[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffyEoY6ooI9fHTNIN8xUS7UbDM01-5j51NixRoXvRAGQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1524,"Taistelu ehjästä elämästä","Halme, Kaarle (aka Halla, Raju)",1864,1946,"1524-halme-kaarle-taistelu-ehjasta-elamasta","1524__Halme_Kaarle__Taistelu_ehjästä_elämästä","Romaani","romaani",[],[],"fi",1944,null,22288,145661,true,[],[],[],"Köyhä kirjailija Yrjö Kaurla perii yllättäen tuntemattoman setänsä maatilan ja muuttaa kaupungista maaseudulle. Uusi elämänvaihe tuo mukanaan sopeutumista paikalliseen yhteisöön, kiintymystä luontoon sekä monimutkaisen rakkaussuhteen naapurin tytärtä kohtaan.","Kaarle Halmeen 'Taistelu ehjästä elämästä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1524. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","TAISTELU EHJÄSTÄ ELÄMÄSTÄ\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nKAARLE HALME\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1944.\n\n\n\n\n\n\n      Motto:\n\n      Soudan vitkaan elon purtta\n         kohti onnen rantaa,\n      keinun, laulan lainehilla\n         -- tuuli purtta kantaa --\n      laulan, ett' on vallassani\n         suunta, tieto tiestä,\n      enkä huomaa Kohtaloa,\n         purren perämiestä,\n      kunnes myrskyyn loppuu laulu,\n         aatos uusi itää:\n      soutaa, soutaa on mun työni,\n         Toinen perää pitää.\n\n\n\n\n\"IHMISEN KUOLEMA\"\n\n\nParvi tummapukuisia ihmisiä seisoi helteisenä sunnuntaina avatun\nhaudan ympärillä, sisämaan seurakunnan autiolla ja hiekkaisella\nhautausmaalla.\n\nNaiset olivat vetäneet silkit silmilleen, ja miehet koettivat lakilla\nvarjostaa avopäisyyttään auringon paahdannalta.\n\nPaikkakuntalaisille tuntematon nuori mies, joka seisoi omissa\najatuksissaan välittämättä oudosta ympäristöstä, herätti maalaisten\nkeskuudessa vähän uteliaisuutta kaupunkilaiskuosisen ulkoasunsa\nvuoksi.\n\nSyrjäisenä ja hautaussaatolle uppo-outona Yrjö Kaurla seisoi\nsetävainajansa avoimen haudan partaalla, oudoksuen omaa mukanaoloaan\ntässä hiljaisessa toimituksessa. Vastahakoisuus ja vastenmielisyys\noli häneen hiipinyt jo silloin, kun hän sai kaupunkiin tiedon\nsetänsä kuolemasta. Ainoana sukulaisena hän oli kuitenkin\npitänyt velvollisuutenaan saapua hautajaisiin, vaikka voimakas\nvaivautumisen tunne painoi häntä edelleen ja teki olotilan yhä\nepämukavammaksi. Harhaileva katse liukui vihdoin hautaan, mistä\nmustan arkun reuna häämötteli. Siellä lepäsi hänen setänsä, jota\nhän ei ollut koskaan nähnyt ennen eikä jälkeen kuoleman. Tuon oudon\nmiehen maahanpaniaisiin Yrjö oli saapunut läheisen sukulaisuuden\nvelvoittamana eikä suinkaan vain sentähden, että hän oli saanut\ntietää olevansa Matti Kaurlan ainoa perillinen.\n\nTuo tiedonanto oli häntä enemmän hämmästyttänyt kuin ilahduttanut.\nYhden ainoan kerran hän oli ollut kosketuksessa setäänsä. Isä oli jo\nsilloin ollut kuollut ja äiti oli sairas, kun pojan koulunkäyntiä\nuhkasi keskeytymisen vaara. Sen torjumiseksi äiti oli kehoittanut\nkirjoittamaan sedälle avun tai lainan pyynnön. Yrjö oli tehnyt niin,\nja kuukausien kuluttua joku maalainen oli tuonut terveiset sedältä --\nja kaksimarkkasen. Monia puutteita oli senkin jälkeen kärsitty, mutta\nkituen Yrjö oli taivaltanut eteenpäin, eikä sen erän perästä sedän\npuoleen kääntyminen ollut juolahtanutkaan hänen mieleensä.\n\nTästä tapahtumasta ja äidin kuolemasta oli nyt viisitoista vuotta\nkulunut. Tänä ankaran uurastuksen aikana Yrjö oli ehtinyt unohtaa\nsekä setänsä olemassaolon että hänen avuliaisuutensa kymmenvuotiasta\npoikasta kohtaan. Nykyisin hän oli jo osaksi voittanut nuo kurjuuden\nkaudet, ja häntä melkein ärsytti sedän perintö, jonka tuottama homma\nehkä katkaisisi yht'äkkiä hänen uuden kirjansa kirjoittamisen.\nAineellisen tuen arvo tilapäiselle tuntiopettajalle ja pienen\nsanomalehden aputoimittajalle oli kyllä selviö sellaisenaan, mutta\ntuo lahja, jonka antajaa hän syvästi halveksi entisiä muistellessaan,\nharmitti häntä.\n\nNoista ikävistä menneisyyden kuvista Yrjö kuitenkin pääsi irti\nkuultuaan papin puheesta pari sanaa, jotka kirpeinä sattuivat\nhänen korvaansa. Nuo sanat olivat kuin temmatut hänen hiljattain\nilmestyneestä esikoisteoksestaan \"Ihmisen kuolema\". Kiinnostuneena\nhän kuuli papin sanovan, että luonto rehotti nyt uhkuvassa voimassaan\nja elämän pyhän virtauksen sykinnässä. Nyt oli sen aika --\nkukkeana suvisena sunnuntaina. Niin on kaikella oma aikansa. Tässä\nhedelmättömässä hiekassa synkkä hauta odottaa kätkeäkseen maan poveen\nkuolleen ihmisen maallisen majan. Elinnesteiden kuohunnasta elpymättä\noli hänen aikansa täyttynyt, ihmisen kuolema oli tullut -- keskellä\nvihannan luonnon kultaista keskipäivää -- -- --\n\nTässä Yrjön kiinnostus herpaantui. Kaameat kuvat kuolemasta\nmuistuivat mieleen sieltä, missä seistiin, juostiin ja ryömittiin\nvihollisen tulituiskuissa. Aivan Yrjön läheisyydestäkin moni uhkuva\nelämä oli katkennut keskellä nuoruuden kultaista keskipäivää. Yksi\nparhaista tovereista oli hänenkin polvellaan valoisan katseensa\nikuiseen pimeyteen ummistanut. Mutta mitä tiesi tuo kaunoajatusten\nsommittelija sellaisesta uhrikuolemasta ja sellaisten miesten\nväkevästä taistelutarmosta miljoonien elämän puolesta?\n\nTäällä arkinen luonto oli tehnyt tehtävänsä, oli lopettanut vanhan\nmiehen elämän. Sehän oli jokapäiväinen tapahtuma. Ruumiillinen\nkuolema sellaisenaan oli kuin taitettu puu tai korsi, kuihtunut\nlahoamaan ja maatumaan, ilman olennaista yhteyttä \"ihmisen kuolemaan\".\n\nNämä mietteet välähtelivät Yrjön pingottuneessa mielessä\nsamoina vaikeina pulmina, joita hän oli koettanut selvitellä\nesikoisteoksessaan. Hautauspuheen väheksymisen aiheutti erityisesti\nhänen eroava käsityksensä ihmisen kuolemasta ja siitä, että ihmisen\nelämän sisin sisältö oli syvä inhimillisyys, jonka menettäminen\nmerkitsi ihmisen todellista kuolemaa, sielun kuolemaa, minkä jälkeen\nei ollut muuta kuolemaa kuin pelkkä hengenlähtö ihmisruumiin\nmuotoisesta oliosta. Eikä sitä ollut aihetta pohtia sen enempää.\n\nYrjö hymähti kuin pisteeksi vastahakoiselle mielialalleen ja\nolotilalleen yrittäen sen jälkeen vain soveltua ympäristöönsä ja\nhuomata sitä väkeä, minkä keskuuteen kohtalo oli näin äkkiarvaamatta\nhänet heittänyt.\n\nLähellä haudan reunaa hän näki vanhanpuoleisen, silkkipäisen naisen\npitävän nenäliinaa silloin tällöin silmillään ja hiljaa nyyhkyttävän.\nHän oli ainoa, joka itki.\n\nMiksi hän itki?\n\nLäheinen sukulainen tuo nainen ei ainakaan voinut olla -- ei niin\nläheinen, että kaipaus olisi noin yli reunojen vuotanut.\n\nYrjöön tuo itku vaikutti selittämättömän vastenmielisesti. Häntä\nalkoi vaivata jonkinlainen epämääräinen syyllisyydentunto, joka\nsoimasi hänen välinpitämätöntä mieltänsä ja tunteettomia ajatuksiaan\ntämän toimituksen aikana. Pian tämä outo vaistoaminen kuitenkin\nlauhtui, sillä hautausvirsi alkoi ja Yrjön katse kiintyi etsimään\nsitä naislaulajaa, jonka heleä ja soinnukas ääni erottui selvästi\nmuista.\n\nLaulajaparven sivustalta hänen etsivä katseensa löysikin tuon heleän\näänen omistajan, nuoren, avopäisen tytön, joka lauloi hartaana\nauringon säteillessä kullan hohdetta kellertävälle tukalle. Solakkana\nja sirona hän seisoi, laulaen kuin itselleen ja omille ajatuksilleen.\nYrjön ihastunut katse kadotti tytön näkyvistään vasta väkijoukon\nsiirtyessä toisen haudan ääreen ja lapiomiesten tultua etualalle.\nHeidän työstään pieni kumpu kohosi pian hiekkaiselle kentälle.\n\nYrjön kääntyessä lähtemään haudalla itkenyt nainen näkyi lähenevän\nkumpua, ja Yrjö kuuli hänen hiljaa sanovan: \"Niin aavistamaton on\nelämä -- ja hengen meno -- ihmisen kuolema.\"\n\nYrjö hymähti itsekseen ja poistui kiireesti haudalta.\n\n\n\n\nSUISTUNUT RATSASTAJA\n\n\nKaurlan yksinäisen talon rappeutuva ulkonäkö oli koristunut jonkin\nverran pihan perälle hiljattain kohonneesta tuparakennuksesta neljine\nhuoneineen ja avokuisteineen. Edesmenneen isännän parikamarit olivat\nrakennuksen toisessa päässä ja toisessa oli rakennuksen levyinen,\nisohko tupa eteisineen ja vieraskamareineen, joihin emännöitsijä oli\njärjestänyt uuden isännän asuinsijan.\n\nYrjö Kaurla oli vetäytynyt tähän uuteen kotiinsa pitopäivällisten\npäätyttyä ottaakseen haltuunsa perintöänsä koskevat asiakirjat ja\nvaltuudet. Kuolinpesän toimeenpanijat olivat juuri lähteneet, ja Yrjö\nistahti keinutuoliin ujoilemaan outoa olotilaansa.\n\nMitä olikaan tapahtunut?\n\nHän oli äkkipäätä tullut heitetyksi tänne sydänmaan taloon kiihkoisan\ntaistelusuunnitelmansa keskestä.\n\nMinkä taistelun?\n\nEihän hänen uudessa kirjassaan jatkamaansa taistelua aatteiden ja\n\"ismien\" ahtaita karsinoita vastaan enää tarvittu. Ristiriitainen\nkamppailu monien erilaisten näkökohtien kerskailuista ja vihapäisistä\npurkauksista oli jo huomattavasti vaimentunut ihmisten mielistä\nja puheista. Yhteiskunnan rikkinäisyys oli taian tavoin eheytynyt\nvihollisen uhatessa kaikkea kansaa elämää ja sielua kiduttavalla\ntuholla.\n\nNäin oli käynyt, kun tuota turmaa vastaan noustiin ja rinnuksiin\nkäytiin. Sovinto oli jo silloin yleinen tunnus, mutta vasta\nveriuhrit olivat herättäneet tasavertaisuuden ymmärtämyksen ja lujan\nveljeystunteen yhteisen asian puolesta taistelevien ja kaatuvien\nmiesten keskuuteen. Siellä ei enää ollut karsinoita eikä koloja,\njoista olisi kuulunut paremmuuskehuja sen tai tuon aatteen tai\n\"ismin\" puolesta. Entinen elämä oli puhdistunut ummehtuneesta\nilmasta, oli saanut uuden tähyn ja uuden pyrkimyksen valoisammalle\ntielle.\n\nEntä mitä Yrjön omassa karsinassa oli tapahtunut? Mitä muuta\nkuin tekeillä olevan uuden kirjan uudelleen muokkaaminen, sillä\nesikoistekeleen jatkamisaikomus oli menettänyt ajankohtaisen\nmerkityksensä monin kohdin. Omituista, että hän nyt vasta tuli\ntarkistaneeksi uuden yrityksensä ajankohtaisuutta. Kansan elinyhteys\noli saanut käänteen, joka oli hänen uuden kirjansa suunnitelmalle\nselvä kuperkeikka. Pegasos-ratsu oli heittänyt hänet satulasta.\n\nSe oli hänelle suuri tapahtuma, eikä siinä ollut kaikki. Vielä\nmerkittävämpää oli sattunut hänen ulkonaisessa olotilassaan.\n\nYrjö pysähdytti keinuttelemisen ja katsahti arastellen ympärilleen.\nAnnettuaan ajatusten liidellä sodan ja työnsä laduilla hän tarkkaili\noutoa, hirsiseinäistä ympäristöään.\n\nHauska maalaistupahan tämä oli. Ei mitään moittimista. Seinähirsien\noksat kyllä tuijottivat vähän oudosti ja hirsien raot yrittelivät\nleveätä ja äänetöntä naurua. Permantopalkki narahti tuolin anturan\nalla -- ei ilkeästi kirskahtaen, vaan pehmeästi hörähtäen ystävyyden\nja palvelushalun sävyisesti.\n\nYrjö kurkisti puhtaan valkeata permantoa ja vilkaisi uudelleen\nkellertäviä honkaseiniä.\n\nTuo permanto ja nuo seinätkö ovat nyt hänen omiaan? Hänenkö, joka ei\nkoskaan ollut mitään tähdellistä omistanut?\n\nYrjö nousi ja kulki ikkunasta ikkunaan tähyillen sekä pihan että\nmetsän puolelle.\n\nTuo maako ja metsä tuolla? Nuo pellot ja rakennuksetko olivat hänen?\nOuto oli sellainen ajatus.\n\nNäkyväisen ja todellisen omaisuuden omistamisajatus viritti omituisen\nhyväntunteen värinän, joka hiveli pehmeästi ja miellyttävästi\njoitakin etäisiä, ennen huomaamattomia mieltymyksiä.\n\nMikä värinä se oli? Ja mitä mieltymyksiä ne olivat?\n\nOmistamisen tuntematonta mielihyvääkö? Hyrräsivätkö ne turvallisuutta\nja kodin suojan suloa miehelle, joka katottomana ja suojattomana oli\nkierrellyt mierolaisena vieraitten, onnellisten ihmisten ovilla? Vai\noliko se ehkä luolaihmisen jäännöksen alkuvaistoista ulinaa, vai\noliko se sittenkin nykyisyyden ahnasta saalistamisenviettiä, vaikka\nsellainen himo oli jo saanut ankaran tuomionsa hänen mielipiteissään\nja esikoisteoksessaan? Siinäpä oli outo ongelma. Yrjö pyyhki\ntuskaisesti otsaansa ja ryhtyi tiukemmin sitä pohtimaan.\n\nHän oli kehitellyt ajatteluaan ja kirjoittanut raakilaihmisistä sekä\nheidän tuleentumisestaan ja sielun syntymisestä ihmiselle vasta\nsitten, kun raakila oli kypsynyt.\n\nOliko hän itse jo niin kypsynyt, että oli saanut sielun itselleen,\nvai mitä olivat nämä oudot ulinat ja hivellykset ja se omituinen\nilmiö, jonka hän oli pannut merkille joskus vastoinkäymisten\nja vieläpä onnistumisienkin hetkinä? Hänen elämänkäsityksensä,\nintoilunsa ja rakentavien kykyjensä keskellä oli joskus nostanut\npäätään ihmeellinen, rikkirepivä raisuus, joka tahtoi kaikki\nmurskata. Senkin vähän, mitä omisti. Mitä se oli?\n\nTuollainen haluhan maistui jo pelkkänä ajatuksenakin selvältä\nraakilalta, ellei se ehkä johtunut vain siitä, että hän ei ollut\nkoskaan omistanut mitään kunnollista. Vain pelkkiä sirpaleita. Nytpä\nsaa nähdä. Hän oli nyt yht'äkkiä sattuman oikusta joutunut kodin\nomistajan turvalliseen asemaan. Ehkä ei ollut ihme, että sellainen\nonni viritti hänen sisimmässään tämän oudosti hivelevän vireen.\n\nEikö ihme? Kun hän yritti nauttia tuosta viehkeästä tunnelmasta, jäi\nse kesken. Kielteinen ajatus hypähti tielle.\n\nEntä jos tämä leppoisuuden hivellys oli sittenkin vain petollista\nviekoitusta, joka pyrki turruttamaan jalommat pyrkimykset pois\nitsekkään ahneuden tuhoisalta tieltä.\n\nTätä ilmiötä oli totisesti tarkkailtava hyvinkin vakavasti. Tässä\noli jotakin hämmentävää kahnausta hänen olemuksensa ytimessä. Rumaa\nsotkua joka tapauksessa. Noh, olkoon! Kai se jollakin tavoin selvenee.\n\nHän murahti melkein ääneen ja hypähti ärtyneesti kävelemään ja\nkatselemaan peräikkunoiden takaista ympäristöä. Vaatimattomana\nnähtävyytenä oli vähäinen omenapuu, muutamia marjapensaita ja pieni\nperunamaa eristetyssä aitauksessa, jonka takana päivällisillä\nsattumalta mainittu vasikkahaka näkyi jyrkästi viertävän pienen\nmetsäjärven rantaan. Surunvoittoisen kaunis maisema ujoili siinä\npienuuttaan ja vähäpätöisyyttään.\n\nKuinka hiljaista täällä oli! Kuinka kuoleman hiljaista! Kuuli melkein\noman valtimonsa tykinnän ja kiertävän verensä suhinan. Muuten ei\nmitään.\n\nToki sentään jotakin muutakin. Heikkoa lintujen sirkutusta kuului\netäämpää ja laiskaa heinäsirkan sirinää omenapuun juurelta.\n\nYrjö kääntyi taas keskilattialle ja hapuili katseellaan pitkin\nseiniä. Oli kuin olisi unohtanut jotakin -- jotakin tärkeätä, joka\nolisi tehtävä.\n\nHän tunsi itsensä levottomaksi -- jonnekin oli kiirehdittävä --\nmuuten myöhästyisi -- menettäisi jotakin. Saman tien hän kuitenkin\nnaurahti tälle entiselle levottomuudelleen. Hän huomasi menettäneensä\nvain alituisen huolehtimisen toimeentulostaan. Hm! Menköön! Eihän\ntästä ollut mihinkään kiire -- ei ikinä mihinkään! -- Tämähän on\nhassua, hän myhäili. Enpä viitsi päätäni vaivata. Antaa tapausten\nkulkea omaa kulkuaan.\n\nHän aukaisi oven kamariin ja eteiseenkin saadakseen väljyyttä\nympärilleen. Tuo kamari tulisi nähtävästi olemaan hänen\nmakuuhuoneensa. Se oli niukasti kalustettu. Muutamia tahraantuneita\nkirjoja oli pöydällä. Vanhanaikainen raamattu, virsikirja, postilla,\nvanhoja sanomalehtiä ja --\n\nMitä tuo oli? Yrjö ihan hätkähti ja koppasi käteensä harmaaksi\nlikaantuneen kirjan. Mitä ihmettä? Hänen kirjansa?\n\nNiin, totta totisesti! Kannella loisti nimi \"Ihmisen kuolema\". Sitä\nkirjaa hän ei olisi uskonut tapaavansa tästä talosta. Kirjahan\noli kuin taisteluhansikas rikkinäiselle yhteiskunnalle ihmis- ja\nsukupuolivelvoituksineen, sodan julistus kaavoihin kangistuneita\nmuotoja, aitoja, tokeita ja sulkuja sekä ennakkoluuloisia\npunnitsijoita, mittareita ja viivoittajia vastaan, tuomion julistus\nvapaan ja itsenäisen ajattelun vangitsijoille, tien sulkijoille\nja veräjän vahdeille, varoittava ennus ihmisyyden kuolemasta, jos\nelämän mestaroitsijat yhä edelleen rakentelisivat itsekkyyden\naitoja ihmisten eristyskarsinoiksi -- ellei sovinnollisuuden,\nyhteisymmärryksen ja todellisen edistyksen lippua ajoissa\npystytettäisi kuolevien ja kuolettavien järjestelmien raunioille. --\n\nNiin! Sentapaistahan siinä kirjassa oli, ehkä enemmän kiivasta\nkiihkoa kuin asiallista harkintaa, ja siksi kai sen herätyshuuto\nolikin kaikunut enimmäkseen kuuroille korville, ja nyt se on jo\ntullut monin kohdin tehottomaksikin, kun outo tapaus, onnettoman\nsota-ajan onnea taikova ihme, ratkaisi suurimmat pulmat ja\ntäydensi tuon kirjan tarkoitusperät parhain päin -- ja katkaisi\njatkosepittelyn. Suuri onni onnettomuudessa!\n\nYrjö heitti kirjan paikoilleen ja hymähti tyytyväisyydestä!\nSyvällisemmän edistyksen tahto ja sovinnollisemman mielialan\ntoteuttaminen olivat vihdoinkin päässeet viriämään yleiseen\ntietoisuuteen. Oli vain työskenneltävä niiden kehittelemiseksi ja\ntukemiseksi sekä omakohtaisen asenteen varmistamiseksi niin, ettei\nsillä kohdalla sattuisi satulasta suistumista.\n\nValoisammassa mielialassa Yrjö palasi tuvan puolelle ja asettui\npihanpuoleisten ikkunain ääreen.\n\nMaatunut talous- ja talonväenrakennus muistutti hänen mieleensä\nhaudalla itkeneen naisen. Hän olikin Kaisa, Kaurlan talon\nemäntäihminen, joka tuolla puuhasi ja hallitsi isännättömän talon\ntehtäviä ja askareita.\n\nNiin oli. Sama henkilö oli. Hm! Jostakin syystä tuo havainto oli jo\npitopäivällisillä vaikuttanut häneen ärryttävästi. Oliko se kateutta\nsiitä, että joku toinen oli surrut vainajaa haudalla, vai soimasiko\nhän yhä kylmiä ajatuksiaan hautajaisissa -- vai mitä se oli?\n\nHän poistui ikkunan edestä väsyneenä ja kyllästyneenä uuden\nolotilansa penkomiseen, asettui keinutuoliin ja yritti ajatella muuta.\n\nHäntä raukaisi, ja torkahtamisen vaiheilla hämärä ajatus hiipaisi\nsuistunutta ratsastajaa -- luisumista ajankohtaisuuden satulasta.\n\n\n\n\nVARALLISUUDEN TULVA\n\n\nRaukaiseva hiljaisuus häiriintyi äkkiä aikamoiseen kolinaan. Yrjö\nheräsi torkuksistaan ja kuuli raskaita askelia eteisestä. Kukahan\ntulee?\n\nTukevarakenteinen ja hymysilmäinen maalaisisäntä astui sisään.\n\n-- Hyvää päivää. Olen Heinirannan isäntä tuolta Haukkavaaran kylästä,\nsanoi tulija.\n\nYrjö nousi tervehtimään ja kehoitti vierasta istumaan, asetti\ntupakoita pöydälle ja tähysteli uteliaana tuota rehdin näköistä,\nkomeata miestä, jonka avoin katse tuntui kuin vanhan tuttavan\nnäkemiseltä. Nimikin tuntui peräti tutulta, vaikka Yrjö ei kyennyt\nsitä muistamaan, katseli vain ja mietti asettuessaan keinutuoliin\nistumaan sekä kysyi nimeä uudelleen.\n\nVieras myhäili tuttavallisesti ja lohdutteli, ettei kaikkea voi\nmuistaa. Pitkä aikahan onkin jo kulunut siitä, kun pikkupoikina\nistuttiin parisen vuotta saman koulupöydän ääressä siellä kaupungissa.\n\nHeikki Heiniranta -- välähti äkkiä Yrjön muistissa. Hän huudahti\nnimen ja hyökkäsi tervehtimään uudelleen.\n\n-- Kylläpä olet muuttunut. Sinustahan on tullut oikein iso mies --\naika poika.\n\n-- Kasvanut olet sinäkin ja kehittynyt oikein kirjojen tekijäksi.\n\n-- Terve tuloa, Heikki! Yrjö kivahti pusertaen lämpimästi entisen\nkoulutoverin kättä. Tuntui oikein sydäntä lämmittävältä, kun näissä\noudoissa oloissa sai tavata vanhan tuttavan.\n\nHeikki kertoi, että hän kyllä hautausmaalla oli tuntenut Yrjön, mutta\nei ehtinyt tervehtimään, kun oli mentävä toiselle, sotavammaisen\nsukulaisen haudalle. Siitä syystä hän ei ollut päässyt tännekään,\nvaikka kuului Kaurlan kuolinpesän valvojiin. Oli oltava sukulaisten\npitopäivällisillä. Sieltä hän oli kuitenkin heti rientänyt tänne.\n\nAvomielinen juttelu luisui tämän jälkeen vanhoihin muistoihin\nkoulupoika-ajoilta. Eikä niistä ollut unohdettu mitään. Kaikki\nmuistettiin kuin eiliset tapahtumat.\n\n-- Mieleeni hiipi nyt juuri muudan unohtumaton, erittäin tärkeä\njuttu, puheli Yrjö katseen siristyessä kauas etäisyyteen.\n\n-- No? Mitä muistelet?\n\n-- Sinun rikassisältöistä eväsvakkaasi, joka monet kerrat sammutti\nnälkäni. Muistatko sitä?\n\nHeikki katsoi hämillään: tupakkalaatikon kantta karistaen tuhkan\nsavukkeestaan.\n\n-- Niihin aikoihin minun nälkääni ei mikään muu niin sammuttanutkaan\nkuin sinun vakkasi, Yrjö jatkoi.\n\n-- Kyllä kai meille nulikoille siihen aikaan ruoka maistui. Aina\nnälkäisiä kuin sudet, Heikki koetti valitella.\n\n-- Mutta minun nälkäni oli toisenlaista kuin muitten. Sen oli\nvuosikausien puute tehnyt jatkuvaksi, loputtomaksi.\n\n-- Oletko jo tarkkaillut talosi ympäristöä? Heikki keskeytti,\nlopettaakseen ikävän muistelemisen Yrjön entisistä puutteista.\n\nYrjö kiitteli kuitenkin ensin Heikin avuliaisuutta ja tuumi sitten,\nettei kai tässä metsätalossa mitään katselemista ollut.\n\nHeikki hymähteli vastaväitteeksi ja puhkesi selittämään, että\ntalo kyllä on aikamoinen rähjä näöltään eikä viljelyksiltäänkään\nerikoinen, mutta metsä on aivan toista.\n\n-- Se on erikoinen, se! Arvaas, minkä arvoinen se on?\n\n-- En ymmärrä sellaisia asioita, Yrjö mutisi välinpitämättömästi.\n\nHeikin selittelyn sävystä kuulosti ilakoivaa hämäystä.\n\n-- Sen arvo on aprikoitu sadoiksi tuhansiksi.\n\n-- Mitä sanot?\n\nHeikki hymyili ilakoivasti.\n\n-- Silkan totuuden sanon. Aarre se on. Aikamoinen sittenkin.\n\nYrjö hämmästyi sanattomaksi. Olipa se järkyttävä uutinen hänelle,\njoka oli melkein kaiken ikänsä taistellut puutteen kourissa ja\naina tottunut epävarmuuteen huomisesta päivästä. Hänkö olisi nyt\nomavarainen mies, olisi muista riippumattomassa asemassa, saisi olla\nhuoleton toimeentulostaan ja monien pulien kytkyistä, voisi hymyillä\nelämälle eikä katsella sitä alituisen alistumisen ja karsauden silmin?\n\nTämä uutinen alkoi peloittaa ja hämmentää Yrjöä hänen kysellessään\narkana lisätietoja tämän yllättävän perinnön arvaamattomasta arvosta.\nNämä tiedot ryöpyttivät yhä enemmän rikkauden pärskettä hänen ylleen.\nTuntui melkein hengityksen salpaantumiselta, kun ajatus pysähtyi\ntähän outoon kohtalonsilmukkaan, pysähtyi ensin ja kääntyi sitten\naavistelujen sokkeloihin.\n\nTämä varallisuuden tulva vaikutti läkähdyttävästi yltiömäisessä\nrunsaudessaan. Mahtoiko se tukkia hänen nykyisen elämänsä polun ja\npystytellä uusia viittateitä? Kuinka sen voisi tietää! Harkinta\nei ainakaan tässä tilassa pystynyt nousemaan uhkuvan onnen tulvan\ntasalle. Hämmennys vain sotki puutteisiin painuneita ajatuksia\nrikkauden mahtavin voimin yhtäälle ja viekoittelevin mielikuvin\ntoisaalle.\n\nTuollainen varallisuuden ryöppy oli yllättävä ja peloittava, Heikin\nyhä korostellessa koskemattoman hongiston ihanuutta.\n\nYrjö keskeytti äkkiä metsäjutun. Kauneudesta ja ihanuudesta\npuhuttaessa laulavan tytön kaunis kuva aamuisella hautausmaalla\nmuistui hänen mieleensä.\n\n-- Huomasitko sitä soreata tyttöä, jonka heleä ääni haudalla ylinnä\nkaikui? Kuka hän oli?\n\n-- Kaustalan Elli tietenkin. Eiväthän muut pysty siten huijaamaan.\nTalon tytär, saman Kaustalan, joka toi sinulle Kaurlan talon\nohjakset. Hän kuului myös kuolinpesän valvojiin ja toimi sijaisenani\npoissaollessani.\n\n-- Missäpäin Kaustala on?\n\n-- Sehän on lähin naapurisi, kilometrin päässä tuosta myllypurosta,\njoka katkaisee Omantunnon kannaksen ja --\n\n-- Mikä se on?\n\n-- En tiedä. Ikivanha nimi, mutta ethän tällä tavoin tule oudosta\nseudusta hullua hurskaammaksi. Näes, ensin noiden luhtien takana\non vähän peltoa, sitten on Kaurlan kotitarvemetsä, sitten\nkallioinen Omantunnon kannas ja myllypuro, jonka yli johtaa kapea\nVaivaisensyntisen porras, ja sitten pienen mäen alalappeella on\nKaustalan talo. Onko selvä?\n\nYrjö naurahti ja myönsi, mutta ajatteli vain vaaleatukkaista,\nlaulavaa tyttöä, joka oli vilahtanut hänen mietteisiinsä yllättävästi\nja samanaikaisesti kuin vaurauden tulvan kohu, mutta ei ahdistavana\neikä peloittavana, vaan onnen lippua liehuttavana mielikuvana.\n\n\n\n\nLELLOTTELUA\n\n\nSeuraavana aamuna Yrjö nukkui yli tavallisen aikansa.\nPuolihorroksissa ollen hän luuli heräävänsä kodissaan kaupungissa,\nmutta tuo huikaiseva valo -- mitä se oli? Eihän päivä koskaan\npaistanut hänen huoneeseensa. Tummanpunertava kiviseinä vain toljotti\nkaameana vasten ikkunaa.\n\nHän hieraisi silmiään ja näki kirkkaan valon väreilevän avoimen\nikkunan pielessä. Omenapuu kimmelsi auringossa, lintunen liritteli\nviserrystään ja heinäsirkka siritteli.\n\nEikös vain! Hänhän oli maalla! Totisesti -- nyt hän vasta oikein\nheräsi, tuijotteli ympärilleen, ja sitten rupesi naurattamaan. Tämä\noudonmukava olotila ja vaiherikas eilinen päivä aiheuttivat naurua\nkutkuttelevan virkeyden, muistikuvat hyppelivät mielivaltaisesti\nsinne tänne.\n\nUnenpöpperö haihtui kuitenkin lopullisesti, kun hän kuuli jonkun\nliikkuvan tuvan puolella. Kaisa ehkä toi sinne aamukahvit.\n\nKaisa -- niin.\n\nHeikiltä oli Yrjö saanut kuulla, että Kaisan uutteruus ja\ntoimeliaisuus oikeastaan olivat olleet talonpidon kaikki kaikessa,\nestymättä Matti-isännän ajoittaisista pöhnäilyistäkään.\n\nParisenkymmentä vuotta oli Kaisa näin hoitanut emännyyttä kuin omassa\ntalossaan, ja haltiaväen välit olivat pysyneet sovinnollisina ehkä\nsiksi, että Matti oli tunnetusti piintynyt vanhapoika, joten Kaisalla\nei siinä suhteessa voinut olla mitään toiveita eikä pettymyksiä.\nTärkeimpänä sovinnon siteenä oli kai sentään ollut Matin lupailu\nmuistaa testamentissaan Kaisan erinomaista toimeliaisuutta.\n\nMatti oli todella näin tuuminutkin, mutta silloin ilmestyi\nveljenpojan kirjoittama kirja, ja itse veljenpoikakin kaivautui\nesille unhotuksen yöstä herättäen eräänlaista sukulaisveren\nlämmittämää myötätuntoa Matin mielessä. Hän oli ruvennut tuumimaan\ntätä asian kohtaa syvemmältä, ja testamentti jäi tekemättä.\n\nSamoihin aikoihin Matti sairastui, ja kuolema seurasi nopeasti.\nSairasvuoteellaan hän oli vain sanonut, että koska Yrjö pystyy\nkirjoja kirjoittamaan, niin hän kyllä pystyy Kaisallekin osittamaan\nniin paljon, ettei puutteeseen joudu.\n\nNäin oli Heikki kertoillut Kaurlan talon vaiheista ja Matin\nviimeisestä tahdosta, jonka kuulijaksi hän sattumalta oli joutunut.\nYrjöä oli ensin kutkuttanut ajatus siitä, että hänen kirjansa oli\nvaikuttanut asioitten kulkuun, mutta Heikki oli sen olettamuksen\narmottomasti kumonnut.\n\nMatti ei ollut niin uudenaikainen mies, että olisi sellaisia\nkirjoja lukenut. Häneen vaikutti yksinomaan vain kirjan ulkonainen\nilmestyminen, mikä sellaisenaan muistutti Yrjön olemassaolosta. Tämä\nkylmä todellisuus ei Yrjöä erityisesti ollut miellyttänyt.\n\nNopeasti hän hypähti vuoteesta ja murjotuskin katkesi, kun hän\nhoksasi, ettei Matti-sedälle sellaisen kirjan ymmärtäminen\nsoveltunutkaan. Pukeutuessaan hän jo hymähteli lapselliselle\nitserakkaudelleen ja astui hyväntuulisena tupaan, josta taas kuului\nliikettä.\n\n-- Hyvää huomenta, vaikka ilta jo taitaa ollakin, hän huusi naurusuin\niloisesti nyökäten Kaisalle, joka hääri kahvipöydän ääressä.\n\nKaisa vastasi jotenkin ilmeettömästi, mutta huulien tiukka puserrus\nvähän pehmentyi, kun hän jatkoi, ettei sentään vielä ilta ole. Sen\njälkeen hän meni ovensuutuoliin istumaan selittäen odottavansa, jos\njotakin puuttuisi, ettei tule turhaa juoksua pihan yli. Siinä hän\nistui, katseli helmaansa ja hypisteli esiliinaansa. Oli nähtävästi\njotakin sydämellä, mikä pyrki ilmoille.\n\nYrjö hämmenteli kahviaan ja tarkkaili Kaisaa. Harmahtava tukka,\npitkänomaiset, miellyttävät kasvot, tukeva vartalo ja ryhti, jota\nmaalaistyö ei ollut kumarruttanut, vaikka hän jo iältään kuului\nolevan yli viidenkymmenen.\n\nKaisan kulmakarvat nousivat hitaasti, mutta katse pysyi yhä\nkiinteästi helmassa. Yrjö arvasi, että sanottava kohta laukeaa.\n\n-- Minun kai on nyt sitten täältä muutettava?\n\nKaisan ääni tärähti vähän, ja huulille ilmaantui väreily, joka\nilmaisi yhtä hyvin uhmaa kuin hillittyä katkeruuttakin tai ehkä\nmolempia.\n\nYrjö hämmästyi. Hän ei ollut tällaista kysymystä odottanut -- eikä\nnäin alistuvaa mielentilaa. Hän oli odottanut sananpärskettä harhaan\nmenneen perinnön johdosta.\n\n-- Muutettava? Miksi? Mihin emäntä kotoaan muuttaisi?\n\n-- Minun emännyyteni loppui eilen illalla. Enkä minä piiaksi --\nainakaan tänne.\n\nYrjö ei tietänyt mitä sanoisi. Matti-sedän lausuma toivo Kaisan\nturvaamisesta oli semmoisenaan selvä asia, mutta miten se tulisi\njärjestettäväksi, oli vielä ratkaisematta. Yrjö ei vielä ollut\nehtinyt sitä ajatella eikä ehkä pystyisikään omin päin selvittämään.\nTarvittaisiin neuvottelua Heikin ja Kaustalan kanssa, jotka olivat\nselvillä kaikista näistä olosuhteista yksityiskohtaisesti, ja nyt\nKaisa aikoo livahtaa portista pellolle, läpi kätten. Yrjö hörppi\nkiivaasti ja hermostuneesti kahviansa.\n\n-- Tänään olisi pitänyt alkaa heinänteko, mutta kun herra nukkui niin\nkauan, kuului puoliääneen ja ilmeettömästi Kaisan huulilta.\n\nYrjö työnsi kuppinsa tarjottimelle.\n\n-- No, mitä minusta sitten?\n\n-- Olisi saatu määräykset.\n\nOliko tämä pilkkaa vai yksinkertaisuutta? Peräti hassunkurista se\nainakin oli, että häneen vedottiin maalaistalon isäntänä. Hän alkoi\nmakeasti nauraa.\n\n-- Mitä ihmettä Kaisa nyt ajattelee? sai hän sanotuksi naurunsa\nlomaan.\n\nKaisa katsoi ensin hämmästyneenä, mutta sitten melkein hymyili, ja\nhyväntahtoinen, äidillinen ilme välkähti katseesta.\n\n-- Enhän minä maanviljelyksestä ymmärrä hölynpölyä, Yrjö puhkesi\nselittämään. -- En ole koskaan sitä harrastanut -- enkä monesti edes\nollutkaan maaseudulla.\n\n-- Mitenkäs sitten?\n\n-- Niin vain, että Kaisa on talossa täysin itsevaltias emäntä ja\nmäärää kaikki.\n\n-- Voisikohan kuitenkaan jäädä -- noin vain -- puheen varaan?\n\nKaisa oli noussut ja yritti tarttua kahvitokeisiin. Tehdäkseen\ntäydellisen sovinnon Yrjö otti Kaisan ojennetun käden ja sulki sen\nkämmeniensä väliin.\n\n-- Kaisa on talossa emäntä ja tekee kaikessa mielensä mukaan. Minä en\nkuurra enkä kaarra, en puutu mihinkään, paitsi jos rahoja tarvitaan,\nniin sitten minä annan, Yrjö puheli reippaasti.\n\n-- Eihän toki rahoja -- taloudessahan niitä juuri kootaankin, Kaisa\njo hymyili.\n\n-- Minä kyllä järjestän Kaisan aseman, kun tästä kerkiän. Onko\npäätetty? No niin. Kahvia en juo enää. Aamiaista syön sitten, kun\nsoveltuu.\n\n-- Se on tuokiossa valmis, Kaisa puheli vilkkaammin, ja äidillisen\nhyväntahtoinen kimmellys loisti taas katseesta hänen korjatessaan\nkahvivehkeet ja poistuessaan huoneesta.\n\nYksin jäätyään ja käveltyään hetken Yrjö pysähtyi ikkunan ääreen\nmietteissään. Mitä nyt?\n\nHän käveli toisen ikkunan luo -- ja kolmannen. Mitä nyt sitten?\nSama lintu liverteli samoja liverryksiä ja heinäsirkka siritteli\nkuin ennen, ja tuolla kana kurnutteli pehmeitä ja hyväntahtoisia\nkurkkuääniään.\n\nYrjö pyyhki otsaansa ja katsoi toivottomana ympäri huonetta. Mitä\nihmettä nyt sitten? Ei mitään tekemistä eikä mihinkään kiirehtimistä\n-- ei muuta kuin olla vain!\n\nNäin toimettomanako olla vain -- olla vain -- ja lellotella?\n\n\n\n\nTONTTU AUTIOSSA TALOSSA\n\n\nYrjö ei keksinyt mitään ajanviettoa tai tointa, kun ei ollut kirjoja\neikä kirjoitustarpeita. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä ulkosalle\nliikuskelemaan.\n\nHän tutkisteli pihan piirin ja karjatarhan, kurkisteli kotaan,\ntalliin ja navettaan, mutta missään ei ollut elonmerkkiä eikä\nainoatakaan ihmistä. Talo oli autio ja vaikutti hylätyltä ja\nmurheelliselta.\n\nYrjö istahti karjatarhan aidalle naurahtaen itselleen vähän\nvahingoniloisesti. Kas niin! Tässäkö nyt kököttelet haltiatonttuna\nautiossa talossa! Varpusetkin olivat tipotiessään, ja pääskyset\nolivat kai metsissä poikasiaan opettamassa. Ei edes sudenkorentoa\nnäkynyt pörräämässä. Mutta -- eikös vain? Savuhan nousi kuin\nelonmerkkinä tuolta pakarin savupiipusta. Hei vain! Missä savu\ntuprahtelee, siellä lieska leiskahtelee.\n\nYrjö lähti pirttirakennusta kohti nopeasti kuin olisi hyvinkin\ntärkeätä keksinyt. Liikettä kuului pakarista jo portaalle asti. Yrjö\navasi oven ja astui sisään.\n\n-- Terve tuloa vain tännekin katsomaan, Kaisa sanoi ujostelematta\nhommaten askareissaan. Minä täällä väelle päivällistä kiirehdin.\n\n-- Vai jo päivällistä!\n\n-- Jo toki tähän aikaan. On täällä tuolia jos lavitsaakin isännän\nistua.\n\nYrjö istui ikkunapieleen.\n\n-- Yksinkö Kaisa puuhailee?\n\n-- Yksin vain näin kesätöitten aikaan kaiket päivät -- mutta hommaa\ntässä onkin -- varsinkin nyt.\n\nYrjö tuli ajatelleeksi omia, eriäviä elämäntapojaan. Nehän ne\nmahtoivat hommaa kasata.\n\n-- Taitaa olla liiaksi työtä, hän sanoi sytyttäessään tupakan.\n\n-- Mitäpäs -- liiaksi! Kun vain ennättäisi. Mutta ei suinkaan herra\naina nuku puoleen päivään?\n\nOmituinen, ei syyttävä, vaan puolustava sävy kuulosti Kaisan äänestä.\n\n-- Kuka sen tietää, Yrjö naureskeli.\n\n-- No, sitten sopat ja puurot taitavat sekaantua yhdeksi velliksi,\nKaisa tokaisi toivottomasti.\n\n-- Niinkö joutuvat lähekkäin?\n\n-- No niin --\n\nYrjöä huvitti katsella tuota toimeliasta maalaisnaista kotoisissa\naskareissaan. Ikä ei näyttänyt haittaavan. Yrjön luona ollessa Kaisan\nkäytöksessä oli jonkinlaista ujoa saamattomuutta, mutta täällä siitä\nei näkynyt merkkiäkään. Hän liikkui reippaasti ja määrätietoisesti.\nTäällä Kaisan olemus vaati emännän arvonantoa ja näytti ikäänkuin\nkasvaneelta -- jopa kaunistuneeltakin.\n\n-- Minkälainen meidän päiväjärjestyksemme onkaan? Yrjö naureskeli.\nEnsin -- mitä?\n\nKaisa istahti matalalle jakkaralle uunin kupeelle ottaen sormet\navukseen.\n\n-- Ensin kahvia väelle ja sitten aamiaista. Sitten kahvia herralle\nja aamiaista. Sitten päivällistä väelle ja kahvia herralle. Sitten\nkahvia väelle ja herralle päivällistä. Sitten herralle kahvia ja\nväelle illallista ja sitten herralle illallista ja ehkä vielä\nkahviakin tai totivettä -- siihen ei riitä enää sormetkaan.\n\nKaisa piti sormiaan haralla ilmassa ja hymyili herttaisesti.\n\n-- Mutta minä en syö ollenkaan illallista.\n\n-- Miksi ette?\n\n-- No -- että sormet riittäisivät.\n\nKaisa purskahti makeaan nauruun.\n\nYrjö teki sen havainnon, että Kaisan kanssa oli keskusteltava\nkevyesti ja leikkisästi, jos tahtoi säilyttää tasapainon, mikä oli\nhyvin tärkeätä näin pienessä perhekunnassa ja hyvinkin tärkeätä,\nkunnes Kaisan suhde perintöön oli tarkemmin määritelty.\n\n-- Kaisa on kai hyvin kiintynyt tähän Kaurlaan, Yrjö kysyi kuin\nsivumennen.\n\n-- Kyllä kai. Täälläpähän olen parhaat päiväni viettänyt.\nKolmenkymmenen ikäisenä tulin ja nyt lähentelen kuuttakymmentä. On\nikävää, kun tässä iässä katselee maantielle vieraasta ikkunasta.\n\nYrjö tunsi kodittomuuden kauhun erittäin hyvin. Tämä Kaisan suru\nherätti hänessä enemmän myötätuntoa kuin pitkät ja murheiset\nlavertelut.\n\nYrjö halusi kääntää ajatukset toisaalle ja kyseli jotakin Kaurlan\nmetsästä, jota oli kuullut kehuttavan.\n\n-- On kai siellä puita, Kaisa hymähti yksitoikkoisesti noustessaan\nhommilleen. -- Tuostahan se alkaa vasikkahaan aidasta.\n\n-- Vai niin, Yrjö myhäili itsekseen, lähtiessään pakarista. -- Hm!\nArvokas metsä vasikkahaan vieressä. Jopa jotakin.\n\nYrjö pysähteli ja käveli toimettomana pihamaalla. Kaisalla oli työtä\nkädet täynnä, eihän häntä voinut enempää häiritä eikä keskustelun\naiheitakaan juuri enempää ollut.\n\nOmituiseenpa olotilaan oli mies joutunut -- tonttuilemaan autioon\ntaloon.\n\n\n\n\nLUONNON PYHÄTTÖ\n\n\nYrjön toimeliaisuuteen tottuneelle luonteelle pihamaalla\nseisoskeleminen ja edestakaisin käyskenteleminen alkoi vaikuttaa\npelkältä tylsäilemiseltä. Harmaa harmi tuppasi mieleen, mutta\nmuistaessaan tuon kehutun metsän hän päätti lähteä sitä katsomaan.\nSaipa siitä edes hetkiseksi jonkinlaisen päämäärän vetelehtivälle\nolotilalleen. Hän elpyi tästä ja virkistyi, ryhti muuttui\nreippaammaksi, ja jalka nousi keveästi. Tiestäkään hän ei välittänyt.\nKulki vain yli aitojen ja ojien -- suoraan metsän laitaan.\n\nLepikkoa ja matalaa kuusistoa oli vasikkahaassa, mutta sitten\nalkoi mäntymetsä -- hongikko ihana kuin pilarisali. Yrjö pysähtyi\nihmetyksestä. Hongat oksattomia kuin kynttilät ja latvat pilviä\npiteleviä. Kuumeentapaisella kiireellä hän alkoi edetä syvemmälle.\nAina samanlaisia jättiläispuita, edessä ja ympärillä. Tuolla -- ja\ntuolla!\n\nPyhäinen tunne valtasi hänet. Askeleet hiljentyivät, ja hän astui\nvarovasti kuin kirkossa. Lopulta hän pysähtyi, hengitti ahnaasti\nsammalen ja pihkan tuoksuista ilmaa, katseli ihastuneena ympärilleen\nja kuunteli.\n\nEi ääntä, ei minkäänlaista häiriötä kuulunut. Juhlallinen, syvä\nhiljaisuus vallitsi pyhässä pilarikirkossa.\n\nHän ummisti silmänsä ja koetti kuunnella tarkemmin. Nyt hän luuli\nkuulevansa vienoa urkujen soittoa kaukaa, korkealta yläilmoista.\nVarmaankin hienoinen tuulen henkäys kuului ikihonkien huojunnasta\ntai ehkä miljoonien hyttysparvien surinaa latvojen korkeudesta. Yrjö\nnautti ensi kerran eläissään aarnioituneen honkametsän viihdyttävästä\nja lumoavasta rauhasta.\n\nAinoakaan soraääni ei tunkeutunut tänne muusta maailmasta.\nTämä hivelevä hiljaisuus oli taianomainen vastakohta niille\nkauhunmelskeisille sotajyteiköille, missä taistelu oli raiskannut\nkaikkea elollista, mihin suinkin vain oli pystynyt ja kyennyt.\nHornan kita se oli ollut, jonka tuhoa vastaan pienen kansan yhteinen\nsankarisisuinen puolustustarmo oli herännyt ja terästynyt.\n\nTällaisia muistoja vilahti Yrjön ajatuksissa viritellen näiden eri\ntilanteitten vertailua. Kuinka ihmeellinen ja ihmetystä herättävä\nerilaisuus olikaan tässä leppoisessa honkien huojunnassa ja sodan\nhirviömäisessä metakassa. Täällä tunsi olevansa hyväntahtoisen,\nvaltavan luonnon viihdyttävässä kehdossa. Siinä kehdossa hän tahtoi\nlevätä, ja heittäydyttyään rentonaan kuivalle sammalikolle hän\nsulki silmänsä eikä halunnut ajatella mitään, tahtoi vain kuunnella\nhyväilevää, vienoa huminaa taivaanlaen korkeudesta.\n\nTässä ympäristössä ajatteleminen oli joutavaa ja häiritsevää. Täällä\nvallitsi vain luonnon suuri rauha ilman ihmisten tuhoavaa vainoa ja\nilman kateuden karsinoita. Tämä oli todellinen jumalan kirkko, puhdas\nja pyhä.\n\nNiin oli, mutta alituiseen käymistilaan tottunut ajatus ei hevillä\npysähtynyt.\n\nUusi ajatus iski häneen kuin salama. Hän kohosi istumaan ja katsoi\nympärilleen. Tämä mahtava metsähän on hänen -- hänen omansa.\n\nÄkkinäinen riemu täytti hänen mielensä, mutta pian se lamaantui\nkaruun todellisuuteen. Ajatus kulki edelleen. Kuinka kävisi tämän\npyhätön, jos kirveen kilkatus ja sahan vinkuva surina tulisivat\nhäiritsemään tämän uhkean pilariston ylhäistä rauhaa?\n\nRyskyen kaatuisivat silloin hongiston jättiläiset, joiden\nviimeinen huokaus panisi Kaurlanjärven pinnan väreilemään. Näin\nnämä kruunupäiset rungot hankkisivat kuolemallaan moninaisia\nelämistarpeita kaatajilleen.\n\nYrjö melkein huokasi tälle todellisuuden kuvailulle toivoen\nvain, ettei hän harhaannuttaisi syvintä ja sisintä itseään tänne\nkolhittujen kantojen keskeen.\n\nTämä aavistelu kultakupeisten honkien kohtalosta ei Yrjöä\nmiellyttänyt. Hän kallistui mättäälle ja toivoi, ettei tätä luonnon\npyhättöä liian karkeasti raiskattaisi, ettei ihmiselon sille liian\nankaraa lakia lukisi.\n\n\n\n\nMETSÄNHALTIA\n\n\nOudon mukavassa lepokehdossa Yrjö torkahteli, mutta raotteli tavan\ntakaa silmäluomiaan, ei malttanut olla kurkkailematta hongiston\nmahtavaa ja juhlallista kauneutta.\n\nPuoliksi jo unen mailla hän näki hämärästi petäjien raoista\nviehkeäliikkeisen ja kaunispukuisen naisolennon pilkahtelevan esiin.\nSe näkyi kaukaa -- yhä kauempaa -- metsänhaltia -- metsänemäntä --\nmetsänimpi -- metsänneito.\n\nHämärtyvät aatokset sotkeutuivat torkun sumuihin häipyäkseen sikeän\nnukun maille.\n\nUnen linkkusin oli juuri sulkeutumassa, kun Yrjö äkkiä havahtui.\nIhmisääni oli tunkeutunut hänen lumpeentuvaan korvaansa. Hän sävähti\nja kavahti istualleen.\n\nNaisäänen vienoa laulahtelua kuului selvästi hänen äsken\ntähyilemästään suunnasta, mistä notkuvin hypähtelyin vaaleapukuisen\nnuoren tytön hahmo vilahteli puunrunkojen lomitse. Neito kulki\nkeinahtelevin askelin laulahdellen silloin tällöin astunnan\npoljennossa. Jokin kantamus näkyi toisessa kädessä ja vaalea\nolkihattu tai liina heilahteli toisessa. Tytön vauhti alkoi yhä\nkiihtyä hänen hypellessään rantaan viertävällä, loivalla rinteellä ja\nmuuttui pian karkelomaiseksi juoksuksi.\n\nYrjö hypähti maasta, kun tyttö katosi näkyvistä, mutta enempi tähyily\noli suotta. Tuollahan näkyi selvä polku, jota myöten tyttö oli\nkulkenut. Meni tietenkin venheelleen rantaan.\n\nArkisella asiallahan tuo metsänhaltia olikin käynyt. Utukuvia niin\nmetsänemännät kuin metsänneidotkin olivat hänen metsässään.\n\nHänenkö metsässään? Taasko tuo sama, isännöivä ajatus hypähti esiin?\nYrjö lähti kotia kohti kuin pakoon pyrkien. Omistamisen halun huonoja\nvaistoja oli taas riehahtanut aatosten uumenista. Mistä ne tulivat ja\nmikä sellaisia kiehutteli? Ahneusko?\n\nYrjö ähkäisi ja ärähti ääneen kiivetessään perunamaan aidalle\nistumaan ja katselemaan harmaata taloa edessään.\n\nTuossa oli tuo outo talo. Oliko sekin hänen samoin kuin tuo honkainen\npilarikirkko ja tämä maa?\n\nHänen mielialansa puikkelehti ilon ja harmin sotkussa. Eihän hän\nollut pannut tikkuakaan ristiin tämän omaisuuden hyväksi. Outo mies,\njoka äskettäin oli kuollut, oli sen koonnut. Ja Kaisa tuossa talossa\nahertelee yhä edelleen sen hyväksi. Voiko ilo sellaisen omaisuuden\nsaamisesta olla harmiton?\n\n-- Mitä minä olen tehnyt tämän perinnön hyväksi? Yrjö murahteli\nitsekseen. -- En yhtään mitään. Ja kuitenkin on minun puolellani\nlaki ja oikeus, eikä Kaisan oikeuksia puolusta mikään muu kuin minun\ntahtoni.\n\nNo, asia on selvä. Kaisan on saatava osuutensa. Hän on osoittanutkin\nolevansa ihminen, joka ansaitsee onnea osakseen.\n\nTyytyväisenä tähän päätelmään Yrjö aikoi hypätä aidalta, mutta\njäikin edelleen vatkaamaan samaa aihetta eri puolilta. Jos Kaisa ei\nolisikaan ystävällisyyden arvoinen tai jos hänen tilallaan olisi\njoku oman etunsa ja ahneuden riivaama kärkkyjä, niin sellaiselle ei\nolisi oltava suopeamielinen. Ei! Kylmä lain kirjain saisi ratkaista\nMatti-vainajan sanoista välittämättä.\n\nTässä kohdassa Yrjö hätkähti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Mitä kieroa\ntemppuilemista tämä oli? Ahneusko aina yritti itua työntää? Mikä\nhämmentävä kahnaus pesikään hänen olemuksensa ytimessä? Piilikö\nsiellä jokin rikkirepivä, murskaava elehtiminen, jonkinlaisena\nraakilakauden tapaisena ilvehtimisenä? Eikö tällainen velvollisuuden\nkeksitty puntaroiminen ja murskaamishalun vaisto ollut juuri sitä\nsamaa alhaisen hengen kelkkamäkeä, minkä tuomitsija hän on ja oli\nollut ja mistä oli kirjansakin kirjoittanut?\n\n-- Äh! Helle tekee pöperöpäiseksi, Yrjö mumisi ja pudottautui aidalta\npaeten paahtavan auringon alta ja päätellen, että Kaisan asia on\nselvitettävä heti, kun Heikki saapuu taloon.\n\nKuumana ja hiestä hehkuvana Yrjö ryntäsi tupaan, minne Kaisa oli\njuoksuttanut kahvin nähtyään Yrjön kulkevan vasikkahaan halki.\n\n-- Siunatkoon, kuinka höyryävänä! Kaisa huudahti silmät selkosellaan.\n\n-- Metsässä tuli kuuma. Siellä voi joutua metsähiisien pauloihin.\n\n-- Millaisia ne ovat? Kaisa ihmetteli.\n\nYrjö naurahti, heitti takin yltään ja asettui kahvipöydän ääreen.\n\n-- Mitäpä muuta kuin rettelöivän sisun synnyttämiä ajatuksia.\nSellaisia ne nykyaikaiset hiidet ja hiidenväet ovat. Mitä Kaisa pitää\ntuosta metsästä?\n\n-- Mitäpä minä siitä. Ikävä ja synkkähän se on, tässä talon lähellä.\n\n-- No, mitä Kaisa pitää tästä talosta?\n\n-- Niin -- talo, peltoineen ja karjoineen on toista. Niissähän on\nihmisen elämä ja ainainen mieli.\n\nYrjö kuuli erikoisen hartauden Kaisan äänessä. Tämä oli siis Kaisalle\narka kohta, tämä talo. Ei ollut kiintynyt rikkauksiin eikä suuriin\nomaisuuden toiveisiin, vaan talon peltoihin ja karjoihin.\n\n-- Ja niitten eteenhän tässä on eletty ja aherrettu. Ne kaikki ovat\nkuin osa ihmisestä itsestään, Kaisa jatkoi hiljaisesti.\n\nSiinä oli elämän ohje, jota ei toreilla torvin toitotettu eikä\nkuulijalle korvaan tyrkytetty. Sanottiin vain vaatimattomasti ja\nkoruttomasti, kun asia niin puheeksi puhkesi tai sattumoikseen\nsanoiksi suli. Suuri, yksinkertainen käsitys elämästä ja työstä.\n\n-- Minä puolestani pidän tuosta metsästä enemmän kuin tästä talosta,\nYrjö sanoi kuin kokeeksi.\n\nNäytti kuin Kaisa olisi loukkaantunut talon puolesta. Hän hymähti ja\njatkoi valitellen mielipiteiden eroavaisuutta.\n\n-- Herroilla on niin merkilliset meiningit.\n\nAskeleita kuului portailta, ja hetken kuluttua Heikki työntäytyi\nlevollisen hitaaseen tapaansa eteisestä tupaan.\n\n-- Minä lennätän lisää kuppeja, Kaisa toimitteli ja poistui.\n\n-- Oletko käynyt saunassa vai? Heikki kysyi.\n\n-- En, vain metsässä.\n\n-- No? Eikö olekin komea? Se tulee maksamaan monet pulakauden\npuutteet.\n\n-- Mutta ikävä on sellaista kaataa.\n\nHeikki nauroi makeasti. Eiköpä sekin ole ikävää, jos tämä korvike ja\nsokerikin loppuvat?\n\nSitten hän kertoi viipyneensä sentähden, että heille oli tullut\nmetsänlukijoita, ja hänen piti hommata näille apurit ja rajojen\ntuntijat. Heinirannasta päästyään miehet tulevat Kaurlan metsään.\n\n-- Autat kai minua hoitelemaan näitä outoja asioita? Yrjö kysyi\nalakuloisena. Kaisankin suhde taloon on selvitettävä niin pian kuin\nsuinkin.\n\n-- Tottapa tietenkin! Kaisan aseman selvittely onkin tärkeintä.\nMetsäjutussa luovutusmääräys on isäntänä, eikä sinulla ole muuta\nkuin katsella päältä. Puutavaran tarve on sekä pehtoorina että\nrenkipoikana.\n\n-- Eipä siinä puistopyhätössä sen jälkeen enää nähdä metsänneitoja,\nYrjö hymyili. -- Äsken vielä näin sellaisen.\n\nHeikkiä nauratti.\n\n-- Vai näit, ja nyt hymyilet haikeamielisesti muistellen hänen\nvaaleata tukkaansa, vaalearaitaista pukuaan ja vasua kädessä ja...\n\n-- Älä! Mistä sinä...? Yrjö pulpahti.\n\nHeikki nauroi ilakoivasti.\n\n-- Omantunnon kalliolta näin Kaustalan Ellin nousevan venheestään\nrantatörmälle.\n\n-- Hm! Mutkatonta ja yksinkertaista on maalaiselämä, Yrjö murahti,\npeittääkseen ilonsa siitä, mitä Heikki sanoi nähneensä Omantunnon\nkalliolta.\n\nMetsänneito ei ollut utuihin huvennut.\n\n\n\n\nPETTYMYS\n\n\nYrjö oli lähtenyt saattamaan Heikkiä. Olivat matkalla Kaustalaan\nkahdestakin syystä. Yrjön oli käytävä naapuria tervehtimässä ja\nsaatava kuulla Kaustalan mielipide Kaisan osuudesta kuolinpesään.\n\nNäistä syistä Yrjö oli keskustellut Heikin kanssa, mutta oli ollut\nvaiti siitä, mikä oli suurimpana haluna väikkynyt hänen mielessään\ntähän vieraskäyntiin. Hautajaislaulajan ja metsänimmen kuvat olivat\nromanttisuudellaan viritelleet kiehtovaa tunnelmaa hänen herkkään\nmielikuvitukseensa. Hän halusi kiihkeästi tutustua noiden hehkuvien\nmuistikuvien aiheuttajaan.\n\nNäiden mietteiden kannustamana hän intoutui heti veräjältä astumaan\nniin rivakasti, että Heikki rupesi vastahakoiseksi.\n\n-- Älähän, hyvä mies, alakaan varvastella tuolla tavoin!\nTiedäthän, ettei mulla ole varpaitten tynkiäkään. Muistaisit\ntuon jäätymistapauksen paremmin, jos olisit ollut mukana samassa\nsusijahdin ketjussa, mutta viruit toisaalla henkihieverissä, eikä\nsiellä huolittu varpaista. Ikävä ettemme olleet sodassa samalla\nkaistalla, mutta nytpä olemme yhdessä, ja nyt on täällä näytettävä\nkiinteä elämän kurssi. Oikein edistyksen ryöppy on pantava käyntiin,\naivan kehityksen orkaani! Sinun tapaistasi miestä, jolla on kykyä ja\ntemperamenttia, tarvitsemme tekojemme ohjaksiin. Eikös vai? Et kai\nole sen meltoisempi rauhan mies kuin soturikaan tai topakka kirjasi,\njoka ihan puhkuu ja puhisee uutukaisen elämän salvoksilla. Vai mitä?\n\nHeikki jo hengästyi ja tarttui Yrjöä käsikoukusta saadakseen kävelyn\nmielensä mukaiseksi. Sitten hän alkoi rauhallisemman juttelun\nKaurlan pelloista ja maista, viittoillen milloin millekin suunnalle,\nkotitarvemetsään ja turvepehkusuolle päin.\n\nYrjö kuunteli, mutta ajatteli vain omia asioitaan. Kuinka hän\njärjestäisi olonsa, jäisikö tänne vai matkustaisiko pois? Noloa\noleilemista tämä on ilman kirjastoa ja ilman työn jatkamista,\nhän ajatteli, eikä työskentely näissä oudoissa oloissa tuntunut\nlohdulliselta. Hän oli tottunut vauhdikkaampaan, pakon ja kiireen\nkannustamaan menoon.\n\nHeikki irtaantui Yrjön käsipuolesta ja sanoi, että tässä polun\nposkessa on mukava istahtaa tuon ison kiven juurella.\n\n-- Tämä kallioinen kannas on nyt se Omantunnon kannas, josta\nmainitsin, Heikki alkoi selitellä. -- Tämän kannaksen katkaisee\nmaanrepeämä ja kallion halkeama, jota myöten vesi virtaa\nKaurlanjärvestä tuonne Pertunjärveen. Kas tuonne! Tuon halkeaman\nyli johtaa horjuva ylikäytävä, jonka nimi on Vaivaisensyntisen\nporras. Näetkös? No, kun kulkija saapuu tälle kannakselle ja näkee\ntuon portaan, jonka yli pitäisi mennä, niin alkaa hänen omatuntonsa\npahasti kolkutella, sillä portaalla on kuoleman vaara, ja sen\nuhatessa hän alkaa lukea \"vaivaista syntistä\".\n\n-- Leikkisä juttu, Yrjö hymähti.\n\n-- Kyllä vain, Heikki nauroi, -- mutta ylimeno ei ole pelkkää\nleikkiä. Mennäänpä näkemään.\n\nHalkeama oli muutaman metrin levyinen ja kolmen syvyinen.\nVaahtokuplainen virta luikersi kuilussa, ja sen yli oli asetettu\npari hirttä, joiden kansilaudoista suurin osa oli aikojen kuluessa\nvarissut alas.\n\n-- Onpa oikea ihmisloukku ja satimen silta, Yrjö hymähteli\nkatsellessaan syvänteeseen.\n\n-- On se sellainen, ettei se ainakaan pimeässä ja iljanteella ketään\nnaurata. Ala nyt lukea \"vaivaista syntistä\", kun käyt perässäni.\n\n-- Älä astu niin raskaasti, Yrjö varoitteli.\n\n-- Kyllä tämä vasemman kintaan hirsi kestää. Kulje tätä puolta,\nHeikki nauroi makeasti toisella rannalla. -- No, peloittaako? Miten\nmahtaa olla syntien laita?\n\n-- Vähemmän kai ne minussa painavat, Yrjö nauroi ja juoksi keveästi\nuoman yli.\n\n-- Kas peijakasta! Urheilija näyt olevan, ja vielä sinussa on entistä\nvoimistelijaa. Olitkin oikea jehu koulupoikana.\n\n-- Onko vesi siellä aina noin syvällä?\n\n-- Ei, vain näin keskikesällä. Aimo koski kohisee siinä keväisin ja\nsyksyisin. Katso, tuolla alhaalla on kyläkunnan mylly. Maantie kulkee\nsen ohi, mutta sieltä on kiertoa. Mitä pidät tuosta syvänteestä?\n\n-- Kamala paikka -- pimeässä. --\n\n-- Pimeässä ja -- hutikassa! Ai ai sentään, Heikki nauroi\nseuratessaan Yrjöä töyräälle, jonka alalaidassa, Kaurlanjärven\nrannalla, oli Kaustalan talo.\n\nIsäntä otti vieraat ystävällisesti vastaan, mutta Yrjön pettymys oli\nsuuri. Elli ei ollutkaan kotona. Oli äsken lähtenyt nuorisoseuraan\njoihinkin iltamapuuhiin.\n\n-- Kas, kun ei tullut meitä vastaan Omantunnon polulla, Heikki\nihmetteli.\n\n-- Ei. Hän meni hevosella Röyhylän Antin kanssa.\n\n-- Vai niin, vai tuli Antti päätäpahkaa noutamaan, Heikki sanoi\npitkäveteisesti.\n\n-- Eikä, Antti palasi karjataloltaan korpikulmalta ja poikkesi\nsattumalta, Kaustala selitti. -- Mutta koetetaan tulla toimeen tässä.\nVieraat epäsivät kuitenkin kaiken kestityksen sanoen kulkevansa\nasialla. Yrjö tiedustikin heti Kaustalan mielipidettä Matin\ntoivomuksesta Kaisaa koskevassa perimysasiassa.\n\n-- Olen ajatellut antaa hänelle koko talon, ilman honkametsää\ntietenkin, Yrjö jatkoi. -- Mahtaneeko riittää?\n\nKaustala ja Heikki myönsivät hämmästyneinä, että tämä anteliaisuus\nylittää kaikki Matin toivomukset.\n\n-- Sepä vasta reilun miehen menettelyä, vakuuttivat molemmat yhteen\nääneen.\n\nKun tuo kiperä pulma tuli näin myötämielisesti ratkaistuksi, ei\nYrjön mielestä enää ollut syytä vierailun jatkamiseen eikä isännän\najan hukkaamiseen pelkän rupattelun vuoksi, ja hän sanoi kiittelevät\njäähyväiset.\n\nHeikki lähti Yrjöä saattamaan alastoman töyryn laelle, missä heidän\ntiensä eroaisivat omille suunnilleen.\n\n-- Metsänneito oli taas livahtanut tiehensä, Heikki hymähti matkalla\nja katseli Yrjöä kujeilevasti.\n\n-- Metsänemännillä on monia touhuja, Yrjö mumisi sanoakseen jotakin.\n\nHän oli sisimmässään äkämystynyt sille tuntemattomalle, joka näin\nsopimattomaan aikaan oli heittänyt pienen ristitikun hänen tielleen.\n\n-- Kun on touhuttajia, Heikki puheli melkein itsekseen nousten Yrjön\nedellä töyryn laelle. -- Vai on Elli istahtanut sen peijakkaan\nkelkkaan.\n\nYrjö huomasi Heikin äänessä ensi kerran oudon sävyn. Siinä oli hiukan\nuhkaa, joka kalskahti kivenkovalta.\n\n-- Kuka on Röyhylän Antti? Yrjö kysyi niin ilmeettömästi kuin voi.\n\n-- Nuorukainen, joka on setämiehen asemasta päässyt ison talon\nohjaksiin. Veli kaatui rintamalla. Tämä ei saanut kirpun kipua. Pääsi\nsieltä ehjin nahoin onnensa kynnykselle. Pääsi kuin koira veräjästä\nkaikkein pahimmistakin rytäköistä.\n\n-- Ainahan joku pääsee -- onneksi.\n\n-- Niin -- ja aina joku livahtelee, Heikki kivahti. -- Näes, ainahan\njoku hännilläkin ryntää, juoksee, ryömii, puikkelehtii, hakee suojaa,\nlymyilee ja luikertaa. Aina joku -- se on selvä. Mutta jos se joku\non aina sama mies, niin peli ei ole selvä. Noh, kerran kai sattuu\ntenän eteen, sellaisen, mistä ei vikurtelu pelasta. Kerran sattuu\nistahtamaan sellaiselle oksalle, joka katkeaa.\n\n-- Vihaatko häntä? Yrjö kysyi vakavana.\n\nHeikki naurahti leppoisaan tapaansa.\n\n-- Höynäähän se olisi. Eihän hän ole tehnyt minulle hyvää eikä\npahaa. Kerroin vain siksi, ettet erehtyisi miehestä, kun kuulet\nylistyspuheita hänen veljestään Jannesta, joka kaatui sankarina\nja miesten miehenä riemuiten paikallisesta voitostamme viimeiseen\nhengenvetoonsa asti. Jäätynein jaloin kannoin hänet kuolemaan\nkorkeimman kinoksen höntöiseen suojaan.\n\n-- No niin, Yrjö keskeytti. -- Myötätuntosi on hänestä siirtynyt\ntämän elävän veljen hyväksi. Mutta lurjuksia on vihattava -- etenkin\nniitä, jotka lurjustelevat maan ja kansan vahingoksi. Sellaiset ovat\ntavallisesti huonoja luonteita muutenkin. Niin kai tuokin Antti,\njänishousu ja luippi -- vai mitä?\n\n-- Niin siellä, mutta onhan hän toista täällä, missä ei ole nahka\nnaarmuuntumassa. On liiankin riuska.\n\n-- Missä suhteessa?\n\n-- Hm, Heikki myhäili. -- Kaikessa, mikä vain taivaan ja maan välillä\neteen sattuu. Ehkä toverien ohjailusta sentään kokka kääntyisi.\nKäymmekö siellä jonakin päivänä?\n\n-- Emme! Yrjö melkein tiuskaisi. -- Paatuneitten yksilöitten\nparannussaarnaajaksi ei minusta ole. Se olisi voiman tuhlausta.\nSitä tarvitaan yleisempäänkin kehityksen kylvöön, mikäli pystytään.\nLurjusluonteet kipuavat kuitenkin kerran taittuvalle oksalle --\nniinkuin sanoit -- ennemmin tai myöhemmin. Sellaisten sairaitten\ntohtoroimiseen ei nyt ole aikaa. Elämän yhteistoiminnan tukemiseen\nja uusiintuvaan maailman menon järjestelyyn on kaiken voiman mahti\nmanattava maan raostakin. Sellainen on nykyinen tilanne.\n\n-- Sinnepäin kai niitä maailman rattaita on kieputeltava, Heikki\nmyönteli ja ojensi kätensä hyvästiksi. -- Juuri sitä samaahan minäkin\näsken yritin tolkutella. Terve nyt vain. Jatketaanpahan juttua\nuusissa näkemisissä.\n\nYrjö katseli yksin jääneenä jonkin aikaa Heikin jälkeen. Vilkaisi\nsitten Kaustalaan päin ja lähti allapäin kulkemaan portaan yli kotia\nkohden. Hänen käyntinsä hidastui hidastumistaan ja pysähtyi kokonaan\nhalkeaman toisella reunalla.\n\nIlman aikojaan hän istahti äskeiselle kivelle polun polvekkeessa, ja\nkatse painui maahan -- näkemättä mitään. Apea mieli, jommoista hän ei\nmuistanut tunteneensa pitkiin aikoihin, painoi häntä.\n\nMilloin lie sattunut jotain samantapaista -- ehkä pikkupoika-aikoina\nja joskus äidin kuoleman jälkeen -- ja sitten sotasairaalassa.\nKaihoisuus valtasi hänet kuitenkin nyt oudommasti kuin muulloin,\njolloin aika ei riittänyt herkille tunnelmille. Todellisuus oli\nvaatinut kaiken huomion. Nyt hän kuvitteli näkevänsä korkean,\npunertavan honkametsän ja karkeloivan, keltatukkaisen neitosen,\noli kuulevinaan laulahtelevan äänen, joka miellyttävänä tunkeutui\nhivelemään hänen kuvitteluaan. Tuntui, että tuo kuva oli kiehtovampi\nnyt kuin todellinen tapahtuma. Mistähän tämä kuvittelu johtui? Yrjö\nliikahti ja avasi silmänsä. Menneisyyshän sen selvitti. Elämänsä\nkaruisella ja kaidalla polulla hänellä ei ollut juuri milloinkaan\nollut tilaisuutta eikä haluakaan kiinnostua niihin aniharvoihin\nnaisiin, joitten tuttavuuteen hän oli joskus sattumalta joutunut,\neikä kukaan heistä ollut herättänyt hänessä mitään tunnelmaa eikä\ntällä tavalla häneen vaikuttanut. Ne naiset olivat nähtävästi hänen\nhuomaamattaan liukuneet ohi ikään kuin hänen oman elämänratansa\nulkopuolella. Ne olivat olleet liian tietoisia viehätyskeinoistaan\ntai selvästi keimaileviakin.\n\nJos Ellikin olisi ollut joku tämän tapainen tyttönen, niin olisi\ntuokin pieni tapaus hongikossa jäänyt epäilemättä unhotuksen\npimentoon. Silloin teeskentelemättömyyden ja herttaisuuden eleet\neivät olisi vaikuttaneet niin välittömän uskottavuuden voimalla\nkuin nyt näissä parissa sattumassa, joissa hän oli saanut nähdä\nkuin avaimenreiästä luonnonlapsen teeskentelemättömän raikkauden\nja viehkeän välittömyyden. Tuntui, että Elli oli ilmestynyt\nhänen elämänratansa sisäpuolelle. Siitä syystä henkilökohtaisen\ntapaamisen ajatus oli ollut erikoisen viekoitteleva, ja siksi\npettymys kiehutteli nyt myrryttäviä kuplia kaihoisiin tunteisiin ja\nrauenneisiin toiveisiin.\n\nHuonotuulisena Yrjö hypähti kiveltä ja lähti kulkemaan vinhaa vauhtia\nkotia kohti.\n\n\n\n\nRAAKILOITA\n\n\nNuorisoseura vietti vuosijuhlaansa. Yleisöä odoteltiin, ja sitä oli\njo jonkin verran kertynytkin muutamille penkeille.\n\nYrjö istui eturivin sivustalla, pohtien mielessään juhlapuhetta,\njonka pitäjäksi häntä oli pyydetty. Hän aikoi puhua välittömin\nmielijohtein ja sattumanvaraisesti aiheista, joihin hän jo kirjansa\ntekemisessä oli perehtynyt.\n\nMonia ohikulkijoita oli kuitenkin tervehdittävä ja joskus vaihdettava\njokunen sanakin. Hän oli jo tullut tuntemaan useimmat paikkakunnan\nhuomattavimmista johtomiehistä. Heikki oli usean viikon aikana\nuskollisesti kuljetellut häntä tervehdyskäynneillä pitkin pitäjää.\n\nMonin paikoin Yrjö oli aiheuttanut erikoista mielihyvää moninaisilla\nkehityspuuhien herätteillä. Uuden ajankohdan ymmärtäjät sekä sisä-\nettä ulkorintaman miehistä ja naisistakin olivat hyvin innostuneita\ntämän nuoren kirjailijan erikoiseen aloitekykyyn ja henkiseen\njoustavuuteen. He sanoivatkin leikillään, että juuri tällaista\ndynamokonetta tarvitaankin sekä nykyisen että vastaisen elintilan\nkaikkinaisessa kehittämisessä.\n\nErinäisiä toimintayhtymiä olikin tuota pikaa jo saatu aikaan ja uusia\nruvettu suunnittelemaan monilla käytännöllisen elämän aloilla.\n\nHenkisen huollon tehostamista, mikä Yrjön käsityksen mukaan oli\ntuiki välttämätöntä, haluttiin myös ruveta ajamaan yhteisymmärryksen\nja kansan yhteisedun puitteissa ja moninaisten eri yhdistysten ja\nseurojen avulla.\n\nVarsinkin juuri näiden näkökohtien selvittelyjä varten Yrjö\noli lupautunut puhumaan tässä juhlassa selostaakseen ajatelmia\nkirjastaan, jota hyvin harva oli lukenut ja vielä harvempi\nymmärtänyt. Jonkinlaisia vihjauksia olikin muutamalta taholta\nkuiskailtu siitä, että kirja oli hirveä. Joku rouva oli vielä lisäksi\narvellut, että tekijä mahtoi olla vielä hirveämpi.\n\nYrjön ajatusten näin lipsahtaessa kuulemiinsa lörpöttelyihin samainen\nrouva tulla tupsahtikin hänen viereensä istumaan.\n\n-- Mitä te hymyilette? rouva kysyi tervehtimisen jälkeen.\n\n-- Hymyilenkö minä?\n\n-- Hymyilette ja teidän silmänne läikehtivät niin kevytmielisesti.\nAi, ai, te olette vaarallinen.\n\n-- Kenelle?\n\n-- Teeskentelijä!\n\nRouva huiskautti nenäliinaansa rohkean keimailevasti ja kääntyi\npuhuttelemaan toista naapuriansa.\n\nYrjö hymähti itsekseen. Tuo imellyshän muikaisi perin mauttomalta\nraakilalta.\n\nVilkaistessaan ympärilleen Yrjö huomasi lähettyvillään Heikin, joka\nlaski ilakoivaa leikkiä erään neitosen kanssa. Hän nousi kysymään\nHeikiltä, milloin tämä toimitus alkaa.\n\n-- Täällä odotellaan aina puolen tuntia niitä, jotka eivät koskaan\ntule, Heikki vastasi tyynesti ja kyllin kuuluvasti herättäen hilpeätä\nnaurua lähimmässä ympäristössä.\n\nYrjö jatkoi kulkuaan ja meni tarjoiluhuoneeseen, missä joku\nkomean näköinen nuorukainen istui ikkunan pielessä ja hypisteli\nhermostuneesti savukettaan.\n\nYrjö istui uunin varjoon tupakoimaan. Hetken kuluttua joku tuli\nsisään.\n\n-- No, kerranpa sinutkin tapaa, kuului naisäänen huudahdus hillityn\niloisesti.\n\nNuorukainen nousi nopeasti ja meni tulijaa kohti. Tämän jälkeen ei\nkuulunut mitään.\n\nYrjö luuli heidän poistuneen ja nousi. Silloin hän näki nuorukaisen\nantavan äänettömiä merkkejä uunia kohti ja myös naiselle, jota Yrjö\nei tuntenut.\n\nApteekkari ja kauppias astuivat tällöin ovesta sisään. Nuorukainen\nkumarsi heille ja poistui eteiseen. Nainen meni katsomoon.\n\n-- Tulimme kai sittenkin liian varhain, kauppias sanoi tervehtiessään\nYrjöä.\n\n-- Tähän taloon ei koskaan osaa tulla tarpeeksi myöhään, apteekkari\nvirnisti happamesti kiepahtaen samalla Heikkiin päin, joka juuri tuli\nkatsomon puolelta työntäen oven tukevasti kiinni.\n\n-- Tehän pelästytätte varpuset pyrähtelemään, hän naureskeli.\n\n-- Kuka? Minne? apteekkari kysyi hermostuneesti ja kiepahti kokonaan\nympäri.\n\n-- Neiti Rusopilvi tuli täältä perin hämmentyneenä minua vastaan.\n\nApteekkari nyrpisti suutaan.\n\n-- Kaipa Röyhylällä niitä rusoisia pilviä leijailee vähän siellä ja\ntäällä kuin hyttysiä poutasäällä -- ja taas tuli runo, apteekkari\nnauroi.\n\n-- Eikö mennäkin meille heti ohjelman loputtua? kauppias kysäisi\näkkiä. -- Herra Kaurlan toivomuksesta tulee meille muutamia isäntiä\nkeskustelemaan Omantunnon kannaksen vesivoiman käytöstä, luvasta ja\nmahdollisuuksista sähkölaitosta varten.\n\n-- Sinnepä tietenkin mennään, Heikki päätti levollisesti.\n\n-- Omantunnon sammuu palo, kun vain syttyy sähkövalo -- ja taas tuli\nruno, apteekkari nauroi ja yritti jatkaa, mutta silloin näyttämön\nkello soi ja miehet lähtivät katsomoon.\n\nYrjö odotti kiinnostuneena vain sitä ohjelman numeroa, jolloin Elli\nKaustala esittäisi pari kansanlaulua.\n\nVihdoinkin oltiin niin pitkällä, että Elli astui näyttämölle\nkansallispukuisena. Hän oli sievä ja suloinen, mutta ujosteleminen\nesti aluksi liikehtimisestä saman välittömän sulavuuden, mikä ilmeni\narkioloissa ja etenkin honkametsässä -- silloin kerran.\n\nElli oli astunut esiin alasluoduin katsein, mutta kun hän avasi\nsilmänsä huomatakseen sivussa olevan säestäjän, ne kohtasivatkin\nYrjön lämpimän katseen. Näkyi, että hän joutui vähän hämilleen.\nKaupunkilainen herrasmies oli kai pahimpana loukkauskivenä\nesiintyjälle.\n\nYrjö vähän sävähti ja huomasi ohimojensa kuumenevan. Hän tunsi\nsaaneensa tuosta katseesta värähdyttävän kipinän. Hievahtamattomana\nja ihastellen hän kuunteli laulajaa lämmiten yhä enemmän. Ujouden\nhaihduttua esitykset tekivätkin koruttomuudessaan viehkeän\nvaikutuksen. Yrjöä miellytti, että kauniit kansanlaulut tulivat\nlauletuiksi kuin sydämen kyllyydestä, omista iloista ja suruista eikä\nollenkaan ääntä paisutellen kuulijoita varten. Ne saivatkin paljon\nsuosiota osakseen yleisön ja varsinkin Yrjön taholta.\n\nVäliverhon laskeutuessa Yrjö liikahteli lähteäkseen paikaltaan.\nHeikki arvasi Yrjön toiveen tavata Elliä ja kysyi, eikö mentäisi\nnäyttämön puolelle. Yrjö oli heti valmis. Punaposkisena ja\nsäteilevänä Elli tuli heitä vastaan näyttämön käytävässä, mutta\nnähtyään Heikin ja Yrjön hän aikoi livahtaa ulko-ovelle.\n\n-- Älähän karkaa, Heikki huusi. Elli pysähtyi epäröivänä.\n\n-- Se meni varmasti ihan männikköön, Elli sanoi torjuvalla äänellä\nyrittäen taas ulko-ovea kohti.\n\n-- Sinä tässä männikköön aiot, Heikki nauroi ja koppasi Elliä\nkädestä. -- Vaikka -- siellähän tämä kirjailija sinut ensi kerran\nnäki.\n\nHuomautus nostatti hilpeyttä ujonsävyisiin mieliin, ja Heikki\njatkoi matkaansa näyttämölle, missä hänellä seuran esimiehenä oli\nvalvontavelvollisuuksia.\n\nEllin välittömyys ja eloisuus palasivat ennalleen. Yrjön mieltymys\nhänen seuraansa oli yhä kasvanut niiden parin kerran jälkeen,\njolloin he olivat lyhyinä hetkinä tavanneet toisensa Yrjön osuessa\nvieraskäynneillään taloihin, joissa Ellikin oli sattumalta ollut\ntuttavia tervehtimässä. Ne hetket olivat kuitenkin olleet perin\nlyhyet ja tyhjäsanaiset. Yrjö olikin sen vuoksi nyt niin mielistynyt\njuttelemaan, että tuskin huomasi erään henkilön kulkeneen heidän\nohitseen näyttämölle, eikä hän huomannut sitäkään, että Elli\nyht'äkkiä oli tullut vaiteliaaksi. Siihen hän vain kiinnitti\nhuomionsa, että Elli pari kertaa katsoi näyttämölle päin ja näytti\nlevottomalta.\n\nHän aikoi juuri kysyä, onko Ellillä ehkä vielä jotakin siellä\ntoimitettavaa, kun tuo samainen henkilö palasi nopeasti, astui Ellin\nluo, otti häntä kursailemattomasta kädestä ja vei sanaa sanomatta\nmukanaan tarjoiluhuoneeseen.\n\nTemppu oli siksi nopea ja häikäilemätön, ettei Yrjö ehtinyt sanoa\nsitä eikä tätä. Hämmästyneenä hän jäi tuijottamaan heidän jälkeensä.\nEllin hätäisestä katseesta luuli hän sentään lukeneensa nolostunutta\nanteeksipyyntöä.\n\nKuka oli tuo rauhanhäiritsijä? Eikö hän ollutkin sama nuorukainen,\njota olivat tarjoiluhuoneessa nimittäneet Röyhylän Antiksi? Olipa\njulkea temppu!\n\n-- No, joko Elli meni? Heikki kysyi palatessaan näyttämöltä.\n\nKiihkeä ja kuohuva Yrjö kertoi tapauksen.\n\n-- Sellaisia se poika tekee, Heikki sanoi vakuuttaen siten jotakin\nentistä väitettään.\n\n-- Millaisia tekee? Yrjö kivahti ja silmissä leimahti teräksen kiilto.\n\n-- Tekee mitä vain haluttaa, Heikki sanoi iva äänessä.\n\nYrjö hengähti syvään kohauttaen äkäisesti hartioitaan. Hän tunsi\nvihaavansa tuota korskeata miestä, mutta sytyttäessään tupakan hän jo\nnaurahti pilkallisen terävästi.\n\n-- Tänä iltana jo toinen raakila, mutta niin kitkerä, että on\nhautomisen tarpeessa.\n\n-- Kiehuttamista kai kaipaa, Heikki naurahti huomauttaen samalla,\nettä nyt on juhlapuheen vuoro.\n\nYrjö oli valmis, mutta ei halunnut mennä näyttämölle. Hän siirtyi\nkatsomoon ja asettui seisomaan pianon viereen sivustalle. Hän\nhalusi saada esitykselleen tuttavallisen, keskusteluntapaisen sävyn\npoistaakseen kaiken vaikeatajuisuuden juttelustaan.\n\nHän kohdisti puheensa ensisijaisesti nuorisolle, nykyisen ajankohdan\nperinnön saajalle, tehostaen sen vastuunalaisuutta, oikeuksia ja\nvelvoituksia itseään, kansaa ja tulevaisuutta kohtaan, joista\nseikoista inhimillisen edistymisen ja maan tulevien kohtaloiden\nkehittäminen tulee lujittumaan.\n\nSelosteltuaan laajasti tämänsuuntaisia näkökohtia yleisesti ja\nnuorisoseuratyötä erityisesti puhuja siirtyi käsittelemään kansamme\nentisyyttä ja nykyisiä vaikeuksia. Hän kuvaili tämän kansan\nkestävyyttä ja sitkeätä elinvoimaa vuosisataisissa taisteluissa karua\nluontoa, loukkaavaa aliarviointia ja vihaista vainoa vastaan ja sitä\nelämän kovuutta, joka aina tuntui näillä mailla.\n\nNälkä-, tauti- ja sotavuodet ovat vuorotelleet tai tulleet yhdessä\n-- ja sentään on kansamme yhä elinvoimaisemmaksi kohonnut eikä ole\nnujertunut sisäistenkään pulmien ahdingoissa.\n\nMonien itsekkäitten aatteitten ja \"ismien\" tunnuslauseet sekä\nniiden karsinat ja turvakolot on yhteiskunnan monissa erimielisissä\nleireissä tukittu.\n\nNäiden toisilleen vastenmielisten leirien aatteet ovat selventyneet\nniiden omista aloitteista. Kukaan ei ole kauemmin sietänyt saman\nkansan keskeisiä eripuraisuuksia eikä halunnut tuollaisten\nrisuaitojen takana räykytellä vanhojen vihan kaavojen mukaisia\nluskutuksia.\n\nValtava uhka olemassaolosta on tuonut onnettomuuksien mukana myöskin\nsuuren onnen, on kirvoittanut koko kansan yhteistunnon siunauksen.\nTätä saavutusta ei pidä kuitenkaan jäädä velttona ihastelemaan eikä\nperustelemaan toimettomia lammaskarsinoita.\n\nKaikkien ihmisten ja etenkin nuorison, jonka kehitys on\nkypsymisasteella, on ilman ehtoja syvennyttävä omahyväisen,\nitsetietoisen itsensä tarkkaan tuntemiseen ja vikojensa\nhellittämättömään parantelemiseen. Kaikkinainen raakilamaisuus on\nkypsytettävä, tai se on armotta karsittava tiukin ottein, jos ei oma\neikä yhteisvoima kykene kehitystä muokkaamaan. Raakilat eivät millään\nasteella sovellu uuden ajankohdan vaatimille rakennusaloille.\n\nPääpiirteinen sisällys Yrjön puheesta oli tämänsuuntainen. Pienet\nhuvittavat kaskut taitavine väitteineen ja huumorin höystämine\nvastaväitteineen nostattivat eloa ja paikoin iloakin kuulijoissa.\nPuhuja sai hyvä-huudot ja vilkkaan kättenräiskeen palkakseen.\n\nPieni näytelmä oli ohjelman viimeisenä numerona, jonka jälkeen\ntanssihaluton osa yleisöstä alkoi hajaantua.\n\nYrjö lähti Heikin mukana ja näki eteisessä saman miehisen raakilan,\njoka oli leimahduttanut polttiaiskipinän hänen sisuunsa. Miehen\nnäkeminen ärrytti hänet uudelleen.\n\nMitä se oli?\n\nYrjö pysähtyi portaalla vähän hajamielisenä ennen kuin astui alas.\n\nMitä tämä oli?\n\nOliko hän rakastunut ja oliko hän mustasukkainen?\n\n\n\n\nKAKSINKAMPPAILU\n\n\nLämpimänä, kuutamoisena elokuun yönä Yrjö ja Heikki istuivat polun\nmutkan takaisella maakivellä Omantunnon kannaksella.\n\nPalatessaan iltamista ja kauppiaalta Yrjö oli kotinsa ohi saattanut\nHeikkiä tähän asti. Harvasanaisena hän oli kulkenut koko tien\nkuunnellen nytkin vain hymähtelevänä Heikin leikinlaskua. Vasta\nsilloin kun Heikki mainitsi, että siitä neitosesta, jonka kanssa hän\nillalla oli seurustellut, tulee Heinirannan emäntä, Yrjö havahtui\npuhumaan sanoen pitkäveteisesti, että hän odotteli tässä Elliä.\n\n-- Onko tämä nyt sopiva aika ja paikka -- keskellä yötä?\n\n-- On, kuului Yrjön tiukka vastaus. -- Omantunnon kannaksella tahdon\nsaada tietää, mikä syy hänet pakotti siten poistumaan.\n\n-- Olisit tämän heti ilmaissut, Heikki huomautti ja valmistautui\nnousemaan.\n\n-- Hss! Yrjö jännittyi ja kuunteli.\n\n-- Peijakas! Heikki kuiskasi. -- Nyt jäin puun ja kuoren väliin.\nMutta siirry sinä Ellin kanssa portaan yli, niin minä hiivin tieheni.\n\nAskelten ääni läheni ja puhetta alkoi kuulua. Piilossaolijat\nkumartuivat kiven suojaan henkeään pidättäen. Jo kuului astunta kiven\ntoiselta puolelta.\n\nYrjö tähtäsi katseensa kiven ohi portaalle päin. Siinä kulkijat\ntulisivat näkyviin sivuuttaessaan kiven.\n\nTuossa! Yrjö hätkähti. Elli ja Antti kulkivat polkua pitkin, ja Antti\nkoetti pitää Elliä vyötäisiltä. Elli irrottautui ja pysähtyi portaan\npäähän tarjoten kätensä hyvästiksi.\n\nSanoja ei kuulunut. Puron porina uomassa tukahdutti äänet.\n\nNäytti kuin olisivat väitelleet. Elli kääntyi äkkiä ja astui nopeasti\nportaan yli. Antti seurasi. Sama väittely toisella rannalla.\n\n-- Tahtoo saattaa kotia, mutta Elli ei nähtävästi välitä, Heikki\nmutisi.\n\nAntti seurasi toisella rannalla vielä muutaman askeleen, mutta\npysähtyi sitten. Elli astui nopeasti kunnaan laelle, viittasi\nkädellään ja lähti juoksemaan töyryn lapetta kotiansa kohti kadoten\nmäen taakse.\n\n-- Antti palaa nähtävästi takaisin, Heikki sanoi.\n\n-- Hiljaa!\n\n-- Ei täältä kuule ellei huuda.\n\n-- Nyt minä tilitän tuon öykkärin, Yrjö sanoi riemuiten.\n\n-- Mitä aiot?\n\nEnempää ei Heikki ehtinyt kysyä.\n\nYrjö oli hypännyt ylös ja harppasi portaalle. Samalla hetkellä Antti\nläheni portaan toista päätä ja kurkkasi vielä taakseen Ellin jälkeen.\n\nYrjö astui parisen askelta porrasta pitkin ja pysähtyi siihen.\nAnttikin aikoi astua portaalle, mutta kun huomasi Yrjön, hänkin\npysähtyi. Kumpikaan ei puhunut mitään. Hitaasti, hyvin hitaasti\nAntin toinen jalka siirtyi taaksepäin. Näytti jo siltä kuin hän\nperääntyisi, mutta kun Yrjö samassa astui askeleen eteenpäin, Antti\npysähtyi paikalleen.\n\nMitä tästä tulisi? Heikki oli kiven takana kuin jännittynyt jousi.\nHän oli tehnyt päätöksensä. Odotti vain ratkaisevaa hetkeä omalle\ntoiminnalleen.\n\nNyt näkyi Anttikin tehneen päätöksensä. Rivakasti ja huolettomasti\nhän astui portaalle. Samassa Yrjö riuhtaisi takin yltään ja heitti\nkaaressa rannalle taakseen katsomatta.\n\nAntti pysähtyi. Yrjö kääri levollisesti paidan hihat kyynärpäihin,\npani kädet lanteille ja jäi sitten liikkumattomana odottamaan.\n\nHeikin jokainen lihas oli jännitettynä -- nyt -- nyt -- mutta ei\nsentään -- onneksi ei --\n\nAntti kääntyi nopeasti ja lähti juoksemaan vinhaa vauhtia myllylle\npäin.\n\nYrjön pilkallinen nauru kaikui hiljaisessa yössä.\n\nHeikki ojentautui suoraksi ja hengitti raskaasti. Tuntui kuin olisi\npäässyt painavan taakan alta. Yrjö tuli portaalta naureskellen\ntyytyväisenä ja puki takin ylleen.\n\n-- Mitä sinä huohotat? hän kysyi Heikiltä iloisin äänensävyin.\n\n-- Kylläpä laitoit kiusallisen näytelmän, Heikki murisi\ntyytymättömänä.\n\n-- Eihän sinun paitasi siinä pyykissä ollut.\n\n-- Ei, mutta luuletko, että olisin rauhassa katsellut, kuinka\nmiesmurhia tehdään?\n\n-- Kuinka olisit sen estänyt?\n\n-- Jos tuo ylvästelijä olisi askeleenkin edennyt, olisin tullut\nväliin ja käskenyt heti pyörtämään.\n\n-- Ellei olisi totellut?\n\n-- Olisin silloin ensin kantanut sinut pois portaalta ja sitten\nolisin mennyt ja kepittänyt hänet -- tottelemattomuudesta.\n\n-- Näin tuli häväistys kostetuksi häpeällä, Yrjö naureskeli. -- Olipa\nonni, ettei sinua tarvittu.\n\n-- Oli kyllä, Heikki mutisi pyyhkien hikeä otsaltaan.\n\nSitten hänkin nauroi ja sanoi, että kaksinkamppailu oli kovin siivo.\nEi porinaakaan kuulunut, vaikka raakilaa kiehutettiin.\n\n\n\n\nSOLMUJA\n\n\nSeuraavien viikkojen aikana Yrjön elämä oli yhtämittaista hyörinää\nja pyörinää innoittavien suunnitelmien toteuttamishommissa. Nehän\neivät voineet valmistua kädenkäänteessä, vaan tarvittiin niihin\nmonien toimihenkilöitten valinnat ja muokkaamiset, keskustelut\nja neuvottelut, joita vielä ajankohtaiset arkiaskareet osaltaan\nhidastuttivat. Harrasta tahtoa ja myötämielisyyttä ilmeni kuitenkin\npaljon sekä maalaisväestön elämän uusiin parannuksiin että vanhojen\nolojen korjailemiseen ja paikkailemiseen. Väestöltä itseltään Yrjö\nsai paljon herätteitä, joihin hän yhteisymmärryksen ja yhteisedun\nnimessä oli valmis puhaltamaan elävän hengen, pohjustellen kaiken\narkisen elämän rakennetta inhimillisyyttä kohottavien voimien\nmukaisiksi.\n\nSisäisen ihmisen ihanne oli se ahjo, joka hehkutti Yrjöä itseään ja\nvaikutti kuulijoihin luottamusta herättävästi, vaikka huomattiinkin,\nettä maalaiselämän käytännöllinen ja taloudellinen toiminta oli\ninnoittajalle itselleen melko vierasta.\n\nTämän touhun seurauksena oli myös naisten innostuminen monien\nkerhojen, seurojen ja yhdistysten toimintojen ja töitten\navustamiseen. Ellikin oli ruvennut uhraamaan niihin kaiken vapaan\naikansa niin tarkoin, ettei Yrjö ollut häntä kotoa tavannut, vaikka\npari kertaa oli käynyt Kaustalassa. Joka päivä hän suunnitteli\nuudistettavaa käyntiä, mutta aina oli tiellä milloin mitäkin esteitä.\n\nPäivä päivältä hänen käyntinsä siirtyi, ja päivä päivältä hänen\nkaipauksensa kasvoi.\n\nMitä hän kaipasi? Tuon poikamaisen tempun jälkeen Vaivaisensyntisen\nportaalla hän oli tuntenut vastenmielisyyttä tuota tapahtumaa ja\nniitä syitä kohtaan, jotka sen aiheuttivat.\n\nTympäisevä mieliala oli kadonnut kuitenkin pian, ja tilalle oli\nsukeltautunut hymyilevän ja ilakoivan neitosen kuva. Sitä kuvaa\nhän muisteli nytkin, tänä sateisena aamuna, odotellen veden tulvan\nheikkenemistä.\n\nMuisto Ellistä elävöityi yhä voimakkaammaksi ja valtasi entistä\nsuuremman tilan hänen ajatuksissaan. Hän tunsi yhä elävämmin\nhaluavansa tavata Elliä. Hän alkoi pukeutua käyntiä varten ja kyseli\nitseltään, rakastiko hän Elliä. Yhäkö hän tuota kysymystä vätysteli?\nYhäkö?\n\nVihdoin aurinko pilkisti pilven raosta ja samassa hänen verensä\nkohahti kiertoonsa kuin sulun takaa ponnahtaen. Riemu täytti hänen\nolemuksensa, ja hän tunsi selvästi, että hän rakasti, kaihosi,\nkaipasi.\n\nTuokiossa hän oli valmis, syöksyi tupaan ja avasi ikkunat\nselkoselälleen. Hän tarvitsi ilmaa -- paljon ilmaa.\n\nSade oli tauonnut ja aurinko alkoi yhä enemmän häämöttää huurujen\ntakaa. Usva oli satanut alas, ja kohta olisi kaunis päivänpaiste,\nmutta aamu oli vielä liian varhainen. Eihän voinut mennä talon\naamiaisaskareita häiritsemään.\n\nMitä hän tekisi, että aika ripeämmin kuluisi? Hän katseli\nkirjahyllyään, joka äskettäin oli lähetetty kaupungista. Eihän\nmaaseudullakaan ilman kirjoja voinut olla. Elämä oli kuin kievarissa\noleilemista -- hevosta odotellessa. Vasta kirjojen saavuttua hän sai\nsijoittumisen ja kotoisen tunnelman asuntoonsa. Hän selaili nidoksia\nja tuumaili, onkohan Elli lukenut tuota -- ja tuota! Tuokin olisi\nhyvä kirja.\n\nHän erotti muutamia viedäkseen Ellille, teki niistä käärön ja lähti\nmieleiselleen matkalle.\n\nKevyesti nousi jalka ja polku lyheni. Tuossa näkyi jo tuo kivi,\njonka suojassa hän ja Heikki silloin istuivat. Kiven luo päästyään\nhän katsoi kelloaan. Liian vähän. Hän hyppäsi kivelle istumaan. Sen\npyöreä kamara olikin jo kuivunut sateen jälkeen.\n\nTuosta olivat Antti ja Elli kulkeneet, ja Antti oli pitänyt kättään\nEllin vyötäisillä. Sitä hän ei ollut muistanutkaan.\n\nPistos sävähti sisussa ja ärtymys vavahdutti huulipieltä. Hän tunsi\nsamanlaista kaunan pursuamista kuin juostessaan tästä portaalle\nsulkemaan Antin tietä, ja se kaunan kiho oli vihaa, ihan ilmeistä\nvihaa.\n\nTuostako se oli syttynyt -- tuosta uumalta pitämisestä? Ei, kyllä\nse oli aikaisempaa. Kohtauksestako näyttämön käytävässä? Ei! Vielä\naikaisempaa! Mistä lähtien sitten? Yrjö pinnisti muistiaan.\n\nPitemmälle taaksepäin hän ei päässyt kuin siihen, jolloin Heikki\nAntista ensi kerran puhui ja jolloin Antti oli vienyt Ellin mukanaan\nseuran talolle.\n\nMutta sikesikö se siitäkään?\n\nYrjö epäili. Hän oli tuntenut joskus ennen samansuuntaista tunnetta.\nMilloin ja missä ja ketä kohtaan?\n\nTässä oli jotakin vaistomaista kaunaa, joka uhkasi puhjeta, kun\nHeikki siihen kosketti puhumalla Antin elämäntavoista.\n\nMitä se oli? Mitä vaistomaista? No, kas vain! Aukenipa solmu! Hän\noivalsi, että karun elämän kirveltävä katku oli kiteyttänyt hänen\nolemukseensa pohjavirran, joka vaistomaisesti kiehutti ryöpyn\nkaikenlaatuista ihmisraakiluutta kohtaan varsinkin silloin, kun\nitsekkyys häikäilemättömänä karsinoitui omahyväisiin aitauksiinsa.\nTämähän oli juuri samaa ihmisyyden puolesta nousua, joka oli hänen\nkirjansa synnyttänyt. Sama vaisto oli syynä nopean vihan syttymiseen\nAnttia kohtaan. Nyt hän sen ymmärsi.\n\nAntti kuului sellaiseen tunkkaantuneeseen raakilalajiin, jonka\nedustaja kulkee röyhkeästi itsekästä kulkuaan, julkeasti tallaa\nmitä tielle sattuu. Tällaisen käsityksen hän oli saanut Antista,\neikä mikään näistä tapauksista ollut sitä muuttanut. Päinvastoin\nvarmentanut.\n\nSamaa häikäilemättömyyttä ilmensi sekin juttu, jonka hän oli\nkuullut kauppiaassa Antista ja neiti Rusopilvestä. Osoittihan\nsekin miehen alhautta, vaikka pilkkakirveet pitivätkin sitä vain\npilana. Pitäjässä oli muudan kristillismielinen naisten seura, jonka\nsuvaitsemattomimpia jäseniä neiti Rusopilvi oli. Hän oli ainoa, joka\njulkisissa kokouksissa paheksui eräitten henkilöitten elämäntapoja --\nmyöskin sukupuolielämässä. Nimeltään hän ei ollut maininnut ketään,\nmutta vihjailut olivat kohdistuneet Anttiin.\n\nTämä oli Anttia sapettanut. Hän oli päättänyt tehdä moitteet\ntehottomiksi, oli pukeutunut ketun naamariin ja sitten lyöttäytynyt\nneiti Rusopilven tuttavuuteen. Juoni oli onnistunut, ja vanhanpiian\nsyytökset taukosivat.\n\nMonet olivat nauraneet Antin oveluudelle, mutta Yrjöä iljetti\nmuistellakin sellaista. Hän hyppäsi alas kiveltä ja puhdisteli\nitseään aivan kuin olisi kivellä istuessaan tahraantunut. Kello\nnäyttikin ajan kuluneen niin, ettei enää ollut liian varhaista mennä\nvierailulle.\n\nYrjö lähti portaalle ja pysähtyi mietteissään katselemaan\nsyvänteeseen.\n\nMikähän suhde mahtoi olla Ellillä ja Antilla? Olivatko he ehkä\nkihloissa? Jos niin oli, niin mitä tekemistä hänellä sitten olisi\nasiassa? Eikö olisi paras kääntyä takaisin?\n\nHänen tätä miettiessään Ellin kuva ilmestyi taas hänen kuvitteluunsa\nniin elävänä kuin ilmeisessä todellisuudessa. Hän tunsi\nrakastavansa Elliä tulisesti ja täyteläisesti ja älysi kärsivänsä\nmustasukkaisuuden kiduttavaa tuskaa. Ei takaisin! Ei! Hänen on\ntemmattava tuo suloinen tyttö Antin yhteydestä. Miksi ei hän voi\nyrittää voittaa Ellin suosiota yhtä hyvin kuin joku toinenkin?\n\nEllei hän siinä onnistuisi, niin sitten -- niin sitten -- jotakin\nhämärtävää kertyi katseen tielle ja kurkkua kuristi. Ei! Hänen oli\nvoitettava -- maksoi mitä tahansa. Siinä tämän vaikean solmun avain.\n\nHän astui kiireesti portaan yli ja kulki nopeasti Kaustalaa kohti.\nNyt hänellä oli yksi päätös ja yksi päämäärä -- ratkaisu.\n\nPerillä sattuikin onnekkaasti. Elli oli yksin kotona. Väki oli\nulkotöissä ja isäntä sen mukana. Elli otti hänet iloisesti ja\nystävällisesti vastaan ja ihmetteli vain, ettei niin läheistä\nnaapuria saanut useammin nähdä.\n\nYrjö selitti, että hän jo aikaisemmin olisi tuonut Ellille muutamia\nkirjoja, mutta kirjasto saapui vasta hiljattain.\n\n-- Paljon kiitoksia! Täällä niin harvoin tulee ostetuksi kirjoja, kun\nei aika oikein riitä lukemiseen varsinkaan nyt, kun äidin kuoleman\njälkeen on vielä tullut niin paljon uusia touhuja. Lainakirjastosta\nolen joskus ottanut joitakin.\n\n-- Minulta saatte vaikka koko kirjastoni.\n\nNäin jatkoivat he lavertelua naureskellen ja hymyillen, hymyillen ja\nnaureskellen. Yrjö tuskin muisti ajan kulkua. Se lensi siivillä.\n\nHuomatessaan kuitenkin Ellissä ilmenevän levottomuuden hänen oli\npakko lähteä kesken leikin lepertelyä. Sen sekaan vakava sana ei enää\nehtinyt sopivasti sijoittumaan.\n\nElli seurasi häntä piha veräjälle, missä Yrjö ojensi kätensä\njäähyväisiksi.\n\n-- Miksi te poistuitte niin äkkiä siellä näyttämön käytävässä? hän\nkysyi pitäen Ellin kättä omassaan.\n\n-- Kun Antti minut sillä tavalla vei...\n\n-- Oletteko kihloissa?\n\nElli ei vastannut, vaan jatkoi alkamaansa selitystä:\n\n-- Antti otti niin kovasti kiinni -- niinkuin tekin nyt, Elli nauroi\nvähän hämillään, tempasi kätensä irti ja alkoi samassa kävellä\ntaaksepäin heiluttaen kättään hyvästiksi.\n\nYrjö seisoi paikallaan ja katsoi.\n\n-- Milloin saan taas tulla?\n\n-- Hyväinen aika! Naapureitahan me ollaan.\n\n-- Niin. Meidät erottaa ainoastaan Omantunnon kannas, Yrjö sanoi.\n\n-- Niin!\n\n-- Ja Vaivaisensyntisen porras.\n\n-- Niin.\n\nElli kääntyi nopeasti ja juoksi kuistia kohti.\n\n-- Näkemiin, Yrjö huusi heiluttaen hattuaan. Elli huiskutti vielä\nkättään ja katosi sisälle.\n\nYrjö lähti astelemaan kotiansa kohti vastahakoisesti ja nyrpein\nmielin.\n\nSolmu ei ollutkaan auennut.\n\n\n\n\nHONGISTON POLULLA\n\n\nPäivät pyörivät ja viikot vierivät.\n\nPitäjäläisten monet yhteispuuhat olivat jo päässeet niin hyvään\nvauhtiin, että Yrjö oli ruvennut vetäytymään vähän syrjemmälle. Hän\nyritteli uuden kirjan kirjoittamista, yritteli ja unelmoi.\n\nKaustalassa käydessään hän oli vain parisen kertaa saanut viettää\nmuutaman ihanan hetken Ellin seurassa, jolloin hänen tunteensa oli\nkiihtynyt täyteen hehkuun, ja tämän hehkun valossa Ellin suloisuus\nloisti yhä kirkkaammin. Suorin sanoin hän ei ollut vielä tunnustanut\nrakkauttaan, mutta hänen ihastuksensa runsaasta vuolaudesta Ellin oli\ntäytynyt se huomata, ja oli kai hän ainakin aavistanut sen. Olihan\nhän nähnyt, kuinka Elli hänen palavan katseensa alla oli punastuen\npainanut päänsä kumaraan.\n\nTällaisina hetkinä Yrjö oli selvästi tajunnut, että ratkaiseva\nsana olisi sanottava, mutta aina se oli jäänyt tekemättä joko\nkiusallisesta ujoudesta tai puuttuvasta rohkeudesta.\n\nOh, kuinka ihmeessä hän voisi olla pelkuri? Eihän hän ole koskaan\nmitään pelännyt.\n\nNo, naiset, ne ovat eri juttu, ne -- nähtävästi -- mutta sittenkin,\nkuinka hän voi olla sellainen nahjus, ettei hänessä ollut ratkaisevaa\nkykyä, ei aloitteentekijää, ei miestä? Sehän on lempoa se! Ja\npitäjällä sanotaan, että hän on oikein dynamokone. Hyh! Onpa\npilanalainen voimakone, joka ei kykene edes itseään kieputtamaan.\nHyh! Ivan arvoista lorua sellainen, jos ei mies miehestä käy.\n\nSepä nähdään. Ratkaisun täytyy tapahtua ensi tilassa, Yrjö päätteli\nastellessaan eräänä syksyisen kuulakkaana päivänä honkametsän läpi\nkauppiaaseen vievää oikopolkua pitkin.\n\nTuossa hän ensi kerran todella näki Ellin -- tuossa juuri! Nyt on maa\nhopean kuurassa. Silloin se vihersi ja kanervat punersivat. Kevyenä,\niloisena ja aurinkoisena Elli oli kirmannut polulla. Sen kuvan hän\ntulisi muistamaan ikänsä. Eipä silti, ettei hän tulisi muistamaan\nmuitakin kuvia -- joissa kaikissa Elli on kuin päivänsäde -- kotona,\npihamaalla, rannalla ja sisällä -- ennen -- ja eilen -- ja --\n\nYrjö hiljensi astuntansa hitaammaksi ja hitaammaksi, kunnes hän\npysähtyi kokonaan.\n\nMiten oikeastaan olikaan? Oliko Elli viime aikoina ollut yhtä kirkas\nja iloinen kuin ennen?\n\nEi! Toden totta -- ei! Vakavammaksi Elli oli muuttunut ja käynyt\nkalvakaksi. Nyt hän sen muisti ilmeisen selvästi. Kuinka hän ei sitä\nollut ennen älynnyt? Kuinka ei ollut pannut merkille että Elli oli\njoskus tuijottanut eteensä pitkiä toveja hänen puhellessaan. Oliko\nElli kuunnellutkaan? Tuskin. Levottomuus valtasi Yrjön. Oliko tämä\nkaikki totta vai oliko mielikuvitus ruvennut liioittelemaan? Siitä\noli saatava selvä. Oli kiirehdittävä kauppiaassa käyntiä, jotta\npääsisi mitä pikimmin Kaustalaan.\n\nIloinen hämmästys katkaisi kuitenkin kiirehtimisen. Polun\nkulmauksessa Elli näkyi tulevan vastaan. Yrjö riemastui\narvaamattomasta tapaamisesta ja riensi ryöpyten Ellin luo. Elli\nmelkein pysähtyi, hämmentyi ja katsoi silmät suurina.\n\n-- Pelästytinkö teidät? Yrjö kysyi levottomana.\n\n-- Ei -- ette toki!\n\nElli tointui, hymyili ja sanoi, että oli puolittain juossut, on\nkotiin kiire, ja yritti jatkaa matkaansa.\n\n-- Olette kai venheellä? Antakaa vasunne minulle, minä saatan teidät.\n\n-- Älkää...\n\nYrjö oli jo tarttunut Ellin vasuun ja katsoi häntä tarkkailevasta\n\n-- Kiitos vain, mutta minä kuljen kiireesti, Elli puhui hätäillen.\n\n-- Ja minä kuljen kiireen kelkassa, Yrjö yritti laskea leikkiä.\n\nElli lähti astumaan edelleen, ja Yrjö kulki hänen rinnallaan\nrupatellen yhtä ja toista, mutta kaikki, mitä hän sanoi, tuntui ani\naiheettomalta ja kömpelöltä ja loppui melkein alkuunsa.\n\nEihän tämä umpi- ja lampikeskustelu käynyt päinsä, eikä tämän\nparempaa tilaisuutta voisi kenties kohta ilmaantuakaan. Nyt pitäisi\nratkaisun tapahtua.\n\nTässä kulki polku sen paikan ohi, missä hän oli Ellin kerran nähnyt.\nHän kosketti hiljaa Ellin käsivarteen ja pysähtyi. Elli seisahtui\nepäröiden vasta parin askeleen päähän.\n\n-- Tässä minä kerran näin teidät.\n\nElli katsoi kuin säikähtäen.\n\n-- Kyllä minun täytyy...\n\nElli kurottautui vasuaan kohti arasti ja pelokkaasti. Yrjö tarttui\nEllin ojennettuun käteen.\n\n-- Elli! Siitä hetkestä saakka minä olen rakastanut sinua!\n\n-- Älkää...! Ellin posket valahtivat kelmeiksi ja kalpeat huulet\nvärähtivät. -- Älkää, antakaa minun mennä venheelle. Pyyntö kuului\nheikkona kuiskauksena.\n\nEllin katse oli tyhjä ja hämärä. Yrjö katsoi hämmentyneenä tuota\nvärittömyyttä ja outoa ilmettä. Elli otti vasun ja käänsi päänsä\ntoisaalle ja lähti sitten melkein juoksujalkaa rantaan.\n\nAjattelematta mitään, ymmärtämättä mitään Yrjö seisoi liikahtamatta\npaikallaan. Hän kuuli airojen kolinan venheen pohjalla, kuuli\nvenheen luisuvan rantakiviltä. Nuo äänet koskivat kivun tavoin\nhänen sydäntään. Ajatus takoi Ellin nimeä hänen juostessaan raisuna\nrannalle. Siellä hän näki, että Elli istui selin häneen kulkien\nhuopaamalla eteenpäin, ilman mitään kiirettä.\n\nNiin hiljaa, niin hiljaa...\n\nYrjö seisoi liikkumattomana katsellen, miten Ellin vene hitaasti\neteni yli pienen Kaurlanjärven pinnan. Yrjö ei ajatellut mitään, hän\nvain katseli. Hän näki, kuinka Elli nousi veneestä, veti veneen kokan\nrannalle, ojentautui suoraksi ja katsoi taakseen, katsoi suoraan\nYrjöä kohti vastakkaiselle rannalle.\n\nHievahtamatta Elli seisoi paikallaan, eikä Yrjökään liikahtanut. Näin\nseisoivat he hetken vastakkain, Kaurlanjärven laineitten lipattaessa\nheidän välillään. Ainoastaan katseet tapasivat toisensa. Ainoastaan\najatukset ylettyivät koskettamaan toisiaan. Niitä ei kyennyt\nerottamaan läikehtiväin laineitten peittämä, salaperäinen syvyys.\nMinkälaiset olivat ne ajatukset, jotka liitivät tämän syvyyden yli?\nSen tiesi vain kumpikin omien ajatustensa kohdalta.\n\nElli kääntyi ympäri vitkastellen ja astui hitaasti matalalle\ntöyrylle, rakennuksen nurkalle. Siinä hän pysähtyi, katsoi taakseen,\nriisti liinan päästään, heilutti sitä pari kertaa ja juoksi sitten\nnopeasti nurkkauksen peittoon, pihamaan puolelle.\n\nTähän asti oli Yrjö ollut eloton, tahdoton, ajatukseton. Nyt\npulpahti esille tuhat kysymystä. Ne syöksähtivät raisuna, villinä\nvihurina tukkeutuneesta piilostaan ja täyttivät ajatukset sekavana\nmyllerryksenä. Jäsenet herpaantuivat, ja hän vaipui veltosti\nrantakivelle.\n\nMiksi... miksi? Miksi näin?\n\n\n\n\nHÄILÄHTÄVÄ IKKUNAVERHO\n\n\nPalattuaan rantakiviltä Yrjö kulki tuskaisena tuvassaan edestakaisin,\nistahti milloin millekin tuolille, hypähti taas jalkeille miettimään\näskeistä tapausta.\n\nNyt hän muisti aivan selvästi, että Elli oli viime aikoina muuttunut\naraksi ja kaihtelevaksi hänen seurassaan. Häntä ihmetytti, ettei hän\ntähän ollut kiinnittänyt huomiota ennemmin. Entä nyt? Miksi Elli\noli käyttäytynyt äsken niin pakenevan pelokkaasti? Tätä kysymystä\nhän kiersi ja kaarsi, käänteli ja väänteli saamatta miltään taholta\ntyydyttävää vastausta.\n\nÄkkiä hän kuitenkin luuli keksineensä jotakin. Elli varmaankin\npelkäsi julkeata mielistelyä yksinäisessä metsässä. Ooh! Sitä kai se\nolikin!\n\nMutta kuinka maailman päivinä Ellillä olisi ollut syytä sellaiseen\npelkoon? Hänhän oli aina kohdellut Elliä mahdollisimman\nhienovaraisesti. Oli mielestään ollut liiankin ujo -- toisinaan niin,\nettä oli sitä harmitellutkin.\n\nEntä -- jos sittenkin! Olihan hän kaupungista, vieras ihminen\nvieraista oloista. Oh, tuskinpa sentään sen tähden, mokoman syyn\nvuoksi.\n\nHän riuhtaisi käsillään kuin pyrkien irti tästä sitovasta verkosta.\nMietiskelemisestä oli päästävä. Eihän tästä tullut hullua\nhurskaammaksi. Jotakin on tehtävä, joka selvittää tilanteen. Niin --\nniin juuri. Hän kirjoittaa Ellille. Kirjoittaa kaiken sen, mikä äsken\njäi sanomatta.\n\nKiihkeästi hän ryntäsi pöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa. Ei turhan\nkauniita sanoja eikä tyhjiä korulauseita -- ei. Hän kirjoittaisi\nvain yksinkertaisesti ja selvästi rakkaudestaan, ihailustaan ja\nkunnioituksestaan. Eikä hän pyytäisi vastausta. Hän tulisi itse\nhuomenna Kaustalasta sitä noutamaan.\n\nSiihen mennessä Ellillä olisi tilaisuus punnita asiaa ja tutkia\nsydämensä tilaa, ellei hän siitä jo tätä ennen ollut päässyt\nselville. Näin hän kirjoitti. Palvelustyttö sai toimekseen kirjeen\nperilleviemisen.\n\nTämän teon jälkeen olo tuntui levollisemmalta ja rauhallisemmalta.\nMiksi hän ei ollut tätä temppua jo ennen tehnyt? Mitä varten hän\nrupesikin puhumaan rakkaudestaan tuolla yksinäisellä metsätiellä,\nmissä Elli hikipäissään juoksi asioillaan? Kylläpä olikin sopiva aika\nja paikka! Hän naurahti hermostuneesti.\n\nNo, nythän ei ole muuta tekemistä kuin odotella huomista päivää ja\nyritellä ajan tappamista.\n\nJoten kuten hän saikin ajan kulumaan, vaikkei työskentelystä eikä\nlueskelemisesta eikä nukkumisesta ollut suurtakaan apua. Pitkät\npuhteet ja yö loppuivat kuitenkin kerran, ja odotettu päivä valkeni\nsynkistyäkseen taas uudelleen. Valoisat toiveet Kaustalassa käynnistä\npimentyivät entiselleen. Elli ei ollut kotona.\n\nMasentuneena ja pettyneenä hän oli palannut onnistumattomalta\nkäynniltään. Sitkeys ja sisukkuus olivat tästä pettymyksestä\nkuitenkin paisuneet ja omanarvontunto valveutunut. Onko dynamokoneen\nnimi ollut vain pelkkää pilaa, vai onko siinä totta edes toinen\npuoli? Koetetaanpa! Yrjö päätti vielä iltapäivällä käydä tapaamassa\nElliä, mutta saadakseen välit nopeampaan selvyyteen hän ryhtyi\nkirjoittamaan Ellille uutta kirjettä. Hän kirjoitti pitkästi ja\nlaajasti tunteistaan, toiveistaan ja kaipauksestaan avaten sydämensä\nsulut ja antaen aatostensa virran vuolaana vyöryä Ellin eteen toivoen\nsaavansa ymmärtämystä ja myötätuntoa.\n\nHän muistutti Elliä monista piirteistä, monista pikkutapauksista,\njotka oikeuttivat hänet kirjoittamaan ja toivomaan vastakaikua\ntunteilleen.\n\nNäin kirjoitettuaan hän tunsi nyt vasta voittaneensa levottomalle\nmielelleen rauhoittavan ja tyynen tasapainon. Hän oli saanut\npurkaa ylitsevuotavan sydämensä -- edes paperille. Tämä vaikutti\nviihdyttävästi ärtyneeseen hermostoon, ja siitä oli vielä sekin\netu, että hän voisi jättää kirjeensä perille, jos Elli ei taaskaan\niltapäivällä olisi kotona. Siltä varalta hän vielä pyysi Elliä heti\nvastaamaan, vaikkapa vain muutamin sanoin. Asia ei jäisi enää yhtä\nepämääräiseksi, vaan saisi ratkaisun, ajautuisi päätökseen.\n\nYrjö pisti kirjeen taskuunsa, lähti ulos haihduttamaan muutamia\nikäviä, sopivan ajan odottelun hetkiä ennen lähtöään ja kulki\nhitaasti perunamaan poikki vasikkahakaan.\n\nOmenapuu ikkunan lähellä oli karistellut lehtensä, eikä heinäsirkka\nenää siritellyt. Maankamara oli peittynyt harmaaseen huuraan\nsamoin kuin eilen hongikossa, ja vasikkahaan lehtipuut ojentelivat\ntoivottomina alastomia oksiaan. Syksy näkyi odottelevan talven tuloa.\n\nOmituista, että hän nyt vasta pani merkille talven lähestymisen.\nSisäinen tunteiden temmellys oli kai estänyt tämän ulkoisen huomion\nteon.\n\nMitäpä siitä. Sellaista on elämä -- ja sellaista elämän kuolema.\n\nYrjö katseli ympärilleen, ja ajatukset viihtyivät näissä tutuissa\nluonnonilmiöissä keskeyttäen edes hetkeksi saman asian miettimisen ja\najatusten ainaisen saman kehän kiertämisen.\n\nHän pysähtyi mäentöyräälle, mistä oli vapaa näköala Kaurlanjärvelle.\nTuolta rannalta Elli oli lähtenyt ja soutanut kotitalon alle. Sieltä\nhän oli katsonut taakseen kauan ja pitkään. Tuolla rakennuksen\nnurkalla hän oli liehuttanut liinaansa -- ja sitten kadonnut.\n\nNiin. Niinhän oli tapahtunut, mutta mitäpä siitä. Kohta on toisin. On\ntoisin.\n\nMutta keitä kulki tuolla Kaustalan rannalla? Joku mies ja nainen\ntulivat laiturille. Nainen työnsi venheen kokkaa ja astui venheeseen.\nYrjö tunsi jo Ellin, joka istui perään. Mies istui soutamaan. Kuka\noli tuo mies? Yrjö ei ollut häntä katsonut seuratessaan Elliä, mutta\nhän aavisti, kuka mies oli. Kuuma vihje hänen sisussaan sen sanoi. Se\noli Antti!\n\nMustasukkaisuus raivosi katselijassa. Miksi he olivat yhdessä? Miksi\nAntti oli käynyt Kaustalassa? Minne he olivat matkalla -- ja mitä\nasioita heillä oli? Kysymykset syöksähtelivät Yrjön aivoihin ja\npatosivat ajatuksen kulun. Tyrmistyneenä hän katseli veneen kulkua.\nNyt se läheni Kaurlan rantaa -- nyt mies nousi veneestä -- Elli\ntyönsi perämelalla pohjasta -- vene peräytyi vinottain -- muutamalla\nmelan vedolla veneen kokka kääntyi selälle päin --\n\nElli meloi vuorotellen molemmin puolin hiljakseen, kiirehtimättä,\ntaakseen katsomatta. Mies lähti astumaan metsää kohti, vilkaisi vielä\ntaakseen ja katosi sitten aarniohonkien suojaan.\n\nEllin vene kulki yhä hiljalleen ja mutkitellen, kokka koholla.\n\nElli ei katsonut taakseen eikä sivuilleen, meloi vain raukeasti,\nväsyneesti, välinpitämättömästi. Päästyään kotilaiturille hän laski\nmelan viereensä, nousi hiljakseen veneestä, astui yhtä hitaasti,\ntaakseen katsomatta, polkua ylös -- ja katosi rakennuksen taakse.\n\nYrjö katsahti ympärilleen. Maisema oli taas ennallaan. Mitä tämä oli?\nHän tunsi päänsä raskaaksi ja ohimosuonet jyskyttivät. Oliko tuolla\näsken Elli ja Se mies? Yrjö naurahti katkerasti ja kolkosti. Olipa\ntietenkin. Luonnollisesti. Mutta nyt Elli oli kotona. Oli varmasti\nkotona --\n\nSuoraan Kaurlan talon taitse Yrjö oikaisi kulkunsa Omantunnon\nkannakselle, yli aitojen ja risukkojen, yli puron portaan ja\nyli kivisen kunnaan. Vasta pihamaalle päästessään hän hiljensi\nvauhtiansa ja hengähti syvään. Eihän tällä tavalla sopinut taloon\nporhaltaa -- sydän kurkussa. Näennäisesti tyynenä hän astui pihaan ja\nlähestyessään kuistia hän ihastui, kun huomasi arkituvan ikkunaverhon\nliikahtavan ja näki vilaukselta Ellin. Nyt ainakin hän tiesi\ntapaavansa tytön. Parilla harppauksella hän oli eteisessä ja tuvan\noven takana, mutta ovi oli lukossa, eikä se kolkutuksesta huolimatta\nauennut. Täydellinen hiljaisuus vallitsi talossa. Yrjö kosketti muita\novia. Nekin olivat suljetut.\n\nYrjö poistui avonaiselle kuistille ja yritti miettiä. Väki oli\nnähtävästi askareillaan. Mutta missä oli Elli? Oliko hän ehkä\nnähnyt harhakuvan? Eikö ikkunaverho heilahtanutkaan ja eikö Elli\nvilahtanutkaan ikkunassa? Ehkä ei. Voihan lasin epätasainen pinta\nläikähtää joskus sangen petollisesti.\n\nSamassa hän kuuli askeleita tarhan puolelta -- sieltähän tuli isäntä.\nYrjö meni tervehtimään.\n\n-- Kas, onko vieraita! Päivää, päivää.\n\n-- Tulin juuri, mutta huomasin, ettei ketään ollut kotona. Olisin\nhalunnut tavata Elli-neitiä.\n\n-- No, käydäänpähän sisälle, niin nähdään, puheli isäntä, ohjaili\nvieraan sisälle ja poistui sitten Elliä etsimään.\n\nYrjö odotteli melkoisen ajan, mutta isäntä yhä viipyi. Yrjön oleilu\ntuntui tukalalta. Jos Elli ei ollut kotona, niin isäntä olisi heti\npalannut, ja jos hän oli kotona, niin vieraan pariin kutsuminen oli\nluultavasti aiheuttanut keskustelun, joka nähtävästi merkitsi Ellin\nhaluttomuutta tulla esille.\n\nMistähän syystä hän ei tahtonut tulla tapaamaan? Mistäkö syystä?\nSamasta syystä kai, mistä aikaisemmatkin karttelemiset ja eilinen\npakeneminen johtuivat. Niinpä kai, mutta mikä oli syy kaikkeen tähän?\nKihloissa olemista Elli ei ainakaan ole tunnustanut, mutta onhan\nAntti silti voinut voittaa hänen rakkautensa.\n\nEntä sitten? Yrjö melkein hätkähti tästä ajatuksesta. Hänhän\nolisi siten ollut vain viidentenä pyöränä kahden rakastavaisen\nvankkureissa. Hän hypähti seisomaan, ja halveksitun, hylätyn\nrakastajan myrtyneisyys valtasi hänet.\n\nMiksi hän seisoi tässä? Miksi hän odotti naista, joka ei tahtonut\nhänestä mitään tietää ja jonka mielessä asusti toisen miehen kuva?\nHän oli kai ollut vain muutamien joutohetkien ajanviete. Sopiva kohde\nkeimailulle, kiihottaville katseille ja hymyilyille.\n\nOlivatko kaikki Ellin seurassa vietetyt hetket olleet vain\nsaippuakuplia, vain valheellisia ja petollisia mielistelyhetkiä?\nHänen tätä miettiessään hänen jo ennen tuntemansa tuhoamisen kiho\npilkisti taas äkkiä hänen sisuunsa. Mikä se oli? Siihen kysymykseen\najatus oli takertua, mutta kuullessaan isännän tulevan hän muisti\nkirjeen, jonka oli aikonut jättää, otti sen taskustaan ja käänteli\nsitä tietämättä mitä tekisi.\n\nNo, saakoon Elli kirjeen. Siitähän hän saa nähdä ja oivaltaa,\nminkälainen osa meillä kummallakin on ollut tässä leikissä. Isännän\nhämilläolosta Yrjö tajusi, ettei Elli tulisi. Sen tähden hän esti\nkaikki joutavat selittelyt, mainitsi vain ohimennen kotikiireistä ja\npyysi saada jättää kirjeen Elli-neidille.\n\nYstävällisen hyvästijätön jälkeen Yrjö poistui nopeasti talosta,\njonka piiloon, häilähtäneen ikkunaverhon taakse jäi hänen\ntoiveittensa ratkaisematon arvoitus.\n\n\n\n\nTYÖN TURVA\n\n\nJoka päivä Yrjö odotti joitakin tietoja Ellistä, kirjettä tai muuta.\nAamuisin syttyi uusi toive sammuakseen taas illalla. Näin jatkui\nviikon päivät toivon yhä heiketessä. Levottomana ja kiusaantuneena\nhän kulki sisältä ulos ja ulkoa sisälle poistumatta kertaakaan talon\npiiristä. Kauemmin hän ei jaksanut taistella toivottomuuden kidutusta\nvastaan. Kiusaantunut hermosto vaati lepoa, pikaista olotilan\nmuutosta. Hän alistui ajattelemaan, että kohtalo oli asettunut hänen\neteensä poikkiteloin, oli pannut hänet pakkopaitaan. No, hyvä. Sen\nmukaan on siis toimittava. Mutta kuinka?\n\nYrjö käveli ja mietti, seisahteli ja tuumiskeli, kunnes istahti\ntyöpöytänsä ääreen. Hän kokosi uuden teoksensa kaikki luonnosliuskat\nja työnsi ne kaapin laatikkoon. Paikallaan istuminen ei soveltunut\nhänen nykyiseen tilaansa. Jotakin toimintaa piti saada -- toimintaa\nja liikkumisalaa. Alituista hyörinää ja pyörinää tässä tarvittiin.\n\nMiksi hän olikin vetäytynyt siitä syrjään? No, samapa se. Eipä\nhuolita muistella. Ei mitään saa muistella. Nyt vain pirtistä pihalle\nja pihalta maailmalle.\n\nTämän tarmon ilmauksen mukaisesti Yrjö liittyi uudelleen\npitäjäläisten moniin taloudellisiin puuhiin. Hän ei enää\ntottumattomuuden vuoksi vieroksunut hänelle oudon maataloudenkaan\nuudistuksia, vaan halusi syventyä tilattoman väestön tarpeisiin ja\npientilallisten osuustoiminnalliseen yhteisapuun. Mistään kerho-,\nseura-, yhdistys- tai yhtiöpuuhasta, mikä vain suinkin tarkoitti\nväestön yhteistä parasta, ei hän kieltäytynyt, ja sellaiset henkisen\nhuollon tavoitteet, jotka kuuluivat kotiseutuyhdistykselle ja\nnuorisoseuralle, olivat hänen lempitouhujaan.\n\nNäissä eri pyrkimyksissä Yrjö oli nyt altis panemaan tulta\ntappuroihin ja aina valmis ottamaan milloin uskotun miehen, milloin\naputyömiehen taakan kantaakseen. Mitään tointa hän ei kaihtanut. Näin\nhänestä tuli vielä entisestäänkin suositumpi henkilö paikkakunnalla.\nEnnen häntä ylisteltiin. Nyt häntä ihailtiin kaiken vanhan hapatuksen\nmullistajana ja uudistajana, miehenä, joka kohottaisi pitäjän\nvanhoilliset olot ja piintyneisyydet yhteiseen hyvinvointiin ja\nkukoistukseen ja vaikuttaisi älykkäillä puuhillaan esimerkillisesti\nlaajoille aloille ympäristöseurakuntiinkin.\n\nTämä julkisen ihastuksen humu ei ylettynyt kuitenkaan Yrjön sisimpään\nasti. Ei edes illanvietot, ei pidot, ei kemujen kuohut eikä\nkiihottavat kekkeritkään voineet hänen hillittyä kohtuuttaan vinoon\nviedä. Iloisista iloisin hän kyllä oli ja aina täydessä vauhdissa\npitääkseen vireillä uupumatonta innostusta siihen toimialaan, minkä\nvuoksi milloinkin juhlittiin, mutta vain työ sellaisenaan sekä työn\ntuottama turva ja ilo olivat hänen tyydytyksensä. Innostuksen tulta\nhän piti asiallisuuden ohella vireillä myöskin siksi, että hän itse\nsai lämmitellä tämän tulen ääressä kohmettunutta sydäntään ja elämän\nonnelle turtunutta tuntoaan.\n\nVain yleiskehitystä kannustava työ tuotti hänelle innostusta ja\niloa -- vain yritteliäs työ turvasi ja suojasi hänen vioittuneen ja\ntasapainosta horjahtaneen rauhansa.\n\n\n\n\nVALOTON TAIVAL\n\n\nSyksyn sitkeä ponnistelu valon ja lämmön puolesta oli tappioonsa\nvaimentunut.\n\nTuiskuinen tuuli vongahteli aukeilla mailla ja kylien nurkissa.\nPimeässä metsässä se vinkuen ravisteli jäätyneitä oksia, neulasia ja\nvarpuja. Lumihiutaleet pysähtelivät sen verran routaisen metsätien\nrailoihin, että vaalea juova häämötti kulkijalle raiteen uurteista.\n\nTiukentaen päällystakkiaan ja huiviaan yksinäinen nainen kulki\nkyläaukealta korpeen vievää tietä niin nopeasti kuin tien kuoppaisuus\nja illan pimeys sallivat. Hän hengähti helpotuksesta päästyään\npeltoaukeilta metsän suojaan tuulta pakoon. Puhuri oli vainiotiellä\npureutunut vaatteen läpi ihoon asti, ja kylmä alkoi hiipiä syvemmälle\nruumiiseen.\n\nMiksi tämä yksinäinen nainen kulki näin yksinäisellä tiellä synkkää\nkorpea kohti? Oliko hänen mielialansa niin valoisa, ettei välittänyt\nympäristöstä -- vai olivatko ajatukset niin raskaat ja myrskyiset,\nettä pimeys oli niitä valoisampi ja korven kolkkous leppoisampi?\nSiitä ei korpi kohunnut eikä aava sitä aavistellut.\n\nVihdoin kulkija havaitsi tuntuvilleen avartuneen töllinmäen\nmoisioaukean, jonka reunalta tuikki ensimmäisen asumuksen valonkipinä\npyryiseen pimeyteen.\n\nNainen nousi portaalle, kolkutti ja astui lukitsemattomaan pirttiin.\n\n-- No, voi mun päiviäni! vanha vaimo huudahti rukkinsa takaa. --\nAukiko minä sen oven taas unohdin.\n\nToivottaen hyvää iltaa tulija meni tervehtimään kehrääjää, joka\ntirkisteli ja pyyhki silmiään ihastuen sitten äänekkääseen iloon.\n\n-- No, jo nyt ihme kulkee kumman kantapäillä. Sinäkö typykkäni,\nkultaseni? Pimeässäkö tulet, ja tällaisessa ilmassa, Kaustalastako\nasti -- ja mihin olet menossa -- ja oletko väsynyt ja paleleeko?\n\nNäin ryöpytellen iloaan vanhus auttoi tulokkaan yltä takin hoivaillen\nhäntä uunilavitsalle lämmittelemään. Tulija valahutti päähuivin\nharteilleen, ja kellertävä tukka hulmahti ohimoille.\n\nElli? Kaustalan Ellikö?\n\nNiin oli, mutta ei läikkynyt ilo aurinkoisen metsänneidon silmissä,\neikä eloisuus kimmoitellut hänen hentoisen siroa olemustaan.\nHiljaisena hän istahti lavitsalle ja katseli jäykästi eteensä.\n\n-- Mitä herran tähden nyt on tapahtunut? Miksi et lähettänyt Maijua?\nEikö tyttäreni ole enää yhtä kepelä sinua palvelemaan?\n\n-- Kyllä, kyllä, mutta Maiju oli ehtooaskareilla. Lähdin, kun isä oli\nkaupungissa.\n\nTöllinmäen viisas Heta, paikkakunnan nuorison yhteinen \"Haapalan\nmummu\", alkoi aavistella pahaa. Hän pyyhkäisi otsaansa ja tarkkaili\nElliä, istahti jakkaralle vastapäätä, mutta Elli vain oli vaiti\nja hypisteli nenäliinaa helmassaan. Heta jutteli kotoisen arkisia\njuttujaan, otti Ellin vasemman käden ja silitteli sitä hyväilevästi.\n\n-- Kätesi ovat kylmät -- ja laihtunut olet...\n\n-- Niin -- olen --\n\nHeta oli aikoinaan nuoruudenpolut polkenut ja siitä viisastunut.\nHellävaraisesti hän puheli hennonaralle tytölle. Kyseltyään yhtä ja\ntoista kuin ohimennen ja ilman tarkoitusta hän esti Ellin kyyneliin\nvalahtamasta ja sai kuitenkin tietoonsa Ellin sydämen surun ilman\nturhia voivotteluja ja surkutteluja. Elli vastaili kolkosti ja\ntunnusti ilmeettömästi, että hän tahtoikin vain tulla vakuutetuksi\nkohtalonsa kurjuudesta.\n\nNyt Heta jutteli lempeästi, minkälaista on kahden kohtalon\nkantaminen. Se vaatii lujaa mieltä ja kärsivällisyyttä. Sitten\nhän naureskeli ja vakuutti, ettei tapausten aikaeroja kukaan tule\npohtineeksi, kun vain vähän kiirehditte naimisiin menoa Antin kanssa.\n\nElli purskahti itkuun.\n\n-- En koskaan mene naimisiin!\n\nTähän asti kyyneleet olivat välttyneet, mutta hyväntahtoinen Heta oli\ntahtomattaan tullut kosketelleeksi Ellin arimpia sydämensäikeitä.\nHän yritti sitten laskea leppoisaa leikkiä koko jutusta, mutta\nEllin kiihkeä harmi purkautui itkun sekaan ja keskeytti enemmät\nmaanittelut. Avautuneesta roihusta pulpahteli koko joukko\nhuudahduksia ja katkonaisia syytöksiä, jotka ensikertaisella voimalla\nmurtautuivat vangitsevista kahleistaan.\n\n-- Naimisiinko miehen kanssa, jonka nimeä en ilkeä sanoa? Hänessä\nei ole jälkeäkään kunnian miehestä. Ei hiventäkään, ei ituakaan\nrehellisyydestä, kaikki eleet pelkkää kettuilemista ja kulkua\nrehdin naamiossa naisen luota naisen luo. Neiti Rusopilvikin on\npikkusiin päin, samoin toinen Röyhylän palvelijoista. Kuinka on\ntoisen laita -- tyttärenne Annin -- en tiedä, enkä monesta muusta.\n-- Itsestäni vain sen, minkä tekin tiedätte, mutta ette tiedä,\nettä olen ollut järjetön, niin juuri -- mieletön tyhmyri. Typerä\njoutuu aina lurjuksen pauloihin ja roiston uhriksi. Ketun kengillä\nkulkija viritti minulle ansan -- minä kompastuin, jouduin loukkuun,\nastuin harhaan, salaiseen satimeen. Hairahdusta ja älyttömyyttä\nminun osaltani, pelkkää luulottelua rakkaudesta, joka häämötteli\nutuisina harhakuvina kakaramaisuuden hämärästä. Rusopilven\nvaroittavan kohtalon ansiosta en kuitenkaan uponnut sen syvemmin\nlikaiseen liejuun, olen vain tahraantunut, ikipäiviksi tahraantunut,\nhäpeämerkillä merkitty.\n\nHeta sai vihdoin tämän sanatulvan keskeen kysytyksi, oliko ero\ntapahtunut miehen perääntymisestä.\n\n-- Kyllä hän pakoa yritti, kun huomasi, että minä pakenin häntä.\nSanoin hänelle, että olin katkonut kaikki vilpilliset vehkeet,\njoita roistous oli yrittänyt kutoa ympärilleni. Niin sanoin hänelle\nvenheessä, kun saatoin hänet Kaurlanjärven yli, ja sanoin, että\nsilloin puhuttelin häntä viimeisen kerran ja että hän oli minulle\ntästedes vain katala olio, lurjus, jonka olemassaoloa en sen erän\nperästä halunnut huomata. Niin sanoin kirkkaasti ja tyynesti, en\nnäin pursuten kuin nyt. Tämä purkaus oli minulle vain terveellistä\ntuulettamista eikä asian auttamista. Kiitos teille, mummu hyvä, että\nkuuntelitte.\n\nHetan kädet olivat pusertuneet nyrkkiin ja silmäkulmat vetäytyneet\nkurttuun.\n\n-- Annin haen pois huomispäivänä, hän mutisi käheästi.\n\n-- Tulkoon Kaustalaan. Näin ollen meillä tarvitaan. Ja -- jos\nmukananne tuotte, niin -- niin --\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Puhukaa isälle minusta, tuntuu niin -- niin vaikealta --\n\n-- Kiitos, nuppuseni, Annin puolesta. Isällesi kyllä selvittelen\nasian oikein päin, mutta vielä sanon: Jos olisin tämän kaiken\naavistanut kolmattakymmentä vuotta sitten, niin en olisi mennyt\nRöyhylään pelastamaan sen kakaran henkeä. Noh, eläköön lurtti minun\npuolestani. Onhan onni onnettomuudessa, että pääsit elinikäisestä\nkiusaantumisesta.\n\n-- Niin, muori. Sitä onnettomuutta en olisi voinut kestää. Tämän ehkä\n-- kestän.\n\n-- Hyvin kestät, hyvinkin hyvin, mutta vielä paremmin, jos tielläsi\nkohtaat oikean, eheän rakkauden, joka valtaa sinut kokonaan.\nSinunlaisellesi herttaiselle tytölle sekin tapahtuu kerran. -- Saat\nnähdä.\n\nElli ei sanonut mitään, nousi vain äkisti ja sujautti takin ylleen,\nennenkuin Heta ehti kunnolla nousemaankaan.\n\n-- Älähän nyt, älä toki! Heta hätäili. -- Minä saatan sinut läpi\ntämän pimeän metsän, vainioille asti.\n\nHeta pukeutui, sytytti lyhdyn, ja niin he lähtivät lämpimästä\npirtistä kulkien sanattomina vaivalloisen korpitien ja eroten\nvainioaukeiden laidassa.\n\nTuisku oli tyyntynyt, ja lumihiutaleet leijailivat leppoisan\nleikkivästi Ellin ympärillä.\n\nTaival ei ollut hänen mielestään enää yhtä valoton ja synkkä\nkuin äsken. Hän oli saanut elämälleen uutta tukea, uskallusta ja\nrohkeutta. Hän uskalsi jo toivoa valoisampaa tulevaisuutta, ja\nehkä joskus -- kaukaista -- hyvin kaukaista onnen lohtua ja arasti\nunelmoida Hetan ennustamasta eheästä rakkaudestakin, joka ehkä vielä\njoskus tulisi hänenkin osakseen.\n\n\n\n\nPIILOILEVA ONNI\n\n\nYrjön elämä kulki touhuineen ja alituisine rehkimisineen kuin\nvirta uomassaan, kierrellen ja kaarrellen. Moninaisten tehtävien\nlaajentuessa käsittämään osallistumisen naapurikuntien edustajain\nneuvotteluihin Yrjö joutui tavantakaa tekemään kaupunkimatkojakin\ntavanomaisine istujaisineen ja pokuleerausryöppyineen. Tällaisen\nelämän meno ryöpsähteli joskus vaahtopäiseksi kuohunnaksi ja tyyntyi\ntaas vakavan työn tai lyhyen levon suvannoksi.\n\nNäinä suvantohetkinään Yrjö mietti joskus levotonta tohinaa\nympärillään. Eikö rauha olisi parempi kuin tämä voimien pinnistely,\njosta uhosi rahattoman rehkimisen tuntu?\n\nTällaiset mietteet väläyttelivät kipinöitä Yrjön tajuisuuteen hänen\nastellessaan kotiinsa eräänä sadepäivänä pahoin kastuneena.\n\nEhdittyään yksinäisen tupansa mukavaan tuoliin hän huokasi levon\ntuottamasta tyytyväisyydestä. Ooh -- tällainen rauha ja lepo. Tämä\noli parhainta kaikesta.\n\nOliko? Samassa vihlaisi sydäntä -- ääh -- mikä lie vihlaissut.\n\nVäsyneenäkin hän jaksoi siirtää ajatuksensa kulun toisaalle. Hän oli\ntehnyt talonkirjat Kaisalle ja oli päättänyt muuttaa kaupunkiin.\nSuurin osa honkametsästä oli mennyt menojaan -- sinne kuin pitikin,\nja maaseutu tepasteli omin jaloin uusin edistyksen entein. Hänkö\njäisi tänne tyhjäntoimittajana keljuilemaan ja katselemaan työteliään\nväestön uurastuksia, noljailemaan kutsumattomana vierastelijana\ntalosta taloon tai ylvästelemään ani ansaitsemattomalla perinnöllä ja\nkultakylkisen honkapilarikon tuottamilla rikkauksilla?\n\nHäntä pyöristytti ja hytisytti. Johtuiko se tuosta iljettävästä\najatuksen juoksusta vai oliko se vilun väristystä? Piti saada\nlämmitystä Matin loimukoivuisesta kaapista, jonka vieraanvaraisesta\nsisällöstä hän jo oli tottunut huolehtimaan -- vieraanvaraakin\najattelematta.\n\nHänen vaivuttuaan sitten uudelleen keinutuoliinsa torkahtelemaan\nja kuuntelemaan sateen roiskintaa ikkunaruutuihin tuntui olo kovin\nmukavalta ja rauhalliselta. Ei tarvinnut selailla moninaisten\nkokousten pöytäkirjoja eikä kuunnella istujaisten joutavia\njaarituksia ja epämääräisiä sutkauksia. Oli oikeastaan hyvin tyhmää\npitää enää sellaista hyörinää ja pyörinää ympärillään, ja tyhmää on\nmyötäänsä olla poissa kodistaan.\n\nTorkunsekaiset ajatusrippeet häipyivät vihdoin unen maille.\nHerättyään hän oleili hetken pimentyneessä tuvassa ja kuunteli sateen\nrapinaa. Ensin oli lämmintä ja viihdyttävän rauhallista, mutta\nvirkummaksi valveutuneena häntä alkoi vaivata kotinsa yksinäisyys.\nIkävän tunne hiipi hänen mieleensä.\n\nHän sytytti valon ja maistoi taas lasistaan tuumaillen, että tämä on\nsittenkin aika mukavaa. Jos tarvitsee jotakin tai jos yksinäisyys\nahdistaa, niin soittaa vain uudella puhelimella tuttaville tai uutta\nsähkökelloa talon puolelle. Heti tulee joku. Hm! Kaisa tietysti, --\nkukapa toinenkaan...\n\nNo, entä sitten. Kaisa on ystävällinen ja äidillisesti hienotuntoinen\nihminen ja yhtä yksinäinen kuin hän itsekin. Onni, että setä jätti\ntalonsa mukana Kaisan tapaisen hellävaraisen henkilön, joka on koko\najan ollut kuin toinen äiti hänelle, vaikka hän on liian harvoin\nehtinyt osoittaa ystävällistä kohtelua Kaisalle.\n\nNiin on ollut. Kohtalo on vienyt ajan umpikujille ja oudoille\nviittateille.\n\nMitä hullua? Hassuttelua on kohtalon syytteleminen. Mitä on\nkohtalo? Sarja sekalaisia tapahtumia, toiset vakavia ja toiset\ntyhjänpäiväisiä, joiden merkitys laajenee tai supistuu sen mukaan,\nkuinka paljon niitä ehtii tai viitsii huomioida. Ja miksi huomata\nniiden rasittavaa kieppumista älyn ympärillä?\n\nAntaa elämän virran kulkea omaa kulkuaan suureen mereen, unhoituksen\nmereen. Ei saa katsella eteenpäin, ei sivuilleen eikä taakseen --\nei varsinkaan taakseen, sieltä saattaisi havaita sellaista, mikä\nmyrkyttäisi mielen. Ei, ei. Ei pidä koskaan kurkistella taakseen.\nSieltä voisi nähdä joko sieluttoman ihmisen tai kuinka myrkyn siemen\non kylvetty vastasyntyneeseen sieluun, milloin se on kylvetty ja kuka\non kylvänyt...\n\nYrjön hermosto oli ärtynyt, ja ajan kuluksi hän huitoi ilmaa\nkävelykepillään, joka oli jäänyt hänen käteensä. Hän huitoi kuin\nseuran pitimiksi ja ajatuksilleen pontta tai poljentoa iskien.\n\nKaikilla ihmisillä ei ole sielua. Se on vain harhaluulo,\nitserakkauden ylvästelevä unikuva. Eikä sieluttomiin, kivikautisiin\nluolaihmisiin voi mitään kuolettavaa kylvää. Ei niissä kuitenkaan\nole mitään kuolemalle altista kohtaa, vain pelkkää mutaa sisus, ja\nkuonaa kuori. Ei niissä mikään kuole. Ne vain lakkaavat liikkumasta,\nlahoavat ja mätänevät kuin puut metsässä. Muutamilla harvoilla on\nsielu, ja he ovat onnellisia. Onni on heille sielun synnyttänyt.\nMutta onni ei mene kaikkien luo. Ei mene, ei ole tullut eikä tule.\nJäi vain piiloilemaan Kaustalan ikkunaverhojen taakse. Sinne jäi\neikä tullut esille. Ei tuonut onnea, ei elähdyttänyt mieltä eikä\nsynnyttänyt sielua. Hyvä on! Ei mikään sitten ole myrkkyyntynytkään\neikä mikään kuolekaan, lahoaa vain, raatoontuu, mätänee...\n\nYrjö huitaisi rajusti kepillään. Isku sattui lamppuun ja valo\nsammui. Hän vähän hätkähti ja talttui ilkkuvasta uhmasta katkeraan\nalistumiseen. Kas vain, hän hymähti, ja ajatus kulki vähän nolona\nedelleen. No niin, valoa ei tarvitakaan. Valo kuuluu onnellisille\n-- onnettomat eivät tarvitse mitään, ei mitään -- vain pimeyttä ja\nunohdusta...\n\nAstuntaa kuului eteisestä ja ovi narahti.\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Minähän täällä, Kaisa vain. -- Sytytän heti lamput, kun vain\nlöydän sen uudenaikaisen nappulan.\n\nValo syttyikin pian kattolamppuihin.\n\n-- Mikä sen valon vei, kun paloi vielä kuistille noustessani? Yrjö\nkatsahti vähän nolona pöytälamppuun päin.\n\n-- Keppini sattui vahingossa...\n\n-- No, pannaan uusi, koska niitä on tuossa sähkömestarin jättämässä\nkopassa. Minä osaan. Mestari opetti.\n\nKaisa pani uuden lampun, kokosi sirpaleet ja sulki ikkunaverhot. Yrjö\nkatseli vaiti ja mietti.\n\nIhmeellinen tuo Kaisa. Aina hommassa, aina yhtä tasainen ja\ntyytyväinen. Heikki ei ollut suotta kiitellyt häntä, sanoen, että\nhänellä on suurin ansio Kaurlan talon menestykseen. Siksipä hän\nsaakin nyt palkkansa. Koko tämänkin ajan on Kaisa toiminut yhtä\nahkerana ja uskollisena, tietämättä mikä hänen palkakseen tulisi.\n\nIhmeellinen nainen. Elämä on mahtanut olla hänelle perin\nyksinkertainen ja luonnollinen. Ei mitään hämmentävän ihmeellistä\nole tapahtunut hänelle. Pelko joutumisesta maantielle Matin kuoleman\njälkeen oli kai ainoa, mikä oli häntä järkyttänyt. Sen jälkeen hän on\nluottanut minun sanaani ja saanut entisen rauhansa takaisin. Kuinka\nmonella tavalla hän muistuttaakaan rakasta äitiäni!\n\nKaisan lopetettua pikku askartelunsa Yrjö hymyili ja heilutti paperia\nilmassa.\n\n-- Tässä se nyt sitten on.\n\n-- Mikä niin?\n\n-- Kaisan talo. Näin keikkuen se tulee.\n\nKaisa katsoi hievahtamatta.\n\n-- Tämä on luovutuskirja. Kaisa saa talon maineen mantuineen,\nkirjoineen karjoineen, kimsuineen kamsuineen.\n\nKaisa lysähti lähimmälle tuolille.\n\n-- Kaikki on Kaisan omaisuutta, paitsi tämä rakennus ja honkametsä.\nTämä jää minulle kesäasunnoksi, ja tukkimetsä on jo myyty ja\nselvitetty. Siitä luovutin satatuhatta Kotiseutuyhdistykselle ja\nNuorisoseuroille, ja Kaisalle annan kymmenen tuhatta palkaksi\nolostani täällä.\n\n-- Eei, kuului pitkään ja epäilevästi Kaisan huulilta. Yrjö ojensi\npaperit Kaisan käteen.\n\n-- Eei, Kaisa yritti vielä torjua melkein hengästyneenä. -- Mitä\nteille itsellenne sitten jää?\n\nTuo vaatimattomuus ja lämpimän osanoton ilmaisu sanoissa ja\näänensävyssä teki Yrjöön liikuttavan vaikutuksen. Hänen sydämensä\nei ollut poika-aikojen jälkeen tuntenut niin lämmittävän leppoisaa\nsävähdystä.\n\nKaisan puhelu oli edelleen hiljaista hyminää, josta kuulsi äidin\nmurehtiva huolenpito ainokaisensa kohtalosta. Nyt Yrjö ymmärsi\nkaiken. Kaisan mies oli kaatunut vapaustaistelussa ja ainoa poika\ntuhoutunut idän susien talvihäädössä. Kaisalla ei enää muuta\nhellyyden kohdetta ollut kuin talon uusi isäntä.\n\n-- Ajatelkaahan toki asiat halki, Kaisa jatkoi. -- Te rakastatte ja\nmenette naimisiin Kaustalan Ellin kanssa -- ja -- ja tarvitsette\nmuutakin kuin tämän tyhjän tuparakennuksen.\n\nKaisan ääni oli hiukan kohonnut soinnahdellen levollisen neuvovana,\nja huolehtiva katse välähti silmissä. Yrjö hämmentyi noista sanoista\nja katseista, jotka lämmittivät ja hyväilivät. Kaisan silmäykset\nerittäinkin muistuttivat hänen äitinsä katseita. Kuinka kumman\ntavalla ne pehmittivätkään jäätä hänen kuolleessa sydämessään ja\nelähdyttivät turtunutta mieltä!\n\nYrjö yritti sanoa jotakin, mutta vain korina kuului hänen kurkustaan.\nEn ikinä -- en ikinä mene naimisiin...\n\nKaisa siirtyi hiljaa istumaan viereiselle tuolille Yrjön katsellessa\nhäntä kuin sääliä ja ymmärtämystä etsien. Lohdutusta hän toivoi ja\netsi, mutta silloin Kaisan lohdutus uudistui entisenään.\n\n-- Te rakastatte Elliä -- ja menette hänen kanssaan naimisiin.\n\nYrjön itsehillinnän voimat murtuivat. Hän vavahti kouristuksen\ntapaisesti, vaipui kumaraan ja pää painui Kaisan polvelle. Hän\ntyrskähti itkuun ja itki kuin lapsi, hillittömästi ja rajusti. --\nMitä hän itki?\n\nKaisa ei sitä tietänyt, mutta aavisti, että jokin pilventönkkä oli\nnoussut nuorten ihmisten rakkauden eteen. Hän ei kysellyt mitään. Hän\nvain silitteli viihdytellen Yrjön tukkaa. Äänettömään lohdutteluun\ntunnetyrskyt tyrehtyivät pikemmin kuin onttoihin sanoihin. Kaisan\näidillinen mieli vaistosi oikein. Yrjö vapautui vihdoin tuskansa\npyörteistä.\n\n\n\n\nTUMMUVA HIILLOS\n\n\nElli istui riutuvan ja hiipuvan hiilustan valossa pienellä jakkaralla\nkamarissaan Kaustalassa.\n\nKädet lepäsivät toimettomina helmassa ja katse seurasi kokoon\nlysähtävää, tummenevaa hiillosta.\n\nHän oli mielestään kuin tuo riutuva, tuhkaan häipyvä hehku. Ensin\nhänkin oli iloisesti räiskynyt ja liekehtinyt -- sitten pudonnut\npalaneeksi, tummentuneeksi hiilikasaksi.\n\nNäin hän kuvitteli, vaikeuksilleen vieraantuneena. Ei hän enää\nvoihkinut eikä voivotellut, ei nyyhkytellyt eikä vuodatellut\nkyyneltulvia. Myrsky oli myllertänyt hänen sielunsa sisimpiä\nsopukoita ja raastanut hänen olemuksensa arinta ytyä.\n\nNyt oli myrsky loitonnut jättäen jälkeensä karsitun, kukattoman\nkorren. Hän oli kuin jäätynyt Kaurlanjärvi, jähmettynyt ja turtunut.\n-- Ei sitä enää tuskan tuulet väreilyttäneet. Hän oli astunut\nharhaan, pimeän polun rapaan ja huomannut vasta liian myöhään toisen\n-- aurinkoisen, ihanan tien...\n\nAinoa arka kohta oli enää jäljellä -- suhde isään. Ehkä sekin oli\njo selvitetty, viimeinen isku annettu hänen elämänsä huoltajalle.\nYstävällinen Haapalan mummu oli parhaillaan isän luona kertomassa\nhänen surullista tarinaansa.\n\nHän odotti joka hetki isäänsä, hämmästynyttä, murtunutta isäänsä.\nMutta hän ei jaksanut enää surra, ei riittänyt enää murhetta\nitsellekään. Eikä hän myöskään enää mitään pelännyt, sillä hänessä\noli kuoleman haava, eikä kuolemaan tuomitulla ole syytä mitään pelätä.\n\nTyynenä ja nääntyneenä hän vain odotti, millaisena isä tulisi.\nVihan vimmaisenako vyöryten vai murheen murtamana laahustaen? Mutta\nsitäkään hän ei enää jaksanut kuvitella. Hän vain aavisti, että isä\nkohta tulisi.\n\nNyt kuului askeleita. Ne lähenivät -- lähenivät -- ovi aukeni...\n\nElli ei hievahtanut paikaltaan, eikä ainoakaan jäsen liikahtanut.\nSilmäluomet vain laskeutuivat ja peittivät sumentuneen katseen. Hän\nkuuli, että joku astui sisään ja sulki oven jäljestänsä. Sitten\noli kaikki hiljaista. Syvä huokaus vain kuului hetken kuluttua,\nkuin tuskan voihkaus elämän katketessa. Elli ei liikahtanut, vaikka\nhän tunsi isän katseen polttavan päälakeaan ja ajavan häpeän punan\nposkille.\n\n-- Sytytä valo, isä murahti äänen värähtäessä soinnuttomasti. Elli\nnousi kiirehtimättä, sytytti sähkövalon ja jäi seisomaan pöydän\nääreen. Isä istui raskaasti lähimmälle tuolille.\n\n-- Sinäkö sen Haapalan mummun lähetit?\n\n-- Niin.\n\n-- Onko tämä mielestäsi surkea seikka?\n\n-- On -- pahempikin.\n\n-- Mutta sinä et sitä sure?\n\n-- En jaksa enää. En voi muuta kuin rukoilla anteeksiantoa. Sitä\nminä vain pyydän -- muuta en enää jaksa. Elli nojasi pöytään,\npainui tuolille kuoleman kalpeana ja puhui soinnuttomin sanoin. --\nJos kiroat, niin siunaan sinua. Jos lyöt, niin en väistä iskuasi.\nJos käsket talosta, niin lähden heti. Olen syyllinen, mutta en voi\nitseäni nyt auttaa.\n\n-- Mutta asian autan minä, isä puhkesi kiivastuneesti huutamaan. Elli\npainoi silmänsä umpeen ja risti hiljaa kädet helmassaan.\n\n-- Minä pakotan Antin kanssasi vihille tai muuten -- muuten.\n\nElli avasi silmänsä pelästyneenä.\n\n-- Ei, isä, ei! hän huusi kauhistuneena. -- En tahdo, en ikinä!\nEikä hänkään tahdo. Onneksi hän on minut hylännyt. Usko minua, isä,\nennemmin kuolisin kuin menisin hänen vaimokseen. Mutta kuolemaa ei\ntarvitse, sillä -- hän ei tunnusta lastaan.\n\n-- Mitä?\n\nKaustala hypähti ylös kaataen tuolin mukanaan.\n\n-- Olen pyytänyt, että hän pelastaisi minut menemällä vihille\nkanssani, minkä jälkeen heti eroaisimme.\n\n-- Mutta hän on kieltäytynyt? Niinkö?\n\n-- Niin on.\n\n-- Hän on siis häväissyt sinut kaksinkertaisesti, Kaustala räjähti.\n\n-- On.\n\nKaustala seisoi kauan ja tuijotti eteensä sanomatta mitään. Sitten\nhän hiljaisesti nosti kaatuneen tuolin, painui siihen ja vaivutti\npään hitaasti käsiinsä. Hän itki.\n\nElli astui äänettömänä hänen luokseen, polvistui hänen eteensä ja\nristi kätensä.\n\n-- Älä itke, hän rukoili hiljaa. -- Minä pakahdun, sillä minulla ei\nole enää kyyneleitä.\n\nKaustala pyyhki karkealla kämmenellään silmiään ja katsoi kyynelten\nläpi polvistunutta tytärtään. Kuinka kalpea ja laihtunut hän oli.\nHuulet olivat siniset ja silmiä ympäröivät leveät, tummat, varjot.\n\nIsän sydämeen koski kipeästi, niin syvälle, että kyyneleet\ntyrehtyivät. Hän näki edessään mittaamattoman murheen. Turhia tässä\nolivat toisen kyyneleet ja turhia tavalliset tuskan tulkinnat, turhia\nvihat ja moitteet, turhia kaikki -- kaikki.\n\nHän nosti Ellin syliinsä ja pusersi hänet lämpimästi isällistä\nsydäntään vasten.\n\nRakkaus oli ainoa lieventävä lohtu tällaisen surun valmentajaksi ja\nkohtalon kohentajaksi. Rakkaus, joka kaikki voittaa.\n\n\n\n\nMUISTOJEN POLULLA\n\n\nMuutamina vilustumisensa jälkeisinä päivinä Yrjöä ei miellyttänyt\nvuoteen jättäminen. Myötäinen torkahteleminen ja levossa pysyminen\ntuntui paremmalta. Lievää kuumetta hän koetti työntää luotaan\nkahvilla, hän sekoitti väkijuomia lääkkeeksi.\n\nAuringon pilkistäessä esiin joittenkin päivien kuluttua Yrjökin sai\nhalun ylöskömpimiseen, mutta ei silti kunnolla pukeutumiseen. Hän\nvain tallusteli ja istuskeli toimettomana puolipukeissaan. Kahvin\njuontia oli kuitenkin jatkettava, ja edelleen hän sekoitteli siihen\nentistä lääkettään.\n\nKaisa huomasi tämän salahomman ja sai kehoituksillaan aikaan\nYrjön piipahtelemisen pienille kävelymatkoille, jotka olivat\nperäti vastenmielisiä, mutta Kaisan mieliksi hän niitä teki, koska\nhuoneitten siivous ja tuuletus muka niin vaativat.\n\nEräänä leutona, iltahämyisenä päivänä Yrjö lähti taas tavalliselle\npakkokävelylleen, mutta iljanteisen tien vuoksi hän poikkesi\nmetsäiselle polulle ja joutui huomaamattaan kulkemaan Omantunnon\nkannasta kohti. Tätä seutua hän oli nykyisin kartellut.\n\nVai tänne, tätä tietä hän oli joskus kulkenut toivorikkaana --\nsuruisena -- iloisena ja onnettomana. No, ei ollut tarpeellista enää\ntarpoa näitä polkuja. -- Mutta kulku jatkui kuitenkin. Jonkinlainen\nkiinnostus entismuistoihin veti puoleensa.\n\nTuossahan oli tuo kivi, jonka kupeella hän oli ollut piilossa.\nOlkoon. Kai mäissä kiviä on.\n\nTässä, tässä Elli kulki kerran, ja Antti piteli häntä uumalta.\n\nJoutavia! Ei sellaista ole tapahtunut. Unikuvia, hupsuja\nnulikkahoureita.\n\nKoski syöksyi kannaksen uomasta valtavasti kiehuvina kuohuina. Hän\npysähtyi katsomaan niitä. Tuonne jos -- tuolta portaalta putoaisi --\ntai toinen pudottaisi -- toinen, niin -- he olivat tuolla portaalla\nseisoneet vastakkain -- huh -- se oli pilaa, ylimielistä leikkiä,\nnulikkahärnäystä -- silloin. Nyt jos tulisi, niin riemu olisi syöksyä\nkäsiksi tuohon mieheen ja heittää hänet kuohuihin tai vetää mukaansa\n-- iskeä alkuvoimaisin vihoin.\n\nHahaha! Eläin! Eläin! Mitä tekemistä hänellä oli tuon tai tämän tai\nkenenkään kanssa? Tyhmyyttä kaikki, kivikautisia unikuvia, houreita,\nluolaihmisen vaistoja --\n\nTuonkin mäen takana on muka talo, jonka ikkunaverho on heilahtanut,\nja siellä on muka keltakutrinen Elli, joka on katsonut sieluuni asti.\n\nSe ei ole totta. Ei mikään ole totta.\n\nSieluunko? Koska syntyi luolaihmiselle sielu? Koska? Kaikilleko?\nHahahaa!\n\nYrjö kääntyi nopeasti ja lähti kiireesti kotia päin kuin pakoon.\nPois, pois! Jokuhan voisi tulla portaalle, kuka tahansa -- hän\nhyökkäisi vastaan -- ja -- ei, ei -- kulkekoon jokainen portaalla\nniinkuin haluaa. Sivistys ja vapaus! Ha haa!\n\nLäähättäen Yrjö palasi matkaltaan, harppasi sisälle ja joi raitista\nvettä huuhtoakseen tyhmät mietteet.\n\nPuhelinsoitto kuului samalla eteisestä. Heikki soitti ja kysyi,\nlähtisikö Yrjö Röyhylän karjatalolle Antin-päiville.\n\n-- Minäkö? En edes karjapäiville -- en! Yrjö palasi puhelimesta\nihmeissään ja ärtyneenä.\n\nAntti oli kuin olikin käskenyt Heikkiä pyytämään häntä Antin-päiville\n-- korpeen, Röyhylän karjatalolle, missä Antti aina juhliansa vietti.\n\nYrjö kiehui suuttumuksesta. Tarkoitus oli ilmeisesti loukata häntä,\nellei ehkä ollut joitakin muitakin tarkoituksia. Antti! Mies, jonka\npelkkä muistokin sytytti vihan katkun, kutsuu hänet vieraakseen\nylimielisellä tavalla, toisen välityksellä. Hän tahtoi kai siten\nnäyttää rohkeuttaan pitäen selviönä, ettei Yrjö menisi, tai hän\ntahtoi ehkä paikata sitä naurunalaisuutta, mihin oli joutunut Heikin\nlörpöteltyä porrasjutusta. Antti tahtoi saattaa hänet pelkurin\nmaineeseen voidakseen sitten ilvehtiä, ettei hän uskaltanut mennä\nkestiin. -- Joutavaa arvailua!\n\nKuljettuaan vihapäissään edestakaisin tuvan ja kamarin väliä Yrjö\npysähtyi äkkiä naurahtaen ääneen. Entä jos taas menisi portaalle, kun\nAntti palaa kotia -- menisi kiittämään kutsusta -- ja peloittaisi\nAntin uudelleen männikköön.\n\nIlo tästä keksinnöstä oli lyhyt. Se sammui pian. Tyhmyyttä!\n\nYrjö katseli ikkunasta kolkkoa, hämärtyvää maisemaa. Mustan ja\nharmaan kirjava maakamara häämötti koleana tummenevassa illassa, ja\ntuolla etäämpänä korkeat hongat näyttivät kumartavan ylpeitä päitään\npilvipeiton niitä painaessa ja lähestyvän kuoleman hiipiessä niiden\nrunkoja katkomaan.\n\nNyt ne vielä seisoivat ennallaan ja -- niidenkin lomitse luikersi\nmuudan muistojen polku. Iloisten ja suruisten muistojen polku.\n\nYrjö vaipui tuoliin ja huokaisi pään painuessa käsien varaan. Kaikki\nsadut eivät ole pitkiä.\n\nLyhyt oli kesä, lyhyt oli onni ja lyhyt on elämä. Murehtivan muistot\nvain ovat pitkät, niin pitkät -- niin pitkät...\n\n\n\n\nODOTTAMATON VIESTI\n\n\nPuhdepimennon yhä tiivistyessä Yrjö sytytti valot ja aikoi ottaa\njotakin luettavaa, mutta unohti sen ja toi ajatuksettomasti\npöydälleen pullon ja muutaman lasin, hymähti halveksivasti tälle\nvaistomaiselle toiminnalleen, painui takaisin tuoliinsa ja\ntuijotteli eteensä synkin, toivottomin katsein. Elämän kierous oli\npaulonut hänet, oli kietonut puristavaan syleilyynsä. Tapahtumat\nkulkivat edelleen mielikuvissa, sekavina ja synkkinä kuin syksyn\npilvet tummalla taivaalla. Toiset kuvat olivat kaukaisia, hämärään\nhäipyviä, toiset räikeästi todellisuutta kuvastelevia. Ne raatelivat,\ntallasivat sydäntä ja polkivat päälakea tuottaen kiduttavaa kiusaa.\nTätä tuskan tuntua hän oli koettanut lieventää, ajaa luotaan\nkiihottavien juomien avulla. Tuskat olivatkin lieventyneet, mutta\neivät paenneet, juomien teho oli vähentynyt ja tuskien tuiverrus\noli tulistunut, hiipinyt piilostaan ja alkanut uudelleen nostella\nokaitaan.\n\nUupumuksen ja kidutuksen uurteet kasvoillaan Yrjö hypähti tuolistaan,\nlevitti käsivartensa tyhjään ilmaan saadakseen pelastavan otteen\ntyhjyydestä, avun avaruudesta. Kauhu kuvasteli kaiken hänen työnsä\nja koko elämänsä tyhjään rauenneeksi, ja tästä umpiusvasta selkeyttä\netsivä mies haparoi tuskaista kulkuaan nurkasta nurkkaan.\n\nMikä oli hänen sisäinen olemuksensa? Hillitöntä tunnepärskettä\nryöpsähtelevä ahjoko? Mitä olivat hänen ihmisyyspuheensa ja hänen\nälynituinen kirjansa? Kaikki pelkkää pötyä, ellei hänen oma elämänsä\nole kaiken takana. Oma elämäkö? Pyh! Sehän on vain sotkuinen solmu.\nSe on ensin avattava, mutta kuka sen avaa?\n\nEteisestä kuului kolinaa. Ovi avautui, ja askeleet pysähtyivät\nkynnykselle. Tulkoon ken tahansa, ei sieltä kuitenkaan auttajaa tule.\nYrjö kääntyi astumaan ovea kohti.\n\n-- Jumala antakoon hyvää iltaa.\n\nYrjö pysähtyi, katsoi, yritti vastata tervehdykseen nähdessään\nKaustalan, Ellin isän, mutta ei onnistunut.\n\nMitä nyt? Hänen Ellille kirjoittamansa kirje juolahti heti mieleen.\nSenhän hän oli jättänyt Kaustalalle -- silloin kerran --\n\n-- Hyvää iltaa, Yrjö sanoi yrittäen lainota kuivunutta kurkkuaan.\n\nMitä oli nyt tapahtunut? Oliko jokin tosi syy aiheuttanut tämän\nkäynnin vai tuliko mies vain muuten naapuria tervehtimään? No, niin\ntai näin. Yrjö meni tervehtimään ja kehotti vierasta istumaan.\nKaustala asettui hiljaisesti lähimmälle tuolille murheellisen\nnäköisenä ja sanattomana.\n\nYrjö epäröi keskustelun alkamista. Ensi sanoja oli vaikea sanoa.\nNehän voisivat usutella tuntemattomia voimia, jotka olisivat valmiina\nheti ryöpsähtämään esiin, jos vain sanankaan sanoisi. Hän tiesi\nhyvin, ettei Kaustala kulkenut pitäjän asioilla. Hän aavisti, että\njoitakin outoja sanottavia oli tulossa. No, tulkoot. Eihän niiden\ntuloa kuitenkaan voinut estää, jos ovat tullakseen.\n\n-- Mitäpä nyt kuuluu? Yrjö kysyi käheästi.\n\n-- Mitäpäs --\n\n-- Tässä olisi tupakkaa.\n\n-- Kiitos.\n\nSitten Kaustala taas vaikeni. Näytti kuin hän olisi yrittänyt sanoa\njotakin, mutta ei saanut irti kurkustaan. Vihdoin hän rykäisi ja\nhengitti syvään pakottaen voimakkaan huokaisun mukana sanat suustaan.\n\n-- Elli lähetti terveisiä.\n\nYrjön kalpeat posket värähtivät.\n\n-- Elli?\n\n-- Niin.\n\nYrjö oli ymmällä. Mitä tämä tervehdys merkitsi? Nytkö vasta saapuisi\nvastaus kirjeeseen? Isäkö tuli selittämään pitkästi ja laajasti syitä\nEllin kieltäytymiseen? Yrjön huulet vetäytyivät katkeraan hymyyn.\n\n-- Noo -- mitenkä Elli nyt jaksaa?\n\n-- Kyllä kai hän...\n\n-- Kai?\n\n-- Niin -- oloihin nähden -- kai jaksaa hyvin.\n\n-- Oloihin?\n\n-- Niin. Hän on nyt kaupungissa.\n\nYrjö liikahti ärtyneesti, huitaisi tyytymättömästi kädellään\ntorjuakseen enempiä tiedonantoja, joutavia uutisia epävarmasta\nvoinnista ja kaupungista.\n\n-- Olen luvannut tehdä sen, mitä minulta pyydettiin, Kaustala jatkoi\nhiljaisesti.\n\n-- No? Yrjö kysyi jotenkin ynseästi.\n\nKaustala kaivoi taskustaan rypistyneen kirjeen ja ojensi sitä Yrjölle.\n\n-- Tämän kirjelapun Elli pyysi jättämään teille.\n\nYrjö katsoi kirjettä liikahtamatta ja pitkään.\n\n-- Ette ehkä välitäkään?\n\nKaustalan poskilihakset värähtivät ja silmien suruinen ilme synkkeni.\n\nYrjö ojensi hitaasti kätensä ja otti kirjeen. Nytkö vasta kirje\nElliltä -- kuukausien kuluttua. Mitä se sisältäisi? No, sisältäköön\nmitä tahansa, eihän voi isää loukata, olihan kirje luettava. Yrjö\nkäänteli käsissään rypistynyttä koteloa. Omituista. Hänellä oli\nkädessään Ellin kirje. Ellin!\n\nYrjön sydän jyskytti levottomana, otsasuonet takoivat, ja kädet\nvapisivat hänen avatessaan kirjettä.\n\nSe sisälsi vain muutamia rivejä. Pari ensimmäistä sanaa Yrjö ahmaisi\nkatseellaan ja sitten sulki silmänsä. Sydäntä vihlaisi, tunteitten\nhetteet aukenivat, tuska tulvahti kuin ennen -- kuin ennen. Hän\npelkäsi lukea enemmän, mutta tuo pelko vain hiveli hermoja, ja\ntuska tuotti nautintoa. Kummallista. Toivoko noin huimaten heräsi\nhenkiin? Sitä hän ei tietänyt, mutta hän halusi vielä edes hetken,\nedes pienoisen hetken viipyä suloisien mahdollisuuksien ovella, sillä\novella, joka oli jättänyt hänet onnen ulkopuolelle.\n\nEpävarmuuskin tuntui taas toivottomuuden jälkeen suloiselta,\nkuviteltukin mahdollisuus ihanalta. Vaikka epäily repikin jokaisessa\nhermon säikeessä, niin sittenkin -- hetki vielä toivon kipinän kytyä\nja sitten -- kuvitelmienkin kuolema.\n\nKaustala katseli levottomana Yrjöä.\n\n-- Ettekö halua lukea? Älkää sitten vaivautuko -- pannaan palamaan.\n\nYrjö teki suojelevan liikkeen kädellään, painoi hetken silmiään ja\nluki:\n\n    \"Rakastin teitä ensi näkemästä, mutta olin sortunut onnettomuuteen,\n    jota ei enää voitu auttaa. Aavistan tahtomattani tuottaneeni Teille\n    paljon surua. Sen tähden rukoilen armeliasta anteeksiantoanne ja\n    myötätuntoista unohdusta.\n\n                                                        Elli.\"\n\nYrjö hypähti seisaalleen ja tarttui päähänsä.\n\n-- Mitä? Mitä? Elli rakastaa minua! Niinkö? Sanokaa -- niinkö? Niinkö\nhän kirjoittaa? Ei hän sano, ettei rakasta enää.\n\nKaustalan pää painui käden varaan. Yrjö luki kirjeen uudestaan ja\nuudestaan. Ensin hiljaa -- sitten ääneen.\n\n-- Rakastaa, rakastaa! Niinhän tässä on! Eikö ole? Mutta mitä tuo muu\non? Mitä se on?\n\n-- Se on se onnettomuus...\n\n-- Mikä onnettomuus?\n\n-- ... jonka tähden vein Ellin kaupunkiin. Hän jää sinne siksi kun --\nsynnyttää.\n\n-- Mitä?\n\nKysymys tuli parahduksena Yrjön suusta. Hän nosti vaistomaisesti\nkäden suojakseen. Oli kuin häntä olisi lyöty, kuin hän olisi saanut\nankaran iskun päähänsä. -- Yrjö lysähti tuolilleen. Kesti kauan ennen\nkuin hän liikahti, vielä kauemmin ennen kuin hän ymmärsi, mistä tässä\noikeastaan oli kysymys, tai oliko mistään...\n\nKaustala sanoi jotakin hyvin kaukaa, jota hän yritti kuunnella.\n\n-- Tällainen ikävä asiani oli.\n\n-- Ja lapsi on -- Yrjö kivahti.\n\n-- Antin tietysti. Mutta Antti hylkäsi Ellin, ja se riiviö väitti,\nettei lapsi ole hänen, ja niin muodollinenkin avioliitto jäi sikseen.\nKaikkien muiden suhteiden heidän välillään sanoi Elli jo ensi\nhairahduksen jälkeen katkenneen.\n\n-- Ihmisapina, vintiö! Yrjö parahti kuin painajaisunessa, kuuli\näänensä, oli ymmärtävinään, mistä keskusteltiin, mutta selvästi hän\nei asiaa tajunnut, tuijotti vain eteensä tyhjin katsein. Oli kuin\nitsensä ulkopuolella tai oli piiloutunut niin syvälle sisimpäänsä,\nettei jaksanut sen uumenista pinnalle elettä nostaa.\n\nKaustala lähti vaiteliaana -- yhteistä vaivaa vaikertelematta.\n\nYrjö ei sanonut hyvästiä eikä ojentanut kättään, istui vain ja\ntuijotti eteensä -- näkemättä mitään.\n\n\n\n\n\"ANTTI AISOILLA AJAA\"\n\n\nKauanko Yrjö oli istunut ilmeettömänä Kaustalan lähdettyä ja milloin\nKaustala oli lähtenyt, ei Yrjö tietänyt. Havahduttuaan tylsästä\ntilastaan hänen ensimmäinen tietoisuutensa oli Ellin rakkaus ja siitä\njohtuva onni, pulppuava onni.\n\nMitä merkitsivät enää kärsityt tuskat ja ilottomat ikävät, kaikki\nne olivat olemattomiin haihtuneet. Hän sulki ovensa antautuakseen\nhäiriintymättä onnensa lumoihin. Hän tahtoi saada rauhoittavan\nilon synkkien päiviensä palkkioksi. Hän haaveili ja unelmoi antaen\nkaikkien onnen hetkien uudelleen ja yhä uudelleen leijailla ohitseen,\nkaikkien, mitä heillä oli Ellin kanssa ollut.\n\nMitä kirjoittikaan Elli? Yrjö avasi kirjeen ja luki henkeään\npidättäen. Onnettomuus? Niin -- tuo onnettomuus? Ellin nykyinen tila\nkaupungissa? Ja lapsi? Kenen lapsi? Miehen, joka sitä ei tunnusta\nomakseen, lurjuksen, roiston, joka on tuhonnut kahden ihmisen onnen.\nRaivo valtasi Yrjön.\n\nMistä asti hän olikaan vihannut tuota iljetystä? Kuinka hän sen\ntietäisi? Kehdosta asti kai. Aina oli joku tuollainen olio asettunut\nihmisten onnen tielle, aina. Raakimus, joka tuhosi ja turmeli ja\nhäpäisi ja kiusasi ihmisiä. Ja niitä oli lukematon joukkio. Mutta\nniistä oli päästävä. Ne täytyi hävittää -- maanpinnalta kitkeä.\n\nYrjö ähkyi, hirveätä vihaa kuohuen, hiukset narrillaan ja nyrkit\npusertuneina.\n\n-- Minä tapan hänet, hän sähisi hammasta purren. -- Nyt on\nraakalaisen aika täysi, luolaihmisen viime hetki on tullut. Nyt!\n\nKoska? Missä? Millä tavalla?\n\nYrjö kiersi huonetta vastausta etsien. Äkkiä hän pysähtyi, tuijotti\neteensä veristynein silmin. Nyt hän tiesi paikan ja ajan ja tavan.\nHän syöksyi puhelimen luo ja soitti Heikille Röyhylän karjatalolle\npuhellen ilmeettömästi.\n\n-- Milloin lähdette pois? -- -- -- Nytkö heti? -- -- -- Lähteekö\nAnttikin? -- -- -- Tästäkö ohi? -- -- -- No, terve sitten.\n\nKuumeen kiilto silmissä ja poskilla Yrjö asetti kuulotorven\npaikoilleen ja tempasi kellon taskustaan nauraen käheästi. Kivikauden\nmies kulkee portaan yli, kulkee portaan yli.\n\nHän pukeutui nopeasti, supisten:\n\n-- Kesäinen leikki uudistuu, silloin se oli nulikkailvettä, mutta\nnyt se on totta -- silloin siellä seisoi kirjojen tekijä, tyhmien\nkirjojen, mutta nyt sinne tulee nykyajan nyrkkeilijä kivikauden\nmiestä vastaan.\n\nRoisto on muuttanut leikin todeksi. On raiskannut Ellin onnen, on\nhäväissyt hänet, on riistänyt minulta elämäni kauneimman unelman\nja nauranut meille ylimielistä naurua, pintasivistyksen ja kieron\nvapauden naurua.\n\nYrjö painui pöydän ääreen ja etsi käsiinsä Ellin kirjeen. Niin, mitä\nkirjoittikaan Elli? Tuskaa hän kirjoitti, tuskaa -- mutta se tuottaa\nkuoleman, varman kuoleman. Käsi pusertui nyrkkiin ja otsasuonet\npaisuivat.\n\nNäin Yrjö istui, Ellin kirje kädessä tuijotellen etäisyyteen.\nLiikahtamatta hän istui, kimmaisen tahdon väkevä vimma vain väjyi\nturmanteon täyttymystä.\n\nAika kului ja hetket häipyivät. Yrjö istui yhä paikallaan, mieletön\ntuijotus silmissään, istui istumistaan ajan kulkua huomaamatta.\n\nOvelle lyötiin kiivaasti.\n\nYrjö havahtui katsomaan ympärilleen. Mitä? Missä hän oli? Täällä?\nTässäkö hän olikin istunut, eikö hän ollut portaalla? Olihan hän\nsiellä, olihan hän -- -- --\n\nTaas kuului kolkutus. Yrjö kiirehti avaamaan, työnsi oven\nselkoselleen. Sadetakki yllään, vettä ja räntää valuvana Heikki\ntyöntyi sisään, heitti takin yltään ja pyysi jotakin juotavaa. Yrjö\nviittasi pöydälle, siinä oli pulloja ja laseja.\n\nJuotuaan Heikki vaipui tuolille huoahtaen synkän väsyneesti. Yrjö\nseisoi keskilattialla kuin säikähtynyt katsellen suurin silmin\nHeikkiin.\n\n-- Mistä sinä tulet?\n\n-- Portaalta.\n\n-- No? Noh!\n\nHeikki pyyhki otsaansa ja sytytti koneellisesti tupakan.\n\n-- Siellä tapahtui onnettomuus...\n\n-- Niin...?\n\n-- Antin jalka luiskahti, oli satanut räntää, ja porraspuut olivat\nniljaiset, hoipertui pahasti...\n\n-- Ja -- ja? Yrjö yhä katsoi kysyvästi.\n\n-- Oli säkkipimeäkin, ja räntää roiskutti silmille.\n\n-- Miten kävi, kun horjahti? kuului parkaisuna Yrjön kurkusta.\n\n-- Putosi kuohuihin...\n\nYrjö vapisi, kulki horjuen pöydän luo ja vaipui tuolille.\n\n-- Minä hänet tapoin, kuului kireästi hänen kurkustaan.\n\nHeikki teki kädellään kärsimättömän eleen torjuen Yrjön sopimattoman\npilan.\n\n-- Minä kuljin edellä, Heikki jatkoi vilkkaammin. Kauppias tuli\njäljessäni ja sitten Antti. Pari muuta miestä jäi portaan päähän\nodottamaan vuoroaan. Kuljimme yksitellen, ettei portaan heiluminen\ntekisi haittaa. Tultuamme yli näimme Antin taskulampun liikkuvan\neteenpäin --\n\n-- Valaisenkohan tältä reunalta vastaan? kauppias kysyi.\n\n-- Minä kielsin. Ristivalo voisi vain sokaista. Samassa Antin lamppu\nheilahti pahasti, teki suuren kaaren suoraan portaalta alas koskeen.\nLuulin kuulleeni parahduksenkin, mutta en ole varma, sillä me kaikki\nhuudahdimme säikähdyksestä. Aioin hyökätä portaalle, mutta samassa\nse alkoi keinua, ja valo toiselta reunalta läheni. Miehet tulivat\nyli. Juoksimme kiireesti iljanteista kivikkoäyrästä myllylle ja\naloimme etsintämme. Myllyn ruuhen sidepuita pitkin ryömin ruuhen\nsuulle toisten etsiessä ruuhen sivuilta, kuohuvasta kivikosta.\nSulkusuvannosta löysin sitten ruumiin, mutta siinä oli työtä,\nennenkuin sen saimme maalle. Ja nyt -- saanko kuivat kengät? lopetti\nHeikki.\n\nYrjö riisui pitkävartisensa ja sukkansa kuin unenpäin istuen yhä\npaikallaan.\n\n-- Minä hänet tapoin, Yrjö kähisi.\n\n-- Mitä hourit! Näimmehän hänen putoavan. Onnettomuus se oli.\n\n-- Ei ollut. Tahallinen, aikomuksella tehty murha se oli.\n\n-- Ole vaiti!\n\n-- Tiedä, että minä olin päättänyt hänet tuhota. Juuri samalta\nportaalta olin päättänyt työntää hänet koskeen.\n\n-- Mutta et työntänyt!\n\n-- Mitä se merkitsee! _Olin päättänyt sen tehdä_. Kaikin sielun\nvoimin tahdoin surmata hänet -- ja niin sitten tapahtuikin.\n\n-- Mutta et missään tapauksessa tehnyt sitä, Heikki tiuskaisi\nkiivaasti. -- Olet kai taas luolaihmisiä repostellut ja joutunut\nkivikauden lumoihin.\n\n-- Olen ainakin yhden tuhonnut. Kaikkien sisuisten voimieni tukemana\nolin tahtoni tiukentanut. Murskasin luolaihmisen kuvatuksen, ja niin\ntuli kivikauden laki täytetyksi. Olin ydinkykyineni portaalla, olin\nniin todellisesti, että ihmettelin täällä oloani, kun avasin sinulle\noven. Olin täällä, ja kuitenkin hän heilahti koskeen, iskin häntä\nvasempaan ohimoon. Näetkös, että olen syyllinen -- olen murhamies?\n\nHeikki ärähti kiusaantuneena ja nousi seisomaan.\n\n-- Ole mitä haluat, mutta et lain edessä. Minun täytyy nyt mennä.\nSiellä kuuluu jo hevonen olevan valjaissa. Otimme aisareen, vaikka\nmaa on paikoin lumeton, mutta kärryille tie on kuoppainen ja\nroutainen. Haemme ruumiin myllyltä ja viemme kirkolle.\n\nYrjö nauroi katkeraa, kolkkoa naurua.\n\n-- Vai en ole syyllinen lain edessä? Laki ei olisi tuominnut\nhäntäkään hänen pahoista töistään -- enempää kuin minuakaan nyt.\nRoistontöitä voi tehdä salaa ja ajatuksissaankin.\n\n-- Pane nyt maata, äläkä ryyppää! Minun täytyy lähteä. Kun palaan,\nniin poikkean tänne loppuyöksi.\n\nYrjö ei vastannut mitään. Istui vain ja tuijotti eteensä.\n\nIhmisääniä ja reen anturain kitinää kuului pihamaalta. Yrjö käänsi\nvähän päätään. -- Siellä haetaan tuhon tekijä haihtumismatkalleen.\nHänen aivoituksensa ovat päättyneet hänen nimipäivänsä jylhään\ntoteamukseen: \"Antti aisoilla ajaa.\" Niinpä hän nyt -- sananparren\nmukaan -- ajaa, mutta ei kylvä enää onnettomuutta, ei enempää --\nkuin minkä jätti jälkeensä -- teoistaan. Hän itse, ihmiskuvatuksena,\nlakkasi olemasta ja lahoaa tyhjyyteen -- olemattomuuteen.\n\nYrjö koetti terästää väsyneitä aivojaan pöydän antimilla, mutta\nsaikin pian huomata, että aatokset vain kiertelivät tuloksettomasti\nelämän ja kuoleman visaista kehää.\n\nRoutaiselta tieltä kuului hetken kuluttua uudelleen rauta-anturaisen\nhelereen kirskahtelevia karahteluja. Yrjö aikoi mennä näkemään,\nkuinka Antti aisoilla ajaa, mutta huomasi avojalkaisuutensa ja painui\nyötilalleen.\n\n\n\n\nTILINTEKOA\n\n\nSeuraavana aamuna Yrjö heräsi kukon lauluun ja ankaraan\npäänkivistykseen. Ensin hän ihmetteli, mistä sellainen kiusa\njohtui, mutta tolkkuunnuttuaan hän muisti tyhjennelleensä joitakin\npikarillisia tavallista runsaammin. Sepä vasta tyhmää oli.\nHuonotuulisena hän hypähti vuoteesta turvautuen raittiin veden\nhuuhteluihin ja aamuvoimisteluun.\n\nAluksi hän ei muistanut, mitä muuta oli tapahtunut tai oliko\ntapahtunut mitään erikoista eilisen päivän kuluessa. Vasta sitten,\nkun pukeutuessa ei löytynyt sukkia, leimahti muistin soluista esille\nvälähdys, joka valaisi paljon eilispäivästä ja kauhistuttavasta\nillasta.\n\nTyrmistyneenä hän pukeutui tulipalokiireisesti, hyökkäsi tupaan,\nsytytti valot, siirsi pöydältään pullot ja pikarit sikin sokin\nruokapöydälle ja sijoittui itse keinutuoliinsa.\n\nNo niin, nyt voivat tapahtumat alkaa kulkunsa sotkun soppeloista.\nMoni seikka selvisikin vähitellen, selvisi kuin hämärästä\npilkahdellen. Hän muisti monet tapaukset, mutta yhteen ajatus\npysähtyi, ja se yksi oli kauhun latu, joka loppui ryteikköiseen\numpisokkeloon, eikä siitä päässyt yli eikä ympäri. Se latu oli hänen\nhirvittävä tuhoamisaikomuksensa ja Antin tapaturma.\n\nYrjö tuijotti jäykästi ensin seiniin ja sitten seinänrakoihin, jotka\npilkkaavassa naurunvirneessä irvistelivät häntä vastaan ja panivat\nsilmäluomet vavahtelemaan.\n\nOliko hän todellakin horjahtanut niin syvälle liejuun, että oli\nvalmistautunut ihmisen murhaamiseen? Oliko hän ehkä sittenkin nähnyt\nvain tyhmiä unia, tai ehkä juomien höyryt olivat tehneet tepposiaan!\nVilkuillessaan hätäisenä ympärilleen hän huomasi Heikin jättämät\njalkineet ja märät sukat permannolla. Totta siis. Heikkihän oli\nsaanut hänen saappaansa, hänhän oli ollut pukeutunut kamalaa retkeään\nvarten.\n\nNiinpä niin. Heikki oli siis ollut täällä ja kertonut\nseikkaperäisesti onnettomasta tapahtumasta. Oli sitten lähtenyt, reki\noli kirskahdellut, ja hän itse oli ruvennut ryypiskelemään. Nyt vasta\nhänen ajatuksensa penkoutuivat hämäryydestä selvään tajuntaan.\n\nVai niin, näin alhaalla siis. Juopotteleva retku ja murhamielinen\nriiviö! \"Ihmisen kuoleman\" tekijä ja luolaihmisen vaistoista\nvaroittelija on ihmisen kuoleman aiheuttanut omassa itsessään.\n\nYrjö hypähti kauhistuneena tuolistaan ja avasi ikkunaverhot jotakin\ntehdäkseen. Ulkona ei ollut niin pimeä hämy kuin eilen. Hohtava\nlumikerros peitti maan, ja pilvien röykkiöt pakenivat tuulen tieltä.\n\nHän ajatteli oman olemuksensa pilvipeitettä, jonka alla hän oli\ntaistellut kuulakkuutta kohti ja nyt kuitenkin näin nujertunut. Hänen\nelämänsä ei ainakaan vielä ollut saanut ylleen tuollaista valkoisen\npuhtauden vaippaa, vaan järkyttävä totuus, inhan turmanteon pimennys\noli pilvitunturina asettunut hänen elämänsä eteen.\n\nTodellinen ihmisen kuolema oli hänessä tapahtunut. Sitä totuutta\nuhosi tämä turman tunturi. Inhimillisyyden ylhyys ei ollut häneen\nkiteytynyt. Hänen valtiainaan olivat kivikautiset vaistot, ja niiden\nusuttamina hän oli ollut kuin naaraasta ärisevä ja ärjyvä koiras.\nMoninkertainen häpeä sellaiselle kehityksen tien auraajalle. Puhdas\nlumikin likaantui sellaisen miehen katseista.\n\nHän kohautti olkapäitään ja poistui ikkunasta pysähtyen\nkirjoituspöydän ääreen. Sen laatikosta hän äkkäsi uuden teoksensa\nliuskakasan.\n\nJoutavaa lorua. Edellisen teoksen maininkeja. Samaisia tuonen tuulen\ntuiverruksia ja kamarimietteitä.\n\nTaisteluhansikkaitten heitteleminen ei yksin riitä. Työtä tehostaen\non käytävä käsiksi elämän menoon, jonka kehittely on jännittävien\ntaistelujen suunnaton sikermä, ja kuolema vain kuin pienoinen piste\nlauseen lopussa.\n\nJoskus on pantu suurempi arvo tällaiselle pisteelle kuin suurimmille,\nelämään vaikuttaville teoille. Ne ovat olleet harhapisteitä.\n\nHän työnsi liuskat syvemmälle ja siirtyi pöytänsä ääreen. Siihen\nkiepahtivat kuitenkin myöskin aamuiset aatosnystyrät muistutellen yhä\neilisiltaista hirveyttä.\n\nNo, jos ihminen hänessä eilen kuoli, niin hän on siis nyt samanlainen\nruumis kuin kirkolle viety Anttikin. Toinen vielä liikkuu, toinen ei,\nmutta eihän siinä suurtakaan eroa ole. Toiset kasvitkin liikkuvat,\ntoiset pysyvät paikoillaan.\n\nOnneksi se ajatus ontuu. Ehkä koko miettimishyrräkin ontuu. Eihän\nhirveänä sota-aikana tällaisen tapauksen ole pakko merkitä muuta kuin\ntotuttua ihmishengen vähäksymistä.\n\nYrjö kivahutti nyrkin pöytään. Ei, ei! Taasko ontuvan aatteen\nkannaksille? Kansan hengen ja turvan puolustaminen ei kelpaa\nkeppihevoseksi. Minä vain yksin saan henkilökohtaisesti olla tästä\nvastuussa. Vikoja ja virheitä on monissa, mutta ne henkilöt eivät\nsaarnaa muille parannusta.\n\nTässä on aitojen murtaja, kehityksen aseenkantaja tahrannut lippunsa\nhillittömyyden loalla, on luisunut alemmas muita, on yrittänyt\ntappamalla rangaista, on asettunut tuomarin istuimelle ja siepannut\nvaltikan kaikkivallan kädestä. Mikä kauhistus!\n\nYrjö tarrasi täysin kourin tukkaansa keksien äkkipäätä, että hänen\najuissaan on nähtävästi piillyt jokin pedonvaisto salaisesti\nja huomaamatta, mutta ettei sitä poista uikutus eikä ulina. On\ntutkittava sisäisen olemuksen ydin. Mitä siellä on? Jääkö mitään\njäljelle, jos pedosta pääsee? Jääkö tyhjyys? Voiko kaikkivallan\nvoima siihen autiuteen sytyttää sielun kipinän? Ei kai ilman\nomaa ponnistelua. Tästä voi syntyä suuri taistelu ihmisyyden ja\nkivikautisten perinteiden välillä. No, syntyköön. Miehen on se\nkestettävä. On!\n\nYrjö kahmaisi kourallaan pöytää, ja käteen sattui Ellin kirje. Se\nlauhdutti ja ilostutti onnen viestinä. Hänhän oli saanut rakkauden\nsanoman Elliltä. Ooh, tätä riemua, tätä voimien lisää. Turhaa enää\njoutava mietteiden rähkinä. Ellin avusta voi kehittyä voimien lähde\nheille molemmille. Ehkä Elli ei ole niin murtunut, ettei päivänpaiste\nhäntä virkistäisi.\n\nMikä päivänpaiste? Voiko hän -- kauhistuksen mies -- sellaisen päivän\nnostattaa? Hänhän oli repinyt eikä rakentanut. Oli itsensä -- oli\nitse rakentajan repinyt riekaleiksi.\n\nEi, ei se ihana päivä kovin helposti nouse. Ensin on herättävä uuden\nhengen aamunsaraan, on noustava letosta ja näreiköstä eikä ylängön\njuurella peuhattava, on kiivettävä sen korkeata rinnettä ylemmäs, yhä\nylemmäs -- Ellin rinnalla -- Ellin avulla ja hänen apunaan.\n\nHe molemmat ovat astuneet harhaan elämän polulla. Yhdessä heidän\nsilmänsä ovat avautuvat näkemään aamun saran ja oikean tien. Niin\njuuri yhdessä. Ellin avuksi on heti riennettävä. Hän on liian hento\nmyrskystä selviytymään, ja hän rakastaa, rakastaa... Siinä on onnemme\nja nousumme avain.\n\nJo tänä aamuna on mentävä Kaustalaan. Isän on heti ilmoitettava\nEllille ajatukseni, toiveeni ja päätökseni. Minä jään tänne\nrikkinäisyyttäni korjaamaan ja sovitukseksi töitäni jatkamaan ja --\nja Ellistä uutisia kuulemaan...\n\nVäen liikkumista kuului ulkosalta. Se vaikutti virkistävästi\nkolkkouden kohmettamaan mieheen, jonka mietteet olivat joutuneet\nkieppumaan oudon olotilan sekaisissa ja pyörryttävissä pyörteissä.\n\nKaisa tuli sisään toivottaen ystävällisen hyvän huomenen, siivosi\nruokapöydän ja asetti kantamansa kahvitokeet paikoilleen liikkuen\ntyynesti, vaikka tavallista nopeammin.\n\nYrjö katseli ja ihmetteli Kaisan häiriintymätöntä tasaisuutta.\nNähtävästi kaikkien luonteet eivät ole myrskyjen tyyssijoja. Heidän\nsieluissaan ei kai rikkaruoho jaksa ituun puhjeta. He ovat kai\nterveempiä, lähempänä oikeata elinkeskusta, suurta kaikkeutta, joka\nyhä muovailee ihmistä täydellisemmäksi, toista versovammin kuin\ntoista, vaikka kaikkia hirvittävän hitaasti -- mittaamattoman ajan\npuitteissa -- hätäilemättä ja hypähtelemättä.\n\n-- Juokaa nyt väleen kahvia, että aamun torkku hälvenee! Kaisa\njutteli siivoten huonetta kuin kiireen kierän ajamana. Kesken\ntöitään hän jatkoi hymyillen, että siellä on iso pannu jo tulella ja\nkahvileivät jäähtymässä.\n\nYrjö joi kahviaan niin mielitekoisesti, ettei ehtinyt osallistua\nKaisan juttuihin.\n\nUlkoa kuuluikin samassa sekaäänistä kuorolaulua. Yrjö katsoi perin\nhämmästyneenä ikkunaan päin, ja Kaisa huudahti ilakoiden, että siinä\nne nyt ovat -- nuorisoseuran laulajat.\n\nIhmettelynsä keskestä Yrjö sai tuskin kysytyksi syytä kuoron täällä\nesiintymiseen. Kummastellen tällaista tietämättömyyttä Kaisa\nkertoi kuulleensa, että tänään kirjailija täyttää vuosisataisen\nneljänneksen. Heinirannan isäntä oli kertonut siitä jo yöllä\nkirkolta palattuaan ja sanonut kuoron tulevan aamulla. Sitä varten\nleipomishommakin pantiin alulle jo aamuyöstä.\n\nKaisan askarrus ja puhe pysähtyivät hartaaseen kuuntelemiseen, mutta\näkäten pian emännänvelvollisuutensa hän hiipi hiljaa huoneesta. Yrjö\nsytytti tupakan ja kuunteli.\n\nPuhteen häipyessä ja päivän herätessä kuorolaulu kuului ihmeen\nihanalta hämyisen ikkunan takaa yksinäisen talon hiljaiselta\npihamaalta. Yrjö oli ennenkin kuullut tämän kuoron laulavan, mutta\nsilloin oli Elli ollut mukana. Nyt oli Elli poissa, kulkemassa\nyksinäistä, karua kohtalon polkua. Tämä muisto Ellin mukanaolosta\nteki ensin Yrjöön surunsumean vaikutuksen, mutta uusi laulu nostatti\nmielialaan valoisamman vireen, nostatti toivon tulevaisuudesta.\nSilloin hänestä tuntui, että tämänpäiväistä, uutta aamua ennustava\nsara pilkisti Ellin ja hänenkin huomenensa tulevan onnen tielle.\nKuoro lauloi:\n\n    \"Yks voima sydämehen kätketty on\n    -- -- --\n    ja isänmaa on sen nimi.\"\n\nInnostuneena Yrjö hypähti seisomaan tehden kunniaa isänmaalle. Juuri\nniin! Isänmaan voiman ja menestyksen mahdissa on yksilöitten onnen\nsyli. Sen suojassa Yrjö toivoi vastaisenkin elinratansa kulkevan.\n\n\n\n\nVAIKEUKSISTA VALOON\n\n\nLaulajien aamutervehdys oli ollut Yrjölle kuin herätys\npainajaisunesta. Hän iloitsi syntymäpäivänsä huomaamisesta, joka tuli\nkauniina yllätyksenä kiusaavien ja rumien unien keskeen.\n\nSe tuntui heittäneen valonsäteen hänen sotkuisten mietteittensä yhäti\nmutkistuville saivarteluille. Hän tuli ajatelleeksi ikäkautensa\najankohtaa, joka avasi oven selkoselleen tyynemmän harkinnan aukeille.\n\nKylmää päätä tarvitaan enemmän kuin intoilevaa kiihkoa ja hermoston\nherkkyyttä. Elämä vaatii tasaisempaa askeltahtia kulkijalta.\n\nYrjö tunsi valveutuneensa tämän ikäkautensa vuosimääräisestä\nmuistutuksesta, niin ulkokohtainen ja äkkiarvaamaton kuin se olikin.\nEihän pieni aamuhetki sellaisenaan voinut saada aikaan mitään\nerikoista muutosta henkiseen kehitykseen, mutta sittenkin hän tunsi\nvirkkuuntuneensa huomaamaan, että tämän hetken käännekohta oli tuova\nmukanaan miehekästä vakaantuneisuutta ja vaistoamista siitä, että\nsalassa piileskellyt raakilamaisuus oli hänessäkin potenut kieron\npenikkataudin oireita.\n\nNo, niin tai näin. Ajatuksia ei ole enää päästettävä vikurtelemaan\npimentojen poukamiin. Elämä vaatii ehjää kiintymystä ja vakavia\notteita. Hehkuvalla tarmolla on tartuttava ajankohtaiseen toimintaan\neikä ole nuhjusteltava kotinurkissa hämärän seittien sitomana.\n\nHän itse tarvitsee tehokkaampaa kehitystä, Elli tarvitsee lohdutusta\nja tulevaisuuden luottamusta, yhteiskunta tarvitsee työtä ja\nelinetujen elvytystä, pyrinnöt tukea ja ihmiset myötämielistä\nystävällisyyttä.\n\nYrjö hätkähti näin monien aikeitten valtavuutta. Onpa siinä kuormaa.\nOn -- kuormaa on, mutta onko voimia sen kantajaksi?\n\nÄäh! Epäilyksenkö sorkka pistää nyt esille, kun on kysymys hyvästä?\nEipä silloin näyttänyt sarviaan, kun paha peuhasi päälaella. Hornaan\nepäröinti! Hiiteen hiuksen halkominen!\n\nVaikeudet ovat vain voittamista varten. Ilman vastahangan kiihotusta\nei elämä kiinnosta tarpeeksi. Kuinka kuuluikaan tuhanten vuotten\ntakainen ohje? \"Per aspera ad astra.\" Aivan niin. \"Labor omnia\nvincit\", ja niin edelleen. Vaikeuksien kautta käy tie valoon. Työ\nkaikki voittaa. Juuri siten käyköön minunkin tieni. Vaikeuksista\nvaloon ja työhön.\n\nTähän Yrjö katkaisi ajatustensa seulomisen ja ryhtyi kiireesti\npukeutumaan Kaustalassa käyntiä varten. Kaustalan kanssa oli\nsolmittava kiinteä päivittäinen yhteys Ellin kohtalon kulun\ntuntemiseksi ja hänen oman suhtautumisensa tiedoittamiseksi\nEllille. Siitä oli aloitettava heidän rakkautensa ja elämänratansa\nselvitteleminen. Se oli tärkeintä heille molemmille. Hänen\nomakohtainen kehityksensä ja yleisen toiminnan elvytteleminen\nkulkekoot ikävän rattona tämän sydäntärkeän asian vanavedessä.\n\n\n\n\nKOTIJUHLA\n\n\nTalvenselkä oli taittunut, keväiset ilmat valoineen ja lämpöineen\nolivat pyyhkineet hämyiset hämärät henkisten ja aineellisten\nkylvösten teiltä. Vähitellen oli talvinen torkahtelujen aika elpynyt\nyhä vilkkaampaan vireyteen, suven soudellessa iäti uudenuutukaista ja\nuhkuvaa tuloaan.\n\nYrjö oli herkeämättä huolehtinut sisäisen olemuksensa ydinhermoista\nja aatosten hairoista päästämättä niitä entisten harhahyppyjen\njyrkänteille. Samalla kiinteydellä, vaikka levollisemmin ottein kuin\nennen hän oli yhä edelleen mukana kaikissa pitäjän edistyshommissa.\n\nOltuaan kellokkaana monissa metsän ja maan tuotantopuuhissa sekä\nmaattoman väestön elintilan järjestelyissä hän oli Heikin kanssa\ntullut usein muistelleeksi rintamatovereita, jotka nyt olivat\nsotavammaisia tai muuten olivat syrjään joutuneita työnhaluisia.\nMaanpuolustajien huoltamisajatus oli tästä neuvottelusta kehittynyt\nnäiden miesten uhrimielen palkitsemiseksi. Viljelysmaita\noli ryhdyttävä paloittelemaan ja uusia oloja sen mukaisesti\njärjestelemään.\n\nTämä suurisuuntainen yritys näytti aluksi ylivoimaiselta, sillä sen\ntoteuttamiseksi tarvittiin paikkakunnan väestön myötätunto ja monia\ntoimikuntia, mutta homma alkoi pian nousta hahmolleen, kun Kaustala\nkunnan valtuuston puheenjohtajana ryhtyi kaikella tarmollaan ja\nesimerkillään asiaa avustamaan.\n\nTällaiset yhteiskunnalliset puuhat olivat pitkän talven\nyksinäisyydessä siemenkylvöä Yrjön omalle kehitykselle hänen\nodotellessaan kesän tuloa ja sen mukana Ellin paluuta pakolliselta\nkaupunkimatkaltaan.\n\nHerkeämättä hän oli uurastanut ja uurasti yhä edelleen kaikissa\nyhteishyvän aloitteissa, mutta jokaisen huomenateriansa jälkeisen\nhetken hän vietti aina Kaustalassa kuullakseen tietoja Ellistä\nja tiedoitellakseen omista puuhistaan, voinnistaan ja ikävästä\nodotuksestaan. Näitä uutisia Kaustala valitteli puhelimessa ja\nkirjeissä Ellin lohdutteluiksi.\n\nAinaisia kulkujansa varten Omantunnon kannaksen yli Yrjö oli\nrakennuttanut lujan ja kunnollisen sillan Vaivaisensyntisen\nonnettoman portaan tilalle. Yleisen kulkutien turvallisuus oli\ntäten parantunut ja naapuritalojen yhteys tässäkin kohdin tullut\nlujitetuksi. Näin oli Kaurlan ja Kaustalan välinen yhteys kutoutunut\nmiellyttäväksi puistotieksi, mistä entiset muistot olivat häipyneet\nnimineen ja ikävine tapahtumineen unohduksen pimentoon.\n\nVielä keväisen tulvankin kohistessa kannaksen kapeassa uomassa ja\ntuuliaisten murskatessa hyhmäjäätä Kaurlanjärven pinnalta Yrjö\nedelleenkin teki päivittäisiä vierailujaan Ellin kotiin toiveitten\nyhä valostuessa ja kilpaillessa suven suloisuutta lähentelevän\nluonnon kanssa.\n\nTämä Yrjön toiveitten valoisuus pilveni kuitenkin usvan peittoon\neräänä kirkkaana aamupäivänä. Kaustala oli yöllä lähtenyt kaupunkiin\njättämättä mitään tietoa Yrjölle matkansa äkillisyydestä.\nHämmästyneenä Yrjö palasi kotiinsa odottelemaan jotakin puhelintietoa\nedes kaupungista käsin, mutta sellaista ei saapunut moneen päivään.\n\nToimeton odotteleminen nostatti levottomuuden yhä kiihkeämmäksi,\nja se kasautui viimein ahdistavaksi epätoivoksi padoten ajatuksen\nsellaiseen myllerrykseen, että hankkeet tietojen saamiseksi vain\ntörmäilivät vastakkain viemättä minkäänlaiseen ratkaisevaan tekoon.\nKaustalaan hän soitteli joka tunti, mutta aina yhtä kielteisin\ntuloksin.\n\nVasta neljäntenä odottamisen kidutuspäivänä Kaustala soitti kutsuen\nYrjön luokseen uutisia kuulemaan. Puhujan äänen tunnettuaan ei Yrjö\nvälittänyt kuulla muusta jutusta, vaan kysyi heti kipakasti, elääkö\nElli. Saatuaan myöntävän vastauksen Yrjö kimposi puhelimesta kuin\npoukkalaudalta, sieppasi lakin kouraansa ja lähti porhaltamaan\nkilparatavauhtia Kaustalaa kohti ja hyökkäsi suoraa päätä isännän\nkamariin lopen hengästyneenä.\n\n-- Istu nyt ja ole vaiti, ettei henkesi salpaannu, Kaustala puheli.\n-- Minä kyllä kerron sen vähän, mitä tiedän. Kyselemisestä ei tässä\nole apua, sillä asia on minun tietämänäni peräti lyhyt. Näin on\nkäynyt. Perjantain vastaisena yönä soitettiin sairaalasta, että\nElli oli kuoleman kielissä. Kuinka ja milloin tulin perille, on\nsivuseikka. Tapasin sairaanhoitajan, joka kertoi lääkärin toivovan,\nettä ratkaiseva käänne olisi ehkä jo sivuutettu. Enempää ei sanottu\nja minä sain lähteä niine hyvineni. Lauantaina sain ensin puhutella\nylihoitajatarta. Hän sanoi, että käänne on sivuutettu, mutta\ntapaaminen oli jätettävä sunnuntaihin.\n\n-- Entä lapsi? kysyin jokseenkin hermostuneesti.\n\n-- Näytti, että tuo älykkään näköinen nainen ei ollut heti valmis\nvastaamaan. Sitten hän hymähti, niinkuin hymähdetään tyhmälle\nkysymykselle, katsoi tiukasti silmiini ja sanoi, ettei vanhan miehen\nja potilaan isän tarvinnut siitä tietää mitään. Lasta ei ole olemassa.\n\n-- Eikö ole? kivahdin tylsästi, sillä en ollut saanut unta silmiini\nkahtena yönä.\n\n-- Ei jälkeäkään, kuului tiukanlainen vastaus.\n\n-- Samaan satoon astui esiin lääkärimekkoinen mies jonkinlaisen\nseinäverhon takaa ja alkoi selitellä jotakin, mutta minä olin kai\nniin pökertynyt, etten ymmärtänyt hänen selostelustaan mitään. Vasta\njälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että hänen puheensa oli kai niin\nammattimaisessa asussa, ettei se väsyneeseen päähäni mahtunut.\n\n-- Loppujen lopuksi ymmärsin vain sen, että seuraavana päivänä sain\ntulla Elliä tapaamaan ja viikon kuluttua hoitamaan hänet naisten\ntoipumiskotiin. Sunnuntaina tapasin sitten Ellin. Hän oli vuoteessaan\nihmeteltävän hyvinvoivan näköinen. Silmät olivat kirkkaat ja poskilla\nvähän rusoa, mutta niinä parina tapaamisen minuuttina hän ei juuri\npuhunut muuta kuin sanoi voivansa hyvin ja lähetti terveisiä.\nSairaanhoitaja odotti ovella, ja minä hyvästelin. Sieltä menin\ntoipumiskotiin ja tilasin Ellille paikan. Sen pituinen se. Eikö ole\nhyvin näin?\n\nYrjön mielestä oli kaikki paremmin kuin hyvin. Viimeisenkin\nkahnauksen hänen onnensa pyörästä kohtalon käsi oli tasannut ja\ntihuteon jäljenkin elämän polulta pyyhkinyt. Nämä tiedoitukset olivat\nniukat, mutta masentuneisuus häipyi tämän jälkeen sekä Kaustalasta\nettä Kaurlasta. Kesän tulo väikkyi niin ihmisissä kuin luonnossakin.\nEllin paluun odottelussa ja vastaanoton valmisteluissa häärittiin\nmonin toimin, joten aika kului kompastelematta ja melkein liian\nnopeasti.\n\nTaianomaisena valkeni sen ilonpäivän riemuinen hetki, jolloin\nElli ajoi vuokra-autossa kotinsa nurmikkoiselle pihalle. Kaikki\ntalon väet riehaantuivat sunnuntairauhastaan rientääkseen ilonsa\nyltäkylläisyydestä tervehdyksiään huikkaamaan.\n\nEnsimmäisenä vastaanottajana oli kuitenkin Yrjö, joka jo\naamuvarhaisesta oli istunut vartiossa kannaksen törmällä. Sinne\nhän oli nähnyt auton poikkeavan Kaustalan lehtokujalle. Hän juoksi\nvastaan, tempasi auton oven selkoselleen ja Ellin noustua ovelle otti\nhänet syliinsä kuin kevyen keijun ja kantoi koholla limomajaan, missä\nkukitettu juhlapöytä oli katettu talon valtiattaren kunniaksi.\n\nKeinuessaan ilmassa Yrjön käsivarrella Elli puheli hiljaisena tuulen\nhenkäyksenä kantajansa korvaan.\n\n-- Ollessani puolittain tiedottomassa houreessa tunsin haihtuvani\npohjattomaan tyhjyyteen. Viime hetkessä, ennen lopullista\ntajuttomuutta, tarrauduin johonkin kiinteään, mistä pidin kiinni\naivan henkihieverissä, enkä irroittanut, vaikka korkeat hongat\ntulivat Kaurlan metsästä ja vilisten kieppuivat ympärilläni. Minä\nvain kiedoin käsivarteni yhä lujemmin ja lujemmin...\n\n-- Mihin, utuinen metsänneitoni, mihin tartuit? Yrjö kuiskasi\nhengitystä pidätellen.\n\n-- Olin kietonut käsivarteni sinun kaulaasi.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Näin -- juuri näin. Ellin ääni ilakoi riemua värähtäen hänen\nkietoessaan käsivartensa kiinteästi Yrjön kaulalle.\n\nOnnellisen kantajan verenkäynti kohisi korvissa kannaksen kosken\nhumuna. Limomajassa Yrjö pysähtyi ja tuhlasi tunteittensa tulkinnaksi\nrakkauden hehkuisia sanoja ja hyväilyjä, kunnes hän vihdoin,\nisän ja väen tullessa tulokasta tervehtimään, luopui kalliista\nkantamuksestaan ja laski hennon taakkansa kunniapaikalle ja asettui\nitse hänen vierelleen.\n\nElli oli niin tulvaisen onnen ja riemun vallassa, ettei ujoileva hämi\nvoinut saada kättä irroittumaan Yrjön kädestä, jota hän yhä hyväillen\nsilitteli kirkastavan hymyn karehtiessa ilakoivasti ilmeikkäillä\nkasvoilla.\n\nTämä onnenenteinen kotiutumisjuhla oli alkusoittona heidän alkavalle\nelinretkelleen.\n\n\n\n\nHÄÄSAATTO\n\n\nJuhannuspäivän aurinko oli lyhyestä torkusta herännyt valaisemaan\ntäydellä terällä kehkeisimpään koreuteen puhjennutta luontoa\nräkittäen paahdettaan pilvettömältä taivaalta.\n\nLämpöä huokuva tuuli puhalteli leppoisia henkäyksiä sen verran, ettei\nhääjoukon, joka kulki vainioaukeitten keskitse, tarvinnut alituiseen\nsaada tomupilviä ylleen tässä jättiläismäisessä saattueessa, joka\nhitaasti eteni kilometrin pituisena ja satalukuisena kärrykulkueena.\n\nTämä ajoneuvojen jono oli perin harvinainen ja uteliaisuutta\nherättävä. Kuulopuhe oli kerännyt katselijoita tien varsille\nihmettelemään tätä omituista hääsaattuetta, tätä huhujen kuuluttamaa\nmuseokaravaania, missä nähtiin useita niinkin vanhanaikaisia\najoneuvoja, että monet olivat jo miesmuistin takaisia reteleitä\nrattaineen ja melkein hajoavine kääsisohloineen.\n\nNoissa ajoneuvoissa istujatkin olivat omituisen näköisiä\nkökötellessään kolkkuvilla ja ritisevillä istuimilla. Vanhanaikaisia\nvaatetuksia tai kansallispukuja oli melkein kaikilla. Useat miehet\nolivat pukeutuneet sortuukitakkeihin, polvihousuihin ja korkeihin\nhattutötteröihin, ja ne naiset, jotka eivät olleet avopäin, olivat\npyntätyt polkkasilkkeihin tai tykkimyssyihin.\n\nTämä entisaikoja muistutteleva kulkue oli ensi sijassa hommattu\nnostattamaan harrastusta kotiseutumuseon perustamiseen, minkä\nhankkeen lietsomisessa Heikki oli talven ja kevään kuluessa ollut\nerittäin innostunut. Kun tälle museoaatteelle ja siihen intoa\nnostattavalle kulkueelle oli siten saatu kotiseutuyhdistyksen ja\nmuiden seurojen kannatus, niin toinenkin ajatus pyörähti kesän tullen\ntuon suunnitellun kulkueen yhteyteen. Kuinka olisi, tuumailtiin,\njos kulkue pantaisiin liikehtimään hääsaattueen merkeissä? Ehdotus\nhyväksyttiin innostunein mielin.\n\nKaksi morsiusparia oli juuri valmistumassa kuulutuksista\njuhannuspäivänä vietettäviä häitä varten. Molemmat ehdotukset\nsoveltuivat mainiosti Valon päivän ja Suomen lipun päivän yhteyteen.\n\nNiinpä etäisempi hääsaattue lähti juhannuspäivänä kirkonmenojen\npäätyttyä liikkeelle Haukkavaaran kylän Urpolasta, jonka talon\nAino-tyttärestä Heikki oli sanonut Yrjölle, että siitä tytöstä tulee\nHeinirantaan emäntä. Heinirannan naapuritalosta Urpolasta kulkue\nlähti ja pysähtyi Kaustalan tienhaaraan, jossa toinen saattuejono\nliittyi entiseen, ja matka jatkui sitten juhlavana hääsaattona\nkirkonkylää kohti.\n\nEdellä ajoivat soittoniekat, viulunsoittaja ja klarinetinpuhaltaja,\nluritellen purpureita ja katrilleja senkin seitsemään kertaan\nsaattueen ja katselijajoukkojen iloksi. Kaustalan morsiuspari ajoi\ntoisissa kääseissä. Elli säteili kirkasta iloa, ja Yrjö hymyili\nelämänsä uudelle huomenelle, joka väreili ehjää onnea hääpäivän\nkesäisessä hehkussa.\n\nAvaruus oli kirkas heidän yllään ja tulevaisuus pilvetön heidän\nonnensa ympärillä. Sallimuksen käsi oli kohtalon kohlut heidän\ntieltään pois pyyhkinyt.\n\nAino ja Heikki ajoivat heidän jälkeensä rupatellen ja ilakoiden\nriemunsa runsaudesta.\n\nNuoria neitosia ja nuorukaisia seurasi tiukasti morsiusparien\nkintereillä, iloisuuden vaivalla pysyessä kohdallaan heidän\nvaappuvilla rattaillaan. He olivat tuiki tärkeitä telttureita, jotka\ntulisivat telttasilkkejä kannattelemaan vihkiäistilaisuuksissa.\n\nSitten seurasivat sukulaiset tyyten tyytyväisinä arvoasemaansa.\nEtäisemmät kutsuvieraat ja muut museoasioista innostuneet eri\nseurojen jäsenet ajoivat viimeisinä.\n\nKirkonkylän raitille tultaessa katselijain parvet olivat niin\ntihentyneet, että monet pysähtelyt asettivat hääsaatot näytteille\nkuin minkäkin kummituskulkueen.\n\nPalkkiokseen hääsaattojen väki sai sitten ihailla seuratalon avaraa\npihamaata, joka oli sadoin limoin ja lukemattomin pienoislipuin\nkoristeltu. Pitkiä ruokapöytiä oli asetettu sivuille seinustojen\nvarjoon, sillä keskikenttä oli jätetty avoimeksi iltaista tanssialaa\nvarten.\n\nSeuratalon sali, missä vihkimistoimitusten tuli tapahtua, oli\nköynnöksin, ryijyin, raanuin, pihlajanoksin ja metsänkukin somisteltu\nkaksoishäitten kunniaksi.\n\nKirkonmiehet ja laulukuoro odottelivat sivuhuoneissa morsiusparien\nsaapumista, mikä tapahtui juhlanohjaajien toimiessa kunniaoppaina.\n\nKun häävieraat olivat tungokseen asti täyttäneet salin, kajahti\nilmoille kuoron virittämä juhlavirsi, minkä jälkeen vihkimistoimitus\nalkoi. Ikkunain ja ovien ollessa avoimina häätapahtumien meno kuului\nhelposti kaikille ulkona olevillekin.\n\nTämän harvinaisen vihkimistilaisuuden ja monien onnittelujen\npäätyttyä kansallispukuinen kuoro lauloi täysin rinnoin ja innoin:\n\n\"Yks voima sydämehen kätketty on...\"\n\nSitä kuunneltiin liikuttunein mielin ja suurella hartaudella sekä\nsisällä että ulkona.\n\n\n\n\nVALON JUHLA\n\n\nVihkiäismenojen päätyttyä yleisö siirtyi ulkosalla odottavien\npäivällispöytien ääreen. Entisten aikojen tapaan veisattiin ennen\npöytään istumista lyhyt virsi, minkä jälkeen pappi, joka oli\nvihkimiset toimittanut, siunasi yhteisen aterian ja sanoi sen\njälkeen, että hänellä oli vielä esitettävänä juhlavieraille muutamia\najankohtaisia ajatuksia.\n\n-- Juhlapöytämme tultua näin siunatuksi haluan vielä, ennen kuin\nryhdymme luonnon virvoittavia antimia nauttimaan, johdattaa\najatuksemme niihin läheisiin omaisiin ja ystäviin, joiden uhrautuva\nuljuus ja sankaruus on turvannut meille tämänkin keskikesän leppoisan\nhetken ja monen juhlan rauhallisen viettämisen.\n\n-- Osa kansastamme ja lähimmistämme on tämän lohdullisen tilanteen\nsaanut aikaan. He ovat olleet olomme ja elomme vartijoina.\nKiitollisin mielin olemme aina muistaneet heitä, olleet heidän\nmukanaan tukien ja vastuuntuntoisin mielin. Samoin he ovat omien\nvaikeuksiensa ohella elämäämme unohtumattomin ajatuksin muistelleet.\nMe olemme toisiimme sidotut, eikä se side ole kuolemassakaan\nkatkennut, vaan jättänyt kaikkein kalleimpina muistoina mieliimme\nväikkymään rakkaat kuvat sankarivainajista, jotka ovat uhranneet\nnuoren elämänsä tämän maan ja kansan vapaan elintilan puolesta.\nHe eivät ole kuolleinakaan kadonneet sisimmistä tunteistamme.\nSydämentäyteisen rakkauden herkistäminä he näin elävät yhä\nrinnallamme.\n\n-- Tehkäämme hetken hiljaisuudella kunniaa näille rakkaillemme.\nPalvokaamme ja siunatkaamme heitä ja heidän muistoaan sydämellisin\najatuksin ja sanattomin rukouksin.\n\nHievahtamatta ja liikutetuin mielin seisoi pihantäyteinen väki hetken\npaikallaan. Sen jälkeen hääväki hiljaisesti alkoi katsella hauskasti\nsommiteltua hääaterian järjestelyä, mikä muistutti mieliin tämän\njuhlan alkuperäisen tarkoituksen.\n\nNykyaikaiset ruokailuvälineet olivat tipotiessään. Pöytäkalustona\nei nähty lasia, ei porsliinia eikä metalliesineitä. Kaikki astiat,\nhaarikat, kulhot, vadit, kupit, lautaset, lusikat ja haarukat olivat\npuisia, puusta vannehdittuja tai koverrettuja. Niistä ja niiden\navulla syötiin juustovoileipiä, lihakäristystä, perunalaatikkoa ja\nohrapuuroa. Rusinasoppa ja vohvelit tai pannukakut hilloilleen saivat\njäädä vain makeitten muistojen joukkoon. Sahdin tapaista kaljaa oli\nsentään palan painikkeeksi.\n\nMoni vanhempi mies sytytti aterian jälkeen isiltä perimänsä\nhopeahelaisen ja letkuvartisen piippunsa palamaan ylpeillen\nomatekoisestaan \"nurkantakuisesta\", jota oli taidolla hikoiluttanut\nja valmistellut parhaaksi \"Suomen vaakunaksi\", niinkuin he sitä\nylistelivät. Joku nuorempikin mies halusi maistella tuota kotimaista\nherkkua ja kimmastui sitä poltellessaan syyttämään sellaista\ntoimettomuutta, että sallitaan ripoteltavan ulkomaille satoja\nmiljoonia tupakasta, joka ei ole rahtuakaan tämän parempaa.\n\nRuokalevokseen juhlaväki sai kuulla kauniita kuorolauluja, joista\nHeikin leikillistä luonnetta ilakoivasti kuvasteleva sanaleikki\nnostatti yleistä hilpeyttä ja viritti Urpolan morsiusparin\nyllättävään riemastukseen:\n\n\"Heikki se lähti Urpolasta naimaan...\"\n\nIlakoinnin tyrehdyttyä Heikki koputteli puulusikallaan tyhjää\nkaljahaarikkaa kuin kelohonkaista kelloa ja nousi puhumaan:\n\n-- Kotiseutuliiton ja muutamien muittenkin seurojen valtuuttamana\nhaluan aluksi kiittää teitä kaikkia, jotka olette saapuneet\ntähän puulusikkaiseen juhlaan. Suuret kiitokset. Saatte nähdä,\nettä näistä puurotalkoista kehittyy vähin erin jotakin hengenkin\nravintoa, kun vain yhteisvoimin rupeamme löyhyttelemään kotiseudun\nhenkeä samalla voimalla kuin on pöyhitty aineellisen toiminnan\nummehtuneita pehkuja. Sanon ummehtuneita, sillä monille ahtaille ja\npiintyneille käsityksille on nyttemmin availtu väljempiä veräjiä.\nNäihin aukomisiin ja monien kiusallisten tottumusten risuaitojen\nrepimiseen on meitä kuluneen vuoden aikana innoittanut kirjailija\nYrjö Kaurlan väsymätön harrastus ja esimerkkiä luova toimintatarmo,\nminkä vertaista emme ennen ole keskuudessamme havainneet. Tämäkin\nkotiseutumme hengen palvonta ja vaaliminen sekä kotiseutuliiton ja\n-museon ajatus ovat olleet hänen ajatuksiansa eivätkä minun, vaikka\nolenkin joutunut tämän aatteen kuskipukilla istujaksi ja torvella\ntoitottajaksi.\n\n-- Kunniatehtävänäni onkin nyt tässä tilaisuudessa ilmoittaa, että\nYrjö Kaurla on kutsuttu monen seuran kunniajäseneksi. Samalla tahdon\nojentaa Yrjö Kaurlalle, ensimmäiselle lahjoittajallemme ja monien\nseurojemme aatteelliselle ja aineelliselle avustajalle, kutsukirjat\nkotiseutuliittomme ja sen museotoimikunnan sekä nuorisoseurojemme\nkunniapuheenjohtajaksi.\n\nPitorahvas nousi seisomaan yhtenä miehenä, ja kutsukirjojen ojentajan\nlähtiessä liikkeelle kuoro kajautti kevätkesäisen tervehdyslaulun\nihmishengen ja suuren luonnon yhtenäiselle valolle ja vapaudelle:\n\n    \"Päivä paistaa korkealta,\n    tuuli lämmin läikähtää.\n    Kaikki voittaa kevään valta,\n    hanget haihtuu, murtuu jää.\n\n    Lehdot helkkää, lehtii salo,\n    nurmi, viita vihannoi --\n    terve vapaus ja valo\n    kautta kaiken ilman soi.\"\n\nLaulun loputtua Heikki kalisteli vielä puukelloaan jutellen\nkotoisesti:\n\n-- Sananvuoro olisi nyt oikeastaan liittomme kunniapuheenjohtajalla.\nHänellä on tietenkin esitettävänään joitakin ydinajatuksia\nkotiseutumuseosta, mutta kun minulla on vielä kieleni kärjestä\ntipahtamassa vähän loruilua tästä \"puisevasta\" museopäivän\nkekkeristä, niin tipahtakoon sitten!\n\n-- Niin, tällaisin puuasein meillä ennen maailmassa hiukaisuja\nvastaan tapeltiin. Satasen vuotta sitten ja ehkä paikoin\nmyöhemminkin. Nyt meillä on toisenlaisia kapistuksia pöydillämme.\nMutta olemmeko me itse toisenlaisia? Vai olemmeko samanlaisia kuin\nesivanhempamme? Ehkä emme härkäpäisyydessä, eristäytymisessä,\npiintyneisyydessä ja ahtaassa rajoittuneisuudessa! Toivottavasti\nemme. Mutta toimintamme yhtenäisyys ja tiukka työ eivät vielä\nviimeisinä vuosikymmeninäkään ole kulkeneet yhtä rintaa\npöytäkalistimien hienostumisen kanssa. Me olimme alkaneet nahistua ja\nherrastelu alkoi työntää itua. Mutta kun nyt on tullut outo ja uusi\najankohta, ei myöskään kotiseutuoloissa käy enää päinsä vetelehtiä\nja loikoilla. Sellainen velttous alkoikin jo monella taholla luisua\nliian pitkälle. Juuri siellä leipä lymyilee ja metsänpiiloon lämpö\nliedestä livistää ja kaikki ulkomaan hyvät tyhjiin tuhisevat, missä\nveltto vetelyys vain kurkkailee ahkeran anturan jälkiä ja nuresksien\nnurkuilee.\n\n-- Mutta nyt ei auta nurku eikä nurina, ei nauku eikä narina. Tuho on\ntehnyt turmioita valtakunnassamme.\n\n-- Näiden tihuisten rötöksien korjaamiseksi on pantava tuli\ntappuroihin, oikein vihanvimmainen paikkurintyö on pantava vireille.\nNiinkuin on jo yriteltykin. Vanhat ja uudet, eri kerhot ja seurat\nsiinä työssä ahertavat. Se on niinkuin ollakin pitää.\n\n-- Paikkurin pajoista on lähtevä uusiakin kehityksen auroja ja\nkuokkia ja kirveitä erilaisille viljelysaloille. Uusin aura on tämä\nkotiseutuliiton museo, jonka syntymäpäivää nyt olemme viettämässä,\ntänä suvisen juhannuksen, valonjuhlan, ja muiden merkkipäivien\nyhteydessä. Olihan meillä juuri kaksoishäät -- ja suuri juhla --\n_Suomen lipun päivä_.\n\nYleisön noustessa kunniaa tekemään kajahti laulu:\n\n\"Siniristilippumme, sulle valan vannomme...\"\n\nKun laulun viimeiset sävelet olivat häipyneet, Heikki paukutti\nvielä kerran puukelloaan ilmoittaen, että soittoniekat ja purpurin\npömpöttäjät saavat vielä levätä rauhassa, sillä nyt seuraa kirjailija\nKaurlan juhlapuhe seudun uusimmasta henkisestä viljelystä.\n\nYrjön noustessa puhumaan osoitettiin hänelle vilkasta ja\nmyötämielistä suosiota. Hän aloitti puheensa nykyisen ajankohdan\nkiristyneistä vaikeuksista ja siirtyi sitten toteamaan, kuinka Suomen\nkansan ja suomalaisuuden kehityksen nousu on jättänyt lähtemättömiä\njälkiä kansalliseen sivistykseemme.\n\nNykyisyyden vaatimukset ja olot varteen ottaen puhuja totesi, että\nvalistustoimintaa on yhä tiivistetty ja lisätty, jotta saataisiin\nkoko kansan avulla voimat kootuiksi rakentavaan työhön niissä eri\npiireissä, missä kunkin yksilön harrastukset parhaiten pääsevät\noikeuksiinsa.\n\n-- Niinpä on tällekin paikkakunnalle perustettu yhtymä, jolla on\nkaikkia ihmisiä kiinnostava henkinen merkitys ja kantavuus. Tältä\npohjalta on lähtenyt tänään juhlitun museo- ja kotiseutuliiton\naatteellinen rakenne. Uuden liiton piiriin mahtuvat monet\najankohtaiset valistamispyrinnöt ja myös menneitten aikojen tapojen,\nolojen ja elämän arvossapito ja säilyttäminen.\n\n-- Entisinä aikoina, jolloin vielä puhdetyöt olivat vallalla\npirteissämme, sai nuori väki vanhusten kertomusten avulla elävän\nkosketuksen esivanhempiensa aikaan, mutta tällaisia opetushetkiä\nei ikäväksemme enää usein saa. Sen tähden liittomme tarkoituksena\non ensi sijassa koota talteen muistoja niiltä sukupolvilta, joiden\nelämä, työ ja taistelu on ollut työtä ja taistelua meidänkin\nedestämme, eikä vain ulkonaisessa, vaan ennen kaikkea -- ja monin\nverroin tärkeämmässä -- sisäisessä mielessä.\n\nInnokkaitten hei-huutojen ja pitkäaikaisen suosion myrskyn tauottua\nHeikki sanoi kalistelevansa viimeisen kerran kaljakelloaan merkiksi,\nettä nyt oli purpurin pömpötys alkava.\n\nTätä kehoitusta ei kuitenkaan ehditty noudattaa, vaikka honkahaarikan\nontto kumahtelu tällä kertaa kuuluikin monen tanssinhaluisen korvaan\nkovin suloiselta.\n\n-- Ventta holl! ketterä apteekkari huusi iloisin ilmein ja kipusi\nistuinpenkilleen seisomaan erottautuakseen pienikokoisena isojen\nmiesten keskestä. -- Tässä riemukkaassa vapaiden ajatusten pyörteessä\nen minäkään voi olla tuppisuuna, hän jatkoi, vaikka näenkin, että\nmoni nyrpistää nokkaansa luullessaan minun säästöpankin esimiehenä\npuhuvan säästäväisyyden välttämättömyydestä, mutta en minä siitä\nveisuani viritä. Te ymmärrätte sen tärkeän asian muutenkin.\n\n-- Puhun tällä kertaa lasten maailmaantulon säästämisestä ja sanon,\nettä se on huonoa säästeliäisyyttä. Painakaa mieleenne, te kaikki\nnuoret ihmiset, että tämä meidän maamme on avarimpia valtakuntia\nEuroopassa, mutta täältä puuttuu asukkaita. Niitä on vain noppa\nsiellä täällä. Se on murheellinen asia ja häpeä tälle maailman\nkauneimmalle maalle ja tälle pontevalle kansalle.\n\n-- Tätä epäkohtaa on ruvettava korjaamaan, ja mieluisa tehtäväni on\nilmoittaa, että muiden lahjoitustensa ohella Yrjö Kaurla on antanut\näitiysavustusrahaston pohjaksi viisikymmentätuhatta markkaa, ja minun\nvaatimaton lisäni on kymmenen tuhatta. Rahaston kasvattamiseksi on\ntehty kolme merkintälistaa. Pitäjän haavillakäyntiin tottunut suntio\nkuljettaa yhtä halukkaiden asianharrastajien nähtäväksi. Toinen on\ntällä viereisellä kauppiaalla ja kolmas minulla.\n\nJa nyt nuoriso, pompottakaa riemunne ratoksi, ja menkää sitten samaa\nvauhtia suosittunne kanssa huomenna pappilaan. Vain sitä tietä\nnousemme onneen ja kukoistukseen. Lisävoimia tarvitaan.\n\n    Ei tään kansan voima vartu,\n    ellei lasten lauma kartu.\n    Kansan säilyy elinehto,\n    jos vain aina keinuu kehto.\n\n-- Ja taas tuli runo, apteekkari nauroi ja kiepsahti alas penkiltä.\n\nApteekkarin tunnettu runoilemistapa nostatti iloisuuden ja\nkättenräiskeen ylimmilleen.\n\nVilkkaaseen liikehtimiseen rikkui pian hiljainen istuskeleminen,\nparit etsittiin ja vanhanaikainen purpuri krinoliini- ja\npolvihousu-pareineen alkoi.\n\nMorsiusparit tanssivat iloitellen vastapareina. Heidän ilmeensä oli\nyhtä valoisa ja varjoton kuin ilta-auringon paiste heidän ihanana\nhääpäivänään.\n\nEllin ja Yrjön hiljaisiin mieliin tämä harras ja kansanomainen juhla\nvaikutti kuin nousu norosta ylängön avarampaan ilmakehään -- ja tämä\nnousu heidän hääpäivänsä auringon hehkuttamana säteili tulevan elämän\nenteitä kirkkain väläyksin.\n\n\n\n"]