[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9DG8-g1mOpaSqw1ucuAnWE7Whnpv4T4ERecDQji8Xhc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},152,"Mäkelän Liisu","Hahnsson, Theodolinda",1838,1919,"152-hahnsson-theodolinda-makelan-liisu","152__Hahnsson_Theodolinda__Mäkelän_Liisu",null,"romaani",[],[],"fi",1880,10923,64659,false,16854,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Mäkelän Liisu\" by Theodolinda Hahnsson is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the life of Liisu, the eldest daughter of a prosperous farm family, as she navigates love, societal expectations, and family dynamics within the rural landscape of Southern Finland. It delves into themes of choice, emotional struggle, and personal integrity against a backdrop of traditional norms, highlighting the complexities of Liisu's romantic affiliations.  The opening of the novel introduces readers to the idyllic yet challenging life of Liisu at her family farm, located by a beautiful forest lake. We meet her as she prepares for her future, bearing pressures from her family and community regarding her relationship with Jaakko, a poor young man whom she loves. Though Liisu's mother initially disapproves, the dynamic shifts when a wealthier suitor, Jussila, proposes to her, complicating her emotional landscape. The narrative sets the stage for Liisu's internal conflict as she grapples with societal expectations versus her own desires, hinting at the emotional turmoil and pivotal choices that will shape her destiny. (This is an automatically generated summary.)",[],293,"Kertomus sijoittuu Etelä-Suomen maaseudulle Mäkelän varakkaaseen torppaan. Se kuvaa torpan tyttären Liisun ja kartanon rengin Jaakon välistä rakkautta sekä säätyeroista ja varallisuudesta johtuvia avioliiton esteitä.","Theodolinda Hahnssonin 'Mäkelän Liisu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o\n152. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MÄKELÄN LIISU\n\nKertoellut\n\nT. H.\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1880.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nKOSIA.\n\n\nVähäisellä mäen töyrällä kauniin metsäjärven rannalla oli Mäkelän\nvarakas torppa; se oli rakennuksistaan uhkea, sillä siinähän kaksi\ntupaa vastakkaisin ja porstuan perässä kamari; ulkohuoneet olivat\nmyöskin tarpeen-mukaiset.\n\nEtelä-Suomen kunnaat ja kukkulat viheriöitsivät, ja jopa voikukatkin\nolivat puhjenneet kedon kaunistukseksi rannan äyräälle, johon Liisu,\ntorpan vanhin tyttö, nyt levitteli pyykittyjä pellavalankojaan. Tuota\npunaposkista, lempeäsilmäistä tyttöä kaikki rakastivat varsinkin hänen\nhyvän luontonsa vuoksi. Liisun vanhemmat olivat varakkaita, vaikka\nheillä oli ollut kuusi lasta; niistä toki eli ainoastaan neljä, kaksi\npoikaa ja kaksi tytärtä. Mutta palatkaamme Liisuun, joka juuri on\nsaanut lankavyhtinsä kedolle levitetyksi. Mitä ajattelee hän tuossa\nmielihyvällä katsellessaan rankoja, joita ahkeralla työllään on kokoon\nsaanut? -- Mitä ajattelee tyttö, kuu hän valmistaa vaatetta, jota vasta\n_omassa_ kodissaan on pitävä? -- Liisu nuot langat oli itseänsä varten\nkehrännyt, sillä olipa hän jo pari vuotta ollut kartanon Jaakon\nkihloissa. Tämä palveli nuorta kartanon omistajaa, patruuna Pohjosta.\nPatruunan lapsuudenaikona oli Jaakko kartanossa juoksupoikana;\nsittemmin kävi hän muuallakin onneansa koettamassa, mutta kun nuori\npatruuna vanhempainsa kuoltua tuli tilan omistajaksi, rupesi Jaakko\ntaas kartanossa palvelemaan, ja täällä hän Mäkelän Liisun tuttavuuteen\ntuli, sillä tuo torppa oli kartanon aluetta. Liisun vanhemmat, taikka\nerittäinkin äiti, eivät tahtoneet Jaakkoa tyttärensä sulhaseksi, koska\nhän oli vain köyhä renkimies; mutta vihdoin muori toki, vaikka\nvastahakoisesti, antoi Liisun ruveta kapioa valmistamaan.\n\nOli lauvantai-iltapuoli, ja Liisun täytyi rientää äyräältä pois\nehtoo-askareillensa. Hän rupesi pihaa lakasemaan ja aikoi sen tehtyänsä\npanna nuoria kuusenhavun oksia portahitten eteen, mutta lihava\njuottoporsas yhä esteli, se kun juoksi hänen perässään, ravistellen\nhänen hameensa liepeitä. Liisu torjui porsasta pois, mutta tuo aina\nvain seurasi häntä, ja samassa vieras ääni huusi:\n\n\"Kas vain! Kylläpä näkyy, että hyvin hoidettu elävä ruokkiansa tuntee\".\n\nLiisu katsahti sinne päin, josta ääni kuului, ja sanoi punastuen: \"Kah!\nJussilan isäntä!\"\n\n\"Niin oikein, minä palaan kaupungista, mutta poikkesin tänne katsomaan,\nkuinka Mäkelässä voidaan\". Näin sanoen antoi hän hevosellensa heiniä,\notti niistä tukkosen ja pyhkäsi sillä hien hevosensa seljästä sekä\nvirkkoi vielä: \"Saathan, liinaharjaseni, tässä vähän huo'ata\".\n\n\"Käykäätte sisälle\", sanoi Liisu ja saattoi nyt isäntää tupaan, jossa\nMäkelän muori juuri oli lakannut villoja kehräämästä ja par'aikaa laski\nrukkinsa tuvan äärimmäiseen nurkkaan. Vieraan tullessa koira muristen\nhyppäsi penkin alta ja jopa haukahtikin. Rissa peljästyksissään\npystytti selkäkarvojansa ja riensi akkunalle. Mutta muori, nähtyänsä\nvieraan, meni iloisesti vastaan, sanoen:\n\n\"No kah! Itse Jussilan isäntä! terveeksi! Huuti, Valpaa! lakkaatko\nhaukkumasta! Mikko siellä! älä akkunasta ulos syökse! Tässä juuri\najattelin: kukahan tänne tulee, koska Mikko ehtimiseen silmiänsä pesee.\nIstukaatte, isäntä hyvä, kohta Matti ja pojatkin metsästä palaavat\".\n\n\"Kuinkas täällä naapurissa muori on voinut?\" kysyi Jussila.\n\n\"Hm, eipä tämä voiminenkaan juuri hyvän-puolista ole, mutta kun lapset\njo aika-ihmisiksi rupeevat tulemaan, niin saavathan he tehdä, mitä ei\nvanhemmat jaksa. Pojat auttavat isää, ja Liisu kyllä tekee kaikki, mitä\nvaimoväen työhön kuuluu; eikä Mantakaan enään hukan-syöpä ole\".\n\nJussila vilkasi mielihyvällä Liisuun, silitteli parempaan kuntoon noita\npäälaella olevia harvoja hapsiaan ja pani paitansa kaulusta suorempaan.\nHän oli leskimies, ja tuo kukoistava, toimekas tyttö olisi hänen\nmielestään sopinut rusthollin emännäksi. Nyt hän koetti päästä puheen\nalkuun Liisun kanssa, mutta muori pakisi niin paljon, ett'ei ukon\naikeista tahtonut mitään syntyä. Jo miehetkin kotia tulivat ja muori\nsanoi:\n\n\"Katsos, Liisu, onko kahvipannu takassa vielä kuumana. Tuon kahvin\nnojalla tässä pystyssä pysyn, se aina vähäsen virkistyttää voimia\".\n\nLiisu meni kahvia kuppeihin kaatamaan ja kauppasi sitten tuota makusaa\nnestettä kaikille. Tytön muuten iloinen muoto näytti nyt vähän\nalakuloiselta; hän toimitteli levotoinna ikään kuin pääskynen, joka\nmyrsky-ilman entäessä sinne tänne lentelee. Kahvin juotuansa miehet\nrupesivat tupakkaa polttamaan ja pian vahvat savupilvet nousivat tuvan\nkattohon asti.\n\n\"Mitenkä nyt Jussilassa voidaan?\" kysyi Matti, \"eihän teiltä ole mitään\nkuulunut. Noh, tämä meidän ja teidän välinen matka ei olekkaan aivan\nlyhyt, vaikka kuitenkin olette lähin naapurimme\".\n\n\"Hm, eipä meillä voiminen niin hyvä juuri ole, kun ei työt eikä toimet\nkäy, kuten pitäisi, -- emännän ohjaama käsi olisi ainakin suuresta\ntarpeesta\". tuota sanoessaan katsahti hän taas Liisuun.\n\nSenpä nyt muori huomasi ja kiiruhti sanomaan:\n\n\"Tiettyhän se on, että semmoisessa rusthollissa emäntä tarvitaan. Kumma\nkyllä, että kaksi vuotta leskimiehenä oltuanne vielä naimatonna olette,\nsillä tottahan kumppanin kanssa elämä hauskemmasti kuluu kuin yksin\nollessa\".\n\n\"Hm, vanhan askeleet ja tuumat eivät ole niin nopeat kuin nuorten.\nKatsellut olen, ajatuksissani valittuni valinnut, mutta -- kentiesi\nhän ei minusta huolisi, koska hän vielä on varsin nuori ja\nhehkuva-poskinen\". Näin sanottuaan loi Jussila Liisuun silmäyksen,\njosta selvään huomasi, ketä hän valitullansa tarkoitti, mutta Liisu\npuikahti punastuen ovesta ulos, ja muori virkkoi:\n\n\"Mikä vanha te vielä olette! hohho! Ja tottahan sitä huonompaankin\nrustholliin kelpaisi emännäksi mennä\".\n\n\"Kylläpä vain\", virkkoi Matti, \"jollei sattumus olisi epäsuosiollinen,\nniin että valittunne jo olisi toisen morsian\"\n\nNytpä muori hätääntyi, hän nyppäsi miestänsä takin-liepeistä,\nkuiskaten: \"Älä millään muotoa, Matti hyvä, mitään puhu; ajatteleppas\n-- kokonainen rustholli!\" Tähän ei Matti mitään ennättänyt vastata,\nsillä Jussila sanoi:\n\n\"Kerran tuo kumminkin täytyy selville saada, enkä minä puhemiehestä\nhuoli; sanonpa siis suoraan, mitä jo kauan olen aikonut: minä olen\nLiisua katsellut siinä toivossa, että hänen saisin vaimokseni; kyllähän\nminulle on kaupattu rikkahimpia, mutta eipä ne ole muuten mieleisiäni\".\n\n\"Noh älkää toki pilkkaa puhuko\", virkkoi muori iloissaan.\n\n\"Totta puhun, enkä mitään pilkkaa\", vastasi Jussila. Minulla on kyllin\ntavaraa, sitä en tarvitse, mutta kelpo emännän puutteessa olen, ja\nsenhän nyt toivoisin saavani Liisusta\".\n\n\"No niin, vaikka en ole kaukainen kehuja, niin uskallanpa toki sanoa,\nettä kyllä kehtaan meidän Liisuamme töittensä ja tapojensa vuoksi\npannakkin vaikka rusthollarin emännäksi, mutta köyhä hän on -- eipä\ntoki köyhimpiä, vaan kyllähän torpan tilat tiettään, ett'ei niitä\nsuuriin taloihin verrata sovi. Mutta koska ette tavarasta huolikkaan,\nniin olkoon tuo Liisulle onneksi, ja ottakaa tyttäremme vaimoksenne\".\n\n\"Hei, muoriseni! pian sinä asiasta päätöksen teet\", virkkoi Matti,\n\"mutta täytyyhän siinä toki kysyä tytönkin mieltä\".\n\n\"Kyllä minä hänen puolestansa vastaan\", pakisi muori. \"Tyttö on vähän\nmielihyvällä katsellut erästä poikanulikkaa, mutta jo alusta asti olen\nheidän ystävyyttänsä vastustellut, eikä siitä asiasta mitään tule. Anna\nsinä, Matti, minun ottaa asiat haltuuni, niin kyllä kaikki hyvin käy\".\n\n\"Tässä asiassa vastatkoon tyttö itse\", väitti Matti ja huusi, tuvan\novea raottaen, \"Liisu, tule lapseni tänne!\"\n\nLiisu tuli sekä asettui isänsä turviin, kuten peljästynyt kyyhky, ja\nmuori lausui: \"Kuules nyt Liisu, kummoinen onni sinulle on suotu, kun\nitse Jussilan rusthollari tahtoo sinua vaimoksensa\".\n\n\"Niin, sinua vastenpa nyt olen tänne tullut\", sanoi Jussila; \"jos\nsuostut kauppaan, tuon heti kihlat esille, eikä ne tyhjän-päiväisiä\nolekkaan\", ja nyt sulhaspoika aukasi käärön toisensa perästä. \"Tässä\nfiltit, tässä kultavitjat, tässä sormukset, tässä --\".\n\n\"Älkää vaivatko itseänne suotta\", lausui Liisu vakavasti; \"tosin olisi\ntuo minulle suuri kunnia, semmoinen, jota moni minulta kadehtisi, mutta\n-- pieni on torpan tytön vaate-arkku, ei sinne kahden kihlat mahdu\".\n\n\"Viedään entiset pois ja lasketaan uudet uhkeammat sijaan\", sanoi\nJussila.\n\n\"Arkkuni lukko on hyvä, kyllä sen takana pysyy, mitä sinne kerran on\npantu\", vastasi Liisu ja läksi ulos ovesta, mutta äiti huudahti perään:\n\n\"Semmoiset kihlat! Kyllä net pian pois saadaan, älä nyt Liisuseni\nonneasi hylkää!\" Liisu meni menojaan ja Matti lausui:\n\n\"Olisinhan minäkin, naapuri hyvä, tyttöni teille suonut, mutta tehköön\nhän tässä asiassaan miten itse tahtoo; se on minun mielestäni toki\nparas\".\n\n\"Vai on! Tarvitseehan meidän neuvoa lastamme, joka ei itse parastaan\nymmärrä. Olkaa vain huoleti, Jussila, kyllä vielä kaikki hyvinpäin\nkääntyy\".\n\nJussila jätti kihlat muorin haltuun, sanoen: \"Noh, siinä toivossa, että\nvielä kaikki käypi, kuten sanotte, jätän kihlat tänne toistaiseksi;\npuhukaa, Mäkelä hyvä, tekin sananen minun parhaakseni.\" Matti lupasi ja\nJussila läksi ulos. Täällä kiipesi ukko kääsyihinsä, löi Liinaharjaa\nselkään ja läksi matkoihinsa.\n\n\n\n\nII.\n\nKIRKKOMATKA.\n\n\nIhmisiä tulvaili pyhä-aamuna kirkolle, muutamat heilutellen komioissa\nkääsyissä, toiset kulkein keppinsä nojalla; kaikki vain pyrkivät samaan\nsuuntaan. Mutta kukapa tuo, joka häärattaissa juuri ajoi kulkevien\nohitse -- sepä oli Mäkelän muori. Pojat istuivat myöskin rattailla,\nmutta muori itse ohjia piteli, ja heijoo! nopeasti Musta juoksikin; jo\nennätettiin kirkolle. Muori hyppäsi rattailta, sanoen:\n\n\"Kustu, anna tuo vaate-pakka minulle ja pumpulikäärö myöskin. Katso,\nett'et pudota lanka-keriä etkä munakoppaa -- se on käärön sisällä. So,\nsaappa tänne nyt nuot kaikki. Kallu, pidä huolta Mustasta! minä\nkiiruhdan pappilaan\".\n\nPojat tekivät, kuten äiti käski, ja nyt muori kiiruhti astumaan kirkon\nlähellä olevaan pappilaan. Sinne tultuansa läksi hän kyökkiin, josta\nhäntä nyt kutsuttiin pruustinnan kamariin. Muori meni kuin menikin, ja\nterveiset lausuttuansa antoi hän munakopan pruustinnalle, sanoen:\n\n\"Toin vähän tuoreita munia pruustinnalle, kun oli tänne muutoinkin\nasioita\".\n\nPruustinna kiitti tuliaisista sekä käski muoria istumaan.\n\n\"Kiitoksia! On sitä istuakkin saanut, rattahilla kun tulimme\", vastasi\nmuori, mutta istui toki samassa tarjotulle tuolille ja kysyi: \"Onko\nröökinät kotona? minä otin mukaani peiton-aineita ja pyytäisin\nröökinöitä meidän Liisulle morsiuspeittoa ompelemaan\".\n\n\"Kyllä he ovat kotona\", vastasi pruustinna ja huusi tyttäriään, joista\ntoinen heti tuli muoria tervehtimään sekä lupasi peiton kauniiksi\npistellä; mutta nähtyään peittovaatteen, joka oli mustapohjaista,\npunaisilla kukilla hienosti pilkotettua karttuunia, sanoi neito:\n\n\"Noh, miksikä tuommoista mustan-väristä vaatetta olette Liisun\nmorsius-peitoksi ostaneet?\"\n\n\"Onhan ihmisellä usein murhettakin\", vastasi muori, \"ja silloin on muuta\nhyvä olemansa\".\n\n\"Ei peitolla ikänä tarvitse murehtia\", väitti neiti.\n\n\"Onpa siinä punaisia kukkiakin, joten se sopii ilossa ja surussa,\nmutta\" -- lisäsi hän ikään kuin itseksensä -- \"jos Liisu rusthollarin\nottaa, laitan hänelle punaisen peiton ja teetän tästä itselleni\nhäävaatteet -- vaan Jaakolle - hm hänelle on tämä liiankin hyvä\".\n\n\"Kenenkä kanssa tyttärenne naimisiin menee\"? kysyi pruustinna, kun\nhuomasi muorin puheesta, ett'ei siitä oikein varmaa tietoa ollut.\n\n\"No niin, pruustinna hyvä, kylläpä tuon pitäisi olla varman asian,\nkoska Jussilan rusthollari on tytärtäni vaimokseen pyytänyt, mutta\ntyttö hupsu, joka, vaikka sen itse sanon, on hyvinkin viisas muissa\nasioissa, on toki nyt tässä niin tyhmä, että tahtoisi ottaa\ntrenki-nulikan, jolla ei ole ikään mitään muuta kuin vaatteet yllänsä\n-- tuommoinen tyttö hupsu, sanon vieläkin -- mutta kaikilla vain pitää\nolla heikot puolensa -- niin, niin se on\", ja nyt muorin suru nousi\nkorkeimmallensa, jopa hän parkasi itkemään. Provasti tuli samassa\nsisälle ja meni, nähtyään tunnetun vieraan itkevänä, sääliväisesti\nhäntä tervehtimään sekä kysyi:\n\n\"Mitäpä Mäkelän muorille on tapahtunut?\"\n\nMuori nyt kertoi provastille, mitä jo ennen oli pruustinnalle puhunut,\nja lisäsi siihen: \"Liisu on provastin rippi-lapsia ja minä tiedän, että\nprovastin sanat ovat hänelle suuremmassa arvossa kuin muitten, senpä\nvuoksi pyytäisin provastia neuvomaan häntä luopumaan tuosta entisestä\ntyhmästä naimis-puuhastaan, kun hänelle näin selvä onni on tarjona\".\n\n\"Tuommoisiin asioihin on vieraan vähän sopimatonta sekaantua\", vastasi\nprovasti, \"paras on, että ne, jotka naimisiin menevät, keskenään\nliittonsa tekevät; ainoastaan silloin, kun selvästi näkee lapsensa\nsyöksevän itsensä onnettomuuteen, olemme velvolliset heitä estämään,\njos hyvillä neuvoilla sen voimme tehdä\".\n\n\"No niin, sitäpä minäkin juuri tarkoitan, että provasti hyvillä\nneuvoilla estäisi häntä menemästä kartanon Jaakolle\".\n\n\"Onko tämä nuorukainen tunnettu hurjaksi ja huonoksi elämässään\"? kysyi\nprovasti. \"Onko hän juomari?\"\n\n\"He ei, kyllä hän on siivo poika -- eihän nyt meidän Liisu hurjasta\nolisi huolinutkaan -- mutta varsin tyhjä nuorukainen; tottahan\nrusthollin emäntänä paremman onnen saisi\".\n\n\"Jos nuorten on rakkaus vakava, kyllä Jumalalla on rikkautta, jota hän\njakaa kaikille sen mukaan, kuin hän parhaaksi näkee. Ei yksin maalliset\ntavarat ihmisen sydäntä voi onnelliseksi saattaa, ja älköön siis kukaan\nvaatiko lastaan naimisiin ilman hänen vapaata tahtoaan, se on minun\nneuvoni. Mutta nyt, muori hyvä, minun täytyy rientää kirkkoon; jääkää\nhyvästi ja muistakaa sanani sekä viekää kotoväelle paljon terveisiä!\"\n\n\"Kiitoksia\", vastasi muori; ja ollen vähän nopalla nokin, sanoi hän\nnyt: \"Luulin minä täältä saavani apua, mutta turhaa, näen mä, se\nolikin\".\n\nProvasti läksi virkansa toimiin kirkkoon, mutta muori jäi vaivojansa\nvalittamaan pruustinnalle, joka ystävällisesti muovia kuunnellen,\ntarjosi hänelle kahvia sydämmen lohdutukseksi.\n\n\"Voi hyvänen aika, otanko vielä?\" -- sanoi muori mielissään, kun\nkolmatta kuppia tarjottiin.\n\n\"Totta kaiketi\", vastasi pruustinna, \"mitäs liikaa tuo nyt sitten\nolisi, olettehan pitkän matkan tulleet, kyllä sen verran nyt jaksatte\njuoda\".\n\nMuori, joka muisti yhtä kyytiä juoneensa seitsemänkin kuppia, -- sehän\noli hänen pannunsa mitta, -- otti halustakin kolmannen kuppinsa,\nvastaten:\n\n\"No kyllähän sen jaksan, mutta tämä on nyt jo liikaa hyvyyttä, ja\nröökinä on kaatanut kupin niin täyteen, että tassikin on puolellaan,\nvähempikin jo olisi riittänyt. Mutta tässä nyt vain kestailen enkä\nmuista, että jo on kirkkoonkin rientäminen\"; ja nyt oli kahvi tuota\nhätää juotu. Vaan kuppia pois pannessansa huomasi muori tarkalla\nsilmällään että pappilan nuorella neitosella oli uudet vaatteet yllä,\nja tarttuen röökinän hameeseen, kysyi hän: \"Onko tämä ostovaatetta vai\nkotokutoista?\"\n\n\"Kotona se on kudottu\", vastasi neiti.\n\n\"No olipa hyvä, että osuin näkemään\", virkkoi muori, \"tuommoista\nminäkin laitan meidän Liisulle, mutta turkin-punaisen sijaan panen\nkeltaista, sitä painetta saatan itse tehdä nuorista koivun-lehdistä;\nitselleni panen valkoisen sijaan mustan-sinistä ja raidaksi keltaista;\nniin teen kuin teenkin\".\n\n\"Mutta eihän se ollenkaan tule tämän-lajista\", intti neiti.\n\n\"Tulee kyllä, käynhän raidoissa perässä\", vakuutti muori sekä pyysi nyt\nvähäistä mallitilkkua, jonka saatuaan hän sanoi sydämmelliset\njäähyväiset ja läksi kirkolle.\n\n\n\n\nIII.\n\nHAJAPILVIÄ.\n\n\nMäkelässä oli kaikki hiljaista, äänettöintä, sillä olihan kirkon-aika.\nTorpan ukko, viikon töistä väsyneenä, veteli unta tuvan sängyssä, ja\nkodossa tapaamme Liisun keittämässä velliä. Hänen pyöreät kasvonsa\nhehkuivat valkean loistosta tulipunaisina, ja tuo puna, vaikk'ei ruusun\nkaltaista, soveltui kauniisti hänen ahvettuneisiin kasvoihinsa, mutta\ntytön silmät eivät nyt, kuten tavallisesti, kirkkaina loistaneet, niitä\nsumensi viljavat kyyneleet, jotka virtana vierivät hänen poskillensa;\ntyttö rukka koetti tavan takaa pyyhkiellä silmiänsä vyöliinallaan,\nmutta eipä vain kyynel-tulva tauonnut. Hän sekoitti toki ahkeraan\nvelliä, jotta se ei pohjaan palaisi, eikä huomannut, että kotaan astui\nnuori mies. Tämä kursailematta sieppasi tytön syliinsä, ja nytpä Liisun\nsilmät ilosta loistivat, vaikka kyynel-helmet vielä poskilla lepäsivät;\nvähän hämillään hän toki oli tuosta odottamattomasta syleilystä ja\nsanoi siis:\n\n\"No Jaakko paha, älähän nyt toki noin vallaton ole -- mitä, jos nyt\nvellini pohjaan palaa\".\n\n\"Entäpä sitten, en suinkaan minä vellistä välitä, nyt kun sinun luonasi\nolen -- mutta Liisu, mitähän sinun on? Kyyneleitä on poskillasi -- mitä\nsinulle on tapahtunut?\"\n\n\"Eipä vielä mitään, mutta -- -- mutta --\"\n\n\"No mutta, -- mitä sitten? Sinä mutkailet että ole suora kuten ennen --\nmitä tuo nyt tietää?\"\n\n\"Hyvänen aika, kuinka nyt oletkin kiivas! Enhän minä vielä joutunut\nmuuta kuin puheen alkuun, kun jo puutuit sanoihini. Minä aioin vain\nkertoa, että Jussila kävi täällä eilen, ja äitini tahtoo pakoittaa\nminua menemään hänelle emännäksi, mutta sitä en tee! --\"\n\n\"Entä isäsi, mitä sanoo hän?\"\n\n\"Hän on minun puolellani\".\n\n\"No mitä siis itket? Isälläsi tässä suurempi valta on\".\n\n\"Niin, mutta äiti saa tavallisesti kaikki kääntymään oman tahtonsa\nmukaan\".\n\n\"Ja siis sinunkin -- no niin -- köyhä olen tosiaankin rusthollarin\nkilpailiaksi -- enkä tahdo olla onneasi estämässä, kyllä poistun\ntieltäsi. -- Hyvästi!\"\n\n\"No mutta Jaakko! mitä tuo nyt on?\"\n\n\"Ei sinun tarvitse enään itkeä sitä, ett'et rustholliin pääse. Kyllä\nminä menen matkoihini\".\n\n\"Mutta Jaakko, et saa mennä. Sanoinhan, ett'en ota Jussilaa, ja sitä\nitken, että tuosta nyt syntyy eripuraisuus kotihimme. -- Kun sinä tulet\nkotivävyksi, katselee äiti sinua aina nurjalla mielellä\".\n\n\"Ja kaiken tuon tähden menisit nyt halukkaammin Jussilan emännäksi --\nkyllä ymmärrän --\"\n\n\"Jos sen tekisin, kukapa estäisi minua menemästä? -- Ilolla sekä isäni\nettä äitini siihen suostuisivat; vaan minua ei kukaan voi pakoittaa\nmenemään Jussilan vaimoksi eikä kenenkään muun omaksi kuin sinun. Sinun\nkanssasi olisin onnellinen vaikka metsän korvessakin; ollessani sinun\nlähelläsi, tuntuisi kaikki työ huokealta, vaikka se kuinkakin raskasta\nolisi. Jollet usko minun totta puhuvani, niin lähde sitte. -- Kylläpä\nminulla on voimia tallentaa tuo rakkauteni jonnekin sydämmeni soppehen,\nen sitä sinulle tyrkytä; mutta vast'edes saat nähdä, että väärin olet\nminua tuominnut\".\n\nNäin vastaten Liisu käänsi selkänsä Jaakolle ja rupesi taas velliä\nsekoittamaan. Hänen mielensä oli syvästi loukattu, ja kyyneleet\ntunkivat hänen silmiinsä, vaan tyttö raukka koetti kaikin voimin estää\nniitä tulvailemasta.\n\nJaakko ei mennytkään, vaan viipyi yhä ja sanoi hetken päästä:\n\n\"Liisu hyvä, suo minulle anteeksi! mieleni oli niin toivoton, ett'en\nhuomannutkaan sanojeni katkeruutta, minä kun ajattelin sitä loistavaa\nkohtaloa, mikä sinulle oli tarjona, -- ja itseäni, -- minua, jolla ei\nole muuta kuin rakkauteni sinuun ja nämät kaksi vahvaa kättä, mutta --\nniitä en tosiaan ole säästävä. Kaikki mitä voin, tahdon hyväksesi\ntehdä. Kotovävyksi en myöskään aio, ja tulinpa juuri sinulle kertomaan,\nmitenkä olen tuumannut ruveta raivaamaan itselleni torppaa. Olen saanut\nmaata patruunalta, joka aina on ollut kovin hyvä minulle\".\n\n\"Tuohan vasta olisi hupaista! Me tekisimme yhdessä työtä, ja minulla\nolisi lehmä ja porsas ja lampaita, sinulla hevonen, -- ja vähän\nkaikellaista, mitä tarvitsemme, saisin kodistani\".\n\n\"Oi Liisu, oikeinpa suloista on nähdä sinua noin iloisena! Niinpä olin\nminäkin tänne tullessani -- olihan minulla jo koko rikkaus tuossa\naiotussa uudisasunnossa, joka vain mielikuvituksessani häälyi, kosk'ei\nminulla siihen vielä ollut edes nurkkakiveä, ja siksihän tuo sinun\npuheesi Jussilasta supistutti haaveksitun rikkauteni niin mitättömäksi,\nettä se minusta näytti ainoastaan tuulen-tupaselta, joka tyhjään\nraukeaa! Nyt on taas kaikki toisin, nyt tehdään torppa eikä mitään\ntuulen-tupaa. Pyydän patruunaa antamaan minulle palveluksestani eroa,\njotta syksyyn saattaisin valmistaa meille asumuksen\".\n\n\"Asumuksen, joka on varsin meidän omamme. Sehän on paljon hauskempaa,\nkuin jos minun olisi ollut kotia jääminen\".\n\n\"Entäs Jussilaan -- eiköhän toki sinne olisi hupainen mentävä? -- häh!\"\n\n\"No Jaakko, suutunhan minä, jos vain kerrankin tuommoisia puhut\".\n\n\"Älähän toki, tahdoin sinua vain vähän kiusata, mutta se oli viimeinen\nkerta\".\n\n\"Niin ehkä, jos lisäät 'tällä erällä', mutta vast'edes\".\n\n\"Vast'edes -- no niin -- sehän on taas sen ajan murhe\".\n\nNäin nämät nuoret olisivat livertäneet kentiesi kuinka kauan, ellei\nkartanon vahti, joka Jaakkoa oli seurannut, olisi ruvennut haukkumaan.\nVahdin haukunta herätti heidät noista rakkaista tulevaisuuden unelmista\nja Liisu, joka oli valkean hävittänyt padan alta, jotta ei velli\npohjaan palaisi, huudahti nyt:\n\n\"Kirkosta tullaan, eikä velli vielä ole valmista; mitäpä äiti sanoo? --\nLähde nyt jo pois!\"\n\nJaakko kiiruimmiten syleili Liisuansa, ja nyt oli kaikki\nveitikkamaisuus poissa hänen silmistänsä, kun hän lausui:\n\n\"Liisu, pysy vakaana päätöksessäsi -- ole minulle uskollinen!\"\n\n\"Totisesti uskollinen! -- siihen saat luottaa!\" oli Liisun vastaus.\n\nJaakko meni, mutta ei vielä kirkkoväki kotia ennättänytkään, ratasten\njylinää toki jo kuului. Liisu suurusti ruo'an ja kohensi sitten\nvalkeaa, jotta velli pikemmin rupeisi kiehumaan, vaan eipä ruoka\nvalmistunut, ennenkuin muori kotaan puikahti. Liisu nyt ei kuitenkaan\nsaanut toria, muori vain kertoi, miten hyvänä häntä oli pappilassa\npidetty, sekä lisäsi sitten:\n\n\"Röökinä lupasi peiton ommella, ja vieläpä punaisenkin laittaa, jos\nJussilaan emännäksi menet\".\n\n\"Mitä hyvää heillä siitä olisi, että Jussilalle menisin, -- miksikä he\nminulle punaisen peiton antaisivat?\"\n\n\"No heh ei, sinäkös nyt kummia mietit, minähän aineen antaisin, mutta\npappilassa ommeltaisiin\".\n\n\"Sen kyllä tekevät, vaikka Jaakollekkin menen, kuten menenkin\".\n\n\"Siitä asiasta saamme vielä jutella. Eihän tuo niin aivan varmaa\nlienekkään, -- mutta toimita tupaan ruoka, jotta päivälliselle\npääsemme\".\n\nNäin sanoen muori läksi kodasta pois, ja Liisu läksi myöskin, hänen kun\ntuli asettaa tuvan ruokapöydälle tuon yksinkertaisen päivällisen.\n\nMuori, joka kirkosta palattuaan tavallisesti, päivällistä syödessään,\ntiesi perheellensä jutella paljon uutisia, oli nyt varsin vaiti, jonka\nvuoksi isäntäkin kummastellen lausui:\n\n\"No, eikö nyt pitäjäässä ole mitään tapahtunut, kosk'ei sinulla,\nmuoriseni, ole uutisia?\"\n\n\"Ikään kuin olisinkin joku uutisten kerääjä; -- en minä niistä ikänä\nole huolinut, vaikka joskus sattumalta jotain kuulee --\"\n\n\"Niin niin, muoriseni, sattumalta tietysti -- etkä kuullut mitään\nsattumalta?\"\n\n\"En, en mitään\".\n\n\"Kuulin minä\", sanoi Kustu, \"että kartanon Miinan ja Mikkilän Juhon\nnaima-kauppa on mennyt myttyyn, siitä ei tule mitään\".\n\n\"No mikähän siihen syynä?\" kysyi Liisu ihmetellen.\n\n\"Mikäs muu kuin nuoruus ja hulluus\", sanoi muori.\n\n\"No no, akkaseni! ei kaikki nuoret eroa tahdokkaan tehdä, eikä tuo aina\nhulluutta ole, jos erot tehdäänkin\".\n\n\"He ei, siinäpä Miina juuri viisaasti menetteli, että eron teki. Juho\nnäet humalapäissään oli joutunut tappeluun ja saa nyt juopuneen sakot\nja muut -- mutta niin käypi, kun nuoruuden-hulluudessa kiinnittää\nitsensä tuommoisiin huliviliin. Mitä niistä nuorista on tähän aikaan,\njolloin sitä viinaa niin viljavasti tulvailee! sen vain tiedän, että\nonnellinen se, joka tasaantuneen miehen omaksensa saa -- nuoret ne ovat\ntänään tämmöisiä, huomenna tuommoisia, mutta vanhan-puoleinen -- hän\npaikkansa pitää\".\n\nTämän sanottuaan muori siunasi sekä nousi ruo'alta, ja muut kaikki\ntekivät samoin.\n\n\n\n\nIV.\n\nVIULU-MIKKO.\n\n\nVerkalleen kulki Jaakko Mäkelästä kartanoon päin vievää metsäpolkua\npitkin. Hän näytti kovin alakuloiselta -- lienee tuo ollut ilmankin\nsyy, sillä sehän kävi yhä raskaammaksi; mustia pilviä kokoontui\ntaivahalle, etäältä kuului hiljainen ukkosen jyrinä ja yhä yltyi humina\ntuossa tuuheassa kuusimetsässä, mutta Jaakko ei taajempaan astunut, hän\noli niin syviin mietteisiin vaipununna, ett'ei huomannut uhkaavaa\nilmaa, ennenkuin ripeä sateen-kuuro hänen ennätti. Jaakko meni\nkuusikkoon sateen suojaan ja rupesi, siinä seisoessaan, miettimään\ntulevaista elämäänsä; sehän näytti aivan synkältä.\n\nLiisu kyllä oli luvannut olla uskollinen, -- mutta olihan tuo suuri\nrustholli hyvin viettelevä, sepä aivan luonnollista -- niin luuli\nJaakko, vaan Liisulle olisi koko maailman rikkaus ollut mitätöntä,\nellei hän sitä olisi saanut valittunsa kanssa nauttia.\n\nSateen suojassa ollessaan kuuli Jaakko rakkikoiran haukunnan ja näki\nsamassa ukon, joka vielä kepeillä askelilla astua kepsutteli märkää\nniittypolkua pitkin. Ukko kapusi aidan ylitse, ja tultuaan metsään,\nriensi hänkin saman tuuhean kuusen turviin, missä Jaakko piti suojaa.\nUkko oli ihan märkä, sillä hän oli takkinsa kietonut kalliimman\ntavaransa, viulunsa, ympärille.\n\n\"No mihinkä Mikko nyt on menossa tämmöisessä sateessa?\" kysäsi Jaakko.\n\n\"Ai'on mennä Niemen kylään, mutta poikkesin ensin kartanoon,\ntavatakseni sinua -- sillä tahdonpa tarjota itseäni soittajaksi, jahka\nhäitä pidät. Sinä olet kelpo poika ja Liisu on oiva tyttö, oikein\nhyväsydämminen -- ja niin kaunis -- eikö ole? häh! Hänelläpä on niin\npunaiset posket ja huulet, että hän tosiaankin hohtaa kuin puolukka\nmetsässä\".\n\n\"Niinpä kyllä\", -- vastasi Jaakko ja lisäsi ikään kuin itseksensä,\nmutta toki niin ääntevästi, että Mikko sen kuuli: \"soisinpa\nhänen vähemmin hohtavan, ett'ei pistäisi kaikkien vanhojen\nleski-rusthollarien silmiin. En saata enään olla onnellinen\".\n\n\"No mitäpä nyt tuumaat -- älä vain ole mustasukkainen! Ole sinä\nhuoleti, viulu-Mikko on paljon nähnyt maailmassa -- eroittaa kullan\nhopeasta; tyttö ei myy rakkauttansa rikkauteen, ennen sinä\nmustasukkaisuudesta jätät hänen, -- Luota tyttöön! sen neuvon minä\nannan ja sitten tulen varmaan sinun ja Liisun häihin, soittamaan tätä\nrakasta viuluani\". Niin sanoen painoi Mikko viuluansa rintaansa vasten\nja lausui vielä: \"Olin minäkin ennen yhtä rakastunut ja rakastettu kuin\nsinä, mutta mustasukkaisuuteni turmeli onneni -- nyt ei ole minulla\nenään muuta rakastettavaa kuin tämä -- viuluni\".\n\n\"Mistä tiedätte, kuinka rakastettu olen? Varma kuitenkin on, ett'en ole\nonnellinen. -- Aina kun ajattelen tuota vähäistä kotia, joka nykyisin\nmielessäni kuvitteli ylen herttaisena, muuttuu sydämmeni synkäksi --\nminä ajattelen, että Liisu tupaani halveksii, hän kun rusthollin\nemännäksi olisi päässyt. Kuusen alla seisoessani tuli mieleeni, että\nparas ehkä olisi, jos ottaisin kartanon Miinan vaimokseni; hän on\nkaunis, iloinen tyttö, eikä suinkaan minun kotiani halpana pitäisi --\nmutta luulenpa toki, ett'en saa Liisua mielestäni -- en milloinkaan\".\n\n\"Jopa joutavia juttelet -- sanoinhan, että sinä mustasukkaisuudesta\nsaatat itsesi onnettomaksi. Miina on tehnyt eron juoposta sulhasestaan\nja ottaa kyllä halusta toisen paremman, mutta Liisu sinua rakastaa, ja\nkatso ett'et suotta sitä rakkautta hylkää, sillä totinen rakkaus onnen\ntuo. -- Ota, poika, vaari vakaasta neuvostani\".\n\nJaakko oli vaiti vähän aikaa, vaan sanoi sitte: Kyllä käsitän neuvonne\nhyväksi ja halusta sitä seuraankin -- mutta Mikko, kertokaa elämästänne\nminulle vähäisen; olen yhtä ja toista kuullut siitä puhuttavan, vaan en\nkoskaan ole oikein selvää saanut elämän-vaiheistanne\".\n\n\"Hm -- noh, vaikka vain -- Liisun tähden sen teen, olkoon se sinulle\nopiksi ja varoitukseksi. --\n\n\"Liisulla oli täti -- hän oli morsiameni. -- Tyttösi on aivan tuon\ntätinsä näköinen, vaan Anna-Liisan posket eivät olleet yhtä punaiset,\nsillä hän ei enään ollut ensimmäisen nuoruutensa kukoistuksessa, mutta\nhänen silmänsä, -- olisit vain nähnyt, kuinka ihanasti ne loistivat!\nKaikki pitivätkin häntä ylen hyvänä, mutta tuostapa tulin minä\nluulevaiseksi. Kerran eräänä pyhä-iltana kävin hänen kodissansa; viulu\noli muassani, minä rupesin soittamaan, sillä Anna-Liisa kuunteli\nhalusta viuluni ääntä. Tuvassa oli koko joukko kylän nuorisoa ja niiden\nseassa eräs Simo niminen torpan-poika, joka minun mielestäni useammin,\nkuin tarpeellista oli, katseli Anna-Liisaa. Minä painoin viuluani\nvasten leukaani, poljin jalkaa ja soitin kuin vimmattu. Kiihkoni\ntarttui kuulioihini, sillä he eivät enään malttaneet istua, vaan\nrupesivat tanssimaan; ainoastaan Anna-Liisaa ei tanssi huvittanut, ei,\nvaikka tuo mainittu poikakin häntä tahtoi polskaan, niin istuipa hän\nsittenkin paikoillaan. Tuokos oikein oli minulle mieluista! -- mutta\niloni ei kauan kestänyt; Timo istui aivan Anna-Liisan viereen ja näytti\nmieltyneeltä kuten ainakin, vaan Anna-Liisan silmät olivat\nhaaveelliset, hän kuunteli soittoa ja ajatteli minua, että tuskin\nhuomasikaan vieressä istuvan pojan puhetta -- sen sittemmin ymmärsin\naivan hyvin, vaikka silloinen mielen-tilani toisin selitti noitten\nsilmien suloisuuden -- minä ajattelin: tyhmäpä olen, kun uskon tuota\nnaista, joka, päästäksensä Timon kanssa juttelemaan, jäi tanssista\npois. Mielikuvitukseni kiihtyi aina, mutta minä soitin -- soitin niin,\nett'en ymmärtänyt lakatakkaan, ennenkuin Anna-Liisa, lempeästi katsoen\nminuun, tuli luokseni lausuen: 'Mikko, etkö jo väsy soittamasta?'\nsiihen vastasin: 'Jospa väsynkin, niin mikäpä sitten?' -- Hän katsoi\nkummastuen minuun eikä puhunut sen enempää, vaan meni taas lavitsalle\nistumaan -- mutta nyt minä lakkasin soittamasta ja pyyhkien hien\notsastani menin haarikasta olutta juomaan, sitte läksin pois. Ovessa\nvilkasin hätimmiten Anna-Liisaan -- hän oli kalpea ja hänen ihanat\nsilmänsä -- oi Jaakko -- kiven ne olisivat sulattaneet, mutta eivät\nminua -- niin oli mustasukkaisuus minun valloittanut.\n\n\"Kuluipa muutamia päiviä -- sydämmeni rupesi pehmenemään, minä\najattelin: 'entä jos olisin erehtynyt' -- Läksin kuin läksinkin tyttöni\nkotiin ja sattuipa niin, että tapasin hänen yksin tuvassa kehräämässä.\nTuo suloinen olento tuli heti vastaani, ja tarjoten kättään minulle,\nlausui hän surun-sekaisella äänellä: 'Kyllä tiesin sinun tulevan, sillä\nolenpa hartaasti rukoillut Jumalaa sinun sydäntäsi pehmittämään. Sano,\nrakas Mikko, miksi minulle suutuit? Sinä et usko, kuinka äärettömän\npaljon surua olet minulle tuottanut!' Minä kerroin mitä jo tiedät, ja\nhän vakuutti totisesti, ett'ei hän milloinkaan mieltyisi Timoon, vaan\nettä minä iäti olisin hänelle rakkahin. Minä uskoin hänen sanansa, ja\nnyt olimme taas onnelliset, vaan eipä se onni kauan kestänyt --.\nAnna-Liisan sisar oli jo silloin naimisissa ja emäntänä Mäkelässä, kun\nminä eräänä päivänä kuljin juuri tätä samaa Mäkelään päin vievää polkua\npitkin -- minä kiiruhdin eteenpäin. -- Oi Jaakko! tuo oli onneton matka\n-- mutta -- loppuun, loppuun täytyy kertoa, koska kerran olen alkanut\n-- niin -- meninpä tietäni ja näin etäällä edessäni kaksi ihmistä,\njotka seisoivat polulla, keskenään jutellen. Minä luulin net tuntevani,\nja varmuudekseni kiiruhdin lähemmäksi, -- ne olivat -- Timo ja\nAnna-Liisa. Päätäni pyörrytti, enkä muuta uskonut, kuin että nuot\nmolemmat olivat salaisessa liitossa toistensa kanssa -- ja kiiruusti\nriensin heidän sivuitsensa, vaan samassa myöskin ärjäsin: 'uskoton! jää\nhyvästi -- en tahdo olla sinun pilkkanasi!\" sitte riensin Niemen kylään\nvievälle polulle, enkä korviinikaan ottanut Anna-Liisan rukoilevaa\nääntä, kun hän huusi: Mikko, oi Mikko! kuule minua, kuule vielä\nkerran!' -- mutta minä olin silloin kuuro!\n\n\"Viikkoja kului -- minä en mennyt Anna-Liisaa 'en kuuleen enkä\nkurkistaan' -- mutta arvaappas mikä ilkeä päätös vielä päähäni\npälkähti! Minä tunsin erään nuoren tytön, joka paljon kulki kylää ja\noli hyvin valmis lyömään nippiä ja näppiä nuorten parissa -- kieli oli\nhänellä myöskin hyvin sukkela, ja nytpä ajattelin: Riikan kanssa rupean\nseurustelemaan -- Anna-Liisan kiusaksi -- saapa hän nähdä, ett'en häntä\nyhtään kaipaa -- en yhtään -- häntä en ollenkaan rakasta! Näin\nluulottelin itseäni -- näin saatoin itseni harhailemaan, etten enään\ntuntenut oman sydämmeni tunteita. Minä kuljin nyt Riikan seurassa --\ntansseissa olimme yhdessä sekä nuukareina joka häissä, ja minä luulin\nolevani onnellinen; mutta voi -- mitenkä olisin saattanut olla\nonnellinen Riikan parissa, kun minulla kerran oli ollut semmoinen\nmorsian, kuin Anna-Liisa!\n\n\"Eräänä pyhänä olin kirkossa, siellä istui Anna-Liisakin; hänen\nposkensa olivat käyneet kalpeata kalpeammaksi, ihonsa oli aivan\nläpihohtava, ja silmät -- niin, semmoisia en ole ennen enkä sittemmin\nnähnyt. Hän katsahti minuun kerran, vain ainoan kerran, mutta sitä\nkatsetta en unohda, se oli puhtaan omantunnon katsanto, ja siinä kaikki\nhänen kärsimyksensä kuvattuna. Minä en suurempaa rangaistusta\ntarvinnut, saadakseni selvän siitä, että harhatietä kuljin. Riikan\nseura ei minua enään miellyttänyt, sillä häntä en millään muotoa\nsaattanut rakastaa, eikä hän tuota erittäin pahaksensa pannut, vaikka\nhäntä väistyin. Anna-Liisa oli nyt yöt päivät mielessäni. Minä\noleskelin hänen kotinsa metsässä, vaan hänen luoksensa en uskaltanut\nmennä. Mutta kerran sain sattumalta tietää, että hänen oli aikomus\nlähteä Mäkelään; minä kiiruhdin tälle samalle polulle, ja kuten\ntuomittu odottaa tuomiotansa, josta hänen elämänsä taikka kuolemansa\nriippuu, niin odotin minä sitä hetkeä, jona häntä olin tapaava -- Minä\nodotin -- ja hän tuli -- -- suo minun levähtää, ennen kuin jatkan\".\n\nMikko pyhki otsaansa paitansa hihaan, oli vähän aikaa ääneti ja jatkoi\nsitten taas:\n\n\"Oli kesäinen päivä, semmoinen, jona ei tuulen henkeä tunne, jolloin\nluonto ikään kuin kuuntelee sen turvissa asuvien lintuisten ääntä. Minä\nkuulin Anna-Liisan kepeän astunnan ja riensin häntä vastaan, hän\nvavahti vähäisen nähdessänsä minua, vaan sanoi sitte: 'Olipa hyvä, että\nsinun tapasin, sinun täytyy kuunnella, mitä sinulle kerron, sen\noikeuden itselleni vaadin'.\n\n\"'Anna-Liisa! minä sinua kuuntelen sekä nyt että aina vast'edeskin' --\nvastasin minä ja tartuin hänen käteensä, mutta hän irroitti itsensä\nminusta, lausuen: 'Ei mitään liikanaista, kuuntele vain: sinä olit\nminulle niin rakas, ett'ei maailmassa ollut minulla mitään niin\nkallista, ja toki minun uskottomaksi julistit. -- Silloin, kuin täällä\nmetsässä minun tapasit, olin Mäkelään menossa, kuten nytkin. Timo tuli\nminua vastaan ja aikoi palata kanssani, mutta päätinpä tehdä lopun\ntuosta seuraamisesta ja sanoin: Timo, minä olen Mikon kihlattu morsian,\nälä minua seuraa, -- samana hetkenä tulit sinä. -- Nyt tiedät, kuinka\nsyytön olen ollut, ja niin totta kuin minulla on luoja, ovat nämät\nsanani todet'.\n\n\"'Minä olen jo aikaa sen tuntenut, että olit syytön. Oi rakas\nAnna-Liisa! saatatko antaa minulle anteeksi? Etpä usko, kuinka minäkin\nolen kärsinyt! vaan mitäpä tuosta puhun, omahan oli syyni, minä olin\nkovin luulevainen ja ollen sinulle suutuksissa päätin seurustella\nRiikan kanssa, jotta sinäkin muka tulisit tuntemaan tuota hirveää\ntuskaa, jota minä kärsin -- älä usko, että häntä milloinkaan rakastin.\nMinä en saata sinutta elää; ollaan taas ystävät kuten ennenkin --'\n\n\"'Ystävät -- niin, ollaan aina ystävät, muuksi en ikänä voi tulla. --\nOi Mikko! sinua minä pidin arvoisampana kaikkia, mitä maailmassa\nlöytyy; kun sinua kuuntelin, viulua soitellessasi, ajattelin: onpa onni\nminua seurannut, koska noin ylevän miehen rakkauden olen voittanut.\nItse olin mielestäni aivan vähäpätöinen, mutta tuopa juuri oli ihanaa,\nettä vähäpätöisenä sain kulkea mahtavan rinnalla, olihan silloin\nheikommalla turva ja suoja tiedossa -- mutta nyt -- Mikko, Mikko!\nelämäni onnen sinä minulta veit! Kun näin sinun tavan takaa Riikan\nseurassa, silloin kyllä ymmärsin, että hetkessä ei sydämmesi saattanut\nmuuttua; minä tiesin, että kerran olit takaisin palaava, mutta samassa\ntunsin myös, että meidän välimme iäksi päiviksi oli muuttunut -- sinä\nolet sama, vaan toki toinen. Tällä hetkellä, vaikka lähelläni seisot,\nja vaikka näen rakkauden loistavan silmissäsi, tuntuu minusta toki,\nikään kuin erämaassa yksin vaeltaisin, sillä sen vahvan puun sijasta,\njonka olin tuekseni valinnut, näen nyt ainoastaan horjuvan ruovon'.\nSuuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa ja hän antoi minulle\nkätensä jäähyväisiksi.\n\n\"Oi Jaakko, sinä et ymmärrä, mimmoinen tuskani oli. Minä rukoilin häntä\nuudestaan omakseni tulemaan, mutta hän vastasi vain: 'Sydämmeni on\nsärkynyt, sitä en enään voi kenellekkään antaa; äläkä etsi minua, sillä\nsinua nähdessäni haavojani pahemmin kivistää. Vielä kerran jää hyvästi,\nystävyyteni sinua seuraa! Kun sydämmeni on terve, sitten kutsun sinua\nluokseni'.\n\n\"Näin me nyt erkanimme. Minun toivoni kiintyi hänen viimeisiin\nsanoihinsa; en silloin ymmärtänyt niitten oikeaa merkitystä. Ajat\nkuluivat, minä en nähnyt Anna-Liisaa -- en mennyt häntä etsimään, sillä\nhänen viimeistä pyyntöänsä minä niin pyhänä pidin, että sitä noudattaa\ntahdoin, vaikka tuo kyllä katkeralta tuntui. Kerran toki, eräänä\niltana, kun ikäväni valloitti minun siten, ett'en tästä rakkaasta\nviulustanikaan huojennusta saanut, läksin kohti Anna-Liisan kotia.\nSinne tultuani hiivin pimeässä hänen akkunansa luokse, saadakseni\nnäkymättömänä häntä katsella. Hän istui kehräämässä ja lauloi --\nAnna-Liisalla oli kaunis ääni, vaan nyt soi se ylen surulliselta --\nsanat kuuluivat näin:\n\n    'Oi lumi, tuiskuile,\n    Tee hauta minulle!\n    Tää sydän polttava\n    Jo etsii lepoa.\n\n    Kun hautaan lasketaan,\n    Mua, lumi, peitä vaan\n    Sa unhoitettua\n    Niin helmaas tallenna!\n\n    Oi lumi! jäiseksi\n    Sä laita hautani,\n    Ett' lemmen-liekkini\n    Siell' iäks' sammuisi!'\n\n\"Näin hän lauloi -- mutta minä hiivin taas pois yhtä hiljaa, kuin\ntullutkin olin. Muutamia viikkoja myöhemmin minua kutsuttiin hänen\nluoksensa. Anna-Liisa makasi kalpeana vuoteellaan, vaan kun häntä\nlähenin, katsoi hän minuun suloisesti hymyillen ja lausui: 'Tule\nlähemmäksi! sinussa näen taas tuon vahvan puun, ja sydämmeni on aivan\nterve. Minä pääsen nyt pois elämän taisteluista ja sinua muistan --\ntuolla, tähtein tuolla puolla -- sieltä ei mikään meitä eroita!' -- --\n\n\"Niin, hän lähti, tuo hempeä olento -- ja minä -- minä odotan aikaa,\njolloin pääsen hänen luoksensa, siksi soitan viuluani -- ja kun näen\nnurjuutta nuorten rakastavien välillä, kiiruhdan heti heitä\nsovittamaan. Nyt ymmärtänet, miten tuo minuun koski, kun näin, ett'ei\nsinun ja Liisun, hänen sisarensa tyttären väli ollut semmoinen, kuin\nsen tuli olla\".\n\n\"Kiitoksia, Mikko! Kyllä tämä kertomuksenne on hyvä varoitus minulle,\nsillä kuka tiesi, mikä päähäni pälkähtäisi, kun synkälle mielelle\njoudun, kuten äsken tapahtui, jolloin tuo minua kovin rasitti, että\nJussila kilpailiakseni tuppasi\".\n\n\"Ole huoleti vain ja laita tupasi syksyyn valmiiksi, sitte tanssitaan\nMäkelässä semmoinen polska, että vielä muorikin tanssista hikoilee.\nMutta nyt hyvästi! Ilma on jo selkenemässä, täytyy rientää pois\".\n\n\"Kyllä täytyykin\", sanoi Jaakko, ja kumpikin meni eri haarallensa.\n\n\n\n\nV.\n\nISÄNTÄ JA PALVELIA.\n\n\nOli maanantai, kuu patruuna Pohjonen istui au'aistun akkunan ääressä,\njuoden aamukahviansa. Tavan takaa laski hän kupin kädestään; hänen koko\nmielensä oli niin kiintynyt luontoon, joka ihanuuttaan levitteli hänen\nsilmiensä eteen, että tuo yleensä rakastettu ruskea nestekkin joutui\nunohduksiin. Nuori rouva tuli ja laski kätensä miehensä olalle, sanoen:\n\"Mitä, ystäväni, mietiskelet?\"\n\n\"Katselen vain luontoa ja ajattelen: olenpa onnen lapsi, koska minulla\non suloinen vaimo, herttaiset lapset sekä oma kartano näin ihanassa\nseudussa!\"\n\n\"Ja onpa sinulla vielä tuo suurin rikkaus: onneensa tyytyväinen sydän!\nKyllä nureksiva ihminen aina puutteita löytää, vaikka Luoja hänelle\narmostansa lahjoja jakaa -- mutta ainoastaan hän on rikas, joka\nkohtaloonsa tyytyy\".\n\n\"Kyllä kiittämätön olisinkin, jollen tyytyisi! Tunnenpa itseni niin\nonnelliseksi tällä haavaa, ett'en suinkaan hennoisi apua anovalta\nmitään kieltää, jos vain suinkin hänen toivoansa saattaisin täyttää\"\n\n\"Kumma, että tuommoinen miete juuri johtui mieleesi\".\n\n\"Hm -- niinpä ne ajatukset lentävät. Mutta arvaappas, mikä nyt päähäni\npisti?\"\n\n\"No mikä?'\n\n\"Että lähtisimme katsomaan apilaniittyjä. Ilma on niin kaunis, ett'ei\nnyt sovi täällä sisällä loikoilla tämmöisenä päivänä\".\n\n\"Mutta sinne on pitää matka --\"\n\n\"Ei huolita kävellä, vaan pannaan Valko valjaisiin ja lähdetään sitte.\nOletko tunnin päästä valmis?\"\n\n\"Olen kyllä; minä menen kohta katsomaan, että pienokaisilla on mitä\ntarvitsevat poissa ollessamme, ja sitte puen päälleni\". Näin sanoen\nrouva kiiruhti toimiinsa.\n\nPatruuna soitti kelloa pari kertaa, ja hetken perästä tuli Jaakko\nsisälle, kysyen mitä patruuna tahtoi.\n\n\"Tunnin päästä pitää Valkon olla valjahissa, sillä minä aion lähteä\napilaniityille\".\n\n\"Kyllä\", vastasi Jaakko, mutta jäi vielä seisomaan ovelle. Hän väänteli\nja käänteli lakkiaan, ikään kuin olisi siitä puheen alkua hakenut.\nPatruunakin tuon huomasi ja kysyi:\n\n\"Onko sinulla mitään sanottavaa? puhu vain suusi puhtaaksi\"\n\n\"Kyllä tarvitsisi, mutta pelkään patruunan suuttuvan\".\n\n\"Mitä tuo tuommoinen olisi, josta et puhua uskalla isännälle, joka on\nentinen leikkitoverisi?\"\n\n\"Niin, kylläpä patruuna aina on ollut hyvä minulle, mutta --\"\n\n\"No, 'mutta' -- jätä nyt pois 'mutta' ja puhu asiasi\".\n\n\"Patruuna lupasi Niittymäen minulle torpan maaksi, sitte kun tahtoisin\nrakentaa kotia itselleni; nyt minä haluan omaa asuntoa, sillä syksyllä\naion naimisiin mennä, mutta senpä vuoksi pyytäisin, että patruuna, jos\nsuinkin mahdollista olisi, antaisi minulle eron palveluksestani, jotta\nsaisin hankkia tupasen itselleni sekä viljelysmaata vähän viljemmältä\".\n\n\"Kylläpä kummia pyydätkin, mutta en tuosta toki suutu, sillä sopiihan\nsinun pyytää, minun kieltää, ja siitä sitte on päästy. -- Nyt tulee\njuuri kiiruin työnaika; mitenkä sinua siis saattaisin pois laskea?\"\n\n\"Kyllä minä luulen saavani Mäkelän Kustun sijaani ja häneen patruuna\nvarmaankin tyytyisi, sillä Kustu on hyväntapainen ja sukkela kaikissa\ntöissään; ehkä puheissaan liiankin sukkela ja rohkea\".\n\n\"Tuo kuuluu hyvältä; aivan semmoisen pojan minä tahtoisinkin sitte,\nkuin sinua en enää saa pitää, mutta syksyllähän sinun vasta sopii erota\nja tulevana vuonna naida -- eikö niin?\"\n\n\"Ei, sillä onpa niitä minua mahtavampia, jotka tahtovat väkisin viedä\nmorsiameni\".\n\n\"Ai! onko niin? No anna hänen mennä, jos hän vain katsoo ihmisen\nulkonaista mahtavuutta\".\n\n\"Eipä katsokkaan, mutta sitä enemmän hänen äitinsä sitä katsoo, ja\nsenpä vuoksi tahtoisin ottaa tytön pois kaikista noista kiusauksista ja\nrettelöistä, joita hänellä siellä kotona on. Kyllä Mäkelän muori jo oli\npäättänyt ottaa minua kotovävyksi, mutta sitte kuin Liisua pyydettiin\nJussilan emännäksi, ei muori minua enää oikein kärsi, ja siksipä\ntahtoisin, jota pikemmin sitä paremmin, oman kodon itsellemme\".\n\nPatruuna käveli miettien lattialla, laski sormensa nenälleen sekä\nviritteli tuon tuostakin sikariansa, joka ehtimiseen sammui. Vihdoin\nhän toki puhkesi puhumaan, lausuen:\n\n\"No kukapa saattaisi kieltää tuommoista pyyntöä, josta ihmisen elämän\nonni riippuu! -- Jos poika, josta puhuit, on semmoinen, joksi häntä\nolet kuvaillut, olet vapaa menemään, vaikka tietysti paljon sinua\nkaipaan. Kun asuntoasi rakennat, saat metsästäni ottaa hirsiä, ja ehkä\nsaatan sinulle joksikin päivää antaa nurkkamiehiäkin. Mutta älä tuota\nasuntoasi aivan vähäiseksi laita; vaikka et nyt ensin sisustaisikkaan\nmuuta kuin yhden huoneen, niin ovat ne kuitenkin tulevan ajan varalle\nrakennettuna\".\n\n\"Tuhansia kiitoksia, patruuna hyvä!\" sanoi Jaakko sekä pyyhkäsi äkkiä\nkätensä nurjalla puolella jotakin silmistänsä.\n\n\"Ei kiittämistä mitään. Sinä olet rehellisesti minua palvellut ja\nansaitset rehellisen palkan. Mutta lähde nyt hevosta valjastamaan ja\ntoimita tuo poika jonakin päivänä puheilleni\".\n\n\"Kyllä minä\", vastasi Jaakko ja läksi ulos.\n\nRouva tuli samassa sisälle valmiiksi puettuna, ja patruuna kertoi\nhänelle Jaakon tuumat sekä lisäsi:\n\n\"Olen varsin kahdella päällä eräästä asiasta: minä nimittäin tahtoisin\nantaa Jaakolle muistoksi suuremman rahalahjan, mutta en ole siitä\noikein varma, milloinka tuo parahiten sopisi. Nyt se huojentaisi hänen\nvaivaansa, kun hän asuntoansa rakentaa, mutta tekee sekin hyvää, että\nihminen oppii luottamaan omiin voimiinsa\".\n\n\"Anna lahjasi vasta toiste, se on minun neuvoni. Silloin he oikein sen\narvoa käsittävät, kun vaivalla ja ahkeruudella ovat kodin itsellensä\nhankkineet\".\n\n\"No, hyvinpä meidän tuumamme yhteen sopivat; jätetään siis tämä asia\ntoistaiseksi. -- Mutta tuossapa Valko jo on portaitten edessä;\nlähdetään nyt\".\n\nNäin sanoen sieppasi patruuna lakin päähänsä, ja sitte läksivät ajamaan\napilaniityille.\n\n\n\n\nVI.\n\nSUORA PUHE AINA PARAS.\n\n\nVanha akka kulki keppinsä nojalla Mäkelää kohti. Tultuansa torpan\npihalle, katseli hän etsiskellen ympärillensä, vaan kun ei näkynyt\nmuuta elävää olentoa kuin kaakottava kana, astuskeli akka portahia ja\nlaski kaksiperäisen pussin olaltaan porstuan nurkkaan sekä meni sitte\ntupaan, missä Mäkelän muori istui villoja kehräämässä. Akka kumarsi,\nsanoen:\n\n\"Hyvää päivää! -- Ohho kuinka olenkin väsynyt\".\n\n\"Istukaa. mistä kaukaa Maija tulee?\"\n\n\"Niemen kylästä. Hohho! hyvältä tämä istuminen tuntuukin väsyneille\nraajoilleni. -- Oletteko ihan yksin kotosella, kosk'ei tuolla\nulkonakaan ketään näkynyt?\"\n\n\"Matti ja pojat ovat ulkotöissään, Liisu ja Manta askaroitsevat\nkodassa; meillä oli tässä leipominen aamulla, ja tytöillä on sen vuoksi\nvähän yhtä ja toista toimitettavana\".\n\n\"No minäpä kuulin uutisia Niemenkylässä; siellä sanottiin, että Liisu\ntulee Jussilan emännäksi, sekä että Jaakko nai kartanon Miinan, joka on\ntehnyt eron sulhasestaan\".\n\n\"Vai niin -- paljon sitte tiedättekin. -- Kyllä Jaakko Liisusta kiinni\npitää, kuten hämähäkki verkostaan, vaikka hän tietää, että Liisulla on\nJussilan kihlat\".\n\nLiisu, joka juuri tuli sisälle, kun hänen äitinsä mainitsi Jussilan\nkihloista, katseli arasti ympärilleen, vaan nähtyään vanhan Maijan,\notti hän kädessänsä olevista pehmeistä leivistä yhden ja antoi sen\nMaijalle, sanoen:\n\n\"Tässä, Maija, on teille lämmintä leipää\".\n\n\"Kiitoksia! Kokonainen leipä! sinä Liisu olet kelpo tyttö. Ohoo\nsentään, kuinka hyvän käy hyvin tässä maailmassa, -- vaan jota\nmahtavammaksi ihminen pääsee, sitä enemmän on panettelioita, varsi niin\nkun torpan tyttö koroitetaan rusthollin emännäksi; mutta yhden hyvän\nneuvon annan, jota sinun on muistossa pitäminen, kun suureen taloon\ntulet: Anna lahjoja aina ja runsaasti, niin kyllä sinua kiitetään\".\n\n\"Vai niin; kyllä Maija maailman tuntee -- mutta säästäkää tuo neuvonne\ntoiselle, sillä minun majani tulee olemaan pieni uudis-torppa, jossa\nsaan monta vuotta kuokkia ja kaivaa, ennenkuin vähäisiä lahjoja muille\nriittää\".\n\n\"No mitäs nyt pilkkaa lasket -- kyllähän minä tiedän, mitä jo kaikki\ntietävät, että sinä Jussilan emännäksi menet sekä että Jaakko kartanon\nMiinan nai\".\n\n\"Turhia puheita vain\", väitti Liisu. \"Minä en koskaan ole Jussilan\nemäntänä --\"\n\n\"Mene päivällistä toimittamaan, miehet tulevat jo kohta kotia\", sanoi\nMäkelän muori, sillä hän hätääntyi, kuu Liisu kulkevalle akalle, joka\ntiesi pitäjän kaikki tapahtuneet ja tapahtumattomat uutiset, noin\nsuoraan vakuutti, ett'ei hän huolisi Jussilasta -- saattaisihan tämä\nvielä joutua Jussilan korviin.\n\nLiisu meni ulos päivällistä toimittamaan. Hänen mielensä oli kovin\nraskas, eikä hän tietänyt oikein, mikä häntä vaivasi -- Joku uusi,\nkatkerampi tunne kuin entinen. Ei tämä, joka häntä vaivasi, ollut hänen\nitsekkään äitinsä vaatimukset, -- ei, tämä tunne oli niin katkera että\nse vei kaikki hänen voimansa -- ja kotaan tultuansa sanoi hän Mantalle:\n\n\"Vie sinä ruokaa pöytään, päätäni kivistää, minä menen tuonne järven\nrannalle, siellä on vilposempi\".\n\nTuon sanottuaan riensi Liisu kuusistoon ja sieltä kapeata metsäpolkua\npitkin järven rannalle. Täällä laski hän kätensä sykkivälle\nsydämmellensä ja heltyi itkemään. \"Oi mikä minua vaivaa\" -- sanoi hän\nitseksensä, vaan samassa kaikui hänen korvissaan Maijan samat: \"Jaakko\nnai kartanon Miinan\" -- ja nytpä hän ymmärsi, mikä niin raskaalta\ntuntui. Turhaa puhetta tämä tietysti oli, mutta kamoittavan aaveen\nkaltaisena oli nuot sanat yhä hänen mielessään, ja hän sanoi\nitseksensä: \"Voi! onko rakkaus aina tällainen? Juuri kuin luulee\nolevansa onnellisin maan päällä, tulee taas tuskia ja huolia, joita ei\nennen aavistanutkaan. Oi, kun saisin rauhani takaisin! Jos olisi\nsydämmeni tuon tyynen järven kaltainen!\" -- ja nyt hän rupesi\nlaulamaan:\n\n    \"Ah ihana on ilta\n    Ja metsä vilponen,\n    On tyyni järven pinta,\n    Jo nukkuu tuulonen.\n\n    Vaan miksi, sydämmeni,\n    Sä olet rauhatoin?\n    Kun luontokin on tyyni,\n    Miks' riehut, sykit noin?\n\n    Ah, sydämmeni lempi\n    On saanut sykkimään,\n    Vaan voima kussa ompi,\n    Mi saa sen tyyntymään?\"\n\nLaulettuaan hän painoi päänsä käsiinsä sekä rukoili Jumalalta rauhaa\nsydämmellensä ja tunsi samassa, miten kylmä koiran kuono nuuski hänen\nposkiansa. Liisu hypähti seisoalle, tämähän oli kartanon Vahti -- siis\noli Jaakkokin lähellä -- ja lähellä kyllä olikin, sillä tuollapa hän\ntuli rientäen tyttönsä luokse.\n\n\"Oikeinpa Vahti minua ohjasi, ei se tahtonut mennä Mäkelään, vaan\nnuuski tätä polkua ja juoksi, hieputtaen häntäänsä, tänne päin. Minä\naavistin heti että sinun täältä löytäisin. Tiedätkö Liisuseni! nyt saan\nkohta ruveta rakentamaan asuntoamme, jos vain Kustu menee sijaisekseni\nkartanoon. Mutta ethän sinä mitään vastaa -- etkä ollenkaan ihastu! --\nmikä sinua vaivaa?\n\n\"Ei mikään. -- Tahdon vain kysyä -- Jaakko, pidätkö vielä minua\nrakkaampana kaikkea?\"\n\n\"Tuo nyt on kysymys! Onko se teeskentelemistä vai mitä? -- En semmoista\nole sinussa ennen havainnut\".\n\n\"Ei ole se teeskentelemistä, vaan käypä niitä kaikellaisia huhuja,\nsanovathan että sinä olet mieltynyt kartanon Miinaan; en sitä ole\nuskonut, mutta enpä saanut mieltäni rauhoitetuksikaan, ennen kuin\nsinulta suoraan kysyin\".\n\nJaakko muisti nyt, mitä hän oli Viulu-Mikolle puhunut, ja vaikka tuo\ntuuma oli ollut luulevaisen sydämmen pimeän hetken synnyttämä -- ja\nsiis tuulen tuoma, tuulen viemä -- punastui hän varsin, mutta vastasi\ntoki vakavasti:\n\n\"Minä en yhtäkään tyttöä rakasta paitsi sinua. En koskaan! Ole\nvakuutettu siitä\".\n\n\"Kyllä\", vastasi Liisu, mutta Jaakon punastuminen oli niin kummallinen,\nett'ei tyttö iloiseksi muuttunut. Jaakko myöskin oli alakuloinen, eikä\njutut nuorten välillä oikein sujuneet. Vihdoin hän kysyi:\n\n\"Onko Viulu-Mikko käynyt täällä?\n\n\"Ei\", vastasi Liisu.\n\n\"Mistä hiidestä ne tuon jutun ovat saatteet, sen on Maija varmaankin\nkokoon pannut omasta päästään\", sanoi Jaakko ja rupesi sitten suoraan\nkertomaan, mitä hän Mikolle oli puhunut lisäten: \"Nyt sen tiedät,\noikean asian-laidan, suutu nyt minulle sitten, jos saatat; ymmärräthän\nsinä, että minä vain kun pelkäsin sinun kotiani halveksivan tuskissani\njotakin puhuin\".\n\n\"Kiitoksia Jaakko siitä, että puhuit kaikki suoraan, punastumisesi\njätti mieleeni jonkunlaisen epäilyksen, mutta nyt on välimme taas ihan\nselvällä\".\n\n\"No, tyttöseni, mennään nyt kotia kuulustelemaan, mitä Kustu sanoo\". Ja\nkiiruhtaen läksivät he Mäkelään, jossa väki juuri aikoi ruveta\npäivälliselle. Keppi-Maija oli mennyt matkoihinsa, mutta Viulu-Mikko,\nhyvän-suopa vieras, oli tullut sijaan.\n\nMäkelän muori katsoi vähän harmistuneena tulioihin ja tuskin\nvastasikaan, kun Jaakko hyvää-päivää mainitsi. Mutta Jaakko ei ollut\ntätä huomaavinaankaan, vaan lausui rohkeasti:\n\n\"Minä aion ottaa eron palveluksestani, jotta saisin talveksi\nvarustettua itselleni oman kodin. Patruunan metsästä saan hirsiä, sen\nmitä tarvitsen, ja lupasipa hän vielä nurkkamiehiäkin joksikin päivää,\nmutta sillä ehdolla vain pääsen kartanosta, että laitan sinne toisen\nsijaisekseni, ja siksi olen ehdoitellut Kustua, koska välistä olen\nkuullut hänen haluavan palvelukseen\".\n\n\"No sinne minä menenkin\", vastasi Kustu.\n\n\"Etpä menekkään. -- Kyllä täällä on kotonakin sinulle sijaa -- ja\njoutaahan Jaakko palvella vuotensa loppuun, kyllä kartanossa leipää\ntietysti riittää, mutta uudis-torpassa sitä tuskin lienee nätimmästä\ntärkimpään\".\n\n\"Jos ensin onkin vähän, niin koetetaan sitä lisätä vuoden kuluessa.\nKyllä minä torpan rakennan, ja hyvän rakennankin, kuten patruuna\nneuvoi\".\n\n\"Mutta älä meidän Liisua varten, kyllä hänellä on parempi koti\nkatsottuna. Minä en anna tytärtäni pettu-leipää syömään\".\n\n\"He -- muori -- mitäs nyt! älä noin jyrkästi kiellä\" -- sanoi Matti,\nmutta muori läksi ulos ovesta eikä tahtonut kuulla mitään, vaan\nViulu-Mikko, talon vanha ystävä, seurasi muorin jälkiä ja tapasi\nhänen lutista.\n\n\"Muori hyvä\", lausui Mikko, \"älä pitkitä nuorten kihlausta. Kihlausten\nusein käy siten, että, kun ne pitkistyy, niin ne mutkistuu ja vihdoin\ntulee niistä kaiketi loppu\".\n\n\"Sitä juuri toivon ja vaadinkin\".\n\n\"Kuules -- muista minun ja Anna-Liisan kärsimisiä! Älä eroita\nrakastavia -- se kuolemalla kostetaan. Vaikka en ole aikonut mitään\npuhua, niin sanonpa toki Jaakon ja Liisun onneksi, että köyhyyteen ei\nsinun tarvitse lastasi jättää, kyllä heille on tavarat katsottuna,\nmutta antaa heidän vain vähällä alkaa. Laske Kustu palvelukseen, se on\nminun neuvoni\".\n\nMikko oli iskenyt parhaaseen paikkaan. Muisto Anna-Liisa vainajasta\npehmitti muorin sydämmen -- ja kukatiesi vielä tuo Mikon viimeinenkin\nviittaus tehokkaasti siihen vaikutti.\n\n\"Hm -- kummallista\", sanoi muori ikään kuin itseksensä ja lausui sitten\nMikolle: \"Menköön vain Kustu kartanoon onneansa koettamaan; mutta\nkerran minun vielä täytyy tyttöäni puhutella, ennenkuin kihlat pois\nlähetän. Tällä kertaa toki ei enempää tästä asiasta lausuta; tule nyt\npäivälliselle\".\n\nVakaana lähti muori tupaan ja sanoi sinne tultuansa:\n\n\"Kustu saa lähteä Jaakon kanssa kartanoon. Jos kelpaat patruunalle,\nniin otat pestin\".\n\nLiisun katse kirkastui, kuten taivas aamuruskon noustessa, ja\nkiitollinen silmäys lensi Viulu-Mikkoa kohti, sillä sen hän heti\nhuomasi, että sieltä apu oli tullut.\n\nEnempää ei asiasta puhuttu, ja kohta päivällisen jälkeen lähti Kustu\nJaakon kanssa kartanoon ja Viulu-Mikko meni myöskin pois.\n\n\n\n\nVII.\n\nRAKKAUS KAIKKI VOITTAA.\n\n\nPatruuna Pohjosen rouva istui käytävässä kartanon huoneuksen edustalla,\nleikkien lastensa kanssa, ja näki samassa Jaakon, joka lähestyi nuoren\nkumppaninsa seurassa. Lakki kourassa ja syvästi kumartaen kysyi Jaakko:\n\n\"Saako patruunaa puhutella?\"\n\n\"Onni, juokse katsomaan, onko valveilla\", sanoi rouva. Hetken perästä\npalasi poika huutaen:\n\n\"Isä käski Jaakkoa puheillensa\".\n\nJaakko läksi saattamaan palveliaksi pyrkivää Kustua patruunan\nhuoneeseen.\n\n\"No, sinä aiot minun palveliakseni?\" kysyi patruuna.\n\n\"Niin kyllä, jos kelpaan\", vastasi Kustu.\n\n\"Osaatko totella? se on ensimmäinen ehto\".\n\n\"Kyllä! ja vielä vähän muutakin\".\n\n\"Vai niin\", sanoi patruuna, katsellen mielihyvällä pojan kirkkaita,\nveitikkamaisia silmiä. \"Osaatko niittää? Heinänteko alkaa kohta, ja\npalveliani saa myöskin niityllä käydä silloin, kun en häntä kotona\ntarvitse\".\n\nHymyillen vastasi Kustu:\n\n\"Siihen olen aivan tottunut. Kun niittyä lähenen, vapisee jo heinän\nkorsi, ja kun viikatteellani sivallan -- hei! silloin heinä jo maassa\nmakaa\".\n\n\"Saatko laitumelta hevosen pian kiinni? vai nahjustatko kauan niitä\nhakemassa?\" kysyi taas patruuna, joka halusta pitkitti puhetta pojan\nkanssa.\n\n\"Hevoset ruokin niin, että viheltäessäni juoksevat luokseni\".\n\n\"No, jos nyt olet vähän sinne päin, kuin sanonut olet, niin kyllä\nminulle kelpaat, ja Jaakko on vapaa menemään asuntoansa rakentamaan\".\n\n\"Nämät käteni ovat vähän kömpelömäiset pikentin käsiksi\", virkkoi Kustu\nvielä; \"semmoisiksi ovat tulleet raskaassa työssä, mutta jahka täällä\nvähän helpommalle pääsen, niin varmaankin hienonevat, että vielä\nsopivat vaikka klasii-hansikkoihin\".\n\n\"Pidetään varalla, ett'eivät pääse liiaksi hienontumaan. Tässä on\nsinulle nyt 12 markkaa pestiksi; se on määrä, joka minun on tapana\nantaa. Mutta mitä sitten palkaksi vaadit?\"\n\n\"Mitä patruuna itse tahtoo antaa, sitte kun näette, mihinkä kelpaan\",\nvastasi Kustu ihan nöyrästi.\n\nPatruuna taputti poikaa olalle, lausuen:\n\n\"No hyvä! Toivon että molemmin puolin tulemme tyytyväisiksi. Nyt,\nJaakko, olet, kuten sanoin, vapaa palveluksestani ja tässä saat koko\nvuosipalkkasi\".\n\n\"Patruuna hyvä, sehän on varsin liikaa\".\n\n\"No no, älä puhu mitään, uudis-asukkaalle on tuo kyllä tarpeen, ja\nolithan sinä aina ennen muinoin minulle avulias ja hyvä leikkitoveri\".\n\nJaakko ei mitään vastannut, vaan kun patruuna hänelle hyvästijätöksi\nantoi kättään, puristi Jaakko sitä oikein vankasti. Sitte aikoivat\nmennä, mutta patruuna sanoi vielä:\n\n\"Ennen lähtöäsi täytyy sinun toki Kustulle neuvoa kaikki, mitä hänen\ntavallisesti tulee tehdä, jotta hän tietäisi olla mielikseni, samoin\nkuin sinäkin\".\n\n\"Aivan kernaastikkin\", vastasi Jaakko ja läksi sitten ulos nuoren\nkumppaninsa kanssa.\n\n\"Kyllä nyt jo kaikki hyvin käy\", sanoi Kustu pihalle päästyään. Minä\nolen kovin iloinen siitä, että jollakin tavoin saatan edistää meidän\nLiisun onnea. Sisar parkani menee varsin kalpeaksi joka kerta, kun äiti\nJussilasta puhuu, ja harmipa olisikin, jos kaunis, hyvä sisareni\ntyönnettäisiin tuolle vanhalle kaljupäälle. Mutta arvaatko sinä,\nJaakko, millä tuo Viulu-Mikko äitini mielen sai kääntymään noin\näkkipäätä?\"\n\n\"En, sitä itsekkin ihmettelin, vaan kyllä kai siitä vielä selko tulee\".\n\n\"Mutta kysyä ei uskalla --\"\n\n\"Ei suinkaan! enkä siitä välitäkkään, kun tytön vain saan; mutta enpä\nole oikein varma, ennenkuin kuulutuksessa ollaan\".\n\nNäin tuumaten Jaakko meni ohjaamaan nuorta toveriaan talon töihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaakon ja Kustun mentyä Mäkelästä istui muori rukkinsa ääreen ja\nkehräsi siinä, ikään kuin jos kaikki olisi käynyt varsin tavallista\nrataansa; hänen puhelias kielensä toki nyt oli vaiti, hän näytti\nmiettivältä, eikä kukaan muorin mietteitä tahtonut häiritä. Matti pisti\ntupakkaa piippuunsa, istahti sängynlaidalle, veti nysästään muutaman\nvahvan savun ja laski sitten huokoolle. Kallu toimitteli ulkona ja\nManta meiskasi portahitten ääressä juottoporsaan kanssa, mutta Liisu\nistui penkillä akkunan ääressä katsellen ulos kesän vihantaan\nmaailmaan. Ilma näytti kauniilta, raittiilta, mutta Liisun mieli oli\ntoki haikea. Ukkosen ilman tullessa on luonto tyyni, mutta raskas, ja\njotakin sen tapaista -- jotakin uhkaavaa tunsi Liisukin sydämmessään,\nkun hän ääneti istui äitinsä kanssa tuvassa. Täällä oli tukehuttavaa,\nvaan ulkona raitista, sinne siis hänenkin täytyi rientää. Liisu istahti\nkeinulavitsalle tuuhean pihlajapuun suojaan, hänen lempeät silmänsä\nkatselivat järven tyyntä pintaa, vaan ajatuksensa lentelivät pois hänen\nnykyisistä tukaloista oloistaan, kuvaillen mitä suloisimmasti tuota\nvähäistä uudis-asuntoa, jota hänen sulhonsa aikoi rakentaa; mutta eipä\nhän kauan saanut näissä viehättävissä unelmissaan viipyä, ennenkuin\näitin kutsuva ääni kuului:\n\n\"Liisuseni, tuleppa tänne, olisihan minulla kahden-kesken sinulle vähän\npuhuttavaa\".\n\nLiisu meni tupaan, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa -- ja vaiti\nistui hän kuuntelemaan, mitä jo ennaltaan arvasi äitinisä puhuvan.\n\n\"Minä lupasin Jussilan kihlat tallentaa siksi, että sinä ne ottaisit\nvastaan, sillä, lapseni\", sanoi nyt muori hyvin leppeästi, \"olethan\nsinä viisas tyttö, ja kun oikein maltillisesti asiaa ajattelet, niin\nymmärräthän, että vanha paikkansa pitää, ja aina sinulla hänessä on\nparempi turva kuin tämän-aikaisissa nuorukaisissa\".\n\n\"Oi äitini, älkää suotta itseänne vaivatko tuommoisella puheella, ei\nole vanhan ilo siellä, missä nuoren, eikä nuoren siellä, kussa vanhan;\njos häntä seuraisin, olisin kuten häkissä lintu\".\n\nMuori otti nyt kihlat esille, sanoen: \"Katsoppa näitä kaikkia, mitä\nsinulle, torpan tyttärelle, on tarjona! Eiköhän toki minun tyttäreni\nymmärrä ottaa, mitä vain _kerran_ hänelle tarjotaan\".\n\n\"Äiti hyvä, kyllä parastani tarkoitatte, mutta -- valju on sulho\nkullasta kyhätty, vaan lämmin sydämmen oma valittu -- ja siis kaikki\nnuot korut ovat minulle arvottomia. Jaakko rakentaa kartanon maalle\ntorpan, siellä saamme yhdessä työtä tehdä ja, kun Jumala työmme siunaa,\non meillä siitä iloa paljon enemmän, kuin rikkaalla kaikista\ntavaroistaan\". Nyt lankesi Liisu polvilleen ja lausui, katsoen\nrukoilevin silmin äitiinsä: \"Oi äiti, viekää pois nuot kihlat! ne minua\noikein inhoittavat. -- Älkää toki rakastako tavaraa enemmän kuin\" -- --\n\nLiisu ei sanottavaansa loppuun saanut lausutuksi, ennenkuin muori\nhämmästyksissään huudahti:\n\n\"No hyvänen aika, älähän toki komeliantiksi rupea! Tyttö hupsu, Jumalaa\nrukoillessa polville lasketaan, vaan ei ihmisten eteen. Hyvänen aika\ntuota lasta! Pidä sitte tuo Jaakkosi, koska se niin hirveän hyvä on\".\n\n\"Jumalan kiitos, että vihdoinkin äiti luopuu turhasta toivostaan. Nyt\nsaatan iloiten Jaakon vastahan mennä, kun hän luokseni tulee! Oi äiti,\nnyt olette minulle toista vertaa rakkahampi kuin äsken, jolloin luulin\nteidän enemmän rakastavan rusthollia kuin omaa lastanne!\".\n\n\"Hm -- parastasi minä vain tarkoitin, mutta jätä minut nyt yksin; en\nvoi tästä tällä kertaa enempää jutella. Mene sinä ulos linnuille\nlivertämään iloasi\".\n\nLiisu meni, ja muori jäi miettimään. Vähän aikaa ääneti oltuaan rupesi\nhän itseksensä puhumaan:\n\n\"Kuka noita tämän-aikuisia nuoria ymmärtää -- laskea polvillensa! --\nOikein komeljantin temppuja tuommoiset! -- Oih, oih! -- Suutelot vielä\n-- sitte olisi kaikki ihan täydellistä!\"\n\nMatti, joka rupesi heräämään raskaasta päivällis-unestaan, kuuli muorin\npuhuvan ja kysyi:\n\n\"Mitä sinä nyt, akkaseni, yksin juttelet? mitä ihmeitä?\"\n\n\"Minä vaan ihmettelen tämän-aikuisten nuorten tapoja ja mieliä.\nLiisulle tässä juuri äsken sanoin, että hän saa ottaa Jaakkonsa, koska\nse nyt on maailman paras hänen mielestään, ja tyttö kiitti siitä niin,\nettä polvilleen lankesi. Hupsun tapoja -- mutta hyvä lapsi hän on;\noikeinpa nöyräksi hänen olen kasvattanut, ja ikäväni tuota\ntyttö-raiskaa tulee, se on aivan varma\".\n\n\"No nytpä uni makealta maistuu, kun kuulen, että Liisu on päässyt\nkaikesta tuskastaan. Nyt vasta, akkaseni, oikein viisaasti teit\".\n\n\"Vasta nyt? -- en tiedä ennenkään hullusti tehneeni!\"\n\n\"He et, mutta teithän tällä kertaa vielä viisaammin\", sanoi Matti,\nkääntyen toiselle kyljellensä, ja hetken perästä hän jo kuului\nkuorsaavan.\n\nMutta mitenkä oli Liisun laita, kun hän tuolla ulkona kepeillä\naskeleilla astuskeli metsäpolkua pitkin. -- Hänen sydämmensä onnesta\nsykähteli, hän oli mielestään niin vapaa kaikesta huolesta, kuin\nlentävä lintunen, ja johdatti rohkeasti askeleitaan kartanoon päin,\njosta hän arveli Jaakon piankin palaavan Kustun kanssa, mutta kun ei\nkaivattuja kuulunut, istahti Liisu kivelle heitä odottamaan. Ihmetellen\nkatseli hän siinä tuon keväisen kuusimetsän kauneutta, niin heleän\nviheriältä ei se ennen hohtanut -- ja mikäpä siinä, että linnutkin\ntänään paljon iloisemmasti visertelivät -- ne oikein kilpailivat toinen\ntoisensa kanssa, ainakin se siltä kuului Liisun korviin. Mutta nytpä jo\nkajahti metsässä koiran haukunta; varmaan oli se Vahti, joka jäneksiä\najoi takaa, olipa niinkin, sillä samassa tuli Jaakko jo näkyviin, Kustu\noli kartanoon jäänyt. Kiiruusti riensivät meidän nuoret toinen\ntoisillensa ilosanomaa viemään; ja sinne luonnon helmaan heidät jätämme\nonnestansa juttelemaan -- eikä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen\nkerta, jolloin luonto yksin saa olla näkemässä kahden rakastavan\ntäydellistä onnea.\n\n\n\n\nVIII.\n\nHÄÄPÄIVÄ.\n\n\nKirveen kalske oli jo laannut kuulumasta Niittymäeltä, jossa Jaakon\nuudis-asunto seisoi valmiiksi rakennettuna. Suuri kuokkamaakin jo oli\nkauniilla oraalla. Jaakko oli hiki päässä koko kesän työtä tehnyt\ntorpassansa, ja usein Mäkeläisetkin kaikin olivat hänen apulaisinansa\nolleet. Kartanon patruunakin oli, kuten lupasi, antanut muutamaksi\npäivää nurkkamiehiä. Mutta kylläpä näkyikin työn jälkiä. Nyt ei toki\nNiittymäessä työtä tehty, vaikka olikin arkipäivä, sillä tänään Jaakko\non häitänsä viettämässä.\n\nMäkelässä on tuvan katto ja seinät koristettuna katinliekoilla ja\npihlajan oksilla, joista punaiset marjat riippuvat. Mutta\nporstuakamarissa istui Liisu morsius-puvussaan, kauniina kuin\nkevät-kukkanen, ja kylläpä Jaakkokin itseänsä näyttää kehtaa: hänellä\non sorea vartalo ja oivan, rehellisen miehen kasvot, jotka ovat työssä\nahavoittuneet. Viulu-Mikko kulkee edes takaisin, viulu kädessänsä, ja\nnäyttää oikein onnelliselta tänään. Usein hän kurkistaa paperiin, jonka\nhän ottaa taskustaan, ja hymyilee sitten itseksensä. Mäkelän muori\ntoimittelee, ja muotonsa on tavallista tyvenempi, kun hän kurkistaa\nporstuakamariin, sanoen:\n\n\"Mene, Jaakko, katsomaan, joko provastia näkyy, jotta Mikko tietäisi\nolla pihalla soittamassa\".\n\nJaakko meni ja näki, pihalle jouduttuansa, provastin jo lähenevän\nkääsyissään, mutta tulipa siellä vielä toisetkin kääsyt. -- -- Jaakko\ntarkasteli niitä vähän aikaa, vaan juoksi sitten sisälle, iloisesti\nhuutaen:\n\n\"Mikko, menkää pian soittamaan, provasti tulee ja kartanon patruuna\nmyöskin\"\n\nMikko riensi heti pihalle viuluansa vinguttamaan, ja nyt oli ilo ylinnä\nMäkelän halvassa majassa, kun patruuna tuli entisen palveliansa onneen\nosaa ottamaan.\n\nTorpan harvalukuiset häävieraat olivat nyt kaikki koossa viheriäiseksi\nkoristetussa häätuvassa. Vanha provasti meni paikallensa vihkituolin\nyläpuolelle ja toiset vieraat ympäri huonetta. Morsius-paria vain\nodotettiin; -- mutta jopa nyt tulivatkin. Ei ollut Liisu mikään\nsulotar, mutta kenpä ei mieltymyksellä olisi katsellut tuota raittiin\nkaunista morsianta, kun hän sorean sulhonsa rinnalla asettui\nvihkituolin eteen? Provasti luki vihkisanat juhlallisesti, ja kun\nmorsius-pari polville laski, levitettiin suuri silkkihuivi teltaksi\nheidän päänsä ylitse. Tuota silkkihuivia neljä telttapoikaa ja\ntelttatyttöä piti niin korkealla, kuin suinkin saattoivat, sillä jos se\nolisi koskenut morsiamen kruunuun, niin ei tuo hyvää olisi ennustanut.\n\nVihkimisen jälkeen puhui provasti ensin muutamia kauniita sanoja\nnuorelle pariskunnalle, ja sen jälkeen meni sukulaiset kaikki heille\nonnea toivottamaan. Sitte läksi patruuna morsius-parin luokse ja antoi\nmorsiamelle kättä sanoen:\n\n\"Sydämmestäni toivon teille onnea! Ken on uskollinen rakkaudessa, sille\nkyllä Jumala lainaa rikkautta\". Ja kääntyen sulhasen puoleen lausui\nhän vielä: \"Tässä annan sinulle vähäisen muistolahjan vanhalta\nleikkitoveriltasi; ehkä on se sinulle hyvänä apuna, kun jatkat työtä\nuudis-asunnossasi. Näinhän voin nyt auttaa sinua, joka ennen aina\nautoit minua, kun löimme leikkiä toverieni kanssa\".\n\nKaste kimeltää kevät-aamuna ruohostossa ja lehdikoissa, kaunistaen\nluontoa, kun se on pukeutunut häävaatteisiinsa, ja niinpä kaunisti\nnuorta pariskuntaa kiitollisuuden kastehelmet, jotka vierivät heidän\nposkillensa.\n\nKun Jaakko avasi tuon pienen käärön, jonka patruuna hänelle antoi, ja\nnäki siinä kolme sadan markan seteliä, silloin ei hän saanut suuhunsa\nsanoja, millä olisi kiitollisuuttaan osoittanut; kyyneleet vain\nvierivät hänen silmistänsä -- hänellehän patruunan antama lahja jo oli\nkoko rikkaus! Kuiske kävi tuvassa suusta suuhun, että patruuna oli\nantanut Jaakolle kolmesataa markkaa, ja siitä kyllä olisi puhetta\nkestänyt, mutta muori tuli käskemään vieraita päivälliselle, ja nyt\nläksivät kaikki toiseen tupaan, jossa kukkuralliset ruokavadit\nolivat asetettuina pitkille pöydille. Niitä tyhjentämään muori\nhyväntahtoisesti vieraitansa kehoitti, mutta siinäpä hän vaivat näki.\n-- muutamia hän veteli käsikynkästä, toisia tuuppasi selkään -- aina\nkehoittaen menemään eteenpäin -- eihän kukaan tahtonut ilman noita\nystävällisiä tuuppauksia olla ensimmäinen ruokapöydän ääressä. Nämät\npäivälliset nyt kestivätkin, sillä jos muutamista astioista ruoka\naleni, niin toisia täysinäisiä tuotiin sijaan.\n\nPäivällisten jälkeen pyysi Viulu-Mikko Mäkelän isäntää ja emäntää sekä\nnuorta pariskuntaa seuraamaan itseänsä porstuan peräkamariin. Täällä\nhän nyt otti paperin taskustansa, sanoen:\n\n\"Tässä on laillisesti vahvistettu kirjoitus, jossa olen määrännyt\nJaakon ja Liisun perillisikseni. Te saatte kuoltuani kaiken\nomaisuuteni, ja sitä on nyt minulla rahaa lainassa tuhannen ja sata\nmarkkaa sekä kotona 25 markkaa 45 penniä ja vielä sitten kaikellaista\nirtainta tavaraa vähäsen\".\n\n\"Näetkös, muoriseni, hm, siinä käy patruunan puhe toteen: kyllä Jumala\nlainaa rikkautta --\"\n\n\"Kyllä näen, että kaikki käy, kuten on sallittu\", vastasi muori.\n\"Kiittäkäätte, lapset, Mikkoa, joka tulevista päivistänne on noin\nrunsaasti huolta pitänyt\".\n\nJaakko ja Liisu puristivat Mikon kättä sekä kiittivät vielä hänen\nantamista hyvistä neuvoistansa.\n\n\"Kyllä nyt jo tarpeeksi olette kiittäneet\", sanoi Mikko, \"tämän tein,\njotta muistaisitte minua ja Anna-Liisaani! Mutta menkäämme jo\nhäätupaan, sillä tietysti siellä jo morsianta kaivataan\".\n\nHe läksivät nyt kaikki. Tuvassa sytytettiin par'aikaa kynttilöitä,\nsillä päivällinen oli kestänyt niin kauan, että jo varsin hämärsi.\nKahvia tarjottiin kaikille, vaan kun sitä oli juotu, katsoi patruuna\nkelloansa ja sanoi sitte:\n\n\"Mikko, ottakaa viulunne, niin saanhan polskaa tanssia morsiamen\nkanssa\".\n\nMikko otti viulunsa, sovitti sen leukansa alle ja rupesi soittamaan\niloista polskaa. Patruuna piiritti morsianta, ja nyt alkoi iloinen\ntanssi. Samassa tuli muorikin näkyviin, ja patruuna huudahti:\n\n\"No, muori hyvä, tanssitaan nyt oikea ristipolska, tulkaa vain, ovathan\nnämät vanhimman lapsenne häät, No vielä jaksatte pyöritellä; Jaakko,\ntule sinäkin -- no niin, nyt olemme neljä\".\n\n\"Hei! eipä tässä enää viulun ääni yksin riitäkkään\", sanoi Mikko,\n\"tarvitseehan minun laulaakkin\". Ja nyt rupesi hän rallittamaan:\n\n    Tuii -- tuli tuli tuli tui tuli tulla\n    tui tui tuuli tui tuli tui se\n    Tui tuli tallaa tuli tuli tullaa\n    tui tui tuutii tui tuli tei se\n    Tuii -- j.n.e.\n\nMikon laulu herätti yleistä mieltymystä, kaikki, sekä nuoret että\nvanhat, iloiten pyörivät lattialla.\n\nPolskan tanssittuaan sanoi patruuna:\n\n\"Nyt on minun jo aika lähteä kotiin. Kustu, mene valjastamaan hevosta,\nsinä pääset taas takaisin tänne, kun olet saattanut minun kotia\". Sitte\nlausui hän Mäkelän väelle: \"Hauskaa on minun ollut täällä teidän\nparissanne, jossa olen nähnyt iloa ja tyytyväisyyttä kaikin puolin,\njääkää hyvästi!\" Ja käteltyään heitä läksi hän pois.\n\nKohta patruunan mentyä rupesi myöskin provasti lähtöä tekemään, muoria\nhyvästi jättäessään sanoi hän:\n\n\"No, muori, te näytätte nyt tyytyväiseltä; se on oikein! Kyllä sitä\nolen toivonutkin, sillä Jaakko on kelpo poika\".\n\n\"Niin on, provasti hyvä! Kylläpä minun olisi pitänyt tietämänkin, että\nmeidän Liisu valita ymmärsi, mutta erehtyyhän sitä vanhanakin\".\n\nProvasti hymyili, vastaten: \"Oikein sanoitte!\" ja sitte jätti hän\nhyvästi kaikki häävieraat. Mutta myötään yöllä, jolloin tähdet jo\nvalaisivat synkkää syystaivasta, kuului vielä Mikon viulun ääni Mäkelän\nhäätuvasta.\n\n\n\n\nIX.\n\nNIITTYMÄEN ASUKKAAT.\n\n\nJo kaksi vuotta oli Jaakko Niittymäessä itsellensä kuokkinut ja\nkaivanut viljelysmaita, ja Liisu oli aina ollut hänen ahkerana\ntyökumppaninansa. Viulu-Mikko asui nyt tämän nuoren perheen luona,\njossa hän hyvin menestyi. Ukon päivät kuluivat hupaisesti, kun hän\nleikki pienen poika-lylleröisen kanssa, joka lattialla konttasi.\nVälistä nosti hän pikku Jaakon olallensa, välistä taas toussutti häntä\npolvillansa, ja tuo pikkainen siitä hyvästä pisti kaikki kymmenen\nsormeansa Mikon vahvaan tukkaan, josta sitten veti voimiensa takaa.\nNäin Mikko nytkin leikitteli pienen Jaakon kanssa, koska lapsen äiti\noli leipomisen toimessa. Oli Heluntai-aatto, ja Liisu odotti vieraita\npyhiksi, nimittäin Mäkelän väkeä, sekä leipoi siis näitä rakkaita\nvieraitansa varten rieviä kakkoja; munajuuston hän myöskin paistoi.\n\nPian päivä kului Liisun toimittaessa, mutta kaikki hän oli saanut hyvin\nmenestymään. Jaakko tuli kotia metsästä, tuoden muutamia vihtoja\nkainalossaan, sillä Heluntai-lauantaina aina uusi vihta vihdotaan.\n\nLiisu seisoi portailla, pienokainen sylissä, ja sanoi: \"Olipa hyvä,\nettä toit vihtoja, sillä nyt on sauna valmis.\"\n\nSaunasta tultuansa pukivat kaikki puhtaat vaatteet yllensä ja istuivat\nsitten odottamaan Mäkelän väkeä. Pikku Jaakko, joka kylvystä oli\nväsynyt, nukkui nyt kätkyessään puhtaana ja punaposkisena. Liisu oli\njuuri lakannut tuutimasta pienokaistansa ja pani par'aikaa nauhalla\npalmikkonsa kiinni, kun Jaakko sanoi: \"Jo Mäkelästä tullaan\"; ja nyt\nriensivät pihalle. Jaakko riisui hevosen, mutta Liisu otti vastaan,\nmitä muori ja Manta hänelle lahjoittivat, sillä rattahilta nostettiin\nehtimiseen pyttyjä ja myttyjä. Vihdoin he kuitenkin kaikin pääsivät\ntupaan ja asettuivat istumaan. Mikko näytti nuorille kätkyessä makaavaa\npienokaista, sanoen:\n\n\"Katsos muori tänne, ethän ole nähnyt lasta sitte ristiäisten! eikö ole\npojan posket pulleat ja kauniit, häh?\"\n\n\"Onpa hän kyllä terveen ja raittiin näköinen\", vastasi muori. \"Mutta,\nLiisu hyvä, tuossa on myttynen, johon olen käärinyt sinulle punaisen\npeiton, joka nähdessäni lapsen tuossa, muistui mieleeni, sillä\nlupasinhan jo ristiäisissä, että sen sinulle lahjoittaisin. Minä sain\nsen kotia juuri vähän ennen kuin tänne läksimme\".\n\nLiisu kiitti sydämmestänsä äitiänsä. Tämä lahja tuotti hänelle paljon\niloa, sillä olihan se ikään kuin todistuksena siitä, että äiti nyt\ntyytyi vävyynsä. Pantuansa kaikki saadut lahjat paikoillensa, meni\nLiisu asettamaan ruokaa pöydälle; -- ja olipa hänellä oikein valkoista\njuhlapuuroa, josta ei suinkaan maitoa puuttunut. Illallisen jälkeen\nvalmisti Liisu kaikille vuoteet, ja äitillensä pani hän tuon uuden\npunaisen peiton. Vähän aikaa vielä juteltiin niitä näitä, mutta sitte\nistui Jaakko pöydän ääreen, luki Raamatusta kappaleen ja sanoi sen\ntehtyänsä:\n\n\"Kyllä nyt jo olemme väsyneet, ja aikakin on levolle mennä\".\n\nMatti vastasi haukotellen:\n\n\"Kylläpä olemmekin, mennään vaan maata\".\n\nPian oli Niittymäessä kaikki unen helmoissa ja ulkona myöskin\nhiljaista, tyventä; ainoastaan laulurastaan yksinäinen raksutus kuului\nmetsästä.\n\nHeluntai-aamuna nousi Liisu varahin lypsämään, mutia juuri kun hän oli\nsaanut maidon ruokahuoneeseen sekä siivilän läpi lasketuksi astioihin,\ntuli muori häntä hakemaan, sanoen:\n\n\"Riensin lehmiäsi katsomaan, nähdäkseni ne, ennenkuin metsään menevät,\nsillä iltapuolesta on meidän kotia lähteminen\".\n\n\"Ja minä kun toivoin saavani teitä pitää huomen-iltaan asti! Mutta\ntulkaatte nyt katsomaan, niin saatte nähdä, että Punike on yhtä\nlihavana, kuin Mäkelästä lähteissään, ja Reipas vahvistuen koristuu\naina vieläkin. Katsokaa, täällä kopissa on minulla kaksi suurta\nporsasta\".\n\nNyt avasi Liisu oven siihen pieneen koppeloon, jossa porsaat makasivat\npahnoissa.\n\n\"No näetkös hylkyjä, kuinka lihavia! -- Ovatko ne kartanon lajia?\"\n\n\"Ovat; Jaakko ne sieltä toi kerran, kun hän kävi Kustua tervehtimässä\".\n\nLiisu painoi taas oven kiinni ja nyt menivät katsomaan lehmiä, joita\nmuori mielihyvällä silmäili, sillä tiesipä hän kylläkin arvostella\nnoita lihavia elukoita. Liisu laski lehmät metsään ja meni sitte\njuottamaan vasikoita, jotka ha'assa kirmasivat.\n\n\"Kylläpä näyttää siltä, kuin kaikki olisi täällä hyvin päin sekä\ntuvassa että tarhassa\", sanoi muori.\n\n\"Äiti rakas, minulla on niin hyvä oltava, etten kenenkään kanssa\nonneani vaihettaisi! Jospa tietäisitte, kuinka hyvä Jaakko on, ja niin\nahkera -- no saattepa nähdä, kun peltojamme katselette, kuinka paljo\nniitäkin on tullut lisää. Syksyllä hän kuokki suuren maan, jossa nyt\nkasvaa kaunista perunaa. -- Mutta saahan Jaakko itse mennä peltojansa\nteille näyttämään iltapuolella, ja menkäämme nyt sisälle, sillä minun\ntäytyy toimittaa vähän einettä pöydälle, ennenkun kirkkoon mennään\".\n\nKun tupaan tulivat, oli väki jo kaikki liikkeellä, ja Manta puki\npar'aikaa pikku Jaakon ylle uutta nuttua, jonka hän oli pojalle tuonut;\nsitte poikaa vietiin sylistä syliin ja kiitettiin uutta vaattetta niin,\nettä pieni Jaakko jo itsekin rupesi tarkastelemaan mekkoansa, arvellen\nsiinä toki olevan jotakin katsottavaa. Muorin muoto oli tavallista\nleppeämpi, kun hän otti pojan syliinsä, sanoen:\n\n\"Tule lapseni muorin syliin; minä sinua tänään huvittelen, sillä kuka\ntietää koska taas saanen sinua nähdä\".\n\nKirkolle läksivät sitten kaikki muut paitsi Mäkelän Matti ja muori sekä\nLiisu ja pikku Jaakko, joka hyvin viihtyi muorilla koko kirkon-ajan.\n\nKun kirkkoväki kotia tuli, oli Kustu heidän muassaan. Kello oli jo\nkolme, ja siis ruvettiin heti päivälliselle.\n\n\"Eipä kukaan ole uutisiakaan vielä puhunut\", sanoi Kustu, \"mutta\ntäytyyhän minun puhua, ennenkuin Keppi-Maija ennättää, sillä kohta hän\non täällä; me ajoimme hänen sivuitsensa\".\n\n\"Mikä uutinen se on?' kysyi muori.\n\n\"Jussila ja Mikkolan Miina kuulutettiin tänään\".\n\nJaakko loi silmänsä Liisuun; hetkisen he katsahtivat toisiinsa, mutta\nsitte sanoi Liisu:\n\n\"Sepä hyvä, että Jussila saa äidin lapsillensa\".\n\n\"Tuolla Maija jo tulee!\" huudahti Kustu.\n\n\"Eipä häntä täällä nyt olisi tarvittu\", virkkoi muori. Samassa tuli\nMaija sisälle, ja sanoen hyvää päivää istahti hän penkille levähtämään,\nmutta Liisu käski häntä pöydän ääreen ruo'alle.\n\nPäivällisen jälkeen miehet menivät peltoja katselemaan ja Maija rupesi\nnyt kertomaan, että Jussila tänään kuulutettiin sekä että jo parin\nviikon päästä Mikkolassa häitä vietetään.\n\n\"Mikkolan emäntä sanoi\", virkkoi Maija, \"täältä Niittymäestäkin häihin\nkäskettävän. Minä sitä itsekseni oikein ihmettelin, että käskevät\".\n\n\"Kutsuvathan halustakin\", vastasi muori, \"meidän Liisua maar Mikkolan\nMiina siitä saa kiittää, että hän nyt emännäksi Jussilaan pääsee\".\n\n\"No niin, kyllä niin\", myönsi Maija. Lieneekö hän tästä puheesta saanut\njotakin onkeensa, koska ei hän enään kauan viipynyt Niittymäessä, vaan\nmeni taas pois jatkamaan matkaansa.\n\n\"Ettekö, äiti, nyt tahdo tulla peltoja katsomaan?\" sanoi Liisu, \"kyllä\nManta Jaakkoa hoitaa sillä aikaa\".\n\n\"Kyllä minä ne jo näin aamulla sen verran, että tiedän teillä täällä\nolevan kaikkia, mitä tarvitsette, ja nyt katselen halukkaammin\nlastanne. Kun omani kaikki ovat aikahisena, on tuo pienokainen minulle\näärettömän rakas\".\n\nMiehet tulivat nyt sisälle. Liisu oli keittänyt kahvia, ja siis\nruvettiin juomaan tuota makusaa nestettä, joka on niin välttämättömän\ntarpeellista silloin, kuin perheen kesken tahdotaan oikein nauttia\nkoti-elämän suloa.\n\nOvi oli auki ja ulkoa tuli kesäinen tuoksu sisälle. Pääskynen istui\nviirin päässä livertäen; kauniin metsäjärven pinta oli aivan tyyni, ja\nvanhan muorin sydän kävi niin kumman pehmeäksi. -- Täällä tuntui\nhänestä kaikki kodikkaalta -- tyveneltä -- ja hän lausui:\n\n\"Niin, nyt menee Jussila naimisiin, mutta en enään ollenkaan ajattele,\nettä siellä sopisi Liisun olla emäntänä. -- Kyllä patruuna totta puhui,\nkun hääpäivänä sanoi: 'Olkaatte uskolliset rakkaudessa, kyllä Jumala\nantaa rikkautta' -- Täällä on Liisulla kaikkea, mitä hän tarvitsee, ja\nJaakko! sinä olet hyvä, kelpo mies!\"\n\nJaakko meni muorin tykö ja otti häntä kädestä, lausuen:\n\n\"Kiitoksia, muori, noista sanoistanne, ne vain onnestani puuttuivat.\nNyt minusta tuntuu, ikään kuin rauhan enkeli kulkisi tuvassani\".\nLiisulle lisäsi hän vielä: \"Kyllä tiedän, ett'et sinä koskaan Jussilan\nrikkautta ole kaivannut; kun työstä väsyneinä kotia tulimme, lauloit\nvain ja olit tyytyväinen\".\n\nViulu-Mikko katsoi viuluansa, joka seinässä riippui, ja sanoi:\n\n\"Tuossa on viuluni kauan saanut levätä, mutta tämän päivän kunniaksi\notetaan se alas\" -- ja Mikko rupesi soittamaan kaikellaisia\nkansan-lauluja.\n\nNain kului ilta pian loppuun Niittymäessä, ja vieraat läksivät pois.\nJaakko ja Liisu menivät heitä saattamaan vähän matkaa, ja kun takaisin\npalasivat, näkyi laskevan ilta-auringon viimeiset säteet metsän\nlävitse. Kuusien latvoista kuului hiljainen humina, talvikit levittivät\ntuoksuansa metsään ja tuossa heidän edessänsä oli torppa, heidän oma\nkotinsa, jossa kaikki oli aivan heidän omaansa; se viittasi niin\nystävällisesti heitä herttaiseen suojaansa. Kun sinne tulivat, sanoi\nJaakko:\n\n\"Liisu, onpa tämä kotimme toki hyvin hauska! Laula tuo laulusi, joka\nennenkin aina on minua ilahuttanut, tänään sitä halusta kuuntelisin\".\nLiisu lauloi:\n\n    \"Oi kuinka ompi herttainen\n    Tää oma koti pienoinen!\n    Ken täällä kultaa kaipaisi,\n    Kun parempi on lempesi?\n    Ei tavaraa niin kallista,\n    Ett' siihen voisi verrata.\"\n\nMikko istui penkillä, viulu oli vaipunut hänen polvillensa, ja ikään\nkuin ajatuksissaan toisti hän Liisun viimeiset sanat: \"Ei tavaraa niin\nkallista, ett' siihen voisi verrata!\" -- Hänen ajatuksensa lensivät\nkauas menneisiin aikoihin. -- -- --\n\nNäin onnellisina elivät Niittymäen asukkaat, ja Viulu-Mikko, joka aina\nasui heidän luonansa, näki vielä monta Heluntai-aurinkoa nousevan ja\nlaskevan, vaan vihdoin sai hän, kuten toivoi, hautansa Anna-Liisansa\nviereen.\n\nMäkelässä on Manta emäntänä, hän on saanut hyvän miehen, ja vanhukset\novat jättäneet kaikki toimet nuorille. -- Niin käy, polvet katoo, --\ntoiset tulee sijaan -- useimmista ei näy muuta jälkeä, kuin vähäinen\nhauta-kumpu, jossa ruoho kesällä rehevästi kasvaa.\n\n\n\n"]