[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fA2e2RIQ1WOV-pmKJ0D_H0uzfPA3NN7GyvgGZyMW3z9E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1527,"Bela","Lermontov, Mihail",1814,1841,"1527-lermontov-mihail-bela","1527__Lermontov_Mihail__Bela","Kaukaasialainen kertomus","romaani",[],[15],"venalainen","fi",1839,1907,9240,57538,false,54588,[24],"Russian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Russian Literature","\"Bela: Kaukaasialainen kertomus\" by Mikhail Iurevich Lermontov is a narrative work written in the mid-19th century. This story unfolds against the backdrop of the Caucasian region, focusing on the life and adventures of the protagonist, Grigorij Aleksandrovitsh Petshorin, and his interactions with the titular character, Bela, and various other characters he encounters. The book likely explores themes of love, cultural clash, and the experiences of military officers in a unique and challenging landscape.  At the start of the narrative, we find the narrator traveling through the picturesque Koishaur valley towards the Caucasus. He describes the stunning scenery and his encounters with native Osetian and Georgian individuals along the way, leading to a conversation with an old military officer about the peculiar behavior of the local people. The dialogue sets the stage for the exploration of the region's complexities and the protagonist's anticipation of future events. As he arrives at a post station for the night, the setting establishes a blend of camaraderie and tension, suggesting an intriguing blend of personal stories amid the broader narrative of life in the Caucasus. (This is an automatically generated summary.)",[],249,"Lermontovin kertomus sijoittuu Kaukasuksen jylhiin vuoristomaisemiin. Se kuvaa venäläisen upseerin ja paikallisen päällikön tyttären, Belan, traagista kohtaamista. Tarina tarkastelee upseeri Petshorinin luonnetta ja elämää syrjäisellä seudulla.","M. Lermontovin 'Bela' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1527. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","BELA\n\nKaukaasialainen kertomus\n\n\nKirj.\n\nM. LERMONTOV\n\n\nSuomentanut S. L.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nYrjö Weilin,\n1907.\n\nOsakeyhtiö F. Tilgmannin Kirja- Ja Kivipainossa.\n\n\n\n\n\n\nMatkustin kyytirattailla Tiflisistä. Matkakapineita oli minulla\npienehkö matkalaukku, joka oli puolillaan käsikirjoituksia\nmatkamuistelmiin Grusiasta.\n\nTeidän onneksenne katosi suurin osa näistä, vaan minun onnekseni säilyi\nmatkalaukkuni muine tavaroineen. Tullessani Koishaur laaksoon alkoi\naurinko jo laskea lumivuorijonon taakse. Osetiiniläinen kyytimieheni\nkiirehti lakkaamatta hevosia, ehtiäkseen ennen pimeän tuloa Koishaur\nvuorelle.\n\nIhana paikka, tämä laakso. Joka puolelta ympäröivät sitä jyrkät vuoret,\npunertavat kalliot, joita plataanipuut seppelöivät ja joiden huippuja\nverhoo viheriäinen samettipeitto. Siellä täällä näkee keltaisenruskeita\nkallionhalkeamia, joihin vesi on uurtanut syvennyksiä ristiin rastiin.\nJa tuolla korkealla on ikuisen lumen kultainen reunus; ja alhaalla,\nhopeisena juovana välkkyy kuin kiiltävä käärme Aragvavirta, syleillen\ntoista nimetöntä jokea, joka kohisten syöksyy mustan synkästä rotkosta.\n\nSaavuttuamme Koishaur vuoren juurelle, pysähdyimme. Tässä puuhaili\nmeluten noin parikymmentä grusialaista ja gortsia; heidän vieressään\nloikoili yötiloilleen asettunut kamelilauma. Koska maa näin syksyllä on\niljanteinen, täytyi minun ottaa härkiä vetämään ajopeliäni vuorelle.\n\nMinun täytyi ottaa kuusi härkää ja muutamia osetiineja. Yksi heistä\notti matkalaukkuni olalleen, toiset rupesivat auttamaan härkiä hoilaten\nja huutaen.\n\nRattaitteni jälessä tulivat toiset neljän härän vetämät ajoneuvot ilman\npienintäkään vaikeutta, huolimatta siitä että ne olivat aivan täyteen\nahdetut. Tämä seikka ihmetytti minua suuresti. Rattaitten perässä\nasteli niiden omistaja poltellen pientä hopeahelaista kabardiiniläistä\npiippuaan. Hän oli puettu vanhaan upseeritakkiin ja päässä oli hänellä\npitkäkarvainen tsherkessiläislakki. Näöltään oli hän noin\nviidenkymmenen vanha; kasvojensa tummasta väristä voi päättää hänen jo\nammoin tutustuneen Kaukaasian aurinkoon. Liian aikaisin harmaantuneet\nviiksensä eivät myöskään sopineet hänen voimakkaaseen käyntiinsä ja\nreippaaseen olentoonsa. Menin hänen luokseen ja tervehdin; hän kumarsi\näänettömänä ja puhalsi paksun savutuprun ilmaan.\n\n-- Taidamme olla matkakumppanit?\n\nHän kumarsi taas ääneti.\n\n-- Te varmaankin menette Stavropoliin?\n\n-- Niin menen... vien kruunun tavaroita.\n\n-- Voisitteko selittää minulle kuinka neljä härkää vetää niin helposti\nteidän painavaa kuormaanne kun sitävastoin kuusi härkää miesten avulla\ntuskin saa liikahtamaan minun tyhjiä rattaitani?\n\nHän hymähti merkitsevästi katsahtaen minuun viekkaasti.\n\n-- Varmaankin olette äsken tullut Kaukaasiaan?\n\n-- Noin vuosi sitten, vastasin.\n\nHän hymähti taaskin.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Muuten vaan; petoja ovat nämä aasialaiset! Te tietysti luulette\nheidän auttavan noin huutaessaan?\n\nPiru sen tietää mitä he huutavat? Härät heitä kuitenkin ymmärtävät; ja\nvaikka te valjastaisitte kaksikymmentä härkää, kun he vaan huutavat\nomalla kielellään eivät ne liikahdakaan paikaltaan... Kauheita\nveijareita! Vaan minkäpä heille mahtaa? Nylkevät matkustajia... Nuo\nroistot ovat pilattuja! Saattepa nähdä, vielä ne teiltä juomarahatkin\nottavat. Kyllä minä ne tunnen... minua eivät petä!\n\n-- Oletteko kauankin palvellut täällä?\n\n-- Palvelin täällä jo Aleksei Petrovitsh-Jermolovin aikana, vastasi hän\noikaisten itsensä. -- Hänen tullessaan tänne olin aliluutnantti --\nlisäsi hän -- ja hänen aikanaan sain kaksi arvonylennystä\nurhoollisuudestani taistelussa gortsia vastaan.\n\n-- Entäs nyt?\n\n-- Nyt kuulun kolmanteen linjapataljoonaan. Entäs Te, jos rohkenen\nkysyä?\n\nIlmoitin hänelle kuka olin. Keskustelu päättyi siihen ja me jatkoimme\nmatkaa äänettöminä. Vuoren huipulla näimme lunta. Aurinko laski ja yö\nseurasi heti päivää niinkuin aina etelässä. Lumen heijastusta saamme\nkiittää siitä, että aivan hyvin näimme tien, joka yhä kohosi, vaikkei\nenää niin jyrkästi. Käskin laskea matkalaukun rattaille, vaihtaa härät\nhevosiin, ja vielä viimeisen kerran katsahdin alas laaksoon; vaan sakea\nsumu, joka nousi vuoren rotkosta peitti sen kokonaan, eikä yksikään\nääni sieltä voinut enään kuulua korviimme. Meluavat osetiinit\npiirittivät minut vaatien juomarahoja, vaan alikapteeni katsahti heihin\nniin ankarasti, että kaikki lähtivät silmänräpäyksessä. -- Tuommoista\nväkeä, sanoi hän, eivät he tiedä leivänkään nimeä venäjäksi, vaan\novatpa oppineet sanomaan: \"Upseeri, anna juomarahaa\". Tataaritkin ovat\nmielestäni parempia, he eivät ainakaan juo...\n\nAsemalle oli vielä virstan verran matkaa. Ympärillä oli hiljaista, niin\nhiljaista, että hyttysen surinasta saattoi päättää mihin suuntaan se\nlensi. Vasemmalla näkyi syvä musta rotko; sen takana sekä edessämme\ntummansiniset lumikerroksen peittämät vuortenhuiput, kuvastuen vaaleaa\ntaivaanrantaa vastaan, johon vielä heijastuivat iltaruskon viimeiset\nsäteet. Tähdet alkoivat tuikkia tummalla taivaalla, ja omituista,\nminusta näytti, niinkuin ne olisivat olleet paljon korkeammalla kuin\nmeillä pohjolassa. Molemmin puolin tietä oli paljaita mustia kiviä,\ntoisin paikoin lumen alta pilkotti pensaita, mutta ei yksikään lehti\nliikahtanut. Keskellä tätä kuolon hiljaisuutta oli hauskaa kuulla\nväsyneen postikolmivaljakon korskuntaa ja venäläisen kellon kilinää.\n\n-- Huomenna tulee kaunis ilma sanoin minä.\n\nAlikapteeni ei vastannut sanaakaan, näytti vaan sormellaan aivan\nedessämme olevaa korkeaa vuorta.\n\n-- Mikä tämä on? kysyin.\n\n-- Se on Gut-vuori.\n\n-- No, entä sitten?\n\n-- Katsokaa miten se savuaa.\n\nJa todellakin, Gut-vuori savusi; molemmin puolin sitä kulki\npilvenhattaroita ja huipulla kohosi musta pilvi, niin musta että se\nnäytti nokipallolta tummaa taivasta vasten.\n\nEtäisyydessä erotimme jo postiaseman, sen ympärillä olevien mökkien\nräystäät ja herttaisesti tuikkivat tulet, mutta yht'äkkiä puhalsi\nrotkosta vinkuen kostea kylmä tuuli ja sade alkoi hiljalleen tihmua.\nTuskin olin ennättänyt heittää burkan (kamelinvillainen viitta)\nhartioilleni kun alkoi sataa lunta. Kunnioituksella katsahdin\nalikapteeniin.\n\n-- Meidän täytyy jäädä tänne yöksi, sanoi hän harmissaan; tämmöisessä\npyryssä emme mitenkään pääse vuorten yli. -- Onko Krestovoi-vuorella\nollut railoja, kysyi hän kyytimieheltä.\n\n-- Ei herra, vastasi tämä vaan, paljon on niitä tulossa.\n\nKoska ei ollut minkäänlaisia huoneita matkustajille, saimme me yösijan\nsavupirtissä. Pyysin matkatoveriani juomaan kanssani lasin teetä,\nminulla kun oli mukanani teekannu -- ainoa lohdutukseni matkoilla\nKaukaasiassa. Mökit olivat kiinni toinen toisessaan; kolme liukasta,\nmärkää porrasta johti asuntomme ovelle. Hapuillen astuin sisään ja\nkompastuin lehmään, (etuhuone on tavallisesti navettana). En tiennyt\nmitä tehdä: tuossa määkivät lampaat, tuolla murisivat koirat. Onneksi\nkimalsi lumi niin kirkkaasti, että voin löytää toisen oven. Edessäni\noli mieltäkiinnittävä taulu: leveä pirtti, jonka kattoa kannatti kaksi\nsavustunutta pylvästä oli täynnä väkeä. Keskellä multalattiaa loimusi\ntuli ja savu, jonka tuuli painoi takaisin räppänästä, levisi ympäri\ntupaa ja esti minua alussa näkemästä mitään, tulen ympärillä istui\nkaksi vanhaa naista, suuri joukko lapsia sekä muuan laiha grusialainen.\nKaikki olivat he rääsyisiä.\n\nMitäs muuta, mekin siirryimme tulta lähemmäksi, sytytimme piippumme, ja\npian alkoi teekannu porista kodikkaasti.\n\n-- Surkuteltavia ihmisiä, sanoin alikapteenille, osottaen likaisia\nisäntiämme, jotka äänettöminä, aivan kuin kivettyneinä katselivat\nmeitä.\n\n-- Tyhmää kansaa! vastasi hän. -- Uskokaa pois he eivät osaa mitään,\neikä heihin pysty minkäänlainen sivistys! Vaikka kabardiinit ja\ntshetshenit ovatkin rosvoja, on heillä pää kuin partaveitsi; nämä eivät\nosaa edes aseita valmistaa: eihän kenelläkään heistä näe kunnollista\ntikaria. Kyllä ovat alkuperäisiä!\n\n-- Olitteko kauan Tshetshenien maakunnassa?\n\n-- Noin kymmenen vuotta olin komppanian kanssa linnoituksessa lähellä\npunaista Brodaa -- tiedättehän?\n\n-- Olen siitä kuullut.\n\n-- Kyllä saimme tarpeeksemme näistä huimapäistä. Nykyään ovat sentään,\nkiitos Jumalan, rauhallisempia, mutta ennen muinoin kun vaan poistut\nsadan askeleen päähän linnoituksen muurista, niin kyllä jossain kolossa\nistuu pörröpäinen piru vahtimassa: jos hetkeksikään unohdut\ntöllistelemään niin saat joko nuoran kaulaasi tai luodin niskaasi.\nReippaita poikia...\n\n-- Olette varmaankin ollut monessa seikkailussa? sanoin minä yhä\nkasvavalla uteliaisuudella.\n\n-- Kuinka en olisi ollut! olen kyllä, useastikin...\n\nHän alkoi kierrellä viiksiään, kallisti päätään ja rupesi miettimään.\nJännityksellä odotin saavani kuulla jonkun jutun, niinkuin ylimalkaan\nkaikki matkamuistelmien kirjoittajat. Sillä välin oli tee valmistunut;\notin laukustani kaksi matkalasia, kaasin teetä ja asetin toisen\ntoverini eteen. Hän ryyppäsi, ja sanoi aivan kuin itsekseen: \"kyllä\nolen!\" Tämä huudahdus herätti minussa suuria toiveita. Tiedän, että\nvanhat kaukaasialaiset hyvin mielellään kertovat, sillä heille niin\nharvoin tarjoutuu tilaisuus siihen. Muutamat saavat olla viisikin\nvuotta komppanian kanssa jossain takamailla saamatta koko tällä ajalla\nhyvän päivän toivotusta omalla kielellään (sillä vääpeli sanoo: Jumala\nvarjelkoon).\n\nKertomista kyllä olisi, kansa ympärillä on villiä ja uteliasta;\njokainen uusi päivä tuo tullessaan uusia vaaroja; tapahtumat voivat\nolla kerrassaan ihmeellisiä ja silloin väkisinkin tulet pahoitelleeksi\nettä on niin vähän muistiinpanoja.\n\n-- Ettekö tahtoisi panna rommia teehen? sanoin seuralaiselleni. --\nMinulla on valkoista Tiflisistä; nyt on niin kylmä.\n\n-- Ei kiitoksia, en juo.\n\n-- Miksi ette?\n\n-- Muuten vaan. Olen päättänyt. Ollessani vielä aliupseerina me kerran\nryyppäsimme keskenämme, vaan samana yönä syntyi kapina ja me jouduimme\niloisina rintamaan; mutta kyllä tuli nuhteita kun Aleksei Petrovitsh\nsai kuulla; Jumala varjelkoon miten hän suuttui! Vähällä oli kutsua\noikeuteen. Tapahtuuhan niin toisinaan, kun ei yhteen vuoteen näe ketään\nja jos sitten vielä on viinaa -- silloin on ihminen hukassa!\n\nTämän kuultuani melkein kadotin toivoni. -- Esimerkiksi tsherkessit,\njatkoi hän: kun vaan juopuvat häissä tai hautajaisissa, heti on tappelu\nvalmiina. Kerran minäkin vaivoin pelastuin, ja sillä kertaa oltiin\nrauhallisen ruhtinaan kemuissa.\n\n-- Mitenkä se tapahtui?\n\n-- Niin... (hän täytti piippunsa, oikasihe ja alkoi kertoa), niin,\nnähkääs, silloin olin pataljoonani kanssa Terekin takana olevassa\nlinnoituksessa -- siitä on kohta viisi vuotta. Kerran syksyllä tuli\nmuonavara-kuormasto; sen mukana oli nuori, noin viisikolmatta vuotias\nupseeri. Hän tuli luokseni täydessä univormussa ilmoittaen, että hänen\noli käsketty jäädä luokseni linnoitukseen. Hän oli hoikka ja vaalea,\npuvustaan, joka oli aivan uusi, voin päättää hänen aivan äsken tulleen\nKaukaasiaan.\n\n-- Teidät on varmaankin siirretty Venäjältä tänne? kysyin.\n\n-- Aivan oikein, herra aliluutnantti, vastasi hän. Tartuin häntä käteen\nsanoen, olen hyvin iloinen, hyvin iloinen. Alussa teistä kyllä tuntuu\nvähän ikävältä, vaan me rupeamme elämään oikein toverillisesti. Olkaa\nhyvä kutsukaa minua vaan Maksim Maksimovitshiksi -- ja sitten, miksi\nteillä on juhlapuku? tulkaa luokseni aina vaan lakki päässä. Hänelle\nnäytettiin asunto ja hän asettui asumaan linnoitukseen.\n\n-- Mikä hänen nimensä oli? kysyin minä.\n\n-- Nimensä oli Grigorij Aleksandrovitsh Petshorin. Hyvä poika, uskallan\nteille vakuuttaa; tosin hieman kummallinen. Kovassa sateessa ja\nkylmässä esimerkiksi, oli hän kaiket päivät metsästämässä; kaikki\ntoiset kylmettyivät ja väsyivät, häneen ei pystynyt mikään. Toisinaan\ntaas istui huoneessaan, kuvitteli tuulevan ja vakuutti kylmettyneensä;\npieninkin risahdus saattoi hänet kalveten vavahtamaan. -- Omin silmin\nnäin miten hän kerran taisteli metsäsikaa vastaan; väliin ei moneen\ntuntiin puhunut sanaakaan, vaan kerran kertomisen alkuun päästyään ei\ntahtonut voida lopettaa, emmekä me kuuntelijat voineet lakata\nnauramasta... Erittäin kummallinen oli hän, ja varmaankin rikas mies,\nsillä paljon oli hänellä kallisarvoisia esineitä!...\n\n-- Asuiko hän kauankin kanssanne? kysyin.\n\n-- Noin vuoden. Ja kylläpä onkin muistorikas se vuosi; paljon hän jätti\nminulle huolia, vaan en niitä muistele... On ihmisiä, joille jo\nsyntymässä on määrätty että heille elämässä tulee tapahtumaan\nkaikenlaisia merkillisiä asioita.\n\n-. Merkillisiä? huudahdin uteliaana, kaataen hänelle lisää teetä.\n\n-- Kyllä sen teille kerron. -- Virstan kuuden päässä linnoituksesta\nasui rauhallinen ruhtinas. Hänen poikansa, noin viisitoistavuotias\nnuorukainen alkoi käydä luonamme joka päivä, milloin milläkin asialla.\nJa totisesti, me hemmottelimme sitä poikaa. Oikea huimapää oli poika,\nkerkesi vaikka mihin, hän saattoi sekä nostaa lakkia että ampua hevosen\njuostessa täyttä laukkaa. Yksi paha vika oli hänellä: hän oli kovin\nahne rahalle.\n\nKerran huvin vuoksi lupasi Grigorij Aleksandrovitsh hänelle tukatin,\njos hän varastaa parhaan vuohen isänsä laumasta: Ja mitä luulette? Jo\nseuraavana yönä toi hän sen, vetäen sitä sarvista. Väliin yllyimme\nhäntä kiusaamaan, silloin silmänsä veristyivät ja hän tarttui heti\ntikariin.\n\n\"Kuuleppas Asamat, ei sinun pääsi tule kauan säilymään\", puhuin minä\nhänelle.\n\n-- Kerran tuli vanha ruhtinas itse kutsumaan meitä häihin: hän piti\nhäitä vanhimmalle tyttärelleen ja me kun olimme ruhtinaan ystäviä, emme\nmitenkään voineet kieltäytyä, vaikka hän olikin tataari. Läksimme\nhäihin. Kylään tultuamme tervehtivät meitä kaikki koirat haukkuen.\nNaiset, meidät nähtyään piiloutuivat; ne, joiden kasvot onnistuimme\nnäkemään olivat kaikkea muuta kuin kauniita. \"Olen luullut\ntsherkessiläisnaisia paljon kauniimmiksi\", sanoi Grigorij\nAleksandrovitsh. -- Odottakaahan! vastasin hänelle nauraen. Minulla oli\njotain mielessäni.\n\n-- Ruhtinaan pirttiin oli jo kokoontunut paljon väkeä. Aasialaisilla on\ntapana kutsua häihin sekä tutut että tuntemattomat. Meidät otettiin\nvastaan kaikella kunnioituksella ja vietiin vierashuoneeseen.\nOdottamattomien tapahtumain varalta panin kuitenkin merkille paikan,\njohon hevosemme vietiin.\n\n-- Mitenkä he sitten viettävät häitä? kysyin alikapteenilta.\n\n-- Aivan tavallisesti. Ensin mulla (pappi) lukee jotain koranista,\nsitten annetaan nuorelle parille sekä kaikille heidän sukulaisilleen\nlahjoja, syödään, juodaan busaa (kaljan tapainen juoma), tämän jälkeen\nalkaa ratsastaistelu, jolloin joku ilvehtijä keikailee huonolla,\nontuvalla hevosella naurattaen kelpo seuruetta; hämärän tullessa alkaa\nvierashuoneessa tanssi. Ukkopahanen vinguttaa kolmikielistä... en nyt\nsatu muistamaan miksi semmoista kutsutaan... se muistuttaa meidän\nbalalaikkaamme. Tytöt ja pojat asettuvat kahteen riviin vastatusten,\npaukuttavat käsiään ja laulavat. Tyttö ja poika astuvat keskelle,\njuttelevat keskenään runomitalla, ja toiset laulaen yhtyvät\nloppusäkeeseen. Me Petshorinin kanssa istuimme kunniapaikalla. Hänen\nluokseen astuu talon nuorin tytär noin kuusitoistavuotias neitonen, ja\nlaulaa jonkun ylistyslaulun hänestä.\n\n-- Mitä hän lauloi, ettekö sattuisi muistamaan?\n\n-- Taisi olla jotain tämän tapaista: \"Ryhdikkäitä ovat meidän\nratsastajamme hopealla kirjailluissa takeissaan, vaan ryhdikkäämpi on\nvenäläinen upseeri kulta kalunoissaan. Hän on kuin poppeli heidän\nkeskellään, vaan ei hän kasva, eikä kukoista meidän puutarhoissamme.\"\nPetshorin nousi, kumarsi hänelle vieden kätensä otsalle sekä sydämelle\nja pyysi minua vastaamaan; minä kun osasin hyvin heidän kieltään\ntulkitsin hänen vastauksensa.\n\n-- Tytön poistuttua kuiskasin Grigorij Aleksandrovitshille: No, miltä\nnäytti? -- Hurmaava! vastasi hän; -- mikä on hänen nimensä? Häntä\nkutsutaan Belaksi, vastasin minä.\n\n-- Ja todellakin, hän oli kaunis: pitkä ja solakka, silmät tummat kuin\nvuorikauriilla, ja katseensa tunkeutui aina sieluun asti. Petshorin ei\nvoinut kääntää silmiään tytöstä, joka tuon tuostakin salaa katsahti\nhäneen. Petshorin ei ollut ainoa, joka ihaili kaunista ruhtinatarta;\nhuoneen nurkasta katseli häntä toinen tulisempi silmäpari. Rupesin\ntarkastamaan nurkassa istujaa ja huomasin hänet vanhaksi tuttavakseni\nKasbitshiksi. Hänestä ei voitu sanoa, oliko hän huimapäinen, vai\ntyyniluontoinen. Vaikkei häntä oltukaan nähty missään pahanteossa,\nepäiltiin häntä kuitenkin. Tavallisesti toi hän lampaita linnoitukseen,\nmyyden ne hyvin huokealla, mutta tinkimättä; minkä kerran määräsi, sen\nsai maksaa, ei alentanut yhtään. Puhuttiin kyllä, että hän kulkisi\nKubanin takana ryöstöretkillä, ja naama hänellä olikin kokolailla\nroistomainen; vartaloltaan oli hän pieni, kuiva, mutta harteva...\nnotkea hän oli kuin itse paholainen.\n\nTakkinsa oli aina repaleinen, vaan aseet hopeahelaiset. Ja hevosensa\noli kuulu koko Kabardiinien maakunnassa -- eikä parempaa hevosta olisi\nvoinut ajatellakaan.\n\nEi siis ihmekään, että kaikki ratsastajat kadehtivat häntä ja koettivat\nmonta kertaa varastaa hevosta häneltä, kuitenkin onnistumatta. Näen\nvieläkin sen edessäni: musta kuin piki, jalat kuin viulun kielet ja\nsilmät vetivät vertoja Belan silmille: ja miten kestävä se oli! voit\nratsastaa vaikka viisikymmentä virstaa täyttä laukkaa levähtämättä;\nisäntäänsä seurasi kuin koira, tunsipa hänen äänensäkin! Siinä oli\noikein ryövärin hevonen!\n\n-- Tänä iltana oli Kasbitsh tavallista synkkämielisempi ja minä\nhuomasin hänellä kauhtanansa alla olevan panssaripaidan. \"Ei hän suotta\nrautapaitaa kanna\", ajattelin itsekseni, \"aivan varmaan hänellä on\njotain mielessään.\" --\n\n-- Pirtissä alkoi tuntua tukehduttavalta ja minä läksin ulkoilmaan\nvirkistymään. Yö jo levitteli tummia varjojaan vuorten yli ja sumu\naaltoili rotkoissa.\n\n-- Minun pisti päähäni mennä katsomaan oliko hevosilla ruokaa, ja\nmuutenkin, eihän varovaisuus ole koskaan haitaksi; minullakin oli hyvä\nhevonen, jota moni kabardiiniläinen oli lempein silmin katsellut.\n\n-- Kuljen pitkin aitausta, ja yht'äkkiä kuulen ääniä; toisen äänen\ntunsin heti olevan isäntämme pojan, huimapää Asamatin, toinen puhui\nharvemmin ja hiljemmin. \"Mistähän nuo täällä puhuvat?\" ajattelin\nminä... \"eiväthän vaan mahtane puhua minun hevosestani?\" Istahdin aidan\nviereen, koettaen kuunnella hyvin tarkkaan. Väliin estivät minua\nkuulemasta sisältäpäin tulevat laulun sävelet ja puhelun hyminä.\n\n-- \"Sinulla on mainio hevonen! puheli Asamat: jos olisin isäntä talossa\nja omistaisin kolmeen sataan nousevan hevoslauman, antaisin puolet\nsinun juoksijastasi, Kasbitsh!\"\n\n-- Jaha! Siellä on Kasbitsh! -- ajattelin minä muistaen rautapaitaa.\n\n-- \"Niin, vastasi Kasbitsh: ei koko maakunnassa ole toista sellaista.\nKerran -- se oli Terekin takana -- olin venäläisiä laumoja rosvoamassa.\nSillä kertaa ei onni ollut meille suotuisa, jonka vuoksi kaikki\nhajaannuimme. Neljä kasakkaa ajoi minua takaa; kuulin jo aivan selvään\nheidän huutonsa ja edessäni oli sakea metsä. Painauduin pitkäkseni\nsatulaan turvautuen Allah'iin ja ensi kerran elämässäni sivalsin\nkovasti hevostani ruoskalla. Lintuna kiiti se oksien läpi; ohdakkeet\nrepivät vaatteitani, ja vaivaisjalavan kuivettuneet oksat löivät minua\nvasten kasvoja. Hevoseni hyppi hautojen yli, halkaisten pensaita\nrinnallaan. Parempi olisi ollut jättää hevonen metsänreunaan ja\npiiloutua metsään, vaan en voinut luopua juoksijastani -- ja profeeta\npalkitsi minulle kaiken. Muutamia luoteja lensi pääni yli, kuulin jo\nmitenkä kiiruhtavat kasakat olivat aivan kintereilläni... Yhtäkkiä oli\nedessäni syvä kuilu, juoksijani ajatteli hetkisen -- ja hyppäsi, jääden\nriippumaan takajaloistaan, silloin jätin suitset heittäytyen ojaan;\ntämä pelasti hevoseni, se pääsi irti. Kasakat näkivät kaiken tämän,\nvaan ei yksikään heistä laskeutunut minua etsimään; luulivat varmaankin\nminun kuolleen, ja minä kuulin heidän ryntäävän ottamaan kiinni\nhevostani. Vereni jähmettyi, ryömin pitkässä ruohossa ja näin muutamia\nkasakoita tulevan metsänlaidasta niitylle sekä Karggesini juoksevan\nsuoraan heitä kohti. Huutaen ryntäsivät kaikki kasakat sitä kiinni\nottamaan; kauan ajoivat he sitä takaa, ja kerran olivat vähällä saada\nnuoran sen kaulaan; silloin vapisin, loin silmäni maahan ja aloin\nrukoilla. Hetken kuluttua nostin silmäni ja näin hevoseni tuulen\nnopeudella syöksyvän eteenpäin, kasakkain kulkiessa verkalleen poispäin\nväsyneine hevosineen. Myöhään yöhön olin piilopaikassani. Yhtäkkiä,\nmitäs luulet Asamat? pimeydessä kuulen hevosen juoksevan ojan reunaa\npitkin, korskuen, hirnuen ja lyöden kavioita maahan; äänestä tunsin sen\nolevan ystäväni Karagesin!... Siitä hetkestä olemme olleet\neroamattomat.\"\n\n-- Aivan selvään kuulin mitenkä hän taputti sen kaulaa, mainiten sitä\nkaikellaisilla lempinimillä.\n\n-- \"Jos omistaisin tuhanteen nousevan hevoslauman, sanoi Asamat: niin\nsaisit puolet Karagesistäsi.\"\n\n-- \"En huolisi\", vastasi Kasbitsh tyynesti.\n\n-- \"Kuuleppas, Kasbitsh, puhui Asamat lempeästi, olet hyvä ihminen,\nolet urhoollinen ratsastaja, ja isäni pelkää venäläisiä, eikä laske\nminua vuoristoon; anna minulle hevosesi, teen sulle mitä ikinä tahdot;\nvarastan sinulle isältäni hänen parhaan kiväärinsä tai miekkansa.\"\n\nKasbitsh oli vaiti.\n\n-- \"Ensi kerran, nähdessäni hevosesi, jatkoi Asamat: sykähti sydämeni\nniin oudosti; siitä saakka olen katsellut halveksien isäni parhaita\njuoksijoita, olen hävennyt niillä näyttäytyä, ja surun valtaamana olen\npäivittäin istunut kallion reunalla ajatellen siroa suoraselkäistä\nhevostasi, se katsoo minua silmiin, aivan kun tahtoisi sanoa jotain.\nMinä kuolen, Kasbitsh, jos et myy sitä minulle!\" sanoi Asamat\nväräjävällä äänellä.\n\nMinusta tuntui aivan kun hän olisi itkenyt, vaikka olikin\nlujaluontoinen, ei itkenyt edes lapsenakaan.\n\nKasbitsh nauroi vaan hänen kyynelilleen.\n\n-- \"Kuule, sanoi Asamat lujalla äänellä, näethän että suostun kaikkeen.\nJos tahdot varastan sinulle sisareni? Kuinka ihmeellistä onkaan hänen\nlaulunsa, hänen tanssinsa ja verrattomia ovat hänen kullalla kirjaillut\ntyönsä! Ei Turkin sultaanillakaan ole ollut sellaista vaimoa...\nTahdotko? Odota minua ensi yönä siinä rotkossa, jossa puro virtaa:\nmenen siitä ohi hänen kanssaan -- ja hän on sinun. Eikö Bela mielestäsi\nole juoksijasi arvoinen?\"\n\n-- Pitkään aikaan ei Kasbitsh puhunut mitään; vihdoin, aivan kuin\nvastaukseksi hän alkoi laulaa vanhanaikaista laulua.\n\n-- Turhaan koetti Asamat saada häntä suostumaan, itkien, imarrellen ja\nvannoen; vihdoin Kasbitsh keskeytti hänet kärsimättömästi; -- \"Mene\npois, järjetön pojannulikka! Mitenkä sinä kykenisit minun hevosellani\nratsastamaan? Kolmella ensimäisellä askeleella heittäisi se sinut\nselästään ja pääsi murskautuisi kiviin.\"\n\n-- \"Minutko?!\" huusi Asamat hurjistuneena ja samassa helähti pieni\ntikari rautapaitaa vastaan. Voimakas käsi sysäsi hänet luotaan, niin\nettä hän kaatui aitaan, joka heilahti. Tarpeeksi iloa! ajattelin minä,\njuoksin talliin ja talutin hevosemme takapihalle. Parin minuutin\nkuluttua oli pirtissä kauhea melu.\n\n-- Asia oli näin: Asamat juoksi sisään kauhtana rikki revittynä ja\nhuusi Kasbitshin tahtovan tappaa hänet. Kaikki juoksivat ulos,\ntarttuivat pyssyihin ja nyt vasta ilo alkoi! Huutoja, melua, laukauksia\nja keskellä joukkoa hevosensa selässä Kasbitsh heiluttaen miekkaa.\n\n\"Paha on juoda pidoissa\", sanoin Grigorij Aleksandrovitshille, saaden\nhänet kiinni takin hihasta, \"eiköhän olisi parasta lähteä heti pois?\"\n\n-- Odottakaahan nyt toki loppua.\n\n-- Varmaan tämä päättyy huonosti; semmoinen on tapa näillä\naasialaisilla: juotuansa busaa rupeavat he heti tappelemaan!\n\n-- Istuimme hevostemme selkään ja ratsastimme pois.\n\n-- Mitenkäs Kasbitshille kävi? kysyin kärsimättömästi alikapteenilta.\n\n-- Mitä niille tapahtuisi! vastasi hän juoden teelasinsa tyhjäksi --\npääsi pakoon!\n\n-- Haavoittumattako? kysyin minä.\n\n-- Jumala sen tietää! Eläviä rosvoja ovat! Olen minäkin nähnyt muutamia\ntoimessa: itse on haavoissa kuin seula, mutta miekkaa heiluttaa kuin\npoika.\n\nLyhyen vaitiolon jälkeen jatkoi alikapteeni polkien jalkaa:\n\n-- En koskaan voi antaa itselleni anteeksi erästä asiaa: en tiedä mikä\nminua lienee riivannut, kun kotiin tultuamme kerroin mitä olin kuullut\naidan takana istuessani; Petshorin nauroi, näytti niin viekkaalta, ja\nminä huomasin hänen ajattelevan jotain.\n\n-- Mitä se sitten oli? pyydän, kertokaa.\n\n-- Eihän tässä muu auta, kun kerran olen alkanut.\n\n-- Noin neljän päivän kuluttua tulee Asamat linnoitukseen.\nTavallisuuden mukaan meni hän Grigorij Aleksandrovitshin luo, joka aina\nsyötti hänelle makeisia. Minäkin olin saapuvilla. Tuli puhe hevosista,\njolloin Petshorin alkoi kehua Kasbitshin hevosta; virma se on ja kaunis\nkuin vuorikauris -- aivan niinkuin hän itse sanookin, ettei koko\nmaailmassa ole sen vertaista.\n\n-- Pikku tataarin silmät alkoivat kiilua, vaan Petshorin ei ollut sitä\nhuomaavinaan; koetin puhua muista asioista, vaan hän keskeytti minut\nheti, alkaen taas Kasbitshin hevosesta. Näin tapahtui joka kerta kun\nAsamat tuli meille. Noin kolmen viikon kuluttua huomasin Asamatin\nkuihtuneen ja kalvenneen, aivan kuin romaaneissa kerrotaan rakkaudesta\ntapahtuvan. Mikä ihme?\n\n-- Vasta jälestäpäin sain tietää koko jutun: Grigorij Aleksandrovitsh\noli kiusannut hänet niin, että poika olisi ollut valmis menemään vaikka\nveteen. Kerran sanoi hän Asamatille: näen että olet kovin mieltynyt\nhevoseen, vaan sitä on sinun yhtä vaikea saada kuin nähdä omaa\nniskaasi! Vaan sanohan mitä antaisit sille, joka sen sinulle\nlahjoittaisi?\n\n-- Kaikki mitä hän tahtoisi, vastasi Asamat.\n\n-- Siinä tapauksessa hankin minä sen sinulle, mutta ainoastaan\nehdolla... Vanno, että sen täytät...\n\n-- Minä vannon...\n\n-- Vanno sinäkin!\n\n-- Hyvä! Vannon, että tulet omistamaan hevosen; vaan siitä täytyy sinun\nantaa minulle sisaresi Bela: Karages tulee olemaan hänen kalim'insä\n(morsiuslunnaat tataarilaisilla). Toivon kaupan olevan sinulle\nedullisen.\n\nAsamat oli vaiti.\n\n-- Etkö tahdo? Tee, niinkuin parhaaksi näet, luulin sinua mieheksi,\nvaan näytkin olevan vielä lapsi; ratsastus onkin sinulle liian\naikasta...\n\nAsamat tulistui.\n\n-- Mutta isäni? sanoi hän.\n\n-- No, eikö hän sitten koskaan ole matkoilla?\n\n-- Totta sanoit.\n\n-- Oletko suostuvainen?...\n\n-- Olen! kuiskasi Asamat kuolon kalpeana. Milloin se tapahtuu?\n\n-- Kun Kasbitsh tulee ensi kerran tänne lampaita myymään: loppu on\nminun asiani. Muista sitten Asamat!\n\n-- Näin he olivat sopineet tämän jutun... totta puhuen huonon jutun!\nJälestäpäin puhuin siitä Petshorinille, vaan hän vastasi, että\ntsherkessitär voi olla onnellinen, saadessaan niin rakastettavan miehen\nkuin hän; sillä onhan hän kuitenkin hänen miehensä heidän käsityksensä\nmukaan, vaan mikä Kasbitsh on -- pahantekijä, jota olisi pitänyt\nrangaista...\n\nEn tiennyt vielä mitään heidän välipuheistaan, kun Kasbitsh tuli kerran\nmyymään lampaita ja hunajaa; pyysin hänen tulemaan seuraavana päivänä.\n\"Asamat!\" sanoi Petshorin \"huomenna on Karages käsissäni, ellei Bela\nole täällä ensi yönä, et saa nähdäkään hevosta...\"\n\n-- Hyvä! sanoi Asamat ja nelisti kylään päin. Illalla Grigorij\nAleksandrovitsh varustautui aseilla ja läksi linnoituksesta; miten\nolivat asian päättäneet en tiedä, illalla he kuitenkin palasivat\nyhdessä, ja vahtisotamies huomasi, että Asamatin satulassa lepäsi\nnainen, jonka kädet sekä jalat olivat sidotut ja kasvoja peitti paksu\nhuntu.\n\n-- Entä hevonen? kysyin alikapteenilta.\n\n-- Heti kerron. Varhain seuraavana aamuna tuli Kasbitsh myymään\nlampaita. Hän sitoi hevosensa aitaan ja tuli luokseni; vaikka hän\nolikin rosvo, tarjosin hänelle teetä, sillä olimmehan kuitenkin\nystävät.\n\n-- Puhelimme yhtä ja toista... Yhtäkkiä näen Kasbitshin kalveten\nkiiruhtavan ikkunaan; kaikeksi onnettomuudeksi oli ikkuna takapihalle\npäin.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? kysyin minä.\n\n-- Hevoseni, sanoi hän, vavisten kuin haavan lehti.\n\nMinäkin kuulin kavioiden kopsetta: -- varmaankin on tullut joku\nkasakka...\n\n-- Ei ole! ovat varastaneet hevoseni! huusi hän syöksyen ulos kuin\nvilli pantteri. Kahdella hyppäyksellä oli hän jo pihalla; portilla\nsulki vahtisotamies pyssyllä häneltä tien; hän hyppäsi pyssyn yli ja\nalkoi juosta tietä pitkin... Etäisyydessä kohosi tomu Asamatin\nratsastaessa uljaalla Karagesillä; Kasbitsh tempasi pyssyn ja ampui.\nTullakseen vakuutetuksi siitä, että oli ampunut harhaan, seisoi hän\nhetken liikkumattomana, sitten hän kirkasi, löi pyssynsä kiveen särkien\nsen palasiksi, kaatui maahan ja alkoi itkeä kuin lapsi... Hänen\nympärilleen kokoontui väkeä linnoituksesta, vaan hän ei huomannut\nketään. Käskin panna rahat lampaista hänen viereensä. Hän ei\nkoskenutkaan niihin, makasi vaan liikahtamatta, aivan kuin olisi ollut\nkuollut. Näin hän makasi koko yön... Seuraavana aamuna tuli hän\nlinnoitukseen pyytäen, että hänelle ilmoitettaisiin ryöstäjä.\nVahtisotamies, joka oli nähnyt Asamatin irroittavan hevosen, ei nähnyt\ntarpeelliseksi salata sitä. Tämän nimen kuultuaan Kasbitshin silmät\nsalamoivat ja hän läksi kylään, jossa Asamatin isä asui.\n\n-- Mitäs isä sanoi?\n\n-- Siinäpä se onkin, Kasbitsh ei tavannut häntä: hän oli matkustanut\njonnekin viikoksi, eihän Asamat muuten olisi voinut varastaa sisartaan?\n\n-- Ja kun isä palasi, olivat sekä tytär että poika poissa. Asamat oli\nviisas... aavisti ettei henkensä olisi säilynyt, jos olisi Kasbitshin\nkäsiin joutunut. Siitä saakka onkin ollut poissa: luultavasti yhtyi\njohonkin rosvojoukkoon ja kaatui Terekin tai Kubanin takana, se olikin\nhänelle ansionsa mukaan.\n\n-- Totta puhuen, sain minäkin siitä osani. Saatuani tiedon, että\ntsherkessitär oli Grigorij Aleksandrovitshin luona, pukeuduin\njuhlapukuun ja menin hänen luokseen.\n\n-- Hän loikoi etuhuoneessa, toinen käsi niskassa, toisella pidellen\nsammunutta piippua. Ovi toiseen huoneeseen oli lukittu, ja avain poissa\nsuulta. Kaiken tämän huomasin heti... Minä yskäsin ja aloin koputtaa\njaloillani kynnykseen -- hän vaan ei ollut kuulevinaan...\n\n-- Herra vänrikki! sanoin minä, mahdollisimman ankaralla äänellä:\nettekö näe minun tulevan luoksenne?\n\n-- Tekö, siellä olettekin Maksim Maksimovitsh? hyvää päivää! Tahdotteko\npiipun? vastasi hän nousematta.\n\n-- Anteeksi, en ole Maksim Maksimovitsh; olen alikapteeni.\n\n-- Yhden tekevää. Tahdotteko teetä? Jos tietäisitte mikä minua painaa!\n\n-- Tiedän kyllä kaikki, vastasin minä astuessani sängyn luo.\n\n-- Sitä parempi: en olekaan kertomistuulella.\n\n-- Herra vänrikki, olette tehnyt rikoksen, josta minullakin on oikeus\nteitä syyttää...\n\n-- Mitä vielä! Mikä rikos se on? meillähän on jo kaikki yhteistä.\n\n-- Mitä ihmeitä? Antakaa tänne miekkanne!\n\n-- Mitjka, tuo miekka!...\n\nMitjka toi miekan.\n\nKun olin täyttänyt velvollisuuteni, istuin hänen sänkynsä laidalle\nsanoen: Kuuleppas Grigorij Aleksandrovish, myönnä tehneesi väärin!\n\n-- Missä asiassa?\n\n-- Ottaessasi Belan... kyllä se Asamat on roisto!... myönnä nyt vaan?\n\n-- Vaan kun hän miellyttää minua!\n\nMitä voin tähän vastata? Tulin aivan sanattomaksi. Vähän ajan kuluttua\nsanoin kuitenkin, että jos isä tulee vaatimaan Belaa takasin, niin\nhänen täytyy antaa.\n\n-- Siihen ei ole mitään pakkoa!\n\n-- Vaan jos hän saa tietää Belan olevan täällä.\n\n-- Mitenkä hän saisi sen tietää?\n\n-- Tulin uudelleen sanattomaksi. -- \"Kuulkaa, Maksim Maksimovitsh,\nsanoi Petshorin, nousten pystyyn: tehän olette hyvä ihminen -- ja jos\nme annamme raakalaiselle hänen tyttärensä, hän joko tappaa tai myy\nhänet. Ei pidä pahentaa asiaa, antakaa hänen olla minun luonani, ja\npitäkää te miekkani...\"\n\n-- Näyttäkää hänet minulle, sanoin minä.\n\n-- Hän on tämän oven takana; vaan turhaan olen minäkin tänään koettanut\nnähdä häntä; istuu nurkassa, huntuun kääriytyneenä, ei puhu eikä näytä\nsilmiään, arka hän on kuin villikauris. Olen ottanut hänelle seuraksi\nerään vaimon, joka osaa tataarien kieltä, ja joka vähitellen koettaa\nhäntä totuttaa ajattelemaan asemaansa; sillä hän ei tule kuulumaan\nkenellekään muulle kuin minulle! -- lisäsi hän lyöden nyrkkinsä\npöytään. -- Suostuin tähänkin... Enhän voinut tehdä toisin! on ihmisiä,\njoille aina täytyy antaa myöden.\n\n-- Mitenkäs kävi? kysyin Maksim Maksimovitshilta: saiko hän kaunottaren\nomakseen, vai kuihtuiko tämä koti-ikävään?\n\n-- Eihän nyt toki koti-ikävään! Näkyiväthän linnoituksesta samat vuoret\nkuin kylästäkin -- eivätkä nämä vuoriston lapset muuta tarvitsekaan. Ja\nsitten vielä Grigorij Aleksandrovitsh toi hänelle lahjoja joka päivä;\nensipäivinä työnsi hän ne ylpeästi luotaan sanaakaan sanomatta.\nSeuralaisensa sai silloin lahjat, jotka vaan kiihottivat hänen\nkaunopuheliaisuuttaan. Niin, lahjat! mitä ei nainen tekisi värillisestä\nkangaspalasesta!... Vaan leikki sikseen... kauan taisteli Grigorij\nAleksandrovitsh, opetteli kuitenkin tataarien kieltä ja Belakin alkoi\njo ymmärtää venäjää. Vähitellen tyttö alkoi katsoa häneen, ensin\nkulmainsa alta vinosti, ja murheellisena laulaen puoli ääneen\nsurullisia laulujaan, saaden minutkin synkäksi, joka kerran kun kuulin\nlaulunsa viereisestä huoneesta.\n\nEn voi koskaan unhoittaa erästä tapausta: kerran ohi kulkiessani\nkurkistin ikkunasta sisään; -- Bela istui pankolla, pää alas painuneena\nja Grigorij Aleksandrovitsh seisoi hänen edessään. \"Kuulehan armaani\",\npuhui hän: \"tiedäthän sen että ennemmin tai myöhemmin sinun täytyy\ntulla omakseni -- minkätähden sitten kiusaat minua? Rakastatko jotakuta\ntoista? Jos niin on, päästän sinut heti kotiin.\" -- Hän vavahti tuskin\nhuomattavasti ja pyöritti päätään. \"Vai olenko sinusta vastenmielinen\",\njatkoi hän? -- Bela kalpeni äänetönnä. -- \"Usko minua, Allah on sama\nkaikille kansoille, ja jos hän kerran sallii minun rakastaa sinua, niin\nmiksi kieltäisi hän sinua rakastamasta minua?\" -- Bela loi häneen\ntutkivan katseen ja näytti hämmästyvän kuullessaan tämän uuden\nmietinnön; silmissään kuvastui epäilys ja halu saada varmuus asiassa.\n-- Mitkä ihanat silmät! ne säkenöivät kuin kaksi hehkuvaa hiiltä. --\n\"Kuule minua, armas Bela!\" jatkoi Petshorin: \"Näethän kuinka sinua\nrakastan, olen valmis antamaan kaikki saadakseni sinut iloiseksi!\ntahtoisin tehdä sinut onnelliseksi; vaan jos vielä suret, kuolen minä.\nSano, voitko tulla iloiseksi?\" Bela ei kääntänyt tummia silmiään\nhänestä, mutta vaikeni yhä, sitten hän hymähti ystävällisesti,\nnyökäyttäen päätään myöntymyksen merkiksi. Petshorin tarttui hänen\nkäteensä pyytäen häntä suutelemaan itseään. Bela peräytyi askeleen ja\ntoisteli huonolla venäjän kielellä: \"ei ole tarpeellista, ei ole\ntarpeellista.\" Grigorij Aleksandrovitsh pyysi jyrkästi, Bela itki\nvavisten. -- \"Olen vankisi\", sanoi hän: \"olen orjasi, voit siis pakottaa\nminut!\" -- ja kyyneleet tulvivat virtana. --\n\n-- Grigorij Aleksandrovitsh löi nyrkillä otsaansa, kiiruhtaen toiseen\nhuoneeseen. -- Pistäydyin hänen luokseen: hän käveli edestakasin\nhuoneessa sangen synkän näköisenä. -- Mikä nyt on veliseni? sanoin\nhänelle. -- \"Paholainen hän on, eikä nainen!\" vastasi hän; \"vaan annan\nteille kunniasanani siitä, että hän kerran tulee omakseni...\"\n\nPudistin päätäni.\n\n\"Lyömmekö vetoa?\" sanoi hän: \"viikon kuluttua!\" -- Lyödään vaan! --\nLöimme kättä ja erosimme. -- Seuraavana aamuna hän lähetti miehen\nKisläriin vartavasten ostoksille; tämä toi koko joukon mitä\nerilaisimpia persialaisia kankaita -- ei niitä kaikkia jaksa\nluetellakaan.\n\n-- \"Mitä arvelette Maksim Maksimovitsh, sanoi hän minulle lahjoja\nnäytellessään, voiko aasialainen kaunotar vastustaa tämmöistä\nloistoa?\" -- \"Ette tunne tsherkessittäriä, vastasin minä; eivät he ole\ngrusialais- eikä takakaukaasian tataarilais-naisten kaltaisia -- ei,\nnämä ovat aivan toisenlaisia. Heillä on omat tapansa; he ovat saaneet\ntoisellaisen kasvatuksen.\" Grigorij Aleksandrovitsh hymähti ja alkoi\nviheltää marssia.\n\nOlin ennustanut oikein lahjojen vaikutuksesta, sillä saatuaan ne tuli\nBela vaan jonkun verran ystävällisemmäksi ja luottavaisemmaksi, eikä\nsen enempää. Petshorin päätti turvautua viimeiseen keinoon. Eräänä\naamuna hän käski satuloida hevosen, pukeutui tsherkessiläispukuun, otti\naseensa ja astui Belan huoneeseen. -- \"Bela!\" sanoi hän: \"Sinä tiedät\nkuinka sinua rakastan. Otin sinut luokseni toivoen voittavani\nrakkautesi; huomaan erehtyneeni: -- jää hyvästi! Hallitse emäntänä koko\nkotiani, jos haluat, voit lähteä isäsi luo -- olet vapaa. Olen rikkonut\nsinua vastaan ja minun täytyy sovittaa se rankaisemalla itseäni,\nHyvästi, minä lähden -- mihin? -- en itsekään tiedä! Ehkei minun kauan\ntarvitse hakea kuulaa, joka rintani lävistäisi tai miekkaa, joka pääni\nhalkaisisi; silloin muista minua ja anna minulle anteeksi.\" -- Hän\nkääntyi poispäin ojentaen Belalle kätensä jäähyväisiksi. Tämä ei\ntarttunut ojennettuun käteen, eikä puhunut sanaakaan. Minä, seisoessani\noven takana näin raosta hänen kasvonsa; minun tuli sääli häntä --\nkuolon kalpeat olivat nämä ihanat kasvot! Saamatta vastausta astui\nPetshorin muutamia askeleita ovea kohti; hän vapisi -- ja totta puhuen\nluulen, että hän olisi ollut valmis täyttämään, mitä oli leikillä\nuhannut. Hänhän oli aina niin kummallinen. Hän oli tuskin koskettanut\noveen, kun Bela hypähti ylös ja itkien heittäytyi hänen kaulaansa. --\nVoitteko uskoa? minunkin silmäni kostuivat tämän nähdessäni -- en\noikein tiedä mikä lienee ollut... -- Alikapteeni vaikeni. -- Minun\ntäytyy tunnustaa, että olin harmissani, kun ei yksikään nainen ollut\nminua niin rakastanut.\n\n-- Oliko heidän onnensa pitkällinen? kysyin.\n\n-- Kyllä oli. Bela tunnusti meille, että siitä päivästä, kun hän ensi\nkerran näki Petshorinin oli hän usein nähnyt unta hänestä ja ettei\nkukaan mies ollut häneen tehnyt semmoista vaikutusta. -- Niin, kyllä he\nolivat onnellisia!\n\n-- Kuinka ikävää! huudahdin vastoin tahtoani. Olin odottanut\ntraagillista avioeroa, ja yhtäkkiä niin odottamatta petyin\ntoiveissani!.... Onko mahdollista, jatkoin minä: eikö isäkään arvannut,\nettä tyttö oli linnoituksessa?...\n\n-- Kyllä hän taisi epäillä. Jonkun päivän kuluttua saimme tietää, että\nvanhus oli murhattu. Näin se oli tapahtunut... Huomioni heräsi\nuudestaan.\n\n-- Luulen Kasbitshin käsittäneen asian niin, että Asamat oli varastanut\nhevosen isänsä suostumuksella. Kerran asettui hän odottamaan tien\nsyrjään, noin kolmen virstan päähän kylästä; ukko palasi tytärtään\netsimästä; oli hämärä, hän ajoi käyden, seuralaisensa olivat jääneet\njälelle, yhtäkkiä hiipii Kasbitsh pensaikoista kuin kissa, hyppää\nhevosen selkään hänen taakseen, kaataa hänet tikarin iskulla, ottaa\nsuitset -- ja livistää tiehensä; muutamat ruhtinaan seuralaisista\nnäkivät koko tapahtuman mäen törmältä; he läksivät ajamaan häntä takaa,\nvaan eivät voineet saavuttaa.\n\n-- Hän korvasi hevosensa kadottamisen kostamalla, sanoin minä,\nsaadakseni tietää seuralaiseni mielipiteen.\n\n-- Tietysti hän menetteli aivan oikein, -- heidän käsityksensä mukaan,\nsanoi alikapteeni.\n\nVasten tahtoani kummastelin venäläisen kykyä mukautua sen kansan\nkäsitykseen, jonka keskuudessa hänen tulee elää. En tiedä, pitääkö\nkummastella vaiko ylistää tätä ominaisuutta, kuitenkin todistaa se\ntaipuisuutta ja tervettä järkeä, joka antaa rikoksen anteeksi aina\nsilloin kun huomaa sen välttämättömäksi.\n\nSillä välin oli tee juotu; aikoja valjastetut hevoset värisivät\nkylmästä; kuu kumotti kalpeana lännessä, valmiina peittymään synkkiin\npilviin, jotka repeytyneen verkon tavoin riippuivat etäisten vuorten\nhuippujen yli. Tulimme kylän ulkopuolelle. Huolimatta seuralaiseni\nennustuksista, ilma selkeni luvaten ihanan aamun; etäällä\ntaivaanrannalla muodostivat tähtiryhmät mitä ihanimpia kuvioita,\nsammuen toinen toisensa jälkeen, aina sen mukaan kun idän heikko\nvalaistus levisi sinipunertavalle taivaalle, kirkastaen vähitellen\nlumipeitteiset vuorten huiput. Oikealla ja vasemmalla häämöttivät\nsynkät salaperäiset kuilut, joihin sumu pakeni kierrellen kaarrellen\nkuin käärme, ja ikäänkun peläten nousevaa päivää.\n\nOli niin hiljaista maassa ja taivaassa, aivankun ihmisen sydämessä\naamurukouksen hetkellä; silloin tällöin kulki idästä viileä tuuli\npörröttäen hevosten härmäisiä harjoja. Me lähdimme liikkeelle. Viisi\nhuonoa hevosta tuskin jaksoi vetää ajopeliämme mutkaista tietä\nGut-vuorelle. Me kuljimme jälessä pannen kiviä pyörien alle, silloin\nkun hevostemme ponnistukset eivät riittäneet; tuntui siltä kun tie\nolisi vienyt taivaaseen, sillä niin pitkälle kun silmä voi erottaa se\nyhä vaan kohosi, kadoten viimein pilveen, joka vielä illasta saakka\nlepäili Gut-vuoren huipulla kuin saalista odottava korppikotka. Lumi\nnarisi jalkaimme alla, ilma alkoi tuntua ohuelta vaikeuttaen\nhengittämistä, tuon tuostakin syöksyi veri päähän; vaan kaiken tämän\nohella virtasi suonissani jonkunmoinen suloisuuden tunne ja minusta\ntuntui ikäänkuin keveämmältä, ollessani niin paljon korkeammalla muuta\nmaailmaa. Tunsin itseni lapseksi -- niinkuin aina poistuessamme\nvalistuneesta yhteiskunnasta ja lähestyessämme luontoa ehdottomasti\ntunnemme tulevamme lapsiksi: kaikki ulkoapäin tullut eroaa sielusta ja\nse muuttuu sellaiseksi miksi se luultavasti joskus tulee muuttumaan.\nSe, joka on sattunut samoin kuin minä kuljeksimaan autioilla vuorilla\ntarkkaan katsellen niiden kummallisia muotoja, ja ahnaasti hengittäen\nniiden loviin tulvinutta, uutta elämää antavaa ilmaa, hän tietysti\nymmärtää haluni näiden salaperäisten taulujen kuvaamiseen. Vihdoin\nolimme Gut-vuoren huipulla, pysähdyimme ja katselimme ympärillemme:\nvuoren yli riippui harmaa pilvi, jonka kylmä hengitys ennusti pikaista\nrajuilmaa; vaan idässä oli niin kirkasta ja kullalle hohtavaa, että me,\ns.o. alikapteeni ja minä unohdimme rajuilman kokonaan. Alikapteeni oli\nniitä luonnonlapsia, joissa kauneuden ja luonnon suuruuden tunto on\nsatakertaa voimakkaampi ja elävämpi kuin meidän innostuneiden kertojain\nsanat, tahi paperille kirjoitettu kuvaus.\n\n-- Olette varmaankin tottunut näihin komeihin tauluihin? sanoin minä\nhänelle.\n\n-- Kyllä, vastasi hän; luotien vinkunaankin voi tottua, se tahtoo\nsanoa, oppii salaamaan sydämensä äänen.\n\n-- Olen kuullut päinvastoin, muutamille vanhoille sotilaille tämän\nsoiton olevan mieluista?\n\n-- Niinpä niinkin, jos niin tahdotte, on se mieluista; vaan silloin\nsydän lyö vielä kovemmin. Katsokaa, lisäsi hän osottaen itää: -- mikä\nihana seutu!\n\nJa todellakin, tämmöistä maisemaa tuskin nähnen missään: allamme oli\nKoishaur laakso, jonka Aragva ja eräs toinen virta halkasivat kuni\nkaksi hopeista lankaa; sinertävä sumu liiti sitä pitkin, paeten aamun\nlämpimiä säteitä; oikealla ja vasemmalla toinen toistaan korkeampina\nolivat lumipeitteiset tai pensasta kasvavat vuorenharjat; --\netäisyydessä näkyivät samat vuoret, vaan jotka kaikki tarkemmin\nkatsottuna olivat eri muotoisia.\n\nLumi hohti hehkuvan punasena, niin kirkkaasti, niin iloisesti että\nolisi tehnyt mieli jäädä sinne ainiaaksi; aurinko pilkoitti esiin\ntummansinisen vuoren takaa, jonka ainoastaan tottunut silmä voi erottaa\nukkospilvestä; auringon yläpuolella oli veripunanen juova, johon\nmatkatoverini kiinnitti erityistä huomiota. \"Sanoinhan teille\",\nhuudahti hän, \"että tänään tulee rajuilma; täytyy kiiruhtaa, muuten voi\nse saavuttaa meidät Krestovoi-vuorella. Eteenpäin!\" huusi hän\nkyytimiehille.\n\nJarrujen asemasta pantiin ketjuja pyöriin, etteivät ne olisi\nluistaneet; miehet taluttivat hevosia suitsista ja näin me aloimme\nlaskeutua. Oikealla oli jyrkkä kallio, vasemmalla niin suuri syvyys,\nettä osetiiniläiskylä sen pohjalla näytti pääskysen pesältä; minä\nsäpsähdin, ajatellen, että tätä tietä, jolla kaksi kuormaa ei voi\nsivuttaa toisiaan, usein öiseen aikaan kulkee joku kuriiri, joka ei\nkoskaan astu alas täriseviltä rattailtaan. Toinen kyytimiehistämme oli\nvenäläinen, jaroslavilainen talonpoika, toinen osetiiniläinen.\nOsetiiniläinen talutti keskimäistä hevosta hyvin varovaisesti, antaen\ntoisten tulla vapaina jälessä, vaan suruton venäläisemme ei edes\nlaskeutunut istuimeltaan. Huomautettuani hänelle, että hän voisi edes\nmatkalaukkuni vuoksi nousta rattailta, koska en itse tuntenut halua\nlähteä hakemaan sitä hornan suusta, vastasi hän minulle: \"No, herra!\njos Jumala sallii, tulemme yhtä hyvin perille kuin toisetkin, emmehän\nole ensimäisinä!\" -- ja hän oli oikeassa; me olisimme yhtä hyvin\nvoineet olla perille pääsemättä, vaan pääsimme kuitenkin. Ja jos kaikki\nihmiset enemmän ajattelisivat, tulisivat he vakuutetuiksi siitä, ettei\nelämä ole sen arvoinen, että siitä kannattaisi niin paljon huolehtia...\n\nEhkä te tahdotte kuulla lopun kertomukseen Belasta? -- Ensiksikin minä\nen kirjoita tarua, vaan matkamuistelmia, enkä siis mitenkään voi\npakottaa alikapteenia kertomaan, ennenkun hän itse alkaa. Siis\nodottakaa hetkinen, taikka kääntäkää joku lehti, vaan en kehottaisi\nsitä tekemään sillä ylimeno Krestovoi-vuoren poikki (taikka niinkuin\noppinut Gamba sitä kutsuu, le Mont St. Christophe) ansaitsee huomiota.\nJa näin me laskeuduimme Gut-vuorelta laaksoon. Tämä laakso oli täynnä\nlumikinoksia, muistuttaen meille jokseenkin elävästi Saratovia, Tambovia\nja monta muuta rakasta paikkaa isänmaassamme.\n\n\"Kas niin, nyt ollaan Krestovoi-vuorella!\" sanoi alikapteeni osottaen\nlumipeittoista vuorenkukkulaa; sen huipulla häämötti kivinen risti, ja\nsen sivulla oli tuskin huomattava tie, jota kuljetaan silloin kun lumi\ntukkii oikean tien: kyytimiehemme ilmottivat, ettei railoja vielä ole\nollut, ja säästääkseen hevosia, ajoivat ympäri. Käännöksessä kohtasimme\nmuutamia osetiinejä, jotka tarjosivat apuaan tarttuen pyöriin, ja\nhuutaen alkoivat pidätellä ajopelejämme. Tie oli vaarallinen: oikealla\nriippuivat päittemme päällä lumikinokset, jotka näyttivät millä\nhetkellä tahansa olevan valmiit putoamaan; tie oli kapea, toisin\npaikoin lumi upotti, paikottain oli se muodostunut jääksi auringon\nsäteiden ja yökylmien vaikutuksesta, niin että me itse kuljimme hyvin\nvaivaloisesti eteenpäin; hevosemme upposivat alinomaa; -- vasemmalla\nammotti halkeama, jonka pohjalla virtasi puro, väliin kadoten jääkuoren\nalle, väliin vaahtoisena kiiruhtaen mustien kivien yli. Kahdessa\ntunnissa tuskin olimme ehtineet kiertää Krestovoi-vuoren -- siis kaksi\nvirstaa kahdessa tunnissa! Sillävälin pilvet laskeutuivat, alkoi sataa\nrakeita ja sen jälkeen lunta; kivinen risti katosi sumuun, joka\naaltomaisena levisi idästä... Kerrotaan Pietari I:sen pystyttäneen\ntämän ristin matkallaan Kaukaasiassa; vaan ensiksi, ei Pietari käynyt\nkun Dagestanissa saakka, ja toiseksi on ristiin kirjoitettu suurilla\nkirjaimilla, että sen on pystyttänyt kenraali Jermoloff v. 1824. Vaan\nkirjoituksesta huolimatta on luulo yleinen, varsinkaan kun emme ole\ntottuneet luottamaan päällekirjoituksiin.\n\nPäästäksemme Kobin asemalle meidän täytyi kulkea vielä noin viisi\nvirstaa upottavassa lumessa ja jäisten vuorien yli. Hevosemme olivat\nnääntyneet, itse me vilusta värisimme; tuuli ulvoi yhä kovemmin ja\nkovemmin aivan kuin oma pohjatuulemme; ainoastaan sen villi sointu oli\nvalittavampi, surunvoittoisempi. \"Ja sinäkin maanpakolainen\", ajattelin\nminä, \"ikävöit laajoja alankojasi! Siellä voit vapaasti hengittää,\ntäällä sinä tukehdut, täällä on mielestäsi ahdasta, kuin kotkasta, joka\nhuutaen lyö rautasta häkkiään vastaan.\"\n\n-- Huonosti! sanoi alikapteeni: -- katsokaa ympärillämme ei näy muuta\nkuin sumua ja lunta; voimme helposti pudota kuiluun tai jäädä jonnekin\nsolaan; ja tuolla alhaalla on kait Baidera-virta niin tulvillaan\nettemme mitenkään pääse yli. Olen kyllästynyt koko Aasiaan! sekä\nihmiset, että joet -- kaikki ovat samanlaisia.\n\nKyytimiehet huutaen ja toruen löivät hevosia, jotka eivät tahtoneet\nliikkua paikaltaan.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne\", sanoi yksi heistä vihdoin: \"emme mitenkään voi\nehtiä tänään Kobiin; ettekö määräisi kääntymään vasemmalle niin kauan\nkun on mahdollista? Tuolla vuorenrinteellä häämöttää jotain,\nluultavasti kylä; huonon ilman sattuessa pysähtyvät matkustajat aina\nsinne; he lupaavat viedä meidät sinne, jos annatte juomarahaa\", lisäsi\nhän osottaen osetiinejä.\n\n-- Tiedän veliseni, sanomattasikin! sanoi alikapteeni. -- Kyllä ne ovat\naina valmiita ottamaan juomarahoja.\n\n-- Myöntäkää kuitenkin, sanoin minä, -- ilman heitä meidän olisi paljon\npahempi.\n\n-- Aivan niin, aivan niin, murisi hän: -- en kärsi saattajia! he ovat\nvalmiit hyötymään pienimmästäkin; aivan kun ei ilman heitä voisi löytää\ntietä.\n\nKäännyimme vasemmalle ja monien ponnistusten jälkeen saavuimme\nviheliäiseen turvapaikkaamme. Repaleiset isäntämme ottivat meidät\nvastaan sydämellisesti. Jälestäpäin sain kuulla, että hallitus maksaa\nheille ja syöttää heitä siitä, että antavat suojaa rajuilmaan\njoutuneille matkustajille.\n\n-- Kaikki on hyväksi mikä tapahtuu, sanoin minä astuen tulen luo: --\nnyt Te kerrotte loppuun tarinan Belasta; olen varma ettei se siihen\nloppunut.\n\n-- Mistä sen päätätte? vastasi alikapteeni, silmää iskien ja viekkaasti\nhymyillen.\n\n-- Siksi ettei niin voi olla: mikä kerran alkaa kummallisesti, sen\ntäytyy loppuakin samoin.\n\n-- Olette arvannut oikein.\n\n-- Olen iloinen.\n\n-- Kyllähän teidän kelpaa iloita, vaan aina sitä muistaessani tulee\nmieleni murheelliseksi. Bela oli hyvä tyttö. Lopulta pidin hänestä kuin\ntyttärestä ja hänkin rakasti minua. Minun täytyy teille sanoa ettei\nminulla ole perhettä: isästä ja äidistä en ole pariinkymmeneen vuoteen\nkuullut mitään, vaimoa en huomannut hankkia ajoissa, eikä nyt enää\nsovi, olin iloinen saadessani jonkun hemmoteltavakseni. Tavallisesti\nhän joko lauloi meille, tai tanssi lesginkkaa... Ja miten hän tanssi!\nOlen nähnyt meidän kaupunkilaisneitosia, olinpa kerran Moskovassa\nvapaasukuisessa seurassakin, parikymmentä vuotta sitten, -- vaan he\neivät riitä tämän rinnalle! Ei, se on aivan toista!... Grigorij\nAleksandrovitsh puki häntä kuin nukkea, hyväillen ja hemmotellen; on\naivan ihme, miten hän kaunistui luonamme! Päivetys katosi kasvoilta\nsekä käsistä ja poskilla heloitti puna... Miten iloinen hän oli ja\nsemmoinen veitikka, tavallisesti teki pientä pilaa minusta... Jumala\nantakoon hänelle anteeksi!...\n\n-- Kuinka kävi, kun te ilmoititte hänelle isänsä kuolemasta?\n\n-- Pidimme häneltä salassa kunnes hän oli ehtinyt kotiutua; kun sen\nsanoimme, itki hän pari päivää ja sitten unohti.\n\n-- Neljä kuukautta kului erittäin hyvin. Taisin jo puhua, että\nPetshorin rakasti metsästystä; tavallisesti meni metsään\nampumaan villisikoja tai metsävuohia. -- Huomasin hänen tulleen\nsynkkämieliseksi; kulki vaan kädet selän takana edestakasin huoneessa;\nja sitten kerran läksi metsään sanomatta kenellekään sanaakaan, -- oli\nkoko aamupäivän poissa, tämä tapahtui kerran, toisen ja aina vaan\nuseammin... \"Eivät ole asiat oikein\", ajattelin minä: \"musta kissa on\nkai juossut heidän välistään\".\n\n-- Eräänä aamuna menen heidän luokseen -- vieläkin näen aivan silmieni\nedessä kuinka Bela istui sängyssä, yllään musta silkkipuku, niin\nkalpeana, niin surullisena, että minä säikähdin. -- Missä on Petshorin?\nkysyin.\n\n-- Metsästämässä.\n\n-- Läksikö hän tänään?\n\nBela vaikeni, hänen näytti olevan vaikea puhua.\n\n-- Ei, vaan eilen, sanoi hän vihdoin syvästi huoaten.\n\n-- Olisikohan hänelle mahtanut tapahtua jotain?\n\n-- Eilen ajattelin koko päivän samaa, vastasi hän kyyneltensä läpi; --\nkeksin kaikellaisia onnettomuuksia; väliin kuvittelin metsäsian\nhaavoittaneen häntä, väliin tsetshentzin vieneen hänet vuorille... Vaan\ntänään minusta tuntuu ettei hän enää rakastakaan minua.\n\n-- Et todellakaan voinut pahempaa keksiä!\n\n-- Hän alkoi itkeä, sitten nosti ylpeästi päätään, kuivasi kyyneleet ja\njatkoi:\n\n-- Jos hän ei rakasta minua, niin kuka estää häntä lähettämästä minut\nkotiin? Minä en häntä pakota. Jos tämmöistä tulee jatkumaan lähden itse\npois: en ole orja -- olen ruhtinaan tytär!...\n\n-- Rupesin häntä lohduttamaan. -- Kuulehan Bela, eihän Petshorin voi\nikäänsä istua kotona kuin kiinni ommeltuna hameeseesi: hän on vielä\nnuori, pitää metsästämisestä -- aikansa kun kulkee, palaa takasin; vaan\njos sinä rupeat suremaan, ikävistyy hän sinuun.\n\n-- Totta on, vastasi hän: tulen iloiseksi -- ja ääneensä nauraen otti\nhän tamburiininsa, alkaen laulaa, tanssia ja hyppiä ympärilläni; mutta\nilonsa ei ollut kestävää, hän heittäytyi vuoteelle peittäen kasvonsa\nkäsiin.\n\n-- Mitä oli minun tehtävä? En ollut, tiedättekö, koskaan tottunut\nseurustelemaan naisten kanssa; koetin keksiä jotain lohdutukseksi, vaan\nen löytänyt mitään; jonkun aikaa molemmat vaikenimme. Perin tuskallinen\nasema.\n\nVihdoin sanoin hänelle: \"tahdotko, mennään kävelemään vallille, ilmakin\non niin ihana!\" -- Tämä tapahtui syyskuussa. Kuljimme äänettöminä\nedestakasin vallilla, viimein hän istui turpeelle, ja minä istuin hänen\nviereensä. Naurattaa, kun muistelen, juoksin hänen jälessään kuin\nmikäkin lapsentyttö.\n\n-- Linnoituksemme oli korkealla paikalla, ja näköala vallilta oli mitä\nihanin, toisella puolen leveä keto, joka päättyi vuorijonoon asti\nulottuvaan metsään; siellä täällä savusivat mökit ja karjalaumat olivat\nlaitumella; toisella puolen juoksi matala joki, jonka rantoja peitti\ntiheä pensaikko. Me istuimme niin, että voimme nähdä kumpaankin\nsuuntaan. Yhtäkkiä, näen metsästä jonkun tulevan ratsain harmaalla\nhevosella; hän tulee yhä lähemmäksi ja vihdoin pysähtyy virran toiselle\npuolelle noin sadan askeleen päähän meistä, alkaen pyörittää hevostaan\nkuin mielipuoli. Mikä sattuma!... \"Katsohan Bela nuorilla silmilläsi,\nsanoin minä: mikähän ratsastaja tuo on, ja ketä on hän tullut\nhuvittamaan?...\"\n\n-- Hän katsoi ja huudahti: \"se on Kasbitsh!\"\n\n-- Voi sitä roistoa! onkohan hän tullut pilkkaamaan meitä? -- Katson,\nja todellakin se on Kasbitsh, naamansa oli musta, pukunsa repaleinen ja\nlikanen, niinkuin ennenkin.\n\n-- \"Hänellä on isäni hevonen\", sanoi Bela, tarttuen käteeni, hän vapisi\nkuin lehti, ja silmänsä säkenöivät. -- Jaha! ajattelin minä, et\nsinäkään lintuseni, ole vailla ryöväriverta!\n\n-- Tuleppas tänne sanoin vahtisotamiehelle: tarkasta pyssysi ja poista\ntuo nuori mies. -- \"Kuulen, teidän ylhäisyytenne; vaan eihän tuo seiso\npaikallaan...\" Käske! sanoin minä, nauraen. -- Kuuleppa, ystäväni huusi\nvahtisotamies huitoen kädellään: \"odota pikkusen, mitä siinä pyörit\nkuni villikissa?\" -- Kasbitsh pysäytti hevosensa ja alkoi kuunnella,\nluullen että hänen kanssaan tahdotaan keskustella. Krenatöörini\nlaukasi, mutta ohi, -- ruudin savun läpi näkyi vaan miten Kasbitsh\nkiiti eteenpäin.\n\n-- Etkö häpeä! sanoin vahtisotamiehelle.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne! kuolemaan se meni: ovat ihmeellistä väkeä, ei\nniitä yhdellä iskulla tapa.\n\n-- Noin neljännes tunnin kuluttua palasi Petshorin metsästysretkeltään.\nBela heittäytyi hänen kaulaansa, lausumatta yhtään valitusta tahi\nmoitetta tämän pitkällisestä poissa olosta... Minäkin olin jo suuttunut\nhäneen. -- Ajatelkaas, puhuin minä hänelle: Kasbitsh oli juuri tuolla\nvirran toisella puolella, ja me yritimme ampua hänet; olisitte voinut\nsattua yhteen hänen kanssaan. Nämä vuoristolaiset ovat kostonhimoista\nväkeä; luuletteko, ettei hän aavista että te olitte Asamatin apuna? Ja\nlyön vaikka vetoa, että hän tänään tunsi Belan. Vuosi sitten tiedän\nBelan hyvin miellyttäneen häntä -- hän itse puhui minulle siitä -- ja\nluultavaa on, että jos olisi voinut saada tarvittavat lunnaat, olisi\nkosinut... Petshorin vaipui mietteisiin. -- Niin, vastasi hän: täytyy\ntulla varovaisemmaksi... Bela! tästä päivästä alkaen ei sinun pidä\nmennä linnoituksen valleille. -- Illalla oli meillä pitkä keskustelu:\nminua harmitti hänen muuttunut käytöksensä tyttö parkaa kohtaan; paitsi\nsitä että hän ainakin puolipäivää oli metsästämässä, oli hänen\nkäytöksensä kylmää, ja hän hyväili häntä harvoin. Bela alkoi kuihtua\nhuomattavasti; kasvonsa kalpenivat, suuret silmänsä himmenivät. Kun\njoskus kysyin häneltä: mitä huokailet, Bela! painaako sinua suru? \"Ei.\"\nTahdotko jotain? \"En.\" Ikävöitkö vanhempiesi luo? \"Ei minulla ole\nvanhempia.\" Tapahtui niinkin ettei häntä päiväkauteen saanut muuta\npuhumaan kuin \"niin\", ja \"ei\".\n\n-- Tästähän minä rupesinkin puhumaan Petshorinille. \"Kuulkaa, Maksim\nMaksimovitsh\" vastasi hän; \"minulla on onneton luonne: kasvatusko lie\ntehnyt minut semmoiseksi, vai Jumalako lie luonut -- en tiedä; tiedän\nvaan sen, että tuntiessani olevani syyllinen jonkun toisen\nonnettomuuteen, olen itsekin onneton. Tietysti, tämä on huono\npuolustus, vaan niin nyt kuitenkin on. Aikaisimmassa nuoruudessani,\nnimittäin silloin kun pääsin vanhempieni holhouksesta, rupesin elämään\nhurjasti, nauttien kaikesta mitä voi saada rahalla ja nyt tietysti\ninhoan näitä nautinnoita. Sitten tulin suureen maailmaan, jonka\nseurapiiriin kyllästyin hyvin pian; rakastuin hienoihin kaunottariin ja\nsain vastarakkautta; mutta heidän rakkautensa vaan kiihotti\nitserakkauttani, jättäen sydämen tyhjäksi... aloin lukea, tahdoin oppia\n-- tieteetkin kyllästyttivät minua; huomasin ettei onni riipu\nkunniasta, ei vähääkään, sillä onnellisimmat ihmiset ovat tyhmiä,\nkunnia on sattuma eikä sen saavuttamiseksi tarvitse muuta kuin vähän\nsukkeluutta. Olin kyllästynyt elämään... Pian siirrettiin minut\nKaukaasiaan: se oli onnellisinta aikaa elämässäni. Toivoin, ettei ikävä\nasusta tshetsheniläisten luotien keskellä -- vaan turhaan: kuukauden\nkuluttua olin niin tottunut niiden surinaan ja kuoleman läheisyyteen,\nettä todella, kiinnitin enemmän huomiota hyttysiin, ja elämä tuntui\nentistäkin tukalammalta, sillä olin kadottanut viimeisen toivoni. Kun\nensi kerran näin Belan kotonaan, kun ensi kerran, pitäen häntä\nsylissäni, suutelin hänen tummia kiharoitaan, minä tyhmyri luulin häntä\nenkeliksi, jonka säälivä kohtalo oli minulle lähettänyt... Taaskin\nerehdyin... villin naisen rakkaus ei juuri paljon eroa maailmannaisen\nlemmestä; edellisen hävyttömyys ja sydämen raakuus vaikuttaa yhtä\nvastenmielisesti kuin jälkimäisen teeskentely. Jos niin tahdotte,\nrakastan häntä vieläkin, olenhan hänelle kiitollinen muutamista\nonnellisista hetkistä... annan vaikka henkeni hänen edestään mutta\nminun on ikävä hänen kanssaan... Olenko tyhmä vaiko julmuri -- en\ntiedä; varmaa on, että sääliä ansaitsen yhtä paljon kuin hän, ehkä\nenemmänkin. Maailma on turmellut sieluni, mielikuvitukseni on levoton,\neikä sydämeni löydä tyydytystä; ei mikään riitä minulle, suruun totun\nyhtä helposti kuin nautintoonkin, ja elämäni tuntuu päivä päivältä\ntyhjemmältä; on enää ainoastaan yksi mahdollisuus: matkustaminen. Heti\nkun pääsen, lähden, vaan en Eurooppaan, Jumala varjelkoon! -- menen\nAmeriikkaan, Arapiaan ja Intiaan, -- ehkä kuolema tulee jossain\nmatkalla. Toivon ainakin, ettei tämä viimeinen lohdutus niin pian lopu,\nkun tuulet ja huonot tiet antavat siihen apuansa.\" -- Näin hän puheli\nja sanansa tarttuivat muistiini, sillä ensi kertaa elämässäni kuulin\nviisikolmatta vuotiaan ihmisen noin puhuvan, ja Jumala suokoon sen\nolevan viimeisenkin... Mikä kumma! --\n\nOlkaa hyvä sanokaa, jatkoi alikapteeni, minun puoleeni kääntyen: tehän\nolette ollut pääkaupungissa, ja aivan äskettäin -- onko siellä kaikki\nnuoriso samanlaista?\n\nVastasin, että on paljon ihmisiä, jotka puhuvat aivan samaa;\nluultavasti on niitäkin, jotka puhuvat totta, ja että elämään\nkyllästyminen niinkuin kaikki muodit, alkaen ylimmistä kerroksista,\nsiirtyy alempiin, mutta usein eniten kärsivät koettavat salata\nonnettomuuttaan kuin jotain pahetta. Alikapteeni ei ymmärtänyt näitä\nhienouksia, pudisti vain päätään viekkaasti hymähtäen.\n\n-- Arvelen että ranskalaiset ovat tuoneet ikävöimisen?\n\n-- Ei, vaan englantilaiset.\n\n-- Vai niin!... vastasi hän; hehän ovatkin aina olleet ilmeisiä\njuoppoja!...\n\nEhdottomasti muistui mieleeni eräs moskovalainen rouva, joka vakuutti\nettei Byron ollut muuta kuin juoppo. Muuten, oli alikapteenin huomautus\nanteeksi annettava. Voidakseen pysyä raittiina, hän tietysti koetti\nuskotella, että kaikki onnettomuus maailmassa johtuu juoppoudesta.\n\nKuitenkin hän jatkoi kertomustaan näin:\n\n-- Kasbitshia ei näkynyt sen jälkeen. Vaan, en tiedä miksi, en voinut\nkarkoittaa mielestäni ajatusta, ettei hän tänne turhaan tullut, ja että\nhänellä oli jotain pahaa mielessään. -- Kerran saa Petshorin minut\nlähtemään kanssaan metsäsianpyyntiin. Otimme viisi sotamiestä mukaan\nja läksimme varhain aamulla. Kello kymmeneen asti kuleksimme\nkaislikossa ja metsässä, vaan otusta emme nähneet. \"Emmekö kääntyisi?\"\nsanoin minä. \"Ei maksa vaivaa yrittää? on kai sattunut onneton\npäivä!\" Vaan kuumuudesta ja väsymyksestä huolimatta, ei Grigorij\nAleksandrovitsh tahtonut palata ilman saalista... Semmoinen oli mies:\nminkä kerran sai päähänsä, ei hellittänyt; äiti oli varmaankin lapsena\nhemmotellut... Puolenpäivän aikaan löysimme kirotun metsäsian: pau!\npau! ei sattunut: pakeni kaislikkoon... olihan sattunut onneton\npäivä!... Ja niin me vähän levähdettyämme läksimme kotiin.\n\n-- Ratsastimme vieretysten äänettöminä, annoimme suitsien riippua ja\nolimme jo melkein linnoituksen kohdalla, puut vaan estivät meitä sitä\nnäkemästä. Yhtäkkiä kuului laukaus... katsahdimme toisiimme: meidät\nvaltasi sama epäilys... Päistikkaa nelistimme laukausta kohti, ja\nnäimme vallille kokoontuneen joukon sotamiehiä, jotka kaikki osottivat\nkedolle päin, jota pitkin näimme ratsastajan kiitävän täyttä\nlaukkaa, pidellen jotain valkoista esinettä satulassaan. Grigorij\nAleksandrovitsh kiljasi, tempasi pyssyn olalta -- ja samaa tietä; minä\nperässä.\n\n-- Onneksi eivät hevosemme olleet väsyneitä, joten me nopeasti\nlähestyimme ratsastajaa... Ja viimein minä tunsin Kasbitshin, vaan en\nvoinut erottaa mitä hän piteli satulassaan. Huusin Petshorinille: se on\nKasbitsh!... Hän katsahti minuun päätään nyökäyttäen ja löi hevostaan.\n\n-- Nyt olimme enää muutaman askeleen päässä hänestä; lieneekö hänen\nhevosensa ollut väsynyt tai huonompi kuin meidän, vaan kovista\nponnistuksistaan huolimatta ei se mennyt eteenpäin. Luulen hänen tällä\nhetkellä muistaneen Karagesiään...\n\n-- Näin Petshorinin tähtäävän... \"Älkää ampuko!\" huusin hänelle: --\n\"säästäkää latinkia; saammehan me hänet kiinni muutenkin.\" -- Kyllä se\nnuoriso aina tulistuu sopimattomasti... -- Kuului laukaus, luoti oli\nlävistänyt hevosen takajalan: vauhdissa meni se vielä jonkun hyppäyksen\neteenpäin, kompastui ja kaatui polvilleen. Kasbitsh hyppäsi maahan, ja\nsilloin me huomasimme hänen pitelevän hunnutettua naista... Se oli\nBela... Bela raukka! Kasbitsh huusi meille jotain omalla kielellään ja\nkohotti miekkansa häntä kohti... Ei ollut aikaa vitkasteluun. Nyt\nammuin minä vuorostani, onnistuen; kuula sattui luultavasti hänen\nolkapäähänsä, koska miekka heti putosi hänen kädestään. Savun\nhajaannuttua näimme maassa makaavan hänen hevosensa ja sen vieressä\nBelan; vaan Kasbitsh heitettyään pyssynsä pensastoon kiipesi kuin kissa\njyrkkää kallionseinää ylös. Teki mieleni ampua hänet sieltä, vaan ei\npyssyni ollut ladattu! Hyppäsimme satulasta, kiiruhtaen Belan luo. Hän\nraukka makasi liikkumattomana, veri vuoti haavasta virtana... Peto!\nolisi edes sydämeen pistänyt, niin olisi heti henki paennut, vaan kun\nlyö selkään... semmoinen on oikea ryövärin isku! Bela oli tajuttomana.\nMe revimme hunnun, sitoen sillä haavan niin kireästi kun voimme.\nTurhaan suuteli Petshorin hänen kylmiä huuliaan -- ei mikään saattanut\nhäntä tuntoihinsa.\n\n-- Petshorin istui satulaan, minä nostin Belan hänen eteensä; hän\nkietoi kätensä hänen ympärilleen, ja hiljalleen me läksimme\npaluumatkalle. Lyhyen vaitiolon jälkeen sanoi Grigorij Aleksandorvitsh\nminulle: \"Kuulkaahan Maksim Maksimovitsh, tällä tavalla emme saa häntä\nelävänä kotiin.\" -- \"Totta on!\" sanoin minä, ja me läksimme eteenpäin\ntäyttä laukkaa. -- Linnoituksen portilla odotti meitä suuri joukko\nihmisiä. Varovasti kannoimme haavoitetun Petshorinin asuntoon lähettäen\nkutsumaan lääkäriä. Vaikka tämä olikin juovuksissa, tuli hän kuitenkin,\ntutki haavan ja ilmoitti, ettei sairas voi elää päivää kauemmin, mutta\nhän erehtyi...\n\n-- Paraniko hän? kysyin alikapteenilta, tarttuen hänen käteensä\nilostuneena.\n\n-- Ei, vastasi hän, vaan lääkäri erehtyi päivissä, sillä hän eli kaksi\npäivää.\n\n-- Selittäkäähän minulle, miten Kasbitsh ryösti hänet?\n\n-- Se tapahtui näin: huolimatta Petshorinin kiellosta Bela poistui\nlinnoituksesta, mennen joelle. Oli hyvin kuuma; hän istui kivelle\nlaskien jalat veteen. Kasbitsh hiipi takaa, tukki häneltä suun ja vei\npensastoon, jossa hyppäsi hevosen selkään, lähtien laukkaamaan!\nKuitenkin oli tyttö ehtinyt kerran huutaa; vahtisotamiehet\nhämmentyivät, ampuivat, mutta ohi, ja silloin juuri me saavuimme\npaikalle.\n\n-- Vaan minkätähden tahtoi Kasbitsh viedä hänet?\n\n-- No mutta! ovathan tsherkessit tunnettuja varastamishalustaan: mikä\non otettavissa, se otetaan; vaikka ei olisi tarpeenkaan, niin\nvarastetaan... pyydän, antakaa se heille anteeksi! -- Sitäpaitsi olihan\nhän ihastunut Belaan.\n\n-- Ja Bela kuoli?\n\n-- Kuoli; vaan kauan sai kärsiä, ja kyllä mekin näimme vaivaa. Noin\nkymmenen ajoissa illalla tuli hän tajuihinsa; me istuimme vuoteen\nvieressä; heti silmänsä aukaistuaan, alkoi hän kutsua Petshorinia. --\n\"Olen luonasi armaani!\" vastasi tämä ottaen hänen kätensä. -- \"Minä\nkuolen!\" sanoi Bela. -- Koetimme lohduttaa häntä: puhuimme, että\nlääkäri on luvannut parantaa hänet. Hän pudisti päätään kääntyen\nseinään päin; hän ei olisi tahtonut kuolla!... Yöllä hän alkoi\nhourailla; päätä poltti, vaan pitkin ruumista kulki kylmiä väreitä ja\nhän halusi kotiin vuoristoon... Sitten hän puhui Petshorinista; kutsui\nhäntä lempinimillä ja moitti siitä, ettei tämä enää rakastanut\narmastaan. Petshorin kuunteli häntä vaieten, pää käsien nojaan\npainuneena; en huomannut yhtään kyyneltä hänen silmissään. Eikö hän\nvoinut itkeä, taikka hillitsikö hän itsensä -- en tiedä; mitä minuun\ntulee -- en ole koskaan nähnyt mitään liikuttavampaa. -- Aamupuolella\nhän lakkasi hourailemasta; tunnin verran hän makasi liikkumattomana,\nkalpeana, ja niin heikkona että tuskin voi huomata hänen hengittävän;\nsitten hänen tuli helpompi olla ja hän alkoi puhua, vaan ajatelkaas\nmistä?... Ainoastaan kuoleva voi ajatella semmoista!... Hän rupesi\nsuremaan ettei hän ollut kristitty, eikä hänen sielunsa voi kohdata\nGrigorij Aleksandrovitshin sielua toisessa maailmassa, vaan että toinen\nnainen tulee hänen kumppanikseen taivaan valtakunnassa. Pisti päähäni\nkastaa hänet ennen kuolemistaan. Ehdotin hänelle sitä; hän katsoi\nminuun epäröivän näköisenä, voimatta lausua sanaakaan; viimein hän\nilmoitti tahtovansa kuolla samassa uskossa, kuin oli syntynytkin. Näin\nkului koko päivä. Kuinka hän oli muuttunut yhdessä päivässä! Kalpeat\nposket olivat painuneet, suuret silmät tuijottivat pyöreinä, huulet\nkuumeisina hehkuivat. Hän tunsi sisällistä polttoa, aivan kuin rinnassa\nolisi ollut tulikuuma rauta.\n\n-- Tuli yö; emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet hänen\nvuoteensa äärestä. Bela kärsi kovia tuskia, hän valitti ja aina kivun\nvähän helpottaessa koetti vakuuttaa Petshorinille, että hänen on\nparempi, kehotti häntä menemään maata, suuteli hänen kättään, jota koko\najan piteli omissaan. Aamulla hän alkoi tuntea kuolon tuskia. Heitellen\nedes takasin vuoteella hän repi siteen auki, joten veri alkoi vuotaa\nuudestaan. Kun olimme sitoneet haavan, rauhoittui hän hetkeksi, pyytäen\nPetshorinin suutelemaan itseään. Tämä polvistui sängyn eteen, kohotti\nBelan päätä tyynyltä ja painoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen;\ntyttö kietoi vapisevat kätensä lujasti hänen kaulaansa, aivan kun olisi\ntahtonut antaa hänelle sielunsa tässä suutelossa... -- Vaan kyllä se\noli hyvä, että hän kuoli! Mihin hän olisi joutunut jos Grigorij\nAleksandrovitsh olisi hänet hyljännyt? Ja niin kyllä olisi käynyt,\nennemmin tai myöhemmin.\n\n-- Aamupuolen päivää oli hän hiljainen ja kärsivällinen, vaikka\nlääkärimme kuinka olisi kiusannut häntä hauteilla ja rohdoilla. -- Mitä\nvarten lääkkeitä, sanoin hänelle? Olettehan itse sanonut, että hän\nkuolee varmasti? \"On kuitenkin parempi, vastasi hän, että omatunto on\nrauhallinen.\"\n\n-- Puolen päivän jälkeen häntä rupesi vaivaamaan kuumuus. Avasimme\nikkunan, vaan ulkona oli kuumempi kuin huoneessa; panimme jäätä vuoteen\nviereen, sekään ei auttanut. Tiesin tämän sietämättömän kuumeen olevan\nlähenevän lopun merkin, ja sanoin sen Grigorij Aleksandrovitshille.\n\n-- Vettä, vettä!... puhui sairas korisevalla äänellä, kohottautuen\nvuoteelta.\n\n-- Petshorin kalpeni, tempasi lasin, täytti sen vedellä ja antoi\nsairaalle. Ummistin silmäni ja aloin lukea rukousta -- en muista\nmitä... Niin, veliseni, olen nähnyt paljon kuolevia ihmisiä sekä\nsairaaloissa että taistelutantereella, vaan tämän kaltaista en\nkoskaan!... Täytyy tunnustaa, että minua surettaa eräs asia; nimittäin,\nettei hän kertaakaan muistanut minua ennen kuolemaansa; ja minä kun\nrakastin häntä kuin omaa tytärtä... No, Jumala antaa sen hänelle\nanteeksi!... Ja totta puhuen mitä varten olisi hänen pitänyt muistaa\nminua kuollessaan?...\n\n-- Vettä juotuaan, hänen oli helpompi ja parin minuutin kuluttua hän\nkuoli. Asetimme peilin huulien eteen -- kaikki oli lopussa!...\n\nVein Petshorinin vallille kävelemään; kauan me kuljimme edestakasin\npuhumatta sanaakaan. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä,\nja minua rupesi harmittamaan. Hänen sijassaan olisin kuollut surusta.\nSitten hän istui varjoon ja alkoi piirtää kepillään hiekkaan. Rupesin\nlohduttamaan häntä vain kohteliaisuudesta; hän kohotti päätään\nnaurahtaen... Kylinä väristys kulki läpi ruumiini... nousin, ja läksin\narkkua tilaamaan.\n\n-- Tein tämän mielihyvällä. Minulla oli palanen silkkikangasta, jolla\nvuorasin arkun, koristaen sen tsherkessiläisillä hopeakalunoilla, joita\nPetshorin oli hänelle ostanut.\n\n-- Varhain seuraavana aamuna me hautasimme hänet linnoituksen taakse\nvirran reunalle, lähelle sitä paikkaa, jossa hän viimeisen kerran oli\nistunut. Hautansa ympärillä kasvaa nyt akasia- ja seljapuita. Ajattelin\npystyttää ristin, vaan eihän se olisi sopinut; eihän hän ollut\nkristitty.\n\n-- Mitenkä Petshorinin kävi? kysyin minä.\n\n-- Hän oli kauan sairaana, laihtui ja kalpeni; vaan siitä saakka emme\nkoskaan puhuneet Belasta; Huomasin sen olevan hänelle vastenmielistä.\n\n-- Parin kuukauden kuluttua nimitettiin hänet E:n rykmenttiin, ja hän\nmatkusti Grusiaan.\n\nSiitä saakka emme ole tavanneet toisiamme... Muistelen jonkun äsken\nkertoneen että hän oli palannut Venäjälle, vaan käskykirjeissä en ole\nmääräystä huomannut, vaikka eiväthän tiedot tänne asti saavu.\n\nSitten hän puheli pitkät ajat siitä, miten ikävää on saada uutiset\nvuotta myöhemmin -- luultavasti karkoittaakseen surullisia muistoja.\n\nEn keskeyttänyt häntä, mutta en kuunnellutkaan.\n\nTunnin kuluttua pääsimme lähtemään; rajuilma oli tauonnut, taivas\nkirkastunut ja me läksimme.\n\nMatkalla käänsin keskustelun tahtomattanikin Belaan ja Petshoriniin.\n\n-- Ettekö kuulleet mitään Kasbitshista? kysyin minä.\n\n-- Kasbitshistako? hänestä en todellakaan tiedä mitään... Olen kuullut\nettä shapsugien oikeassa sivustossa on joku Kasbitsh, joka punasessa\nkauhtanassa ratsastaa hiljalleen, väistäen luotiamme, ja aina\nkohteliaasti kumartaen, vaan tuskinpa lienee sama!...\n\nKobissa erosin Maksim Maksimovitshista; minä jatkoin matkaa\npostihevosilla; hän ei voinut seurata minua painavan kuormansa vuoksi.\nEmme uskoneet enää koskaan tapaavamme toisiamme, vaan tapasimme\nkuitenkin, ja jos tahdotte kerron teille koko jutun, se on pitkä\njuttu... Myöntäkää, että Maksim Maksimovitsh ansaitsee kunnioitusta?\nJos sen myönnätte, olen saanut runsaan palkinnon mahdollisesti liian\npitkästä kertomuksestani.\n\n\n\n"]