[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9E5u6EgzoE6xNMO9t264JCz-N2nTZ2ACgyLDHW5s1F4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1521,"Antigone","Sofokles (496-406. e.Kr.)",null,"1521-sofokles-antigone","1521__Sofokles__Antigone","naytelma",[],[13],"klassikot","fi",-441,1910,15661,96449,false,54543,[22,23],"Antigone (Mythological character) -- Drama","Tragedies (Drama)",[25,26],"Classics of Literature","Plays/Films/Dramas","\"Antigone\" by Sophocles is an Athenian tragedy written in either 442 or 440 BC. After a civil war leaves two brothers dead, their uncle Creon decrees that one will receive honors while the other's body must remain unburied. Their sister Antigone defies this edict, choosing to honor her brother according to divine law despite facing execution. Her defiance sets off a conflict between family loyalty and state authority, between the laws of the gods and the laws of man. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Koskimies, Kaarlo",467,"Antiikin Kreikan tragedia kertoo Antigonesta, joka uhmaa kuningas Kreonin kieltoa ja hautaa veljensä uskonnollisen velvollisuuden nimissä. Teos käsittelee yksilön moraalisen vakaumuksen ja valtion lakien välistä sovittamatonta ristiriitaa.","Sofokleen 'Antigone' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1521. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ANTIGONE\n\nKirj.\n\nSofokles\n\n\nSuomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut\n\nKaarlo Koskimies\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1910.\n\n\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nTätä tavallaan jo 3:tta Antigoneen suomennoksen painosta varten olen,\nkuten helposti huomataan, ottanut varteen sitä etevää, tarkkaa ja\nmonipuolista arvostelua, jonka edellinen eli 1885 v:n painos sai\nosakseen seuraavan vuoden \"Valvojassa\" nyk. prof. O.E. Tudeer'ilta.\nHänen neuvojaan ja vihjauksiaan, mikäli mahdollista, noudatellen olen\nmelkein uudestaan kirjoittanut \"Kirjallis-historiallisen johdannon\"\nalussa sekä lyyrillisissä osissa koettanut parantaa \"rytmillistä\nresponsionia\", y.m. siinä silti onnistumatta kuten olisin mielinyt.\nAlusta asti oli aikomukseni vain \"keveällä kädellä\" suorittaa\ntarpeelliset korjaukset, sillä perinpohjaisempien parannusten tekoon\npuuttui minulta sekä aikaa että halua. Näinpä saanee kyllä \"Antigone\"\nvielä odottaa lopullista juhla-asuansa astuakseen Suomen kansan\nkatseltavaksi.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nI. Sophokleen kirjallinen toimi.\n\n\n[Ks. Schneidewin-Nauck'in Sophokl. painoksen johdantoa, K. Sittl.\nGesch. d. gr. Lit. y.m.]\n\nEräs kreikkalaisen kirjallisuuden pääominaisuus, joka luo sille\nomituisen elävyyden ja viehätysvoiman, on sen luonteva ja perin\nkansallinen kehitys. Kirjallisuus on sisimmässä yhteydessä kansan\nelämän kanssa ja kuvastaa tosiperäisesti tämän sisällistä ja\nulkonaista historiaa. Samassa määrin kuin kansallishenki taisteluissa\nja voitoissa kasvaa ja voimistuu, sekä korkeat aatteelliset voimat\ninnostavat kansaa jaloihin töihin, alkaa myös runous ihanimpia\nkukkiansa kehitellä. Niinpä sen korkein muoto, draama, oli\nkukkeimmillaan kohta persialaissotain jälkeen, jolloin elon voimia\nuhkuva kansanvaltainen Atheena yhä laajemmalle levitti valtaansa ja\nkunniakas ulkonainen historia loi lukemattomia uusia elon-aiheita ja\nvaikuttimia hengen aloille.\n\nNiinkuin helleenien kertomaruno syntyi ionilaisella ja lyyrillinen\nrunous aiolilais-doorilaisella maaperällä, niin molempain\nkorkeampi yhteys, draama, syntyi ja kehkesi kukalleen siellä,\nmistä koko Hellaan varsinainen hengenviljelys oli kotoisin,\nAtheenassa. Vähäpätöinen oli sen alku. Jokavuotisissa Dionysos- eli\nBakkhos-juhlissa, joita vietettiin viininkorjuun jälkeen,\noli jo kauan mainitun jumalan kunniaksi laulettu virsiä ja\nnäissä kerrottu kaikenlaisia seikkailuja ja vaiheita, joita hän\nSatyyrien ja Sileenien seurassa maasta maahan kuljeksiessaan ja\nihmisille viininviljelystä opettaessaan oli kokenut -- kun Arion,\nLasos, ja muut runoilijat (600-500 e.K.) alistivat nämä laulut\nl. \"dithyrambit\" taiteellisen käsittelyn alaisiksi. Vartavasten\nharjoitetut laulukuorot saivat, piirissä kiertäen alttaria,\nsäkeistöissä ja vastasäkeistöissä esittää Bakkhon kohtaloita,\nsamalla kuin Satyyriksi naamioitu henkilö erilaisin elein säesteli\nesitystä. Osottelevan aineksen kerran päästyä dithyrambiin, kehittyi\ntästä vähitellen täydellinen näytelmä. Tuon Satyyrin tai Sileenin\ntarvitsi vain aluksi sopivissa kohdin keskeyttää kuorolaulujen jonoa\nkertomalla kohtauksia jumalan elämästä; mitä vilkkaammin hän sen\nteki, elävöittäen esitystään sopivilla liikkeillä, sitä pikemmin\nkatsojat olivat illusionin vallassa, ja draama oli valmis. Alettua\ntietä mentiin yhä edemmäs; alettiin käsitellä muitakin aineita kuin\nBakkhos-piiristä otettuja. Sopivia aiheita tarjosi rikas sadusto\njumalineen ja sankareineen, sitä enemmin mikäli eepillinen runous jo\noli ehtinyt niitä muokkailla. Ja draamallisen aineksen rikastuessa\nsupistui lyyrillinen yhä vähempiin, koskaan klassillisena aikana\nsilti kokonaan katoamatta, sillä siksi elimellisesti se kuului\nantiikin draamaan. (Näin tämä draama, kun vielä sen lyyrilliset osat\nesitettiin soitannon yhteydessä, paraiten muistuttaa uuden ajan\nooperaa.) Pian ei riittänyt enään tuo yksi henkilö kuoron kanssa\npuheita vaihtelemaan. Uudet aineet vaativat lisää toimivia henkilöitä\nja näyttelijäin lukua täytyi lisätä. Kun sama henkilö esiintyi\nuseammassa roolissa, tultiin kauan toimeen 2:lla varsinaisella\nnäyttelijällä, kunnes toiminnan yhä vilkastuessa lisättiin 3:s, jopa\njoskus 4:skin (Sophokles).\n\nTärkeintä draaman kehitykselle oli kumminkin se seikka että\nvarsinaiset runoilijat alkoivat sille neroansa omistaa. Dionyson\ntaruaiheita ei enää varsinaisesti käsitelty muuta kuin n.s.\nSatyyridraamoissa. Myytillinen piiri, sankarisadut pysyivät kuitenkin\nkoko klassillisen ajan sinä aarreaittana, josta tragediain aiheet\netupäässä otettiin, jos kyllä jo toisinaan tosihistoriastakin niitä\nyritettiin ottaa. Yleisön naivi katsantokanta kuitenkin vielä\nsellaisia vieroi. Niinpä kerrotaan että, kun Phrynikhos (noin v. 490)\nnäytelmällään \"Mileton valloitus\" sai katselijat heltymään kyyneliin,\nrunoilijaa kiellettiin enään tätä kappaletta esittämästä, vieläpä\ntuomittiin tuhannen drakman sakkoihin syystä että hän muistuttamalla\nkansaa sen heimolaisia kohdanneesta onnettomuudesta oli tehnyt huonon\npalveluksen isänmaalleen! -- Myöskin yksi Aiskhylon säilyneistä\ndraamoista \"Persialaiset\", käsittelee samanaikuista historiallista\ntapausta (Salamiin taistelua). Runoilijan vakava uskonnollinen\nkanta painaa kuitenkin siihen saman leiman kuin hänen muihinkin\nnäytelmiinsä.\n\nAiskhylon näytelmissä on draamallinen puoli, dialogi ja toiminta,\njo anastanut pää-alan. Ja kuitenkin juuri tämä puoli, tapausten\nkulku, paljon vähemmin herättää harrastustamme kuin aate-sisällys.\nKuinka erilaisia henkilöitä ja tapauksia A:n näyttämöllä esiintyykin,\nedustavat ne, itse tietämättänsä, perinnä ihmistä, joka --\nyksilönä tai yhteiskunnan ja valtion jäsenenä -- kansalaisena,\nmiehenä, vaimona -- taistelee kohtalon kovuutta vastaan, ikävöiden\nonnellisempia oloja. Siinä ei ole erotusta helleenin ja persialaisen\nvälillä. Muutamin rohkein piirtein ovat nuo aatteiden kannattajat\nhahmoiltu, usein jylhän suuriksi, karkeiksi. Eivät he paljo toimi,\ntoiminta ei ole monimutkaista. Sitä enemmän he puhuvat.\n\nSophokles jatkaa kehitystä omaan suuntaan. Niin, hänessäpä antiikin\ndraama kohosi sille korkeuden asteelle, josta se ei enää ylennyt,\nvaan pikemmin huononi, kuten kyllä näkyy, jos vertaa häntä\nEuripidekseen.\n\nJos Aiskhylos kunniakkaasti edustaa Solonin aikaista Atheenaa,\nsitä Atheenaa, joka voittorikkaasti puolusti Hellaan vapautta\nItämaiden sortovaltiaita vastaan, on hänen nuorempi seuraajansa\nja kilpailijansa Sophokles (496-405) Perikleen Atheenan loistava\nedustaja. Edistynyt kehityskanta ilmenee ehkä vähemmin aatteissa,\njoita S:n näytelmät esittävät, kuin näiden taiteellisessa\ntekniikassa. Mutta puhuu niistä sen ohessa erilainen henkinen\nluonnekin. Aiskhylos on ikäänkuin valtava vuorivirta, jonka komeutta\ntäytyy ihmetellä silloinkin kun se vuolteihinsa tempaa monen\nsulokukkasen äyräältään. Tuota jylhää komeutta ei ole Sophokleen\nrunottarella, mutta se ihastuttaa meitä lempeällä somuudellaan;\npelkällä taitavalla näyttämölle-panollaan se saavuttaa etuja, joista\nei Aiskhylos tiedä mitään. Ja niin oli ajankin maku muuttunut, että\nedellinen nuorena vasta-alkajana kilpailussa voitti ijäkkään mestarin\nja ennen pitkää oli yleisön suosikki.\n\nSophokles oli tavattoman tuottelias. Tiedetään hänen sepittäneen\nainakin 100 näytelmää, vaikka näistä on ainoastaan 7 täydellisesti\nsäilynyt. Useista on kuitenkin jälellä arvokkaita katkelmia ja\nuseampain hukkuneiden näytelmäin sisällys voidaan niiden nimistä\nainakin osapuille arvata.\n\nAiheensa Sophokles tietysti ammensi sieltä mistä edeltäjänsäkin\n-- kertoilevan kansanrunouden heruvista hettehistä. Ja hänen\ntapaiselleen runoilijanerolle nuo sankarit monenmoisine taisteluineen\nja onnenvaiheineen tarjosivat kyllin aihetta runollisesti\nkäsittelemään noita ihmiskunnan alati palautuvia tärkeitä\nelinkysymyksiä, mitä, miten ja miksi puuhaamme, pyrimme, suremme,\niloitsemme, elämme, kuolemme, missä määrin olemme vapaita, missä\nkohtalon salavoimista riippuvia -- sekä luomaan aatteensa kaikkien\ntajuttaviin, tenhoisiin, eläviin henkilömuotoihin. Noin 40:n\nnäytelmän aiheet ovat Troian, 6:n Theeban satupiiristä; useihin on\nrunoilija saanut aiheet Attikan saduista y.m. Samoja satuja oli jo\nAiskhylos osaksi käsitellyt, kuten yhtäläiset nimetkin osottavat.\nMutta mikä erotus näiden kahden välillä! Luulisi lukevansa aivan eri\ntapauksista kun esim. Aiskhylon \"Khoephoroi\" ja Sophokleen \"Elektra\"\nkäsittelevät osittain samoja juttuja. Siksi erilainen on kummallakin\nkoko käsityskanta ja runoilijaluonne. Sophokles tahtoi käsitellä\naineitaan vapaammin ja itsenäisemmin inhimillisiä näkökohtia\nnoudatellen. Ihmiselämä siveellisesti seulottuna, runollisesti\nvalaistuna jäi hänen liikkuma-alakseen. Siksi hän mieluummin esittää\nmielen ja tunteen sisällistä elämää myötätuntoa herättävällä tavalla.\nToisin Aiskhylos. Liikkuen halusti jumalain ja puolijumalain\npiirissä jättää hän ihmeille laajan alan, jolloin hän rohkean\nfantasiansa avulla etupäässä tahtoo tenhota silmää ja korvaa. Hänen\nomituisluontoinen siveellis-uskonnollinen katsantotapansa määrää\ntavallaan näytelmien ulkomuodonkin. Vakavalla mielellä syventyen\nsatumailmaan ja sen aiheiden nojassa kehitellen aatteitaan valitsi\nhän tavallisesti samasta sadustosta 3 tragillisen ristiriidan jaksoa\nja liitti ne kolmena näytelmänä yhdeksi \"trilogiaksi\", näyttääkseen\nkoko sukupolvia peräkkäin vainoavan kostonhengen toimintaa. Jos\nihminen kerran, ylpeillen etevyydestään tai valta-asemastaan, on\nröyhkeästi rikkonut siveellisen maailmanjärjestyksen, on hän vaatinut\ntämän järjestyksen valvojat, jumalat taisteluun, joka ei vähällä\npääty. Ensi konfliktista syntyy uusia, rikoksista rikoksia. Zeus\nsallii ihmisten aikansa kostaa toisilleen, suo heille senverran\ntahdonvapautta, että he totellen pahan sisunsa ääntä samalla\npanevat toimeen hänen oikeutensa tuomioita. Mutta rikos ei silti\nlakkaa olemasta rikos; vasta kun kaikki räähkät on sovitettu,\npahat rangaistu, vasta vaivojen ja vaurioiden takaa valkenee\nsovinnon päivä, jumalain armo ja viisaus vallitsee ja uusi elämä on\nmahdollinen siveellisellä pohjalla.\n\nNäin Aiskhylos. Vaikka Sophokles kyllä hänkin antaa draamoilleen\nsyvän siveellisen ytimen ja osaa konflikteja niissä kehitellä, saa\nhän kuitenkin kaikki sopimaan yhden draaman kehyksiin -- puhtaasti\ntaiteelliselta kannalta epäilemättä suuri edistysaskel. Hän ei\ntahdo etupäässä kehitellä uskonnollisia ja viisaustieteellisiä\nongelmia, vaan tutkia ja käsittää ihmisluonteita ja sieluntiloja,\nperustellakseen niihin oikein ja todesti toimia, jotka vastustamatta\nvievät loppuratkaisuun. Psykologinen puoli, elämässä esiintyvä\nluonteiden kehitys oli pääasia, siten vasta saattoi draamallinen\ntoimi luontevasti sujua. Näyttelijöitä lisäämällä tehtiin hienompi\npsykologinen kehitys mahdolliseksi. Nyt saattoi päähenkilön rinnalle\nastua syrjähenkilö vastakohdallaan edellisen kuvaa täydentämään ja\nvalaisemaan, niinkuin esim. Antigoneen rinnalle Ismene, viekkaan\nOdysseun rinnalle suorasukainen Neoptolemos j.n.e. Luonteitten\nominaispiirteiden selvetessä, vastakohtien jyrketessä toiminta\nvarmistuu, puheenvaihto vilkastuu, repliikit käyvät kuin miekaniskut.\n\nJo vanhan ajan taidekriitikot (Aristoteles ja muut) tunnustivat\nSophokleen ansiot. Hän oli heistä alallaan päämestari, joka\nonnistuneesti osasi yhdistää ylevää ja lempeää esitystapaa. Kun he,\nkuten mielellään tekivät, antoivat hänelle kunnianimen \"tragillinen\nHomeros\", pitivät he silmällä tuota vakavaa tyyntä suuruutta, joka\nhalveksii kaikkea tyhjää koristetta, mikä on ulkopuolella runon\nomaa viehätysvoimaa; tuota selkeyttä, joka muutamalla sattuvalla\npiirteellä, jollakin toimivan henkilön sanansutkauksella esittää\nhänet elävänä eteemme. \"Mehiläiseksi\" he häntä sanoivat, joka osaa\nkaikkialta kerätä kaunista, jos kohta somuuden rinnalla tarvittaissa\nkyllä kuuluu pontevaakin puhetta ja ankaruutta. Mielellään häntä myös\nkiitettiin siitä että hän kuvailee ihmiset sellaisiksi, kuin heidän\ntulee olla ihanteensa mukaan, eikä Euripideen tapaan alennu harmaan\njokapäiväisyyden pinnalle, esittämään heitä sellaisina kuin he ovat.\nSiinäkin siis Sophokles noudatti kultaista keskiväliä, sillä jos\nhän karttoi sulotonta, ikävää realismia, ei hän myöskään viihtynyt\nAiskhylon utuilmoissa, joissa sankarit astuskelevat juhlallisen\nkankeasti, mahtipontisesti deklamoiden. Kuinka toisin Sophokleen\nhenkilöt puhuvat, kuvastaen tekijänsä hienommin sivistynyttä aikaa,\njolloin dialektis-retoorinen notkeus on kansalaishyve! Kaikki itse\nasiassa olevat syyt ja vastasyyt johdellaan niistä älykkäästi esiin\nja ylimalkaan henkilöt niin sulavasti ja vaikuttavasti osaavat\nkantaansa puolustaa, että miltei jää viimeksi puhuneen puolelle.\nEpäilemättä Sophokleen taide, jos kyllä edellyttäen loistavaa\nluontaisneroa, kuitenkin enemmän on tietoisan selvän harkinnan\nja ahkerain stuudioitten tulos kuin jumal'intoisen hurmauksen\nvälitöntä luomaa. Kun hänen runollista sulosomuuttansa kiitellään,\najateltanee etupäässä kuorolauluja, joissa usein soi lämmin tunne\nkauniissa kielimuodossa. Kuoro ei, kuten Aiskhylon draamoissa,\nryhdy toimintaan, vaan säilyttää lyyrillisen tehtävänsä. Vilkkaalla\nmyötätunnolla seuraten toiminnan kulkua, on se päähenkilön milloin\nvarottava, milloin rohkaiseva tai lohduttava ystävä. Sen mieliala\nvaihtelee tapausten mukaan, ja enimmästi se on toimijain harhaluuloon\ntakertunut; mutta aina se kuitenkin säilyttää sitä sielun tasapainoa,\njonka katsoja tarvitsee voidakseen objektiivisesti seurata tapausten\nmenoa. Sattuvasti onkin antiikisen murhenäytelmän kuoroa nimitetty\n\"idealiseksi yleisöksi\". Välistä kuoro on korkeammalla siveellisellä\nkannalla, jolta se julistaa runoilijan omimpia vakaumuksia ja sen\nlauselmilla pyrkii näin olemaan yleispätöinen merkitys.\n\nJos sitten kysymme, minkä osan Sophokles jättää kohtalolle, niin\nkaikissa hänen tragedioissaan on lujana pääpiirteenä se, että\nihmiset luulevat toimivansa vapaasti, mielensä mukaisesti, mutta\nperinnä vallitsee jumalallinen kaitselmus tai viisaus, jonka kanssa\nyhteen törmätessään inhimillinen lyhytnäköisyys joutuu häviölle.\nSiveellisten periaatteiden, ylempien ja alempien harrastusten\ntaisteluista -- jommoisia jumalat panevat toimeen ihmismaailmassa\nihmisten kautta, kun eri henkilöt ajavat (tai luulevat ajavansa!)\nmikä valtion ja kirjoitettujen lakien, mikä heimohengen,\nperherakkauden ja luontaisoikeuden asiaa, ja useimmiten vain alhaiset\nintohimot riehuvat ja telmivät -- koituu lopputuloksena korkeamman\nsiveellisen velvollisuuden laki: se tieto ja tunnustus, että syyt\non sovitettu, verivelat pois pyyhitty ja uusi elämä mahdollinen\nainoastaan jumalallisen anteeksiannon perustalla, nöyrästi\ntaipumalla ylimmän viisauden alle. Sophokles antaa henkilöilleen\nväljemmän toiminta-alan kuin Aiskhylos; mutta heidän lumoustilansa\ntavallisesti vain edistää sen asian voittoa, jota he tahtovat\nvastustaa. Kun he samalla toimivat yksilöisluonteensa mukaisesti,\nkantavat he oleellisesti kohtalonsa omassa povessaan. Semmoisenaan\noikeutetunkin ihmispyrinnön täytyy jäykässä johdonmukaisuudessaan\nloukata toisia yhtäoikeutettuja tai parempiakin pyrintöjä, ja vihdoin\njoutua korkeamman järjestyksen kanssa ristiriitaan ja -- kukistua.\nKukistuneet sankarit tavallisesti vihdoin tunnustavatkin, että\nheidän häviönsä oli vain jumalallisen lain voitto -- ja siinäpä se\ntragedian ylentävä momentti juuri onkin. Ennen loppuratkaisua kaikki\nluulevat olevansa oikeassa, rautaisella lujuudella he puolustavat\nkantaansa ja vetoavat periaatteihin, joista muka oikeus, kohtuus ja\nsielunjalous kieltävät heitä luopumasta -- kunnes hillitsemättömällä\nkiihkollaan jouduttavat kohtalonsa. Kun he kuitenkin tavoittavat\njaloja päämääriä, herättävät he sortuessaan sääliämme. Heissä sortuu\njotakin suurta ja jaloa -- ja siinä se varsinainen tragillisuus on.\n\nNäiden yleisten näkökohtain kannalta on myöskin \"Antigone\"\ntarkastettava. Sen kantatarun tapaukset ensin lyhyelti kerrottakoon.\n\nSittenkuin Theeban vanha kuningas Oidipos oli kohtaloonsa sortunut\n(ks. selit. v. 2), sopivat hänen poikansa Eteokles ja Polyneikes\nhallitsemaan vuorotellen kumpikin vuotensa. Mutta kun Eteokleen\nvuosi loppui, ei hän jättänytkään valtaa veljellensä. Tästä pakeni\nPolyneikes Argon kuninkaan Adraston luo, jonka tyttären hän nai.\nAdrastos päätti asettaa vävynsä Theeban valta-istuimelle, ja\nteki sitä varten muutamain muiden ruhtinasten kanssa sotaretken,\nkuuluisan \"seitsemän ruhtinaan retken\", Theebaa vastaan. Nyt\nsyttyneessä verisessä, hurjista vehkeistään tunnetussa sodassa\nheitti veljespari henkensä, mitellen miekkoja keskenään, ja\nvihollisjoukko, joka jo oli vähällä valloittaa kaupungin, saatiin\npakoon ajetuksi. Valta-istuimelle nousee nyt veljes-vainajien eno\nKreon, valtias-arvostaan ylpeästi pitävä itsevaltainen mies, joka\nvaatii että hänen, valtiaan tahto pitää oleman lakina kaikille.\nEteokleen ruumiin hän haudatti säällisesti, mutta Polyneikestä, joka\noli tuonut vihollisjoukon kotimaahansa, kielsi hän kuoleman uhalla\nhautaamasta ja heitätti hänen ruumiinsa kedolle petojen ja lintujen\nraadeltavaksi. Silloin Antigone, Oidipos vainajan ylevähenkinen,\njäntevä tytär, päätti, uhmaillen valtiaan kovaa, luonnotonta kieltoa,\nosottaa sisar-rakkauden pyhää velvollisuutta kuollutta kohtaan ja\nuskonnollisilla menoilla toimittaa hänelle säällisen hautauksen,\njoka paitsi sitä oli tärkeä kuolleen rauhalle toisessa maailmassa.\nHuolimatta hennon sisarensa Ismeneen varotuksista panee hän\naikeensa toimeen -- mutta joutuu kiinni ja tuodaan vihaisen Kreonin\neteen. Pelkäämättä tunnustaa hän kohta tekonsa puolustuksekseen\nlausuen, että korkeampana Kreonin säännöksiä ovat jumalien\nikuiset, kirjoittamattomat lait, jotka säätävät pyhiä velvoituksia\nkuolleita kohtaan. Mutta Kreon, joka vain näkee Antigoneen työssä\nkapinanvehkeen valtias-tahtoansa vastaan, joutuu vihan vimmaan ja\ntahtoo heti toteuttaa kuoleman-uhkauksen. Silloin ilmestyy Ismene\nsuruisena ja väittää, lievittääkseen sisarensa rangaistusta, itsensä\nosalliseksi työssä; Kreon näkyy uskovan sen ja lykkää asian ratkaisun\nvähä tuonnemmaksi. Silloin tulee Haimon, Kreonin poika ja Antigoneen\nsulhanen, ja pyytää hartaasti isäänsä luopumaan päätöksestään. Mutta\ntämä jää järkkymättömäksi; katkeralla mielellä Haimon rientää pois\nja Kreon yltyy niin intohimossaan, että antaa käskyn heti surmata\nAntigoneen. Tämä on -- niin hän vaatii -- elävältä suljettava\nLabdakidein vanhaan, maan-alaiseen hautaholviin, siellä nälkään\nkuolemaan. Tuomio pannaankin viipymättä toimeen, ja vasta kuolon\nkauhujen ääressä herää Antigoneen sydämessä kaiho ja katkeruus siitä,\nettä hänen nuorena on jättäminen elon ilo ja valo ja rakkautensa. Nyt\non Kreon tuhotyöllään jouduttanut kohtalonsa ja kohta sen salamat\niskevätkin häneen. Vanha Teiresias tietäjä julistaa hänelle hirveää\nonnettomuutta; hän säikähtää ja tahtoo peruuttaa päätöksensä -- mutta\nliian myöhään! Antigone on hautatyrmässä itse lopettanut henkensä;\nHaimon hurjan epätoivon vallassa tappaa itsensä armaansa vieressä,\nja Eurydike, Kreonin puoliso, kuultuansa armaan poikansa kohtalon,\nsurmaa myös itsensä. Kreon yksin jää elämään, hirveitä omantunnon\ntuskia kärsimään. Hän oli polkenut perheellisen rakkauden pyhät\ntunteet; hänet rangaistaan siten, että koko hänen oma perheellinen\nonnensa murskataan maahan.\n\nTästä käsin on tahdottu päästä näytelmämme periaatteesta selville.\nEikä se näykään piilevän pimeässä. Onhan siinä ristiriidassa perheen\ninhimillinen oikeus ja sitä ahdistava valtiollinen säännös, ja\nedellisen lopullinen voitto näyttää, että se hallitus, joka ei\nseiso perheellisen elämän, perhe-rakkauden pyhällä pohjalla, kaataa\nitsensä. Kahden riitaisen aatteen edustajat ovat luonteeltaan\nsellaisia, että heidän toiminnastaan täytyy syntyä tällainen\nloppupäätös. Toiselta puolen Antigone, joka jalon henkensä koko\ninnolla pyrkii ja annaiksen alttiiksi sen hyväksi, mitä hänen\nsydämensä ja tapa sanoo hänelle pyhäksi ja oikeaksi. Toiselta puolen\nKreon, joka itsepintaisella kiihkolla, ihmisistä ja jumalista väliä\npitämättä, väkisinkin ajaa perille sen, minkä hän tahtoi uskotella\nitselleen ja muille olevan oikeutettua huolenpitoa yhteisestä\nhyvästä, mutta mikä itse asiassa oli vain itsekäs valtiaan-oikku,\nepähurskas työ. Varotuksista huolimatta hän silmittömällä kiihkollaan\nvalmistaa oman perikatonsa. Vaan Antigone kuollessaan on\nmarttyyri-loisteen kirkastamana, joka hänen asialleen valmistaa\nvoiton.\n\nMutta kenties lukijalle olisikin mieluisinta kuulla mitä oma\nRunebergimme aikoinaan on näistä asioista miettinyt, silloin kun\nhän kirjoituksessaan: \"Några ord om poemet Fjalar och Saimas kritik\nöfver detsamma\" (Muutamia sanoja Fjalar runoelmasta ja Saimaan sitä\nkoskevasta arvostelusta) lyhyesti, mutta runoilijan tarkalla aistilla\nselitti Sophokleen Antigoneen perusaatteen. Näin puhuu Runeberg:\n\n\"-- -- -- Jos runoilijan tarkoitus olisi ollut kuvailla taistelua\nperheen ja valtion välillä [kuten J.W. Snellman 'Saimassa' oli\nväittänyt, kun hän arvostellessaan 'Kung Fjalar'ia' koetti selittää\nsitäkin yhtäläiseltä perheen ja valtion välisen ristiriidan\nkannalta], niin olisipa kaiken järjellisyyden mukaan valtion ja\nsen edustajan Kreonin pitänyt päästä voitolle, vaan perheen-etujen\n('familjeintresset') olisi alemmanarvoisena momenttina pitänyt joutua\nhäviölle Antigoneen murtuessa. Mutta kaukana siitä että näin käypi,\nlausuu Antigone vielä kuollessaan sen iloisen vakaumuksen, että hän\nkärsii korkean, pyhän asian puolesta, kun sitä vastoin kuningas,\nherättyään mieltänsä malttamaan, soimaa itseään teoistaan ja valittaa\nsokaistustaan, joka on saattanut hänet unohtamaan ylempää syntyperää\nolevia lakeja kuin mitä hänen omat valtiaskäskynsä ovat. Tämän\nasianlaidan oivaltamiseksi, joka niin selvin sanoin lausutaan, täytyy\netsiä näytelmän perus-aate toisaalta kuin mistä Hegel [ja häntä\nseuraten Snellman] uskoi sen löytäneensä, ja taidetaanpa osata siihen\njotenkin likelle, jos sinä pidetään Kreonin musertunutta ylpeyttä,\nhänen rangaistustansa siitä, että hän itsekkäästi on noussut sotimaan\nerästä pyhää tapaa, jumalallista lakia vastaan. Hänen julistamansa\nkielto haudata tuota kuollutta oli vain hallitsijan-oikun ilmaus\nhänessä, ei tarkoittanut yhteiskunnan hyvää, ja loukkasi sitä\noikeutta, joka kreikkalaisen uskon mukaan manalan jumalilla oli\nomistaa jokainen kuollut ja jota ei itse Zeuskaan saanut heiltä\nkieltää. Tämä oli Kreoonin rikos ja siksi sokea tietäjä Teiresias\npuhuttelee häntä näin\" (kts. säkeitä 1070-1076).\n\nAlusta alkaen Kreon esiintyy röyhkeästi vaatien käskyjänsä\ntoteltaviksi, ei siksi että hän luulee niiden lausuvan korkeampaa\nlakia, jumalan tahtoa, vaan ainoastaan sentähden että hän on ne\nhallitsijana julistanut. Niinpä hän sanoo:\n\n\"Ei kannata siis ylvästellä sen\" j.n.e. (säk. 479-481).\n\nAntigone sitävastoin katsoo itseään alati vain korkeampain käskyjen\ntoimeenpanijaksi, joiden edessä Kreonin säädösten täytyy raueta\ntyhjiin, ja hän on mielestään, vainajan sisarena, lähinnä velvotettu\nesiintymään sellaisessa tehtävässä.\n\nNiinpä hän vastaa kuninkaalle, kun tämä moittii häntä käskynsä\nrikkomisesta:\n\n\"Niin, sill' ei Zeus tuot' ollut mulle julkaissut\" j.n.e. (kts. säk.\n450-459).\n\nMutta eipä Antigone yksin katsele Kreonin säädöstä tältä kannalta. Se\non muidenkin näytelmässä esiintyvien henkilöiden silmissä rikos. Kun\nKreon lausuu pojalleen:\n\n\"Vai eksynkö kun valtikallen' arvon suon?\" vastaa tämä:\n\n\"Sen halvennat, jos jumalain arvon poljet sa\".\n\nJopa kuorokin, joka muuten saa kuulla Antigoneelta moitetta siitä\nettä se kuningasta peläten sopimattomasti salaa omaa mieltänsä,\nsaattelee neitoa, kun hänet viedään elävältä haudattavaksi, tällä\nlaululla:\n\n\"Vaan kunniakasna\" j.n.e. (kts. säk. 817, 818, 821-823).\n\nSelvimmin tuo sokea tietäjä ilmoittaa että Kreon hänen mielestään\non loukannut jumalien oikeuden ja siten vetänyt ei ainoastaan itse\npäällensä, vaan myöskin yhteiskunnan päälle heidän uhkaavan vihansa,\nkun hän, kerrottuaan uhritoimen pahan-enteisiä ilmeitä, lisää:\n\n(Kts. säk. 1015-1020).\n\nTässä huomaa varsin selvästi ajateltavan Kreonin toimineen itseään\nvarten eikä valtion etu silmämääränään, niin että siis toinen noista\nluulluista keskenään taistelevista momenteista tässä näytelmässä\nkokonaan puuttuu. Jos taas asiaa käsitetään niin, että Kreon,\nsokaistuneena uskostaan hänelle muka yksinvaltiaana tulevasta\noikeudesta ja vallasta, on astunut taisteluun jumalia vastaan,\nja että Antigone sitävastoin näiden lakien mukaan rikkoo hänen\nlakinsa, niin näytelmän loppupäätös näinkin näyttää kauniilta ja\njohdonmukaiselta, sensijaan että se toiselta kannalta katsottuna\nolisi yhtä aiheeton kuin tunnetta loukkaava. Tosin Antigonekin\nmurtuu, mutta kuinka toisenlaiselta soikaan hänen hyvästijättösanansa\n(säkeissä 891, 892 j.n.e.), joissa hän niin iloisesti lausuu\ntoivonsa saada rakastettuna ja rakastaen jälleen nähdä isänsä,\näitinsä, veljensä, ja sitten luottamuksellisesti kysyy: \"minkä\ntaivaan käskyn rikoinkaan?\" -- kuinka toisenlaiselta kuin Kreonin\nsydäntä vihloava epätoivo, kun hän, menetettyään poikansa, jonka\nvielä keskellä kuolemaa kytevän vihan hän on päällensä vetänyt,\ntuntien syyllisyytensä puhkeaa puheiksi: \"Voi minua!\" -- j.n.e. (säk.\n1261-1269) ja kuoro vastaa hänelle: \"nyt vasta, liian myöhään, näyt\noikean asiantilan älyävän\". -- --\n\n\n2. Kreikkalaisesta näytelmästä ja teatteri-laitoksesta vähän.\n\nKoska teatteri oli saanut alkunsa Dionysosjumalan juhlista, niin\nse ympyriäinen tai puoliympyränmuotoinen avara kenttä eli tanner\n(orkhestra), jolla juhlakuoro suoritti jumalan kunniaksi laulujansa,\nkierrellen kentän keskellä olevaa thymele nimistä alttaria, oli\nteatterin ensimäinen ja oleellisin osa, joksi se jäikin vielä sitte\nkun näytelmä jo alkoi itsenäisemmäksi kehittyä. Näytelmä saattoi\nsitä vähemmin alkuperänsä unohtaa, koska se vielä sittenkin, kun\nitse näytteleminen jo tuli pääasiaksi ja vaati yhä taitehikkaammin\nrakennettua teatterirakennusta, perinnä kuitenkin tarkoitti viinin\nja runollisen innostuksen jumalan juhlimista, jossa kuorotanssit\nlauluineen olivat pääasiana. Jos ei muuta, jäi kuoro kuitenkin\nkuvaamaan yleistä mielipidettä tai kansassa elävää siveellistä\ntajuntaa. -- Kuoron laulut, joita esiteltiin mukasoitolla, olivat\njoko yhteislaulua, jaettuna säkeihin ja vastasäkeihin, tahi\nyksityislaulua. Edellisen nimi oli parodos (\"sisäänastumalaulu\"),\nja kuoro lauloi sitä, astuessaan sivukäytävistä määräpaikalleen\norkhestrassa; stasimon (\"asemalaulu\"), jos se lauloi sen\nmääräpaikaltaan. Näiden kuorolaulujen kautta jakautui näytelmä eri\nosiin, joita sopii verrata uudenaikaisiin näytöksiin tai kohtauksiin:\n1) prologos (alkunäytös), joka käy edellä parodoa; 2) epeisodia\n(välinäytökset), jotka ovat parodon ja stasimonien välillä; 3)\neksodos (loppukohtaus), viimeisen stasimonin jälkeinen osa.\n\nKuoron olopaikka oli siis orkhestra, joka osotteli mitä milloinkin,\naina sen mukaan mitä kappalta näyteltiin. Jos näyttämö esim. kuvaili\nkuninkaanlinnaa, oli orkhestra se julkinen kenttä, jolle kansa\nkokoutui asioitansa hallitsijalle esittämään; jos sotapäällikön\ntelttaa, oli se soturien kokouspaikka leirissä; templin edustalla\noli se etupiha j.n.e. Näitä eri tarkoituksia varten orkhestraa\nei mitenkään erittäin koristettu, yleisö ymmärsi ilmankin, mitä\nse milloinkin oli olevinaan. -- Esirippua ei käytetty vielä\npitkiin aikoihin. -- Kuoron jäsenten lukumäärä oltuaan alkuansa\nehkä 50 kansalaista, supistui sitten draaman kehittyessä paljon\npienemmäksi, tehden lopuksi vain 12 tai 15. 2) Orkhestran takana ja\nsen tasapinnassa oli näyttämö (skene). Jos tämä oli kiintonainen\nrakennus, lähti siitä tavallisesti oikeasta ja vasemmasta päästä\nrinnakkain kaksi ulkonemaa (paraskenia); näiden väliin jännitettiin\nkoruseinä (proskenion), joka aina näytelmän mukaan kuvaili milloin\nmitäkin. Tämän edustalla orkhestraan asti ulottui n.s. \"puhumo\",\njolle näyttelijät tavallisimmin astuivat sanottavansa sanomaan,\ntehtävänsä tekemään. Tällainen oli kreikkal. teatteri pääpiirteissään\nsilloinkin kun se Atheenassa ja monessa muussa kaupungissa\nrakennettiin kivestä. Siinä oli nuo kolme osaa: orkhestra, näyttämö\nja 3) katsomo. Tämä viimeinen tehtiin hyvin tilava; niinpä\nAtheenan Dionysos-teatteriin mahtui noin 14000 henkeä; mutta olipa\nvielä isompiakin. Jotta katselijat sitä vapaammin voisivat nähdä\nmitä näyttämöllä toimitettiin, valittiin paikka niin, että koko\nteatterirakennus sijaitsi vuoren rinteellä: alinna olivat näyttämö\nja orkhestra; tästä kohosi sitten yhä laajenevissa puoliympyrän eli\nhevosenkengän-muotoisissa kaarissa katsojain kiviset istumarivit,\nparin samankeskuisen käytävän kautta jaettuina kerroksiin, joiden\neri osat porraskäytävät erottivat toisistaan. Mitään kattoa ei\nlevinnyt teatterin ylitse, ainoastaan pahalla säällä vedettiin\njollakin hinauskoneella katsojain suojaksi kangaspeittoja sen yli.\nEturiveillä istuivat kilpatuomarit, sotapäälliköt, papit y.m.\narvohenkilöt; taampana muut kansalaiset ja naiset, ylinnä orjat.\nSisäänpääsö oli alussa maksuton; sittemmin suoritettiin pääsymaksu\nteatterin vuokraajalle; Perikleen ajasta alkaen maksettiin köyhempäin\nkansalaisten pääsöraha, 2 obolia [noin 30 penniä] hengeltä, valtion\nvaroista. Näytännöt alkoivat jo aamulla, teaterissa syötiin ja\njuotiin. Yleisö osotti vapaasti ja kuuluvasti mieltymyksensä tai\npaheksumisensa näytelmän johdosta.\n\n\n\n\n\n\nANTIGONE\n\n\n\n\nNäytelmän henkilöt:\n\n Antigone, theebalainen kuninkaantytär.\n Ismene, edellisen sisar.\n Kuoro, theebalaisia vanhuksia.\n Kreon, Theeban valtias.\n Vartija.\n Haimon, Kreonin poika.\n Teiresias, tietäjä.\n Sanansaattaja.\n Eurydike, Kreonin puoliso.\n\nPuhumattomia henkilöitä\n\n Kaksi Kreonin palvelijaa.\n Teiresiaan saattopoika.\n Kaksi Eurydikeen naispalvelijaa.\n\n\n\nI.\n\nPrologos.\n\n\nAntigone. Ismene. (On aikaisin aamulla. Antigone seisoo\nlinnan edustalla, mietiskellen. Ismene lähenee linnalta päin.\nAntigone käy häntä kohden, katse lempeänä, mutta vakaana.)\n\nAntigone\n\nIsmene, armas siskosen', oi tiedätkö\n    Sä yhtään tuskaa Oidipoosta tullutta,\n    Jota Zeus ei meidän eläissämme koittaa sois?\n    Sill' eipä mielihaikeaa, ei tihoa,\n    Ei tahraa, solvausta löydy, joit' en ois              5\n    Jo nähnyt mun ja sunki kyllin kärsivän.\n    Ja taas -- mink' oudon käskyn kuuluu valtias\n    Kaikelle kansallemme äsken antaneen!\n    Oletko kuullut? vai sun tietämättäskö\n    Omaisiamme vainolaisen vitsa lyö?                    10\n\nIsmene\n\n    Ei armaistamme, Antigone, oo tietoa\n    Suloista mulle saapunut, ei surkeaa,\n    Siit' asti kuin yks' päivä kaksi veljestä\n    Meilt' otti, kaksintaisteluun ne kaataen.\n    Ja nyt, kun viime yönä Argon armeija                 15\n    Pois läksi, enpä tiedä muuta liiempää,\n    Mist' onnen' oisi kostunut tai riutunut.\n\nAntigone\n\n    Sen arvasin: siks' portin ulkopuolelle\n    Sun kutsuin, että kuulisit mua yksin vain.\n\nIsmene\n\n    Mit' on se? näyttää mieles jostain hehkuvan!         20\n\nAntigone\n\n    Niin, eikö veljellemme toiselle Kreon\n    Suo haudan kunniaa, vaan riistää toiselta!\n    Kyll' Eteokleen hän kuuluu, niinkuin oikeus\n    Ja tapa vaatii, kätkeneen maan helmahan,\n    Jott' arvon hälle Tuonen haamut antavat;             25\n    \"Vaan kurjan vainajan Polyneikeen ruumista\n    Maan multaan älkööt kansalaiset kattako\n    Ja häntä älkööt surko -- niin hän kuuluttaa\n    Vaan haudast', itkust' osatonna linnuillen\n    Sulo-aarteen tähtääjille saaliiks' jääköhön!\"        30\n    Kas näin Kreon tuo oiva kuuluu sinullen\n    Ja mulle, sanon mullekin, jo säätäneen,\n    Ja tulevan tänne niille julki lausumaan,\n    Jotk' eivät tiedä viel'. Ei pieneks' asiaa\n    Hän katso: ei, vaan kiellon rikkojaa, ken lie,       35\n    Uhkaapi kivityksen kuolo julkinen.\n    Näin asian laita on, ja kohta näyttää saat,\n    Jaloko oot vai kehno kelpo-heimossas.\n\nIsmene\n\n    Mitäspä, koito, ollen näin, ma hyödyttää\n    Sua voin, jos langat solmian tai irroitan?           40\n\nAntigone\n\n    Oletko altis auttamaan mua toimissain?\n\nIsmene\n\n    Mik' uhkatyö? Ah, minne mieles tähtäilee?\n\nAntigone\n\n    Tahdotko kanssain vainaan huolta huojentaa?\n\nIsmene\n\n    Hänet haudatako aiot vastoin kieltoa?\n\nAntigone\n\n    Niin -- omanpa veljeni ja, vaikk'et soisikaan,       45\n    Sun veljes! Enpä petturiks' saa joutua.\n\nIsmene\n    Oi onneton, vaikk' on Kreon sen kieltänyt!\n\nAntigone\n\n    Eip' eroittaa mua rakkahistani hän saa!\n\nIsmene\n\n    Voi, sisko, muista, kuinka kurja-maineisna\n    Ja inhottuna isämme sortui kuoloon, kun              50\n    Hän harhatyönsä itse ilmi saatuaan\n    Silmäinsä soihdun omin käsin sammutti;\n    Kuink' äiti-vaimo -- voi sitä kaksoisnimeä! --\n    Henkensä raiskas hirttopaulan palmikkoon;\n    Ja kuink' yht'aikaa veljespari, vaihdellen           55\n    Nuo kurjat surmaa keskenänsä, kuoleman\n    Yhteisen saivat, veikko veikon kalvasta.\n    Nyt olemme heimon ainoat me. Aattele,\n    Kuink' kurjimmasti kuolemme, jos valtiaan            60\n    Me vallat, käskyt laittomasti poljemme.\n    Myös muistakaamme, että oomme naisia,\n    Joit' ei oo luotu miehiä vastaan sotimaan.\n    Kösk' ohjaa meitä mahtavammat, käsky tuo\n    Toteltavamme on ja ankarampikin.\n    Rukoillen tuonelaisia siis antamaan                  65\n    Anteeksi, että näin mun tehdä pakko on,\n    Ma niitä, joilla hallitus on, tottelen:\n    Sill' liikanaisiin mieletönt' on pyrkiä.\n\nAntigone\n\n    En vaadikaan sua! Niin, jos vasta mielisit\n    Mua auttaa, en sun avustas ma huoliskaan. --         70\n    Vaan ollos kuinka tahdot vain: ma veljellein\n    Luon haudan; sitten kuolo mulle kaunis on.\n    Rakkaana luona rakkahan saan nukkua,\n    Rikoksen pyhän tehtyäin. Kas kauemmin\n    Mun tulee Tuonta miellyttää kuin maalimaa:           75\n    Siell' asun aina. Vaan jos tahdot, halveksu\n    Mit' arvollist' on taivaallisten silmissä.\n\nIsmene\n\n    En halveksu; vaan enpä pysty luonnoltani\n    Uhalla kansalaisten mitään toimimaan.\n\nAntigone\n\n    Sä tuota syyksi teeskele! ma lähden nyt              80\n    Veljelle rakkaimmalle hautaa luomahan.\n\nIsmene\n\n    Voi onneton! sun tähtes kuin mua pelottaa!\n\nAntigone\n\n    Mua ellös surko! suojaa omaa onneas!\n\nIsmene\n\n    Älähän työtäs ilmaise vain kellekään!\n    Se salaan kätke! niin mä myös oon puolellas.         85\n\nAntigone\n\n    Ei, huuda julki vain! Oot kahta inhempi,\n    Jos vaiti oot, jos kaikillen et julista.\n\nIsmene\n\n    Sydämmes kalman kylmäämille lämmin on.\n\nAntigone\n\n    Vaan lemmin niitä, joille lempi kallein on.\n\nIsmene\n\n    Jos voisit -- vaan sä mahdotonta pyytelet.           90\n\nAntigone\n\n    Kai luovun sitten pyrkimästä, kun en voi.\n\nIsmene\n\n    Vaan mahdotont' ei ensinkään saa tavoittaa.\n\nAntigone\n\n    Jos virkat noin, mua suututat, ja syystä saat\n    Myös vainaan vihat kokea tuoneen tultuas.\n    Suo mun ja tuhman mieleni vaan kärsiä                95\n    Nuo kauhut: enhän kärsine niin kauheaa,\n    Etten sais' käydä kunnialla kuolemaan.\n\nIsmene\n\n    No mennös siis, jos mielit niin! Se tiedä vain,\n    Et viisas oo, tok' armahilles armahin.\n\n(Molemmin lähtevät: Ismene kotia, naisten suojiin; Antigone\nkaupungin porteille päin, joiden edustalla Polyneikeen ruumis\nviruu pitkänään.)\n\n\n\nII.\n\nParodos.\n\n\n(Theeban vanhuksia astuu kuorona teaterin sivukäytävistä \"orkhestra\"\nnimiselle näyttämön edustalle. Korotetuin käsin he tervehtivät\naamuauringon nousua.)\n\nKuoro (1:n säkeistö.)\n\n    Auringon säde, kirkastat nyt                        100\n    Armahampana entistäs\n    Seitsenporttia Theebaa;\n    Jopa, päivän silmä kultahinen,\n    Yli Dirkeen vuolletten\n    Sinä nousit taivahalle,                             105\n    Syöstyäs Argon valkeakilvet,\n    Vainoverhoiss' astelevaiset\n    Urhot rientämähän pakosalle\n    Huimaa karkua kauas.\n        Polyneikes, riidoin riehuva mies,               110\n        Vihamiehen maahamme saattanut ol'.\n        Kuin kotka se kirkuillen kimeään,\n        Lumi valkea verhona lentimien,\n        Lens' maan yli välkkyen peitsistään\n        Tuhansista, ja pään                             115\n        Pääll' leijui myös kypär'töyhdöt.\n\n(1:n vastasäkeistö.)\n\n    Kattoin kohdalla seisahtui se,\n    Seitsenporttia saartaakseen\n    Surmakalpojen kuiluun;\n    Vaan pois hän karkasi, ennenkuin                    120\n    Sai vertamme juoda ahnain suin;\n    Eik' ehtinyt säihkyvä soihtu\n    Tornein piiriä polttaa.\n    Sellainen sotatelme nous' --\n    Theeban taistelevan lohikäärme                      125\n    Kotkan selkeä lyömään.\n        Sill' ylpeä kerskaus inhottaa\n        Kovin Zeuta. Nähden tulvana vaan\n        Heit' aaltoavan, uhomielinä, kun\n        Heill' yllään kultia kalskui,                   130\n        Salamoin hän ruhjasi urhon sen,\n        Joka huipullen\n        Riens muurein, \"voittoa\" huutain.\n\n(2:n säkeistö.)\n\n    Syöstynä sinkosi kimmoten urho maahan\n    Valkean-viskuri, kun raju-voimin ryntäs,            135\n    Riehuen vainoa vaan,\n    Vimmaa tuulten telmivien.\n    Toisin Zeus oli säännyt,\n    Toisia toinen kohtalo mursi:\n    Ankara Aares hurjia sorsi,                          140\n    Sankari voiton.\n        Nuo seitsemän urhoa, ahdistain\n        Kukin porttiahan, veroks' antoivat\n        Pakohon ajavalle Zeulle\n        Asut vaskiset; vaan nuo kaksi                   145\n        Saman äidin ynn' isän siitelmää,\n        Verimiekoin rynnäten vastakkain,\n        Tylyt yhteiskuolon saivat.\n\n(2:n vastasäkeistö.)\n\n    Saapunut on ikimainio Voitto meille,\n    Riemuten riemua valjaskuulun Theeban.\n    Nyt sotamelskeet\n    Jättäkäämme jo unholaan!                            150\n    Nyt ikiluojain liesillen\n    Mennen, tanhutkaamme kaiken yötä!\n    Bakkhos johdelkoon ilotyötä,\n    Suosija Theeban!\n\n (Kreon seurueineen nähdään tulevan linnasta.)\n\n        Kas tuolla Menoikeun poika Kreon,               155\n        Tään maan kuninkaana jo uutena, uus'\n        Jumalain ikisallima johtajanaan,\n        Lähenee! Mitähän ajatellee,\n        Kun meit' ikämiehiä neuvotteluun\n        Hän kutsunut on                                 160\n        Sekä käskenyt airuen äänin?\n\n\n\nIII.\n\nEnsimmäinen Epeisodion.\n\n\nKreon. Kuoro. Vartija.\n\nKreon (Kuorolle)\n\n    Jo, miehet, myrskysäällä horjui valtio,\n    Vaan hukkumasta jumalat on sen varjelleet.\n    Teit' airueilla ennen muita kutsutin\n    Ma tänne, tieten teidän aina Laioksen               165\n    Istuinta kunnioittaneen ja valtikkaa;\n    Ja toiseks': Oidipos kun maansa pelasti\n    Ja sitten sortui, jäitte hänen lapsiaan\n    Viel' uskollisna hartahasti lempimään.\n    Kun kaksintaiston kuolemaan yht'aikaa nuo           170\n    Nyt sortui, veljessurman miekan-iskuja\n    Välinsä lyötyään ja saaden toisiltaan,\n    Niin jääpi mulle valta-istuin, hallitus,\n    Kun vainajain oon heimolainen läheisin.\n    On mahdotonta miehen mieltä tuntea,                 175\n    Sen tahtoa ja aatteluita, ennenkuin\n    Hän ilmoitaksen halliten ja säädellen.\n    Ken kokonaista valtakuntaa vaalien\n    Ei ryhdy kelpo-keinoihin ja -neuvoihin,\n    Vaan suunsa sulkee, niitä näitä kartellen,          180\n    Minusta on ja ain' on ollut kurja mies.\n    Ken ystäväänsä ylemmäksi arvostaa\n    Kuin omaa maataan, hänpä aivan arvoton.\n    Sill' enpä mä -- sen tietää kaikki-katsova\n    Zeus! -- vaiti ois, jos onnen eestä turmion         185\n    Kansaamme kohti kulkevan ma näkisin.\n    Maan vainolaist' en myöskään mielis milloinkaan\n    Ma ystäväksen', tieten että synnyinmaa\n    Se vankka laiva on, jok' oikein kulkien\n    Meit' ystävyyden valkamiin myös korjailee.          190\n       Kas näillä aatteill' aion kansaa vaalia;\n    Ja käskyn niihin sointuvan jo julkaissut\n    Ma kaupungille Oidipoon oon pojista:\n    \"Tuo Eteoklès, jok' isänmaansa suojaksi\n    Taistellen kuoli sankarkuolon kauniimman,           195\n    Hän haudan saakoon ynnä kaikki uhritkin,\n    Jotk' uljahinten myötä seuraa tuonelaan.\n    Vaan veljeään -- ma Polyneikestä tarkoitan --\n    Jok' isänmaan ja omat heimojumalat\n    Tulella tahtoi juurta jaksain tuhota,               200\n    Paosta kotiin tultuaan, ja kansansa\n    Veretkin juoda, viedä pois sen orjuuteen, --\n    Hänt' eipä ykskään -- kansallen niin kuulutin --\n    Saa itkein surra, peijaisilla juhlia:\n    Hän haudatonna lintuin syötti olkohon               205\n    Ja koirain ruoka, haaska rietas katsella!\"\n    Se on mun tahton'; eikä multa ainakaan\n    Saa kelpomiesten palkkaa konna konsanaan,\n    Mut isänmaamme ystävät saa kuoltuaan\n    Mult' yhtä suuren kunnian kuin eläissään.           210\n\nKuoro\n\n    Sun mieles on, Kreon Menoikeun poika, tää\n    Maan vainolaisen suhtehen ja ystävän.\n    Lakia voinet säädellä jos millaista\n    Niin kuolleillen kuin meille, jotka elämme.\n\nKreon\n\n    Hyv' on! siis olkaat säädelmäini valvojat!          215\n\nKuoro\n\n    Se nuoremmille tehtäväksi sääliös!\n\nKreon\n\n    Kyll' onkin ruumiin vartijat jo hankittu.\n\nKuoro\n\n    Mitäspä muuta voit siis vielä vaatia?\n\nKreon\n\n    Ett'ette käskyn rikkomista siedä vaan.\n\nKuoro\n\n    Niin tuhmaa eihän lie, jok' etsis kuoloaan.         220\n\nKreon\n\n    Se palkka oiskin. Mutta voitto toiveillaan\n    Lumoopi usein ihmislapset turmioon.\n\n (Vartija tulee.)\n\nVartija\n\n    Oi valtias, en väitä että kiireissäin\n    Ma hengästyin, en heittämästä jalkojain\n    Ripeesti: seisahduinpa usein huolissain             225\n    Ja vääntelime tiellä palatakseni.\n    Sill' ääneen sieluni paljo mulle haasteli:\n    \"Miks' riennät, raukka, rangaistusta saamahan?\n    Vai jäätkö, kurja? Jos Kreon sen toiselta\n    Saa kuulla, kuinka silloin saatkin parkua!\"         230\n    Näin harkiten ma saavuin vitkaan, viipyen;\n    Ja näin se matka lyhkäinenkin pitkenee.\n    Vihdoinpa voitti tänne-käynti. Vaikka lie\n    Sanani joutavaa, sen lausun kumminkin;\n    Sill' astelenpa siihen toivoon turvaten,            235\n    Ett' onnen sallimat ma kärsin, muuta en.\n\nKreon\n\n    Miks' moinen alakuloisuus sua painostaa?\n\nVartija\n\n    Ensiksi tahdon omat seikat selvittää:\n    En tekoa tehnyt enkä nähnyt tekijää.\n    En syystä siis voi rangaistavaks' joutua.           240\n\nKreon\n\n    Miks' tähtäelet ja \"teolta\" suojaat itseäs\n    Ylt'ympäriltä? Uutisiin näyt viittaavan.\n\nVartija\n\n    Niin, hirmu-seikat arveluttaa kylläkin.\n\nKreon\n\n    No, lausu kerrankin, ja lähde matkoihisi\n\nVartija\n\n    Sanonpa sitten: vainajaa on hiljattain              245\n    Jo joku käynyt multimassa, kylvänyt\n    Iholle hiekkaa, uhritoimet suorinut\n\nKreon\n\n    Mitä sä virkat? kenpä mies on juljennut?\n\nVartija\n\n    En tiedä. -- Siin' ei nähty kuokan jälkeä,\n    Kakshaarukan ei karhimaa, vaan ehjänä               250\n    Maankamara ol' ja kuiva, eikä rattaiden\n    Uurteissa; mutta velkapää, ken olikaan,\n    Ol' jäljetön. Kun ensi aamuvartija\n    Työn ilmaisee, se meist' ol' kumma tukalin:\n    Ei ruumis nähtäviss', ei haudan piilossa;           255\n    Ikäänkuin paton vältteheks' ol' ohkainen\n    Vain multa pääll'. Ei nähty koiran jälkiä,\n    Ei pedon muun, mi raastamassa käynyt ois.\n    Nyt keskenämme soimaukset soivat vain.\n    Mies miestä syyttää, niinpä vihdoin viritä          260\n    Tais tappeluskin -- ken sit' oisi estänyt!\n    Jok'ainut on tuo syypää, mutt'ei yksikään\n    Oo ilmeinen, ei tietävänsä tunnusta.\n    Tul'kuumaa rautaa kantamaan me valmihit\n    Olimme, lieskat kulkemaan ja vannomaan,             265\n    Ett'emme tekoa tehneet, emme tunteneet\n    Sen suunnittelijaa tai toimeenpanijaa.\n    Kun vihdoin emme urkkimasta hyötyneet,\n    Puhuipa muuan, säikytellen kaikkia,\n    Niin että päämme maata kohti kallistui;             270\n    Ei voitu vastaan väitellä, ei tietty myös,\n    Mik' oisi keino parhain: hänpä neuvoi näät\n    Työn peittämättä sulle ilmi antamaan.\n    Se tuuma voiton vei, -- ja munpa poloisen\n    On arpa säännyt nauttimaan tät' onnea.              275\n    En saavu mielivierahaks', en mielelläin:\n    Ei lemmi kenkään huonon tiedon tuottajaa.\n\nKuoro\n\n    Lieneekö tointa jumalain, oi valtias,\n    Tuo työ? niin aikaa aprikoi jo mieleni.\n\nKreon\n\n    Ole vaiti, ett'et suututa mua juoruillas,           280\n    Ja vanhoillaskin järjetönnä ilmesty.\n    En jaksa kuulla jaaritustas, että lie\n    Tuo kuollut muka taivaallisten huolena.\n    Kai, suoden suurta kunniaa, sen hautaavat\n    He oivanakin urhona, jok' alttarit                  285\n    Ja templit uhrilahjoineen ja pylväineen\n    Ja maankin tuli polttamaan, lait polkemaan!\n    Vai näitkö konnaa Taivaallisten suosivan?\n    Ei suinkaan! Mutta noinpa kauan nurkuneet\n    Jo ovatkin nuo maamme tyytymättömät,                290\n    Salassa päätään puistellen, kun iestään\n    Kauniisti eivät kantamaan he suostuneet.\n    Nuo lahjoillaan -- sen selvästi nyt oivallan --\n    Ovat ilkityöhön vartijoita vietelleet. --\n    Ei maailmaan lie luotu toista laitosta              295\n    Niin surkeaa kuin raha on: se kaupungit\n    Hävittää, miehet kartanoista karkoittaa,\n    Se ihmisiltä kelpo mielen turmelee\n    Ja ilkitöihin viettelee ne suostumaan;\n    Se neuvoo heille juonia jos joitakin,               300\n    Pahuutta kaikenlaista aina suosimaan.\n    Vaan ketkä palkan vuoksi tehneet ovat tuon\n    Ne sillä vihdoin voittivatkin -- rankaisun.\n    (vartijalle) Niin totta kuin mä Zeuta vielä palvelen,\n    Se tietäös -- ja vannoen sen kuulutan --            305\n    Joll'ette haudan valmentajaa löydä vain\n    Ja julki tuo mun silmieni nähtäviin,\n    Ei pelkkä kuolo riitä teille: vilppinne\n    Te ensin saatte raippapuussa ilmoittaa,\n    Jott' oivaltain, mist' etsiä saa voittoaan,         310\n    Sit' onkisitte toistekin, ehk' oppien,\n    Ett'ei saa pyytää kaikkialta hyötyään.\n    Useemmin nähnet väärän voiton pyytäjän\n    Tuholle joutuvan kuin onnen löytävän.\n\nVartija\n\n    Mun puhua suotko taikka näinkö lähden pois?         315\n\nKreon\n\n    Et tiedä, kuink' oon suuttunut jo lauseistas!\n\nVartija\n\n    Ne sydäntäskö viiltävät vai korvias?\n\nKreon\n\n    Miks' punnitset sä, missä tunnen tuskiain!\n\nVartija\n\n    Sun loukkaa mieltäs syyllinen, mä korvias.\n\nKreon\n\n    Sen lörpötys, mik' ootkaan ihka ilmetty!            320\n\nVartija\n\n    Niin -- mutt'en _työtä_ ainakaan ma tehnyt oo.\n\nKreon\n\n    Rahasta sielus myötyäs sen tehnyt oot.\n\nVartija\n\n    Voi julmaa, kun ken päättää, väärin päättelee!\n\nKreon\n\n    Niin \"päätelmää\" nyt vääntele ja kääntele!\n    Mutt' ellei syypäit' ilmi tuoda, tunnustaa          325\n    Sen saatte, että väärä voitto tuskat tuo.\n\n (Lähtee linnaan.)\n\nVartija\n\n    Tuon löytyvänpä soisin. Vaan hän joutukoon --\n    Se onnen kauppaa -- kiinni taikka pääsköhön,\n    Et nähdä saa mua enää tänne palaavan!\n    Sill' arvaamatta, toivomatta pelastuin,             330\n    Ja Luojillen oon velkaa runsaat kiitokset.\n\n (Rientää tiehensä.)\n\n\n\nIV.\n\nEnsimmäinen Stasimon.\n\n\nKuoro.\n\n(1:n säkeistö.)\n\n    Ihmettä mont' on. Ihminen\n    Kaikkein tenhosin ihme on.\n    Talven myrskyjä uhmaillen,\n    Kulkevi hän meren aaviston,                         335\n    Vaikk' ylt'ympäri laineitten\n    Vain valkotyrskyt pauhaa.\n    Ei maa-emosellekaan hän anna rauhaa:\n    Tuot' uupumatont' ikinuorta hän vaivaa,\n    Kiertävin auroin ain' yhä kaivaa,\n    Orhien voimalla peltoa raivaa.                      340\n\n(1:n vastasäkeistö.)\n\n    Lintuin liutaa liitelevää,\n    Niin, salomaiden laumojakin\n    Pyytäjä kietovi pauloihin;\n    Merten karjaa kiitelevää                            345\n    Mies sukkela piirittää\n    Ja verkon poimuhun saartaa.\n    Hän vuortenkin elukoita juonin kaartaa:\n    Harjakas orhin niska se taipuu,\n    Tunturisonnin tarmo se haipuu;                      350\n    Ihmisen vallan alle ne vaipuu.\n\n(2:n säkeistö.)\n\n    Hän puheen keksinyt on\n    Ja leimuna lentävät aatteet,\n    Sekä säännöt valtiohallinnon,\n    Jopa verhokseen vilu-säällä vaatteet.               355\n    Kolkoilta kallioiltakin\n    Raju-ilman ilkinuolten alta\n    Hän pakeni huoneen suojihin,\n    Ain' neuvokasna. -- Yksi vain\n    Peloittaa häntä: -- Tuonen valta;                   360\n    Sit' ei hän karta, vaikka polttavaan\n    Hän tautiin keksinyt onkin hoivaa.\n\n(2:n vastasäkeistö.)\n\n    Näin taitava keinoissaan\n    Ja juonikas, ettei määrää,\n    Välin oikean tietä hän käy, välin väärää.           365\n    Ken tottelee mitä sääsi kansa\n    Sekä taivaan säädelmää -- hän kansassansa\n    Ylin on. -- Ken röyhkeytensä vuoksi\n    Lait polkevi, hän isänmaatoin.\n    Hän älköön tulko lieteni luoksi                     370\n    Tai liittoveljeksein, ken toimii noin!\n\n (Edellinen vartija ynnä muutamat muut nähdään tuovan\n Antigonetta vangittuna.)\n\n    Joko kummia näen! Miten selvitän sen?               375\n    Vaan selväpä on tosi, kieltymätön:\n    Tuo neitonen ah! on Antigone!\n    Sinä onneton oi,\n    Isän onnettoman laps', Oidipoon!                    380\n    Mitä? eihän vain sua tuotanekaan\n    Kuninkaallisen säätämän rikkojana,\n    Tihotyöstä jo saatuna kiinni?\n\n (Kreon on tulemillaan.)\n\n\n\nV.\n\nToinen Epeisodion.\n\n\nVartija. Antigone. Kuoro. Kreon. Ismene.\n\nVartija (ikäänkuin Kreon vielä olisi läsnä)\n\n    Täss' syypää on, tää neito! Hautuutoimista\n    Tavanneet oomme hänen... (kaivaten)\n                             Vaan miss' on Kreon?       385\n\nKuoro\n\n    Paraiksi tuossa palajaa hän linnastaan.\n\nKreon\n\n    Mit' on se? mihin niin säntilleen oon osunut?\n\nVartija\n\n    Oi herra, ihminen ei mitään kieltää sais\n    Valalla, sill' \"ei luulo tiedon arvoinen\".\n    Kehuinpa tuskin enää tänne palaavan',               390\n    Kun uhkaustes myrsky mua niin ahdisti.\n    Vaan -- sillä riemu toivomatta tulleena\n    Verrattomasti voittaa kaikki ilot muut --\n    Ma saavun, vaikka vannoenkin kieltäysin,\n    Ja -- immen tään, ku hautaa hankkimasta on          395\n    Tavattu, tuon ma. Täss' ei arpaa heitetty,\n    Omani on vain löytö, muun ei kenenkään.\n    Mitenkä mielit, valtias, nyt ottaos\n    Tää, tutkios ja tuomitse; mutt' irraillein\n    Mun oikeus on päästä noista kauhuistas.             400\n\nKreon\n\n    Ja täänkö tuot? Ja kuinka, mistä saatuas?\n\nVartija\n\n    Hän hautas miehen tuon. Niin, kaikki kuulit nyt.\n\nKreon\n\n    Puhutko oikein? Aatteletko lauseitas?\n\nVartija\n\n    Tään immen hautaavan näin vainajaa, jot' et\n    Sä salli haudata. Kai lausun selvästi?              405\n\nKreon\n\n    Tuon näitte, saitte? Kuinka? verekseltäkös?\n\nVartija\n\n    Näin asian laita on. Me sinne palattiin,\n    Sult' uhkaukset kuultuamme hirmuiset.\n    Nyt laastuamme kaiken hiekan, vainajaa\n    Mi peitti, paljastimme ruumiin riutuvan;            410\n    Ja tuulen suojaan käytyämme istumaan\n    Mäelle, karttaaksemme kalman katkuja,\n    Jo soimusanoin kiivahasti kiihoittaa\n    Mies miestä, ettei laiminlyötäis valvontaa.\n    Näin oltiin kaiken aikaa, kunnes keskellen          415\n    Nous' ilmankantta päivän pyörä loistava\n    Ja helle poltti. Äkki-tuima tuulispää\n    Nyt maasta nosti hirmu-vihurin ilmoihin;\n    Se ketoja pieksi, metsän lehväkutria\n    Se raasti, riipi, avarat ilmat täyttäen.            420\n    Me umpisilmin taivaan raivon kestimme.\n    Kun jonkun ajan päästä myrsky talttui taas,\n    Näkyypä neito. Niinkuin lintu huomaten\n    Pesänsä pojitonna, vuoteen tyhjänä\n    Surulla mielin haikeasti vaikeroi,                  425\n    Niin tääkin, kuolleen paljahaksi nähtyään,\n    Valitti, itki, niille hirmukostoa\n    Toivotti, joiden työtä ol' tää paljastus.\n    Ja kuivaa hiekkaa käsin sinne tuotuaan,\n    Hän vaskimaljan korkealta kallistaa                 430\n    Ja kolmin uhrijuomin vihmoi vainajaa.\n    Sen nähden sinne syöksymme ja neitosen\n    Otamme oitis kiinni säikkymättömän;\n    Hänt' eellisistä töistä niinkuin näistäkin\n    Syytämme: hänp' ei tyhjäks' väitä mitäkään.         435\n    Mut mielissäin ja huolissain yht' aikaa oon:\n    Se mieluisaa, ett' itse syystä selvisin;\n    Vaan huolettaa, kun siihen syydän ystävät.\n    Mutt' halpaa kaikki muu sen suhteen sentään on\n    Ett' itse pelastuin -- niin luonton' arvelee.       440\n\nKreon (Antigoneelle)\n\n    Ja sie, jok' otsaas maata kohti kallistat,\n    Myönnätkö tuon sa tehnehes vai kiellätkö?\n\nAntigone\n\n    Sen myönnän tehnehein, en kiellä ensinkään.\n\nKreon (vartijalle)\n\n    Sä korjaite nyt minne mieles tehnee vaan,\n    Kun irtaimeksi pääsit syystä synkästä.              445\n    (Antigoneelle) Vaan sie nyt virka kiertämättä, lyhyeltä:\n    Tiesitkö kielletyksi tekemästä näin?\n\nAntigone\n\n    Sen tiesin. Miks'en? Olihan kielto julkinen.\n\nKreon\n\n    Ja uskalsit sen käskyn sentään rikkoa!\n\nAntigone\n\n    Niin, sill' ei Zeus tuot' ollut mulle julkaissut;   450\n    Eik' ihmisille säännyt mointa käskyä\n    Dike, jok' asuu Tuonen jumalitten kanss'.\n    Enp' arvellut niin valtaviks' sun käskyjäs,\n    Ett' ois sun, kuolevaisen, valta polkea\n    Jumalain säännöt vankat, joit' ei kirjaimin         455\n    Ilmaistu: ei ne nyt eik' eilen eläneet,\n    Vaan ain', -- ei tiedä kukaan, milloin syntyivät.\n    Ja niistä taivaan koston alle joutua\n    En, ihmismieltä pelkäämällä, tahtonut.\n    Tosinpa tiesin kuolevain, -- sit' enkö ois! --      460\n    Niin sunpa säätämättäskin. Vaan kuolemaan\n    Jos ennen aikaa käyn, sit' onneks' arvelen.\n    Ken minun laill', on monen vaivan vaiheella,\n    Kuink' ei hän saisi kuolemasta voittoa?\n    Jos onnen sen siis saavutan, en ensinkään           465\n    Sit' itke; vaan jos hautaa vaille heittänyt\n    Ma oisin oman äidin lapsi-vainajan,\n    Se tuskan tois: -- en ole ma tuosta tuskissain.\n    Vaan tuhmasti jos mielestäs mä tehnyt oon,\n    Kai tuhmuudesta tuhma minua syyttänee.              470\n\n [Tai: kai tuhma minua tuhmuuteenkin velvoittaa.]\n\nKuoro\n\n    Isänsä jäykkää mieltä näyttää perineen\n    Tuo neito: ei hän vaaraa osaa väistyä.\n\nKreon\n\n    Vaan tiedä, että liian jäykät luontehet\n    Esinnä raukee. Niinpä kovin rautakin,\n    Tulesta tullen hehkuvaisna, nähdähän                475\n    Haurasna usein murtuvan ja särkyvän.\n    Myös tiedän, että virmapäitä varsoja\n    Vain pienin suitsin ohjataan. Ei kannata\n    Sen ylvästellä siis, ken toisten orja on.\n    Vaan tuo jo silloin julkes minua vastustaa,         480\n    Kun rikkoi käskyn' ilmeisen ja julkisen;\n    Se vastarintaa uutta on, kun tehtyään\n    Työn kehnon, siitä ilkastellen kerskailee.\n    En tottakaan ma oisi mies, vaan hänpä mies,\n    Jos ilkivallan kostamatta jättäisin.                485\n    Ei, olkoon siskoni lapsi hän, tai vieläkin\n    Lähempi kuin mun sukuni suojushenki on,\n    Ei hän, ei siskonsakaan kuolon kauhuja\n    Saa vältetyksi. Syytän, näette, toistakin\n    Yht' osallisna hautuu-vehkeiss' olleeksi.           490\n    Myös hänkin tänne kutsukaat! Juur' äsken näin\n    Tuon järjetönnä kotosalla riehuvan.\n    Ken pimeässä vehkeilee, sen ennaltaan\n    Jo tahtoo mieli syylliseksi ilmetä.\n    Se kuitenkin mua suututtaa, jok' eljistään          495\n    Kun kiinni joutuu, niitä vielä kaunistaa.\n\nAntigone\n\n    Mielitkö vielä muutakin kuin kuoloain?\n\nKreon\n\n    En muuta mieli: kaikk' on mulla, sen kun saan.\n\nAntigone\n\n    Miks' aikailet siis? Niinkuin ei mua miellytä\n    Sun lausees, eikä milloinkaan voi miellyttää,       500\n    Niin munki sanani tympäisee sun mieltäs vain.\n    Vaan millä maineen oisin saanut oivemman,\n    Kuin haudan hankkimalla veljyt raukallein?\n    Ja kaikki nää sen mieluisaksi itselleen\n    Sanoisivat, jos pelko suit' ei sulkisi.             505\n    Mut yksinvalta, onnen-lasna muutenkin,\n    Puheissa, töissä noudattaa vain halujaan.\n\nKreon\n\n    Sa Kadmolainen ainut oot, jok' äkkää sen.\n\nAntigone\n\n    Huomaavat muutkin, vaikka ailakoivat sua.\n\nKreon\n\n    Ja julkeatko toisin toimia kuin he?                 510\n\nAntigone\n\n    Mi häpeä ollee armastella veljiään?\n\nKreon\n\n    Tuo vastustaissa kuollut eikö veljes oo?\n\nAntigone\n\n    On, yhden isän, yhden äidin saamana.\n\nKreon\n\n    Miks' toista suosimalla toista solvaat siis?\n\nAntigone\n\n    Sit' eipä myönnä vainajaksi vaipunut.               515\n\nKreon\n\n    Vaikk' kehnon veljen vertaiseks' hänt' alennat!\n\nAntigone\n\n    Eip' orja hältä kuollut, kuoli veikkonen.\n\nKreon\n\n    Maat' ahdistain, kun toinen maata puolsi vain.\n\nAntigone\n\n    Vaan Haades vaatii yhden arvon kummallei.\n\nKreon\n\n    Vaan kelpo mies ei huoli huonon kunniaa.            520\n\nAntigone\n\n    Kenties sun sääntös tuonelass' ei pyhä oo.\n\nKreon\n\n    Ei kuoltuaankaan ystäväks' käy vihamies.\n\nAntigone\n\n    En vihaamaan ma luotu oo, vaan lempimään.\n\nKreon\n\n    Käy tuonelaan siis lempines sä, lempimään\n    Heit'! Eläissäin ei nainen saa mua hallita.         525\n\nKuoro\n\n    Kas, porttien eessä on Ismene,\n    Sisarlemmen itkuja vuodattain.\n    Surupilvet, silmiä synkistäin\n    Sekä poskia hohtavia,\n    Sulokasvot kastavi hältä.                           530\n\n (Ismene tulee.)\n\nKreon (Ismenelle)\n\n    Sä, joka huoneessain kuin käärme luikertain\n    Mua imit hiljalleen -- kas huomaamattani\n    Tuhoa kahta kasvatin ja kapinaa --\n    Sanoppa mulle, ootko hautuu-vehkeihin\n    Sä yhtynyt, tai vanno niist' et tietäväs!           535\n\nIsmene\n\n    Työn siinä tein kuin hänkin: yhtä mieltä oon,\n    Osakas oon ja syytä kannan puoleni.\n\nAntigone\n\n    Ei! tuot' ei salli oikeus. Et suosinut\n    Mun aiettan', en huolinut sun liitostas.\n\nIsmene\n\n    Vaan vaaroissaspa pelkäämättä purjehdin             540\n    Sun kerallisnas tuskan tyrskylaineilla.\n\nAntigone\n\n    Ken työn on tehnyt, tietää Tuonen vainajat;\n    En pelkin sanoin lempivää mä rakasta.\n\nIsmene\n\n    Mua ellös, sisko, halveksu! Oi suothan mun\n    Kerallas kuollen vainajata pyhittää?                545\n\nAntigone\n\n    Mun kanssan' ellös kuolko! Mihin et kajonnut\n    Sit' omistaa et saa! Mun kuolon' kylläks' on.\n\nIsmene\n\n    Mik' elo sinun jättämälles armas ois?\n\nAntigone\n\n    Kysy hältä, jonk' oot holhotti, Kreonilta!\n\nIsmene\n\n    Miks' ilman aikojas mua noin sa solvaiset?          550\n\nAntigone\n\n    Mua kirvelee, ett' ilkkua sua täytyy näin.\n\nIsmene\n\n    Mitenkä muuten voisin sua nyt hyödyttää?\n\nAntigone\n\n    Pelasta itses! soisin: vaarat välttäisit.\n\nIsmene\n\n    Mua kurjaa, kun sun kohtalostas sulkeudun!\n\nAntigone\n\n    Niin, elämänpä valitsit, ma kuoleman.               555\n\nIsmene\n\n    En lausumatta kuitenkaan ma mieltäni.\n\nAntigone\n\n    Sä koitit näitä miellyttää, ma noita taas.\n\n [Tai: Mielestäs oikein teit, mä heidän mielestään.]\n\nIsmene\n\n    Ja yhtä suur' on kumpaisenkin hairahdus.\n\nAntigone\n\n    Oo huoleti! sä elät, vaan mun sielun' on\n    Jo aikaa mennyt vainajoita vaalimaan.               560\n\nKreon\n\n    Nuo kaks' on, luulen, hulluja -- toinen syntyään,\n    Ja toinen juuri äsken siksi tultuaan!\n\nIsmene\n\n    Oi valtias, ei onnetonten järki voi,\n    Mi luotiin heille, säilyä, se karkajaa.\n\nKreon\n\n    Sult' ainakin, kun yhdyit kehnon juonihin.          565\n\nIsmene\n\n    Kuink' ilman häntä, yksinäin mä eläisin?\n\nKreon\n\n    Älä \"häntä\" mainitse, ei häntä enää oo!\n\nIsmene\n\n    Tok' ethän poikas morsianta surmanne?\n\nKreon\n\n    Kah, käyhän kyntö toisienkin pelloilla!\n\nIsmene\n\n    Oi, armas Haimon, kuin sua isäs solvaisee!          570\n\nKreon\n\n    Mitättömät on minjät inhotuitani.\n\nIsmene\n\n    (Et näiden liiton vertaista saa konsanaan.\n\nKreon\n\n    Mua inhotat sa, nainen, naimajuorullas.)\n\nIsmene\n\n    Omalta lapseltasko riistät morsion?\n\nKreon\n\n    Tään naimaliiton Tuoni meiltä lopettaa.             575\n\nKuoro\n\n    Tuon kuolo on siis päätetty -- se selvä on.\n\nKreon\n\n    Niin sulle kuin myös mullekin! (Orjille.) Nyt viipy pois!\n    Nuo viekää sisään, orjat! Tästä lähtein nää\n    Ei haihattaa saa irrallaan, vaan elelkööt\n    He naisten lailla, hiljaa! Väistyy uljaskin         580\n    Nähdessään Tuonen henkeään jo vaanivan.\n\n (Antigone ja Ismene viedään pois.)\n\n\n\nVI.\n\nToinen Stasimon\n\n\nKuoro.\n\n(1:n säkeistö.)\n\n    Ken tuskia ei ikipäivin nähnyt,\n    Hän autuas; vaan keiden\n    Huonetta järkyttää jumalain käsi,\n    Heit' ei turmio konsaan säästä,                     585\n    Se hiipivi jälkipolviin.\n    Niinkuin tyrsky vaahtopää\n    Käy, raivotessa pohjaisen,\n    Syvähän yöhön aaltoin alle syöksymään\n    Ja pohjast' asti mylleröitsee                       590\n    Mustat liejut ilmoillen,\n    Ja hyrskyn lyömä rantatöyry raikuu.\n\n(1:n vastasäkeistö.)\n\n    Niin -- nään minä -- Labdakon heimoss' syöksyy\n    Ain' uunna vanhat vammat\n    Jo hukkuneiden vamman päälle;                       595\n    Niist' ei polvikunta toistaan\n    Päästele, vaan joku surman henki\n    Ne leppymättä maahan lyö.\n    Kyll' äsken linnass' Oidipoon\n    Sen viime-taimellen sulo-päivä loisti,              600\n    Vaan senkin kaataa murhaveitsin\n    Tuoni tuima, sortelee\n    Sen kieli mieletön ja järjen vimma.\n\n(2:n säkeistö.)\n\n    Zeus, ken ihminen vastustaa\n    Vois sun valtoas uhkamielin,                        605\n    Jot' ei maan-sortajakaan, uni, sorra\n    Eikä kuut väsymättömätkään!\n    Konsaan vanhenematta valtiasna\n    Sä Olympoll' istut, valliten\n    Loistoa leimuavaa,                                  610\n    Ikipäivin, nyt, kuin ennen\n    Lakia säädellen;\n [Tai toisen lukuparren mukaan: On kestävä sääntö tää.]\n    Vaan ihmiselämä missään mailla\n    Ei vieri syytä ja harjoja vailla.\n\n(2:n vastasäkeistö.)\n\n    Sill' loitos-liehuva toivo, jos                     615\n    Monta turvaakin, monen mielen\n    Hurjapäisiä haluja pettelee;\n    Arvaamattoman luo se hiipii,\n    Kunnes kurja jalkans' astuvi lieskaan.\n    Viisaast' on joku lausunut                          620\n    Kuuluisan sananparren:\n    Kenen sielun surman tielle\n    Haltio viepi, sille\n    Hurmaavaisena hukka hohtaa, --\n    Ja turmion suuhun hän suistuu kohta.                625\n\n (Haimon lähenee.)\n\nKuoron johtaja\n\n    Jopa Haimon saapuvi, lapsistas\n    Vesa nuorin -- surrenko Antigoneen,\n    Sulo-morsiamen\n    Surukuoloa armaan, tuskissa, kun\n    Käy naimis-riemu jo tyhjiin?                        630\n\n\n\nVII.\n\nKolmas Epeisodion.\n\n\nKreon. Haimon. Kuoro.\n\nKreon\n\n    Sen kohta tiennen tarkemmin kuin tietäjät.\n        (Haimonille.)\n    Oi poikan', ethän suuttuneena isälles\n    Nyt tulle, kuullen kultas lopputuomion?\n    Vai enkö sulle armas oo, jos kuinkin teen?\n\nHaimon\n\n    Omasi oon, ja _kelpo_ mieltä harrastain             635\n    Mun mielen' ohjaat oikeaan: siis tottelen;\n    Ja syyst' ei naimaliitto mulle yksikään\n    Kalliimpi oo, kuin isän _oiva_ ohjaus.\n\nKreon\n\n    Tuleepa niin sun, poikan', aina aatella,\n    Ett' isän tahdon tieltä kaikki väistykööt!          640\n    Kas siks' on miehen harras halu kasvattaa\n    Kodossa kuuliaiset lapset, että nää\n    Vois vainoojalle vainot kostaa, niinpä myös\n    Isänsä verraks' arvostella ystävää.\n    Ken kelvottomat lapset luo, mit' arvelet            645\n    Tuon muuta siittäneen kuin pahan-suovillen\n    Vaan paljo pilkan syytä, vaivaa itselleen?\n    Siis lapsi, ällös liekkumasta heittäkö\n    Tai naisen vuoksi järkeäsi oi, aatellos,\n    Kuink' aivan kylmä kainaloisna kultanas             650\n    On huono vaimo viruen sun vierelläs!\n    Mik' ilkeämp' on vamma valhe-ystävää?\n    Ei! inhoten tuo henttu herja heittäös\n    Sä luotas Tuonen maille jonkun naitavaks'!\n    Kun, näet sen, koko kaupungissa yksin tuon          655\n    Mua julkisesti vastustavan huomasin,\n    En valhetellen kansan eteen tulla voi,\n    Vaan kuoletan hänet; -- huutakoonpa Zeutakin\n    Sukunsa suojaa! -- Nurjuuteenhan yltyiskin\n    Sukuni muuten, saati ulkopuoliset.                  660\n    Ken kelpomiesn' on heimolaisten kesken, hän\n    Myös valtiossa oivallisna ilmestyy.\n    Semmoinen mies -- sen uskon -- osaa hallita\n    Hyvästi, niin myös nurkumatta totella;\n    Hän, keihäsmyrskyn riehuessa, uljasna               665\n    Ja uskollisna kestää kaikki rynnäköt.\n    Vaan kenpä ylvästellen polkee säätämät\n    Ja viisastellen valtiasta ohjailee,\n    Hänt' en mä kiitä. -- Kelle kansa uskonut\n    On vallan ohjat, häntä täytyy totella,              670\n    Hän suurta, pientä, väärin, oikein säätäköön.\n    Vaan kaikkein suurin hukka lain on polkemus:\n    Se sortaa vankat valtiot, se huonehet\n    Saa kylmille, se liittoveljet taistavat\n    Pakohon syytää; mutta järjesteltyinä                675\n    Totellen säilyy surman suulta useimmat.\n    Tuleepa siis sun säädelmääni puolustaa,\n    Eik' antaa naisen hallita sua ensinkään;\n    Jos niiksi käy, ma urhon alle sortunen,\n    Mutt' älköön nainen orjakseen mua kutsuko!          680\n\nKuoro\n\n    Jos vanhuuttamme emme eksy, selvitit\n    Sä mielestämme järkevästi asiat.\n\nHaimon\n\n    Isäni, Luojan lahja kaikkein kallihin\n    On ihmisille suotu järjen valkeus.\n    Nyt enpä väitä väärin tuota haastellees --          685\n    Sit' enpä vois, enk' ymmärtäisi väitellä --\n    Vaan sattuneepa kelpo aatos muillekin.\n    Sopiipa mun sun eelläs kaikki huomata,\n    Mit' arvellaan, mit' aiotaan, tai moititaan;\n    Sill' alhainen sun silmäs' eess' ei hirvenis        690\n    Puhella niitä, joit' et kuulis mielelläs.\n    Salassa saanpa kuulla moiset haastelut,\n    Mitenkä neittä kaikki kansa surkuttaa:\n    \"Naisista kaikkein syyttöminnä kurjasti\n    Tään täytyy kuolla kostoks' urhotyöstähän,          695\n    Kun hurmetulvaan hukkunutta veljeään\n    Ei hautaa vaille, koirain verikuonojen,\n    Ei petolintuin syötäväksi heittänyt!\n    Hän eikö kultakunniaa lie ansainnut?\"\n    Sellaista sala-huuhu mulle humisee.                 700\n    Vaan mulle, isä armahin, sun onnesi\n    On kallihimpi kaiken mailman aarteita;\n    Isänpä onni lasten suurin kaunistus,\n    Ja lasten onni isän suurin riemu on.\n    Nyt ällös luulko, että yksi aatos vain,             705\n    Sun lausumas, on oikeass', ei mitkään muut!\n    Sill' itse mielestään ken ainut viisas on,\n    Ja kieleltään ja mieleltään on verraton,\n    Hän paljastettaiss' usein tyhjäks' ilmestyy.\n    Vaan eipä miestä mielevääkään halvenna              710\n    Opinta eikä oman mielen kieltämys.\n    Kas, puu mi talvitulvan myötä notkistuu,\n    Sen säilyy oksat murtumatta; vastahan\n    Ken ponnistaa, sen tulva tempaa juurineen.\n    Niin myös ken, purjeköyttä aina pingottain,         715\n    Ei hellitä, hän vihdoin purren kaattua\n    Saa merta soutaa, teljot ylös-alaisin. --\n    Siis myönny lausumiini; muuta säädelmäs!\n    Jos, vaikka nuoremp' oonkin, jotain oivallan,\n    Parasta kyll' ois luullaksein, jos luonnostaan      720\n    Miel' uhkuis aina ymmärrystä kyllältään,\n    Joll' ei -- sill' usein toisappäinki kallistuu --\n    Niin taiten haastavaakin kelpaa noudattaa.\n\nKuoro\n\n    Hält' opi, valtias, jos oikein haastoi hän!\n        (Haimonille.)\n    Sä hältä myös: ol' oiva puhe kummankin.             725\n\nKreon\n\n    Tuleeko mun, tään-ikäisen, viel' oppia\n    Tuon-ikäiseltä sulhoselta järkeä?\n\nHaimon\n\n    Ei muuta kuin mit' oikeaa on. Nuori oon,\n    Mut katsomist' ei nuoruuteen, vaan asiaan.\n\nKreon\n\n    Niin _siihen_, että vallatonta suositaan?           730\n\nHaimon\n\n    En pyytänyt sua ilkiöitä suosimaan.\n\nKreon\n\n    Hänt' eikö juuri haita vamma sellainen?\n\nHaimon\n\n    Yht' ääntä kaikki Theeban kansa vastaa: ei!\n\nKreon\n\n    Ja kansakos mun säättäväin siis määräilee?\n\nHaimon\n\n    Et huomaa, kuink' on poikamaista haastelus!         735\n\nKreon\n\n    No muillekos ma hallitsen kuin itselleni?\n\nHaimon\n\n    Ei valtakuntaa oo, jok' _yhden_ oisi vain.\n\nKreon\n\n    Vaan valtiaanpa omaks' valtaa mainitaan!\n\nHaimon\n\n    Kai erämaita yksin hyvin vaalisit!\n\nKreon\n\n    Hän sotii -- näen mä -- naisen liittolaisena.       740\n\nHaimon\n\n    Jos _sin'_ oot nainen: sunhan puoltas katson vain.\n\nKreon.\n\n    Vai isäs' kanssa käräjöit sä, kelvotoin!\n\nHaimon\n\n    Niin kyllä, kun sun eksyvän näen vääryyteen.\n\nKreon\n\n    Vai eksyn, jos suon valtikallen' arvoa?\n\nHaimon\n\n    Sen halvennat, jos poljet arvon jumalain.           745\n\nKreon\n\n    Oi herja henki! naisen vallan-alainen!\n\nHaimon\n\n    Et ainakaan mua nähne häpeän-alaisna.\n\nKreon\n\n    Puheesi kaikki neittä vainen puolustaa...\n\nHaimon\n\n    Ja sua ja mua ja Tuonen jumaloitakin.\n\nKreon\n\n    Älä, naisen orja, loruillas mua liehakoi!           750\n\nHaimon\n\n    Oot valmis väittämään, et altis kuulemaan.\n\nKreon\n\n    Et ikipäivin pääse häntä naimahan!\n\nHaimon\n\n    Hän kuolee siis? Se toisellekkin kuolon tuo!\n\nKreon\n\n    Vai ahdistat mua uhkaillenkin, uskaljas?\n\nHaimon\n\n    Mit' uhkaust' on harhamieltä vastustaa?             755\n\nKreon\n\n    Viel' itkein neuvot mieltä, itse mieletöin!\n\nHaimon\n\n    Jos et ois isäni, sanoisin: et viisas oo!\n\nKreon\n\n    Vai niin! Vaan kautt' Olympon tuolla, tietäös:\n    Saat surra viel', ett' ilkkuen mua soimasit!\n        (Palvelijoille.)\n    Tuokaatte ilkiö tänne oitis kuolemaan,              760\n    Sulhonsa silmäin eessä, läsnä ollessa.\n\nHaimon\n\n    Mun läsnä ollen? Ei -- sit' ällös luulkokaan\n    Hän totta kuole niin! ja etpä silmilläs\n    Sä konsaan enää nähdä saa mun kasvojain!\n    Omaistes kesken riehu, jos he suovat sen!           765\n\n (Rientää pois.)\n\nKuoro\n\n    Mies läks' oi herra, kiukun riento-askelin;\n    Noin nuori mieli tuskissaan on hirmuinen.\n\nKreon\n\n    Ylemmäs yltyköön maan lasta pyyteissään!\n    Vaan neittä kahta kuolost' ei hän varjele.\n\nKuoro\n\n    Siis aikehes on surmata ne kumpikin?                770\n\nKreon\n\n    Ei, työstä osatont' ei; oikein muistutit.\n\nKuoro\n\n    Ja minkä surman toisellen oot aikonut?\n\nKreon\n\n    Hänet sinne vieden, miss' on polku autio,\n    Elävältä kätken maahan, paasikammioon;\n    Sen verran ruokaa suoden, että vältän syyn,         775\n    Ja ettei kaupunkiimme sattuis saastutus.\n    Anoillen siellä Haadesta, jot' ainoaa\n    Hän palvelee, on kuolemattomuutehen\n    Hän ehkä saapa, taikka vihdoin huomannee,\n    Ett' turha vaiva tuonelaa on palvella.              780\n\n\n\nVIII.\n\nKolmas Stasimon.\n\n\nKuoro\n\n(Säkeistö.)\n\n    Oi Rakkaus sortumaton,\n    Joka karkaat saalihis päälle!\n    Leposuojanas öisin on\n    Sulo-immen hyllyvä poski.\n    Sinä liitelet kauas aaltojen taa,                   785\n    Sun valtaas tuntevi linna ja maa.\n    Jumalatkin paulaas kietoilet --\n    Kuink' karttaa vois sua ihmiset!\n    Sun tenhomas yltyy raivoon.                         790\n\n(Vastasäkeistö.)\n\n    Sä vilppiin, turmiohon\n    Hurskaitaki henkiä vietät.\n    Sun nostamas kiistakin on\n    Tää poian ynn' isän kesken.\n    Vaan armas morsio katseillaan                       795\n    Sulokaipuun sulhoon loi palamaan;\n    Ja voittipa Lempi, jok' ylhäisten\n    Käy valtain rinnalla säännellen --\n    Aphrodite telmivi sortumatta.                       800\n\n (Orjat saattavat Antigoneen saapuville.)\n\nKuoron johtaja\n\n    Vaan kohtapa itsekin suunniltain,\n    Käyn nähdessäin tätä; sulkea en\n    Voi kyyneltulvia, Antigoneen\n    Kun morsiosuojaan astelevan\n    Näen kaikkia tuudittavaiseen.                       805\n\n\n\nIX.\n\nNeljäs Epeisodion.\n\n\nAntigone. Kuoro. Kreon.\n\nAntigone\n\n(1:n säkeistö.)\n\n    Oi, katselkaa mua, syntymämaani miehet!\n    Astumassa jo oon\n    Ma viimeis-polkua, viimeis-kerran\n    Päivän soihtua silmäilen.\n    Sitten eessäni on ikiyö...                          810\n    Tuoni kaikkein-tuutija mun\n    Vie elävält' Akherontin rantaan,\n    Vaikk' ei suotuna mulle vielä\n    Häiden riemua, enk' ole kuullut\n    Morsiusvirttäni -- vaan mun Tuoni nai!              815\n\nKuoro\n\n    Vaan kunniakasna ja kuulunahan\n    Sinä lähdet kätköhön vainajien,\n    Et lyömänä tautien tappavien,\n    Et kalvan kostoja saatuas, vaan\n    Omin ehdoin. Ainoa ihminen oot,                     820\n    Joka hengiss' astuvi Tuoneen.\n\nAntigone\n\n(1:n vastasäkeistö.)\n\n    Jo kuulin, kuinka Tantalotar, tuo vieras\n    Phrygitär onneton,\n    Sai surman Sipylon kukkulalla.                      825\n    Häntäpä kallio versoillaan\n    Kietovi niinkuin väänneliäs;\n    Eikä itkuun liukenevaa\n    Milloinkaan lumi säästä -- niinpä\n    Kertoilee taru -- vaan se kastaa                    830\n    Kyynelsilmien alta rintaa.\n    Mun samanlainen sallima uinuttaa.\n\nKuoro\n\n    Vaan hän jumal' ol' sekä kuolematon,\n    Mepä kurjaa heimoa kuolevien;                       835\n    Siis kunnia sun on suurin\n    Eläessäs arvoa autuahan\n    Sekä sitten kuoltuas saada.\n\nAntigone\n\n(2:n säkeistö.)\n\n    Mua ilkut! oi, ikiluojain tähden,\n    Miks' eläessäin mua solvaiset jo? Miks'et           840\n    Vasta kun vaineeseen olen mennyt?\n    Syntymämaani! oi!\n    Maani mahtavat urhot!\n    Oi Dirkeen vuolteet kauniit!\n    Ja Theeban valjas-kuulun lehdot!                    845\n    Ma huudan teitä kaikkia katsomaan,\n    Kuink' itkemättä ystäväin, mill' ehdoin\n    Mun mennä täytyy outoon kalmakumpuun\n    Mua kurjaa, voi!                                    850\n    Jok' en saa olla ihmisten, en haamuin,\n    En eläväin, en vainajitten luona.\n\nKuoro\n\n    Kun uskalluksen huipullen\n    Sa nousit, lapsi, kompastuit\n    Ylhäisen Dikeen kynnykseen.\n    Ehk' isäs pattovelkaa maksat.                       855\n\nAntigone\n\n(2:n vastasäkeistö.)\n\n    Nyt koskit huoltani katkerinta,\n    Isäni kurjan-kuulua sallimaa ja meidän\n    Kaikkien kuulujen Labdakolaisten                    860\n    Kolkkoa onnea, oi!\n    Voi, julmaa lemmen harhaa!\n    Voi, äitini, nukkumistas\n    Mun isäni kanss', oman lapses kanssa,               865\n    Jost' yhdynnästä kurja siinnyt oon!\n    Ja heidän luokseen käyn nyt naimatonna\n    Ja kaiken kansan hylkynä ma raiska!\n    Ah! turmion\n    Sa naimisistas saitkin veikko rukka!                870\n    Viel' eläissäin saan sulta, haamu, surman.\n\nKuoro\n\n    Kyll' oikein häntä armastat;\n    Vaan ei saa koskaan vastustaa\n    Sen valtaa, jolla valta on.\n    Sua itsepäinen kiihkos hukkaa.                      875\n\nAntigone\n\n(Epoodi.)\n\n    Ah! säälin-itkua, lempeä, häitä vailla\n    Mua kurjaa saatellaan tätä turman tietä.\n    Enkä mä onneton saa pyhän auringon silmää\n    Nähdä milloinkaan enähän,                           880\n    Eik' armotonta polkuain\n    Ees ystävitten kyynel kasta.\n\n (Loppusäkeiden soidessa on Kreon astunut esiin linnasta.)\n\nKreon (Vartioille.)\n\n    Luulette kai, ett' itkuvirsi loppua\n    Voi kuolon ääress', sen jos suodaan jatkua!\n    Pois viekäät oitis tuo! ja paasikatteiseen          885\n    Suljettuanne holviin niin, kuin määräsin,\n    Hänet aivan yksin jättäkäät, jos kuolla tai\n    Elossa huolla holvin suojiss' aikoo hän; --\n    Oon syytön neidon kohtaloon: hänt' estän vaan\n    Maan päällä seurustelemasta -- muuta en! --         890\n\nAntigone\n\n    Oi kumpu, neiti-kammioin, oi hautani\n    Ikuinen oltavain, ma jonne matkailen\n    Omaini luokse, joita joukon melkeän\n    On manan maille Persephassa temmannut!\n    Nyt heistä viimeisnä ma kaikkein kurjinna           895\n    Käyn sinne, saapumatta eloni määrähän.\n    Vaan tultuain ma elvyn siitä toivosta,\n    Ett' armahaisna saavun teille, isäni\n    Ja äitin', armahinna sulle, veljyein.\n    Ominpa käsin teitä kuoltuanne oon                   900\n    Ma pessyt, voidellut ja hautakastelut\n    Myös suonut teille; vaan Polyneikes, ruumistas\n    Ma huolitellen, tämmöisen sain palkkion!\n    Sua viisaan mielest' oon tok' oikein holhonut:\n    Jos lasten äiti oisin, mutta puolison               905\n    Tai lapsikullan multa kuolo kuihduttais,\n    En kansan uhall' oisi tuohon ryhtynyt.\n    Mitähän tarkoitankaan noilla lauseilla?\n    Jos kuolis puolisoin, ma uuden saisin taas,\n    Jok' uuden lapsen lois, jos yhden hukkaisin;        910\n    Vaan Tuonen kätkiessä isän', äitini,\n    Ei mulle uutta veljeä voi versoa.\n    Ja näitä aatellen kun muiden eellä sua\n    Ma kunnioitin, oon Kreonin mielestä\n    Ma rikkonut ja uhmaillut, oi veljeni!               915\n    Ja nyt mun kiinni pantuaan, hän väkisin\n    Vie, vaikk' en häit', en naimaliiton onnea,\n    En lasten kasvatust' oo vielä koetellut,\n    Vaan ystävitten hylkynä jo matkailen\n    Elossa vainajitten maille onneton;                  920\n    Ja rikkoneena minkä Luojain säädelmän?\n    Vaan saanko koito luoda enää silmiäin\n    Mä jumaliin? Keit' auttajiksi huudan, kun\n    Pahuuden palkan hurskaan työllä saavutin?\n    Mutt' oikeaks jos jumaliss' se katsotaan,           925\n    Ma syyni myönnän, rangaistusta kärsien;\n    Jos noiss' on syy,\n        (osottaen Kreonia ja hänen seuruettansa)\n                       pahempaa älkööt kärsikö,\n    Kuin minkä mulle syyttömästi tehnevät!\n\nKuoro\n\n    Sama myrskyn puuskaus kuohuttaa\n    Tämän immen sielua viel' yhä vain.                  930\n\nKreon\n    Vaan siitäpä parkuna vartookin\n    Pian viejiä palkkana viivynnän!\n\nAntigone\n\n    Ah voi! sepä lausuma miltei soi\n    Kuni kuoloni käsky!\n\nKreon\n\n    Ja käskinkös sua toivomahan,                        935\n    Ett' ei tämä _näin_ ois päättyväkin?\n\nAntigone\n\n    Oi Theeban maa! kotiseutuni oi!\n    Mun heimoni haltiahenget!\n    Ei viivytä, pois minä viedään vaan.\n    Oi näettekö, Theeban ylhäiset,                      940\n    Mitä mimmoisilta ma kärsin,\n    Minä ainoa jäänyt ruhtinatar,\n    Kun hurskaan tointa ma täytin!\n\n (Antigone viedään pois, Kreon poistuu.)\n\n\n\nX.\n\nNeljäs Stasimon.\n\n\nKuoro.\n\n(1;n säkeistö.)\n\n    Kärsipä Danae, kun sinitaivaan\n    Valkeus hautuukammion yöhön                         945\n    Hältäkin vaihtui;\n    Vaskisen tyrmän säily\n    Impyen kätki.\n    Suurt' oli sentään heimoa hän, oi lapsi.\n    Zeunpa siemen-vihmojen kultaa                       950\n    Hoiteli hän. Mutt' ankara sallimus on.\n    Tuot' aarteet ei, ei taistelmat,\n    Ei linnat eikä laivatkaan\n    Voi tyrskyn lyömät, tummat välttää.\n\n(1:n vastasäkeistö.)\n\n    Telkien taa myös Eedonilainen,                      955\n    Dryaan raivosa poika se pantiin\n    Ilkkunsa vuoksi;\n    Tuon Dionysos\n    Kalliotyrmään sulki.\n    Näin hält' yltiöpäinen vimma haihtui;               960\n    Kohta huomasi solvaisseensa\n    Kielin pistelevin jumalaa,\n    Kun hurmatuita naisia hän hääti,\n    Ja Bakkhon soihdut sammuttain\n    Vihoitti soittomielet Muusat.                       965\n\n(2:n säkeistö.)\n\n    Lähellä \"Saarten siintäväin\"\n    On kaksoisjärven suulla\n    Bosporon ranta ja armoton\n    Myös Thraakian Salmydessos;\n    Sotajumalan suosima seutu on.                       970\n    Siellä hirmuhaavoja tää\n    Näki, joilla nainen yltiöpää\n    Phineuksen poika rukkasilta\n    Sokaisi silmät, sormin hurmeisin\n    Ne uurrellen ja pirroin pistävin                    975\n    Kuopista, joista kosto irvistää.\n\n(2:n vastasäkeistö.)\n\n    Vaan poiat kolkkoa onneaan\n    Ain' itkivät liukenemillaan,\n    Kun äiti heidät surkeuteen\n    Oli siittänyt naimisillaan. --                      980\n    Ikivanhaa heimoa kuuluisaa\n    Erekhtheun oli hän, vaan syntymämaa\n    Etäällä häll' oli pohjoistuulen mailla.\n    Siell' impenä kiiteli ratsun lailla\n    Yli vuorten jyrkänteen raju Tuuletar,               985\n    Jumalten lapsi -- mutta harmajat\n    Vaiheettaret ne täänki sortivat.\n\n\nXI.\n\nViides Epeisodion.\n\n\nTeiresias. Kreon. Kuoro.\n\nTeiresias (Astuu poikasen taluttamana.)\n\n    Te Theeban vallat! yhtä tietä saavuimme\n    Kaks' yhden silmin katsellen; se retki on\n    Sokeiden: saattajaansa vain he turvaavat.           990\n\nKreon\n    Mit' uutta kuuluu sulle, vanha Teiresias?\n\nTeiresias\n\n    Sen ilmaisen, ja luottaos sa tietäjään.\n\nKreon\n\n    En ennenkään mä neuvostas oo poikennut.\n\nTeiresias\n\n    Siks' ohjailitkin oikein purtta valtion.\n\nKreon\n\n    Voin todistaa: siit' onnellist' oon kokenut.        995\n\nTeiresias\n\n    Taas veitsen kärjell' onnes tiedä heiluvan!\n\nKreon\n\n    Mit' on se? Kuinka hirvittää mua lausehes!\n\nTeiresias\n\n    Taiteeni kuule ilmehet, niin teidät sen.\n    Kun vanhaan lintu-katsomooni istahdin,\n    Miss' on mull' lintuin kaikellaisten valkama,      1000\n    Ma kuulin ääntä lintujen juur' outoa,\n    Jotk' ilki-huudoin sekavasti kirkuivat\n    Ja -- sillä selvään kuulin siipein suihkinan\n    Repivät surmakynsin toinen toistahan.\n    Ma säikähdin, ja poltto-uhrin urkintaan            1005\n    Käyn oitis alttar'liedellen: mut valkeaa\n    Ei poltaksista välkkynyt, vaan tuhkahan\n    Sulana reisiluista rasva uhkuili\n    Ja pirskahteli käryten, ja ilmahan\n    Lens' sappi sirpaleina, mutta reitoset             1010\n    Valuen rasvaverhostansa paljastui.\n    Noin kuulin poialtain -- ku minua ohjailee,\n    Niin kuin ma muita -- uhri-enteet riutuivat\n    Ja pyhät palveet eivät yhtään luontuneet.\n    Noin maa nyt sairastaa sun mielenharhojas,         1015\n    Sill' alttarit ja kaikki uhrilietemme\n    Täynn' Oidipoon on poika raukan hurmetta,\n    Jot' ahmii haukat, hurtat syövät herkkusuin.\n    Sen vuoksi uhripalveihimme jumalat\n    Ei mielly eikä reisiluiden lieskahan,              1020\n    Eik' onnen virttä laula ennuslinnutkaan,\n    Kun murhahurmeen kuuta ovat maistaneet.\n    Tät' aatellos, oi poikanen: kyll' ihmisen\n    On kunkin säätty harhatielle hairahtaa;\n    Vaan jospa hairahtaakin, ei se tuhma lie           1025\n    Eik' onneton, ken langenneena kurjuuteen,\n    Kohoopi, tointuu siit', ei entiselleen jää.\n    Vain itsekylläisyyttä tyhmäks' syyttää voi.\n    Siis väisty vainajaa! ja ällös kuollutta\n    Sa pieskö! tappo surmatun ei uljast' oo.           1030\n    Parasta lausun, suon; on kelpo-neuvojaa\n    Sulointa kuulla, jos hän lausuu hyötyäs.\n\nKreon\n\n    Oi vanhus, niinkuin jousimiehet pilkkahan\n    Mua kaikki tähtäilette; niinpä kiusataan\n    Viel' ennusteillakin mua; heimolaiseni             1035\n    Mua ovat aikaa myyskelleet ja kaupinneet.\n    Elektroa Sardeen ynnä kultaa Indian,\n    Jos mieli, ostelkaa, niist' etsein voittoa;\n    Vaan tuota hautaan kätketyksi ette saa!\n    Ei, vaikka saaliiks siepaltain sen kotkat Zeun     1040\n    Ylhäisen istuimille asti veisivät,\n    Ma -- saastutusta kammomatta -- sittenkään\n    Sit' en sois haudata, sill' eipä ihminen --\n    Sen tiedän -- saata jumaloita saastuttaa.\n    Vaan henget oivatkin, oi vanha Teiresias,          1045\n    Lankeevat surkeasti, herjat aikeensa\n    Kun voiton vuoksi kauno-lausein verhovat.\n\nTeiresias\n\n    Voi!\n    Tienneekö ykskään ihminen ja arvannee...?\n\nKreon\n\n    Mitä niin? mit' yleis-mietelmää taas tähtäilet?\n\nTeiresias\n\n    Ett' aarre kaikkein kallihin on -- mielevyys!      1050\n\nKreon\n\n    Ja haitta, luulen, hankalin -- mielettömyys!\n\nTeiresias\n\n    Vaan juuri tuota tautia sa sairastat.\n\nKreon\n\n    En huoli tietäjälle pahoin vastata.\n\nTeiresias\n\n    Sen teit: mun väitit ennustavan valheita.\n\nKreon\n\n    Niin, tietäjäinpä heimo rahan-ahnas on.            1055\n\nTeiresias\n\n    Ja valtiasten mielii väärää voittoa.\n\nKreon\n\n    Tiedätkö valtiastas noilla herjaavas?\n\nTeiresias\n\n    Niin: munpa kauttain varjellut oot valtion.\n\nKreon\n\n    Oot viisas pappi, mutta suosit vilppiä.\n\nTeiresias\n\n    Mun lausumaan sa saat, min kätki rintani.          1060\n\nKreon\n\n    Se ilmi tuo, kun voiton vuoks' et lausu vaan!\n\nTeiresias\n\n    Koht' etpä siksi luulekaan mun lausuneen.\n\nKreon\n\n    Vaan tiedä se: et osta multa järkeäin!\n\nTeiresias\n\n    Vaan tiedä tarkoin siekin, ettei aurinko\n    Monasti enää kierrä kilpa-radallaan,               1065\n    Ennenkuin annat kuolemalle muutaman\n    Sun omaa vertas sovitteeksi vainajain;\n    Kun päältä maan sen alle sielun syössyt oot\n    Ja sulkenut sen halvasti oot hautahan,\n    Vaan vainajaa et täältä tuonelaisten luo           1070\n    Sa laske, et suo hälle haudan kunniaa.\n    Siin' osaa ei oo sulla eikä taivahan\n    Jumalilla, vaan sä väkivaltaa tässä teet.\n    Täst' Ylhäisten ja Tuonen koston-impyet\n    Tuhoiset ilkimieliset sua väijyvät,                1075\n    Samoihin noihin tuskihin sua sortaakseen.\n    Ja katso, tokko vieteltynä aartehin\n    Näin virkan! Eipä aikaakaan, niin ilmaisee\n    Sen miesten, naisten voihkotus sun huoneelles.\n    Ja hukka hämmentää myös kaikki kaupungit,          1080\n    Joiss' ompi ruumis-rauskat koira siunannut,\n    Tai peto, taikka kotka, vieden saastaisen\n    Tuon kalmankatkun ihmislasten ilmoillen. --\n    Nämätpä nuolet, suuttuen, kun suututit\n    Mua, ampaisin kuin jousimies sun rintahas,         1085\n    Nää tarkat, joiden polttoa et välttäne.\n    Sa poikanen, nyt saatellos mua kotiini,\n    Ett' urho purkais nuoremmille sappeaan,\n    Ja kieltäns' oppis siivommaksi kasvattaa,\n    Ja mieltä oppis entistänsä oivempaa.               1090\n\n (Poistuu.)\n\nKuoro (Teiresiaan jätettyä kaikki hämmästyksiin.)\n\n    Mies läksi ennustettuaan, oi valtias,\n    Hirveitä! Vaan siit' asti kuin mun kiireeltäin\n    Valuvat valkohapset eestä mustien,\n    Sen tiedän, ettei valhett' oo hän laskenut.\n\nKreon\n\n    Itsekin tiedän sen ja säikyn sielussain:           1095\n    Kovaapa myöntymys, vaan vielä kovempaa,\n    Jos vastustaissa sielu sortuu turmioon.\n\nKuoro\n\n    Menoikeun poika, mielevyytt' on tarvis nyt.\n\nKreon\n\n    Mihinkä ryhdyn? lausu, sinua tottelen.\n\nKuoro\n\n    Käy neittä holvikammiosta laskemaan,               1100\n    Ja hauta hanki tuolle hylky-ruumiillen!\n\nKreon\n\n    Vai niinkö neuvot? taipumaan mua neuvot siis?\n\nKuoro\n\n    Ja kiireimmästi, herra -- sillä rikkojaa\n    Tapaavi taivaan kosto tietä suorinta.\n\nKreon\n\n    Oih! luovun -- vaikka töin ja tuskin -- mielestäin;  1105\n    On täytymystä vastaan turha ponnistaa.\n\nKuoro\n\n    Käy toimeen nyt! Sit' ellös muille jättäkö!\n\nKreon\n\n    Jo riennän tältäni! miehet, mukaan joutukaa\n    Läheltä, kaukaa kaikki, kirves kourassa,\n    Paikalle loitos-loistavalle rientäkää!             1110\n    Ma, konsa muuttui mieleni, kun solminnut\n    Oon itse langat, itse myös ne irroitan.\n    Elomme perussääntöjä -- niin arvelen --\n    Parasta lienee ikipäivin noudattaa.\n\n\n\nXII.\n\nViides Stasimon. (Hyporkhêma.)\n\n\nKuoro.\n\n(1:n säkeistö.)\n\n    Moniniminen, armas auvo neidon Kadmolaisen,        1115\n    Vesa Zeun ikipauhaajan,\n    Sä valtias alhon runsasvierahaisen\n    Eleusiin, missä Dêoa palvellaan!\n    Sä, joka suojaat Ikariaa\n    Maankuuluisaa!                                     1120\n    Oi Bakkhos, jolle naistesi maa\n    Tää Theeba myös on suojan suonna\n    Ismeenon vuolteen luona\n    Ja käärmekylvön mailla!                            1125\n\n(1:n vastasäkeistö.)\n\n    Sua katsovi kirkas liekki kaksois-huipun päältä,\n    Tuoll' missä Korykian\n    Jumal'-immet käyvät karkeloimaan,\n    Ja Kastalian-lähde katsoo täältä.\n    Nyysan kukkaisnotkelmat,                           1130\n    Muratti-rinteet vehmahat\n    Ja uhkeet viinikukkulat\n    Ne saattavat sua meille,\n    Kun astelemaan käyt Theeban teille                 1135\n    Sä riemun raikuessa.\n\n(2:n säkeistö.)\n\n    Ei ilman alla seutua lie,\n    Jota niinkuin Theebaa suosit sie\n    Salamoidun äitisi kanssa.\n    Ja nyt, kun sortumaisillansa                       1140\n    Hädän all' on kansa ja maa,\n    Parnasson harjult' tänne riennä,\n    Tai tyrskysalmen poikki saa!\n    Puhdista meitä, tuskaa liennä!                     1145\n\n(2:n vastasäkeistö.)\n\n    Oi! tanssiin tähtiä johdatat\n    Sä tuikkivaisia tulta;\n    Zeun lapsi, öiset laulelmat\n    Myös saavat johtoa sulta;\n    Jalo, tullos nyt Thyiadeis kanssa,                 1150\n    Naispalvelijais, jotk' innoissansa\n    Sua juhlivat tanssien yön kokonaan\n    Ja \"Iakkhos herraa\" veisaa vaan!\n\n\n\nXIII.\n\nEksodos.\n\n\nSanansaattaja. Kuoro. Eurydike. Kreon.\n\nSanansaattaja\n\n    Amphionin ja Kadmon linnan asukkaat,               1155\n    En, ihmis-elämän kestäessä päällä maan,\n    Sit' ehdotta voi kiittää enkä soimata,\n    Sill' onni nostaa, onni kaataa yhtenään:\n    Nyt onnen helmalaps', sen hylky toiste oot.\n    Eik' ihmisill' oo kestäväisten tietäjää.           1160\n    Jos ken, Kreonpa miekkonen ol' mielestäin,\n    Kun Kadmon maasta vainolaiset syöstyään\n    Ohjaksiin ryhtyi, maata yksin halliten,\n    Ja lapsi-oraat versoi hälle oivimmat.\n    Nyt kaikki raukes! Ihminen kun menettää            1165\n    Ilonsa, hänt' en katso eläväksikään,\n    Vaan sielullinen kuollut hän on mielestäin.\n    Niin, loistakoonpa linnas ilmikultia\n    Ja eläös kuin ruhtinas: vaan riemuton\n    Jos loistos on, en siitä sauhun varjoa             1170\n    Ma maksa, enkä siihen vaihda onneain.\n\nKuoro\n\n    Mitä ruhtinasten tuskaa tullet kertomaan?\n\nSanansaattaja\n\n    He kuolivat, ja kuolon syyn' on elävät.\n\nKuoro\n\n    Ken tappanut, ken kaatunut? oi kerroppas?\n\nSanansaattaja\n\n    Hurmeissaan Haimon kuol', ei oudon kädestä.        1175\n\nKuoro\n\n    Isänkö käden lyömänä vai omanko?\n\nSanansaattaja\n\n    Omanpa vainkin! isää murhast' inhoten.\n\nKuoro\n\n    Ah! hirmu-totta ennustitkin, tietäjä!\n\nSanansaattaja\n\n    Näin ollen, kelponeuvoja nyt kaivataan.\n\nKuoro (Viitaten linnaan päin.)\n\n    Ah totta! tuoss' on Eurydike poloinen.             1180\n    Kreonin vaimo. Kuulikos hän pojastaan,\n    Vai sattuminko suojistaan hän astelee?\n\n (Eurydike tulee näkymälle.)\n\nEurydike\n\n    Oi kansalaiset, mitkä kuulin haastelut,\n    Kun ovea kohti kuljin, lähteäkseni\n    Rukoillen Pallas jumalaa lepyttämään!              1185\n    Satuinpa salpaa vetämään ja ovea\n    Juur' aukomaan, kun kajahtaa mun korviini\n    Kotoisen tuskan ääni: säikäyksissäin\n    Ma vaivun syliin neitojen ja viemistyn.\n    Mutt' asia tuo mik' ol'kaan? Vielä kertokaat!      1190\n    Kovuutta paljon koitelleena kuullen tuon.\n\nSanansaattaja\n\n    Läsn' olin armas emäntäni: kerron siis,\n    Totuuden sanaa jättämättä yhtäkään.\n    Miks' kaunistellakaan, kun vasta nähtäisiin\n    Mun valhetelleen? Totuus aina parhain on.          1195\n       Opasna puolisosi myötä seurasin\n    Sen nummen päähän, missä koirain haaskana\n    Poloisen Polyneikeen ol' ruumis pitkällään.\n    Rukoiltuamme haarateiden haltiaa\n    Ja Pluutoa meit' armosilmin katsomaan,             1200\n    Pyhällä veellä huuhdoimme tuon jäännökset\n    Ja olivi-oksin vehmahin ne poltimme;\n    Viel' luotuamme hälle kummun korkean\n    Kotimullast', immen luoksi taas me lähdettiin,\n    Luo kalmamorsiolan paasi-katteisen.                1205\n    Jo kuuli muuan kaukaa voihkotuksia\n    Puolelta haudan vihkimättömän ja riens'\n    Kreonille siit ilmoittamaan herralle.\n    Läheni tää nyt hautaa, vaan kun oihkotus\n    Sekainen hälle selveni, hän kyynelin               1210\n    Jo äänehensä vaikeroi: \"Ma onneton,\n    Mit' aavistan? Jo kulkenenko polkua,\n    Polointa polvenain mun kulkemistani?\n    Mua poikani ääni hempii! -- Miehet, joutukaat\n    Lähemmäs, astukaatte haudan äärehen,               1215\n    Ja paaden poistamalla saadust' aukosta\n    Sen suulle päästen, katselkaatte, Haimonko\n    Noin äänsi, vai mun pettävätkö jumalat!\"\n       Siis murhemielen valtiaamme käskystä\n    Noin teimme: -- holvin perukassa näimme nyt        1220\n    Tuon neito raukan hirttyneenä heiluvan,\n    Paulaksi väätty sindon-huivi kaulassaan;\n    Ja sulhon näimme polviltansa armastaan\n    Syleilevän: hän itki kullan kuolemaa,\n    ltk' isän turkatyötä, orpo-lempeään.               1225\n       Kreonpa nähtyään sen, riensi oihkaten\n    Sisälle pojan luo ja huusi itkusuin:\n    \"Sua onnetonta minkä työn oot tehnytkään!\n    Mit' aattelit? Mik' onnen-isku turmellut\n    On järkes sult', oi lapsi parka, tullos pois!\"     1230\n    Vaan tuimin silmin tuijottain ja inhoaan\n    Ilmaisten katsein, poika äänetönnä vain\n    Kaks'-terän kalvan siepaltaa -- tok' osannut\n    Isäänsä ei, jok' ulos karkas; mutta nyt\n    Vihaisna itselleen jo koito syöksihen              1235\n    Kalpaansa, painoi puolet säilää rintaansa.\n    Käsinpä veltoin neittä vielä helmaillen\n    Hän huoahtain sen kelmeälle poskelle\n    Puhalsi hurme-pirskuloita vihmottain.\n       Nyt kurja kuoltuansa, kuollut helmassaan,       1240\n    Saa tuonen mailla vihkiäiset vietellä,\n    Ja ihmisille näyttää että miehellen\n    On mielenmaltin puute suurin turmio.\n\n (Eurydike on viime sanoilta äkisti lähtenyt.)\n\nKuoro (Kummastuen.)\n\n    Mitenkä tuota selvität? Riens' takaisin\n    Emäntä virkkamatta hyvää, pahaakaan!               1245\n\nSanansaattaja\n\n    Myös itse hämmästyin; vaan toivon, että hän\n    Poikansa tuskat kuultuaan, ei juljennut\n    Tääll' itkujansa ilmoittaa, vaan suojissaan\n    Nyt neitten kanssa alkaa kuolin-kaihontaa.\n    Hän sopimatont' ei mitään tee -- siks' viisas on.  1250\n\nKuoro\n\n    En tiedä; liika äänetyys vain mielestäin\n    Yht' uhkaavaa kuin suotta suuri parku on.\n\nSanansaattaja\n\n    Pian nähdä saamme, liekö rintaan riehuvaan\n    Salaisen aikeen kätkenyt hän -- tiesi min --\n    Jos sisään käymme. Etpä suotta muistuta,           1255\n    Ett' uhkaavaa on liika vaiti-olokin.\n\n (Lähtee.)\n\nKuoro\n\n    Jopa valtias itseki tänne saa,\n    Käsiss' ilmeinen todistus, ettei --\n    Jos lausua saan -- ole vieras syy,\n    Vaan että hän itse rikkoi.                         1260\n\n (Kreonin palvelijat tulevat, kantaen paarilla Haimonin ruumista.\n Kreon astuu vieressä horjuen, toisella kädellään halaillen vainajaa.)\n\nKreon\n\n(1:n säkeistö.)\n\n    Voi mieltäni mieletönt'! Oi itsekkyyden turmaa,\n    Mi katoa toi ja surmaa!\n    Kas, yhtä vert' on murhamiesi\n    Ja teuras, heill' oli sama liesi!\n    Voi neuvoni hirmu-he'elmiä vaan!                   1265\n    Ah, armas laps', noin varhain\n    Varhaiseen kuolemaan\n    Sä vaivuit tuonelaan --\n    Etk' ollut itse syynä, vaan mun harhain.\n\nKuoro\n\n    Ah, liian myöhään oikean näyt huomaavan.           1270\n\nKreon\n\n    Voi mua!\n    Sen tunnen kurja. Silloin nuolen ankaran\n    Mua kohden ampui jumala, lski päähäni,\n    Ja hukka-teille mielen multa karkoitti,\n    Mult' onnen kaasi, polki multahan.                 1275\n    Ah ihmislasten vaivat vaikeat!\n\nSanansaattaja\n\n (Tullen linnasta, astuu Kreonin eteen ja osoittaa ruumista.)\n\n    Kurjuutta karttuu sulle, herra, paljottain:\n    Tätä kannat kainalossas nyt, ja tultuas\n    Kotiisi, kohtaa uusi tuska silmiäs.                1280\n\nKreon\n\n    Mit' on se? onko kurjempaa kuin kurjuuskin?\n\nSanansaattaja\n\n    Sun puolisos, tuon vainen äiti armahin,\n    Vereksin vammoin äsken kuoli onneton.\n\nKreon\n\n(1:n vaatesäkeistä.)\n\n    Oi leppymätöntä Tuonen merta!\n    Himootko jo, surma, syyllisen verta?               1285\n    Oi airut surkeiden sanomain,\n    Sano, ymmärsinkö sun oikein vain?\n    Sä kuollehen surmaat uudestaan!\n    Mitä kerroitkaan?\n    Mik' uusi hirmuinen tapaturma!                     1290\n    Vai minua tuhoamaan\n    Jo saartelee mua vaimoni hurmesurma?\n\n (Kuningattaren ruumis näkyy näyttämön perältä.)\n\nSanansaattaja (Viitaten sinne.)\n\n    Sen nähdä voit; ei suojiss' enää piile tuo.\n\nKreon\n\n    Voi mua!\n    Ja tuossa toista kauhua koito katselen.            1295\n    Mi synkkä sallimus mua vartoneekaan!\n    Sylissä lastani kantelen, ja tuossa voi!\n    Näen silmäni eessä toisen kuollehen.\n    Voi sua, äiti parka! voi sua lapsi!                1300\n\nSanansaattaja (Osoittaen Eurydikeetä.)\n\n    Tuo alttar'lieden luona vimman-kiihkossa\n    Silmänsä sulki kuolon yöhön, itkien\n    Megareun tuon ennen kuollehen niin kuuluisaa\n    Vuodetta [Tai: kohtaloa], sitten tään -- ja vihdoin toivottaa\n    Hän sulle, \"lasten-tappajalle\" kostoa.             1305\n\nKreon\n\n(2:n säkeistö.)\n\n    Ah voi!\n    Jopa kauhusta säpsähdin!\n    Oi, ottakaatte jo kalpa\n    Ja puhkaiskaa tämä rinta halpa!\n    Voi, voi minä vaivaisin,                           1310\n    Joka vaivuin vaivojen äärihin!\n\nSanansaattaja (Jatkaen.)\n\n    Ja kuollessaan hän velkapääks' sua soimas niin\n    Nykyisiin surmatöihin kuin myös entisiin.\n\nKreon\n\n    Ja millä tavoin hurmeissaan hän läksi pois?\n\nSanansaattaja\n\n    Hän, poikasensa kurjan kuolon kuultuaan,           1315\n    Omilla käsin puhki pisti rintansa.\n\nKreon\n\n    Ah voi!\n    Ei vierrä velkani milloinkaan\n    Voi muiden syyks mun päältän'.\n    Sun surmannut minä kurja vaan                      1320\n    Olen, niin minä! Viekää täältä\n    Pois, palvelijat, mies vaivainen,\n    Mitätön, jopa tyhjän vertainen!                    1325\n\nKuoro\n\n    Hyvääpä neuvot -- jos sit' ollee tuskissa:\n    Lyhyimmän aikaa nähtyinä ne parhaat on.\n\nKreon\n\n(2:n vastasäkeistö.)\n\n    Suloisin sallima kuoleman,\n    Oi etkö jo oitis tulle                             1330\n    Ja viimeis-hetkeä tuone mulle?\n    Jo korjaa pois minut, tuonen haamu!\n    Jo valkene mulle, viimeis-aamu!\n\nKuoro\n\n    Se toistaisiin! Nykyseikat tointa vaativat:\n    Ne, joiden huolta tuo on, toivos täyttävät.        1335\n\nKreon\n\n    Rukoilen vaan, mit' ikävöi mun sydämein.\n\nKuoro\n\n    Nyt ällös mitään rukoilko, sill' irralleen\n    Ei pääse kuolevainen määrä-onnestaan.\n\nKreon (Palvelijoille.)\n\n    Pois korjatkaa mies vaivaisin,                     1340\n    Ku tahdottain sun, poikani, surmasin\n    Ja sunki, puolisoin! Oi minne kurja\n    Nyt silmäni luon? Hävitystä hurjaa\n    On ympärilläni. Kaikki raukes!                     1345\n    Yön-synkkänä kohtalo päällein laukes.\n\nKuoro\n\n    Kyll' onnen on ainoa alku ja tie\n    Vain jumalain pelko ja malttava miel'\n    Mutt' ylpeä korskasta kielestään\n    Saa koston vitsoja, kunnes hän                     1350\n    Ikämiehenä voi\n    Vast' oppia malttia mielen.\n\n\n\n\nSelityksiä:\n\n\n[Enimmäkseen Freundin, G. Wolffin ja Schneidwin-Nauck'in mukaan.]\n\nV. 2. Kolkko kohtalo painoi Laion sukua. Oidipos joutui sen\nsaaliiksi, kun hän tietämättänsä tappoi isänsä Laion ja nai\näitinsä Iokasteen. Vihdoin kuitenkin kauhea salaisuus selveni\n-- ja Oidipos tuskissaan sokaisi silmänsä sekä lähti tyttärensä\nAntigoneen taluttamana maanpakolaisena vaeltamaan. (Sophokleen\n\"Oidipos Tyrannos\".) Vihdoin hän kuoli lähellä Atheenaa Eumeniidein\n(kostotarten) puistossa, josta näkyy, että hän itse puolestaan\nvihdoinkin pääsi sovintoon jumalain ja siveellisten valtojen kanssa.\n(Sophokleen \"Oidip. Kolonossa\".) Mutta hänen tuhotöistänsä kasvoi\nvielä jälestäpäin katkeria hedelmiä: ruttotauti, katovuosia,\nAntigoneen veljesten surma (tämä se \"tiho\", josta A. puhuu; äiti oli\njo ennen epätoivoisena päivänsä päättänyt) y.m. Näitä tarkoittaa\nAntigone ja niitä kertoillaan myös v. 50 ja seurr.\n\n10. \"Omaisiamme\" tarkoittaa Polyneikestä; \"vainolainen\" on Kreon.\n\n15. \"Argon armeija\" tarkoittaa tuota kuuluisaa \"seitsemän ruhtinaan\nretkeä Theebaa vastaan\", josta kohta ensi kuoro-laulussa enemmin (v.\n100 seurr.). Vert. johdantoa.\n\n26-30. On ajateltava, että Antigone tässä lausuu kuuluttajan omat\nsanat. Niin tekee Kreon myös v. 194-206.\n\n31. \"Kreon oiva\" ivallisesti, sillä Ismeneelle näkyy Kreon\nhaamotelleen jonakin jalon miehen ihanteena.\n\n40. Ismene \"irroittaisi\" eli hellittäisi, jos hän rukouksillaan\nsaisi Kreonin taipumaan; mutta väkinäistä vastarintaa tekemällä\nhän vain \"solmiaisi langat\", jyrkentäisi ristiriidan ja saisi\ntilan tukalammaksi. Kumpikin oli hänelle mahdotonta. -- Toiset\narvelevat Ismeneen tällä puheenparrella vain osoittavan täydellistä\nneuvottomuuttansa, että hän ei voi tehdä sitä eikä tätä.\n\n71. Ant. tarkoittaa pisteliäästi Ismeneen lausumia hyviä mietteitä 61\nseurr.\n\n74. \"Rikoksen pyhän\" -- näillä sanoilla ilmaisee Antigone sattuvasti\ntragillisen vastariidan. Hän toimittaa uskonnollisen, siveellisen\nteon, mutta rikkoo juuri sillä maallisen esivallan käskyt.\n\n100. Päivä oli juuri noussut ja kirkasti säteillään theebalaisten\nvoittoa; yöllä oli argolaiset ajettu pakoon. Siksi runo ylistää\nvoittoa ikäänkuin auringon työksi. Kuoron jäsenet riemuitsevat\nvoitosta, kuvailevat taistelua ja kehoittavat jumalia kiittämään.\n\n117. Edellisessä säkeistössä vihollista kuvataan kotkaksi; samassa\nvertauksessa pysytään vielä. Mutta \"lohikäärmeellä\", joka nousee\nkotkaa vastaan taistelemaan tarkoitetaan nähtävästi theebalaisia,\nhe kun tarinan mukaan olivat \"lohikäärmeen sikiöitä\". (Näin m.m.\nSchneidewin-Nauck). Vrt. Hor. Carm. IV. 4. 11. Hom. II. XII. 200,\nVergil. Aen. XI, 751.\n\n131-137. Muurille-kiipijä oli Kapaneus, yksi noista seitsemästä.\nHänen rajua rynnäkköänsä vertaillaan tuulispäähän.\n\n135 seurr. Ukon-nuoli iski häntä -- niin tarina kertoo -- niskaan, ja\nhän syöstiin hengetönnä ryntötikkailta maahan.\n\n162 seurr. Uusi kuningas Kreon, kaatuneiden veljesten eno, astuu\nesiin ja pitää Theeban asujamille hallitus-alottajaispuheen, jossa\nhän esittää periaatettaan: \"lujalla tahdolla on isänmaan hyväksi\nyksityisten etu alttiiksi pantava\". Valtiota vertaa hän laivaan,\ntässä ja sittemmin v. 189.\n\n175. Eräs Biaan sananlasku kuuluu: archè andra deizei (julkisissa\ntoimissa mies ilmaisee luonteensa). Sovittaen tämän yleisen aatteen\nitseensä ajattelee Kreon: tahdon jo ennakolta ilmaista teille sen\nperus-aatteen, jota minä hallitessani olen noudattava: \"yhteinen hyvä\non ainoa silmämääräni\". (vv. 178 190.)\n\n190. Siis yksityisen ystävyyden ainoana perusteena on sama\nvaltiollinen kanta.\n\n211 seurr. Kuoro ei sydämessään hyväksy Kreonin kovia sääntöjä,\nvaikka se myöntääkin, että itsevaltiaalla tavallaan on rajaton valta,\ns.o. semmoinen, jota ainoasti hänen oma tahtonsa voi rajoittaa.\nEdelleenkin kuoro vastineissaan pysyy karttelevalla kannalla. Sen\nKreon huomaakin vrt. v. 290.\n\n217. Kreon tahtoo sanoa: kyllä minä Polyneikeen ruumiista huolta\npidän, että se saa ansaitun palkintonsa; pitäkää te kansaa silmällä.\n\n223. Vartijasta sanoo G. Wolff: \"pitkäveteisyys, karkeat sanamutkat,\nviisastelu ja itsekkyys osottavat alhaisen säädyn miestä\". Niinikään\nse seikka, että hän antaa sielunsa jonakin eri olentona puhua, v. 227\nseurr.\n\n241 seurr. Kuva saatu soturista, joka varustaa asemaansa kaikilta\npuolin ja sieltä ampuu vihollista.\n\n256. Joka sattui kulkemaan ruumiin ohitse eikä haudannut tai multinut\nsitä, joutui uskonnolliseen pattoon velkapääksi. Sen sai kuitenkin\nvältetyksi, jos heitti edes kolme kourallista multaa kuolleen päälle.\nHorat. Carm. I, 28, 36.\n\n264 seurr. Harvinainen jälki \"jumalan-tuomion\" käytännästä Kreikassa.\nPausan. kertoo, että Akhaiassa erään naisen, joka mieli Maa\njumalattaren naispapiksi päästä, täytyi ensin juoda härän verta,\nvakuuttaakseen että hän ainoasti kerran oli naimisissa ollut ja\nelänyt siveästi.\n\n275. \"Nauttimaan tät' onnea\", tätä kunniaa päästä kuninkaan pateille:\nivallisesti sanottu.\n\n289 seurr. Kreon sanoo: ei tämä ole jumalien työtä, vaan valtiolliset\nvastustajani ovat siihen lahjoneet vartijoita.\n\n308 seurr. Ensin siis piti vartijat orjan tavoin kidutuksella\npakotettaman tunnustamaan, kuka heidät oli lahjonut, sitte vasta\ntapettaman.\n\n316. Siis ihan niinkuin vartija oli ennustanut v. 277.\n\n323. Vartija leikkii kahdamielisellä dokein sanalla, joka samoin kuin\nsuom. sana päättää ilmaisee sekä tahdon tointa että luuloa, arvelua;\nsiis: pahoin on, kun se kellä päätösvalta on, päättelee, arvelee\nväärin.\n\n332 seurr. Kuorolaulu, johon antoi aiheen tuo niin rohkeasti ja\ntaitavasti tehty ruumiin muhiminen, sisältää lyhyesti tämän:\nihmisnero vallitsee kaikilla aloilla: se pakottaa raa'at\nluonnonvoimat palvelukseensa, purjehtien myrskyisillä merillä ja\nviljellen maata; se voittaa maan, meren ja ilman asukkaat; se\nrakentaa henkisen viljelyksen, se on keksinyt puheen, valtiolaitokset\nja lääketieteen. Mutta oma voima usein myös paisuttaa; siitäpä\nihminen käyttää väärin valtaansa, yltyy rikoksiin ja halveksii sekä\njumalan että ihmisten järjestystä. Näissä sanoissa on varotus sekä\nKreonille että Antigoneelle. -- V. 355 kummittelee kyllä vielä\nihmiskeksintöjen joukossa nuo \"vaatteet\", joista ei Sophokles puhu\nsanaakaan; mutta rikkomatta säerakennetta en olisi osannut paikkaa\nparantaa ja toivon Sophokleen antavan anteeksi tämän mielivaltani,\njoka ei riko, ainakaan pahasti, hänen ajatusjuoksuaan.\n\n370 seurr: älköön hän kuuluko samaan valtiolliseen puolueeseen kuin\nminä; en yksityis- enkä julkiselämässä tahdo tuon kanssa pitää\nyhteyttä.\n\n421 \"taivaan raivon\" s.o. \"jumalan ilman\", kuten arkipäiväisessä\npuheessa sanotaan.\n\n423-431. Antigone ei säikähtänyt myrskyn riehuntaa, ei Kreonin\nkovuutta, vaan meni veljensä luo. \"Miksi hän uudelleen antautui\nvaaraan, vaikka jo oli täyttänyt pyhän velvollisuuden, sitä vartija\nei mainitse; runoilija jättää sen katsojan mietittäväksi. Antigone\noli kyllä ulkonaisen velvollisuutensa tehnyt, mutta hänen sydämensä\nvei hänet vielä velivainajan luo. Ruumis makasi vielä tuolla\nhylkynä, ehkä tahtoi hän karkoittaa sen luota koirat ja petolinnut,\nsiellä armahan luona lievittää tuskaansa kyynelillä ja tuoda hänelle\nuusia kuolin-uhreja. Olipa hänellä sitä varten malja mukanaan.\"\n(G.W.) Uhrijuomaa -- viiniä, maitoa ja hunajaa sekaisin -- valettiin\ntavallisesti kolme kertaa. Od. 10, 518. Eur. Iph. Taur. 163.\n\n452. Kolme oli Hooraa, Ajatarta, Zeun ja Themiin (s.o. \"laillisen\njärjestyksen\") tytärtä: _Eunomia, Dike, Eiréne_. Alkuaan ne merkitsivät\nvuodenaikoja; mutta koska nämä niin säännöllisesti seuraavat toinen\ntoisensa jäljessä, niin Hoorain alkuperäinen merkitys muuntui niin\nettä ne tulivat kuvaamaan säännöllisyyttä, järjestystä, laillisuutta\nyleensä. Niinpä Dike valvoo _oikeutta_ maailmassa, estää väkivaltaa ja\nvääryyttä, jopa hän edustaa vainajienkin oikeuksia.\n\n455. \"Jumalain säännöt vankat, joit' ei kirjaimin ilmaistu\" -- niillä\ntarkoittaa Antigone sitä siveellistä tietoa, jonka Luoja on painanut\nitse kunkin ihmisen, jopa pakanankin sydämeen, s.o. omatunto.\nTätä ääntä, tätä sisällistä siveyden lakia totteli A. täyttäessään\nveljesrakkauden pyhät velvoitukset.\n\n471. Antigoneen muutoin ylevä, kaunis puhe päättyy suoralla\nsolvauksella Kreonia vastaan. Tätä maltikas kuoro ei saattanut\nhyväksyä; kuitenkin sen sanat enemmän ovat Antigoneen luonteen\nkuvausta, kuin moitetta.\n\n487. \"mun sukuni suojushenki\". Zeus erkeios = oikeast. koko\nperhejumalamme, = perhepiirimme.\n\n493 seur. paha omatunto helposti ilmaisee syyllisen.\n\n495 seur. Kreon arvelee: Ismene lymyilee syyllisyytensä tunnossa,\nmutta hän ei kuitenkaan, kuten Antigone, koe päälliseksi puolustaa\nilkityötänsä. Hän luulee vain, että A. sillä tahtoo välttää\nkuolonrangaistuksen. Siksi A:n vastaus seur. säkeessä.\n\n508. Theeban perustaja oli Kadmos, josta syystä theebalaisia myös\nsanotaan kadmolaisiksi.\n\n522. Kreon luulee vihan jatkuvan vielä toisessa maailmassa. Siihen\nAntigone arvelee: jos he vihaavatkin toisiaan -- jota en usko -- niin\nminä ainakaan en voi vihata, vaan rakastaa.\n\n531. Antigone toimieli julkisesti, mutta Ismene, joka, Kreonin\nluullen, oli yksissä juonin tämän kanssa, vehkeili salaa kotona.\n\n536. Pääasiassa Ismene oli suostunut sisarensa hankkeeseen, ks. vv.\n78, 99.\n\n551. Antigone ilkkuu Ismenen suhdetta Kreoniin kts. v. 31.\n\n556. Ismene tarkoittaa: Olen ilmoittanut, että periaatteen kannalta\nhyväksyn sun aikeesi, mutta samalla myös, että en pysty väkisin\nsitä perille ajamaan. Antigone selittää kuitenkin I:n viimeiset\nsanat väärin, ikäänkuin I. alusta alkain olisi kannattanut erilaista\nperiaatetta. Sen näkee v:stä 557. Mutta Ismene yhä otaksuu olevansa\nA:n periaatteen kannalla ks. v. 558.\n\n560. Vanhempien hirmu-kohtalo oli A:n jo aikaa murtanut: hän eli muka\nvain ulkonaisesti ja puolittain. Hänen pääharrastuksensa tarkoitti\nvainajien auttamista.\n\n569. Lapsensiittoa verrataan usein pellon kylvöön. Mutta tässä\ntuo vertailukuva, ylevää immyttä kohden käytettynä, on raaka ja\nloukkaava. Vihoissaan Kreon menee sopimattomiin asti, eikä oivalla,\nettä se side, mikä yhdisti Antigoneen ja Haimonin, oli sydämien ja\ntunteiden solmiama.\n\n572 ja 573 pidetään syystä epäperäisinä, ks. Schneidewin-Nauck'in\npainosta.\n\n583 seur. Kuoro on synkillä mielin, aatellessaan Labdakon suvun\nperittyjä vaivoja. Eipä muka sen viimeisiäkään vesoja nyt säästetä.\nKelle perhekunnalle Jumala kerran on kovan onnen määrännyt, siinä\nse pysyy ja riehuu edelleen polvikunnasta toiseen, niinkuin myrskyt\nmyllertävät meren syvänteitä ja panevat rannat laajalti kaikaamaan.\nZeun valtaa ei värähytäkään mikään ihmisponnistus eikä rikos; hän\nistuu pyhyytensä loistossa, säädellen sääntöjänsä -- mutta ihmisen\nosaksi tuli hairaus, rikos, kurjuus. Ja syynä tähän on Toivo,\njoka loihtien hänelle unelmia autuaallisista oloista, haihtuvia\nharhakuvia, hurmaa häntä huonoihin töihin ja tihoihin, eikä ihminen\naavistakaan, mitä hän on tehnyt, ennenkuin sokaistuksen, aten\nseuraus -- kova onni ja kurjuus hänet yllättää.\n\n    \"Das eben ist der Fluch der bösen That,\n    Dass sie fortzeugend immer Böses muss gebären.\"\n\n                                     Schiller.\n\n620. Tragikot käyttävät mielellään kansanomaisia sananlaskuja ja\npuheenparsia. Niinpä tässäkin on sananlasku, jonka jo Homeros hyvin\ntuntee (II. 6, 234. 9, 377. 17, 469. 18, 311. 19, 86). Qvem Jupiter\nperdere vult, occaecat.\n\n635 seur. Haimon ei lupaa ehdotonta kuuliaisuutta isälleen, sen\nilmaisee hän sanojen korotuksella: ainoastaan jos isä ohjaa häntä\noivallisesti, hän seuraa.\n\n661. Jos kansalaiset eivät näe minun kotonani harjoittavan oikeutta,\nluulevat pian minun sitä halveksivan valtiossakin eivätkä enää\ntottele minua. Mutta minäpä en kärsi kovakorvaisuutta, vaan kukistan\nkaikki niskoittelijat j.n.e.\n\n667. 668 tähtää tietysti Antigonetta.\n\n671. Eräs runoilija laulaa: doule, despoton akoue kai dikaia kadika!\n(Orja, kuule valtiastas oikeassa, väärässä!)\n\n683 seurr. Haimon ei ota vastustellakseen Kreonin esittelyä pojan\nvelvollisuuksista ynnä alamaisen valtiasta kohtaan; hän vain sille\nvastapainoksi esittää yleisen mielipiteen: Ymmärrys ja järki on\njumalanlahja, jota on suotu sinulle, mutta myös muillekin. Nyt on\nminun velvollisuuteni sinulle puhua, mistä sinua moititaan. Kansa on\nAntigoneen puolella.\n\n699. \"Kultakunnia\" on käsiteltävä kuvallisesti; mutta se vihjaa myös\nniihin kultakruunuihin, joita annettiin ansiollisille kansalaisille.\n\n707 seurr. Haimon pukee ajatuksensa vertauksiin ja yleisiin\nsananlaskuihin, siten lievittäen niiden jyrkkyyttä. Niinpä hän tässä\narvattavasti nojauu Atheenassa koulukirjana käytettyyn Theogniisen\n221. -- Samoin v. 720 seur. on vanha sananlasku, Hesiod. Op. 293:\n\n    Outos mèn panáristos, os autòs pánta noése,\n    'Esthios d'au kai keinos, os eu eipónti pithetai.\n\n(Kaikist' on parahin ken itse kaikk' älyääpi; Toiseks' myös jalo ken\nhyvän neuvoa noudatteleepi.)\n\n735. Haimon oli toivonut, että Kreon ottaisi taipuakseen kansan\nmielipiteen mukaan. Mutta Kreon halveksii ylpeästi yleisen tahdon;\nsiinä katoo siis Haimonilta hänen viimeinen toivonsa ja hän alkaa\nkäydä katkeraksi puheissaan.\n\n737. Kreon hallitsee vaan omaksi edukseen, itseänsä varten; valtio\nja hän käyvät yhteen Ludvig XIV:n mainion valtio-ihanteen mukaan:\nl'état c'est moi. Sattuvasti muistuttaa Haimon: tietysti sinun tulee\nmuitakin varten hallita, sillä se ei olekaan enää mikään valtakunta,\nmikään civitas, jonka muodostaa vaan yksi henkilö.\n\n753. Haimon sanoo, että morsiamen kuolo olisi hänen, yljänkin surma;\nKreon käsittää sen uhkaukseksi itseänsä vastaan.\n\n758. \"Olympolla\" tarkoittanee Kreon taivasta, jumalien siintävää\nasuntoa. -- Homerossa Olympos aina tarkoittaa vuorta Thessaliassa.\n\n767. Tämmöinen muistutus jännittää mieltä näkemään toiminnan edempää\nkehitystä. Samoin v. 1253.\n\n771. Kreon oli kiivaudessaan taas liioitellut.\n\n774. Antigone oli siis suljettava maanalaiseen holvikammioon, moiseen\nrakenteeseen, joita meidän aikanamme on löydetty m.m. Mykenassa ja\non luultu joiksikin aarre-aitoiksi tai hautakammioiksi.\n\n775. Nälkäkuolemaan tuomitulle annettiin vähän ruokaa mukaan,\nvälttääkseen suoranaisen murhan syntiä.\n\n781 seurr. Haimon osotti niin järkkymätöntä rakkautta Antigoneeta\nkohtaan, että kuoro siitä saapi aiheen ylistääkseen Eroksen,\nrakkauden voimaa, joka yllyttää hurjuuteen asti ihmisiä. Eros\nilmestyi jo \"ilman pieltä pistettäissä\" (ks. Hesiod. Theogoniaa),\njolloin hän keskenään sovitti ja sopusointuun saattoi Khaoksen\nsekasorrossa telmiväiset alkuaineet ja siten muodosti maailman. Tämä\noli arvattavasti vaan runollinen luoma, jolla kuvailtiin luonnon\nuhkuvaa siitinvoimaa. Mutta hänen kuvaansa siveli ja somensi taide,\nkunnes hänestä saatiin se kaunis, hymy-huuli, siivekäs veitikka,\njoka äkkiä haavoittaa nuoren sulhon sydämen. Sellaisena esiintyy\nhän tässä. Vanhempi aika ei häntä lapseksi kuvaillut. Häntäpä\nkunnioitettiin lujan ystävyyden suojelijana. Sodan kiehuvan kidan\nääressä yhdisti hän uljaat nuorukaiset taisteloon (hetairiat) ja\nantoi heille voiton. Spartalaiset sotaan mennessään rukoilivat Erosta.\n\n797. Siveellisten voimain ja aatteitten rinnalla on rakkaus\nvaltavasti vaikuttanut ihmiskunnan syntyyn ja varttumiseen.\n\n814. Tässä ensi kerran, sittenkuin A. on tehtävänsä suorittanut,\nhienommat naiselliset tunteet tulevat ilmi; tässä hänen sydämensä\nsanoo, että Haimon sentään oli hänelle kallis uhri, jonka\nvelvollisuus häneltä vaati.\n\n822. Niobe, Tantalon tytär, ylpeili Leton rinnalla, koska hänellä\noli muka neljätoista lasta ja tällä vain kaksi (Apollon ja Artemis).\nTästä Leto sydäntyi ja valitti lapsilleen; nämä virittivät jousensa,\nsurman nuolet lensivät Niobeen lapsi-parveen, josta kohta oli\nvaan veriset ruumiit jäljellä. Lapsettomaksi jääneen tuskat eivät\npuhkea sanoihin: hän ei valita, ei värähytä jäsentäkään, ainoastaan\nsilmät valuvat kyyneliä. Vihdoin Zeun käskystä myrsky sieppaa\nhänet siivillään Phrygiaan, Sipylon vuorelle. Siellä istuu äiti\nparka kivettyneenä, eikä lakkaa koskaan itkemästä. -- Näin tarina,\njohon eräs luonnon ilmiö on antanut aiheen, kertoo Niobeesta.\nSipylos-vuorella, 2,5 tunnin matkan päässä Magnesiasta, nähdään vielä\ntänäpäivänä eräässä kallioseinän syvennyksessä lähes 20 jalkaa\nkorkea kivimuodostus, joka kaukaa nähden on istuvan, murehtivan\nnaisen näköinen, jonka käsivarret ovat ristissä rinnan päällä ja\njota valkoinen vaate peittää. Alkujaan luonnon luoma pilaveistos on\nihmiskäsi sitä sittemmin näin muokannut ja veistellyt, että siitä\non saatu aasialainen jumalankuva. Kivihaamun yläpuolelta lirisee\nvuorilähde, joka kastelee sen poskia. Runous (esim. Ovid. Metam. 6;\nQvint. Smyrn. Posthom, 1, 293) ja veistotaide on paljon viljellyt\nNiobeen tarinaa; lasten kuolemaa Skopas (tai Praksiteles) ryhmässä,\njonka jäljennöksenä Niobe-ryhmä Firenzessä vielä on nähtävänä.\n\n839. Kuoro lukee A:lle kunniaksi, että hän saa kuolla samoin kuin\nNiobe. Mutta A., joka vaan ajattelee yhtäläistä kovuutta kummankin\nkohtalossa, luulee kuoron pilkkaavan häntä.\n\n870. Tarkoittaa Polyneikeen avioliittoa, jonka seurauksena oli\nsotaretki Theebaan.\n\n894. Persephassa l. Persephone, Tuonelan emäntä. 904 ja seuraava\nkymmenkunta säettä ovat kaiketi epäperäiset, myöhemmin lisätyt.\nSillä kun Antigone tähän asti on esittänyt vain ylevimpiä aatoksia\ntyönsä perusteeksi, tuo hän tässä sofistimaisella viisastelulla\nesiin syyn, joka todistaa peräti epäjaloa, jokapäiväistä mieltä\nja vivahtaa melkein naurettavuuteen, sekä sen lisäksi on miltei\njärjetön ja sopimaton tällä paikalla. Antigone olisi siis, jos\nhänellä suinkin olisi ollut toivoa saada uusi veli, heittänyt\nPolyneikes veljensä petojen ja koirien raadeltavaksi!? (kt. Göthe\nEckermannin Gespräche'issä 3, 128). Tämä paikka, joka siis sotii\nA:n luonnetta sekä kaikkea järjellisyyttä ja runoutta vastaan, on\nsuora mukailu Herod. III, 119:stä. Siinä kerrotaan, miten Darius\nsoi Intapherneen puolisolle luvan pyytää yhden kuoloon tuomituista\nsukulaisistaan säästettäväksi, jolloin tämä pyysi armoa veljelleen,\neikä puolisolleen tai lapsilleen, ja perusteli tätä pyyntöä miltei\njuuri samoilla sanoilla, kuin mitä tässä on pantu Antigoneen suuhun.\n-- Ks. Schneidewin-Nauckin selit.\n\n917 seur. Muinaisten mielestä ei ollut immen sopimatonta puhua\nnaimisista ja lapsista. Avioliitto oli heidän luullensa naisen\ntarkoitus.\n\n940. Kuorona on Theeban ylimyksiä. Heitä nimittää A. \"ruhtinaan\npojiksi\"; sillä viittaa hän heidän ylhäiseen sukuperäänsä sekä siihen\naikaan, jolloin heidän isänsä muinoin hallitsivat maata, ja tekee\nsen epäilemättä siksi, että hän, \"kuninkaan lapsi\", olisi ollut\noikeutettu saamaan heiltä turvaa ja apua.\n\n944 seurr. Tämä kuoro-laulu, \"joka vivahtaa Pindaron henkeen ja\njuhlallisen-totisissa rytmeissään osotaksen threnoslauluksi\",\nkajahtelee kuolemaan kulkevan A:n jälissä; se on ikäänkuin lohdutus,\njoka häntä saattelee Manan synkille majoille. Lohdutus on tuo\ntavallinen: et sinä ole ainoa, joka kärsit; kohtalon valtaa ei kukaan\nvoi vastustaa, alistu siis siihen nöyrästi! Kuoro esittää tarustosta\nneljä kuulua kärsijää, joiden myöskin täytyi kohtalon kovuudesta\nnääntyä tyrmään teljettyinä. Ne ovat Argivilais-sadusta _Danae_,\nThrakian sadusta _Lykurgos_, Attikan sadusta veljekset _Pleksippos ja\nPandion_.\n\nAkrisios, Argoon kuningas oli ennustajalta kuullut, että hänen\ntyttärensä Danae oli synnyttävä pojan, joka tappaisi iso-isänsä.\nVälttääkseen tämän kohtalon, telkesi hän tyttärensä maanalaiseen\nvaskityrmään (Paus. II, 23, 7.). Mutta Zeus muuttihe kultasateeksi,\nja pääsi siten katosta sisään vuotamaan ja siitti Danaeelle\nPerseus-pojan. --\n\n955. Toinen kärsijä oli Lykurgos, Eedonein kuningas\nThrakian Strymonin varrella. Hän vastusteli Dionyson-palveluksen\ntuomista Thrakiaan. Kun siis Dionysos naisineen seuroineen kisaeli\nNyysan harjuilla, karkasi Lykurgos vimmoissaan heidän keskelleen ja\nhajoitti tuon iloisen parven minkä minnekin; Dionysos itse pelastihe\nmereen. Tästä väkivallasta Zeus rankaisee Lykurgoa sokeudella.\nII. 6, 130. ss. Apollodoron mukaan (3, 5, 1) Lykurgos hulluuden\nvimmassa tappaa poikansa; sitten Eedonit Dionyson käskystä kytkevät\nhänet vuoren rotkoon ja hän jätetään villien hevosten revittäväksi.\nSama satu tahi sen toisinto (Aiskhylon \"Lukurgeia\") näyttää olleen\nSophokleenkin mielessä.\n\n963-65. Lykurgos pakotti Thyiadeja, Bakkhon papittaria, lopettamaan\njuhlanvieton ja sammutti heidän tulisoihtunsa. -- Runottaret, Muusat,\njotka alkuaan seurasivat Apollonia (\"musagetes\"), liittyivät Dionyson\nseuraan, sittenkuin tämän palvelus oli päässyt varttumaan. Thrakiasta\nsiirtyi heidän seurueensa Delphoihin ja Boiotiaan (ks. Soph. Od. T.\n1105. Eust. Od. 15, 205. Diodor. 4, 4).\n\n966. \"Saaret siintävät\" kaksi pientä vuoriluotoa Ponton salmessa,\njossa Mustan meren ja Propontiin aallot rientävät sylitysten,\nmainioita Argonautein retkestä (Od. 12, 59). Niiden luultiin muuten\nharhailevan, jopa törmäilevän yhteenkin ja ne saivat myös senmukaan\nnimiä (syndromades, plangktai y.m.). Näiden luotojen kohdalta,\nBosporon salmesta alkaen, ulottui Thrakian puolella Salmydesson\nrannikko 700:n stadion pitkältä. Sen asujamet harjoittelivat\nhaaksirikkoisten ryöstöä tällä kolkolla, myrskyisellä rannalla --\nsiitä nimitys \"armoton\". Täällä luultiin myös myrskyjen keskellä\nsotajumalan asuvan.\n\n970 seurr. Salmydesson rannalla hallitsi Phineus, Boreaan vävy.\nSiivekäs Boreas (pohjatuuli) oli vaimokseen ryöstänyt Orithyian,\nAtheenan kuninkaan Erekhtheun tyttären, joka hänelle synnytti\nKalais ja Zethes pojat sekä Kleopatra nimisen tyttären. Vikkelän,\nhienohelman Kleopatran sai Phineus vaimokseen. Mutta pian kääntyi\nPhineun rakkaus toisaalle: metsän tytär Idaia luovutti hänen\nsydämensä Tuulettaresta, joka heitettiin vankeuteen (vs. 978 seurr.).\nHyljätyn Kleopatran pojat Pleksippos ja Pahdion joutuivat pahan\nemintimänsä käsiin. Hän sokaisi poika raukoilta silmät ja sulki\nheidät vankiholviin. Tulipa Phineullekin rangaistus, kun hän sai\nHarpyiat ilkivieraikseen. Argonautat tullessaan -- niiden joukossa\nKleopatran veljet -- vapauttivat vangitut pojat, jotka sittemmin saivat\nnäkönsä jälleen. (Diodor. Sic. 4, 43. 44. Schol. Apoll. Rhod. 2, 178.\nApollod. 3, 15, 3.).\n\n984. Boreas hallitsee tuulettaria, Thrakian vuorilla riehuvia.\n\n987. Vaihetarta oli kolme: Klotho, Lakhesis ja Atropos, joista\nensimmäinen piti värttinää, toinen kehräsi elonlankaa, kolmas\nleikkasi sen. Niiden käsissä oli ihmisten kohtalot kehdosta hautaan\nsaakka. Ne ovat \"ikivanhat\", koska olivat olemassa maailman alusta\nasti (ks. Hes. Theog.).\n\n995. Teiresiaan neuvon mukaan oli Kreon nimittäin uhrannut Megareus\npoikansa sekä siten pelastanut kaupungin Areen vainosta.\n\n996 on sananparsi (vrt. II. 10, 173. Theogn. 557. Simonid. fragm.\n101. Theokr. 22, 6 etc).\n\n999. Jo ammoisista ajoista kreikkalaiset ennustelivat tapauksia\nlintujen lennosta y.m. Niinpä jo Homerossa tavataan lintu-ennustelua\n(ks. esim. Odyss. 2, 146-165.). Se liittyi aluksi Zeun palvelukseen.\nVaarinotto-paikoiksi valittiin kai sellaisia seutuja, missä lintuja\nhalusta oleskeli; siis tässä \"valkama\", lintujen olopaikka, pesämaa.\nNauck arvelee tuota taidetermiksi = \"templum\".\n\n1006. Tässä uhrataan kaksinkerroin rasvaan verhotut reisiluut sekä\nvielä sappi y.m. Enteet saadaan lieskan palosta ja sisuksien\nlaadusta.\n\n1023. Teiresiaan varotukset ovat hyvin samanlaatuiset kuin Haimonin\nv. 710 seurr., joten Kreonia yhtäläisesti varotetaan joka taholta.\n\n1035. Oikeastaan: \"enkä jää minä teiltä koettelematta\nennustuksillakaan, te koette ennustuksillakin kiskoa minulta\nperuutuslauseen\".\n\n1036. \"-- myyskelleet ja kaupinneet\", kauppaan kuuluvia puheenparsia;\noikeastaan: \"olen myyty ja mua kuljetellaan niinkuin muuta tavaraa\".\nS.o. rahoilla ja lahjomisilla vietellään kaikkia todistamaan ja\npuhumaan minua vastaan. Kreon arvelee nyt ennustajaa, samoin kuin\näsken vartijoita, rahoilla lahjotuksi.\n\n1037. Elektronia mainitsee jo Homeros (Od. 4, 73; 15, 460. 18, 296)\nja Hesiodos (Herakl. kilpi 141); mutta varmaa ei ole, tarkoitetaanko\nsillä merikultaa vaiko n.s. \"hopeakultaa\". Sophokles tarkoittaa\ntässä \"hopeakultaa\", s.o. metalliseos, jossa oli neljä osaa kultaa\nja yksi hopeaa. Sitä saatiin Sardeesta, tahi oikeammin sanoen sen\nlähellä olevasta Tmolos-vuoresta ja Paktolos-virrasta. Indian\nkultarikkaus oli myös kuuluisa. (Herod. III, 94.)\n\n1040. Kreonin viha viehätti häntä taas (vert. 658, 769)\njumalan-solvaukseen. -- 1042 \"saastutusta\": Zeun valtaistuinta\nsaastuttaisi ja tahraisi raadon laahaaminen sinne. -- 1043\n\"sill' eipä ihminen -- --\" Kreon säikähtää omaa jumalatonta\npuhettaan ja koettaa -- ehkä myöhään -- sitä korjaella ja\nsuojeleita.\n\n1049, 1051. Kreon puhuu pilkaten.\n\n1058. Ilman tuota ennustajaa olisi kaupunki joutunut perikatoon ja\nKreon siis ei olisi sen valtiaaksi päässyt. --\n\n1059. Kreon myöntää saaneensa tämän avun ennustajalta; mutta erottaa\nkuitenkin Teiresias tietäjästä Teiresias ihmisen, jota hän kuvailee\nhuonoksi.\n\n1062 = \"luuletkohan minun vieläkin puhuvan sen vuoksi että sulta\nsaisin palkintoa (koskahan kohta julistan sulle tuomiosi)?\"\n\n1080. Teiresias jatkaa pahoja ennustuksiaan: uhkaava onnettomuus\nei ole rajoittuva vain Kreonm huonekuntaan, vaan leviää yli koko\nvaltakunnan. Kansa saa maksaa ruhtinastensa synneistä. -- 1081\nruumisten solvaus ivallisesti kuvattuna \"koirat siunanneet\" l.\npyhittäneet. Koirat ovat osottaneet kuolleille viimeisen kunnian,\nsen sijaan että kuolleita muutoin huoliteltiin pyhillä vesillä,\npuhdistettiin rikkisavuilla y.m.\n\n1084 seurr. Teiresias matkii ivalla Kreonin sanoja v. 1033 seur.\n\n1109. \"Kirves kourassa\" -- hakatakseen nimittäin puita siihen\npolttolavaan, jolla Polyneikeen ruumis olisi poltettava.\n\n1112. Sananparsi; vrt. v. 40.\n\n1115. Se kuoro-laulu, joka nyt seuraa, ylistää nimenomaan Bakkhos\neli Dionysos jumalaa. Se on hyvinkin ymmärrettävä, koska koko\ndraamallinen taide oli versonut tämän jumalan palveluksesta ja yhä\nedelleen tragediain näytteleminen oli hänen palvelemistaan, tarkoitti\nhänen kunnioitustaan. Hänen palveensa oli riemuisaa laatua: siinä\nkaikui pauhaava riemu, kiihkeän karkelon kieriessä. Eipä siis\nkuoro-laulu, joka tavoitti samaa tarkoitusperää, saattanut olla\nhiljainen, juhlallinen. Tämä kuorolaulu ei olekaan, kuten muut,\nmikään Stasimon, vaan se on vilkas \"Hyporkhêma\". -- Miksi Sophokles\njuuri tähän kohtaan on semmoisen laulun asettanut, on eri lailla\nselitetty. Toiset sanovat, että kuoro, ollen iloissaan Kreonin\npäätöksestä pelastaa Antigoneen, ilolaulussa lausuu toiveensa\nonnellisesta päätöksestä. Toiset arvelevat Sophokleen käyttävän\ntällaisia tanssilauluja juuri käännekohtain edellä, jolloin katselija\njo aavistaa pahan loppukohtalon. Sillä hän lieventää tunteen\njännitystä, huojentaa huolta; ja kun loppu-romaus tulee, astuu se\nsitä elävämpänä, suurempana, synkempänä silmiin, kun sen takana\nikäänkuin vastakohtana on ilon häälyvä kisakenttä, lapsuuden huoleton\nsinitaivas.\n\nKuoro mainitsee järjestään Dionyson palveluksesta kuuluisat paikat:\nIkarian, Eleusiin, Theeban, Parnasson, Euboian, Nyysan ja palajaa\nvihdoin Theebaan.\n\nDionyson äiti, Semele, oli Kadmon tytär. Tätä neitoa Zeus lempi,\nmutta mustasukkainen Heera aprikoi Semeleen perikatoa. Niissäpä\naikein hän kerran ystävän haamussa tulee Semeletä onnittelemaan,\nmutta arveluttaa häntä samalla, tokkohan tuo ylhäinen rakastaja\nlieneekään Zeus, ja epäilyksen poistamiseksi neuvoo hän Semeletä\npyytämään tuota, jos hän Zeus on, ilmestymään Zeun koko voimassa.\nPetetty neito teki niin: Zeus ilmestyykin salamoiden ja jylisten,\njohon viittaa v. 1116 \"pauanteen\", (barybreméta). Tätä heikko\nihmisluonto ei kestä. Semele kuolee (ks. v. 1139 \"salamoidun äitis\nkanssa\"), mutta synnyttää samassa Dionysos-lapsen. Koska saalas\nsyntyi kesken, kätki Zeus sen reiteensä, josta se vallan valmiina\nsyntyi toisen kerran, siitä nimitys kaksiovinen. Monta muutakin\noli Dionysolla nimeä. Siksi \"Moniniminen\" v. 1115. Nuo monet nimet\njohtuivat siitä, että tämä jumala edusti luonnon rikkaasti versovaa\nelämää, maan rehoittavaa, tuhatmuotoista kasvullisuutta, etenkin\nsitä kasvia, missä kasvikunnan rikkahin tenhoisin voima ikäänkuin\nkumpuilee, s.o. viini-vesaa, sekä myös ihmiselämän iloisia, lempeitä,\nremuisia puolia, innostusta j.n.e. Tätä monipuolista merkitystä\nkuvailee useat nimet. (Tarkemmin on Dionyson merkitys ja palvelus\nesitetty esim. Preller'in Griech. Mythol. I, s. 544 seurr. 3:s pain.)\n\n1118, 1119. Jos on kirjoitettava _Ikaria_ (eikä Italia, kuten\ntavallisesti), tarkoittaa Soph. sillä erästä Attikan kylää, lähellä\nMarathonia. Täällä on ensimäinen viinipuu istutettu, täältä\nDionyson palvelus maaseuduilla alkanut. -- Toinen D:n palveluksen\npesä Attikassa oli Eleusis, jossa nuo maanmainiot Demeterin, Koran\n(Persephoneen) ja Iakkhon mysteriot olivat olemassa. Kaupungin alue\nkiersi Eleusiin lahden, johon uskovaisten pursia keräytyi kaikkialta\n(ks. v. 1117). -- Täällä Demeter jumalatarta tavallisesti sanottiin\nDeo'ksi. -- \"Alhon\" (1117) tasanko joka Panaktorin solasta Thriasian\nkentän läpi ulottuu mereen.\n\n1122. Theebasta näyttää Dionyson palvelus siirtyneen Delphoihin,\njossa hän pian pääsi miltei Apollonin vertaiseksi. -- Theeban naiset\nkäyskelivät Parnasson huipuille Bakkhon juhlia viettämään; se\ntapahtui öisin, ilovalkeiden loisteessa.\n\n1125. Kun Kadmos, kuninkaan poika Phoinikiasta, hakiessaan ryöstettyä\nsisartaan Europaa, oli orakelin neuvon mukaan löytänyt sen paikan,\nmihin hänen piti asettuman, kylvi hän erään tappamansa lohikäärmeen\nhampaat peltoon. Kylvöstä nousi roteva laiho -- julmat hiidet,\nsotisopa yllään, keihäät käsissä. Kadmon yllytyksestä nämä tappelivat\nkeskenään, kunnes ainoasti viisi jäi henkiin. Näistä koko Theeban\nkansa johti sukuperänsä, joten sitä tässä nimitetään \"käärmekylvöksi\".\n\n1126. \"Kaksoishuippu\" on Parnasson vuori Phokiissa. Sen huipulle tuli\nvuosittain Phokiin, Boiotian ja Attikan naisia viettämään Dionysolle\nja Apollonille hurjaa yöllistä juhlaa tulisoihtujen valossa. Vuoren\nkorkein huippu, noin 8000 jalkaa korkea, on kalliokupu, nykyään\nnimeltä _Lykéri_. Vähän matkaa siitä länteen päin on sen jälkeen\nkorkein huippu, nyk. _Gerondòwrachos_; kummankin välitse syöksee\ntulvan aikana vuolas, hyrskivä virta vuorilta; alempana on Kastalian\nlähde (nyk. Ajios Ioánnis).\n\nHuippujen takana on kahden viljavan ylätasangon välissä matala\nvuorikeila, jonka miltei huippuun on uurtunut 100 jalan korkuinen\n_Korykian_ luola (nyk. Sarantáwli). -- (G. Wolff.)\n\n1130. Nyysa nimisiä kaupunkeja luettelee Stephan. Byz. koko\nkymmenkunnan. Tässä tarkoitetaan Euboian Nyysaa (päättäen v:sta\n1144). Siitä Steph. sanoo: \"siellä kuuluu viinipuu yhdessä päivässä\nkukoistavan ja sen hedelmä kypsyvän\". Ihanasti kertoilee samaa\nihmettä Soph. Frgm. 235. Siellä -- kotimaisen tarun mukaan -- Nyysan\nvuorettaret hoitivat Dionysos jumalaa pikkulasna. Vielä tänään on\nEuboiassa Kandili-vuorten alapuolella viiniviljelyksiä.\n\n1136. Tässä tarkoitetaan jumalan innostamain naisten eli Mainadein\nriemuhuutoja: evoé, evoé!\n\n1144. \"Tyrskysalmi\" on myrskyjen mylleröimä, levotoin Euripos salmi\nmanteren ja Euboian välillä. Ks. selit. v. 1130.\n\n1146 seurr. \"Tanssiin tähtiä johdatat etc.\" Tavallisen selityksen\nmukaan Dionysoa noin puhutellaan sinä jumalana, jolle öisiä juhlia,\ntähtien tuikkiessa, vietettiin, niin että tähdet runollisesti sanoen,\ntanssivat kuorotanssia, jonka johtajana Dionysos on. Toisin Wolff:\n\"tähdiksi\" sanotaan runollisesti tulisoihtuja.\n\n1155. Sanansaattaja, joka ilmoittaa Antigoneen ja Haimonin kuoleman,\nlausuu aluksi yleisiä surumielisiä mietteitä, ja johdattaa siten\nkatsojain mielet edellisen riemu-karkelon synnyttämästä iloisuudesta\ntakaisin totisempiin tunteihin sekä valmistaa heitä onnettomuuden\niskuja kestämään. Ensimäinen säe kaikuu jotenkin juhlalliselta.\nHän puhuttelee Theebalaisia \"Amphionin naapureiksi\", koska Amphion\nveljensä Zéthon keralla oli rakentanut Theeban kaupungin; linnan\nperustaja oli Kadmos (ks. Od. II, 262).\n\n1165. seur. Sanansaattaja aattelee Aristippon tavoin: \"hedoné on\npääasia\".\n\n1197. Taistelukenttä kaupungin edustalla oli ylätasanko. Siellä oli\nPolyneikes kaatunut ja sinne jätettiin hänen ruumiinsa lahoomaan.\n\n1199. \"Haarateiden haltia\" on Persephone, Tuonelan emäntä, joka\nliehuu hautojen tienoilla ja teiden ristissä; usein häntä esitetään\nvaihetuksin Hekateen kanssa (lat. Trivia).\n\n1202 seur. \"Vehmailla\" l. tuoreilla öljypuun oksilla poltettiin\nruumis kiireen vuoksi sekä siksi, että vainajien polttolavoja\nkoristeltiin kukilla, lehvillä ja seppeleillä.\n\n1205. Antigone oli suljettu maahan vajotettuun, kivistä muurattuun\nhautaholviin, jonka sisustaan kapea katettu käytävä vei maan pinnalta\n(vrt. v. 774). Tähän pääsivät palvelijat nostamalla pois suuren\npaaden, joka sulki käytävän suun (ks. v. 1216).\n\n1232. Vihoissaan Haimon nostaa kätensä omaa isäänsä vastaan; hän\nkatuu samassa tihotyötänsä, ja syyllisyytensä tunnossa surmaa\nitsensä. -- 1233 \"kaks' terän kalvan\" oik. kalpa, jossa on kaksi\nhammasta l. sakaraa, yksi kummallakin puolen, siinä missä säilä yhtyy\nkahvaan, _remorae gladii_.\n\n1260. Kuoro uskaltaa jo lausua mielensä, että Kreon, ehkä\nmuodollisesti oikeassa ollen, kuitenkin itse asiassa on rikkonut.\n\n1261. \"Valtava kohtaus! Kauheat seikat eivät tapahdu näkymöllä, mutta\nKreonia ne kohtaavat koko painollaan silmäimme edessä. Ruhtinas\non lannistettu, hän myöntää syyllisyytensä. Dochmilaiset säkeet,\njotka alituisella nousujen yhteen-sattumisellaan, vitkailevilla\nepäsäännöllisillä laskuillaan ja purkaumisillaan yhdistävät\nkiihkoisaa intoa ja hermotonta sielun-väsymystä, kuvailevat hyvin\nhäntä hänen särkyneessä mielen-tilassaan.\" (G. Wolff.)\n\n1277. Se palvelija, joka v:n 1256 mukaan oli mennyt linnaan\nEurydikeen laitaa tiedustamaan, palajaa nyt sieltä.\n\n1303. Megareus oli Kreonin toinen poika. Euripideen \"Phoinissai'n\"\nmukaan Teiresias Argiivien lähestyessä ilmoitti, että Ares,\npaheksuen Kadmon lohikäärmeen-tappoa, vaati sovitteeksi yhden\n\"Spartin\" verta. Sentähden Megareus lävistäen rintansa syöksihe n.s.\nlohikäärmeluolaan, joka siis oli hänen \"kuuluisa kohtalonsa\". Sen\norakelin oli Teiresias antanut, johon myös v. 995 viittaa.\n\n1307. Eurydikeen rakkaus muuttui vihaksi, hänen viimeinen sanansa\nkiroo puolisoa ja vierittää koko hirveän syyn hänen päällensä -- ja\nsepä Kreon raukalle tuopi viimeisen iskun.\n\n1348: Kuoro lausuu lyhyesti näytelmän pääaatteen: Kreon on,\nheittäen kaiken mielen-maltin sikseen ja ylpeästi paisuen\nhallitsija-vallastaan, polkenut jumalallisen siveyskäskyn. Siitä\nhäntä kohtasi jumalain rangaistus.\n\n\n\n"]