[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_VXCwhZCSIH4jghWCQPwvuwOSrKyJD8JS8QeAvpCuDA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":17,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":34,"gutenbergSummary":38,"gutenbergTranslators":39,"gutenbergDownloadCount":41,"aiDescription":42,"preamble":43,"content":44},1529,"Kuolematon kuningatar","Haggard, H. Rider",1856,1925,"1529-haggard-h-rider-kuolematon-kuningatar","1529__Haggard_H._Rider__Kuolematon_kuningatar",null,"romaani",[14,15,16],"seikkailu","tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1887,1922,76032,502007,false,54668,[26,27,28,29,30,31,32,33],"Adventure stories","Africa -- Fiction","Ayesha (Fictitious character : Haggard) -- Fiction","Fantasy fiction","Immortalism -- Fiction","Love stories","Reincarnation -- Fiction","Women -- Africa -- Fiction",[35,36,37],"Adventure","Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Kuolematon kuningatar\" by H. Rider Haggard is a novel written in the late 19th century. The story centers around Leo Vincey, a young man of striking beauty and mysterious lineage, who becomes embroiled in a fantastical tale involving ancient secrets and a beautiful, immortal queen named Ayesha. The narrative weaves elements of adventure and fantasy, exploring themes of love, sacrifice, and the quest for knowledge.  At the start of the novel, the narrator, Horace Holly, recounts a fateful encounter with Leo Vincey's father, who shares his dying wishes for the care of his young son after confessing his fears of an imminent death. Following this moody introduction, the story unfolds as Holly becomes the guardian of Leo after the father's unexpected demise. As Leo matures, he learns about his unusual heritage, motivating him to seek answers related to his family's mysterious past. The characters are richly drawn, contrasting Vincey’s physical allure with Holly’s self-deprecating wit and intellectual curiosity, setting the stage for the enthralling adventures ahead. (This is an automatically generated summary.)",[40],"Nyman, O. E.",298,"Seikkailuromaani seuraa retkikuntaa, joka matkustaa Afrikan tutkimattomiin osiin etsimään kadonnutta valtakuntaa. He kohtaavat salaperäisen ja yliluonnollisen kauniin Ayeshan, kuolemattoman kuningattaren, joka on odottanut vuosisatoja muinaisen rakastettunsa jälleensyntymää. Teos yhdistelee jännitystä, fantasiaa ja kadonneen sivilisaation mystiikkaa.","H. Rider Haggardin 'Kuolematon kuningatar' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1529. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","KUOLEMATON KUNINGATAR\n\nKirj.\n\nH. Rider Haggard\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut O. E. N.\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen osa:\n\n       Johdanto.\n    I. Vieraani.\n   II. Vuodet vierivät.\n  III. Amenartas.\n   IV. Tuulispää.\n    V. Etiooppialaisen pää.\n   VI. Eräs muinainen kristallinen tapa.\n  VII. Ustanen laulu.\n VIII. Juhla ja sen seuraukset.\n   IX. Pieni jalka.\n    X. Mietelmiä.\n   XI. Kôrin tasanko.\n  XII. \"Hän\".\n XIII. Ayesha.\n  XIV. Sielu helvetissä.\n\nToinen osa:\n\n    I. Ayesha tuomarina.\n   II. Kôrin hautakammiot.\n  III. Kallikrates.\n   IV. \"Poistu, nainen!\"\n    V. \"Antakaa minulle musta vuohi!\"\n   VI. Voitto.\n  VII. Hautakammion salaisuus.\n VIII. Jobin aavistus.\n   IX. Totuuden temppeli.\n    X. Syvyyden päällä.\n   XI. Elämän tuli.\n  XII. Mitä me näimme.\n XIII. Hirveä hyppäys.\n  XIV. Vuorten yli.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nSaattaessani täten julkisuuteen seuraavat vain seikkailuilta\nnäyttävät tapaukset, jotka kuitenkin mielestäni ovat ihmeellisimpiä\nja salaperäisimpiä mitä kuolevainen on konsanaan kokenut, tunnen\nvelvollisuuteni olevan selittää, mistä olen saanut nämä näitä\nseikkoja koskevat yksityiskohtaisen tarkat tietoni. Mutta ennenkuin\naloitan selitykseni, tahdon kertakaikkiaan huomauttaa, että minä olen\nvain tämän merkillisen kertomuksen julkaisija, enkä suinkaan ole\nollut mukana sen salaperäisissä tapauksissa.\n\nMuutamia vuosia sitten olin käymässä erään ystäväni luona eräässä\nyliopistokaupungissa, jota voimme nimittää vaikkapa Cambridgeksi,\nkoska se soveltuu kertomukseeni. Kävellessäni eräänä päivänä\nkadulla kiintyi huomioni erikoisesti kahteen henkilöön, jotka\nkulkivat edelläni. Toinen oli pujottanut kätensä toisen kainaloon\nja oli liioittelematta sanoen kaunein nuorukainen mitä milloinkaan\nolen nähnyt. Hän oli hyvin kookas ja leveäharteinen, ja hänen\nkäytöksessään ilmenevä voima ja sulo näyttivät olevan hänelle\nyhtä synnynnäiset kuin erämaan kesyttömälle hirvelle sen uljas\nmuoto ja sulavat liikkeet. Hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit ja\nniissä kuvastui hyvä ja jalo luonne, ja kun hän kohotti hattunsa\ntervehtiäkseen ohikulkiessaan erästä naishenkilöä, näin, että hänen\ntukkansa oli kullankeltainen ja kiertynyt tiheille kiharoille.\n\n\"Herra varjelkoon!\" huudahdin ystävälleni, joka oli mukanani, \"tuo\nnuorukainenhan on kuin ilmielävä Apollon kuvapatsas. Miten kaunis hän\nonkaan!\"\n\n\"Niin\", vastasi seuralaiseni, \"hän on yliopistomme kaunein ja myöskin\nmallikelpoisin oppilas. Häntä sanotaan yleisesti kreikkalaiseksi\njumalaksi, mutta katsohan tuota toista. Hän on Vinceyn (jumalan nimi\noli siis Vincey) holhooja, jota pidetään hyvin oppineena miehenä.\nHäntä sanotaan Charoniksi.\"\n\nNoudatin kehoitusta ja huomasin vanhemman miehen olevan tavallaan\naivan yhtä mieltäkiinnittävän kuin hänen rinnallaan astelevan\nnuorukaisenkin, joka todellakin oli huippuunsa kehittyneen miehisen\nkauneuden loistoedustaja. Hänen seuralaisensa näytti olevan noin\nneljänkymmenen vuoden ikäinen ja oli yhtä ruma kuin hänen kumppaninsa\noli kaunis. Hän oli ensinnäkin hyvin lyhyt ja vääräsäärinen, hänen\nrintansa oli sisäänpainunut ja hänellä oli harvinaisen pitkät kädet.\nTukka oli musta ja kasvoi melkein otsan puoliväliin yhtyen ohimoille\nulottuvaan tuuheaan poskipartaan, niin ettei kasvoista jäänyt\npaljoakaan näkyviin. Hän muistutti kauttaaltaan gorillaa, mutta\nhänen katseessaan ilmeni tiedemiehen hengen terävyys ja hänen koko\nolemuksessaan oli jotakin miellyttävää ja luottamusta herättävää.\nMuistan sanoneeni ystävälleni, että tahtoisin tutustua häneen.\n\n\"Mikään ei ole sen helpompaa\", vastasi hän. \"Tunnen Vinceyn ennestään\nja minä esitän sinut ensin hänelle.\"\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin olimme syventyneet mieltäkiinnittävään\nkeskusteluun -- Zulu-kansasta, sillä olin juuri palannut matkaltani\nKap-maahan. Mutta puhelumme keskeytyi pian, sillä samaa katukäytävää\nmyöten, jolla me seisoimme, lähestyi meitä eräs vanhempi naishenkilö\nja kaunis, vaaleatukkainen tyttö, jotka Vincey näytti hyvin tuntevan,\nsillä hän liittyi heti heidän seuraansa jättäen meidät. Muistan,\nettä naisten lähestyessä vanhemman miehen, jonka nimen kuulin olevan\nHolly, kasvojen ilmeen muutos huvitti minua sangen suuresti. Hän\nvaikeni äkkiä, katsahti nuhtelevasti kumppaniinsa ja murahtaen\nitsekseen poistui samassa yksinään kadun poikki. Jälestäpäin kuulin,\nettä yleisesti tiedettiin hänen pelkäävän naisia yhtä paljon kuin\nmuut ihmiset pelkäävät hullua koiraa, ja siten oli selitettävissä\nhänen äkkipikainen pakonsa. Kuitenkaan en voi sanoa, että nuori\nVincey olisi sillä hetkellä ilmaissut mitään vastenmielisyyttä\nnaisellista sukupuolta kohtaan. Muistanpa todellakin huomauttaneeni\nnauraen ystävälleni, että nuorukainen oli mies, jota ei ollut hyvä\nesittää morsiamelleen. Tuttavuus loppuisi melkein todennäköisesti\nsiten, että tytön rakkaus sulhastaan kohtaan kylmenisi ja hän\npihkaantuisi korviaan myöten uuteen ystäväänsä. Hän oli aivan liian\nkaunis ja vieläkin enemmän merkitsi se, ettei hän näyttänyt siitä\nlainkaan välittävän eikä käyttäytynyt vähintäkään teeskennellystä,\nkuten kauniit miehet tavallisesti tekevät; minkä vuoksi heistä ei,\nansiosta kylläkin, tovereidensa keskuudessa pidetäkään.\n\nSamana iltana matkustin ja tämän tapaamisen jälkeen en nähnyt enkä\nkuullut \"Charonista\" ja \"kreikkalaisesta jumalasta\" hiiskaustakaan\npitkiin aikoihin. En ole todellakaan nähnyt kumpaakaan sen jälkeen\ntähän mennessä ja todennäköisesti en heitä enää milloinkaan näekään.\nMutta kuukausi sitten sain kirjeen ja kaksi pakettia, joista toinen\nsisälsi käsikirjoituksia, ja avattuani kirjeen huomasin, että sen\noli kirjoittanut eräs \"Horace Holly\", jota nimeä en sillä hetkellä\nmuistanut ennen kuulleeni. Kirje kuului:\n\n    Cambridge, toukokuun 1 p. 18--.\n\n    K.H. Ottaen huomioon sangen lyhytaikaisen tuttavuutemme,\n    kummastunette saadessanne kirjeen minulta. Sentähden lienee\n    paikallaan johtaa mieleenne, että muutamia vuosia sitten\n    kohtasimme toisemme Cambridgen kadulla, jolloin minut ja\n    holhottini Leo Vincey esiteltiin teille. Käyn nyt lyhykäisesti\n    asiaani. Olen juuri lukenut suurella mielenkiinnolla\n    erään julkaisemanne kirjan, jossa kerrotte seikkailuista\n    Keski-Afrikassa. Otaksun, että kirjassa esitetyt tapahtumat ovat\n    osaksi tosia ja osaksi kuviteltuja. Mutta olkoon sen asian laita\n    nyt miten hyvänsä. Kirja on joka tapauksessa johtanut mieleeni\n    erään ajatuksen. Kuten oheenliitetystä käsikirjoituksesta näette\n    (jonka ohella lähetän teille myöskin egyptiläisen sinetin,\n    jonka tunnusmerkit esittävät 'Auringon kuninkaan poikaa', sekä\n    ruukunsirpaleen), olemme minä ja holhottini tahi oikeammin\n    ottopoikani Leo Vincey olleet aivan äsken Afrikassa mukana\n    tapahtumissa, jotka ovat vieläkin merkillisemmät kuin mitä\n    olette kirjassanne kuvailleet. Olemme kokeneet niin uskomattomia\n    seikkoja, että totta puhuen pelkään teille olevan vaikeaa uskoa\n    kertomukseni todenperäisyyttä. Käsikirjoituksesta käy selville,\n    että minä tahi me olimme päättäneet olla saattamatta näitä\n    asioita kenenkään tietoon eläissämme, emmekä olisi tehneetkään\n    sitä, ellei eräs seikka olisi saanut meitä muuttamaan mieltämme.\n    Aiomme nimittäin lähteä jälleen matkoille, mikä teille selviää\n    luettuanne käsikirjoituksen, ja tällä kertaa on matkamme määrä\n    Keski-Aasia, sillä siellä, jos missään tässä maailmassa, ovat\n    viisauden todelliset lähteet salattuina, ja minä otaksun\n    oleskelumme siellä tulevan sangen pitkä-aikaiseksi. Ehkä emme\n    palaakaan enää takaisin. Nämä muuttuneet olosuhteet ovat saaneet\n    meidät ajattelemaan, olemmeko oikeutetut salaamaan tapahtumia\n    ja ihmeitä, jotka meidän mielestämme ovat ennenkuulumattoman\n    mielenkiintoisia, vain sentähden, että pelkäämme joutuvamme\n    naurunalaisiksi, koska yksityinen elämämme liittyy välittömästi\n    noihin seikkoihin, ja kertomukseni todenperäisyyttä epäiltäisiin.\n    Aluksi olimme Leon kanssa asiasta aivan eri mieltä, mutta monen\n    neuvottelun jälkeen olemme viimein tehneet sellaisen sopimuksen,\n    että lähetämme käsikirjoituksen teille ja annamme teille vapaan\n    vallan julkaista kertomuksen, jos se mielestänne on sen arvoinen.\n    Ainoa ehtomme on, että salaatte todelliset nimemme ja koetatte\n    muutenkin niin paljon kuin mahdollista välttää meidän tunnetuksi\n    tulemistamme kertomuksen todenperäisyyden siitä kärsimättä.\n\n    Siinäpä onkin jo melkein kaikki, mitä halusin teille sanoa.\n    Tahdon vain vielä kerran huomauttaa, että kaikki, mitä\n    käsikirjoituksessa kerrotaan, on sanasta sanaan totta.\n    Kertomuksen päähenkilöstä, \"kuolemattomasta kuningattaresta\",\n    en tiedä enempää kuin mitä tässä on kerrottu. Päivä päivältä\n    on meillä yhä suurempi syy katua, ettemme käyttäneet paremmin\n    tilaisuutta hyväksemme ja oppineet tuolta ihmeelliseltä ja\n    salaperäiseltä olennolta enemmän hänen syvää viisauttaan.\n    Kuka hän oikein oli? Miten hän oli joutunut asumaan Kôrin\n    luoliin ja mikä oli hänen todellinen uskontonsa? Sitä emme\n    saaneet milloinkaan tietää ja nyt se on ymmärrettävästi aivan\n    mahdotonta -- ainakin vielä. Nämä ja monet muut kysymykset ovat\n    alati mielessäni, mutta vastausta niihin en löydä. Kuka voisi\n    nämä asiat selittää? Siksipä on aivan turhaa näitä kysymyksiä\n    esittääkään.\n\n    Tahdotteko ajatella ehdotustani? Annamme teille vapaan vallan\n    menetellä kuten parhaaksi näette, mutta jos myönnytte tuumaani,\n    niin on vaivojenne palkkiona oleva tietoisuus siitä, että olette\n    saattaneet julkisuuteen mitä ihmeellisimmän kertomuksen. Sillä on\n    sitäpaitsi vielä se etu, että se on tosi. Lukekaa käsikirjoitus\n    (jonka olen tarkoin teitä varten jäljentänyt) ja ilmoittakaa\n    minulle päätöksestänne.\n\n    Uskokaa minua! Kunnioittaen\n\n                                             teidän\n                                          L. Horace Holly.\n\n    P.S. Jos julkaisette kertomuksen ja kirjan menekki tuottaisi\n    voittoa, niin sitä saatte luonnollisesti käyttää miten parhaaksi\n    näette, mutta jos julkaisu aiheuttaisi teille tappiota, niin\n    kääntykää lakimiesteni, herrojen Geoffrey ja Jordanin puoleen.\n    Heille annan määräyksen korvata vahinkonne. Ruukunsirpaleen,\n    sinetin ja pergamentin uskon huostaanne, kunnes pyydän ne\n    takaisin. L.H.H.\n\nTämä kirje, kuten arvattaneenkin, hämmästytti minua melkoisesti,\nmutta kun minulla oli juuri silloin toinen kiireellinen työ\nvalmistettavana, joudin vasta kahden viikon päästä lukemaan\nkäsikirjoituksen, jolloin hämmästyin vieläkin enemmän, kuten\nlukijakin olisi varmaankin tehnyt, ja kiiruhdin heti panemaan työn\nalulle. Kirjoitin siinä tarkoituksessa herra Hollylle, mutta viikkoa\nmyöhemmän sain kirjeen hänen lakimiehiltään, jotka, samalla kun\npalauttivat kirjeeni, ilmoittivat, että heidän päämiehensä ja herra\nLeo Vincey olivat jo matkustaneet Tibetiin eivätkä olleet vielä\nilmoittaneet heille tarkempaa osoitettaan.\n\nSiinä kaikki, mitä minulla oli selitykseksi sanottavaa. Kertomuksesta\nmuodostakoon lukija itselleen oman mielipiteensä. Luovutan sen\nnyt hänelle aivan samanlaisena kuin se joutui minun haltuuni,\nlukuunottamatta muutamia pieniä poikkeuksia, joita olen tehnyt\nsalatakseni toimihenkilöt suurelta yleisöltä. Omasta puolestani en\ntahdo tehdä mitään huomautuksia tai johtopäätöksiä kertomukseen\nnähden. Ensin olin taipuvainen uskomaan, että tämä kuvaus naisesta,\njonka majesteettista olentoa lukemattomien vuosisatojen salaperäisyys\nverhosi ja jonka yllä iäisyyden varjo häilyi kuin yön musta siipi,\noli jokin äärettömän lavea vertauskuva, jonka merkitystä en jaksanut\nkäsittää. Sitten ajattelin, että tässä ehkä piili jokin rohkea yritys\nesittää kuolemattomuuskokeilujen mahdollisia tuloksia, kuvailla\neteemme sellainen inhimillinen olento, joka vieläkin uudistaa\nelinvoimansa luonnon suurista, ehtymättömistä lähteistä, joista\nkaikki elämä on kerran alkunsa saanut. Hänen povessaan sykkii elämä\nja riehuvat intohimojen taistelut yhtä kauan kuin häntä ympäröivässä\nkatoamattomassa maailmassa elämä sykkii, vedet virtaavat, vuoksi ja\nluode vaihtuvat, tuulet myrskyksi kiihtyvät ja tyyntyvät jälleen.\nMutta luettuani pitemmälle ei tämäkään ajatus minua tyydyttänyt.\nMinun mielestäni näyttää kertomus liian todenmukaiselta ollakseen\nvain mielikuvituksen tuote. Selityksen luovutan kuitenkin toisten\ntehtäväksi ja tämän lyhykäisen esipuheen jälkeen, joka erinäisten\nseikkojen takia oli välttämätön, pyydän lukijoita tutustumaan\nAyeshaan ja Kôrin luoliin.\n\nJulkaisija.\n\nP.S. -- Luettuani kertomuksen uudelleen ja sitä tarkoin harkittuani\njohtui mieleeni eräs seikka, johon en voi olla kiinnittämättä lukijan\nhuomiota. Hän on huomaava, ettei Leo Vinceyn luonteessa tämän\nkertomuksen perusteella näytä olevan mitään erikoista ominaisuutta,\njoka selittäisi Ayeshan suuren kiintymyksen häneen eikä hän minunkaan\nmielestäni ole missään suhteessa mikään erittäin mielenkiintoinen\nhenkilö. On todellakin luultavampaa, että herra Holly olisi\ntavallisissa oloissa helpostikin hänet syrjäyttänyt. Oliko asianlaita\nehkä niin, että Ayesha kaikessa selittämättömässä viisaudessaan\nja loistavassa nerokkuudessaan ihaili vain kaunista ulkomuotoa?\nOliko tuo muinaisina aikoina elänyt Kallikrates vain tavallinen,\nlahjaton kuolevainen, jota rakastettiin vain hänen kreikkalaisen\nkauneutensa tähden? Vai onko asian todellinen laita siten kuin minä\nluulen sen olevan -- nimittäin, että Ayesha, joka näki kauemmaksi\ntulevaisuuteen kuin me, oli huomannut rakastamansa miehen sieluun\nkätketyn tulevaisen suuruuden taimen, jonka hän tiesi rakastetulleen\nlahjoittamansa kuolemattomuuden vaikutuksesta, hänen nuoren\nviisautensa vaalimana ja hänen läsnäolonsa elähyttämänä puhkeavan\nihanaan kukkaan, ilmestyvän loistavan tähden lailla täyttäen maailman\nhäikäisevällä loistollaan ja ihanalla tuoksullaan?\n\nKysymykseen en kykene vastaamaan, vaan annan lukijan luettuaan\nherra Hollyn kertomuksen muodostaa itselleen oman mielipiteen siinä\nselostetuista tapahtumista.\n\n\n\n\nI.\n\nVIERAANI.\n\n\nElämässämme sattuu välistä tapauksia, jotka iskeytyvät mieleemme niin\nlujasti, ettemme voi niitä milloinkaan unhottaa, ja kohtaus, jonka\naion tässä kertoa, on juuri sellainen. Muistan sen niin selvästi kuin\nse olisi eilen tapahtunut.\n\nJuuri tässä kuussa kolmattakymmentä vuotta sitten istuin minä,\nLudvig Horace Holly, eräänä iltana huoneessani Cambridgessa päntäten\npäähäni erästä matemaattista teosta, jonka nimeä en enää muista.\nMinun piti viikon päästä suorittaa tutkintoni, jonka sekä opettajani\nettä toverini odottivat minun loistavasti läpäisevän. Vihdoin minä\nväsyneenä työnsin kirjan syrjään ja täytin piippuni. Uunin reunalla\npaloi kynttilä, jonka takana oli pitkä ja kapea kuvastin, ja juuri\nkun aioin sytyttää piippuni, osui katseeni kuvastimessa näkyviin\nkasvoihini. Minä vaivuin ajatuksiini ja annoin tulitikun palaa,\nkunnes se vihdoin alkoi polttaa sormiani niin, että minun täytyi\nhellittää se kädestäni. Siitä huolimatta seisoin paikoillani vielä\nkauan ja tuijotin mietteisiini vaipuneena kuvaani kuvastimessa.\n\n\"No niin\", sanoin vihdoin ääneen, \"toivoakseni tulen maailmassa\ntoimeen sillä, mitä pääni sisältää, sillä sen ulkopuoli ei totisesti\nkykene minua vähääkään auttamaan.\"\n\nTämä huomautus hämmästyttänee hämäryydellään jokaista lukijaa.\nMinä tarkoitin sillä ruumiillisia puutteellisuuksiani. Useammille\nkahdenkymmenenkahden ikäisille nuorukaisille on luonto lahjoittanut\nainakin jossakin määrin nuoruuden miellyttäväisyyttä, mutta\nminä olin jäänyt aivan osattomaksi. Olin sangen lyhytkasvuinen\nja paksuruumiinen. Rintani oli melkein luonnottomasti sisään\npainunut ja käteni olivat huomattavan pitkät ja jäntevät.\nKasvonpiirteeni olivat karkeat ja harmaat silmäni, joita matala\notsa varjosti, olivat syvällä päässä. Musta, karkea tukkani\nkasvoi melkein puoliväliin otsaa, joka muistutti metsän takaisin\nvalloittamaa, hylättyä raiviopaikkaa. Sellainen oli ulkomuotoni\nnoin kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja sellainen se on, muutamia\nvähäpätöisiä muutoksia lukuunottamatta, vielä tänäänkin. Olin\nruma kuin Kain, mutta ikäänkuin korvaukseksi oli minulle annettu\nharvinaisen vahvat ruumiinvoimat ja erinomainen järjenjuoksu.\nRumuuteni oli niin silmäänpistävä, että toverini, jotka olivat\nnuoria keikareita, välttivät kulkemasta kanssani kadulla, vaikkakin\nolivat ylpeitä osoittamastani kestävyydestä ja suurista voimistani.\nOliko ihmeellistä, että olin synkkämielinen ja ihmisarka? Oliko\nihmeellistä, että työskentelin ja ahersin yksinäni ilman ainoatakaan\nystävää -- paitsi yhtä? Luonto oli erottanut minut muista erilleen\netsimään tyydytystä ja lohtua vain sen mittaamattomista kätköistä.\nNaiset eivät voineet sietää minua. Noin viikko sitten kuulin erään\nnaisen, joka luuli minun olevan kyllin etäällä, etten kuulisi hänen\nsanojaan, sanovan minua hirviöksi, jonka näkeminen oli saanut hänet\nuskomaan kehitysopin todenperäisyyteen. Ja kerran tapahtui, että\neräs nainen teeskenteli todellakin välittävänsä minusta ja minä\nkiinnyin häneen luonteeni koko kiihkeydellä, mutta kun en saanutkaan\nodottamaani perintöä, hylkäsi hän minut. Minä pyysin ja rukoilin\nhäntä niin kiihkeästi ja liikuttavasti, etten ole milloinkaan\nennemmin tahi myöhemmin kellekään elävälle olennolle puhunut siten,\nsillä hänen suloiset kasvonsa olivat hurmanneet minut ja minä\nrakastin häntä. Vastauksen asemesta hän vei minut kuvastimen eteen ja\nseisoen vieressäni katsoi siihen.\n\n\"Katso nyt\", sanoi hän. \"Jos minua nimitettäisiin kauneudeksi, niin\nmikähän nimi mahdettaisiin antaa sinulle?\"\n\nOlin silloin juuri täyttänyt kaksikymmentä. Siten seisoin kauan\ntuijottaen kuvastimeen ja muistelin menneitä asioita. Sisimmässäni\ntunsin jonkinlaista julmaa tyydytystä ajatellessani omaa\nyksinäisyyttäni, sillä minulla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljiä\neikä sisaria. Samassa koputettiin ovelle.\n\nKuuntelin hetkisen ennenkuin avasin oven, sillä kello oli pian\nkaksitoista ja mielentilani oli sitäpaitsi sellainen, etten halunnut\nluokseni vierasta. Tovereideni keskuudessa ja luultavasti koko\nmaailmassa oli minulla vain yksi ystävä -- mahtoikohan sisäänpyrkijä\nolla hän?\n\nSamassa oveni ulkopuolella oleva henkilö rykäisi ja minä kiiruhdin\nheti avaamaan, sillä olin tuntenut äänen.\n\nKookas, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, jonka olemuksessa\nsaattoi huomata jälkiä harvinaisesta kauneudesta, horjui kiireesti\nsisään raahaten mukanaan painavaa, tukevan näköistä rautaista\nlipasta, jossa oli vahva kädensija. Hän nosti lippaan pöydälle ja\nsamassa hänet tapasi vaikea yskänkohtaus. Hän yski henkimenokseen,\nkunnes hänen kasvonsa kävivät aivan purppuranpunaisiksi ja hän alkoi\nsylkeä verta. Minä kaadoin viskyä pikariin ja ojensin juoman hänelle.\nJuotuaan sen hän näytti voivan paremmin, mutta hänen tilansa näkyi\nolevan niin toivottoman huono, että kohtaus saattoi milloin hyvänsä\nuudistua.\n\n\"Miksi seisotit minua tuolla kylmässä eteisessä?\" kysyi hän äreästi.\n\"Tiedäthän, että veto on minulle kuolemaksi.\"\n\n\"Minä en tiennyt, kuka oven takana oli\", vastasin. \"Sinä olet\nmyöhäinen vieras.\"\n\n\"Niin olen, ja luulen todellakin, että tämä vierailu onkin minun\nviimeiseni\", vastasi hän hymyillen aavemaisesti. \"Tätä olen\nodottanutkin, Holly. Elämäni lähenee loppuaan. Minä luulen, etten\nenää näe huomispäivää!\"\n\n\"Mitä joutavia!\" sanoin minä. \"Nyt menen hakemaan lääkäriä.\" Hän\nviittasi käskevästi vaatien minua pysähtymään.\n\n\"Puhun aivan vakavasti\", sanoi hän. \"En tarvitse lääkäriä. Olen itse\nlukenut ja tutkinut lääketiedettä, joten tiedän tilani. Lääkärit\neivät voi minua enää auttaa. Hetkeni on tullut! On suuri ihme, että\nolen pysynyt hengissä tämän vuoden. Kuuntele nyt tarkoin mitä puhun,\nsillä sinulla ei ole tilaisuutta kuulla sanojani toistamiseen. Olemme\nolleet hyviä ystäviä kahden vuoden ajan. Sanopas nyt, mitä tiedät\nminusta?\"\n\n\"Minä tiedän, että olet rikas ja tulit yliopistoon iässä, jolloin\nuseimmat ovat jo kauan olleet sieltä poissa. Sinä olet ollut\nnaimisissa ja vaimosi on kuollut, ja sinä olet ollut parhain ja tähän\nsaakka melkeinpä ainoa ystäväni.\"\n\n\"Oletko tiennyt, että minulla on poika?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Niin, minulla on poika. Hän on nyt viiden vuoden ikäinen. Hänen\näitinsä kuoli hänen syntyessään ja sentähden en ole voinut sietää\nlasta. Holly, minä pyydän sinua hänen ainoaksi holhoojakseen.\nHyväksytkö osoittamani luottamuksen?\"\n\n\"Minäkö?\" huudahdin minä melkein hypähtäen tuolistani.\n\n\"Niin, sinä juuri. En ole turhaan kahta vuotta tutkinut luonnettasi.\nOlen jo jonkun aikaa ollut tietoinen siitä, että hetkeni ovat luetut,\nja päästyäni asiasta varmuuteen olen etsinyt henkilöä, jonka huomaan\nvoin uskoa poikani ja tämän\", lisäsi hän taputtaen rautaista lipasta.\n\"Holly\", jatkoi hän, \"sinä olet etsimäni mies, sillä rosoisen\nkuoresi alla sykkii raitis ja terve sydän. Kuule, tuo poikanen on\npiakkoin erään maailman vanhimpien sukujen ainoa edustaja. Sinä\nvarmaankin naurat minulle kun sanon, että kuudeskymmenesviides tahi\nkuudeskymmeneskuudes esi-isäni oli eräs egyptiläinen Isis-jumalan\npappi, syntyperältään kreikkalainen ja nimeltään Kallikrates [=\nkaunis tahi väkevä, oikeammin 'kaunis voimassaan']. Aika tulee,\njolloin kaikki epäilyksesi haihtuvat olemattomiin. Hänen isänsä oli\neräs kreikkalainen palkkasoturi, joka palveli mendesialaisen faraon\nHak-Horin joukoissa, ja hänen isänisänsä oli luullakseni juuri tuo\nHerodotoksen mainitsema Kallikrates. [Ystäväni tässä mainitsema\nKallikrates oli spartalainen, jonka Herodotos kertoo olleen kuuluisan\nkauneudestaan (Herod. IX. 72.). Hän kaatui mainehikkaassa Plataian\ntaistelussa (syysk. 22 p. 479 e.Kr.), jossa lakedaimonilaiset ja\nateenalaiset Pausaniaan johdolla löivät persialaisten suunnattoman\nylivoiman. Taistelukentälle jäi noin 300000 vihollista. Herodotos\nkuvailee tapausta näin: 'Taistelussa kaatunut Kallikrates oli\nkoko sotajoukon, ei ainoastaan lakedaimonilaisten, vaan myös koko\nKreikan kansan kaunein mies. Nuoli oli lävistänyt hänen kylkensä\nja kun Pausanias, joka oli myöskin haavoittunut, pahoitteli\nhänen kuolemaansa, kääntyi hän ystävänsä, Arimnestuksen, erään\nplataialaisen, puoleen sanoen olevansa iloinen saadessaan kuolla\nKreikan vapauden edestä, mutta surevansa sitä, ettei ollut saanut\nottaa enemmän osaa miekan mittelyyn. Hän olisi toivonut saavansa\nkuolla miekan iskuun, mikä hänen mielestään oli sotilaalle\nkunniakkain kuolema.' Tämä Kallikrates, joka näyttää olleen yhtä\nurhoollinen kuin kauniskin, haudattiin Herodotoksen mukaan yhdessä\n'nuorten päälliköiden' kanssa ja erilleen muista spartalaisista ja\nnäiden mukana olleista helooteista. -- L.H.H.] Noin vuoden 339 e.Kr.\npaikkeilla ja samoihin aikoihin kuin faraoitten valta lopullisesti\nkukistui tämä Kallikrates (pappi) rikkoi naimattomuuslupauksensa\nja pakeni Egyptistä erään kuninkaalliseen sukuun kuuluvan naisen\nkanssa, joka oli rakastunut häneen. Heidän laivansa haaksirikkoutui\nAfrikan rannikolla, luullakseni nykyisen Delagoa-lahden läheisyydessä\ntahi hiukan pohjoisempana. Hän ja hänen vaimonsa pelastuivat, mutta\nkaikki muut hänen seuralaisensa tuhoutuivat tavalla tahi toisella.\nHe saivat kestää paljon vaaroja ja monta kovaa kokea, kunnes heidät\nvihdoin pelasti erään villin kansan mahtava kuningatar. Tämä\nvalkoiseen rotuun kuuluva nainen, joka oli ennenkuulumattoman kaunis\nja suloinen, murhasi viimein esi-isäni Kallikrateksen olosuhteiden\nvallitessa, joihin en nyt voi kajota, mutta jotka saat tietää, jos\nsaat elää, tutkittuasi tämän lippaan sisällyksen. Hänen vaimonsa ja\npieni poikansa onnistuivat kuitenkin jotenkin pakenemaan, minä en\ntiedä miten, ja pääsivät vihdoin Ateenaan. Pojan nimeksi pantiin\nTisisthenes eli Mahtava Kostaja. Viisisataa vuotta myöhemmin perhe\nmuutti tuntemattomista syistä Roomaan. Siellä he näyttävät melkein\nheti ottaneen nimen Vindex, kostaja, luultavasti säilyttääkseen\nsuvussa muiston kostosta, johon myöskin nimi Tisisthenes viittaa.\nRoomassa he asuivat sen jälkeen noin viisisataa vuotta aina vuoteen\n770 j. Kr. saakka, jolloin Kaarlo Suuri valtasi Lombardian, jossa\nperhe silloin oleskeli. Perheen päämies näyttää silloin yhtyneen\nKaarlo Suureen, seuranneen häntä alppien toiselle puolelle ja\nasettuneen viimein Bretagneen asumaan. Kahdeksan polvea myöhemmin\nsuvun päämies muutti Englantiin Edward Tunnustajan hallituksen aikana\nja kohosi suureen kunniaan ja valtaan Wilhelm Valloittajan aikana.\nSiitä asti tähän päivään saakka voin järjestyksessä luetella kaikki\nesi-isäni. Ei silti, että Vinceyt -- tämä on nimen lopullinen muunnos\nsuvun juurruttua Englantiin -- olisivat olleet erikoisen huomattavia.\nHe elivät omaa elämäänsä syrjässä julkisuudesta. Toiset olivat\nsotilaita ja toiset rauhallisia kauppamiehiä, ja kaikkina aikoina on\nsukua yleensä pidetty kunniassa ja vieläkin yleisemmin muuttumattoman\nkeskinkertaisena. Kaarlo II:n ajoista tämän vuosisadan alkuun olivat\nsukumme edustajat kauppiaita. Noin vuoden 1790 paikkeilla kokosi\nminun iso-isäni panimoillaan suuren omaisuuden. Hän kuoli vuonna\n1821 ja minun isäni, joka peri hänet, hävitti melkein kaikki ja\njätti minulle kuollessaan noin kahdentuhannen punnan tulot vuodessa.\nSilloin minä lähdin löytöretkelle, jonka tämän lippaan sisältö\naiheutti, ja yritykseni päättyi hyvin onnettomasti. Paluumatkallani\nmatkustelin Etelä-Euroopassa ja tulin vihdoin Ateenaan. Siellä\ntutustuin hellästi rakastettuun vaimooni, jolle myöskin soveltuisi\nnimi 'kauneudessaan jumalallinen', kuten muinoin kreikkalaiselle\nkantaisällenikin. Menimme naimisiin ja vuotta myöhemmin hän kuoli\npoikani syntyessä.\"\n\nHänen päänsä painui alas ja hän peitti käsillään kasvonsa. Oltuaan\nhetkisen vaiti hän jatkoi:\n\n\"Avioliittoni esti minua toteuttamasta suunnitelmaani silloin ja\nnyt en enää kykene sitä tekemään. Minä en ehdi enää, Holly -- minä\nen ehdi! Jos suostut pyyntööni, niin kerron sinulle kaikki. Vaimoni\nkuoltua aloin jälleen ajatella asiaa. Mutta minä käsitin, että\nennenkuin saatoin mihinkään ryhtyä, oli aivan välttämätöntä oppia\nitämaisia kieliä, etenkin arabiankieltä. Ja sentähden tulin tänne,\nettä voisin helpommin opiskella noita aineita. Mutta hyvin pian sen\njälkeen alkoi tilani arveluttavasti huonontua ja nyt on loppuni\nlähellä.\" Ja ikäänkuin näiden sanojen vahvistukseksi hänet tapasi\nhirvittävä yskänkohtaus. Minä annoin hänelle toisen annoksen viskyä\nja hetkisen levähdettyään hän jatkoi:\n\n\"Minä en ole nähnyt poikaani sitten kuin hän oli pieni sylilapsi,\nsillä en ole voinut voittaa vastenmielisyyttäni häntä kohtaan, mutta\nminulle on kerrottu hänen olevan kauniin ja ymmärtäväisen poikasen.\nTässä kirjeessä\", ja hän otti taskustaan minulle osoitetun kirjeen,\n\"on tarkoin määrätty, miten pojan kasvatus on järjestettävä. Ohjeeni\novat kyllä hieman erikoiset, mutta missään tapauksessa en voisi uskoa\ntätä tärkeätä tehtävää vieraalle henkilölle. Minä pyydän sinua vielä\nkerran, etkö tahtoisi ruveta poikani holhoojaksi ja kasvattajaksi?\"\n\n\"Ennenkuin voin vastata, minun täytyy saada sinulta hiukan tarkempi\nselostus suunnitelmistasi poikaasi nähden\", huomautin minä.\n\n\"Pyyntööni sisältyy, että pidät poikani, Leon, luonasi\nhänen kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteensa saakka\nja muista -- häntä ei saa panna mihinkään kouluun. Hänen\nkahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänään sinun\nholhouskautesi loppuu ja silloin sinä näillä avaimilla (hän asetti\navaimet pöydälle) avaat tämän rautaisen lippaan ja annat hänen nähdä\nja tarkoin lukea sen sisällön. Sitten hän sanokoon, tahtooko hän\nvai ei ryhtyä tutkimaan noita tapahtumia. Mitään pakkoa ei ole.\nMinulla on nykyään kahdentuhannenkahdensadan punnan tulot vuodessa.\nPuolet näistä tuloista olen jälkisäädöksellä määrännyt sinulle, jos\nryhdyt holhoojantoimeen. Korvaukseksi siitä, että otat tämän työn\naivan elämäntehtäväksesi, olen tahtonut antaa sinulle tuhat puntaa\nvuodessa. Tuo sata puntaa vuodessa on maksu pojan täysihoidosta.\nJäljellä oleva osa omaisuuttani kasvakoon korkoa, kunnes Leo\ntäyttää kaksikymmentäviisi vuotta, niin että hänellä on rahoja\nkäytettävänään, jos hän haluaa ryhtyä tehtävään, josta olen sinulle\npuhunut.\"\n\n\"Mitenkä on meneteltävä, jos minä kuolisin?\" kysyin minä.\n\n\"Siinä tapauksessa saa holhoojahallitus huolehtia pojasta. Järjestä\nvain asiat tarkoin niin, että hän saa tämän rautaisen lippaan\nhaltuunsa. Holly, älä kiellä pyyntöäni, josta on sinulle vain\netua. Seuraelämä ja maailman hyörinä ei miellytä sinua -- se vain\nkatkeroittaa mielesi! Jonkun viikon kuluttua sinusta tulee yliopiston\ndosentti ja tuota tointa seuraava palkka lisättynä rahasummalla,\njonka olen asettanut käytettäväksesi, tekee taloudellisen asemasi\nsellaiseksi, että voit kokonaan syventyä tieteellisiin tutkimuksiisi\nja väliaikoina harrastaa mielesi mukaan urheilua ja metsästystä,\njoihin olet niin mieltynyt. Minä luulisin, että sellainen elämä olisi\nsinulle aivan ihanteellinen.\"\n\nHän vaikeni ja katseli minua kiihkeästi, mutta minä epäröin vielä.\nTehtävä tuntui minusta niin kovin oudolta.\n\n\"Minun tähteni, Holly. Olemmehan olleet parhaat ystävät ja minä en\nehdi enää järjestää asiaa toisin.\"\n\n\"No hyvä\", sanoin minä. \"Suostun pyyntöösi, ellei tuossa kirjeessä\nole mitään, joka saisi minut muuttamaan mieleni.\" Samassa osoitin\nkirjettä, jonka hän oli pannut pöydälle avainten viereen.\n\n\"Kiitos, Holly, kiitos. Siinä ei ole mitään sellaista. Lupaa ja vanno\nnyt Jumalan nimeen, että tahdot olla isä pojalleni ja noudattaa\nkirjeessä olevia määräyksiäni.\"\n\n\"Minä vannon\", vastasin juhlallisesti.\n\n\"Hyvä on, mutta muista, että ehkä joskus vaadin sinut tilille,\nmiten olet valasi pitänyt, sillä vaikka olenkin kuollut ja minut on\nunhotettu, niin minä kuitenkin elän. Holly, kuolemaa ei ole olemassa,\nvaan ainoastaan jonkinlainen olotilan muutos, joka uskoni mukaan\nvoidaan erinäisten asianhaarojen vallitessa siirtää rajoittamattoman\nkauas tulevaisuuteen, kuten itsekin tulet aikanaan huomaamaan.\" Hänet\ntapasi jälleen hermoja koetteleva yskänkohtaus.\n\n\"Kas niin\", virkkoi hän sen ohimentyä, \"nyt minun täytyy lähteä.\nLippaan jätän sinun haltuusi ja jälkisäädöksessäni, joka on toisten\npapereitteni joukossa, olen määrännyt, että poikani luovutetaan\nsinun huostaasi. Vaivoistasi saat runsaan korvauksen, Holly, ja minä\ntunnen sinut rehelliseksi, kunnon mieheksi, mutta jos sinä petät\nluottamukseni, niin vannon taivaan nimessä ilmestyväni kostamaan\nsinulle.\"\n\nMinä en virkkanut mitään, sillä olin liian järkytetty kyetäkseni\npuhumaan.\n\nHän kohotti kynttilää ja tarkasteli kuvastimessa kasvojaan, jotka\nolivat kerran olleet harvinaisen kauniit, mutta olivat nyt taudin\ntuhoamat. \"Matojen ruokaa\", sanoi hän. \"On kummallista ajatella,\nettä jonkun tunnin kuluttua makaan kylmänä ja kankeana -- niin on\nsitten maallinen vaellukseni päättynyt ja pieni osani tässä elämässä\nnäytelty loppuun. Ah, Holly! Elämä on tuskin sen vaivan arvoinen,\nminkä juuri eläminen itse aiheuttaa. Silloin vain kannattaa elää, kun\nrakkaus taikavoimallaan hetkemme täällä onnellistuttaa. Minun elämäni\nei ainakaan ole ollut minkään arvoinen, mutta ehkä poikani, Leo,\nsaa kokea toista, jos hänellä on kyllin rohkeutta ja luottamusta.\nHyvästi, ystäväni!\" ja äkillisen hellyyden valtaamana hän syleili\nminua ja painoi otsalleni suudelman. Sitten hän kääntyi mennäkseen.\n\n\"Kuulehan, Vincey\", sanoin minä. \"Jos todellakin olet niin sairas\nkuin luulet, niin olisi parempi, että saisin hakea lääkärin.\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi hän vakavasti. \"Lupaa minulle, ettet sitä tee.\nKuolemani lähestyy ja myrkytetyn rotan lailla tahdon kuolla\nyksinäisyydessä.\"\n\n\"Mutta minä uskon, ettei sinun tarvitse vielä sellaista ajatella\",\nvastasin minä.\n\nHän aukaisi oven ja katsahti minuun hymyillen. Sitten hän sanoi:\n\"muista\", ja katosi samassa pimeään.\n\nMinä istahdin tuolilleni ja hieroin silmiäni ihmetellen, olinko\nnähnyt unta. Mutta koska tämä otaksuma ei näyttänyt totuuden\nmukaiselta, niin hylkäsin sen ja aloin ajatella, että Vincey ehkä\noli ollut juovuksissa. Minä tiesin hänen olevan ja olleen jo kauan\nhyvin sairaana, mutta kuitenkin minusta tuntui mahdottomalle,\nettä hän olisi ollut niin huono kuin hän itse sanoi. Hän oli\nollut aivan varma, ettei hän eläisi aamuun saakka. Mutta jos\nhänen kuolemansa oli kerran niin lähellä, niin hän olisi tuskin\nkyennyt kävelemään luokseni ja raahaamaan mukanaan tuota raskasta\nrautalipasta. Tarkemmin miettien näytti koko juttu minusta hyvin\nuskomattomalle, sillä minä en silloin vielä tiennyt, että tässä\nmaailmassa tapahtuu asioita, joita tavallisen ihmisen terve järki\nei voi milloinkaan käsittää, vaan pitää niitä sangen epäiltävinä\ntahi suorastaan mahdottomina. Olen nimittäin vasta aivan äsken\nvoittanut omat ennakkoluuloni tässä suhteessa, joten tiedän olevani\noikeassa. Oliko uskottavaa, että miehellä oli viiden vuoden vanha\npoika, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin pienenä sylilapsena?\nEi. Oliko todennäköistä, että hän todellakin aivan varmaan tiesi\nkuolinhetkensä? Ei. Oliko totta, että hän saattoi tietää sukunsa\nkantaisän eläneen neljännellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää?\nAivan varmasti ei. Ja miten oli selitettävissä, että hän aivan\nodottamatta tahtoi uskoa lapsensa erään yliopistotoverinsa kasvatiksi\nja antaa tälle vielä puolet omaisuudestaankin? Vincey oli ollut joko\njuovuksissa tahi sitten hän oli mielipuoli. Mutta jos asia oli siten,\nniin mitä tämä kaikki oikein merkitsi ja mitä oli tuossa sinetöidyssä\nrautalippaassa?\n\nTapahtuma sai minut viimein niin ymmälle, etten enää jaksanut\najatella mitään, vaan päätin mennä nukkumaan. Nousin siis tuoliltani\nja pantuani Vinceyn jättämät avaimet ja kirjeen asiakirjasalkkuuni\nja kätkettyäni rautalippaan suureen matka-arkkuuni, menin levolle ja\nnukahdin pian sikeään uneen.\n\nMielestäni olin nukkunut vain muutamia minuutteja herätessäni siihen,\nettä joku huusi minua. Nousin istualleni ja hieroin silmiäni -- oli\nkirkas päivä ja kello oli jo kahdeksan.\n\n\"No, mitä kuuluu, John?\" kysyin minä pojalta, joka oli minun ja\nVinceyn yhteinen palvelija. \"Olethan kalpea kuin olisit nähnyt\naaveita!\"\n\n\"Niin olenkin, herra\", vastasi hän. \"Ruumiin olen ainakin nähnyt,\nmikä on mielestäni vieläkin pahempaa. Menin tapani mukaan ensin herra\nVinceyn huoneeseen ja siellä hän makaa ihan kuolleena!\"\n\n\n\n\nII.\n\nVUODET VIERIVÄT.\n\n\nVincey raukan äkillinen kuolema aiheutti luonnollisesti suuren\nhälinän yliopistossa, mutta kun yleisesti tiedettiin hänen olleen\nhyvin sairaan ja lääkäri antoi tyydyttävän kuolintodistuksen, ei\nkuolemantapauksen johdosta pidetty mitään kuulustelua. Siihen aikaan\nei oltu niin hanakoita pitämään noita kuulusteluja kuin nykyisin.\nSellaista pidettiin todellakin vainajan muiston häväisemisenä.\nKoska minulta niinmuodoin ei tiedusteltu mitään, niin en minäkään\nmennyt kenellekään vapaaehtoisesti selostamaan minun ja Vinceyn\nvälistä keskustelua hänen kuolin-yönään. Minä kerroin vain, että hän\noli illalla käynyt luonani kuten hänellä usein eli tapana tehdä.\nHautajaispäivänä saapui Lontoosta eräs lakimies, joka saatteli ystävä\nparkani maalliset jäännökset kirkkomaahan ja vei sitten mukanaan\nkaikki hänen paperinsa ja tavaransa, paitsi rautalipasta, joka oli\njätetty minun huostaani. Sitten en kuullut viikkoon hiiskaustakaan\nnäistä asioista ja siihen aikaan olin todellakin niin kiintynyt\ntöihini tutkintoani varten, etten joutanut ystäväni hautajaisiin enkä\nmyöskään tavannut hänen lakimiestään, joka valvoi hänen asioitaan.\nVihdoinkin oli tutkintoni ohi ja kun minä kotiin tultuani istahdin\nnojatuoliin, olin onnellinen tietäessäni, että olin kiitettävästi\nsuoriutunut kaikesta. Ajatukseni, jotka viimeisinä viitenä päivänä\nolivat työskennelleet vain tarkoin määrätyllä alueella, kohdistuivat\npian tuosta painostuksesta vapauduttuaan sen yön tapahtumiin, jolloin\nVincey parka kuoli, ja jälleen tuli mieleeni kysymys, mitä tämä\nkaikki mahtoi merkitä. Minä ihmettelin, kuulisinko asiasta sen enempää\nja mitä tekisin siinä tapauksessa tuolla omituisella rautalippaalla.\nMietin miettimästä päästyänikin tuota salaperäistä vierailua luonani\nkeskiyön hetkellä, Vinceyn ennustusta pikaisesta kuolemastaan, joka\nniin pian täyttyi, ja vannomaani juhlallista valaa, josta Vincey\noli sanonut vaativansa minut tilille toisessa maailmassa, kunnes\nnämä seikat olivat lopulta järkyttää mielenrauhani aivan kokonaan.\nOliko mies tehnyt itsemurhan? Siltä ainakin näytti. Koko juttu alkoi\ntuntua kamalalta ja vaikka minä en ole vähintäkään hermostunut tahi\ntaipuvainen menettämään malttiani, niin nyt minua alkoi kuitenkin\npeloittaa ja minä toivoin, etten olisi sekaantunut asiaan ollenkaan.\nKuinka monin verroin kiihkeämmin toivon samaa nyt, kolmattakymmentä\nvuotta myöhemmin!\n\nIstuessani siinä ajatuksiini vaipuneena koputettiin ovelle ja minulle\ntuotiin isoon, siniseen kirjekuoreen suljettu kirje. Ensisilmäyksellä\nnäin, että kirje oli lähtöisin lakimiehen kädestä, ja vaistomaisesti\ntunsin sen koskevan vastaanottamaani luottamustointa. Kirje, joka on\nvieläkin hallussani, kuului:\n\n    \"Hyvä herra. -- Päämiehemme, M. L. Vincey vainaja, joka kuoli\n    t.k. 9 p. Cambridgessa, on jättänyt jälkeensä jälkisäädöksen,\n    josta jäljennöksen oheenliitämme ja jonka toimeenpanijat me\n    olemme. Siitä näette, että teille maksetaan vuotuinen elinkorko\n    noin puolesta vainajan omaisuudesta, joka on nyt pankkiin\n    talletettu, seuraavalla ehdolla. Teidän on ruvettava hänen\n    ainoan, viisi vuotta vanhan poikansa, Leo Vinceyn, holhoojaksi.\n    Ellemme itse olisi laatineet kysymyksessä olevaa asiakirjaa\n    herra Vinceyn tarkkojen ja selvien, sekä kirjallisten että\n    suullisten määräysten mukaan, ja ellei hän itse olisi meille\n    vakuuttanut hänellä olevan pätevät syyt tähän menettelyynsä,\n    niin olisimme velvolliset teille ilmoittamaan hänen määräystensä\n    olevan meidän mielestämme siksi omituista laatua, että olisimme\n    katsoneet olevamme pakotetut saattamaan asian holhoojahallituksen\n    tietoon. Silloin olisi siellä ryhdytty joko jälkisäädöksen\n    kumoamiseen tahi muihin toimenpiteisiin alaikäisen lapsen etujen\n    turvaamiseksi. Mutta koska me tunsimme jälkisäädöksen tekijän\n    erittäin nerokkaaksi ja eteväksi mieheksi, jolla ei ollut elossa\n    yhtään omaista tahi sukulaista, jolle hän olisi voinut uskoa\n    lapsensa kasvatuksen ja holhouksen, niin emme katsoneet olevamme\n    oikeutetut vastustamaan vainajan viimeistä tahtoa.\n\n    Odottaen ohjeitanne lapsen luoksenne tuloon nähden ja\n    määräyksiänne teille kuuluvan perintöosan suorituksesta piirrämme\n\n                             kunnioittaen Geoffrey & Jordan.\"\n\nMinä panin kirjeen pöydälle ja luin jälkisäädöksen, joka\nsuunnattomasta järjettömyydestään huolimatta oli pienimpiä\nyksityiskohtia myöten lainmukainen. Mikäli saatoin huomata sisälsi\nse juuri samat asiat, joista Vincey oli minulle puhunut samana\nyönä kuin hän kuoli. Siis kaikki oli kuitenkin totta. Minun täytyi\nottaa poika huostaani. Samassa johtui mieleeni kirje, jonka\nhän oli antanut minulle lippaan yhteydessä. Etsin sen käsiini\nja avasin sen. Siinä oli vain samoja ohjeita, joita hän oli jo\nantanut minulle ennen, kuten määräyksiä lippaan avaamisesta Leon\nkahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänä ja ylimalkaiset\nohjeet pojan opintoja varten, joihin piti pääasiallisesti sisältyä\nkorkeampi matematiikka ja kreikan- ja arabiankieli. Viimeisenä oli\njälkikirjoitus, jossa oli ohjeita siltä varalta, että poika sattuisi\nkuolemaan ennenkuin hän täytti kaksikymmentäviisi vuotta, mitä hän ei\nkuitenkaan uskonut. Siinä tapauksessa minun piti aukaista lipas ja\ntoimia kuten parhaaksi näin. Ellen ollut halukas ryhtymään lippaan\nsisällössä mainittuja asioita tutkimaan, piti minun hävittää kaikki,\nmitä lipas sisälsi. Missään tapauksessa en saanut luovuttaa niitä\nkellekään vieraalle henkilölle.\n\nKoska tässä kirjeessä ei ollut minulle mitään uutta, joka olisi\nsaanut minut muuttamaan mieleni ja kieltäytymään tehtävästä, johon\nolin ystävävainajalleni luvannut ryhtyä, niin ei auttanut muu kuin\nkirjoittaa herroille Geoffrey & Jordan ja ilmoittaa olevani valmis\nryhtymään toimeeni Leon holhoojana. Kymmenen päivän kuluttua saatoin\nottaa pojan vastaan. Sitten menin yliopistoviranomaisten luokse\nja kerroin heille asiasta niin paljon kuin pidin tarpeellisena,\nmikä oli sangen vähän ja monien vastusten jälkeen minun onnistui\ntaivuttaa heidät puolelleni etenkin kun olin hiljattain suorittanut\ntutkintoni erittäin hyvillä arvosanoilla, ja niin sain luvan pitää\npojan luonani sillä ehdolla että luovuin huoneistani yliopistossa\nja hankin itselleni asunnon muualta. Minä tein niin ja vähän\naikaa kuulusteltuani huoneita onnistuin saamaan erittäin mukavan\nasunnon yliopiston läheisyydestä. Sitten seurasi kysymys, mistä\nsaisin lapsenhoitajan. Tässä kohdassa olin tehnyt lujan päätöksen.\nMinä en aikonut ottaa kotiini naishoitajaa, joka pian hallitsisi\nmeitä molempia, niin minua kuin poikaakin, ja lopulta vierottaisi\nlapsen minulta. Poika oli jo kyllin vanha tullakseen toimeen\nilman naisellista apua ja niin aloin heti tiedustella sopivaa\nmiespalvelijaa. Kärsivällisesti etsittyäni minä vihdoin miellyin\nerääseen erittäin siistin näköiseen, pyöreäkasvoiseen nuorukaiseen,\njoka tosin ennen oli ollut vain tallipalvelijana, mutta joka\nsanoi osaavansa hoitaa lapsia oikein hyvin, sillä hän oli vanhin\nseitsemästätoista sisaruksesta. Hän tarjoutui mielellään nuoren\nLeo-herran hoitajaksi tämän saavuttua luokseni. Vietyäni sitten\nrautalippaan pankkiin, jossa panin sen omin käsin varmuusholviin,\nostin muutamia lasten kasvatusta, terveydenhoitoa ja käsittelyä\nkoskevia kirjoja, jotka luin ensin itsekseni ja sitten ääneen Jobille\n-- nuoren miehen nimi oli Job -- ja odotin.\n\nVihdoin lapsi saapui erään vanhahkon naisen seurassa, joka itki\nkatkerasti kauniista pojasta erotessaan. Poika oli todellakin kaunis.\nEn muista milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin nähneeni niin suloista\nja kaikinpuolin täysinkehittynyttä lasta. Hänellä oli harmaat silmät\nja leveä otsa ja hänen kasvonpiirteensä olivat jo tuolla varhaisella\niällä kuin marmoriin veistetyt. Mutta kaunein oli ehkä hänen\ntukkansa, joka oli kuin puhdasta kultaa ja kiertyi tiheinä kiharoina\nhänen kaunismuotoisen päänsä ympärille. Hän itki hiukan, kun hoitaja\nvihdoinkin jätti hänet huostaamme poistuen kyynelöiden. Minä en voi\nmilloinkaan unhottaa tuota hetkeä. Siinä hän seisoi auringonsäteiden\nkimallellessa hänen kultaisissa kutreissaan, peittäen nyrkillään\ntoisen silmänsä ja tarkastellen meitä toisella. Istuin tuolissani\nja ojensin käteni houkutellakseni hänet luokseni, Jobin matkiessa\nnurkassaan kanojen kaakatusta, jolla hänen entisten kokemustensa\nmukaan piti olla hyvin lohduttava vaikutus. Hän koetti siten saada\npojan ymmärtämään, että hän saattoi luottaa meihin. Sitten hän\nveteli hirvittävän rumaa puuhevosta kamalaa kyytiä edestakaisin\nherättääkseen poikasen mielenkiintoa. Niin katselimme toisiamme\nmuutamia minuutteja ja sitten lapsi yhtäkkiä ojensi minulle molemmat\npienet kätensä ja juoksi syliini.\n\n\"Minä pidän sinusta\", sanoi hän. \"Sinä olet kyllä ruma, mutta sinä\nolet niin hyvä.\"\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin hän söi hyvin tyytyväisenä suuria\nleipäviipaleita, joiden päälle oli levitetty paksulti voita. Job\nolisi halunnut levittää niille vielä hedelmähilloakin, mutta\nminä kielsin sen muistuttaen häntä ankarasti vastedes paremmin\najattelemaan, mitä noissa mainioissa lasten hoitoa käsittelevissä\nkirjoissa, joita olimme lukeneet, oli sanottu.\n\nSangen lyhyessä ajassa pojasta tuli koko yliopiston lemmikki (minä\nolin päässyt dosentiksi, kuten olin odottanutkin) ja siellä hän kulki\nkuin kotonaan kaikista ohjeista ja säännöistä huolimatta. Hän oli\nkaikkien etuoikeutettu suosikki, johon nähden kiellot ja määräykset\nolivat aivan merkityksettömät. Lapselle osoitettu huomaavaisuus\nei ollut mielestäni vaikutukseltaan ollenkaan vaarallinen ja\nminä jouduin asiassa useamman kerran ankaraan väittelyyn erään\nyliopistossa asuvan, nyt jo ammoin kuolleen vanhan herran kanssa,\njota pidettiin tovereiden keskuudessa yliopiston äreimpänä miehenä\nja joka ei voinut lainkaan sietää lapsia. Ihmeeksemme huomattiin\nkerta, kun pojan vatsa oli myötäänsä kipeä ja Job seurasi sentähden\ntarkoin hänen puuhiaan, että tuo periaatteeton vanhus, en paremmin\nsano, usein houkutteli lapsen huoneeseensa syöttäen hänelle siellä\nrajattomat määrät makeisia. Vieläpä hän vannotti poikaa, ettei tämä\npuhuisi asiasta kenellekään. Jobin mielestä hän sai hävetä silmänsä\ntäyteen, kun oli jo niin vanhakin, että olisi voinut olla vaikka\nisoisä, jos olisi osannut käyttäytyä ihmisiksi.\n\nMutta en voi enää viivyttää kertomustani noita onnellisia vuosia\nmuistellen, jotka aina mielessäni niin ihanina väikkyvät. Ne vierivät\ntoinen toisensa jälkeen ja minä ja Leo kiinnyimme yhä lujemmin\ntoisiimme. Harvoja poikia on niin hellästi rakastettu kuin minä\nLeoa rakastin ja harvat isät ovat saaneet tuntea lapsiensa puolelta\nsellaista syvää ja horjumatonta kiintymystä ja uskollisuutta kuin Leo\nminua kohtaan osoitti.\n\nLapsi kasvoi pojaksi ja poika varttui nuorukaiseksi, ja sitä myöten\nkuin nuo unohtumattomat vuodet kuluivat, lisääntyi myös hänen\nruumiillinen ja henkinen kauneutensa. Kun hän oli noin viidentoista\nikäinen, sanottiin häntä \"kauneuden jumalaksi\" ja minulle annettiin\npilkkanimi \"peto\". Tuolla menee kauneuden jumala ja peto, sanottiin,\nkun Leo ja minä olimme yhdessä kävelyllä, mikä oli jokapäiväinen\ntapamme. Kerran Leo syöksyi erään rotevan, melkein kahta kertaa\npitemmän teurastajansällin kimppuun, joka huusi nuo sanat meidän\njälkeemme, ja antoi hänelle aimo selkäsaunan. Minä kävelin edelleen\nenkä ollut näkevinäni mitään, mutta kun tappelu kävi kovin\njännittäväksi, en malttanut olla hurraamatta Leolle kiihoittaakseni\nhäntä vieläkin enemmän, että hän suoriutuisi kunniakkaana voittajana\njupakasta. Tämähän oli kyllä vastoin kaikkia yliopiston sääntöjä,\nmutta minä en voinut muuta tehdä. Paria vuotta myöhemmin ylioppilaat\nantoivat meille uudet nimet. Minua sanottiin \"Charoniksi\" ja Leoa\n\"kreikkalaiseksi jumalaksi\". Uuteen nimitykseeni nähden tahdon vain\nnöyrästi huomauttaa, etten ole milloinkaan ollut kaunis ja kuta\nvanhemmaksi tulen, sitä rumemmaksi vain käyn. Mutta Leo oli täysin\nnimensä veroinen. Ollessaan kahdenkymmenenyhden vanha hän olisi\nvoinut olla mallina nuoren Apollon kuvapatsaalle. En ole milloinkaan\nnähnyt toista niin kaunista nuorukaista enkä ketään, joka olisi\nvälittänyt kauneudestaan niin vähän kuin hän. Hän oli sitäpaitsi\nhyvin älykäs ja teräväjärkinen, mutta ei ollut vähintäkään innostunut\nlukuihin ja opintoihin. Hänellä ei ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä.\nHänen kasvatukseensa ja opintoihinsa nähden noudatin tarkoin hänen\nisänsä antamia määräyksiä ja yleensä saatoin olla saavutuksiimme\nsangen tyytyväinen. Kreikan- ja arabiankielessä oli hänen\nedistymisensä kiitettäväkin. Olin opetellut viimemainitun kielen\nvoidakseni auttaa häntä sen lukemisessa, mutta jo viiden vuoden\nkuluttua hän osasi sitä yhtä hyvin kuin minäkin -- melkeinpä yhtä\nhyvin kuin yliopistomme arabiankielen professori, joka oli opettanut\nmeitä molempia. Minä olin kaiken ikäni ollut innokas urheilija,\nmikä onkin ainoa intohimoni, ja joka syksy me matkustimme jonnekin\nmetsästelemään ja kalastelemaan; välistä suuntasimme matkamme\nSkotlantiin, välistä Norjaan ja kerran olimme Suomessakin. Minä\nolen itse taitava ampuja, mutta tässäkin jalossa taidossa Leo pian\nsaavutti etevämmyyden.\n\nKun Leo oli kahdeksantoista vuoden vanha, lopetin minä kotikouluni\nja panin hänet jatkamaan opintojaan omalle osastolleni yliopistossa,\nja kahdenkymmenenyhden vanhana hän jo suoritti tutkintonsa sangen\nkauniilla arvosanoilla. Silloin juttelin hänelle ensimmäisen kerran\nhiukan hänen omasta syntyperästään ja hänen suvussaan perintönä\nkulkevasta salaperäisestä kertomuksesta, jonka hän aikanaan kyllä\nsaisi tietää. Hän oli luonnollisesti sangen utelias ja halusi\nkiihkeästi saada tietää salaisuuden, mutta minä selitin hänelle,\nettei se käynyt vielä päinsä. Sitten ehdotin hänelle, että hän\naikansa kuluksi alkaisi lukea lakitiedettä, minkä hän tekikin.\nHän harjoitti opintojaan Cambridgessa ja kävi Lontoossa vain\npäivällisellä.\n\nEräs huoli minulla oli kuitenkin hänen tähtensä, nimittäin, että\njokainen nuori neitonen, tahi ainakin melkein jokainen, tutustuttuaan\nkasvattipoikaani myöskin rakastui häneen. Siitä aiheutui usein\nikävyyksiäkin, joihin en tahdo nyt tässä kajota, mutta jotka\nsaattoivat minut niihin aikoihin moneen pahaan pulaan. Mutta ne\nolivat sentään sangen vähäpätöisiä seikkoja eivätkä kyenneet\nhäiritsemään elämäämme, joka oli kauttaaltaan sopusointuinen ja\nonnellinen. Muuta en voi sanoa.\n\nNiin kuluivat vuodet, kunnes Leon kahdeskymmenesviides syntymäpäivä\nvihdoin koitti. Tuosta merkkipäivästähän tämä ihmeellinen ja\npaikoittain hyvin kaameakin kertomus oikeastaan alkaa.\n\n\n\n\nIII.\n\nAMENARTAS.\n\n\nLeon viidennenkolmatta syntymäpäivän edellisenä päivänä lähdimme\nmolemmat Lontooseen ja noudimme rautalippaan pankista, johon olin\nsen tallettanut kaksikymmentä vuotta sitten. Muistelin, että sama\npankkivirkailija, joka silloin oli lippaan vastaanottanut, haki sen\nnyt esiin. Hän muistikin asian olleen niin ja ellei hän olisi ollut\nmukana sitä holviin vietäessä, hän olisi tuskin löytänyt sitä nyt,\nsillä se oli ollut aivan hämähäkinverkkojen peitossa, sanoi hän.\n\nSamana iltana toimme kalliin taakkamme Cambridgeen ja olimme niin\njännityksessä, ettemme voineet lainkaan nukkua seuraavana yönä.\nMielestäni olisi ollut aivan turhaa mennäkään levolle. Päivän\nsarastaessa tuli Leo huoneeseeni aamunutussaan ja ehdotti, että\nkävisimme heti työhön käsiksi. Mielestäni osoitti ehdotus miehelle\nsopimatonta uteliaisuutta enkä sentähden suostunut siihen.\n\n\"Kun lipas on ollut avaamatta kaksikymmentä vuotta, niin se voi vielä\naivan hyvin odottaa, kunnes olemme syöneet aamiaisen\", sanoin minä.\n\nSöimme aamiaisen tavallisesti kello 9 ja tuona aamuna olimmekin\npoikkeuksellisen täsmälliset. Olin koko aterian ajan niin\najatuksissani, että panin Leon teelasiin palasen sianlihaa sokerin\nasemesta. Jännityksemme oli luonnollisesti tarttunut Jobiinkin, niin\nettä hän kiihkoissaan onnistui kolhaisemaan korvan kiinalaisesta\nteekupistani, joka on sevres-porsliinia. Luotettavien tietojen\nmukaan oli tuo kuppi aivan sama, josta Marat oli juonut teetä juuri\nennenkuin surmanisku kohtasi hänet kylpyammeessa.\n\nVihdoinkin oli aamiainen syöty ja minä käskin Jobin asettamaan\nlippaan pöydälle, minkä hän teki hyvin varovasti ikäänkuin olisi\nepäillyt tuota salaperäistä esinettä. Sitten hän aikoi poistua\nhuoneesta.\n\n\"Odotahan vähän, Job\", sanoin minä. \"Ellei Leolla ole mitään\nvastaansanomista, niin tahtoisin mielelläni, että tässä toimituksessa\nolisi saapuvilla joku puolueeton todistaja, joka osaa pitää suunsa\nkiinni, eikä sano näistä seikoista halaistua sanaa kenellekään, ellei\nhäntä vaadita puhumaan.\"\n\n\"Aivan niin, Holly-setä\", vastasi Leo.\n\nOlin alusta alkaen totuttanut hänet sanomaan minua \"sedäksi\", vaikka\nhän muutteli nimitystä miten milloinkin sopi. Välistä hän sanoi minua\naivan toverillisesti \"vanhaksi kunnon pojaksi\" ja toisinaan taas\n\"omaksi rakkaaksi serkukseen\".\n\nJob haparoi hiuksiaan kuin hattuaan nostaakseen, muistamatta, että\nhän oli avopäin.\n\n\"Lukitse siis ovi, Job\", sanoin minä, \"ja tuo tänne\nasiakirjasalkkuni.\"\n\nSalkusta otin avaimet, jotka Vincey parka, Leon isä, oli antanut\nminulle samana yönä, jolloin hän kuoli. Niitä oli kolme. Suurin\noli verrattain nykyaikainen, toinen oli epäilemättä kotoisin hyvin\nvanhoilta ajoilta, ja sellaista avainlajia, johon kolmas kuului,\nemme olleet milloinkaan ennen nähneetkään. Se oli nimittäin tehty\npuhtaasta hopeakaistaleesta, jonka kumpaankin laitaan oli leikattu\nmuutamia lovia. Toiseen päähän oli juotettu poikittain lyhyempi\nkaistale kädensijaksi. Se muistutti oikeastaan hyvin vanhanaikaista\nrautatievaunun avainta.\n\n\"No, oletteko molemmat nyt valmiit?\" kysyin minä kuin jokin\nräjähdyspanoksen laukaisija.\n\nKoska kummallakaan ei ollut mitään muistuttamista, otin suurimman\navaimen ja pistin sen reikään voideltuani sitä ensin hiukan\nruokaöljyllä. Käteni vapisivat niin, että minun täytyi kahdesti\nyrittää ennenkuin avain kiertyi ja lukko napsahti auki. Leo tarttui\nmolemmin käsin lippaan tukevaan kanteen, joka oli vielä lujasti\nkiinni, sillä saranat olivat aivan umpeen ruostuneet, ja väänsi sen\nauki. Samassa näimme, että lippaan sisällä oli toinen lipas, joka oli\nkokonaan pölykerroksen peitossa. Me nostimme sen pöydälle ja pyyhimme\nsiitä vuosikymmenien kuluessa kasaantuneet pölyt.\n\nSe oli, tahi näytti ainakin olevan, ebenholtsia tahi jotakin sen\ntapaista mustaa puulajia ja oli koristeltu lukuisilla taidokkailla\nsideraudoilla. Lipas oli luultavasti äärettömän vanha, koska tuo kova\npuulaji, josta se oli tehty, oli alkanut paikoittain murentua.\n\n\"Katsotaanpa nyt, mitä tämä sisältää\", sanoin minä ja otin toisen\navaimen.\n\nJob ja Leo kumartuivat katsomaan henkeään pidättäen. Avain kiertyi\nympäri ja avattuani kannen minulta pääsi hämmästyksen huudahdus,\nkuten toisiltakin; eikä ihmekään, sillä ebenholtsisen lippaan sisällä\noli ennenkuulumattoman kaunis ja taidokkaasti valmistettu hopealipas,\njoka oli noin kahdentoista tuuman pituinen ja kahdeksan tuuman\nkorkuinen. Se oli ilmeisesti kotoisin faraoiden aikuisesta Egyptistä,\nsillä sitä kannattamassa oli neljä sfinksiä, yksi jokaisessa pohjan\nneljässä kulmauksessa, ja sen kuperaa kantta kaunisti myöskin\ntaiteellisesti muovailtu sfinksi. Aikojen kuluessa oli lipas\nluonnollisesti himmentynyt ja tahriintunut ja saanut useita kuhmuja,\nmutta muutoin se näytti olevan täysin hyvässä kunnossa.\n\nMinä nostin sen pöydälle ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa\npistin tuon oudon näköisen hopea-avaimen lukkoon, joka avautui\naivan äänettömästi kierrettyäni avainta muutamia kertoja puoleen\nja toiseen. Lipas oli auki edessämme ollen reunojaan myöten täynnä\njonkinlaisia ruskeahkoja kaistaleita, jotka muistuttivat enemmän\nkasvikuiduista valmistettua ohutta kangasta kuin paperia, mutta minä\nen milloinkaan saanut täysin selville, mitä tuo aine oikeastaan oli.\nSitä oli lippaassa noin kolmen tuuman vahvuiselta ja minä poimin sen\nvarovasti ja huolellisesti pois. Sen alla oli aivan nykyaikaiseen\nkirjekuoreen suljettu kirje, jonka osoite oli kirjoitettu kauan\nsitten kuolleen ystäväni Vincey vainajan käsialalla.\n\n_\"Pojalleni Leolle, jos hän elää niin kauan, että hän on kyllin vanha\naukaisemaan tämän lippaan.\"_\n\nOjensin kirjeen Leolle, joka luettuaan omistuskirjoituksen pani sen\npöydälle ja viittasi minua jatkamaan työtäni.\n\nSitten otin lippaasta huolellisesti kokoon käärityn pergamentin,\njonka avasin. Se oli myöskin Vinceyn kirjoittama ja sen\nyläreunassa oli päällekirjoitus: \"Käännös ruukunpalasessa olevasta\nkreikkalaisesta kirjoituksesta.\" Panin sen kirjeen viereen ja\notin esille toisen vieläkin vanhemman pergamenttikäärön, joka\noli vuosien vieriessä pahoin rypistynyt ja kellastunut. Sen\nminä myös avasin ja se oli latinankielinen käännös samasta\nkreikkalaisesta alkuperäisestä kirjoituksesta. Kirjainten muodosta\nja kirjoitustavasta päättäen huomasin ensi silmäyksellä tämän\nkäännöksen olevan aina kuudennentoista vuosisadan alkupuolelta. Aivan\ntämän pergamenttikäärön alla oli jokin kellertävään liinakankaaseen\nkääritty kova ja raskas esine, jonka alla oli toinen kerros noita\nruskeahkoja, kuitumaisia lehtiä. Avasimme hyvin hitaasti ja varovasti\nliinakangaskäärön, josta ilmestyi -- melkoisen iso ja epäilemättä\nhyvin vanha ruukunpalanen, väriltään likaisen keltainen! Astia tahi\nsaviruukku, johon tuo palanen kuului, on aikoinaan, mikäli minä näitä\nasioita ymmärrän, ollut tavallinen keskikokoinen koristemaljakko.\nPalanen oli kooltaan kymmenen ja puolen tuuman pituinen, seitsemän\ntuuman levyinen ja noin neljännestuuman vahvuinen, ja sen kupera\npuoli, joka oli ollut lippaan pohjaa vasten, oli täyteen kirjoitettu\nkreikkalaisia kirjaimia. Saattoi selvästi huomata, että kirjaimet\noli tehty mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella ja käyttämällä\npunaista värikynää, mikä oli hyvin tavallista muinaisessa Kreikassa.\nKirjoitus oli vielä täysin luettava, vaikka se oli paikkapaikoin\nhyvin haalistunut. Ei myös sovi unhottaa mainita, että tuo saviruukun\npalanen oli joskus kaukaisina aikoina särkynyt kahdeksi kappaleeksi,\njotka oli liitetty yhteen jonkinlaisella kitillä. Palasen\nsisäpuolella oli myöskin paljon kirjoituksia, mutta ne eivät olleet\nlainkaan yhtäläisiä, vaan olivat selvästi useiden eri henkilöiden\nja eri aikoina kirjoittamat. Mutta niistä ja pergamenttien\nkirjoituksista puhun tuonnempana.\n\n\"Onko siinä kaikki?\" kuiskasi Leo kiihkeästi.\n\nMinä tunnustelin lippaan pohjaa, ja käteeni osui pieni\nliinavaatekäärö. Avasin sen heti ja siinä oli norsunluulle maalattu,\nerittäin kaunis, ihmeteltävän ihanan naisen pienoismuotokuva sekä\nsuklaanvärinen pienoinen \"koppakuoriainen\" eli kiveen kaiverrettu\nsinetti, jossa oli useita kummallisia merkkejä ja eläimiä esittäviä\nkuvioita, jotka vertauskuvat merkitsivät: \"Auringon jumalan,\nRan, kuninkaallinen poika\", kuten myöhemmin saimme tietää.\nPienoismuotokuva esitti Leon äitiä, joka oli syntyperältään\nkreikkalainen ja joka oli ollut kuvasta päättäen erittäin\nrakastettava ja kaunis. Kuvan toiselle puolelle oli Vincey parka\nkirjoittanut sanat: \"Minun rakastettu vaimoni\".\n\n\"Siinä on nyt kaikki\", sanoin minä.\n\n\"Hyvä on\", vastasi Leo pannen pöydälle äitinsä muotokuvan, jota hän\noli liikutuksella katsellut; \"lukekaamme nyt kirje\", ja pitemmittä\npuheitta hän repäisi kuoren auki. Hän luki kirjeen ääneen, ja se\nkuului näin:\n\n    \"Poikani Leo! -- Jos elät niin kauan, että saat aukaista tämän\n    kirjeen, niin olet silloin kasvanut pojasta mieheksi. Silloin\n    olen minä, sinun isäsi, jo kauan haudassani maannut ja minut ovat\n    melkein kaikki entiset tuttavani unhottaneet. Mutta kun luet\n    tätä, niin muista, että minä olen kerran ollut olemassa ja olen\n    vieläkin, ja tämän paperin välityksellä minä ojennan sinulle\n    käteni yli kuoleman kuilun. Haudan kuvaamattomasta hiljaisuudesta\n    sinä kuulet nyt minun ääneni. Vaikka minä olenkin kuollut eikä\n    sinun muistossasi ole säilynyt hämärintäkään kuvaa minusta, niin\n    olen kuitenkin luonasi hetkellä, jolloin luet näitä rivejä. Minä\n    olen tuskin nähnyt sinua syntymäsi jälkeen. Anna tämä minulle\n    anteeksi. Äitisi, joka oli minulle niin sanomattoman kallis\n    ja jota minä rakastin yli kaiken, kuoli sinut synnytettyään.\n    Katkeraa suruani ei ole mikään voinut vieläkään lievittää. Jos\n    minä olisin saanut elää hiukan kauemmin, niin olisin vähitellen\n    voittanut tämän järjettömän vastenmielisyyden tunteen, mutta\n    minun ei sallittu elää. Minun kärsimykseni, niin ruumiilliset\n    kuin henkisetkin, ovat niin suuret, etten voi niitä enää kestää\n    ja aion lopettaa ne heti, kun olen saanut pienet järjestelyni\n    sinun tulevaisuutesi varalle valmiiksi. Antakoon Jumala minulle\n    tekoni anteeksi, jos se on väärä. Parhaimmassa tapauksessa en\n    kuitenkaan eläisi vuotta kauemmin.\"\n\n\"Hän teki siis itsemurhan\", huudahdin minä. \"Sitähän minä jo silloin\najattelin.\"\n\n    \"Ja nyt\", jatkoi Leo lukuaan kiinnittämättä mitään huomiota\n    sanoihini, \"olen puhunut itsestäni aivan tarpeeksi. Jäljellä\n    oleva sanottavani koskee vain sinua, joka elät, eikä minua, joka\n    olen kuollut ja kokonaan unhotettu ikäänkuin minua ei olisi\n    milloinkaan ollutkaan. Ystäväni Holly, (jonka hoitoon aion jättää\n    sinut, jos vain hän suostuu pyyntööni), on ehkä kertonut sinulle,\n    miten ennenkuulumattoman vanha sukusi on. Tässä lippaassa\n    on siitä kyllin todisteita. Tuon merkillisen tarinan, jonka\n    sinun vuosisatoja sitten elänyt kanta-äitisi on kirjoittanut\n    lippaassa olevalle ruukunpalaselle, kertoi isäni minulle vähää\n    ennen kuolemaansa, ja se juurtui syvälle minun mieleeni. Olin\n    vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen, kun päätin lähteä tutkimaan\n    kertomuksen todenperäisyyttä, kuten eräs kuningatar Elisabetin\n    aikana elänyt esi-isäni oli tehnyt tuhoutuen matkalla. Mitä\n    kaikkea minulle tapahtui, en voi nyt tässä kertoa, mutta\n    omin silmin näin seikkoja, jotka oikeuttavat uskomaan, että\n    suvussamme perintönä kulkenut salaperäinen kertomus on tosi.\n    Eräässä kohdassa Afrikan rannikolla ja tähän saakka vielä\n    tutkimattomassa seudussa on korkea niemeke, jonka uloimmaisessa\n    kärjessä on suunnaton, neekerin päätä muistuttava kallionlohkare.\n    Tuosta omituisesta muodostumasta puhutaan myöskin ruukunpalasen\n    kirjoituksessa. Siellä nousin maihin ja sain kuulla eräältä\n    harhailevalta alkuasukkaalta, joka oli heimostaan karkoitettu\n    jonkun tekemänsä rikoksen takia, että kaukana sisämaassa on\n    korkeita, äärettömien soiden ympäröimiä vuoria ja luolia. Samalla\n    sain myöskin tietää, että siellä asuvaa kansaa, jonka alkuasukas\n    väitti puhuvan arabiankieltä, hallitsi eräs _kaunis valkoinen\n    nainen_, jota hänen alamaisensa vain harvoin näkivät ja jonka\n    edessä sanottiin kaikkien niin elävien kuin kuin kuolleidenkin\n    täytyvän nöyrtyä. Pari päivää myöhemmin mies kuoli kuumeeseen,\n    jonka hän oli saanut soiden poikki pyrkiessään. Minä aloin\n    myöskin tuntea taudin oireita ja kun elintarvevarastoni alkoi\n    arveluttavasti vähetä, olin pakotettu lähtemään tyhjin toimin\n    paluumatkalle.\n\n    \"Seikkailuista, joihin sitten jouduin, ei tässä kannata puhua.\n    Laivani haaksirikkoutui Madagaskarin rannikolla, josta minut\n    muutamia kuukausia myöhemmin eräs englantilainen laiva pelasti\n    vieden minut Adeniin. Sieltä matkustin Englantiin ja aikomukseni\n    oli lähteä uudelle matkalle heti, kun olin saanut tarvittavat\n    varustukset kuntoon. Mutta kotimatkallani poikkesin Kreikkaan,\n    jossa tutustuin rakastettuun vaimooni ja menin naimisiin. 'Omnia\n    vincit amor!' Siellä sinä tulit maailmaan ja äitisi kuoli\n    syntyessäsi. Surusta sain tämän hivuttavan taudin ja palasin\n    tänne kuolemaan. Mutta minä toivoin vielä kuitenkin paranevani ja\n    aloin ahkerasti opetella arabiankieltä siinä tarkoituksessa, että\n    jos sattuisin tervehtymään, niin lähtisin heti uudelle matkalle\n    Afrikan rannikolle ja tutkisin perinpohjin sukumme vuosisatoja\n    vanhan salaisuuden. Mutta tautini on vain pahentunut ja minun\n    täytyy luopua suunnitelmastani.\n\n    \"Sinä, poikani, voit jatkaa ja sinulle jätän nyt nämä työni\n    tulokset sekä alkuperäiset perheessämme perintönä kulkeneen\n    kertomuksen todenperäisyyden todisteet. Aikomukseni on määrätä,\n    etteivät ne joudu haltuusi ennenkuin olet iässä, jolloin voit\n    itse harkita, tahdotko ryhtyä tutkimaan asiaa, joka, jos se on\n    tosi, on varmasti maailman suurin ja ihmeellisin salaisuus, vai\n    pidätkö kertomusta vain naisen kiihoittuneen mielikuvituksen\n    tuotteena.\n\n    \"Minä puolestani uskon, että kertomus on tosi. Minun vakaumukseni\n    on, että on olemassa paikka, jos se vain löydettäisiin, jossa\n    koko maailman elollista luontoa elävöittävät voimat näkyväisinä\n    ilmiöinä esiintyvät. Elämähän on olemassa; miksi ei sitten voisi\n    myös olla jokin keino jatkaa tuota olemassaoloa loppumattomiin?\n    Mutta minä en tahdo nyt edeltäpäin vaikuttaa mielipiteeseesi.\n    Lue ja arvostele itse. Jos olet halukas jatkamaan työtäni, niin\n    olen järjestänyt asiat sille kannalle, ettei sinulta puutu\n    varoja. Mutta jos kertomus on mielestäsi vain mielikuvituksen\n    tuote, jota ei kannata vakavasti ajatella, niin minä pyydän\n    sinua hävittämään ruukunpalasen ja kirjoitukset, niin että nuo\n    monen häiriön aiheuttajat on ainiaaksi poistettu suvustamme.\n    Ehkäpä se onkin viisainta. Yleinen käsitys on, että tuntemattomat\n    tahi yliluonnolliset asiat ovat kaarneita. Tämä luulo ei johdu\n    ihmisten synnynnäisestä taikauskoisuudesta, vaan siitä, että\n    nuo asiat todellakin ovat tavallisesti sellaisia. Ihminen, joka\n    sekaantuu elämää vallitsevien, suurten ja salaperäisten voimien\n    temmellykseen, joutuu useimmiten niiden uhriksi ja tuhoutuu. Ja\n    jos sinä saavuttaisitkin päämaalisi, kestäisit koetuksen, jossa\n    saisit ikuisen nuoruuden ja kauneuden, uhmaisit iäisesti ajan\n    kuluttavaa voimaa ja olisit riippumaton ruumiin ja henkisten\n    kykyjen luonnollisesta rappeutumisesta, niin kuka voi mennä\n    takaamaan, että tämä peloittava muutos olisi onnellinen? Valitse,\n    poikani, ja johtakoon maailmoita hallitseva voima, joka sanoo:\n    'Tässä on raja; enempää et saa tietää', valintasi itsesi ja\n    koko maailman onneksi. Jos tutkimuksesi menestyvät ja sinä saat\n    salaisuuden selville, niin kerran olet hallitseva vain monien\n    ihmeellisten kokemustesi voimalla. -- Hyvästi!\"\n\nKirje, jossa ei ollut päivänmäärää eikä allekirjoitusta, loppui näin\näkkiä.\n\n\"Mitä tuumit tästä, setä Holly?\" kysyi Leo henkäisten syvään ja\npannen kirjeen pöydälle. \"Mehän odotimme tuon lippaan sisältävän\njonkun salaisuuden ja niin näyttää totisesti olevankin.\"\n\n\"Mitäkö minä tuumin tästä? Luonnollisesti sitä, ettei isäsi laita\nollut aivan niinkuin olisi pitänyt olla\", vastasin lujasti. \"Samaa\najattelin jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun hän tuli luokseni.\nNäethän selvästi itsekin, että hän joudutti loppuaan, mies parka.\nKoko kirje on tyhjää lorua alusta loppuun.\"\n\n\"Niin onkin, herra\", sanoi Job juhlallisesti. Job oli niin kylmän\njärjen mies, että hän kelpasi muillekin esikuvaksi. Hän ei uskonut\nmitään, jota hän ei voinut käsittää.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Leo, \"mutta katsokaamme nyt kuitenkin, mitä\nruukunpalasella on sanottavaa\", ja ottaen isänsä kirjoittaman\nkäännöksen hän alkoi lukea:\n\n    \"Minä, Amenartas, syntyisin Egyptin faraoitten kuninkaallisesta\n    suvusta, jonka puoliso on Isis-jumalan pappi Kallikrates\n    (kaunis suuressa voimassaan), jota jumalat rakastavat ja\n    henget tottelevat, kirjoitan tämän kuolinvuoteellani pienelle\n    pojalleni Thisistheneelle eli Mahtavalle Kostajalle. Minä pakenin\n    Egyptistä isäni kanssa, joka oli tähteni rikkonut vannomansa\n    valan, Nectanebes faraon aikana. Me pakenimme etelää kohti,\n    vetten yli, ja harhailimme kaksi kertaa kaksitoista kuukautta\n    Libyan (Afrikan) rannikolla, joka on nousevaan aurinkoon päin\n    ja jossa on erään virran suulla suunnaton, etioopialaisen pään\n    muotoiseksi hakattu kallionlohkare. Neljän päivänmatkan päässä\n    veden yli erään suuren virran suulta me jouduimme haaksirikkoon,\n    ja toiset hukkuivat ja toisia kuoli tauteihin. Mutta meidät\n    veivät julman näköiset miehet erämaiden ja soiden halki, joissa\n    vesilintuparvet taivaankin pimittivät, ja kymmenen päivänmatkan\n    kuluttua saavuttiin onton vuoren luo, jossa muinoin oli ollut\n    mahtava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja oli siellä luolia,\n    joiden syvyyttä ei kukaan ole konsanaan mitannut. Siellä asui\n    kansa, joka surmaa kaikki muukalaiset asettamalla heidän\n    päähänsä hehkuvan ruukun, ja meidät vietiin tuota kansaa\n    hallitsevan kuningattaren luo, joka noitakeinoillaan tietää\n    kaikki salaisuudet taivaan ja maan välillä. Hän on kuolematon,\n    eikä hänen kauneutensa milloinkaan lakastu. Hän rakastui\n    isääsi Kallikratekseen ja olisi surmannut minut ottaen hänet\n    puolisokseen, mutta mieheni rakasti minua ja pelkäsi häntä\n    eikä tahtonut. Sitten hän johdatti meidät hirvittäviä polkuja\n    myöten ja mahtavan noituuden avulla suureen luolaan, jonka\n    suulla tuo vanha filosoofi makasi kuolleena, ja näytti meille\n    elämän alkulähteen tulisen patsaan, joka on katoamaton ja jonka\n    synnyttämä ääni muistutti ukkosen jyrinää. Hän meni seisomaan\n    liekkien keskelle ja tuli sieltä vahingoittumattomana ja\n    entistä kauniimpana. Sitten hän vannoi tekevänsä isäsikin yhtä\n    kuolemattomaksi kuin hän itsekin oli, jos tämä surmaisi minut ja\n    antautuisi hänen valtaansa. Hän ei voinut itse minua surmata,\n    sillä minun tiedossani oli oman kansani mahtavat noitakeinot,\n    joiden avulla kykenin häntä vastustamaan. Puolisoni peitti\n    kädellään silmänsä päästäkseen näkemästä hänen kauneuttaan, eikä\n    suostunut. Ja raivoissaan tuo nainen löi hänet noituudellaan ja\n    hän kuoli. Silloin kuningatar itkien katui tekoaan ja kantoi\n    hänet haikeasti valittaen luolasta, ja peläten minua hän lähetti\n    minut tuon suuren virran suulle, jonne laivat tulivat. Minä\n    pääsin laivaan ja siellä minun synnytykseni hetki tuli. Pitkiä\n    matkoja kuljettuani ja kauan harhailtuani minä vihdoin saavuin\n    tänne Ateenaan. Sanon sinulle nyt, poikani Thisisthenes, etsi\n    tuo nainen ja opi elämän tulen salaisuus, ja jos voit, niin\n    surmaa tuo nainen isäsi Kallikrateen tähden; mutta jos pelkäät\n    tahi yrityksesi ei onnistu, niin minä sanon tämän saman kaikille\n    jälkeentulevaisillesi, kunnes heidän joukostaan vihdoinkin\n    ilmestyy urhoollinen mies, joka on kylpevä elämän tulessa ja\n    istuva faraoiden istuimella. Minä puhun sinulle asioita, jotka\n    näyttävät uskomattomilta, mutta minä tiedän enkä valhettele.\"\n\n\"Jumala hänelle tämän kaiken anteeksi antakoon\", huokaisi Job, joka\noli suu auki kuunnellut tätä ihmeellistä sepustusta.\n\nMinä en sanonut mitään, sillä ensimmäinen ajatukseni oli, että\nystävä parkani oli ollut hieman sekaisin ja oli keksinyt koko jutun.\nToiselta puolen taas oli tuskin todennäköistä, että kenenkään\nmielikuvituksessa olisi tuommoinen juttu voinut syntyä, sillä se oli\naivan liian eriskummallinen. Epäilyksistäni päästäkseni otin käteeni\nruukunpalasen ja aloin lukea sille kirjoitettua tiheää kreikkalaista\nkirjoitusta. Se oli muinaisten helleenien kaunista kieltä ja erittäin\nhyvää kieltä ollakseen lähtöisin synnynnäisen egyptiläisen kynästä.\n\nHuomasin heti ilman enempiä vertailuja, että englantilainen käännös\noli hyvä ja huolellisesti tehty.\n\nPaitsi kirjoitusta kappaleen kuperalla puolella oli sen päässä, joka\noli osa ruukun laitaa, himmeän punertava, hiukan korkeampi paikka,\njossa näkyi samat kuviot kuin tuossa ennenmainitussa sinetissäkin.\nMutta tässä nuo hieroglyyfit tahi vertauskuvat olivat päinvastaisessa\nasennossa, ikäänkuin sinetti olisi painettu vahaan, joka oli\nkovettunut aikojen kuluessa yhtä kovaksi kuin ruukunpalanen. Minä\nen voi varmaan sanoa, tarkoittiko tuo tunnusmerkki Leon kantaisää,\nKallikratesta, vai oliko se jonkun prinssin tahi faraon, josta hänen\nvaimonsa, Amenartas, polveutui. En myöskään voi sanoa, oliko merkki\npainettu ruukunpalaseen samalla kertaa kuin kreikkalainen kirjoitus\noli kirjoitettu, vai oliko joku suvun jäsen tehnyt sen myöhemmin.\nMutta siinä ei ollut kaikki. Kirjoituksen alapuolella näkyi samaan\npunertavaan aineeseen piirustetun sfinksin pää ja hartiat. Sfinksi\non, kuten tiedetään, voiman ja vallan vertauskuva, mutta tällä\noli myös siivet, jotka olivat hyvin yleisiä jumalia esittävissä\npyhien härkien kuvissa, mutta joita en ole milloinkaan ennen nähnyt\nsfinksien kuvissa.\n\nPalasen oikeassa laidassa, samalla puolella kuin kirjoituskin,\noli tyhjä, myös punertavan värinen paikka ja siihen oli vinosti\nkirjoitettu sinisellä värillä seuraava omituinen lause:\n\n    Maassa ja Taivaassa ja Meressä\n      On Ihmeellisiä Arvoituksia.\n               Hoc Fecit\n            Dorothea Vincey.\n\nAivan hämmentyneenä katsahdin palasen toiselle puolelle. Se oli\nylhäältä alas asti täynnä kreikan-, latinan- ja englanninkielisiä\nmerkintöjä ja nimikirjoituksia. Ensimmäinen oli kreikankielinen ja\nsen oli tehnyt Thisisthenes, poika, jolle kirjoitus oli alkujaan\nosoitettu. Se kuului:\n\n\"En voinut mennä. Thisisthenes pojalleen Kallikratekselle.\"\n\nTämä Kallikrates (hänelle oli luultavasti nimi annettu kreikkalaiseen\ntapaan isoisänsä mukaan) oli selvästi yrittänyt tutkia asiaa, sillä\nhänen merkintänsä, joka oli hyvin haalistunut ja melkein hävinnyt,\nkuului:\n\n\"Luovuin yrityksestäni, sillä jumalat olivat minua vastaan.\nKallikrates pojalleen.\"\n\nTämä oli kirjoitettu poikittain ylhäältä alaspäin ja oli niin kulunut\nja vaalennut, etten olisi saanut siitä selvää, ellei minulla olisi\nollut Vinceyn käännöstä; sitäpaitsi se oli kirjoitettu palasen\nlaitaan, joka oli vuosisatojen kuluessa pahoin kolhiintunut. Näiden\nkahden vanhimman merkinnän välissä oli erään Lionel Vinceyn ylpeä\nnimikirjoitus ja merkintä: \"seitsentoistavuotiaana\". Tämä Vincey\noli luullakseni Leon isoisä. Sitten seurasi joukko kreikankielisiä\nkirjoituksia, jotka kaikki loppuivat sanaan: \"pojalleni\"; niistä kävi\nilmi, että tuo esine oli uskollisesti siirtynyt isältä pojalle.\n\nSeuraava luettava kirjoitus kaikenkielisten merkintöjen jälkeen oli\nsana \"Romae, a.u.c\", mikä osoitti perheen nyt muuttaneen Roomaan.\nVuosiluvusta, josta olisi nähnyt ajan, jolloin tuo muutto tapahtui,\nei onnettomuudeksi ollut jäljellä muuta kuin viimeinen numero, sillä\njuuri siitä paikasta oli palasesta lohjennut pieni siru, joten\nkirjoituksen aikamäärä jää tuntemattomaksi ikuisiksi ajoiksi.\n\nSitä seurasi kaksitoista latinankielistä kirjoitusta, jotka oli\nsovitettu ruukunpalaselle, missä vain tilaa oli. Kaikki nämä\nmerkinnät, paitsi kolme, päättyivät nimeen: \"Vindex\" eli \"Kostaja\",\njonka perhe näyttää ottaneen nimekseen Roomaan muutettuaan ja joka\nvastaa täysin kreikkalaista nimeä: \"Thisisthenes\", joka myöskin\nmerkitsee kostaja. Vihdoin tämä latinalainen nimi Vindex muuttui\nkuten voi odottaakin, nimeksi De Vincey, jonka viimeinen muunnos on\nVincey. Oli omituista seurata, miten tuon ennen Kristuksen syntymää\neläneen egyptiläisen naisen kostonvaatimus on vuosisatoja kulkenut\nperintönä polvesta polveen hänen jälkeläisilleen ja ikäänkuin\nikuistunut tämän englantilaisen perheen sukunimen yhteyteen.\n\nRooman maailmanvallan historiassakin mainitaan muutamia Vindex\nnimisiä henkilöitä, jotka olivat, ellen väärin muista, Mussius\nVindex, Varius Marcellus Vindex, Fufidius Vindex ja Laberia Pompeiana\nVindex.\n\nNäiden latinalaisten nimien jälkeen seurasi kaikesta päättäen\nuseiden vuosisatojen pituinen ajanjakso, jolloin palaselle ei\noltu tehty pienintäkään merkintää. Oli mahdotonta saada selvää\nsen vaiheista keskiajan myrskyissä ja miten se säilyi perheen\nhuostassa jälkeentulevaisille polville. Lukija ehkä muistaa ystäväni\nVincey paran kertoneen, että hänen roomalaiset esi-isänsä lopulta\nasettuivat asumaan Lombardiaan, ja kun Kaarle Suuri valtasi alueen,\nliittyi perheen päämies häneen ja seurasi häntä Ranskaan valiten\nasuinpaikakseen Bretagnen, josta perhe muutti Edward Tunnustajan\naikana Englantiin. Minä en voi käsittää, mistä Vincey vainaja\noli saanut tämän tietää, sillä ruukunpalasen kirjoituksissa ei\nmainittu sanaakaan Lombardiasta eikä Kaarle Suuresta. Bretagnesta\nsiinä kylläkin puhutaan, kuten heti saamme nähdä. Latinalaisten\nkirjoitusten jälkeen oli palasessa nähtävänä punainen piirto, joka\non joko kuivanutta verta tahi jotakin punaista väriä. Sen alle oli\npiirretty kaksi ristiretkeilijän ristiä ja punaisella ja sinisellä\nvärillä maalattu kirjaimet D. V. Merkintä on luultavasti saman\nDorothea Vinceyn tekemä, joka oli kirjoittanut palasen toisella\npuolen olevan lauseenkin. Näistä kirjaimista vasemmalle oli merkitty\nnimimerkki A. V. ja vuosiluku 1800.\n\nSeuraava merkintä oli hyvin kummallinen ja ehkä merkillisin tuon\nomituisen ruukunsirpaleen kaikista muistiinpanoista. Se oli\nkirjoitettu noiden kahden ristin yli paksuilla latinalaisilla\nkirjaimilla ja päivätty vuonna 1445. Ja merkillisempää oli, että\nlöysimme sen englanninkielisen käännöksenkin, joka oli keskiajan\npaksuilla ja mustilla kirjaimilla kirjoitettu eräälle lippaasta\nlöytyneelle pergamentille, joka näytti olevan vieläkin vanhempi kuin\nse pergamentti, jolle tuo keskiajalla tehty latinalainen käännös\negyptiläisen Amenartaksen kirjoituksesta oli kirjoitettu. Siinä\neräs John de Vincey niminen henkilö kertoo, että ruukunpalasta\npidettiin perheessä siunausta tuottavana taikakaluna, jonka eräs\nmunkki, täynnä pyhää kiivautta, löi kahdeksi kappaleeksi sanoen sen\nvoimaan uskomista saatanan juonen hedelmäksi, mutta jonka hän, John\nde Vincey, jälleen liitti yhteen rukoillen pyhää neitsyttä antamaan\nhänelle anteeksi, jos teko oli väärä.\n\nSeuraava ja viimeisen edellinen muistiinpano oli tehty Elisabeth\nkuningattaren aikana, vuonna 1564, ja kuului:\n\n\"Mitä ihmeellisin kertomus, jossa kuvatuita tapahtumia tutkiessaan\nminun isäni menetti henkensä. Etsiessään tuota kirjoituksessa\nmainittua paikkaa Afrikan itärannikolla hän kohtasi portugalilaisen\nmerirosvon, Lorenzo Marquezin, ja kaatui taistelussa. -- John Vincey.\"\n\nViimeinen merkintä oli kirjainten muodosta päättäen ilmeisesti tehty\nkahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Ruukunpalaselle oli\nvirheellisesti jäljennetty pari Hamletin tunnetuimpaa säettä:\n\n\"Taivaassa ja maassa on enemmän ongelmia kuin filosofiasi on\nmilloinkaan voinut uneksiakaan, Horatio.\"\n\nJa nyt oli meillä enää vain yksi asiakirja tutkimatta -- nimittäin\ntuo keskiajalla kirjoitettu latinalainen käännös ruukunpalasen\nkreikkalaisesta kirjoituksesta. Näimme, että tuon käännöksen oli\ntehnyt ja allekirjoittanut vuonna 1495 eräs erittäin oppinut mies,\nEdmundus de Prato (Edmund Pratt), joka oli kanoonisen lakitieteen\ntohtori ja Oxfordin yliopiston opettaja. Hänen kasvattajansa\noli ollut tuo mainio Grocyn, joka oli Englannin ensimmäinen\nkreikan kielen opettaja. Kun tieto, että Oxfordin yliopistossa\nopetettiin kreikan kieltä, levisi laajemmalle, niin tuona aikana\nelänyt Vincey-suvun päämies, ehkä juuri sama John de Vincey,\njoka vuosia ennen oli pelastanut ruukunsirpaleen häviöstä tehden\nsiitä muistiinpanon vuonna 1445, on epäilemättä kiiruhtanut\nOxfordiin kuulemaan, mahtaisiko hän saada tietää, mitä tuo hänen\nhallussaan oleva salaperäinen kirjoitus oikeastaan merkitsi. Eikä\nhän pettynytkään toiveissaan, sillä Edmundus kykeni todellakin\nselittämään salaisuuden. Hänen käännöksensä on todellakin parhaimpia\nnäytteitä keskiajan oppineiden latinasta ja osoittaa kirjoittajan\nmyös täydellisesti hallinneen antiikkisen Kreikan kaunista kieltä.\n\n\"No niin\", hymähdin minä luettuani ja tarkoin tutkittuani kaikki\nkirjoitukset ja merkinnät, ainakin sellaiset, jotka olivat vielä niin\nselvät, että niitä saattoi lukea, \"siinä kuulit nyt kaikki, Leo, ja\nvoit muodostaa mielipiteesi. Omani on jo valmis.\"\n\n\"Mitä siis ajattelet tästä?\" kysyi hän nopeaan tapaansa.\n\n\"Minä uskon tuon ruukunpalasen olevan aivan oikean ja että se on,\nniin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, perheessäsi perintönä kulkenut\njo neljänneltä vuosisadalta ennen Kristuksen syntymää. Sille\nkirjoitetut muistiinpanot todistavat tämän olevan järkähtämättömän\ntotuuden, jota on kyllä vaikea uskoa, mutta josta ei mihinkään\npäästä. Mutta siinä onkin kaikki. Minä en epäilekään, ettei sinun\nkanta-äitisi, tuo egyptiläinen prinsessa, olisi kirjoittanut tahi\njollakin kirjoituttanut kirjoitusta, jonka näemme ruukunpalasella.\nMutta siitä olen varma, että suuret kärsimykset ja hänen katkera\nsurunsa miehen kuoleman takia olivat saattaneet hänen järkensä\nsekaisin. Voin melkein vannoa, ettei hän ollut täydellä järjellä\nkirjoittaessaan tämän.\"\n\n\"Mutta miten selität isäni kertomuksen kokemuksistaan matkallaan?\"\nkysyi Leo.\n\n\"Pidän hänen näkemiään ja kuulemiaan vain merkillisinä sattumina.\nAfrikan rannikoilla voi epäilemättä olla korkeita ihmisen päätä\nmuistuttavia kallioita ja paljon kansoja, jotka puhuvat jotakin\narabiankielen sukuista murretta, ja uskon myöskin siellä olevan\nsuunnattomia soita, mutta minun täytyy suureksi mielipahakseni\nsanoa sinulle, Leoseni, etten voi uskoa isä parkasi olleen täydellä\njärjellään kirjoittaessaan tuon kirjeen. Häntä oli kohdannut suuri\nsuru ja kun hänellä sitäpaitsi oli tavattoman vilkas mielikuvitus,\noli tämä salaperäinen kertomus kokonaan lumonnut hänet. Minä\npuolestani olen varma, että koko juttu on tyhjää lorua alusta\nloppuun saakka. Minä tiedän, että on olemassa ihmeellisiä ja\nsalaperäisiä luonnonvoimia, joiden kanssa vain aniharvoin joudumme\ntekemisiin ja joita emme voi mitenkään käsittää. Mutta minua ei\nvoi kukaan saada uskomaan, että ihminen voisi lyhyemmänkään ajan\nuhmata kuolemaa, ellei silmieni ja korvieni kumoamaton todistus\nsaa minua muuttamaan mieltäni, minkä en liioin usko milloinkaan\ntapahtuvan. En voi myöskään uskoa, että jossakin Afrikan suoseutujen\nsulkemassa tuntemattomassa seudussa eläisi tahi olisi joskus elänyt\nkertomuksessa kuvaillun henkilön tapainen velhotar. Tuo kaikki on,\npoikaseni, vain paljasta lorua -- vain paljasta lorua! Vai mitä Job\narvelee?\"\n\n\"Minä sanon, herra, että koko juttu on silkkaa valhetta, ja jos se\nsattuu olemaan tottakin, niin toivoakseni Leo-herra ei puutu eikä\nsekaannu koko asiaan, sillä siitä koituu vain onnettomuutta.\"\n\n\"Ehkä olette molemmat oikeassa\", sanoi Leo hyvin rauhallisesti.\n\"En tahdo sanoa sitä enkä tätä, mutta haluan vain ilmoittaa, että\naikomukseni on ottaa tästä asiasta kerta kaikkiaan selvä ja ellette\nhalua tulla mukaani, niin menen yksinäni.\"\n\nKatsahdin kiinteästi nuorukaiseen ja näin hänen olevan aivan\ntosissaan, sillä kun Leo tarkoittaa puheellaan täyttä totta, niin\nsilloin ilmestyy aina omituisen jyrkkä piirre hänen suunsa ympärille.\nOlen pannut sen merkille aivan siitä saakka kun hän oli pieni lapsi.\nNyt oli asian laita kuitenkin niin, etten aikonut päästää häntä\nyksinään minnekään. Vaikka hän ei olisikaan ollut apuani vailla,\nniin oman itseni tähden aioin seurata häntä, sillä olin liian\nkiintynyt häneen voidakseni hänestä erota. Olen aina ollut yksin\nmaailmassa. Asianhaarat ja olosuhteet ovat olleet minua vastaan.\nMiehet ja naiset kavahtavat minua, ainakin minä luulen heidän tekevän\nniin, mikä on mielestäni melkein sama, ja luulevat luonteenikin\nolevan yhtä vastenmielisen ja peloittavan kuin ulkomuotoni on\nruma. Päästäkseni kaikesta tästä elän melkeinpä kokonaan erillään\nmaailmasta ja tilaisuuksista solmia tuttavuuksia, joiden välityksellä\nuseimmat miehet lopulta saavat useita läheisiä enemmän tahi vähemmän\nrakkaita omaisia. Sentähden oli Leo minun kaikkeni ja kalleimpani\nmaailmassa -- veljeni, lapseni, ystäväni -- ja ellei hän kyllästy\nminuun, niin aion seurata häntä minne hyvänsä hän meneekin. Mutta\nluonnollisesti ei käynyt päinsä ilmaista hänelle, kuinka suuri hänen\nvaikutusvaltansa minuun oli, ja sentähden tuumin jotakin keinoa\nselvitäkseni asiasta kaikella kunnialla ja ilmaistakseni hänelle\nsamalla, että aioin tulla mukaan.\n\n\"Niin, setä; minä lähden varmasti tutkimaan noita asioita, ja ellen\nlöytäisikään tuota 'ikuisen elämän ympäri kieppuvaa tulipatsasta',\nniin joka tapauksessa voin metsästellä ja ehkä ampua oikein\nharvinaisia otuksia. Silloinpa matkastani sukeutuukin oikein\nensimmäisen luokan metsästysretki.\"\n\nNyt oli sopiva tilaisuus kunnialliseen perääntymiseen enkä lyönyt\nlaimin sitä.\n\n\"Metsästysretkikö?\" sanoin minä kummastuneen näköisenä. \"Aivan\noikein! Tuotahan en tullut ollenkaan ajatelleeksikaan. Siellähän\non tietysti laajoja erämaita ja aarniometsiä, joissa on viljalti\nsuurriistaa. Minä olenkin aina intohimoisesti toivonut, että saisin\nampua puhvelin ennenkuin kuolen. Ruukunpalasen kertomus on varmasti\ntuulesta temmattu, mutta mainitsemiesi harvinaisten otusten laita on\ntoinen. Jos aiot lähteä matkalle, poikaseni, niin luulen todellakin,\nettä harkittuani asiaa metsästyksen ja urheilun kannalta minäkin\ntulen mukaasi.\"\n\n\"Olinkin melkein varma, ettet päästäisi tämmöistä erinomaista\ntilaisuutta käsistäsi\", sanoi Leo. \"Mutta mistä rahat? Me emme\ntulekaan vähällä toimeen.\"\n\n\"Sillä kysymyksellä ei sinun tarvitse päätäsi vaivata\", vastasin\nminä. \"Sinun koko omaisuutesi on koskematonna kasvanut korkoa kaikki\nnämä vuodet ja sitäpaitsi olen minä säästänyt kaksi kolmattaosaa\nsummasta, jonka isäsi määräsi minulle sinua varten, niin että rahasta\nei ole puutetta.\"\n\n\"Hyvä on sitten. Pankaamme esineet lippaaseen ja lähtekäämme\nLontooseen valikoimaan pyssyjä. Entä Job, tuletko mukaamme? Onhan jo\nsinunkin aika nähdä hiukan maailmaa.\"\n\n\"Ah, herra\", vastasi Job tyynesti, \"minä en juuri matkoista välitä,\nmutta jos te molemmat lähdette, niin tehän tarvitsette välttämättä\njonkun apulaisen ja minä en suinkaan aio luopua seurastanne\npalveltuani teitä kaksikymmentä vuotta.\"\n\n\"Oikein puhuttu, Job\", sanoin minä. \"Mitään ihmeellisempää sinä\net tule kokemaan, mutta ehkä saat ampua jonkun kauniin otuksen.\nJa kuulkaa nyt molemmat tarkoin, mitä sanon. Tuosta jutusta ei\nsaa hiiskahtaa halaistua sanaa kenellekään\", ja minä viittasin\nruukunpalaseen. \"Muistakaa, ei henkäystäkään! Jos se tulisi tietoon\nja minulle tapahtuisi matkalla jotakin, niin lähin sukulaiseni\nvaatisi heti jälkisäädökseni kumottavaksi sillä perusteella,\nettä olin menettänyt järkeni, ja minä joutuisin koko Cambridgen\nnaurettavaksi.\"\n\nKolme kuukautta myöhemmin juuri päivälleen me keinuimme valtameren\naalloilla matkalla Zanzibariin.\n\n\n\n\nIV.\n\nTUULISPÄÄ.\n\n\nKuinka erilainen onkaan tilanne, jota nyt käyn kuvaamaan, siihen\nverraten, josta äsken puhuin. Kaukana ovat yliopiston hiljaiset\nsuojat, ikkunani edessä kasvavat tuuheat jalavat, joiden oksia\niltatuuli leppoisasti heiluttelee, ja olenpa jo melkein unhottanut\ntutut kirjahyllyni tieteelle pyhittämässäni työhuoneessa, josta\nolen jo ollut kolme kuukautta poissa. Katselen juuri valtameren\ntyyntä, ääretöntä ulappaa, jonka mainingit hopeisina välkähtelevät\nAfrikan täyden kuun kirkkaasti kumottaessa. Lempeä tuulenhenki\npullistaa aluksemme suunnattomat purjeet ja lennättää meitä eteenpäin\nlaineiden sointuisasti liplatellessa purren laitoja vasten.\nUseimmat laivamiehet nukkuvat jo keulassa, sillä puolenyön hetki\non lähellä, ja peräsintä hoitaa eräs suurikokoinen, tummaihoinen\narabialainen, nimeltään Mohammed, joka rauhallisesti tarkastelee\nyltänsä kaartuvaa tähtitaivasta. Kolmen penikulman [engl. penikulmia]\npäässä tuulenpuolella näkyy taivaanrannalla heikko, tumma viiva.\nTuo viiva on Keski-Afrikan itäinen rannikko. Purjehdimme etelää\nkohti itäpohjoisen yötuulen puhaltaessa, mannermaan ja kallioriutan\nvälissä, joka satojen penikulmain pituisena reunustaa tätä\nvaarallista rannikkoa. Yö on tyyni ja hiljainen, niin hiljainen,\nettä kuiskaus kuuluu laivan perästä keulaan saakka, ja kaukana\nhäämöittävältä rannalta kantautuu pitkäveteinen, kumea ärjyntä\nkuuluviimme.\n\nPeräsintä pitelevä arabialainen kohottaa toisen kätensä ja sanoo\nyhden ainoan sanan: -- \"Simba (leijona)!\"\n\nNousemme kaikki istumaan ja kuuntelemaan. Jälleen kuuluu\npitkäveteinen, ylpeä karjunta, joka saa meidät värähtämään luihin ja\nytimiin saakka.\n\n\"Huomenna kello kymmenen\", sanoin minä, \"saavumme tuon salaperäisen,\nihmisen päätä muistuttavan kallion luo ja voimme aloittaa\nmetsästyksemme, ellei kapteenimme ole erehtynyt laskuissaan, mikä on\nhyvin todennäköistä.\"\n\n\"Ja lähdemme etsimään rauniokaupunkia ja elämän tulta\", sanoi Leo\nnaurahtaen ja ottaen piipun suustansa.\n\n\"Lorua\", vastasin minä. \"Sinähän koettelit eilen illalla\narabiankielen taitoasi tuon peräsintä pitelevän miehen kanssa. Mitä\nhän kertoi sinulle? Puolet rikoksellista elämäänsä hän on elänyt\nkauppiaana (luultavasti orjakauppiaana) tällä rannikolla ja on kerran\nkäynyt maissa tuon kallion luona. Onko hän milloinkaan kuullut\npuhuttavan tuosta rannikkokaupungista ja noista luolista?\"\n\n\"Ei\", vastasi Leo. \"Hän sanoo äärettömien soiden alkavan heti\nrannikolta, ja väittää, ettei kukaan voi oleskella siellä, sillä\nsuot aivan kuhisevat käärmeitä, erittäinkin python-käärmeitä ja\nkaikenlaisia julmia petoeläimiä. Mutta Itä-Afrikan koko rannikkohan\non suota, joten tuo seikka ei paljoakaan merkitse.\"\n\n\"Kyllä\", sanoin minä. \"Merkitseepä hyvinkin. Siellä asustaa malaria.\nNäethän, mitä miehemme rannikosta ajattelevat. Heistä ei lähde\nyksikään meidän mukaamme. He pitävät meitä hulluina ja kautta\nkunnian minä uskon, että he ovatkin aivan oikeassa. Olisinpa sangen\nkummastunut, jos saisin vielä kerran nähdä vanhan Englannin. Oli nyt\nmiten oli, olen jo siksi vanha, etten itsestäni paljoakaan välitä,\nmutta sinun tähtesi, Leo, ja Jobin takia olen murheellinen. Vain\ntodelliset huimapäät ryhtyvät tämmöisiin yrityksiin, poikaseni.\"\n\n\"Kas niin, setä Horace\", sanoi Leo. \"Minä ainakin aion yrittää päästä\nniin pitkälle kuin suinkin voin ja kärsiä seuraukset. Mutta katsokaa!\nMikä pilvi tuo on? Samassa hän osoitti tähtitaivaalla näkyvää tummaa\nkohtaa, joka oli muutamia penikulmia meidän takanamme.\"\n\n\"Menepäs kysymään peränpitäjältä\", sanoin minä.\n\nHän nousi, venytteli hiukan käsiään ja meni. Hetkisen kuluttua hän\npalasi.\n\n\"Hän sanoo tuommoisen pilven tuovan mukanaan ankaran tuulispään,\nmutta tällä kertaa pilvi sivuuttaa meidät kaukaa.\"\n\nSamassa tuli Job luoksemme. Hän oli hyvin englantilaisen näköinen\nruskeassa metsästyspuvussaan ja hänen rehellisillä, pyöreillä\nkasvoillaan oli hämmästynyt ilme, joka oli asustanut niillä aina\nsiitä saakka, kun jouduimme näille oudoille vesille.\n\n\"Luvallanne, herra\", sanoi hän koskettaen takaraivolle luisunutta\naurinkokypäriään. \"Koska nyt on kaikki pyssyt ja muut tavarat,\narkuista puhumattakaan, sijoitettu valaanpyyntiveneeseen laivan\nperässä, niin luulen olevan parasta, että kiipeän sinne nukkumaan.\nMinä en pidä noista (tässä hänen äänensä aleni pahanenteiseksi\nkuiskaukseksi) mustista; he ovat niin merkillisen varasmaisia.\nOtaksutaanpa, että joku heistä hiipisi veneeseen, katkaisisi köyden\nja menisi sen tien. Sellainen voisi sattua hyvin helposti. Mikä\nsilloin neuvoksi tulisi?\"\n\nValaanpyyntivene oli vartavasten meitä varten tehty Dundeen\nveistämöllä Skottlannissa. Olimme ottaneet sen mukaamme, koska\ntiesimme, että tällä rannikolla oli lukemattomia lahtia ja jokia,\njoita meidän ehkä täytyisi lähemmin tutkia. Vene oli neljänkymmenen\njalan pituinen ja erinomaisen hyvästi tehty. Siinä oli liikkuva\nköli siltä varalta, että tahtoisimme purjehtia ja pohja oli\nkauttaaltaan päällystetty kuparilevyllä. Vedenpitäviä osastoja oli\nmyöskin runsaasti. Aluksemme kapteeni oli sanonut meille, että\nsaavuttuamme kallion kohdalle, jonka hän tunsi ja joka näytti olevan\nsama, mistä ruukunpalasen kertomuksessa ja Leon isän kirjeessä\npuhuttiin, hän ei luultavasti pääsisi maihin hyökyaallokon ja\nankarain rantatyrskyjen takia. Sentähden olimmekin samana aamuna\ntuulen kokonaan tyynnyttyä auringon noustessa muuttaneet suurimman\nosan tavaroitamme valaanpyyntiveneeseen. Sijoitettuamme pyssyt,\nampuma-aseet ja elintarpeet vartavasten niitä varten valmistettuihin\nvedenpitäviin arkkuihin meidän tarvitsi saavuttuamme tuon merkillisen\nkallion näkyviin vain mennä veneeseen ja laskea rannalle. Toinen syy,\nminkä takia olimme ryhtyneet tähän varovaisuustoimenpiteeseen, oli,\nettä arabialaiset laivurit helposti sivuuttavat määräpaikan, johon\nheidän on ohjattava. Mahtaneeko tämä johtua välinpitämättömyydestä,\nvai siitä; etteivät he tunne kyllin tarkoin näitä rannikoita. Ja\nkuten purjehtijat kyllä tietävät, on aluksen, joka on rakennettu\npurjehtimaan vain myötätuuleen, aivan mahdoton palata takaisin\nvastatuuleen. Sentähden olimme laittaneet veneemme aivan valmiiksi\nsoutaaksemme maihin heti päästyämme kallion näkyviin.\n\n\"Taitaapa olla parasta tehdä niin, Job\", sanoin minä. \"Veneessä on\nkyllin makuuhuopia, mutta varo nukkumasta kuutamossa, sillä se voi\ntehdä sinut joko kaistapäiseksi tahi sokeaksi.\"\n\n\"Jumala varjelkoon, herra! Luultavasti en siitä paljoakaan\nvälittäisi, sillä näiden saastaisten murjaanein ja heidän\nsalakavalasti hiipivän käytöksensä näkeminen on saattanut pääni\nkyllin pyörälle. Lantatunkiolle he olisivat omiansa, sillä he\nhaisevatkin niin vietävästi.\"\n\nKuten huomattaneen ei Job ollut tummaihoisten veljiemme ihailija.\n\nMe kiskoimme siis veneen aivan laivanperän alle ja Job hypätä\nmätkäytti siihen putoavan perunasäkin kaikella sulavuudella. Sitten\nistahdimme jälleen kannelle ja annoimme ajan kulua poltellen ja\njutellen. Yö oli niin hurmaavan kaunis ja meidän mielemme oli niin\nselittämättömän jännittynyt, ettemme tunteneet vähintäkään halua\nmennä levolle. Tunnin verran istuimme noin, kunnes me molemmat\nluullakseni nukahdimme. Muistan ainakin heikosti Leon uneliaasti\nselittäneen, että oli parasta ampua puhvelia päähän, jos varmasti\ntiesi osaavansa juuri sarvien väliin, tahi laukaista panos suoraan\nsen kurkkuun. Jotain sentapaista hölynpölyä muistelen Leon puhuneen.\n\nSitten luulen meidän molempien vaipuneen horroksiin, kunnes äkkiä\nhirvittävä myrskyn pauhina, unestaan heränneen miehistön kauhunhuuto\nja ankarasti pieksävän sateen kohina havahduttivat minut. Muutamat\nriensivät hellittämään nuoria saadakseen purjeen alas, mutta\nraakapuu tarttui johonkin ja yritys ei onnistunut. Hyppäsin ylös\nja tartuin molemmin käsin erääseen köyteen. Takanamme oli taivas\nsysimusta, mutta edessämme valaisi kuu vielä kirkkaasti. Sen\nvalossa näin suunnattoman valkoharjaisen hyökyaallon, joka oli\nainakin kahdenkymmenen jalan korkuinen, syöksyvän meitä kohti.\nTuon hirvittävän vihurin kiidättämänä se ilmestyi takanamme\nvallitsevasta sysimustasta pimeydestä ja sen murtumaisillaan oleva\nvaahtoava harja kimalteli kuutamossa. Samassa silmänräpäyksessä näin\nvalaanpyyntiveneemme mustan varjon lailla paiskautuvan korkealle\nilmaan ja kokonainen vuori vettä ja kuohuvaa vaahtoa huuhtoi ylitseni\nminun koettaessa henkeni edestä pysytellä kiinni vantissa, josta\nminut kuitenkin riuhtaistiin irti kuin lippu tangostaan.\n\nSamassa oli aalto mennyt menojaan. Sekunnit, jotka olin ollut veden\nalla, tuntuivat minusta minuuteilta. Katsahdin keulaan. Tuulispää oli\nkiskaissut irti ison purjeen, joka suunnattoman haavoittuneen linnun\nlailla katosi pimeyteen. Jonkun hetken oli verrattain tyyntä ja minä\nkuulin Jobin huutavan hurjasti:\n\n\"Tulkaa tänne veneeseen!\"\n\nNiin pyörällä päästäni ja veden melkein tukehduttamana kuin olinkin,\nminä ymmärsin kuitenkin syöksyä perään. Tunsin laivan vajoavan -- se\noli vettä täynnä. Perän alla näin valaanpyyntiveneen riuhtoilevan\nsinne tänne ja samassa näin Mohammedin, joka oli ohjannut laivaa,\nhyppäävän siihen. Kiskaisin kaikin voimin vetoköydestä saadakseni\nveneen lähemmäksi ja hyppäsin laidan yli. Job sai lujan otteen\nkäsivarrestani ja minä vierähdin veneen pohjalle. Juuri kun laiva\nupposi, sieppasi Mohammed käyräteräisen puukkonsa ja sivalsi poikki\nnuoran, jolla vene oli kiinnitetty laivaan. Samassa kiidimme myrskyn\najamina paikan yli, jossa laivamme oli juuri aalloilla kiikkunut.\n\n\"Suuri Jumala!\" parahdin minä. \"Missä on Leo? Leo! Leo!\"\n\n\"Hän on poissa, herra; Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen\",\nhuusi Job korvaani ja myrskyn mylvinä oli niin valtava, että hänen\nhuutonsa kuulosti kuiskaukselta.\n\nMinä vääntelin käsiäni tuskissani. Leo oli hukkunut ja minä olin\njäänyt eloon häntä suremaan.\n\n\"Olkaa varuillanne\", huusi Job. \"Nyt tulee toinen.\"\n\nKäännyin ja näin toisen hirvittävän aallon syöksyvän meitä kohti.\nMelkein toivoin, että se hukuttaisi minut, ja katselin kuin\nlumottuna sen raivoa. Kuu oli melkein kokonaan taivaalla kiitävien\nmyrskypilvien peitossa, mutta aallon vaahtoharjaa valaisi vielä\nheikko valonsäde. Valkoisessa kuohuvassa vaahdossa erotin tumman\nesineen -- jonkun irtautuneen kappaleen uponneesta laivastamme. Aalto\nsaavutti veneemme, joka oli jo ennestään vesilastissa, mutta kun\nsiihen oli tehty useita vedenpitäviä osastoja -- Jumala siunatkoon\nsitä, jonka aivoissa tuo ajatus ensiksi syntyi -- niin se nousi\nveden pinnalle kuin joutsen. Vaahdon ja ylitsemme syöksyvän veden\npauhinassa näin tuon tumman esineen tulevan suoraan minua kohti.\nOjensin oikean käteni työntääkseni sen luotani ja samassa käteni osui\njonkun käsivarteen, jonka ympärille sormeni kietoutuivat lujasti kuin\nruuvipuristin. Olen hyvin vahva mies, mutta tuon uivan ruumiin paino\nmelkein väänsi käteni sijoiltaan. Jos aallon syöksy olisi kestänyt\nkahta sekuntia kauemmin, olisi minun joko täytynyt hellittää otteeni\ntahi seurata mukana. Mutta sekin meni vihdoin ohitse jättäen meidät\nseisomaan polvia myöten veteen.\n\n\"Ammentakaa, ammentakaa!\" karjui Job käyden heti työhön käsiksi.\n\nMutta minä en voinut silloin noudattaa kehoitusta, sillä samassa\nsattui pilvien peittoon katoavan kuun viimeinen säde miehen\nkasvoihin, johon olin aallon syöksyessä ylitsemme käynyt kiinni ja\njoka nyt kellui vedessä veneemme pohjalla.\n\nPelastamani mies oli Leo. Toinen hyökyaalto oli palauttanut hänet\nminulle suoraan kuoleman kidasta.\n\n\"Ammentakaa, ammentakaa!\" huusi Job, \"tahi me hukumme.\"\n\nSain käteeni veneen tuhdon alle tarttuneen suuren tinavadin, jossa\noli kädensija, ja nyt ajoimme kolmisin veneestä vettä kuin henkemme\nedestä. Ympärillämme raivosi hirvittävä myrsky, viskoen venhettämme\nsinne tänne, ja ylitsemme huuhtovat aallot ja tuulen mukana kiitävä\nvaahto saattoivat meidät aivan päästämme pyörälle, mutta siitä\nhuolimatta me riehuimme epätoivon kannustamina kuin hornanhenget,\nsillä epätoivokin voi kiihoittaa äärimmäisiin ponnistuksiin. Kului\nminuutti, kolme minuuttia, kuusi minuuttia! Vene alkoi kevetä eivätkä\naallot enää kyenneet sitä täyttämään. Vielä viisi minuuttia ja vene\noli aivan tyhjä. Silloin kuulimme äkkiä yli myrskyn ulvonnan kumean\npauhinan.\n\nSuuri Jumala! Me lähenimme rannan salakareihin murtuvia raivoisia\ntyrskyjä.\n\nSamassa tuli kuu jälleen näkyviin myrskypilvien kiitäessä eteenpäin\nja valaisi aaltojen harjoja, jotka valtavina vyöryivät myrskyiseltä\nmereltä. Noin puolen penikulman päässä näimme edessäpäin valkoisen\nvaahtojuovan. Sen takana oli tumma vyöhyke, joka rajoittui toiseen\nvaahtojuovaan. Siellä olivat salakarit ja niiden tyrskyjen pauhina\nkuului yhä valtavammin, kun me pääskysen nopeudella kiidimme niitä\nkohti. Siellä ne olivat ja niiden ympärillä kuohuva vaahto välähteli\nkuutamossa saaliinhimoisena kuin kadotuksen kidan hehkuvat hampaat.\n\n\"Käy peräsimeen, Mohammed!\" huusin minä arabiankielellä. \"Meidän\ntäytyy koettaa päästä läpi.\" Samassa sieppasin airon ja viittasin\nJobia tekemään samoin.\n\nMohammed riensi perään ja hetken yritettyään Job sai myöskin aironsa\nulos. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli veneemme keula suoraan yhä\nlähenevää vaahtojuovaa kohti, jota aluksemme läheni peloittavana\nnopeudella. Kohtisuoraan edessämme näyttivät tyrskyt olevan hieman\ntasaisemmat kuin muualla. Siinä oli varmaankin aukko, josta ehkä\nsaattoi päästä. Minä käännyin ja viittasin sinne.\n\n\"Ohjaa tuonne, Mohammed, jos henkesi on sinulle rakas\", huusin\nhänelle.\n\nHän oli taitava merimies ja tunsi tarkoin tämän tuhoisan rannikon\nkaikki vaarat. Näin hänen tarttuvan lujasti peräsimeen ja taivuttavan\nvahvan vartalonsa eteenpäin, ja siinä asennossa hän tuijotti\nhievahtamatta edessäpäin kuohuviin tyrskyihin, kunnes hänen silmänsä\nnäyttivät aivan pullistuvan kuopistaan. Ristiaallokko tahtoi sortaa\nveneemme oikealle ja ellemme voineet päästä aukolle, oli tuhomme\nvarma. Edessämme kiehui ja kuohui kuin jossakin noidankattilassa.\nMohammed ponnisti jalkansa edessään olevaa tuhtoa vasten ja\nkatsahtaessani häneen näin hänen ruskeiden varpaidensa sormien tavoin\nleviävän iskeytyen kiinni istuimen laitaan, kun hän kaikin voimin\nkäänteli peräsintä. Vene kääntyi hiukan, mutta ei tarpeeksi. Huusin\nJobille minkä kurkusta lähti, että hän huopaisi, ja työskentelin\nsamalla oman aironi kimpussa kuin henkeni edestä. Samassa olimme\nkuohuissa. En voi kuvailla tuota paria minuuttia kestänyttä hermoja\nkoettelevaa jännitystä. Muistan vain, että ympärillämme ärjyivät\nkorvia huumaavasti raivoisat tyrskyt, ja veneemme kiikkui kuin\npähkinänkuori vaahtoavilla aalloilla, jotka joka puolelta syöksyivät\nvalkoisesta haudastaan meille kostamaan röyhkeyttämme. Kerran\nveneemme jo paiskautui aivan ympäri, mutta kääntyi heti sattumalta\ntahi Mohammedin taitavan ohjauksen ansiosta oikeaan suuntaansa\njälleen, ennenkuin aallokko ehti täyttää sen. Ja ihmeitten ihme\n-- seuraavassa silmänräpäyksessä olimme läpäisseet tyrskyt ja\narabialaisen päästäessä hurjan riemuhuudon me kiidimme tuohon\nverrattain tyyneen vyöhykkeeseen, joka oli noiden kahta terävää\nhammasriviä muistuttavan vaahtojuovan välissä.\n\nMutta veneemme oli taas puolillaan vettä ja toiset tyrskyt olivat\nvain puolen penikulman päässä. Aloimme jälleen epätoivon vimmalla\ntyhjentää venettämme. Myrsky oli onneksi kokonaan tyyntynyt ja\nkirkkaassa kuutamossa näimme noin puolen penikulman pituisen\nkallioniemekkeen, jonka jatkoa tuo toinen salakaririutta nähtävästi\noli. Niemekkeen nenässä oli omituinen kalliohuippu, joka näytti\nolevan vain penikulman päässä meistä. Juuri kun olimme saaneet\nveneemme tyhjäksi toisen kerran, avasi Leo minun sanomattomaksi\nilokseni silmänsä ja huomautti huovan luultavasti luisuneen lattialle\nja että hänen mielestään oli aika nousta ja mennä kirkkoon. Minä\npyysin häntä makaamaan hiljaa ja nukkumaan uudelleen, minkä hän\ntekikin näyttämättä vähintäkään ymmärtävän missä hän oikein oli.\nMutta hänen puheensa kirkosta oli satuttanut minua arkaan kohtaan\nja sydäntä kirvelevällä kaipauksella minä muistelin kodikkaita\nhuoneitani Cambridgessa. Miksi olinkin ollut niin hullu, että lähdin\ntälle matkalle? Tämän yön jälkeen olen usein mietiskellyt tuota\nkysymystä ja se juolahtaa yhä tiheämmin mieleeni.\n\nMutta veneemme ajelehti jälleen salakareja kohti, vaikkakin\nhitaammin, sillä tuuli oli tyyntynyt. Joko nouseva vuoksi tahi joku\nmerivirta vei meitä nyt rantaa kohti (myöhemmin meille selvisi, että\nvirta, joka painoi meidät maihin, oli nouseva vuoksi).\n\nHuudahtaen Allahia avuksemme Mohammed samassa ohjasi kuohujen\nkeskelle. Minä koetin vaistomaisesti hokea jotakin rukousta, kun taas\nJobin huulilta purkautui juhlallinen manaus. Sitten äskeinen jännitys\nja taistelu salakarien keskellä toistuivat, vaikka tällä kerralla\npääsimmekin hiukan helpommalla. Modammedin taitavuus ja veneemme\nvedenpitävät osastot pelastivat henkemme. Viidessä minuutissa\nläpäisimme riutan ja kiidimme virran mukana -- olimme niin uupuneet,\nettemme jaksaneet tehdä muuta kuin vaivoin ohjata venettämme --\nhämmästyttävällä nopeudella äsken mainitsemani niemen kärjen ympäri.\n\nVirta kuljetti meidät tyveneen kallion takana ja siellä vauhtimme\nvähitellen hiljeni, kunnes purtemme vihdoin kokonaan pysähtyi ja\nkeinahteli hiljaa rauhallisilla mainingeilla. Myrsky oli tyyntynyt\nja taivas oli jälleen hymyilevän kirkas. Olimme hyvässä turvassa\nkallioniemekkeen takana, jota vasten mereltä vyöryvät, tuulispään\nnostattamat hirmuaallot vieläkin jymisten murtuivat. Vuoksikin,\njoka äsken oli hirveällä voimalla syöksynyt jokeen (me olimme\nnimittäin erään joen suulla), oli rauhoittunut lepoon ennen\npakoveden laskua, joten veneemme ajelehti vitkalleen eteenpäin ja\nme kerkesimme ennen kuun laskua tarkoin tyhjentää sen ja järjestää\nhiukan tavaroitammekin. Leo nukkui sikeästi ja minusta oli viisainta\nolla häiritsemättä hänen untaan. Hän nukkui tosin aivan läpimärissä\nvaatteissa, mutta minä ajattelin, ettei Leon kaltainen voimailija ja\nurheilija välittäisi siitä vähääkään, sillä yö oli hyvin lämmin. Job\noli täydellisesti samaa mieltä kuin minäkin ja sitäpaitsi meillä ei\nollut ainoatakaan kuivaa vaatekappaletta saatavilla.\n\nKuu oli sillävälin laskeutunut yhä alemmaksi ja katosi pian kokonaan\nmeren helmaan. Hitaasti kohoileva maininki tuuditteli venettämme\nantaen meidän rauhassa muistella ihmeellistä pelastustamme ja mitä\nkaikkea olimme saaneet kokea. Job oli asettunut keulaan, Mohammed oli\npaikallaan peräsimessä ja minä istuin keskituhdolla nukkuvan Leon\nläheisyydessä.\n\nKuu vaipui hitaasti taivaanrannan taakse luoden hopeisen sillan\nulapan yli ja katosi vihdoin näkyvistämme kuin suloinen morsian,\njonka säteilevä huntu vielä kauan taivaalla kimmelsi. Tähdet\ntuikkivat kirkkaasti, mutta niidenkin valo alkoi pian heiketä\nitäiselle taivaalle syttyneen soihdun rinnalla. Päivä alkoi sarastaa\nja karkoitti tähdet siniseltä taivaalta. Meri tyyntyi tyyntymistään,\nkunnes se oli yhtä hiljaa kuin sen pintaa hyväilevä pehmeä utuinen\nvaippa. Niinkuin unen suloinen hengetär tuottaa kiusaantuneelle\nmielelle lohdutusta ja unhoa, tuo utukerroskin näytti hyväilyllään\nrauhoittavan meren levottomuuden. Nousevan auringon säteet punasivat\nkoko taivaan idästä länteen, ne kiitivät vuorelta vuorelle, ja\nsytyttivät joka huipulle aamuvalkeat palamaan. Vihdoin ilmestyi\nauringon loistava kehä idässä häämöttävän vuoriston yläpuolelle\nvalaisten tyyntä merta, jonka pinta kohoili hiljaisen mainingin\nkäydessä, ja edessämme näkyvää matalaa rantaa ja sen äärettömiä\nsoita, jotka kuitenkin näyttivät rajoittuvan idässä sinertävänä\njuovana näkyvään korkeaan vuoristoon. Nouseva aurinko näki toisten\nihmisten nukkuvan rauhallisesti ja toisten valvovan suurten surujen\nahdistamina. Niin hyville kuin pahoillekin se paistoi, sekä eläville\nettä kuolleille, ja koko avaran maailman ja kaikki mitä siinä elää\ntahi on elänyt, se tänäkin ihanana aamuna valollaan valaisi.\n\nNäky oli ihmeellisen kaunis, mutta aiheutti ehkä juuri tuolla\ntavattomalla ihanuudellaan surumielisen tunnelman. Nouseva ja laskeva\naurinko! Siinähän oli kaiken elämän vertauskuva. Alku ja loppu.\nVarsinkin tänä aamuna tuo ajatus johtui erikoisen valtavana mieleeni.\nTämän aamun nouseva aurinko oli eilen illalla laskenut viimeisen\nkerran kahdeksalletoista seuralaiselleni!\n\nHe olivat tuhoutuneet laivan mukana ja meren aallot pieksivät\nnyt heidän ruumiitaan rantakallioita vasten. Siellä, Itä-Afrikan\nvaarallisella rannikolla, he turmansa tapasivat. Vain me neljä\npelastuimme. Mutta sekin aamu valkenee, jolloin me vuorostamme\nolemme maallisen vaelluksemme ainiaaksi päättäneet ja jolloin toiset\nihailevat nousevan auringon säihkyviä säteitä vaipuen surumielisiin\nmietteisiin tuota ihanaa näkyä katsellessaan, ja haaveilevat\nkuolemasta kaiken elon elvyttäjän heitä juuri virvoittaessa.\n\nMutta ihmiselämähän on sellainen.\n\n\n\n\nV.\n\nETIOOPPIALAISEN PÄÄ.\n\n\nAurinko oli vihdoin karkoittanut kaikki yön varjot piilopaikkoihinsa\nja sen säteet alkoivat suloisesti lämmittää. Istuin mietteisiini\nvaipuneena ja kuuntelin maininkien kohinaa, kunnes heikko virta\nkuljetti veneemme niin, että tuo niemekkeen nenässä oleva omituinen\nhuippu tahi suunnaton kallionlohkare joutui meidän ja auringon\nväliin. Tuijotin ajatuksissani tuohon merkillisen näköiseen kallioon,\nkunnes sen ääriviivat olivat joka taholta takana olevan auringon\nkirkastamat. Silloin säpsähdin, sillä huomasin samassa, että tuo\nainakin kahdeksankymmenen jalan korkuinen kallionlohkare niemekkeen\nkärjessä oli aivan kuin neekerin pää, jonka kasvojen ilme oli\nmahdollisimman hirveä ja julma. Asian laita oli todellakin niin.\nNeekerin paksut huulet, leveät posket ja lyhyt ja latuskainen nenä\nnäkyivät hämmästyttävän selvästi kirkasta aurinkoa vasten. Tuo kallio\noli ehkä ollut paikallaan niemen kärjessä tuhansia vuosia ja sinä\naikana olivat kenties tuulet ja myrskyt hioneet myös sen ylä- ja\ntakaosan erehdyttävästi neekerin päälaen ja takaraivon muotoisiksi.\nYhdennäköisyyden täydensi vielä se, että kallion laella kasvoi ruohoa\nja takkuisia matalia pensaita, jotka aurinkoa vasten katsottuina\nnäyttivät jättiläismäisen neekerin villaiselta tukalta. Tämä kaikki\ntuntui hyvin omituiselta; niin omituiselta, etten enää voi uskoa\nkuvaa vain joksikin ihmeelliseksi luonnonoikuksi. Minun järkähtämätön\nvakaumukseni on, että neekerin pään muotoinen kallio oli jonkunlainen\njättiläismuistomerkki, jonka, samoinkuin tuon maailmankuulun\nEgyptin sfinksinkin, joku ammoin sukupuuttoon kuollut ja kokonaan\nunhotettu kansa on tarkoitukseen sopivasta kallionlohkareesta\nveistänyt satamansa suulle ehkä varoittamaan ja uhkaamaan vihollista\nlähestymästä. Silloin emme suureksi mielipahakseni voineet tarkemmin\ntutkia, miten asia oikein mahtoi olla, sillä kalliolle näytti\nolevan melkein mahdoton päästä niin meren kuin maankin puolelta,\nja sitäpaitsi meillä oli silloin muita tärkeämpiäkin tehtäviä. Kun\najattelen asiaa myöhempien kokemustemme yhteydessä, olen varma,\nettä tuo suunnaton patsas on ihmiskätten työtä. Mutta olkoon nyt\nmiten hyvänsä, kuva on vieläkin paikoillaan ja tuijottaa synkästi\nalituisesti näköään muuttelevan valtameren yli -- siinä se oli\nenemmän kuin kaksituhatta vuotta sitten, jolloin Amenartas, Egyptin\nprinsessa ja Leon kantaisän, kauniin Kallikrateen puoliso, katseli\nsen pirullisia kasvoja -- ja siinä se on, minä olen varma, vielä\nkahdentuhannenkin vuoden päästä sen jälkeen kuin meidät on jo\nkokonaan unhotettu, ja tuijottaa etäisyyteen yhtä julman ja hirveän\nnäköisenä.\n\n\"Mitä sinä tuosta tuumit, Job?\" kysyin minä palvelijaltamme, joka\nistui keulassa ja koetti saada mahdollisimman runsaasti aurinkoa\nollen yleensä tavattoman äreän näköinen, ja osoitin tuota kamalan\nnäköistä päätä.\n\n\"Jumala meitä varjelkoon!\" parahti Job, joka nyt vasta huomasi kuvan.\n\"Luulenpa, että paholainen omassa persoonassaan on istunut mallina\nkuvanveistäjälle, joka on muovaillut tuon.\"\n\nPurskahdin nauruun ja nauruni herätti Leon.\n\n\"Halloo!\" huudahti hän. \"Mikähän minua oikein vaivaa tänään, kun olen\naivan jäykistynyt -- otanpa oikein aimo ryypyn lämpimikseni. Mutta --\nmutta missä on laivamme?\"\n\n\"Voit olla hyvilläsi, poikaseni, ettet ole vieläkin jäykempi\",\nvastasin minä. \"Laiva upposi ja kaikki muut hukkuivat paitsi me\nneljä. Sinun pelastuksesi olikin aivan ihmeellinen sattuma.\" Jobin\nhakiessa esiin paloviinaa eräästä arkusta minä kerroin Leolle\njuurtajaksain kaikki yölliset seikkailumme.\n\n\"Suuri Jumala!\" sanoi hän hiljaa, \"onpa omituista ajatella, että\njuuri me pelastuimme melkein varmasta kuolemasta.\"\n\nSamassa löytyi paloviinavarastokin ja me kaikki otimme aimo\nkulauksen, joka pani veremme suloisesti kiertämään kohmettuneissa\njäsenissämme. Noustuaan hiukan ylemmäksi alkoi aurinkokin tuntuvasti\nlämmittää, mistä olimme sangen kiitolliset, sillä olimme olleet\nläpimärkinä ainakin viisi tuntia, ellei kauemminkin.\n\n\"No, mutta\", sanoi Leo kiihkeästi ja laski paloviinapullon veneen\npohjalle, \"tuollahan on pää, josta kirjoituksessa puhutaan.\nSiinähän on nyt edessämme etiooppialaisen pään muotoiseksi hakattu\nkallionlohkare!\"\n\n\"Niin\", sanoin minä, \"siinähän tuo näkyy olevan.\"\n\n\"Siispä on koko kertomuskin tosi\", vastasi hän.\n\n\"Minä en ainakaan näe mitään, joka sen todistaisi\", vastasin tähän.\n\"Mehän tiesimme tuon pään olevan täällä, sillä isäsihän näki sen.\nOnko sanottu, että se on juuri sama pää, josta kirjoitus puhuu, ja\njos niin sattuisi olemaankin, niin sehän ei mielestäni todista vielä\nmitään.\"\n\nLeo hymyili sääliväisesti: \"Sinähän nyt olet oikea Tuomas-epäilijä,\nsetä Horacei\", sanoi hän. \"Ken elää, se näkee.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasin minä. \"Ehkä huomaat, että olemme erään joen\nläheisyydessä ja ajelehdimme jokisuulla olevan hiekkamatalikon yli.\nOtapas airosi, Job, niin soudamme jokeen katsomaan, löytäisimmekö\nsieltä sopivan maihinnousupaikan.\"\n\nJokisuu, johonka nyt ohjasimme, ei näyttänyt olevan hyvinkään leveä,\nvaikka me emme voineet nähdä oikein tarkoin, sillä molemmat rannat\nolivat tiheän sumun peitossa. Melkein kaikkien Itä-Afrikan jokien\nsuut ovat laajojen hiekkamatalikkojen sulkemat ja niin oli tämäkin,\nmutta kun oli juuri nousuveden aika, niin pääsimme onnellisesti\nmatalikon yli. Maatuulen puhaltaessa ja pakoveden mentyä olisi\nepäilemättä ollut aivan mahdotonta päästä jokeen sellaisellakin\nveneellä, joka olisi uinut vain jonkun tuuman syvällä. Mutta näin\nsuotuisien olosuhteiden vallitessa me suoriuduimme kahdessakymmenessä\nminuutissa tuosta vaarallisesta paikasta ja koska tuuli oli sopivasti\nmyötäinen, niin kohotimme purjeen ja laskimme hyvää kyytiä eteenpäin.\nAurinko, jonka säteet alkoivat tuntua sangen polttavilta, haihdutti\nvähitellen rantojen sumun ja silloin näimme, että jokisuun muodostama\npieni lahti oli noin puolen penikulman levyinen. Rannat olivat\nhyvin soiset ja vedestä kohoavilla liejusärkillä lojui laumoittain\nkrokotiilejä kuin kaatuneita puunrunkoja. Noin penikulman päässä\nsuoraan edessäpäin näytti kuitenkin olevan pienempi kaistale lujempaa\nmaata ja sitä kohden me ohjasimme purtemme. Neljännestunnin kuluttua\nolimme perillä ja sidoimme veneemme kauniiseen puuhun, jolla oli\nleveät ja kiiltäväpintaiset lehdet ja joka vettä varjoavista ihanista\nkukistaan päättäen kuului magnolioiden sukuun. Maihin noustuamme me\nriisuuduimme, peseydyimme ja levitimme vaatteemme ja kaikki veneessä\nolleet tavaramme auringonpaisteeseen kuivumaan. Sitten valmistimme\naamiaisemme muutamien puiden siimeksessä säilykkeistä, joita olimme\nvaranneet mukaamme melkoisen kasan, ja ilmaisimme äänekkäästi suuren\ntyytyväisyytemme sen johdosta, että olimme edellisenä päivänä\nennen myrskyn tuloa siirtäneet kaikki tavarat veneeseen. Aterian\najalla olivat vaatteemmekin kuivuneet ja me pukeuduimme suurella\nnautinnolla. Väsymystä ja pienempiä vammoja lukuunottamatta ei\nkukaan meistä ollut vakavammin vahingoittunut tuossa hirvittävässä\nseikkailussa, joka oli ollut niin tuhoisa kaikille kumppaneillemme.\nOlihan Leo tosin ollut melkein hukkumaisillaan, mutta eihän karski\nkahdenkymmenenviiden vuoden vanha nuorukainen sellaisesta paljoakaan\nvälitä.\n\nKun aamiainen oli syöty, lähdimme tutkimusmatkalle. Me olimme\nkuivalla maakaistaleella, joka oli noin kahdensadan kyynärän\nlevyinen ja noin viidensadan kyynärän pituinen. Yhdellä puolen oli\njoki ja kolmelta puolelta sitä rajoitti ääretön, autio suo, joka\nulottui silmänkantamattomiin. Tämä kuiva maakaistale oli myös noin\nkaksikymmentäviisi jalkaa ylempänä joen ja ympäröivän suon pintaa\nja näytti, niin omituiselta kuin se kuulostaakin, olevan kaikesta\npäättäen ihmiskäden tekemä.\n\n\"Tässä on muinoin ollut suuri lastauspaikka\", sanoi Leo\nopettavaisesti.\n\n\"Mitä joutavia\", sanoin minä. \"Kuka olisi ollut kyllin typerä\nrakentaakseen tämän lastauspaikan näiden kauhistuttavien soiden\nkeskelle ja maahan, jossa asuu vain villikansoja? Ja onko edes\nvarmaa, että tämä seutu on lainkaan asuttu?\"\n\n\"Ehkäpä maa ei ole aina ollut suota ja kenties sen asukkaat ovat\njoskus olleet korkeammallakin sivistysasteella\", sanoi hän kuivasti\nja silmäili rannan jokeen viettävää jyrkkää äyrästä. \"Katsopas\ntuonne\", jatkoi hän osoittaen kohtaa, josta viimeöinen myrsky oli\njuurineen kaatanut erään aivan veden reunassa kasvaneen magnoliapuun,\njonka juuret olivat kiskaisseet paikoiltaan suuren maalohkon. \"Eikös\nsiellä näy selvästi muuraustyö! Ellei, niin ainakin tuo on hyvin sen\nnäköistä.\"\n\n\"Mitä joutavia\", sanoin minä kiivetessämme alas tarkastamaan paikkaa,\njoka oli paljastunut puun kaatuessa.\n\n\"Mitäs tästä sanot?\" kysyi hän.\n\nTällä kerralla en sanonut mitään, vihelsin vain, sillä ylöskiskaistun\nmaan alta näkyi suuria, säännöllisiä kiviä, jotka oli muurattu\ntoisiinsa ruskealla sementtiä muistuttavalla laastilla, joka oli\nniin kovaa, ettei metsästyspuukkoni viila pystynyt siihen lainkaan.\nMutta siinä ei ollut vielä kaikki. Kuopan pohjalla näin jonkun\nesineen häämöttävän mudan alta ja kaivettuani käsilläni pehmeää\nmaata hiukan sivulle näin suuren kivirenkaan, joka oli toista jalkaa\nläpimitaten ja noin kolmen tuuman vahvuinen. Tämä löytö sai minut\naivan sanattomaksi.\n\n\"Eikös näytäkin satamalaiturilta, johon on muinoin kiinnitetty\nsuuriakin aluksia, vai mitä, setä Horace?\" kysyi Leo riemuitsevasti\nhymyillen.\n\nKoetin jälleen sanoa \"mitä joutavia\", mutta sanat takertuivat\nkurkkuuni, sillä rengas puhui kyllin selvästi puolestaan. Muinaisina\naikoina _oli_ aluksia kiinnitetty tähän laituriin ja koko tämä\nkivistä muurattu rantakaistale oli epäilemättä suuren lastauspaikan\nainoa jäännös. Ehkäpä kaupunki, joka oli omistanut sen, oli\nhautautunut takana olevan suon alle.\n\n\"Alkaapa tosiaankin näyttää siltä, kuin kertomuksessa olisi sittenkin\nhiukan perää, setä Horace\", sanoi Leo iloissaan; ja kun ajattelin\nsalaperäistä neekerin päätä jokisuun edessä ja näkemääni yhtä\nsalaperäistä muuraustyötä, vastasin hiukan vältellen.\n\n\"Afrikan kaltainen maa\", sanoin minä, \"on varmaankin täynnä kauan\nsitten kuolleiden ja unhotettujen kansojen sivistyksen ja asutuksen\nmuistomerkkejä. Kukaan ei tiedä muinaisegyptiläisen sivistyksen\nikää ja kuinka laajalle alalle ja mihin seutuihin se oli voinut\nlevitä. Samoin on assyyrialaisten, foiniikialaisten, persialaisten\nja kaikkien noiden kansojen tapaisten, muinaisuudessa eläneiden,\nalemmalla tahi korkeammalla sivistyskannalla olleiden kansojen\nsivistyksen laita, juutalaisista puhumattakaan, sillä heistähän\ntodellakin tiedetään yhtä ja toista. Onhan mahdollista, että jollakin\nnoista kansoista oli täällä siirtokuntia ja suuri kauppapaikka.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Leo, \"mutta ethän ole ennen näin puhunut.\"\n\n\"Mihinkäs nyt ryhdymme?\" kysyin minä olematta kuulevinanikaan hänen\nmuistutustaan.\n\nKun vastausta ei kuulunut, kävelimme hiljalleen suon reunalle ja\nkatselimme edessämme leviävää mieltäsynkistävää maisemaa, joka näytti\nulottuvan loppumattomiin. Kaikenlaatuisia vesilintuja ilmestyi\nkätköpaikoistaan niin tiheinä parvina, että ne välistä pimittivät\ntaivaankin. Aurinko oli noussut korkealle ja suosta ja sen limaisen\nvihreistä vesilätäköistä alkoi nousta myrkyllisiä kaasuja.\n\n\"Kaksi seikkaa on mielestäni aivan selvää\", sanoin minä kolmelle\nkumppanilleni, jotka murheellisen näköisinä katselivat maisemaa.\n\"Tuon poikki on ensinnäkin aivan mahdoton kulkea\", jatkoin viitaten\nsuolle, \"ja jos jäämme tähän, niin kuolemme varmasti kuumeeseen.\"\n\n\"Mikään ei ole selvempää, herra\", sanoi Job.\n\n\"No hyvä; meillä on siis valittavana kaksi menettelytapaa\npäästäksemme täältä. Joko koetamme veneellämme pyrkiä johonkin\nsatamaan tällä rannikolla, mikä on hyvin vaarallinen yritys, tahi\nsitten purjehdimme tahi soudamme jokea ylös kohti tuntemattomia\nkohtaloita.\"\n\n\"Minä en tiedä, mitä sinä aiot tehdä\", sanoi Leo päättäväisen\npiirteen ilmestyessä hänen suunsa ympärille, \"mutta minä puolestani\naion matkata jokea ylös.\"\n\nJobin silmät suurenivat kauhusta niin, että valkuaiset näkyivät,\nja hän puhkesi surkeasti valittamaan. Arabialainen hoki: \"Allah,\nAllah\", ja alkoi myöskin valittaa kovaa kohtaloaan. Minä puolestani\nhuomautin nöyrästi, että koska jo olimme ojan ja allikon välissä,\nniin oli samantekevää, mihin matkamme suunnattiin. Mutta tottapuhuen\nminä olin aivan yhtä kiihkeä jatkamaan matkaa kuin Leokin. Tuo\nsuunnaton neekerin pää ja kivinen satamalaituri olivat kiihoittaneet\nuteliaisuuteni niin äärimmilleen, että minua oikein hävetti, mutta\nsiitä huolimatta olin päättänyt tyydyttää sen, maksoi mitä maksoi.\nKiinnitettyäni maston huolellisesti paikoilleen, lastattuamme\ntavaramme jälleen veneeseen ja otettuamme ampuma-aseet esille me siis\naloitimme matkamme. Sää oli hyvin suotuisa, sillä mereltä puhalsi\nnavakka tuuli, joten saatoimme nostaa purjeen ja antaa mennä aika\nvauhtia. --\n\nNäin purjehdimme noin neljä tuntia yhtämittaa. Kerran kohtasimme\nsuuren lauman virtahevosia, jotka kohottelivat päätään ja karjuivat\npeloittavasti noin kymmenen sylen päässä veneestämme Jobin suureksi\nkauhuksi. Tunnustanpa, että minunkin sydämeni hiukan pelosta\npamppaili. Emme olleet milloinkaan ennen nähneet virtahevosia\nja päättäen näiden suunnattomasta uteliaisuudesta nekin näkivät\nensimmäisen kerran valkoisia miehiä. Olinpa jo pari kertaa aivan\nvarma, että ne nousisivat veneeseemme tyydyttääkseen uteliaisuutensa.\nLeo halusi koettaa, pystyisikö lyijy näiden nahkaan, mutta turhia\nrettelöitä peläten minä varoitin häntä tekemästä niin. Me näimme\nmyöskin satoja krokotiilejä, jotka paistattivat päivää joen\nliejuisilla särkillä, ja tuhansia vesilintuja, jotka olivat hyvin\nkesyjä. Ammuimme muutamia lintuja ja muiden muassa villin hanhen,\njolla molemmissa siivissä olevien terävien ja käyrien kannusten\nlisäksi oli myöskin päässä aivan silmien välissä noin tuuman pituinen\nterävä kannus. Koska emme olleet milloinkaan tavanneet toista\nsamanlaista, oli luullakseni ampumamme kummallinen lintu jokin\nmerkillinen poikkeustapaus. Job antoi sille nimen \"yksisarvinen\nhanhi\".\n\nKeskipäivällä kävi helle painostavaksi ja suosta nouseva löyhkä niin\nsietämättömäksi, että meidän täytyi heti niellä useita annoksia\nkiniiniä, kuumeen varalta. Tuulikin tyyntyi hiukan myöhemmin kokonaan\nja koska raskaan veneemme soutamisesta vastavirtaan ei voinut olla\npuhettakaan, pysähdyimme muutamien aivan veden rajassa kasvavien\npuiden varjoon, -- luulen niiden olleen raitoja, ja makasimme\nsiellä läähättäen, kunnes kurjuutemme illan tullen vähää ennen\nauringonlaskua vihdoinkin loppui. Koska edessäpäin näytti olevan\njoessa leveämpi kohta, päätimme soutaa sinne, ennenkuin rupesimme\ntuumimaan, miten yönviettomme olisi järjestettävä. Olin juuri\nirroittamaisillani veneen, kun kaunis, juovikas ja suurisarvinen\nantilooppi ilmestyi rannalle juomaan, huomaamatta meitä, jotka\nolimme noin viidenkymmenen kyynärän päässä raitojen suojassa. Leo\nnäki otuksen ensimmäiseksi ja ollen kiihkeä, suurriistan verta\njanoava metsämies, joka oli jo monta kuukautta haaveillut tällaisista\nkohtauksista, hän jäykistyi paikalleen kuin peltopyylle seisova\nsetteri. Huomattuani asian ojensin hänelle hänen makasiinikiväärinsä\nja tartuin samalla omaani.\n\n\"Annahan pamahtaa\", kuiskasin minä, \"mutta muistakin, ettet ammu\nharhaan.\"\n\n\"Harhaan!\" toisti hän ylenkatseellisesti; \"en voisi ampua tuosta ohi,\nvaikka koettaisinkin.\"\n\nHän kohotti pyssynsä ja tuo punaisenharmaa, kaunismuotoinen eläin,\njoka oli sammuttanut janonsa, nosti samassa päätään ja tarkasteli\njoen toista rantaa. Se seisoi suoraan laskevaa aurinkoa vasten,\npienellä kohokkeella tahi kannaksella, joka näytti ulottuvan suon\npoikki aivan näkymättömiin ja joka luultavasti oli kaikkien joelle\njuomaan tulevien eläinten suosituin polku. Edessämme oleva näky oli\nhyvin kaunis. Luulen, että vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi, en\nmilloinkaan unhottaisi tuota aution erämaan hurmaavaa ja lumoavaa\nilmestystä. Kohtaus on ainiaaksi mieleeni syöpynyt. Oikealla ja\nvasemmalla näkivät silmämme vain äärettömän, kuolemaa hengittävän,\nyksitoikkoisen ja aution suon, jossa siellä täällä näkyi mustia\nja limaisia vesilätäköitä, laskevan auringon punertavien säteiden\nvälähdellessä niiden pinnalla kuin kuvastimessa. Takanamme ja\nedessämme näimme tyynenä virtaavan joen, joka vähän matkan päässä\nnäytti loppuvan punertavarantaiseen suvantoon, minkä kalvossa illan\nsuussa virinnyt heikko tuulen henki karehti. Ilta-auringon punainen\nkehä hipoi jo läntistä taivaanrantaa ja katosi pian suosta nousevien\nusvien taakse, luoden taivaalle, jonka huimaavassa korkeudessa\nmajaa muuttavat kurjet rauhallisesti matkasivat sileätä tietään,\nkultaisen hohteen, joka pilvien varjoissa sädehti veripunaisena.\nTunsin, että me kolme nykyaikaista englantilaista nykyaikaisessa\nenglantilaisessa veneessämme olimme röyhkeitä tunkeilijoita tämän\nkoskemattoman luonnon rauhaan, jonka juhlallista erämaan tunnelmaa\ntuo edessämme hehkuvan punaista iltaruskoa vasten liikkumatonna\nseisova jalomuotoinen eläin vain kohotti.\n\nPamaus! Kauriimme rientää tuulispään nopeudella tiehensä. Leo\nampui ohi. Toinen pamaus! Kuula iski maahan aivan eläimen takana.\nOli miten oli, minun täytyy myös koettaa, vaikka otus kiitää kuin\nnuoli ja on jo ainakin sadan kyynärän päässä ellei kauempanakin.\nKautta Jupiterin! Nurinpahan vierähti ja siihen jäi. \"Taisinpa lyödä\nsinut laudalta, Leo poikaseni\", sanoin minä koettaen kaikin voimin\nhillitä riemuani, joka sellaisissa tilaisuuksissa tahtoo todellisen\nmetsämiehen väkisinkin vallata.\n\n\"Pahustako sinun tarvitsi tulla siihen räiskimään\", murisi Leo, mutta\nsamassa suloinen hymy kirkasti hänen kauniit kasvonsa kuin äkkiä\nilmestynyt valon säde, ja hän ojensi minulle kätensä. \"Anna minulle\nanteeksi tyhmät sanani, vanha veikko, ja suo minun onnitella sinua.\nAmmuit todellakin mestarilaukauksen.\"\n\nMe hyppäsimme maihin ja riensimme saaliimme luo, joka oli aivan\nhengetön. Kuulani oli ruhjonut selkärangan. Meni parikymmentä\nminuuttia, ennenkuin olimme otuksen nylkeneet ja leikanneet mukaamme\nparaita paloja niin paljon kuin kantaa jaksoimme. Kun vihdoinkin\nolimme valmiit lähtemään, oli jo niin pimeä, että tuskin näimme\nsoutaa edessäpäin olevalle leveälle suvannolle. Juuri kun viimeinen\npäivänkaje katosi, heitimme ankkurin noin kolmenkymmenen sylen\npäässä rannasta. Rannalle emme uskaltaneet mennä, kun emme tienneet,\nlöytäisimmekö sieltä kuivaa kohtaa leiripaikaksi ja kun sitäpaitsi\npelkäsimme suosta nousevia myrkyllisiä kaasuja, jotka uskoimme\nvälttävämme pysyttelemällä veneessämme etempänä rannasta. Sytytimme\nlyhdyn ja valmistimme parhaimpamme mukaan illallisen säilykkeistä.\nSyötyämme mainiolla ruokahalulla aioimme käydä nukkumaan,\nmutta se olikin aivan mahdotonta, sillä kimppuumme hyökkäsi\nkiukkuisesti kymmeniätuhansia verenhimoisimpia, itsepintaisimpia\nja suurikokoisimpia moskiittosääskiä mitä milloinkaan ennen olen\nnähnyt tahi kuullut mainittavankaan. En tiedä, oliko lyhtymme valo\ntahi valkoisen miehen outo haju, jota ne ehkä olivat viimeiset\nkaksituhatta vuotta kaivaten muistelleet, houkutellut kiusanhenget\nluoksemme. Niitä oli veneemme ympärillä kuin mustaa pilveä ja ne\ninisivät, lauloivat ja purivat, niin että olimme vihdoin aivan\nhulluksi tulemaisillamme. Tupakansavu näytti niitä vain yllyttävän\nentistä vilkkaampaan toimintaan, kunnes meidän täytyi viimein\nkokonaan kietoutua makuuhuopiin ja istua huppukorvissa. Huovat\nlämmittivät niin, että hetken päästä hiki juoksi virtana jokaisesta\nhuokosesta ja harras kiroilu ja kynsiminen jatkui loppumattomiin.\nSiinä istuessamme ja tapellessamme verenhimoisten vainoojaimme\nkynsissä kajahti hiljaisuudessa leijonan kumea karjunta kuin ukkonen,\njohon toinen leijona heti vastasi hiipien kaislikon kahahdellessa\nmeidän ohitsemme noin kuudenkymmenen kyynärän päässä.\n\n\"Olipa onni\", sanoi Leo kurkistaen peitteen alta, \"ettemme\nmajoittuneet rannalle, vai mitä, ukkoseni?\" (Leo puhutteli minua\nvälistä näinkin sopimattomasti.) \"Katsohan tuota riivatun moskiittoa,\nkun kerkesi jo nipistää nenästäni\", huudahti hän samassa ja kiskaisi\npeitteen silmilleen.\n\nHiukan myöhemmin alkoi kuu ilmestyä taivaanrannan yläpuolelle ja\nvälittämättä leijonan ärjynnästä rannalla, me aloimme kaikki torkkua,\nsillä luulimme olevamme täysin turvassa kaikilta yllätyksiltä.\n\nEn tiedä oikein varmasti, mikä sai minut pyyhkäisemään suojelevan\npeitteen kasvoiltani; ehkä olin huomannut, että moskiitot purivat\nyhtä hyvin sen läpikin. Samassa kuulin Jobin säikähtyneenä kuiskaavan:\n\n\"Jumala meitä varjelkoon, katsokaa tuonne!\"\n\nKatsoimme heti kaikki hänen osoittamaansa suuntaan ja kuutamossa\nnäimme rannan lähellä veden pinnassa kaksi rengasta, jotka nopeasti\nlaajenivat, ja kummankin renkaan keskellä tumman pisteen.\n\n\"Mitähän nuo oikein mahtavat olla?\" kysyin minä.\n\n\"Leijonia, herra\", vastasi Job ja hänen äänensä ilmaisi närkästystä\nja kunnioitusta sekä oikeutettua pelkoakin. \"Ne kirotut uivat\nnyt tänne ja pi-- pistävät meidät poskeensa\", lisäsi hän hiukan\nsammaltaen jännityksessään.\n\nSilmäsin tulijoita tarkemmin ja huomasin Jobin olevan tosiaankin\noikeassa. Pedot olivat jo niin lähellä, että saatoin selvästi nähdä\nniiden julmasti hehkuvat silmät. Äsken kaatamastamme kauriista\nsaamamme tuoreen lihan tahi meidän oman hajumme kiihoittamina nuo\nnälkäiset eläimet aikoivat karata heti kimppuumme.\n\nLeo oli jo siepannut kiväärin käteensä,mutta minä pyysin häntä\nodottamaan, kunnes pedot olisivat päässeet hiukan lähemmäksi ja\nminäkin saanut pyssyn käteeni. Noin viidentoista jalan päässä meistä\noli liejusärkkä, jossa oli vettä vain noin viisitoista tuumaa, ja\nmeitä lähinnä oleva eläin -- iso naarasleijona -- kahlasi siihen\nja pudisteltuaan turkkinsa karjaisi peloittavasti. Samassa Leon\npyssy pamahti ja kuula sattui suoraan sen avoimeen kitaan tullen\nniskasta ulos; eläin lysähti hengetönnä veteen. Toinen leijona --\ntäysikasvuinen uros -- oli noin parin askeleen päässä ja samassa\nkun eläin oli nousemaisillaan särkälle, tapahtui jotakin hyvin\nkummallista. Vesi kuohahti ja pyörteili voimakkaasti ja samassa\nleijona päästi hirvittävän karjunnan hypäten särkälle ja vetäen\njotakin mustaa perässään.\n\n\"Allah!\" huudahti Mohammed, \"krokotiili on iskeytynyt sen jalkaan!\"\nNiin olikin käynyt. Näimme pitkän kuonon, jonka hirveät hammasrivit\nkiilsivät kuutamossa, ja takana venyvän matelijan ruumiin.\n\nNyt seurasi harvinainen ja kaamea näytelmä. Leijona onnistui\npääsemään särkälle krokotiilin riippuessa kiinni takajalassa ja\nseuratessa perässä melkein uiden. Leijona karjui raivoissaan\nniin, että ilma vapisi, ja kääntyi vihdoin ympäri iskien kyntensä\nkrokotiilin päähän. Matelija hellitti silloin otteensa ja kääntyi\nhiukan kyljelleen, sillä leijonan kynnet olivat, kuten myöhemmin\nhuomasimme, puhkaisseet sen toisen silmän. Samassa leijona iski\nhampaansa sen kurkkuun ja molemmat eläimet kierivät mudassa\njulmasti riuhtoen ja taistellen. Oli mahdotonta seurata niiden\nkaikkia liikkeitä, mutta seuraavalla kerralla kun näimme selvemmin,\nhuomasimme osien vaihtuneen, sillä krokotiili, jonka pää näytti\nolevan aivan riekaleina, oli saanut leijonan keskiruumiin kohdalta\nkauheiden leukojensa rautaiseen puristukseen ja heilutteli ja\npudisteli nyt vastustajaansa raivoisasti. Leijonan ärjyntä kuulosti\nyhä tuskallisemmalta ja se kynsi ja puri epätoivon vimmalla\nvihollisensa kallionkovaa päätä, joka suojakilvistään huolimatta oli\njo pahoin raadeltu. Vihdoin leijona osui takajalkojensa suurilla ja\nterävillä kynsillä krokotiilin verrattain pehmeään kurkkuun ja viilsi\nsen heti auki helposti kuin hansikkaan.\n\nSilloin taistelu äkkiä loppuikin. Leijonan pää valahti alas ja\npäästäen valittavan karjaisun eläin lysähti hengetönnä krokotiilin\npäälle. Matelija oli hetken liikkumatonna, mutta sitten sekin\nvierähti hitaasti leijonan viereen hellittämättä kuollessaankaan\nrautaista otettaan vastustajansa ruumiista, jonka se oli, kuten\nmyöhemmin näimme, purrut melkein kahtia.\n\nOtaksun, että harvat miehet ovat nähneet sellaisen ihmeellisen ja\njärkyttävän taistelun elämästä ja kuolemasta, minkä todistajina me\nolimme tuona kuutamoisena yönä Itä-Afrikassa.\n\nKun kaksinkamppailu oli päättynyt, valvoi Mohammed loppuosan yötä\nvahtien turvallisuuttamme ja me muut koetimme nukkua niin hyvin\nkuin taisimme. Moskiittojen kiukkua lukuunottamatta yö kuluikin\nrauhallisesti.\n\n\n\n\nVI.\n\nERÄS MUINAINEN KRISTILLINEN TAPA.\n\n\nSeuraavana aamuna nousimme heti ensimmäisen päivän sarastusta\nilmaisevan kajastuksen ilmaantuessa itäiselle taivaalle. Peseydyimme\nniin hyvin kuin olosuhteet sallivat ja valmistauduimme lähtemään\njatkamaan matkaamme. Velvollisuuteni on sanoa, että purskahdin\nhillittömään nauruun nähdessäni aamun valjetessa kumppanieni\nturvonneet kasvot. Jobin lihavat ja pyöreät kasvot olivat ajettuneet\nmoskiittojen puremista melkein kaksi kertaa laajemmiksi ja Leon\ntila ei ollut paljoakaan parempi. Meistä kolmesta olin minä päässyt\nkaikista vähimmällä luultavasti sentähden, että minun tumma nahkani\noli tavallista sitkeämpi; sitäpaitsi olivat kasvoni melkein kokonaan\ntuuhean parran peitossa, jonka olin Englannista lähdettyämme antanut\nrauhassa rehoittaa. Toisilla ei ollut sanalla sanoen hiventäkään\nleuassa, joten vihollisen oli luonnollisesti paljon helpompi käydä\nhävitystyöhön, kun kenttää oli hiukan väljemmältä. Mohammediin nähden\ntekivät moskiitot poikkeuksen. Ne tunsivat varmaankin todellisen ja\nväärentämättömän oikeauskoisen moslemin hajun jo taampaa, eivätkä\nmillään hinnalla häirinneet häntä. Ihmettelenpä todellakin, kuinka\nusein mahdoimmekaan seuraavien viikkojen kuluessa hartaasti toivoa,\nettä meilläkin olisi ollut arabialaisen ihmeitä tekevä haju!\n\nKun olimme kylliksi nauraneet toisillemme niin hyvin kuin\nturvonneet huulemme sallivat, oli jo päiväkin valjennut ja mereltä\npuhalteli raikas aamutuuli leikaten soiden tiheään sumuun pitkiä\nkujia ja ajellen sitä edellään suunnattoman suurina hattaroina,\njotka muistuttivat valkoisia, pehmoisia pumpulitukkoja. Käytyämme\nensiksi katsomassa noita kahta kuollutta leijonaa ja krokotiiliä,\njonka olisimme mielellämme nylkeneet, jos meillä olisi ollut\ntarvittavat välineet, me nostimme purjeemme ja aloitimme jälleen\nmatkamme jokea ylös. Keskipäivällä tuulen tapansa mukaan kokonaan\ntyynnyttyä onnistuimme keksimään pienen kuivan rantakaistaleen,\njohon majoituimme ja teimme nuotion. Keitimme päivälliseksi kaksi\nsorsaa ja hiukan kauriin lihaa niin hyvin kuin osasimme, ja loput\nkauriin lihoista leikkelimme ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin\nauringon paisteessa, kuten Etelä-Afrikassa luullakseni on tapana\ntehdä. Viivähdimme nuotiopaikallamme iltaan saakka ja yön vietimme\nveneessä tapellen kiukkuisten moskiittojen kanssa, mutta muutoin\nrauhallisesti. Seuraavat pari päivää kuluivat samaan tapaan ja mitään\nmainittavampaa ei tapahtunut. Toisena päivänä Leo ampui erikoisen\nkauniin sarvettoman antiloopin. Koko matkan ihailimme suuria\nuseammanlajisia lumpeita, jotka reunustivat joenrantoja. Eräs laji\noli sininen ja ennenkuulumattoman kaunis, mutta harvat kukat olivat\ntäysin ehyet, sillä joessa asusti eräs valkoinen toukka, jolla oli\nvihreä pää ja joka näytti tuhoavan vähitellen kaikki nuo siniset\nlumpeen kukat.\n\nViidentenä päivänä, jolloin olimme matkanneet rannalta länttä\nkohti noin sataviisikymmentä penikulmaa, tapahtui todellakin\njotakin tärkeämpää. Aamupäivällä tuuli tyyntyi kuten ennenkin noin\nyhdentoista tienoilla ja soudettuamme hetkisen meidän täytyi enemmän\ntahi vähemmän väsyneinä pysähtyä lepäämään pahimman helteen ajaksi.\nPysäyspaikkamme läheisyydessä näytti jokeemme laskevan melkein\nyhtä suuri, noin viidenkymmenen jalan levyinen sivujoki. Olimme\nmajoittuneet muutamien rannalla kasvavien puiden varjoon ja koska\nmaa oli kuivaa ja kovaa, niin lähdimme pienelle tutkimusmatkalle\nrantaa pitkin ampuaksemme jonkun vesilinnun päivälliseksi. Totesimme\nheti, että meitä ympäröivä, mieltäsynkistävä maisema ei ollut\nvähääkään muuttunut, vaan ehkä käynyt entistäkin autiommaksi ja\nyksitoikkoisemmaksi. Kuljettuamme noin viisikymmentä kyynärää\nhuomasimme, että oli toivotonta enää pyrkiä valaanpyyntiveneellämme\neteenpäin, sillä noin kahdensadan kyynärän päässä pysäyspaikkamme\nyläpuolella sulki joen kokonainen sarja kareja ja liejusärkkiä,\njoiden yli oli mahdoton päästä verrattain syvässä kulkevalla\nveneellämme. Olimme todellakin joutuneet pussiin.\n\nPalattuamme takaisin me kuljimme jonkun matkaa sivujoen rantaa\npitkin ja teimme huomioittemme perusteella sen johtopäätöksen, ettei\nse ollutkaan joki, vaan vanha kanava, joka oli aivan samanlainen\nkuin tuo Mombasan yläpuolella Zanzibarin lähistöllä tavattu kanava,\njoka yhdistää Tana- ja Ozy-joet. Tana-jokea alaspäin kulkevat\nlaivat pääsevät sitä myöten Ozy-jokeen, joka on laivakululle sopiva\nmereen saakka, välttäen siten Tana-joen suussa olevat vaaralliset\nmatalikot. Edessämme oleva kanava oli ilmeisesti historiantakaisina\naikoina eläneen sivistyskansan rakentama. Korkeat reunat, jotka\nolivat jäykkää ja sitkeätä savea, olivat kaikesta päättäen olleet\nvetotienä ja olivat kaikkialla yhtä kaukana toisistaan. Veden\nsyvyyskin osoittautui olevan yhtäläinen kanavan joka kohdassa.\nVirtaa oli tuskin ollenkaan ja siitä johtuikin, että kanavan oli\nkokonaan täyttänyt tiheä kaislikko, jonka läpi kaitaiset, luultavasti\nlukemattomien vesilintujen uurtamat väylät näkyivät kiemurtelevan.\nKoska oli päivänselvää, ettemme voineet jatkaa matkaamme jokea ylös,\ntäytyi meidän joko pyrkiä keksimäämme vanhaa kanavaa myöten eteenpäin\ntahi palata rannikolle. Paikoillemme emme voineet jäädä auringon\npaahdettaviksi ja moskiittojen ruoaksi, kunnes näiden hirvittävien\nsoiden vaarallinen kuume meidät lopulta kokonaan nujertaisi.\n\n\"Tuskinpa lienee muuta neuvoa kuin yrittää vain tiukasti eteenpäin\",\nsanoin minä vihdoin ja toiset ilmaisivat hyväksymisensä kukin omalla\ntavallaan. Leon mielestä oli ehdotukseni maailman parhain; Job\nsuhtautui siihen kunnioittavan huolestuneesti ja Mohammed vetosi\nAllahiin ja profeettaan kiroten kaikki vääräuskoiset sekä näiden koko\najatustavan ja matkustushulluuden kadotuksen kaikkein kuumimpaan\nkolkkaan.\n\nSiispä lähdimme heti auringon laskettua matkaan voimatta enää juuri\nollenkaan käyttää hyväksemme heikkoa tuulta, joka oli tähän saakka\nollut meille niin sopiva. Noin tunnin verran saatoimme soutaa,\nvaikkakin hyvin vaivalloisesti, mutta sitten kävi kaislikko niin\ntiheäksi, ettei soutaminen enää luonnistunut, vaan meidän täytyi\nruveta vetämään venettämme eteenpäin rannalta pitkällä köydellä,\nmikä on paljon raskaampaa ja uuvuttavampaa. Job, Mohammed ja minä\ntyöskentelimme kaksi tuntia yhtä mittaa Leon istuessa keulassa\nraivaamassa Mohammedin miekalla tietä veneelle. Pimeän tultua me\npysähdyimme ja levähdimme muutamia tunteja välttääksemme moskiittojen\npahimman syöntiajan, mutta heti keskiyön mentyä jatkoimme matkaamme\nnauttien yön viileydestä. Päivänkoitossa levähdimme kolme tuntia\nja lähdimme sitten taas liikkeelle, mutta meidän täytyi pysähtyä jo\nkymmenen tienoissa, sillä nousi ankara ukkosenilma, jota seurasi\nnoin kuusi tuntia kestävä rankkasade, niin että loppupuolen päivää\nvietimme melkein kuin vesiputouksen alla.\n\nEnpä tiedä, kannattaako ollenkaan kertoakaan, miten kulutimme\nseuraavat neljä päivää, sillä ne olivat niin yksitoikkoiset. Sanon\nvain, että ne olivat elämäni kurjimmat päivät, joita ajatellessani\nmieleeni muistuu vain ankara raadanta, tukahduttava helle, moskiitot\nja koko kurjuus. Maisemat ympärillämme eivät olleet lainkaan\nmuuttuneet ja minne vain katsoimmekin, oli edessämme sama lohduttoman\nautio suo, jolla ei näyttänyt loppua olevankaan. Nautimme päivittäin\nsuuret annokset kiniiniä ja vatsaa pehmittäviä lääkkeitä ja tämä\nmenettelymme samoin kuin tuo raskas työ, joka täytyi joka päivä\nsuorittaa, pelasti meidät kuumeesta ja kuolemasta. Kun olimme\nkolme päivää tunkeutuneet eteenpäin kanavaa myöten, näimme kaukana\ntaivaanrannalla suousvien läpi häämöttävän pyöreän kukkulan, joka\nneljännen päivän iltana näytti olevan meistä noin kolmenkymmenen\npenikulman päässä. Pysähtyessämme olimme niin sanomattoman uupuneet,\nettemme enää jaksaneet ajatellakaan mitään. Meistä tuntui vain,\nettemme jaksaisi turvonneilla ja vereslihalle hankautuneilla\nkäsillämme raastaa venettämme enää tuumaakaan eteenpäin. Olimme jo\nniin epätoivon ja kurjuuden tylsistyttämät ja varmat kuolemastamme\nnäiden hirveiden soiden keskellä, että toivoimme kuoleman pian\nlopettavan kärsimyksemme. Tilanteemme oli niin kamala, etten\nusko kenenkään valkoisen miehen toivovan joutuvansa sellaiseen.\nHeittäytyessäni kuolettavan uupumuksen valtaamana veneen pohjalle\npitkäkseni minä kirosin katkerasti mielettömyyttäni, että olin\nollenkaan ryhtynytkään tähän hullun yritykseen, joka varman\nvakaumukseni mukaan päättyisi meidän kaikkien kuolemaan tässä\nkauheassa erämaassa. Ennenkuin vaivuin horroksiin minä muistaakseni\najattelin, miltä tässä onnettomassa veneessä mahtoi näyttää kolmen\nkuukauden päästä tästä yöstä lukien. Tähän vaipuisi veneemme\nvähitellen liejuun puolillaan auenneista liitoksista vuotanutta\nhaisevaa vettä, joka huuhtelisi mädäntyneitä luitamme. Niinkö\nmurheellinen piti kauniin veneemme lopun olla ja niinkö onnettomasti\npiti miesten käydä, jotka olivat lähteneet taruja tutkimaan ja\nsyntyjä syviä saamaan!\n\nOlin jo kuulevinani, kuinka vesi heilutteli vaalenevia luitamme\nkalahutellen niitä toisiinsa ja kalkuttaen minun kalloani Mohammedin\nkovaa kalloa vastaan, kunnes tämä kiukustuneena pyörähti minuun\npäin ja sanoi irvistävin ikenin tuijottaen minuun tyhjillä\nsilmäkuopillaan, että kuinka minä, kristitty koira, rohkenin häiritä\noikeauskoisen viimeistä unta. Aukaisin silmäni ja tuo kamala uneni\nsai minut pelosta värisemään, mutta samassa näin jotakin, mikä ei\nollut unta ja vavahdin sydänjuuriani myöten, sillä kaksi suurta\nhehkuvaa silmää tuijotti minuun pimeässä. Syöksyin ylös ja karjaisin\nkauhusta ja pelosta, niin että toisetkin heräsivät ja hyppäsivät\nsäikähtyneinä ja unenpöpperöisinä seisoalleen. Samassa näin kirkkaan\nteräksen välähtävän ja leveäkärkinen keihäs painui kurkulleni.\nToisia näkyi välähtelevän sen takana ja kun silmäni olivat tottuneet\npimeään, näin rannalla tumman, aavemaisen joukon.\n\n\"Hiljaa\", sanoi eräs ääni arabiankielellä, \"keitä olette te, jotka\ntulette tänne veden päällä uivassa aluksessa? Vastaa tahi kuole\",\nja keihään kärki painui yhä lujemmin kurkulleni aiheuttaen kylmän\nväristyksen koko ruumiissani.\n\n\"Me olemme rauhallisia matkamiehiä ja sattumalta eksyimme tänne\",\nvastasin minä mahdollisimman selvällä arabiankielellä, jota\nahdistajani näytti ymmärtävän, sillä hän käänsi päätään ja sanoi\neräälle taampana seisovalle kookkaalle olennolle:\n\n\"Isä, tapanko?\"\n\n\"Mikä on heidän ihonsa väri?\" kysyi miehekäs ääni.\n\n\"Valkoinen.\"\n\n\"Älä satuta kättäsi heihin\", vastasi ääni. \"Aurinko on neljästi\nnoussut ja neljästi laskenut sen jälkeen kuin minulle saatettiin\ntällainen sana '_Hänellä-jota-täytyy-totella_': 'Valkoiset miehet\ntulevat pian; kun he tulevat, niin älkää tappako heitä.' Heidät on\nvietävä maahan, jota '_Hän-jota-täytyy-totella_' hallitsee. Saata\nmiehet tänne, samoinkuin kaikki mitä heillä mukanaan on.\"\n\n\"Tule\", sanoi mies taluttaen minut melkein vetämällä veneestä ja\nsaman ystävällisen kohtelun näin myös tulevan tovereideni osaksi.\n\nRannalle oli kokoontunut noin viisikymmenmiehinen joukko, jokaisella\naseenaan pitkä keihäs; mikäli minä pimeässä saatoin nähdä, olivat\nmiehet kookkaita ja vahvarakenteisia sekä verraten vaaleita.\nVyötäisiä suojeleva leopardin talja oli heidän ainoa verhonsa.\n\nLeo ja Job kiskaistiin veneestä yhtä joutuin ja sysättiin luokseni.\n\n\"Mistä kummasta nyt on kysymys?\" ihmetteli Leo hieroen silmiään.\n\n\"Voi hyvä isä sentään\", huokaisi Job, \"nytpä vasta taisimmekin joutua\nkiikkiin, herra.\"\n\nSamassa syöksähti Mohammed meidän keskellemme ja häntä seurasi eräs\ntumma olento keihäs koholla.\n\n\"Allah! Allah!\" huusi Mohammed kuolemantuskassa, sillä hänellä ei\nnäyttänyt olevan armoa odotettavana. \"Suojelkaa minua! Suojelkaa\nminua!\"\n\n\"Isä, hän on musta\", sanoi eräs ääni. \"Mitä '_Hän-jota-täytyy\ntotella_' sanoi mustasta miehestä?\"\n\n\"Ei mitään, mutta älä tapa häntä. Tulehan hiukan tänne, poikaseni.\"\n\nMies läheni ja tuo kookas, käskevän näköinen olento kumartui ja\nkuiskasi jotakin.\n\n\"Kyllä, kyllä\", sanoi toinen ja naurahti kaameasti.\n\n\"Ovatko kolme valkoista miestä valmiit?\" kysyi edellinen puhuja, joka\noli kaikesta päättäen joukon johtaja.\n\n\"Ovat.\"\n\n\"Tuokaa siis tänne se, joka on heille varattu, ja ottakaa mukaanne\nkaikki mitä on siinä, joka liikkuu veden päällä.\"\n\nHän oli tuskin lopettanut, kun miehiä kiiruhti esiin kantaen\nolkapäällään kantotuoleja. Yhtä tuolia kantoi neljä miestä ja\njokaista tuolia varten oli kaksi varakantajaa. Saimme heti käskyn\nnousta kukin tuoliinsa.\n\n\"Olipa siunattu asia, että saamme vielä kerran näin mukavasti\nmatkustaa\", sanoi Leo. \"Matkamme Afrikassa onkin ollut tähän saakka\nhirmuista raatamista.\"\n\nKaikissa vaikeuksissakin huomaa Leo aina jonkun huvittavankin puolen.\n\nKoska apua ei ollut mistään saatavissa ja toiset olivat jo kiivenneet\npaikoilleen, näin minäkin parhaaksi totella käskyä ja huomasin\ntuolini olevan hyvinkin mukavan. Kuten myöhemmin näin, oli se\nlaitettu eräänlaisesta kasvikuiduista kudotusta kankaasta, joka\noli niin kimmoista, että se antoi myöten ruumiini pienimmällekin\nheilahdukselle, ja päätä ja niskaa varten oli laitettu mukavat nojat.\n\nOlin tuskin päässyt istumaan, kun kantajat lähtivät liikkeelle\nlaulaen jotakin yksitoikkoista säveltä. Noin puoli tuntia lojuin\naivan hiljaa mietiskellen tätä ihmeellistä tapausta. Tokkohan\nCambridgen kivettyneet ja yliopiston suojissa homehtuneet ystäväni\nuskoisivat minua, jos voisin yhtäkkiä lennättää itseni heidän\nkeskellensä ja kertoa seikkailuni. Sanoin kivettyneet ja homehtuneet\nystäväni. Älköön kukaan luulko noissa sanoissa piilevän mitään\nsolvausta, sillä minä käytin niitä vain sentähden, että mielestäni\nkaikki, jotka valitsevat elämäntyökseen tieteiden palveluksen,\nvähitellen ikäänkuin kivettyvät ja homehtuvat. Työn laatu on jo\nitsessään sellainen, sillä se vaatii tekijältään täydellisen ja\nehdottoman antaumuksen ja muiden harrastuksien syrjäyttämisen. Olin\nitse jo hyvällä alulla, mutta viime aikoina on näköpiirini suuresti\nlaajentunut. No niin, minä loikoilin ja ihmettelin ihmettelemästä\npäästyänikin, miten kumman lailla tämä kaikki mahtaa päättyä, kunnes\nvihdoin ajatukseni hämärtyivät ja minä nukahdin.\n\nHerätessäni oli aurinko korkealla taivaalla. Olin luultavasti\nnukkunut seitsemän tahi kahdeksan tuntia yhtä mittaa, sillä olin\nollut kuolemaan saakka uupunut. Haaksirikon edellisenä yönä olin\nviimeksi oikein levännyt. Olimme vielä matkalla ja nopeudesta\npäättäen kuljimme noin neljä penikulmaa tunnissa. Kurkistin\nkantotuolia peittävien verhojen raosta ja huomasin suureksi ilokseni,\nettä olimme vihdoinkin päässeet noilta loppumattomilta näyttäviltä\nsoilta. Nyt matkasimme kauniiden mehevää ruohoa kasvavien tasankojen\npoikki kaukana siintävää pyöreää kukkulaa kohti. En tiedä, oliko\ntuo kukkula sama, jonka olimme nähneet kanavan suulta, enkä ole\nmyöskään myöhemminkään saanut asiaa selville, sillä nämä miehet\neivät olleet halukkaita vastaamaan sen tapaisiin kysymyksiin, kuten\nsittemmin huomasin. Sitten katsahdin miehiin, jotka kantoivat\nminua. He olivat kaikki erinomaisen kaunisvartaloisia ja mikäli\nhuomasin ei yksikään ollut pituudeltaan alle kuuden jalan. Ihon\nväri oli kellertävä ja heidän näkönsä muistutti yleensä hyvin\npaljon Itä-Afrikan somaleita, vaikka heidän tukkansa ei ollutkaan\nkihara, vaan valui sileänä hartioille. Heidän kasvonpiirteensä\nolivat ylimalkaan hyvin terävät, ja monella harvinaisen kauniitkin.\nNenä oli kyömy ja hyvin kaunismuotoinen ja hampaat olivat kaikilla\nsäännölliset ja valkoiset. Mutta kauneudestaan huolimatta en luule\nmilloinkaan nähneeni julmempia ja pirullisempia kasvoja. Minä aivan\noudoksuin niissä kuvastuvaa säälimätöntä ja synkkää julmuutta, joka\nhäikäilemättömyydessään oli kerrassaan ennenkuulumaton.\n\nToiseksi minua hämmästytti se, etten milloinkaan nähnyt heidän\nhymyilevän. Välistä he lauloivat tuota yksitoikkoista säveltä,\njosta olen puhunut, mutta kun he eivät laulaneet, olivat he aivan\nääneti eikä nauru tahi hymy milloinkaan kirkastanut heidän synkkiä\nja pirullisia piirteitään. Mitähän rotua nämä ihmiset mahtoivat\nolla? He puhuivat murteellista arabiankieltä, mutta eivät olleet\narabialaisia; siitä minä olin varma. He olivat liian tummia.\nJostakin selittämättömästä syystä valtasi minut heitä katsellessani\nkummallinen kammo, jota melkein häpesin. Siinä vielä mietiskellessäni\nilmestyi toinen kantotuoli sivulleni. Sen suojaverhot oli vedetty\nsivulle ja siinä istui vanha, valkeahkoon väljään kauhtanaan puettu\nmies. Olin heti varma, että hän oli tuo sama kookas käskevän näköinen\nolento, joka oli seisonut rannalla ja jota toiset sanoivat \"isäksi\".\nTuo kookas vanhus oli todellakin kunnianarvoisan näköinen. Tuuhea,\nlumivalkoinen parta aaltoili rinnalle ja oli niin pitkä, että se\nheilahteli kantotuolin ulkopuolellekin; nenä oli kyömy, jonka\nyläpuolella välähteli käärmemäisen terävä silmäpari ja kasvojen\nnerokkaan ivallista ilmettä on mahdoton kuvata.\n\n\"Oletko valveilla, muukalainen?\" kysyi hän syvällä ja matalalla\näänellä.\n\n\"Olenpa niin, isäni\", vastasin minä kohteliaasti, sillä olin varma,\nettä vanhuksen myötätunnon saavuttamisesta minulla olisi paljon\nhyötyä.\n\nHän siveli muhkeata, kaunista partaansa ja hymyili.\n\n\"Maassa, josta sinä olet kotoisin, olkoonpa se nyt mikä hyvänsä, ja\njossa kielemme näkyy olevan tunnettu, ymmärretään ainakin opettaa\nlapset kohteliaiksi, poikaseni. Mikä saattoi sinut tähän maahan, jota\nmuukalaisen jalka on tuskin koko ihmiskunnan olemassaolon aikana\nsaastuttanut? Oletteko sinä ja kumppanisi elämäänne kyllästyneet?\"\n\n\"Tulimme näkemään uusia ja ihmeellisiä asioita, sillä vanhoihin\nolemme kyllästyneet\", vastasin minä rohkeasti. \"Mereltä saavuimme\nrannikolle ja sieltä tänne tutkiaksemme tähän saakka tuntemattomia\nalueita. Me olemme urhoollista rotua, joka ei pelkää kuolemaa, ja\nmeitä innostaa toivo saada todellakin tietää jotakin uutta ennenkuin\nkuolemme, kunnianarvoisa isä\".\n\n\"Hm! Vai niin!\" hymähti vanhus, \"tuohan voi kyllä olla totta.\nMinä en tahdo väittää vastaan, sillä silloinhan julistaisin sinut\nvalehtelijaksi, poikaseni. Oli miten oli, minä tahdon luvata, että\n'_Hän-jota-kaikkien-tulee-totella_' on toiveesi täyttävä.\"\n\n\"Kuka on '_Hän-jota-täytyy-totella_?\" kysyin minä.\n\nVanhus katsahti kantajiin ja hymyili tavalla, joka sai kaikki vereni\nsyöksymään sydämeeni.\n\n\"Muukalainen poikaseni\", sanoi hän sitten, \"jos hän suvaitsee\nlainkaan nähdä sinut lihassa, niin saat varmaankin hyvin pian tietää\nenemmänkin kuin kylliksi.\"\n\n\"Lihassa?\" huudahdin minä. \"Mitä mahtanee isäni sillä tarkoittaa?\"\n\nMutta vanhus naurahti vain kaameasti eikä vastannut.\n\n\"Mikä on isäni kansan nimi?\" kysyin minä.\n\n\"Kansani on nimeltään Amahagger (Kalliokansa).\"\n\n\"Rohkeneeko muukalainen poikasi kysyä, mikä on isäni nimi?\"\n\n\"Minä olen Billali.\"\n\n\"Ja minne olemme nyt matkalla, isäni?\"\n\n\"Sen saat kyllä aikanaan tietää\", sanoi hän ja viittasi kantajilleen,\njotka kiiruhtivat juosten eteenpäin, kunnes he saavuttivat\nkantotuolin, jossa Job lepäsi (huolettomasti riiputtaen toista\njalkaansa laidan yli). Mutta hän ei päässyt selvästikään Jobin kanssa\nkeskustelun alkuunkaan, sillä näin hänen kantajainsa kiiruhtavan\nmelkein heti Leon luokse.\n\nYksin jäätyäni annoin kantotuolin suloisen heilumisen tuudittaa\nitseni jälleen unen helmoihin, sillä mitään erikoista ei sattunut,\nja olin hirveän väsynyt. Herätessäni huomasin kulkevamme ahtaassa\nsolassa omituisten, äkkijyrkkien laavamuodostumain välissä, joiden\nhalkeamissa kasvoi kauniita puita ja kukkivia pensaita.\n\nÄkkiarvaamatta tulimme jyrkkään käänteeseen ja eteeni avautui ihana\nnäköala. Näin pyöreän tasangon, joka oli noin kuusi penikulmaa\nympärimitaten ja aivan roomalaisen amfiteatterin näköinen. Reunat\nolivat korkeita pensaiden peittämiä kallioita ja areenaa vastaava\ntasainen keskusta oli mitä parhainta ja hedelmällisintä maata,\njossa siellä täällä kasvoi mahtavia puita ja jonka läpi lukuisat,\nkirkkaat purot risteilivät. Suuria vuohi- ja nautakarjalaumoja\nkulki laitumella tällä tasangolla, mutta lampaita en nähnyt.\nMietiskelin ja ihmettelin kauan, miten tämä kummallinen tasanko\noli mahtanut syntyä, ja yhtäkkiä välähti mieleeni, että tämä oli\njonkun ammoin sammuneen suunnattoman tulivuoren aukko, johon oli\nensin muodostunut järvi, joka oli sitten jollakin selittämättömällä\ntavalla kuivanut ja maatunut. Minulla ei ole vähintäkään syytä\nnytkään epäillä tätä otaksumaani vääräksi, sillä olen myöhemmin\nnähnyt toisen, samanlaisen vanhan tulivuoren aukon, josta puhun\njoskus muulloin. Eräs seikka hämmästytti minua kuitenkin sangen\nsuuresti. Tasangolla näin paljon ihmisiä, jotka olivat karjaa\npaimentamassa, mutta en nähnyt missään ihmisasumuksia. Missä he\nmahtoivat asua? Asia selveni kuitenkin pian. Kun oli kuljettu noin\npuoli penikulmaa tasangon laidassa olevaa tietä myöten, pysähdyttiin.\nNähtyäni \"isä\" Billalin nousevan kantotuolistaan, seurasin hänen\nesimerkkiään, minkä myös Job ja Leokin tekivät. Ensimmäiseksi osui\nkatseeni arabialaiseen kumppaniimme, Mohammed raukkaan, joka makasi\npitkänään maassa uupumuksesta menehtymäisillään. Oli selvää, ettei\nhän ollut saanut matkustaa mukavasti kantotuolissa, vaan hänet oli\npakotettu juoksemaan koko matkan. Hän oli nyt, kuten sanoin, aivan\nmenehtymäisillään, sillä hän oli ollut jo veneestä lähtiessämmekin\nkuolemaan saakka väsynyt.\n\nKatsellessamme ympärillemme huomasimme, että olimme pysähtyneet\njonkinlaiselle korokkeelle, joka oli suureen luolaan johtavan\nkäytävän suulla ja johon oli tuotu kaikki valaanpyyntiveneessämme\nolleet tavaramme, airot ja purjekin. Miehet, jotka olivat olleet\nmeitä saattamassa, seisoivat ryhmässä luolan seinustalla ja heidän\nluonaan näin muitakin miehiä. He olivat kaikki kookkaita ja kauniita.\nToiset olivat väriltään melkein yhtä tummia kuin Mohammed ja toiset\nkeltaisia kuin kiinalaiset. Heidänkin ainoa ruumiinverhonsa oli\nvyötäisille kietaistu leopardin nahka ja jokaisella oli pitkä keihäs.\n\nLuolassa oli muutamia naisiakin, joilla leopardin nahkan asemesta oli\nverhonaan pienen punaisen kauriin parkitusta nahkasta valmistettu\nlyhyen hameen tapainen. He olivat kaikki harvinaisen kauniita.\nKasvojenpiirteet olivat säännölliset, silmät suuret ja tummat ja\ntukka tuuhea ja kiharainen. Muutamilla harvoilla oli kellertävä\nliinainen vaippa, samanlainen kuin Billalillakin, mutta se oli kuten\nmyöhemmin saimme tietää enemmän arvon merkki kuin alastomuuden verho.\nSitäpaitsi he eivät olleet niin synkän näköisiä kuin miehet, vaan\nhymyilivätkin joskus, vaikkakin harvoin. Heti maahan päästyämme he\nkokoontuivat ympärillemme ja tarkastelivat meitä tyynen uteliaasti.\nLeon muhkea vartalo ja kauniit kreikkalaiset piirteet kiinnittivät\nilmeisesti heidän huomiotaan ja kun hän kohteliaasti kohotti heille\nhattuaan ja paljasti kiharan kullankellertävän tukkansa, kuului\njoukosta yleinen ihastuksen mutina. Mutta siinä ei ollut kaikki,\nsillä tarkasteltuaan häntä hetkisen arvostelevasti kiireestä\nkantapäähän astui joukon kaunein tyttö, jolla oli kellertävä vaippa\nyllään ja tummanruskea tukka, Leon eteen ja kietoi hellävaroin\nkätensä hänen kaulaansa ja suuteli hänen huuliaan.\n\nHenkäisin syvään, sillä odotin joka hetki näkeväni Leon keihään\nlävistämänä, ja Job huudahti närkästyneestä \"Katsohan tuota\nletukkaa!\" Leo oli ensin hiukan hämmästynyt, mutta huomattuaan,\nettä olimme joutuneet maahan, jossa ilmeisesti vielä noudatettiin\nensimmäisten kristittyjen tapoja, hän vastasi tyynesti syleilyyn.\n\nHengähdin jälleen ajatellen, että jotakin täytyisi tapahtua,\nmutta suureksi hämmästyksekseni vanhemmat naiset ja muutamat\nmiehetkin vain hymyilivät joidenkin nuorempien naisten väistyessä\nharmistuneen näköisinä loitommaksi. Opittuamme ymmärtämään tämän\nkummallisen kansan tapoja selveni tämäkin arvoitus. Asian laita\noli nimittäin siten, että Amahagger-kansan keskuudessa on nainen\ntäysin miehen vertainen, josta hän ei ole mitenkään riippuvainen.\nSuku ja polveutuminen luetaan äidin puolelta ja kukaan ei ole\nisäänsä tuntevinaankaan, olipa tämä kuinka tunnettu henkilö hyvänsä.\nJokaisessa heimossa tahi niinkuin he sanovat \"taloudessa\" on vain\nyksi mies, josta välitetään hiukan; hän on heidän valitsemansa lähin\npäällikkö ja häntä kunnioitetaan arvonimellä \"isä\". Tämän \"talouden\",\njohon kuului noin seitsemäntuhatta henkeä, päällikkö oli Billali\neikä ketään toista puhuteltu nimellä \"isä\". Jos joku nainen tahtoi\nilmaista mieltymyksensä johonkin mieheen, niin hän syleili ja suuteli\ntätä julkisesti kaikkien nähden kuten tuo kaunis nuori tyttö, jonka\nnimi oli Ustane, oli tehnyt Leolle. Jos mies vastasi suudelmalla,\nniin se merkitsi, että hän hyväksyi tarjouksen ja siitä lähtien he\nolivat mies ja vaimo, kunnes jompikumpi kyllästyi ja lähti muille\nmarkkinoille. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että miesten vaihto oli\nharvinaisempaa kuin olisi voinut odottaa. Ja kun sattui, että vaimo\nmielistyi toiseen ja hylkäsi miehensä, niin siitä ei sukeutunut\nmilloinkaan riitaa ja toraa, vaan miehet suhtautuivat sellaiseen\naivan tyynesti kuin johonkin päivänselvään asiaan, joka ei kuulunut\nkeneenkään toiseen ja jonka kuitenkin katsottiin lopulta koituvan\nyhteiskunnan parhaaksi. Meistä tämä katsantokanta oli luonnollisesti\nhyvin vastenmielinen ja se selitti tämän kummallisen kansan erikoisen\nyhteiskuntajärjestyksen.\n\nMuuten on omituista panna merkille, miten eri maiden ja kansojen\nsiveyskäsitteet muuttuvat aivan leveysasteiden mukaan. Toisessa\npaikassa pidetään hyvänä ja oikeana sitä, mitä toisessa pidetään\naivan järjettömänä ja vääränä. Mutta kun ajatellaan, että kaikissa\nsivistyneissä maissa pidetään julkista ja juhlallista uskollisuuden\nvannomista toisilleen kaiken avioelämän perustuksena ja pohjana, niin\ntäytyy myöntää näiden amahagger-naisten ja -miesten käyttäytyvän\naivan yhtä oikein. Heidän syleilyn ja suutelon vaihtonsa vastaa\nmeidän vihillä käyntiä, joka ei useinkaan ole sen sitovampi.\n\n\n\n\nVII.\n\nUSTANEN LAULU.\n\n\nSuutelotoimituksen päätyttyä -- minun nuo nuoret neitoset antoivat\nolla rauhassa, mutta Jobin vaiheilla näkyi eräs sulotar luovivan\nkunnon palvelijamme katsellessa hätääntyneenä ympärilleen --\nvanha Billali käski meitä arvokkaalla kädenliikkeellä astumaan\nluolaan, minkä teimmekin Ustanen seuratessa mukanamme välittämättä\nvihjauksistani, että halusimme olla yksin.\n\nEnnenkuin olimme kulkeneet viittä askelta, huomasin hämmästyksekseni,\nettei luola ollutkaan luonnon työtä, vaan ihmisten tekemä. Mikäli\nsaatoimme päättää se oli noin sadan jalan pituinen ja viidenkymmenen\njalan levyinen sekä hyvin ilmava ja korkea, muistuttaen paljon\nkirkon sivulaivaa. Aina noin viidentoista jalan päässä toisistaan\nlähti tästä luolasta kaitaisia käytäviä, joiden luulen johtaneen\nympärille hakattuihin pienempiin huoneisiin. Luolan sisäänkäytävästä\nnoin viidentoista jalan päässä, johon päivänvalo ei enää kyennyt\noikein valaisemaan, paloi suuri tuli. Billali seisahtui sen ääreen\nja käski meidän istua antaen samassa miehilleen määräyksen tuoda\nmeille ruokaa. Me istahdimme meille varatuille pehmeille nahoille ja\nodotettuamme hetkisen ilmestyi nuoria tyttöjä, jotka toivat meille\nkeitettyä vuohen lihaa, tuoretta maitoa saviruukuissa ja paahdettua\nmaissia. Olimme melkein nälkään kuolemaisillamme enkä muista\nmilloinkaan syöneeni suuremmalla nautinnolla. Lopetimme syömisemme\nsitten vasta, kun meille tarjotusta ruoasta ei ollut muruakaan\njäljellä.\n\nKun aterian tähteet oli korjattu pois, nousi Billali, meidän\njotensakin vieraanvarainen isäntämme, joka oli äänetönnä katsellut\nsuunnatonta ruokahaluamme, ja sanoi jotakin hyvin ihmeellistä\ntapahtuneen. Ei oltu milloinkaan kuultu eikä kukaan voinut muistaa,\nettä valkoisia muukalaisia olisi konsanaan saapunut maahan, jossa\nAmahagger- eli Kalliokansa asusti. Välistä, vaikkakin aniharvoin,\noli mustia miehiä eksynyt heidän maahansa ja nämä olivat kertoneet\nhänelle, että maailmassa oli ihmisiä, jotka olivat paljon\nvalkoisemmat kuin hän ja jotka purjehtivat suurilla laivoilla, mutta\nhän ei ollut milloinkaan kuullut heidän käyneen hänen maassaan.\nMeidät oli kuitenkin nähty vetävän venettämme kanavaa myöten ja hän\nsanoi peittelemättä antaneensa määräyksen, että meidät oli heti\nsurmattava, sillä muukalaisten tunkeutuminen maahan oli vastoin\nkaikkia lakeja ja asetuksia. Mutta silloin hän oli saanut käskyn\n'_Häneltä-jota-täytyy-totella_', että henkemme oli säästettävä ja\nmeidät tuotava tänne.\n\n\"Suo anteeksi, isäni, että keskeytän\", sanoin minä, \"mutta\nymmärtääkseni '_Hän-jota-täytyy-totella_' asuu vieläkin kauempana.\nMiten saattoi hän tietää meidän olevan tulossa?\"\n\nBillali kääntyi ja nähtyään meidän olevan yksin -- sillä Ustane, tuo\nnuori neitonen, oli siirtynyt etäämmälle hänen alkaessaan puhua --\nsanoi omituisesti naurahtaen:\n\n\"Eikö teidän maassanne ole ketään, joka voi nähdä ilman silmiä ja\nkuulla ilman korvia? Älä kysele. _Hän_ tiesi.\"\n\nKohautin hartioitani kuullessani tämän ja hän alkoi selittää, ettei\nhän ollut saanut sen lähempiä määräyksiä, miten meidän kanssamme piti\nmenetellä, mutta hän aikoi heti lähteä \"_Hänen-jota-täytyy-totella_\"\npuheille saamaan tarkat ohjeet meihin nähden. Billalin puheesta\npäättäen oli \"_Hän-jota-täytyy-totella_\" tahi \"Hiya\" (hän), joksi\nhäntä yleisesti sanottiin lyhykäisyyden takia, amahaggerien\nkuningatar.\n\nKysyin häneltä, kuinka kauan hän luuli viipyvänsä matkallaan, ja\nhän arveli parhaassa tapauksessa ennättävänsä takaisin viidentenä\npäivänä. Matka oli vaivalloinen, sillä päästäkseen kuningattaren\nluo hänen täytyi kulkea rannattomien ja pohjattomien soiden poikki.\nHän sanoi järjestävänsä kaikki niin, että meistä huolehdittaisiin\nmitä parhaiten hänen poissa ollessaan, ja koska hän oli mieltynyt\nmeihin, koettaisi hän kaiken voitavansa saattaakseen kuningattaren\nmielen meitä kohtaan mahdollisimman suosiolliseksi. Samalla hän\nei myöskään tahtonut salata meiltä, että hän saattoi yhtä hyvin\nepäonnistuakin, sillä jokainen muukalainen, joka oli tullut maahan\nhänen isoäitinsä, hänen äitinsä ja hänen elinaikanaan, oli armotta\nsurmattu ja tavalla, jota hän ei tahtonut selittää säästääkseen\nhermojamme. Hänen käsityksensä mukaan oli kaikki tapahtunut\n\"_Hänen-jota-täytyy-totella_\" käskystä. \"Hiya\" ei ollut ainakaan\nhänen tietääkseen milloinkaan pannut kortta ristiin pelastaakseen\nmuukalaisten hengen.\n\n\"Nyt minä en oikein käsitä sanojasi, isäni\", sanoin minä. \"Sinähän\nolet jo vanha mies ja aika, jonka kuluessa nuo tapahtumat ovat\nsattuneet, ulottuu ainakin kolme miespolvea taaksepäin. Kuinka\nolisi siis '_Hän-jota-täytyy-totella_' voinut antaa käskyn jonkun\nmuukalaisen surmaamisesta sinun isoäitisi ollessa vielä lapsi? Eihän\n'_Hän-jota-täytyy-totella_' ollut silloin vielä syntynytkään.\"\n\nBillali hymyili jälleen omituista salaperäistä hymyään ja poistui\nsyvään kumartaen vastaamatta kysymyksiini. Sitten emme nähneet häntä\nviiteen päivään.\n\nHänen mentyään keskustelimme tilanteestamme ja minun täytyy myöntää,\nettä olin sangen levoton ajatellessani tulevaisuuttamme. Vaikka\nolin lujasti päättänyt, etten uskoisi mitään satuja, niin kuitenkin\nolivat Billalin kertomukset tuosta salaperäisestä kuningattaresta,\n\"_Hänestä-jota-täytyy-totella_\", joka kaikesta päättäen jollakin\nkaamealla tavalla surmautti kaikki muukalaiset, järkyttäneet\nmielenrauhani. Leo oli myöskin alakuloinen, mutta koetti lohduttaa\nitseänsä todistamalla riemuiten, että \"_Hän-jota-täytyy-totella_\" oli\nepäilemättä juuri sama henkilö, josta ruukunpalasen kirjoituksessa\nja hänen isänsä kirjeessä puhuttiin ja jonka ikään, viisauteen\nja suureen mahtavuuteen Billalikin oli viitannut. Viime aikojen\nmonet kummalliset tapaukset olivat antaneet minulle niin paljon\najattelemisen aihetta, etten enää jaksanut enkä halunnutkaan\nsillä hetkellä todistaa Leon järjetöntä väitettä aivan vääräksi\nja mahdottomaksi. Minä vain ehdotin, että menisimme uimaan ja\npeseytymään, minkä tarpeessa kaikki olimme.\n\nIlmoitettuamme aikomuksemme eräälle keski-ikäiselle, tavattoman\nsynkän näköiselle miehelle, joka näytti määrätyn pitämään meitä\nsilmällä isän poissa ollessa, menimme ulos -- mutta sytytimme\nensin piippumme. Luolan eteen oli kokoontunut suuri joukko kansaa\nnähdäkseen vilahdukseltakaan valkoisia muukalaisia, mutta kun me\nilmestyimme tuprutellen sakeita savupilviä sieraimistamme hajausi\njoukko silmänräpäyksessä. Miehet ja naiset juoksivat tiehensä huutaen\nja kirkuen, että olimme hirmuisia noitia. Paitsi ampuma-aseidemme\nvaikutusta ei mikään muu herättänyt suurempaa ihmettelyä ja\nkummastusta kuin tupakanpolttomme. Siten onnistuimme pääsemään\npienelle purolle, jonka kristallikirkkaassa vedessä kylvimme\nkenenkään häiritsemättä. Ustane ja muutamat hänen toverinsa näyttivät\nkyllä päättäneen seurata meitä kaikkialle, myöskin kylpyyn.\n\nOlen harvoin uinut ja peseytynyt niin suurella nautinnolla ja\nkun vihdoin olimme valmiit, oli aurinkokin alentunut melkein\nvuoriselänteen tasalle ja päästyämme takaisin suureen luolaan se\noli jo laskenut vuorten taa. Synkkä hämärä kattoi seudun. Luolassa\nroihusi useita nuotioita, joiden ympärillä parhaillaan aterioitiin\njuhlallisen äänettömyyden vallitessa. Tulet paloivat kirkkaasti\nja seinille oli ripustettu lukuisasti hyvin valaisevia, savesta\nmuovailtuja lamppuja, Joista toiset olivat erinomaisen kauniitakin.\nSuurimmat lamput oli valmistettu isoista saviruukuista, jotka oli\ntäytetty sulatetulla rasvalla ja suljettu tukevalla kannella, jonka\nläpi oli pujotettu punertava sydän. Näitä lamppuja täytyi pitää\nalati silmällä, etteivät ne pääsisi sammumaan, sillä niissä ei ollut\nminkäänlaista sydämen nostolaitetta. Pienempien käsilamppujen, jotka\nmyöskin oli muovailtu savesta, sydäminä käytettiin palmujen ydintä\nja välistä jonkun erittäin kauniin sanajalan runkoja. Tällaisissa\nlampuissa oli sydän pujotettu lampussa olevan ahtaan reiän läpi,\njohon oli sovitettu terävä puutikku, jolla sydäntä voitiin vetää\npitemmälle, kun se alkoi palaa himmeämmin.\n\nIstuimme hetkisen katsellen noiden julman näköisten ihmisten\nillastusta synkässä äänettömyydessä, kunnes vihdoin ilmoitin\nkaitsijallemme, että halusimme mennä levolle. Päivän monet kokemukset\nväsyttivät ja katseltuani mietteissäni luolan rosoisilla seinämillä\nvilahtelevia suunnattomia varjoja tunsin olevani sangen uninen.\n\nMies nousi heti ja tarttui sanomatta sanaakaan kohteliaasti käteeni\nja opasti minut valaisten lampulla tietämme yhteen niistä kaitaisista\nkäytävistä, joita olin huomannut lähtevän suuresta keskusluolasta.\nNoin viisi askelta kuljettuamme käytävä laajeni pieneksi huoneeksi,\njoka oli noin kahdeksan jalan pituinen ja levyinen. Tämän kallioon\nhakatun huoneen yhdellä seinämältä oli noin kolmen jalan korkuinen\nkivilavitsa, joka oppaani ilmoituksen mukaan oli vuoteeni. Muutoin\noli huone aivan tyhjä enkä voinut keksiä pienintäkään ilmareikää\ntahi ikkunaa; tarkasteltuani sitä lähemmin tulin siihen yllättävään\njohtopäätökseen, että huone olikin ollut kuolleen hautakammio eikä\nkenenkään elävän olennon makuusuoja. Lavitsalla, jolla minun piti\nnukkua, oli vainajan ruumis levännyt. (Sain myöhemmin tietää, että\njohtopäätökseni oli aivan oikea.) Tämä huomioni sai minut värisemään,\nmutta kun minun täytyi kuitenkin jossakin nukkua, niin karaisin\nluontoni ja menin hakemaan suuresta luolasta peitteeni, joka oli\ntuotu veneestä muiden tavaroiden mukana. Siellä tapasin Jobin, jolta\nkuulin, että hänelle oli osoitettu samanlainen kammio makuuhuoneeksi,\nmutta johon hän jyrkästi kieltäytyi jäämästä, sillä paikka oli\nhänen mielestään kamala. Hänestä oli tuntunut kuin hän olisi mennyt\nisoisänsä kiviseen hautakammioon nukkumaan ja hän pyysi saada viettää\nyön minun luonani, jos se vain kävisi päinsä. Suostuin iloiten hänen\npyyntöönsä.\n\nYö kului yleensä rauhallisesti. Minä näin vain hirvittävän unen, että\nminut haudattiin elävältä, mutta omituinen ympäristöni oli varmasti\njohtanut mieleeni tuon ajatuksen kun nukahdin. Kaikuva torventoitotus\nherätti meidät päivänkoitteessa ja mentyäni ulos huomasin solakan\namahagger-nuorukaisen puhaltavan tätä tarkoitusta varten elefantin\ntorahampaasta tehtyä torvea.\n\nNoudatimme kehoitusta ja menimme purolle peseytymään, minkä jälkeen\nmeille tuotiin aamiainen. Parhaillaan syödessämme lähestyi meitä eräs\njotensakin kaunis nainen ja suuteli Jobia kaikkien nähden. Tilanne\noli hullunkurisin mitä milloinkaan olen nähnyt. En voi milloinkaan\nunhottaa kunnianarvoisan Jobimme kauhua ja säikähdystä. Hän oli kuten\nminäkin hieman naisvihaaja -- minkä luulen johtuneen siitä, että hän\noli vanhin seitsemästätoista sisaruksesta -- ja hänen kasvoillaan\nkuvastuvia sekavia ja tuskallisia tunteita ei voi sanoin kuvata.\nHän oli aivan kauhuissaan, kun häntä kaikista vastusteluistaan\nhuolimatta syleiltiin ja suudeltiin aivan julkisesti, mutta kun tämä\nlisäksi tapahtui hänen herransa ja isäntänsä läsnäollessa, joutui hän\naivan suunniltaan. Hän hypähti ylös ja tyrkkäsi tungettelijan, noin\nkolmenkymmenen vuoden ikäisen, jotensakin miellyttävän naisen luotaan.\n\n\"Enpä ole mokomaa ennen nähnyt\", läähätti hän, mutta nainen, joka\nnähtävästi luuli vain ujouden häntä vaivaavan, suuteli häntä\nuudelleen.\n\n\"Mene tiehesi! Etkös kuule, senkin lutka, tahi minä...\" karjui Job,\nheiluttaen uhkaavasti puista lusikkaansa naisen silmäin edessä.\n\"Pyydän anteeksi, hyvät herrat, mutta minä vannon, etten ole\nmilloinkaan antanut hänelle vähintäkään aihetta käyttäytyä näin\nhäpeämättömästi. Voi hyvä isä, nyt hän tulee taas. Älkää päästäkö\nhäntä, herra Holly, minä rukoilen, älkää päästäkö häntä! Tätä minä\nen voi sietää, kuuletteko, en voi! Minulle ei ole milloinkaan\nsattunut tällaista, hyvät herrat, ei milloinkaan. Tämähän on aivan\nennenkuulumatonta, hyvät herrat, ja minä...\" Samassa hän vaikeni ja\nsyöksyi pakoon minkä jaloista pääsi ja suureksi ihmeekseni minä näin\namahaggerienkin kerran nauravan. Mutta nainen ei nauranut. Hän näytti\npäinvastoin olevan aivan pakahtumaisillaan raivosta, jota toisten\nnaisten iva ja pilkka vain kiihoittivat. Hän seisoi paikallaan\nvihasta puhkuen ja vavisten ja katsellessani häntä minä toivoin,\nettä Job olisi ollut hieman kohteliaampi, sillä aavistin hänen\nihailtavan mielenlujuutensa saattaneen henkemme vaaraan. Eikä kauan\nkestänytkään, ennenkuin saimme nähdä minun olleen oikeassa.\n\nKun nainen oli mennyt matkaansa, palasi Job luoksemme hyvin\nhermostuneessa mielentilassa ja katseli epäluuloisesti jokaista\nnaista, joka tuli hänen lähelleen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja\nselitin isäntäväellemme, että Job oli nainut mies, mutta avioliitto\noli ollut hyvin onneton, minkä vuoksi hän oli tullut mukaamme tälle\nuhkarohkealle retkelle murheensa unhottaakseen. Jo naisten pelkkä\nläsnäolo täytti hänen sydämensä kauhulla. Selitystäni kuunneltiin\nuhkaavan äänettömyyden vallitessa ja oli ilmeistä, että palvelijamme\nkäytöstä pidettiin koko perhekunnan kunnian loukkauksena.\nSanasodassa, joka sittemmin seurasi vaimoväen keskuudessa piti Jobin\nihailijatar mainiosti puolensa aivan sivistyneempien sisartensa\nlailla.\n\nSyötyämme aamiaisen me lähdimme katsomaan amahaggerien karjanhoitoa\nja maanviljelystä. Karjaa oli kahdenlaista. Suurikokoiset,\nsarvettomat lehmät, jotka olivat laihoja ja kulmikkaita, lypsivät\npaljon ja hyvää maitoa, mutta toinen rotu, joka oli sangen pientä\nja lihavaa, sopi mainiosti teuraskarjaksi. Vaikka näiden sarvet\nkiertyivät eteenpäin niin jyrkästi, että muutamilta oli täytynyt ne\nkatkaista estääkseen niitä tunkemasta silmiin, muistuttivat nämä\npienet lehmät paljon Norfolkin punertavaa rotua. Vuohet olivat\npitkävillaisia ja niitä pidettiin vain muonituksen takia. Minä\nen ainakaan nähnyt niitä milloinkaan lypsettävän. Amahaggerien\nmaanviljelys on äärimmäisen alkuperäistä, sillä kaikki siihen\nkuuluvat työt suoritettiin jonkinlaisella rautaisella lapiolla;\namahaggerit näkyivät tuntevan raudan ja osasivat takoa siitä\ntarvekaluja. Heidän lapionsa on aivan suuren keihään kärjen näköinen\nja sen ylälaita on pyöreä, joten sitä ei voi jalalla painaa maahan.\nSillä työskenteleminen on siten sangen vaivalloista. Miehet\nsuorittavat kaiken työn, johon naisten ei tarvitse ottaa ollenkaan\nosaa, ja kuten jo ennemmin olen huomauttanut, ovat amahagger-naiset\nkaikissa kohdin täysin valvoneet etujaan. Useimpien villikansojen\nkeskuudessa, on tämä asia päinvastoin.\n\nOli sangen vaikeaa saada vähintäkään selvyyttä tämän merkillisen\nkansan alkuperästä ja tavoista, sillä näistä seikoista en onnistunut\nsaamaan pienintäkään keskustelua käyntiin. Mutta ajan kuluessa --\nensimmäiset neljä päivää kuluivat mitään mainittavampaa tapahtumatta\n-- Leon ystävätär Ustane, joka sivumennen sanoen seurasi nuorukaista\nkaikkialle kuin varjo, kertoi meille yhtä ja toista. Lähellä paikkaa,\njossa \"_Hän-jota-täytyy-totella_\" asui, oli suuria raunioita ja\npylväskäytäviä. Oppineiden miesten sanojen mukaan oli siellä muinoin\nollut mahtava Kôr-niminen kaupunki, jonka asukkaista amahaggerien\nsanottiin polveutuvan. Mutta kukaan ei uskaltanut mennä noiden\nraunioiden lähelle, sillä ne olivat pahojen henkien asuinsijoja;\nniitä katseltiin vain etempää. Hän oli kuullut samanlaisia raunioita\nolevan kaikkialla, missä vain oli vuoria noiden äärettömien soiden\nkeskellä. Sama kansa, joka muinaisuudessa oli rakentanut nuo suuret\nkaupungit, oli ehkä louhinut nämäkin luolat, joissa hänen kansansa\nnyt asusti. Heillä itsellään ei ollut kirjoitettuja lakeja, vaan\nainoastaan perinnäistapoja, joita kuitenkin täytyi noudattaa yhtä\nehdottomasti kuin lakeja konsanaan. Jos joku rikkoi niitä vastaan,\nniin perhekunnan \"isä\" tuomitsi rikollisen heti kuolemaan. Kysyin,\nmiten tuomion täytäntöönpano tapahtui, mutta Ustane hymyili vain ja\nsanoi, että minä ehkä piankin saisin nähdä tuon toimituksen.\n\nHeillä oli kuningatarkin. \"_Hän-jota-täytyy-totella_\" oli heidän\nkuningattarensa, mutta hän näyttäytyi vain aniharvoin, ehkä kerran\ntahi kaksi kolmen vuoden kuluessa tuomitessaan rikollisia, jolloin\nhän oli verhoutunut tiheään huntuun, niin ettei kukaan voinut nähdä\nhänen kasvojaan. Hänen palvelijansa olivat kuuromykkiä, niin että he\neivät voineet kertoa mitään, mutta yleensä sanottiin kuningattaren\nolevan sanomattoman kauniin ja kaikkia naisia ihanamman. Huhu kertoi\nhänen olevan kuolemattoman ja voimallaan hallitsevan koko maailmaa,\nmutta Ustane ei tiennyt miten asian laita oikein mahtoi olla. Hän\npuolestaan uskoi asian olevan niin, että kuningatar otti itselleen\nmiehen toisensa jälkeen, kunnes hänelle syntyi tyttölapsi, jolloin\nisä, jota ei kukaan enää ollut milloinkaan nähnyt, luultavasti heti\nsurmattiin. Kun äiti kuoli ja haudattiin Korin pohjattomiin luoliin,\nniin tyttö, joka oli sillä aikaa kasvanut suureksi, astui heti\näitinsä paikalle. Mutta kukaan ei tiennyt varmasti sanoa, miten asia\noikein oli. Yksi seikka oli kuitenkin varma. Kuningattaren käskyjä\ntoteltiin ehdottomasti ja joka toisin menetteli, joutui heti kuoleman\nomaksi. Kuningattarella oli suojelusvahti, mutta ei armeijaa, ja\ntottelemattomuus rangaistiin kuolemalla.\n\nTiedustelin, kuinka laaja amahaggerien maa mahtoi olla ja kuinka\npaljon heitä suunnilleen oli. Ustane vastasi, että samanlaisia\nperhekuntia, jonka huostassa me nyt olimme, oli hänen tietääkseen\nkymmenen, kuningattaren suurta perhekuntaa lukuunottamatta, ja\njokainen perhekunta asusti erillään kukin vuoristossaan, joita oli\nsiellä ja täällä soiden keskellä. Soiden poikki pääsi vain harvoja\nja salaisia teitä myöten, jotka olivat vain muutamien perhekunnan\njäsenten tiedossa. Perhekunnat sotivat usein keskenään, kunnes\n\"_Hän-jota-täytyy-totella_\" lähetti sanan, että sota oli lopetettava,\njolloin se heti loppuikin. Sodat ja kuume, jonka he saivat soiden\npoikki matkatessaan, estivät kansan liiaksi lisääntymästä. Kerran oli\ntapahtunut, että suuri vihollisarmeija oli hyökännyt maahan suuren\nvirran suunnalta (tarkoittaa luultavasti Zambesi-jokea), mutta oli\ntuhoutunut soihin viimeiseen mieheen. Eräänä yönä oli vihollinen\nnimittäin nähnyt suuria tulia edessäpäin ja luullen valojen näkyvän\nvastustajan leiristä oli lähtenyt etenemään niitä kohti, jolloin\npuolet joukosta hukkui ja toinen puoli nääntyi kuumeeseen ja nälkään.\nIskuakaan ei isketty, mutta vihollisista ei päässyt yksikään\nkotimaahansa kertomaan miten onnettomasti heidän oli käynyt. Soiden\npoikki, sanoi hän, oli aivan mahdoton päästä, ellei tuntenut teitä.\nMekään emme olisi milloinkaan päässeet näin kauas, ellei meitä olisi\ntuotu, lisäsi hän, ja minä uskon hänen olleen aivan oikeassa.\n\nNämä ja paljon muutakin Ustane kertoi meille noiden neljän päivän\nkuluessa, joiden mentyä meidän seikkailumme vasta todenteolla\nalkoivatkin. Kuten arvattaneenkin antoi kuulemamme meille paljon\najattelemisen aihetta ja oli sangen merkillistä, että kaikki soveltui\nomituisen hyvin ruudunpalasen kummalliseen kertomukseen. Kävi ilmi,\nettä maata hallitsi eräs salaperäinen kuningatar, josta huhu tiesi\nkertoa hirvittäviä kertomuksia ja jota yleensä mainittiin tuolla\nkummallisella ja salaperäisellä nimellä \"_Hän-jota-täytyy-totella_\".\nMinä en voinut keksiä mitään järjellistä selitystä eikä Leokaan,\nvaikka hän tietysti pilkkasi minua, kun olin itsepintaisesti nauranut\nkoko jutulle ja sanonut sitä akkojen loruksi. Job ei yrittänytkään\nenää selitellä mitään; hän seurasi tahdottomasti tapahtumien sarjaa.\nArabialainen Mohammed, jota kohdeltiin sangen hyvin, mutta jäätävän\nhalveksivasti, eli, kuten minä huomasin, ainaisen pelon vallassa,\nenkä voinut oikein käsittää, mikä hänen silmittömän pelkonsa\naiheutti. Päivät pääksytysten hän istui luolan johonkin loukkoon\nkyyristyneenä ja rukoili Allahia ja profeettaa suojelemaan häntä. Kun\ntiedustelin syytä hänen pelkoonsa, sanoi hän pelkäävänsä sentähden,\nettä nämä luola-asukkaat eivät olleet ihmisiä, vaan pahoja henkiä ja\nkoko maa oli noiduttu. Minun täytyy myöntää, että olen pari kertaa\nollut taipuvainen uskomaan samaa. Billalin lähdöstä oli kulunut neljä\npäivää mitään mainittavampaa tapahtumatta, kunnes neljännen päivän\niltana sattui jotakin. Me kolme sekä Ustane istuimme vähää ennen\nlevolle menoa luolassa nuotion ympärillä, kun tuo nuori nainen, joka\noli ajatuksiinsa vaipuneena tuijottanut tuleen, äkkiä nousi ja pani\nkätensä Leon kultakutreille. Vielä nytkin, kun suljen silmäni, näen\nhänen kauniin ja ylevän muotonsa, jota tulen punertava, häilyvä loimu\nvalaisi, kun hän mietteistään havahduttuaan puhutteli Leoa jotensakin\ntähän tapaan:\n\n    'Sinä olet omani, valittuni -- minä olen sinua aina odottanut!\n\n    Sinä olet hyvin kaunis. Hiuksesi ovat kuin puhtain kulta ja\n    hipiäsi on maidon valkea.\n\n    Silmissäsi kuvastuu taivas ja niiden loiste on kuin tähtien\n    kirkas valo.\n\n    Kuka on väkevyydessä vertaisesi ja ken on sinua uljaampi?\n\n    Kun katseeni sattui sinuun, niin kaipaus täytti sydämeni --\n\n    Ja minä otin sinut omakseni, oi rakkaani.\n\n    Pitääkseni sinut luonani, ettei sinulle mitään pahaa tapahtuisi.\n\n    Oi armaani, pääsi minä hiuksillani peitän, ettei aurinko voisi\n    sinua vahingoittaa.\n\n    Ja minä olin sinun ja sinä olit minun.\n\n    Ja niin kului hetkinen, kunnes aika synnytti pahan päivän.\n\n    Ja mitä tapahtui silloin? Oi! rakkaani, minä en tiedä!\n\n    Mutta minä, minä en sinua enää nähnyt -- minä, minä katosin\n    synkkään pimeyteen.\n\n    Ja hän, joka on minua väkevämpi, otti sinut; oi, hän, joka on\n    Ustanea kauniimpi.\n\n    Vielä kerran sinä käännyit ja huusit minun nimeäni ja annoit\n    katseesi kaihoten pimeydessä harhailla.\n\n    Mutta hän, joka on minua väkevämpi, hurmasi sinut kauneudellaan\n    ja johdatti sinut hirveitä teitä myöten maan uumeniin.\n\n    Ja silloin, rakkaani, oi, silloin --'\n\nTässä tuo nuori nainen keskeytti puheensa eli laulunsa ja loi\nhehkuvan katseensa luolan perillä vallitsevaan synkkään pimeyteen.\nSamassa hänen silmänsä laajenivat kauhusta ja hän tuijotti\njäykistyneenä eteensä kuin jotakin hirveää näkyä katsellen. Sitten\nhän antoi kätensä vaipua Leon pään päältä ja viittasi eteensä\npimeyteen. Me tuijotimme kaikki luolan perille, mutta emme nähneet\nmitään. Mutta Ustane näki tahi ainakin luuli näkevänsä jotakin, mikä\nilmeisesti järkytti hänenkin rautaisia hermojaan, sillä äkkiä hän\nkaatui ääntä päästämättä tajutonna maahan.\n\nLeon, joka alkoi todellakin kiintyä tähän miellyttävään nuoreen\nnaiseen, valtasi hätä ja tuska ja ollakseni täysin rehellinen täytyy\nminun tunnustaa, että minutkin valtasi taikauskoinen pelko. Kohtaus\noli kokonaisuudessaan niin tavaton.\n\nUstane tointui kuitenkin pian ja nousi väristen istumaan.\n\n\"Mitä tarkoitit, Ustane?\" kysyi Leo, joka puhui arabiankieltä\nerittäin hyvin opiskeltuaan sitä ahkerasti useat vuodet.\n\n\"En mitään, valittuni\", vastasi Ustane väkinäisesti naurahtaen. \"Minä\nvain lauloin sinulle kansani vanhan tavan mukaan. En varmastikaan\ntarkoittanut mitään, sillä miten voisin puhua tulevaisista\ntapahtumista.\"\n\n\"Mutta mitä sinä näit, Ustane?\" kysyin minä katsellen tyttöä\nkiinteästi silmiin.\n\n\"En mitään\", vastasi hän jälleen; \"en kerrassaan mitään. Älkää\nkyselkö. Onhan parempi, etten teitä pelästytä. Miksikä sen tekisin?\"\nSitten hän kääntyi Leon puoleen ja ottaen nuorukaisen pään kättensä\nväliin hän suuteli tätä otsalle ja hänen kasvoillaan kuvastui niin\nääretön hellyys ja sanomaton rakkaus, etten ole sen kaltaista ilmettä\nnähnyt kenenkään toisen naisen kasvoilla, vaikka olen liikkunut\nkaikkialla niin sivistyneiden kuin villikansojenkin keskuudessa.\nKatsellen Leoa liikuttavan hellästi Ustane lausui:\n\n\"Kun en ole enää luonasi, rakkaani, kun sinä yöllä ojennat\nkätesi etkä löydä minua, niin muistele minua silloin, sillä minä\nrakastin sinua, vaikka en ole kelvollinen jalkojasikaan pesemään.\nRakastakaamme siis nyt toisiamme, ottakaamme omaksemme, mikä meille\non suotu ja olkaamme onnelliset niin kauan kuin saamme olla yhdessä,\nsillä haudassa ei rakkaus enää lämmitä, eikä siellä suutelot huulia\npolta. Sitten ei ehkä ajatella enää mitään, tahi kalvavat mieltä\nvain eletyn elämän katkerat muistot ja soimaukset, ettei ymmärtänyt\nparemmin ja viisaammin elinaikaansa hyväkseen käyttää. Tämä ilta on\nmeidän, oi rakas, mutta ken tietää, kenen on huomispäivä?\"\n\n\n\n\nVIII\n\nJUHLA JA SEN SEURAUKSET.\n\n\nSeuraavana päivänä ilmoitettiin meille, että illalla aiottiin\ntoimeenpanna suuri juhla meidän kunniaksemme. Eilispäivän kummallinen\ntapaus, joka oli ollut omansa tekemään syvän vaikutuksen jokaiseen\nnäkijään, oli mielestäni hiukan viitannut meitä odottaviin\njärkyttäviin kohtaloihin, ja minä koetin kaikin mokomin vaikuttaa\nsiihen suuntaan, että tuo juhlapuuha olisi rauennut. Selitin, että me\nkaikki olimme äärimmäisen vaatimattomia ihmisiä, joiden kunniaksi ei\nsuinkaan kannattanut mitään juhlia pitää, mutta kun vastaväitteitäni\nkuunneltiin kiusallisen äänettöminä ja närkästyneen näköisinä,\nkatsoin viisaimmaksi pitää suuni kiinni.\n\nJuuri auringon mennessä mailleen minulle siis ilmoitettiin kaiken\nolevan kunnossa ja niin menin Jobin kanssa suureen luolaan, jossa\nkohtasin Leon ja Ustanen, joka oli tapansa mukaan nuorukaisen\nseurassa. Nuo kaksi olivat olleet tähän saakka ulkona kävelemässä\neivätkä tienneet mitään illalla pidettävästä juhlasta. Näin Ustanen\nkauniiden kasvojen kalpenevan kauhusta, kun hän sai tiedon asiasta.\nHän tarttui erästä ohikulkevaa miestä käsivarteen ja kysyi tältä\njotakin hyvin käskevästi. Vastaus näytti tyynnyttävän häntä, sillä\nhän hengähti syvään helpotuksesta, mutta aivan rauhallinen hän ei\nkuitenkaan näyttänyt olevan. Sitten hän kääntyi kaitsijamme puoleen,\njoka näytti olevan kaiken määrääjä, ja alkoi kiivaasti väitellä tämän\nkanssa, mutta vihdoin mies kiivastui ja tyrkkäsi tytön luotaan ärjyen\nkiukkuisesti. Samassa mies kuitenkin muutti mieltään ja tarttuen\nUstanen käteen talutti tytön tulen ääreen ja istutti hänet viereensä\nnuotion ympärille kokoontuneen joukon piiriin. Huomasin Ustanen\njostakin syystä pitävän parhaana mukautua vastustelematta.\n\nLuolassa palava nuotio oli tällä kertaa tavattoman suuri ja laveassa\npiirissä sen ympärillä istui noin kolmekymmentäviisi miestä ja kaksi\nnaista. Ustane ja tuo toinen, jota Job sydämensä pohjasta kammosi.\nMiehet istuivat vaiti kuten tavallisesti ja jokainen oli asettanut\npitkän keihäänsä luolan seiniin vartavasten laitettuihin pitimiin.\nParilla kolmella oli yllään mainitsemani kellertävä liinainen vaippa,\nmutta toisilla oli vain leopardin nahka vyötäisillään.\n\n\"Mitähän nyt lienee tekeillä, herra?\" kysyi Job levottomasti.\n\"Siunatkoon ja varjelkoon, tuollahan tuo kirottu nainen taas on. Nyt\nhän ei ainakaan rohjenne lähennellä minua, sillä luultavasti hän\non huomannut, etten välitä hänestä. Koko joukko inhoittaa minua.\nMutta katsokaahan, nehän ovat pyytäneet Mohammedinkin mukaansa.\nTuo nainenhan puhelee hänelle mahdollisimman ystävällisesti ja\nsydämellisesti. Kas, kuinka hän hakkaileekin kunnon Mohammediamme.\nOlenpa, koira vieköön, iloinen, että saan nyt olla rauhassa hänen\nhuomaavaisuudeltaan, olenpa niinkin!\"\n\nKatsoimme sinnepäin ja näimme, että kysymyksessä oleva nainen\noli todellakin mennyt Mohammedin luokse ja pyysi säikähtynyttä\npalvelijaamme tulemaan esiin loukostaan, jossa tämä istui aivan\nkauhun lamauttamana huutaen Allahia avukseen. Hän noudatti kehoitusta\nhyvin vastenmielisesti, sillä sekin herätti jo hänen epäluulojaan,\nettä hänelle nyt suotiin kunnia aterioida toisten seurassa, kun hän\nsiihen saakka oli syönyt aina muista erillään. Huomasin hänen olevan\nmelkein suunniltaan kauhusta, sillä hänen vapisevat jalkansa tuskin\njaksoivat kannattaa hänen jättiläismäistä vartaloaan ja luulen hänen\nsuostuneen lähtemään nurkastaan naisen mukaan vain sentähden, että\neräs kookas amahagger suurine keihäineen astui hänen luoksensa ja\ntalutti hänet kädestä tulen ääreen.\n\n\"Tämä ei oikein miellytä minua, pojat\", sanoin toisille, \"mutta\nluulen, että meidän on oltava alallamme. Onko kaikilla revolverit\nmukanaan? On parasta tarkastaa nyt, ovatko ne ladatut ja\nkäyttökunnossa?\"\n\n\"Minulla on kyllä, herra\", sanoi Job taputtaen tukevaa kolttiaan,\n\"mutta Leo-herralla on vain metsästyspuukkonsa, joka on kylläkin\npeloittavan suuri.\"\n\nKoska ei näyttänyt olevan aikaa odottaa, kunnes tuo puuttuva ase\nolisi noudettu, me astuimme rohkeasti esiin ja istuimme tulen ääreen\nyhteen riviin nojaten selkämme luolan seinään.\n\nHeti kun olimme istuneet paikoillemme, pantiin jollakin\nalkoholipitoisella nesteellä täytetty savimaljakko kiertämään\nkädestä käteen. Juoma ei ollut suinkaan pahanmakuista, vaikka sitä\noudokseltaan oli hyvin vastenmielistä maistaa. Sitä valmistettiin\npienistä ruskeista jyvistä, jotka muistuttivat hyvin paljon\nEtelä-Afrikassa kafferi-ohran nimellä tunnettua viljalajia.\nMaljakko, josta juomaa tarjoiltiin, oli sangen merkillinen ja\nharvinainen, ja koska sen kaltaisia maljakoita oli useita satoja\nehkäpä tuhansiakin käytännössä amahaggerien keskuudessa, lienee\npaikallaan kuvata sitä hiukan tarkemmin. Maljakot ovat hyvin\nvanhoilta ajoilta ja niitä on kaikenkokoisia. Amahaggerien\nmaassa ei ole sellaisia varmastikaan valmistettu satoihin eikä\ntuhansiinkaan vuosiin, vaan ne ovat kotoisin kallioluolien suurista\nhautaholveista, joita aikanaan kyllä tarkemmin kuvaan, ja minä\nuskon, että maan muinaiset, historiantakaiset asukkaat olivat\negyptiläisten tavoin, mikä kansa saattoi olla täällä hyvinkin\ntunnettu, asettaneet astiat hautoihin vainajien varalle. Leo vertasi\namahaggerien maljakkoja etruskilaishaudoista löytyneisiin. Ne olivat\ntavallisesti kaksikorvaisia ja kaikenkokoisia, alkaen noin kolmen\njalan korkuisista aina parin tuuman korkuisiin saakka. Muoto oli\nvaihteleva, mutta kaikki olivat siitä huolimatta erittäin kauniita\nja miellyttävän näköisiä. Valmistukseen oli käytetty kiillotonta,\nmutta tavattoman hienoa mustaa savea, jonka pinta oli jäänyt\nvalettaessa hieman karheaksi. Maljakot oli koristettu kuvilla,\njoiden vertaisia en ole nähnyt missään maailman suurimmissakaan\nmuinaisaikojen esineiden kokoelmissa. Muutamat esittivät\nlemmenkohtauksia lapsellisen vapaasti, toiset tanssivia tyttöjä,\nja muutamissa maljakoissa näimme jännittäviä metsästysseikkailuja\nesittäviä piirroksia. Maljakkoa, joka juuri kierteli miehestä\nmieheen, koristi mitä taiteellisin maalaus, joka esitti miesjoukkoa\nahdistamassa suunnattoman suurta raivostunutta elefanttia. Toisella\npuolen oli kuva, jossa nähtiin valkoihoisen miehen ampuneen nuolensa\nkaunismuotoisen ja sulavaliikkeisen keihäsantiloopin kylkeen.\n\nTämän esitykseni takia minä tosin olen keskeyttänyt kertomukseni\njuhlan vietosta sangen jännittävällä hetkellä, mutta jos\nselostukseni maljakoista on tuntunut pitkältä, niin juhlan alku\noli sitäkin pitempi. Maljakko kierteli kädestä käteen juhlallisen\näänettömyyden vallitessa; silloin tällöin lisäsi joku puita\nroihuavaan nuotioon, mutta mitään muuta liikettä tahi toimintaa ei\nvoinut huomata kokonaiseen tuntiin. Me istuimme kaikki synkkinä ja\ntotisina tuijottaen edessämme hehkuvaan hiilokseen pienten seiniin\nkiinnitettyjen lamppujen lepattavien liekkien luodessa häilyviä,\nalati muotoaan muuttelevia jättiläisvarjoja luolan jylhille seinille.\n(Ohimennen huomautan, että nuo lamput olivat amahaggerien tekemät\neivätkä luolista löydetyt.) Meidän ja nuotion välissä oli suuri\npuinen kaukalo, jossa oli neljä kädensijaa ja sen vieressä suuret\nrautaiset pihdit. Nuotion toisella puolen huomasin samanlaiset\npihdit. En pitänyt noista esineistä, ne herättivät mielessäni\nselittämätöntä kammoa. Katsellessani niitä ja tulen ympärillä\näänettömänä istuvien miesten synkkiä ja äreitä kasvoja alkoi tilanne\ntuntua minusta kamalalta. Olimmehan auttamattomasti noiden hirveiden\nihmisten vallassa, joita minä ainakin pelkäsin senkin tähden,\nettei kenelläkään meistä ollut aavistustakaan, minkälainen heidän\ntodellinen luonteensa oli. Saattoivathan he olla parempiakin kuin\nmitä luulin, mutta yhtä hyvin he saattoivat olla pahempiakin. Tämä\nviimeinen otaksumani olikin oikea, he olivat suoraan sanoen pahoja\nhenkiä. Minun mielestäni oli tämä meidän kunniaksemme toimeenpantu\njuhlakin sangen kummallinen, sillä olin tottunut siihen, että\ntämmöisissä tilaisuuksissa on moninaisten ja maukkaiden ruokien\nmaisteleminen pääasia, mutta nyt en suureksi ihmeekseni nähnyt mitään\nsyötävää.\n\nOlin juuri vaipumaisillani horroksiin, kun äkillinen liike nuotion\ntoisella puolen havahdutti minut. Eräs mies oli hypähtänyt\nseisoalleen ja huusi kaikuvalla äänellä:\n\n\"Missä on syötäväksemme aiottu liha?\"\n\nSilloin ojensivat kaikki nuotion ympärillä istujat oikean kätensä\ntulta kohti ja vastasivat matalasti:\n\n\"_Liha on ilmestyvä_.\"\n\n\"Vuohiko se on?\" kysyi sama mies.\n\n\"_Sarveton vuohi ja parempikin kuin vuohi, ja me tapamme sen_\",\nvastasivat kaikki yhteen ääneen ja kääntyivät melkein ympäri\nkoskettaen oikealla kädellä keihäisiinsä.\n\n\"Härkäkö se on?\" kysyi mies jälleen.\n\n\"_Sarveton härkä ja parempikin kuin härkä, ja me tapamme sen_\",\nvastattiin ja keihäitä ravistettiin jälleen.\n\nSitten olivat kaikki hiljaa ja hiukseni nousivat kauhusta pystyyn\nhuomatessani, että Mohammedin vieressä istunut nainen oli ruvennut\ntätä hellästi hyväilemään ja halailemaan katsellen palavin silmin\npelosta vapisevaa Mohammedia kiireestä kantapäähän. En tiedä, miksi\ntuo näky sai meidät kauhusta värisemään. Leo oli aivan suunniltaan.\nNainen kiemurteli kuin käärme ja saattoi selvästi huomata, että hänen\nkoko käytöksensä oli jonkun edeltäpäin päätetyn ohjelman mukainen.\n(Saimme myöhemmin kuulla tarkoituksen olleen haihduttaa uhri poloisen\npelko ja tuska ja saada hänet uskomaan, että häntä ihailtiin ja\nrakastettiin, jolloin hän onnellisena vaipuisi kuolemaan). Mohammedin\nkasvot olivat tuhkanharmaat ja hänen tuskansa vihlaisi sydäntäni.\n\n\"Onko liha valmis keitettäväksi?\" kysyi ääni hiukan kiihkeämmin.\n\n\"_Valmis on; valmis on_.\"\n\n\"Hehkuuko ruukku, jossa keitämme lihaa?\" karjaisi ääni, niin että\nkaiku kiiriskeli kaameasti luolan synkissä holveissa.\n\n\"_Hehkuu, hehkuu_.\"\n\n\"Taivasten tekijä!\" huudahti Leo, \"muistatteko, että kirjoituksessa\npuhuttiin kansasta, _joka surmaa muukalaiset asettamalla hehkuvan\nruukun näiden päähän_?\"\n\nSamassa syöksähti kaksi kookasta roistoa ylös tarttuen pihteihin,\njotka he survaisivat nuotioon, ja nainen, joka oli hyväillyt\nMohammedia, vetäisi polveltaan ohuen, kasvikuiduista tehdyn\nsurmansilmukan pujottaen sen salamannopeasti Mohammed paran\nhartioiden ja rinnan ympärille vetäisten sen samalla kireälle. Pari\nmiestä oli heittäytynyt Mohammedin jalkojen päälle. Pihtejä pitelevät\nmiehet hajoittivat nuotion ja vetivät hiiloksesta suuren saviruukun,\njoka oli niin tulinen, että se hehkui aivan valkoisena, ja melkein\nsamassa silmänräpäyksessä olivat miehet ruukkuineen henkensä edestä\ntaistelevan Mohammedin vieressä. Hän riehui kuin paholainen karjuen\nraivoissaan ja epätoivoissaan ja vaikka surmansilmukka kahlehti hänen\nkätensä ja miehet pitelivät hänen jalkojaan, ei noiden roistojen\nhirmuinen tarkoitus kuitenkaan onnistunut. Niin uskomattomalta kuin\nse kuuluukin, aikoivat nuo pahat henget _panna tuon hehkuvan ruukun\nMohammedin päähän_.\n\nHypähdin ylös kauhusta kirkaisten ja siepaten revolverini laukaisin\nvaistomaisesti suoraan tuota pirullista naista kohti, joka oli\nhyväillyt Mohammedia ja joka nyt kiristi silmukallaan tämän käsiä.\nKuula lävisti hänen selkänsä tappaen hänet paikalla ja vielä tänäkin\npäivänä olen siitä hyvilläni, sillä hän oli, kuten myöhemmin kuulin,\nkiihoittanut amahaggerit tähän ruukkujuhlaan siten kostaakseen Jobin\nhäntä kohtaan osoittaman halveksumisen. Hän lysähti kokoon ääntä\npäästämättä ja samassa riistäytyi Mohammed aivan yliluonnollisin\nponnistuksin vainoojainsa käsistä ja ponnahtaen korkealle ilmaan\nhän kaatui kuolleena naisen ruumiin päälle. Kuulani oli lävistänyt\nmolemmat, iskenyt maahan raivottaren ja pelastanut samalla hänen\nuhrinsa sata kertaa kamalammasta kuolemasta. Mikä hirvittävä ja\nsamalla armelias sallimuksen johdatus!\n\nHetkisen olivat kaikki kuin hämmästyksen herpaisemia. Amahaggerit\neivät olleet milloinkaan kuulleet ampuma-aseen pamausta ja laukauksen\nvaikutus pelästytti heidät. Mutta meitä lähinnä istuva mies tointui\näkkiä ja siepaten keihäänsä hän syöksähti ylös ja valmistautui\niskemään Leoa, joka oli häntä lähinnä.\n\n\"Juoskaa henkenne edestä!\" kiljaisin minä ja painoin luolan perälle\nminkä jaloistani ikinä irti sain. Olisin kyllä mieluummin suunnannut\npakomme ulkoilmaan, mutta tiemme oli siltä taholta suljettu ja\nsitäpaitsi huomasin kirkasta taivasta vasten suuren miesjoukon\nryhmittyneen luolan suulle. Sentähden juoksin luolan perälle toisten\nseuratessa aivan kantapäilläni ja perässämme syöksyivät kiljuen\nja huutaen naisen kuolemasta raivostuneet ihmissyöjät. Hyppäsin\nmaassa pitkänään makaavan Mohammedin yli ja tunsin selvästi vielä\npunaisena hehkuvan ruukun hirveän kuumuuden ohijuostessani. Samassa\nnäin myös Mohammedin liikuttelevan hiljaa käsiään, sillä hän ei\nollut vielä aivan kuollut. Luolan perällä oli noin kolmen jalan\nkorkuinen ja kahdeksan jalan levyinen koroke, jonka yläpuolella paloi\nkaksi suurta lamppua. En tiedä, oliko tuo koroke jätetty luolaan\nistuimeksi vai olivatko luolaa kovertaneet työmiehet käyttäneet\nsitä tukikohtana ylettyäkseen työskentelemään korkeammalla. Mutta\noli miten oli, sitä kohti ryntäsimme kaikki ja päästyämme sinne me\nolimme valmiit myymään henkemme mahdollisimman kalliista. Job joutui\nvasemmalle, minä oikealle ja Leo meidän väliimme. Vainoojamme,\njotka olivat aivan kintereillämme, pysähtyivät hetkeksi nähdessään\nmeidän kääntyvän äkkiä päin. Yläpuolellamme palavat lamput\nvalaisivat hiukan ympärillemme ja Leo kumartui eteenpäin paremmin\nnähdäkseen, mitä edessämme olevassa pimeässä luolassa tapahtui.\nVainoojamme liikehtivät nyt aivan äänettömästi kuin varman saaliinsa\nympärillä hiiviskelevät verikoirat, ja siellä ja täällä välähti\njoku keihäänkärki lamppujen himmeässä valossa. Kauempana luolan\nsynkeässä pimeydessä hehkui tuo kamala ruukku punaisena pisteenä.\nLeon silmissä oli omituinen loiste ja hänen kasvonsa olivat kuin\nmarmoriin veistetyt. Oikeassa kädessään hän piteli peloittavaa\nmetsästyspuukkoaan. Hellittäen otettaan hiukan hän kietoi kätensä\nkaulaani ja sanoi hilpeästi:\n\n\"Hyvästi nyt, vanha veikko, sinä minun rakkain ystäväni, joka\nolet ollut minulle omaa isääni kalliimpi. Meillä ei ole näköjään\npienintäkään pelastuksen mahdollisuutta noiden roistojen kynsistä;\nparissa minuutissahan ne meidät nujertavat ja luultavasti syövät\nsuuhunsa. Hyvästi siis. Minä houkuttelin sinut tänne, mutta toivon,\nettä kaikki on anteeksi annettu. Hyvästi, Job.\"\n\n\"Tapahtukoon Jumalan tahto\", sanoin minä ja odotin hammasta purren\namahaggerien hyökkäystä. Samassa Job huudahti ja laukaisi kaataen\nyhden vihollisen. Ohimennen sanoen ei kaatunut ollut sama, jota\nJob oli tähdännyt, sillä yleensä oli asia siten, että se, jota Job\ntähtäsi, saattoi olla aivan varma turvallisuudestaan.\n\nSamassa he karkasivat hurjasti kimppuumme ja minä tyhjensin\nrevolverini tiheimpään joukkoon mahdollisimman nopeasti -- Job\nja minä surmasimme ja kuolettavasti haavoitimme ainakin viisi\nvihollista. Mutta meillä ei ollut enää aikaa ladata ja vainoojamme\nhyökkäsivät uljaasti ja kuolemaa halveksien lainkaan välittämättä\nampuma-aseidemme tuhoavasta vaikutuksesta. Heidän rohkeutensa oli\nmelkein suurenmoinen.\n\nEräs jättiläismäinen mies syöksyi korokkeelle, mutta samassa\nvälähti Leon puukko kuin salama ja mies kaatui kuin isketty härkä.\nTein saman tempun, mutta Job iski harhaan ja minä näin erään\ntummaihoisen amahaggerin karkaavan hänen kimppuunsa ja kiskaisevan\nhänet kalliolle. Metsästyspuukko, joka ei ollut nahkahihnalla\nkiinni Jobin kalvosessa, putosi tällöin hänen kädestään ja sattui\nniin onnellisesti, että puukko kiilautui kallion rakoon terä\nylöspäin lävistäen samassa amahaggerin, joka Jobin sisukkaasta\nheitosta paiskautui koko painollaan kallioon. En ole varma, mitä\nJobille tämän jälkeen tapahtui, mutta muistelen nähneeni hänen\nmakaavan liikkumatonna kaatuneen vihollisensa päällä. Itse jouduin\npian raivoisaan otteluun kahden amahagger-lurjuksen kanssa,\njotka onnekseni olivat unhottaneet keihäänsä, ja ensimmäisen\nkerran eläissäni olivat luonnon minulle lahjoittamat suunnattomat\nruumiinvoimani hyvään tarpeeseen. Olin iskenyt metsästyspuukkoni,\njoka oli melkein yhtä suuri ja raskas kuin lyhyenlainen miekka,\nerään vainolaisen kalloon halkaisten sen melkein silmien tasalle\nkuin munan kuoren, mutta puukkoni kiilautui niin lujaan, että se\nvääntyi kädestäni miehen kaatuessa. Silloin nuo molemmat karkasivat\nyhtäaikaa kimppuuni. Näin heidän tulevan ja kun he olivat aivan\nlähelläni, kahmaisin heidät syliini ja me kaaduimme yhdessä\nrykelmässä luolan lattialle kieriskellen sinne ja tänne hurjasti\npainiskellen. Miehet olivat kyllä voimakkaat, mutta minä olin\nniin raivoissani, että silmissäni tanssi vain punaisia läikkiä ja\nminut oli vallannut taistelun hirveä hurma, joka tahtoo huumata\nsivistyneimmänkin ihmisen, kun iskut sinkoilevat, veri virtaa ja\nelämä on vain hiuskarvan varassa. Olin kiertänyt käteni rautaiseen\npuristukseen noiden tummien pirujen ympärille ja minä tunsin heidän\nluidensa rutisevan ja katkeilevan. He ponnistelivat ja kiemurtelivat\nkuin käärmeet ja takoivat minua nyrkeillään, mutta minä en vain\nhellittänyt otettani. Maaten selälläni, niin että heidän ruumiinsa\nsuojelivat minua keihään iskuilta, pusersin heidät hitaasti ja\nvarmasti kuoliaiksi ja siinä maatessani tuumailin, mitähän Cambridgen\nyliopiston rakastettava rehtori (joka on rauhanliiton jäsenkin)\nja muut toverini mahtaisivat sanoa, jos he jollakin ihmeellisellä\ntavalla näkisivät minut tässä verileikissä. Vastustajaini ponnistelut\nheikkenivät pian ja he melkein taukosivat riuhtomasta, mutta en\ntohtinut päästää heitä vielä, sillä he kuolivat verraten hitaasti.\nToiset roistot olivat luultavasti siinä uskossa, että me olimme\nkaikki kuolleet -- he eivät ainakaan sekaantuneet meidän pieneen\nväliemme selvittelyyn -- ja sitäpaitsi olimme painiskellessamme\nkierineet korokkeen synkkään varjoon.\n\nViholliseni makasivat hervottomina päälläni ja huohottaen käänsin\nhiukan päätäni nähdäkseni, miten Leon oli käynyt. Hän ei ollut\nmyöskään enää korokkeella, vaan taisteli henkensä edestä suuren\nvihollisjoukon keskellä, jotka ahdistivat häntä joka taholta\nniinkuin sudet saartamaansa hirveä. Hän oli vielä pystyssä ja hänen\nkullankeltaisten kiharoiden kruunaama päänsä näkyi koko joukon\nyli (Leo oli nimittäin harvinaisen pitkä ja roteva); näin hänen\ntaistelevan epätoivon vimmalla, jota oli hirveä katsella. Hän\nriehui puukkoineen kuin mielipuoli levittäen kuolemaa ja kauhua\nympärilleen. Amahaggerit pakkautuivat vähitellen niin lähelle häntä,\netteivät he voineet käyttää pitkiä keihäitään ja muita terä-aseita\nheillä ei ollut. Leon puukko iskeytyi jälleen kahvaa myöten\nerään tunkeilevimman vihollisen rintaan, mutta miehen kaatuessa\nvääntyi puukkokin hänen kädestään ja nyt hän seisoi aseetonna\njulmien vihollistensa keskellä. Luulin lopun tulleen. Mutta ei;\nepätoivoisella ponnistuksella hän karisti murhamiehet vielä kerran\nkimpustaan ja tarttuen äsken surmaamansa miehen ruumiiseen hän\nnosti sen korkealle ilmaan ja sinkosi sen hyökkääjäin tiheimpään\nparveen kaataen näistä viisi tahi kuusi tanterelle. Mutta roistot\nolivat sukkelaan jälleen jaloillaan, paitsi yhtä, jonka pää oli\nmurskautunut, ja kävivät taas lannistumattomalla raivolla tuon uljaan\nnuorukaisen kimppuun. Hitaasti ja hirmuisen painiskelun jälkeen\nsudet vihdoin saivat jalopeuran kumoon. Vielä kerran hän nousi ja\nkaatoi nyrkillään yhden vihollisen, mutta hänen oli mahdoton enää\npitää puoliaan niin suurta joukkoa vastaan ja vihdoin hän kaatui\nkuin taittunut tammi luolan permannolle vetäen mukaansa kaikki,\njotka olivat iskeytyneet häneen kiinni. Viholliset olivat lopulta\ntakertuneet kaikin voimin hänen jalkoihinsa ja siten he vihdoin\nkaatoivat sankarini maahan.\n\n\"Tänne keihäs!\" huudettiin -- \"tuokaa keihäs, jolla avaamme hänen\nkurkkunsa, ja astia, johon juoksetamme veren.\"\n\nSuljin silmäni, sillä näin erään miehen kiiruhtavan paikalle keihäs\nkoholla. Vastustajani eivät olleet vielä aivan kuolleet ja minä aloin\nväsyä, joten en voinut rientää Leon avuksi. Hätä ja tuska aivan\nlamauttivat minut.\n\nSamassa kuulin hälinää ja tahtomattani avasin silmäni ja katsahdin\nmurhapaikalle. Ustane oli kiertänyt kätensä Leon kaulaan ja\nheittäytynyt hänen päällensä suojellen häntä ruumiillaan. He\nkoettivat kiskoa häntä pois, mutta tyttö tarrautui käsin ja jaloin\nLeoon kiinni ja he eivät saaneet häntä nuorukaisesta erilleen. Sitten\nhe koettivat iskeä keihästä Leon kylkeen tyttöä vahingoittamatta,\nmutta Ustane oli varuillaan ja väisti jotenkin iskun, niin että Leo\nvain haavoittui.\n\nVihdoin murhaajat menettivät malttinsa.\n\n\"Lävistetään molemmat yhdellä iskulla\", sanoi sama ääni, joka oli\nesittänyt kysymykset äskeisessä kamalassa juhlassa. \"Sittenpähän\ntietävät kuuluvansa toisilleen.\"\n\nKeihästä pitelevä mies nousi ja valmistautui iskuun. Näin kirkkaan\nteräksen välähtävän korkealla ja suljin silmäni uudelleen.\n\nSamassa kuulin jonkun karjaisevan jyrisevällä äänellä, joka kajahti\nukkosena luolan avarassa holvissa:\n\n\"_Seis_!\"\n\nSilloin menetin tajuntani ja sumenevissa aivoissani välähti ajatus,\nettä nyt vaivuttiin kuoleman kuiluun, iäiseen pimeyteen.\n\n\n\n\nIX.\n\nPIENI JALKA.\n\n\nHerätessäni huomasin makaavani nahkoilla saman tulen läheisyydessä,\njonka ympärille olimme kokoontuneet viettämään tuota hirveätä\njuhlaa. Leo makasi vieressäni ja hän oli vielä ilmeisesti\ntainnoksissa. Ustane pesi parhaillaan nuorukaisen kyljessä olevaa\nsyvää keihään piston aiheuttamaa haavaa, jota hän valmistautui\nsitomaan liinaisilla kaistaleilla. Hänen takanaan seisoi Job nojaten\nvavisten ja järkytettynä seinää vasten, mutta näytti olevan muutoin\nvahingoittumaton. Tulen toisella puolen makasivat maassa sikin\nsokin viholliset, jotka olimme surmanneet äskeisessä hirveässä\nottelussa. Laskin niitä olleen kaksitoista, naista ja Mohammed parkaa\nlukuunottamatta, joka oli kaatunut kuulastani ennen taistelua ja joka\noli pantu kamala surmanruukku vierellään tuon säännöttömän rivin\ntoiseen päähän. Vasemmalla oli miesjoukko parhaillaan kahlehtimassa\njäljellä olevia ihmissyöjiä, jotka kytkettiin kaksittain yhteen. Nuo\nroistot alistuivat kohtaloonsa kasvoillaan synkän välinpitämätön\nilme, mutta heidän tummat silmänsä hehkuivat pidätetystä raivosta.\n\nMiesjoukon edessä seisoi toimitusta johtamassa eräs vanhus, joka\ntarkemmin katsottuani ei ollut kukaan muu kuin meidän ystävämme\nBillali. Hän oli väsyneen, mutta erittäin kunnianarvoisan näköinen\npitkine partoineen ja jakeli käskyjään ja ohjeitaan yhtä kylmästi ja\nrauhallisesti kuin olisi kysymys ollut vain härän teurastuksesta.\n\nSamassa hän kääntyi ja huomattuaan minun nousseen istumaan hän tuli\nluokseni ja kysyi mitä kohteliaimmin, tunsinko voivani paremmin.\nVastasin, etten voinut oikein sanoa, miltä oloni tuntui; ruumistani\npakotti ja kihelmöi kiireestä kantapäähän.\n\nSitten hän kumartui katsomaan Leon haavaa.\n\n\"Olipa se tuima isku\", sanoi hän, \"mutta sisäelimet eivät ole\nvahingoittuneet. Nuorukainen toipuu varmasti.\"\n\n\"Kiitos sinulle, että tulit, isäni\", sanoin minä. \"Jos olisit\nminuutinkaan viipynyt, niin olisimme kaikki olleet kuoleman omat,\nsillä nuo sinun paholaisesi olisivat tappaneet meidät samoin kuin he\nensin tappoivat meidän palvelijamme\", ja minä viittasin Mohammediin\npäin.\n\nVanhus kiristeli hampaitaan ja hänen silmänsä välähtivät julmasti.\n\n\"Ole huoletta, poikaseni\", vastasi hän. \"Heidän rangaistuksensa\ntulee olemaan sellainen, että ne, jotka kuulevat siitä kerrottavan,\nlamaantuvat kauhusta. Heidät viedään '_Hänen-jota-täytyy-totella_'\nluo ja kuningattaremme kosto on oleva hänen suuruutensa vertainen.\nTuon miehen kuolema\", hän viittasi Mohammediin, \"oli tuskaton näiden\nroistojen kuolemaan verrattuna. Minä pyydän, kerro minulle, miten\ntämä kaikki tapahtui.\"\n\nSelostin lyhyesti illan tapaukset.\n\n\"Vai sillä tavalla\", hymähti hän siihen. \"Näetkös, poikaseni, täällä\non tapana, että kun muukalainen eksyy maahamme, hänet surmataan\nruukulla ja syödään juhlallisesti.\"\n\n\"Teidän vieraanvaraisuutenne on sitten todellakin nurinkurinen\",\nsanoin minä hiljaa. \"Meidän maassamme huvitetaan vierasta kaikin\ntavoin ja hänelle tarjotaan talon parhaat herkut, mutta täällä te\nhuvittelette pistämällä vieraan poskeenne.\"\n\n\"Tapa on sellainen\", sanoi hän kohauttaen hartioitaan. \"Minä\npuolestani olen sitä mieltä, että tuo tapa voitaisiin hylätä, sillä\nen pidä muukalaispaistista. Varsinkin soiden poikki rämpineiden ja\nvilleillä linnuilla eläneiden vieraiden liha maistuu inhoittavalle\",\nlisäsi hän miettiväisesti. \"Kun '_Hän-jota-täytyy-totella_'\nlähetti sanan, että henkenne oli säästettävä, ei hän maininnut\nmitään mustasta miehestä ja sentähden nämä hyena-ihmiset alkoivat\nhimoita hänen lihaansa. Tuo nainen, jonka tapoit, mikä oli aivan\noikein, johdatti heidän pirullisiin sydämiinsä ajatuksen panna\ntoimeen tämä ruukkujuhla muka teidän kunniaksenne. No niin, he\nsaavat kyllä palkkansa kukin ansionsa mukaan. Heille olisi ollut\nparempi, etteivät he olisi syntyneetkään, sillä on hirmuista joutua\n'_Hänen-jota-täytyy-totella_' vihan esineeksi. Nuo ovat onnellisia,\njotka tuolla hengettöminä makaavat.\"\n\n\"Ah\", jatkoi hän, \"kuinka urhoollisesti ja uljaasti te valkoiset\nmuukalaiset osaattekin taistella. Tiedätkö, senkin vanha ja\npitkäkätinen papiaani, että sinä olet pusertanut hengiltä nuo\nkaksi, jotka makaavat tuolla? Heidän rintakehänsä ovat rusentuneet\nkuin munankuori. Entä nuorukainen, tuo nuori jalopeura, kuinka\nsankarillisesti hän pitikään puoliaan tuota joukkoa vastaan. Nuo\nkolme kaatuivat kuin ukkosen iskeminä ja tuo\", hän osoitti erästä\nruumista, joka liikkui vielä hiljaa, \"kuolee myöskin, sillä hänen\npäänsä on melkein mäsänä. Noiden toisiinsa kytkettyjen joukossa\non myös paljon haavoittuneita. Taistelitte kuin miehet ja minä\ntahdon olla tästä lähtien uskollinen ystävänne, sillä vanhaa\nsydäntäni oikein lämmitti nähdä kerrankin miehiä, joilla on terästä\nkäsivarsissaan ja urheutta rinnassaan ja jotka osaavat tapella\nparemmin kuin kukaan täällä. Mutta sanohan, poikaseni, joka olet\nkarvainen ja ruma kuin papiaani, miten tapoit nuo, joiden ruumiissa\non reikiä? Sinä aiheutit korvia huumaavan melun, sanovat miehet, ja\nsilloin nuo kaatuivat kuolleina maahan. Miten tämä on selitettävissä?\"\n\nMinä selitin hänelle ampuma-aseiden ominaisuudet hyvin lyhyesti,\nsillä olin äärimmäisen uupunut, mutta en tohtinut kieltäytymällä ehkä\nloukata hänen kaltaistaan mahtavaa henkilöä. Billali ehdotti heti,\nettä valaisisin esitykseni ampumalla pari vankia, joita ei ollut\nkukaan vielä laskenut. Hän sanoi olevansa hyvin halukas näkemään\nkädestäni lähtevän salaman ja samassahan minäkin saisin kostaa\nparille viholliselleni. Hän hämmästyi kovin selitettyäni, ettei\nminun kansani keskuudessa ollut tapana itse kostaa rikollisille ja\nväärintekijöille, joiden tuomitseminen ja rankaiseminen oli lain ja\nesivallan asia. Sellaisesta menettelytavasta hän ei ollut kuullut\nmilloinkaan puhuttavankaan. Lupasin kuitenkin tervehdyttyäni ottaa\nhänet mukaamme metsästysretkelle, jolloin hän saisi omin käsin ampua\njonkun eläimen. Hän iloitsi lupauksestani kuin lapsi, joka tietää\nsaavansa jonkun uuden leikkikalun.\n\nSiihen meidän keskustelumme loppuikin, sillä Job oli kaatanut Leon\nsuuhun hiukan paloviinaa, jota meillä oli vielä vähän jäljellä, ja\ntuon väkevän nesteen elvyttämänä Leo aukaisi silmänsä.\n\nJobin ja tuon uljaan Ustanen avulla kannoimme sitten kuoleman\nkielissä olevan ja melkein tiedottoman Leon makuukammioonsa, ja\nolisin mielelläni suudellut tuota urhoollista tyttöä kiitokseksi\nhänen rohkeudestaan, kun hän oman henkensä uhalla pelasti rakkaan\npoikani melkein varmasta kuolemasta. Mutta koska Ustane olisi\nsaattanut käsittää käytökseni väärin, karkoitin tuon ajatuksen. Olin\nviettänyt monta päivää pelon ja toivon vaiheilla, ja turvallisuuden\ntunne, joka nyt täytti sydämeni mennessäni levolle omaan\nhautakammiooni, tuntui aivan oudolta. Ennenkuin paneuduin pitkäkseni,\nkiitin täydestä sydämestäni taivaallista isääni, joka oli johtanut\nkaikki niin armeliaasti, ettei tämä kammio ollut todellakin muuttunut\nhautakammiokseni, sillä harvat miehet, ovat olleet niin lähellä\nkuolemaa kuin me tuona hirmuisena päivänä.\n\nTavallisesti nukun aina huononpuoleisesti ja kun vihdoin torkahdin\nherkkään uneen, näin unia, jotka eivät olleet suloisimpia. Mohammedin\nhirveä kuolema, hänen epätoivoinen taistelunsa vapautuakseen\nvainoojainsa käsistä ja tuo kamalasti hehkuva ruukku kummittelivat\nkoko yön mielessäni. Taampana näin salaperäisen hunnutetun olennon\nhäilyvän luolan synkkenevässä pimeydessä ja kun huntu välistä siirtyi\nsivulle ilmestyi sen suojasta vuorotellen ihmeen ihana nainen ja\nirvistävä luuranko. Hunnun siten häilyessä tuo merkillinen olento\nlausui seuraavat salaperäiset ja näköjään aivan tarkoituksettomat\nsanat:\n\n_\"Mikä elää, on kerran ollut kuollut, mutta mitä sanotaan kuolleeksi,\nei kuitenkaan milloinkaan kuole, sillä Elämän kiertokulku on iäinen\neikä kuolemaa ole. Niin, kaikki, jotka elävät, elävät iäisesti,\nvaikka ne välistä unohdettuina uinailevat pitkiäkin aikoja.\"_\n\nVihdoin kuulin torven toitahduksen, joka ilmoitti päivän koittavan,\nmutta olin niin kipeä ja kankea, etten voinut nousta. Seitsemättä\nkäydessä lyyhäsi Job, jonka kasvot muistuttivat mädännyttä omenaa,\nkammiooni ja ilmoitti Leon nukkuneen hyvin, mutta olevan kovin\nheikon. Paria tuntia myöhemmin ilmestyi Billali (jota Job nimitti\n\"Billvuoheksi\", luultavasti hänen pitkän valkoisen partansa tähden,\njoka ehkä hiukan muistutti pukin partaa) palava lamppu kädessään\nja hän oli niin pitkä, että hänen päänsä ulottui melkein tuon\npienen kammion kattoon. Olin nukkuvinani, mutta tarkastelin samalla\nvanhuksen patriarkaalisia ja kauniita kasvoja. Hän katseli minua\nhaukansilmillään ja siveli muhkeata partaansa, joka sivumennen sanoen\nolisi ollut mainio ja huomiota herättävä suositus jollekin Lontoon\nparturille.\n\n\"Ah!\" kuulin minä hänen mutisevan itsekseen (Billali usein puheli\nitsekseen), \"hän on kyllä ruma -- yhtä ruma kuin tuo nuorukainen on\nkaunis -- oikea papiaani, mutta minä pidän hänestä. Kummallista, että\nminä nyt vanhalla iälläni voin kiintyä johonkin. Sananlaskukinhan\nsanoo, että epäile kaikkia miehiä ja tapa heti se, jota enimmän\nepäilet; kavahda naisia, sillä heissä asuu pahuus ja lopulta\nhe saattavat sinut turmioon. Sananlasku on todellakin hyvä,\nvarsinkin tuo naisia koskeva lause, ja minä luulen sen olevan hyvin\nvanhan. Mutta siitä huolimatta minä pidän tästä papiaanista ja\nluulen, ettei hän milloinkaan erehdy naisten pauloihin. Tuskinpa\n'_Hänkään-jota-täytyy-totella_' kykenee tätä poikaani lumoamaan.\nPapiaani parkani! Hän lienee vielä peräti uuvuksissa eilisen\ntaistelun jälkeen. Minäpä poistun, etten herättäisi häntä.\"\n\nHän kääntyi ja hiipi varpaisillaan käytävään, mutta silloin mainitsin\nhäntä nimeltä.\n\n\"Isäni\", sanoin minä. \"Sinäkö siellä?\"\n\n\"Aivan oikein, poikaseni, minähän täällä hiiviskelen hiljaa kuin\nhiiri, etten suinkaan häiritsisi untasi. Tulin vain katsomaan,\nmiten täällä voidaan ja sanomaan sinulle, että nuo roistot,\njotka eilen aikoivat murhata sinut, ovat parhaillaan matkalla\n'_Hänen-jota-täytyy-totella_' luokse. Hän käski myös, että teidätkin\non heti saatettava hänen puheilleen, mutta luultavasti te ette vielä\nkykene lähtemään.\"\n\n\"Eipä tietenkään\", vastasin minä, \"ennenkuin olemme hiukan toipuneet.\nMutta, isäni, käskehän palvelijasi kantaa minut ulkoilmaan; en oikein\nviihdy tässä paikassa.\"\n\n\"Niin, niin\", nyökäytti hän päätään, \"tämän kammion ilmassa onkin\nsurua ja murhetta. Kun olin vielä nuori poika, tulin kerran tänne\nja näin nuoren, kauniin naisen ruumiin lepäävän juuri tuolla\nkivilavitsalla, jolla sinä nyt makaat. Hän oli niin suloinen ja\nviehättävä, että hiivin usein tänne häntä katsomaan. Elleivät hänen\nkätensä olisi olleet niin kylmät, olisi voinut luulla, että hän vain\nnukkui ja heräisi jonakin päivänä, sillä niin rauhallisesti hän\nlepäsi siinä valkeassa vaatetuksessaan. Valkea oli hänen ihonsakin\nkuin puhtain marmori ja hänen hiuksensa, jotka ulottuivat melkein\njalkoihin saakka, olivat väriltään kullankeltaiset. Hänen kaltaisiaan\non vielä paljonkin luolissa, joissa '_Hän-jota-täytyy-totella_'\nasustaa, sillä maassamme muinoin elänyt kansa tiesi keinon saada\nkuolleensa säilymään ikuisesti muuttumattomina. Niin, joka päivä minä\nhiivin tänne ja älä naura minulle, muukalainen, kun sanon sinulle,\nettä lopulta rakastuin tuohon nukkuvaan tyttöön, tuohon elottomaan\nolentoon, jonka rinnassa oli muinoin elämä sykkinyt. Mietiskelin,\nkuka oli mahtanut rakastaa ja hyväillä häntä ja miten lukemattomat\nolivat eläneet ja kuolleet tässä maassa hänen jälkeensä. Ja kuulehan\nystäväni, sinä minun papiaanini, minä luulen, että tuo vainaja opetti\nminut ajattelemaan elämämme lyhyyttä, kuoleman unen loppumattomuutta\nja kaiken katoovaisuutta. Kaikki, mitä on auringon alla, häviää\njoskus ja unohdetaan ainiaaksi. Täällä istuin monet pitkät hetket\nmietteisiini vaipuneena ja minusta tuntui kuin olisin joka päivä\nsaanut nukkuvalta lemmikiltäni uusia ja yhä syvempiä ajatuksia.\nNäin kului vähän aikaa, kunnes äitini huomasi pojassaan tapahtuneen\nomituisen ja käsittämättömän muutoksen. Eräänä päivänä hän hiipi\nperässäni ja nähtyään valkoisen kaunottaren tuossa lavitsalla\nhän säikähti pahanpäiväisesti luullen minun joutuneen lumouksen\nvaltaan. Silmittömästi suutahtaen hän riuhtaisi kuolleen penkiltä\nasettaen hänet seisomaan seinää vasten ja tuikkasi tulen hänen\ntukkaansa. Kaunokaiseni palaa humisti aivan jalkoihin saakka, sillä\nnämä luolista löytyvät ruumiit ovat hirveän tulenarkoja. Katsopas,\npoikaseni, tuossahan on katto vieläkin savun mustuttama.\"\n\nKatsahdin epäilevästi ylös ja katossa oli todellakin noin kolmen\njalan laajuinen rasvaisen kiiltävä nokinen läikkä. Ahtaan\nhautakammion seinistä oli savu vuosien kuluessa luonnollisesti\nkulunut ja hävinnyt vähitellen, mutta katossa se näkyi vielä aivan\nselvästi.\n\n\"Hän paloi, kuten minä sanoin\", jatkoi Billali miettiväisesti, \"aivan\njalkateriä myöten, jotka myöhemmin korjasin talteeni. Käärin ne\nliinavaateriekaleeseen, joka oli jäänyt palamatta, ja kätkin käärön\ntuonne lavitsan alle, jossa se on luultavasti vielä tänäkin päivänä,\nellei joku ole löytänyt sitä ja vienyt sitä muualle. En ole nimittäin\nkäynyt tässä kammiossa sen jälkeen. Minäpä katson\", ja laskeutuen\npolvilleen vanhus kopeloi pitkällä kädellään lavitsan alustaa.\nHänen silmiinsä ilmaantui kirkas loiste, kun hän huudahtaen vetäisi\npaksun pölykerroksen peittämän esineen pimennosta lavitsan alta.\nPudistettuaan pölyn lattialle vanhus avasi hellävaroen käärön, jonka\nkangas oli jo lahonut aivan repaleiksi, ja suureksi hämmästyksekseni\nnäin kääröstä ilmestyvän siromuotoisen ja melkein valkoisen naisen\njalkaterän, joka oli niin elävän näköinen, että minä jouduin aivan\nymmälle.\n\n\"Niin, niin, poikaseni\", huokaisi Billali raskaasti, \"nythän näet\nminun puhuneen totta, sillä tässähän on vielä toinen jalka jäljellä.\nOta se käteesi ja katsele sitä, poikaseni.\"\n\nNoudatin hänen kehoitustaan ja tarkastelin jalkaa lampun valossa\nhämmästyneenä, peloissani ja ikäänkuin lumouksen vallassa. On\nmahdotonta kuvata tunteitani sillä hetkellä, kun pitelin kädessäni\ntuota ihmeellistä tuhansia vuosia sitten eläneen henkilön ruumiin\njäännöstä. Se oli hyvin kevyt, paljon kevyempi kuin mitä se oli\nollut elävänä ollessaan, ja sen lihaksissa ei näyttänyt tapahtuneen\npienintäkään muutosta, vain heikko, hyvänhajuinen tuoksu tuntui\nnenääni. Sitäpaitsi se ei ollut lainkaan kuivettuneen näköinen eikä\nrypistynyt kuten egyptiläiset muumiot, jotka ovat tavallisesti\nmelkein mustiakin väriltään, vaan aivan täyteläinen, kaunis ja\nvalkoinen. Jalka oli vieläkin aivan samanlainen kuin silloin, jolloin\nvilkkaasti virtaava veri elävöitti sen lihakset. Se oli todellakin\npalsamoimistaidon saavutusten huippu.\n\nPieni jalka parka! Minä panin sen kivilavitsalle, jossa se oli\ntuhansia vuosia levännyt, ja ihmettelin, kuka tuo muinaisina aikoina\nelänyt kaunotar oli mahtanut olla, jota se oli kannatellut ensin\nlapsena, sitten kainosti punastelevana tyttönä ja vihdoin täysin\nkehittyneenä viehättävänä naisena. Oliko hänen elämänsä ollut\nonnellinen ja oliko hän rohkeasti astunut alas kuoleman tummasta\nportista? Kaunoinen pieni jalka! Lukemattomat orjat olivat ehkä\npolvistuneet marmorilattioille sinun keveästi sipsuttaessa palatsisi\nsuurissa saleissa ja maan mahtavimmat nöyrtyivät edessäsi omistajasi\nnaisellisen kauneuden hurmaamina. Kuninkaat ja ruhtinaat ovat ehkä\nsuudelleet sinun valkoista hipiääsi.\n\nKäärin tuon merkillisen esineen vaateriekaleisiin, jotka luultavasti\nolivat vainajan hankituksen jäännöksiä, sillä niissä oli palaneita\nkohtia, ja pistin käärön selkäreppuuni, jonka olin ostanut eräästä\nLontoon urheilukaupasta. Sitten horjuin Billalin avulla Leon luo.\nPoika parkani oli peloittavan kalpea ja sangen heikko kylkeen\nsaamansa haavan aiheuttaman verenvuodon takia, mutta siitä huolimatta\nhän oli reippaalla päällä ja tiedusteli aamiaista. Job ja Ustane\nnostivat hänet kantotuolin kankaasta valmistetuille paareille ja\nBillalin avulla he kantoivat hänet varjoisaan paikkaan luolan\nsisäänkäytävän suulle, jossa söimme aamiaisen ja vietimme melkein\nkoko sen päivän ja pari seuraavaakin. Eilispäivän taistelun jäljet\noli luolasta tyystin poistettu.\n\nKolmannen päivän aamuna olimme minä ja Job aivan entisellämme ja\nLeokin oli siksi parantunut, että harkitsin voivani myöntyä Billalin\nuseasti toistettuun pyyntöön lähteä taivaltamaan Koriin, jossa\ntuo salaperäinen 'Hän-jota-täytyy-totella' kuului asustavan. Minä\nkyllä pelkäsin, että matka saattaisi kovin rasittaa Leoa, ja hänen\nhaavansa, joka oli juuri mennyt umpeen, saattaisi jälleen aueta.\nEllei Billali olisi niin kiihkeästi rukoillut meitä myöntymään hänen\npyyntöönsä, mikä sai meidät pelkäämään, että oli vaarallista kauemmin\nviivytellä, en olisi millään ehdolla suostunut niin pian lähtemään\nmatkalle.\n\n\n\n\nX.\n\nMIETELMIÄ.\n\n\nTunnin kuluttua sen jälkeen kuin olimme päättäneet lähteä, ilmestyi\nluolan suulle viisi neljän miehen kantamaa kantotuolia. Jokaista\ntuolia seurasi kaksi varamiestä ja noin viisikymmentä aseistettua\namahaggeria lähti mukaamme henkivartioiksemme ja tavaroidemme\nkantajiksi. Meitä varten oli luonnollisesti kolme kantotuolia,\nneljännen kuulin olevan Billalia varten, joka suureksi ilokseni aikoi\ntulla mukaamme, ja viidennen otaksuin olevan varatun Ustanelle.\n\n\"Tuleeko Ustane mukaan?\" kysyin minä Billalilta, joka valvoi\nmatkavalmistuksia.\n\nKohauttaen hartioitaan hän vastasi:\n\n\"Kyllä, jos hän haluaa. Tässä maassa tekevät naiset juuri mitä\ntahtovat. Me kunnioitamme heitä ja annamme heidän elää vapaudessaan,\nsillä ilman heitä kansamme häviäisi. Heidän varassaanhan on kansojen\nvoima ja pysyväisyys.\"\n\n\"Vai niin\", murahdin minä, sillä en ollut milloinkaan tullut\najatelleeksi asiaa tältä kannalta.\n\n\"Me kunnioitamme heitä, kuten sanoin\", jatkoi Billali, \"mutta\nsilläkin on rajansa. Noin kahden sukupolven kuluttua he käyvät\ntavallisesti niin pirullisiksi, ettei heitä voi enää kukaan sietää.\"\n\n\"No, mitenkäs silloin käy?\" kysyin minä uteliaasti.\n\n\"Silloin\", vastasi hän merkitsevästi hymyillen, \"me miehet tapamme\nkaikki vanhat akat nuorille varoittavaksi esimerkiksi ja näytämme\nsamalla, että me sitä sentään isäntiä olemme. Minunkin vaimo parkani\nkuoli siten pari vuotta sitten. Olihan se ikävää, mutta totta puhuen\nminä olen ollut paljon onnellisempi sen jälkeen, poikaseni, sillä\nolen jo niin vanha, etteivät elossa olevat nuoremmat naiset enää\nvälitä minusta.\"\n\n\"Siis sanalla sanoen\", vastasin minä, \"sinä olet huomannut asemasi\nkäyneen kaikin puolin vapaammaksi ja vähemmän vastuunalaiseksi.\"\n\n\"Aivan niin, poikaseni, aivan niin\", sanoi hän sivellen valkoista\npartaansa. \"Nuo vanhat kiusankappaleet, joille piti kaikesta tehdä\ntili, tapettiin melkein kaikki kuin heinäsirkat. Vain muutamia\nsäästettiin ja sentähden oletkin nähnyt niin harvoja vanhoja naisia\njoukossamme. Mutta mitäpä niistä. Minä en todellakaan osaa sanoa\",\njatkoi hän vakavasti ja kulmiaan rypistäen, \"miten tuon tytön, tuon\nUstanen kanssa olisi paras menetellä. Hän on urhoollinen tyttö ja\nrakastaa nuorta jalopeuraa, jonka hengen hän pelasti kuten itsekin\nnäit. Sitäpaitsi hän on tapojemme mukaan nuorukaisen vaimo, jolla on\noikeus seurata miestään kaikkialle, ellei\", Billali alensi äänensä\nkuiskaukseksi, \"'_Hän-jota-täytyy-totella_' kiellä häntä, sillä\nkuningattaren käsky kumoaa vanhimpien tapojemmekin velvoittamat\nsitoumukset ja niiden suomat oikeudet.\"\n\n\"Jos '_Hän-jota-täytyy-totella_' käskisi tytön luopumaan\nrakastetustaan ja tämä ei tottelisi, niin mitenkäs sitten kävisi?\"\nkysyin minä.\n\n\"Kuinka käy, kun myrsky käskee puun taipua ja tämä kieltäytyy käskyä\nnoudattamasta?\" vastasi Billali hartioitaan kohauttaen.\n\nSamassa hän meni kantotuolinsa luo ja kymmenen minuutin kuluttua\nolimme kaikki jo matkalla. Toista tuntia kuljettuamme olimme päässeet\ntasangon poikki ja kiivenneet sitä rajoittavan vuoriselänteen\nharjalle, josta oli erinomaisen kaunis näköala. Edessämme oli lavea,\nloivasti viettävä, ruohoa kasvava tasanko, jossa oli siellä ja\ntäällä pieniä piikkipensasmetsikköjä. Noin yhdeksän tahi kymmenen\npenikulman päässä tämä ihastuttava tasanko näytti päättyvän vetiseen\nsuohon, jonka yläpuolella raskas sumu leijaili niinkuin savu suuren\nkaupungin päällä. Kantajien oli helppo kulkea loivaa rinnettä alas\nja puolen päivän aikaan saavuttiin tasankoa rajoittavan, mieltä\nsynkistävän suon reunaan. Siihen pysähdyttiin päivällistä syömään\nja sitten lähdettiin mutkittelevaa ja petollista polkua myöten\npyrkimään suon poikki. Välistä polku hävisi kokonaan tahi oli niin\nvesieläinten ja lintujen uurtamien polkujen näköinen, että minun\nolisi ollut mahdoton sitä niistä erottaa. En voi vieläkään käsittää,\nmiten nuo miehet pääsivät noiden suunnattomien soiden poikki.\nMatkueen edellä kulki kaksi miestä kädessään pitkät sauvat, joilla he\nsilloin tällöin tutkivat tien kestävyyttä, sillä nämä suotaipaleet\nkuuluivat olevan sellaisia, että polku, joka viikko sitten oli ollut\ntäysin turvallinen, saattoi nyt olla sangen hengenvaarallinen. Maan\npinnassa tapahtui nimittäin alinomaa muutoksia, joiden syytä minä en\nsaanut selville. Milloinkaan en ole nähnyt surullisempaa ja mieltä\nmasentavampaa maisemaa. Penikulmittain hyllyvää suota, jossa siellä\nja täällä näkyi vihreitä kaistaleita, joissa kohdin maa oli verraten\nkiinteää, ja mustia, korkeiden kaislikkojen ympäröimiä lammikoita,\njoiden reunoilla haikarat kirkuivat ja sammakot lakkaamatta\nkurnuttivat. Tällaista oli maisema niin kauas kuin silmä kantoi ilman\nvähintäkään vaihtelua, ellei noita kuumetta levittäviä sumuhattaroita\nsaattaisi sanoa vaihteluksi maiseman yksitoikkoisuudessa.\nVesilinnut ja niillä elävät eläimet olivat ainoat elolliset\nolennot, jotka elävöittivät nämä autiot suot, ja niitä olikin\nrunsaasti. Ympärillämme aivan kuhisi hanhia, kurkia, sorsia, tavia\nja kaikenlaisia kahlaajalintuja, joista monet olivat minulle aivan\noutoja. Linnut olivat niin kesyjä, että olisimme kepakolla voineet\ntappaa niitä laumoittain. Lammikoissa asusti pieniä alligaattoreja ja\nrunsaasti suuria mustia vesikäärmeitä, joiden purema kuului olevan\nsangen vaarallinen, mutta luultavasti ei yhtä tappava kuin Intian\nsilmälasikäärmeen isku. Härkäsammakot olivat aivan jättiläismäisiä\nja ääni sen mukainen, ja moskiitot eli \"musketöörit\", kuten Job\nsanoi, olivat vieläkin hirmuisempia kuin joella matkatessamme. Pahin\nkaikista oli kuitenkin tuo mädäntyvän kasvullisuuden aiheuttama\ninhoittava haju, kuumetautien levittäjä, joka oli välistä niin\ntukahduttava, että olimme aivan menehtyä, ja jonka hengittämistä emme\nvoineet mitenkään välttää.\n\nSiten kuljimme pysähtymättä aina auringon laskuun saakka, jolloin\nsaavuimme pienelle kunnaalle, joka oli kuin kosteikko tässä\nhirvittävässä suoerämaassa ja johon Billali sanoi meidän leiriytyvän\nyöksi. Me nousimme kantotuoleistamme ja istahdimme maahan kituvasti\npalavan nuotion ympärille, joka oli kyhätty kuivista kaisloista ja\nmukanamme kuljettamistamme puuvähistä. Koetimme kuitenkin jokainen\nsijoittua mahdollisimman mukavasti ja syödä ja poltella niin hyvällä\nhalulla kuin suon myrkylliseltä hajulta suinkin saatoimme. Ilma oli\ntavattoman lämmin ja hikinen, vaikka se välistä saattoi olla hyvinkin\nkylmä öiseen aikaan noilla alavilla mailla. Mutta vaikka ilma olikin\npainostavan lämmin, niin pakkausimme kuitenkin mahdollisimman lähelle\nnuotiota, sillä siten saimme olla paremmin rauhassa moskiitoilta,\njotka eivät näyttäneet oikein pitävän kytevästä ja kitkerää savua\nsuitsuttavasta leiritulestamme. Pian kääriydyimme peitteisiimme ja\nkoetimme nukkua, mutta minä en päässyt alkuunkaan, sillä sammakkojen\nhuumaava kurnutus, lintujen kirkuna ja lukemattomat muut äänet\npitivät minut valveilla, muista hankaluuksista puhumattakaan.\nMinä käännyin katsomaan vieressäni nukkuvaa Leoa, jonka kasvoille\nnäytti ilmestyneen outo punerrus, josta en oikein pitänyt, ja tulen\nhäilyvässä valossa minä näin Leon toisella puolen makaavan Ustanen\nkohottautuvan vähän väliä kyynärpäidensä varaan ja tarkastelevan\nnuorukaista levottomasti.\n\nMinä en voinut kuitenkaan tehdä mitään poikaparan hyväksi,\nsillä jokainen oli jo saanut tukevan annoksen kiniiniä, joka\noli meidän ainoa varokeinomme kuumetta vastaan. Makasin siis\nhiljaa paikallani ja katselin tähtiä, joita vähitellen ilmestyi\ntuhansittain yölliselle taivaalle. Ylläni kaartuva ääretön avaruus\noli siroteltu täyteen loistavia pisteitä, joista jokainen oli\neri maailma! Miten vähäpätöiseltä maapallomme kaikkine ihmeineen\ntuntuukaan tähän äärettömyyteen verrattuna! Aloin kuitenkin pian\npohtia muita asioita, sillä ajatustoimintamme väsyy helposti\ntakertuessaan maailmojen kaikkeuteen, avaruuden loppumattomuuteen\nja koettaessaan seurata kaikkivaltiaan tekoja ja ymmärtää niiden\ntarkoituksen. Niiden tutkiminen ei kuulu meille, sillä me olemme\nsiihen liian heikot. Liian suuri viisaus ehkä samentaisi kokonaan\nmeidän puutteelliset näkökantamme ja liika mahti voisi järkyttää\ntasapainomme auttamattomasti, niin että oma turhamaisuutemme tuhoaisi\nmeidät lopulta kokonaan. Pääsevätköhän luonnontutkijat itsepintaisten\ntutkimustensa nojalla milloinkaan johonkin todelliseen lopputulokseen\nluonnon ja elämän moninaisten ja ihmeellisten arvoitusten\nselittämisessä? Eikö heidän täydy liiankin usein pysähtyä miettimään,\nmiten ihmeelliset ja selittämättömät luojan työt sentään ovat, ja\neikö heidän täydy ainakin myöntää, että olento, joka on kaiken\nsuunnitellut, on viisaudessaan verraton? Totuus on meiltä verhottu,\nsillä me emme voi sietää sen häikäisevää kirkkautta, yhtä vähän kuin\nsilmämme voivat katsella aurinkoon. Sen suuruus ja voima tuhoaisivat\nmeidät, sillä ajatustemme piiri on ahdas. Astia on jo niin täysi,\nettä tuhannesosa tuosta sanomattomasta ja salatusta viisaudesta ja\nvoimasta, joka on määrännyt maailmoiden radat avaruudessa ja joka\non pannut ne noita ratojaan iäisesti kiertämään, olisi pisara, joka\nsaisi astian sirpaleiksi särkymään. Ihminen on syntynyt maailmaan\nvain raadantaan ja kärsimyksiin, joiden lomassa hän syöksee kauniisti\nkimmeltäviä nautintojen saippuapalloja tavoittamaan ollen onnellinen,\nkun ne hänen kädellään ennen särkymistään hetkisen viehättävästi\nsädehtivät. Kun hänen elämänsä murhenäytelmä loppuu, kun hetki on\ntullut, jolloin hänen on tästä elämästä erottava, silloin hänen on\nnöyrästi astuttava kuoleman kynnyksen yli suureen tuntemattomaan.\n\nMakasin selälläni ja katselin taivaan tuhansia kirkkaasti tuikkivia\ntähtiä ja suon pinnalla häilyvää virvatulta, joka sumun verhoamana\nja maahan sidottuna kiiti matalana sinne ja tänne. Minusta tuntui\nkuin olisin nähnyt selvän vertauskuvan siitä mitä me ihmislapset\nnyt olemme ja minkälaisiksi ehkä joskus kehitymme, jos maailmoiden\nhallitsija, joka on pannut tähdet taivaalla tuikkimaan ja häilyvän\nvirvatulen maankamaraan kahlehtinut, edistystämme valvoo. Oi, jospa\nihminen voisi useammin näin kohota maallisten murheiden yläpuolelle,\npäästää sielunsa siivet kahleistaan ja liidellä kauas ja korkealle,\njosta voimme ylevien ja jalojen ajatusten terävillä silmillä katsella\nkauas iäisyyteen!\n\nKuinka ihanaa olisikaan voida ainiaaksi vapautua tästä maallisten\najatusten ja toiveiden pettävästä verhosta! Silloinhan eivät\nvoimat, joita emme kykene hallitsemaan, voisi meitä enää puoleen ja\ntoiseen häilyttää. Ehkä luulemme, ettei sellaisia voimia olekaan,\nmutta siinäkin tapauksessa meidän oma luonteemme välistä pakottaa\nmeidät niitä tottelemaan. Niin, jospa henkemme voisikin karistaa\nyltään kaikki maalliset ajatukset ja vähäpätöiset toiveet ja\nvapautua kokonaan tämän saastaisen ja pahan maailman kahleista ja\nkohota korkeuteen noiden kirkkaasti tuikkivien tähtien lailla oman\nparemman minämme iäisen kirkkauden kannattamana, joka nytkin välistä\nsisimmästämme heikosti kajastaa. Eikö kannattaisi oppia tuntemaan\ntuota kylläkin näkymätöntä, mutta meitä kaikkialla ympäröivää\nhyvyyden alkulähdettä, josta totuus ja kauneus ovat kotoisin?\n\nPaljon tämmöisiä ajatuksia johtui tuona yönä mieleeni. Ne\nkiusaavat välistä jokaista. Sanon kiusaavat, sillä tuommoisten\narvoitusten mietiskeleminenhän juuri onkin omansa osoittamaan meille\najatuspiirimme ahtauden. Voiko meidän hidas järjenjuoksumme selittää\nyöllisen tähtitaivaan salaisuuksia? Saammeko mitään selville?\nVastataanko kysymyksiimme? Mitä vielä; korvamme vain erehtyvät ja\nsilmämme näkevät harhanäkyjä. Me kyllä uskomme saaneemme jonkinlaisen\nvastauksen ja uskomme kirkkaan päivän koittavan pitkän ja pimeän\nyömme jälkeen. Sentähden uskomme, että uuden päivän kirkkaus jo\nnyt heijastuu sydämiimme haudan tuolta puolen. Tämä kirkkaus, joka\non ylhäältä kotoisin, taivaan lahja ihmislapsille, on toivo. Ilman\ntoivoa kärsimme siveellisen haaksirikon, mutta sen avulla käy tiemme\ntaivasta kohti, ja jos niinkin olisi, että tämä toivo osoittautuisi\nolevan vain silmäinlumetta, joka on lahjoitettu meille estämään meitä\njoutumasta epätoivoon, niin sen avulla me silloinkin voisimme hiljaa\nja helposti vaipua iäisen unen pohjattomiin syvyyksiin.\n\nSitten rupesin mietiskelemään tätä meidän todellakin hurjapäistä\ntuumaamme, jota olimme ryhtyneet toteuttamaan. Miten ihmeellisesti\ntähänastiset kokemuksemme soveltuivat tuohon ruukunpalasen\nkertomukseen, joka oli kirjoitettu tuhansia vuosia sitten. Kuka oli\ntämä salaperäinen nainen, tämä kuningatar, joka vanhan ja aivan\nunohdetun, mutta mahtavan sivistyksen raunioilla hallitsi yhtä\nsalaperäistä ja omituista kansaansa? Ja mitä merkitsi tuo lause\ntulesta, joka kykeni tekemään ihmisen kuolemattomaksi? Saattoiko\nolla mahdollista, että oli olemassa jokin neste tahi aine, joka\nsaattoi tehdä elimistön niin lujaksi ja kestäväksi, ettei se\nikinä voisi kuihtua ja rappeutua? Kyllähän sellainen saattoi olla\nmahdollista, mutta todennäköistä se ei ollut. Elämän loppumaton\njatkuminen ei ollut, kuten Vincey parka sanoi, niinkään ihmeellinen\nasia kuin elämän alkaminen ja sen lyhytaikainen ilmestyminen\nmaailmaan. Miten kävisikään, jos tämä olisi totta? Henkilö, joka\nolisi kuolematon, hallitsisi epäilemättä koko maailmaa. Hänen olisi\nkaikki valta ja voima, sillä hänen viisautensa olisi kuolevaisiin\nlyhytikäisiin ihmisiin verraten mittaamaton, ja tieto on valtaa\nja voimaa, kuten sanotaan. Hän voisi omistaa vaikka kuinka monta\nihmisikää jokaisen tieteen tutkimiselle. Jos tämä nainen, tämä\n'_Hän-jota-täytyy-totella_' oli todellakin kuolematon, mitä en\nhetkeäkään uskonut, niin miten saattoi hän asua täällä ihmissyöjäin\nkeskuudessa? Tässähän olikin kysymyksen ratkaisu. Koko juttu oli\nmahdoton ja luonteenomainen ajalle, jolloin se oli kirjoitettu.\nMinä en ainakaan aikonut missään tapauksessa koettaa saavuttaa\nkuolemattomuutta. Minulla oli ollut niin paljon suruja ja murheita\nneljäkymmentä vuotta kestäneen jotensakin yksitoikkoisen elämäni\naikana, etten suinkaan halunnut tämän asiain tilan jatkuvan\nloppumattomiin. Moneen muuhun verraten oli elämäni ollut kylläkin\nonnellinen.\n\nPaljon todennäköisempäähän oli, että tämä maallinen vaelluksemme\nloppuisi sangen lyhyeen, loppumattomiin jatkumisen asemesta, ja\ntuohon ajatukseen vihdoin nukahdin, mikä seikka ehkä lukijan mielestä\nsaattaa tuntua hyvinkin kummalliselta. Mutta eihän ole sanottu, että\ntämä kertomus joutuukaan kenenkään käteen.\n\nHeräsin aamun sarastaessa ja henkivartijamme ja kantajat liikkuivat\näänettömästi kuin aaveet tiheässä aamusumussa ja valmistautuivat\njatkamaan matkaa. Tuli oli sammunut ja aamuyön läpi tunkeva kylmä ja\nkostea ilma värisytti minua kiireestä kantapäähän. Nousin ylös ja\ntaivuttelin kangistuneita jäseniä. Sitten katsahdin Leoon. Hän istui\npää käsien varassa ja minä huomasin, että hänen kasvonsa hehkuivat\nja silmät olivat kuumeisen kirkkaat. Näin myöskin, että silmäterän\nympärystä oli vahvasti keltainen.\n\n\"Leo, poikaseni\", sanoin minä, \"kuinka voit?\"\n\n\"Minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani\", kuiskasi hän käheästi.\n\"Pääni on kuin tulessa, ruumistani särkee ja minä vapisen kuin haavan\nlehti. Taidan olla hirveän sairas.\"\n\nMinä vihelsin, tahi en oikeastaan viheltänytkään, sillä käsitin,\nettä Leo oli saanut ankaran kuumeen. Pyysin Jobilta kiniiniä, jota\nmeillä onneksi oli vielä runsaasti, ja samalla näin, että hänen\nlaitansa oli melkein yhtä huono. Hän valitti selkäänsä pakottavan\nja päätänsä huimaavan ja pysyi tuskin jaloillaan. En voinut tehdä\nmuuta kuin antaa kumpaisellekin noin kymmenen grammaa kiniiniä, jota\nitsekin otin pienen annoksen kaiken varalta. Samassa tuli Billalikin\nluoksemme ja selitettyäni hänelle tilanteen pyysin häntä sanomaan,\nmitä oli paras tehdä. Billali tarkasteli tutkivasti tovereitani ja\nastui sitten hiukan loitommaksi viitaten minua tulemaan lähemmäksi.\n\n\"He ovat saaneet kuumeen\", sanoi hän päästyämme niin etäälle,\netteivät sairaat voineet kuulla puhettamme. \"Tätä minä pelkäsinkin.\nLeijona on hyvin sairas, mutta hän on nuori ja voi kyllä voittaa\nkuumeen. Porsaalla ei ole mitään hätää, sillä hänellä on vain\nniin sanottu pikku kuume, joka aina alkaa selän pakotuksella ja\npyörrytyksellä. Se häviää vähitellen hänen rasvakerroksiinsa.\"\n\n\"Voivatko he jatkaa matkaa, isäni?\" kysyin minä.\n\n\"Heidän täytyy, poikaseni, heidän täytyy. Jos viivymme täällä,\nkuolevat he varmasti ja sitäpaitsi heidän on paljon mukavampi levätä\nkantotuoleissaan. Jos kaikki käy hyvin, niin iltaan mennessä olemme\npäässeet soiden poikki puhtaaseen ilmaan. Nostakaamme heidät siis\nkantotuoleihin ja lähtekäämme heti matkalle, sillä ei ole hyvä olla\naivan hiljaa tässä aamusumussa. Aamiaisen voimme syödä matkalla.\"\n\nTeimme kuten hän oli sanonut ja raskain mielin minä vielä kerran\nlähdin jatkamaan kummallista matkaamme. Olimme kulkeneet noin kolme\ntuntia aivan onnellisesti, kun yhtäkkiä olimme ainiaaksi menettää\nkunnianarvoisan ystävämme Billalin, jonka kantotuoli oli matkueen\netunenässä. Pyrimme parhaillaan erään erikoisen vaarallisen kohdan\npoikki, jossa kantajamme välistä upposivat polviin saakka kelluvaan\nsuohon -- minä en todellakaan käsitä, miten he pääsivät eteenpäin,\nsillä kantotuolit olivat jotensakin raskaat -- kun edestäpäin kuului\nkiljaisu, jota korvia vihlovat hätähuudot seurasivat, ja kaamea\nloiskahdus. Samassa matkueemme pysähtyi.\n\nHyppäsin kantotuolistani ja kiiruhdin katsomaan mitä oli tapahtunut.\nNoin kahdenkymmenen sylen päässä oli mutainen lammikko, jonka\npoikkeuksellisen jyrkkää reunaa myöten polkumme kiemurteli. Katsahdin\nlammikkoon ja näin kauhukseni Billalin kantotuolin uiskentelevan\nveden pinnassa, mutta vanhusta ei kuulunut eikä näkynyt. Kantajat\nselittivät lyhyesti, miten onnettomuus oli tapahtunut. Eräs Billalin\nkantaja oli astunut päivää paistattelevan käärmeen päälle, joka\noli puraissut häntä jalkaan, jolloin hän oli syrjään hypähtäen\nhellittänyt otteensa kantotangosta. Mutta lammikon reuna sortui\nsamassa ja pelastaakseen itsensä mies tarttui molemmin käsin\nkantotuolin reunaan. Ja muutahan ei tarvittukaan. Kantotuoli\nkallistui pahasti, jolloin toisetkin kantajat hätääntyneinä päästivät\nkantotangot sillä seurauksella, että kantotuoli, Billali ja tuo\nmies, jota käärme oli purrut, vierähtivät yhtenä rykelmänä tuohon\nlimaiseen ja inhoittavaan lammikkoon. Tarkastelin veden pintaa,\nmutta ei kumpaistakaan näkynyt ja kantaja katosikin ainiaaksi. Hän\njoko satutti päänsä johonkin, tahi tarttui pohjamutaan tahi oli\nkäärmeenpurema lamauttanut hänet. Oli miten oli, häntä emme enää\nmilloinkaan nähneet. Billaliakaan ei tosin näkynyt, mutta kantotuolin\nheilahduksista saattoi päättää, missä hän oli. Mikäli rannalta\nsaattoi nähdä, hän oli takertunut kantotuolin kankaisiin ja verhoihin.\n\n\"Tuolla hän on! Isämme on tuolla!\" sanoi yksi kantaja, mutta kukaan\nei näyttänyt aikovankaan rientää auttamaan vanhusta. He vain\ntuijottivat tylsästi veteen.\n\n\"Pois tieltä, heittiöt!\" karjaisin minä ja paiskaten hattuni maahan\notin vauhtia ja hyppäsin tuohon inhoittavaan ja limaiseen mustaan\nveteen. Parilla vetäisyllä olin paikalla, jossa Billali kamppaili\nhenkensä edestä kantotuolin alla.\n\nOnnistuin jotenkin vapauttamaan hänet pintehestä ja hänen\nkunnianarvoisa päänsä, joka ilmestyi samassa veden pintaan, oli aivan\nvihreän liman peitossa. Hän oli kuin vanha Bacchus viininlehvät\nhiuksissaan. Nyt ei ollut enää mitään hätää, sillä Billali oli\nerittäin ymmärtäväinen ja käytännöllinen henkilö. Hän ei koettanut\ntakertua minuun, kuten hukkuvat tavallisesti tekevät, vaan ojensi\nminulle rauhallisesti kätensä ja minä hinasin hänet rantaan, mikä ei\nollut niinkään helppo tehtävä, sillä vaatteisiimme tarttunut raskas\nmuta teki kulun sangen vaivalloiseksi. Päästyämme vihdoin kuivalle\nolimme niin likaiset ja ryvettyneet, etten ole mokomampaa milloinkaan\nennemmin tahi myöhemminkään nähnyt. Billali oli melkein tukehtunut\nja liman peitossa rykien ja syljeskellen aivan henkimenokseen, ja\nhänen muhkea partansa oli kutistunut kaitaiseksi kuin kiinalaisen\nrasvattu palmikko, josta vesi norosenaan juoksi. Hänen melkein\nyli-inhimillisestä arvokkuudestaan saanee jonkinlaisen käsityksen\nkun sanon, että hän nytkin, tuossa alennustilassaan, esiintyi\nruhtinaallisen ylhäisesti.\n\n\"Te koirat\", karjaisi hän kantajilleen heti kun oli siksi tointunut,\nettä saattoi puhua, \"miksi ette rientäneet avukseni? Ellei tämä\nmuukalainen, tämä minun papiaanini, olisi sattunut olemaan mukana,\nniin olisin varmasti hukkunut. Painakaa mieleenne, senkin konnat,\nettä tämän tulette vielä muistamaan\", ja hän loi miehiin salamoivan\nsilmäyksen, josta nämä eivät näyttäneet oikein pitävän, vaikka he\nkoettivatkin olla synkän välinpitämättömän näköisiä.\n\n\"Ja sinä, poikaseni\", sanoi vanhus kääntyen minuun päin ja tarttuen\nkäteeni, \"saat olla varma, että minä olen ystäväsi niin hyvässä kuin\npahassakin. Sinä olet pelastanut henkeni; ehkä minä vuorostani voin\njonakin päivänä pelastaa sinut kuolemasta.\"\n\nPuettuamme kuivat vaatteet yllemme ja siistittyämme itsemme\nparhaamme mukaan matkaa jatkettiin heti kun kantotuoli oli ongittu\nlammikosta. Miehet, jotka nyt saivat tehdä luotamme niin äkkiä manan\nmajoille temmatun kantajan työn, olivat ainoat, jotka ehkä häntä\nmuistelivat, sillä en kuullut kenenkään sanovan kaipauksen sanaakaan\nhukkuneesta toveristaan. En tiedä, johtuiko tämä heidän luonteensa\nyleisestä synkkyydestä ja äreydestä, vai heidän synnynnäisestä\nvälinpitämättömyydestään ja tylyydestään.\n\n\n\n\nXI.\n\nKÔR'IN TASANKO.\n\n\nTunsin rajatonta kiitollisuutta, kun me tuntia ennen auringon\nlaskua pääsimme pengermittäin kohoavan ylängön reunaan. Olimme\njättäneet suot kauas taaksemme, kun vihdoin leiriydyimme korkealle\nharjanteelle. Ensi työkseni menin Leon luo, jonka tila oli aamusta\nsaakka vain huonontunut. Kuume oli noussut eikä laskeutunut koko\nyönä ja minä valvoin päivän koittoon saakka autellen Ustanea,\njoka oli mitä erinomaisin ja väsymättömin sairaanhoitajatar,\nhoitamaan sekä Leoa että Jobia. Täällä ylhäällä oli ilma lämmin ja\nmiellyttävä olematta silti kuuma, ja täällä eivät moskiitotkaan\nmeitä sanottavasti vaivanneet. Samalla olimme myöskin soista uhkuvan\nsumukerroksen yläpuolella, joka lainehti allamme kuin sankka\nsavupilvi suuren kaupungin päällä. Siellä täällä, missä sumupeite\noli ohuempi, näin häilyvän virvatulen hyppelevän suon heiluvilla\nmättäillä.\n\nAamun sarastaessa Leo alkoi hourailla ja luuli, että hänet oli\nhakattu kahtia. Olin kovin murheellinen ja pelko sydämessäni minä\naloin ajatella, miten kohtaus mahtaisi päättyäkään. Minulle oli kyllä\nkerrottu ja olin monta kertaa lukenutkin tieteellisistä teoksista,\nmiten tällaiset kohtaukset tavallisesti loppuivat. Istuin Leon\nviereen surun ja tuskan murtamana. Samassa tuli Billali luokseni\nja tarkasteltuaan hetkisen Leoa käski meidän valmistautua heti\njatkamaan matkaa. Hän sanoi Leon tilan olevan niin arveluttavan,\nettä ellei nuorukainen jo tänään pääsisi paikkaan, jossa hän saisi\nolla rauhassa ja jossa häntä voitaisiin huolellisesti hoitaa, hän\nvarmasti heittäisi henkensä parin päivän kuluttua. Minä myönnyin\nheti hänen tahtoonsa ja nostettuamme Leon kantotuoliinsa me lähdimme\ntaipaleelle. Ustane käveli hänen vieressään karkoittaen pois\npilvinä parveilevat kärpäset ja valvoi samalla, ettei Leo pudonnut\nkantotuolistaan kuumehoureissaan heittelehtiessään.\n\nNoin puoli tuntia kuljettuamme auringon nousun jälkeen me saavuimme\nylängön korkeimmalle penkereelle ja eteemme aukeni ihanin näköala\nmitä kuvitella voi. Näimme hedelmällisen, mehevää ruohoa kasvavan\ntasangon, jossa siellä täällä kasvoi ihania kukkia, puita ja\npensaita. Taampana, minun arveluni mukaan noin kahdeksantoista\npenikulman päässä paikasta, jossa nyt olimme, oli keskellä tasankoa\nsuunnaton, omituisen näköinen vuori, jonka perustana näytti olevan\nruohoinen, noin viidensadan jalan korkuinen viettävä rinne. Kuten\nmyöhemmin näin kohosi vuoren hirvittävän äkkijyrkkä seinämä tältä\nalustalta ainakin noin tuhannenkahdensadan jalan korkeuteen. Tämä\nvuori, jonka huippu oli säännöllisen pyöreä, oli epäilemättä\njonkun maanjäristyksen tahi tulivuoren purkauksen luoma, ja sen\npohjan pinta-ala oli kuten myöhemmin huomasin noin viisikymmentä\nneliöpenikulmaa. Tuon pilviä piirtelevän, luonnon muovaileman\nsuunnattoman linnoituksen mahtavuus teki suurenmoisen vaikutuksen\ntuon aution tasangon yksinäisyydessä.\n\nMykkänä hämmästyksestä katselin tuota ihmeellistä vuorta, jonka\npyöreä huippu välistä häipyi taivaalla purjehtivien pilvien peittoon,\nja Billali oli luultavasti nähnyt ihmettelevän katseeni, sillä\nsamassa ilmestyi hänen kantotuolinsa minun viereeni.\n\n\"Katsele palatsia, jossa '_Hän-jota-täytyy-totella_' asuu\", virkkoi\nvanhus juhlallisesti. \"Onko kellään kuningattarella ollut milloinkaan\ntuollaista valtaistuinta?\"\n\n\"Kuningattarenne asunto on varmasti ainoa laatuaan ja suuruudessa ja\nmahtavuudessa valtijansa vertainen\", vastasin minä kunnioittavasti.\n\"Mutta miten pääsemme sisään, isäni? Onhan mahdotonta kiivetä noita\näkkijyrkkiä seiniä myöten ylös.\"\n\n\"Sittenpähän näet, ystäväni. Mutta katselehan tasankoa edessämme ja\nkoska sinä olet viisas mies, niin sanopas nyt minulle, mitä luulet\nsiellä näkeväsi?\"\n\nTarkastelin edessäni olevaa maisemaa ja hämmästyksekseni näin\nleveän kivitetyn tien, joka johti suoraan vuoren juurelle. Se oli\npaikkapaikoin aivan turpeiden peitossa ja sitä reunusti molemmin\npuolin korkea, muutamista kohdin sortunut yhtenäinen vallitus, jonka\ntarkoitusta en voinut ymmärtää. Mitä varten oli rakennettu tuommoinen\näkkijyrkkä ja korkea vallitus maantien molemmin puolin?\n\n\"Tuo on luultavasti tie, jota myöten pääsemme vuoren luo\", vastasin\nminä. \"Näyttää siltä kuin se olisi jokin vanha joen uoma tahi kanava.\"\n\nBillali, joka ohimennen sanoen oli aivan terve ja reipas eilisestä\nseikkailusta huolimatta, nyökäytti päätään miettivästi.\n\n\"Olet oikeassa, poikaseni. Se on kanava, jonka tämän maan muinaiset\nasukkaat ovat rakentaneet. Tuon vuoren sisällä, jossa kuningattaremme\nasuu, oli muinoin -- minä olen varma siitä -- suuri järvi, jonka\nmaan muinaiset asukkaat kuivasivat puhkaisemalla ihmeellisillä ja\nkäsittämättömillä keinoilla vuoreen suunnattoman suuren käytävän,\njota myöten vesi laskettiin alas. Mutta tämä kanava rakennettiin\ntietysti ensin ja vuoresta syöksyvä vesi virtasi sitä myöten\ntakanamme oleville alaville maille. Siten luulen noiden soiden\nsyntyneen, joiden poikki meidän täytyi tulla tänne päästäksemme. Kun\njärvi oli kuivanut, rakensi mainitsemani kansa sen pohjalle suuren ja\nmahtavan Kôr-nimisen kaupungin, josta nyt on vain rauniot jäljellä,\nja polvi toisensa jälkeen louhi vuoreen lukemattomia luolia ja\nkäytäviä, kuten saat nähdä perille päästyämme.\"\n\n\"Saattaahan olla niinkuin sinä sanot isäni\", vastasin minä, \"mutta\nkuinka on selitettävissä, etteivät sadevesi ja maanalaiset lähteet\ntäytä järveä uudelleen?\"\n\n\"Niinhän luulisi, poikaseni\", vastasi Billali, \"mutta sitä ei\ntarvitse kuitenkaan pelätä. Täällä asunut kansa oli viisasta väkeä.\nNäetkös tuota jokea?\" kysyi hän osoittaen oikealle, jossa noin neljän\npenikulman päässä kaunis joki virtasi tasangon poikki. \"Siinä on\nviemäri, jota myöten vesi pääsee pois, ja aukko, josta tämä kanava\nmenee vuoren sisään, on niin leveä, että tuo jokikin mahtuu siitä\nhyvin virtaamaan. Luultavasti juoksi vesi ensin kanavaa myöten, mutta\nmyöhemmin johti kansa sen muualle ja alkoi käyttää kanavaa maantienä.\"\n\n\"Eikö tuohon suureen vuoreen ole mitään muuta sisäänpääsyä?\" kysyin\nminä.\n\n\"On kyllä\", vastasi hän. \"Kerran vuodessa ajetaan karja, joka käy\nlaitumella vuoren juurella ja tällä tasangolla, erästä salaista\nkäytävää myöten vuoren sisään. Käytävä on niin kapea, että eläimet\njuuri mahtuvat siitä kulkemaan, ja se on niin hyvin kätketty, että\nsinä saisit sitä vuoden etsiä mitään löytämättä.\"\n\n\"Eikö '_Hän-jota-täytyy-totella_' poistu milloinkaan asunnostaan?\"\nkysyin minä.\n\nNäin puhellessamme olimme saapuneet tasangolle ja minä katselin\nihastuksella sen melkein troopillista kasvullisuutta, kauniita\nkukkia ja muhkeita, tammea muistuttavia puita, joita kasvoi aina\nkolme tahi neljä samassa paikassa. Palmuja oli myöskin paljon,\njoista toiset olivat noin sadankin jalan korkuisia, ja suuria,\nmitä kauniimpia sanajalkoja, joiden kaltaisia en ole milloinkaan\nnähnyt, kasvoi niiden ympärillä. Kukat, joista kullanväriset\nmehiläiset ja suuret loistavasiipiset perhoset joivat mettä,\ntuoksuivat hurmaavasti. Kaikenlaista riistaa sarvikuonosta alkaen\njuoksenteli puiden alla tahi makaili pitkässä heinikossa. Siellä oli\nsarvikuonoja, puhveleita, hirviä, villihevosia ja keihäsantilooppeja,\njoka on kaunein kauriseläin, pienemmistä otuksista puhumattakaan.\nKolme strutsia pakeni tuulispään nopeudella näkymättömiin meidän\nilmestyessä läheisyyteen. Kiusaus oli niin suuri, etten jaksanut\nhillitä metsästyshimoani. Minulla oli mukanani kantotuolissani\nyksipiippuinen martini-kivääri ja huomattuani suuren, muhkean hirven,\njoka hieroi kylkeään puuta vasten, minä hyppäsin kantotuolistani\nja lähdin hiipimään otusta kohti. Eläin päästi minut noin\nkahdenkymmenen kyynärän päähän, jolloin se kääntyi katsomaan minua\nja valmistautui karkaamaan tiehensä. Samassa minä nostin pyssyni\nja laukaisin tähdäten lavan alapuolelle. En ole eläissäni ampunut\nparempaa laukausta, sillä hirvi ponnahti korkealle ilmaan ja syöksyi\nhengetönnä maahan. Kantajat, jotka olivat pysähtyneet katsomaan, mitä\ntuleman piti, huudahtivat hämmästyksestä, mikä oli aivan odottamaton\nkunnianosoitus tämän vaiteliaan ja synkän kansan keskuudessa,\nja muutamat henkivartijat juoksivat heti paloittelemaan otusta.\nVaikka minua kovin haluttikin mennä katsomaan kaunista saalista,\nhillitsin kuitenkin uteliaisuuteni ja kävelin kantotuolini luo niin\nrauhallisesti kuin hirvien ampuminen olisi ollut minun varsinainen\nammattini. Samalla tunsin, että arvoni oli kohonnut monta astetta\namahaggerien silmissä, sillä heidän mielestään oli koko tapaus\nmitä mahtavinta noituutta. Vanha Billalikin oli aivan suunniltaan\nihastuksesta.\n\n\"Ihmeellistä, poikaseni!\" huudahti hän, \"ihmeellistä! Sinä olet suuri\nmies, vaikkakin olet ruma. Ellen olisi omin silmin nähnyt, niin\ntotisesti en olisi uskonut. Opetatko todellakin minutkin tappamaan\ntällä tavalla?\"\n\n\"Varmasti, isäni\", vastasin minä hilpeästi, \"eihän tämä niin\nihmeellistä ole.\"\n\nMutta samalla minä päätin lujasti, että kun \"isäni\" Billali aloittaa\nampumaharjoituksensa, minä paiskaudun maahan tahi kätkeydyn jonkun\npuun taakse.\n\nNoin puoltatoista tuntia ennen auringon laskua me saavuimme\nenemmittä seikkailuitta tuon mahtavan vuoren varjoon. Olimme jo niin\nlähellä, että saatoin selvästi nähdä sen äkkijyrkät, huimaavaan\nkorkeuteen kohoavat, rosoiset kallioseinät ja pyöreän huipun, jota\npilvet hyväilivät. Paikan jylhyys oli sanoinkuvaamaton ja kumma\nahdistus valtasi mieleni. Nousimme ensin vuoren juurella olevaa\nruohoa kasvavaa rinnettä myöten ylös, johon ilta-aurinko vielä loi\nsäteitään, mutta pian jouduimme vuoren seinämän synkkään varjoon ja\nhetkisen kuluttua kuljimme kallioon hakatussa laveassa käytävässä,\njoka syveni syvenemistään. Varmaankin olivat tuhannet ihmiset\nahertaneet vuosia, ennenkuin tuo jättiläistyö oli saatu valmiiksi.\nVielä tänäkin päivänä on minulle arvoitus, miten tuommoisen työn\nsuoritus oli ollut mahdollinen ilman räjähdysaineita, mutta se on ja\njääkin ikuisiksi ajoiksi tuon aution maan salaisuudeksi. Otaksun,\nettä kansa, joka oli asunut Kôrissa hämärimmässä muinaisuudessa,\noli teettänyt nämä työt -- kallioiden halkomiset ja suurten luolien\nlouhimot -- kymmenillätuhansilla orjilla, joita lukemattomat\npäällysmiehet valvoivat, kuten muinaiset faraot Egyptissä\nrakennuttivat jättiläismuistomerkkinsä jälkimaailman kummaksi. Mutta\nmissä piileskeli vuoren väki?\n\nVihdoin saavuimme aivan äkkijyrkänteen juurelle ja edessämme ammotti\nvuoren seinässä suunnaton aukko, joka oli kuin yhdeksännentoista\nvuosisadan insinöörien rakentaman rautatietunnelin suu. Voimakas\nvirta syöksyi kohisten luolasta. Olimme jo kallioleikkaukseen\ntultuamme seuranneet tätä virtaa, joka vihdoin yhtyi tuohon\noikealle kääntyvään jokeen, josta olen ennemmin puhunut. Toinen\npuoli leikkauksen pohjaa oli nimittäin syvennetty kanavaksi, johon\nvuoresta virtaava vesi oli johdettu, ja toista puolta, joka oli\nnoin kymmentä jalkaa korkeampi, käytettiin tienä. Leikkauksen\npäätekohdassa, jossa tasanko alkoi, oli vesi johdettu syrjään ja\njoki oli uurtanut itselleen oman uoman tasangon poikki. Matkueemme\npysähtyi luolan suulle ja miesten sytytellessä mukana tuomiaan\nlamppuja Billali tuli meidän luoksemme ja ilmoitti kohteliaasti,\nmutta päättävästi, että \"_Hän-jota-täytyy-totella_\" oli käskenyt\nsitomaan meidän silmämme estääkseen meitä saamasta selville vuoren\nsisuksiin johtavaa salaista tietä. Minä myönnyin luonnollisesti\nvastustelematta tähän toimenpiteeseen, mutta Job, joka oli jo paljon\nparempi, murisi ankarasti vastaan. Hän kait pelkäsi jotakin ansaa --\nhehkuvia ruukkuja tahi jotakin sentapaista. Hän rauhoittui hiukan,\nkun vakuutin hänelle, etten ollut missään nähnyt ruukkua enkä edes\ntulta, jossa niitä olisi voinut kuumentaa. Leo oli suureksi ilokseni\nkovia tuskia kärsittyään vaipunut uneen tahi horroksiin, joten\nhänen silmiään ei tarvinnut sitoa. Samaa keltaista liinakangasta,\njota ne amahaggerit, jotka alentuivat pitämään jonkinlaista\nvaatetusta, käyttivät ruumiinsa verhona, sidottiin nyt lujasti meidän\nsilmillemme. Huomasin myöhemmin, että amahaggerit ottivat tuota\nkangasta luolien hautakammioista, joten se ei ollut heidän omaa\nvalmistettaan, kuten ensin olin luullut. Ustanen silmät peitettiin\nmyös, luultavasti sentähden, että pelättiin hänen ilmaisevan meille\nsalaisen tien.\n\nKun kaikki olivat valmiit, lähdettiin jälleen liikkeelle ja kantajien\naskelten kuminasta ja veden kasvavasta pauhinasta päättelin, että\ntunkeuduimme yhä syvemmälle vuoreen. Ajatellessani tätä omituista\nmatkaamme tuon ihmeellisen vuoren uumenissa tuntemattomia kohtaloita\nkohti minut valtasi outo kauhu, mutta kun olin jo tottunut\nmonenlaisiin yllätyksiin, rauhoituin pian ja olin valmis kohtaamaan\nmitä hyvänsä. Lojuin kantotuolissani kuunnellen kantajien askelia ja\nvirran yksitoikkoista kohinaa ja koetin uskotella itselleni, että\nmatka oli hyvinkin hauska. Kuljettuamme hetkisen alkoivat miehet\nlaulaa samaa yksitoikkoista laulua, jonka olin kuullut matkallamme\nsisämaahan vangiksi jouduttuamme. Ilma oli vähitellen käynyt yhä\nraskaammaksi ja lopulta luulin aivan tukehtuvani, kun kantotuolini\nsamassa kääntyi jyrkästi jonkun kulman ympäri. Ensimmäistä käännettä\nseurasi pian toinen ja sitten vielä kolmaskin, jolloin ilma muuttui\nraikkaammaksi ja hengittäminen kävi helpommin. Kuljettiin rivakasti\neteenpäin ja tuota jyrkkää kääntyilemistä jatkui loppumattomiin,\nniin että lopulta olin aivan pyörällä päästäni. Ensin koetin painaa\nmieleeni nuo käännökset siltä varalta, että meidän täytyisi joskus\nomin neuvoin pyrkiä samaa tietä takaisin, mutta lienee tarpeetonta\nsanoa yritykseni täydellisesti epäonnistuneen. Noin tunnin kuluttua\nminä äkkiä tunsin, että olimme jälleen tulleet ulkoilmaan. Silmieni\neteen sidotun siteen läpi kuulsi valoa ja minä tunsin raittiin ilman\ntuulahduksen kasvoillani. Parin minuutin kuluttua pysähdyttiin ja\nkuulin Billalin käskevän Ustanea hellittämään siteen silmiltään ja\ntekemään meille saman palveluksen, mutta hänen apuaan odottamatta\nminä riuhtaisin siteen pois ja katsahdin ympärilleni.\n\nKuten olin otaksunutkin olimme kulkeneet suoraan vuoren läpi ja\nolimme nyt sen toisella puolen, pyörryttävän jyrkänteen juurella.\nEnsimmäinen huomioni oli, että vuoren seinämä oli nyt matalampi,\njoten järven pohja eli vanha tulivuoren aukko, jossa seisoimme, oli\nympäröivää tasankoa paljon korkeammalla. Olimme kuin äärettömän\nsuuren kallioreunaisen maljan pohjalla ja edessämme oleva pyöreä\ntasanko oli melkein samanlainen kuin se, jonka äärellä olimme ensin\nasustaneet vangiksi jouduttuamme. Mutta tämä oli noin kymmentä kertaa\nlaajempi, sillä vastapäinen vuorenharjanne siinti vain sinertävänä\njuovana taivaanrannalla. Suurin osa tasankoa oli viljelty ja karja,\njota näin suuria laumoja, käyskenteli laitumella kiviaidoilla\nsuljetuilla alueilla, etteivät eläimet pääsisi hävittämään\npuutarhoja. Siellä ja täällä näin ruohoisia kukkuloita ja muutamien\npenikulmain päässä tasangon keskustaa kohti olin huomaavinani\nsuunnattomia raunioita. Sillä hetkellä en ehtinyt tehdä muita\nhuomioita, sillä samassa meidät ympäröi joukko amahaggereita, jotka\nolivat näöltään ja asultaan aivan samanlaiset kuin ennen tuntemamme.\nHe eivät puhuneet juuri mitään, mutta tunkeutuivat mahdollisimman\nlähelle, ikäänkuin he eivät olisi milloinkaan nähneet kantotuolia,\njoka oli heidän maassaan kuitenkin aivan tavallinen kulkuneuvo.\nKatselimme toisiamme hetkisen, kunnes vuoresta alkoi äkkiä purkautua\naseistettuja miehiä kuin muurahaisia, ja järjestyttyään säännölliseen\nrivistöön miesjoukko syöksyi nopeasti meitä kohti. Kaikilla oli\nvyötäisillään tuo tavanomainen leopardin nahka, mutta sitäpaitsi oli\njokaisella, niin hyvin upseereilla kuin sotilaillakin, liinainen\nkauhtana verhonaan. Norsunluinen sauva, jota upseerit heiluttivat\nkädessään, oli heidän arvonsa merkki. Nämä miehet kuuluivat\nkuningattaren henkivartiostoon, kuten myöhemmin kuulin.\n\nHeidän johtajansa tuli Billalin luo ja tervehti kohottaen\nnorsunluisen sauvansa silmiensä tasalle. Sitten hän teki muutamia\nkysymyksiä, joita en voinut kuulla. Kun Billali oli lyhyesti\nvastannut, teki rykmentti käännöksen ja lähti marssimaan jyrkänteen\njuurta meidän kiiruhtaessa perässä. Kuljettuamme noin puoli\npenikulmaa pysähdyttiin suunnattoman suuren luolan eteen, jonka\nsisäänkäytäväkin oli ainakin kuusikymmentä jalkaa korkea ja\nkahdeksankymmentä jalkaa leveä. Billali nousi nyt kantotuolistaan ja\nkäski minun ja Jobin tehdä samoin. Leo oli liian sairas kyetäkseen\njalkeille, joten hän sai luonnollisesti maata alallaan. Astuimme\nsitten tuohon suureen luolaan, jonka suupuolta ilta-aurinko vielä\nheikosti valaisi. Taampana näin seinälle ripustetun palavia lamppuja,\njoiden rivit häipyivät lopulta melkein näkymättömiin, kuten valot\nLontoon öisillä tyhjillä kaduilla.\n\nHuomasin heti, että seinät olivat täynnä korkokuvaveistoksia,\njotka esittivät aivan samoja aiheita kuin ennen mainitsemani\nmaljakkomaalauksetkin, nimittäin lemmenkohtauksia, jännittäviä\nmetsästysseikkailuja ja rikollisten kiduttamis- ja\nsurmaamiskohtauksia, joissa pantiin hehkuva ruukku onnettoman päähän.\nNäistä kuvista olivat isäntämme siis oppineet tuon miellyttävän\ntapansa kohdella rikollisia ja muukalaisia. Joukossa oli hyvin\nharvoja taistelukuvia, mistä päättelin, että täällä asunutta\nkansaa oli ulkonainen vihollinen vain harvoin ahdistanut. Kôrin\nmuinainen kansa oli ehkä ollut niin suuri ja mahtava, ettei sen\ntarvinnut vihollisia pelätä tahi sitten oli tämä omituinen maa\näärettömine soineen ja luoksepääsemättömine vuorineen tehnyt kaikki\npäällekarkaukset mahdottomiksi. Korkokuvien ja maalausten välissä oli\nkiveen hakattu kirjaimia, joiden kaltaisia en ollut milloinkaan ennen\nnähnyt. Tunnen Egyptin hieroglyyfit, Assyyrian kiilakirjoituksen ja\nkreikkalaiset ja hebrealaiset kirjaimet, mutta nämä merkit olivat\nminulle aivan tuntemattomat. Mielestäni ne muistuttivat enemmän\nkiinalaista kuin mitään muuta ennen näkemääni kirjoitusta. Lähempänä\nluolan suuta olivat veistokset ja kirjoitukset pahoin kolhiintuneet\nja melkeinpä hävinneetkin, mutta kauempana ne olivat vielä yhtä\nehyet ja kauniit kuin silloinkin, kun mestari oli työnsä lopettanut\nsaatuaan sen valmiiksi.\n\nHenkivartijarykmentti pysähtyi sisäänkäytävään muodostaen kujan,\njonka läpi meidän piti kulkea luolaan, jossa meidät otti vastaan eräs\nvalkeaan viittaan puettu mies. Hän kumarsi meille nöyrästi, mutta\nei puhunut sanaakaan, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, sillä mies oli\nkuuromykkä, kuten jäljestäpäin kuulimme.\n\nNoin kahdenkymmenen jalan päässä sisäänkäytävästä aukeni suuresta\nluolasta lavea käytävä sekä oikealle että vasemmalle. Vasemmalla\npuolen olevan käytävän suulla seisoi kaksi vartijaa, mistä\npäättelin kuningattaren asuvan sielläpäin. Vastapäistä käytävää\nei vartioinut kukaan ja mykkä oppaamme meni sinne viitaten meitä\ntulemaan hänen perässään. Kuljettuamme muutamia kyynäriä tuossa\nlampuilla valaistussa käytävässä pysähdyimme erään sisäänkäytävän\neteen, jota verhosi jostakin kasvisaineesta kudottu matto. Opas\nveti verhon syrjään nöyrästi kumartaen ja pyysi meitä kohteliaalla\nkädenliikkeellä käymään sisään. Tulimme suureen huoneeseen, joka oli\nluonnollisesti hakattu kallioon, mutta joka oli suureksi ilokseni\nkirkkaan valoisa. Kallioseinään oli nimittäin puhkaistu riittävän\nsuuri ikkuna-aukko. Huoneessa oli kivinen makuusija, ruukkuja\ntäynnä vettä peseytymistä varten ja kauniita leopardin nahkoja\nvuodevaatteiksi.\n\nJätimme Leon, joka vieläkin nukkui raskaasti, tähän huoneeseen ja\nUstane jäi hänen luoksensa. Minä huomasin, että mykkä oppaamme\nkatsahti tyttöön tuikeasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä,\nkuka sinä olet ja kenen määräyksestä olet tullut tänne? Sitten hän\njohdatti meidät toiseen samanlaiseen huoneeseen, jonka Job otti\nhaltuunsa, ja minulle ja Billalille neuvottiin kummallekin yhtäläinen\nhuone.\n\n\n\n\nXII.\n\n\"HÄN\".\n\n\nHuolehdittuamme siitä, että Leolla oli kaikki mitä hän tarvitsi,\nminä ja Job peseydyimme perusteellisesti ja muutimme yllemme puhtaat\nvaatteet. Pukumme, joita olimme pitäneet koko ajan haaksirikon\njälkeen, olivatkin aivan repaleiset ja likaiset. Luultavasti olen\nmaininnut, että onneksi olimme sijoittaneet veneeseemme kaikki\nvälttämättömät matkatavaramme, jotka siten pelastuivat, ja kantajat\nolivat tuoneet kaikki mukanamme tänne. Melkein kaikki pukumme olivat\nlujaa, harmaata flanellia, sillä siitä tehdyt vaatteet ovat minun\nkokemukseni mukaan ehdottomasti parhaat matkoilla kuumissa maissa.\n\nEn voi milloinkaan unhottaa nautintoa, jonka peseytyminen ja\npuhtaisiin pukeutuminen tuottivat. Ainoa, jota kaipasin, oli\nsaippua, mutta se oli kaikki joutunut hukkaan. Huomasin myöhemmin,\nettä amahaggerit, jotka ovat puhtautta rakastavia kaikista muista\nvastenmielisistä ominaisuuksistaan huolimatta, peseytyivät\njonkinlaisen poltetun saven avulla, joka, kun siihen tottui, korvasi\nsaippuan aivan mainiosti. Kun olin pukeutunut ja sukinut mustan\npartani, joka oli villissä tilassaan täysin oikeuttanut Billalin\nsanomaan minua \"papiaaniksi\", minä tunsin olevani hiukaisevan\nnälkäinen. Samassa vedettiin ilman pienintäkään varoitusta tahi\nnaputusta oviverho sivulle ja kammiooni ilmestyi toinen mykkä\nhenkilö -- tällä kerralla nuori tyttö -- joka selvästi tajuttavalla\nmerkkikielellä ilmoitti minulle, että meille oli tuotu ruokaa.\nNoudatin kehoitusta ja menin tytön perässä viereiseen huoneeseen,\njossa emme olleet vielä käyneetkään, ja jossa tapasin Jobin. Tuo\nkaunis mykkä tyttö ei ollut antanut hänelle rauhaa, ennenkuin hän\nhämmästyksissään ja peloissaan oli lähtenyt tytön mukaan. Job ei\nvoinut unhottaa, miten julkeasti amahagger-naiset saattoivat esiintyä\nja peläten heitä kaikkia hän seurasi tämänkin tytön toimia mitä\nsuurimmalla epäluulolla.\n\n\"Minä en pidä tuon tytön silmäyksistä, herra\", sanoi hän\npuolustelevasti. \"Hänen käytöksensäkään ei ole tarpeeksi\nkunnioittava.\"\n\nHuone, jossa nyt olimme, oli noin kymmentä kertaa suurempi kuin\nmakuukammiot ja minä näin heti, että sitä oli alkujaankin käytetty\nruokailuhuoneena ja todennäköisesti myöskin palsamoimishuoneena,\nsillä kaikki nämä luolat olivat vain hautakammioita, joihin täällä\nmuinaisuudessa elänyt mahtava kansa oli vainajansa kätkenyt. Kansa,\njonka jättämät muistomerkit ympäröivät meitä täällä kaikkialla, oli\nmyöskin osannut palsamoida kuolleensa taidolla, jonka vertaista ei\nole milloinkaan nähty. Tämän omituisen huoneen joka seinällä oli\npitkät kiviset pöydät, jotka oli hakattu kalliosta samalla kuin\nluolakin oli louhittu, sillä niiden jalat olivat samaa kalliota kuin\nluolan lattia. Pöytien taakse oli ympäri luolaa hakattu noin kahden\njalan korkuinen lavitsa ja pöytien syrjiin oli koverrettu syvennys\nlavitsalla istujien polvia varten. Tarkastelin pöytää lähemmin ja\nhuomasin, ettei pöytä, joka oli oviaukosta vasemmalle, ollut mikään\nruokapöytä, vaan oli sitä selvästi käytetty vainajia palsamoitaessa.\nPöydässä näkyi selvästi viisi erisuuruista ihmisruumiin muotoista\nsyvennystä, joihin kuollut sovitettiin palsamoimisajaksi -- lapset\npienempiin ja täysikasvuiset suurempiin. Pitkin pöytää oli porattu\npaljon reikiä nesteiden poistamista varten. Mutta elleivät nämä\ntodistukset vielä riittäneet, tarvitsi vain katsahtaa seinään pöydän\nyläpuolelle saadakseen asiasta täyden varmuuden. Siinä oli mainiosti\nsäilynyt ja vielä aivan uudelta näyttävä korkokuvasarja, joka\nesitti erään pitkäpartaisen vanhuksen, luultavasti jonkun muinaisen\nkuninkaan kuolemaa, palsamointia ja hautausta.\n\nEnsimmäinen kuva esitti hänen kuolemaansa. Vanhus makasi vuoteellaan\nja näytti juuri vetäneen viimeisen henkäyksensä naisten ja lasten\nitkiessä ja valittaessa hänen ympärillään hiukset hajallaan\nhartioilla. Toinen kuva esitti vainajan palsamointia. Ruumis makasi\nalastonna pöydällä, jossa oli samanlaiset syvennykset kuin äsken\nmainitsemassani pöydässä, ja kolme miestä hääri sen ympärillä. Yksi\nnäytti valvovan työn sujumista, toinen piteli kädessään pitkää\nsuppiloa, jonka kärki oli pistetty vainajan rintaan, luultavasti\nsydämestä lähtevään päävaltimoon, ja kolmas, joka seisoi pöydällä,\nkaatoi suuresta ruukusta suppiloon jotakin höyryävää nestettä. Sekä\nkaataja että suppilon pitäjä pitelivät molemmat nenäänsä. Ruumiin\nhaju oli ehkä niin vastenmielinen tahi he koettivat siten välttää\nhengittämästä höyryä, joka nousi vainajan suoniin kaadettavasta\nkuumasta nesteestä. Kaikkien kolmen kasvot oli peitetty valkoisella\nvaatteella, jossa oli aukot vain silmiä varten. Kolmas kuva esitti\nkuolleen hautausta. Siinä hän makasi kylmänä ja kankeana, valkoisiin\nliinoihin puetettuna hautakammionsa kivipenkillä. Useita lamppuja\npaloi hänen ympärillään ja hänen viereensä oli pantu joitakin\nkuvailemiani kauniita maljakoita, jotka luultavasti sisälsivät\nelintarpeita. Ahdas kammio oli täynnä surevia ihmisiä. Toisilla oli\nkädessään lyyran tapainen soittokone ja vainajan jalkopäässä seisoi\nvanha mies, joka valmistautui peittämään vainajaa kädessään olevalla\nvalkoisella vaipalla.\n\nNämä taidokkaasti veistetyt ja maalatut korkokuvat olivat mielestäni\nsentähden erikoisen merkilliset, että ne esittivät luultavasti aivan\nyksityiskohtaisella tarkkuudella, miten tuo tuhansia vuosia sitten\nsukupuuttoon hävinnyt ja unhotettu kansa käsitteli vainajiaan.\nSaatanpa aivan kuvitella mielessäni, miten kateellisia muutamat\nvanhat ystäväni Cambridgessa olisivatkaan minulle, jos pääsisin\njoskus kertomaan heille näitä näkemiäni ja kuulemiani. Luultavasti\nhe väittäisivät minun valehtelevan, vaikka tämä kertomukseni on\nkauttaaltaan niin ihmeellinen ja omituinen, että minun olisi ollut\nmahdoton sepittää sitä omasta päästäni.\n\nMutta käykäämme taas asiaan. Kun olin kaikessa kiireessä hätäisesti\nkatsellut kuvasarjan, istuuduimme aterioimaan. Tarjolla oli keitettyä\nvuohta, tuoretta maitoa ja leipää. Ruoka oli pantu puhtaille\npuuvadeille. Syötyämme menimme heti katsomaan, miten Leo parka\njaksoi, jolloin Billali poistui luotamme sanoen, että hänen täytyi\nvalmistautua menemään kuningattaren luo, jonka käsky saattoi tulla\nmilloin hyvänsä. Poika parkani oli käynyt yhä huonommaksi. Hän oli\nherännyt horrostilastaan ja pyrki raivoisasti ylös hourien jostakin\nveneretkestä kotona Englannissa. Ellei Ustane olisi kaikin voimin\npidellyt häntä kiinni, hän olisi varmasti karannut huoneesta.\nKuullessaan ääneni hän rauhoittui ja nieli kiltisti kiniiniannoksen,\njonka hänelle ojensin.\n\nOlin istunut Leon luona noin tunnin verran -- ainakin alkoi olla jo\nniin pimeä, että minä tuskin erotin nuorukaisen vaaleata päätä, joka\nlepäsi peitteistä kyhäämälläni tyynyllä ja näytti hehkuvan kuin sula\nkulta -- kun Billali syöksähti kammioon touhuten ja pohteissaan. Hän\nilmoitti, että kuningatar \"_Hän-jota-täytyy-totella_\" halusi itse\npuhutella minua, mikä kunnia suotiin vain aniharvoille, lisäsi hän.\nBillali oli kauhuissaan, kun kuuntelin aivan välinpitämättömästi\nhänen asiaansa enkä ilmaissut vähintäkään mielenkiintoa kuningattaren\nosoittamaa huomaavaisuutta kohtaan, mutta asian laita oli todellakin\nniin, etten tuntenut vähintäkään mielenliikutusta kuullessani\nsaavani tavata jonkun villin ja tummaihoisen kuningattaren, kun\nminun kallis Leo-poikani taisteli tuossa hirvittävän kuumeen\nkynsissä aivan elämän ja kuoleman rajalla. Minä nousin kuitenkin\nseuratakseni häntä ja samassa näin permannolla jonkun kiiltävän\nesineen, jonka otin käteeni. Lukija ehkä muistaa, että lippaasta,\njossa ruukunsirpale oli, löytyi myöskin muinaisegyptiläinen sinetti\neli scarabeus, johon oli kaiverrettu pyöreä o, hanhen kuva ja eräs\nhyvin harvinainen hieroglyyfi, jotka kaikki yhteensä merkitsivät\n\"Suten se Ra\" eli \"Auringon Kuninkaan Poika\". Tämän sinetin, joka\noli sangen pieni kooltaan, oli Leo itsepäisesti panettanut paksuun\nkultaiseen sormukseen, ja juuri tämän sormuksen minä nyt löysin\nkammion permannolta, johon luulen sen lentäneen Leon sormesta hänen\nriuhtoillessaan kuumehoureissaan. Ajattelin, että sormus saattaisi\nkadota kokonaan, jos se jäisi nyt Leon haltuun, ja sentähden minä\nsolahutin sen pikkusormeeni lähtiessäni Billalin jälkeen. Job ja\nUstane jäivät Leon luo.\n\nMenimme suuren kirkkoa muistuttavan luolan poikki ja astuimme\nkäytävään, jonka suulla kaksi vartijaa seisoi liikkumattomina\nkuin kuvapatsaat. Kun menimme heidän ohitsensa, he tervehtivät\nmeitä sotilaallisesti pitkillä keihäillään nostamalla keihäänsä\nkasvojensa eteen samalla tavalla kuin päälliköt olivat tervehtineet\nmeitä norsunluisilla sauvoillaan. Käytävä, johon nyt tulimme,\noli aivan samanlainen kuin meidänkin huoneisiimme johtava, mutta\nsiihen verraten häikäisevän kirkkaasti valaistu. Astuttuamme pari\naskelta riensi meitä vastaan neljä mykkää palvelijaa -- kaksi\nnaista ja kaksi miestä -- jotka syvään kumartaen järjestäytyivät\nniin, että naiset asettuivat eteemme ja miehet taaksemme, ja sitten\nlähdettiin eteenpäin. Kuljettuamme useampien huoneiden ohi, joiden\nsisäänkäytävien eteen oli ripustettu samanlaiset verhot kuin\nmeidänkin puolellamme ja joissa kuulin kuningattaren palvelusväen\nasuvan, me saavuimme käytävän päähän ja pysähdyimme paksuilla\nverhoilla peitetyn oviaukon eteen, jota kaksi valkopukuista soturia\nvartioitsi. He tervehtivät meitä syvään kumartaen ja vetivät verhot\nsivulle antaen meidän astua suureen, ainakin noin neljäkymmentä\njalkaa pitkään ja yhtä leveään etuhuoneeseen, jossa arviolta noin\nkymmenen vaaleatukkaista naista -- useimmat nuoria ja kauniita --\nistui permannolle asetetuilla tyynyillä ommellen koruompeluksia\nnorsunluisilla neuloilla. Nämäkin naiset olivat kaikki mykkiä.\nTämän suuren, kirkkaasti valaistun huoneen toisella puolen oli\nsisäänkäytävää vastapäätä samanlainen aukko raskaiden itämaisten\nverhojen peitossa, jotka olivat aivan erilaiset kuin meidän\nhuoneidemme eteen ripustetut verhot. Tämän salaperäisen näköisen\noviaukon edessä seisoi kaksi ihmeen kaunista mykkää tyttöä kädet\nrinnoilla ristissä ja pää alaspäin vaipuneena -- asennossa, joka\nilmaisi nöyrintä ja ehdottominta alistuvaisuutta. Lähestyessämme\nojensivat molemmat toisen kätensä ja vetivät verhot sivulle,\njolloin Billali käyttäytyi sangen omituisesti. Tuo kunnianarvoisa\nja rakastettava vanhus -- Billali oli todellakin hyvin miellyttävä\nhenkilö -- heittäytyi maahan pitkin pituuttaan ja alkoi tässä\nasennossa pitkän valkoisen parran maata viistäessä ryömiä huoneeseen\nverhojen takana. Minä tulin hänen jäljessään kävellen pystyssä kuten\ntavallisesti, minkä vanhus huomasi katsahtaessaan taaksensa.\n\n\"Maahan, poikaseni, maahan ja paikalla!\" huohotti hän. \"Lähestymme\nnyt 'Häntä' ja ellet osoita olevasi nöyrä, niin hän varmasti surmaa\nsinut tähän paikkaan.\"\n\nPysähdyin peloissani. Polveni alkoivat jo todellakin vavista\nja notkahdella, mutta samassa aloin myös ajatella asemaani ja\ntilannetta. Olinhan englantilainen ja miksi täytyisi minun, kysyin\nminä itseltäni, ryömiä kontillani jonkun villin naisen edessä,\nikäänkuin olisin todellakin apina, joksi Billali minua sanoo? Minä\nen voinut enkä tahtonut sitä tehdä, ellen aivan varmaan tiennyt,\nettä henkeni ja elämäni riippuivat käytöksestäni. Jos nyt ryömisin\npolvillani, niin saisin aina tehdä samoin, ja sitäpaitsi olisi\nmaahan lankeamiseni ilmeinen alamaisuuden tunnustus. Karaisin\nsiis luontoni ja astuin rohkeasti pystyssä päin Billalin perässä\nviereiseen huoneeseen, joka oli melkoisesti pienempi kuin etuhuone.\nSeinät oli peitetty kallisarvoisilla verhoilla, jotka olivat noiden\nmykkien tyttöjen kutomat, kuten jäljestäpäin kuulin. Siellä täällä\noli kauniita sohvia ja istuimia, jotka oli tehty jostakin ebenholtsin\ntapaisesta mustasta puusta taidokkain norsunluukoristuksin. Lattia\noli kokonaan kallisarvoisten ja harvinaisen kauniiden mattojen\npeitossa. Huoneen perällä näytti olevan esiripulla peitetty kammio,\njosta näkyi valoa. Muuten huone oli aivan tyhjä.\n\nKömpelösti ja hitaasti ryömi vanha Billali huoneen poikki ja minä\nseurasin häntä mahdollisimman arvokkain askelin. Mutta minä tunsin,\nettei yritykseni oikein onnistunut, sillä onhan melkein mahdotonta\nsäilyttää arvokkuutensa kun on kuljettava vanhuksen perässä, joka\nmatelee vatsallaan hitaasti eteenpäin kuin käärme. Sitäpaitsi oli\nminun käytävä äärettömän hitaasti, etten sivuuttaisi maassa ryömivää\nBillalia, joten minun täytyi joka askeleella viivähtää hetkinen jalka\nilmassa tahi kokonaan pysähtyä kuten Skotlannin Maria-kuningatar\nmestauslavalle mennessään. Ollen vanha ja kankea kävi ryömiminen\nBillalilta sangen työläästi, joten huoneen poikki kulkumme kesti\nsangen kauan. Tulin aivan hänen takanaan ja minua halutti monta\nkertaa auttaa häntä hyvällä potkulla vähän liukkaammin eteenpäin.\nOmasta mielestäni olin kuin sikaa lättiinsä ajava irlantilainen\neikä paljoa puuttunut, etten purskahtanut nauruun ajatellessani\nsattuvaa vertaustani. Olihan hullua astua näin maan hallitsijan\neteen. Karkoitin tuon vaarallisen ajatuksen niistämällä nenääni, mikä\ntoimitus näytti täyttävän Billalin sydämen kauhulla, sillä vanhus loi\nminuun kauhistuneen katseen ja minä kuulin hänen mutisevan: \"Papiaani\nparkani, ajattelehan toki.\"\n\nVihdoin saavuimme esiripun luo, jonka eteen Billali jäi makaamaan\nkasvot lattiaa vasten liikkumatonna kuin kuollut. Kun minulla ei\nollut muutakaan tekemistä, aloin katsella tarkemmin ympärilleni\ntuossa upeassa huoneessa. Mutta samassa tunsin, että joku tuijotti\nminuun esiripun takaa. En nähnyt ketään, mutta tunsin katseen, joka\nvaikutti omituisesti hermostooni. Kallisarvoisesta sisustuksestaan\nja pehmeästä valaistuksestaan huolimatta tuntui paikka, jossa nyt\nolimme, kammottavan yksinäiseltä ja omituiselta. Ympärillämme\nvallitsi kuoleman hiljaisuus ja vanha Billali makasi liikkumatonna\nkuin kuollut matolla esiripun edessä, josta hurmaava tuoksu kohosi\nhuoneen hämärää holvikattoa kohti. Minuutti toisensa jälkeen kului\neikä risahdustakaan kuulunut. Minä tunsin yhä tuon näkymättömän\nolennon tarkastelevan minua ja hänen läpitunkeva katseensa,\njota en nähnyt, mutta jonka vain tunsin, täytti lopulta mieleni\nsanomattomalla kauhulla. Tuskanhiki helmeili otsallani.\n\nVihdoin esirippu liikahti. Minkälainen mahtoi olla olento, jonka se\nkätki? Oliko hän alaston villi nainen, vai joku solakka itämainen\nkaunotar? Ehkäpä eteemme ilmestyisi nykyaikainen iltateetään juova\nnuori neiti? Minulla ei ollut hämärintä aavistustakaan, minkälainen\namahaggerien salaperäinen kuningatar mahtoi olla enkä olisi lainkaan\nhämmästynyt, vaikka kuka hyvänsä noista kolmesta olisi astunut\neteeni. Esirippu heilahteli hiljaa ja sen laskoksista ilmestyi\nnäkyviin ihmeen kaunis lumivalkoinen käsi. Verhoa pitelevät sormet\nolivat pitkät ja hennot ja niiden kynnet olivat hyvinhoidetut ja\nruusunpunertavat. Käsi raoitti esirippua hiukan ja suloisin ja\nhopeankirkkain ääni, mitä olen milloinkaan kuullut, sanoi puhtaalla\nja klassillisella arabian kielellä:\n\n\"Muukalainen, miksi pelkäät?\"\n\nOlin juuri mielessäni ylpeillyt, että olin näköjään aivan\nrauhallisesti seissyt paikallani, ja sentähden hämmästyin kovin\nkysymyksen kuullessani. Ennenkuin ehdin sanoa mitään, vetäistiin\nesirippu kokonaan syrjään ja pitkä, solakka olento seisoi meidän\nedessämme. Sanon olento, sillä ei ainoastaan vartalo, vaan kasvotkin\nolivat valkoisen utuisen harson peitossa ja luulin ensin jonkun\nvainajan nousseen haudastaan meidän eteemme. En voi vieläkään\nkäsittää, miten tuo ajatus pälkähti päähäni, sillä harso oli niin\nohut, että hieno punertava iho kuulsi sen läpi. Ajatuksen oli\nluultavasti aiheuttanut juuri tuo harso, joka oli sattumalta tahi\ntarkoituksella kiedottu samalla lailla kuin vainajien hikiliina.\nOli miten oli, nähdessäni tuon aavemaisen ilmestyksen minut valtasi\nsanomaton kauhu. Hiukseni nousivat pystyyn ja polveni alkoivat\nvavista, sillä minä tunsin, ettei edessäni seisova olento ollut\nluonnollinen, meidän kaltainen ihminen. Saatoin kuitenkin aivan hyvin\nnähdä, että tuo hunnutettu ja salaperäinen, muumiota muistuttava\nolento oli solakka ja joka suhteessa ennenkuulumattoman kaunis\nnainen, jonka koko olemuksessa oli jotakin lumoavaa, jotakin käärmeen\nsulavaa suloutta, jonka kaltaista en ollut milloinkaan ennen nähnyt.\n\n\"Miksi olet niin peloissasi, muukalainen?\" kysyi tuo suloinen ääni\ntoistamiseen saattaen sydämeni väräjämään kuin ihanin soitto. \"Onko\nminussa jotakin, joka saa miehen pelästymään? Sitten ovat miehet\nvarmasti erilaiset kuin ennen.\" Hän kosketti kädellään keimailevasti\nkiiltävänmustaa tukkaansa, joka lumivalkoisen hunnun alla aaltoili\npehmeästi melkein hänen sandaaleihin pistettyihin siroihin\njalkoihinsa saakka, ja samassa hän kääntyi ikäänkuin näyttääkseen\nmeille koko huumaavan suloutensa.\n\n\"Ihmeellinen kauneutesi saa minut pelkäämään, oi kuningatar\",\nvastasin minä nöyrästi tietämättä oikein mitä olisi pitänyt sanoa.\nOlin kuulevinani maassa makaavan vanhan Billalin mutisevan itsekseen:\n\"Hyvästi sanottu, poikaseni, hyvästi sanottu.\"\n\n\"Minä huomaan, että miehet osaavat vieläkin pettää meitä naisia\npetollisin sanoin\", vastasi kuningatar nauraen hopealta helähtelevää\nnaurua. \"Oi, muukalainen, sinä pelkäsit sentähden, että tunsit\nminun katselevan ja tutkivan luonnettasi ja sydäntäsi. Sentähden\nsinä pelkäsit, mutta koska olen vain nainen, niin suon valheesi\nsinulle anteeksi, sillä se oli kohteliaasti ja kauniisti sanottu.\nMutta sanopas, muukalainen, miksi tulitte tänne -- tähän kuoleman\nkauhujen maahan, jonka äärettömien soiden keskellä asuva luolakansa\nei tiedä hyvyydestä mitään? Mitä tulitte etsimään? Ettekö välitä\nlainkaan hengestänne, kun antaudutte _Hiya'n, 'Hänen-jota-täytyy\ntotella'_ armoille? Selitä minulle myöskin, mistä olet oppinut\nkielesi, jota puhun. Tämä kielihän, joka on muinaisen syyriankielen\nsuloinen jälkeläinen, on hyvin vanha. Puhutaanko sitä vielä? Niinkuin\nnäet elän minä täällä yksinäni hautojen keskellä erilläni muusta\nmaailmasta, josta en välitä. Muistot vanhoilta ajoilta ovat olleet\nseuranani, oi muukalainen -- ja ne ovat haudassa, jonka itse niille\nkaivoin. On totta kun sanotaan, että ihminen itse elämänsä turmelee.\"\nHänen suloinen äänensä värähti ja hänen rinnastaan kohosi pidätetty\nnyyhkytys. Samassa hänen katseensa osui maassa makaavaan Billaliin ja\nhän suoristausi äkkiä.\n\n\"Siinähän olet, vanhus\", huudahti hän. \"Miten on järjestyksen laita\ntaloudessasi. Minulle on kerrottu, että näiden minun vieraideni\nkimppuun on hyökätty. Lapsesi, nuo kirotut roistot, olivat\ntoimeenpanneet 'ruukkujuhlan' surmatakseen ja syödäkseen heistä yhden\nja elleivät toiset olisi tapelleet kuin leijonat, niin heidätkin\nolisi tapettu, enkä minäkään olisi kyennyt heitä sitten enää henkiin\nherättämään. Mitä tämä merkitsee, vanhus? Mitä sanot, jos minä annan\nsinut niiden käsiin, jotka toimeenpanevat koston?\"\n\nVihastuessaan oli kuningatar puhunut yhä kovemmin ja hänen äänensä\nkajahteli kylmän kirkkaana huoneen kallioseinistä. Olin näkevinäni\nmiten hänen silmänsä salamoivat ja huomasin Billalin, jota olin\npitänyt jotensakin pelottomana henkilönä, vapisevan pelosta ja\nkauhusta kuin haavanlehden.\n\n\"Oi _Hiya_! oi _Hän_!\" vastasi hän kohottamatta valkoista päätään\nlattiasta. \"Oi kuningatar, ole yhtä armelias kuin olet suurikin,\nsillä minä olen nyt ja aina sinun nöyrin palvelijasi. Minä en juhlaa\nsuunnitellut, enkä edes tiennyt siitä mitään; nuo roistot, joita\nsanotaan lapsikseni, toimivat aivan omin päin. Olen viaton. Erään\nnaisen houkuttelemina, jota sinun vieraasi Porsas oli loukannut, he\nolisivat noudattaneet maan vanhaa tapaa ja syöneet lihavan mustan\nmuukalaisen, jonka vieraasi Papiaani ja Leijona, joka on sairas,\nolivat tuoneet mukanaan. He luulivat voivansa ilman muuta tehdä niin,\nkun et ollut maininnut sanaakaan hänestä, oi kuningatar. Mutta kun\nPapiaani ja Leijona näkivät mitä oli tekeillä, niin he tappoivat\nnaisen ja samalla myös palvelijansa, joka siten pelastui hehkuvan\nruukun hirveästä kuolemasta. Silloin nuo kirotut, nuo pahan hengen\nlapset tulivat aivan hulluiksi tuntiessaan veren hajun ja karkasivat\nLeijonan, Papiaanin ja Porsaan kimppuun. Mutta nämä taistelivat\nurhoollisesti. Oi _Hiya_! he löivät kuin miehet tappaen paljon ja\npitivät puoliaan, kunnes minä saavuin ja pelastin heidät. Rikolliset\nolen lähettänyt tänne Koriin tuomittavaksesi, oi _Hän_, ja he ovat jo\ntäällä.\"\n\n\"Hyvä on, vanhus, minä tiedän sen ja huomenna minä tutkin ja\ntuomitsen heidät suuressa salissa. He tulevat saamaan ansionsa\nmukaan, ole siitä varma. Sinut minä tällä kertaa armahdan,\nvaikkakin vastenmielisesti, mutta muista, että pidät paremman kurin\nperhekunnassasi tästä lähtien. Poistu!\"\n\nBillali nousi polvilleen ja kumarsi nöyrästi ja hämmästyneen\nnäköisenä kolme kertaa. Sitten hän valkoisen parran maata viistäessä\nryömi tiehensä samalla tavalla kuin oli tullutkin ja katosi viimein\noviverhojen taakse. Olin sangen levoton jäädessäni yksikseni tuon\nhirvittävän, mutta samalla niin verrattoman viehättävän naisen\nseuraan.\n\n\n\n\nXIII.\n\nAYESHA.\n\n\n\"Kas niin, nyt hän meni, tuo Vanha valkopartainen hupakko!\" sanoi\n_Hän_. \"Miten pieni onkaan tiedon ja viisauden määrä, jonka\nihminen elinaikanaan ehtii hankkia. Ehtymättömistä lähteistä hän\nvoi sitä ammentaa molemmin käsin, mutta veden lailla se juoksee\nhänen sormiensa välistä. Ja kuitenkin, jos hänen kätensä vain\nhiukankin kostuvat, ihmettelee jo kokonainen sukupolvi hulluja hänen\nviisauttaan. Eikö niin? Mutta mikä on nimesi? Vanhus sanoo sinua\n'papiaaniksi'\", lisäsi hän nauraen, \"sillä näillä villeillä, joilla\nei ole vähintäkään mielikuvitusta, on tapana antaa toisilleen sen\neläimen nimi, jota kukin asianomainen muistuttaa. Mikä on nimesi\nomassa maassasi, muukalainen?\"\n\n\"Holly on nimeni, oi kuningatar\", vastasin minä.\n\n\"Holly\", toisti hän lausuen tuon sanan hieman vaivaloisesti, mutta\nmitä suloisimmalla äänenpainolla, \"ja mitä merkitsee 'Holly'?\"\n\n\"'Holly' on eräs okainen puu\", sanoin minä.\n\n\"Niinkö. Sinä muistutatkin todella okaista puuta. Olet väkevä ja\nruma, mutta sydämesi on rehellinen, ellen erehdy, ja olet sauva,\njohon voi turvallisesti nojata. Sinä osaat myöskin ajatella. Mutta,\noi Holly, älä seiso siellä, vaan tule istumaan tänne minun viereeni.\nEn tahdo nähdä sinun ryömivän edessäni noiden orjien tavoin. Olen\nkyllästynyt heidän matelemiseensa ja pelkoonsa; välistä ollessani\nnärkästynyt minun tekee mieleni tuhota heidät kokonaan ja nähdä\njälkeenjääneiden kalpenevan kauhusta aivan sydänjuuria myöten.\"\n\nLumivalkealla kädellään hän piti verhoa sivulla päästääkseen minut\nsisälle. Noudatin väristen kehoitusta. Tuo nainenhan oli hirmuinen\nolento. Esiripun sisäpuolella oli pieni noin kahdentoista jalan\nlevyinen ja kymmenen jalan pituinen kammio, jossa oli pieni leposohva\nja pöytä. Pöydällä oli hedelmiä ja ruukussa kristallikirkasta vettä.\nTaampana oli kivestä hakattu kastemaljaa muistuttava astia, joka oli\nmyöskin reunojaan myöten täynnä kirkasta vettä. Huoneessa palavien\nlamppujen valo oli leppoisan viihdyttävä ja rauhoittava ja ilmassa\ntuntui suloinen tuoksu, joka näytti lähtevän Hänen ihanasta tukastaan\nja hohtavan valkoisista vaatteistaan. Seisahduin epäröiden pöydän\nääreen.\n\n\"Istu\", sanoi _Hän_ viitaten sohvaan. \"Älä pelkää minua. Jos siihen\nolisi syytä pelkosi kestäisi kauan, sillä minä surmaisin sinut heti.\nOle siis aivan huoleton.\"\n\nIstahdin sohvan päähän kastemaljan tapaisen vesiastian viereen ja\n_Hän_ asettui hiljaa sohvan toiseen päähän.\n\n\"No, Holly\", sanoi hän, \"mistä johtuu, että puhut arabiankieltä?\nSe on oma äidinkieleni, sillä olen syntyjäni arabialainen. Isäni\noli Yarabin, Kahtanin pojan sukua ja olen syntynyt vanhassa Ozalin\nkaupungissa Yamanin maakunnassa, jota sanotaan onnelliseksi. Mutta\nkielesi on hieman erilainen kuin mitä me puhuimme muinoin. Se ei\nsoinnu yhtä kauniisti kuin Hamyarin heimojen helisevä kieli, jota\nolin tottunut kuulemaan. Muutamat sanat näyttävät muuttuneen ja\nmuistuttavat näiden amahaggerien puhetta, joilla on oma murteensa.\nKun puhun heidän kanssaan, tuntuu minusta kuin puhuisin jotakin\nvierasta kieltä.\"\n\n\"Olen opetellut sitä monta vuotta\", vastasin minä. \"Sitä puhutaan\nmyöskin Egyptissä ja muuallakin.\"\n\n\"Siis sitä puhutaan vieläkin ja Egypti on vieläkin olemassa? Ja mikä\non nykyisen faaraon nimi? Ehkä aina vain joku persialaisen Ochuksen\njälkeläinen? Tahi ovatko Akemeniidit jo kukistuneet, sillä siitä on\nkauan kun Ochus hallitsi?\"\n\n\"Persialaiset katosivat Egyptistä melkein kaksituhatta vuotta sitten\nja sen jälkeen ovat Ptolemaiot, roomalaiset ja monet muut hallinneet\nNiiliä ja kadonneet kun heidän aikansa on tullut\", vastasin minä\nhämmästyneenä. \"Miten on mahdollista, että voit tietää jotakin\npersialaisesta Artaxerxeestä?\"\n\nHän naurahti, mutta ei vastannut mitään. Kylmä väristys karmi jälleen\nruumistani.\n\n\"Entä Kreikka?\" sanoi hän sitten. \"Onko Kreikka vielä olemassa? Ah,\nminä rakastin kreikkalaisia. He olivat kauniita kuin jumalat ja\nnerokkaita, mutta äkkipikaisia ja huikentelevaisia.\"\n\n\"Kyllä\", sanoin minä. \"Kreikka on kyllä olemassa, mutta nykyiset\nkreikkalaiset eivät ole sellaisia kuin muinaiset helleenit ja\nnykyinen Kreikka on vain kalpea muisto muinaisesta Hellaasta.\"\n\n\"Vai niin! Entä hebrealaiset, ovatko he vielä Jerusalemissa? Onko\ntemppeli, jonka tuo viisas kuningas rakensi, vielä olemassa ja jos\nniin on, niin mitä Jumalaa he siellä palvovat? Onko heidän Messiaansa\ntullut, josta he niin paljon ennustivat ja puhuivat? Hallitseeko hän\nnyt maailmaa?\"\n\n\"Juutalaisten valtakunta sortui ja heidän kansansa rippeet ovat\nhajautuneet kaikkiin maailman ääriin. Jerusalemia ei ole enää ja\nHerodeksen temppelin --\"\n\n\"Herodeksen!\" toisti hän. \"Häntä en tunne, mutta jatka.\"\n\n\"Roomalaiset polttivat temppelin ja Rooman kotkat liitelivät sen\nraunioilla. Silloinen Judea on nyt autio erämaa.\"\n\n\"Vai niin kävi Jerusalemin! Nuo roomalaiset olivat mahtava kansa ja\nhe pyrkivät aina suoraan ja nopeasti päämaaliinsa niinkuin heidän\nkotkansa saaliinsa kimppuun. Mutta heidänkin maailmanvaltansa\nkukistui.\"\n\n\"Solitudinem faciunt, pacem appellant\", virkahdin minä, \"hävittävät\nkaikki olemattomiin ja sanovat sitä rauhaksi.\"\n\n\"Ah, sinä osaat puhua latinaakin!\" huudahti hän hämmästyneenä. \"Se\nsointuu niin omituiselta korvissani taas pitkistä ajoista ja minusta\ntuntuu kuin korostuksesi olisi erilainen kuin roomalaisten. Kuka\nkirjoitti tuon lauseen? Sananlaskua en tunne, mutta se on varmasti\ntuon mahtavan kansaan keskuudessa syntynyt. Näyttää siltä kuin olisin\ntavannut oppineen miehen -- miehen, joka on ammentanut viisauden\nkaivosta ja osannut pitää veden käsissään. Osaatko kreikkaakin?\"\n\n\"Kyllä, oi kuningatar, ja hiukan hebreaakin, mutta en puhu niitä\nhyvin. Ne ovat kaikki kuolleita kieliä nykyään.\"\n\nHän taputti käsiään lapsellisen ihastuneesti.\n\n\"On totta, oi Holly\", sanoi hän, \"että sinä olet ruma puu, mutta\nsinä kannat viisauden ihania hedelmiä. Noita juutalaisia minä\nvihasin, sillä he haukkuivat minua pakanaksi, kun tahdoin opettaa\nheille viisauttani. Tuliko heidän Messiaansa ja hallitseeko hän nyt\nmaailmaa?\"\n\n\"Heidän Messiaansa tuli\", vastasin minä hartaudella, \"mutta hän tuli\nköyhänä ja halpana eivätkä he tunteneet häntä. He ruoskivat häntä\nja ristiinnaulitsivat hänet, mutta hänen oppinsa ja tekonsa elävät\nvielä, sillä hän oli Jumalan poika, ja nyt hän todellakin hallitsee\npuolta maailmaa, vaikkakaan ei maallisella valtikalla.\"\n\n\"Ah, noita raatelevaisia susia!\" huudahti hän, \"noita elostelijoita\nja epäjumalain palvelijoita -- noita mammonan orjia ja riitaisia\nhoukkioita! Minä voin vieläkin nähdä heidän mustanpuhuvat kasvonsa.\nVai Messiaansa he ristiinnaulitsivat? Voin sen kyllä uskoakin. Heille\nei merkinnyt mitään, että hän oli Jumalan tahi kaiken elämän antajan\npoika -- keskustelemme myöhemmin, oliko hän se todellakin. Heille\nei kelvannut Jumala, joka ei saapunut heidän luokseen loistossa ja\nkunniassa. Heillekö, valitulle kansalle, Jehovan palvelijoille,\njotka samalla kumarsivat Baalia, Astarethia ja kaikkia Egyptin\njumalia -- miten se olisi ollut mahdollista. Kuinka korskea ja\näärimmäisen itsekäs kansa! Vai sentähden he ristiinnaulitsivat\nMessiaansa, että hän tuli orjan muodossa heidän luoksensa -- ja nyt\nhe ovat hajaantuneet ympäri maailmaa. Ellen väärin muista, niin eräs\nheidän profeettansa ennusti niin käyvän. Mutta se oli oikein noille\njuutalaisille, jotka mursivat minunkin sydämeni ja pakottivat minut\npiiloutumaan tähän erämaahan, jossa asui heitä vanhempi kansa. En\nvoinut enää elää muiden ihmisten joukossa, sillä nuo juutalaiset\nopettivat minut ajattelemaan pahaa kaikista ja vihaamaan maailmaa.\nKun olisin opettanut heille viisauttani Jerusalemissa, niin he\nkivittivät minua, niin, juuri templinportilla nuo tekopyhät ja\nvalkopartaiset rabbit yllyttivät kansaa kimppuuni. Katso, arvet\nnäkyvät vielä tänäkin päivänä!\" ja äkillisellä liikkeellä hän\npaljasti pyöreän käsivartensa, jonka maidonvalkeassa hipiässä näkyi\nselvästi punainen arpi.\n\nKavahdin kauhuissani loitommaksi.\n\n\"Anna anteeksi, oi kuningatar\", sammalsin minä, \"mutta nyt en oikein\nymmärrä, mitä tarkoitat. Melkein kaksituhatta vuotta on kulunut\nsiitä, kun juutalaisten Messias riippui ristillään Golgatalla.\nMiten olisit sinä voinut opettaa viisauttasi juutalaisille ennen\nhänen syntymäänsä? Sinähän olet nainen, ihminen, etkä henki. Eihän\nkukaan voi elää kahtatuhatta vuotta. Miksi pidät minua narrinasi, oi\nkuningatar?\"\n\nHän nojasi taaksepäin ja minä tunsin jälleen hänen läpitunkevan\nkatseensa tutkistelevan sydämeni salaisimmatkin kätköt.\n\n\"Oi ihminen!\" sanoi hän vihdoin viivytellen ja harkitusti,\n\"maailmassa näyttää vielä olevan paljon asioita, joista sinä et tiedä\nmitään. Uskotko sinäkin, niinkuin nuo juutalaiset, että kaikki elävät\nolennot kuolevat ja katoavat iäksi? Minä sanon sinulle, ettei mikään\nkuole iankaikkisesti. Kuolemaa ei ole, vaan olotilan muutos. Katsohan\ntänne\", lisäsi hän viitaten muutamiin veistoksiin kallioseinässä.\n\"Siitä on nyt kulunut kolme kertaa kaksituhatta vuotta, kun tuo\nmahtava kansa, jonka taiteilijat ovat muovailleet nämä korkokuvat,\nkuoli ruttoon niin tarkoin, ettei yhtään jäänyt henkiin. Mutta he\nelävät kuitenkin vieläkin; ehkä heidän henkensä ovat juuri nyt meidän\nympärillämme. Minusta tuntuu välistä aivan kuin näkisin heidät\",\nlopetti hän silmäillen ympärilleen.\n\n\"Niinpä kyllä, mutta tälle maailmalle he ovat kuolleet.\"\n\n\"Ovat -- joksikin ajaksi; mutta aina jonkun ajan kuluttua he syntyvät\nyhä uudelleen tähän maailmaan. Minä, niin, juuri minä, Ayesha --\nse on minun nimeni, muukalainen -- sanon sinulle, että minä odotan\nparhaillaan erään, jota rakastin, mutta joka on kuollut, palaavan\njälleen luokseni. Täällä minä odotan häntä, kunnes hän löytää minut,\nsillä tiedän varmasti hänen tulevan tänne, ja täällä, vain täällä\nhän on tapaava minut. Minulla on voimaa ja valtaa, kauneudessa ja\nsuloudessa minä voitan kreikkalaisten Helenankin, jonka kunniaksi he\nlauluja sepittelivät, ja minä olen Salomoa monta vertaa viisaampi.\nTunnen maailman kaikki salaisuudet, kaikki luonnon voimat voin käskeä\npalvelukseeni, ja minä olen joksikin ajaksi vapautunut olotilan\nmuutoksestakin, jota te nimitätte kuolemaksi. Miksi, oi muukalainen,\nluulet siis minun, joka voisin hallita koko maailmaa, elävän täällä\nnäiden raakalaisten keskuudessa, jotka ovat villipetojakin julmemmat?\"\n\n\"Minä en tiedä, oi kuningatar\", vastasin nöyrästi.\n\n\"Sentähden, että odotan häntä, jota rakastan. Elämäni on ehkä ollut\npaha, en tiedä -- sillä kuka voi sanoa mikä on paha ja mikä on hyvä.\nSiksi en tahdo kuolla, vaikka voisinkin -- mikä ei voi tapahtua\nennenkuin aikani tulee -- mennäkseni hänen luoksensa sinne, missä\nhän on, sillä minä pelkään, että meidän välillemme voisi nousta\nmuuri, jonka yli en lopultakaan pääsisi. Avaruuksissa, joissa\nmaailmat ikuisia ratojaan kiertävät, voisi myös varmaankin hyvin\nhelposti eksyä tieltään. Mutta päivä on koittava, jolloin hän, minun\nrakastettuni, syntyy jälleen tähän maailmaan ja noudattaen lakia,\njota eivät mitkään inhimilliset suunnitelmat voi tyhjäksi tehdä,\nhän tulee tänne ja löytää minut samasta paikasta, jossa hän minut\nkerran kohtasi. Nähdessään minut jälleen hänen sydämensä varmasti\nsulaa, vaikka minä rikoin häntä vastaan. Voihan olla, ettei hän\nminua enää tunne, mutta siitä huolimatta hän on rakastava minua\nvain kauneutenikin tähden. Viisikintuhatta vuotta voi häipyä ajan\nmittaamattomaan hautaan niinkuin pienoinen pilvenhattara häviää yön\npimeyteen ennenkuin armaani saapuu, mutta hän voi tulla vaikka jo\nhuomenna.\"\n\nIstuin hetkisen aivan sanatonna hämmästyksestä. Tämä meni jo yli\nminun ymmärrykseni.\n\n\"Jos niin on, oi kuningatar\", sanoin vihdoin, \"että me ihmiset\nsynnymme yhä uudelleen, niin sinun laitasi ei olekaan samoin, jos\ntotta puhut.\" Hän katsahti minuun terävästi ja hänen silmänsä\nvälähtivät hunnun takana. \"Sinun\", lisäsin minä sentähden hätäisesti,\n\"joka et ole milloinkaan kuollut?\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi hän. \"Olet oikeassa. Tietojeni avulla ja osalta\nsattumalta minä olen onnistunut ratkaisemaan luonnon suurimman\narvoituksen. -- Elämähän on olemassa -- sanopas, muukalainen,\nminkätähden tuota elämää ei voitaisi pidentää joksikin ajaksi?\nMerkitseekö kymmenen, kaksikymmentä tahi viisikymmentäkään tuhatta\nvuotta mitään elämän ikuisuudessa? Voivatko sateet ja myrskyt\nkymmenentuhannen vuoden kuluessa hioa vuoren huippuja tuskin\nvaaksankaan vertaa matalammiksi? Kahdentuhannen vuoden kuluessa\neivät nämä luolat ole vähääkään muuttuneet, kaikki on ennallaan,\npaitsi villieläimet ja ihmiset, jotka ovat villipetojen kaltaisia.\nJos tietäisit ja ymmärtäisit luonnon suuret salaisuudet, niin tämä\nasia ei olisi mielestäsi lainkaan ihmeellinen. Elämän olemassaolo on\nkyllä ihme, mutta ei sen pidentäminen. Luonnon elävöittää sama henki\nkuin ihmisenkin, joka on luonnon lapsi. Hän, joka löytää tämän iäisen\nhengen, ja antaa sen virrata elimistöönsä, hän ei kuole, vaan elää\nyhtä kauan kuin saman hengen elävöittämä luontokin. Hänen elämänsä\nei ole loppumaton, sillä luonto, elämän lähde, ei ole iankaikkinen,\nvaan kuolee kerran niinkuin kuun luontokin on kuollut. Kuten sanottu,\nluonnon elämän täytyy joskus sammua tahi oikeammin muuttua ja nukkua,\nkunnes se jälleen herää henkiin. Mutta milloin tämä kuolema tapahtuu?\nEi ainakaan vielä ja hän, joka tuntee luonnon salaisuudet, elää niin\nkauan kuin luonnossakin elämä sykkii. Minä tunnen ne osaksi, en\nkaikkia, mutta ehkä kuitenkin enemmän kuin kukaan toinen. Minä en\nepäile, että tämä on sinulle suuri salaisuus, ja sentähden en tahdo\nnyt puhua siitä enempää. Ehkä keskustelemme näistä asioista joskus\nmuulloin, jos minulla on siihen halua, mutta voi käydä niinkin, etten\npuhu tästä enää milloinkaan. Etkö ihmettele, mistä tiesin teidän\nolevan tulossa tänne ja pelastaa teidät joutumasta hehkuvan ruukun\nuhreiksi?\"\n\n\"Kyllä, oi kuningatar\", vastasin minä hiljaa.\n\n\"Katso siis tänne\", ja hän viittasi tuohon kastemaljan tapaiseen\nvesiastiaan, jonka ylitse hän kumartui varjostaen kädellään veden\npintaa.\n\nNousin katsomaan ja äkkiä vesi tummeni. Sitten se kirkastui ja minä\nnäin yhtä selvästi kuin olen konsanaan eläissäni nähnyt -- meidän\nveneemme tuossa hirvittävässä kanavassa. Leo nukkui veneen pohjalla\nja oli moskiittojen suojaksi vetänyt peitteen päällensä, niin ettei\nkasvoja näkynyt, ja minä, Job ja Mohammed kuljimme rannalla vetäen\nvenettä.\n\nKavahdin kauhistuneena ylös ja huudahdin, että tämä oli noituutta,\nsillä minä muistin tuon hetken aivan selvästi.\n\n\"Ei, ei, oi Holly\", sanoi hän, \"noituutta ei ole olemassakaan --\nse on vain tietämättömyydestä johtunut harhaluulo. Noituus on vain\nluonnon salaisuuksien tuntemista. Tuo vesi on minun kuvastimeni,\njosta näen kaikki, mitä tapahtuu, jos vain haluan. Voin siinä näyttää\nsinulle menneisyydestä mitä hyvänsä, mikä koskee tätä maata ja on\nminun tiedossani, tahi jonkun tapahtuman, jonka sinä, katselija,\ntunnet. Ajattele ketä hyvänsä ja tuon henkilön kasvot heijastuvat\najatuksistasi kuvastimeeni. Minä en tunne salaisuutta vielä kokonaan\n-- en voi nähdä tulevia asioita. Mutta tämä salaisuus on vanha eikä\nminun keksimäni. Arabian ja Egyptin tietäjät tunsivat sen jo tuhansia\nvuosia sitten. Eräänä päivänä juolahti tuo vanha kanava sattumalta\nmieleeni -- noin kaksituhatta vuotta sitten minä kerran purjehdin\nsitä myöten -- ja minua halutti katsella sitä jälleen. Silloin näin\nveneen, jonka pohjalla eräs kaunisvartaloinen nuorukainen nukkui\npeite kasvoillaan, ja kolme miestä kulki rannalla vetäen venettä, ja\nminä lähetin väkeni pelastamaan teidät varmasta kuolemasta. Ja nyt\nhyvästi, muukalainen. Mutta odotahan hiukan. Kerro minulle jotakin\ntuosta nuorukaisesta -- leijonasta, joksi vanhus häntä nimittää.\nTahtoisin mielelläni nähdä hänet, mutta hän on sairas -- sinä sanot\nhänellä olevan ankaran kuumeen -- hän haavoittui taistelussa.\"\n\n\"Hän on hyvin huono\", vastasin minä surullisesti; \"etkö voisi tehdä\njotakin hänen hyväksensä, oi kuningatar, joka olet niin viisas?\"\n\n\"Voin kyllä. Minä voin parantaa hänet heti, mutta miksi puhut niin\nsurullisesti? Rakastatko nuorukaista? Onko hän ehkä sinun poikasi?\"\n\n\"Hän on ottopoikani, oi kuningatar! Annanko tuoda hänet tänne?\"\n\n\"Ei. Kuinka kauan on kuume ollut hänessä?\"\n\n\"Tänään on kolmas vuorokausi.\"\n\n\"Hyvä; anna hänen maata rauhassa vielä yksi päivä. Ehkä hän voittaa\nkuumeen itse ilman minun apuani, mikä on parempi, sillä minun\nlääkkeeni on järkyttävän voimakas. Mutta ellei huomen-illalla\nsamaan aikaan, jolloin ensimmäinen kuumekohtaus hänet tapasi,\ntapahdu käännettä parempaan päin, niin minä tulen ja parannan hänet.\nOdotahan, kuka hoitaa häntä?\"\n\n\"Valkoihoinen palvelijamme, jota Billali nimittää porsaaksi, sekä\"\n-- tässä minä epäröin hieman -- \"eräs kaunis Ustane niminen nuori\nnainen, tämän maan asukkaita, joka syleili ja suuteli häntä heti\nhänet nähtyään ja on sen jälkeen alati pysynyt hänen luonansa kansasi\nkeskuudessa vallitsevan vanhan tavan mukaan, mikäli minä ymmärrän, oi\nkuningatar.\"\n\n\"Minunko kansani!\" huudahti hän kiivaasti. \"Älä sano tätä kansaa\nminun kansakseni! Nuo orjat ovat vain koiria, jotka tottelevat\nja palvelevat minua, kunnes vapautukseni hetki koittaa. Heidän\ntapojensakaan kanssa ei minulla ole mitään tekemistä. Älä myöskään\nsano minua kuningattareksi -- olen kyllästynyt imarteluun ja\narvonimiin -- sano minua vain Ayeshaksi. Tuo nimi sointuu niin\nsuloisesti korvissani kuin kaiku menneiltä ajoilta. En tiedä oikein,\nmitä ajattelisin tästä Ustanesta. Mahtaisiko hän olla henkilö, josta\nminua on varoitettu ja jota minä vuorostani varoitin? Lieneekö hän\n-- mutta katsotaanpa\", ja kumartuen eteenpäin hän ojensi kätenä\nvesiastian yli ja katseli siihen kiinteästi. \"Katso\", kuiskasi hän\nsitten hiljaa, \"hänkö se on?\"\n\nKatsoin astiaan ja näin veden kirkkaassa kuvastimessa Ustanen kauniit\npiirteet. Hän oli hiukan kumarassa ja katseli alaspäin kasvoillaan\nsanomattoman hellä ilme. Tumma hiuskiehkura oli valahtanut hänen\noikealle olkapäälleen.\n\n\"Hän se on\", sanoin minä matalalla äänellä, sillä tämä kummallinen\ntapa tehdä huomioita oli jälleen saattanut minut aivan ymmälleni.\n\n\"Hän katselee nukkuvaa Leoa.\"\n\n\"Leo\", toisti Ayesha ajatuksiinsa vaipuneena; \"sehän on 'leijona'\nlatinaksi. Vanhus on kerrankin onnistunut nimien valinnassa. Tämäpä\non sangen kummallista\", jatkoi hän puhellen itsekseen, \"sangen\nkummallista -- mutta eihän se voi olla mahdollista.\" Hän ojensi\nkätensä kärsimättömästi vesiastian yli ja kuva häipyi veteen, jonka\npintaan nyt vain lampun liekki kuvastui.\n\n\"Tahtoisitko pyytää minulta jotakin ennenkuin poistut luotani, oi\nHolly?\" sanoi hän hetkisen mietittyään. \"Näiden villien ihmisten\nkeskuudessa, jotka eivät tiedä mitään sivistyneistä oloista, ei\nole tarjolla mitään mukavuuksia, joihin lienet tottunut. Minä\ntulen kyllä mainiosti toimeen. Tuossa on ruokani\", ja hän viittasi\npieneen maljakkoon, jossa oli hedelmiä. \"Minä syön vain hedelmiä ja\nvehnäkakkuja ja juon silloin tällöin hiukan vettä. Muuta en suuhuni\npane. Olen käskenyt tyttöni palvella teitä. He ovat kuuromykkiä,\nkuten olet huomannut, ja sentähden myös kaikkein parhaimmat\npalvelijat. Olen satoja vuosia koettanut kehittää tämmöistä\npalvelijarotua ja monien pettymysten jälkeen minä vihdoin onnistuin.\nOnnistuin kerran ennenkin, mutta rotu oli niin hirvittävän ruma,\nettä annoin sen kuolla sukupuuttoon. Kuten näette ovat nämä aivan\nerilaisia. Kokeilinhan minä kerran luodakseni oikein jättiläisten\nrodun, mutta hanke näytti olevan luonnonvastainen ja yritykseni\nraukesi. Sano, tahtoisitko pyytää minulta jotakin?\"\n\n\"Kyllä, oi Ayesha; erään pyynnön tahtoisin esittää\", sanoin minä\nrohkeasti, vaikka sisimmässäni pelkäsin kovasti. \"Minä tahtoisin\nnähdä kasvosi.\"\n\nHän naurahti hopeanheleästi. \"Mieti tarkoin, oi Holly, mitä nyt\npyydät. Sinähän tunnet kreikkalaisten vanhat jumalaistarut. Eikö\nniissä puhuta eräästä Actaeon nimisestä nuorukaisesta, joka tuli\nonnettomaksi ja menehtyi viimein kokonaan vain sentähden, että liika\nkauneus oli sokaissut hänet? Jos näytän sinulle kasvoni, niin ehkä\ntoivottomuus tuhoaa sinutkin, sillä minä en ole sinua varten -- olen\nhänen, joka on kerran ollut, mutta joka ei ole vielä palannut.\"\n\n\"Niin kuin tahdot, Ayesha\", sanoin minä. \"En pelkää kauneuttasi.\nSellainen turhuus kuin naisen kauneus, joka on katoovainen kuin kedon\nkukkanen, ei mieltäni järkytä.\"\n\n\"Erehdyt\", sanoi hän, \"se ei katoa eikä lakastu. Minun kauneuteni\npysyy yhtä kauan kuin minä elän. Tapahtukoon tahtosi, ajattelematon\nmies, mutta älä syytä minua, jos intohimot saavat sinut valtoihinsa.\nEi kukaan, joka kerran on nähnyt kasvoni, voi unhottaa kauneuttani,\nja sentähden minä käyn näiden villienkin keskellä hunnutettuna,\netteivät he käytöksellään närkästyttäisi minua ja aiheuttaisi\nkuolemaansa. Sano, tahdotko, että täytän pyyntösi?\"\n\n\"Tahdon\", vastasin minä uteliaisuuden valtaamana.\n\nHän kohotti valkeat ja pyöreät käsivartensa -- en ole milloinkaan\nnähnyt niiden vertaisia -- ja veti hitaasti, hyvin hitaasti\nhiuksistaan muutamia neuloja. Samassa tuo pitkä, jalkoihin saakka\nulottuva huntu irtausi ja valahti maahan ja Ayesha seisoi edessäni\npuettuna hohtavan valkoiseen vartalon mukaiseen vaatetukseen, joka\nvain kohotti hänen oivallista, kuninkaallista ryhtiään. Hänen\npienissä jaloissaan oli kultasolkiset sandaalit ja nilkat olivat\nniin täydellisen sopusuhtaiset, ettei kukaan kuvanveistäjä ole\nmilloinkaan sellaisista uneksinutkaan. Vyötäisillä oli puhtaasta\nkullasta tehty, kaksipäistä käärmettä esittävä vyö. Ihailin noita\nsuloisia käsiä, jotka olivat rinnan yli ristissä, ja sitten kohotin\nkatseeni, ja -- minä en liioittele -- kavahdin taaksepäin soaistuna\nja hämmästyneenä. Olen kuullut puhuttavan taivaallisten olentojen\nsanomattomasta kauneudesta, nyt minä näin sen. Ja kuitenkin oli\ntässä kauneudessa, tässä sanoin kuvaamattomassa suloudessa ja\npuhtaudessa jotakin hirveätä ja pirullista -- minuun se ainakin teki\nsellaisen vaikutuksen. Mitä sanoja käyttäisin kuvatakseni hänen\nkauneuttaan? En voi -- en osaa! Maailmassa ei ole ihmistä, jonka\nkynä voisi antaa hämärän aavistuksenkaan siitä, mitä näin. Voisin\nkertoa suurista ja syvistä, mutta samalla pehmeän tummista silmistä,\nposkien ruusuisesta punasta, ylevästä, mustan tukan varjoamasta\notsasta ja piirteiden sanomattomasta puhtaudesta, mutta kuinka ihana\nhänen koko olemuksensa olikaan, niin ei hänen viehätysvoimansa\nkuitenkaan piillyt hänen ulkonaisessa kauneudessaan. Hänen koko\nolennostaan virtasi jumalallinen, vastustamaton tenhovoima, joka\nsäteili hänen kasvoillaan kuin elävä sädekehä. En ole milloinkaan\nvoinut aavistaakaan, minkälainen oikein huippuun kehittynyt, ylevä\nkauneus voi olla, ja kuitenkin oli tässä kauneudessa jotakin\nkäsittämättömän tummaa ja ahdistavaa -- sädekehä ei ollut kotoisin\ntaivahista -- mutta oli yhtä loistava ja häikäisevä. Noilla\nkauniilla kasvoilla kuvastui syvä kokemus, ja surut ja intohimot\nolivat niihin leimansa painaneet. Ei edes suloinen hymykään, joka\nhiipi hänen rusohuulilleen, voinut karkoittaa murheiden ja synnin\nvarjoa. Loistavien silmien säihkyvässä katseessakin tuo varjo näkyi,\nse himmensi hänen ylevän muotonsa ja se tuntui sanovan: \"Katso\nminua. Vaikka minä olen melkein jumalallinen olento, kuolematon ja\nkaikkia muita naisia monta vertaa kauniimpi, niin ahdistaa minua\nmenneiden muisto vuosisadasta toiseen ja intohimojen myrskyt riehuvat\nsydämessäni -- syntiä olen tehnyt ja murheen malja on ollut pohjaton\n-- paha on elämäni vieläkin oleva ja murheeni loppuu vasta sitten kun\nvapautukseni hetki koittaa.\"\n\nJonkun magneettisen vastustamattoman voiman vaikutuksesta minä\ntuijotin hänen loistaviin silmiinsä ja tunsin, että niistä virtasi\nvoima, joka hämmensi ajatukseni ja melkein sokaisi minut.\n\nHän nauroi -- ah, kuinka ihanalta se kaikui korvissani -- ja\nnyökäytti minulle ylhäisen keimailevasti.\n\n\"Hupsu mies!\" sanoi hän. \"Actaeonin lailla olet saanut tahtosi\nperille, mutta varo, etteivät omat intohimosi saata sinua perikatoon,\nkuten hänen kävi. Minä olen myöskin jumalatar, oi Holly, johon ei\nkukaan mies saa koskea, paitsi eräs, ja sinä et ole hän. Sano, oletko\nkylliksesi katsellut minua?\"\n\n\"Olen nähnyt kauneuden, joka on häikäissyt silmäni\", sanoin minä\nkäheästi ja peitin kasvoni kädelläni.\n\n\"Vai niin! Mitä minä sanoin sinulle! Kauneus on kuin salama; sitä on\nhauska katsella, mutta se on vaarallinen ja pirstoo etenkin puita, oi\nHolly!\" Jälleen hän nyökäytti päätään ja nauroi.\n\nSamassa hän vaikeni ja minä näin sormieni lomitse hänen kasvojensa\nmuuttuvan äkkiä hirvittävästi. Hänen suuriin silmiinsä ilmestyi\njäykkä ilme, jossa kauhu näytti taistelevan jonkun hänen mustassa\nsielussaan heräävän kumman toivon kanssa. Suloiset piirteet\nkovettuivat ja hänen notkea vartalonsa suoristausi entistäkin\nsuoremmaksi.\n\n\"Ihminen!\" sähähti hän hampaidensa välistä nakaten päänsä taaksepäin\nkuin käärme, joka on iskemäisillään -- \"ihminen, mistä olet saanut\nsinettikiven, joka on kädessäsi. Puhu, tahi Elämän Hengen nimessä\nminä surmaan sinut heti!\" ja hän astui askeleen minua kohti. Hänen\nsilmänsä leimusivat niin hirveästi -- ne näyttivät aivan suitsevan\ntulta -- että minä vaivuin maahan hänen eteensä soperrellen\nkauhuissani käsittämättömiä sanoja.\n\n\"Hiljaa\", sanoi hän entisellä suloisella äänellään ja muuttui samassa\nyhtä rakastettavaksi kuin ennenkin. \"Minä pelästytin sinut! Anna\nminulle anteeksi! Mutta välistä, oi Holly, kärsivällisinkin luonne\nkiusaantuu tapausten äärettömän hidasta kulkua seuratessaan ja\nsulasta närkästyksestä minun välistä haluttaa koetella voimaani --\nolit hyvin lähellä kuolemaa -- mutta minä muistin --. Niin, mistä\nolet saanut tuon sinettikiven?\"\n\n\"Minä löysin sen\", kuiskasin kompuroidessani jaloilleni. Olin\ntodellakin niin pyörällä päästäni, etten osannut muuta sanoa. Muistin\nvain, että olin löytänyt sen Leon kammion lattialta.\n\n\"On hyvin kummallista\", sanoi hän koettaen turhaan hillitä\nliikutustaan, \"mutta minä olen kerran nähnyt aivan samanlaisen\nsinettikiven. Se -- se riippui -- rakastamani miehen kaulassa.\"\nTukahdutettu nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan ja hänen silmänsä\nolivat tulvillaan kyyneleitä. Minä näin, että hänkin oli vain nainen,\njonka sydäntä suru ja murhe kalvoivat.\n\n\"Niin\", jatkoi hän, \"tuo on tietysti toinen samanlainen, vaikka en\nolisi uskonut toista olevan olemassakaan. Sinettiin, jonka olen ennen\nnähnyt ja joka oli aivan samanlainen, liittyi kummallinen kertomus,\njota hän, jolla sinetti oli, piti suuressa arvossa ja salaisuutenaan.\nMutta kivi, jonka näin, ei ollut kiinnitetty sormukseen niinkuin tuo.\nMene nyt, Holly, mene, ja koeta unhottaa, jos suinkin voit, että olet\nnähnyt Ayeshan kauneuden ja katsellut hänen kasvojaan\", ja kääntyen\npoispäin hän heittäytyi sohvalle ja painoi päänsä tyynyihin.\n\nMinä hoipertelin huoneesta ulos enkä muista, miten pääsin omaan\nkammiooni.\n\n\n\n\nXIV.\n\nSIELU HELVETISSÄ.\n\n\nKello oli noin kymmenen illalla, kun minä vihdoin heittäydyin\nvuoteelleni ja aloin koota ajatuksiani ja miettiä mitä olin\nkuullut ja nähnyt. Mutta mitä enemmän vaivasin päätäni, sitä\nhämärämmäksi kävi kaikki. Olinko minä hullu vai juovuksissa? Olinko\nnähnyt unta vai olinko joutunut jonkun suunnattoman ja mainiosti\nsuunnitellun pilan esineeksi? Miten saattoi olla mahdollista,\nettä minä, kaikin puolin kylmän järjen mies, joka tunsin kaikkien\ntieteenhaarojen tärkeimmät saavutukset ja olin tähän saakka\nehdottomasti kieltäytynyt uskomasta sellaiseen hölynpölyyn, jolle\nEuroopassa annetaan nimi \"yliluonnollinen\", voisin nyt uskoa\npari minuuttia sitten puhutelleeni naista, joka oli ainakin\nkahdentuhannen vuoden ikäinen? Mahdotontahan se oli. Mutta jos\nkaikki, mitä olin kuullut ja nähnyt, oli vain pilaa, niin miten\noli tämä pila selitettävissä? Miten kuvastuivat tapahtumat veden\npinnassa täysin todenmukaisesti, miten oli ymmärrettävissä tuon\nnaisen ihmeteltävän tarkat ja elävät muistelmat kaukaisimmasta\nmuinaisuudesta, hänen tietämättömyytensä myöhäisempien aikojen\ntapahtumista ja hänen ilmeinen välinpitämättömyytensä niitä kohtaan?\nMitä oli sitten sanottava hänen ihmeellisestä ja peloittavasta\nkauneudestaan? Ainakin se oli todellinen ja aivan ennenkuulumaton.\nKukaan kuolevainen nainen ei voinut olla niin yliluonnollisen,\nniin häikäisevän kaunis. Hän oli ollut aivan oikeassa sanoessaan,\nettei miehen ollut hyvä nähdä sellaista kauneutta. Olen aina ollut\npiintynyt naisten vihaaja. Lukuunottamatta nuoruuteni lyhyttä ja\nonnetonta rakkauden tarinaa olen kaiken ikäni uskollisesti karttanut\nheikompaa sukupuolta (nimitys ei ole mielestäni oikeutettu) ja\nolen karkoittanut sen ajatuspiiristänikin aivan kokonaan. Mutta\nnyt minä _tiesin_ ja sanomattomaksi kauhukseni _käsitin_, etten\nmilloinkaan saisi ajatuksistani noita ihmeellisiä silmiä, tuota\nolentoa, jonka demoonisessa kauneudessa oli vastustamaton tenho.\nHänellä oli kahdentuhannen vuoden elämänkokemus, luonnon salaiset\nvoimat palvelivat häntä ja hän oli kuolematon. Eikö siis kannattanut\nrakastua häneen, jos kerran täytyi johonkin naiseen rakastua? Mutta\nvalitettavasti oli jo myöhäistä kysellä ja mietiskellä, kannattiko\nvai ei antaa lemmentulen syttyä sydämessäni, sillä mikäli minä\nnäitä asioita ymmärrän, olin jo silmittömästi ja toivottomasti\nrakastunut tuohon valkoiseen velhottareen. Minä, keski-ikäinen,\nyleistä kunnioitusta nauttiva mies, ja tunnettu yliopistossani\nja toveripiireissäni yleisesti naisten vihaajaksi! Mitä hulluja!\nHän oli minua kyllä vakavasti varoittanut, mutta minä en ollut\nsiitä välittänyt. Tämäpä vasta oli kaunista -- joutua tässä vielä\nvanhoillaan tuon nykyaikaisen Circen lumoihin! Mutta hänhän ei\nollutkaan nykyaikainen kuten hän itse väitti. Hän oli melkein yhtä\nvanha kuin alkuperäinen Circekin.\n\nHiuksiani raastaen minä syöksähdin vuoteeltani. Minun täytyi tehdä\njotakin nämä mietteet karkoittaakseni tahi muutoin tunsin tulevani\nhulluksi. Mitä hän mahtoi tarkoittaa sanoillaan sinetistä, joka\noli sormessani? Se oli Leon, ja oli löytynyt vanhasta lippaasta,\njonka Leon isä, Vincey vainaja, oli jättänyt huostaani melkein\nkaksikymmentäyksi vuotta sitten. Olisiko kertomus sittenkin tosi,\njoten ruukun sirpaleen kirjoitus ei olisikaan jonkun mielipuolen\nmielikuvituksen tuote? Olisiko Leo siis mies, jota '_Hän-jota-täytyy\ntotella_' odotti -- vainaja, jonka piti uudestaan syntymän?\nMahdotonta! Naurettavaa! Oliko milloinkaan kuultu, että joku olisi\nsyntynyt uudestaan maailmaan?\n\nMutta jos oli mahdollista, että joku nainen saattoi elää kaksituhatta\nvuotta -- niin silloin oli kaikki mahdollista. Minä olin siis elänyt\nennenkin tässä maailmassa. Olin ehkä ollut satoja tahi tuhansiakin\nvuosia vainajien valtakunnassa, mutta olin jälleen palannut maan\npäälle. Saatoin kuvitella pitkän jonon esi-isiäni, jotka olivat\naivan minun näköisiäni, ja jonon viimeinen olin siis minä. No,\nmiksikäpäs ei! _Vive la guerre!_ Mielestäni oli onnettominta, etten\nollenkaan muistanut noita edellisiä olotilojani. Ajatus oli niin\njärjetön, että purskahdin kaikuvaan nauruun ja huomatessani luolan\nseinällä julman näköisen soturin kuvan minä sanoin sille: \"Kukapa\ntietää, vanha veikko, vaikka olisimme lapsuuden toverit. Ehkä sinä\nolit minä ja minä olen sinä?\" ja minä nauroin jälleen hillittömästi\nomille hassutuksilleni. Nauruni kajahti kaameasti kammioni korkeassa\nkattoholvissa ikäänkuin tuo julma soturin kuva olisi vuorostaan\npäästänyt aavemaisen naurun minun sanoilleni.\n\nSamassa muistin, etten ollut käynyt kuulemassa Leon vointia, ja\nriisuttuani kengät minä otin vuoteeni vieressä palavan lampun\nkäteeni ja hiivin käytävään. Ilmanveto häilytteli hänen kammionsa\nsisäänkäytävää peittävää verhoa puoleen ja toiseen ikäänkuin\nnäkymättömät henget olisivat kosketelleet sitä. Menin sisään ja\nlamppuni himmeässä valossa näin Leon nukkuvan vuoteellaan ja\nheittelehtivän levottomasti unissaan. Ustane istui lattialla hänen\nvuoteensa vieressä ja nojasi poskeaan vuoteen reunaa vasten. Hän\nnukkui myöskin pitäen Leon kättä omassaan. Katselin heitä vaieten\nkuin jotakin kaunista ja syvästi liikuttavaa taulua. Leo parka! Hänen\nposkensa olivat hehkuvan punaiset, silmäin alla oli tummat varjot ja\nhengitys kävi raskaasti. Hän oli hyvin, hyvin sairas, ja minä jouduin\njälleen tuon lamauttavan pelon valtaan, että hän kuolee jättäen\nminut aivan orvoksi. Mutta jos hän jäisi eloon, niin hänestä tulisi\nsilloin kilpakosijani ja mitä mahdollisuuksia olisi silloin minulla,\njoka olin vanha ja ruma, tuon kuvankauniin nuorukaisen rinnalla?\nVarmaankin hän voittaisi kilpailussa, vaikka hän ei sattuisikaan\nolemaan se mies, jota Ayesha odotti. Mutta minun oikeudentuntoni ei\nollut vielä turmeltunut kokonaan ja siinä seisoessani minä rukoilin\npalavasti Kaikkivaltiasta säästämään poikani, joka oli minun kallein\naarteeni -- vaikka hän sattuisikin olemaan Ayeshan ikävöity ja\nmurheella kaivattu rakastettu.\n\nPalasin takaisin yhtä hiljaa kuin olin tullutkin, mutta en voinut\nvieläkään nukkua; tieto, että rakas Leoni oli niin sairas, oli\nvain lisännyt levottomuuttani. Ruumiillinen väsymys ja henkinen\nliikarasitus kiihoittivat mielikuvitukseni aivan yliluonnolliseen\ntoimintaan. Ajatukseni loihtivat eteeni näkyjä ja mielikuvia,\njotka olivat yllättävän selviä. Muutamat olivat aivan luonnottoman\neriskummaisia, toiset hirveitä ja muutamat johdattivat mieleeni\nedellisten olotilojeni ajatuksia ja tunnelmia. Mutta kaikkien\nnäiden mielikuvien takana häilyi tuon hirveän naisen haahmo, hänen\nkauneutensa ja hurmaava olentonsa olivat alati ajatuksissani.\n\nKävellessäni kammiossani mietteisiini vaipuneena edestakaisin minä\nnäin jotakin, mitä en ollut ennen huomannut. Seinässä oli kapea\naukko, jonka huomasin lähemmin tarkasteltuani johtavan erääseen\nkäytävään. Olin vielä kyllin järkevä muistamaan ja ajattelemaan,\nettei ollut ollenkaan hauskaa eikä turvallistakaan nukkua huoneessa,\njohon voitiin päästä aivan tuntematonta käytävää myöten. Tilanteemme\noli siksi epävarma ja vaarallinen. Nähdäkseni minne käytävä päättyisi\nja tehdäkseni jotakin minä otin lampun käteeni ja astuin aukkoon.\nKäytävän päässä oli kiviportaat, joita myöten päästiin toiseen\nkäytävään; se oli kaikesta päättäen aivan samansuuntainen kuin meidän\nmakuukammioihin johtava suuren luolan poikki menevä käytävä, jonka\nalla tämä luultavasti oli. Risahdustakaan ei kuulunut. Ympärilläni\nvallitsi haudanhiljaisuus ja omituisen uteliaisuuden valtaamana minä\nkuljin edelleen äänettömin askelin. Olin riisunut kengät ennenkuin\nmenin Leon luo, joten nyt olin vain sukkasiltani. Kuljettuani\nnoin viisikymmentä askelta tulin kolmanteen käytävään, joka meni\nkohtisuorasti molempiin suuntiin. Seisoessani siinä käytävien\nristeyksessä tapahtui jotakin kamalaa. Äkillinen, voimakas ilmanveto\npuhalsi lamppuni sammuksiin ja minä jäin synkkään pimeyteen tuon\nsalaperäisen paikan sokkeloisiin, maanalaisiin käytäviin. Astuin\npari askelta päästäkseni takaisin käytävään, josta olin tullut,\nsillä olin hirveän peloissani, että joutuisin pimeässä tuohon\nkolmanteen käytävään, ja sitten pysähdyin harkitsemaan tilannetta.\nMitä oli tehtävä? Minulla ei ollut tulitikkuja; olin kulkenut\npitkän matkan, joten oli kaameata koettaa palata takaisin tässä\nsynkässä pimeydessä enkä myöskään voinut olla tässä paikassa koko\nyötä, ja jos olinkin, niin mitäpä se hyödytti. Täällä maan alla oli\nkeskipäivällä aivan yhtä pimeä kuin yösydännäkin. Katsahdin taakseni\n-- ei valon pilkahdustakaan. Tuijotin eteenpäin ja seisottuani\nhetkisen liikkumatonna kuin kivipatsas minä olin huomaavinani etäältä\nheikkoa tulen hohdetta. Ehkä siellä oli luola, josta saisin tulen\nlamppuuni -- kannattihan joka tapauksessa mennä katsomaan. Hitaasti\nja vaivalloisesti hiivin eteenpäin nojaten kädelläni seinää vasten\nja joka askeleella minä tunnustelin maaperää peläten milloin hyvänsä\nsuistuvani johonkin kuiluun. Kuljettuani kolmekymmentä askelta näin\nselvästi tulen kajastuksen, joka välistä häipyi kokonaan, mutta\nilmestyi jälleen. Viisikymmentä askelta kuljettuani minä näin valon\ntunkevan jonkun esiripun raosta. Menin lähemmäksi ja -- oi, suuri\nJumala!\n\nSaatoin selvästi nähdä verhojen läpi niiden takana olevaan pieneen\nluolaan, joka oli kuin hautakammio. Keskellä lattiaa häilyi\nvalkoinen tuli, joka ei savunnut lainkaan. Vasemmalla seinällä\noli kivilavitsa, jonka vieressä oli noin kolmen tuuman korkuinen\nporras, ja lavitsalla lepäsi, mikäli minä ymmärsin, valkoisella\nvaatteella peitetty ruumis. Oikealla seinällä oli samanlainen\nlavitsa, joka oli katettu koruompeleisilla peitteillä. Tummaan\nvaippaan kääriytynyt nainen kumartui tulen ylitse. Hän seisoi minuun\nsyrjittäin, kasvot lavitsalla lepäävään vainajaan päin ja hänen\npäänsä oli verhottu nunnan päähinettä muistuttavalla huivilla, joten\nen voinut nähdä hänen kasvojaan. Hän näytti tuijottavan tuleen, joka\nhäilyi levottomasti. Juuri kun minä mietiskelin mitä olisi paras\ntehdä, suoristausi nainen äkkiä, kuten minusta näytti, epätoivoisen\npäättävästi ja pudotti tumman vaipan hartioiltaan.\n\nSe oli _Hän_ itse!\n\nHän oli samassa hohtavan valkoisessa puvussa, jossa olin hänet jo\nnähnyt, vyötäisillään kaksipäisen käärmeen muotoinen kultainen vyö,\nja hänen musta tuuhea tukkansa aaltoili valtoimenaan aivan maahan\nsaakka. Katsahdin hänen kasvoihinsa ja jäin sanomattoman kauhun\njäykistämänä tuijottamaan niihin. Hän oli yhtä kaunis kuin ennenkin,\nmutta hänen kasvoillaan kuvastuvaa sieluntuskaa, intohimojen\ntemmellystä ja hillitöntä kostonhalua ja hänen ylöspäin kääntyneiden\nsilmiensä äärettömän tuskallista katsetta ei voi kukaan kuvailla.\n\nHän seisoi hetkisen aivan liikkumatonna kädet ojennettuina korkealle\npään yläpuolelle, jolloin hänen valkoinen pukunsa valahti alas\nkultaiseen vyöhön saakka paljastaen hänen ihanan vartalonsa.\nHänen sormensa käyristyivät ja kasvojen kaamea ilme kävi yhä\nhirvittävämmäksi. Äkkiä johtui mieleeni, että mitä mahtaisi tapahtua,\njos hän huomaisi läsnäoloni, ja tuo ajatus sai polveni vapisemaan.\nMutta vaikka olisinkin tiennyt, että minun täytyi kuolla, jos jäisin\npaikalleni, niin minä en olisi voinut astua askeltakaan, sillä minä\nolin kuin lumouksen vallassa. Mutta minä olin koko ajan tietoinen\nvaarasta. Olettakaamme, että hän olisi kuullut hengitykseni tahi\nnähnyt minut verhojen läpi; olisinpa sattunut aivastamaan tahi\nolisipa hän noitakeinojensa avulla huomannut jonkun vakoilevan häntä\n-- niin tuomioni olisi ollut varmasti hyvin lyhyt.\n\nNyrkkiin puristetut kädet vaipuivat hitaasti alas ja nousivat\njälleen hänen päänsä yläpuolelle, ja niin totta kuin minä elän ja\nolen rehellinen mies, kohosi tuo valkoinen liekki niiden mukana\nmelkein kattoon saakka valaisten hänet, lavitsalla valkoisen vaatteen\nalla lepäävän vainajan ja kallioseinien pienimmätkin syvennykset\nkirkkaalla, aavemaisella hohteella.\n\nNorsunluunvalkoiset kädet vaipuivat jälleen ja samassa minä\nkuulin hänen sanovan tahi oikeammin sähähtävän arabiankielellä\nja äänenpainolla, joka hyydytti vereni ja sai sydämeni hetkeksi\nseisahtumaan, seuraavat sanat:\n\n\"Kirottu olkoon hän, olkoon hän iäisesti kirottu.\" Kädet vaipuivat\ntaas ja tulenliekki niiden mukana. Sitten ne kohosivat jälleen\nvaipuakseen taas alas ja tuli suureni ja pieneni niiden mukana.\n\n\"Hänen muistonsa olkoon kirottu -- Egyptin naisen muisto olkoon\nikuisesti kirottu.\"\n\nKädet ja tuli nousivat ja laskivat jälleen. \"Kirottu olkoon hän, tuo\nNiilin tytär, kauneutensa tähden.\"\n\n\"Kirottu olkoon hän noitakeinojensa tähden, joiden avulla hän kykeni\nminua vastustamaan.\"\n\n\"Kirottu olkoon hän, koska hän ei luopunut rakastetustani.\"\n\nLiekki nousi ja laski jälleen.\n\nKuin äärettömän tuskan kiduttamana hän painoi kädet kasvoilleen ja\nhuusi epätoivoisesti:\n\n\"Mitä tämä kostonhuuto enää hyödyttää? Hän voitti minut ja meni eikä\nkostoni häntä enää tavoita.\"\n\nSitten hän aloitti manauksensa uudelleen, ja entistä kiihkeämmin:\n\n\"Kirottu olkoon hän, niissä ikinä hän lieneekin. Saavuttakoon\nkiroukseni hänet kaikkialla ja häiritköön hänen rauhaansa.\"\n\n\"Kirottu olkoon hän kaikkialla tähtien avaruuksissa. Hänen varjonsa\nolkoon kirottu.\"\n\n\"Saavuttakoon kiroukseni voima hänet sielläkin.\"\n\n\"Kuulkoon hän sielläkin ääneni. Kätkeytyköön hän synkimpään\npimeyteen.\"\n\n\"Tapaan hänet vielä kerran ja silloin hän on vaipuva epätoivon\npohjattomaan kuiluun.\"\n\nLiekki vaipui jälleen ja hän peitti taas kasvonsa käsillään.\n\"Eihän tämä mitään hyödytä -- ei mitään\", valitti hän; \"kukapa voi\nnukkuville puhua? Eiväthän he kuule minunkaan ääntäni.\" Hän aloitti\nvielä kerran jumalattoman menonsa.\n\n\"Olkoon hän kirottu syntyessään uudelleen tähän maailmaan. Olkoon\nhänen syntymänsä ikuisesti kirottu.\"\n\n\"Olkoon hänen elämänsä kaikkien kirousten painama hamasta syntymästä\naina siihen hetkeen saakka, jolloin hän nukahtaa viimeiseen uneensa.\"\n\n\"Kostoni saavuttaa sinut kerran ja minä tuhoan sinut, sinä\niankaikkisesti kirottu.\"\n\nJa näin hän vannoi vannomasta päästyäänkin. Liekki kohosi ja laski,\nja sen välke kuvastui hänen raivosta salamoivissa silmissään. Hänen\nsähisevät, sanoin kuvaamattoman kauheat manauksensa kajahtelivat\nluolan kallioseinissä ja käytävästäkin vastasi heikko kaiku.\nKivilavitsalla lepäävä salaperäinen olento näkyi välistä häikäisevän\nselvästi ja häipyi taas pimeyteen.\n\nVihdoin hän näytti kuitenkin väsyvän ja vaikeni. Vaipuen istumaan\nkivilattialle hän pudisti paksun tukkansa kasvoilleen ja alkoi\nnyyhkyttää sydäntäsärkevästi.\n\n\"Kaksituhatta vuotta\", valitti hän -- \"kaksituhatta vuotta olen\nodottanut ja kärsinyt, ja vaikka vuosisadat liittyvät vuosisatoihin\nja vuosituhannet unholaan häipyvät, niin muistojen katkeruus ei\nlaimene eikä toivon tähti kirkastu. Oi kuinka kauheata onkaan elää\nkaksituhatta vuotta intohimon yhä sydäntä jäytäessä ja syntini aina\nsilmäini edessä. Oi, minkätähden ei elämä voi suoda minulle lohtua\nja unhotusta! Voi noita raskaita vuosia, jotka ovat menneet ja jotka\novat vielä edessäpäin aina loppumattomiin -- miten lohduttoman pitkät\nne ovatkaan!\"\n\n\"Minun rakkaani, minun rakkaani! Miksi pitikään tuon muukalaisen\nsaapua ja herättää muistoni jälleen eloon? Viiteensataan vuoteen en\nole näin kärsinyt. Oi, jos minä pahoitin mielesi, niin enkö ole jo\nsovittanut syntini? Milloin palaat luokseni, oi armaani? Minulla on\nvoimaa ja valtaa, mutta ilman sinua olen aina köyhä. Mitä tahdot,\nettä minun pitää tehdä? Mitä? Mitä? Mitä? Ja ehkä hän -- ehkä tuo\nEgyptin tytär on koko ajan luonasi siellä, missä sinä nyt olet, ja\npilkkaa muistoani. Oi, miksi en saanut kuolla kanssasi, minä, joka\nsurmasin sinut? Oi, kuinka ihanaa olisikaan kuolla! Kuinka ihanaa,\nkuinka ihanaa!\" Hän heittäysi lattialle pitkälleen ja itki ja valitti\nniin, että luulin hänen sydämensä pakahtuvan.\n\nÄkkiä hän vaikeni ja nousi seisoalleen järjestäen pukunsa ja\npudistettuaan kärsimättömästi tuuheat hiuksensa takaisin niskaan hän\nastui lavitsalla lepäävän vainajan luo.\n\n\"Oi Kallikrates\", huudahti hän ja minä aloin vavista nimen\nkuullessani, \"minun täytyy jälleen katsella sinun kasvojasi,\nvaikka se tuottaakin minulle tuskia, jotka ovat kuolemantuskaakin\nkamalammat. Siitä on jo sata vuotta kun viimeksi katselin häntä,\njonka surmasin -- surmasin omalla kädelläni\", ja vapisevin sormin\nhän tarttui peitteen kulmiin ja vaikeni hetkeksi. Sitten hän sanoi\nkuiskaten ja viivytellen ikäänkuin hänen mieleensä johtunut ajatus\nolisi häntä itseäänkin hirvittänyt:\n\n\"Herätänkö sinut henkiin, niin että seisot edessäni kuin muinoin.\nMinä _voin_ tehdä sen\", ja hän ojensi kätensä ruumiin ylitse. Hänen\nkoko olemuksensa ikäänkuin jäykistyi ja muuttui hirveän näköiseksi\nja silmänsä kävivät tuijottaviksi ja himmeiksi. Vapisin kauhusta\nverhojen takana ja hiukseni nousivat pystyyn, sillä olin näkevinäni,\nettä valkoisen peitteen alla lepäävä liikkumaton ruumis vavahti ja\npeite alkoi kohoilla niinkuin se olisi ollut nukkuvan rinnan päällä.\nMinä en voi sanoa, oliko näky vain luuloteltu vai todellinen. Äkkiä\nhän vetäisi pois kätensä ja samassa näytti ruumiinkin liike taukoavan.\n\n\"Mitäpä hyötyä siitä olisi\", sanoi hän surullisesti. \"Mitä\nhyödyttäisi herättää henkiin olento, joka olisi kaltaisesi, mutta\njolla ei olisi sinun henkeäsi? Vaikka seisoisitkin edessäni, et sinä\nkuitenkaan minua tuntisi ja voisit vain tehdä mitä minä sanoisin.\nSinussa oleva henki olisi _minun_ eikä sinun, oi Kallikrates.\"\n\nHän seisoi hetkisen hiljaa mietteissään ja sitten hän heittäysi\npolvilleen lavitsan viereen ja alkoi itkien suudella peitteen\nlievettä. Oli hirvittävää nähdä tuon peloittavan naisen päästävän\nsurunsa valloilleen ja minä käännyin kauhusta vavisten poispäin\nja aloin horjuvin jäsenin pyrkiä synkässä pimeydessä pois tuosta\nkamalasta paikasta. Vavahtelevassa sydämessäni oli koko ajan tunne,\nettä olin nähnyt sielun helvetissä.\n\nEteenpäin hoipertelin, en tiedä miten. Pari kertaa kaaduinkin ja\nkerran jouduin väärään käytävään, mutta huomasin ajoissa erehdykseni.\nKuljin näin parikymmentä minuuttia ja yhtäkkiä johtui mieleeni, että\nolin mennyt noiden pienien portaiden ohi, joita myöten olin tähän\nkäytävään laskeutunut. Kuolemaan saakka pelästyneenä ja muutenkin\näärimmäisen uupuneena minä vaivuin vihdoin kivilattialle ja menetin\ntajuntani.\n\nHerätessäni huomasin päivän valon pilkottavan takanani olevaan\nkäytävään. Ryömin sinne ja löysin portaat, joita nousevan päivän\nkajastus heikosti valaisi. Nousin portaita ylös ja saavuttuani\nturvallisesti omaan kammiooni heittäysin vuoteelleni ja vaivuin pian\nsikeään uneen tahi oikeammin jonkinlaiseen tiedottomuuden tilaan.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\nAYESHA TUOMARINA.\n\n\nEnsimmäinen, jonka muistan nähneeni herättyäni aamulla, oli Job, joka\noli jo melkein täysin parantunut kuumeestaan. Hän seisoi ikkuna-aukon\nääressä ja pudisteli vaatteitani koettaen siten korvata harjauksen,\nsillä vaateharjamme oli hukkunut matkalla. Taitettuaan puvun\nhuolellisesti kokoon hän pani sen vuoteeni jalkapäähän. Sitten hän\notti repustani matkapukuni ja tarkastettuaan, että se oli täydessä\nkunnossa hän asetti sen myös vuoteelleni, mutta peläten minun\npotkaisevan sen maahan hän nosti sen leopardintaljalle lattialle ja\nastuen askeleen takaisin katseli ympärilleen arvostelevasti. Hän ei\nollut nähtävästi tyytyväinen järjestelyynsä, sillä hän otti pukuni\nlattialta ja asetti sen repulleni, joka oli vuoteeni vieressä. Sitten\nhän katsoi, oliko ruukuissa tarpeeksi pesuvettä, ja minä kuulin hänen\nmutisevan itsekseen, ettei tässä kirotussa paikassa luultavasti ollut\ntilkkaakaan kuumaa vettä tahi nämä ihmissyöjät käyttivät sitä vain\ntoistensa keittämiseen. Näitä sanoja seurasi syvä huokaus.\n\n\"Mitä kuuluu, Job?\" sanoin minä.\n\n\"Pyydän anteeksi, herra\", vastasi hän sipaisten tukkaansa. \"Minä\nluulin teidän nukkuvan ja totisesti näytättekin olevan sen tarpeessa.\nKasvoistanne päättäen voisi luulla, ettette ole ummistanut silmäänne\nkoko yönä.\"\n\nHuokaisin vain vastaukseksi, sillä olin totisesti viettänyt yön,\njonka kaltaista en toista toivonut.\n\n\"Kuinka on Leo-herran laita, Job?\"\n\n\"Melkeinpä samoin kuin ennenkin, herra. Ellei hän pian ala parantua,\nniin hän kuolee varmasti, herra, ja siinä sitä sitten ollaan. Minun\ntäytyy kyllä sanoa, että tämä pakana, tämä Ustane, koettaa parhaansa\nmukaan hoitaa häntä; melkein yhtä hyvin kuin joku kastettu kristitty.\nHän on aina sairaan luona ja jos minä rohkenen välistä sekaantua\nasiaan, niin on oikein kauheata nähdä hänen kiukkuaan. Hänen tukkansa\nnäyttää nousevan aivan pystyyn ja hän kiroo ja manaa pakanallisella\nkielellään -- ainakin hän on sen näköinen -- että aivan hirvittää\nkuulla.\"\n\n\"Mitä sinä silloin teet?\"\n\n\"Minä tavallisesti kumarran kohteliaasti ja sanon: 'Kuulkaahan nyt,\nnuori neiti, käytöksenne on hyvin sopimaton. Suokaa minun huomauttaa,\nettä minulla on sairasta isäntääni kohtaan velvollisuuksia,\njotka aion täyttää niin kauan kuin vain suinkin kykenen!' Mutta\nhän ei ole kuulevinaankaan, vaan kiroaa ja mekastaa pahemmin\nkuin konsanaan. Viime yönä kun hän raivoissaan sieppasi yöpaitaa\nmuistuttavan vaatetuksensa alta käyräteräisen puukon, vetäisin\nminäkin vyöstäni revolverin ja sitten me hiivimme toistemme ympärillä\nkuin vertajanoavat tiikerit, kunnes hän yhtäkkiä purskahti nauruun\nja pisti puukon piiloon. Onko tämä laitaa, että tuo pakanatyttö,\nolkoonpa miten kaunis hyvänsä, kohtelee täten kristittyä ihmistä,\njoka on kaiken ikänsä rehellisesti vaeltanut. Mutta tätähän\nsaattoi odottaakin, kun ihmiset ovat niin _hulluja_ (Job pani\nerikoisen painon sanalle 'hulluja'), että lähtevät tämmöiseen\nmaahan tutkimaan asioita, joiden on tarkoitus pysyä salassa. Meitä\nrangaistaan uteliaisuutemme tähden -- se on mielipiteeni, herra --\nja minä luulen, ettemme ole rangaistuksestamme vielä puoltakaan\nkärsineet. Saattepa nähdä, ettemme pääse täältä enää milloinkaan\nihmisten ilmoille, vaan menehdymme lopulta näihin villieläinten\nluoliin, näihin aaveiden ja kuolleiden asuntoihin. Nyt minun täytyy\nmennä katsomaan, onko Leo-herra syönyt lihaliemensä, jos vain tuo\nvillikissa sallii; ja ehkä haluatte nousta, herra, sillä kello käy jo\nkymmentä.\"\n\nJobin huomautukset eivät olleet juuri omiaan lohduttamaan miestä,\njoka oli viettänyt niin kamalan yön kuin minä, ja vielä pahempi oli,\nettä ne olivat todenmukaiset. Ottaen kaikki asianhaarat huomioon\nminusta tuntui aivan mahdottomalle, että voisimme paeta tästä\npaikasta. Vaikka Leo tervehtyisikin, ja \"_Hän_\" ei surmaisi meitä,\nvaan päästäisi meidät menemään, mikä oli hyvin epäiltävää, ja vaikka\nsäästyisimmekin tutustumasta amahaggerien hehkuvaan ruukkuun, niin\nolisi meidän kuitenkin aivan mahdotonta kulkea noiden äärettömien\nsoiden poikki, joiden amahaggerien eri perhekuntien asuinsijojen\nympärille muodostama saartolinja oli vahvempi ja läpipääsemättömämpi\nkuin mikään ihmisten tekemä tahi suunnittelema linnoitusvyöhyke.\nTässä ei ollut nyt mitään muuta neuvoa kuin ottaa asia hyvin kylmästi\nja odotella tapahtumain kehitystä. Muuta en omasta puolestani\npyytänytkään, vaikka hermoni olivatkin äärimmäisen rasittuneet, sillä\nviime päivien omituiset tapaukset olivat saaneet minut ajattelemaan\ntuota salaperäistä kertomusta aivan toiselta kannalta kuin ennen, ja\nminä olin päättänyt tutkia asian perinpohjin, vaikka uteliaisuuteni\nmaksaisikin henkeni. Olisikohan ketään, joka ei tilaisuuden\ntarjoutuessa tahtoisi täydellä mielenkiinnolla tutkia Ayeshan\nkaltaisen ihmeellisen henkilön luonnetta ja sielunelämää? Tehtävän\nvaarallisuus lisäsi sen viehätystä ja sitäpaitsi minun täytyy\nmyöntää, vaikka kuinka kylmästi harkitsen tilannetta, että Ayesha oli\nkokonaan lumonnut minut. Ei edes yöllinen hirveä näkynikään ollut\nhulluuttani parantanut. Mutta itsehän minä olin kaikkeen syypää.\nMiksi olinkaan ollut niin onnettoman utelias!\n\nPukeuduttuani menin ruokailu- eli oikeammin palsamoimishuoneeseen ja\nmaistelin ruokia, joita mykät tytöt eteeni kiidättivät. Sitten menin\nLeon luo, joka oli aivan houriossa, eikä tuntenut minuakaan. Kysyin\nUstanelta, mitä hän arveli Leon voinnista, mutta hän vain pudisti\npäätään ja alkoi itkeä. Hänellä ei ollut nähtävästi enää mitään\ntoivoa ja minä päätin pyrkiä Ayeshan puheille ja koettaa jos suinkin\nmahdollista saada hänet tulemaan Leon luokse. Hän voisi varmasti\nparantaa rakkaan poikani, jos hän vain tahtoisi -- ainakin hän oli\nsanonut niin. Samassa tuli Billalikin huoneeseen ja katseltuaan\nhetkisen Leoa hän myöskin pudisti päätään.\n\n\"Hän kuolee tänä iltana\", virkkoi hän.\n\n\"Herra varjelkoon, isäni!\" huudahdin minä ja käännyin poispäin\nraskain mielin.\n\n\"'_Hän-jota-täytyy-totella_' haluaa puhutella sinua, papiaani\",\nsanoi vanhus päästyämme käytävään, \"mutta ole varovaisempi, oi rakas\npoikaseni. Eilen olin melkein varma, että _Hän_ surmaisi sinut, kun\net lähestynyt häntä ryömien vatsallasi. Tänään hän on istuva oikeutta\nsuuressa luolassa ja tuomitseva roistot, jotka tahtoivat tappaa sinut\nja Leijonan. Tule, poikani, tule joutuin.\"\n\nMinä seurasin häntä suureen luolaan, jossa oli jo koolla joukko\namahaggereita, joista toisilla oli yllään vaalea vaatetus ja\ntoisilla vain leopardin nahka vyötäisillään. Painuimme joukon mukana\nsyvemmälle luolaan, jonka seinät olivat kaikkialla täynnä kuvia\nja veistoksia. Aina kahdenkymmenen askeleen päässä lähti luolasta\nkohtisuoria käytäviä, jotka johtivat, kuten Billali sanoi, \"täällä\nmuinoin eläneen kansan\" hakkaamiin hautakammioihin. Noita kammioita\nei käyttänyt enää kukaan, sanoi hän, ja minä myönnän, että iloitsin\najatellessani, mitä erinomaisia tilaisuuksia minulla olikaan tämän\nmaan muinaisajan tutkiskeluun.\n\nVihdoin saavuimme luolan perille, jossa huomasin samanlaisen\nkorokkeen kuin johon olimme paenneet amahaggerien karatessa\nkimppuumme. Päättelin noiden korokkeiden olevan alttareita, joita\noli käytetty uskonnollisia menoja ja erittäinkin hautajaismenoja\ntoimitettaessa. Korokkeen kummaltakin puolelta lähti käytäviä, joiden\nBillali sanoi johtavan toisiin ruumiita täynnä oleviin luoliin. \"Koko\nvuori on todellakin täynnä kuolleita\", lisäsi hän, \"ja melkein kaikki\novat moitteettomassa kunnossa.\"\n\nKorokkeen eteen oli kokoontunut paljon väkeä kumpaakin sukupuolta\nja he tuijottivat eteensä niin synkästi, että kuka hyvänsä olisi\nviidessä minuutissa joutunut epätoivoon. Korokkeella oli tukeva,\nmustasta puusta tehty ja norsunluulla koristettu tuoli, jossa oli\nkasvikuiduista kudottu istuin ja taidokkain leikkauksin kaunisteltu\nastinlauta.\n\nÄkkiä kuului huuto \"Hiya! Hiya!\" (\"Hän! Hän!\") ja kaikki\nheittäytyivät maahan ja makasivat liikkumattomina kuin kuolleet.\nMinä vain seisoin paikallani kuin ainoa eloon jäänyt suuren\nverilöylyn jälkeen. Samassa ilmestyi eräästä käytävästä vasemmalla\njono henkivartijoita, jotka asettuivat riviin korokkeen kahden\npuolen. Heitä seurasi parikymmentä mykkää miespalvelijaa ja yhtä\nmonta naista, joilla oli jokaisella palavat lamput käsissään.\nHetkisen kuluttua ilmestyi käytävästä solakka, valkoiseen huntuun\nverhottu olento, jonka minä tunsin. Tulija oli _Hän_ itse. Noustuaan\nkorokkeelle hän istui tuoliin ja puhutteli minua _kreikan_ kielellä\nluultavasti sentähden, ettei hän halunnut toisten ymmärtävän\npuhettamme.\n\n\"Tule tänne, oi Holly\", sanoi hän, \"ja istu tähän jalkojeni juureen\nkatsomaan ja kuulemaan kuinka minä tuomitsen roistot, jotka tahtoivat\ntappaa sinut. Suo anteeksi, jos kreikkani ontuu kuin vaivainen mies;\nsiitä on jo niin kauan kun viimeksi kuulin helleenien kaunista\nkieltä, että kieleni on kangistunut eikä taivu kaikkia sanoja oikein\nlausumaan.\"\n\nMinä kumarsin ja tein kuten hän oli pyytänyt.\n\n\"Kuinka nukuit, Hollyseni?\" kysyi hän.\n\n\"Huonosti, oi Ayesha!\" vastasin minä rehellisesti ja hiukan\npeloissani, että hän olisi jotenkin saanut tietää yöllisen\nseikkailuni.\n\n\"Niinkö\", sanoi hän naurahtaen. \"Minä nukuin myöskin hyvin huonosti.\nNäin unia ja minua vaivasivat vanhat muistot, jotka sinä eilen\nherätit henkiin, oi Holly.\"\n\n\"Mitä uneksit, oi Ayesha?\" kysyin minä välinpitämättömästi.\n\n\"Minä uneksin\", vastasi hän nopeasti, \"eräästä, jota vihaan ja\ntoisesta, jota rakastan\", ja ikäänkuin kääntääkseen keskustelun\ntoisaalle hän sanoi henkivartioston päällikölle arabiankielellä:\n\n\"Miehet tuotakoon eteeni.\"\n\nPäällikkö kumarsi syvään, sillä henkivartijat ja mykät palvelijat\neivät olleet heittäytyneet maahan, ja meni miehineen erääseen\nkäytävään oikealla.\n\nLuolassa vallitsi syvä äänettömyys. _Hän_ nojasi hunnutettua\npäätään käteensä ja näytti vaipuneen ajatuksiinsa kansanjoukon\nmaatessa edessämme yhä liikkumatonna. Siellä ja täällä käänsi joku\nvarovaisesti päätään kurkistaakseen meitä toisella silmällään.\nKuningattaren julkisuudessa esiintyminen näytti olevan niin\nharvinaista, että muutamat eivät voineet hillitä uteliaisuuttaan,\nvaan tahtoivat maksoi mitä maksoi katsella häntä tahi oikeammin\nsanoen hänen vaatteitaan, sillä minua lukuunottamatta ei kukaan\nollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan. Vihdoin näkyi valoja\nliikkuvan käytävässä ja kuulimme miesjoukon lähestyvän. Henkivartijat\nilmestyivätkin pian ja heidän mukanaan parikymmentä eloon jäänyttä\nvainolaistamme, joiden luonnostaan synkillä kasvoilla nyt kuvastui\nkauhu, joka näkyi vallanneen heidän villit sydämensä. Heidät\nasetettiin riviin korokkeen eteen ja he olisivat katselijoiden tavoin\nheittäytyneet maahan, ellei _Hän_ olisi kieltänyt heitä.\n\n\"Ei\", sanoi hän suloisimmalla äänellään, \"seisokaa, minä pyydän.\nEhkä piankin saatte maata, niin että väsytte\", lopetti hän nauraen\nsointuvasti.\n\nMinä huomasin rikollisten rivin vavahtavan kauhusta ja vaikka nämä\nolivatkin tunnottomia roistoja, tunsin minä kuitenkin sääliä heitä\nkohtaan. Muutamia minuutteja, ehkä pari, kolme, kului synkässä\näänettömyydessä, jonka aikana _Hän_ näkyi pään liikkeestä päättäen --\nmehän emme tietystikään voineet nähdä hänen silmiään -- tarkastelevan\ntutkivasti jokaista syytettyä erikseen. Vihdoin hän kysyi minulta\nhiljaa ja harkitsevasti:\n\n\"Tunnetko, oi vieraani, jota kotimaassasi sanotaan Okaiseksi Puuksi,\nnämä miehet?\"\n\n\"Kyllä, oi kuningatar, melkein jokaisen\", vastasin minä ja huomasin\nheidän tuijottavan minuun kuullessaan sanani.\n\n\"Kerro siis minulle ja koko tälle suurelle joukolle tapaus, josta\nolen kuullut.\"\n\nTäten vaadittuna puhumaan minä kerroin lyhyesti ihmissyöjäin juhlasta\nja palvelijaraukkamme kiduttamisyrityksestä. Minua ei keskeytetty\nkertaakaan. Kaikki läsnäolijat, niin syytetyt kuin muutkin,\nkuuntelivat vaieten kertomustani. Kun olin lopettanut, mainitsi\nAyesha Billalin nimen ja kohottamatta päätään maasta vanhus vahvisti\nkertomuksen todenperäisyyden. Muita todistajia ei kuultu.\n\n\"Olette kuulleet\", sanoi _Hän_ vihdoin kylmän kirkkaalla äänellä,\njoka oli aivan erilainen kuin hänen tavallinen äänensä -- tämän\nsalaperäisen olennon huomattavimpia ominaisuuksia oli, että hän\nsaattoi ihmeellisellä taidolla sovittaa äänensä tilanteiden mukaan.\n\"Onko teillä tähän mitään sanottavaa, te niskurit lapset; voitteko\nmillään puolustaa käytöstänne?\"\n\nSeurasi hetken hiljaisuus, kunnes vihdoin eräs keski-ikäinen, leveä\nrintainen ja hienopiirteinen mies, jonka silmät olivat terävät kuin\nhaukan, alkoi selittää, että käskyssä, jonka he olivat saaneet, oli\npuhuttu vain valkoisten miesten hengen suojelemisesta eikä sanaakaan\nniiden mustasta palvelijasta. Erään naisen houkuttelemina, joka\nei ollut enää elossa, he olivat aikoneet surmata hänet hehkuvalla\nruukulla maan vanhan ja kunnioitettavan tavan mukaan sekä sitten\nsyödä hänet. Sokeassa raivossaan he olivat käyneet meidänkin\nkimppuumme ja katuivat nyt vilpittömästi tekoaan. Hän lopetti\npuheensa nöyrästi armoa rukoillen. Ehkä \"_Hän-jota-täytyy-totella_\"\nsuuressa viisaudessaan harkitsisi olevan kyllin suuren rangaistuksen,\nkun heidät tuomittaisiin karkoitettaviksi soille joko kuolemaan tahi\nelämään aina asianhaarojen ja mahdollisuuksien mukaan. Mutta minä\nnäin hänen kasvoistaan, ettei hän odottanutkaan armoa.\n\nMiehen puhetta seurasi mitä syvin hiljaisuus. Lamppujen lepattavat\nliekit loivat jättiläisvarjoja luolan kallioseinille ja koko\ntilaisuus oli niin omituinen ja satumainen, etten ole milloinkaan\nmuulloin nähnyt sen kaltaista, en edes tuossa noidutussa maassakaan.\nKorokkeen edessä makasivat katselijat maassa liikkumattomina kuin\nkuolleet ja heidän tiheät rivinsä häipyivät etempänä vallitsevaan\nsynkkään hämärään. Tämän makaavan kuulijakunnan edessä seisoivat\nsyytetyt koettaen näyttää välinpitämättömiltä ja siten peitellä\nluonnollista kauhuaan.\n\nOikealla ja vasemmalla seisoivat valkopukuiset, suurilla keihäillä ja\nveitsillä aseistetut henkivartijat ja mykät mies- ja naispalvelijat\nkatselivat näytelmää uteliain silmin. Kaikkien yläpuolella istui\nistuimellaan tuo hunnutettu valkoinen nainen, jonka koko olemus\nnäytti sädehtivän suloa ja kauhistuttavaa voimaa. Häntä näytti\nympäröivän jonkun näkymättömän valon aiheuttama loistava sädekehä.\nMinä en ole milloinkaan nähnyt häntä peloittavampana kuin hän oli\ntuossa tuomioistuimella istuessaan kostoa suunnitellen.\n\nVihdoin hän julisti tuomion.\n\n\"Te koirat ja käärmeet\", aloitti hän matalalla äänellä, joka tiukkeni\nvähitellen niin, että luolan seinät kajahtelivat, \"te ihmislihan\nsyöjät, te olette rikkoneet kaksinkertaisesti. Ensiksikin te olette\nkaranneet näiden muukalaisten kimppuun, jotka ovat valkoihoisia,\nja joiden palvelijan te olisitte kiduttaneet kuoliaaksi. Tästä\nrikoksesta olette jo kuoleman ansainneet. Mutta ei siinä kaikki. Te\nolette uskaltaneet olla minulle tottelemattomia. Enkö minä lähettänyt\nteille sanaa Billalin, palvelijani, mukana, joka on perhekuntanne\nisä? Enkö minä käskenyt ystävällisesti ja vieraanvaraisesti kohdella\nnäitä muukalaisia, jotka te olisitte siitä huolimatta surmanneet,\nelleivät he olisi olleet aivan ennenkuulumattoman vahvoja ja\nurhoollisia? Eikö teille ole hamasta lapsuudesta opetettu, että\n_Hiyan_ laki on aina voimassa? Pieninkin tottelemattomuus rangaistaan\nkuolemalla. Eikö isänne ole teille opettanut teidän ollessa vielä\npieniä lapsia, että minun sanaani on ehdottomasti toteltava? Yhtä\nhyvin voitte käskeä tämän luolan sortua päällenne tahi auringon\npysähtyä kuin toivoa minun muuttavan tapojani tahi peruuttavan\nsanani teidän mielenne mukaan. Sen te hyvin tiedätte, te hullut.\nMutta teidän sydämenne on täynnä pahuutta, joka kuohuu pinnalle kuin\nlähteet keväällä. Ellei minua olisi ollut, niin te olisitte kuolleet\nsukupuuttoon jo satoja vuosia sitten -- pahuudessanne te olisitte\ntuhonneet toisenne. Koettamalla surmata nämä muukalaiset, jotka\novat vieraitani ja etenkin niskuroimalla minua vastaan te olette\nansainneet rangaistuksenne. Vietäköön teidät kidutusluolaan, jossa\nteidät annettakoon kiduttajien haltuun, ja ne teistä, jotka vielä\nelävät huomenna auringon laskiessa, surmattakoon samalla tavalla kuin\nte aioitte surmata tämän vieraani palvelijan.\"\n\nHän vaikeni ja kansanjoukko vavahti kauhusta tuomion kuultuaan.\nSyytettyjen näennäinen välinpitämättömyys hävisi heti, kun he\nkäsittivät miten hirveä heille tuomittu rangastus todellakin oli. He\nheittäytyivät maahan ja heidän tuskansa, kun he itkien ja valittaen\nrukoilivat armoa, oli niin kauhea nähdä, että minäkin käännyin\nAyeshan puoleen ja pyysin häntä säästämään heidän henkensä, tahi\nainakin hiukan lieventämään julmaa tuomiotaan.\n\n\"Hollyseni\", sanoi hän jälleen kreikan kielellä, jota minun oli\nhieman vaikea ymmärtää, vaikka osaankin vanhan ajan kreikkaa paremmin\nkuin moni muu, sillä Ayeshan lausumistapa oli suuresti erilainen\nkuin meidän nykyaikainen teoriioihin ja vanhoihin perimätietoihin\nperustuva lausumistapamme -- \"Hollyseni, se ei käy päinsä. Jos minä\nolisin armelias noita raatelevaisia susia kohtaan niin te ette voisi\nolla hetkeäkään varmat hengestänne. Miten luulet minun hallitsevan\ntätä kansaa? Minullahan on vain yksi ainoa henkivartijarykmentti,\njosta ei ole mitään turvaa. He ovat vain käskyläisiäni. Kansa\npelkää minua ja siinä on voimani. He ovat verenhimoisia kuin\ntiikerit ja joka hetki he olisivat valmiit karkaamaan kimppuunne\nja juomaan verenne, jos he uskaltaisivat. Mutta he eivät uskalla,\nsillä he tietävät ja tuntevat minun voimani. Noin kerran sadassa\nvuodessa minun täytyy istua näin oikeutta ja tuomita parikymmentä\nroistoa kidutukseen ja kuolemaan. Älä luule, että minä tahdon\nolla julma ja nauttia noiden raukkojen kärsimyksistä. Mitä hyötyä\nminulla siitä olisi? Niillä, jotka elävät kauan, ei ole mitään\nintohimoja, Hollyseni, lukuunottamatta tapauksia, jolloin heidän\nkoko mielenkiintonsa on kohdistunut johonkin määrättyyn seikkaan.\nVaikka minä näytän surmaavan vihoissani tahi kun mieleni on\nmurtunut, niin asian laita ei ole kuitenkaan siten. Olethan nähnyt,\nmiten tuulen näkymätön voima kiidättää pilviä taivaan huimaavassa\nkorkeudessa. Samoin on minunkin laitani, oi Holly. Minun mielentilani\nja näennäiset päähänpistoni ovat kuin pilviä, jotka näyttävät\nalituisesti muuttavan suuntaansa ilman mitään syytä, mutta näitäkin\npieniä pilviä ohjaa tarkoin määrätty voima. En tee mitään ilman\njotakin tarkoitusta. Ei, miesten täytyy kuolla ja kuolla siten kuin\nolen käskenyt.\" Samassa hän kääntyi henkivartioston päällikköön päin\nja lausui juhlallisesti:\n\n\"Tuomio pantakoon heti täytäntöön!\"\n\n\n\n\nII.\n\nKÔRIN HAUTAKAMMIOT.\n\n\nKun vangit oli viety pois, viittasi Ayesha kädellään, jolloin\nkuulijakunta kääntyi ympäri ja alkoi ryömiä kiireesti matkoihinsa.\nJoukko muistutti säikähtynyttä lammaslaumaa. Jonkun matkan päässä\nkorokkeesta he nousivat kuitenkin seisoalleen ja kiiruhtivat tiehensä\njättäen kuningattaren ja minut kahdenkesken mykkien palvelijoiden\nja muutamien henkivartijoiden seuraan. Suurin osa henkivartiostoa\noli mennyt tuomituita saattelemaan. Ajatellen sopivan hetken tulleen\nminä pyysin Ayeshaa tulemaan Leon luo ja kerroin hänelle, kuinka\narveluttavan huono Leo oli. Mutta hän ei suostunut pyyntööni, vaan\nsanoi, ettei sairas kuolisi ennen iltaa. Tämäntapaiseen kuumeeseen\nsairastuneet henkilöt eivät kuolleet milloinkaan muulloin kuin\nmyöhään illalla ja aamun sarastaessa. Hän selitti myöskin, että oli\npaljon parempi antaa taudin kehittyä aivan huippuunsa ennenkuin hän\nmurtaisi sen voiman. Sentähden nousin ja aioin poistua, mutta hän\npyysi minua jäämään, sillä hän tahtoi puhella kanssani ja näyttää\nminulle luolien ihmeitä.\n\nKun olin täydelleen hänen viehätysvoimansa lumoissa, en voinut\nkieltäytyä vaikka olisin tahtonutkin. Hän nousi tuolistaan\nja laskeutui korokkeelta tehden muutamia merkkejä mykille\npalvelijoilleen. Kaksi tyttöä asettui eteemme ja kaksi taaksemme,\nmutta muut palvelijat ja jäljellä olevat henkivartijat poistuivat\nkumarrettuaan syvään.\n\n\"Nyt tahtonet nähdä muutamia tämän paikan ihmeitä, oi Holly?\" kysyi\nhän sitten. \"Katselehan tätä luolaa. Oletko milloinkaan nähnyt sen\nkaltaista? Ja kuitenkin se on ihmisten tekemä. Tuo sukupuuttoon\nkuollut kansa, joka hämärimmässä muinaisuudessa asui kaupungissa,\njonka rauniot näkyvät vieläkin tasangolla, on hakannut tämän luolan\nja monta muuta samanlaista. Suuri ja ihmeellinen on tämän Kôrin\nkansan täytynyt olla, mutta muinaisten egyptiläisten lailla he\najattelivat enemmän kuolleitaan kuin eläviä. Kuinka suuren joukon\ntyömiehiä luulet olleen tekemässä tätä luolaa ja kuinka monta vuotta\narvelet kuluneen ennenkuin työ valmistui?\"\n\n\"Kymmeniätuhansia\", vastasin minä.\n\n\"Niinkö, oi Holly. Tämä kansa oli jo hyvin vanha ennenkuin\negyptiläisistä tiedettiin mitään. Osaan hiukan lukea heidän\nkirjoituksiaan -- olen vähitellen saanut selvän kielestä -- ja tämä\nluola on heidän viimeisiltä ajoiltaan. Katsohan tänne\", ja viitaten\nkallioseinään takanaan hän antoi merkin tytöille nostaa lamput\nkorkealle. Seinässä korokkeen yläpuolella oli vanhaa, tuolilla\nistuvaa miestä esittävä korkokuva. Hänellä oli lyhyt norsunluinen\nsauva kädessään ja minun mielestäni hän muistutti suuresti vanhusta,\njonka kuolema, balsamoiminen ja hautaus oli kuvattu ruokailuhuoneemme\nseinälle. Tuoli, jolla hän istui, oli aivan samanlainen kuin\nkorokkeella oleva tuoli, jolla Ayesha oli istunut tottelemattomia\nalamaisiaan tuomitessaan. Kuvan alla oli noilla ennen mainitsemillani\nkummallisilla kirjaimilla kirjoitettu lyhyt kirjoitus. Muistaakseni\nen ole tarkemmin kuvannut näitä kirjaimia, joiden kaltaisia en\nole missään muualla nähnyt. Voin sanoa tuntevani melkein kaikkien\nmaailman kielien kirjoitustavat ja seinässä näkyvä kirjoitus\noli minun mielestäni aivan kiinankielen näköistä. Ayesha luki\nkirjoituksen hieman vaivalloisesti ja käänsi sen minulle. Kirjoitus\nkuului:\n\n_\"Vuonna neljätuhatta kaksisataa viisikymmentä ja yhdeksän Kôrin\nkeisarikunnan pääkaupungin perustamisen jälkeen valmistui tämä luola\neli hautauspaikka Kôrin mahtavan keisarin, Tisnon, hallituksen\naikana. Kansa orjineen työskenteli täällä kolmen sukupolven ajan\nja tämä luola määrättiin jälkeentulevaisten ylhäisten kansalaisten\nviimeiseksi leposijaksi. Taivas siunatkoon heidän työnsä ja antakoon\nTisnon, meidän jalon keisarimme, nukkua rauhallisesti heräämisen\npäivään saakka. Samoin levätkööt rauhassa hänen palvelijansa ja hänen\njälkeläisensä, jotka tuodaan tänne viimeistä untaan nukkumaan.\"_\n\n\"Tästä näet, oi Holly\", sanoi hän lopetettuaan lukunsa, \"että noin\nneljätuhatta vuotta ennen tämän luolan valmistumista oli kaupunki\nperustettu, jonka rauniot näkyvät vieläkin tasangolla. Kun minä\nparituhatta vuotta sitten ensi kerran katselin luolaa, oli se aivan\nsamanlainen kuin nytkin. Ajattele siis, kuinka vanha tuon kaupungin\non täytynyt olla! Seuraa nyt minua, niin näytän sinulle, miten tämä\nmahtava kansa hävisi olemattomiin, kun sen häviön aika oli tullut\",\nja hän meni luolan keskustaan ja osoitti minulle sileäksi hakattua\nkallionlohkaretta, joka oli tarkoin sovitettu luolan lattiassa\nolevaan pyöreään aukkoon. \"Katsele, muukalainen\", sanoi hän. \"Voitko\naavistaa, mitä tuo kivi ja aukko tietäisivät kertoa?\"\n\n\"En, oi kuningatar\", vastasin minä. Ayesha kääntyi vasemmalle luolan\nperiltä katsoen ja pysähtyi seinän viereen viitaten palvelijoita\ntulemaan sinne lamppuineen. Seinässä näkyi jollakin punaisella\nväriaineella piirretty kirjoitus, jonka kirjaimet olivat aivan\nsamanlaiset kuin Kôrin keisari Tisnoa esittävän kuvan alla olevassa\nkirjoituksessa. Väriaine oli vielä niin kirkas, että kaikki kirjaimet\nnäkyivät selvästi, ja Ayesha alkoi lukea ja kääntää minulle\nkirjoitusta, joka kuului: --\n\n_\"Minä Junis, Kôrin suuren temppelin ylimmäinen pappi, kirjoitan\ntämän hautauspaikan kallioon vuonna neljätuhatta kahdeksansataa ja\nkolme Kôrin perustamisen jälkeen. Kôr on kukistunut! Sen palatsit\novat autiot eikä laulua ja soitantoa kuulu enää sen saleista. Se\nei hallitse enää maailmaa eivätkä sen lukemattomat laivat purjehdi\nenää kauppamatkoille kaukaisiin maihin. Kôr on kukistunut! Sen\nmahtavat kaupungit sortuvat vähitellen raunioiksi, joissa vain\nsudet ja hyypiät asustavat. Kaikki satamat ja kanavat, jotka Kôrin\nkansa rakensi, joutuvat viimein jälkeentulevaisten raakalaisten ja\nvillien joutsenten haltuun. Kaksikymmentäviisi kuukautta sitten\nilmestyi Kôrin ja sen sadan kaupungin yläpuolelle pilvi, joka\nvuodatti hävittävän ruton maahamme. Tauti tappoi kansan, rutto löi\nvanhat ja nuoret eikä säästänyt ketään. Toinen toisensa jälkeen\nsairastui, muuttui mustaksi ja kuoli -- olipa hän sitten vanha tahi\nnuori, rikas tahi köyhä, mies tahi nainen, prinssi tahi orja. Rutto\nraivosi yötä ja päivää ja ne, jotka pelastuivat ruton kynsistä,\nkuolivat nälkään. Kôrin lasten ruumiita ei voitu enää maan vanhan\ntavan mukaan karaista ajan hävitystä vastaan, kun kuolleita oli niin\npaljon, vaan ne pudotettiin lattiaan tehdystä aukosta tämän luolan\nalla olevaan suunnattomaan kuoppaan. Tästä suuresta ja mahtavasta\nkansasta, joka oli koko maailman valo, oli viimein jäljellä vain\npieni joukko, joka pakeni meren rantaan ja purjehti pohjoiseen\npäin. Nyt olen minä, Junis, suuren temppelin viimeinen ylimmäinen\npappi, tämän kirjoituksen kirjoittaja, ainoa elävä olento koko tässä\nsuuressa kaupungissa. Minä en tiedä, mahtaisiko toisissa kaupungeissa\nolla vielä joitakin asukkaita. Tämän kirjoitan murheen murtamana ja\nraskain sydämin, koska Kôrin keisarikuntaa ei ole enää olemassa ja\nsen temppeleissä ei enää jumalia palvella. Palatsit ovat autiot ja\nkaikki prinssit ja ruhtinaat, kauppiaat, laivurit ja ihanat naisemme\novat iäksi kadonneet maan pinnalta.\"_\n\nHuokaisin hämmästyksestä -- noista sanoista henkivä ääretön epätoivo\noli niin liikuttava. Oli kaameata ajatella tuota ainoata eloon\njäänyttä, joka tahtoi ennen manan majoille menoaan kertoa kansaansa\nkohdanneesta hirveästä onnettomuudesta. Miltä olikaan tuosta\nvanhuksesta mahtanut tuntua, kun hän kauhistuttavassa yksinäisyydessä\npienen lampun himmeässä valossa piirteli luolan kallioseinälle\nlyhyen kertomuksen kansansa häviöstä? Mikä aihe taidemaalarille tahi\nsiveyssaarnaajalle tahi yleensä jokaiselle ajattelevalle henkilölle!\n\n\"Eikö sinustakin näytä todenmukaiselta, oi Holly\", sanoi Ayesha\nnojaten kädellään olkapäähäni, \"että muinaiset egyptiläiset\npolveutuivat tuosta pohjoiseen päin paenneesta joukosta?\"\n\n\"En tiedä\", vastasin minä; \"maailma näyttää olevan hyvin vanha.\"\n\n\"Vanhako? Niin, vanha todellakin. Suuret ja mahtavat kansat,\njoilla on ollut korkea sivistys, ovat toinen toisensa jälkeen\neläneet maailmassa ja hävinneet niin jäljettömiin, ettei heidän\nolemassaolostaan ole hämärintäkään aavistusta. Kôrin muinainen kansa\non jättänyt jälkeensä muistomerkit, jotka säilyvät vuosituhansia,\nmutta kaikki ihmistyö on kerran katoava. Maanjäristys voi saada nämä\nluolat luhistumaan tahi ne voivat täyttyä vedellä. Voiko kukaan\ntietää, mitä maailmassa on ollut tai mitä on tuleva? Eihän ole mitään\nuutta auringon alla, kuten hebrealaiset viisaat kirjoittivat kauan\nsitten. Kôrin kansa ei minun luullakseni kuitenkaan aivan kokonaan\nkuollut. Toisten kaupunkien asukkaista jäi osa eloon ja etelässä\nasuvat raakalaiset tahi minun omat kansalaiseni, arabialaiset,\ntulivat ja ottivat heidän naisensa vaimoikseen. Nämä amahaggerit\novat siis Kôrin mahtavan kansan jonkinlaisia jälkeläisiä, ja katso,\nhe asuvat esi-isiensä haudoissa. Mutta tämä on vain otaksuma, sillä\nkukapa voisi asian varmasti tietää. Minäkään en voi nähdä niin kauas\naikojen yöhön. Niin, Kôrin muinainen kansa oli mahtava kansa, joka\nvalloitti maita niin kauan kuin oli jotakin valloittamista ja asettui\nsitten rauhaan vuortensa turviin. Elämä oli ihanaa ja huoletonta.\nMies- ja naispalvelijat huolehtivat isäntiensä mukavuudesta.\nRunolaulajat sepittivät hymnejä mahtavien kunniaksi ja kuvanveistäjät\nkaunistivat taideteoksillaan kaupungit ja hautakammiot. Käytiin\nkauppaa, riideltiin, syötiin, metsästeltiin ja huviteltiin, kunnes\nhävityksen hetki tuli. Mutta menkäämme katsomaan kuilua tämän\nluolan alla, josta kirjoituksessa puhutaan. Sinun silmäsi eivät ole\nmilloinkaan nähneet sellaista näkyä.\"\n\nMenimme erääseen luolasta lähtevään pienempään sivukäytävään\nja laskeuduttuamme jyrkästi viettäviä portaita myöten alas me\ntulimme suurehkoon käytävään, joka oli ainakin kuusikymmentä\njalkaa suuren luolan lattian alapuolella. Katossa huomasin\nsäännöllisten välimatkojen päässä suuria reikiä, joiden luulin olevan\nilmanvaihtokanavia. Äkkiä Ayesha pysähtyi ja käski palvelijain\nkohottaa lamput korkeammalle, ja kuten hän oli ennustanutkin näin\nminä näyn, jonka kaltaista en luule milloinkaan toista näkeväni.\nSeisoimme syvän kuopan reunalla, joka oli ainakin yhtä suuri kuin\nhautaholvi S:t Paulin tuomiokirkon alla Lontoossa. Lamppujen\nvalossa minä huomasin, ettei paikka ollut mikään muu kuin suunnaton\nluukammio, sillä kuoppa oli reunojaan myöten täynnä luurankoja, jotka\nmuodostivat korkean, lamppujen valossa kamalasti kuultavan kalpean\npyramiidin. Ruumiit olivat putoilleet sikinsokin toistensa päälle\nylhäällä olevasta aukosta ja siten oli tämä kaamea kasa syntynyt. En\nvoi kuvitella kauhistavampaa näkyä kuin tämä ammoin sitten kuolleen\nkansan viimeinen jättiläishauta. Näky oli sitäkin hirvittävämpi,\nkun monet ruumiit olivat vain kuivaneet kokoon luolan erinomaisen\nkuivassa ilmassa. Tyhjillä silmäkuopillaan ne tuijottivat meihin joka\ntaholta. Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus ja ääneni kaiku sysäsi\ntasapainostaan erään pääkallon, joka oli tuhansia vuosia keinahdellut\npyramiidin huipulla. Kallo alkoi vieriä aivan meitä kohti ja\npudotessaan se luonnollisesti sysäsi toisiakin luita liikkeelle,\nniin että lopulta koko kasa näytti liikehtivän ikäänkuin luurangot\nolisivat olleet aikeessa nousta meitä tervehtimään.\n\n\"Menkäämme\", sanoin minä. \"Olen nähnyt kyllikseni. Tämä on varmaankin\nnoiden ruttoon kuolleiden hauta, vai mitä?\" lisäsin kääntyessäni\npoispäin.\n\n\"Niin on. Kôrin kansa palsamoi aina kuolleensa kuten muinaiset\negyptiläisetkin, mutta he olivat siinä egyptiläisiä taitavammat.\nKôrin taitavat mestarit tällä alalla täyttivät kuolleen verisuonet\neräällä väkevällä nesteellä saaden siten kaikki ruumiinosat\nsäilymään muuttumattomina, kun taas egyptiläiset poistivat aivot\nja sisälmykset. Mutta tulehan tänne, niin saat itse nähdä\", ja hän\npysähtyi erään sivukäytävän suulle viitaten palvelijoitaan tulemaan\nlähemmäksi lamppuineen. Astuimme pieneen huoneeseen, jossa oli kaksi\nkivilavitsaa. Muutoin oli kammio aivan samanlainen kuin makuuhuoneeni\nensimmäisessä pysähdyspaikassamme. Kummallakin kivilavitsalla lepäsi\nkellertävällä, melkein huomaamattoman tomukerroksen peittämällä\nliinakankaalla verhottu ruumis. Tuohon tavattoman pitkään aikaan\nverraten, jonka vainajat olivat kammiossa levänneet, oli niiden\npäälle laskeutunut tomukerros odottamattoman ohut, mutta noissa\nluolissa ei ollut myöskään mitään, joka olisi voinut muuttua tomuksi.\nLavitsalla ruumiiden vieressä ja lattialla oli useita maalauksilla\nkoristeltuja maljakoita, mutta yleensä näin vain harvoissa\nhautakammioissa sota-aseita.\n\n\"Ota pois tuo verho, oi Holly\", sanoi Ayesha, mutta kun ojensin\nkäteni noudattaakseni kehoitusta, en voinutkaan toteuttaa aiettani.\nMinusta se tuntui pyhyyden loukkaukselta ja totta puhuen minua\npeloittikin hieman. Paikan kaamea juhlallisuus ja vainajien läsnäolo\ntekivät mieleni araksi. Naurahtaen pelolleni Ayesha vetäisi itse\npeitteen pois, jonka alla näkyi olevan toinen vieläkin hienompi\npeite kivilavitsalla lepäävän vainajan verhona. Senkin Ayesha\nveti sivulle ja ensi kerran tuhansiin vuosiin elävien silmät\nkatselivat tätä viimeistä untaan nukkuvaa vainajaa. Lavitsalla\nlepäsi noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen nainen, joka oli\nvarmaankin ollut hyvin kaunis. Vielä nytkin olivat hänen tyynet\nsäännölliset piirteensä, hänen kauniisti kaartuvat kulmakarvansa\nja pitkät silmäripsensä, jotka loivat lamppujemme valossa hienoja\nvarjoja noille norsunluunvalkoisille kasvoille, liikuttavan\nkauniit. Valkoisissa vaatteissaan, muhkean, sinertävän mustan tukan\naaltoillessa hänen ympärillään hän nukkui siinä viimeistä pitkää\nuntansa ja hänen käsivarrellaan lepäsi kasvot hänen rintaansa vasten\npieni, suloinen lapsonen. Näky oli niin liikuttava, että silmäni\n-- en häpeä sitä tunnustaa -- täyttyivät kyynelillä. Vaieten minä\nkatselin heitä ja ajatukseni kiitivät läpi aikojen johonkin Kôrin\nmahtavan pääkaupungin onnelliseen kotiin, jossa tämä viehättävä\nnainen oli elämänsä elänyt ja ajan täyttyessä astunut tuonelan\nportista sisälle ottaen nuorimman lapsensa mukaansa. Siinä he\nlepäsivät edessämme, äiti ja lapsi, kertoen meille muinaisuudessa\neletystä, tuhansia vuosia sitten unhotetusta ihmiselämästä elävämmin\nkuin mikään kirjoitettu muistelma. Kunnioittaen minä asetin liinaiset\nverhot paikoilleen ja käännyin huoaten katsomaan toisella lavitsalla\nlepäävää vainajaa. Vedin varovasti peitteen sivulle, joka verhosi\nvalkoisiin vaatteisiin puetettua, keski-ikäistä mieshenkilöä, jolla\noli pitkä harmahtava parta. Hän oli kaikesta päättäen toisella\nlavitsalla lepäävän naisen puoliso, joka oli monen vuoden eron\njälkeen tullut vihdoin ainiaaksi rakkaidensa luo.\n\nPoistuttuamme tästä kammiosta me kävimme useissa toisissa, mutta\ntulisi liian pitkäksi kertoa kaikki mitä näimme. Jokaisessa\nkammiossa oli asukkaansa, sillä tuo kuudettasataa vuotta pitkä\naika, joka kului tämän hautauspaikan valmistumisesta Korin kansan\ntuhoutumiseen, näyttää olleen kyllin riittävä, että kaikki nämä\nlukemattomat hautaholvit ehtivät täyttyä. Myöskin kävi ilmi, ettei\nnoiden vainajien rauhaa ollut kukaan häirinnyt sen jälkeen kuin\nheidät oli viimeiseen lepopaikkaansa saatettu. Voisin kirjoittaa\nkokonaisen kirjan noista hautakammioista, mutta siitä tulisi sangen\nyksitoikkoinen.\n\nPalsamoiminen oli suoritettu niin mestarillisesti, että melkein\nkaikki näkemämme ruumiit olivat samanlaiset kuin kuolinpäivänään\ntuhansia vuosia sitten. Mikään ei voinut vahingoittaa heitä vuoren\nsyvässä hiljaisuudessa. Kylmän ja lämmön vaihtelu ei tuntunut siellä\neikä sinne päässyt pöly tunkeutumaan, ja tuo hyvänhajuinen neste,\njolla heidät oli kyllästetty, näytti vaikuttavan iankaikkisesti.\nMuutamia poikkeuksiakin tapasimme. Semmoiset ruumiit olivat kyllä\naivan toisten näköisiä, mutta kun niihin kosketti, hajosi liha\nkosketuspaikasta heti tomuksi, joten oli ilmeistä, että sellaiset\nruumiit olivat vain tomukasoja. Ayesha selitti tämän johtuvan siitä,\nettei näiden ruumiiden verisuonia oltu täytetty tuolla säilyttävällä\nnesteellä, vaan ruumiit oli vain upotettu siihen joksikin ajaksi.\nHautauksella oli jostain syystä ollut niin kiire, ettei balsamointia\nehditty täydellisesti toimittaa.\n\nMutta viimeistä hautakammiota en voi vaitiollen sivuuttaa, sillä\nsiellä näkemäni näky oli vieläkin liikuttavampi kuin ensimmäisessä,\njossa kävimme. Siellä oli vain kaksi vainajaa, jotka lepäsivät\nsamalla lavitsalla. Vedin peitteen pois, jonka alta tuli näkyviin\nkaunis ja liikuttava ryhmä. Kivilavitsalla lepäsi kukoistava\nnuorukainen, joka hellästi syleili hänen käsivarrellaan uinailevaa\nviehättävää tyttöä koskettaen huulillaan tämän otsaa. Kohotin hieman\nnuorukaisen valkoista vaippaa ja huomasin hänen sydämensä kohdalla\ntikarin iskun aiheuttaman haavan, ja tytön marmorin valkeassa povessa\noli samanlainen isku, josta hänen nuori henkensä oli paennut.\nYläpuolelle oli seinään piirretty kaksi sanaa. Ayesha käänsi\nkirjoituksen, joka kuului: _\"Kuoleman vihkimät.\"_\n\nMinkälainen oli noiden kahden elämäntarina mahtanut olla? Nuoret\nja kauniit he olivat varmastikin olleet ja eläissään he olivat jo\ntoisiaan rakastaneet eivätkä olleet kuolemassakaan eronneet.\n\nSuljin silmäni ja mielikuvituksessani siirryin vuosituhansia\ntaaksepäin. Olin näkevinäni heidän järkyttävän kuolemansa ja\ntuo mielikuvitukseni esiin loihtima kuva oli niin elävä ja niin\nyksityiskohtaisen tarkka, että luulin jo melkein saavuttaneeni\nyliluonnollisen taidon nähdä selvästi ammoin sitten tapahtuneita ja\nmuilta salattuja asioita.\n\nSuuren luolan kirkkaasti valaistulla korokkeella, jolta Ayesha oli\näsken tuomionsa julistanut, seisoi valkoiseen ja kaikesta päättäen\nylimmäispapilliseen vaatetukseen puetettu arvokkaan näköinen vanhus.\nLuola oli täynnä nuoria ja vanhoja sotureita, joita päälliköt\nparhaillaan marssittivat edeltäpäin määrätyille paikoille. Tämä\nnuori tyttö seisoi alttarin edessä liikkumattomana kuin kuvapatsas.\nHänen kullankeltainen, tuuhea tukkansa valui hohtavina kiharoina\nhänen olkapäilleen ja varjosti hiukan hänen marmorin kalpeita\nkasvojaan, jotka olivat hänen vaatteitaankin valkeammat. Siinä hän\nseisoi, kaunis kalpea tyttö, kaunein kauniiden joukossa -- liljaa\npuhtaampana ja kylmänä kuin jää. Luolaan astui purppuraan puettu\nnuorukainen, jonka edellä ja jäljessä kulki runolaulajia ja kauniita\ntyttöjä häälauluja laulaen. Mutta kun seurue lähestyi alttarin\nedessä seisovaa kuvankaunista tyttöä, värähti tämä kauhusta ja\nsamassa syöksähti kansanjoukosta tämä tummatukkainen nuorukainen ja\nsulki tytön syliinsä. Hän painoi kiihkeän suudelman rakastettunsa\nhuulille, jonka kalpeille poskille alkoi kohota ruusuinen ruso kuin\naamuruskon punertava hehku idän taivaalle. Luolassa syntyi hirmuinen\nmeteli ja miekkojen välähdellessä nuorukainen riuhtaistiin armaastaan\nerilleen ja surmattiin tämän silmäin edessä miekan iskulla. Mutta\nkun nuorukainen kaatui, sieppasi tyttö huudahtaen tikarin hänen\nvyöltään ja iski sen kahvaa myöten rintaansa, suoraan sydämeen, ja\nkaatui kuolleena rakastettunsa päälle peittäen tämän ruumiillaan.\nHaikeiden valitushuutojen kaikuessa loistava hääseurue hajausi\nnäkyni näyttämöltä. Menneisyys oli jälleen sulkenut kirjansa ja minä\nhavahduin todellisuuteen.\n\nLukija antakoon minulle anteeksi tämän mielikuvitukseni näkyjen\nkertomisen kesken tosiasioiden kuvausta, mutta näkyni oli niin\nilmielävä ja niin todellinen, etten voinut olla sitä kertomatta.\n-- Voiko sitäpaitsi kukaan sanoa, minkälainen suhde vallitsee\nmielikuvituksen ja menneiden, nykyisten ja tulevien tapahtumien\nvälillä. Mitä on mielikuvitus? Tuntemattomien tosiseikkojen\nkuvastumistako sisimpäämme vai sielujemme ajatustoimintaa?\n\nNäkyni kesti vain silmänräpäyksen ja viitaten vainajiin lausui Ayesha\njuhlallisella, liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka soveltui\nunelmaani täydellisesti:\n\n\"Katso ihmiskohtaloa. Hautaan ja unhotukseen me kaikki viimein\njoudumme! Nifri, minäkin, jonka elinaika on niin pitkä. Myöskin\nminulle, oi Holly, on tuhansien vuosien kuluttua ja tuhansia vuosia\nsen jälkeen kuin sinä olet mennyt tuonelan portista ja kadonnut\nsumuihin, koittava päivä, jolloin minä kuolen ja tulen sinun ja\nnoiden vainajien kaltaiseksi. Mitä hyötyä minulla on silloin siitä,\nettä olen selville saamani luonnon salaisuuden avulla voinut\nelää kauemmin kuin muut kuolevaiset ja uhmata jonkin aikaa sekä\nvanhuutta että kuolemaa, kun minun on lopulta kuitenkin kuoltava?\nMitä on kymmenentuhatta tahi kymmenen kertaa kymmenentuhatta vuotta\niankaikkisuuteen verraten? Ei mitään. Tuo aika on kuin Iäisen\nHengen yksi ainoa henkäys ja kuluu yhtä pian kuin yön sumu haihtuu\nauringon noustessa. Katso ihmiskohtaloa! Meidänkin vuoromme on\ntuleva. Tuohon uneen mekin kerran nukahdamme, mutta yhtä varmasti\njälleen heräämmekin. Sitten nukahdamme taas ja tätä vuorottelua on\njatkuva, kunnes maailmat ovat kuolleet eikä mitään muuta elämää ole\nkuin mikä on välittömästi Elämän Hengen yhteydessä. Miten käy siis\nmeidän molempien ja noiden vainajien? Saammeko elää, kun loppujen\nloppu tulee vai täytyykö meidän kuolla? Kuolema on vain elämän yö,\nmutta yön jälkeen koittaa taas uusi päivä, joka vuorostaan jälleen\npimenee yöksi. Mikä on siis kohtalomme oleva, kun päivä ja yö, elämä\nja kuolema ovat häipyneet sinne, josta ne ovat kerran ilmestyneetkin?\nKuka voisi nähdä niin etäälle? En edes minäkään! Oletko jo nähnyt\ntarpeeksi, muukalainen vieraani?\" lisäsi hän hetkisen kuluttua aivan\neri äänellä ja hänen käytöksensäkin oli muuttunut. \"Jos tahdot, niin\nnäytän sinulle vielä enemmän hovisalieni, näiden hautakammioiden\nmonia ihmeitä. Voin näyttää sinulle paikan, jossa Tisno, Kôrin\nmahtavin ja nerokkain keisari, jonka aikana nämä luolat hakattiin,\nnukkuu viimeistä untaan satumaisessa loistossaan, joka näyttää\niäti uhmaavan ajan kaikkihävittävää hammasta. On kuin hän vaatisi\nnäitä vainajia, näitä menneisyyden tyhjiä varjoja, osoittamaan\nkunnioitustaan hänen loisteliaalle turhuudelleen.\"\n\n\"Olen nähnyt kylliksi, oi kuningatar\", vastasin minä. \"Nämä\ntodistukset meidän kaikkien lopullisesta kohtalostamme ovat\njärkyttäneet mieleni. Ihminen on heikko ja vaikutuksille altis. Vie\nminut täältä, oi Ayesha!\"\n\n\n\n\nIII.\n\nKALLIKRATES.\n\n\nMykkien palvelijoiden valaistessa tietämme me tulimme parin\nminuutin kuluttua porraskäytävään, joka johti kuningattaren\nvastaanottohuoneeseen, samaan, jonka poikki Billali oli eilen\nmadellut. Aioin sanoa kuningattarelle jäähyväiset, mutta hän pyysi\nminua jäämään.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"jää luokseni, oi Holly, sillä minun täytyy myöntää,\nettä keskustelumme huvittaa minua suuresti. Ajattele, oi Holly, ettei\nminulla ole ollut kahteentuhanteen vuoteen ketään, jonka kanssa\nolisin voinut keskustella, paitsi orjani ja omat ajatukseni. Vaikka\nolenkin mietiskelylläni saavuttanut suuren viisauden ja keksinyt\nmonet salaisuudet, niin olen kuitenkin väsynyt omiin ajatuksiini ja\nkyllästynyt seurusteluun vain oman itseni kanssa, sillä muistojen\nsuoma ravinto on totisesti katkeraa maultaan ja sitä voimme vain\ntoivon hampailla pureskella. Sinun ajatuksesi ovat kyllä lapselliset\nja kehittymättömät, kuten noin nuorelle sopiikin, mutta ne ovat\nlähtöisin ajattelevista aivoista. Sinä muistutat todellakin noita\nvanhoja ajattelijoita, joiden kanssa muinoin väittelin Ateenassa\nja Arabian Beccassa. Muotosi on karhea ja synkkä kuin olisit\nkoko ikäsi tutkinut vanhoja huonosti kirjoitettuja kreikkalaisia\nkäsikirjoituksia, joiden liasta ihosikin on tummunut. Vedä siis\nverho sivulle ja istu tänne minun viereeni; syökäämme hedelmiä ja\nantakaamme ajan kulua hupaisesti jutellen. Kuten näet minä irroitan\njälleen huntuni. Olet itse siihen syypää, oi Holly -- minähän\nvaroitin sinua. Sinäkin olet ylistävä minua kauniiksi kuten nuo\nvanhat ajattelijatkin tekivät suuren viisautensa kokonaan unhottaen.\nHeidän olisi oikeastaan pitänyt hävetä!\"\n\nHän nousi ja pudistaen yltään valkoisen huntunsa hän seisoi edessäni\nloistavan kauniina kuin jokin välkähtelevää nahkaansa vasta muuttanut\nkäärme, ja katseli minua ihmeellisillä silmillään, joiden tenho oli\nsuorastaan lamauttava, heläyttäen samalla suloisen naurun, joka\nhelisi huoneessa kuin hopeakellojen sointi.\n\nHän oli aivan toisenlainen kuin ennen ja hänen koko olemuksensa\nnäytti muuttuneen. Hän ei ollut enää tuskien raatelema ja katkera,\njollaisena olin hänet nähnyt kirotessaan kuollutta kilpailijaansa,\neikä niin jäätävän kylmä kuin äsken rikollisia tuomitessaan.\nHän ei ollut myöskään niin ylhäisen juhlallinen ja vakava kuin\nnoissa synkissä kuoleman kammioissa kävellessämme. Ei; nyt hän\nmuistutti riemuitsevaa Afroditea ja näytti aivan säteilevän\nihmeellistä ja kiehtovaa elämäniloa. Hänen silmänsä säihkyivät,\nhänen naurunsa helähteli ja pudistaen tuuheata tukkaansa, jonka\nsuloinen tuoksu täytti koko huoneen, hän alkoi hyräillä jotakin\nvanhaa kreikkalaista hymniä naputtaen sievän sandaalinsa kärjellä\ntahtia lattiaan. Majesteettisuus oli hävinnyt kokonaan nauravien\nsilmien suojaan, josta se välistä heikosti välähti kuin salama\nkirkkaassa auringonpaisteessa. Valkoisen huntunsa lailla hän oli\nravistanut yltään yöllisen katkeruutensa, tuomiosalin kylmyyden ja\nhautakammioiden juhlallisen surumielisyyden, ja seisoi nyt edessäni\nkuin ruumiillistunut suloisin ja tenhoavin naisellisuus, mutta\ntäydellisempänä ja tavallaan henkevämpänä kuin kukaan kuolevainen\nnainen.\n\n\"Kas niin, Hollyseni, istuhan tuohon, josta voit minut hyvin nähdä.\nÄlä unhota itse näin tahtoneesi ja älä minua moiti, jos sydämesi\ntulee niin sairaaksi, että toivot kuolleesi ennenkuin uteliaat\nsilmäsi näkivät minut. Sanopas nyt suoraan siinä istuessasi, enkö\nolekin hurmaavan kaunis? Älä hätäile, vaan harkitse tarkoin ennenkuin\nvastaat ja sano totuus. Tarkastele minua piirre piirteeltä vartaloani\nunhottamatta, katsele käsiäni ja jalkojani, ja ihaile lumivalkoisen\nhipiäni hienoutta, silmiäni, pieniä korviani, ja sano sitten,\noletko milloinkaan nähnyt naista, joka missään suhteessa voittaisi\nkauneuteni? Ehkä en ole mielestäsi kyllin hoikka vyötäisiltäni, mutta\nse johtuu siitä, että tämä kultainen käärmeen muotoinen vyö on liian\navara eikä sido vaatteitani niin lujalle kuin sen pitäisi. Mutta\nsiinä on tämä viisas käärme kuitenkin oikeassa. Se tietää, että on\npaha kiristää vyötäisiä. Annahan tänne kätesi. Kas niin! Purista\nnyt hiukan, vain hyvin heikosti -- näetkös -- sormesi koskettavat\ntoisiinsa, oi Holly!\"\n\nMittani oli täysi. Minä en voinut kestää kauemmin. Olenhan vain\ntavallinen mies, mutta hän oli enemmän kuin nainen. Taivas tietäköön,\nkuka hän oli -- minä sitä en tiedä! Siihen minä vaivuin polvilleni\nhänen jalkojensa juureen ja vannoin hänelle sekoittaen onnettomasti\nkaikki mahdolliset kielet -- tämän tapaisissa tilanteissa tahtoo\nmies väkisinkin hämmentyä -- että minä jumaloin häntä enemmän kuin\nketään naista on konsanaan jumaloitu ja olin valmis antamaan vaikka\nkuolemattoman sielunikin voidakseni mennä hänen kanssaan naimisiin,\nminkä olisin tuolla hetkellä varmasti tehnytkin. Ei ole miestä,\njoka ei olisi menetellyt minun laillani. Hetkisen hän oli hieman\nhämmästyneen näköinen, mutta sitten hän purskahti nauruun ja taputti\nkäsiään iloissaan.\n\n\"Niinkö pian, oi Holly!\" nauroi hän. \"Minä jo ihmettelin, kuinka\nmonta minuuttia menisi ennenkuin polvistuisit eteeni. Siitä on jo\nkauan, kun olen nähnyt miehen vaipuvan maahan kauneuteni hurmaamana,\nja usko minua: tuo näky hivelee naisen sydäntä. Ah, tuota pyydettä,\njoka on sukupuolemme ainoa oikeus, eivät viisaus ja vuosituhansien\nkokemus voi milloinkaan tukahduttaa. Mitä sinä tahdot? -- mitä sinä\noikeastaan tarkoitat? Sinähän et tiedä mitä sinä teet. Enkö minä ole\nsanonut sinulle, etten minä ole sinua varten? Minä rakastan vain yhtä\nainoata ja sinä et ole hän. Ah, Holly, kaikessa viisaudessasi -- sinä\nolet tavallaan hyvinkin viisas -- sinä käyttäydyt mielettömästi ja\ntavoittelet mahdottomia. Sinä tahdot katsella silmiini -- ehkä sinä\ntahdot minua suudellakin! No hyvä, jos mielesi tekee, niin _katso_\",\nja kumartuen puoleeni hän tuijotti minuun tummilla läpitunkevilla\nsilmillään; \"ja jos tahdot, niin voithan _suudellakin_ minua, sillä\nsuuteloiden jälki ei näy paitsi ehkä sydämessä. Sinä saat suudella\nminua, mutta minä sanon sinulle jo edeltäpäin, että sen tehtyäsi\nsinun sydämesi on pakahtuva rakkaudesta minuun ja sinä kuolet\nepätoivoon\", ja hän kumartui yhä lähemmäksi, kunnes hänen pehmeät\nkiharansa koskettivat otsaani ja hänen tuoksuva hengityksensä\ntuntui kasvoillani saattaen minut värisemään ja vereni kohisemaan\nkorvissani. Samassa kun ojensin käteni vetääkseni hänet syliini hän\nsuoristausi äkkiä ja hänen kasvojensa ilme muuttui vakavaksi. Hän\nkohotti kätensä minun pääni yläpuolelle ja minusta tuntui kuin hänen\nkädestään olisi virrannut jotakin, joka jäähdytti tunteeni ja sai\nminut muistamaan, mitä sopivaisuus ja moitteeton käytös vaativat.\n\n\"Riittäköön jo tämä hulluttelu\", sanoi hän äänessään ankaruuden\nvivahdus. \"Kuule, Holly. Sinä olet kunnollinen ja rehellinen mies\nja minä säästäisin mielelläni mielenrauhasi, mutta naisen on niin\nvaikea olla armelias. Olen sanonut sinulle, etten ole sinua varten,\njoten anna siis ajatuksesi tuulahduksen lailla kiitää ohitseni\nkulkemaan entisiä uriaan -- vaivu vaikkapa epätoivoonkin, jos\nniin tahot. Sinä et tunne minua, Holly. Jos olisit nähnyt minut\nkymmenen tuntia sitten, kun intohimojen myrsky riehui sydämessäni,\nniin olisit peloissasi ja vavisten kavahtanut luotani. Mielialani\novat monenlaiset ja veden lailla tuossa maljassa minun sieluni\nheijastaa monet myrskyt, mutta ne menevät ohi, oi Holly, ja unohtuvat\npian. Vesi on vesi ja minä olen minä, enkä voi muuksi muuttua.\nÄlä sentähden välitä siitä miltä näytän, kun et kuitenkaan tiedä,\nminkälainen minä todellisuudessa olen. Jos sinä vielä menetät\nmalttisi, niin minä verhoudun huntuuni ja sinä et saa enää katsella\nkasvojani.\"\n\nMinä nousin ja vaivuin istumaan tyynyille hänen viereensä. Vaikka\ntunteeni olivatkin hetkeksi tyyntyneet, värisin kuin lehti, joka\nliikkuu vielä tuulen puuskan ohimentyäkin. En tohtinut sanoa hänelle,\nettä _olin nähnyt_ hänen intohimojensa riehunnan, hänen tuskansa ja\nepätoivonsa, kun hän kirosi kilpailijaansa hautakammion häilyvän\nliekin ääressä.\n\n\"No niin\", jatkoi hän, \"maistelkaamme nyt näitä ihania hedelmiä,\njotka ovat -- usko minua -- ihmisen ainoa oikea ravinto. Kerro\nminulle tuon hebrealaisten Messiaan opista, joka ilmestyi maailmaan\nminua myöhemmin ja jonka sinä sanot nyt hallitsevan Roomaa, Kreikkaa,\nEgyptiä ja näiden takana asuvia minun aikanani tuntemattomia\nbarbaarikansoja. Hänen oppinsa lienee hyvin omituinen, sillä minun\naikanani eivät ihmiset halunneet kuullakaan opistamme. Juhlat,\nnautinnot, juomingit, verenvuodatus ja tappelu -- siinä heidän koko\nuskontunnustuksensa!\"\n\nToinnuttuani hieman ja häveten heikkouttani, joka oli minut\nyllättänyt, minä koetin parhaimpani mukaan selittää hänelle\nkristinuskon opinkappaleita, jotka eivät näyttäneet herättävän\nhänen erikoista mielenkiintoaan lukuunottamatta oppia taivaasta ja\nhelvetistä. Hänen koko huomionsa näkyi kohdistuneen mieheen, joka oli\nopin perustanut. Minä kerroin hänelle myös, että hänen oman kansansa,\narabialaisten, keskuudessa oli noussut toinen profeetta, eräs\nMohammed, jonka perustamaa oppia monet miljoonat ihmiset vieläkin\ntunnustivat.\n\n\"Minä ymmärrän\", sanoi hän -- \"siis kaksi uutta uskontoa! Minä olen\njo tuntenut niin monta ja epäilemättä on ollut vielä useampiakin\nolemassa, ennenkuin jouduin tänne Kôrin luoliin. Ihmiskunta haluaa\naina saada tietää, mitä oikeastaan on pilvien tuolla puolen. Lopun\npelko -- siis itsekkyyden jonkinlainen hienompi muoto aiheuttaa\nuskontojen syntymisen. Huomaa, Holly, kaikki uskonnot tahtovat\nvarmentaa tunnustajiensa tulevan elämän tahi ainakin koettavat\nneuvoa, miten on meneteltävä tehdäkseen sen mahdollisimman hyväksi.\nPahe on vain niitä soaistuja varten, jotka eivät tahdo liittyä jonkin\nuskonnon tunnustajiin ja jotka näkevät todellisille uskovaisille\npaistavan valkeuden kuin tiheän sumun läpi. Uskonnot muuttelevat,\nkansat vaihtelevat ja mikään muu ei pysy ennallaan kuin maailma ja\nihmisluonne. Ah, jos ihminen voisi ymmärtää, että hänen pelastuksensa\nriippuu kokonaan hänestä itsestään! Siellä se on hänen sisimmässään,\njossa elämän henkäys asustaa ja hän on tietoinen hyvästä ja pahasta.\nSille hän rakentakoon lujana seisoen ja älköön heittäytykö maahan\njonkun tuntemattoman jumalan kuvan eteen, joka on muovailtu hänen\nkurjan itsensä mukaan, mutta jolla on suuremmat aivot hautoa pahaa ja\npitemmät kädet sen harjoittamiseen.\"\n\nMielestäni nämä hänen mietteensä olivat aivan yhdeksännellätoista\nvuosisadalla esitettyjen mielipiteiden kaltaiset, joista olin\nkuunnellut esitelmiä aivan toisenlaisessa paikassa kuin Kôrin\nluolat, ja joita minä en -- ohimennen sanoen -- ollenkaan hyväksynyt\nMinä en halunnut kuitenkaan väitellä kysymyksestä, sillä mieleni\nei ollut vieläkään päässyt tasapainoon kaiken sen jälkeen, mitä\nolin viimeisten tuntien aikana kokenut ja tunsin joutuvani joka\ntapauksessa alakynteen. Onhan jo kyllin väsyttävää väitellä oikein\npiintyneen materialistin kanssa, joka vyöryttää päällenne kokonaisia\nvuoria kuivia tosiasioita ja masentaa mielenne vain numerojen\njärkkymättömällä kielellä, kun te taas voitte vain hyvin heikosti\niskeä takaisin nerokkailla johtopäätöksillänne ja luottamuksenne\nlumipalloilla, jotka sulavat niin helposti elämän taistelussa.\nKuinka siis olisin voinut toivoakaan pitäväni puoleni luola-olentoa\nvastaan, jonka aivot olivat yliluonnollisen terävät ja jolla oli\ntakanaan kahdentuhannen vuoden kokemus, siitä puhumattakaan, että\nkaikki luonnon salaisuudet olivat hänen tiedossaan. Tuntien, että\nhän kääntäisi ennen minut kuin minä hänet, minä ajattelin olevan\nviisainta olla puuttumatta koko asiaan ja vaikenin. Olen sittemmin\nlukemattomat kerrat katkerasti katunut tätä menettelyäni, sillä siten\nmenetin ainoan tilaisuuden saada tietää, mitä Ayesha _todellakin_\nuskoi ja minkälainen hänen \"oppinsa\" oikein oli.\n\n\"Vai niin, Hollyseni\", jatkoi hän, \"minun kansalaiseni ovat siis\nmyöskin löytäneet profeetan ja sinun sanojesi mukaan väärän\nprofeetan, mitä minä en epäilekään. Sinun mielestäsi hän on sentähden\nväärä, ettei hän ole julistanut oppia, jota sinä tunnustat. Minun\naikoinani oli asian laita toisin, sillä meillä arabialaisilla oli\nuseita jumalia. Me palvoimme Allahia, Sabaa, Taivaan Hallitsijaa,\nAl Uzzaa, Waddia, Sawaa, Yaghuthia, Yamanin leijonaa, Muradin\nYauk-hevosta, Hamyarin Nasr kotkaa, Manahin kivikuvaa, jonka\nkunniaksi uhrien veri vuoti, ja monta muuta. Tuota hulluutta!\nTuota häpeällistä tietämättömyyttä! Kun minä nousin julistamaan\nviisauttani, tahtoivat he surmata minut raivostuneiden jumaliensa\nnimessä. Niin on aina ollut -- mutta, Hollyseni, oletko väsynyt,\nkun istut niin vaiti? Tahi pelkäätkö, että tahdon opettaa sinulle\noppini? -- sillä minulla on omani. Minkälainen olisi opettaja ilman\nomaa oppia? Kavahda, ettet närkästytä minua, sillä minä tahtoisin\nsinut oppilaakseni, jolle opettaisin kaiken viisauteni, ja me\nkaksi perustaisimme uskonnon, johon kaikki muut uskonnot kokonaan\nsulautuisivat. Huikentelevainen mies! Puoli tuntia sitten sinä olit\npolvillasi edessäni -- asento ei sovi sinulle, Holly -- ja vannoit\nrakastavasi minua. Sanopas, mitä me nyt tekisimme? Minä tiedän. Minä\ntulin katsomaan tuota nuorukaista, tuota leijonaa, kuten Billali\nsanoo, joka tuli mukanasi ja joka on sairas. Kuumeen on täytynyt\nhävitä nyt ja jos hän on kuolemaisillaan, niin minä parannan hänet.\nÄlä pelkää, Holly, mitään noitakeinoja en käytä. Enkö ole sanonut\nsinulle parikin kertaa, ettei ole mitään noituutta? Sillä ymmärretään\nvain luonnon voimien tuntemista ja käyttämistä. Mene nyt ja minä\ntulen heti, kun olen saanut lääkkeen valmiiksi.\n\n\"Minä poistuin siis ja tapasin Jobin ja Ustanen murheen murtamina.\nHe sanoivat Leon olevan kuolemaisillaan ja olivat etsineet minua\nkaikkialta. Syöksähdin vuoteen ääreen ja yksi silmäys oli riittävä:\nhänen viimeinen taistelunsa oli alkanut. Hän oli tiedoton ja\nhengitti raskaasti, mutta hänen huulensa vavahtelivat ja silloin\ntällöin hänen koko ruumiinsa värähti heikosti. Tunsin lääketiedettä\nkylliksi käsittääkseni, että hän olisi pian kaiken maallisen avun\nsaavuttamattomissa -- viiden minuutin kuluttua oli ehkä kaikki jo\nohi. Kuinka katkerasti kirosinkaan itsekkyyttäni ja hulluuttani,\njoka oli kahlehtinut minut Ayeshan luo, kun poikani makasi\nkuolemaisillaan! Kuinka helposti voikaan naisen silmien hurma\nvietellä paraimmankin meistä pahuuteen! Mikä kirottu roisto minä\nolinkaan? Viimeiseen puoleen tuntiin olin tuskin muistanutkaan\nLeoa, miestä, joka oli ollut kaksikymmentä vuotta kallein toverini\nja ystäväni ja elämäni harrastuksien keskipiste. Ja nyt minä ehkä\nmenettäisin hänet ainiaaksi!\n\n\"Käsiäni väännellen minä katsahdin ympärilleni. Ustane istui vuoteen\nvieressä ja hänen silmissään kuvastui synkkä epätoivo. Job itki\nkatkerasti nurkkaan kyyristyneenä. Huomattuaan minun tarkastelevan\nhäntä, hän poistui huoneesta päästääkseen surunsa entistä kuuluvammin\nvalloilleen ulkopuolella olevassa käytävässä. Ayesha oli nyt minun\nainoa toivoni. Hän, vain hän voisi pelastaa poikani -- ellei hän\nollut valehdellut minulle -- mitä en kuitenkaan voinut uskoa. Päätin\nheti kiiruhtaa hänen luokseen ja rukoilla häntä tulemaan. Mutta\nsamassa syöksähti Job sisään ja hänen tukkansa oli sanalla sanoen\nnoussut kauhusta pystyyn.\"\n\n\"Oi, Jumala olkoon meille armollinen, herra!\" kuiskasi hän\nsäikähtyneesti, \"näin tuolla käytävässä kuolleen, joka on tulossa\ntännepäin!\"\n\nKömmähdyinhän siitä hieman minäkin, mutta samassa huomasin, että\nJobin näkemä aave oli luonnollisesti Ayesha, jonka kuolleen\nkäärinliinoja muistuttava verho ja käsittämättömän äänetön käynti\nolivat saaneet Job paran luulemaan jonkun aaveen liukuvan häntä kohti\nhämärässä käytävässä. Asia selvenikin heti, sillä Ayesha ilmestyi\nsamassa kammioon. Job kääntyi ja nähdessään tuon hunnutetun olennon\nhän parahti tuskaisesti, että \"nyt se tulee\" ja ponnahtaen nurkkaan\nhän kätki kasvonsa seinää vasten. Ustane, joka kaikesta päättäen\noli arvannut, kuka tuo peloittava tulija oli, heittäytyi suulleen\nlattialle.\n\n\"Tulet viime hetkessä, Ayesha\", sanoin minä, \"sillä poikani on aivan\nkuolemaisillaan.\"\n\n\"Sitten ei ole vielä mitään hätää\", vastasi hän rauhoittavasti.\n\"Ellei hän ole vielä vaipunut viimeiseen, pitkään uneensa, niin minä\nvoin kyllä palauttaa hänet henkiin. Onko tuo mies palvelijasi ja\nnoinko sinun maassasi palvelijat tervehtivät vieraita?\"\n\n\"Hän pelkää sinua päästä jalkoihin ulottuvan huntusi takia -- joka\ntekee hieman aavemaisen vaikutuksen\", vastasin minä.\n\nAyesha naurahti.\n\n\"Entä tyttö? Kas tuossahan hän onkin ja nähtävästi juuri sama, josta\nminulle kerroit. Käske molempien poistua ja sitten minä tahdon\nkatsoa, miten tämä leijonasi jaksaa. Minusta on vastenmielistä\nnäyttää taitoani palvelijoiden läsnäollessa.\"\n\nSanoin siis Ustanelle arabian- ja Jobille englanninkielellä, että\nhe poistuisivat huoneesta, mitä käskyä viimemainittu kiireimmiten\nja suuresti iloiten noudattikin, sillä hän ei voinut vähääkään\nrauhoittua. Ustanen laita oli toisin.\n\n\"Mitä '_Hän-jota-täytyy-totella_' tahtoo?\" kuiskasi hän pelon ja\ntuskan vallassa tahtomatta jättää Leoa. \"Täytyyhän vaimon saada olla\nherransa ja miehensä luona, joka on kuolemaisillaan. Ei, minä en\nmene, herra.\"\n\n\"Minkätähden tuo nainen ei poistu, Hollyseni?\" kysyi Ayesha toiselta\npuolen huonetta, jossa hän huolettomasti tarkasteli muutamia seinään\nveistettyjä korkokuvia.\n\n\"Hän ei tahdo jättää Leoa\", vastasin minä tietämättä oikein mitä\nolisi pitänyt sanoa. Ayesha kääntyi ja viitaten ovelle hän sanoi vain\nyhden sanan, mutta äänenpainolla, joka ei sietänyt vastaväitteitä.\n\n\"Mene!\"\n\nSilloin Ustane ryömi hänen ohitsensa ja katosi äänettömästi käytävään.\n\n\"Kuten näet, Hollyseni\", sanoi Ayesha naurahtaen, \"oli aivan\npaikallaan opettaa noille ihmisille hiukan kuuliaisuutta. Tämä tyttö\naikoi uhmata minua, mutta luultavasti hän ei ole kuullut, miten\ntänään aamupäivällä rankaisin tottelemattomia. Katsokaamme nyt\nnuorukaista\", ja hän liukui hiljaa kuin varjo vuoteen ääreen, jossa\nLeo lepäsi kasvot seinään päin.\n\n\"Poikasi on sangen kaunis\", sanoi hän kumartuen katsomaan Leon\nkasvoja.\n\nMutta samassa hän kavahti takaisin kuin olisi saanut huumaavan iskun\nja horjui takaperin huoneen poikki vastapäiseen seinään saakka\nkirkaisten samalla niin kaameasti, että vereni vallan jähmettyi.\n\n\"Mikä sinun on, Ayesha?\" huudahdin minä. \"Onko hän kuollut?\"\n\nHän kääntyi ja syöksähti minua kohti raivostuneen tiikerin lailla.\n\n\"Sinä koira!\" sähähti hän kuin käärme, \"miksi salasit minulta tämän?\"\nja hän ojensi kätensä minua kohti. Luulin viimeisen hetkeni tulleen.\n\n\"Mitä?\" huudahdin minä kauhun lamauttamana; \"mitä?\"\n\n\"Ah!\" huokaisi hän silloin, \"ehkäpä et tiennytkään mitään. Kuule\nsiis, oi Holly, kuule, mitä minä nyt sinulle sanon. Tuossa -- tuossa\nlepää minun lemmittyni, minun kaivattu Kallikratekseni, jonka kerran\nmenetin, mutta joka on nyt vihdoinkin palannut luokseni, minkä tiesin\nhänen varmasti tekevän, kun vapautukseni hetki on tullut. Niin -- nyt\nhän on täällä!\" ja hän itki ja nauroi ja käyttäytyi yleensä aivan\nsamoin kuin kuka hyvänsä nainen olisi käyttäytynyt hänen asemassaan.\nKyyneleidensä lomassa hän kuiskaili: \"Kallikrates, oi, Kallikrates.\"\n\n\"Mitä joutavia\", ajattelin minä itsekseni, vaikka en tahtonutkaan\nsanoa sitä, ja äärimmäisessä hädässäni minä keskitin kaiken huomioni\nrakkaaseen Leo-poikaani. Minä pelkäsin hänen ehtivän kuolla Ayeshan\njärkyttävän mielenliikutuksen kestäessä.\n\n\"Ellet kykene nyt auttamaan, Ayesha\", rohkenin minä muistuttaa, \"niin\nKallikrateksesi on pian äänesi kuulumattomissa. Hän vetää juuri\nviimeisiä henkäyksiään.\"\n\n\"Olet oikeassa\", sanoi hän hätkähtäen. \"Oi, miksi en tullut ennemmin.\nOlen niin hermostunut -- käteni vapisevat -- ja toimitus on kuitenkin\nniin helppo. Oi, Holly, ota sinä tämä pullo\", ja hän hapuili pienen\nsavipullon pukunsa laskoksista, \"ja kaada sisältö hänen kurkkuunsa.\nHän paranee, ellei hän ole kuollut. Nopeasti nyt, nopeasti! Hän\nkuolee!\"\n\nMinä katsahdin vuoteelle ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa.\nKuolinkamppailu oli alkanut. Leon kasvot olivat harmaat ja hänen\nkurkussaan korahteli. Pullossa oli pieni puutulppa, jonka kiskaisin\nulos hampaillani saaden pisaran kielelleni. Neste oli suloisen\nmakuista ja minä tunsin päätäni huimaavan punertavan sumun välkkyessä\nsilmissäni, mutta onneksi tuo huumaus haihtui yhtä pian kuin oli\ntullutkin.\n\nKumartuessani Leon puoleen näin hänen elämänlankansa olevan juuri\nkatkeamaisillaan -- hänen kullankiharainen päänsä kääntyili hitaasti\npuoleen ja toiseen ja hänen huulensa olivat hiukan raollaan. Pyysin\nAyeshaa tukemaan hänen päätänsä, minkä hän kykenikin tekemään, vaikka\nhän vapisi kiireestä kantapäähän kuin haavanlehti. Aukaisin Leon suun\nja kaadoin pullon sisällön hänen kurkkuunsa. Nesteestä nousi heti\nheikko utu kuten tiedetään muutamien aineiden yhtyessä tapahtuvan,\nmutta tuo näky ei voinut lisätä toivoani, jonka olin jo melkein\nmenettänyt.\n\nKuolinkorahdukset taukosivat kuitenkin heti ja minä luulin hänen\njo menneen kuoleman virran poikki. Hänen kasvonsa muuttuivat\nmarmorinvalkeiksi ja hänen sydämensä, jonka toiminta oli ollut\ntuskin huomattava, näytti kokonaan seisahtuneen -- vain silmäluomet\nvärähtelivät hiukan. Epätoivoissani minä katsahdin Ayeshaan, jonka\nhuntu oli valahtanut hänen hartioilleen äskeisen mielenliikutuksen\nhetkellä. Kuolonkalpeana hän kannatti yhä Leon päätä ja tuijotti\ntämän kasvoihin katseessaan sanomaton tuska. Saattoi selvästi\nhuomata, ettei hänkään tiennyt, eläisikö vai kuolisiko Leo. Niin\nkului hitaasti noin viisi minuuttia ja minä näin hänen olevan\nmenettämäisillään toivonsa. Hänen suloiset kasvonsa näyttivät\nvähitellen kuihtumistaan kuihtuvan ja hänen sanoinkuvaamaton\nsieluntuskansa loi synkät varjot hänen ihmeellisten silmäinsä\nympärille. Huulienkin purppura kalpeni, kunnes ne olivat yhtä\nvalkoiset kuin Leon kasvot ja vapisivat tuskallisesti. Näky oli\nsydäntäsärkevä ja oman murheeni murtamanakin minä tunsin häntä\nkohtaan syvää sääliä.\n\n\"Myöhäistä?\" kuiskasin.\n\nAyesha kätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut ja minäkin käännyin\npoispäin. Mutta samassa kuulin syvän huokauksen ja katsahtaessani\nvuoteelle näin heikon punerruksen kohoavan Leon poskille. Ensimmäistä\nhenkäystä seurasi toinen ja ihmeitten kumma! Mies, jonka olimme\nluulleet kuolleen, kääntyi toiselle kyljelleen.\n\n\"Näetkö?\" kuiskasin minä.\n\n\"Minä näen\", vastasi Ayesha hiljaa. \"Hän on pelastettu. Minä\nluulin jo tulleeni liian myöhään -- jos olisin viipynyt sekunnin\nkauemmin -- niin hän -- hän olisi ollut mennyttä!\" lisäsi hän\npurskahtaen itkuun ja nyyhkyttäen niinkuin hänen sydämensä olisi\nollut pakahtumaisillaan, ollen viehättävämpi kuin milloinkaan ennen.\nVihdoin hän vähitellen rauhoittui ja nyyhkytykset taukosivat.\n\n\"Anna minulle heikkouteni anteeksi, Holly ystäväni\", sanoi hän.\n\"Kuten näet, olen vain tavallinen ihminen, sisarieni kaltainen\nheikko nainen. Mutta ajattelehan. Sinä kerroit minulle tänään\ntuosta kidutusten ja tuskien paikasta -- en muista nyt, oliko sen\nnimi Helvetti vai Hades -- josta uskontosi opettaa. Jouduttuaan\nsinne eivät ihmissielut voikaan vapautua entisyydestään, vaan\nvikojen, erhetyksien, rikoksien ja kaikkien hänen maallisessa\nelämässään tekemiensä syntien tuottamat tunnonvaivat piinaavat häntä\niankaikkisesta iankaikkiseen. Kaikki himot, joita hän ei enää voi\ntyydyttää, pitävät häntä ainaisessa epätoivossa. Siten olen minä\nelänyt ummelleen kaksituhatta vuotta. Kuudenkymmenenkuuden sukupolven\najan teidän ajanlaskunne mukaan minä olen viettänyt tuossa paikassa,\njota sinä sanot helvetiksi. Erään tekemäni rikoksen muisto ei ole\nsuonut minulle hetkenkään lepoa. Yöt ja päivät on sanoin kuvaamaton\nkaipaus kalvanut mieltäni. Kukaan ei ole ollut minua lohduttamassa --\nyksin olen kärsinyt -- kuolla en ole voinut ja elämäni kolkkoa tietä\non vain toivon sinne tänne häilyvä ja välistä jäljettömiin häipyvä\nvirvatuli valaissut, jonka kuitenkin tiesin kerran johdattavan minut\nvapauttajani luo.\"\n\n\"Oi, Holly, kuule tarkoin mitä sanon, sillä toista tämmöistä\ntarinaa et saa milloinkaan kuulla, et vaikka jatkaisin elinaikaasi\nkymmenellätuhannella vuodella, minkä teenkin palkitakseni sinua, jos\nvain tahdot. Ajattele: vihdoin vapauttajani saapui -- hän, jota olin\nvuosisadat odottanut ja ikävöinyt. Minä tiesin, että hänen täytyi\nkerran tulla, kun aika oli täytetty, mutta en sitä, miten ja milloin.\nTulevaisuuden esirippua minä en kykene kohottamaan ja nykyisetkin\nasiat voivat pysyä minulta salassa. Täällä hän on maannut monta\ntuntia lähelläni kuolemansairaana, enkä tiennyt mitään -- minä, joka\nolen odottanut häntä pari tuhatta vuotta! Ja kun vihdoin kohtaan\nhänet, on vain hiuskarvan varassa, etten menetä häntä jälleen.\nTuossa hän taistelee aivan kuoleman rajalla, jonka toiselle puolen\nminunkaan voimani ei uletu, ja jos hän nyt kuolee, niin minun täytyy\nkärsiä helvetin tuskat toistamiseen. Vuosisata toisensa jälkeen on\nhäipyvä aikojen yöhön ja minä vain odotan -- odotan, kunnes aika on\njälleen täytetty ja minun kyynelin ja kärsimyksin kaivattu rakkaani\npalaa luokseni. Sinä annoit hänelle lääkkeen ja viisi minuuttia\nkului meidän tietämättä, eläisikö vai kuolisiko hän, ja minä sanon\nsinulle, oi Holly, että nuo viisi minuuttia olivat pitemmät kuin\ntuo kuudenkymmenen sukupolven ajan kestänyt odotukseni. Mutta nekin\nkuluivat vähitellen eikä hän näyttänyt heikointakaan elon merkkiä\nja mikäli minä tiedän, ei lääke auta ensinkään, ellei se ole viiden\nminuutin kuluttua vaikuttanut. Luulin hänen kuolleen ja kuluneiden\nvuosisatojen kaikki kärsimykset ja tuskat polttivat sydäntäni\nkuin myrkytetty keihäs olisi isketty lävitseni, sillä minä olin\njälleen menettänyt Kallikratekseni. Ja silloin, kun viimeinenkin\ntoivonkipinäni oli sammunut, hän huokaisi syvään -- hän eli! Silloin\nminä tiesin, että hän jäisi eloon, sillä hän ei kuole, johon rohtoni\nvaikuttaa. Ajattele, Hollyseni -- miten ihmeellistä! Nyt hän nukkuu\nkaksitoista tuntia ja herää virkeänä ja täydessä tajussaan.\"\n\nHän vaikeni ja hyväillen Leon kultakiharoita hän painoi hellän\nsuudelman tämän otsalle, mikä näky -- vaikkakin kaunis ja liikuttava\n-- kuitenkin vihlaisi sydäntäni, sillä minä olin mustasukkainen!\n\n\n\n\nIV.\n\n\"POISTU, NAINEN!\"\n\n\nAyesha seisoi hetkisen hiljaa ja kasvojen enkelimäisen kirkkaasta\nilmeestä päättäen hän oli vaipunut asian onnellisen käänteen\naiheuttamaan onnen hurmioon ympäristönsä kokonaan unhottaen. Jokin\nseikka näkyi kuitenkin samassa johtuvan hänen mieleensä ja hänen\nkasvonsa synkistyivät.\n\n\"Olin melkein unhottaa tuon naisen, tuon Ustanen\", sanoi hän. \"Mikä\nhän oikein on -- Kallikrateksen palvelijako vai?\"\n\n\"Mikäli ymmärrän hän on amahaggerien menojen mukaan Leon vaimo\",\nvastasin kohauttaen hartioitani, \"mutta enhän voi sitä varmasti\nsanoa.\"\n\nAyeshan muoto synkkeni kuin uhkaava ukkospilvi, sillä vaikka hän\nolikin vanha, hän oli mustasukkainen.\n\n\"Tämä tilanne ei saa jatkua\", tiuskaisi hän. \"Tytön täytyy kuolla ja\npaikalla.\"\n\n\"Minkä rikoksen tähden?\" huudahdin minä kauhistuneena. \"Rakastuessaan\nLeoon hän ei ole rikkonut enempää kuin sinäkään, oi Ayesha. Hän\nrakastaa nuorukaista, jota hänen hellät tunteensa eivät suinkaan ole\nloukanneet, vaan päinvastoin. Mitä pahaa on tyttö siis tehnyt?\"\n\n\"Sinä olet todellakin naurettava, oi Holly\", vastasi hän melkein\närtyisästi. \"Mitäkö pahaa tyttö on tehnyt? Hän on tunkeutunut minun\nja rakastettuni väliin. Minä tiedän kyllä voivani vallata miehen\nhäneltä -- sillä onko maailmassa miestä, oi Holly, joka voisi\nvastustaa minua, kun panen kaikki voimani liikkeelle? Miehet ovat\nuskollisia vain niin kauan kuin he eivät joudu kiusaukseen. Jos\nkiusaus on kyllin ankara, niin mies taipuu, sillä kaikilla miehillä\non murtumiskohtansa, ja intohimon tyydytys on miehelle samaa kuin\nrikkaus ja valta naiselle -- se on hänen heikkoutensa. Usko minua,\nkuolevaisten naisten käy huonosti kertomassasi taivaassa. Jos henget\novat heitä kauniimmat, niin heidän miehensä eivät jaksa vastustaa\nkiusausta, vaan tulevat uskottomiksi ja taivas muuttuu siten heidän\nhelvetikseen. Jos nainen on kyllin kaunis, niin miehen voi ostaa\nhänen kauneudellaan, ja naisen kauneuden voi ostaa kullalla, jos\nkultaa on tarpeeksi. Niin oli minun päivinäni ja niin on oleva\nmaailman loppuun saakka. Maailma on vain suuri markkinapaikka,\nHollyseni, jossa kaikki on tarjona enimmän tarjoavalle.\"\n\nNämä kylmän ivalliset huomautukset, jotka olivat Ayeshan\nkäsittämättömän pitkän iän ja kokemusten mukaiset, eivät\nmiellyttäneet minua, ja minä vastasin lujasti, ettei meidän\ntaivaassamme ollut avioliittoa eikä muutakaan sentapaista hulluttelua.\n\n\"Eikö taivas silloin olisikaan taivas, tarkoitat?\" naurahti hän.\n\"Häpeä toki, Holly, ajatella noin tuhmasti meistä naisraukoista?\nAvioliittoko siis muodostaakin taivaan ja helvetin rajan? Mutta\nlopettakaamme nyt tämä hyödytön kiisteleminen. Meillä ei ole nyt\naikaa väitellä eikä keksiä sukkeluuksia. Kumma mies, kun aina inttää\nja haraa vastaan! Oletko sinä näiden aikojen ajattelijoita, koska\nsinulla on niin merkillisen kiivas halu väitellä kaikesta? Tuon tytön\ntäytyy joka tapauksessa kuolla. Minähän voin kyllä ilman muuta ottaa\nhäneltä hänen rakastajansa, mutta jos hän jää eloon, niin Kallikrates\nsaattaa välistä muistella häntä ja sitä minä en voi sietää. Herrani\najatuksissa ei saa ketään toista naista olla -- hän on minun;\nainoastaan minun. Tyttö on saanut maistaa rakkauden suloisesta\nmaljasta ja voi olla tyytyväinen, sillä hetkenkin rakkauden hurma on\nparempi kuin vuosisatojen yksinäisyys. Hänen hetkensä on lyönyt.\"\n\n\"Ei, ei!\" huusin minä, \"tämähän olisi inhoittava rikos ja rikosta\nseuraa aina rangaistus. Oman itsesi tähden minä rukoilen, älä ryhdy\nsemmoiseen.\"\n\n\"Onko sitten rikos, sinä typerä mies, poistaa tieltään henkilö,\njoka on sinun ja ikävöimäsi päämaalin välillä? Silloinhan on koko\nelämämmekin vain jatkuva rikosten sarja, sillä joka päivä me tuhoamme\njotakin voidaksemme elää. Maailmassa ovat lopulta vain vahvimmat\njäljellä. Heikkojen täytyy hävitä ja tuhoutua elämän taistelussa,\nsillä maailma on hedelmineen vain väkeviä varten. Jokainen suureksi\nkasvanut puu on tukahduttanut ainakin parikymmentä pienempää\nvoidakseen itse rauhassa kukoistaa. Valtaa ja kunniaa tavoittelemaan\nme riennämme niiden ruumiiden yli, jotka ovat kilpailussa sortuneet\nja tuhoutuneet; ravintommekin me riistämme nälkään nääntyvien\nlapsosten suusta. Sellainen on elämämme, kun sitä kaunistelematta\nkatselemme. Sinä sanot pahan synnyttävän vain pahaa ja rikosta\nseuraavan rangaistuksen, mutta siinä olet väärässä. Rikokset voivat\naikaansaada monta hyvää ja hyvyydestä johtuu taas paljon pahaa.\nJonkun itsevaltiaan julma hallitus voi koitua tuhansien myöhemmin\nelävien ihmisten siunaukseksi, mutta jonkun pyhimyksen kaltaisen\nhallitsijan lempeys voi saattaa koko kansan orjuuteen. Sydämensä\nhyvyydestä tahi pahuudesta ihminen on tekevinään hyvää tahi pahaa,\niskee sinne ja iskee tänne, mutta hän ei voi sanoa, minkälaiset hänen\nsiveellisen tuntonsa aiheuttamat teot ovat seurauksiltaan aikojen\nkuluessa eikä hän tiedä, mihin hänen iskunsa on lopultakin sattunut.\nHän ei voi laskea syiden ja seurausten verkon näkymättömiä lankoja.\nHyvä ja paha, rakkaus ja viha, yö ja päivä, ilo ja suru, mies ja\nnainen, taivas ja maa -- kaikki nämä ovat toisilleen välttämättömät,\nmutta tietääkö kukaan, minkälainen kunkin loppu on oleva? On olemassa\nkohtalo, jonka käsissä tuon verkon langat ovat ja joka valvoo, että\njokaisella säikeellä on tarkoituksensa. Sentähden me emme kykenekään\nratkaisemaan, mikä on hyvä ja mikä on paha, sillä toisilla voi olla\nnäistä seikoista aivan päinvastaiset käsitykset. Kuuletko, mitä\nsanon, oi Holly?\"\n\nTunsin olevan toivotonta pitää puoliani tässä viisastelussa, joka\njohdonmukaisuudessaan olisi ehdottomasti perinpohjin kumonnut meidän\noikeana pitämämme siveysopin. Hänen sanansa kuultuani jouduin jälleen\npelon valtaan, sillä olisiko mikään mahdotonta olennolle, jota eivät\nmitkään inhimilliset lait sitoneet ja jolla ei ollut vähintäkään\naavistusta oikeasta ja väärästä? Meidän siveellinen tuntomme, joka\non kylläkin puutteellinen ja sovinnainen, perustuu omantuntomme\ntodistuksen mukaan henkilökohtaiseen vastuunalaisuuteen. Mutta\nkaikesta huolimatta minä halusin kiihkeästi pelastaa Ustanen, jota\nminä kunnioitin, mahtavan kilpailijansa hänelle aikomasta synkästä\nkohtalosta. Siinä tarkoituksessa käännyin vielä kerran Ayeshan\npuoleen.\n\n\"Ayesha\", sanoin minä, \"sinä olet liian terävä voidakseni väitellä\nkanssasi, mutta olet itse minulle sanonut, että jokaisella\nihmisellä on sydämessään laki, jonka käskyjä on toteltava. Etkö\ntunne vähintäkään sääliä häntä kohtaan, jonka paikan aiot anastaa?\nAjattele: sinä sanot, että hän, jota olet kaksituhatta vuotta surrut\nja ikävöinyt, on nyt palannut luoksesi, ja sinä olet omien sanojesi\nmukaan juuri pelastanut hänet kuolemasta. Tahdotko siis juhlia\nhänen paluutaan surmaamalla henkilön, joka rakastaa häntä ja jota\nhänkin ehkä rakastaa? Tahdotko saastuttaa kätesi hänen verellään,\njoka omalla ruumiillaan suojeli rakkaintasi orjiesi keihäiltä? Olet\nmyöskin itse sanonut, että rikoit kerran raskaasti tätä miestä\nvastaan. Omin käsin surmasit hänet sentähden, että hän rakasti\negyptiläistä Amenartasta.\"\n\n\"Mistä sinä tämän tiedät, oi muukalainen? Mistä olet kuullut tuon\nnimen? Minä en ole sinulle hänestä puhunut\", huudahti hän tarttuen\nkäsivarteeni.\n\n\"Minä olen ehkä uneksinut\", vastasin minä. \"Olen nähnyt niin\nkummallisia unia täällä Kôrin luolissa ja tämä uni näyttää todellakin\nlähentelevän totuutta. Mitä hyvää sinulla oli rikoksestasi?\nKahdentuhannen vuoden tuskallinen odotus, eikö niin? Ja nyt sinä olet\nvalmis käyttäytymään yhtä mielettömästi. Sano mitä hyvänsä, mutta\nminä toistan vieläkin, että teollasi on oleva huonot seuraukset. Paha\non pahan palkka, sanotaan, vaikka paha saattaisikin joskus myöhemmin\nmuuttua hyväksi. Pahennukset tulevat, mutta voi niitä, joiden kautta\nne tulevat, sanoo Jeesus Natsarealainen, josta olen sinulle kertonut.\nJos tapat tämän viattoman tytön, niin minä sanon sinulle, että\nkirous on kohtaava sinua eikä sinun vanha rakkaudenpuusi ole kantava\nainoatakaan hedelmää. Mitä aiot siis tehdä? Luuletko todellakin,\nettä tämä nuorukainen tahtoisi tarttua rakastamansa naisen murhaajan\nveriseen käteen?\"\n\n\"Olen jo vastannut sinulle\", sanoi hän. \"Olisinpa surmannut teidät\nmolemmat, sekä sinut että tuon tytön, niin hän jo rakastaisi minua,\nHolly, sillä hän ei voisi siitä mitenkään pelastua yhtä vähän kuin\nsinä voisit säästyä kuolemasta, jos minä sattumalta löisin sinut\nhengettömäksi, oi Holly. Sanoissasi voi olla kyllä perääkin, koska\ntunnen niiden tunkeutuneen sydämeeni. Tapahtukoon tahtosi; minä\narmahdan tytön, sillä olenhan jo sanonut sinulle, etten tahdo olla\njulma julmuuden tähden. En tahdo aiheuttaa enkä nähdä kärsimyksiä.\nKäske tyttö tänne -- pian nyt, ennenkuin mieleni muuttuu\", ja hän\npeitti nopeasti kasvonsa utuisella hunnullaan.\n\nHyvilläni siitä, että olin onnistunut näinkin hyvin, menin käytävään\nja kutsuin Ustanea, joka valkoisista vaatteistaan päättäen oli\nkyyristynyt lampun alle, joita oli käytävässä säännöllisin\nvälimatkoin. Hän nousi ja kiiruhti luokseni.\n\n\"Onko herrani kuollut? Oi, älkää sanoko, että hän on kuollut\",\nvaikeroi hän kyynelien kastelemilla kasvoillaan niin liikuttavan\nsurullinen ilme, että sydäntäni vihlaisi.\n\n\"Ei, hän elää\", vastasin minä. \"'_Hän-jota-täytyy-totella_' on\npelastanut hänet. Käy sisään.\"\n\nSyvään huoaten hän astui sisään ja heittäytyi maahan amahaggerien\ntavan mukaan pelätyn \"_Hänen-jota-täytyy-totella_\" läsnä ollessa.\n\n\"Nouse\", sanoi Ayesha kylmimmällä äänellään, \"ja tule tänne.\"\n\nUstane totteli ja seisahtui hänen eteensä pää alasvaipuneena.\n\n\"Kuka on tuo mies?\" kysyi Ayesha hetken hiljaisuuden kuluttua\nosoittaen nukkuvaa Leoa.\n\n\"Minun mieheni\", vastasi Ustane hiljaa.\n\n\"Kuka antoi hänet sinulle?\"\n\n\"Minä otin hänet maamme vanhan tavan mukaan, oi _Hän_.\"\n\n\"Olet tehnyt pahoin, nainen, ottamalla mieheksesi muukalaisen\nmiehen. Hän ei ole sinun rotuasi ja maan vanhaa tapaa ei voida siinä\ntapauksessa sovelluttaa. Ehkä sinä teit tämän tietämättömyydessäsi ja\nsentähden minä säästän henkesi, sillä muutoin sinun olisi täytynyt\nkuolla, nainen. Kuule vielä. Palaa heti omille asuinsijoillesi äläkä\nkonsanaan rohkene puhutella tahi katsella tätä miestä. Hän ei ole\nsinua varten. Paina tarkoin mieleesi, että minun käskyjeni rikkominen\nrangaistaan kuolemalla. Poistu!\"\n\nMutta Ustane ei liikahtanutkaan.\n\n\"Poistu, nainen!\"\n\nSilloin hän katsahti ylös ja minä näin hänen kasvoillaan epätoivoisen\npäättäväisyyden.\n\n\"Ei, oi _Hän_, minä en mene\", vastasi hän tukahtuneella äänellä. \"Hän\non mieheni ja minä rakastan häntä -- jumaloin häntä enkä tahdo luopua\nhänestä. Millä oikeudella sinä käsket minua poistumaan mieheni luota?\"\n\nNäin Ayeshan värähtävän kiireestä kantapäähän ja minä värisin peläten\npahinta.\n\n\"Ole armelias\", sanoin minä latinaksi; \"hänen käytöksensä on aivan\nluonnollinen.\"\n\n\"Minä olen armelias\", vastasi hän kylmästi samalla kielellä; \"ellen\nolisi sitä ollut, niin hän olisi jo kuolleiden valtakunnassa.\nNainen\", sanoi hän sitten Ustanelle, \"minä sanon sinulle, mene,\nennenkuin surmaan sinut paikalle, jossa seisot!\"\n\n\"Minä en mene! Hän on minun -- minun\", huusi tyttö tuskissaan.\n\"Minä otin hänet ja hänen henkensä minä pelastin. Tapa minut, jos\nvoit, mutta rakastettuani minä en milloinkaan luovuta sinulle -- en\nmilloinkaan.\"\n\nAyesha teki salamannopean liikkeen, jota tuskin kerkesin nähdäkään,\nmutta minusta näytti, kuin hän olisi kädellään keveästi sipaissut\ntyttöraukan tukkaa. Minä silmäsin Ustanea ja kavahdin kauhuissani\ntakaisin, sillä hänen tukassaan, poikki hänen tummien kiharoidensa,\nnäkyi kolme _lumivalkoista_ sormenjälkeä. Tyttö piteli molemmin käsin\npäätänsä ja katseli sekavin katsein ympärilleen.\n\n\"Suuri Jumala!\" huudahdin minä säikähtyneesti nähdessäni tuon\nyli-inhimillisen voiman peloittavan ilmauksen, mutta Ayesha vain\nnaurahti.\n\n\"Luuletko vieläkin, sinä mieletön nainen, etten minä voisi sinua\nvoimallani surmata?\" sanoi hän ilkkuen tuolle hämmästyneelle tytölle.\n\"Kas, tuossahan on kuvastin.\" Hän viittasi Leon parranajopeiliin,\njonka Job oli muiden esineiden ohella asettanut Leon matkalaukun\npäälle. \"Anna se hänelle, oi Holly, ja saakoon hän nähdä mitä hänellä\non hiuksissaan ja eikö minulla ole voimaa surmata, jos tahdon.\"\n\nOtin kuvastimen käteeni ja pidin sitä Ustanen edessä. Hän katsahti\nsiihen ja tunnustellen tukkaansa hän katsahti siihen vielä kerran\nvaipuen sitten nyyhkyttäen polvilleen.\n\n\"No, tahdotko nyt mennä vai täytyykö minun lyödä toinen kerta?\" kysyi\nAyesha ivallisesti. \"Näetkös, minä olen sinetilläni merkinnyt sinut,\nniin että tunnen sinut kunnes kaikki hiuksesi ovat yhtä valkoiset.\nJos näen sinut vielä täällä, niin ole varma, että luusi ovat pian\nvalkoisemmat kuin merkkini hiuksissasi.\"\n\nÄärimmäisen kauhistuneena ja kokonaan murtuneena tyttöparka nousi\nvalkoinen merkki hiuksissaan ja hiipi huoneesta katkerasti itkien.\n\n\"Älä ole niin pelästyneen näköinen, Hollyseni\", sanoi Ayesha tytön\nmentyä. \"Minä en käytä mitään noitakeinoja -- noituuttahan ei\nolekaan. Luonnossa on vain voimia, joita et tunne. Minä merkitsin\nhänet iskeäkseni pelon hänen sydämeensä, muutoin minun olisi\ntäytynyt surmata hänet. Nyt minä menen ja lähetän palvelijani\nkantamaan rakkaan Kallikratekseni huoneeseen, joka on minun kammioni\nlähellä, jotta voisin vaalia häntä ja olla häntä tervehtimässä\nhänen herätessään. Tahtoni on, että sinä ja valkoinen palvelijasi\nmuutatte myöskin sinne. Mutta muista tämä, jos henkesi on sinulle\nrakas. Ei henkäystäkään Kallikratekselle, minkätähden nainen oli\npoistunut hänen luotaan, ja minustakin saat puhua hänelle vain\nmahdollisimman vähän. Muista sanani, oi Holly\", ja hän poistui\nhuoneesta äänettömin askelin, hiljaa kuin aave, minun jäädessä\ntyhmistyneesti tuijottamaan hänen jälkeensä. Olin todellakin niin\nymmällä ja kaikkien viime päivinä sattuneiden selittämättömien\ntapausten täydellisesti yllättämä, että luulin tulevani täydellisesti\nhulluksi. Minulla ei ollut onneksi aikaa pitempiin mietiskelyihin,\nsillä samassa mykät palvelijat saapuivatkin hakemaan nukkuvaa Leoa\nja meidän tavaroitamme. Uudet asuntomme olivat aivan tuon verhoilla\neristetyn huoneen takana, jossa olin ensi kerran nähnyt Ayeshan ja\njota sittemmin sanoimme hänen arkihuoneekseen. Emme tienneet, missä\nhän nukkui, mutta paikka oli jossakin aivan lähellä.\n\nYön minä vietin Leon luona ja hän nukkui sikeästi kuin kuollut\nliikauttamatta sormeansakaan koko yönä. Minä nukuin myöskin\njotensakin hyvin, mikä olikin tarpeeseen, vaikka viime päivien\nkaameat tapahtumat kummittelivatkin unissani koko yön. Kaikista\nenimmin minua kiusasi noituus, jolla Ayesha oli iskenyt merkin\nkilpailijansa hiuksiin. Tuossa käärmemäisessä, salamannopeassa\niskussa ja tukan värin silmänräpäyksellisessä muutoksessa oli jotakin\nniin hirveätä, että minä epäilen, olisiko jokin muu Ustanelle paljon\ntuhoisampi tapaus vaikuttanut minuun niin järkyttävästi. Vielä nytkin\nuneksin tuosta hirvittävästä kohtauksesta ja näen tuon nyyhkyttävän\ntytön, valkoinen merkki hiuksissaan, luovan viimeisen katseen\nnukkuvaan rakastettuunsa ja hiipivän pois peloittavan kuningattarensa\nluota.\n\nNäin myös unissani tuon suunnattoman luurankopyramiidin. Luurangot\nnousivat ja parveilivat ohitseni kymmentuhantisina joukkoina,\nkokonaisina armeijoina, auringon paistaessa heidän kylkiluidensa\nvälistä. Joukko syöksyi tasangon poikki kotiinsa Kôrin mahtavaan\nkaupunkiin; minä näin nostosiltojen laskeutuvan ja kuulin\nvaskiporttien kumisevan luisten nyrkkien iskusta. Portit aukenivat ja\njoukko vyöryi upeita katuja pitkin ohi taidokkaiden suihkukaivojen,\nohi palatsien ja temppeleiden, joiden vertaisia ei ole milloinkaan\nnähty. Mutta kukaan ei ollut heitä tervehtimässä -- torit ja basaarit\nolivat aivan autiot eikä ketään näkynyt tyhjinä tuijottavissa\nikkunoissa. Ilmassa kuului surunvoittoinen äänten hyminä ja minä\nerotin sanat: _\"Kukistunut on Kôr, meidän kotimme ja keisareiden\nasunto -- kukistunut -- kukistunut, soraksi sortunut!\"_ Nuo valkeat\nfalangit marssivat suoraan kaupungin halki ja luiden kalina kaikui\ntyynessä ilmassa kauas ympäristöön. Saavuttuaan ympärysmuurin luo\nhe kiipesivät muurille ja samosivat sen harjalle laitettua tietä\nmyöten takaisin nostosillalle. Illan tullen he lähtivät paluumatkalle\nluolia kohti ja laskevan auringon punertavat säteet hehkuivat\nkaameasti heidän ontoissa silmäkuopissaan. Heidän luunsa loivat\njättiläisvarjoja, jotka hiipivät luurankoarmeijan mukana äänettömästi\nkuin suunnattomat hämähäkit tasangon poikki. Luolaan päästyään he\nsyöksyivät toinen toisensa jälkeen loppumattomana jonona lattiassa\nolevasta aukosta syvään hautaansa ja ryskien ja paukkuen muodostui\npyramiidi pian entiselleen. Minä heräsin samassa kauhusta väristen\nja ehdin nähdä Ayeshan, joka oli ilmeisesti seisonut minun ja Leon\nvälissä nukkuvaa nuorukaista tarkastellen, liihoittelevan varjon\nlailla huoneestamme.\n\nNukahdin jälleen ja heräsin vasta aamulla reippaana ja virkeänä.\nVähitellen läheni hetki, jolloin Leon piti herätä Ayeshan sanojen\nmukaan, ja hiukan ennen saapui Ayeshakin luoksemme päästä jalkoihin\npitkään huntuunsa kietoutuneena.\n\n\"Saatpas nähdä, oi Holly\", sanoi hän, \"että ottopoikasi herää pian\ntäydessä tajussaan ja kuume on hänestä tyyten hävinnyt.\"\n\nHän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun Leo kääntyi, venytteli\nkäsivarsiaan, haukotteli ja avasi silmänsä. Nähdessään naisolennon\nkumartuvan puoleensa Leo kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli\nhäntä luultavasti luullen naista Ustaneksi. Ainakin hän sanoi\narabiaksi:\n\n\"Halloo, Ustane, miksi olet kietonut päähäsi tuommoisen kääreen?\nPakottaako hammastasi?\" Sitten hän lisäsi englanninkielellä: \"Minulla\non hirmuinen nälkä. Kuule, Job, sinä vanha juupeli, mihin riivatun\npaikkaan olemme nyt joutuneet -- häh?\"\n\n\"Toivoisin voivani vastata teille, Leo-herra\", sanoi Job kyräten\nepäluuloisesti Ayeshaa, jota hän vieläkin katseli kauhusta vavisten,\nsillä hän uskoi järkkymättömästi ja auttamattomasti, että olimme\njoutuneet tekemisiin jonkun elävän ruumiin kanssa. \"Älkää puhuko nyt\nenempää, Leo-herra, te olette ollut hyvin sairas ja tuottanut meille\npaljon huolta. Jos tuo neiti\", ja hän vilkaisi Ayeshaan, \"olisi niin\nhyvä ja siirtyisi hieman, niin minä antaisin teille lautasellisen\nlihalientä.\"\n\nLeon huomio keskittyi nyt kokonaan \"neitiin\", joka seisoi vuoteen\nvieressä aivan äänetönnä. \"Tuo ei olekaan Ustane -- missä hän on?\"\n\nSilloin Ayesha puhutteli häntä ensi kerran ja valhetteli heti\nensimmäisissä sanoissaan. \"Hän meni jonnekin vierailemaan, mutta minä\nolen täällä hänen sijassaan sinua palvelemassa.\"\n\nAyeshan hopeankirkas ja sointuva ääni ja hänen vainajia muistuttava\nvaatetuksensa näyttivät hämmästyttävän Leoakin, joka makasi vielä\nmelkein horroksissa. Mutta hän ei sanonut sillä kerralla mitään,\nvaan söi sukkelaan liemiannoksensa ja nukkui sitten iltaan saakka.\nHerättyään toisen kerran hän näki minut ja alkoi kiihkeästi\ntiedustella, mitä oli tapahtunut hänen sairautensa aikana, mutta minä\nkoetin saada hänet rauhoittumaan miten parhaiten taisin huomiseen\nsaakka, jolloin hän oli herätessään ihmeellisesti parempi. Kerroin\nhänelle hiukan hänen sairaudestaan ja omista askareistani, mutta kun\nAyesha oli luonamme, en voinut paljoakaan puhua; mainitsin vain, että\nhän oli maan kuningatar, joka oli meitä kohtaan hyvin suosiollinen\nja joka mielellään piti kasvonsa peitossa. Vaikka keskustelimmekin\nenglanninkielellä, pelkäsin kuitenkin hänen ymmärtävän puheemme\nkasvojemme ilmeistä ja sitäpaitsi minä muistin varoituksen.\n\nSeuraavana aamuna Leo nousi tautivuoteeltaan melkein entiselleen\ntoipuneena. Haava hänen kyljessään oli parantunut ja hänen\nluonnostaan vahva ruumiinrakenteensa oli Ayeshan ihmeellisen\nlääkkeen avulla karistanut yltään tuon kauhean kuumeen aiheuttaman\nuupumuksen ihmeteltävän nopeasti. Sairaus oli myös ollut niin\nlyhytaikainen, ettei se ollut ehtinytkään viedä kaikkia hänen\nvoimiaan. Tervehtymisen ohella palautui hänen muistinsakin ja hän\nmuisti vähitellen kaikki seikkailumme siihen saakka kun hän menetti\ntajuntansa soiden poikki pyrkiessämme. Hän kaipasi Ustanea, johon\nhän näytti suuresti kiintyneen. Tuhkatiheään hän kyseli minulta\ntyttö- parkaa, mutta minä en tohtinut sanoa mitään, sillä Leon\nherättyä ensimmäisen kerran Ayesha oli kutsuttanut minut luoksensa ja\nvaroittanut minua juhlallisesti sanallakaan ilmaisemasta, miten asian\nlaita todellakin oli, samalla hienotunteisesti vihjaisten, mikä minua\nodotti, ellen totellut häntä. Hän muistutti myös, etten saanut kertoa\nLeolle hänestä mitään muuta kuin aivan välttämättömintä, sillä hän\ntahtoi itse ilmaista itsensä Leolle kun hetki oli tullut.\n\nAyeshan koko käytös oli muuttunut. Siitä päättäen, mitä olin\nennemmin nähnyt, luulin hänen ensimmäisen sopivan tilaisuuden\nsattuessa koettavan hurmata Leon, jota hän luuli rakastetukseen\nmuinaisilta ajoilta, mutta jostakin käsittämättömästä syystä hän ei\ntehnyt sitä. Hän valvoi hiljaa ja kärsivällisesti, ettei sairaalta\nsaanut mitään puuttua, ja hänen käytöksensä oli sanomattoman\nrauhallinen, melkeinpä nöyräkin, mikä oli aivan päinvastaista hänen\naikaisemmalle kuninkaallisen ylpeälle ryhdilleen. Leoa hän puhutteli\naina syvällä kunnioituksella ja piti häntä luonaan niin paljon\nkuin mahdollista. Leo oli luonnollisesti yhtä utelias kuin minäkin\nolin ollut näkemään tuon salaperäisen naisen kasvot, joita olin\nohimennen sanoen ylistänyt yhtä kauniiksi kuin hänen vartalonsa ja\näänensäkin olivat. Siinähän oli kylliksi kiihoittamaan nuoren miehen\nkärsimättömyyden aivan huippuunsa ja ellei hän olisi ollut vielä\nheikonlainen sairautensa jälkeen ja muistellut ikävöiden Ustanea,\njonka rakkaudesta ja urhoollisuudesta hän puhui liikuttavin sanoin,\nniin olen varma, että Ayesha olisi piankin kietonut hänet verkkoonsa\ntarvitsematta näyttäytyäkään hänelle kaikessa häikäisevässä\nihanuudessaan. Nyt hän oli vain hirveän utelias ja samalla\npeloissaankin. Vaikka kukaan ei ollut sanallakaan viitannut Ayeshan\nsatumaiseen ikään, oli Leo kuitenkin ymmärrettävistä syistä alkanut\nepäillä, että Ayesha oli kuin olikin tuo ruukunpalasen kertomuksessa\nmainittu salaperäinen nainen. Kun hän kolmannen päivän aamuna oli\npukeutuessaan saattanut minut aivan umpikujaan kysymyksillään\nUstanesta, pyysin minä häntä kääntymään Ayeshan puoleen, ja sanoin\nniinkuin tosi oli, etten tiennyt, mihin Ustane oli mennyt. Leon\nsyötyä tukevan aamiaisen, me lähdimme _Hänen_ luoksensa, sillä mykät\npalvelijat olivat saaneet käskyn laskea meidät sisään milloin hyvänsä.\n\nAyesha oli kuten tavallisesti huoneessa, jota me paremman puutteessa\nsanoimme hänen arkihuoneekseen, ja kun verhot oli vedetty sivulle,\nnousi hän leposohvaltaan tervehtimään meitä tahi oikeammin vain Leoa,\njolle hän ojensi molemmat kätensä, sillä minut oli kuten voitaneen\nkuvitellakin kokonaan syrjäytetty. Oli todellakin kaunis näky, kun\ntuo hunnun verhoama ihana olento ja minun ryhdikäs Leoni kohtasivat\ntoisensa. Vaikka Leon äiti olikin kreikkalainen, on hän hiuksiaan\nlukuunottamatta minun mielestäni tyypillisimpiä englantilaisia.\nHänellä ei ole nykyajan kreikkalaisen pyöreähköä vartaloa eikä tämän\nliukasta käytöstä, vaikka minä luulen hänen perineen poikkeuksellisen\nkauneutensa äitivainajaltaan, jonka muotokuvaa hän paljonkin\nmuistuttaa. Hän on kookas, leveärintainen ja ruumiiltaan täysin\nsopusuhtainen ja pitää päänsä ylpeästi pystyssä, mikä ilmeneekin\namahaggerien hänelle antamasta nimestä \"Leijona.\"\n\n\"Minä tervehdin sinua, nuori muukalainen vieraani\", sanoi Ayesha\nsuloisimmalla äänellään. \"Iloisten nähdessäni sinut jalkeilla. Usko\nminua, ellen olisi pelastanut sinua aivan viime tingassa, niin et\nseisoisi nyt tässä minun edessäni. Mutta vaara voitettiin ja minä\nolen huolehtiva\" -- sanat lausuttiin erikoisella painolla -- \"ettei\nse konsanaan uudistu.\"\n\nLeo kumarsi ja lausui kauneimmalla arabiallaan kiitokset kaikesta\nhänelle, tuntemattomalle muukalaiselle, osoitetusta ystävällisyydestä\nja hellästä huolenpidosta.\n\n\"Ei\", vastasi Ayesha hiljaa, \"eihän maailma voi menettää\nsinunlaistasi miestä. Kauneus on niin harvinainen. Älä siis kiitä\nminua, joka olen onnellinen tulostasi.\"\n\n\"Kas vain, vanha veikko\", sanoi Leo minulle englanninkielellä,\n\"hän on sangen kohtelias. Näyttää siltä kuin olisimme lopultakin\njoutuneet oikein hienoon seuraan. Toivon, ettet ole laiminlyönyt\ntilaisuuksiasi. Suuri Jupiter, mitkä ihanat käsivarret!\"\n\nMinä nyhtäisin häntä takin helmasta saadakseni hänet vaikenemaan,\nsillä näin Ayeshan silmien välähtävän hunnun takana hänen\ntarkastellessaan minua kiinteästi.\n\n\"Minä toivon\", jatkoi Ayesha, \"että palvelijani ovat pitäneet sinusta\nhyvää huolta. Jos tässä kurjassa paikassa voidaan puhua mukavuudesta,\nniin voit olla varma, että se on kaikki vain sinua varten. Enkö voisi\ntehdä mitään muuta hyväksesi, oi muukalainen?\"\n\n\"Kyllä, oi kuningatar\", vastasi Leo nopeasti. \"Tahtoisin hyvin\nmielelläni tietää, minne tuo nuori nainen, joka hoiti minua, on\nmahtanut mennä?\"\n\n\"Tarkoitatko tyttöä, jonka näin luonasi?\" kysyi Ayesha. \"En tiedä,\nmissä hän nyt lienee; hän sanoi vain menevänsä, ilmoittamatta mihin.\nEhkä hän tulee takaisin, ehkä ei. Sairaan hoitaminen on väsyttävää ja\nnämä raakalaisnaiset ovat hyvin huikentelevaisia.\"\n\nLeo kävi sangen synkäksi nämä sanat kuullessaan.\n\n\"Sepä oli kummallista\", sanoi hän minulle englanninkielellä. Sitten\nhän kääntyi Ayeshaan päin. \"Minä en voi ymmärtää\", sanoi hän; \"tämä\nnuori nainen ja minä -- me -- no niin, me olimme hiukan niinkuin\nvälilöissä.\"\n\nAyesha naurahti sointuvasti ja muutti taitavasti puheenaihetta.\n\n\n\n\nV.\n\n\"ANTAKAA MINULLE MUSTA VUOHI!\"\n\n\nSitten puhelimme niitä ja näitä ja yleensä oli keskustelu niin\nhajanaista, etten muista siitä juuri mitään. Jostakin syystä,\nehkä salatakseen henkilöllisyytensä ja ominaisuutensa, Ayesha ei\npuhellut niin hilpeästi ja vapaasti kuin tavallisesti. Hän ilmoitti\nLeolle, että hän oli järjestänyt tanssinäytännön illalla meidän\nhuviksemme. Uutinen hämmästytti minua, sillä minun mielestäni\namahaggerit olivat liian synkkiä ja vakavia antautuakseen tanssin\ntapaiseen, kevytmieliseen leikkiin, mutta kuten aikanaan ilmeni,\nmuistutti amahaggerien tanssi sangen vähän muiden kansojen niin\nsivistyneiden kuin villienkin samantapaisia huvituksia. Kun olimme\njuuri poistumaisillamme omalle puolellemme, kysyi Ayesha, tahtoisiko\nLeo nähdä muutamia luolien ihmeitä, ja Leon myönnyttyä ehdotukseen\nilomielin me lähdimme kaikin, Billali ja Job mukanamme, katselemaan\nhautakammioita. Kierroksemme kuvaaminen olisi vain jo ennen kertomani\ntoistamista. Kävimme katsomassa luupyramiidia, joka oli kummitellut\nunissani edellisenä yönä ja sieltä me menimme pitkää käytävää\nmyöten erääseen suureen luolaan, johon oli haudattu Kôrin köyhempiä\nasukkaita. Niiden ruumiit eivät olleet lähimainkaan niin hyvin\nsäilyneet kuin mitä olimme nähneet varakkaampien hautakammioissa.\nMonet olivat aivan alasti ja yhteen luolaan oli haudattu tuhatkin\nruumista, jotka oli pinottu suuriin kasoihin.\n\nLeo katseli luonnollisesti mitä suurimmalla mielenkiinnolla näitä\nyllättäviä ja omituisia näkyjä, jotka olivat kylläkin omansa\nherättämään kenen hyvänsä mielikuvituksen mitä vilkkaimpaan\ntoimintaan. Jobilla vain ei näyttänyt olevan vähintäkään innostusta\nnäihin asioihin. Monet kummalliset kokemuksemme tässä hirmujen\nmaassa olivat jo rasittaneet äärimmilleen hänen hermojansa, joita\ntämän ammoin sitten manan majoille muuttaneen kansan katseleminen\njärkytti entistäkin enemmän. Nuo näköjään vain nukkuvat, mutta iäksi\nvaienneet ihmiset kauhistuttivat häntä, eikä hän rauhoittunut,\nvaikka vanha Billali hänen silminnähtävää pelkoaan haihduttaakseen\nkoetti tyynnytellä häntä sanomalla, ettei hänen pitänyt pelätä näitä\nvainajia, koska hän itse olisi pian heidän kaltaisensa.\n\n\"Olipa sekin kauniisti sanottu, herra\", huudahti Job, kun käänsin\nhänelle Billalin pienen huomautuksen, \"mutta eihän sovi muuta\nodottaakaan vanhalta piintyneeltä ihmissyöjältä. En tahdo kuitenkaan\nväittää, ettei hän olisi aivan oikeassa\", ja hän huokaisi tuskaisesti.\n\nKatseltuamme luolat me söimme päivällisemme, sillä kello kävi jo\nviidettä ja me olimme kaikki -- etenkin Leo -- sangen väsyneet ja\nnälkäiset. Kuuden aikana me menimme Ayeshan luo, joka pelästytti\nJob raukan aivan suunniltaan näyttämällä hänelle tapahtumia tuossa\nkastemaljan tapaisessa vesiastiassa. Kerroin Ayeshalle Jobin olevan\nnuorimman seitsemästätoista sisaruksesta ja tämän kuultuaan Ayesha\npyysi häntä ajattelemaan veljiään ja sisariaan tahi niin monta\nkuin hän saattoi muistaa olleen yhdessä isänsä majassa ja samalla\nkatsomaan veteen. En voi milloinkaan unhottaa Jobin kauhunhuutoa,\nkun hän näki sisarustensa kasvot veden tyynessä pinnassa. Hän\noli muistellut lapsuutensa päiviä, jolloin perhe oli ollut vielä\nkoossa. Toiset kasvot olivat hyvin selvät, mutta toiset olivat\nhimmeät, aina sen mukaan miten selvästi kuva oli säilynyt näkijän\nmuistissa. Ayeshan taito näytti olevan tässä hyvin rajoitettu ja\nhän sai vedessä kuvastumaan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta\nvain jonkun läsnäolleen muistaman tapahtuman, jos tämä suostui\nsiihen. Mutta jos hän tahtoi katsella jotakin tuntemaansa paikkaa,\nnäki hän samalla mitä tuossa paikassa juuri sillä hetkellä\ntapahtui, kuten oli käynyt hänen nähdessään meidän vaivalloisen\nmatkamme vanhassa kanavassa. Näin ei ollut kuitenkaan laita, kun\noli toisten ajatuksista kysymys. Hän näytti minulle yliopistomme\nkirkon sellaisena kuin minä sen muistin olleen eräässä tilaisuudessa\nennen matkalle lähtöämme, mutta minä en voinut nähdä mitä siellä\nnyt tehtiin, kun sen kuvaa vedenpinnassa katselin. Ellei Ayesha\ntuntenut tapahtumapaikkoja ja tapahtumia, sai hän kuvastimessaan\nnäkymään vain sen, mitä toiset ajattelivat ja juuri sellaisena\nkuin kuva oli näiden mielessä säilynyt. Koettaessamme hänen\nhuvikseen näyttää hänelle muutamia maailman kuuluja rakennuksia,\nkuten Pyhän Paavalin kirkkoa ja parlamentin taloa Lontoossa, me\nonnistuimme sangen huonosti. Kokonaiskuva oli luonnollisesti kyllä\nmeidän mielessämme, mutta me emme voineet muistaa yksityiskohtia\nkyllin tarkoin ja sentähden jäi kuvastimen kuva hyvin himmeäksi.\nKauhistunein katsein seurasi Job puuhiamme, sillä hän ei voinut\nvähääkään ymmärtää, mistä kuvat ilmestyivät tuohon kirkkaaseen\nveteen. Kaikki oli hänen mielestään mustinta noituutta. Leokaan ei\npitänyt näistä Ayeshan yliluonnollisista kokeista, jotka luullakseni\nkaikessa selittämättömyydessään olivat vain huippuunsa kehittyneen ja\näärimmäisen herkän kaukonäön saavutuksia. Hän sanoi hiuksiaan haraten\nselkäpiitänsä karmivan.\n\nHuviteltuamme tällä noin tunnin verran ilmoittivat mykät palvelijat\nBillalin pyytävän puheille pääsyä. Hänen käskettiin heti \"ryömiä\"\nsisään, minkä hän tekikin yhtä vaivalloisesti kuin ennenkin ja\nilmoitti tanssinäytännön alkavan, jos \"_Hän-jota-täytyy totella_\" ja\nvalkoiset muukalaiset suvaitsisivat saapua juhlapaikalle. Nousimme\nheti ja Ayeshan heitettyä ylleen tumman kaavun (ohimennen sanoen\nsaman, joka hänellä oli ollut yllään hautakammiossa kohtaloaan\nkirotessaan) me lähdimme. Näytäntö oli järjestetty ulkoilmaan luolan\nsisäänkäytävän edessä olevalle tasaiselle korokkeelle ja sinne me nyt\nsuuntasimme kulkumme. Noin viidentoista askeleen päähän luolan suulta\noli asetettu kolme nojatuolia, joihin me istahdimme odottamaan, sillä\nketään ei vielä näkynyt. Ilta oli hyvin pimeä, sillä kuu ei ollut\nvielä noussut ja me aloimme ihmetellä, miten ohjelman suoritus voisi\nkäydä pimeässä päinsä.\n\n\"Saat pian nähdä\", vastasi Ayesha naurahtaen, kun Leo kysäisi asiaa\nja niinpä todella saimmekin. Ayesha oli tuskin sanonut nuo sanat,\nkun kaikkialta pimeästä syöksyi esiin tummia olentoja jokainen\nkantaen suunnattomia soihtuja, kuten me ensin luulimme. Soihdut\naivan syöksivät tulta ja liekit hulmusivat parin kyynärän päähän\nkunkin kantajan takana. Heitä oli noin viisikymmentä ja kiitäessään\neteenpäin roihuavine taakkoineen he näyttivät manalasta nousseilta\npahoilta hengiltä. Leo huomasi ensimmäiseksi, mitä nuo taakat\noikeastaan olivat.\n\n\"Suuri Jumala!\" huudahti hän. \"Ruumiitko noin palavat?\"\n\nMinä tuijotin ja tuijotin. Hän oli aivan oikeassa -- soihdut, joilla\nmeidän kunniaksemme järjestetty näytäntö piti valaistaman, olivat\nkuin olivatkin luolien muumioita!\n\nRoihuavien ruumiiden kantajat syöksyivät eteenpäin ja kohdaten\ntoisensa noin kahdenkymmenen askeleen päässä meistä he\nkurkottivat kaameat taakkansa ristiin muodostaen siten valtavan\nilotulituksen. Mikä korvia huumaava tulen sähinä ja liekkien räiske!\nTervatynnörikään ei olisi palanut niin raivoisasti kuin nuo muumiot.\nEikä siinä kaikki. Eräs pitkä mies sieppasi äkkiä palavan käsivarren,\njoka oli pudonnut maahan, syöksyi pimeyteen ja samassa sähähti kapea\ntulenkieleke korkealle ilmaan valaisten kirkkaasti lampun, josta se\nlähti. Lamppu oli kallioon kiinnitettyyn tukevaan pylvääseen sidottu\nnaisenmuumio, jonka tukan mies oli sytyttänyt. Hän eteni pari askelta\nja sytytti toisen, kolmannen ja neljännen samanlaisen soihdun,\nkunnes me olimme vihdoin sähisten palavien ruumiiden muodostaman\nsuuren piirin keskellä. Balsamoimisaine oli tehnyt ruumiit niin\ntulenaroiksi, että tuli suihki suusta ja korvista parin jalan\npituisina kielekkeinä.\n\nNero valaisi puutarhansa tervaan kastetuilla kristityillä ja\nme katselimme nyt samanlaista näytelmää, joka oli luultavasti\nensimmäinen laatuaan hänen päiviensä jälkeen. Mutta onneksi eivät\nmeidän lamppumme olleet eläviä ihmisiä.\n\nNäytelmä oli kuitenkin niin kamala ja hirvittävä, että on melkein\nmahdotonta sitä kuvata. Tässä tuntemattomien vainajien käyttämisessä\nelävien huvittelun valaistukseen oli jotakin sanomattoman hirveätä ja\njotakin hyvin lumoavaakin. Samalla kun se kauhistutti, se antoi myös\npaljon ajattelemisen aihetta. Molempien, niin elämän kuin kuolemankin\nivaahan se oikeastaan oli. Muinaisuudessa eläneet ja ammoin sitten\nkuolleet henkilöt, jotka olivat ehkä olleet maailman mahtavimpia,\nolivat nyt tässä valaisemassa raakalaiskansan hurjaa tanssia!\n\nNuo Kôrin muinaiset kansalaiset paloivat yhtä nopeasti kuin he\nolivat veistokuvista ja kirjoituksista päättäen eläneetkin. Heti kun\njoku muumio oli palanut nilkkoihin saakka, mikä kesti parikymmentä\nminuuttia, potkaistiin jalat sivulle ja toinen asetettiin sijaan.\nIlotulitus jatkui koko ajan yhtä suurenmoisesti ja liekit kohosivat\nsähisten ja räiskyen noin kolmenkymmenenkin jalan korkeuteen\nvalaisten kauas pimeyteen, jossa amahaggerien tummat varjot\nvilahtelivat kuin helvetin tulta kohentelevat paholaiset. Tuijotimme\nkauhuissamme, mutta samalla kuin lumottuina tuota kummaa näkyä, ja\nmelkein odotimme henkien, joiden asuinsijoja nuo ruumiit olivat\nmuinoin olleet, ilmestyvän pimennosta kostamaan häpäisijöilleen.\n\n\"Minä lupasin näyttää sinulle harvinaisen näyn, Hollyseni\", nauroi\nAyesha, jonka hermoihin ei mikään näyttänyt vaikuttavan, \"ja,\nkatso, minä olen pitänyt sanani. Tälläkin on opetuksensa. Älä\nluota tulevaisuuteen, sillä kuka voi sanoa, mitä tulevaisuus tuopi\ntullessaan. Elä siis vain päivä kerrallaan äläkä koeta välttää kaiken\nkatoavaisuutta. Miltähän luulisit noista kauan sitten unohdetuista\nylhäisistä miehistä ja naisista tuntuneen, jos he olisivat tienneet,\nettä he kerran palaisivat soihtuina raakalaisten tanssitilaisuudessa\ntahi kiehuttaisivat näiden lihakattiloita? Mutta katsohan, tanssijat\ntulevat nyt, kaunis joukko -- vai mitä? Näyttämö on valaistu ja\nesitys voi siis alkaa.\"\n\nHänen vielä puhuessaan me huomasimme tumman joukon, noin sata miestä\nja naista, joilla oli ruumiinsa verhona vain tuo tavanomainen\nleopardin nahka vyötäisillään, lähestyvän kahdessa rivissä\ntulipiiriä. Kaamean hiljaisuuden vallitessa he järjestäytyivät\nmeidän eteemme ja tanssi -- jonkinlainen pahojen henkien karkelo\n-- alkoi. Meidän mielestämme se oli jonkinlainen pantomiimi, jonka\naihe oli todellakin hirveä. Luolien synkkyys näyttää painaneen\nleimansa tämän peloittavan kansan luonteeseen ja heidän leikkinsä ja\nhuvituksensa ovat kotoisin haudoista, joissa he asustavat. Mikäli\nymmärsin tarkoitti esitys ensin jonkun murhaajan pyydystämistä,\nmuuttuen sitten tämän elävältä hautaamiseksi, jolloin luuloteltu uhri\ntaisteli raivoisasti vastaan. Näytelmä loppui hurjaan hyppimiseen\nmaassa tuskissaan kiemurtelevan murhamiehen ympärillä. Sanaakaan\nei lausuttu, vaan suoritettiin näytteleminen alusta loppuun vain\neleillä. Ruumissoihdut sähisivät kaameasti ympärillämme ja kauhun\nväreet alkoivat karmia selkääni.\n\nEsitys keskeytyi kuitenkin aivan odottamatta. Ensin huomasin jotakin\nlevottomuutta tanssijoiden keskuudessa ja äkkiä syöksyi heidän\npiiristään eräs kookas nainen, jonka olin nähnyt olevan innokkaimpia\nhyppijöitä, horjuen ja hyppien meitä kohti. Hän oli tuon kiihkoisen\ntanssin aiheuttamassa haltioituneessa tilassa ja huusi tullessaan:\n\n\"Musta vuohi, tuokaa minulle musta vuohi, minun täytyy saada musta\nvuohi!\" Kamalasti huutaen hän kaatui samassa maahan ja kirkui\nkieritellen itseään sinne ja tänne: \"Antakaa minulle musta vuohi!\"\n\nUseimmat tanssijat olivat kokoontuneet heti hänen ympärilleen toisten\nvielä taampana jatkaessa hurjaa temmellystään.\n\n\"Häneen on mennyt piru!\" huudahti joku. \"Menkää hakemaan musta vuohi.\nKas niin, piru, ole nyt hiljaa, ole oikein kiltti! Saat heti vuohen.\nSitä mentiin jo sinulle hakemaan.\"\n\n\"Tahdon mustan vuohen, antakaa minulle musta vuohi!\" huusi tuo maassa\npiehtaroiva onneton jälleen.\n\n\"Kyllä, kyllä, piru; vuohi on aivan heti täällä. Ole nyt oikein hyvä,\npiru.\"\n\nNainen mellasti, kunnes lähimmästä aituuksesta löydettiin musta\nvuohi, joka sarvista kiskottiin naisen luo. Eläin määki surkeasti ja\nkoetti kaikin voimin vapautua vainoojainsa kynsistä.\n\n\"Onko se musta, onko se musta?\" kirkui pirun riivaama.\n\n\"On, on, piru; musta kuin yö\", ja sivulle: \"Pitäkää sitä hiukan\nenemmän varjossa, ettei piru huomaisi valkoista piirtoa reidessä\nja kyljessä. Heti, heti, piru. Missä on malja? Joutuin nyt puukko\nkurkkuun!\"\n\n\"Vuohi! vuohi! vuohi! Antakaa minulle mustan vuoheni verta! Minun\ntäytyy saada, ettekö näe, että minun täytyy? Oi, oi! verta! verta!\npian! Kuuletteko?\"\n\nKeihäs välähti ja hetkisen kuluttua hypähti eräs nainen ylös\nkädessään malja, joka oli täynnä höyryävää verta. Tämän tuo pirun\nriivaama, joka riehui nyt hurjemmin kuin konsanaan, joi yhdessä\nhenkäyksessä ja tointui heti. Hänessä ei voinut huomata jälkeäkään\näskeisestä hermokohtauksesta, joka oli ollut niin järkyttävä.\nKäsivarsiaan oikoen hän poistui hymyillen toisten tanssijoiden\ntaakse, jotka heti järjestäytyivät kahteen riviin ja hävisivät\npimeyteen yhtä äänettömästi kuin olivat tulleetkin.\n\nRuumissoihtujen valaisema piiri oli nyt aivan tyhjä ja minä luulin\nnäytöksen loppuneen. Olin jo kyllästynyt ja aioin juuri kysyä\nAyeshalta, eikö olisi jo aika lähteä, kun samassa eräs kummallinen\nolento, jota ensin luulin jättiläisapinaksi, lähestyi hyppien\nsoihtujen piiriä, jonka vastapäiseltä puolelta ilmestyi pimeästä\nleijona tahi oikeastaan leijonan taljaan pukeutunut ihminen. Sitten\ntuli vuohi ja sen jälkeen härän nahkaan kietoutunut mies sarvien\nkeikkuessa hullunkurisesti hänen päänsä päällä. Pian oli näyttämö\ntäynnä kaikenlaisia eläimiä. Joukossa nähtiin käärmeitäkin ja eräs\ntyttö oli pujottautunut suunnattoman python-käärmeen kiiltelevään\nnahkaan, jonka pitkä pyrstö kiemurteli kaukana hänen takanaan. Kun\nkaikki olivat järjestäytyneet paikoilleen, alkoivat he tanssia\nkömpelösti -- luonnottomin liikkein, matkien samalla esittämiensä\neläinten äännähdyksiä. Kiljunta, vuohien määkiminen ja käärmeiden\nsihinä muodostui lopulta korvia särkeväksi meteliksi. Meno näytti\njatkuvan loppumattomiin, niin että vihdoin meluun väsyneenä kysyin\nAyeshalta, kävikö päinsä mennä lähemmin tarkastelemaan noita\nruumissoihtuja, ja kun hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, lähdin\nminä Leon kanssa kierrokselle poiketen ensin vasemmalle. Katseltuamme\nparia roihuavaa ruumista me aioimme juuri kääntyä takaisin, kun\nhuomiomme kohdistui erääseen erittäin vilkkaaseen leopardiin, joka\noli eronnut tovereistaan ja hyppeli ympärillämme vetäytyen vähitellen\nsynkkään varjoon parin palavan muumion taakse. Uteliaina me\nseurasimme perässä ja samassa tanssija nousi seisoalleen kuiskaten:\n\"Tulkaa!\" Tunsimme hänet heti äänestä Ustaneksi ja minulle sanaakaan\nvirkkamatta Leo meni hänen jäljessään häipyen synkkään pimeyteen.\nMinä seurasin heitä tuskallisten aavistusten vallatessa sydämeni ja\nkuljettuani noin viisikymmentä askelta kuulin Ustanen kuiskaavan:\n\n\"Vihdoinkin minä löysin sinut, oi rakkaani! Kuule, minun henkeni\non vaarassa. Onhan Papiaani luultavasti kertonut sinulle, miten\n'_hän-jota-täytyy-totella_' ajoi minut luotasi? Minä rakastan sinua\nja sinä olet minun maan tavan mukaan. Minä pelastin henkesi! Oi,\nminun leijonani, hylkäätkö sinä nyt minut?\"\n\n\"Enpä tietenkään\", huudahti Leo. \"Minä olenkin koko ajan ihmetellyt,\nmihin sinä jouduit. Menkäämme selittämään kuningattarelle, miten\nasian laita oikein on.\"\n\n\"Ei, ei, hän surmaisi meidät heti. Sinä et tunne hänen voimaansa. --\nPapiaani tietää kyllä, sillä hän näki. On vain yksi ainoa pelastuksen\nkeino: ellet tahdo minua jättää, niin meidän täytyy heti paeta soiden\npoikki. Siten ehkä pääsemme pakoon.\"\n\n\"Taivaan tähden, Leo\", aloitin minä, mutta Ustane keskeytti minut:\n\n\"Ei, älä kuule häntä, vaan lähde heti -- heti, sillä täällä henkii\nilmakin kuolemaa. Ehkä '_Hän-jota-täytyy-totella_' kuulee tämänkin\npuheemme\", ja samassa hän kietoi kätensä kiihkeästi Leon kaulaan\nikäänkuin karkoittaakseen kaiken vitkastelun. Leopardin nahka luisui\nhänen olkapäilleen ja minä näin tähtien valossa kolmen valkoisen\nsormen jäljen kuultavan heikosti hänen hiuksissaan. Täysin käsittäen\ntilanteen vaarallisuuden ja tuntien Leon heikkouden naisia kohtaan\nminä olin juuri puuttumaisillani asiaan, kun samassa kuulin takaani\nhopean kirkkaan naurahduksen. Käännyin katsomaan ja kauhu lamautti\njäseneni -- Ayesha ja Billali sekä kaksi mykkää palvelijaa seisoivat\nvieressäni. Minä melkein vaivuin maahan hirveän pelon vallassa, sillä\ntiesin tilanteen täytyvän muuttua järkyttäväksi murhenäytelmäksi,\njonka ensimmäiseksi uhriksi itse olin todennäköisesti joutuva. Ustane\npäästi rakastettunsa peittäen käsillään kasvonsa, mutta Leo punastui\nvain nolostuneena ymmärtämättä tilanteen kaameata vakavuutta.\n\n\n\n\nVI.\n\nVOITTO.\n\n\nSeurasi jonkun silmänräpäyksen kestänyt tuskallinen hiljaisuus, joka\nei mene milloinkaan mielestäni. Vihdoin Ayesha lopetti sen sanomalla\nLeolle suloisimmalla äänellään, joka kuitenkin kalskahti teräkseltä:\n\n\"Älä ole noin nolon näköinen, oi nuori muukalainen vieraani. Näky oli\ntodellakin kaunis -- leopardi ja leijona!\"\n\n\"Taisipa olla!\" murahti Leo englanninkielellä.\n\n\"Sinäkö siinä, Ustane\", jatkoi Ayesha. \"Olisin varmasti mennyt\nohi sinua huomaamatta, ellei kuun säde olisi valaissut merkkiä\nhiuksissasi\", ja hän viittasi kuun sirppiin, jonka kirkas kärki näkyi\ntaivaanrannalla. \"Niin, niin, tanssi on loppunut --, katso, tulet\ntuhaksi riutuvat ja kaikki on hiljaa. Hetki oli mielestäsi sopiva\nlemmenleikille, Ustane, vai mitä? Minä luulin sinun olevan jo kaukana\ntäältä enkä voinut uneksiakaan, ettei käskyäni toteltaisi.\"\n\n\"Älkää kiduttako minua kauemmin\", valitti Ustane epätoivoissaan:\n\"tappakaa minut heti.\"\n\n\"Ei, miksi niin? Olisihan julmaa joutua haudan pimeyteen suuteloiden\nvielä huulia polttaessa\", sanoi Ayesha ivallisesti viitaten\npalvelijoilleen, jotka asettuivat heti Ustanen kummallekin puolelle\nja tarttuivat tämän käsivarsiin. Kiroten syöksyi Leo lähimmän\nkimppuun ja heitti miehen nurin, niin että tanner tärähti, kääntyen\nsamassa nyrkki koholla toista kohti.\n\n\"Kaunis heitto\", naurahti Ayesha. \"Kätesi on sangen vahva, oi\nvieraani, vaikka olit äsken kovin huonona sairaana. Mutta minä\npyydän sinua, päästä palvelijani ja anna hänen elää; hän ei aikonut\ntehdä tytölle mitään pahaa. Yö kylmenee ja minä tahdon toivottaa\ntytön tervetulleeksi palatsiini, sillä sinun ystäväsi ovat minunkin\nystäviäni.\"\n\nMinä tartuin Leon olkapäähän ja sysäsin hänet loitommaksi maassa\nmakaavasta miehestä, minkä hän sallikin vastustelematta tapahtua,\nja sitten me lähdimme luolaa kohti korokkeen poikki, jossa vielä\näskeisen ilotulituksen jäännökset hehkuivat. Tanssijat olivat\nkadonneet ja siellä täällä oli heidän soihduistaan putoillutta\nvaaleata tuhkaa.\n\nPainostavan äänettömyyden vallitessa me saavuimme Ayeshan\narkihuoneeseen ja aavistukset uhkaavasta onnettomuudesta synkistivät\nmieleni. Ayesha istahti leposohvalleen ja käskettyään Jobin Billalin\npoistua hän viittasi palvelijoitaan sytyttämään lamput. Tämän\ntehtyään tytöt poistuivat syvään kumartaen, paitsi yhtä, joka oli\nhänen suosituin kamarineitsyensä. Me kolme, Ustane, Leo ja minä,\nseisoimme sivulle vedettyjen verhojen kohdalla, Ustane paran ollessa\nmeistä hiukan kauempana vasemmalla.\n\n\"No Holly\", virkkoi Ayesha vihdoin, \"sinähän kuulit sanani, kun\nkäskin tuon niskurin\" -- hän viittasi Ustaneen -- \"mennä täältä iäksi\nmatkoihinsa ja juuri sinun pyynnöstäsihän minä säästin hänen kurjan\nhenkensäkin. Miten siis selität osallisuutesi tapaukseen, jonka äsken\nnäin ulkona kuutamossa? Vastaa heti ja oman itsesi tähden minä neuvon\nsinua puhumaan totta, sillä en aio sietää valheita tässä asiassa.\"\n\n\"Jouduin paikalle aivan sattumalta\", vastasin minä. \"Muuta en tiedä,\noi kuningatar.\"\n\n\"Minä uskon sinua, oi Holly\", vastasi Ayesha kylmästi, \"ja sinulle\nonkin hyvä kun sen teen -- silloin on tyttö ainoa syyllinen.\"\n\n\"Minä en voi ymmärtää hänen mitään rikkoneen\", keskeytti Leo. \"Hän\nei ole toisen miehen vaimo ja hän on ottanut minut miehekseen tämän\nkamalan maan vanhan sitovan tavan mukaan. Kuka on siis joutunut\nkärsimään? Ketä vastaan hän on oikeastaan rikkonut? Jos hän on\nkerran pahoin tehnyt, niin minä olen menetellyt samoin, ja jos häntä\nrangaistaan, niin rangaistakoon myöskin minua. Paina mieleesi, hyvä\nrouva\", jatkoi Leo raivostuen yhä enemmän, \"että jos käsket noiden\nmykkien roistojesi vielä kerran koskea tyttöön sormellaankaan, niin\nminä jauhan heidät paikalla nuuskaksi!\" ja hän olisi leimuavasta\nkatseestaan päättäen varmasti pitänytkin sanansa.\n\nAyesha kuunteli hänen sanojaan jäätävän kylmästi ja sanoi sitten\nankarasti Ustanelle:\n\n\"Mitä sinulla on puolustukseksi sanottavaa, nainen? Sinä\najattelematon ruohonkorsi, sinä höyhenheikko ihminen, joka aioit\ntyydyttää intohimosi vastoin minunkin kaikkivoipaa tahtoani. Sano,\nmiksi et totellut käskyäni, vaan jäit tänne, ja minä tahdon koettaa\nymmärtää sinua.\"\n\nSilloin minä näin siveellisen rohkeuden ja pelottomuuden mitä\nsuurenmoisimman ilmauksen. Tuo tuomittu tyttö parka, joka tiesi\nvarmasti mitä hän saattoi odottaa hirmuiselta kuningattareltaan,\njonka hirveätä voimaa hän jo oli saanut katkerasti tuta, kokosi nyt\nkaikki voimansa voidakseen suuressa epätoivossaan vastata arvokkaasti\nja arkailematta kuningattaren kysymykseen.\n\n\"Oi, kuningatar\", vastasi hän suoristautuen täyteen mittaansa ja\nhellittäen leopardin nahan hartioiltaan, \"minä jäin tänne sentähden,\nettä minun rakkauteni uhmaa kuolemaakin. Ilman tätä valittuani olisi\nelämäni iloton ja kolkko ja minä kuolen ennenkuin luovun hänestä.\nYmmärrän viimeisen hetkeni tulleen, mutta olen samalla iloinen, että\nuskalsin henkeni rakkauteni tähden, sillä rohkeuteni tuli monin\nverroin palkituksi, kun armaani syleili minua ja sanoi minua vieläkin\nrakastavansa.\"\n\nAyesha liikahti hermostuneesti, mutta rauhoittui jälleen.\n\n\"Minä en osaa loihtia\", jatkoi Ustane hänen sointuvan äänensä\nkaikuessa täyteläisenä luolan korkeassa holvissa, \"enkä minä ole\nkuolematon, mutta naisen sydän on kyllin raskas painuakseen syvienkin\nvesien pohjaan ja naisen silmät näkevät tarkoin sinunkin huntusi\nlävitse, oi kuningatar!\"\n\n\"Kuule: minä tiedän sinun rakastavan tätä miestä ja minut tieltäsi\nraivataksesi sinä olet päättänyt tuhota minut. Niin, minä kuolen ja\nhäivyn pimeyteen tietämättä itsekään, minne minä joudun. Mutta tämän\ntiedän. Sisimmässäni pilkottaa valo, jonka loisteessa näen totuuden.\nMinä tiesin jo silloin, kun ensimmäisen kerran näin herrani\", hän\nviittasi Leoon, \"että kuolema olisi hänen häälahjansa minulle,\nmutta minä en kääntynyt takaisin, vaan olin valmis maksamaan hinnan\nja katso, minä seison jo aivan kuoleman kynnyksellä. Minä tiedän\nmyöskin, ettet voita mitään rikoksellasi. Hän on minun ja vaikka\nsinun kauneutesi olisi häikäisevä kuin aurinko tähtiin verraten,\nniin häntä et milloinkaan omista, vaan hän on iankaikkisesti minun.\nSilmiisi hän ei milloinkaan katso eikä hän sano sinua konsanaan\npuolisokseen. Sinä olet jo tuomittu\", lausui tyttö juhlallisesti kuin\njokin haltioitunut ennustaja. \"Minä näen sinun --\"\n\nKimeä kirkaisu, joka ilmaisi sekä raivoa että kauhua, keskeytti\ntytön. Käännyin sinne päin ja näin Ayeshan nousseen ja seisovan käsi\nojennettuna Ustanea kohti, joka oli äkkiä vaiennut. Katsellessani\ntyttö parkaa minä huomasin hänen piirteensä jäykistyvän sanattomasta\nkauhusta ja hänen katseensa käyvän tuijottavaksi. Ollessamme vielä\nBillalin luona olin nähnyt saman kauhistuneen ilmeen tytön kasvoilla,\nkun hän keskeytti rakkaudenhymninsä Leolle. Huulien tuskallisesti\nvavahdellessa hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkeiksi.\n\nAyesha ei sanonut sanaakaan, vaan vapisi kuin haavan lehti. Käsi yhä\nojennettuna hän näytti rävähtämättä tuijottavan uhriinsa ja painaen\nkäsillään päätänsä Ustane kirkaisi äkkiä läpitunkevasti ja pyörähtäen\npari kertaa kaatui lattiaan kuin salaman iskusta. Leo ja minä\nsyöksyimme heti hänen luoksensa -- tyttö oli kuollut. Tuo peloittava\n_Hän_ oli surmannut hänet järkyttävällä tahdonvoimallaan tahi jonkun\nsalaperäisen sähköilmiön avulla.\n\nLeo ei käsittänyt heti täysin, mitä oli tapahtunut, mutta kun\nasia selveni hänelle, olivat hänen kasvonsa hirveät nähdä. Hän\nnousi hampaitaan kiristellen ja heittäytyi käheästi karjaisten\nyhdellä hypyllä Ayeshan kimppuun. Mutta Ayesha oli varuillaan ja\nojensi kätensä Leoa kohti, joka kavahti hoiperrellen takaisin ja\nolisi kaatunut, ellen minä olisi käynyt häneen käsiksi. Hän kertoi\nmyöhemmin, että hänestä oli tuntunut kuin hän olisi saanut rintaansa\nvoimakkaan iskun, joka lähetti hänet hoiperrellen takaisin ja otti\nhäneltä kokonaan sisun pois.\n\n\"Jos pelästyit tuomiostani, oi muukalainen, niin anna minulle\nanteeksi\", sanoi Ayesha ystävällisesti Leolle.\n\n\"Antaako sinulle anteeksi, senkin paholainen!\" ärjyi Leo parka\nväännellen käsiään tuskissaan. \"Antaako sinulle anteeksi, syöjätär!\nMinä tapan sinut, jos vain suinkin voin!\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi Ayesha yhtä lempeästi, \"sinä et ymmärrä minua\nennenkuin kuulet selitykseni. _Sinä_ olet minun rakastettuni,\nminun sorea ja väkevä Kallikratekseni, jota minä olen odottanut\nkaksituhatta vuotta, ja kun sinä vihdoinkin tulit, niin asettui tämä\nnainen\", hän osoitti ruumista, \"meidän väliimme ja sentähden minä\nraivasin hänet tieltäni, oi Kallikrates.\"\n\n\"Sehän nyt on kirottu valhe\", tiuskaisi Leo, \"että minä olen\nKallikrates. Nimeni on Leo Vincey ja minun esi-isäni oli jokin\nKallikrates -- ainakin minä uskon niin olleen.\"\n\n\"Sinäpä sen sanoit -- Kallikrates oli esi-isäsi ja siis olet sinä,\njuuri sinä, maailmaan uudelleen syntynyt Kallikrates -- ja minun\nkatkerasti kaivattu rakastettuni.\"\n\n\"Minä en ole Kallikrates eikä minulla ole kanssasi mitään tekemistä.\nEnnen rakastaisin jotakin helvetin paholaista kuin sinua, sillä hän\nolisi varmastikin sinua parempi.\"\n\n\"Niinkö sanot -- niinkö sanot, Kallikrates? Siitä on jo kulunut pitkä\naika, kun minut viimeksi näit, ettet ehkä enää muista minua. Olen\nvieläkin hyvin kaunis, Kallikrates!\"\n\n\"Minä vihaan sinua, murhaaja, enkä tahdo sinua nähdä. Minä en välitä\nsinusta rahtuakaan, olitpa miten kaunis hyvänsä, ja minä tapan sinut\nheti sopivan tilaisuuden sattuessa. Paina tämä visusti mieleesi,\nsenkin paha henki!\"\n\n\"Hyvin lyhyen ajan kuluttua olet kuitenkin polvistuva eteeni ja\nvannova rakastavasi minua\", sanoi Ayesha suloisesti ja hiukan\nivallisestikin naurahtaen. \"Pankaamme sinut pienelle koetukselle\ntämän kuolleen tytön ääressä, joka rakasti sinua.\"\n\n\"Katsele minua nyt, Kallikrates!\" ja samassa Ayesha antoi huntunsa\npudota, seisoen edessämme häikäisevän kauniina ja jumalallisen\nviehkeänä lumivalkoisissa vaatteissaan kultainen vyö uumillaan. Hän\noli ihana kuin Välimeren vaahdosta kohonnut Venus tahi marmorista\nnoussut Galatea. Oli kuin jokin näiden hautakammioiden kirkastettu\nhenki olisi ilmestynyt eteemme. Syvillä ja ihmeellisillä silmillään\nhän katseli Leoa, jonka nyrkit aukenivat vähitellen ja kasvojen\njännitys laukesi tuon lamauttavan katseen vaikutuksesta. Minä näin\nhänen hämmästyksensä muuttuvan ihailuksi ja sitten intohimoiseksi\nkaipaukseksi. Mitä enemmän hän koetti taistella tuota tenhoa\nvastaan, sitä voimakkaammin näin Ayeshan yliluonnollisen kauneuden\nsokaisevan hänet ja valtaavan kokonaan hänen sydämensä. Tämänhän\nminä kyllä tunsin. Eihän siitä ollut kauankaan, kun minä, joka olen\nLeoa kahta kertaa vanhempi, sain kokea samaa. Sama taistelu riehui\nnytkin minun sydämessäni, vaikka Ayesha ei katsonutkaan minuun, ja\nminun täytyy suureksi häpeäkseni tunnustaa, että minä olin sillä\nhetkellä raivoisan mustasukkainen. Olin aivan karkaamaisillani Leon\nkimppuun. Tuo nainen oli sekoittanut ja melkein tuhonnutkin kaikki\nsiveyskäsitteeni ja minä vannon, että samoin olisi käynyt jokaisen,\njoka olisi nähnyt hänen yli-inhimillisen kauneutensa. Mutta minä\nonnistuin kuitenkin hillitsemään itseni -- en tiedä miten -- ja\nkohdistin kaiken huomioni kohtauksen päähenkilöön.\n\n\"Oi, suuri Jumala!\" huohotti Leo, \"oletko sinä nainen?\"\n\n\"Niin olen -- vain tavallinen ihminen -- ja sinun oma rakas\npuolisosi, Kallikrates!\" vastasi Ayesha ojentaen norsunluunvalkoiset,\nsanoman kauniit kätensä häntä kohti ja hymyillen niin suloisesti,\nettä sydäntäni vihlaisi.\n\nLeo ei voinut irroittaa katsettaan hänestä ja minä huomasin Leon\nalkavan hitaasti siirtyä häntä kohti. Mutta yhtäkkiä Leo pysähtyi\nväristen kauhusta. Hän oli sattumalta koskettanut jalallaan\nUstane-raukan ruumiiseen.\n\n\"Kuinka voin minä sinua lähestyä?\" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.\n\"Sinähän olet murhaaja ja hän rakasti minua.\"\n\nHuomattakoon, että hän oli jo unhottanut rakastaneensa tyttöä.\n\n\"Mitäpä siitä\", vastasi Ayesha hiljaa ja hänen äänensä muistutti\nleppoisan yötuulen viihdyttävää huminaa puiden latvoissa. \"Jos olen\nrikkonut sinua vastaan, niin sovittakoon kauneuteni syntini, sillä\nrikokseni johtui rakkaudestani sinuun. Unhota siis iäksi, mitä äsken\ntapahtui, ja tule luokseni, oi Kallikratekseni.\" Hän ojensi kätensä\nkerran vielä ja kuiskasi kiehtovasti: \"_Tule!_\"\n\nMinä huomasin taistelun riehuvan Leon sydämessä -- näin hänen\nyrittävän kääntyä pakoonkin, mutta Ayeshan ihmeelliset silmät\nsitoivat hänet lujemmin kuin rautaiset kahleet. Tuon naisen lumoava\nkauneus, raudanluja tahto ja hehkuva intohimo musersivat hänen\nvastarintansa perinpohjin -- niin, hän ei muistanut enää murhattua\nrakastettuaan, jonka ruumiin ääressä hän vieläkin seisoi. Mutta\nkiusaaja olikin yli-inhimillinen ja hänen kauneuttaan ei voinut\nkukaan kuolevainen vastustaa.\n\nKun katsahdin jälleen ylös, näin Ayeshan lepäävän hänen sylissään\nja heidän huulensa olivat yhtyneet pitkään, intohimoiseen\nsuudelmaan. Rakastettunsa ruumis alttarina Leo Vincey vannoi siis\nuskollisuudenvalan tämän murhaajalle -- kaikki kunnian vaatimukset\nunhottaen hän antautui kokonaan tämän valtaan. Ihmisillä, jotka\nkunniansa noin unhottavat ja antavat intohimojen palon tukahduttaa\nkaiken siveellisyyden tunnon, ei ole tässä eikä tulevassakaan\nelämässä pelastuksen toivoakaan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän\nniittääkin, ja joka tuulta kylvää, hän myrskyä niittää! Intohimojen\nhehkuvan punainen unikko kuihtuu kerran ja satona korjataan vain\nkyllästymisen ja vastenmielisyyden okaisia ohdakkeita.\n\nAyesha vapautui äkkiä notkeasti kuin käärme Leon syleilystä ja\nnaurahti jälleen riemuitsevan ivallisesti:\n\n\"Enkö sanonut sinulle, oi Kallikrates, että hyvin lyhyen ajan\nkuluessa polvistuisit eteeni? Olinko oikeassa?\"\n\nLeo vaikeroi häpeän ja surun murtamana. Hänen vastarintansa oli\nainiaaksi musertunut, mutta hän ei ollut vielä vajonnut niin syvälle,\nettei hän olisi ollut tietoinen alennustilastaan. Hänen paremmat\nvaistonsa alkoivat päinvastoin kiihkeän taistelun tätä lankeemusta ja\nturmelusta vastaan, kuten myöhemmin selvästi huomasin.\n\nAyesha naurahti jälleen ja kietoutui nopeasti huntuunsa viitaten\nmykälle kamarineitsyelleen, joka oli suurin silmin katsellut\nnäytelmää. Tyttö poistui, mutta tuli heti takaisin kaksi mykkää\nmiespalvelijaa seurassaan, joille kuningatar teki muutamia merkkejä\nkäsillään. Kaikki kolme tarttuivat Ustane-raukan molempiin käsiin\nja raastoivat hänen ruumiinsa oviaukolle kadoten vihdoin verhojen\ntaakse. Leo katseli puuhaa hetkisen ja peitti sitten käsillään\nkasvonsa. Minunkin mielikuvitukseni oli niin kiihoittunut, että\nluulin Ustanen tuijottavan meihin koko ajan, kun häntä raastettiin\nulos, ja kauhu pani ruumiini värisemään.\n\n\"Näin katoaa kuollut menneisyys\", sanoi Ayesha juhlallisesti kaamean\nsaattueen hävitessä näkyvistämme verhojen taakse. Ajatuksiinsa\nvaipuneena hän tuijotti hetkisen oviverhoihin, jotka vieläkin\nliikkuivat hiljaa, ja antoi kuin huomaamattaan huntunsa pudota\nhitaasti maahan. Vanhan arabialaisen tavan mukaan alkoi hän\nsamassa sanella melodraaman kaltaista ilohymniä, jota on sangen\nvaikea tulkita muille kielille. Se oli jaettu kahteen osaan --\nkuvaannolliseen ja henkilökohtaiseen -- ja kuului muistaakseni\njotakuinkin näin:\n\n    Rakkaus on kuin erämaan kukkanen, kuin Arabian aloe, joka vain\n    kerran kukkii ja sitten lakastuu.\n\n    Koleikot se tasoittaa ja kalliot tieltämme särkee, elämän polun\n    reunalle sen ihana kukka kasvaa ja ohikulkijalle viittaa.\n\n    Hurmaantuneena hän poimii tuon tulipunaisen kukan, jonka kupu on\n    hunajaa täynnä, ja vie sen mukanaan erämaan halki vaalien sitä\n    kalleimpanaan.\n\n    Elämän erämaassa kasvaa vain yksi ihmeellinen kukka.\n\n    Rakkaus!\n\n    Kolkkoa tietämme valaisee vain yksi ainoa tähti.\n\n    Rakkaus!\n\n    Epätoivon yössämme meitä voi vain yksi ainoa elähdyttää.\n\n    Rakkaus.\n\n    Kaikki muu on turhaa ja katoavaista, vain veden päällä häilyviä\n    utukuvia.\n\n    Voiko kukaan mitata rakkauden äärettömyyden?\n\n    Lihassa se on syntynyt, mutta sielussa se asustaa, ja molemmat\n    ovat välttämättömät sen menestykselle.\n\n    Kuolemankin se voittaa.\n\n    Sen muodot ovat monenlaiset, mutta kaikki kauniit, eikä kukaan\n    tiedä, mistä sen loistava tähti nousee tahi mihin se laskee.\n\nSitten hän jatkoi Leoon päin kääntyen ja pannen kätensä tämän\nolkapäälle täyteläisemmällä ja riemuitsevalla äänellä:\n\n    Kauan olen minä sinua rakastanut, oi armaani, eikä rakkauteni\n    ole vieläkään jäähtynyt.\n\n    Kauan olen minä sinua kaivaten odottanut, ja katso, minä olen\n    saanut palkkani -- sinä olet luonani.\n\n    Kauan sitten näin minä sinut kerran, mutta silloin minä karkoitin\n    sinut luotani.\n\n    Haudallesi minä kylvin kärsivällisyyden siemeniä, joiden hentoa\n    orasta minä lämmitin toivon säteillä, kastelin katumuksen\n    kyynelillä ja leyhyttelin syvän viisauteni elävöittävillä\n    henkäyksillä. Ja katso, tässä on kylvöni hedelmä! Haudan mullasta\n    se on noussut, tomusta ja tuhasta minä olen sen kasvattanut.\n\n    Kärsivällisyyteni on palkittu.\n\n    Minä voitin kuoleman ja kuolema palautti minulle hänet, joka oli\n    kuollut.\n\n    Sentähden minun sydämeni riemuitsee, sillä ihanana kangastaa\n    tulevaisuus.\n\n    Sileitä teitä myöten me vaellamme iäisesti viheriöitsevien\n    niittyjen halki.\n\n    Yö on paennut laaksoihin ja hetki on tullut.\n\n    Päivän kajo suutelee jo vuorten huippuja.\n\n    Ihanaa on elää, oi rakas, ja keveä on vierelläsi käydä.\n\n    Meidät kruunataan kuninkaiden kunnialla ja meidän suuruuttamme\n    ylistetään vuosituhansia.\n\n    Maailman kaikki kansat palvovat meitä ja meidän kauneutemme ja\n    mahtimme sokaisemina he lankeevat maahan edessämme.\n\n    Riemuiten me riennämme voitosta voittoon, kuten aamuruskon puna\n    kiitää huipulta toiselle.\n\n    Eteenpäin ennenkuulumattomaan kunniaan.\n\n    Eteenpäin ennenkuulumattomaan valtaan.\n\n    Eteenpäin, milloinkaan väsymättä, häikäisevän loiston ympäröiminä.\n\n    Kunnes aikamme kerran täyttyy ja päivämme yöksi pimenee.\n\nHän vaikeni, ja katseli Leoa silmissään ihmeellinen loiste. Olin\nmelkein hengittämättä kuunnellut hänen lauluaan, josta yllä oleva\nkuvaukseni on vain heikko aavistus.\n\n\"Ehkä sinä et usko sanojani, oi Kallikrates\", sanoi Ayesha hetkisen\nkuluttua vienoimmalla äänellään, \"kun sanon sinulle, että olen\ntodellakin odottanut sinua parituhatta vuotta -- ehkä uskot minun\ntahtovan uskotella sinulle mielettömyyksiä, kun sanon sinun syntyneen\nuudelleen tähän maailmaan. Ei, älä ole noin epäilevän näköinen, sillä\nminä en voi erehtyä. Ennen täytyisi aurinkojen eksyä radoiltaan ja\npääskysen pesältään kuin minä valhettelisin sinulle ja johtaisin\nsinut harhaan, oi Kallikrates. Vaikka puhkaisisit silmäni ja sulkisit\nminut synkimpään pimeyteen, niin minä tuntisin sinut kuitenkin\nmonituhantisesta joukostakin. Tuki korvani ja minä kuulen aina\nsinun unhottumattoman äänesi soinnun, joka kajahtaisi sydämessäni\nkovemmin kuin sotatorven toitotus. Vaikka tekisit minut sokeaksi ja\nkuuromykäksi ja lamauttaisit hermoni, etten voisi tuntea mitään, niin\nsittenkin minun henkeni kuiskaisi sydämessäni: 'katso, tuolla on\nKallikrates! katso, epätoivon yösi päättyy! katso, kointähti koittaa\nsinulle, joka pimeydessä vaellat!'\"\n\nHän vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten:\n\n\"Luultavasti tahtoisit minun esittävän joitakin näkyviä todistuksia\nsinulle käsittämättömän puheeni todenperäisyydestä, ja jos sydämesi\non kyllin vahva kestämään koko totuuden, niin minä todistan puhuneeni\ntotta. Näytän sinulle jotakin, oi Kallikrates, ja sinulle myös, oi\nHolly. Ottakaa lamppunne ja seuratkaa minua.\"\n\nMitään ajattelematta -- olin huomannut koko ajatustoiminnan turhaksi\ntässä käsittämättömien ihmeitten maassa -- me teimme työtä käskettyä.\nAyesha meni \"arkihuoneensa\" perälle ja kohotti seinäverhoa, jonka\ntakaa ilmestyivät kapeat alaspäin viettävät portaat. Huomasin heti,\nettä askelmat olivat hyvin kuluneet. Arvelin niiden olleen alkujaan\nnoin seitsemän tuuman korkuisia, mutta nyt niiden korkeus oli\nkeskeltä enintään noin neljä tuumaa. Kaikki muut portaat, joita olin\nnähnyt näissä luolissa, olivat aivan tasaiset ja sileät, mikä oli\nluonnollistakin, kun ajatellaan, että niitä käytettiin vain silloin,\nkun vainajia kannettiin viimeisiin lepokammioihinsa. Päästyäni\nportaiden alipäähän, minä käännyin katsomaan noita kuluneita askelmia\nenkä voinut ymmärtää, mikä oli aiheuttanut nuo syvät lovet.\n\n\"Ihmetteletkö, kenen jalat ovat kovan kallion kuluttaneet,\nHollyseni?\" kysyi Ayesha huomattuaan tutkivan katseeni. \"Näet siinä\nminun -- minun keveät askeleeni! Minä muistan aivan hyvin, kun nämä\nportaat olivat tasaiset ja sileät, mutta kahdentuhannen vuoden ajan\nja kauemminkin minä olen astellut niitä myöten joka päivä, ja katso,\nkova kallio on kulunut sandaalini keveästä kosketuksesta!\"\n\nEn puhunut mitään, mutta minusta ei näyttänyt mikään selvemmin\nviittaavan tuon salaperäisen olennon satumaiseen ikään ja\nkouraantuntuvammin todistavan hänen puhuneen totta kuin nuo hänen\npehmeiden ja valkoisten jalkojensa kuluttamat kiviportaat. Kuinka\nmonta miljoonaa kertaa hänen olikaan täytynyt kulkea niitä alas ja\nylös ennenkuin nuo syvät lovet olivat syntyneet?\n\nPortaat johtivat erääseen käytävään ja muutamia askeleita\nkuljettuamme me pysähdyimme verhoilla peitetyn oviaukon eteen.\nMinä huomasin heti ensimmäisellä silmäyksellä, että olin samassa\npaikassa, jossa olin nähnyt tuon hirvittään näyn valkoisen liekin\nääressä. Tunsin verhossa näkyvät kuviot ja koko kohtaus muistui\nniin elävästi mieleeni, että minä vavahdin kauhusta. Ayesha astui\nedellä hautakammioon (huone oli hautakammio) ja me seurasimme häntä.\nIloitsin siitä, että paikan salaisuus nyt selviäisi, mutta pelkäsin\nsamalla ratkaisua.\n\n\n\n\nVII.\n\nHAUTAKAMMION SALAISUUS.\n\n\n\"Tämä on ollut makuuhuoneeni näinä kahtenatuhantena vuotena\", sanoi\nAyesha ja ottaen lampun Leon kädestä, hän kohotti sen korkealle\npäänsä yläpuolelle. Valo sattui lattiassa näkyvään pieneen\nsyvennykseen, jonka yläpuolella olin nähnyt liekin häilyvän, ja\nkivilavitsalla lepäävään valkoisella vaatteella verhottuun olentoon.\nLampun valossa näimme myös toisen kivilavitsan, joka oli kammion\nvastapäisellä seinällä.\n\n\"Tässä\", jatkoi Ayesha nojaten kädellään lavitsan reunaan, \"minä\nolen levännyt joka yö vain ohut vaippa ylläni. En ole voinut levätä\nmukavammin kuin minun puolisoni\", hän viittasi toisella lavitsalla\nlepäävään vainajaan, \"makaa tuossa kylmänä kuoleman unta nukkuen.\nJoka yö olen nukkunut täällä hänen luonaan ja kuten näet on tämä\ntukeva kallionpaasi noiden portaiden lailla kulunut ohueksi ruumiini\nkosketuksesta -- niin uskollinen minä olen ollut sinulle pitkän\nunesikin aikana, oi Kallikrates. Ja nyt, rakas, sinä saat nähdä\nihmeellisen näyn -- olet näkevä itsesi kuolleena -- hyvin olen minä\nhoitanut sinua kaikki nämä vuodet. Oletko valmis, oi Kallikrates?\"\n\nEmme vastanneet mitään, vaan katselimme toisiamme säikähtynein\nsilmin, kohtaus kun oli kokonaisuudessaan niin peloittava ja\njuhlallinen. Ayesha astui askeleen eteenpäin ja tarttui kädellään\nvalkoisen peitteen liepeeseen.\n\n\"Älä pelästy\", lisäsi Ayesha, \"vaikka tämä tuntunee sinusta sangen\nihmeelliseltä -- jokainen meistä on elänyt maailmassa ennenkin;\nmikään ei ole uutta auringon alla. Me emme vain tiedä siitä\nmitään, koska entiset olotilamme eivät voi säilyä muistissamme, ja\nruumiimme on muuttunut maaksi, josta se on luotukin, kun kukaan ei\nole voinut pelastaa meitä haudan hävityksestä. Mutta näiltä Kôrin\nkuolleilta oppimani taidon avulla minä olen säilyttänyt sinut\ntomuksi muuttumasta, että sinun kauneutesi olisi aina silmäini\nedessä, oi Kallikrates. Olit vain naamio, jonka menneiden aikojen\nmuistot elävöittivät ja katsellessani jäykistyneitä piirteitäsi olet\nlukemattomat kerrat ilmestynyt sieluni silmäin eteen kauniina ja\nvoimakkaana kuin jokin Olympon jumala.\"\n\n\"Katsele, Kallikrates, kuollutta itseäsi, joka on kahdentuhannen\nvuoden kuluttua sinussa uudelleen maailmaan syntynyt. Aika ei voi\nmeitä lainkaan muuttaa, olet aivan samanlainen kuin kaksituhatta\nvuotta sitten, mutta kuoleman armelias uni on saanut meidät\ntäydellisesti unhottamaan entisyytemme, sen kaikki surut ja murheet,\njotka meitä muutoin ahdistaisivat elämästä toiseen, kunnes vihdoin\ntulisimme hulluiksi sanomattomasta epätoivosta. Älä siis pelkää,\nKallikrates, kun sinä, joka olet nyt nuori ja voimakas, näet oman\nitsesi, joka eli ja kuoli niin kauan sitten. Minä käännän elämän\nkirjassasi vain lehden taaksepäin ja näytän sinulle, mitä sen\ntoiselle puolelle on kirjoitettu.\"\n\n\"_Katso_!\"\n\nHän vetäisi äkkiä peitteen pois ja valaisi lavitsalla lepäävää\nvainajaa. Samassa minä kavahdin kauhistuneena takaisin, sillä\nkivipaadella minun edessäni lepäsi, elleivät silmäni erehtyneet,\nLeo Vincey kylmänä ja kankeana häikäisevän valkoinen liinainen\nvaippa yllään. Ahtaissa rajoissa toimivat ajatuksemme eivät\nvoineet käsittää Ayeshan selityksiä ja vaikka hän koetti saada ne\nmahdollisimman helppotajuisiksi, niin jouduin heti ymmälle nähdessäni\ntämän yllättävän ja peloittavan näyn. Minä tuijotin elävää Leoa ja\nminä katselin kiinteästi kuollutta, mutta en voinut huomata heissä\nmitään eroa; paadella lepäävä ruumis näytti ehkä hiukan vanhemmalta.\nPienimpiä yksityiskohtia myöten he olivat yhtäläiset; kuolleella\noli Leon kultakiharainen tukkakin, jolla oli huomattavin osa Leon\npoikkeuksellisessa kauneudessa. Olin myöskin näkevinäni kuolleen\nkasvoilla aivan saman ilmeen, jonka olin välistä huomannut Leon\nkasvoilla, kun hän nukkui oikein sikeästi. Minun täytyy sanoa, etten\nole milloinkaan nähnyt kaksoisiakaan, jotka olisivat olleet niin\nyhdennäköiset kuin nuo molemmat, elävä ja kuollut.\n\nKäännyin katsomaan, miten näky oli vaikuttanut Leoon. Hän seisoi\npaikallaan kuin ukkosen lyömänä ja tuijotti rävähtämättä vainajaan\nlavitsalla. Sitten hän huudahti äkkiä:\n\n\"Peitä hänet jälleen ja vie minut täältä.\"\n\n\"Ei, odota hiukan, Kallikrates\", sanoi Ayesha, joka seisoi lavitsan\npääpuolessa pitäen lamppua korkealla päänsä yläpuolella. Hän oli\nkaunis kuin jumalatar ja seisoessaan siinä valkoisen vainajan\nvieressä hän muistutti kaikkitietävää Sibyllaa, jonka vakaumuksella\nlausuttujen sanojen mukaansatempaavaa juhlallisuutta ja syvää\nsisältöä minä en valitettavasti kykene saamaan esiin.\n\n\"Odota; minä tahdon näyttää sinulle jotakin, ettei rikoksestani\nolisi mitään sinulta salassa. Minä pyydän sinua, oi Holly, paljasta\nkuolleen Kallikrateksen rinta, sillä herrani ehkä pelkää koskea\nhäneen.\"\n\nVapisevin käsin minä täytin hänen pyyntönsä, sillä minusta tuntui\npyhyyden loukkaukselta koskea vieressäni seisovan elävän miehen\nkuoleman unta nukkuvaan kaksoisolioon. Liinainen vaippa oli pian\navattu ja vainajan leveässä rinnassa aivan sydämen kohdalla näkyi\nhaava, joka oli ilmeisesti keihään iskun aiheuttama.\n\n\"Näet haavan, Kallikrates\", sanoi Ayesha. \"Tiedä siis, että minä\nsinut surmasin paikassa, jossa elämän iäinen tuli palaa, sentähden,\nettä sinä rakastit egyptiläistä Amenartasta etkä luopunut hänestä.\nHäntä minä en voinut surmata niinkuin surmasin äsken tuon tytön,\nsillä hän oli vertaiseni tiedoissa ja taidoissa ja minä pelkäsin\nhäntä. Äkkipikaisuudessani minä silloin tapoin sinut ja kaikki nämä\nvuodet minä olen kyynelin surrut kuolemaasi ja odottanut paluutasi.\nNyt sinä olet tullut eikä välillämme ole ketään, joka voisi meidät\njälleen toisistamme erottaa, ja nyt minä lahjoitan sinulle elämän\nkuoleman asemesta -- en kuolemattomuutta, sillä sitä ei voi kukaan\nantaa, mutta tuhansia vuosia kestävän elämän ja nuoruuden, joita\nennenkuulumaton loisto, kunnia, valta ja kaikki, mikä on hyvää\nja kaunista, seuraavat. Vielä yksi asia, ja sitten saat levätä\nja valmistautua uuden syntymisesi hetkeä varten. Sinä näet tämän\nruumiin, joka oli muinoin omasi. Kaikki nämä vuosisadat se on ollut\nainoa seurani ja lohdutukseni, mutta nyt minä en enää tarvitse sitä,\nsillä olethan nyt elävänä luonani; se vain herättäisi muistoja, jotka\ntahdon niin mielelläni unhottaa. Muuttukoon se siis tomuksi.\"\n\n\"Katso! Minä olen valmistautunut tätä onnen hetkeä varten!\" ja\nmennen toisen lavitsan luo, joka hänen sanojensa mukaan oli ollut\nhänen vuoteensa, hän otti sen alta suuren kaksikorvaisen lasitetun\nmaljakon, jonka suu oli suljettu rakolla. Hän aukaisi sen ja\nsuudeltuaan keveästi vainajan valkoista otsaa hän pirskoitti maljakon\nsisällyksen ruumiin päälle ja kaatoi lopun tämän päähän ja rinnalle\nvaroen samalla huolellisesti, ettei pisaraakaan osunut meihin tahi\nhäneen itseensä. Kuollut peittyi heti sankkaan höyrypilveen, joka\nesti meitä näkemästä, miten tuo hävittävä neste teki tehtävänsä.\nKuulimme ankaraa sähinää ja räsähtelyä, mikä kuitenkin taukosi pian,\nja parin minuutin kuluttua oli höyrypilvikin haihtunut olemattomiin.\nKuulostanee ihmeelliseltä kun sanon, että lavitsalla, jolla muinaisen\nKallikrateksen maalliset jäännökset olivat levänneet vuosituhansia,\noli nyt vain pari kourallista valkoista tuhkaa. Niin oli kuitenkin\nasian laita. Kiveenkin oli tuo väkevä neste syövyttänyt syviä lovia.\nAyesha kumartui ja kooten käteensä kourallisen tuhkaa hän heitti sen\nilmaan ja lausui samassa tyynen juhlallisesti:\n\n\"Tomu tomuksi! Kallikrates on kuollut ja syntynyt uudelleen!\"\n\nTuhka leijaili hitaasti kivipermannolle ja me katsoimme ääneti sen\nputoamista kykenemättä sanomaan mitään.\n\n\"Jättäkää nyt minut\", sanoi hän, \"ja nukkukaa, jos voitte,\nystäväiseni. Minun täytyy valvoa ja ajatella, sillä huomen-illalla me\nlähdemme matkalle ja siitä on kauan, kun viimeksi kuljin polkua, jota\nmeidän on seurattava.\"\n\nPoistuimme kumartaen ja tultuamme omaan käytäväämme minä kurkistin\nJobin makuukammioon nähdäkseni, miten hän jaksoi, sillä hän oli\npoistunut seurastamme juuri vähää ennen kuin tapasimme onnettoman\nUstane-raukan. Amahaggerien juhla oli järkyttänyt hänen mielensä\nkokonaan. Hän nukkui rauhallisesti kuten ihminen, jolla on hyvä\nomatunto, ja minä iloitsin, ettei hänen ollut tarvinnut olla\nnäkemässä tämän kaamean päivän viimeisiä tapauksia. Menimme sitten\nomaan huoneeseemme ja siellä Leo-paran suru ja epätoivo pääsivät\nvihdoinkin valloilleen. Katseltuaan omaa kuoleman jäykistämää\nkuvaansa hän oli ollut kuin jonkinlaisessa tylsyyden tilassa, mutta\nnyt kun hän ei ollut enää tuon peloittavan Ayeshan läheisyydessä,\nlaukesi päivän mieltä järkyttävien tapahtumien aiheuttama\nmielenjännitys. Erittäinkin oli hänen surunsa ja epätoivonsa Ustanen\nkaamean kuoleman takia tärisyttävä. Hän kirosi itsensä -- kirosi\nhetken, jolloin hän oli ensimmäisen kerran nähnyt ruukunpalasen\nkirjoituksen, jonka todenperäisyys oli tullut niin kummallisesti\ntodistetuksi, ja hän kirosi katkerasti oman heikkoutensa. Ayeshaa hän\nei tohtinut kirota, sillä kukapa olisi tohtinut puhua pahaa naisesta,\njoka saattoi meidän tietämättämme milloin hyvänsä seurata puuhiamme.\n\n\"Mitä minä nyt teen, vanha veikko?\" valitti hän kätkien kasvonsa\nolkapäätäni vasten. \"Ustane murhattiin silmäini edessä -- eipä\nsillä, että olisin voinut sitä estää, mutta viiden minuutin kuluttua\nminä jo suutelin hänen murhaajaansa hänen ruumiinsa ääressä. Minä\nolen kurja roisto enkä kykene vastustamaan tuota\" (tässä hänen\näänensä aleni kuiskaukseksi) \"tuota kauheata velhotarta. Minä tiedän\nhuomenna jälleen suutelevani häntä; tiedän olevani iankaikkisesti\nhänen vallassaan ja vaikka en näkisi häntä enää milloinkaan, niin\nen voisi ajatella ketään toista koko elinaikanani. Häntä minun\ntäytyy seurata kuin neulan magneettia ja minun olisi nyt mahdotonta\nlähteä täältä, vaikka voisinkin. Minä en voi jättää häntä -- jalkani\npettäisivät, mutta käsityskykyni on vielä niin selvä, että tiedän\nsisimmässäni vihaavani ja inhoavani häntä -- ainakin luulen niin.\nKaikki on niin kauheata! Entä tuo -- tuo kuollut! _Minä_ se olin!\nVoiko tätä kukaan käsittää? Minä olen myyty mies, vanha veikko, ja\n'_Hän-jota-täytyy-totella_' ottaa sieluni suosionsa maksuksi!\"\n\nSilloin kerroin hänelle ensimmäisen kerran, että minun laitani\noli aivan yhtä huonosti, ja epätoivostaan huolimatta hän sanoi\ntuntevansa syvää sääliä minua kohtaan. Hän käsitti ehkä, ettei\nhänen tarvinnut pelätä kilpailua ja olla mustasukkainen niin\nkauan kuin hän oli kuningattaren suosiossa. Minä ehdotin, että\nkoettaisimme paeta, mutta me ymmärsimme heti sen olevan mahdotonta.\nJa ollakseni täysin rehellinen minun täytyy sanoa, etten luullut\nmeidän kummankaan suostuvan lähtemään Ayeshan luota, vaikka olisimme\njollakin yliluonnollisella keinolla voineet silmänräpäyksessä siirtyä\nnäistä synkistä luolista hauskaan kotiimme Cambridgeen. Olimme\nkuin perhoset, jotka väkistenkin pyrkivät tuhoavaan tuleen, tahi\nkuin opiumin käyttäjät, jotka selvillä ollessaan hyvin tietävät\nmenettelynsä vaaran, mutta eivät kuitenkaan suostuisi millään ehdolla\nluopumaan turmiollisesta tavastaan.\n\nEi kukaan mies, joka olisi nähnyt Ayeshan ilman huntua, kuullut hänen\nsointuvan äänensä ja saanut tuta hänen sanojensa syvää viisautta,\nolisi vapaaehtoisesti luopunut kaikkien maailman huvitustenkaan\nhinnalla nautinnosta olla hänen läheisyydessään. Leon tilanteen voin\nsitä suuremmallakin syyllä ymmärtää, kun tuo salaperäinen olento\nselitti hänen olevan kauan kaivatun lemmittynsä, jota hän todisti\nrakastaneensa ja parituhatta vuotta.\n\nHän oli epäilemättä rikollinen luonne ja oli murhannut Ustanen vain\nsentähden, että tämä oli hänen tiellänsä, mutta hän oli samalla\nhyvin uskollinen, ja luonnon lakien mukaan mies unhottaa pian naisen\nrikokset -- etenkin kun nainen on kaunis ja on tehnyt rikoksensa\nrakkaudesta häneen.\n\nOliko sitäpaitsi konsanaan kellekään tarjoutunut sellaista\ntilaisuutta kuin Leolle nyt? On kyllä totta, että liittyessään\ntuohon peloittavaan naiseen Leo joutuisi tämän salaperäisen olennon\nhuonon vaikutuksen alaiseksi, mutta samoin voisi hänen käydä missä\nnaimiskaupassa hyvänsä. Hänelle tarjottiin kuolemattomuutta ja\nikuista nuoruutta, ennenkuulumatonta kauneutta, kunniaa, valtaa,\nverratonta viisautta ja kaikkien luonnon salaisuuksien tietoa,\njoten minä en ihmettele ollenkaan, ettei hän myöntynyt pakenemaan\nihmeellisen onnensa ulottuvilta. Vaikka hän oli mitä suurimmassa\nepätoivossa ja katui katkerasti käytöstään kuten jokainen kunnon mies\nolisi tehnyt, ei hän voinut kuitenkaan hyväksyä ehdotustani.\n\nMinun mielestäni hän olisikin ollut hullu, jos hän olisi sen\ntehnyt. Pyydän samalla, että tätä mielipidettäni arvostellaan\nasianhaarojen mukaan. Vielä tänäkin päivänä minä muistelen kaiholla\nAyeshaa ja ennemmin olisin ollut vain yhden lyhyen viikon hänen\nrakastettunsa kuin koko elinaikani jonkun toisen naisen, kuinka\nihanan hyvänsä. Tahdonpa vielä lisätä, että jos joku heikkouskoinen,\njoka epäilee sanojani tahi pitää minua kaistapäisenä, olisi nähnyt\nvilahdukseltakaan Ayeshan ihanat kasvot, hän olisi nyt varmasti\nsamaa mieltä kanssani. Olen puhunut vain miehistä. Meidän ei oltu\nsuotu kuulla kenenkään naisen mielipidettä Ayeshasta, mutta minä\nolen melkein varma, että hän olisi suhtautunut kuningattareemme\nsangen kylmästi, ilmaissut vastenmielisyytensä enemmän tahi vähemmän\nloukkaavasti ja aiheuttanut oman tuhonsa.\n\nKolmatta tuntia me istuimme Leon kanssa ja juttelimme pelästyneinä\nja perinpohjin järkytettyinä ihmeellisistä tapahtumista, joiden\npyörteeseen olimme nyt joutuneet. Kaikki oli kuin kummaa unta ja\nkuitenkin totta. Kuka olisi voinut uskoa ruukunpalasen kirjoituksen\nolevan sittenkin totta ja että meidän piti joutua todistamaan sen\ntodenperäisyys tapaamalla hänet, jota oli etsittävä, kärsivällisesti\nodottamassa tulevamme Kôrin hautakammioihin? Kuka olisi voinut\najatella, että tuo salaperäinen nainen tuntisi Leossa, kuten hän\nuskoi, miehen, jota hän oli odottanut vuosisadasta toiseen ja jonka\naikaisemman maallisen majan hän oli tähän iltaan saakka luonaan\nsäilyttänyt? Mutta niin kuitenkin oli. Kaiken sen nojalla, mitä\nolimme nähneet, oli meidän vaikea selvästi ajattelevina miehinä\nenää epäillä kertomuksen totuutta ja syvästi tuntien inhimillisen\ntiedon ahtaat rajat ja ylimielisen varmuuden, jolla se kieltää\nkaiken sellaisen olemassaolon, jota ei kokemuksesta tunneta, me\nmenimme vihdoinkin levolle jättäytyen kohtalon huomaan, joka oli näin\nsuonut meidän paljastaa inhimillisen tietämättömyyden, antaen meidän\njoko itsellemme hyväksi tahi pahaksi nähdä vilahdukselta elämän\ntuntemattomia ja ihmeellisiä mahdollisuuksia.\n\n\n\n\nVIII.\n\nJOBIN AAVISTUS.\n\n\nKello yhdeksän seuraavana aamuna tuli Job, joka oli vieläkin\npelästyneen ja säikähtyneen näköinen, herättämään minua ja ilmaisi\nsamalla suuren mielihyvänsä sen johdosta, että hän tapasi meidät\nelävinä, mitä hän ei ollut todellakaan tohtinut toivoa. Kerrottuani\nhänelle Ustanen kamalasta kuolemasta hän sanoi olevansa vieläkin\nkiitollisempi nähdessään meidät hengissä ja tytön surullinen\nkohtalo järkytti häntä myöskin kovin, vaikka he eivät olleetkaan\nparaimpia ystäviä. Tyttö oli sanonut häntä murteellisella arabiallaan\n\"porsaaksi\", minkä Job oli korvannut haukkumalla häntä hyvällä\nenglannin kielellä \"lutkaksi\", mutta kaikki nämä vihollisuudet\nunhottuivat, kun Job kuuli, miten Ustane-raukan oli käynyt\nkuningattaren luona.\n\n\"Minä en tahtoisi sanoa mitään sopimatonta, herra\", sanoi Job\nkuunneltuaan suu selällään ihmeellistä kertomustani, jota hän oli\nsäestänyt lukemattomilla hämmästyksen huudahduksilla, \"mutta minun\nmielipiteeni on, ettei tämä '_Hän-jota-täytyy-totella_' ole kukaan\nmuu kuin itse vanha kehno tahi sen eukko, jommoinen sillä varmasti\ntäytyy olla, sillä eihän se muutoin osaisi olla sellainen julmettu.\nEndorin noita ei ollut tähän verraten vielä mitään, herra. Hän ei\nkykene enää loihtimaan ainoatakaan raamatun profeettaa haudastaan\nenempää kuin minä osaisin tehdä ihmisiä olkilyhteistä ja vanhasta\nflanellista. Olemme kuin olemmekin joutuneet paholaisten maahan ja\ntämä kuningatar onkin juuri se päämestari. Kotiin emme varmastikaan\nenää milloinkaan pääse, sillä luuletteko te, herra, tuon noidan\nolevan niin hullun, että hän laskisi Leo-herran kaltaisen kauniin\nnuorukaisen kynsistään.\"\n\n\"Leon hengen hän joka tapauksessa pelasti\", huomautin minä.\n\n\"Niinpä kyllä, mutta sen hyvän saa Leo-herra sielullaan maksaa.\nKuningatar tekee hänestä itsensä kaltaisen noidan, saadaanpa vain\nnähdä. On niin kovin vaarallista joutua tekemisiin tuommoisten\nihmisten kanssa, heistä saa aina jotakin pitämistä. Viime yönä\nmakasin valveillani, herra, ja luin pienestä raamatusta, jonka\nolen saanut vanhalta äitimuoriltani, kylmien väreiden karmiessa\nruumistani, miten noitien ja kaikkien heidän kaltaistensa viimein\nkäy. Kylläpä äiti vanhan silmät suurenisivat, jos hän tietäisi, minne\nhänen poikansa on joutunut.\"\n\n\"Niin, onhan tämä kylläkin omituinen maa\", vastasin minä huoaten,\nsillä viime päivien yliluonnolliset tapahtumat olivat järkyttäneet\nhermoni, vaikka en ollut muutoin lainkaan taikauskoinen.\n\n\"Olette oikeassa, herra\", vastasi Job, \"ja jos suvaitsette, niin minä\ntahtoisin sanoa teille jotakin Leo-herran poissaollessa\" -- Leo oli\nnoussut varhain ja lähtenyt aamukävelylle. \"Minä tiedän varmasti,\netten enää milloinkaan näe armasta kotiamme. Vanha isäni ilmestyi\nminulle viime yönä unissani ja hänellä oli yllään jonkinlainen\nyöpaitaa muistuttava valkoinen vaatekappale, melkein samanlainen kuin\nmuutamilla tämän maan asukkailla, jotka haluavat olla jotakuinkin\nihmisiksi puetut. Kädessään hänellä oli kimppu luolan suulla kasvavia\nkauniita kukkia, joita hän oli luultavasti poiminut ohi kulkeissaan.\n'Job', lausui hän juhlallisesti ja oli tyytyväisen näköinen kuin\njokin metodistipastori, joka on onnistunut petkuttamaan naapuriaan\nhevoskaupassa, 'päiväsi ovat luetut. Enpä olisi milloinkaan uskonut,\nettä minun piti vanhalla iälläni hakea sinua tämmöisistä paikoista ja\nnähdä semmoinen hirmuinen vaiva, ennenkuin löysin sinut, poika! Oli\nhyvin rumaa juoksuttaa tällä tavoin vanhaa isääsi enkä olisi sinua\nluultavasti löytänytkään, ellen olisi sattumalta kuullut hirveää\nrähinää täältä Kôrista, joka on vain pahojen ihmisten tyyssija!'\"\n\n\"Sait siis sanalla sanoen kiinteän ojennuksen\", murahdin minä.\n\n\"Aivan niin, herra -- ojennuksenpa tietenkin, mutta samalla myös\nvaroituksen. Hän sanoi, että 'korvennettavaksihan nämä tällaiset\nroistot joutuvat, jos mitkään' ja minä olen aivan samaa mieltä\najatellessani heidän ruukkujuhliaan ja muita konnuuksiaan\", sanoi\nJob masentuneesti. \"Joka tapauksessa hän sanoi olevansa varma, että\nminun maallinen vaellukseni loppuisi hyvin lyhyeen. Olisin mielelläni\nhalunnut hiukan yksityiskohtaisempia tietoja asiasta, mutta hänellä\noli kiire muille markkinoille. Hän lisäsi vain, että kylläpähän saat\naikanaan nähdä, sillä me saamme pian olla yhdessä enemmän kuin olisi\nväliäkään. Minä luulen isäukon muistelleen menneitä aikoja, jolloin\nehdimme kolmessa päivässä peräti kyllästyä toisiimme, ja tohdinpa\nmelkein panna pääni pantiksi, että niin käy nytkin, kun jälleen\njoudumme yksiin leipiin.\"\n\n\"Luulet nyt varmaankin\", sanoi minä, \"kuolevasi sentähden, että näit\nunta vanhasta isästäsi. Jos nyt isävainajasta uneksiminen todellakin\ntietäisi kuolemaa, niin mitä mahtaisi tapahtua miehelle, joka\nsattumalta näkisi unissaan äitinsä?\"\n\n\"Te nauratte minulle, herra\", sanoi Job, \"mutta näettekös, te\nette tunteneetkaan isävainajaani. Jos minulle ilmestynyt henkilö\nolisi ollut joku toinen -- vaikkapa Mary tätini, joka ei koskaan\npitänyt itsestään suurta ääntä -- niin en olisi unestani paljoakaan\nvälittänyt, mutta kun tulija oli niin laiska kuin isäni, vaikka hän\nolikin seitsemäntoista lapsen isä, ei hän olisi ikinä vaivautunut\ntänne saakka, ellei tässä olisi tosi kysymyksessä. Ei, herra, minä\ntunnen ukon ja tiedän hänen tarkoittaneen täyttä totta. Minkäpä sille\nnyt sitten mahtaa. Jokaisenhan täältä on aikoinaan lähdettävä, mutta\ntuntuu niin julmalta kuolla tässä kamalassa paikassa, jossa ei voi\nhinnalla eikä millään saada kristillistä hautausta. Olen koettanut\nelää kunnollisesti, herra, ja täyttää velvollisuuteni tunnollisesti\nja ellei isäukko olisi viime yönä luonani pistäytyessään antanut\nminun ymmärtää, ettei hänellä ollut kovinkaan häävit ajatukset\nsuosituksistani, niin minä olisin nyt kaikesta huolimatta sangen\nkeveällä mielellä. Mutta omatuntoni on puhdas ja uskollisesti minä\nolen palvellut teitä ja Leo-herraa, Jumala häntä siunatkoon. Välistä\nminusta tuntuu kuin hän olisi vielä pieni poika, jota taluttelin\nkotikaupunkini kaduilla, ja jos kerran onnistutte pääsemään täältä,\nherra, mikä voi olla hyvinkin mahdollista, sillä isäni ei puhunut\nteistä mitään, niin muistelkaa rakkaudella vaalenneita luitani\nälkääkä enää milloinkaan puuttuko kukkaruukuille töherrettyihin\nkreikkalaisiin kirjoituksiin. Suokaa anteeksi rohkeat sanani, herra.\"\n\n\"No mutta, Job\", sanoin minä vakavasti, \"nythän sinä puhut vallan\njoutavia. Olethan typerä, kun kiusaat itseäsi tuommoisilla\npäähänpistoilla. Tosin olemme kokeneet yhtä ja toista tässä\nomituisessa maassa, mutta toivoakseni me kyllä lopultakin selviydymme\nonnellisesti kaikista vaikeuksista.\"\n\n\"Minä en puhu joutavia, herra\", sanoi Job vakaumuksella, joka\nvaikutti minuun kiusallisesti. \"Minä tunnen olevani mennyttä miestä\nja tuo tunne on sangen kummallinen, herra, sillä en voi olla\najattelematta, minkälainen loppuni oikein mahtaa olla. Teidänkin\nselkäänne karmisivat kylmät väreet, jos syödessänne alkaisitte\npelätä ruoan olleen myrkytettyä tahi jos näissä synkissä käytävissä\nkulkeissanne odottaisitte veitsen äkkiä välähtävän. Olen pahoillani,\nettä puhuin usein pahaa tuosta tyttö-raukasta, jonka piti niin äkkiä\nkuolla, vaikka en voinutkaan hyväksyä hänen avioliittoaan, joka oli\nkäynyt mielestäni aivan liian sukkelaan ollakseen pysyväinen. Hartain\ntoivoni on, herra\", ja Job parka kalpeni tätä sanoessaan, \"etten\nsuinkaan joutuisi tuon hehkuvan ruukun uhriksi.\"\n\n\"Mitä joutavia\", keskeytin minä vihaisesti.\n\n\"Aivan oikein, herra\", sanoi Job, \"minun ei suinkaan sovi väitellä\nkanssanne, mutta jos sattumalta lähdette jonnekin, niin olisin\nsangen kiitollinen, jos saisin tulla mukaanne. Ystävällisiä\nkasvoja katsellen en nimittäin pelkäisi vähääkään viimeisen\nhetkeni tullessa; se ikäänkuin auttaisi minut kuoleman kynnyksen\nyli. Nyt minä menen hakemaan aamiaisenne, herra\", ja tuo kunnon\nJob poistui huoneesta minun jäädessä raskain mielin miettimään\ntulevaisuuttamme. Olin syvästi kiintynyt Job-vanhukseen, joka oli\nparhaimpia ja rehellisimpiä ihmisiä, mitä milloinkaan olen tavannut.\nHän oli oikeastaan enemmän ystäväni kuin palvelijani ja ajatus,\nettä hänelle voisi tapahtua jotakin, nosti karvaan palan kurkkuuni.\nHänen puheistaan oli käynyt selville, että hän uskoi varmasti jonkin\nonnettomuuden kohtaavan häntä, ja vaikka hänen pelkonsa näytti\nolevan aivan aiheeton -- synkkä ja omituinen ympäristö sekä viime\npäivien kaameat tapahtumat olivat luultavasti sen ainoat todelliset\nsyyt -- niin sydäntäni kouristi kuitenkin häntä ajatellessani.\nOnhan tunnettua, että ihmisen voi välistä vallata selittämätön\npelko ja synkät aavistukset, jotka kylmästi harkiten tuntuvat aivan\naiheettomilta. Samassa aamiainen saapuikin ja sen mukana Leo, joka\noli ollut kävelemässä luolan ulkopuolella -- päätään selvittelemässä,\nkuten hän sanoi. Olin hyvin iloinen hänen tulostaan, sillä synkät\nmietteeni haihtuivat ainakin hetkeksi. Aamiaisen jälkeen me lähdimme\nkävelylle ja näimme erään amahaggerin kylvävän pientä peltotilkkua,\nmikä kävi aivan raamatun kertomuksissa kuvattuun tapaan. Miehellä oli\nvyöllään vuohennahasta tehty pussi, josta hän viskeli jyvät peltoon\nastellen verkkaisesti edestakaisin. Oli oikein mieltä rauhoittavaa\nnähdä jonkun tämän maan julman asukkaan puuhailevan touonteon\nkotoisissa askareissa ja me katselimmekin kotvan ajan tuota kylväjää.\n\nPalatessamme kohtasimme Billalin, joka ilmoitti, että\n\"_Hän-jota-täytyy-totella_\" suvaitsi tahtoa puhutella meitä ja\nme noudatimmekin heti kutsua hieman pelokkain mielin. Ayesha\noli niin salaperäinen ja ihmeellinen. Hänen tuttavallisuutensa\nsaattoi sytyttää ja sytyttikin intohimojen palon, mutta pelkoa ja\nkunnioitusta häntä kohtaan se ei totisesti karkoittanut.\n\nMykät palvelijat veivät meidät sisään kuten aina ja heidän mentyään\nAyesha riisui huntunsa. Huolimatta sieluntuskastaan eilenillalla Leo\nsyleili häntä paljon kiihkeämmin ja tulisemmin kuin hänen oikeastaan\nolisi tarvinnut.\n\n\"Ihmetteletkö, Kallikratekseni\", sanoi Ayesha hyväillen hänen\nkultaisia kutrejaan ja katsoen häntä hellästi silmiin, \"kun tiedät\nminun olevan kokonaan sinun omasi? Mutta ensin täytyy sinun tulla\nminun kaltaisekseni, ei kuolemattomaksi, sillä sitä minä en ole,\nmutta niin kestäväksi ja karaistuksi ajan hirvittäviä voimia vastaan,\nettä sen nuolet kilpistyvät sinusta kuin auringon säteet virran\nkalvosta. Sinä olet vielä aivan erilainen kuin minä etkä voisi kauan\nkestää kirkkauttani, joka voisi sinut tuhotakin. Katsele vain minua\nhiukan pitempään, niin silmiäsi alkaa pakottaa ja päätäsi huimata,\nja sentähden minä peitänkin heti kasvoni\" -- mitä hän ei kuitenkaan\nohimennen sanoen tehnyt --. \"Sinua ei panna silti kovemmalle\nkoetukselle kuin kestät, rakkaani, sillä jo tänä iltana tuntia ennen\nauringon laskua me lähdemme matkalle ja huomen illalla, jos kaikki\nkäy onnellisesti ja minä en ole unhottanut tietä -- mikä olisi\nhirveätä -- me olemme perillä. Siellä sinun on kylvettävä elämän\ntulen liekeissä, joiden syleilystä tulet kirkastettuna ja kauniimpana\nkuin kukaan ennen sinua, ja silloin, Kallikrates, sinä saat sanoa\nminua vaimoksesi ja minä tahdon olla sinun nöyrin palvelijasi!\"\n\nLeo mutisi jotakin, minä en tiedä mitä, vastaukseksi tähän\nhämmästyttävään tiedonantoon ja nauraen hänen hämmennykselleen Ayesha\njatkoi:\n\n\"Ja sinä myöskin, oi Holly; sinullekin minä tahdon antaa tämän\nlahjan ja tehdä sinut todellakin iäti viheriöitseväksi puuksi,\nsillä minä olen mielistynyt sinuun, Holly. Sinä et ole yhtä hupsu\nkuin useimmat ihmislapset ja vaikka sinun tietosi ja taitosi ovat\nvain vanhanaikaista lorua, niin sinä et ole kuitenkaan unhottanut\ntaitoa sanoa kauniita kohteliaisuuksia ja käyttäytyä kaikin puolin\nmiellyttävästi.\"\n\n\"Kas vain sinua, vanha veikko\", kuiskasi Leo hymyillen, mikä\nmuistutti hänen entistä hilpeyttään, \"oletko sinä todellakin sanonut\nkohteliaisuuksia? Sitäpä en olisi ikänä sinusta uskonut!\"\n\n\"Minä kiitän sinua, oi Ayesha!\" lausuin minä mahdollisimman\narvokkaasti; \"mutta lahjastasi minä en huoli. Vaikka maailmassa\nolisikin paikka, josta sinä puhut, ja vaikka tuossa kummallisessa\npaikassa palaisikin tuli, joka voi karkoittaa kuoleman, kun\nhän saapuu meitä hakemaan, niin minä en sittenkään tahtoisi\nkoetella sen voimaa. Tämä maailma ei ole mielestäni ollut niin\nsuloinen, oi Ayesha, että haluaisin jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi.\nEi; maailma on kovasydäminen äiti, jolla on vain kiviä antaa\nlapsilleen päivittäiseksi ravinnoksi. Kiviä syötäväksi, karvasta\nvettä juotavaksi ja lyöntejä hellyyden asemesta. Kuka jaksaisi\nsitä iäti kestää? Kuka tahtoisi iät päivät kantaa menneiden\nsurujen ja onnettomuuksien muistojen raskasta taakkaa, katsella\nlähimmäisensä kärsimyksiä voimatta niitä lieventää ja oppia maailman\nkaiken viisauden, joka ei kuitenkaan suo mitään lohtua? Kovaa on\nmyöskin kuolla, kun ei kukaan voi meille kertoa, mitä on kuoleman\nesiripun tuolla puolen. Me hemmoitellut olennot pelkäämme kaikkea\ntuntematonta. Mutta vieläkin kovempaa olisi minun mielestäni elää\niäti täällä jonkun tuskallisen muiston kalvaessa sydäntä näkymättömän\nkäärmeen lailla. Olisin kuin puu, jonka lehdet olisivat iäti\nviheriät, mutta joka olisi sisältä laho ja madon syömä.\"\n\n\"Ajattelehan kuitenkin, Holly\", sanoi hän, \"pitkä ikä, voima ja\nkauneushan merkitsevät valtaa ja kunniaa ja kaikkea, mikä on\narvokasta ihmisten mielestä.\"\n\n\"Mitä ovat sitten, oi kuningatar, nuo kaikki, jotka ovat ihmisten\nmielestä kallisarvoiset?\" vastasin minä. \"Vain vaahtokuplia, eikö\nniin? Eikö kunnianhimo ole kuin loppumattomat portaat, joiden huippua\non mahdoton saavuttaa? Kuta ylemmäksi päästään sitä korkeammalle\npyritään eikä ihmisellä ole sitten enää ainoatakaan levon hetkeä.\nRikkaudenkin suoma yltäkylläisyys alkaa viimein kyllästyttää ja\ninhoittaa voimatta hankkia tunninkaan kestävää todellista onnea.\nOnko viisaudella mitään rajaa, jonka voisimme toivoa saavuttavamme?\nEikö mitä! Kuta enemmän me opimme, sitä selvemmin huomaamme oman\ntietämättömyytemme. Eläisimmepä vaikka kymmenenkintuhatta vuotta,\nniin voisimmeko toivoa saavamme selville aurinkojen ja avaruuksien\nsalaisuudet ja käsittää, kuka on pannut tähdet taivaalle ratojaan\nkiertämään? Eikö viisautemme olisi kuin kalvava nälkä, joka pitäisi\nmeidät alati tietoisina henkemme tyydyttämättömästä tiedonhimosta?\nEikö se olisi kuin tuo kirkkaasti palava lamppu, joka ei kuitenkaan\nvoi karkoittaa pimeyttä tästä huoneesta? Mitä me siis voittaisimme\nikämme äärettömällä pituudella?\"\n\n\"Oi Hollyseni, onhan olemassa rakkaus -- rakkaus, joka kaunistaa\nkaiken ja tekee jumalalliseksi tomunkin, jota me jaloillamme\npoljemme. Rakkaus kirkastaa elämämme, joka kuluu silloin vuodesta\ntoiseen nopeasti kuin ihanin unelma; se on kuin ihmeellinen sävel,\njoka kohottaa kuulijan sydämen kuin kotkan siivillä korkealle\nmaailman turmeluksen ja saastan yläpuolelle.\"\n\n\"Voihan niin olla\", vastasin minä, \"mutta jos rakkautemme olisikin\nonneton -- mitenkäs sitten? Ei, oi Ayesha, minä tahdon elää vain\nmäärätyn aikani, vanhentua sukupolveni mukana, kuolla ja unohtua,\nsillä kuolemattomuus, jonka minä toivon periväni ja jonka varmasti\ntiedänkin saavani, on iankaikkinen siihen vähään verraten, jonka sinä\nehkä voit antaa. Tuon kuolemattomuuden saavutettuani, jonka uskoni\nminulle takaa, minä olen sitäpaitsi vapaa kaikista kahleista, jotka\ntäällä henkeni sitovat. Sillä niin kauan kuin lihassa vaellamme,\nmeitä surun ja murheen skorpioonit ahdistavat, mutta kun siitä\nvapaudumme, niin henkemme on sädehtivä puhtaana ikuisen hyvän\nkirkkaudessa.\"\n\n\"Katseesi kiitää korkealle\", naurahti Ayesha, \"ja sinä puhut selvästi\nja täsmällisesti. Kuitenkin sinä puhuit äsken tuosta tuntemattomasta,\njoka on kuoleman esiripun tuolla puolen. Mutta uskon silmillä ja\nmielikuvituksesi värillisillä silmälaseilla sinä ehkä luulet näkeväsi\ntuon tulevaisen kirkkauden. Haudantakaisen elämän kuvaukset, joita\nihmiset ovat sommitelleet uskonsa ja mielikuvituksensa avulla, ovat\ntodellakin kummallisia, ja omituisinta on, että tästä asiasta on niin\nmonenlaisia toisistaan jyrkästikin eroavia käsityskantoja. Voisin\nkertoa sinulle -- mutta mitäpä se hyödyttäisi -- miksi riistäisin\nhullulta hänen leikkikalunsa? En tahdo vaikuttaa mielipiteisiisi,\noi Holly, ja minä toivon, ettet vanhuudessasi joutuisi katkeran\nkatumuksen valtaan, kun hylkäsit kerran kuninkaallisen lahjani. Mutta\nniinhän on aina ollut; ihminen ei ole milloinkaan siihen tyytyväinen,\njonka hän voi omin käsin poimia. Vaikka lamppu riittäisi valaisemaan\nhänen tiensä pimeydessä, niin hän iskisi sen säpäleiksi sentähden,\nettei se ole tähti. Onni leijailee askeleen hänen edellään kuten\nyöllinen virvatuli suon pinnalla ja hänen täytyy tavoittaa tuo tuli,\nonnen tähti käteensä saada! Kauneus ei ole hänestä mitään, koska\nmaailmassa saattaisi olla vieläkin kauniimpaa; valta ei merkitse\nmitään, sillä toiset voisivat ehkä voittaa hänet, ja kunnia ja\nkuuluisuus eivät ole liioin mitään, koska maailmassa on kuuluisampia\nihmisiä kuin hän. Minä toistan vain mitä itse äsken sanoit. Sinä\nunelmoit voivasi poimia tähden, mitä minä en kuitenkaan usko, ja\nminun mielestäni sinä olet hullu, Hollyseni, hylätessäsi lampun.\"\n\nTähän minä en vastannut mitään, sillä minä en voinut -- etenkin\nLeon läsnäollessa -- sanoa hänelle, että siitä hetkestä alkaen,\njolloin näin ensi kerran hänen ihanat kasvonsa, ne olivat alati\nminun silmäini edessä, enkä siis tahtonut pidentää elämää, jonka\nhänen häviämätön muistonsa ja onneton rakkauteni auttamattomasti\nkatkeroittaisivat. Niin oli jo silloin ja samoin on vielä tälläkin\nhetkellä.\n\n\"Mutta sanohan, Kallikrates\", jatkoi Ayesha muuttaen ääntään ja\npuheenaihetta, \"mistä johtui, että lähdit etsimään minua täältä?\nEilen illalla sinä sanoit, että tuo Kallikrates -- jonka näit -- oli\nsinun esi-isäsi. Onko se totta? Kerro nyt minulle kaikki -- äläkä\nsuinkaan liioittele?\"\n\nSiten pakotettuna Leo kertoi hänelle koko tuon ihmeellisen\nkertomuksen hopealippaasta ja ruukunpalasen kirjoituksesta, joka\noli hänen kantaäitinsä, egyptiläisen prinsessan Amenartaksen\nkirjoittama ja joka oli tämän matkueen aiheuttanut. Ayesha kuunteli\nmielenkiinnolla ja kun Leo oli lopettanut, hän sanoi minulle:\n\n\"Enkö sanonut sinulle eräänä päivänä, oi Holly, kun keskustelimme\nhyvästä ja pahasta -- silloin kuin rakas Kallikratekseni oli niin\nsairas -- että hyvä saattaa kääntyä pahaksi ja paha hyväksi? Kylväjä\nei tiedä, minkälaisen sadon hän saapi, eikä lyöjä tiedä, mihin hänen\niskunsa lopultakin sattuu. Nyt näet: tämä Amenartas, tämä Niilin\nkuninkaallinen tytär, joka vihasi minua ja jota minä vieläkin vihaan,\nkoska hän tavallaan voitti minut, on nyt johdattanut rakkaani suoraan\nminun syliini. Pahaa hän minulle tahtoi ja kylvön hän kylvi, josta\nminun piti ohdakkeita korjata, mutta katso, hän on antanut minulle\nenemmän kuin koko maailma olisi voinut antaa. Tätä sinun on vaikea\nsovittaa hyvän ja pahan ympyrääsi, vai mitä, Hollyseni?\"\n\n\"Hän käski siis poikansa surmata minut\", jatkoi Ayesha oltuaan\nhetkisen vaiti, \"koska minä tapoin hänen isänsä. Ja nyt sinä, minun\nKallikratekseni, olet tuo isä ja samalla myös hänen poikansa;\ntahdotko siis kostaa minulle rikokseni sinua ja kantaäitiäsi\nvastaan, oi Kallikrates? Katso\", ja hän luisui polvilleen paljastaen\nnorsunluunvalkoisen rintansa -- \"katso, tässä sykkii sydämeni\nja vyössäsi on veitsi, pitkä ja terävä, joka on juuri sopiva\niskettäväksi erehtyväisen naisen sydämeen. Anna sen välähtää ja\nkosta! Iske, mutta iske niin, että voit olla tekoosi tyytyväinen ja\nolla onnellinen, kun olet kostanut vääryyden ja täyttänyt sinulle\nmuinoin annetun tehtävän.\"\n\nLeo katsahti häneen ja ojentaen kätensä nosti hänet seisoalleen.\n\n\"Nouse, Ayesha\", sanoi hän surullisesti. \"Sinähän tiedät, etten voi\nsinua surmata, en hänenkään kuolemansa kostoksi, jonka eilen illalla\nmurhasit. Minä olen orjasi ja kokonaan sinun vallassasi. Kuinka\nvoisin tehdä sinulle mitään pahaa -- ennen surmaisin itseni.\"\n\n\"Sinähän jo melkein rakastat minua, Kallikrates\", sanoi Ayesha\nhymyillen. \"Kerropas nyt minulle jotakin omasta maastasi --\nmahtava kansa, vai kuinka? Ehkä Rooman kaltainen valtakunta?\nTahdot varmaankin palata sinne, mikä onkin hyvä, sillä minun\ntarkoitukseni ei ole suinkaan, että sinun pitäisi jäädä asumaan tänne\nKôrin luoliin. Ei, me lähdemme täältä heti kun olet tullut minun\nkaltaisekseni -- älä pelkää, etten löytäisi tietä -- ja asetumme\nEnglantiisi asumaan ja elämme niinkuin meidän pitääkin. Kaksituhatta\nvuotta minä olen odottanut päivää, jolloin viimeisen kerran näkisin\nnämä kirotut luolat ja tämän synkän näköisen kansan. Tuo hetki on\npian käsissä ja minä olen onnellinen kuin lapsi, joka sydän riemusta\nsykkien odottaa juhlapäivää. Sitten hallitset sinä, Kallikrates,\ntuota Englantia ja --\"\n\n\"Mutta meillä on kuningas\", keskeytti Leo nopeasti.\n\n\"Se ei merkitse mitään\", sanoi Ayesha; \"hänet voidaan kukistaa.\"\n\nTässä pääsi meiltä molemmilta närkästyksen huudahdus ja me selitimme,\nettä yhtä hyvin me voisimme ajatella oman itsemme kukistamista.\n\n\"Tämäpä on omituista\", sanoi Ayesha kummastuneena; \"kuningas, joka on\nkansansa rakastama. Maailma on varmaankin suuresti muuttunut sillä\naikaa kuin minä olen Kôrin luolissa asunut.\"\n\nMe selitimme silloin, että muutos oli tapahtunut hallitsijoissa.\nKuningasta, jonka alamaisia me olimme, rakastivat ja kunnioittivat\nkaikki hänen laajan valtakuntansa oikein ajattelevat asukkaat.\nSanoimme hänelle myös samalla todellisen vallan olevan maassamme\nkansan käsissä ja että maamme oppimaton ja alhaisemmalla\nsivistyskannalla oleva väestö oikeastaan hallitsi koko maata\näänestyksellä valitun eduskunnan välityksellä.\n\n\"Siis demokratia\", sanoi Ayesha -- \"silloin teillä on varmasti\njoku tyrannikin, sillä minä olen huomannut, että demokraattisissa\nvaltioissa, joissa ei itsekään tiedetä, mihin oikeastaan pyritään,\nasetetaan tavallisesti ohjaksiin henkilö, jota sitten kaikki\nkunnioittaen kumartavat.\"\n\n\"Kyllä\", sanoin minä, \"meillä on tyrannimme.\"\n\n\"Nuo tyrannit voimme joka tapauksessa tuhota\", sanoi hän\nrauhallisesti, \"ja Kallikrates on hallitseva maata.\"\n\nMinä selitin heti Ayeshalle, ettei \"tuhoaminen\" kävisi Englannissa\nlainkaan päinsä, vaan jokainen sellainen yrityskin olisi lain\nrikkomista ja johtaisi todennäköisesti lopulta mestauslavalle.\n\n\"Lain rikkomista\", toisti hän ivallisesti nauraen -- \"lain\nrikkomista! Etkö käsitä, oi Holly, että minä olen kaikkien\ntuommoisten lakien yläpuolella ja niin on myös Kallikrateksenikin\noleva? Inhimillisistä laeista me olemme yhtä riippumattomat kuin\nvuoret pohjatuulesta. Saako tuuli vuoren taipumaan vai vuori tuulen?\nJätä minut nyt, oi Holly, minä pyydän sinua, ja sinä myös, minun oma\nKallikratekseni, sillä minun pitää laittaa kaikki valmiiksi matkaamme\nvarten. Tehkää tekin ja palvelijanne samaten, mutta älkää varustako\npaljoakaan mukaanne, sillä minä luulen meidän viipyvän matkallamme\nvain kolme päivää. Palattuamme tänne minä teen suunnitelman, miten\nvoimme sanoa ainiaaksi hyvästit näille Kôrin hautakammioille. --\nKyllä, Hollyseni, minun luvallani saat suudella kättäni.\"\n\nMe poistuimme siis ja minä vaivuin heti syviin mietteisiin\ntulevaisuuteen nähden, joka näyttäytyi meille nyt aivan eri valossa.\nTuo peloittava ja salaperäinen Ayesha oli selvästi päättänyt tulla\nmukanamme Englantiin ja minua alkoi värisyttää ajatellessani, mitä\nhän voisi siellä aikaansaada. Minä tunsin hänen voimansa ja olin\nvarma, ettei hän ollenkaan arkailisi käyttää sitä suunnitelmiaan\ntoteuttamaan. Onnistuisimme ehkä lyhyemmän ajan pitämään häntä\naisoissa, mutta hänen ylpeä ja kunnianhimoinen henkensä murtaisi\nkahleensa ennenpitkää ja korvaisi keinolla millä hyvänsä vuosisatoja\nkestäneen yksinäisyytensä. Ellei hän saavuttaisi päämaaliaan\nkauneudellaan ja viisaudellaan, niin hän hävittäisi voimallaan\ntieltään kaikki vastukset, ja koska hän ei voinut kuolla ja mikäli\nminä tiedän häntä ei voitu surmatakaan, niin miten olisi ollut\nmahdollista saada hänen suunnitelmansa raukeamaan? Lopulta olisi\nEnglanti kaikkine alusmaineen oleva hänen vallassaan -- ehkäpä koko\nmaailmakin -- ja minä olen varma, että maastamme olisi pian sukeutuva\nloistavin ja mahtavin valtakunta mitä maailmassa on milloinkaan\nollut, mutta tämä ei kävisi ilman lukemattomia uhreja.\n\nKaikki mitä olin täällä kuullut ja nähnyt, oli mielestäni kuin\nihmeellistä unta tahi kuin jonkun mietiskelijän kiihoittuneen\nmielikuvituksen esiinloihtimia satumaisia haavekuvia, ja kuitenkin\noli kaikki totta, minkä koko maailma tulisi pian tuntemaan. Mitähän\ntämä kaikki mahtoi tarkoittaa? Tein vihdoin sen johtopäätöksen, että\ntämä ihmeellinen olento, joka oli intohimojensa kahlehtimana elänyt\nvuosituhansia tässä tuntemattomassa paikassa, ilmestyisi nyt kohtalon\nvalitsemana muuttamaan koko maailmanjärjestyksen. Voimallaan hän\ntukahduttaisi kaikki kapinat ja sodat pakottaen siten kansat elämään\nrauhassa ja sovussa, mikä olisi todellakin suurenmoinen muutos\nparempaan päin.\n\n\n\n\nIX.\n\nTOTUUDEN TEMPPELI.\n\n\nOlimme pian valmiit. Minulla oli repussani vaatekerta ja kenkäpari\nmieheen ja kaiken varalta oli jokaisella revolveri ja keveä\nmakasiinikivääri sekä laukussaan runsaasti ampumavaroja, mitä\nvarovaisuustoimenpidettä me saimmekin myöhemmin useat kerrat kiittää,\nettä selvisimme hengissä seikkailusta.\n\nParia minuuttia ennen sovittua aikaa me menimme Ayeshan luo ja\ntapasimme hänet kaikin puolin valmiina odottaen meitä tumma kaapu\nyllään.\n\n\"Oletteko siis valmiit lähtemään näkemään suuria ja ihmeellisiä\nasioita?\" kysyi hän.\n\n\"Olemme\", vastasin minä, \"vaikka omasta puolestani vieläkin epäilen,\noi Ayesha.\"\n\n\"Hollyseni\", sanoi hän, \"sinä olet totisesti noiden vanhojen\njuutalaisten kaltainen -- minua harmittaa vieläkin, kun heitä\najattelen -- jotka epäilivät kaikkea, mitä he eivät tunteneet. Mutta\nsittenpähän saat nähdä; ellei kuvastimeni erehdy\", hän viittasi\nkivimaljakkoon, jossa vesi kristallikirkkaana päilyi, \"niin tie on\nsamassa kunnossa kuin muinoinkin. Lähtekäämme siis matkalle uutta\nelämää alkamaan, jonka loppu on kaikille tuntematon.\"\n\n\"Kaikille\", toistin minä ääneni kajahtaessa synkästi kammion\nkorkeassa katossa, ja suuren keskusluolan läpi kulkien me astuimme\nulkoilmaan. Luolan suulla oli kantotuoli ja kuusi mykkää kantajaa,\njoiden joukossa näin ilokseni vanhan ystäväni, Billalin, josta olin\nalkanut pitää yhä enemmän. Syistä, joita en käy tässä lähemmin\nselittämään, oli meidän Ayeshan mielestä parasta kulkea jalkaisin,\nmikä olikin hyvin meidän mieleemme oleskeltuamme siksikin kauan\nnoissa synkissä luolissa, jotka olivat kylläkin sopivat vainajien\nasunnoiksi ja säilyttivät asukkaansa hyvin, mutta vaikuttivat\nhiukan mieltä masentavasti meidän kaltaisiin eläviin ihmisiin.\nSisäänkäytävän edessä oleva koroke, jolta olimme katselleet tuota\nkaameata tanssinäytäntöä, oli nyt joko sattumalta tahi Ayeshan\nmääräyksestä aivan autio. Ketään ei näkynyt ja minä luulen, että\nmatkastamme tiesivät vain nuo mykät palvelijat, jotka kyllä osasivat\npitää näkemänsä omina tietoinaan.\n\nNoin viiden minuutin kuluttua me olimme jo matkalla kohtisuoraan\ntuon hedelmällisen tasangon tahi muinaisen järven pohjan poikki,\njoka aukeni eteemme kuin viheriä smaragdi pilviä tavoittelevan\nvuorenharjanteen muodostamassa kehyksessä. Meillä oli jälleen mainio\ntilaisuus ihmetellä tätä merkillistä paikkaa, johon Kôrin muinainen\nkansa oli pääkaupunkinsa rakentanut, työn paljoutta, minkä he olivat\nsuorittaneet ja kaupungin perustajien nerokkuutta ja suurenmoista\ninsinööritaitoa, joka oli ollut tarpeen tuon suunnattoman järven\nkuivaamisessa. Tällä suurtyöllä ei ole minun mielestäni vertaistaan\nmaailmassa. Ei Suezin kanavakaan eikä Montdenisin tunnelikaan\nvoi kilpailla sen kanssa aatteen valtavuudessa ja suurenmoisessa\ntoteuttamisessa.\n\nIllan leppoisa viileys, joka näytti korvaavan tuulen, jota ei\nmilloinkaan tuntunut Kôrin lavealla tasangolla sitä ympäröivän\npilvenkorkuisen vuorenharjanteen tähden, virkisti meitä\nsanomattomasti ja noin puoli tuntia kuljettuamme me näimme selvästi\nmatalahkon vallituksen, jonka sisäpuolella Billali sanoi tuon\nsuuren kaupungin raunioiden olevan. Babyloniin, Thebeen ja muihin\nvanhan ajan kuuluisimpiin kaupunkeihin verraten ei muinainen Kôr\nollut niin erittäin suuri, sen pinta-ala oli ehkä noin kaksitoista\nneliöpenikulmaa tahi hiukan enemmän ja ympärysmuurikin oli ollut vain\nnoin neljänkymmenen jalan korkuinen, ennenkuin se oli vähitellen\nsortunut raunioiksi. Muurin mataluus johtui kai siitä, ettei Kôrin\nasukasten tarvinnut pelätä vihollisen hyökkäyksiä, sillä heitä\nsuojeli linnoitus, jonka vertaista ei toista ole, ja sentähden oli\nmuuri luultavasti rakennettukin vain kansalaissotien varalta. Se oli\nyhtä leveä kuin korkeakin ja tehty kokonaisuudessaan säännöllisistä\nkivilohkareista, jotka oli luultavasti louhittu noista lukemattomista\nluolista. Noin kuudenkymmenen jalan levyinen vallihauta ympäröi\nkoko kaupungin ja muutamissa kohdin se oli vieläkin täynnä vettä.\nNoin kymmentä minuuttia ennen kuin aurinko katosi vuorten taakse me\nsaavuimme vallihaudalle, jonka yli kapusimme suuria, leveän sillan\njäännöksiltä näyttäviä kivilohkareita myöten. Hetkisen kuluttua\nolimme muurin harjalla. Olisin tyytyväinen, jos lukija saisi\nkuvauksistani vähäisen aavistuksenkaan valtavasta näystä, joka levisi\nsilmäimme eteen. Laskevan auringon punertavat säteet valaisivat\npenikulmien laajuista rauniokaupunkia -- pylväskäytäviä, temppeleitä,\nalttareita ja keisareiden palatseja ja niiden väliin siroteltuja\nihania puistikkoja. Rakennusten katot olivat luonnollisesti jo kauan\nsitten sortuneet, mutta tukevat seinät ja mahtavat pylväät olivat\nvieläkin paikoillaan.\n\nKatu, joka alkoi aivan meidän edestämme, oli kaikesta päättäen\nvaltakatu, sillä se johti koko kaupungin halki ja oli hyvin leveä,\nleveämpi kuin Thamesin ranta, ja säännöllisen suora. Se oli\nkivetty kuten myöhemmin näimme sileiksi hakatuilla nelikulmaisilla\nkivillä, joten siinä ei nytkään kasvanut juuri ensinkään ruohoa.\nMuutamia pensaita näkyi juurtuneen sinne tänne, mutta niidenkin\nelämä näytti olevan hyvin kituvaa. Muinaiset puistot ja puutarhat\nolivat muuttuneet tiheiksi viidakoiksi. Katsellessamme muurin\nharjalta kaupunkia saatoimme helposti nähdä muinaisten katujen\nlaajan, vaaleanvihertävän verkon ja valtakadun molemmin puolin oli\nrauniokasoja, joiden välissä kasvoi läpitunkemattomia viidakoita,\notaksuttavasti muinaisia puutarhoja. Kaikki rakennukset oli\ntehty samasta värillisestä kivestä ja mikäli me ennätimme nähdä\npäivän sukkelaan pimetessä yöksi, olivat useimmat talot muhkeiden\npylväskäytävien ympäröimät. Askeleemme kajahtelivat kaameasti tuon\naution, raunioiksi sortuneen kaupungin kaduilla, joita ihmisjalka ei\nollut varmastikaan tuhansiin vuosiin koskettanut.\n\nKuljettuamme hetkisen me saavuimme valtavan rakennusryhmän luo, joka\noli ollut kaikesta päättäen jollekin ylijumalalle pyhitetty temppeli.\nSiinä oli useampia mahtavien pylväskäytävien toisistaan erottamia\nosastoja, joiden keskellä oli neliön muotoinen pienoinen piha.\nPylväät poikkesivat kaikista, mitä olen ennen nähnyt, ollen keskeltä\nohuemmat kuin päistä. Otaksuin ensin tarkoituksen olleen jäljitellä\nnaisen vartaloa, mikä oli hyvin tavallista muinaisten sivistyneiden\npakanakansojen keskuudessa temppeleitä y.m.s. suunniteltaessa, mutta\nparin päivän kuluttua selveni minulle asian oikea laita. Olimme\nnimittäin saapuneet vuoriharjanteen juurelle, jossa näin runsaasti\nihania palmuja, joiden rungot olivat aivan täsmälleen noiden\npylväiden muotoiset. Minä olen varma, että tuo muinainen arkkitehti,\njoka oli pylväskäytävät rakentanut, oli käyttänyt mallinaan näitä\njuhlallisia palmuja tahi oikeammin niiden esivanhempia, jotka olivat\nnoin kymmenentuhatta vuotta sitten kaunistaneet vuoren rinnettä, tuon\ntuliperäisen järven muinaista rantaa.\n\nPieni matkueemme pysähtyi temppelin julkisivun eteen ja Ayesha\nnousi kantotuolistaan. Katselimme hetkisen pylväskäytävän\njättiläispylväitä, jotka olivat ainakin yhtä suuret kuin Theban\nKarnakin temppelin patsaat. Ne olivat alhaalta maanrajasta noin\nkaksikymmentä jalkaa ympärimitaten ja noin seitsemänkymmenenviiden\njalan korkuiset.\n\n\"Täällä oli muinoin eräs kammio, Kallikrates\", sanoi Ayesha Leolle,\njoka oli kiiruhtanut auttamaan häntä kantotuolista, \"jossa voimme\nlevähtää ja nukkua. Kaksituhatta vuotta sitten sinä ja tuo Egyptin\nnainen levähditte siellä, mutta senjälkeen täällä ei ole kukaan\nkäynyt, joten huone on voinut sortua.\" Hän meni edellä rappeutuneita\nportaita ylös ja tultuamme temppelin ensimmäiseen esikartanoon,\nhän pysähtyi hetkeksi katsellen ympärilleen. Sitten hän kääntyi\nvasemmalle ja pari askelta astuttuaan hän pysähtyi muurin varjoon ja\ntuijotti tutkivasti pimeyteen.\n\n\"Täällä se on\", sanoi hän ja viittasi kahta palvelijaa, jotka\nkantoivat tavaroitamme, tulemaan lähemmäksi. Toinen etsi\nkantamuksestaan lampun sytyttäen sen heti tuliastiastaan (amahaggerit\nkuljettivat aina mukanaan tulta lyhyemmilläkin matkoilla), jossa\ntuli hehkui muumioista survotussa jauhossa. Tuommoinen jauho saattoi\nsäilyttää tulen kokonaisen viikonkin, jos jauho oli sopivasti\nkostutettu. Astuimme kammioon, jonka sisäänkäytävän suulle Ayesha\noli pysähtynyt. Katseltuani ympärilleni lampun himmeässä valossa,\nminä huomasin heti, että kammio oli rakennettu ulkomuuriin ja oli\nollut ovenpielessä olevasta kivipöydästä päättäen jonkun tämän suuren\ntemppelin portinvartijan työhuone.\n\nSiistittyämme kammiota hiukan me järjestimme siellä olomme\nolosuhteiden mukaan mahdollisimman mukavaksi ja aloimme maistella\neväitämme, paitsi Ayeshaa, joka, kuten muistelen jo kerran sanoneeni,\nei käyttänyt milloinkaan muuta kuin ohuita jauhokakkuja, hedelmiä\nja vettä. Aterioidessamme kohosi täysikuu vuorenharjanteen takaa ja\nvalaisi rauniot hopeaisella valollaan.\n\n\"Tiedätkö, oi Holly, miksi minä toin teidät tänne tänä iltana?\" kysyi\nAyesha nojaten päätään käteensä ja katsellen suurta täysikuuta, joka\ntaivaan valtiattaren lailla kohosi juhlallisen hitaasti temppelin\nmahtavien pilareiden yläpuolelle. \"Minä toin teidät -- ei, mutta\nKallikrates, sinähän makaat juuri samalla paikalla, johon olin\nlaskenut kuolleen ruumiisi levätessäni täällä kaksituhatta vuotta\nsitten, kun kannoin sinut takasin asuntooni Kôrin luolissa. Miten\nkummallista! Muistan nyt niin selvästi nuo hirveät hetket\", ja\nväristen hän painoi kätensä silmilleen.\n\nLeo hypähti samassa kiireesti ylös ja muutti paikkaa. Häntä eivät\nAyeshan vanhat muistot näyttäneet lainkaan miellyttävän.\n\n\"Minä toin teidät\", jatkoi Ayesha, \"katsomaan ihmeellisintä näkyä\nmitä ihmissilmä on milloinkaan katsellut -- Kôrin raunioita\ntäydenkuun satumaisessa valossa. Kun olette syöneet -- tulessa\npeseydyttyäsi sinulle ei kelpaa muu ravinto kuin hedelmät,\nKallikrates -- menemme ulos ja minä näytän teille tämän suuren\ntemppelin ja jumalan, jota siellä muinoin palvottiin.\"\n\nNousimme tietysti heti ja läksimme liikkeelle. Kynäni on jälleen\nkykenemätön kuvaamaan mitä näimme, sillä kaikki oli niin\nsuurenmoista. Pihat ja pilarit, joista muutamat (erittäinkin\nporttikäytävissä olevat) oli koristettu päästä päähän veistoksilla,\nsuuret esikartanot ja lukemattomat autiot huoneet puhuivat omaa\nkieltään suoraan hartaan katselijan sydämeen. Kaikkialla vallitsi\nkuolemanhiljaisuus ja sanomattoman autiuden tuntu. Kaunista mutta\nsamalla niin kaameata! Puhelimme vain kuiskaten ja kuiskauksemmekin\nkuulostivat kajahtavan äänekkäästi pylväästä pylvääseen haihtuen\nlopulta tyyneen ilmaan. Näiden vanhojen raunioiden katseleminen\nnäytti vaikuttavan Ayeshaankin, jonka ikä oli vain murto-osa\nniihin verraten. Kuu kuumotti kirkkaasti pilareihin ja seiniin,\nvalaisi valkealla valollaan portit ja pihat kätkien säteidensä\nhopeankimmeltävällä verholla kaikki viat ja puutteellisuudet ja\nkattaen harmaat muurit kuutamoyön loistolla. Oli ihmeellistä\nkatsella kuutamossa tuota rauniokaupunkia ja ihmeellistä oli myöskin\najatella, kuinka monet tuhannet vuodet tuo kuollut taivaankappale\nja tämä autio kaupunki olivat toisiansa katselleet ja äärettömässä\nyksinäisyydessään kertoneet toisillensa tarinaa hävinneestä\nloistostaan ja kukistuneesta kunniastaan. Kuu kohosi yhä korkeammalle\nja tummat varjot hiipivät hiljaa autioiden pihojen poikki ikäänkuin\ntemppelin muinaisten pappien henget olisivat nousseet katsomaan\nentistä pyhättöänsä. Ajatuksiimme vaipuneina me katselimme kauan\näänettöminä tätä suurenmoista ja valtavaa näkyä.\n\n\"Tulkaa\", sanoi Ayesha vihdoin; \"minä tahdon näyttää teille jotakin\nsatumaisen kaunista, mikäli se on vielä jäljellä kauneudellaan\nuhmaamassa ajan hävitystä ja herättämässä katselijan mielessä\nkaipuuta nähdä mitä huntu kätkee\", ja vastausta odottamatta hän vei\nmeidät parin pylväskäytävillä kaunistetun pihan poikki tuon vanhan\ntemppelin pyhimpään.\n\nTultuamme sisimpään pihaan, joka oli noin viidenkymmenen\nneliökyynärän laajuinen, me pysähdyimme sanattomina ihailemaan\nihaninta ja suurenmoisinta taideteosta, mikä maailmaan on ehkä\nmilloinkaan luotu. Pihan keskellä oli valtavalla nelikulmaisella\nkivijalustalla suunnaton tummasta kivestä hakattu pallo, joka oli\nehkä noin neljäkymmentä jalkaa läpimitaten, ja pallon päällä seisoi\njättiläiskokoinen siivekäs olento, joka oli niin hurmaavan, niin\njumalallisen kaunis kuun valkeassa valossa, että sydämeni aivan\npysähtyi katsahtaessani siihen ensi kerran.\n\nTuo ainakin parikymmentä jalkaa korkea patsas oli veistetty niin\npuhtaasta ja lumivalkoisesta marmorista, että kuun säteet kimmelsivät\nsen pinnalla vielä vuosituhansienkin kuluttua. Veistos oli niin\ntäydellisen muotokaunis ja niin hienopiirteinen, että sen suuri\nkoko näytti vain kohottavan sen yliluonnollista kauneutta ja suloa.\nSiivellinen olento oli nainen, joka ojensi kätensä kuin lemmittyään\nsyleilläkseen ja jonka koko asento oli hellän rukoileva. Hänen ihana\nvartalonsa oli aivan alaston, mutta kasvoja peitti ohut huntu, jonka\nläpi piirteet heikosti häämöttivät. Pään ympärille oli keveästi\nkietaistu utuinen huntu, jonka toinen pää verhosi vasenta käsivartta,\ntoisen, joka oli taittunut, liihoitellessa takana ilmassa.\n\n\"Ken on hän?\" kysyin minä heti kun olin hiukan tointunut\nhämmästyksestäni.\n\n\"Etkö voi arvata, oi Holly?\" vastasi Ayesha. \"Missä on nyt sinun\nmielikuvituksesi? Näethän edessäsi Totuuden, joka seisoo maailman\npäällä ja rukoilee ihmislapsia kohottamaan hunnun hänen kasvoiltaan.\nKatso, mitä on kirjoitettu jalustaan. Lauseet on epäilemättä otettu\nKôrin asukasten pyhistä kirjoituksista\", ja hän vei meidät lähemmäksi\nja osoitti kirjoitusta patsaan jalustassa. Tuo kiinankieltä\nmuistuttava kirjoitus oli aikoinaan hakattu niin syvään, että se oli\nvieläkin hyvin luettava. Ayesha käänsi lauseet, jotka kuuluivat:\n\n_Eikö maailmassa ole ketään, joka tahtoisi kasvojani katsella, sillä\nne ovat sangen ihanat? Rauhan minä annan hänelle, joka huntuni\nriisuu._\n\n_Ja ääni kajahti: 'Katso! Neitsyt olet ja neitseenä pysyt, kunnes\naika on täytetty, vaikka kaikki, jotka etsivät sinua, halajavat\nsinua. Ihmistä ei ole syntynyt eikä synny, joka voisi elää kasvosi\nnähtyään. Ainoastaan kuolemassa huntusi putoaa, oi Totuus!'_\n\n_Ja Totuus ojensi kätensä ja itki, koska kukaan ei voinut häntä\nomistaa eikä katsella hänen kasvojaan._\n\n\"Totuus oli kuten näet\", sanoi Ayesha lukunsa lopetettuaan, \"Kôrin\nmuinaisten asukasten jumala. Häntä he etsivät ja hänelle temppelinsä\npyhittivät, ja vaikka he tiesivät, etteivät he häntä milloinkaan\nlöytäisi, he kuitenkin etsivät.\"\n\n\"Ja samoin\", lisäsin minä surullisesti, \"etsivät ihmiset häntä\nvieläkin, mutta eivät löydä, sillä vasta kuolemassa hänen huntunsa\nriisutaan, kuten tämä pyhä kirjoitus sanoo.\"\n\nIhailtuamme vielä kerran tuon ihanan taideteoksen hunnutettua ja\nhenkevöityä suloa, tuota muinaisen mestarin kiveksi kivettynyttä\nkauneuden unelmaa, jota en voi milloinkaan unhottaa, vaikkakin\nhuomaan olevani kykenemätön sitä kuvailemaan, me lähdimme vaieten\npaluumatkalle. Katsahdin taakseni vielä kerran ja minusta näytti kuin\ntuon marmorisen vankilan lävitse olisi kimallellut elävän hengen\nhohde, joka kohottaa ihmisen ajatuksen iäisten asioiden pyhiin\nmietteisiin. Veistosta en ole sen jälkeen nähnyt, mitä minä sitäkin\nsuuremmalla syyllä pahoittelen, kun tuossa maailmata esittävässä\nsuuressa kivipallossa, jonka päällä totuutta esittävä olento seisoi,\nolin huomannut piirroksia, joita emme voineet kuutamossa kyllin\ntarkoin tutkia, mutta jotka todennäköisesti muodostivat Kôrin kansan\naikuista maailmaa esittävän kartan. Oli omituista todeta, että nuo\nammoin sitten manan majoille muuttaneet Totuuden palvelijat olivat\npäässeet selvyyteen maan pallomaisuudesta.\n\n\n\n\nX.\n\nSYVYYDEN PÄÄLLÄ.\n\n\nSeuraavana aamuna herättivät mykät palvelijat meidät ennen auringon\nnousua ja karistettuamme unen silmistämme ja peseydyttyämme\nlähteessä, joka vieläkin kumpusi sortuneen marmorialtaan raunioissa\nulommaisen esikartanon keskellä, me tapasimme Ayeshan kantotuolinsa\nääressä valmiina lähtemään, Billalin ja parin kantajan kootessa\ntavaroitamme. Tapansa mukaan oli Ayesha peittänyt kasvonsa\n(mahtoikohan tuo tapa olla alkujaan, ohimennen sanoen, eilen\nnäkemämme Totuuden patsaan aiheuttama?), mutta siitä huolimatta\nminä huomasin hänen olevan hyvin alakuloisen ja hänen ylväs ja\njoustava ryhtinsä, joka olisi hänet ilmaissut tuhannen samankokoisen\nnaisen joukosta, vaikka kaikki olisivat olleet hunnutetut, oli\ntyyten hävinnyt. Hän seisoi allapäin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta\nkuullessaan meidän lähestyvän hän katsahti ylös ja tervehti. Leo\nkysyi, oliko hän nukkunut hyvin.\n\n\"Huonosti, Kallikratekseni, huonosti\", vastasi hän huoaten. \"Kaameat\nja kummalliset unet ovat kiusanneet minua tänä yönä enkä ymmärrä,\nmitä ne mahtanevat merkitä. Tuntuu aivan kuin jokin vaara uhkaisi\nminua -- minua, jota ei voi mikään onnettomuus kohdata. Jos niin\nkävisi, oi Kallikrates\", hänen äänensä soinnahti sanomattoman\nhellästi, \"että minä nukahtaisin pitkään uneen jättäen sinut\nvalvomaan, niin muistelisitko minua ystävällisesti? Mahtaisitkohan,\nKallikratekseni, odottaa paluutani yhtä kauan ja yhtä uskollisesti\nkuin minä sinua?\"\n\nVastausta odottamatta hän jatkoi:\n\n\"Tule, lähtekäämme taipaleelle, sillä matka on pitkä ja meidän on\noltava perillä ennen huomispäivän koittoa.\"\n\nPian olimme jälleen matkalla aution kaupungin halki, jonka rauniot\nhäämöttivät hämärässä ennen aamun sarastusta. Juuri kun nousevan\nauringon ensimmäiset säteet kultaisten nuolien lailla singahtivat\nvuorenharjanteen takaa valaisten hävitystä ympärillämme, me saavuimme\nympärysmuurin toiselle pääportille ja katsahdettuamme vielä kerran\n(paitsi Job, joka ei ylimalkaan välittänyt raunioista) taaksemme\nharmaaseen ja valtavaan pilaristoon, jonka läpi olimme kulkeneet, me\nkapusimme huoaten vallihaudan yli ja olimme pian tasangolla jälleen.\nOlimme hyvin pahoillamme, kun emme ehtineet tutkia raunioita sen\ntarkempaan.\n\nAuringon mukana palasi Ayeshankin hilpeys ja aamiaisen aikana hän oli\njo aivan entisellään ja selitti nauraen, että paikka, jossa hän oli\nyönsä nukkunut, oli luultavasti aiheuttanut hänen alakuloisuutensa.\n\n\"Nämä raakalaiset sanovat, että Kôr on aaveiden asuinsija ja minä\nuskon heidän olevan totisesti oikeassa, sillä vain kerran ennen\nolen viettänyt samanlaisen yön ja se oli silloin kuin sinä, minun\nKallikratekseni, makasit hengetönnä jalkaini juuressa tuossa samassa\npaikassa, jossa yömme vietimme. En käy siellä enää milloinkaan, sillä\ntuo temppeli on pahojen enteiden paikka.\"\n\nAamiaisen hätäisesti haukattuamme me jatkoimme matkaamme niin\nreippaasti, että olimme kahden tienoilla iltapäivällä tasankoa\nympäröivän vuoriharjanteen juurella. Siinä pysähdyimme, mikä olikin\nmielestäni aivan välttämätöntä, sillä vuorenseinämä kohosi edessämme\näkkijyrkästi ainakin parintuhannen jalan korkeuteen, joten eteenpäin\npääsy oli mielestäni aivan mahdotonta.\n\n\"Nyt työmme vasta alkaakin\", virkkoi Ayesha nousten kantotuolistaan,\n\"sillä tässä meidän on erottava palvelijoistamme ja tultava tästä\nlähtein omin neuvoin toimeen\", ja kääntyen Billaliin päin hän lisäsi:\n\"Sinä ja orjat jäätte tänne meitä odottamaan. Huomenna puolipäivän\naikana me palaamme, mutta ellei meitä ala silloin kuulua, niin\nodotatte kunnes tulemme.\"\n\nBillali kumarsi nöyrästi ja sanoi, että kuningatar oli löytävä heidät\nsamasta paikasta, vaikka heidän pitäisi odottaa kuolemaansa saakka.\n\n\"On myöskin parasta, oi Holly\", sanoi Ayesha viitaten Jobiin, \"että\ntuo mies jää tänne. Hänelle voi käydä pahoin, jos hänen rohkeutensa\npettää, ja paikka, johon menemme, ei ole sitäpaitsi aiottu kaikkien\nnähtäväksi.\"\n\nMinä käänsin tämän Jobille, joka alkoi heti rukoilla melkein\nkyynelsilmin, ettemme jättäisi häntä. Hän sanoi olevansa varma,\nettei hän voinut nähdä pahempaa kuin mitä hän oli jo nähnyt, ja\nhäntä hirvitti aivan kuolemaan saakka jäädä kahdenkesken noiden\n\"tyhmeliinein seuraan, jotka varmasti käyttäisivät tilaisuutta\nhyväkseen ja antaisivat hänen tehdä hehkuvan ruukun tuttavuutta.\"\n\nKäänsin hänen sanansa Ayeshalle, joka vastasi olkapäitään kohauttaen:\n\n\"Suotakoon hänen sitten tulla mukaan, mutta vastatkoon myöskin\nseurauksista. Hän voi kantaa lamppua ja tätä.\" Ayesha osoitti\nkaitaista, noin kuudentoista jalan pituista lautaa, joka oli sidottu\nkantotuolin aisaan ja jonka minä olin luullut olleen siinä sentähden,\nettä kantotuolin verhot pysyisivät paremmin paikoillaan. Huomasin\njohtopäätökseni olleen väärän, sillä lautaa näyttiin tarvittavan\njotakin tuntematonta tarkoitusta varten nyt alkavalla omituisella\nmatkallamme.\n\nJob sai siis kannettavakseen lampun ja laudan, joka oli sangen\nkeveä. Minä otin selkääni toisen lampun ja öljyastian, ja Leolla oli\nlaukussaan hiukan evästä ja vettä vuohennahasta tehdyssä leilissä.\nKun olimme valmiit, käski Ayesha Billalin ja mykkien palvelijoidensa\nkätkeytyä noin sadan kyynärän päässä kasvavien magnoliapensaiden\ntaa ja kielsi heitä kuoleman uhalla lähtemästä kätköstään ennenkuin\nolimme kadonneet heidän näkyvistään. He kumarsivat nöyrästi ja\nlähtiessään Billali puristi lämpimästi kättäni kuiskaten korvaani,\nettä mieluummin hän jäi tänne kuin lähti millekään kummalliselle\nmatkalle tuon peloittavan \"_Hänen-jota-täytyy totella_\" seurassa ja\nminun täytyy myöntää olleeni sisimmässäni ukon kanssa yhtä mieltä.\nPian olivat miehet kadonneet pensaiden suojaan ja kysyttyään meiltä\nlyhyesti, olimmeko valmiit, Ayesha kääntyi katsomaan vuorenseinämää,\njoka kohosi edessämme äkkijyrkästi huimaavaan korkeuteen.\n\n\"Hyvänen aika, Leo\", kuiskasin minä, \"ei kai meidän täytyne kiivetä\ntuosta jyrkänteestä ylös!\"\n\nLeo kohautti hartioitaan vastaamatta mitään ja samassa alkoi Ayesha\nketterästi kiivetä kalliolle ja me seurasimme tietysti esimerkkiä.\nOli aivan ihmeellistä katsella, miten rohkeasti ja sukkelasti hän\nhyppi lohkareelta toiselle ja miten joustavasti hän suoriutui\nvaarallisimmistakin paikoista. Jyrkänne ei ollut kuitenkaan niin\nvaikea nousta kuin oli näyttänyt, sillä vuorenseinämä oli vielä\nhiukan viettävä, mutta oli paikkoja, joissa ei voinut katsoa\ntaaksensa. Siten me kiipesimme suurella vaivalla noin viidenkymmenen\njalan korkeuteen haalaten koko ajan Jobia mukanamme, jolle työ näytti\nolevan kaikista raskainta. Helpottaaksemme hänen eteenpäin pääsyänsä\nmeidän täytyi suunnata matkamme hiukan vinosti, joten olimme\npysähtyessämme noin neljäkymmentä askelta syrjässä lähtöpaikastamme.\nHiukan levättyämme me lähdimme jälleen liikkeelle ja saavuimme\nvihdoin kaitaiselle pengermälle, joka alkoi vähän matkan päässä\nviettää vuoren sisään muodostuen lopulta kaitaiseksi vuorisolaksi.\nKuljettuamme noin viisikymmentä askelta tulimme suureen luolaan, joka\noli kaikesta päättäen syntynyt jonkun hirvittävän luonnonmullistuksen\nyhteydessä. Joka tapauksessa oli varmaa, ettei se ollut ihmisten\ntekemä, sillä Kôrin luolat olivat kaikin puolin säännölliset ja\nsopusuhtaiset, kun tämä taas oli aivan säännötön ja täynnä mitä\nerilaisimpia komeroita ja sokkeloita. Ayesha pysähtyi luolan suulle\nja pyysi minua sytyttämään lamput, minkä minä teinkin ottaen itse\ntoisen ja ojentaen hänelle toisen. Sitten lähdettiin. Ayesha kulki\nedellä ja tunnusteli joka askeleella maaperää edessään, mikä olikin\nvälttämätöntä, sillä luolan pohja oli täynnä erisuuruisia pyöreitä\nkiviä kuin jokin joen uoma, ja syviä kuoppia, joihin kompastuessaan\nolisi helposti voinut taittaa jalkansa.\n\nLuola oli noin neljännespenikulman pituinen ja lukemattomien\nsokkeloiden ja äkkijyrkkien käänteiden tähden oli eteenpäinpääsy\nsangen työlästä, mutta parinkymmenen minuutin kuluttua me olimme\nvihdoinkin sen toisessa päässä, jossa tunsin raittiin ilman\nlöyhäyksen kasvoillani. Ympärillämme vallitsi vieläkin mitä synkin\npimeys ja koettaessani saada selville, mitä edessämme oli, tuli\nankara tuulenpuuska puhaltaen molemmat lamppumme sammuksiin.\n\nAyesha, joka oli hiukan edellämme, huusi samassa meille jotakin,\nja me kiiruhdimme heti hänen luokseen jääden sanattomina katsomaan\nnäkyä, joka oli synkkyydessään ja suurenmoisuudessaan suorastaan\nkauhistuttava. Edessämme ammotti suunnaton kuilu, joka oli kalliossa\nnäkyvistä halkeamista päättäen jonkin valtavan maanjäristyksen tahi\nmuun hirveän luonnonmullistuksen aiheuttama. Taivaan tuli oli ehkä\nhalkaissut vuoren uumeniaan myöten. Kuilu, jonka molemmat seinämät\nolivat luultavasti yhtä äkkijyrkät, ei ollut todennäköisesti\nhyvinkään leveä. Toista seinää emme voineet kuitenkaan nähdä emmekä\nsiis arvostella matkan todellista pituutta, sillä paikka, jossa\nolimme, oli niin syvällä vuoren uumenissa, että ympärillämme oli\nmelkein pimeä. Arveluni mukaan me olimme ainakin kolmentuhannen jalan\nsyvyydessä vuoren huipulta lukien, emmekä voineet vallitsevassa\nsynkässä hämärässä saada aavistustakaan, minkälainen ja kuinka syvä\nkuilu oikeastaan oli. Luolan suulla oli noin kuudenkymmenen kyynärän\npituinen kaitainen kallionkieleke, joka ojentautui kallioseinämästä\nkohtisuoraan syvyyden päälle kuin jättiläismäinen kukonkannus.\nKallionkieleke oli todellakin aivan kukonkannuksen muotoinen ja oli\nvain tyvestään, joka oli tietysti valtavan suuri, kiinni äkkijyrkässä\nvuorenseinämässä, eikä sillä ollut, mikäli minä sain selville, mitään\nmuuta tukea.\n\n\"Seuratkaa minua\", sanoi Ayesha, \"mutta varokaa, ettei päätänne ala\nhuimata tahi tuulenpuuska syökse teitä kuiluun, joka on totisesti\npohjaton\", ja antamatta meille aikaa harkita asiaa sen enempää hän\nastui rohkeasti kannukselle jättäen meidän huoleksemme tulla perässä\nmiten parhaiten taisimme. Karaisten luontoni minä seurasin häntä ja\nminun jäljessäni tuli Job lankkuaan raahaten ja viimeisenä asteli\nLeo. Ayesha liukui eteenpäin äänettömästi kuin varjo ja minun täytyi\nihmetellä hänen suurta rohkeuttaan ja varmuuttaan. Kuljettuani\npari kyynärää minun jo täytyi ryömiä polvillani säilyttääkseni\ntasapainoni, sillä ankarat tuulenpuuskat ja putoamisen pelko olivat\nmasentaneet rohkeuteni. Job ja Leo seurasivat heti esimerkkiäni.\n\nMutta siihen ei Ayesha alentunut. Pää pystyssä hän kulki tietään\neteenpäin huimaavan syvyyden päällä ja vältti taitavasti\ntuulenpuuskat. Hänen päätänsä ei näyttänyt pyörryttävän, eikä hänen\njalkansa kertaakaan horjahtanut.\n\nPäästyämme parikymmentä kyynärää tuolla kaamealla sillalla, joka\nkapeni kapenemistaan, kuulin kuilusta raivoisan tuulenpuuskan\njyminän. Ayesha nojautui ääntä kohti kestääkseen sysäyksen, mutta tuo\näkeä vihuri riuhtaisi mukaansa hänen tumman kauhtanansa, joka katosi\npimeyteen lepattaen tuulessa kuin haavoittunut lintu. Heittäydyin\npitkäkseni ja pitelin kaikin voimin kiinni kannuksen syrjistä,\njonka vinha tuulenpuuska oli saanut vapisemaan ja josta nyt lähti\nomituinen soiva ääni kuin tuuleen pingoitetusta metallilangasta.\nKatsahdin ympärilleni ja näky oli todellakin kaamea. Hämärä\ntiheni alempana synkäksi pimeydeksi, joten meillä ei voinut olla\naavistustakaan allamme ammottavan kuilun syvyydestä, joka luultavasti\noli mittaamaton. Yläpuolellamme kohosivat äkkijyrkät vuorenseinämät\nhuimaavaan korkeuteen, josta pieni läikkä sinistä taivasta pilkotti.\nVinha ja puuskainen tuuli puhalsi taukoamatta tuossa suunnattomassa\nhalkeamassa ulvoen raivoisasti kallioseinien lukemattomissa\nkulmauksissa ja sokkeloissa ja kietoen meidät välistä kosteaan ja\ntiheään sumuun, niin ettemme voineet nähdä pitkiin aikoihin kämmenen\nleveyttä ympärillemme.\n\nTilanne oli niin hirveä ja niin eriskummallinen, että minä luulen\nmeidän unhottaneen pelkommekin sentähden. Myöhemmin olen kyllä\nmonta kertaa kauhun tuntein muistellut noita hetkiä ja vielä nytkin\nminä herään usein kylmä hiki otsallani, kun satun uneksimaan tuosta\nkamalasta matkasta.\n\n\"Eteenpäin!\" huudahti Ayesha liihoitellen edellämme valkoisissa\nvaatteissaan kuin jokin henkiolento, \"eteenpäin, tahi muutoin\nputoatte ja murskaudutte kuoliaaksi. Kiinnittäkää katseenne tiukasti\neteenne maahan ja pidelkää molemmin käsin kiinni kalliosta.\"\n\nNoudattaen hänen kehoitustaan me ryömimme vaivalloisesti eteenpäin\nkaitaisella kannuksella, jota vastaan ulvova myrskytuuli\nhumisten taittui, ja kotvan ajan siten madeltuamme ja välistä\nkatsahtaen ympärilleni minä huomasin vihdoin saapuneeni aivan tuon\njättiläiskannuksen kärkeen, joka oli tuskin tavallisen pöydän\nlevyinen ja huojahteli peloittavasti tuulenpuuskan vavisuttaessa\nsitä. Vatsallamme maaten me painauduimme mahdollisimman lujasti\nkallioon Ayeshan seisoessa edessämme tuulta vasten nojautuen, joka\nriuhtoi raivoisasti hänen pitkää valloillensa päässyttä tukkaansa.\nAivan uloimmaisella reunalla seisoen ja allamme ammottavasta\nkaameasta syvyydestä vähääkään välittämättä hän viittasi eteensä.\nSamassa minullekin selvisi, mitä varten olimme ottaneet mukaamme\nlankun, jota Job vaivalloisesti raahasi. Edessämme vallitsevasta\nsynkästä pimeästä, jonka kuilun vastapäinen seinämä luultavasti\naiheutti, häämötti jotakin tummaa.\n\n\"Meidän täytyy odottaa hetkinen\", sanoi Ayesha, \"pian tulee valoisa.\"\n\nEn voinut sillä hetkellä käsittää hänen tarkoitustaan. Miten saattoi\ntässä kaameassa paikassa milloinkaan tulla valoisampi? Siinä\nvielä miettiessäni hänen sanojaan halkaisi äkkiä kirkas valonsäde\nvälähtävän miekan tavoin kuilun maanalaisen pimeyden ja valaisi\npaikan, jossa makasimme, ympäröiden Ayeshan hurmaavan olemuksen\nmelkein yliluonnollisella kirkkaudella. Laskevan auringon kirkas säde\noli eksynyt luoksemme syvyyteen ja tuon tulisäilän silmiä huikaiseva\nhehku oli niin ihmeellisen kaunis, kun se välähtäen halkaisi pimeyden\nja sumun, että minä toivoisin voivani kuvata sen. Tänä päivänäkään\nminä en tiedä, mistä tuo auringonsäde tuli, mutta minä otaksun\nvastapäisessä seinässä olleen jonkun halkeaman, josta se määrätyllä\nhetkellä pääsi tunkeutumaan kuiluun saakka kohdaten kannuksen kärjen,\njossa me nyt olimme. Ihmeellisempää näkyä en ole milloinkaan nähnyt.\nSynkimmän pimeyden halki tuo tulinen miekka välähti ja valaisi\nhäikäisevän kirkkaasti kohdat, joihin sen isku osui, mutta parin\ntuuman päässä sen terävästä terästä vallitsi synkin pimeys.\n\nAyesha oli järjestänyt matkamme niin, että saavuimme kuilun\npartaalle juuri vähää ennen kuin tuo kirkas auringonsäde ilmestyi,\njonka valossa me nyt näimme selvästi mitä oli edessämme. Noin\nneljänkymmenen jalan päässä kannuksen kärjestä kohosi luultavasti\naivan kuilun pohjasta saakka suipon keilan muotoinen pyöreä kallio,\njonka pienoiskokoista tulivuoren kraateria muistuttava huippu oli\naivan meidän kohdallamme. Huipusta meillä ei olisi ollut kuitenkaan\nmitään apua, ellei sen reunalla olisi ollut suunnaton litteä ja\npyöreähkö kivi, jonka laita oli meistä noin kahdentoista jalan\npäässä. Mikäli minä saatoin nähdä, ei kivellä ollut mitään tukea,\nvaan se oli kuin valtava keinulauta tuon pienen kraaterin reunalla\ntahi kuin pikarin reunalle tasapainoon asetettu metalliraha,\nja auringonsäteen kirkkaassa valossa saatoimme nähdäkin sen\nkeinahtelevan tuulessa.\n\n\"Lauta!\" huudahti Ayesha samassa kun valonsäde singahti kuiluun,\n\"sukkelaan, sukkelaan, oi Holly, sillä meidän täytyy päästä yli\nennenkuin valo katoaa.\"\n\n\"Taivasten tekijä!\" parahti Job, \"tarkoittaako hän, että meidän\ntäytyy kulkea tuon yli tätä myöten, herra?\" ja totellen käskyäni hän\nojensi laudan minulle.\n\n\"Niinpä tietenkin, hyvä Job\", huusin minä kaamean iloisesti, vaikka\ntuon keveän laudan varaan antautuminen ei suinkaan minuakaan\nmiellyttänyt.\n\nOjensin laudan Ayeshalle, joka työnsi sen taitavasti kuilun yli,\nniin että toinen pää nojasi tuohon keinuvaan kiveen, toisen ollessa\nvavahtelevan kallionkielekkeemme aivan äärimmäisellä reunalla. Tukien\njalallaan lautaa, ettei tuulenpuuska heittäisi sitä syvyyteen, hän\nkääntyi minuun päin.\n\n\"Viimeksi täällä ollessani, oi Holly\", sanoi hän, \"oli tuo keinuva\nkivi hieman liikahtanut tasapainostaan, joten en ole varma, kestääkö\nse meidän painoamme, vai horjahtaako se paikoiltaan ja syöksyy\nsyvyyteen. Minä aion mennä sentähden ensin yli, koska minua ei voi\nmikään onnettomuus kohdata\", ja pitemmittä puheitta hän kiiruhti\nkeveästi ja varmasti tuon huojuvan sillan yli seisoen seuraavassa\nsilmänräpäyksessä turvallisesti tuulessa keinahtelevalla kivellä.\n\n\"Pitele lautaa, oi Holly!\" huudahti hän. \"Minun painoni kivi näkyy\nhyvin kestävän, mutta menen kaiken varalta seisomaan toiselle\nlaidalle kun tulette, ettei suinkaan mitään tapahtuisi.\"\n\nKohosin vavisten polvilleni ja jos olen milloinkaan tuntenut itseni\nheikoksi, niin se oli sillä hetkellä. En häpeä sanoa, että minä\nepäröiden peräydyin hiukan.\n\n\"Ethän vain pelkää, Hollyseni?\" huudahti tuo salaperäinen olento\nseisoen eteenpäin kumartuneena kuin valkea lintu tuon suuren\nkeinukiven äärimmäisellä reunalla. \"Väisty sitten Kallikrateksen\ntieltä.\"\n\nSilloin minun sisuni nousi. Olihan parempi pudota kuiluun ja kuolla\nkunnialla kuin joutua tässä naisten naurettavaksi, ja hammasta purren\nminä nousin ja seisoin seuraavassa silmänräpäyksessä pohjattoman\nsyvyyden päällä, taivaan ja maan välillä, tuolla kapealla laudalla,\njoka ritisten sujui allani. Olen aina sangen vastenmielisesti\nkiivennyt näkötornien korkeuksiin tahi mennyt seisomaan\näkkijyrkänteiden partaalle, mutta nyt minä vasta oikein sain tuta,\nmiten kauhea tuommoinen tilanne voi olla. Kuinka sydänalaani\nvihlaisikaan tuntiessani laudan sujuvan ja huojuvan jalkaini alla.\nKoetin kiiruhtaa eteenpäin parhaani mukaan, kun päätäni alkoi samassa\npyörryttää ja minä horjahdin. Aivoissani välähti salamana ajatus,\nettä nyt minä putoan, mutta samassa tunsin sanoin kuvaamattomaksi\nilokseni makaavani paadella, joka heilui kuin vene aallokossa. Kiitin\ntaivasta, joka oli auttanut minut hengissä näin pitkälle.\n\nSitten tuli Leon vuoro. Hän oli kalpea, mutta käveli lautaa myöten\nvakavasti kuin nuorallatanssija. Ayesha ojensi hänelle kätensä, ja\nminä kuulin hänen sanovan: \"Urhea Kallikratekseni. Sinussa elää vielä\nisiesi, muinaisten kreikkalaisten, henki.\"\n\nJob parka oli enää vain jäljellä. Hän ryömi laudalle ja huudahti:\n\"Minä en voi, herra, minä en voi. Minä putoan paikalla tuohon\nkadotuksen kuiluun!\"\n\n\"Sinun täytyy!\" muistan sanoneeni ankarasti. \"Tämähän on helppoa\nkuin kärpästen pyydystäminen\", lisäsin minä vielä sopimattoman\nleikillisesti ja luultavasti vain omia hermojani rauhoittaakseni.\n\n\"Mahdotonta, herra, aivan mahdotonta.\"\n\n\"Anna hänen olla, Holly\", sanoi Ayesha. \"Ellei hän tahdo tulla, niin\npysyköön poissa. Valo himmenee jo ja pian olemme pilkkopimeässä.\"\n\nKatsahdin ylös ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa. Aurinko oli\nsivuuttamaisillaan halkeaman, josta sen säde oli tunkeutunut\nluoksemme.\n\n\"Jos jäät sinne, Job, niin kuolemasi hetkellä ei ole ketään luonasi\",\nhuusin minä. \"Katso! Valo pimenee.\"\n\n\"Karaise luontosi, Job\", karjui Leo, \"eihän tämä niin vaikeaa ole.\"\n\nSiten pakotettuna Job parka haalautui vaikeroiden vatsalleen laudalle\n-- hän ei uskaltanut koettaakaan nousta seisomaan, mikä ei ollut\nsuinkaan mikään häpeä -- ja alkoi pienin nykäyksin siirtyä eteenpäin\njalkojen roikkuessa avuttomina laudan kummallakin puolen pohjattoman\nsyvyyden päällä.\n\nHänen nykäyksensä tuolla sujuvalla laudalla panivat kiven, jolla\nseisoimme, arveluttavasti heilumaan, ja ikäänkuin tilannetta\nvaikeuttaakseen katosi auringon säde äkkiä Jobin ollessa vasta\npuolivälissä. Jäimme synkkään pimeyteen tuulen ulvoessa raivoisasti\nympärillämme.\n\n\"Kiiruhda Jumalan tähden, Job!\" huusin minä tuskaisesti, sillä kivi\nheilui jo niin rajusti, että oli vaikea pysytellä paikoillaan.\nTilanne oli todellakin hirmuinen.\n\n\"Herra olkoon sielulleni armollinen\", voihkaisi Job parka pimeästä.\n\"Hyvä Jumala, lauta luisuu!\" huusi hän samassa ja rajusta\nheilahduksesta päättäen, joka seurasi noita sanoja, minä jo luulin\nhänen suistuneen syvyyteen.\n\nMutta samassa minä sain kiinni hänen kädestään, jonka hän oli\ntuskissaan ojentanut meitä kohti, ja pinnistäen kaikki voimani,\njoita sallimus on minulle niin runsaasti suonut, minä kiskoin --\nkiskoin hammasta purren, kunnes suureksi ilokseni Job makasi vihdoin\nläähättäen vierelläni. Mutta lauta! Minä kuulin sen luiskahtavan ja\nraapaisevan pudotessaan johonkin kallioseinien kulmaukseen.\n\n\"Suuri Jumala!\" huudahdin minä, \"miten pääsemme nyt takaisin?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Leo pimeästä. \"Kullakin päivällä on omat\nmurheensa. Olen kyllin kiitollinen päästyäni onnellisesti tähän\nsaakka.\"\n\nAyesha ei sanonut siihen mitään, vaan ojensi minulle kätensä ja käski\nmeidän tulla hänen jäljessään.\n\n\n\n\nXI.\n\nELÄMÄN TULI.\n\n\nTein työtä käskettyä ja kauhukseni tunsin Ayeshan vetävän minua\nkiveltä. Jaloillani haroen koetin saada selville, mitä edessäni\nmahtoi olla, mutta jalkani eivät koskettaneet mihinkään.\n\n\"Minä putoan!\" läähätin minä.\n\n\"Mitä vielä; luota vain minuun\", vastasi Ayesha rauhallisesti.\n\nMutta minä epäröin ja pelkäsin antautua kokonaan hänen\njohdettavakseen, sillä en voinut luottaa häneen. Mene ja tiedä,\nvaikka hän olisi juuri sillä hetkellä päättänyt toimittaa minut iäksi\nmaailmasta.\n\n\"Tule nyt vain!\" huudahti hän kärsimättömästi ja kun valinnan varaa\nei ollut, niin minä suljin silmäni ja hellitin otteeni.\n\nLuisuttuani pari kyynärää kiven viettävää sivua pitkin jalkani\nheilahtivat tyhjään ilmaan ja minä luulin olevani mennyttä miestä.\nMutta eipäs! Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin seisovani lujalla\nkalliopohjalla, joka ei keinahdellut, ja suojassa tuulelta,\njonka kuulin humisevan ylhäällä. Seisoessani siinä kiitollisena,\nettä Jumala oli taas minua viheliäistä armahtanut, minä kuulin\nyläpuoleltani hiljaista liikettä ja sitten pitkän raapaisun kallion\nkylkeen ja samassa vierähti Leo viereeni että mätkähti.\n\n\"Halloo, vanha veikko!\" huudahti hän, \"siinäkös olet? Tämähän käy jo\nhuvittavaksi, vai mitä?\"\n\nLeo oli juuri ehtinyt sanoa nuo sanat, kun Job putosi tuskaisesti\nhuudahtaen suoraan meidän niskaamme kaataen meidät molemmat.\nKompuroidessamme siinä seisoallemme tuli Ayesha luoksemme ja\npyysi minua sytyttämään lamput, jotka onneksi olivat vielä eheät.\nÖljyruukku ei ollut myöskään särkynyt.\n\nKaivoin taskustani vahatikun, joka syttyi tuossa kaameassa paikassa\nyhtä hyvin kuin jossakin Lontoon hienossa klubihuoneessa, ja parissa\nminuutissa oli molemmat lamput sytytetty. Me huomasimme olevamme\nahtaassa kammiossa, joka oli noin kymmenen neliöjalan laajuinen,\nja katselimme säikähtyneesti toisiamme. Ayesha seisoi edessämme\nkäsivarret ristissä rinnalla ja odotteli rauhallisesti lamppujen\nsyttymistä. Kun liekit paloivat kirkkaasti, aloin katsella tarkemmin\nympärilleni ja näin heti, että luola, johon olimme joutuneet, oli\nosaksi luonnollinen ja osaksi hakattu kraaterin laitaan. Tuo keinuva\nkivi kattoi sen puoleksi ja sen toinen alaspäin viettävä puoli oli\nlouhittu kiinteään kallioon. Luola oli lämmin ja kuiva -- todellinen\nrauhan kammio yläpuolellamme olevaan huojuvaan huippuun verraten,\njota kohti tuo kummallinen kalliokannus syvyyden yli ojentautui.\n\n\"Kas niin!\" sanoi Ayesha, \"kaikki kävi sentään hyvin, vaikka jo\npelkäsin, että tuo kivi\", hän viittasi kattoon, \"heilahtaisi\npaikoiltaan ja syöksyisi kanssanne kuilun pohjattomaan syvyyteen.\nReuna, jolla kivi keinuu, on -- kuten itsekin voitte nähdä\n-- arveluttavasti murtunut, ja kun hän\", nyökäten Jobiin\npäin, joka istui maassa pyyhkien vapisevin käsin punaisella\npumpulinenäliinallaan tuskan hikeä otsaltaan, \"jolle näiden\nraakalaisten antama nimi 'porsas' on aivan omiaan, tyhmyydessään\npudotti laudan, niin paluu kuilun yli ei ole suinkaan helpointa,\nmutta ehkäpä minä siihen mennessä keksin jonkun keinon. Levätkää\nnyt hetkinen ja katselkaa ympärillenne. Mitä ajattelette tästä\nomituisesta paikasta? Tiedättekö mikä se on?\"\n\n\"Emme, oi Ayesha\", vastasin minä.\n\n\"Uskotko, oi Holly, että eräs mies asettui kerran asumaan tähän\nilmavaan kammioon ja oleskeli täällä monet vuodet? Joka kahdestoista\npäivä hän lähti täältä hakemaan ruokaa, vettä ja öljyä, joita maan\nasukkaat toivat uhreina tunnelin suulle, jonka kautta tulimme tänne!\"\n\nKatsahdimme häneen ihmeissämme ja hän jatkoi:\n\n\"Niin kuitenkin on asian laita. Mies, joka täällä asui -- Noot oli\nhänen nimensä -- oli oppinut Kôrin viisaiden syvät tiedot, vaikka\nhän elikin myöhemmin. Hän oli erakko ja tietäjä, joka tunsi luonnon\nkaikki salaisuudet, ja juuri hän oli ensiksi löytänyt paikan, jossa\nelämän iäinen tuli palaa. Voima, joka koko luonnon elävöittää,\nilmestyy siellä valtavana tulipatsaana, jonka teille näytän. Joka\nkylpee sen liekeissä ja hengittää sen voimallista höyryä, hän elää\nyhtä kauan kuin luontokin. Tämä Noot muistutti sangen suuresti\nsinua, oi Holly, ja sinun laillasi ei hänkään tahtonut koetella\ntuon tulen ihmeellistä voimaa. 'Ihmisen', sanoi hän, 'ei sovi elää\nkauemmin kuin hänen on sallittu, sillä ihminen on syntynyt vain\nkuollakseen.' Sentähden hän ei ilmaissut salaisuuttaan kellekään,\nvaan vartioitsi tässä uskollisesti tietä, joka vie elämän tulen\npatsaalle, ja amahaggerit kunnioittivat häntä pyhänä erakkona.\nTultuani tähän maahan -- tiedätkö Kallikrates, miten tänne jouduin?\nTäältä palattuamme kerron sinulle jonkun kerran elämäni ihmeelliset\nja kummalliset vaiheet. Niin, tultuani tähän maahan minä kuulin\npuhuttavan tuosta pyhästä miehestä ja menin tunnelin suulle\nodottamaan häntä, kun hän tuli noutamaan väestön uhrilahjoja, ja\nseurasin häntä tänne, vaikka pelkäsin sanomattomasti astua kuilun\nyli. Kauneudellani sitten hurmasin hänet niin, että hän vei minut\nalas ja näytti minulle tulipatsaan, jonka suuren salaisuudenkin hän\nkertoi minulle. Hän ei kuitenkaan sallinut minun astua liekkeihin ja\npeläten hänen surmaavan minut, ellen tottelisi, minä noudatin hänen\ntahtoaan tietäen, että hän oli jo raihnainen vanhus, joka kuolisi\npian. Opittuani häneltä kaikki, mitä hän tiesi maailman ihmeellisestä\nhengestä, poistuin hänen luotaan. Hän oli viisas mies, joka oli\nelämänsä puhtaudella, kieltäymyksellä ja ajatustensa ihmeellisellä\nvoimalla keksinyt monet kuolevaisille tuntemattomat salaisuudet ja\ntotuudet, joiden näkymättömäin siipien hiljaisen suhinan me välistä\nkuulemme maailman avaruudessa. Muutamia päiviä myöhemmin kohtasin\nsinut, oi Kallikrates, joka olit tullut tänne egyptiläisen puolisosi,\nihanan Amenartaksen keralla, ja silloin minä rakastuin ensimmäisen\nja viimeisen kerran ja päätin viedä sinut tänne antaakseni meille\nmolemmille elämän lahjan. Me tulimme siis tänne, egyptiläinen\nAmenartas mukanamme, sillä hän ei tahtonut luopua sinusta, ja katso,\nme tapasimme Noot-vanhuksen kuolleena. _Tuossa_ hän lepäsi ja hänen\npitkä ja tuuhea partansa peitti hänet kuin valkoinen vaatetus\",\nja Ayesha viittasi maahan minun viereeni. \"Hän on varmastikin jo\nkauan sitten muuttunut tomuksi, jonka tuuli on sirotellut kaikkiin\nilmansuuntiin.\"\n\nOjentaen käteni haparoin ympärilleni ja samassa sormeni\nkoskettivatkin johonkin. Pitelin kädessäni ihmishammasta, joka oli\nhyvin keltainen, mutta aivan terve ja ehyt. Ayesha naurahti sen\nnähdessään.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"hammas on epäilemättä hänen. Katso, mitä on\njäljellä Nootista ja hänen suuresta viisaudestaan -- vain yksi ainoa\nhammas. Hän voisi elää vieläkin, mutta hän ei tahtonut kuulla siitä\npuhuttavankaan omantuntonsa rauhan tähden. Hän oli juuri kuollut,\nkun saavuin tänne sinun ja Amenartaksen keralla, ja me laskeuduimme\nsinne, jonne aion teidät nytkin viedä, ja kooten kaiken rohkeuteni ja\npeläten kuolemaa, joka saattoi elämän tuossa tulessa kruunata, minä\nastuin liekkeihin ja katso -- elämä, jonka kaltaista ette milloinkaan\ntunne, ennenkuin teette samoin, täytti olemukseni ja minä tulin\ntulesta kuolematonna ja häikäisevän kauniina. Minä ojensin käteni\nsinua kohti ja pyysin sinua syleilemään kuolematonta morsiantasi,\nmutta kauneuteni sokaisemana sinä käännyit pois ja kiedoit kätesi\nAmenartaksen kaulaan. Silloin minä raivostuin aivan hulluuteen saakka\nja siepaten keihään kädestäsi minä iskin sen suoraan sydämeesi, niin\nettä vaivuit hengetönnä jalkojeni juureen -- elämän tulipatsaan\nlähettyvillä. Minä en tiennyt silloin, että saatoin surmata vain\nkatseellani ja tahtoni voimalla ja sentähden minä vihani raivossa\ntapoin sinut keihään iskulla.\"\n\n\"Ja minä itkin sinun kuolemaasi ja tuskani oli musertava, koska sinä\nolit kuollut ja minä kuolematon. Murheeni oli niin raskas, että\njos olisin ollut kuolevainen nainen, niin sydämeni olisi varmasti\npakahtunut. Ja hän -- tuo tumma egyptiläinen -- kirosi minut kaikkien\njumaliensa nimessä. Hän vannoi Osiriksen, Isiksen, Nepthyn, Hektin,\nSekhetin leijonan ja Setin nimeen kostavansa minulle hirmuisesti.\nMinua piti kaiken pahan kohtaaman ja iäiseen yksinäisyyteen minun\npiti lopulta menehtymän. Ah, minä voin vieläkin nähdä hänen tummat\nraivon vääristämät kasvonsa, kun hän kumartui ylitseni, mutta hän\nei voinut tehdä minulle mitään pahaa enkä -- enkä minäkään tiedä,\nolisinko voinut häntä mitenkään vahingoittaa. Myöhemmin minä\nlähetin hänet soiden halki meren rannikolle ja hän näkyy päässeen\nelävänä ihmisten ilmoille synnyttääkseen pojan ja kirjoittaakseen\nkertomuksen, joka johdatti sinut, hänen miehensä, minun, hänen\nkilpailijansa ja sinun murhaajasi, luo.\"\n\n\"Sellainen on kertomukseni, rakkaani, ja se on tosi; en ole sinulta\nmitään salannut, oi Kallikrates. Verellä se on kirjoitettu ja\npahasta ja hyvästä se on punottu kuten kaikki tässä maailmassa --\nehkä kuitenkin enemmän pahasta. Ja vielä yksi asia ennen viimeistä\nkoetustasi. Me menemme nyt alas aivan kuoleman läheisyyteen, sillä\nelämä ja kuolema ovat aina hyvin lähellä toisiaan ja kuka tietää --\nvoihan jotakin tapahtua, joka jälleen erottaa meidät. Minä olen vain\nihminen, nainen, enkä voi tietää tulevaisia asioita. Mutta tämän minä\ntiedän, sillä kuulin sen tuolta vanhalta ja viisaalta Nootilta, että\nelämäni on vain pidennetty ja kirkastettu. Minä en voi elää iäisesti.\nKerran on tuleva minunkin vuoroni nukkua viimeiseen uneeni ja\nhäipyä tuntemattoman pimentoihin. Sano siis, Kallikrates, ennenkuin\nmenemme, että olet todellakin antanut minulle kaikki anteeksi ja\nrakastat minua kaikesta sydämestäsi ja sielustasi. Minä olen tehnyt\npaljon pahaa, näetkös, Kallikrates, ja ehkä pahoitin mielesi toissa\niltana kun tapoin tytön, joka rakasti sinua kuolemaansa saakka,\nmutta hän oli tottelematon ja ärsytti minua puheillaan uhkaavista\nonnettomuuksista. Ole sinäkin varovainen, kun tulet voimakkaaksi,\nettet löisi liian kovasti mustasukkaisuuden ehkä kiihoittaessa sinut\nraivoon tahi vihastuessasi, sillä vastustamaton voima on hirveä ase\nerehtyväisen ihmisen kädessä. Niin, minä olen rikkonut -- suuren\nrakkauden aiheuttamasta katkeruudesta minä olen rikkonut, mutta vielä\nminä erotan hyvän pahasta eikä sydämeni ole vielä kokonaan paatunut.\nSinun rakkautesi, Kallikrates, on vapauttava minut murheesta, johon\nrakkauteni minut muinoin saattoi. Syvä ja toivoton rakkaus on jalojen\nsydänten helvetti ja kirottujen osa, mutta rakkaus, joka heijastuu\nkirkkaasti takaisin jumaloidun olennon sielusta, kohottaa meidät\nkuin siivillä kaiken jokapäiväisen yläpuolelle ja tekee meidät\nmahdollisimman jaloiksi ja hyviksi. Ota siis minua kädestä ja kohota\nhuntuani rauhallisesti kuin olisin jokin talonpoikaistyttö enkä\nmaailman ihanin ja viisain nainen, ja katso minua silmiin ja sano,\nettä sinä annat minulle kaikki anteeksi ja rakastat minua kaikesta\nsydämestäsi.\"\n\nHän vaikeni, mutta hänen äänensä sanomaton hellyys tuntui vieläkin\nvärähtelevän ympärillämme ja liikutti minua enemmän kuin hänen\nsanansa -- se oli niin inhimillinen ja niin naisellinen. Leo oli\nmyöskin hyvin liikutettu. Tähän saakka hän oli ollut kauhuissaan\ntuntiessaan joutuneensa Ayeshan lumoihin vastoin parempaa tietoaan\nja oli koettanut vapautua hänen vaikutuksestaan kuin lintu iskevän\nkäärmeen läheisyydestä, mutta nyt minä uskoin kaiken epäröinnin\nhävinneen olemattomiin ja hänen käsittäneen todellakin rakastavansa\ntuota salaperäistä ja häikäisevän kaunista olentoa, jota minäkin\nmiesparka kaikesta sydämestäni toivottomasti rakastin. Minä näin\nhänen silmiensä täyttyvän kyynelillä ja astuen nopeasti Ayeshan luo\nhän riisui utuisen hunnun tämän kasvoilta ja tarttuen Ayeshan käteen\nhän katsoi hänen silmiinsä ja lausui juhlallisesti:\n\n\"Ayesha, minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja annan sinulle\nanteeksi Ustanen kuoleman. Muut saat sopia luojasi kanssa, niistä\nminä en mitään tiedä. Minä tiedän vain, etten ole milloinkaan niin\nrakastanut kuin minä nyt sinua rakastan ja minä tahdon jäädä luoksesi\nainiaaksi.\"\n\n\"Koska minun herrani\", vastasi Ayesha nöyrästi, \"puhuu noin\nkuninkaallisen jalosti ja suo minulle täyden anteeksiannon, niin\neihän minunkaan sovi jäädä jälkeen sanojeni hellyydessä ja rakkauteni\nosoitusten anteliaisuudessa. Katso!\" ja tarttuen Leon käteen hän pani\nsen kauniin päänsä päälle ja notkisti nöyrästi kumartaen hetkeksi\ntoisen polvensa, \"alamaisuuden merkiksi minä notkistan polveni\nvaltijani edessä. Katso!\" ja hän painoi suudelman Leon huulille,\n\"rakkauteni minä tällä suutelolla vahvistan. Katso!\" ja hän painoi\nkätensä Leon sydämelle, \"tekemäni rikoksen, vuosisatoja kestäneen\nodotukseni, suuren rakkauteni ja elämän iäisen hengen, joka kaiken\nelollisen elävöittää ja johon kaikki jälleen sulautuu, nimeen minä\nvannon tällä pitkän elinaikani ensimmäisellä pyhällä hetkellä\nhylkääväni pahan ja rakastavani hyvää. Sinun äänesi on pysyttävä\nminut velvollisuuksien suoralla tiellä. Kunnianhimoa tahdon välttää\nja tietymättömän pitkän elämäni ajalla on vain viisauden kirkas\ntähti johdattava minut totuuteen ja opettava minut rakastamaan\nkaikkea hyvää ja oikeaa. Sinua, Kallikrates, jonka ajan aalto niin\nihmeellisesti palautti minulle, minä vannon kunnioittavani ja\nrakastavani hamaan loppuun saakka, tuli se ennemmin tahi myöhemmin.\nMinä vannon -- ei, en vanno enempää, sillä sanat ovat vain sanoja.\nTulet kyllä huomaamaan, että Ayesha pitää sanansa ja rakastaa\ntotuutta.\"\n\n\"Nyt olen siis vannonut ja sinä, Holly, olet valani todistaja ja\ntäten me olemme valoin vannotuin liittomme vahvistaneet. Pimeys\non morsiustelttamme ja hääairueemme myrskytuuli, joka lupauksemme\ntaivaisiin kiidättää ja ympäri koko pyörivän maapallon julistaa.\"\n\n\"Häälahjaksi minä kruunaan sinut kauneuteni kimmeltävällä kruunulla,\nrajattoman vallan ja viisauden minä annan sinulle. Katso! maailman\nmahtavat jaloissasi ryömivät ja heidän ihanat naisensa peittävät\nsilmänsä kasvojesi kirkkauden häikäiseminä, ja heidän tietäjänsä sinä\nnöyryytät. Ihmisten aivoitukset ovat sinulle kuin avattu kirjoitus\nja sinä viet heidät minne mielesi tekee. Egyptin kuuluisan sfinksin\nlailla sinä pysyt muuttumatonna vuosisadasta toiseen ja ihmiset\npyytävät ja rukoilevat sinua ilmaisemaan häviämättömän suuruutesi\narvoituksen, mutta heidän toiveensa ei täyty milloinkaan.\"\n\n\"Katso! minä suutelen sinua vielä kerran ja tällä suudelmalla minä\nannan sinulle maiden ja merien herruuden. Keisarit palatseissaan ja\ntalonpojat hökkeleissään ja maailman kaikki kaupungit lukemattomine\nasukkaineen nöyrtyvät kerran edessäsi. Voimasi tunnetaan idästä\nlänteen, auringon noususta sen laskuun saakka, ja missä kuun\nkuvajainen öisin aution valtameren pinnassa välkehtii. Myrskyjen\npauhinassa on äänesi kaikua ja iltaruskon hehkuva ruso kuvastaa\nkatoamatonta kauneuttasi. Lumisesta pohjolasta yli päiväntasaajan\naina ihanaan etelään, jossa myrtit suloisesti tuoksuvat, ylistetään\nnimeäsi ja suurta kunniaasi. Sinua eivät surut ja murheet milloinkaan\nahdista ja sairaus ja pelko eivät voi kasvojasi kalventaa. Kuin\nJumala sinä hallitset koko maailmaa ja hyvä ja paha ovat vallassasi\nja minäkin nöyrryn edessäsi. Niin suuri on rakkauden mahti ja\nsellainen on häälahjani sinulle, minun Kallikratekseni, minun ja koko\nmaailman valtijalle, jota jumalatkin rakastavat.\"\n\n\"Niin, nyt olen valmis, ja vaikka mitä tapahtuisi, niin tätä ei voi\ntekemättömäksi saada. Tulkoot tuulet ja myrskyt, tulkoon elämä tahi\nkuolema, pimetköön päivämme ikuiseksi yöksi, niin tämä ei voi tästä\nmilloinkaan muuttua. Olen puhunut ja sanani pysyy -- lähtekäämme\ntäältä ja jatkakaamme matkaamme, että kaikki löydettäisiin\", ja\nottaen toisen lampun hän meni huoneen poikki tuon keinuvan kivikaton\nalle ja pysähtyi keilan reunalle viitaten alaspäin.\n\nMenimme hänen luokseen ja näimme lamppujen valossa vuoren kyljessä\njonkinlaiset ulospistävistä kallionkulmauksista muodostuneet portaat,\njoita myöten Ayesha alkoi laskeutua hypähdellen ketterästi kuin\nvuorivuohi askelmalta toiselle meidän seuratessa häntä melkoisesti\nkömpelömmin. Päästyämme noin kuusikymmentä askelta alaspäin nuo\nluonnon laatimat portaat päättyivät ja me seisoimme viettävällä\npenkereellä mustan kuilun reunalla, jota Ayesha lampullaan valaisi.\nPutous ei ollut äkkijyrkkä, vaan jotakuinkin jyrkästi viettävä, ja\nAyeshan käydessä rohkeasti edellä me aloimme jälleen pyrkiä alaspäin\ntietämättä lainkaan, mihin meitä vietiin tuon sammuneen tulivuoren\nsisuksissa. Muutamissa kohdin putosi rinne aivan äkkijyrkästi, mutta\nsiitä huolimatta kävi laskeutuminen verrattain helposti ja kaiken\nvaralta minä koetin mahdollisimman tarkoin painaa mieleeni kulkemamme\ntien. Tuntomerkkejä olikin runsaasti, sillä rinne oli täynnä mitä\nerilaisimpia kallionlohkareita, joista muutamat muistuttivat\nlamppujemme himmeässä valossa satujen hirveitä peikkoja, ja olimmepa\nvälistä näkevinämme hirveiden kasvojenkin vilahtavan pimeydestä, kun\nvalo taittui jonkun eriskummallisen kiven kylkeen.\n\nEn voi sanoa, kuinka monta sataa jalkaa siten laskeuduimme, mutta\nnoin puolen tunnin kuluttua olin huomaavinani meidän lähestyvän\nkuilun pohjaa. Olinkin oikeassa, sillä parin minuutin kuluttua me\nseisoimme turvallisesti tuon jättiläissuppilon pohjalla, josta\nlähtevä noin viidenkymmenen kyynärän pituinen käytävä oli niin\nahdas, että meidän täytyi ryömiä sen läpi. Selvittyämme siitä me\ntulimme suunnattoman avaraan luolaan, joka oli niin korkea, ettemme\nvoineet erottaa kattoakaan. Painostavasta ilmasta ja askeltemme\nkumeasta kaiusta päättäen olimme kuitenkin suuressa luolassa, jonka\nkuolonhiljaisuudessa me vaelsimme kuin kadotettujen sielut tuonelan\nsynkissä saleissa. Kuljettuamme useita minuutteja tulimme käytävään,\njoka vei toiseen pienempään luolaan. Seinät ja katto muistuttivat\nsangen suuresti tuota pitkää tunnelin tapaista luolaa, joka päättyi\ntuohon omituiseen tuulessa tärisevään kalliokannukseen, ja kaikesta\npäättäen oli tämäkin maanalainen ontelo syntynyt jonkun kimmoisen\nkaasun hirveällä voimalla purkautuessa kiinteän kallion lävitse.\nHetkisen kuluttua saavuimme kolmanteen käytävään, josta näkyi heikko\nvalonkajastus.\n\nAyesha pysähtyi käytävän suulle ja sanoi helpotuksesta huoaten:\n\n\"Kaikki hyvin; olkaa valmiit astumaan maailman sydämeen, paikkaan,\njossa kaikkialla luonnossa, ihmisissä, eläimissä ja jokaisessa puussa\nja kukassa ilmenevä elämä voimallisesti sykkii.\"\n\nHän riensi kiireesti edelleen ja me seurasimme jäljessä miten\nparhaiten taisimme peloissamme ja uteliaina. Mitä saisimmekaan nähdä?\nValo kirkastui kirkastumistaan ja välähteli käytävään kuin kauas\nnäkyvän majakan loiste kumean, ukkosen kaltaisen jyminän kantautuessa\nkuuluviimme. Kiiruhdimme askeleitamme ja samassa -- oi taivas!\n\nKäytävä laajentui äkkiä suureksi luolaksi, joka oli noin\nviidenkymmenen jalan pituinen ja ehkä saman korkuinen ja noin\nkolmenkymmenen jalan levyinen. Maa oli hienon, valkoisen hiekan\npeitossa ja seinät olivat kiiltävän sileät. Tämä luola ei ollut pimeä\nkuten toiset, vaan pehmeä, ruusuinen valo, jolla ei ole vertaistaan,\nvalaisi sen alhaalta ylös asti, mutta leimaukset, jotka olivat\nkajastaneet käytävään, olivat nyt kadonneet emmekä myöskään kuulleet\nenää tuota kumeaa jyminää. Seisoessamme siinä hämmästyneinä katsellen\ntätä ihmeellistä näkyä ja ihmetellen, mistä tuo ihana valo mahtoi\njohtua, tapahtui jotakin peloittavaa ja kaunista. Luolan toisesta\npäästä alkoi kuulua kaukaista jyminää, joka vähitellen koveni niin\nhirvittäväksi ja korvia huumaavaksi räiskeeksi, että me kaikki\nvapisimme ja Job valahti polvilleen, ja samassa leimahti näkyviin\nvaltava salamankirkas tulipilvi tahi patsas, joka sädehti kaikkina\nsateenkaaren väreinä. Noin neljäkymmentä sekuntia tuo patsas siten\nleimusi ja jyrisi kieppuen hitaasti ympäri ja jyrinän vähitellen\nvaimentuessa liekkikin häipyi -- en tiedä minne -- jättäen jälkeensä\nruusuisen hohteen, jonka olimme ensin nähneet.\n\n\"Lähemmäksi, lähemmäksi!\" huudahti Ayesha riemusta väräjävällä\näänellä. \"Katselkaa elämän lähdettä ja sydäntä sellaisena kuin se\nsykkii suuren maailmamme povessa. Katselkaa voimaa, joka kaikki\nelävöittää, tämän taivaankappaleen häikäisevää henkeä, jota paitsi se\nei voi elää, vaan muuttuisi kylmäksi ja autioksi kuin kuollut kuu.\nMenkää lähemmäksi ja kylpekää noissa liekeissä ja antakaa niiden\nihmeellisen voiman uudistaa henkenne ja karaista maallinen maja,\njossa se asustaa. Elämänne, joka teissä heikosti hehkuu monien,\nlukemattomien edellisten elinaikojenne kuluttamana, uudistetaan\ntäällä suoraan sen alkulähteestä.\"\n\nSeurasimme häntä paikalle, jossa elämän suuri valtasuoni sykki ja tuo\nvaltava tulipatsas näyttäytyi. Meidät valtasi sellainen ihmeellinen\nelämänilo ja onnen tunne, että entiset suurimmankin riemun hetket\ntuntuivat nyt mitättömiltä. Tulesta säteillyt elävöittävä voima\noli jo vaikuttanut meihin ja me tunsimme olevamme väkevät kuin\njättiläiset ja nopeat kuin kotkat. Katselimme toisiamme säihkyvin\nsilmin liekin jättämässä kirkkaassa hohteessa ja nauroimme ääneen\nsydäntemme sanomattomassa riemussa ja tunteittemme ihmeellisessä\nhurmiossa. Jobkin, joka oli moneen viikkoon tuskin hymyillytkään,\nnauroi nyt kuin onnellinen lapsi. Aivoni olivat niin selvät ja\najatusteni toiminta niin äärettömän vilkas, että olisin voinut puhua\nvain runosäkeillä, jotka olisivat kauneudellaan ja sisällöllään\nvoittaneet Shakespearenkin. Ihania aatteita välkkyi mielessäni ja\nminusta tuntui kuin henkeni olisi vapautuneena liidellyt korkealla\nkaiken maallisen yläpuolella. On mahdotonta sanoin kuvata mitä\ntunsin. Olin kuin jokin kirkastettu yliluonnollinen olento, jolle ei\nvoi olla mitään käsittämätöntä tässä maailmassa.\n\nSeisoessani siinä onnen hurmiossa ja iloiten uudistumiseni johdosta\nalkoi jälleen kuulua kaukaista jyminää, joka läheni nopeasti koveten\nvihdoin hirvittäväksi räiskeeksi ja mylvinäksi, ja samassa leimahti\neteemme tuo häikäisevän kirkas ja ihanin värein sädehtivä tulipatsas,\njoka kieppui hetkisen hitaasti paikallaan ja häipyi sitten\nnäkyvistämme jyrinän vähitellen vaimentuessa kokonaan.\n\nTuo ihmeellinen näky häikäisi meidät niin, että me kaikki vaivuimme\nkasvoillemme maahan paitsi Ayesha, joka seisoi pää pystyssä ja ojensi\nkätensä liekkiä kohti riemuitseva hymy huulillaan.\n\n\"Nyt, Kallikrates\", sanoi hän tulipatsaan kadottua, \"on suuri hetkesi\ntullut. Sinun on mentävä liekkiin, kun se ensi kerran ilmestyy. Riisu\nvaatteesi, sillä tuli turmelee ne, vaikka se ei sinua vahingoita.\nAnna tulen sivellä kaikki jäsenesi ja hengitä sen ihmeellinen voima\naivan sydämesi pohjaan, ettei mitään sen suuresta vaikutuksesta\nmenisi sinulta hukkaan. Kuuletko minua, oi Kallikrates?\"\n\n\"Minä kuulen, oi Ayesha\", vastasi Leo, \"mutta minua kauhistuttaa\nastua tuohon hirvittävään liekkiin, vaikka en tosin olekaan mikään\npelkuri. Mistä tiedän, ettei tuli tuhoa minua kokonaan? Silloinhan\nolen mennyttä miestä ja menetän myöskin sinut, Ayesha. Joka\ntapauksessa minä kuitenkin koetan.\"\n\nAyesha mietti hetkisen ja sanoi sitten:\n\n\"Eihän ole ihmeellistä, että pelkäät, Kallikrates. Mutta sanohan,\nrakas: jos näet minun seisovan tulessa ja tulevan luoksesi\nvahingoittumattomana, niin tohditko silloin mennä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi hän. \"Menen vaikka kuolisinkin. Olenhan jo sanonut,\nettä menen vaikka heti.\"\n\n\"Minä myös!\" huudahdin minä.\n\n\"Mitä sanotkaan, Hollyseni!\" naurahti Ayesha heleästi. \"Minä luulin,\nettet tahdo pidentää elämääsi. Miten tämä on selitettävissä?\"\n\n\"En tiedä\", vastasin minä. \"Sydämeni käskee minua koettamaan tulen\nvoimaa. Tahdon elää.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Ayesha. \"Sinulla on sentään hitunen järkeä. Minä\naion kylpeä toisen kerran elämän tulessa, sillä tahdon mielelläni\nlisätä kauneuttani ja pidentää elämääni, jos se vain on mahdollista.\nMitään vahinkoa se ei ainakaan voi minulle tehdä.\"\n\n\"Minulla on myöskin toinen ja pätevämpi syy\", jatkoi hän hetkisen\nkuluttua, \"minkätähden haluan vielä kerran seisoa elämän tulen\npatsaassa. Viime kerralla riehui sydämessäni intohimojen palo ja\nminä olin raivoissani tuolle egyptiläiselle Amenartakselle ja\nsentähden ovat intohimot ja tuo viha ahdistaneet minua kaikista\nponnistuksistani huolimatta tuosta murheen päivästä alkaen hamaan\ntähän hetkeen saakka. Mutta nyt on toisin. Nyt olen onnellinen\nja puhdas mieleltäni ja sellainen tahdon aina ollakin. Sentähden\nkarkoita sydämestäsi kaikki pahuus, Kallikrates, kun annat tulen\nhyväillä jäseniäsi. Levitä sielusi siivet ja kohoa korkealle kaiken\nalhaisen yläpuolelle. Uneksi äitisi suudelmasta ja muistele jalointa\nja kauneinta, mistä olet milloinkaan unelmissasi haaveillut. Jos\nolet hyvä ja jalo uudelleen syntymisesi peloittavana hetkellä, niin\nsellaisena iäti pysyt.\"\n\n\"Valmistaudu siis kuin viimeistä hetkeäsi varten; ajattele, että\nsinun on pian astuttava varjojen maahan, eikä kunnian portista elämän\nihanaan, valtakuntaan, oi Kallikrates. Valmistaudu, sanon minä!\"\n\n\n\n\nXII.\n\nMITÄ ME NÄIMME.\n\n\nSeurasi hetken hiljaisuus, minkä kuluessa Ayesha näytti ikäänkuin\nkokoavan kaikki voimansa ja kaiken tarmonsa tulikoetuksen varalle.\n\nEtäinen jyminä alkoi jälleen kuulua ja sen nopeasti lähetessä Ayesha\npudotti utuisen huntunsa, irroitti kultaisen käärmeen uumiltaan\nja pudisteltuaan tuuhean tukkansa ympärilleen, joka verhosi hänet\nmelkein jalkoihin saakka hän solahdutti yltään valkoisen mekkonsa\nja kiinnitti vyön jälleen vyötäisilleen siten sitoen valtoimenaan\naaltoilevat ihanat hiuksensa tiukemmin ympärilleen. Hän oli niin\nsuloinen ja niin jumalallisen kaunis seisoessaan siinä edessämme vain\nlainehtivaan, kultaisella vyöllä sidottuun tukkaansa verhoutuneena,\nettei sitä voida sanoin kuvata. Eeva oli mahtanut olla yhtä\nihan seisoessaan unestaan heräävän Aatamin edessä. Pujottaen\nnorsunluunvalkoisen kätensä tummien hiustensa lomitse hän kietoi sen\nLeon kaulaan.\n\n\"Oi, aarteeni\", kuiskasi hän, \"mahdatkohan milloinkaan täysin\nkäsittää, miten hellästi minä olen sinua aina rakastanut?\" ja\nsuudeltuaan Leon otsaa hän astui paikalle, josta elämän tulen patsas\noli leimahtava.\n\nHänen sanoissaan ja suudelmassaan oli jotakin erinomaisen\nliikuttavaa. Oli kuin äiti olisi hellällä suutelolla siunannut\nrakkaimpansa.\n\nJyminä läheni kuin hirmumyrskyn pauhina aarniometsässä muuttuen pian\nhirvittäväksi räiskeeksi ja häikäisevät välähdykset, jotka tulisten\nnuolien lailla sinkoilivat luolan ruusuiseen hohteeseen, ilmaisivat\ntulipatsaan lähestyvän. Samassa se näyttäytyikin ja ojentaen molemmat\nkätensä sitä kohti Ayesha ikäänkuin tervehti sitä taivaallisen hymyn\nkirkastaessa hänen kasvonsa. Patsas lähestyi hitaasti ja kieppuen\nkietoi hänet liekkeihinsä. Minä näin hänet kokonaan tulen ympäröimänä\nja näin, kuinka hän molemmin käsin ikäänkuin valeli tulta päällensä\nkuin vettä kylvyssä. Hän hengitti sitä syvälle keuhkoihinsakin, mikä\noli peloittava ja ihmeellinen näky. Sitten hän seisoi aivan hiljaa\npaikallaan kuin hän olisi ollut itse elämän tulen hengetär. Liekki\nhyväili häntä kiireestä kantapäähän ja kimalteli hänen hurmaavissa\nkiharoissaan, jotka alkoivat sädehtiä kuin kultapunonnainen. Hänen\nlumivalkoista poveaan se hyväili ja suuteli hänen ihania hartioitaan,\njoilta tukka oli valahtanut sivulle. Valkoista kaulaa se ohimennen\nkosketti, kasvoille se hiljaa hiipi ja näytti aivan tunkeutuvan\nsilmiin, jotka kirkastuivat kirkastumistaan ja säihkyivät viimein\nelämän tultakin kirkkaammin.\n\nOi, kuinka sanomattoman kaunis hän olikaan liekissä seisoessaan!\nTaivaan enkelikään ei olisi ollut häntä ihanampi, ja tuska ja murhe\nkirvelevät vieläkin sydäntäni muistellessani, miten hurmaavasti hän\nhymyili nähdessään meidän säikähtyneet kasvomme. Antaisin puolet\njäljellä olevaa elämääni, jos saisin nähdä hänet vielä kerran\nsellaisena.\n\nMutta seisoessaan siinä meitä hymyillen katsellen alkoivat hänen\nkasvonsa nopeasti muuttua -- paljon nopeammin kuin kykenen\nkertomaankaan. Hymy kuoli hänen huulilleen, jotka ikäänkuin\nkutistuivat, hänen täydellisen kauniit kasvonsa kävivät kulmikkaiksi,\nsilmien sädehtivä kirkkaus katosi ja hänen koko olemuksensa ikäänkuin\nvaipui kokoon.\n\nHieroin silmiäni luullen jonkun harhanäyn vaivaavan minua tahi että\ntuo häikäisevän kirkas valo oli sokaissut näköni. Kieppuva tulipatsas\nhäipyi samassa olemattomiin jyrinän vähitellen vaimentuessa.\n\nHeti kun liekki oli jyristen kadonnut, astui Ayesha Leon luo -- askel\noli laahustava -- ja ojensi kätensä nojatakseen Leon olkapäähän.\nKatsahdin hänen käteensä. Mihin oli sen ihmeellinen kauneus hävinnyt?\nKäsi, jonka näin, oli laiha ja kulmikas. Entä kasvot -- suuri Jumala!\n-- _hänen kasvonsa vanhenivat silmäini edessä!_ Luulen Leon tehneen\nsaman huomion; ainakin hän kavahti pari askelta takaisin.\n\n\"Mitä nyt, Kallikratekseni?\" sanoi Ayesha ja ääni, joka oli ennen\nollut sanomattoman heleä ja sointuva, oli nyt käheä ja sortunut.\n\"Mitä -- mitä nyt? Pääni on niin sekava. Tulen ominaisuudet eivät\nole kuitenkaan voineet muuttua. Voiko elämän lähde muuttua? Sano,\nKallikrates, onko silmissäni jotakin vikaa? Näen niin huonosti\", ja\ntuskissaan hän paineli käsillään päätänsä. Mutta samassa -- hirveätä\n-- _hänen tukkansa irtautui ja valahti maahan_.\n\n\"Katsokaa, katsokaa!\" huusi Job kauhusta kimeällä äänellä. Hänen\nsilmänsä olivat putoamaisillaan kuopistaan ja vaahto pursusi hänen\nsuustaan. \"Katsokaa! Hän kutistuu kokoon! Jumala armahtakoon, hän\nmuuttuu apinaksi!\" ja Job vaipui kasvoilleen maahan hänen koko\nruumiinsa suonenvedontapaisesti nytkähdellessä.\n\nJob oli oikeassa -- muistellessani tuota hirveätä näkyä vapisee\nkäteni vieläkin, niin että tuskin voin kirjoittaa -- Ayesha kutistui\nkokoon. Kultainen käärme, joka oli hänen uumillaan, solahti maahan\nja hänen häikäisevän valkea hipiänsä tummeni vähitellen likaisen\nruskeaksi muistuttaen lopulta vanhaa mustunutta pergamenttia. Hän\ntunnusteli päätänsä ja hänen ennen niin kauniit kätensä olivat\nnyt kuivettuneet ja kokoonkäpertyneet kuin huonosti säilytetyillä\nEgyptin muumioilla. Samassa hän näkyi käsittävän mitä oli tekeillä,\nja heittäytyen maahan sanomattomassa hädässään hän alkoi huutaa\nsydäntäsärkevästi. Oi, kuinka hän huusi! Olen vieläkin kuulevinani\ntuon hirveän huudon, kun tapaus muistuu mieleeni.\n\nHän kutistui yhä pienemmäksi, kunnes hän ei ollut lopulta apinaa\nsuurempi. Iho oli rypistynyt miljooniin kurttuihin ja hänen\nmuodottomilla kasvoillaan kuvastui ääretön vanhuus. Kukaan ihminen ei\nole milloinkaan nähnyt näkyä, jota voisi verrata noihin kamaloihin\nkasvoihin, jotka eivät olleet suuremmat kuin kahden kuukauden\nvanhalla lapsella, vaikka pääkallo olikin muutoin melkein entisensä\nkokoinen, ja rukoilkoot kaikki Jumalaa, ettei kukaan konsanaan\njoutuisikaan näkemään sellaisia hirveitä asioita, jotka voivat tehdä\nkenen hyvänsä mielipuoleksi.\n\nVihdoin hän makasi hiljaa vain heikosti liikahdellen. Tuo\njumalallinen Ayesha, joka pari minuuttia sitten oli ollut maailman\nsuloisin ja hurmaavin nainen, makasi nyt edessämme apinan kokoisena\nkamalana kääpiönä -- sanoin kuvaamattoman kamalana. Minä epäilin jo,\ntokko hän olikaan _sama_ olento!\n\nMe näimme hänen olevan kuolemaisillaan ja kiitimme Jumalaa, sillä\nniin kauan kuin hän eli, hän tunsikin, ja mitä hän mahtoikaan\ntuntea! Hän kohottautui luisevien kättensä varaan katsellen sokeasti\nympärilleen ja huojutteli hiljaa päätään kilpikonnan tavoin puoleen\nja toiseen. Hän oli aivan sokea, sillä hänen vetistäviä silmiään\npeitti paksu vaalea kalvo. Mikä järkyttävä näky. Puhumaan hän\nkuitenkin vielä kykeni.\n\n\"Kallikrates\", sanoi hän käheällä ja vapisevalla äänellä. \"Älä unhota\nminua, oi Kallikrates. Sääli minua onnetonta ja odota paluutani.\nMinä tulen kun aika on täytetty ja sinä olet tapaava minut entistä\nihanampana. Sen minä vannon -- usko minua, Kal--\". Ääni oli\nalentunut vähitellen kuiskaukseksi ja ehtimättä lopettaa lausettaan\nhän vaipui hiljaa kasvoilleen. Hän kuoli samassa paikassa, jossa hän\nkolmattatuhatta vuotta sitten oli surmannut pappi Kallikrateksen.\n\nHermomme eivät kestäneet kauemmin. Silmissämme alkoi kaikki pyöriä\nhuimaavaa vauhtia, ruusuinen valo pimeni äkkiä ja me vaivuimme\ntiedottomina maahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn tiedä kuinka kauan pyörtymyksemme kesti. Luultavasti monta tuntia.\nHerätessäni sädehti ruusuinen hohde luolassa kuten ennenkin ja elämän\ntulen patsas häipyi juuri jyristen ja salamoiden hitaasti ympäri\nkieppuen näkyvistäni. Katsahdin ympärilleni. Lähelläni makasivat Leo\nja Job liikkumattomina kuin kuolleet ja parin askeleen päässä minä\nnäin tuon apinan kokoiseksi kutistuneen tummanruskean pergamentin\nvärisen muumion, joka oli vielä äsken ollut tuo jumalallinen Ayesha,\nkaunein ja suloisin nainen minkä konsanaan olen nähnyt. Kaikki oli\nsiis totta -- näkemämme hirveä näky ei ollutkaan vain pahaa, kamalaa\nunta, kuten olin jo alkanut toivoa.\n\nMikä oli sitten aiheuttanut tämän järkyttävän muutoksen? Oliko\nelämän tulen vaikutus muuttunut? Kuolemanko se antoikin elämän\nasemesta? Vai oliko asian laita ehkä siten, että ruumis, jonka tuli\noli jo kerran karaissut, ei voinut kestää enempää? Kun elämä, jonka\ntuli oli uudistanut ja pidentänyt sanalla sanoen loppumattomaksi,\njoutui toisen kerran kosketuksiin tulen elävöittävän voiman kanssa,\nhävitti tuli luultavasti entisen vaikutuksensa kokonaan ja ruumis,\njonka se oli tehnyt kuolemattomaksi ja muuttumattomaksi, muuttui\nnyt sellaiseksi kuin se olisi ollut, ellei se olisi milloinkaan\njoutunut elämän tulen vaikutuksen alaiseksi. Vain täten oli Ayeshan\nhirveä muutos selitettävissä. Parintuhannen vuoden ikä painoi häneen\nleimansa muutamissa minuuteissa ja minä olen varma, että kuka hyvänsä\nihminen, joka jollakin merkillisellä keinolla voisi elää parituhatta\nvuotta, kutistuisi lopulta tuommoiseksi apinan kokoiseksi kääpiöksi.\n\nVoiko kukaan konsanaan täysin selittää, mitä oli tapahtunut?\nOlen usein mietiskellyt tuota kysymystä ja olen vihdoin tullut\nsiihen vakaumukseen, että Ayeshan kuolema oli kohtalon sallimus.\nElävältä hautautuneesta Ayeshasta, joka odotteli vuosisatoja\nkuolleen rakastettunsa paluuta, ei maailma tiennyt mitään, mutta\nrakkaudessaan onnellinen, iäisesti nuori ja jumalallisen kaunis\nja verrattoman viisas ja oppinut Ayesha olisi järkyttänyt koko\nmaailman järjestyksen. Siten hän rikkoi ikuisesti muuttumattomia\nlakeja vastaan -- ja tuhoutui. Voimieni vähitellen palautuessa,\nmikä tapahtuikin sangen sukkelaan luolan elvyttävässä ilmassa, minä\nmietiskelin hetkisen kaikkia näkemiäni kauhuja. Samassa muistin\ntoverini ja hoiperrellen seisoalleni minä horjuin heidän luoksensa\nnähdäkseni, voisinko auttaa heitä jotenkin. Ensiksi minä kuitenkin\notin maasta Ayeshan valkoisen mekon ja hänen utuisen huntunsa, jolla\nhän oli peittänyt häikäisevän kauneutensa kuolevaisten katseilta,\nja kääntäen pääni poispäin minä peitin kiireesti ihanan Ayeshamme\nkaameat maalliset jäännökset. Pelkäsin näet Leon heräävän kesken\nkaiken ja näkevän jälleen tuon hirveän näyn.\n\nMenin sitten Jobin luo, joka makasi suullaan, ja käänsin hänet\nselälleen. Hän oli niin omituisen hervoton, että minut valtasi\nsurullinen aavistus. Kumarruin katsomaan hänen kasvojaan ja näin\nheti, että tuo vanha ja uskollinen palvelijamme oli kuollut. Tämä\nviimeinen hirmunäky oli vihdoin kokonaan murtanut hänen jo ennestään\njärkytetyn hermostonsa ja pelko ja kauhu olivat nyt tehneet hänestä\nlopun. Sen näki heti hänen kasvoistaankin.\n\nTämä oli toinen isku, joka paraiten selvittänee kokemustemme\nmusertavan kauheuden. Itse olin jo niin paatunut, etten välittänyt\nenää mistään. Minusta oli aivan luonnollista, että tuo kunnon vanhus\noli kuollut. Leo, joka oli sillä aikaa tointunut, nojasi valittaen\nja vavisten toiseen kyynärpäähänsä ja hänkin sanoi vain lyhyesti \"vai\nniin\" kun ilmoitin hänelle Jobin kuolemasta. Tämä välinpitämättömyys\nei johtunut sydämettömyydestä, siitä voin mennä takuuseen, sillä\nLeo ja Job olivat kiintyneet hellästi toisiinsa ja Leo muistelee\nhäntä usein rakkaudella ja kunnioituksella, mutta hermomme eivät\nvoineet sulattaa enempää. Harpunkin äänten voimakkuus on rajoitettu,\nraastettakoonpa sen kieliä kuinka kovasti hyvänsä.\n\nAloin virvoitella Leoa miten parhaiten taisin ja yritykseni\nonnistuivatkin vihdoin, sillä hän oli ollut vain pyörryksissä samoin\nkuin minäkin. Hetkisen kuluttua hän nousi istumaan ja samassa minä\nnäin jälleen jotakin hirveätä ja mieltäjärkyttävää. Tullessamme\nmuistan Leon kiharaisen tukan säihkyneen kuin sula kulta luolan\nruusuisessa hohteessa, mutta nyt hänen hiuksensa olivat _harmaat_ ja\nmuuttuivat vähitellen aivan valkoisiksi. Sitäpaitsi hän näytti nyt\nkahtakymmentä vuotta vanhemmalta.\n\n\"Mitä me nyt teemme, vanha veikko?\" kysyi hän ontosti, kun hänen\npäänsä oli hiukan selvinnyt ja hän muisti kaikki mitä oli tapahtunut.\n\n\"Mitäpä muuta kuin koetamme päästä täältä ulos\", vastasin minä,\n\"ellet aio koetella tuon voimaa\", ja minä viittasin liekkiin, joka\noli jälleen ilmestynyt näkyviin.\n\n\"Koettaisin, jos tietäisin varmaan, että se tappaisi minut\",\nvastasi hän hymähtäen. \"Minun kirottu epäröintini aiheutti kaiken\ntämän. Ellen olisi ilmaissut pelkoani, ei Ayeshan mieleenkään\nolisi juolahtanut näyttää minulle, miten oli meneteltävä. Liekki\nvoisi kuitenkin vaikuttaa minuun erilailla. Se voisi tehdä minut\nkuolemattomaksi ja, vanha veikko, minulla ei olisi kärsivällisyyttä\nodottaa ehkä paria tuhatta vuotta Ayeshan paluuta kuten hän minua\nuskollisesti odotti. Mieluummin kuolen oikealla ajallani -- toivon\nsen tapahtuvan hyvinkin pian -- ja lähden sitten etsimään häntä\nsieltä, johon hän on mennyt. Mene sinä seisomaan tuleen, kun se ensi\nkerran ilmestyy, jos mielesi tekee.\"\n\nMutta minä pudistin päätäni. Äskeinen innostukseni oli haihtunut\nolemattomiin ja entinen vastenmielisyyteni pidentää elinaikaani\noli palannut voimakkaampana kuin konsanaan. Meistä ei sitäpaitsi\nkumpikaan tiennyt miten tuli oikeastaan vaikuttaisi. Ayeshan\nesimerkki ei ollut suinkaan rohkaiseva ja todellisia syitä, jotka\ntuon kamalan tuloksen oikeastaan aiheuttivat, emme luonnollisesti\nvoineet tietää ja ymmärtää.\n\n\"Poikaseni\", sanoin minä vihdoin, \"tänne emme voi jäädä tahi meidän\nkäy samoin kuin noiden molempien\", ja minä osoitin valkoisella\nmekolla peitettyä pientä möhkälettä ja Job paran jäykistyvää\nruumista. \"On parempi, että lähdemme heti. Mitenkähän mahtaa olla\nlamppujen laita? Olisikohan öljy palanut loppuun!\" ja kauhusta\nvapisevin sormin minä avasin toisen lampun -- se oli aivan tyhjä.\n\n\"Ruukussa on enemmän, ellei se ole särkynyt\", sanoi Leo\nvälinpitämättömästi.\n\nMainittu astia oli kuitenkin ehyt ja minä täytin lamput ääriään\nmyöten. Sydäntäkin oli vielä hiukan jäljellä ja saatuani kaikki\nkuntoon minä sytytin lamput vahatikulla. Kuulimme tulipatsaan\nlähestyvän jälleen, kun se taukoamatta kiersi vuosituhantista\nrataansa, jos tuo säännöllisesti ilmestyvä liekki oli todellakin aina\nsama.\n\n\"Katselkaamme vielä kerran, kun se jyristen ilmestyy\", sanoi Leo,\n\"emmehän näe sellaista näkyä enää milloinkaan tässä maailmassa.\"\n\nMinulla ei ollut mitään sitä vastaan ja niin me odotimme tulipatsaan\npaluuta. Kuten ennenkin se tuli hirveästi jyristen ja kaikkina\nihanina väreinä sädehtien ja kieputtuaan hetkisen hitaasti paikallaan\nse häipyi vähitellen näkyvistämme sen kauhistuttavan räiskeen\nvaimentuessa kumeaksi jyminäksi, joka sekin vihdoin kokonaan hiljeni.\nOlen monesti ihmetellyt, kuinka monta tuhatta vuotta tämä ilmiö on\ntoistunut maan sydämessä ja kuinka äärettömän kauan se vielä toistuu.\nMahtaneekohan kukaan kuolevainen konsanaan löytää tietä, joka vie\nelämän tulen patsaalle, katsella sen häikäisevää kirkkautta ja kuulla\nsen peloittavaa ja mahtavaa ääntä? Sitä en luule. Minä uskon meidän\nolleen viimeiset inhimilliset olennot, joiden suotiin nähdä tuo\nyliluonnollinen näky.\n\nLiekki oli pian hävinnyt ja me olimme valmiit menemään, mutta\nennenkuin me lähdimme tuosta ihmeellisestä paikasta, me menimme\nJobin luo ja puristimme hänen kylmää kättänsä. Kunnioitimme siten\nuskollista palvelijaamme ja ystäväämme ja sanoimme hänelle samalla\nikuiset jäähyväiset. Valkoista vaatetta emme liikuttaneet, sillä emme\nhalunneet enää nähdä tuota hirveätä näkyä, mutta maahan valahtaneista\ntummista hiuskiehkuroista me otimme kumpikin pehmeän kiharan, jotka\novat vieläkin hallussamme ainoana muistona ihanasta ja viehättävästä\nAyeshasta. Leo painoi tuon tuoksuvan kiharan huulilleen.\n\n\"Ayesha pyysi, etten unhottaisi häntä\", sanoi hän käheästi, \"ja\nvannoi meidän jälleen kohtaavan toisemme. Minä en voi häntä,\nunhottaa. Tässä elämän tulen patsaan ääressä minä vannon, etten\neläissäni välitä kenestäkään toisesta naisesta, jos onnistumme\npääsemään täältä vielä ihmisten ilmoille. Mihin ikänä joutunenkin,\nniin sinua, oi Ayesha, tahdon odottaa yhtä uskollisesti kuin sinäkin\nminua odotit.\"\n\n\"Niin\", ajattelin minä, \"jos hän on palatessaan entisensä kaltainen,\nmutta otaksutaanpa, että hän tulee luoksesi tuollaisena kuin hän nyt\non? Mitenkäs silloin kävisi, Leoseni?\"\n\nSitten me lähdimme ja jätimme nuo molemmat vainajat itse elämän\nlähteen reunalle viimeistä pitkää untaan nukkumaan. Kuinka\nyksinäisiltä he näyttivätkään siinä maatessaan! Tuo valkoisella\nmekolla peitetty pieni kasa oli ollut parituhatta vuotta maailman\nviisain, suloisin ja ihmeellisin olento -- naiseksi minä voin häntä\ntuskin sanoakaan. Hän oli kyllä ollut tavallaan paha, mutta kukapa\ntäällä on aivan täydellinen, ja hänen pahuutensa -- minun on vaikea\nlausua tuota sanaa -- ei ollut mitenkään turmellut hänen kauneuttaan\nja viehkeyttään. Ehkä pikemmin päinvastoin! Joka tapauksessa hän oli\nsuurimpia luonteita mitä milloinkaan olen tavannut, ja halpamaisuus\nja pikkumaisuus olivat Ayeshalle tuntemattomat.\n\nEntä Job-parka! Hänen ennustuksensa oli toteutunut ja tähän oli\nhänen maallinen vaelluksensa päättynyt. Hauta, jossa hän lepäsi, oli\nomituisempi kuin kellään toisella Norfolkin miehellä, ja se kätki\nmyös tuon jumalallisen Ayeshan maalliset jäännökset. Mikä kunnia\ntulla haudatuksi samaan hautakammioon, kuolemattoman kuningattaremme\nviereen!\n\nKatsahdimme vielä kerran taaksemme luolan ruusuiseen hohteeseen,\njossa nuo molemmat vainajat lepäsivät, ja lähdimme sanomattoman\nraskain mielin paluumatkalle. Olimme niin murtuneet, että hylkäsimme\nkuolemattomuudenkin taivaallisen lahjan, koska elämämme ei ollut\nenää minkään arvoinen. Elomme pidentyminenhän olisi merkinnyt vain\nkärsimystemme jatkumista! Me tunsimme nyt molemmat, että katsottuamme\nkerran Ayeshan silmiin me emme voisi häntä milloinkaan unhottaa.\nHäntä me surisimme niin kauan kuin muistimme säilyisi. Me rakastimme\nhäntä molemmat ja hänen kuvansa oli ainiaaksi painunut sydämeemme,\njosta joku toinen ei voi sitä milloinkaan karkoittaa. Omatuntoni on\nkuitenkin aina rauhaton häntä muistellessani -- minulla ei ollut eikä\nole oikeutta rakastaa häntä. Hänhän sanoi minulle, etten merkinnyt\nhänelle mitään, enkä voisi milloinkaan en tässä enkä tulevassakaan\nelämässä häntä omistaa. Silloin vasta kun nainen voi rakastaa kahta\nmiestä, niin että kaikki kolme ovat yhdessä onnelliset, voin minäkin\nhiukan toivoa. Murheessani se on ainoa lohdutukseni. Mutta vaikka\nse onkin heikonlainen, niin ilman sitä minä vaipuisin epätoivoon\nja lopulta menehtyisin. Leon laita on toisin ja useasti minä olen\nkatkerasti kadehtinut hänen onneaan, sillä jos Ayesha oli oikeassa\nkuollessaan, mitä minä en epäilekään, niin Leo saattoi ilolla\najatella hänen paluutaan ja unelmoida toivorikkaasti vain joksikin\najaksi poistuneesta ihanasta lemmitystään. Kuitenkaan en olisi suonut\ntoisin olevan -- miten tyhmä ja heikko ihmissydän onkaan -- vaan\nolin tyytyväinen muruihin, joita putoili valtijattareni pöydältä.\nIloitsin muistellessani muutamia hänen ystävällisiä sanojaan minulle\nja toivoin joskus elämässä, jossa hänet jälleen kohtaisimme, hänen\nhymyilevän minulle suloisesti tuntiessaan minut. Ehkä saisin olla\njälleen hänen ystävänsä ja ihailuni häntä ja -- Leoa kohtaan\npalkittaisiin ehkä lämpimällä kädenpuristuksella silloin tällöin. Oi,\nkuinka onnellinen minä silloin olisinkaan!\n\nEllei tämmöinen palvonta perustu todelliseen rakkauteen, niin sitten\nei mikään. Erään järkkymättömän totuuden tahdon vielä sanoa. Miehen,\njonka elämä jo ehtooseen kallistuu, ei ole hyvä joutua rakkauden\nlumoihin. Silloin ilomme useimmiten murheeksi muuttuvat.\n\n\n\n\nXIII.\n\nHIRVEÄ HYPPÄYS.\n\n\nLuolista selvisimme helposti, mutta kun saavuimme tuon\nsuunnattoman suppilon kärkeen, alkoivat vaikeudet. Ensiksikin\noli tavattoman työlästä päästä jyrkänteistä ylös ja toiseksi oli\ntietä melkein mahdoton löytää. Ellen olisi ollut niin varovainen\nalaslaskeutuessamme, että koetin mahdollisimman tarkoin painaa\nmieleeni näkemieni suurimpien kivilohkareiden omituiset ääriviivat,\nemme olisi milloinkaan päässeet tulivuoren sokkeloista, vaan olisimme\nviimein aikamme harhailtuamme nääntyneet sinne uupumuksesta ja\nepätoivosta. Eksyimmekin useasti ja kerran olimme suistua ammottavaan\nkuiluun tahi halkeamaan. Lamppujemme himmeässä valossa tunnustelin\njokaista lohkaretta, olinko sen ennen nähnyt, ja tuo kiipeileminen\nsynkässä hämärässä ja kuolonhiljaisuudessa kiveltä toiselle oli\nsanomattoman raskasta. Puhelimme tuskin ollenkaan, sillä sydämemme\nolivat niin surun raskauttamat, ettemme jaksaneet keskustella.\nPyrimme vain tylsästi eteenpäin välistä putoillen ja kolhiintuen\nverille. Mutta me olimme niin lamaantuneet ja murheen murtamat,\nettemme välittäneet mistään. Tunsimme vain velvollisuutemme olevan\nkoettaa pelastaa henkemme miten parhaiten taisimme ja terveet\nluontaiset vaistommekin kiihoittivat meitä luonnollisesti yrittämään\nkaiken voitavamme. Noin neljä tuntia me harhailimme tietämättä\nmissä olimme, ja lopulta minä aloin pelätä meidän eksyneen johonkin\ntoiseen suppiloon. Luulin jo olevamme mennyttä kun äkkiä tunsin\nerään suuren omituisen muotoisen kallionlohkareen, jonka olimme\nsivuuttaneet alaslaskeutuessamme lähellä suppilon reunaa. Oli aivan\nsattuma, että huomasin kiven, sillä olimme jo sivuuttaneet sen tietä\netsiessämme. Mutta pysähtyessäni hengähtämään minun mieleeni juolahti\nsen omituinen muoto ja kun ei ollut muutakaan tekemistä, käännyin\nkatsomaan sitä tarkemmin ja muistinkin heti, missä olin sen ennen\nnähnyt. Olimme pelastetut siitä pälkähästä.\n\nEnemmittä vaikeuksitta me löysimme sitten nuo kiviportaat ja\nseisoimme pian kammiossa, jossa tuo vanha Noot-tietäjä oli elänyt ja\nkuollut.\n\nMutta nyt oli edessämme kaikista kamalin pulma, josta en tiennyt\nmiten selviytyä. Muistettaneen, että Job oli silmittömässä pelossaan\npudottanut laudan, jota myöten olimme päässeet kalliokannukselta\ntuolle keinuvalle kivelle.\n\nMiten pääsisimme kuilun yli ilman lautaa? Tarjolla oli vain yksi\nkeino -- meidän täytyi koettaa _hypätä_ yli, ellemme aikoneet\nnääntyä nälkään. Välimatka kiveltä kannukselle ei ollut niin\nylettömän pitkä, luullakseni noin kaksitoista jalkaa vain, ja\nminä olen nähnyt Leon hyppäävän vaivatta yli kaksikymmentäkin\nopiskellessaan yliopistossani, mutta nyt olikin tilanne toinen.\nKaksi lopen uupunutta miestä, joista toinen oli jo sivuuttanut\nneljännenkymmenennen ikävuotensa, keinuva kivi ponnistuslautana,\njosta piti hirmumyrskyn kaltaisessa tuulessa hypätä\npohjattoman syvyyden yli parin jalan levyiselle vavahtelevalle\nkallionkielekkeelle! Olihan siinä jo kylliksi, Jumala paratkoon.\nEsitin asian Leolle, mutta hän sanoi vain, ettei siinä ollut mitään\nmurehtimista. Kun kohtalomme oli kerran niin säälimätön, että meidän\ntäytyi valita toinen tahi toinen paha, joko kuolla nälkään Nootin\nkammiossa tahi uskaltaa hypätä, niin hänen mielestään oli parempi\nyrittää hypätä. Ellei se onnistuisi, niin kuolisimmehan kuitenkin\nsukkelaan sen enempää kitumatta. Tähän ei ollut luonnollisesti\nmitään muistuttamista, mutta eräs seikka oli itsestään selvä. Me\nemme voineet ajatellakaan yrityksemme toimeenpanoa niin kauan kun\noli pimeä, vaan meidän oli odotettava valonsädettä, joka halkaisisi\nkuin välähtävä miekka kuilun pimeyden auringon laskussa. Vuorokauden\najasta meillä ei ollut hämärintä aavistustakaan; tiesimme vain,\nettä meillä oli käytettävänämme vain pari minuuttia auringon säteen\nilmestyttyä, joten meidän oli oltava millä hetkellä hyvänsä valmiit\nkamalaan koetukseemme. Lampuistamme alkoi öljy loppua. Toinen olikin\njo sammunut ja toisen himmenevässä valossa me kiireesti kapusimme\nylös keinuvalle kivelle odottamaan tuota ratkaisevaa hetkeä.\n\nSamassa lamppu sammuikin.\n\nTilanteemme oli nyt huomattavasti erilainen. Alhaalla, Nootin\npienessä kammiossa, olimme kuulleet tuulen ulvovan yläpuolellamme,\nmutta nyt, keinuvalla kivellä suullamme maatessamme, me saimme täysin\ntuta tuulenpuuskien kaameata raivoa. Joka taholta ne hyökkäsivät\nkiukkuisesti meidän kimppuumme ja ulvoivat kuilun seinämissä ja\nsokkeloissa kuin tuhannet kadotetut sielut. Tunti toisensa jälkeen\nkului meidän maatessamme kivellä niin masentuneina ja järkytettyinä,\netten koetakaan sitä kuvailla. Kuuntelimme myrskyn ulvontaa tässä\ninfernossa, kuilun yli meitä kohti ojentuvan kannuksen aiheuttamaa\nmatalampaa aliääntä, kun tuulenpuuskat taittuivat siihen, ja minä\nvannon, ettei maailmassa ole uneksittu unta tahi hurjimmassa\nromaanissakaan kuvattu seikkailua, jota voisi verrata tilanteeseemme\ntuossa kamalassa paikassa. Synkässä pimeydessä me pysyttelimme kynsin\nhampain tuolla kiikkuvalla kivellä kuin haaksirikkoiset vaapperassa\nveneessä kaikkien hornanhenkien ulvoessa ympärillämme. Onneksi ei\nilma ollut kylmä, sillä muutoin me olisimme menehtyneet. Tuuli oli\nmelkein liiankin lämmin. Maatessamme siinä kivellä kuunnellen tuulen\nulvontaa tapahtui jotakin niin ihmeellistä ja omituista, että se\njos mikään oli omansa järkyttämään jo ennestäänkin äärimmilleen\nkiihoittuneita hermojamme. Ja tapaus oli luonnollisesti vain sattuman\noikku.\n\nMuistettaneen, että Ayeshan seisoessa kannuksella tuulenpuuska\nriuhtaisi tumman vaipan hänen hartioiltaan ja lennätti sen syvyyteen.\nKun nyt makasimme kivellä -- tapaus on niin uskomaton, että minun\non sitä vaikea kertoa -- lennähti tuo sama vaippa kuilun syvyydestä\nkuin muisto rakkaasta vainajastamme ja leijaili hiljaa Leon päälle\npeittäen hänet melkein kokonaan. Emme voineet ensin lainkaan\nkäsittää, mikä tuo esine oli, joka leijaili pimeästä meitä kohti,\nmutta heti kun se oli laskeutunut Leon päälle, me tunsimme sen ja\nsilloin hänen mielensä murtui ensi kerran koko kaamealla matkallamme.\nKuulin hänen nyyhkyttävän sydäntäsärkevästi. Vaippa oli epäilemättä\nkietoutunut johonkin kallionkielekkeeseen, josta tuulenpuuska sen nyt\nirroitti ja heitti sattumalta kivelle, jossa makasimme; mutta joka\ntapauksessa erittäin kummallinen ja liikuttava sattuma.\n\nPian tämän jälkeen tuo häikäisevä auringon säde välähti äkkiä ja\nilman vähintäkään edelläkäypää varoitusta hipaisten keinuvan kiven\nkylkeä ja valaisten kirkkaasti meitä kohti ojentuvan kannuksen.\n\n\"Nyt\", sanoi Leo, \"nyt tahi ei milloinkaan.\"\n\nOikoessamme puutuneita raajojamme me katsahdimme edessämme\nammottavaan pyörryttävään syvyyteen, jossa punertava usva leijaili,\nja valmistauduimme hammasta purren kuolemaan. Olimme varmat, ettei\nhyppy onnistuisi.\n\n\"Kumpi ensin?\" kysyin minä.\n\n\"Yritähän sinä, vanha veikko\", vastasi Leo rauhallisesti. \"Menen\nseisomaan kiven toiselle laidalle tukeakseni sitä, kun hyppäät. Ota\nniin tulinen vauhti kuin suinkin voit, hyppää korkealle ja lopusta\nhuolehtikoon Jumala.\"\n\nNyökäytin päätäni ja tein jotakin, jota ei ole tapahtunut sitten\nkuin Leo oli pieni poika. Minä käännyin ja syleilin häntä hellästi.\nOlinhan rakastanut häntä enemmän kuin kukaan isä on konsanaan lastaan\nrakastanut ja nyt minä sanoin hänelle viimeiset jäähyväiseni.\n\n\"Hyvästi poikaseni\", sanoin minä suudellen hänen otsaansa,\n\"toivottavasti me kohtaamme jälleen, mihin sitten joutunemmekin.\"\n\nOlin varma, etten olisin parin minuutin kuluttua enää elävien\njoukossa.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä minä peräydyin kiven reunaan ja\nJumalan armoon turvautuen odotin sopivaa hetkeä, jolloin voimakas\ntuulenpuuska selkäni takaa lisäisi vauhtiani. Raivoisa vihuri\nvingahtikin samassa korvissani ja kiitäen kuin salama kiven poikki,\njoka oli noin kolmenkymmenenneljän jalan levyinen, minä hyppäsin\nmahdollisimman korkealle huimaavaan syvyyteen. Sydämeni oli pakahtua\nsanomattomasta kauhusta sinkauttaessani itseni kannuksen kärkeä\nkohti tuon pohjattoman kuilun yli, mutta kukaan ei voi kuvitellakaan\nääretöntä tuskaani, joka melkein jäykisti jäseneni, kun huomasin\nhyppyni _olleen liian lyhyen_! Jalkani eivät hipaisseetkaan\nkielekettä ja kauhusta kirkaisten minä iskeydyin molemmin käsin sen\nkärkeen, mutta toinen käteni luiskahti, jolloin minä pyörähdin vain\ntoisen varassa melkein ympäri, niin että kasvoni olivat kiveä kohti,\njolta olin hypännyt. Suurin ponnistuksin minä onnistuin saamaan\ntoisellakin kädellä kannuksen kärjestä kiinni ja siinä minä heiluin\nauringonsäteen kirkkaassa valossa taivaan ja maan välillä. Olin\nsaanut lujan otteen kannuksen molemmista syrjistä, mutta sen kärki\noli pääni yläpuolella, joten en voinut, vaikka olisin jaksanutkin,\nkiskoa itseäni ylös. Muuta en voinut kuin riippua siinä aikani ja\nsitten pudota allani ammottavaan pohjattomaan kuiluun. Voidaanko\nkuvitellakaan kamalampaa tilannetta? Tuo ehkä puoli minuuttia\nkestänyt kiduttava hermojännitys oli tehdä minut mielipuoleksi.\n\nKuulin Leon huudahtavan ja samassa hän vilahti yläpuolellani\nkuin vuorikauris ilman halki. Hyppy oli sanalla sanoen loistava.\nNähdessään kamalan tilanteeni hänet valtasi hirveä tuska ja epätoivo,\nja niiden terästämänä hän lennähti kuilun yli niinkuin ei mitään\nja pudottuaan onnellisesti kannukselle hän heittäytyi samassa\nsilmänräpäyksessä pitkälleen, etteivät raivoisat tuulenpuuskat\nsysäisi häntä syvyyteen. Kannus tärähti ankarasti hänen pudotessaan\nsen selkään ja katsahtaessani taakseni olkani yli minä näin tuon\nsuunnattoman keinuvan kiven heilahtavan rajusti takaisin ja menettäen\ntasapainonsa ensi kerran tuhansiin vuosiin suistuvan valtavalla\nryskeellä Noot-tietäjän erakkoluolaan. Tie elämän tulen patsaalle oli\nsulkeutunut ainiaaksi.\n\nKaikki tämä tapahtui parissa sekunnissa ja vaikka tilanteeni olikin\nniin epätoivoinen, ehdin minä kuitenkin panna merkille kiven\nsortumisen ja muistan vielä ajatelleenikin, ettei kukaan ihminen\nvoisi enää löytää tuota peloittavaa ja ihmeellistä paikkaa.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä tunsin Leon tarttuvan molemmin käsin\noikeaan ranteeseeni.\n\n\"Heitä irti toinen kätesi ja pyöräytä itsesi tälle puolen\", sanoi\nhän kylmän rauhallisesti, \"niin minä koetan vetää sinut ylös. Ellen\nonnistu, niin kuolkaamme yhdessä. Oletko valmis?\"\n\nVastaukseksi minä hellitin vasemman käteni ja riipuin kokonaan Leon\nkätten varassa. Hetki oli kamala. Tiesin kyllä Leon olevan tavattoman\nväkevän nuorukaisen, mutta jaksaisiko hän hankalassa asennossaan\nnostaa minut kyllin korkealle, että voisin saada kiinni kielekkeen\nyläsyrjästä, jolloin olisin pelastettu?\n\nParin sekunnin ajan heilahtelin avuttomasti sinne tänne Leon\nvalmistautuessa voimainkoetukseen ja äkkiä tunsin nousevani keveästi\nkuin pieni lapsi kannuksen yläreunan tasalle. Kuulin jänteiden\nrusahtelevan hänen käsivarsissaan, kun hän kiskaisi minut viereensä\nkannukselle, jolla me sitten makasimme läähättäen henkimenoksemme\nvavisten molemmat kuin haavanlehdet. Kylmä hiki aivan virtasi\nruumiimme joka huokosesta.\n\nAuringon säde katosi ja me jäimme jälleen synkkään pimeyteen.\nMakasimme siten ainakin puoli tuntia ja aloimme sitten varovasti\nryömiä kannusta pitkin. Lähempänä kannuksen tyveä eivät tuulenpuuskat\npäässeet joka taholta meidän kimppuumme, joten eteneminen kävi\nhelpommin ja pian olimmekin luolassa, jonka läpi piti vielä tunkeutua\npäästäksemme tasangolle. En voinut ymmärtää, miten voisimme päästä\ntuon suunnattoman pitkän luolan tahi tunnelin läpi, sillä meillä ei\nollut enää lamppuja ja olimme janoon kuolemaisillamme. Viimeisen\ntilkan olimme veljellisesti jakaneet Nootin kammiossa.\n\nMeidän täytyi koettaa päästä läpi vain tuntoomme ja vaistoomme\nturvaten ja päätimme olevan viisainta lähteä heti liikkeelle ja\npyrkiä eteenpäin niin kauan kuin suinkin jaksoimme. Jos jäisimme\nsiihen, missä olimme ja uupumus yllättäisi meidät, niin olisi aivan\ntoivotonta silloin enää ajatellakaan pelastusta.\n\nMikä kauhea matka! Kompastuimme vähänväliä kallionlohkareisiin,\nputoilimme kuoppiin ja lopulta olimme aivan repaleissa ja täynnä\nverihaavoja. Luolan seinä oli ainoa oppaamme, josta tuskin kertaakaan\nkättämme irroitimme, ja tunnin verran kuljettuamme me aloimme jo\nniin uupua, että meidän piti tuhkatiheään pysähtyä levähtämään.\nKerran nukahdimmekin ja nukuimme luultavasti monta tuntia, sillä\nherätessämme olivat uupuneet jäsenemme aivan jäykistyneet ja\npuutuneet, ja haavoistamme vuotanut veri oli kuivanut kovaksi\nruveksi. Sitten aloimme jälleen epätoivoisen matkamme ja vihdoin,\nkun jo olimme kaiken toivomme menettäneet, me näimme päivänvalon\npilkottavan kaukaa. Pian olimme tuossa ahtaassa solassa, joka kuten\nmuistettaneen johti luolan suulle.\n\nKorkealla yläpuolellamme siinti sininen taivas, jota emme olleet\ntoivoneet enää milloinkaan saavamme nähdä, ja ilma oli raikas ja\nvirkistävä. Kaikesta päättäen oli aamuvarhainen. Mikäli tiesimme,\nolimme lähteneet kannukselta noin tuntia auringonlaskun jälkeen, niin\nettä haparointimme tunnelissa oli kestänyt koko yön.\n\n\"Vielä yksi ponnistus, Leo\", sopersin minä, \"niin pääsemme rinteelle,\njossa Billali meitä odottaa, ellei hän ole mennyt matkoihinsa.\nNousehan, poikaseni; älä anna sisusi lannistua, vaan yritetään vielä\nkerran.\" Hän nousi ja toisiimme nojautuen me jotenkin selviydyimme\ntuosta noin viidenkymmenen jalan korkuisesta vuorenrinteestä.\nEn tiedä miten kaikki oikein kävi, mutta hetkisen kuluttua me\nhuomasimme makaavamme melkein päällekkäin vuoren juurella, ja hiukan\ntoinnuttuamme me aloimme ryömiä nelinkontin -- kävellä emme enää\njaksaneet -- pensaikkoa kohti, jossa Ayesha oli käskenyt Billalin\nodottaa paluutamme. Emme olleet päässeet vielä viittäkymmentä\nkyynärääkään, kun eräs mykkä palvelija, joka oli luultavasti\naamukävelyllä, ilmestyi äkkiä vasemmalta. Kaipa hän tuli katsomaan,\nmitä merkillisiä eläimiä me mahdoimme olla. Hän tuijotti meihin\nhetkisen ja nosti sitten kauhuissaan kätensä taivasta kohti ja oli\nmelkein vaipua maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo juoksi\nhurjaa vauhtia pensaikkoa kohti, johon mekin olimme matkalla. Ei\nollut lainkaan ihmeellistä, että hän säikähti meidät nähdessään,\nsillä me olimme todellakin hirveän näköiset. Leon kultaiset\nkiharat olivat muuttuneet lumivalkoisiksi, hänen vaatteensa olivat\naivan riekaleina ja hänen uupuneet kasvonsa ja kätensä olivat\ntäynnä mustelmia, naarmuja ja haavoja, joista vuotanut veri oli\nkuivanut tummiksi ruviksi. Minä olin luultavasti yhtä säälittävässä\nkunnossa. Kun pari päivää myöhemmin näin kasvoni erään lähteen\npäilyvässä pinnassa, en ollut tuntea itseäni. Kauneudestani en ole\nollut milloinkaan kuuluisa ja minua on välistä haukuttu maailman\nrumimmaksikin mieheksi, mutta nyt oli kasvoihini ilmaantunut jokin\nvieras ilme, jota en ole milloinkaan ennen huomannut ja josta en ole\nvielä tänä päivänäkään vapautunut. Katseeni oli äärimmäisen levoton\nja säikähtynyt kuin henkilöllä, joka pelästyneenä äkkiä havahtuu\nunestaan. Mutta olihan syytäkin. Ihmettelen vain, ettemme menettäneet\njärkeämme tuolla matkalla.\n\nSuureksi ilokseni minä näin äkkiä vanhan Billalin kiiruhtavan\nmeitä kohti ja tuskin saatoin olla hymyilemättä nähdessäni hänen\narvokkailla kasvoillaan kuvastuvan suunnattoman kummastuksen.\n\n\"Oi minun poikani, minun poikani!\" vaikeroi hän, \"sinäkö se\ntodellakin olet, sinä ja Leijona? Miksi on hänen kultainen\ntukkansa nyt aivan valkoinen? Mistä te poloiset tulette ja missä\non Porsas? Mitä kummaa teille lieneekään tapahtunut? Missä on\n'_Hän-jota-täytyy-totella_'?\"\n\n\"Kuolleet, molemmat ovat kuolleet\", vastasin minä; \"mutta älä kysele\nnyt enempää, vaan toimita meille vettä tahi muutoin kuolemme mekin\naivan tähän silmäisi eteen. Kuinka voisimme puhua, kun kielemme ovat\nturvonneet melkein kitalakeen kiinni?\"\n\n\"Kuollut!\" toisti hän melkein änkyttäen. \"Mahdotonta. Eihän\n'_Hän-jota-täytyy-totella_' kuole milloinkaan. Miten on\nselitettävissä, että hän olisi kuollut?\" Mykät palvelijat seurasivat\ntarkoin hänen kasvojensa ilmeitä ja sentähden luultavasti Billali\nsamassa vaikeni ja antoi heille tyynesti käskyn kantaa meidät\nleiripaikalle, minkä he heti tekivätkin.\n\nLiha oli onneksi juuri kiehumassa ja kun emme jaksaneet itse syödä,\nruokki Billali meitä pelastaen siten meidät melkein varmasta\nkuolemasta, sillä kiduttava hermojännitys ja ääretön uupumus olivat\njo saattaneet meidät elämän ja kuoleman rajoille. Sitten hän käski\nmykkien palvelijoiden pestä meidät veteen kastetuilla pyyheliinoilla,\nminkä jälkeen meidät pantiin lepäämään suloisesti tuoksuville\nheinille. Vaivuimme heti sikeään uneen, joka läheni tajuttomuutta.\n\n\n\n\nXIV.\n\nVUORTEN YLI.\n\n\nUnissani kuvittelin muuttuneeni matoksi, jota armottomasti\npiiskattiin. Tuo tunne johtui ymmärrettävästi siitä, että ruumiini,\njoka oli jo ennestäänkin äärimmäisen hellä ja kipeä, oli nukkuessani\naivan jäykistynyt ja puutunut. Ensimmäinen, jonka muistan nähneeni\nherätessäni, oli vanha ystäväni Billali, joka istui vieressäni\nja siveli miettiväisesti pitkää partaansa silloin tällöin minuun\nvilkaisten. Samassa muistin kaikki mitä meille oli tapahtunut, ja\nkun näin Leon melkein tuntemattomiksi haavoittuneet kasvot ja hänen\nlumivalkoisen tukkansa, suljin minä vaikeroiden silmäni.\n\n\"Olet nukkunut kauan, poikani\", sanoi Billali-vanhus.\n\n\"Kuinka kauan, isäseni?\" kysyin minä.\n\n\"Eilis-aamusta alkaen, siis päivän ja yön, ja Leijona nukkuu\nvieläkin.\"\n\n\"Uni on siunattu asia\", sanoin minä, \"se saa meidät hetkeksi\nunhottamaan murheemme.\"\n\n\"Kerro minulle\", sanoi hän, \"mitä teille oikein on tapahtunut\nja mitä tarkoitit tuolla kummallisella puheella, että\n'_Hän-jota-täytyy-totella_' olisi kuollut. Jos puhuit totta etkä\nhourinut, niin sinä ja Leijona olette suuressa vaarassa. Henkenne\nei ole enää minkään arvoinen -- niin, voinpa melkein varmaan sanoa,\nettä saatte ruukun päähänne ja joudutte täyttämään niiden vatsoja,\njotka teitä nytkin vesissä suin muistelevat. Etkö tiedä, että koko\nminun perhekuntani vihaa teitä? Teitä vihataan sentähden, että\nolette muukalaisia, ja teidän tähtenne '_Hän-jota-täytyy-totella_'\ntuomitsi joukon miehiäni kidutukseen ja kuolemaan. Amahaggerit\novat raivoissaan teille ja jos he vain saavat tietää, ettei heidän\ntarvitse enää pelätä tuota hirmuista _Hiya'a_, niin teidät varmasti\nsyödään jossakin ruukkujuhlassa. Mutta kerrohan tarinasi, papiaani\nparkani.\"\n\nKerroin hänelle, että \"_Hän-jota-täytyy-totella_\" oli horjahtanut\nhirvittävään maanalaiseen pätsiin, joka hehkui syvällä vuoren\nuumenissa, ja oli palanut poroksi. Muita selityksiä ei Billali olisi\nkuitenkaan ymmärtänyt. Kuvaustani kamalasta matkastamme ja kaikista\nsen kauhuista hän kuunteli järkytetyin mielin, mutta minä näin\nselvästi, ettei hän uskonut Ayeshan sittenkään kuolleen. Hän oli\nkyllä varma siitä, että me luulimme kuningattaren tuhoutuneen, mutta\nomasta puolestaan hän selitti kuningattaren tulevan pian takaisin.\nHänen isänsä aikana, kertoi Billali, oli \"_Hän-jota-täytyy-totella_\"\nollut kateissa kokonaista kaksitoista vuotta ja vanhan perimätiedon\nmukaan on hän satoja vuosia sitten ollut tietymättömissä toista\nsataa vuotta. Eräs nainen oli jo anastanut hänen valtaistuimensa,\nkun hän äkkiä ilmestyi takaisin ja kosti hirmuisesti. En sanonut\nsiihen mitään; pudistin vain surullisesti päätäni. Minä kyllä tiesin\nvarmaan, ettei Ayesha enää palaisi -- Billali-vanhus ei häntä\nainakaan näkisi.\n\n\"Mitä aiot nyt tehdä, poikani papiaani?\" kysyi Billali vihdoin.\n\n\"En tiedä\", vastasin minä. \"Emmekö voisi paeta tästä kauhujen maasta?\"\n\nBillali ravisti päätään.\n\n\"Enpä osaa sanoa, mahtaisiko tuo luonnistua\", lausui hän harvakseen.\n\"Kôrin ohi ette voi päästä kenenkään näkemättä ja kun nuo\nverenhimoiset hyenat huomaisivat teidän olevan yksinänne, niin\neipä viipyisi kauan ennenkuin --\" Merkitsevästi hymyillen Billali\nteki liikkeen ikäänkuin hän olisi pannut hatun päähänsä. \"Vuorten\nyli menee kylläkin eräs salainen polku, josta muistaakseni kerran\nsinulle mainitsin. Täällä asuvat amahaggerit ajavat karjansa kerran\nvuodessa sitä myöten laitumille vuoren ulkopuolelle ja takaisin.\nLaidunalueelta on kolmen päivän matka soiden poikki paikkaan, josta\nsanotaan olevan seitsemän päivän matka mahtavalle mustiin vesiin\nvirtaavalle joelle. Jos sinne pääsisitte, niin ehkä pelastuisitte,\nmutta mitenkäpä te sinne pääsette?\"\n\n\"Billali\", sanoin minä, \"sinä tiedät, että minä pelastin kerran sinun\nhenkesi. Maksa nyt velkasi, isäni, ja pelasta minut ja ystäväni\nLeijona. Tätä hyväätyötäsi sinä muistelet iloiten, kun sinunkin\nhetkesi viimein lyö. Kun sinun on kerran tehtävä tili töistäsi, niin\nonpa hyvä asettaa tämä jalo teko kaikkien tekosiesi vastapainoksi,\njos ehkä olet tehnyt jotakin pahaa eläissäsi. Jos taas väitteesi,\nettä '_Hän-jota-täytyy-totella_' palaa pian luoksenne, pitää\npaikkansa, niin varmasti hän palkitsee jaloutesi moninkertaisesti.\"\n\n\"Poikani papiaani\", vastasi vanhus juhlallisesti, \"älä luule, että\nsydämeni on kiittämätön. Minä en unhota milloinkaan, miten sinä\nkiiruhdit kuolemaa halveksien avukseni, kun mieheni, ne koirat,\nolisivat antaneet minun hukkua. Henki hengestä on vanha laki\nja jos pelastuksenne on mahdollinen, niin minä teen totisesti\nparhaani saattaakseni teidät turvaan. Kuule, olkaa valmiit\nlähtemään matkalle huomenna päivän sarastaessa, sillä silloin\novat kantotuolit ja kantajat täällä, jotka vievät teidät vuoren\nyli ja toisella puolen olevien soiden poikki. Sanon tämän olevan\n'_Hänen-jota-täytyy-totella_' käskyn ja joka ei tottele, joutuu\nhyenain ruoaksi. Päästyänne soiden poikki teidän täytyy tulla omin\nneuvoin toimeen ja jos onni on suotuisa, niin ehkä pääsettekin suuren\nveden rannalle, josta olet minulle puhunut. Kas, Leijonakin näkyy\nheräävän. Nyt teidän täytyy syödä että voimistutte.\"\n\nLeo ei ollutkaan niin sairas kuin olisi luullut ja me söimmekin\noikein kelpo aterian, jonka kyllä tarvitsimmekin. Sitten me\nnilkutimme lähellä olevalle lähteelle peseytymään, minkä tehtyämme\nme nukuimme iltaan saakka, jolloin taas söimme ainakin viiden miehen\nedestä. Billali viipyi poissa koko päivän luultavasti matkaamme\nvalmistelemassa.\n\nHeräsimme keskiyöllä, kun leiriimme saapui melkoinen miesjoukko\nkantotuolit mukanaan. Billali saapui päivänkoitossa ja kertoi, että\nhänen oli ollut jotensakin vaikea saada miehet ja tarpeelliset\noppaat liikkeelle, mutta rangaistuksen pelosta olivat miehet viimein\nlähteneet. Hän kiiruhti meitä heti lähtemään ja sanoi aikovansa\ntulla mukaamme, ettei mikään petos voisi tulla kysymykseen. Tuon\nvanhan raakalaisen ystävällisyys meitä kahta muukalaisparkaa kohtaan\nliikutti minua syvästi. Kuuden päivän matka noiden hirvittävien\nsoiden halki ei ollut totisesti mikään leikin asia hänen ikäiselleen\nvanhukselle, mutta hän tahtoi viimeiseen saakka valvoa, ettei\nmeille mitään pahaa tapahtuisi. Noiden peloittavien amahaggerienkin\nkeskuudessa oli siis kaikesta päättäen joitakin ystävällisiä ja\njalomielisiäkin luonteita. Billalin käytös saattoi kyllä johtua\nsiitäkin, että hän uskoi Ayeshan varmasti palaavan ja vaativan hänet\ntilinteolle meidän kohtalostamme, mutta vaikka niinkin olisi ollut,\nmuistelen minä aina mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella\nBillali-vanhusta, minun kunnianarvoisaa \"isääni\".\n\nOlimme jo ihmeteltävästi toipuneet ja haukattuamme hiukan aamiaista\nlähdettiin matkalle. Nousu vuorelle alkoi melkein heti ja lienee\ntarpeetonta mainita, ettei kantotuolien käyttö tullut silloin\nkysymykseenkään, joten taivalsimme jalkaisin. Rinne oli muutamissa\nkohdin hyvinkin jyrkkä ja pahimmissa paikoissa oli vuoreen louhittu\nkaitainen mutkitteleva polku, joka oli epäilemättä Kôrin muinaisten\nasukasten tekemä. Jos oli perää amahaggerien puheissa, että he\najoivat pari kertaa vuodessa karjansa laitumille vuoren toiselle\npuolen tätä tietä myöten, niin täytyy sanoa heidän karjansa olleen\ntavattoman ketteräjalkaista.\n\nKeskipäivällä saavuimme tämän merkillisen vuorenselänteen tasaiselle\nlaelle, josta oli suurenmoinen näköala Kôrin tasangolle. Takanamme\nsiintivät totuuden temppelin mahtavat pylväskäytävät ja edessämme\nulottui usvainen suo silmänkantamattomiin. Vuorenselänne oli tällä\nkohdalla noin puolentoista penikulman vahvuinen ja sen tasaisella\nlaella, joka oli vieläkin laavan peitossa, ei kasvanut mitään. Kaikki\nsyvennykset olivat täynnä vettä, mikä osoitti hiljattain sataneen.\nAlaslaskeutuminen kävi verrattain helposti ja auringon mennessä\nmailleen me leiriydyimme rinteelle suon reunaan.\n\nSeuraavana aamuna kello yhdentoista vaiheilla alkoi peloittava\nvaelluksemme soiden poikki. Oltuamme matkalla kolme vuorokautta\nsaavuimme vihdoin onnellisesti hedelmälliselle, mutta aivan\nasumattomalle seudulle, jossa aivan vilisi kaikenlaista\nmetsänriistaa, ja levähdettyään miehineen vuorokauden verran vanha\nBillali sanoi meille hyvästit.\n\n\"Jää hyvästi, poikani papiaani\", sanoi hän, \"ja sinä myöskin,\nystäväni leijona. Tämän enempää en voi hyväksenne tehdä, mutta\njos pääsette kotimaahanne, niin olkaa vasta viisaammat, älkääkä\nlähtekö enää seikkailemaan maihin, joita ette tunne. Noudattakaa\nneuvoani, lapset, sillä muutoin voi käydä niin, ettei kukaan voi\nsanoa, missä luunne vaalenevat matkanne määrää osoittamassa. Olkoon\nonni myötänne, mihin menettekin. Usein olen muistava sinua, poikani\npapiaani, ja minä olen varma, ettet sinäkään unhota minua, sillä sinä\nolet rehellinen, vaikkakin olet ruma.\" Hetkisen kuluttua hän oli\nsynkännäköisten seuralaistensa kanssa jo kaukana suolla ja häipyi\npian näkyvistämme. Olimme aivan yksinämme autiossa erämaassa.\n\nKolme viikkoa sitten oli neljä miestä lähtenyt pyrkimään soiden\npoikki Kôria kohti ja nyt oli kaksi heistä kuollut ja toiset olivat\njoutuneet näkemään ja kokemaan niin hirveitä asioita, etteivät\nkuoleman kauhutkaan voi olla sen kamalammat. Vain kolme viikkoa!\nMinusta tuntui kuin olisimme kolmekymmentä vuotta sitten lähteneet\nveneestämme.\n\n\"Zambesia kohti kai meidän on yritettävä, Leo\", sanoin minä, \"mutta\nJumala tietää, pääsemmekö milloinkaan sinne.\"\n\nLeo, joka oli viime aikoina käynyt hyvin harvasanaiseksi, nyökäytti\nvain päätään, ja niin me lähdimme matkaan kompassi, revolverimme,\nmakasiinikiväärimme ja noin nelisensataa panosta mukanamme. Repaleet,\njotka olivat yllämme, olivat ainoat vaatteemme.\n\nMatkamme monet ja jännittävät seikkailut jätän tässä kertomatta.\nNiistä saa selvän käsityksen lukemalla Afrikkaa koskettelevia\nmatkakuvauksia, joiden kirjoittajien kokemukset ovat aina melkein\nsamat, kuten kaikkien Afrikan tutkijoiden. Tarkoitukseni on\nollut vain panna muistiin lyhyesti ja selvästi tapahtumat, jotka\novat tietääkseni aivan ennenkuulumattomat. Olen varma, että nämä\nmuistiinpanoni herättäisivät mitä suurinta mielenkiintoa, jos minä\njulkaisisin ne, mutta sitä en aio tehdä. Ehkä annan julkaista ne\nkuoltuamme.\n\nUskomattomin ponnistuksin pääsimme vihdoin Zambesi-joelle, joka oli\nnoin sadanseitsemänkymmenen penikulman päässä etelään päin paikasta,\njohon Billali oli jättänyt meidät. Alkuasukkaat, joita siellä\ntapasimme, pitivät meitä yliluonnollisina olentoina luultavasti\nLeon tähden, jonka nuoret kasvot ja lumivalkoinen tukka herättivät\nkaikkialla mitä suurinta kummastusta ja ihmettelyä. Vihdoin meidät\nvangittiin ja vasta noin kuuden kuukauden kuluttua meidän onnistui\npaeta Zambesin yli. Pyrimme mahdollisimman tarmokkaasti itää\nkohti ja olimme jo aivan nälkään nääntymisillämme, kun tapasimme\nerään portugalilaisen elefantinmetsästäjän, joka kohteli meitä\nmahdollisimman vieraanvaraisesti ja opasti meidät viimein rannikolle.\nKôrin soilta lähdettyämme olimme kahdeksantoista kuukautta\nkestäneiden kärsimysten ja lukemattomien seikkailujen jälkeen\nvihdoinkin päässeet Delagoa-lahden uudisasutuksille. Seuraavana\npäivänä tapasimme höyrylaivan, joka vei meidät Kap-niemen ympäri\nkotiin Englantiin ja niin päättyi kohtalokas matkamme muinaisen Kôrin\nmahtaville raunioille. Lähdöstämme seikkailurikkaalle ja näköjään\nnaurettavallekin tutkimusmatkallemme oli kulunut päivälleen kaksi\nvuotta astuessamme maihin Southamptonissa. Näitä viimeisiä rivejä\nkirjoitan Leon nojatessa tuolini selustaan entisessä kodikkaassa\ntyöhuoneessani Cambridgessa, samassa, johon ystävä parkani, Vincey\nvainaja tuli minua tapaamaan hiukan ennen kuolemaansa tuona\nmuistettavana yönä suunnilleen kaksikymmentäkaksi vuotta sitten,\nrautalipasta mukanaan raahaten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt loppuu kertomukseni tähän, mutta minä ja Leo olemme varmat, ettei\nse ole meihin nähden vielä lopullisesti päättynyt. Kertomus, joka\njuontaa alkunsa aina hämärimmästä muinaisuudesta, voi jatkua kauas\ntuntemattomaan tulevaisuuteenkin.\n\nOnko Leo todellakin maailmaan uudelleen syntynyt Kallikrates, josta\nkirjoitus kertoo? Vai oliko ihmeellinen perinnöllinen yhdennäköisyys\nerehdyttänyt Ayeshan? Lukija muodostakoon tästä samoin kuin monesta\nmuustakin seikasta oman mielipiteensä. Minä puolestani olen varma,\nettei Ayesha erehtynyt.\n\nIstuskellessani iltaisin takkavalkean ääressä pohdin usein kysymystä,\nmiten on tämä valtava murhenäytelmä vihdoin päättyvä ja missä on\nseuraavan näytöksen näyttämö? Kun _viimeisen_ näytöksen esirippu\nnousee, mikä epäilemättä kerran tapahtuu, niin mikähän osa mahtaa\nolla tuolla ihanalla Amenartaksella, faaraoiden tyttärellä, jonka\ntähden pappi Kallikrates rikkoi Isis-jumalalle vannomansa valan ja\npakeni rakastettunsa kanssa Liibyan rannikkoa pitkin eteläänpäin\njoutuen vihdoin Kôriin, jossa jumalien kosto häntä kohtasi?\n\n\n\n"]