[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fn017QE3aeBoP1RJMc8jaJS06tKI834wagTMp1hPLLoM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1518,"Laelius eli Ystävyydestä","Cicero, Marcus Tullius (106-43 e.Kr.)",null,"1518-cicero-marcus-tullius-laelius-eli-ystavyydesta","1518__Cicero_Marcus_Tullius__Laelius_eli_Ystävyydestä","tietokirja",[],[13],"klassikot","fi",-44,1903,12510,82578,false,54517,[22],"Friendship",[24,25],"Classics of Literature","Philosophy & Ethics","\"Laelius eli Ystävyydestä\" by Marcus Tullius Cicero is a philosophical dialogue written in 44 BCE. Set shortly after the death of Scipio Aemilianus, the work explores the nature of true friendship through a conversation between Laelius and his sons-in-law. Cicero examines what defines genuine friendship, the duties friends owe each other, and why virtue forms the foundation of lasting bonds. Drawing on Greek philosophical traditions, this dialogue became one of ancient Rome's most beloved works on human connection. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Heino, K.",379,"Antiikin Rooman valtiomiehen filosofinen tutkielma ystävyyden olemuksesta, synnystä ja merkityksestä. Dialogimuotoisessa teoksessa pohditaan hyveen ja luottamuksen roolia ihmissuhteissa sekä sitä, miten aito ystävyys eroaa pelkästä hyödyn tavoittelusta.","Ciceron 'Laelius eli Ystävyydestä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1519. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LAELIUS eli YSTÄVYYDESTÄ\n\nKirj.\n\nM. Tullius Cicero\n\n\nSuom. K. Heino [Karl Lindroos]\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nHuomautus lukijalle.\n\n\nAe, alkujansa muodostunut ai:stä, on kaksoisääntiö, joka tavallisesti\nluetaan niinkuin pitkä e-ääni -- siis Laelius niinkuin Leelius -- tai,\nesim. Saksalaisten tavoin, niinkuin ä, -- siis Laelius = Lälius. -- C\nluetaan aina niinkuin k, esim. Cajus = Kajus, Scipio = Skipio,\nSulpicius = Sulpikius. -- Ch on hengähdyksellä luettava k-ääni. -- Ph\nluetaan melkein, kuin F, esim. Philosophia = Filosofia, niinkuin sana\ntässä kirjassa, muodon sievyyden vuoksi, onkin kirjoitettu. -- Qv\nluetaan, kuin Kv, esim. Qvintus = Kvintus, Tarqvinius = Tarkvinius. --\nRh. luetaan, kuin R hengähdyksellä. -- Sch = S + k:n hengähdysääni,\nesim. Aischylos = Ais-chylos.\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\n_Marcus Tullius Cicero_, kuuluisa Romalainen puhuja, kirjailija ja\nharras tieteiden viljelijä, syntyi v. 106 e.Kr.s. isänsä maatilalla\nArpinum'in kaupungin lähellä. Jo poikana sai hän hyvän kasvatuksen\nymmärtäväisen isänsä toimesta. Edelleen kehitti hän Romassa rikkaita\nluonnonlahjojansa monipuolisesti, esim. puhuja- sekä runoustaidossa,\noikeus- ja valtio-opissa, etevien opettajien johdolla, joista hän\ntässä kirjassa mainitsee nimenomaan auguri Qvintus Mucius, ja\nsamannimisen pontifex maximus, Scaevolan. Vert. I l. Tieteellisiä\ntutkimuksiaan jatkaessansa, sekä kotimaassaan että Graekassa, Vähässä\nAsiassa, Rhodos-saarella y.m., oli hänellä opastajina filosofiassa\nEpikurealainen Phaidros, platonilainen Philo Larissasta ja Stoalainen\nPosidonios, puhujataidossa esim. Dionysios Magnes, Aischylos Knidios ja\nRhodolaineu Apollonios Molo, sekä ajatusjohdon-opissa, dialektikassa,\nStoalainen Diodotos. Sen ohessa piti hän yhä innokkaasti\nsaneluharjoituksiansa latinaksi ja graekaksi. -- Noin saavutettuja\nlaveita tietojansa ja eteviä lahjojansa käytti hän suurella\nmenestyksellä käytännöllisenä kunnon Romalaisena aikakautensa ja vielä\njälkimaailmankin hyväksi, vaikuttaessaan puhujana, qvaestori-, aedili-,\npraetori- ja consuli-viroissa, samoin erinomaisen tuotteliaana\nkirjailijana. Hän on kirjoittanut m.m. suuren joukon eri tarkoituksia\nvarten pitämiänsä puheita, puhujataitoa, valtio- ja jumaluus-oppia\nkäsitteleviä, ja filosofisia teoksia; joista kaikista suurin ja paras\nosa, samoinkuin hänen runsas kirjekokoelmansakin, on sivistyneellä\nihmiskunnalla vielä säilyneenä.\n\nVihdoin monenlaisten taistelujen ja huolien rasittamana julkisen elämän\nalalta vetäytyneenä antautui Cicero kokonansa filosofialle ja\ntieteellisille harrastuksille. Siitä kirjoittaa hän itse: \"Miettiessäni\nja paljon sekä kauvan tuumaillessani, kuinka voisin hyödyttää mitä\nuseimpia, etten milloinkaan herkeäisi pitämästä huolta yhteisestä\nhyvästä, ei johtunut mieleeni oivallisempaa keinoa, kuin jos tekisin\ntieteiden suunnat kansalaisilleni tunnetuiksi.\" (Cic. Divin. II, 1, 1).\nTähän tuli vielä lisäksi perheellisiä suruja. Hänen tyttärensä Tullia,\n\"Tulliola, deliciae nostrae\", jota hän rakasti täydellä isän sydämmen\nhellyydellä, kuoli v. 45. Se isku mursi kovin hänen mieltänsä. Nytkin\nottaa hän pakonsa filosofian turviin, löytääksensä sen satamassa\nlohdutusta ja lepoa. Syvää suruansa lieventääksensä kirjoitti hän jo\nsamana vuonna kirjan: \"De consolatione sive De luctu minuendo\", s.o.\n\"Lohdutuksesta eli kuolemansurun lieventämisestä\". Sitte seuraavana\nvuonna, paitsi muita filosofisia kirjoituksia, ilmestyi: \"Cato Major\nsive De senectute\" eli \"Vanhuudesta\", samoin tämä käsillä oleva teos:\n\"Laelius sive De amicitia\" -- \"Laelius eli Ystävyydestä\", kumpainenkin\nkeskustelun muodossa esiteltynä, on Ciceronin hyvälle ystävälle Titus\nPomponius Atticukselle omistettu.\n\nKirja \"Laelius eli Ystävyydestä\" on siis kirjoitettu v. 44 e.Kr.s.,\nvuotta ennen Ciceronin kuolemaa (v. 43). Keskustelun henkilöt ovat 1)\nCajus Laelius, synt. v. 188 e.Kr.s., tunnettu läheisestä\nystävyydestänsä Scipio Africanus nuoremman kanssa. Filosofisista\nharrastuksistaan sekä seurustelustansa Stoalaisen Diogeneen ja\nPanaitioksen kanssa sai hän lisänimen \"Sapiens\" s.o. \"Viisas\". 2) Cajus\nFannius, joka oli Scipionin kanssa sotaretkillä yhdessä, harrasti\nStoalaista filosofiaa Panaitioksen johdolla ja oli tunnettu\n\"Vuosikirjojen\" kirjoittajana. 3) Qvintus Mucius -- Scaevola\neroitukseksi samannimisestä aikalaisestaan, joka oli pontifex maximus\neli ylimmäinen pappi -- \"auguriksi\" sanottu, oli kuuluisa laajoista\nlainopillisista tiedoistansa.\n\nKeskustelu \"Ystävyydestä\" on esitelty tapahtuneeksi Laeliuksen kotona,\nvähää jälkeenpäin Scipio Africanus nuoremman kuoleman v. 129 e.Kr.s. --\nKirjanen, joka nyt ensi kerran ilmestyy Suomalaisessa muodossa,\nselittää ajattelevalle lukijalle itse lähemmin tarkoituksensa.\n\n_Suomentaja_.\n\nKatso \"Selityksiä\" kirjan lopussa.\n\n\n\n\n1 luku.\n\n\n1. Auguri Qvintus Mucius kertoi tavallisesti apestansa Cajus\nLaeliuksesta paljon muististaan ja hupaisesti eikä epäillyt\nnimittää häntä jokaisessa keskustelussansa viisaaksi. Minut taas,\nnuorukais-ikään päästyäni, vei isäni tämän Scaevolan luo, määräten,\netten siihen asti, kun voisin ja saisin olla, koskaan luopuisi ukon\nsivulta. Niin ollen kätkin minä muistiini useita hänen älykkäitä\nhaastelujansa, useita myös hänen lyhyitä ja sattuvia lauseitansa sekä\nhalusin tulla hänen ymmärryksestänsä oppineemmaksi. Mutta hänen\nkuoltuansa läksin minä pontifex Scaevolan luo, jonka uskallan neronsa\nja rehellisyytensä puolesta sanoa valtakuntamme etevimmäksi mieheksi.\nMutta tästä toistain, nyt palajan auguriin.\n\n2. Sekä yleiseen monesti että erittäinkin muistan, kuinka hän kotonaan,\nistuessansa puolipyöreässä nojatuolissaan, niinkuin hänellä oli tapana,\nkun sekä minä että sangen harvat hänen tuttavansa olimme yhdessä, yhtyi\nsiihen puheaineesen, joka silloin oli melkein kaikkien suussa. Sillä\nvarmaankin sinä, Atticus, ja sitä enemmän, koska seurustelit paljon\nPublius Sulpiciuksen kanssa, siihen aikaan, kun hän kansantribunina\njoutui kuolettavaan vihaan silloisen consulin, Qvintus Pompejuksen,\nkanssa, jonka kanssa hän oli elänyt sangen ystävyytyneenä ja\nrakastavasti, muistat, kuinka suuri oli ihmisten joko ihmettely tai\nvalitus. 3. Sentähden Scaevola silloin, kun oli sattumalta maininnut\njuuri siitä asiasta, esitteli Laeliuksen, ystävyyttä koskevan,\nkeskustelun, jonka hän oli pitänyt tämän ja toisen vävynsä, Cajus\nFanniuksen, Markuksen pojan, kanssa muutamia päiviä jälkeen\nAfricanuksen kuoleman. Sen keskustelun pääkohdat panin minä muistiini;\njotka olen tässä kirjassa mieleni mukaan esitellyt: olen nimittäin\nasettanut heidät ikäänkuin itse puhuviksi, ettei \"sanoin minä\" ja\n\"sanoi hän\" tulisi liian usein väliin lisättäväksi, ja että puhe\nnäyttäisi aivan kuin silmien edessä itse läsnäolevien pitämäksi.\n\n4. Sillä kun sinä olet usein pyytänyt minua kirjoittamaan jotakin\nystävyydestä, näytti asia sekä yleisesti kaikkien tuntemisen että\nvarsinkin meidän likeisen tuttavuutemme arvoiselta. Olen siis aivan\nmielelläni ryhtynyt asiaan, hyödyttääkseni useita sinun pyynnöistäsi.\nMutta, niinkuin \"Cato Major'issa\", joka sinulle omistettuna on\nkirjoitettu vanhuudesta, olen asettanut Catonin ukkona keskustelevaksi,\nkoska ei kukaan henkilö näyttänyt soveliaammalta puhumaan siitä\nikäkaudesta, kuin hän, joka sekä sangen kauvan oli ollut vanhuksena\nettä itse vanhuudessa oli ennen muita ollut arvossa pidetty, samoin,\nkun olemme isiltämme kuulleet Cajus Laeliuksen ja Publius Scipionin\nlikeisen tuttavuuden olleen erittäin mainittavan, näytti minusta\nLaeliuksen persona soveliaalta keskustelemaan ystävyydestä juuri niitä,\nmitä Scaevola muisti hänen haastelleen. Mutta tämänlaisilla\nkeskusteluilla, jotka perustuvat vanhojen, ja vieläpä kuuluisien,\nmiesten arvollisuuteen, näyttää, en tiedä mistä syystä, olevan enemmän\nvakavuutta. Siis itse omaa kirjaani lukiessani tulen minä toisinansa\nsellaiseen mielentilaan, että luulen Catonin, enkä itseni, puhuvan. 5.\nMutta niinkuin silloin vanhukselle vanhana vanhuudesta, niin olen tässä\nkirjassa ystävälle parhaana ystävänä ystävyydestä kirjoittanut. Silloin\npuhui Cato, sillä vanhempaa kuin hän ei ollut melkein ketään niinä\naikoina, ei ketään ymmärtäväisempää: nyt Laelius, ollen sekä viisas\n(sellaisena nim. ovat he hänet pitäneet) että erinomainen ystävyyden\nmaineesta, puhuu ystävyydestä. Soisin, että sinä kääntäisit hetkeksi\nmielesi minusta ja otaksuisit itse Laeliuksen puhuvan. Cajus Fannius ja\nQvintus Mucius tulevat appensa luo Africanuksen kuoleman jälkeen. He\nalkavat keskustelun; siihen vastaa Laelius, jonka koko haastelu on\nystävyydestä; sitä lukiessasi olet sinä itse tunteva itsesi.\n\n\n\n\n2 luku.\n\n\n6. _Fannius_. Niin on, Laelius. Sillä ei ole ollut ketään parempaa\nmiestä, kuin Africanus, ei ketään kuuluisampaa. Mutta sinun tulee\najatella, että kaikkein silmät ovat kääntyneet sinua ainoata kohden;\nsinua he sekä nimittävät että arvelevat viisaaksi. Tämä kunnia\nomistettiin äskettäin Marcus Catonille, tiedämme, että Lucius Atilius\nnimitettiin viisaaksi isiemme keskuudessa; mutta kumpainenkin\naivan eri tavalla: Atilius, koska hän pidettiin ymmärtäväisenä\nkansalais-oikeudessa, Cato, koska hänellä oli monipuolinen kokemus.\nKerrottiin useita seikkoja, mitä hän sekä senatissa että\nkansankokouksessa oli joko ymmärtävästi huolehtinut tai vakavasti\ntoiminut tai terävästi vastannut: sentähden oli hänellä jo ikäänkuin\nlisänimenä \"viisas\" vanhuudessansa. 7. Sinua taas nimittävät he aivan\ntoisella tavalla, eivät ainoastansa luonteesi ja tapojesi, vaan myös\nharrastuksesi ja oppisi tähden, viisaaksi, eivätkä niinkuin rahvaalla,\nvaan niinkuin oppineilla, on tapana nimittää viisaaksi, jollaista\nmuualla Graekanmaalla emme tiedä ketään olleen -- sillä joita\nseitsemäksi viisaaksi nimitetään, niitä eivät ne, jotka sellaisia\nasioita perinpohjaisemmin tunsivat, pidä viisaina -- Athenassa olemme\nkuulleet olleen yhden sellaisen, vieläpä oli Apollonin ennuslause\njulistanut hänet viisaimmaksi. Tämän arvelevat he olevan sinussa\nviisautta, että päätät kaikkesi perustuvan itseesi sekä pidät\ninhimilliset kohtalot hyvettä ala-arvoisempina. Sentähden kysyvät he\nminulta, luulenpa samoin tältä Scaevolaltakin, millä tavalla jaksat\nkestää Africanuksen kuoleman surua: ja sitä enemmän, koska viime\nnonae-päivänä, kun olimme Decimus Brutuksen huvipuistoon kokoontuneet,\nniinkuin tavallisesti, neuvottelemaan, sinä et ollut saapuvilla, vaikka\ntavallisesti aina olet pitänyt tarkinta huolta siitä päivästä ja\ntoimesta.\n\n8. _Scaevola_. Kysyvät todellakin, Cajus Laelius, sitä useat, niinkuin\nFannius sanoi. Mutta minä vastaan, mitä olen huomannut, sinun kärsivän\ntyynesti tuskaa, jonka olet saanut sekä yleisesti suuren miehen että\nvarsinkin sangen hyvän ystäväsi kuoleman tähden; ja ettei se ole voinut\nolla sinuun sattumatta, eikä sen soveltuvan sinun inhimillisyydellesi.\nMitä taas siihen tulee, ettet nonae-päivänä ollut saapuvilla\nvirkaveljistössämme, niin vastaan terveytesi tilan, eikä\nsurullisuutesi, olleen esteenä.\n\n_Laelius_. Aivan oikein sinä, Scaevola, selität, ja todenomaisesti.\nSillä ei minun tarvinnut vetäytyä pois itseäni kohdanneen kovan onnen\ntähden tuosta velvollisuudestani, jonka olen aina täyttänyt, kun olen\nollut terveenä, enkä luule minkään kohtalon tähden sattuvan sen\nlujaluontoiselle ihmiselle, että hän laiminlyö velvollisuutensa. 9.\nMutta kun sinä, Fannius sanot minulle jaettavan niin paljon, kuin en\nminä tunnusta enkä vaadi itselleni tulevaksi, niin teet siinä\nystävällisesti; mutta, niinkuin minusta näyttää, et tuomitse oikein\nCatonista. Sillä joko ei yksikään, -- jonka minä puolestani ennemmin\nuskon -- tai jos kukaan, niin hän oli viisas. Millä tavalla hän kesti,\nmuita mainitsematta, poikansa kuoleman! Muistan Paulluksen, olin nähnyt\nGalluksen, mutta nämät poikia surressaan, Catonin sitävastoin\ntäysi-ikäistä ja arvossa pidettyä miestä asian koskiessa. 10.\nJonkatähden varo, ettet Catonin edelle aseta itse sitäkään, jonka,\nkuten sanot, Apollo on julistanut viisaimmaksi: sillä jälkimmäisen\ntekoja, edellisen sanoja ylistetään. Mitä taas minuun tulee, niin --\npuhuakseni jo kumpaisenkin kanssa -- ajatelkaatte asia näin:\n\n\n\n\n3 luku.\n\n\nMinä jos sanoisin, etten ole Scipionin kaipauksesta liikutettu, kuinka\noikein siinä teen, siitä pitäkööt viisaat huolta, mutta varmaankin\nvalehtelisin. Sillä minä ikävöitsen jäätyäni orvoksi sellaisesta\nystävästä, jollaista, niinkuin luulen, ei ketään koskaan ole oleva, ei\nketään, niinkuin saatan vakuuttaa, varmaankaan ole ollut. Mutta minä en\ntarvitse mitään lääkettä; minä lohdutan itse itseäni, ja enimmästi\nsillä lohdutuksella, että olen vapaa siitä erhetyksestä, joka useimpia\nvaivaa heidän ystäviensä kuoleman tähden. En luule mitään pahaa\ntapahtuneen Scipionille; minulle on tapahtunut, jos jotakin on\ntapahtunut. Omista onnettomuuksistansa taas raskaasti sureminen ei ole\nystäväänsä, vaan omaa itseänsä rakastavan ominaista.\n\n11. Kuka todellakin voisi sanoa, ettei hänelle ole käynyt mainiosti?\nPaitsi jollei hän nimittäin -- joka ei laisinkaan ollut hänen\ntarkoituksensa -- toivonut katoomattomuutta, mitä ei ole hän\nsaavuttanut, jota ihmisellä on oikeus toivoa? Hän, joka kohta\nnuorukaisena kohosi verrattomalla miehuudella ylemmäksi kansalaistensa\nsuurinta toivoa, joka heillä, kuu hän vielä oli poika, jo oli ollut\nhänestä; joka ei koskaan hakenut consulivirkaa, valittiin kahdesti\nconsuliksi, ensi kerran ennen lain määräämää aikaa, toistain itselleen\noikealla, mutta valtakunnalle melkein myöhäiseltä ajalla; joka kaksi\ntälle valtakunnalle sangen vihamielistä kaupunkia kukistettuansa ei\npäättänyt ainoastansa kokonaan nykyisiä sotia, vaan tulevatkin. Mitä\nminä sanoisin hänen miellyttävistä tavoistaan, hänen hellyydestään\näitiänsä kohtaan, hänen jalomielisyydestänsä sisariansa, hänen\nhyvyydestään omaisiansa, hänen rehellisyydestänsä kaikkia kohtaan? Ne\nasiat ovat teille tunnetuita. Kuinka rakas sitävastoin hän oli\nkansakunnalleen, osoitti suru hänen hautajaisissansa. Mitä siis tätä\nmuutamien vuosien lisä olisi voinut huvittaa? Sillä vaikkei vanhuus\nolekaan rasittavaa, niinkuin muistan Catonin vuotta ennen, kuin hän\nkuoli, keskustelleen minun ja Scipionin kanssa, kuitenkin vie se pois\nsen elonvirkeyden, joka Scipionilla nyt vielä oli.\n\n12. Sentähden oli hänen elämänsä sellainen joko onnen tai maineen\npuolesta, ettei siihen voinut tulta mitään lisäksi; kuoleman tunteen\ntaas hävitti sen nopeus. Mutta siitä tavasta, millä hän kuoli, on\nvaikeata päättää, mitä ihmiset siitä arvelevat, sen te tiedätte. Sen\nvoi kuitenkin todenperäisesti sanoa, että Publius Scipionille niistä\nuseista päivistä, joita hän oli nähnyt elämässänsä sangen juhlallisia\nja iloisia, se päivä oli kuuluisin, kun senatin kokouksen päätyttyä\nsenatorit, Roman kansa, liittolaiset ja Latinalaiset saattoivat illalla\ntakaisin hänet kotiin edellisenä päivänä, ennenkuin hän erosi elämästä:\nettä hän näytti niin korkealta kunnia-arvon asteelta saapuneen pikemmin\ntaivaallisten, kuin menneen manalaisten luo.\n\n\n\n\n4 luku.\n\n\n13. Sillä minä en voi suostua niiden mielipiteesen, jotka äskettäin\novat alkaneet esitellä sitä oppia, että sielu kuolee yhdessä ruumiin\nkanssa, ja että kaikki häviää kuolemassa. Enemmän minuun vaikuttaa\nvanhojen arvollisuus, osaksi meidän esi-isiemme, jotka kuolleille\nomistivat niin uskonnollisia oikeuksia, jota he eivät olisi varmaankaan\ntehneet, jos eivät olisi luulleet niiden heihin ollenkaan koskevan;\nosaksi niiden, jotka tässä maassa olivat ja Suurta Graekaa, joka kyllä\nnyt on melkein hävitetty, mutta silloin kukoisti, sivistyttivät\nlaitoksillansa ja opetuksillaan; osaksi hänen, jonka Apollonin\nennuslause julisti viisaimmaksi, joka ei siitä milloin sitä, milloin\ntätä väitellyt, niinkuin hän teki useimmissa asioissa, vaan aina samaa,\nnim. että ihmisten sielut ovat jumalallisesta alkuperästä lähteneet ja\nettä niille, kun ovat erinneet ruumiista, on paluumatka avoinna\ntaivaasen, sitä huokeampi, jota parempi ja rehellisempi ihminen on\nollut.\n\n14. Sama ajatus oli Scipionilla, joka todellakin, ikäänkuin olisi\naavistanut, sangen harvoja päiviä ennen kuolemaansa, kun sekä Philus\nettä Manlius ja muita hyvin useita oli läsnä, samoin sinäkin, Scaevola,\nolit tullut sinne minun kanssani, keskusteli kolme päivää \"valtiosta\",\njonka keskustelun melkein loppuosa oli se, mitä sielujen\nkuolemattomuudesta hän sanoi maatessaan unennäössä kuulleensa\nAfricanukselta. Jos asia niin on, että, jota parempi kukin on, sitä\nhelpommin liitää hänen sielunsa ikäänkuin ruumiin vartiostosta ja\nsiteistä, niin kenelle luulemme olleen tien taivaaseen helpomman, kuin\nScipionille? Jonkatähden pelkään, että on enemmän kateellisen, kuin\nystävän ominaista surra tätä hänen kohtaloansa. Mutta jos se olisi\ntodellisempaa, että sielu ja ruumis häviävät samalla eikä mitään\ntajuntaa ole jäljellä, niin samoin kuin kuolemassa ei ole mitään hyvää,\nei siinä varmaan ole mitään pahaakaan. Sillä tajunnan menetettyä on\naivan kuin jos ei olisi syntynyt ensinkään. Mutta että hän kumminkin\noli syntynyt, siitä iloitsemme sekä me että tämä valtakunta riemuitsee\nniinkauvan, kun se on olemassa.\n\n15. Tämän tähden on hänelle, kuten edellä sanoin, käynyt erittäin\nhyvin, minulle sen sijaan ikävämmästi, jonka olisi ollut\nkohtuullisempaa, niinkuin olin ennen tullut, siten lähteäkin ennen\nelämästä. Mutta kuitenkin nautin minä niin meidän ystävyytemme\nmuistelemisesta, että olen mielestäni elänyt onnellisesti, kun olen\nScipionin kanssa elänyt, jonka kanssa minä jaoin yleiset ja yksityiset\nhuolet, jonka kanssa minulla oli sekä koto että sotapalvelus yhteinen,\nja se, johon ystävyyden koko voima perustuu, nim. taipumusten,\nharrastusten ja mielipiteiden suurin yhtäpitäväisyys. Sentähden ei\nminua tuo viisauden maine, etenkin kun se on perätön, niin ilahuta,\nkuin se toivo, että meidän ystävyytemme muisto on oleva ikuinen, ja\nsitä enemmän on se minulle mieluista, kun kaikista vuosisadoista tuskin\nkolme tai neljä ystävä-paria mainitaan, joiden joukossa toivon\nmielestäni Scipionin ja Laeliuksen ystävyyden tulevan olemaan\njälkimaailmalle tunnettuna.\n\n16. _Fannius_. Se on, Laelius, siten välttämätöntä. Mutta kun sinä\nmainitsit ystävyyttä ja meillä on joutoaikaa, niin tekisit minulle --\ntoivon samoin Scaevolallekin -- sangen mieluisen työn, jos, samoin kuin\nsinulla on tapana muista asioista, joista sinulta kysytään, juttelisit\nystävyydestä: _mitä ajattelet siitä, minkälaiseksi arvelet sen ja mitä\nneuvoja annat sen johdosta_.\n\n_Scaevola_. Minulle olisi se todellakin mieluista. Mutta siitä juuri\nkun olin aikeessa keskustella kanssasi, ennätti Fannius ennen.\nJonkatähden saattaisit meille suuren mielihyvän kumpaisellekin.\n\n\n\n\n5 luku.\n\n\n17. Minä en puolestani katsoisi sitä rasittavaksi, jos luottaisin\nitseeni; sillä asia on jalo ja olemme, niinkuin Fannius sanoi, nyt\njoutilaina. Mutta mikä olen minä, tai mitä kykyä minulla on?\nOppineilla ja etenkin Graekalaisilla on se tapa, että heille saa\nmäärätä aineen, josta ovat valmiit esittelemään vaikka kuinka äkkiä\ntahansa. Tehtävä on suuri ja tarvitsee melkoista harjoitusta. Siis mitä\nystävyydestä on sanottavaa, tiedustelkaatte, arvelen minä, niiltä,\njotka niistä asioista työnänsä opettavat. Minä puolestani saatan\nainoastansa kehoittaa teitä, että pidätte ystävyyden arvollisempana,\nkuin kaikki inhimilliset asiat; sillä ei ole mitään niin\nluonnonmukaista, niin soveltuvaa joko myötä- tai vastoinkäymisiin. 18.\nMutta tämä on ensinkin minun ajatukseni, että ystävyyttä ei saata olla\nolemassa paitsi hyvien kesken. Kuitenkaan en minä, ikäänkuin elävään\nlihaan leikaten, käsittele sitä perinpohjaisesti, niinkuin ne, jotka\nniitä asioita syvällisemmästi tutkivat, kenties todenperäisesti, mutta\nyleiseen hyötyyn liian vähän soveltuvasti. He, näette, eivät sano\nkenenkään, paitsi viisaan, olevan hyvän ihmisen. Olkoon todellakin\nniin. Mutta he tarkoittavat sellaista viisautta, jota ei kukaan\nkuolevainen ole tähän asti saavuttanut. Meidän sitävastoin tulee\nkatsella sitä, mikä kuuluu käytännöllisyyteen ja yhteiseen elämään,\neikä sitä, mitä kuvaillaan mielessänsä ja halutaan. En koskaan minä\nsano Cajus Fabriciusta, Manius Curiusta ja Tiberius Coruncaniusta,\njotka esi-isämme arvostelivat viisaiksi, heidän mittansa mukaan olleen\nviisaita. Sentähden pitäkööt he itseänsä varten tuon viisauden\nkadehdittavan ja hämärän nimen, kuitenkin myöntäkööt, että nämät ovat\nolleet hyviä miehiä. Sitäkään eivät he tee: he väittävät, ettei sitä\nvoi myöntää paitsi viisaalle.\n\n19. Tarkastelkaamme siis, niinkuin sanotaan, asiaa paksupäisesti. Jotka\nniin käyttäytyvät, niin elävät, että heidän vilpittömyytensä,\nnuhteettomuutensa ja kohtuullisuutensa hyväksytään, ja ettei heissä ole\nmitään himoavaisuutta, hekumallisuutta eikä röyhkeyttä sekä että he\novat hyvin vakavaluontoisia, niinkuin ne ovat olleet, jotka äskettäin\nmainitsin: näitä kunnon miehiksi, niinkuin ovat pidetytkin, on\nmielipiteemme mukaan nimitettävä, koska -- sen verran kun ihmiset\nvoivat -- seuraavat luontoa, parasta oikein elämisen johdattajaa. Sillä\nminä luulen käsittäväni, että me olemme niin syntyneet, että kaikkein\nvälillä tulee olla jonkinlainen yhdysside, sitä lujempi nimittäin, jota\nlikeisempi kukin on. Kansalaiset ovat sentähden tärkeämmät, kuin\nmuukalaiset, omaiset etuisammat, kuin vieraat; näiden välille on nim.\nitse luonto säätänyt ystävyyden. Mutta sillä ei ole tarpeeksi lujuutta.\nSillä siinä suhteessa on ystävyys sukulaisuutta etevämpi, koska\nsukulaisuudesta voi ottaa pois hyväntahtoisuuden, ystävyydestä ei voi:\nsillä hyväntahtoisuuden hävittyä häviää ystävyyden nimi, mutta\nsukulaisuuden nimi pysyy paikallansa. 20. Kuinka suuri taas ystävyyden\nvoima on, saattaa ymmärtää etenkin siitä, koska ihmissuvun rajattomasta\nyhdyskunnasta, jonka luonto itse on liittouttanut, ala on niin\nsupistettu ja ahtaalle kiristetty, että hellä rakkaus muodostuu\nkaikkiaan joko kahden tai harvojen välillä.\n\n\n\n\n6 kutu.\n\n\nYstävyys ei, näette, ole mitään muuta, kuin hyväntahtoisuudella ja\nhellyydellä yhdistetty, kaikkia inhimillisiä ja jumalallisia asioita\nkoskeva sopusointuisuus: enkä minä todellakaan tiedä, ovatko\nkuolemattomat jumalat -- viisautta lukuun ottamatta -- mitään parempaa,\nkuin tämä on, antaneet ihmisille. Toiset pitävät rikkautta parempana,\ntoiset hyvää terveyttä, toiset valtaa, toiset kunniavirkoja, useat myös\nnautintoja. Eläinten tapaista on todellakin tämä viimeksi mainittu; nuo\ntaas edellä mainitut ovat katoavaisia ja epävarmoja eivätkä riipu niin\npaljon meidän suunnitelmistamme, kuin onnen häälyväisyydestä? Ne, jotka\nsitä vastoin perustavat hyveesen korkeimman onnen, tekevät todellakin\noivasti; mutta juuri tämä hyve synnyttää ja koossa pitää ystävyyden;\neikä ilman hyvettä ystävyyttä voi olla millään ehdolla olemassa.\n\n21. Me tarkastelkaamme jo hyvettä elämän ja puhetapamme tottumuksen\nmukaisesti, ja älkäämme sitä, niinkuin muutamat oppineet, mitatko\nsanojen ylevyydellä, ja lukekaamme suurien miesten joukkoon ne, joita\nsellaisina pidetään, Paullukset, Catonit, Gallukset, Scipionit ja\nPhilukset. Näihin on tavallinen elämä tyytyväinen, ne sitävastoin\njättäkäämme siksensä, joita ei ole missään löydettävissä.\n\n22. Sellaisten miesten kesken on siis ystävyydellä niin suuria etuja,\nettä tuskin saatan niitä mainitakaan. Aluksi, kuinka saattaa sellainen\nelämä olla -- niinkuin Ennius sanoo -- elollinen, joka ei saa\nvirkistystä ystävän keskinäisestä hyväntahtoisuudesta? Mikä on\nsuloisempaa, kuin että sinulla on joku, jonka kanssa uskallat puhua,\nniinkuin itsesi kanssa? Mikä niin suuri nautinto sinulla olisi\nmyötäkäymisissä, jollei sinulla olisi, joka niistä yhtäläisesti, kuin\nsinä itsekin, iloitsisi? Mutta vastoinkäymisiä olisi vaikea kestää\nilman sellaista, joka niistä vielä raskaammasti kärsii, kuin sinä.\nLopuksi, muut asiat, joita halutaan, ovat soveliaita erityisiin\ntarkoituksiin, kukin melkein omaan kohtaansa: rikkaus, että käyttäisit\nhyödyksesi, valta ollaksesi arvossa; kunniavirat, että sinua\nylistettäisiin, nautinnot, että iloitsisit; terveys ollaksesi vapaa\ntuskasta, ja toimittaaksesi ruumiillisia tehtäviäsi, mutta ystävyys\nsisältää useimmat asiat; mihin hyvänsä käännytkin, on se palvelemassa,\nei ole mistään paikasta suljettu, ei sopimattomalla ajalla esiintyvä,\nei koskaan kiusallinen. Sentähden emme vettä, emmekä tulta, niinkuin on\nsananlasku, käytä useammissa paikoissa, kuin ystävyyttä. Enkä minä nyt\npuhu tavallisesta tai keskinkertaisesta ystävyydestä, jota kuitenkin\njuuri ilahuttaa ja hyödyttää, vaan todellisesta ja täydellisestä,\njollainen niiden ystävyys on ollut, jotka äsken mainittiin. Sillä\nystävyys tekee sekä myötäkäymiset loistavammiksi että vastoinkäymiset\n-- jakaen ja ottaen osaa -- keveämmiksi.\n\n\n\n\n7 luku.\n\n\n23. Kun siis ystävyys sisältää sangen paljon etuja, niin on se\nkieltämättä siinäkin suhteessa etuisampi, että se hyvällä toimella\ntekee tulevaisuuden valoisammaksi eikä salli uskalluksen vaipua tai\nlannistua. Joka, näette, katselee todellista ystäväänsä, katselee\nikäänkuin jonkinlaista omaa kuvastansa. Jonkatähden sekä poissaolevina\novat he läsnä että tarvitsevina ovat ylenkyllin varallisia ja heikkoina\nvoimallisia, ja, joka on vaikeampaa sanoa, kuolleina elävät: niin suuri\nystävien kunnia, muisto ja kaipaus saattelee heitä seuralaisena; ja\nsentähden näyttää edellisten kuolema onnelliselta, jälkimmäisten elämä\nkiitettävältä. Mutta jos otetaan luonnonjärjestyksestä pois\nhyväntahtoisuuden yhdistysside, niin ei mikään koto, ei mikään kaupunki\nvoi seisoa voimassa, ei edes maanviljelyskään kestää edelleen.\nJos ei se ole tarpeeksi selvillä, kuinka suuri ystävyyden ja\nyksimielisyyden voima on, niin voidaan se käsittää riitaisuuksista ja\neripuraisuuksista. Sillä mikä huonekunta on niin vankka, mikä valtio\nniin luja, ettei se vihojen ja hajaannusten tähden voisi perinpohjin\nkukistua. Tästä voidaan päättää, kuinka paljo hyvää on ystävyydessä.\n\n24. Erään Agrigentilaisenkin oppineen kertovat laulaneen Graekalaisessa\nrunossa: \"Kaiken, mikä maailman rakennuksessa pysyy muuttumatonna ja\nmitä liikkuu, sen vetää yhteen ystävyys, eripuraisuus hajoittaa\". Ja\ntämän ainakin kaikki kuolevaiset sekä ymmärtävät että hyväksyvät\nkokemuksestakin. Jos siis joskus on joku ystävän suosiotyö tullut\nnäkyviin joko vaaroihin antautumisessa tai niihin osanottamisessa, niin\nkuka on, joka ei ylistäisi sitä suurimmasti? Mitkä suosionhuudot koko\nkatselija-rivistö kohotti äskettäin vieras-ystäväni ja tuttavani Marcus\nPacuviuksen uutta näytelmää esitettäessä, kun kuningas ei tuntenut,\nkumpiko niistä oli Orestes, Pylades sanoi olevansa Orestes, että olisi\nsaanut kuolla hänen edestänsä, Orestes taas, niinkuin olikin, vakuutti\nolevansa Orestes! Noustuansa seisaalleen taputtivat he käsiänsä\nkatsellessansa sepustettua asiaa, mitä, arvelemme, olisivat he tehneet\ntodellisessa tapauksessa? Helposti ilmoitti itse luonto voimansa, kun\nihmiset, mitä eivät voi itse tehdä, päättivät sen olevan toisen\npuolelta oikein tehdyn.\n\nTämän verran olen mielestäni voinut sanoa, mitä ajattelen ystävyydestä.\nJos sitäpaitsi on jotakin, ja uskon olevankin vielä paljo, kysykäätte\n-- jos hyväksi näkyy -- niiltä, jotka niitä tutkivat.\n\n25. _Fannius_. Me haluaisimme mieluummin kuulla sinulta. Vaikka\nolenhan minä usein kysynyt niiltäkin, enkä olekaan puolestani\nvastoinmielisesti kuunnellut, mutta sinun puheesi johtava lanka on\nkuitenkin kokonaan toisenlainen.\n\n_Scaevola_. Silloin sanoisit, Fannius, suuremmalla varmuudella, jos\nolisit äskettäin ollut saapuvilla Scipionin huvipuistossa, kun\nkeskusteltiin \"valtiosta\". Millainen oikeuden puollustaja oli hän\nPhiluksen huolellisesti harkittua puhetta vastaan!\n\n_Fannius_. Helppoa tietysti olikin oikeutta parhain noudattavalle\nmiehelle puollustaa oikeutta.\n\n_Scaevola_. Mitä sitte ystävyyttä? Eiköhän sen puollustaminen ole\nhelppoa sille, joka sen uskollisuudella, vakavuudella ja\nrehellisyydellä säilyttämisestä on saavuttanut suurimman kunnian?\n\n\n\n\n8 luku.\n\n\n26. Väkivallan käyttämistähän tämä on. Mitä, näette, sillä on väliä,\nmillä tavalla minua pakoitatte? Pakoitattehan te varmasti. Sillä\nvävypoikiensa toiveita vastaan asettuminen, erittäinkin hyvässä\nasiassa, on vaikeata, eikä ole oikeinkaan.\n\nMinulle siis, hyvin usein ajatellessani ystävyydestä, on\ntavallisesti näyttänyt ensin tarpeelliselta miettiä, heikkoudenko ja\npuutteellisuuden vuoksi ystävyyttä on kaivattu, että palvelusten\nosoittamisella ja vastaanottamisella sitä, mitä kukin vähemmän itse\nkauttansa saa aikaan, saisi toiselta ja antaisi vuorostansa, vai\nolisiko tämä kyllä ystävyyden omituinen etu, mutta että sillä olisi\njoku toinen vanhempi ja kauniimpi sekä enemmän itse luonnosta johtunut\nsyy. Sillä ystä (rinta, sydän, rakkaus = amor), josta rungosta\nystävyys (= amicitia) sana johtuu, on tärkein hyväntahtoisuuden\nyhdistämiseksi. Saadaanhan kyllä etuja usein niiltäkin, joita\nystävyyttä teeskentelemällä kunnioitetaan ja pidetään arvossa ajan\nolojen tähden; ystävyydessä sitävastoin ei ole mitään muovaeltua, ei\nmitään teeskenneltyä, ja mitä hyvänsä on, se on todellista ja\nvapaa-ehtoista.\n\n27. Minusta sentähden näyttää, että ystävyys on luonnosta ennemmin,\nkuin puutteellisuudesta, saanut alkunsa, enemmän sielun taipumuksesta\njonkinlaisella rakkauden tunteella, kuin siitä tuumailusta, kuinka\npaljo se asia tuottaa hyötyä muassaan. Kuinka tämän asian laita\ntodellakin on, sen saattaa huomata muutamista luontokappaleistakin,\njotka sikiöitänsä niin rakastavat erääsen määrättyyn aikaan ja nämätkin\nrakastavat niin heitä, että helposti niiden tunne tulee näkyviin. Mutta\ntämä näkyy ihmisessä vielä paljoa selvemmästi: ensinkin siitä\nhellyydestä, joka vallitsee lasten ja vanhempien välillä, jota sidettä\nei voi katkaista ilman kauhistavaa rikosta; toiseksi siitä, kun\nyhtäläinen rakkauden tunne on herännyt, jos olemme saavuttaneet jonkun,\njonka tapojen ja luonteen kanssa me sovellumme, koska huomaamme\nmielestämme hänessä ikäänkuin heijastuksen rehellisyydestä ja hyveestä.\n\n28. Ei ole, näette, mitään rakastettavampaa, kuin hyve, ei mitään, joka\nenemmän viehättäisi rakkauteen, koska nim. hyveen ja rehellisyyden\ntähden rakastamme tavallamme niitäkin, joita emme koskaan ole nähneet,\nKuka ei säilyttäisi Cajus Fabriciuksen ja Manius Curiuksen muistoa\njonkunlaisella hyväntahtoisuuden herättämällä hellyydellä, vaikkei ole\nkoskaan nähnyt heitä? Kuka sitä vastoin on, joka ei vihaisi Tarqvinius\nSuperbusta, kuka ei Spurius Cassiusta ja Spurius Maetiusta? Kahta\nsotapäällikköä vastaan taisteltiin vallasta Italiassa, nim. Pyrrhusta\nja Hannibalia: toisesta, hänen rehellisyytensä vuoksi, ei meillä ole\nniinkään vihamielisiä tunteita, toista, hänen julmuutensa tähden, vihaa\naina tämä valtakuuta.\n\n\n\n\n9 kuku.\n\n\n29. Mutta jos rehellisyyden voima on niin suuri, että sitä yksin\nniissäkin, joita emme koskaan ole nähneet, tai -- mikä on vielä enemmän\n-- vihollisessakin rakastamme, niin mikä ihme se on, jos ihmisten\nmielet ihastuvat, kun luulevat huomaavansa niiden hyveen ja hyvyyden,\njoiden kanssa voivat olla seurustelun yhdistäminä? Vaikka vakautuuhan\nrakkaus sekä hyväntyön vastaanottamisesta että mielisuosion huomattua\nja kanssakäymisen siihen liityttyä; mutta jos nämät ovat tulleet\nlisäksi tuohon ensimmäiseen mielen ja rakkauden viehätykseen, niin\nkiihtyy siitä aivan ihmeellinen hyväntahtoisuuden aimollisuus. Mutta\njos jotkut luulevat sen saavan alkunsa voimattomuudesta, että olisi,\njolta saisi, mitä kukin haluaa, niin jättävät he jälkeensä todellakin\nalhaisen ja halpasukuisen, niin sanoakseni, alkuperän ystävyydelle, kun\nväittävät sen syntyneen varattomuudesta ja puutteellisuudesta.\nKuitenkin jos asia siten olisi, niin, jota vähemmän kukin luulisi\nolevan itsessänsä voimaa, sitä soveliaampi olisi hän ystävyyteen. Mutta\nasia on kokonaan toisin.\n\n30. Jota enemmän nim. kukin luottaa itseensä ja jota enemmän kukin on\nhyveellä ja viisaudella niin varustettu, ettei hän tarvitse ketään ja\npäättää kaikkensa olevan itseensä perustetun, sitä erinomaisempi on hän\nystävyyden etsimisessä ja hoitamisessa! Sillä mitä ajattelette?\nTarvitsiko Africanus minua? Tosiaan ei vähäistäkään, enkä minäkään\nhäntä tarvinnut, mutta minä rakastin häntä hänen miehuutensa\neräänlaisesta ihmettelemisestä, hän vuorostansa rakasti minua kenties\njostakin osaksi perustetusta luulosta, joka hänellä oli minun\ntavoistani. Seuranpito lisäsi hyväntahtoisuutta. Mutta vaikka useita ja\nsuuria etuja seurasikin, niin eivät kuitenkaan rakastamisen syyt\njohtuneet niiden toivosta.\n\n31. Sillä niinkuin emme ole hyväntekijöitä ja anteliaita siinä\naikomuksessa, että kiristäisimme itsellemme kiitollisuutta (emmehän\nnim. harjoita hyväntekeväisyyttä korkoja siitä kantaaksemme), vaan me\nolemme luonnostamme anteliaisuuteen halukkaita, samoin emme luule\nolevan ystävyyttä palkinnon toivosta etsittävän, vaan sen tähden, koska\nsen hyöty kokonaisuudessaan on rakkaudessa.\n\n32. Näitä mielipiteitä eivät kannata ensinkään ne, jotka eläinten\ntavoin pitävät hekumaa kaiken arviokantana, eikä ihmettäkään. He eivät,\nnäette, kykene katselemaan mitään ylevää, eivät mitään jaloa ja\njumalallista, jotka ovat alentaneet kaikki ajatuksensa niin alhaiseen\nja niin halveksittavaan asiaan. Sentähden eroittakaamme nämätkin pois\ntästä keskustelusta, itse sitävastoin ymmärtäkäämme asia niin, että\nrakastamisen tunne ja hyväntahtoisuuden hellyys syntyy luonnosta,\nrehellisyyden vihjauksen tapahduttua. Sillä ne, jotka sitä ovat\netsineet, liittäytyvät toisiinsa ja lähentyvät likemmäksi,\nnauttiaksensa sen seurustelusta ja tavoista, jota ovat alkaneet\nrakastaa, ja ovat samanvertaiset rakkaudessa ja yhdenkaltaiset sekä\ntaipuisammat osoittamaan, kuin vaatimaan, hyväntekeväisyyttä, vieläpä\ntulee se heidän välillänsä kunnialliseksi kilpailuksikin. Näin sekä\nsaadaan ystävyydestä suurimmat edut, että on sen synty luonnosta oleva\narvokkaampi ja todenperäisempi, kuin voimattomuudesta; sillä jos hyöty\nkiinnittäisi yhteen ystävyysliittoja, niin se sama muuttuneena\neroittaisi ne; mutta koska luonto ei voi muuttua, sentähden ovat\ntodelliset ystävyysliitotkin ikuisia. Te näette siis tästä ystävyyden\nsyntyperän, jollette ehkä tahdo tähän jotakin huomauttaa.\n\n_Fannius_. Jatka siitä vaan, Laelius. Sillä tämänkin puolesta, joka on\nnuorempi, on minulla täysi oikeus vastata.\n\n_Scaevola_. Aivan oikein. Kuulkaamme siis edelleen.\n\n\n\n\n10 luku.\n\n\n33. _Laelius_. Kuulkaatte siis, kunnon miehet, mitä minä ja Scipio\njuttelimme usein ystävyydestä. Vaikkei hän sanonut todellakaan oleman\nmitään vaikeampaa, kuin että ystävyys kestäisi aina viimeiseen\nelonpäivään asti; sillä hän arveli sattuvan usein joko, ettei sama ole\nhyödyksi molemmille tai, ettei heillä ole sama ajatus valtiosta.\nIhmisten tavatkin sanoi hän usein muuttuvan, toisinaan vastoinkäymisten\ntähden, toisinaan ijän käydessä rasittavaksi. Ja niiden asioiden\nvalaisemiseksi otti hän esimerkin alkavan ikäkauden yhtäläisyydestä,\nkoska poikien sydämmellisin rakkaus laimentuu usein lapsipuvun\njätettyä.\n\n34. Mutta jos he taas ovat pitkittäneet sitä nuorukais-ikään, niin\nsanoi hän sen kuitenkin purkautuvan toisinaan kilvoitellessa joko\nnaimiskaupan tai jonkun muun edun tähden, jota molemmat eivät voi\nsamalla saavuttaa. Mutta jos jotkut olisivatkin pitemmälle edistyneet\nrakkaudessa, sanoi hän kuitenkin tulevan sen järkytetyksi, jos ovat\njoutuneet riitaan kunniaviroista; sillä hänen mielestään ei ollut\nmitään suurempaa ruttoa ystävyysliitoille, kuin useimmissa rahanhimo,\njaloimmissa kilvoittelu kunniasta ja maineesta, joista arveli\nsuurimpien vihamielisyyksien usein saaneen alkunsa parhaiden ystävien\nkesken.\n\n35. Suuria hajaannuksia myös ja enimmäkseen oikeutettuja selitti hän\nsyntyvän, kun ystäviltä vaaditaan jotakin, mikä ei ole oikeata, esim.\nettä olisivat joko himon palvelijoita tai auttajia vääryyden teossa; ja\nniitä, jotka eivät suostu siihen, vaikka tekevätkin sen kunniallisesti,\nkuitenkin niiden puolelta, joita eivät ole tahtoneet noudattaa,\nsyytetään rikkoneen ystävyyden lakia vastaan; niiden taas, jotka\nuskaltavat vaatia mitä hyvänsä ystävältänsä, sillä vaatimuksellaan\nilmoittavan aikovansa tehdä kaikkia ystävänsä tähden. Heidän\nvalituksestansa tavallisesti ei ainoastansa raukeavan vanhojen\ntuttavuusliittojen, vaan vieläpä syntyvän ikuisia vihojakin. Nämät niin\nuseat ikäänkuin sallimukset sanoi hän uhkaavan ystävyyssuhteita, että\nniitä kaikkia välttäminen hänestä näytti olevan ei ainoastansa\nviisauden, vaan myös onnellisuuden todistuksena.\n\n\n\n\n11 luku.\n\n\n36. Tarkastelkaamme siis ensin sitä, jos teitä miellyttää, kuinka\npitkälle rakkaus saa mennä ystävyydessä. Näinköhän myös, jos\nCoriolanuksella on ollut ystäviä, niiden olisi pitänyt kantaman\nisänmaata vastaan aseita Coriolanuksen kanssa? Näinköhän Piscellinusta,\nkuningasvaltaa tavoittelevaa, näinköhän Spurius Maeliusta heidän\nystäviensä olisi pitänyt auttaman?\n\n37. Näimmehän me, kuinka Tiberius Gracchuksenkin, kun hän järkytti\nvaltiota, Qvintus Tubero ja hänen yhtäikäiset ystävänsä hylkäsivät\nkokonansa. Mutta kun Cajus Blossius Cumalainen, teidän perheenne\nvierasystävä, Scaevola, oli tullut luokseni, koska minulla oli tapana\npuollustaa konsulia Laenasta ja Rupiliusta neuvostossa, rukoilemaan,\nettä antaisin hänelle anteeksi, niin veti hän sen syyksi, koska oli\nmuka pitänyt Tiberius Gracchuksesta niin paljon, että arveli itsensä\nolevan tehtävä, mitä hyvänsä tämä tahtoi. Silloin kysyin minä: \"Vieläkö\nsittekin, jos hän olisi tahtonut, että olisit sytyttänyt tuleen\nCapitolium'in?\" \"Ei koskaan\", sanoi hän, \"olisi hän tahtonut sitä;\nmutta jos hän olisi tahtonut, niin olisin minä totellut\". Te näette,\nkuinka jumalatonta puhetta! Eikä hän ainoastansa noudattanut Tiberius\nGracchuksen mielettömyyttä, eikä tarjoutunut hänen vimmansa\nseuralaiseksi, vaan johtajaksi. Sen takia, uuden tutkimuksen\npeljättämänä, pakeni hän tämän raivonsa tähden Asiaan, meni vihollisten\nluo, ja sai valtiolta raskaan ja oikeutetun rangaistuksen. Ei ole se\nsiis mikään rikoksen puollustus, jos ystävän tähden rikotaan; sillä kun\nhyveen edellytys on ollut ystävyyden perustajana, niin on työlästä\nystävyyden kestää, jos luopumus hyveestä on tapahtunut.\n\n38. Mutta jos pidämme oikeana joko myöntää ystäville, mitä tahansa\nhaluavat, tai saada aikaan heiltä, mitä hyvänsä tahdomme, niin olisimme\ntodellakin täydelliset viisaudessa, jollei asialla olisi mitään haittaa\nmukanansa. Mutta me puhumme niistä ystävistä, jotka ovat silmiemme\nedessä, jotka olemme nähneet ja joista olemme kuulleet puhuttavan,\njoita tavallinen elämä tuntee: tästä luvusta on meidän esimerkit\notettavat, ja varsinkin niistä, jotka ovat lähinnä viisautta.\n\n39. Me näemme Papus Aemiliuksen olleen Cajus Luscinuksen tuttavan (niin\nolemme kuulleet isiltämme); he olivat kahdesti yhdessä consuleina ja\nvirkaveljinä censori-toimessa; sitte on kerrottu sekä näiden kanssa\nettä keskenään olleen sangen ystävyytyneitä Manius Curiuksen ja\nTiberius Coruncaniuksen. Emme siis voi edes epäilläkään jonkun näistä\npyytäneen ystävältänsä jotakin, mikä olisi vastoin uskollisuutta,\nvastoin valaa ja vastoin valtiota. Sillä mitä tarvitsee sanoakaan\npuhuttaessa sellaisista miehistä, ettei joku, jos olisi pyytänyt, olisi\ntätä saavuttanut, kun he olivat hyvin tarkkoja omantunnon miehiä, yhtä\nväärin taas on sekä pyydettynä tehdä että pyytää jotakin sellaista.\nMutta Tiberius Gracchusta seurasivat Cajus Carbo ja Cajus Cato, ja\nsilloin hyvin vähän hänen Cajus veljensä, joka sama nyt on kiivahin.\n\n\n\n\n12 luku.\n\n\n40. Tämä olkoon siis lakina vahvistettu ystävyydessä, ettemme pyydä\nhäpeällisiä asioita emmekä tee pyydettyinä. Häpeällinen todesti on se\npuollustus, eikä suinkaan hyväksyttävä, niin muissa asioissa, kuin\nerittäinkin jos joku valtiota vastaan ystävänsä tähden tunnustaa\ntehneensä. Sillä, Fannius ja Scaevola, me olemme siinä tilassa, että\nmeidän tulee luoda silmämme etäälle valtion tuleviin kohtaloihin. Jo on\npoikennut esi-isäimme tapa melkoisesti radaltaan ja suunnaltansa.\n\n41. Tiberius Gracchus koetti anastaa itselleen kuningasvallan eli\npikemmin hän hallitsikin jo muutamia kuukausia. Näinköhän Romalainen\nkansa on kuullut tai nähnyt jotakin samankaltaista? Mitä myös tämän\nkuoleman jälkeen hänen ystävänsä ja heimolaisensa ovat tehneet Publius\nScipionille, sitä en voi kyynelittä puhua. Sillä Carbonia olemme,\nTiberius Gracchuksen äsken tapahtuneen rangaistuksen vuoksi,\nhillinneet millä tavalla vaan olemme voineet; mitä Cajus Gracchuksen\ntribunivirasta sitävastoin odotan, ei minulla ole halua ennustaa. Asia\nleviää sitte hiipien ja, kerran alkuun päästyänsä, liukuaa se\nherkemmästi turmioa kohden. Te näette, kuinka suuri tuho tapahtui jo\nennen ääntötaulu-asiassa, ensin Gabiniuksen, kaksi vuotta jälkeenpäin\ntaas Cassiuksen lain perustuksella. Minusta on kuin näkisin jo kansan\neroitetuksi senatista, rahvaan mielivallan mukaan toimitettavan\nsuurimmat asiat. Useammat nim. opettelevat sitä, miten nämä\nonnistuisivat, kuin miten niitä vastustettaisiin.\n\n42. Mitä varten näitä? Koska ilman liittolaisia ei kukaan uskalla\nmitään sellaista. Isänmaan ystäville on siis annettava se neuvo, että\njos sellaisiin ystävyysliittoihin tietämättänsä jostakin sattumuksesta\novat joutuneet, etteivät luulisi itseänsä niin sidotuiksi, etteivät\neroaisi jossakin suuressa asiassa rikkovista ystävistänsä;\njumalattomille taas on rangaistus säädettävä, eikä todellakaan pienempi\nniille, jotka ovat seuranneet toista, kuin niille, jotka itse ovat\nolleet jumalattomuuden johtajia. Kuka on ollut Graekassa kuuluisampi\nThemistoklesta, kuka etevämpi? Mutta kun hän sotapäällikkönä\nPersialaissodassa oli vapauttanut orjuudesta Graekanmaan ja kateuden\ntähden oli karkoitettu maanpakoon, niin ei hän kärsinyt kiittämättömän\nisänmaansa tekemää vääryyttä, jota hänen olisi pitänyt kärsimän; hän\nteki saman, mitä kaksikymmentä vuotta sitä ennen meidän keskuudessamme\nteki Coriolanus. Näille ei löytynyt ketään auttajaa isänmaatansa\nvastaan, jonka tähden kumpikin hankki itselleen kuoleman. 43. Sentähden\nei sellaista jumalattomien ihmisten samamielisyyttä sovi ollenkaan\nmillään ystävyyden puollustuksella suojella, vaan vieläpä päinvastoin\non se kaikella ankaruudella rangaistava, ettei kukaan luulisi\nmyönnetyksi, että saa seurata ystäväänsä silloinkin, kun tämä ahdistaa\nisänmaata sodalla. Joka todellakin, niinkuin asia nyt alkaa mennä,\nsaattaa kerran tapahtua. Minulle sitävastoin ei se tuota vähempää\nhuolta, minkälainen valtakuntamme on minun kuolemani jälkeen oleva,\nkuin minkälainen se on tänäpäivänä.\n\n\n\n\n13 luku.\n\n\n44. Tämä siis pyhitettäköön ystävyyden ensimmäisenä lakina, että\nystäviltämme pyydämme kunniallisia asioita, ystäviemme tähden teemme\nsitä, mikä on kunniallista, emmekä edes odotakaan, kunnes meitä\npyydetään. Palvelevaisuus olkoon aina avullaan läsnä, vitkastelu\nkaukana; mutta neuvomme tulee meidän uskaltaa antaa vapaamielisesti.\nEnin ystävyydessä vaikuttakoon hyvään kehoittavien ystävien arvollisuus\nja sitä käytettäköön muistuttamiseen, ei ainoastaan avonaisesti, vaan\nsattuvastikin, jos asia niin vaatii, ja annettua muistutusta\nnoudatettakoon.\n\n45. Sillä eräillä, joita kuulen olevan pidetyn viisaina Graekanmaalla,\non mielestäni aivan kummallisia mielipiteitä, mutta ei ole mitään, jota\neivät he tutki teräväjärkisyydellänsä; he nim. sanovat osaksi olevan\npaettava liian läheisiä ystävyysliittoja, ettei olisi tarpeellista\nyhden olla huolissaan useampien puolesta; tarpeeksi ja enemmänkin\nolevan kullakin omista asioistansa, toisten asioihin kietoutumisen\nolevan hankalaa; mukavinta olevan pitää ystävyyden ohjia mitä\nhöllimpinä, että mielensä mukaan voisi joko kiristää tai hellittää\nniitä, pääasian nim. olevan onnellisesti elääksemme, levollisuuden,\njota ei sielu voisi nauttia, jos yksi kärsii ikäänkuin synnytystuskia\nuseampien puolesta.\n\n46. Toisten taas sanovat väittävän vielä paljoa tunnottomammasti --\njota kohtaa lyhyesti vähää ennen kosketin -- turvan ja avun, eikä\nhyväntahtoisuuden ja rakkauden, tähden olevan ystävyysliittoja\ntavoiteltava, siis jota vähemmin kullakin on kestäväisyyttä ja vähemmin\nvoimia, sitä enemmän haluavan ystävyysliittoja. Siitä tapahtuvan, että\nheikot naiset etsivät enemmän ystävyyssuhteiden turvaa, kuin miehet, ja\nvarattomat enemmän, kuin varalliset, onnettomuuteen joutuneet enemmän,\nkuin ne, joita pidetään onnellisina.\n\n47. Oi mainiota viisautta! Totta tosiaankin näyttävät he poistavan\nauringon maailmasta, jotka poistavat ystävyyden elämästä: sillä meillä\nei ole kuolemattomilta jumalilta mitään parempaa, ei mitään\nilahuttavampaa. Mitä on nim. tuo murheettomuus? Näöltään tosin\nviehättävä, mutta itse asiassa monessa suhteessa hyljättävä. Sillä ei\nole soveliasta joko jotakin asiaa tai toimitusta olla ottamatta\nsuorittaaksensa tai toimeksensa sen otettuansa jättää sen vuoksi, ettei\ntarvitsisi olla huolissaan. Mutta jos huolta pakenemme, on hyvettäkin\npaettava; joka välttämättömästi jonkinlaisella huolella halveksii ja\nvihaa sellaisia asioita, jotka ovat sille vastakkaisia, niinkuin hyvyys\nhäijyyttä, hillitseväisyys hekumaa, arkuutta uljuus. Sen vuoksi voi\nhuomata, että rehelliset surevat enimmän epärehellisistä asioista,\nvelttoudesta urhoolliset, häpeällisyydestä siveät. Se on siis\nhyvätapaisen mielenlaadun tuntomerkki, että se sekä iloitsee hyvistä\nasioista että murhehtii niiden vastakohdista.\n\n48. Jos sentähden viisasta kohtaa sielunsuru, joka varmasti kohtaakin\nhäntä, jollemme luule ihmisyyden olevan kokonaan juuritetun hänen\nsielustansa, niin mikä on syynä, miksi hävittäisimme ystävyyden\nperinpohjin elämästä, ettemme sen tähden saisi joitakuita hankaluuksia\nosaksemme? Sillä mitä eroa on mielenliikutuksen hävittyä, en sano\neläimen ja ihmisen, vaan ihmisen ja puupölkyn tai kiven tai minkä\ntahansa sellaisen välillä? Niitä ei ainakaan tarvitse kuulla, jotka\nväittävät hyveen olevan tylyn ja ikäänkuin rautaisen laadultaan, joka\ntodella on niin hyvin muissa asioissa, kuin varsinkin ystävyydessä\nhellä ja taipuisa, että sydän sekä ystävän myötäkäymisissä ikäänkuin\nilosta laajentuu että vastoinkäymisissä puristun kokoon. Siis se huoli,\njoka on useinkin otettava vastaan ystävänsä edestä, ei ole sen\narvoinen, että se hävittäisi pois ystävyyden elämästä; ei enemmän,\nkuin että hyveet siitä, koska ne tuottavat muutamia suruja ja\nhankaluuksia, olisivat hyljättävät.\n\n\n\n\n14 kuku.\n\n\nMutta koska se seikka, niinkuin edellä olen sanonut, rakentaa\nystävyyttä, jos ilmaantuu joku hyveen tunnusmerkki, johon\nsamanlainen sielu liittyy ja yhdistyy; se kun tapahtuu, herää siitä\nvälttämättömästi rakkaus. 49. Mikä nim. on niin typerää, kuin iloita\nmonista vähäpätöisistä asioista, niinkuin kunniasta, ylistyksestä,\nrakennuksista, puvuista ja komeasta elämänlaadusta; mutta hyveellä\nlahjoitetusta sielusta, siitä, joka joko voi rakastaa tai niin\nsanoakseni osoittaa vastarakkautta, ei sanottavasti iloita? Sillä ei\nole mikään suloisempaa, kuin hyväntahtoisuuden palkitseminen, ei mikään\nihanampaa, kuin harrastusten ja palveluksien keskinäinen vuoroitus.\n\n50. Mitä? Jos vielä lisäämme sen, jota oikeuden mukaan voidaan lisätä,\nnim. ettei ole mitään, joka niin houkuttelee ja niin vetää puoleensa\njonkun asian, kuin yhtäläisyys vetää ystävyyteen, niin myönnetään\nvarmasti olevan totta, että hyvät rakastavat hyviä ja vetävät niitä\npuoleensa ikäänkuin olisivat sukulaisuuden ja luonnon yhdistämiä. Ei,\nnäette, mikään ole yhtäläisiänsä haluavampaa eikä voimallisempaa\npuoleensa vetämään, kuin luonto. Sentähden on, Fannius ja Scaevola, se\nainakin varma asia, kuten luulen, että hyvillä on hyvien kesken\nhyväntahtoisuus aivankuin välttämätön, jonka luonto on määrännyt\nystävyyden lähteeksi. Mutta sama hyvyys ulottuu myös yhteiseen kansaan.\nSillä hyve ei ole epäihmisellinen, kauhea ja kopea, koska se\ntavallisesti suojelee koko kansoja ja parhaiten pitää huolta heistä;\njota se ei varmaankaan tekisi, jos se olisi vieras yhteiselle\nihmisrakkaudelle.\n\n51. Myös näyttävät ne minusta, jotka hyödyn tähden muodostavat\nystävyysliittoja, hävittävän ystävyyden rakastettavimman\nyhdistyssiteen. Sillä ei ystävän kautta saavutettu hyöty ole niin\nilahuttavaa, kuin itse ystävän rakkaus, ja silloin käy se, joka on\ntullut ystävältä, mieluiseksi, jos se on suosiosta lähtenyt; ja kaukana\nsiitä, että ystävyyttä kunnioitettaisiin puutteellisuuden tähden,\npäinvastoin ne, jotka voimiensa ja varojensa puolesta ja erittäinkin\nhyveen puolesta, jossa on enin turvaa, tarvitsevat vähimmän toista,\novat ystävällisimpiä ja hyväntekeväisimpiä. Enkä minä tiedä, lieneekö\ntarpeellistakaan, ettei ystäviltä laisinkaan puutu koskaan mitään.\nSillä missä olisi minun mielisuosioni voinut töissä ilmaantua, jos ei\nScipio olisi koskaan, rauhassa tai sodassa, tarvinnut minun neuvoani ja\napuani? Ei siis hyödystä ystävyys ollut seurauksena, vaan hyöty\nystävyydestä.\n\n\n\n\n15 luku.\n\n\n52. Ei siis pidä kuunteleman nautintoihin kokonansa heittäytyneitä\nihmisiä, jos he joskus keskustelevat ystävyydestä, jota he eivät tunne\nkokemuksesta eivätkä tietopuolisesti. Sillä kuka, jumalten ja ihmisten\nuskollisuuden tähden, on sellainen, että hän sillä ehdolla, ettei\nrakastaisi ketään eikä itse saisi osaksensa rakkautta, tahtoisi olla\nyltäkyllin rikas kaikista tavaroista ja elää kaikenpuolisessa\nylellisyydessä? Sillä sehän olisi varmaan hirmuvaltiasten elämää, jossa\nei saata olla mitään uskollisuutta, ei mitään hellyyttä, ei mitään\nhyväntahtoisuuden luottamusta; kaikki vaan aina epäluulon-alaista ja\ntäynnä levottomuutta, ei mitään sijaa ystävyydelle. 53. Kuka nim.\nrakastaa sitä, jota hän kammoo, tai sitä, jonka luulee häntä itseänsä\nkammovan? Heitä kunnioitetaan kuitenkin teeskentelyllä, ainoastaan\njonkun aikaa. Mutta jos he sattumalta, niinkuin useinkin tapahtuu, ovat\nsortuneet, silloin saa huomata, kuinka köyhät he ovat olleet ystävistä,\njota kertovat Tarqviniuksen sanoneen: vasta maanpakolaisena oppineensa\ntietämään, keitä hänellä oli luotettavia ystäviä, keitä epäluotettavia,\nkun ei hän enää kumpaisillekaan voinut osoittaa kiitollisuutta.\n\n54. Vaikka ihmetyttäähän minua, jos hänellä, niin ylpeä ja julma kun\nhän oli, saattoi olla ketään ystävää. Ja niinkuin tämän äsken\nmainitsemani miehen tavat eivät voineet hankkia todellisia ystäviä,\nsamoin useiden mahtavien valta sulkee pois uskolliset ystävyysliitot.\nSillä ei onnetar ainoastaan itse ole sokea, vaan se tekee tavallisesti\nsokeiksi nekin, jotka se on sulkenut syliinsä. Jonkatähden he\npöyhistyvät miltei kopeudesta ja röyhkeydestä, eikä mikään saata olla\nvaikeampaa sietää, kuin tuhma onnensuosikki. Ja sen saa todellakin\nhuomata, että ne, jotka ovat ennen olleet laadullisia tavoiltaan,\nmuuttuvat päällikkö- ja hallitus-virkojen sekä myötäkäymisten tähden,\nniin että he halveksivat vanhoja ystävyyksiä ja suosittelevat uusia.\n55. Mikä taas on typerämpää, kuin varojen, voimien ja vallan puolesta\nenimmän voidessa muita itselleen hankkia, joita voidaan saada rahalla,\nniinkuin hevosia, palvelijoita, komeita vaatteita ja kalliita\nhuonekaluja, mutta ei hankkia ystäviä, elämän parasta ja kauneinta niin\nsanoakseni huonekalustoa? Sillä kun he hankkivat muita tavaroita, niin\neivät he tiedä, kenelle niitä hankkivat, eivätkä, kenen tähden\npuuhaavat, sillä kukin niistä esineistä on sen, joka voimiensa puolesta\non etevämpi, mutta ystävyyden omistus pysyy kullekin hänen lujana ja\nvarmana omaisuutenansa, niin että vaikka nekin olisivat pysyväisiä,\njotka ovat ikäänkuin onnettaren lahjoja, kuitenkaan ei ystävistä tyhjä\nja autio elämä voi olla hupainen. Mutta sen verran nyt siitä.\n\n\n\n\n16 luku.\n\n\n56. Nyt sitävastoin ovat määrättävät, mitkä ystävyyden rajat ovat, ja\nikäänkuin rakkauden, niin sanoakseni, rajapylväät. Näistä, niinkuin\nnäen, on kolme mielipidettä, joista minä en hyväksy yhtäkään: yksi että\nmeidän tulee olla ystävätämme kohtaan samanlaiset, kuin itseämme\nkohtaan; toinen, että meidän hyväntahtoisuutemme ystäviämme kohtaan\ntulee vastata yhdenvertaisesti heidän meille osoittamaansa\nhyväntahtoisuutta, kolmas, että kuinka suureksi kukin arvostelee itse\nitsensä, niin suuressa arvossa pidettäköön hän ystäviensä puolelta.\n\n57. Näistä kolmesta mielipiteestä en minä, sanalla sanoen, kannata\nyhtäkään. Sillä tuo ensimmäinen ei ole oikea, että nim. kukin olkoon\nystäväänsä kohtaan sen mielinen, kuin hän on itseänsä kohtaan. Kuinka\npaljon todellakin teemme ystäviemme tähden, jota emme tekisi koskaan\nitsemme tähden! pyytää arvottomalta, rukoilla nöyrästi, toisinaan\nnuhdella katkerammasti jotakuta, ja ahdistaa kiivaammasti, jotka, kun\non kysymys meidän omista asioistamme, eivät ole oikein soveliaita,\nystävien asioissa ovat täysin soveltuvia. On myös useita asioita,\njoissa kunnon miehet luovuttavat ja sallivat luovuttaa paljon omista\neduistansa, että heidän ystävänsä ennemmin nauttisivat niistä, kuin he\nitse.\n\n58. Toinen mielipide on, joka määrittelee ystävyyden yhtäläisten\nkohteliaisuuden osoitusten ja mielialojen mukaan. Mutta sehän on\nystävyyden vaatimista liian tarkasti ja pikkumaisesti tilille, että\nsaatujen ja annettujen lasku olisi yhtä suuri. Rikkaampi ja runsaampi\non minun mielestäni oikea ystävyys, eikä näytä pitävän niin tarkkaa\ntiliä siitä, ettei enemmän antaisi, kuin on saanut. Eikä nimittäin\ntarvitse peljätä, että jotakin variseisi ulos tai että jotakin valuisi\nmaahan tai että jotakin enemmän, kuin on kohtuullista, kasattaisiin\nystävyyteen.\n\n59. Mutta tuo kolmas rajoitus on kaikkein huonoin, nim. että kuinka\nsuuressa arvossa kukin itse pitää itsensä, niin suuressa arvossa tulee\nystävien pitää häntä. Useinhan nim. on monissakin mieli liian\nalakuloinen tai toivo oman tilansa parantumisesta liiaksi vaipunut. Ei\nsiis sovi ystävän olla häntä kohtaan sellaisen, jollainen hän on\nitseänsä kohtaan, vaan paljoa enemmän tulee ahkeroita ja vaikuttaa,\nettä hän ystävänsä murtuneen mielen saisi virkistetyksi sekä herättäisi\nhänessä paremmat toiveet ja ajatukset. Niin ollen on toinen raja\ntodelliselle ystävyydelle määrättävä, kun ensin olen maininnut, mitä\nScipionilla oli tapana enin moittia. Hän ei sanonut saattavan löytyä\nmitään ystävyydelle vihamielisempää puhetta, kuin sen, joka oli sanonut\nniin olevan rakastettava, kuin jos joskus tulevaisuudessa vihaisi\nhäntä. Eikä sanonut tosiaankaan voivansa myöntyä siihen, että uskoisi\nsitä, niinkuin luullaan, Biaan lauselmaksi, sen, jota on pidetty yhtenä\nseitsemästä viisaasta, vaan jonkun halpamaisen joko kunnianhimoisen tai\nkaikkia omaksi mahtavuudekseen käyttävän mielipiteeksi. Sillä kuinka\nvoi joku olla sen ystävä, jonka vihamieheksi luulee voivansa muuttua.\nVieläpä siinä tapauksessa olisi välttämätöntä, haluta ja toivoa, että\nhänen ystävänsä mitä useimmin hairahtuisi, jotta tämä antaisi hänelle\nuseampia ikäänkuin kädensijoja tarttuakseen kiinni; päinvastoin olisi\ntaas välttämätöntä hänen tuntea ahdistusta, tuskaa ja kateutta\nystäviensä oikeista ja hyödyllisistä teoista.\n\n60. Jonka vuoksi tämä määräys, kenen hyvänsä se onkin, on omansa\nystävyyden hävittämiseksi. Ennemmin olisi ollut määrättävä, että\nkäyttäisimme ystävyysliittojen hankkimisessa sellaista valppautta,\nettemme koskaan alkaisi rakastaa sitä, jota voimme joskus vihata.\nVieläpä, jos olisimme olleet vähemmän onnellisia valitsemisessamme,\narveli Scipio olevan sitä mieluummin kärsittävä, kuin vihamielisyyksien\naikaa ajateltava.\n\n\n\n\n17 luku.\n\n\nMinä kuulen siis, että on käytettävä näitä rajoja, että ensinkin\nystävien tapojen tulee olla nuhteettomia ja sitte, että heidän\nvälillänsä on kaikkein asioiden, tuumien ja aikomusten yhteisyys ilman\nmitään poikkeusta, että jos jostakin sattumuksesta niin tapahtuisi,\nettä ystävien vähemmän oikeutettuja toivomuksia on autettava, jotka\nkoskevat joko heidän henkeänsä tai mainettansa, niin on poikettava\ntiestä, jollei siitä vaan seuraa suurin häpeällisyys; on nim. olemassa\nmääränsä, mihin asti ystävyydelle voidaan antaa vapautta. Ihminen ei\nsuinkaan saa olla välinpitämätön maineestaan, eikä sovi vähäpätöisenä\naseena asiain toimittamiseksi pitää kansalaistensa hyväntahtoisuutta;\nmutta sen hankkiminen imarteluilla ja liehakoitsemisella on\nhäpeällistä; hyvettä, jota seuraa rakkaus, ei suinkaan ole\nhalveksittava.\n\n62. Mutta usein -- sillä minä palaan Scipioniin, joka puhui jokaisessa\ntilaisuudessa ystävyydestä -- valitti hän, että ihmiset kaikissa muissa\nasioissa ovat huolellisempia: he voivat sanoa, kuinka monta vuohta ja\nlammasta kullakin on, mutta kuinka monta ystävää hänellä on, sitä ei\nvoi sanoa; ja noiden edellisten hankkimisessa ovat he huolellisia,\nystävien valitsemisessa sitävastoin välinpitämättömiä; eikä heillä ole\njonkinlaisia ikäänkuin merkkiä tai tunnustähtiä, joista voisivat\npäättää ne, ketkä ovat soveliaita ystävyyteen. On siis valittava hyviä,\nluotettavia ja vakavia ihmisiä, jonkalaisista on suuri puutos; ja\nvaikeaa on tosiaankin arvostella, jollei ole kokenut; mutta koettelemus\non tehtävä itse ystävyydessä. Siten käy ystävyys arvostelun edellä ja\nkumoaa kokemuksen mahdollisuuden.\n\n63. On siis viisaan asia, hillitä niinkuin vaunuja, siten myös hillitä\nhyväntahtoisuutensa vauhtia, että niinkuin koeteltuja hevosiakin, siten\nystävyyttä käyttäisimme hyväksemme jossakin määrässä ystäviemme\nluonteen tutkittuamme. Toiset huomataan useinkin, kun asia koskee\npientä rahasummaa, kuinka ovat epävakaisia, toiset taas, joita pieni\nraha-asia ei ole voinut liikuttaa, tunnetaan, kun on kysymys suuresta\nrahasummasta. Mutta jos on löytynyt joitakuita, jotka katsovat\nhalpamaiseksi pitää rahaa parempana, kuin ystävyyttä, niin mistä\nlöydämme niitä, jotka kunniapaikkoja, esivallan virkoja, sota- ja\nhallitustoimia sekä valtaa eivät aseta ystävyyden edelle, että kun\ntoiselta puolelta nämät ovat asetetut esille, toiselta puolelta\nystävyyden oikeus, eivät tahtoisi mieluummin noita edellisiä?\nIhmisluonto on heikko halveksiaksensa valtaa, ja vaikkapa sen ovatkin\nystävyyden laiminlyömisellä saavuttaneet, niin luulevat menettelynsä\njäävän huomaamattomuuteen, koska ystävyyttä eivät muka laiminlyöneet\nilman tärkeää syytä.\n\n64. Sentähden on vaikeinta löytää todellisia ystävyysliittoja niiden\njoukossa, joilla on kunniavirkoja ja julkisia toimia. Sillä mistä\nlöytää sellaisen, joka asettaa ystävänsä kunniaviran omansa edelle?\nMitä? jättääkseni nämät mainitsematta, kuinka raskaalta, kuinka\nvaikeilta näyttävät useillekin onnettomuuksien osallisuudet? Sellaista,\njotka niihin alentuvat, ei ole helppo löytää. Vaikka Ennius sanoo\noikein: \"Luotettava ystävä koetellaan epäluotettavissa asioissa\", niin\ntodistavat kuitenkin nämät kaksi seikkaa sangen useat syyllisiksi\nkevytmielisyyteen ja heikkouteen, joko jos he omissa myötäkäymisissänsä\nhalveksivat ystäviänsä tai näiden vastoinkäymisissä hylkäävät heidät.\n\n\n\n\n18 luku.\n\n\nJoka kumpaisessakin tapauksessa on osoittautunut lujalta, vakavalta ja\nhorjumattomalta ystävyydessä, hänet tulee meidän lukea hyvin\nharvinaiseen, ja vieläpä melkein jumalalliseen ihmislajiin kuuluvaksi.\n65. Mutta kestäväisyyden ja vakavuuden tuki, sen, jota me etsimme\nystävyydessä, on luotettavaisuus, sillä ei mikään ole kestävää, joka\non epäluotettavaa. Paitsi sitä on hyvä valita yksinkertainen,\nhyvänsävyinen ja yksimielinen, s.o. sellainen, jota samat asiat\nliikuttavat; joka kaikki koskee uskollisuuteen. Sillä muuttelevainen ja\nmutkikas mielenlaatu ei voi olla luotettava, eikä sekään, jota eivät\nsamat asiat liikuta eikä ole luonnostaan samanmielinen, saata olla joko\nuskollinen tai horjumaton. Lisättävä on siihen, ettei hän saa iloita\nsyytöksien tekemisestä tai uskoa, jos niitä on tehty; joka koskee\nsiihen, jota jo kauvan olen käsitellyt, nim. vakavuuteen. Ja niin\ntoteutuu se, mitä alussa sanoin, ettei ystävyyttä voi olla, paitsi\nhyvien ihmisten kesken. Sillä kunnon miehelle, jota myös saa sanoa\nviisaaksi, kuuluu velvollisuudeksi pitää mielessänsä nämä kaksi seikkaa\nystävyydessä: ensiksi, ettei saa olla mitään valheellista eikä\nteeskenneltyä, sillä avonaisesti vihaaminenkin on paremmin jalolle\nihmiselle sopivaa, kuin otsansa peitossa ajatuksensa salaaminen,\ntoiseksi, ettei ainoastansa jonkun tekemiä syytöksiä torju takaisin,\nvaan ettei itsekään ole epäluuloinen, ajatellen aina jossakin suhteessa\nolevansa ystävänsä puolelta loukattu. 66. Tähän lisäksi tulkoon\nherttaisuus puheessa ja käytöksissä, joka ei suinkaan ole vähäpätöinen\nystävyyden sulostus. Juroudella sitävastoin ja ankaruudella jokaisessa\nasiassa on kyllä silläkin kunnian-arvoisuutensa, mutta ystävyyden tulee\nolla lauhkeampi, vapaampi ja suloisempi sekä kaikkeen kohteliaisuuteen\nja sievätapaisuuteen taipuvaisempi.\n\n\n\n\n19 luku.\n\n\n67. Mutta tässä kohdassa nousee eräs vaikeanpuolinen kysymys: ovatko\nuudet, ystävyyttämme ansaitsevat, ystävät joskus asetettavat vanhojen\nedelle, niinkuin meillä on tapana pitää nuoria hevosia parempina, kuin\nvanhanpuoleisia. Ihmisarvoa alentava epäilys! sillä ei ystävyydessä\nsaa, niinkuin muissa asioissa, tulla kyllästyminen kysymykseen. Jota\nvanhempia ystävyyssuhteet ovat, sitä miellyttävämpiä, niinkuin vanhojen\nviinien, tulee niiden olla, ja totta on, mitä sananlaskussa lausutaan:\n\"Monta mittaa on suolaa yhdessä syötävä, ennenkuin ystävyyden palvelus\non tullut täytetyksi\".\n\n68. Jos taas uudet ystävyydet tarjoavat toivoa, että ikäänkuin\nmenestyvissä oraissa hedelmä osoittautuu, niin eivät ne todellakaan ole\nhyljättävät; mutta vanha tuttavuus on kuitenkin sille tulevalla\npaikallaan säilytettävä, sillä vanhuuden ja tottumuksen voima on sangen\nsuuri. Vieläpä mitä juuri hevoseen tulee, jota äsken mainitsin, jos ei\nmuutoin mikään estä, niin ei ole ketään, joka ei mieluummin käyttäisi\nsitä, johon on tottunut, kuin harjaantumatonta ja uutta. Eikä\nainoastaan tämän suhteen, joka on eläin, vaan niihinkin katsoen, jotka\novat elottomia, on tottumuksella suuri voima; koska meitä ilahuttavat\nitse paikatkin, yksin vuorisetkin ja metsäiset, joissa olemme kauvemmin\noleskelleet.\n\n69. Mutta tärkeintä on ystävyydessä olla yhdenvertainen alhaisempansa\nkanssa. Usein nim. on eräitä jaloja etevyyksiä, jollainen oli Scipionin\nmeidän niin sanoakseni laumassamme. Ei koskaan asettanut hän itseänsä\nPhiluksen, ei koskaan Rupiliuksen, ei koskaan Mummiuksen, ei koskaan\nalhaisemman säätyisien ystäviensä edelle. Qvintus Maximus veljeänsä,\nyleensä erinomaista miestä, joka kuitenkaan ei suinkaan ollut ensinkään\nhänen kaltaisensa, kunnioitti hän, koska tämä oli vanhempi, ikäänkuin\nylhäisempäänsä, ja halusi, että kaikki hänen omaisensa voisivat olla\nhänen kauttansa yhä enemmän kunnioitettuja.\n\n70. Ja tätä tulee kaikkien tehdä ja noudattaa, että jos ovat saaneet\nhyveen, neron tai varallisuuden etevyyden, jakaisivat niitä omaistensa\nkesken ja antaisivat saada osaa läheistensä niistä, että jos ovat\nsyntyneet alhaisista vanhemmista, jos heillä on joko sielunlahjojensa\ntai onnensa puolesta heikompia sukulaisia, parantaisivat niiden tilaa\nja olisivat heille kunniaksi ja arvollisuudeksi. Niinkuin sadussa ne,\njotka jonkun aikaa sukuperänsä ja säätynsä tuntemattomuuden tähden ovat\nolleet palveluksessa, kun ovat tulleet tunnetuiksi ja huomatut olevan\njoko jumalien tai kuningasten jälkeläisiä, säilyttävät kuitenkin\nrakkautensa paimenia kohtaan, joita useat vuodet ovat luulleet\nisiksensä. Tämän tulee varmaankin tapahtua vielä paljoa enemmän, kun\nasia koskee oikeita ja varmoja vanhempia. Sillä suurin neron ja hyveen\nsekä kaiken etevyyden hedelmä saadaan silloin, kun se käytetään\nläheisimpänsä eduksi.\n\n\n\n\n20 luku.\n\n\n71. Niinkuin siis niiden, jotka ovat ystävyys- ja sukulaisuus-suhteessa\nylhäisempiä, tulee asettua alhaisempiensa tasalle, samoin ei sovi\nalhaisempien pahoittaa mieltänsä sen vuoksi, että heidän omaisensa ovat\njoko luonnonlahjojensa tai onnensa tai arvollisuutensa puolesta heitä\netevämpiä. Mutta sangen useatkin näistä joko valittavat aina jotakin\ntai vieläpä sättivätkin, ja sitä enemmän, jos luulevat itsellään\nolevan jotakin, jonka voivat sanoa tapahtuneen heidän avullansa ja\nystävällisellä toimellansa sekä omalla ponnistuksellansa. Todellakin\nvihattava ihmisten laji, jotka sättien kertovat avun osoituksiansa,\nvaikka niitä tulisi sen muistella, jota kohtaan ne ovat osoitetut, eikä\nsen kertoa, joka ne on osoittanut. Samoin kuin siis niiden, jotka ovat\nylhäisempiä, tulee alentua ystävyydessä, tulee heidän myös tavallaan\nkohottaa alempiansa. Sillä sellaisia ihmisiä on olemassa, jotka tekevät\nystävyydet tukaliksi, kun he luulevat itseänsä halveksittavan, joka\nmelkein ei tapahdu paitsi niille, jotka myös arvelevat itsensä\nhalveksittaviksi; ne ovat siitä luulosta eivät ainoastaan sanoilla,\nvaan myös itse työllä vapautettavat.\n\n73. Mutta kullekin on jaettava niin paljo, kuin ensinkin itse voit\ntoimittaa; sitte myös, kuinka paljon se, jota rakastat ja autat, voi\nkantaa. Sillä ethän sinä, vaikkapa olisit kuinkakin etevä, voi saattaa\nkaikkia omaisiasi korkeimpiin kunniavirkoihin, niinkuin Scipio voi\nPublius Rupiliuksen toimittaa consuliksi, mutta hänen veljeänsä\nLuciusta ei voinut. Mutta vaikka voisitkin valmistaa toiselle mitä\ntahansa, niin on kuitenkin katsottava, mitä hän voi kantaa.\n\n74. Yleisesti ovat ystävyysliitot arvosteltavat sitte, kun ymmärrys ja\nikä on jo vakautunut ja vahvistunut, eikä, jos jotkut nuoruudessaan\novat harrastaneet metsästämistä tai pallon heittoa, ole otaksuttava,\nettä ne ovat hänen läheiset ystävänsä, joita silloin saman harrastuksen\nelähyttäminä he rakastivat. Sillä tavallahan nim. lastenhoitajat\nja -saattajat vanhuuden oikeudella voisivat vaatia enimmän\nhyväntahtoisuutta; -- niitä ei kyllä sovi unhoittaa, mutta eräällä\ntoisella tavalla tulee heitä kunnioittaa. -- Muutoin eivät\nystävyyssuhteet voi kestää järkähtämättöminä. Erilaiset tavat nim.\ntuovat mukanaan erikaltaisia harrastuksia, joiden erinkaltaisuus purkaa\nystävyysliitot; eikä siihen, minkä tähden hyvät ihmiset eivät saata\nolla jumalattomien, eivätkä jumalattomat hyvien kanssa ystäviä, ole\nolemassa mitään muuta syytä, paitsi koska heidän välillänsä on niin\nsuuri, kuin ikänä saattaa olla, tapojen ja harrastusten eroitus.\n\n75. Täydellä syyllä voidaankin antaa ystävyysliittojen suhteen se\nneuvo, ettei jonkinlaisella hillitsemättömällä hyväntahtoisuudella,\njota usein tapahtuu, estettäisi ystävien tärkeitä etuja. Sillä ei,\nkääntyäkseni satujen piiriin, Neoptolemos olisi voinut valloittaa\nTrojaa, jos olisi Lykomedesta, jonka luona oli kasvatettu, tahtonut\nkuulla, kuu tämä useilla kyynelillä esti hänen matkaansa; ja usein\nsattuu tärkeitä asioita, että on erottava ystävistä, ja joka tahtoo\nestää niistä, koska ei voi helposti kestää kaipausta, se on heikko ja\nherkkä luonnostaan ja juuri sen tähden liian vähän oikeutta noudattava\nystävyydessä.\n\n76. Ja sen vuoksi on jokaisessa asiassa mietittävä, mitä vaaditaan\nystävältä ja mitä sallitaan itseltänsä heidän saavan aikaan.\n\n\n\n\n21 luku.\n\n\nOn myös jonkinlainen vahinko ystävyysliittojen lakkauttamisessa\nvälttämätön: sillä jo viisasten likeisistä tuttavuuksista laskeutuu\npuheeni tavallisiin ystävyyssuhteisin. Ystävien viat putkahtavat usein\nesille, milloin itse ystäviä, milloin muita vastaan tehdyt, joiden\nhäpeä kuitenkin tulvehtii ystäviin. Sellaiset ystävyysliitot ovat siis\nseurustelun hellittämisellä pois huuhdottavat, ja -- niinkuin kuulin\nCatonin sanovan -- ratkottavat enemmän, kuin toisistaan revittävät;\njollei joku erittäin sietämätön vääryys ole leimahtanut ilmi, niin\nettei ole oikein eikä kunniallista, eikä voi olla mahdollista muutoin,\nkuin että oitis vieraantumisen ja eroamisen täytyy tapahtua.\n\n77. Mutta jos taas joku tapojen ja harrastusten muutos -- niinkuin käy\ntavallisesti -- tapahtuu tai valtion puolueissa on tullut erimielisyys;\nsillä minä en puhu enää, niinkuin vähää ennen sanoin, viisasten, vaan\ntavallisista ystävyysliitoista, niin on varottava, ettei näyttäisi\nsiltä, kuin eivät ainoastaan ystävyysliitot olisi lakkautetut, vaan\nvihamielisyydetkin alkaneet. Sillä ei mikään ole häpeällisempää, kuin\nkäydä sotaa sitä vastaan, jonka kanssa on tutun-omaisesti elänyt.\nQvintus Pompejuksen ystävyydestä oli minun tähteni eronnut, niinkuin\ntiedätte, Scipio; erimielisyyden tähden taas, joka vallitsi valtiossa,\nvieraantui hän virkaveljestämme Metelluksesta, kumpaisenkin teki hän\nvakavasti; arvokkaisuudella ja ilman katkeraa mielen loukkausta.\n\n78. Jonkatähden ensimmäiseksi tulee ahkeroita, ettei tule mitään\nhajaannuksia ystävien kesken; mutta jos jotakin sellaista on\ntapahtunut, niin on huolehdittava, että ystävyysliitot näyttäisivät\npikemmin sammuneilta, kuin tukahutetuilta. Mutta vältettävä on,\netteivät ystävyydet käänny raskaiksi vihamielisyyksiksi, joista torat,\nherjaukset ja loukkaukset syntyvät. Joita kuitenkin, jos ovat\nsiedettäviä, on kärsittävä ja se kunnia jaettava vanhalle ystävyydelle,\nettä syy tulee sen osaksi, joka tekee vääryyttä, eikä sille, joka\nkärsii siitä.\n\nKaikkia näitä vikoja ja ikävyyksiä vastaan on yksi ainoa välttämis- ja\nvarovaisuuskeino se, ettei aleta liian nopeasti rakastamaan eikä\nansaitsemattomia henkilöitä.\n\n79. Ystävyyttä ansaitsevia taas ovat ne, joissa itsissään on perustus,\nminkä tähden heitä rakastetaan. Harvinainen laji! Ja todellakin kaikki,\nmikä on erinomaista, on harvinaista, eikä mitään ole vaikeampi löytää,\nkuin sitä, mikä lajissaan on kaikin puolin täydellistä. Mutta sangen\nuseita on, jotka eivät inhimillisissä asioissa tunnusta mitään hyväksi,\npaitsi mikä on voittoa tuottavaa, ja rakastavat ystäviänsä -- ikäänkuin\neläimiä -- niitä enimmän, joista toivovat saavansa suurimman hyödyn.\n\n80. Niin ollen puuttuu heiltä tuota kauneinta ja luonnollisinta\nystävyyttä, jota itse kauttansa ja itsensä tähden halutaan, eikä heillä\nole itsellään esikuvaa itsestänsä, tunteaksensa, millainen ja kuinka\nsuuri tämä ystävyyden voima on. Sillä jokainen rakastaa itse itseänsä,\nei, että saisi itse itsestään jotakin rakkautensa palkkaa, vaan koska\njokainen on itselleen itsensä tähden rakas. Mutta jollei tätä samaa\nsoviteta ystävyyteen, niin ei todellista ystävää löydetä koskaan; sillä\nse on ikäänkuin toinen \"minämme\".\n\n81. Tämä jos osoittautuu luontokappaleissa, lentävissä, uivissa,\nmaa-elävissä, kesyissä ja peto-eläimissä, nim. ensiksikin, että ne\nrakastavat itsiänsä -- sillä se syntyy yhtaikaa jokaisen kanssa, jossa\nhenki on -- toiseksi, että ne etsivät ja haluavat kaltaisiansa, joihin\nliittyisivät ja sen tekevät ne sellaisella kaipauksella ja tunteella,\njoka on ihmisellisen rakkauden kaltainen, kuinka paljoa enemmin\ntapahtuu se luonnon puolesta ihmisessä, joka sekä rakastaa itse\nitseänsä että etsii toista, jonka sielun hän yhdistää oman sielunsa\nkanssa niin, että se vaikuttaa kahdesta miltei yhden.\n\n\n\n\n22 luku.\n\n\n82. Mutta sangen useat tahtovat nurinkurisesti, etten sanoisi\nhäpeämättömästi, omata sellaisen ystävän, jollaisia eivät voi itse\nolla, ja mitä he eivät tarjoa ystävillensä, niitä kaipaavat heiltä.\nSillä asianmukaista olisi ensin olla hyvä mies, sitte etsiä toista\nitsensä kaltaista. Sellaisissa tuo, ystävyyden kestäväisyys, josta me\njo aikaa sitte puhuimme, voi vahvistua, kun ihmiset hyväntahtoisuudella\nyhdistettyinä ensin hillitsevät himojansa, niitä, joita muut\npalvelevat, sitte iloitsevat kohtuullisuudesta ja oikeudesta, ja toinen\ntoisen puolesta ottaa kaikkia toimittaaksensa eikä toinen vaadi\ntoiseltansa koskaan mitään paitsi kunniallista ja oikeaa, eivätkä\nainoastansa palvele ja rakasta keskenänsä toisiansa, vaan myös\nosoittavat toisillensa kainoa kunnioitusta. Sillä se hävittää\nystävyyden suurimman kaunistuksen, joka hävittää siitä häveliään\nkunnioituksen.\n\n83. Niin muodoin vallitsee niissä turmiollinen erhetys, jotka luulevat,\nettä ystävyydessä on avoin vapaus kaikkiin himoihin ja rikoksiin.\nYstävyys on luonnon puolesta annettu hyveiden avustajaksi, eikä\npaheisin saattajaksi, että, koska hyve seuravajaisena ei voi saapua\nelämän korkeimpaan tarkoitukseen, se yhdistyneenä ja liittoutuneena\ntoisen kanssa sen saavuttaisi. Mutta jos joidenkin kesken joko on\nsellainen liitto tai on ollut tai tulee olemaan, niin on niiden\nkeskenäinen seurasaatto luonnon korkeimpaan hyvään pidettävä\nparhaimpana ja onnellisimpana.\n\n84. Tämä on, sanon minä, liittolaisuus, johon sisältyy kaikki, mitä\nihmiset pitävät harrastusta ansaitsevina, kunniallisuus, hyvä maine,\nsielun levollisuus ja iloisuus, niin että, kun nämät ovat saapuvilla,\nniin sekä elämä on onnellinen että ilman niitä ei voi olla semmoinen.\nMutta kun tämä on parasta ja korkeinta, niin täytyy meidän, jos\ntahdomme saavuttaa sitä, harrastaa hyvettä, koska ilman sitä emme voi\nsaavuttaa ystävyyttä emmekä mitään toivottavaa asiata; mutta jotka\nhyveen laiminlyötyänsä luulevat olevan itsellään ystäviä, huomaavat\nsilloin vihdoinkin erehtyneensä, kun joku raskas kotitalo pakoittaa\nheidän ottamaan oppia kokemukselta.\n\n85. Jonkatähden -- sillä sitä on useammin sanottava -- on soveliasta\nalkaa rakastamaan sitte vasta, kun on tehnyt arvostelunsa, eikä tehdä\narvosteluansa vasta, kun on alkanut rakastamaan. Mutta me sekä\nyleisesti saamme monissa tapauksissa huolimattomuutemme tähden kärsiä,\nettä enimmän mitä tulee ystävien valintaan ja seurusteluun heidän\nkanssansa: sillä me käytämme takaperoisia periaatteita ja toimitamme\ntoimitettuja, jota vanha sananlasku kieltää meitä tekemästä. Sillä kun\nolemme ystävyytyneet kaikin puolin joko pitkällisen kanssakäymisen tai\nosoitettujen avuntekojen tähden, katkaisemme me kesken kulkua\nystävyysliitot jonkun kolauksen saatuamme.\n\n\n\n\n23 luku.\n\n\n86. Mutta sitä enemmän ansaitseekin moittimista niin suuri,\nvälttämättömimmässä asiassa osoittuva, huolettomuus. Sillä ystävyys on\ninhimillisten asiain joukossa ainoa, jonka hyödystä kaikki ovat\nyksimielisiä, vaikkapa halveksivat useat itse hyvettä ja sanovat sen\nolevan tavallaan kerskailua ja teeskentelyä. Useat pitävät halpana\nrikkautta, joita, vähään kun ovat tyytyväisiä, ilahuttaa yksinkertainen\nravinto ja vaatetus; mutta kunnianvirat, joiden halusta eräät hehkuvat,\nkuinka monet halveksivat niitä niin, etteivät pidä mitään\nmitättömämpänä, ei mitään vähäpätöisempänä! ja samoin on muiden\nasioiden suhteen, jotka muutamista näyttävät ihmeteltäviltä, on sangen\nuseita, jotka eivät pidä niitä minkään arvoisina, mutta ystävyydestä\nkaikki viimeiseen asti ajattelevat samaa, sekä ne, jotka ovat\nantautuneet valtion toimiin että ne, joita huvittavat tieteiden\ntutkiminen ja oppi, ja ne, jotka levollisina hoitavat omia toimiansa,\nvihdoin nekin, jotka ovat kokonaan antautuneet aistillisiin\nnautintoihin, ettei nim. ilman ystävyyttä elämä ole minkään arvoinen,\njos vaan tahtovat elää jossakin suhteessa jalon ihmisen tavalla.\n\n87. Ystävyys, näette, käy ihmeellisellä tavalla kaikkien elämän\nlajien lävitse eikä salli, että mikään vietettävän ijän suhde\nolisi hänestä itsestään osaton. Vieläpä, jos joku on niin raaka- ja\nkauhea-luontoinen, että hän pakenee ja vihaa ihmisten kohtaamista,\njollaisen olemme kuulleet erään Timonin olleen Athenassa, niin ei hän\nkuitenkaan voisi sietää, ettei olisi itsellään jotakuta, jonka seurassa\nvoisi syytää katkeruutensa myrkkyä. Ja tähän päätökseen saattaisi tulla\nparhain, jos jotakin sellaista voisi sattua, että joku jumala\nottaisi meidät pois tästä ihmisten joukosta ja asettaisi johonkin\nyksinäisyyteen ja siellä tarjoten runsaasti ja yltäkylläisesti kaikkia,\nmitä ihmisluonto kaipaa, ottaisi kokonaan pois ihmisen näkemisen\ntilaisuuden. Kuka olisi niin tunteeton, joka voisi kestää sellaista\nelämää ja jolta ei yksinäisyys ottaisi pois kaikkien huvitusten\nnautintoa.\n\n88. Tosi on siis tuo lauselma, jonka olen kuullut meidän ukkojemme\nkertovan, kuulleensa toisilta vanhuksilta, Tarentilaisen Archytaan\nnim., niinkuin luulen, tavallisesti sanoneen: \"Jos joku astuisi ylös\ntaivaasen ja katselisi maailmanrakennuksen luontoa ja tähtien\nkauneutta, niin suloton olisi hänelle sen ihmettely. Mutta se olisi\nhänelle ihanin, jos hänellä olisi joku, kenelle siitä saisi kertoa\".\nLuonto siis ei rakasta mitään yksinäisyyttä, ja nojautuu aina johonkin\nikäänkuin käsitukeen, joka on sitä mieluisempaa, jota parempi ystävä\non.\n\n\n\n\n24 luku.\n\n\nVaikka siis juuri sama luonto niin monilla merkillä selittää, mitä se\ntahtoo, haluaa ja kaipaa, niin me olemme omituisella tavalla kuitenkin\nkuuroja emmekä kuule sitä, mihin luonto meitä kehoittaa. Sillä\nystävyyden käytäntö on erilainen ja monipuolinen, ja monta epäluulojen\nja loukkauksien syytä tarjoutuu, joita viisaan velvollisuus on milloin\nvälttää, milloin raivata pois, milloin kärsiä. Erittäin on yksi\nloukkaus, joka on poistettava, jotta sekä hyödyllisyys että\nluotettavaisuus säilyisi ystävyydessä; sillä ystäviä on usein sekä\nmuistutettava että nuhdeltava, ja nämät ovat otettavat vastaan\nystävällisesti, kun ne tulevat hyväntahtoisuudesta.\n\n89. Mutta kuitenkin, en tiedä, mistä se tulee, on totta, mitä minun\nlikeinen tuttavani sanoo Andriassa: \"Mielennoude ystäviä, totuus vihaa\nsynnyttää\". Hankala totuus, jos siitä todellakin syntyy vihaa, joka on\nmyrkkyä ystävyydelle, mutta paljoa hankalampi on mielennoude, koska se,\nvikoja hemmoittelevana sallii ystävän syöksyä suinpäin turmioon. Suurin\nsitävastoin on vika siinä, joka sekä halveksii totuutta että\nmielennouteen tähden viehättyy petokseen. Kaikessa tässä on siis\nkäytettävä järkeä ja huolellisuutta, ensinkin, että muistutus tapahtuu\nilman katkeruutta; toiseksi, että nuhteleminen annetaan ilman\nherjausta. Mielennouteessa taasen (koska Terentialaista puheentapaa\nmielelläni käytän) osoittukoon kohteliaisuus, imartelu, paheiden\nauttaja, karkoitettakoon kauvas; joka ei ainoastaan ole ystävälle, vaan\nei edes vapaalle ihmisellekään soveliasta; sillä erilailla eletään\nhirmuvaltiaan, erilailla ystävän kanssa. 90. Jonka korvat sitävastoin\novat totuudelta niin suljetut, ettei hän voi kuulla ystävältään\ntotuutta, sen pelastuksesta on syytä olla epätoivossa. Älykäs on nim.\ntuo Catonin lause, niinkuin useat muutkin: \"Paremman kiitoksen\nansaitsevat muutamiin asioihin katsoen katkerat vihamiehet, kuin ne\nystävät, jotka näyttävät suloisilta; edelliset usein, jälkimmäiset\neivät koskaan sano totuutta\". Ja varsinkin se on mieletöntä, että ne,\njoita muistutetaan, eivät ota sitä pahaksi, jota heidän pitäisi\npaheksuman, mutta siitä kyllä suuttuvat, mistä ei pitäisi suuttuman.\nSillä heitä ei huolestuta se, että ovat rikkoneet, mutta ottavat\npahaksi, että heitä nuhdellaan; jonka tulisi olla päinvastoin:\nrikoksesta surra, oikaisusta iloita.\n\n\n\n\n25 luku.\n\n\n91. Niinkuin siis muistuttaminen samoinkuin muistutuksen\nvastaanottaminen, ja edellisen tekeminen ujostelematta, ei tylysti,\njälkimmäisen vastaanottaminen kärsivällisesti, ei vastahakoisesti, on\ntodellisen ystävyyden ominaista, niin täytyy olettaa, ettei\nystävyydelle ole mitään suurempaa ruttoa, kuin liehakoitseminen,\nimartelu ja mielinkielisyys; sillä vaikka kuinka useilla nimillä on\nmerkittävä tämä, sellaisten kevytmielisten ja petollisten ihmisten\nvika, jotka puhuvat kaikkia mielen, eivätkä koskaan totuuden mukaan.\n\n92. Mutta sekä yleisesti kaikissa asioissa teeskentely taas on\nmoitittavaa, sillä se hävittää arvostelukyvyn ja väärentää sen, että\netenkin sotii se suurimmassa määrässä ystävyyttä vastaan, kun se tekee\ntyhjäksi totuuden, jonka puuttuessa ystävyyden nimellä ei voi olla\nmitään arvoa. Sillä kun ystävyyden voima on siinä, että ikäänkuin yksi\nsielu tulee useammista, niin kuinka se saattaisi tapahtua, jos ei edes\nitse kussakin ole sielu aina yksi ja sama, vaan vaihetteleva,\nmuutteenalainen ja monenlaatuinen.\n\n93. Mitä nim. voi olla niin häälyvää ja harhailevaa, kuin sen mieli,\njoka kääntyy toisen ei ainoastaan ajatuksen ja tahdon, vaan vieläpä\nkasvonpiirteiden ja viittauksenkin mukaan? \"Jos ken sanoo: Ei! minä\nsanon: Ei!; jos sanoo: Jaa! sanon minä: Jaa! Lyhyesti, minäpä olen\nkäskenyt itseäni myöntymään kaikkeen\", niinkuin sanoo sama Terentius,\nmutta Gnathonin näytelmän osassa, jonkalaisten kanssa seurustelu\ntodistaa kokonaan kevytmielisyyttä. 94. Kun sitävastoin monet\nGnathonien kaltaiset ovat asemansa, varallisuutensa ja maineensa\npuolesta ylhäisempiä, niin on niiden mielinkielisyys tukala, kun heidän\nturhamaisuuteensa on tullut lisäksi ulkonainen arvollisuus.\n\n95. Liehakoitseva ystävä voidaan eroittaa ja tuntea todellisesta\nhuolellisuutta käyttäen samoin, kuin kaikki värillä kaunisteltu ja\nteeskennelty väärentämättömästä ja oikeasta. Kansankokous, joka on\nkokoonpantu kokemattomimmista, tietää tavallisesti kuitenkin\narvostella, mikä on ero kansansuosiota tavoittelevan, se on\nmielittelevän ja kevytmielisen kansalaisen, ja lujaluontoisen, vakavan\nja arvokkaan välillä.\n\n96. Millä imarruksilla Cajus Papirius äskettäin mairitteli\nkansankokouksen korvia, kun hän teki lakiehdoituksen kansantribunin\nuudestaan valitsemisesta. Minä olin ehdoitusta vastaan, mutta en mitään\nitsestäni, minä puhun mieluummin Scipionista. Kuinka suuri,\nkuolemattomat jumalat, oli hänessä kunnianarvoisuus, kuinka suuri\npuheessa juhlallisuus! niin että hänet helposti voi pitää Roman kansan\njohtajana, eikä sen seuralaisena. Mutta olithan sinä saapuvilla ja\nhänen puheensa on kaikilla käsissä. Siis tuli kansaa suosiva laki\nkansan äänestyksellä hyljätyksi. Ja palatakseni itseeni, te muistatte\nQvintus Maximuksen, Scipionin veljen, ja Lucius Mancinuksen ollessa\nconsuleina, kuinka Cajus Licinius Crassuksen laki pappisvirasta näytti\nkansaa suosivalta! Sillä virkakuntien täyte-vaali yritettiin siirtää\nkansan suosionosoituksen varaan, ja hän ensimmäisenä alkoi toriin päin\nkääntyneenä puhua kansalle. Kuitenkin voitti kuolemattomien jumalain\nkunnioitus, minun esityksestäni, helposti hänen mielittelevän puheensa.\nSe tapahtui minun praetorina ollessani viisi vuotta ennen, kuin minä\ntulin consuliksi. Sen vuoksi tuli tuo juttu enemmän asian, kuin\nvirkamahdin vaikutuksella puolustetuksi.\n\n\n\n\n26 luku.\n\n\n97. Mutta jos yleisellä näyttämöllä, tarkoitan kansankokousta, jossa\nmuodostetuilla ja kaavailluilla on enin tilaisuutta, totuus kuitenkin\nosoittaa voimansa, jos se vaan tehdään tunnetuksi ja asetetaan oikeaan\nvaloonsa, mitä sitte tulisi tapahtua ystävyydessä; joka kokonaan\nriippuu totuudesta? Ja jottei tässä, kuten sanotaan, nähdä avonaista\nsydäntä ja avonaista osoiteta, niin ei ole mikään luotettavaa, ei\nmikään taattua, eipä edes rakkauskaan tai vastarakkaus, kun ei tiedä\nsitä, kuinka todellista se on. Vaikka tuo mielinkielisyys, kuinka\nturmiollista se onkin, ei kuitenkaan voi vahingoittaa ketään, paitsi\nsitä, joka sen vastaanottaa ja iloitsee siitä. Niinpä tapahtuu, että se\navaa enimmästi korvansa imartelijoille, joka itse imartelee ja\nihastelee itseänsä.\n\n98. Yleisesti on hyve itseänsä rakastava, sillä se tuntee parhain itse\nitsensä ja tietää, ja kuinka hän on rakastettava. Mutta minä en puhu\nnyt hyveestä, vaan hyveen luuloittelusta. Sillä itse hyveettä useat\neivät niin tahdo olla, kuin haluavat näyttää olevansa, varustettuja.\nNäitä ilahuttaa imartelu; kun näille pidetään heidän oman toivonsa\nmukainen puhe, niin luulevat he tuon turhan esitelmän olevan heidän\nansioittensa todistuksen. Se ei siis ole mitään ystävyyttä, kun toinen\nei tahdo kuulla totuutta, toinen on valmis valhettelemaan. Eikä tuo\nkärkkyvieraiden imartelu huvinäytelmissä olisi meistä sukkelaa,\njolleivät ne olisi kerskuvia sotamiehiä. \"Suuretko kiitokset sanoi\nThais minulle todellakin?\" Olisi riittänyt vastata \"Suuret\"; hän sanoi:\n\"Hirveän suuret\". Liehakoitsija suurentaa aina sen, mitä se, jonka\nmieliksi puhutaan, tahtoo olla suurta.\n\n99. Sentähden vaikka tuo imarteleva turhamaisuus vaikuttaa ainoastaan\nniihin, jotka itse sitä houkuttelevat puoleensa ja kutsuvat, kuitenkin\non vakavampiakin ja lujempia huomautettava olemaan varuillansa,\netteivät tule viekkaalla imartelulla kiedotuiksi. Avonaisesti nim.\nnäkee liehakoitsevan hyvin jokainen, paitse se, joka on aivan älytön,\nmutta ettei tuo viekas ja salainen pääsisi hiipimään, on huolellisesti\nvarottava. Sillä sellaista ei aivan helposti tunneta, varsinkin kun hän\nvastustamattakin usein liehakoitsee ja teeskennellen riitelevänsä\nimartelee, ja lopuksi antautuu sekä myöntää olevansa voitettu, että se,\njoka on petetty, näyttäisi enemmän ymmärtäneen. Mutta mikä taas on\nhäpeällisempää, kuin olla pilkan esineenä. Ja ettei se tapahtuisi, on\nvältettävä, niinkuin on \"Perinnönsaaja\"-kappaleessa: \"Tänään sinä minua\nenemmän, kuin kaikkia tyhmiä pilanäytelmän ukkoja, pyörität kai ja\nvedät nenästä oikein oivalailla\". 100. Onhan jo huvinäytelmissäkin\ntämä varomattomien ja herkkäuskoisten ukkojen osa kovin hullunkurinen.\nMutta en tiedä, miten täydellisten, s.o. viisasten miesten\nystävyyssuhteista -- tarkoitan sellaista viisautta, joka voi tulla\nkysymykseen ihmisten kesken -- puheeni on vierinyt kevytmielisiin\nystävyysliittoihin. Jonkatähden tahdomme palata noihin ensimmäisiin\nperustelmiini ja saattaa juuri ne vihdoinkin päätökseen.\n\n\n\n\n27 luku.\n\n\nHyve, hyve, sanon minä, Cajus Fannius ja sinä Qvintus Mucius, sekä\nyhdistää ystävyysliitot että kannattaa ne: sillä siinä on asiain\nsopusointuisuus, siinä lujuus, siinä vakavuus. Ja kun tämä on tullut\nnäkyviin ja osoittanut valonsa ja saman huomannut ja oppinut tuntemaan\ntoisessa, niin lähestyy se ja ottaa vuorostaan vastaan sitä, mitä on\ntoisessa; josta niiden kesken olkoon rakkaus (= amor) eli ystävyys\n(= amicitia) syttyy ilmituleen. Molemmat nim. tarkoittavat samaa, mutta\nrakastaa on sama, kuin valita juuri sen, jota tahtoo rakastaa, ilman\nminkään puutteellisuuden vaikutuksesta ja hyötyä etsimättä, joka\nkuitenkin puhkeaa taimelle ystävyydestä, vaikkapa sitä oletkin vähemmän\ntavoitellut.\n\n101. Tämän hyväntahtoisuuden valtaamina rakastimme me nuorukaisina\nnoita vanhuksia, Lucius Paulusta, Marcus Catonia, Cajus Gallusta,\nPublius Nasicaa, Tiberius Gracchusta, Scipionimme appiukkoa; tämä näkyy\nvielä enemmän yhdenikäisten kesken, esim. minun ja Scipionin, Lucius\nFuriuksen, Publius Rupiliuksen ja Spurius Mummiuksen välillä. Me\nvanhukset taas vuorostamme tunnemme mielihyvää nuorukaisten\nkunnioittavasta rakkaudesta, niinkuin esim. teidänkin, ja Qvintus\nTuberonin osoittamasta; minä puolestani iloitsen myös suuresti\nnuorukaisen Publius Rutiliuksen ja Aulus Berginiuksen likeisestä\ntuttavuudesta. Ja koska meidän elämämme ja luontomme tarkoitus on niin\njärjestetty, että toinen elin-aika meille alkaa, niin on todellakin\nerittäin suotavaa, että samanikäisten keralla, joiden kanssa on\nikäänkuin kilpakentälle laskettu, niiden samojen kanssa voisi\nkilparadan päätöpatsaan luo, niinkuin sanotaan, saapua.\n\n102. Mutta kun inhimilliset asiat ovat katoovaisia ja lakastuvia, niin\non meidän aina hankittava joitakuita, joita rakastaisimme ja jotka\nmeitä rakastaisivat; sillä rakkauden ja hyväntahtoisuuden poistettua\nkatoaa kaikki elämän suloisuus. Minulle todellakin Scipio, vaikka hän\non temmattu pois äkisti, elää kuitenkin ja on aina elävä, sillä minä\nrakastin sen miehen hyvettä, joka ei ole sammunut. Eikä hän ainoastaan\nole minun silmieni edessä, joka sain aina olla sen kanssa yhteydessä,\nvaan myös jälkeentuleville on se oleva kuuluisa ja mainio. Ei kukaan\nole koskaan hengessänsä tai toiveissaan ottava tehtäväksensä mitään\nsuurempaa asiata, ilman ettei hän luule olevan hänen muistonsa ja\nkuvansa asetettava eteensä.\n\n103. Minulla todettakaan ei ole kaikista niistä asioista, joita minulle\njoko onni tai luonto on jakanut, mitään, jota voisin verrata Scipionin\nystävyyteen. Siinä oli minulla yhtäpitäväisyys yleisissä asioissa,\nsiinä neuvoa yksityisissä asioissa, siinä virkistys, täynnä hauskuutta.\nKoskaan en minä loukannut häntä pienimmässäkään kohdassa, sen verran,\nkuin itse voin huomata; en kuullut häneltä itse mitään, jota en olisi\ntahtonut: yksi sama oli kotomme, sama elanto ja vieläpä yhteinen; eikä\nainoastaan sotapalvelus, vaan matkatkin ja maa-elämä yhteiset. 104.\nSillä mitä minun tarvitsee sanoakaan meidän harrastuksistamme tutkia ja\noppia aina jotakin, joissa me siirtyneinä pois kansan silmistä\nkulutimme kaiken aikamme? Mutta näiden asioiden muisteleminen ja muisto\njos olisi hävinnyt yhdessä hänen kanssansa, niin en minä millään\nmuodolla voisi kestää erittäin ystävyyntyneen ja rakastavan miehen\nkaipausta. Mutta ne eivät ole haihtuneet, vaan pikemmin elpyvät ja\nvaurastuvat minun ajattelemisestani ja muistannastani; ja jos ne\nminulta kokonaan riistettäisiinkin, niin tuottaisi kuitenkin tämä minun\nikäni minulle suuren lohdutuksen. Sillä minä en saata enää liian kauvan\nolla tässä kaipauksessa; mutta kaikkien, mitkä ovat lyhyt-aikaisia,\ntulee olla kärsittäviä, vaikkapa olisivat suuriakin.\n\nTämä minulla oli ystävyydestä sanottavaa. Mutta teitä kehoitan minä,\nettä hyveen, jota paitsi ystävyyttä ei voi olla olemassa, niin\nsuuri-arvoisena, ettei, tätä lukuun ottamatta, ole mitään\noivallisempaa, kuin ystävyys.\n\n\n\n\nSelityksiä.\n\n\n1. _Auguri_, latinaksi augur, uris (vanhempi muoto myös auger),\nenteiden selittäjä, ennustaja; augurien arvossa pidetyn pappiskunnan\njäsen. Vert. Ciceronin \"amplissimi sacerdotii collegium\".\n\n_Pontifex_, lat. pontifex, ficis = Romalainen ylimmäinen pappi, joka\nvalvoen piti huolta jumalanpalveluksesta ja papistosta. Heidän\nesimiehensä on pontifex maximus. Sen arvo oli suuri ja vaikutus lavea.\n\n2. _Tribuni_, lat. tribunus, i (nimitys johtuu sanasta tribus = kolmas\nosa Roman kansasta, sittemmin kansan osake, ruoti) = tribuskunnan\neli ruodin esimies. Myöhemmin oli tribunia useanlaisia, esim.\nrahastontribuni, tribunus aerarii, sotatribuni, tribunus militum, sitte\nvielä kansantribunit, tribuni plebis, rahvaan suojelijavirkamiehet;\nvalittiin ensi kerran 494 e.Kr.s., consulien rinnalle valvomaan kansan\netuja, alussa luvultansa kaksi, myöhemmin useampia. Kansantribuneilla\noli varsinkin kansan ja ylimmysten välisissä asioissa suuri\nvaikutusvalta.\n\n_Publius Sulpicius Rufus_ oli Ciceronin aikoina etevä puhuja, alussa\nylimyspuolueen edustaja, sitte Mariuksen puoluelainen, kansantribunina\nv. 88 e.Kr.s. entisen ystävänsä, consuli Qvintus Pompejus Rufuksen, ja\nhänen virkaveljensä, Lucius Cornelius Sullan, kiivain vastustaja.\nSullan päästyä voittajaksi menetti Sulpicius omaisuutensa ja henkensä.\n\n_Consuli_, lat. Consul, -ulis, neuvoittelija; Roman kuningasvallan\nhävitettyä (v. 509 e.Kr.s.) kaksi vuosittain valittua tasavallan\nkorkeinta johtajaa sekä rauhan että sodan aikana.\n\n3. _Publius Cornelius Scipio Aemilianus_, lisänimeltä Africanus Minor\n(A. Nuorempi), synt. v. 185, sai, niinkuin luullaan, väkivaltaisen\nkuoleman 56 vanhana v. 129 e.Kr.s. Hän valloitti kaksi kaupunkia,\nKarthagon Afrikassa ja Numantian Hispaniassa; Cajus Laeliuksen hyvä\nystävä. Cicero ylistelee häntä korkeimmilla kiitoslauseilla.\n\n4. _Marcus Porcius Cato_, tunnettu lisänimeltään Major (Vanhempi) eli\nCensorinus, synt. Tusculum'issa v. 234, kuoli 85 vanhana v. 149 e.Kr.s.\nSuoraluontoinen, jäykkä vanhanajan Romalainen, oli osallisena monissa\nsekä rauhan että sodan toimissa. Hänen monipuolinen käytännöllinen\nkokemuksensa valtion asioissa hankki hänelle lisänimen \"Viisas\". --\nCiceronin kirjassa \"Vanhuudesta\" on Cato keskustelun päähenkilönä;\nsiitä syystä kirjan nimi \"Cato Major\".\n\n7. \"_Ennuslause_\", lat. oraculum, i, joka merkitsee 1) jumalallinen\nlauselma, ennustus, ennusvastaus; 2) ennuspaikka eli orakeli,\njollainen, hyvin kuuluisa, oli Delphin kaupungissa Graekanmaalla. --\nViisaimmaksi Apollonin julistamalla tarkoittaa Cicero tässä Sokratesta;\njosta laveampia tietoja Suomalaiselle lukijalle on m.m. kirjassa:\n\"Sokrates. Tutkimus filosofian alalta. Kirjoittanut K. Heino, Jyväskylä\n1893\".\n\n8. _Nonae_, lat. nonae, arum, 5:s paivä muissa kuukausissa, paitsi\nMilmo'ssa s.o. maalis- (-Martius), touko- (-Majus), heinä- (-Julius),\nja loka- (-October) kuussa, joissa se oli 7:s.\n\n13. \"_Sielu kuolee yhdessä ruumiin kanssa_\" opetti Epikurealainen\nfilosofia. Sitä oppia vastustaa Cicero, samoin kuin Sokrates ja\nPlatokin, kaikin voimin.\n\n\"_Suuri Graeka_\", Graecia Magna, oli Etelä-Italia, johon Graekalaiset\n-- etenkin Dorilainen heimokunta -- olivat perustaneet useita ja\nkukoistavia siirtokuntia. Siellä kukoisti myös Pythagorealainen\nkoulukunta, joka vaikutti \"laitoksillansa ja opetuksillaan\"\nsivistyttävästi ympäristöönsäkin.\n\n14. Keskustelu \"_valtiosta_\" tarkoittaa Ciceronin kuuluisaa teosta \"De\nre publica\"; kirja on kirjoitettu v. 54 e.Kr.s. Teoksesta on enää\nkokonaan jäljellä loppu-osa \"Scipionin uni\" (Somnium Scipionis) eli\nAfricanus vanhemman keskustelu \"sielujen kuolemattomuudesta\".\n\n15. \"_Kolme tai neljä ystävä-paria_\": 1) Theseus ja Pirithoos, 2)\nOrestes ja Pylades, 3) Achilles ja Patroklos; joihin tulee lisäksi 4)\nDamon ja Phintias.\n\n17. \"_Oppineilla_\" s.o. sofisteilla. Niistä laveammalta kirjassa\nSokrates siv. 8-13.\n\n18. _Cajus Fabricius Luscinus_, jota Romalaiset sekä runoilijat että\nmuut kirjailijat ylistellen muistelevat, tuli kuuluisaksi etenkin\nPyrrhuksen sodan aikana lahjomattomuudestaan ja rehellisyydestänsä.\nPyrrhuskin sai, niinkuin S. Aur. Victor kertoo, huomata, että\n\"Fabricius difficilius ab honestate, qvam sol a suo cursu averti\npossit\" -- \"Fabriciusta on vaikeampi kääntää rehellisyydestä, kuin\naurinkoa radaltaan\".\n\n_Manius Curius Dentatus_ oli kolmasti consulina, vietti voittoriemua\nSamnilaisten, Sabinilaisten ja Pyrrhuksen voittamisesta. Hänestä sanoo\nCicero (Cato Maj. XVI, 55): \"Curiukselle, lieden ääressä\"\n(Plutarchoksen \"Catonin\" mukaan nauriita paistamassa) \"istuvalle, kun\nSamnitilaiset toivat suuren paljouden kultaa, niin työnsi hän heidät\npois. Sillä hän ei sanonut olevan mielestänsä jaloa omistaa kultaa,\nvaan olla niiden johtajana, joilla on kultaa\".\n\n22. _Qvintus Ennius_, synt. v. 239 Rudiae-nimisessä Calabrian\nkaupungissa, kuoli v. 169 e.Kr.s. Romassa, kuuluisa Roman vanhemman\ntasavallan aikakaudella eläneistä runoilijoista; kirjoitti murhe- ja\nhuvinäytelmiä; tärkein kuitenkin hänen teoksistansa oli\nAnnales-runoteos.\n\n24. \"_Agrigentilainen oppinut_\" on Empedokles, Graekalainen filosofi\nAgrigentum'm kaupungista Siciliasta, eli v. 430 paikoilla e.Kr.s.;\nn.s. nuoremman luonnonfilosofian edustaja. Hänen oppinsa mukaan on\nmaailmankaikkisuudessa, paitsi alkuaineita, kaksi alkuvoimaa\nvaikuttamassa, nim. 1) philótes, yhdistävä ystävyys, rakkaus, ja 2)\nneikos, eroittava eripuraisuus, viha; jotka ovat syynä ilmiöiden\nalituiseen muuttumiseen.\n\n_Marcus Pacuvius_, synt. Brundisium'issa v. 220, kuol. 130 e.Kr.s.,\netevä runoilija. Romalaisten murhenäytelmien kirjoittaja.\nDulorestes-nimisessä kappaleessa on runoilija esitellyt, kuinka\nOrestes, kuningas Agamemnonin poika, Pyladeen, uskollisen ystävänsä,\nkanssa tulee Tauriaan, jonka kuningas, Thoas, maansa julman tavan\nmukaan ottaa heidät kiinni uhriksi Dianalle, mutta Iphigeneia, Oresteen\nsisar, joka oli sinne viety Dianan uhripapiksi, tunnettuansa veljensä\npelastaa tämän vaarasta, jossa Pylades olisi ollut valmis menemään\nystävänsä edestä kuolemaan.\n\n28. _Tarquinius Superbus_, Roman viimeinen kuningas, julmuutensa ja\nröyhkeytensä tähden sai hän nimen \"Superbus\" = \"ylpeä\".\n\n_Spurius Cassius Viscellinus_ (vert. 11 l. 36) ja Spurius Maelius,\nkumpikin epärehellisyytensä ja kuningasvallan tavoittelemisen tähden\nrangaistiin kuolemalla, edellinen v. 485, jälkimäinen v. 440 e.Kr.s.\nVert. m.m. Cic. In Catil. I. 1, 3.\n\n_Pyrrhus_, Epiroksen kuningas, kävi sotaa Romalaisia vastaan. Nämä,\nvihollisinakin, tunnustivat hänen inhimillisyytensä ja rehellisyytensä.\n\n_Hannibal_, Karthagolaisten urhoollinen sotapäällikkö, tuotti\nRomalaisille Italiassa saaduilla voitoillaan kauhua ja pelkoa,\nPeloituksena: \"Hannibal ad portas\" = \"Hannibal on portilla\".\n\n36. _Cajus Marcius Coriolanus_, kansalle vihamielinen Romalainen\nylimmys; Romasta karkoitettuna marssi hän volskilaisen sotajoukon\njohtajana isänmaatansa vastaan (v. 491 e.Kr.s.); ainoastansa: hänen\näitinsä ja puolisonsa voivat hänet rukouksillansa taivuttaa luopumaan\nsiitä hankkeesta. Kats. Livius II. 34 ja seur.\n\n37. _Tiberius Gracchus_, sai kansantribunina aikaan, että n.s.\npeltolaki (v. 133 e.Kr.s.) tuli hyväksytyksi. Sen johdosta syntyneessä\nkapinassa menetti hän, samoin hänen veljensä Cajus (v. 123), henkensä.\n\n_Qvintus Aelius Tubero_, Scipio Africanuksen sisarenpoika, tunnettu\nsekä kansantribunina Tiberius, ja praetorina Cajus Gracchukselle\ntekemästänsä vastarinnasta. _Cajus Blossius_ sitävastoin kannatti\nGracchuksia lämpimästi; kun consulit _Publius Popilius Laenas_ ja\n_Publius Rupilius_ panivat toimeen tutkimuksen Gracchuksen\npuolueelaista vastaan, pakeni hän Asian puolelle, jossa lopetti itse\npäivänsä. Cicero leimaa yleisesti Gracchusten hankkeet pahimmaksi,\nvaltioa tuhoavaksi liikkeeksi. Historiantutkija Mommsen, samoin kuin\nuseat muutkin uudemmalla ajalla, katselee osaksi toisessa valossa\nasiaa. Kats. Römische Geschichte von Th. Mommsen II. 66 seur.\n\n_Capitolium_, lat. Capitolium, ii; sanasta Capitulum (caput = pää),\nJupiterin pyhästi kunnioitettu temppeli Romassa Tarpejus-nimisellä\nkukkulalla, jossa länsipuolella vastapäätä oli Kapitolium'tn komea\nlinna; molemmat nytkin vielä nähtävinä.\n\n39. _Qvintus Aemilius Papus_ ja Cajus Fabricius Luscinus olivat yhdessä\nconsuleina v. 282 ja 278 sekä censoreina v. 275 e.Kr.s.\n\nCensorit, luvultaan kaksi, olivat väenhenkipanon toimittajia, valvoivat\nyhteistä ja erityistä elämää, ja olivat tapain tuomaria eli\ntutkijoita.\n\n40. _Cajus Papirius Carbo_, sen ajan kuuluisa puhuja, kansantribunina\nv. 131 e.Kr.s. sai sen lain aikaan, että kansantribunit saattaisi\nvalita uudestansa seuraavaksi vuodeksi. Vert. 25 l. 96.\n\n_Cajus Cato_, Cato vanhemman ja Lucius Aemilius Paulluksen jälkeläinen,\nGracchusten liikkeen kannattajia.\n\n41. Kansantribuni _Qvintus Gabiniuksen_ ja _Lucius Cassiuksen_ lait,\nlex Gabinia (v. 139) ja lex Cassia de populi judicio (v. 137) koskivat\nlipuilla äänestämistä. Asia kyllä sellaisenaan oli hyvä edistys-askel,\nmutta silloisissa oloissa väärinkäytettynä omiansa tuottamaan Roman\nsekä valtiolle että kansalle itselleen suuria vaurioita. Kats. Th.\nMommsen Rom. Gesch. 2, 92 ja seur.\n\n42. _Themistokles_, kuuluisa, jälkimaailman ihailema Graekalainen\nsotapäällikkö, karkoitettiin Athenasta v. 471 e.Kr.s., siis 20 vuotta\njälkeenpäin kuin Coriolanus Romasta.\n\n45. Nuo \"eräät viisaat Graekanmaalla\" olivat Epikurealaiset ja\ncyreniläiset filosofit, joista edelliset opettivat ystävyyden olevan\nainoastansa keinona onnellisuuteen; jälkimmäiset taas väittivät sen\nolevan saanut alkunsa puutteellisuudesta. Vert. Euripides, Hippol. 253\nj. seur.; hän sanoo m.m.: tó d'ypèo disson mian odinein psychen\nchaletòn Baros.\n\n53. Tarqvinius s.o. Tarqvinius Superbus.\n\n69. _Spurius Mummius_, Lucius Mummius Achaicuksen, Graekan valloittajan\n(v. 146 e.Kr.s.), veli.\n\n_Qvintus Fabius Maximus Aemilianus_, Lucius Aemilius Paulluksen vanhin\npoika, jonka Qvintus Fabius Maximus teki ottopojaksensa; oli consulina\nsodassa Viriathusta vastaan v. 145 e.Kr.s.\n\n75. _Neoptolemos_, Achilleen ja Deidamian, Styros-saaren kuninkaan,\nLykomedeen tyttären, poika; kasvatettiin äitinsä isän luona; siellä sai\nOdysseus hänet houkutelluksi Trojaan, jonka valloittaminen ei,\nHelenoksen ennustuksen mukaan, onnistuisi ilman Neoptolemosta ja\nPhiloktesta Herkules-nuolineen.\n\n77. _Qvintus Caecilius Metellus Makedonius_ oli Laeliuksen ja Scipionin\nvirkaveli auguri-virassa.\n\n87. _Timon_ eli Athenassa Peloponnesilaisen sodan aikana; varakas,\nantelias ja filosofisesti sivistynyt mies, jolla oli ansioita\nAthenalaisten valtio-elämässä, jyrkkä vanhojen tapojen puollustaja;\nsiitä hänelle tuli syytös, \"että hän vihasi koko ihmiskuntaa\" ja oli\n\"ihmisvihaaja\", misanthropos.\n\n88. _Archytas_, Tarentum'ista, tunnettu Pythagorealainen, Platonin\naikalainen ja ystävä, etevä valtiomies, sotapäällikkö, filosofi,\ntähtien ja suuruus-opin tutkija.\n\n89. \"_Andria_\", eräs näytelmäkappale, jonka on kirjoittanut _Publius\nTerentius Afer_, synt. Carthagossa v. 193, kuol. v. 159 e.Kr.s.\n\n96. _Lucius Macinus_ oli consulina v. 145 e.Kr.s. Tuon uuden vaalitavan\nehdoituksen teki kansantribuni _Cajus Licinius Crassus_, vaikka se\nsitte Laeliuksen esityksestä hyljättiin.\n\n98. \"Kärkkyvieraat\", jotka ruoka-aterian toivossa rupeavat\nliehakoitsijoiksi, esiintyvät Terentiuksen Eunuchos-kappaleessa.\n\n\"Perinnönsaaja\" eli Epicleros-näytelmäkappale on _Cajus Caecilius\nStatiuksen_ kirjoittama. Kirjoittaja eli Plautuksen jälkeen ja\nTerentiuksen edellä, Enniuksen aikaan; kuoli 168 e.Kr.s.\n\n101. _Publius Cornelius Scipio Nasica_, Africanus vanhemman vävy,\nconsulina v. 162 ja 155, censorina v. 169 e.Kr.s.\n\n_Tiberius Sempronius Gracchus_, molempien tunnettujen Gracchusten isä,\nconsulina v. 177 ja 173, censori v. 169 e.Kr.s., Africanus nuoremman\nappi.\n\n_Publius Rutilius Rufus_, pontifex Qvintus Mucius Scaevolan oppilas,\noikeusoppiin perehtynyt mies, samoin kuin kerrotaan Aulius\nVerginiuksenkin olleen.\n\n\n\n"]