[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGVJKZjKRO1Bk4bE7q_E3-z3nStkwNkbZgzP4cc7IpUQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1515,"Tschandala","Strindberg, August",1849,1912,"1515-strindberg-august-tschandala","1515__Strindberg_August__Tschandala",null,"romaani",[],[],"fi",1889,1916,31232,208329,false,54450,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Tschandala\" by August Strindberg is a novel written in the early 20th century. The story introduces the main character, Master Andreas Törner, a dejected university lecturer in Lund, Sweden, during a politically tumultuous time, as he navigates personal and external conflicts. The narrative explores themes of identity and societal constraints through Törner's relationships and experiences within his academic and domestic life.  At the start of the novel, Andreas Törner is grappling with the frustrations of his career and his personal aspirations, feeling trapped by royal mandates that prevent him from returning home for the summer. His interactions with students reveal the tensions of the period, compounded by a disastrous encounter with potential landlords for a summer rental, leading him to a peculiar and disconcerting situation at a mysterious estate. The arrival of a dubious estate manager and an odd aristocrat sets the stage for a series of revealing and unsettling events that foreshadow the unfolding conflicts in Törner's life. The rich, descriptive opening hints at Strindberg's critique of social structures and the complexities of human relationships. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Kouta, Aarni",227,"Historiallinen pienoisromaani sijoittuu 1600-luvun loppupuolen Skåneen, missä akateemikko Andreas Törner joutuu henkien taisteluun paikallisen Jensenin kanssa. Nietzscheläisiä vaikutteita saanut teos tutkii sivistyneen järjen ja alkukantaisemman viekkauden välistä kamppailua.","August Strindbergin 'Tschandala' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1515.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","TSCHANDALA\n\nKirj.\n\nAugust Strindberg\n\n\nSuomentanut\n\nAarni Kouta\n\n\n\n\n\nHelsingissä.\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nOppinut maisteri Andreas Törner istui kamarissaan\nristikkorakennuksessa Pienen Harmaaveljestenkadun varrella Lundissa\neräänä huhtikuun päivänä Kaarle XI:nnen hallituksen loppupuolella.\nHänen mielensä oli raskas. Äskettäin perustetun yliopiston\nylioppilaat, jotka enimmäkseen olivat tanskalaisia, joiden piti oppia\nruotsinkieltä ja ruotsalaisia tapoja, olivat tapansa mukaan panneet\ntoimeen meteleitä ja ilkivaltaisia kujeita, mutta menetelleet niin\nviisaasti, että syyllisiä ei voitu saada kiinni. Maisterille, joka\nei milloinkaan astunut kateederiin ottamatta esille takataskusta\nladattua ratsupistoolia, jonka hän painokkaasti asetti vesilasinsa\nviereen, oli tänään käynyt niin hullusti, että oli heti luennon\nalussa saanut istahtaa lattialle syystä, että tuoli oli säretty ja\nliimattu aivan heikosti jälleen kokoon. Tapaus ei ollut herättänyt\nminkäänmoista hilpeyttä, sen pahempi; sillä nyt ei ollut ketään,\njonka olisi voinut antaa kärsiä asian vuoksi, ja perin turha työ\nolisi ollut panna toimeen tutkimuksia syyllisen kiinni saamiseksi.\n\nMaisterin apea mieli oli myös hetki sitten saanut uutta virikettä;\nsillä nyt, kun lukukausi läheni loppuaan, oli hän toivonut saavansa\nviettää kesän Vexiössä, mistä hän oli kotoisin, mutta rehtori oli\njuuri äsken antanut hänelle tiedon kuninkaallisesta päätöksestä,\njonka mukaan hänen, katsoen siihen mielten kuohuun, mikä vallitsi\nvalloitetuissa maakunnissa, oli jäätävä maahan ja läsnä-olollaan\nkoetettava vaikuttaa taipumattomiin mieliin, seurustelulla ja\nsananvaihdolla tutustuttava väestön ajatustapaan ja työskenneltävä\n_yhtäläistymisen_ aikaansaamiseksi.\n\nEi ollut mikään helppo tehtävä hoitaa dosentinvirkaa tähän aikaan,\nja herättääkseen kunnioitusta ylioppilaissa oli rehtorilla tapana\nvalita paikkaan väkeviä ja urhoollisia miehiä, jotka tarpeen tullen\nsaattoivat käydä käsirysyyn kuuntelijakunnan kanssa, ja maisteri\nAndreas oli alkanut akateemisen uransa kädessä orapihlajakurikka,\njonka avulla hän puolessatoista tunnissa oli torjunut hyökkäyksen\nkateederia vastaan sillä seurauksella, että hänet ja kuusi\nylioppilasta oli vietävä sairashuoneelle. Hän oli kova mies, oli\nnuoruudessaan ollut sodassa, ottanut osaa Lundin taisteluun,\nja kasvoissaan hänellä oli monia naarmuja. Hänen opetusalaansa\nkuului politiikka ja ekonomia, johon viimeksi mainittuun aineeseen\nluettiin eläin- ja kasvi-oppi, talousoppi ja fysiikka. Nyt kun kesä\nläheni, ja kotikaipuu synnyinseudun kuusikkoihin alkoi vaivata\nhänen mieltään, mutta ei ollut mitään mahdollisuutta tyydyttää\ntätä kaipuuta, oli hän kuulustellut kesä-asuntoa rannikolta, missä\nhänellä olisi ollut tilaisuus kerätä kasveja ja hyönteisiä ja asua\njonkin suuremman metsän läheisyydessä perheensä kanssa, johon kuului\nvaimo ja kaksi lasta. Etukäteen hän oli kuitenkin päättänyt, että ei\nvuokraisi asuntoaan talonpojilta eikä kalastajilta, pitäen silmällä\npikkueläjien keskuudessa vallitsevaa kaunaa Ruotsia kohtaan, mutta\nhän oli tiedustellut kauppiailta, joilta teki ostoksensa, olisiko\njokin herrasperhe halukas luovuttamaan pari huonetta ja keittiön\ntarvittavine ulkohuoneineen, ja hän oli juuri rihkamakauppiaalta\nsaanut kuulla hyvästä paikasta, jonka omistajaa lähipäivinä\nodotettiin kaupunkiin.\n\nMaisteri Andreas ei ollut oikeastaan vaipuneena näihin\nkesämietteisiin istuessaan nahkatuolissaan ja poltellessaan\nhollantilaista kanasteria, kun hänen kamarinovelleen koputettiin.\nHänen lausuessaan hajamielisesti \"sisään!\" raotti ovea ensin ja\navasi sen sitten hetken kuluttua selki selälleen mustapintainen,\nkeskikokoinen mies, joka oli varakkaan porvarin tavoin puettuna, ja\niältään sangen nuori. Tulija mitteli nopeasti huonetta katseellaan,\nikäänkuin olisi etsinyt jotakin, tarkasteli kirjoituspöytää ja\nkirjahyllyjä ja kumarsi nöyrästi ja liehakoivasti maisterille, joka\nkehoitti hänen esittämään asiansa. Mutta mies ei tuntunut olevan\ntaipuvainen puhumaan niinkään vain muitta mutkitta, vaan kiemuroi ja\ntahtoi todennäköisesti houkutella toiselta jotakin esiin, johon olisi\nsaattanut vastata.\n\n-- Kuka olette? kysyi maisteri lopulta samalla sekä kärsimättömästi\nettä levottomasti.\n\n-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta tulen puhumaan asunnosta, joka\nolisi kesäksi vuokrattavissa, vastasi tuntematon, puoleksi tanskan- ja\npuoleksi ruotsinkielellä.\n\n-- Vai niin, sanoi maisteri tanskaa murtaen ollakseen kohtelias. Mitä\nteillä on tarjolla?\n\nNäytti siltä kuin tuntematon olisi punninnut vastaustaan ja\ntunnustellut, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä osua arkaan kohtaan.\n-- Minulla on linna! puhkesi hän vihdoin puhumaan.\n\nMaisteri nyrpisti nenäänsä.\n\n-- Nimittäin, jos sellaista halutaan. Rohkenenko muutoin kysyä, mitä\nherra tahtoo?\n\n-- Tahdon hyvän asunnon, jossa on puutarha...\n\n-- Sellainen on saatavissa, olen puutarhuri, puuttui tuntematon\npuheeseen.\n\nMaisterista hänen valkea ihonsa ei viitannut siihen, että hän olisi\nollut puutarhatyöntekijä, mutta mitäpä siitä.\n\n-- Oletteko omistaja, puuttui hän jälleen puheeseen.\n\n-- En ole, olen vain tilan hoitaja, mutta vapaaherratar istuu itse\nalhaalla vaunuissa, jos maisteri tahtoo vaivautua sinne.\n\nMaisterin tullessa alas, hieroi tuo niin sanottu vapaaherratar jo\nkauppaa maisterin vaimon kanssa, vapaaherratar istuen kuningatar\nKristiinan aikaisissa suurissa kuomuvaunuissa, joiden eteen oli\nvaljastettu kaksi hullunkurista hevosta, siloissa vapaaherrankruunut.\nJa ajuripenkillä istui mies puettuna papukaijanväriseen livreijaan,\nylenkatseellisesti virnistäen joka kerran kääntäessään katseensa\nherrasväkeen. Vapaaherratar oli hyvin omituisen näköinen, tavattoman\nmauton, mutta yllään viimeisen holhoushallituksen aikainen korupuku.\n\nKun mitään varsinaista sopimusta ei saattanut syntyä muutoin\nkuin asuntoa katselemalla, suostuivat maisteri ja hänen vaimonsa\nnousemaan vaunuihin ja ajamaan paikalle, joka oli peninkulman päässä\nkaupungista suuren valtatien varrella Landskronan ja Hälsingborgin\nvälillä.\n\nSeurueen ajaessa eteenpäin pitkin likaista tietä, oli maisteri\nTörnerillä tilaisuus lähemmin tarkastella tulevia isäntiään.\nVapaaherrattarella oli päivettynyt, pyöreä kissannaama, kalansilmät\nja huonot etuhampaat. Hän oli kuin vihannesmyyjätär tai puutarhurin\neukko, eikä hänessä ollut piirrettäkään, mikä olisi ilmaissut\nsivistystä. Puutarhurin, tai tilanhoitajan, kasvonilmeet vaihtuivat\njoka viides minutti. Hänen kalpeat kasvonsa olivat liian kalpeat\nollakseen pohjoismaalaisen, hänen suuret ruskeat silmänsä\nselkoselällään olevine silmäterineen olivat enimmäkseen maahan\nluotuina tai pälyivät sivuille. Hänen vaatteensa istuivat huonosti,\nniin että verkanuttu pisti esiin viitankauluksen alta, ja kaulan\nympärillä hänellä oli punainen kultakirjailtu samettihuivi, joka\nnäytti ikäänkuin messukasukasta tai jostakin patjasta leikatulta.\nHirvennahkaiset hansikkaat olivat nähtävästi liian suuret, ja riisui\nhän ne tavan takaa yltään ja veti käsiinsä jälleen, ikäänkuin ne\nolisivat häntä vaivanneet, ja kun ne kerran jäivät hänen polvelleen,\nhuomasi maisteri suuren timanttisormuksen hänen likaisessa,\nhoitamattomassa kädessään. Sormuksen kivi oli liian suuri ollakseen\noikea, vaikkakin se oli kiinnitetty oikeaan kultaan. Leveälierisessä\nhatussa oli kukonsulka, joka oli aivan aiheettomasti siihen pistetty,\nja tekotukka näytti ikäänkuin hevosen karvoista kyhätyltä.\n\nHetken vaiti-olon jälkeen katsoi vapaaherratar velvollisuudekseen\nolla miellyttävä, mutta kukaan ei voinut kuulla hänen sanojaan\nvaunujen kolinalta, ja maisteri näki vain hänen iljettävän hymynsä\nväikkyvän hänen mustien hampaittensa seuduilla, kuuli hänen ikäänkuin\nyövalvonnasta käheän äänensä ja tunsi hänen haaleat silmäyksensä\nitseensä tähdätyiksi. Hän olisi kernaasti katsonut ulos ikkunasta,\nmutta se oli hänelle liian matalalla, ja hän oli niin ahtaalle\npuristettuna vaununistuimessa vastapäätä tuota nelikymmenvuotiasta\nnaista, että oli pakotettu katsomaan tätä silmiin ja kasvojen\nilmeillä ilmaisemaan, että kuunteli tämän lavertelua. Maisema\nnäytti hävitetyltä ja autiolta molemmin puolin tietä; ajettiin\nohi linnanraunioiden, ja puoleksi palaneiden tuulimyllyjen\nrataslaitokset kuumottivat paljaina kirkasta kevätilmaa vasten.\nTarjolla olevat keskustelu-aiheet olivat sovun kannalta katsoen\nuhkaavia, ja senvuoksi turvauduttiin jälleen varmana pelastuskeinona\nvaikenemiseen. Tunnin kestäneen ajon jälkeen lähenivät vaunut suurta\npyökkimetsää, jota jatkui yli Landskronan ja Hälsingborgin välisen\npienen maanselänteenkin, ja vielä neljännestunnin matkaamisen jälkeen\nvaunut pysähtyivät korkean rautaportin eteen, joka oli kahden tukevan\nobeliskeilla, ja kuulilla koristetun kivipylvään varassa.\n\nSeurue astui vaunuista, ja vapaaherratar kilisti vanhaa pöytäkelloa.\nVastaukseksi kaikui kumea koiranhaukunta, joka nousi ikäänkuin maan\nalta, moninkertainen, kummallisen tukahutettu haukunta aivankuin se\nolisi kuulunut riistanajolta kaukaa metsästä. Tilanhoitaja kääntyi\npoispäin vaivautuneen näköisenä, mutta ajaja virnisteli peittelemättä\nikäänkuin hän olisi tehnyt jotakin pahaa. Vapaaherratar soitti vielä\nkerran, jolloin astui esille hullunkurinen, irstaan näköinen pikku\npoika; hän oli kuin murjaani, jonka oli vaikea pidättää nauruaan.\n\nMaisteri, joka jälleen kuuli tuon salaperäisen koiranulvonnan, otti\nvapauden tiedustaa montako koiraa talossa oli, johon vapaaherratar,\ntalon tavan mukaan, vastasi kysymyksellä:\n\n-- Ettekö pidä koirista?\n\n-- Minä inhoan koiria, vastasi maisteri.\n\n-- Sehän sopii mainiosti, meillä on vain yksi kahlekoira, joka on\naina kytkettynä, ja sitten yksi pienoinen, joka makaa sängyssä koko\npäivän, vastasi alati aulis vapaaherratar. Ajuri irvisteli nyt aivan\nhillittömästi, ja murjaanipoika oli sen näköinen kuin hänellä olisi\nollut sydämensuru.\n\nPortti oli tällävälin avattu, ja mustan kuusikujanteen läpi\nkuljettiin ylös linnaan. Se oli tumma sivurakennus, sangen\nyksinkertainen, ja tuntui siltä kuin sen aikoinaan olisi saattanut\nomistaa esimerkiksi joku ruununvouti. Mutta nurkkauksiin oli\nrakennettu lisää neljä ullakkokamaria, jotka toimittivat tornin\nvirkaa, ja rappeutuneitten portaitten eteen oli muurattu\ntyyliltään tuntematon veräjärakennus. Kaikki oli ränstyneen\nnäköistä; räystäskourut olivat hatarat, ja kalkki tippui pois\nmuureista. Jotkut ikkunan puitteet olivat maalatut vihreiksi,\ntoiset valkoisiksi, ikäänkuin väriä ei olisi ollut riittämiin\nsaakka, ja kellarikerrokseen oli umpimähkään puhkaistu ikkuna\nkeskelle ulkoseinämää, ja sen läpi saattoi nähdä höyläpenkin\npuusepäntyökaluineen. Kujanteen läpi oli kuljettu liassa, ja likaa\noli kasottain portin edustalla. Pihtipielet olivat likaiset, likaisia\nolivat ikkunanruudut, likainen portinlukko -- niin että maisteri\nkoetti kasvonilmeillä sanoa vaimolleen, että he kääntyisivät\ntakaisin. Mutta se oli nyt myöhäistä, eikä tahdottu loukata paikan\nhaltioita, ja kun portti vihdoinkin saatiin auki, sitten kun\navainta ensin oli puolisen tuntia etsitty, jouduttiin hirvittävään\neteiseen, jossa mädäntyneen lihan tai märkien koirien haju löyhkähti\ntulijoita vastaan. Ahtaat puuportaat, joita ei näköjään oltu pesty\nvuosikausiin, johtivat huoneistoon. Kaidepuu roikkui irrallaan, mutta\noli se siitä huolimatta päällystetty punaisella, vaskinastoilla\nkiinnitetyllä sametilla. Samettia riitti kuitenkin vain puolitiehen\nportaita. Viime kaistalla oli kaidepuu paljas, likaisenruskea,\njollakin kotitekoisella värillä voideltu, ja oli siihen jäänyt\npesemättömien käsien jälkiä.\n\nKun seurue oli ennättänyt yläkerroksen eteiseen, oli pakko kapuilla\nvärisankojen, oluttynnöreiden, laastilapioiden ja rautaromun yli --\npäästäkseen eteenpäin.\n\nMaisteri kuohahti suuttumuksesta ja tahtoi mennä matkoihinsa, mutta\nnyt seurasi yhtenä ryöppynä, anteeksipyyntöjä korjaustöitten ja\nsen semmoistenkin takia, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oltiin\nsuuressa, loistavassa salissa, joka ihan tulvehti auringonpaistetta,\nniin että maisterin mieli kirkastui, varsinkin kun hän näki eräälle\nparvekkeelle johtavan oven, mikä parveke muodosti suuren portin katon.\n\nSalin seinät olivat tammella laudoitetut miehen korkeudelta,\nkatto lehtikoristein kipsitetty ja maalauksin kaunistettu, ja\nvanhan lasikruunun tahkotut prismalasit heijastivat auringonsäteet\nsateenkaaren kaikissa väreissä suunnattoman suureen kamiinankupuun,\njota koristi rikkinäinen vaakuna. Sisustus ei vastannut upean huoneen\nkoristelua, ja muodosti sen etupäässä vajanaisessa kunnossa olevat\nsoittokoneet. Huojuva klaveeri, jossa oli harvassa kieliä, harppu,\njossa oli hamppupunontaa kielinä, luuttu, viulu, pasuuna huiskin\nhaiskin ympäri huonetta. Katalalla pöydällä oli kaksi puoliksi\ntyhjennettyä lasia, jotka olivat jättäneet renkaita jälkeensä;\nlasien lähettyvillä oli leivänkannikoita ja silavanhamaraa tähteenä\nateriasta, joka oli nautittu tuolla likaisella pöydänkulmalla.\n\nKalkki ja savi olivat tahrineet lattian, ja siellä täällä oli\nmultakokkareita, joissa oli puukenkien jälkiä. Mutta kaikkein\nvastenmielisimmäksi teki oleskelun huoneessa tuo läpitunkeva löyhkä,\njonka vertaista ei missään; sama astiain-pesuveden, likaisen\nliinavaatteen, vanhojen pukujen, mädäntyneen lihan ja märkien\nkoirien hajusekoitus, johon maisteri jo portaissa oli kiinnittänyt\nhuomionsa. Tuon pilaantuneen ilman miltei tukahuttamana hän aukaisi\nparvekkeen oven, ja antoi kesätuulen virrata sisään. Vapaaherratar,\njoka huomasi, miten vastenmielisen vaikutuksen talo teki, poistui nyt\nnoutaakseen lasin viiniä, ja tilanhoitaja, joka tunsi vapautuneensa\ntodistajista, laski kielensä valloilleen.\n\nTämän linnan oli rakennuttanut kuningas Kristian neljäs, hän\nkertoi, ja tässä salissa oli hän itse omassa kaikkeinkorkeimmassa\npersoonassaan asunut, minkä vuoksi sitä myös kuninkaansaliksi\nsanottiin. Vapaaherrattaren iso-isä oli ollut kuningas Kristianin\nhovimies ja saanut läänityksenä tämän linnan siihen kuuluvine\nkarjataloineen, mutta oli hänen tietysti maan valloituksen jälkeen\ntäytynyt luopua karjataloista. Vapaaherratar omisti nyt vain tämän\ntilan, mutta oli hänellä suuret korot; hän eli eristäytyneenä, eikä\nseurustellut milloinkaan naapurien kanssa senvuoksi, että ei voinut\nsuvaita tanskalaisia syystä, että hänen äitinsä oli ollut venakko --\ntai myöskin muista syistä, joita tilanhoitaja ei kuitenkaan voinut\nselittää; tarkoitus kuitenkin oli se, että tässä talossa ei kytenyt\nmitään ruotsalaisvihaa, päinvastoin. Tilanhoitaja itse ei ollut\nviihtynyt milloinkaan niin hyvin kuin Ruotsin herruudenalaisena, ja\nseudun tanskalaiset vihasivat häntä ja inhosivat häntä, minkä seikan\nsyitä hän ei kuitenkaan lähemmin tahtonut käydä selvittelemään.\n\nSittenkun oli katseltu huoneuston muut suojat, käännyttiin takaisin\nkuninkaansaliin, jonne vapaaherratar jo oli saapunut tuoden mukanaan\nviinikannun ja laseja. Viiniä laseihin kaadettaessa tilanhoitaja\nhiipi huomaamatta suuren kellon luo, joka seisoi seinää vasten,\nja vetäisi rihmasta, jolloin kello soitti italialaisen menuetin.\nSenjälkeen juotiin viini, mutta maisteri kääntyi poispäin ja\nsylkäisi omansa parvekkeelle tilanhoitajan kehuskellessa sitä\nväärentämättömäksi ja väittäessään, että oli tuottanut sen suoraan\nRanskasta, mitä seikkaa oli vaikea väittää valheeksi, huolimatta\nsiitä, että se maisteri Andreaksesta maistui mädältä omenalta.\n\nLyhyen keskustelun jälkeen huoneuston hinnasta, joka oli määrätty\nniin alhaiseksi, että siitä ei saattanut erimielisyyttä syntyä,\nnoustiin porrasta ylemmä katselemaan maisterin tulevaa lukukamaria.\nHämmästys oli suuri, kun kuljettiin ullakon läpi, joka oli täynnänsä\njos jonkinlaista sälyä, kirstuja, huonekaluja, rautaa, puukapineita,\nsavi-astioita, vaatteita, ryysyjä, särkyneitä laseja, ovi- ja\nikkunakamanoita, liuskakiviä, työkaluja, kutakin useampaa eri lajia\nja kaikki enemmän tai vähemmän vikaantuneita.\n\nHämmästys ei vähentynyt astuttaessa sisään tornikamareihin. Siellä\noli vaatekammioita, joissa oli pukuja Kustaa I:sen ja hänen\njälkeisiltä ajoiltaan, hattuja, tekotukkia, auringonvarjostimia,\nkirstuja, pyhäinjäännöslippaita, kirjoja ja papereita. Kun maisteri\noli nähnyt kolme huonetta ja halusi katsella neljättä, sanottiin\nhänelle, että siinä asui tilanhoitaja, eikä tiedetty, missä avain\noli. Kun senvuoksi sitten oli valittu yksi noista kolmesta saatavissa\nolevista huoneista siltä varalta, että kaupat syntyisi, mentiin\nalas puutarhaan. Se oli suuri maankaista, jossa kasvoi paljon\nhedelmäpuita ja paljon marjapensaita; maita reunustivat matalat\npuksipuupensaat, ja siellä oli runsaasti säleristikkokäytäviä,\nhuvimajoja ja nurmikoita. Keskellä puistoa oli karppilammikko,\njossa sanottiin olevan kaikenlaatuisia kaloja, vieläpä haukiakin,\nmikä tuntui maisterista jonkun verran uskomattomalta, kun siinä\nmyöskin oli karppeja ja rapuja. Ja keskellä lampea oli temppeli,\njohon johti silta. Täällä oli marmorisen suihkukaivon puolikas,\njonkun kuvapatsaan jalusta, särkynyt Delftinruukku, auringonkellon\nkappale. Kaikki oli rappeutuneen näköistä; puut olivat kasvaneet\nkiinni toisiinsa ja synnyttivät jo varjon, vaikkakaan lehdet eivät\nolleet vielä puhjenneet, käytävät olivat nurmettuneet, säleristikot\nlahonneet, ja kaikkialla rehoitti rikkaruohoa, kaikki oli\nmetsistynyttä. Mutta tilanhoitajalla oli vastaus valmiina kaikkiin\nvastaväitteisiin; huomautti aivan oikein, että puutarha ei ollut\nminkään näköinen, ennenkuin se oli muokattu ja laitettu kuntoon;\nettä talven lumi oli turmellut miltei kaikki, mutta että tänne nyt\nkeväällä tulisi kolme puutarhuria, ja silloin siitä toinen jälki\njäisi. Maisteri myönsi puheet oikeiksi, ja nähdessään kasvihuoneen,\njossa meloonit jo suikertelivat kaikenkaltaisten kukkaistaimien\nkeskessä ja kirveli kasvoi jo tuumankorkuisena, mieltyi hän paikkaan.\n\nKun puutarhan tarkastus oli päättynyt, noustiin kuninkaansaliin,\nmissä naisväki oli keskustellut yhtä ja toista keittiö-asioihin\nkuuluvista seikoista. Tilanhoitaja täytti viinilasit, ja nyt\notti vapaaherratar esille pienen arkun, josta hän veti ilmoille\nposetiivin, ja laskeutuessaan polvilleen sen eteen alkoi hän soittaa\nkuningatar Kristiinan kuuluisan baletin gavottia, jolla aikaa\ntilanhoitaja katosi.\n\nMaisteri ja hänen vaimonsa istuivat ja vaihtoivat keskenään katseita,\njoista kuvastui näiden eriskummallisten ihmisten herättämä ihmettely,\nja kuiskivat he keskenään huomautuksia kaiken näkemänsä ja kuulemansa\nsalaperäisen johdosta. Vapaaherratar, joka oli polvillaan liassa\nposetiivia vääntäen, puettuna kuin mustalainen, pesemättömänä,\nkampaamattomana, unohtaen asian, mikä oli tuonut vieraat tänne\nmaaseudulle, nakellen pohjaan laseja kuin juoppo -- tämä kaikki oli\nlievimmin sanottuna sangen epä-tavallista.\n\nHeidän istuessaan ja mietiskellessään tätä, astuu sisään pikku\nmurjaani kantaen likaisella liinalla peitettyä pöytää, jonka hän\nasettaa keskelle lattiaa ja latoo sen täyteen muutamia merkillisen\nnäköisiä esineitä, jonka jälkeen tilanhoitaja näyttäytyy yllään\nsilmänkääntäjän puku ja kädessään taikasauva.\n\nMaisteri luulee nyt joutuneensa hourujenhuoneeseen, mutta keskeyttää\nhänet näissä epäluuloissa tilanhoitaja, joka lörpöttelevässä\näänilajissa selittää, että hän, paitsi sitä että hoitaa tehtävänsä\ntalossa, on myöskin taikataituri ja on sellaisena vieraillut Europan\nsuurimmissa kaupungeissa onnistuen kaikkialla suunnattoman hyvin.\n\nVapaaherratar jatkaa uupumatta posetiivin vääntöä, ja hänen soittoaan\nsäestäen tilanhoitaja laulaa laulun Luxemburgin kreivistä, jonka\nluultiin olevan liitossa perkeleen ja myrkynsekoittajattarien kanssa.\nHänen muotonsa oli nyt kokonaan muuttunut, ja tuo nöyrä puutarhuri\nlauloi ja rehki ja rimpuili kuin villi, muljautteli silmiään ja\nnäytteli suuria valkeita hampaitaan.\n\n-- Hän on kuin paholainen itse, kuiskasi rouva Törner maisterille,\nja tahtoi lähteä, mutta maisteri, joka ei muutoin ollut arkalasta\nkotoisin, kehoitti pysymään sovussa isäntäväen kanssa, kun ei\nsaattanut tietää minkälaiseen taloon oli joutunut, hupsujen vaiko\nroistojen pariin.\n\nSitten tilanhoitaja vaihtaa naamaria ja muuttuu karkeita eleitä\ntehden rakastettavaksi silmänkääntäjäksi. Hän tahtoo lyödä vetoa\nmistä tahansa, että on osaava loihtia hatustaan esiin kannun kuumaa\nviiniä. Maisteri, joka osaa sen tempun ja monta vielä vaikeampaakin,\nei ole millänsäkään, on ihmettelevinään ja lyö vetoa. Viini\nvuotaa todellakin esiin, ja tilanhoitaja ylvästelee kuvitellulla\ntaitavuudellaan, vapaaherrattaren ihaillen taputtaessa käsiään.\n\nAurinko on tällä välin laskenut, ja ilta tekee tuloaan. Maisteri\npyytää saada joutua matkalle, jotta ehtisi ennen yötä kotia,\nja tilanhoitaja määrää todellakin hevoset valjastettaviksi.\nMutta odoteltaessa vaunujen ilmestymistä portaiden eteen, tekee\nsilmänkääntäjä tempun toisensa jälkeen, jok'ikinen mitä kehnointa\nlajia, jollaisia markkina-ilveilijöillä on tapana tarjoilla. Tunti\non kulunut, eivätkä vaunut ole vieläkään ajaneet portaiden eteen.\nSilloin maisteri suuttuu ja ilmaisee tahtovansa päästä matkalle,\nolipa hänen sitten vuokrattava vaunut vaikka lähimmästä kapakasta.\nHänen vaimonsa on istunut ja värjöttänyt vilusta, ja sairaalloinen\nkun hän on, alkaa hän epäillä, että heidät on houkuteltu satimeen.\nTilanhoitaja näyttelee ritaria, auttaa rouvan ylle päällystakin,\ntäyttää vielä kerran lasit, jota tehdessään hän vahingossa sattuu\nkietaisemaan käsivartensa vapaaherrattaren vyötäisille, joka tuntuu\nolevan päissään. On alkanut hämärtää, ja erotaan pääsemättä mihinkään\nvarmaan ratkaisuun huoneuston suhteen; maisteri on kuitenkin luvannut\nantaa vastauksen kahdeksan päivän kuluessa.\n\nPortaille kuuluu jälleen tuo maanalainen koiranhaukunta, ja kun\nmaisteri pysähtyy kuuntelemaan, saa hänet peräytymään pihamaalta\nkuuluva kirkaisu, jollaisen päästää säikähtynyt lapsi, kuoleva kettu,\ntai synnytystuskissa oleva nainen.\n\n-- Mitä se oli? kysyi hän kääntyen tilanhoitajan puoleen.\n\n-- Mikä niin? kysyi tämä, pysyen yhä uskollisena talon tavalle, joka\nvältti vastausta.\n\n-- Ettekö kuulleet kirkaisua?\n\n-- En.\n\nMaisteri tarttui tiukasti orapihlajakeppiinsä ja loi terävän katseen\nmieheen nähdäkseen valehteliko tämä. Ja sitten hän laskeutui alas.\nVaunut olivat portaiden edessä, ja tuo alati virnistelevä ajaja\nseisoi vieressä vaivoin hilliten naurunpurskahdusta, kun hän siinä\noli kuivailevinaan hevosia nuttunsa hihalla. Ja nyt maisteri näki,\nettä hevoset olivat pelkkää luuta ja nahkaa; että nahka, joka kerran\nmaailmassa oli ollut valkoinen, nyt oli miltei keltainen ja täynnä\nsuuria mustia, ruskeita, punakeltaisia täpliä, ja että niissä roikkui\nlikaa ihan kasapäässä.\n\nSittenkun tilanhoitajan suusta oli ihan virtanaan tullut vakuutuksia\nsiitä, että parempaa paikkaa he eivät voineet löytää kuin tämä\noli, eivät hiljaisempaa eivätkä halvempaa, lähtivät maisteri ja\nhänen vaimonsa ajamaan sieltä tiukasti päättäen, että eivät enää\nmilloinkaan jalallaan astuisi tähän taloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna maisteri Törner pistäytyi Lundin rihkamakauppiaan\nluo saadakseen joitakin luotettavia tietoja \"Bögely\" nimisestä\npaikasta, jota tämä oli suositellut. Rihkamakauppias hymyili ja\nmyönsi, että sen asukkaat olivat hiukan omituisia ja \"eristyneitä\",\nmutta hän lisäsi, että ei oltu milloinkaan kuultu mitään pahaa\nheistä. Mies oli mustalaissukua ja oli saanut ajurin paikan\nvapaaherrattaren luona, oli sitten kohonnut tilanhoitajaksi ja tullut\nlopulta hänen rakastajakseen. Vapaaherrattaren isä oli myöskin ollut\nmerkillinen mies ja käynyt puukengissä ja ryysyissä, ja hänen äitinsä\noli aika ajoittain ollut sekapäisenä, jota paitsi avioliitto oli\nollut onneton, ja olivat vanhemmat senvuoksi panneet testamenttiinsa\nsen ehdon, että tytär ei saanut mennä milloinkaan naimisiin;\npäinvastaisessa tapauksessa hän oli menettävä perintönsä.\n\nMaisteri katsoi nämä tiedot riittäviksi ja heitti välinpitämättömänä\nkoko asian sikseen, ikäänkuin se ei olisi häntä liikuttanut.\n\nMutta salaperäisyyden ja epätavallisuuden voimalla valtasi tuon\nsynkän talon näkö hänet jälleen, ja kun kevät toukokuun ensimmäisinä\npäivinä toden teolla saapui, eivätkä hänen yrityksensä löytää sopivaa\npaikkaa ottaneet onnistuakseen, teki hän ripeän päätöksen vuokrata\n\"Bögelyn\", mihin häntä kait enin houkutti muisto tuosta laajasta\nvanhasta puutarhasta, josta hän toivoi löytävänsä harvinaisia\nkasveja, mielenkiintoisia sekä hänen oppi-alansa taloustieteen että\n_materia medican_ kannalta.\n\nJa kun sitten haikarat olivat saapuneet ja satakieli alkoi laulaa,\notti maisteri omaisuutensa ja omaisensa myötänsä, läksi kaupungista\nja asettui asumaan tuohon salaperäiseen taloon.\n\nSiellä oli kaikki entisellään, ja kahdeksan päivää kului lattian\npesuun, lakaisemiseen ja järjestämiseen. Kaikki oli rappiolla;\nikkunoissa ei ollut hakoja ja monet ruudut olivat korvatut\nläkkilevyillä; ovet roikkuivat yhden saranan varassa, kaikki lukot\nolivat rikki, niin että maisterin täytyi nukkua lukitsemattomien\novien takana, mutta kun hän tiesi, että talon asukkaat olivat\nsävyisiä, hyvissä varoissa olevia ihmisiä, ei hän epäillyt mitään,\nvaan antoi huolimattomuuden jatkua, sittenkun oli turhaan uudistanut\npyyntönsä, että olisi lähetetty seppää noutamaan.\n\nNiillä kävelyillä, joita hän nyt teki kauniina kevätpäivinä\npuutarhassa, havaitsi hän kuitenkin monen monituista kertaa, ja\njuuri senkautta vahvistui siinä uskossaan, että hän tosin oli\ntekemisissä puolihupsun, mutta samalla valheellisen ihmisen kanssa.\nPäivä päivältä hän huomasi, että koirien luku kasvoi, niin että\nkahdeksan päivän kuluttua kahdeksan suurempaa ja pienempää koiraa\nkuljeskeli siellä, makaili portailla, haukkui aurinkoa, tuulta,\nvariksia, kaikkea, mikä joutui niiden näköpiiriin. Ja kaikki\nolivat nälkiintyneen näköisiä, niinkuin huonosti täytetyt elukat\nTheatrum Zoologicum'illa. Talon asukkaat olivat siis valhetelleet\nhäpeämättömästi, ja maisteri olisi joutunut vimmoihinsa, ellei Jensen\nolisi ollut niin myöntyväisen näköinen, ja muutoinkin kaikin tavoin\nkoettanut osoittautua rakastettavaksi.\n\nAsuinrakennuksen ja tallin erotti toisistaan takapiha, joka oli\nepäjärjestyksen loistonäyte. Siellä eläimet kuljeksivat sekaisin\nkuin Noakin arkissa, kaksi hiehoa, laihoja kuin marakatit, utareeton\nlehmä, kolme hevoskaakkia, kanoja, ankkoja, kalkkunoita. Ja käymälän\nkatolle, joka toiselta puolen rajoitti taloa, oli sisustettu\nkaniinitarha, joka oli ristikoilla varustettu, jotta se suojelisi\neläimiä koirilta.\n\nMutta vaikkakin Jensen ja vapaaherratar alati puhuivat rajattomasta\nrakkaudestaan eläimiin, eivät nämä kuitenkaan saaneet juuri mitään\nsyödäkseen; hevoset pureksivat kauratonta silppua, lehmät nuoleksivat\nseinillä olevaa sammalta ja hometta tai vetelivät alas oljenkorsia\nlahosta tallinkatosta, ja siipikarja tappeli sonnasta. Tallissa\nei ollut pahnoja, ja eläimet nukkuivat lannassaan. Kaiken tämän\nkurjuuden keskessä asteli kuitenkin kaksi riikinkukkoa ja näytteli\nprameuttaan kateellisille kalkkunoille, jotka olivat nopsia käymään\nnäiden kimppuun.\n\nMaisteri jatkaa tutkimuksiaan ja saapuu talon ulkoseinämän\nkellari-ikkunalle, jossa hän oli nähnyt höyläpenkin. Katsellessaan\nsiitä alas hän kohtasi ajajan iloisen virnistysnaaman ja taempana\nhämärissä toisen, punapartaisen.\n\n-- Mitä hittoja, onko teillä puusepänverstaskin täällä? kysyi\nmaisteri Andreas, ihmetellen sitä, että näki tuon livreijaan puetun\najajan seisovan siellä höylä hyökkäysasennossa.\n\n-- Mitäpäs ei tässä talossa olisi! vastaa Madsen kavalan näköisenä,\nmutta siitä ei tietysti kenelläkään saa olla aavistustakaan.\n\n-- Kuka sitten hoitaa maanviljelyksen ja eläimet?\n\n-- Iivanapa kait sen tekee.\n\n-- Kuka on Iivana?\n\n-- Tilanhoitajan veljeksi häntä väitetään.\n\n-- Tuoko pienoinen?\n\n-- Hänpä juuri.\n\n-- No, mutta eikö tilanhoitaja sitten ole maanviljelijä? kysyi\nmaisteri uudelleen, yhäkin ällistyneempänä tästä taloudenhoidosta,\njoka oli niin täynnänsä yllätyksiä.\n\n-- Tilanhoitajahan on kuulemma tuoliseppä, vastasi Madsen, ja\nkellarista kuului naurunhohotus.\n\nMaisteri ei tahtonut käydä tuttavalliseksi alustalaisten kanssa\neikä ruveta heidän rikostoverikseen, jonka vuoksi hän keskeytti\nkuulustelun ja läksi puutarhaan. Toukokuu oli jo pitkälle kulunut,\nmutta vielä ei ollut lapiokaan maassa käynyt. Rikkaruoho rehoitti\nkorkeana, ja Tussilago oli jo kukkinut ja tehnyt siementä.\nKasvihuoneeseen jouduttuaan hän näki meloonit siinä kuivuneina,\nja kyynäränkorkuinen rikkaruoho peitti kukkaintaimia. Maisteri,\njosta tuntui säälittävältä, että parin kuukauden työ tuhlattaisiin\ntäten tyhjiin, aukaisi oven ja astui sisään pelastaakseen mitä\npelastettavissa oli. Nyt vasta sinne sisään jouduttuaan hän huomasi,\nettä se ei ollut mikään muurattu kasvihuone, vaan maakuopan yli\nrakennettu, oljilla ja mullalla katettu lautavaja, jonka läpi tuuli\nja sade pääsivät vapaasti kulkemaan. Tosin siellä oli lämpöjohto\nja uuni, mutta kaikki tuntui pelkältä pilanteolta, ja lasit olivat\npoisotetut taimilavoista, jotka ammottivat siinä avonaisina ja\nhuonosti hoidettuina, eikä niihin oltu vielä siementäkään kylvetty.\n\nKuitenkin alkoi maisteri kitkeä huoneessa rikkaruohoa, mutta ei\nollut poiminut montakaan kortta, ennenkuin tunsi jonkin kylmän ja\nvastenmielisen koskettavan kaulaansa. Hän käännähti nopeasti astuen\naskelen syrjään, ja huomasi suuren mustan tarhakäärmeen, joka roikkui\nkatossa kieltään näytellen. Silmänräpäyksessä maisteri kohotti lapion\nsurmatakseen pedon, mutta kuuli samassa hätääntyneen rukoilevan äänen\novelta:\n\n-- Älkää, Herran nimessä, tappako tarhakäärmettäni!\n\nSe oli tilanhoitaja.\n\n-- Miksi en saa tappaa sitä? kysyi maisteri ihmeissään.\n\n-- Siksi, että tarhakäärme on pyhä eläin, joka tuottaa onnea.\n\n-- Ei ole enää olemassa pyhiä eläimiä, vastasi maisteri, joka\nsalaisesti kannatti Cartesiuksen filosofiaa. Mutta jos se muutoin\ntuottaisikin onnea, niin ei siitä ainakaan täällä näy jälkeäkään.\nMiksi ette ole kastelleet melooneja?\n\nTilanhoitaja mietti hetkisen, ja vastasi sitte:\n\n-- Ne ovat, nähkääs, erästä lajia, joka ei tarvitse vettä.\n\n-- Mikä se sellainen laji on?\n\n-- Ne ovat Haarlemin melooneja! vastasi tilanhoitaja, joka nyt oli\nsaanut aikaa vastauksen keksimiseen.\n\nMaisterin täytyi mielessään myöntää tietämättömyytensä tässä, eikä\nkyennyt vastaamaan.\n\nVasta kasvihuoneesta poistuttaessa hän huomasi, että tilanhoitaja\noli ajanut partansa, mikä oli paljastanut suuren huuliparin, joiden\nseuduilla moninaiset ilmeet värähtelivät. Sitäpaitsi hänen yllään\noli keltainen samettinuttu ja sininen kaulaliina, päässä omituinen\nlakki, jollaista tavallisesti vain hevoshuijarit käyttävät, ja siinä\nriikinkukonsulka, sekä jaloissa punaiset sukat ja päässä vaalea\ntekotukka. Oli vaikeata tuntea häntä.\n\nMaisteri kulki hänen kanssaan läpi puutarhan, osotti yltympäri\nvallitsevaa hävitystä ja kysyi, eikö alotettaisi jo pian muokata\nmaita.\n\nTietysti, ja hienoa täällä tehtäisiinkin, kunhan hän vain saisi sen\noikean puutarhurin Rosenborgista Kööpenhaminan tienoilta, mutta tämä\noli tätä nykyä muissa töissä.\n\nHe kapusivat juuri kahden pitkän puutarhapenkereen yli, ja niistä\npisti esiin ihan takiaisten ja tyräkkien keskessä muutamia korkeita,\nvihreitä varsia, jotka vetivät puoleensa maisterin huomion.\n\n-- Mitä kummia? Annatteko parsanne kasvaa vapaasti, puhkesi hän\npuhumaan. Ettekö viitsi mitenkään pitää huolta niistä?\n\nTilanhoitaja rummutti sormillaan leukaansa, työnsi esiin ylähuulensa\nnäyttääkseen rikkiviisaalta ja vastasi:\n\n-- Emme, tänä vuonna emme korjaa niistä satoa, sillä ne käyvät\nparemmiksi, kun saavat olla yhden kesän rauhassa.\n\n-- Niin, mutta olen kuullut, että ne käyvät puiseviksi, ellei niitä\nhoideta ja leikata lyhemmiksi, vastasi maisteri Andreas.\n\n-- No, olkoonpa niin, että kauempana pohjoisessa asian laita on\nsiten, tuumiskeli tilanhoitaja, mutta tässä pehmeässä maassa taas\nsaattaa olla toisin, vastasi tuo sananvelkaan milloinkaan jäämätön\nmies.\n\nJa niin he kulkivat edelleen. Kun oli päästy puutarhan läpi ja\njouduttu viljelysmaille, vartosi siellä uusi yllätys ällistynyttä\nmaisteria. Silmän kantamiin leveni tasainen pelto, jonka multa oli\nmitä ihaninta, mutta neljä viidesosaa siitä oli rikkaruohon vallassa\nolevaa kesantoa, jäännöksestä oli osa nurmena, yhdessä kaistassa\nhiukan vihantaa sekaviljaa, ja lopuksi Iivana äesti viimeistä tilkkua.\n\n-- Ettekö ole vielä kylväneet? uskalsi maisteri Andreas jälleen\nkysyä, tahtomatta kuitenkaan tehdä sitä soimaavassa äänilajissa.\n\n-- Emme, vastasi tilanhoitaja rivakasti opittuun tapaansa, mutta\nkäsittämättä tai kykenemättäkään keksimään uusia syitä. Emme, me\nkylvämme aina myöhään, sillä sitenhän voi olla varma siitä, että\nsiemenjyvät eivät jää maahan mätänemään.\n\n-- Mutta sepäs vasta eriskummallista! vastasi maisteri. Onko se jokin\nuusi menettelytapa?\n\n-- On, aivan ihka uusi.\n\nHe kävelivät edelleen pitkin viljavainioita ja pysähtyivät\nvihantarehupellon kohdalla. Siinä oli sekaisin ruista ja ohraa,\nohdaketta ja sikuria, nauriita ja herneitä, olipa päälle päätteeksi\nvielä purjolaukkaakin. Maisteri nauroi partaansa, mutta ei tahtonut\nkäydä suoraan asiaan.\n\n-- Missä olette oppineet maanviljelystä? hän kysyi jotakin kysyäkseen.\n\nSyntyi kiusallinen äänettömyys.\n\n-- Olen oppinut kreivi Bille-Brahen luona Fyenissä.\n\n-- Ja te viljelette tilaanne käyttämättä väkeä apuna?\n\n-- Viljelen sitä itse, ja Iivana viljelee myöskin, ja hän tekee\ntiukasti työtä, niin pieni kuin onkin.\n\n-- Kuka on Iivana? kysyi maisteri koetellakseen, miten pitkälle\ntilanhoitaja saattoi mennä typerässä julkeudessaan.\n\n-- Hän on köyhä torpanpoika Landskronan tienoilta, jota olen auttanut\neteenpäin, vastasi mustalainen.\n\nSamassa ajoi karhi ohitse, hyppelehtien eteenpäin kyntämättömällä\nmaalla, Iivanan istuessa sen päällä ohjakset niskassa ja täyttä\nkurkkua laulaen.\n\nMaisteri oli nähnyt kylliksi, mutta ei ollut onnistunut pääsemään\nperille siitä, millaisten ihmisten kanssa hän oli tekemisissä,\nolivatko he hupsuja vai roistoja tai kumpiakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä välin vapaaherratar katosi näkyvistä pariksi viikoksi; sanottiin\nhänen olevan sairaana, mikä ei kuitenkaan estänyt sitä, että hänen\nhuoneessaan soitettiin ja laulettiin puoleen yöhön saakka. Ja\nmaisteri pani merkille, että tilanhoitajan ei kuultu milloinkaan\nnousevan ullakkokamariinsa. Ja kun hän kerran päästäkseen asiasta\nperille kysyi Iivanalta, missä tilanhoitaja asui, osoitti tämä\nerästä ensi kerroksen ikkunaa, joka kuului juuri vapaaherrattaren\nasumukseen, ja johon käytiin aivan samasta eteisestä, joka johti\nmaisterin huoneustoon. Vapaaherrattaren asunnon ovi oli aina\nlukittu, ja maisterin tai jonkun hänen talouteensa kuuluvan henkilön\nkoputtaessa sille talonväkeä tavatakseen, raotettiin ovea vasta\nsuunnattoman pitkä-aikaisen kolkutuksen jälkeen, ja tiedot saatiin\novenraosta, koiralauman sisällä hurjasti melutessa. Ne, jotka olivat\nsattumalta kurkistaneet ovesta sisään, olivat nähneet vain jotakin\nsysimustaa ja tunteneet sietämättömän löyhkän sieraimissaan.\n\nEräänä päivänä, kun maisteri istui suuressa salissaan, kuulivat\nhe kukon kiekuvan huoneessa lukitun oven takana, joka johti\nvapaaherrattaren huoneeseen. Palvelijatar väitti, että hänkin oli\nkuullut vohlien määkivän ja tunturikyyhkysten kuhertelevan siellä\nsisällä, mutta kun tänne nyt kerran oli joutunut ja välikirja sitoi\nlokakuun ensi päivään, niin pidettiin tapana olla sekaantumatta\ntoisten asioihin, eikä tahdottu lähentelevillä tutkimisilla herättää\nepäluuloa eikä kaunaa.\n\nMaisteri Törnerin oli, huolimatta lupaavista aikeistaan tässä\nsuhteessa, kestettävä ankara taistelu uteliaisuuttaan vastaan.\nTutkimukseen kasvatettuna hän ei ollut milloinkaan tottunut\nkeskeyttämään tutkistelua, ennenkuin oli päässyt ytimeen, ja kaikki,\nmikä ensi näkemältä tuntui hänestä selittämättömältä, kiihoitti\nmitä suurimmassa määrässä hänen tutkimushaluaan. Niin kävi nyt\ntuon salaperäisen talon ja sen eriskummallisten asukkaittenkin\nsuhteen. Vapaaherratar, joka oli varakas, mutta piti likaisesta ja\nepämukavasta ympäristöstä; eläinten ystävä, joka kidutti eläimiään\nnälällä; mustalainen, joka oli tuoliseppä, hutilus, silmänkääntäjä,\npuutarhuri ja maanviljelijä, mutta ei osannut kiinnittää edes hakaa\nikkunaan, ei osannut tehdä temppuja eikä ymmärtänyt parsasta niin\nmitään tai tiennyt, milloin ruis oli kylvettävä; jonka jok'ikinen\nsana oli valhetta, joka kävi valhepuvussa ja muutti muotoa kahdesti\npäivässä -- tässä oli paljon pengottavaa ja paljon tutkistelun\naihetta. Kun hän torni-ikkunastaan näki yli pihan, puutarhan ja\nviljelysmaiden, ja kun hänen ikkunansa olivat sitäpaitsi ihan\nvapaaherrattaren yläpuolella, oli hänellä hyvä tilaisuus tehdä\nhavainnoita ja kuunnella, ja koskapa hänen tehtäväänsä osittain\nkuului tutustuminen kansan ajatustapaan, rauhoitti hän helposti\nomantunnonepäilynsä siitä, että täten nuuski toisten salaisuuksia,\nvarsinkin kun ei aikonut milloinkaan käyttää havaintojaan muuhun kuin\nomaksi huvikseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kesäkuun aamupäivähetkenä, jolloin aurinko oli korkealla\ntaivaalla ja kello saattoi olla yksitoista, lepäili maisteri Andreas\ntorni-ikkunansa luona piippua poltellen. Vapaaherrattaren puolella\noli ollut myrskyisä yö, sillä tilanhoitaja oli laulanut, soittanut\nja juopotellut aamupuolelle asti. Senjälkeen oli ollut hiljaista\ntähän saakka, nimittäin alaalla huoneustossa, mutta ei suinkaan\ntakapihalla. Hevoset tömistelivät jalkojaan nälästä tallissa ja\npureksivat seimiään, lehmä mylvi, vuohet määkivät, kukot kiekuivat,\nkalkkunat kaakottivat ja riikinkukot kirkuivat kuin riivatut, ja tätä\nmenoa ne olivat pitäneet kuusi tuntia, aina auringonnoususta saakka.\n\nViimein avautuu ikkuna, ja tilanhoitajan musta kananvarastukka\npistää esiin, ja hetkistä myöhemmin ilmestyy hänen keltainen\nnuttunsa pihamaalle. Hän aukaisee ensin pienen luukun kanoille,\njotka syöksyvät vimmattua vauhtia ulos ja niin innoissaan aurinkoa\nimehtimään, että tarkertuvat parittain kiinni luukkuun, jonka\njälkeen ne valloittavat tunkion. Sitten tulevat ankat lyllerrellen,\nhuuhtelevat kaulaansa ruskealla nesteellä, jota on kerääntynyt\npyöränjälkiin, ja alkavat sitten piirittää tunkiota, josta\nkarkoittavat kanat puremalla niitä pyrstöön. Riikinkukot katselevat\nhetkisen ylväinä, kuinka ankat tekevät puhdasta jälkeä; käyvät sitten\nrynnäkköön tunkiota vastaan, huiskivat ankkojen nokkia pitkillä\npyrstösulillaan, ja iskevät petolinnunnokkansa niiden niskaan.\n\nVallattuaan aseman tunkion huipulla ne nostavat lippunsa,\npyörähtelevät ympäri voitonriemussa, läjähytellen suklaanvärisillä\nalussiivillään, ja päästelevät kuin torventoitotuksia haastaakseen\nkalkkunoita kaksintaisteluun. Nämä eivät vitkastele, ja kaksi\nkukkoa taivuttaa niskan taapäin selkää vasten, pumppuaa punaista\nverta rintakupuun, virittää siivet kilpinä kupeille ja juoksee ylös\npehmeälle vallille. Mutta ne pääsevät vain vaivalla kääntymään, ja\nne suuntaavat hyökkäyksensä sivulta siivin ja kannuksin, ja kun\nriikinkukot eivät pysty pitämään puoliaan, kahahtavat ne kappaleen\nmatkan lentoon, jättämättä kuitenkaan tunkiota.\n\nTilanhoitaja, joka nyt on laskenut ulos hevoset, tarttuu ruoskaan,\nja pakottaa kalkkunat kuuliaisuuteen muutamilla hyvin tähdätyillä\niskuilla niiden kaulapusseihin.\n\nHevoset kuleksivat ympäri ja nuuskivat oljenkorsia löytämättä\nmitään. Lehmä astuu ulos ja paneutuu heti maata. Vuohet kaluavat\nkäymälänovea, joka on kyhätty kokoon kuorimattomista pyökkirimoista,\nja koko takapiha vilisee nyt eläimistä.\n\nTilanhoitaja ottaa viikatteen maasta ja lähtee vainioille, ja\nmaisteri näkee, kuinka hän kaataa keskenkasvuista ruista, kunnes on\nniittänyt pienen auman joka kuormataan rattaille; Iivana, joka on\nsaapunut sinne, antaa apunsa ajamalla sen takapihalle. Nytpä alkaa\nelämä! Hevoset pureksivat ja tappelevat, lehmä nousee makuulta, ja\nvuohet nousevat takajaloille ja nyhtävät alas rattailta minkä suinkin\nsaavat.\n\nSillä välin tilanhoitaja nousee käymälänkatolle, vieden sylyyllisen\nvihantaa kaniineille, jonka jälkeen hän heittäytyy selälleen\nauringonpaisteeseen ruoska kädessään, ja läimäyttelee sillä eläinten\npäitten ylitse niiden liian kiukkuisesti tapellessa.\n\nSitten vapaaherratar tulee ulos yllään taivaansininen hame,\npaljaassa kaulassaan meripihkasta tehty kaulakoriste, jalassa\npuukengät ja kantaa pesu-astiaa, johon hän aikoo lypsää. Hän ei\nole sukinut hiuksiaan, eikä pessyt itseään ja kynsii tavan takaa\npäätään, ikäänkuin hänen olisi selviteltävä pulmallisia ajatuksia.\nLehmä potkii, eikä maitoa heru pisaraakaan, mutta lypsettävä se on\nkuitenkin, ja kun vapaaherratar lausuu ihmetyksensä siitä, ettei asia\nota luontuakseen, vastaa tilanhoitaja ärtyisästi makuupaikaltaan,\nettä \"lehmä varmaan on poikimassa\", eikä voi silloin antaa maitoa.\nVapaaherratar tutkii pintapuolisesti asiaa, mutta ei voi päästä\nmihinkään varmuuteen. Sitten pihamaalla käy jälleen äänettömäksi, ja\ntilanhoitaja vaipuu uneen katolla ruoska kädessään.\n\nMaisteri, jonka alapuolella nukkuva suoraan oli, saattoi nyt\ntarkastaa tämän kasvoja, joita valveilla oleva tahto ei hallinnut.\nNiiden piirteet olivat kalmankalpeat, viivat hurjia, jotka näyttivät\nsisäisesti sotivan keskenään, niissä oli syviä ryppyjä, ikäänkuin\npaheiden ja intohimojen uurtamia, ja luomien alta kuvastuivat\nsuuret silmämunat, jotka vielä kätkössäänkin näyttivät tahtovan\npeittää katseen rauhattomuutta. Kaniinit hiipivät nukkuvan\nympärille, nuuskivat häntä ja kiitivät senjälkeen takaisin muutamien\nlaudanpätkien alle; tulivat jälleen esille, nuuskivat vaatteita ja\nnyrpistivät nokkaansa; liipottivat korviaan ja vetivät ne kokoon\nkuullessaan tuon sikahumalaisen unessa ähkyvän.\n\nNiin pitkälle maisteri oli miehen tutkimisessa päässyt, että\nuskoi olettamuksensa perustelluksi pitäessään häntä suurena\nvalehtelijana ja varasluonteena. Kaikki tiedot, joita maisteri\noli antanut puutarhan hoidosta ja maanviljelyksestä, tilanhoitaja\noli ottanut varteen, mutta myöntämättä, ketä hänen tuli niistä\nkiittää, ja kiitosta lausumattakaan. Siten hän oli sekä kastellut\nettä leikellyt meloonit maisterin neuvon mukaan, mutta kerskui\njälestäpäin viisaudellaan. Samoin hän oli eräänä päivänä leikannut\nparsan lyhyemmäksi ja näyttänyt voitonriemusta säteillen maisterille,\nkuinka hän osasi viljellä parsaa. Maisteri ei ollut tapansa mukaan\nollut millänsäkään, mutta miettinyt mielessään, kuinka mustalainen,\njoka luulotteli olevansa niin ovela, saattoi olla kyllin tuhma\nuskoakseen, että toinen ei voinut muistaa eikä ymmärtää asiaa.\nToiselta puolen tilanhoitaja oli osoittanut maisterille koiramaista\nuskollisuutta, jollaista osoitetaan ihmiselle, jolta otetaan vastaan\nlahjoja; jota rankaisematta saa peijata, ja jonka oletetaan sangen\nsuuressa määrässä olevan epä-itsekkään ja rehellisen. Mustalainen\nrakasti häntä, niin hän ainakin vakuutti, ja kunnioitti häntä kuin\ntiedoiltaan korkeampata olentoa, joka runsain käsin sirotteli\nympärilleen valistusta, minkä saattoi lyödä rahaksi taloudellisten\netujen muodossa. Kasvaneena pelkkien maankuleksijain keskuudessa,\ntaipui hän ihmisen edessä, jonka hän ei uskonut voivan valehdella,\nmutta hänen ihailussaan oli jonkun verran sääliä tuota ihmistä\nkohtaan, jolla ei ollut kylliksi älyä huomatakseen toisen petosta.\nJa pysyen varasluonteelleen uskollisena hän ei voinut olla\npettämättä epä-itsekästä hyväntekijäänsä ja ystäväänsä. Niinpä\nmaisteri oli huomannut, että viini, jota tilanhoitaja kerskui\ntuottaneensa Ranskasta, oli aivan yksinkertaisesti omenaviiniä,\njota hän itse pusersi mädistä hedelmistä -- mädistä senvuoksi,\nettä niistä erkani paksu ruskea mehu, joka muistutti espanjalaista\nAlicantea, jota hän luuli ranskalaiseksi viiniksi. Kun maisteri oli\npyytänyt tilanhoitajan ostamaan hänelle ruokavaroja, toi tämä aina\npilaantunutta tavaraa korkeimmasta hinnasta. Saadakseen luvan poimia\njoitakin lehtiä persiljasta, jota kasvoi puolivillinä puutarhan\nrikkaruohon seassa, hän sai maksaa siitä kolme kertaa suuremman\nhinnan kuin Lundin torilla. Ja kun lisäksi tuli joukko pikkuasioita,\njoita tilanhoitaja välikirjassa oli sitoutunut suorittamaan,\nmutta joista keinotteli itsensä vapaaksi -- niin katsoi maisteri\nitsellään olevan kylliksi aineksia miestä arvostellakseen. Mutta\nhän ei suuttunut raukkaan. Tuntiessaan vallitsevien olosuhteitten\nmuodostaman pakon, minkä alaisena ihmisluonto oli, ja kasvatuksen,\nrotujyrkkyyden sekä kansalliset omituisuudet, iloitsi hän vain\nvoidessaan nähdä näytelmän pariasta, joka oli saavuttanut eräänlaisen\naseman yhteiskunnassa, ja köyhyydestä kavunnut hyvinvointiin sekä\nyhtynyt, kuten väitettiin, vanhan aatelissuvun erääseen haaraan.\n\nNo niin, kun maisteri oli syönyt päivällistä kello kaksitoista ja\npalasi jälleen tornikamariinsa, makasi tilanhoitaja vielä kaikessa\nrauhassa kaniinien joukossa sekä nukkui. Melusta, joka syntyi\nmaisterin käsitellessä ikkunaa, hän heräsi, hieroi silmiään, huusi\nIivanaa ja määräsi, että kaikki hevoset olivat valjastettavat jyrän\neteen. Sitten hän hyppäsi alas katolta, otti siemenjyväsäkin ja läksi\nvainiolle.\n\nMaisteri katseli hetken tuota hullunkurista näytelmää, kuinka\nmustalainen keltaisessa nutussaan kulki kylväen kyntämättömään\nmaahan, jonka Iivana oli äestänyt niin, että ohdakkeet olivat\njuurineen päivineen nousseet ilmaan. Hän kulki arvokkain askelin ja\nteki suuria silmänkääntäjä-eleitä kädellään viskatessaan siementä\nmaahan, jonka ohella hänen huulensa liikahtelivat ikäänkuin hän\nolisi lausuillut jotakin. Käveltyään puoli tuntia hän lopetti\ntyönsä, ikäänkuin olisi väsynyt; vihelsi Iivanaa, joka ajoi\nesiin kolmivaljakon vetämän jyrän; kiepsahti istuimelle, tarttui\nohjaksiin ja ruoskaan sekä lyödä läimäytti hevosia. Sitä kelpasi\nkatsella. Mustalainen jyrällä päässään riikinkukonsulalla koristettu\nbrabantilaishattu, hevoset laihoja kuin luurangot ja välkkyvissä\nsiloissa, joissa loistavat vapaaherralliset kruunut ja töyhdöt --\nsillä talossa ei ollut muuta kuin yhdet silat -- ja kolmivaljakko\ntäyttä laukkaa laahaten jyrää perässään kuin tykkivaunuja taisteluun\najaessaan. Neljännestunnissa työ oli valmis.\n\nSiis juuri vähää ennen juhannusta hän kylvi kaksi vakkaa kauroja\nkyntämättömään maahan.\n\nTämän ponnistuksen jälkeen hän meni keskellä lammikkoa olevaan\nhuvimajaan ja tilasi kannun olutta. Sitä hän härppi kolme tuntia\nkarppeja katsellen. Senjälkeen hän komentaa esiin ratsuhevosen ja\nlaskee nelistäen alas merenrannikkoa kohti.\n\nEhtoisin, kun aurinko läheni laskuaan ja maisteri oli syönyt\nillallisen, hän läksi tavallisesti puutarhaan, yksikseen, sillä\nhänen vaimonsa oli alituisesti sairaana ja lapset pantiin aikaisin\nvuoteesen. Käyskentely umpeen kasvaneessa, likaisessa puutarhassa\noli hänestä kiusallista, ja ainoa puhdas ja kuiva paikka, missä hän\nsaattoi oleskella, oli lammikon huvimaja. Siellä hän oli koettanut\npyydystää hauensiimalla kokonaisen kuukauden noita mainituita haukia,\nkunnes Iivana sattui eräänä päivänä lörpöttelemään ja kertomaan, että\nlammessa ei ollut milloinkaan ollut haukia eikä rapujakaan, mikä ei\ntehnyt kuitenkaan mitään erikoista vaikutusta maisteriin, hän kun nyt\ntiesi mikä tilanhoitaja oli miehiään.\n\nHänen siinä istuessaan ja kuunnellessaan satakielen säveliä\nviinimarjapensaissa, ja tuntiessaan ympäristön hävityksen, ikävyyden\nja sietämättömän likaisuuden painostavan mieltään, kuuli hän aivan\nlähettyviltä meluisan laulun, joka läheni erään vaahterakujan\npimeästä syvyydestä, kunnes tilanhoitajan keltainen nuttu näyttäikse\nauringonlaskun punervassa valossa.\n\n-- Ma Luxemburgin kreivin oon, traralalala, lalalala! hän lauloi\ntäyttä kurkkua ja tervehti hovimiehen sirolla tavalla, vaikkakin\nliioitellusti ja mauttomasti. Hänen naamansa oli ihan valkea,\nikäänkuin olisi ollut suuremmassa tappelussa; silmät pyörivät ja\nsyytivät tulta, ja hänen huulensa olivat sinisenmustat. Hänen\njälessään kulki Iivana hovipojaksi puettuna, kupeellaan miekka,\nkantaen tarjotinta, jolla oli viiniruukku ja vihreänkeltaisia laseja.\n\nMaisteri katseli tuskaisena tuota hirvittävää viiniä ja likaisia\nlaseja, mutta ei tahtonut eikä tohtinut kieltäytyä tarjouksesta.\n\nTilanhoitaja näytti olevan kiihdyksissään ja sangen humalassa. Ensin\nhän rupesi puhumaan ylimielisesti ja äänekkäästi:\n\nTäällä maisteri käy ikävissään, mutta nyt saapuu puutarhuri pian\nKristiansborgista, ja silloin täällä alkaa toinen leikki! Hän on\nkoko Pohjolan kolmen valtakunnan parhain puutarhuri, ja hän saa sata\ntaaleria kuussa palkkaa, paitsi vapaata ylöspitoa! laverteli hän.\n\n-- Mutta sanokaahan minulle nyt -- puuttui maisteri Andreas puheeseen\n-- eikö näillä seuduilla ole yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi\nseurustella?\n\n-- Ei niin ainoatakaan, vakuutti mustalainen. Pahinta roskaväkeä,\njoka sorkka! Ja mielettömimpiä ruotsinvihaajia! Niiden pariin älkää,\nmaisteri, toden totta ruvetko, uskokaa minua, minä olen ystävänne,\nsillä minä olen niin sanoakseni tavallani myöskin ruotsalainen! Sillä\niso-äitini oli ruotsalainen, ja isoisäni oli ranskalainen -- ja\nranskalaiset ovat maailman etevin kansa. Ja minä tunnen itsestäni,\nettä olen ranskalaissyntyinen ja että suonissani on ruotsalaista\nverta, ja minä vihaan Tanskan kansaa, minä vihaan sitä! hän huusi\nja nousi silmät veristävinä. Mutta kyllä he sitten vihaavat myöskin\nminua! Olkaa varma siitä! lisäsi hän vakaumuksella ja ääni sähisten.\n\nIivana, joka oli palannut takaisin tuoden mukanaan hopeisen\ntarjoilu-astian, oli asettanut sen pöydälle ja istuutunut senjälkeen.\nKun tilanhoitaja näki sen, kohotti hän kätensä ja antoi pojalle\nsellaisen korvapuustin, että tämä ponnahti ylös penkiltä.\n\n-- Seiso siinä, senkin koira! ulisi hän, kun Iivana aikoi mennä\nmatkoihinsa. Seiso siinä ja pitele kiinni kannusta.\n\nMaisteri oli päättänyt antaa mustalaisen kerrankin ilmaista\nsalaisuuksiaan, mutta poistaakseen tämän mahdollisia epäluuloja hän\nkävi hyväksyväiseksi ja osanottavaiseksi, heitti merkityksettömän,\nmutta rohkaisevan sanan ja tekeytyi ennen kaikkea tarkkaavaiseksi\nkuuntelijaksi, kiitolliseksi oppilaaksi, joka hartaasti kallisti\nkorvansa tuon paljon kokeneen verrattomalle viisaudelle.\n\n-- _Maxima debetur pueris reverentia_, se on: lapset ovat velvollisia\nkohtelemaan meitä vanhempia suurimmalla kunnioituksella, hän lausui\ntukeakseen sitä häpeällistä tapaa, jolla mustalainen kohteli veljeään.\n\nMustalainen meni ansaan, ja heidän tyhjennettyään vielä lasin, hän\nkävi avosydämiseksi.\n\n-- Nähkääppäs maisteri, olen syntyperältäni alhainen, mutta minulla\non kykyä, ja sitä ihmiset eivät voi sietää. Olin tuolisepänsälli\nKööpenhaminassa, ja ollessani seitsentoistavuotias, olin ammattini\ntaitavin mies. Mutta olin liian nuori saadakseni porvari-oikeuksia.\nJa kun siitä huolimatta avasin verstaan, niin tuli poliisi ja\nammatinvanhin ja tahtoivat sulkea sen, mutta silloin vimmastuin ja\nviskasin ulos joka sorkan; tartuin toiseen ja iskin toista hänellä,\nkunnes vahti tuli ja pisti minut putkaan. Nyt he luulivat, että olin\njuuttunut kiinni, mutta minäpä olin ovelampi -- sillä menin kuninkaan\nneuvostoon, menin kuninkaan itsensä tykö, ja poliisi ja ammatinvanhin\nsaivat pitkän nokan; mutta minut vapautettiin! Ja siitä hetkestä\nsaakka poliisi vihaa minua, mutta ei mahda minulle mitään; ei\nyksikään ihminen maan päällä voi hiuskarvaakaan päästäni koukistaa,\nja ken sitä yrittääkin, hän on kuoleman oma! Olen istunut vankilassa,\nmyönnän sen, mutta en ole milloinkaan ollut rikoksentekijä, en\nmilloinkaan! Ja te, joka olette kunnon mies, uskokaa minua! Pidän\nteistä kuin veljestä, kuin ystävästä! Minä rakastan teitä, sillä\nte olette ensimmäinen ihminen, joka on inhimillisesti kohdellut\nminua. Te ette tiedä, kuinka ilkeitä naapurini ovat olleet siitä\nhetkestä saakka kuin tälle paikkakunnalle tulin! Pelkkää ilkeyttä ja\nkiusantekoa; milloin he särkevät aidat ja laskevat elukkansa tänne,\nmilloin varastavat kuin korpit, milloin asettavat kiviä hevosteni\ntielle, niin että ne tärvelevät itsensä, enkä minä ole tehnyt heille\nmilloinkaan muuta kuin hyvää! Oi, olen korotta lainannut monta\ntuhatta taaleria, joita en saa koskaan takaisin; ja vapaaherratar,\njoka on hyvä kuin puhtoisin kulta (tämän hän huusi niin ääneen,\nettä se olisi kuulunut rakennukselle saakka), hän on elättänyt ja\nvaatettanut seudun köyhiä monia Herran vuosia, ja nyt he häpeämättä\nvarastavat häneltä. Hän on enkeli, puhdas ja oikeamielinen nainen,\njonka elämässä ei ole niin ainoatakaan tahraa, vaikka he panettelevat\nhäntä niin alhaisesti, niin alhaisesti! Mutta se on pelkkää kateutta,\nnähkääs, kateutta, siksi että hän ei tahdo seurustella kenenkään\nkanssa ja sulkeutuu sisälle itsekseen eläintensä kanssa, joita hän\nrakastaa yli kaiken; ja eläimet, maisteri, ovat paljon parempia\nkuin ihmiset -- paljon parempia! Ne ovat kiitollisia ja ymmärtävät\nantaa arvoa hyvälle teolle, mutta sitä eivät ihmiset tee. Hyi, miten\nkatalia ihmiset ovat!\n\nHän oli ollut äänessä ja puhunut niin, että suunsa oli vaahdossa, ja\nmaisteri, joka osasi jo tulkita hänen valhetekstejään, tunsi olevansa\npaljon enemmän entistään perillä tästä miehestä.\n\nMustalaisen viittauksesta Iivana haki posetiivin ja asetti sen\nkivipenkille. Tilanhoitaja, joka tunsi mielensä nyt paljon\nkevyemmäksi, kun luuli karkottaneensa maisterin kaikki huonot\najatukset itsestään, tunsi tarvetta päästää valloille iloiset\ntunteensa ja samalla näyttää maisterille ylemmyytensä musiikin\nalalla, ehkäpä myös saada tilaisuuden antaa aavistuksen\njonkinlaisesta salaperäisestä olemuksessaan, jota häneltä juuri\npuuttui tai jota oli olemassa vain hyvin mitättömässä määrässä.\n\nVihlaisevan raa'alla laulu-äänellä ja ilmeellä, joka oli esittävinään\njotakin yliluonnollista, mutta kävi pelkäksi puoskarin hoilotukseksi,\nalkoi hän vedellä lempilauluaan, Iivanan vääntäessä posetiivia:\n\n    Ma Luxemburin kreivi oon\n    tralalalalala' lalala'!\n    Öin, päivin metsän pimentoon\n    käyn koirineni, torvet soi,\n    harjulla lauluin ilakoi.\n    Vait on, ken kuulee torvein raikuvan,\n    sill' liitoss, olen kera Saatanan!\n\nSitten seurasi useampia säejaksoja siihen aikaan niin kauhistuttavan\nkuuluisan marsalkan Luxemburgin kreivin salaperäisestä elämästä\nroistojen ja myrkynsekoittajattarien parissa sekä hänen ihmeellisestä\npelastuksestaan poliisin ja noitakommissioonin kynsistä.\n\nViinin ja laulun huumaamana mustalainen alkoi käydä helläksi,\nja jalomielisyyden puuskauksessa hän tarjosi Iivanalle lasinsa,\njoka tyhjensi sen paljastaen päänsä ja polvilleen vaipuen, kuten\nhovipojalle sopi. Surkeasta ja nälkiintyneestä ulkomuodostaan\nhuolimatta hän teki tämän jonkinlaisella sulavuudella, niin\nettä maisteri katsoi olevan aihetta palkita häntä rohkaisevalla\npäännyökäyksellä. Silloin mustalainen ei voinut enää hillitä iloaan\nja ylpeyttään, vaan entiset valheensa unhottaen pääsi häneltä:\n\n-- Tietäkääpäs maisteri, että hän on veljeni. Kasvatan häntä\nankarasti, mutta hänestä on sukeutuva suuri mies -- ehkäpä\nvaltakunnanamiraali, jos elonpäiviä piisaa!\n\nMaisteri innostui pitämään pitkiä puheita merivoiman nopeasta\nkehityksestä Pohjolassa ja siitä loistavasta virka-urasta, minkä tämä\njalo ammatti tarjosi nyt entiseen verrattuna, antoi hyviä ohjeita\nja viittauksia, miten nuoren miehen olisi käyttäydyttävä, ja mitä\nteitä hänen olisi kuljettava ja mitä tietoja hänen olisi hankittava\nmenestyäkseen meri-upseerina.\n\nSillä välin oli yö joutunut, mutta valoisa kesätaivas valaisi\nvielä sen verran, että maisteri saattoi nähdä, miten vapaaherratar\ntuli hiipien läpi vaahterakujan. Tilanhoitaja oli jo huomannut\nhänet, ja meni hattu kädessä vastaan häntä sillalle, lausui\nhänet tervetulleeksi ja kysyi tahtoiko hän juoda lasin maisterin\nseurassa. Vapaaherratar kiitti ja istuutui, joi talonpoikain tavoin\nsamasta lasista kuin tilanhoitaja ja näytti jo ennestään olevan\nhumalassa. Mustalainen ei tiennyt oikein, miten käyttäytyä. Toiselta\npuolen hän tahtoi kunnostautua kohtelemalla rakastajatartaan mitä\nsuurimmalla kunnioituksella; toiselta puolen hän tahtoi näyttää,\nmiten läheisessä suhteessa oli tuohon ylhäiseen naiseen, ja tämän\nteki mahdolliseksi vain lähenteleväisyys, joka toisinaan muuttui\nsuorastaan sopimattomuudeksi. Niinpä hän ojensi toisin ajoin tälle\nlasin polvilleen langeten ja päänsä paljastaen, toisinaan taas kiersi\nkätensä tämän vyötäisille ikäänkuin epähuomiossa, puhuttelusanat\nvaihtelivat teidän armonne ja sinuttelun välillä sangen typerällä\ntavalla.\n\nSittenkun vapaaherratar oli jonkun aikaa kehuskellen kertonut\nkorkeista esi-isistään, jotka olivat palvelleet Kristian IV:ttä --\ntodennäköisesti ainoa kuningas, minkä hän ja tilanhoitaja tunsivat\n-- pyysi hän mustalaisen, jota hän sanoi Jenseniksi, laulamaan\nLuxemburgin kreivistä.\n\nLuxemburgin kreivi tuntui kummittelevan kummankin aivoissa siihen\nmäärin, että se teki maisterin vieläkin levottomammaksi heidän\nkäytöksestään, ja mustalaisen nyt jälleen laulaessa laulun ja\nheittäessään vapaaherrattarelle salaisen ymmärryksen silmäyksiä,\nnauroi tämä täyttä kurkkua, ikäänkuin toinen olisi keksinyt jotakin\noikein lystikästä, ja laulun loputtua hän kysyi maisterilta\npitikö tämä siitä. Johon tämä vastasi, että Jensen oli suuri ja\nmainio laulaja, joka olisi ansainnut kuulua kuninkaan kuuluisaan\nlaulukuntaan. Senjälkeen mustalainen kävi kuin hupsuksi ja lauloi\nvielä laulun Uuspeilistä, ja lopetettuaan sen, esitti hän lupaa\nkysymättä koko sadun Fortunatuksesta ja onnenhatusta. Maisterista\noli kohtaus sietämätön, ja hän mietti mielessään, kuinka hän saattoi\nrauhallisesti kuunnella itserakasta, mutta kyvytöntä katu-ilveilijää.\nHän nousi vihdoin ja lausui hyvää yötä, jonka jälkeen seura lähti\nliikkeelle, ja yhdessä kuljettiin puutarhan läpi. Tilanhoitajan\nja vapaaherrattaren huojuvista liikkeistä saattoi nähdä, että he\nolivat sangen humalassa, ja kun oli paljon tavaroita kannettavana,\ntarjosi maisteri apuaan ja otti viinikannun ja ruukun. Kun oli tultu\neteiseen, aukaisi vapaaherratar, kaikki varovaisuussäännöt unhottaen,\nkeittiönovensa ja pyysi kohteliaasti maisterin astumaan sisälle.\n\n-- Täällä on kaikki hiukan epäjärjestyksessä, sanoi hän anteeksi\npyydellen, mutta maisteri on hyvä ihminen, ja nyt saatte sitäpaitsi\nnähdä pienoiset eläimeni.\n\nNäky, joka nyt kohtasi oloihin perehtymätöntä vierasta, voitti\nkaiken, mitä hän hurjimmissa unissaankaan oli saattanut kuvitella.\n\nSe oli täydellinen noitakeittiö. Seinät, lattia ja katto olivat\nmustat ja kiilsivät noesta. Hellalla oli patojen ja ruuanjätteiden\njoukossa kokonainen rivi lasipulloja ja tislausastioita alkemististä\nkäyttöä varten. Lattialla oli kasoittain nauriita, kaalia ja sipulia,\nja seinällä roikkui lampaan rintalihat niin korkealla, että koirat\neivät päässeet siihen käsiksi. Koirat juoksentelivat sisääntulijain\nympärillä, häntäänsä heilutellen ja nuuskien vieraan sukkia.\nKaappisängyssä makasi lakananpeitossa nuori ihmisolento, josta näkyi\nvain pörhöinen pää. Päänalaselle oli lennähtänyt kukko; se rupesi\nkiekumaan mustalaisen sytyttäessä talikynttilän.\n\n-- Tämä on vanha enkeliporsaani, hyväili vapaaherratar tuota\nkirjavanväristä eläintä, jonka oli ottanut syliinsä. Onko maisteri\nmilloinkaan nähnyt kukkoa, joka on kaksikymmenvuotias sekä sokea?\n\nTuo pahansisuinen eläin nokkasi maisterin sormea kohti, jonka tämä\npisti esiin kutittaakseen sen kaulaa.\n\nNyt avattiin vielä yksi ovi, ja astuttiin pienempään huoneeseen.\nEnsimmäisenä pisti siellä silmään suuresti levitetty sänky\nvuodetelttoineen ja verhoineen. Sängyssä seisoi kaksi keltaista\ntanskalaista koiraa sukuaan jatkaen kenenkään asukkaista\nkiinnittämättä sen enempää huomiota siihen. Huoneen ainoa ikkuna oli\ntäynnä linnunhäkkejä, joissa oli vihervarpusia ja tunturikyyhkysiä.\nKatossa riippui täytetty haikara siivet levällään ja kuivunut\nkyykäärme nokassaan. Eräässä nurkassa makasi lattialla kaksi suurta\nlaihaa koiraa häkin vieressä, jossa oli kananpoikia; korissa nukkui\nkissa kuuden poikasen kanssa ja laatikkokirstusta vapaaherratar otti\nesille kokonaisen ankanpoikueen.\n\nKaikista näistä eläimistä levisi tietysti hirvittävä löyhkä, ja\nlattia oli lian tahrima.\n\nVapaaherratar, joka oli näytellyt kaikki nämä lemmikkinsä, meni nyt\navaamaan kolmannen huoneen ovea, ja vaikkakin mustalainen useamman\nkerran epäämättömän selvästi irvisteli hänelle ehkäistäkseen tätä,\npäästi hän maisterin sinne, ja hän joutui suureen saliin, joka\noli sullottu niin täyteen huonekaluja ja kaikenlaisia esineitä,\nettä siellä oli tuskin yhtään paljasta paikkaa. Lattialle saattoi\nvain vaivoin asettaa jalkansa polkematta jotakin, sillä siellä\noli kasoittain vaatteita ja hetaleita, kirjoja, kuvia, karttoja;\nikkunoilla oli pikareita, maljakoita, keitto-astioita; ja pitkin\nseiniä oli sullottuina kaappeja, tuoleja, kirjoituspöytiä sikin sokin\nja toistensa päälle, niin että koko huone näytti vaatesäiliöltä eikä\nasuinhuoneelta.\n\nPäättyneen katsastuksen jälkeen kutsuttiin maisteri istumaan\nmakuukamariin ja juomaan lasin vieläkin hienompaa viiniä, ja kun yö\nnyt joka tapauksessa oli mennyt hukkaan, ja aamunsarastus läheni,\nhuvitti maisteria nähdä näiden ihmisten paljastavan salaisuuksiaan.\n\nMustalainen täytti lasit ja rupesi uudelleen kerskailemaan, jutteli\ntiluksistaan, talostaan, eläimistään, ja oltuaan jonkun aikaa\näänessä, meni ylpeyden perkele häneen jälleen ja hän tahtoi laulaa,\nmutta maisteri, jota jo väsytti olla tuollaisen suupaltin narrina,\nviritti silloin luutun, joka oli siinä käyttämättömänä, ja ojensi\nsen mustalaiselle, joka työnsi sen tyytymättömän näköisenä luotaan\npakotettuna nöyryyttävään selitykseen, että ei kyennyt käyttämään\nsitä. Maisteri yritti viulua ja harppua, mutta tulos oli sama.\n\n-- Mutta vapaaherratar varmaankin soittaa? hän kysyi, kääntyen tämän\npuoleen.\n\nEi, ei hänkään.\n\nKostaakseen kysyi tilanhoitaja pilkallisesti, eikö maisteri itse\ntahtoisi soittaa, johon tämä vastasi soittamalla gavotin.\n\nTilanhoitaja kuunteli hartaudella, mutta näytti nololta,\nepämiellyttävästi yllätetyltä, ikäänkuin toinen olisi pettänyt hänet.\n\nSenjälkeen maisteri lauloi säestäen harpulla esitystään, soitti\ntansseja viululla ja kertoi lopuksi sadun.\n\nVapaaherratar oli haltioissaan, mutta mustalainen istui siinä kuin\nuitettu koira, joka oli saanut selkäänsä, ja oli valmiina milloin\ntahansa ottamaan vastaan haasteen kilpalaulantaan.\n\nEräällä väli-ajalla hänkin hypähti pystyyn, kakisteli kurkkuaan ja\npuhkesi puhumaan:\n\n-- Nyt minäkin pyytäisin saada esittää yhden numeron!\n\n-- Vaietkaa te, Jensen, kiltisti Luxembureinenne! keskeytti hänet\nvapaaherratar.\n\nMustalainen kuohui kateudesta ja kiukusta ja istuutui kostoa\nhautomaan.\n\n-- Niin, maisteri Andreas on kyllä oikea taikuri, puhkesi hän\npuhumaan, mutta kananpoikia hän ei kumminkaan osaa manata esiin\nhatusta!\n\n-- Enkö osaa? Osaan kyllä, Jensen hyvä, osaan kaikki temppunne ja\nvielä monta muuta lisäksi! vastasi maisteri hyvänsävyisesti.\n\n-- Todellakin, saammehan toki nähdä, saammehan toki nähdä! huudahti\nvapaaherratar ja taputti käsiään.\n\n-- Maisteri antoi heidän pyydellä hetken; sitten hän otti taskustaan\npienen pullon ja kynän ja pyysi palan postipaperia. Pullossa oleva\nneste oli väritöntä, ja hänen kirjoitettuaan paperille ei siinä\nnäkynyt kirjoituksesta niin jälkeäkään. Sitten hän sulki kirjeen\nhartsisinetillä. Tämän tehtyään hän pyysi mustalaisen avaamaan\nkirjeen ja lukemaan.\n\nMustalainen joka todellakin osasi lukea, kävi aivan kalman kalpeaksi\nnähdessään sanan, joka nyt hyvin selvästi näyttäiksi sinivärisenä\nkirjoituksena, ja sillä välin kun vapaaherratar turhaan koetti etsiä\nsen merkitystä, vaihtoivat mustalainen ja maisteri silmäyksen, joka\nei ennustanut hyvää.\n\n-- Ei, mutta mitä kummaa tämä on? kysyi vapaaherratar, joka kävi yhä\nuteliaammaksi.\n\n-- Siinä on vain latinankielinen sana, Romani, joka merkitsee\nroomalaista, vastasi maisteri, antaen syrjäkatseella mustalaisen\nymmärtää, että hän sangen hyvin tiesi mustalaistenkin käyttävän\nromani nimitystä itsestään.\n\nMustalainen taisteli sisällisen taistelun siitä oliko parasta\nantautua vaiko nousta teloitusta vastaan, joka nyt uhkasi hänen\nmieskohtaisia etuuksiaan vapaaherrattaren suhteen; mutta polttava\njano päästä käsiksi toisen tietoihin sai hänet peräytymään.\n\n-- Tuollainen muste maksaa kait suuria summia? hän kysyi yhdellä erää\nsekä myrryksissään että nöyränä.\n\n-- Ei, se ei maksa kerrassa niin mitään, vastasi maisteri. Te voitte\nitse mennä puutarhaan ja poimia kukan, jota sanotaan kehäkukaksi, ja\npusertaa mehun siitä.\n\n-- Kehäkukka, toisti mustalainen. Mutta entäs luvut, jotka ovat\nluettavat?\n\n-- Luvut? -- Vai niin, uskotteko todellakin ihan vakaalla mielellä,\nettä minä puuttuisin taikojen tekoon ja manauksiin? Sanon Teille\nerään asian, Jensen! Jos olisin tahtonut tekeytyä tietoiseksi\nsalatuista asioista, en olisi näyttänyt Teille milloinkaan pulloa,\nvaan olisi minulla ollut varattuna palanen jo edeltäkäsin täyteen\nkirjoitettua paperia. Ja sitten olisin valehdellut Teille ja sanonut\nettä siinä ei ollut mitään kirjoitettuna näyttäessäni tuota valkoista\npaperia Teille; ja sitten olisin lausuillut: _pax + max + nis +\nskaris_. Mutta nyt näytin kehäkukan mehun Teille, ja sanon: tämä mehu\non sellaista, että antaessani lakasta tulevan lämmön vaikuttaa siihen\nkäy se siniseksi. Ulkopuolella tietoni rajoja on se, miksi se käy\nsiniseksi; tiedän vain, että niin tapahtuu!\n\nMustalainen ei voinut käsittää, että kukaan tahtoi opettaa toiselle\nniin arvokkaita temppuja, joita saattoi käyttää jonkin sopimuksen\näänettöminä ehtoina. Mutta hänen mieltään kiusasi vielä, että oli\njoutunut tappiolle tässä kilpailussa, jonka suhteen niin kauan oli\nsaanut kuvitella itseään voimakkaimmaksi, ja äkkiä hän hypähti\npystyyn, otti likaisen korttikasan taskustaan ja huusi:\n\n-- Varrotkaahan, maisteri, niin povaan Teille!\n\n-- Siihen ette kykene, vastasi maisteri ylhäisellä ylemmyydellä.\n\n-- Enkö kykene? sähisi mustalainen, joka luuli täydellisesti\nhallitsevansa sen taidon.\n\n-- Ette, siihen ette suinkaan kykene! vakuutti maisteri. Ja siihen\nette kykene siitä syystä, että ette tunne minua, ette tunne\nvanhempiani, että vaimoani, lapsiani, esimiehiäni, ja kaikista näistä\nriippuu osa kohtaloani. Te ette kykene povaamaan minulle syystä, että\nette aavista, mitä minä tiedän ja taidan, Teillä ei ole käsitystä\nsiitä, mitä nykyään maailmassa tapahtuu, ettekä tiedä, kuinka\nihmisten kohtaloita ohjataan. Mutta minä kykenen povaamaan Teille,\nilman kortteja ja lukematta ja loihtimatta! Uskotteko sen?\n\nMustalainen oli vaipunut tuolille istumaan ja väänteli ruumistaan\nkuin käärme saappaankannan alla.\n\n-- Hm! Vai niin, Te osaatte povata minulle! puhkesi hän jälleen\ntulistuneena puhumaan.\n\n-- Osaan, senvuoksi että tunnen Teidät, vastasi maisteri levollisesti\nja varmasti.\n\n-- Te, ohoh, Te ette tiedä mitään minusta, ette niin rahtuakaan!\nhuudahti mustalainen tehden viimeisen itsepuolustuskokeen.\n\n-- Vai niin? enkö tiedä, lopetti maisteri sananvaihdon, osottaen\näänenpainollaan, että tiesi enemmän kuin mitä itse asiassa tiesikään.\n\nSitten hän nousi.\n\nAurinko oli jo noussut ja sen säteet lankesivat uutimien läpi sisään\nhuoneeseen. Tunturikyyhkyset kuhersivat ja vihervarpuset visersivät.\nVapaaherratar oli nukahtanut tuolilleen, ja Iivana makasi kuorsaten\nsuuressa vuoteessa noiden kahden keltaisen koiran välissä.\n\nMustalainen tahtoi kaataa enemmän viiniä, mutta maisteri epäsi\njärkähtämättömästi, jonka jälkeen hänen isäntänsä saattoi hänet\nkeittiöön saakka.\n\nSiellä istui nyt vuoteen laidalla nuori puoliksi pukeutunut tyttö\nvetäen sukkia jalkoihinsa, tuijottaen ihmeissään vieraaseen, niin\nettä unhoitti peittää sulojaan.\n\n-- Etkö häpeä, senkin letukka! huusi mustalainen sivaltaen häntä\nkorvalle, jonka jälkeen viskasi peitteen tytön ylitse.\n\nMaisteri kiirehti lausumaan jäähyväisiä ja nousi kamariinsa\npäästäkseen rauhassa nukkumaan valvotun yön jälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisteri Törner ei ollut saanut rahtuakaan unta silmiinsä tuon\nmerkillisen yön jälkeen alhaalla vapaaherrattaren luona. Tavan takaa\nhän syventyi mielessään miettimään, miten oli saattanut tapahtua,\nettä hänen sielunsa oli joutunut kosketukseen niin alhaisella\nasteella olevan yksilön kuin mustalaisen kanssa, niin että tämä\naskarrutti hänen ajatuksiaan, valvoipa hän sitten tai oli unessa.\nSaattoiko se olla yleisen vetovoimalain seuraus, joka lähentää\neri eläinten ruumiitten nesteitä toisiinsa, joka panee ihmiset\netsimään toisiaan, joka rakentaa johtoja ja yhdyssiteitä kaikkien\nyksilöiden välille. Yksinäisyys, tottumus jokikinen päivä tavata\nuseampia kertoja vain yhtä ja samaa henkilöä, sopeutumiskyky, joka\ntekee seurustelun ihmisten kesken mahdolliseksi, mielenkiinto\nsaada katsella sielun salaisiin työpajoihin ja etenkin laadultaan\nharvinaisen sielun, joka oli kehityksen alimmalla porraspuulla ja\njollaisen näkemiseen yliopiston maisterilla ei monasti elämässään ole\ntilaisuutta -- kaikki tämä yhteensä oli tehnyt sen, että mustalainen\noli tunkeutunut maisterin ajatuksiin ja syöpynyt niihin olennaisena\nosana, jota ei voinut enää sieltä karkoittaa.\n\nHän oli, saadakseen itse olla rauhassa, tahtonut pitää seurustelua\nepämääräisenä, mutta tänä yönä heidän sielunsa olivat silmänräpäyksen\najan törmänneet vastakkain, kipuna lennähtänyt toisesta toiseen, edut\njoutuneet ristiriitaan, ja tuntui siltä kuin ilmassa olisi ollut\ntaistelua. Maisteri oli väsynyt kehnoon osaansa esiintyä tuon katalan\nmiehen ihailijana, oli näyttänyt ylemmyytensä tarttumatta kuitenkaan\ntuimemmin asiaan, mutta oli varomattomasti kyllä osoittanut, että\ntoisen persoona ja asiat askarruttivat häntä. Mustalainen, joka oli\nluullut olevansa vahvassa turvassa valheittensa muurin takana, oli\nhuomannut erehtyneensä, oli tuntenut olevansa silmälläpidon alaisena,\ntuntenut sormen koskettavan sisälmyksiään, ja valveutunut sitten\nvarmuudestaan. Maisteri huomasi tämän, ja haluamatta hukata aikaa ja\nvoimia ryhtymällä hyödyttömään taisteluun katalan ja kunniattoman\nhenkilön kanssa, päätti hän uudelleen saattaa tämän rauhaan ja antaa\ntuolle välttämättömälle seurustelulle niin välinpitämättömät ja\nystävälliset muodot kuin suinkin, vetäytyä kuoreensa ja ummistaa\nsilmänsä kaikelta, jota oli pakko nähdä ja kuulla.\n\nNäissä aikeissa hän meni sunnuntai-aamuna puutarhaan tehdäkseen\nsiellä kävelyretken. Oltiin nyt kesäkuun alussa, mutta vielä ei oltu\nmaita yhtään muokattu, ja kaikki toivo nähdä jotakin istutettavan oli\nmennyttä.\n\nHiehoja, vuohia, lampaita ja hevosia oli lieassa hedelmäpuun\nrungoissa ja söivät ne siinä rikkaruohoa. Vuohet seisoivat\ntakajaloillaan ja jyrsivät kallisarvoisia pensaita ja nuoria\nhedelmäpuita; eläimet olivat lianneet käytävät, tallanneet\npuksipensasrivit, kanat söivät kypsymättömät viinimarjat, ja\nkirsikkapuissa pesivät harakat ja kottaraiset. Kaikkialla vallitsi\nhävityksen kauhistus, eikä maisteri voinut käsittää, miten nämä\nihmiset, joilla oli varoja, saattoivat sietää sellaisen katselemista;\nsillä vaikkakaan he eivät olisi tarvinneet siitä tuloja, niin olisi\nluullut, että he eivät ainakaan olisi tahtoneet luopua huvista voida\nkäyskennellä puutarhassa. Ja tuo rehevä rikkaruoho, joka oli niin\ntumman ja myrkyllisen näköistä, kohotti tuota likaisuuden vaikutusta,\njonka synnytti ylt'ympäri kukkalavoja tallattu eläinten saasta,\npienet mustat myyränmättäät, lahonneet oksat ja menneen vuoden\nruskeat varisseet lehdet.\n\nTakiainen ja viholainen, jotka aina seuraavat ihmisen ulostuksia,\nolivat kasvaneet siellä monen kyynärän korkuisiksi, paljastaen\nsen mitä tavallisesti peitetään, ohdakkeet olivat, vainioilta\nkarkoitettuina, juurtuneet tänne; Tussilago, jota kansa leikillään\nsanoo runsaudensarveksi sen uskomattoman sikiämiskyvyn vuoksi, oli\nlevinnyt suurten harmaanvihreitten mattojen lailla, ja pimeimpiin\nsoppiin oli kuin pimeyden töinä ilkeä villikaali kätkeytynyt\nhaaskankeltaisine kukkineen, muistuttaen hyytyneen veren peittämää\nruumista. Maisteri, jonka mieleen juohtui ne vaarat, joita tuo\nmyrkyllinen yrtti saattoi aiheuttaa lapsille, kohotti keppinsä\nja pani toimeen verilöylyn noita lempoja vastaan. Silloin kuului\nmustalaisen vaikeroiva ääni erään pensaan takaa. Tämä ei ollut mikään\nerikoinen yllätys maisterille, sillä hän oli nyt niin tottunut\nnäkemään tämän hiipivän hahmon sukeltautuvan esille ja katoavan\nkaikkialla pensaiden ja aitausten taa -- kaikkialla, missä vain oli\njotakin, jonka taa piiloutua.\n\n-- Älkää lyökö villikaaliani, maisteri, pyysi mustalainen.\n\n-- Onko sekin pyhä? vastasi tämä, viitaten leikillisesti\ntarhakäärmeen murhaan.\n\n-- Ei se pyhä ole, mutta minä otan siemenet talteen!\n\n-- Vai niin, mitä sitten niillä teette? kysyi maisteri.\n\n-- Ne ovat hyviä olemassa monessa suhteessa, vastasi mustalainen\nsalakavalasti vilhuillen, joka oli merkitsevinään sitä, että hänellä\noli enemmän selvillä kuin mitä tahtoi ilmaista.\n\nMaisterin mieleen muistui kerran myöhemmin tämä tapahtuma\nvillikaaleista ja luuli hän täten saaneensa vahvistuksen kaikkein\nvarhaisimpiin vaikutelmiinsa siitä, että talon asukkaissa ja heidän\nhommissaan oli jotakin epäilyttävää.\n\nKuitenkin oli tämä vain johdantona siihen, mitä mustalainen tahtoi\nsanoa; sillä hän tarttui heti tilaisuuteen asettaa tuo myrkyllinen\nyrtti jonkin muun yhteyteen, mikä näytti olevan hänen sydämellään.\n\n-- Täällä on sitäpaitsi eräitä, ryhtyi hän jälleen aiheeseen\nkasvoillaan mietiskelevä ilme, ja työnsi esille huulet\nsyvämietteisellä, salaperäisellä tavalla, kuten hän aina\nvalhetellessaan teki, täällä on eräitä, jotka kyllä tarvitsisivat\nannoksen villikaalia.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte? puhkesi maisteri puhumaan, joka tunsi\nolevansa hämillään kuin se, jota epäoikeutetusti epäillään tai\nuhataan. Mitä on tapahtunut?\n\n-- Onpahan vain tapahtunut, että joku on aamusella varastanut toisen\nriikinkukon, sanoi mustalainen niin voimakkaasti puhettaan korostaen,\nettä syyllisen täytyi ottaa se itseensä.\n\nMaisteri hymähti ajatukselle, että häntä olisi voitu epäillä, mutta\nantoi heti houkutella itsensä suostumaan keskusteluihin asiasta,\nvaikka se ei kuulunut häneen. Tuo salaperäisyys itse tapahtumassa,\nettä riikinkukko oli varastettu keskellä kirkasta aamupäivää ihan\ntalon ikkunan alta ja aidatulta pihamaalta, jolla talonväki kulki\nedestakaisin, -- kaiken tämän hän toi vastaväitteenä esiin, kun\nvapaaherratar, Iivana ja tuo pörhöinen piika yht'äkkiä ryöpsähtivät\nsiihen meluten ja valittaen, voivotellen linnun menetystä.\n\nEpäilykset kohdistettiin milloin mihinkin; paikka tutkittiin, ja\nlöydettiin kappale linnun pitkää pyrstöä.\n\n-- Tietysti se on ollut kettu, vakuutti vapaaherratar, sillä sen\ntapana on aina nyhtää kanojen pyrstöt.\n\nMustalainen oli ensin yhtyvinään tähän mielipiteeseen, mutta näytti\nkuitenkin olevan neuvottomana siitä, mitä ajatella, ja antoi\ntoisten puhua. Maisterista oli aivan uskomatonta, että kettu olisi\nkeskellä valoisaa päivää uskaltanut tulla sinne, sillä kun oli yö\nkäytettävänään, kun riikinkukot nukkuivat taivasalla.\n\nSittenkun oli puhuttu puoleen jos toiseenkin, jäi maisteri yksin\nmustalaisen kanssa.\n\nAsiaa väänneltiin ja käänneltiin kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja\nmaisteri pysähtyi järkevästi siihen mielipiteeseen, että ainoastaan\njoku itse talonväestä oli saattanut tehdä varkauden, ja kun siten\nkäytiin läpi henkilökunta, täytyi epäilysten aivan luonnollisesti\nlangeta noita kahta miltei aina näkymätöntä puuseppää vastaan. Mutta\nkeskustelun ruvetessa kääntymään siihen suuntaan, kääntyi mustalainen\näkkiä ihan toisaanne.\n\n-- Ei, se ei voinut tulla kysymykseenkään; puusepät olivat täysin\nrehellisiä; mutta oli olemassa toinen, joka varmasti oli syyllinen,\nja se oli portinvartija, joka asui tuvassa tässä ihan lähettyvillä.\n\nMaisteri, joka ei voinut ajatellakaan sellaista mahdollisuutta, että\nvieras keskellä valoista päivää kiipeisi kivimuurin yli avoimelle\npihamaalle siellä varastaakseen, ei tahtonut tehdä vastaväitteillä\nasiaa vieläkin monimutkaisemmaksi; hän antoi senvuoksi keskustelun\nraueta ja nousi huoneeseensa tuntien vastenmielisyyttä koko\nseikkailua kohtaan, jota hän ei voinut selittää.\n\nTullessaan illalla puutarhaan hän kohtasi mustalaisen, joka\nkuleksi siellä joutilaana. Keskusteluaiheen puutteessa johtui\npuhe riikinkukkoon. He olivat ensin joutuneet kalkkunakopin\nläheisyyteen, jonne kukko jo oli ryöminyt, kanojen hautoessa munia\nulkona erään olkiauman alla. Maisteri, joka ei tiennyt mitä sanoa,\ntuli nyt lausuneeksi, että ihmisen olisi mahdotonta tarttua käsin\nriikinkukkoon.\n\n-- Minäpä näytän, että voi, vastasi mustalainen, jonka\nvastaanväittämishalu näytti kiihtyneen. Jos voi tarttua\nkalkkunakukkoon, niin voi tarttua riikinkukkoonkin.\n\nTuossa tuokiossa hän oli kiertänyt käsivartensa tuon suuren vihaisen\nlinnun ympärille ja pusersi sitä rintaansa vasten kuin kissanpoikaa,\nja vieläkin selvemmin todistaakseen portinvartijan luulotellun\nvarkauden mahdollisuuden, hän vakuutti nähneensä henkilöitä, jotka\nosasivat pyydystää kyyhkysen maasta. Sitäpaitsi oli ihmisiä, jotka\ntaisivat niin monia temppuja; hän tunsi -- toisin sanoen oli\nkuullut puhuttavan ihmisistä, jotka houkuttelivat tykönsä toisten\nkanoja ja ankkoja jyväsillä, joita asettivat pitkiin juoviin, ja\nkaikkein ovelimmat olivat hevoshuijarit. Mennä vuonna ne olivat\nvarastaneet punaisen hevosen naapurista, tienristeyksessä asuvalta\ntalonpojalta, eikä oltu sen koommin nähty jälkeäkään siitä. Mutta\nhän kyllä tiesi, miten ne olivat menetelleet. Ne osasivat muuttaa\nhevosen värin voitelemalla sitä jollakin aineella niin, että karvat\nlähtivät, ja uusista karvoista, jotka sitten kasvoivat sijaan, ei\ntullut milloinkaan saman värisiä kuin entisistä lähteneistä, ja\nsitäpaitsi saattoi aina muutamalla veitsenviilloksella tehdä hevosen\npiirtopääksi, sillä leikellyt kohdat kävivät aina valkeiksi.\n\nNämä asiat olivat ihan uusia ja tuntemattomia maisterille, niin\nettä hän kuuntelemisinnossaan unhoitti kysyä, mistä tilanhoitaja\noli saanut kaiken tämän tietää. Ja he kävelivät edelleen, syventyen\nkeskusteluun, joka näytti syvästi kiinnittävän mustalaisen mieltä.\nHe siirtyivät puhumaan varkauksista yleensä, ja mustalainen ilmaisi\nylenkatseensa varkaisiin, jotka tavallisesti eivät ymmärtäneet kaiken\nvarkauden kahta tärkeintä kohtaa.\n\n-- Mitkä ne sitten ovat? kysyi maisteri niin viattomalla äänellä kuin\nsuinkin heidän istuutuessaan kivipenkille lammikon partaalle.\n\n-- Nii-in, nähkääs -- tässä mustalainen jäi hetkeksi miettimään --\ntoinen on se, että aina tekee työnsä rikostovereitta, ja toinen se,\nettä varaa kaksi todistajaa.\n\n-- Tarkoitatko että voi todeta alibin? Tiedättekö mitä se merkitsee?\n\nMustalainen oli pari sekuntia miettiväisen näköinen, eikä tuntunut\ntietävän mitään alibista, mutta ei tahtonut tapansa mukaan ilmaista\ntietämättömyyttään, jonka vuoksi vastasi:\n\n-- Sanokaahan Te ensin, mitä tarkoitatte -- hm, niin minä sitten\nmyöhemmin lausun mielipiteeni.\n\n-- Alibi, loihe maisteri lausumaan, on jokaisessa puolustuksessa\ntärkein, sillä jos voin todistaa, että kysymyksessä olevassa\ntilaisuudessa olen oleskellut muualla kuin siellä, missä rikos\ntehtiin, niin minut vapautetaan.\n\n-- Juuri samaa aioin minäkin sanoa, keskeytti mustalainen innokkaasti\nkuunnellen ja teeskentelemätön ilo kalpeilla kasvoillaan. Mutta,\njatkoi hän, yksinolo on kuitenkin kaiken varkauden ensimmäinen sääntö.\n\n-- Niin, voipa se niinkin olla, tuumiskeli maisteri, mutta tärkeämpää\non kuitenkin, että ei missään muodossa jätä jälkeensä mitään corpus\ndelicti'ä. Tiedättekö, mitä corpus delicti on?\n\nKyllä, hän tiesi kyllä osapuilleen, mitä se oli, mutta ei voinut\nilmaista sitä niin hyvin, ja senvuoksi hän olisi kernaasti kuullut\nmaisterin mielipiteen ensin, hän kyllä sitten sanoisi oliko hän samaa\nmieltä.\n\n-- Corpus delicti, vastasi maisteri, joka äskettäin oli tutkinut\nlakitiedettä, voi olla esine, joka on pidätetyn hallussa, tai myöskin\nesine, joka on jäänyt varkaalta paikalle, jossa varkaus tapahtui\n-- tai esim. ase, jos murha on kysymyksessä, hän lisäsi. Sitäkö\ntarkoititte?\n\n-- Sitä kyllä, lähinnä, vastasi mustalainen reippaasti, vaikkakin\nhänen naamansa oli venähtänyt hiukan pitkäksi.\n\n-- Edelleen, jatkoi maisteri, joka kuvitteli olevansa\nopetusistuimella -- mikä oli hänen vaarallinen tapansa -- edelleen\non pidätetyn aina tunnustettava yksityisseikat, mutta kiellettävä\npää-asia. Murhaajan on myönnettävä, että hän oli murhapaikalla\nsaapuvilla, siltä varalta että joku olisi nähnyt hänet, mutta hänen\non aina asetettava siten, että voi jotenkuten todennäköisesti väittää\nolleensa siellä muilla asioilla. Tuhmemmin ei voi tehdä kuin kieltää\nkaikki; silloin sekaantuu vain ristiriitaisuuksiin. Ja kaikkein\ntuhminta on se, ettei osaa hillitä kieltään, vaan lausuu uhkauksia\nja toivomuksia, niin että jälkeenpäin, vaikkakin viattomana, voi\njoutua syylliseksi asioihin, joita ei ole koskaan tehnyt. Te\nolette varomaton mies, Jensen. Tässä eräänä päivänä Te lausuitte\ntoivomuksen, että salama löisi talliin, jotta saisitte nostaa\npalovakuutussumman ja rakentaa uuden. Ajatelkaahan nyt, että talli\npalaisi ensi yönä! Epäilisin tietysti heti Teitä, senvuoksi että\nolette toivoneet niin tapahtuvan ja senvuoksi, että tästä tapauksesta\nolisi Teille hyötyä, Teidän silti kuitenkaan tarvitsematta olla\nsyyllinen.\n\n-- Antaisitteko ilmi minut?. puuttui mustalainen äkkiä puheeseen.\n\nNyt maisterin täytyi jäädä miettimään, ja sen hän teki\nperusteellisesti.\n\n-- Nähkääpäs, sai hän lopulta sanelemaan, on olemassa jotakin, jota\nsanotaan vihjauksiksi ja jotakin, jota sanotaan ilmi-annoiksi.\nVihjaukset merkitsevät sitä, että epäilen ja yksityisesti ilmaisen\nviranomaisille tämän epäluuloni siinä mielessä, että he panisivat\ntoimeen itsenäisiä tutkimisia, joiden perusteella he yksinomaan\nvoivat toimeenpanna satunnaisen vangitsemistoimenpiteen. Mutta --\nhän jatkoi, meidän oikeustoimemme menettelytavassa on niin paljon\nvanhentunutta ja huonoa, että minä puolestani näkisin siinä kernaasti\npaljon korjattuna. -- Sanokaa minulle yksi seikka, ettekö aio osottaa\nportinvartijaa mahdolliseksi syylliseksi linnun varkauteen?\n\nMustalainen vastasi nopeasti:\n\n-- En, sitä en uskalla tehdä, sillä hän on hyvissä väleissä\nviranomaisten kanssa.\n\n-- Siihen pitäisi Teidänkin pyrkiä, vastasi maisteri, joka tahtoi\nantaa toiselle pienen muistutuksen. Enkä käsitä, kuinka Te voitte\nvihata sitä, joka suojelee omaisuuttanne, ja jota ilman ette voisi\nnukkua rauhassa ainoatakaan yötä.\n\nMustalainen puhkesi sadattelemaan portinvartijaa, teki tiettäväksi,\nettä sen pahempaa konnaa ei voinut ajatella olevankaan, ja kiihdytti\nitseään siihen määrin, että tuli lopulta sanoneeksi, että toivoi\nnäkevänsä tämän makaavan kaula katkaistuna ojan reunalla. Senjälkeen\nhän äkkiä hillitsi itsensä ja käänsi jälleen keskustelun rikoksiin\nja rikollisiin yleensä. Maisteri, jolle uusi, tuntematon näköpiiri\navautui, ja joka oli ihmetellyt sitä, miksi mustalainen, joka epäili\nportinvartijaa, ei antanut haastetta tälle, päätti nyt tunnustella,\nolisiko mahdollisesti ollut olemassa jotakin salaista syytä siihen,\nettä mustalainen ei uskaltanut käydä naapurin kimppuun. Hän otti\nsenvuoksi jälleen opettajamaisen äänilajinsa, ikäänkuin oli; jatkanut\nesitelmäänsä oikeudenkäynnistä ja oikeudenkäytöstä puhtaasti\nfilosoofiselta näkökannalta katsottuna.\n\n-- Läpikotaisin ovelien rikollisten tavallinen menettelytapa on myös\nimpliseerata asiaan henkilö, josta saatettiin odottaa vaarallisinta\ntodistajaa.\n\n-- Mitä impliseeraamisella tarkoitetaan? kysyi mustalainen\ninnokkaasti ja uteliaasti.\n\n-- Impliseerata voi monella tavalla. Yksi tapa on antaa peljätyn\ntodistajan nähdä niin paljon rikoksen valmistuksesta, että rikollisen\njouduttua vangituksi voidaan ilmoittaa todistajan tienneen\nrikoksesta, josta tämä on jonkun aikaa vaiennut; mutta samalla on\nkatsottava, että tämä ei saa nähdä niin paljon, että voisi ilmoittaa\nasian viranomaisille. Ymmärrättekö dilemman eli ansan? Tehköönpä\ntodistaja ilmiannon tahi olkoon tekemättä, on hän asiaan sotkeutunut,\ntoisin sanoen impliseerattu siihen.\n\n-- Sehän on suurenmoista! huusi mustalainen poissa suunniltaan. Se on\nsuurenmoista! Ja hänen kasvonsa säteilivät ihastuksesta.\n\n-- Toinen tapa, jatkoi maisteri, jota suuret rikolliset myöskin\nkäyttävät, on se että koettavat edeltäkäsin saada inhabiliteettisyitä\ntodistajaa vastaan. Tiedättekö, mitä inhabiliteetti on?\nInhabiliteettisyynä pidetään sukulaisuutta tai vieläpä vain\nkihlaustakin tai löyhää tuttavuutta haastetun sukulaisen kanssa;\nsitten pidetään todistajaksi inhabiilina ilmeistä vihamiestä tai\nkadehtijaa. Siten Teidän puuseppänne olisivat inhabiileja todistajia\nportinvartijaa vastaan, jos voitaisiin näyttää toteen, että he ovat\nolleet vihamielisessä suhteessa häneen.\n\n-- Ei, mutta onko tämä todellakin mahdollista! huusi mustalainen ja\noli tarttumaisillaan maisterin käteen. Kylläpä Te olette mahtaneet\nlukea ja tutkia monen moisia kirjoja tietääksenne ja taitaaksenne\nnoin paljon!\n\nSitten hän katui osoittamaansa haltioitumista, ja ylpeyden perkele\nsai hänet jälleen valtoihinsa.\n\n-- Sanonpa Teille muutoin, että olen minäkin lukenut ison joukon,\nhän selitti; maisteri ehkä ei ole lukenut kertomuskirjaa Luxemburgin\nkreivistä?\n\n-- En, sitä en ole tehnyt, vastasi maisteri totuudenmukaisesti. Mutta\nolen kuullut puhuttavan hänestä, ja olen kuullut Teidän laulavan\nlaulun hänestä.\n\n-- Oh, siinäpä vasta kirja, uskokaa pois, sanoi mustalainen\npöyhkeillen toisen tietämättömyyden vuoksi, siinä kirja, josta\njoka ihmisellä on jotakin oppimista, ja sitten se on niin hauska.\nAjatelkaahan kreiviä, joka varastaa ja murhaa, ja jota poliisi ei\nmilloinkaan saa kynsiinsä, niin kernaasti kuin tahtoisikin! Se oli\nsukkela mies, uskokaa pois. Ajatelkaahan, hän kävi kirkkomaissa ja\nmestauspaikoissa, missä kaivettiin ruumiita maahan, ja myrkytti\nsitten neuloja, joita asetti sittemmin niiden henkilöiden\ntuolinistuimiin, joita tahtoi pois päiviltä; sillä, nähkääpäs,\nruumiit ovat myrkyllisiä. Ja jotakin ottaessaan hän otti aina ja\nainoastaan vain rahaa, sillä niitä nähkääs ei voi tuntea, ja ne\nmenevät jälleen menoaan kuten tulevatkin; mutta kalleuksia ja\njalokiviä hän ei ottanut milloinkaan, niin että poliisin tullessa ja\nryhtyessä tutkimukseen ei ollut niin mitään löydettävissä!\n\nHän oli puhunut lämmöllä, mutta lopetti nyt äkkiä, ikäänkuin olisi\nsanojaan katunut.\n\nJa peittääkseen tekemänsä virheen hän kääntyi vihaisena porttitupaa\nkohti, joka pilkoitti pensaiden lomista, pusersi kätensä nyrkkiin ja\npuhkesi puhumaan:\n\n-- Tässä maailmassa on niin monta konnaa, ja tuo portinvartija on\nilkeä roikale!\n\nMaisteri tunsi olevansa pahoilla mielin tämän keskustelun jälkeen,\nja puolittain katuen kaikkea sitä, minkä tiesi tämän illan kuluessa\nsanoneensa, hän laskeutui levottomana vuoteeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdeksan päivää myöhemmin maisteri Törner oli tavallisella\naamukävelyllään hyvin apeassa mielentilassa; sillä edellisellä\nviikolla oli tapahtunut sangen runsaasti sellaista, mikä olisi\nollut omiaan järkyttämään levollisemmankin luonteen tasapainoa.\nPäivää jälkeen keskustelun rikoksista ja rikollisista maisteri oli\nmetsäkävelyllään löytänyt muutamia varastetun riikinkukon sinisiä\nrintahöyheniä ja vienyt ne mukanaan kotia; oli näyttänyt löytöään,\nja luullut siten vapauttaneensa portinvartijan epäluuloista, tuo\nlöydetty saalis kun melkein suorastaan todisti ketun syylliseksi.\nMutta hänen väitteisiinsä ei oltu oikein uskottu, ja mustalainen oli\nväittänyt vastaan, että kaikkein ovelimmat hirtehiset aina älysivät\njohtaa huomion toisaalle ja hommata väärän \"corpus delictumin\".\n-- Siinä maisteri sai nyt ensikerran kuulla opetuksiaan -- corpus\ndelictum!\n\nMutta seuraavana aamuna maisteri oli löytänyt muutamia veitsellä\nterävästi katkaistuja siipisulkia, ja tuodessaan ne mukanaan kotia,\noli mustalainen voitonriemussaan ja selitti, että ei kait kettu\nsentään kulkenut veitsi taskussa.\n\nSeuraavana yönä oli kalkkunakukko varastettu, eikä siitä voitu löytää\njälkeäkään.\n\nSeuraavana iltana maisteri oli seissut rautaportilla mustalaisen\nkanssa, kun laamannin poika, joka oli tilanomistaja, oli tullut\nratsastaen, pysäyttänyt hevosensa ja kysynyt kiivaasti saisiko hän\nostaa koirasankan, jonka hän näki käydä lyllertävän siinä nurmikolla.\nMustalainen vastasi hänelle kohteliaasti, että hän ei voinut myydä\nsitä.\n\nYöllä koirasankka hävisi.\n\nTäällä oli muutamia seikkoja, jotka tekivät tapahtumat sangen\nsalaperäisiksi. Jos kettu oli ottanut kalkkunakukon, joka oli sisällä\nkopissa orrellaan, ja jolla oli voimaa puolustaa itseään, miksi\nse ei sitten ollut ottanut kanaa, joka makasi hautomassa oljilla\navonaisella paikalla ulkopuolella -- semminkin kun asiantuntevat\nihmiset vakuuttivat, että kettu ei voi viedä kalkkunakukkoa, mutta\nkanan kylläkin?\n\nJa edelleen: miksi varastettiin koirasankka juuri laamannin pojan\nkäynnin jälkeisenä yönä? Suorastaan järjetöntä olisi ollut epäillä\nrikasta ja ylhäistä miestä, eikä talonväestä kukaan uskaltanut\nviitata siihen suuntaan. Piilikö tässä jotakin, tai oliko se\nasianhaarain tilapäistä yhteen sattumista? Mutta entäs sitten sulat,\njotka olivat selvässä tarkoituksessa asetetut maisterin tielle,\njotta hän ne löytäisi? Mitä sillä oli saatettu tarkoittaa? Jos\nportinvartija oli varas, niin ei kait hän olisi mennyt panemaan\nesille todistuksia siitä, että kettu ei ollut voinut tehdä sitä! Yhtä\nvähän puusepät olisivat tehneet niin, jos olisivat olleet syyllisiä.\nKuka sitten oli asettanut sulat sinne, ja missä tarkoituksessa?\nPelkkiä arvoituksia!\n\nSitäpaitsi olivat sekä vouti että kivalteri käyneet näinä päivinä\nBögelyssä tutkimassa paikkaa, missä varkaudet olivat tehdyt.\nVapaaherratar ja mustalainen olivat valmistaneet voudille juhlallisen\nvastaanoton, tarjonneet viiniä ja lähettäneet maisteria noutamaan,\njonka olivat kuvanneet innokkaaksi tanskanystäväksi, jonka jälkeen\nolivat ylistäneet häntä ja kerskuneet hänen kustannuksellaan\nrajattomasti, ikäänkuin olisivat tahtoneet kaapia kultaa hänestä,\njolla sitten kullata itseään ja omaansa. Vieläpä mustalainen oli\nesittänyt maisterin hyvänä ja likeisenä ystävänään, opettajanaan,\nuskottunaan, niin että maisterista lopulta tuntui tukalalta, ja oli\nhän torjunut tuon imartelun, mikäli oli ollut mahdollista tehdä se\ntoista loukkaamatta. Ja merkillisintä tässä seikassa oli se, että\naivan sama esitys oli uudistunut kivalterin käynnillä, mikä tapahtui\nhiukan myöhemmin kuin voudin.\n\nSenjälkeen portinvartija oli kaikessa kiireessä haastettu\nHälsingborgin piirituomarin eteen, ei lintujen varkaudesta, vaan\nmuutamien lankkujen vuoksi, ja oli joutua siitä syystä vankeuteen,\nkun mustalainen äkkiä kantajana oli esiintynyt jalomielisenä\nja luopunut kaikista rangaistusvaatimuksista, jonka jälkeen\nportinvartija kyynelsilmin oli kiittänyt hyväntekijäänsä, jota\npiirituomarikin ylisti hänen kauniin menettelynsä vuoksi.\n\nMutta päivää ennen kuin riitapuolet menivät oikeuteen, oli nuo kaksi\npuuseppää kadonnut ja heidän sijassaan oli kaksi uutta, jotka saivat\nnimenomaisen määräyksen olla jalallaan astumatta portinvartijan oven\nsisäpuolelle, tämä kun muka piti salakapakkaa.\n\nTapauksia oli kertynyt ihan kasaantumalla, niin että maisteri Törner\nei ollut voinut seurata mukana ja päästä perille niiden merkityksestä\nja keskenäisestä yhteydestä, kaikkein vähimmän viimeksi sattuneesta,\njoka hämmästytti häntä enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Hän oli\nnäet eräänä aamuna nähnyt tuon pörhöpäisen tytön kamarissaan panevan\nkokoon hänen vuodettaan, ja pyytäessään tähän selitystä vaimoltaan\nhän oli saanut kuulla, että tyttö oli otettu heille palvelukseen\ntilanhoitajan suosituksesta, jolta rouva oli tiedustellut piikaa,\njoka voisi häntä auttaa taloustoimissa. Sen lisäksi tuli, että talon\npuusepät olivat kertoneet piian olevan mustalaisen sisar, jota\ntämä ei tahtonut myöntää, niin että tytön kuten Iivanankin täytyi\npuhutella veljeään monsieur arvonimellä.\n\nKun maisteri nyt oli ennättänyt pyökkimetsän läpi ja joutui\nkuusipuistikkoon, missä nuorten kuusien kattama polku johti kulkijan\nylös erästä mäkeä -- sieltä hän oli löytänyt riikinkukonsulat --\noli hän kuitenkin saanut vaikutelmansa jotakuinkin järjestykseen ja\npäässyt siihen lopputulokseen, että tuossa talossa oli salaperäisiä\nasioita tekeillä ja että paraillaan kudottiin minkä kerettiin hänen\nympärilleen verkkoa, johon hän ehkä itse tietämättään oli antanut\nlangat.\n\nKaiken tämän tarkoitusta hän ei kyennyt selvittelemään, sillä\nmustalainen teki syrjähyppäyksiä ja jätti tielleen levähdysjälkiä\nkuten jänis lumiselle tanterelle, eikä maisteri voinut seurata\nhänen hämmentyneitten aivojensa oikkuja. Mutta kaikkia epäluulojaan\nvastaan hän saattoi asettaa vain yhden ainoan vastasyyn: miehen hyvän\ntaloudellisen aseman, jonka täytyi vapauttaa hänet kiusauksesta\njoutua varkaaksi.\n\nMustalaisen ja maisterin välit olivat viime päivinä olleet hyvät,\nehkäpä edellinen oli ollut ystävällisempikin kuin muutoin ja\nryömivämpi; mutta tuo vanha itsetietoinen äänilaji, jonka tämä\nalku-aikoina oli omaksunut, palasi jälleen, kun maisteri ei enää\nrasittanut häntä viisaudella, jota kukaan ei pyytänyt, ei musiikin,\nmaanviljelyksen eikä taikatemppujen alalla.\n\nVapaaherratar ei näyttäytynyt milloinkaan, ja laulu ja soitto\nolivat vaienneet alhaalla, josta maisteri päätteli, että\nmustalaisen esiintyminen taiteilijana ei tehnyt enää mitään\nvaikutusta tämän mielitiettyyn, mutta josta hän teki myöskin tuon\nitselleen epämiellyttävän johtopäätöksen, että jäljelle oli jäänyt\njotakin kaunaa tuosta illasta, jolloin hän oli voittanut tuon\ntyhjänkerskujan, ja vapaaherratar vaientanut tämän laulun.\n\nMetsäpolulla aurinko paistoi nuorten kuusien lomiin, ja maisteri\nkulki katsellen tuoreita jalanjälkiä, jotka olivat painuneet maahan\nvarisseihin havuneulasiin, ja jotka eivät voineet olla hänen omiaan,\nkun samassa tuokiossa harakka pyrähti lentoon tiheän pensaikon\nkätköstä ja kirkuen katosi yli kuusenlatvojen. Maisteri pysähtyi\nheti paikalla, tuijotti puiden pimentoon ja näki pesän, joka oli\nerään nuoren kuusen oksien ja rungon välissä. Kimppu auringonsäteitä\ntunkeutui sinne ja heijasti keltaisenvihertävän valon runkoihin.\nÄkkiä maisterin katse kiintyi erääseen puuhun, jonka kuoreen oli\npiirretty terävällä veitsellä monenmoisia merkkejä, ja niin syvälle\nettä valkea puu paistoi esille, ja pihka oli valunut kyynelinä ja\nviiruina aina kuusen juurelle saakka.\n\nMaisteri katseli näitä sangen selviä merkkejä, joiden piirtäminen\ntodisti suurta harjaantumista ja varmaa kättä, ja ensimmäiseksi\nhäntä hämmästytti niissä niiden yhtäläisyys merkkien kanssa, joita\nlännen villit intiaaniheimot käyttivät, ja joiden kuvia hän oli\nnähnyt eräässä matkakuvauksessa Uudesta Ruotsista Delaware virran\nvarrella. Mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt asettaa näitä kahta\nkirjoitustapaa mihinkään yhteyteen keskenään. Kuitenkin saattoi\nhän ymmärtää niin paljon, että kaikkien kansojen kuvakirjoitus\neli hieroglyyfit mahdollisesti olivat keskenään sukua, ja\nnähdessään tässä käden, avaimen ja silmän kuvattuina, hän teki sen\njohtopäätöksen, että vertailemalla, tutkistelemalla ja jonkinlaisella\nyhdistelemiskyvyllä voisi olla mahdollista selittää näiden merkkien\ntarkoitus ja saada niiden avulla vihiä salaisuuksista, jotka kenties\nkoskivat häntä enemmän kuin hän tahtoi uskoa. Hän otti kuitenkin\nesiin muistikirjansa ja piirsi siihen hieroglyyfit niin tarkoin\nkuin osasi. Mutta sensijaan että olisi kääntynyt takaisin kotia,\nkuljettuaan nyt polun päähän aina portille saakka, hän vaelsi\nedelleen aituuksia kohti pannakseen täytäntöön päätöksen, jota oli\nkauan hautonut, nimittäin käydä naapurinsa luona saadakseen joitakin\nlähempiä tietoja ihmisistä, joiden luo oli asettunut asumaan, ja\njoilla nyt näytti olevan salaisia aikomuksia hänen suhteensa, ja\njotka tuntuivat tahtovan sekoittaa hänet omiin asioihinsa.\n\nLujasti päättäen kuitenkin, että ei sanoisi pahaa sanaakaan\nisännästään eikä heittäisi epäluulon varjoakaan häneen, hän astui\npuoli tuntia myöhemmin talonomistaja Virupin eteiseen ja kohtasi\npiian, jonka pyysi tulostaan ilmoittamaan.\n\nAstuessaan sisään tupaan hän näki isännän istuvan uunipenkillä ja\nkatselevan terävillä harmailla silmillään tulijaa istuimeltaan\nkohoamatta, mutta pyytäen tätä anteeksi senvuoksi, että hänellä oli\nkihti jaloissa.\n\nMaisteri oli selvillä siitä, mitä tuo kihti merkitsi, ja ymmärsi\nsen olevan epäkohteliaisuuden verhona; hän asettui senvuoksi muitta\nmutkitta istumaan parhaaseen nojatuoliin eikä ottanut hattua\npäästään, pyytäen sitä anteeksi sillä, että hänen päätään pakotti.\n\nSitten hän esitti asiansa.\n\n-- Saavun, hän lausui, sekä tervehtimään naapuria että pyytämään\nerästä palvelusta. Tiedätte arvattavasti kuka olen, mutta varmaankaan\nette, mitä minulla on tällä seudulla tekemistä. Olen kuitenkin\nmuun muassa kasvienkerääjä, ja tämän tutkimusalan vuoksi minun on\ntoisinaan pakko nousta aidan yli toisten maille; sallitteko minun\nastua vainioillenne, jos lupaan olla tallaamatta viljaa?\n\nTalonomistaja antoi aprikoimatta luvan, tottumaton kun oli niin\nsuureen kohteliaisuuteen vihollisten puolelta, vieläpä hän suli\nniin, että ponnisteli itse jatkaakseen keskustelua, mikä ei aluksi\nnäyttänyt houkuttelevan häntä.\n\n-- No, puuttui hän puheeseen, Te siis asutte Bögelyssä; mitä pidätte\nisännästänne?\n\nSitä kysymystä maisteri juuri oli kaivannut, ja hän tarttui\nkärkkäästi siihen:\n\n-- Minusta hän tuntuu kelpo mieheltä, mikäli osaan arvostella.\n\n-- Hiukan renttumainen, vai kuinka? virnisteli talonomistaja.\n\n-- Sitä en ole huomannut, vastasi maisteri.\n\n-- Hänhän hävittää vapaaherrattaren sekä rahat että kartanon.\n\n-- Oletteko todellakin sitä mieltä? kysyi maisteri uudelleen, lujasti\npäättäen saada vastaväitteillään totuuden esille. Hänhän on kuitenkin\npalkaton tilanhoitaja ja astelee itse kuin renki auran perässä,\nniittää ja juottaa elukat, niin että tuntuu siltä kuin hän ansaitsisi\nruokansa.\n\n-- Kyllä minä tiedän, että olette hänen hyvä ystävänsä, vastasi\ntalonomistaja, enkä tahdo senvuoksi sanoa mitään pahaa hänestä!\n\nNyt maisteri pelästyi! Hänen hyvä ystävänsä! Mutta hän katsoi olevan\nvielä liian aikaista vetäytyä tulesta.\n\n-- Hänen ystävänsä? Mitä sillä tarkoitatte? Ystävyyttä voi olla\nolemassa vain samalla sivistystasolla olevien henkilöitten kesken,\nlausui hän Ciceron _De amicitian_ sanoilla, enkä ole minkäänlaisella\ntuttavallisuudella kunnioittanut tilanhoitajaa.\n\n-- Niinpä tietystikin, vastasi talonomistaja ja oli sen näköinen\nkuin hänellä olisi ollut jotakin sydämellään, minä en tietenkään\ntiedä muuta kuin mitä kerrotaan! -- Tällä seudulla häntä pidetään\nsuurimpana roistona, mikä milloinkaan on maan pintaa polkenut, ja\nellei vapaaherratar joudu vaivastalolle ennen Mikonpäivää, niin se\nsitten on ilmetty ihme.\n\n-- Mitä sanottekaan? Oletteko todellakin sitä mieltä? puhkesi\nmaisteri puhumaan. Eikö vapaaherratar sitten ole hyvissä varoissa?\n\n-- Hänellä kyllä on ollut sangen paljon, mutta sen tuo konna on\ntuhlannut, ja niin pitkälle on jo mennyt, että veroja ja tien\nkunnossapitorahoja on ulosmitattu. Mutta hän on ovela mies, ja kun\nvouti tulee ottamaan eläimiä, niin ne on pantu Jensenin nimiin hänen\nomaisuutenaan.\n\nMaisteri oli saanut vahvistuksen tärkeimpään, mihin perusti\nepäluulojensa koko rakenteen nimittäin siihen, että vapaaherratar oli\nrutiköyhä; ja nyt hän käsitti, miksi talo päästettiin rappeutumaan,\nmiksi siellä keitettiin pilaantunutta ruokaa, miksi... Tähän hän\npysähtyi, ja jotta ei olisi joutunut kiusaukseen kehittää ajatuksiaan\nääneen, hän lopetti kyselynsä, nousi, kiitti osalleen tulleesta\nhyväntahtoisuudesta sekä lausui jäähyväiset.\n\nTalonomistaja näytti kummeksuvan keskustelun äkillistä loppumista, ja\nkihtinsä unohtaen hän nousi saattaakseen vieraan ulos.\n\nEteisessä juohtui maisterin mieleen, että hänen olisi sanottava\nkaikki ja voimakkaasti kumottava epäluulon varjokin siitä, että hän\noli mustalaisen ystävä, minkä ihmiset helposti saattoivat uskoa, kun\nhän täten muitta mutkitta ohautti naapurin jokaisen tiedonannon,\njotka tämä oli antanut ehkä ystävällisessä tarkoituksessa. Mutta\ntoinen ajatus oli ristiriidassa toisen kanssa, ja talonomistajan\nkasvoista kuvastui jo sellainen kylmyys, että hän ei saanut sanaakaan\nsuustaan, vaan nosti lakkiaan ja läksi.\n\nHän tunsi tehneensä tuhmuuden, kun sitä nyt ajatteli astuessaan\nportin läpi kulkeakseen niitun yli jälleen kotia. Mutta oli liian\nmyöhäistä kääntyä takaisin, varsinkin kun näki mustalaisen kulkevan\nvartioimassa puutarhan ulkopuolella lähellä aitausta, ja oli tämä\nluultavasti hänet jo huomannut.\n\nHän ei tahtonut kernaasti tavata Jenseniä juuri nyt tullessaan\nnaapurista, josta häntä oli varoitettu, mutta tässä ei ollut mitään\nmahdollisuutta välttää kohtausta, jonka vuoksi ainoa, minkä hän\nsaattoi tehdä, oli käydä suoraan vihollista vastaan.\n\nJensen kävi pää kumarassa, kädessään riuku ja oli mittaavinaan maata\nosoittamatta, että näki maisterin lähestyvän.\n\nTämä toivotti äänekkäästi hyvää huomenta. Mustalainen oli\nhämmästyvinään, mutta ei virkkanut sanaakaan, jonka vuoksi maisteri\npäätti itse käydä suoraan asiaan ja sanoa kaikki, minkä saattoi sanoa\ntotuuden tulematta liian selvästi esille.\n\n-- Olen ollut naapurissamme pyytämässä lupaa saada kulkea hänen\nmaansa kautta, hän selitti.\n\nMustalainen pakotti huulilleen hymyn, joka oli olevinaan\nystävällinen, mutta samalla välinpitämätön kyseessä olevan asian\nsuhteen. Hän vaikeni edelleenkin.\n\nMaisterin oli mahdotonta peräytyä; hänen täytyi jatkaa, vaikkapa\nsitten olisi joutunut harhaankin, mikä hänelle perusteellisesti\ntapahtuikin, sillä hänet valtasi äkkiä vastustamaton tarve puolustaa\nitseään. Teillä ei ole ystäviä tällä seudulla, Jensen, hän sanoi.\nTalonomistaja tuolla puhui pahaa teistä.\n\n-- Sen kyllä uskon! vastasi mustalainen. Sillä hän tavoitteli\naikoinaan vapaaherratarta ja tämän rahoja, mutta kun ei onnistunut,\nniin alkoi syytää törkyä minun niskoilleni.\n\nTämä nyt vasta oli valhetta, ajatteli maisteri, joka oli tottunut\nsiihen, että mustalainen aina pyyhki likansa muihin; mutta oli\nuskovinaan syytteeseen.\n\n-- Sen minä hänelle sanoinkin, hän jatkoi, ja sanoin vielä paljon\nmuutakin, siksi että hyvin huomasin hänen olevan kateellisen. Kiitin\nTeitä, Jensen, kelpo mieheksi ja epäitsekkääksi mieheksi, joka itse\noli työssä vainiolla, vaikka olittekin tilanhoitaja, ja sitä ei tee\nkukaan muu tilanhoitaja koko maassa; ja minä sanoin hänelle suoraan,\nettä vapaaherratar ei suinkaan ollut erittäin hyvä Teille, kun antoi\nTeidän noin raataa ilman palkkaa.\n\nTässä mustalainen meni ansaan, sillä hän uskoi järkähtämättömästi\nsiihen, että maisteri ei osannut valehdella, koskapa tämä ei\nollut valehdellut milloinkaan ennen; ja kiitollisena siitä, että\noli onnistunut syöttämään maisterille valheensa, tarttui hän\ntämän käteen ja puristi sitä teeskentelemättömällä liikutuksella,\nylistäen onnellista kohtaloa, joka viimeinkin oli sallinut hänen\ntavata rehellisen ihmisen, joka puhui hyvää hänestä. Ja hän antoi\nliikutukselleen vallan, avasi sydämensä, kertoi viime vuosien\nkadosta, mikä oli köyhdyttänyt heidät, ilkeistä ihmisistä, jotka\nolivat pettäneet heitä rahoissa, joita olivat näiltä lainanneet,\nhuolistaan joka viikko hankkia ihmisille ja eläimille ruokaa,\nkaikesta, mikä saattoi herättää sääliä häntä ja hänen asemaansa\nkohtaan.\n\nMaisteri käytti tilaisuutta miehen ollessa taipuvaisella mielellä ja\nnäyttäessä olevan halukas kuuntelemaan hyvää neuvoa, osoittaakseen\nhänelle, miten mieletöntä oli olla maata viljelemättä, joka\nkuitenkin antoi leipää, ja koetti saada hänet vakuutetuksi siitä,\nettä taloudelliselta kannalta katsottuna oli parempi vuokrata väkeä\nhoitamaan maata ja työskentelemään vainioilla, kuin että tilanhoitaja\nitse tuhlaisi aikansa siihen.\n\n-- Jos lepäätte jollakin penkillä, polttelette piippua ja pidätte\nväkeänne silmällä, niin on se paljon suuremman arvoista kuin että Te\nitse, joka olette tavoiltanne hieno kaupunkilaisihminen, kuljette\ntäällä ja raadatte, lopetti hän kehoituksensa.\n\nTuo penkillä makaaminen ja piipun poltteleminen mahtoi miellyttää\nmustalaista suunnattomasti, sillä ensikerran hän myönsi, että\nmaisteri oli viisas mies, joka jakeli pelkkiä hyviä neuvoja, joita\nhän tulisi kiitollisena käyttämään hyväkseen.\n\nMaisteri jätti kiitollisen oppilaansa säälien, kuten säälitään\nonnetonta, joka alentuu valittamaan kohtaloaan, ja tuntien sitä\nlevollista tyydytystä, mikä aiheutuu tiedosta, että on saanut\ntoisen kiitollisuudenvelkaan itselleen. Hän tunsi itsensä tämän\nkohtauksen jälkeen turvallisemmaksi mustalaisen suhteen, ja kun hän\nei enää pelännyt tätä, katosi hänestä kaikki pienten vääryyksien ja\nhävyttömyyksien synnyttämä kauna ja hän unohti kaikki epäluulonsa,\njotka äsken saamansa tiedot miehen taloudellisesta asemasta olivat\nkuitenkin osoittaneet oikeiksi.\n\nHän kulki sangen ylevässä mielentilassa läpi puutarhan, kun näki\nsamassa erään ihmisen makaavan silmillään maassa auringonkellon\njuuressa; hän huomasi tämän heti tuoksi pörhötukkaiseksi piiaksi.\n\n-- Miksi Magelone makaa täällä? hän kysyi, ihmetellen sitä, että näki\ntytön ulkona tähän aikaan päivästä, jolloin tämä tavallisesti siisti\nhänen huonettaan.\n\nTyttö nousi hitaasti, ja peittäen kädellään itkusta mustaviiruisia\nposkiaan ja punaisia silmiään, hän nyyhkytti:\n\n-- Rouva on ajanut minut pois!\n\n-- Miksi niin, lapseni, kysyi maisteri edelleen.\n\nPiika oli hetken vaiti ja sanoi sitten nyyhkyttäen:\n\n-- Rouva sanoi, etten ollut kylliksi hieno, mutta minulla on vain\ntämä yksi ainoa hame, enkä voi sille mitään.\n\nMaisteri katseli tuota pörhöistä piikaa, joka oli hyvin likainen,\nmutta kaulassa kaksi helminauhaa ja korvissa renkaat koristuksina.\nJa vaikkakin hän hyvin hyvästi näki asian oikean laadun, ei hänellä\nollut sydäntä sanoa tytölle, mitä asiasta ajatteli; hän pyysi\nsenvuoksi, että tämä ei olisi vihoissaan rouvalle, joka oli hyvin\nsairas eikä varmaankaan ollut tarkoittanut pahaa.\n\nPiika katseli maisteria haralla olevien sormien lomista ja kysyi niin\nrukoilevalla äänellä kuin taisi:\n\n-- Mutta maisteri kyllä ottaa minut takaisin jälleen?\n\n-- Niin, näepäs lapseni, niihin asioihin minä en puutu. Ne ovat\nvaimoni hallussa! hän vastasi ja jatkoi matkaansa, pahalla tuulella\ntästä yrityksestä saada hänestä ratkaisija riitaan, josta hän ei\ntiennyt niin mitään.\n\nJouduttuaan portaitten luo oli hänen lapsentyttönsä siellä\nsänkyvaatteita piiskaamassa.\n\n-- Mitä Magelonelle on tapahtunut? hän kysyi.\n\n-- Se vasta on siisti neitsyt, vastasi tyttö. Hän on tuonut\nsyöpäläisiä sänkyihin ja tartuttanut vielä rohtumia lapsiin. Rouva on\nusein kieltänyt häntä suutelemasta heitä, mutta siitä huolimatta hän\nsen tekee. Ja kun hänet nyt sanottiin irti, sähisi hän kuin kissa ja\nvannoi ja kiroili, että se vielä kostetaan ruotsalaisroistoille.\n\nPiian purkaessa närkästystään maisteri huomasi jotakin liikettä erään\nuutimen takana vapaaherrattaren huoneustossa, ja hän ymmärsi, että\nsiellä kuunneltiin.\n\n-- Tämä oli ikävä juttu, virkkoi maisteri kuin itsekseen noustessaan\nkamariinsa, mielensä täynnä levottomia aavistuksia, sikäli kuin\nhän tunsi mustalaisten leppymättömän kostonhalun, kun niitä\ntavalla tai toisella oli loukattu. Mutta sitten hän muisti sen\nystävällisen keskustelun, mikä hänellä äsken oli ollut veljen kanssa,\nja senjälkeen ajatukset palasivat takaisin aamulliseen käyntiin\nnaapurin luona, tietoihin, jotka hän oli täällä saanut, näkemiinsä\nsalaperäisiin merkkeihin. Ja kaikki se pimeä ja epämieluisa, mitä\ntalossa oli tapahtunut, avautui hänen eteensä, niin että hän hetkisen\nväkivaltaisessa kaipuussa päästä kaiken ulkopuolelle, päätti\nmatkustaa pois kaikesta, yhdentekevää minne, mutta niin pian vain\nkuin mahdollista!\n\nTäällä, sen hän tunsi, askarrettiin asioissa, ja punottiin juonia,\njotka alkoivat kiertyä tiukasti hänen ympärilleen ja uhkasivat\ntukahuttaa hänet.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nNiiden kahdeksan päivän kuluessa, jolloin maisteri Törner odotti\nvastausta anomukseensa saada luvan poistua paikkakunnalta, oli\ntalossa sattunut uusia ja odottamattomia tapauksia.\n\nTaloon oli tullut renki ja puutarhuri. Renki, joka huomasi pian,\nettä tilanhoitaja ei ymmärtänyt mitään siitä, mikä oli hänen\nhoidettavanaan, oli heittäytynyt laiskaksi ja ruvennut kosiskelemaan\ntuota pörhöistä piikaa. Ja puutarhuri, joka huomasi maan muokkaamisen\njo liian myöhäiseksi, eikä katsonut sitäpaitsi maksavan vaivaa\nkäydä käsiksi mihinkään kunnolliseen, kun ei voinut saada apulaista\ntyöhönsä, istui enimmäkseen kirsikkapuissa poimien marjoja, jotka\nolivat alkaneet jo oksillaan mädätä.\n\nMustalainen itse lepäili penkillä piippua poltellen, noudattaen\nuskollisesti maisterin äkkipäätä sepittämiä neuvoja, ja silloin kun\nhän ei nukkunut tai tupakoinut, ryyppäsi hän tai oli ratsastamassa,\nenimmäkseen öiseen aikaan. Maisteria hän kohteli tavattoman\nylimielisesti ja ylpeästi, ja hän kehitteli valtavia maatilan\nparannussuunnitelmia ja suurenmoisia puutarhan laajentamisehdotuksia.\nSisaren palveluksesta erottamisesta hän ei puhunut sanaakaan, mutta\nhurja hehku näytti palavan hänen silmissään, kun hän tapasi jonkun\nmaisterin lapsista tai palvelijoista, ja näiden viimemainittujen\ntäytyi nyt kovin kavahtaa koiria, joita Iivana ja Magelone kavalasti\nusutti heidän kimppuunsa kaikista mahdollisista piilopaikoista. Eikä\nuskallettu enää antaa lasten kuljeksia vapaasti puutarhassa; niiden\noli pysytteleminen sisällä huoneissa paitsi niihin aikoihin päivästä,\njolloin lapsentyttö kävelytti niitä ulkona.\n\nMaisterin ilmoittaessa, että hän aikoi muuttaa, ei mustalainen ollut\nmalttanut kuunnella selitystä loppuun, vaan oli heti paljastanut\nitsensä ja ilkeästi nauraen huomauttanut välikirjasta, johon maisteri\noli silmänräpäyksessä vastannut, että välikirja ei voinut pakottaa\nhäntä siellä asumaan, vaan maksamaan ainoastaan vuokran muuttopäivään\nsaakka lokakuussa.\n\nIrtisanonta oli tästä huolimatta tehnyt välit vielä entistäänkin\nkireämmiksi, vaikkakin mustalaisen kunnioitus oli kasvanut tuota\nmiestä kohtaan, joka ei koettanut vapautua maksuvelvollisuudesta, ja\njoka vastaanhankaamatta antoi houkutella itsensä raha-asioihin.\n\nHalu muuttaa sieltä oli melkoisesti kohonnut maisterissa hänen\ntehtyään mielestään huolestuttavan huomion. Hän ei näet ollut,\nhuolimatta alituisista huomautuksista parin kuukauden ajalla, saanut\nvielä lukkoa huoneensa oveen, niin että se oli lukitsemattomana yötä\npäivää. Eräänä iltapäivänä hän oli huomannut, että joku oli ollut\nsiellä sisällä ja kosketellut hänen kirjojaan hänen poissa-ollessaan.\nHän huomasi, että hänen tutkielmansa koetustaidosta oli käännetty\nnurin narin, ja että siinä oli likaisten sormien jäljet. Mustalainen\noli siis ollut siellä, ja sensijaan, että olisi pyytänyt luvan saada\nkirjan lainaksi, jota häneltä ei olisi kielletty, oli hän, pelkästä\nvarastamishalusta, lukenut kirjaa varkain. Suutuksissaan maisteri oli\nlähettänyt noutamaan seppää ja antanut tämän mennä vapaaherrattarelta\nmaksua pyytämään, jonka tämä olikin säntilleen saanut. Mutta kun\nmaisteri oli tullut sivumennen maininneeksi mustalaiselle teostaan,\nei tämä ollut voinut peittää närkästystään tai nolostumistaan, sillä\nhän ymmärsi kyllä joutuneensa kujeestaan kiinni.\n\nIlma oli nyt niin täynnä ukkosta, että räjähdystä saattoi odottaa\nminä hetkenä tahansa, mutta molemmin puolin koetettiin välttää\ntaistelun puhkeamista, kun ero oli niin lähellä, ja tämän hetken\nkaipuu oli sangen voimakkaasti vallannut maisterin kahden uuden\ntapauksen sattuessa, joiden nyt, kun hän tunsi talon rappiotilan,\ntäytyi tuntua hänestä niin vastenmielisiltä, että hän mieluimmin\nolisi ollut kaukana poissa kaikesta tästä. Eräänä aamuna hän tuli\nnäet puutarhaan ja näki noiden kahden puusepän kaikessa kiireessä\nkyhäävän kokoon ruumisarkkua muistuttavia lantavaunuja, joiden kansi\nkohosi viistoon ylöspäin. Jotakin sanoakseen virkahti maisteri\npiloillaan:\n\n-- Mihin aiotte tuota ruumisarkkua käyttää?\n\nToisella puusepällä oli vastaus valmiina ja käytti hänkin leikillistä\näänilajia.\n\n-- Niin, eipähän olisi ensikertaa, kun tällaisessa ruumista\najettaisiin.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte? maisteri kysyi, joka kuuli, että\nvastauksessa piili jonkinlainen totisuus.\n\n-- Ymmärrättehän, minä tarkoitan, että tunkiovaunuista usein\nlöydetään lapsenruumiita! sanoi puuseppä. Isäni nähkääpäs oli\nvanginvartija, ja silloinhan sitä kuulee yhtä ja toista.\n\nMustalainen oli seissut äänetönnä vieressä ja tuijottanut maahan.\n\nNyt hän nosti silmänsä ja katkaisi tuon vastenmielisen keskustelun.\n\n-- Puutarha pannaan kuntoon, ja minä tuotan senvuoksi lantaa\nLandskronan ratsuväentallista, jonka kanssa olen tehnyt siitä\nsopimuksen.\n\nMaisteri ei olisi kiinnittänyt huomiota tähän vähäpätöiseen\nsattumaan, ellei hän jatkaessaan kävelyään läpi puutarhan olisi\ntavannut puutarhuria kasvihuoneessa.\n\n-- Lannoitatteko maata keskellä kesää? hän kysyi tältä, erikoisesti\noikeastaan haluamatta saada tietää mitään.\n\n-- Niin, tällaista maanviljelystä en ole nähnyt milloinkaan ennen,\nmutta tilanhoitaja sanoo tehneensä varman sopimuksen Hälsingborgin\nkuninkaallisen latokartanon kanssa, eikä sano tahtovansa odottaa enää!\n\n-- Mitä niin? alotti maisteri, mutta keskeytti heti kysymyksensä\nlujasti päättäen olla sanomatta sanaakaan, mikä saattaisi ilmaista\nmustalaisen valheellisuuden.\n\nSeuraavana yönä, kun vaunut olivat valmistuneet, havahtui maisteri\nTörner ullakolta kuuluvaan meluun. Hän kohosi istuvilleen ja kuunteli\ntarkasti, olisiko hän mahdollisesti kuullut väärin, mutta tuli kohta\nvakuutetuksi siitä, että ullakolla oli väkeä, joilla oli jotakin\ntekeillä, jota koettivat salata; sillä tuskin he siinä mielessä,\nettä eivät olisi herättäneet nukkuvia, olisi vaivautuneet hiipimään.\nTuntui siltä kuin he olisivat laahanneet pois jotakin raskasta ja\nsitä tehdessään olisivat sattuneet törmäämään niihin esineisiin,\njoita sinne oli kasaantunut.\n\nVarkaita hän ei ajatellut hetkeäkään; sillä kaikki koirat olivat\nillalla olleet irrallaan ja nuuskineet kartanon koko alueen,\nja sitäpaitsi mustalainen oli kiertänyt talon ja varoittanut\npistoolinlaukauksilla mahdollisesti lähettyvillä olevia yökulkijoita\nrakennusta lähentymästä.\n\nPäästäkseen nyt selville siitä, kun hän varmasti tiesi siellä\nolevan talonväkeä, tahtoivatko nämä salata hommiaan vai ei,\nkuitenkin menetellen niin, ettei hän heitä yllättämällä pakottanut\nheitä vaarallisiin toimenpiteisiin itsepuolustukseksi, nousi hän\nvuoteeltaan ja kysyi ovenraosta oliko siellä kukaan. Ja kuultuaan,\nettä kaikki heti vaikeni, virkkoi hän ääneen kuin itsekseen, jotta\nullakolla olijat olisivat uskoneet hänen menneen ansaan: Näin\nluultavasti unta.\n\nSenjälkeen paneutui hän jälleen maata, oli vaipuvinaan uneen, ja\nkuorsasi lujasti.\n\nHetken kuluttua alkoi askartelu jälleen ullakolla, ja hiipivät\naskeleet kuuluivat etääntyvän alas portaita.\n\nMaisterin ajatukset kiitivät sinne tänne, mutta palasivat alati\nlantavaunuihin, jotka valmistettiin sellaisella kiireellä ilman\nnäkyväistä aihetta; ne risteilivät tuossa neljännessä tornikamarissa,\njota hän ei ollut milloinkaan saanut nähdä, ja jossa mustalainen\nvalheellisesti oli ilmoittanut asuvansa, viivähtivät hetken noissa\nväärissä ja ristiriitaisissa tiedoissa paikasta, josta lanta\nhaettaisiin, ja pysähtyivät lopulta koirien ulosajoon edellisenä\niltana.\n\nKuumeentapainen unisuus kiihotti hänen mielikuvitustaan, ja vanhat\ntarut sisään teljetyistä ja nälkään nääntyneistä perillisistä\ntanssivat hänen kiihtyneissä aivoissaan; entisten ja myöhäisempien\naikain varkaus- ja salakuljetusjutut juohtuivat mieleen, mutta hän\nkarkoitti ne yhtä nopeasti kuin ne olivat tulleetkin. Avaisiko hän\nnyt ikkunan ja jatkaisi tutkimuksia? Hän ei uskaltanut sitä, sillä\nkaikkein vaarallisinta oli ilmaista, että hän vakoili heitä.\n\nSenvuoksi hän kääntyi seinään päin ja nukahti pian. Herätessään\njälleen oli aurinko jo korkealla taivaalla.\n\nYön tapahtumat kuvastuivat elävinä ja räikeinä hänen mielessään,\nja hänellä oli heti selvä tunne siitä, että ei käynyt laatuun\nolla mistään tietämättä, sillä se herättäisi enemmän epäluuloa\nkuin puhuminen. Kun hän senvuoksi laskeutui alas ja tapasi\nvapaaherratarta, tervehti hän sulavasti ja kysyi, eikö tämä ollut\nkuullut viime yönä melua ullakolla.\n\nEi, hän ei ollut kuullut mitään.\n\n-- Vai niin, ja minä niin säikähdin, virkkoi maisteri, kasvoillaan\nmitä viattomin ilme, luulin siellä olevan varkaita.\n\n-- Ei, mitenkä saatatte sellaista ajatella! Mitä tietä he olisivat\npäässeet sisälle, kysyi vapaaherratar kauhua teeskennellen.\n\n-- Ne olisivat voineet kavuta sisään nousemalla kirsikkapuuhun.\n\n-- Mitä vielä, sitä en milloinkaan usko. Ne ovat olleet vain kissoja,\nvastasi vapaaherratar. Sillä nähkääpäs jätin eilen illalla auki\nullakon oven. Siellä yläällä on näet niin paljon rottia, ja ne syövät\nkaikki, mitä olemme säilyttäneet siellä.\n\nMaisteri ei uskaltanut mennä pitemmälle, mutta oli uskovinaan tuon\nkissajutun, esitti syitä, jotka saattoivat puhua asian puolesta,\nja oli nyt tullut täysin vakuutetuksi siitä, että tahdottiin pitää\nsalassa tuo yöllinen käynti.\n\nMutta, väitti hänen terävä logiikkansa vastaan, ei silti tarvitse\nolla kysymyksessä mikään rikos, jos vierailta ihmisiltä salataan\njotakin. Ihmiset peittävät taloudellisen tilansa ja köyhyytensä,\nperhesalaisuutensa, surunsa: miksi juuri sitten tässä olisi rikos\ntekeillä.\n\nMaisterin puutarhaan jouduttua olivat lantavaunut poissa. Ja\npuutarhurilta hän kuuli, että tilanhoitaja oli matkustanut Tanskaan\nkanoja ostamaan.\n\nHän ei tahtonut kysellä mitään enää, mutta yksi seikka oli varma:\nlantavaunut olivat poissa, ja Tanskaan niitä ei oltu viety. Oliko\nsitten sekin valhetta, että mustalainen oli lähtenyt Tanskaan?\n\nHetken kuluttua valjastettiin hevoset suurten kuomuvaunujen eteen,\nja vapaaherratar ajoi matkoihinsa Iivanan ja Magelonen kanssa,\nmikäli kerrottiin lähteäkseen Landskronaan katsomaan erästä\neläintenkesyttäjää senjohdosta, että oli Magelonen syntymäpäivä.\n\nHe läksivät matkalle eivätkä tulleet kotia ennenkuin yön seutuun,\nniin väsyneinä tai humalassa, että jäivät istumaan ja nukkuivat\nvaunuissa: seuraavaan päivään saakka, jolloin maisteri tuli alas\nja löysi tuon omituisen seurueen kuorsaamassa auringon paistaessa\nvasten heidän kasvojaan. Vapaaherratar heräsi ensin tajuihinsa,\nkuuli lehmien ammuvan ja muisti, että niitä ei oltu lypsetty\nkahteenkymmeneenneljään tuntiin. Jonkavuoksi hän nosti ylös\naamukaapunsa ja läksi täysissä juhlatamineissa lypsämään.\n\nSilläaikaa Magelone oli havahtunut. Hieroen unta silmistään hän\nlähestyi maisteria kasvoillaan omituinen salaperäinen ilme ja alkoi\nänkyttäen, katse epävarmana ja hämmentyneitä liikkeitä tehden kertoa:\n\n-- Ajatelkaahan, maisteri, me löysimme riikinkukon eläintenkesyttäjän\nluota.\n\n-- Kuinka, onko se mahdollista!\n\n-- Onpa niinkin, ja se tunsi heti vapaaherrattaren ja tuli hänen\nluokseen saadakseen leipää, ja sitten vapaaherratar kävi käsiksi\nsiihen.\n\n-- Mutta, ystäväiseni, kuinka sitten saatoitte tuntea sen? kysyi\nmaisteri, joka uskoi vielä juttuun.\n\n-- Tunsimme kylläkin, sillä sillähän ei ollut pyrstöä, ja\nvapaaherratar tunsi sitäpaitsi niin hyvin eläimensä. -- Mutta, hän\nlisäsi, maisteri ei saa kertoa sitä Jensenille.\n\nVapaaherratar huusi häntä, ja keskustelu päättyi tähän.\n\nNyt heräsi maisteri tajuihinsa ja kysyi itseltään: ensinnäkin, miten\nsaattoi lintu olla siellä, kun rintasulat ja niissä riippuva nahka\nlöydettiin metsästä? toiseksi, miksi Jensen ei saanut tietää asiasta?\n\nOliko tämä kokonaisuudessaan suuri ja huonosti kokoonpantu valhe? Tai\nuskoivatko he todellakin, että lintu oli siellä, ja epäilikö sisar\nveljensä varastaneen sen?\n\nNäiden ihmisten ajatukset kulkivat sellaisissa käärmeenkiemuroissa,\nettä niihin oli vaikea päästä käsiksi. Ja kun nyt vapautuksen hetki\nläheni, ei maisteri tahtonut ahdistaa aivojaan selvittelemään\nasiaa, joka ei kuulunut häneen. Mutta ajatus palasi jälleen\nvaatien vastausta ja saaden hänet vimmoihinsa siksi, että hänen\nälynsä pakotettiin täten askartelemaan mitättömien ihmisten\nmitättömyyksissä. Häntä ei liikuttanut se, kuka linnun oli\nvarastanut; hänen elämälleen ei ollut niin mitään merkitystä siinä\nolipa tämän asian laita miten tahansa, ja kaikesta huolimatta hän\ntuhlasi aivovoimaansa päästäkseen siitä perille. Kolme kokonaista\nkuukautta, neljännesvuoden eristäytyminen sivistyneitten ihmisten\nseurasta ja sulkeutuminen alemmalla tasolla olevien olentojen\npariin oli hänen huomaamattaan muuttanut hänet. Hänen ajatuksensa,\njotka ennen askartelivat vain elämän korkeimmissa kysymyksissä, ja\nkoettivat ratkaista olemassaolon ja maailmankaikkeuden arvoituksia,\ntyöskentelivät nyt vain pikku-asioissa ja laativat syllogismeja\npäästäkseen perille siitä, kuka oli varastanut linnun. Toisten\npikku huolet olivat soluneet hänen sieluunsa niin, että hän ei\nvoinut kuulla lehmän ammuvan miettimättä mielessään oliko ehkä\nunohdettu lypsää se, ei nähdä rikkaruohoa kasvavaa vainiota tekemättä\nsuunnitelmia sen kitkemiseksi. Kuullessaan mustalaisen ajavan\npihamaalta hän mietiskeli, minne tämä mahtoi mennä; nähdessään\npuuseppien alottavan jonkun työn hän tuumiskeli, mitä silläkin\nmahdettiin tarkoittaa. Mustalaisen lausuessa merkityksettömän sanan\nhän punnitsi aina tarkoin, mitä siinä saattoi piillä, ja kuinka\npaljon siinä oli valhetta.\n\nKun hän nyt alkoi tarkata itseään, huomasi hän omaksuneensa osan\nmustalaisen eleitä, lainanneensa sävyn tämän äänestä ja, mikä oli\nvielä pahempaa, sekoittaneensa tanskankielen sanoja ja käänteitä\nomaan kieleensä. Hän oli lörpötellyt niin kauan näiden lasten kanssa,\nettä oli unohtanut selvän puhetavan, hän oli ollut niin kauan\nkumartuneena heidän puoleensa, että oli käynyt köyryselkäiseksi,\nhän oli kuullut niin kauan valheellista puhetta, jotta oli tottunut\nsiihen uskoon, että kaikki ihmiset valehtelivat. Ja hän, tuo voimakas\nmies, joka ei ollut milloinkaan pelännyt julkista taistelua, huomasi\nnyt, miten rohkeus karkkosi hänestä, miten arkuus ja pelko valtasivat\nhänet taistelussa näkymättömien valtojen kanssa ja vihollisia\nvastaan, jotka olivat häntä voimakkaampia senvuoksi, että eivät\ntodennäköisesti arastelleet käyttää aseita, joihin hän itse ei voinut\ntarttua.\n\nJa sitten valtasi tytön juttu hänet jälleen ja kouristi kyntensä\nhänen päähänsä ja repi ja raastoi.\n\nValehteliko tämä? Varmasti! Sillä eläintenkesyttäjä ei osta\nriikinkukkoa, jolla ei ole pyrstöä, ja jonka sulat ovat kynityt pois,\neikä riikinkukon pyrstö lähde ennenkuin syksyllä.\n\nMiksi hän valehteli? Tahtoiko hän, että maisteri uskoisi\nportinvartijan syylliseksi, tai mitä hän tahtoi?\n\nMutta miksi hän ei saanut sanoa sitä Jensenille? -- Tai tarkoittiko\ntyttö juuri, että hän sanoisi sen Jensenille? Uskoiko hän, tehdessään\noman huonon luonteensa mukaisen johtopäätöksen, voivansa varmimmin\nkiihoittaa toisen kertomaan asian, pyytämällä tämän pitämään\nsen salassa, ja tuumiko hän, että kiusaus kielimiseen kävisi\nvoimakkaammaksi kieltämällä kertomasta siitä? Hän ei voinut mitenkään\nlöytää mitään tarkoitusta siinä eikä saada mitään selvyyttä siihen,\nja senvuoksi se ahdisti häntä kuin painajainen.\n\nIllalla kuitenkin tuli mustalainen kotia, tuoden kyytikärryillä\nsuuren häkin, jossa oli seitsemänkymmentäviisi kananpoikaa. Maisteri\noli ulkona pihamaalla hänen saapuessaan, ja sai heti kuulla pitkän\njutun matkasta. Purje-aluksessa Hälsingörin ja Hälsinborgin välillä\noli kaksikymmentäviisi kanaa päässyt irti ja lentänyt mereen, mutta\nvaikka tämän olisi pitänyt olla tuntuva vahinko mustalaiselle, ei hän\nnäyttänyt olevan tapauksesta vähääkään pahoillaan. Senjälkeen kun oli\nmyöntänyt olevansa häviön partaalla hän oli näet esiintynyt rikkaana\nmiehenä, jolle mikään summa ei merkinnyt mitään, ja oli hän antanut\nIivanan syöttää maisterin piialle valheen eräästä suuresta voitosta\nAmsterdamin arpajaisissa.\n\nKun nyt kanojen tulo oli kerännyt rengit häkin ympärille ja\nmustalainen poistunut silmänräpäykseksi, alkoi maisteri valittaen\ntutkia reikää, josta ne olisivat voineet lentää ulos. Mutta toisen\npuusepän kasvoille levisi heti epäileväinen ilme, ja tuli hän lopulta\nhoukutelluksi puoli-ääneen sanomaan:\n\n-- Ne linnut ovat kyllä pikemmin lentäneet hänen omaan taskuunsa!\n\nHäntä siis epäilivät omat palkolliset siitä, että hän varasti\nvapaaherrattarelta.\n\nSaattoi siis olla syytä epäilykseen, että hän oli varastanut myöskin\nnuo toiset linnut. Oliko hän sitten todellakin sellainen heittiö,\nettä hän ilkesi vyöryttää syyn viattomien ihmisten niskoille?\n\nMaisterin valtasi sellainen inho, että hän poistui pihamaalta. Hän\nsuuntasi askelensa valtamaantielle, jossa oli puhdasta ja kuivaa; ja\nkun ilta oli tulossa ja ratsastavaa postintuojaa saattoi odottaa minä\nhetkenä tahansa tulevaksi, päätti hän mennä tätä vastaan. Tie kulki\nsuorana kuin viiva piilipuiden siimeksessä kohti Lundin kukkuloita,\nja maisteri saattoi puolen peninkulman päästä erottaa ratsastajan,\njoka tuli Bögelytä kohti. Toisinaan näkyivät vain tämän pää ja\nhartiat hänen ratsastaessaan jossakin notkossa, toisinaan näkyi\nkoko vartalo vahvarakenteisen hevosen selässä. Ilta-aurinko paistoi\nsuoraan ratsastajaan, ja maisteri ihmetteli sitä, että ei nähnyt\nkypärän välkkyvän. Mutta hetken kuluttua hän näki, että ratsastajan\npäässä oli hattu, eikä tämä siis voinut olla postintuoja. Huonolla\ntuulella pettymyksestä pitkän jännittävän odotuksen jälkeen hän\nsuuntasi jälleen askelensa kotia kohti ja kuuli välinpitämättömänä\nhevosen juoksun lähenevän ja hetken kuluttua jonkun huutavan taempaa\nhänen nimeään.\n\n-- Hoi, vanha ystävä! kajahti voimakas ääni, samassa kuin hevonen\ntuuppasi ystävällisesti maisteri Törneriä kuonollaan.\n\n-- Ka, sinäkö se olet, jalo Bureus! huudahti maisteri ja tarttui\nystävän käteen, ilon valtaamana siitä, että näki hengenheimolaisen;\nja ikäänkuin haaksirikkoinen, joka kohtaa maanmiehiään, tai eksynyt\nkoira, joka löytää jälleen isäntänsä, ilmaisi hän taukoamatta\nihastustaan vieraalleen, puhjeten sekavaan sanatulvaan ja miltei\ntukahtuen nyyhkytyksistä.\n\n-- Ja nyt sinä tuot hyvän sanoman Consistorium academicumista? hän\nkysyi viimein hiukan tajuihinsa toinnuttuaan.\n\n-- En, ikävä kyllä, vanha ystäväni! vastasi apuopettaja Bureus, joka\nsamalla ojensi hänelle kirjeen. Tulen päinvastoin tarkastamaan sinua\nja vaatimaan sinulta selostusta hoitopiirisi väestön käyttäytymisestä.\n\nMaisteri Törner seisoi pää alas vaipuneena, ikäänkuin olisi saanut\niskun päälakeensa; senjälkeen oikaisi hän itsensä jälleen suoraksi,\ntarttui hevosen suitsiin ja talutti sen veräjästä sisään talon\nkaikkien koirien karatessa sen kimppuun; ne saivat ottaa vastaan\npotkujen muodossa raivostuneen maisterin vihanpurkauksen.\n\nLapset ja sairas rouva olivat menneet jo levolle, niin että maisteri\nTörnerin täytyi pyytää ystävänsä syömään illallista alaalla\nhuvimajassa, jossa he sytyttivät pari lyhtyä ja, ruokaa varrotessaan,\nistuutuivat juttelemaan.\n\nKeskeytymättömän pitkässä kertomuksessa maisteri Törner kuvasi\nkärsimyksiään, harmejaan, tuskaansa, mutta ruvetessaan lopulta\nyksityiskohtia myöten selittämään epäluulojensa syitä, keskeytti\nystävä hänet:\n\n-- Sinä olet sairas, Andreas.\n\n-- Minäkö? huudahti maisteri ihmeissään.\n\n-- Niin olet! Yksinäisyys ja huono seura ovat tehneet sinut\nsekapäiseksi, ja tuntemattoman pelko on riistänyt sinulta kaiken\nvoiman. Asut varasjoukkion luona, siinä kaikki, minkä voin sinulle\nsanoa.\n\n-- Niinkö? niinkö todellakin luulet? puhkesi maisteri Törner\npuhumaan. No, Jumalan kiitos, sitten en enää pelkää. Sillä, näepäs,\nenin pelkäsin sitä, että minua vaivasi sairaalloinen luulottelu,\nmikä olisi johtanut minut kiusaukseen tekemään vääryyttä viattomille\nihmisille! No, Jumalan kiitos! Mutta sanohan minulle, hän jatkoi,\nsinä, joka olet tutkinut filologiaa, voitko selittää minulle, mitä\nnämä merkit merkitsevät, jotka olen löytänyt metsästä erääseen\npuunrunkoon kaiverrettuina metsästä?\n\nHän otti esille muistikirjansa ja näytti piirtämänsä kuviot.\n\nApu-opettaja vilkaisi piirustusta:\n\n-- Sangen omituista on, hän sanoi, että kaikki alhaisella asteella\nolevat ihmiset, mihin kansallisuuteen he kuulunevatkin, tekevät aivan\nsamoja keksintöjä. Vaikkapa tämän käden, tämän avaimen, tämän silmän\nolisi piirtänyt länsi-intialainen tai egyptiläinen tai kiinalainen,\nvoisin selittää ne yhtä helposti kuin nyt. Käsi on tässä verbinä ja\nmerkitsee: ottaa; avain luultavasti: aukaista lukko, ja koskapa tässä\non kysymys varkaista: aukaista toisten lukkoja; ja silmä lopuksi ei\nkyllä merkitse muuta kuin näkemistä. Odotahan nyt hiukan. --\n\nApu-opettaja varjosti hetken kädellä silmiään, ikäänkuin tahtoen\nsisimmässään yhdistää näiden kolmen merkin tarkoituksen, ja jonkun\nminutin vaiti-olon jälkeen hän selitti:\n\n-- Sen selitys on: varkaus on tapahtunut, ja meitä pidetään silmällä!\n-- Toisin sanoen: he epäilevät sinua! -- Tiedätkö nyt, mitä sinun\non tehtävä saattaaksesi heidät huolettomiksi ja sitten heitä\npelottaaksesi?\n\nMaisteri vastasi, että hän ei sitä tiennyt, ja vartosi jännitetyllä\ntarkkaavaisuudella lähempää selitystä.\n\n-- Niin, minä otaksun nyt, että menet metsään ja leikkaat veitselläsi\nesim. nuolen poikittain silmän läpi. Vaikkapa tämä ei oikein\nsoveltuisikaan varkaiden kieleen, niin ymmärtävät he kuitenkin heti,\nettä merkitys on tämä: silmä on sokaistu, mikä käännetään seuraavalla\ntavalla: ei nähdä enää mitään, on jouduttu harhaan. Ja täten saat\nvapaasti vakoilla heitä, aina siihen saakka kuin noudat kivalterin\ntänne ja pistät koko seurueen telkien taa.\n\nApu-opettaja oli päässyt juuri puheensa loppuun, kun piiat toivat\nillallisen ja kattoivat pöydän. Mutta heidän takaansa nousi näkyviin\nmustalaisen hahmo yllään keltainen nuttu ja päässä koruhattu\nriikinkukonsulkineen. Hän näytti siistinneen pukunsa iltaa varten,\nepätietoista mistä syystä, hoiperteli pöytää kohti, ja tervehti\nhattua nostamatta tutusti ja tuttavallisesti apu-opettajaa, joka ei\nvoinut pidättäytyä purskahtamasta äänekkääseen nauruun. Mustalainen\noli humalassa, ja silmät pyörivät hänen päässään. Toisella kädellään\nhän nojautui pöytää vasten, viskasi jalkansa ristiin ja rupesi\njuttelemaan sellaisessa äänilajissa kuin hän olisi ollut kutsuvieras.\n\n-- Kaunis ilma tänä iltana! hän alkoi.\n\n-- Tee hyvin ja ota! keskeytti maisteri hänet, tarjotessaan ystävänsä\nnautittavaksi ruokaa, eikä hän ollut huomaavinaankaan mustalaista,\njonka silmät säkenöivät.\n\nHerrat alkoivat aterioida, mutta kärkkyilijä ei tehnyt merkkiäkään\npoistuakseen.\n\n-- Maljasi, vanha ystävä, ja terve tulemaan! tervehti maisteri\nAndreas ja kaatoi olutta kannusta.\n\n-- Maljasi, toveri! vastasi apu-opettaja.\n\nMustalainen peräytyi ryömien aina seinään saakka kuin vialle ammuttu\nilves, mutta hän ei ollut vielä kadottanut toivoa tulla kutsutuksi\nmukaan.\n\n-- Mistä kaukaa herra tulee? yritti hän vielä kerran tunkeutua heidän\njoukkoonsa.\n\n-- Tuki suusi, mies, ja mene helvettiin! kivahti apuopettaja\nvimmoissaan, mutta samassa silmänräpäyksessä hän päätti kääntää asian\nleikiksi ja nosti toisella jalallaan mustalaisen ristissä olevat\njalat ilmaan, niin että tämä keikahti huvimajan lattialle ja löi\npäänsä kiveen.\n\nMaisteri Andreas pelästyi, että olisi tapahtunut onnettomuus, ja\nkiirehti auttavasti ojentamaan kätensä kumoon keikahtaneelle, joka\nnousi enemmän nöyränä kuin suuttuneena, nosti lakkiaan, pyysi\nanteeksi, että oli häirinnyt, ja pötki tiehensä.\n\n-- Katsopas, tuota kieltä hän ymmärsi! hymyili apu-opettaja, kun\nmustalainen oli joutunut äänen kantamaa kauemmaksi.\n\n-- Niin, mutta minä en nyt kerta kaikkiaan voi kohdella siten\nihmisiä, väitti maisteri Andreas vastaan.\n\n-- Et, sen kyllä tiedän, ja senvuoksi he uskaltavat olla sinulle\nnenäkkäitä. Roskaväki ja koirat kaipaavat selkäsaunaa! Olisit vain\nlöylyttänyt tuota roikaletta, niin olisi elämäsi ollut hauskempaa.\n\n-- Ihminen on sittenkin ihminen!\n\n-- De omnibus est dubitandum. Sinä epäilet kaikkea, nisi de plebe!\npaitsi roskaväkeä, jota kohtaan tunnet pyhää luottamusta.\n\n-- Jättäisimmeköhän nyt politiikan! keskeytti maisteri Andreas hänet.\nAnna minun rauhassa nauttia onnesta katsella rehellistä miestä\nsilmiin, tuntea sulon kuulla jonkun ihmisen puhuvan valhettelematta!\n\n-- Näepäs, puuttui taisteluvalmis apu-opettaja puheeseen, sinä\net siis tunne samaa nautintoa seurustelusta kenen ihmisen kanssa\ntahansa, ergo kaikki ihmiset eivät ole samanarvoisia!\n\n-- Olkoon menneeksi, mutta pitäisi olla niin järjestetty, että suuren\nenemmistön olot eivät olisi niin huonot ja muutamien harvojen niin\nhyvät!\n\n-- Kukin olkoon sillä paikalla, missä hänen on oltava, ja\nkiittäkäämme Jumalaa siitä, että alapuolella olevat eivät ole\nyläpuolella! Katso vain tätä lurjusta tässä talossa, joka on\nkohonnut yläpuolelle sen paikan, joka hänelle kuului! Katso, kuinka\nhän pitelee pahoin ihmisiä ja eläimiä, kuinka hän varastaa tuota\nvanhaa naista. Jos hän saisi vallan säätää lakeja, niin ne kävisivät\nedullisiksi varkaille ja konnille. Mutta saatpa nähdä, että hän ei\ntule pysymään tässä, vaan ryömii jälleen takaisin sille paikalle,\njonka luonto ja hänen taipumuksensa ovat hänelle määränneet.\n\n-- No, mutta ovatko sitten kaikki parhaat ylimpänä? väitti maisteri\nvastaan, joka oli yksinvallan salainen vastustaja.\n\n-- Eivät aina, mutta usein, ja kun parhain kerran pääsee valtaan,\nkokoontuvat parhaat alati hänen ympärilleen, ja silloin yksinvalta on\nhyvä.\n\n-- Yksinvalta ei ole milloinkaan hyvä, paitsi silloin, kun anastaja\nanastaa sen itselleen! selitti maisteri; sillä ne esteet ja vaarat,\njotka hän silloin on osoittanut voivansa voittaa, todistavat hänen\nlahjojaan.\n\n-- Ajattelet Cromwellia, protektoria?\n\n-- Häntä niin! Ja hänen ministereitään ja kenraalejaan. Venner\nViinikauppiasta, Tuffnell Salvumiestä, Okey Kalefaktoria. Talonmies\nAmiraali Deane'a, kylvettäjä Eversti Goffe'a, tuota yksinkertaista\nsotamiestä kenraalimajuria ja Kuvernööri Skippon'ia, palttinakauppias\nMaaherra Tickborne'a!\n\n-- Siinä siis näet, että kyky saavuttaa sen paikan, mikä sille kuuluu!\n\n-- Niin, vallankumousten jälkeen! Mutta me näimme Eerikki XIV:nnen\nseuraavan Kustaa I:stä, Kristiinan Kustaa Adolfia.\n\n-- Ja Kaarle XI:nnen Kaarle X:ttä; ja me näimme myöskin nuoren\nCromwellin savuna haihtuvan vanhan Cromwellin jälkeen. Siis alati\nvallankumousta? Sitäkö tahdot?\n\n-- Tai valitun diktaattorin!\n\n-- Tahi myöskin määrätä hallitsija kuten aikoinaan Apishärkä,\nkasvattaa hänet viisaaksi mieheksi, pitää hänet loitolla elämän\nkaikista pikku harrastuksista, panna hänet lukkojen taa kuten Japanin\nmikadon! Ei, elämä moninaisuudessaan synnyttää ja kasvattaa itse\nmiehen, jota aika tarvitsee. Puolue-aikoja ja yleistä väsymystä\nseuraa kaikkien hyväksymänä yksinvalta, jollaista tarvitaan.\nYksinvaltias Cromwell oli parlamentitta suurempi tyranni kuin Kaarle\nI, ja Tanskan Fredrik III pani itse toimeen vallankumouksen aatelia\nvastaan kuten Kaarle XI meillä.\n\n-- Mutta meidän kuninkaamme on henkisesti kehittymätön, tuhma, joka\nuskoo pappeihin ja noitiin! huusi maisteri Andreas, joka oikein\ntahtoi päästää tunteensa valloilleen.\n\n-- Hiljaa, saatana soikoon! varoitti apu-opettaja ja katseli\nvarovasti puutarhan pensaihin, jotka olivat pimeässä, ja joihin vain\nmuutamia heikkoja valopilkkuja lankesi lyhdyistä. Entäs Cromwell,\nparlamentinloukkaaja, eikö hän sitten uskonut pappeihin? Uskoi, ja\nvielä paljon enemmän kuin tuo mestattu perustuslaille kuuliainen\nhallitsija!\n\nMaisteri Andreas heristi korviaan vaahterakujaa kohti; häntä oli\nsäikähyttänyt jokin sieltäpäin kuuluva liike. Mutta kun kaikki oli\nedelleenkin rauhallista, korotti hän jälleen äänensä nauttiakseen\noikein tilaisuudesta saada purkaa mielensä, ja iskien olutkannun\npöytään hän säesti lempilausettaan, jonka oli saanut Cartesiuksen\nfilosofiasta, joka äskettäin oli säteillen tehnyt tuloaan Europan\nsivistysmaailmaan:\n\n-- De omnibus est dubitandum! Alas yksinvalta, alas Cromwell, alas\npappipentele Kaarle...\n\nApu-opettaja tukki suurella kädellään hänen suunsa, sillä samassa\ntuokiossa Magelone näyttäytyi sillalla, joka johti lammikon\nhuvimajaan.\n\nHänen yllään oli eriskummallinen viheriä metsästyspuku, jossa oli\nlyhyet koru-ompeleilla ja lasihelmillä kirjaillut liepeet. Hiukset\nvaluivat vallattomasti ja epäjärjestyksessä ympäri pään, joka ei\nollut sievä, mutta jonka muutamissa ulkoviivoissa oli nuoruuden\npehmeyttä, mutta toiselta puolen petomainen suu, plebeijimäinen nenä\nja lyijynappisilmät olivat pelottavat ja vastenmieliset. Hän kantoi\nviini-astiaa ja laseja, ja toi rouva Törneriltä sellaiset terveiset,\nettä hän tarjoilisi rouvan piikojen asemesta tänä iltana senvuoksi,\nettä heitä tarvittiin talossa ja lasten luona. Tämä kuullosti sangen\nuskottavalta, eikä siihen ollut mitään sanottavaa, mutta maisteri\nAndreas ei voinut peittää ihmetystään hänen korujensa johdosta ja\nkysyi, miksi tyttö oli niin laitoksissaan.\n\nTyttö mietti hetken, mitä vastata, apu-opettajan tutkiva katse sai\nhänet hämilleen, ja hän vastasi nähtävästi vastoin tahtoaan, totuuden\nmukaisesti:\n\n-- Jensen käski minun tekemään niin!\n\nVeli oli siis koristanut hänet! Mutta se oli ehkä vain turhamaisuutta.\n\nAsetettuaan kannun pöydälle hän teki lähtöä, mutta apu-opettaja,\njoka oli leikillinen herrasmies, tarttui hänen pörhöiseen tukkaansa\nja pakotti hänet istuutumaan, juotti häntä lasistaan ja kysyi, mitä\nhyvää tyttö taisi.\n\nMaisteri, joka ei pitänyt seurasta, vastasi tytön, puolesta, että\ntämä teki hyvää ruokaa, minkä hän tiesi omasta kokemuksestaan niiltä\nviikoilta, jolloin tämä oli hänen palveluksessaan.\n\n-- Niin, mutta vapaaherratar ei anna minun laittaa mitään ruokaa,\nväitti tyttö, ja laittamalla ruokaa kanoille ja sioille, sillä ei\npäästä pitkälle tässä maailmassa.\n\nTämän hän lausui niin lapsellisella ja haikealla äänellä kuin olisi\nhänen elämänsä unelma ollut saada tilaisuuden valmistaa hyvää ruokaa.\nUmpimähkään, ja hiukan herkkämielinen kun oli, varsinkin juotuaan\nnyt muutaman lasin, keksi maisteri Andreas muitta mutkitta keinon\ntoimittaa tytön pois siitä kurjuudesta, jossa tämä eli, sekä vapautua\nhänen häiritsevästä seurastaan:\n\n-- Kuulehan Bureus, etkö voi toimittaa häntä keittäjättäreksi\nRegenseniin, jonka dekaanus olet?\n\n-- Niin, voimmehan asiaa miettiä, tuumi apuopettaja päästäen tytön.\n\n-- Mikä se Regensen on? kysyi Magelone tavattoman uteliaana.\n\n-- Se on se talo, jossa ylioppilaat syövät kuninkaan pöydän ääressä,\nvastasi maisteri.\n\n-- Ja siellä voi sattua, että saat maata nuorten herrain vieressä!\npisti apu-opettaja pilojaan.\n\nTämä mahdollisuus ei tuntunut säikyttävän Magelonea; ainakin hän\nnauroi ääneen tälle huomautukselle.\n\n-- No, nyt voit lähteä, senkin kissa, sanoi maisteri ja työnsi hänet\nluotaan; mutta jos tahdot päästä kuninkaan keittiöön, niin täytyy\nsinun ensin oppia pesemään itsesi puhtaaksi. Kas niin, marssi nyt\nmatkoihisi!\n\nSenjälkeen nuo kaksi herraa alkoi jälleen maistella maljojaan, ja he\njuttelivat kaiken mailman asioista, mutta enin omistaan, ja maisteri\nAndreaksen täytyi tavan takaa purkaa raivoansa siitä, että hänen\noli pakko jäädä tähän lian ja rikoksen pesään, mutta apu-opettaja\nsaarnasi hänelle rohkeutta ja kestävyyttä sekä pyysi hänen tekemään\ntuttavuutta naapurien kanssa ja perehtymään seutuun ja sen väestöön.\nLokakuun ensi päiväänhän oli enää vain kaksi kuukautta, ja sitten hän\noli vapaa. Senjälkeen hän antoi ystävälleen neuvoja ja kehoituksia,\nkuinka tämän oli kohdeltava mustalaista, ja ennen kaikkea oli hänen\noltava varovaisempi lausunnoissaan, varsinkin mikäli ne koskivat\npolitiikkaa ja tuota niin arkaluontoista yksinvaltaa.\n\nKun he vihdoinkin lopettivat mennäkseen levolle ja joutuivat\nkartanolle, tapasivat he Iivanan, joka sitoi siinä punaisen hevosen\njalkaa.\n\n-- Mitä hittoja olette tehneet kaakille? kysyi apuopettaja\nsuutuksissaan.\n\nIivana vastasi miettimättä kuin opittua läksyä laskettaen, että\nJensen oli ratsastanut eräälle asialle, että hevonen oli säikähtänyt\nja pillastunut, oli pudottanut ratsastajan selästään ja potkaissut\ntätä silmään, niin että oli pitänyt lähettää välskäriä noutamaan.\n\n-- Tässä talossa, kuiskasi apu-opettaja ystävälleen heidän portaita\nnoustessaan, näyttävät kaikki tapahtumat olevan ilveilyä. Tuon pojan\nkertomus myöskin oli kyllä silkkaa valhetta. Mutta se ei kuulu meihin!\n\nJa sitten he menivät sisälle nukkuakseen muutamia tunteja, ennenkuin\napu-opettaja ratsastaisi jälleen takaisin Lundiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMätäkuu oli tullut ja sen mukana valtava kuumuus, joka sai kaiken\nmätänemistilaan. Koko talo löyhkäsi, tunkio, kujien ojat, sikolätti\nsynnyttivät laumoittain kärpäsiä, ja puutarha oli nyt niin iljettävä,\nettä maisteri mieluummin jäi kuin vankina istumaan parvekkeelleen.\nOllessaan kävelemässä lasten kanssa hän valitsi kulkupaikaksi\nmaantien, joka oli ainoa puhdas kohta täällä, mutta se oli niin\nyksitoikkoinen, auringon paahtama, kuiva ja pölyinen, että se ei\ntarjonnut mitään virkistystä, ja metsässä hän ei tahtonut liikkua\nsiitä syystä, että sissit tekivät sen epävarmaksi.\n\nHänen yrityksensä tehdä tuttavuutta naapurien kanssa ei ollut\njohtanut toivottuun tulokseen. Hänet otettiin vastaan niukuin naukuin\nniin kohteliaasti kuin pakko oli, mutta kaikkialla vaiettiin; ja\nkun hänen siten oli täytynyt puhua yksin muutama minuutti, nousi\nhän ja läksi. Hänhän ei voinut sanoa, että tahtoi tutustua heidän\najatuksiinsa Ruotsista ja yhtäläistymisestä, eivätkä nämäkään olleet\nhalukkaita panemaan ajatuksiaan alttiiksi. Mutta vastenmielisyydessä\nja kylmäkiskoisuudessa muukalaista kohtaan piili jotain muutakin --\nkuitenkaan hän ei voinut päästä perille siitä, mitä se oli.\n\nSiten hän tuli jälleen osoitetuksi seurustelemaan itsensä kanssa,\nja hän tunsi nyt tulleensa täydellisesti suljetuksi tuohon taloon.\nJos hänen täytyi joskus mennä silloin tällöin alas, niin häntä alati\nhätyytettiin, ja tarve puhella jonkun ihmisen kanssa houkutti hänet\njälleen mustalaisen pariin, joka, kuten hän nyt aivan varmasti uskoi,\naskarteli salaperäisissä asioissa, joihin hän pelkäsi joutuvansa\nsekoitetuksi.\n\nApu-opettajan tulon jälkeisenä aamuna mustalainen oli nöyrästi\nanonut, että maisteri kävisi hänen luonaan alakerroksessa, missä hän\npysyttelihe pimeään huoneeseen sulkeutuneena suojellakseen silmäänsä\npäivänvalolta.\n\nMaaten silmä sidottuna vuoteessa, jonka ääressä oli pulloilla\ntäytetty pöytä, hän valitti surkeasti menetettyä silmäänsä, jonka\nhevonen oli potkaissut puhki. Hän kertoi, että välskäri oli ollut\näskettäin siellä, leikannut silmää ja sanonut, että potilaan täytyi\npysytellä sisällä seitsemän viikkoa. Maisteri sääli todellakin tuota\nraukkaa, ja lupasi pistäytyä toisinaan häntä katsomassa.\n\nJonka jälkeen mustalainen oli kiittänyt häntä sekä tästä että\npaljosta muusta ja jos jostakin. Maisteri kyllä tiesi mistä.\n\nHän luuli, että mies tarkoitti hänen tarjoamaansa apua edellisen\nillan kohtauksessa huvimajassa, eikä pyytänyt, varomattomasti kyllä,\nmitään selitystä.\n\nSeuraavana päivänä mustalainen oli ollut ulkona, ja oli hänellä\nhuvimajassa ollut kohtaus vanhemman vastenmielisen näköisen miehen\nkanssa, jonka seurassa oli syönyt ja juonut ja lopuksi laulanut.\n\nTuo silmäjuttukin oli siis ilveilyä! Mutta mikä sen tarkoituksena\noli, siitä maisteri ei tullut hullua hurskaammaksi, varsinkin kun\nilveily suoritettiin niin suunnattoman kömpelösti, että ei edes\nlapsikaan olisi uskonut siihen.\n\nOli mahdotonta mennä päättelemään, tahtoiko hän vetäytyä viekkaudella\nvapaaherrattaren seurasta ja päästä omaan huoneeseen, tai pyrkikö hän\nsiten tilaisuuteen saada käytettäväkseen pimeän paikan, missä saattoi\nsalaisesti ottaa vastaan kävijöitä.\n\nVarmaa oli kuitenkin, että hän otti vastaan henkilöitä uudessa\nhuoneessaan. Ensin siellä kävi tuo vanhempi mies, jonka ulkomuoto\noli kavala ja käytös kavala -- joka sanalla sanoen näytti aikoinaan\nolleen rangaistusvanki. Maisterille, joka nyttemmin ei halunnut\nsaada tietää mitään, mustalainen selitti kuitenkin vastoin hänen\ntahtoaan, että mies oli valtion puutarhuri, joka tuli tarkastamaan\npuutarhatyötä, mutta ei itse ottamaan osaa siihen. Mutta nyt\nkoko työ supistui vain kirsikkain poimimiseen, ja nuoremman\npuutarhurin kirsikanpoimintaa ei tarvittu tarkastamaan kunink.\nvaltionpuutarhuria, joka nautti viidensadan markan kuukausipalkkaa.\nSe oli siis uusi ja ilmeinen valhe, jonka tarkoituksena niin muodoin\noli vain se, että tuo kavala mies puutarhurin nimen varjossa olisi\nvoinut oleskella talossa.\n\nSamaan aikaan kuin tämä sattui toinen odottamaton tapaus, edellistä\nmelkein vielä selittämättömämpi. Portinvartija erotettiin äkkiä\ntoimestaan, eikä voinut saada tietää syytä tähän. Iltaa ennen,\nkun hän jätti paikkansa, käyttäytyi hän meluisasti ja lauloi\npilkkalauluja mustalaisesta, peittelemättä vakuutustaan siitä,\nettä tämä oli saanut aikaan hänen erottamisensa ja oli siis hänen\nvihollisensa. Mutta kolmen päivän kuluttua hän näyttäytyi hienoissa\nvaatteissa Bögelyssä ja neuvotteli monta tuntia vapaaherrattaren\nja tilanhoitajan kanssa. Viimeksi mainittu kertoi heti omasta\nalotteestaan, että portinvartija koetti sekoittaa häntä erääseen\nhankkeeseen viranomaisia vastaan, joista he molemmat tiesivät\nvaarallisia salaisuuksia. Keskustelut taukosivat kuitenkin jonkun\npäivän päästä, ja mustalainen kertoi, että hän oli kadottanut halun\nsekaantua toisten asioihin.\n\nKaikki tämä viittasi maisterin mielestä siihen, että jotakin suurta\noli tekeillä, ja saadakseen tuon sekavan kudoksen selville hän päätti\nnoudattaa ystävän neuvoa ja tuudittaa konnat varmuuteen. Tässä\naikomuksessa hän meni aamukävelyllään tuon ennen mainitun kuusipuun\nluo, jonka kirjoitukset olivat vielä koskemattomat, ja vuoli niin\ntarkoin kuin taisi nuolen poikittain silmän läpi, tasoitti jälkensä\nhavunneulasilla ja jäi odottamaan, mitä oli tapahtuva.\n\nKahden päivän päästä, kun vapaaherratar ja tilanhoitaja ja koko\ntalonväki olivat ajaneet eräisiin kansanhuveihin, koputettiin\nmaisterin tornikamarin ovelle.\n\nHän huusi \"sisään\", ja sisään astui hyvin vanha mies, jolla oli\nparraton, kipsinvalkea naama, ja siinä joukko kaikkiin mahdollisiin\nja mahdottomiin suuntiin kulkevia kurttuja ja poimuja. Huulet olivat\npainuneet sisään syystä, että etuhampaat olivat lähteneet, mutta ukko\nnäytti pureksivan tai imeksivän omia huuliaan, mikä antoi hänelle\nkuolleen-kallon hirvittävän ulkonäön. Hän oli epäsiististi puettu,\nmutta hänen kellonvitjoissaan oli kultakoristeita ja takissaan\nhopeanapit.\n\nLausuttuaan teeskennellyn ihmetyksen siitä, että oli tavannut\nmuukalaisen, kysyi vanhus tilanhoitajaa.\n\nMaisteri vastasi, että tämä oli äskettäin lähtenyt ajelemaan.\n\n-- Sepä oli merkillistä, sillä hän tiesi kuitenkin, että tulisin,\nmutisi mies.\n\nSitten hän valitti huonoa onneaan ja sitä seikkaa, että ei voinut nyt\nsilmäillä maatilaa.\n\nMaisteri, joka heti epäili tätä uudeksi ilveilyksi, tarjoutui\nnäyttämään hänelle maatilaa, mikä teki miehen hyvin iloiseksi. He\nläksivät yhdessä alas. Maisteri lujasti päättäen olla sanomatta\nmitään halventavaa mustalaisesta, koskapa pääkallomies näytti aikovan\npanna hänen mielipiteensä tästä koetukselle. Mutta sitävastoin hän\njohti tämän, näennäisesti tarkoituksetta, katsomaan heikoimpia\nkohtia, vei hänet ohi pahimman siivottomuuden näennäisesti itse\nkiinnittämättä mitään huomiota siihen, ja vanhuksen puistellessa\npäätään talon rappiotilan johdosta tai muristessa maan huonosta\nhoidosta, oli maisterilla varalla aina puolustava, usein kiittäväkin\nsana.\n\nMutta ukolla näytti olevan kaksikin asiaa, sekä päästä perille\nmaisterin ajatustavasta että saada selko kartanon tilasta ja arvosta,\nsillä hän joutui toisinaan pois suunniltaan katkeruudesta senvuoksi,\nettä maatila oli päästetty arvottomaksi rappeutumaan, josta maisteri\nluuli voivansa tehdä sen johtopäätöksen, että tämä oli koronkiskuri,\njolla oli talossa etu-oikeuksia.\n\nLopuksi vieras kysyi oliko talossa puuseppiä, ja mitä nämä tekivät.\nMaisteri ei tuntenut kykenevänsä vastaamaan kysymyksen viimeiseen\nosaan, mutta vakuutti, että näki nämä koko päivän työssä.\n\nJäähyväishetken lähestyessä tuo tuntematon pyysi, että maisteri ei\nvirkkaisi mitään hänen siellä käynnistään, jonka jälkeen maisteri\npyysi toisen vastapalvelukseksi olemaan levittämättä sen pitemmälle\nsitä, minkä hän oli sanonut.\n\nMustalainen meni ansaan, ja seuraavana päivänä hän säteili, oli\nnöyrä, hymyilevä, kovin ystävällinen, ja kutsui maisterin juomaan\nlasin viiniä huvimajaan, josta tämä ei voinut kieltäytyä.\n\nYhdessä-olo alkoi verrattain juomakelpoisella viinillä, jonka jälkeen\nMagelone äkkiä ilmestyi tuoden vadillisen pikku leivoksia, jotka hän\nväitti itse leiponeensa. Hänen yllään oli avokaulainen sininen hame,\njonka liepeet olivat kootut kiinni toiselle sivulle. Kun maisteri\noli maistanut laitteita ja lausunut jonkun rohkaisevan sanan, käytti\nmustalainen hetkeä hyväkseen:\n\n-- Magelone, kiitä nyt maisteria joka tahtoo luoda tulevaisuutesi\nonnen!\n\nMagelone kiirehti suutelemaan maisterin kättä, jonka tämä veti pois,\nilmaisten ihmetyksensä kysymällä, mitä tämä kiitos merkitsi.\n\n-- Nii-in, Magelone on kertonut kaikki, sillä hän lavertelee kuin\nharakka, sanoi mustalainen.\n\n-- Mitä hän on kertonut?! kysyi maisteri, josta tuntui kuin olisi\nhäntä puristettu alasimeen kiinni.\n\n-- Tietysti kuninkaan pöydästä! virkkoi mustalainen nauraen.\n\n-- Vai niin, Regensenistä! Niin, sehän oli vain ohimennen viskattu\nsana, mutta jos tyttö panee arvoa sille, niin annan mielihyvällä\nhänelle suositukseni.\n\n-- Nyt maisteri antoi lupauksensa sinulle, Magelone! tarttui\nmustalainen tämän sanaan kuin tutkimustuomari, niin että maisteri\nvastenmielisyydellä tunsi, että hänet oli viekkaudella voitettu. Ja\nsovittaakseen tarkemmin lupauksensa sanoiksi todistajien läsnäollessa\nhän lisäsi:\n\n-- Mutta muistakaa tarkalleen, että olen antanut vain suosituksen,\nenkä voi luvata hänelle paikkaa, sillä sitä en täytä minä, vaan\nkonsistoriumi, ja sen se tekee vasta ankarien kokeitten jälkeen.\nEllei hän kestä koetta, eivätkä viranomaiset tahdo valita häntä, niin\nei ole mitään kiittämistä siinä, että turhan tautta olen tuottanut\nhänelle vaivoja.\n\n-- Niin, sehän on aivan luonnollista, tuumiskeli mustalainen, mutta\njos hän pääsee niin pitkälle kuin kokeisiin saakka, niin -- sillä\nnähkääs Magelone sitten oli koko maan taitavin keittäjätär, ja oli\nhän oppinut ruuanlaiton itse valtakunnanmarskin luona.\n\nSenjälkeen Magelone poistui niiaten moneen kertaan ja kierrellen ja\nkaarrellen, ja nuo kaksi miestä jäi kahden kesken.\n\nNyt kävi mustalainen käsiksi uuteen puheenaineeseen, joka ei\nollut milloinkaan ennen kiinnittänyt hänen mieltään, nimittäin\npolitiikkaan. Hän sotki yhteen sekasortoon Cromwellin, Fredrik\nIII:nnen ja Kaarle XI:nnen sekä puhkesi ylistämään Ruotsin kuningasta.\n\nMaisteri ymmärsi heti, että mustalainen oli maannut pensaikossa\nsinä iltana, jolloin apu-opettaja oli ollut täällä; käsitti\nsilmänräpäyksessä että tämä, luottaen siihen että silmä oli\nsokaistu, tahtoi houkutella mitään pahaa aavistamattoman vihollisen\nsolvaiseviin lausuntoihin, ehkäpä todistajien läsnä-ollessa, jotka\nolivat pensaikossa piilossa, ja hän alkoi senvuoksi pitää puhetta\nyksinvallan eduista, Kaarle XI:nnen kuolemattomista ansioista,\nvaltakunnasta ja kansalaisten pyhistä velvollisuuksista Jumalaa,\nkuningasta ja isänmaata kohtaan.\n\nJoko Jensen oli kuullut hyvin vähän tai ei hän ollut ymmärtänyt\nmitään mainitun illan poliittisesta keskustelusta, sillä hän teki\nnyt äkkiä täysikäännöksen ja hyökkäsi kaiken hallituksen, kaikkien\nviranomaisten ja poliisien kimppuun, jonka jälkeen maisteri ryhtyi\nlaajaperäisesti kumoamaan häntä, pyytäen mustalaista etenkin\ntekemään eron valtion-viranomaisten ja oikeudenkäytön välillä,\ntakertui oppineisiin selvittelyihin, sotki kaikki aineet sekaisin\nja höysti puhettaan latinan- ja kreikankielisillä lauseilla, niin\nettä mustalainen, joka otti tämän vakavalta kannalta, kävi aivan\nsekapäiseksi ponnistuksesta koettaa käsittää tuota käsittämätöntä.\nMutta maisteri ei päästänyt häntä vielä rauhaan, vaan alkoi penkoa\ntietonsa kätköjä, veti esille irtonaisia paloja Grotiuksen sota- ja\nrauhanoikeudesta sekä Pufendorfin kansainvälisestä oikeudesta ja\nselosti Hobben kuuluisan kansalaistutkielman sisällyksen, jossa oli\ntehty järjestelmä yksinvallasta. Ja hän puhui varmaan kokonaisen\ntunnin ukkosäänellä, vaientaen vihollisen joka yrityksen keskeyttää\nhänet, niin että tämä istui lopuksi paikoillaan ihan kalpeana ja\nmenehtyneenä yli-inhimillisestä ponnistuksesta pysytelläkseen mukana\nja ennen kaikkea osoittaakseen, että kykeni tajuamaan yhtenäisyyden.\n\nKun maisteri oli lopettanut rapsodiansa, nyökkäsi mustalainen\nhyväksyen päätään, mutta oli niin raukea, että ei kyennyt muuta kuin\nkähisemään: suurenmoista!\n\nSenjälkeen hän härppäsi suuren lasin viiniä, kakisteli kurkkuaan ja\nyritti jälleen hänkin pitää puoliaan. Mutta ainoa aine, jota hän\nhallitsi, oli tuo häntä lähinnä oleva vapaaherratar, tämän hyveet\nja oikeamielisyys, ja ihmisten hävytön panettelu, ja viimein hän\neksyi pitkäveteisesti ja kerskailevasti latelemaan kaikki mitättömät\nrakkausjuttunsa, joista toinen oli toistaan uskomattomampi.\n\nJa maisteri, joka oli tarkasti varuillaan joka kerran, kun keskustelu\nmuutti suuntaa, huomasi nyt, että mustalainen oli koko illan pyrkinyt\ntähän; hän heristi senvuoksi korviaan ottaakseen vaarin, milloin oli\npäästy ydinkohtaan.\n\n-- Niin, tyttöjä on kyllä, kun on vain rahaa taskussa! hän lopetti\npitemmän selityksen.\n\nSenjälkeen hän kävi nokkaviisaan näköiseksi, kuten aina tahtoessaan\nviekkaudella saada toisen ilmaisemaan salaisuuksiaan, ja sitten hän\nsanoa paukahutti:\n\n-- Kyllin: sadalla taalerilla voin ostaa itselleni minkä tytön\ntahansa!\n\nNäiden sanojen jälkeen syntyi kuolonhiljaisuus; sillä pitemmälle\nhän ei voinut mennä, ja maisteri tuumiskeli hetkisen paljastaisiko\npaikalla tuon katalan miehen ja iskisi häntä vasten kasvoja\npalkaksi siitä, että hän tuolla tavalla istui ja kaupitteli omaa\nsisartaan; kuitenkin hän tahtoi ensin hankkia täyden varmuuden\ntuosta epäilemästään törkeydestä, ja viskasi tässä tarkoituksessa\nmustalaiselle syötin.\n\n-- Koskapa puhumme nuorista tytöistä, Jensen, niin tahdon sanoa\nTeille, että pitäisitte silmällä Magelonea, jotta Matti ei viettelisi\nhäntä.\n\nMustalaisen muoto muuttui.\n\n-- Tuo lurjus, heittiö, uskaltakoonpa vaan! Maisteri oli ikkunastaan\nnähnyt Magelonen ja rengin leikkivän tämän kamarissa, tosin vain\nleikkivän, mutta ei niin aivan vaaratonta leikkiä, se kun näet oli\nsellaista, että he heittivät toinen toisensa pitkäkseen sänkyyn. Ei\nollut tarpeellista sanoa kaikkea, eikä hän tahtonut tehdä vihjauksia\nenemmästä kuin mitä tiesi.\n\n-- Sanon vain, että he leikkivät, mutta leikistä voi tulla tosi, ja\nMatti on köyhä renkimies.\n\n-- Voi tuota kirottua tyttöä! Jos hänelle sattuu onnettomuus, mikä\nnyt on nuorten tyttöjen osa, niin pitää sen ainakin sattua hienon\nherran kanssa.\n\nEi ollut enää epäilemistäkään: veli tahtoi myydä sisarensa hienolle\nherralle, ja tämän hän teki sadasta taalerista.\n\nMaisteri teeskenteli väsymystä ja nousi lähteäkseen levolle, kiitti\nkestityksestä ja lausui hyvää yötä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTultuaan huoneeseensa valtasi hänet inho itseään kohtaan syystä,\nettä oli istunut saman pöydän ääressä varkaan ja parittajan kanssa.\nKuinka hän oli saattanut vajota niin syvälle kolmessa kuukaudessa?\nKuinka oli tapahtunut, että hän oli tullut vedetyksi ilmakehään, joka\noli niin paljon alempana hänen omaansa, ja kuinka hänen ajatuksensa\nsaattoivat askarrella ihmisissä ja asioissa, jotka eivät koskeneet\nhäntä? Oliko se _hitautta_, joka valtaa sielun, kun se eristetään\nympäristöstään ja kun sen, sen taisteltua jonkun aikaa vastaan,\nväsyttää, lamauttaa joku tahdon ja toiveitten odottamaton hillike?\n\nMutta mietiskeltyään nyt äskeisiä elämyksiään ja väänneltyään ja\nkäänneltyään niitä pitkän ajan, kunnes oli käynyt voimattomaksi,\nalkoi hänen hajalla olevan sielunsa atoomeista valtava luonnonääni\nkohota; vietit, joita nyt puolen vuoden ajan oli tukahutettu,\nheräsivät, ja vahvistuneina toivosta, että saisivat sen, mistä niiden\noli täytynyt niin kauan kieltäytyä, nousivat vaistot hirvittävällä\nvoimalla. Tuon sinipukuisen tytön kuva välkähti esiin kuin\ntaikalyhdystä, hänen paljaat olkapäänsä, lanteiden ja selän tuliset\nkäärmemäiset liikkeet. Ja hän karkoitti väkipakolla muiston katseessa\npiilevästä rumuudesta, suuta ympäröivästä ilkeästä piirteestä\nja koko olemuksen likaisuudesta. Halu syleillä tyttöä raa'asti,\neläimellisesti, kuten koira narttuaan, heräsi hänessä, mutta samalla\nse varma päätös -- hän ei tiennyt, mistä se johtui -- että ei\nsuutelisi häntä milloinkaan!\n\nJa mielikuvat loihtivat sen esille sellaisenaan kuin hän oli\najatellut ja toivotellut sen tapahtuvaksi.\n\nHän tunsi mielessään, että ei voisi puhua rakkauden sanoja hänelle,\nettä ei voisi sanoa hänelle mitään, ei sekoittaa sieluaan tämän\nsieluun, ei välkähyttää mitään tulevaisuuden-mahdollisuuksia;\nvaan, huomattuaan että tyttö oli taipuvainen, viskaisi ainoastaan\nsulttaanin tavoin nenäliinansa, viittaisi \"tule\" ja hiipisi\nsenjälkeen johonkin pimeään piilopaikkaan, missä kukaan ei saattanut\nnähdä mitä tapahtui, ei edes hän itse, sillä mikään muisto ei saisi\ntahria hänen silmäänsä, hänen ajatuksiaan ei myöhemmin vaivata mikään\nselvä kuva, ei, he kohtaisivat toisensa vain kuten eläimet kohtaavat\ntoisensa, ja eroisivat sitten jälleen!\n\nNiin hän ajatteli sen tapahtuvaksi, ja niin hän uneksi siitä yöllä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerätessään seuraavana aamuna maisteri Andreas oli tehnyt vahvan\npäätöksen, että ei ryhtyisi mihinkään tekemisiin Magelonen kanssa.\nMitään voimakasta siveellisyyssyytä hänellä ei tosin ollut, sillä\nosaksi hänen sairaalloinen vaimonsa oli antanut hänelle vapauden\nvallita lihaansa, osaksi oli äskettäin nähty esimerkki siitä, miten\neräs sen hiippakunnan naimisissa oleva pappi oli anonut piispalta,\nettä hänet vapautettaisiin aviolupauksestaan, ja oli hän saanut\nsiihen pyytämänsä luvan. Mutta hänestä oli vastenmielistä joutua\nkosketukseen rikollisen suvun kanssa; hänestä tuntui loukkaavalta\nsamassa talossa, jossa hänen perheensä asui, olla suhteissa toiseen\nnaiseen; sitäpaitsi hän pelkäsi sitä, että tyttö käyttäisi häntä\nväärin peittääkseen seikkailujaan muiden kanssa.\n\nMutta jo se, että saattoi tyydyttää nuo kerettiläiset himot,\nainoastaan se, että antoi ajatuksensa askarrella tässä asiassa, veti\nhäntä tuota välttämättömyyttä kohti, ja se, että hänen täytyi koko\npäivän taistella suojellakseen itseään kiusaukselta, teki sen, että\nkiusaus kävi suunnattoman suureksi, syöpyi hänen sieluunsa, ja mikä\noli vieläkin pahempi: tytön ajatteleminen tunki syrjään kaikki muut\najatukset, sekoitti hänen arvostelukykynsä, tukahutti epäluulon\nmustalaisen rikollisista hommista, veltostutti hänen valppautensa\npuolustaessaan itseään kavalalta viholliselta ja tuuditti hänet\nvarmuuteen hänen itsensä sitä huomaamatta.\n\nSenvuoksi, kuullessaan hirvittävän metelin tallista ja kiiruhtaessaan\nikkunaan, hän näki välinpitämättömänä, kuinka mustalainen uhkasi\nMatti renkiä ja kuinka tämä itseään puolustaakseen kohotti kädessään\nolevan lapion, ja iski raivoissaan mustalaista käsivarteen, niin että\ntämä lähti käpälämäkeen tallista ja määräsi rengin poistumaan talosta.\n\nHän katseli yhtä levollisena, kuinka Matti sitoi nyyttinsä ja läksi,\nhänen viitsimättä aprikoida minkä vuoksi. Ei mikään, mitä tämän\npäivän kuluessa tapahtui, kiinnittänyt enemmän maisterin mieltä kuin\nvähäpätöisimmät tapahtumat tässä maailmassa.\n\nNiinpä hän joutui kasvihuoneeseen ja näki siellä nuo kadonneet\nlantavaunut, joiden etupyörät olivat ajetut upoksiin saveen, ja\nmaahan niiden viereen oli kaadettu läjään kuormallinen lantaa.\nJos hänen ajatuksensa olisivat toimineet nyt selvästi, olisi hän\nsommitellut tämän aikaisempien epäluulojensa yhteyteen kohtauksesta\nullakolla tuona yönä eikä olisi jättänyt tutkimatta kätkikö lantaläjä\nmahdollisesti peiteltäviä asioita.\n\nMutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin tuon tytön vain. Hän näki tämän\nkaikkialla, minne ikänä vain tuli, tapasi hänet portaissa, yhytti\nhänet yläällä ullakolla, ja hän huomasi aivan hyvin, että tämä oli\nkoristellut itsensä.\n\nIltapäivällä maisterin piti lähteä ajelemaan lasten kanssa,\nmutta kievarin vaunut eivät saapuneet. Mustalainen oli kuitenkin\nvaljastuttanut suuret kuomuvaununsa, ja kun lapset olivat pahoillaan\nsiitä, että luvattu huvitus menisi hukkaan, pyysi mustalainen\nherrasväen seuraamaan vapaaherratarta tämän metsä-ajelulle.\nMaisteri ei kieltäytynyt, eikä tuntenut kummastusta istuessaan\ntuntia myöhemmin vaunuissa, joissa oli koko seurue ja Magelone\nvastapäätä häntä taka-istuimella. Hän ei huomannut myöskään mitään\nloukkaavaa siinä, että vapaaherrattaren lörpöttelyn tarkoituksena\noli johtaa hänen huomionsa tyttöön, joka istui ja tirkisteli\nlyijynappisilmillään ja koetti saada kasvoilleen suloisia ilmeitä,\njotka olivat olevinaan viehättäviä, mutta muuttuivat vain leveäksi\nirvistykseksi, niin että terävät kulmahampaat näkyivät, jotka\npistivät muiden hampaiden ulkopuolelle.\n\nSilloin tällöin välkähti järjenkipinä maisterin aivoissa, kun\nhän näki lapsensa tässä likaisessa seurassa, joka kuljetti\nmetsäänkin saakka mukanaan pilaantuneen lihan ja märkien koirien\nlöyhkänsä. -- Ja kiinnitettyään kerran matkalla huomionsa muutamiin\nvastaantulijoihin, jotka nauroivat seurueelle, heräsi hänen\ntietoisuutensa tuosta hirvittävästä alennustilasta, ja vasta nyt hän\nnäki, että vapaaherrattaren yllä oli valkea kissannahkainen kaulus,\njossa oli viheriätä silkkiä, ja hänen päässään Kustaa I aikainen\nhattu, suuri venkale, joka muistutti sateenvarjoa, ja jonka päällä\noli näädänhäntä. Ja mustalainen upeili keltaisessa nutussaan, jonka\nselkään viisi tervaista sormea oli painanut merkin; luultavasti\nmuistomarjanen tämän aamuisesta kohtauksesta Matin kanssa. Hevoset\nolivat sen näköiset kuin olisivat suoraan tulleet Lundin tuomiokirkon\nkuolemantanssista, ja vaununpyörät olivat kokonaan saven ja lian\ntahrimat, vaikkakin oli poutailma ja aurinko paistoi.\n\nHetken hän ajatteli astua alas vaunuista, mutta tyyntyi sitten\njälleen, ja kiinnittäessään katseensa lapsiinsa unhoitti hän\nympäristön, ei ottanut kuuleviin korviinsa mustalaisen puhetta,\neikä kuullut mitään muuta kuin lasten iloisen naurun, näki vain\nheidän hilpeän leikkinsä, kun nämä yrittivät tempoa pyökinoksia\npuista, joiden lehvät riippuivat vaunujen yläpuolella. Sitten hän\najatteli armasta sairasta ystäväänsä, joka makasi yksin kotona,\nsisään suljettuna, rampeutuneena, ja jonka kesästä ei päivääkään\ntuskatta kulunut. Silloin hän tunsi häpeätä ja surua ja raivoa niiden\nansaitsemattomien tuskien johdosta, jotka kohtalo oli tuottanut\nhänelle, ja pakotti hänen muille tuottamaan, ja hän oli niin näiden\ntunteiden vallassa, että ei huomannut, kuinka vaunut kääntyivät\nkievarin pihamaalle, jonne silmänkääntäjä oli kerännyt ympärilleen\nräyhäävän kansanjoukon, ja jossa talonpojat tanssivat ja joivat\npyökin siimeksessä.\n\nMutta hänet sai äkkiä havahtumaan se meluava huomio, jonka vaunut\nherättivät kansanjoukossa, joka nauraen ja rääkyen tervehti niiden\ntuloa.\n\nHarmista poissa suunniltaan hän nousee seisaalleen vaunuissa, tarttuu\nohjaksiin ja kääntää hevoset niin, että ne joutuvat maantielle.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus, uhkaava hiljaisuus, niin että maisterin\ntäytyi selittää vapaaherrattarelle käytöksensä syyksi sen, että oli\nluvannut vaimolleen olla viemättä lapsia suuriin kansanjoukkoihin,\nminkä vapaaherratar uskomattoman sulavasti oli silmänräpäyksessä\ntäydellisesti ymmärtävinään ja hyväksyvinään, vieläpä hän kävi\nylistämäänkin maisterin varovaisuutta.\n\nJa niin he ajoivat kotia.\n\nMaisterin päähän ei pälkähtänyt kertaakaan, että tämä oli kokonaan\nharkittu konnankoukku; niin ilkeältä ja inhottavalta oli koko kohtaus\ntuntunut hänestä, että oli väkivalloin tukahuttanut kaikki ajatukset\nsiitä, oli tekeytynyt sokeaksi ja kuuroksi ja kivikovaksi kaikkien\nepämiellyttävien vaikutelmien suhteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla, kun maisterin lapset olivat seitsemän ajoissa menneet\nlevolle, hän vetäytyi kamariinsa saadakseen olla yksin ja päästäkseen\nnäkemästä ketään talonväkeä. Elokuun ilta oli lämmin, mutta pimeä,\nja hän sytytti kynttilänsä ja istuutui pöydän ääreen lukemaan erästä\nkirjaa, riisuttuaan ensin nutun yltään.\n\nIstuessaan siten kumartuneena kasvikirjansa yli ja selaillessaan\nsen lehtiä, hän ei huomaa, kuinka ajatukset kiitävät lehdeltä\ntoiselle etsien jotakin, joka pitäisi ne koossa, mutta löytämättä\nsitä; ne liitävät kimalaisten lailla kukasta kukkaan, kokien\nimusuulla hakea paikkaa, missä sen olisi hyvä olla, kunnes hänen\nsilmäänsä vihdoin sattuu luku kukkien pariutumisesta. Tässä hän\nvasta alkaa tajuta mitä lukee, ja kaikki olennoituu ja alkaa elää.\nHedelmöitymisen salaisuudet houkuttavat häntä, kuten ne houkuttavat\nkoulupoikaa; kaikki ennestään tietämänsä ja tuntemansa käy uudelleen\nmielenkiintoiseksi, tarjoaa uusia näkökohtia. Ja lukiessaan hän\ntuntee puoleksi kuivuneiden nestelähteiden aukenevan, veri lämpenee,\nja luonnon valtava henki alkaa puhua mahtikieltään. Hänen himonsa\nkasvaa, halunsa tuntea olentonsa kaksinkertaistuvan, ruumiin ja\nsielun vapautuvan yksilön ahtaasta vankilasta ja elää suvun,\ntulevaisuuden elämää, vaikkapa vain muutaman sekunnin.\n\nHän tunsi, että joku oli tullut huoneeseen, mutta ei malttanut\nkuitenkaan nostaa silmiään kirjasta; hän huomasi heikon vedon, jonka\noli synnyttänyt joku kamarin ilmakehässä liikkuva ja hengittävä\nolento, hän tunsi kuin jotakin lämmintä ruumiinsa toisella sivulla,\njosta hiipivien askelten ääni kuului, ja kääntyessään hän näki\nMagelonen seisovan keskellä valoa ilkeine lyijynharmaine silmineen,\njoiden sarvikalvo näytti olevan ihan pullistuneena, niin raukeasti ja\nelottomasti ne heijastivat tulenliekkiä.\n\n-- Mitä tahdot? kysyi maisteri hengästyneenä; hän näki, että tämä oli\njälleen laitoksissaan -- yllään puku, jollaista ainoastaan portot\nkäyttävät.\n\n-- Jensen pyytää nöyrimmästi anteeksi, änkytti tyttö, mutta hänen\ntupakkansa on lopussa, ja hän pyysi kysymään, lainaisiko maisteri\nhiukan hänelle.\n\n-- Tässä! vastasi maisteri lyhyesti, nousi ja antoi tytölle puoliksi\ntäytetyn kartuusikäärön.\n\nSenjälkeen hän mietti silmänräpäyksen, kun tyttö oli vielä siinä;\nteki sitten päätöksen, mutta muutti mieltään lausuen:\n\n-- Tahdotko sanoa Jensenille sellaiset tervehdykset, että... (tässä\nhän kääntyi toisaalle) nuorten tyttöjen ei sovi tulla näin myöhään\nillalla herrasmiesten tykö.\n\nSenjälkeen hän tarttui tytön käsivarteen, työnsi hänet ovea kohti\nja vaihtoi kahdesti päätöstä, ennenkuin sai tämän ulos. Ja sitten\nhän katui sitä, että oli antanut tämän mennä; mutta nyt se oli liian\nmyöhäistä.\n\nPortto kuin portto! hän ajatteli. Ellen ota tätä, niin otan jonkun\nmuun; ja ellen minä ota, niin ottaa Matti! Hänen veljensä on varas,\nmutta varkaita lienevät kaikkien porttojen veljet, ja hitto tässä\nheidän sukujuuriaan selvittelemään?\n\nSiten hän oli tehnyt päätöksensä seuraavaksi illaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki tapahtui hänen ajatustensa ja mielikuviensa mukaisesti,\nmutta kun ensimmäinen voiman- ja haluntunne oli kadonnut, tuli\npelko ja iljetys sijaan. Pelko -- sillä hän oli kuullut jonkun\nullakolla liikkuvan ja hiipivän pois, josta hän päätteli, että\nheitä oli vakoiltu; ja sitten iljetys, tuo hirvittävä likaisuuden\ntunne, minkä hänen aistinsa saattoivat tajuta vasta nyt, kun huumaus\noli haihtunut, tunne niin voimakas, että kaikki tuntui hänestä\nsaastutetulta, hänen huoneensa, ruumiinsa, hänen sielunsa. Mitään\nniin suunnattoman vastenmielistä hän ei ollut milloinkaan uskonut\nmahdolliseksikaan, ja hänen halunsa sammuivat jo pelkästä siitä\najatuksestakin, mitä oli tapahtunut.\n\nMutta nyt se oli tehty, eikä sitä voinut muuksi muuttaa. Hän oli\nsyleillyt eläintä, ja syleilyn jälkeen eläin oli suudellut häntä kuin\nkissa, ja hän oli kääntynyt pois, ikäänkuin peläten hengittää toisen\nsaastaista hengitystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna hän tapasi Magelonen portaissa. Tyttö katseli\nvälinpitämättömästi häneen ja hän tyttöön, ikäänkuin ei mitään olisi\ntapahtunut.\n\nHän iloitsi siitä, että juttu ei ollut jättänyt jälkeensä mitään\nvaikutusta, ei mitään huolestuttavia muistoja, ei kaipuuta asian\nuudistamiseen, ei katumusta, ei soimauksia.\n\nMutta iltapäivällä Magelone saapui jälleen ja koputti maisterin\novelle, joka oli lukossa.\n\nHän aukaisi sen ja pyysi tytön herran nimessä poistumaan; sillä\nJensen voisi saada vihiä asiasta, ja silloin hänet paha peri.\n\n-- Kyllä Jensen sen jo tietää, vastasi tyttö ja koetti tunkeutua\nsisään.\n\n-- Sinä et astu sisään! Vaimoni lähettää noutamaan poliisia, ja\nsilloin olemme hukassa, sanoi maisteri hädissään, ja poliisi sana\nvaikutti ihmeteltävän nopeasti, sillä tyttö katosi heti.\n\nIllalla maisteri istui perheineen aterioimassa, ja he olivat\njättäneet ovet ja ikkunat auki käyttääkseen hyväkseen viimeisen\niltavalon. Syötiin hiljaisuuden vallitessa, kuten tehdään sairaan\nparissa oltaessa, ja silloin tällöin lausuttiin vain puoli-ääneen\njoku sana. Alhaalla puutarhassa lauloi, soitti ja räyhäsi\nvapaaherrattaren seura, eräät henkilöt, jotka olivat saapuneet\nvieraisille aikaisin aamulla ja istuutuneet heti ryypiskelemään\npäivällisiin saakka; senjälkeen he olivat nukkuneet pari tuntia\nhuiskin haiskin pensaikoissa ja olivat sitten alkaneet uudelleen\nsaman hurjan iloilun. Maisteri oli nähnyt ikkunastaan vieraat ja\nihmetellyt heidän kummallista ulkomuotoaan. Seurueeseen kuului\nherrasmies, paksu kuin kartano, nenä punainen ja silmät veristävät,\nja hänen seurassaan muutamia naisia, jotka olivat kuin porttoja tai\npanttilainaajia. Kerrottiin kuitenkin, että tämä oli muuan ajuri\nvaimoineen ja kälyineen, vapaaherrattaren vanhempien vanhoja ystäviä,\njotka nyt halusivat ostaa maatilan.\n\nJälleen oli maisterin epäluulo herännyt vapaaherrattaren syntyperän\nja säädyn todellisesta laadusta; joka tapauksessa täytyi vapaaherran,\njolla oli näiden henkilöiden kaltaisia seurakumppaneita, olla\nrutiköyhä, ja sitähän ei kerrottu vapaaherrattaren vanhempien olleen.\n\nPäivän kuluessa oli maisteria pyydetty ottamaan osaa juopotteluun,\nmutta oli hän kiellellyt nähdessään, että kaikki vieraat, naiset ja\nlapsetkin lukuunotettuina olivat humalassa. Mutta siitä hetkestä\nsaakka hän oli huomannut jonkinlaista pahansuopaisuutta, ikäänkuin\njotakin vihamielistä seurueen käytöksessä, vaikkakaan ei ollut\nsyntynyt mitään selkkausta, kun hän varovaisesti pysyttelihe syrjässä.\n\nMutta istuessaan nyt parhaillaan, kuten hän uskoi, hyvässä turvassa\nperheensä helmassa, niinkin kaukana noista valloilleen päässeistä\nvilleistä, ja hyvin lukittujen ovien takana, hän näki yht'äkkiä\nMagelonen pörhöisen pään pistävän sisään salin ovesta. Hänen silmänsä\nolivat vielä entistäänkin pullistuneemmat, ja hän nauroi hupsusti\nkuten juopunut ainakin.\n\n-- Mitä etsit? hän kysyi nopeasti ehkäistäkseen häväistystä.\n\nTyttö hapuili pitkin huonekaluja eteenpäin, osoittaen sekä\nepävarmuutta että röyhkeyttä, joka pelotti rouva Törneriä ja\nkauhistutti lapsia.\n\n-- Mitä etsit? toisti maisteri ääntään korottaen. Tyttö oli\nennättänyt pöydän luo, jonka ääressä rouva istui patjojen tukemana;\nhän nojautui nojatuolia vasten, heitti uhittelevan taisteluun\nvaativan katseen rouvaan, virnistellen hävyttömällä tavalla,\nikäänkuin oikein olisi tahtonut nauttia saadessaan kostaa tälle\nnaiselle, joka kerran oli antanut hänelle hyvin ansaitun iskun.\n\nRouva kääntyi poispäin, kalpeni ja meni tainnoksiin; mutta maisteri\noli samassa silmänräpäyksessä tarttunut Magelonen käsivarteen,\navannut oven ja työntänyt hänet ulos käytävään, missä hän keikahti\nkumoon siihen luukasaan, jonka koirat olivat keränneet päivän kemujen\ntähteistä. Sitten hän lukitsi oven.\n\nHän oli tuskin ennättänyt toinnuttaa vaimonsa tajuihin ja saanut\nkuljetetuksi hänet pois pöydän äärestä, ennenkuin ulko-ovelle\nkoputettiin. Lapset kirkuivat pelosta, kaiken tuon kummallisen\nkiihoittamina, jota he eivät voineet ymmärtää, mutta kun koputusta\njatkui, meni maisteri ja kysyi oven läpi, kuka siellä oli.\n\nMustalainen vastasi heti liukkaimmalla äänellään ja pyysi anteeksi,\nettä tunkeutui sisään, mutta hänen mukanaan oli muutamia henkilöitä,\njotka kernaasti katselisivat huoneustoa, ja sehän tavallisesti oli\nluvallista.\n\nMaisteri näki vahingoniloisen, kostonhimoisen katseen kiiluvan\nmustalaisen silmässä tämän tuodessa sisään neljä humalaista henkilöä,\njotka häikäilemättömästi käyttivät hyväkseen luvallista oikeuttaan\ntahria vuokralaisen lattiat ja häiritä sairaan ihmisen kotirauhaa.\n\nMaisterin sisu kuohui nähdessään näiden raakojen roistojen nuuskivan\nkaikkialla ja muka mittaavan ovia ja ikkunoita, jossa toimituksessa\nhe töin tuskin saattoivat pidättää virnistystään ja pakottautuivat\nsilloin tällöin lausumaan sanan, mikä tekisi uskottavaksi,\nettä he todellakin liikkuivat ilmoittamallaan asialla. Tässä\nmerkityksettömässä tapauksessa piili taisteluvaatimus ja siinä oli\nylimielisyyden vivahdus, ja maisterin täytyi ottaa lapset mukaansa ja\nasettua parvekkeelle, jotta ei olisi tullut houkutelluksi purkamaan\nvihaansa.\n\nTämä oli sodanjulistus, ja vielä enemmän, se oli voiton kuulutus\nsoiton sävelten ylt'ympäri pauhatessa; sillä mustalainen osoitti\nlyödylle ja piiritetylle, että hän hyvin hyvästi tiesi tämän olevan\nsekä käsistään että jaloistaan sidotun, ja nyt hän asetti likaisen\nkantapäänsä tuon viekkaudella voitetun niskaan. Tämä kiemurteli\ntuskasta, mutta vannoi mielessään valan, että kaataisi vihollisensa,\nennenkuin tämä olisi kokonaan ennättänyt tehdä lopun hänestä,\nkaataisi hänet kerta kaikkiaan: surmaisi hänet, ei vain haavoittaisi\nhäntä -- jotta ei itse jälkeenpäin olisi tullut surmatuksi.\n\nSeuraavan yön maisteri Andreas vietti mietiskellen tapaa, jolla\nhän edesvastuutta ja seurauksitta voisi kaataa tämän vahingollisen\neläimen, joka häikäilemättömästi löysi nautintonsa pahasta.\n\nEi ollut enää mahdollista tuudittaa häntä turvallisuuden tunteeseen;\nsillä hänellä ei ollut ainoatakaan väsymyksen hetkeä työn jälkeen,\njolloin hänen kimppuunsa olisi voinut karata, ja heidän välinen\nsuhteensa oli liian kireä, jotta enää olisi voinut solmia rauhan\ntapaistakaan. Mutta voidakseen ryhtyä taisteluun tämänkaltaisen\nvihollisen kanssa, täytyi luopua kaikesta hienotunteisuudesta\npitääkseen puoliaan häntä vastaan, täytyi pelkäämättä kyetä käyttää\niljettäviä keinoja, häpeämättä nuuskia hänen salaisuuksiaan,\nkuunnella ovien takana, houkutella hänen omaisiltaan arkaluontoisia\ntunnustuksia, ja käyttää myöhemmin niitä hyväkseen. Mutta kaikkeen\ntähän maisteri ei katsonut kykenevänsä. Hänen oli vaikea ryhtyä\nalhaiseen tekoon, tuntea itsetuntonsa loukatuksi, arvonantonsa omaa\nitseään kohtaan menetetyksi. Tätä taistelua hän ei siis voinut käydä\njoutumatta perikatoon; paeta hän ei voinut, eikä hän uskaltanut\ntauota taistelemasta, sillä silloin hänet heti voitettaisiin.\n\nHän tunsi itsensä kuin barbaaria vastaan taistelevaksi helleeniksi,\njossa taistelussa barbaarin täytyi voittaa senvuoksi, että oli\nraaempi; hän tunsi olevansa kuin Archimedes, jonka sotamies surmasi,\nvaikkakin hän helposti olisi voinut laskelmiensa avulla rakentaa\nkoneen, millä räjäyttää tuhannen sotamiestä ilmaan.\n\nTekemällä laskelman mustalaisen taipumuksista ja luettelon hänen\nsielunsa ainesosista maisteri oli urkkinut esille kaksi kohtaa, jotka\nolivat suojattomina, ja tekemällä hyökkäyksen niitä vastaan saattoi\nsielu suoraan taistella sielua vastaan, järki järkeä vastaan, niin\nettä voimakkaammalla järjellä oli voitontoivo. Mustalainen tunsi\nennen kaikkea puolivillin pelkoa tuntematonta kohtaan, ja tätä\npelkoa vastaan hän oli etsinyt suojaa uskossa tuntemattomien voimien\nolemassa-oloon. Jos häneltä nyt, tuumi maisteri, riistettäisiin\ntämä suoja, heräisi hänessä pelko, usko onneen katoaisi häneltä, ja\nhän luhistuisi menehtyneenä maahan. Tämän miehen luottamus sattuman\nsuosiollisuuteen oli varmaankin suunnattoman voimakas, sillä\nhuolimatta siitä, että taloudellinen häviö uhkasi häntä Mikonpäivään\nmennessä, hän ei viljellyt maata, ei pannut kortta ristiin, vaan\nmakasi vain suu auki varroten paistettuja varpusia. Maisteri ei\ntiennyt, uskoiko hän kristittyjen jumalaan, kuitenkaan hän ei ollut\nnähnyt tämän milloinkaan käyvän kirkossa; sitävastoin hän tiesi tämän\nasettavan maitoa tarhakäärmeilleen, joita hän kohteli uskonnollisella\nkunnioituksella.\n\nNiinmuodoin olivat tarhakäärmeet hävitettävät, usko niiden\nsuojelevaan voimaan surmattava, jolloin kovan kohtalon pelko\nlamauttaisi miehen henkisesti.\n\nToiseen kohtaan oli vaikeampi päästä käsiksi, mutta jos hän\nsiinä onnistui, tuotti se varman kuoleman. Sekoittamalla verensä\naatelisen suvun vereen oli tämä paria saanut kuin uuden lisän\nomaan elinvoimaansa; tunne siitä, että oli korkeampien luokkien\nheimolainen, oli antanut hänelle korkeat ajatukset itsestään, ja\nniin kauan kuin hän uskoi, että tämä nainen todellakin oli se,\nminä hän esiintyi, saattoi hän kulkea pystyssä päin. Mutta nyt\nmaisteri oli varmasti vakuutettu siitä, että tässä piili salaisuus,\njota mustalainen ei tuntenut; hän oli täysin varma siitä, että\nvapaaherratar oli valehdellut rakastajalleen, ja että hänen sukunsa\nei ollut lainkaan ylhäinen. Tämän tutkimiseen vaadittiin vain aikaa\nja terävää älyä; sillä kirkonkirjoista täytyi asiain todellinen tila\nselvitä. Mutta jos nyt maisterin epäluulot saisivat vahvistuksen,\ntuntisi mustalainen itsensä petetyksi, hän suuttuisi, tekisi itsensä\nsyylliseksi hairahduksiin, ja kenpä tiesi, millaisia asioita silloin\ntulisi ilmi, kun kaksi tällaista henkilöä rupeisi paljastamaan\ntoistensa salaisuuksia -- puhumattakaan siitä tappiosta, minkä\nmustalainen kärsisi huomatessaan, että häntä oli pettänyt se ainoa,\njohon hän oli uskonut, ja siitä elämänliekin heikentymisestä, joka\nolisi seurauksena sen toivon raukeamisesta, jolle hän oli rakentanut\nkoko voimansa ja elämänhalunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikkakaan tuo toimenpide kaataa elohopeaa tarhakäärmeiden maitoon ei\nollut muuta kuin vahingollisten eläinten hävittämistä, tunsi maisteri\nAndreas kuitenkin olevansa huonolla tuulella tämän tehtyään. Aivan\nkuin hän olisi murhannut tai varastanut, vaikkakaan ei tavallisesti\npuhuta esim. rottien murhaamisesta.\n\nJa seisoessaan nyt jälkeenpäin ikkunassaan ja varrotessaan saavansa\nnähdä tarkoitetut vaikutukset, hän oli levoton. Hän oli kuitenkin\nistunut kolme tuntia työskennellen, ennenkuin vihdoinkin kuuli\nmelua kasvihuoneesta. Iivana oli ensin huomannut onnettomuuden ja\nnosti metelin, niin että mustalainen, joka nukkui pensaikossa pois\nhumalaansa, saapui paikalle. Ensin ylti raju-ilma puutarhurin,\njoka vannoi ja noitui olevansa viaton. Vapaaherratar, joka saapui\njuoksujalassa sinne, oli poissa suunniltaan ja itki. Kun eläimissä,\njotka olivat melkein ryömineet ulos nahkoistaan, ei näkynyt mitään\nulkonaisen väkivallan merkkejä, eikä kenenkään mieleen juohtunut,\nettä tarhakäärmeet, jotka helposti saattoi iskeä kuoliaaksi kepillä,\nolisivat tulleet myrkytetyiksi, rupesivat nuo herkkä-uskoiset ihmiset\narvailemaan, että käärmerutto oli puhjennut, ja niin pian kuin\npuhe johtui ruttoon, niin oltiin tekemisissä kohtalon tai noiden\ntuntemattomien valtojen vaikutuksen kanssa.\n\nRaadot kerättiin kuitenkin huolellisesti, käärittiin villakankaaseen\nja kannettiin rakennukseen.\n\nAvonaisten ikkunain läpi maisteri saattoi kuulla, kuinka takkaan\ntehtiin tuli, jotta lämmön avulla olisi voitu virvoittaa eloon nuo\nkuolleet ruumiit.\n\nOli kuin salama olisi iskenyt taloon. Ihmiset kulkivat\nsäikyksissään ympäri, kaikki työ taukosi, puusepät tirkistivät ulos\nkellarin ikkunoista, ja koirat, jotka tahtoivat valmistaa kemut\ntarhakäärmeistä, ajettiin valtavalla metelillä ulos ja teljettiin\nvajoihin ja ulkohuoneisiin.\n\nAlakerrassa vaikeroitiin ja neuvoteltiin, niin että päivällisruoka ei\nvalmistunut, ja kaikki joutui epäkuntoon.\n\n-- Nyt kohtasi kova onni meidät! näillä sanoilla mustalainen\nlopetti synkät mietiskelynsä, jonka jälkeen hän puhkaisi läven\npaloviina-ankkuriin ja istuutui ryyppäämään ja laulamaan suruvirsiä,\nkunnes vihdoin koko perhe istui ikkunan ääressä ryyppäämässä.\n\nEttä isku oli sattunut varmasti, sen huomasi maisteri illalla\nkohdatessaan mustalaisen, joka oli lempeä, kohtelias, nöyrä, ja jonka\nviha näytti kadonneen samalla kuin hänen uskonsa onneen. Mutta hän ei\npuhunut tarhakäärmeistä; sillä hän häpesi osoittaa heikkouttaan, ja\ntiesi, että maisteri nauraisi hänen taikauskolleen.\n\nHän puhkesi vain epämääräisin sanoin puhumaan ansaitsemattomista\nonnettomuuksistaan ja lähestyvästä perikadostaan.\n\nSenjälkeen hän vaihtoi äkkiä puheenaihetta, rupesi kertomaan\nrakkausjuttuja, ja tekaisi siinä seisoessaan ilveilyn herrasmiehestä,\njoka ei kyennyt tyydyttämään rakastajatartaan, jonka vuoksi tämä kävi\nhänelle uskottomaksi.\n\nMaisteri ei ollut ymmärtävinään tarkoitusta, mutta seurasi samoja\nlatuja ja pani kokoon jutun herrasmiehestä, joka oli luullut saavansa\nneitseen, mutta oli saanutkin sensijaan syyhelmän.\n\nMustalainen väisti iskun ja alkoi kertoa jotakin, että tuo ajuri,\njoka tässä tuonoin oli ollut heidän luonaan vieraisilla, tahtoi ostaa\nmaatilan kuudestakymmenestä tuhannesta taalerista.\n\n-- Niin, hän lisäsi ylenkatseellisesti, hevoshuijarillehan maatila\naina saattaa olla kylläkin hieno.\n\nMaisteri antoi valheen käydä täydestä, mutta tuo pienoinen sana\n\"hevoshuijari\" painui hänen mieleensä, tullakseen hänelle myöhemmin\nhyvään tarpeeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdeksan päivän päästä maisteri oli kaikessa salaisuudessa ryhtynyt\ntutkimaan kirkonkirjoja ja saanut tietää, että vapaaherratar Ivanoff\noli tuon perin aatelittoman Ivarsson suvun jälkeläinen; että isä\noli ollut alhainen koronkiskuri ja kahden porttolan omistaja\nKööpenhaminassa, sekä että äiti oli ollut huora.\n\nTuntui siltä kuin hän ei olisi kuullut mitään uutista, kun pappi\nja laamanni vahvistivat nämä asiat. Sen täytyy olla niin, tuntui\nhänestä nyt, huolimatta epäilystään kaikkeen, paitsi pyhään\n\"kansaan\". Sellaista rakkautta likaan, valheeseen, taikauskoon\nei voinut olla perheessä, jossa sukupolvi toisensa jälkeen oli\nkasvatettu sivistykseen; kuuluisa nimi vaikutti tavallisesti kuin\nkannustin suuriin tekoihin tai jonkinlaiseen ajatusten ja tunteiden\njalostumiseen, ainakin jonkinlaiseen oman itsensä huolestamiseen.\nJa ennenkuin aatelissuku joutui henkisesti rappiolle, oli se\ntavallisesti ensin taloudellisesti sortunut, jota tässä ei ollut\ntapahtunut.\n\nNiiden kahdeksan päivän aikana, jolloin maisteri Andreas askarteli\nnäissä tutkimuksissa, oli hänellä ollut tilaisuus nähdä, kuinka\nmustalainen oli menettänyt itseluottamuksensa ja levottoman\ntoimintahalunsa. Enimmäkseen hän makaili kaniinien joukossa\nkäymälänkatolla ja lekotteli päivänpaisteessa, tupakoi tahi nukkui.\nOli vaikea käsittää, miksi hän oli valinnut juuri tämän paikan;\nehkäpä katon kuparilevyjen synnyttämä ankara kuumuus houkutti hänen\netelämaista vertaan, tai ehkäpä hänen parialuontoaan veti sinne\nhaju, joka muistutti mätänemistä, sontaa ja perkeitä. Ja sikäli kuin\nhänen tylsyytensä kasvoi, joutui talossa kaikki kuin tuuli-ajolle.\nKananpojat kuolivat joukottain nälkään ja hoidonpuutteeseen, ja\nmakasivat ylt'ympäri maassa mätänemässä. Koirat ajoivat kanoja ja\nankanpoikia ja varastivat itselleen silloin tällöin aterian. Lampaat\nkävivät sairaiksi, kun saivat alati maata omissa ulostuksissaan, jota\nkasaantui kyynärän korkeudelta lattialle, kukaan ei antanut niille\nvettä, eikä laskenut niitä laitumelle.\n\nPuutarhuri, renki ja puusepät istuivat kirsikkapuissa ja popsivat,\npoimivat korin täyteen, joka oli tarkoitettu torille lähetettäväksi,\nmutta sai jäädä seisomaan, kunnes kaikki marjat mätänivät.\n\nJa sillä aikaa rikkaruoho kasvoi puutarhassa ja sirotti siemeniään,\nlika levisi takapihalla, kärpäset lisääntyivät, ja hajoamisen\nja häviön merkit näkyivät koko talossa. Ja kesken kaikkea tätä\nmustalainen puisteli itsensä kerta toisensa perästä hereille\nryhtyäkseen johonkin ilkeyteen, joka saattoi tuottaa harmia\nvuokralaisille; ajoi esim. märät koirat laukkaamaan edestakaisin\nportaissa juuri, kun ne olivat pestyt puhtaiksi, viskasi luita\nja perkeitä käytävään, laski kanat portista sisään; metelöi\ntarpeettomasti öisin ja usutti koirat maisterin maidontuojan ja\nkirjeenkantajan kimppuun.\n\nKaikki tämä kovetti maisteri Andreaksen mielen, niin että hän nyt\nvakaalla aikomuksella kävi ampumaan toista tuholaukaustaan siinä\nvarmassa tarkoituksessa, että upottaisi vihollisen.\n\nJa tämän suunnitelman toimeenpanijaksi hän oli valinnut Magelonen,\njonka vihamielisyyden hänen oli onnistunut saada hyvillä sanoilla\nlauhtumaan, sitä helpommin, kun tyttöä pitelivät pahoin sekä veli\nettä tuo valhe-vapaaherratar, jota tämä vihasi ankarasti.\n\nKun Magelone oli saanut tarvittavat tiedot, ilostui hän sydämensä\npohjasta, sillä tässä tarjoutui tilaisuus suurenmoisesti kostaa sekä\nvapaaherrattarelle, joka täten nöyryytettäisiin, sekä veljelle,\njoka täten menettäisi näennäisen loistonsa, jota tämä oli käyttänyt\nesiintyäkseen ylimielisesti sisaruksiaan kohtaan.\n\nKohtaus tapahtui eräänä perjantai-iltana, ja maisteri istui ikkunansa\nääressä ja kuunteli, kuinka kohtaus alkoi ja leimahti ilmiliekkeihin.\nVapaaherratar, toisin sanoen neitsyt Ivarsson, seisoi ikkunansa\nääressä ja kaiveli kuolleita vihervarpusia ulos häkeistä, jolloin\nJensen astui huoneeseen.\n\n-- Vallitsee hetken hiljaisuus; senjälkeen sanoo neitsyt:\n\n-- No, Peder, aiotko huomenna kaupunkiin ruokaa ostamaan?\n\n-- En, vastaa mustalainen, sen saat itse tehdä!\n\n-- Millä minä ostan, kun sinä olet saanut kaikki rahani?\n\n-- Olenko minä saanut? Mitä minä olen saanut? Mitä olen saanut\nsiitä, että olen sinun hyväksesi raatanut itseni piloille palkatta\nvuosikausia? Mitä ovat sisarukseni saaneet, jotka ovat renkinä ja\npiikana täällä palkatta palvelleet?\n\nNyt puuttui neitsyt puheeseen. Hän puhui puoli tuntia, vuoroin\nkirkuen, itkien, kiroillen.\n\nMustalainen yritti silloin tällöin lausua sanan, mutta turhaan, ja\nsitten hän ponnahti pystyyn, syöksyi ulos ja iski oven perässään\nkiinni. Palasi jälleen takaisin, puhkesi sanatulvaan, josta saattoi\nerottaa vain muutamia sanoja, kuten \"heittiö äidiksi\", \"huora\" ja\n\"koronkiskuri\".\n\nSenjälkeen neitsyt raivosi jälleen puoli tuntia maisterin kuulematta\nmuuta kuin oven paukkinan, joka kaukaa muistutti tykinlaukauksia,\nmustalaisen juoksennellessa edestakaisin mielettömän ihmisen lailla.\n\nJa sitten kutsuttiin Magelone sisään. Ensin neitsyt antoi hänelle\nkorvapuusteja ja sitten mustalainen; hän ei antautunut kuitenkaan,\nvaan lasketti nyt laukauksen, joka kajahti kautta koko talon, ja\njonka kuulivat puutarhassa pensaiden takana vaaniskelevat miehet.\n\nJa nyt sukeltautui esiin juttuja varhaisemmilta ajoilta, jolloin\nmustalaisen äiti ja isä olivat asuneet ja elämöineet talossa;\nsyytöksiä hevosvarkauksista, murretuista lippaista, joiden lukot\nneitsyt olisi tiirikalla avannut; rahaselkkauksista, kavalluksista,\nsanalla sanoen kaiken karvaisista roistomaisuuksista.\n\nMustalaisen ääntä ei kuulunut enää; tuntui siltä kuin hän olisi\nkadonnut.\n\nKohtaus päättyi siten, että Magelone ajettiin pois talosta, häntä\nnimitettiin yleiseksi naiseksi, syytettiin siitä, että hän oli\nollut kanssakäymisessä talon kaikkien miesten kanssa (maisteria\nlukuunottamatta), jonka jälkeen Magelone kokosi tavaransa ja läksi.\n\nKetunluola oli hajallaan, ja tuholaukauksella oli ollut tarkoitettu\nvaikutuksensa.\n\nTyytyväisenä työhönsä, jonka hän huomasi hyväksi, meni maisteri\nlevolle ja nukkui ensi kerran rauhallisesti pitkistä ajoista, sillä\nhän uskoi nyt, että vihollisen voima oli hajalla, ja että tämä oli\nsaanut niin paljon tekemistä omissa vioissaan, jotta jättäisi hänet\nrauhaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietämättään hän oli ryhtynyt suureen hyökkäykseensä hetkellä, joka\noli erittäin otollinen synnyttämään hävitystä vihollisen leirissä.\nSeuraava päivä oli lauantai; silloin oli maksettava väen palkka,\nja seuraavan viikon varastot ostettavat. Isku oli siis osunut\nsuoraan päälaelle, jonka alla hehkuivat jo ennestään rasittuneet\nja kiihtyneet aivot kykenemättä yhdellä erää vastustamaan useampia\nerilaisia ja eri tahoilta tulevia paineita. Ja senvuoksi mustalainen\njoutuikin tykkänään epäkuntoon ja olisi heti ollut mennyttä miestä,\nellei hänen avukseen olisi ehättänyt voimia, joita hän ei kuitenkaan\nitse olisi kyennyt esille manaamaan.\n\nKun maisteri Andreas tuli tuon kohtauksen jälkeisenä aamuna\npihamaalle, tapasi hän puutarhurin, joka näytti hyvin järkytetyltä,\nja tuntui olevan halukas avaamaan sydämensä. Ja kun maisteri\nmielellään tahtoi saada kuulla, minkä vaikutuksen hänen heittoaseensa\noli tehnyt, ja kun hänestä kaikki vaara oli jo ohitse, kysyi hän,\noliko puutarhuri kuullut edellisen illan meteliä.\n\nKyllä hän oli kuullut, ja hän tahtoi nyt varoittaa maisteria\nvapaaherrattaresta ja mustalaisesta; sillä sitten kun nyt oli\nselvinnyt, minkälaisten ihmisten luona asuttiin, ei hän empinyt\nkertoa kuinka mustalainen ja vapaaherratar kerran maisterin\npoissa-ollessa olivat murtautuneet hänen huoneeseensa ja avanneet\nväärillä avaimilla hänen lippaansa.\n\nMaisteri raivostui ja tahtoi heti lähteä laamannin luo, mutta\npuutarhuri pidätti hänet ja kysyi, oliko hän kuullut, että eräältä\nnaapurilta oli yöllä varastettu hevonen.\n\nMaisteri ei ollut kuullut sitä, ja sai nyt tiedon tapahtumain\nlähemmästä kulusta.\n\nKun Magelonen piti mennä kievariin tilatakseen hevosen kotia\nvanhempainsa luo, olivat puutarhuri ja renki luvanneet saattaa häntä,\nkun oli pimeä. He kulkivat siis yhdessä pitkin valtamaantietä ja\nolivat ehtineet talonpoikaistaloon saakka, josta hevonen juuri oli\nvarastettu vainiolta, kun kuulivat varovaisia askeleita takaapäin,\nja huomasivat tienvarrella olevassa ojassa mustalaisen, joka hiipi\neteenpäin, valhepuvussa, hattu silmillään ja kädessään musta esine,\njoka etäältä katsottuna näytti kengältä. He käänsivät heti selkänsä,\neivätkä olleet huomaavinaan häntä. Mutta he kuulivat hänen seuraavan\nperässä aina kievariin saakka, jossa hän katosi heidän näkyvistään.\n\nPuutarhuri, joka oli valvonut yöllä vuoteessaan, oli kuitenkin\nkuullut, kuinka mustalainen oli tullut yhden tienoissa pihamaalle ja\nantanut määräyksen kahdesta ratsuhevosesta, itselleen ja rengille,\njonka hän oli käskenyt seuraamaan mukana. Mustalainen oli saapunut\nkuitenkin vasta kolmen ajoissa; hän oli silloin yhdessä rengin kanssa\nratsastanut Vidalaan, vanhempien kotia, ja vienyt hevosen selässä\neräitä pikku tavaroita, jotka sisar oli lähtiessään unohtanut. Kotiin\nsaavuttaessa renki oli saanut käskyn vaieta matkasta, luultavasti\nsiinä mielessä, että hän juuri kertoisi siitä, minkä hän oli\ntehnytkin.\n\nKuultuaan tämän kertomuksen maisteri ei vastannut mitään, ei\nlausunut mielipidettään asiasta, mutta oli lähtevinään kamariinsa.\nPuolitiessä hän kääntyi kuitenkin takaisin ja suuntasi askelensa sitä\ntalonpoikaistaloa kohti, josta hevonen oli varastettu. Matkalla hän\nyhdisteli mustalaisen aikaisempia ja myöhempiä lausuntoja ja monta\nerilaista tapausta, jotka kaikki vahvistivat häntä hänen uskossaan,\nettä varas ei ollut kukaan muu kuin Jensen.\n\nAlkukesästä hän muisti, kuinka Jensen nautinnolla veti esiin\njuttuja hevosvarkauksista, kuinka hän erikoisen seikkaperäisesti\noli kertonut juuri saman talonpojan omistaman punaisen hevosen\nvarkaudesta; hän muisti ne juonet, joita mustalaisen vakuutuksen\nmukaan käytetään tehtäessä varastettuja hevosia mahdottomiksi tuntea,\nmuun muassa tekemällä niiden otsaan leikkauksen, niin että ne käyvät\npiirtopäiksi; hän muisti nyt, että eräänä kauniina päivänä kuukausi\nsitten tuo voikko hevonen oli tavattu piirto otsassa, kenenkään\nkäsittämättä, kuka sen oli tehnyt, tai mitä sillä oli tarkoitettu;\nja vihdoin viimein hän muisti sangen pätevänä seikkana hevoshuijarin\nvierailun tuona ikävänä sunnuntaipäivänä.\n\nKaikki tämä soveltui hyvin yhteen ja viittasi yhtäälle -- kaikki\npaitsi voikon otsaleikkaus, joka ei tuntunut asiaan kuuluvalta.\n\nMinkä vuoksi hän olisi leikannut sen? Oliko sekin varastettu, ja\ntehtiinkö sekin nyt mahdottomaksi tuntea, jotta se olisi voitu myydä?\n-- Tuo hevonen oli siitä omituinen, että se ei osannut käydä, vaan\ntäytyi sen aina nelistää, minkä maisteri oli huomannut ajaessaan\nkerran mustalaisen kanssa Landskronaan; tämä oli merkillisesti\nselittänyt tuon hevosen pahan tavan johtuvan siitä, että maitomies\noli opettanut sen ajoon. Nyt tuntui maisterista uskottavammalta,\nettä tämän nopeamman kulun aiheutti jonkinlainen pelko ajajassa,\nettä eläin hiljaisempaa hölkkää mentäessä helposti voisi joutua\nvaarallisen tarkastuksen esineeksi.\n\nOlipa tuon asian laita nyt sitten miten tahansa; korkeintaan kävisi\nkaikki sen kautta vain mutkikkaammaksi. Ennen kaikkea täytyi hankkia\ntodistuksia. Ja niitä kerätäkseen maisteri suuntasi nyt askelensa\nvainiolle, josta hevonen oli varastettu.\n\nHän löysi pian ojanäyräältä sen paikan, josta hevonen oli talutettu\nyli, ja josta se oli kuljetettu Bögelyn vastakkaiselle suunnalle.\nTähän viimeiseen seikkaan maisteri ei kiinnittänyt kuitenkaan mitään\nhuomiota, sillä se keino oli liian kehno.\n\nSenjälkeen hän löysi apilapellolta sen paalunsijan, jossa eläin\noli ollut lieassa; hän saattoi osoittaa varastetun hevosen jäljet\nmuiden hevosten jälkien joukossa, ja hän näki varkaan jalkojen jäljet\nkosteassa maassa. Se oli suuri, halpasäätyisen ihmisen jalka, jonka\njalkaterä oli hyvin leveä; mutta näiden jälkien joukossa oli muutamia\nmuita ja syvempiä, säännöllisesti syntyneitä, liian säännöllisesti\nvoidakseen olla miehen jalkojen tallaamia, joka kuljetti mukanaan\nhevosta; ja pahinta oli se, että kaikki nämä jäljet olivat tehdyt\nsamalla oikean jalan kengällä -- siis määrätyssä tarkoituksessa\ntehtyjä harhajälkiä, jotka olivat laitetut mukaan tuodulla kengällä,\njonka kaltaista ei mahdollisessa tarkastuksessa varmaankaan\nlöydettäisi varkaan kotoa. Ja kas tuossa, erään aivan liian heikosti\ntallatun apilamättään päällä oli kenkä, jätettynä siihen harhaan\nvieväksi _corpus delicti'ksi_.\n\nTämä ei ollut kuitenkaan hullummasti ajateltu, ja olisi se voinut\njohtaa harhaan jonkun muun kuin maisterin, joka juuri oli kuullut,\nettä mustalainen edellisenä iltana oli hiipinyt ojassa kädessään\nmusta esine, joka näytti kengältä. Hän otti senvuoksi, ja jotta\ntoiset eivät olisi menneet ansaan, tämän _corpuksen_ ja viskasi sen\nkauaksi pois, jonkajälkeen hän heittäytyi pitkäkseen maahan ja otti\nvalelman tuosta oikeasta jäljestä mukanaan olevan rikin avulla. Tuo\nvalelma taskussaan hän läksi sitten kotia.\n\nKotiin tultuaan hän oli ollut kadottavinaan veitsen ja etsiskeli\nsitä pitkin puutarhakäytäviä, kunnes löysi haluamansa jalanjäljen,\nja otti sitten valelman siitä. Nämä kaksi valelmaa olivat kokonaan\nyhdenmukaiset, vieläpä siinäkin, että pikilangat vasemmalla puolella\nolivat ratkenneet auki ja painuneet silmukan muotoisina kiinni\nanturanahkaan.\n\nMustalaisen jalka oli siis tallannut jäljen apilapeltoon, jossa\nhevosenvarkaus oli tapahtunut -- ergo... Mitä? Oliko silti sanottu,\nettä hän oli varastanut hevosen? Ei, sillä olihan mustalainen myöskin\nvoinut -- aikaisemmin aamulla kuin maisteri, olla katselemassa\npaikkaa, ja senvuoksi, että maisterin jäljet nyt myöskin olivat\napilapellolla, ei maisterin ollut silti tarvinnut varastaa hevosta.\n\nKuinka hän sitten pääsisi mustalaisen kimppuun? Ainoa todistus,\njonka poliisi hyväksyisi, olisi se, että hevonen löytyisi varkaan\nhallusta -- ja kuitenkin olisi sekin ollut helposti mitättömäksi\nselitettävissä, jos näet varas väittäisi ottaneensa irrallaan\nkulkeneen hevosen huostaansa. Ja sitäpaitsi ei hevonen varmaankaan\nollut löydettävissä mustalaisen tallista, ehkäpä sitävastoin tuon\nhälsingborgilaisen ajurin, kenties ei edes sieltäkään.\n\nMaisteri Andreas päätti varrota kaksi päivää, nukkua aprikoimistensa\npäälle kaksi yötä ja käydä sitten käsiksi asiaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäisenä päivänä hän ei nähnyt mustalaista, jonka sanottiin\nolevan matkoilla. Vasta toisen päivän aamuna hän näyttäytyi, tuon\npienen rakennuksen katolla, valtavasti meluten ja läiskytellen\nruoskallaan, ikäänkuin olisi oikein tahtonut tuntea valtansa\neläinten ylitse, jotka kuljeksivat alhaalla takapihalla. Hän oli\nkovin kiihtyneen näköinen; hienossa hiprakassa ja taistoon haastaen\nhän sinkoili ensin hämäriä sanoja vapaaherrattaren ikkunoita\nkohti, sitten maisterin. Sattui sanoja ketusta, joka lähtee kanoja\npyydystämään, mutta tarttuu ansaan; oppineista herroista, jotka eivät\nnäe omaa nokkaansa pitemmälle; jotka kuvittelivat tietävänsä kaikki,\nmutta eivät tienneet senkään vertaa kuin heidän peukalonsa kynnelle\nsopi; huorista ja koronkiskureista, jotka ristivät itsensä kreiveiksi\nja vapaaherroiksi, mutta joiden yllä ei ollut niin puhdasta\nrihmaakaan, ja pikku-eläjistä, jotka myöskin olisivat voineet tulla\nsuuriksi, jos olisivat tahtoneet.\n\nJonka jälkeen hän otti kulauksen pullostaan ja alkoi kohti kurkkua\nvedellä: \"Ma Luxemburin kreivi oon\", jota maisteri ei ollut kuullut\nnyt pariin kuukauteen. Joka värssyn päälle hän läimäytti ruoskalla ja\ntanssi kuparikatolla, joka kumisi ja keinui hänen painostaan.\n\nMaisteri koetti etsiä tämän ylimielisen käyttäytymisen tarkoitusta.\nMustalaisen laulusta kaikui voitonriemu ja voitonylväys, ja hänen\nhäikäilemätön taisteluun vaatimuksensa viittasi varmuuteen siitä,\nettä hän oli varmasti voittanut vihollisen.\n\nMyöhemmin päivällä näytti mustalainen istuvan yksin huvimajassa\nja soittavan posetiivia kaikille noille kahdeksalle koiralle,\njotka hän oli koonnut ympärilleen; illalla hän pani toimeen\nmyrskyisen kohtauksen alhaalla neitsyt Ivarssonin luona, kirkui\nyhtä kyytiä kokonaisia neljännestunteja, paukutteli ovia, särki\nlaseja ja porsliineja. Ja yön tultua hän pani toimeen hirvittävän\nnäytelmän ullakolla; ampui laukauksia, tanssi rautatangoilla, särki\nhuonekaluja, koettaen koko ajan ärsyttää maisteria menettämään\nmalttinsa ja ryhtymään taisteluun.\n\nVäsyttyään vihdoin tähän hän läksi niitylle, jossa sytytti\npoltettavaksi aiotut turpeet ja rikkaruohot tuleen, heittäytyi\nkoirien ympäröimänä pitkäkseen kasteiseen maahan ja näytti vaipuvan\nuneen.\n\nMaisteri Andreas ei sitävastoin voinut saada rahtuakaan unta\nsilmiinsä, ja mitä kauemmin hän makasi ja kiusasi itseään taistelussa\nunettomuutta vastaan, sitä lujemmaksi kävi hänen päätöksensä hyökätä\nsuoraan vihollistansa vastaan, ja aamun koittaessa hän pukeutui ja\nläksi laamannin luo ilmi-antaakseen ainakin, että talonväki oli\nkäyttänyt vääriä avaimia.\n\nHän oli ohjannut askelensa läpi pyökkimetsän ja joutunut\nkuusipolulle, jolloin harakkain räkätys johti hänen huomionsa\nkuuseen, jota käytettiin kirjoitustauluna. Hän ryömi pensaikkoon\nja löysi pian puun, jonka kuorittuun kylkeen oli ilmestynyt uusi\nkuva; hän oli jo liiaksi perehtynyt tähän käsittääkseen väärin kuvan\nmerkityksen. Kaikki aikaisemmat merkit olivat poistetut, ja niiden\nsijaan oli siihen leikattu kettu, jonka kaula oli tarttunut paulaan,\nniin että kieli roikkui ulkona kidasta.\n\nKettu oli epäilemättä kuvaavinaan maisteria, päättäen mustalaisen\nvoitontansseista ja ylimielisestä loilotuksesta.\n\nJa nyt ajoi uteliaisuus päästä selville siitä, millä kannalla hänen\nasiansa olivat, hänet nopeasti laamannin kartanoon, jota hän muutoin\nlähestyi tuntien jonkinlaista levottomuutta lopputuloksen vuoksi,\nkoska valloitettujen maakuntien kaikki tuomarit olivat tanskalaisia,\nmikä seikka osoitti hallituksen auliutta siinä suhteessa, että\nvoitettujen ei tarvinnut elää ainaisessa mielivaltaisen ja väärän\nlainkäytön pelossa, ja myöskin siksi, että sangen suuri merkitys oli\nsillä, että tuomari täysin hallitsi väestön kielen voidakseen seurata\nja arvostella joka sanan erilaisia vivahduksia.\n\nHän oli ehtinyt ulos metsästä ja läheni kirkonkylää, missä laamanni\nasui, kun mustalainen tuli kylänkujalta laskettaen täyttä laukkaa\nkiiltävän hevoskaakkinsa selässä, tervehti voitonylväästi hymyillen\nja pirskotti maisterin päälle lokaa, kun tämä ei ennättänyt ajoissa\nväistää syrjään.\n\nMaisterin mieli synkistyi, ja pahat aavistukset kiusasivat häntä\nseisoessaan siinä laamannin portin- kolkutin kädessään. Vieläkin\napeammaksi kävi hänen mielensä, kun tuomari otti hänet vastaan\nihmettelevän, epäluuloisen näköisenä ja vei hänet matalaan, mustilla\nhuonekaluilla sisustettuun saliin, jossa kaksi suurta pöytää täytti\nkoko lattian. Siellä vallitsi tukahuttava kuumuus, ja ikäänkuin\npäästääkseen hiukan ulos lämpöä, aukaisi tuomari viereisen huoneen\noven, pistäytyi sinne hetkiseksi ja palasi sitten takaisin.\n\nHän käski maisterin istuutumaan, tarkasteli häntä kiireestä\nkantapäähän, ikäänkuin verraten häntä kuulemiinsa kuvauksiin ja\nniihin mielikuviin, jotka oli aikaisemmin muodostanut kävijästä.\nKuitenkaan hän ei sanonut mitään, vaan vartosi levollisesti, että\nmaisteri sanoisi jotakin.\n\nViimein tämä alkoi haastaa, sangen vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi\nsekaantuvansa lausumaan ristiriitaisuuksia ja puhumaan liiaksi, ja\nhän oli valmistautunut vain kysymysten varalle, jossa tapauksessa\nvastaukset olisivat helposti antautuneet kuin itsestään.\n\n-- Asiani, hän alkoi, koskee isäntääni, tilanhoitaja Jenseniä\nBögelystä, jonka käytös minua kohtaan ole ollut soveliasta.\n\nTässä hän vaikeni, jotta häneltä olisi kysytty, mutta mitään\nkysymystä ei kuulunut, näkyi vain päännyökäys, joka kehoitti häntä\njatkamaan.\n\n-- Olen näet saanut tietää, täytyi hänen siis jatkaa, että ihmiset,\njoiden luona asun, ovat murtautuneet huoneeseeni ja avanneet väärillä\navaimilla lippaani... tässä hän jälleen vaikeni.\n\nTuomarin kasvojen ilme oli muuttumaton, välinpitämätön, ikäänkuin\nolisi ollut täysin selvillä kuulemastaan.\n\n-- Ja nyt, täytyi maisteri lopettaa, aion antaa heille haasteen\nsisäänmurrosta.\n\nTuomari vartosi hetken; sitten hän kysyi:\n\n-- Mitä on varastettu?\n\n-- Mitään ei ole varastettu! täytyi maisterin vastata; sillä hän ei\nvoinut väittää, että salaisuuksia olisi saattanut varastaa, siten kun\nolisi ilmi-antanut itsensä vaarallisten salaisuuksien säilyttämisestä.\n\n-- Onko asiassa todistajia? kysyi tuomari.\n\n-- Puutarhuri väittää kuulleensa tilanhoitaja Jensenin sisarusten\nkertoneen niin.\n\n-- Siis pelkkää lorua; sillä sisarukset eivät voi todistaa. Mitään\nei ole varastettu, todistajia ei ole, ei murrettuja lukkoja! Siis ei\nmitään, minkä nojalla tuomita!\n\nMaisteri istui tuijottaen ikäänkuin kannettaan etsien, joka yhdellä\nerää oli haihtunut, niin että siitä ei ollut rahtuakaan jälellä.\nMutta hän tointui pian, tunsi olevansa epäedullisessa valossa kuten\nainakin mies, joka viskaa heikosti perustellun syytöksen, ja jotta\nei olisi lähtenyt sieltä kuin mikäkin raukka, päätti hän tunkeutua\nsyvemmälle asiaan.\n\n-- Uskooko herra laamanni sitten, että tämä Jensen on täysin\nluotettava henkilö, joka on kaiken epäilyksen yläpuolella?\n\n-- Jenseniä on kyllä epäilty erinäisistä asioista, mutta on hän aina\nselviytynyt niistä, vastasi laamanni painokkaasti. Niinpä hänet oli\nilmi-annettu epäiltynä syylliseksi tässä eräänä iltana tapahtuneeseen\nhevosenvarkauteen. Mutta corpus delicti, varkaan kadottama kenkä,\nei osoittautunut lainkaan sopivan hänen jalkaansa; edelleen hän\nsaattoi näyttää toteen alibin, kun hän todistettavasti oli ollut\nratsastamassa rengin kanssa siihen aikaan, jolloin varkaus oli\ntapahtunut, ja on käynyt selville, että hän on samana yönä ollut\nvanhempiaan tervehtimässä. Siihen taas oli aivan muut syyt, että hän\nillalla oli hiipinyt valhepuvussa ojassa.\n\n-- Mitkä niin, jos saan luvan kysyä.\n\nTuomari silmäili ankaran tutkivasti maisteria ja vastasi\nnärkästyneellä äänellä:\n\n-- Kyllä, hän koetti päästä perille siitä, oliko eräs henkilö, joka\noli lähellä hänen sydäntään, tullut valheellisilla lupauksilla\nvietellyksi. Se oli hänen tarkoituksensa.\n\nSyntyi hirvittävä äänettömyys. Kaikki kieppui maisterin silmissä, ja\nikkunaruudut kävivät kuin verkoksi, johon hän oli takertunut. Yhden\nasian hän tunsi selvästi: että oli itse kutonut verkon, että oli\nhoivannut omalla povellaan käärmeensikiötä, joka nyt puri häntä. Ja\nhän tunsi itsensä voimattomaksi. Sillä eihän hän voinut kuitenkaan\nkertoa, että oli antanut varkaalle opetusta alibissa ja corpus\ndelicti'ssa ja neuvonut hänen myöntämään jonkun sivuasian päästäkseen\nitse oleellisessa vapaaksi. Ja tuo tyttöjuttu, josta ei kait lain\nmukaan seurannut mitään rangaistusta, oli kuitenkin riittävä tekemään\nhänet todistajaksi kelpaamattomaksi, saattamaan hänet itsensä\nepäilynalaiseksi, niin että jokainen yritys hänen puoleltaan selittää\nlähempiä seikkoja johtaisi hänet itsensä pinteeseen, pahentaisi hänen\nasemaansa, sotkisi hänet ristiriitaisuuksiin.\n\nTuomari, joka näki, että maisteri oli suistunut satulalta, käytti\ntilaisuutta antaakseen hänelle potkun, joka tuntui.\n\nJensenin, hän lisäsi, tunnen puolihupsuna ihmisenä, jolla on\nkuitenkin hyvä sydän ja anteeksi antavainen mielenlaatu. Kuinka\nhän anoikaan katkerimman vihollisensa, portinvartijan puolesta,\njoka oli varastanut häneltä, ja jota vankila uhkasi. Ei, hän ei\nole vaarallinen; sillä niin kauan kuin kostonhalu ei valtaa jonkun\nihmisen mieltä niin, että se pimittää hänen järkensä, niin on kaikki\nasiat oikealla kohdallaan ja tolallaan!\n\nMaisteri Andreaksen korvia rupesi kuumentamaan; sillä hän ei ollut\nmoneen herran vuoteen istunut koulunpenkillä kuten nyt. Ja kiehuvassa\nvihassaan hän unohti muodot ja yleiset tavat ja alkoi muitta mutkitta\ntehdä tuomarille kysymyksiä.\n\n-- Mutta entäs sitten riikinkukko, ja kalkkuna, ja koirasankka, ja\nlantavaunut ja ne tavarat, jotka öiseen aikaan vietiin ullakolta, ja\nkananostomatka Tanskaan -- ehkäpä laamanni on myöskin näistä perillä?\n\n-- Vaikkakaan minun ei tarvitse alistua tällaiseen kuulusteluun, niin\nvastaan kuitenkin. Mitä riikinkukkoon, kalkkunaan ja koirasankkaan\ntulee, niin epäillään yhä erästä määrättyä henkilöä, mutta ei ole\nriittävästi todistuksia! (Tässä hän loi maisteriin silmäyksen, joka\nsai hänet kalpenemaan.) Sillä varas tuntuu olevan harjaantunut\nhenkilö, joka on ymmärtänyt jättää jälkeensä väärän corpus delictin,\nhenkilö, joka on selvillä siitä, että alibi on todistuksessa tärkein,\nja joka tietää -- ja onpa vielä tahtonut muillekin opettaa -- että\npalvelusväkeä ei voi ottaa todistajiksi.\n\nMaisteri Andreaksen tukka nousi pystyyn, ja mikäli hän vimmastui,\nsikäli hän joutui päästänsä pyörälle, ja huomatessaan hämmennyksensä\nhän yhä vain kävi sekapäisemmäksi, kunnes hän viimein istui siinä\nkuin rikolliseksi todistettuna omantunnon häntä soimatessa, ja hänen\nkauhulla ajatellessaan lopullista ilmituloaan.\n\nMutta tuomari jatkoi nyt miltei varmana siitä, että oli oikeilla\njäljillä.\n\n-- Ja mitä Tanskanmatkaan tulee, niin on Jensen\nmuistikirja-muistiinpanoillaan todistanut, että hän kävi siellä\ntuolla mainitulla asialla; olen omin silmin lukenut, että siinä\nseisoi: \"Perjantaina elokuun 2 p:nä matkustan Tanskaan; mukanani\non kymmenen taaleria, noudan viisi taaleria Landskronasta ja ostan\nseitsemänkymmentäviisi kanaa.\"\n\nTässä maisteri kohotti päätään ikäänkuin olisi tahtonut puhua,\nmutta vyyhti oli jo niin sekava, että häneltä katosi halu yrittää\nselvitellä sitä; hän ei saanut suustaan sanaakaan tehdäkseen\nhaluamiaan vastaväitteitä. Hän ei osannut sanoa: Herra laamanni,\njuuri se seikka, että mies kirjoittaa kuin pässinpää presens-muodossa\n\"matkustan\" kaikkien järkevien ihmisten tavallisesti jälkeenpäin\nkirjoittaessa: \"eilen\" tai \"sinä ja sinä päivänä olin siellä ja\nsiellä\" -- juuri se seikka näyttää minusta epäilyttävältä; ei hän\nmyöskään uskaltanut opettaa laamannille epäilyttävää tiedonannoissa\nsiitä, että tällä oli niin ja niin paljon, mutta piti hänen noutaa\nniin ja niin paljon lisää; ja hän oli kadottanut kaiken halun\nväittää vastaan, että alkuaan piti olla sata kanaa, muistiinpanoissa\nollessa vain seitsemänkymmentäviisi. Tuollainen häikäilemättömyys\nsai hänet ihan vaikenemaan, ja hän kuunteli kuin unessa laamannin\ntodistelua lantavaunujen luvallisesta käyttämisestä, mustalainen kun\noli pyytänyt ja saanut Landskronan teurastamon luvan noutaa sieltä\nsianmahoja, kuitenkin vielä omin korvin kuullessaan selityksen\nHälsingborgin kuninkaallisesta latokartanosta ja omin silmin\nnähdessään lantakasan, jota ei oltu voitu tuoda mistään teurastamosta.\n\nKuulustelu oli lopussa, ja maisteri nousi mennäkseen matkoihinsa\nepäiltynä varkaana, vääränä ilmiantajana, silmälläpidon alaisena\nhenkilönä, kun tuomari antoi hänelle vielä viimeisen iskun rintaan:\n\n-- Siis en voi tehdä mitään lipasasianne hyväksi, mutta painakaa\nvisusti mieleenne toisen kerran varalle, että jos kätkössänne on\nvaarallisia valtiosalaisuuksia, niin pitäkää ne yhtä hyvin salassa\nkuin nytkin; sillä vaikkakin olen synnyltäni tanskalainen, niin\nolen tullut Ruotsin alammaiseksi, enkä nykyisen kuninkaani ja\nherrani uskollisena alammaisena karta mitään keinoja -- enkä säästä\nyhtään henkilöä -- puoltaakseni ja valvoakseni sen hallitusmuodon\nloukkaamattomuutta, jolle olen vannonut uskollisuusvalan!\n\nJouduttuaan ulos tuntui maisterista siltä kuin olisi hän saanut\nraippavitsat. Takaapäin sidottuna, kunnia menetettynä, vailla\nnousumahdollisuutta; tahrattuna ja vailla mahdollisuutta voida\npuhdistautua, päinvastoin, mitä enemmän hän hankaisi tahraa, sitä\nsyvemmälle se vain syöpyisi. Vaikkakin hän olisi voinut koota\ntodistuksia, niin hän ei uskaltanut enää koskea asiaan pelosta syöstä\nsiten perheensä onnettomuuteen; ja kukapa ties, vaikka mustalainen\nsuorastaan syyttäisi häntä ja haastaisi hänet oikeuteen. Hänhän\nsaattoi joutua syytteeseen osallisuudesta varkauksiin, hän kun\noli opettanut varkaan varastamaan; hän saattoi joutua syytteeseen\nväkisinmakaamisesta, viattoman neidon viettelemisestä -- mistä\ntahansa, vääriä todistajia kun saattoi helposti hankkia; ja, mikä\noli pahinta ja kaikkein varminta, majesteettirikoksesta; sillä sitä\nrikosta hänen kunniantuntonsa ei sallisi hänen kieltää, siksi että\nhän oli siihen syyllinen.\n\nHän oli lyöty, ja hänet oli lyönyt kehno mies, heittiö,\nmaantieritari, jolla oli vai se etuus, että hän häikäilemättä\nvalitsi aseensa. Älykäs, tietorikas, rehellinen mies oli kaatunut\ntaitamattoman iskusta, joka ei ollut edes tuntenut rikollisuuden\nfilosofiaa, varkauden tekotapaa, oikeudenkäynnin menettelytapoja.\nHänet, jolta oli varastettu, jolle oli tehty vääryyttä, jota oli\nkidutettu ja kiusattu, hänet oli häväisty, ja varas, viettelijä,\nurkkija, koronkiskuri, joka eli ruumistaan kuin portto, ja joka\ntahtoi myydä sisarensa portoksi, hänestä oli tullut tuo hyvä mies,\njolla oli jalo, anteeksi-antavainen sydän, hellä mielenlaatu, hän oli\ntuo sisaren menetettyä viattomuutta surevainen veli!\n\nMaisteri kulki pää alas painuneena maantietä myöten, ja pusersi\nniin lujasti keppiään, että kynnet kävivät valkeiksi, ja hänen\naivoissaan liikkui vain yksi ainoa ajatus. Häntä oli syytetty\nkostonhimosta. Mistä kostosta? Varas oli murtautunut hänen\nhuoneeseensa, oli rikkonut sopimuksen, oli pilkannut ja kiduttanut\nhäntä, ja hän ilmi-antoi varkaan! Sitähän toki muutoin sanotaan\nitsepuolustukseksi, ja eikö kansalaisen velvollisuus sitäpaitsi\nollut ilmi-antaa varkaita? -- Nyt hän tahtoi itse kostaa, koskapa ei\nlaki tehnyt sitä, vaikkakin lait muutoin ovat laaditut sitävarten,\nettä oman käden oikeus olisi tarpeeton. Hän tahtoi palata takaisin\nalku-ajan oman käden oikeuteen alkuajan ihmistyyppiä vastaan. Tuhota\nvahinko-eläimen, hävittää ihmishahmossa kulkevan hirviön, estää\nrosvon panemasta täytäntöön pahoja töitään, tämä oli luvallinen teko,\njosta hän saattoi omissa silmissään puhdistautua. Mutta hän tahtoi\nryhtyä tehtävään tietonsa koko ylemmyydellä, hän ei tahtonut surmata\nraakalaista ruudilla eikä lyijyllä, vaan keinoilla, jotka eivät\ntuottaneet hänelle itselleen mitään rangaistusta, eivätkä jättäneet\nmitään näkyväistä jälkeä. Hän tunsi olleensa oikeilla jäljillä\nsilloin, kun oli nyhtänyt hajalle mustalaisen sielun, ja elleivät\nolosuhteet olisi tulleet tämän avuksi, olisi hän nyt ollut jo\nmennyttä miestä. Mutta hänen perikatonsa läheni, sillä toimintahalu\nja toivo olivat jo kadonneet, kaikki mikä saattoi pidättää häntä\nrikoksesta, oli häneltä riistetty, ja puute vaani ovella. Tämä raaka\nsielu, joka tuntui niin lujasti rakennetulta, oli vain kyhätty\nhatarasti kokoon huonoista aineksista, ja jo saamiensa kolausten\njälkeen se luhistuisi, jos sitä vielä pari kertaa voimakkaasti\nravistaisi. Miten tämä tapahtuisi, sen maisteri otti harkitakseen\ntuumiskelemalla asiaa yksin huoneessaan yökauden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisteri oli ennättänyt portille saakka päätään kohottamatta,\njolloin häntä huusi mustalainen, joka seisoi ylimielisessä asennossa\naitaa vasten nojaten, ja maisterin vastatessa kylmästi hänen\ntervehdykseensä, nyökkäsi tämä tuttavallisen sääliväisesti hattua\nnostamatta, ja meni tulijaa vastaan huulillaan ilkein hymynsä.\nLähenteleväisyydellä, jota hän tavallisissa oloissa ei osoittanut,\npisti hän käsivartensa maisterin käsivarteen, seurasi häntä läpi\nkuusikujanteen ja alkoi puhua raha-asioista, meni suoraan asiaan ja\nkysyi, tahtoisiko maisteri antaa hänelle viidensadan hopeataalerin\nlainan.\n\nMaisteri Andreas, joka ei omistanut killinkiäkään yli palkkansa,\npiti kuitenkin ihan turhana tuhlata kallista aikaa hyödyttömiin\nverukkeisiin ja lupasi ilolla palvella häntä tuolla vähäpätöisellä\nsummalla kolmen päivän kuluttua, jonka jälkeen hän yritti livahtaa\ntiehensä omaan kamariinsa. Mutta mustalainen ei irtautunut hänen\nkäsivarrestaan, vaan pakotti hänen istuutumaan eräälle penkille\npöydän ääreen, joka oli asetettu ruohikolle rakennuksen edustalle,\npaikalle, joka näkyi parhaimmin maantielle.\n\n-- Istukaa nyt ja tyhjentäkää lasi seurassamme, kutsui mustalainen\näänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä.\n\n-- Kiitos, rakas Jensen, virkkoi maisteri, mutta minä en voi juoda\naamupäivällä.\n\n-- Ei maksa vaivaa kieltäytyä, sillä nyt maisterin on tyhjennettävä\nlasi! Muutoin voisin luulla, että olette ylpeä. Ja sitähän ette ole?\nväitti mustalainen vastaan hyvin osutulla leikillisellä äänellä.\n\nNeitsyt Ivarsson ja Iivana tulivat samassa sinne laseja ja tuoppia\ntuoden, ja istuutuivat lupaa pyytämättä pöydän ääreen tavalla, jossa\nei näkynyt jälkeäkään siitä kunnioituksesta, jota maisterille oli\nennen osoitettu.\n\nOli siis tarkoitus valmistaa hänelle uusi kidutus, ehkäpä näyttää\nhäntä ohikulkijoille maantiellä, tai ehkäpä oli vain tarkoitus\nhärnätä häntä johonkin hairahdukseen.\n\nMustalainen kaatoi laseihin tuota mätää omenaviiniä, joi ensin itse\nja maiskutteli huuliaan.\n\n-- Tämä on oikeata bourgognelaistani, olkaa varma siitä!\n\n-- Kyllä se on hyvää viiniä, vastasi maisteri ihan koneellisesti,\ntukahuttaessaan suuttumuksensa harkitsemalla suunnitelmaansa.\n\nNeitsyt ja Iivana nauroivat ihan teeskentelemättömästi.\n\nSenjälkeen mustalainen kaatoi paloviinaa laseihin.\n\n-- Sitä en maista pisaraakaan! sanoi maisteri jyrkästi.\n\n-- Ette?? Aivan varmasti! Kun minä pyydän! Kun pyydän niin kauniisti\nenkä pakota, en tahdo väkisin enkä uhkaa! Herran nimessä, ei pistäisi\npäähänikään uhata, sillä sitä ei pidä milloinkaan tehdä, varsinkaan\nei, kun on todistajia läsnä... jotka ovat inhabiileja. Ei, kautta\nautuuteni, minä en uhkaa, en hituistakaan! -- No, pikku pisarainen\nvain!\n\nMaisteri asetti pois keppinsä, jotta hänestä ei olisi tullut\nmurhamiestä; mutta hän ei juonut:\n\nMustalainen tyhjensi lasinsa, ja hänen päänsä meni heti pyörälle.\n\n-- Nyt laulan yhden numeron! hän huusi ja selvitti kurkkuaan.\n\nJa sitten hän alkoi vedellä vanhaa lempilauluaan: \"Ma Luxemburin\nkreivi oon!\"\n\nTuntui siltä kuin tuo mitätön, pelkuri, heikko ihminen olisi\nnielaissut kaiken sen rohkeuden, kaiken sen voiman, jonka tuo toinen\nvoimakkaampi ja merkitsevämpi oli menettänyt, ja kun mustalainen\ntunsi polkeneensa maisterin jalkoihinsa, tuntui hänestä kuin hän\nitse olisi kyynärän kasvanut. Mutta hänellä oli samalla hämärä\ntunne asemansa epävarmuudesta ja aavistus siitä, että lyöty saattoi\nnousta ja iskeä väkivallantekijän maahan; sillä hänen täytyi joka\nsilmänräpäys tuntea jalkansa tuon lyödyn niskassa, jotta ei olisi\nkadottanut uskoa siitä, että oli tuon toisen yläpuolella, ja mitä\nenemmän hän polki, sitä lujemmaksi kävi maisterin päätös. Tuon\nkantapään jokainen polkaisu ikäänkuin pusersi esiin ajatuksia, uusia,\nsyviä, uskaliaita ja oikeita, ja ne kerääntyivät kaikki saman asian\nympärille, ja ne voimistuivat voimistumistaan. Mustalaisen jokainen\nsana, joka liike kävi rihmaksi, mikä punoutui nuoraan, johon hänet\nhirtettäisiin, ja maisterin turvallisuudentunne ja levollisuus\nkasvoivat hetki hetkeltä.\n\nTuon humalaisen melu oli houkuttanut maisterin lapset parvekkeelle,\nja he katsoivat ihmetellen isäänsä, joka istui ja ryypiskeli\ntalonväen kanssa kirkkaana aamupäivänä.\n\n-- Ei, mutta katsokaapa noita Jumalan pikku enkeleitä! virkkoi\nmustalainen todellisella ihastuksella.\n\nLuonteenomaista tälle metsäläiselle oli, että hänellä ei ollut mitään\nkäsitystä lapsen tai naisen personallisesta arvosta, mutta sensijaan\nhän runoili ne korkeammiksi miltei taivaallisiksi olennoiksi,\nkuten hän teki tarhakäärmeittenkin suhteen. Lapset, nuo villit ja\npahantekijät pienoiskoossa, joiden rakastettavaisuus on heidän\ntaidossaan peittää vikansa, ja joiden silmäänpistävät näennäiset\nhyveet riippuvat vain heidän edullisesta asemastaan, joka ei pakota\nheitä taisteluun elinehdoista, olivat käyneet mustalaiselle kuin\nkuvaksi kaikkein korkeimmasta, enkeleistä, ehkäpä myöskin senvuoksi,\nettä ne eivät kyenneet vahingoittamaan häntä, ja siksi, että ne\nosoittivat hänelle samaa luottamusta ja avomielisyyttä kuin kaikille\nmuillekin.\n\n-- Oi, antakaa lasten tulla alas! hän ehdotti tuntien tarvetta\nosoittaa hellyyttään tai ehkäpä tunteakseen, kuinka lähelle oli\npäässyt näitä parempi-osaisen rodun lapsia, johon hän aina oli\nkatsonut taikauskoisella kunnioituksella, ja jolle hän aina oli\nnöyrästi paljastanut päänsä.\n\n-- He eivät saa tulla alas! vastasi maisteri.\n\n-- Kenen vuoksi he eivät saa? kysyi mustalainen uhkaavalla äänellä.\n\n-- Minun vuokseni, vastasi maisteri terävästi. Mutta seuraavassa\nhetkessä hän katui sitä taisteluun vaativaa muotoa, johon oli\npukenut kieltonsa, ja käänsi sen äkkiä leikiksi, mikä aina vaikutti\nerehtymättömästi mustalaiseen, jonka mieleen siten lempeästi\nteroitettiin, että toinen tunsi hänen sisimpänsä ja hänen ajatuksensa.\n\n-- Eikö siinä ole kyllin, että isä käyttäytyy kuin sika? Onko\nvälttämätöntä, että lapsetkin tekevät samoin? hän sanoi.\n\nTällä kertaa hän osui kuitenkin harhaan; sillä mustalainen tunsi\nmaisterin itsetunnustuksen kautta tulleensa luokitetuksi elukkain\njoukkoon, ja se muistutti hänelle liiaksi hänen todellista arvoaan.\n\n-- Tulkaa alas tänne, lapsukaiset! hän huusi ylös parvekkeelle\nkäännettyään selkänsä maisterille.\n\nNeitsyt, joka oli istunut koko ajan vaiti, nähtävästi viime päivien\ntapahtumain nöyryyttämänä ja masentamana, avasi nyt suunsa, ja\ntarttui tuskan ja todellisen hätääntymisen puuskauksessa mustalaisen\nnutunhihaan ja virkkoi:\n\n-- Ei, Jensen, anna lasten olla rauhassa! Lapset ovat pyhiä olentoja\nkuten eläimet!\n\nHuolimatta tuosta vähemmän oikeasta vertauksesta, käsitti\nmaisteri heti tuon vanhan neitseen äitiydentunteen purkauksen\nteeskentelemättömyyden, ja kiitti häntä katseella, jota tämä\nei kuitenkaan ottanut vastaan, sillä hän piti maisterin vikana\nvalta-istuimelta syöksymistään, ja siitä johtuvaa pahoinpitelyä.\nMustalainen, joka tuosta odottamattomasta esteestä oli saanut\njulmuudenhimonsa johdattimen, kääntyi nyt puhisten neitseen puoleen,\nja oli juuri sivaltamaisillaan tätä korvalle, kun maantiellä\nnäyttäytyi odottamaton näky, ja kiinnitti hänen huomionsa kokonaan\npuoleensa.\n\nRuumissaatto kulki ohi. Kuusi miestä kantoi arkkua, ja jäljessä\nseurasi mustapukuinen nainen ja pieni poika. Arkku oli valkeaksi\nmaalattu, ja koristi sitä kuusenoksista sidottu viheriä seppele;\nsurupukuisen naisen yllä oli pitkä valkea harso, muutoin oli kaikki\nmustaa.\n\n-- Se on portinvartija! sanoi neitsyt.\n\nNähdessään vihollisensa hautapaarit (he olivat heti sovinnon tehtyään\ntulleet jälleen vihollisiksi) mahtoi mustalaisen salatuimmasta\nsydänsopukasta tunkeutua ilmoille voitonkirkaisu, ikäänkuin hän olisi\nnähnyt vaarallisen todistajan kaivettavan maahan, ja tulvehtivassa\nilossaan hän unohti synnynnäisen kuolemanpelkonsa, ja kääntäessään\nkasvonsa tielle päin hän puhkesi raikuvaan nauruun ja taputti\nkäsiään. Maisterissa, joka näki, että tämä purkaus peitti vain\nsalaista pelkoa, syntyi heti ajatus, jolle hän antoi ruumiillistuneen\nmuodon, nähdessään tuon surupukuisen naisen pysähtyvän ja nostavan\nkätensä taivasta kohti ikäänkuin anoen sen suojelusta tai kostoa,\nneitseen samaan aikaan kätkiessä kasvonsa käsiinsä häpeästä ja\ntuskasta mustalaisen raa'an käytöksen vuoksi.\n\nMaisteri Andreas näet nousi penkiltä, paljasti päänsä ja jäi\nkunnioittavasti seisomaan, kunnes ruumissaatto oli kulkenut ohitse.\n\nMustalainen suuttui tästä ojennuksesta, ja kysyi äkäisellä äänellä:\n\n-- Mitä tuo ilveily on merkitsevinään?\n\n-- Se ei ole mitään ilveilyä! vastasi maisteri mahtipontisesti.\nRukoilen aina kuolleitten puolesta, sillä, hän lisäsi painokkaasti,\nkukaan ei tiedä, mitä kuoleman jälkeen seuraa, ja se, joka ei ole\nsaanut rangaistustaan tässä maailmassa, voi varrota sitä tulevassa.\n\nMustalainen, joka todellakin pelkäsi haudantakaista elämää, ei\ntahtonut antaa vielä pelolleen valtaa, ja tehden viimeisen kokeen\nhätäänsä tukahuttaakseen, hän huusi ruumissaaton jälkeen:\n\n-- Mene helvettiin, portinvartija! Mene helvettiin!\n\n-- Olkaa varuillanne, Jensen, virkkoi maisteri, kuolleet\nkummittelevat, jos heidän rauhaansa häiritään!\n\nJa levollisena kuin tuleva voittaja, joka on hyökännyt vihollisensa\nheikoimpaan kohtaan, onnellisena kuin ajattelija, joka pitkällisten\nponnistusten jälkeen on päässyt selvyyteen, hän nousi ylös, ja\nkasvoillaan ankarin kateederi-ilmeensä hän toisti profeetallisella\näänellä ennustuksensa, jonka aikoi itse panna täytäntöön:\n\n-- Kuolleet kummittelevat!\n\nAstuessaan ripein askelin portista sisään hän kuuli silmänräpäyksen\nvaiti-olon jälkeen, mikä osoitti, että sanat olivat tehneet\nvaikutuksensa, jäljessään naurunhohotuksen, jota seurasi muistutus\ntuosta pyydetystä rahalainasta, joka oli noussut nyt tuhanteen\ntaaleriin. Maisteri kääntyi portaissa ja nyökkäsi myöntävästi päätään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähemmin asiaa punnittuaan maisteri Andreas oli huomannut, että ne\nkeinot, joita hän ennen oli käyttänyt hävittääkseen tämän raa'an\nsielun, olivat olleet liian hienoja, ja että erehdyksensä syy oli\nollut se, että hän oli arvioinut liian korkeaksi parian herkkyyden\ntuntea moraalista häpeätä. Hän oli koskettanut kunniantunnon\nkieltä, jota ei ollut, tai joka oli liian löyhä voidakseen katketa\nedes kovistakaan kosketuksista. Tässä, sen hän huomasi nyt, täytyi\nturvautua väkivaltaisempiin ja yksinkertaisempiin keinoihin,\nvanhoihin tunnettuihin keinoihin, joita kirkko ja etenkin paavit\nkaikkina aikoina olivat ymmärtäneet käyttää taivuttaakseen mieliä,\nnimittäin pelkoa tulevaisesta elämästä. Tässä suhteessa tuon\ntaika-uskoisen mustalaisen maaperä oli hyvin muokattu, ja, kiitos\nolkoon tuon satunnaisen ruumissaaton sekä sitä seuraavien kohtausten,\noli koko suunnitelma tuohon menettelyyn syntynyt kuin itsestään.\n\nMaisteri Andreaksen kätköissä oli jesuiitta-isä Athanasius\nKircherin äskettäin tuntemattomia, mutta ehkäpä ei niinkään vähän\njesuiittamaisia tarkoitusperiä varten keksimä kone, jota nimitettiin\ntaikalyhdyksi eli _laterna magicaksi_. Tämän avulla saattoi mielensä\nmukaan synnyttää varjokuvia seiniin, savuun tai mille muulle\ntaustalle tahansa, mikä vain oli edes johonkin määrin kiinteä.\nTätä konetta hän oli monasti aikonut käyttää huvittaakseen sillä\nmustalaisen seuraa, mutta jonkinlaisesta haluttomuudesta lahjoittaa\nmitään miehelle, joka varasti eikä kiittänyt koskaan, oli hän\nkuitenkin jättänyt sen tekemättä. Nyt hän oli käyttävä sitä hyväkseen\nerääseen tarkoitukseen, jonka saavuttamiseksi hän neljä kuukautta\nkestämiensä kärsimysten jälkeen katsoi olevansa täysin oikeutettu\nkäyttämään mitä keinoja tahansa, kunhan nämä keinot suojelivat vain\nhänen oman persoonansa joutumasta perikatoon; sillä hän oli nyt\nselvillä siitä, että hänen persoonansa oli korkeampi-arvoinen sekä\nhänen perheelleen että yhteiskunnalle kuin tuo vahinkoeläin, josta ei\nyhdenkään ihmisen onni riippunut, mutta jonka hävittämisestä monen\npelastus riippui.\n\nIstuessaan nyt ja maalatessaan kuvioita laseihinsa maisteri Andreas\ntunsi kuitenkin toisinaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että\noli epärehellisissä hommissa. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin\nolisi hän ollut teloittaja, pyövelinapulainen, piiskuri, nylkijä.\nJa likaisilla korteilla pelaaminen, taika-uskolla keinotteleminen\nsamalla kuin hän oli filosoofi ja luonnontutkija, ja hänen tehtävänsä\noli taistella tietämättömyyttä vastaan, se ei voinut muuta kuin\nloukata hänen hienompia tunteitaan. Mutta oliko hänen sitten käytävä\nperikatoon senvuoksi, että hänen tunteensa olivat hienommat. Oliko\nhänen nyt hankittava itselleen viidentoistasadan taalerin velka\n(niin suureksi oli summa vähitellen kasvanut), jota hän ei voinut\nmilloinkaan suorittaa -- siis kaiken lisäksi menetettävä vielä\nkunniansa ja saatettava perheensä mieron tielle? Ei, hän ei tahtonut\nkäydä perikatoon; hänen elämänhalunsa ja hänen uskonsa korkeampaan\nelämisoikeuteensa nousi kapinaan sitä vastaan, että hän joutuisi\nraakalaisen orjaksi, raakalaisen, joka vetelehtien ja juopotellen\nkuluttaisi sen, minkä hän, oppinut mies, työllään ansaitsisi, ja\nhänen täytyi olla pyöveli, joka nylki nahkan toisen ruumiista; hänen\ntäytyi eräänä määrättynä hetkenä pyyhkäistä olemattomiin vuosisatojen\nkerääntynyt kasvatus ja omat opitut käsitteensä kunniallisuudesta ja\nomastatunnosta; hänen täytyi uhrata sielunsa rauha, luopua osittain\nomanarvontunnosta, jota vailla elämä kävisi hänelle sietämättömäksi.\nJa sen lisäksi hänen täytyi säilyttää salaisuutta: ajatus siitä, että\noli tehnyt murhan, tulisi ehkä vainoamaan häntä, kuten tulevaisen\npelko vainosi tuota toista. Oliko se heikkoutta hänessä, joka aikoi\nmurhata -- tuo iskun antamisen pelko, heikkoutta hänen sielunsa\nrakenteessa, kuten kuolemanpelko oli tuon toisen vajavaisuus?\nJa oliko näillä vajavaisuuksilla sama alkuperä? Ei, sitä hän ei\ntahtonut tunnustaa; sillä verratessaan itseään mustalaiseen hän ei\nvoinut muuta kuin myöntää, että hänen sielunsa alku-aineet olivat\ntarkoituksenmukaisemmat tähän yhteiskuntatilaan, jossa hän eli, kuin\nparian. Sillä tämä, olipa hän nyt sitten saapunut Egyptistä tai\nIdän etäisimmiltä ääriltä tai oli vain etelä Europan puolivillien\nkansojen pohjasakkaa, oli säilyttänyt kaikki ne perusvaistot, jotka\novat vihamielisiä joka yhteiskuntajärjestykselle, ja siksi, että hän\nja hänen kaltaisensa eivät pystyneet työhön, eivät voineet asettua\nlepoon ja perustaa valtiota ja perhettä, siitä syystä he vaelsivat\niäti ja kulkivat maasta maahan ryöväten ja varastaen; senvuoksi\nheitä kansainvälisen oikeuden mukaan jo edeltäkäsin kohdeltiin kuin\ntoteennäytetyitä varkaita, ja olivat he erikoisten lakien alaisia,\nolemalla puoliksi lakien ulkopuolella. Ja tämä epäsäännöllinen\nelämäntapa, joka ei huolehtinut huomisesta, ei koonnut omaisuutta\neikä perustanut kansakuntaa, piti vireillä mustalaisen tulevaisen\nelämän pelkoa. Heille ei ollut mitään varmaa tulevaa, he kun elivät\nvain päivän kerrallaan, ja siitä johtui hänen epävarmuutensa, hänen\npelkonsa ihmisiin, joilta hän ei voinut varrota mitään, kun hänellä\nei ollut mitään heille vastalahjaksi annettavaa, ja hänen pelkonsa\nkuolemaa kohtaan josta hän ei ollut oppinut mitään, josta hän ei\ntahtonut mitään tietää, ja josta hän ei uskaltanut kuulla sanaakaan\npuhuttavan.\n\nMistä nyt johti juurensa maisterin pelko musertaa vihollinen? Se\njohtui ihmiselämänarvon tunteesta, opinkappaleesta, joka käski\nantamaan anteeksi vihollisille, olivatpa nämä voitetuita tai eivät,\nvanhoista tuhmista opeista, joita pahansisuinen oli aina käyttänyt\nhyväkseen surmatakseen anteeksiantavan voittajan, jutuista --\narmeliaisuuden siunauksista -- poistamalla kertomuksen kylmästä\nkangistuneen käärmeen käytöksestä sitä rintaa kohtaan, joka oli\nlämmittänyt sitä -- kaikista kauneista opeista personallisesta\narvosta, omanarvontunnosta ja kostosta, joka on vain Jumalan kädessä.\nHän oli nyt tosin osaksi luopunut näistä vanhoista opeista, mutta\ntällä hetkellä, jolloin hän oli paneva käytäntöön juuri saamiaan\nkäsitteitä ihmisarvon suhteellisuudesta, pysähtyi hänen kätensä\npuolitiessä vihollisen sydämeen iskiessään, kuten hänen tutkiva\nhenkensä epäilyn kaikki harhapolut kuljettuaan oli seisattunut tämän\nopinkappaleen eteen: kansa on pyhä ja hallitsijat ovat epäpyhiä.\n\nHänen siis täytyi menehtyä senvuoksi, että hän oli sivistynyt,\nkorkeampaan yhteiskuntaelämään kasvanut ihminen, jonka täytyi\nnähdä itsensä saman kohtalon alaisena kuin muinaisajan sivistyneet\nkansat olivat olleet, jotka raakalaiset olivat kukistaneet siksi,\nettä ne eivät voineet murhata raakalaisten lailla, eivät varastaa\nkuin raakalaiset, eivät pettää kuten raakalaiset. Siinä oli siis\nvalistuksen, siveellisyyden oikeudentunnon hedelmät, että valistunut,\nsiveellinen ja tietorikas välttämättä oli kaatuva itsepuolustuksen\nhetkenä senvuoksi, että hän ei ollut kyllin raaka.\n\nTämä filosofeeraus oli johtanut maisteri Andreaksen kauaksi siitä\najatuksesta, mitä oli tekeillä, ja hänen täytyi nyt uudelleen\npalauttaa mieleensä kaikki se pilkka, kaikki ne raakuudet, kaikki\nse häpeämättömyys, jonka alaisena hän oli ollut, ja kootessaan\nkaiken yhteen kohtaan, mihin hänen vanhimmat ja voimakkaimmat\nvaistonsa olivat syöpyneet, hän sai rajattoman voiman toistamalla yhä\nuudelleen ja uudelleen mielessään: hän on tyranni, joka orjuuttaa\nkanssa-ihmisensä! Surmaa hänet!\n\nTällä ainoalla tyranni sanalla, jota hän ei syvemmällä\nfilosofeerauksella oikein kyennyt johtamaan, sillä hän huomasi\nkylliksi, että käsitteet tyranni ja hallitsija, tyranni ja\nvallanpitäjä, tyranni ja ylivoima sangen hyvin saattoivat yhtyä --\nmiten tahansa, tällä ainoalla sanalla hän saattoi virittää luonnon\nvaltavan vihan sortoa vastaan, havahuttaa ikivanhat orjavaistot,\nherättää itsessään eloon metsäläisen intohimot, omaksua raakalaisen\najatus- ja toimintatavan. Tässä hän ikäänkuin ryömi ulos omasta\npersonallisuudestaan, asettui tuon alhaisella asteella olevan olennon\nalaiseksi, joka oli jo asettanut jalkansa hänen päälleen, vihasi\nhäntä kukistetun vihalla, kuvitteli mielessään, että tuo toinen oli\nhallitsija ja että hän itse oli kansan lapsi, joka vuodet umpeensa\nsaisi raataa ja raastaa tyhjäntoimittajan hyväksi, antaa hänelle\nverensä ja aivonsa, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet, ja nyt\nhän nousi, hurjistuneena ja vimmoissaan, ja tarttui kurikkaansa\nsurmatakseen vihollisen, murskatakseen hänen päänsä ja heittääkseen\nraadon koirille.\n\nMutta hän kääntyi jälleen takaisin, viskasi pois kurikan ja istuutui\npöydän ääreen.\n\nEi, täten se ei saattanut tapahtua, avonaisessa taistelussa sitä ei\nsaattanut suorittaa; ja siinähän juuri oli onnettomuus! Hänhän oli\nollut sodassa, oli ampunut vihollista, eikä tuntenut milloinkaan\nvastenmielisyyttä siinä; hän oli myöskin kateederissa istuessaan\npuolustanut itseään kurikalla ja ruhjonut käsivarsia ja reisiä\ntuntematta mitään muuta tuskaa kuin sen, minkä itse saamansa iskut\nolivat hänelle tuottaneet, se oli taistelua, se; mutta tämä oli\nmurhaa... no niin, mutta surmataanhan tyranneja senvuoksi, että he\neivät antaudu taisteluun! Ja nyt täytyi tyrannin kuolla!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt täytyi herättää pelkoa ja kauhua tuon jo ennen pelon valtaaman\nmustalaisen mielessä. Ja maisteri oli selvillä siitä, että\nhänen täytyi tämän tarkoituksen saavuttamiseksi antaa kuolleen\nportinvartijan haamun ja vainajan vaimon kummitella. Mutta oliko\ntässä kylliksi, se oli toinen kysymys, johon oli ajoissa vastattava.\nHänen täytyi olla kaikkeen valmis ja upottaa veitsi kaikkialle, missä\nmustalaisella vain oli paljas paikka, silpoakseen tämän kappaleiksi.\n\nHänen mieleensä juohtui nyt siinä kiihoittuneessa tilassa, jossa\nhän oli, että mustalainen oli kertonut unesta, joka usein uudistui\nhänellä: kuinka hän muuttui ensin tarhakäärmeeksi, sitten rotaksi\nja viimein koiraksi, jolloin hän aina heräsi suuressa tuskassa.\nMaisteri ei uskonut uniin, mutta hän antoi niille jonkinlaisen\nvielä selittämättömän merkityksen, ei tulevaisuuden enteinä, vaan\nmuistoina, ehkäpä esi-isien aikaisemmista olotiloista. Miksi uudistui\nnyt alati tämä uni mustalaisella ja täytti hänet kauhulla?\n\nOlivatko ne muistoja kauan sitten kuluneista ajoista, jolloin hänen\nisänsä egyptiläisten lailla uskoivat metempsykokseen tai kuoleman\njälkeiseen sielunvaellukseen eläinten ruumiissa, ja minkävuoksi\ntämä uni etenkin kauhistutti häntä? Kenties senvuoksi, että elämän\nliikkeelle panevassa perusaineessa piili niin ehdottomien lakien\nmääräämä vaisto korkeammissa muodoissa kehittyä korkeampaan elämään,\nettä mielikuva alempiin muotoihin palaamisesta herätti suurinta\nkauhua tässä ihmisessä, joka pyrki ylenemään. Maisteri muisti,\nettä pahimmat niistä unista, jotka säännöllisesti toistuivat\nhänellä, olivat ne, joissa hän oli lapsi ja istui koulun penkillä.\nTämä mielikuva taantumisesta ajan ja iän suhteen vaikutti niin\nlamauttavasti häneen, että hän oli tällaisen unen jälkeen kadottanut\nkoko seuraavaksi päiväksi kaiken itseluottamuksen, ja tuntui hänestä\nkoko ajan siltä kuin hänen lapsensa olisivat olleet yhtä vanhat kuin\nhän itse, ja että hän oli käynyt pienemmäksi.\n\nNäiden jonkunverran epämääräisten edellytysten varaan, sen hän\ntunsi, hänen täytyi kyetä rakentamaan lopputulos, vaikkakaan hän\nei tiennyt, mikä se oli. Taistelussa näin harhailevia aivoja\nvastaan ei voinut käyttää matemaattisen tarkkaa menettelytapaa.\nYhdestä ainoasta seikasta hän oli selvillä, nimittäin siitä, että\nkouraantuntuvassa todellisuudessa unen voittava esitys vaikuttaisi\nvieläkin väkivaltaisemmin, musertavammin, tukahuttavammin kuin tämä,\nvarsinkin kun vaikutusta vahvistaisi vielä enemmän se tuska, jonka\nhän aikaisemmin oli synnyttävä ruumisnäyillä.\n\nNo niin, hän maalasi kuviaan, karkeasti ja leveästi senvuoksi, että\nmustalainen tajuaisi helposti ne, ja asetti taikalyhtynsä kuntoon.\nJotta kuvat voisivat vaikuttaa lyhdyn ollessa näkymättömissä, täytyi\nvalonsäteen langeta katsojan takaa; mutta hänen täytyi myöskin olla\nvarustettuna senkin mahdollisuuden varalle, että uhri kääntyisi\ntarkastamaan, mistä näyt tulivat; ja jotta hänen ei olisi tarvinnut\nsammuttaa lamppua tai peittää sitä, liitti hän yhteen kolme putkea\nkolmion muotoon, täytti ne fosforilla ja asetti ne lyhdyn valoputken\nympärille, niin että tämä kokonaisuudessaan tulisi muistuttamaan\nkirkon alttarin yläpuolella olevaa kaikkinäkevää silmää, ja\nmustalainen saattoi valita, tahtoiko hän käsittää sen joko Jumalan\nomaksi, sokaisevaksi silmäksi, tai silmäksi, joka oli kaiverrettu\npuun kylkeen metsässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki oli valmiina; puuttui vain toimintaan sopiva hetki. Yksi päivä\noli jo kulunut, ja toinen lähestyi jo loppuaan.\n\nMustalainen oli ruvennut sinuttelemaan uhriaan, oli _lainannut_ osan\nhänen kirjoistaan, tupakkaa ja väkijuomia, ja oli maannut koko päivän\nryypiskellen ja poltellen käymälän katolla, josta hän saattoi pitää\nsilmällä maisterin ikkunoita.\n\nSeuraavana aamuna mustalaisella oli maksupäivä, ja oli hän odottanut\nsenvuoksi suurella uteliaisuudella postintuojaa, jonka piti tuoda nuo\nluvatut rahat maisterille.\n\nKun väki ei ollut saanut viime viikolla palkkaansa, olivat he kaikki\nlähteneet tiehensä, ja ulosmittausta saattoi odottaa minä hetkenä\ntahansa. Kammottava hiljaisuus vallitsi senvuoksi tuossa autiossa\ntalossa, jossa nälkäiset koirat, jotka nyt tuskin saattoivat liikkua,\nväijyivät rottaa, varpusta, sittiäistä, millä sammuttaa nälkäänsä.\n\nKarja oli teurastettu ja syöty, ja hevoset olivat vain jäljellä;\nne nojailivat puutarhan puhtaiksi poimittuja hedelmäpuita vasten,\nikäänkuin olisivat varronneet kaatuvansa iäiseen lepoon. Kanat\nkuljeksivat kirsikkapuiden alla noukkien sydämiä, joita harakat\nolivat maahan syleksineet.\n\nKaikki muistutti uppoavaa laivaa, luhistuvaa taloa, mutta suurella\nlantakasalla levitteli riikinkukko vielä upeaa pyrstöänsä, joka tosin\noli hiukan kulunut ja kiilloton ravinnottoman kesän jälkeen, mutta\nkuitenkin hieno ja kaunis, ainoa kaiken lian keskellä, mihin silmä\nnautinnolla saattoi pysähtyä.\n\n-- Maisteri oli kutsunut mustalaisen illallisille välttääkseen\nhänen kutsuaan, mikä oli vielä kärsimys kaikkien muitten lisäksi;\nsillä hänen täytyi kiduttaa silloin itseään mädällä ruualla ja\nhirvittävillä juomilla, joita tarjoiltiin hyvin epäsiististi. Mutta\ntällä viimeisellä kohtaamisella hän oli tarkoittanut jotain muutakin;\nhän piti näet välttämättömänä käsitellä uhria valmistelevasti\nuseampia tunteja, kypsyttääkseen tämän vastaanottavaiseksi sille\nmenettelylle, joka sitten oli seuraava.\n\nYllään virkapukunsa ja kupeellaan miekka, hän mainitsi olleensa papin\nluona käymässä, hän läksi huvimajaan, missä mustalainen vartosi\nhäntä. Tuo epätavallinen ja juhlallinen puku ei jättänyt tekemättä\nlaskettua vaikutusta, ja mustalainen nosti vanhaan tapaan hattua,\nunohti tai ei uskaltanut sinutella, teiskaroi nöyrästi, ja käyttäytyi\nkohteliaimmalla tavallaan. Pöytää peitti häikäisevän valkoinen\nreivainen vaate, lautaset ja lasit olivat välkkyvän puhtaat, ja\nesillä oli sekä veitset että kahvelit, mikä saattoi mustalaisen\nsuuresti hämilleen.\n\nRuokalajeja oli vähän, mutta ne olivat hyvin valmistetut, ja vanha\nSyrakusan viini loisti kullan keltaisena kehnossa, sisältäkullatussa\nhopeakannussa.\n\nKaikki oli laskettu tekemään valtavan vaikutuksen, ja maisterin\nvakava, arvokas, mutta kohtelias esiintyminen masensi heti\nmustalaisen, joka pian älysi, että hänen oli pakko käyttäytyä\nihmisiksi.\n\nMaisteri leikkasi ja tarjosi vieraalleen, joka taukoamatta pyysi,\nettä maisteri ei vaivautuisi hänen vuokseen, vaikkakin isännän jäykkä\ntapa kyllin selvästi osoitti, että tämä ainoastaan velvollisuudesta\nitseään, persoonaansa ja arvoaan kohtaan, noudatti seura-elämän\ntapoja.\n\nKun he olivat syöneet ja lasit olivat täytetyt, puuttui maisteri\npuheeseen. Hän alkoi koskettelemalla sellaisia aineita, jotka\nsaattoivat kiinnittää mustalaisen huomion puoleensa, houkuttelematta\ntätä puhumaan. Hän paljasti muutamia eläin- ja kasvikunnan\nsalaisuuksia, ja leventyi puhumaan etenkin eläinmaailman ihmeistä,\njota mustalainen kuunteli hartaudella. Mutta joka kerran, kun\ntämä tahtoi esittää mielipiteitään, vaikeni maisteri ilmeisen\nkärsimättömästi, mikä osoitti sitä, että hän vartosi lorupuheiden\nloppumista, jatkaakseen sitten vastaamatta keskeytykseen tai\nottamatta sitä huomioon. Myöhemmin sitten mustalainenkin väsyi, ja\nistui ääneti kuunnellen.\n\nNyt maisteri oli kiinnittänyt puoleensa hänet ja hänen huomionsa,\nja hän siirtyi nyt toisiin aineisiin, joutui nopeasti sinne, minne\ntahtoi, jumaluusoppiin ja elämän ja kuolemanarvoituksiin, esittäen\nmitä syvämietteisimpiä filosoofisia esityksiä, niin että mustalaisen,\njolla ei ollut enää mitään vastaanväittämistä, täytyi ponnistaa\näärimmäisiin saakka voimiaan ollakseen tarkkaavainen, mikä on\nvaikeinta metsäläiselle ja lapselle. Hän kalpeni väsymyksestä, ja\nhänen silmänsä pienentyivät.\n\nPuhuessaan maisteri kehoitti taukoamatta vierastaan juomaan, ei\nsenvuoksi, että olisi saanut tämän humalaan, mikä ei ollut lainkaan\nhänen tarkoituksensa, vaan virittääkseen tuon tulistuttavan viinin\navulla hänen mielikuvituksensa toimintahaluun.\n\nMustalainen oli sen näköinen kuin olisi hän ollut menemäisillään\ntainnoksiin, ja nousi hän silloin tällöin pystyyn, päästäkseen\nkatselemasta noita kahta palavaa silmää, jotka huumasivat hänet,\njotka pistivät hänen aivoihinsa, ja pitivät häntä kuin pihdeissä.\nMutta maisteri kävi häneen heti käsiksi uudelleen, ja kun mustalainen\naikoi sanoa jotakin, kadotti hän samassa silmänräpäyksessä halun\nsiihen, sillä maisteri katseli joka kerran hajamielisesti sivulle\ntai painoi alas päänsä. Tätä jatkui kolme tuntia, kunnes mustalainen\ntahtoi vihdoin väkivalloin riistää itsensä irti, ja keskeytti\nkeskustelun pyytämällä luvan saada laulaa.\n\nMaisteri sanoi, että se ilahuttaisi häntä, mutta laulunaikana\nhän jäähdytti laulajan halua jatkaa kasvojensa elottomalla,\npoissaolevalla ilmeellä, niin että laulu keskeytyi jo toisessa\nvärssyssä.\n\nNyt oli pimennyt, ja lyhdyt olivat sytytetyt. Oli pilvinen ilta, ja\nheikko tuuli humisi lammen kaislikossa.\n\nMustalaisen aivot hehkuivat ponnistuksesta ja viinistä, suurista\nmielikuvamääristä, jotka pyrkivät esille, mutta eivät jaksaneet.\nHän oli saanut niin monta ajatuksensiementä, jotka särkivät hänen\naivokuorensa kuten misteliloinen särkee emäpuun kuoren; niihin oli\nviskattu niin paljon käynti-ainetta, joka räjähti herkeämättä.\nHänelle oli esitetty koko teo- ja kosmogonia, kaikki korkeimmat\nkysymykset olivat menneet humisten hänen ohitsensa, ja herättäneet\nohimennessään hänen uteliaisuutensa, hänen halunsa tehdä tuhansia\nkysymyksiä, olivat asettaneet päälaelleen hänen vanhat käsityksensä,\nolivat kumonneet hänen varastossaan olevat valmiit ajatukset elämästä\nja kuolemasta, olemassa-olosta ja varhaisemmasta olemassaolosta,\nmutta olivat ennenkaikkea saattaneet epäjärjestykseen ja hämminkiin\ntuon poloisen pään, joka tosin tuotti jotakin, mutta tuotti\nhedelmätöntä viljaa tieteellisten ainesten puutteessa.\n\nKun maisteri viiden tunnin kuluttua piti siis häntä kyllin\npehmeänä, hänen aivojaan kylliksi valmistettuina noudattamaan\nloitsijan jokaista määräystä, laski hän hänet vihdoin lepoon ja\nantoi hänen räjähtää itsekseen. Mutta voimakkaammalla hengellään\nja tahdollaan hän ohjasi tämän ajatusten kulkua, ja nyt, kun yö\noli saapunut, kun pimeys oli täydellinen, ja tuuli salaperäisesti\nhumisi, rupesi hän kertomaan kummitusjuttuja. Kertoi valkeista\nvaimoista, kummittelijoista, haamuista, kunnes mustalainen istui\nihan järkytettynä ja vartosi hetkeä, jolloin hän saattoi saada luvan\nkertoa niistä näyistä joita _hänellä_ oli ollut.\n\nHän sai luvan puhua, ja maisteri kiihoitti hänen kuvitteluvoimaansa\nseuraamalla hänen puhettaan mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella,\nkatsellen samalla terävästi uhriaan, tekeytyi mitä\nvastaanottavaisimmaksi kaikupohjaksi, houkutteli rohkaisevilla\nsanoilla tämän jatkamaan ja vietteli hänet kuvittelujen vaaralliselle\nalalle muka uskomalla kaiken, liioitteli herkkäuskoisuuttaan ja\nteeskenteli mitä suurinta osanottoa.\n\nMustalainen päästi nyt valloilleen koko kukkuroillaan olevan\nmielikuvituksensa ja kiihoitti itsensä siihen määrin, että vilkuili\ntavan takaa pensaikkoon, peläten näkevänsä jotakin, ja tunteakseen\nitsensä jälleen levollisemmaksi hän pälyili maisterin miekkaan.\n\nMaisteri Andreas vastasi kertomalla hirvittävimmät jutut, mitä\nmuisti, ja kun mustalainen vihdoin oli joutunut korkeimpaan\nhaltioitumistilaan, nousi maisteri, pyysi anteeksi, että keskeytti\nseurustelun ja sanoi hyvää yötä.\n\n-- Luulenpa käyväni suorastaan pimeän-araksi, yritti mustalainen\nlaskea leikkiä.\n\n-- Niin, minä puolestani makaisin mieluummin taivasalla tänä yönä,\nvastasi maisteri, tietämättä oikeastaan, mitä hän sillä tarkoitti.\n\n-- Taivasalla?\n\n-- Niin, sillä siellä ei ainakaan kummittele, jos sytyttää tulen.\n\nMiksi hän tuli maininneeksi tulen, sitä hän ei kyennyt jälkeenpäin\nitselleen selvittelemään, mutta hänen mielessään saattoi väikkyä joku\nmuisto neekereistä, jotka nukkuivat sytytettyjen nuotioiden ääressä\npeloittaakseen luotaan villipetoja.\n\nHoukuteltuaan pois mustalaisen huvimajasta hän kutsui piikaa, pyysi\ntämän sytyttämään tornikamarin kynttilät, mutta luiskahti itse\nhuomaamatta takaisin huvimajaan ja otti esille taikalyhtynsä eräästä\nkorista.\n\nSenjälkeen hän sytytti piippunsa, tietämättä oikeastaan, mitä nyt oli\ntapahtuva, tai miten hänen oli meneteltävä. Itse hän oli äärettömän\nväsynyt, ja seuraavan päivän maksu oli hänelle kuin hänen elämänsä\nloppu, kaikkien hänen toiveittensa loppu.\n\nSillä aikaa piika, joka oli tullut takaisin, raivasi pöydän, kantoi\npois lautaset ja vadit, ja lopetettuaan hän kysyi aikoiko maisteri\nitse sammuttaa lyhdyt.\n\nTämä johti hänen mieleensä sen, että hän istui valossa, vaikkakin\ntarvitsi pimeyttä.\n\nHän vastasi senvuoksi myöntävästi, ja piian mentyä hän sammutti valot.\n\nHiljainen tuuli puuskuili yli vainioiden, kuljettaen mukanaan\ntiheätä, kosteata sumua, joka pysähtyi metsän yläpuolelle, vastarinta\ntihensi sitä -- ja -- maisteri hypähti äkkiä pystyyn, sillä hän\nnäki, että niityltä päin tuli tuikki sumussa, ja hän ymmärsi, että\nmustalainen oli sytyttänyt turverovion. Mukanaan lyhty ja tuli hän\nhiipi erääseen tyhjään vaunuvajaan, josta hän näki täydellisesti\nniitylle, kenenkään voimatta häntä itseään nähdä.\n\nTuolla ulkona hän näki mustalaisen makaavan savuavan tulensa ääressä.\nTämä oli kietonut ylleen villapeitteen, joka oli aikoinaan ollut\nvalkoinen, mutta joka nyt hämärässä häämöitti vain kuin valoisampana\nkaistana, ja hän makasi selin vaunuvajaa kohti. Tulen toisella\npuolella leijui tuo savunsekainen sumu tiheänä metsänrinnettä vasten,\nja muodosti niin hyvän seinän kuin maisteri ikänä saattoi itselleen\ntoivotella.\n\nHän sytytti lyhdyn ja -- seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi\nmustapukuinen, valkoharsoinen naisenhahmo turpeensavussa.\n\nMustalainen ei tuntunut huomaavan vielä mitään, mutta kun kuva\nseuraavan tuulenhenkäisyn siihen sattuessa liikahti, hypähti hän\npystyyn ja tuijotti tuleen.\n\nJotta ei olisi antanut hänelle aikaa lähemmin tarkastella kuvaa,\nantoi maisteri haamun vuoroin kadota savusta ja ilmestyä siihen\njälleen; ja sitä mukaan kuin hän työnsi ulos ja sisään lasiaan\nlyhdyssä, liikahti mustalainen, hypähti pystyyn ja vaipui maahan.\n\nTuntui siltä kuin maisteri olisi ohjannut rihmasta häntä ja pannut\nhänet liikkeeseen sormellaan painaen.\n\nKun hän nyt oli herättänyt mustalaisen huomion, heitti hän\nportinvartijan jättiläishaamun usvaseinään.\n\nOli kauhistuttava näky katsella tuon käärinliinoihin kiedotun\nvainajan jättiläiskuvan käsi kohotettuna ikäänkuin astuvan esiin\nmetsän peitosta ja lähestyvän, korkeana kuin pyökkipuu -- se teki\nihan maisteriin itseensäkin suunnattoman kaamean vaikutuksen.\nVääntämällä linssiä hän antoi kuvan tulla yhä lähemmäksi ja\nlähemmäksi, ja nyt hän kuuli mustalaisen hiljaa ulvovan, herkeämättä,\nyksitoikkoisesti ulvovan mielipuolen lailla, ja hän näki tämän\nvetävän peitteen päänsä yli, nousevan pystyyn, tanssivan karhun\nlailla, kaatuvan ruohikkoon ja nousevan jälleen pystyyn, kunnes jäi\nkuin kivettyneenä seisomaan kouristuksen vallassa paikoilleen, yhä\nvain hiljaa ulvoen.\n\nNyt portinvartija katosi, ja näytelmän ensi näytös oli lopussa.\n\nMutta mustalainen jäi seisomaan siihen kuin kuvapatsas, eikä\nlihaskaan liikahtanut hänen ruumiissaan, kun turpeensavusta ryömi\nesiin tarhakäärme, aivan kuin ilmi elävänä, keltaisine korvineen ja\nterävä kieli kahtia halkaistuna.\n\nKuva oli niin räikeä ja väreiltään niin oikea, että mustalainen ei\nvoinut olla näkemättä sitä.\n\nJa hän näki sen. Ja mikäli se liikkui luonnollisesti mutkitellen\nsavun aaltoilevan levottomuuden mukaan, rupesi uhrin jäykkä kouristus\nhaihtumaan, ja hänen ruumiinsa liikehti, ensin käärmeen liikkeiden\nmukaisesti, mutta lopulta hän alkoi väännellä hartioitaan ja\nselkäänsä kuin uiva ihminen, joka mutkittelee eteenpäin vedessä.\n\nKun maisterista tuntui, että mies oli saanut tarpeekseen, ja pelkäsi\nväsymyksen herättävän hänet lumouksesta, työnsi hän uuden lasin\nlyhtyyn ja antoi tarhakäärmeen rotaksi muuttumisen tapahtua savun\nsilmäänpistävimmässä kohdassa.\n\nMustalainen vaipui hiljaa maahan, veti jalat allensa, ja pisti\npiipittäen nenänsä kaikkiin myyränkoloihin, mitä tielleen sattui,\nkuitenkaan voimatta olla silloin tällöin tirkistämättä kuvaan\nsavussa, joka näytti näkymättömien siteiden tavoin vangitsevan hänet.\n\nNyt oli mustalaisen aivot saatu oikeaan liikkeeseen, ja tie, jota se\nedelleen oli kulkeva, oli jo edeltäkäsin niin selvästi rastittu, että\nuhri jo ennen seuraavan kuvan ilmestymistä oli noussut nelinryömin\nseisomaan, pitäen kuitenkin yhä tuota valkeata peitettä ympärillään,\nja kun koiran hahmo ilmeni savuun, oli hän heti valmis alkamaan\nhirvittävän haukunnan, ikäänkuin olisi vain varronnut tätä. Nyt\nkuului kauhistuttava melu talon takaportailta, ja kahdeksan kertaa\npaukahti talon taka-ovi auki ja jälleen kiinni noiden kahdeksan\nnälkiintyneen koiran syöksyessä ulos hyökätäkseen tuon lähentelevän\nvieraan koiran kimppuun.\n\nSamassa silmänräpäyksessä maisteri huomasi, mikä loppu oli oleva,\nja kiirehtääkseen sitä hän suuntasi lyhdyn alaspäin, niin että\nkoirankuva lankesi suoraan valkealle peitteelle.\n\nKoiralauma ei voinut erehtyä, ja raivoten riehui kaikki kahdeksan\nulvovana läjänä kuoliaaksi purrun isäntänsä yllä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParia oli kuollut, ja arialainen oli voittanut; voittanut tietonsa\nvoimalla ja alhaisempaa rotua korkeammalla henkisellä ylemmyydellään.\nMutta helposti olisi saattanut tapahtua, että hän itse olisi jäänyt\ntantereelle, ellei olisi ollut kyllin voimakas tehdäkseen rikoksen.\n\nNyt kun vihollinen oli lyöty, saattoi hän katsoa sovinnollisesti\nhäneen; ja istuessaan yliopiston kirjasalissa ja lukiessaan viisaan\nManun lakeja [Manun lakikirja, Intian tunnetuin klassillinen\nlakikokoelma. Manun lakikirjassa, 10:nnen kirjan 51:ssä ja\nseuraavissa värssyissä, on määräyksiä siitä, kuinka Tschandalaa,\nIntian alinta luokkaa, on kohdeltava.], ymmärsi hän sen vihan,\njonka esineenä hän oli ollut, koko tuon hävyttömyyksien sarjan sen\nihmisen puolelta, jolle hän oli tehnyt pelkkää hyvää, ja jolle hän\noli ojentanut kätensä, mutta joka ylimielisesti kaatoi hänet maahan\nja nauroi hänen kustannuksellaan; hän ymmärsi nyt tuon rakkauden\nlikaan ja rikokseen, tuon mieltymyksen kaikkeen mätänemiseen ja tuon\nlikaisten eläinten suosimisen.\n\nNäin kirjoitti viisas Manu, jotta alennuksella luotaisiin\nalennettujen rotu, joka olisi alinna lämmittävänä ja ravitsevana\nlannoituksena, jotta arian aatelisheimo voisi nousta ja kukkia aloën\nlailla joka sadas vuosi:\n\nTschandala, aviorikoksen, sukurutsauksen ja rikosten hedelmä, syököön\nvain valkosipulia ja sipulia, jossa on mädätyksen maku, älköönkä\nkenkään tuoko hänelle viljaa ja hedelmiä, tai vettä ja tulta.\n\nÄlköön Tschandala noutako vettä virroista, lähteistä tai kaivoista,\nvaan ainoastaan lammikoista ja lätäköistä, jotka syntyvät karjan\naskelista.\n\nÄlköön Tschandala peseytykö, koska vesi on suotu sille vain janon\nsammutukseksi.\n\nÄlköön Tschandala milloinkaan rakentako majaa; pukeutukoon vain\nruumiitten jättämiin vaatteisiin, käyttäköön vain rikkinäisiä\nastioita aterioidessaan, koruiksi vanhaa rautaromua, ja\njumalanpalvelukseen ainoastaan pahoja henkiä.\n\nNäin kirjoitti viisas Manu.\n\n\n\n"]