[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIeqnAxFHlWN2yxNySoEQqLI34ONWS1NWM4kKRqqqUZc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1520,"Noidan kirot","Kataja, Väinö",1867,1914,"1520-kataja-vaino-noidan-kirot","1520__Kataja_Väinö__Noidan_kirot","Kuvaus Lapin rajoilta","romaani",[],[],"fi",null,21427,130975,false,54739,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Noidan kirot: Kuvaus Lapin rajoilta\" by Väinö Kataja is a narrative exploring the themes of superstition and rural life set in the early 20th century. The story follows the characters Selma and Simo as they navigate their new life together in the remote northern landscape of Finland, dealing with local legends and personal conflicts. The book likely examines the intersection of love, fear, and tradition in a community plagued by old beliefs, particularly concerning a mystical curse associated with the character Jantukka.\"  \"The opening of the narrative introduces readers to a vibrant early spring morning, as Selma and Simo travel across a vast lake towards his home at Utuniemi. While admiring the breathtaking surroundings, their conversation reveals Selma's apprehensions tied to Utuniemi's ominous reputation, believed by locals to be cursed by the notorious Lapland witch, Jantukka. The interactions between Selma, who is filled with curiosity and trepidation, and Simo, who harbors ambitions of building a life for them in this isolated place, hint at the underlying tension as they prepare to confront the challenges that the uncharted territory and its legends pose. As they approach their new home, both characters are faced with reflections on their pasts, as well as the chilling stories that may shape their future.\" (This is an automatically generated summary.)",[],143,"Lapin rajoille sijoittuva kertomus kuvaa elämää karussa luonnossa ja syrjäisessä Utuniemessä. Tarina seuraa Selman ja Simon yhteistä taivalta sekä seudun uskomuksia ja ihmiskohtaloita. Teos yhdistää pohjoista luonnonkuvausta ja kansanelämän kuvauksia.","Väinö Katajan 'Noidan kirot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1520.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NOIDAN KIROT\n\nKuvaus Lapin rajoilta\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nVarhaisen kevätaamun kirkkaassa loistossa kiilteli järven pinta\ntasaisena ulappana. Mailla ja metsissä ei hanki vielä kantanut, mutta\ntäällä järven selällä oli mainio lipee ja verraton kulku. Poron kavio\nei luiskahtanut paisteen reikimältä hangen pinnalta eikä pienoinen reki\npäässyt siipeämään. Vain silloin kun he talon rannasta ajoivat alas\njärven jäälle, siipesi poron reki rantaporeen sileällä pinnalla ja\nsilloin Selma hiukan kiljahti. Mutta Simo vain tempasi hihnasta, ja\npian he pääsivät rantaporeen yli ja joutuivat seljemmäs järveä.\n\nSiinä vasta ohjasi Simo poronsa Utuniemeä kohti.\n\nUtuniemi! Järvi oli penikulmien laajuinen ja myrskyinen ja oikullinen.\nSelma ei ollut koskaan Utuniemessä asti käynyt, vaikka tämän\nristiaalloistaan tunnetun Raahonjärven eteläpäässä oli hänenkin\nkotinsa, Rantamaulan talo. Oli vain usein kuullut Utuniemestä\npuhuttavan, ja rippikoulu-aikana oli hän tullut tuntemaan Simon,\nUtuniemen nuoren isännän. Selman mielestä oli jotakin kummallista\nsiellä Utuniemessä. Hän muisti, että kun he kalassa kulkivat ja\nloittonivat kauas kotirannasta, siinsi kirkkaina kesäöinä hyvin kaukaa\njärven ulappain takaa niemen nenä ikäänkuin usvan seasta...\n\n\"Sieltä siintää Utuniemi\", sanottiin hänelle.\n\nJa hän muisti isän kertoneen, että se niemi aina näytti olevan usvan\nseassa, kun sinne järveltä päin katseli. Olipa kesä tai talvi, aina\nsieltä näkyi usvaa...\n\nSelma kuuli poron rautakellon kalkkuvan, kun se tasaisesti \"tolvasi\"\npitkin järven pintaa. Kotikylän vaaran takaa alkoi aurinko näkyä, ja\nyhtäkkiä oli koko kylä kirkkaankellertävän valon vallassa. Selman koti\noli järven rantaa likimpänä, ja sen ikkunain läpi paistoi aurinko niin,\nettä asuinrakennus oli kuin tulessa...\n\nHän käänsi samalla katseensa pohjoiseen päin, jossa hyvin kaukaa järven\ntoisesta päästä siinsi korkeita, valkopäisiä vaarain lakia; niiden\nkyljiltä erotti tummat kuusikot, varjossa vielä. Ääretön ja asumaton\noli ympäristö niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoastaan kylän lähellä\nnäkyi järven rannalla, järveen laskevan metsäjoen suussa, joku\npienoinen, vinosuinen laukkupuoli-lato, harmajana pilkkuna\nmetsänlaidassa kyyröttäen...\n\nHe eivät olleet monta sanaa vaihtaneet sitten kun talosta lähtivät.\nSelma mietti miettimistään, ja Simolla oli omat mietteensä. Mutta kun\nyhä uusia ja erilaisia niemiä tuli toinen toisensa takaa näkyviin,\nkääntyi Selma Simoon päin ja kysyi:\n\n\"Joko Utuniemi sopii tänne näkymään?\"\n\nSimo heräsi mietteistään ja vastasi:\n\n\"Ei vielä juuri. Mutta kun ehdimme tuon niemen nenän ohi, jossa näkyy\nhuurteinen koivikko, niin siitä alkaa näkyä... Kun katsot suoraan tuota\nKarhujupukan paljukkaa kohti, niin siitä järvelle päin näkyy Utuniemen\nnenä...\"\n\n\"Onko talo niemen nenässä ja näkyykö se järvelle?\" kysyi Selma.\n\n\"Ei näy tänne päin, sillä pitkin niemen rantaa kasvaa vankkaa\nkoivikkoa, jota isävainaja ei raaskinut hakata... ja kielsi minuakin\nhakkaamasta...\"\n\nSiitä pääsivät he keskustelun alkuun.\n\nSimo kertoi, mitä hänellä oli mielessään. Hänellä oli jo hirret\najettuina uutta uhkeaa päärakennusta varten. Siitä tulisi niin korkea,\nettä harja ja pääty näkyisivät tännekin päin järveä, vaikka\nrantakoivikon jättäisikin hakkaamatta. Hän kertoi maanviljelyksestään,\nkarjastaan, metsän ja järven antimista, kuinka ne olivat runsaat...\nYhdessä he tekisivät Utuniemestä hyvän talon, jossa eläisi rennosti...\n\n\"Kun ei tullut minulta siellä ennen käydyksi, vaikka usein teki\nmieleni, pyytäessäsi tulemaan\", sanoi Selma, itseään moittien.\n\n\"No, nytpä tuon näet ja saat viipyä pitemmän aikaa\", naurahti Simo.\n\nJa samalla hän kiinnitti hihnaa ja hoputti tottunutta ja vireää\najokastaan nopeampaan vauhtiin.\n\nAurinko oli jo noussut korkeammalle, paistaen nyt yli koko suuren,\nsaaririkkaan ja niemistään kuuluisan Raahonjärven ja valaisten\nympäristöä. Joka haaralta näkyi tänne järven selälle asumatonta\nkiveliötä, korkeita, puuttomia vaarain lakia ja paljukoita, äärettömiä\ntummia metsiä ja kukkuloiden kupeilta harmahtavia hongikoita. Ei\nmissään näkynyt asuttua maailmaa, ei ainoankaan niemen nenässä näkynyt\nihmisasuntoa eikä yhdenkään saaren rannassa venevalkamaa. Maailmaa\nnäytti ulottuvan pitkän pitkältä taivaan rannalle asti ja ehkä jatkuvan\nsiitä samanlaisena.\n\nHe joutuivat sen koivuisen niemen nenän kohdalle, johon Simo äsken oli\nviitannut. Selma koetti nyt teroittaa katsettaan sinnepäin, jossa\narveli Utuniemen olevan. Hän näki kyllä suuren valkoisen vaaran laen,\njonka arvasi Karhujupukan paljukaksi, mutta niemeä hän ei erottanut.\nMutta sen sijaan otti hänen silmänsä suuren aukean palstan, joka näytti\nolevan keskellä tummaa metsää Karhujupukan kyljessä.\n\nSimo arvasi, mihin Selma katsoi, ja virkkoi:\n\n\"Näet tuon suuren aukean tuolla Karhujupukan kyljessä. Se ei tänne\nnäytä isolta, mutta siitä on syystalvella ajettu monta sataa tuhatta\ntukkia...\"\n\n\"Tuoko se sitten on se Hanhikero, johon tukinajajia meidänkin kylän\nkautta kulki?\" kysyi Selma.\n\n\"Siinä se on... se on kruunun metsää...\"\n\nRaahonjärven ympäristöltä oli kuluneena talvena ajettu paljon tukkeja,\njotka veden auettua tulisivat kuljetettaviksi ensin pitkin Raahonjärveä\nja sitten moninimisiä jokia myöten suuren valtaväylän vesille.\nTukinhakkuut olivat kuitenkin olleet kaukana sydänmailla. Ei ollut\nRantamaulassakaan siitä tiedetty muuta kuin että sen kautta kulki\ntukinajoon meneviä hevosia ja miehiä ja pitkin talvea ruokavaroja\nkuorma kuorman perästä. Rauhassa oli Utuniemikin saanut tukkimiehiltä\nolla. Se oli kaukana tukinhakkuumailta, eivätkä työmiehet liikkuneet\nvasituisilta metsäasunnoiltaan kuin kerran kaksi koko talvena.\n\nKerran oli kuluneena talvena saapunut neljä miestä hiihtäen rantamailta\nja osunut Utuniemeen. Ne olivat kaikki etelän puolen miehiä. Olivat\nkertoneet olevansa Hanhikeron tukinhakkuupaikalla kirvesmiehinä,\nkäyneensä rantamailla ja eksyneensä menoladultaan...\n\n\"Siinä sitten pyysivät yösijaa\", kertoi Simo. \"Vastenmielisiltä minusta\nmiehet näyttivät, enkä tiedä, miksi luontoni on aina ollut etelän\nmiehiä vastaan. Eräs heistä, jota toiset kutsuivat Sakariksi, oli\ntodella vastenmielisen näköinen ja komentelemalla se alkoi vaatia\ntalosta minkä mitäkin. Oli oikein ilkeän näköinen mies, vesiharmaine\nsilmineen ja vedenvärisine hiuksineen, jotka näyttivät karheilta ja\nolivat pystyssä kuin harjakset. Oli semmoinen paksu ja tukeva mies. En\ntiedä minkä vuoksi minua se mies iljetti...\"\n\n\"Oliko sillä karheat viikset ja seisoiko se aina selkä kenossa?\" kysyi\nSelma.\n\n\"Semmoinen se oli\", vastasi Simo. \"Oletko sinäkin hänet nähnyt?\"\n\n\"Semmoinen mies oli toisten joukossa menneenä talvena, kun tukinajoon\nmennessä meillä levähtivät\", muisteli Selma. \"Se puhui kovalla äänellä\nja oli olevinaan muita mahtavampi...\"\n\n\"No semmoinen oli juuri tämäkin mies, -- se on sama mies...\"\n\n\"Menivätkö ne siivosti talosta vai varastivatko?\" kysyi Selma.\n\n\"Eivät voineet mitään varastaa, kun koko yön olin valveilla... siivosti\nne sitten aamun tullen lähtivät hiihtelemään...\"\n\nSimo tempasi samassa hihnasta ajokastaan nopeampaan menoon, ikäänkuin\nhaihduttaakseen äskeisiä muistoja.\n\nMolemmat huomasivat he samalla vaaleaa savua, joka niemen metsän takaa\nnousi kevätkirkasta taivasta kohti. Niemen nenänkin jo erotti ja suuria\nvalkokylkisiä koivuja sen rannalta. Aurinko paistaa helotti kirkkaasti\nkoivikkoon ja valkoinen järvenpinta kimalteli kuin helmissä.\n\n\"Näetkö savua?\"\n\n\"Näen toki... Jo erotan rantakoivikonkin selvästi.\"\n\n\"Siinä on venevalkamakin koivikon rannassa...\"\n\n\"Näyttää kuin olisi vene kumollaan rantatörmällä...\"\n\n\"Niin onkin. Se on isävainajan vanha kolmilaita...\"\n\nPuhuessaan Simo yhä heitteli hihnaa, ja poro näytti kotia lähestyessään\nvapaaehtoisestikin jouduttavan kulkuaan...\n\nKun he jo olivat ehtineet niin lähelle niemen rantaa, että silmä erotti\nselvästi, näkivät he kaksi miestä laskemassa suksillaan niemen juuren\nrantatörmältä alas järven jäälle. He näyttivät hiihtäneen talosta päin\nja pyrkivän järven itärantaa etelää kohti. Kun rantatörmän antama\nvauhti oli loppunut ja miehet rupesivat hiihtämään, erotti Simo, että\nmolemmilla oli laukut selässä. Peräkkäin läksivät hiihtämään,\njälkimmäinen mies melkoisen matkaa jälellä...\n\nSelma oli miehet huomannut samalla hetkellä kuin Simokin. He katsoivat\nkumpikin hiihtäviä ja Selma virkkoi:\n\n\"Ne näyttivät tulevan talosta päin.\"\n\n\"Niin näyttivät ja pyrkivät ehkä Hanhikeroon, koska noin itärantaa\npitävät...\"\n\n\"Taitavat olla tukkilaisia, koska niillä on laukut selässä...\"\n\n\"Tukkilaisia ne ovat... Mitäpä muita ihmisiä täällä liikkuisi...\"\n\nSimo oli kääntävinään katseensa hiihtävistä kotinientä kohden, mutta\nhän näki sittenkin, että jälkimmäinen mies hiihti kenoselkäisenä, rinta\npystyssä...\n\nHän muisti heti sen talvellisen miehen, jota toiset olivat Sakariksi\nkutsuneet, ja oli näkevinään sen kankeat viikset, ilmeettömät silmät ja\nilkeän näköisen naaman. Kun hän syrjäsilmällä katsahti Selmaan, huomasi\nhän, että Selmakin katsoi hiihtäviin miehiin.\n\nMutta kumpikaan ei virkkanut mitään siitä, että tuo kenoselkäisenä\nhiihtävä mies ehkä oli sama Sakari, joka talvella oli Utuniemessä\nkomennellut ja Rantamaulassa isoa ääntä pitänyt.\n\nHe heräsivät siitä, että poro yhtäkkiä kääntyi maalle päin ja rupesi\npuolta vihaisemmasti tolvaamaan, ottaen suoran suunnan venevalkamaa\nkohti...\n\nKun se vihaiseen laukkaan lyöden porhalsi ylös venevalkaman korkeaa\nrantatörmää valkokylkiseen koivikkoon, johon päivä hauskasti paistoi,\nhytkähti Selman sydän riemusta, ja ensi kerran tunsi hän nyt, että hän\noli mieheensä sidottu ja entisestä kodistaan eronnut. Hän näki Simonkin\nsilmässä riemukkaan ilmeen...\n\n\"Tässä on heinätie, joka tulee tuolta Veksalahden niityltä\", sanoi\nSimo, kun poro keskellä solkikoivikkoa puhalsi entiselle jäljelle...\n\n\"Mutta jopa onkin kaunis tämä koivikko\", sanoi Selma. \"Ei tätä henno\nkoskaan hakata...\"\n\n\"Niin minunkin mielestäni...\"\n\nKoivikon läpi alkoi näkyä pienoinen asuinrakennus, jonka ilma jo oli\nharmahtavaksi muuttanut, ja navettarehto, joka oli punaiseksi maalattu.\n\n\"Kohta ollaan perillä!\"\n\nKoivikosta talon pihaan oli loivaa vastamaata.\n\nPoro puhalsi siinä laukkaan ja vihmoi menemään kovaksi tallaamalleen\nsiljolle navetan eteen, niin että reki siipesi syrjään...\n\nAurinko helotti jo korkealta. Pihalla tuntui lämmin paiste ja\nkoivikossa koivujen alimmilla oksilla näkyi vielä yön ripottelemaa\nhuurretta. Suuren järven selkä siinsi edempää kimaltelevana kenttänä...\n\nSimon sokea sisar, Elsa, seisoi portailla, ja kun Selma ja Simo\nnousivat reestä, huudahti hän iloisesti:\n\n\"Kuulen, että kaksi henkeä on 'Keron' kelkassa... Terve tulemaan,\nSelma!\"\n\nSelma riensi Elsaa vastaan, ja sokea sulki Selman syliinsä...\n\nSelma ei koskaan ollut osannut ajatella eikä uskoa, että sokean ihmisen\nkasvot voivat olla niin miellyttävät...\n\nHän häpesi omia ajatuksiaan ja pusersi lujasti sokean kättä. Ja hänestä\ntuntui nyt, että hän todella oli tullut uuteen kotiin.\n\n\n\n\nII\n\n\nHankikeliä oli kestänyt viikon verran.\n\nUtuniemen Simo oli käyttänyt hyväkseen hangen aikaa ja käynyt kaksi\nmatkaa toisessa päässä järveä, appelassaan, Rantamaulassa. Poron\nkelkassa oli hän tuonut vaimonsa perimiä tavaroita Utuniemeen. Ei\nSelmaa tyhjin käsin miehelään Rantamaulasta pantu, vaikka talo olikin\nisoväkinen ja vähävarainen. Matkaan pantiin kaikenlaista. Oli vuode- ja\npitovaatteita, oli viljaa, oli pientä kapinetta jos jotakin.\n\nMutta vielä olivat noutamatta nuoren emännän molemmat lehmät, Kukka ja\nRiekko, jotka olivat talon parhaita lypsylehmiä.\n\nJärven auettua ja kun kevätkylvöt olivat tehdyt, alkoi Simo hommailla\nlähtöä Rantamaulaan. Hän oli korjaillut ja tervannut talon vanhan,\nkookkaan kolmilaidan, jolla lehmän kerrallaan aikoi järven päästä\ntoiseen tuoda.\n\nTyynenä iltana, kun koivikon urpu alkoi käydä hiirenkorvalle, hän\ntyönsi kolmilaidan vesille.\n\nSelma oli tullut venevalkamaan saattamaan miestään. Siinä vielä\nmuistutti terveisistä ja myötätuulta toivotti.\n\n\"Sanonko, että ikävöit?\" kysyi Simo leikillään.\n\n\"Sano, että hyvä on Utuniemessä olla... kaikkea on yllin kyllin eikä\nikävä haittaa...\"\n\nSelma virkkoi sen iloisin, säteilevin kasvoin, ja hänen kauniit\nvalkoiset hampaansa välkkyivät.\n\nSimo oli valmistanut kaikki lähtökuntoon. Väänsi kuitenkin vielä\nhankavitsat ja varoksi kävi vielä koivikosta leikkaamassa muutamia\nkoivunvesoja varavitsoiksi.\n\nSelma oli istunut kivelle veneen viereen ja katseli.\n\n\"Käy sitten kokemassa verkot\", puheli Simo. \"Jos et saata yksin\nuudestaan laskea, niin tuo maalle... Viuhkuraisen lahdessa on nyt paras\nlahnain kutuaika.\"\n\n\"Kyllähän minä... vanha kalanpyytäjä... Kuinka lienevät saaneet\nkevätkalaa Rantamaulassa?\" arveli hän sitten.\n\n\"Kyllähän siinä päässä järveä aina kaloja saadaan. Sieltähän parhaat\nkalamiehet ovatkin... Hyvästi nyt. Eläkä ikävöi...\"\n\nSelma jäi kivelle istumaan katsellen loittonevan veneen kulkua. Simo\nsouti reippain ottein, ohjaten kulkua suurelle selälle, koska tuulesta\nei ollut pelkoa. Mutta jo ensimmäisen niemennenän taakse katosi vene.\nSimo näki kotiniemestä enää vain korkean koivikon ja palasen alastonta\nniemenkärkeä, joka kivisenä sormena ulottui pitkälle järveen. Pian oli\nhän vaipunut syviin ja onnellisiin haaveiluihin, vain vaistomaisesti\nveneensä suuntaa pitäen.\n\nKun hän heräsi unelmistaan, oli hän joutunut niin likelle rantaa, että\nhiekka karahti veneen pohjaan. Silloin hän ohjasi seljemmäs ja veti\nmuutamia kertoja voimansa takaa.\n\nKun hän oli sivuuttanut Hanhiniemen ja saapunut Hanhilahteen, johon\nlaski harreistaan kuuluisa Kierimän joki, poluttomilta kiveliöiltä päin\nkoskisena kohisten, kuuli hän joen suulta huutoja ja arvasi, että\nHanhikeron tukit jo olivat uitetut Raahonjärveen. Hän kääntyi katsomaan\nlahteen päin ja näki tukkeja jo suuren laverin. Siellä näkyi venekin,\njossa keksit käsissään tukkilaiset puita työntelivät. Tyynenä,\nkirkkaana iltana kaikuivat heidän huutonsa kauas vuoriseen ympäristöön.\n\nSimo ei rakastanut tukkilaisia. Häneen oli jäänyt kuin vika vereen,\nsillä isävainaja oli niitä aina epäillen katsellut, varsinkin etelästä\npäin tulleita, jotka kaikki tuomitsi pahamaineisiksi. Utuniemen\nuudistalo oli kuitenkin saanut olla hyvin rauhassa heiltä, vaikka\ntukkiliikkeitä jo vuosikymmenen aikana oli Raahonjärvenkin ympäristöllä\nollut. Utuniemi oli kuitenkin vielä näihin asti ollut syrjässä, sillä\ntukinhakkuut ja uitot olivat olleet toisella puolen järveä, parin\npeninkulman päässä talosta. Vasta kuluneena talvena oli kruununmaalta,\nHanhikerosta, myyty tukkeja ja tukkiliike oli niin ollen alkanut\nsiirtyä idänpuolellekin järveä. Mutta kaukana oli Hanhikerokin\nUtuniemestä, ja sieltäkin oli lyhempi matka muihin sekä yksinäisiin\nkruunun uudistaloihin että järvi- ja joenvarsikyliin kuin Utuniemeen.\n\nSimo tunsi melkein lapsellista iloa, kun Utuniemeen päin katsahtaen\ntiesi, että se oli siellä monen niemen ja pitkän matkan päässä ja\netteivät tukit olleet sinne päin menossa, vaan myötävirroille,\nRantamaulaan ja siitä taas virtavaa jokea pitkin toisiin järviin ja\njoen lompoloihin. Ei kuulunut nytkään huuto eikä loilotus Utuniemeen,\nsillä siksi paksut olivat metsät välissä ja siksi leveät järven\nlahdet...\n\nYö saattoi jo olla puolessa, mutta Simo näki auringon paistavan kahden\nkorkean vaaran välistä suoraan pohjoisesta. Hän silmäsi taivaalle, joka\noli vaalea ja pilvetön. Ei näyttänyt siltä, että rupeaisi tuulemaan...\n\nHän heräsi mietteistään ja alkoi soutaa. Nyt hän huomasi, että äskeinen\nvene, joka oli ollut laverin laidassa ja josta oli kuullut laulua, oli\ntakaa päin lähestynyt sitä paikkaa, jossa hän veneineen oli. Se oli\nsuuri, punakeulainen ja punaperäinen tukkiyhtiön vene, jossa oli useita\nmiehiä. Pari miestä näkyi olevan soutamassa, seisoivat veneessä, toiset\nistuivat. Yksi hoiti perämelaa...\n\nSimo ei ollut heitä näkevinäänkään, vaan alkoi, tasaisesti soutaen,\nohjata venettään etelää kohden.\n\n\"Mies hoi!\" huusi sieltä joku. \"Onko sinulla kaloja? Me ostamme...\"\n\nSimo hellitti soutamisen ja vastasi:\n\n\"En ole kalan pyyntiretkellä!\"\n\nPunakeulainen vene tuli yhä likemmäksi Simon venettä ja muuan\nrokonarpinen, pitkä mies huusi:\n\n\"Valehtelet!\"\n\nHe soutivat aivan Simon veneen viereen, ja kun näkivät, ettei hänen\nveneessään ollut kaloja eikä kalanpyydyksiäkään, niin kiroilivat...\n\nSimo ei kuitenkaan paljoa kuunnellut, mitä sanoivat, sillä hänen\nhuomionsa kiintyi veneen perässä istuvaan mieheen, joka hoiti melaa. Se\noli sama korkearintainen, pystypäinen ja leveäkasvoinen jätkä, joka\ntalvella oli Utuniemessä komennellut ja jonka hän keväällä oli nähnyt\njärveä hiihtämässä Hanhikeroon päin.\n\nSimo tunsi hänet varmaan. Nyt sen naama näytti vielä ilettävämmältä,\nkun päivä oli sen paahtanut ihan punaisenruskeaksi, niin että vaaleat\nviikset ja kulmakarvat törröttivät pystyssä kuin harjakset... Samat\nolivat vedenväriset silmätkin...\n\n\"Soutakaa takaisin laverille!\" komensi hän soututeljolla istuvia\nmiehiä.\n\nSimon vene oli jo loitonnut vähän matkaa, ja samalla kääntyi\npunakeulainen venekin takaisin lahteen päin. Simo virkosi soutamaan ja\nveti nyt täysin ottein.\n\n-- Menivätpä kuitenkin siivolla takaisin, -- ajatteli hän, mutta\nomituinen paino tuntui hänen mielessään. Minkä vuoksi se tuo\nkenoselkäinen mies oli hänelle niin vastenmielinen? Olihan tuossakin\njoukossa yhtä rumia miehiä muitakin! Mutta niistä ei yksikään ollut\nniin julman ja kavalan näköinen kuin se leveänaamainen... Äänikin sillä\noli kimakka ja korvia vihlova. Talvella jo, kun se oli Utuniemessä\nkäynyt ja komentelemalla ruokaa pyytänyt, oli hän Simoon tehnyt\nvastenmielisen vaikutuksen, ja vähällä oli ollut, ettei hän tarttunut\nniskaan ja heittänyt ulos... Olkoonkin, että sillä oli paksu niska ja\nnäytti raskaalta mieheltä, mutta Simon kourissa se ei olisi paljoa\npainanut...\n\nSoutaessaan silmäsi Simo omiin kalvosiinsa, jotka olivat paksut kuin\nreenjalakset, silmäsi kouriinsa, joihin airojen kädensijat kokonaan\npeittyivät...\n\nVähitellen Simo taas soutaessaan rauhoittui.\n\nEhkäpä hänet, kenoselkäisen, nyt näki viimeisen kerran. Pian he\nlavereineen, ankkurin avulla, pääsisivät järven toiseen päähän ja siitä\nväleen katoaisivat myötävirroille... ja sinne jäisi paksu Sakarikin...\nSillä harvoin niitä samoja miehiä takaisin tuli samoille työpaikoille,\nkovin harvoin. Ja ne, jotka seuraavana vuonna palasivat, olivat\nrehellisiä ja oikeita miehiä, jotka tahtoivat elää sovinnossa ihmisten\nkanssa. Ei tuntenut Simokaan monta semmoista tukkilaista, vaikka\ntukkilaisia jo toistakymmentä vuotta oli Raahonjärven ympäristöllä\nliikkunut. Kun talven olivat tukinhakkuussa ja kesän tukkien matkassa\npainuivat myötävirroille, niin sille tielle jäivät... mihin lienevätkin\nkadonneet... ja uusia, nuorempia miehiä tuli sijaan...\n\nRantamaulan rannassa olivat koko kylän veneet yhteisessä\nvenevalkamassa. Ja siinä näkyi liikkuvan useita ihmisiä, miehiä ja\nnaisia. Simo arvasi niiden olevan kalanpyyntiin lähdössä tai sieltä\npalaamassa.\n\nKun hän hetken soudettuaan uudestaan silmäsi rannalle, tunsi hän\nRantamaulan isännän, Selman isän, seisovan venevalkamassa ikäänkuin\nhäntä vastaanottamassa. Simo tunsi hänet harmaasta parrasta, joka\nkulkien leuan alitse ulottui toisen korvan juuresta toiseen. Tuttuja\nkylän miehiä ja naisia näkyivät muutkin valkamassa olevan.\n\nAurinko paistoi jo korkealta, etelästä oli alkanut puhaltaa leuto\ntuuli, niin että järven kuvastinpinta rikkoontui.\n\nTaloon noustessa puheli vanha Rantamaula vävylleen:\n\n\"Joko siellä Utuniemessä ensimmäiset oraat alkavat vihannoida?\"\n\n\"Jo olivat ensimmäiset kylvöt pitkällä oraalla\", vastasi Simo ja\nhuomasi nyt vasta, ettei täällä eteläpäässä järveä näkynyt ainoatakaan\norasta.\n\n\"Tavallista oli isävainajasikin aikana, että Utuniemessä sanottiin\npeltojen jo vihannoivan, kun täällä vasta kylvettiin...\"\n\nJa pian sai Simo alkaa kertoa enemmältäkin, kuinka Utuniemessä sitten\nkeväthankien oli jakseltu, mitä hommailtu ja miten Selma rupesi uudessa\nkodissaan viihtymään.\n\nNauravin suin ja hyvillä mielin Simo kertoikin kuulumiset ja Selman\nterveiset moneen kertaan mainitsi.\n\n\"Kyläläiset pelottivat Selmaa, että ikävä tulee Utuniemessä, jossa ei\nkukaan vieras käy, se kun ei ole kenenkään kulkutien varrella, ei\nkesällä eikä talvella\", alkoi emäntä puhua. \"Mutta jo silloin Selmaa\nlohdutin, ettei ikävä tule sille, joka miestään ja kotiaan rakastaa ja\ntyönsä joka päivä pyrkii tekemään... Rantamailta olen itse kotoisin,\nvirtavan joen ja kosken rannalta, mutta eipä ole ikävä vaivannut,\nvaikka tänne metsäkylään miehelään jouduin...\"\n\n\"Mitä niistä sitten liekään hyvää kaikenlaisista kulkijoista...\nParahiksi on etäällä Utuniemi, ettei ole kaikkien kulkijain jaloissa...\nnyt tähän maailman aikaan...\"\n\nJa Rantamaulan vanha Esa alkoi muistella, että paljon olivat ajat\nmuuttuneet tässäkin kylässä siitä kun hän oli nuori. Silloin ei vielä\nollut niin suuria tukkiliikkeitä täälläpäin kuin nykyvuosina, ja mitä\ntukkilaisia töissä kulki, niin oman pitäjän miehiä olivat. Harvoin\nnäkyi etelän puolen miehiä, jotka nyt näkyivät olevan enemmistönä...\n\n\"Eipä tuo sanonut Selma muita ikävöineensä kuin isäänsä ja äitiänsä\",\nvirkkoi isännän puheisiin Simo ja omasta puolestaan arveli:\n\n\"Minä en nyt kyllä enää osaa mihinkään ikävöidä -- nyt kun Selman sain\ntoveriksi...\"\n\nVasta seuraavana iltana Simo alkoi hommata takaisin kotiaan, jonne\nhänen appensa oli päättänyt hänen mukanaan lähteä kyläilemään.\n\nVeneeseen oli kannettu olkia, joista tehtiin pehmoinen vuode Kukalle,\nja siihen se maata asetettiin. Sillä niin oli vanha Rantamaulan isäntä\nlopulta päättänyt, että lehmä kerrallaan oli vain vietävä, koska ei\nkoskaan ollut tapahtunut, että vara veneen olisi kaatanut.\n\nIlta oli tyven ja lämmin. Rantamaulan rannassa hommaili koko talon\nväki. Olipa kerääntynyt kyläläisiäkin katsomaan, sillä nyt ensi kerran\ntämän polven aikana lehmää vietiin veneellä järven päästä toiseen.\n\nSimo istui soututeljolle, ja veneen perään asettui Rantamaulan vanha\nEsa, savuava piippu suussa. Tyytyväisenä makasi Kukka pehmoisella\nvuoteellaan ja katseli rannalle jääviä ihmisiä.\n\n\"Terveiset viekää!\" huudettiin vielä, kun vene jo oli kaukana rannasta.\n\n\"On aikaa siitä, kun Utuniemessä kesän aikana olen käynyt\", alkoi vanha\nEsa puhella, kun olivat joutuneet jo kauas kotirannasta. \"Usein\nisävainajasi kutsui, mutta ei tullut lähdetyksi...\"\n\n\"Eipä niitä ole minun muistooni monta järven eteläpääläistä Utuniemessä\nkäynyt\", vastasi Simo soututeljolta. \"Lienevätkö pelänneet vieläkin\nLapin noidan kiroja?\"\n\nEsa hymähti.\n\n\"Saattaapa olla, että niitä ovat pelänneet ja ehkä pelkäävät vieläkin\",\nsanoi hän.\n\n\"Isävainaja niitä ei pelännyt\", sanoi Simo siihen. \"Taikauskoa ja\nhullutusta kaikki...\"\n\nEsa rykäisi.\n\n\"Niin tuo lienee. -- Tiennetkö sinä -- kertoiko isävainaja -- mitä\nhuhuja Utuniemestä oli kulkemassa ennenkuin hän siihen asettui talon\ntekoon?\"\n\n\"Ei tullut sitä kysytyksi, vaikka muualla kuulin kerrottavan... mitä\nhuhuja ne olivat?\"\n\n\"Tarvinneeko minun ruveta sinulle niitä selittelemään... eivätkö ne\nliene vanhan kansan luuloja ja hullua uskoa...\"\n\nMutta Simo tuli uteliaaksi. Hän oli kyllä kuullut joskus salaperäisiä\nkuiskeita, että Utuniemeä painoi Lapin noidan kirous, koituen\nonnettomuudeksi niille ja niiden lapsille, jotka Utuniemeen\nuskaltautuisivat asumaan. Mutta ylpeänä ja taikauskosta vapaana hän ei\nollut koskaan siitä tahtonut kuulla tarkemmin puhuttavan eikä liioin\nollut sitä isävainajaltakaan kysynyt.\n\n\"Ei tullut kysytyksi isävainajalta\", sanoi hän toistamiseen.\n\nMutta siinä samassa hän muisti, että kun hän kerran isävainajan kanssa\nkävi niemen nenässä ja näki siinä sen kivisen, mustuneen alttarin, joka\nsiinä vieläkin nokimustana törrötti, ja yritti sitä poikamaisuudessaan\nhajoittaa, kielsi isä jyrkästi ja varoitti, että sen piti antaa olla\nsiinä rauhassa hänen kuolemansakin jälkeen...\n\nSimo muisti nyt sen tapauksen aivan kuin se olisi eilen ollut. Hän ei\nkuitenkaan puhunut Esalle muistoistaan mitään.\n\nEsa oli ohjannut venettä seljemmäksi järveä, ja kun erään niemen\nnenästä näki savun nousevan, virkkoi hän:\n\n\"Kukahan siellä lienee Uimaniemessä kalanpyynnissä, koska savu näkyy\nnousevan?\"\n\nSimokin kääntyi teljoltaan Uimaniemeen päin katsomaan.\n\n\"Jos lienevät muista järvistä tulleita\", sanoi hän.\n\nHetken päästä, kun oli piippunsa sytyttänyt, kysyi Esa:\n\n\"Tiennetkö, mistä tuo Uimaniemi on nimensä saanut?\"\n\n\"En ole kuullut...\"\n\n\"Vanhat siitä minun nuoruuteni aikoina kertoivat\", jutteli Esa.\n\"Koko tämä järvi ja järven ympäristö on ennen vanhaan ollut\ntuhkalappalaisten hallussa. Tässä ovat kalastelleet ja niemien nenissä\nja tuuheapuistoisissa saarissa asuneet. Niistä paljon ennen kerrottiin.\nSiihen aikaan oli Utuniemessä asunut Lapin kuuluisin noita Jantukka,\njolla oli paljon omaakin perhettä ja sitäpaitsi muuta Lapin kansaa\ntöissään. Lantalaiset olivat jo silloin anastaneet tämän Raahonjärven\neteläpään, luultavasti ne maat ja kalavedet, missä meidän kylä nyt on.\nMutta he eivät olleet uskaltaneet mennä pohjoisemmaksi, mahtavaa\nJantukka-noitaa kun pelkäsivät. Mutta eräänä kesänä tuli paljon\nvierasta väkeä rantamailta ja suuren valtajoen varsilta, ja niin\npäätettiin lähteä miehissä Utuniemen kuuluisia kalavesiä koettamaan ja\najaa Jantukka pois koko järven rannalta.\n\n\"Niin lähtivät he aseilla varustettuina. Oli ollut syksy ja pyynnin\naika. Oli tullut vastatuuli ja pimeä. Lantalaisten oli ollut pakko\nlaskea tuohon Isoonsaareen, joka on vastapäätä Uimaniemeä.\nIsossasaaressakin asui silloin lappalainen, Rauni nimeltään.\nLantalaiset elelivät herroiksi ja komentelivat Raunia heitä\nkestitsemään. Pimeä yö tuli, ja lantalaisten oli pakko yöpyä saareen ja\njäädä päivänkoittoa odottamaan. Mutta yöllä Rauni, joka oli\nystävyydessä Jantukka-lappalaisen kanssa, työnsi kaikki lantalaisten\nveneet vesille ja souti itse pimeänä yönä Utuniemeen Jantukalle\nlähestyvästä vaarasta ilmoittamaan. Jantukka kokosi väkensä ja aseensa\nja lähti vihollista vastaan, ja Rauni liittyi hänen väkeensä...\nSyysaamuna saapuivat lappalaiset näille vesille, missä nyt juuri\nolemme. Lantalaiset huomasivat vasta aamun valjetessa, minkä tepposen\nRauni oli tehnyt, ja hädissään läksivät uimalla saaresta niemeä kohden,\njonka nenään heidän veneensä olivat rantaantuneet. Mutta siihen ehti\nJantukka väkineen ja tappoi tai hukutti jok'ikisen lantalaisen... Siitä\nasti on tuota niemeä kutsuttu Uimaniemeksi... Rauni liittyi sitten\nJantukan väkeen, ja Isosaari jäi asukkaatta...\"\n\n\"En ole näistä kuullut\", virkkoi Simo, kun Esa oli lopettanut\nkertomuksensa. \"Mutta voisivatko ne olla tosia?\"\n\n\"Onhan siellä vielä Isossasaaressa Raunin kodan jäännöksiä ja onhan\nUimaniemestä minunkin muistooni löytynyt ihmisluita, sillä niemen\nnenään ovat tapetut ja hukkuneet lantalaiset haudatut...\"\n\nEsa näkyi varmaan uskovan, että niin oli ennen ollut, eikä Simokaan\nosannut vastaan väittää.\n\n\"Mutta mistähän sitten Utuniemi on saanut nimensä?\" kysyi hän hetken\nperästä.\n\n\"Olen minä senkin kuullut\", virkkoi Esa. \"Minulle kertoi Utuniemen\ntarinan Riimin Elli-vainaja silloin kun olin poikanen, mutta mielessäni\nse on pysynyt. Elli oli tuhkalappalainen, viimeinen, joka näillä mailla\non elänyt...\"\n\nSen pitemmältä ei Esa kuitenkaan ehtinyt kertomaan, sillä molempain\nmiesten huomio kohdistui tukkilaveriin, jolta kuului huutoja ja\nloilotuksia. Laveri oli jo päässyt Hanhilahdesta ja oli tulossa\nUimaniemen takaa Isoonsaareen päin.\n\nEsa kolisti piippunsa tyhjäksi ja virkkoi:\n\n\"Täällä niillä nyt on sijaa ja ilmaa huutaa ja mellastaa... Kelvottomia\ntuli toisella viikolla meille neljä, etelän puolen miehiä kaikki, ja\nalkoivat siinä kujeitaan jakaa... Onko niitä Utuniemessä käynyt?\"\n\n\"Ei ole käynyt nyt kesän tullen, talvella kävivät...\"\n\nSimo kääntyi laveriin päin, ja vaikka se vielä oli kaukana, oli hän\ntuntevinaan, että se pystyrintainen ja leveänaamainen jätkä, Sakari,\nkäveli ponttuulla edestakaisin, punainen pusero yllään.\n\n\"Yksi niistä varsinkin oli olevinaan kuin mikäkin patruuni,\nkeikkaselkäinen ja herasilmäinen mies\", jatkoi Esa äskeiseen\npuheeseensa.\n\n\"Oliko sillä hyvin punakka naama ja vaalea huuliparta?\" vilkastui Simo\nkysymään.\n\n\"Oli, oli... Tunnetko?\"\n\n\"Kuulin toisten nimittävän häntä Sakariksi... Tylynnäköinen mies...\"\n\n\"No tyly...\"\n\nHeidän veneensä oli tullut lähemmäksi laveria, mutta Esa ohjasi kulkua\nseljemmäksi.\n\nSimo tunsi nyt varmasti punapuseroisen miehen Sakariksi, mutta ei\nvirkkanut siitä mitään Esalle.\n\n\"Tuollahan se köntys kävellä viuhtoo ponttuulla\", sanoi Esa samassa.\n\"Näetkö? Se on tuo punapuseroinen mies...\"\n\n\"Se näkyy olevan\", sanoi Simo ja huomasi pusertavansa lujemmasti\nairoja. Nopeasti vene loittoni tuosta järven hurjasta joukosta.\n\nHe olivat ehtineet niille vesille, jonne Utuniemi alkoi näkyä. Aurinko\noli jo matalalla ja paistoi suoraan Utuniemen takaa, koivikon läpi\nkilottaen. Mutta niemen juurelta, josta alkoi havumetsää takalistolle\npäin, nousi ilmaan kuin hienon hienoa pilveä.\n\nSimokin kääntyi teljoltaan kotinientä katsomaan ja sanoi:\n\n\"Tänne asti, yli koivujen latvain, näkyy jo ensi kesänä rakennuksen\npääty... jos elänen...\"\n\n\"Hakkaisit nuo koivut pois\", neuvoi Esa, \"niin näkyisi koko talo ja\nvainio kauas järvelle!\"\n\n\"Sitä mieltäpä tuntui Selmakin olevan, ettei hakata koivikkoa... Siihen\nkokoontuvat teeret, että saapi noutaa kuin omasta aitastaan...\"\n\n\"No, se tuo nyt lienee... Taitaa olla asekoivua joukossa?\"\n\n\"Reenjalaksia kuin rytiä...\"\n\nKun Simo hetken päästä kääntyi katsomaan Utuniemeen päin, näki hän,\nettä törmällä venevalkaman lähellä käveli nainen.\n\n\"Onpahan Selma huomannut tulomme\", sanoi hän hyvillään Esalle.\n\nJa alkoi loppumatkaa soutaa entistä rivakammin.\n\n\n\n\nIII\n\n\nVeneen kadottua näkyvistä nousi Selma kiveltä ja läksi astumaan taloon.\nVenevalkamaan tuova polku kulki mutkikkaana koivikon läpi ja nousi\npihaan perunakellarin vieritse, joka oli kaivettu mäen laitaan lähelle\nasuinrakennusta. Nuoren emännän mieli tuntui apealta, ja vielä\nkoivikossa kääntyi hän järvelle päin katsomaan, näkyisikö Simoa\nveneineen. Mutta niemennenät estivät venettä näkymästä.\n\nKun Selma meni sisälle, ei Elsa ollutkaan pirtissä, ja hän arvasi hänen\nmenneen kesänavetalle, joka oli palasen matkaa talosta, vainion takana,\nniemen juurelle päin. Elsa oli tottunut ja huolellinen karjanhoitaja,\nja umpisokeanakin osasi hän pihasalla ja navetassa muiden aistiensa\navulla toimitella askareita kuin näkevä ihminen ainakin. Lehmäin\nhoitoon oli hän erityisemmin perehtynyt, niin että Selma saattoi häneen\nhuoleti luottaa.\n\nElsa-parka!\n\nHän oli ollut näkevä niinkuin muutkin ihmiset; suuret ruskeat silmät\nolivat olleet kirkkaat kuin taivaan tähdet, mutta eräänä syksynä oli\nnäkö alkanut vähitellen vähetä, ja ennenkuin joulu oli käsissä, oli hän\njo umpisokea. Elsa oli silloin vasta kymmenvuotias...\n\nNäinä viikkoina oli Selma yhä enemmän kiintynyt Elsaan. Elsa oli niin\nhyvä ja rakastettava. Aina iloinen, aina tyytyväinen kovaan\nkohtaloonsa. Hän olisi varmaan hyvin kaunis sievine kasvoineen ja\ntummine tuuheine hiuksineen, jos hän olisi näkevä, ajatteli Selma häntä\nkatsellessaan.\n\nIlta oli ihana ja lämmin. Selma ei viipynyt sisällä, vaan riensi\nkesänavetalle. Navetan ovi, joka oli pihaan päin, oli auki, ja Selma\narvasi Elsan olevan lypsyhommassa. Polulle mennessään kuuli hän\nnavetasta suuren messinkisen lehmänkellon helähtävän...\n\nElsa istui kellokasta lypsämässä, ja vaikka Selma astui hiljaa\nkynnyksen yli, kuuli Elsa hänen tulonsa ja kysyi:\n\n\"Joko Simo meni?\"\n\n\"Jo meni... venekin jo katosi niemen taakse...\"\n\n\"Isävainaja sanoi sitä niemeä Kotiniemeksi sen vuoksi, että sen nenästä\nalkoi kotirannan koivikko näkyä.\"\n\n\"Niinkö? Simo ei ole tullut minulle maininneeksi...\"\n\nSelma tarjoutui lypsämään.\n\n\"Kyllä minä\", vastasi Elsa. \"Ei olekaan enää lypsämättä muita kuin\nPohjantähti.\"\n\nSelma istui navetan kynnykselle vartomaan ja juttelemaan.\n\n\"Valkoisetko ne ovat kumpikin sinun lehmäsi, Riekko ja Kukka?\" kysyi\nElsa, lopetettuaan lypsyn.\n\n\"Valkoiset ne ovat, mutta Kukalla on punaiset kyljet ja korvat\",\nselitti Selma. \"Kukka on vuotta Riekkoa vanhempi.\"\n\nKun he navetalta palatessaan kävelivät vierekkäin maitoastiaa välissään\nkantaen, virkkoi Elsa:\n\n\"Kun nyt Simo onnellisesti saisi Kukan ja Riekon tänne Utuniemeen...\"\n\n\"Isä tulee sieltä Simolle toveriksi...\"\n\nMaitokellari oli pirttirakennuksen pohjoispäässä, puoleksi maahan\nkaivettu ja seinät laakakivistä ladottu. Sisällä tuntui viileältä, ja\nviilin ja rieskamaidon haju tuoksui jo ovella vastaan. Selma siivilöi\nmaidon valkoisiin, pyöreihin pyttyihin ja asetti hyllylle\njärjestykseen. Mutta illalliseksi täytti hän Elsalle ja itselleen\nkupposen rieskamaitoa särpimeksi.\n\n\"Voi, voi kuinka nyt on ihana ja lämmin ilta\", sanoi Selma, kun he\nmolemmat illallisen syötyään tulivat pihalle. \"Kun sinäkin näkisit,\nkuinka kirkasta on taivaalla, metsissä ja noilla korkeilla vaarojen\nhuipuilla!\"\n\n\"Ja järvi kirkkaan sileänä!... En näe, mutta tunnen sen... Muistan\nentisestä... Hyvä Jumala kuitenkin!\"\n\nElsa purskahti itkemään.\n\n\"Kun eläisi vielä äitikään!\"\n\nSelma tarttui hänen käteensä ja lohdutteli. Vähällä oli, ettei häneltä\nitseltäänkin päässyt itku. Sillä samalla kun hän tunsi Elsaa\nsäälivänsä, karmi pelonsekainen ikävä mieltä, kun tiesi olevansa kahden\nkesken sokean kanssa.\n\nKun Elsa oli tyyntynyt, kysyi hän:\n\n\"Puhuiko sinulle Simo mitään minusta tai Utuniemestä, kun tänne\ntulitte?\"\n\n\"En muista erityisesti puhuneen\", vastasi Selma.\n\n\"Eihän tiedä Simokaan niistä mitään.\"\n\nSelma tuli uteliaaksi.\n\n\"Olen minä joskus kuullut, että tässä Utuniemessä on ennen vanhaan\nasunut vanha Lapin noita ja sen vuoksi ei tähän ole kukaan uskaltanut\nruveta asumaan... Mutta ovat sitä jotkut sanoneet taruksikin...\"\n\n\"Ei se ole tarua... jospa se olisikin tarua... Minä tiedän kaikki\nUtuniemen tarinat... Simo ei tiedä... Isä ei kertonut kenellekään,\nmutta äiti minulle kuolinvuoteellaan kertoi...\"\n\nYhä uteliaammaksi tuli Selma ja alkoi ahdistella Elsaa kysymyksillään.\n\n\"Jos lupaat, ettet pelkää ja ettet sano Simolle, mitä olen kertonut,\nniin selitän, mitä äiti-vainajalta kuulin...\"\n\nSelma lupasi, ja he läksivät kävelemään niemen kärkeen päin.\nRantakoivikon halki vei sinnekin polku, mutta siitä, missä toinen\nkääntyi venevalkamaan päin, läksi toinen viemään eteenpäin keskeltä\nnientä, joka kärkipuolestaan oli hakattu puista puhtaaksi.\n\n\"Menemme tänne aivan niemen nenään\", puheli Elsa melkein kuiskaavalla\näänellä. \"Siinä näet Lapin noidan, Jantukan, kodan sijan ja kiukaan...\nSiinä sillä on ollut noitapaikkansa ja siitä se on kirouksensa\nsinkauttanut maailman ääriin asti...\"\n\nHe pääsivät aukean laitaan, johon koivikko loppui, ja heidän eteensä\naukeni suuri peilikirkas järven ulappa, johon ilta-aurinko paistaa\nhelotti ja johon saarien metsiköt kuvastuivat.\n\n\"Nyt pääsimme aukean laitaan\", sanoi Elsa. \"Näetkö sitä mustunutta\nalttaria, joka on laakakivistä tehty törmän laitaan?\"\n\n\"Näen... tässä se on.\"\n\nElsan kuiskaileva ääni, tyvenen illan hiljaisuus ja hänen oma\nmielenjännityksensä vaikuttivat, että Selma alkoi jotakin pelätä. Hän\naikoi jo ehdottaa, että lähtisivät pihasalle, mutta Elsa ehti sanomaan:\n\n\"Se on ollut viimeinen lappalainen näillä vesillä ja näillä mailla,\nJantukka. Kun muut lappalaiset pakenivat rantamaailmoilta tulevia\nkalastajia, piti Jantukka tätä Utuniemeä ja näitä kalavesiä hallussaan\neikä kukaan uskaltanut tähän päähän järveä tulla hänen kalavesiinsä.\nSillä hänen noidanmaineensa oli kuuluisa. Hän osasi langeta loveen ja\nkerrotaan hänen kerran lovessa ollessaan juoneen Pikku-Raahonjärven\nkuiviin...\"\n\nElsa oli istunut rantatörmälle, johon oli kasvamassa lyhyttä maaheinää,\nsileänä, vihreänä nauhana päärmäten niemen nenää.\n\nSelma istui hänen viereensä, häntä alkoi kammottaa Elsan tarina.\n\n\"Kerran sitten uskalsivat lantalaiset näille Utuniemen vesille. Oli\nollut varhainen aamu syksyllä, silloin, kun poronpinta oli\npaksuimmillaan. Lantalaiset näkivät järvelle Jantukan kodasta nousevan\nsavun, mutta eivät tienneet, oliko noita yksin kotona. Silloin rohkein\nheistä, heidän johtajansa, Juho nimeltään, kiipesi kodan katolle,\nnähdäkseen savutorven reiästä, oliko noita yksin kotona... Jantukka\nistui takkansa luona ja keitti vastateurastetun poron lihaa, josta\nrasva muodosti paksun kannen padan pinnalle... Silloin äkkää hän miehen\npään kuvastuvan rasvaan ja arvaa siitä heti, että vainolaiset ovat\nlähellä. Mutta noita ei ole näkemästään millänsäkään, eikä savutorven\naukosta tirkistelevä Juho arvaa Jantukan häntä huomanneen. Yhtäkkiä\ntempaa Jantukka jousensa ja ampuu savutorven kautta kurkistelijaa, joka\nheti tupsahtaa kodan katolta maahan. -- Juhon miehet näkevät\nveneisiinsä, kuinka heidän johtajansa kävi. He rynnistävät miehissä\nmaihin, ympäröivät kodan, saavat noidan kiinni ja puhkaisevat hänen\nsilmänsä... Mutta ennenkuin ehtivät hänet hengiltä ottaa, kerkiää\nJantukka lukea hirmuisen kirouksensa kaikkien lantalaisten tuhoksi ja\nuhata sokeudella kaikkia tälle niemelle asettuvia...\"\n\n\"Sokeudella!\" kertasi Selma arasti.\n\n\"Ja kun Jantukasta henki lähti, niin nousi hirmuinen syysmyrsky, vaikka\noli ollut tyven syysaamu. Eikä niistä lantalaisista päässyt kotiin\ntakaisin yksikään, vaan jokainen sille matkalleen kuoli mikä minkin\ntapaturman kautta.\"\n\nSelma kuunteli Elsan kertomusta melkein henkeään pidättäen.\n\n\"Ja vuosikymmeniä, ehkä satakin vuotta kului, eikä kukaan uskaltanut\ntälle niemelle nousta eikä näillä vesillä kalastaa. Mutta ajan oloon\nnousi uusi polvi, eteläpäähän järveä tuli vakinaisia asukkaita, jotka\nuskalsivat tulla näillekin vesille kalastamaan...\"\n\n\"Täällähän ovat ennen käyneet kalassa kaikki meidän kyläläiset\", sanoi\nSelma, alkaen voittaa pelkoansa.\n\nElsa oli kuin ei olisi kuullut, mitä Selma sanoi, kysyi vain vuorostaan\nSelmalta:\n\n\"Uskotko sinä, että Jantukan kirous kestää aina?\"\n\nSelma oli jo ehtinyt tyyntyä ja vastasi:\n\n\"Asuivathan isä- ja äiti-vainajasi tässä niemellä ja kalastivat\nJantukan entisissä kalavesissä...\"\n\n\"Niin, niin\", myönsi Elsa. \"Äiti kertoi, että silloin kun\nisä-vainaja tälle niemelle päätti ruveta kotia tekemään, oli hänelle\nPikku-Raahonjärven vanha isäntä kertonut Jantukan kirouksesta ja\nvaroittanut isää, mutta isä ei ollut pelännyt... Oli vain sanonut,\netteivät Jantukan kiroukset häneen pysty...\"\n\n\"Eivätkä pystyneetkään\", sanoi Selma melkein hyvillään.\n\n\"Eivät pystyneet\", myönsi Elsa. \"Mutta äiti-vainaja eli ainaisessa\npelossa ja rukoili Jumalan suojelusta... niin itse kuolinvuoteellaan\nkertoi...\"\n\n\"Pelkäätkö sinä?\" kysyi Selma.\n\n\"En minä osaa pelätä itse kohdaltani... Mutta äiti-vainaja sanoi...\neikä tiedä siitä Simo eikä kukaan muu kuin minä... sanoi, että vielä on\nJantukan kirous voimassa ja vielä se tällä niemellä tuntuu... hänelle\noli niin unessa ilmoitettu...\"\n\n\"Äitisi oli ehkä niin sairas, että houri. Ne ovat semmoiset\ntaikauskoja, vanhan väen luuloja...\"\n\n\"Mutta pelänneetpähän ovat ihmiset tätä nientä, ja oli huhuiltu ensi\nvuosina, kun isä-vainaja ensin saunan rakensi, että hänkin osasi\nnoitua...\"\n\n\"Enpähän minä ole siitä kuullut, eikä ole meidän kylässä kukaan puhunut\nJantukasta mitään...\"\n\n\"Ei taida enää nykyinen polvi muistaa...\"\n\n\"Ei ole minunkaan isäni koskaan Jantukasta mitään puhunut\", vakuutti\nSelma ja koetti rauhoittaa Elsaa, joka näytti olevan varma siitä, että\nJantukka-noidan kiroukset vielä olivat voimassa.\n\n\"En minä itseni takia pelkääkään, mutta minusta tuntuu niinkuin aina\nvartoisin jotakin kauheaa. En uskalla enkä ole uskaltanut Simolle\nmitään puhua, vaan sinulle nyt puhun, kun mieli on niin täysi aina ja\npelko sydämessä öisinkin...\"\n\n\"Sitä äiti-vainajasi ennustustako uskot?\"\n\n\"En osaa oikein selittää, kuinka tuntuu... Välistä kuulen kuin\navunhuutoja Veksalahdelta päin...\"\n\n\"Sinun mielesi on sairas\", sanoi Selma. \"Kyllä ne luulosi ja kuulemasi\najan oloon haihtuvat ja unohtuvat.\"\n\n\"Kunpa ne unohtuisivat!\"\n\nElsa pusersi Selman kättä.\n\n\"On toki nyt hauskempaa, kun sinä olet täällä! Joskus oli minunkin\nhirveän ikävä, kun Simo viipyi metsillä tai kalassa ja olin yksin\nkotona!\"\n\n\"No, nyt et enää saa pelätä Jantukkaa etkä uskoa hänen kirouksiinsa!\"\n\n\"Minä koetan olla uskomatta!\"\n\nHe nousivat törmältä ja kävelivät huvikseen pitkin niemen nenää,\nkävivät ihan kärjessä, jossa oli suuri röykkiö veden hiomia\nmukulakiviä, ja kiersivät toista rantaa takaisin. Selma näki mustia\nhiiliä ja kiviä lähellä Jantukan kiuasta ja arvasi, että siinä kai oli\nnoidan kodan jäännöksiä. Mutta hän ei virkkanut Elsalle näkemästään\nmitään, vaan koetti puhua muista asioista.\n\n\"Sisareni Alma ja Pirkko tulevat tänne heinäajaksi\", sanoi hän, \"ja\nnuorin veljeni Aapo on luvannut tulla meille koko ensi talveksi...\"\n\n\"Sepä olisi hauskaa...\"\n\nHe joutuivat koivikkoon ja polulle, joka vei pihaan päin. Koivikossa\nkukkivat jo mustikat ja siellä täällä notkopaikoissa näkyi joku\nvalkoinen hillonkukka. Polku vei peltojen piennarta pihaan. Pelloissa\noli jo kaunis oras, joka rehevänä ja vihantana ilahdutti silmää.\n\nYörastas lauloi peltojen päässä tuuheassa kuusessa.\n\n\"Selma ja Elsa... Selma ja Elsa... jopa tulit... jopa tulit...\nJantukka... Jantukka...\" hoki se.\n\nSelmasta tuntui niin, ja hetken päästä taas:\n\n\"Mene pirttiin... mene pirttiin... noita tulee... noita tulee...\"\n\nElsa ei kuitenkaan näyttänyt kuulevan, mitä yörastas rallatti, eikä\nSelma uskaltanut puhua siitä, kuinka se hänestä kuulosti.\n\nKun saapuivat pirttiin, paistoi aurinko vielä suoraan sivuikkunaan,\nvaikka jo oli puoliyö. Elsa valitteli väsymystä ja sanoi päätänsä\nkivistävän. Selma toimitti hänet makuulle ja kasteli kääreen, jonka\nsitoi Elsan otsalle.\n\nSelma oli jo tullut huomaamaan, että Elsa aina pienenkin\nmielenliikutuksen jälkeen kävi raukeaksi ja voimattomaksi kuin\nlankavyyhti. -- Hänen mielensä on niin kovin pehmeä ja ruumiinsa\nheikko, -- ajatteli Selma.\n\nMutta vuoteeseen päästyään Elsa pian rauhoittui, ja kun Selma hetken\npäästä kävi vuoteen viereen, kuuli hän tasaista ja rauhallista\nnukkuneen hengitystä.\n\nElsa nukkui rauhassa, mutta hän itse ei tuntenut väsymystä eikä unen\ntarvetta.\n\nHän muisti verkkoja, jotka Simon kanssa aamulla olivat Veksalahteen\nlaskeneet, ja päätti lähteä aikansa kuluksi niitä kokemaan.\n\nYö oli kirkas. Hän muisti Simoa, joka kai jo oli kaukana järven selällä\nRantamaulaan menossa. Tuntui ikävältäkin, ja hänen mielessään kierteli\nElsan äskeinen kertomus Jantukka-noidasta. Ja vaikka hän vakuutti\nitselleen, etteivät Jantukan kirot mitään merkinneet, tuntui sittenkin\nkuin pientä pelkoa sydämessä, kun hän koivikon poikki kulki\nvenevalkamalle. Koivikossa ei ollut niin valoisaa kuin aukealla, sillä\nkoivujen lehtevät oksat estivät auringonvaloa sinne paistamasta. Oli\npaikoitellen melkein kuin hämärää. Niemen nenästä kuului kuikan huuto\nkimeän pitkänä, haikeana valituksena. Veksalahdesta päin erotti käkien\nkukuntaa.\n\nHän alkoi juuri työntää venettä teloiltaan, kun samalla oli kuulevinaan\nkimakan, valittavan huudon Jantukan kiukaalta päin. Se huuto kuului\nvihlovalta ja sai Selman sydämen levottomasti lyömään.\n\nHän heitti veneen työntämisen ja seisahtui henkeänsä pidättäen\nkuuntelemaan.\n\nKuikkako se oli?\n\nEi ollut...\n\nHuuhkain ehkä... Hän kuunteli vielä, seisoi liikahtamana, silmissä\npelokas ilme. Mutta huuto ei toistunut. Hän tunsi helpotuksen\nhenkäyksen nousevan rinnastaan ja pääsi pian entiselleen.\n\nJoutavia maa- ja vesilintujen rääkkymisiä, -- lohdutteli hän itseään ja\nkoetti saavuttaa entisen levollisuutensa.\n\nMutta kun hän toista kertaa alkoi työntää venettä vesille, kuului huuto\nmelkein selän takaa koivikosta. Hän ei kuitenkaan kovin pelästynyt,\nsillä nyt hän uskoi sen huuhkaimen ulvonnaksi. Hän veti veneen\nteloilleen ja nousi koivikkoon. Ei osannut päättää, lähteäkö taloon vai\nyrittääkö verkkoja kokemaan. Kun hän joutui koivikon varjoon, muisti\nhän yhtäkkiä, että he olivat kahden Elsan kanssa eikä muita ihmisiä\nollut kuin peninkulmien päässä. Se tieto ei ollut häntä ennen\nerikoisesti vaivannut, mutta nyt hän melkein pelkäsi.\n\nHän, joka lapsuudestaan asti oli ollut niin rohkea, että uskalsi\nmetsiin ja järvelle aivan yksin. Lapsellinen hän oli! Hän oli\nheikontunut Elsan seurassa, joka pelkäsi kaikkea ja uskoi kaikkea...\n\nPuolivälistä polkua aikoi hän mennä takaisin venevalkamalle ja soutaa\nVeksalahteen verkkoja kokemaan, mutta päätti lopuksi pistäytyä\nkatsomaan, nukkuiko Elsa...\n\nEhkä Elsa-parka oli joutunut Jantukan kirojen takia sokeaksi!\n\nHänelle tuli äkkiä sellainen usko, ja kun hän meni pirttiin ja kävi\nElsan vuoteen viereen, tuntui hänestä niinkuin hän pelkäisi... Elsa\nnäytti nukkuvan rauhallisesti, ei tiennyt mitään, vaikka Selma käveli\nlattialla kahakäteen. Avonaisesta ovesta kuului käkien kukuntaa, ja kun\nSelma silmäsi ulos ja pohjoiselle taivaanrannalle, näki hän kirkkaita\nloistoja syttyvän vuorten huipuilla ja arvasi siitä, että oli aamupuoli\nyötä.\n\nMutta sitten suuttui hän itselleen. Tässä nyt toimetonna kävellä ja\npelätä tyhjää valoisana kesäyönä! Lapsi hän oli, joka oli antanut Elsan\nkertomuksen luontoonsa vaikuttaa. Elsa saattoi olla sairas muutenkin.\nOlihan Simo kerran sanonut, että Elsalla joskus oli hetkiä, joina hän\npuheli mahdottomia, omia luulojaan ja kuulemiaan...\n\nNiin se olikin!\n\nRohkaistakseen luontoaan läksi hän uudestaan rantaan. Nyt käveli hän\nreippaasti läpi koivikon, ja kun pääsi venevalkamaan, niin kolisteli\ntarpeettomasti airoja ja ryki. Hän työnsi rivakasti veneen vesille,\nastui veneeseen, solmi huivin lujempaan solmuun leuan alle, heitti\npitkän, vaalean palmikkonsa olan yli ja istui soutamaan... Hän souti\nläheltä rantaa. Veksalahteen päin oli pitkin järven rantaa kasvanut\ntuuheita pajupensaita, jotka paikoitellen ulottuivat pitkälle\njärveenkin. Airot hipaisemalla koskivat pajuihin, joiden latvat\nsujuivat veteen asti.\n\nPajupensaikon suojassa metsästä tulevan pienen puron suussa olivat\nverkot. Mutta Selma piti rannasta merkkiä ja souti vinhaa vauhtia,\nsillä Veksalahteen oli venevalkamasta melkoinen matka. Sitä mukaa kuin\nhän soutaessaan lämpeni, sikäli tunsi hän äskeisen pelkonsa katoavan,\nja melkein häntä naurattivat joutavat kuvittelunsa.\n\nKun hän jo oli lähellä ensimmäistä verkkoa, joka oli laskettu toisesta\npajupensaasta toiseen pitkin rantaa, ja silmäsi sivulleen, näki hän\nkookkaan, punakeulaisen veneen olevan poikittain aivan verkkojen päällä\nlahden pohjukassa. Hän oli niin lähellä, että kolmesta veneessä\nolevasta miehestä heti tunsi sen Sakarin.\n\nOlivatko ne tulleet verkkoja omin lupinsa kokemaan? Mikä heidät tänne\noli opastanut? Ja Simo oli ennen lähtöään arvellut, että tukkilaiset jo\ntukkeineen olivat eteläpäässä järveä, ehkä jo Rantamaulastakin\nlähteneet!\n\nSilloin vasta veneessä olijatkin näyttivät hänet huomaavan...\n\nSelman seuraava ajatus oli palata heti venevalkamalle, sillä äkkiä hän\nmuisti, että hän oli aivan yksin ja nuo kolme tukkilaista olivat\noutoja...\n\nHän alkoi soutaa toisella airollaan saadakseen veneen kääntymään, mutta\nkääntyessään se tarttui pajupensaaseen niin lujaan, ettei lähtenyt\nmihinkään päin. Hän nousi seisomaan ja koetti airolla meloa venettä\nirroittaakseen pajukosta, mutta sitä tehdessä hän näki, että\npunakeulainen vene tuli yhä lähemmäksi...\n\nHän pelästyi niin, että hädissään tarttui molemmin käsin pajukkoon ja\nveti venettä maalle päin... Silloin hän tunsi jonkun hyppäävän\nveneeseen, niin että vettä loiskahti laidan yli. Hän kirkaisi ja\nhyppäsi rannalle, mutta tunsi samalla kahden käden tarttuvan\nolkapäihinsä... Muuta hän ei muistanut.\n\n\n\n\nIV\n\n\nJuhannuksena kävi Rantamaulan emäntä Utuniemessä kyläilemässä, ja\nheinäajaksi saapuivat Selman sisko Alma ja nuorin veli Aapo, jotka\naikoivat olla talossa koko kesän, ettei Simon tarvitsisi nyt ensi\nkesänä naimisiin menonsa jälkeen vierasta väkeä talon työhön ottaa.\n\nNyt oli jo syksy käsissä. Riihet olivat puidut, perunat kannetut\nkellariin, ja Simo oli jo ehtinyt parina päivänä kuokkia notkoon\naloittamiansa uusia peltosarkoja. Oli ollut hyvä kesä. Oli ollut\nlämmintä ja saatu sadetta oikeaan aikaan. Vuodentulo oli runsas niin\nheinäin kuin viljakasvienkin puolesta.\n\nMutta sittenkään ei ollut kesä ollut niin hauska Simon mielestä kuin\nhän poikamiehenä sitä oli kuvitellut.\n\nHän itse kyllä olisi ollut iloinen ja nauttinut nuoresta onnestaan,\nmutta Selma näytti joinakuina hetkinä ikävöivän. Tätä Simo piti sitäkin\nkummempana, kun Selmalla kuitenkin oli veli ja sisar seuranaan. Simolle\nei Selma ollut puolella sanallakaan ikävästään sanonut, mutta Simo oli\nollut sen huomaavinaan. Kerrankin oli tavannut Selman itkemästä riihen\nkynnykseltä, ja kun syytä kysyi, oli Selma vain vastannut, että ilman\naikojaan tuli äkkiä ikävä.\n\nElsastakin oli Simolla ollut enemmän huolta nyt kuin ennen. Elsa ei\nollut enää entisenlainen. Oli kipeänä vähän väliä ja, mikä pahinta,\ntuntui välistä kuin olisi järkeen koskenut, kun itselleen puhui ja\npillahti itkemään ilman minkäänlaista aihetta.\n\nNyt notkon mustia mättäitä kuokkiessaan Simo sitä mietti ja koetti\nsyitä keksiä. Parin päivän perästä lähtisivät Aapo ja Alma kotiinsa\nRantamaulaan ja kuinka sitten kävisi? Alkaisiko Selma yhä enemmän\nikävöidä? Mikä sitten neuvoksi tulisi?\n\nAjatuksissaan löi hän kuokallaan, että paksut kuusen juuret\nkatkeilivat, ja väänsi juurevia kantoja kyljelleen kuin irtomättäitä.\nOli kuin itselleen vihassa, vaikkei tiennyt mistä.\n\nKun hän alkoi sitkistynyttä koivunkantoa kiskoa irti, pitivät vielä\nkovat juuret joka haaralla vastaan eikä kanto hievahtanutkaan. Hän\nkatkoi kirveellä vankimmat juuret poikki ja yritti uudestaan, mutta\nkanto ei vieläkään irtautunut. Silloin tarttui hän lujin kämmenin\nkahteen juurentynkään ja riuhtaisi niin, että maailma silmissä musteni.\nMutta jo kanto irtaantui ja Simo käänsi sen siihen tarttuneen maan\nkanssa kyljelleen. Hymähtäen hyvillään tuli hän samassa katsoneeksi\nniemen kärkeen päin ja äkkiä muisti Jantukan kiukaan ja tarinan\nsiitä...\n\nHän seisahtui siihen kyljellään olevan kannon viereen, ja nyt alkoivat\nhänelle mielestään asiat selvitä. Nyt ymmärsi hän, minkä vuoksi Selma\nnäytti ikävöivän. Ikävää se ei ollutkaan! Se oli pelkoa. Elsa oli\nvarmaan kertonut Selmalle tuosta Jantukan kiukaasta ja Jantukka-noidan\nkirouksesta, josta hänkin oli jotakin kuullut puhuttavan ja josta\nviimeksi olivat appensa kanssa järvellä tullessaan puhelleet. Elsa oli\nehkä lisännyt omia sairaita luulojaan ja saanut Selmankin pelkäämään.\nMutta Selma ei tohtinut hänelle, Simolle, siitä mitään puhua!\n\nNiin se olikin. Hän tuli keksinnöstään hyvilleen ja oli melkein\nkiitollinen tuolle äskeiselle itsepäiselle kannolle. Sillä hänen sitä\nirti kiskoessaan oli tuo ajatus hänen mieleensä juolahtanut.\n\nHän sai uskolleen vielä vahvistusta siitä, että oli Elsan ja Selman\nusein kuullut kahden kesken puhuvan kuiskaten, ja kun kuulivat hänen\ntulevan likemmäksi, niin taukosivat kokonaan puhumasta tai alkoivat\npuhua kovemmalla äänellä. Ehkä olivat Elsankin hourimiset ja sairaudet\nlähtöisin tuosta onnettomasta mustasta kiukaasta.\n\nSitähän isä-vainaja oli häntäkin varoittanut hajoittamasta...\n\nHän alkoi kuokkia ja teki päätöksensä. Heti tänä iltana hän lähtisi\nniemelle. Ottaisi rautakangen matkaansa ja hajoittaisi yksin kivin koko\ntuon taikapaikan! Isä-vainajaakin vaivasi taikausko!\n\nJantukalla ei enää ollut tällä niemellä mitään tekemistä!\n\nHän arveli puhua Aapolle, joka näkyi saran toisesta päästä tulevan\nhänen luokseen, koko asian, mutta päätti sitten, ettei hän sittenkään\nvirkkaisi Aapolle mitään, vaan hajoittaisi kiukaan yksin. Aapo kertoisi\nsiitä Rantamaulassa, ja siitä syntyisi uusia juttuja ja juoruja.\n\nJa kun Aapo tuli viereen, alkoi Simo puhua muista suunnitelmistaan.\nKoko tämä lihava notko järven rantaan asti pitäisi saada pelloksi ja\nojan varret peratuksi niityiksi. Niittyjä saisi niin paljon kuin\ntahtoi. Heinikoita olivat kaikki korvet täynnä. Hän puhui ensi talven\ntöistä, uuden asuinrakennuksen ja uuden navetan salvamisesta, ja pyysi\nAapoa työtoveriksi.\n\n\"Luvannuthan olen\", myönteli Aapo. \"Ovat ne puhuneet, että ensi talvena\ntulee paljon tukinajojakin ja hakkuumiehille hyvät palkat, mutta kun\nnyt kerran olen sinun töihisi luvannut tulla, niin tulen.\"\n\nAapo olikin kätevä salvumies ja nuoreksi mieheksi vakava ja tasainen.\nJa nyt kun siinä puhelivat Simon kanssa, niin siihen uskoon molemmin\njäivät, että voitollisempaa oli ajan oloon maata viljellä kuin\ntukkitöissä kulkea. Rahat, jotka sieltä ansaitsi, kuluivat elämiseen,\nmutta maa, jonka muokkasivat, alkoi kasvaa, elätti miehensä eikä\nkoskaan tyhjää tarjonnut.\n\n\"Eivätpä ne siellä ole rikastuneet meidän kylän miehetkään, jotka kesät\ntalvet tukkitöissä kulkevat... Elämiseen on mennyt kaikki, ja maat ovat\nmenneet epäkuntoon\", sanoi Aapo.\n\nHe olivat puhellessaan kävelleet toiseen laitaan vainiota, jossa Aapo\noli kaivanut laajan kuopan, jotta suuri kivi pellolta kyntäjän tieltä\nsiihen upotettaisiin.\n\nPitkien riukujen avulla alkoivat he vääntää kiveä kuoppaan. Hetken\nponnistusten perästä se liikahtikin ja pyllähti kuoppaansa...\n\nSilloin näkivät he Selman kävelevän talosta ja arvasivat, että hän tuli\nheitä päivälliselle pyytämään.\n\n\"Tulehan katsomaan, Selma, kuinka isolle kivelle on käynyt!\" kutsui\nSimo vaimoaan.\n\nSelma riensi miesten luo. Hän näytti nyt iloisemmalta kuin moneen\npäivään, ja hänen kauniissa sinisissä silmissään oli lämmin ilme, kun\nhän Simoon katsoi. Simonkin kasvoille levisi kirkas päivänpaiste.\n\n\"Me olemme nyt sopineet, että Aapo tulee meille koko talveksi\nsalvumieheksi\", sanoi hän Selmalle. \"Vuoden päästä näkyy jo Utuniemen\nuuden rakennuksen harja yli koivikon kauas järvelle!\"\n\nOmista sanoistaan tuli Simo niin hyvilleen, että tarttui vaimoaan\nvyötäisiltä kiinni ja aivan kohoksi nosti.\n\nKun he astelivat navetan ohi, kysyi Simo:\n\n\"Vieläkö Riekko ja Kukka ikävöivät Rantamaulaan?\"\n\n\"Eivät enää\", vastasi Selma nauravin huulin. \"Nyt ne syövät ja juovat\nja ovat kuin kotonaan... kodikseen ovat ottaneet...\"\n\n\"Entäs sinä?\" kysyi Simo hiljempaa, ettei heidän jälessään kävelevä\nAapo kuulisi.\n\n\"Kodikseni olen ottanut\", vastasi Selma, ja Simo näki hänen silmistään,\nettä Selma tarkoitti totta.\n\nAapon ja Alman lähtöaamuna puhalteli pohjoinen, ja Simo ja Aapo\nvalmistivat purjeen reilaan. Näin kipakalla peräntakaisella katkeisi\njärven selkä pian ja vaivatta. Ja hyvä olisikin. Sillä lastiksi tuli\nkolmilaitaan kesällä kerätty voi, kaksi korkeaa, kuusilaudoista tehtyä\nastiaa ja useita puolikoita suolakalaa, jotka Aapo oli aikonut\ntoimittaa rantamaille myytäviksi yhdessä Rantamaulan kesätuotteiden\nkanssa. Muitakin asioita pantiin Aapon matkaan rantamaailmalle.\n\nSimo ja Selma olivat molemmat tulleet venevalkamaan lähteviä\nsaattamaan.\n\nIkävältä tuntui ero molemmin puolin.\n\n\"Olisi tässä ollut työtä ja ruokaa teille vielä edeskinpäin\", hyvästeli\nSimo.\n\n\"Osataanpa tänne vielä, jos eletään\", sanoi Aapo.\n\nMutta Selma ja Alma pillahtivat molemmin itkemään, kun hyvästelivät.\n\nSimo ja Selma katsoivat niin kauan, että näkivät purjeen katoavan\nniemen taakse.\n\nNOIDAN KIROT 135\n\nSitten katsahtivat toisiinsa. Ja molemmista heistä tuntui olo ikävältä.\n\nHe lähtivät nousemaan pihaan. Koivikko näytti autiolta ja niinkuin\nharvenneelta. Kalpeankeltaisia lehtiä varisi vieläkin puista, peittäen\nmarjanvarret ja sammalmättäät. Polulle niitä oli kokoontunut\nläjäpäihin. Selma kulki edellä, Simo perässä.\n\n\"Ennenkuin uusi lehti puhkeaa, pitää rakennuksen uuden päädyn olla\nvalmiina\", sanoi Simo.\n\nKun pihaan nousivat, kysyi Selma:\n\n\"Muistit kai Aapolle puhua niistä Elsan lääkkeistä?\"\n\n\"Toki muistin. Ja lupasi Aapo käydä itse lääkärin puheilla\", selitti\nSimo.\n\nSelma meni sisälle, mutta Simo käveli suoraan kuokkamaalle. Hän oli jo\nkahtena iltana yrittänyt Jantukan niemeen kiuasta purkamaan, mutta oli\nsattunut niin kummasti, että Aapo aina pyrki juttelemaan hänen\nkanssaan, ja niin ei päässyt livahtamaan. Mutta nyt tänä iltana sen\npiti tapahtuman! Ja kun saisi sen yksin kivin perustuksiaan myöten\nhajalleen, niin kutsuisi Selman katsomaan: tuossa se nyt on Jantukan\nkiuas, jota olet pelännyt!\n\nHän kuokki ahkerasti, reimasti nousi kuokka, ja nauskuen katkesivat\nkovat juuret.\n\nIltapäivällä, kun alkoi jo hämärtää, juoksi Selma Simon luo ja puhui\nhätäisellä äänellä, että Elsa oli alkanut houria ja pyrki pois\nvuoteestaan. Hän oli aivan kalpea ja pelästyneen näköinen.\n\n\"Tyynny nyt toki, hyvä ihminen!\" lohdutti häntä Simo ja läksi hikeä\notsaltaan pyyhkien Selman matkassa pihasalle.\n\nKun he joutuivat Elsan vuoteen viereen, näytti Elsa nukkuneen. Ei\nherännyt, vaikka Selma pani kätensä hänen otsalleen.\n\n\"Nyt hän taas on rauhoittunut, ja äsken juuri...\" alkoi Selma kertoa.\n\n\"Hänellä on aivan samanlaisia taudinoireita kuin äitivainajalla\nviimeisinä aikoinaan\", sanoi Simo. \"Ehkäpä taas siitä selkiää, kun\nsaapi nukkua.\"\n\nSelman täytyi mennä navettaan. Simokin lähti Elsan vuoteen luota, ja he\npainoivat oven kiinni, ettei sairaan lepoa mikään häiritsisi.\n\nPirtissä oli jo pimeä. Syystuuli ulvoi ulkona, ja lännen\ntaivaanrannalta vilkkui vielä kaitaisena pitkänä viiruna illan\nviimeinen kajastus.\n\nSimo sytytti kuivista hongista iloisen pystytulen ja istui sen\nloisteeseen tupakoimaan.\n\n-- Ehkä Aapo rantamailta palatessaan tuo Elsalle sopivat lääkkeet, --\najatteli hän, vaikka kyllä sisimmässään tunsi ja uskoi, ettei Elsa enää\npitkälle eläisi. Hänen tautinsa oli nyt syyspuoleen muuttunut aivan\nsamanlaiseksi kuin äiti-vainajalla viimeisinä aikoina.\n\n-- Muutenkin on perinyt äiti-vainajan luonnon, -- ajatteli hän lisäksi.\n\nHän ehti polttaa piipullisen tupakkaa ja mietti juuri lähteäkseen\nJantukan kiukaan kimppuun, kun kuuli Elsan huoneesta ääntä.\n\nHän seisahtui keskelle lattiaa ja kuunteli. Hetkeen taas ei erottanut\nmitään, mutta sitten kuului Elsa kuin unissaan tai houreissaan puhuvan:\n\n\"Eikö kuulu Veksalahdesta Selman huuto... kuuluu... niitä on kolme\nmiestä... Riennä... riennä! Jantukan kirous! Jantukan kirous!\"\n\n\"Hourii se... hourii se!\" sanoi Simo itsekseen.\n\nKun ei taas hetkeen mitään kuulunut, raotti Simo ovea ja kuunteli.\nSairas hengitti taas tasaisesti, aivan kuin nukkuen rauhassa.\n\nSimo painoi oven kiinni.\n\n\"Jantukan kirous -- Jantukan kirous\", sanoi hän itsekseen ja tunsi,\nettä hänen verensä alkoi kiehua. \"Jo nyt on kumma, etten saa tuota\nkiuasta hajalle!\"\n\nHammasta purren hän läksi, sydän oudosti kuohuen.\n\nPihalla hän jo sentään tyyntyi, ja rauhoittaakseen Selmaa, joka oli\nlypsämässä, meni hän navetan ovelle ja virkkoi niin rauhallisella\näänellä kuin voi:\n\n\"Elsa nukkuu oikein rauhassa... Minä käväisen niemeltä noutamassa sinne\naamulla jääneen kalakontin.\"\n\n\"Elähän nyt viivy kauan\", sanoi Selma, kurkottaen lypsyasennostaan\nnäkemään Simoa.\n\n\"En toki.\"\n\nMennessään otti hän rautakangen navetan porstuasta ja läksi kiireisin\naskelin astumaan niemen nenään päin. Vaikka jo oli aivan pimeä, osasi\nhän noudattaa polkua. Tuuli oli muuttunut myrskyksi. Koivikko huojui\nja tohisi ja järven laineet löivät vaahtoisina kivistä rantaa vasten.\nKuului kuin raskaita huokauksia järven selältä päin, ja koko niemi\ntuntui vavahtelevan.\n\nMutta rohkeasti, pelkoa tuntematta, käveli Simo kanki olalla koivikon\nläpi. Hänen ajatuksensa olivat kuumat ja hän tunsi raivoa mielessään.\nOlisi tullut jo ennen hävitetyksi tuo joutava kiuas, niin ehkä Elsakin\nolisi lapsekkaasta pelostaan päässyt eikä olisi sairaita luulojaan\nSelmalle mennyt selittämään!\n\nHän pääsi koivikon laitaan, josta aukea niemen kärki alkoi. Vaikka oli\npimeä, erotti hän silti mustan möhkäleen, joka siinä rantatörmällä\ntörötti.\n\nVihapäissään iski Simo kangellaan kiviin, että tuli leimahti; tarttui\nsitten molemmin käsin päällimmäisiin kiviin, jotka olivat irtaimia, ja\nheitti niin kauas järveen kuin jaksoi. Molskahtaen ne upposivat veteen,\nja Simo heitteli niitä niin taajaan, että kun toinen järveen putosi,\nniin toinen oli perässä tulossa... Puoliväliin sai paljain käsin\npuretuksi, mutta siitä alkaen olivat kivet niin lujassa, että täytyi\nensin kangella irroittaa. Hän teki työtä niinkuin hengenhätä olisi\najanut. Kun hän oli saanut kiukaan maan tasalle hajoitetuksi, loppuivat\nsiinä pienemmät kivet ja tasainen laaka tuli vastaan. Se tuntui olevan\nkiinni maassa eikä liikahtanutkaan, vaikka Simo koetti sitä kangella\nvääntää, oli kuin maahan kiinni kasvanut. Kangen kärjellä tunnustellen\njoka kulmalta tunsi Simo, että se oli maahan päin juureva, syvällä\noleva maakivi, jonka päälle kiuas oli muurattu.\n\n-- Jo siitä nyt pahimmat haltiat taisivat lähteä, -- hymähti hän ja\niski vielä kangen kärjellä maassa olevaan laakaan, että paukahti.\n\nSilloin kuului kuin pamaus jostakin ilmasta tai maan alta. Hän ei\nsaanut selvää, mistä päin.\n\nHän jäi kanki käteen seisomaan ja odotti kuin lisää, ja vaikka hän ei\ntuntenut minkäänlaista pelkoa, säpsähti hänen luontonsa pamauksesta.\n\nRohkaistakseen itseään iski hän toisen kerran ja uhmaten ärjähti...\n\nEi kuulunut enää mitään.\n\n\"Taisivatpa haltiat kadota!\" sanoi hän melkein hyvillään.\n\nMyrsky yhä kiihtyi, vihuri viskasi lakin Simon päästä ja lennätti\npimeään. Koivikko huojui, ja rannalla olevat kuuset tohisivat ja\nkumartelivat.\n\nSimo koetti haparoida lakkiaan, mutta ei löytänyt. Avopäin läksi hän\nkotia päin, kanki olalla lyöntiasennossa. Hän oli melkein hyvillään,\nettä nyt vihdoin oli saanut tuon taikapaikan hajalleen. Ja hän päätti,\njahka tästä ehtisi, purkaa vielä Jantukan kodan sijankin ja nakella\nkivet järveen. Ja perata pelloksi koko niemen kärjen...\n\nKun hän kävi pirttiin, istui Selma honkatulen ääressä sukkaa kutoen.\nHän oli jo navettatyöt saanut tehdyksi ja maidonkin siivilöinyt. Simon\nastuessa sisälle kohtasivat heidän katseensa, ja Simo oli huomaavinaan\nSelman silmissä pelokkaan ilmeen, semmoisen, jota ei ennen koskaan\nollut niissä nähnyt.\n\n\"Se nukkuu nyt rauhallisesti\", sanoi Selma hiljaisella äänellä,\nviitaten Elsan huoneeseen.\n\nNyt vasta huomasi hän, että Simo oli lakittomin päin.\n\n\"Tuuli kiskoi lakin päästä, enkä pimeässä löytänyt\", virkkoi Simo\nennenkuin Selma ehti kysyäkään.\n\nKun hän sitä sanoessaan katsahti Selmaan, tuntui hänestä, että Selma jo\ntiesi, missä hän oli käynyt ja mitä ollut tekemässä.\n\n\"Eivätköhän siitä Jantukan kiukaasta haltiat paenneet\", puhui hän\npuoleksi nauravin suin.\n\nSelma katsoi häneen pelokkaasti, ja hänen poskensa kalpenivat.\n\n\"Olisi tullut se ennen hajoitetuksi, niin ei Elsankaan olisi tarvinnut\nsitä pelätä ja uskotella sinullekin...\"\n\nKun Simo sai kerrotuksi, kuinka hän oli kiukaan hajoittanut ja että\nuskoi Elsan hourimisen juuri sen pelosta johtuvan, näytti Selma käyvän\nrohkeammaksi, ja kun Simo oli kaikki kertonut, virkkoi hän:\n\n\"En minä sitä sentään ole pelännyt, mutta Elsa kyllä uskoo Jantukan\nkiroukseen vieläkin...\"\n\n\"Minkä vuoksi sinä sitten olet raskaalla mielellä niin usein ja minkä\nvuoksi itkit riihen kynnyksellä?\"\n\nSelma ei osannut heti vastata. Mutta hetken päästä hän sanoi vältellen:\n\n\"Elsan vuoksi.\"\n\nSimo istahti vaimonsa viereen ja laski kätensä Selman olkapäälle.\n\n\"Nyt älkää kumpikaan pelätkö. Nyt saamme olla rauhassa...\"\n\n\"Tohtiiko sen hajoittamisesta Elsalle mitään puhua?\" kysyi Selma.\n\nSimo mietti hetken.\n\n\"No ollaan sanomatta Elsalle, mutta sinun on huomenna lähdettävä\nniemelle näkemään, mitä olen tehnyt, ja heitettävä pelkosi pois!\"\n\nSimo oli varman ja voimakkaan näköinen. Selmalle johtui siinä äkkiä\nmieleen, etteivät semmoiseen mieheen Jantukan kirot pystyisikään,\nvaikka koettaisikin...\n\n\n\n\nV\n\n\nKuutamoisena pakkasiltana hiihteli Rantamaulan Aapo Utuniemeen\nkehämieheksi Simolle avuksi, niinkuin luvannut oli. Järvellä sattui\nolemaan mainio keli, niin että Aapo lykkeli menemään nopeaan. Oli\nhelppo osata niin kirkkaalla kuutamolla. Aapo hiihteli suoraa reittiä,\nkeskeltä suurinta selkää, sillä järvijäät olivat tänä syksynä\ntavattoman lujat, kun pakkaset ehtivät ennenkuin lumen tuiskusi.\nNiemien nenistä ja saarista, joista valkohuurteiset metsät loistivat,\notti hän merkkiä ja oikeaan osasi. Jo kauas erotti hän Utuniemen\nkorkean koivikon, joka valkoisena välkkyi kuun hopeavalossa.\n\nTalossa valvottiin vielä. Simo sattui huomaamaan hänen tulonsa ja\nriensi jo pihalle vastaan.\n\nLaukussaan toi Aapo lisää lääkkeitä Elsalle ja taloon kaikenlaista\npikku tarvetta.\n\nKaksin kerroin tervetullut oli Aapo nyt. Ennenkuin sisälle menivät,\ntarkastelivat he kuun valossa rakennuksen pohjaa. Simo oli jo ehtinyt,\nkun maat kylmettyivät eikä kuokka enää pystynyt, hakata pelkkakerran\nasuinrakennukseen ja asettaa nurkkakivet paikoilleen. Hirret, kuivat\nkuin kanteleet, olivat sirossa läjässä aivan vieressä. Sopisi alkaa\nlyödä hirttä hirren selkään!\n\nKoko rospuuton ajan oli Utuniemi ollut eristettynä muusta maailmasta\neikä talossa ollut käynyt ketään, sittenkun Aapo rantamailta palattuaan\nElsalle lääkkeet toi. Mutta nyt tiesi Aapo kertoa, että suuria\ntukinajoja jo oli alkamassa muillakin kruunun omistamilla alueilla kuin\nHanhikerossa. Rantamaulan kautta oli jo sulalla syksyllä mennyt miehiä\ntukinajopaikoille talviasuntoja tekemään, ja nyt järvien jäädyttyä,\nkovan pohjan ja lumen tultua, oli tukinajoon painunut monia kymmeniä\nhevosia ja hakkuumiehiä.\n\n\"Isot ajot nyt tulevat tänä talvena, -- isommat kuin kuluneena\ntalvena\", kertoi Aapo, kun takkavalkean ääressä Simon kanssa\njuttelivat. \"Kuuluvat kehuvan palkkojakin entisiä paremmiksi, vaan eipä\ntuonne tehnyt mielikään outojen etelän miesten joukkoon, ja kun tänne\njo olin tullut luvanneeksi...\"\n\n\"Vai etelän puolen miehiä olivat\", sanoi Simo. \"Sattuiko tuttua miestä\nyhtään?\"\n\n\"Sanoi siinä eräässä roikassa kaksi miestä ennenkin meillä käyneensä,\nvaan ei niitä tunnettu eikä nimiä kysytty... Mitä sinä niistä?\"\n\n\"Ilman aikojani... Ajattelin, että mistä niitä aina uusia ja uusia\nmiehiä riittänee sieltäkään etelän puolesta...\"\n\n\"Näkyy niitä riittävän ja vaikka minkälaisia. Kirkonkylässä olivat\ntässä syksyllä taas tapelleet, ja kaksi siinä oli puukotettu\nhengettömäksi. Ja oli siellä römppäviikolla, jolloin nyt viimeksi\nkävin, taas puukotettu mies, joka päivän perästä kuoli... Se, joka\ntapettiin, oli viime kesänä täällä Hanhikerossa tukinhakkuussa ja\nuitossa ja meni tukkien matkassa alas jokisuulle. Kävi se meilläkin.\nSemmoinen paksu, pystyrintainen ja isoääninen mies...\"\n\n\"Ja pää pystyssä, silmät harmaat?\" kysyi Simo vilkkaasti.\n\n\"Sama mies. Kuuluivat nimittävän Sakariksi...\"\n\n\"No sitten se on sama, joka tässä meilläkin on käynyt\", sanoi Simo\nmelkein riemulla. \"Vai menetti henkensä!\"\n\nSelma oli hommaillut miehille illallista ja seisoi selin heihin.\n\n\"Kuulitko, Selma, kun kuuluvat tappaneen sen paksun Sakarin\", puhui\nSimo Selmalle, mutta ei ottanut huomioonsa, kuuliko Selma, mitä hän\nsanoi.\n\n\"Kesällä, kun menin lehmää noutamaan, teki minun mieleni sitä miestä\nvähän käsitellä.\"\n\nJa Simo kertoi retkestään, kuinka jätkät olivat tulleet häneltä kaloja\nostamaan, kun hän oli menossa Hanhilahdessa...\n\nMutta illallinen oli valmiina. Rasvainen poronlihakeitto höyrysi\nvadeissa, ja Selma käski miehet syömään.\n\nSilloin he alkoivat muista asioista keskustella, ja paksun Sakarin\nkohtalo unohtui.\n\nAapolle oli tehty ovipieleen vuode.\n\nIllallisen syötyään asettuivat miehet levolle, mutta Selma jäi pesemään\nastioita. Miehet nukkuivat heti vuoteeseen päästyään.\n\nMutta Selmaa ei nukuttanut. Hän oli toimitellut minkä mitäkin ja lisäsi\nvähän väliä puita takkaan. Elsa oli ollut levollinen koko päivän eikä\nnyt illallakaan ollut tuskitellut. Mutta nyt kuului kamarista hiljaista\nvalitusta. Selma päätti antaa hänelle niitä uusia lääkkeitä, joita Aapo\nvasta oli tuonut.\n\nHän sytytti kynttilän sairaan kamariin ja meni lääkepulloineen Elsan\nvuoteen viereen. Sulki välioven kiinni.\n\nElsa näytti heräävän ja olevan täydellä tajulla. Hän tunsi Selman\nliikkeistä ja sanoi sairaan heikolla äänellä:\n\n\"Kun en minä ehtinyt avuksi...\"\n\n\"Elä nyt, hyvä ihminen, houri...\"\n\n\"En minä houri... Mutta minä kuulin uniini sinun huutosi\nVeksalahdesta...\"\n\n\"Hourit sinä... Siitä aina puhut...\"\n\n\"En minä ole sinulle puhunut...\"\n\nSelma sanoi olevan uusia lääkkeitä ja kehoitti Elsaa ottamaan.\n\n\"Mitä te niitä kuljetatte\", sanoi Elsa raukealla äänellä. \"Ei minusta\ntervettä tule, kuolla jo tahtoisinkin... Eikö Simo mitään aavista?\"\n\n\"Mitä aavista?\" kysyi Selma, mutta hänen äänensä vapisi.\n\n\"Eikä vieläkään ymmärrä, että se on Jantukan kirous?\"\n\nSelma kokosi voimansa ja virkkoi niin levollisella äänellä kuin hänelle\noli mahdollista:\n\n\"Sulalla syksyllä on Simo jo hävittänyt Jantukan kiukaan maan\ntasalle... Ei siinä ole pelkäämistä. Ota nyt näitä lääkkeitä...\"\nVihdoin Elsa suostui ottamaan lusikallisen. \"Nämä ovat rauhoittavia\",\nvakuutti Selma. \"Lääkäri on Aapolle niin sanonut.\"\n\nMutta Elsa tuntui olevan muissa mietteissä. Näytti kuin ei olisi\nkuullut, mitä Selma sanoi.\n\nKynttilä paloi loppuun, ja kuu kumotti huoneeseen.\n\nSelma istui vielä vuoteen vieressä.\n\nSilloin Elsa taas virkosi ja sanoi kiihkeästi:\n\n\"Sano, sano Simolle... tunnusta kaikki... minä arvaan kaikki!\"\n\nElsan ääni oli niin kimakka, että Selma säikähti niin, ettei paikaltaan\npäässyt. Mutta hetken päästä, kun hän pelästyksestään selveni, riensi\nhän raottamaan ovea ja kuunteli, nukkuivatko miehet pirtissä...\n\nNukkuivat. Eivät olleet Elsan äänestä heränneet.\n\n\"Koeta nyt rauhoittua!\" sanoi hän Elsalle, poistuen pirttiin; hänen\nsydämensä löi niin, että tahtoi rinnan halkaista.\n\nTakassa olivat hongat palaneet loppuun. Selma sulki pellin ja silmäsi\nulos koivikkoon, -- se näytti ihmeen kylmältä valkohuurteisine\nkoivuineen, jotka liikahtamatta värjöttivät kuutamossa. Suuri, kirkas\nkuu kumotti suoraan ikkunasta sisään...\n\nSelma riisuutui. Kun hän lähestyi Simon vuodetta, heräsi Simo ja kysyi:\n\n\"Nukkuuko Elsa?\"\n\n\"Nyt taisi nukkua, äsken vielä houraili...\"\n\n\"Siitä Jantukan kiukaastako?\"\n\n\"Siitä.\"\n\n\"Annoitko lääkkeitä?\"\n\n\"Annoin...\"\n\nSelma kallistui miehensä viereen. Hänen ajatuksensa kyllä kuohuivat ja\nsydäntä poltti, mutta luonto vaati osansa ja hän nukkui kesken\nmietteittensä.\n\nSimo nukkui myöskin. Mutta hän heräsi siihen, että Selma unissaan\nhuudahti.\n\nOli Selma öisin ennenkin unissaan valittanut ja puhunut, jotakin, josta\nSimo ei selvää saanut. Hän oli ensin luullut, että Selman yöllinen\nlevottomuus johtui Jantukan kiukaan pelosta. Mutta hajoitettuaan\nkiukaan ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Selma enää pelännyt eikä\nuskonut Jantukan kiroihin, ja yöllisen levottomuuden yhä jatkuessa\nymmärsi hän, että se johtui raskaudentilasta. Hän tunsi ääretöntä\nonnea, tultuaan huomaamaan, että he saivat odottaa perillistä...\n\nHän nukkui taas rauha ja onni mielessään.\n\n\n\n\nVI\n\n\nAlkoivat sydäntalven pitkät pimeät. Vaisusti vain päivä valkeni, ja\narkana piileskeli aurinko etelän kukkuloiden takana, harvoina päivinä\nkirkasta otsaansa näyttäen.\n\nMutta ahkerasti naputtelivat Simo ja Aapo uuden rakennuksen nurkilla,\nnaputtelivat aamuhämystä iltahämyyn. Nurkka nousi, hirsi liittyi\nhirteen, salvos salvokseen.\n\nNiin kului pimein aika Utuniemessä; eräänä päivänä, kun miehet menivät\nkehälle ja uuden hirren kiinnipanoa aloittivat, näkivät he auringon\nnäyttäytyvän kokonaisena etelän vaaroja korkeammalla.\n\nHuurteinen kotikoivikko ikäänkuin riemastui, ja kirkas valo levisi\npitkin erämaata. Kuollut, nukkunut järvien luonto kuin heräsi.\n\nMolemmat miehet sen kehältä huomasivat, ja molemmilta pysähtyi kirves,\njoka salvokseen oli putoamassa. Tuntui kuin päivä nyt pitkästä kotvasta\nhyvää huomenta huutaisi ja niinkuin viluisin huulin, mutta lämmennein\nkatsein hymyilisi.\n\n\"Pimein aika on ohi!\" huudahti Aapo iloisesti.\n\n\"Niin on!\" myönsi Simo.\n\nJa molempain miesten äänessä helähti riemua ja katseissa vilahti varmaa\ntoivoa.\n\nHe alkoivat naputella, ja heidän liikkeensä olivat notkeammat kuin\neilen, ja mielessä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä.\n\n\"Keväthankien aikana näkyy pääty yli koivujen latvain kauas järvelle\nniinkuin arvelinkin\", sanoi Simo ja katsahti Aapoon nauravin silmin.\n\n\"Onhan tässä koetettu kirveenvarresta kiinni pitää\", sanoi Aapo. \"Jos\nhyvin käy, niin on kurkihirsi paikallaan niihin aikoihin, kun uutta\ntulokasta varrotaan...\"\n\n\"Pitäneeköhän ikävää Selma, kun on minusta liiemmästi laihtunut... Mitä\nsinä, Aapo, luulet?\"\n\n\"Mihinkä ikävöisi hyvästä talosta, mutta jos luulottelisi ja pelkäisi\nmielessään sitä Jantukkaa...\"\n\nSimo ja Aapo eivät olleet koskaan keskenään Jantukasta ja hänen\nkirouksistaan puhuneet.\n\n\"Oletko sinäkin kuullut siitä Jantukka-noidasta?\" kysyi Simo. Hän oli\nluullut, ettei Aapo tiennyt koko asiasta mitään.\n\n\"Kuulin minä siitä vanhain miesten meidän kylässä puhuvan. Ja tulin\nsitä ajatelleeksi, kun kuulin kerran Selman unissaan puhuvan ja\nJantukan nimeä mainitsevan.\"\n\nSimo kertoi nyt Aapolle kaikki, senkin, että hän jo syksyllä oli\nJantukan kiukaan maan tasalle hajoittanut.\n\nNäihin aikoihin alkoi Elsa huononemistaan huonota. Selma valvoi usein\nöisin hänen luonaan ja piti tarkkaan ovea kiinni, etteivät Elsan\nhourimiset miesten unta häiritsisi. Usein tarjousi Simo Selman puolesta\nsairaan luona olemaan, mutta Selma vakuutti jaksavansa eikä millään\nehdolla sanonut jättävänsä sairasta miesten hoitoon.\n\n\"Se on minuun jo niin sairastuksensa aikana tottunut, että heti kaipaa\nja kysyy\", sanoi hän, ja siihen tyytyi Simokin.\n\nEräänä päivänä, kun Selma jo oli mennyt iltakarjalle, laskeusi Simo\nrakennukselta, aikoen mennä pirttiin juomaan. Hän koetti liikkua\nhiljaa, niinkuin he koko talven olivat tehneet, ettei Elsa\nhäiriintyisi, sillä tällä oli tavattoman tarkka kuulo. Mutta kun hän\npääsi pirttiin, kuuli hän Elsan äänen ja oli kuulevinaan, että Elsa\npyysi jotakin. Kun hän raotti ovea, sanoi Elsa:\n\n\"Simohan se on!\"\n\n\"Niin on. Puuttuuko sinulta mitään?\"\n\n\"Ei, mutta ole sinä hyvä Selmalle... Selma rakastaa sinua ja minua...\nViaton on Selma...\"\n\nSimo sai taas sen käsityksen, että Elsa houri. Hän painoi oven kiinni\nja juoksi navettaan Selmalle ilmoittamaan.\n\nMutta puolikartanossa tuli Selma jo vastaan ja oli kalpean ja\npelästyneen näköinen.\n\n\"Elsa taas hourii\", sanoi Simo ja näki kummallisen pelokkaan ilmeen\nSelman silmissä. \"Älä nyt kuitenkaan säikähdä... se on sitä tavallista\nhourimista\", lisäsi hän rauhoittavasti.\n\nSelma riensi juoksujalkaa Elsan luokse.\n\nSimo nousi rakennukselle, joka jo alkoi olla räystään tasalla. He\nvaihtoivat vain jonkun sanan Aapon kanssa ja ryhtyivät työhönsä.\n\nIltapäivällä, kun alkoi hämärtää, näkivät he Selman tulevan portaille\nja viittaavan heille. He laskeusivat rakennukselta niin nopeaan kuin\nvoivat.\n\nKun he tulivat sisälle ja riensivät Elsan huoneeseen, näkivät he Selman\npolvistuneena itkevän Elsan vuoteen vieressä.\n\nElsa oli kuollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimo on lähdössä rantamaille, kirkolle asti, Elsaa hautaan saattamaan.\n\nPorrasten eteen pihalle, poron rekeen, on arkku jo kannettu. Simon\nvankka ajokas seisoo navetan luona tavallisella siljollaan, neuvot\nselässään, märehtien.\n\nRaskain mielin lähtee Simo. Ikävä on Elsaakin, ainoaa siskoa, jonka\nkohtalo on ollut raudankova. Huoli on Selmasta, joka nyt hoivaa\ntarvitsisi.\n\n\"Menehän nyt vain\", koettaa Selma lohdutella Simoa. \"Enhän kuitenkaan\nnyt yksin jää, kun on Aapo toverina, menehän onnessa ja vainaja\nkunnollisesti hautaan toimita, ja kun palaat, niin...\"\n\nSelma katsahti Simoon. Simo ymmärsi Selman katseen ja sanoi:\n\n\"Koetan saada Alman tai äidin Rantamaulasta tänne tulemaan... Et sinä\nyksin täällä Aapon kanssa toimeen tule, jos sattuisi sillä aikaa...\"\n\n\"Ei se nyt sillä aikaa\", esteli Selma.\n\n\"Ei sitä tiedä...\"\n\nUlommaksi järvelle päästyään silmäsi Simo taakseen ja riemastui.\nVaikkei uudessa rakennuksessa vielä ollut päätyäkään, näkyivät jo\ntasakerran uudet hirret järvelle asti... Valmista oli tullut.\n\n-- Ensi talvena saapi Selma jo emännöidä isossa, uudessa pirtissä,\njossa on neljä isoa ikkunaa, -- mietti hän hyvillä mielin. --\nTiilisavikin on jo valmiina, ikkunat ja ovet valmiit ja lattia- ja\nkattoneuvot sahattuina, jo pari vuotta kuivuneina...\n\nSopisipa siinä sitten pienen tulokkaan tepastella.\n\nJa Simon ajatukset siirtyivät tulevaisuuteen, sinne asti, jolloin hän\nitse jo oli ikämiehenä ja hänen ympärillään vankkoja poikia, jotka\ntekivät talossa työtä... Silloin olisi jo Utuniemi iso,\nlukuisakarjainen talo, jossa elettiin oman pellon antimilla... ja josta\neivät miehet joutaneet tukinajoihin eivätkä uittoihin...\n\nSimon miettiessä oli poro tolvannut lähemmäksi maata, ja silmätessään\nrannalle päin huomasi hän olevansa aivan niillä paikoin, missä\ntukkilaiset olivat hänen veneensä viereen laskeneet ja kaloja häneltä\nostaakseen kysyneet... Ja silloin hän taas muisti paksun Sakarin...\n\nMutta huono loppu oli tullut Sakarillekin, niinkuin monelle muulle\netelän puolen miehelle, oli Aapo tiennyt kertoa. Puukotettu kuoliaaksi!\n\nHän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi, mutta hänestä oli tuntunut kuin joku\npaino olisi pudonnut hänen mielestään, kun Aapolta kuuli, minkälainen\nloppu Sakarille oli tullut. Ja niin tuntui vieläkin, oikein hytkähti\nhyvältä rinnassa...\n\nEi ollut Rantamaulaan vielä viesti kulkenut Utuniemen Elsan kuolemasta.\nAapo kyllä oli kertonut, että Elsa sairasteli ja houraili ja tapahtua\nvoisi, että piankin kuolema hänet kutsuisi. Ja niin oli arvellut\nAlmakin, ettei Elsa-parka enää pitkällinen ollut, tuskin sulaa järveä\nenää näkisi.\n\nAlma sattui pihalle ja näki järvellä poron tolvaavan ja miehen istuvan\nkuin ruumisarkun päällä...\n\nSilloin riensi hän muulle talonväelle näkemänsä ilmoittamaan, ja\npihalle kokoontuivat kaikki Simoa kuormineen vastaanottamaan.\n\nVanha emäntä pillahti itkuun.\n\n\"Elsa-parka... Elsa-raukka\", nyyhki hän. \"Sillä olivat omat uskonsa ja\nluulonsa... Hyvä Jumala on hänelle armollinen... Ei hän hourinut, mutta\nhänen uskonsa oli sellainen, että Jantukan kirot...\"\n\nEi mennyt kukaan häiritsemään vanhaa emäntää, joka siinä arkun vieressä\nitki ja nyyhkytti. Vakavina seisoivat vieressä emännän itkiessä...\n\nMutta kun hän vihdoin tyyntyi ja kuivaili kyyneleensä, kysyi hän Simoon\npäin kääntyen:\n\n\"Kuinka siellä Selma... eikö sanonut lähtiessä...?\"\n\n\"Oli minulla ajatus semmoinen, että pyytäisin teitä ja Almaa sinne\",\nsanoi Simo, ymmärtäen vanhan emännän kysymyksen.\n\n\"Sitä minä olen tässä itsekseni ajatellut\", sanoi vanha emäntä. \"Ja\nsiltä varalta olen työni toimittanut, että joudan. Alma tulkoon\ntoveriksi...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla, ennenkuin kevätvarhainen aurinko oli noussut, olivat\nRantamaulan vanha emäntä ja Alma-tytär lähdössä Utuniemeen, sillä\nsiellä kuului nuori emäntä vartovan taloon perillistä. Simon uljaalla\najokkaalla olivat lähdössä. Ja toisella kujalla seisoi niinikään\nlähtövalmiina talon hevonen, jonka reessä oli musta ruumisarkku. Sillä\noli Simon määrä lähteä alas kirkolle, sisko-vainajaansa viimeiseen\nlepoon saattamaan.\n\n\n\n\nVII\n\n\nOn tullut kesä ja juhannusaatto.\n\nVerkoiltaan Veksalahdesta palaa Simo hyvillä mielin. Vene kulkee\nläheltä rantaa ja Simo työntelee sitä sauvoimella eteenpäin\nvenevalkamaa kohden.\n\nTavallista varemmin olivat lumet sulaneet, metsäjoet tulvilleen tulleet\nja jäät lähteneet. Tukit oli saatu runsaissa kirsivesissä uitetuiksi\nmetsäjokia pitkin ja järvelle tullessa olivat tyvenet ilmat tukkien\nkuljetusta jouduttaneet. Aikoja sitten olivat Hanhilahdestakin laverit\nkadonneet ja tukkilaisten huudot lakanneet kuulumasta...\n\nSimo ohjaa veneen tavalliselle paikalleen, kuusiriu'uista sarjatulle\ntelalleen, vetää sen kuivalle, ottaa kontin selkäänsä ja lähtee\nnousemaan valkamasta koivikkoon. Ja tutusti kiertelevää polkua\nkävellessä johtuu hänelle mieleen kulunut talvi, joka on mennyt kuin\nvirran juoksu ja jona on niin paljon valmista saanut, ettei rohjennut\ntoivoakaan. Uusi rakennus on jo vesikaton alla, joka on uusista,\nvalkoisista päreistä lyöty. Kauas järvelle, yli korkeimpain koivujen\nlatvain, näkyy sekä rakennuksen uljas pääty että vesikaton valkoiset\npäreet. Onni on heitä muutenkin seurannut. Terveen, vankan pojan on\nSelma synnyttänyt samana kevätkirkkaana päivänä, jona uuden rakennuksen\nkurkihirsi nostettiin paikoilleen. Kaikki on hyvin käynyt. Selma on nyt\nterve kuin ennenkin, poika terve, vankka miehen alku...\n\nVielä on kuitenkin hommaa ja työtä, ennenkuin uuteen pirttiin\npäästäisiin asumaan. Mutta niin hän on Selmalle vakuuttanut, että\nennenkuin tämä kesä on kulunut ja ennenkuin järven rannat riittyvät,\nsaapi Selma sytyttää uuden pirtin takkaan tulen ja katsella pihalle\nuusista, isoista ikkunoista...\n\nEikä hän sitä enää epäilekään. Uunitiilet ovat jo valmiit, ja hän on\nnäinä päivinä Aapon kanssa aloittanut välikaton panoa...\n\nSimo on ajatuksissaan jo joutunut pihasalle. Silloin kuulee hän\npirtistä lapsen itkua. Se ei ole oikeaa itkua, se on kuin kirkumista...\n\n-- Mikähän sitä lasta vaivannee, kun se öisinkin itkee?\n\nHän kuunteli hetken ja lähti sitten saunalle päin kävelemään. Yhtä\nasiaa hän oli itsekseen ihmetellyt ja yhä ihmetteli ja teki itselleen\nkysymyksiä. Hän oli mielessään miettinyt sitä hetkeä, jona ensi kerran\nnäkisi lapsensa... kuinka ilostuisi ja kuinka hauskaa olisi katsella\nsitä ja sen nuoren elämän kehitystä... Mutta kun hän sitten näki\nlapsen, valtasi hänet kummallinen, vastenmielinen tunne, joka ei ollut\nvieläkään mielestä lähtenyt... Eikä hän tuntenut vähääkään\nilostuvansa... Mutta siinä oli vielä toinenkin ikävä seikka. Hänestä\noli näyttänyt, ettei Selmakaan ollut niin iloinen ja niin tyytyväinen\nkuin hän oli kuvitellut...\n\nSe voi kuitenkin olla ja tuntua sen vuoksi, että lapsi vielä oli niin\nnuori ja itki myötäänsä... Sillä olikin oudon kova ääni, kuului\nsaunalle asti... Simo nousee portaille.\n\nEi kuulu enää lapsen itkua pirtistä... kuuluu Selman sointuva laulu,\nkun lasta tuudittaa...\n\nSimo kuuntelee. Selman äänessä on hellyyttä, pehmeyttä semmoista, jota\nSimo ei koskaan ennen ole hänen äänessään kuullut. Kun noin lapselleen\nlempeästi laulaa ja noin suloisesti puhuu, niin rakastaa...\n\nSimonkin tapaa äkkiä hellä, lämmittävä tunne. Hänessä herää rakkaus\nlapseen, hän lämpenee niin, että mieli on pehmeä kuin vaahto. Miksi\nolikin hän ollut niin tyly omalle lapselleen! Miksi vieronut pientä\nonnetonta raukkaa, joka oli hänen omaa lihaansa ja vertansa!\n\nHän tuntee katumusta, hänen tylyytensä katoaa, ja loistavin silmin ja\nsuu hymyssä hän käy pirttiin...\n\nSelma ei tiedä hänen tulostaan ja hätkähtää vähän, kun lapsi\nrinnoillaan laulelee. Heti taukoaa hänen laulunsa. Mutta Simo rientää\nSelman luokse, viereen istuu ja puhelee lapselle.\n\n\"No, mitä pikku mies täällä tuumailee... No, katso nyt isääsi... pikku\nAaprami... Kas, kas, kuinka se onkin kovassa syöntitouhussa...\"\n\n\"Sillä on nälkä... raukalla!\" sanoo Selma.\n\nSimo näkee pojan pulleat posket ja vesisiniset silmät.\n\n\"Ei se vielä paljoa maailmasta tiedä\", sanoo hän.\n\n\"Mutta huomaatkos, kuinka se on kasvanut!\"\n\nSelma nostaa pojan pystyyn ja Simo ottaa sen syliinsä.\n\n\"Mutta raskashan tämä jo on...\"\n\n\"Ja katso, kuinka vankat sillä on kädet!\"\n\n\"Isälle siitä tulee pian työtoveri!\"\n\nSelmakin on hyvällä tuulella, ja Simosta näyttää, että hän on alkanut\nlihoa. Poskille on alkanut kohota puna, ja silmät loistavat kirkkaasti.\n\n\"Joko sinä nyt tunnut aivan terveeltä?\" kysyy hän naurusuin ja hyvillä\nmielin.\n\n\"Jo toki. Tunnen, että olen niin terve kuin ennenkin...\"\n\nSimo on nyt puhetuulella ja juttelee kuin puoleksi leikillä.\n\n\"Minä jo kerran mennä talvena luulin, että alat joutavoida siitä\nJantukan kiukaasta ja niitä Jantukan kiroja pelätä... Se Elsa-vainaja,\njoka niistä aina höpisi...\"\n\n\"En minä heistä enää, vaan kyllä vähän pelkäsin, kun Elsa niistä\nkertoi...\"\n\n\"Tiesit Elsan hourivan?\"\n\n\"Sanoi äiti-vainajansa hänelle kertoneen...\"\n\nSimo säpsähtää. Hän ei ole koskaan kuullut, että äiti-vainaja olisi\nJantukasta puhunut. Mutta pian hän selviytyy ja virkkaa tyynin,\nluottavin äänin:\n\n\"Äiti-vainajalla oli samanlainen tauti kuin Elsallakin... Molemmat\nolivat ruvenneet uskomaan ihmisten tyhjiä puheita...\"\n\nSelma ei virka mitään, mutta Simo näkee hänen katseestaan, ettei se ole\noikein suora.\n\n\"Sehän kyllä on tosi, että Jantukka-noidan hallussa on ollut koko\nUtuniemi, kalavedet ja kaikki\", sanoo Selma hetken päästä.\n\n\"Se nyt lienee tosi, mutta onhan niitä ollut noitia muissakin tämän\njärven niemissä ja saarissa ja tuhkalappalaisten hallussa on ollut koko\njärvi Rantamaulasta alkaen... Ja juuri eteläpäässä järveä, jossa nyt on\nsinun kotikyläsi, on heillä paras noitapaikka ollutkin...\"\n\n\"Kuka sitä sinulle on kertonut?\"\n\nSelman ääni on epävarma.\n\n\"Oma isäsi kertoi. Viime kesänä, kun lehmää toimme, yltyi järvellä\nmuistelemaan kaikenlaisia vanhoja asioita.\"\n\nSelma jääpi sanattomaksi ja tuijottaa poikaan melkein elottomin silmin.\n\n\"No, en tiedä. Saattaapa olla niin\", sanoo hän sitten raukealla\näänellä.\n\nAapo tulee samassa pirttiin ja virkkaa:\n\n\"Luulenpa, että täytyy alkaa olla makeimmillaan... Joko lähdemme\nsaunaan?\"\n\nAapokin on reippaalla mielellä ja he päättävät käydä ensin kylpemässä.\nSelma ja Alma kävisivät sitten.\n\nMiehet riisuvat vaatteet päältään ja juoksevat saunaan.\n\nSaunan ovelle sopii näkymään järven selkä, joka on niemen\npohjoispuolella. Korkeiden vaarojen välistä paistaa ilta-aurinko järven\ntyvenelle pinnalle. Edempää, järven takaa, näkyy taloon korkeita,\nharmaalakisia tunturien huippuja, joilla auringon kilo kuin leikkiä\nlyö. Koko suuri, yksinäinen ympäristö on keskikesän voimakkaimmassa\nloistossa. Saunan takaa pihlajasta leviää väkevä tuoksu, joka sekaantuu\nvastatehtyjen kylpyvihtojen mehevään hajuun.\n\n\"Harvoinpa sitä on näin joutunutta juhannusta\", sanoo Aapo, kun saunan\nedessä vetää paitaa päältään.\n\n\"Ei ole tämmöistä ollut minun muistooni\", arvelee siihen Simo.\n\nHe kiipeävät lauteille, ja kun vähän aikaa ovat hikoilleet, puhelee\nSimo tyytyväisin äänin:\n\n\"Tässä juhannuksen aikoihin oli nimismies aikonut tulla talon\ntarkastukseen... Se onkin sitten viimeinen tarkastus. Kirjat lähtevät\nsitten viime matkalleen, ja kun palaavat, ei ole muuta kuin kiinteet,\nperintötalon kiinnekirja...\"\n\n\"Ovat kehnommatkin talot kiinteet saaneet, jopa että nyt tämä Utuniemi,\njoka jo on paras koko Raahonjärven rannalla\", kehuu Aapo.\n\nHeittävät löylyä.\n\n\"Vaan minulle kummasti kävi äsken, kun kävin tuolla niemen nenässä\nnäitä kylpyvihtoja tekemässä\", alkaa Aapo selittää.\n\n\"Minä arvelinkin, jotta mihin täältä saunan luota katosit... Vai siellä\nkävit. No mitä sinä...\"\n\n\"Menin siihen Jantukan kiukaan paikalle, jonka olet purkanut, ja aloin\nsidettä vääntää, niin äkkiä tuli vinha tuulenpuuska ja lennätti lakin\npäästäni\", kertoo Aapo. \"Otin lakin päähäni, mutta tuli toinen ja vei\nuudestaan.\"\n\n\"Sattui järveltä tuulenpuuska puhaltamaan...\"\n\n\"Tyvenhän on ilma.\"\n\n\"Niin vainkin, mutta sattuu semmoisia puuskia tyvenelläkin...\"\n\nAapo ei siihen virka mitään, mutta Simolle jääpi sellainen käsitys,\nettä Aapo uskoi siinä muiden kuin tuulenpuuskan voimain liikkuneen...\n\nMutta sen enempää ei kumpikaan siitä asiasta puhu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn jo aamupuoli yötä, ennenkuin Selma ja Simo asettuvat levolle. Lapsi\nnukkuu Selman käsivarrella. Simon vuode on aivan lähellä Selman\nvuodetta.\n\n\"Nytpä se Aaprami nukkuu hyvin rauhassa\", sanoo Simo.\n\nHän nukkuu pian. Selma valvoo vielä hetken, mutta pian hänenkin\nsilmänsä ummistavat.\n\nSimo herää siihen, että kuulee lapsen kimakkaa itkua ja kirkumista.\nPoika huutaa nyt lujemmasti kuin koskaan ennen, ja Simon silmistä\nkaikkoaa uni kauas... Selma koettaa tarjota rintaa, hyssyttelee lasta\nsylissään ja nousee vuoteesta kävelemään...\n\n\"Hirveätä, kuinka se jaksaa huutaa!\" sanoo Simo.\n\n\"Kipeä se raukka on... Mutta kuka sen kivut ymmärtää...\"\n\n\"Kyllä sillä on koko ääni...\"\n\n\"Näinhän ne kaikki lapset...\"\n\nSimo kääntyy selin ja koettaa nukkua, mutta poika yltyy huutamaan. Simo\nkoettaa ajatella, että se on hänen oma lapsensa, nykerönenäinen\nAaprahami, joka kirkuu... Mutta ääni soi vieraalta hänen korvissaan ja\nhän tulee siinä ajatelleeksi Selman vaivoja ja valvomista. Illallinen\nlempeys lasta kohtaan on hänestä kadonnut, mutta sen sijaan hän tuntee\nsääliä Selmaa kohtaan...\n\n\"Kuinka sinä poloinen jaksat sitä kannella? Lääkkeitä sille täytyy\nhankkia\", sanoo hän.\n\n\"Kyllä se siitä asettuu...\"\n\nSelma yhä hyssyttelee. Jo viimein lapsi herkeää huutamasta, ääni\nmuuttuu kimakammaksi ja taukoaa vihdoin.\n\nSimo nukkuu siihen, että Selma lapsi sylissään kävelee kahakäteen\nlattialla, johon aamuaurinko paistaa suoraan ikkunasta.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nOn kulunut kaksi vuotta. Utuniemi on perintötalo. Rajat ovat selvät,\nlinjat auki, suorina kujina ulottuen kauas kiveliöön päin ja järven\nrantaan asti. Paljon hyvää metsääkin on Utuniemi saanut ja siitä ovat\ntukkiyhtiöt jo suurta summaa Simolle tarjonneet. Simo ei ole vielä\nkauppaa tehnyt, hierottu ja tuumailtu on, mutta ei ole sovittu vielä.\n\nMutta nyt tänään -- syyskuun kirkkaana päivänä -- on taas tukkiyhtiön\nmetsänostaja Romppainen aikonut tulla metsäkauppaa hieromaan.\nRantamaulasta päin piti Romppaisen tulla ja hänen matkassaan myöskin\nRantamaulan vanhan Esan, joka ei ollut kahteen vuoteen Utuniemessä\nkäynyt. Simo oli vartavasten vanhaa Esaa pyytänyt tulemaan, neuvoja\nantamaan metsäkaupassa, ettei yhtiö polkuhinnasta tukkeja saisi...\n\nSimo on jo aamusta alkaen odottanut, vähäväliä järvelle silmäten.\n\nNämä vuodet ovat kuluneet nopeaan. Simo on paljon yrittänyt ja paljon\nvalmista saanut, ja ihmeenä hänen hommistaan kerrottiin. Talossa on nyt\nkaksi palvelijaa ja sitäpaitsi kesäisin pari kuokkamiestä\nuudisviljelyksiä raivaamassa.\n\nMutta vaikka Simon toimia ja ahkeruutta kylissä ja taloissa ylistettiin\nmuuallakin kuin Raahonjärven ympäristöllä, huhuiltiin myöskin, etteivät\nUtuniemessä sittenkään olleet asiat oikein. Emäntä oli kuihtunut\nentisestään ja yhä kuihtui. Ei ollut saanut useampaa kuin yhden\nlapsen. Ja tiesivät huhut, että samantapaisia taudinoireita alkoi\nSelma-emännässä ilmetä kuin ennen Elsa-vainajassa, jonka uskottiin\nJantukka-noidan kiroissa olleen ja siihen kuolleen. Ja Jantukka-noidan\nkirojen nyt uskottiin Selmaan tarttuneen.\n\nSemmoisia oli kerrottu nyt viime aikoina varsinkin, kun kulkijoita oli\nsattunut Utuniemen kautta käymään ja emäntä laihtuneena nähty. Oli\ntullut tiedoksi sekin, että Simo oli vihapäissään Jantukan kiukaan\njäännökset hajoittanut ja heitellyt kivet järveen. Ja siinä kohden\njärvessä, niemen nenässä, mihin kiuaskivet oli heitelty, olivat muka\nsyyskalan pyytäjät nähneet sinisen liekin leimuavan koko pitkän yön,\nsiihen asti kun päivä alkoi tuntua. Siinä Jantukan vihat paloivat...\n\nNiin kerrottiin. Ja huhu oli levinnyt kaikkiin järvikyliin ja\nrantamaillekin. Simo ei kuitenkaan ollut huhuja kuullut semmoisina,\nvaikka oli hänkin pannut merkille, että kun joku entinen Selman tuttava\ntai kotikyläläinen Utuniemeen sattui tulemaan, niin Selman kuihtumista\nalkoi päivitellä ja viittaili puheessaan Lapin noitiin, joiden kirojen\nsanottiin kestävän satoja vuosia heidän kuolemansakin jälkeen... Simoa\nse oli harmittanut, vihlonut sydänjuuriin asti...\n\nJa kun vieras salaperäisine sanoineen ja omituisine hymyineen oli\npoistunut, kirosi Simo ensiksi vieraan ja hänen tyhmät puheensa ja\nalkoi taas Selmalta udella, mitä Selma itse uskoi...\n\nJa vaikka Selma kyllä vakuutti Simolle, ettei hän uskonut eikä\nvälittänyt Jantukan kiroista ja että hän kyllä ajan oloon paranisi, jäi\nSimolle sittenkin epäilys. Sillä Selman katse oli arka eikä noussut\nkoskaan suoraan Simon silmiin...\n\nSimo suri sitä ja mietti usein keinoja saadakseen Selmasta nuo joutavat\nluulot juurineen pois. Iltasin, kun he laskeusivat levolle, alkoi hän\nasiasta puhua. Hän selitti Selmalle, että hän kirkolla käydessään talon\nperintökirjaa lunastamassa oli pistäytynyt pappilassakin ja rovastin\nkanssa ottanut asian puheeksi. Oli rovastikin kuullut kerrottavan, että\nRaahonjärven ympärillä kansa uskoi Jantukka-noidan kiroihin ja että\nUtuniemeä pidettiin paikkana, jossa noita-vainajan henki kummitteli.\nJoutavaksi taikauskoksi oli rovasti kaikki tuominnut, käskenyt Simon\nmennä rauhassa kotiinsa lohduttamaan arkaluontoista vaimoaan.\n\nSemmoisiin Simon vakuutuksiin ja puheisiin ei Selma vastannut mihinkään\npäin. Joskus vain huokasi raskaasti. Ja niin olivat nämä vuodet\nkuluneet... eikä Simo saanut selvää, uskoiko Selma Jantukan kirojen\nhäneen pystyneen vai ei.\n\n-- Mutta Aapramiin eivät ainakaan ole kirot pystyneet, -- hymähti Simo\nitselleen, kun käveli venevalkamalle nähdäkseen, eikö järvellä jo\nnäkyisi venettä tulossa. Poika kasvoi ja varttui kuin hevosenvarsa, oli\nikäisekseen melkein luonnottoman vankka ja näytti päivä päivältä käyvän\npahankurisemmaksi. Selma sitä hemmotteli, eikä Simo ollut tahtonut\nlapsen ja äidin väliin sekaantua, vaikka joskus olikin tehnyt mieli\npoikaa kurittaa, kun tahallaan teki pahaa. Itsellään hänellä ei ollut\naikaa lapsen kanssa mekastella ja hänen puolestaan supistui kasvatus\nsiihen, että hän vain kielsi poikaa kaatamasta piimää lattialle,\nsärkemästä astioita ja muuta pahaa tekemästä. Hän saapui venevalkamaan\nja tähysteli järvelle. Ei näkynyt soutavia järvellä, ja ilta alkoi\nlähetä.\n\n-- Saattaapa mennä huomiseen, -- arveli hän ja läksi nousemaan takaisin\npihaan.\n\nVainion takaa kuokkamaalta oli hän lähtenyt rantaan ja päätti mennä\njatkamaan työtänsä. Hän poikkesi kuitenkin sisälle. Muu väki oli\nperunamaata purkamassa, mutta Selma oli kahvin keittohommassa.\n\nAaprami kävellä tepasteli siinä takan ympärillä ja piti kovaa ääntä,\nhuutaen ja takoen tervaksella takan laitaan, että jymähteli.\n\n\"Näkyikö järvellä tulevia?\" kysyi Selma.\n\n\"Ei näkynyt... Voivat viipyä huomiseen. Ei liene se Romppainen\nmääräpäivälleen saapunutkaan Rantamaulaan...\"\n\nAaprami takoa kalkutteli tervaksellaan, ja kun Selma silmäsi toisaalle,\nsysäsi hän tervaksen takassa palavien puiden alle, että kuumaa tuhkaa\npölähteli lattialle.\n\nSimo katseli tyytymättömin ilmein pojan hommia. Mutta Selma ei\nkieltänyt. Poika alkoi toistamiseen sysiä palavia puita, niin että\nkiehuva kahvipannu kaatui, tupruttaen takasta tuhkaa ja kuumaa höyryä.\n\n\"No tuota poikaa, mitä nyt teki!\" sanoi Selma ja nosti tyhjenneen\nkahvipannun pystyyn.\n\n\"Pitäisi sinun sitä nuhdella vähän lujemmin\", sanoi Simo ja alkoi torua\npoikaa.\n\nAaprami oli nähtävästi itsekin hämmästyksissään odottamattomasta\nkahvipannun kaatumisesta, katsellen isäänsä alta kulmain, huulet\npitkällä...\n\nKun Simo aikoi ottaa pois tervaksen pojan kädestä, ei tämä antanutkaan,\nvaan siirtyi loitommaksi. Simo nyhtäisi silloin pojan otsatukasta\nkiinni ja pudisti vähän. Poika pillahti itkuun ja iski tervaksella\nSimoa kämmenselkään.\n\n\"Tuommoisen siitä olet saanut, kun aina hellit etkä mistään kurita\",\nsanoi hän äänellä, jossa soinnahti kiukkua. Selma oli sanatonna ja\npoika huusi kurkun täydeltä.\n\nSimo tunsi äkkiä kummallista halua mennä vielä poikaa tukistamaan,\nmutta hillitsi kuitenkin itsensä. Hänen sydämessään vihlaisi kuin\nveitsellä ja hän tunsi oudon tunteen lastaan kohtaan. Oli melkein kuin\nvihaa...\n\nHän läksi sanaa sanomatta ulos. Hän oli huomannut pojassaan jotakin\nkummallista, jota hän ei osannut selittää. Merkillistä, ettei hän\nsaattanut Aapramia rakastaa, vaikka se oli ainoa lapsi!\n\nMelkein kuin hän itse olisi syyllinen, käveli hän kuokkamaalle ja alkoi\nkuokkia...\n\nIlta hämärtymistään hämärtyi.\n\nSimo aikoi juuri heittää työnteon pois, kun näki Selman tulevan\nkuokkamaalle päin, taluttaen poikaa kädestä.\n\nÄskeisen kohtauksen oli Aaprami unohtanut, puheli isälle, minkä\nmitäkin, tahtoi koetella kuokan vartta, ja kun lähtivät kuokkamaalta\npihaan, niin pyrki isän syliin.\n\n\"No, nytpä se Aaprami on oikein kiltti\", sanoi Simo hyväilevällä\näänellä. \"Isä ottaa pikku poikansa syliin...\"\n\nHän katsahti Selmaan ja näki Selman silmissä riemukkaan ilmeen, niin\nkirkkaan, ettei muistanut pitkiin aikoihin nähneensä.\n\n\"Kyllä se siitä viisastuu ja vakaantuu, kun vielä vanhenee\", sanoi\nSelma. \"Pyydä anteeksi isältä\", liverteli hän sitten Aapramille.\n\nSimo tunsi leppyneensä, ja ensi kerran tuntui hänestä hyvältä pitää\nlasta sylissään.\n\n\"Pahankurisiahan ne lapset ovat tuolla iällä\", puheli Selma, kävellen\nSimon perässä. \"Ei Aaprami ainoa ole... Ja ihmisiä niistä sentään on\ntullut... Olisit nähnyt siellä meillä niitä nuorempia, kun olivat\nsilmät puhkaista kepeillään...\"\n\n\"Niin taitaa olla\", naurahti Simo. \"Mutta en muista itse uskaltaneeni\nolla tottelematon vanhemmilleni...\"\n\n\"Et enää muista\", sanoi Selma, puoleksi leikillä.\n\nNauravin huulin he kolmisin menivät kookkaaseen pirttiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna oli kuuraa maassa ja aurinko nousi kirkkaana kuin\ntalviaamuina. Koivikko alkoi kellastua ja ruoho kulottua.\n\nSimo ja Aaprami olivat venevalkamassa tulijoita odottamassa.\n\nSimo oli tuskin ehtinyt laskea pojan sylistään ja katsahtaa järvelle,\nkun samassa näki veneen hyvää vauhtia ilmestyvän Kotiniemen takaa ja\nohjaavan suoraan talon venevalkamaa kohden.\n\n\"Siinäpä nyt tulevat!\" sanoi hän itsekseen ja asetti pojan\nrantapenkereelle istumaan.\n\nTulijat -- vanha Esa, Romppainen ja Aapo -- kertoivat Isonsaaren luona\ntulleen niin pimeän, etteivät enää osanneetkaan. Heidän oli täytynyt\nyöpyä Isoonsaareen ja olivat nukkuneet rakovalkean ääressä. Muutoin\nolisivat jo edellisenä iltana taloon ehtineet.\n\nVanhan Esan huomio kiintyi ensiksi Aapramiin, joka seisoi ujostellen\nisänsä vieressä, takin liepeestä kiinni pidättäen.\n\n\"Vai, vai\", puheli Esa, veneestä maalle noustessaan, \"vai, vai\ntämmöinen miehen alku täällä on... Vankka poika... kättelepä nyt\näijä-vaaria\", kehoitti hän, mennen Aapramin luo.\n\nPoika turvausi isänsä viereen ja katseli alta kulmin ukkoa. Ei\nojentanut katteen, vaikka Simokin kehoitti. \"Ujostelee se... No annahan\nolla... Kyllä meistä hyvät tuttavat tulee\", puheli ukko, nostaen\ntuliaissäkkinsä pois veneestä.\n\nMutta sitten hän taas kääntyi Aapramiin päin ja puheli:\n\n\"Vankka poika... Mutta kenenkä näköinen sinä veitikka oletkaan... Ethän\nsinä ole isääsi etkä äitiisi... Et meidän puoleen vähääkään...\"\n\n\"Se on itse näköisensä\", naurahti Simo.\n\nRomppainenkin oli kantanut kapistuksensa veneestä.\n\n\"Niinhän tuo poika on vankka ja rintava kuin täysi mies, ja vasta\nkolmannella vuodella... Seisookin niin mahtavana kuin ennen\nPaksu-Sakari ponttuulla\", sanoi hän leikillä.\n\nHe lähtivät nousemaan taloon.\n\nSimo ei enää tarkoin kuunnellut vieraittensa puheita. Hänen ajatuksensa\npaloivat kuin tulessa, ja hän oli kuulevinaan Romppaisen äänen:\n\n\"Seisoo kuin Paksu-Sakari ennen ponttuulla.\"\n\nMelkein tietämättään töytäsi hän Aapramia edellään pirttiin eikä\nhuomannut, että Selma häneen loi pitkän, kysyvän katseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäinä päivinä, joina Romppainen on Utuniemessä metsän tarkastuksessa\nollut, on Simo ollut entistään hajamielisempi ja joskus niin syvissä\nmietteissä, ettei ole kuullut, kun toinen on kysynyt.\n\nRomppainen on mennyt menojaan toisten järvien rannoille metsiä\ntarkastelemaan ja Aapo on seurannut apurina. Simon kanssa he eivät ole\nmetsäkauppoihin päässeet. Rantamaulan Esakin on palannut heidän\nkanssaan, koska oli kiire syyskalan pyyntiin.\n\nUtuniemessä on kotosalla talon tavallinen väki ja elämä näyttää\njatkuvan samaan tapaan kuin ennenkin.\n\nSyyskuun iltapäivä on tyven ja lämmin ja auringon laskuun vielä aikaa.\n\nSimo on kuokkinut uudisviljelyksellään, mutta päättää nyt lähteä\nkokemaan verkkojaan, joita ei kahteen päivään ole muistanut.\n\nHän on ollut kuin turtana näinä päivinä. Hirmuisen raskas paino\nrasittaa hänen sydäntään, ja hänen mielensä on musta. Epäilys, joka\njoskus oli hänen mieleensä johtunut, on moninkertaisella voimalla\nkasvanut, ja joinakuina hetkinä valtaa hänet hirmuinen tuska, joka\nvihloo sydäntä kuin rauta. Mutta ei hän mitään ole Selmalle virkkanut\nja on muutenkin koettanut olla niin, ettei Selma havaitsisi hänen\nolossaan muutosta eikä arvaisi hänen mustia mietteitään. Sillä eihän\nhän tiedä mitään varmasti, epäilee vain.\n\nOliko se mahdollista ja kuinka se oli mahdolliseksi käynyt?\n\nHän on nämä yöt ja päivät miettinyt sitä samaa. Joskus uskoo hän\nerehtyvänsä ja toivo palaa häneen. Mutta sitten muistuu mieleen\nmonenlaisia seikkoja ja tapauksia, jotka viittaavat päinvastaiseen.\n\nEsa-ukon puhe Aapramista oli jo hänen epäilyksiänsä vahvistanut, mutta\nsitten hän äkkiä heräsi kuin unesta ja silmiltä putosi kuin peite, kun\nhän kuuli Romppaisen sanovan:\n\n\"Seisoo niinkuin ennen Paksu-Sakari ponttuulla...\"\n\nYhtäkkiä on hänelle selvinnyt se, miksi poika heti syntymästään asti on\nollut hänelle vastenmielinen. Siinä on ollut jotakin vierasta, mikä ei\nole häntä miellyttänyt...\n\nJa nyt näinä päivinä, kun hän on poikaa tarkemmin katsellut, on hänen\ntäytynyt myöntää, että Aaprami oli kuin Paksu-Sakari pienoiskoossa.\n\nMiten se oli selitettävissä?\n\nSilloin hän kuokkiessaan muistaa Elsa-vainajan puheet, joita oli\nhourauksiksi uskonut, ja hän rupeaa nyt vasta ymmärtämään...\n\nHirveä hätä ja tuska häntä ahdistavat. Hyvä Jumala! Miksi ei Selma ole\nmitään hänelle selittänyt ja sanonut! Miksi on salannut ja yksin\nonnettomuuttaan murehtinut!\n\nSillä vaikka hän ei tiedäkään yksityisseikkoja, muistaa hän kaikki,\nmitä Elsa-vainaja puhui, ja siitä saa hän aavistuksen asiasta ja\nselityksen siihen, miksi Selma murehti ja laihtui...\n\nHän osaa oikein kuvitella, kuinka kaikki on käynyt, ja hän puristaa\nkuokan vartta, että veri kynnen alta kihoaa. Ja sen vuoksi oli Selmakin\npojalle alussa tyly! Mutta se oli kuitenkin hänen oman vaimonsa\nsynnyttämä!\n\nJa hän onneton oli uskonut, että Selma pelkäsi Jantukan kiroja! Syvempi\nsydämen murhe Selma-raukan hautaan viepi!\n\nEi tahtonut, ei uskaltanut totuutta ilmaista, mutta nyt se ilmestyy\nitsestään, omia teitään. Hän ymmärtää hyvin, mitä Selma on kärsinyt, ja\nhän syyttää itseänsä, kun ei heti sanonut, ettei tämä tunnu oikein\nomalta lapselta... Ehkä Selma silloin heti olisi kaikki tunnustanut...\n\nNyt verkalleen pihaan kävellessään muistaa hän illan, jona lähti\nRantamaulaan lehmää noutamaan. Muistaa kohtauksen Hanhilahdessa ja\nmuistaa Paksun-Sakarin pienimmänkin piirteen...\n\nViha vapisuttaa häntä niin, ettei hän tahdo saattaa kävellä, ja hänen\nkasvonsa ovat aivan kalpeat.\n\nEttei hän jo ensi talvena, kun se kulkuri taloon tuli ja komentelemalla\nruokaa pyysi... ettei hän jo silloin upottanut puukkoaan sen rintaan!\n\nNyt se on kuollut, Aapo on itse nähnyt, nyt sille ei enää voisi kostaa!\nJa hänen onnensa ja rauhansa se oli vienyt!\n\nPihaan tullessaan koettaa hän taas rauhoittua. Ja taas vilahtaa ajatus,\nettä ehkä hän sittenkin on erehtynyt, ehkä sittenkin Elsan puheet ja\nhänen omat otaksumisensa olivat vain mielikuvitusta ja turhia luuloja!\nMutta ne valoisat ajatukset vain vilahtavat mielessä niinkuin\npäivänsäde mustien pilvien lomitse. Pian on hän taas varma asiasta,\neikä hän keksi nyt enää mitään seikkaa, jolla voisi uskoaan muuttaa.\n\n\"Seisoo kuin Paksu-Sakari ennen ponttuulla.\"\n\nNiin tekeekin. Olisipa hänen pitänyt se nähdä itsensäkin, ennenkuin\nRomppainen siitä huomautti!\n\nHän kokoaa koko voimansa, kun hän käy pirttiin, jossa Selma ja poika\novat. Hän päättää, ettei hän katso poikaan, mutta heti kun hän oven\naukaisee, osuu hänen katseensa Aapramiin, joka seisoo keskellä lattiaa\nkeppi kädessä... Poika seisoo kenoselkäisenä, posket punottaen, ja\nvesiharmajat silmät...\n\nSimo kääntää pois katseensa pojasta Selmaan, joka istuu takan luona.\nSelman katse on arka eikä nouse Simon silmään.\n\nKun Aaprami kuulee, että Simo aikoo verkoille, alkaa hän pyytää mukaan,\nsillä hän on kesän aikana isänsä kanssa tottunut pääsemään järvelle.\n\nSelma koettaa houkutella Aapramia jäämään äidin luo, mutta poika uhkaa\nkepillä äitiään ja aikoo lähteä. Aurinko on vielä niin korkealla, että\nehtisivät verkot kokea ennen sen laskua. Ja lämmin on ilta.\n\nSimo ei virka pojan pyrkimiseen mitään. Hän ottaa vain uunin päältä\njouhivanttuunsa ja tekee lähtöä.\n\n\"Ota nyt Aaprami verkoille!\" sanoo Selma. \"Ei se taida muuhun tyytyä,\nkun sattui lähtösi näkemään.\"\n\n\"Tulkoonpa vain!\"\n\nSimon ääni on aivan soinnuton ja helähtää kylmältä...\n\nAaprami on ovella menossa ja Simo lähtee hänen jälessään. Kun hän ovea\nkiinni painaessaan katsoo Selmaan, on Selma kalpea kuin palttina ja\nhänen silmissään on pelon ja tuskan ilme.\n\nSimo painaa hiljaa oven kiinni eikä kumpikaan virka mitään.\n\nAaprami tepastelee jo kaukana venevalkamalle vievällä tiellä ja Simo\nastelee verkalleen perässä. Mutta hänen mielensä on niin kuohuksissa,\nettä korvat soivat ja silmissä pimenee. Hän ei tahdo osata kulkea.\n\nVenevalkamaan paistavat syksyisen ilta-auringon viimeiset säteet\nikäänkuin murehtien valkokylkisen koivikon läpi. Rannan luhta on\nkulottunut ja kellastunut. Keltapunaisena hohtavat vaarojen kupeet, ja\njärveltä henkii jo syksyinen tunnelma.\n\nAaprami on kiivennyt veneeseen ja mennyt peräteljolle. Simo työntää\nveneen vesille ja istuu soutamaan, vaikka useimmiten verkoille\nmennessään sauvoi. Hänen ajatuksensa palavat, ja hänen silmissään\nleimahtaa viha, joka panee koko hänen vankan ruumiinsa vapisemaan.\n\nAaprami on istunut perään, mutta nousee seisomaan lähellä\nVeksalahtea...\n\nLaskevan päivän viimeinen säde sattuu Aapramiin.\n\nSimo säpsähtää. Nyt on hän varma, että poika ei ole hänen... Kun\nAaprami seisoo veneen perässä, tuntuu Simosta niinkuin näkisi hän\nPaksun-Sakarin ilmielävänä, niinkuin hän seisoi silloin kesäyönä veneen\nperässä ja kysyi kaloja...\n\nSama kenoselkäinen asento, samat vesisiniset silmät, pystypää ja\nvaaleat kulmakarvat!\n\nPoika jokeltaa jotakin ja huitoo käsillään... Aurinko laskee, ja\nVeksalahdessa on melkein hämy. Hiljaisina ovat järven rannat, syys-ilta\nsuurissa metsissä, eikä minkäänlaista ääntä kuulu...\n\nLahden pohjukassa on jo hyvin hämy...\n\nVene kolahtaa tulvan tuomaan puuhun, heilahtaa. Aaprami keikahtaa\nselälleen veneen laidan yli. Pienet kädet vilahtavat apua anoen, Simo\nhyökkää pystyyn, mutta samalla hänen ruumiinsa ikäänkuin halpautuu.\nUhmana vilahtaa hänen sielussaan: älä auta...\n\nSimo istuu teljolla ja tuijottaa siihen paikkaan, johon Aaprami on\npudonnut. Sitten kääntää hän verkalleen veneen takaisin päin ja alkaa\nsoutaa. Verkkojaan hän ei muista... Ei ymmärrä mitä on tapahtunut.\nPimeys laskeutuu sydämeen ja mieleen.\n\nHän herää siihen, että vene töksähtää venevalkaman teloille. On tullut\njo melkein pimeä ja Simo näkee, että pirtin järvenpuolisesta ikkunasta\nvilkkuu tuli.\n\nPuolivälissä koivikkoa tulee Selma häntä vastaan avopäin, hiukset\nirrallaan hulmuten.\n\nSimo katsoo häneen, ei virka mitään, vain katsoo...\n\n\n\n\nIX\n\n\nKoko seuraavan talven kierteli pitkin järvikyliä ja rantamaillakin\nhuhuja Utuniemen ainoan lapsen tapaturmaisesta kuolemasta. Sanottiin\nemännän murehtivan itsensä kuoliaaksi. Jantukka-noidan kirot olivat\npystyneet sekä emäntään että Aapramiin. Jantukka otti pojan isänsä\nvierestä, kostoksi siitä, että isä kiukaan hajoitti, otti pojan, kun ei\nisälle, rautaluontoiselle, kovaveriselle, mitään mahtanut... Ja yhä\nvaanii ottaakseen! Elsa-vainajan taudinoireet jo kuuluvat Selmaakin\nvaivaavan.\n\nMutta sitä huhut kummailevat, ettei usko Simo vieläkään Jantukan\nkiroiksi onnettomuuttaan. Ei usko, vaikka näkee vaimonsa kuihtuvan ja\nvaikka noita pojan vei aivan isän sylistä! On se kova ja\nrautaluontoinen mieheksi!\n\nAapramin hukkumisesta oli monenlaisia huhuja. Kerrottiin, ettei poika\nollutkaan veteen hukkunut, vaan oli noita henkensä avulla nostanut\npojan ilmaan ja sieltä pudottanut oman kiukaansa perustukseen. Mutta\nvihdoin tuli selville, että poika oli veneestä pudonnut ja hukkunut.\n\nAapramin kuolema ei muutoin ollut Utuniemen elämässä muutosta tehnyt.\nSimo oli itse käynyt ruumiin kirkolle viemässä, sitten kun se oli\nVeksalahden liejupohjasta melko matalalta löydetty. Emäntäkin näytti\nvähitellen tottuvan kovaan sallimukseen, eikä Simon työinto ollut\nvähentynyt.\n\nMutta sillä aikaa kun Simo kirkolla viipyi poika-vainajaa hautaan\nviemässä, oli emäntä Selma yökaudet valitellut ja Jantukan kiroista\nunissaan puhunut.\n\nPalvelijat olivat kuulleet ja siitä talossa kävijöille kertoneet.\n\nPimeä syksy ja talvi saivat kuitenkin kuluneiksi, eivätkä puoletkaan\nhuhuista tulleet Utuniemen asukasten korville.\n\nKeväällä, kun järvi loi jäänsä ja koivun urpu kävi hiirenkorvalle,\nvirkkoi Simo vaimolleen:\n\n\"No nyt lähdemme verkkoja laskemaan Veksalahteen!\"\n\nHeidän suhteensa olivat koko talven olleet sangen kummalliset. Molemmat\nvaikenivat. Selma ei ollut mitään Simolle selittänyt eikä Simo kysynyt.\nMutta sittenkin tiesivät molemmat toistensa ajatukset -- ja salaisuus,\njoka molempien mieltä painoi ja jota ei kukaan muu ihminen kuin he\naavistanutkaan, jäyti raskaana taakkana yötä päivää.\n\nNyt tänä kesäiltana oli Simo päättänyt vaimoltaan kaikki kysyä ja\nomasta puolestaan kaikki selittää.\n\nMutta vaikka joskus on näyttänytkin, että Selma alkaa toipua\nentiselleen, vaipuu hän välistä pitkiin mietteisiin, ja kun aikansa on\nmiettinyt, niin rupeaa ääneensä itkemään. Eikä hän nytkään, kun Simo\nVeksalahteen pyytää, näytä ilostuvan, vaikka koko kevättalven ovat\nkumpikin tätä iltaa vartoneet.\n\nHe lähtevät kumpikin rantaan päin, Simolla verkkoja olallaan\nriippumassa.\n\nSimo on jo vesille laittanut kalaveneensä, jonka kevätahavain aikana on\ntervannut. Selma käy veneeseen, istahtaa perään ja sanoo väsyneesti:\n\n\"Mitäpä asia paranee Veksalahdessa... saatan minä kaikki tässäkin\nsanoa... sanoa, että viaton olen...\"\n\n\"Et ehtinyt apua huutaa?\"\n\n\"Huusin minä... Mutta pelästyin heidän tulostaan... niitä oli kolme\nmiestä... enkä muista muuta kuin että Paksu-Sakari tarttui kiinni.\nMuuta en muista...\"\n\n\"Entä sitten, kun tulit tajullesi?\" kysyy Simo väräjävin äänin.\n\n\"Heräsin kuin unesta... Päätäni pakotti ja ruumis oli kuin\npieksetty...\"\n\nSimo kuuntelee jokaista Selman sanaa kuin niellä ne tahtoisi.\n\n\"Päätäni pakotti\", jatkaa Selma, \"nousin ja luulin unta nähneeni...\nJärvi oli tyven, oli aamu eikä miehiä eikä venettä näkynyt missään...\nPortailla tuli Elsa vastaan ja itki... 'Jantukan kirot!... Jantukan\nkirot', huusi hän. Ja silloin vasta oikein pelästyin...\"\n\nSimo kuuntelee ja nieleskelee, on kuin tuskan hiki nousisi hänen\notsalleen.\n\n\"Olen sen osannut aavistaa\", sanoo hän. \"Miksi et heti kertonut... Minä\nolisin lähtenyt...\"\n\n\"En uskaltanut... en tohtinut... enkä tiennyt sitä silloin niin\nvarmaksi...\"\n\n\"Milloin sitten tiesit varmaksi?\" kysyy Simo synkkänä.\n\n\"Vasta kun poika syntyi... Silloin olin varma, ettei se ollut sinun\npoikasi...\"\n\nHän vaikenee eikä Simokaan puhu mitään. Mutta molemmin ajattelevat he\nsitä, mitä on tapahtunut. Simon katse on synkkä, ja tietämättään puree\nhän hammasta...\n\nSelma peittää kasvonsa.\n\n\"Kyllä tiedän, miten se kävi... Sitä pelkäsin ja siksi en uskaltanut\nsanoa... Tiesin luontosi. Ajattelin, pelkäsin: minut tai pojan tappaa.\"\n\n\"Sinutko? Kuinka semmoista saatoit ajatella! Olethan viattomasti\nkärsinyt, raukka...\"\n\nSimon ääni on hellä.\n\n\"Viatonhan oli poikakin.\"\n\nSelman ääni on yhä varmempi.\n\nSimo vähän säpsähtää ja hänen silmissään leimahtaa.\n\n\"Tiedänhän minä, kenen ensiksi olisin tuhonnut, mutta sen ehtivät muut\ntehdä... Paksu-Sakari ei ole enää elossa niinkuin tiedät\", puhuu hän\nsynkällä äänellä. \"Sinä et tiedä, Selma, mikä hirmuinen viha minulla\noli ensin sitä maankulkijaa kohtaan... Olisinko saattanut nähdä, että\npojasta kasvaisi samanlainen... joka ajan oloon saisi nauttia työni\nhedelmät... En! Enkä kadu, etten auttanut...\"\n\n\"Etkö kadu!... Viaton ihmishenkihän se oli...\"\n\n\"Olkoon, mutta minun silmäni alla ei hän mieheksi olisi varttunut...\nHänen lastansako minun olisi ollut omana kasvatettava, omanani sitä\nrakastettava ja isänä sille oltava! -- En kadu...\"\n\nKun ei Selma virka mitään, jatkaa Simo:\n\n\"Ethän sinäkään poikaa rakastanut... kärsit vain ja tietojasi\nsalasit... Toivoit pojan kuolevan, sen tiedän...\"\n\n\"En itseäni, en kovaa kohtaloani surrut\", alkaa Selma nyt puhua\nverrattain rauhallisesti. \"Muu minua suretti... Tiesin, että olin\njoutunut Jantukan kiroihin... 'Kaikkien, jotka tälle niemelle asettuvat\nasumaan, pitää tuleman onnettomiksi!' Niin sanoi Elsa-vainaja Jantukan\nkironneen. Ja Jantukan kiroissa Elsa-parka näkönsä menetti... Minuun\nsitten pystyivät... Jantukan kirot minut ohjasivat Veksalahteen,\nonnettomuuspaikalle... sitä murehdin... Ja Jantukan kirot estivät sinut\npoikaa pelastamasta, kun eivät muuten sinuun ole pystyneet...\"\n\n\"Yhäkö sinä olet noin lapsellinen!\"\n\nSimo sanoo sen sellaisella äänellä kuin ei uskoisi Selman totta\ntarkoittavan.\n\n\"Kuinka muutoin olisimme näin onnettomiksi joutuneet!... Ja vielä\nlisää... vielä lisää tulee! Minä tiedän sen, tunnen sen... Jantukan\nkirot seuraavat ja ahdistavat meitä aina...\"\n\nSelma istuu veneen perässä, Simo seisoo venevalkaman teloilla. Verkot\non hän laskenut rantakiville. Mutta kumpikaan ei näy muistavan, että\nheidän olisi ne pitänyt käydä laskemassa Veksalahteen. Pitkän aikaa\novat kumpikin ääneti. Simo on tavallista kalpeampi, ja hänen rintansa\nkohoaa tuskallisesti. Näyttää taistelevan tunteensa ja järkensä kanssa.\nVihdoin hän selvenee ja sanoo tyynesti Selmalle:\n\n\"Tule... käymme niemen kärkeen, Jantukan parhaaseen noitapaikkaan...\nNäet omin silmin, kuinka kaunis ja rehevä ohranoras nousee nyt\nentiseltä kiukaan sijalta... Vieläkö uskot joutavia? Tule! Rohkaise\nluontosi! Et sinä ole heikompaa sukua kuin minäkään...\"\n\nSelma nousee veneen perästä ja lähtee seuraamaan Simoa, joka jo on\nnoussut koivikkoon. Simo kävelee nopeaan, niin että Selman on pantava\npuolijuoksua perässä. Niemelle vievä polku on levitetty tavallisen tien\nlevyiseksi ja näyttää nyt tieltä, joka viepi viljamaalle. Selma ei ole\nniemen kärjessä käynyt sittenkun se on pelloksi tehty.\n\nPuolivälissä kääntyy Simo taakseen katsomaan ja seisahtuu odottamaan\nSelmaa.\n\n\"Pelkäätkö tulla tänne?\" kysyy Simo, kun Selma ehtii hänen luokseen.\n\n\"En, en minä sinun kanssasi pelkää\", vastaa Selma, ja ensi kerran\npitkästä aikaa he katsovat toisiaan silmiin.\n\nSelman katseessa on luottamusta, ja se tekee hyvää Simolle.\n\n\"Ymmärrätkö, minkä vuoksi niin tein?\" kysyy hän, melkein kuiskaavalla\näänellä.\n\n\"Kyllä tekosi syyt tiedän ja arvaan, mutta sittenkin...\"\n\n\"Muuta pelastusta ei ollut meillä kummallakaan... Kovaa kohtaloa\nvastaan täytyy otella, vaikka se viepikin ihmishengen...\"\n\n\"Mutta jos Jantukan kirot meitä ahdistavat, niin ei ihmisvoima meitä\npelasta...\"\n\n\"Taas joutavoit... Ei Jantukka meille mitään mahda. Syy on minun...\nMiksi jätin sinut yksin sokean Elsan kanssa, kun tiesin tukkilaisia\nHanhilahden olevan puolillaan... Omaa tyhmyyttäni kiroan elinaikani...\"\n\nHe saapuivat niemen aukealle, jota ei entiseksi tuntenut. Koko niemen\nkärki oli kauniin, voimakkaan ohranoraan peittämä ja levisi siinä kuin\ntasainen pöytä, kärjestä kapeneva. Jantukan kodan ja kiukaan paikat\nkasvoivat yhtä kaunista orasta eikä Selma enää olisi muistanut\nkädellään osoittaa paikkaa, jossa Simon hajoittama alttari oli ollut.\n\n\"Näet nyt itse\", sanoo Simo, hyvillä mielin viitaten pellolleen. \"Näet\nnyt, että jos Jantukka kirouksillaan jotakin mahtaisi, niin tämän\nkauniin alun ensiksi kellastuttaisi ja lopulta kuivaisi korsiksi...\"\n\nSelman katse, joka on aukean laitaan tullessa ollut arka ja väijyvä,\nalkaa vähitellen tulla rohkeammaksi samoin kuin koko olentoon ilmaantuu\njäntevyyttä.\n\n\"Entä ne siniset liekit, jotka kalamiehet ovat nähneet niemen nenässä\npalamassa?\" kysyy hän, ääni vieläkin epävarmana.\n\n\"Kalamiesten joutavia juttuja!\" naurahtaa Simo. \"Enpä minä ole\nnähnyt...\"\n\n\"Entäs kun Aapolta lakin heitti metsään?\"\n\n\"Sekään ei ollut kuin tuulenpuuska... Järvellähän usein sattuu\ntuulenpuuskia, vaikka järvi onkin tyven...\"\n\nMutta Simo näkee, että Selman silmien ilmeessä on vieläkin epäilystä.\n\n\"Jos vain jaksaisit uskoa, että kaikki sinua ja minua kohdannut\nonnettomuus on vain kovaa kohtaloa eikä Jantukan kiroja, niin...\" sanoo\nSimo, katsoen vaimoaan syvälle silmiin.\n\nSelman huulilla on jo kysymys, mutta hän nielaisee sanansa viime\nhetkessä.\n\nHän ymmärtää nyt, ettei Simo pidä pojan hukkumisessa mitään\nrikoksenaan. Näyttää uskovan, että hänen käytöksensä on ollut aivan\nluonnollinen asia...\n\nEihän Aaprami-raukalla ollut oikeutta olla hänen lapsenaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli varhainen syksy. Utuniemen kauniista koivikosta ehtivät tuskin\nlehdet kellertävinä varista pois, ennenkuin viikon kestävät pakkaset\njäädyttivät järven peilisileäksi.\n\nNäinä päivinä ja öinä, joina järvi kävi syysjäähän, oli Simo miettinyt\nelämänsä käännekohtaa. Hänelle oli nyt selvinnyt se seikka, että Selma\nuskoi Jantukan kiroihin ja ettei hän vakuutuksillaan koskaan saisi\nSelmaa niistä luopumaan. Jotakin oli toimitettava ja yritettävä. Ei\nkäynyt laatuun, että Selma joutavia enää pelkäsi... Saattaisi siinä\npelossaan rasittua niin, että alkaisi sen pojan kuolemasta hourailla...\n\nSimo itse oli nyt kuin entistä levollisempi eikä hän tuntenut vielä\nminkäänlaista omantunnon tuskaa siitä, että oli antanut pojan tuhoutua.\nPojalle oli kuolema paras!\n\nNiin hän itseään lohdutteli, mutta syvällä sydämessään hän toivoi, että\nsaisi oman pojan, jonka hyväksi kaikkensa tekisi. Niin uskoi hän\nSelmankin toivovan.\n\nMaa alkoi olla kylmetyksissä. Simo heitti kuokan olalleen ja lähti\npihaan. Pakkanen, jota oli kestänyt monta päivää, oli lauhtunut, taivas\noli harmaja ja lumia alkoi tasaisesti tuiskuta.\n\n-- Taitaapa tulla varhainen talvi, -- ajatteli hän.\n\nSelma ei ollut pirtissä, kun Simo astui sisälle. Hän pani takkinsa ja\nkintaansa kuivumaan ja silmäsi kamariin. Ei ollut Selma sielläkään,\nmutta Selman lipaston laatikko oli jäänyt vähän raolleen. Simo meni\nkamariin ja veti laatikon auki... Siellä olivat siistissä kasassa\nAaprami-vainajan vaatteet, niin pienoiset paidat kuin housutkin...\n\nSimo ei ollut niitä muistanut ja kun ne tuossa puhtaina ja silitettyinä\nnäki, pisti hänen tuntoansa pahasti kuin puukolla. Hän arvasi, että\nSelma oli näin nämä pessyt ja silittänyt ja tänne laatikkoon ne\nlimikkäin latonut.\n\nHänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän kokoisi ne kääröön ja veisi\nnuotioon, joka oli kuokkamaalla vielä palamassa. Ikäviä muistoja\nvain... jotka joutaisivat pois! Mutta kun hän alkoi niitä laatikosta\nottaa, tuntuivat ne käteen liukkaan kylmiltä... ja hän tempasi kätensä\npois kuin pahantekijä. Hän säpsähti niin, että koko ruumis vavahti...\n\nJa melkein kuin olisi ollut tekemäisillään jotakin kauhean pahaa,\nperäytyi hän ja astui nopeasti pirttiin.\n\n\"Olkoot siellä... minun vuokseni\", sanoi hän kuivin huulin itselleen.\nJa samalla hänen mieleensä ilmestyi Aaprami sellaisena kuin se sinä\nleutona syyskuun iltana oli, jona yhdessä lähtivät venevalkamalle päin.\nHän näki vaalean tukan ja kulmakarvat ja... lapsen punaposkiset\nkasvot...\n\nJa ensi kerran tunsi hän pistoksen, joka tuotti tuskaa ja soimasi...\nMutta pian hän voitti hetkellisen arkuutensa ja teki kuin\nnäkymättömälle olennolle kysymyksen: Kenen oli syy, että poika oli\nmaailmaan syntynyt? Ei ollut hänen eikä hänen vaimonsa. Oliko hän\nvelvollinen kasvattamaan lasta, jonka paljas näkeminen tuotti helvetin\ntuskia? Miksi ei hän, joka johtaa meitä niin onnen kuin murheenkin\ntiellä, rikosta estänyt ja tuskasta rukoilevaa avutonta ja viatonta\nnaista auttanut?\n\nHän oli yksin suuressa syyshämärässä pirtissä. Hän nousi istumasta ja\ntuli kuin raivoon. Teki mieli murskata kaikki. Hänen sormensa\npuristuivat nyrkeiksi, ja kämmenet syyhyivät kuin paha niitä\nkutkuttaisi...\n\nMutta pian hänen raivonsa asettui, kun hän muisti, että poika oli\nkirkkomaassa...\n\nKuta enemmän ilta hämärtyi, sitä mukaa taantui Simon raivo, ja hetken\npäästä kykeni hän levollisesti asioitaan ajattelemaan.\n\nSimo oli päättänyt tänä iltana sanoa Selmalle, mitä oli miettinyt ja\njohon ajatukseensa uskoi Selmankin suostuvan. Hän oli ajatellut, että\nSelmalle olisi virkistykseksi saada olla lapsuudenkodissaan joku aika.\nEhkä hän siellä vähitellen alkaisi ymmärtää, ettei Jantukan kiroissa\nollut mitään pelkäämistä, ja ehkä ajan oloon pääsisi erilleen koko\ntaikauskostaan. Siitä oli vanha Esa jo Utuniemessä käydessään Simolle\npuhunut, vaikka Esa vain ajatteli Selman surua pojan hukkumisen vuoksi.\nJa voisi olla juuri pojankin vuoksi Selmalle Rantamaulassa olo hyväksi,\nuskoi hän, Esa oli puolestaan esitellyt, että Alma voisi tulla siksi\naikaa taloutta hoitamaan, ellei Simo uskoisi tulevansa toimeen\npalvelijoiden kanssa.\n\nSimo kuuli nopeita askeleita porstuassa. Selma tulla tupsahti sisälle\nsäteilevin kasvoin, ja Simo näki kirkkaan liesitulen loisteessa, että\nSelman posket punoittivat ja silmät loistivat.\n\n\"Siellä oli meillä Liisan kanssa hommaa navetassa... Kukka poiki... Ja\narvaa!... Lehmäsen vasikan nyt ensi kerran... valkoisen, oikein\nsievän...\"\n\n\"No elähän!\"\n\nSimokin näytti ilostuvan Selman uutisesta.\n\n\"Käyhän katsomassa! Olen sille jo pannut Riemun nimeksi.\"\n\nSelman ilo teki hyvää Simon synkälle mielelle.\n\n\"On joskus meilläkin ilon päivä\", sanoi hän Selmaan katsahtaen.\n\nSitten hän, käyden kolistamassa tuhat piipustaan lieteen, sanoi enemmän\nitselleen kuin Selmalle:\n\n\"Jos en minä _sinä_ yönä Kukkaa noutamaan lähtenyt, niin ei semmoinen\nmurhe olisi meitä kohdannut...\"\n\n\"Elä nyt enää siitä!\" sanoi Selma, melkein nuhtelevalla äänellä.\n\nSelman äänessä helähti iloa, ja kun Simo katsahti häneen, näki hän,\nettä Selma hymyili omituisesti.\n\nRiemullinen aavistus täytti Simon mielen. Hän nousi, kävi vaimonsa\nluokse ja laski kätensä Selman olkapäälle niin hellästi ja niin\nrakkaasti, että tuskin koskaan ennen...\n\n\"Uskotko...\" sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät.\n\n\"Olen jo aivan varma siitä\", sanoi Selma, hänkin melkein lapsellisen\niloiseksi tullen.\n\nSimo riemastui niin, että sulki vaimonsa syliinsä ja huudahti:\n\n\"Jospa se olisi poika!\"\n\nIllalla, kun he jo olivat asettuneet levolle, alkoi Simo puhua siitä,\nettä Selma talveksi lähtisi Rantamaulaan kyläilemään ja voisi viipyä\nsiellä vaikka kesään asti...\n\nSelma oli itsekin sitä mielessään miettinyt, mutta ei ollut tahtonut\nsiitä Simolle vielä puhua... Oli arvellut, että kevättalvella vasta...\n\nHe puhelivat pitkän aikaa, ja molemmin tunsivat he, että he nyt tänä\niltana olivat päässeet paljon likemmäksi toisiansa kuin koskaan\nennen...\n\n\"Jos sinä arvaisit tuskani silloin, kun tiesin, ettei poika ollut\nsinun...\"\n\n\"Osaan minä sitä kuvitella, kun muistan omaa tuskaani, kun pahimmat\naavistukseni näin tosiksi...\"\n\nSelma huokasi.\n\n\"Sano kaikki, mikä mieltäsi painaa!\" kehoitti Simo.\n\n\"Yhtä ajattelen: koskitko käsin vai putosiko muutoin?\"\n\nSelma odotti vastausta jännittyneenä niinkuin siitä riippuisi koko\ntuleva elämä.\n\n\"Muutoin putosi, mutta en auttanut, vaikka matalaa tiesin olevan...\"\n\n\n\n\nX\n\n\nSelma on ollut jo monta viikkoa Rantamaulassa. Simo on kulkijain\nmatkassa saanut terveisiä, että hyvin jaksoi, oli lihonnut ja terve\noli.\n\nOn jo joulukin mennyt, talven selkä on katkeamassa.\n\nSimo on toimittanut kaikki kotityöt. On ajanut heinät niityiltä, on\nhakannut halkoja, niin että niitä nyt on pinoissa kuivumassa pariksi\nvuodeksi. Iltapuhteet on hän tehnyt rekiä ja suksia, joita tukkiyhtiöt\nolisivat ostaneet paljon enemmänkin.\n\nMutta sittenkään ei Simon aika ole tahtonut kulua. Öillä valvotti,\nvaikka raatoi päivät päästään. Monenlaisia mietteitä tuli ja meni.\nUsein hän unissa näki Aaprami-vainajan...\n\nSelma oli jättänyt kaikki Aaprami-vainajan vaatteet lipastonsa\nlaatikkoon. Ei ollut niistä mitään Simolle maininnut, eikä Simo ollut\nsaattanut ajatustaan niistä Selmalle sanoa, vaikka lähtöpäivänä oli\nvarmaan aikonut.\n\nJoka ilta on hän päättänyt, että hän kokoaa ne kääröön ja vie ne niin\nkauas, etteivät enää ole silmissä. Mutta joka ilta on se jäänyt\ntekemättä.\n\nMutta nyt tänään on hän päättänyt sen tehdä. On harmaja pakkanen,\nsemmoinen, jona taivas seuloo hienoja lumihiutaleita harvakseen\nikäänkuin pakkasta ruokkiakseen. Aamupimeässä on Simo jo koonnut\nvaatteet kääröön ja köyttänyt verkkolangalla lujaan kimppuun. Hän on\npäättänyt ne viedä niemen juurelle, jossa oli syksyllisiä rutoläjiä,\nkätkeä ne rutoläjän alle ja sytyttää risut palamaan, -- jos ei nyt\nheti, niin varhain keväällä, jolloin kaikki läjät tulevat\npoltettaviksi.\n\nHän pistää käärön kainaloonsa, potkaisee sukset porrasten päässä\njalkoihinsa ja hiihtää, toista sauvaa vain käyttäen, poikki vainion,\nsaunan taitse ja kesänavetan vieritse niemen juurelle päin, jossa\nrutoläjät nyt lumikinoksina törröttävät vasta syksyllä raivatulla\naukealla...\n\nHän potkaisee lunta jalallaan, kohottaa kantoja ja risuja ja työntää\nniiden alle käärön ja peittää sitten sijan huolellisesti... Kun hän\nnousee kumartuneesta asennostaan ja silmää pohjoiseen päin, josta metsä\njo on järveen asti raivattu, näkee hän kaksi miestä hiihtämässä\njärveltä ja nousemassa niemen vastaletta taloon päin.\n\nNe ovat oudon näköisiä nuoria miehiä ja ovat hiihdosta hikisinä.\n\n\"Tämä taitaa olla se Utuniemi?\" kysyy toinen, jolla on vankka\nhuuliparta.\n\n\"Se tämä on\", vastaa Simo.\n\n\"Mistä päin vieraat?\"\n\n\"Oikeaanpa on osattu\", sanoo nyt toinen mies hyvillään ja kolistelee\nsuksensa, asettaen ne seinää vasten pystyyn.\n\nJa nyt alkavat he selittää, keitä ovat. Ovat tukkiyhtiön poliiseja,\njotka eivät tunne näitä maita. Heille on Pikku-Raahonjärvellä neuvottu\nsuunta tänne Utuniemeen, ja verrattain hyvin ovat osanneetkin, kun\nseurasivat kruunun linjoja ja pitivät vaarojen lakia merkkinä.\n\nHe olivat takaa-ajamassa kuuluisaa viinakauppiasta, joka oli saanut\ntuoduksi Venäjän puolelta pirtua kuormittain. Mies oli aina ehtinyt\nheidän edestään, kun hänellä oli apureita täällä sydänmaillakin.\nViinakset oli hän osannut piilottaa niin hyvin, että he vasta\nPikku-Raahonjärvellä olivat onnistuneet saamaan pienemmän erän\ntakavarikkoon. Siellä oli arveltu, että viinan salakuljettaja ehkä oli\nporoillaan ajanut tänne Utuniemen maille, jotka olivat syrjässä ja\ntiettömien taivalten takana.\n\n\"Ei ole täällä käynyt\", sanoi Simo. \"Eikä tässä olisi kauan ollut...\nEtelän puolen miehiä kai on?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Etelän puolen miehiä lienee syntyjään, mutta on täällä Lapin rajoilla\njo kuljeksinut vuosikymmenen\", vastasi toinen.\n\nMiehet kertoivat lisäksi, että he Pikku-Raahonjärvellä olivat tavanneet\nRomppaisen, joka oli kehoittanut heitä hiihtämään tänne Utuniemeen,\npyytämään Simoa oppaaksi, kun aikoivat tästä oikaista poikki synkän\nkiveliön toiselle kairalle. Sieltä oli nimittäin tullut tietoja, että\nsiellä on ollut viinoja lujasti, on tapeltu ja puukotettu toisiaan\npahoin.\n\n\"Ei ole tänne kuulunut niistä mitään\", sanoi Simo. \"Niitä kai on monta\nmiestä?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Kaiketi hänellä on apureita, mutta sitä samaa Venäjän puolelta tuotua\npirtua kuuluu sielläkin Riipinjärvellä olleen\", selitti taas toinen.\n\nJa pitkäviiksinen poliisi jatkoi:\n\n\"Kerran kuluneella viikolla olisimme saavuttaneet, mutta osui tulemaan\nse kova pyry ja peitti jäljet... Oli ollut kolmella porolla\nliikkeellä...\"\n\n\"Sepä mato on mieheksi, jota ei saavuteta... Onko sitä lupa kiinni\npanna?\" kysyi Simo.\n\n\"Kiinni se on määrätty pantavaksi. Sillä on paljon muitakin kolttosia,\npaitsi sitä, että nyt on monta vuotta viinaa pitkin Lappia\nmyyskennellyt. Kirjaton varas ja uskotaanpa hänen työkseen sekin viime\nmiestappo Sassalissa\", selitti pitkäviiksinen.\n\n\"Semmoisia lurjuksiahan niitä on paljon niiden etelän puolen miesten\njoukossa\", sanoi Simo synkästi. \"Niille pitäisi olla semmoinen tuomio,\nettä henki pois, jos eivät elä ihmisiksi ja siivosti.\"\n\n\"Sehän niille parasta olisi. Mutta ei ole laki semmoinen. Mutta jos nyt\nkäsiin sattuu, niin tarttuu se nyt pitemmäksi aikaa... on sillä siksi\nansioita\", puheli pitkäviiksinen.\n\n\"Tunnetteko miestä?\" kysyi Simo.\n\n\"On se nähty... Sen nimi on Sakari Kippari... Sanotaan muuten\nPaksu-Sakariksi...\"\n\nSimo kalpeni, mutta pysyi kuitenkin rauhallisena ja sanoi:\n\n\"Jo taidatte olla väärillä jäljillä... Paksu-Sakarihan on jo monta\nvuotta sitten puukotettu kuoliaaksi... Luutkin jo lahonneet...\nRantamaulan Aapo kertoi nähneensä...\"\n\n\"Puukotettu sitä kyllä on kolmisen vuotta sitten, mutta ei sitä tapettu\nole\", alkoi toinen poliiseista selittää. Hän, joka jo oli ollut\ntukkiyhtiön poliisina toistakymmentä vuotta, tiesi kyllä. Paksu-Sakari\noli juuri sama pirtunkauppias, jota hakivat... Aapo oli erehtynyt...\n\nSimo istui sanatonna eikä virkkanut mitään.\n\n\"No, erehtynyt se sitten on Aapo\", sanoi hän pitkän ajan perästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna ani varhain, kun kuun neljännes pilkisteli kylmiltä\nlaitumiltaan, oli Simo jo vaatteissaan ja lähtövalmiina.\n\nIllalla oli hän paahtanut omat ja poliisienkin sukset ja luvannut\nlähteä oppaaksi. Hän se tiesikin kaikki loukot ja kaikki oikopolut\nosasi. Tiesi taipaleella, jolle olivat lähdössä, olevan Riipin-Heikin\ntorpan, pienoisen Riipinjoen varrella keskellä synkintä kiveliötä.\nMutta Heikin asunnon kautta tiesi hän tänä talvena olleen teitä joka\nhaaralle niin rantamaille kuin tukkityömaillekin, niin suoraan itään\nkuin viistoon pohjoiseenkin. Simo oli kuullut sen kautta kulkeneen\nkaikenlaisia rihkamakauppiaitakin, joten oli hyvin uskottavaa, että\nPaksu-Sakarikin oli sitä käyttänyt.\n\nSimo selitti tietojansa poliiseille innokkaasti. Illalla vielä, kun\npoliisit häntä oppaaksi pyysivät, oli hän ollut välinpitämätön koko\nhommasta, oli tosin puoleksi luvannutkin, mutta arvellut samalla, että\nkyllä osaisivat Riipinjärvelle, kun hän vain kävisi opastamassa\ntaipaleelle. Mutta kuultuaan, ketä poliisit olivat etsimässä, innostui\nhän, lupasi lähteä ei ainoastaan oppaaksi, vaan vieläpä avuksi Sakaria\nkytkemäänkin.\n\nOli hänkin, Simo, tuntenut Sakarin, mies oli käynyt tässä\nUtuniemessäkin sinä talvena, kun Hanhikerossa oli kruununhakkuu. Kyllä\nhän miehen tuntisi kilometrien päähän.\n\nSimo oli lähtövalmiina jo silloin, kun poliisit pauloittivat kenkiään.\nHän oli toimittanut illalla paahdetut sukset jo pihalle jäähtymään ja\nkertoi, että ei ollut tosin oikein hyvä hiihtokeli, mutta ei\nhuonoinkaan.\n\nHän liikkui notkeasti ja paloi lähtöinnosta. Pitkäviiksinen poliisi\nkehui ja ihmetteli Simon kokoa ja voimaa. Semmoisia miehiä kun olisi\njoka kylässä yksi, eivät viinakauppiaat pääsisi pakoon livahtamaan.\nToinen kertoi pitkäviiksiselle, että tämä Utuniemi juuri oli se paikka,\njossa ennen vanhaan Lapin noita oli asunut ja jonka hengen vieläkin\nsanottiin niemen nenässä kummittelevan. Oli pitkäviiksinenkin kuullut\nsiitä puhuttavan. Oli kuullut senkin, että isäntä, tämä Simo, oli\nmaantasalle noidan entisen kiukaan hajoittanut. Ja kun hän nyt näki\nSimon voimakkaan, pitkän varren, kovat, kulmikkaat kasvot,\nteräsharmajat silmät, joissa rohkeat ilmeet vaihtelivat, uskoi hän,\nettä tämä mies uskaltaisi mihin hyvänsä.\n\n\"No nyt, miehet, suksille!\" sanoi Simo, kun palasi ulkoa, honkahalkoja\nsylissään. \"Karhu on kierroksessa... Kun jäljille osuttaisiin...\"\n\nJa poliisien vielä viimeistellessä pukujaan kertoi hän\nkarhunpyynnistään, niitä sanoi viisi eläessään kiertäneensä ja\nampuneensa.\n\n\"Tämmöistä otusta en ennen ole ollut ajamassa\", sanoi hän. \"Mutta\neiköhän yhteen osuta...\"\n\nSimo ei enää ollut opas, vaan puhui aivan sillä lailla kuin hän\nliittyisi poliiseille apumieheksi Sakaria hakemaan.\n\nUtuniemeen jäivät kotimiehiksi vain molemmat piiat ja alaikäinen poika\nLassin-Uno, joka oli isänsä puolelta vähän sukua Simolle.\n\nOli aika pakkanen, kun miehet pihalle tulivat ja suksillensa nousivat.\nTummalta taivaalta kiiluivat tuhannet tähdet, valju kuu oli laskeunut\nmetsänrannan taakse, mutta taivaanrannat punoittivat ja ilma tuntui\nhelähtelevän.\n\nSimo oli laukkuunsa evääksi ottanut ilmassa kuivatun poronlavan, vähän\nleipää ja voirasian. Mutta laukun alle selkäänsä asetti hän pitkän\nkarhupyssynsä.\n\nSimo läksi edellä. Hän potkaisi menemään venevalkamaan vievää\nmyötälettä järvelle, oikaisi siitä suoraan Veksalahteen, jonka\netelälaidasta lähti kruunun ja Utuniemen leveä linja suorana kiveliöön\npäin.\n\nHän oli kuin syntynyt suksilleen, notkeasti liikkui jalka, keveästi\nsompa, eivätkä hänen jalkavat suksensa lumeen uponneet, vaan tekivät\ntasaisen ladun, jota pitkin poliisit perässä hiihtivät, pitkäviiksinen\njälkimmäisenä. Veksalahden pohjukasta alkoi heti vankkaa petäjikköä,\njonka läpi linja suorana kulki. Oli hyvin hämärää linjalla, johon ei\nmuuta sopinut näkymään kuin tumman taivaan tähdet. Huurteisena,\nmolemmin puolin linjaa, seisoi metsä, hiljaisena kuin jäinen\nhautaholvi.\n\nMutta latu nousi nousemistaan, männikkö harvenemistaan harveni, päivä\nalkoi tuntua, tähdet himmenivät ja harvenneen metsän läpi alkoi näkyä\nlumisia vaarain lakia. Simo hiihteli hyvän matkaa toisten edellä ja\npäästyään korkean vaaran laitaan, johon linja näytti loppuvan, pysähtyi\njälessään tulevia vartomaan.\n\nHänen mielensä oli oudosti kuohuksissa. Sydämen pohjalla raivosi\nhillitön viha, ja mieltä polttivat koston kuumat liekit. Hän oli näinä\nvuosina elänyt siinä varmassa uskossa, että Paksu-Sakari oli kuollut;\nhän oli koettanut unhottaa sen iljettävän miehen piirteet ja pyyhkiä\npois kaiken entisen... Mutta nyt äkkiä saikin tietoonsa, että mies,\njoka hänen elämäänsä oli lyönyt umpeen menemättömät haavat, vielä eli\ntäällä ehkä hyvinkin lähellä ympäristöllä ja voisi jonakin päivänä\nilmestyä Utuniemeenkin... ja tehdä samat työt toistamiseen... Hän oli\nniin kuohuksissaan, että hiki tippui otsalta, kämmenet syyhyivät, eikä\nhän tahtonut malttaa toisten tuloa odottaa... Hän ei jaksanut ajatella\nmuuta kuin kostoaan, ei kyennyt mitään oman järkensä voimalla\npunnitsemaan. Verinen vääryys, joka oli häntä kohdannut, vaati\nhyvitystä...\n\nKun jälessä tulevat saavuttivat Simon, oli päivä jo valjennut. Aurinko\nnousi etelän vaarojen takaa, ja koko kiveliön valtasi kirkas valo.\n\nHe hiihtivät kukkulan huipulle, johon rajalinja päättyi. Siitä näkyi\nensin pitkä, harvametsäinen vaarankylki ja sen alta aukea vuoma. Vuoman\ntoisesta laidasta siinsi lumisia metsiä ja metsien takaa tunturin\nhuippuja. Simo viittasi sinne päin, suurta, synkkää sydänmaata kohden.\n\nPitkäviiksinen poliisi pudisti päätään. Häntä pelottivat nämä\näärettömät, asumattomat erämaat.\n\nSimo viittasi erästä kukkulaa kohden, joka oli muita matalampi ja jonka\nhuipulta siinsi komea puisto, kuin tummana tukkana jättiläisen\npäälaelta. Sen vaaran takana oli Riipin-Heikin torppa, johon nyt\nensiksi menisivät... Siitä sitten jatkaisivat matkaansa, sinne päin,\njossa uskoivat otuksen kohtaavansa.\n\nSimo potkaisi menemään myötämäkeä, välttäen puut ja pahimmat rotkot.\nVaikka ei keli ollutkaan liukas, saivat sukset myötäleessä vihaisen\nvauhdin, jota riitti aina vuomalle asti... Vuomalla oli lumi kovaa ja\ntuulen reikimää. Siinä luisti suksi liukkaasti. Simo hiihti niin, että\nkun hän vuoman toisessa laidassa silmäsi taakseen, tärppivät poliisit\nvielä puolivälissä vuomaa...\n\nVuomalta alkoivat rotkoiset maat, paunikot ja kuusikkokorvet, jotka\nlumen peitossa nukkuivat kuin ikuista untaan. Vihdoin, kun vaivaloinen\nhiihto korven poikki loppui, tuli aukeampia ahoja, hiekkakukkuloita ja\nniiden harjoilla solkikoivikoita...\n\nSimo tiesi Riipinjoen olevan lähellä ja painui menemään sitä suuntaa,\njossa joenuoman arveli likimpänä olevan.\n\nHän saapui jyrkkärantaiselle, kapealle, pikkukoskistaan,\nluikertelevista mutkistaan kuuluisalle Riipinjoelle, joka toi asutuilta\nseuduilta vetensä ja ne synkän sydänmaan läpi kuljetti suurempiin\nalavesiin. Heti kun hän joen jyrkkää törmää oli laskenut sen uomalle,\nnäki hän jäljet, jotka näyttivät vievän joen uomaa pitkin myötävirralle\nja Riipinjärvelle päin. Simo näki heti, että siitä oli aivan äskettäin\nkulkenut kaksi poroa, joilla toisella oli ollut perässään kelkka ja\ntoisella tavallinen lappalaisveturi. Sekä kelkassa että veturissa oli\nollut painoa aikalailla, sillä jäljet olivat syvät.\n\nKun jälessä tulevat ehtivät näkösälle, lähti Simo hiihtämään joen uomaa\npitkin. Hän ei ollut näitä maita koskaan Riipinjoelle kulkenut, mutta\nkorkeasta, puuttomasta vaarasta, joka kohosi hänen edessään, tiesi hän,\nettei Riipin-Heikin asunto enää ollut kaukana.\n\nSimo hiihti nyt nopeampaan. Päivä alkoikin jo käydä illaksi, hämy\nlisääntyi ja pakkanen tuntui kiihtyvän. Hiukset ja parta kuurassa Simo\nlylyään lykkeli, ja hänen mielensä paloi kuin liekeissä.\n\nMutkikkaana ja jyrkkärantaisena painui joki suoraan pohjoista kohden.\nKerran se jo näytti puskevan suoraan suureen, jyrkkään vaaraan, joka\nnäytti olevan aivan lähellä ja jonka Simo tiesi olevan Riipinvaaran.\nVaaran alle päästyään teki joki taas äkkimutkan ja putosi vihaisena\nkoskena alempana olevaan pieneen järveen.\n\nSimo huomasi järven vaaranpuoliselta rannalta tulevan muitakin jälkiä,\njotka liittyivät niihin, joita hän seurasi. Näytti että sitä jälkeä\npitkin oli kulkenut kaksi suksilla ja kolmas porolla.\n\nSimo seisahtui taas vartomaan. Hän tiesi, ettei Riipin-Heikin pirtille\nenää voinut olla pitkää matkaa.\n\nHetken perästä näkikin hän poliisien laskevan järvelle. He olivat\nhiihtäneet voimainsa takaa ja ihmettelivät Simon vauhtia, sillä\nSimolla, joka latua aukaisi, oli raskaampi hiihto kuin heillä.\n\nSimo selitti heille, että jokea pitkin oli poroilla kuljetettu jotakin\nkuormaa. Jäljet olivat verekset... eivät voineet olla vanhemmat kuin\ntämänpäiväiset... Valtatien varrelta oli tätä Riipinjokea pitkin\nverrattain lyhyt matka ensimmäisille tukinhakkuupaikoille...\n\nPoliisitkin, vaikka olivatkin väsyksissä, alkoivat innostua, ja heitä\nihmetytti se into, joka Simoa kannusti. Semmoista miestä he eivät\nolleet uneksineetkaan kohtaavansa näissä kiveliöissä, joissa melkein\nkaikki suojelivat viinakauppiaita.\n\nOli ehtinyt tulla aivan hämärä. Tähdet syttyivät ja revontulet\nroihusivat. Pakkanen yhä kiihtyi ja Lapin taivas riemuitsi...\n\nKun he nousivat järveltä maalle, kääntyi joki viistoon länttä kohden,\nvaaran laidasta loittoutuen. He hiihtivät joen törmää, joka oli\nluonnostaan aukea, seuraten äskeisiä jälkiä.\n\nHetken päästä näkyi metsän läpi tuli kiiluvan, vuoroin himmeämmin,\nvuoroin kirkkaammin.\n\nRiipin-Heikin asunto oli suurista hongista salvettu uusi rakennus.\n\nKun miehet saapuivat pihalle, näkivät he kaksi poroa syömässä jäkälää\npirtin edustalla. Rekiä ja pulkkia ei näkynyt. Sisälläolijat olivat\nkuulleet pakkaslumen pihalla narisevan, sillä juuri kun Simo aikoi\nportaille, tuli mies lakittomin päin ovesta ulos... Mutta palasi pian\ntakaisin pirttiin temmaten oven kiinni, että paukahti.\n\nOli muuten aivan pimeä, mutta revontulten syttyessä näkivät äsken\ntulleet, ettei pihalla muita poroja ollut.\n\nSimo astui edellä pirttiin. Avonaisen takan luona istui loisteen\nlämpimässä kolme miestä, kaikki Simolle outoja. Ne näyttivät vasta\naterioineen ja kokoilivat eväitään laukkuihinsa. Vaikkei Simo ollut\nvielä miehiä puhutellut, tunsi hän heidät etelän puolen miehiksi.\n\nHän tiedusteli mökin isäntää Riipin-Heikkiä.\n\nPoliisit olivat tulleet hänen jälessään pirttiin ja istuneet loisteen\nlämpimään.\n\n\"Olipa se taivalta\", sanoi pitkäviiksinen.\n\n\"Eikä olla vielä kuin puolivälissä\", lisäsi toinen.\n\nMutta Simo teki jyrkän kysymyksen, tiesivätkö miehet, missä isäntä oli.\nMutta miehet vastasivat kierrellen. Silloin alkoivat poliisit heiltä\ntiedustella, mitä miehiä olivat ja millä asioilla kulkivat.\n\nMiehet hätääntyivät ja selittivät olevansa laukkukauppiaita ja\nmenevänsä tukkityömaille Pikku-Raahonjärven seuduille.\n\n\"Missä tavarat?\"\n\nHe näyttivät kaikki myytävänsä, jotka laatikoissa ja säkeissä ollen\nolivat kannetut pirttiin.\n\nMutta mökkiin oli saapunut kolmaskin poro ja hiihtomies, jäljistä\npäättäen aivan äsken, tänä päivänä. Missä kolmas poro oli ja mies?\n\nSimo sen kysymyksen teki ja miehet näyttivät hölmistyvän.\n\n\"Ei tässä ole meidän olomme aikana ketään käynyt\", sanoi eräs miehistä.\n\nMutta Simon vanha viha etelän puolen miehiä kohtaan nousi voimaansa ja\nhän karjaisi niin että pirtti helisi:\n\n\"Totuus julki!\"\n\nHänen äänessään helähti semmoinen voima ja päättäväisyys, että\npoliisitkin säpsähtivät.\n\n\"Sanokaa pois totuus!\" käski pitkäviiksinenkin.\n\nÄsken puhunut mies silmäsi poliisien aseisiin ja Simon pitkään pyssyyn.\n\nMiehet alkoivat kuin yhdestä suusta kertoa mitä tiesivät. He olivat jo\naamupäivällä mökkiin saapuneet. Isäntä oli silloin kotona. He saivat\nhäneltä jäkäliä ja päättivät levähtää itse ja levähdyttää porojaan.\nMutta vähän aikaa heidän tulonsa jälkeen oli samalta suunnalta saapunut\nporo, jolla veturissa oli kaksi isoa säkkiä. Toinen mies oli ajanut\nporoa, suksilla hiihtäen, toinen oli hiihtänyt perässä...\n\nHe eivät tienneet mitä miehiä olivat, mutta isännän kanssa olivat\nkuiskailemalla puhelleet ja seurauksena oli ollut, että isäntä,\nRiipin-Heikki, lähti omalla porollaan edellä ajamaan... ja isännän\nporon veturiin oli toinen säkillinen nostettu... Iltahämyssä olivat\nlähteneet...\n\n\"Minkänäköisiä miehiä ne olivat?\"\n\nSekä Simo että poliisit tekivät kysymyksen yhtaikaa.\n\n\"Etelän puolen miehiä ne taisivat olla\", alkoi eräs miehistä selittää.\n\"Olin minä ymmärtävinäni, että jotakin ne pelkäsivät, koska isäntää\naivan kahden kesken puhuttelivat... Taidatte olla niiden hakijoita...\"\n\n\"Oliko se toinen paksu, kenoselkäinen mies?\" kysyi Simo äkkiä,\nkeskeyttäen miehen selityksen.\n\n\"Olipa niin. Semmoinen punakasvoinen ja vaaleaviiksinen...\"\n\nSimo ja poliisit silmäsivät toisiaan. Simon harmaissa silmissä leimahti\nkuin salama.\n\nHän hypähti ylös istumasta kuin olisi sähköiskun saanut.\n\n\"Heti perään, muutoin se pääsee käsistämme!\" sanoi hän vihasta\nvapisevalla äänellä.\n\nPoliisitkin saivat uutta intoa, ja revontulten valossa lähtivät miehet\nhiihtämään pakkasyöhön pitkälle, talottomalle taipaleelle.\n\nSimo lykkäsi heti pihasta lähtien täyteen vauhtiin. Ja metsän rannassa,\njosta alkoi melko kova porotie, katosi hän näkyvistä ja häipyi kuin\notus lumiseen kiveliöön.\n\n\n\n\nXI\n\n\nAlan toista viikkoa on Utuniemen Simo kiveliöitä hiihtänyt. Hänen\nvimmansa ja vihansa on niin suuri, ettei hän tunne väsymystä. Joskus on\nhän ollut hyvinkin lähellä saalistaan. Mutta aina on otus edellä\npaennut tai osannut piilottautua. Poliisit ovat seuranneet Simon\njälkiä, mutta eivät ole onnistuneet häntä saavuttamaan.\n\nJo ovat viimein sattuneet samalle ladulle Simo ja Paksu-Sakari, synkän\nsynkälle erämaan taipaleelle, joka on kahden kylän välissä. Simo on\nsaanut vihiä, että Paksu-Sakari on kylästä lähtenyt, sitten kun oli\nsaanut myydyksi viinaksensa. On kuullut senkin, että Sakari jo on ollut\nsemmoisessa uskossa, että takaa-ajajat ovat väsyneet, kun ovat jäljiltä\neksyneet. Se tieto häntä kannustaa.\n\nJa vaikka on tulipalo-pakkanen ja ilta käsissä, lähtee Simo taipaleelle\nja jättää terveiset poliiseille, että tulkoot perässä. Ennen loppuu\nLapin yö, ennen päivät pitenevät ja aurinko korkeammalta paistaa kuin\nhän Paksu-Sakaria väsyy kiertämästä. Kukaan ei tiedä syytä, minkä\nvuoksi hän niin väsymättömästi ajaa takaa, ei kukaan aavistakaan, mitkä\nvoimat häntä taipaleella auttavat. Poliiseille on vain oppaaksi tullut,\nmutta parhaaksi kiinnipyytäjäksi osoittautuukin. Kummailevat sitä\nkylissä ihmiset, ja ihmeenä sitä poliisitkin pitävät. Mutta he eivät\nole saavuttaneet Simoa, vaikka ovat poroillakin perässä viillättäneet.\nNiin ne kaksi heidän edellään pakenevat kuin lentävät linnut.\n\nSimo seuraa suksenlatua, jota tietää Paksu-Sakarin hiihtäneen. Vinhasti\nhän vielä sompaa liikuttaa ja keveästi näyttää suksi luistavan. Latu\npainuu painumistaan kiveliöön, kiertää vaaroja ja oikaisee puuttomien\nvuomien poikki. Sompien sijoista näkee Simo, että kiire on ollut\nSakarillakin, vinhasti on sauvoillaan työnnellyt...\n\nKun Simo saapuu laajan jänkän laitaan, nousee kuu kokonaisena ja\nkiiltävän kirkkaana, niin kirkkaana kuin se ainoastaan Lapissa voi, ja\nvalaisee koko talvisen, kuolemanvalkoisen kiveliön. On kuin kirkkaalla\npäivällä, ja kun Simo tähystää jänkän toiseen laitaan, näyttää siellä,\njuuri metsän rannassa, joku liikkuvan. Mutta ei erota silmä, onko\nhiihtäjä vai joku muu liikkuva, sillä metsänranta varjostaa.\n\nSimo saa uutta vauhtia ja vihaisesti työntelee hän pitkin laajaa\njänkkää. Tämä erämaan taival on hänellekin outo. El ole näissä\nkiveliöissä Simokaan koskaan hiihdellyt, vaikka nuorempana\neräretkillään oli hiihtänyt tuolla puolen vedenjakajan, josta\nTaka-Lappi alkoi. Mutta ilmansuunnat hän tuntee ja tietää nyt\nhiihtävänsä suoraan itää kohden.\n\nKun hän saapuu jänkän laitaan, alkaa siinä taajaa korpea, ja latu\nnäyttää nousevan vastamaisille maille. Hänen edessään kohoaa valkoisena\nlumilinnana yksinäinen tunturin huippu, joka kirkkaassa kuutamossa kuin\nkipunoitsee. Latu lähtee kiertämään tunturin pohjoispuolitse. Tulee\nvastaan jyrkkärantainen metsäjoki, joka luikertelee tunturin jalkain\njuuritse. Ympäristö on aukeaa, ja lumen alta pistäiksen joku pitempi\nkanto. Hän arvaa, että näillä seuduilla on takavuosina käynyt\ntukinhakkuu. Kun latu nousee korkeammalle, jossa solkikoivujen seassa\ntörröttää vielä joku kelohonka, huomaa Simo jäännöksiä tukinajajain\nkäyttämistä maakodista ja hongista salvatuista talli-pahasista.\n\nTallin oven kynnyksellä on edellä hiihtävä istahtanut. Simo tarkastaa\njälkiä ja huomaa sikaarinpätkän, joka on viskattu vähän loitommaksi.\nMutta ei malta Simo viivähtää. Parantaa vain vähän suksensa\nvarpaallista ja lähtee uudestaan painamaan. Pian on hän kiertänyt\ntunturin ja saapuu taas joen uomalle. Jo huomaa hänen silmänsä\npienoisen heinäladon, joka kyyröttää suuren kuusen vieressä, joen\ntörmällä, missä on aukeampi niityksi raivattu paikka. Siitä arvaa hän\nlähestyvänsä asutuita seutuja, ehkä jotakin uudistaloa...\n\nVirkein mielin hiihtää hän eteenpäin, nyt joen uomaa noudattaen.\n\nAamupuoleen katoaa kuu näkyvistä, mutta sen valo tuntuu vieläkin\njostakin tunturien takaa tai taivaan verhojen lomitse. Latu on noussut\nkorkealle mäelle, jolta kulovalkea aikoinaan on metsän polttanut, niin\nettei näy muuta kuin jokunen mustarunkoinen puu, joka on jäänyt siihen\npalamatta törröttämään. Aamun valjussa valossa näyttävät ne\naavemaisilta, kuivuneet oksat kuin rukoillen ojennettuina taivasta\nkohden.\n\nSimo pysähtyy siihen ja katselee alas laaksoon, josta sieltä täältä\njoen varrelta kumottaa ihmisasuntoja. Hän nostaa lakkiaan kuumia\nohimoitaan jäähdyttääkseen...\n\nKummallinen, outo raukeus valtaa silloin äkkiä hänen mielensä. Tuntuu\nkuin katkeilisivat mielen jänteet toinen toisensa perästä. Sydän\nherpoaa ja kamala painostus valtaa hänet. Hän herää kuin jostakin\nkauheasta unesta ja kuin havahtuen muistaa, mitä varten on toista\nviikkoa kiveliöitä hiihtänyt...\n\nTulee kalvava katumus kaikesta ja hänestä tuntuu niinkuin nyt pelkäisi\njotakin... niinkuin suurempi voima häntä ahdistaisi...\n\nHänen väsyneessä mielessään kuuluu kuiske: et onneasi sillä saa\ntakaisin, jos hänet murhaatkin!\n\nMutta silloin hän suuttuu omille haaveilleen, koettaa jännittää\nmielensä jouset uudestaan, terästää tahtoaan, muistaa häväistystä,\njonka toinen on tehnyt... Mutta hänen mielensä jouset eivät enää kimpoa\nja tahdon teräs vastaa pehmeältä kuin meltorauta...\n\nJa syvältä sielun pohjalta nousee kuin rauhan sanomana kuiske korvaan:\nkiitän, hyvä Jumalani, etten tehnyt mitä aioin!\n\nHän seisoo yhä suksillaan ja yhä raukeus, joka hienosti hivelee\nsydäntä, valtaa hänet. Ei koskaan hän ole semmoista tuntenut...\n\nMistä tämä kaikki nyt äkkiä tuli? Nyt juuri, kun hän jo oli tahtonsa\nperille pääsemässä?\n\nHän painaa lakin päähänsä ja potkaisee myötämäkeen menemään. Mäen alla\non valtatie, joka yhdistää kaksi kyläkuntaa toisiinsa. Simo laskee yli\ntien ja pysähtyy mökin viereen tien poskeen.\n\nMökin edustalla on kahdet sukset kinoksen nokassa ja sauvat pystyssä\nniiden vieressä. Ovi on kiinni, mutta pienen ikkunan yläruudusta, joka\nei ole jäässä, pilkahtelee liesitulen loimu, väliin himmeämmin, väliin\nkirkkaammin. Kummallinen aavistus johtuu Simolle mieleen.\n\nHän nousee suksiltaan ikkunan kohdalla ja kurkistaa sisään... Äkkiä\nlähtee hän kuin takaa-ajettuna hiihtämään kylää kohden.\n\nVasta kylässä, kun päivä alkaa tuntua, saattaa hän levollisemmin\najatella. Niinkuin silloin, kun hän tälle retkelle läksi, hän ei mitään\nmuuta ajatellut eikä tuntenut kuin janoavaa kostoansa, niin hän nyt ei\nmuuta tunne kuin vaisua iloa siitä, ettei mitään tullut tehdyksi. Mutta\nsitä, mikä muutoksen hänen mielessään on tehnyt, hän ei ymmärrä. Oli\nkuin kaukainen ääni, jonka sanoista ei selvää saanut, olisi\nhuurteisesta yöstä huutanut ja kieltänyt lähestymästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsutuita seutuja, valtateitä noudattaen, tulee Simo takaisin\nUtuniemeensä. Kuta likemmäksi kotiansa hän saapuu, sitä paremmalta\nhänestä olo tuntuu. Hän on kyllä voipunut ja väsyksissä, mutta hänen\nmielensä on terve. Koko taipaleen on hän miettinyt mielensä muutosta ja\nkysyy itseltään, mistä laskeusi se voimattomuus koko olemukseen, ettei\nsaattanutkaan tehdä sitä, mikä oli palavana liekkinä sydäntä polttanut.\nHän ei siihen vastausta saa, mutta sen hän ymmärtää ja tuntee, että\nmerkillinen muutos hänessä on tapahtunut.\n\nHän on tahallaan välttänyt niitä kyliä ja taloja, joissa hänet\ntunnetaan. On levähtäessään poikennut autioihin mökkeihin eikä ole\nretkestään mitään kertonut. Pimeänä iltana hiihtää hän kotinsa pihalle.\nPirtistä loistaa iloinen takkavalkea, joka valaisee lumisen pihan\nmelkein navettaan asti. Hänestä tuntuu niinkuin olisi ollut kokonaisen\nvuoden poissa kotoa. Hänessä itsessään kai on muutos tapahtunut, sillä\nei suinkaan talo ole ehtinyt parissa viikossa niin paljoa muuttua.\n\nHän koettaa innostua työhönsä ja vastaa kotiväkensä kysymyksiin\nlyhyesti ja vältellen. Talossa ei ole hänen poissaollessaan kukaan\nkäynyt, eikä ole kuulunut mitään Rantamaulasta, jossa Selma emäntä\nvielä oleskelee.\n\nMutta eräänä päivänä näkee Simo kaksi miestä hiihtävän pihaan,\nvenevalkamasta ja järveltä päin. Hän tuntee heti molemmat miehet:\nRomppainen ja Rantamaulan Aapo, joka koko talven on ollut Romppaisen\napurina.\n\nHeti kun miehet ovat sisälle päässeet, käsineensä kuivumaan asettaneet\nja Aapo terveiset Selmalta ja Rantamaulasta sanonut, alkavat he puhua\nPaksu-Sakarista. He tietävät koko asian, poliisien ja Simon retket\nSakarin perässä.\n\nSimo hiukan nolostuu, mutta ei virka mitään.\n\n\"Poliisit sen lopulta saivat kiinni\", juttelee Romppainen. \"Lienetkö\nvielä sitä kuullutkaan?\"\n\n\"En ole kuullut\", vastaa Simo vähän vilkkaammin.\n\n\"Sinun perässäsi olivat poliisit hiihtäneet ja osuneet yhteen\nPaksu-Sakarin kanssa Simuna-Antin mökillä, josta sinäkin olit ohi\nmennyt\", jatkaa Romppainen. \"Olivat pelanneet korttia kaikessa\nrauhassa. Tapeltu oli, mutta käsirautoihin saivat Sakarin... Nyt se\nkyllä pysyy ja ikitielle joutuu... Pääsivät nyt ihmiset sitä\npelkäämästä... Kuuluu olevan monta miestappoakin Sakarin tilillä ja\nmuita kolttosia siihen...\"\n\nSimo kuuntelee Romppaisen selitystä ja muistaa selvän selvästi\nPaksu-Sakarin kasvot, jotka ikkunan läpi näki liesitulen valossa.\n\n\"Vai jo lopulta osuivat yhteen\", sanoo hän sitten melkein\nvälinpitämättömällä äänellä. \"Kova se olikin edellä pakenemaan...\"\n\n\"Sille oli aina ilmoitettu, missä kiinniottajat ovat tulossa\", tiesi\nRomppainen. \"Sillä on jo siksi hyviä ystäviäkin ympäri Lappia, ja\nsenvuoksi ehti aina edellä...\"\n\nJa Romppainen kertoo siinä minkä mitäkin Paksu-Sakarin elämästä. Niin\nkauheaa rikosta ei ole, jota ei Sakari olisi tehnyt näinä vuosina,\njoina on täällä Lapin rajoilla ollut.\n\n\"Kaiketipa kaikista töistään palkkansa saapi\", sanoo Simo, mutta ei\nnäytä erinomaisemmin välittävän siitä, että Sakari nyt lopultakin on\nkiinni saatu.\n\nMutta kun ovat aikansa Paksu-Sakarista puhelleet, alkaa Romppainen\nSimon kanssa taas metsäkauppoja hieroa...\n\nRomppaiselle on tehty vuode kamariin, mutta Simon ja Aapon vuoteet ovat\npirtissä.\n\nRomppainen kuuluu jo nukkuvan. Simo ja Aapo riisuvat kenkiään takan\nluona, jossa puut jo ovat punertavana hiilloksena.\n\n\"Oli se hyvä, ettet sattunut yhteen sen Sakarin kanssa\", sanoo Aapo\nhiljaisella äänellä ja ikäänkuin jatkaen päivällistä keskustelua.\n\"Selman vuoksi oli hyvä\", lisää hän vielä.\n\n\"Tiesikö Selma?\" kysyy Simo vähän hätkähtäen.\n\n\"Sattui olemaan kulkevia poromiehiä, ja ne toivat tiedon, että olit\nlähtenyt poliiseille oppaaksi Riipin kiveliöön... Siitä tuli Selma\nsemmoiseen hätään, ettei sanoa osaa. Se pelkäsi sinun lähteneen Sakaria\ntakaa ajamaan, -- niinkuin sitten lähditkin, -- ja aivan uskoi, että\njos kohtaat, niin... Semmoisia uskoi ja pelkäsi... Ei uskallettu\nSelmalle sanoa, että todella olit Sakarin perään lähtenyt, vaikka\nsiitäkin kyllä tietoja meille tuli... Oli se niin levotonta aikaa... Ja\nminun täytyi sitten omin päin sanoa, että kotona kuulut olevan... Ei\nrauhoittunut sittenkään... Ei ennenkuin sitten vasta, kun tuli varma\ntieto, että poliisit olivat Sakarin kytkeneet...\"\n\nAapo ei huomaa, että Simo on kalvennut, -- hiillos on jo alkanut\nmustua, niin että miehet istuvat puolipimeässä.\n\n\"Puhuiko Selma mitään Jantukan kiroista?\" kysyi Simo, ääni vähän\nvapisten.\n\n\"Puhui... Silloin kun pahinta pelkäsi, hän sanoi, että jos Sakarin\ntapat, niin Jantukan kiroissa olet, ja sitten ei enää ole toivoakaan\nniistä irti päästä... Semmoisia lapsellisia pelkäsi eikä ketään ottanut\nuskoakseen, vaikka kuinka olisi vakuutettu...\"\n\nSimo hengittää keveämmin. Ei ole Selma kuitenkaan puhunut Aapramin\nkuolemasta mitään eikä omasta onnettomuudestaan maininnut!...\n\n\"Mutta sitten kun tuli tieto, että poliisit ovat Sakarin elävänä kiinni\nsaaneet, niin alkoi itkeä ilosta ja sanoi, että Jantukan kirot alkavat\nnyt Utuniemestä kaikota... Niin kummia se uskoi... Pelättiin jo, että\nkuinka käy, kun vielä on raskaana...\"\n\n\"Entäs nyt... Kuinka nyt voi, kun tänne läksit?\" kysyy Simo, nyt jo\nrohkeammin.\n\n\"Parhaat terveiset lähetti ja toivoi sinun keväthankien aikana käyvän\nRantamaulassa... Ikävän sanoi jo olevan tänne Utuniemeen... Lehmiään ja\nlampaitaan muisteli, että miten tulevat hoidetuiksi, kun itse kotoa\npoissa on...\"\n\nVuoteeseensa kävi Simo, mutta makasi valveilla ja mietiskeli. Oli\nmontakin seikkaa, jotka mietityttivät, monta kysymystä, joihin\nvastausta etsi. Hän muisti sisko-vainajaansa Elsaa, joka tuli sokeaksi,\nmuisti äitiään, joka Jantukan kiroja oli pelännyt... ja Selmaa, joka\nkaikki oli Jantukan kiroiksi uskonut. Olisiko niihin hänenkin lopulta\nuskominen? Jantukkako olisi voinut kaikki hengellään aikaan saada?\nOliko Jantukka hänetkin saanut sokaistuksi, että antoi pojan hukkua? Ja\nJantukkako pani hänet ajamaan takaa Sakaria?\n\nHän mietti ja mietti. Mutta vaikka selvä järki sanoi, että kaikki mitä\nheidän osalleen oli kovaa sattunut oli sattumaa, onnettomuutta, jota ei\nvoinut välttää enempää kuin voi välttää kuolemaa, joka tulee milloin\ntahtoo, tunsi hän jonkunlaista pelkoa siitä, että Jantukan kirot olivat\nvoineet olla onnettomuuteen johtamassa...\n\nMutta mistä tuli sitten se voimattomuus ja tarmottomuus kalpeana\nkuutamoisena aamuyönä, jona hän oli Paksu-Sakarin kimppuun\nhyökkäämässä? Mistä kuului huuto korviin ja mistä ääni sydämeen, joka\nvavahteli? Oliko hänkin ollut Jantukan kiroissa ja juuri sinä\naamuhetkenä niistä päässyt? Jolloin tuntui niinkuin pitkästä\npainajaisen ahdistamasta unesta olisi herännyt?\n\nNiitä hän mietiskeli ja kysymyksiinsä vastausta etsi. Mutta selville ei\nhän päässyt. Ja hänelle tuli halu puhua kaikki tunteensa vaimolleen,\nselittää kaikki niinkuin hän nyt tunsi. Ehkä Selma oli juuri näitä\nsamoja asioita miettinyt, mutta ei ollut niitä Simolle saattanut\nkertoa. Ehkä olisi pitänyt pelastaa se poika? Ehkä hän juuri pojan\nhukkumisella oli kaivanut omaa hautaansa taikka vaimonsa hautaa?\n\nHänen oli paha olla, ja hän päätti heti aamun valjetessa lähteä\nhiihtämään vaimonsa luokse Rantamaulaan. Hänen mielensä oli levoton.\nOmatunto soimasi. Ei rauhaa ollut odotettavissakaan. Silloin johtui\nhänen mieleensä, että piti mennä samaa tietä kirkolle asti, suoraan\npapin puheille ja kertoa kaikki...\n\nMutta kukaan ei ollut osannut aavistaakaan, mitä Utuniemessä oli\ntapahtunut. Uskotaanko hänen kertomustaan? Kun ei kukaan tiedä\nsiitäkään, miten Selmalle Veksalahdessa on käynyt? Jos hyvinkin\nluulevat, että hänkin on joutunut Jantukan kiroihin ja nyt ruvennut\nhänkin vuorostaan hourimaan? Voivat niinkin päin asiat kääntää, ja\nkuinka sitten käy? Eihän hän siten rauhaan pääsisi, ja häpeä olisi\nsitäkin suurempi...\n\nLevottomana, aamun tuloa odotellen, Simo valvoi ja vasta aamupuoleen\nyötä nukkui ja nukkui raskaasti vielä silloinkin kun Romppainen kömpi\nkamarista ja alkoi taas metsäkauppoja hieroa.\n\nMutta kun Romppainen ja Aapo parin päivän päästä lähtivät talosta\nPikku-Raahonjärvelle päin ja metsäkaupat vielä, Simon tahdosta, oli\nlykätty kesään asti, meni Simo ensi töikseen niemen juurelle sen\nrutoläjän luo, jonka alle Aaprami-vainajan vaatteet oli kätkenyt. Hän\nkaivoi käärön lumen alta, pudisti pois lumen ja risut ja vei käärön\nsisälle. Ja avasi sen ja latoi vaatteet samalla lailla limikkäin Selman\nlipaston laatikkoon, niinkuin ne olivat siinä limikkäin sievässä\nläjässä olleetkin.\n\nJa lähti sitten painumaan järveä pitkin Rantamaulaan vaimonsa puheille.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKesä on taaskin tullut.\n\nSimo on kevätkylvönsä tehnyt ja on nyt lähdössä Rantamaulaan Selmaa\nnoutamaan.\n\nKeväällä, juuri silloin kun järvi loi jäitään, on Selma synnyttänyt\nvankan pojan, vaikka Simo vasta ohrankylvön aikana on siitä tiedon\nsaanut. Ei ole ollut ketään kulkijaa, jonka matkassa ilosanoma Simolle\nolisi lähetetty. Mutta nyt ovat kevätkalan pyytäjät vasiten\nsanansaatantaan Utuniemeen soutaneet ja iloisen uutisen Simola\nkertoneet.\n\nHymy kasvoillaan, kirkkain silmin ja kiireisin liikkein hommaa Simo\njärvelle. Suuren kolmilaidan on vesille vetänyt ja purjeen kuntoon\nasettanut. Nämä viime viikot ovatkin olleet hänelle raskaat elää, kun\ntiesi Selman synnytyksen ajan lähenevän eikä hän rospuuton aikana\njärvelle päässyt eikä mitään saanut kuulla Selman olosta. Hänen ilonsa\non niin suuri, että hän unhottaa kaikki entiset.\n\n\"Terve ja vankka poika niinkuin honganoksa\", ovat kalamiehet terveiset\ntuoneet.\n\nSimo hymähtää, kun venevalkamassa purjetta pystyyn nostaa. Kipakka\npohjoinen, peräntakainen puhaltaa... saisi laskea selkävesiä koko\nvälin. Ja sekin on hänestä jo onnen merkki, ettei tuule vihainen\nvastainen nyt, kun hänen on niin kova kiire. Purje pullistuu ja raskas\nkolmilaita alkaa viiltää Kotinientä kohti.\n\nPitkä mela kainalossaan istuu Simo veneen perässä. Onnellisessa\nmielessään hän nyt taas, monen raskaan vuoden perästä, haaveilee sitä\naikaa, jolloin tämä lapsi on täytenä miehenä... Hänen kuvansa ovat\niloiset ja hauskat. Metsärahoilla hän laajentaisi yhä viljelyksiään ja\npanisi toiset puolet pojan varalta säästölaitoksiin...\n\nKevenneet ovat muutenkin hänen murheensa. Kevättalvella, kun hän Selman\npuheilla Rantamaulassa kävi ja asiansa, tunteensa ja tuskansa puhui,\nettä rantamaille kirkonkylään aikoi ja kaikki papin tiedoksi kertoisi,\nkielsi Selma ja lohdutteli. Ei hänen kertomustaan kukaan uskoisi.\nJumala, joka tiesi hänen tekonsa, oli ainoa, joka anteeksi antaisi ja\nkatuvan rauhaan päästäisi. Niin oli Selma puhunut ja siihen uskoon\npitkän taistelun perästä tullut. Monta päivää ja yötä olivat siitä\npuhuneet ja vihdoin, kun Simo takaisin Utuniemeen läksi ja Selma jai\nRantamaulaan synnyttämistä varten, oli hänen helpompi elää ja hän\npystyi taas työhönsä niinkuin ennenkin.\n\nJa mieleen ne asiat nytkin johtuvat, kun kolmilaita viiltää keskeltä\njärven selkää, että vaahto molemmin puolin kuohuu. Mieleen ne johtuvat,\nja raskas siellä on paino vieläkin syvällä sydämen pohjalla, niin hän\ntuntee. Mutta toiselta puolen täyttää ilo hänen mielensä, niin että\njälkimmäinen tuntuu vahvemmalta...\n\n\"Terve ja vankka poika.\"\n\nKalamiesten sanoman mukaan oli poika jo neljännellä viikolla. Oli\nodotettu pastoria tulevaksi järvikyliin ja silloin ristittäisiin... Sen\nvuoksi pitäisi Simon joutua niin pian kuin mahdollista, vielä että\nehtisi ristiäisiin, -- semmoiset terveiset oli Selma lähettänyt ja\nkovin ikävöinyt oli jo kotiakin.\n\nPian hän sinne nyt joutuukin, tuuli puskee, purje pullistuu, kolmilaita\nkiitää kuin lentävä lintu...\n\nSimo kääntää keulaa jo itärannalle päin. Järven päässä jo siintävät\nrantaniittyjen ladot, mutta itse kylää ei vielä kuitenkaan näy.\n\nEi tullut kalamiehiltä tarkemmin kysytyksi, olivatko nähneet pojan ja\njoko Selma oli vuoteestaan noussut. Ja äkkiä johtuu Simon mieleen\nkysymys: Minkähän näköinen on? Onko minun vai onko Selman?\n\nKummallisesti se kysymys kaivaa mieltä. Eikä hän saata kieltää, että\nhänen mielessään pyörii Aaprami-vainajan kasvojen ilme siltä hetkeltä,\njona Selma lapsen hänelle nähtäväksi paljasti...\n\nHänen mielensä vavahtaa ja sydän lyö levottomasti.\n\nMerkillisesti se onkin jäänyt hänen mieleensä, se hetki ja ne lapsen\nkasvot. On aivan kuin olisivat tuossa silmäin edessä, valkoisen, ohuen\nnauhalakin ympäröiminä...\n\nSilloin juuri alkaa kylä näkyä, yhteinen venevalkama ja veneiden pitkä\nrivi... Joku miehenpuoli kävelee Rantamaulasta rantaan päin.\n\nLähempänä rantaa tyyntyy tuuli, ja Simon kolmilaita lähenee laiskasti\nvenevalkamaa. Mutta itse hän istuu vaihtelevin tuntein, polttavin\nmielin, veneen perässä.\n\nSelma on portailla vastassa. Hän on jo aivan terve. On vain ikävä ollut\nSimoa ja kotia.\n\n\"Täällä se on\", kuiskaa Selma ja menee itse edellä porstuan perässä\nolevaan kamariin. Ikkuna on peitetty liinaisella, niin että huoneessa\non miellyttävä hämärä.\n\nSimon sydän lyö niin, että tahtoo haljeta, ja melkein henkeään\npidättäen seuraa hän Selmaa, voimatta mitään sanoa.\n\nValkoisessa vasussa se nukkuu, ohut peite kohotettuna kasvojen yli.\n\n\"Täällä se on\", kuiskaa Selma, varovasti nostaen peitettä kasvojen\npäältä.\n\nSimo kumartuu katsomaan. Lapsi nukkuu. Hän katselee hetken lasta ja\nsilmää sitten Selmaan.\n\nNehän ovat aivan samanlaiset kasvot kuin Aaprami-vainajankin!\n\nSimo tarttuu Selman käteen.\n\n\"Selma! Selma... Sillähän on Aaprami-vainajan kasvot!...\"\n\n\"Niin ne ovat, mutta silmät ovat aivan kuin sinun silmäsi\", sanoo Selma\ntyynin äänin ja liikkein.\n\nSimo tuijottaa lapseen, kauhu kasvoillaan.\n\n\"Ja vartalo pitkä!... Katsos tänne!\"\n\nSimo ei vain tahdo säikähdyksestään selvitä.\n\nMutta Selman kasvoilla on iloinen hymy.\n\n\"Nyt olemme päässeet Jantukan kiroista! Nyt en enää usko enkä luule\nmitään! Yhtä kuitenkin pyytäisin? panemmeko hänen nimekseen Aaprami?\"\n\nSimo miettii hetken, pari kertaa nousee rinta raskaasti ja sieraimet\nlevenevät. Mutta sitten silmää hän lapseen, joka on herännyt ja\nkatselee sinisin silmin eteensä...\n\nSimon rinta tyyntyy, kasvoille ilmestyy onnellinen hymy, kun hän Selman\nsilmiin katsoen sanoo:\n\n\"Olkoon Aaprami.\"\n\nSelma laskee kätensä Simon kuumalle otsalle ja kuiskaa:\n\n\"Nyt on Utuniemi oma kotimme! En enää noidan kiroja pelkää!\"\n\n\n\n"]