[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFdkfTiyrihVJEvwhyjHJ2Qlxhnxaoe5QYfAz7Q8brM0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1532,"Selvään veteen","Siljo, Juhani",1888,1918,"1532-siljo-juhani-selvaan-veteen","1532__Siljo_Juhani__Selvään_veteen","Runoja ja tunnuslauseita","runous",[],[],"fi",1919,null,13080,75688,false,54750,[23],"Finnish poetry",[25],"Poetry","\"Selvään veteen: Runoja ja tunnuslauseita\" by Juhani Siljo is a collection of poems and aphorisms written in the early 20th century. This lyrical work explores themes of nature, existence, love, and the human experience, reflecting personal sentiments against the backdrop of a changing world, likely influenced by the tumultuous historical events of its time, including war and societal upheaval.  The opening of the collection features a foreword that hints at the personal struggles and sickness faced by the author, shedding light on his intimate thoughts and the deeper meanings behind his poetry. It introduces readers to a context of friendship, mortality, and the artistic endeavor to capture human emotions during difficult times. As it transitions into the poems themselves, the text begins with \"Ruudinhajua,\" which contrasts the mundane life of two neighbors with the pervasive smell of gunpowder, symbolizing the looming presence of war and how it intertwines with their thoughts of heroism and camaraderie. This section sets the tone for the emotional and reflective journey that the reader will embark upon throughout the collection. (This is an automatically generated summary.)",[],231,"Postuumisti julkaistu kokoelma sisältää runoja, mietelauseita sekä saksalaisen lyriikan suomennoksia. Teos koostuu kirjailijan viimeisistä töistä, joissa käsitellään muun muassa sotaa, kuolemaa ja luonnon kiertokulkua.","Juhani Siljon 'Selvään veteen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1532.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SELVÄÄN VETEEN\n\nRunoja ja tunnuslauseita\n\n\nKirj.\n\nJ. SILJO\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1919.\n\nJ. Simelius'en perillisten kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJulkaisijan esipuhe.\n\nSelvään veteen.\n\n Ruudinhajua.\n Perisynti.\n Häkkilintu 1-2.\n Sotaliitto.\n Juhannuksen alla.\n Erämaan opetus.\n Ruustinna ja kulkuri.\n Teppo Tyhjänen.\n Kaks unta.\n Leijonamieli.\n Golgatalla.\n Pan-parka.\n Häkkilintu 3-4.\n Mutatis mutandis.\n Tapaninajoa.\n Oudot häät.\n Taikurin tupa.\n Madon matka.\n Maailman kirja.\n Walther von der Vogehveide: Ero maailmasta.\n Nietzsche: Käärmeen kevät.\n Maailmansotaa.\n Viime kevät.\n Kevätitkua.\n Kuin laineet allin lasta.\n Ens ilta heinäkuun.\n Mit' itkettävää ihanuutta.\n Kahden puolen aitaa.\n Loitsu.\n Kiertokulkua.\n Tuttu kyynel.\n Musikaalisia koiria.\n Tuutulaulu lapselleni.\n Selvään veteen.\n Tepon tie.\n Aamusarastus.\n Kesäkuun laulu.\n Napue.\n Lappiin.\n Yksinvaltaani.\n Nemesis.\n Sinettejä.\n Vastavirtaan.\n Tulikaste.\n\nMuita runoja.\n\n Majatalo.\n Spitaali.\n \"Myrskylinnun\" laulajalle.\n Labyrintissä.\n Katkelma Lapin laulusta.\n\nGermaanista lyriikkaa.\n\n Ilonpäivä (Otto Ernst).\n Isän viulu (Otto Ernst).\n Kaupunki (Jacob Tegengren).\n Kuollut maa (Carl Spitteler).\n Sydänyön lapsi (J. J. Wecksell).\n Aadamin lepo (Carl Spitteler).\n Ikeen alla (Hamsun).\n Hymni (Novalis).\n Poissa kotoa (Adolf Bartels).\n Hautakirjoitus (Jacob Frese).\n\nTunnuslauseita.\n\n Tunnuslauseita.\n\n\n\n\nJULKAISIJAN ESIPUHE.\n\n\nNiin raskaana kuin nyt ei kynä parka ole koskaan kädessäni painanut,\n-- kuin kivi se on! Vain änkyttämällä ja sammaltelemalla voin nämä\nrivit Siljon joutsenlauluun kirjoittaa. Sen lisäksi on tuskaa\nlisäämässä jyrkkä ja painostava ristiriita sen välillä, mitä tiedän\nja mitä voin sanoa, mitä julkisuuden ja elämän kauheuden takia\ntäytyy jättää. Sillä totuuden tästäkin ihmiskohtalosta kestänee\nvain jälkimaailma, jolloin elävien intohimot, hyvät ja huonot, ovat\nmullassa maatuneet --\n\nMutta jotain kuitenkin. Allekirjoittaneen osaksi lankesi arpa tietää\nSiljosta, mitä hänestä enin tiedetään -- osakseni lankesi jo hänen\neläissään hänen ainoa avomielisyytensä, mille osalleni en mitään\nvoi! Yli kaksi vuotta kestäneen ystävyyden jälkeen sain seistä noin\nkolme neljä viikkoa milloin toivossa milloin epätoivossa hänen\nhaavavuoteensa ääressä, jota kaikkiaan oli kestänyt lähemmä kaksi\nkuukautta. Muistissani säilyy horjumaton vakaumus tämän samaisen\nvuoteen vaiheista, -- valmis olen jättämään nämäkin havaintoni kerran\nikuisuuden arvosteltaviksi, kun aika minulle voimia tuo runoilijan\nintiimimmän elämäkerran kirjoittamiseen. Siljon murhenäytelmä ei\nkuitenkaan alkanut sairashuoneessa, -- siellä se päättyi! -- se ei\nalkanut edes vapautussodasta, vaan sen myrkyllinen itu oli yksityistä\nlaatua, lukien ensi näytöksensä syksyltä 1917. Silloin ulkoapäin\npunotut juonet viskasivat ensi verkon hänen ylevän ihmisensä ylle,\nverkon, josta silmu silmun jälkeen kiertyi hänen kaulaansa hänet\nlopulta kuristaakseen. Kokonainen liuta tympeitä tekijöitä ja\nolioita oli vetämässä häntä \"maan puoleen\", hänen uljuutensa koskaan\nuskomatta, että ne saattoivat tulla hänen tuhoksensa -- --\n\nMuuten oli Siljolla verissään peloittavan varma aavistus\nlähenevästä kuolemastaan. Kuolemanaavistus kaikuu alati palautuvana\nkertosäkeenä hänen runoistaan, aforismeistaan, hänen sanonnastaan\njokapäiväisessä elämässä. Kerrottuaan jonkun tapahtuman nuoruudestaan\nsaattoi hän lisätä: \"että sen tiedät, sillä sinun pitää olla\nhistorioitsijani...!\" Eikä vain yhden kerran, vaan, muistellessani\nhänen menonsa jälkeen, hämmästyttävän monasti. Yhtä tarkka oli hän\nsiitä, että huolellisesti säilytin jokaisen hänen lahjoittamansa\nrunon, käsikirjoituksen tai muun lappusen. Toisinaan näille lopun\nennustuksille melkein naurahdin, toisinaan korvallani pahasti\nkuulostelin, varsinkin kun lisäksi tulivat omat turmanenteiset uneni,\njoiden tapa jo vuosikausia on ollut toteutua... Barbaarien sotahan\nriehui maailmassa paraikaa, ja Siljo sen hyvin tiesi, että jos\nSuomessa mylläkkä nousisi, oli hän niitä miehiä, jotka luonteensa\npakosta joutuivat mukaan isänmaan puolesta ennemmin tai myöhemmin.\nSiitä huolimatta joutui hän mukaan ennen alkuperäistä aiettansa -- --\n\nMutta kun kuolema sitten tuli, ei Siljo sitä kuolemaksi tuntenut eikä\nkukaan häntä siitä varoittanut. Eihän hänellä nyt ollut mitään halua\nlähteä maailmasta pois! Venäjän vallankumouksen jälkeen oli hänen\nelämänhalunsa suunnattomasti paisunut, hän unelmoi ja suunnitteli\nomansa kuten koko maan kulttuurin nousua. Hän vapautui ja kasvoi\nentisestä stoalaisesta kristillisvivahteisesta kielteisyydestään,\nhänestä oli tullut melkein epikuurolaisesti innostunut kuten nuori\nrenesanssiruhtinas ainakin! Walther von der Vogelweide oli palannut\nrouva Maailman luo --! -- -- -- Kun hänet kahdeksan tienoissa eräänä\nsunnuntai-iltana nuoren toukokuun alussa leikattiin, nukahti hän\nyöllä kahtakymmentä vailla kolme tajuttomana morfiiniseen uneen\n-- -- -- siinä uskossa, että kaikki oli hyvin, kuten hänelle hoettiin,\nettä hän siitä suoriutuisi!\n\nVoi sanoa, ettei Siljo tänä päivänä tiedä kuolleensa, -- ei\nmitään jäähyväisiä hän ottanut elämältä, ei ainoatakaan viimeistä\ntoivomustaan lausunut!\n\nJouluna 1916 sain runoilijalta lahjaksi kokoelman hänen uusia\nrunojaan ja aforismejaan, jotka olivat omistetut \"Helmiina Rossille\".\nIhastuneena pahoittelin, milloin nämä voisivat nähdä päivänvalon.\nHän vastasi taas: \"julkaiset ne kuolemani jälkeen!\" Ja kun näistä\nrunoista uudelleen tuli puhe, toisti hän saman, aina vain:\n\"-- kuolemani jälkeen...\"! Sairashuoneessa sitten kertoi hän laittaneensa\nminulle käärön, josta oli etsittävä joku esine, jota hän kaipasi.\nKäärön suojaksi oli se osoitettu pienellä kirjelappusella Jyväskylän\nkansakoulun johtajalle herra Martti Korpilahdelle. Kun hänen\nkuolemansa jälkeen kirje avattiin, oli siinä vain lyhyt kehoitus\njättämään paketti allekirjoittaneen huostaan. Tuon kohtalokkaan\nkäärön pääsisällys oli juuri tässä julkaistavat runot ja aforismit.\nSe käärö oli hänen ainoa toimenpiteensä ennen sotaanlähtöään -- --\nkuitenkin kuin kaikkien mahdollisuuksien varalle -- --\n\nKokoelmasta \"Selvään veteen\", joka tarkoin on järjestetty Siljon\nlaatiman sisällysluettelon mukaan, on sonetti \"Aikamme uros\"\njätetty pois kovin vaillinaisen puhtaaksikirjoituksen takia.\nLuettelossa mainittujen \"Elokuun kuutamo 1917\" [ehkä sama\nkuin \"Majatalo\"], \"Yksinäinen jumala\", \"Ma napisin jumalaani\nvastaan\" ja \"Ylösnousemususkoa\" runojen käsikirjoituksia ei ollut\nmissään, kuten ei myöskään ollut mainittu niitä missään lehdessä\njulkaistuiksi. Samaten olen jättänyt pois Siljon tekemät sulkumerkit\nvielä arvelemainsa sanojen ja kohtien ympäriltä. Mielestäni ne\nhäiritsisivät runon rytmeistä nauttivaa lukijaa, talletettavissa\nkäsikirjoituksissa ne sen sijaan jäävät kirjallisuudentutkijalle,\njolla niistä enin mielenkiintoa on.\n\nSe tappio, jonka kirjallisuutemme ja henkinen elämämme kärsi Siljon,\nnuoren johtajansa kadottamisesta, ei ole korvattavissa tämän\ntaiteilijapolven aikana. Sitä hengen ja ruumiin, pään ja sydämen,\nelämän ja opin sopusointua ei ole nyt kellään meistä. Ei sitä\nobjektiivisuutta ja rehellisyyttä, sitä runsasta hedelmällisyyttä\nja teräksistä itsekuria kuin oli hänessä! Siljon jälkeen ovatkin\nmuutamat kirjailijaimme ja arvostelijaimme ainekset, joista totisesti\nvoi sanoa, ettei henkinen punakaartilaisuus heistä kaukana ole,\ntaas häikäilemättä suunsa avanneet. Meillä -- kuten herra paratkoon\nmuuallakin! -- on olemassa niin paljon hermotylsää, tunteetonta,\nantiartistista verta kirjallisessa työssä. Reklameeratuin\nkirjallisuuden laji on meillä jo vuosia ollut ilkeä romanttinen\nalhaiso-maalaus, joka silloin tällöin itkee krokodiilinkyyneliään\nAleksis Kiven inhimillisten paarien ääressä.\n\nSuomi kaipaa nykyään terveitä, voimakkaita, kauniita\nkirjailijapersoonallisuuksia, toisin sanoen, kirkkautta, intohimoa,\nmiehiä. Sillä naiset eivät voi muuta kuin heijastella...\n\nTampereella, 5 p. toukok. 1919, Siljon kuolinpäivän aattona.\n\n                                Ain' _Elisabet Pennanen_.\n\n\n\n\n\n\nSELVÄÄN VETEEN\n\n\n\n\nRUUDINHAJUA.\n\n\n    I.\n\n    Kaksi meit' on kunnon naapuria,\n    kaksi nuorta, oivaa perheenisää,\n    (aviossa kaikkein toivorikkaimpia,\n    mikä yhteisymmärrystä lisää);\n    tosin suutari vain hän,\n    -- minä koulumaisteri, -- siis arvolt' enemmän.\n\n    Mutta arvoeroista me viisi,\n    hartaat veljekset ain olemme:\n    samat halut loihtii meihin joskus Hiisi,\n    samat polut silloin polemme,\n    -- unhoittuupa kallis koti, perhe,\n    päiväks pariksi pois katoamme;\n    sattuu, -- sattuu ehkä pieni erhe,\n    mut on nuoruutemme puolellamme!\n\n    Yhteen vetää meitä vielä muu:\n    luontoon meillä sydän lumoutuu,\n    niinkuin vainen armaihimme, -- aina,\n    milloin mielt' ei ainut suru paina,\n    kohtalomme ainut, pieni ilkku:\n    hän on hiukan kuuro, minä hieman nilkku.\n\n    Yhteen vetää muukin luonteenlaatu:\n    hengen hurma, -- suutarin kai saatu\n    tuiman pikilangan laulusta,\n    minun -- kirjoista ja koulusta;\n    se on: tarve sankaruuden tajuun,\n    kaipuu kunniaan, -- niin, vaikka ruudinhajuun!\n\n\n    II.\n\n    Ruudinhaju! -- Huumaten se kulki\n    yli vanhan, raihnaan maailman,\n    niinkuin myrkky -- toisista kuin pihkantuoksu -- sulki\n    lännest' itään syliins' Euroopan.\n    Nenää kutitteli, maksaa kouri:\n    Viime tuomiosta heikot sielut houri,\n    -- eikä suotta, vaikka vanhan tavan mukaan.\n    -- Mutta ylevästi me, jos kukaan,\n    suutari ja minä, kuuntelimme\n    sodan alkavata jylinää.\n    (Tosin kauas siit' on kaupunkimme\n    jäänyt, ja myös toivon mukaan jää.)\n\n    \"Hyvä syntyy!\" meillä se ol' usko.\n    \"Pois on kansoista koht' unteluus,\n    kuka kestää, sen on päivä uus,\n    sen on nousu taas kuin aamurusko!\n    Veriin sukupolven huomisen\n    syttyy miehuus sankar'aikojen!\"\n\n    (Hm! -- jo aviossaan kuhertelu-ajat\n    molemmilt' ol' ohi; köynnösmajat,\n    tanssit, lemmen hip! ja hellerei!\n    enää meitä tyydyttäneet ei;\n    se on: olimme sill' astehella,\n    jolloin kohtaa jälkipolvien\n    tanut miehet alkaa ajatella,\n    mutta löyhät luonteet naukkaella\n    vanhaan tapaan niinkuin mettinen.)\n\n    Luoda sekä hävittää -- kas siinä\n    miehen toimi on ja tarkoitus;\n    ainahan se historiasta nähdään:\n    rappeutumisaikoina vain, niinä,\n    jolloin sylikoira miehest' tehdään,\n    vallass' on vain veltto rakkaus.\n    Mut on miehuuden taas vuoro nousta:\n    jälleen käsi tapaa peistä, jousta,\n    jälleen liikahtaa on miehen halu,\n    tuliluikku taas on taikakalu,\n    kallis niinkuin muinen morsian\n    eessä yljän isäks aikovan;\n    jälleen riistan kaatoon rinta halaa,\n    -- vaimon lempeen väsähtää jo salaa,\n    oikoo jäsenensä kytketyt,\n    nukkuu levotonna yöt, -- niin mekin nyt.\n\n    Vissin määrän sodan taktiikkaa\n    ymmärsin mä nykyaikaista,\n    mut en vähän vähää praktiikkaa:\n    miten tähdätä ja laukaista.\n    -- Suutari ne paremminkin ties,\n    vihjaan: \"Kerran metsällekin, mies!\"\n\n    \"Entä pyssyt?\" -- \"Pyykköskältä lainaa,\n    yksi riittää, sopu neuvot suo!\"\n    Itse Pyykkönen jo oli vainaa,\n    suuri riistansaaja tuo,\n    mut ol' lesken lupa lainaella\n    hänen pyssyään pois roposella.\n\n    Päätetty -- ja päälle kättäkin,\n    kaksi kättä kuumin jäntehin:\n    toinen kalvas, sini-suonikas,\n    toinen tumma, kova, -- maatias.\n\n    -- Uneton ja tunnetäysi yö,\n    ihmeen täytenä myös sydän sykkii...\n    Kello kehrää, -- viittä kai jo lyö --.\n    Kahta! Hiton laiskasti se lykkii.\n\n    Vihdoin kuusi huomisaamuna --.\n    Armas parhaimmallaan siki nukkuu;\n    portaille ma puikin haamuna:\n    koko maailmahan sumuun hukkuu...\n    \"Entä...\" -- haistan, säpsähdän -- \"jos tää --\"\n    -- haistan -- \"ruudinhajua jos --\". \"-- Pihkaa!\"\n    -- pihakoira pärskii, äimistää.\n    \"Kiitos taivaan!\" tuumin salavihkaa.\n    \"Koti kallis rauhaan jää!\"\n\n    Heikko vihellys. Se on: \"All right?\n    Joko viime varustelus teit?\"\n    Tavan mukaan suutarikin on\n    tutkimassa ilmaa, tuulen suuntaa,\n    minkä värisenä päivä puuntaa:\n    kuumeinen? -- vai tyly, hehkuton --?\n\n    \"Heti!\" -- Epäröinti tipotiessään.\n    Laukku selkään, miekka -- ei, vain puukko\n    vyölle, -- huomiseen jää aamusuukko,\n    kun saa kallis takaisin mun miessään --.\n    \"Tellu, Tellu se! Kai evään vartiointiin\n    vielä kelpaat, katsoin selkäs vointiin!\"\n\n    Väleen polku metsään vetää alkaa,\n    siellä suutari jo tutkii asettaan.\n    \"Tahti tarmokas ja yhtäjalkaa!\"\n    Sydän tuskin kestää intoaan.\n    Toinen kantaa pyssyn, toinen laukun.\n    -- Väleen vatsaa vaatii palan ynnä naukun.\n\n\n    III.\n\n    \"Turkaseenko tuhantinen hoppu --?\n    Poikki mult' on kohta polkimet.\"\n    \"Vähemmäll' ei tiestä tule loppu,\n    jalka jaksaa, suus kun voitelet.\n\n    Kaikki linnut puista maahan painuu;\n    mikä jälet jussinkin jo kohta vainuu --?\"\n    -- Vetää saan ma jalan-kampuraa,\n    kuuro suutar' astuu touhuaa.\n\n    Mutta kaikki loppuu aikanaan.\n    Koivumäen loivan rintehellä\n    vihdoin seisahtaa hän menostaan.\n    \"Tässähän jo kelpaa lepäellä!\"\n    Ja hän katsoo, iki-ihastuu:\n    \"Uskotkos, mua maisema ei toinen\n    ihastuta näin.\n                         -- Mut eipä muu\n    murhetakaan näin; nyt tääll' oon loinen,\n    vaikk' ois käydä voinut toisin,\n    vaikka herra nyt tääll' olla voisin...\n    Minun ois tuo talo punapääty\n    järven rannassa ja hyvyys sen,\n    isäni jos oisi ollut sääty\n    suurempi kuin rengin halpasen;\n    hiukan kuuro jos en ollut ois,\n    -- multa nenän eest' ei sitä viety pois...\"\n    -- \"Pihkaa! Annas olla, saamme naukun!\"\n    Maahan laskee pyssyn hän, mä laukun.\n\n    Mutta jälleen vaatii ryyppy palan,\n    -- saaliillehan laukku tarvitaan:\n    aimo kiire tapaa suolakalan,\n    sillin, kylmän lahnan puolikkaan,\n    näkkileivän, limpun, voin ja juuston,\n    punajuuren, nakkimakkaran\n    ynnä verileipäkakkaran,\n    kanan -- josta koira saa vain luuston --\n    maidon, -- pannukakun, -- omenan.\n\n    Moinen eine jälleen vaatii maukseen\n    \"Iris\"-torpeedonkin aikamoisen,\n    sikaari taas imee osalleen\n    vielä yhden naukun -- ynnä toisen.\n\n    -- Välill' armaan maan ja tyynen taivaan\n    aatos autuaasti karehtii:\n    milloin nousee poutapilvilaivaan,\n    milloin veden välkkeess' uneksii...\n    Uuvuta ei keskikesän helle,\n    raukaisee vain syvä tyytymys.\n    Mik' on suuruus suotu ihmiselle,\n    mikä herruus, mikä viihdytys!\n\n    \"Suutari, nyt meidän maljamme!\n    Kättä yli maan voin ojentaa:\n    tässä meidän on tää kaikki maa,\n    se on saaliimme, on Kolkhis-taljamme!\n    Mitä pyytäisimme voittaa vielä!\n    Suutari, sun karvas tappiosi\n    ennen syntymääs jo säädettiin,\n    -- vaan sen kärsit, kestit, niin,\n    voitokseskin käänsit elon tiellä!\n    Muinen mieles yhtä neitiä kosi,\n    yhteen taloon tyytyi; -- näet nyt:\n    luonnon herroiks oomme säädetyt.\n    Meidän kunniaksi taivaat ylenevät,\n    loistaa päivä, vedet väräjää,\n    tuhlaa syys, min säästi kaino kevät:\n    purppuraa ja kultaa kellervää;\n    meidän kunniaksi koivu tuolla\n    vaihtaa hamettaan, ja haapa punertaa,\n    niinkuin verevinnään kaipais kuolla...\n    Eikös paista metson poski tuolla,\n    toista lehto teiren huhuntaa,\n    meidän mieliksemme...\"\n                           Laukun luona\n    kuorsaa koira, väsynyt kuin vuona.\n    Kuuro suutari vain lallattaa...\n\n    Mutta hss! Mi siellä suhajaa --?\n    Mikä ripsaa --, mikä kuukkii sieltä --?\n    \"Hiljaa, hiton suutari! -- Hei, maltas,\n    jänis! Kohta kuulet sodan kieltä --.\n    Ojennahan, lalli, pyssy altas --!\"\n\n    -- Niinkuin vanha rauha maassa ois,\n    pupu tuskin polunpohjaa vainuu,\n    sitten mäen rintaan mättähäksi painuu,\n    niinkuin kehtoon nukkuis pois.\n    \"Otusparka! -- Mut ei auta muu:\n    aika tää jo tietää täytymyksen,\n    hylkää tunteen hempeyden, sen viettelyksen,\n    uhraa niinkuin itse uhrautuu.\n    Satuit, polo, tielle vahvempas...\"\n    Ja ma polvilleni kohoan\n    ja ma tähtäilen ja huohotan.\n    Mutta suutari -- hän, mukamas,\n    osaa muutakin kuin lallattaa:\n    hän se taitaa pyssypraktiikkaa --!\n    \"Honkiin menee! Pyssy tänne, hiis!\"\n    Närkästyn, mut enpä riitaa haasta,\n    pyssyn luovutan, ja tyydyn siis\n    taktiikkaa vain hieman neuvomaan:\n    miten pensaan piiloon kaarretaan,\n    miten varma tuki saadaan maasta,\n    -- sitten vasta tähdätään -- ja laukaistaan.\n    -- Hetken tuumii hän, mut uskoo mua,\n    ryömii, kokee pehkoon piiloutua;\n    samassapa jussin silmät aukes,\n    suutar' ärähti -- ja pyssy laukes,\n    -- pum! Mut toinen panos -- eikös satu!\n    Säikytetty armaist' unistaan\n    metsän lapsi karkaa kauhuissaan,\n    pääsee vähäisen, jää punalatu --.\n    -- \"Kovin pien' on polo, sietäis säästää!\"\n    anoo syömeni, mut: \"Johan se sen päästää!\"\n    karskisti mä ääneen kiraisen.\n    Mutta tulisesti toimien\n    valmis suutar' on taas rynnäkköön.\n    \"Porokuulan lasken heittiöön!\"\n    Ja sen viereen syöksyy hän -- ja pau!\n    siihen paikkaan pupu suoristau...\n\n    Voitto! -- Vaan on pahanen se pataan,\n    kovin repaleinen keittiöön...\n    \"Haudattakoon, maa sen periköön,\n    jatkakoon siell' unta alkamataan!\"\n    -- Sodassakin poveen voittomaan\n    kuollut vastustaja hoivataan...\n\n\n    IV.\n\n    Tämä oikeastaan loppu onkin:\n    -- hautajaisten jälkeen lepäillään,\n    vainajata kaiholl' ajatellaan,\n    luonnon suurta rauhaa siunaellaan,\n    harvaan haastellaan -- ja ryypätään,\n    Tämä retken loppu on kuin onkin.\n\n    Mutta lopun loppu? -- Vartoohan\n    meitä jälleen pieni rippinäytös,\n    pari mykkää päivää kotonamme,\n    -- \"kosk' on taas meill' ollut tuhma käytös!\"\n    Vaan sen armahammat anteet saammehan...\n    Tuomitseisko hekään -- nuoruuttamme!\n\n\n\n\nPERISYNTI.\n\n\n    Et pahuudella sä väärin tehnyt,\n    teit väärin hyvyydellä:\n    kun kylmä olla sun oisi tullut,\n    olit hyvä ja hellä.\n\n    Ja se vääryys korkoa korolle kasvaa,\n    joka kevät se versoo ja itää:\n    joka syys perisyntisi karvaan kasvun\n    saat satonas pitää...\n\n\n\n\nHÄKKILINTU.\n\n\n    1.\n\n    Olit häkkilintunen hento.\n    Mua väsytti määrätön lento,\n    ja mä vierees pyytelin.\n\n    Olin kyllin jo kaarreksinut...\n    Vaan luotas sa torjuit minut\n    yhä kevään kisoihin.\n\n    Yhä vapauteen minut torjuit.\n    Vaan oudoin tuntein sa horjuit\n    kun luotas ma painuin pois.\n\n    Ja mä liitelin liki maata,\n    pyys syömeni lyömästä laata,\n    kuin laannut jo elämä ois.\n\n\n    2.\n\n    Mut tuskasta tuiman kevään\n    mua lentoon ylenevään\n    syys saapuva virittää.\n\n    Ja on murhe ainoa mulla:\n    \"Ois häkissä sulho jo sulla,\n    jok' iäksi vierees jää!\"\n\n\n\n\nSOTALIITTO.\n\n\n    Erämaiset taipaleet,\n    pitkät Lapin ladut,\n    sinisiinto-harjanteet,\n    hankiöiden sadut;\n\n    nousee tuiman tunturin\n    yöhön säteilevään,\n    -- Talven laulu kirkkahin\n    lähetessä Kevään --:\n\n    Sotaliittoon suojaksein\n    käykää, käykää kaikin\n    -- taikka Surma suorin tein\n    minut sai kuin saikin;\n\n    taikka kurja kuolla saan\n    muistoon lemmen -- rastaan!\n    Sotaliittoon ankaraan\n    muiston valtaa vastaan!\n\n\n\n\nJUHANNUKSEN ALLA.\n\n\n    Haukka liiteli, laateli\n    Lapin vaaran yllä.\n    Olipa taivaalla tilaa sille\n    ja maassa saalista kyllä.\n\n    Käki katseli, kuunteli\n    oksalla hongankelon.\n    Kukahti, vaikeni, taivaalle tähyi\n    vaiheilla kaihon ja pelon:\n\n    \"Haukalle kaikki on kotipihaa,\n    maa ja taivas ja ilmanpieli,\n    iskee maasta itselleen\n    kaiken, mitä ei jättää mieli.\n\n    Unta vainko on suvi mulle,\n    Kotikaihoa Lapin mailla --?\n    Mut, ah, muutosta aavistan:\n    haukanretkiä huolta vailla.\n\n    Kevään mentyä, kerrotaanhan --\n    käkeen muuttuvi haukan mieli,\n    kukunta siltä ja kaihot jää,\n    koti on maa, koti ilmanpieli!\"\n\n    -- -- --\n\n    Haukka saalista iski ja söi.\n    vaaralla huutain pitkään.\n    Kukahti käki, -- ei auttaneet\n    viel' aavistukset mitkään.\n\n\n\n\nERÄMAAN OPETUS.\n\n\n    Hyvin opetti mua\n    kivet, puut ja kannot:\n    -- Tule terveeksi täällä,\n    jätä heikkojen saaliiksi\n    elon sylinannot!\n\n    Hyvin opetti mua\n    suur' erämaa:\n    -- Elon autuus on sun:\n    sitä katsoa saat, et koskea saa!\n\n    Tulin terveeksi siellä\n    ja ihmisiin\n    tulen taas, erämaasta\n    suurkaupunkiin.\n\n    Elon autuutta katson:\n    se onhan mun --,\n    näen uhkeat, muhkeat\n    maailmannaiset,\n    ilot, ihmistaidot\n    näen kaikkinaiset,\n    mua läikät lyö\n    elon aaltoilun.\n\n    Ja ma noudatan oppia\n    terveellistä\n    ja vailla kaunaa\n    suon muiden noppia\n    elon marjat, ne mistä\n    he löytää vain.\n\n    Oi erämaa!\n    Sua kuollessain\n    mun sieluni autuus kumartaa:\n    oli mulle oppisi\n    terveellinen,\n    -- hyvin elämä kuontui,\n    hyvin kuoleminen,\n    mun ruumiini tervennä\n    kuololle säilyi,\n    mun sieluni peilissä\n    elo kirkkaana päilyi.\n\n    Oi erämaa!\n    Sinun lihaas oon, sinun vertas vain,\n    sinun ylvään autuutes ma sain,\n    -- ja ma katsoa saan, mit' en koskea saa!\n\n\n\n\nRUUSTINNA JA KULKURI.\n\n\n    Oli ruustinna kerran, ja kulkurimies.\n    Ja he vastakkain tuli kirkkotiellä.\n    Oli ruustinna leuto kuin kotoinen lies,\n    jok' ei kulkukoiralta lämpöä kiellä.\n\n    Ja kulkukoira sen koki, se mies...\n    Araks itsensä tunsi hän templin luona,\n    kovin huonoksi löi hänet tunnon ies.\n    -- Vaan niinkuin emonsa jäljissä vuona,\n\n    kävi ruustinnan jäljissä kirkkoon mies...\n    Oli siellä hällekin valmiina sija.\n    Hymys ruustinna hälle, se lempeä lies,\n    ja hän rohkeena kuunteli rovastia.\n\n    Ja ruustinna veisas, ja veisas mies,\n    yli käytävän katsoi he toisiansa.\n    Ja ken kirkkaimmin veisasi, taivas ties, --\n    vaan lukkarin ääntä ei kuullut kansa.\n\n    Ja roposen heitti haaviin mies,\n    -- teon ruustinna huomas ja hymyllä siunas.\n    \"Pian keventyköön sinun elosi ies,\n    -- sinä kauniisti käytit viimeisen riunas.\"\n\n           *     *     *\n\n    Niin lapsuususkonsa taas sai mies...\n    Ja kauniin kasvun se riuna kantoi,\n    ja helppo on hälle nyt elämän ies,\n    min taipalen alussa taivas antoi.\n\n    Viran iestä vain nyt kantaa mies,\n    Lapin lapsia uskon alkeihin ohjaa.\n    Yhä hälle on ruustinna kuin kotilies\n    ja uskon lähde, vaill' äärtä ja pohjaa.\n\n\n\n\nTEPPO TYHJÄNEN.\n\n\n    Isä, hatara nuttu\n    ol' eloni tää,\n    se kylmän pitää,\n    ei lämpimää,\n    ja ainut antis\n    oli nuttu tää.\n\n    Ylen hajallansa\n    sen päällys on,\n    ja tasku puhki\n    ja pohjaton,\n    -- paha sinne säästää\n    mun mitään on.\n\n    Isä, käskevät paikata\n    nuttua mun...\n    Ah, paikkuutyöhönkö\n    poikas sun --!\n    Ja jok'ainut tilkku\n    tulis kerjätä mun...\n\n    Ja nuttu paikaten\n    pahenis vain --.\n    Ei, sellaisna kannan\n    kuin sulta sen sain\n    -- ja ihmiskummana\n    kuljen vain,\n\n    kunis poliisi Kuolema\n    tulee ja vie,\n    -- käsipuolessani\n    hän piankin lie, --\n    minut oljille korjaa,\n    nutun nurkkaan vie.\n\n    -- Mut aamuna uunna\n    puvun uuden saan.\n    Ken verhoa vanhaa\n    nyt paikkaamaan,\n    kun kohta uuden,\n    Isä, sulta saan!\n\n\n\n\nKAKS UNTA\n\n\n    Kaks unta... Armas uni: yö.\n    Ja päivä: karsas peikko-uni.\n    Yö: läsnäolo kaivattuni.\n    Ja päivä: syömen pakkotyö.\n\n\n\n\nLEIJONAMIELI.\n\n\n    Sun salaisuutes tiedän, kuulen, näen:\n    petoa elätät sä sisälläsi,\n    kuin leijona juo öin se veres väen\n    ja raivoss' ahdistelee sydäntäsi,\n    kuin leijona se isoo ihmislihaa,\n    ja ruokon vuoks sua, isäntäänsä, vihaa.\n\n    Niin elos erämaassa parhaintasi\n    sa turhaan tuhlaat tyytymättömälle:\n    yöt pitkät ärjyy se sun kahleissasi\n    ja aukoo hirmuleuat leveälle;\n    löis leikkiä se hengill' ihmisien,\n    se mässäis parvessa maan tyttärien.\n\n    Ja sadoittain kun nuorta naista, lasta\n    se pitoihinsa sais, se vasta tyytyis,\n    ja ellei veresi jo virtaamasta\n    ois lakannut, sen ärjyntään se hyytyis.\n    Niin, öin sun aatoksesi kammoon hyytyy,\n    -- vaan päivin peto kissanruokiin tyytyy:\n\n    Kun neuvotonna viet sen päivänvaloon\n    ja ihmisparviin ohjaat eineen hakuun\n    ja rikkaimpaan sen neuvot pitotaloon\n    -- mik' onkaan enää leijonasi makuun:\n    se päivää arkoo, ihmisiä kaihtaa,\n    se taljansa vois kissannahkaan vaihtaa;\n\n    se kauan silmiänsä sipristelee\n    ja katein katsoo kadun joka Moppeen,\n    ravitun mirrin ääntä tapaelee,\n    mut eineen pyytää syrjäisimpään soppeen,\n    se puree kaakun, latkii maitotilkan,\n    ja nielee päälle myrkyt itse-pilkan.\n\n    -- Ja öin ne myrkyt sakoo siinä jälleen,\n    ja jälleen tuomittuna tuntos värjyy,\n    öin pitkin kuoloos saakka isännälleen\n    sun leijonasi kosken äänin ärjyy.\n    -- Vaan päivää arkoo se, ja rohkeimmillaan\n    se mirrein karkeloon käy varpaisillaan.\n\n\n\n\nGOLGATALLA.\n\n(Kipuvuorella.)\n\n\n    Löin itse ristille rakkauteni,\n    oman taivastieni viitaksi löin.\n    Sun nähtes naulitsin rakkauteni,\n    -- vaan maahan lasken sen tummin öin.\n        Se päivin ristillä riippuu,\n        vaan maahan lasken sen tummin öin!\n\n    Sun nähtes päivin mun rakkauteni\n    hymyhuulin paastoo, juo etikkaa.\n    Öin ristinsä juurella rakkauteni\n    sun rakkauttasi janoaa.\n        Se päivin ristillä riippuu,\n        öin tomussa maan sua janoaa.\n\n    Ja jok'ainoa aamu ma rakkauteni\n    taas jalkaisi jäljiltä nostaa saan.\n    Ja jok' yö otan ristiltä rakkauteni\n    sult' anteeksi nöyrästi anelemaan.\n        Se päivin ristillä riippuu,\n        mut öin sua vartovi tomussa maan!\n\n\n\n\nPAN-PARKA.\n\n\n    Pan-parka: tänään rakastaa\n    sä kerjäät, kerjäilet -- et saa...\n    Yön tuiman kestät tuskalla:\n    jo aamu lemmen armon sois,\n    -- kuin armonisku vain se sois,\n    et vastaan ottaa uskalla...!\n\n\n\n\nHÄKKILINTU\n\n\n    3.\n\n    Jo teilleni tahdoit,\n    vaan jälkeeni jäit.\n    Mitä siivilles mahdoit,\n    -- sä jälkeeni jäit...\n\n    Olin palannut luokses,\n    -- sinä vaalisi teit.\n    Minä vavahdin vuokses,\n    kun vaalisi teit...\n\n    Mua vaativat taivaat,\n    -- sä jälkeen jäät.\n    Yhä siipiäs vaivaat,\n    -- yhä jälkeen jäät...\n\n\n    4.\n\n    Emos siipeen pääsi jo peitä,\n    syystuulen tanhuat heitä,\n    emos siipeen pääsi jo peitä,\n    pesäs suojassa untasi nää!\n\n    Ja jos unessa havinan kuulet,\n    kun vie mua tuiskut ja tuulet,\n    ja jos unessa havinan kuulet,\n    hymyhuulin sä lämpöösi jää!\n\n    Hymy syyttömän huulilla viihtyy,\n    -- syyn polte lennossa kiihtyy --,\n    hymy syyttömän huulilla viihtyy,\n    -- ja on synkeä syyllinen vain.\n\n    Mitä tekemättäni teinkään?\n    Ja mit' ottamattani veinkään?\n    Mitä vein, mitä väärin mä teinkään\n    mut tuomion, tuomion sain!\n\n    Sinä köyhdyitkö höyhenen vertaa?\n    Sit' et myöntänyt ainutta kertaa --\n    et köyhtynyt höyhenen vertaa,\n    minut kaikesta vapaaks sa soit.\n\n    Mut on vapaus tuomio mulle,\n    -- osa onnellisempi jäi sulle, --\n    on vapaus tuomio mulle,\n    -- sinä siteissä viihtyä voit.\n\n    Yhä ilmojen teille ma palaan,\n    -- ja ma pois, pois sieltä jo halaan --.\n    yhä vapauteeni ma palaan,\n    johon luotu ja tuomittu oon.\n\n    Sinä pääs emon siipeen peitä,\n    ja mun syyni sä mulle heitä,\n    emos siipeen pääsi jo peitä,\n    se sun untasi suojelkoon!\n\n\n\n\nMUTATIS MUTANDIS\n\n\n    Mutatis mutandis -- ma vaadin sua,\n    kuten Hamlet vaati Ofeliaa:\n    Mene toiselle, mene, en ennen saa\n    elon ilveilystä mä irtaantua!\n\n    Ja jos luostari sulla sen toisen luona,\n    vain luostari ois, sekö turmio ois --:\n    vain maallinen kaihosi haihtuis pois,\n    vain haavehes kullasta synnin kuona...!\n\n\n\n\nTAPANINAJOA.\n\n\n    Tapanin aamuna ajelitte\n    omalla orhillanne.\n    Maanko ja taivaan aavistitte\n    katsovan kulkuanne --.\n\n    Häitäkö helkkyi maailma teille,\n    välkkyi pakkanen parhain --.\n    -- Häitänne soitti se kulkureille\n    Tapanin aamuna varhain.\n\n           *     *     *\n\n    Orhin ohjissa käsi toinen,\n    toinen ympäri armaan:\n    ihana nähtynä onni moinen,\n    -- ihanampi varmaan,\n\n    yhä ylväämpi omananne,\n    kun ei näe kukaan,\n    kun ei ehdi kerallanne\n    maailma varkain mukaan...\n\n           *     *     *\n\n    Näinpä se kulkuri kuvitteli\n    omiksi iloiksensa,\n    onnenne ylvään jo varkain eli,\n    ainoan autuutensa --,\n\n    Tapanin teitä kun ajelitte,\n    ohitse orhillanne,\n    kevättä kohti kun kiiruhditte\n    talven koruissanne.\n\n    Kaksi ylvästä onnen lasta\n    yhtenä onnen reessä:\n    pois vain, poispäin maailmasta,\n    -- oma maailma eessä!\n\n    Kaksi yhtenä kaunokaista\n    huurteisten salojen syliin,\n    katua hohtavan hopeaista\n    kaukovaarojen kyliin,\n\n    päiväntaipalen taakse kuuden,\n    uuteen honkalinnaan,\n    -- sinne onnenne, ehon ja uuden,\n    viette nyt valkosinnaan.\n\n    Huurre huntuna morsiolla,\n    kruununa tähtikiteet:\n    kaunispa sulhona sulhon olla,\n    silmillä kuuran siteet.\n\n\n\n\nOUDOT HÄÄT.\n\n\n    Sepä juupelin juhla, kun mull' on häät!\n\n    -- Oli aikomus porsaat paistina syödä,\n    härät tuumin viinien hinnaksi myödä...\n\n    Häiss' ylinnä nyökkyvät nautain päät!\n\n    Härät istuvat pöydässä hännällään,\n    vesisankoista juhannusmahloja juoden!\n\n    Härän silmiin hiutuvan katseen luoden\n    sitä morsian sietävi vieressään...\n\n    Emäporsaat sulhasen polkkaan vei\n    minut piiriinsä saarti ne permannolle\n    -- Hus olkoon, häät meni hunningolle.\n\n    Minä kylläni sain jo, ne vieraat ei!\n\n\n\n\nTAIKURIN TUPA.\n\n\n    Hei, oves sulje, koolla vieraas ovat!\n    Ken ulos jäi, pois juhlasta sai jäädä.\n    Odotus, ovenvahti, portaallaan\n    vain seistä saakoon, saakoon käskyt kovat:\n    \"Yön selkään kaikki kuokkavieraat häädä,\n    jo kaikki kutsutut on paikoillaan!\"\n\n    Maailma mataa pois jo kemuistansa,\n    -- sun juhlas syttyy juuri parhaimmilleen:\n    kuin kemujaan he juhlin jatkaa voisi\n    -- Jo saithan saatavasi, kemukansa,\n    -- -- -- -- -- -- -- --\n    nyt myöhä on, käy kärkkymästä pois!\n\n[Toisesta värssystä puuttuu viides säe. Julkaisijan huomautus.]\n\n    Hei, kuule kuinka mennessään ne morkkaa:\n    \"Noin ylpeäks ken uskoi kyssäselkää!\"\n    Maailma vuoteisiin jo madelkoon,\n    sen veret värjyy kateuden horkkaa,\n    sun tupas tulia se himoo, pelkää,\n    se katein pälyy taikakammioon!\n\n    Yön syliin vain sen ylpeämmät soihdut:\n    sun taivasnäkyjesi taikalyhdyt,\n    sun haavees kymmenhaarakynttilät!\n    Yön säveliin kun liittyy rintas loihdut,\n    yön sydämeen kuin armaas lempeen yhdyt,\n    ja taivaat ikiliittos vihkivät!\n\n    Laesta lattiaan häävirret helkkää,\n    häätanssin tahti toistuu seinähonkaan,\n    -- ah, sadun norsunluuta seinät on!\n    Ja pöydät, penkit muiston kultaa pelkkää!\n    Ja kaipuun köynnökset kuin tuoreet onkaan!\n    kuin silennyt on silta kammion!\n\n    Ja pitkään, pitenevään vieraspöytään\n    jo eikö astu kanta-ystäväsi,\n    -- sun Ikävuotes, kauan kadonneet!\n    Ne tarkkaan katsoin vainaiks ehkä löytään,\n    vaan uskollisin vainajan on käsi,\n    vähimmän kateet kuolleen askeleet!\n\n    Ja palvelevat henget parvekkeilta\n    jo eikö astu -- sukus palvelijat:\n    tuolt' Usko, Toivo, täältä Rakkaus!\n    Ja vainailta suut aukee vaienneilta,\n    iloa pitää pitkät istuinsijat:\n    -- Nyt oves tarkoin valvo, Odotus!\n\n    Hei, taajemmin vain kutsu käskyläitä,\n    suun tahtia sen mukaan taajennetaan.\n    -- sun varastoihis, kuoma, luotetaan!\n    Noin, noinpa taikurit ne viettää häitä,\n    suut runon taatelein noin\n    noin henget taiteen juomin juotetaan!\n\n    Ja katso, vieraasi nuo tuhkanharmaat,\n    luurangot äsken, paisuu nyt kuin leilit\n    ja punertaa ja palpattaa ja juo.\n    Ja kuule, korvaas kuiskii huulet armaat\n    -- ja silmät päilyvät kuin taikapeilit\n    tulevat riemus sun jo nähdä suo.\n\n    Ja laet laulaa, karkelo se kiihtyy,\n    siniset sähkölauseet seinää kiertää,\n    all' askeleesi honka helisee.\n    Ja kattos alla kaikki vieraas viihtyy,\n    yön tuuli yksin kaihonvirttä viertää,\n    muu untaan maailma jo uinailee.\n\n    Vaan katso, kynttiläs jo himmenevät,\n    syysaamu sarastaa, ja ensi lunta\n    tuul' ikkunasi ohi tuiskuttaa.\n    Puut pihan talvi verhoaa, ei kevät,\n    -- ja vihdoin portahillas koiranunta\n    Odotus, ovenvahti, maistaa saa.\n\n    Ja karkeloiva piiri hiljaa hajoo,\n    ja hiljemmin sun sykkii sydämesi,\n    ja vieraas istuimiltaan vaipuvat --\n    -- ja viime vieras pöydän alle vajoo --.\n    Sä yksin istut, puhut itseksesi,\n    -- sun puus, sun tuntees talveen taipuvat.\n\n\n\n\nMADON MATKA.\n\n\n    -- Oi, katso, kristiveli,\n    ma mato veljes oon.\n    Näin alhaalla ken eli,\n    ei vaadi aurinkoon,\n    näin heikkona ken eli,\n    häll' yks on pyyntö vain\n    käy ohi, kristiveli,\n    hänt' älä huomaa lain!\n\n    Ja kaikki kristikansa\n    se kuuli pyynnön sen,\n    ja veljen, heikompansa,\n    armahti ihminen.\n    Ja veli heikompansa\n    kun polki polullaan,\n    taas kuuli kristikansa\n    kuin ääntä mustan maan:\n\n    -- Oi kiitos, kristiveli,\n    jo ohi tuska on:\n    elonsa mato eli,\n    niin, -- madon kohtalon!\n    Näin alhaalla ken eli,\n    häll' yks on armo vain:\n    oi kuolla, kristiveli,\n    sun huomaamattas sain!\n\n\n\n\nMAAILMAN KIRJA.\n\n\n    Joka kerta, kun tuulet toukokuun\n    kesän viestiä tuovat, jok'ainoa kerta,\n    kun aukeevat järvemme aaltoiluun,\n    joet tulvien etsivät emoa, merta,\n    on silloin kuin sana saapunut ois,\n    kova käynyt käsky: \"nyt nouse matkaan,\n    nyt kotoa, homehtumasta, pois!\"\n\n    -- Miten vaatien viestit ne saapuvatkaan!\n    \"Lue kirjaa luonnon ja maailman!\"\n    -- elos toukokuussa kun silmäsi avaat,\n    näet elämän kirjan aukeevan,\n    rivi riviltä kuljet, tavaat ja tavaat.\n    Kuin löytäjä uusien maitten oot,\n    uus Robinson sinä tahdot olla:\n    \"kotirannat kauaksi vaipukoot,\n    ilo mennä näin meren vainiolla!\"\n\n    Rivin selväksi saat -- se jo vuoden vei;\n    sivun puoleen saat -- meni elosi kevät.\n    Näet: näin ei elämä riitä, ei!\n    Ja sun silmäs kuumina värisevät:\n    opit maailman kirjan aakkoset,\n    -- yhä riittää outoja kirjaimia;\n    elon merellä näit suven kuukaudet,\n    -- yhä meriä näät, yhä aavempia.\n\n    Ja sun katsees kääntyvi sisäänpäin,\n    sa muistoihin uinahdat ulapalla:\n    \"kai lasna jo kuulin, min matkalla näin\n    ei uutt' ole mitään auringon alla.\"\n    Ja paperikirjoista nuoruutes\n    sä lukuja tuttuja muistossa kertaat,\n    sa vaiheita omien retkies\n    sukupolvien sankariretkiin vertaat.\n\n    Ja on kuin oisivat kertoneet\n    ne paperikirjat jo ammoin sulle\n    sun omien kaihojes taipaleet,\n    ne, joiden päähän et ikinä tulle...\n    Ja kirjoja niitä sä tulkitset:\n    uus Robinson sinä sentään olet,\n    kuten etsijäsielut ne entiset,\n    joko meriä menet tai maita polet.\n\n    Joka paperikirja se käsitti vain\n    sivun, lauseen tai tavun kirjasta siitä,\n    mihin mahtuu kohtalot maailmain,\n    mitä käsittämään elo yks ei riitä,\n    miss' sun oma kohtalos oleva on\n    sivu, lause tai tavu, mittasi mukaan,\n    mikä auki on aina all' auringon,\n    mitä miljoonat lukee -- vaikk'ei läpi kukaan.\n\n    Ja sä näät: joka kerta kun toukokuu\n    sukupolven uuden ylitse soittaa,\n    se silloin matkaan tempautuu,\n    sukupolvi se kevään: sen täytyy voittaa\n    oma paikkansa lehdillä kirjan sen,\n    joka auki on maailman ulapalla,\n    mitä opettikin sana viisauden:\n    \"ei uutt' ole mitään auringon alla.\"\n\n    Mut keskellä aukeinta ulappaa\n    kun uupuvat jälleen kulkijat uudet,\n    ne paperikirjat ne todistaa:\n    \"joka taholle riittää rajattomuudet,\n    sama etsintä elämät miljoonat\n    jo ammoin vei, saman palkan antoi,\n    -- eri laivat er' aikoja kantoivat,\n    samat aallot kaikkia laivoja kantoi!\"\n\n    Ja ne pienet kirjat ne haastelee,\n    ja se puhuu painettu ihmissana.\n    Yö merten yllä jo hiljenee,\n    kupu taivaan kaartuvi tummempana.\n    Mut on kuin vuossadat haasteleis\n    sun kanssas kaihoista yhteisistä,\n    kuin maailman kirjaan sun matkasi veis\n    joku ulapan hengettäristä.\n\n\n\n\nWALTHER VON DER VOGELWEIDE: ERO MAAILMASTA.\n\n\n    Walther:\n\n    Nyt, rouva Maailma, en velkaa\n    ma ole enää isännälle,\n    te kanssaan laskut tarkastelkaa:\n    kaikk' olen hyvittänyt hälle.\n    Ket' auttoi hän, silt' ilo meni.\n    Mä ennen juutalaistakin kuin häntä etsin avukseni.\n    Hän vait' on aikaa kotvasen,\n    mut sitten lunnaan kiristää, kun maksaa ei voi poloinen.\n\n    Maailma:\n\n    Oot suotta, Walther, vihoissas,\n    ja turhaan pois sa aiotkin.\n    Mult' aina saithan kunnias,\n    sun tahtos aina tyydytin,\n    kun jotain pyysit itsellesi.\n    Ja surin vain, kuin puoleeni niin harvoin käännyit pyyntöinesi.\n    Sä mieles malta, hyvinhän\n    tääll' elät, vaan jos jätät mun, saat syömen ikisynkän.\n\n    Walther:\n\n    Aik' on jo, Rouva, vieroittua\n    mun imemästä rintojas.\n    Sun lempes katse petti mua,\n    niin armas mulle, autuas.\n    Kun silmästä näin silmään sinut:\n    ihana olit, konsanaan en kauneuttas halveksinut.\n    Mut kun näin sinut takaapäin,\n    ma kauhistuin, ja iäksi sun moittijakses vihdoin jäin.\n\n    Maailma:\n\n    Siis sulle tahtos jättäen\n    tok' yhden pyynnön tehdä saan:\n    mont' ilon päivää muistellen\n    mua palaa joskus katsomaan,\n    kun ikävystyy sydämes.\n\n    Walther:\n\n    Sen ilomielin tekisin, jos voisin pelolt' ansojes,\n    monihan niihin sortuikin.\n    Hyv' yötä, rouva Maailma! Mä etsin ensi kievarin.\n\n\n\n\nNIETZSCHE: KÄÄRMEEN KEVÄT.\n\n(Bei der dritten Häufung.)\n\n\n    Jo tielle nahkani ma kai\n    luon, kuorin kolmannesti.\n    Kyy jälleen himon multaan sai,\n    -- sit' iän syödä kesti.\n\n    Jo kivikoissa kiemuroin,\n    -- voi isoomast' en laata,\n    mill' yksin kesät elää voin:\n    kyyn ruokaa, mustaa maata!\n\n\n\n\nMAAILMANSOTAA.\n\n\n    Maailmansota\n    rinnoissa riehuu,\n    lippuja vastaan\n    liput uudet liehuu,\n\n    tunne-urhot\n    kun kiitää ja kaatuu,\n    -- kunnes ne sydämet\n    makaa, maatuu.\n\n    -- Taas horjahti Mars\n    Maan sykkivän puoleen\n    muut tähdet kaikki\n    nyt hukkuu huoleen,\n\n    Maa yksin ja Mars\n    avaruuksien merta\n    niin keveinä keinuu\n    kuin lapsina kerta;\n\n    kuin ei sydänpuolikas\n    toinen toistaan\n    heiss' uhkais häätää\n    ulos kammioistaan;\n\n    kuin kesken kevään\n    ei maailmansota\n    Maan rinnassa riehuis,\n    ei tuskan ota\n\n    sydänsyihin Marsin\n    tuimana syöpyis,\n    kuin säikyntä heille\n    ei veriin yöpyis...\n\n    -- Vaan kauniisti liput\n    liehuu, läikkyy,\n    ja sodan tulet\n    kevätyössä väikkyy,\n\n    kun tuuman horjahti\n    Mars radaltansa,\n    kun sykähti Maa\n    lepotiloillansa.\n\n    Ja heleinä soivat\n    avaruudet,\n    kun liput kaatuu\n    ja nousee uudet,\n\n    kun tunne-urhot\n    kiivaina kaatuu\n    -- kunis tähti-sydämet\n    makaa, maatuu.\n\n\n\n\nVIIME KEVÄT.\n\n\n    \"Sun viime kevääs\", sanoit,\n    ja kevään lahjaa anoit\n    ja viime kukintaas.\n\n    Mit' anoit, kevät täytti...\n    Se armon kättä käytti\n    maan martaan yli taas.\n\n    Puut verhos lehteen, kukkaan\n    maan nurmet mesinukkaan\n    se kuumin toukokuus.\n\n    Ja suoniis tulet sytti\n    ja rintaas sykähdytti\n    sen kevään kaihoisuus.\n\n    Sai päivät soittaa sulla,\n    yöt aavistuksin tulla\n    sai lupaas tulvien.\n\n    Ja aatto sulle lauloi\n    ja lemmen leikkiin pauloi\n    sua tuuli keväinen.\n\n    -- Mit' anoit, kevät antoi\n    sua aamun aatto kantoi,\n    sua tuuti tuuli yön.\n\n    Ja murhees kahle laukes\n    sydämes urvut aukes\n    kautt' ihmeen, armotyön.\n\n    Niin kuuli kevät lastaan.\n    Vaan kevään ainoastaan\n    laps suuri, anoit, sait.\n\n    Mut eessä suven uksen\n    täys tuskaa odotuksen\n    saat vartoa sa vait'.\n\n    Jok' aamu tuntees herää,\n    -- ei tähkää tee, ei terää,\n    se kasvaa vartta vain.\n\n    Öin pitkin veres palaa\n    -- pois kevään lahjan salaa\n    jo tarjoot vaikertain...\n\n\n\n\nKEVÄTITKUA.\n\n\n    On itkua täynnä pääni,\n    kuin tippuvesiluola se on.\n    En elä elämääni,\n    vain vaalin ikävääni,\n    vain kaikuna soi läpi pääni\n    ilo juhlist' auringon.\n\n    Vain heijastuksena hohtaa\n    valo sinne siunatun keväimen.\n    Se itkun vihmaa kohtaa,\n    se muistojen joukkoja johtaa,\n    ja se kaihojen loimina hohtaa\n    läpi kyynelkuteiden.\n\n\n\n\nKUIN LAINEET ALLIN LASTA\n\n\n    Kuin laineet allin lasta\n    sua tunteeni tuudittaa,\n    kun avaruuden aaltoiluun\n    unimielin uupuu maa.\n\n    Ah, sairas aallon armas,\n    näin yö meit' yhdistää:\n    jos luotani et lentää voi,\n    mun lapsekseni jää!\n\n\n\n\nENS ILTA HEINÄKUUN...\n\n[Vaillinainen. Julk. huom.]\n\n\n    Ens ilta heinäkuun. Ruis tekee terää,\n    peruna vartta vain, mut aikoo kukkaa.\n    Yökasteen niitty keltanoihin kerää,\n    ja kaalimaani -- sata taimirukkaa,\n    joist' eloon ehkä neljäsosa jää... --\n    kuin korviansa salaa ylentää.\n\n    Ma siunaan niitä -- siunaan niitä syyttäin\n    syypäät on iloihini, itkuihini\n    ne tähkät, varret, taimet -- ikävyyttäin\n    ne illoin ruokkii, kuinka aamuihini\n    ne lapsen ilomieltä lainaakin.\n\n    Ja nyt sen tajuan: nyt nousee hiljaa\n    maan tunteet juuriin, varsiin, teriin maasta,\n    öin keinuttaa ne vaikenevaa viljaa,\n    -- ei päivin tähkät salaisuuttaan haasta,\n    ma vasta verissäni tunsin vain:\n    maan tuskan myös maan hedelmistä sain.\n\n    Ja näen, kuulen nyt: nyt tuska suurin\n    paraisiin varsiin, taimiin nousee tuolla,\n    ne imee vahvoin, vahvenevin juurin,\n    ne vettä vaatii, saa -- ei saa ne kuolla,\n    mun kasvattini, -- -- -- -- -- -- -- --\n    -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\n    Maan kipein murhe -- noin se tähkät täyttää\n    mun varalleni, kallis kipusisar, -- -- --\n    -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\n\n\n\nMIT' ITKETTÄVÄÄ IHANUUTTA\n\n\n    Mit' itkettävää ihanuutta\n    täys onkaan aamu heinäkuun!\n    Veet heijastelee avaruutta,\n    maa herää päivän suuteluun.\n    Jo raudan terään tahko kalkkaa,\n    apila tuntee laulun sen:\n    käsistä suven korjaa palkkaa,\n    ken uhras syliin keväimen.\n\n    Ja vana valkolaivan kiiltää\n    yl' ulapan, päin etelää:\n    ja sydämeen sen välke viiltää\n    ja katse laivan jälkeen jää.\n    Vain päivän lapset pääsi matkaan,\n    maan lehtolapsi yksin ei:\n    kuin vilppaat viestit saapuvatkaan,\n    yö hältä lähtömielen vei.\n\n    Maan lehtolasta, lemmen orjaa,\n    vain itkettää kaikk' ihanuus!\n    Ken vieraan maasta viljaa korjaa\n    Vain muita vartoo sato uus.\n    Ken tunteet uniin uhrattuaan\n    viel' aamun laivaan nousta vois --\n    Vain katseluaan, kuunteluaan\n    häll' iän jatkaa mieli ois --\n\n\n\n\nKAHDEN PUOLEN AITAA.\n\n\n    Kahden puolen aitaa\n    vielä heiluu heinä,\n    vielä viljaa tuuli tuutii\n    suven säveleinä.\n\n    Vielä lehto laulaa\n    kahden puolen aitaa.\n    -- Tuska vahtii aidaspuulla\n    lemmentietä kaitaa --.\n\n    Kahden puolen aitaa\n    kaksi hylkylasta --\n    onneensa juur' arimmillaan\n    luopuu uskomasta --.\n\n    Kaksi tuskan kuvaa\n    kahden puolen aitaa:\n    tuskan tuliaita leikkaa\n    lemmentietä kaitaa.\n\n\n\n\nLOITSU.\n\n\n    Joet, taapäin kaikki virratkaa!\n    Ala kiertää idästä länteen, Maa!\n    Ja Aika, vainajas mulle anna,\n    sylilapsina luokseni vuodet kanna!\n\n    -- -- --\n\n    Nyt kalleintani\n    ma esiin manaan,\n    nyt tahtoni kaiken\n    panen kahteen sanaan --\n    Maan tytär, mulle\n    tule kevääs tuomaan,\n    sen virrat ohjaan\n    ma uuteen uomaan --\n    Maan tytti, mulle\n    kevättulvas tuo,\n    mun koskissani\n    sen kohista suo!\n\n    Velon kohtalolta\n    vain nuoruuttasi,\n    sitä manaan käsistä\n    murhaajasi!\n    Vaan muistois hornan\n    mä heitän heille,\n    jotk' opasti lapsen\n    elon korpiteille:\n    sun kuolontuskas\n    he tuntekoot\n    -- sun, joka mulle\n    osa minusta oot!\n\n    Sun harhas olkoot\n    vain houre-uni!\n    -- Nyt heräät tervennä,\n    kaivattuni!\n    Ei väsy sulle\n    käet kukkumasta,\n    en syksyn syliin\n    ma laske lasta.\n    en tiedä hornasta\n    tuskies,\n    en pala tuhkassa\n    muistojes!\n\n    -- -- --\n\n    Niin taapäin, Virrat, palatkaa!\n    Keri takaisin kierrot tuhannet, Maa!\n    Ja mult', Aika, mit' ahmasit, takaisin anna,\n    luo, koskematonna mun luokseni kanna!\n\n\n\n\nKIERTOKULKUA.\n\n\n    Sun \"tyyntä ystävyyttäs\"\n    en enää siedä, en;\n    taas kärsiä saat sa syyttäs,\n    minä rikon sen!\n\n    Vain sanoithan: \"Popu!\" ja: \"Popu!\"\n    -- minä sanasen mistä sain --?\n    sanat huulten loppuu, ei lopu\n    veren lauseet vain --.\n\n    -- Ja \"mun rakkauteni tyyni\"\n    ei tyynnytä sinua, ei!\n    Ah, Herra, omako syyni\n    minut syteen vei --?\n\n    Toi kiertokulkuun tähän\n    oma syymme meidät kai --?\n    -- Halun meillä leikkimähän\n    vain Luonto sai!\n\n\n\n\nTUTTU KYYNEL.\n\n\n    Nään jossain kyynelen, kaksi,\n    ja kalvaat kasvot nään.\n    Sinun tunnenko kalpenevaksi\n    ja painavaks armaan pään --\n\n    Vai itse itkenkö siellä\n    ja katselen jälkees sun?\n    On tuttu se kyynel, en kiellä,\n    mut onko se sun vai mun --?\n\n\n\n\nMUSIKAALISIA KOIRIA.\n\n\n    Talo tumma, ikkuna auki iltaan,\n    kuu taivaanrannalta kurkistaa,\n    vaan ikkunalaudalta tähtisiltään\n    penin katse kaihoten kohoaa.\n\n    Ja soittoa tulvii ylhäältä sieltä,\n    ja ikkunalaudalle painuu pää\n    ja kohoo jälleen, ja koiran mieltä\n    vain ulvonta haikea hellittää.\n\n    Ja jos ulvahdan, hyvä herrasväki,\n    minä myös vähän kaihojen kuutamoon.\n    -- ken musiikin lumoissa koiran näki,\n    suunvuoroni mullekin suvaitkoon!\n\n    Ja uskokaa, hyvät kuulijani,\n    ei älynne karkelo kesken jää,\n    jos ulvova koira mun sielussani\n    päin kuuta kuononsa ylentää;\n\n    jos henkenne juhlien tähtivaloon\n    peni pieni pyytävi ulvahtain,\n    -- pian jälleen sieluni tummaan taloon\n    sen aina ennenkin yöksi sain!\n\n\n\n\nTUUTULAULU LAPSELLENI.\n\n(Sylvesteriniltana 1916.)\n\n\n    Salliman helmassa kaunis on,\n    sielu, sun osaas sietää,\n    kehtoon piillä kohtalon,\n    kodikses se tietää;\n\n    tähdestä tähteen heilahtaa\n    loisteessa Linnunradan,\n    vartoa onnea, vaatimaa\n    tuhannen vuosisadan!\n\n\n\n\nSELVÄÄN VETEEN.\n\n\n    Jäätä ja lunta ja jäät' oli vain,\n    vaivoin ma laivani lävitse sain.\n    -- Saavuinpa selvään veteen:\n    aallot vuorina vyöryvät eteen!\n\n    Äsken aavojen äänettömyys,\n    yksin kulkijan ikävyys.\n    -- Kuulen jo kutsua monta,\n    aaltojen lempeä levotonta!\n\n    Ruskuen allemme murtui jää,\n    eespäin! se vain oli määränpää.\n    -- Vieläkö kestät, keula?\n    suoraan näytätkö, suuntaneula?\n\n    Tie meren silmiin vihreisiin\n    päin suven tähtiä suunnattiin,\n    kestimme tuimalla tiellä.\n    -- Ulapat vihreät uhkaa nyt niellä!\n\n    Eespäin! -- Mut minne, ah minne päin?\n    Vaalenevan opastähteni jo näin.\n    Vain meren pettäväisyys\n    varma on -- vain menon yksinäisyys!\n\n    Eespäin, mut eespäin yl' aaltojen vain,\n    vaivoin kun laivani sulaan sain!\n    Kerranpa taas kokan eteen\n    talvi on valkeena hyytyvä veteen...\n\n\n\n\nTEPON TIE.\n\n\n    Sydän kurkussa, juoksujalkaa\n    tään usein riensin mä lemmen tien.\n    Joko lempinyt mä liioin lien?\n    Vai äitimuori jo lauhtua alkaa?\n\n    En lempinyt liioin, ei lauhtunut muori,\n    yhä tuntee jalkani polun tään.\n    Sydän muuten raukesi sykkeestään:\n    pois maailmalle morsian suori!\n\n\n\n\nAAMUSARASTUS.\n\n\n    Ken lauloi: \"Aamu sarastaa!\n    Yön ahtaat portit aukeaa,\n    ja kyynelusma unten vain\n    maan kasvot vielä verhoaa.\"\n\n    -- Oi katso, kanssas todistan:\n    yön ahtaan nään jo aukeevan,\n    ja kukkuloille tumman maan\n    käy aamu -- aamu Manalan! --\n\n    Ken luuli: \"Herää kuolleet luut\n    ja aukee vainajitten suut\n    ja meitä vaatii vainiot\n    ja kutsuu kalliit suvikuut!\"\n\n    -- Oi kuule, kumppaneikseen vain\n    meit' ääni vaatii vainajain,\n    ja kerran kevät saa, kun luut\n    on lahonneet myös laulajain! --\n\n                         V. 1917.\n\n\n\n\nKESÄKUUN LAULU.\n\n\n    Kaikkihan taas on kuin olla pitää\n    läikkyy laine, siemen itää.\n    Helpomp' ei hengitys olla vois!\n    Kelläpä nyt runon syytä ois --?\n\n    Katsella vain ja kuunnella vainen!\n    -- Kuiskii aamu hopeainen.\n    Kiertää lehtojen himmeät tiet:\n    tuttuna tulluthan taas, suvi, liet --\n\n    Tuoksahti tuuli ja läikähti laine:\n    vaivaas maksa ei runon maine!\n    Nurmeen nuokahti poika maan:\n    maa ja taivas ol' ennallaan!\n\n\n\n\nNAPUE.\n\n19.II.1714-19.II.1914.\n\n\n    Isojen vihojen maine\n    kansamme muistot meille kantaa\n    Yhäti nuolee kotimme rantaa\n    salavihojen laine.\n\n    Yhäti hukkain parvet\n    väsymystämme vuottaa, vuottaa.\n    Voittoons' eikö ne voi jo luottaa\n    vuosisatojen arvet.\n\n    Kymmenen yhtä vastaan\n    aina he tulvivat ylitsemme\n    Taistossa tarjos he opiksemme,\n    vilpin ainoastaan.\n\n    Mut on muistot meillä\n    jalommat kuin voitot noiden:\n    kestettyjen tappioiden\n    valtamuistot on meillä...\n\n    Napueta monta\n    voittaen kesti Suomen kansa\n    -- ei suo nauttia voittajansa\n    hetkeä murheetonta.\n\n\n\n\nLAPPIIN.\n\n\n    Taas Lappiinko lie, sydän, lähtö sulla --?\n    Taas vaipuiko armaas, maan poveen piiloutui,\n    kun maailma kaikki näin usvissa ui\n    ja kuoleman kulkuset soi korvissa sulla --?\n\n    Taas valmiina lempeskö vainajasaatto,\n    kun sateen suruharsot näin kattaa kaiken maan,\n    kun aatokses hiipivät varpaillaan\n    ja vaieten kuin Manan varjojen saatto --?\n\n    Taas Haltioko huomenna eessä on sulla,\n    koti korppien, sielujen toivottomain --?\n    -- Kova alttari, mi karitsas ainoan vain\n    pyys aina -- ja aina ol' ainoa sulla!\n\n\n\n\nYKSINVALTAAN!\n\n\n    Karjuu joukot kaikkialta:\n    Hajoittakaa harvainvalta!\n\n    Huutaa harvat toisialta:\n    Rajoittakaa joukkovalta!\n\n    -- Yksi yöstä, kukkulalta:\n    Kukin oma -- yksinvalta!\n\n                    10.IX.17.\n\n\n\n\nNEMESIS.\n\nJasnaja Poljanassa syksyllä 1917 (Tolstoin maatilaa hävitettäessä).\n\n\n    Oi suuri Pyhä Yksinkertaisuus!\n    Sä yhä rauhassasi lepää vain,\n    nyt uskostasi älä luovu lain:\n    sun nimees vannoo aika, vastaisuus.\n\n    Jo rauhan ansainneet on raukeet luus,\n    ja sielus unhon suuren sunnuntain:\n    elosi elit oikein opettain,\n    oi järjen Pyhä Yksinkertaisuus!\n\n    Näin aika oppis sineteillä sulkee:\n    sun hautas yli talonpoika kulkee,\n    totuuden julistaen tuomioita,\n    ja hävittäen maita, vainioita,\n    vain \"toden kriteerio\" olla julkee\n    ja ratkoo meille oppis ongelmoita!\n\n\n\n\nSINETTEJÄ.\n\n\n    Taas koirankuonolaiset peitti maan,\n    mi tuskan, inhon alla värisee.\n    Ja ihmisveren vainun saatuaan\n    kuin hurtat riistaansa he ajelee.\n\n    Vain pyssy, pistin lukee lakiaan,\n    kun vainolainen maassa vallitsee.\n    Jo paimenetkin pelkää laumojaan,\n    vuoks' oman päänsä säikkyin kalpenee.\n\n    Ja hurtilleen he hallitusta laatii,\n    maan, kansan valtakirjaa sille vaatii\n    ja siveästi sinettejä pyytää --.\n\n    Oh, Suomen kamaraa vain katsokaatte!\n    Sinetit punaiset te sieltä saatte:\n    yö sinne suomalaista verta hyytää!\n\n                             19.XI.17.\n\n\n\n\nVASTAVIRTAAN.\n\n[Hieman vaillinainen. Julk. huom.]\n\n\n    Vastavirtaan nousee lohen suku.\n\n    Aallon urho, terässuomupuku,\n    meren kehdon keinunnasta läksi\n    vihreilt' ulapoilta Pohjaa kohti,\n    oma luonto, lohen luonto johti\n    ylemmäksi, yhä ylemmäksi,\n    missä vedet hopein hohtelee,\n    päiväksi miss' yökin vaalenee,\n    kevään puhaltaissa yli maan,\n    valon palatessa pohjolaan.\n\n    Kohti suita virtain vihiseväin\n    vetten urho rientää valkokeväin,\n    niinkuin miekka aaltoin läpi viiltää,\n    evät kuultaa, suomut kirkkaat kiiltää.\n    Poukamassa lepää lyhven hetken,\n    kuhinassa meren karjan muun,\n    tuntee tuoreet vedet virransuun,\n    jättää parven, alkaa kesäretken.\n\n    Kohti tulvaa tulisinta, tuonne,\n    miss' on vahvin vastavirran juonne!\n    Missä vaahto kuohuu kuumimmin,\n    poreet kuplii, pyörteet nousee, vaipuu,\n    missä toiset myötävirtaan taipuu,\n    -- sinne lohen luonto alttihin!\n    Vastamäkeen, tummaa tulvaa vastaan,\n    turvana yks tunto ainoastaan:\n    tuinmain tulvavetten yläpuolla\n    vedet kimaltavat kirkkahinnaan,\n    vihisevät virrat hopeisinnaan\n    kymen latvoill', ylämailla tuolla,\n    yö kuin päivä siell' on seesteinen,\n    pohjahiekka -- -- -- -- --\n\n    Ylemmäksi, yhä ylemmäksi!\n    Virran mukaan taipuu kaikki muut:\n    putoo koskist' alas suuret puut,\n    rantaa rauhallista lähemmäksi\n    painuu parvet siikain, salakkain,\n    -- vastavirtaan nousee lohi vain.\n    Kohoo kosket uupumatta evän,\n    näkee eessään vuolteen selkenevän,\n    virran yllä valon uuden huomaa,\n    tuoksutuulahdusta, kesän tuomaa,\n    tuntee, suvantoja uidessaan,\n    näkee suven saavan Pohjolaan,\n    tuntee ilmain rannat ihanammat,\n    avaramman taivaan aaltoin yllä,\n    ripein evin, pyrstön pyyhkäisyllä,\n    solmuvälit tekee nopeammat,\n    tiensä aina varmemmaksi tietäin,\n    kutsun kuullen yhä lähempää,\n    -- -- -- -- tuntein aina vähempää,\n    iloll' uoman uudet nousut sietäin.\n\n    -- Eikä lepää koskein urho ennen\n    kuin on suven laulavimman mennen\n    ennättänyt syksyyn, tähtiöihin,\n    jälleen päässyt vesiin vihreöihin,\n    turviin tunturien hiljaisuuden,\n    alle syksyn suuren avaruuden,\n    kuin on täyttänyt hän luomislain,\n    kevään käskyn, rakkauden vaiston,\n    voittanut on miehuutensa taiston,\n    ja on enää eessä talvi vain.\n    Silloin senkin luonto lepoon taipuu,\n    myötävirtaan lohikin jo vaipuu,\n    -- -- -- -- -- -- -- koskiin alempiin,\n    meren kehtoon, vesiin yhteisiin,\n    kuin ei koskaan luonto sieltä pois\n    vastavirtaan sitä vienyt ois!\n\n\n\n\nTULIKASTE.\n\n(Omistetaan maanpuhdistuskaarteillemme.)\n\n\n    Tulikastetta vailla on vapautemme.\n    Vaan kohta, kohtahan enää ei!\n    Tulikastetta vailla on vapautemme,\n    -- päin tulta jo tuiskivat askelemme,\n    tien ankaran auki me lakaisemme,\n    nyt Horna hoitonsa maasta vei!\n\n    Kun Suomen mies on syttynyt vihaan,\n    mikä sammuttaa sitä liekkiä vois!\n    Nyt Suomen mies on syttynyt vihaan:\n    tuli horna ja herja jo omaan pihaan!\n    Nyt pieni leikkaus omaan lihaan,\n    pois paise ruumiista, syöpä pois!\n\n    Es'isät nyt elävät pojissansa,\n    vuossadat jo nousivat rintamaan!\n    Isät harmaat nuortuivat pojissansa\n    ja tuntee juurensa nuori kansa,\n    tulikastetta kohti kun vapauttansa\n    se kiidättää yli tuiman maan!\n\n\n\n\n\n\nMUITA RUNOJA\n\n\n\n\nMAJATALO.\n\n\n    Kuin ihmetyttää, oudostaa,\n    yön jälkeen yön ett' yhä vain\n    tuo suihkulähde pulppuaa\n    all' ikivanhain vaahterain,\n\n    ja yhä yllä kattojen\n    kuin tuoksu kulkee kuutamo\n    ja viileydessä ilmojen\n    vain jatkuu pilvi-karkelo!\n\n    Tuo kaikki on, tuo kaikki jää,\n    -- yön vain sä lepäät, matkamies,\n    niin aamuhämyyn häviää\n    sun muistos täältä kuten ties.\n\n    Ja joskus jälkeen vuotten tuo\n    viel' uni ehkä mielehes\n    tään lähteen, portit, katot nuo,\n    ja kaiken, mi jäi jälkehes.\n\n    Ne loistaa, viittoo viipymään,\n    kuin outo mies, se kotis ois\n    -- yön yhden suoja, vieras nimeltään\n    sä enää jot' et muistaa vois!\n\n    Kuink' ihmetyttää, oudostaa,\n    yön jälkeen yön ett' yhä vain\n    tuo suihkulähde pulppuaa\n    all' ikivanhain vaahterain.\n\n                      4.XI.17.\n\n\n\n\nSPITAALI.\n\n\n    Käy spitaalitautiset vapaina meillä!\n    Ne mataa lieroina mailla ja teillä,\n    pian taivaankannen ne tartuttaa,\n    niit' ellei kohta jo niele maa!\n\n    Tuli tauti Idästä -- alhaiso-vapaus.\n    Moni uskoi: vaaraton tartunta-tapaus;\n    ei Suomen miehen se veriin jää,\n    ehk' ihoa hiukan näivettää!\n\n    Ja kuitenkin tauti se tarttui, se varttui,\n    ja valkosuomuja ihoon karttui!\n    Veri kaikille myrkyille altis jo on,\n    koko sielu turta ja tunnoton!\n\n    Tuli Idästä tauti ja Itään kääntyy\n    mies Suomen, ja veljeilemään jo vääntyy\n    kera tartunnan tuojan saastaisen,\n    oman maansa, kuohilas, kavaltaen.\n\n    -- Ulos maasta, Horna! Pois hospitaaliis\n    Nevan rannoille, keralla elävän saaliis.\n    Ulos, tartunnan saaneet, taivaltakaa!\n    Päin Itää! Tai nielköön teidät maa!\n\n                                 12.XI.17.\n\n\n\n\n\"MYRSKYLINNUN\" LAULAJALLE.\n\nKasimir Leinolle, 50-vuotiaalle.\n\n\n    Kun mylvi myrsky ja laine lauloi\n    ja rantaan loiskivat kevätveet\n    ja yli aaltojen ilmain halki\n    soi myrskylintujen säveleet,\n\n    niin laajoiks aukeni taivaan rannat,\n    maa kaikki nuortui ja norjistui,\n    ja päivän kultia kukkuroillaan\n    mert' aavaa päin runopursi ui.\n\n    Mi riemu päästä noin päivää kohti\n    ja vetten leikkihin väljempäin!\n    Kun taivaan tannerta tuulet pyyhkii\n    ja sarjat pilvien kiitäväin,\n\n    mi lumo laulajan mielen täyttää\n    ja elon usko ja uskallus!\n    Ja illan seesteessä eteen nousee\n    maan kauniin, kaukaisen kangastus.\n\n    -- -- --\n\n    On suvi mennyt, on saanut syksy,\n    jäänriitta rannoilla helisee.\n    Ja talven ankeus mieleen astuu\n    ja rantaa laulajat astelee.\n\n    Niin uhkaavaiset on taivaan ääret\n    ja pihat pilvein niin kolkot taas,\n    ja miehet nuoret syysmyrskyin alta\n    runopurtta monta jo maalle kaas.\n\n    Syyssuku nuori nyt rantaa astuu,\n    on sillä mielessä talvi vain:\n    vaan kevään laulajan silmä seestyy\n    \"mä kevätmyrskyjä mennä sain!\n\n    Ol' ilo laskea ulapoille,\n    kun liian ahtaaksi kävi maa!\n    -- se muisto syksynkin murheen alta\n    kuin valo auringon vapahtaa!\"\n\n\n\n\nLABYRINTISSÄ.\n\n\n    I.\n\n    Kuin kääpiö, kuin rupikonna,\n    joka hetki sun tielles mataa\n    elon inho, kohtalon pilkka.\n    Vihan kelmeän kehto vain on sun ties.\n\n    Näin harhasit neuvotonna\n    kai vuotta jo viisisataa.\n    Elon almuna riemun tilkka\n    oli ärsytys vain, labyrintin mies.\n\n\n    II.\n\n    Pois toivotko, sielu, pois auringon valoon.\n    Ah, et valon lempeetä rauhaa sa tapaa:\n    et itsestäs ole koskaan vapaa,\n    kunis painunut oot Manan tummaan taloon.\n\n    Tien löysi jo myrkky sun sydämeesi,\n    mi koskaan ei orjuuttas anteeks anna:\n    Kain-merkkisi peitä tai julki kanna,\n    sydän tyytyis ei, kunis askeleesi\n\n    turun ääreen ohjais, sun maahan heittäis,\n    ja ystäväs saapuis ja houkat ja portot\n    ja säästäen säälinsä sala-kortot\n    sun päällesi sylkis, sun rapaan peittäis.\n\n\n\n\nKATKELMA LAPIN LAULUSTA.\n\n(Vanha Kehno laulaa:)\n\n\n    Työ tuhma, tehty mun nimissäni,\n    nyt liki taivaita ilkkuu, luihkaa:\n    nyt mitä, Lappi, sa laulelet,\n    mitä miettii aivos, mitä syömes suihkaa?\n\n    Voi, vihaa suihka ei sydän suuri,\n    voi, sotaa aivot ei ajattele;\n    maa rauhan on Lappi ja lemmen maa,\n    sen suonet muuta ei suihkaele.\n\n    Vain yksi jäljellä kotiperu\n    sill' on: uni, ruokkima haave-hauteen.\n    Se saamiks saamin viel' ilmaisi,\n    jot' en vuoteen nähnyt mä kymmenkauteen.\n\n    Niin, uni! Ja unessa viisastuihan\n    mies muinen, -- mut on jo sekin toista\n    se on helmi, sioille heitetty,\n    siit' älyä ei sian silmään loista.\n\n    Yhä sokeemmaksi se tuhraa tursaan,\n    yhä pöhöttää totinaaman pahan,\n    ja joi'ut maineiksi joutilaan\n    se hautoo höyryissä mäskimahan.\n\n    Pää unta kestää, ei järkivähää,\n    se siell' on viisainta kokemusta.\n    Laps' sietää torttua, vitsaa ei,\n    -- se siellä kuria, kasvatusta.\n\n    -- Sä synny poikana pomo-lapin,\n    sä kehtoon vierähdä kansalliseen:\n    oot maasi ihme ja ihastus,\n    jo kehtoos kuulet sen ehtimiseen;\n\n    ens' aivastuksesi kirjaan viedään,\n    kun hampaan saat, olet satuprinssi,\n    kun parut, huolesta tummenee\n    joka setäs, tätisi silmälinssi;\n\n    imet hunajata -- niin, ime, ime! --\n    vaan siihen totut sä iäksesi:\n    kunis Ruotsin punsseihin rupeat,\n    on tutti uskosi, autuutesi.\n\n    Kun koulukirjoista luet kerran:\n    \"myös lappi petulla muinen eli,\n    -- jos selvän rukiin sai syödäkseen,\n    voi pahoin siitä, niin oudosteli\",\n\n    niin pahoin voit sinä lukemastas:\n    sä sian ruuaksi tiedät rukiin,\n    -- sun kaakkus vehnää on Venäjän,\n    ruis tuskin piioilla menee mukiin.\n\n    Sa katsot valkoista hipiääsi\n    ja kirjas tietoa tutkit kummaa:\n    es'isäis ollehen sanotaan\n    kotakansaa huolesta, savusta tummaa\n\n    -- sa rotus uskoisit uljaammaksi,\n    sukujuures taatummin arvoisikses,\n    -- kuin sinut voikaan ne versoa,\n    kuin sopii nuo esivanhemmikses? --\n\n    Niin elät kuitenkin kaikitenkin,\n    kuin oisi suurempi syntyperäs:\n    se usko ainoa uskos on,\n    se elinhermos, se silmäteräs;\n\n    niin kasvat onnesi kantamoinen,\n    et koskaan varvasta kiveen loukkaa:\n    hyvin sahviaaneilla suojellaan\n    kesin, talvin jalkaasi rotusoukkaa;\n\n    naiskädet vaalivat, vartioivat\n    sua puntarpäästä niin harmaapääksi,\n    sinut \"maasi toivoksi\" ristitään,\n    (kun synnyit kansasi syöttilääksi).\n\n    Voit joskus unta sä nähdä pahaa,\n    es'isäis kauhuista erämailla,\n    koet joskus kauhua itsekin,\n    kun kuppaa sääski sua lemmon lailla,\n\n    ja ilkunvärveeseen suusi vääntyy,\n    -- vaan koht' on lääkitty vaivas, vammas,\n    sun luonas piikoja parveilee,\n    sun peittää suudelmin pappas, mammas.\n\n    Sa tarhakukkana kasvat, tuoksut,\n    on sulle viima ja nälkä vieras,\n    -- vaan sielus saa vian, sattumoin\n    jos nurmiheinä sua varteen hieras.\n\n    On tarkoin aidattu elos tanhut,\n    ties selvä kehdosta hautaan asti,\n    -- et eksy tuiskuihin tunturein,\n    teet varmaa taivalta vakavasti,\n\n    et koskaan tarhasta metsiin kaipaa,\n    vaan kilpaan valon ja valistuksen\n    jo lasna syhyy sun sielusi,\n    -- suku takaa kilvalles kruunauksen.\n\n    Tien kodin helmasta koulun helmaan\n    käyt nauha kaulassa, karitsainen,\n    käyt kaulanauhassa kulkunen,\n    ja siinä helinä hopeainen:\n\n    \"näin astuu kauniisti karitsainen,\n    maan armaan toivo ja taivaan lempi:\n    ja taivas mulle on matkanpää,\n    maan onni määräni läheisempi\".\n\n    Maas isäin silmiä palvelemaan\n    hyvin kyllä taivutkin, tuota pikaa:\n    et ole hurtta, et aitomus,\n    ja ryhdissäsi ei mitään vikaa;\n\n    vaan maasi äidit voi kaunaa kantaa,\n    kun porsaanrei'istä käymään opit,\n    kun tieltä tarhoihin pujahdat\n    ja ainoot mansikat suuhus nopit;\n\n    (ne sulle kasvoihan, sepä tietty,\n    vaan vaimoin tapa on kaunaa kantaa:\n    sua mansikoilleen he haluais,\n    vaan niit' ei lahjaksi tahtois antaa).\n\n    Niin, lemmen opit sa opin tiellä,\n    kun vielä märkä oot korvais takaa,\n    se ensi oppis, se viimeinen,\n    pian sielus siinä iki-untaan makaa;\n\n    niin, lemmen opit, jos muut' et mitään,\n    sulotemput taitavat lemmenhovin:\n    jos äly sinuun ei suostukaan,\n    on sulle onnetar aulis kovin;\n\n    sinut jälleen onnetar kätilöipi,\n    taas kapaloi sinut eloon uuteen,\n    sinut uskoo käsiin maas tytärten,\n    -- sa uskot vain osas sankaruuteen;\n\n    suku-uskos säilyy, jos muu ei mikään,\n    jos onnen poutaan älys oraat kuolee,\n    jos kultavuoria viisauden\n    pääs aseet turhaan, iki-turhaan vuolee.\n\n    Ja pyöreäksi käy pieni pääsi,\n    ja pieni viisautes pyöristäytyy:\n    \"kun maani pappoja pokkaa vain,\n    mun näenhän hyvin käydä täytyy;\n\n    ja ma pokkaan kyllä, -- kun muut' en mahda,\n    ja mun hyvin käy, -- kun ei taida toisin\";\n    ja porras portaalta ylenet,\n    oi pokko, tunnuksin mielienmoisin.\n\n    Niin, tunnuksesi -- sun uskos sukuus,\n    ja kannuksesi -- oman nimes kaiku:\n    ne kilpa-askeles keventää,\n    sun mieltäs nostaa kuin uhrihaiku;\n\n    -- tuo uskos, josta et kilvoitellut,\n    tuo nimes, sattumakaupoin saatu,\n    jalo kannus, syntymäll' ansaittu,\n    -- kas siinä sankarilahjais laatu.\n\n    Ain' auttaa Jumala herrasmiestä!?\n    -- sen kuulit kehtoos, sen itse koet,\n    kun herrasmiehenä unohdat\n    es'isäis kotain nälät, karstat, noet,\n\n    kun koulus käyneenä teikaroiden\n    kivikatua mittaat maas \"residenssin\":\n    niin, joutohetkinäs saavutat\n    elontyöhös korkeimman \"kompetenssin\".\n\n    Sä löytään parkettileijonaksi,\n    ja tieltä lemmen ja tanssimisen\n    näät etees aukeevan piankin,\n    min mielit vain, uran kansallisen;\n\n    niin, kansallisen, Lapin-kansallisen:\n    mi kunniata ja rahaa takaa,\n    mi maksaa syöminkis, juominkis,\n    pääs tyhjän pääomast' osingot jakaa.\n\n    Ja kun karkeloinut oot kyllältäsi,\n    maan toivontähtenä tuikahdellen,\n    suurtöiden urille uhraudut,\n    (-- vain maasi pienuutta valitellen),\n\n    tyyssijas, sielusi painopisteen\n    pois humusta tanssisalien siirrät:\n    saman viivan kodista kapakkaan\n    työtuntis tullen joka päivä piirrät;\n\n    käyt tuuma tuumalta uras uljaan,\n    kun kiviä astut -- et toki multaa --\n    myös aatos päässäsi astelee:\n    \"viel' oisko kyllältä Lapissa kultaa?\"\n\n    Niin, pyöröss' astuvi aatoksesi,\n    kun ruhos kasvaa ja pyöristäytyy:\n    \"kun kultaa kyllin mä kokoon saan,\n    niin kumartaa mua kansan täytyy\".\n\n    Ja kertomuksesta koulukirjas\n    sa muistat hulluutta muinaislapin,\n    joka kultarannoilla jokien\n    vain kalaa pyys, eli nipin-napin,\n\n    vaan lapsirääsyin vain huviksensa\n    joen kultahietaa soi käsin kaivaa,\n    -- niin, selvään saamista nähdä saa:\n    kun aju nukkuu, näkee ruumis vaivaa.\n\n    Vaan sinä, -- tomppelin pojanpoika --\n    sa kullanhuuhdonnan taidat tarkoin,\n    vaikk' ethän usein maas jokia nää\n    ja kaupungistasi lähdet arkoin:\n\n    vain papereilla sa huuhdot kultaa,\n    vain niitä täyttelet, niitä sakkaat\n    ja niillä itseäs ikuistat\n    ja niistä ruokit sa unes rakkaat;\n\n    näät unta siitä, mill' lasna leikki\n    isoisäs, laulaissa suven laineen,\n    sä miesnä siitä päämääräs teet,\n    sä sillä itselles leikit maineen.\n\n    Ja tarkoin tuiskuilta tuntureiden\n    sä nenäs suojaat ja kitas, nielus,\n    vaan kultavihmassa tuiskuaa\n    pian umpipäihinsä uljas sielus;\n\n    vain salasyntejä sielus hautoo,\n    vaan yö se peittää sun tursaan-polkus,\n    ja päivin jälleen oot miesten mies,\n    ja kansas kuva on tyyni kulkus:\n\n    kun ulkomaisessa peskiss' astut\n    ja silkinkiiltävin tornilakein\n    ja hevonnahkaisin kallokkain\n    ja porsaannaamallas hymy makein,\n\n    ja salkku turpea kainalossa\n    ja siinä kansasi tulevaisuus\n    -- pääseita ilmetty, Beive oot,\n    kai lihaksi tullut uus-lappalaisuus!\n\n    Sua \"tirehtööriksi\" tittelöidään,\n    työs: koota työttäsi voitot, korot,\n    ja maasi miehiltä huuhtomoos\n    salakähmää suoltaa rahat, konnut, porot,\n\n    ja voimavaunuissa ryntäin rohkein\n    sukus ylevyyttä ja kunniata\n    ja arvonimeäs edustain\n    pääst' ajaa päähän avoin voiton rata.\n\n    Vaan sattui, sattuipa seidallekin\n    paha päivä joskus ja kuuma olo,\n    hikihetki katveessa Lapin yön,\n    pojan laihan kourissa leikki nolo:\n\n    kun saituriksi sen saami keksi,\n    sen pahoin peijaavan häntä luuli,\n    -- pois siltä kielsi hän kolehdit,\n    jopa kimppuun kävi kuin tundran tuuli,\n\n    sen kaasi kallio-alustaltaan,\n    suin-päin sen tanteren puoleen heitti,\n    kovin hautoi hartialihat sen\n    ja solvauksin polon juipin peitti.\n\n    Ja samoin sulle, uus seita, samoin\n    voi tunti sattua tuimanlainen,\n    ja elos hetkeksi hämmentää\n    voi murhenäytelmä kotimainen:\n\n    kun maasi miehiä nypit liioin\n    ja liioin luottoos ja nimees luotit,\n    -- vaan miehet nousevat närkästyin\n    ja tuimat heillä on virren nuotit,\n\n    ja he kysyy sulta sun kunniatas\n    ja mitä korska sa tavoittelit,\n    ja papereistasi tiedustaa,\n    mitk' ovat taitonas taikapelit,\n\n    mik' onnes syy, mikä parhain arpas,\n    kun maalle muulle on arpa nurja,\n    -- ja he huutaa: \"veijari huikea!\"\n    ja huutaa: \"tunnoton, juuttaan turja!\"\n\n    Ja pätö syypä on suuren huutoon:\n    nimiriimuja muiden sa omin päisi\n    ja muiden kassoja käyttelit,\n    ne ettei homehtumahan jäisi,\n\n    (ja vanhaa tapaa sa muistit hyvää:\n    ken venheen tarvitsi joen poikki,\n    omin päin sen lainasi mistä voi,\n    ja tyytyväisnä sill' yli soikki);\n\n    lait omat käytit ja kurssit omat,\n    pääomas kasvua jouduttaakses,\n    (ja muistit: määrääs jos aiot sa,\n    muut kumoon aja, älä katso taaksesi).\n\n    Kas siinä syytä on tomppeleiden\n    kovin sinuun kauhtua, hermostua,\n    sua syntipukkina kovistaa,\n    jopa kimppuus käydä ja lyödä sua --.\n\n    Vaan väleen seidalle saami leppyi\n    ja kutsui jälleen sen kunniaansa\n    ja rasvoin voiti ja hautoi sen,\n    taas luotti lasna jo luottamaansa;\n\n    ja väleen luottavat sinuun jälleen\n    sun lähimäisesi, koko kansas,\n    kun näytät valkeina paperis,\n    kun hetkeks syrjään viet verkkos, ansas,\n\n    ja hetken teettelet katumusta\n    ja kääntymystäkin kummittelet,\n    luot nahkas, uudeksi sukeat,\n    tai hetken pillojas piileskelet:\n\n    niin sinuun onnetar suostuu jälleen,\n    voit pian heilua profeettana\n    työn kotimaisen, työn tuottavan,\n    työn-aatteen kansalliskaitsijana,\n\n    lyöt pystyyn yhtiöt, toiminimet,\n    ja henkes tulkeiksi lehdet pestaat,\n    ja \"koko kansaasi\" vetoat\n    ja julki juhlit sen kera ja kestaat.\n\n    Ja hyvä nimes sua varjoo jälleen,\n    ja osaat välttää jo kuperkeikkaa,\n    -- ja silti kaakusta kansasi\n    kätes varma vahvimman viilun leikka:\n\n    niin edelleen elät kunniassa,\n    -- jos ehk'et liialla kunnialla,\n    -- jos ehk' on kunnias luonutkin\n    sukus suuri, nukkuva nurmen alla;\n\n    ja kuolet tyynesti, -- jos sa kuolet --\n    pääs painat vasten täpötäyttä vatsaas;\n    ja kuvan porhosta Lapinmaan\n    yl' aikain näyttää sun hautapatsaas.\n\n\n\n\n\n\nGERMAANISTA LYRIIKKAA\n\n\n\n\nILONPÄIVÄ.\n\n(Otto Ernst.)\n\n\n    Niin, piipun ma ostin kuin ostinkin,\n    savipiipun oikean, hei!\n    Niin, armas, taloussääntömme\n    ja järkeni hiisi vei!\n\n    Hehee, savipiipun muhkean\n    minä ostin kuin ostinkin;\n    sopis suuhun se sokeriparoonin,\n    sen Hollannin Mynheerin!\n\n    Niin, naura, vaimo, sa nauraa saat,\n    -- mikä oonkaan ma piippumies;\n    mut iloissaan mitä muutakaan\n    osas tehdä, taivas ties!\n\n    Niin päähäni nous ilo, jälleen kun\n    poju kultamme terve on.\n    Ja ain' ostanhan jotain, -- mitä vain --,\n    kun on mieleni murheeton.\n\n    Ja kun murheetta oon, minä tuhlaan näin,\n    kevytmielistä kai se lie.\n    Vaan sellaisna synnyin ja kuolen myös,\n    ja on sellainen eloni tie.\n\n    Kas niin: siks ostinhan piipunkin.\n    Se on muhkea, myönnähän!\n    Tosin, Herra nähköön, veikin se,\n    vei markan pyöreän!\n\n    Niin kädessä piippu ma kuljeksin\n    ja hyräilin vain -- hui-hai!\n    Ne töllötti, tyrkki toisiaan\n    ja irvisti: \"hullu kai!\"\n\n    Ja vapaus sullakin, armaani,\n    on samoin arvelemaan.\n    Poju, tahdotko piippuni hienon tään?\n    Ota, lyö se lattiaan!\n\n\n\n\nISÄN VIULU.\n\n(Otto Ernst.)\n\n\n    Taas salaa poskeen painan\n    ma viulun rakkahan,\n    ja kielten yli jousta\n    vain salaa kuljetan:\n\n    Jo vaalein tyttäreni\n    käy tanssiaskelin,\n    ja tummin mukaan laulaa\n    jo äänin helkkyvin.\n\n    Ja nuorin nukkeansa\n    se tuudittaa: tu-tuu!\n    Suursilmä poikaseni\n    vait' yksin uneksuu.\n\n    Hän pihan piilipuuta,\n    vanhusta katselee.\n    Sen latvassa jo untaan\n    kai tuuli tuutinee?\n\n    Kai, poikaseni, kuulet\n    tään soiton tuulispäät?\n    Kai, poikaseni, siinä\n    sa rusopilvet näät?\n\n    Mun poikanani oothan\n    sa poika kuninkaan!\n    Sa aamun purppurassa\n    oot prinssi kaukomaan.\n\n    Ja linna merta liki\n    siell' uljas mulla on,\n    -- ja tervehdyst' on sieltä\n    tää tenho soittelon.\n\n\n\n\nKAUPUNKI.\n\n(Jacob Tegengren.)\n\n\n    Sua vihaan niinkuin verenimijää,\n    sua ikinälkäistä, sua petollista,\n    jok' uhriesi sydämiä syöt\n    ja heidän vertaan juot ja kyyneleitään.\n    Sua vihaan -- valheen vaippa vainen jää\n    jälelle loistoistasi kalleimmista.\n    Ain' äänes huutaa, huumaa, päivät, yöt,\n    ja vankis hourein hiipii kauhun-teitään.\n\n    Et nuku konsaan. Suonin kuumeisin\n    elämä villi kiehuu sisälläsi,\n    ei konsaan uhris sulta rauhaa saa,\n    ne rientää, raataa -- vaan ne hautaan halaa.\n    Ain' oot sä tyytymätön kuitenkin:\n    ain' uutten uhrein himo syömessäsi.\n    Et konsaan kyllin polttopuuta saa,\n    -- sun liedessäs vain ihmissielut palaa.\n\n    Sä vilpin pesä, aina paisut vain,\n    -- min kalpeammiks orjalaumas saavat,\n    sen upeammin itse rehoitat --\n    sua ruokkii päivä päivält' ihmishiki.\n    Ei konsaan seiso grottemylly lain:\n    sen uhrit, verens' antain, auki haavat,\n    sen kitaan ahmivaiseen hukkuvat,\n    -- se kaiken murskaa, syö, mi saapuu liki.\n\n    Suurkaupunki, mi maneetti sä liet:\n    mi taikavoima vetää uumeniisi,\n    mi mahti sinne imee, vangitsee,\n    mi hornan lumo huumaa, sitoo sielut!\n    Maan lasten -- rikkaan, köyhän -- kiertyy tiet\n    sun luo -- he luottaa onnen-lupauksiisi,\n    lumeistas silmät heiltä huikenee,\n    -- ei nää he, ett' on auki hautain nielut.\n\n    Pois auran kurjest' otat ihmiset,\n    viet tupain rauhan, taivaan valon heiltä,\n    viet suorat tavat, luonnon puhtahan,\n    ja annat tuskan, hädän, alennuksen.\n    Yön merenä sä ylleen aaltoilet,\n    vain vainaat rantaan kannat kuohuis tieltä.\n    Heit' ajat lailla pedon raivoisan\n    ja vihdoin uuvutat luo kuolon uksen.\n\n    Kuink' usein huudon hurjan kuulla sain\n    päin taivaita öin kirpoavan maasta,\n    pesistä tuskain, teiltä kurjuuden,\n    yön lasten, eksyneitten orpoin luota.\n    -- Niin parkuu tuomittujen parvi vain,\n    vihasta kuohuin kostonhimokkaasta.\n    Ah, kuolinhuuto surun lapsien,\n    joit' aamunkoi ei enää konsaan vuota!\n\n    Suurkaupunki, sua opin vihaamaan,\n    sua porttoa, sua noitaa tunnotonta.\n    Sua vihaan ma, kun sinussa ma näin\n    vain vampyyrin, mi uhrejansa vainoo.\n    -- Pois luotas, luonnon helmaan rauhaisaan,\n    nyt tieni kääntyy käymään päivää monta.\n    Ma sielunsairaaks, sielunorvoks jäin,\n    kun kivimuuris kotini ol' ainoo.\n\n\n\n\nKUOLLUT MAA.\n\nLegenda (Carl Spitteler.)\n\n\n    Kovin taivaan portteja kolkutetaan:\n    tuloss' enkeliparvi on ratsuillaan,\n    ulos vaativi vartioita.\n    \"Mitä nyt, pyhät veljet?\" -- \"Riemuitkaa!\n    Ilon meille salli jo vanha Maa!\n    Sitä, soittaja, kaikille soita!\"\n\n    Ja kun portit heille aukeevat,\n    joka suuntaan nostaa he pasuunat\n    ja puhuu täysin palkein:\n    \"Hoi, kansat, hohoi, hallelujaa!\n    Hoi, kuulemaan ilosanomaa,\n    heti, juhlavaattein valkein!\n\n    Mit' oomme kiihkeimmin rukoillut,\n    kukin kaihonnut, tuskin uskonut,\n    todeks saanut on armosta Herran:\n    Maan päältä me riennämme riemuiten,\n    meno väsähti jo veritähden sen,\n    elo tuikahti viimeisen kerran!\"\n\n    Ovet, ikkunat oitis auotut on,\n    kaikk' autuaat saa joukkohon,\n    ja ratsuin tai jaloin paljain\n    maapalloa kohti vaikenevaa\n    kera pillien, rumpuin he painaltaa,\n    kera soittojen, naurujen, naljain.\n\n    Vaan saatossa tähtien välkkyväin\n    Maa-vainaan kurjan kun kohtas he näin\n    sumuss' uivana, hiiltyneenä,\n    jopa pillien piipatus tyrehtyi,\n    syvä surku jo nousi, jo hämärtyi\n    joka silmä kyyneleenä.\n\n    Ja hiljaa hiipi he varpaillaan\n    liki jättiläishautaa, alhoa maan,\n    ja kuiski kauhuin ja kammoin\n    suvust' edesmenneestä ihmisten,\n    sen taistoista, tuskista, turmasta sen,\n    ja onnesta, olleesta ammoin.\n\n    Ja he sovitusalttarin rakensivat,\n    sen äärellä messuten lauloivat\n    papit turman valitusta,\n    requiem aeternam soi huulillaan,\n    kun vihkivesin he pirskoitti maan,\n    pyys taivaan siunausta.\n\n    Ja Siunaus maan yli leijasikin,\n    Pyhä vesi se pyrki peltoihin,\n    -- vaan nähkääs, nähkääs tuota!\n    Pyhä vesi miks arkana kiertää vain,\n    -- ja Siunaus lentävi lepattain:\n    miks säikkyi se pois maan luota?\n\n    Huus Vihkivesi: \"En nää mä, en nää\n    maan pinnalla alaa pienimpää,\n    mit' ei kyynelin kasteltu oisi!\"\n    Ja Siunaus: \"Paikkaa mä löydä en,\n    miss' ei muisto asuisi murhien,\n    mit' ei kirous vartioisi!\"\n\n\n\n\nSYDÄNYÖN LAPSI.\n\n(J. J. Wecksell.)\n\n\n    Miks synkeä lapsi mä synnyinkin,\n    laps sydänyön, sydänvaivan?\n    Minut Luojani loi elon kuohuihin\n    kuin hauraan kaarnalaivan.\n    Ah, onnen ma sain ja ma tuhlasin\n    ja Herran mä hellytin rukoillen:\n       Isä, kylmenin sulle!\n       Nyt kostat sa mulle:\n       maan kylmän et rauhaa\n       suo ahdistetulle!\n       Isä, mulle armos suo,\n       Isä, yöhöni valos luo,\n       vuoks poikasi Kristuksen,\n       vuoks poikasi Kristuksen!\n\n    Mua helvetin valtaan et jättää voi,\n    kuin kietookin se nyt mua.\n    Omaks saatanan et mua pettää voi\n    verilunnahas sitoo sua.\n    En vihassas, Pyhä, Vanhurskas,\n    ukonjylyss' en nää koko suuruuttas\n       sua on kointähden palo,\n       sua päivänsalo\n       ja kasteisen aamun lempeä valo!\n       Isä, mulle armos suo,\n       Isä, yöhöni valos luo,\n       vuoks poikasi Kristuksen,\n       vuoks poikasi Kristuksen!\n\n\n\n\nAADAMIN LEPO.\n\n(Carl Spitteler.)\n\n\n    Taas turhaan Aadam käden kiivaan iskenyt\n    on porttiin Eedenin, ja maita harhaa nyt.\n    Ei vaimon itku, valitus ei lasten\n    pidättää häntä lepoon yhteen kohti saata.\n    Kuin varmaa asuinpaikkaa välttäis vartavasten\n    hän eespäin rientää pitkin, poikin maata.\n\n    Niin kerran päiväll', levätessä Aadamin,\n    rukoili Eeva Herraa uhrein palavin:\n    \"Noin suitsee uhrini sun puolees, Ylin.\n    Ma kurja milloin kodin löynnen, rauhan sylin?\n    Talossa taivaan kahlett' eikö mitään,\n    mi estäis puolisoni riennot länteen, itään?\"\n\n    Tään kuuli Herra, nosti käden tulisen\n    ja Eevan esikoiseen sytti kuumehen.\n    Ei pappi paranna, ei lääke eloon auta,\n    ja viikon päästä kedolla jo kaartuu hauta.\n\n    Ja Aadam surren alkaa vaellustaan jatkaa,\n    vaan salaa ympyräksi kiertää jalat matkaa.\n    Vast' ääreen haudan kierrostaan hän pysähtää,\n    luo toisen haudan, kodin tekee, sekä lepoon jää.\n\n\n\n\nIKEEN ALLA.\n\n(Hamsun.)\n\n\n    Sanot: Jumala hyvyys on.\n    Minä luotunsa oon, -- ma vastaan\n    ja hän mulle on armoton.\n\n    Sanot: kaiken tietää hän.\n    Mua vihansa silti vainoo\n    läpi karvaan elämän.\n\n    Ajan lyhven hältä sain,\n    ja kun syömeni sykkivä taukoo,\n    se tuntee tuskan vain.\n\n    -- -- --\n\n    Sanot, julistat: Jumala on...\n\n\n\n\nHYMNI.\n\n(Novalis.)\n\n\n    Ei moni tiedä\n    salaisuutta rakkauden,\n    tunne janoa ikuista\n    ja nälkää sammumatonta.\n    Pyhä ehtoollinen\n    ei arkimielelle\n    syvyyttänsä avaa.\n    Mutta ken kerran\n    hehkusta armasten huulten imi\n    hengitystä elämän,\n    keltä pyhä tuli\n    värinäksi aallon sulas sydämen,\n    kenen silmä aukes\n    tuntemahan taivaan\n    syvyyttä tutkimatonta,\n    saa syödä jumal-ruumista\n    ja jumal-verta juoda\n    iäti.\n    Ken lihallisen ruumiin\n    tajus jalon arvon?\n    Ken voinee sanoa,\n    ett' ymmärtää hän veren?\n\n    -- Vain _yhtä_ ruumista\n    on kerran kaikki,\n    autuutehen aallot\n    taivaallisen veren\n    keinuttavat ihmisparin silloin.\n    Oi jospa maailman meri\n    jo punertuisi\n    ja kivi lihalliseen, tuoksuvaan\n    sulais elämään!\n    Ei atria kallis pääty koskaan,\n    ei rakkaus kylläiseksi saa;\n    ei kyllin syvään, kyllin läheltä\n    se autuuttaan voi omistaa.\n    Ain' hellemmiks saa huulet\n    ja siirtävät nautinnon\n    yhä syvemmä sydämeen.\n    Kuuma nautinnon väristys\n    käy sielun läpi,\n    sydän isoo, janoo\n    aina enemmän:\n    niin kautta ikuisuutten\n    jatkuu atria rakkauden.\n    Jos kerran vain\n    sitä saituri maistoi,\n    hän kaiken jätti\n    ja viereemme istuutui\n    ääreen kaipuun pöydän,\n    mi ei koskaan tyhjene.\n    Hän rakkauden\n    ylivuotavaks tuntee\n    ja nauttii ylistäin\n    verta ja ruumista.\n\n\n\n\nPOISSA KOTOA.\n\n(Adolf Bartels.)\n\n\n    Jo kotiin vaiti palaisin\n    enk' enää kulkis pois.\n    Taas nähdä tanhut rakkahin,\n    miss' elin lasna, mielen' ois.\n    Puutarhaan isän tulla\n    taas kera kevään mulla\n    ois kaipuu -- ah, jos päästä vois!\n\n    Eess' ikkunani seisoo puu,\n    jo aikaa alaston.\n    Se muurein väliin piiloutuu\n    valosta taivaan, auringon.\n    Puu pian kaadetahan,\n    ma pian kuihtumahan\n    jään yksin tänne, juureton.\n\n\n\n\nHAUTAKIRJOITUS.\n\n(Jacob Frese.)\n\n\n    Maaemon rintaa painaa hän vielä kuoltuaan,\n    hän, jota kohdust' äidin se holhos poikanansa\n    niin ylpeänä vaikka hän polki emoaan,\n    sen hoiviin vei hän luunsa, silt' etsi lepoansa.\n    Niin kuuliaisna poika se painui rintaan maan,\n    niin rakkaana niel' emo rakkaimpansa.\n\n\n\n\n\n\nTUNNUSLAUSEITA\n\n\n\n\nTUNNUSLAUSEITA.\n\n\nNon multa -- se on lyriikan tunnus. Lyriikka antaa vain sytykkeen\nlukijan mielikuvitukselle, eikä jäsentele sitä maailmaa, mistä se on\nkajastusta.\n\n                    *\n\nOn kunniallisempaa, että mies kasvaa kuolemansa jälkeen, kuin että\nhän etukäteen elää sen suuruutensa varoin, jota ei tule.\n\n                    *\n\nParempi jäädä aikansa velkojaksi kuin velalliseksi, joka vaivoin\nmaksaa edes korkonsa.\n\n                    *\n\nSanomalehtimies -- ammattivalehtelija.\n\n                    *\n\nAinoa pahe: heikkous.\n\n                    *\n\nOnneni, ylpeyteni, elämänuskallukseni on: tehdä omasta minuudestani\nse, minkä siitä puhtaalla tahdolla voi tehdä.\n\n                    *\n\nItseinhoni antoi minulle kerran nimen \"yksinäisyyden monomaani\". Yhä\nminulla on ajoittain monomaniana inhota itseäni.\n\n                    *\n\nMinun sieluni ja ruumiini eivät elä koskaan minkäänlaisessa\navioerossa, kuten monien. Päinvastoin: ne syleilevät toisiaan\nainaisessa avioyhteydessä, niin että ainakin minun tuntoni väittää\nniiden olevan yhtä.\n\n                    *\n\nOlen elänyt kuoleman uhalla. Voin kuolla elämän uhalla.\n\n                    *\n\nMinä en ole mikään \"synnynnäinen runoilija\", en mikään \"runoilija\nLuonnon armosta\". Luonto ei ole armahtanut minua syntymässä, Luonto\nei ole lahjoittanut minulle muuta kuin -- oman luontoni. Olen vain\nrunoilija -- luontoni pakosta.\n\n                    *\n\nTaiteellinen tuotantoni on minun oman minuuteni rakentamisen\nhistoriaa.\n\nRunoudella, joka ei sisimmältään ole sellaista minuuden\nrakennushistoriaa, ei ole minulle mitään lopullista arvoa.\n\n                    *\n\nHelmiina! Sinä nureksit minun vaikenemisestani. Voi Helmiina! sillä\nkuinkasta minä taitaisin nostaa purjettani siellä, missä en koskaan\narvaa, miltä ilmansuunnalta seuraavana hetkenä tuulee? Eihän minulla\ntässäkään ole muuta kuin -- istua ja hengittää.\n\n                    *\n\nHelmiina! Sinusta täytyy aina ottaa -- keskiproportsionaali!\n\n                    *\n\nAina hiukan vähemmän paavillinen kuin paavi itse!\n\n                    *\n\nSä itse ole lauluistasi kaunein, runoistas kaikist' ole ainokaisin --!\n\n                    *\n\n\"Vapaamielinen\" teologia näyttää pitävän huolenaan enemmän\nmaailmankatsomuksensa moderniseeraamista kuin uskonnon auktoriteetin\ntukemista. (Kailan dogmatiikka, Virkkusen vesivelli. -- Ja Mömmö:\noikeata vatsanpohjamämmiä!)\n\nSiitä sen puolinaisuus, \"välivärisyys\", vanhan jyrkkäpiirteisen ja\npatriarkkaalisen uskonnon rinnalla.\n\n                    *\n\nSuuret jumalanmiehet ovat yksinäisyydessään surullisia: A. de Vignyn\nMoise, Carduccin Luther, Victor Hugo (Tristesse d'Olympe). Ei suurten\ntekojen tyydytys, ei kansojen kiitollisuus, ei maine paina vaa'assa\nsilloin kun yksinäisyys astuu miehen ja muun ihmiskunnan väliin.\n\n                    *\n\nTyötä voin tehdä terveydekseni, ja millaista tahansa, välittämättä\nsuuria sen tuloksista, sen suomista eduista. Mutta jos saan\nsynnytetyksi yhden ikuisen runon, niin elämäni vaiva on korvattu.\nSilloin tulee kaikella työlläni olemaan välillinen tarkoituksensa,\nja elämälläni on positiivinen tulos, tulos, joka ei vaadi liikaa\ntilaa maailmojen ja aikojen kaikkeudessa, mutta hiljaisesti ja\nylpeästi kantaa ajasta aikaan näkyvissä kohtaloani, joka on yhden\ntäysin onnellisen hetkensä takia poikkeuksellinen ihmiskohtaloitten\njoukossa.\n\n                    *\n\nTe vaaditte minulta tuhoavan monia pikku hyveitänne päästäksenne sen\nainokaisen hyveen läheisyydestä, mikä minulla on, mutta teillä ei,\nja mitä te siis ette siedä: itseyden hyveen.\n\n                    *\n\nMuutamat ihmiset ovat aina juoksevassa tilassa -- ripulilla. He\neivät koskaan ehdi sulattamaan ravinnokseen sitä, mitä sisäänsä\nsuoltavat. Heidän ruokahalunsa elämään on ahneutta, jonka tuloksena\non -- vetelä vatsa. Heillä on aina auki suu -- ja eräs toinen läpi.\n\n                    *\n\nPuhdas sydän ei lepy koskaan.\n\n                    *\n\nKuivakin puu palaa yksinään pesässä hieman kitumalla.\n\n                    *\n\nMinulle ei mikään ole liian myöhäistä: siinä vakituinen lohdutukseni.\n\nJa toinen: kun ei takanapäin ole mitään voittoja, ovat kaikki voitot\nedessäpäin.\n\n                    *\n\nEi kaikki hedelmällisyys ole ilahduttava -- ei ainakaan se, joka on\nkuin sontimista.\n\n                    *\n\nKulttuuri on ainoa leppymätön.\n\nTraagillisinta on, kun nuoren sydämen täytyy tyytyä unen\nlohdutukseen.\n\n                    *\n\n\"Minunko syyni on, jos putoaa katolta tiilikivi päähäni?\" --\nVoi Helmiina! sillä elämä ei anna meille anteeksi meidän --\nonnettomuuksiammekaan --.\n\n                    *\n\nNiin, kaikki tunteet ovat pian tuhkaa. -- Mutta kaikki tuhka on\nparasta lantaa -- uusille tunteillekin?\n\n                    *\n\nMinulla on yhtä suuri taipumus vihaan kuin rakkauteen. Mutta en lue\nomaksi syykseni, jos tämä elämä antaa enemmän polttoainetta vihalleni\nkuin rakkaudelleni.\n\n                    *\n\nOn narrimaista olla ainokainen! On narrimaista olla tässä maailmassa\nainoa, johon kaikki voivat luottaa, kun ei itse voi luottaa\nkeneenkään yhtä varmasti!\n\n                    *\n\n_Ooppera_.\n\nArmas Launis varmaan uskoo mielihyvin, että oopperan tekeminen on\nyhteenlaskua: hänellä on käytettävänään kaksi puolta -- puolet\nmusiikkia ja puolet runotaidetta -- ja yhteenlaskun avulla hän\nsaa näistä kahdesta taidepuolesta (tai puolitaiteesta) summaksi\nyhden kokonaisen taiteen -- sillä: 1/2 + 1/2 = l.\n\nMinusta näyttää ja kuulostaa oopperan tekeminen kuitenkin olevan\nselvää kertolaskua: yksi puolilaide (= sellaiseksi jäänyt\nkokotaiteen keskolainen yritys) kerrotaan toisella puolitaiteella,\nja tulos -- niin: 1/2 x 1/2 = 1/4!\n\nKaikki sekasikiöt syntyvät kahden tai useamman murtoluvun\nkertomisesta keskenään.\n\n                    *\n\nMies säästää kritiikkinsä kunkin elämän tulosten varalle, ei tuhlaa\nsitä kenenkään elämän arvostelemiseen.\n\n                    *\n\nHelmiina Rossi! Rikkaalla on varaa pitää takanaan enemmän kuin mitä\nhän pitää tarjolla. Olkaamme niin rikkaat, Helmiina -- itsekullakin\non näes vara valita itselleen se rikkaus.\n\n                    *\n\nJotta elämä pysyy tasapainossaan, on siinä käytettävä\neräänlaista \"kaksinkertaista kirjanpitoa\": se, joka on jollekin\ntehnyt rikoksen, omistaa syyn -- koko syyn -- itselleen; ja se, joka\non kärsinyt tuon rikoksen, omistaa myös koko syyn itselleen. Siten\nitse rikoksen rikoksellisuus palaa puhki kahden tunnontulen välissä.\n\n                    *\n\nVain pragmaattinen totuus on hyvä. Eikä pragmaattista valhettakaan\nsovi aivan hylkiä.\n\n                    *\n\nNaisen valloitus on miehelle arvoton tarkoitukseksi -- ja kuinka\nvastenmielisen helppo! Naisen omistus on arvokkain miehen\ntarkoituksista.\n\n                    *\n\nMuista: similia similibus!\n\n                    *\n\nSukupuolikysymykseen on vastaukseni: halveksin miestä, epäilen\nnaista.\n\n                    *\n\n_Naiskysymys_.\n\nMissä minun naiseni? mistä tapaan hänet näiden nais-nautain,\nnais-kissojen, nais-vampyyrien, nais-krokotiilien, nais-käärmeitten,\nnais-yökköjen, nais-kyyhkyjen ja nais-harakkain Noakin-arkista? --\nsiinä miehen naiskysymys.\n\n                    *\n\n_Ihmisten tunteminen_ ei ole aina läheskään vielä ihmistuntemusta.\nMoni, joka \"ei tunne juuri ensinkään ihmisiä\", voi tilaisuuden\nsattuessa menestyksellä kilpailla jonkun paljon ihmisiä tuntevan\nkanssa -- ihmistuntemuksessa.\n\n                    *\n\nNainen ei tee -- hänelle tehdään, hänelle tapahtuu...\n\n                    *\n\nViholliseni, menesty maailmassa! Maailman maineeseen ja menestykseen\nsinä kaadut varmemmin kuin jos minä virittäisin ansoja sinulle.\n\n                    *\n\nHelmiina, älä muistele enää! Ei ihmisen menneisyys ansaitse\nmuistelemista, ja Jumalalla ei menneisyyttä ole.\n\n                    *\n\nPääteokseni? -- Ipse ego.\n\n                    *\n\nRakkaus on sähköä: elämän punakirjavan myllyn jokapäiväistä\nkäyttövoimaa.\n\nYstävyys on radiumia: huikean kallista, vain harvojen hallussa olevaa\ntaivaanantia, peloittavaa selvänäköisyyttä, jolla voi katsoa\nihmismikrokosmoksen läpi.\n\nVai tulisiko radiumkin joskus yleiseen käytäntöön --?\n\n                    *\n\nKorkein suvaitsevaisuus on halveksuntaa.\n\n                    *\n\nKutakin asiaa on puolustettava sen keskipisteestä, jokaista\nhenkilöä hänen sisimmän salaisuutensa kannalta. Puolustussota on\ntuetonta periferiasta käsin. Valloita ensin asian, ihmisen viimeinen\nsalaisuus, asetu sitten rintamaan hänen vihollisiaan vastaan!\n\n                    *\n\n\n_Helluntaimietelmä metsässä_ 1917.\n\nKuinka onnellista osaa elämä yhäkin olla -- ihmisen ulkopuolella!\nIhmiseen siirtyessään ihana jumaluus Luonto alkaa vain kokeilla\nluonnottomimmilla itsemurhakeinoilla. Mutta ihmiskunnan ulkopuolella\nse elää ikuisuuttaan, elää yhtä suuripiirteisen tyynesti uuden\nniinkuin vanhankin ihmisväkivallan aikakaudella.\n\n                    *\n\n_Oveluus ja suoruus_: Ole kyllin ovela saadaksesi vietellyksi\nvihollisesi suoraan ja avoimeen taisteluun kanssasi.\n\n                    *\n\nOi. -- Kohtalontunnon kivettymäkö kuolemaan asti?\n\nIkuisestiko, sielu, saat palata Lappiin, askeetin taljoihin\nvetäytyneenä?\n\nDamaskuksen tietäkö astut aina, koskaan pääsemättä perille, --\nvoimatta poiketa syrjäteille?\n\nJa kohtalosi -- miksei se murra sinua, vaan musertaa muut?\n\n                    *\n\n_Huumori elämänkatsomuksena_ (Totalfølelse -- Høffding): kaarisilta\nelämän pauhaavan Niagaran yllä, sateenkaari elämän valtameren yli.\nSateenkaaressa on helein väri tummimman puhetorvi, ja siitä syntyy\nilon kajastetta.\n\n                    *\n\nTarkoitus voi pyhittää keinoja ja välikappaleita. Mutta se voi myös\nepäpyhittää kunniallisiakin keinoja, hyviäkin välikappaleita.\n\n                    *\n\nPorvaristo on ikänsä kaiken suhtautunut köyhälistöön kuten\näpäräpoikaansa, joka sen täytyy tunnustaa omakseen, mutta jolle\nse aina on osoittanut penseätä ja marisevaa mieltään. Niinpä\nköyhälistö tilaisuuden tullen tekeekin äpärän tekoja, s.o. kostaa.\nEikä liene autettavissa se, että kostot tavallisesti kohtaavat\nhenkilökohtaisesti syyttömiä, sekä tulevat hetkellä, jolloin\nporvaristonkin olisi lupa odottaa mieluummin jonkinlaista kiitosta.\n\n                                                    21.XI.17.\n\n                    *\n\nSosialismillakin on porvaristonsa -- ovelin, laskevin kaikesta\nporvaristosta: se nauttii kaikkia porvarillisen yhteiskunnan etuja,\nkoko köyhälistön luottamusta ja turvaa, mutta ei asetu vastuuseen\nmistään, -- suojaa mainiosti nahkansa joka puolelta.\n\n                                                    21.XI.17.\n\n                    *\n\nIsä Epiktetos! Tällä hetkellä, jolloin kavalat orjat vallitsevat\nyhteiskuntaa ja tahtovat valaa sen uusiin muotoihin, tällä hetkellä\non jaloin lohdutus ajatella sinua, orjafilosofia (mutta ei orjain\nfilosofia!) ja ajatella maailmasta kuten sinä!\n\n                                     \"Suurlakkopäivinä\" 1917.\n\n                    *\n\nSuomalainen sosialismi yhdistää itseensä saksalaisen teoreettisen\nyksipäisyyden sekä venäläisen eläimellisen raakuuden ja vaistojen\nsokeuden. Kansallisesti omaa siinä on lisäksi laskeva, julkea,\nraukkamainen kostonhimo, kalsea kateus.\n\nPotenseerattu sekasikiö!\n\n                    *\n\nIhmiskunnan historian aikana on koeteltu kaikkia yhteiskunnallisia\nja poliittisia \"-ismejä\" -- yksitellen ihmiskunnan pelastavina\nperiaatteina. Kuinka paljon on vielä kokeiltava, ennenkuin\nuskalletaan yhdistää \"-ismien\" äärimmäisyydet synteesiksi?\n\n-- Ja mikä olisi se synteesi?\n\n_Anarkistinen monarkismi_ -- yksilöitten suvereeninen yksin- ja\nitsevaltius!\n\n                                                   XI.17.\n\n                    *\n\nMinusta tuntuu, että runoilijan, ajattelijan, -- hengenmiehen yleensä,\n-- tulee joko kulkea aikansa edellä, luoden uutta, tai uida\nvastavirtaan, -- ei kulkea milloinkaan myötävirtaan rinnan oman\naikansa kanssa.\n\nRunoilija, sinä olet syntynyt maailmaan sitä varten, sitä varten sait\nelämän kipinän, jotta maailma ja elämä saa vetää sinua aina nenästä!\n\n                    *\n\nOletko sinä kenenkään _menneisyyden_ tuomari -- edes omasi?\n\nKenties hiukan _tulevaisuuden_ tuomari -- tulevaisuutesi --, sikäli\nkuin se johtuu nykyisyydestä.\n\n                    *\n\nKaikkina kohtalokkaina aikoina minusta tuntuu voimakkaasti siltä,\nkuin olisi kaikki se, mikä tulee tapahtumaan, jo tapahtunutkin;\nse on kohtalon, t.s. luonteenedellytysten, peruuttamattomien\nluonnonsuhteitten, kulloistenkin olotilojen voimakkainta tuntoa.\n\nNiinkuin kaikki olisi jo ennakolta tapahtunut: me emme vain vielä\ntiedä, mitä kaikkea ja miten...\n\n                    *\n\nDraaman ensimmäinen esittäjä on sen luoja itse: jos se on \"oikea\",\npersoonallisesti luotu draama, niin hän itse on ensimmäisenä\nnäytellyt sen, kohtaus kohtaukselta, repliikki repliikiltä,\nluodessaan sitä. Hänen on itsensä täytynyt tehdä jokainen ilme,\njokainen ele ja liike, ennenkuin hän voi olla tietoinen sen\nkelpoisuudesta näyttämötaiteilijain esitettäväksi. Ja sen ensimmäinen\nja ratkaiseva näyttämömenestys on sen menestyksellinen syntymä\ntekijänsä luona.\n\n                    *\n\nMies ja miehenalku tahtoo näyttää ennen kaikkea vaaralliselta.\nSenvuoksi hän lähimmässä tilaisuudessa, ilman sanottavaa tarvettakin,\nsitoo nivusilleen miekkavyön, -- vaikkapa ilman miekkaa, -- ripustaa\nkupeelleen revolverikotelon -- tyhjiltäänkin --, ja varustautuu muuten\nsotaisin merkein -- vaikk'ei ehkä ole syntynytkään rintamasoturiksi\n--, jotta heikot sydämet hänen kohdallaan hätkähtäisivät, joko\npelosta tai hurmiosta.\n\n                    *\n\n_Kohtalonlapselle_:\n\nKatso aina kappaleen matkaa eteenpäin. -- Tänään laulavat muut: päivä\nnousee, kevät koittaa! Näe sinä syksy ja tuhotulva! -- Tänään\nvaipuvat muut maata matavien pilvien alle epätoivon jähmetykseen.\nKohota sinä kohdaltasi pilvien paino ja laula uhmaten keväästä, joka\nkerran tulee -- minulle!\n\n                    *\n\nArvostelijain ja yleisön mielestä taiteilijat kilpailevat keskenään.\nMinun mielestäni taiteilija voi ja saa kilpailla vain itsensä kanssa.\n\n                    *\n\nMies on kallio, nainen kallioimarre: se imartelee kalliota, jota\nse tietää koristavansa -- ja jonka kupeelta se tietää suojaisen\nkasvupaikkansa löytävänsä.\n\n                    *\n\nÄlä pidä itselläsi yhtään niin pyhää asiaa, ettet kerta elämässäsi\nvoi laskea leikkiä siitä!\n\n                    *\n\nEn voi käännyttää ketään, en voi todistaa mitään totuuksia: minun\nsanojeni uskominen edellyttää jo samaa uskoa, samaa uskon pohjaa,\nmikä minun sanoissani piilee.\n\n                    *\n\nNaisella ei ole kohtalontuntoa; senvuoksi hän mankuu armoa.\n\n                    *\n\nMeidän \"suuret\" henkilömme muuttuvat melkein järjestään pelkiksi\ndekoratsioneiksi -- missä ovat suuret kohtalot? Kenen elämässä\non sitä yhtenäistä jännitystä, joka tuo näkyviin luonteen suuret\npiirteet?\n\n                    *\n\nOhitsekäymisen taito -- kuinka vaikea se on unhoittaa, kun sen on\nkerran oppinut!\n\n                    *\n\n_Fysionominen mielikuvitus_ ohjaa meidän mieskohtaista pyrkimystämme.\nKukin pitää -- ainakin itsetiedottomasti -- ihanteenaan sellaisen\nhenkilön kasvoja ja kasvojensävyä, jonka kaltaiseksi itse pyrkii\nparhaina hetkinään. Omintakeisella miehellä on kaukainen mielikuva\nomista kasvoistaan, ja sitä hän tahtoo toteuttaa joka hetki. Hän\npyrkii luonteellisuuden, yksilöllisyyden kauneuteen.\n\n                    *\n\nHyvä runoilija tekee pian arvostelijansakin runoilijaksi -- tai\nainakin hyvin runolliseksi.\n\n                    *\n\nTodellinen kulttuurihistoria on useimmiten taloudellisen kurjuuden\nhistoriaa.\n\n                    *\n\nRunotekniikka ei noudata sääntöjä, vaan sääntöjen poikkeuksia.\n\n                    *\n\nLihanhimo voi ja saa ja sen tuleekin olla hyvin voimakas; mutta jos\nmyös yksilöllinen ylpeys on kyllin suuri, niin se hallitsee himonkin.\n\n                    *\n\nOmat, persoonalliset ajatukset eivät eksy iäksi synnyttäjänsä luota:\nne palaavat takaisin lähtökohtaansa kuten heitetty bumerangi, kuten\nsadepisara pilvestä mereen.\n\n                    *\n\nVapaus on vähimmän riippuvainen yksilön suhteesta maailmaan; se on\netupäässä riippuvainen hänen suhteestaan omaan itseensä.\n\n                    *\n\nSuuret miehet elättävät tuhansia ihmisiä. Mietiskelijöille he\nantavat ajatuksenruokaa, ja yliopistoihmisille väitöskirjanaiheita.\n\n                    *\n\nJos vertaa venäläistä tyyppiä länsi-europpalaiseen (Tshehov--Hamlet),\nniin huomaa, että venäläinen voi säilyttää humoristisen mielen\narkielämän pikku elämyksissä; mutta kun tulevat eteen suuret kohtalon\nkäänteet, joissa kysytään luonnetta, silloin huumori jää: se ei\nhänellä jalostu korkeimmilleen, ei kasva persoonalliseksi, ei\nota siipiinsä älyn kevyttä ilmavirtaa; henkiset voimat eivät ole\ntasapainossa!\n\nVenäläisessä elämässä näyttää olevan loputtomiin ilmiöitä,\nfenomenejä, -- luonteita tuskin nimeksikään.\n\nVenäläisessä on fyysillistä eloisuutta, -- mutta henki on väljähtynyt.\n\n                    *\n\nKuta likemmäksi ihminen pääsee sitä ihannetta, jonka hän on\nitselleen luonut tunnoissaan ja mielikuvituksessaan, sitä kipeämmin\nhän tuntee ne puutteellisuudet itsessään, pienimmätkin, jotka\nestävät häntä täydellisyyttä saavuttamasta.\n\n                    *\n\nIhminen herää aamulla levottomuus sydämessään, ikäänkuin hän\naavistaisi jotakin kohtalokasta tänä päivänä tapahtuvan. Ja\nkuitenkaan ei mitään tapahdu. Tyhjyys hänet saa levottomaksi,\ntyhjyys on se painajainen, joka aina vaanii ihmistä ja ajaa hänet\nmielettömyyksiin. Sitä paeten ihminen tekee hulluntyöt -- ja\nmyöskin kauneimmat tekonsa.\n\n                    *\n\nJokainen taistelu, minkä yksilö omassa sydämessään ja\nyksinäisyydessään suorittaa, on sellaisenaan taistelua itse elämän\npuolesta ja siinä on yhteen momenttiin keskittyneenä koko se paino,\njoka elämän yllä lepää. Jos kukin tämän huomaisi, tajuaisi hän\nmyöskin persoonallisen vastuunalaisuutensa koko maailmanmenosta,\nikäänkuin se olisi yksistään hänen hartioillaan, joten kysymys ei\nole vain hänestä yksistään, vaan itse elämän prinsiipistä; näin hän\nsaisi varmaankin suuremman kestävyyden ja voiman -- vaikka ehkä\nepätoivon voiman.\n\n                    *\n\nKauheata on joutua jumalain vihan esineeksi; eivät he uhriaan armahda\neivätkä häntä hetkeksikään rauhaan jätä. Ja moninaiset ovat heidän\nkeinonsa, joilla he yksinäisessä pitävät hereillä muistoa siitä\nrikoksesta, jonka hän teki valitessaan oman polkunsa, rikoksesta,\njota hän ei kuoleman uhallakaan voinut välttää!\n\n                    *\n\nKestivätkö jumalat koskaan niitä kärsimyksiä, joita ihmiset?\nJa kuitenkin he ovat muka yläpuolella meitä -- ja tuomitsevat\nlangenneita ja murtuneita.\n\n                    *\n\nMiehen tehtävä on hävittää ja luoda, ja nauttia siitä, -- mutta ei\nnautiskella.\n\n                    *\n\nRunouden arvostelu on käsitteellistä uudelleen-runoilua.\n\n                    *\n\nTyypillinen meikäläinen kirjallisuusarvostelija rötöstää\n\"arvostelunsa\" joko kirjailijaa varten -- silloin kun se tahtoo olla\nmestaroiva tai \"musertava\" -- tai kustantajaa varten -- silloin\nkun hän kaipaa nähdä kustantajan reklaamissa vedottavan oman\nnimensä auktoriteettiin --; ja molemmissa tapauksissa itseään varten,\n-- saadakseen siinä kuvastella omaa henkevää minäänsä. Yleisön\nvalistamista hän ei ehdi ajatella.\n\n                    *\n\nMestauspenkiltä ja jalkapuusta täytyy suomalaisen runouden nousta,\nkasvaakseen yli keskinkertaisuuden.\n\n                    *\n\nRakkaus antaa anteeksi kaiken, se suostuu kaikkeen, -- se ei ole\nmoraalia. Vain viha tekee puhdasta, -- se on rakkautta totuuteen,\nkorkeampaan elämään.\n\n                    *\n\n_Maineen kuolemattomuus_: Jos joku haluaa kuolemani jälkeen muistella\nminun nimeäni, niin se olkoon hänen ilonsa. Minun autuuteni on silloin\nlevätä kammiossani.\n\n                    *\n\nStrindberg ja d'Annunzio ovat uudemman kirjallisuuden äärimmäiset\nvastakohtatyypit. Edellinen kirjoittaa asioita, joista ihmisen\non elettävä, jälkimmäinen sanoja ja muotokaavoja. Siksi edellisen\nkirjallisuus on hänen persoonallisuutensa täyttämä; jälkimmäisen ei.\nEdellisellä on elimellistä tyyliä; jälkimmäisellä vain tyylikaavoja.\n\n                    *\n\nVähäverinen vihaa vihatakseen, koska ei jaksa rakastaa. Terveen\nsydämen viha on rakkauden liekin hehkua.\n\n                    *\n\nKeskeisin elämänkysymykseni: miten kasvaa miehenvastukseksi Pirulle.\n\n                    *\n\nVenäläisellä ei ole mitään muita orgaaneja kuin eläimen silmät ja\nrasvoittunut sydän -- ja sienimäisesti versova \"kuudes aisti\".\n\n                    *\n\nMinulla on yksi intohimo: suora viiva.\n\n                    *\n\nNerokkaat lapset ja monet nerokkaat säveltäjät ovat niinsanoen\nsyyntakeettomia neroja: on kuin luonnonvoima olisi ottanut\nasuinsijansa suojelevilla ja ohjaavilla kyvyillä hyvin huonosti\nvarustettuun olioon, joka ei siis ole täysin vastuullinen itsestään\nja lahjoistaan.\n\n                    *\n\nIhmissielu ei suostu lopulliseen rauhaan: välirauhan se tekee --\nkuolemassa --, kun sen uskottu, sen aseenkantaja, -- ruumis --,\nvaipuu; mutta se on saanut syntymälahjakseen voiton oikeuden ja\nvelvoituksen, s.o. lupauksen elää olemassaoloa kaikki tappiot:\ntappioitaan etsien se voittaa kuolemankin, ja luopuu syntymälahjastaan\nvasta viimeksi. Eikä luovu vielä sittenkään: se ei ole koskaan\nvoittanut viimeistä tappiotaan, -- ihmissielu ei suostu milloinkaan\nlopulliseen rauhaan.\n\n                    *\n\nJulkisuuden mies on aina varma maalitaulu; ja jos hän on kunnon mies,\nniin hän pitää hyvänään niin oikean kuin vääränkin tuomion nuolet,\nhaluamatta kostaa; mutta jos hän on heittiö, niin hän lohduttautuu\nsillä, että hän on marttyyri kuten kaikki julkisen elämän suuruudet:\nlohduttautuu sillä sen vuoksi, ettei voi tyydyttävästi kostaa\nmaineettomalle syyttäjälleen, joka on vähäpätöinen ja kaukainen\nmaalitaulu; hänen urotyönsä voisi epäonnistua tai jäädä huomaamatta.\n\n                    *\n\n\"Virattomuudessa\" ihminen kypsyy viisauteensa. -- Eiköhän\nSalomostakin vain ylellinen ajanviete, oleilu ja toimettomuus\nhautonut esiin hänen karmaisevaa ja humoristista sananlaskurunouttaan.\n\n                    *\n\nÄlä tee säännöksesi hylkiä kaikkea n.s. klassillista.\nSäännöllinenkin kauneus on joskus inhimillistä -- ja siinä on\nsilloin jumalallisuudellakin realiteettia.\n\n                    *\n\n_Ajatusrunoilija_ voi kuulua korkeimman asteen runoilijoihin;\n_aaterunoilija_ korkeintaan lähinnä alempaan.\n\n                    *\n\nRunotar on yleensä taipuvaisempi hekumaan kuin hengen raittiuteen;\nsen vuoksi se hedelmöittyy helpommin murheesta, joka on hekumaa,\nkuin huumorista, joka on hengen raittiutta.\n\nNäin on ainakin meidän leveysasteillamme. Riippuneeko tämäkin seikka\nsitten todella leveysasteista?\n\n                    *\n\n    \"Suis-je né trop tot ou trop tard?\n    Qu'est-ce que je fais dans ce monde?\"\n\nkysyin minäkin itseltäni Gaspard Hauserin kanssa, kun olin nuori\nja kärsimätön. En kysy enää. Tunnen, että juuri tämä aika ja tämä\nmaailma on tullut predestinoidussa järjestyksessään juuri nyt eteeni,\nvaatien, että minä elän sen --, vaikkapa vain muistellen menneitä\nja suunnitellen tulevia aikoja ja maailmoita. Minun on kiltisti\nmyönnettävä tämä hetki edellisen hetken perijäksi, -- ja perintönä\non minun tyytymykseni, minun alttiuteni. Ei aika jätä minua enkä\nminä aikaa: minulla on aikani sisässäni, josta minä kerin sitä\nesiin tarpeen mukaan, milloin nopeammin milloin hitaammin kuten\nhämähäkki verkkolankaansa. Ja se ajan lanka kehiytyy esiin juuri\nsiinä järjestyksessä missä se syntyykin, -- elämä on jokahetkistä\nsyntymistä. -- Tämä kaikki ei estä minua kuitenkaan antamasta\nsananvuoroa tunteelleni, joka usein valittaa sitä, etten juuri nyt\nole etempänä -- tai paljon taampana tästä elämästä:\n\n    \"O vous tous, ma peine est profonde!\n    Priez pour le pauvre Gaspard!\"\n\n                    *\n\nAforismi = uusaikainen, mieskohtaiseen, salattuun tuntoon pohjautuva\nsananlasku, jossa ajatus tekee pienen, mutta tiukan solmun.\n\n                    *\n\nJokaisella on se kohtalo, minkä hän ansaitsee, minkä hän kestää,\nmikä on hänelle parahiksi (vai sanoisiko: _kutti -- parahiksi_ --!).\n\n                    *\n\nJos suomalaisessa joskus on ylpeyttä, on sekin passiivista:\nkieltäytymistä.\n\n                    *\n\nKaksi ominaisuutta olkoon miehellä: kainous ja ylpeys. Kaikki muu\nseuraa sitten itsestään, -- ellei hän ole älynsä lahjoilta aivan\nidiootti.\n\n                    *\n\n\"_Att göra sig rar_\" -- sen itsekunnioituksen oppii nousukas viimeksi.\n\n                    *\n\nMiten helppoa onkaan sanoa: ei elämä ole mitään! Niin sanoo\nvenäläinen, joka asuu laakeassa maassa ja näkee kaikki samassa\ntasapinnassa. Niin sanoo halvattu, joka laski lapsenkelkassa\nnöpöttäen matalan kotimäkensä ja joutui kinokseen, ja istuu nyt siinä\nja taivastelee, ja kun ei ole kipu eikä ole nälkä eikä sydän ehtinyt\ntuntea myötämäen huimausta, niin hän joutessaan antaa huultensa tehdä\nliikuntoharjoituksia, alkaen helpoimmasta: elämä ei ole mitään!\n-- ja jatkaen ja päättäen sillä. -- Niin ei sano tervejäseninen\nvuorten ja virtain maan mies, joka mittaa ja punnitsee, kumpi on\nsuurempi suure: painovoiman laki vai hänen uteliaisuutensa nähdä,\nmiltä ihmisten maailma näyttää korkealta harjanteelta tai väkevän\nvirran latvoilta katsoen, kumpi on hänelle houkuttelevampi tunne:\nvakaumus siitä, ettei putoa pois tasapinnaltaan, vai se huimaus, mikä\nkäy läpi hänen päänsä ja sydämensä, kun hän kiidättää suksilla alas\nharjanteelta tai veneellä koskista. Hänen elämässään vaihtelee kolme\nmomenttia: tiukka ylämäki -- lepo siellä korkealla -- \"das wunderbare\nSehnen dem Abgrund zu\", jokaisen kohtalonmiehen rakkain houkutus. --\nHän ei määrittele elämää, tuskin tietää sen käsitettä, hän elää sen.\n\n                    *\n\nFilosofia ei saa olla työtä eikä virkaa, sen pitää olla sydämen ja\nälyn yhteinen intohimo. Niinkuin taide.\n\n                    *\n\nSuomalaisen avut ovat läpeensä passiivisia.\n\n                    *\n\nKaikki aine on ihanaa, sillä siitä voi synnyttää vielä ihanampaa.\n\n                    *\n\nKaksi lääkettä on ihmiselle annettu: työ ja toimettomuus. Mutta\naherrus ei ole lääke.\n\n                    *\n\n_Hautakirjoitus_:\n\nEn jättänyt käyttämättä maailman pienintäkään pitkämielisyyden\nosoitusta! En tahtonut rientää sitä iloisesti yllättämään,\nesiintyäkseni sen toivomusten mukaisesti ja saadakseni sen säälivän\nhyväksymisen uurauteni palkkioksi! En joutunut pois tasapainostani,\nkun olin pakoitettu pitämään vakituisesti kiinteässä vireessä sen\nsalanurpeata kärsivällisyyttä minua kohtaan! Silti juuri silloin\ntuntoni oli ylpein ja puhtain ja vapain. Silti -- tai juuri siksi!\n\n                    *\n\nNeitseellinen koivu on lujin puulajeistamme. -- Luotettavimmassa\nmiehessäkin on jotain neitseellistä: katsannon avoin ja puhdas rauha.\n\n                    *\n\nSaman ajatuksen voi sanoa niin monella tavalla. Se on kirjallisen\nluomistyön suurin levottomuus.\n\n                    *\n\nSitä, jonka huomaan itseäni heikommaksi, rakastan hänen syvimmän\nalennuksensa hetkellä, vihaan silloin kun hän on antautumassa\nheikkoudelleen, kohtelen muulloin välinpitämättömyydellä.\nVoimakkaampaani rakastan sekä hänen suurimman voimansa että\nsuurimman heikkoutensa hetkellä, vihaan kun näen hänen pieniä\nheikkouksiaan, en koskaan kohtele välinpitämättömyydellä.\n\n                    *\n\nEnnen puoli elämää kokonaisesti kuin koko elämä puolinaisesti! --\njokaisen 20-vuotiaan tunnus.\n\n                    *\n\nHelmiina! Meidän on tulevaisuus, niin pitkältä kuin silmämme näkee,\nsillä meidän tarkoitusperämme ovat kaukaisemmat kuin muitten! Ja\nmeidän nuoruutemme näkee vielä tuhat joulua -- ja enemmän!\n\n                                            24.XII.16.\n\n\n\n"]