuseimmissa tapauksissa hän ei saa koskaan tietää, mitä siinä on. Kun\nsain paluuluvan, näin \"natshalnik militsiin\" käsissä oman\nsyytösvihkoni, oli siinä suurta ja pientä paperia, mitä niissä seisoi,\nsiitä ei minulla ollut aavistustakaan. Perästä päin olen kumminkin\nsaanut siitä jonkunverran tietää toisia merkillisiä teitä.\n\nTavallisesti karkoitettu saa matkustaa etapin kanssa. Semmoisesta\nmatkasta on suomalainen lukija ollut tilaisuudessa muualta lukemaan.\nMinä siitä säästyin lähinnä vaimoni ja parooni Bruunin ponnistusten\nkautta.\n\nPerille tultuaan saa karkoitettu vapaasti elää, mutta on poliisin\nvalvonnan alla. Hänen on määräpäivinä käytävä näyttäytymässä ja hänen\nelämäänsä seurataan muutenkin. Useissa tapauksissa hänelle määrätään\npieni päiväraha. Jos hän ansaitsee työllään hiukankin runsaammin,\notetaan häneltä päiväraha pois. Hyvin monet arvelevatkin: \"hullu tässä\ntyötä tehköön\". Mutta toisekseen monen on mahdoton työtä saada.\nSyrjäisissä kylissä ja pikkukaupungeissa on usein hyvin vaikea tulla\ntoimeen pienellä päivärahalla. Lopultakin saavat hyväntahtoiset kylän\nasukkaat elättää heitä, sillä eihän voi antaa heidän kuolla nälkään.\n\nLisäksi on tässä monta häjyyden temppua. Saattaa olla, että\nkarkoitetulla on varakkaita omaisia, mutta ne eivät saa antaa kuin\nrajoitetun määrän kuukaudessa. Eräälle sai antaa 15 ruplaa kuussa,\neräälle 25 ruplaa. Muudan perhe, joka eli Irkutskissa, sai 50 ruplaa\nkuussa. Elämä täten käy äärettömän tukalaksi. Se sitä kumminkin\nlievensi, että Venäjällä lahjomalla voi saada paljon aikaan. Tosin\neivät kaikki ottaneet lahjoja vastaan, mutta ei kukaan loukkaannu\nsiitä, että hänelle lahjuksia tarjottiin, niin sanottiin.\n\nSodan aikana lähetettiin Siperiaan administratiivisesti äärettömät\nmäärät ihmisiä. Kaikki mikä vain haiskahti saksalaiselta. Kuka tahansa\nvoi toimittaa vihamiehensä Siperiaan, ilmiantamalla hänet spiooniksi.\nMinulle kerrottiin, että Itämerenmaakunnista oli sodan aikana\nkarkoitettu Siperiaan 40,000 henkeä. Siellä olivat kaikki tunnustetut\naatelissuvut edustettuina, kreivit ja paroonit. Ja enin osa papeista\noli siellä. Yksistään Irkutskin lähikylissä oli kaksikymmentäviisi\nluterilaista balttilaista pastoria, sen kuulin täysin luotettavalta\ntaholta.\n\nSyytökset karkoitettuja kohtaan ovat usein aivan joutavia, monesti\nselviä erehdyksiä, sukulaissuhteista johtuvia ja muita sellaisia.\n\nKuulin karkotettujen tarinoita suuret määrät, kerron vaan muutamia.\n\nParooni H.H. asui kartanossaan lähellä rintamaa. Talossa oli kerrassaan\nkielletty kaikki tulenpito pimeän tultua. Kerran väittivät nähneensä\ntalossa illalla tulta, se oli varmaankin merkinantoa saksalaisille.\nParooni tuomittiin kuolemaan. Mutta onnistui näyttämään syyttömyytensä.\nKohta tuomittiin hänet kuolemaan uudestaan samasta syystä. Vieläkin hän\npelastui, mutta pyysi suurena armona lupaa asettua asumaan Irkutskiin.\n\nOli Tartossa muistaakseni pappi Hahn, hän oli 80-vuotias. Hänet\nvangittiin ja lähdettiin etapin kanssa viemään Siperiaan. Vaimo ja\ntyttäret seurasivat mukana, mutta eivät saaneet häntä nähdäkään. Matkan\nrasituksista kuoli vanhus. Ei edes ruumista annettu omaisille\nhaudattavaksi. Mutta silloin tuleekin äkkiä viesti. Oli tapahtunut\nerehdys. Olikin tarkoitettu toista samannimistä.\n\nToisen pastori Hahnin tytär oli naimisissa parooni Stackelbergin\nkanssa. Ja kun parooni lähetettiin Jeniseiskiin, sai appi lähteä sinne\nmyös.\n\nToiset osasivat käyttää aikaansa hyvin. Kreivi Kamphausen harjoitti\nkansatieteellisiä tutkimuksia ja julkaissee ajallaan tutkimustensa\ntulokset.\n\nSamaran saksalaisen seurakunnan pastori Laetius karkotettiin kahdeksi\nvuodeksi Irkutskin kuvernementtiin. Kuvernööri lähetti hänet Kirenskin\nkaupunkiin, jonne oli hevosmatkaa 800 km. Vasta karkoitusaikansa\nloppukuukausiksi sai hän palata Irkutskiin. Hän oli mukaansa varannut\nsuuritöisen tilastollisen tutkimuksen, johon tarvittiin paljon aikaa ja\nkärsivällisyyttä kysyviä laskuja. Joka majatalossa matkalla ja sitten\nKirenskissä pastori ahkeraan laski ja vertaili ja piirsi numeroita\nsarakkeisiin. Ajallaan toivoi hän ansaitsevansa hyvät rahat\ntutkimuksellaan.\n\nJossakin rykmentissä rintaman läheisyydessä palveli Stanislain\nritarimerkillä varustettu sotilas apteekkari Alfred Jürgens. Eräänä\npäivänä läksi hän kävelemään ulkopuolelle sitä kaupunkia, johon he\nolivat sijoitetut. Kun hän ei paikkakuntaa tuntenut eksyi hän. Äkkiä\ntapaa hän etuvartijan ja kysyy tietä kaupunkiin. Sotamies on yhtä outo\nkuin hänkin. Kun hän menee sotamiehen neuvomaan suuntaan sattuu hän\ntoisen vartijan kohdalle ja sitten kolmannen ja silloin hän onkin aivan\nrintaman ääressä. Siellä tapaa hän upseerin ja selittää tälle miten\nhänen on käynyt. Upseeri sanoo, että ei se mitään tee, hänellä on\nautomobiili ja hän on juuri lähdössä kaupunkiin, apteekkari saa tulla\nhänen mukanaan sinne. Mutta matkalle lähtiessä esittää apteekkari\nitsensä.\n\n\"Mitä, teidän nimenne on Jürgens. Saksalainen nimi. Miten te olette\ntänne tulleet? Miten te olette päässeet vartijain sivu? Mikä on\ntunnussana? Tämä näyttää pahalta.\"\n\n\"Johan minä olen selittänyt teille, että minä olen eksynyt.\"\n\nJürgens vangitaan. Hänen esimiehensä koettaa häntä puolustaa. Kaikki on\nturhaa. Hänen upseeriarvonsa otetaan häneltä pois, hänet alennetaan\nvälskäriksi ja hänet karkotetaan Siperiaan. Häntä kuljetetaan paikasta\npaikkaan, kunnes hän joutuu Tchitahan. Hän huomauttaa, että hänellä on\nStanislain ritarimerkki ja sitä ei anneta muille kuin upseereille,\nottakoot sen pois. -- Sitä ei sovi ottaa. Siellä hän käveli Tchitan\nkaduilla, eikä kukaan tiennyt, mitä hänelle oli tehtävä. Ei hän ollut\nmitään tehnyt, ei häntä oltu mistään syytetty eikä tuomittu ja loppujen\nlopuksi hänellä oli Stanislai.\n\nOli muudan neiti Urban. Hänen kotinsa oli aivan Saksan rajalla ja\njoutui pian Saksan puolelle. Hän oli tullut Tchitahan vähän ennen sotaa\nelättääkseen itseään antamalla saksankielen tunteja. Kun sota syttyi,\nei kukaan halunnut ottaa saksankielen tunteja ja hänen oli vaikea tulla\ntoimeen. Hän halusi palata kotiinsa, mutta se häneltä kiellettiin.\nHiljalleen elellen oli hän jo oleskellut Tchitassa kolme vuotta.\nSilloin heräsi hänessä halu pyrkiä Kiinaan toivoen sieltä jollain\ntavalla pääsevänsä pois. Kiina ei näet silloin vielä ollut sodassa\nmukana eikä Yhdysvallatkaan. Hän meni poliisikamariin ja pyysi\npassia. Sitä ei hänelle luvattu. Mutta kun hän kerran taas tulee\npoliisimestarin puheilta, sanoo muudan pristavi hänelle: \"neiti on niin\nkovin surullisen näköinen tänään, miksi te olette niin surullinen?\"\n\nNeiti U. joutui siitä kovin hämilleen, mutta ei tiennyt mitä vastata.\nSitten meni hän erään minun tuttavani X:n luo ja kysyi tältä, mitähän\nse pristavi tarkoitti. Tämä sanoi, että oli parasta mennä häneltä\nitseltään kysymään. Ja neiti U. meni ja sanoi, että jos hän voisi\nauttaa häntä saamaan passin, hän kyllä palkitsisi hänen vaivansa. --\nPassi tulikin ja vaivat palkittiin 60 ruplalla.\n\nKohta sen jälkeen katosi neiti U. Pari viikkoa myöhemmin ilmaantui outo\nnainen X:n pihaan ja katseli etsivästi ympärilleen. X. meni häntä\npuhuttelemaan. Hän sanoi terveisiä neiti U:lta ja toi Harbinissa\nkirjoitetun kirjelipun.\n\nMainittakoon vielä tuomari G:n vaiheet. Hän oli suuri tilanomistaja\nLibaun seuduilta. Hänen linnansa ruokasaliin mahtui 150 henkeä\nistuallaan syömään, hänellä oli 30 hevosta ja 200 lehmää. Hän joutui\nkäräjiin valtion kanssa. Hän kadotti maatilansa. Häneltä otettiin\nhyvätuloinen tuomarin virka pois ja hänet siirrettiin pienempituloiseen\nAltaivuoristossa. Hän oli innokas urheilija ja metsästäjä ja viihtyi\nsiellä verrattain hyvin, ampui karhuja, erilaisia kauriita ja hirviä ja\nmuflonia, villilampaita ja ratsasteli. Sieltä hänet siirrettiin\nJeniseiskiin, taas pienempituloiseen virkaan. Siellä hän seurusteli\ninnokkaasti sinne karkotettujen balttilaisten kanssa. Ja vielä kerran\nhänet siirrettiin pienempituloiseen virkaan Tchitahan. Siellä he elivät\ntaloudellisesti ahtaissa oloissa, lapset kasvoivat ja kävivät koulua,\nrouva ikävöi pois sivistyneisiin oloihin, mutta tuomari sanoi: \"ich bin\nein alter Kerl, und hab' den Humör nicht verloren\". -- Minä olen vanha\nveikko, enkä ole iloisuuttani kadottanut.\n\nNäitä juttuja kuulin kerrottavan vaikka kuinka paljon. Karkotettuja,\nadministratiivisia oli kaikista kansankerroksista. Monet karkotetut\nsaivat istua pitkät ajat vankeudessa, josta vasta vallankumous heidät\nvapautti.\n\nEräässä etelävenäläisessä keskikokoisessa kaupungissa oli\nnaishammaslääkäri. Samalla paikkakunnalla oli häjy tuomari, joka otti\nlahjoja vastaan ja muutenkin harjoitti vääryyttä. Viimein\npaikkakuntalaisten kärsivällisyys loppui ja he kirjoittivat yhteisen\nvalituskirjan tuomaria vastaan. Valituskirjan alle pani myös\nnaishammaslääkäri nimensä, olematta kuitenkaan valituksen varsinaisia\nhommaajia. Tuomarille ei valituskirjeestä mitään pahaa tullut, mutta\nhän kosti sen hommaajille. Hammaslääkärin hän ilmiantoi spiooniksi ja\nhänet vangittiin, kuljetettiin etapin kanssa Siperiaan Tchitahan, jossa\nhän sai istua vankeudessa pitkät ajat.\n\nVallankumouksen jälkeen hänet vapautettiin, vaikka hän ei aluksi vielä\nsaanut lupaa matkustaa kotiin. Eräs perhe minun tuttavistani otti hänet\nluokseen asumaan. Siellä hänet varustettiin vaatteilla ja häntä\nhoidettiin hyvin. Siellä minäkin häneen tutustuin.\n\nSamalla kertaa kuin häntä etapin kanssa kuljetettiin, tuotiin Siperiaan\nkolmattakymmentä henkeä, naisia ja lapsia, joita kaikkia syytettiin\nspiooneiksi. Lapsista olivat muutamat niin nuoria, että oli mahdoton\nymmärtää, kuinka he olisivat voineet olla vakoilijoita. Muudan\ntalonpoikais-nainen oli kysynyt: \"sanokaa minulle, mitä merkitsee sana\nshpioon, minä en tiedä mitä se on ja he syyttävät minua shpiooniksi\".\nVankilassa sai hän kokea paljon kovaa, likaisuutta, syöpäläisiä,\nahtautta, huonoa ruokaa, tylyä kohtelua, ja \"paljon sellaista, jota\nminun ei sovi näin seurassa kertoa\".\n\nKun minä kävin samaisessa perheessä, jossa hän asui, jäähyväisillä,\npyysi hän nähdä sitä passia, jonka minä olin saanut. Siinä seisoi, että\nminä, administratiivinen, sain mennä mihin halusin ja oleskella missä\nhalusin koko Venäjän valtakunnassa. Minun passini herätti hänessä\nääretöntä ihastusta. Ilmeikkääseen venäläiseen tapaansa hän siunaili ja\nuudestaan siunaili sitä lukiessaan \"booshe moi, booshe moi\", pani\nkätensä ristiin, heilutteli päätään silmät suurina, katse ylös luotuna.\nKolmeen kertaan hän uudestaan pyysi katsella minun passiani. \"Onko\ntodellakin Venäjällä tullut se aika, jolloin administratiivinen,\najatelkaa ad-mi-nis-tra-tii-vi-nen saa matkustaa minne tahtoo ja\noleskella missä tahtoo.\"\n\nSitten hänkin sai passinsa kuntoon ja me matkustimme samassa junassa\npois Siperiasta ja Aasiasta kohti uusia tietymättömiä kohtaloita.\n\n_Poliittisiksi_ sanotaan sellaisia, joita on syytetty jostain\npoliittisesta rikoksesta ja sitten tuomittu: vankeuteen tai\nkarkoitettaviksi johonkin syrjäiseen paikkaan, määrävuosiksi tai\nelinajaksi. Poliittiset itse pitävät itseään hienompana ja korkeampana\nluokkana. Heidän joukossaan on monenlaisia ja kovia kärsimyksiä ovat\nuseimmat heistä saaneet kokea. Monet heistä ovat sortuneet henkisesti\nja ruumiillisesti. Mutta toiset ovat kovimmissakin kohtaloissa\njaksaneet säilyttää äärettömän uskon ihanteisiinsa.\n\nKaukana Jenisein varrella lähellä Jäämerta eli poliittinen karkoitettu\npienessä laudoista, risuista ja turpeista tehdyssä mökissä\nsivistymättömän naisen kanssa. Vuosikausiin hän ei saanut sanomalehtiä,\ntuskin mitään viestiä maailmasta. Ja kuitenkin paloi hänen silmissään\ntuli, jota eivät mitkään kärsimykset olleet voineet sammuttaa. Hän\nuskoi ja odotti sitä suurta venäläistä vallankumousta.\n\nMinä en joutunut suoranaiseen yhteyteen poliittisten kanssa, mutta\nkyllä \"entisten poliittisten\" ja heidän jälkeläistensä. Useimmat\nSiperian paraimmista ovatkin entisten poliittisten jälkeläisiä.\nSanotaankin, että Siperialla täytyy olla loistava tulevaisuus edessä\nsivistysmaana, sillä sinne on kätketty niin paljon intelligenssia.\nKuulin paljon heistä puhuttavan.\n\nIrkutskissa illan hämärissä tuli tuttavaan taloon rouva, talon\nseurustelupiiristä.\n\n\"Täällä on kolme nuorta neitosta, sivistyneitä naisia. He ovat istuneet\nmuutamia kuukausia vankilassa Irkutskissa ja nyt heidät on määrätty\nmatkustamaan Jakutskiin 3000 virstaa, kauheassa pakkasessa\nhevoskyydillä etapin kanssa. Heillä on ohuet kesävaatteet, ei\npäällyskenkiä, ei kunnollisia päällysvaatteita. Meiltä saadaan yksi\nturkki, olisiko teillä jotain antaa, vaikka joku villaröijy.\" -- Ja\nniin varustivat rouvat hiljaisuudessa ja suurella kiireellä tyttöparat\nkamalalle matkalle. Eivätkä ne tytöt olleet ainoat, joita piti\nvarustaa.\n\nKuulin sekä Irkutskissa että Tchitassa mainittavan neiti Nelsonin\nnimen. Ihmiset tulivat totisiksi kun se nimi mainittiin, alkoivat\nkuiskailla keskenään. En koskaan päässyt perille, mitä hän oli tehnyt\nja miten hänen oli käynyt. Sen vaan käsitin, että Jakutskiin hänet oli\nlähetetty ja sieltä vielä kauvemmas.\n\nNäitä tällaisia juttuja on Venäjällä kerrottu miespolvia. Kuvaavaa on,\nettä venäläiset siinä ovat saavuttaneet omituisen taidon: he kertovat\nobjektiivisesti tapahtuman, kauheimpiakin asioita, lausumatta\npienintäkään arvostelua tai moitteen sanaa. Korkeintaan on kertojan\nsilmissä arka katse.\n\nTutustuin kahteen nuoreen mieheen. Heidän isoisänsä oli ollut\npuolalainen kreivi. Hänet oli karkoitettu Siperiaan ja häneltä oli\notettu kreivinarvo \"slahta\" pois. Pojan pojat olivat innokkaita\nsibiriakkeja. -- Irkutskin komeimman kauppapuodin omistajan,\njuutalaisen R:n isä oli aikoinaan karkoitettu Varsovasta. Häntä itseään\noli epäilty ja oli hän ja hänen vallattomat nuoret tyttärensä istuneet\nkuukauden päivät vankeudessa. Vuokrasin häneltä huoneen kuukaudeksi.\nKun maksoin vuokran, oli hän hyvin kohtuullinen ja luulen, että jos\nolisin sanallakaan siihen viitannut, hän olisi antanut vuokran jäädä\nmaksamatta. \"Enhän minä voi karkoitetulta -- -- --.\"\n\n_Pakolaiset_. Vielä mainittakoon erityinen luokka Siperian\nsodanaikaisia asukkaita. Ne olivat pakolaiset. Niitä tuli tulvimalla,\nkokonaisia junia. Jokaisessa kaupungissa niitä oli monia tuhansia,\nkymmeniä tuhansia, täytyi perustaa erityisiä komiteoja heistä\nhuolehtimaan, ja parasta, mitä komitea voi tehdä oli saada heidät\nmatkustamaan eteenpäin. Ne olivat suuri maanvaiva ja vitsaus. Ne olivat\ntietysti sodan jaloista paenneita, kaiken omaisuutensa kadottaneita\nonnettomia, säälittäviä, tuuliajolle joutuneita ihmisiä. He saivat\nvaltiolta pienen päivärahan, jolla juuri ja juuri saattoivat hengissä\npysyä. Mutta kaikki kunnolliset ja ahkerat hakivat ja saivat työtä ja\npitivät huolta itsestään. Jälelle jäi laiskin, kykenemättömin, typerin\nosa kansaa. Työtä olisi ollut vaikka minkälaista. Mutta he eivät\nsuostuneet työtä tekemään. Viettivät päivänsä laiskuudessa ja\nlikaisuudessa, korttia pelaten, nauraen ja rähisten. Näin heitä usein\nja paljon. Siinä sai muun muassa nähdä näytteitä melkein kaikista\nkansallispuvuista koko Venäjällä. Kävin katsomassa paria huonetta,\njoissa muutamia päiviä aikaisemmin vielä oli asunut kolmattakymmentä\npakolaista. Minulle oli käsittämätöntä, miten se oli ollut mahdollista.\n\nMutta saattoi pakolaisten keskuudesta tehdä löytöjäkin. Käydessäni\neräässä tuttavassa perheessä, valitti rouva palvelijain puutetta ja\nhuonoutta. Pakolaisia oli paljon, mutta ne eivät suostuneet työhön. Hän\naikoi kumminkin vielä koettaa. Kun seuraavalla kerralla tulin heille\nkäymään, liikkui talossa kookas, kaunis nuori nainen, hyvin puettu,\nolisi luullut häntä talon tyttäreksi, hän tarjoili ja järjesteli\ntottuneesti, ja taitavasti, hän oli Puolasta kotoisin oleva pakolainen.\n\n\n\n\nSOTAVANGIT\n\n\nSe oli Permin asemalla kun ensi kerran näin joukon saksalaisia\nsotavankeja, nuoria kauniita miehiä. Sittemmin näin heitä paljon,\ntutustuin moneen ja kuulin paljon kuvauksia heidän vaiheistaan ja\nelämästään. Varmaankin ajallaan on ilmestyvä kokonainen kirjallisuus\nsotavankien vaiheista, mutta kerron tässä kumminkin yhtä ja toista\nkuulemaani.\n\nSotaa on kestänyt kauvan ja äärettömillä armeijoilla on sotaa käyty,\nsotavankien lukumäärä on sen vuoksi hyvin suuri. Se varmaan on kohonnut\nmiljooniin. Joku arveli että Siperiassa oli ehkä 700,000 saksalaista ja\nitävaltalaisunkarilaista sotavankia. Semmoisen määrän sijoittaminen ei\nvoinut olla helppoa. Niitä ripoteltiin ympäri laajan Venäjän.\nSiperiassa alettiin Uraalin vuoristosta ja lopetettiin Tyyneen\nvaltamereen. Perustettiin suuria vankileirejä, joissa saattoi olla\ntuhansia sotavankeja. Kuulin kertomuksia ja kuvauksia Irkutskin,\nVerhneudinskin, Tchitan läheisyydessä olevista vankileireistä. Kaikkein\nsuurimpia kuului olleen Habarofskissa, joka on kaupunki Amurjoen\npolvekkeessa. Sanottiin siellä olleen 40,000. Minun tuttavani asuivat\ntai olivat asuneet Beresofkan ja Antipihan kylissä ja Tchitan\nkaupungissa.\n\nEihän liene hauska koskaan joutua sotavangiksi, mutta kun sitten\nlähdetään viemään tuohon kauhujen maahan Siperiaan. Sanoivat sen\ntuntuneen aivan epätoivoiselta, viikkoja, kuukausia kuljettiin\neteenpäin, aina vaan itään, yhä kauvemmas ja kauvemmas. Muudan, joka\noli joutunut vangiksi aivan sodan alussa, sanoi ajatelleensa: \"mitä ne\nmeistä vievät näin kauas, kohtahan sota loppuu ja sitten on suuri vaiva\nviedessä takaisin\". Mutta sota ei loppunutkaan niin pian, hän oli jo\nkolmatta vuotta Antipihassa.\n\nTavallisesti sotavangilla ei ole muuta varustusta kuin se mikä sattuu\npäällä olemaan, ei vaatteita ei rahaa. Monasti saa hän lähteä ohuissa\nkesävaatteissa Siperian talvea kokemaan. Ja kuukausia, välistä vuosia\nkestää ennenkuin hän saa yhteyden solmituksi kotinsa kanssa.\n\nBeresofkassa oli suuren suuria vajoja, barakkeja, joissa asui aina 700\nmieheen yhdessä ainoassa vajassa. Makuulaveria oli vieretysten seinästä\nseinään ja monet kerrokset päällekkäin. Oli miehiä, joilla ei ollut\nmuuta kuin alusvaatteet, toisilla oli täysi puku, mutta ei\npäällystakkia, toisilla ohut päällystakki. Sanoivat, että moni ei\nmoneen kuukauteen yhtään kertaa käynyt vajasta ulkona talven\npakkasimpana aikana. Siitä jo arvaa minkälainen ilma siellä oli. Kukin\nkoetti kuluttaa aikaa parhaansa mukaan. Tekivät niitä töitä, joita\nosasivat ja joita siellä voivat tehdä. Suurimpana esteenä oli\ntyökalujen puute. Yhdessä nurkassa oli parturinliike ja siinä mies\naamusta iltaan leikkaa tukkaa ja ajaa partaa. Monenlaista\ntaideteollisuutta harjoitetaan, valmistetaan pikkuesineitä\nloppumattomiin. Vaskea taotaan, puuta vuollaan ja leikataan, paperia\nkäännellään. Suuri osa ei tee juuri mitään. Korttia pelataan\nloppumattomiin. Kun yöllä viimeiset lopettavat pelin, alkavat\nensimäiset. Vajassa ei ole koskaan hiljaista. Toiset laulavat ja toiset\nsoittavat. Ja kun ei ole oikeita soittokoneita, valmistetaan niitä mitä\nomituisimmista esineistä.\n\nOlo on enimmäkseen hyvin raskasta. Ilma on huono, likaisuus tavaton ja\nsyöpäläisiä vastaan ei mikään jaksa taistella. Mielet masentuvat ja\nsynkistyvät. Mutta joukossa on iloisiakin. Ne huvittavat toisia,\ntekevät jos minkälaisia kepposia. Yleensä kestävät sotamiehet vankeuden\nrasituksia paremmin kuin upseerit. Heillä on vahvemmat hermot. Mutta\nkyllä moni sotamieskin sortuu. Muudan mies tuli hulluksi. Koko yön hän\nkulki miehestä mieheen. Tarttui jalasta kiinni ja pudisti sitä.\n\n\"Nouse ylös kengittämään minun hevoseni, minä tahdon ratsastaa kotiin.\"\n\n\"En minä ole seppä, tuo tuossa on seppä\", ja hän osoittaa viereistä\nmiestä.\n\nSamat sanat uudistuvat ja mies kulkee miehestä mieheen koko yön seppää\netsimässä. Eikä hän tee sitä yhtenä yönä, vaan monena.\n\nVajoissa asuville toimitettiin valmista ruokaa. Upseerit saivat kuussa\n50 ruplaa ruokarahaa ja saivat mielensä mukaan järjestää taloutensa. He\npaikkasivat yhteisiä palvelijoita jonkun upseerin ollessa\nisännöitsijänä. Monesti näin Tchitan torilla sotavankiupseerin\nvartijain saattamana käyvän torilla ostoksilla.\n\nVenäläisten toimittama ruoka on huonoa tai \"wenigstens für uns\nDeutschen ungeniessbar\" tai ainakin meille saksalaisille nautittavaksi\nsopimatonta. Mutta sekin asia järjestyy aikaa myöten. Sotavangit ovat\nvähitellen onnistuneet saamaan rahaa sekä työllään että kotimaastaan.\nHe järjestävät ruokahommansa siten, että ruoka keitetään uudestaan,\npannaan toimeen n.k. \"Verbesserung\" -- parannus. Keittoihin pannaan\nlisää sianlihaa tai muuta lihaa, vihanneksia, puuroon voita tai maitoa.\nRuoka maustetaan heidän makunsa mukaan. Tämän kaiken toimittavat heidän\nomat kokkinsa. Heidän keskuudessaanhan ovat kaikki mahdolliset maailman\nammatit edustettuina. Vangit muodostavat kolme eri ruokailukuntaa.\nEnsimäiseen kuuluu suuri enemmistö. Toiseen sairaat, jotka heidän omien\nlääkäriensä määräysten mukaan saavat sopivaa ruokaa. Kolmannessa ne,\njoilla sattuu olemaan varoja, syövät hiukan parempaa ruokaa.\n\n\"Verbesserungia\" hankitaan monella tavalla, välistä vähän\nluvattomallakin. Kerran oli saatu hankituksi ja teurastetuksi suuri\nsika. Mutta se oli myös toimitettava leiriin ja siinä oli vaikeus.\nKeino kumminkin keksittiin. Sanottiin, että eräs tovereista äkkiä oli\nsairastunut pilkkukuumeeseen. Haettiin paarit ja vuode. Siihen pantiin\nteurastettu sika lakanain väliin peitteen alle, pää tyynylle huivilla\nkatettuna. Surullisina ja varovaisesti kantoivat miehet sairasta\nleiriin. Vartijalle selitetään, että siinä on heikko sairas,\nvaarallista, tarttuvaa pilkkukuumetta sairastava. Vartija päästää\nheidät häiritsemättä ohi. Leirissä syntyy suuri ilo. Täytyi \"Thränen\nlachen\" -- nauraa kyyneliin, sanoi tohtori K., kertoessaan tästä\nminulle.\n\nSotavanki, pastori H. meni kerran vankileiriin. Metsikössä seisoo\nsotavanki ja katselee sikaa. \"Kenen sikoja nuo ovat\", kysyy H.\n\n\"Das kann Niemand wissen\" -- sitä ei kukaan voi tietää, vastaa mies\näärettömän hölmön näköisenä.\n\n\"Eikö niitä ole joku kadonnut leiriin?\"\n\n\"On\", vastaa mies ja silmäkulmaan ilmaantuu pieni värinä.\n\n\"Mitä sinä siitä sait?\"\n\n\"Viisi päivää arestia, mutta mitä on viisi päivää arestia yhtä sikaa\nvastaan.\"\n\nVälistä kuului kokonainen hevonen kadonneen leiriin.\n\nVerhneudinskin kaupungissa puheli kadulla kerran sotavanki, tohtori K.\nja kauppias B. keskenään, he kertoivat molemmat siitä minulle. Siihen\ntulee muudan sotavanki, hieroo tyytyväisenä käsiään ja kysyy:\n\n\"Eivätkö herrat tahdo ostaa makkaraa? Minähän olen makkaramaakari. Minä\nolen onnistunut saamaan hyvää lihaa. Minä voin valmistaa erilaisia\nmakkaroita.\"\n\n\"Varmaankin se on koiranlihasta\", kuiskasi K. kauppiaalle.\n\nJa aivan oikein, koirat alkoivat kaupungista kadota. Jonkun ajan\nperästä ei ollut koko kaupungissa monta koiraa jälellä. Kerran näki H.\nerään miehen tunnustelevan komendantin koiraa.\n\n\"Mitä te siitä koettelette?\"\n\n\"Se on yhä vieläkin liian laiha!\"\n\nAntipihan vankileirin läheisyydessä oli kiinalaisella pieni mökki ja\nperunamaa. Sotavangit kävivät silloin tällöin kiinalaisen perunamaata\nvähän verottamassa. Kiinalainen siitä suuttui. Asettui yöksi vahtiin ja\nkun taas tuli kaksi miestä perunamaata kaivamaan, ampui hän heistä\ntoisen kuoliaaksi. Toinen, nimeltä Walter, pääsi pakenemaan. Aamulla\nWalter kutsui kaikki toverinsa koolle ja kertoi mitä yöllä oli\ntapahtunut. Suuri suuttumus valtasi sotavangit. Eihän ole oikein käydä\nperunoita näpistelemässä, mutta ei sellaisen vuoksi saa kuitenkaan\nihmistä tappaa. Vangit hyökkäsivät äkkiä ulos leiristään, hajoittivat\nmaan tasalle kiinalaisen mökin, niin ettei sanan kirjaimellisessa\nmerkityksessä jäänyt kiveä kiven päälle eikä hirttä hirren. Ja sitten\nhe palasivat kaikki paikoilleen.\n\nVartijat hätyyttivät kasakoita ja ne tulla kiidättivät, mutta silloin\noli kaikki hiljaista ja rauhallista. Walter pantiin vankeuteen.\n\nJoku aika sen jälkeen tuli Tchitahan ylhäinen saksalainen nainen,\nsairaanhoitajatar, joka oli saanut virallisen luvan käydä saksalaisista\nsotavangeista huolehtimassa. Hän sai heti kuulla Walterista ja kävi\npuhumassa hänestä vankileirin päällikön kanssa. Tämä lupasi vapauttaa\nWalterin, mutta viikon perästä hän yhä istui kiinni, jota vastoin\nkiinalainen, joka oli hänen toverinsa ampunut, ei ollut saanut\nmitään rangaistusta. Silloin meni saksalainen neiti uudestaan\nvankilanpäällikön puheille.\n\n\"Minä en tunne venäläisiä tapoja\", hän sanoi. \"Saksassa on kumminkin\nniin, että jos saksalainen upseeri on jotain luvannut, minä\nehdottomasti voin luottaa siihen, että hän pitää sanansa. Venäjällä\ntaitaa olla toisin.\"\n\nUpseeri vakuutteli, että Walter pääsee vapaaksi. Illalla myöhään, kun\nneiti oli huoneessaan hotellissa, kolkutetaan ovea. Sisään tulee mies,\njoka sanoo olevansa Walter ja tulleensa näyttäytymään, että hän oli\nvapaa. Kun neiti muutaman viikon perästä palasi Habarofskista takaisin,\nkysyi hän ensimäiseksi Walterin asiaa. W. oli vapaa ja kiinalainen\nistui putkassa. Sieltä hän kumminkin pääsi jotensakin pian pois.\n\nAluksi oli sotavangeilla hyvin suuri puute kirjoista, mutta vähitellen\nse kohta korjautui. Ystävälliset venäläiset hakivat varastoistaan\ntarkoitukseen sopivia kirjoja ja kotimaastakin niitä alkoi saapua.\n\nAluksi kesti kauvan, ennenkuin kirjeyhteys omaisten ja kodin kanssa\ntuli solmituksi. Mutta sitten saattoi kirjeitä tulla runsaasti.\nTuttavani tohtori K. sai monesti toista kymmentä kirjekorttia päivässä.\nNe olivat säännöllisesti viipyneet matkalla kuukausia, välistä puoli\nvuotta. Perille ne kumminkin kaikki lopulta tulivat. Sen hän huomasi\nsiitä, että kirjeet olivat numeroidut. Viipyminen oli tahallista.\nMahdotonta oli sensuroida kirjeitä niin, ettei niissä olisi ollut\nsalaisia tietoja. Kerrottiin, että sinne oli tuotu saksalainen upseeri,\njoka esimiestensä käskystä oli antautunut vangiksi. Kun häh kirjoitti\nkotiin: lähettäkää minulle kaksi paitaa ja kolmet alushousut, merkitsi\nse jotain aivan muuta. Sensuroimisesta ei siis ollut apua, sen tiesivät\nviranomaiset. Mutta jos viivytteli kirjettä pari kuukautta, olivat\nmahdollisesti kirjeeseen kätketyt salaiset tiedonannot joka tapauksessa\nvanhettuneet.\n\nSotavankeja kohdeltiin eri aikoina eri lailla, osittain sen mukaan\nmiten Saksassa venäläisiä sotavankeja kohdeltiin. Kerrankin tuli\nmääräys, että sotavangit saisivat viettää joulua ja uuttavuotta uuden\nluvun mukaan sekä keisari Wilhelmin nimipäiviä. Sillä venäläiset olivat\nSaksassa saaneet viettää samoja juhlia vanhan luvun mukaan ja Nikolain\npäiviä. Pahaksi onneksi olivat kumminkin sinä vuonna joulu, uusivuosi\nja Wilhelmin päivät jo menneet.\n\nJotkut vankileirin päälliköt olivat häjyjä ja kavalia. Sitä osoittaa\nmuun muassa seuraava tapaus.\n\nPastori S., joka oli Venäjän alamainen ja luterilaisen seurakunnan\nlaillinen pappi, lähetettiin vankileiriin jumalanpalvelusta pitämään.\n\nEversti sanoi hänelle: \"kun te rukoilette, niin rukoilkaa saksalaisen\nisänmaan puolesta ja Saksan keisarin puolesta\".\n\n\"Ei, sitä minä en tee.\"\n\n\"No, mutta miksi ette? Sitähän sotavangit kumminkin ajattelevat.\"\n\n\"Minä en sekoita uskontoa ja politiikkaa toisiinsa\", sanoi pastori.\n\nPerästäpäin hän kysyi: \"kuinka minun olisi käynyt, jos minä olisin\ntehnyt, niinkuin te käskitte?\"\n\n\"Jakutskiin\", vastasi eversti.\n\nSaman everstin sitten hänen omat sotamiehensä ampuivat.\n\nYleensä ovat venäläiset hyväntahtoisia ja ystävällisiä ja monet\nosoittivat sitä myös sotavangeille. Ensi aikoina saivat he vapaammin\nliikkua. Sattui monesti Irkutskissa, että joku kadulla kulkija\nnähdessään vilusta värisevän ohuissa vaatteissa kulkevan sotavangin,\npyysi kohteliaasti muukalaista kotiinsa lämmittelemään, tarjosi hänelle\nkahvia tai ruokaa mitä sattui olemaan.\n\nMinun nuoret ystäväni Midja ja Valja olivat venäläisiä patriootteja jos\nkutka, mutta he hellivät hyvin sotavankeja ja olivat heille avuliaita,\nmilloin se vaan oli mahdollista.\n\nVähitellen järjestyi asia niin, että sotavankeja saattoi tilata\nkaikenlaisiin töihin, maatöihin, metsätöihin, kaikenlaisiin\nammatteihin. Sähkötöissä, maalareina, puutarhureina, räätäleinä,\npihamiehinä, hevosmiehinä näin heitä.\n\nUseampana päivänä kuljin erään maalarin ohi, hän ei näyttänyt ollenkaan\nvenäläiseltä. Huvin vuoksi puhuttelin häntä kerran venäjäksi. -- \"Nee\nponi\", vastasi mies. Suuren kivitalon Tchitassa olivat sotavangit\nmelkein kokonaan rakentaneet ja sisustaneet. Tavallisesti toivat\nvartijat saksalaiset aamulla työpaikkaansa ja hakivat illalla pois.\nMutta saattoi ne pitää asumassakin luonaan, tietysti tilaajan\nedesvastuulla. Ne vaan eivät saaneet kadulla liikkua. Tchitassa oli\nsuuri monihaarainen taideteollisuuskoulu. Siellä kävi pari saksalaista\nsäännöllisesti opettamassa.\n\nParaimpia lajissaan oli seuraava tapaus. Vallankumouksen jälkeen tuli\nmuuan nuori mies, entinen kirjuri poliisipäälliköksi, natshalnik\nmilitsii, niinkuin poliisimestaria silloin kutsuttiin. Tunsin hänet\nsatunnaisesti. Kaikesta päättäen koetti hän saada aikaan hyvän\njärjestyksen hoidettavassaan kaupungissa, puuhasi parhaansa mukaan yötä\nja päivää. Muun muassa päätti hän hommata kaupungille hyvät\npoliisiasetukset ja säädökset. Mutta työ oli vaikea eikä hän siihen\npystynyt eikä hänellä ollut siihen aikaa. Silloin hän keksi oivan\nkeinon. Hän meni vankileiriin ja tiedusteli, oliko siellä\npoliisivirkamiestä. Ja tietysti siellä oli, sillä kaikki mahdolliset\nammatit ja toimialat olivat edustettuina. Ja sitten kävi niin\nomituisesti, että saksalainen sotavanki valmisti Tchitan kaupungille\nuuden poliisijärjestyksen. Suuren yleisön tietoon sitä ei kumminkaan\nsaatettu.\n\nSaksalaiset ovat yleensä musikaalisia. Siperiassa he muodostivat monia\nsoittokuntia. Vankileireissä voi saada kuulla orkesterikonsertteja,\njotka vetivät vertoja maailman paraimmille. Tohtori B. ehdotti, että\nIrkutskin suuressa puistossa annettaisiin vankien pitää konsertteja\npari kertaa viikossa. \"Pankaa vaikka kaksinkertainen vartiaketju heidän\nympärilleen. Sekä meillä että heillä on siitä huvia.\" -- Mutta\nehdotukseen eivät viranomaiset suostuneet.\n\nToisin kävi pienessä Blagovetshenskin kaupungissa. Siellä aie\ntoteutettiin. Pari kertaa viikossa saivat kaukaisen maailman kolkan\nasukkaat kuunnella oivallisia konsertteja, joissa suuri etevä orkesteri\nja taitavat solistit esittivät ensiluokkaista musiikkia. Sellaista\nmusiikkia saa muuten kuulla vaan maailman keskuspaikoissa.\n\nTchitassa oli kaksi suurta kolmikerroksista rakennusta muodostettu\nupseerivankiloiksi. Toisessa oli vanhempia miehiä varsinaisia\nupseereja, toisessa \"nuoria herroja\", vapaaehtoisia, \"yksivuotisia\",\nsijaisupseereja. Nuorten herrain elämä sujui helpommin. He jaksoivat\nvälistä olla iloisiakin ja puuhasivat mitä ikinä keksivät. Siellä\ntoimitettiin m.m. sanomalehteä. Oli hankittu kaikkia venäläisiä ja\nulkomaalaisia sanomalehtiä, jotka vaan olivat saatavissa. Eri henkilöt\nlukivat eri lehtiä, tekivät lyhennysotteita tai käänsivät kirjoituksia\nsaksankieleen. Näin saadut kirjoitukset vielä tarkastettiin ja\nseulottiin. Sitten ne hektografeerattiin. Täten saatu sanomalehti oli\nvarmaankin paraimpia mitä olla saattoi. Jos jostakin maailman\ntapahtumasta tahdottiin saada luotettavia tietoja, tiedusteltiin mitä\nnuoret herrat siitä sanoivat.\n\nHeidän joukossaan sattui olemaan historian tutkija. Hänet valittiin\nsotavankien historioitsijaksi. Uupumatta kokosi hän kaikkea\nmikä sattui valaisemaan sotavankien elämää ja sotaa yleensä:\nsanomalehtikirjoituksia, valokuvia, piirustuksia, säädöksiä,\nmääräyksiä, kuvauksia, sotavankien käsitöitä j.n.e. Kaikesta koottiin\nkaksi kappaletta, jotka pantiin eri kirstuihin. Rauhan tullessa\naiottiin toinen kirstu ottaa mukaan ja toinen jättää Tchitahan\nturvalliseen paikkaan kaiken varalta. -- Oli myös taidemaalareita,\njotka kävivät kaupungillakin muotokuvia maalaamassa.\nSoittotaiteilijoita oli kaikenlaatuisia.\n\nVanhoille herroille oli elämä kaikkein raskainta. Heidän oli vaikea\nmukautua uusiin oloihin. He hermostuivat äärimmilleen. Ja eihän ihme.\nVuosikausia kestävä vankeus, perheistä erillään, niukkoja tietoja kotoa\nja nekin vanhettuneita, välistä ei niitäkään, toimettomuus, hyvin\nrajoitettu liikkumisvapaus. Monesti oli pakoitettu asumaan vuosia\nsamassa pienessä huoneessa parin muun kanssa, joiden kanssa kauvan\nsitten oli puhunut kaikki puhuttavansa, joita vähitellen rupesi\ninhoamaan. Monet kävivät ärttyisiksi ja riitaisiksi. Pitivät\nkaikenlaisia joutavia asioita persoonallisina loukkauksina. Kun\nunkarilaisten kansallislaulua soitettiin, hyökkäsivät itävaltalaiset\nulos ja päinvastoin. Tätä ärttyisyyttä kuvaa myös kunnianloukkausjutut,\njoita upseerit kävivät keskenään. Päivät pitkät istuivat kunniaoikeudet\nja pöytäkirjoja kertyi suuret pinkat.\n\nSotavankien keskuudessa syntyi uusi tauti, jolle annettiin nimi\nsplenitis, englantilaisesta sanasta spleen. Sen oireita ovat\närttyisyys, hermostuneisuus, muistamattomuus, monet unohtivat läheisten\nomaisten nimet, väsymys, tukan lähteminen j.n.e.\n\nErinomainen keino ajan kuluttamiseen oli opiskeleminen. Sitä\nharjoittivat sekä vanhemmat että nuoremmat, ylemmät ja alemmat.\nKaikilla ei kumminkaan ollut siihen tarpeeksi tarmoa eikä halua eikä\nkykyä. Opiskeleminen pitää mielen virkeänä ja terveenä ja aika kuluu\nsiten nopeasti. Hyvin moni opiskeli jotain uutta kieltä: venäjää,\nenglannin kieltä, unkarin kieltä, turkin kieltä y.m. Jotkut lukivat\nlakitiedettä, toiset filosofiaa, toiset kansantaloutta j.n.e. Joku\nharjoitti tieteellisiä opinnoita ja varmaan sodan jälkeen julkaistaan\nmonta Siperiassa kirjoitettua tieteellistä teosta.\n\nEräs sotavankina ollut kertoi kuinka he muodostivat pienen klubin.\nHeillä oli tarkat säännöt, joita tarkoin noudatettiin. Määrätunteina ei\nsaanut puhua sanaakaan. Jokaisen piti valmistaa esitelmä omalta\nalaltaan. Ja esitelmiä pidettiin kaksi kolme kertaa viikossa. Sitten\npäättivät he ruveta kirjoittamaan konversatsionisanakirjaa. Kukin sai\nkirjoittaa omalta alaltaan. Kertoja oli päässyt P:hen, muuan juristi\nR:ään. Sodan jälkeen aikovat sen julaista. Heidän piirissään oli\nvallinnut niin hyvä toveruus, työ oli sujunut niin hyvin, että hän\nvieläkin vankeudesta päästyään kaihoten muisteli vankeusaikojaan.\n\nMonelle tuotti sotavankeus hyvin suuria kärsimyksiä. Tohtori B. tapasi\nIrkutskin vankeudessa saksalaisen upseerin. Hänellä olivat parta, tukka\nja kynnet luonnottoman pitkät. Hän ei muuta pyytänyt, kun että saisi ne\nleikatuiksi. B. meni vankilan tirehtöörin luo ja pyysi saada lähettää\nparturin hänen luokseen. Sen hän sai. Toisena päivänä vanki\nkyynelsilmin kiitti häntä siitä.\n\nEräässä vankilassa oli kaksikymmentäneljä upseeria samassa pienessä\nhuoneessa. Makuulaveria oli kaksi riviä päällekkäin, vuoteella täytyi\nvirua, tuskin mahtui istumaan. Käytävän kummassakin päässä oli tynnöri\nkaikkia tarpeita varten. Lattialla mahtui vaan viisi miestä kerrallaan\nseisomaan. He vuorottelivat, sillä ainaisen virumisen välillä oli\nseisominen suuri virkistys.\n\nOsoitteeksi kuinka tuskallisiksi syöpäläiset saattoivat käydä\nmainittakoon seuraava tapaus, jonka kuulin kahdelta silminnäkijältä,\njotka toisistaan tietämättä sen minulle kertoivat. On rautatieasema\naivan Baikaljärven rannalla. Sotavankeja kuljettava juna tuli sinne\nkerran joulukuussa. Pakkasta oli 40 astetta, mutta Baikal oli vielä\nauki. Muutamat syöpäläisiin kyllästyneet pistäytyivät uimassa toivoen\nsiten pääsevänsä niistä vapaiksi. -- \"Mitä kansallisuutta sellaiset\nmiehet ovat\", kysyin. -- \"Tyrolilaisia. Eivät mitkään muut sitä olisi\nkestäneet.\"\n\nKerran tuli taaskin vankijuna pienelle Olovjannajan asemalle. Ystäväni\nMidja on asemalla tarjoomassa pieniä palveluksiaan. Junassa on paljon\nsairaita. Avonaisessa täpötäydessä tavaravaunussa seisoo kolkon\nnäköinen mies. Midja kysyy: \"voinko auttaa teitä jollakin?\".\n\n\"En minä tarvitse mitään apua\", vastaa hän tylysti.\n\n\"Älkää olko turhan ylpeä. Minä mielelläni tahtoisin palvella teitä jos\nvoisin.\"\n\n\"Katsokaa\", sanoo hän, \"tuossa viruu pilkkukuumetta sairastava mies\nlattialla. Minä vaan odotan, että hän kuolisi ja että hänet\npotkittaisiin pois vaunusta. Sitten minä saisin käydä siihen virumaan.\nMinä en enää jaksa seista.\"\n\nTohtori B:n luo tuodaan sotavanki, jolla on 40° kuumetta. Mies\nvalittelee, mutta vartija sanoo: yyh, kestä vaan, sinun täytyy kärsiä.\nB. sanoo, että hänet on vietävä vuoteeseen, häntä on hoidettava hyvin.\nKun vartija vielä epäröi, sanoo B.: \"katso, tuossa on ohjesääntöjen\nneljäs pykälä. Siinä seisoo: isänmaan puolustajaa on aina kohdeltava\nhyvin ja inhimillisesti.\"\n\nPaljon sotavankeja kuoli vieraaseen kaukaiseen maahan. Etenkin\npilkkukuume tuhosi heitä yhteen aikaan hyvin paljon.\n\nTaas tulee sotavankeja kuljettava juna pienelle Olovjannajan asemalle.\nTohtori L. rouvineen on asemalla. Hän menee vaunusta vaunuun ja\nkyselee: \"Onko täällä ketään lääkäriä? Minä olen itse lääkäri.\" Pian\nsellainen löytyikin.\n\n\"Juna seisoo tässä 15 minuuttia, tulkaa meille kahvia juomaan.\" Mutta\neihän se kahvi niin pian ollut valmista, juna ehti lähteä, vaikka oli\nkiirettä pidetty ja sotavanki-lääkäri jäi asemasillalle. Silloin meni\nL. asemasantarmi-päällikön luo ja selitti, että syy oli kokonaan hänen\nja kysyi neuvoa mitä nyt oli tehtävä.\n\n\"Ei se mitään tee\", sanoi santarmiratsumestari. \"Huomenna tähän aikaan\nlähtee täältä pikajuna. Minä panen santarmin häntä saattamaan. Helposti\ntuo juna saadaan kiinni. Se kulkee niin hitaasti.\"\n\nNiin saivat L:t pitää tohtoria kokonaisen vuorokauden. Ja ajatelkaapa\nsitä päivää vangin elämässä. Se oli kuin ihana keidas erämaassa.\nViikkoja oli kuljettu ja kuljettu, asemilla seistu pitkät ajat ja taas\nkuljettu. Saksan rintamalta oli tultu Mantshurian rajoille ja yhä\nkuljettiin eteenpäin. Jo se yksistään synnytti äärettömän painostavan\ntunteen. Ja sitten likaisuus, kuukausiin ei ollut saanut muuttaa\nvaatteita. Ne olivat likaisia, täynnä syöpäläisiä. Ja alusvaatteet\nrikki, päällysvaatteet rikki ja päällystakkia ei ollut ollenkaan. Huono\nruoka, huono kohtelu. Ja kaiken yli sotavangin raskas tunnelma.\nEpätietoisuus ja toivottomuus.\n\nHänet viedään kiireesti kotiin. Ensiksi pistetään mies kuumaan\nammeeseen. Siitä noustuaan saa hän isännän vaatteita päällensä. Hänen\nalusvaatteensa pestään ja korjataan. Hänen päällysvaatteensa pannaan\nensinnä kuumaan leivinuuniin syöpäläisistä puhdistumaan. Sitten ne\npuhdistetaan ja korjataan. Hänelle etsitään sopiva päällystakki. Häntä\nsyötetään ja juotetaan parhaimman mukaan. Makuutetaan paraimmassa\nvuoteessa. Seuraavana päivänä hänet lähetetään hyvin varustettuna\nmatkalle. Rouva on leiponut kaakkuja, paistanut paisteja. Hänellä on\nniin raskas eväskori, että hän tuskin jaksaa sitä kantaa. Hän saa\nmukaansa lääketieteellisiä teoksia ja muuta hauskaa luettavaa.\n\n\"Mitä hän sanoi teille lähtiessään\", kysyin minä, kun L. oli minulle\nkertonut kaiken tämän.\n\n\"Hän ei sanonut ollenkaan mitään. Hän vaan itki\", sanoi L.\n\nVirallisesti piti huolta sotavangeista Ruotsi. Tukholmassa oli\nerityinen komitea muodostettu sitä varten. Sen puheenjohtaja oli\nkruununprinsessa. Sillä oli erityinen toimisto Omskissa. Sen lähetit\nmatkustivat kaikkialla vankeja katsomassa. Tutustuin yhteen näistä\nläheteistä, E.H. nimeltä. Olin viikon päivät hänen seurassaan. Kuulin\nhäneltä paljon sotavankien elämästä. Ruotsalaiset olivat suureksi\nsiunaukseksi sotavangeille. Minun tuttavallani lähetillä oli valtakirja\nkäydä kaikissa Venäjän vankiloissa tapaamassa ketä vaan tahtoi. Ja\nsaattoi hän välistä auttaa venäläisiäkin vankeja. Hän toi tullessaan\nkokonaisen vaununlastin rakkauden lahjoja ruotsalaisilta naisilta. Hän\ntoi myös rahaa suuret summat. Olin tilaisuudessa omin silmin näkemään,\nkun hän jätti suuria summia sotavankien luottamusmiehille. Hän hankki\nkirjallisuutta, toimitti asioita, välitti virastojen kanssa, kävi\nkuvernöörien ja muiden suurien herrojen puheilla, toimitti tuhansia\nasioita sotavankien hyväksi, koettaen tehdä heidän elämäänsä\nsiedettävämmäksi. Niin hän muun muassa toimitti Tchitahan sekä nuorien\nettä vanhojen herrojen kasarmien pihamaihin joukon voimistelutelineitä.\nJa aina ohikulkiessa saikin nähdä voimistelijoita kiipeämistangoilla,\nrekeillä ja muilla.\n\nErinomainen muisti hänellä piti olla ja paljon asioita hän sai\ntoimittaakseen. Tohtori K:lla oli vangiksi joutuessaan puolen vuoden\nvanha tytär. Nyt hän oli kolme vuotta. Isä ei ollut häntä nähnyt sen\nkoommin. Hän oli kumminkin saanut 60 valokuvaa tytöstään, miten hän\nnauroi ja itki ja leikki ja kylpi ja söi j.n.e, -- E.H. sai nyt\ntoimittaakseen ensimäisen nuken isältä tyttärelle.\n\nSotavangit rakastivat ja kunnioittivat E.H:ta suuresti. Jo hänen\nruotsalaisella laulavalla tavalla lausuttu, muuten kyllä virheetön\nsaksankielensä soi heidän korvissaan niin kauniilta.\n\nMyöskin ruotsalaisia sairaanhoitajattaria matkusteli Siperiassa\nsotavangeista huolehtimassa. Niistä oli huomattavin Ruotsin lähettilään\nkenraali Brändströmin tytär.\n\nAinoat, joista ei kukaan huolehtinut, olivat turkkilaiset sotavangit.\nHeidän tilansa kuuluu usein olleen hyvin tukala.\n\nHankalimpia seikkoja sotavangeilla oli rahan saanti. En malta olla\nkertomatta seuraavaa tapausta, koska se luullakseni on kuvaava. K. oli\nsaanut kotoaan 1000 ruplaa, mutta pankki ei suostunut maksamaan niitä\nulos. Ei mikään auttanut. Kun hän harmissaan näitä asioita ajatellen\nastuu kadulla, tulee häntä satunnaisesti venäläinen aliupseeri vastaan.\nSilloin juolahtaa hänelle ajatus mieleen. Hän vie aliupseerin syrjään\nja selittää tilanteen ja kysyy voisiko hän auttaa häntä.\n\n\"Se käy mainiosti päinsä, tulkaa vaan mukaan.\"\n\nHe menevät pankkiin ja aliupseeri esiintyy ikäänkuin olisi ollut K:n\nvartija. Tiukasti sanoo hän pankkivirkamiehille: \"Eversti käski\nantamaan tälle herralle hänen rahansa\". -- Rahat annettiin. Aliupseeri\nsai 30 ruplaa vaivoistaan. Ja molemmat olivat tyytyväisiä.\n\nVälistä kuuli kerrottavan sieviäkin juttuja. Nykyisessä sodassa, jossa\nrintamat ovat niin äärettömän pitkät, eivät yksityiset tiedä miten\nmilloinkin käy. Muudan saksalainen joukkokunta luuli, että he olivat\npäässeet voitolle. Heidän päällikkönsä husaariluutnantti ratsasti\nlähimpään venäläiseen joukkoon ja esitti, että he antautuisivat, sillä\noli turha jatkaa. Mutta venäläiset sanoivat asianlaidan olevan aivan\ntoisen ja heidän olevankin voitolla. \"Ja te olette meidän vankimme,\nettekä enää pääse pois.\" Sille tielle hän jäi. Kun häntä kuljetettiin\nrintaman takana, sattui vastaan tulemaan venäläinen husaariupseeri.\nNähdessään saksalaisen husaariupseerin vankina, tuli hän hänen\nluokseen.\n\n\"Toveri, teidän on käynyt huonosti. Teidät varmaan viedään Siperiaan.\nOnko teillä yhtään rahaa mukana?\"\n\n\"Ei, en osannut arvata varustautua.\"\n\n\"Sallitteko, tässä olisi kaksi tuhatta ruplaa.\"\n\nSamainen saksalainen husaariupseeri oli Tchitassa. -- Kun tämä tarina\nkerrottiin Midjalle ja Valjalle, säteilivät heidän silmänsä ilosta, kun\nsaksalainen oli kertonut hyvää venäläisistä.\n\nTohtori K. oli kemisti, oli ollut suuren tehtaan hoitaja. Hän oli vielä\nnuori mies. Hän oli kokenut hyvin merkillisiä vaiheita, nähnyt paljon\nkauheata ja surullista. Minä kysyin häneltä millä hän kuluttaa\naikaansa.\n\n\"Minä koetan maata niin paljon kuin mahdollista.\"\n\n\"Teidän pitää kirjoittaa kirja kokemuksistanne\", sanoin.\n\n\"Minä koetan unohtaa sen kaiken.\"\n\n\"Mutta teidän omaisenne ja tuttavanne panevat teitä kertomaan\nvaiheistanne.\"\n\n\"Minä en heille kerro. He eivät kumminkaan uskoisi. Luulisivat minun\nvalehtelevan ja liioittelevan. Olen kokenut niin outoja ja uskomattomia\nvaiheita.\"\n\n\"Kohta loppuu sota, sitten pääsette taas kotiinne ja työhönne\", koetin\nhäntä lohduttaa.\n\n\"Mutta kuka antaa minulle minun kolme vuottani takaisin. Ne ovat pois\npudonneet minun elämästäni.\"\n\nJa hyvin monelle sotavangille ovat vankeusvuodet elämästä pois\npudonneita vuosia.\n\n\n\n\nSIPERIAN EDISTYSMAHDOLLISUUDET\n\n\nSiperia on arvaamattomien mahdollisuuksien maa. Siperia on rikkauksien\nmaa. Siperia on tulevaisuuden maa. Niin sanotaan Siperiasta.\n\nSiperia on myös kuolevien kansojen maa. Suuri osa Siperian\nalkukansoista on varmaan vähitellen kuoleva sukupuuttoon. Ostjaakit,\nvoguulit, jakuutit, giljaakit, samojeedit, minkä nimisiä lienevätkin\nnuo pohjoisen Siperian kansat. Taistelussa toisten voimakkaampien\nkansojen kanssa ne varmaankin tuhoutuvat ja sortuvat ja häviävät. Miten\nkäynee Siperian mongoolilaisten kansojen kanssa, lähinnä kirgiissien ja\nburjaattien. Heitä on kyllä paljon. Mutta he ovat ehdottomasti\npaimentolaiskansaa, haluttomia maata viljelemään. Ja heissä on niin\nvähän kansallistuntoa, vähän halua itsenäiseen, omintakeiseen elämään,\nvähän halua sivistykseen ja edistykseen. Ainoastaan siinä tapauksessa,\nettä Kiinassa, Mongoliassa heidän heimolaisensa säilyvät omintakeisena\nkansana, luulen Siperian mongoolilaiskansojen säilyvän.\n\nAivan toinen on Siperian aasialaisten tulokkaiden laita. Halveksittu,\nvähän arvossa pidetty korealainenkin on \"kulturträger\" sivistyksen\nedistäjä. Jos hän saa haltuunsa pienen koskemattoman maakaistaleen,\nviljelee hän sen hyvin, tekee siitä puutarhan, tulee siinä hyvin\ntoimeen.\n\nKiinalainen on ahkera työmies, pystyy vaikka mihin työhön,\nkaivostyöhön, kaikenlaiseen maatyöhön, käsitöihin, on väsymätön\nkaupustelija. He ovat hyvin vähään tyytyväisiä, kestävät kilpailussa\nkenen kanssa tahansa. He ovat yksituumaisia. Jos Tchitassa oli sattunut\nsaamaan huolimattoman kiinalaisen \"vesimiehen\" ja pani hänet pois, oli\nmahdotonta saada uutta kiinalaista hänen sijaansa. Ja lisäksi on heitä\nniin äärettömän paljon. Heidän suuri maansa on ääriään myöten täynnä\nheitä. He odottavat vaan tilaisuutta tulviakseen joka suunnalle.\nLisäksi ovat kiinalaiset lahjakasta kansaa. Heillä on vanha,\nomaperäinen sivistys ja viime aikoina ovat he avautuneet vastaan\nottamaan länsimaisen sivistyksen tuotteita. \"Keltainen vaara\" on\nolemassa. \"Aasia aasialaiselle\" voi joskus uhkaavana kaikua yli\nmaailman.\n\nJaapanilaiset ovat päässeet vallan makuun. He ovat omistaneet\nlänsimaisen sivistyksen kaikki tuotteet. Heissä on yritteliäisyyttä,\nheillä on tietoja ja taitoja, mutta ennen kaikkea on heillä halua\nlevittää vaikutusvaltaansa yhä kauvemmas länttä kohti.\n\nPääkansana Siperiassa ovat venäläiset aina Tyynen valtameren rannoille\nsaakka ja todenmukaisesti pysyvätkin. Eihän ole mitään seutua, Jäämeren\nrantaseutuja ja kirgiissiläis- ja burjaattikyliä lukuunottamatta, jossa\neivät venäläiset olisi vallitsevina. He viljelevät maata, hoitavat\nkarjaa, harjoittavat erilaisia ammatteja, he käyvät kauppaa, ovat\nsotilaina, virkamiehinä, valloittajina ja vallitsijoina. Mutta he ovat\nmonessa suhteessa haluttomia, vähän yritteleviä, ovat jättäneet maansa\nsuuret apuneuvot monin paikoin melkein koskematta.\n\nVenäjän muita kansallisuuksia on Siperiassa paljon lättiläisiä. He\nkyllä pitävät yhtä, tukevat toisiaan. Heillä on kaikkialla omat\nyhdistyksensä. Mutta heidän harrastuksensa lienevät enemmän\ntaloudellista laatua, kuin kansallista. Samoin Venäjän muiden\nkansallisuuksien, puolalaisten, virolaisten, juutalaisten, tserkessien,\nkaikkia heitä on Siperiassa, mutta mitään kansallisia haaveita heillä\nei ole. He ovat samalla kunnon venäläisiä, korkeintaan uneksien\nkaukaisille kotiseuduilleen kansallista tulevaisuutta.\n\nSodan aikana ovat Siperian rikkaudet tulleet suuren maailman tietoon\nenemmän kuin ennen. Kuulin saksalaisten sotavankien suunnittelevan\ntulevansa sodan jälkeen takaisin Siperiaan. He aikoivat perustaa tänne\nsuuria tehtaita, aikoivat käyttää maan rikkauksia hyväkseen. \"Tehtaita\nvoitte perustaa, ymmärrätte käyttää maan tarjoamia raaka-aineita\nhyväksenne, mutta on voittamaton este edessä\", sanoimme. \"Työväki!\nMistä saatte työväkeä?\" Joku suunnitteli tuovansa työväkeä Saksasta,\ntoinen aikoi käyttää kiinalaista työväkeä, ja kolmas kuvitteli\nkäyttävänsä juutalaisia bufferttina itsensä ja työväen välillä\npitämällä heitä urakoitsijoina.\n\nMutta vielä toiselta taholta suunnitellaan Siperian ekonoomista\nvalloitusta. Amerikan. Sinne on sodan aikana kokoontunut äärettömät\nmäärät pääomia. Jotakin niillä on tehtävä, jonnekin ne on sijoitettava\nkasvua tuottamaan. Kuulin kerrottavan, että hyvin monen amerikkalaisen\nrahamiehen katseet ovat suunnatut Siperiaan. Ja paljon enemmän. He ovat\njo ryhtyneet tositoimiin. On muodostettu suurilla pääomilla\nvarustettuja yhtiöitä. On tarkastettu työmaita, on suunniteltu\ntehtaita, kulkuväyliä, toimintamuotoja, on arvioitu tuotanto- ja\nvientimahdollisuuksia. On hyvin mahdollista, että kun olot kerran\nmaailmassa taas järjestyvät, syntyy suuri kilpailu Siperiasta. Idästä\nja lännestä sinne tullaan maan rikkauksista kilpailemaan ja hyötymään.\nMinkälaisen aseman maan venäläinen väestö jaksaa itselleen säilyttää,\nsen on tulevaisuus osoittava.\n\nSiperia tarjoaa suuria luonnonrikkauksia. Kivihiiltä on rajattomat\nmäärät ja kaikkia metalleja. Koskenvoimaa ei ole, mutta ainakin\nAngara-joessa on niin kova virta, että sitä voinee erinomaisella\nmenestyksellä käyttää teollisuuden palvelukseen. Ensi sijassa Siperia\ntarjoaa raaka-aineita teollisuudelle. Ja luulen teollisuuden pitkinä\naikoina eteenpäin rajoittuvan raaka-aineiden hankkimiseen. Vasta\nkaukaisessa tulevaisuudessa niitä ruvettanee suuremmassa määrässä\ntäällä jalostamaan.\n\nSiperian suurin rikkaus on toistaiseksi sen luonnontuotteet, metallit\nja kivihiili. Mutta nyt jo kuulee sanottavan, että Siperia on Euroopan\nvilja-aitta. Ja jos läntinen Siperia on Euroopan vilja-aitta on itäinen\nliha-aitta. Siperiassa on äärettömät alat viljavaa maata, koko keskinen\nja eteläinen Siperia Uraalista Tyyneen valtamereen saakka. Se kasvaa\nviljaa, ruista ja vehnää. Ja jos se nyt huonosti hoidettuna,\npintapuolisesti muokattuna, lannoittamatta tuottaa paljon enemmän kuin\nmitä maa tarvitsee, niin mitä sitten hyvin hoidettuna ja hyvin\nlannoitettuna.\n\nMaanviljelystä haittaa monin paikoin kuivuus. Talvi on kuiva, koko\nalkukesä on kuiva ja kun keskikesän ja syyskesän aikana sataa, tulvii\nvettä niin rankasti, että se tuottaa suurta vahinkoa, sadepurot saavat\naikaan maanvieremiä, tulvia, rikkovat teitä ja viljelyksiä. Ehkä näitä\nepäkohtia voidaan jonkun verran lieventää. Metsää ei pidä tarkkaan\nhävittää pois. Päinvastoin on metsää istutettava sinne missä sitä vähän\non. Maan keinotekoinen kasteleminen ei ole mahdottomana jätettävä\nhuomioon ottamatta. Kuulin, että kiinalaiset Tchitan läheisyydessä\nkastelivat maitaan ja saavuttivat kauneita tuloksia. Viljelystöihin\nhaluttomat venäläiset sanoivat, ihmekös tuo on jos tuolla tavalla\nraastamalla saa maan kasvamaan.\n\nKuivimmilla seuduilla, jossa kumminkin sataa jonakuna aikana runsaasti,\nluulen heinänviljelyksen menestyvän hyvin. Onhan Siperiassa kuuluisa\nsiperialainen heinä. Minä kun olin talvella Siperiassa, en ollut\ntilaisuudessa itse tekemään sen kanssa lähempää tuttavuutta.\n\nSiperian kauheiden pakkasten voisi luulla tekevän viljelyksen siellä\nmahdottomaksi. Epäilemättä se tuottaakin paljon hankaluutta. Yleensä\nmonivuotisten kasvien viljeleminen on vaikea, osaksi mahdoton. Tätä\nvaikeutta lisää suuresti monin paikoin talvien lumettomuus. Routa\ntunkee syvälle, eikä toisin paikoin lähde ollenkaan. Mutta sen sijaan\novat kesät pitkät ja lämpimät. Vehnä ja muut viljakasvit ennättävät\nhyvin valmistua.\n\nPuutarhanhoitoa ei Siperiassa ollenkaan ole. Varsinaiset siperialaiset\npitävät sitä aivan mahdottomana. Mutta varmaankaan tämä käsitys ei ole\noikea.\n\nOmskin seuduille oli asettunut siirtokunta bulgaarialaisia. He\nharjoittivat puutarhanhoitoa ja menestyivät hyvin. Samoin jo\nmainitsemani kiinalaiset Tchitan luona. Irkutskin läheisyydessä oli\nyksi tanskalainen ja yksi saksalainen, jotka kaupungin ulkopuolelle\nolivat perustaneet kauneita puutarhoja, joissa monenlaiset kasvit hyvin\nviihtyivät. He olivat pyytäneet minua käymään katsomassa viljelyksiään,\nvaikka se jäi muista syistä tekemättä. He olivat vanhoja miehiä jo.\nEivät olleet saaneet mitään ohjausta muualta, olivat vain omin päin\nkokeilleet. Kuulin muistakin yksityistapauksista mainittavan. Joku\nyritti viljellä omenia, joku vattuja, joku mansikoita, toiset\nvihanneksia.\n\nMutta ajatellaanpa, että viljelys joutuu ymmärtäväisen johdon\nalaiseksi, että kokeillaan ja tutkitaan, harkitaan ja neuvotaan, maata\nmuokataan ja lannoitetaan. Viljelykset järjestetään ilmaston mukaisiksi\nja viljelyskasveja kehitetään ilmastoon mukautuviksi. Lisäksi luulen,\nettä Siperian omat metsät, vuoristot ja arot vielä tarjoavat\nodottamattomia löytöjä viisaille viljelijöille.\n\nSiperian kansat ovat vanhastaan eläneet karjanhoidolla: pohjoiset\nkansat ovat pitäneet poroja, kirgiissit hevosia, lampaita, vieläpä\nkamelejakin, burjaatit nautakarjaa ja hevosia. Siperian arot ovat\nerinomaisia laitumia. Uudempi-aikainen karjanhoito on toisella tavalla\njärjestettävä kuin Aasian alkuasukkaiden. Karjaa on toisella taveilla\nruokittava, sen tuotteita toisella tavalla käytettävä. Mutta\nmenestymismahdollisuudet ovat siellä ammoisista ajoista saakka\nolemassa.\n\nTanskalaiset, virolaiset ja jotkut suomalaiset meijeristit ja\nkaupanhoitajat ja viljelijät ovat näyttäneet mitä siellä uudenaikainen\nviljelijä voi saada aikaan. Siperialainen voi alkoi ennen sotaa tulvia\nyli maailman ja uhkasi tulla meidänkin meijeriliikkeellemme\nvaaralliseksi kilpailijaksi.\n\nSiperia tarjoaa siis viljelysmaana äärettömät edistysmahdollisuudet. Se\nvoi elättää monikertaisesti sen asukasmäärän kuin nyt. Mutta siellä\ntarvitaan työtaitoa, työtarmoa, ymmärrystä ja riittävä määrä\nitsenäisyyttä. Vain siten on suuri edistyminen mahdollinen. Kykenevätkö\nvenäläiset itse tämän viljelystyön suorittamaan, vai pitääkö sinne\ntulla muita kansallisuuksia, siihen kysymykseen en uskalla vastata.\n\nMahdollisesti sinne tulee paljon muiden kansallisuuksien jäseniä. Ja ne\nsulautuessaan venäläiseen väestöön jalostavat sen, tuovat tullessaan\ntyökykyä ja työtarmoa. Se kumminkin on varmaa, että jos Siperiaan\nsiirtyy työkykyisiä ihmisiä yksin tai ryhmissä, he siellä\ntaloudellisesti menestyvät, jos saavat ulkonaisten olojen häiritsemättä\ntehdä työtä.\n\nSiperialaiset itse ovat halunneet edistää sivistystä maassaan. Kouluja\non perustettu, komeita koulutaloja on rakennettu, rahoja ei ole\nsäästetty. Heidän rakkaimpana unelmanaan on ollut saada Tomskiin ja\nIrkutskiin täydelliset yliopistot. Hallitus ei ole näitä heidän\ntoiveitaan kannattanut, vaan estänyt. Kenties nyt nämä esteet ovat\npoistetut ja he saavat toteuttaa unelmansa. Jospa vielä löytyisi hyviä\nopettajia kouluihin, eteviä tiedemiehiä yliopistoihin. Ja kenties niitä\nlöytyy oman kansan keskuudesta. Ehkäpä silloin myös ne intelligenssin\nsiemenet, jotka ovat Siperiaan kätketyt, pääsevät kasvamaan ja\nkukoistamaan.\n\nSiperialla on varmaan vielä loistava ja suuri tulevaisuus.\n\n\n\n\nKUN VALLANKUMOUS TULI TCHITAHAN\n\n\nMaaliskuun 15 päivän tienoilla alkoi Tchitassa liikkua huhuja, että\nVenäjällä, etenkin Pietarissa oli jotain tekeillä. Levottomuuksia? --\nKapinayrityksiä? -- Mutta en niihin sen enempää huomiota kiinnittänyt,\netenkin kun isäntäväkeni, jotka olivat venäläisiä, eivät niihin\nluottaneet. Mutta sitten tuli maaliskuun 15 päivä. Kaikilla kaduilla\nalettiin huutaa: \"vot telegramma\". Eikä tyydytty siihen, vaan vot\ntelegrammaa seurasi vot telegramma ftarroi viipust, toinen numero, ja\ntoista seurasi kolmas. Kaikilla kaduilla suuri poikien joukko niitä\nkauppasi, niin että terävät huudot kaikuivat yli kaupungin.\n\nVieläkään en siihen enempää huomiota kiinnittänyt. Huonon venäjänkielen\ntaidon vuoksi kävi minulle raskaaksi omin päin lukea kadulla pitkiä\nsähkösanomia. Läksin rauhallisesti museoon työskentelemään. Olin saanut\nluvan koska tahansa käydä siellä. Pääsin sinne tirehtöörin eteisen\nkautta pihan puolelta. Museon johtaja oli nimeltä Aleksei Kiriltsh\nKusnetshoff. Hän oli vanhempi mies, tiedemies, etenkin mineralogiaan ja\nmuihin luonnontieteisiin perehtynyt. Hän oli vapauden haaveilija. Oli\nnuorena kuulunut johonkin luvattomaan seuraan ja sen vuoksi karkoitettu\nJakutskiin. Siellä hän oli elänyt monet vuodet, mutta ei ollut luopunut\ntieteellisestä työstään, vaan oli onnistunut sielläkin harjoittamaan\nperinpohjaisia tieteellisiä tutkimuksia. Transbaikalian oblastin\nsotilaskuvernööri Kiashko, jota moni karkoitettu kiitti hyvästä\nkohtelusta, yksissä neuvoin kenraalikuvernööri Knjäseffin kanssa,\nvapautti hänet Jakutskista ja kutsui hänet Tchitahan. Hänestä tehtiin\nsikäläisen maantieteellisen museontirehtööri. Siten sai hän asunnon,\ntoimeentulon ja tilaisuuden antautua tieteellisiin töihin. Vuosikausia\noli hän elänyt täällä hiljaisuudessa väsymättä ahertaen työhuoneessaan\ntäsmällisenä ja säännöllisenä.\n\nKun nyt maaliskuun 15 p:nä niin kuin niin monena muunakin päivänä tulin\nmuseoon, oli Kusnetshoff työhuoneessaan. Mutta hän ei istunutkaan\npöytänsä ääressä, vaan riensi minulle vastaan ja selitti, että nyt se\non tullut, se suuri Venäjän vallankumous, bolshaja ruskaja revolutsio,\njota niin kauvan on odotettu. -- Onko se oikein totta, voiko siihen jo\nuskoa, sanoin minä vieläkin epäillen. -- Ja hän vakuutti, että totta se\non.\n\nMinä menin sitten viereiseen suureen saliin, otin kaapeista esille\ntutkittavani ja aloin työni. Mutta kohta tuli K. luokseni, istahti\npöytäni reunalle ja alkoi selittää. Ja hän selitti kuinka kaikki se\nhyvä, mitä lukemattomat ihmiset olivat pitkien, pitkien aikojen\nkuluessa uneksineet ja ikävöineet, nyt toteutui. Nyt koitti Venäjälle\nonnellinen ja ihana aika. Kaikki saavat mitä haluavat. Suomi saa mitä\nhaluaa, se tulee vapaaksi. Puola tulee vapaaksi ja monet muut osat\nVenäjää saavat mitä toivovat. Nyt tulee kaikkialla hyvä. -- Siten hän\nkuvasi kauniisti uutta, onnellista aikaa, joka nyt koitti.\n\n\"Kun nyt keisari on luopunut, hänen veljensä on luopunut, niin mitä nyt\ntulee\", kysyin minä.\n\n\"Tulee tasavalta -- budjet respublika.\"\n\n\"Respublika!?\" sanoin minä oudostuen, sillä silloin kuulin sen\nensikerran.\n\n\"Respublika, aivan varmaan\", sanoi hän.\n\n\"Mutta jos tulee kontrarevolutsio\", sanoin koetteeksi.\n\n\"Ei missään tapauksessa, ei tule\", vakuutti hän.\n\nSitten kysyi hän aionko minä jäädä työtäni tekemään, hän ainakin lähtee\nulos. Ja niin hän lähti, hän joka oli vuosikausia istunut työpöytänsä\nääressä säännöllisemmin kuin kello.\n\nVähän ajan perästä tuli luokseni vanhin kirjaston hoitaja neiti aivan\nhämmästyneenä kertomaan:\n\n\"Aleksei Kiriltsh ushol!\"\n\n\"Ushol\", vastasin minä.\n\nNiin hän meni menojaan, mutta kohta tuli vahtimestari luokseni jo\nkaukaa sanoen:\n\n\"Aleksei Kiriltsh ushol!\"\n\n\"Ushol\", sanoin taas.\n\nTuskin oli hän mennyt niin tuli vahtimestarin tytär rientäen luokseni:\n\n\"Aleksei Kiriltsh ushol!\"\n\n\"Ushol!\"\n\nMutta silloin minä ajattelin, että ei, ei minunkaan sovi jäädä tähän\nistumaan, vaan on minunkin lähdettävä ulos.\n\nKoko kaupunki oli kuohuksissa. Koulut oli suljettu, virastot suljettu,\nihmisiä tulvi kaduilla, basaarissa oli suuria kansanryhmiä, joille joku\npiti puhetta, sähkösanomia jaettiin, sanomalehtien toimistot olivat\nihmisjoukkojen ympäröiminä, säännöllinen työ oli kaikkialla\nseisahtunut.\n\n\"Vot telegramma!\" huuto kaikuu yli kaupungin.\n\nLäksin tohtori L:n ja hänen rouvansa kanssa kaupungille kävelemään,\nrouva varusti meille rintaan suuret punaiset rusetit. \"Ettei teille\nkukaan pahaa tekisi.\"\n\n\"Vot telegramma, otshen interesno\", kaikuu sanomalehtipoikien huuto.\n\n\"No, mitä siinä sitten on niin intresanttia\", sanoo tri L.\n\n\"Venäjän tsaari pantu viralta pois. Vot telegramma, otshen interesno\",\ntouhuaa poika.\n\n\"Onpa todellakin interesno.\"\n\nEi ole mitään häiriötä. Ihmiset ovat vaan iloisia ja onnellisia. Ja ne,\njotka eivät ole, ovat olevinaan.\n\nKun tulen kotiin, selittää isäntäni minulle sanomalehtiä ja\nsähkösanomia. -- Respublika, respublika kuuluu yli kaiken.\n\nPäästin koetteeksi ilmoille sanan: kontrarevolutio. Isäntäni aivan\nsäpsähtää: mitä, tiedättekö siitä mitä, missä?\n\nMinä en tiedä mitään, minä vaan kysyn teiltä, joko tähän voi ruveta\nluottamaan, vakaantuuko respublika.\n\nJo tulee tieto uudesta ministerilistasta. Kerenskin oloa siinä enimmin\nihmetellään. Jo todellakin on Venäjällä vallankumous tapahtunut, kun\nKerenski on ministerinä. -- Arvosteltakoon häntä kuinka tahansa,\nsanotaan, se kumminkin on varma, että hän on ehdottomasti rehellinen\nmies.\n\nKahden päivän perästä läksin taas museolle.\n\nAleksei Kiriltshin työhuoneen vieressä oli toinen pienenlainen huone,\nen ollut sitä ennen huomannut. Se näytti olevan jonkunlainen\njohtokunnan huone. Siinä oli pöytä keskellä ja sen ympärillä tuoleja.\nOvi oli sinne auki ja siellä näkyivät pitävän jotain kokousta, noin\nkuusi tai kahdeksan henkeä istui pöydän ympärillä, niiden joukossa\nKusnetshoff.\n\nErityisesti kiinnitti minun huomiotani muudan neiti. Hän oli puettu\nmustaan juhlapukuun, tukka oli kammattu sivuille niin, että kaunis,\nleveä otsa erityisesti loisti esille. Hän seisoi pöydän takana ja puhui\nparaillaan. Silmistä hehkui innostuksen tuli. Kaikkien muiden katseet\nolivat häneen kiintyneet. Minusta tuntui siltä kuin hän olisi ollut\nnuori, uudistettu ja uudistuva Venäjä olennoituna. Hän edusti sitä\ninnostusta, sitä luottamusta ja sitä toivoa, joka nyt täytti\nlukemattomien mielet laajassa Venäjän valtakunnassa.\n\nKusnetshoff huomatessaan minut, pisti minulle avaimet käteen. Kun\nperästäpäin kysyin häneltä ketä ne olivat olleet, sanoi hän: \"meillä on\nvaan sellainen komiteetta\". Lienevätkö sitten jo kauvankin kokoontuneet\nja haaveilleet sitä hetkeä, joka nyt oli tullut.\n\nVallankumous kehittyi kehittymistään. Sähkösanomat kertoivat sen\nkulusta, sillä kesti vielä jonkun aikaa, ennenkuin alkoi tulla\neurooppalaisia sanomalehtiä, jotka siitä tekivät selkoa.\n\nMutta vallankumous oli pantava Tchitassakin toimeen.\n\nEnsinnä tuli miitingien aika. Venäjällä, jossa kaikki kansankokoukset\novat olleet kielletyt, ei ole omaa nimitystäkään niille, vaan käytetään\nniistä englanninkielistä nimitystä miiting.\n\nMiitingiä pitivät kaikki mahdolliset kansankerrokset: koulupojat,\nsotamiehet, kasakat, kaikenlaatuiset ammattikunnat, palvelustytöt,\nvieläpä burjaatit ja kiinalaiset.\n\nBurjaatit toivoivat kokouksissaan, että heidät vapautettaisiin\nvenäläisistä poliiseista. Kiinalaisten kokous synnytti monessa pelkoa,\nsillä heitä oli paljon ja pelättiin heidän esittävän mahdottomia\nvaatimuksia. Palvelustytöt päättivät kokouksessaan, että heitä on\nkutsuttava arvonimellä barinja -- neiti.\n\nVenäjällä on ollut kahdenlaisia virkamiehiä: utshonni ja damoshni --\noppineita ja kotitekoisia. Eräässä kasakkakylässä päätettiin, että\ntämän jälkeen ei saisi olla muuta kuin damoshni -- kotitekoisia\nvirkamiehiä.\n\nKoulupojat ovat sodan aikana olleet Venäjällä tavallista huomatummassa\nasemassa, sen vuoksi, että kaikki hiukan vanhemmat miehet ovat olleet\nsodassa. Koulut olivat suljettuina toista viikkoa, ja pojat pitivät\nmiitingejä. Eräässä kokouksessa muudan kimnaasin ylemmän luokan oppilas\npuhui rajattoman innostuksen valtaamana siksi kun pyörtyi.\n\nKaupungin suurella paraatikentällä pidettiin yleisiä miitingejä, joissa\noli kaikkia kansankerroksia. Eri kansanryhmien edustajat pitivät kukin\nvuorostaan puheita. Joku puhuja sekaantui, niin että hänen toverinsa\nkävivät vetämässä hänet puhujalavalta alas. Yleensä olivat puheet\nteoreettisia, loppumattoman innostuksen täyttämiä.\n\nKasakat pitivät paraatia ja puheita. Satuin näkemään kasakkain\nkirkkoparaatin, pääkirkon, soborin edustalla. Joukkojen edessä\nkannettiin punaisia kankaita, joissa oli vallankumouksellisia\nlauselmia. -- Sivumennen mainiten näissä punaisissa kankaissa,\njoita pitkin päivää kaduilla kannettiin, oli venäjänkielen\noikeinkirjoituksessa pantu vallankumous toimeen; jer-kirjain oli\njätetty pois ja venäjän monien i-kirjaimien asemesta käytettiin vaan\nyhtä i:tä, samanlaista kuin meidän i:mme. -- Kirkosta tultua pantiin\nkasakat neliöön, upseerit pitivät heille vallankumouspuheita,\nsähkösanoma lähetettiin uudelle hallitukselle ja sitten hurrattiin.\nMinusta tuntuivat kuitenkin kasakkain hurraahuudot verrattain\nlaimeilta.\n\nSitten ryhdyttiin vallankumousta yksityiskohtaisesti toteuttamaan.\nEnsin pantiin kuvernööri viralta pois. -- Transbaikaliassa oli kauvan\nollut kuvernöörinä kenraaliluutnantti Kiashko. Hän nautti laajojen\nkansankerrosten suosiota, ja oli siitä kuuluisa, että hän oli yhtä\nkohtelias ja hyväntahtoinen lääninsä vaatimattomimmallekin asukkaalle.\nHän oli tullut muuanne siirretyksi muutamia kuukausia ennen\nvallankumousta. Kuvernöörin virkaa hoiti toistaiseksi Narishkin, joka\nsangen vähän nautti väestön suosiota. Hänet pantiin aluksi viralta pois\nja kun hän huonoihin vaatteisiin pukeutuneena yritti paikkakunnalta\npoistua, vangittiin hänet. Aluksi hän sai olla kotiarestissa kaupungin\npäähotellissa, mutta siirrettiin sitten päävahtiin.\n\nLäänin uusi kuvernööri Mustafim oli jo kauvan ollut tulossa Tchitahan.\nSattui niin hullusti, että kun hän lähti matkalleen Irkutskista, ei hän\nvielä tiennyt mitään vallankumouksesta, mutta kun hän tuli perille\nTchitahan, oli se jo tapahtunut. Hänelle oli kyllä lähetetty matkalle\nsähkösanomia, mutta jostain syystä ne eivät olleet tulleet hänen\nkäsiinsä. Kun hän tuli perille, oli paljon viranomaisia, sotaväkeä ja\nmuuta yleisöä häntä asemalla vastassa. Kokoontuneelle kansalle hän\nalkaa pitää puhetta, sanoo tulleensa keisarin käskyjä täyttämään,\naikovansa mitä ankarimmin noudattaa vanhaa järjestelmää j.n.e. Mutta\nhänen suureksi ihmeekseen kaikki nauravat hänelle vasten kasvoja.\nSitten mennään suureen sobranjaan -- vastaanottoon. Siellä käy samoin.\nHän alkaa pitää ohjelmapuhettaan, ja taas hänelle nauretaan. Mutta\nsilloin joku hyväntahtoinen ihminen vei hänet syrjään ja selitti mitä\noli tapahtunut.\n\nKun ei uudesta kuvernööristä tiedetty hyvää eikä pahaa, pantiin hän\nviralta pois ja sai lähteä, mihin tahtoi. Kuvernööriksi eli\nkomisaariksi uusi väliaikainen hallitus nimitti kaupungin valtuuston\npuheenjohtajan, vanhemman, arvokkaan herran.\n\nMelkein samoin kuin kuvernööri Mustafimille kävi kaupungin papeille.\nEnsimäisenä sunnuntaina vallankumouksen jälkeen alkoivat he lukea\ntavallisia rukouksia keisarillisen perheen puolesta, mutta kansan\nmurina ja naurahdukset ja vastaväitteet heidät keskeyttivät. Papit\njoutuivat niin hämille, etteivät tienneet mitä tehdä. Seuraavaksi\nsunnuntaiksi oli synoodilta tullut uudet rukouskaavat.\n\nKaupungissa oli hyväntahtoinen, ystävällinen ja venäläiseksi\nvirkamieheksi sangen vähän muodollinen poliisimestari. Aluksi sai hän\njäädä paikalleen, mutta erotettiin sitten kumminkin ja sijalle\nasetettiin muuan sotaväen kirjuri.\n\nVankilain tirehtööri erotettiin myös ja sijaan pantiin edellämainittu\ntiedemies Kusnetshoff. Sanottiin, että hänhän sen asian paraiten\nymmärtää, kun itsekin on istunut vankeudessa. Mutta muutamien päivien\nperästä oli hän saanut uudesta virastaan tarpeeksi ja palasi takaisin\ntyöpöytänsä ääreen kiviään tarkastelemaan.\n\nMuutamia muitakin virkamiehiä pantiin viralta pois, mutta yleensä\ntapahtui kaikki hyvin rauhallisesti, eikä järjestystä mikään häirinnyt.\nMuudan upseeri, joka oli tunnettu häjyydestään, piti sotamiehilleen\nvallankumouksellisen puheen ja huusi jokaiselle vastaan tulevalle\nsotamiehelle: terve toveri. Mutta ei se auttanut, päävahtiin hänet\nvietiin. Joku upseeri pakeni sairashuoneeseen. Eräs taas sanoi\nsotamiehilleen: minä olen ollut kova ja tyly, mutta ei se ole ollut\nyksin minun syyni, vaan vanhan järjestelmän. Jos haluatte, lähden pois,\nmutta jos siihen suostutte, niin koetetaan entistä paremmassa sovussa\ntulla toimeen. Siihen sotamiehet suostuivatkin.\n\nSuuri määrä santarmeja vietiin päävahtiin, josta niitä kumminkin\nvähitellen päästettiin vapaiksi.\n\nSitten tuli poliittisten vankien vuoro. Niitä on kaikkina aikoina tuotu\nSiperiaan suuret määrät, sodan aikana entistäänkin enemmän. Niitä\npäästettiin monet sadat vapaiksi. Useimmat perheet ottivat niitä\nluokseen joksikin aikaa asumaan, kunnes ehtivät saada asiansa\njärjestetyiksi. Toisille oli hankittava vaatteita. Monet olivat olleet\nniinkauvan vankeudessa, että olivat tulleet aroiksi eivätkä osanneet\nolla suuremmassa seurassa. Kello 8 aikaan on vankilassa iltatarkastus.\nSattui niin, että joku vapautettu vanki oli ystävällisessä seurassa,\nistuttiin runsaasti varustetun pöydän ääressä kirkkaasti valaistussa\nhuoneessa. Äkkiä tulee vieras -- vapautettu vanki levottomaksi,\nhajamieliseksi, hän ei voi ottaa osaa keskusteluun. On näet se aika,\njolloin hänen oli pitänyt asettua keskelle koppiaan seisomaan\nodottamaan tarkastusta. Monet kertovat kolkkoja kertomuksia\nkärsimyksistään, usein aivan syyttömästi kestämästään vainosta.\n\nErityistä huomiota herätti kuuluisan naisvangin Spiridonovan Tchitahan\nsaapuminen. Hän oli v. 1905 tehnyt murhayrityksen jotain kuvernööriä\nvastaan. Oli sitten tuomittu vankeuteen ja jo useita vuosia ollut\nNertshinskin suurissa vankiloissa. Nyt oli hänet vapautettu ja hänen\npaluunsa Venäjälle olikin kuin riemukulkua. Tchitassa oli muodostunut\nerityisiä toimikuntia kaikista kansankerroksista järjestämään hänen\nvastaanottoaan ja juhlia hänen kunniakseen.\n\nKun hän tuli Tchitahan, tuntui kuin olisi koko kaupunki ollut häntä\nvastassa. Tuhansittain riensi ihmisiä asemalle. Pari päivää häntä\njuhlittiin ennenkuin hän matkusti eteenpäin. Puheissaan hän kertoi\nkauheita muistojaan ja kokemuksiaan. Olimme kuulleet kertomuksia\nvankien kovista kohtaloista Venäjällä, mutta olimme kuvitelleet, että\nmeidän valistuneena aikana sellaiset eivät enää olleet mahdollisia\nVenäjälläkään. Mutta Spiridonovalta saimme kuulla, mitä kauheita\nseikkoja oli tapahtunut vielä viime vuosinakin. Hänet oli väkisin\nraiskattu, kasakat olivat huvikseen sammuttaneet palavat paperossinsa\nhänen paljaaseen ruumiiseensa, ja paljon muuta, jota ei sovi kertoa.\n\nKokonaiset junat vapautettuja poliittisia vankeja matkusti länteenpäin.\nSatuin kerran olemaan asemalla sellaisen junan lähtiessä. Juna oli\nääriään myöten täynnä väkeä, vaunut olivat punaisilla lipuilla\nkaunistetut, riemuiten, huutaen, laulaen ja meluten lähdettiin\nliikkeelle. Mutta oli siinä muunkinlaista, oli totisia, vakavia,\nkiusaantuneen näköisiä. Erityisesti kiinnittyi huomioni erääseen\nmieheen. Häntä oli tullut hänen tyttärensä hakemaan. Omituinen,\nsurullinen, kolkko totisuus kuvastui kummassakin. Isä tuntui niin\ntottumattomalta ihmisjoukossa, tytär koetti kaikessa auttaa isäänsä.\n\nValtiollisten vankien jälkeen tuli rikollisten vankien vuoro. Tchitassa\nyksistään niitä vapautettiin seitsemän, kahdeksan sataa. Niille\npidettiin kauniita puheita, selitettiin kuinka heidän oli rehellisen ja\nkunnollisen elämän kautta osoitettava ansaitsevansa sen luottamuksen,\nmikä heille oli osoitettu. Kaupunkilaisissa synnytti tuo vankien\nvapautus suurta pelkoa. Ei kukaan mielellään liikkunut illan tultua\nulkona. Kadun kulmissa seisoi oudon näköisiä miehiä puoleksi vangin\npuvussa vaatimassa rahaa ohikulkevilta. Rikoksia tapahtui runsaasti.\nMurhia sekä päivällä että yöllä, ryöstöjä vilkasliikkeisillä kaduilla.\nMutta sellaiset tapahtumat eivät ole siellä harvinaisia muinakaan\naikoina.\n\nYleensä on myönnettävä, että vallankumous tuli Tchitahan verrattain\nrauhallisesti. Ihmiset saivat tarpeekseen miitingeissä käymisestä,\nvirastot alkoivat toimia, koulupojat käydä koulua ja lukea läksyjään,\nsotamiehetkin alkoivat tehdä kunniata upseereilleen niinkuin ennenkin.\n\nVallankumous toi mukanaan monenlaisia paljastuksia. Muun muassa\nlöydettiin ja sanomalehdissä julkaistiin luettelot santarmien\nkätyreistä. Se oli pitkä lista ja sisälsi paljon yllätyksiä. Ei ollut\nsitä virastoa, sitä yhteiskunnallista ryhmää, jossa ei olisi ollut\npalkattua ilmiantajaa. Joka koulun opettajistossa ja koulupoikien\njoukossa, vapaamielisen sanomalehden toimituksessa, joka hotellissa,\nparturiliikkeessä. Tuskin oli sitä ihmistä, joka ei olisi huomannut,\nettä joku hänen lähemmistä tuttavistaan oli santarmien kirjoissa.\nSatuin minäkin tuntemaan erään. Hän oli entinen vallankumouksellinen,\noli sen vuoksi aikoinaan karannut Venäjältä ulkomaille, sitten ollut\nvuosikausia poliisin valvonnan alaisena. Hän oli mies mitä herttaisin.\nEi hänen likimmät ystävänsäkään voineet aavistaa, että hän kantoi\nsantarmeilta säännöllistä palkkaa. Kun vallankumous tuli, möi hän\nkahdessa päivässä kaiken omaisuutensa ja katosi perheineen kuin tina\ntuhkaan.\n\nEn malta olla tässä yhteydessä mainitsematta erästä seikkaa, joka\najallaan minua suuresti ilahdutti. Vallankumouksen jälkeen hetkeksi\nihanteelliset pyrkimykset kohosivat etualalle. Nyt oli toteutettava\nVenäjällä ne ihanat unelmat, joita lukemattomat ihmiset vuosikymmeniä\nolivat haaveksineet. Sanomalehdet sisälsivät kauniita kirjoituksia\nnäistä asioista. Muun muassa suunniteltiin kuinka sivistystä oli\nkohotettava kaikissa kansankerroksissa. Sopivana keinona neuvottiin\nhyvän kirjallisuuden lukemista. Sanomalehti lupasi esittää kaikkein\nparasta luettavaa maailman kirjallisuudesta. Ohjeeksi se alkoi julaista\nluetteloa sopivista teoksista ja lyhyen selostuksen niistä. Tässä\nluettelossa oli kolmantena meidän Kalevalamme.\n\n\n\n\nKOTIMATKA\n\n\nKun kävin jäähyväisillä ennen Tchitasta lähtöä eräässä tuttavassa\nperheessä, kysyi talon rouva: Mikä oli lyhyesti lausuttuna päävaikutus,\njonka olin saanut Siperiasta.\n\nMinä vastasin: \"Siperia on maa ilman runoutta.\"\n\nIlman runoutta on maa, jossa eivät linnut laula, jossa kukat eivät\ntuoksu ja naiset ovat ilman sydäntä. Loppumaton ikävä, ainainen pelko,\nhäjy mielivalta, virkamiehen oikku eivät ole runollisia. Ne ovat olleet\nSiperian elämälle määrääviä. Toiset ihmiset ovat tulleet tänne pakosta,\ntoiset ansaitsemaan rahaa. Kumpainenkaan ei ole runollista. Kumpikin\nnäistä on ikävöinyt pois. Hänen tunteittensa maa on ollut kaukana\ntuhansien peninkulmien päässä. Kansallisuuksien, kielten, murteiden\nsekotus ei ole runollinen. Ihmisten keskinäisissä suhteissa on ollut\njonkinlainen epäluulon perussävel ja se ei ole runollista. Siperia on\nuusi maa, ilman muistoja, ilman sankaritarinoita, ilman lapsuutta.\nSiperia on kuolevien kansojen maa, kansojen, jotka eivät itse tiedä\nsurra katoamistaan.\n\nJa vihdoin se on kauhean pakkasen maa. Ei, Siperiassa ei ole runoutta.\n\nJa kuitenkin. Siperialla on paljon viehätystä. Näin siellä paljon\nmerkillistä ja vielä enemmän jäi näkemättä. Siperian luonnossa on\npaljon suuruutta. Ja ennen kaikkea tapasin siellä paljon hyviä ja\nystävällisiä ihmisiä.\n\nTchitassa, kaupungin laidassa on pieni talo. Pimeän sokkeloisen\nporstuan perällä on siinä talossa pienen pieni huone. Siellä oli vaan\nkolme tuolia, jonkun täytyi istua sängyn laidalla. Ikkunaluukut olivat\nsuljetut ja heikko lamppu valaisi huonetta. Monena iltana kokoontui\nmeitä muutamia siihen huoneeseen. Me olimme eri kansallisuutta,\nmaailman eri ääriltä kotoisin. Me puhelimme maailman suurista\ntapahtumista, elämän tarkoitusperistä ja ihanteista. Me koetimme\narvostella tapahtumia puolueettomasti, koetimme nähdä totuutta kaiken\ntakana. Iloitsimme Romain Rollandin kirjeestä hänen \"rakkaille\nvihollisilleen\", iloitsimme belgialaisen papin puolueettomasta\narvostelusta, ihailimme hyvää ja jaloa, missä sitä ikinä näimme. Tuo\npikku huone ja siellä tarinoiva pieni seura kangastaa mielessäni\nparaimpien siperialaismuistojeni joukossa.\n\nKun vallankumous tuli, katkesi postiyhteys muun maailman kanssa. Kesti\npari viikkoa ja vähän ylikin, ennenkuin tietooni tuli, mitä Suomessa\noli tapahtunut. Aluksi saivat kaikenlaiset muut amnestin paitsi\nadministratiiviset. Poliittiset vangit vapautettiin kohta\nvallankumouksen ensi päivinä, sitten rikolliset vangit, mutta\nadministratiiviset unohtuivat. Siperiassa olevat kymmenet tuhannet\nbalttilaiset alkoivat jo haikeasti valittaa, ettei heitä kukaan\nmuistanut. Viimein tuli heidänkin vuoronsa. Irkutskista läksi niitä\nkokonaisia junia.\n\nMinulle vaan ei kuulunut mitään lähtölupaa. Kyllähän moni neuvoi ilman\nmuuta matkustamaan kotiin. Ja luultavasti olisin sen voinut tehdä\nkenenkään häiritsemättä. Mutta mieluummin tahdoin saada paperini\nviralliseen kuntoon. Viimein aloin sähköttää Suomeen ja Irkutskiin ja\nniin vihdoin tuli lupa. Kuvernöörin virastossa oli \"komisaari\" minulle\nystävällinen, puhui ranskaa, hän uskoi minut osastopäällikön, herra\nSamuraijeffin huostaan. Hän antoi minulle paperin ja käski menemään\npoliisikamariin. Siellä sattui olemaan kiinalaisten passinuudistus.\nJoka paikka oli kiinalaista tulvillaan täynnä. Sain tungeskella heidän\nkeskellään, eräs likainen raukka, jolla oli kauhea silmätauti, tahtoi\nväkisinkin nojautua minuun. Minulla oli täysi työ suojella itseäni\nhäneltä. Viimein poliisimestari \"natshalnik militsii\", jonka\nsatunnaisesti tunsin, huomasi minut, kuvernööri oli telefoneerannut\nhänelle minusta, hän käski toimittamaan minun paperini kuntoon. Ja niin\nsain vihdoinkin passini. Siinä sanotaan, että minä saan vapaasti\nmatkustaa ja oleskella kaikkialla koko Venäjän valtakunnassa.\n\nSeuraavana päivänä sattui herra Samuraijeff tulemaan kadulla vastaan,\nhän tuli kysymään olinko saanut passini, antoi kättä ja toivotti\nonnellista kotimatkaa.\n\nPoliisikamarista palatessani poikkesin pankkiin rahaa vaihtamaan. Tämän\nyhteydessä en malta olla pientä kuvaavaa juttua kertomatta. Olin\nlähtenyt kotoa k:lo 10 ja sanonut tulevani k:lo 12 kotiin, jolloin oli\ntapana juoda teetä sakuskan kanssa. Pääsin kotiin likemmä 2, aika oli\nmennyt vuoroa odotellessa. Tullessani oli talonväki aivan kauhuissaan.\nRouva oli valitellut: \"se on aina tullut silloin kun on sanonut, ei\nvielä milloinkaan ole ollut 12:n teeltä poissa. Varmaan joku on nähnyt\nkun hän pankissa vaihtoi tuhannen ruplan seteliä, on hänen ryöstänyt ja\nmurhannut.\" Rouva tahtoi hälyyttää kaikki Tchitan poliisit minua\netsimään. Pojat olivat rauhoittaneet äitiään. \"Odotetaan vielä yksi\ntunti, jollei hän sen kuluessa tule, niin sitten ilmoitetaan.\" -- Niinä\npäivinä tapahtui paljon ryöstöjä ja murhia Tchitassa.\n\nPassin saatuani valmistauduin lähtemään. Sanoin jäähyväiset\nherttaisille ystävilleni tohtori Lepinin ja tuomari Gerken perheille ja\nmuille tutuilleni. Tohtori Bergman oli jo vähän aikaisemmin saanut\nmuuttaa kotiinsa Irkutskiin. Koko elämäni ajan säilytän heidän\nmuistoaan kiitollisessa mielessä. Lujasti päätimme joskus vielä tavata\ntoisiamme. Ja niin läksin matkalle länttä kohti kevään koittaessa\nkylmään Siperiaan, ensimäisten kevätkukkien puhjetessa, ystävieni\nsaattamana, hyvillä eväillä varustamana 10 p:nä huhtikuuta.\n\nAluksi matkustin vain Irkutskiin, jossa aioin viipyä muutamia päiviä.\nBaikaljärven sivuutin nytkin illalla ja yöllä, joten siitä näin vaan\nvähän. Jää näkyi sen vielä peittävän. Irkutskiin tulin 32 tunnin\nrautatiematkan jälkeen varhain aamulla. Sikäläisiä ystäviä oli asemalla\nvastassa hilpeinä ja iloisina. Eräässä suhteessa tulin Irkutskiin\nkriitillisenä aikana -- Angara-joesta lähtivät jäät paraillaan. Hyväksi\nonneksi oli jäiden lähtö jo niin pitkälle edistynyt, että pääsi\nhöyrylaivalla jäiden välistä joen yli kulkemaan.\n\nIrkutskissa vietin muutamia miellyttäviä päiviä tuttavieni\ntanskalaisten Jensenien ja tohtori Bergmanin parissa, kävin\npääsiäiskirkossa ja varustauduin matkalle.\n\nPaikan saanti junassa tuotti vaikeuksia. Halusin paikkaa junassa ja\nvaunussa, joka menisi yhtämittaisesti Irkutskista Pietariin. Seisoin\npuolen päivää turhaan jonossa. Viimein neuvottiin minua kääntymään\nvälittäjän puoleen. Hän toimittikin minulle piletin ja tyytyi hyvin\nkohtuulliseen vaivanpalkkioon.\n\nHuhtikuun 16 p:nä läksin Irkutskista. Edellisenä yönä oli saatu\nponttooni-silta kuntoon Angaran yli. Aamun koitteessa läksin pitkälle\nkotimatkalleni.\n\nIloisemmalla ja valoisammalla mielellä kuljin nyt länttä kohti kuin\nmuutamia kuukausia sitten itäänpäin. Olin jo saavuttanut jonkunlaisen\ntottumuksen Venäjällä matkustamiseen. Joista oli jää lähtenyt. Lunta\noli vaan siellä täällä. Viheriä oras vaikutti, ettei erokaan tuntunut\nniin kolkolta kuin talvella. Metsiköissä kukkivat valkovuokot ja oli\nniitä asemilla myytävänä. Ilma oli miellyttävän keväinen.\n\nMatkaa kesti kaikkiaan vähän toista viikkoa, yhtämittaista matkaa yötä\nja päivää, aina vaan samaan ilmansuuntaan. Mutta ei matka pitkältä\ntuntunut. Alun pitäen oli siihen ajatukseen antautunut, että sitä niin\nkauvan kestäisi. Jouduimme piankin aikataulun ulkopuolelle. Matkustimme\nsen mukaan kuin meille mukavinta oli. Kun tuli sopiva ruoka-asema,\npysähdyimme sinne riittäväksi aikaa syömään. Illan suussa välistä\npysähdyimme jollekin asemalle tunniksi levähtämään. Kaikki\nmatkustavaiset nousivat vaunuista pois asemasillalle kävelemään ja se\ntuntui oikein miellyttävältä. Kerran sattui pienen aseman vieressä\nolemaan kirkasvesinen kevätpuro. Jotkut riensivät sinne peseytymään.\nJunan kuljettajat käsittivät tilanteen. Ilmoitettiin, että juna seisoo\npuoli tuntia ja kohta oli enin osa matkustavaisia puron partaalla.\nPesivät kätensä, kasvonsa, päänsä. Miehet heittivät takit päältään\npois. Vaatteita harjattiin, kenkiä puhdistettiin, naurettiin ja oltiin\niloisia. -- Shirookaja ruskaja natura.\n\nOlin kupeetoverikseni saanut nuoren kukoistavan, hienosti sivistyneen\nrouvan. Teimme tuttavuutta muiden vaunussa olevain kanssa. Viereisessä\nkupeessa matkusti nuori rigalainen pariskunta. Olivat olleet\nkarkotettuina. Teimme vierailukäyntejä toistemme luo. Toisella\npuolella asui kaksi venäläistä insinööriä. Minulla oli mukanani\nsuomalais-venäläinen tulkki. Se toista insinööreistä suuresti huvitti.\nJoka päivä tuli hän meidän kupeellemme ja lueskeli sitä pitkät ajat.\nAamulla osasi hän jo tervehtiä minua suomeksi ja sanoa joitakuita\nsanoja.\n\nMatka sujui täten hauskasti ja mukavasti, mutta tuli siihen kumminkin\nomituinen hankaluus. Oli pääsiäisviikko. Hyvin suuret määrät sotaväkeä\noli päästetty pääsiäiseksi lomalle kotiin ja oli heidän nyt palattava\nrintamalle. Jo kaukana Siperiassa oli joka asemalla suuret määrät\nsotamiehiä. Juna oli täynnä entisestään, mutta ei auttanut, heidän\ntäytyi päästä eteenpäin. Heitä tulvi joka paikka täpösen täyteen.\nMeidän vaunumme käytävä, samoinkuin muiden vaunujen, oli heitä\nahtamalla täynnä. Ahtautta lisäsi se, että heillä luonnollisesti oli\npaljon tavaraa, laatikoita ja kaikenlaisia kääröjä. Yöllä heitä makasi\nkaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa. Käytävän lattialla,\nkummallisissa asennoissa laatikkojen päällä, eteisen lattialla, vieläpä\nsillä sillalla, joka yhdistää kaksi vaunua toisiinsa, makasi kolme\nsotamiestä vieretysten. Muuten olivat sotamiehet siivoja ja\nhyväntapaisia, ei kukaan yrittänytkään tunkeutua meidän kupeihimme. Me\nkutsuimme heitä \"meidän sotamiehiksemme\", aamuin illoin tervehdimme\ntoisiamme, puhelimme keskenämme. -- Yksikin nuori siperialainen\nsotamies oli matkalla Tornioon. -- Asemilla he suojelivat meidän\nvaunuamme, estivät uusia tulokkaita sinne tunkeutumasta. Ainoa haitta\noli se, että käytävässä oli niin kauhean ahdasta, eikä vaunua voitu\npitää puhtaana. Provodnik -- vaununpalvelija sitä päätään pudistellen\naina valitteli.\n\nUsein mietin mielessäni, kuinka ihmeellisesti minun oli käynyt. Kun\nkotoa läksin oli koko perheeni kohtalo epätoivoinen. Itse menin\nepätietoista tulevaisuutta kohti. Vankilasta vankilaan kuljettuani\nodotti minua todenmukaisesti pitkä maamatka Siperian kauheassa\npakkasessa johonkin pikkukaupunkiin tai kylään elämään siellä maan\nkieltä taitamattomana raskaissa oloissa kukaties kuinka kauvan tai ehkä\nkokonaan sortumaan. Ihmeellisesti oli Jumala minua auttanut. Matkani\noli luonnistunut paremmin ja keveämmin kuin olin voinut toivoa, olin\nsaanut olla terveenä, olin tavannut ystävällisiä, hyviä ihmisiä, joista\nuseita tahdon pitää ystävinäni koko ikäni. Suuret maailman tapahtumat\nolivat suunnanneet minun perheeni vaiheet uusille, onnellisemmille\nurille.\n\nJumalalle olkoon kiitos hänen äärettömästä hyvyydestään.\n\nPietariin tulin maanantaina 23 p:nä huhtikuuta k:lo 11 ap. Otin ajurin\nja ajoin Suomen rautatieasemalle. Parin tunnin perästä läksin\nViipuriin, kotimaahan, Suomeen.\n\nViipurissa tapasin vaimoni ja vanhemman poikani, nuoremman poikani voin\nsulkea syliini vasta kymmenen kuukautta myöhemmin. Kun muutamia päiviä\nmyöhemmin tulin Sortavalaan, kaiken kaikkiaan kuljettuani rautatiellä\n14686 kilometriä, oli asemalla vieläkin enemmän ihmisiä, kuin minun\nmatkalle lähtiessäni.\n\n\n\n"]