[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fL8T6wjL_ZLbJ2lTPZckkd99SC17m9_rHPDwouRFItys":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},153,"Latvasaaren kuninkaan hovilinna","Ingman, Alfred Emil",1860,1917,"153-ingman-alfred-emil-latvasaaren-kuninkaan-hovilinna","153__Ingman_Alfred_Emil__Latvasaaren_kuninkaan_hovilinna","Seikkailuja Venäjän rajalta","romaani",[14,15],"seikkailu","rikos",[],"fi",1916,null,39109,258440,false,16687,[25],"Adventure and adventurers -- Juvenile fiction",[27,28,29],"Adventure","Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Latvasaaren kuninkaan hovilinna: Seikkailuja Venäjän rajalta\" by A. E. Ingman is a novel written in the early 20th century. The story centers around a narrator who reflects on his late uncle's adventures and the events surrounding a notorious group of criminals in a rural area near the Russian border. The narrative promises a mix of mystery, history, and the exploration of personal legacies.  The opening of the novel presents a thoughtful and reflective tone as the narrator prepares to recount tales from his uncle’s life. He finds himself sorting through his uncle’s belongings and grappling with the decision to share these previously concealed stories. The story touches on a sense of duty as the narrator recalls the fun yet perilous escapades they shared, which were shrouded in secrecy and intrigue due to the uncle's prior commitments to law enforcement and the potential danger these tales may evoke. As the narrator digs deeper, including the mention of a mysterious pocket watch, he sets the stage for an adventurous pursuit rooted in familial bonds and local folklore. (This is an automatically generated summary.)",[],361,"Jännitystä ja seikkailua sisältävä nuorisoromaani sijoittuu Venäjän rajaseudulle 1800-luvun lopulle. Kertoja palaa muistoissaan salaperäisiin tapahtumiin ja oikeudenkäynteihin, joissa hän ja hänen setänsä olivat mukana paljastamassa vaarallista rikollisliigaa.","Alfred Emil Ingmanin 'Latvasaaren kuninkaan hovilinna' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 153. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm, Tapio\nRiikonen ja Projekti Gutenbergin DP Europe oikolukijat.","LATVASAAREN KUNINKAAN HOVILINNA\n\nSeikkailuja Venäjän rajalta\n\n\nNuorisolle kertonut\n\nALFRED EMIL INGMAN\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1916.\n\n\n\n\n\n\nSedän lipasto.\n\n\nVain suuresti empien olen ryhtynyt kertomaan niistä tapahtumista, joista\ntässä kirjassa on puhe. Ei siksi, että niitä laatunsa tähden tarvitsisi\npitää salassa. Päinvastoin niistä kerrottiin siihen aikaan, kun ne\nsattuivat, jokaisessa sanomalehdessä, ja oikeudenkäynti niitten johdosta\noli mahdollisimman julkinen. Mutta itse tapahtuma-ajasta ei ole vielä\nkulunut neljääkymmentä vuotta. Muutamia niistä henkilöistä, joitten\nnimet olivat sekaantuneet oikeudenkäyntiin, mutta jotka kuitenkin\npätevien todistusten puutteessa vapautettiin kaikesta vastuusta, saattaa\nvielä olla elossa.\n\nTämä on saattanut minut kahden vaiheille, sopiiko näitten tapahtumien\nyksityiskohtia kertoa, vai olisiko ne iäksi haudattava.\n\nMutta \"setä\", joka näissä seikkailuissa oli uskollinen kumppanini -- ja\njonka ansioksi on luettava, että nämä vaaralliset rikolliset saatiin\nkiinni -- on minulta vaatinut nimenomaisen lupauksen, että kun hän on\nviimeisen matkansa suorittanut, en pitäisi enää salassa, mitä tässä\nasiassa on tähän asti salassa ollut. Kun viime kesänä kävin häntä tälle\nmatkalle saattamaan, viivyin paikkakunnalla, kunnes sain selkoa siitä,\nettä varsinaisten asianomaisten sukulaisista ei ole nyt enää elossa kuin\nyksi ainoa. Hänkin on parantumaton heikkomielinen eikä tiedä tästä\nmaailmasta mitään. Asianomaiset itse ovat jo kaikki kuolleet; viimeinen\nheistä kuitenkin aivan äsken.\n\nMinua ei asiain näin ollen enää mikään estä kertomasta sitä, minkä tässä\nasiassa yksin nyt tunnen. Olin sedän testamentin toimeenpanija. Hänen\npapereissaan oli jäähyväiskirje minulle, jossa hän muistuttaa minua\nlupauksestani, mutta samalla lausuu toivomuksenaan, etten mainitsisi\nhänen nimeänsä. \"Ne vanhat ystäväni\", hän kirjoittaa, \"jotka vielä\nelävät, tuntevat kyllä muutenkin minut itse tapahtumista, ja muille\npysyn mieluummin tuntemattomana.\" Kun siis seuraavassa kertomuksessa en\nole maininnut henkilöitä ja paikkoja niiden oikealla nimellä, en ole\nnäin menetellyt syystä, että pelkäisin jotakin, vaan kunnioittaakseni\nsedän toivomusta ja ollakseni loukkaamatta niitä henkilöitä, jotka\nmuuten saattaisivat pahastua.\n\nSedän kirjeen luettuani yritin terästää muistiani ja huomasin\nihmeekseni, että paljon noista yhdessä eletyistä seikkailuistamme oli jo\nmuististani haihtunut. Tämänkin mahdollisuuden oli setä ottanut huomioon\nja kirjeeseensä lisännyt jälkikirjoituksen: \"Etsi lipastostani se\nsalalaatikko, jota en ole sinulle ennen näyttänyt. Sieltä löydät\nkultakelloni, jonka kuoreen olen kaiveruttanut sinun nimesi, sillä se on\nnyt sinun omasi. Löydät myös kertomuksen yhteisistä seikkailuistamme\nkesällä... --\"\n\nSedän iso kultakello oli ollut ihailuni esineenä siitä asti, kun se\nhoukutteli minua astumaan ensi kertaa omin jaloin poikki lattian. Se oli\nvanhanaikainen lyövä taskukello, vain kerran kuukaudessa vedettävä.\nParikymmentä vuotta sitten se itse oli saanut lyönnin -- puukoniskun --,\njoka oli täydelleen läväissyt sen pyöreän ruumiin. Samassa tilaisuudessa\nse heitti henkensä omistajansa hengen edestä. Sedän vanhalta\npalvelijattarelta sain nyt tietää, että setä vuosi sitten oli lähettänyt\nkellon Englantiin, jossa koko sisusta oli tehty uudestaan ja kuoret\nkorjattu. Itse oli eukko nähnyt minun nimeni ulkokuoressa, kun \"vanha\nkamreeri\" aina kuukauden ensimmäisenä päivänä veti kelloa. Kello oli\neukon allakkana. Mutta kaksi viikkoa sitten, kun kamreeri joutui vuoteen\nomaksi, oli kello eräänä aamuna poissa, eikä sitä ollut sen jälkeen\nnähty. Eukko oli tästä kovin huolissaan, sillä hän tiesi, että yksin\nkellon korjaus oli maksanut \"paksun pakan seteleitä\". Lohdutin nyt\neukkoa sillä, että kultakello oli kamreerin omilla teillä ja kyllä\nlöydettävissä.\n\nOlen kertonut sedän kellosta siitä syystä, että tämä kirja olisi ilman\nsitä arvatenkin jäänyt kirjoittamatta: kellotta en olisi ehkä sedän\nkertomustakaan käsiini saanut.\n\nSedän papereita selaillessani olin koko ajan kuullut kellon napsetta,\nmutta luulin sen kaikuvan viereisestä huoneesta. Nyt rupesin\nkuuntelemaan tarkemmin ja huomasin napseen tulevankin sedän isosta\nlipastosta. Hänen kellonsa oli siis vedettynä, ja napseen johdolla\nluulin heti löytäväni kyseisen salalaatikon. Setä, joka oli erinomainen\npuuseppä, oli itse tehnyt lipaston ja, paljon joutoaikaa kun hänellä\noli, varustanut siihen suuren määrän salalaatikoita ja -kaappeja.\nSuurimmasta kaapista ilmestyi, jos sattui tulemaan vieraita, pari\nsalaperäistä nelikulmaista pulloa, jotka sedän tiedonannon mukaan\nsisälsivät linnunmaitoa eli voimantasoitustippoja, erästä apteekin\nlääkettä, joka tekee heikon väkeväksi ja väkevän heikoksi.\n\nLuulin tuntevani sedän lipaston kaikki salaisuudet. Oudoksuin siis sitä,\nettä kultakello oli laatikossa, joka oli muka minulle tuntematon, ja\npäätin heti ottaa asiasta selon.\n\nPoistin ensin kaikki vetolaatikot ja irroitin laskulevyn. Sen saranat\noli näet tehty siten, että levy oli irroitettavissa, jolloin suurimman\nsalalaatikon kansi saatiin poistetuksi. Sitten poistin laatikko laatikon\njälkeen koko sisustuksen ja aukaisin kaikki minulle ennestään tutut\nsalalaatikot. Muuta en löytänyt kuin huolellisesti suljetun, osoitteella\nvarustetun kirjekimpun. Lyijykynällä oli setä vapisevin käsin\nkirjoittanut: \"Jos vastaanottaja ei elä enää, kun nämä kirjeet\nlöydetään, on kirjeet lukematta poltettava.\" Vastaanottajan tunsin\nhyvin, hän oli kuollut samana päivänä, jona lähdin sedän hautajaisiin.\nKirjeet oli siis hävitettävä. -- Koulupoikana ollessani olin monta\nkertaa sedältä pyytänyt jotakin noista vanhoista postimerkeistä, mutta\naina turhaan. Kirjekuoret olivat kaikki frankeerattuja, siis sellaisia,\njoitten postimaksumerkintä on itse kuoreen leimattu. Kun kuorten\njoukossa oli yli kolmekymmentä 20:n kopeekan merkkiä, punaisia ja\nmustia, kaikki erinomaisessa kunnossa, en katsonut olevani oikeutettu\nniitä hävittämään, vaan laitoin uuniin tulen, poltin kaikki kirjeet ja\nlähetin kuoret luotettavan postimerkkikauppiaan välityksellä myytäviksi.\nSedän jäljellejäänyt omaisuus, joka melkein kokonaan oli testamentattu\nhyväntekeväisyyslaitoksille, tuli täten melkoisesti nousemaan.\n\nNyt kai kohta löytäisin sen salalaatikon, mistä napse kuului. Tässä\nluulossani erehdyin suuresti. Sillä mihin paikkaan lipastoa hyvänsä\npainoin korvani, kaikkialle kuului napse samanlaiselta. Hetken perästä\nluulin kuitenkin huomanneeni napseen lähtevän itse päällislevyn\nvasemmalta syrjältä. Tarkasti tutkin jokaista pienintäkin saumaa\nepäilemäni paikan kohdalta. Kaikki turhaan. Ei pienintäkään nappulaa tai\nponninta. Aloitin kuuntelemiseni uudestaan. Tunnin perästä olin täysin\nvarma siitä, että kellon naksutus kuului ihan yhtä selvästi oikean\nkyljen alareunasta kuin päällislaudan vasemmalta syrjältä. Tuo\nhermostuttava napse oli saattanut minut ihan pökerryksiin. Ja samassa\nmuistin, että juuri tänään oli kuukauden ensimmäinen päivä. Huomenna ei\nnaksutusta ehkä kuuluisikaan enää. Tunsin, että jos tätä turhaa etsintää\njatkan, olen huomenna työhön kykenemätön. Ja huomenna on minun pidettävä\nhuutokauppa, missä sedän irtaimisto hajoitetaan kaikkiin ilmansuuntiin.\nKello kävi kahtatoista. Riisuin vaatteeni, heittäydyin sänkyyn ja --\nsamassa silmänräpäyksessä nukuin.\n\nKun sanon \"nukuin\", en tarkoita, että olisin todellista unta nukkunut,\nenpä edes \"koiran untakaan\". Sillä kauheat unennäöt rupesivat minua heti\nvaivaamaan. Olin kellotehtaassa, ja joka kulmalta raksuttivat kellot\nniin, että korviani vihlaisi. Äkkiä mahdottoman suuri könniläinen astui\npaikaltaan seinän vierustalta ja rupesi vakavin askelin lähestymään\nminua. Osoittimet näyttivät 12, ja alkavasta hyrinästä ymmärsin, että se\nrupeaa lyömään. Samassa tuli siitä Könnin kuuluisa konekuokkija.\nRaksahdukset paukkuivat kuin pyssynlaukaukset, ja joka raksahduksella\nastui hirviö askeleen minua kohti ja kohotti kaamean kuokkansa korkealle\nilmaan. En päässyt paikalta liikahtamaan. Kuokkija irvisteli minulle\nkamalasti ja kohotti viimeisen kerran raskaan aseensa. Mutta ennenkuin\ntämä ehti päälakeni murskaksi ruhjaista, sain ylenmääräisellä\nvoimanponnistuksella pielukseni heitetyksi miehen kasvoihin. Kuului aika\njyrinä, ja koneisto pysähtyi. Seisoin keskellä lattiaa, ja pieluksen\nolin heittänyt sedän lipastolle. Olin niin valveilla ja pirteä kuin\nihminen ikinä voi olla. Rupesin nauramaan itselleni täyttä kurkkua enkä\nvoinut nauruani pidättää, vaikka muistin, että setä muutama päivä sitten\noli maannut ruumiina tässä samassa huoneessa. Niin hullunkuriselta\ntuntui minusta tilani ja unennäköni. Kello oli 12. Olin nukkunut puolen\ntunnin verran.\n\nNauruni kuitenkin taukosi yhtä äkisti, kuin se oli alkanut, ja kyyneleet\nnousivat silmiini. Tunsin äkisti elävästi, ettei ollut päiviä kulunut\nsiitä, kun setä oli ollut tässä huoneessa, vaan että hän oli käynyt\nhuoneessa juuri nyt, ettei ollut kahta minuuttia kulunut siitä, kun hän\noli huoneesta poistunut.\n\nMitenkään en tuntenut voivani nyt nukkua. Puin päälleni uudestaan ja\nistuuduin sedän nojatuoliin.\n\nMutta mitä nyt?\n\nNukkumaan mennessäni olin jättänyt lipaston kaikki laatikot huiskin\nhaiskin lattialle, tuoleille ja pöydille. Ainoastaan laskulevyn olin\nnostanut takaisin paikalleen, pannut saranoilleen ja lukinnut. Nyt\nolivat kaikki sekä isot alaosaston laatikot että yläosaston\npikkulaatikot laskulevyn takana tarkoin paikoillaan lipastossa. Yksi\nainoa pieni salalaatikko, juuri se, joka oli erikoisen vaikeasti\nlöydettävissä, oli osaksi vedetty auki. Laskulevy oli laskettu alas.\n_Sen päällä oli sedän kultakello. Se oli pysähtynyt lyönnilleen klo 12._\n\nSedän kultakello oli siis onnellisesti käsissäni. Mutta käsikirjoitus?\n--\n\nPanin heti uudelleen maata ja nukuin levollisesti aamuun asti.\n\nSeuraavan päivän huutokauppa oli tapahtuva siten, että kaikki huudot oli\nmaksettava heti käteisellä. Olin varustanut muutamia satoja mukaani\nostaakseni yhtä ja toista setävainajan tavaroista. Lipastoa en\nkuitenkaan ollut uskaltanut ajatella, kun hyvin tiesin sen tulevan\nkalliiksi, koska se oli kauttaaltaan kallisarvoisista puulajeista tehty\nja taiteellisilla leikkauksilla koristeltu. Päätin kuitenkin, etten\nlaske sitä menemään toisille, jos varani suinkin myöntävät. Järjestin\nsiten, että lipasto oli ensimmäisiä kapineita, jotka myytiin. Eräs\ntalonpoikapohatta huusi heti sata markkaa, ajatellen siten saattaneensa\nkaikki kilpailijat vaikenemaan. Mutta kun naapuripitäjän nimismies heti\njatkoi: kaksi vertaa! poistui pohatta pelistä. Viisin ja kymmenin\nmarkoin kasvoivat huudot puoliväliin neljättä sataa, jolloin nuija\nnapsahti ja sedän lipasto oli minun.\n\nEräs vanha, taitava puuseppä, joka oli koko ajan seisonut vieressäni,\nonnitteli minua sanoen, että nykyajan hintojen mukaan ei kannattaisi\ntuommoista tehdä tuhannellakaan markalla, ja lisäsi, että semmoista\nruusupuuta, jota sisusta on, ei saa enää rahallakaan. Moni muu esine,\njota olin ajatellut ostaa, oli minun nyt pakko jättää. En katunut\nkuitenkaan kauppaani, sillä minun täytyi saada selville, missä kello oli\nollut ja käsikirjoitus arvatenkin vielä oli kätkettynä. Ennen ei mieleni\nsaanut rauhaa.\n\nSaatuani lipastoni kotiin ryhdyin heti uudestaan sen salaisuuksia\ntutkistelemaan. Joka ilta, päivätyön loputtua, etsin tuota salaperäistä\nkätköpaikkaa, yhä vain löytämättä. Eräältä tuttavalta sain lainata\nisonpuoleisen puuseppäkirjan, jossa kuvattiin ja selitettiin\nkaikenlaisia salalaatikoita ja niitten koneistoja. Ei mikään näistä\nselityksistä sopinut minun lipastooni. Eräs puuseppä ehdotti selkälaudan\nirroittamista kyljistä. Tähän en kuitenkaan tahtonut ryhtyä. Osaksi\npelkäsin siten ehkä turmelevani koneistoa, jos oli semmoinen olemassa,\nosaksi niitä leikkauksia, joilla sekin osa tästä huonekalusta oli\nvarustettu. Lipasto oli näet tarkoitettu seisomaan vasen kylki ikkunan\nvieressä, jolloin alas laskettua laskulevyä voi käyttää\nkirjoituspöytänä. -- Kuukauden perästä olin perin kyllästynyt\nkaikenlaisiin huonekalujen salaisuuksiin. Olinpa melkein hieman\nharmissani setävainajaan, ikäänkuin hänelle ei olisi pitänyt lukea\nansioksi sitä, etten kyennyt hänen salaisuuksiaan ilmi saamaan.\n\nPoikani oli useat kerrat väittänyt salaisuuden olevan rautanaulassa,\njoka oli lyöty alhaalta päin toiseen takajalkaan. Sillä oli\nsilminnähtävästi kiinnitetty jokin tukipuu jalkaan tätä huonekalua\ntehtäessä, ja kun naulaa ei saatu vedetyksi ulos, oli se katkaistu ja\nviilattu puun tasalle, ettei se riipaisisi lattiaa. Viilanjäljetkin\nolivat vielä näkyvissä sekä naulassa että jalassa. Mahdotonta oli, että\nse olisi missään yhteydessä salaisuuden kanssa.\n\nEn saanut pojalta kuitenkaan rauhaa, ennenkuin olin nostanut lipaston\nkylkeä niin paljon, että hän pistämällä muutamia paksuja kirjoja kyljen\nalle pääsi vielä kerran naulaansa tarkastamaan. Viereisestä huoneesta\nnäin, kuinka hän monta kertaa veti ulos ennen mainittua pientä\nsalalaatikko milloin enemmän milloin vähemmän ja joka kerta meni --\nsalaperäisesti kuten kissa, joka kyttää hiirtä -- naulanpäätä\ntarkastamaan. Tulipa minultakin kysymään, paljonko laatikko oli ollut\nsilloin auki, kun kultakello oli laskulevylle ilmestynyt. Sitä en\nkuitenkaan voinut muistaa.\n\nKun muutaman minuutin perästä palasin huoneeseen, makasi lipaston koko\nsisustus laatikkoineen kaikkineen keskellä lattiaa, ja poikani seisoi\ntyhjennetyn lipaston edessä uteliain katsein kopeloiden sen monia\npienempiä ja suurempia salakomeroita, joista nyt kuitenkin ehkä puolet\nolivat tyhjinä. Sedän kertomus oli löydetty.\n\nNyt ymmärsin, miksi kellon napse oli kuulunut yhtä äänekkäältä, mihin\npaikkaan hyvänsä painoin korvani. Sekä kyljet että selkä- ja päällislevy\nolivat näet kaksinkertaiset, noin kahdeksan millimetrin paksuisista\nlaudoista tehdyt. Sisä- ja ulkoseinät oli poikkipienain avulla toisiinsa\nkiinnitetty, muodostaen siten suuren määrän pienempiä ja suurempia\nkomeroita.\n\nPoikani oli ollut oikeassa. Kun hän ei saanut tietoa, paljonko pieni\nsalalaatikko oli ollut auki, kun kello ilmaantui, oli hän koetteeksi\nvetänyt sen melkein kokonaan auki ja sitten laskulevyllä lykännyt\nkiinni, kunnes tämä meni lukkoon. Hän oli osunut oikeaan. Rautanaulan\npää oli hävinnyt ja pieni reikä ilmestynyt sen sijalle. Kun hän nyt\nlaski laskulevyn takaisin alas, työntyi koko sisustus hyvällä voimalla\nkappaleen eteenpäin ja oli käsin vedettävissä paikaltaan, joten kaikki\nsalakomerot paljastuivat.\n\nKellon ilmaantumista laskulevylle en voi muulla tavalla selittää, kuin\nettä sedän palvelijatar, joka oli täysin luotettava ja uskollinen, mutta\nutelias, oli onnistunut näkemään, miten setä nuo salakomerot avasi. Kun\nhän illalla huomasi minun turhaan yrittävän päästä niihin käsiksi, oli\nhän nukkumaan mentyäni käynyt huoneessa ja ottanut mainitun esineen\nkätköstään. Hän ei kehdannut minulle ilmoittaa tuntevansa lipaston\nsalaisuuden, kun hän hyvin ymmärsi minunkin tietävän, ettei setä olisi\nsitä hänelle näyttänyt, mutta ei myös tahtonut totuutta vastaan sanoa,\nettä setä ennen kuolemaansa olisi hänen kauttansa tahtonut minulle asian\nilmoittaa. -- Täten selittyy sekin seikka, miten sain tuon kuvitelman,\nettä joku oli juuri huoneesta poistunut, ja sekin, että kaikki lipaston\nlaatikot olivat silloin paikallaan, vaikka olin ne illalla lattialle ja\ntuoleille jättänyt. Jos ainoakaan laatikko ei ollut kiinni työnnettynä\npaikallaan, paitsi sitä, jonka piti olla auki, pysyi näet koneisto\nsuljettuna eikä tehnyt tehtäväänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSedän kertomus oli kuten kaikki, mitä hän teki, erinomaisen\nhuolellisesti tehty. En ole kuitenkaan uskaltanut sitä tähän sanasta\nsanaan jäljentää. Sillä koska setä oli elämänsä ajan ollut nimismies,\noli hän niin perin tottunut pöytäkirjatyyliin, että yksin hänen\nyksityiskirjeensäkin olivat mallikelpoisia pöytäkirjoja. Hän puhui kuin\njokainen muu ihminen, olipa usein leikkisäkin seurakumppani. Mutta niin\npian kuin hän sai kynän käteensä, heräsi hänessä heti\npöytäkirjurinvaisto, ja pykälät seurasivat toisiaan samalla\nsäännöllisyydellä kuin rikosasiain tutkimuksessa. En muista myöskään\nnähneeni ainoatakaan sedän kirjoittamaa riviä, mikä ei olisi kirjoitettu\npuoliarkin kokoiselle paperille. Setä tosin itse väitti, ettei hän\nkoskaan käytä muistikirjaa siitä syystä, että hän ilmankin muisti\nkaikki; mutta minulla oli aina vähäinen epäilys, ettei hän näitä kirjoja\nhyväksynyt siitä syystä, että niiden koko oli hänelle vastenmielinen.\n\nKun siis lukiessani sedän kertomusta huomasin, että ensimmäisen §:n\nensimmäinen lause päättyi vasta neljännen sivun keskipaikoilla, en ole\nrohjennut sedän käsikirjoitusta sanasta sanaan käyttää. Mutta jos\nolenkin uskaltanut sitä jossain määrin toisenmuotoiseksi muodostella,\nolen kuitenkin vakuuttunut siitä, että seuraavan kertomuksen sisältö on\ntäysin yhtäpitävä löydetyn käsikirjoituksen kanssa. Mitä tapahtumista\nitse muistan, olen myös kertomukseen liittänyt.\n\n\n\n\nI.\n\n\nIstuin huoneessani kaksi täyteen ahdettua matkalaukkua vieressäni.\nViimeinen tutkinto oli suoritettu, ja kandidaattikirja oli matkalaukussa\nhyvin suojeltuna. Täysihoito oli maksettu ja jäähyväiset sanottu. Vielä\noli kuitenkin tunnin aika junanlähtöön.\n\nSilloin kuulin kirjeen putoavan kirjelaatikkoon. Se oli minulle, ja\npelkäsin jo pahoin saavani jonkin toimitettavan, mikä estäisi minua\ntänään lähtemästä. Näin onnettomasti ei ollut kuitenkaan asia. Kirje,\njoka oli sedältä, kuului näin:\n\n                                        Riitalammilla, 13 p. huhtikuuta.\n\n      Kunnon Veli!\n\n\n      1 §.\n\n      Niitten seikkain johdosta, joita täällä Riitalammilla kahtena\n      viimeksi kuluneena vuotena on tapahtunut ja joista minun ei\n      tarvitse sinulle seikkaperäisempiä tietoja antaa, koska ne ovat\n      sinulle jo entuudesta hyvin tutut, sekä jotka ovat Riitalammin\n      pitäjän kaikissa rauhallisissa ja lainkuuliaisissa asukkaissa\n      herättäneet pelkoa ja kauhua, minkä johdosta Riitalammin pitäjän\n      äänioikeutetut kuntalaiset ovat, sittenkuin laillisessa\n      kuntakokouksessa on asiasta keskusteltu ja lain voiman saanut\n      päätös tehty, hallitukselle valtuutetun asiamiehen kautta\n      jättäneet anomuksen, että hallitus ryhtyisi toimenpiteisiin, jotka\n      turvaisivat pitäjäläisiä hengen, vapauden ja omaisuuden puolesta,\n      ja sittenkuin nimismiehenvirasto on hallituksen vaatimuksesta\n      antanut lausuntonsa kyseisen alamaisen anomuksen johdosta,\n      puoltaen täysinoikeutettuna kuntalaisten pyyntöä ja\n      nimismiehenviraston puolesta lisäten, että asian pikainen ratkaisu\n      on paikkakunnan rauhallisuudelle ja edistymiselle elinehto, ja\n      sittenkuin hallitus oli minulta kysynyt, suostuisinko minä ja\n      minkälaatuisilla ehdoilla ryhtymään yllämainittuihin paikkakunnan\n      rauhalliselle edistykselle tarpeellisiin toimenpiteisiin, vai\n      olisiko asialle edullisempaa, että hallitus tähän toimeen määräisi\n      jonkun nuoremman, jossain hallinnollisessa virastossa palvelevan\n      virkamiehen, johon hallituksen armolliseen kysymykseen alamaisesti\n      vastasin tuntevani luullakseni paikkakunnan oloja, hoidettuani yli\n      kolmekymmentä vuotta kruununnimismiehen virkaa tässä Riitalammin\n      nimismiehenpiirissä paremmin kuin joku nuori, kokematon\n      virastoissa palveleva ylimääräinen virkailija, -- on hallitus,\n      vapauttaen minut tämän kuun 15. p:stä toistaiseksi, ei kuitenkaan\n      pitemmäksi ajaksi kuin kuudeksi kuukaudeksi, Riitalammin\n      nimismiehenpiirin kruununnimismiehentoimen vakinaisista tehtävistä\n      määräten samalla kertaa apulaiskamreeri A. Stiernstrandin näitä\n      toimia hoitamaan, tämän ohessa antanut minulle määräyksen ryhtyä\n      niin pian kuin mahdollista toimenpiteisiin noitten\n      rauhanhäiritsijäin kiinniottamiseen ja lailliseen edesvastuuseen\n      saattamiseksi, myöntämällä minulle samalla määrärahan ja\n      valtuuttaen minut hankkimaan ja palkkaamaan tämmöiseen toimeen\n      sopivia apumiehiä harkintani mukaan.\n\n\n      2 §\n\n      Tämän armollisen hallituksen minulle antaman määräyksen mukaan\n      olen asiaa nyt juurta jaksain harkinnut ja sitä tunnollisesti ja\n      seikkaperäisesti punnittuani sekä sanomalehdistä huomattuani, että\n      olet juuri tutkintosi suorittanut ja että olet siis esteetön tähän\n      tehtävään ryhtymään, antanut seuraavan välipäätöksen:\n\n      Filosofian kandidaatti Karl Albinus Taninkalma ja renki,\n      vanginkuljettaja Vilhelm Janhunen määrätään täten apumiehinä\n      seuraamaan Riitalammin pitäjän nimismiestä ja uskollisesti häntä\n      auttamaan kaikissa niissä toimissa, jotka tarkoittavat niitten\n      rosvojen kiinniottamista, jotka parina viimeksi kuluneena vuonna\n      ovat mainitussa pitäjässä ilkitöitä harjoittaneet, josta\n      toimestaan saakoot palkkion sekä vapaan ylläpidon niin kauan, kuin\n      heidän toimensa kestää.\n\n      Joka tähän päätökseen ei tyydy, tehköön laillisen valituksen\n      asianomaiseen paikkaan ennen 30 päivän kulumista tästä tiedon\n      saatuansa. Riitalammin kruununnimismiehen viraston kansliassa, 11\n      p. huhtikuuta.\n\n                                               Hallituksen määräyksestä\n                                                       K. P. T.\n                                                  Kruununnimismies.\n\n\n      3 §\n\n      Ole nyt, Veli hyvä, niin kiltti, että niin pian kuin mahdollista\n      annat minun tietää, otatko määräyksen vastaan vai aiotko tehdä\n      valituksen; sillä kun toimeen olisi astuttava niin pian kuin\n      suinkin, tahtoisin heti ryhtyä valmistuksiin, ja harras toivoni\n      olisi saada juuri sinut apumiehekseni tässä paikkakunnallemme niin\n      perin tärkeässä asiassa.\n\n                                                    _Uskollinen setäsi._\n\nKirje ei ollut aivan loppuun luettu, ennenkuin mieleeni johtuivat\nymmärtäväisen Pietarin sanat \"Hirvenhiihtäjistä\":\n\n                                    \"...juuri nyt aikees\n      luontuu, käy kuin juusto se kaavaan uurtoja myöten.\"\n\nOlin kehoituksesta ottanut kootakseni yliopiston kokoelmia varten\nlintujen sekä muitten eläinten nahkoja ja olin tämän tähden ajatellut\nkesäksi hankkia asunnon jostakin syrjäisestä metsäkylästä, josta päin\nlähtisin pitemmille ja lyhyemmille metsästysretkille. Asianomainen\nprofessori oli minulle hankkinut, paitsi ehdottomasti tarpeellista lupaa\nampua rauhoitetullakin ajalla riistaa, kaikki välttämättömät\nsäilyttämisainekset sekä muut toimeen tarvittavat kojeet. Jos siis setä\nkatsoisi käyvän päinsä yhdistää yliopiston määräämän tehtävän hänen\nomaan määräykseensä, oli kaikki hyvin. Päinvastaisessa tapauksessa\ntulisi hän varmaan muitta mutkitta vapauttamaan minut omasta\nmääräyksestään.\n\nKello 6 aamulla kolmantena päivänä tämän jälkeen koputin hiljaa sedän\noveen. \"Sisään!\" kuului ankara ääni. Setä ei koskaan ollessaan itse\nkotona pitänyt kamarinsa enempää kuin porstuankaan ovea lukittuna.\nAstuin siis muitta mutkitta huoneeseen, jossa setä paraikaa joi\naamukahviansa vuoteessa, kuten siihen aikaan oli tapana. Sanoin: \"Hyvää\nhuomenta\", johon setä vastasi: \"Jumal' antakoon. Istu penkille.\" Heti\nminun jälkeeni tuli sedän renki, jo mainittu Vilhelm Janhunen, sanomaan\nhyvää huomenta ja pyytämään \"päiväkäskyänsä\" saaden saman vastauksen ja\nsaman käskyn kuin minäkin.\n\nVille, hyvä ystäväni ja riitaveljeni, oli noita Pohjanmaalta Karjalaan\nmuuttaneita miehiä, jotka sydän-Karjalassakin puheessaan ja tavoissaan\npysyivät pohjalaisina. Hän oli palvellut Suomen kaartissa kymmenen\nvuotta ja sedän renkinä kaksikymmentä vuotta, oli jo ikämies, mutta\nvielä täysissä voimissa. Itse hän ei tahtonut puhua voimistaan, mutta\nsetä väitti, ettei ainakaan Riitalammilla ollut sitä miestä, joka olisi\nVillen kumoon pannut -- eikä naapuripitäjissä myöskään. Puhui ja vastasi\nisännälleen mieluimmin sotilaan tavalla. Riitalammin ja naapuripitäjien\nmetsiä, järviä, jokia ja vuoria ei tuntenut kukaan niinkuin hän, sillä\nhän oli pienestä pojannalkista kahdenteenkymmenenteenviidenteen\nikävuoteensa elättänyt itsensä yksinomaan metsästämällä ja kalastamalla.\nRiitalammin roistojoukon jäljillepääsyasiassa luotti setä täydellisesti\nVillen metsästäjänvainuun. Ja tämä luottamus Villeen ei pettänyt.\n\nVille ja minä olimme sinutelleet toisiamme siitä asti, kun olin\nratsastanut hajareisin Villen jalkapöydällä. Tämä hyvä suhde jatkui, kun\nVille minulle opetti \"nahkapoikain äksiisiä\" ja myös ylioppilaaksi\ntultuani, sillä Ville ei pitänyt piimälakkeja kovin korkeina herroina.\nNyt hän kuitenkin puoleksi arastellen kysyi minulta, oliko maisteri\nkuinkakin korkea herra. Selitin hänelle, että Ruotsissa sinuttelee\ntalonpoikainen mies itse kuningastakin. Tämä ei ollut toki Villen\nmielestä sopivaa, sillä, arveli hän, kunnia sille, jolle kunnia tulee,\nja kuningas on hänkin virkamies. Ville itse ei ollut mikään tavallinen\nrenki vain, vaan hän oli myös pitäjän nimismiehen apulainen, eivätkä\nhäntä isäntämiehetkään tavallisesti sinutelleet saatikka sitten\ntavalliset moukat. Enempää ei asiasta puhuttu, -- Ville jo ymmärsi yskän\nja tiesi, että välit pysytetään entisellään.\n\nSetä oli kahvinsa juonut ja puki paraikaa päällensä. Meillekin tuotiin\nkahvia sedän huoneeseen, mikä Villen mielestä ennusti jotain\ntähdellisempää.\n\nSetä ei ollut vielä mitään virkkanut. Nyt hän kääntyi minuun ja sanoi\näänellä, jonka piti muka olla tyytymätön:\n\n-- Ole tervetullut, vaikka olet minulta yhden virkakirjeen turmellut. Ja\ntärkeän kirjeen. Mikä tuuli sinut toi noin nopeasti tänne?\n\n-- Sedän käsky.\n\n-- Älä hulluttele, et sinä ole minulta vielä mitään käskyä saanut.\nOlisit odottanut Helsingissä vielä pari päivää, niin olisit saanut\nminulta kirjeen.\n\n-- Sainhan minä jo yhden, kolme §:ä sisältävän. Ja kun setä tahtoi, että\nvastaus olisi annettava niin pian kuin mahdollista, lähdin tuntia sen\njälkeen kuin minulla oli kirje kädessäni, ja olen matkustanut yöt päivät\nja saan ilmoittaa olevani valmis lähtemään heti, kun olen tämän kahvin\nvatsaani saanut.\n\n-- Ei niin kiire, ettei lähtemään kerkeä. Ei tänään vielä lähdetä.\nSuostut siis ehdotukseeni?\n\nSelitin nyt sedälle asiani ja sanoin, että jos hän katsoo voivansa minua\nkäyttää, vaikka minulla on toinenkin tehtävä, tulen mielelläni. -- Vai\nmitä sinä, Ville, siihen tuumit?\n\n-- Elää koira yhden isännän, kahden kuolee.\n\n-- Enpä minä aiokaan tällä matkalla koiran virkaan ryhtyä. Minulla on\nkaksi virallista määräystä, toinen yliopistolta saatu, toinen\nlailliselta nimismieheltä.\n\nSetä samassa lopetti Villen ja minun sananvaihdon määräämällä, että me\nkumpikin erikseen tekisimme luettelon eväistä ja kaikista niistä\nesineistä, mitkä luulimme matkalla tarpeellisiksi edellyttäen, että\nolimme pakotetut oleskelemaan useita kuukausia yhtä painoa erämaissa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSe tehtävä, johon setä hallituksen kehoituksesta nyt oli ryhtynyt, ei\nollut mitenkään helppo. Rosvojoukkoon, jonka toiminta oli lopetettava,\nkuului kuusi miestä, kaikki pelottomia täysverisiä roistoja. Väitettiin,\nettei mukaan otettu ketään, joka ei ollut ainakin yhtä ryöstömurhaa\ntehnyt. Ja johtaja oli, sellainen kävi kansassa puhe, seitsemän miehen\nsurma.\n\nTämä johtaja, jonka nimi oli kirkonkirjoissa Jaakob Hahne, oli koko\njoukosta ainoa, joka oli Riitalammilta kotoisin. Hän oli yleisesti\ntunnettu nimellä Kyttyrä-Jaska, mutta rikostoverit kutsuivat häntä\n\"mestariksi\". Hän oli jo kuudenkymmenen ikäinen ja, kuten hänen\nlisänimensä osoitti, kyttyräselkä. Ruumiinviastaan huolimatta hän oli\nvoimakas mies, kaikkiin rikoksiin ja paheisiin harjaantunut.\nRikostoveritkin pelkäsivät häntä hänen tavattoman julmuutensa ja\nnurjamielisyytensä tähden. Omin käsin hän oli surmannut kaksi entistä\ntoveriaan, kun nämä eivät olleet empimättä totelleet hänen käskyään.\n\nTämän miehen rikostovereista oli yksi, Iso-Iivana, venäläinen, muut\nkaikki suomalaisia. He olivat oleskelleet näillä seuduin jo pitkät ajat\nja tunsivat olot Venäjän puolella yhtä hyvin kuin rajan tälläkin\npuolella. Venäjän puolelle he eivät ulottaneet ryöstöretkiään, vaan\nkulkivat siellä yksinomaan myymässä saalistaan, joilla matkoilla välistä\nolivat kuukausia paikkakunnalta poissa. Mutta juuri kun ihmiset alkoivat\ntoivoa, että joukkue oli jo ainaiseksi poistunut, osoitti jokin uusi\nilkityö, että miehet olivat palanneet takaisin ryöväyksiänsä jatkamaan.\n\nKolmatta vuotta jo oli Kyttyrä-Jaskan joukko pitänyt riitalampilaiset ja\nnaapuripitäjien asukkaat raskaan hirmuvaltikkansa alaisina. Setä oli\nmonta kertaa ollut heidän jäljillään, mutta nopea pakeneminen rajan yli\noli joka kerta pelastanut heidän nahkansa. Ilkitöittensä mitan he olivat\nedellisenä talvena täyttäneet kukkuralleen viedessään Riitalammin\nnaapuripitäjän rikkaimmasta talosta erään lumimyrskyn aikana kaikki\narvotavarat ja talon omilla hevosilla kuljettaneet ne mukanansa. Aamulla\nlöydettiin talon väki kukin eri paikalta lujasti köytettynä. Ketään ei\nollut tapettu, mutta talon ainoa tytär ja eräs nuori palvelustyttö\nolivat kadoksissa. Palvelustytön laskivat roistot seuraavana syksynä\npuolikuolleena irti, mutta talon tytär oli jo kesällä heidän\nrääkkäyksistään kuollut. Kolmen pitäjän nimismiehet olivat ryöstön\njälkeen olleet ajamassa Jaskaa ja hänen miehiänsä takaa, mutta jatkuva\nlumituisku teki kaikki järjestysvallan yritykset turhiksi. Setä ei ollut\nkuitenkaan palannut toisten kanssa, vaan jäi yksin jatkamaan takaa-ajoa\nrajan toiselle puolelle. Täällä hän oli lopulta tavannut Jaskan ja\nIson-Iivanan, jotka olivat palanneet kuultuaan, että vain yksi ainoa\nmies oli heidän jäljillään. Setä tuli vuorostaan takaa-ajetuksi, ja\neräässä talossa, jossa asui rosvojen ystäviä, tapahtui yhteentörmäys.\nSetä pelastui revolverin avulla, roistoilla kun ei ollut tässä\ntilaisuudessa ampuma-aseita. Sekä Jaska että Iivana olivat tulleet\n\"merkityiksi\", ja elleivät olisi olleet ystävien luona, olisivat\nvarmasti joutuneet kiinni.\n\nSyksyllä palannut tyttö kertoi, että kun Jaska ja Iivana taas yhtyivät\ntoveriensa joukkoon, oli Jaskan oikeasta kädestä puuttunut kaksi sormea.\nHän oli tovereille sanonut hankkivansa sellaisen pistoolin, joka\nlaukaistaan peukalolla. Ja kun tyttö laskettiin irti, oli Jaska käskenyt\nhänen viedä sellaiset terveiset, että hänellä on nimismieheltä vähäisen\nkipurahoja vaadittavana ja ensi kerralla, kun he tapaavat toisensa, on\nnimismies matkustava paikalta pois jalat edellä, maaten selällään\nkärryjen pohjalla.\n\nEräällä kulkurimiehellä, jota yleisesti pidettiin Jaskan urkkijana,\nlähetti setä vastatervehdyksensä, ettei hänen ovensa ollut vielä ikinä\nollut siten lukittuna, ettei ollut avainta suulla. Mutta jos Jaska ei\naikonut kuolla kuin yhden kerran, sopisi hänen vielä hioa ymmärrystään,\nennenkuin kävisi nimismiestä tervehtimässä. Hänellä oli itsellään\nnimismiehen vieraskäynti odotettavana.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAamupäivällä oli sedällä vielä tehtävien luovuttaminen sijaiselleen,\nmutta heti päivällisen jälkeen hän vaati Villeltä ja minulta\nmatkatarpeitten luettelot. Villen luettelo oli saanut tämän muodon:\n\n\"Kuudet käsiraudat ja yhdet jalkaraudat.\"\n\nSetä nauroi nähdessään Villen luettelon.\n\n-- Etkö aio ollenkaan ottaa tupakkaa ja tulitikkuja? Ja entä ruokaa\nsitten?\n\n-- Kyllä, herra komisarius, mutta muistanhan minä nuo kirjoittamattakin.\nMutta kun kiinniotettavia miehiä on kuuteen asti, olisi hullua, jos\nvirkani arvomerkit loppuisivat kesken.\n\n-- Mitä eväitä olet ottanut?\n\n-- Kuormaan olen pannut kaksi säkkiä ruisjauhoja, kaikki reikäleivät\nmitä talossa oli, puolnelikon silakoita, voita, sianliikkiön,\nsuolapussin ja korvollisen hapanta kaalia. Kun kalastamalla eletään,\nniin eiköhän tämä särpimeksi riitä?\n\nSetä oli hyvin tyytyväinen Villen ruokalistaan, mutta minä en voinut\nolla kysymättä, mitä hän kaalikorvolla tarkoitti.\n\n-- Kaali se on kesällä hyvää, kun sitä osaa hyvin hoitaa.\n\nVille oli suuri kaalin ystävä ja osasi mieliruokaansa niin hoitaa, että\nse oli hyvää läpi vuoden.\n\nSetä vielä lisäsi useita höysteitä, joista Ville ei ollut välittänyt,\nsekä ryynejä ja herneitä. Minunkin luettelostani lisättiin yhtä ja\ntoista, ja Villen vankkurit tulivat jotenkin raskaasti kuormatuiksi.\n\nSeuraavana aamuna ani varhain lähdimme kahdella hevosella matkalle.\nMaantiematkaa ei ollut kuin vähän kolmatta penikulmaa erääseen taloon\nSitkajoen rannalla. Sieltä aikoi setä kulkea Sitkajokea ylös kaksi\npenikulmaa, jolloin tullaan Sitkajärvelle, joka on runsaasti kolmen\npenikulman pituinen. Sitkajärven pohjoiseen päähän laskee Latvajoki niin\njyrkkänä koskena, ettei sitä voi laskea veneellä eikä sauvomalla nousta.\nSitkajoen, Sitkajärven ja Latvajoen itäinen ranta on ihan asumatonta\nseutua. Sankat metsät, liejuiset rämeet ja jyrkät vuoret vaihtelevat.\nSeutua sanotaan Sadanvirstan korveksi. Jossain paikassa tässä korvessa\narveltiin Kyttyräisen joukkokunnan piilopaikan olevan. Kun seutu oli\nammoisista ajoista ollut pahassa huudossa, ei kukaan sielläpäin\nkulkenut, emmekä siis myöskään voineet saada juuri ollenkaan tietoa\nseudusta. Se vain tunnettiin, että Latvajoki oli erinomaisen kalaisa, ja\nsamaten myöskin Sitkajärven pohjoinen pää, johon Latvajoki laskee. Tämä\ntieto ilahdutti suuresti Villeä, joka tiesi, että muonavarain\nhankkiminen suureksi osaksi tulisi riippumaan kalastamisesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitkajoen rannassa kellui jo sedän iso, melkein uusi kolmihankainen,\njoka oli jo viime rekikelillä tänne tuotu, ja tunnin perästä olivat\nkaikki matkakapineemme hyvässä järjestyksessä veneen pohjalla.\n\nTalon väki arveli, ettemme moneen viikkoon saisi kuulla mitään\nKyttyräisen miehistä, sillä kuuleman mukaan oleskeli ainakin neljä\nheistä tätä nykyä Venäjän puolella tavaroita kaupittelemassa.\nKyttyrä-Jaska itse oli luultavasti talonvartijana kotona. Hänellä näet\nei ollut tapana itse lähteä mukaan noille rajantakaisille matkoille,\nmutta hän ei myöskään ikinä ollut yksin liikkeellä asutuilla seuduilla.\nMutta missä osassa Sadanvirstan korpea heillä oli asumuksensa, siitä\ntalonväellä ei ollut mitään tietoa ja jos heillä olisi ollutkin jokin\naavistus siitä, eivät luultavasti olisi uskaltaneet sitä meille\nilmoittaa. He olivat eläneet alituisessa pelossa, että joukko kävisi\nheilläkin ryöstöretkellä, mikä olisi ollut helppo asia, kun heillä ei\nollut naapureita lähempänä kuin kahden penikulman päässä.\n\nMutta edellisenä kesänä oli Kyttyrä-Jaska itse, ja vastoin tapaansa\nyksin, käynyt heidän talossaan ja tarjonnut heille \"ikuisen rauhan\"\nehdolla, että talo vuosittain maksaisi hänelle kaksi tynnyriä rukiita ja\nettä talonväki sitoutuisi olemaan urkkimatta, missä hän ja hänen\nmiehensä pitivät asuntoa. Isäntä oli suostunut tähän välipuheeseen,\njonka Jaska oli luvannut tehdä vaikka kirjallisestikin ja kahden\ntodistajan läsnä ollessa. Vielä hän oli luvannut, että isäntä saisi\nviedä sen vaikka käräjiin tuomarin vahvistettavaksi. Ei suostunut\nkuitenkaan tulemaan itse mukaan nimikirjoitustaan vahvistamaan. Sanoi\ntuomarin kyllä muutenkin tuntevan nimikirjoituksen. Ainakin, oli Jaska\nlisännyt, vanha laamanni tuntee, jos tulee itse käräjiä istumaan. Hän on\nminulle ennenkin vahvistanut kahdentoista vuoden sepelinhakkuusopimuksen\nKakolan isännän kanssa. Ja oikein mahtoi kirjoittaa, koska sekä\nhovioikeus että senaatti hyväksyivät. Jaska oli luvannut \"kaplatsoonin\"\nloputtua tulla laamannille kirjoituspalkkaa maksamaan, mutta laamanni\noli vain nauranut ja sanonut saaneensa ennenkin monta samanlaista hyvää\nlupausta ja kuitenkin aina jääneensä palkatta.\n\nIsäntä kertoi kysyneensä, miksei Jaska ollut laamannin puheilla\nmyöhemmin käynyt. Jaska oli siihen vastannut aikoneensa joukkonsa kanssa\neräänä myrskyisenä syysyönä käydä, mutta Iso-Iivana oli kieltäytynyt\ntulemasta mukaan. Hän oli kuullut, että tämä herra omisti semmoisen\npyssyn, jolla ampui kaksitoista laukausta peräkkäin välillä lataamatta.\n-- Jaska oli kyllä myöhemmin sattumalta tavannut laamannin metsässä,\nmutta laamanni oli hänet huomannut ennenkuin hän laamannin, ja hänellä\noli myös ollut se sama hirmupyssy kädessään. Hän oli kohta tähdännyt\nJaskaa ja käskenyt tämän juosta niin paljon kuin koivista lähti; muuten\ntulisi siinä paikassa kuolemaan mies saappaat jalassa. Ja Jaska sanoi\njuosseensa.\n\nJaska oli lisännyt, ettei hän oikeastaan ollutkaan laamanniin suuttunut.\nTäytyihän tämän niin tuomita kuin virkansa vaati.\n\nSetä nuhteli isäntää siitä, että hän oli ryhtynyt välipuheeseen roiston\nkanssa, ja selitti, ettei tämmöinen välipuhe ole mitenkään laillinen.\n\n-- En tiedä, sanoi isäntä, onko se niin laillinenkaan, mutta ainakin\ntähän asti on Jaska sen pitänyt kuin mies.\n\n-- Annoitko todella tuolle ryövärille kaksi tynnyriä rukiita?\n\n-- Annoin kuin annoinkin. Ja kukkuramitalla mittasin aitasta. Jaskalla\noli itsellään säkit, ja vielä autoin veneeseen kantamaan.\n\nMinä en oikeastaan voinut isäntää moittia. Kun yhteiskunta ei voinut\nhäntä suojata, hankki hän itse väellensä elämismahdollisuuden, kuten\nparhaiten ymmärsi. Mutta Ville löi isäntää olalle ja sanoi:\n\n-- Vai on Jaska pitänyt sanansa kuin mies. Luottakaa te vain\nKyttyrä-Jaskan lupauksiin!\n\nVille ei pitänyt tämän talon väestä.\n\nOlimme käyneet talossa kahvia juomassa. Tämän tehtyämme rupesimme lähtöä\npuuhaamaan. Venesatamalle mennessämme lyöttäytyi talon vanha ukko minun\nseuraani. Hän huomasi kai esiintymisestäni, etten ollut ennen\ntämmöisissä hommissa mukana ollut.\n\n-- Ottakaa te, nuori herra, sanoi hän, tehtäväksenne tällä matkalla\nottaa selkoa Latvasaaren kuninkaan hovilinnasta.\n\nKysyvän katseeni johdosta hän kertoi seuraavaa:\n\n\"Latvajoella on ennen aikaan ollut oma kuningas. Ja hänen hovilinnansa\npitäisi olla eräällä saarella, jota on sanottu Latvasaareksi. Tämän\nhovin tai linnan -- kumpi se sitten onkaan -- hän on itse poikansa\navustamana rakentanut, ja on, sanotaan, asunut ja elänyt siinä vielä\nviime vuosisadan alussa. Hän oli kuninkaallista sukua, mutta jonkin\nkapinallisen teon tähden hänet oli karkotettu omasta maastaan. Silloin\nhän on ottanut mukaansa kaikki äärettömät sodissa kootut aarteensa ja\npurjehtinut laivalla Suomeen. Viipurinlahdessa on astunut maihin ja\ntalven tultua ostanut kaksikymmentä hevosta ja rekeä ja lähtenyt\ntavaroineen ja miehineen sinne päin, missä nyt käy raja Suomen ja\nVenäjän välillä. Täältä hän on löytänyt mieluisan paikan eräällä\nsaarella, johon on vienyt omaisuutensa; miehensä hän on lähettänyt\ntakaisin. Miehet ovat seuraavana keväänä purjehtineet Viipurista pois ja\nryhtyneet merirosvoiksi vierailla vesillä. Mutta monet vuodet he ovat\njoka kesä palanneet ja vieneet herralleen ryöstetyt aarteensa ja taas\npoistuneet uusia kokoilemaan. Monen vuoden jälkeen heidän laivansa on\njoutunut haaksirikkoon, ja sen ajan perästä Latvajoen kuningas ei ole\nollut missään tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Linnaansa lie kuollut\npoikinensa, mutta missä linna on, sitä ei kukaan nykyajan ihminen\ntiedä.\"\n\nUkon kertomukseen en kiinnittänyt paljon huomiota. Tärkeämmät tehtävät\ntäyttivät nyt ajatukseni. Kohteliaisuudesta utelin kuitenkin ukolta,\neikö hän mitään enempää tuosta hovilinnasta tietänyt. Ukko selitti\nsilloin uskovansa, että linna oli jollakin saarella Sitkajärven\npohjoisessa osassa. Tuon salaperäisen herran todellisesta olemassa\nolosta hän näytti olevan täysin vakuuttunut. Ja kun hän luuli minusta\nsaaneensa asiaa harrastavan kuulijan, hän kertoi vielä salaperäisesti\nkuiskaten minulle seuraavaa:\n\n\"Olen itse kerran elämässäni ollut Latvajoen kuninkaan läheisyydessä. En\ntosin saanut häntä nähdä, mutta niin lähellä olin, että sekä näin että\nkuulin hänen jumalatonta menoaan. Kymmenvuotiaana otti isäni minut\nmukaansa kalastusretkelle Sitkajärvelle. Eteläosassa järveä ei ole\nkaloja, mutta pohjoinen ranta on kalaisa. Sinne aikoi isä soutaa. Hän ei\nnäet uskonut kansan kertomuksiin, ettei ole luvallista mennä järven\npohjoiseen osaan. Järvenpinta oli rasvatyyni. Kun olimme vielä noin\npuolen penikulman päässä pohjoisesta rannasta, näin rannalla edessämme\npienen pilven, ja samassa lensi veneen viereen veteen jokin esine\nsemmoisella voimalla, että vesi purskui yli koko veneen, joka rupesi\nankarasti liikkumaan. Kastuin läpimäräksi, ja veneeseen oli tullut\nainakin pari korvollista vettä. Isäni, joka souti ja siis istui selin\npohjoisrantaan, käänsi veneen niin nopeasti, että minä, joka olin veneen\nperässä noussut seisomaan, keikahdin kumoon ja syöksyin suin päin\njärveen. Isäni sai minua tukasta kiinni, ja samassa, kun hän nosti minut\nveneen laidan yli, kuului niin hirvittävä jyske, ettei paljon puuttunut,\nettei hän pudottanut minua toista kertaa järveen.\n\nIsäni ei tiennyt mitä ajatella, kun samassa pilvi uudistui, suhahtava\nääni kuului ja vesi takanamme nousi korkealle ilmaan. Kun pamaus taasen\nuudistui, nousi isäni seisomaan, pui nyrkkiään sinne päin, missä pilvi\nnäkyi ja kirkaisi kamalasti suuttuneella äänellä:\n\n'Nuo laukaukset tulen sinulle vielä maksamaan!'\n\nMutta kun tuli vielä kolmas laukaus, joka särki veneen keulan, souti isä\nvoimiensa takaa rannalle päin, kunnes pääsi suojaan erään niemen taakse.\nKun isä oli tyhjentänyt veneen ja saanut keulan kutakuinkin korjatuksi,\nkertoi hän minulle, että se, jota sanottiin Latvasaaren kuninkaaksi, oli\nmeitä kanuunalla ampunut ja että hän nyt jo toisen kerran oli ajanut\nhänet pois tämän omalta alueelta ja estänyt häntä kalastamasta taloon\nkuuluvassa järvessä. Ja sen lisäksi, sanoi isä, on tuo pakana ruvennut\nminulta lupaa kysymättä asumaan minun maallani ja kalastaa mitään\nvuokraa maksamatta minun kalavesilläni. Isä lisäsi aikovansa itse pian\nkäydä laittomalta anastajalta vuokraa kantamassa.\n\nYöllä soudimme kotiin takaisin.\n\nIsäni kävi jo seuraavana päivänä kirkonkylässä sekä nimismiehen että\nitse tuomarin puheilla. Pari päivää hän sitten istui kotona\ntalonpapereita ja talonkarttoja tutkimassa, mutta mitään työtä ei\ntehnyt. Sitten hän laittoi viikon eväät konttiinsa, latasi molemmat\npyssynsä, hyväili minua, mitä hän ei ollut ikinä ennen tehnyt ja sanoi\nnyt lähtevänsä veronkantomatkalle. Sen lisäksi, sanoi isä, on minulla\nitselläni myöskin vähäisen maksettavaa tuolle vieraalle herralle. Tällä\nkertaa isä ei lähtenyt veneellä, vaan jalkaisin. Jos äitini olisi\nelänyt, olisi isä arvatenkin jättänyt veronkantomatkan tekemättä. Minä\nen uskaltanut mitään sanoa. Itkin vain. Herran haltuun, poikaseni, sanoi\nisä ja lähti matkalle pyssy olalla, toinen kainalossa.\n\nTakaisin ei palannut.\n\nOlin kymmenvuotias, kun tulin talon isännäksi. Talo jäi autioksi, ja\nminä lähdin kirkonkylään paimenpojaksi. Kuusitoistavuotiaana palasin\ntakaisin, ja kaikki oli tuvassa samassa kunnossa kuin lähtiessäni. Mutta\npeltotilkkuset oli uudestaan kuokittava. Ja kuten herra itse näkee,\ntullaan talossa nyt, Jumalan kiitos, taasen hyvin toimeen. Monta kertaa\non minulla ollut vahva halu lähteä isäni jälkiä etsimään, mutta en ole\nkoskaan voinut mieltäni siihen rohkaista, ja mitäpä jälkiä olisi\nvuosikymmenien kuluttua enää löytynytkään. Pari ruostunutta\npyssynpiippua ehkä, mutta kukapa ne suuresta erämaasta löysi. En ole\nmyöskään ikinä kuullut, että kukaan olisi noitten tapahtumien jälkeen\nSitkajärvellä kulkenut. Siikajoella olen aina vapaasti kulkenut, mutta\njärvensuusta olen joka kerta takaisin kääntynyt.\"\n\nVasten tahtoani oli loppupuoli vanhuksen kertomuksesta minuun tehnyt\nsyvän vaikutuksen. Otaksuin, että poika oli kalastusretkellä veneeseen\nnukkunut ja ampumiset uneksinut. Mutta isän kostoretki antoi\ntapahtumille jonkinlaisen todellisuuden varjon ja pani mielikuvitukseni\noudosti liikkumaan. Olin kuitenkin muutaman päivän perästä unhottanut\nkoko jutun.\n\nUkon jutellessa olimme saapuneet venevalkamaan talonväen seuraamina.\nSetä oli isännän kanssa sopinut hevosien viemisestä takaisin; vankkurit\nja sedän kiesit jäivät taloon. Veneeseen astuessamme sanoi isäntä\nsydämestään toivovansa meille menestystä matkalle ja lisäsi, että meidän\nmenestyksemme tulee vähentämään talon verot puoleksi siitä, mitä nyt.\n\nVille astui viimeisenä veneeseen.\n\nKun hänellä oli jo toinen jalka veneessä, sanoi ukko hänen puoleensa\nkääntyen:\n\n-- Viiden kilometrin päästä tulette paikkaan, jossa Suomen puolella\nkasvaa tavattoman sankkaa kuusimetsää. -- Joen läntistä rantaa sanottiin\nSuomen puoleksi, itäistä Venäjän puoleksi, vaikka raja kulki toista\npenikulmaa joesta itään päin. -- Siinä paikassa ei ole koskaan lunta\nmaassa, ja paikka on kuiva ja suojainen. Yöpykää siihen. Tarvitsette\nhyvin suojatun nuotiopaikan, sillä ensi yöksi tulee sade. Viime yönä oli\nlaaja kehä kuun ympärillä, ja aamulla ei kukko laulanut ainoatakaan\nkertaa.\n\nIstuttiin airoille, minä kokkatuhdolle, Ville keskiteljolle ja setä\nperään ohjaamaan.\n\nOlimme juuri saaneet veneen hyvään vauhtiin, kun ukko notkeana kuin\nnuorukainen hyppäsi talon veneeseen ja ripein aironvedoin rupesi\nsoutamaan perässämme. Setä luuli, että vanhuksella oli jotain\ntähdellistä meille sanottavaa, jonka vuoksi hän käski Villen hetkiseksi\nheittää soudun. Ville ei ollut kuulevinansa, vaan lisäsi vauhtia. Pian\nhän kuitenkin huomasi, että ukko sittenkin tyhjällä veneellä soutaen\nmeidät saavuttaa, ja heitti soutamisen. Kuulin Villen itsekseen\nmutisevan:\n\n-- Menköön ukontollo Perhoon isäpuoleksi.\n\nKun ukko jo souti vieressämme, sanoi hän sedän puoleen kääntyen:\n\n-- Tässä tulee kilometrin päästä kaksi koskista paikkaa, joita ette voi\nnousta muuten kuin sauvomalla. Saatan teidät niistä ohitse ja näytän\nparhaimman sauvomapaikan. Muuten ehkä ette pääse niistä ollenkaan\nnousemaan. Niistä lähtien pääsee kyllä soutamalla järvelle asti, vaikka\nvirta on muutamin paikoin hyvin vuolas. Saa nähdä, onko jää jo järvestä\nlähtenyt.\n\nVille, joka yhä vielä epäili ukkoa, kysyi häneltä odottamatta:\n\n-- No mitenkä te, vaari, aiotte meille tien näyttää sauvomispaikoissa,\nteillä kun ei ole sauvointakaan? -- Meillä oli kolme tukevaa neljänsylen\nsauvointa veneessämme.\n\nUkko hymähti.\n\n-- Lykkää sinä vain, poikaseni, voimiesi takaa. Kyllä minä tyhjin venein\npuoleni pidän ilman sauvointakin. Luota sinä vanhan miehen sanaan.\nMinulla oli jo pitkä parta, kun sinä vielä paitaressuna käydä lyllersit.\n\nUkko souti nyt edellä, ja me seurasimme hänen veneensä vanassa. Hän\nnäkyi tarkoin tuntevan kaikki akanvirtapaikat, mikä suuresti helpotti\nsoutua.\n\nEnsimmäinen koskipaikka meni hyvin, vaikka meistä Ville oli ainoa, joka\noli tottunut sauvointa käyttämään. Liejupohjaisissa metsäjärvissä olen\nkyllä tottunut porkkaamalla lauttaa työntämään, mutta vastavirran\nvoittaminen sauvoimella vaatii ihan toista taitoa. Kun tulimme toiselle\nkoskipaikalle, joka oli pitempi ja kivisempi, tahtoi Ville, että\nnousisimme soutamalla, joka hänen mielestään kävisi hyvin päinsä. Ukko\nvaroitti sanoen, että alussa kyllä pääsemme, mutta vähää ennen\nkoskenniskaa tulemme paikalle, josta emme kevätveden aikana mitenkään\nsaa soutamalla lastissa olevaa venettä nousemaan. Setä ja minä emme\nasiaan mitään puhuneet, ja Ville jatkoi soutamalla. Ukko yritti vielä\nkerran taivuttaa häntä aikeestaan sanoen, että kun tuo paha paikka\ntulee, on melkein mahdotonta vaihtaa airoja sauvoimiin; mutta kun hän\nhuomasi, ettei hänen sanoistaan ollut mitään apua, lähti hän uudestaan\nsoutamaan edellä.\n\nNoin puolet koskea oli soudettu, kun uoma tuli kapeammaksi ja virran\nvalta kasvoi. Nyt setä kehoitti vaihtamaan airot sauvoimiin, mikä erään\nison kiven alapuolella olisi vielä hyvin käynyt päinsä. Mutta Ville,\njoka ei tahtonut myöntää erehtyneensä, sanoi käyvän soutamallakin hyvin,\nja kun Ville oli tottunut venemies, arveli kai setä hänen ymmärtävän\nasian paremmin, koska ei suoranaisella käskyllä pakottanut häntä\nvaihtamaan. Vetämällä voimiemme takaa pääsimme myöskin ukon viittaamaan\npahimpaan kohtaan, joka näytti olevan noin kahdeksan tai kymmenen sylen\npituinen. Ukko souti edellä vetämällä hyvin tiheään ja pääsi\nonnellisesti valtavuon läpi paikkaan, jossa virta oli vähemmän vuolas.\nTähän hän pysähtyi ja katseli meidän voimanponnistuksiamme. Ponnistaen\nvoimiamme äärimmilleen onnistuimme nousemaan ehkä puolet tuosta pahasta\npaikasta, mutta silloin rupesi vene vastustamattomasti laskemaan\ntaaksepäin koskea alas. Villen toinen airo katkesi, ja ennenkuin\nhuomasimme, miten asia tapahtui, oli vene kääntynyt, toinen laita\nkoskea, toinen kiveä vasten. Iso hyökyaalto löi samassa laidan yli, ja\nvene oli kaatua, koski kun painoi suurella voimalla.\n\nSamassa kun Villen airo katkesi, oli ukko potkaissut ankkurikivensä\nveteen ja pitäen ankkuriköyden käsissään laskenut veneensä koskea alas.\nSekunti sen jälkeen, kun veneemme törmäsi kiven kylkeen, seisoi ukko\nsamalla kivellä, hänen veneensä kelluessa koskessa monta syltä alempana.\nEttä hyppäys veneestä liukkaalle, melkein vedenalaiselle kivelle\nnuorellekin miehelle oli hengenvaarallinen, ymmärsimme hyvin. Hyppäys\noli tehtävä ankkuriköysi kädessä, ja ellei oikeassa silmänräpäyksessä\nheittänyt köydestä irti, joutui auttamatta kosken valtaan. Ukon onnistui\nheti saada veneemme parempaan asentoon, niin ettei siihen tullut enää\nvettä. Hän piti veneen tässä asennossa pitämällä molemmin käsin\nveneenlaidasta kiinni, seisoen vedessä kainaloihin asti ja nojautuen\nselin kiveen. Ellei hän olisi jaksanut pysyttää venettä tässä asennossa,\nolisi hän itse joutunut kosken puristettavaksi veneen ja kiven väliin.\n\nHeti tartuttuansa veneen laitaan otti ukko komennon. Äreällä äänellä\ntiuskaisi hän komentosanansa Villelle, joka ääneti totteli. Kahdella\nsauvoimella saatiin vene pönkitetyksi, ja ukko pääsi jääkylmästä\nkylvystään. Ukko sitoi kaksi airoa yhteen varasauvoimeksi, ja kymmenen\nminuuttia myöhemmin olimme onnellisesti suvannossa koskenniskan\nyläpuolella.\n\nTähän asti ukko ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa, joka ei olisi\nkoskenut veneen ohjausta. Mutta niin pian kuin vaara oli ohitse,\ntiuskaisi hän Villelle:\n\n-- Miks'et sinä, hirtehisen pakana, totellut minua, joka tunnen nämä\nkosket paremmin kuin sinä? Olisit ylpeydessäsi komisariuksenkin ja\nnuoren herran hukuttanut, ellen minä olisi pannut parhainta\nsarkatakkiani vanutettavaksi.\n\nUkko katseli murhemielin takkiansa, joka oli kai jo kuivanakin ollut\nahdas ja nyt veti hänen olkapäitään arveluttavasti selkäpuolelle päin.\nSiitä ukko ei ollut tietävinään, että oli henkensä pannut alttiiksi ja\nvanhat luunsa jääveteen likoamaan. -- En ole koskaan ennen enkä jälkeen\nnähnyt Villeä niin häpeissään ja nolostuneena kuin tässä tilaisuudessa.\n\nSeurasimme heti rannalle, ja minuutin perästä kaikui metsä Villen\nkirveeniskuista. Tehtiin mahtava hirsituli, ja pian seisoi tulen\nympärillä neljä höyryävää miestä, kääntyen aina sen mukaan kuin\nliiallinen lämpö pakotti. Ukko, joka seisoi paljoa lähempänä tulta kuin\nme muut, oli vetänyt pieksusaappaansa jalasta ja pannut ne loitommaksi\ntulesta kuivamaan; valitteli, ettei nahka kestä lämmintä, niin pian kuin\nse on ruumiista nyletty irti. \"Missä voi sulaa, siinä nahka palaa\",\narveli vanhus.\n\nSetä ja minä emme voineet kyllin ihmetellä, miten ukon oli mahdollista\nkestää niin lähellä tulta. Ukko silloin kertoi:\n\n\"Minä olen aina ollut hyvä löylyä ottamaan. Yhden ainoan kerran\neläissäni on ollut pakko astua lavalta alas, kun toinen jäi. Ja tuo oli\nherrasmies. Olin nuorempana ollessani kerran Viipurissa ansiotyössä.\nSiellä asui eräs herra, jonka sanottiin olevan semmoisen kossin löylyä\nottamaan, ettei ole kukaan vielä häntä voittanut. Olin monta kertaa\ntoivonut joutuvamme yhdessä saunaan, kun kerran satuinkin tapaamaan\nhänet juuri saunan ovella. No olipa tuo ikävä, sanoin, että herra on jo\nkylpenyt, olen kuullut herran olevan hyvän löylyä kestämään. Eihän\nlämmin luita riko, vastasi hän, voinhan kylpeä samalla huomisillankin\nedestä. Tehdenhän työstä pääsee, syöden leivänkannikoista. Riisuin\nnopeasti ja menin lauteille. Herra tuli perässäni, hapuili käsillä\nkatonrajaa ja sanoi olevan kylmänpuoleista. Ei hän muka viitsi niin\nvähän edestä riisua vaatteitaan. Istui sitten rahille. Nyt olin voitosta\nvarma ja rupesin löylyä lyömään. Kuta enemmän viskasin, sitä enemmän tuo\nvain huokaili hyvinvoinnista. Huomasin hetken perästä, että ellen nyt\nlähde, lähtee nahka; minun täytyi lauteilta pois. Tuo kovanahkainen vain\njäi rahilleen ja minun mennessäni pyysi antamaan vielä pari napollista\nlisää. Kiusalla heitin koko kiulullisen. Silloin vasta tuli hänkin alas,\nyski vähän ja sanoi tulevan sisälliselle ihmiselle jotenkin lämmintä.\nVielä tänään ihmettelen, miten ihminen voi noin lämmintä kestää. Ja\nvielä iso turkki päällä\", päätti vanhus pakinansa.\n\nNauroimme sedän kanssa makeasti ukon ihmettelylle. Emme hennoneet\nhänelle sanoa, että herrasmies oli pitänyt häntä pilanaan. Äijä sai\njäädä luuloonsa, että Viipurin herra oli hänet rehellisessä\nsaunakilpailussa voittanut.\n\nVanhus oli ensimmäisenä kuiva, vaikka hän oli ainoa, joka oli ollut\nlikomärkä. Setä rupesi kysymään häneltä, kuinka hän oli uskaltanut tehdä\nhyppäyksen veneestä liukkaalle kivelle.\n\n-- Ettekö yhtään pelännyt?\n\n-- Mitäpä vanhan kannattaa kuolemaa pelätä. Nuoren kuolema on kun\nsattuu, mutta vanhan on pakosta. Minä olen ikäni jo täyteen elänyt eikä\nminusta ole enää paljon hyötyä. Mutta teillä pitäisi olla monta vuotta\nelettävänä. Ehkä te, nuori herra, ette ole vielä kolmeakaankymmentä?\n\nSelitin olevani vasta pari vuotta kolmattakymmentä, suorittaneeni juuri\nmaisterintutkintoni ja aikovani koulunopettajaksi.\n\n-- Näytätte olevan riski ukko.\n\n-- Olenhan minä, Jumalan kiitos, ollut aina terve, mutta rupeavat ne\nvuodet lähenemään, joista raamattu sanoo: ne eivät minua miellytä. Ei\npidä vanhaksi toivoa, vanhan on paha elää.\n\nSetä puuttui puheeseen.\n\n-- Kun isäntä kertoi maksaneensa Kyttyrä-Jaskalle lahjuksia, luulin\nteidänkin kuuluvan rosvojen suosijoihin enkä paljon luottanut talosta\nsaamiini tietoihin. Nyt ymmärrän, että te ainakaan ette kuulu rosvojen\nystävien joukkoon.\n\n-- Kyllä kaikki, mitä poikani kertoi, oli totta, valitettavasti\nlahjuksista myöskin. Kyttyräisen kuullen kieltelin poikaani antamasta,\nja rosvo lupasi sopivassa tilaisuudessa pitää minut muistissaan; mutta\nniinkuin äsken sanoin, olen vuoteni elänyt enkä minä Kyttyräisen\nuhkauksista välitä.\n\n-- Miten te olisitte isäntänä ollen menetellyt?\n\n-- Jaskalle olisin sanonut, että talo on liian köyhä semmoista\nylimääräistä verotusta maksamaan. Sillä sitä se onkin. Ja Jaskan\nlähdettyä olisin vienyt kirkonkylään vaikka viimeiset jyvät aitasta ja\nostanut tuommoisen kaksitoista laukausta ampuvan pyssyn, jommoinen on\ntuomarillakin. Ne kuuluvat olevan muutenkin erinomaisia\nmetsästyspyssyjä. Isännällä on ennestään isoreikäinen haulikko,\nmolemmilla pojilla on luodikot, ja ovat jo koko hyviä ampumaan, vaikka\novat puolikasvuisia vain. Oma pyssyni laukeaa myös nopeasti, ja silmät\non minulla vielä kuin kotkalla. Kyttyräisillä ei kuulu olevan tätä nykyä\nkuin neljä pyssyä vain. Kyllä me heitä vastaan olisimme puoliamme\npitäneet.\n\n-- Mutta jos Jaska olisi yön aikana talon polttanut väkineen kaikkineen?\n\n-- Ei Halli laske yön aikaan ketään vierasta niin lähelle taloa. Eikä\nKyttyräinen ole niitä miehiä, joka saalista toivomatta menee tuommoista\ntekemään. Myös luulen, että sakki pysyy nyt jonkin aikaa hiljaisempana,\nsillä ainakin kahdentoista isännän kanssa on rosvolla nyt vuosisopimus.\nHän on viime aikoina huomannut tämän konstin vähemmän vaaralliseksi ja\nkuuluu aikovan tehdä vielä paljon uusia sopimuksia. Suurimmista taloista\nkuuluu saavan aina neljään tynnyriin asti. Kyllä se hänen polttimonsa\ntarpeeksi riittää.\n\n-- Mitä hullutuksia. Onko hän salapolttaja myöskin?\n\n-- On. Ja parhaimpia keittomestareita kuuluu olevankin. Sanotaan saavan\nkolme kannua enemmän tynnyristä kuin parhaimmat. Hyvän osan ryyppää itse\nkaveriensa kanssa, niin että iltasilla ovat kaikki pahoin päihtyneet.\nMutta paljon myös myy sekä Suomen että Venäjän puolelle. -- Eikö\nkomisarius ole tätä tietänyt?\n\n-- En ole tietänyt salapolttajaksi. Enkä ole voinut aavistaakaan, että\nmonet isäntämiehet ovat ryhtyneet tuommoisiin häpeällisiin kauppoihin\njulkisen rosvon kanssa. Sehän on enemmän kuin häpeällistä. Tiedättekö\nketään noista raukoista? Poikannehan sanoi itse olevansa yksi.\n\n-- Tiedänhän minä useitakin. Mutta kun ilmianto katsotaan ihmisten\nkesken häpeälliseksi, en tahdo nimiä sanoa.\n\nSetä ymmärsi ukkoa eikä vaatinut enempiä tietoja, vaan lupasi ottaa itse\nmyöhemmin asiasta selkoa. -- Vanhus rupesi nyt tekemään lähtöä, ja setä\nkysyi, miten hän aikoi päästä veneeseensä. Ukko sanoi aikovansa kiertää\nvitsaköyden ja sen päähän sitoa härkkimentapaisen puupalikan, jonka\navulla kyllä saisi veneen rantaan vedetyksi. Setä lahjoitti ukolle lujan\nuistinsiiman, joten tämä pääsi vitsaköyden teosta. Kiittelimme kaikki\nukkoa henkemme pelastuksesta, ja setä lisäsi tietävänsä nyt varmuudella\nomistavansa Sitkan talossa -- talon nimi oli Sitka -- ainakin yhden\nystävän, johon voi luottaa. Ville pyysi ukolta epäilyksiään anteeksi, ja\nripein askelin poistui äijä joenrantaa pitkin.\n\nSeuraavana uudenvuodenpäivänä annettiin ukolle kirkossa\njumalanpalveluksen jälkeen hopeamitali \"ihmishengen pelastamisesta\",\njonka setä oli hänelle hankkinut, ja kun vanhus päivällisen jälkeen\npoistui nimismiehen talosta, kantoi hän olallaan sedän antamaa lahjaa,\nkaksitoista laukausta ampuvaa pyssyä. Jos setä olisi tietänyt, että\n\"Sitkanvaari\" oli ahkerimpia soitimelta-ampujia, luulen, että lahja\nolisi vaihtunut johonkin hyödyllisempään esineeseen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nUkon poistuttua ryhdyimme mekin hankkiutumaan matkalle. Villellä näytti\nolevan ikävä, jonka tähden kysyin häneltä hänen alakuloisuutensa syytä.\n\n-- Eivätkö ole housusi vielä kuivaneet, kun olet noin apealla mielellä?\nNiistä nenäs ja nosta housus ja ole niinkuin, muutkin miehet!\n\n-- Jos olisi komisarius edes haukkunut aika tavalla, olisi minun jo\npuolta parempi olla. Mutta nyt te molemmat vain hommaatte, niinkuin\nkaikki olisi \"juu\" ja \"jaa\", ettekä puhu minun konnantyöstäni mitään?...\nKukapa olisi uskonut, että tuo ukon kanttura sen koskipaikan niin\ntarkoin tunsi. Ja edellisessä koskessa oli sauvominen ihan turhaa työtä.\nMinä luulin toisenkin kosken samanlaiseksi virtapaikaksi vain.\n\n-- Se kosken tavat tietää, joka korvalla asuu. Mutta älä nyt enää\nkoskesta keskustele, vaan puhu jo muista asioista.\n\n-- Kauan minä saan vielä tätä asiaa katua, ennenkuin se minulle anteeksi\nannetaan.\n\nNyt puuttui setä puheeseen.\n\n-- Ei sinun tarvitse tätä asiaa kauemmin katua, jos vastaisuudessa teet\nniinkuin käsketään, kun ymmärrät, että käskijä tietää asian paremmin\nkuin sinä. Nyt ei tätä onnettomuutta enää ajatella eikä siitä\nkeskustella, vaan se olkoon kaikin puolin anteeksi annettu ja unhotettu.\nTee sinä nyt niinkuin maisteri sanoi ja karkaise mielesi vastaisuuden\nvaralle.\n\nVillen raskas mieli oli minun leikkipuheistani jo vähäisen helpottunut.\nMutta nyt vasta, kun setä näin suorin sanoin antoi hänelle anteeksi,\ntuli hänestä jälleen entinen Ville, joka löi vastuksetkin leikiksi.\n\nOlimme soutaneet hyvää vauhtia jokea ylös. Ilma, joka tähän asti oli\nollut aurinkoista, oli nyt muuttunut. Mahtavat mustat pilvet nousivat\nedessämme taivaalle. Sanoin sentähden Villelle:\n\n-- Taisi ukon kantturasi tuntea taivaankin merkit paremmin kuin sinä,\nkoska näkyy olleen oikeassa, kun ennusti sadetta.\n\nVille nousi seisaalle, tarkasteli taivasta edessämme, mutta sanoi vain:\n\"Peloittaa pimeä pilvi, savenkarvainen sataa.\" Istuutui takaisin\nsoututuhdolle ja kiskoi mitä käsivarsista lähti.\n\nRupesi jo vähäisen hämärtämään, kun saavuimme ukon osoittamaan\nyöpymispaikkaan. Se oli todellakin semmoinen, että siinä taisi\nsateellakin pysyä kuivana. Maa oli kuivaa, ja pilvenkorkuiset kuuset\nmuodostivat todellisia, sateenvarjoja. Teimme nuotiomme erään puun\njuurelle, jossa maa oli hyvin tasaista ja jossa selvät merkit\nosoittivat, että siinä oli monesti ennenkin oltu yötä. Huonommassakaan\nyöpaikassa ei olisi tarvinnut sadetta pelätä, sillä sedällä oli\nvedenpitävästä kankaasta tehty teltta, joka oli niin tehty, että kun\nsitä käytettiin nuotiolla, nostettiin etupuoli katolle, joka täten tuli\nkaksinkertaiseksi. Yksinkertaisenakin, kesäteltaksi käytettynä, se ei\nrankkasateellakaan vuotanut.\n\nHeti kun teltta oli pystytetty ja vuoteet tehty, sytytti Ville nuotion,\notti kahvipannun ja poistui. Tullessaan takaisin oli hän täyttänyt\npannun jokivedellä, joka oli nyt kevättulvasta sameata,\nkellertävänruskeata. Minä en luvannut juoda sitä kahvia, joka tästä\nvedestä oli keitettävä, vaan menin etsimään puhdasta lunta, jota vielä\noli paljon notkopaikoissa ja isompien kivien pohjoispuolella.\nPalatessani kämppään oli Ville jo tuonut koko sangollisen lunta ja\nnostanut puuropadan tulelle. Kun puuro oli valmistunut, käski Ville\nmeidät illalliselle. Ja Villen kehoitus ei tapahtunutkaan hukkaan,\npäivällinen kun oli tänään mennyt aivan myttyyn.\n\nKun olimme saaneet kylliksemme, tuumi Ville, että ruoan jälkeen seuraa\nsiunaus ja siunauksen jälkeen tupakka. Tupakoidessaan kertoi Ville\nkahden tupakannälkäisen savolaisukon keskustelun, kun he maantiellä\nkohtasivat toisensa kauniina kesäpäivänä. Ukot istuutuivat maantien\nsyrjälle eivätkä pitkään aikaan puhuneet mitään. Näytti kuitenkin siltä,\nkuin kummallakin olisi ollut jotain sydämellään, vaikk'ei kumpikaan\ntahtonut panna alkuun. Vihdoin sanoi kuitenkin toinen:\n\n-- Pannaank's tupakaks'?\n\n-- No pannaan voan.\n\nHetken perästä kysyi taas edellinen:\n\n-- Kummank's massikast pannaan?\n\n-- Kumman voan.\n\nEdellinen rupesi massiansa kopeloimaan, käänsi sen nurin ja sanoi:\n\n-- Kah kun olikin minun massikkan' tyhjä.\n\nToinen teki samaten ja arveli:\n\n-- Kah kun oli minunkin.\n\n-- No poltetaan kun soahaan.\n\n-- No poltetaan voan.\n\nSitten ukot hyvästelivät ja jatkoivat kumpikin matkaansa.\n\nOlisin mielelläni istunut vielä hetkisen, mutta Ville joudutti\nmaatapanoa. Kun setäkin oli sitä mieltä, täytyi minunkin kallistua\nvuoteelle. Maata pannessamme sain vielä mielihyväkseni kuitenkin\nhuomauttaa Villelle, että ukko oli sittenkin ollut oikeassa. Rupesi näet\nsatamaan. Mutta Ville ei ollut puhettani kuulevinansa, näytti vain kovin\nuniselta. En saanut häneltä muuta vastausta kuin: \"Satoihan ennen\nSavossakin eikä kielletty.\"\n\nNukuin makeasti kello kahteen asti, kun minut herätti jokin outo ääni\nmetsästä. Kuulosti ensin niinkuin joku ihminen tai eläin olisi ähkynyt\ntai voihkinut metsässä. Sitten se äkkiä lakkasi. Hetken perästä se\ntaasen uudistui ja tällä kertaa äänekkäämmin. Ajattelin jo, pitäisikö\nminun herättää Ville tai setä, kun äkisti kuului mitä hirvittävin\nkiljunta, niin että luulin korvakalvojeni puutuvan. Setäkin heräsi ja\nnousi istualle, mutta sanoi vain: \"Mikä isoa kissaa vaivaa, kun näin\nmyöhään keväällä pitää naukujaisia?\" Käänsihe toiselle kyljelle ja\nnukkui taas.\n\nMinä, joka en ollut ikinä ennen tähän aikaan vuodesta viettänyt yötä\nmetsässä, en voinut näin välinpitämättömästi asiaa käsitellä. Ääni, joka\nnyt jatkui melkein yhtäjaksoisesti, oli erinomaisen korvia vihlaiseva.\nKuvittele kuulevasi sata kissaa, jotka yhdellä kertaa pitävät\nkissannaukujaisia, vuorotellen kirkuen, vuorotellen tapellen. Silloin\nvoit saada heikon aavistuksen siitä konsertista, mikä minun korvieni\ntäytyi tänä huhtikuun yönä kärsiä. Ellen sedän sanoista olisi\nymmärtänyt, mikä tässä oli kysymyksessä, en olisi mitenkään voinut\nkäsittää, että jokin pienempi eläin kuin karhu voi saada noin\nhirvittäviä, suoraan sanoen kamalia ääniä aikaan. Muutamia kertoja\nhetkiseksi keskeytyen jatkui tuota peliä kello neljään. Silloin heräsi\nVille, nauroi vähäisen minulle, kun kerroin, etten ollut voinut nukkua,\nja sanoi, että hänelle itselleen oli käynyt ihan samaten, kun ilves oli\nensi kerran hänet laulajaisiin kutsunut. Mutta nyt hän oli sen\ntemppuihin jo niin tottunut, etteivät ne voineet hänen untaan häiritä.\n\nVille aikoi mennä ajamaan rauhanhäiritsijää pois, otti kirveen\nkainaloonsa ja lähti metsään. Laulajaiset lakkasivat todella heti, ja\nminä nukuin kello seitsemään, jolloin Ville käski kahville. Setä istui\njo kahvipöytämme ääressä, ja puolitekoinen airo oli nostettu puunkylkeä\nvasten.\n\nAamiaisen syötyämme korjasimme kapineemme ja telttamme ja lähdimme\nveneelle.\n\nVene oli poissa.\n\nKatselimme avuttomina toisiamme.\n\nVillen katseesta huomasin, ettei hän vieläkään oikein luottanut\nSitkavaariin, mutta minun luottamukseni ukkoon oli täydellinen. Ville\noli kiinnittänyt veneen ja sanoi kiertäneensä pestin kaksi kertaa\nvieressä olevan puun ympäri ja vielä heittäneensä nenän oksan yli. Setä\nsanoi, että kaksi puolimutkaa pidetään merellä laillisena puolustuksena,\nja sen tehtyään saa nenän kiinnittää miten sopii, mutta joka touvin\nkiertää, tapahtuipa tuo sitten vaikka viisi kertaa maston ympäri, hänet\non raa'annokkaan hirtettävä. -- Vesi oli yön aikana noussut toista\njalkaa ja vienyt veneen mukanaan, sitä ei sopinut epäillä. Ville ei\nuskonut, että tämä onnettomuus on ilman ihmisen apua tapahtunut, vaan\nmutisi itsekseen jotain siitä, että sekin päivä voi tulla, jolloin kiusa\nkiertyy omaan kuppiin. Sedän käskystä hän kuitenkin lähti paikalla\nvenettä etsimään.\n\nTunnin perästä hän jo palasi -- soutamalla. Hänellä oli ollut hyvä onni.\nVene oli tarttunut muutamaan puuhun, joka rannasta oli kaatunut jokeen.\nVille lupasi vastaisuudessa sitoa veneen yhtä lujasti kuin muutkin\nkarkurit.\n\nPäivästä lupasi tulla kaunis ja lämmin. Ville heitti takin päältään ja\nlupasi kiskoa kahden edestä, jos minä tahtoisin pitää silmällä\nvesilintuja, joita tänä aamuna lensi paljon jokea ylös ja alas. Kun tämä\nolikin minulle matkani päätehtävä, olin hänelle ehdotuksesta hyvin\nkiitollinen, vaikka tosin epäilin, että hän enemmän ajatteli päivällistä\nkuin minun tieteellisiä pyrintöjäni. Onnistuinkin jo aamupuolella\nampumaan hanhen, mikä oli Villelle erittäin mieleen, sillä hän sanoi\npitävänsä rasvaisista linnuista. Hän kehoitti minua erikoisesti pitämään\nhanhia silmällä ja ampumaan niitä niin monta kuin mahdollista. Koetin\nsaada hänet ymmärtämään, että valtakirjani eivät minulle myöntäneet kuin\nmuutamia harvoja kappaleita kutakin eläinlajia, mikä oli kuitenkin hänen\nmielestään joutavaa pikkumaisuutta.\n\nOlimme toivoneet ehtivämme järvelle tämän päivän illaksi. Kevättulva oli\nkuitenkin tehnyt virran niin vuolaaksi, että vasta seuraavana päivänä\npäivällisaikana tulimme joen niskaan. Vastoin odotuksiamme oli järvi\nvielä kauttaaltaan jäässä. Jää oli kuitenkin rannoista irti, ja ellei\nyöpakkasia tullut, ei näyttänyt kestävän enää kovin monta päivää\navoveteen.\n\nKun aivan laskupaikassa oli Venäjän puolella sopiva poukama, päätimme\ntässä paikassa odottaa jään lähtöä. Ville lähti jo varhain seuraavana\naamuna päivän eväillä varustettuna käymään pitkin järven rantaa\npohjoiseen päin. Hän sanoi tahtovansa nähdä, minkälaatuiset olivat maat\nsielläpäin, ja samalla ottaa selkoa, oliko talvella tai tänä keväänä\nnäillä seuduin kulkenut ihmisiä. Kun hän illalla palasi kämppään, oli\nhän käynyt pitkin rantaa järven keskipaikoille asti. Siinä oli ollut\nhyvin korkea vuorenhuippu, josta oli erinomainen näköala yli koko\njärven. Ville oli tuohipalaselle piirtänyt kartan, joita kaartissa\nollessaan oli oppinut tekemään. Kartta osoitti, että Venäjän puoleisessa\nosassa järveä oli paljon saaria, erittäinkin pohjoisessa päässä, kun\nSuomen puoleinen osa oli melkein yhtenä selkänä. Suuret alat Suomen\npuoleista rantaa oli kanervakangasta, kun taas Venäjän puolella maa oli\nsellaista, kuin oli sanottu: metsiä, vuoria, soita ja rämeitä. Siellä\ntäällä näkyi pienehköjä metsäjärviä, jotka kaikki kuitenkin vielä olivat\njäässä. Vuorenhuipun juurella laski järveen isohko puro, jonka rannat\nnäyttivät kasvavan nurmikkoa ja jonka kulkua voitiin vuorenhuipulta\nseurata noin puolen penikulman matka. Myös oli Ville nähnyt järven\npohjoisessa päässä sen paikan, missä Latvajoki laskee järveen. Hän\narveli jäänlähdön alkavan siitä päästä, sillä joen suulla näkyi melko\npaljon avovettä.\n\nMinkäänlaisia merkkejä ihmisten läsnäolosta Ville ei ollut huomannut.\nSavua ei mistään näkynyt. Yhden entisen nuotiopaikan hän oli rannalta\ntavannut, mutta se oli Villen arvelun mukaan jo kahden vuoden vanha.\nPolun tapaista ei missään näkynyt, ei hiiren hiiskahtamaa.\n\nVillellä oli minulle tuliaisia, ja erinomaisen tervetulleita tuliaisia.\nHänen oli näet onnistunut saada kiinni siipiorava, valkomuunnos. Eläin\noli täysin lumivalkoinen. Jos hänen olisi täytynyt ampua se, ei siitä\nolisi jäänyt kuin palasia vain. Villen kivääri oli näet tavallinen\nBerdan-kivääri, jollainen sedälläkin oli. Minulla oli tavallinen\nkaksipiippuinen uusi pyssy, jossa toinen piippu oli haulikko kal. 12 ja\ntoinen luodikko kal. 360. Sen lisäksi minulla oli pikkulintujen\nampumista varten salonkikivääri, haulikko kal. 9.\n\nMutta yhtä paljon kuin valkoinen siipiorava ilahdutti minua Villen\nkertomus, että ainoastaan parin kilometrin päässä leiripaikastamme oli\nmetsonsoidin. Professori oli näet määrännyt, että minun oli ammuttava\nmikäli mahdollista soitimelta neljä tai viisi metsoa, joitten nahat oli\nkäytettävä tieteellisiä tutkimuksia varten värimuutoksista soitimen\naikana. Pelkäsin, että soidin olisi jo aivan loppumaisillaan, mutta\nVille opetti minulle, ettei soidin pääty, ennenkuin pihlajan lehti on\nyhtä suuri kuin metson jalka. Kun lainkuuliaisena miehenä en ollut\nkoskaan lintua soitimelta ampunut, tulin hyvin iloiseksi ja pyysin heti\nVilleä opettamaan minulle, mitenkä tämä ampuminen tapahtuu.\nTeoreettisesti tiesin tietysti, miten tulee menetellä. Ville kertoi\nminulle silloin hyvin kuvaavasti, miten soidin tapahtuu.\n\nSoidin alkaa tavallisesti jo huhtikuun alkupuolella, jolloin metsot ovat\njo pari viikkoa olleet soidinpaikalla, vaikka heidän varsinainen\nkiima-aikansa ei ole vielä alkanut. Soidin jakautuu jotenkin selvästi\nkolmeen eri kauteen. Ensimmäinen kestää pari viikkoa, jolloin yksin\nvanhat miehet antavat kuulla äänensä. Pojat -- edellisen kesän pojat --\nistuvat äänettöminä puissa ottamatta mitenkään osaa soitimeen. Ville\narveli, että ne kai ihmetellen kuuntelevat ukkomiesten outoja ääniä.\nKoppeloa ei näy vielä ainoatakaan. Tämä soitimen ensimmäinen vaihe\nkestää tavallisesti kaksi viikkoa. Silloin koppelot saapuvat soitimelle,\n\"koppeloviikot\" alkavat, ja soidin on silloin kuumimmillaan. Metsot ovat\nnyt kovin kiihtyneet, soivat innokkaasti, hyppäävät humauksessaan\nkorkealle ilmaan välistä tapellen keskenään, että höyhenet tupruavat.\n\"Koppeloviikot\" kestävät ilmoista riippuen kymmenen päivää tai pari\nviikkoa, sopimattomalla säällä enemmänkin. Silloin koppelot ja suurin\nosa vanhoista metsoista poistuvat soitimelta, jota nuoret metsot vielä\njatkavat kymmenkunta päivää. Tämä kolmas kausi jatkuu, kunnes pihlajan\nlehti on yhtä suuri kuin metson jalka. Silloin on tavallisesti soidin\npäättynyt. Mutta jokunen yksityinen lintu välistä jatkaa soidinta aina\ntoukokuun loppupuolelle. Tuommoisia kuhnailijoita sanotaan\n\"lehtimetsoiksi\".\n\nNyt olivat \"koppeloviikot\" juuri parhaillaan ja soidin siis myös\nmielenkiintoisin. Ville, joka nuorena oli ampunut paljon metsoja\nsoitimelta, väitti, että ainoa, mikä voi vanhan soitimelta-ampujan\nparantaa, on ryhtyminen nimismiehen rengiksi. Aamulla kun hän sattumalta\njoutui soidinpaikalle ja kuuli kolmen metson yhtaikaa eri haaralta\nsoivan, oli hän ruvennut vapisemaan ja sanoi olleensa pakotettu ottamaan\npois patruunan pyssystään, muuten olisi voinut tehdä itsensä\nonnettomaksi. Vasta tämän tehtyään hän oli uskaltanut ruveta tekemään\ntavallisia hyppäyksiään metson sihistessä ja oli päässytkin aivan\nlähelle soidinpuuta, josta hetken perästä poistui samalla tavalla kuin\noli tullutkin, peloittamatta lintua. Soidinpaikka oli vähäinen, noin\nkolmensadan metrin pituinen ja ehkä parin sadan metrin levyinen selänne.\nSiinä oli ollut ainakin kymmenen tai kaksitoista metsoa soitimella, mikä\noli Villen mielestä nykyaikana samalla soitimella tavattoman suuri\nmäärä. Semmoista soidinta, joista vanhat ukot puhuivat ja joissa olisi\npitänyt oiia neljäkymmentä, jopa viisikymmentäkin lintua, ei Ville\nsanonut koskaan nähneensä. Teerensoitimella sitä vastoin hän oli kyllä\nnähnyt niin paljon lintuja. Eräänä talvena hän oli helmikuun alussa\nnähnyt metsoparven, jossa oli neljäkymmentäkaksi tai -kolme lintua. Ne\nsöivät havuja mäntyjen latvoista erään nevan reunalla. Hän oli tätä\njoukkoa seurannut kaksi viikkoa ja luodikollaan siitä kaatanut\nkolmekymmentä lintua. Mutta se olikin suurena lintuvuotena, ja sattui\nniin hyvin, että oli koko ajan hyvin kylmä.\n\nVillen kertomus oli minua niin innostuttanut, että ehdottomasti vaadin\nhäntä herättämään minut huomenaamulla kello viisi soitimelle. Ville\nrupesi nauramaan ja selitti, että joka kello viisi lähtee\nmetsonsoitimelle, ei saa höyhentäkään laukkuunsa. Myöhempään kuin kello\npuoli kolme ei hän ainakaan tule mukaan. Täytyy ehdottomasti olla\nsoitimella jo ennen kuin pyssyn jyvä rupeaa näkymään taivasta vasten. Ja\nmissä on pienet soitimet, täytyy jo edellisenä iltana mennä lintuja\n\"kuulustamaan\". Linnut tulevat silloin ja istuutuvat rymisten yöoksalle,\njolla ne myös aamulla aloittelevat soidinta. Tottumattomallekin on\nhelppo kuulla, mihin paikkaan metsää kukin lintu istuutuu yöoksalle.\n\nVarhainen nousu ensin vähän oudoksutti minua. Mutta olihan aikaa\npäivällä nukkua, ja Ville ehdotti, että ellei aikaa riitä, niin haetaan\nLaukaalta lisää. Sovittiin siis lähtö puoli kolmeksi.\n\nKulku pimeässä metsässä oli minulle, joka en ollut sentapaisiin retkiin\ntottunut, varsin vaikeata. En ymmärrä, kuinka Ville, joka oli vain yhden\nkerran tuon välin edestakaisin käynyt, osasi oikeaan. Mutta oikealla\npaikalla olimme, ennenkuin vielä mitenkään olisin nähnyt edes haulikolla\nampua. Istuuduimme kivelle kuuntelemaan.\n\nHetken perästä pani Ville kämmenensä käsivarrelleni. Kuuloni on\noivallinen, mutta en huomannut mitään outoa. Ville kysyi kuiskaten, enkö\nkuullut metson napsausta, osoittaen samalla, mistä päin ääni kuului.\nSilloin kuulin todella jotain pientä napsetta, ensin pitkähköin\nväliajoin, mutta lopulta melkein yhtäjaksoisena äänenä. Ville sanoi,\nettä lintu istui lähes parin sadan metrin päässä. Mutta se ei vielä\nsoinut muuta kuin alkusoittoansa. Samassa kuulin samanlaisen äänen\npaljoa lähempää. Ville uudisti liikkeensä kämmenellään ja viittasi minua\nolemaan ihan hiljaa. Ääni kuulosti siltä, kuin olisi lyönyt toisiansa\nvasten kahta kuivaa tuumanpaksuista puupalikkaa, ensin pitkähköin\nväliajoin, mutta lopulta hyvin tiheään. Napsaukset uudistuivat ehkä\nkymmenkunta kertaa ja sitten lakkasivat pieneksi väliajaksi. Tätä jatkui\nainakin parikymmentä minuuttia, ja koko ajan täytyi minun istua aivan\nääneti. Silloin yht'äkkiä yksi napsaussarja päättyi kulauksella,\nikäänkuin lintu olisi vetänyt korkin pullosta, ja heti tuon jälkeen\nseurasi soitimen kolmas sarja, sihistys. Linnun sihistessä Ville sanoi\nihan ääneen: \"Jo se rupeaa viikatetta teroittamaan.\" Minulla meni suu\nnauruun, sillä niin sattuvasti Ville oli kuvannut äänen laadun.\nSihiseminen todella kuului ihan samalta kuin ääni, joka syntyy, kun\nniittomies kovasimella teroittaa viikatettaan. Minun piti juuri samassa\nvastata Villelle jotain, kun hän pui nyrkkiä minulle olemaan vaiti.\nTiesin aivan hyvin, että ainoastaan sihisemisen kestäessä lintu on\nhaltioissaan eikä välitä ulkomaailmasta mitään, mutta napsauksen ja\nkulauksen aikana se on erinomaisen tarkkaavainen. Mutta olin itse niin\ninnostunut, että olin unohtaa koko asian.\n\nLintu lakkasi nyt soimasta ehkä viideksi minuutiksi. Mutta etäämpänä\nistuva lintu soi sen sijaan ahkerasti. Napsaukset, kulaukset ja\nsihisemiset seurasivat toisiaan täysin säännöllisesti. Kulaus oli se\nääni, joka näistä kuului parhaiten. Ihan tyvenellä voi tarkka korva\nhuomata kulauksen noin kolmensadan metrin päähän. Omituista, että näin\nsuurella linnulla ei ole sen vahvempi ääni, kun esim. teeren soidin\nkuuluu monta vertaa etäämmälle. Mutta metson hiljainen kiimalaulu\nsoveltuu erinomaisesti metsän juhlalliseen hiljaisuuteen aamuhämärässä.\nJa ihmeellisesti se sähköistää metsästäjän sydäntä. Ymmärsin hyvin\nVillen sanat, kuinka vaikeaa on soitimelta-ampujalle luopua\nintohimostaan.\n\nLähempänä istuva metso rupesi nyt uudestaan soimaan, ja pian yhtyi\nkolmaskin lintu takanamme soitimeen. Useampia ei kuulunut siihen\npaikkaan, jossa istuimme, mutta mahtava korvanherkku oli minulle saada\nsamalla kertaa kuulla kolmen metson äänet. Useat kerrat nostin pyssyn\ntaivaanrantaa kohti, mutta silmä erotti ainoastaan hämärästi jyvän, ja\nVille pudisti päätään.\n\nHetken odotettuamme sekoittui lehtokurpan \"ort-psp\" viereiseltä\nrantaniityltä soitimenääneen, ja samassa lensi salaperäisellä,\näänettömällä lennollaan tuo pitkänaamainen lintu ylitsemme. Melkein heti\nsen jälkeen kaikuivat metsäkirvisen heleät liverrykset metsän läpi. Olin\npyssyllä seurannut lehtokurppaa, ja jyvä näkyi jo selvästi. Valo riitti\nampumiseen.\n\nVille viittasi nyt minulle, että oli aika ruveta hypähtämään. Joka\nsihisemisellä teki Ville pari kolme loikahdusta lintua kohti, ia ennen\nsihisemisen päättymistä hän seisoi jo jonkin puun takana liikkumattomana\nkuin kuvapatsas. Minä jäljittelin Villeä parhaan ymmärrykseni mukaan.\nAsia ei ollutkaan niin vaikea kuin edeltäkäsin olin ajatellut. Kerran\nvain, kun lintu arvaamatta päätti kulaukseen eikä sihisemistä\nseurannutkaan, oli käydä hullusti. Lintu kai huomasi jotain, koska se\nhetkeksi lakkasi soimasta. Rauhoittui kuitenkin ja pani uudelle alulle.\nMutta ne pari kolme minuuttia, joina se oli vaiti, uhkasivat tehdä minut\nmatiksi. Asentoni oli näet jäänyt hirveän epämukavaksi, ja tiesin hyvin,\nettä jos koetan sitä korjata, on lintu samassa poissa.\n\nVille oli parikymmentä metriä edelläni, hyvin suojattuna tuuhean kuusen\ntakana, ja aavistin, että jos minäkin onnellisesti pääsen samaan\npaikkaan, olen osuvissa. Tämä onnistuikin. En kuitenkaan malttanut heti\nampua, minun täytyi ensin saada ihailla tuota suurta lintua. Soimista\nseurasivat omituiset kuvaavat elkeet. Aloittaessaan napsahdukset\nheilutti lintu kaulaansa, sitten se kurotti sen aaltomaisesti eteenpäin,\nlaski siivet, levitti pyrstöä, nosti leukaparran ja pöyhisteli\nhöyheniään siten, että ruumis tuli melkein pallonmuotoiseksi. Tehdessään\nkulauksen se nosti äkisti levitetyn pyrstön viuhkanmuotoisena ilmaan, ja\nsihistessään tärisi koko lintu ankarasti. Ville kertoi minulle\nsittemmin, että metso sihisemisen aikana tärisyttää ruumistaan niin\nvoimallisesti, että myöskin puu, jossa se istuu, rupeaa värisemään. Hän\noli kerran joutuessaan saman puun alle, jossa metso istui, panemalla\nkämmenen puun rungolle tullut täydelleen vakuutetuksi, että tämä ei\nollut mikään metsästäjävalhe, kuten hän oli ennen uskonut.\n\nIhailtuani hetkisen komeaa lintua antoi Ville minulle merkin jo ampua,\nja sekunnin perästä makasi metso siivet hajallaan karhunsammalilla. En\nvoinut kyllikseni katsella sen sulkain väriloistetta.\n\nLaukauksesta pelästyi toinen metso ja lensi rymisten pois. Mutta se\nlintu, joka oli äsken takanamme soinut, ei poistunut. Emme ainakaan\nkuulleet mitään. Ville sanoi, että jos laukaus kuului juuri linnun\nsihistessä, oli melkein varmaa, ettei se lakkaisi soimasta. Sanoi aina\nampuneensa linnun sihistessä ja pari kertaa pitkältä ampumamatkalta\nampuneensa luodikolla sivu, ja lintu oli siitä huolimatta jatkanut\nsoimistaan. -- Palasimme siis kivellemme kuuntelemaan.\n\nMutta jo ennenkuin kivelle tulimmekaan, kuuli Villen tottunut korva\nkulaukset, ja pian oli meidän pakko ryhtyä hypähtämään. Kymmenen\nminuutin kuluttua makasi toinen metso edessämme maassa. Tämä oli hyvin\nvanha lintu. Sen nokka oli kellertävän valkoinen ja kova kuin luu.\n\nEnsimmäinen soitimelta ampumiseni oli onnistunut harvinaisen hyvin.\n\nSeuraavina päivinä oli myrskyntapainen tuuli, jommoisella ilmalla ei\nkannata soitimelle lähteä. Mutta ilman taasen tyynnyttyä onnistuin\nampumaan määräni täyteen, ja professori oli erittäin tyytyväinen.\n\nToista viikkoa täytyi meidän odottaa täällä, ennenkuin järvestä lähti\njää, jolloin pääsimme sen pohjoiseen päähän, mihin setä oli ajatellut\nasettaa päämajamme, ainakin nyt kevätpuolella. Minusta tämä odotusaika\nei mitenkään mennyt hukkaan, sillä onnistuin ampumaan useita\nvesilintuja, niistä muutamia harvinaisiakin. Toiset ammuin professorin\nerityisestä määräyksestä, niitä kun ei ollut kevätpukuisina kokoelmissa.\nMyöhemmin ammuin toistakymmentä suokulaista; professori oli kehoittanut\nminua hankkimaan niin monta värivivahdusta kuin mahdollista. Nämä täytin\npaikalla, ja ne muodostivat todellisen sotajoukon. Varsin hauskaa oli\nmuuten nähdä niiden omituisia sotaleikkejä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOli huhtikuun 28. päivä, kun ohjasimme veneemme Sitkajoen laskupaikasta\nSitkajärven pohjoista rantaa kohti. Tuuli oli puolimyötäinen, jonka\ntähden nostimme purjeen. Päivä oli erinomaisen ihana, ja olimme mitä\niloisimmalla tuulella. Setä sanoi, ettei hän koskaan ennen ollut käynyt\ntämmöisellä matkalla, joka oli enemmän huvi- kuin virkamatka. Se\nmuistutti hänen mieleensä nuoruuden aikoja, ja hän kertoi useita\nhauskoja muistoja ylioppilasajoiltaan. Erittäin huvitti Villeä kertomus\neräästä ottelusta ylioppilaiden ja kaartilaisten välillä. Ja kun setä\nkertoi käsikahakan kuumuudessa kepillään iskeneensä erästä kaartilaista\nsuuhun, niin että tämä oli niellyt pari etuhammasta, purskahti Ville\naika nauruun sanoen: \"Se on helkkari vieköön valhe, ja aika valhe\nonkin.\" Samassa hän otti suustaan kaksi tekohammasta, näytti ne sedälle\nja sanoi: \"Tässä näette, herra komisarius, että hampaat ovat vielä\nnielemättä ja yhtä eheitä kuin ennenkin. Korjasin ne poskeeni. Kun tulin\nkotiin kasarmille, sanoi välskäri, että minut luultavasti hylätään\nsotapalvelukseen kelpaamattomana noitten hammasten tähden. Minun\nonnistui kuitenkin saada asia salatuksi muutamia päiviä, ja eräs\nkultaseppä, joka puoskaroi tekemällä tekohampaita -- hammaslääkäreitä\nsilloin ei vielä ollut -- teki hampaista tekohampaat. Ja hyvät tekikin,\nkoska ei kukaan muu kuin tuo välskäri ole vielä huomannut muuta, kuin\nettä ne ovat omani. Ja omanihan ne ovatkin, vaikka eivät enää suussa\nkasva.\"\n\nVille tuli erinomaisen hyvälle tuulelle, kun sai tietää, että hänellä\noli ollut kunnia tapella itse komisariuksen kanssa. Mutta minusta tuntui\nikäänkuin setä, jos hän olisi tiennyt kenenkä hampaat hän oli suusta\nlyönyt, olisi jättänyt koko jutun kertomatta. Setä oli jossain määrin\njäykkä esimies ja katsoi ehkä jutun arvolleen sopimattomaksi.\n\nPurjehdimme pitkin itäistä rantaa, välistä oikaisten jonkin lahdelman\npoikki, välistä kulkien kapeita salmia saarien välitse. Tämä itäinen osa\njärveä mahtoi olla erinomaisen ihana puitten ollessa lehtipuvussa.\nUseimmilla saarilla kasvoi lehtipuita, ja melkein kaikkialla riippuivat\npuitten oksat veden yli. Tehdessämme käännöksen muutaman niemen ohi\nonnistuin ampumaan joutsenen, joka noustuaan veden pinnalta suuntasi\nlentonsa suoraan veneen yli. En ole koskaan ennen tätä Suomen suurinta\nlintua ampunut, ja onnistunut laukaus ilahdutti minua suuresti. Sen\nnahka, selkäpuoli vaaleanvihertävästi vipevöitsevä, oli minusta kaunein\nkaikista, mitä matkalta toin mukanani.\n\nLähestyessämme järven pohjoista päätä rupesi kuulumaan vesiputouksen\npauhinaa yhä selvemmin. Latvajoen laskupaikka Sitkajärveen oli siis\nedessämme. Johonkin sopivaan paikkaan tämän Haarakosken läheisyydessä\noli setä ajatellut pystyttää telttamme pitkähköksi ajaksi. Löysimmekin\nparisataa metriä kosken alapuolelta Suomen puolella hyvin sopivan paikan\npienen puron varrelta. Kämppä pystytettiin noin viisikymmentä metriä\njärven rannasta aivan puron rannalle. Puro sai tässä alkunsa tavattoman\nvesirikkaasta lähteestä. Meillä oli täten tärkein omaisuutemme, vene,\nhyvin kätkettynä ja aivan silmäimme edessä. Maaperä oli hiekkaista ja\nkuivaa, ja kun paikalla kasvoi korkea hongikko, ei nuotiostamme lähtevä\nsavu näkynyt järvelle. Puron rannoilla ja lähteen ympärillä kasvoi sen\nverran koivupensaikkoa, että kämppä oli hyvin suojattuna kaikilta\ntuulilta.\n\nIllalla sovimme sedän kanssa, että seuraavana aamuna Ville ja minä\nlähtisimme partioretkelle Sadanvirstankorpeen etsiäksemme Kyttyräisen\nsakin jälkiä. Olimme jotenkin varmat siitä, ettei kukaan rosvoista\ntuntenut minua eikä Villeä, kun sitä vastoin sekä Kyttyräinen itse että\nuseimmat hänen miehensä hyvin tunsivat sedän. Jos siis äkkiarvaamatta\nosuisimme yhteen koko joukkueen kanssa, voisimme esiintyä tavallisina\neränkävijöinä, joten luultavasti emme herättäisi heissä epäilystä. Sitä\nvastoin oli hyvin tärkeätä, että sedän läsnäolo niin kauan kuin\nmahdollista salattiin. Tätä edisti myös eräs huhu, joka pitäjälle kuului\nlevinneen, että uusi nimismies oli muka tullut juuri rosvojen etsimistä\nvarten ja että setä renkeineen oli matkustanut pois nauttimaan\nkesälomaa. Sitkalla oli setä ankarasti kieltänyt talonväkeä kellekään\nilmoittamasta, että olimme talossa käyneet, vaikka Ville tosin ei\nuskonut tästä kiellosta olleen paljon hyötyä. -- Varustimme siis viikon\neväät, ja aamulla setä souti meidät itäiselle rannalle. Järvi oli tässä\npaikassa tuskin kilometrin levyinen.\n\nPartioretkemme tuli kuitenkin aivan lyhyeksi. Seuraavana aamuna ennen\nauringon nousua heräsimme molemmat pyssynlaukaukseen. Kun täälläpäin ei\nkukaan tavallisesti kulkenut, arveli Ville kohta laukauksen olleen\njonkun kyttyräisen laskema. Viskasimme nopeasti laukut hartioillemme,\njätimme raskaan evässäkin ja kiiruhdimme siihen suuntaan, mistä laukaus\nkuului. Kauas ei tarvinnut kulkea, ennenkuin tapasimme kaksi miestä\npyssyt olalla ja kummallakin laukkunsa täynnä metsälintuja. Heidän\npyssynsä olivat ihka uudet yksipiippuiset takaaladattavat haulikot.\n\nRupesimme puheluun miesten kanssa, ja Ville näytti heille, miten hänen\npyssynsä ladataan. Sanoi aina halunneensa takaa ladattavaa haulikkoa ja\nrupesi toisen kanssa hieromaan vaihtokauppaa, johon tämä ei\nnäyttänytkään haluttomalta. En ymmärtänyt, miksi Ville näyttäessään\npyssynsä koneistoa otti pois patruunan ja sulkiessaan kiväärin jätti sen\nlataamattomaksi. Pian olin sen ymmärtävä. Hän antoi kiväärinsä miehelle\nja rupesi miehen oman kiväärin koneistoa tarkastamaan. Mies ei\nkuitenkaan laskenut pyssyä olaltaan, vaan pitäen sitä siinä antoi Villen\ntarkastella sen lukkoa. Äkkiä, ikäänkuin Ville olisi menetellyt\nkömpelösti, laukesi pyssy ilmaan ja samassa hetkessä hyppäsi Ville\nsemmoista vauhtia toisen miehen kimppuun, että tämä syöksyi suin päin\nkumoon. Nyt huomattiin, ettei miehellä ollut ensi kertaa berdani\nkäsissään, sillä silmänräpäyksessä hän jännitti lukon ja ampui Villeä\nselkään. Ampui -- mutta tyhjä kivääri sanoi vain naks! Samassa oli\nmyöskin minun viritetty kaksipiippuiseni suunnattuna miehen rintaa\nkohti, ja huudostani \"kädet ylös\" nosti raukka heti kätensä. Monta\nsekuntia ei kestänyt, ennenkuin maassa olevalla miehellä, joka teki\nkovaa vastarintaa, oli käsiraudat ranteissaan.\n\nVille oli hyvin tyynen näköinen. Kuulin hänen vain sanovan miehelle:\n\"Sulla tuntuu olevan rautaiset kädet, minä varustan niihin sopivat\nhansikkaat.\" Hän otti nyt patruunan miehen kivääristä, pystytti kiväärin\npuuta vasten ja varusti sitten toisenkin miehen \"virkamerkeillään\".\nMiehet kirosivat kamalasti uhaten kostoa. Toiselle miehelle sanoi Ville,\nkun käsiraudat tupsahtivat lukkoon: \"Kauniisti kävi kuin kaavilaisten\ntanssi.\" Villellä oli aina tapanaan ilahduttaa vankejaan tuontapaisilla\nkehoitussanoilla.\n\nKoko tämä tapahtuma oli vienyt lyhyemmän ajan, kuin olen tarvinnut sen\nkertomiseen. Ville otti nyt haltuunsa miesten puukot ja patruunat sekä\ntoisen laukusta pienen käsikirveen; muita aseita miehillä ei ollut.\nSitten hän sitoi lujalla nuoralla, jonka hän vielä kiersi\nmonenkertaiseksi, miehet käsistä yhteen, kuitenkin siten, että he\nsaattoivat käydä vapaasti. Sitten hän antoi ankaralla komentoäänellä\nmiehille käskyt, miten heidän tuli marssia, lisäten, että hänen pyssynsä\noli vaarallisen nopsa laukeamaan. Lähdimme marssimaan järveä kohti,\nvangit edellä, minä ja Ville perässä. Miesten pyssyt olin sitonut yhteen\nja heitin ne toiselle olalle, kantaen omaani kädessä. Ville lupasi itse\nyksin huolehtia vankien vartioimisesta, mikä minulle olikin mieluisinta,\nerittäinkin kun olin hyvin epäröivällä kannalla, miten meidän kävisi,\njos sittemmin näyttäytyisi, että miehet ovat rauhallisia metsästäjiä.\nTiesin, ettei salametsästyksestä ole oikeus vangita. Kuiskaten ilmoitin\nVillelle epäilykseni. Ville vastasi, ettei näin vähäisestä\nvirkavirheestä joudu muuta kuin muutamaksi kuukaudeksi \"silakan niskoja\ntaittamaan\". Niin paljon kai täytyykin uskaltaa, kun ollaan näin\nvaarallisia rosvoja etsimässä. Hän oli vain siitä tyytyväinen, että oli\nraudat mukana. Muuten häviäisivät pian miehemme kuin tina tuhkaan.\n\nLähestyimme sitä paikkaa, jossa olimme olleet yötä. Ville käski minun\njättäytyä vähän jäljelle ja ottaa evässäkistä neljä leipää, kaalirasia\nja kymmenkunta silakkaa päivälliseksi. Hän lupasi viheltää ja laulella,\nettä pysyisin oikeilla jäljillä.\n\nKun taasen yhdyin muihin, olivat miehet täysin tyyntyneet, mutta\nmökisivät Villeä vastaan uhaten hänelle happamia seurauksia siitä, että\nhän oli rauhallisia ihmisiä syyttömästi vanginnut. Puhelu oli äänekästä,\nja jo kaukaa kuulin Villen ankaran äänen vastaavan:\n\n-- Mitä sinä siinä karjut kuin Karjalan härkä! Luuletko, että minä olen\nensi kertaa pappia kyydissä? Monelle miehelle minä olen ennenkin\nlaittanut kirjavat housut jalkaan ja niin laitan teillekin.\n\n-- Laittanette itsellenne, kun me toimitamme valituskirjan laittomasta\nvangitsemisesta.\n\n-- Kyllä tuommoisia sala-ampujia aina saa vangita, ehkä palkitaankin\nvielä vangitsemisesta.\n\nMiehet näyttivät taas tyytyväisemmiltä, ehkä toivoivat tulleensa\nvangituiksi vain sala-ampumisesta, missä tapauksessa heitä kai ei\nvartioitaisi aivan tarkasti.\n\nKello yhdentoista aikana tulimme aukkopaikkaan metsässä ja Ville\nkomensi: \"Seis, tässä ollaan murkinalla.\" Miehet istuutuivat kivelle ja\nme vastapäätä heitä kumoonkaatuneen puun rungolle. Ville taritsi\nmiehille leivänpuoliskon ja pari silakkaa kummallekin, mutta miehet\neivät sanoneet välittävänsä tuommoisesta moukanruoasta: he olivat yön\naikana paistaneet metson, eikä heidän ollut nyt nälkä. Ville ja minä\nsöimme hyvällä ruokahalulla, ja hapankaalikin maistui minusta oikein\nhyvältä.\n\nToinen vangeista rupesi nyt kovin valittamaan, että Ville oli pannut\nkäsiraudat liian kireälle -- ne olivat semmoiset, joita voi muuttaa\nväljemmiksi tai tiukemmiksi -- ja pyysi surkealla äänellä, että Ville\nlaskisi ne vähän väljemmälle. Mutta Ville, joka hyvin tunsi vankien\nkonstit, ei laskenut. Mies hetken perästä rupesi itkemään ja näytti\nkuinka rauta painui ihoon ja kädet tulivat sinisenpunaisiksi. Minäkin jo\nyhdyin hänen pyyntöönsä ja kehoitin laskemaan väljemmälle. Ville vain\nvastasi: \"Ei nyt auta äidin armot eikä muorin moimotukset.\"\n\nYmmärsin, että Villellä oli syynsä, miksi ei myöntynyt pyyntöön, sillä\nhän ei ollut mitenkään mikään kovasydäminen mies. Miehet istuivat ehkä\npari syltä meistä. Ja yht'äkkiä syöksyivät miehet kuin komennosta Villeä\nkohti, nostivat kädet ja yrittivät raskailla käsiraudoillaan lyödä\nVilleä päähän. Jos olisivat onnistuneet, olisi Villen pääkallo\nauttamattomasti murskaantunut. Mutta Ville, jolla oli vielä puukko\nvieressänsä, nosti sen salaman nopeudella lyöntiä vastaan, ja miehet\neivät ehtineet kyllin nopeasti ehkäistä raskasta lyöntiä, vaan toinen\nheistä, se sama, joka oli yrittänyt Villeä ampua, telasi vähäisen\nkättänsä.\n\nEpäonnistuneen yrityksensä jälkeen istuutuivat miehet kiroillen takaisin\nkivelleen.\n\nVille ei mitenkään kiihtynyt, mutta ei myöskään ollut ensin huomaavinaan\nmiehen kädestä juoksevaa verta. Sanoi vain: \"Enkö minä jo sanonut\nteille, etten ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ja vielä yhtäaikaa\nryhtyvät, niinkuin pyhäjärveläiset pappiinsa.\" -- Villellä näkyi olevan\nsananlaskuja melkein joka pitäjästä.\n\nMinun täytyi nyt uhrata nenäliinani ja sitoa miehen haava. Huomasin\nsilloin ihmeekseni, että toisen miehen käsiraudat, hänen, joka oli niin\npahasti ruikuttanut, olivat ihan löyhällä. Jos olisivat vähänkin\nlöyhemmällä olleet, olisi mies helposti vetänyt kätensä niistä irti.\nNauraen näytti mies minulle, miten hän kiristämällä kädet toisiansa\nvasten sai käsiraudat näyttämään kovin kireiltä. Hänkin oli saanut\npienen naarmun toiseen käteensä, mutta niin mitättömän, ettei maksanut\nvaivaa sitä sitoa.\n\nYhteinen etu oli tähän asti pitänyt vangit ystävinä. Mutta nyt, kun he\nhuomasivat, että heidän vartijansa valppaus teki kaiken karkaamistoivon\ntyhjäksi, oli sopu hävinnyt. Se, jonka Ville oli sysännyt kumoon, rupesi\nkatkerin sanoin soimaamaan toista murhayrityksestä. Ja jos Villen\nkivääri olisi ollut panostettuna, ei ole epäilemistäkään, että kuula\nolisi mennyt molempien maassa makaavien miesten läpi. Toinen puolustihe\nsillä, että hänenhän oli pakko ampua pelastaakseen toverinsa ja\nkiireessä hän ei tullut ajatelleeksi, että olisi voinut sattua\nhäneenkin. \"Valehtelet\", tiuskaisi toinen, \"luulit parhaiten pääseväsi\nvelastasi ampumalla minut; siten olet kerran ennenkin velkasi maksanut,\nroisto.\" -- Jos miehet olisivat olleet vapaat, olisi varmaan syntynyt\ntappelu.\n\nMinun täytyi yrittää saada miehet sopimaan, jolloin kävi selväksi, että\nhe olivat edellisenä yönä nuotiolla ollessaan pelanneet korttia. Toinen\noli menettänyt kaikki rahansa toiselle ja vielä jatkanut peliä, kunnes\noli toiselle sata ruplaa velkaa. Tämä häntä nyt sapetti, sitä enemmän\nkun toveri lisäksi tuommoisen syytöksen teki.\n\nVille, joka jo ikävystyi vankiensa sanasotaan, komensi nyt \"mars\".\nToinen nousikin kohta, mutta se, joka kätensä oli telannut, oli kuin\nvastarannan kiiski. Ei liikahtanut paikaltaan, ruikutteli haavaansa,\njosta ei enää näkynyt tulevan vertakaan, ja väitti, ettei hän mitenkään\njaksa paikaltaan liikkua. Ilkkuvasta naamasta huomasin, ettei miestä\nvaivannut mikään muu kuin halu kiusantekoon. Ville sanoi tuovansa kohta\nvoimanuudistustippoja, leikkasi aika paksun raipan, ja kun mies ei\nsittenkään luvannut lähteä liikkeelle, sivalsi hän häntä aika tavalla\nhartioille. Mies vain nauroi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, ja toveri\nilmoitti hänen olevan tottuneen tuommoisiin pikkuhyväilyihin, hän kun\noli jo kaksi kertaa vinkumatta vastaanottanut neljäkymmentä paria.\nSiihen aikaan annettiin vielä raippoja.\n\nVille katseli hetkisen miestä ja mutisi itsekseen jotain\nyhdeksänmiehenvoima-voiteesta. Äkisti mies sylkäisi Villeä kasvoihin.\nVille, joka ei koskaan pikastunut, meni lähellä olevalle vesilätäkölle\nja pesi hyvin verkalleen kasvonsa. Sitten hän palasi miehen luo ja\nkatseli häntä hetkisen. Kun mies nyt jyrkästi kieltäytyi käymästä, sanoi\nVille: \"Ei lie selkä sen pahempi, jos halolla haudellahan\", ja\nsanoessaan viimeisen sanan löi uudestaan miestä hartioille. Mies kavahti\npaikalla pystyyn, ei puhunut mitään, mutta kyyneleet rupesivat\ntippumaan.\n\nMiehet lähtivät nyt ilman erityistä käskyä liikkeelle saatuaan laukkunsa\nuudestaan selkäänsä, ja niin jatkettiin matkaa järveä kohti. Minä\nkatselin useita kertoja kompassia, mutta Ville ei edes ottanut kompassia\nesille; hän tiesi ilmankin oikean suunnan, vaikka taivas oli\ntasapilvinen eikä tuulenhenkäystäkään liikkunut. Metsä on paras\nkompassi, sanoi hän; puun pohjoispuoli on harva ja lyhytoksainen,\neteläpuoli on tuuhea. Muuta kompassia en käytä metsässä. Minulle Ville\nmyöhemmin valitteli olleensa pakotettu käyttämään noin ankaraa keinoa\nsaadakseen vangit mukaansa. \"Mutta\", lisäsi hän, \"jos tuontapaiset\nmiehet huomaavat voittavansa jotakin juonittelemalla, silloin ollaan\npian itse helisemässä. Ei auta muu kuin kovuus.\"\n\nMatka ei sujunut nopeasti, kun oli aina pakko etsiä aukeimpia paikkoja\nmetsässä karkausyritysten estämiseksi, ja minusta rupesi kolme pyssyä jo\ntuntumaan raskaanpuoleiselta taakalta. Tulin sentähden hyvin iloiseksi,\nkun pari kertaa olin kuulevinani kaukaisen kosken ääntä. Kello oli puoli\nkolme, miehet rupesivat näyttämään väsyneiltä ja valittelivat useasti\nnälkää. Kysyin sentähden Villeltä, eikö olisi pian aika suostua heidän\npyyntöönsä ja antaa heidän levähtää hetkisen. Eiväthän nuo jaksaneet\nenää kunnollisesti käydäkään, vaan heiluivat kuin hämäläiset heinikossa.\n-- Ville katseli minua vähäisen ja sanoi: \"Säkkiinsä päin se teinikin\nsaarnaa, taidat olla jo itsekin väsynyt. Kello kolme syödään\npäivällinen.\"\n\nKello kolme komensi Ville \"seis\", ja nyt oli miehistä silakka ja leipä\nhyvää ruokaa. Ville laski toisen miehen oikean ja toisen vasemman käden\nirti ja kehoitti heitä syömään tappelematta. Kun Ville ja minä nostimme\nlakit viereemme syömään ruvetessamme, teki se mies, jolla oli rautaiset\nkädet, samaten, mutta toinen, joka oli kätensä vahingoittanut, ei\nnäyttänyt aikovan seurata esimerkkiä. Menin sentähden hänen luokseen ja\nnostin lakin hänen päästään.\n\nMiehellä, joka oli vielä nuori, ei ollut hiuskarvaakaan päälaellaan.\n\n-- No onpa hiisi hiukset vienyt, lempo liemetkin kerinyt, tuumi\nihmeissään Ville.\n\nMies ei puhunut mitään. Ville oli jo kauan ollut varma siitä, että\nmiehet kuuluivat rosvojoukkoon; nyt tulin minäkin täysin vakuuttuneeksi,\nsillä olin kuullut puhuttavan siitä, että yksi kyttyräisistä oli aivan\nkalju.\n\nPäivällisen jälkeen rupesivat vangit kysymään, oliko vielä pitkältikin\ntänään marssittavaa. Ville vastasi:\n\n-- Ei Turku tuvan takana, Saksa saunan porstuassa.\n\n-- Ei meitä Turkuun asti kuljeteta jalkaisin, vastasi toinen.\nRiitalammin vanginkuljettajalta asti viedään meidät kruunun kyydillä,\njos nimismies hyväksyy vangitsemisen, jota hän kylläkään ei tee. Taitaa\npassittaa teidät itsenne vapaata kyytiä nauttimaan.\n\n-- Huomenaamulla hän passittaa teidät lähtemään. Mutta käydään nyt.\nMeillä on vielä vihainen virsta marssittavana, sitten pääsette palasen\nvenekyydillä.\n\n-- No käylään, käylään vain, sanoi Kurun äijä, kun kurruun vietiin.\n\n-- Minusta olette tähän saakka paremmin noudattaneet keuruulaisen\nesimerkkiä. Hän vastusti ankarasti poliiseja. Hänestä sai alkunsa sana:\nsinne minä en mene enkä hevostanikaan pane, sanoi keuruulainen kurrua.\n\n-- No ollaan tästä lähtien Kurun miehiä.\n\nVangit eivät kuitenkaan kauan lupaustaan pitäneet, ennenkuin taas\nryhtyivät kiusantekoon. Ellei Ville olisi kaikkea leikin kannalta\nottanut, olisi matkamme käynyt aivan sietämättömäksi. Vähää ennen\nrantaan tuloamme oli näreikkö, jota ei voinut kiertää. Siinä rupesivat\nvangit kulkemaan siten, että toinen kävi näreitten toista, toinen toista\npuolta, muka erehdyksestä. Siten eteenpäin pääsy kävi varsin\nvaivalloiseksi. Vihdoin miehet pysähtyivät ja kieltäytyivät menemästä\nkauemmaksi.\n\n-- Teillä on liian kapeat kadut. Ei ole laillista näin kapeita katuja\nketään kurruun viedä.\n\n-- Jos vielä yhden ainoankaan kerran yritätte juonitella, tulette\nhuomaamaan, että kirveen varsi on hyvä kasvattaja. -- Raippansa oli\nVille heittänyt pois, mutta kirves heilui tupessaan hänen kupeellaan.\n\n-- On minua ennenkin yritetty kovuudella kasvattaa, mutta en minä siitä\nparemmaksi mieheksi tullut, vastasi rautakourainen mies.\n\nSe mies, jota Villen oli ollut pakko aamupäivällä kurittaa, tahtoi nyt\nmennä ja yritti vetää toista mukanaan, mutta rautakoura ei liikahtanut\npaikaltaan. Ville työnsi samassa kiväärinperällä -- minun mielestäni\nkylläkin kovakouraisesti -- juonikkoa selkään. Tämä auttoi. Mies rupesi\nkäymään, mutta katseli vihaisesti Villeä ja sanoi: \"Tuokin tyrkkäys\npidetään aikanaan muistissa.\"\n\nVille vain sanoi: \"Hyvä on, siinä tapauksessa ei minun ole pakko sitä\nuudistaa.\"\n\nTunnin perästä seisoimme järven rannalla. Setä istui meidän puoleisella\nrannalla onkimassa. Hän souti heti maihin, ja Ville antoi sotilaallisen\nraportin:\n\n-- Herra komisarius, minulla on mukanani vangittuina kaksi miestä, jotka\ntodennäköisesti kuuluvat rosvojoukkoon.\n\n-- Tunnen ne molemmat. Poliisitutkinto on pidettävä heti, kun tulemme\ntoiselle rannalle, missä ovat tarvittavat kirjoitusvälineet.\n\nSetä onnitteli Villeä, kun heti ensimmäinen etsintäretki oli onnistunut\nnäin hyvin. Palkinto, joka oli säädetty rosvosakin kiinniottamisesta,\noli verrattain suuri, ja Ville tuli yksin saamaan, mitä näitten\nmolempien kiinniottamisesta oli maksettava. Hän näytti myös itsekin nyt,\nkun vastuu miesten säilyttämisestä ei ollut enää yksin hänen\nhartioillaan, hyvin tyytyväiseltä. Villellä oli jo monta vuotta ollut\noman tuvan paikka katsottuna. Tämmöinen hyvä saalis lähensi tuntuvasti\nsitä aikaa, jolloin hän tiesi pääsevänsä sen omistajaksi.\n\nSaavuttuamme kämppään setä aloitti heti poliisitutkinnon, joka kesti\nmyöhäiseen iltaan asti. Vankien syntymävuodet, kotipaikka ym.\nhenkilökohtaiset tiedot oli sedällä paperille kirjoitettuna, ja kaikki\nnämä tiedot he myönsivät oikeiksi. Mutta kun setä rupesi kyselemään\nheidän suhdettansa Jaakob Hahneen, kielsivät molemmat jyrkästi koskaan\nedes kuulleensa puhuttavan sen nimisestä henkilöstä. Ja kun setä sanoi\nHahnen olevan saman miehen, jota kansa sanoi Kyttyräiseksi eli\nKyttyrä-Jaskaksi, rikostoverit taas \"mestariksi\", kielsivät he uudestaan\njyrkästi tietävänsä semmoisesta miehestä mitään. Myös kielsivät he\njyrkästi tietävänsä mitään kaikista niistä rikoksista, joista heitä\nsyytettiin. He olivat muka rauhallisia eränkävijöitä, jotka olivat\nmatkalla Venäjän puolelle. Ja kun olivat erehtyneet metsään ja eväät\nolivat loppuneet, olivat he olleet pakotetut henkensä ylläpitämiseksi\nampumaan metsälintuja. Jos laki heitä niin luonnollisesta työstä kykeni\nrankaisemaan, tulisivat he rangaistuksen nurisematta kärsimään. Mutta\npahantekijöitä tai rosvoja he eivät olleet. Setä varoitti heitä, kuten\nhänen virkansa vaati, ja kehoitti puhumaan totta, mutta turhaan. Silloin\nhän päätti tutkimuksen ja julisti vangeille, että heidät passitetaan\nvankilaan siellä säilytettäviksi, kunnes syytökset heitä vastaan\nkihlakunnanoikeudessa tutkitaan. Miehet vielä kerran vastustivat\nvangitsemista, mikä pantiin heidän pyynnöstään pöytäkirjaan. Minä\nallekirjoitin sen läsnäolleena todistajana -- mikä kävi hyvin päinsä,\nkoska en ollut missään sukulaisuussuhteessa \"setään\" --, ja niin oli\ntutkimus päättynyt.\n\nVankien vartioiminen uskottiin nyt hetkeksi minulle, ja setä meni Villen\nkanssa telttaan tuumimaan asiaa. Setä katsoi erinomaisen edulliseksi,\njos vangit voitaisiin saada kuljetetuksi vankilaan niin, ettei heidän\nvangitsemisensa tulisi paikkakunnalla tunnetuksi. Rosvojoukon muut\njäsenet joutuisivat silloin siihen uskoon, että miehiä oli\nmetsästysretkellä kohdannut jokin tapaturma, missä tapauksessa eivät\ntietäisi olla erityisen varovaisia. Muuten oli hyvin luultavaa, että\njäljellä oleva osa koplasta karkaisi Venäjän puolelle ehkä koko kesäksi\nja vasta talvella taas palaisi ilkitöitään uudistamaan.\n\nSitkajoki oli veneellä kuljettavaa ainakin kahdeksan penikulmaa. Yksi\nainoa koski oli sellainen, että vene oli laskettava tyhjänä köydellä\nalas. Ville arveli voivansa suorittaa tuon työn yksin, jos setä vie\nvangit maitse kosken ohi. Siinä paikassa, johon setä aikoi viedä vangit\nveneellä, meni maantie joen yli, ja kestikievari oli samassa paikassa.\nSetä tunsi isännän luotettavaksi mieheksi. Jos he sovittaisivat matkan\nsiten, että tulisivat yön aikaan perille, oli hyvä mahdollisuus\nolemassa, että kaikki kävisi päinsä ja setä saisi vankinsa määräpaikkaan\nhuomiota herättämättä. Mutta kun oli maantiematkaa parikymmentä\npenikulmaa, oli luultavaa, että matka edestakaisin kestäisi pari\nviikkoa. Setä ja Ville tulivat siihen päätökseen, että kaikissa\ntapauksissa pitäisi ainakin yrittää valita tämä tie.\n\nVille tuli nyt minua \"löysäämään\", ja minä menin vuorostani telttaan,\nmissä setä esitti minulle tuumansa. Minulle hän antoi vapaan tilaisuuden\njoko seurata mukana tai jäädä matkan ajaksi kämpän vahdiksi. Ymmärsin,\netten vanginkuljetusmatkalla voinut olla suureksikaan hyödyksi ja\nvalitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Jäin siis leirille.\n\nKun seuraavana aamuna oli hyvä myötäinen, lähtivät setä ja Ville\nvankeineen. Hyvästi jättäessään sanoi Ville hymähtäen, että muutaman\nviikon yksinäisyys metsässä kasvattaisi minusta oikean miehen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOlin siis yksinäni, muutamaksi viikoksi omiin turviini jätettynä. Ei\nkäyne kieltäminen, että tuntui vähäisen oudolta ensin, kun vene poistui\nja tiesin lähimpään asuttuun paikkaan olevan kuudettakymmentä\nkilometriä. Mutta hetken perästä väistyi kuitenkin tuo tunnelma. Aurinko\npaistoi yhtä kirkkaana kuin ennen ja lintujen viserryksessä en voinut\nhuomata mitään muutosta tapahtuneeksi. Koskenkaan pauhaaminen ei\npainostanut, vaan päinvastoin elähdytti mieltäni. Kyttyräisen joukkoa en\npelännyt: olin vakuuttunut siitä, ettei heillä ollut mitään asiaa\ntännepäin.\n\nPäätin käyttää tämän ensimmäisen päivän tutustuakseni lähimpään\nympäristööni, eikä tätä päätöstä tarvinnutkaan katua. Tuskin\nviisikymmentä metriä kämpästä löysin kärppää hätyyttäessäni tilavan\nkallioluolan, jonka sisäänkäytävän muutamat kuusinäreet niin\nerinomaisesti salasivat, ettei parempaa kätköpaikkaa voinut ajatella.\nLuola oli kuiva ja niin korkea, etten kaikin paikoin ulottunut kädellä\nkattoon. Päätin heti viedä sinne ruokavarastomme sekä muut tavarat,\njoita en joka päivä tarvinnut. Luola tuli minulle siis olemaan samalla\nkertaa viileänä varastohuoneena ja pakopaikkana, jos semmoinen tulisi\ntarpeen. Tätä jälkimmäistä tarkoitusta varten vein sinne myöskin pienen\nvesivaraston. Sinne kannoin myöskin vankien pyssyt, joita setä ei\ntahtonut viedä mukanansa. Onneksi en tarvinnut luolaa pakopaikaksi --\nvaikk'ei tosin paljon puuttunutkaan --, mutta varustukseni osoittivat,\nmiten ihminen omiin turviinsa jätettynä vaistomaisesti ajattelee\nsuojautumista vihollisia vastaan.\n\nOlin nyt ilman venettä. Ensimmäinen tehtäväni oli siis laittaa itselleni\njotain veden päällä pysyvää; muuten en päässyt edes onkimaan. Ja ilman\ntuoretta kalaa en aikonut olla. Työaseita ja muuta tähän tarkoitukseen\ntarvittavaa oli minulla yllin kyllin. Setä, joka pelkäsi työttömiä\nodotuspäiviä, oli ottanut työkalukirstunsa mukaan. Ainoa, mikä puuttui,\noli terva. Kaikkein ensimmäiseksi kaadoin sentähden rannalta\npienenpuoleisen kelohongan, pilkoin sen hyvin pieniksi ja panin\naurinkoiseen paikkaan kuivumaan. Lisäämällä runsaasti pihkaa tein viikon\nperästä tarvittavan tervan.\n\nLähellä lähdettä kasvoi mahdottoman suuri haapa. Parempaa venepuuta en\nolisi etsimällä ja valitsemalla voinut löytää -- jos näet puu oli\nsydämestä eheä, jota näin suuri haapa tosin harvoin on. Mutta hyvän\nruuhen voisin joka tapauksessa siitä saada. Kaadoin siis jättiläispuun,\nja ilokseni ei siinä ollut pienintäkään ruskeata pilkkua. Veneen päätin\nsiis tehdä puusta. Ja muistaen, että haapainen aidas ja katajainen\nseiväs kestävät miehen iän, päätin tehdä siitä niin kunnollisen, että\nkehtaisin viedä sen kotiinkin. Haapainen vene ei mätäne koskaan, jos\nsitä vähänkin hoidetaan, ja Latvajoen suulla tekemäni vene on minulla\nvielä täydessä käyttökunnossa.\n\nVeneen tein kahdenkymmenen jalan pituiseksi ja täsmälleen kolmen jalan\nlevyiseksi. Olisin mieluummin tehnyt siitä vaikka kolmen ja puolen jalan\nlevyisen, mutta kun kumpikin puolisko oli tehtävä yhdestä ainoasta\nkappaleesta, ei ainepuu myöntänyt leveämmän tekoa. Kovertaminen kävi\npaljon helpommin kuin olin luullut. Kirveen ja vaajan avulla irroitin\nmuutamassa minuutissa keskinkertaisen halon suuruisia kappaleita.\nHuomasin, että kun löytää suorakasvuisen puun, ei veneen tekeminen\nkovertamalla vie enempää aikaa kuin laudoistakaan laatiminen. Jos\nveneestä tehdään pitkä ja kapea, on kai tällainen vene yhtä luja kuin\nlaudoistakin tehty, mutta lyhyessä, leveässä veneessä tulee liian paljon\npäätypuuta esille.\n\nTervastani tuli vetelää ja se meni puuhun kuin öljy. Olin veneeseeni\noikein tyytyväinen, kun se kymmenen pitkän työpäivän jälkeen valmistui.\n\nVeneen valmistuttua lähdin seuraavana aamuna Latvajoen saarta\ntarkastamaan. Olisihan hauskaa nähdä, näkyisikö enää mitään merkkiä,\njoka osoittaisi, että Sitka-vaarin kertomuksessa oli jotain perää.\n\nLatvajoki laskee Sitkajärveen kaksihaaraisena, muodostaen haarainsa\nväliin saaren, joka leveimmästä paikastaan on ehkä sataviisikymmentä\nmetriä. Saaren pituus on noin kuusisataa metriä. Sivut ovat äkkijyrkät,\nnousten koskesta runsaasti kaksikerroksisen talon korkeuteen. Saaren\nalapäässä on pieni lahti. Minusta näytti tuo lahti hyvältä\nmaallenousupaikalta ja soudin sentähden sinne. Mutta kun pääsin niin\nlähelle, että oli vielä noin viisikymmentä metriä lahden suuhun, oli\nvirta jo niin vuolas, etten mitenkään kyennyt sitä soutamalla\nvoittamaan. Ja veden syvyys oli neljättä syltä: sauvointa ei voinut siis\nkäyttää. Soudin takaisin rannalle ja lähdin pitkin sitä etsimään\nylimenopaikkaa. Etsintäni oli turha sekä meidän puoleisellamme rannalla\nettä itäiselläkin. Kosken kumpikin haara oli noin neljänkymmenen metrin\nlevyinen, muodostaen sekä saaren ylä- että alapäässä todelliset\nvesiputoukset. Vesiputouksien välinen osa koskea oli oikeastaan hyvin\nvuolas virta, ja siitä olisi rohkea mies ehkä päässyt soutamalla yli,\nmutta kun saaren rannat molemmin puolin olivat äkkijyrkkää kalliota, ei\nollut ainoatakaan paikkaa, johon olisi sopinut kiinnittää vene,\nmaallenoususta puhumattakaan. Saari oli todellinen luonnollinen linna.\nKun sille pääseminen näytti mahdottomalta, päätin jättää koko tuuman.\nEihän minulla mitään varsinaista asiaa sinne ollutkaan.\n\nMutta odotettuani pari päivää turhaan sedän ja Villen kotiintuloa ja kun\nminulla ei ollut juuri mitään erityistä tointa -- kaikki linnunnahkani\nolivat mitä parhaimmassa kunnossa --, rupesi Sitka-vaarin satu taas\nkytemään mielessäni. Tuumasta luultavasti ei olisi sittenkään tullut\ntotta, ellei olisi sattunut tapahtumaa, joka kypsytti minussa päätöksen\nniin pian kuin mahdollista uudistaa yritykseni, ja jos vain kävisi\npäinsä, muuttaa kämppämme saarelle.\n\nVarhaisena aamuna kuulin, vielä maatessani, puhetta järveltä. Kavahdin\npystyyn ja kiiruhdin iloisena rannalle. Onnekseni kurkistin ensin\npensaitten välistä. En kylläkään tehnyt tätä varovaisuudesta -- en\najatellutkaan muuta kuin setää ja Villeä. Mutta ajattelin yllättää\nheidät astumalla äkkiarvaamatta esille. Nyt tulin itse yllätetyksi ja\nhämmästyin niin, että veri oli suonissani hyytyä. Veneessä oli neljä\nmiestä _ja peränpitäjä oli kyttyräselkäinen_. He soutivat uistinta\npitkin rantaa, ja samassa kun menivät ohitseni, kuulin yhden miehistä\nsanovan: \"Tuossa on pienen puron suu, mennään maalle suurusta pitämään.\"\nTämä puhe ei mieltäni juuri tyynnyttänyt. Samassa sai kyttyräselkäinen\nuistimellaan kalan. Hyvän tovin hän otteli kalan kanssa, ennenkuin nosti\nsen veneeseen. Pelkoni ei estänyt minua suurella jännityksellä\ntarkkaamasta kalan taistelua vapautensa puolesta. Miehen saalis oli iso\nlohi.\n\nHeti saatuansa kalan veneeseen soutivat miehet maihin ja vetivät\nveneensä puron suuhun. Pujahdin takaisin teltalle, otin pyssyni, pistin\nmuutamia sekä kuula- että haulipatruunia taskuun ja hiivin uudestaan\npitkin puron rantaa niin lähelle miehiä kuin uskalsin. Olin selvillä\nsiitä, että jos miehet huomaavat minut, en antaudu ilman taistelua.\nAmmun kahta miestä niin nopeasti kuin ehdin, ja ennenkuin miehet\nkerkeävät veneeseen pyssyjään ottamaan, on minulla kaksipiippuinen\nuudestaan ladattuna. Kaksi ensimmäistä laukausta tähtään sääriin vain,\nmutta jos tulee taistelu, täytyy menetellä asianhaarain mukaan. Olihan\nminulla sedän laillinen määräys. Olin nimismiehen apulainen Kyttyräisen\njoukon kiinniottamisessa, ja että miehet olivat juuri heitä, ymmärsin\nsiitä, että yksi heistä oli kyttyräselkäinen ja toinen jättiläisen\nsuuruinen. En voinut kuitenkaan katsoa velvollisuudekseni yksin ryhtyä\ntaisteluun heitä vastaan, jos voin jotenkin sitä välttää. Paljon parempi\nolisi antaa miesten olla häiriintymättä, kunnes setä ja Ville tulisivat\ntakaisin.\n\nKun tulin taas pensaani taakse, olivat miehet jo sytyttäneet aika\nrovion, ja yksi heistä perkasi paraikaa lohta, joka sitten pantiin\nhiillokselle paistumaan. Miehet näyttivät olevan hienossa hiivassa, ja\nkun kosken pauhina sekaantui heidän puheeseensa, en saanut täyttä selkoa\nkaikesta, mitä he sanoivat. Kyttyräisen ja Ison-Iivanan puhe kuului\nparhaiten. Iivana väitti, että tämä ranta haisee niin kovin asutulta ja\ntahtoi mennä katsomaan, eikö näkyisi merkkiä ihmisistä, mutta\nKyttyräinen vain nauroi hänelle ja väitti, että hänen nenässänsä haisee\naina \"tuo miestä väkevämpi\". Samalla hän otti ison puisen leilin,\nryyppäsi itse ja ojensi sitten Iivanalle, jonka suu ei tahtonut\nollenkaan leilistä irtaantua. Toisetkin miehet ryyppäsivät, vaikka vähän\nvarovaisemmin.\n\nKyttyräinen rupesi sitten puhumaan Iivanalle, että tämä lähtisi yksin\nensi viikolla \"luoman suulle\" verkoilla kalastamaan. Itsellään sanoi\nolevan muuta hommaa parin viikon ajaksi. Iivana ensin vastusteli\nmenemistä, väittäen, että hänen täytyy yksin tehdä työ, kun toiset vain\npaistattavat aurinkoa. Viimein hän kuitenkin lupasi lähteä sillä\nehdolla, että \"mestari\" hänelle keittäisi kymmenen kannua viinaa, ja\nvielä väkevintä laatua. Vähäisen vastustettuaan Kyttyräinen suostui\nIivanan ehtoon, ja tämä puolestaan lupasi kaikkien pyhimyksien kautta\npysyä niin raittiina, että voisi hoitaa verkkoja ja saada kalat\nperatuiksi ja suolatuiksi. Miehet olivat nyt syöneet ja juoneet\nkyllikseen, oikoivat laiskuuttansa ja rupesivat nukkumaan. Pian kaikui\nmetsä heidän kuorsauksistaan.\n\nOlisivatpa setä ja Ville olleet nyt täällä! Ei olisi mikään ollut\nhelpompaa kuin nostaa miesten pyssyt, jotka kaikki olivat veneen\nkeulassa, veneestä pois. Kaksi meistä olisi pyssyt vireessä pitänyt\nmiehet kurissa sillä aikaa kuin kolmas olisi pistänyt heidät\nkäsirautoihin. Mieleni oli kuohuksissa, kun minun täytyi toimettomana\nnähdä tämmöisen tilaisuuden menevän käyttämättä hukkaan. Turhaan\najattelin pääni puhki keksiäkseni jotain keinoa, jolla yksin ottaisin\nmiehet kiinni. Vaikkapa olisin onnistunut saamaan kaikki miehet\nkäsirautoihin, joka sekin näytti varsin mahdottomalta, olisi seuraus\nkuitenkin ollut oma tuhoni ja miesten pakeneminen rajan yli ehkä\npitkiksikin ajoiksi.\n\nMinun oli pakko antaa miesten häiritsemättä poistua, ja olla vielä\nkiitollinenkin, etteivät he läsnäolostani saaneet mitään aavistusta.\n\nNyt tunsin ainakin ulkonäöltään rosvot kaikki. Kaikilla heillä oli\nkonnamaiset kasvot paitsi Isolla-Iivanalla, joka näytti paremmin\njuoppoudesta ränsistyneeltä jätkältä kuin konnalta. Heidän pyssynsä\nnäyttivät olevan aivan uudet piippujen kiillosta päättäen ja olivat, jos\nhuomasin oikein, samanlaisia haulikkoja kuin jo vangittujen miesten\naseet.\n\nHetken aikaan miesten lähdettyä en voinut ryhtyä mihinkään toimeen, olin\nsiihen liian kiihtynyt. Mutta syötyäni aamiaisen tyyntyi mieleni, ja\nlähdin uudestaan katsomaan, enkö mitenkään pääsisi saarelle muuttamaan.\nSiellä ainakin olisin varmasti turvattuna sellaisilta vierailuilta,\njotka eivät olleet tervetulleita.\n\nMennessäni selveni minulle tuuma, miten voisin ehkä onnistua, ja palasin\ntakaisin kämppään ottamaan mukaani tuumani toteuttamista varten\ntarvittavat esineet. Saaren alimmassa kärjessä kasvoi niemen nenässä\nkoivu. Jos onnistuisin ampumaan nuolen, johon olin kiinnittänyt nuoran,\nkoivun yläpuolelta poikki saaren nenän itäiseen koskihaaraan, veisi\nkoski nuolen järveen, ja siten saisin yhteyden saaren kanssa. Rannalta\noli noin kuusikymmentä metriä siihen paikkaan, missä koivu kasvoi. Väli\nei ollut siis kovinkaan pitkä. Etsin siis janhuksisen kuusen -- janhus\njousessa pitääpi, koivun kylki kirvehessä -- ja tein jousen. Nuoran\njärjestelin huolellisesti polvitellen rantapaadelle ja kiinnitin pään\nnuolen koskipaikalle. Tarkoitukseni oli, että nuoli tulisi uimaan kylki\nkoskea vasten, että virta jaksaisi vetää nuoran maan yli.\n\nEn uskaltanut toivoa, että jo ensimmäinen laukaus onnistuisi. Niin kävi\nkuitenkin. Virta vei nuolen, ja minuutin kuluttua se jo ui järven\npinnalla. Tunnin perästä oli minulla köysi nuoran sijassa, ja vedin\nveneeni ja itseni saarelle. Seuraavana yönä vähää ennen auringon nousua\noli kaikki omaisuutemme muutettu saarelle. Olin siis saarelainen.\n\nLahti saaren nenässä ei ollut suuri. Pari kolme venettä sinne kuitenkin\nhyvin mahtui. Suu oli vain muutaman metrin levyinen, mutta siitä se\nleveni poukamaksi, joka ulottui niin paljon toiselle sivulle, ettei\nnytkään, vaikka lehti puissa oli ihan alussaan, vene näkynyt järvelle.\nKosken pauhatessa molemmin puolin oli tämä erinomaisen rauhaisa paikka.\n\nEnsimmäinen tehtäväni saatuani kaikki tavarat paikalle, oli vaihtaa\nvetoköyteni paksuun Villen tekemään vitsaköyteen. Koivu oli hyvä\nkiinnityspaikka. Muutamalla pikku kivellä upotin vetoköyteni pohjaan,\npannen sen päähän lujan nuoran. Kellukkeeksi pistin nuoran päähän\ntuohenpalasen, joka mielestäni ei voisi olla kenenkään silmissä\nepäluuloa herättävä.\n\nOlin tähän asti elänyt suureksi osaksi eväsruoalla, kun olin ollut\nmalttamaton saadakseni veneeni valmiiksi. Nyt piti ruveta elämään\nkalastamalla ja pitää siitäkin huolta, että olisi tarjota tuoretta kalaa\nsedällekin ja Villelle, joiden odotin joka tunti tulevan järvellä\nnäkyviin. Laitoin sentähden lohionkeni kuntoon ja sain rannasta useita\ntaimenia. Olin koko edellisen päivän ja yön ollut melkein syömättä\nahkerassa työssä, enkä jaksanut siis kauan jatkaa onkimistani. Pian\nporisi kalakeitto tulella, jonka vieressä istui nälkäinen mies\nodottamassa keitoksen kypsymistä. Aamiaisen jälkeen uni ei maistunut\nhuonommalta kuin ruokakaan, ja herätessäni oli aurinko korkealla\ntaivaalla.\n\nSedän ja Villen pitkällinen poissaolo rupesi minua jo vähäisen\nhuolestuttamaan; päätin kuitenkin olla ainakin sen viikon -- silloin oli\ntiistai -- huoleton: olihan hyvin mahdollista, että jokin odottamaton\neste oli heitä viivyttänyt. Ikävä minulla ei ollut vähääkään, ja ilma\noli niin kaunis, kuin toivoa voi.\n\nVanhassa kämpässä asuessani olin siitä asti, kun kumppanit lähtivät,\njoka yö kuullut suden ulvovan. Se ei ollut juuri mikään kaunis\nyökonsertti, mutta joka tapauksessa kauniimpi kuin ilveksen. Ja aivan\nlyhyt vain, pari kolme kertaa kunakin yönä. Arvasin sudella olevan\nläheisyydessä pesänsä ja olin tarkasti ottanut selon suunnasta, mistä\nulvonta kuului, ajatellen yrittää Villen kotiin tultua hänen\navustamanaan pesäpaikan hakua. Ulvonta kuului joen rannalta ehkä pari\nkolme sataa metriä kosken yläpuolelta.\n\nKun nyt Ville ja setä viipyivät, päätin tehdä yksin yrityksen: ehkäpä\nonnistuisin, jolloin saisin Villeltä paljon ylistystä. En ollut aivan\nvälinpitämätön tältä taholta tuleville kiitoksille, erittäinkin, kun\nVille oli sanonut, että muutaman viikon yksinolo metsässä voisi minusta\ntehdä koko miehen. Teoreettisesti tiesin aivan hyvin, kuinka sudenpesää\netsitään. Ja kun oleskeleminen kevätöinä metsässä kaukana asutuilta\nseuduilta on minusta aina tuntunut äärettömän mieluiselta, en katsonut\nkäyttäneeni aikaani hukkaan, jos tulisin olleeksi pari yötä metsässä,\nvaikkapa tuloksettakin.\n\nEräs vanha eränkävijä kuvaa sudenpesän etsintää jotenkin näin:\n\nToukokuun iltana, kun ilma on tyven, lähdet yksin siihen salomaahan,\njosta sudenpesän luullaan löytyvän. Valitset jonkin ylänköpaikan\nmetsässä, johon jäät illaksi ja iltayöksi istumaan. Harsolla suojaat\nkasvosi hyttysiltä ja istut ääneti. Aurinko laskee, mutta metsässä on\nvielä valoisaa. Ilma on selkeää ja läpikuultavaa. Linnut visertävät\npuheliaasti. Odotat. Hämärä tihenee vähitellen. Pian rupeaa pimenemään.\nÄsken niin rusottava taivas sinertyy yhä enemmän. Metsän lemu tulee yhä\nvoimakkaammaksi. Kostea, tuskin tuntuva tuulahdus liehuu hetkisen\nilmassa seuraavana hetkisenä haihtuakseen puitten väliin. Linnut\nlähtevät levolle toinen toisensa jälkeen. Pimeä metsässä lisääntyy yhä\nenemmän. Tummansiniselle taivaalle ilmestyy kainona ensimmäinen tähti.\nMiltei kaikki linnut nukkuvat nyt. Leppäkerttu vain ja pieni puunkiipijä\nvisertelevät nukuksissaan ja vaikenevat pian. Vielä viimeisen kerran\nkukahtelee käki. Laulurastaan liverrys vastaa kaukaa. Vihdoin nekin ovat\nhiljaa.\n\nSuurella tarkkuudella kuuntelee nyt metsänkävijä odottaen saavansa\nkuulla suden ulvonnan. Neljännestunti kuluu; pitkäveteinen ulvonta\nkuuluu ihan läheltä -- tai kaukaa -- metsästä. Siihen hän ei paljon\nhuomiota kiinnitä, sillä tämä on koirassusi, joka lähtee ryöstämään.\n\nPian hän kuulee toiselta ilmansuunnalta pari ihan lyhyttä ulvahdusta.\nTähän hän kiinnittää mitä tarkimmin huomiotaan, sillä naarassusi silloin\npesänsä vierestä varoittaa toisia eläimiä lähestymästä sen poikasia\nsillä aikaa, kun hän lyhyeksi hetkiseksi jättää heidät yksikseen\ntutkiakseen itse lähiseutua. Ehkä metsämies ei vielä ehtinyt varmuudella\nkiinnittää korviinsa, miltä suunnalta tuo lyhyempi ulvonta kuului. Siinä\ntapauksessa hän jää vielä ääneti istumaan paikallensa. Tunti tai kaksi\non kulunut. \"Huu-u-huu\" kaikuu nyt ulvonta selvänä läpi metsän, ja nyt\ntietää etsijä varmaan, missä päin susiemo nyt on. Muutamalla maahan\nlyödyllä seipäällä hän panee tarkkaan suunnan merkille tai katsoo\nkompassista, miltä ilmansuunnalta se kuului. Tämän jälkeen hän lähtee\njoko vasemmalle tai oikealle teräväkulmaiseen suuntaan ulvonnan\nsuunnasta, kunnes uskoo olevansa paikassa, josta seuraavan ulvonnan\npitäisi kuulua suorakulmaisesti äskeiseen ulvonnan suuntaan katsoen.\nTähän hän pysähtyy. Vähän ennen auringonnousua hän saa kuulla\nnaarassuden ulvovan jotenkin siltä suunnalta, josta oli odottanutkin.\nHän menettelee kuten edelliselläkin kerralla. Sudenpesän paikka on nyt\narviolta tunnettu. Jos mies kulkee kumpaakin suuntaviivaa, on sudenpesä\netsittävä sen paikan ympäristöstä, missä ne kohtaavat toisensa metsässä.\n\nOlin tosin nyt yksin etsimässä, mutta sen sijaan piti minulle etsintää\nhelpottaa sen seikan, että olin niin monta yötä jo kuullut ulvonnan,\nettä toinen suuntaviiva oli minulle jo edeltäkäsin tarkoin tunnettu.\nLähdin siis liikkeelle tiistai-iltana kauniilla, tyvenellä ilmalla ja\njätin veneeni vanhalle kämpälle. \"Kirjelaatikkoon\", josta olin tehnyt\nsedän kanssa sopimuksen, jätin kirjeen ilmoittaen olevani poissa päivän\ntai pari ja antaen tarkat tiedot uudesta kämpästä ja sinne pääsemisestä.\nSälytin laukkuni hartioilleni ja menin. Kulkien suurimmalla\nvarovaisuudella saavuin hyvissä ajoissa ennen auringonlaskua paikalle,\njosta toinen suuntaviiva mielestäni oli otettava. Istuuduin kivelle\nodottamaan. Metsä edessäni oli jotenkin harvaa, ja joelle oli paikaltani\nkilometri; lähemmäksi en uskaltanut mennä peloittamatta sutta. Ville oli\nminulle kertonut, että naarassusi aavistaessaan pahaa siirtää pentunsa\nturvallisempaan paikkaan.\n\nIstuin siis kivelläni odottamassa, ja ilta hämärteli yhä enemmän. Joelta\npäin kuului vesilintujen vinkuva lento. Takanani olevan aukean nevan\nrannalla elämöitsivät vielä teeret, ja kauempaa nevalta kuuluivat\nkurkien sointuvat äänet. Teerien kuherrus jatkui vielä, kun kurjetkin\nolivat vaienneet. Sitä ääntä, jota hartaasti odotin, ei vain kuulunut.\nKoirassuden pitkäveteisen, voimakkaan ulvonnan kuulin, mutta se kuului\nnevan toiselta rannalta, runsaasti kolme kilometriä paikaltani, ja tätä\nääntä kuullakseni en ollut lähtenyt yölliselle retkelleni. Huuhkajaparin\nvuorolaulu alkoi ja jatkui harvoin välihetkin lähes pari tuntia.\n\nOmituinen on se tunne, joka valtaa mielen, kun istuu metsän\nhiljaisuudessa kaukaisessa korvessa odottaen suden ulvontaa. Se ei ole\noikeastaan pelkoa, mutta pelonsekaiseksi tunteeksi sitä on sittenkin\nsanottava. Tässä jos missään tuntee ihminen pienuutensa luonnossa. --\nMutta jos tunteeni olisikin pelonsekainen, tai miksikä sen sanoisin, en\nolisi mitenkään tahtonut olla sitä vaillakaan. Jokainen hermosäie oli\näärimmilleen pingotettu, joka sekunti odotin jotain outoa, omituista\ntapahtuvan. Jos olisi metsänemäntä astunut esille puun takaa ja ruvennut\nminua puhuttelemaan, olisin katsonut asian olevan aivan niinkuin olla\npitää, niin, en ymmärrä, kuinka mielikuvitukseni ei loihtinut häntä\nesiin. Ehkä polvillani oleva pyssy kuitenkin piti mielikuvitukseni\njonkinlaisessa kurissa. Pyssy ei oikein hyvin tahdo sopia yhteen\nmaahisten ja keijukaisten kanssa.\n\nPelkäsin jo, että susi oli saanut vihiä läsnäolostani, kun se ei koko\nyön aikana ulvonut ainoatakaan kertaa. Mutta vähää ennen auringonnousua\nkuulin pari kertaa lyhyen sudenulvonnan. Ulvonta kuului hyvin selvästi,\nja asetin heti merkkini.\n\nTiesin siis nyt jotenkin hyvin, mistä minun oli aloitettava etsintä.\nMutta oliko pesä joen tämänpuoleisella rannalla vai toisella, sitä en\nvoinut arvata. Pelkäsin, että jos rupean etsimään pesää tältä rannalta\n-- pesän etsintä ei voi tapahtua aivan hiljaa --, mutta pesä onkin\ntoisella rannalla, on pelättävä, että susi muuttaa poikansa toiseen\npesään. Tätä mahdollisuutta en tahtonut panna vaaralle alttiiksi. Päätin\nsiis jäädä vielä yhdeksi yöksi metsään, ainakin yrittääkseni saada tämän\nasian selväksi.\n\nTehden pitkän kierroksen lähdin päiväksi joen varrella noin kolme\nkilometriä ylempänä olevaan paikkaan. Mäntynäreiköstä leikkasin näreen\nongenvavaksi ja sain suuria ahvenia enemmän kuin tarpeekseni.\nAamiaiseksi paistoin suurimman vartaalla. Tätä valmistustapaa varten on\nkala suomustamatta leikattava auki siten, että selkänahka vain pitää sen\nkoossa, suolattava ja parilla puikolla taasen pistettävä kokoon. Jos\nnälkä ei pakota heti paistamaan kalaa, on tämä muutaman tunnin kuluttua\nparempi. Kala pistetään pitkin pituuttaan puikolle, joka työnnetään\nvinosti maahan siten, että kalan selkäpuoli on maata kohti. Hehkuva\nhiillos kootaan alle. Kalan kovettunut kuori on hyvä lautanen. Vakuutan,\nettä maukkaampaa kalaa kuin täten valmistettu aamiaiseni en ole syönyt.\n\nAamu oli ihana, paikka joen rannalla viehättävä, juuri puhjenneitten\nkoivujen lemu voimakas; kaikki yhteensä saattoi minut iloiselle\nmielelle, pelkkä olemassaolo oli nautintoa. En ollut koko yönä unen\nhitustakaan nukkunut, mutta hyvän aamiaisen olin syönyt ja tunsin itseni\nerinomaisen terveeksi: olin nuori. Sitä ei käynyt kieltäminen.\n\nMelkein koko iltapäivän nukuin ja illalla menin rantaa pitkin niin\nlähelle luultua sudenpesän paikkaa kuin uskalsin.\n\nSekä iltayöstä että ennen auringonnousua kuulin suden ulvovan ja\nmolemmilla kerroilla tulin siihen käsitykseen, että ulvonta tuli\nminunpuoleiseltani rannalta.\n\nNukuttuani muutaman tunnin rupesin käymään pitkin rantatörmää ja\ntultuani paikalle tarkasti tarkastelemaan tiheitä pensaita, tuulen\nkaatamien suurempien puitten juurakoita, isompien kivien alustoita ja\nsentapaisia paikkoja. Tunnin ajan olin tointani jatkanut, kun äkkiä\nsuuren kuusen juurelta hypähti susi. Jo ensimmäisellä mahtavalla\nharppauksella se pääsi pensaan taakse, mutta samassa, kun sen oli pakko\nhypätä aukeamman paikan yli, sattui laukaukseni niin onnellisesti sen\nkylkeen, että se paikalla kaatui kumoon. Kaksi raehaulia vain oli\npitkänpuoleiselta ampumamatkalta osunut, mutta toinen niistä oli, kuten\nsitten huomasin, mennyt sydämen läpi.\n\nEttä susi täten antaa yllättää itsensä pesällä, lienee varsin\nharvinaista. Ville sanoi, että hän vain kerran oli kuullut kerrottavan\nsemmoisesta tapauksesta. En voi asiaa muulla tavalla selittää, kuin että\nkosken pauhina niin sekoitti kaikki äänet, ettei susi kuullut\naskeleitani. Vainua minusta se ei voinut saada, sillä oli ruvennut\nkäymään tasainen tuuli järveltä päin.\n\nKajahutin mahtavan \"all'stot\"-huudon, jonka koski kuitenkin nieli\npauhinaansa. Rupesin nyt etsimään pesää, joka olikin puun juurien alla.\nHuomasin sen ensin pienestä pirinästä, joka juurien alta kuului. --\nPesän löytäminen oli käynyt arvaamattoman helposti, mutta poikasten\nesille saaminen tuntui tulevan vaikeammaksi. Kuusen juurien väliin oli\nkasvanut kiinni laakakivi, ja tämän alla oli pesä. Kirvestä, joka\ntämmöisellä matkalla ehdottomasti pitää olla mukana, en ollut huomannut\nottaa, ja reikä oli hyvin ahdas. Pistin käteni sinne ja onnistuin\nvetämään ilmoihin yhden penikan -- se riippui kiinni sormenpäästäni.\nMenepäs toiste paljain päin havukan pesään! Hengellään sai tuo pikku\nroisto hävyttömyytensä maksaa. Vaikka oikeassahan tuo oikeastaan olikin\npuolustaessaan pesäänsä kotirauhan rikkojaa vastaan.\n\nPenikat olivat vuodenaikaan katsoen hyvin edistyneet.\n\nKäyttämällä hyppysiäni syötteinä olisin ehkä saanut kaikki penikat\nesille. Mutta siihen minulla ei ollut mitään halua, ja kun yritin onkena\nkäyttää tuoretta pajunoksaa, pureutuivat penikat kyllä siihen, mutta\nniin pian kuin rupesin vetämään, laskivat ne heti irti. Ne murisivat jo\naika vihaisesti. Toiseen metkuun oli ryhtyminen. -- Kuusen yläpuolella\noli törmällä vesilätäkkö, jonka veden ainoastaan kapea ja matala\nkivireuna esti tyhjentymästä jokeen. Tuohiropposella rupesin ammentamaan\nvettä sulun yli ja pian kuulin äänestä, ettei koti ollut enää poikasille\nmieluisa. Niitten oli pian pakko nousta kuivemmalle paikalle, josta\nhelposti sain ne käsiini. Mutta kun kaksi tuli samalla kertaa itsestään\nkätköstään ulos, käänteli toinen niin sukkelasti itseään, että vieri\njokeen. Yksi putos', sanoi vöyriläinen, kun pudotti seitsemän kirvestä.\nOlisinpa mielelläni tuonkin ottanut, kun niitä yhteensä oli vain viisi.\nMutta turhaan etsin sitä myöhemmin joen suulta.\n\nSuden ja penikkain nylkemiseen meni koko päivä. Työ oli näet tehtävä\nhyvin huolellisesti. Mutta nyt ne muodostivatkin aika sievän ryhmän, ja\nprofessorini oli erinomaisen tyytyväinen. Arveli näitten yksinkin\nmaksavan koko matkan ja hankkivan minulle ryhmän valmistuttua siitä\nkolmensadan markan palkkion. Vesihyönteiset puhdistivat minulle suden\npääkallon. Nylkiessä huomasin, että järeä hauli oli lävistänyt sydämen\n-- löysin sen toiselta puolelta ihan nahan alta -- enkä voinut olla\nihmettelemättä, että susi vielä oli irvistellyt minulle rumasti\nastuessani sen viereen.\n\nVasta aamupuolella yötä tulin kämppään perin väsyneenä ja nälistyneenä.\nSedästä ja Villestä ei vielä kuulunut mitään. Tänään oli torstai ja\nseitsemästoista päivä heidän lähdettyänsä. Niin väsynyt kuin olinkin, ei\nminua kuitenkaan nukuttanut. Istuin heti valmistelemaan nahkojani, ja\nauringon noustessa oli ne kaikki myrkytetty ja mitä parhaimmassa\nkunnossa säilyttämistä varten. Peseydyttyäni otin lohivapani esille.\nSillä vaikka kotiin tultuani olin mielestäni syönyt kyllikseni, oli\nminulla taas nälkä. Käytin ensin kaunista keltaista kultakärpästä\nsaamatta tärppäystä. Samaten kävi, kun muutin ja panin sinipunaisena\nhohtavan perhosen, jota kaupassa olivat minulle erityisesti\nsuosittaneet. Pelkään, että he suosittivat sitä minulle niin lämpimästi\nsiitä syystä, että heillä oli näitä perhosia iso varasto ja lohenonkijat\nkatsoivat ne sopivammiksi puotikoristuksena käytettäviksi kuin\nlohiveteen heitettäviksi. Ainakin lohet ja taimenet näkyivät\npysyttelevän tuosta kaunottaresta kaukana. Koetin nyt siimani päähän\nkiinnittää pienen vaaleanharmaan yöperhosen, jonka olin sedältä saanut\nja jota setä piti erinomaisena selkeällä ilmalla tämäntapaisissa\nvesissä.\n\nLyhyellä heitolla viskasin perhosen juuri siihen paikkaan, missä\nkohiseva virta kohtasi akanveden.\n\nTuskin oli perhonen koskettanut veden pintaa, kun se samassa katosi.\nEnsin ei tapahtunut mitään erityistä, mutta kun kymmenen, ehkä\nviisitoista sekuntia oli kulunut, meni siima järvelle päin, niin että\nkela vingahti. Minulla ei ollut kahtakymmentä metriä siimaa enää\nkelassa, kun minun onnistui pysäyttää kala. Onnistuin saamaan\nparikymmentä metriä takaisin kelaan, kun seurasi uusi karkaus. Nyt\nhyppäsi kala useita kertoja peräkkäin ilmaan, jolloin näin, minkälainen\nkölli oli onkeeni tarttunut. Sitten seurasi karkaus karkausta, niin että\nminulla oli täysi työ välttääkseni kelan tyhjentymistä. Lisäksi tuli,\nettä koko ajan pelkäsin siiman sotkeutuvan vetoköyteni kellukenuoraan.\nKala kuitenkin vihdoin väsyi raivoamasta, ja sain sen johdetuksi lähelle\nrantaa, missä se meni kuin kivi pohjaan. Sinne se jäi jurottamaan noin\nneljännekseksi, mikä todella oli minulle tarpeen lepoajaksi. En ollut\nkoskaan ennen taistellut oikein suuren kalan kanssa, ja joka\nhiuskarvasta tippui hiki. Pidin koko ajan siiman hyvin pingotettuna, ja\nkun kala oli aikansa jurotellut, tuli se itsestään pintaan. Pelkäsin sen\nuudestaan aloittavan edellisen pelinsä, mutta vasten odotustani se tuli\nkauniisti vastustelematta lippoon.\n\nKalani oli merilohi. Kun se oli suurin kala, minkä tähän asti eläissäni\nolin saanut, otin siitä tarkat mitat. Setä sanoi myöhemmin näitten\nmittain perusteella loheni painaneen kymmenen ja yhdentoista kilon\nvälillä. Tiesin, että vähäsuolainen lohi oli sedän mielestä parasta\nherkkua, ja laitoin sentähden sedälle tuliaiset, jotka loppuivat vasta\nusean viikon perästä. Yksin pää, selkäruoto ja evät riittivät\nkeitettyinä minulle kahden päivän ruoaksi. Ymmärsin, etten tulisi\nsaarellani nälkää näkemään.\n\nOtellessani lohen kanssa olin rantapaadella huomannut jotain ruskeata,\njota luulin kuivettuneeksi koivunoksaksi. Syötyäni ajattelin mennä\ntelttaan nukkumaan, kun samassa tuo esine uudestaan johtui mieleeni. Se\nei voinut sittenkään olla koivunoksa. Minun täytyi mennä uudestaan\nkatsomaan, mitä se oli.\n\n_Esine oli paksut rautavitjat._\n\nRautavitjat, joitten toinen pää oli kiinnitetty paksuun, kallioon\nlyötyyn rautarenkaaseen, johtivat järveen.\n\nTällä saarella oli siis ennenkin asunut ihmisiä.\n\nKoetin vetää vitjoja maalle, mutta en saanut niitä vedestä nousemaan.\nJoko ne olivat painuneet pohjamutaan tai olivat ne yhdelle miehelle\nliian raskaat. Sitka-vaarin tarina Latvasaaren kuninkaasta ja hänen\nhovilinnastaan tunkeutui mahtavalla voimalla mieleeni. Tämä taru ei\nvoinut olla yksin kansan mielikuvituksen luoma. Siinä täytyi olla jokin\ntodellisuus pohjana. Ja jos niin oli, ehkei tämä rautarengas vitjoineen\nollut ainoana todistuksena niiltä ajoilta, joina hän oli elänyt. Ei\nollut ainakaan mahdotonta, että saarelta vielä nyt löytäisin jotain,\njosta voisin saada selville, minkälainen mies hän aikanansa oli ollut ja\nmiksi hän oli paennut tähän erämaahan kauas ihmisten ilmoilta. Mikään\nseuranhaluinen ihminen ei hän ainakaan näy olleen.\n\nOlen jo sanonut, että se lahti, johon vein veneeni, leveni pieneksi\npoukamaksi, joka oli koivujen ympäröimä. Tämän poukaman pohjukkaan laski\npieni puro, joka kuitenkin oli niin matala, että kun minulla oli hyvät\nvedenpitävät saappaat, kävelin sen pohjakivillä kuin polulla. Seurasin\npuroa noin viisi- tai kuusikymmentä metriä, kun metsä arvaamattani\nloppui.\n\nSe näky, joka ikäänkuin taikurin esiin loihtimana nyt kohtasi silmääni,\noli sellainen, että tuskin uskalsin hengittää. Oli ikäänkuin olisin\npelännyt, että näky poistuu yhtä äkisti, kuin se oli ilmaantunut.\nEdessäni oli aukea paikka, noin kolmensadan metrin pituinen ja\nleveimmältä paikalta toistasataa metriä leveä. Maaperä näytti olevan\nviljavaa, koska ruohon alku kaikkialla oli rehevää. Noin puolet tästä\naukeasta paikasta oli järvenä, ja keskellä järveä oli saari.\n\nSaarella oli Latvasaaren kuninkaan hovilinna.\n\nEi sopinut enää epäillä asiaa. Latvasaaren kuninkaan hovilinna ei ollut\nenää satua, se oli todellisuudessa olemassa.\n\nHovilinnan näköinen tämä rakennus tosin suuruuteensa katsoen ei ollut,\nmutta kyllä muodoltaan. Se oli rakennettu seitsemännentoista sataluvun\nrakennustyyliin, yksikerroksinen rakennus, mutta keskimmäinen osa\nrakennuksesta kohosi torniksi. Rannalla rakennuksen edustalla oli\nvierekkäin teloillaan kaksi vihreäksi maalattua venettä, jotka näyttivät\nniin uusilta, kuin olisivat olleet vielä eilen vesillä. Huoneen kaikissa\nikkunoissa oli valkoiset ikkunaverhot. Metsäviiniköynnökset kiertelivät\ntorninseiniä ylös. Kaikki näytti niin asutulta kuin mahdollista. Odotin\njoka minuutti, että ovi avautuisi ja joku astuisi ovesta portaille,\nistuutuakseen penkille tai lähteäkseen venerantaan. En uskaltanut astua\nkoivun varjosta esille. Terästin katsettani voidakseni huomata, oliko\nportaiden edustalla tuoreita hakoja tai vihreätä ruohoturvetta, mutta\netäisyys oli liian suuri, en voinut nähdä.\n\nEn tiedä, olinko seisonut kymmenen minuuttia vai tunnin katselemassa,\nkun äkillisellä ponnistuksella ravistin huumaavan tunteen pois ja lähdin\nlähemmäksi pitkin järven oikeaa rantaa paikkaan, jossa kivinen silta\nyhdisti saaren itse Latvasaareen.\n\nKeskellä siltaa oli lujarakenteinen rautainen ristikkoportti. Portti oli\nlukittu ja ulottui sillan kummallekin puolelle veteen asti, ja itse\nristikko oli tehty siten, ettei päässyt kiipeämään portin yli eikä\nmyöskään sivuitse. Tarkastin lukkoa, se oli lujaa tekoa. Asettamalla\npuun jalkaportaaksi portin yli pääsisi kuitenkin kiipeämään toiselle\npuolelle; mutta en tullut ottaneeksi edes kirvestä käteeni, kun lähdin\nlöytöretkelleni. Palasin sentähden kirvestä ottamaan, hakkasin pitkän\nkoivukangen ja pääsin vaikeuksitta saarelle.\n\nSaarelle tultuani huomasin kyllä, ettei pihamaata tänä keväänä ollut\nsiivottu. Mutta sittenkin vaikutti minuun kaikki niin asutulta, että\nsuoraan sanoen en kehdannut astua portaille, vaan menin ensin\nvenerantaan. Veneet olivat teloillaan, mutta molemmat olivat samassa\nkunnossa kuin kuningas Fjalarin ensimmäinen sotapursi, silloin kun\nJalmar astui sitä katselemaan:\n\n      On halki runkopuu, raot ruohoiset,\n      ja päivä laidan saumoista paistaa.\n\nKaukaa katsoen hohtivat veneet vielä vihreiltä; viereen tultuani\nhuomasin, että jos kokasta pudistaisin, luhistuisivat ne kappaleiksi. --\nNyt ei mikään estänyt minua astumasta asuinhuoneeseen, jos siihen pääsi\nsisälle; tiesin, että oli vuosikymmeniä kulunut siitä, kun tässä\npaikassa oli ihmisiä asunut.\n\nAstuin portaille ja työnsin mahtavan, suuren ja raskaan ulko-oven auki.\nSe oli lukittuna, mutta lukko ei ollut salvassa ja teki moitteettomasti\ntehtävänsä. Astuin jotenkin suureen ja korkeaan poikki koko rakennuksen\nulottuvaan eteiseen. Rakennuksen vastaisestakin pitkittäisseinästä\njohtivat toiset, tosin vähemmän mahtavat pariovet tähän eteiseen.\nEteisestä johti yksi ovi vasemmalle, kaksi oikealle. Astuin\nensimmäisestä oikealle vievästä ovesta sisälle huoneeseen. Ummehtunut,\nkellarintapainen ilma tuulahti vastaani; en voi kuitenkaan sanoa, että\nilma olisi ollut suorastaan kostea. Huone, jotenkin iso, näytti olleen\nisännän työhuone, koska siinä oli isonpuoleinen kirjoituspöytä. Astuin\nläpi tämän huoneen ja tulin melkein samanlaiseen, mutta vähän pienempään\nhuoneeseen, joka, kuten myöhemmin huomasin, oli pojan huone. Pihan\npuolella oli ruokasali ja keittiö, josta ovi johti jo mainittuun\neteiseen. Kaikki huonekalut olivat paksun tomukerroksen peitossa, ja kun\navasin isännän huoneessa ikkunan saadakseni raitista ilmaa huoneisiin,\nhajosivat ikkunaverhot tomuksi. Mutta tukevat tammiset ikkunakehykset\novat vielä tänä päivänä käyttökelpoisia. Onnistuin saamaan ruokasalin\nikkunan auki, ja parin tunnin kuluttua oli isännän huone asuttavassa\nkunnossa, ja pystyvalkea leimuili hauskasti takassa. Milloinhan oli\ntässä liedessä viimeksi lämmittävä tuli ihmisen mieltä ilahduttanut?\n\nUuninreunukseen oli maalattu:\n\n      Beatus ille homo,\n      Qui sedet in sua domo,\n      Qui sedet post fornacem\n      Et habet bonam pacem.[1]\n\n[1]   Onnellinen se ihminen,\n      Joka istuu omassa kodissaan,\n      Joka istuu uunin loukossa\n      Ja nauttii hyvää rauhaa.\n\nOlin kaukana omasta kodistani. Ja kuitenkin -- kun luin tuon vanhan\najatelman, valtasi minut voimakas kodikkuuden tunne. En tuntenut itseäni\nsivulliseksi anastajaksi, vaan tämän kodin omistajavainajien lailliseksi\nperilliseksi. Minusta tuntui ikäänkuin paikan viimeinen omistaja nyt\nvasta olisi saanut tyydytystä sielullensa, kun hän tunsi, että hänen\nhuoneensa ei ollut enää kylmänä, tyhjänä, hyödyttömänä, vaan että elävä\nihminen ajatteli häntä kiitollisuudella ja tunsi iloa siitä työstä,\nminkä hän maan päällä eläessään oli tehnyt.\n\nRukoilin hiljaisen rukouksen hänen sielunsa rauhan puolesta.\n\nOlin vetänyt hovilinnan isännän mukavan kirjoitustuolin takkavalkean\neteen. Ajatukseni kääntyivät aina uudestaan häneen. Oliko hän todella\nollut kapinoitsija kuningastansa vastaan, joka rikoksensa palkaksi oli\nkarkoitettu tähän erämaahan? Vai oliko hän ollut merirosvo tai\nsotarosvo, joka ei uskaltanut lähempänä asutuita seutuja nauttia verellä\ntahratuista aarteistaan? Siihen päin vähän viittasi huoneen sisustus.\nJokainen huonekalu oli itsessänsä taideteos, mutta ne eivät näyttäneet\nkuuluvan yhteen toistensa kanssa. Nuo monet pyssyt ja pistoolit, jotka\nseiniä koristivat, olivat hienosti tehtyjä ja kalliisti koristeltuja;\nmuutamat olivat samanlaisia, joita olin museoissa nähnyt, toiset minulle\naivan outoja. Yksi asia kuitenkin viittasi toiseen mahdollisuuteen:\nhuoneessa oli paljon kirjoja. Kirjat eivät olleet ryöväri- eikä\nrakkausromaaneja, vaan kuudennentoista ja seitsemännentoista sataluvun\netevimpiä tieteellisiä teoksia. Voltaire, Diderot, Rousseau ym. olivat\nedustettuina, mutta kuitenkin oli enemmistö luonnontieteellistä,\nerittäinkin fysiikan ja astronomian alaa käsitteleviä teoksia.\n\nKirjakaappi oli lukossa, mutta avain suulla. Otin Blaise Pascal'in\n\"Pensées\" ja rupesin lukemaan hänen ajatuksiaan uskon ja tiedon\nvälisestä rajasta.\n\nTähän asti olivat vaikutelmat seuranneet toisiansa niin nopeasti, etten\nehtinyt muistaa olleeni yhtä jaksoa valveilla lähes neljäkymmentä\ntuntia. Mutta tuon suuren matemaatikon ja keksijän syvämielisiä\najatuksia eivät perin väsyneet aivoni jaksaneet käsittää. Silmäni\nkiintyivät uudestaan tuohon takanreunustaan maalattuun ajatelmaan, joka\nminusta tuntui niin rauhoittavalta, kirja putosi kädestäni, ja heräsin\nvasta seuraavana aamuna, perjantai-aamuna. Olin ensi kerran pitkästä\najasta nukkunut katon alla.\n\nMinun oli nyt päätettävä, muuttaisinko asumaan tänne, vai jäisinkö\nkämppääni rannalle. Vapaa elämä metsässä oli ihanaa, mutta asuminen\nvanhassa hovilinnassa, jossa moniin aikoihin ei ollut kukaan ihminen\nasunut, oli houkuttelevaa. Kuka tiesi mitä mielenkiintoisia löytöjä\nolisin tässä talossa vielä tekevä? Vaali ei ollut vaikea. Sillalla\nolevan portin avaimen olin löytänyt takan arinalta, ja iltapäivällä olin\njo hovinlinnan asujain. Pidin itseäni tämän talon isäntänä ja katsoin\nsentähden sopivaksi ryhtyä tarpeelliseen kotitarkastukseen. Ainoastaan\nsiten toivoin saavani tarkempaa tietoa talon entisistä asujaimista. Jos\nSitka-vaarin tiedot olivat oikeita, oli talossa ollut ainoastaan kaksi\nvakituista asujainta.\n\nUlkohuonerakennus ei ollut suuri. Puuvajassa olin jo käynyt polttopuita\nhakemassa. Niitä oli runsaasti, yhden vuoden tarpeeksi ainakin.\nUlkohuonerakennus oli vain puinen, mutta sen katto oli, samaten kuin\npäärakennuksenkin, liuskakivinen. Liuskalaatat, jotka olivat isoja ja\nrunsaan senttimetrin paksuisia, oli asetettu tuohialustalle. Tämmöinen\nkatto kestäisi varmaan vaikka tuhat vuotta. En ainakaan minä voinut\nhuomata mitään rappeutumisen merkkiä. Kun en löytänyt avaimia aittaan ja\nliiteriin, jotka olivat puuvajan vieressä saman katon alla, jäivät ne\nvastaiseksi tarkastamatta.\n\nPäärakennuksen kivijalassa oli kummassakin päädyssä kellari. Avaimet\nniihin löysin keittiöstä. Toinen oli viinikellari, täynnä satoja\npulloja, ja toista oli arvatenkin käytetty ruokakellarina, koska sieltä\nlöysin jotain, joka aikanaan oli ollut, kuten arvasin, savustettu\nkarhunliikkiö, mutta joka nyt näytti ruskealta puumöhkäleeltä.\nAlakerroksen keskimmäiseen osaan en päässyt, en löytänyt mitään\nsisäänkäytävää siihen. Ihmettelin vähän, minkä tähden kaikkialla,\npuuvajaa lukuunottamatta, oli tukevat, huolellisesti tehdyt lukot.\nAsukkaat olivat ehkä ajoittain kotoa poissa ja tahtoivat niiksi ajoiksi,\nniin hyvin kuin voivat, suojata kotiansa. Olinhan minäkin tämän kodin\nlöytänyt, niin tarkoin luonnon suojaamana kuin se olikin.\n\nSanoin, että eteisen vasemmalla puolella oli vain yksi ovi. Tämä ovi\njohti minut suureen huoneeseen, joka ulottui poikki koko rakennuksen.\nHuone oli samalla kertaa käsityöläisen paja ja tiedemiehen työhuone.\nTyöpaja näytti tarkoittavan yksinomaan pienten, tieteellisiä\ntarkoituksia varten tarpeellisten kojeitten valmistamista. Työkoneet\nolivat näet kaikki pieniä, mutta erinomaisen tarkkatekoisia.\nVoimalaitos, joka näitä koneita käytti, oli jonkinlainen pneumaattinen\nvoimakone. Se muistutti urkujen palkeita, jotka pantiin toimimaan\nnostamalla niitten päälle hyvin suuria kuutionmuotoisia kivilohkareita,\njoita oli lattialla kojeen vieressä useita. Siltä ainakin ensi\nkatsannolta näytti. Koje siis oli käsivoimalla liikkeeseen pantava.\nMutta mikä käsivoima noita monen sadan kilon painoisia kiviä palkeille\njaksoi nostaa, sitä en ymmärtänyt. Ja jos tarvittiin useita miehiä\ntyökoneitten käyttämistä varten, miksi heidän voimansa pantiin toimimaan\nnäin mutkallisella tavalla? Olisivathan tavalliset polkimet olleet\npaljon käytännöllisemmät. Mutta ehkä työkoneet niillä eivät käyneet\ntarpeellisen tasaisesti.\n\nHuoneen toisessa päässä, joka oli venevalkamaan päin, oli useita pitkiä\npöytiä täynnänsä kaikenlaisia, enimmäkseen fysikaalisia kojeita. Monet\nniistä olivat fysiikan historiasta minulle tunnetut, mutta toisten\ntarkoitus oli minulle tuntematon.\n\nTässäkin huoneessa, samaten kuin eteisen toisella puolella olevissa\nasuinhuoneissa, oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Näytti siltä, kuin\ntalon omistaja olisi lähtenyt pitkälle matkalle ja ennen lähtöään\njärjestänyt kaiken omaisuutensa siten, että mahdollisesti tuleva vieras\nsaisi kaikesta hyvän vaikutelman. Jos tämä oli hänen tarkoituksensa, oli\nse ainakin minuun katsoen onnistunut. Nyt jo ihailin tämän talon\nmuinaista omistajaa. Mikä hän oli ollutkaan, mikään merirosvo tai muu\npahantekijä hän ei ollut.\n\nPäätyhuone tämän huoneen sisäpuolella oli hyvin järjestetty kirjasto.\nTarkastamalla muutamia pöydällä olevia kirjoja huomasin, että omistaja\noli ollut kosketuksessa ulkomaailman kanssa ainakin niin myöhään kuin\n1815. Muutamassa tieteellisessä teoksessa oli näet tämä painatusvuosi.\nYksi kirjahyllyistä oli lasiovilla varustettu ja sisälsi yksinomaan\narabialaisia nahkapaperille kirjoitettuja käsikirjoituksia. Nämä olivat\nsäilytettyinä puristetusta nahasta tehdyissä koteloissa, jotka oli\nvarustettu tekijän nimellä ja vuosiluvulla. Kaikki näyttivät koskevan\njoko matematiikkaa tai astronomiaa, ja niillä oli arvatenkin suuri\ntieteellinen arvo.\n\nOlen jo kertonut, että keskimmäinen osa hovilinnaa oli torni. Torniin\njohtivat eteisestä kierreportaat. Välikaton kohdalla johti näistä ovi\nullakolle. Avasin tämänkin oven ja katselin ullakolle, joka näytti\nolevan varastohuone. Sielläkin oli kaikkialla hyvä järjestys. Huomasin,\nettä omistajalla oli ollut hyvä järjestyshalu, joka ei sallinut mitään\nepäjärjestystä. Koko torni välikatosta alkaen näytti olevan\nvarastohuoneita tai sentapaisia: laskin yhteensä kahdeksan ovea, ennen\nkuin tulin ulos tasakatolle, joka oli kuparinen. -- Näköala tornin\nkatolta oli erinomaisen ihana. Toisella puolella vaahtoava koski, josta\nkuitenkin ainoastaan ylin osa näkyi tänne, toisella puolella järvi, joka\nneljättä penikulmaa pitkänä levisi silmäini eteen. Keskellä tornia oli\nlavetillaan pitkä malminen kanuuna, joka oli katoksella varustettu. Nyt\ntiesin varmasti, että Sitka-vaarin kertomus tapahtumista\nkalastusmatkalla ei ollut unennäöstä johtunut. Tämän talon omistaja ei\nollut eläessään mikään vieraanvarainen herra, ei ainakaan kutsumattomia\nvieraita kohtaan. -- Omituisen, melkein naurettavan vaikutuksen teki\ntässä ympäristössä tornin rintamuksella oleva pieni tuulimylly,\nsemmoinen, joka maalla nähdään vilja-aitan kurkihirteen kiinnitettynä.\nTämä oli kuitenkin messingistä tehty ja varustettu hammasrattailla,\njotka pienen tangon avulla veivät siipiakselin liikkeen katonalaiseen\nhuoneeseen. Laite herätti uteliaisuuttani ja menin alas mennessäni\nsiihen tornihuoneeseen, johon tuo tanko vei.\n\nTämä huone, joka oli kaikista tornihuoneista suurin, oli täydellinen\nastronominen havaintoasema. Suuri näköputki oli varustettu koneistolla,\njonka avulla se jalustoineen kaikkineen oli nostettavissa läpi katon\ntornin päälle. Koneisto minusta näytti varsin heikolta tuommoisen painon\nnostamiseen. Huoneessa oli neljä kronometriä, jotka kaikki kävivät,\nosoittaen melkein minuutilleen samaa aikaa. Asetin kelloni niitten\nmukaan. Tuulimylly oli niitten vetäjä. Niin pian kuin kronometrien\nkellonkoneistot oli vedetty, irtaantui niistä tuulimyllyn vetotanko\nyhdistyäkseen niihin määräajalla uudestaan. Raskas paino oli tuulimyllyn\nsynnyttämän voiman välittäjänä kellojen koneistoon. Tähtitieteellisten\nhavaintojen tekijä oli siis välistä pitempiäkin aikoja poissa, ja oli\nrakentanut kronometrinsä pitkälle vetoajalle. Muutenhan jonkin viikon\ntyven ilma olisi tehnyt hänen havaintonsa mahdottomiksi. Talvisaikana\nkoskesta lähtevä sumu arvatenkin useasti teki hänelle häiriötä.\n\nMitä tähän asti olin nähnyt, oli antanut minulle jotenkin hyvän\nkäsityksen talon asukkaiden elämäntavoista ja harrastuksista. Mutta\nkeitä he olivat olleet ja mikä oli saattanut heidät tähän erämaahan\nasustamaan? Eivätkö he olleet jättäneet minkäänlaisia tietoja jälkeensä?\nKirjoituspöytien laatikoista ehkä löytyi vastaus näihin kysymyksiin.\nEhkä. Pelkäsin kuitenkin suuresti heidän luonteensa olleen semmoisen,\netteivät he välittäneet siitä, saiko jälkimaailma heistä mitään tietoa\nvai ei. Olipa tämä asia millainen oli, tulisin ainakin tekemään\nparastani saadakseni heistä kaikki ne tiedot, mitkä olivat saatavissa.\n\nMolempien kirjoituspöytäin kaikki kaapit ja laatikot oli lukittu; mutta\ntoisen pöydän keskimmäinen laatikko ei ollut tavallisella lukolla\nlukittu, vaan kirjainlukolla. Mutta tämä kirjainlukko ei ollut mikään\ntavallinen, neljällä tai viidellä kiertolaatalla varustettu, vaan siinä\noli seitsemän kiertolaattaa, seitsemän kirjainta kunkin reunassa.\nMahdollisten yhdistelmien luku tuli siis tavattoman suureksi. Tavallisen\nkirjainlukon avaamissanan keksii useasti päivässä, ja jos lukko on vain\nkeskinkertaista tekoa, vielä nopeamminkin. Tämä oli hienotekoinen, sen\navaamiseen voisi mennä viikkoja, ehkä kuukausia. Niin salaperäisistä\nihmisistä, kuin tämän talon asukkaat olivat olleet, voi aivan hyvin\nuskoa, että he olivat laittaneet lukonkin semmoiseksi, että heidän\nsalaisuutensa -- jos heillä oli mikään salaisuus säilytettävänä -- oli\nyhteydessä lukon kanssa. En ainakaan vielä tahtonut sitä särkeä.\n\nPerjantai-iltapäivän ja koko lauantain käytin turhiin yrityksiin lukon\navaamiseksi. Silloin pälkähti päähäni laskea, montako kirjainyhdistelmää\ntämmöisessä lukossa oli mahdollista. Ja kun tulin siihen tulokseen, että\noli mitättömän pieni mahdollisuus yhden ihmisen iällä riittää lukon\navaamiseen, löin suutuksissa nyrkkini pöytälaattaan ja panin maata.\n\nJos nyt kaikki olisi tapahtunut niin kuin tapahtua pitää, olisi tietysti\nkirjoituspöydän omistajan pitänyt tulla unessani sänkyni viereen\nilmoittamaan minulle lukon avaamissana. Mutta eipä niin tapahtunutkaan.\nHeräsin sunnuntaiaamuna tuntien, että jolleivät setä ja Ville tule\ntänäänkään kotiin, on minun omin päin ryhdyttävä jonkinlaisiin\nyrityksiin Ison-Iivanan kiinniottamiseksi. Minut on määrätty Riitalammin\nkruununnimismiehen apulaiseksi rosvojen kiinniottamista varten. Tiedän,\nmissä kaiken todennäköisyyden mukaan yksi heistä huomenna on:\nkalastamassa järven itäisellä rannalla. Velvollisuuteni on tehdä kaikki\nvoitavani ottaakseni tuon miehen kiinni ja kuljettaakseni hänet\nvankilaan. Toistaiseksi on minun heitettävä kaikki ne kysymykset, jotka\nherättivät yksityistä harrastustani. Huomenna minun ehkä täytyy ensi\nkertaa elämässäni toimia virkamiehen vastuulla.\n\nMelkein koko sunnuntaiaamupäivän istuin rannalla tähystellen järvelle\npäin. Nyt en ollut väsyksissä, ja Pascalin selvitykset uskon ja tieteen\nrajoista olivat minusta erinomaisen mielenkiintoisia. Tiesin kyllä, että\ntuo suuri matemaatikko oli innokkaasti ottanut osaa taisteluun\njesuiittoja vastaan ja että juuri hän oli \"Lettres\nprovinciales\"-kirjassaan näyttänyt, minkälaista väkeä he olivat. Mutta\nettä hän oli näin hurskas mies ja innokas kristitty kuin hänen kirjansa\ntodisti, oli minulle ennen tuntematonta. -- Iltapäivällä kävelin pitkin\nrantaa saareni ympäri. Saaren niemeke järvelle päin oli ainoa mukava,\njopa kauniskin satama, muualla olivat rannat pystysuoraa kallioseinää.\nElleivät kalliolohkareet olisi olleet niin äärettömän suuria, olisin\nuskonut, että ne oli ihmiskädellä sinne järjestetty, niin hyvin ne\nsopivat yhteen toisiinsa, muistuttaen jättiläisten rakentamaa muuria.\nSaarelle päin sitä vastoin ei luonto ollut mitään järjestystä\nnoudattanut, vaan kivet olivat toistensa päällä huiskin haiskin, miten\nsattui.\n\nVielä myöhään illalla menin rannalle katselemaan, eikö sedän venettä\nnäy, mutta turhaan. Heitin aran silmäyksen noihin raskaisiin käsi- ja\njalkarautoihin, mitkä olin jo päivällä vienyt rannalle ja heittänyt\nveneeni pohjalle. Ville oli ne teettänyt vartavasten Isoa-Iivanaa\nvarten. Hänen uskomattomat ruumiinvoimansa saivat aikaan, että häntä oli\nkunnioitettava jalkaraudoillakin, jota kunnioitusta Ville ei ollut\ntarkoittanut edes itse Kyttyräisenkään osaksi. -- Heitin aran katseen,\nsanoin, noihin rautaisiin laitteisiin. Rupesin jo kauppaani katumaan. Ei\nminun luontoni soveltunut nimismiehen apulaiseksi. En ollenkaan\najatellutkaan sitä mahdollisuutta, että minun pitäisi kenenkään ihmisen\nkalvoimia tuommoisilla koristuksilla heloittaa. Ja miten nuo\nrautasäärykset olivat päälle puettavat, sitä en ollut ikinä nähnytkään.\n\nAsemani olisi muuten aivan mieltäni masentanut, ellen olisi ajatellut,\nettä tämä virkatoimitukseni on edeltäkäsin tuomittu epäonnistumaan.\nEihän minussa ollut miestä Isoa-Iivanaa näillä heloilla vasten hänen\ntahtoansa koristamaan. Ei hän siis minun toimestani tule kirjavia\nhousuja käyttämään. Mutta koska nykyinen virkani velvoittaa minua\ntekemään hänestä harmaitten veljien luostarin asujaimen, täytyy minun\nkai tehdä viran puolesta parastani.\n\nMaanantaiaamu tuli: setää ja Villeä ei näkynyt, ei kuulunut. Raskaalla\nmielellä varustin laukkuuni muutaman päivän eväät, heitin pyssyn olalle,\nlukitsin oven -- minusta tuntui, että se oli nyt lukittava -- ja lähdin\nmatkalle.\n\nMatka kului hitaasti, sillä minun täytyi noudattaa mitä suurinta\nvarovaisuutta pysyäkseni salassa. Soudin hiljaa, tähystellen, kuten\nintiaani kanootissaan, näkyisikö missään merkkiä ihmisten läsnäolosta.\nErittäin pidin silmällä, näkyisikö missään kalanpyydyksiä. Nuo sadat\npikkusaaret ja salmet olivat nyt niin ihania, että välistä pakostakin\nunhotin, miten vastenmielisessä toimessa olin liikkeellä. Raudat veneen\npohjassa kuitenkin pitivät siitä huolen, etten pitkiksi hetkiksi\nuinahtanut.\n\nVasta myöhään illalla rupesin lähestymään puroa, jonka Ville oli nähnyt.\nEllei täälläkään mitään merkkiä Iivanasta rupeaisi näkymään, hän\narvatenkaan ei ollut vielä saapunut, sillä puron toisella puolella ranta\nei enää näyttänyt niin kalaisalta kuin tällä puolella. Ollessani noin\nkilometrin matkan päässä puron suusta vedin veneeni maalle ja kätkin sen\nhuolellisesti pensaihin. Varovaisesti hiivin pitkin rantaa purolle päin.\nJo parinsadan metrin päästä näin, että puron suu oli kahdella rysällä\nsuljettu. Rysäaidat ulottuivat järvelle päin ja näkyivät pitkine\nseipäineen kauas. Kulkuni tästä paikasta puron rannalle tapahtui\nsellaisella varovaisuudella, että luulisin itse Cooperin\nHirventappajankin sen hyväksyneen.\n\nRannalle tultuani pistin pääni erään kiven vierestä niin paljon esille,\nettä selvästi näin kaikki toisella rannalla olevat esineet. Puro oli\nainoastaan parinkymmenen metrin levyinen ja näytti nopeasti kapenevan\nylempänä. Ihan vastapäätä minua oli toisella rannalla vene, puoleksi\nrannalle vedettynä. Parikymmentä metriä rannasta oli hietaisella\npaikalla kolmiseinäinen vaja eli koppeli, semmoinen, jota\ntervanpolttajat, tukkimiehet ym. tilapäiset metsässä-asujat tavallisesti\nkäyttävät. Vajassa hietalattialla nukkui selällään, suu auki,\nIso-Iivana. Vaikka lähes viisikymmentä metriä erotti meidät toisistamme,\nkuului hänen kuorsauksensa tänne kuin kaukainen ukkosenjyrinä. Ei hän\nainakaan puolestaan mitään varovaisuutta noudattanut.\n\nEipä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin olin veneellä ja työnsin sen\nuudestaan vesille. Jos onnistuisin yllättämään Iivanan unessa, ei ollut\nmahdotonta, että myös onnistuisin saamaan \"hansklovat\" kalvoimiin.\nEilis-ja tämänpäiväiset arveluni haihtuivat nopeasti, ja minusta tuntui\nyksinomaan naurettavalta, että onnistuisin tuota kuorsaavaa jättiläistä\npetkuttamaan. Kuinka hän saattoi olla noin varomaton, vaikka tiesi\nolevansa ryöväri, joka oli alituisella sotakannalla yhteiskuntaa\nvastaan?\n\nEi kuulunut riipaisuakaan vetäessäni veneen maalle Iivanan kalarannalle.\nKäsiraudat toisessa kädessä, pyssy toisessa hiivin hiljaa vajalle.\nVarovaisuuteni muuten ei ollut tarpeellinenkaan, sillä miehen\nkuorsaukset voittivat kaikki heikommat äänet. Katselin seinänraosta.\nJättiläisen suunnaton ruumis makasi hiedalla selällään kuten äskenkin\npyssy vieressään. Ja hana oli vireissään! Siinä hänen\nvarovaisuuskeinonsa. Hiipien varpaillani sieppasin pyssyn käteeni, otin\npatruunan pois ja kätkin aseen pensaaseen vajan taakse. Pahinta oli,\nettä jättiläinen makasi kädet hajallaan. Oli mahdotonta hänen ollessaan\ntässä asennossa saada käsirautoja paikoilleen. Minun oli pakko\nvarustautua kärsivällisyydellä. Sääsket purivat minua armottomasti, ja\nsamassa eräs veripunainen sääski yritti turhaan vetää kärsäänsä Iivanan\nnenännipukasta irti. Iivana kai unissaan tunsi, miten verenimijä\npingotti jalkansa hänen loistotorniansa vasten, sillä lyönnillä, joka\nolisi kaatanut heikon miehen, hän tappoi rauhanhäiritsijän ja käänsihe\nsamassa kyljelleen. Nyt oli nimismiehenapulaisen hetki tullut. Jos\nIivana herää, käy minun kai samaten kuin hyttysenkin.\n\nAstuin toisen kerran Iivanan viereen ja yritin niin vikkelästi kuin\ntaisin jäljitellä Villen temppua. Elleivät nukkuvan kädet olisi olleet\naivan vierekkäin, en olisi kai rohjennut koettaa. Mutta nyt onnistui\ntemppuni paremmin, kuin olin uskaltanut toivoakaan. Miten oli\nmahdollista, ettei mies herännyt, vaikka raskaat rautarenkaat oli pantu\nhänen kalvoimiinsa? En vaivannut kuitenkaan monta sekuntia päätäni\ntuumimalla tätä, vaan niin pian kuin huomasin kuorsaamisen jatkuvan,\nkiiruhdin takaisin veneeseen, ja parin minuutin kuluttua olivat\njalkaraudatkin paikallaan. Kun nukkuva ei nytkään liikkunut, istuin\npölkylle vajan suuhun ajattelemaan, mitä nyt olisi tehtävä. Iivana oli\nvangittu, mutta nukkui vangittuna yhtä sikeästi kuin vapaanakin.\n\nEn ollut tähän asti ehtinyt tarkastaa, miten Iivanan koju oli\nkalustettu. Mutta nyt huomasin jotain, joka silmänräpäyksessä selitti\nedellisen tapahtuman. Vajan nurkassa oli ainoana huonekaluna --\nsuunnaton viinaleili, tuo kymmenen kannun leili, jonka Iivana oli pannut\nkalastusmatkansa hinnaksi. Olin vanginnut humaltuneen miehen, ehkä\ntiedottomuuteen asti humaltuneen. Tekoni rupesi minua hävettämään.\n\nPitkää aikaa häpeämiseen ei jättiläinen minulle kuitenkaan suonut.\nRaskaat raudat olivat sittenkin hänet herättäneet, vaikka hänen\nhumaltuneen tilansa tähden herääminen oli käynyt hitaasti. Huomasin\näkisti, että toinen silmä oli vähäisen raollaan ja tirkisteli minuun\npäin. Tuo katse ei kestänyt kuin sekunnin, mutta olin varma siitä, etten\nerehtynyt. Pidin miestä tarkasti silmällä. Hän makasi liikkumatta\njatkaen raskasta kuorsaamistaan. Hetken perästä hän ikäänkuin unissansa\nkäänsihen siten, että puukontuppi, joka oli ollut hänen allansa, tuli\nesille. Nyt hän selvästi siristeli silmiänsä. Nopsalla liikkeellä yritin\nsaada hänen puukkonsa temmatuksi tupesta. Mutta Iivana, jonka päässä oli\nvarmaan vielä pahoin kukonviinaa, oli siitä huolimatta minua nopeampi,\nkavahti jaloilleen ja seisoi samassa sekunnissa edessäni, kädet\nkohotettuina pään yli ja toisessa kädessä hirvittävän suuri välkkyvä\npuukko. Hän ei selvästi ollut ensimmäistä kertaa käsiraudoissa, koska ne\neivät häntä sen enempää vaivanneet.\n\nJos Iivana nyt olisi lyönyt heti, olisi tämä kertomus jäänyt\nkirjoittamatta, mutta sen sijaan hän jäi sekunniksi katsoa tuijottamaan\nminuun, ikäänkuin ihmeissään siitä, että tuommoinen kääpiö oli hänet,\nIson-Iivanan, rautoihin pannut.\n\nMinua on pidetty nopeana lennosta-ampujana, enkä tuhlaakaan turhaa aikaa\ntähtäämiseen. Tuo sekunti, jonka Iivana tuhlasi, pelasti henkeni.\nHypähdin pari askelta taaksepäin, ja samassa paukahti laukaukseni. Järeä\nhaulipanos löi viholliseni veitsen murskaksi, ja uskoen kätensä\npoikkiammutuiksi painui Iivana polvilleen eikä uskaltanut käsivarsiaan\nlaskea alas. Pistäessäni uuden patruunan pyssyyn kuulin hänen sopertavan\nitsekseen: \"Hyi, kun kirvelee, hyi, kun kirvelee.\"\n\nIivana piti yhä vielä käsiä nostettuina pään yli. Kehoitin häntä\nlaskemaan kädet alas, mutta hän sanoi luontonsa olevan niin heikon,\nettei hän voi tyhjiä käsivarrentynkiään katsella. Kysyin, miten hänen\nluontonsa olisi myöntänyt upottaa kahden korttelin pituisen puukon minun\nsydämeeni, kuten hän juuri äsken oli aikonut? Siihen hän vain vastasi,\nettei hänen luontonsa siitä tunne mitään, jos minun sydänvereni hietaan\njuoksee. \"Ja täytyyhän minun itseäni puolustaa\", lisäsi hän.\n\nIivana yhä valitteli, että hänen käsiänsä hirveästi kirveli. Kun\nkyyneleet rupesivat vierimään jättiläisen poskille, suututti minua\nmokoma vetelyys, ja äreällä komentoäänellä -- oikein Villeä matkien --\nuudistin käskyni \"kädet alas\". Kun Iivana ei vieläkään näyttänyt mitään\ntottelemisen yritystä, nostin pyssyni, jolloin kädet tulivat heti alas.\nNyt huomasin, miksi Iivana valitteli. Oikean käden pikku- ja nimetön\nsormi olivat molemmat menneet ylimmän nivelen kohdalta sijoiltaan ja\nnäyttivätkin väännyksissä ollessaan hyvin rumilta. Luulin ensi\nkatsannolta niiden olevan poikki. -- Iivana oli pitänyt kaikin voimin\npuukon varresta kiinni, ja laukauksen voima oli repinyt nuo sormet\nsijoiltaan; tietysti oli koko käsikin saanut aika täräyksen.\n\nKun Iivana nyt huomasi, että molemmat kädet olivat sijallaan, jos tosin\ntoinen omituisen näköinen, rupesi hän latelemaan suustaan kaikkia niitä\nkirouksia ja sadatuksia, mitkä hän vain osasi, vuorotellen suomeksi ja\nvenäjäksi. Hän oli silminnähtävästi aivan suunniltaan sentähden, että\noli antanut yllättää itsensä.\n\nPanostaessani pyssyni uudestaan olin kiireessä sattunut panemaan\npatruunapesään tupruhauleilla ladatun patruunan. Selvitin nyt\nvangilleni, minkälainen aseeni oli, tehdäkseni siten hänelle selväksi,\nkuinka välttämätöntä hänelle oli ehdottomasti totella minua. Kun hän oli\nuskonut minun ampuneen hänen kätensä poikki, oli hän joutunut\nhirvittävän kauhun valtaan. Selvitin siis hänelle, että jos hän\nvastustelee minua, olen oman turvallisuuteni tähden pakotettu ampumaan\nhäntä tupruhauleilla kasvoihin. Hän ei kuole siitä, mutta tulee\nsokeaksi, joten minun on helppo pakottaa hänet tottelevaisuuteen. Tämän\nasian Iivana helposti ymmärsi ja näkyikin pitävän sen luonnollisena\npuolustuskeinona minun puoleltani. Hän lupasikin pyhästi olla\ntästälähtien vastustelematta ja todisti hyvää tarkoitustansa lakkaamalla\nkäskystäni kiroilemasta.\n\nEn voinut kuitenkaan vielä hänen lupaukseensa niin paljon luottaa, että\nolisin uskaltanut nykäistä hänen sormensa sijoilleen takaisin. Tätä ei\nsaanut kuitenkaan enää kauan viivyttää, sillä jos nivelpussit saivat\nvielä hetken venyä ja käsi pääsi turpoamaan, eivät sormet enää pysyisi\nsitomatta sijoillaan. -- Iivanan kojusta oli eräässä paikassa hirsi\nirtaantunut seinästä, jättäen seinään leveän raon. Käskin siis Iivanan\npistää vahingoittuneen kätensä raosta ulos, missä tapauksessa lupasin\npanna sormet sijoilleen takaisin. Hän ei tosin näyttänyt paljon\nluottavan kykyyni tässä asiassa, mutta sanoi tottelevansa mieluummin\nkuin tulevansa sokeaksi. Voimieni takaa sain nykäistä, ennenkuin\nodotettu \"naks\" kuului ja sormi meni sijoilleen. Kun toinenkin sormi\nmeni vastustelematta sijoilleen, oli Iivanan ilo rajaton. Kyyneleet\nlakkasivat heti vuotamasta, ja ennenkuin olin ehtinyt estää, oli\nmiehellä jo viinaleili suun edessä. Vaikka uhkasin pyssylläkin, ei\nIivana hellittänyt, ennenkuin oli määränsä saanut kurkkuunsa, ja hänen\nmääränsä ei ollut vähäinen. Tottunut juomari joi viinaa kuin vettä.\n\nNyt oli pakko saada vanki veneeseen, ennenkuin hän ehti humaltua. Hän\nmenikin vastustelematta ja istuutui veneen perään. Leiliä hän ei\nkuitenkaan laskenut käsistään. Komensin häntä heittämään leilin järveen,\nmutta hän vain nauroi ja kun uhaten löin kädelläni pyssyn piippua, nosti\nhän leilinsä kasvojen eteen, sanoen \"ampukaa nyt\". Hetken perästä hän\nnukkui jo veneen pohjalla, lujasti pitäen leilin rivasta kiinni. Iivanan\nveneen otin mukaan. Vaikka soutu täten tuli puolta raskaammaksi, en\ntahtonut jättää sitä roistojen haltuun.\n\nVasta tiistai-iltapäivänä olin kotisatamassa. Iivana oli koko ajan\nnukkunut, mikä olikin minulle mieluisinta. Kun nyt herätin hänet ja\nkäskin nousta maalle, oli hän sävyisä kuin karitsa. Hän oli melkein\nsepiselvä. Sanoi jo kauan odottaneensa tätä ja kyllästyneensä\nrosvonelämään, joka ei tuottanut hänelle muuta kuin raskasta työtä.\nKyttyräinen oli ottanut hänet koplaansa yksinomaan hänen suurten\nruumiinvoimiensa tähden. Ryöväysretkillä pantiin aina kolmen miehen\ntaakka hänen hartioillensa, ja hauskoille kaupparetkille hänen omaan\nkotimaahansa otettiin hänet harvoin mukaan. Hän sai hoitaa talonvartijan\ntointa kotona ja ikävöiden odottaa toisten kotiintuloa. Vieläpä\nherjattiin, ellei kaikki kodissa ollut määräyksen mukaan toimitettu.\nAikoja sitten olisi hän jo koplan jättänyt ja ryhtynyt kunnolliseen\nelämään, ellei olisi ollut koplan yhteinen suostumus, että seuranpettäjä\non armotta tapettava. \"Ja onhan siinä ollut toinenkin syy\", lisäsi\nIivana, nostaen leiliänsä: \"Tätä ei ole vapaasti tarjona muualla, mutta\nKyttyräinen osaa tehdä ja tekeekin sen mukaan, kuin tarvitaan.\"\n\nMinua luuli Iivana uudeksi nimismieheksi, jonka oli kuullut Helsingistä\ntulleen kyttyräisiä kiinni ottamaan. Olin näet kotimatkalla varustanut\nlakkiini virkamieskokardin, kuten setä oli käskenyt minun tehdä, jos oli\ntarpeellista todistaa virkamiesoikeuteni. Iivana huomasi sen nyt, ja se\nkohotti nähtävästi suuresti hänen kunnioitustaan minua kohtaan. \"Juuri\ntuommoinen\", hän sanoi, sormellaan osoittaen kokardia, \"oli Kakolan\nisännällä, ja tuo se oli, joka siellä miehet kurissa piti.\"\n\nAioin jalkarautoihin kuuluvalla niittaustapilla kytkeä vankini kalliossa\nolevaan rautarenkaaseen kiinni, mutta Iivana pyysi minua kiinnittämään\nhänet vitjoihin, joten hän pääsisi vähäisen liikkumaan. Selitin, että ne\nolivat järven pohjassa kiinni; mutta Iivana oli ne pian vetänyt maalle.\nSyvälle oli pohjasora ne peittänyt, mutta kun ne ensin rupesivat\nvähäisen liikkumaan, tulivat ne kuitenkin kuin tulivatkin maalle.\nIlkeältä minusta tuntui täten niitata mies kallioon kiinni, mutta muuta\nneuvoa ei ollut -- muutenhan en olisi päässyt minuutiksikaan itse\nvapaaksi --, mutta Iivanasta oli asia juuri niinkuin olla pitää, ja hän\nvielä kiittikin minua, että annoin hänelle näinkin suuren\nliikkumisvapauden. Kallio oli aivan sileä. Iivanan liikkumisalalla ei\nollut ainoatakaan esinettä, millä hän olisi voinut kahleitaan särkeä.\n\nOlin perin väsynyt ja perin nälkäinen. Vaikka minulla oli ollut eväät\nmukanani, en ollut päivällä syönyt, tahdoin vain niin pian kuin\nmahdollista ehtiä saarelleni takaisin. Keitin aika ison leipäkeitoksen\nja tarjosin Iivanalle suuremman osan, mutta Iivana ei sanonut syövänsä\nikinä, ennenkuin leilinpohja oli tyhjänä. Ja samassa hän rupesi\nuudestaan ryyppäämään minun voimattani mitenkään häntä estää.\n\nSitten kun olin siirtänyt veneet sataman toiselle rannalle, missä Iivana\nei ylettynyt niihin, lähdin hovilinnaan, jossa kaikki oli kuten\nlähtiessänikin. Panin heti maata. Mutta minun kävi kuten usein käy, että\nkun on liikaa väsyksissä, niin ei jaksa edes nukkuakaan. Edellisen yön\ntapahtumat kummittelivat silmissäni ja estivät unen. Sedän ja Villen\nkohtalo rupesi minua yhä enemmän vaivaamaan. Tiesin varmasti, etteivät\nhe olisi minua yksinään korpeen näin pitkäksi ajaksi jättäneet, ellei\nolisi jotakin tapahtunut, joka esti heitä tulemasta takaisin. Pahimmat\naavistukset rupesivat minua vaivaamaan. Miehet, jotka oli vietävä\nvankilaan, olivat rohkeita, viekkaita roistoja, jotka eivät tulisi\nvähääkään epäröimään, jos toivoivat murhalla voivansa saada vapautensa\ntakaisin. Sen he olivat jo kiinniottotilaisuudessa kyllin selvästi\nnäyttäneet. Koetin kuitenkin rauhoittaa itseäni sillä, etteivät setä ja\nVille olleet ensimmäistä kertaa tämänlaatuisella matkalla.\n\nPari tuntia maattuani oli uni kauempana kuin koskaan. Nousin, puin\npäälleni ja istuuduin kirjoituspöydän ääreen. Katseeni kiintyi tuohon\nvihattavaan kirjainlukkoon, joka minulta esti tien niihin salaisuuksiin,\njotka tämä pöytä -- olin varma siitä -- kätki. Teräaseen käyttäminen\nsalaisuuden ilmisaattamiseksi oli minusta pyhäinryöstöä. Hyvin\nluultavalta minusta tuntui, että nuo seitsemän kirjainta, jotka lukon\navasivat, muodostivat jonkin sanan tai sanayhdistelmän, jotenkin sillä\ntavalla kuin ns. kauppanumerot, ne kirjaimet, joilla kauppiaat\ntavallisesti merkitsevät tavarainsa sisäänostohinnan. Jos kirjaimet\nmuodostivat sanan, voisi ehkä sanakirjan avulla löytää oikean.\nSanakirjoja oli kirjastossa useita ja erikielisiä.\n\nPöydällä edessäni lepäsi vielä Pascalin \"Pensées\". Ikäänkuin leikilläni\nrupesin vääntämään laattoja tämän mukaan. Ensimmäiseltä laatalta löytyi\ntodella \"p\" ja toiselta \"e\". Kun kolmannelta löysin \"n\"-kirjaimen,\nrupesi asia herättämään mielenkiintoani, ja kun samassa muistin, että\nviidennellä laatalla on muitten kirjainten ohessa myöskin korkomerkillä\nvarustettu \"é\", rupesivat kätesi vapisemaan niin, että vaivalla sain\nneljännellä laatalla olevan \"s\"-kirjaimen ja tuon \"é\"-kirjaimen samaan\nriviin edellisten kirjainten kanssa. Sain kuudennen ja seitsemännenkin\nkirjaimen paikoilleen. Lukko ponnahti auki. Sattuma oli minulle antanut\noikean sanan. \"Ajatukset\" (pensées) avasivat lukon.\n\nJännitykseni tuon pitkällisen väsymyksen jälkeen oli ollut liian suuri.\nTunsin pahoinvointia ja minun oli pakko panna maata. Pahoinvointini\nhälveni hetken perästä ja nukuin rauhalliseen uneen, josta heräsin vasta\nseuraavana aamuna.\n\nNoustuani en hennonut vielä avata kirjoituspöydän laatikkoa, vaan menin\nensin vankiani katselemaan, saadakseni sitten päivemmällä\nhäiritsemättömässä rauhassa laatikon aarteita tarkastella. Iivana nukkui\nleili päänalustana; näytti juopuneelta. Istuuduin rannalle onkimaan, kun\nmieleni teki tuoretta kalaa aamiaiseksi, ja onnistuin myöskin saamaan\nuseita keskikokoisia taimenia. Silmäni kääntyivät aina uudestaan järven\neteläistä päätä kohti, ja juuri kun lopetin kalastukseni, olin\nhuomaavinani kaukana järvellä jotain. Vihdoinkin! Kiiruhdin varmuutta\nsaadakseni taloon ja samalla vauhdilla torniin, josta kiikarin avulla\nnäin, että esine oli vene, ja että veneessä oli kaksi miestä. Nyt en\nepäillyt enää sedän ja Villen paluuta. Poikamaisessa ilossa päätin ottaa\nheidät kunnialaukauksella vastaan. Kiiruhdin etsimään tornin\nvarastohuoneista, löytäisinkö kanuunaan kuuluvia ampumavaroja. Löysinkin\naika ison ruutinassakan. Kuulaa en tarvinnut.\n\nKanuuna, joka oli runsaasti parin metrin pituinen, liikkui lavetillaan\nniin helposti, kuin se olisi äsken sille asetettu, ja sain sen\nvaikeudetta panostetuksi. Enempää kuin neljä kourallista ruutia en\nuskaltanut siihen panna, kun en ollut koskaan nähnyt, paljonko kanuunaan\non tapana panna. Sen verran kuitenkin uskalsin, sillä ruuti oli\narvatenkin vanhuuttaan heikkoa. Sankkiruudiksi särjin haulipatruunan,\nsillä järeä kanuunanruuti ei juossut sankkireiästä esille. Rupesin nyt\nuudestaan kiikarilla tarkastamaan venettä ja kun erotin soutajalla\nolevan punaisen paidan, jommoista Ville käytti, käänsin tykkini suun\njärvelle päin ja sytytin. Pamaus oli semmoinen, että olin lentää\nselälleni. Kyllä ruudissa oli vielä voimaa. Kun tuuli oli ajanut\nsavupilven sivulle, näin, että soutaja seisoi veneessä ja kädellä\nvarjostaen silmiänsä katsoi tänne päin. Hän oli siis kuullut\nlaukaukseni.\n\nMenin heti rannalle, jossa tapasin Iivanan puoliselvänä istuvan syvissä\nmietteissä. Hän oli herännyt kovaan ukkosenjyrinään, vaikka taivaalla ei\nnäkynyt ainoatakaan pilveä, ja hetken perästä oli ilmassa tuntunut\nselvää ruudinhajua. Tämä ei ollut luonnollisilla keinoilla tapahtunut.\nKummia oli odotettavissa. -- En katsonut tarpeelliseksi antaa hänelle\nmitään selvitystä, kehoitin häntä lakkaamaan ryyppäämästä, etteivät\nviinahiidet häntä vaivaisi. Vastaus oli pitkä kulaus leilistä, joka\nvielä oli melkein puolillaan, ja Iivana pani uudestaan maata ja nukkui\nmelkein heti. Tarjottua ruokaa hän ei ottanut vastaan.\n\nPerkasin kalani, ja kun vene oli noin neljänneksen päässä rannasta,\nlaitoin padan tulelle. Setä piti taimenia parhaimpina keittokaloina, ja\nmiehet olivat arvatenkin nälissään. Katoin oikein vieraspöydän\nnurmikolle, ja Villen hapankaalirasia rehenteli tinalautasten keskellä.\n\nVene oli nyt niin lähellä, että setä rupesi ohjaamaan sitä puron suulle.\nAstuin rannalle, huusin ja viittasin sedälle ohjaamaan tänne. Ville oli\nvetää aironsa poikki, ennenkuin viittauksilla sain hänet ymmärtämään,\nmitä tuohikupuni merkitsi. Muutaman minuutin perästä oli pienessä\nsatamassani kolme venettä. Ville katseli molempia kotiveneitä ja sanoi\nviitaten niihin: \"Sinulla kai on väkeä täällä niinkuin helluntain\nepistolassa?\" Vastasin vain: \"Ei liikoja ole.\" Miehet astuivat maihin,\nja kättelimme sydämellisesti. Setä oli tavattoman kalpea, mutta ei\nnäyttänyt sairaalta. Kysyin, kuinka he olivat viipyneet niin\nodottamattoman kauan? Ensin ei kumpikaan vastannut, mutta sitten Ville\nvastasi: \"Silloin haaksi haltiaton, kun on kippari kipeä.\"\n\nMuutaman minuutin perästä oli keitokseni valmis, ja ruokahalua ei\npuuttunut. Aterian aikana rupesi setä kertomaan matkasta, joka oli\nmennyt sekä nopeasti että onnellisesti aina viimeiseen majataloon asti.\nSiellä oli vangeilla kai ollut joku ystävä, joka oli onnistunut\nkähmimään rautakouralle veitsen. Heidän tultuansa metsätaipaleelle oli\ntämä äkisti lyönyt setää, jonka vieressä hän istui, veitsellä ja samassa\nhypännyt rattailta ja pujahtanut metsään. Ville, joka ajoi jäljessä, oli\njättänyt oman vankinsa kyytimiehen haltuun ja hetken perästä saavuttanut\nkarkurin. Kun tämä, vielä verinen veitsi kädessään, yritti lyödä, oli\nVille löytämällään karahkalla lyönyt rautakouraa käsivarteen. Käsivarsi\nkatkesi, veitsi putosi maahan ja karkuri antautui, ilkeästi kehuen, että\noli edes yhdeltä nimismieheltä hengen saanut. Käsiraudat olivat\nkuitenkin estäneet rosvoa ohjaamasta iskuansa oikeaan paikkaan. Haava\noli tosin suuri ja verenvuoto oli runsas, mutta rosvon ilkeä aikomus ei\ntoteutunut, ja molemmat miehet saatiin onnellisesti oikeaan paikkaan.\nKuitenkin oli lääkäri vasta kahden viikon kuluttua laskenut sedän\nlähtemään ja oli varoittanut olemaan vielä jonkin viikon ajan hyvin\nvarovainen. Sitten saisi elämöidä kuin karhu metsässä, jos haluaisi.\nSetä sanoi itse ihmetelleensä suuresti, miten hän saattoi olla niin\npahaa aavistamaton, ettei tarkastanut vankia ennen rattaille astumista.\nMutta käypihän viisaskin vipuhun, hullu huhtovi ohitse.\n\nIivana oli maannut äänettömänä jonkin pensaan takana. Mutta samassa kun\nlopetimme ateriamme, alkoi hän kuorsata. Kosken pauhinasta huolimatta\nkuului hänen kuorsauksensa selvästi. Ville höristi korviaan ja katsoi\nkysyvästi minuun. Käskin hänen mennä itse katsomaan.\n\nTähän asti oli Ison-Iivanan vangitseminen niitten olosuhteitten tähden,\njoissa se tapahtui, minua enemmän hävettänyt kuin ilahduttanut. Mutta\nVillen teeskentelemätön ilo rupesi minua sovittamaan. Että Iivanan\nvangitseminen juopuneen unessa minua hävetti, ei mitenkään mennyt Villen\npäähän. Päinvastoin se oli onnistunut, jopa kiitettävä sotajuoni. Ja\nVilleä oli eniten huolestuttanut juuri Iivanan kiinnipito, hän kun\ntiesi, että kolme miestä ei pysty panemaan miestä vastoin hänen\ntahtoansa rautoihin. Myöskin setä selitti, ettei nimismiehenapulaisen\nkannata mitään erinomaista ritarillisuutta osoittaa. Jos mies on pantava\nkiinni, on tämä tehtävä ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, oli hän\nsitten juopunut tahi selvä.\n\nKun Iivana herätessään huomasi vartijain luvun kasvaneen kolmeksi, antoi\nhän sedän käskystä suosiolla leilinsä pois. Hän oli sitäpaitsi jo siinä\ntilassa, että viinahiidet rupesivat häntä vaivaamaan. Niitä istui kaksi\nleilin tapin vieressä ja piti tapista kiinni, ettei hän uskaltanut\ntappia avata. Setä ei katsonut mahdolliseksi pitää nyt poliisitutkintoa\nhänen kanssaan, vaan lykättiin se vastaiseksi. Ruokaa hän ei ottanut\nvastaan, ennenkuin usean päivän perästä, jolloin hän vähitellen rupesi\nsyömään. Todellakin kurjaan tilaan oli viina tämän ihmisen saattanut.\n\nKäskin vieraita käymään talossa, kun näinkin lähelle olivat tulleet.\nIlmoitin näet hankkineeni heidän poissaolonsa aikana itselleni talon eli\noikeammin sanottuna linnan, koska se oli linnoitettu. Setä ei oikein\ntietänyt, mitä hänen piti ajatella. Hän oli kyllä kuullut tarinat\nLatvasaaren kuninkaasta, kuitenkaan koskaan niihin uskomatta. Mutta\nkanuunanlaukaus, jonka hänkin oli selvästi kuullut, pani hänen päänsä\npyörälle.\n\nSekä setä että Ville olivat hovilinnaani erittäin tyytyväiset. Setä\nsanoi, että muutaman viikon telttaelämä kesän aikana on ihanaa, mutta\njos meidän on pakko viipyä täällä koko kesä, on talo hyvä olemassa,\nerittäinkin, jos sattuu sateisia aikoja. Ville puolestaan ei paljon tätä\nasiaa ajatellut, mutta nuo suuret holvatut kellarit miellyttivät hänen\nammattimieskatsettaan. Hän väitti ensi silmäyksellä huomanneensa, että\nainakin toinen niistä, jossa näkyi ruoanjätteitä, oli linnan vankilaksi\ntarkoitettu. Iivanan säilyttäminen oli häntä suuresti huolestuttanut;\nnyt hän pääsi siitä huolesta. Minäkin tulin nyt vasta kiinnittäneeksi\nhuomioni tuon kellarin oven tavattoman paksuun raudoitukseen. Myöskin\nlattia oli suurilla neliskulmaisilla kivillä laskettu. Tuuletusaukko,\njoka oli suuri ja rautaristikolla varustettu, laski riittävästi valoa\nhuoneeseen.\n\nVille ryhtyi heti valmistamaan sammalista vankilaansa makuusijaa, ja\nvielä samana aamupäivänä siirrettiin Iivana uuteen asumukseensa. Hän\ntuli suosiolla, osaksi siitä syystä, ettei vastustus kolmea aseistettua\nmiestä vastaan olisi kannattanut, osaksi ehkä senkin tähden, että hän\nluuli viinahiisille mahdottomaksi päästä vankilaan sisälle.\nVarovaisuuden vuoksi pantiin Iivanalle vankilaan vietäessä kääre silmäin\neteen. Iivana kiitti hyvin nöyrästi, kun sekä kääre poistettiin silmiltä\nettä käsiraudat ranteista, mikä antoi minulle aiheen Villen lukittua\noven virkkaa: \"Taitaa tuolla miehellä ollakin sydän oikeassa paikassa.\"\nVille vastasi kuivasti: \"Ehkä niinkin, muu ruumis ainakin varmasti on.\"\n\nIllalla lähdimme kaikki kolme rannalle onkimaan. Olimme jo ehtineet\nsaada muutamia kaloja, kun äkisti viereiseltä järvenrannalta pamahti\nkolme laukausta, ja ilkeä haulien suhahdus kuului. Hyppäsimme heti\nrantapensaitten suojaan. Ville ja setä olivat päässeet onnella, mutta\nminulla oli kaksi järeätä haulia käsivarressani, kaikeksi onneksi\nvasemmassa. Haulit, jotka olivat pienen pyssynkuulan kokoisia, olivat\nmenneet käsivarren läpi luuta vahingoittamatta ja näkyivät nahan alta.\nVille leikkasi ne heti esille. Käsivarsi oli viikon ajan hyvin arka,\nmutta mitään tartunta-ainetta haulit eivät vieneet mukana haavoihin,\nkoska nämä pian paranivat.\n\nVille nosti kepin avulla lakkinsa kiven takaa näkyviin, ja heti paukahti\nuudestaan laukaus. Tiesimme siis, mitä meillä oli odotettavana, jos\nnäyttäydymme rannalla. -- Kyttyräinen miehineen oli palannut Iivanan\nkalastuspaikalle, ja pahaa aavistaen olivat miehet ruvenneet kulkemaan\npitkin järven rantaa, kunnes huomasivat meidät. Jos he olisivat\nuskaltaneet ryömiä järvenrantaa lyhyemmälle ampumavälille, olisi heidän\njulma murhayrityksensä voinut onnistua, sillä onkiessamme ei kukaan\nmeistä tullut tarkanneeksi vastaista rantaa. Nyt oli ampumaväli liian\npitkä. Kiitimme Jumalaa henkemme pelastuksesta.\n\nNiin kauan kuin vihollisemme meitä vahtivat, oli meidän melkein mahdoton\npäästä saaresta pois, ennenkuin yöt pimenivät. Mutta siihen oli vielä\npitkä odotusaika. Ville ei sanonut jaksavansa niin kauan odottaa. Hän\nuhkasi, että ainakin Kyttyrä-Jaskalta itseltään pian \"korvat karsitaan\ntahi kaula katkotaan\".\n\nJo seuraavana aamuna täytyi kuitenkin Villen kokea, ettei hän ollut\ntietäjän sukua eikä lapsi lappalainen. Hänen rannalle saapuessaan oli\nsatama tyhjä. Molemmat veneemme oli vedetty maalle vastaiselle rannalle,\nja omalla veneellään soutivat Kyttyräinen ja hänen miehensä uistinta\njärvellä lähestymättä kuitenkaan järkevästi kyllä ammuttaville.\n\nTällä kertaa olisi käynyt hyvin, jos olisi seurattu minun neuvoani ja\npidetty vahtia rannalla. Kyttyräinen, joka oli erinomainen uimari, oli\njollain tavalla onnistunut pääsemään saarelle ja korjannut kaikki veneet\nhaltuunsa. Hänen sitä tehdessään olisi ollut helppo asia ottaa hänet\nkiinni. Mutta Ville väitti, ettei Kyttyräinen ikinä yrittäisikään päästä\nsaarelle, niin kauan kuin hän tiesi siellä olevan aseistettuja miehiä.\nJa kun setä kallistui samaan käsitykseen, ei pidetty vahtia. -- Saimme\nmyöhemmin tietää, että kun Kyttyräinen myöhään illalla oli nähnyt savua\nnousevan saaren keskipaikalta, oli hän aivan oikein arvannut, että\nolimme kaikki lähteneet sinne, ja silloin hän oli uimalla lähtenyt\nsatamaamme. Hänen oli onnistunut heittää uistinsiimaan sidottu kivi\nrantapensaisiin siten, että saattoi siiman avulla vetää itsensä maalle.\n\nMikä oli tapahtunut, oli tapahtunut eikä ollut enää korjattavissa. Kun\nsetä ja minä tulimme rannalle, oli Ville jo kelopuusta tehnyt lautan,\nmutta kömpelö oli tämä alus, jos nopeista liikkeistä tuli kysymys.\n\nRannalle tultuamme rupesin heti riisumaan vaatteita päältäni aikoen uida\ntoiselle rannalle ottamaan veneitä takaisin. Setä ei kuitenkaan laskenut\nminua lähtemään. Kyttyräisellä oli helpposoutuinen vene. Hän oli nyt\nnoin puolen kilometrin matkan päässä saaren rannasta. Mutta kun minun\ntäytyi virran tähden uida lähes sata metriä saarelta, ennenkuin pääsisin\nrannalle, oli selvää, että Kyttyräinen tulisi saavuttamaan minut ennen\ntakaisin ehtimistäni ja voisi ampua minua luodikolla pysytellen itse\nniin loitolla, ettei hänen veneensä olisi saarelta päin ammuttavissa.\n\nVeneet airoineen, jotka vastaisella rannalla viekoittelivat, olivat\nselvästi ainoastaan meitä varten ilkeästi viritetty loukku.\n\nKun vihollisemme huomasivat, ettei heidän loukkunsa saanut meitä\nhoukutelluksi, he soutivat maalle. Hetken päästä höyrysi jo heidän\npatansa tulella, joka oli sytytetty noin kolmensadan metrin päähän\nsaareltamme.\n\nVille, joka vanhana kaartilaisena oli hyvä ampuja pitkiltä matkoilta,\npyysi nyt sedältä lupaa saada särkeä heidän patansa palkaksi\nveneenvarkaudesta. Mutta setä luuli parhaaksi, että miehet pysyivät\ntietämättöminä aseittemme kantavuudesta. Ei hän myöntynyt Villen\npyyntöön silloinkaan, kun yksi miehistä tervehti meitä ampumalla\nkahdentoista kaliiberin pyörökuulan meitä kohti. Kuula litistyi kiveä\nvasten tuskin kahta metriä sedästä.\n\nAmpuja oli Kyttyräinen.\n\nHuomasin sedän punastuvan suuttumuksesta. Jos nyt olisimme tahtoneet\nmaksaa samalla rahalla ja kaikki kolme tähdäten Kyttyräistä ampuneet\nsamalla kertaa, on luultavaa, että rosvon henki olisi siihen paikkaan\nsammunut. Ville oli kaartissa saanut ampumamitalin siitä, että hän\nneljänsadan askeleen päästä oli kymmenen kertaa peräkkäin osunut\ntavalliseen kokovartalotauluun.\n\nPeräydyimme pensaihin.\n\nSyötyään lähtivät miehet uudestaan järvelle. He näyttivät olevan hyvällä\ntuulella, koska rupesivat veneestä ilkkumaan meille, viitaten\nveneisiimme, jotka olivat nyt heidän hallussaan. Setää he eivät saaneet\ntäten ärsytetyksi, mutta näin, miten Villen sormia kutkutti. Hän pyysi\nsaada lähettää edes pari kuulaa vinkumaan miesten pään yli. Sitten\nsaisin minä uida veneitä noutamaan, jolla aikaa Ville lupasi vastata\nsiitä, etteivät miehet yrittäisi minua häiritä. Tietysti hänen ei\ntarvitsisi enää ampua ilmaan, jos joku miehistä yrittäisi ruveta\nsoutamaan.\n\nMinä olin sillä välin kypsyttänyt toisen tuuman, joka tosin ei tuottaisi\nveneitämme heti haltuumme, mutta sen sijaan, jos hyvin kävisi, saattaisi\nvihollisemme käsiimme.\n\nKanuuna hovilinnan katolla oli rihlattu, ja tähtäyslaite näytti olevan\ntarkasti tehty. Se oli siis arvatenkin tarkkakäyntinen ampuma-ase.\nMyöskin siihen kuuluvan ruutimitan olin jo löytänyt. Kysyin sentähden\nsedältä, enkö saisi yrittää kanuunanlaukauksella ruhjoa venettä. Jos\nosaisin juuri vesirajaan, olisi vuoto niin suuri, etteivät miehet\njaksaisi pitää venettä tyhjällään.\n\nSetä antoi heti myöntymyksensä. Määräsi ehdoksi vain, että yrittäisin\nolla osumatta miehiin. Myöskin Ville mielistyi ehdotukseen ja arveli\ntämän olevan ensimmäisen kerran, jolloin roistoja vastaan täytyi\nturvautua tykistöön. Ainakin Suomessa. Hyvin mielellään olisi hän tullut\nminun mukaani, mutta setä arveli, että hän rannalla ehkä voisi olla\nsuuremmaksi hyödyksi. -- Kiiruhdin siis hovilinnaan, ja kymmenen\nminuuttia myöhemmin oli kanuuna panostettu ja sytytysruutia sankissa.\nMiehet olivat tulleet vielä lähemmäksi rantaa. Arvioin ampumavälin\nolevan 450:n metrin paikoille. Haavojani käsivarressa kirveli ilkeästi,\nja minua ilahdutti jo edeltäkäsin miesten nolostuminen, jos osuisin\nheidän alukseensa.\n\nEn voinut heti laukaista asettani, sillä tuuhea koivu oli minun ja\nveneen välillä. Ampumaviivan ollessa taas hetken perästä esteetön oli\nvene suunnattu suoraan minua kohti. Miesten pyssyt olivat veneen\nkokassa, ja miehet olivat nousseet seisomaan tuhdoille. He arvatenkin\nlauloivat jotain herjauslaulua meistä, sillä he huitoivat käsillään ja\npolkivat tahtia.\n\nNyt oli minun hetkeni tullut. Tähtäsin ihan vesirajaan ja vein\nsytyttimen sankkiin.\n\nOnni minulle, että sytytin sivulta päin. Edellisellä laukauksella, joka\noli paljaalla ruudilla ammuttu, kanuuna ei ollut paikaltaan siirtynyt.\nMutta nyt, kun oli noin kolme vertaa enemmän ruutia kanuunassa kuin\nsilloin ja raskas suippoluoti panoksen edessä, kimposi aseeni enemmän\nkuin metrin taaksepäin. Jos olisin seisonut siinä, jossa tähdätessäni\nolin, olisi ase surmannut laukaisijansa. Savun poistuttua rupesin\nlaukaukseni tulosta tarkastamaan.\n\nSellaista tulosta en ollut laukauksestani ymmärtänyt odottaa. Vene oli\nparrasta myöten vedessä. Yksi mies ui hyvää vauhtia rannalle päin, ja\nkaksi pysytteli veneen partaassa kiinni. Tykinkuula oli sattunut ihan\ntarkoitettuun paikkaan, oli lyönyt keulan poikki ja siinä olevat pyssyt\npirstaleiksi, halkaissut emäpuun keulasta perään ja jälkimmäiseen\npaikkaan tehnyt reiän, josta olisi miehen pää hyvin mahtunut lävitse.\nKuula oli tehnyt hävitystoimensa niin perinpohjaisesti, ettei esineestä\nikinä enää sopinut venettä tehdä.\n\nKiirehdin alas rantaan. Setä ja Ville ajoivat lautallaan kaikin voimin\nuivaa miestä -- itse Kyttyräistä -- takaa. Huomasin jo selvästi, että\nuimari oli tässä kilpailussa voittava, ja pian näin takaa-ajajain\nheittävän yrityksensä ja kääntyvän upoksiin menevään veneeseen päin.\nHetken perästä olivat he jo hinaamassa venettä miehineen saartamme\nkohti. Hitaasti kävi matka. Heidän lähestyessään rantaa olin jo\npidentänyt rannassa olevaa vetoköyttä parikymmentä syltä. Muuten olisi\nrantaan pääsy heille ollut mahdoton.\n\nMiehet, jotka eivät osanneet ainoatakaan uimaliikettä, olivat jo niin\nkangistuneet, etteivät omin voimin päässeet rannalle, vaan heitä oli\nautettava. Uupuneesta tilastaan huolimatta he yrittivät ryhtyä\nvastarintaan, kun heidät oli käsirautoihin pantava. Ja Iivanan\nhuonetovereiksi saimme heidät ainoastaan väkivaltaa käyttämällä.\nSeuraavana päivänä olivat he kuitenkin sen verran talttuneet, että setä\nvoi pitää heidän kanssaan poliisikuulustelun. Häpeämättömällä\njulkeudella he kielsivät kaiken osallisuutensa Kyttyräisen koplan\nrikoksiin. He olivat muka paluumatkalla Suomeen Venäjän Karjalasta, ja\neräs kyttyräselkäinen kalastaja oli tarjoutunut maksua vastaan\nveneellään kuljettamaan heidät poikki järven.\n\nNyt oli siis Kyttyräinen itse ainoa koko koplasta, joka oli vielä\nvapaana.\n\nSillä aikaa kuin kävimme viemässä vankimme \"vankilaan\", oli Kyttyräinen\npotkaissut molemmat veneemme vesille, arvatenkin itse jalkaisin\npoistuen. Tuuli oli kiihtymään päin, ja huomasimme mahdottomaksi\nlautalla niitä nyt enää saavuttaa. Kun minä haavojeni tähden en\nkelvannut soutamaan, tarjoutui Ville yksin tuomaan ne takaisin, johon\ntehtävään meni kaksi päivää. Veneet ajautuivat näet tuulen mukana aina\njärven pohjoiseen päähän asti. Vasta Sitkajoen suulta sai Ville ne\nkäsiinsä. Takaisin tullessaan hänen tunteensa Kyttyräistä kohtaan eivät\nolleet oikein lempeitä.\n\nVedettyänsä veneet maalle kysyi Ville minulta, joko olin huomispäivän\npäiväkäskyn kuullut.\n\n-- En ole. Tokko huomiseksi mitään päiväkäskyä annetaankaan? Muutaman\npäivän lepo on nyt minun mielestäni hyvin paikallaan.\n\n-- Olen jotenkin varma siitä, että minun on huomenna lähdettävä\nkomisariuksen kanssa ajamaan Kyttyräistä takaa. Sinut jätetään taas\nkotimieheksi.\n\n-- Ohoh!\n\n-- ...sanoi hämäläinen, kun hämmästyi. Mutta tässä ei kelpaa\nhämmästyminen. Ellei Kyttyräistä heti ajeta takaa, hän luo itselleen\nuuden koplan. Tarjokkaita kuuluu olevan vaikka kuinka paljon, vaikk'ei\nhän tähän asti vielä ole tahtonut ottaa väkeä lisää. On luottanut\nparemmin tottuneisiin miehiinsä.\n\n-- Kyllä pitää olla sillä miehellä, joka Kyttyräisen rengiksi ryhtyy,\nsydän kivestä ja sekin tervattu.\n\n-- On niitä ryhtyjiä. Eiväthän ne pikku varkaat ymmärrä ryövärinammatin\nvaaroja edeltäkäsin arvata. Laiskoittelijat luulevat sitä\nhuvittelemiseksi vain.\n\n-- Ehkei Kyttyräinen perustakaan enää uutta koplaa, kun nyt on näin\nhuonosti käynyt. Ryhtyy kukaties kunnolliseen elämään.\n\n-- Kyttyräinenkö moukaksi? Ei ikinä. Kyttyräinen ei ole niitä miehiä,\njotka rahanpuutteesta aikovat köyhtyä. Joko kultaa kukkarossa tai santaa\nsieraimissa, se on hänen elämänsääntönsä.\n\n-- Jos pysyykin roistona, niin eihän tähän matkaan sittenkään niin\nrajaton kiire ole.\n\n-- Kyttyrä-Jaskaa ei voi liian varhain linnaan lähettää.\n\nSeuraavana aamuna sain sedältä vahvistuksen Villen sanoihin. Samalla\nkertaa sain virallisen määräyksen vartioida parhaimman kykyni mukaan\nvankeja sedän ja Villen poissaolon aikana. Tämä tehtävä oli minulle\nvastenmielinen, ja koetin sedälle ehdottaa Villeä vartijaksi ja itseäni\nsedän seurakumppaniksi. Mutta setä luuli itsellään olevan Villestä\nenemmän hyötyä Kyttyräisen kiinniottamisessa kuin minusta. Kuten hänellä\ntietysti olikin. Minun oli siis nurkumatta antautuminen ikävään\ntoimeeni.\n\nSekä sedältä että Villeltä sain lukuisat neuvot, miten parhaiten voisin\nsuoriutua tehtävästäni, joka ei ollut aivan vaaraton, vaikkakaan ei\ntosin paljon aikaa vienyt. Enin aika meni koukkujen asettamiseen ja\nhoitamiseen. Oli näet pakko elättää vangit melkein yksinomaan kalalla.\nJoka toinen päivä he saivat kalan lisäksi puoliskon leipää miestä kohti\nja joka toinen päivä yhdeksi ateriaksi jauhopuuroa, sitäkin määrän\nmukaan. Kalaa saivat mielin määrin.\n\nIltapäivällä valmistuivat matkamiehet ja illalla he lähtivät hyvällä\nmyötäisellä matkallensa. Ville lupasi tulla \"ennen talvea takaisin, jos\nsiksi saisivat Kyttyräisen kiinni\".\n\nLähtöpäivä oli 10. heinäkuuta.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOlin siis taas ypö yksinäni. Vaikka nyt asuin talossa ja vaikka talon\nalustassa asui kolme miestä, tunsin itseni paljon yksinäisemmäksi kuin\ntoverieni edellisen kerran poistuessa. Tämä johtui arvatenkin siitä\nvastuusta, joka minua painosti.\n\nSedälle en ollut puhunut mitään siitä, että pääsin talon entisen isännän\nkirjoituspöytään. Tahdoin mieluummin säästää pöydän tutkimisen siksi,\nkunnes saattaisin tehdä sen yksinäni. Tilaisuus oli nyt tullut, ja\npäätin jo seuraavana aamuna ryhtyä toimeen.\n\nYö kului ilman minkäänlaista häiriötä. Aamulla nousin varhain laittamaan\nruokaa miehilleni. Onneksi oli talossa pata, joka oli juuri parahiksi\nsuuri kolmen tai neljän miehen päiväannosta varten. Useimmiten keitin\nvain aamulla. Annokset riittivät kahdeksi ateriaksi. Illaksi saivat\nmiehet leipä- tai puuroannoksensa, välistä paistettua kalaa lisäksi. Kun\nsiihen aikaan vesilintujen rauhoitusaika päättyi jo heinäkuun 15. p:nä\nja järven itäisellä rannalla oli monta pitkää, ruohoisaa poukamaa,\nsaatoin hyvin useasti vaihtaa kala-annoksen lintuliemeen. Miehet eivät\nainoatakaan kertaa valittaneet ruoasta, niin hävyttömiä, kuin nuo kaksi\nviimeksi tullutta muuten olivatkin.\n\nPäästyäni aamutoimistani vapaaksi oli yksinäisyyden tunne, joka minulle\nedellisenä iltana teki elämän niin raskaaksi, kokonaan hävinnyt. Tunsin,\nettei vanginvartijatoimeni ehkä tulekaan niin ikäväksi, kuin olin ensin\nkuvitellut. Ukkossade oli yöllä virvoittanut nääntyvää nurmikkoa,\naurinko paistoi nyt pilvettömältä taivaalta. Ikävä oli unohtunut, ja\nelämä oli kuin silkkiä.\n\nNyt oli aika tullut kirjoituspöytälaatikon salaisuuden päivänvaloon\nsaattamiseksi.\n\nAvasin laatikon, jonka avainsana oli minulle nyt tuttu. Laatikossa oli,\nkuten olin toivonutkin, melkoisen iso, täyteen kirjoitettu vihko.\nKirjoitus, joka oli ruotsinkielinen, oli tehty vanhanaikaisilla\nkirjaimilla, joita vielä seitsemännentoista sataluvun loppupuolella\npaljon käytettiin ja jotka siihen tottumattomalle ovat hyvin vaikeasti\nluettavia. Se oli ilmeisesti \"Latvasaaren kuninkaan\" kirjoittama.\nRyhdyin heti lukemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_\"Nimeni on Pytagoras Stålhahne. Olen syntynyt uudenvuodenpäivänä v.\n1740. Isälläni, joka oli matematiikan professori Tarton yliopistossa,\noli tapana sanoa, että kun hänen varansa myönsivät hänet antamaan\nminulle vain yhden ristimänimen, antoi hän minulle sen, mikä oli hänen\nmielestään arvokkain. Luonnonlahjani ja kasvatukseni ohjasivat minut jo\naikaisin joko tiedemiehen tai soturin uralle. Suoritettuani akateemiset\ntutkintoni astuin Ruotsin kuninkaan palvelukseen[1] tykistöinsinöörinä\nja onnistuin jo nuorena saamaan niin suuren luottamuksen, että muutamain\nsilloin rakennettujen sotalaivain tykistö tehtiin minun kokeilujeni ja\ntekemieni mallien ja piirustusten mukaan. Palvelukseni maksettiin hyvin,\nja kolmikymmenvuotiaana pääsin jo tekemään ulkomaanmatkan, mikä tosin ei\nantanut minulle toivottua vastausta siihen kysymykseen, jonka tähden sen\nolin tehnyt. Mutta sen sijaan se antoi minulle ystävän, joka enemmän\nkuin kolme vuosikymmentä on uskollisesti minua auttanut ja jonka avutta\nse tehtävä, johon olen elämäni parhaimmat voimani uhrannut, olisi jäänyt\nainaiseksi minulta suorittamatta. Ehkä olisi siinä tapauksessa joku muu\nihminen minua onnellisempana sen suorittanut. Ikuisesti ei olisi voinut\ntämä tehtävä suorittamatta jäädä. Se on siksi ihmiskunnalle liian\ntärkeä._\n\n[1] _Moni liivinmaalainen siirtyi vielä siihen aikaan Ruotsiin._\n\n_Isaac Newtonin pani putoava omena ajattelemaan syytä siihen ilmiöön,\njota nimitämme painovoimaksi ja joka on syynä kappalten painoon. Hän\njulkilausui sen lain, joka ohjaa kappalten välillä olevaa ns.\nvetovoimaa._\n\n_Tietääkseni ei ole kukaan näihin asioihin perehtynyt koskaan tullut\najatelleeksi muuta selitystä tähän asianlaitaan, kuin että luonnossa on\nolemassa voima, joka vetää kappaleet toisiinsa niinkuin magneetti\n'vetää' raudan luoksensa -- jos tuo ilmiö on vetämistä, mistä asiasta en\ntahdo tässä yhteydessä mielipidettäni lausua._\n\n_Ja kuitenkin, vaikka jokainen on pitänyt tämän selityksen niin\npäivänselvänä, että sen vastaansanomista pidettäisiin varmana\ntodistuksena järjen vararikkoon joutumisesta, uskallan väittää, että\nNewton'in kirjoista ei etsienkään löydetä ainoatakaan lausetta, jota\nvoisi pitää tukena siihen, että Newton itse oli vakuuttunut tämän\nselityksen varmuudesta. Asia on täten selitettävissä. Sitä en kiellä.\nNewtonin nero riitti itse tosiasian varmistamiseen, mutta se ei\nriittänyt tuomaan ilmi sen syytä. Ja tämä suuri tiedemies halveksi\nesittää tosiasiana sellaista, joka on kyllä hyvin otaksuttavaa ja jota\nmonet ilmiöt tukevat, mutta joka kuitenkin pysyi vain hypoteesina,\nvarmaa tieteellistä todistusta vailla._\n\n_Tähän näin päivänselvänä pidettyyn selitykseen en ole koskaan uskonut.\nPainovoiman lain voi selittää toisestakin syystä johtuvaksi kuin\nkappaleissa olevasta vetovoimasta, joka ne vetäisi toisiinsa. Voi\najatella, että on luonnossa olemassa jokin voima, joka *avaruudesta\nkäsin vaikuttaa paineena ja painaa kappaleet toisiansa kohti*. Tämä\nvoima siis niin sanoakseni työntää maan ja maan päällä olevat \"painavat\"\nkappaleet toisiansa kohti._\n\n_Kappaleissa ei ole siis olemassa mitään semmoista vetovoimaa, joka ne\nvetäisi toisiinsa. Vaan niiden ulkopuolella on olemassa luonnossa oleva\npaine, joka ne painaa toisiinsa. Tästä syntyy kappalten painoksi\nnimitetty ominaisuus. Tämä on minun vakaumukseni. Ja tämä vakaumus ei\nole nyt enää hypoteesi. Se on minun todistamani tosiasia. Ja\ntodistukseni luonne on semmoinen, että jokainen, joka on tämän\ntodistukseni nähnyt -- sanon tahallani: nähnyt --, hyväksyy heti\nselitykseni._\n\n_Selitykseni ulkoapäin tulevasta paineesta oli minullekin vuosikymmeniä\nhypoteesi vain, rakas hypoteesi. Mutta kun ensimmäisen kerran\nhypoteesistani johtuvalla tavalla onnistuin kumoamaan painovoiman,\nmuuttui hypoteesini tieteelliseksi tosiasiaksi, faktumiksi. Ja vaikkakin\ntämä tosiasia on minut ajanut elinkautiseen maanpakoon, en kadu\nsittenkään elämäntyötäni. Yhden, tai oikeammin kahdenkin ihmisen\nelinkautisella maanpaolla ei ole liian kalliisti maksettu keksintö,\njosta ihmiskunnalle tulee koitumaan suurempia etuja kuin kaikista niistä\nkeksinnöistä yhteensä, mitkä tähän asti on tehty. Sanani voivat tuntua\nitsestään ylvästelyltä, mutta ne eivät sisällä liioittelua, olen siitä\nvarma._\n\n_Viittasin siihen, että keksintöni on minulle itselleni ja pojalleni\ntuottanut tuhoa. Minulle on käynyt niinkuin tuolle muinaiselle\nkeksijälle, joka näytti keksintönsä keisarilleen. Kun keisari\nkysymyksestään sai tietää, ettei kukaan muu ihminen voinut tehdä sitä,\nmikä keisarin nähden oli tehty, käski hän palvelijansa paikalla surmata\nkeksijän. Muuten hänen keksintönsä veisi tuhansilta ihmisiltä heidän\njokapäiväisen leipänsä. Minua ei surmattu, ja olen siitä kiitollinen,\nsillä pääsin siten elämäni työn päättämään, täydentämällä ja\ntieteellisesti selittämällä keksintöäni. Tämä työ, joka on vaatinut\nkolmattakymmentä vuotta, on tällä saarella suoritettu._\n\n_Sillä kun kuninkaalleni uskoin salaisuuteni, tarjoten sen ensi sijassa\nomalle kansalleni, luuli hän sitä ensin joksikin sopimattomaksi\nilveilyksi. Mutta kun hänen ja neljän upseerin läsnäollessa nostin tuhat\nkiloa painavan kanuunan lavetiltaan ja tein sillä, ikäänkuin sotilas\nkiväärillään kuninkaalle kunniaa, joutui kuningas pelästyksestä\nsuunniltaan ja karkoitti minut tähän kaukaiseen seutuun. Kuoleman uhalla\nminun on kielletty ikinä poistumasta tästä takamaasta. Minua luullaan\njumalattomaksi taikuriksi._\n\n_Sinä, joka nämä sanani luet, ihmettelet. Et voi sanojani todeksi uskoa.\nAstu sentähden tämän talon katolle. Sieltä olet löytävä malmista valetun\nkanuunan, jonka \"paino\" on 800 kiloa. Se \"painaa\" 800 kiloa siinä\nymmärryksessä, että sen *vis inertiae*, sen hitausvastus on 800:n kilon\npainoisen esineen hitausvastus. Ellen olisi tätä hitausvastusta siihen\njättänyt, ei sillä voisi ampua -- potkahdus lennättäisi sen metsään.\nNosta kanuuna lavetiltaan olallesi. Se ei ole raskaampi kuin\nsamankokoinen paperikäärö. Vaikka kuinka korkealle ilmaan saat sen\nnostaa. Mutta varoitan sinua laskemasta sitä edes kymmentä senttimetriä\nalemmaksi, kuin se lavetilla maatessaan on. Sillä silloin uhkaa jo\nvaara, että se poistuu siitä tasapainotilasta, jonka olen sille\nmäärännyt, ja ruhjoo jalkasi. Mutta niin pian kuin se taas saatetaan\ntasapainotasoonsa tai korkeammalle, ei se ole enää painolain tavallisen\nvoiman alainen._\n\n_Kehoitan sinua tämän tekemään. Vasta pidettyäsi kanuunaa olallasi lue\nkirjoitukseni jatko. En ole näet tätä kirjoittanut jonkun sellaisen\nluettavaksi, jonka järki, jos se on terve, kieltää hänet sanojeni\ntotuuteen uskomasta, kunnes hän ensin on itse kokenut, että puheeni on\ntosi -- -- --\"._\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän asti olin jonkinlaatuisella ihmettelyn sekaisella uteliaisuudella\nlukenut muistiinpanot. Mutta nyt läjähdytin vihon kokoon ja heitin sen\nlaatikkoon takaisin. Jo olin saanut ne tiedot tämän talon entisestä\nasujaimesta, joita olin niin hartaasti halunnut.\n\nSe, joka tuommoisia tieteellisiä hullutuksia haaveilee, sopinee\nikiliikkujan keksijäksi tai joksikin sen tapaiseksi. Mutta merirosvoksi\nhän ei kelpaa. Mikään valtiollinen vehkeilijä hän ei myöskään ole. Joko\nhän on todella ollut sotaväessä insinööri, joka mielenvikaiseksi\ntultuaan on käynyt ympäristölleen niin vaivaa tuottavaksi, että on ollut\npakko karkoittaa hänet tähän kaukaiseen valtakunnan osaan, taikka on\nkarkoituskin hänen sairaan mielentilansa kuvitteluja. --\nParempionniseksi olisin suonut näitten suojien entistä asukasta. Se\nminussa kuitenkin herätti tyydytyksen tunteen, että tuonlaatuiset\nmielenvikaiset useimmiten ovat persoonallisesti onnellisia ihmisiä.\nHeidän aatemaailmansa ei tuota heille pettymyksiä, vaan runsasta\ntyydytystä. Latvasaaren kuningas oli omistanut kaikki, mitä\njokapäiväisen elämän tarpeisiin kuuluu, jopa runsaassakin määrässä.\nMielisairaudestaan hän muistiinpanoistaan päättäen ei ollut itse\ntietoinen, ja hänen poikansa on kaiketikin hänestä pitänyt hellää\nhuolta. Hän on ehkä pitänyt itseänsä yhtä onnellisena ihmisenä kuin\nmuinainen Lydian kuningas, jota vain Solon ei voinut onnelliseksi\nkatsoa.\n\nAjatukseni olivat käyneet ikäviksi. Haihduttaakseni ikävystymistäni\nlähdin saarelle kävelemään, ja pian olivatkin ajatukseni taas\nnykyisyydessä kiinni. Mutta arvaamaton löytö vei ne uudestaan tämän\nsaaren entiseen asujaimeen. Saaren pohjoisessa päässä oli muutamien\njättiläiskoivujen varjostamana hautakappeli: saman miehen hauta, jonka\nelämäkerran alku hetki sitten oli kääntänyt ajatukseni miettimään\nihmiselämän kohtaloja. Olin käydessäni edellisen kerran tässä paikassa\ntullut kulkeneeksi hautarakennuksen pohjoiselta puolelta, miltä sivulta\nse oli kokonaan tiheitten pensaitten peitossa.\n\nHautakappeli, jos sitä siksi voi sanoa, oli tehty yhdestä ainoasta\nsuunnattoman suuresta ruskeanpunaisesta graniittilohkareesta. Sen\nulkosivuihin ei ollut kivihakku koskenut, mutta oviaukko, joka oli\netelään päin, ja itse hautakammio oli taiteellisesti hakattu ja\nkaunistettu. Oviaukon sulki takorautainen ristikkoportti, joka oli\ntodellinen taidetaonnan mestariteos. Keskellä hautakammion lattiaa\nlepäsi korotetulla ruumisalttarilla kaksi mustasta graniitista tehtyä\nkaunista ruumisarkkua, joista kuitenkin toinen oli tyhjä. Sen kansi oli\nasetettu lattialle. Takaseinässä oli kaksi valkoista marmoritaulua.\nToiseen oli latinankielellä kaiverrettu hautakirjoitus:\n\n                          TÄSSÄ LEPÄÄVÄT\n                  SEN MIEHEN MAALLISET JÄÄNNÖKSET,\n                      JONKA NIMI ELÄMÄSSÄ OLI\n                        PYTAGORAS STÅLHAHNE.\n\n         Hänen elämäntyönsä on kerran tuottava ihmiskunnalle\n                   *suuren maallisen siunauksen*.\n              Älkööt ihmiset sitä kiroukseksi kääntäkö.\n\nSyntymä- ja kuolinvuodet puuttuivat, mutta varsinaisen hautakirjoituksen\nalle oli kaiverrettu ajatelma \"Principes mortales, respublica aeterna\",\nmikä jotenkin vastaa suomalaista sanontaa \"mahti ei mene maan rakohon,\nvaikka mahtajat menevät\".\n\nEdessäni oli siis saman miehen hauta, jonka sekapäisiä muistiinpanoja\näsken myötätuntoisena olin lukenut. Tyhjä arkku oli tietenkin pojalle\nvarattu. Paikka teki korkeine lehtevine koivuineen keskellä kosken\nkohinaa erinomaisen rauhaisan leposijan vaikutuksen ja herätti minussa\nvakavia ajatuksia kaiken maallisen katoavaisuudesta. Istuin kauan\nhautakammion edessä syviin mietteisiin vajonneena.\n\nMutta elävä elämä vaatimuksineen poisti vihdoin nämä ajatukset. Kolme\nnälkäistä miestä odotti leipäannostaan, ja minun täytyi kiirehtiä\nvainajan nykyisestä asumuksesta siihen asumukseen, missä hän oli\nelämänsä päivät viettänyt.\n\nIllallisen jälkeen istuuduin palatsin portaille. Tähti toisensa jälkeen\nilmestyi taivaalle, tuikkien kesän heikolla valolla. Minut valtasi halu\nStålhahnen tähtitähystimellä katsella tähtitaivasta, ja astuin torniin\nnostaen yhdellä ainoalla otteella tähystimen paikalleen katolle. Minulla\noli vähäisen aavistusta siitä, miten tätä kojetta oli käytettävä, ja\nmuutaman turhan yrityksen jälkeen onnistuin sen avulla hetkisen\nihailemaan jotain vilkkuvaa tähteä. En ymmärtänyt kuitenkaan koneistoa\noikein hoitaa. Tähti poistui näkökentästä enkä onnistunut enää saamaan\nkojettani oikeaan suuntaan. Laskin tähystimen säilytyspaikkaansa\ntakaisin ja aioin poistua.\n\nSamassa johtuivat mieleeni muistiinpanojen haaveilut kanuunasta, joka ei\nmuka mitään painanut. Ikäänkuin tuntien sisällistä tarvetta puolustaa\nluonnonlakia lykkäsin aseen vaakasuoraan asentoon, kyykistyin, tein\nliikkeen muka nostaakseni kanuunan olalleni, ja -- kaamea tunne! -- näin\nitseni seisomassa katolla _kanuuna olallani_. Se oli irtaantunut\nlavetistaan ja minä kannoin sitä olallani. Semmoinen kauhun tunne\nvaltasi minut, että kaikki jäseneni kangistuivat ja kanuuna putosi\nhirvittävästi jysähtäen tornin vaskikatolle. Vielä tänään en käsitä,\nmiten tuo saattoi tapahtua minua musertamatta. Kaikki jäseneni olivat\neheät, ja tuo hirvittävä metallimöhkäle makasi jalkaini vieressä.\n\nSamassa kieltäytyi järkeni uskomasta, että kanuuna oli todella ollut\nolallani. Koko tuo ajatus, että olisin tuota esinettä olallani kantanut,\ntuntui minusta niin mielettömän hullunkuriselta, että purskahdin aika\nnauruun. Noituus murtui. Ymmärsin, että olin puolipimeässä tullut\njotenkin irroittaneeksi kanuunan lavetistaan ja että se oli luiskahtanut\nkatolle. Äkillinen pelästys oli samassa tajuntaani loihtinut haaveilijan\nväitteet, jotka aamupäivällä olin lukenut, ja saattanut minut luulemaan\nne nyt itse toteuttaneeni ja todella kantaneeni hänen kanuunaansa.\nTuommoisia hullunkurisia kepposia voi mielikuvitus tehdä sille, joka ei\nsitä ajoissa ohjaa, vaan lukee hulluttelijan kaikkia hullutuksia.\n\nOlin siis päässyt selvään tajuntaan takaisin. Se minua vain suututti,\nettä varomattomasti olin saattanut kanuunan semmoiseen kuntoon, ettei\nsillä voinut ampua. Ehkä onnistun huomenna saamaan tuon raskaan\nmöhkäleen takaisin paikallensa, että voin ampua asianomaisen\nkunnialaukauksen, kun setä ja Ville palaavat viimeinen pahantekijöistä\nmukanaan. Hyvä, ettei edes katto aivan pahoin särkynyt.\n\nJa kuitenkin! Muistin niin selvästi, miten nousin kyykistyneestä\nasennostani ja seisoin tuossa katolla kanuuna olalla. Tuo vaikutelma oli\nmiltei poistumattomasti tajuntaani kaivertautunut. Mutta järki kielsi\nsen. Ja ihminen on järkiolento. Ellei hän aistimiensa vaikutelmia\njärjellänsä ohjaa, hän pettyy surkeasti.\n\nMenin nukkumaan ja nukuin yöni oivallisesti. Monta hullutusta voi\nkesäinen yö loihtia ihmisen aivoihin, mutta aamulla ne ovat haihtuneet\nkuin savu tuuleen. Nyt aamulla olivat aivoni taasen mitä parhaimmassa\nkunnossa. Hymyillen kuvittelin itsekseni, mitä Ville tai setä\ntuumisivat, jos rupeaisin heille unennäköjäni kertoilemaan. Paljon\npilkkaa tulisi varmaan osakseni. Viisainta oli olla niistä mitään\nkertomatta.\n\nPäästyäni talousaskareista vapaaksi menin katsomaan yöllisten\nhulluttelujeni näyttämöä. Lavetistaan irtaantunut tykki oli siinä käsin\nkosketeltavana todistuksena, etten ollut koko tuota tapahtumaa\nsängyssäni maaten uneksinut.\n\nYliseltä löysin pian muutamia väkipyöriä taljoineen. Muutamista\ntukevista riu'uista laitoin kolmijalkaisen nostohevon, ja\npäivällisaikana rupesi kanuuna nousemaan siitä kolosta, minkä se oli\nkattoon tehnyt. Nostaminen ei kestänyt montakaan minuuttia. Kanuuna\nlähenteli lavetin korkeutta. Tunsin miten vastus äkisti rupesi\nvähenemään, ja kun kanuuna oli lavetin tasalla, höltyi samassa\ntaljaköysi. Vastus oli lakannut. Hilasin vielä. Kanuuna nousi. Nyt se\noli puoli metriä lavettia korkeammalla. Siirsin lavetin kanuunan alle ja\nlaskin taljaköyden kädestäni. Kanuuna jäi riippumaan ilmaan. Se ei\njaksanut voittaa hankausta väkipyörissä eikä painunut paikalleen\nlavetille.\n\nJo rupesi asia minua peloittamaan. Olenko järjiltäni? Nythän on\nsydänpäivä ja päivänvalo niin selkeä, kuin miksi aurinko voi sen tehdä.\nKieltäydyin uskomasta öisiin kummitusnäkyihin. Kieltäydyin uskomasta,\nettei lähes tonnin painava malmikappale jaksa voittaa väkipyörien\nkitkaa. Rupean siis taljojani tarkastamaan. Niissä täytyy jonkin olla\nepäkunnossa, koska eivät laske tykkiä painumaan paikalleen. Mutta vikaa\non mahdoton löytää. Painan kanuunaa alaspäin. Taljat rahisevat ja\nkanuuna painuu hiljaa paikalleen lavetille.\n\nMenin heti tornista pois. Kun järki ja aistimet ovat näin ilmeisessä\nristiriidassa, ei ole suotavaa seistä korkealla katolla. Ellei tämä\nsaari ole ihan noiduttu, selkenee kai kummitus minulle ennen iltaa.\n\nPäivällisen jälkeen oli tapahtuma minusta mahdottomampi kuin koskaan.\nKoetin ratkaista vaikeaa matemaattista tehtävää ja onnistuin. Mikään\ntilapäinen järjen kykenemättömyys toimintaan ei minua siis vaivannut.\nEhkä jotkut aivosolut, jotka matemaattisiin tehtäviin eivät olleet\ntarpeen, olivat joutuneet epäkuntoon. Niin uskoin.\n\nUudestaan lähdin nyt torniin ja poistin nostohevon taljoineen.\nArastellen kyykistyin vielä kerran kanuunan alle, tartuin siihen käsin\nkiinni ja toivoen tällä kertaa järjellisempää tulosta oikaisin itseni\npystyyn.\n\nSeisoin siinä vielä kerran kanuuna olalla.\n\nTällä kertaa en pelästynyt. Hylkäsin kaikki järkipäätelmät ja päätin\nolla järjetön, jos aistimieni todistus vaatii minua sitä olemaan. Nostin\nkanuunan molemmin käsin niin korkealle, kuin kädet ylettyivät. Se ei\nollut mitenkään raskaampi kuin paperikäärö. Painolaissa oli jokin vika.\n\n\"Vasta pidettyäsi kanuunaa olallasi lue kirjoitukseni jatko.\"\n\nSalamantapaisesti uudistuivat nämä sanat muistiini. Annoin painolain\nolla painolakia ja järjen olla järkeä. Panin varovaisesti kanuunan\ntakaisin paikalleen ja kiiruhdin alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVapisevin käsin otin käsikirjoituksen esille ja ryhdyin tällä kertaa\nmonin verroin suuremmalla harrastuksella lukemiseen. Käsikirjoitus\njatkui näin:\n\n_\"Olen sanonut, että ensimmäinen ulkomaanmatkani, jonka tein jo\nkolmikymmenvuotiaana, ei antanut minulle vastausta siihen kysymykseen,\njoka oli matkan aiheuttanut, mutta antoi minulle sensijaan uskollisen\nystävän._\n\n_Matka tehtiin Egyptiin, lähemmin sanottuna nykyisen Assuanin (lue:\nEssjenin) -- vanhain Syenen -- kivilouhoksiin. Laskuni ja tutkimukseni\nolivat näet vieneet minut siihen johtopäätökseen, että vanhoilla\negyptiläisillä on täytynyt olla jokin salainen tieto, joka teki\nkappaleet heidän käsissään kevyemmiksi kuin ne muuten ovat. Toisin\nsanoen: he tunsivat jonkin tavan, jolla voivat painolain voimaa\nvähentää. Ellei heidän insinööreillään ole ollut toisia tietoja luonnon\nvoimien käyttämisestä ihmisen palvelukseen, kuin nykyajan ihmisillä on,\nei heille olisi käynyt mahdolliseksi kuljettaa noita mahdottoman suuria\nkivilohkareita, jotka vielä valtavina näytteinä todistavat myöhemmän\najan ihmisille heidän nerostansa._\n\n_Tarkoitukseni oli siis kiviltä houkutella heidän salaisuutensa, jos\nniillä semmoinen oli._\n\n_Assuanissa tutustuin erääseen arabialaiseen, jonka harrastukset olivat\nomansa tekemään meistä ystävät. Hän samoin kuin minäkin oleskeli päivät\npitkät kivilouhoksissa, joista hän etsi muinaismuhamettilaisia\nkäsikirjoituksia. Kun kummankin harrastukset siis olivat tieteellisiä,\nmutta emme kuitenkaan tarvinneet toisissamme kilpakumppania pelätä,\nsaatoimme olla toisillemme suureksikin avuksi. Sovimme, että jos\njompikumpi meistä tekee löydön toisen tutkimusalalta, hän empimättä\nantaa sen toiselle. Hyvä vaihtokauppa siis, joka ei voinut muuta kuin\ntuottaa hyötyä kummallekin. Ja kun minulla oli onni löytää\nkoraanikäsikirjoitus yhdeksänneltä vuosisadalta, joka Akmedin -- se oli\nuuden tuttavani nimi -- mielestä oli verrattoman arvokas, olin saanut\nystävän koko elämäni ajaksi. Eri uskomme ei häirinnyt ystävyyttämme.\nAkmedia ei vaivannut hänen uskolaistensa tavallinen ahdasmielisyys, ja\nhuomasin pian, että hän tunsi minun uskontoni paljon paremmin kuin minä\nhänen._\n\n_Sanoin, että yhteinen etu oli aluksi vienyt meidät yhteen. Tämä on\nkuitenkin ymmärrettävä niin, että minulla itselläni oli tästä suurin\nhyöty. Ilman Akmedia olisi keksintöni ehkä vielä tekemättä. En osannut\nnäet lukea muinaista egyptiläistä kirjoitusta.[1] *Akmed osasi.* Hän oli\ntutkimusmatkoillaan kotimaassaan Arabiassa löytänyt erään korkeasukuisen\negyptiläisen matkustajan hautakiven, jossa paitsi arabialaista\nkirjoitusta oli myöskin kirjoitus kahdellakin hänelle tuntemattomalla\nkielellä. Vertaamalla eri kirjoituksia toisiinsa sekä niihin\nkirjoituksiin, jotka hän oli tavannut egyptiläisistä muistomerkeistä,\nhän oli huomannut, että toinen outo kirjoitus oli egyptiläisten vanhaa\nja toinen uudempaa, koptilaista kirjoitusta. Hänen oli onnistunut ne\ntulkita ja Assuanissa hän opetti minulle edellisen, jonka itsekin\nymmärsin olevan minun tutkimuksiani varten ehdottomasti tarpeen.\nArabialaisesta käsikirjoituskokoelmasta, joka on kirjastoni\nlasikaapissa, olet löytävä täydelliset selitykset tuohon kirjoitukseen\nsekä myös useita kirjoituksia tällä kielellä, jotka Egyptissä ollessani\nmuistomerkeistä jäljensin._\n\n[1] _Hieroglyfitutkimus on kuluneen vuosisadan työtä._\n\n_Jos olettamukseni vanhain egyptiläisten salaisista tiedoista oli oikea,\non hyvin luultavaa, että nuo tiedot ovat olleet perintösalaisuutena\njollakin erityisellä suvulla tai perheellä, jonka perheen jäsenet ovat\nolleet johtomiehinä vuorenlouhimis- ja kivenkuljetustyössä.\nSalaisuutensa he pitivät arvatenkin erinomaisen tarkasti kätkettynä, ja\nperheen ehkä sukupuuttoon kuoltua oli salaisuus unohtunut ja nuo\nsuurenmoiset kivityöt pakostakin lakanneet, kun näitä suunnattomia\nlohkareita ei enää voitu käsitellä ja kuljettaa. -- Tämä oli teoriani._\n\n_Kuten olen sanonut, eivät tutkimukseni Assuanissa minulle tuottaneet\nmuuta kuin Akmedin uskollisen ystävyyden ja taidon tulkita\nmuinaisegyptiläisten kieltä. Tämäkään tulos ei ollut halveksittava._\n\n_Sillä kaksi vuotta tämän jälkeen sain ystävältäni tämän kirjeen:_\n\n      _'Akmed Tutkija ystävällensä Pytagoraalle._\n\n      _Terve. Löysin Assuanista eräästä vuoren käytävästä kirjoituksen,\n      josta ymmärrän, että on olemassa toinenkin muinaisegyptiläinen\n      vuorilouhos täältä kaukana etelässä. Tie sinne on hiekka-aavikkoa,\n      mutta tiellä on ainakin muinoin ollut pari keidasta. Jos voimme\n      varustaa kuuden kamelin karavaanin, ei ole luullakseni mahdotonta\n      päästä sinne. Paikalla on kirjoituksen mukaan vettä ja palmupuita.\n      Minä omistan kaksikymmentä naulaa hopeata. Jos voit hankkia yhtä\n      paljon, on matkamme taattu._\n\n      _Ellet sinä matkan vaaroja ja vaivoja pelkää, kirjoita minulle\n      asiasta ja tule itse niin pian, kuin voit valmistua. Täällä minä\n      teen tarpeelliset valmistukset. Tuo mukanasi kahdeksan tai\n      kymmenen semmoista hyvää pyssyä, kuin sinulla täällä ollessasi\n      oli, ja hyvä varasto ruutia. Lyijyä on minulla. Ellet ole\n      saapunut, kun on kymmenes kuukausi tästä päivästä lukien kulunut,\n      lähden yksin._\n\n      _Elä Herran suojassa. Hyvästi._\n\n      _Tämän kirjeen kirjoitin 5. p:nä Ramadan-kuuta Hedsjran vuotena\n      1188.'_\n\n\n_Tultuani Egyptistä kotimaahani takaisin olin mennyt naimisiin. Vaimoni\noli rikas. Meille oli syntynyt poika, jonka syntyminen oli maksanut\näitinsä hengen, ja olin surusta syvästi murtunut. Akmedin kirje antoi\nminulle elämänhalun takaisin. Mainitun rahasumman kokoon saaminen ei\ntehnyt minulle vaikeuksia. Tein siis tarpeelliset varustukset, sain\nvirkaloman epämääräiseksi ajaksi, uskoin poikani erään sukulaisen\nhaltuun ja purjehdin ensimmäisellä sopivalla laivalla Espanjaan ja\nsieltä Egyptiin._\n\n_Kun tapasin ystäväni Assuanissa, oli kaikki tärkeimmät valmistukset jo\ntehty. Akmedilla oli kuusi veljeä, kaikki ammatiltaan kamelinajajia.\nNämä olivat äsken palanneet kauppamatkalta sisä-Afrikasta, ja Akmedin\noli onnistunut saada heidät palvelukseensa. Heillä oli omat kamelit;\nkaikki näyttivät olevan sitkeitä eläimiä. Matkalla tutustuin miehiin,\njotka olivat kaikin puolin kunnollisia. Harvoin näkee niin upeata väkeä\nkuin nuo seitsemän veljestä._\n\n_Matkamme hiekka-aavikon läpi ei ollut oikeastaan vaarallinen, sillä\nvettä löysimme useassakin paikassa, mutta minulle, joka olin\nerämaamatkoihin tottumaton, kovin rasittava. Aavikossa jalka painui\nhiekkaan kehräsluuhun asti. Ja kamelilla ratsastaminen ei kuulu elämän\nihanimpiin nautintoihin. Kun kolme viikkoa kestäneen matkan jälkeen\nsaavuimme sen vuoriston reunalle, mistä alkaen meidän piti ruveta\nkivilouhosta etsimään, olin niin lopen väsynyt, että Akmed katsoi\ntarpeelliseksi minun tähteni määrätä yhden lepoviikon, josta olin\nhänelle hyvin kiitollinen._\n\n_Tämä paikka olikin mielestäni oikein lepopaikaksi luotu.\nKahteenkymmeneen päivään en ollut puita nähnyt, lukuunottamatta muutamia\nharvoja palmuja, jotka keitailla kasvoivat. Tässä oli todellinen pieni\naarniometsä, vähäisen virran kastelemana. Virta tuli ylängöltä, ja\nihmettelin, mihin suurempaan vesistöön se hopeisen aarteensa laski.\nAkmed opetti minulle, että tämmöiset virrat valuvat sanan\nkirjaimellisessa merkityksessä hiekkaan. Tämäkin tässä paikassa niin\nvuolas ja vesirikas puro katoaisi näkymättömiin siltä vaeltajalta, joka\nsen vartta kulkisi kolmen tai ehkä viiden päivän matkan._\n\n_Jo muutaman päivän perästä olin niin tointunut, että olisin mielestäni\njaksanut jatkaa retkeä. Mutta Akmed vaati, että määrätty lepoaika oli\ntäysin käytettävä. Ei voinut tietää, mitkä voimanponnistukset meitä\nvielä odottivat. Ja kuten sanottu, itse paikka oli kuin paratiisi.\nEnsimmäisenä yönä häiritsi minua shakaalien ulvonta ja leijonain\närjyminen, mutta näihin ääniin tottuu nopeasti._\n\n_Jo kolmantena päivänä ammuin ensimmäisen leijonani. Se kuoli yhdestä\nainoasta kuulasta, mikä on ainakin arabialaisten väitteen mukaan\nharvinaista. Huomattava asia on kuitenkin, että arabialaisten\nampuma-aseet ovat useimmiten kurjassa kunnossa. Myöskin heidän ruutinsa\non huonoa. Hyvä asia, että miehilleni toin kotoa kunnolliset pyssyt ja\nampumavarat. Oman pyssyni kuula painaa kolme luotia ja oli läväissyt\nleijonan kurkun juuresta reiteen asti._\n\n_Määrätyn lepoajan kuluttua jatkettiin matkaa pitkin puron vartta.\nPidimme näet varsin luultavana, että kivilouhos, jos semmoinen oli\nolemassa, oli puron läheisyydessä, tai jos puro sai alkunsa järvestä,\njärven rannalla._\n\n_Edessämme oleva maa, joka oli kiviperäistä, nousi hiljaa. Puron varret\nolivat viljavaa maata, suurimmaksi osaksi metsäistä. Metsänriistaa näkyi\npaljon, mutta minkäänlaista merkkiä nykyisestä tai muinaisesta\nasutuksesta ei missään näkynyt. Ei myöskään näkynyt minkäänlaista jälkeä\nmuinaisesta tiestä._\n\n_Toiveemme supistuivat yhä enemmän, kuta kauemmaksi tulimme._\n\n_Neljäntenä päivänä teimme kuitenkin löydön, joka uudelleen elvytti\ntoiveemme. Auringonnousun jälkeen kuului leiriin omituinen mahtava ääni,\nmuistuttaen eniten jättiläisurkujen ääntä. Ääni oli kolmisointu ja\nkuului selvänä lähes neljännestunnin ajan, jonka jälkeen se heikkeni ja\nhetken perästä taukosi._\n\n_Annoimme karavaanin jatkaa, kuten ennenkin, puron vartta ja lähdimme\nAkmedin kanssa vasemmalle suoraan äänen suuntaan. Kuljettuamme noin\nviisi kilometriä avautui eteemme tasainen aukeama. Aukeaman keskeltä\nkohosi runsaasti viidentoista metrin korkuinen sfinksi, jonka\ntutkimattomat kasvot erämaan kolkossa yksinäisyydessä hellittämättä\nkatsoivat nousevaa aurinkoa kohti. Miljoonia auringonnousuja olivat nämä\nynseät silmät jo katselleet, nämä kiviset huulet aamulaulullaan\ntervehtineet, miljoonia tulevat ne ehkä vielä näkemään ja tervehtimään.\n-- -- -- Mahtavan majesteettiuden tunteen herättivät mieleeni nuo\ntöykeät, mutta ihmeellisen sopusointuiset kasvojenpiirteet. Ja\najatellessani tämän kivipatsaan rakentajia muistui mieleeni pyhän kirjan\nkertomus Baabelin tornin rakentajista, miten he löysivät Sinearin\nkedolla sopivan paikan ja alkoivat rakentaa taivasta tavoittavaa\ntorniansa *tehdäksensä itsellensä nimen*. -- Tuhansia vuosia oli kulunut\nsiitä, kun tämä muistomerkki, jonka piti läpi aikojen säilyttää\ntekijäinsä nimet, oli paikallensa pystytetty. Kaksi yksinäistä\nmatkustajaa olivat ehkä ensimmäiset, jotka heille omistivat hetkellisen\najatuksen._\n\n_Mahtava todistus oli kuitenkin tämä kivinen kuva, todistus, että jo\ntuhansia vuosia sitten oli täällä elänyt ihmisiä, joille työ\njokapäiväisen toimeentulon hankkimiseksi oli suonut aikaa myös\naatteellisiin pyrintöihin._\n\n_Sfinksin jalustassa oli neliskulmainen kiviluukku varustettuna\npronssisella rivalla. Suurella voimanponnistuksella saimme sen\npaikaltaan nostetuksi. Kapea käytävä johti tämän kuvan onttoon\nsisustaan, missä portaat veivät ylöspäin sen päälakeen asti. Ontelon\npohjalla oli paljon hiekkaa, jonka myrskyt olivat vuosisatojen kuluessa\nsuun reiästä sinne puhaltaneet. Jos siis ontelon pohjassa oli säilytetty\npyhiä esineitä, olivat ne nyt paksun hiekkakerroksen peitossa. Akmed\npiti luultavana, ettei ontelon pohja ollut tyhjä. Hiekan poistaminen\nolisi kuitenkin vaatinut viikkojen työtä. Niin pitkäksi ajaksi emme\ntahtoneet matkamme varsinaista tarkoitusta lykätä, vaan jätimme pohjan\ntutkimatta._\n\n_Kuvan sisusta ei ollut ihan pimeä. Suuaukosta pääsi näet sen verran\nvaloa, että kun silmä tuohon puolipimeään tottui, taisi huoneessa --\nsillä huoneentapainen tämä ontelo oli -- jotenkin vapaasti liikkua.\nKaunis kolmisointu, jolla kuva nousevaa aurinkoa tervehti, ei syntynyt,\nkuten tuon egyptiläisen kuvan ääni, kivessä olevista raoista. Tämä kuva\noli päinvastoin vieläkin yhtä eheä, kuin se oli tekijäinsä kädestä\nlähteneenä. Mutta kuvan suumaloon oli kiinnitetty kultainen soitin.\nKymmenkunta kultaista tankoa oli siten yhdistetty toisiinsa, että kun\nilma puhalsi niitten lomitse, syntyi tuo kaunis ääni. Soitin oli siis\njonkinlainen tuulikantele, jonka pani soimaan yön ja päivän lämpötilan\nerotus, mikä aiheutti voimakkaan ilmanvedon suumalossa._\n\n_Melkein koko päivä kului sen kirjoituksen jäljentämiseen, joka oli\nhakattu patsaan jalustaan. Kirjoitusta oli kahdeksan riviä. Asetimme\njalustaluukun paikalleen takaisin ja kiiruhdimme karavaanimme jälkeen,\njonka saavutimme puron rannalla vasta myöhään illalla. Akmedin veljekset\ntulivat hyvin iloisiksi kuullessaan, että toiveet matkan onnistumisesta\nolivat taasen kasvamaan päin._\n\n_Toiveittemme täyttyminen oli lähempänä kuin taisimme aavistaakaan.\nNoustuamme aamulla kohtasi silmiämme ihana näky. Lyhyen päivämatkan\npäässä edessämme nousi ylängöstä keonmuotoinen vuorenhuippu, joka noin\nkolmensadan metrin korkuisena teki miellyttävän poikkeuksen tasaisen\nylängön yksitoikkoisuudesta. Vuorella näytti kasvavan metsää juuresta\nylimpään huippuun asti, mikä meistä sen verrattain suureen jyrkkyyteen\nkatsoen tuntui oudolta. Puromme tuli vuorelta päin._\n\n_Kaikki olimme iloisella mielellä, yksin kamelimmekin näyttivät ottavan\nosaa iloomme astuen reippain askelin vuorta kohti. Jo päivällisaikana\nolimme vuoren juurella._\n\n_Vuoren kupeet eivät kasvaneet metsää, kuten olimme luulleet, vaan\nolivat päinvastoin ihan paljaat ja sileät. Mitä me etäältä katsoen\nluulimme metsäksi, oli vuoren erikoinen himmeänvihreä väri. Kivellä oli\nnäet omituisesti kimalteleva himmeänvihreä värivivahdus. Rakoja ei\nnäkynyt missään; näytti siltä, kuin koko vuori olisi valettu yhdeksi\nmöhkäleeksi. Vuorenkupeet eivät olleet aivan tasaisia, mutta pinta oli\nkaikkialla sileä, myrskyjen ja sateiden siloittama. Kaikki ihmettelimme\nkivilaadun sitkeyttä, koska emme voineet missään huomata ainoatakaan\nhalkeamaa. Tämän vuoren omistaminen Euroopassa tekisi omistajansa\näärettömän rikkaaksi mieheksi._\n\n_Kun sfinksi oli tätä samaa kivilajia, ymmärsimme, että olimme nyt\nsaapuneet siihen paikkaan, jota olimme etsineet. Jos olisi vielä ollut\njotain epäilystä tässä asiassa, poistui tämä pian kokonaan. Sillä kun\njatkoimme matkaa pitkin puron vartta etsien sopivaa leiripaikkaa,\ntulimme paikkaan, jossa oli kaksikymmentäneljä suunnattoman suurta\npylvästä vierekkäin järjestettyinä vuoren juurelle. Pylvästen pituus oli\nnyt kolmekymmentä metriä, mutta paksuus vain vähän kolmatta metriä. Yksi\noli keskeltä katkennut._\n\n_Jatkoimme kulkua puron vartta vielä kappaleen matkaa, jolloin rupesi\nnäkymään järvi. Puro tuli siis, kuten olimme arvanneetkin, järvestä.\nLaskupaikka oli ihan vuoren juuressa. Vuori nousi vielä jyrkempänä\njärvestä kuin maan puolelta._\n\n_Kamelinajajat katsoivat paikan sopivaksi leiripaikaksi, kun järven\nranta tässä oli jotenkin korkea ja rannoilla muualla vilisi\nkrokodiilejä. Joukoittain makasi näitä iljettäviä eläimiä rantojen\nmatalilla hiekkapenkereillä. Purossa sitävastoin emme niitä nähneet,\nvaikka ne muutoin eivät halveksi pieniäkään vesiä, jos vain seutu muuten\nheitä miellyttää._\n\n_Olimme nyt puron vartta seuraten kiertäneet melkein puolet vuoren\nympärystää. Useassa paikassa olimme jotenkin korkealla vuoren kupeessa\nnähneet tummia paikkoja, jotka näyttivät reiäntapaisilta, ja jokaisen\nsemmoisen paikan alla oli vuoren juurella suunnattomat kiviröykkiöt. Jos\nsiis vuoren sisustassa oli tehty työtä, kuten arvatenkin oli, oli\nluultavasti työssä syntyneet kelvottomat ainekset sysätty ulos noista\nrei'istä._\n\n_Miehet ryhtyivät nyt valmistuksiin leirin pystyttämistä varten, ja minä\nlähdin Akmedin kanssa puron suulle. Tässä aivan puron suulla oli tuo\netsitty sisäänkäytävä vuoreen. Ja upea sisäänkäytävä se olikin,\nrunsaasti kuuden metrin levyinen ja melkein saman korkuinenkin. Jos nuo\näsken näkemämme pylväät oli tästä otettu, oli todennäköisesti otettu\nkaksi vieretysten._\n\n_Loivasti nouseva käytävä ei mennyt suoraan vuoren sisustaan, vaan\nvuoren järvenpuoleista kuvetta pitkin. Sinne tänne oli jätetty\nikkunantapaisia aukkoja, joten käytävän alkuosa oli hyvin valaistu. Noin\nmetrin levyinen osa käytävän oikeasta, järvenpuoleisesta sivusta oli\nhakattu astuimiksi, joten nousu oli jotenkin mukava. Muutamin paikoin\noli vuoren seinään tehty komerontapaisia aukkoja, ehkä työkalujen\nsäilyttämistä varten._\n\n_Päätimme seuraavana aamuna lähteä löytöretkelle vuoren sisustaan\ntarkoituksenamme tunkeutua niin syvälle kuin mahdollista. Tänään ei\nolisi kuitenkaan enää paljon voitu saada aikaan._\n\n_Seuraava aamu koitti niin ihanana, kuin se ainoastaan näillä\nsiunatuilla leveysasteilla voi olla. Raitis ilma virkistytti ruumista ja\nsielua. Moniväriset papukaijat ja vikkelät apinat antoivat metsälle\neloa, ja korkealta pilvistä vakoili ilman kuningas, kotka,\nvaltakuntaansa. Tuntui omituiselta tämmöisenä aamuna ryömiä vuoren\nkoloon taistelemaan kukaties minkälaatuisia pimeyden valtoja vastaan.\nMutta juuri tässä tarkoituksessa olimme erämaan vaivoja uhmailleet. Nyt\ntoivoimme saavamme korjata vaivojemme palkan._\n\n_Jotakin sai kuitenkin tuo vastakohtaisuus aamun valon ja vuoren\nsisustan synkkyyden välillä aikaan. Otimme pyssyt mukaamme, vaikka emme\ntosin voineet arvata, että ne vihollisvallat, joita vastaan meidän ehkä\noli taisteltava, olisivat ruudilla ja lyijyllä kukistettavia. Ilman tätä\nvarovaisuuttamme, jonka itse luulimme ihan tarpeettomaksi, emme\nluultavasti olisi tulleet elävinä ihmisten ilmoille takaisin._\n\n_Ryhdyimme siis tehtäväämme. Pensaista ihan käytävän suulta peloitin\nhyeenan, joka ilkeästi meille irvistellen katosi metsään. Näin ensi\nkertaa elämässäni tämän iljettävän, pelkurimaisen eläimen. Egyptissä\nelää runsaasti sekä hyeenoja että shakaaleja, mutta vaikka olin nyt jo\nkahdesti tässä maassa käynyt, en ollut ennen sattunut näkemään\nainoatakaan. Olisin sentähden mielelläni tämän ampunut, mutta se\nluikahti niin nopeasti pensaitten väliin, etten ehtinyt ajoissa saada\npyssyä esille._\n\n_Olin kuitenkin ottanut pyssyni selästä ja kannoin sitä nyt\nkyynärkoukussa. Kaikeksi onneksi. Sillä ensimmäisestä komerosta, joka\noli noin sata metriä käytävän suusta, syöksyi arvaamattamme leijona\nmeitä vastaan. Eläin ei kuitenkaan heti hyökännyt, vaan laskihe kyyryyn\nparikymmentä askelta edessämme. Se ärjyi kauheasti ja pieksi kalliota\nhännällään. Ammuimme molemmat yhtaikaa, ja molemmat kuulat osuivat\nhyvin. Eläin ei sittenkään heti kuollut, mutta Akmedin kuula oli\nvahingoittanut selkärankaa, niin ettei leijona päässyt paikalta\nliikkumaan. Latasin nopeasti uudestaan, menin aivan lähelle ja tähtäsin\npäähän. Tämä kuula sammutti eläimen hengen._\n\n_Samassa olivat miehemme, jotka olivat kuulleet laukaukset, paikalla.\nYksi ainoa mies laahasi kuolleen eläimen käytävän suuhun. Se luisui\nkiveä pitkin miltei itsestään. Kaadettu leijona oli hyvin upea eläin.\nSen harja oli pikimusta. Seisoimme käytävän suulla auringonvalossa\nkatsellen saalistamme. Mieleeni muistuivat pyhät runoilijan sanat:_\n\n      _Sinä, Herra, lähetät pimeyden:\n      silloin lähtevät kaikki metsän eläimet liikkeelle.\n      Nuoret leijonat kiljuvat saalista\n      ja elatustansa Jumalalta etsivät.\n      Aurinko nousee:\n      silloin he vetäytyvät pois luoliinsa\n      ja panevat siinä maata. --\n      Ihminen lähtee silloin työhönsä\n      ja tehtäväänsä iltaan asti._\n\n_Suureksi kummakseni jatkoi Akmed:_\n\n      _Kuinka monenlaatuiset ovat Sinun työsi, oi Herra!\n      Viisaasti olet Sinä ne kaikki tehnyt,\n      ja maa on sinun luomiasi täynnä.\n      Katso merta, tuota suurta ja laajaa:\n      lukematon siinä liikkuu vilinä,\n      eläimiä sekä suuria että pieniä.\n      Siinä haahdet tietään kulkevat,\n      Leviaatan, jonka olet luonut siinä leikkimään._\n\n_Kysyin Akmedilta, miten hän nämä sanat tunsi? Hän ei vastannut suoraan,\nsanoi vain tutkimusretkillään löytäneensä monta kristittyjen pyhää\nkirjoitusta. Niitä hän ei ollut hävittänyt, vaan oli lähettänyt ne\npaaville, jonka kirjastossa arveli niiden vieläkin olevan. -- Täten ei\nolisi mikään tavallinen muhamettilainen menetellyt, ellei ehkä\nrahapalkkion toivossa. Tunsin tulleeni lähemmäksi Akmedia kuin ennen._\n\n_Lähdimme uudestaan käytäväämme toivoen, että jos käytävässä olisi ollut\nuseampia petoja, olisivat laukaukset saattaneet ne tulemaan esille._\n\n_Ikkuna-aukkoja ei ollut tehty säännöllisin välimatkoin. Huomasimme\nkuitenkin käytävän suunnasta, että se vielä kulki vuoren kuvetta pitkin.\nOlimme kulkeneet ehkä kolme- tai neljäsataa metriä lyhtyjemme valossa,\nkun käytävämme, joka ei ollut enää kuin parin metrin levyinen ja saman\nkorkuinenkin, taasen rupesi valkenemaan. Tässä oli ikkuna. Olimme\nneljäkymmentä metriä järven pinnasta, kuten nuoran avulla varmistimme.\nJärven vastainen ranta ei ollut erämaata, vaan laaja ruohoaro. Monta\nsataa eläintä näkyi rannan läheisyydessä. Ne näyttivät olevan\nantilooppeja. Nyt ymmärsimme, miksi metsässä puron rannoilla oli niin\npaljon petoeläimiä. Metsää ei näet täällä missään näkynyt. Petoeläimet\nvetäytyivät siis puron rannoille suojaa etsimään. Eipä ihmettä, että\nleijonat joka yö meitä ärjymisellään häiritsivät. Heillä oli ruokalansa\narolla ja makuuhuoneensa viidakoissa puron varsilla._\n\n_Ikkunan kohdalta johti korkea ja leveä käytävä pohjoiseen, suoraan\nvuoren sisustaan. Tämä käytävä meni vaakasuoraan suuntaan. Päätimme\njatkaa samaa käytävää, jota tähän asti olimme kulkeneet ja joka vei\nylöspäin. Piirsimme siis liidulla nuolet vuorenseinään ikkunan\nkummallekin puolelle merkiksi, miten paluumatka oli suunnattava. Akmed\nsanoi, ettei saa tämmöisessä tapauksessa luottaa vähääkään muistiinsa,\nsillä jos vuoressa kerran erehtyy, on muisti samassa myös ihan kuin\nkadonnut. Nuoli on paras merkki, ja aina olkoon kärki suunnattuna\nvapauteen päin._\n\n_Nyt vaelsimme toista tuntia, kulkien monen vuoren sisustaan menevän\nkäytävän ohitse, ennenkuin taas rupesi päivän valoa näkymään. Tässä\noleva ikkuna oli suuri, viisitoista askelta leveä ja miltei yhtä korkea.\nVuoren sisustaan tästä paikasta menevä käytävä oli kaduntapainen, ja sen\nmolemmin puolin oli vuorenseinään hakattu huoneita, todellisten\nasuinhuoneitten kaltaisia: Näissä huoneissa oli myöskin talouskapineita,\nerittäinkin oli paljon saviastioita. Oli ruvennut satamaan, ja Akmed\nasetti useita saviastioita ikkunaan, saaden täten jotenkin suuren ruukun\ntäyteen vettä. Meillä oli vettä mukanamme kuten ruokaakin laskettuna\nneljän päivän tarpeeksi, ja sadevettä joimme nyt kylliksemme, jättäen\nvielä hyvän varaston paluumatkankin varalle. Aamiaisemme söimme tässä\npaikassa. Järveä ei näkynyt tänne, mutta sfinksi näkyi. Vuoren juurelle\noli yhdeksänkymmentä metriä, jos otaksumamme, että allamme oleva\nkiviröykkiö oli viidentoista metrin korkuinen, oli oikea._\n\n_Tässä paikassa tapasimme ensimmäiset piirtokirjoitukset ja kuvat.\nKaikki kuvat esittivät vuorityöläisten toimia. Kirjoitukset osaksi\nkertoivat niitten työläisten tehtävistä, jotka tässä käytävässä olivat\ntehneet työtä, osaksi taas ilmoittivat, ketkä työnjohtajat olivat\naikojen kuluessa kussakin huoneessa asuneet. Menimme hyvin moneen\nhuoneeseen sisälle toivoen löytävämme jotakin tärkeämpää. Eikä toivomme\njoutunutkaan häpeään. Erään huoneen seinästä Akmed löysi arabialaisen\npiirtokirjoituksen, joka osoitti oikeaksi hänen olettamuksensa, että\nhänen uskonheimolaisiaan oli vainojen aikoina täällä asunut. Iloitsin\nAkmedin onnesta. Mutta vielä suurempi onni oli ystävälleni varattu.\nSeinään oli muurattu kiinni iso neliskulmainen paasi. Tämän paaden\npiirtokirjoitus opetti hänelle, että sen takana säilytetään muutamia\nvanhoja käsikirjoituksia juuri siltä ajalta, minkä tutkimisen hän oli\nelämäntehtäväkseen ottanut. Jos kirjoitukset olivat samoja, jotka hänen\nlahkonsa tarinoissa mainittiin, uskoi hän saavansa ratkaisuksi erään\nkoko muhamettilaiselle maailmalle varsin tärkeän riitakysymyksen.\nAinoilla mukanamme olevilla kivityöaseilla, meisselillä ja\nkäsivasaralla, hän yritti saada laastia särjetyksi, mutta turhaan.\nLaasti oli sementintapaista, erinomaisen sitkeää ainetta.\nKäsikirjoitukset saivat jäädä säilytyspaikkaansa, kunnes leiristä\nsaataisiin parempia työaseita._\n\n_Aurinko, joka taasen rupesi näkymään, näytti, että keskipäivä oli jo\nohi, ja Akmed katsoi parhaaksi jättää tämän mielenkiintoisen paikan\ntarkemman tutkimisen toistaiseksi. Nyt tahdoimme kiirehtiä eteenpäin._\n\n_Jatkoimme siis uudestaan kulkuamme. Yhä vain ylöspäin nousi polku.\nVuoren sisustaan vieviä käytäviä oli tässä useampiakin kuin ennen. Jos\nkaikkia näitä käytäviä olisimme ruvenneet pintapuolisestikin tutkimaan,\nemme olisi viikossakaan ehtineet vuoren huipulle, johon arvasimme\npolkumme meitä johtavan. Ikkunoita oli nyt tiheämmin kuin vuoren\nalaosassa, ja iltapäivällä olimme huomaavinamme erään sivukäytävän\nvastaisestakin päästä valoa häämöttävän._\n\n_Jos huomiomme oli oikea, ei vuoren huipulle ollut enää aivan pitkä\nmatka. Ilma oli kaikkialla puhdasta ja parahiksi viileää._\n\n_Ymmärsimme, ettemme enää päivänvalolla tule ehtimään vuoren huipulle.\nPolvitaipeeni rupesivat tuntumaan niin omituisen tylsiltä ja\nvoimattomilta, ja astuminen liukkailla kiviastuimilla kävi kovin\nraskaaksi. Akmedin luisevia sääriä eivät mitkään voimanponnistukset\nvoineet väsyttää. Sen tiesin entuudestaan._\n\n_Ikkunoita oli jo hyvin tiheässä, mutta pimeys eneni nopeasti. Portaat\nveivät säännöllistä kierukkaa. Juuri kun luulin voivani laskea, ettei\nkierukan läpimitta ollut enää enempää kuin parikymmentä metriä --\nportaat kävivät tässä vuoren toista rinnettä, ja joka ikkunasta näkyi\nsama maisema --, päättyi käytävä aivan yhtäkkiä. Edessämme oli kivinen\nseinä. Tasainen kiviseinä._\n\n_Olisiko siis työ kesken päättynyt? Valaisimme lyhdyllämme kaikkialla\nkäytävän seiniä. Seinä edessämme ei ollutkaan mikään seinä, vaan kivinen\nlaskuovi, joka sulki käytävän. Käytävän seinät oli tässä hakattu\npystysuoriksi. Tästä ei päässyt pieleen eikä puoleen. Niin huolellisesti\noli työ tehty, että rako oven ja seinän välillä oli kaikkialla\ntäsmälleen yhtä suuri, ollen ainoastaan noin viiden millimetrin\nlevyinen. Viileä yöilma kulki viimana raosta meitä vastaan. Katselimme\nneuvottomina toisiamme. Tämän päivän työ näytti olleen hukkatyötä.\nHukkatyötä minulle, vaikka se kyllä Akmedille lupasi runsastakin\npalkkiota._\n\n_Istuuduimme vierekkäin ylimmälle astuimelle, joka oli tehty\nkorkeammaksi ja leveämmäksi muita. Rupesin hieromaan polviani, jotka\nolivat jotenkin jäykät ja puutuneet._\n\n_Hetken perästä tuntui minusta, ikäänkuin astuin ei olisi ollutkaan enää\nniin korkea kuin istuutuessamme. Vielä hetki, ja Akmed luuli tehneensä\nsaman huomion. Mittasin lyhdylläni. Astuin oli juuri lyhdyn ja katon\ntasalla. Kaksi minuuttia myöhemmin se oli jo painunut kymmenen\nsenttimetriä. Nyt vasta huomasin, että sen ja vieressä olevan astuimen\nvälillä oli samanlainen rako kuin seinän ja käytävää sulkevan kiven\nvälillä. Astuin liikkui. Ja ovi myös liikkui. Mutta ovi liikkui\nylöspäin._\n\n_Edessämme oleva ovi oli siis laskuovi. Ruumiinpainomme oli pannut sen\nliikkeelle._\n\n_Astuimen päästyä liikkeelle rupesi se laskeutumaan yhä kasvavalla\nvauhdilla, ja pian näkyi oven alta rako, joka yhä suureni. Mittasin oven\npaksuuden ja huomasin sen lähes metrin paksuiseksi. Nousimme nyt\nseisomaan astuimellemme ja viiden minuutin kuluttua olimme laskeutuneet\njo niin syvälle, että kumartumatta pääsimme astumaan oven alta.\nKatselimme toisiamme hätäisesti ja -- menimme Rubikonin yli. Vielä\nparikymmentä astuinta ja olimme suunnattoman suuressa temppelissä.\nSadoista ikkunoista tuikkivat miljoonat tähdet levittäen sitä\nihmeellisen tenhoisaa valoa, mikä ainoastaan päiväntasaajan seutujen\nyötä valaisee. Kauan seisoimme siinä mahtavan näyn hurmaamina. Jalkamme\nolivat ikäänkuin lattiaan kiinni noiduttuina._\n\n_Akmed se ensin heräsi tajuntaansa takaisin. Näin hänen äkisti ottavan\nlyhtynsä lattialta ja kiiruhtavan takaisin käytävään. Minäkin toinnuin\nja pahaa aavistaen seurasin ystävääni. Hän kohtasi minut käytävän\nsuussa. Laskuovi oli laskeutunut paikalleen takaisin. Akmedin saapuessa\novelle oli se vielä liikkunut, mutta rakoa oven alla ei enää näkynyt.\nOven alareuna oli jo alustan alapuolella. Ja heti sen jälkeen oli ovi\npysähtynyt paikalleen._\n\n_Astuimme heti molemmat takaisin oven eteen ja seisoimme kauan aikaa\nedustalla. Mutta turhaan. Tältä puolelta ovi ei auennut._\n\n_Nyt vasta muistimme, että pari astuinta oven alapuolella oli ollut\nuseita kuution muotoisia kiviä, joitten yhteinen paino kai lähenteli\nparia sataa kiloa. Ne oli arvatenkin tarkoitettu ylimmälle astuimelle\nasetettaviksi oven nostamista varten. Me olimme sen omalla\nruumiinpainollamme nostaneet, ja painon poistuttua oli ovi ruvennut\nlaskeutumaan takaisin paikallensa. Nyt ovi kaikista yrityksistä\nhuolimatta pysyi liikkumatta. Itse olimme sulkeneet vankilamme oven\njälkeemme._\n\n_Akmed otti tapahtuman tyynesti, kuten itämaalainen ainakin. Profeetan\nuskonto tekee tunnustajansa suuremmassa tai vähemmässä määrässä\nfatalistiksi. Nurisematta hän taipuu sen alle, mitä hän ei voi muuttaa._\n\n_Minä en voinut ottaa asiaa samalta kannalta. Hirvittävän tuskan kauhu\nsai minut täydelleen valtaansa. Jouduin pelkoni valtaamana aivan\nsuunniltani. Seuraavassa hetkessä jo häpesin itseäni. Minä, kristitty,\nen voinut alistua Herran johdon alle yhtä nöyrästi kuin hän, Muhamedin\noppilas. Onnistuin ainakin ulkonaisesti hillitsemään nurisemistani\nkohtaloa vastaan._\n\n_Palasimme temppeliin takaisin. Mutta yö oli kylmä, ja vähän ajan\nperästä oli meidän pakko etsiä leposija kivellä saman oven edessä, josta\näsken olin melkein raivoten poistunut. Kuumintakin päivää seuraa\npäiväntasaajan seuduilla kylmä yö, ja olimme kiitolliset siitä, että\nkivinen käytävä tasoitti päivän ja yön lämmön erotuksen._\n\n_Herätessäni aamulla oli ystäväni jo poistunut. Temppelissä tapasin\nhänet polvillaan, kasvot omaa pyhää kaupunkiaan kohti. Minäkin lankesin\npolvilleni ja rukoilin kyynelsilmin Jumalaa auttamaan meitä tästä\nsurkeasta tilasta, johon olimme joutuneet. Virkistyneenä nousin ja\nryhdyimme hyvällä ruokahalulla aamiaiseemme. Päätimme, ettemme ainakaan\nvielä tänä päivänä vähennä päiväannoksia._\n\n_Vasta syötyämme kohdistimme oikein huomiomme siihen omituisen\nsuurenmoiseen näköalaan, joka kaikkialla levisi eteemme. Järvi vuoren\njuurella, vaikka parikymmentä kilometriä leveä ja enemmän kuin kaksi\nkertaa niin pitkä, näytti vähäpätöiseltä lammikolta vain. Vuori kuvastui\njyrkkänä sen peilikirkkaaseen pintaan. Järven toisella puolella levisi\nniin kauas, kuin silmä kantoi, mahtava ruohotasanko, joka nyt juuri\nauringon noustessa ikäänkuin eli niistä tuhansista ja tuhansista\neläimistä, jotka siellä kävivät laitumella. Myöskin tuo ääretön erämaa\npohjoisessa ei tehnyt tavallista lohdutonta, kaameaa vaikutusta mieleen.\nSilläkin oli oma suurenmoinen viehätysvoimansa, jota sfinksi jalkaimme\nalla -- todellisuudessa oli sinne päivän matka -- näytti, omiin\najatuksiinsa vajonneena, mietiskelevän._\n\n_Ja itse se rakennus, josta me tätä ympäristöä katselimme! Harvoin sulaa\ntaideteos ja sen ympäristö niin hyvin yhteen kuin tässä. Tälle\ntemppelille ei sopinut mikään muu ympäristö kuin tämä. Ja tähän\nkappaleeseen maailmaa ei sopinut mikään muu muistomerkki kuin juuri se\njättiläismäinen rakennus, jossa nyt olimme. *Temppeli oli hakattu itse\nkallioon.* Koko temppeli lattioineen, seinineen, pylväineen, kattoineen\n-- kaikki oli yhtä ainoata kiveä. Ei missään näkynyt ainoatakaan\nliitettä. Ja kuitenkaan ei tämä rakennusteos, ehdottomasti suurin\nmaailmassa, vaikuttanut luonnottomalta. Niin sopusuhtaisiksi oli sen\nkaikki osat laskettu. Tästä ehdottomasta sopusuhtaisuudesta kai myös\nriippui tuo valtava juhlallisuuden tunne, minkä tämä korkeimmalle\nomistettu huone loi ihmissieluun. Sanon \"korkeimmalle omistettu\", sillä\nminusta tuntui aivan mahdottomalta se ajatus, että tämän teoksen luoja\nolisi ollut monien jumalien palvelija vain. Hänen luomansa ei olisi\nsiinä tapauksessa ikinä ihmissieluun synnyttänyt sitä tunnelmaa, minkä\nse synnytti. On mahdoton uskoa, että ne ihmiset, jotka tässä huoneessa\nolivat Luojan kaikkivaltaa kunnioittaneet, olisivat täältä lähteneet\nkrokodiileja, ibislintua tai apishärkää kumartamaan._\n\n_Ja samantapainen tunne kai myöskin Akmedin sielussa liikkui, sillä\nkuulin hänen itsekseen lausuvan: \"Jumala on vain yksi.\" Mutta jatkosanat\n\"ja Muhamed on hänen profeettansa\" jäivät sanomatta._\n\n_Ryhdyimme nyt tutkimaan, mitä toiveita meillä voi olla päästä\nvankilastamme pois. Astuimme ulos kalliolle temppeliseinien\nulkopuolelle. Koko vuorenhuippu temppelin ulkopuolella oli hakattu\ntäysin tasapintaiseksi. Minkäänlaisia kaiteita ei ollut, vaan\nvuorenkupeet alkoivat jyrkkinä suoraan tästä temppelipihasta, joka\nleveimmältä paikaltaan ei ollut sataa askelta ja järvenpuolelta paikoin\ntuskin viittäkymmentäkään askelta leveä. Jos ihminen olisi tästä\nluiskahtanut, olen vakuuttunut, että hänestä tuskin puolta olisi tullut\nmaahan asti. Muu osa hänen ruumiistaan olisi kulumalla jäänyt vuoren\nkupeeseen._\n\n_Tunnin perästä olimme samassa paikassa, josta olimme lähteneet. Olimme\nkäyneet temppelin ympäri. Kallio oli kaikkialla tasainen kuin pöytä._\n\n_Tehtyämme temppelimuurien sisäpuolta samanlaisen kierroksen olimme\nvarmat siitä, että käytävä, josta olimme tulleet, oli ainoa tie\ntemppeliin. Se tie oli nyt sulkeutunut. -- Kävimme vielä kerran\nyrittämässä, eikö ovea tältä puolelta saanut avautumaan. Turha toivo.\nAinoa toivomme oli nyt, että Herra niin johtaisi Akmedin veljiä,\netteivät eksyisi lukemattomiin sivukäytäviin. Että he kolmen tai neljän\npäivän kuluttua lähtisivät meitä etsimään, sen tiesimme. Ja nuolten\nollessa johtajina oli syytä toivoon, että he osaisivat paikalle.\nKiikarin avulla näimme heidät kaikki kuusi parhaillaan päivällistään\nsyömässä. Päätimme, että siitä päivästä, jolloin päivälliseen ottaa osaa\nvain kolme tai neljä, pidämme yöt päivät vahtia oven edessä._\n\n_Temppelissä oli hyvin paljon hieroglyfikirjoituksia. Akmed katsoi\nparhaaksi, että jäljentäisimme näistä tärkeimmät ja tutkisimme, mitä\nmuuta mielenkiintoista temppeli voisi sisältää. Työ oli parasta estämään\nsitä mieltä murtavaa levottomuuden tunnetta, joka minulle jo uhkasi\ntulla vaaralliseksi. Ystävälläni oli aasialaisen hermot, se on: hän ei\ntiennyt ihmisessä olevan näitä eurooppalaiselle usein niin harmillisia\nelimiä. Hän myös vakavasti kielsi minua enää astumasta temppelimuurien\nulkopuolelle. Jyrkänteellä on sama omituinen voima, joka pauhaavassa\nkoskessakin asuu. Se vetää puoleensa._\n\n_Säärilihakseni, jotka aamulla olivat olleet jotenkin puutuneet, olivat\ntaasen täydessä kunnossa. Rupesimme siis astumaan eräässä pylväässä\nolevia kiertoportaita rakennuksen ylempään osaan. Noustuamme tasan\nkaksisataa astuinta tulimme ihan samanlaiselle kiviselle laskuovelle\nkuin se, joka meiltä yhä esti paluumatkan vuoren sisustaan. Tällä kertaa\nolimme jo viisaampia. Emme yrittäneet ruumiinpainollamme ovea avata,\nvaan asetimme täälläkin olevat kivet ylimmälle astuimelle, ja ovi\navautui hiljaa ja tasaisesti. Odotimme hyvän hetken. Ovi pysyi avoinna.\nNyt uskalsimme astua oviaukon läpi. Olimme jotenkin suuressa\nristiholvikattoisessa huoneessa, joka muodosti rakennuksen ylimmän osan.\nHuoneen seininä olivat pylväsrivit, joitten pylväät olivat niin lähellä\ntoisiaan, etteivät pylväitten välit olleet leveämpiä kuin itse\npylväitten läpimitta. Huone oli kuin kellotapuli. Tätä vaikutelmaa\nvahvisti se seikka, että huoneen katosta todella riippui suunnattoman\nsuuri kello. Kello oli jotakin valkoista, hopean näköistä metallia,\ntäysin homeesta vapaa, varustettu parillakymmenellä tangonmuotoisella,\njäntevällä kielellä, jotka riippuivat katosta kellon ulkopuolella. Kaksi\nkieltä oli irtautunut ja makasi lattialla. Koskettelin kielellä kellon\nreunaa. Olen käynyt Notre Dame'in tornissa kellonsoiton aikana. Se ääni,\njoka tuosta hiljaisesta koskettelemisesta syntyi, vastasi täysin Notre\nDame'in suurimman kellon ääntä. Korvat menivät lukkoon. Koskettelin\nvielä usealla kielellä niin hiljaa kuin taisin. Heleänkirkkaita ääniä\nsyntyi. Mutta omituisinta tässä oli, että kukin kieli synnytti samasta\nkellosta eri äänen. Tämän omituisen ilmiön syystä en voinut päästä\nselville. Kaikki äänet olivat täysin puhtaiksi viritettyjä. Torni\nsisälsi mitä ihanimman kellosoittimen, jonka tuuli pani soimaan._\n\n_Ilma oli useita päiviä ollut rasvatyyni. Sentähden emme olleet kuulleet\nvielä mitään näistä ihmeellisistä äänistä. Mutta tuulella aikaansai\nkello varmasti erinomaisen juhlallisen vaikutuksen. Muinaisegyptiläiset\n-- sillä muista tässä ei voinut olla kysymystäkään -- olivat siis\nsoitantoa rakastavaa kansaa. Ja mahtavan soittokoneen he olivat tässä\nrakentaneet. --_\n\n_Se hieroglyfireunusta, joka koristi kellon alareunaa, ilmoitti, että\ntämän kellon äänet lähetettiin tähtiä kohti pyytämään heidän suosiotaan\nmaanpiirille ja sen asujaimille. Tämä näytti minusta viittaavan siihen,\nettä näitten muinaisegyptiläisten uskonto sisimmältään oli jonkinlaista\nastraaliuskontoa. Ehkä he uskoivat, että taivaalliset voimat jollain\ntavalla ilmoittautuivat noissa pyhinä pidetyissä eläimissä, joita kaikki\nmuinaisegyptiläiset kumarsivat. Vai oliko ehkä olemassa korkeampi\nastraalinen uskonto sivistynyttä kansanluokkaa varten, alempi maallinen\nuskonto kansaa varten? Muutamat tämän temppelin piirtokirjoituksista\nantoivat aihetta sellaiseenkin olettamukseen. -- Lausuin Akmedille\nihmettelyni siitä, että tämä suurenmoinen rakennusteos oli säilynyt läpi\nvuosituhansien näitten leveysasteitten kirveiltä, useasti uudistuvilta\nukkosenilmoilta. Akmed tiesi kertoa, ettei ukkonen koskaan iske maahan\ntämmöisillä korkeilla vuorenhuipuilla. Syytä siihen hän ei sanonut\ntietävänsä._\n\n_Tornihuoneen jokaisessa nurkassa seisoi korkea kivinen ihmiskuva --\nnämäkin itse kalliosta hakatut. Tuikean näköisinä katselivat kuvat\ntaukoamatta kukin samaan paikkaan, johon heidän katseensa jo läpi\nvuosituhansien olivat olleet suunnattuina. Se paikka oli lattian\nkeskikohta ihan kellon alla, missä yksi ainoa hieroglyfirivi sisälsi\nsanat:_\n\n_*Kivenkuljetuksen salaisuus.*_\n\n_Oliko nyt minun hetkeni tullut?_\n\n_Siltä näytti._\n\n_Akmed jo onnitteli minua. -- Mutta mikä oli \"kivenkuljetuksen\nsalaisuus\"? Tämä huoneko? Kelloko? Kivipatsaatko? Rupesimme\nhieroglyfikirjoitusta lähemmin tutkimaan. Sanat oli piirretty laattaan,\njoka oli vähän lattiaa korkeampi, ja huomasimme ilman suurtakaan vaivaa,\nettei laatta ollut lattiassa kiinni. Laatan alla siis arvatenkin oli se\nsalaisuus säilytettynä, jota etsimään olin tuon pitkän matkan\nkotimaastani tehnyt. Mutta laatan suuruus näytti estävän jokaisen\najatuksen saada sitä nykyisillä voimillamme paikaltaan siirretyksi.\nAkmedin kuitenkin onnistui lykätä meisselinsä laatan syrjän alle, ja kun\nhän sitten tarttui käsin laattaan, nousi se ilman suurta\nvoimanponnistusta. Otin sen toisesta päästä kiinni, ja siirsimme sen\nhelposti sivulle._\n\n_Otaksumamme oli oikea. Kallioon oli laatan alle koverrettu säiliö ja\nsäiliössä oli kultainen laatta, molemmin puolin hieroglyfejä täyteen\npiirretty. Nostin laatan säilytyspaikastaan. Ryhdyimme molemmat heti\nlukemaan._\n\n_Egyptiläisten vanhin kirjoitus, hieroglyfikirjoitus, ei ole mitenkään\nniin mahdotonta lukea kuin on tähän asti otaksuttu.[1] Hieroglyfit ovat\nvanhimmassa kirjoituksessa kokonaisten sanain merkkejä; sittemmin\nkehittyi kirjoitus tavukirjoitukseksi, ja kun merkkejä ruvettiin\nlukemaan ainoastaan tavujen ensimmäisen kirjaimen merkkeinä, syntyi\ntodellinen kaksikymmentäneljä kirjainta käsittävä kirjaimisto. Se\nkirjoitus, jolla muinaisegyptiläisten tiedonannot jälkimaailmalle ovat\nsäilytetyt, sisältää täten sekä sanain että tavujen ja kirjainten\nmerkkejä. Käytettyjen kirjainten luku on yhteensä noin 500. Kirjoitus on\nluettava joko oikealta vasemmalle, kuten heprealaisten kirjoitus, tai\nvasemmalta oikealle, kuten länsimaiset kielet. Mutta myöskin pystysuoraa\nkirjoitusta on käytetty._\n\n[1] _Tämä kirjoitettiin 1700-luvulla._\n\n_Kreikkalaisten ja roomalaisten yritykset tulkita tämän älykkään\nmuinaiskansan kirjoituskieltä epäonnistuivat suureksi osaksi sen tähden,\netteivät he voineet aavistaa, että ne merkit, jotka yhteensä muodostavat\nsanan, eivät ole aina piirretyt oikeaan järjestykseensä. Hieroglyfit\novat näet samalla kertaa kirjoitusta ja koristetta. Akmedille ei ollut\ntämä asianlaita mitään outoa, koska hänen äidinkielessään sama menettely\nei ole harvinaista._\n\n_Ryhdyimme siis lukemaan._\n\n      _\"Minä Raa-sii-hen (tähtien suosikki) olen tämän\n      temppelirakennuksen onnellinen päättäjä. Rakennuksen luonnoksen\n      teki ja rakennustyön aloitti kantaisäni Raa-sii-ke, jonka elämästä\n      kolmas pylväs kertoo ja jonka muumio on ensimmäinen meidän sukumme\n      käytävässä. Minun muumioni tulee olemaan viimeinen, sillä olen\n      sukuni viimeinen jäsen. Vuoren läpimurtaminen kesti yksitoista\n      sukupolvea. Temppelin rakentaminen kesti myöskin yksitoista\n      sukupolvea. Kuningas Beri on käynyt minun aikanani kaksi kertaa\n      työtä tarkastamassa. Kolmannessatoista pylväässä siitä enemmän\n      kerrotaan. Olen onnellisempi kuin esi-isäni, koska olen saanut\n      nähdä tämän temppelin täydellisenä ja olen valmistanut kellon ja\n      kielet. Kielet tulevat kestämään vähän enemmän kuin kuusi\n      vuosituhatta; silloin niiden joustavuus rupeaa vähenemään ja ne\n      vihdoin katkeavat, ellei avaruuden suuri voima ole sitä ennen\n      niitten joustavuutta uusinut. Älköön kelloni tulko mykäksi!_\n\n      _Olen elänyt 92 vuotta ja lähden pian levolle.\"_\n\n_Tähän päättyi kirjoitus. Kivenkuljetuksen salaisuudesta ei ollut\nviittaustakaan. Kysyvin ilmein katselimme toisiamme. Oliko joku käynyt\ntäällä ennen meitä ja vienyt pois salaisuuden? Mutta silloin hän ei\nolisi jättänyt tänne tätä kultalaattaa, joka painoi kaksi tai kolme\nkiloa. Tarkastimme uudestaan mitä huolellisimmin säilytyspaikan. Siinä\nei ollut pienintäkään esinettä. Sen pohjassa ja sivuissa ei ollut\npiirtoakaan, vielä vähemmän kirjoitusta. Nostimme kansilaatan\nsyrjällensä. Se oli samaa kiveä kuin kallio ja temppelikin. Ainoa, mikä\njollain tavalla viittasi jonkinlaiseen salaisuuteen, oli sen ihmeellinen\nkeveys. Se ei todella painanut enempää, kuin jos se olisi ollut\nhohkakiveä. Ja kuitenkin oli tämä sitkeä kivilaji hyvinkin raskasta.\nKuten äsken sanoin, en osannut ajatellakaan, että Akmedin kanssa kahden\njaksaisimme siirtää laatan sijaltaan._\n\n_Sisälsikö siis itse laatta jollain tavalla salaisuuden selityksen? Sen\nalasivuun oli kaiverrettu sfinksin kuva, ikäänkuin merkiksi siitä, että\njos sillä oli jokin salaisuus säilytettävänä, oli se yhtä mykkä ja\ntutkimaton kuin tuo kivinen kuva._\n\n_Akmed oli kuitenkin vielä sitä mieltä, että salaisuus oli etsittävä\nitse kirjoituksesta. Kirjoitus oli sellaista, joka on luettava oikealta\nvasemmalle. Jos sitä koetti muuhun suuntaan lukea, ei siitä tullut\nsanoja eikä lauseita. Minä en voinut huomata siinä mitään outoa. Mutta\nAkmed, joka oli egyptiläiseen kirjoitukseen yhtä tottunut kuin omaan\nkieleensä, näytti minulle useita omituisuuksia, jotka ainoastaan\ntottunut silmä huomasi. Muutamista kirjaimista puuttui jokin piirto,\nikäänkuin olisi kirjoitus ollut huolimattomasti tehty, ja toisin paikoin\noli jollakin kirjaimella outo muoto tai oli siinä jokin tarpeeton\npiirto, kuten muutamilla kirjoittajilla on vieläkin tapana koristaa\nkäsialaansa kaikenlaisilla tarpeettomilla kiemuroilla. \"Tuommoisia näkee\nkyllä muutamissa kirjoituksissa\", sanoi Akmed, \"jos ns. esipiirtäjä,\njoka piirtää kirjainten muodon kähertäjälle hyvin matalilla viiruilla,\non ollut tottumaton.\" Mutta tässä ei ollut niin. Päinvastoin oli\nesipiirtäjä, joka arvatenkin oli itse kirjoituksen myös valmistanutkin,\nsilminnähtävästi ollut tehtävässään varsin taitava, ja nuo oudot viivat\nolivat epäilemättä tahallisesti sinne sovitetut. Kirjoituksen todellisen\nmerkityksen etsiminen tulisi luultavasti vaatimaan paljon aikaa ja\nsuurta kärsivällisyyttä. Kirjoitus ei ollut tavallista kirjoitusta,\nvaikka oudosta niin näytti, vaan salakirjoitusta; ja ellemme onnistuisi\nlöytämään salakirjainten avainta, jäisi se meille ikuisesti\ntulkitsemattomaksi. Saisimme tyytyä siihen tekstiin, minkä nyt olimme\nlukeneet ja jonka lukemiseen ei tarvittu muuta kuin koneellista\negyptinkielen lukutaitoa._\n\n_Asiain näin ollen toiveeni eivät olleet minulle varsin valoisia.\nNykyaikaisen eurooppalaisenkin kielen salakirjoitus on usein hyvin\nvaikeasti tulkittavaa ja vaatii melkein aina suurta ajanhukkaa. Tulisiko\nkoko ihmisikä riittämään hieroglyfisalakirjoituksen selvittämiseen? Olin\njoutua aivan toivottomaksi._\n\n_Panimme kivilaatan paikalleen kätkön kanneksi, vaikka kätkö itse nyt\nolikin tyhjä. Kiviset kuvat näyttivät minusta vielä tuimemmilta kuin\nennen, vaikka heidän vartioimallaan salaisuudella olikin mitä parhaimmat\ntoiveet jäädä ikuisesti ilmi tulematta._\n\n_Tuulenhenki oli ruvennut liikkumaan, ja yksi kielistä oli jo kerran\nvähäisen koskettanut kellon reunaa. Oli parasta lähteä alas, ennenkuin\nsyntyi todellinen tuuli. Tuulella en uskonut ihmisen voivan kellon\nläheisyydessä kestää. Tykistöinsinöörin korvat ovat melkolailla\ntottuneet mahtavaankin ilmanvärinään, mutta liika on kaikissa oloissa\nliikaa. Lähdimme alas samassa, kun jo kaksikin kieltä samalla kertaa\nkosketteli kelloa. Muutaman minuutin jälkeen soi jo toinen ääni toisensa\njälkeen, mutta täällä pylvään sisustassa ne kuuluivat, ikäänkuin\nsordiinon vaimentamina, erinomaisen miellyttäviltä. Välistä soi pari\nkolme ääntä yhdellä kertaa, ihania sointuja muodostaen. Akmedkin, joka\nei ole eurooppalaisessa mielessä musikaalinen, ihaili näitä kauniita\näänneyhtymiä._\n\n_Äkkiä unohtuivat kuitenkin kaikki äänet korvistamme, kun tullessamme\nportaitten päähän uloskäytävä oli suljettu. Aivan samanlainen laskuovi,\njommoinen oli portaitten yläpäässä, oli laskeutunut ja esti meiltä\nkaiken mahdollisuuden päästä temppeliin takaisin. Emme kuitenkaan\nehtineet pelästyä, sillä muistimme heti, että pylvään yläpäässä oleva\novi oli jätetty auki. Emme tulleet siirtäneeksi kiviä astuimelta pois.\nOvet olivat arvatenkin yhdistetyt toisiinsa jollakin tavalla siten, että\naina jompikumpi niistä oli kiinni._\n\n_Kiiruhdin siis takaisin ylös panemaan tornihuoneeseen vievää ovea\nkiinni. Kuta ylemmäksi tulin, sitä kovemmaksi tulivat kellon äänet, ja\npylväsportaitten ylimmässä osassa ne eivät olleet enää ollenkaan\nmiellyttäviä. Pelkäsin todella, miten korvakalvojeni kävisi nostaessani\nkivet ylimmältä astuimelta pois. Tämän tehtyäni peräydyin nopeasti\nmuutamia astuimia takaisin odottamaan._\n\n_Hetken perästä palasin katsomaan, joko ovi oli sulkeutunut. Se ei ollut\ntuumaakaan laskeutunut. Koneistoon oli tullut jokin este. Saattoiko se\njollakin tavalla olla yhteydessä pois otetun kultalaatan kanssa? Odotin\nvielä hyvän hetken. Siirsin kivet uudestaan ylimmälle astuimelle ja\nsiitä jälleen pois. Ei mitään muutosta. Ovi oli ja pysyi liikkumatta.\nKylmä hiki peitti ruumiini. Pylvääseen suljettuna oleminen tuntui\nminusta vielä kauheammalta kuin vankeus temppelissä. Palasin Akmedin\nluo. Alaovi oli suljettuna kuten ennenkin._\n\n_Pylväsportaissa oli kolmekin ikkunaa. Mutta alin niistä oli\ntoistakymmentä metriä kivisestä lattiasta. Palasimme alimman ikkunan\nkohdalle, johon istuuduimme syömään. Ruokaa oli meillä vielä kahdeksi\npäiväksi._\n\n_Jos meillä nyt olisi ollut tukeva sauva tai jokin muu\nköydenkiinnitysmahdollisuus, ei poispääsy olisi ollut vaikea. Akmedin\nnuora oli enemmän kuin 500:n metrin pituinen. Riittävän pitkä ja luja\nköysi olisi siitä helposti kyllä punottu. Akmed tuli silloin\najatelleeksi pyssyjämme, jotka olivat lattialla aivan tämän saman\npylvään vieressä. Köysi punottiin, ja minä laskeuduin alas, kiinnitin\npyssyn köyden päähän, ja viisi minuuttia myöhemmin seisoi Akmed\nvieressäni lattialla. Hänen pyssynsä oli nyt pylvään panttivankina.\nPylvään alaovea emme saaneet myöskään ulkoapäin avautumaan, koska se oli\nrakennettu toisin kuin yläovi. -- Kellonsoitto kuului tänne mahtavana,\nei kuitenkaan korvia rasittavana. Täällä vasta käsitimme oikein sen\nsoinnin verrattoman ihanuuden._\n\n_Tuuli tuntui täällä kylmänpuoleiselta, mutta tuulensuojaa löytyi\nseinien vierustalla ja käytävässä. Miehemme näyttivät levollisilta,\naskaroiden leiripaikalla. Jos olisi ollut tyven, olisimme koettaneet\nantaa heille merkin ampumalla kymmenkunta laukausta. Mutta nyt kellon\nsoidessa olisi tuskin kanuunanlaukauskaan kuulunut leiriin._\n\n_Myöhäiseen iltaan asti istuimme Akmedin kanssa tutkistellen tekstiämme.\nMitään mahdollista selitystä emme siitä saaneet. Teksti sisälsi lyhyen\nkertomuksen temppelin synnystä, mitään muuta siitä ei voinut lukea._\n\n_Seuraavana aamuna huomasimme, että miehemme viipyivät tavattoman kauan\naamiaisella. Aamiaisen jälkeen oli heillä paljon puuhaamista, ja\npäivällisellä näkyi vain kolme miestä. Kolme oli siis lähtenyt vuoreen.\n-- Ennen iltaa emme voineet heitä odottaa. Akmed oli melko varma siitä,\nettä miehet osaisivat perille; oven avautumisesta häh ei ollut yhtä\nvarma. Ehkä se oli yhtä konstikkaasti järjestetty kuin pylvään alaovi.\nSiinä asiassa oli minulla puolestani parempi toivo. Kuvailin mielessäni\nolevamme pelastetut, jos vain miehemme osaisivat tänne. Akmed laittoi\nnyt veljilleen kirjeen, jossa selitti, miten heidän pitäisi menetellä\nsaadakseen oven avatuksi. Pyssynhihnani oli leveä ja jäykkä: sen päähän\nkiinnitettiin kirje ja pistettiin muurin ja oven välisen raon kautta\nkäytävään oven toiselle puolelle._\n\n_Koko tämän päivän vietimme jäljentämällä niitä kahta kirjoitusta,\njoihin \"kivenkuljetuksen salaisuus\"-laatta viittasi. Pimeän tultua\nlähdimme aarteinemme käytävään, jossa lyhtyjemme valossa koetimme\nverrata kirjoituksia sekä keskenään että laatan kirjoitukseen. Mutta\nturhaan. Unta emme tietysti ajatelleet. Voisivathan pelastajamme saapua\nminä hetkenä hyvänsä._\n\n_Puoliyön aikana nykäistiin äkisti hihnaa. Sydämeni hytkähti ilosta. Ja\niloni ei ollut ennenaikaista, sillä muutaman minuutin perästä rupesi ovi\nnousemaan. Olimme vapaat._\n\n_Miesten ilo ei ollut vähäisempi kuin meidänkään, ja huomasin, että\nAkmedin ja hänen veljiensä välillä vallitsi tosi veljesrakkaus. Miehet\nolivat aavistaneet, että jokin onnettomuus oli meitä kohdannut, ja\nolivat varustautuneet kivityön työkaluilla. Ellei ovi olisi muuten\navautunut, ei olisi kestänyt kauan, ennenkuin kivipora ja väkivasara\nolisivat olleet toimessa ja ensimmäinen räjähdyslaukaus tässä vuoressa\nolisi pannut kallionseinät tärisemään._\n\n_Miehillä oli runsaasti sekä ruokaa että vettä. Juhla-ateria oli pian\nkatettu, ja tällä kertaa söimme säästämättä kylliksemme. Emme hennoneet\nlähteä pois, ennenkuin miehet saivat päivänvalolla temppeliä katsella.\nMiehet tahtoivat aamulla särkeä pylvään alaoven, mutta sekä Akmed että\nminä kielsimme. Kun yhdellä miehistä oli tukeva sauva, kiipesin nuoraa\npitkin ikkunasta sisään ja poistin Akmedin pyssyn, kiinnittäen sen\nsijaan köyden sauvaan. -- Miehet kertoivat tulleensa hyvin\nyllättyneiksi, kun päivällisaikana samana päivänä, jona me vuoreen\nmenimme, näkivät temppelin vuoren huipulla. Aamulla ja edellisenä\npäivänä oli auer hienona harsona peittänyt vuoren huipun ja estänyt\nesineitä selvästi erottumasta. Se oli päivällisaikana poistunut, ja\nsamassa oli temppeli ikäänkuin loihtimalla kasvanut vuoren huipulle.\nMyös kellon ensimmäiset äänet olivat heitä peloittaneet, mutta sitten\nolivat hekin joutuneet niitten lumouksen valtaan. Erämaan\näänettömyydessä toivat nämä äänet mieleen ihmisiä ja asuttuja seutuja._\n\n_Päivällisaikana olimme jo leveässä käytävässä, ja illalla oli Akmedilla\nkädessään nuo niin lämpimästi halutut käsikirjoitukset, joitten suuren\narvon hän heti älysi. Enemmän kuin kaksi viikkoa asuimme tässä paikassa.\nAkmed, joka toivoi löytävänsä uusia käsikirjoituksia, ei tahtonut\npoistua, ennenkuin käytävä oli perinpohjaisesti tutkittu, enkä minäkään\ntahtonut häntä yksikseen jättää. Hän oli hyvin tyytyväinen tutkimustensa\ntuloksiin, erittäinkin kun käytävän sisäosista löytyi paljon huoneita,\njoissa huonekalut ja talouskapineet olivat vielä samassa kunnossa, mihin\nkäyttäjät olivat ne jättäneet. Suurin osa huoneista oli ollut asuttuja\nmuhamettilaisen ajanlaskun parina ensimmäisenä vuosisatana. Mutta paljon\njäännöksiä tämän paikan ensimmäisistä asujaimista oli myös säilynyt.\nHeidän työtään oli myöskin epäilemättä se itse kallioon koverrettu\nsatama, johon tämä vuoren suurin käytävä järven puolelle päättyi._\n\n_Päivisin seurasin Akmedia hänen tutkimusretkillään, illat ja useasti\nsuuret osat öitäkin vietimme yhdessä tekstieni ääressä turhaan yrittäen\nkeksiä arvoituksen avainta._\n\n_Kun kahden viikon kuluttua tutkimuksemme tällä paikalla olivat\npäättyneet, menimme vielä kerran temppeliin. Tuo mahtava rakennustaidon\nmestariteos veti vastustamattomasti meitä vielä luoksensa. Tällä kertaa\nviivyimme siellä koko viikon jäljentäen ne piirtokirjoitukset, jotka\nmielestämme olivat tärkeimmät ja löytäen useita seiniin koverrettuja\nkammioita, joita ensimmäisellä käynnillämme emme huomanneet, koska pelko\nsinne jäämisestämme silloin koko ajan enemmän tai vähemmän painoi\nmieltämme. Nämä kammiot olivat ehkä temppelipappien asumuksia. Niiden\nsisustus viittasi sellaiseen tarkoitukseen._\n\n_En hennonut poistua tästä paikasta käymättä vielä tornihuoneessa. Ja\nkun päivä, joka oli määrätty lähtöpäiväksi, sattui olemaan tyven,\nkiipesin köyden avulla pylvään ikkunasta sisään. Kiviset kuvat näyttivät\nyhtä tuikeilta kuin ennenkin. Siitä huolimatta avasin vielä kerran\nheidän vartioimansa kätkön, jonka kannen käänsin helposti yksin niin,\nettä sfinksin kuva tuli näkyviin. Mitenkä tuo kivilaatta oli noin keveä,\nja minkätähden oli sfinksin kuva siihen kaiverrettu? Kuin salama valtasi\nminut se ajatus, että tuo kuva viittaa siihen sfinksiin, joka lähellä\nvuoren juurta näkyy silmäini edessä. Se sisältää arvoituksen\nselityksen._\n\n_Niin mahtavalla voimalla tunkeutui minuun tuo uusi ajatus, että kiireen\nkaupalla heitin kivilaatan paikalleen, otin toisen noista lattialla\nmakaavista katkenneista kielistä käteeni, jyskytin ohimennessäni sen\npaksummalla päällä kellon reunaan niin, että korvakalvoni olivat\nhaljeta, ja kiidin portaita ja köyttä alas semmoisella vauhdilla, että\nAkmed minulta ilveillen kysyi, olivatko kivipatsaat kintereilläni.\nKellonkielen, joka oli jäänyt käteeni ja jonka olin heittänyt pylvään\nikkunasta ulos, hän otti talteen tutkiakseen joskus sen outoa metallia._\n\n_Saman päivän illalla olimme jo leirissä. Akmed ei katsonut teoriaani\nollenkaan mahdottomaksi ja oli muutenkin tyytyväinen siihen, että\njäisimme vielä joksikin ajaksi tänne. Hän tahtoi mielellään ainakin\npintapuolisesti tutkia vuoren muitakin käytäviä. Niitten perusteelliseen\ntutkimiseen kuluisi vuosia._\n\n_Jo seuraava aamu näki minut menossa sfinksiin. Arabialaisemme lupasivat\nkäydä joka neljäs päivä tuomassa minulle ruokaa ja vettä. Ystävällisiä\nkun olivat, olisivat he mielellään auttaneet minua työssäkin, vaikka\neivät olleet muuhun työhön palkattuja kuin kamelinajoon. Heidän\nuskonnollinen käsityksensä ei kuitenkaan sallinut heidän olla\ntämäntapaisessa toimessa osallisia._\n\n_Kaksi viikkoa tein työtä kuin hullu, voinpa sanoa melkein yöt päivät.\nHiekan poistaminen oli kovin raskasta tointa miehelle, joka ei ollut\nruumiilliseen työhön paljon tottunut. Jos olisin tietänyt, mitä tätä\nkirjoittaessani tiedän, olisin tehnyt tuon työn muutamassa tunnissa.\nPalava intoni kuitenkin ylläpiti voimani. Ja kun hiekan poistettuani\nnäkyviin tuli aivan samanlainen kivilaatta kuin temppelintornissakin,\nkatsoin työni monin verroin maksetuksi. Piirtokirjoitus oli sama:\n\"Kivenkuljetuksen salaisuus.\" Vapisevin käsin nostin laatan, jonka\nalapuoleen oli kaiverrettu saman temppelin kuva, joka nyt oli kaksi\nviikkoa ollut edessäni. Sinä päivänä, jona olimme Akmedin kanssa ensi\nkerran tässä paikassa käyneet, emme vallitsevalta autereelta voineet\nnähdä vuorta emmekä temppeliä._\n\n_Säiliössä kivilaatan alla oli samannäköinen kultalaatta kuin se, jonka\nolin temppelintornista löytänyt. Tämäkin oli molemmin puolin täyteen\npiirretty. Tämä kirjoitus oli luettava, kuten eurooppalainenkin\nkirjoitus, vasemmalta oikealle. Menin ulkoilmaan ja ryhdyin lukemaan.\nKirjoitus sisälsi samanlaisen kertomuksen sfinksin synnystä, jommoisen\ntornista löydetty laatta sisälsi temppelin rakennuksesta.\nKivenkuljetuksesta ei ollut sanaakaan. Pettymykseni oli liian suuri.\nHeitin laatan kädestäni ja kaaduin pyörtyneenä maahan._\n\n_Kun tulin takaisin tajuntaani, olin leirissä. Akmed istui vuoteeni\nvieressä. Miehet olivat löytäneet minut sfinksin edustalta ja kantaneet\nminut leiriin. Siitä oli nyt kulunut kolme viikkoa, ja ainoastaan\nystäväni väsymätöntä hoitoa oli minun kiittäminen siitä, että olin vielä\nhengissä._\n\n_Tointumiseni meni aluksi hiljaa, arvatenkin siitä syystä, että olin jo\nsairastuessa pitkällisestä liikarasituksesta voimaton. Viikon perästä\nrupesi kuitenkin terveys nopeasti palaamaan ja terveyden kanssa myöskin\ntoivo. Akmed ei ollut vielä kysynyt mitään työstäni, kun eräänä päivänä\ntunsin jaksavani lähteä laattaani noutamaan. Akmed oli sinä päivänä\nvuoressa._\n\n_Seuraavana päivänä palasin ja näytin löytöni ystävälleni. Hän luki sen\nja löysi siitäkin samanlaisia outoja merkkejä kuin toisesta. Että\nmolemmat olivat saman miehen piirtämiä, sitä ei voinut epäillä. Ja että\nne myös jollain tavalla kuuluivat yhteen, oli myöskin varsin luultavaa.\nMutta mikä tuo yhteys laattojen välillä oli, se oli vielä arvoitus.\nMonta päivää käytin muodostamalla niistä sanoista, jotka molemmat laatat\nyhteensä sisälsivät, uusia lauseita. Lauseita syntyi sadoittain, mutta\nmitään yhtenäistä ajatusta, joka olisi kivenkuljetusta koskenut, en\nvoinut niistä saada._\n\n_Olen sanonut, että toisen laatan kirjoitus oli sitä kirjoitusta, joka\nluetaan oikealta vasemmalle, ja toinen sitä, joka luetaan eurooppalaisen\nkirjoituksen tavalla. Yrittäessäni eräänä päivänä teksteistäni muodostaa\nuusia lauseita huomasin, että sana \"minä\", jolla kumpikin teksti alkoi,\noli toisessa laatassa piirretty toisin kuin toisessa. Kummassakin\nlaatassa se oli varustettu parilla tarpeettomalla kiemuralla, mutta\nkiemurat eivät olleet samaan paikkaan tehtyjä eivätkä myöskään\nsamannäköisiä. Ne eivät siis olleet syntyneet kirjoittajan tavasta\nkiemuroilla koristella käsialaansa, vaan niillä oli muu tarkoitus.\nAkmedin teoria asiasta oli oikea. Jäljensin hyvin tarkasti molemmat\nsanat ohuille paperipalasille, panin ne päällekkäin ja katselin aurinkoa\nkohti. Tuli neljä tarpeetonta kiemuraa, mutta muuten sopivat sanat,\nsitten kun olin kirjainten järjestyksen siirtänyt, täydellisesti yhteen.\nKäänsin paperiani joka taholle. Turhaan. Mitään uutta ei syntynyt._\n\n_Käänsin nyt paperini siten, että kirjoitetut puolet eivät tulleet\npäällekkäin, vaan vastatusten, ja katselin. Hämmästyneen silmäni edessä\nolivat sanat \"ja kivi\". Kivi-sanaa ei ollut kummankaan laatan tekstissä,\nmikä olikin minua oudostuttanut, kun minusta oli vaikeata selittää kiven\nkuljetuksen salaisuutta käyttämättä itse kivi-sanaa. Ja tässä oli\nminulla nyt sanat \"ja kivi\" niin selvänä hieroglyfikirjoituksena kuin\nmissään olen nähnyt. Olin löytänyt etsimäni avaimen. Tunsin itseni\näärettömän onnelliseksi._\n\n_Telttani oli varustettu ikkunoilla sekä työni tähden että voidakseni\nnähdä, mitä leirissä kulloinkin tapahtui. Irroitin neljä ruutua, ja\nillalla oli minulla tekstini kiinanmustalla, jota käytimme hieroglyfien\njäljentämiseen, lasille jäljennettynä._\n\n_Saatuani juuri tämän työn valmiiksi tuli Akmed vuoresta Hän huomasi\nheti minusta, että jotain oli tapahtunut. Mutta myöskin hän itse näytti\ntavattoman tyytyväiseltä. Kun aioin ruveta hänelle kertomaan, mitä olin\nkeksinyt, kielsi hän minua kertomasta. Hän oli näet tänään löytänyt\njotain, josta hän sanoi tahtovansa mieluimmin olla vaiti. Hän ehdotti\nsentähden, että me kumpikin pitäisimme tämän päivän salaisuudet\nominamme, jota ehdotusta vastaan ei minullakaan ollut mitään\nmuistuttamista. Eikä ole myöskään näitten salaisuuksien yksin\nomistaminen mitenkään ystävyyttämme vähentänyt. Ei kumpikaan meistä ole\nutelias._\n\n_Seuraavana päivänä sain kirjoituksistani 212 sanaa, jotka kirjoitin\npaperipalasille. Missään järjestyksessä sanat eivät olleet, mutta parin\npäivän kuluttua olin ne jo saanut järjestykseen ja \"kivenkuljetuksen\nsalaisuus\"-teksti oli valmis._\n\n_Raa-sii-hen kertoo siinä, että ne kaksikymmentäneljä pylvästä, jotka\novat vuoren juurella, on itse temppelistä otettu ja niitten tarkoitus on\nkoristaa Karnak'issa olevaa temppeliä. Mutta luultavasti ne eivät tule\nikinä tarkoitukseensa käytettäviksi, kun hän on kivenkuljetusesimiesten\nsuvun viimeinen jäsen ja hänen korkea ikänsä kieltää hänet ryhtymästä\nenää niin suureen työhön. Kenellekään nyt elävälle ihmiselle hän ei\ntahdo perhesalaisuuttansa kivien kuljetuksesta uskoa, mutta ei hän\nmyöskään tahdo tätä salaisuutta ottaa mukaansa hautaan. Sen tähden hän\nuskoo salaisuutensa jonkin tulevaisuudessa elävän sukupolven haltuun.\nTuottakoon se heille onnea. Että vuori hänen kuolemansa jälkeen jätetään\ntyhjäksi ja ihmiset siitä muuttavat pois, siitä oli Raa-sii-hen varma,\nsillä ilman hänen salaisuuttaan tuli työ siellä turhaksi._\n\n_Tyhjä vuori ja pylväät vuoren juurella todistavat, että Raa-sii-hen on\nollut oikeassa. -- --_\n\n_Minä olin nyt kivenkuljettajien esimiesten perhesalaisuuden omistaja._\n\n_Itse salaisuuden selitys on niin yksinkertainen, että siihen tarvittiin\nainoastaan neljä riviä._\n\n_Nämä neljä riviä todistavat minulle täysin vakuuttavasti, että teoriani\nNewtonin laista on oikea. Kappalten \"paino\" ei riipu mistään maan\nvetovoimasta, vaan on olemassa avaruudesta päin vaikuttava paine, joka\nkappaleet lykkää, työntää maata kohti. *Tätä painetta voi vähentää.*\nRaa-sii-ke, ensimmäinen kivenkuljettajien esimies, on keksinyt tavan,\njolla tämä vähentäminen tapahtuu. Aikojen kuluessa ovat hänen sukunsa\njäsenet kantaisänsä aatetta yhä kehittäneet, ja suvun viimeisen jäsenen,\nRaa-sii-hen'in käsissä painoi kivi ainoastaan noin kymmenennen osan\nsiitä, mitä se toisten ihmisten käsissä painaa._\n\n_Minun ja minun poikani käsissä kivi ei paina kymmenesosaa prosenttia\nsiitä, mitä se toisten käsissä painaa. Ja se tapa, jolla tämä painon\nvähentäminen tapahtuu, on niin yksinkertainen, että voin sen kahdessa\nminuutissa oppimattomimmalle opettaa._\n\n_Samana iltana kuin kirjoitus valmistui, käskin ystävääni tulemaan\nkanssani rannalle. Otin rannalta ehkä sata kiloa painavan kiven käsiini\nja heitin sen veteen. Akmed nyökkäsi ymmärtäneenä. Panin samankokoisen\nkiven hänen käsiinsä. Hän punnitsi sitä hetkisen ja heitti sen sitten\nkauas luotaan sekä kielsi minua puhumasta miehille asiasta, koska he\neivät oppimattomina miehinä sitä kuitenkaan voisi käsittää._\n\n_Myöskin Akmedin tutkimukset olivat nyt onnellisesti päättyneet. Niin\nmielenkiintoinen kuin tämä paikka olikin, tuntui se kuitenkin minusta\nkolkolta. Ja helpotuksen tunne mielessä jätin seuraavana aamuna tälle\npaikalle hyvästi. Matka hiekka-aavikon läpi meni onnellisesti -- miehet\nvain ihmettelivät, etteivät jalkani ollenkaan painuneet pehmeään\naavikkohietaan -- ja päivälleen neljä kuukautta lähtöpäivästä näytin\nkuninkaalle kanuunatemppuni, mikä näytös minusta teki tämän saaren\nasujaimen. Kahdenkymmenen vuoden ajan olen yhdessä poikani kanssa tällä\nsaarella kehittänyt Raa-sii-ke'n keksintöä ja voin tässä hetkessä\nvähentää sen voiman, joka kappaleet työntää maata kohti, melkein kuinka\npieneksi tahansa. Voin myöskin nyt määrätä kappalten tasapainopaikan --\nolen siksi nimittänyt sen korkeuskohdan, jota alemmaksi siirrettäessä\nkappaleen paino taasen nopeasti kasvaa -- kuinka korkeaksi tai matalaksi\nhyvänsä._\n\n_Viime vuosina olen pääasiallisesti työskennellyt soveltamalla tätä\nsamaa aatetta kohesio- ja repulsio-ilmiöihin. Nämä molekyylivoimat ovat\nmitä lähimmässä yhteydessä painovoiman kanssa. Kokeiluni tässä asiassa\neivät ole vielä tuottaneet ratkaisevia käytännöllisiä seurauksia;\ntoivon, että poikani Akmed saattaa tämän kysymyksen lopulliseen\npäätökseen. Niin kauas olen kuitenkin päässyt, että se hautakappeli,\njonka olen itselleni rakentanut, on pääasiallisesti kirveen ja höylän\navulla tehty._\n\n_Tämä saari, jonka olen tehnyt ihanaksi asuinpaikaksi, oli tänne\ntullessani ikävä hietamatalikko. Kun joen rannat olivat kivisiä,\nrakensin tähän paikkaan saaren ja kummallekin puolen saarta kosken,\njoten saareni kalliovalleineen nyt on hyvin suojeltu vihollismielisten\nihmisten hyökkäyksiä vastaan.\"_\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäsikirjoitus päättyi tähän, mutta toisella käsialalla seurasi tämä\nselonteko:\n\n      Eräänä aamuna kuulin niemen nenältä, johon isäni oli mennyt\n      kalastamaan, pyssynlaukauksen. Kiiruhdin sinne. Isäni makasi\n      verisenä rannalla. Hänen vieressään oli kaksi pyssyä, ja rannassa\n      oli lautta. Hän kertoi, että hänen tullessaan rannalle oli lautta\n      ollut rannassa. Pensaista astui mies, joka oli sanonut olevansa\n      tämän saaren omistaja ja vaatinut isääni muuttamaan saarelta pois.\n      Isäni, kiivasluontoinen mies, oli kieltäytynyt, miehet olivat\n      riitaantuneet, ja vieras oli mennyt lautallensa, josta ampui\n      isääni, joka kaatui rannalle. Kun mies oli tullut katsomaan, oliko\n      hänen uhrinsa kuollut, oli isäni viimeisillä voimillaan onnistunut\n      sysätä hänet veteen, jossa virta heti oli hänet vetänyt pohjaan.\n      Tehtyään muutamia yksityisiä määräyksiä ja annettuaan minulle\n      isällisen siunauksensa heitti isäni henkensä.\n\n      Olimme edellisenä päivänä käyneet isän kanssa järvellä. Mies oli\n      arvatenkin kotiin tullessamme metsään kätkeytyneenä nähnyt, miten\n      nostimme rautavitjamme järven pohjasta ja hinauduimme rantaan. Yön\n      aikana hänen oli onnistunut löytää vitjat ja siten päästä\n      saarelle. Miehen pyssyt seisovat isäni huoneen nurkassa. En ole\n      tahtonut niitä hävittää. Isäni viimeiset sanat olivat, että hän\n      antaa surmaajallensa hänen tekonsa anteeksi. Hän oli, sanoi isäni,\n      täysin oikeutettu vaatimaan meitä muuttamaan saarelta pois, koska\n      hän oli todella maan omistaja. Jos isäni on siis asumalla lupaa\n      pyytämättä saarella, jonka olemme omin käsin rakentaneet, tehnyt\n      väärin, on hän myös sen vääryyden hengellään maksanut.\n\n      Isäni määräyksiä noudattaakseni lähdin samana vuonna Englantiin,\n      jossa _Bank of Englandiin_ jätin talletettaviksi kaikki isäni\n      tieteelliset tutkimuspaperit ynnä molemmat hieroglyfilaatat.\n      Arkku, jossa ne säilytetään, on avattava sadan vuoden jälkeen,\n      jolloin toimikunta, johon viisi yliopistoa Euroopan eri maista\n      lähettää kukin yhden edustajan, määrää, onko paperit jo silloin\n      julkaistava vai onko arkku uudestaan sadaksi vuodeksi suljettava.\n      Tarkemmat määräykset ovat minulle itsellenikin tuntemattomia. Sen\n      vain isäni sanoi minulle kerran, että niin kauan kuin ei ole\n      varmoja takeita siitä, etteivät ihmiset enää tuhoa toisiaan\n      sodilla, on mahdotonta antaa hänen keksintönsä tulla tunnetuksi.\n      Isäni, vaikka on itse ollut sotapalveluksessa, ei rakastanut\n      sotaa, vaan katsoi sodan ainoastaan ihmiskunnan vitsaukseksi.\n\n      Pari vuotta tulen vielä saarella jatkamaan isäni työtä; silloin\n      tutkimukseni ehkä tulevat viemään minut samoille seuduille, joissa\n      isäni tutkimukset saivat alkunsa. Isäni on näet eräässä kirjeessä\n      vanhalta ystävältään saanut tietoja, jotka tekevät uuden matkan\n      samalle vuorelle tarpeelliseksi.\n\n                                                    _Akmed Stålhahne._\n\n\nMitään merkkiä siitä, että nuorempi Stålhahne olisi vielä kerran\nsaarelle palannut, en missään nähnyt. Hän on arvatenkin löytänyt\nhautansa vieraalla maalla, ja hänen ruumisarkkunsa isänsä arkun vieressä\non jäävä tyhjäksi.\n\nNyt kun tiesin, että Stålhahnet, isä ja poika, eivät olleet\nhaaveilijoita, jotka hivelivät hillitöntä mielikuvitustaan maalaamalla\nsille omakeksimiä tulevaisuudenkuvia, en voinut heidän keksintöänsä\najatuksistani poistaa. Stålhahne vanhempi tietää hyvin, että hänen\nkeksintönsä tulee avaamaan vastaisuuden ihmisille aivan uusia uria. Ja\nkuitenkaan hän ei puhu keksintönsä maailmaa mullistavista seurauksista\nsanaakaan. Hän vain kertoo tosiasiat yksinkertaisesti ja vaatimattomasti\nsiten, kuin ne ovat tapahtuneet.\n\nEi käy kieltäminen, että ensi aikoina olin hyvin utelias tietämään\nenemmän Stålhahnen keksinnöstä. Ja miksi hän oli määrännyt niin pitkän\najan, ennenkuin hänen elämäntyönsä oli saatettava julki? Stålhahnen\nkanuuna minun katollani -- tämä saari on nyt minun omani, ja monta kesää\nolen jo asunut Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa -- on minulla aina\nuudistuvana muistutuksena hänen keksintönsä todellisuudesta. Ja joskus,\nkun metsässä kulkiessani tulen leveän nevan rantaan, kun jalka painuu\njoka askeleelta sammaleen keskipolveen asti, aurinko paahtaa ja minun on\npakko tallustaa nevan poikki, -- silloin nousee mieleeni halu saada\nomistaa jo nyt Stålhahnen salaisuus, etteivät jalkani painuisi\nsyvemmälle kuin hänen jalkansa Afrikan hiekka-aavikossa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMuutama päivä sedän ja Villen lähdöstä muuttui ilma koleaksi, ja minulle\ntuli täysi työ hankkia miehilleni ruokaa. Mutta viikon perästä ilma\nparani ja minulle tuli taasen paljon vapaata aikaa. Vapaa-ajat vietin\nenimmäksi osaksi Stålhahnen kirjastossa. Aika rupesi minulle jo käymään\npitkäksi, kun eräänä päivänä ilokseni näin purjeen järvellä. Veneessä\noli kolme miestä; Kyttyräinen oli siis mukana. Millaisen kalan he olivat\ntällä kertaa verkkoonsa saaneet, ymmärsin siitä, että heidän vankinsa\nmakasi vahvasti köytettynä veneen pohjalla. Rosvopäällikkö oli\nvuorotellen karannut vartijainsa kimppuun, vuorotellen tehnyt\nkarkausyrityksiä, kunnes sedän vihdoin oli pakko täten tehdä loppu hänen\nvehkeilemisestään. Sittenkin oli kuljetus ollut hyvin vastahakoista,\nmutta oli kuin olikin saatettu onnellisesti loppuun, kun Villen aina\nonnistui ottaa rosvon juonet leikinteon kannalta.\n\nMilloin Ville katsoi kärsivällisyyden hyväksi, osasi hän tätä hyvettä\nharjoittaa paremmin kuin kukaan. Sen huomasin maihinnousussa.\nKyttyräisen yhä uudistuvien karkausyritysten tähden oli hänen\nvyötäisiinsä sidottu köysi, jonka toista päätä Ville piti kädessään.\nRosvo, joka ensimmäisenä astui veneestä, huomasi, että vartija\npoistuessaan veneestä astui varomattomasti veneen partaalle. Köysi, joka\nhänet yhdisti Villen käteen, oli kireällä, ja kiusaa tehden oli vanki\nmuka kompastuvinaan ja heitti itsensä suin päin nurmelle. Hänen ilkeä\nyrityksensä vetää Ville kumoon epäonnistui. Jos minulle olisi tehty\ntuommoinen konnankoukku, pelkään, etten olisi voinut olla kiivastumatta.\nMutta Ville vain hymyili hyväntahtoisesti maahan romahtavalle, miehelle\nja sanoi: \"Ool reit, sanoi enkesmanni, kun laiva kaatui.\" Muuta puhetta\ntästä konnanteosta hän ei nostanut.\n\nSetä oli sitä mieltä, että kun meillä oli täällä hyvät huoneet vankiemme\nsäilyttämistä varten, sopisi tänne jäädä vielä joksikin viikoksi, että\nVille, joka oli ollut koko ajan jotenkin raskaassa toimessa, saisi\nvähäisen levätä, ennenkuin voimia kysyvälle kotimatkalle lähdettiin.\nVille vapautettiin täksi viikoksi kaikista määrätöistä. Setä huolehti\nkalastamisesta, ja ruoanvalmistus sekä muut talousaskareet tulivat minun\nosakseni, mikä jako olikin oikeudenmukainen siihen katsoen, että minä\nolin nauttinut herrain päiviä sedän ja Villen edellisen poissaolon\naikana. Ville käytti \"römppä\"-viikkonsa pari ensimmäistä päivää\nvesilintujen ampumiseen ja jakoi myöhemmin useimmat päivänsä sedän ja\nminun välilleni.\n\nEmme uskaltaneet panna semmoista \"peijoonia\" kuin Kyttyräistä toveriensa\nseuraan, vaan kannoimme viinikellarista kaikki väkevät pois, tarkastimme\nylen tarkasti sen seiniä ja lattiaa -- katto oli harmaasta kivestä\nholvattu eikä siis paljon tarkastusta kaivannut -- ja veimme päärosvon\nsinne. Meidän onnistuikin koko ajan pitää Kyttyräistä ja hänen joukkoaan\nniin hyvin toisistaan erillään, että he vasta poislähtöpäivänä tapasivat\ntoisensa. Siihen asti oli Kyttyräisen tovereilla ollut vapautumisen\ntoivoa, he kun uskoivat mestarin olevan vielä vapaana ja heidän\nvapautumisestaan huolehtivan.\n\nJo ensimmäisenä iltana, kun jouduttiin Villen kanssa kahden kesken,\nalkoi keskustelu vaiheistamme kuluneina viikkoina. Ville, joka oli\nnähnyt, miten epäröin ryhtyä vanginvartijatoimeen, pelkäsi minun\nistuneen henki hampaissa koko heidän poissaoloaikansa ja tuli hyvin\niloiseksi kuullessaan, että aikani oli mennyt hyvin ja etten ollenkaan\nkauppaani katunut. Kyttyräinen, joka 60:sta vuodestaan huolimatta ei\nmitenkään vielä ollut mikään lahokanto, oli tosin tuottanut heille\npaljon vaivaa, mutta eipä Villekään kauppaansa katunut. Tämä retki oli\nhänelle tuottava niin paljon, että hän vielä tänä syksynä aikoi panna\noman tuvan nurkkakivet, ja ensi keväänä on ehkä jo kehä valmis.\nPelkäsin, ettei Ville, entinen kasarmin asukas, tulisi yksinään\nmäkituvassa viihtymään, johon Ville salaperäisesti arveli, että kun on\nhyvä hoito ja hopeinen huusholli, uskaltaa mennä vaikka naimisiin.\n\nNyt vasta rupesin käsittämään, minkä tähden jokaisen kyttyräisen\nkiinniotto niin suuresti lisäsi Villen iloa, ettei hän malttanut\nsuuttua, vaikka häntä kuinka suututettiin. Ville oli viime talvena\npäättänyt hankkia itselleen \"leipäsuden\". Ja kun tämä oli talon tytär,\nei Ville tahtonut hänestä tehdä rengin vaimoa. Ja vaikka komisarius oli\nluvannut korottaa Villen arvon voudiksi ja ottaa nuoremman rengin Villen\nkomennettavaksi, oli Ville pysynyt päätöksessään ja aikoi Köyristä\nmuuttaa ja ryhtyä tuvanrakennushommiin. Vanginkuljettajatoimestaan hän\nvastaiseksi ei aikonut luopua.\n\nTunsin Villen morsiamen, ja Villen valinta oli mielestäni onnistunut\nhyvin. Tyttö oli jo kolmenkymmenen vanha, mutta näytti nuoremmalta. Oli\nkelvollinen työssä ja pulska, kaunis ihminen. Ville oli silminnähtävästi\nrakastunut, ja onnittelin häntä sydämellisesti. Tulin jo samana iltana\nhäihinkin kutsutuksi.\n\nKyttyräisen koti löydettiin pikemmin, kuin oli uskallettu toivoakaan.\nMutta hänen karkoittamisensa luolastaan oli ollut kova tehtävä.\n\nOli melkein varma, että ryövärit matkalla kodistaan järvelle kulkivat\npuroa tai sen rantoja pitkin. Setä ja Ville soutivat siis puroa ylös\nhuolellisesti tarkastellen rantoja, näkyisikö missään poluntapaista.\nEnsimmäinen merkki ihmisten läsnäolosta oli -- heinäsuova puron\nrannalla. Ryövärit olivat siis ruvenneet tuntemaan itsensä niin\nvarmoiksi, että olivat ajatelleet ruveta pitämään kotieläimiä. Useita\nheinäsuovia tavattiin vielä, todistaen, että Kyttyräinen todella oli\nhävyltä hännän katkaissut, ellei hän, kuten minä hyväntahtoisesti yritin\nasiaa selittää, aikonut hylätä ryövärinammattia ja ryhtyä kunnolliseksi\nihmiseksi. Pelkään kuitenkin, että Ville oli oikeassa väittäessään,\nettei vanhasta tule konkaria. Rosvopäällikkö oli liian kauan elänyt\nsotakannalla yhteiskuntaa vastaan tehdäksensä nyt enää rauhaa sen\nkanssa. Nosta konna mättäälle, kasvoillesi hyppää.\n\nNoin penikulman matkan olivat puron rannat ruohoisia, mutta sitten\nrupesi seudun luonto muuttumaan hedelmättömäksi. Maisema oli tässä\nvuorista, ja puron uoma oli syöpynyt syvälle jyrkkien kallioseinäin\nväliin. Heidän soudettuansa pienen järven poikki, jonka rannat olivat\nkorkeaa, äkkijyrkkää kalliota, rupesi vuori heidän vasemmalta puoleltaan\nväistymään loitommaksi, kun oikeanpuolinen ranta yhä oli korkeaa,\näkkijyrkkää kalliota; Seutu oli kuvaamattoman jylhä, juuri semmoinen,\njossa luulisi hurjain ryövärien viihtyvän.\n\nAinoastaan pari sataa metriä järven yläpuolelle he pääsivät vielä\nsoutamalla. Siinä tuli este, josta ei päässyt alitse eikä ylitse.\nKallioseinästä, joka tässä oli runsaasti kolmenkymmenen metrin\nkorkuinen, oli lohjennut suunnattoman suuri kalliomöhkäle, joka oli\nkaatunut puron yli. Tähän paikkaan he laskivat rantaan syömään\npäivällistä. Niistä tapahtumista, jotka sitten seurasivat, kertoi\nminulle Ville seuraavaa:\n\n-- Syötyämme menin rantaan katsomaan, emmekö sittenkin voisi jollain\ntavalla saada venettä kulkemaan kalliolohkareen alitse, joten pääsisimme\nlaahaamasta sitä vaivalloista tietä esteen ohitse. Polvistuin\nrantakivelle ja kurkistin kiven alle nähdäkseni, oliko kivi kuinka\nleveä. Kaksi korttelia kasvoistani virnisteli minua vastaan Kyttyräisen\nilkeä naama. Jos Jaska olisi tässä tilaisuudessa ollut lakittomin päin,\nolisin vetänyt miehen tukasta esille kuin ketun pesästään, mutta nyt jäi\nlakki vain käteeni, ja ilkiö pelasti kallonahkansa. Samassa paukahti\nmyös tuo kuuluisa peukalolla laukaistava pistooli ihan kasvojeni edessä.\nJos Jaskalla tässä tilaisuudessa olisi ollut suoraa ruutia, ei sinun\nolisi tarvinnut kuunnella tätä kertomusta. Mutta minulle onneksi meni\nhänen kuulansa kiveen, josta se kuitenkin lohkoi tämän palasen ja\npirskotti poskeeni.\n\nVille osoitti rumaa arpea poskessaan, jossa hän väitti kivensirpaleen\nvielä olevan.\n\n-- Jaska ampui vielä toisenkin kerran, mutta silloin oli minulla jo\nkallio suojana. Kyllä se mies ei ryhdy rauhallisiin moukan töihin,\nennenkuin \"halla katoo Hamulasta taikka koiruus Kuopiosta\". Niin minä\nainakin uskon.\n\nEn ihmetellyt ollenkaan, etteivät Villen ajatukset Kyttyräisestä olleet\noikein suloisia. Mutta ei korppi kiroihin kuole, ja Kyttyräinen söi\nparhaillaan kellarissa hyvällä ruokahalulla illallistaan. Pahimmilla\npahantekijöillä on tavallisesti kaikissa oloissa erinomainen ruokahalu.\n-- Kehoitin Villeä jatkamaan kertomustaan.\n\n-- Tiesimme siis, missä vihollisemme oli. Ettei hän hevin heittäisi\ntämmöistä linnaa, ymmärsimme myös. Komisariuksen oli siis pakko ruveta\ntuumimaan todellista piirityssuunnitelmaa. Ennen kaikkea täytyi saada\nselvää, montako sisäänkäytävää oli kallion alle. Paitsi niitä paikkoja,\njoista puron vesi tuli sisälle ja juoksi pois, molemmat olivat helposti\nkivillä tukittavissa siten, ettei niitä sisältäpäin saanut avatuiksi.\nKomisarius myös määräsi näitten tukkimisen ensimmäiseksi tehtäväksemme\nja vielä saman päivän illalla ei Jaskalla ollut muuta pakotietä\nluolastaan, kuin minkä puro tarjosi siinä paikassa, jossa olimme\nkohdanneet toisemme. Kallion pituus oli jotenkin yhtä suuri kuin sen\nleveyskin. Se paikka, josta puro laski vetensä kallion alle, ei\nkelvannut pakopaikaksi, sillä se oli ainoastaan suppilonmuotoinen reikä\nkalliossa, josta vesi syöksyi sisälle tai oikeammin alas kohisevana\nvesiputouksena semmoisella voimalla, että ihmisen oli aivan mahdoton\nsiitä nousta, olipa hän sitten vaikka kuinka tottunut uimari hyvänsä.\nSitä tietä Jaska ei tulisi hengissä pelastumaan. Sen uskoimme ainakin.\n\n-- Nyt meillä oli siis susi satimessa, mutta käsistämme se oli vielä\nkaukana. Jos luola olisi ollut ahtaampi, olisi ehkä käynyt päinsä savun\navulla pakottaa asukas siitä ulos. Tässä tilaisuudessa se keino ei olisi\ntepsinyt. Sitä paitsi oli kallio koko leveydeltään haljennut, ja\nhalkeama oli sitä laatua, että pelkäsimme sen tukkimisen melkein\nmahdottomaksi. Sivulta päin oli meidän kuitenkin pian pakko ryhtyä\nsiihen työhön, sillä jo toisena aamuna, kun komisarius tarkasti\ntukkimismahdollisuuksia, paukahti taasen Jaskan pistooli, ja kuula\nsuhahti niin läheltä ohi, että särki komisariuksen virkalakista lipan.\nEihän koiruus kielletty ole, kun vain viljellä viitsii. Ja Jaska viitsi.\nRupesi tuo ruokoton vielä hävyttömyyksiä latelemaan komisariukselle ja\nminulle.\n\n-- Eikö komisarius yhtään suuttunut?\n\n-- Parasta oli olla suuttumatta, kun emme hänelle kuitenkaan mitään\nmahtaneet. Minä miehelle kuitenkin muistutin, ettei haukku haavaa tee,\njos ei puulla päähän lyödä. Ja siihen hän ei nyt kyennyt, kun oli monen\nmetrin paksuinen kallio välillämme. Tahtoa häneltä ei puuttunut.\n\n-- Eikö komisarius ollenkaan koettanut saada Kyttyräistä hyvällä\nantautumaan?\n\n-- Koetti hän. Kun siinä oli keskustelu syntynyt, selitti komisarius,\nettä jos mies vapaaehtoisesti antautuu, on tämä aina laskettava hänelle\nlieventäväksi seikaksi tuomittaessa. Suuresta lievennyksestä ei hän\nkuitenkaan hänelle toivoa antanut.\n\n-- Mitä rosvopäällikkö siihen arveli?\n\n-- Jaska arveli, ettei vanha laamanni juuri pidä tapana löytää\npahantekijöille lieventäviä seikkoja. Luuli myös, että sauna oli hänelle\njo niin lämpimäksi lämmitetty, että kylvettäessä nahka lähtee; eikä se\nsiitä paljon jäähtyisi, vaikka hän nyt yrittäisikin olla vallesmannille\nmieleen. Ja siinä oli Jaska mielestäni oikeassa. Kun kerran pää poikki\npannaan, jo silloin jalatkin jokeen joutaa.\n\n-- Komisarius heitti turhan keskustelun sikseen, ja täytettyämme\nvaarallisen raon pikkukivillä ryhdyimme keinoihin Jaskan karkoittamista\nvarten linnastaan.\n\n-- Puro oli siinä paikassa, jossa se tuli kallion alta uudestaan\npäivänvaloon, toista syltä syvä. Komisarius oli kuitenkin päättänyt\njuuri tästä paikasta sulkea vapaan kulun Jaskan pesästä. Tämä oli varsin\ntarpeellinen toimi, sillä niin kauan kuin kulku oli tästä paikasta\nvapaa, oli paikkaa ehdottomasti yöt päivät vartioitava. Muuten oli\nmelkein varma, että linnan herra käyttäisi ensimmäistä sopivaa\ntilaisuutta karatakseen. Jaska ei ole mikään lammasten laamanni tai\nporsasten pormestari, vaan kauttaaltaan toimen mies.\n\n-- Rupesimme siis komisariuksen kanssa kantamaan kiviä paikalle:\nraskasta ja pitkällistä työtä, varsinkin kun vahtivuorot tekivät\nyölevonkin lyhyeksi. Jo ensimmäisenä vahtivuorona pälkähti päähäni eräs\najatus, jonka seuraavana aamuna aamiaisella ilmoitin esimiehelleni.\nKaartilaisajoiltani muistin, miten eräällä manööverillä teimme\n\"viholliselle\" pahat kepposet sulkemalla kapeassa kuilussa juoksevan\npuron, josta syntyvä vedenpaisumus ajoi kokonaista kaksi rykmenttiä\nerinomaisesti linnoitetusta väijymispaikasta pois. Minä, joka olin\nkepposen keksijä, sain siitä hyvästä ensimmäisen mitalini, ja luutnantti\njoka ehdotuksen vei everstille, sai vieläkin komeamman kunniamerkin.\n\n-- Sulun tekeminen tähän paikkaan ei ollut mahdoton, joskin työläs\ntoimi. Ja komisarius piti tuumaa hyvänä, kun puolet työstä oli joka\ntapauksessa tehtävä karkausmahdollisuuden estämiseksi.\n\n-- Hyökyjää oli keväällä jostain ylempänä olevasta niitystä irroittanut\nsuuren nurmikappaleen ja tarttuessaan tähän paikkaan jättänyt kappaleen\ntänne. Laitoin nyt kuusenhavuista semmoisen laahan, jolla metsästäjä\nkuljettaa ammutun raskaahkon otuksen metsästä, ja kuljetin niin suuret\nturvekappaleet kuin jaksoin rannalle. Komisarius teki työntökärryjen\ntapaisen, jolla lykkäsi kiviä. Viikon perästä rupesi mielestämme\nvarastomme riittämään ja ryhdyimme itse työhön, jota kesti vain kaksi\npäivää. Raon, joka oli puron lähteelle päin olevassa kallioseinässä,\ntukitsin ensin puuvaajoilla, ja tämän jälkeen ladottiin kiviä ja\nnurmikappaleita kerroksittain puron uomaan. Parilla hirrellä tukitsimme\nvedenpäällisen aukon kalliossa, ettei Jaskan sopinut ampua. Muuten olisi\ntyö käynyt kovin vaaralliseksi.\n\n-- Jaska vain puolihumalaisena reuhasi luolassaan, vuorotellen\nrekilauluja hoilaten, vuorotellen ladellen kompasanoja komisariukselle\nja minulle.\n\n-- Jaksoiko komisarius koko ajan pysytellä suuttumatta?\n\n-- Ystävällisemmäksi hän vain tuli, kuta enemmän Jaska ilkamoi. Samana\npäivänä kun pantiin viimeiset sulkukivet paikalleen, kehui Jaska, joka\nei ollenkaan näkynyt aavistavan, että työmme tarkoitti muutakin kuin\npakoportin kiinnimuurausta, omistavansa vielä viinaa ja sapuskaa\nkolmeksi kuukaudeksi. Sanoi myös aikovansa heti panna uuden\nviinakeitoksen alulle, ettei menisi häneltä odotusaika hukkaan. Nauroi\nvain meidän toimillemme muka lasten touhuina ja tuumi, että jolla on\nleveä lanne, sille pitää olla suuret housut.\n\n-- Etkö luvannut koristella tuota konnaa oikein kruunun raitaisilla?\n\n-- Enhän minä. Komisarius vain sanoi: \"Tyvessä olet vielä, poikaseni;\nennenkuin latvassa olet, tiedät enemmän.\" Ja sitten jatkettiin taas\nsulkua; samana iltana pantiin viimeiset kivet paikalleen, ja veden\njuoksu seisahtui. Sadin oli viritetty.\n\n-- Nousimme nyt kalliokatolle katsomaan työmme seurauksia. Eikä\nkestänytkään kauan, ennenkuin koski suppilossa rupesi jo käymään\nlaimeammaksi hetken perästä kokonaan lakatakseen. Vesi kallion\nyläpuolella rupesi nousemaan. Työmme oli onnistunut, ja Jaskalle tulisi\nolo pian kosteaksi.\n\n-- Tämä yö oli ensimmäinen, jona saimme nukkua rauhassa illasta aamuun\nasti. Aamulla oli vesi kallion yläpuolella jo noussut kolmatta metriä,\nja Jaskalla ei voinut laskujemme mukaan olla paljon kuivaa maata enää\njäljellä. Vesi rupesi jo tunkeutumaan kallion raon alapäästä ulos, mutta\ntukevalla riu'ulla ja muutamalla turpeella oli vuotopaikka pian tukittu.\nKuulin Jaskan ilkeät uhkaukset, kun hän ei voinut tätä työtä estää. Hän\noli arvatenkin toivonut, ettei vesi pääsisi nousemaan korkeammalle kuin\ntähän paikkaan. Nyt, ajattelin, ei viivy kauan, ennenkuin Jaska on jo\nsisäänkäytävällä pyytämässä meitä ottamaan kivet pois. Menin jo\nedeltäkäsin sinne.\n\n-- Komisarius seisoi vielä kalliolla. Äkisti näin hänen, silmiään\nvarjostaen, katsovan purolle päin, joka nyt oli pienen järven näköinen,\nja heti sen jälkeen tekevän hengenvaarallisen hyppäyksen kalliolta puron\nrannalle, josta lähti juoksemaan pitkin rantaa, minkä ikinä jaloista\nlähti. Minä tietysti heti avustamaan. Samassa näin miehen nousevan\npurosta rannalle ja hyvää vauhtia kiitävän käpälämäkeen. Vesi räiskyi\nvaatteista joka askeleelta. Mies oli hengästynyt ja likomärät vaatteet\nestivät juoksemisen; komisarius oli pian hänen kintereillään. Kun mies\nhuomasi, ettei enää jaksanut pakoaan jatkaa, kääntyi hän äkisti ja\nlaukaisi pistoolinsa aivan komisariuksen kasvoihin. Pistoolin sirpaleet\nvinkuivat korvieni ympäri. Vesi ei ollut vielä ehtinyt juosta piipusta,\nvaan ase räjähti palasiksi. Nyt vasta huomasin, että mies oli Jaska. En\nollut silmiäni uskoa, niin mahdottomalta asia minusta tuntui.\n\n-- Vasemmassa kädessä oli roistolla paljastettu puukko, mutta kun\nkomisariuksen revolveri tähtäsi suoraan hänen rintaansa, ei hän\nrohjennut lyödä. Huomasi kai, että luoti olisi ollut kättä nopeampi.\nJaska tekeytyi nyt nöyräksi ja heitti puukon pois. Komisarius laski\nsilloin revolverinsa suun maata kohti. Mutta salaman nopeudella töyttäsi\nJaska molemmin nyrkein vastustajaansa olkapäihin, niin että tämä kaatui\nselälleen. Laukaus meni ilmaan, ja rosvo heittäytyi komisariuksen päälle\nmolemmilla peukaloilla kiristäen hänen kurkkuansa. Kai olet huomannut\nnuo rumat siniset merkit, jotka siinä vieläkin näkyvät?\n\n-- Kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, ettei Jaska ollut minua ollenkaan\nhuomannut. Ainoastaan muutamia sekunteja hän ehti kiristää, ennenkuin\nminäkin olin paikalla, riuhtaisin hänet komisariuksesta irti ja heitin\npuun kylkeen, että luut kalisivat.\n\n-- Komisarius nousi, kosketteli sormin kurkkuansa muutaman kerran, otti\npienen kuvastimen taskustaan ja tarkasteli hyvin tutkivin katsein niitä\nrumia nirhamia, jotka Jaskan kynnet olivat molemmin puolin kurkkua\nraappineet. Tyynellä äänellä hän käski sitten minun panna Jaskan\nkäsirautoihin ja, pitäen koko ajan revolveria kädessään, seurasi häntä\nvenerannalle, missä komensi minut vielä lujasti hänet köyttämään, minkä\nsuurella mielihyvällä teinkin. -- Mahdotonta on käsittää, mistä tuo ukko\nkaiken tyyneytensä ottaa. Enpä minäkään piiskurinvirkaa rakasta, mutta\ntällä kertaa minua melkein suututti, ettei komisarius määrännyt\nselkäsaunaa. Koivunoksa konnan palkka, nuora pettäjän perintö. Kun tuo\nkierosilmä heitti puukkonsa pois ja oli antautuvinaan, oli hänen\nkatseensa niin nöyrä kuin ikinä ihmisen katse voi olla, ja kuitenkin hän\nkehtasi käyttäytyä noin ruokottomasti. Enpä minä enää ikinä luota\nkeneenkään, jolla on viekas silmä ja punainen parta.\n\n-- Mutta miten oli Kyttyräinen onnistunut pääsemään vankilastaan ulos?\n\n-- Olimme ihan unohtaneet, että kun veden luonnollinen lasku oli\nsuljettu, tuli virta suppilossa ihan mitättömäksi, koska siitä nyt\njuoksi vain se vesi, joka vähitellen täytti Jaskan linnan. Kun Jaska\nveden alituisesta nousemisesta huomasi pian hukkuvansa, ellei hän pääse\nvankilastaan pois, oli hän sukeltanut ja onnistunut nousemaan tuon saman\nsuppilon kautta yläpuolella olevaan lammikkoon. Hänen täytyi kuitenkin\npian nousta pintaan ilmaa saadakseen, ja vaikkei hän näyttänyt paljon\nmuuta kuin nenän vedenpinnan yläpuolella, oli komisarius hänet\nhuomannut. Kaksi silmää vierahalla, kolme komisariuksella. -- Jos\nkomisarius olisi nyt luullut häntä sorsanpojaksi ja ampunut, olisi Jaska\nainaiseksi lusikkansa heittänyt. Mutta eiväthän hurjan luut ensiksi\nmätäne. Ja Jaskan luut ehkä suorittavat vielä kerran hänen puolestaan\nsen osan kuritusta, jota hän ei ehdi itse suorittaa.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- En tiedä, liekö totta. Mutta niin ainakin kertovat vanhat\nkakolalaiset, että jos siinä talossa joku kuolee, ennenkuin on ehtinyt\npalvelusaikansa loppuun suorittaa, viedään hänet Helsinkiin, jossa hänet\nvalmistetaan palvelematta olevien vuosien suorittamista varten. Hänestä\ntehdään tuommoinen \"laiha maisteri\", joka suljetaan kapeaan kaappiin ja\njonka koulunopettajat kuuluvat välistä näyttävän pojille terveelliseksi\nopetukseksi, että ymmärtäisivät tulla kunnollisiksi ihmisiksi. Taitaa\nolla hyväkin opetuksen välikappale.\n\n-- Ei asia ihan semmoinen ole. Ja kyllä Kyttyräinen tulee maallisen\nrangaistuksensa loppuun asti suorittamaan. Ei hän tule vuosilla\npääsemään. Ja kun tuomio tulee elinkautinen, on se kuolemalla loppuun\nsuoritettu. Kun tuo raukka tekisi edes vankilassa parannuksen.\n\n-- Tapahtuuhan se muutamille, vaikka eihän Jaskalla siihen suuria\nedellytyksiä ole. Kyllä Jumala voi hänetkin panna niin lujalle, että\nhänen tulee pakko nöyrtyä. Tapanahan on sanoa, että ellei vanha Jumala\nsaavuta, niin vastaan hän tulee. Onnellisempaa yhtymystä kuin tämä ei\nvoisi Jaskalle tapahtua.\n\n-- Saitteko mitään selkoa, minkälainen kyttyräläisten koti oikeastaan\noli?\n\n-- Saimmehan me. Vasta saatuani Jaskan lujasti köytetyksi heitin\nsilmäyksen purolle päin. Puro vaahtosi nyt valkoisena koskena. Pato oli\nsärkynyt, ja Jaskan linna tyhjentyi hirveällä kohinalla. Jos Jaska olisi\nrunsaan puolen tuntia vielä odottanut, olisi koko raskas työmme ollut\nturha. -- Kun ryöväripäällikkö huomasi mitä tapahtui, raivostui hän ihan\nsuunniltaan. Oli kamalaa nähdä ja kuulla hänen raivoansa. -- Luolan\ntyhjentyminen ei kestänyt täyttä tuntiakaan. Patoamalla nostettu vesi\nlinnan yläpuolella sitä vastoin laski vain hitaasti tämän ja seuraavan\npäivän kuluessa. Avasimme heti pääsisäänkäytävän ja menimme ryövärien\nkartanoon kotitarkastukselle. Luola oli paljoa suurempi ja mukavammin\nsisustettu kuin olimme voineet aavistaa. Paitsi isoa, hyvin tehtyä ja\ntilkittyä asuintupaa oli sinne rakennettu oikea varastorakennus, joka\nväliseinillä oli jaettu kolmeen varastohuoneeseen. Kaikki näytti olevan\ntarkoin mietittyä ja laskettua, ja luola oli kaikin puolin hyvin\nsisustettu ryövärilinna. Vedenpaisumustakin oli edellytetty, koska\nhuoneet oli pönkitetty kivistä kattoa vasten, ettei vesi pystynyt niitä\npaikaltaan siirtämään. Halkoja makasi kaikkialla huiskin haiskin,\nniinkuin vesi ne oli jättänyt.\n\n-- Olimme oudoksuneet, ettei puron rannalla näkynyt minkäänlaista\nvenevalkaman merkkiä. Nyt ymmärsimme syyn: luolassa oli aivan uusi, hyvä\nvene. Suppilonmuotoinen puron lasku voitiin hirsistä tehdyllä luukulla\nluolan sisäpuolelta sulkea, missä tapauksessa alempi vesi väheni niin\npaljon, että veneellä pääsi mukavasti itse luolaan. Täten saivat\nryövärit ryöstetyt tavaransa vesitse suoraan itse luolaan, eikä jäänyt\nmyöskään luolan ulkopuolelle mitään merkkiä, joka viittaisi ihmisten\nläsnäoloon. Ellen olisi tullessamme sattunut tirkistämään kalliosyrjän\nalle, samassa kun Jaska yritti urkkia meistä tietoja, on melkein varmaa,\nettä olisimme jatkaneet matkaamme aavistamattakaan, että olimme käyneet\nniin lähellä ryövärien linnaa. Myöskin sisäänkäytävät luolaan olivat\nainoastaan etsimällä löydettävissä.\n\n-- Koska isäntä makasi lujasti köytettynä ulkona, kävimme lupaa\npyytämättä hänen tupaansa. Tupa oli hyvin järjestetty salapolttimo.\nKomisarius ei sanonut tavanneensa ikinä niin hyvin varustettua\nsalapolttimoa. Kattilat, hatut, torvet ym. olivat kaikki vaskea ja mitä\nparhaimmassa kunnossa. Kaikki taottiin kirveellä romuksi. Näithän itse\nnuo raskaat vaskiromumöhkäleet veneessä.\n\n-- Eikö näkynyt mitään merkkiä ryöstetyistä tavaroista?\n\n-- Kuusi tai kahdeksan hevoskuormaa vaatteita oli huolellisesti\njärjestetty suurimman aitan hyllyille. Liinavaatteet ja pitovaatteet oli\ntarkoin erotettu. Yksin silkkihuiveja oli neljättäkymmentä. Kaikki oli\nlikomärkää. Kaksi päivää meni niitten kuivaamiseen. Ellei Jaskalla olisi\nollut hyvin paljon köysiä, olisimme tuskin saaneet kaikkea\nkuivatuksikaan; nyt on koko ryöstettyjen tavarain varasto taas hyvässä\nkunnossa aitan hyllyillä. Ovi olisi oikeastaan ollut kruunun sinetillä\nsuljettava, mutta komisariuksen oli pakko jättää ovi auki, etteivät\nvaatteet pilaantuisi homeesta. Ensi tilaisuudessa tuodaan kaikki kylään,\njotta kukin saa omansa. -- Kellot ja koristeet on Jaska kai jo myynyt,\nkoska ei mitään semmoista näkynyt. Kumma, että silkkihuivit olivat\nsäilyneet. Mutta ensi talvena olisivat kai kaikki vaatteet menneet\nmenoansa, jos ryöväreillä oli todella tarkoitus ruveta pitämään hevosta.\n\n-- Toinen aitta ei tuottanut meille paljon vaivaa. Sikunanhaju kohta\nosoitti, että viinaa siinä säilytettiin. Kaikki oli todellakin\ntehtaantapaisesti järjestetty, kun viinakin säilytettiin haapaisissa\nkymmenen kannun leileissä. Parikymmentä leiliä oli viiden minuutin\npäästä säpäleinä.\n\n-- Kolmas aitta oli jyvämakasiini. Jyville emme voineet mitään: ne\npilaantuvat kyllä.\n\n-- Työn tehtyämme oli meidän vielä pakko kantaa Jaska veneeseen. Hän ei\nhyvällä eikä pahalla suostunut käymään.\n\n-- Minkälainen hän oli matkalla?\n\n-- Sarvipää oli koko matkan niinkuin mikäkin Muhoksen sammakko.\n\n-- Mikä niistä on sarvipäitä tehnyt?\n\n-- En tiedä. Mutta sanotaan niiden olevan sellaisia. Muhoksella muutkin\nkummat, sammakotkin sarvipäitä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSetä oli seuraavina päivinä hyvin miettiväisen näköinen. Eräänä iltana\nhän ilmoitti minulle, että neljän näin vaarallisen vangin kuljetus teki\nhänet levottomaksi. Hän olisi mieluimmin ensin vienyt Kyttyräisen yksin\nja sitten palannut hänen rikostovereitansa noutamaan. Mutta matka tulisi\nkestämään lähes kaksi viikkoa, ja niin pitkäksi aikaa hän ei enää\ntahtonut jättää minua vartijaksi, varsinkin kun yöt rupesivat olemaan\npimeitä. Stålhahnen työpajassa olisimme kyllä voineet vangeillemme\nvalmistaa jalkaraudatkin, mutta setä katsoi tehtävän sittenkin liian\nvaaralliseksi.\n\nMinä tarjouduin silloin lähtemään Sitkan taloon, josta yrittäisin saada\nisännän ja jos mahdollista vielä toisenkin miehen avuksi. Setä hyväksyi\nehdotukseni, vaikka Ville kaikin tavoin sitä vastusti arvellen, ettei\npidä panna kissaa makkaran vahdiksi. Hänen epäluulonsa sitkalaisia\nkohtaan eivät olleet vielä täysin hävinneet.\n\nVarhain seuraavana aamuna lähdin matkalle kovalla tuulella, joka\npäivemmällä kasvoi myrskyn tapaiseksi. Mutta kun tuuli oli myötäinen,\njoudutti se vain matkaani, ja kun joellakin sain purjehtia, laskin jo\npäivällisaikana veneeni rantaan Sitkan venevalkamassa. Sitkan vaari\nsattui olemaan rannassa, ja hänen ilonsa tulostani oli teeskentelemätön.\nHän oli jo ruvennut pelkäämään, että olimme kaikki joutuneet rosvokoplan\nkäsiin, jolloin henkemme ei ollut suuren arvoinen.\n\nKun ukko kuuli asiani, arveli hän minun tulleen kuin tilauksesta. Päivä\noli sunnuntai, ja taloon oli juuri tullut vierailemaan kaksi isäntää\nkirkonkylästä. Kirkonkylässä oli jo juhannuksen aikana liikkunut huhu,\nettä komisarius ja hänen seuralaisensa on tapettu. Jokin puhe sedän\npuukottamisesta oli kai levinnyt Riitalammille, iskusta oli tehty\nkuolemanisku, ja minä sekä Ville olimme kaupanpäällisenä seuranneet\nmukana.\n\nMenimme tupaan, jossa minun tuloni huomattavasti kevensi mieliä. Kaikki\nolivat uskoneet minun jo olevan manalassa. Vieraat, joista toinen oli\nminulle entuudestaan tuttu, keskustelivat parhaillaan rosvosakista.\nRosvoja pelättiin nyt kirkonkylässä enemmän kuin koskaan. Olipa\nkuntakokouksessakin eräs isäntä ehdottanut, että kunta semmoisenaan\nostaisi itsensä vapaaksi heidän rosvouksistaan. Mutta kun sedän\nviransijainen, joka oli sattunut olemaan läsnä, viran puolesta kielsi\nkaiken keskustelun niin häpeällisestä, jopa lainvastaisestakin\nehdotuksesta, oli puuha, jolla kuului olleen monta kannattajaa,\nitsestään rauennut tyhjiin. Vieraitten asia oli nyt Sitkan isännältä\nsaada tietoja, millä ehdoilla hän oli solminut Kyttyräisen kanssa\nrauhan. Heilläkin oli näet aikomus tehdä samanlaatuinen yksityisrauha\nrosvopäällikön kanssa, elleivät hänen ehtonsa olleet kovin mahdottomia.\nSe vieraista, jonka tunsin, oli kaikin puolin kunnon mies. Mutta niin\nsuuri oli se kauhu, jonka Kyttyräinen oli pitäjässä herättänyt, että\nkelvollisimmatkin miehet näyttivät olevan ihan lamassa. Rupesin pitämään\nitseäni oikeana sankarina ajatellessani, että olin saanut olla\nosallisena tuommoisen vitsauksen poistamisessa. Viimeisetkin\nhäpeäntunteen jätteet siitä, että olin ison-Iivanan juopuneen unessa\nvanginnut, haihtuivat nyt.\n\nHuomatessani, että molemmat vieraat isännät olivat vahvasti päättäneet\nsopia rosvopäällikön kanssa, rupesin heitä häpäisemään. Sanoin, että he\ntekevät Riitalammin häväistysnimeksi koko Suomessa, eikä kukaan kehtaa\nmuissa pitäjissä tunnustaa olevansa Riitalammilta kotoisin. Miehet\nselittivät yksinomaan perheittensä tähden aikovansa tällaiseen\nsopimukseen ryhtyä, josta kyllä arvelivat saavansa kuulla kunniansa.\nOmasta puolestansa he olivat valmiit vaikka tänä päivänä tappelemaan\nKyttyräisen joukkoa vastaan, kun vain joku voisi viedä heidät rosvojen\njäljille. Mutta rosvot olivat siihen liian viisaita.\n\nKun miehet olivat noin suurisanaisia, päätin ottaa heidän sanoistaan\nkiinni ja lupasin viedä heidät jo huomenna Kyttyräisen ja hänen\nmiestensä puheille. Kerroin nyt, millainen oli asian laita ja että\nkomisarius oli lähettänyt minut hankkimaan pari miestä lisää,\nkuljettaaksemme ilman vahingonvaaraa vankimme asutuille seuduille.\nMiehet ymmärsivät puheeni todeksi, ja kaikki tarjoutuivat heti toimeen.\nTunnin jälkeen istui kolme isäntämiestä ja Sitkan vaari mukanani Sitkan\nisossa heinäveneessä matkalla järvelle päin. Pohjatuuli menee illaksi\nkotiin, sanotaan, ja niin tapahtui nytkin. Kun keskiyön aikana tulimme\njärvelle, näkyi jo järvenpinnalla siellä täällä kuikanpeltoja, ja tunnin\nkuluttua oli järvi rasvatyyni.\n\nKauanko viisi miestä virstaa katkaisee? Aurinko oli juuri noussut, kun\nmaanantaiaamuna laskimme Latvasaaren venevalkamaan. Onni oli ollut\nminulle harvinaisen suotuisa. Minua odotettiin vasta tiistaiksi.\n\nOsoitin miehille tien taloon -- he luulivat olevansa rosvojoukon kodissa\n-- ja jäin ukon kanssa niemelle, jossa kerroin hänelle hänen isänsä\nviimeisistä hetkistä. Kyynelsilmin katseli vanhus sitä paikkaa, jossa\nhänen isänsä lähes seitsemänkymmentä vuotta sitten oli henkensä\nheittänyt. Stålhahnen anteeksiantamuksesta hän tunsi itsensä suuresti\nlohduttuneeksi. Isänsä pyssyt ukko tunsi heti ja ihastui niitten\ntakaisin saamisesta. Vein hänet myös ylös torniin, missä hän ihmetellen\nkatseli kanuunaa, joka kerran oli ollut tuoda hänelle surman. Kun ukko\nkuuli, että tällä samalla kanuunalla olin ampunut roistojen veneen\nsäpäleiksi, taputti hän sen kylkeä eikä ollenkaan sanonut enää olevansa\nsiihen suutuksissaan, kun se oli niin hyödyllisen työn tehnyt.\nLapsellisessa innostuksessa pyysi ukko saada laukaista yhden laukauksen.\nJa kun setä lupasi hänen ampua vaikka kymmenen, tuhlasimme ilossamme\nkoko paljon Latvasaaren kuninkaan ruutivarastoa.\n\nVielä samana päivänä tulin Latvasaaren omistajaksi. Hovilinnan omistaja\nolin jo ennen sen testamentin nojalla, joka löytyi saman kirjoituspöydän\nlaatikosta, jolla setä kauppakontrahdin kirjoitti. Sitkan vaari määräsi\nhinnan semmoiseksi, että se soveltui minun varoihini, ja hänen poikansa,\nSitkan isäntä, hyväksyi ukon määräyksen. Siihen aikaan pieni saari ei\nvielä maksanut tuhansia. Myöskin Kyttyräisen linna on nyt minun omani.\nKun tupa myytiin huutokaupalla, ei tehty tarjouksia, sillä paikan\nkaukaisuus ei houkutellut ketään sinne asutusta perustamaan; sain sen\nmuutamalla kymmenellä markalla. Sitkan vaarin kanssa olen\nmetsästysmatkoilla syksyisin viettänyt monta yötä ryövärien linnassa.\nUkosta ja minusta tuli hyvät metsästystoverit. Mutta kevätmetsästyksestä\nen onnistunut saamaan ukkoa luopumaan. Vanhus on jo yli kolmekymmentä\nvuotta maannut maan mullassa.\n\nVankien kuljettaminen asutuille seuduille kävi hyvin, ja setä seurasi\nitse mukana, kun ne Riitalammilta vietiin vankilaan. Minut vapautettiin\nnimismiehen apulaisen virasta. Se päivä, jolloin tämä tapahtui, oli\nminulle iloinen päivä. Sitkalaisten tehtäväksi uskoi setä ryöstettyjen\ntavarain kuljettamisen Riitalammin kirkonkylään, josta omistajat saivat\nkukin omansa periä. Villen epäluulot sitkalaisista haihtuivat pian;\nolivatpa sekä isäntä että vanha ukko Villen häihinkin kutsutut. Ystäväni\nasui kolmattakymmentä vuotta omassa tuvassaan, jossa hänen emäntänsä\nvieläkin elää leskenä. Hänen tyttärensä on naimisissa ja hänen kaksi\npoikaansa lähtivät isänsä kuoleman jälkeen Amerikkaan, missä nyt\nkuuluvat uudisasukkaina Kanadassa tulevan hyvin toimeen.\n\nKyttyräiset tuomittiin kaikki elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen.\nVanha laamanni, joka itse istui käräjiä, sanoi, ettei hänen koskaan\nennen ollut tarvinnut niin monta henkilöä samana päivänä semmoiseen\nrangaistukseen tuomita. Iso-Iivana oli ainoa, joka hyvän käytöksen\ntähden palveltuaan muutamia vuosia laskettiin pyynnöstään\nuudisasukkaaksi Siperiaan, missä hänestä kuuluu tulleen kunnon mies.\n\nSetä vieraili Latvasaarella muutamia viikkoja joka kesä, ja vielä toissa\nsyksynä kävimme yhdessä viikon ajan kestävällä metsästysretkellä.\nLohivavan käytössä hän oli mestari aina viimeiseen kesäänsä saakka. Nyt\nhän lepää saman pitäjän kirkkomaassa, jonka hyväksi hän on koko elämänsä\ntyön omistanut.\n\nMikään ulkonainen kunnianosoitus ei tullut sedän osaksi hänen elämänsä\nparhaimmasta mainetyöstä. Pitäjäläistensä kunnioituksen ja rakkauden hän\noli saavuttanut jo ennen runsaassa määrässä. Kertomalla edellisessä\nkuvatut tapahtumat olen tahtonut suorittaa hänelle osan yksityisestä\nkiitollisuudenvelastani.\n\n\n\n"]