[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fd5tBofdyCdffl82E9raSmem2XXbS0JHDWkLkQJmy17w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1533,"Joel Sormensuo","Lassinen, Emil",1861,1938,"1533-lassinen-emil-joel-sormensuo","1533__Lassinen_Emil__Joel_Sormensuo","Kertomus nykyajalta","romaani",[],[],"fi",1907,null,25515,164186,false,54744,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Joel Sormensuo: Kertomus nykyajalta\" by Emil Lassinen is a novel written in the early 20th century. It explores the struggles of the working class in rural Finland, particularly through the experiences of Joel, a young man facing economic and social injustices stemming from land disputes and class oppression. The narrative centers on Joel’s determination to protect his family's land and his attempts to rally his community against those who exploit them.  The beginning of the novel introduces Joel Sormensuo and his family as they engage in a tense conversation about the impending loss of their treasured pasture land, known as Itäinen. Joel's parents express resignation regarding the threat while Joel himself feels a mix of despair and resolve. As he contemplates how to reclaim their lost rights, he determines to confront local landowners and seek justice. The initial interactions hint at a brewing conflict that explores themes of class struggle, the importance of land rights, and the awakening of a sense of solidarity among the oppressed, setting the stage for Joel's eventual call to action as tensions rise in the community. (This is an automatically generated summary.)",[],277,"Realistinen romaani kertoo Sormensuon torpan väen kamppailusta toimeentulonsa puolesta, kun heidän elintärkeä heinämaansa on vaarassa. Tarina laajenee maaseudun köyhyydestä kaupungin levottomuuksiin ja kuvaa 1900-luvun alun yhteiskunnallista murrosta.","Emil Lassisen 'Joel Sormensuo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1533.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JOEL SORMENSUO\n\nKertomus nykyajalta\n\n\nKirj.\n\nEMIL LASSINEN\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1907.\n\nHämeenlinnan Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n-- Ottakoon onnekseen.\n\nIsä, vanha ja ränstynyt työjuhta, risti kätensä, murensi leipää\nliemeen ja rupesi syömään.\n\n-- Omansa ottaa, arveli äiti tyynesti, mutta sanojen seuraksi\nvarastihe huokaus.\n\nJoel älysi että isä ja äiti puhuivat noin hänen vuokseen, kun\ntiesivät että asian pelkkä mainitseminenkin haavoitti hänen sydäntään.\n\n-- Mutta miten tässä sitte eletään, jos Itäinen, paras ja melkein\nainoa heinämaa, riistetään pois.\n\nJoel työnsi vitkaan lusikkansa liemeen ja katsoi isää silmiin. Isä\nvaikeni, sillä pätevään kysymykseen ei ollut niinkään kevyt vastata.\n\n-- Kituhan tässä sitte käy nelistäen kimppuun.\n\n-- Pannaan suu säkkiä mukaan. --\n\nIsä yritti hymyillä, mutta ei onnistunut, sillä hymyyn sekausi aimo\nannos katkeruutta. Huulet vavahtelivat ja kasvojen lihaksissa näkyi\ntuskan ilme.\n\n-- Sitä se on jo tarpeeksi, on usein liiankin näppiä myöten.\n\n-- Onpa tuota silti pysytty vuoden matkassa, kuten muutkin.\n\n-- Ei oo ojaan pudottu, nauroi äiti.\n\nMutta Joel ei ollut naurumielellä.\n\n-- Itäinen on kuulunut Sormensuohon maailman luomisesta saakka.\n\n-- Ehkä jo pikkuista ennenkin.\n\nIsä murensi taasen leipää liemeen ja söi ripeästi nälkäänsä, mutta\nJoelille ei illallinen maistunut. Jonkun kerran hörpättyään lämmintä\nlientä palan paineeksi, herkesi hän syömästä. Itäisen kysymys kuohui\nja temmelti hänen ajatuksissaan, toisin tuokioin masentaen, toisin\ntuokioin kiihdyttäen, mutta aina väliin pyrkien kyyneltämään silmän.\n\nEikä kummakaan, vaikka se niin tekikin. Niitty oli, kuten Joel\nmainitsi, Sormensuon paras ja melkein ainut, se kasvoi voimakkaat\nja maukkaat heinät hevoselle ja kahdelle paraalle lehmälle, sen\naitaukseen kuului melko lavea hakakin, torpan ainoa syönnösmaa, ja\nsiten koko Sormensuo puristausi niin lujasti Itäisen rintoihin, että\npesäero niiden välillä merkitsi tinkimättä edellisen häviötä.\n\nJoel käsitti tämän, käsitti että jos niitty riistetään pois, tulee\nheillä olemaan ainainen kitu, nälkä, puute. Nuo kolme olivat\npyrkineet tuttavuuteen itse Itäisenkin nenän edessä, ja mitäpä sitte,\nkun ei niitty enää ponnistele Sormensuon edestä, sitte ne vasta\nsilmille riekalehtivat. Koko torpanpito saa kuoliniskun, armottoman\nja ankaran kuoliniskun.\n\n-- Minäpä käyn huomenna perintöruhtinaan pakeilla, pälkähti äkkiä\nJoelin päähän, ja toivon välähdys kirkasti silmänräpäyksen ajaksi\nhänen sekavailmeiset, kesakkoiset kasvonsa.\n\nTuuman hyväksyi isä ja äitikin.\n\n-- Sano suorat sanat, mutta sano mielevästi, neuvoi ensimainittu. Et\ntarvitse ollaksesi kerjäläinen, mutta et töykeä rakkikaan. Muista\nettä mielevyys on miehen tunnus, mielettömyys miehen ja asian pilaa.\n\n-- Puhellessa elä tulistu, neuvoi puolestaan äiti, tulinen varsa\nväsyy pian.\n\nSeuraavana päivänä meni Joel talossa käymään ja tavattuaan isännän,\nryhtyi hän esittelemään asiaansa. Hänen kurkkunsa tuntui karkealta,\nhän puhui kömpelösti, silmiin katsomatta ja rykien tarpeettomasti.\n\n-- Sitäkö Itäistä sinä tarkoitat? kysyi isäntä hymysilmin.\n\n-- Sitä parahiksi. Huhutaan että se aiotaan silpoa pois Sormensuosta.\n\n-- Aiotaan kyllä.\n\n-- Onko Sormensuon veroja kenties jäänyt rästiin?\n\n-- Ken sitä on väittänyt?\n\n-- Aiheettomastiko te sitte...?\n\nIsäntä vaikeni ja katsoi Joeliin hymyillen.\n\n-- Olette ehkä muuten sattuneet luomaan silmänne Itäiseen.\n\n-- Miten tahansa, se on minun asiani.\n\n-- Mutta oletteko ajatelleet, että Itäinen on Sormensuon leivän voi.\n\n-- Olen kyllä.\n\n-- Koko luun valkein rasva.\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Köyhän ainut karitsa, kun teillä itsellänne on...\n\n-- Sata sileäkarvaista, maidolla juotettua vasikkaa. Kuten huomaat,\nkyntävät järkemme yhtä ja samaa vakoa pitkän matkan, kyntävät\nniinkauan kuin vako juoksee Sormensuon ja sinun kantamissa, mutta\nsittepä ne haarautuvat. Seuraahan muutama askel minunkin kynnöstäni.\nEnsiksikin mitä arvelet isäni aikoinaan maksaneen Pohjavallan\nlunnaiksi?\n\n-- Jos sanon, valehtelen.\n\n-- Viisitoista tuhatta, se oli Pohjavallan silloinen hinta hölyineen,\npölyineen. Mutta entä nykyinen hinta? Miten paljo minä maksoin\nlunnaita viidelle siskolleni? Oletko kuullut mainittavan?\n\n-- On sanottu teidän maksaneen kuusikymmentä tuhatta.\n\n-- Laskehan kuudenkymmenen tuhannen vuotiset korot viiden mukaan.\n\n-- Tekee kolme tuhatta markkaa.\n\n-- Oikein laskit. Mistä lypsän minä ne tuhannet? Neuvo keino,\nlahjoitan sinulle Itäisen, lahjoitan koko Sormensuon.\n\nJoel vaikeni. Tuonoin mainitessaan Itäistä luun vaikeimmaksi\nrasvaksi, oli hänen katseensa varmentunut ja terästynyt, ja hän tunsi\njo jonkunmoista voiton ryhtiä, mutta kuudenkymmenen tuhannen vuotiset\nkorot painoivat hänen katseensa jälleen lattiaan ja panivat hänet\ntarpeettomasti rykimään.\n\nPuhelu sammui tuokioksi.\n\n-- Sormensuon viljeleminen ei kannata Itäisettä, siitä ei pääse\nrantaan eikä selälle.\n\n-- Eihän se kannata, tulee vastaan kaksi nälkää kolmen selässä.\n\n-- Paitsi jos siirrät metsän vahingoksi Itäisen menettämisen. Onpa\nvaraa ottaa korvausta miltä ilmansuunnalta tahansa.\n\n-- Ottakaa te, joka olette väkevä. Antakaa Itäinen jäädä entiselleen\nja raivatkaa metsää sen sijaan pelloksi.\n\n-- Ei sovi piirustuksiin.\n\n-- Samat sanat, ei sovi minunkaan.\n\n-- No, sitte voit vähentää omintakeista maanviljelystä ja tehdä sen\nsijaan...\n\n-- Muonapäiviä Pohjavaltaan, keskeytti Joel ja kavahti seisomaan.\n\n-- Omat sanasi, muonapäiviä juuri.\n\nIsän ja äidin neuvot haihtuivat tuokiossa.\n\n-- Vai se konsti siinä tepsiikin. Kiitos, kaksi kiitosta. Senkö eteen\nisä onkin raatanut ikänsä Pohjavallan töitä, jotta poika pääsisi\nkellertämään muonarengin untuvasijalle. Kestääpä kiittää kolmastikin.\nNiin suurta suosiota ja armoa ei toki kasva muilla mailla, muilla\nmantereilla.\n\nJoel oli tulistunut eikä hänen tulistumistaan jäähdyttänyt isännän\ntyyneys.\n\n-- Minkäpä tässä voi? Joko vierität metsän maksuun Itäisen\nmenettämisen tai...\n\n-- Ei riitä voima.\n\n-- Minkä minä sille voin?\n\n-- Olisitte kuorineet siskojenne osuuksia vähän ohuimmiksi, jotta\nolisi jäänyt torpparinnekin pöydälle leipä ja piimätilkka.\n\n-- Kunpa se olisikin ollut minun vallassani.\n\n-- Mutta Sormensuo sen sijaan on.\n\n-- Hyvä mies, elä minuun viskele vihojasi, ulapalla minäkin\nsoudan. Kunhan vähennät omintakeista maanviljelystä ja teet sijaan\nmuonapäivän tai pari...\n\n-- En tee, en, vaikka tulisi Eekyptin seitsemän katovuotta, en\nsittekään tee.\n\nHyvästejä sanomatta syöksyi Joel ulos Pohjavallan tuvasta, hänen\nkesakkoiset kasvonsa värähtelivät ja hänen sieramensa pullistuivat\npingalle. Mennyttä, soi hänen korvissaan joka askeleella. Mennyttä,\nmennyttä. Omintakeisen torpparin sijaan muonarenki, ensimmäinen\nkerjäläisestä. Omien laihojen verosta mitatut jyvät, kuorittu maito,\nsilakat, kirkkohevonen jouluna ja...\n\n-- Tulimmainen, tuhat tulimmaista...\n\nSeuraavana päivänä tapasivat toinen toisensa metsätien polvekkeessa,\njosta oikopolku painui alas kylään, nuori mies ja nuori nainen. Mies\noli Joel, nainen oli hänen mielitiettynsä Eeva, kaitakasvoinen ja\nsuurisilmäinen palvelustyttö.\n\n-- Minulla on kiire päivällisenlaittoon, virkkoi tyttö. Haltijaväki\nlähti kirkkoon ja Miina on vuorollaan tänään vapaana. Mitä kummia nyt\nkuuluu?\n\n-- Kuuluu semmoista, joka koskee sinuun ja minuun.\n\nJoelin kasvojen ilmeistä ja äänen kaiusta ymmärsi tyttö, että\nkuulumiset olivat ikäviä.\n\n-- Herran tähden, mikä nyt on? Olet synkkä kuin Kain.\n\n-- Ja syystäkin. Minusta ei tulekaan Sormensuon isäntää. Tuo sattui.\nTyttö ei tuokioon saanut sanaa suustaan.\n\n-- Miksi ei tule sinusta...?\n\n-- Sormensuosta riistetään Itäisen niitty, sijaan tarjotaan metsää\ntai muonarengin päiviä.\n\n-- Osasi nousta pilvi. Tyttö huoahti raskaasti.\n\n-- Sinä et kai muonarengiksi.\n\n-- En, ennen vaikka mierolle. He olivat tuokion vaiti.\n\n-- Mutta onhan maailmaa muuallakin kuin Sormensuossa.\n\nTuo kuulosti kesälinnun viserrykseltä. Joelin kesakkoisilta kasvoilta\nkatosi tuokioksi Kainin ilme, silmiin nousi tuike, matala rinta pyrki\npullistumaan.\n\n-- Olenpa samaa itsekin tuuminut, mutta tuumani eivät ole kestäviä,\nminä putoan yks kaks toivottomuuteen. Alkaa kirveltää rintaani, ja\nsitte seuraa niin raskas alakuloisuus, jotta olen tukehtua.\n\nEeva vaikeni.\n\n-- Näet, enhän minä ole kuin muut miehet. Jos minä pyrin tuonne\nmaailmaan -- Joel heitti kättään etelän suuntaan, jossa oli\nkirkonkylä ja josta laajat viljelykset alkoivat -- minä tämmöinen\nkapea, luiseva, kesakkonaamainen, jossa on vain pikkuisen miehen\npiirteitä.\n\n-- Elähän taasen, keskeytti tyttö, yrittäen nauraa iloisesti.\n\n-- Niinhän minä olisin kuin katajapahainen pihlajien rinnalla.\nSormensuossa on minun oikea pesäni. Sillä näissä luisevissa\nkäsivarsissa on voimaa, Jumala tietää että niissä on voimaa, vaikka\nomistajalta puuttuukin korea ja sorea muoto.\n\n-- Oletpa minun koreani ja soreani.\n\n-- Sormensuossa olen syntynyt ja kasvanut, sen loukoissa olen oravana\njuossut, hevona hirnunut, käkenä kukkunut, Sormensuon matalaan tupaan\naioin tuoda sinut askartelijaksi... oh, rintaani kirveltää, sitä\npolttaa, polttaa...\n\nHe olivat taasen vaiti.\n\n-- Mitä se metsän tarjoominen merkitsee?\n\n-- Että raivata metsästä peltoa ja kasvattaa pellossa heinää. Sitä\nvain.\n\n-- Raivataan sitte. Olemmehan nuoret ja terveet. Taasen tuikahtivat\nJoelin silmät.\n\n-- Sekö sinun neuvosi?\n\n-- Se.\n\n-- Metsä ei kasva heinää vuodessa eikä kahdessa. Sorrumme nälkään ja\npuutteesen.\n\n-- Semmoista elä ajattelekaan. Kaikki vaikenee ja seestyy. Elä huoli\nolla ihan milläsikään. Mutta nyt minun täytyy joutua kotiin. Elä\nhuoli olla ihan milläsikään, kyllä sirkka meille vielä kesän laulaa.\n\nEeva nipisti Joelia korvasta -- se oli hänen ainainen tapansa\nhyvästellä -- ja lähti juoksemaan.\n\nJoel katsoi hänen jälkeensä, katsoi miten valkeapohjainen esiliina\nhulmahteli kevättuulen käsissä, kun tyttö nousi mäelle, josta polku\npainui alas pelloille ja kylään.\n\nEeva, Eeva! Vehnän tähkä, puron sisko, sydämmen valkea aatos. Eeva,\nEeva!\n\n\n\n\nII\n\n\nMökistä mökkiin, tuvasta tupaan kiiti kehoitus raskaan työn\ntekijöille saapua Vaaksan tanhualle kahdeksan tienoissa illalla.\nKehoitus koski miehiä, naisia, nuoria, vanhoja, keskenkasvuisia,\nkoski kaikkia, jotka hikiotsin työtä tekivät ja raatoivat.\n\nLäksivät joukot liikkeelle, ken uteliaisuudesta, ken huvin vuoksi,\nken vakavamielisenä, vain ani harva käsitti yhtymisen tarkoituksen.\nJo seitsemän ja kahdeksan vaiheilla vilisi miestä ja naista Vaaksan\ntanhualla. Vilkasluonteisimmat hoilasivat ja melusivat, mutta\nvanhemmat ja vakavammat pitivät pakinaa keskenään, toiset loikoen\nnurmella, toiset tanhuan aitaan nojaten ja torpan ikkunoihin\nsilmäillen, kun tiesivät oudon miehen elostelevan tuvassa.\n\nViileät ilmat olivat äskettäin pehmenneet kesäisiksi, ilta oli lämmin\nja ihana.\n\n-- Mitähän tuolla lie sanottavaa? Julistaneeko työkansalle uutta\nlakia taiko evankeliumia.\n\n-- Molempia, veikkonen. Ja kova kuuluu olevan miehekseen.\n\n-- Tuomitsee herrat pirun rekeen ja sanoo että ne kaksi, herrat ja\npirut, kuuluvat oikeastaan yhteen. Vakuuttaa että aiotaan vähän\nravistella ja tomuutella oloja ja herroja.\n\n-- Maat jaetaan työkansalle, pappien säkkiin neulotaan pohja.\n\n-- Kruunu ottaa koko komennon.\n\n-- Ja sitte ei ole enää herroja eikä narreja tämän taivaan alla.\n\nMutta olipa joukossa epäilijöitäkin.\n\n-- Kylläpä maailmaan ääntä mahtuu, siinä ei ole kantta, vaikka on\npohja.\n\n-- Maailma pysyy maailmana, vaikka sitä miehissä pyykkään kuin märkää\nmekkoa.\n\n-- Se on kukko, jolla on aina oma nuottinsa, lirutelkoon lukkari mitä\nuutta tahansa.\n\n-- Mutta jos työkansa ottaa vallan, kuten... Väittelyn elostuttua\nvilkkaimmilleen, avautui torpan tuvan ovi ja tanhualle astui nuori,\nkomea mies, tamineiltaan herra, käytökseltään käsityöläinen,\nkasvojenpiirteiltään puoleksi kumpaakin.\n\n-- Hyvää iltaa, veljet, siskot.\n\n-- Hyvää iltaa, vastasi reippaasti joukko, johon toverillinen\ntervehdys teki edullisen vaikutuksen.\n\n-- Lienen teille outo ja tuntematon, joten lie laadulleen, että sanon\nkuka olen. Nimeni on Salama, kotoisin olen köyhästä mökistä, raatajan\nolen sukua, pahaisen palkkalaisen lapsi, vilu ja nälkä ovat olleet\nopettajinani, maailman tuulet perintönäni. Riittäneekö tuo omasta\nitsestäni?\n\n-- Riittää, kuului joukosta herkkämielin.\n\n-- Sydämmeni rakkaus on vetänyt minut teidän luoksenne, jotka olette\nminun siskojani ja veljiäni, kuten se ennen veti heprealaisen\nnuorukaisen kuninkaan hovista ahdistettujen kansalaistensa avuksi,\norjaveljiä ja orjasiskoja lohduttamaan, heidän kyyneleitään\npyyhkimään. Oletteko milloinkaan tarkemmin ajatelleet mitä merkitsee\norja. Mikä on orja? Kuka on orja?\n\nPuhuja vaikeni ja silmäili hyväilevästi joukkoon, jonka hän tunsi\nvoittaneensa ensimmäisillä sanoillaan.\n\n-- Minkälainen tunne herää rinnoissanne orja-sanaa kuullessa ja\nmainitessa. Surullinen, mieltä vihlova. Vaikka sanan käsite on\nepäselvä, ei se ole sydämmelle vieras, sen tuntee ja siitä on kuva\najatuksissa. Mikä on sitte orja? Kuka on orja? Orja on se, jolla\nei ole mitään oikeuksia, vaan ainoastaan velvollisuuksia, orja on\nse, joka on tahdoton välikappale muiden käsissä, se, jolla ei ole\nmitään määräämisvaltaa itseensä ja toimintoihinsa nähden. Kun minä\nkuljin tänne teidän luoksenne, poikkesin valtaväylältä kapealle\nmaantielle. Pylväässä seisoi: Holvilaan. Astuin kapeata tietä\ntovin, astuin toisen. Molemmin puolin nyhjötti matalia mökkejä,\npihamailla juoksenteli likaisia, laihoja, ryysyisiä, pahasilmäisiä\nlapsia. Ja jos näin vanhan eukon tai nuoren äidin, ei kummankaan\nkasvoilla kukkinut heleä iho. Kyyryisiä, ryppykasvoisia, keltaisia,\nsurkastuneita, kuten Faraon uneksimat tähkäpäät, semmoisia he olivat\nkaikki tyyni. Astuin edelleen. Tie kohosi männikkömäelle, syöpyi\nsiitä alas, ja samassa levisi eteeni silmänkantama viljeltyä maata,\nsilmänkantama peltoa. Ja niiden keskessä, lehtokujan päässä, seisoi\nupea linna, Holvila. Aurinko hohti ja kimalteli sen kymmenissä\nikkunoissa, sen vaaleat seinät ja peltikatto loistivat ja välkkyivät.\nJa sen tanhualla oli näky toisenmoinen. Siellä silkkipukuisia naisia\nja hienoja muotiherroja, siellä iloa, naurua, siroja liikkeitä,\nkohteliaisuuksia. Pallopeliä säesti lumoava hilpeys ja kaikki\nkauneuden sopusointu. Luulin osuneeni jumalien läheisyyteen. Eikä\nihmekään, sillä Holvilan asukkaiden hipiä oli jyrkästi erilainen,\nkuihtunutta, keltaista ja ryppyistä naamaa ei kenelläkään. Rotu näkyi\näkkiä muuttuneen ja jalostuneen, tanhuallaolijat olivat kuin jumalien\njälkeläisiä. Mistähän syystä? kysyin itseltäni. Eiväthän ilmasuhteet\nvoineet vaikuttaa niin lyhyellä välimatkalla, joku muu syy oli\nolemassa. Niiden jumal'ihoisuus johtui ryysyisien ja keltakasvoisien\nkäsien töistä. Sadat kädet ja selät tekivät alituiseen työtä tuon\njumaluuden ylläpitämiseksi. Heleät ja loistavat hipiät olivat\nhelevyydekseen imeneet keltaisien ja kuihtuneiden mehut. Tien\nvarrella asujien osaksi jäi Holvilan kaikesta loistosta ja komeudesta\nvain ennenaikainen hauta tai onnellisimmassa tapauksessa pitkä ketju\nruumiillista ja henkistä kitua: nälkää, raakuutta, pimeyttä.\n\n-- Totta sanelet, toveri, kuului ääni joukosta.\n\nKaikki katsoivat sinne käsin, josta sanat lausuttiin, ja nähtiin\nSormensuon Joel, nähtiin punakkana, uhmakkaana, sieramet pingalle\npullistuneina. Puhuja silmäili häntä hellittelevästi ja siirti\nsitte katseensa väkijoukkoon. Useat silmät kiiluivat jo väkevästi,\nvihan tunne oli syttynyt tuolla ja täällä ja odotti vain suotuisaa\ntuokiota, kehittyäkseen koston himoksi.\n\n-- Pylvään nimikirjoitus, jatkoi puhuja jälleen, ei ole asiallinen,\nHolvilan sijaan pitäisi siinä seisoa joku toinen sana. Veikot,\nsiskot, sanokaapa ilmoille se sana, sanokaapa minne johtaa\nvaltaväylältä poikkeava kapea maantie.\n\n-- Orjalaan, kuului kymmenistä suista kumeasti.\n\n-- Oikein sanottu. Mutta elkää toki luulotelko, että Holvila on\nainoa orjala, ainoa ruumiillisen ja henkisen kurjuuden tyyssija.\nOrjaloita tapaamme joka askeleella, orjan ies painaa siskojemme ja\nveljiemme niskoja kaikkialla, orjan kahleet, puute ja kitu, raakuus\nja tietämättömyys, kolisevat ja kalisevat oikealla ja vasemmalla.\nMiksi? Siksi että te, orjajoukot, torkutte ja nukutte, siksi että te\nette valvo etujanne, ette herää hankkimaan itsellenne ihmisoikeuksia.\nMutta nyt teidän pitää herätä, tänä päivänä, tänä hetkenä pitää\nteidän nousta taistelemaan ihmisoikeuksienne edestä. Elkää\nluulotelko, että Orjaloiden isännät tulevat vapaehtoisesti tarjoomaan\nteille ihmisoikeuksia, elkää luulotelko että jumal'ihoiset herkeävät\nimemästä teidän mehuanne. Ryhtykää taistelemaan. Taiston torvi\nraikuu kaikkialla, tuhannet liittyvät yhteen, maa vapisee Orjaloiden\nisäntien jalkojen alla, tuhatvuotisen valtakunnan aamurusko\npilkoittaa jo, tarjoten orjuuden sijaan vapautta, nälän ja kurjuuden\nsijaan hyvinvointia ja valoa. Orjajoukot eivät enää tyydy tulevaisen\nelämän nautinnoihin, ne vaativat maallisestakin onnesta osan. Voi\nOrjaloiden isäntiä tilinteon päivinä, voi jumal'ihoisia, kolmesti\nvoi. He seisovat tulivuorella, jonka lieskat ja liekit pian kohoovat\nilmoihin, lieskat ja liekit, jotka ovat muodostuneet orjajoukkojen\nkurjuudesta ja kärsimyksistä.\n\nPuhuja levähti silmänräpäyksen. Kuulijakunnan vihan tunne oli nyt\nkehittynyt koston tunteeksi. Silmät paloivat synkästi, siellä ja\ntäällä pureskeltiin hammasta. Jos puhuja olisi lausunut: \"mars\njäljissäin joka mies jouduttamaan hyvinvoipuuden valtakunnan tuloa\",\nolisi jokainen jalka kapsahtanut liikkeeseen.\n\n-- Nuo pellot ovat työkansan ja orjajoukkojen perkkaamia, meidän\nkättemme työtä ovat rakennukset, tiet, aidat, veräjät, kaikki\nkaikkineen on meidän hikemme luomaa, mutta onko meillä etuja, jotka\nvastaavat töittemme arvoa. Ei. Jumal'ihoisten ja vetelehtijäin on\nvalta ja edut, ne nautinnoissa uivat, me kurjuudessa näännymme.\nHäpeä, moninkertainen häpeä, että siedämme tuntiakaan moisia\noloja. Hereille siis kaikki, hereille ja riveihin. Ja taistoon.\nYksimielisyys luo voiman, jota vastaan vuoretkin murenevat. Kun\ntänä iltana tästä paikasta lähdette koteihinne, herätkää huomenna\nvapaina ihmisinä. Elkää raatako Orjaloiden isäntien työtä aamua\naikaisin, iltaa hiljaan, elkää kantako heidän pöydilleen aittojenne\nparaita antimia, elkää taipuko noudattamaan heidän lakejaan, ne\novat rosvolakeja, joiden laatimisessa te ette ole ollut osallisina.\nHerätkää vapauteen joka mies, joka nainen. Valta on teidän, yksin\nteidän, kun vaan muistatte yhden säännön: yksi kaikkien edestä,\nkaikki yhden edestä. Se vie varmasti voittoon, ja voitto merkitsee\nvapautta, yhdenvertaisuutta ja hyvinvointia.\n\nPuhuja lopetti.\n\nMutta tanhualla kuului valtava hyväksymisen kohina. Moni nainen\npyyhki silmistään kyyneleitä, miehien ryhti oli kohonnut.\n\nSohinan tauottua, esitti puhuja vapaata keskustelua, kehoittaen\njokaista lausumaan mielipiteitään, toivomuksiaan, olevien olojen\ntärkeimpiä epäkohtia j.n.e. Silloin taasen kuului Joelin hillitön\nääni:\n\n-- Me emme kykene esittelemään, mutta esitelkää te, me kannatamme\nteitä.\n\nPuhuja suostui ehdotukseen. Kun pöytä ja tuoli oli asetettu hänen\neteensä ja kun hän oli istunut, kosketteli hän sujuvasti työpäivän\npituutta, maan omistussuhteita, viljelemättömiä maita, palvelijain\nasemaa sekä kirkon ja valtion eroittamista. Hän ei enää puhunut\nsäkenöivästi, kuten äsken, mutta hän puhuu asiantuntijan varmuudella\nja niin pätevästi, ettei epäilyksen varjokaan langennut hänen\nponsiinsa, joiden sisältämät vaatimukset muka toteutetaan pikemmin\nkuin huimapäisinkään luulee.\n\nAurinko ehti laskea, mutta keskustelua jatkui yhä. Vihdoin se\nlopetettiin. Kun kuitenkin moni tärkeä kysymys oli vielä jäänyt aivan\nkoskemattomaksi, ehdotti puheenpitäjä toista yhtymistä huomissa,\njolloin oli sunnuntai.\n\n-- Veljet ja siskot, virkkoi hän taasen säkenöivästi ja lumoovasti,\naika on jo ehtinyt myöhään, olemme jo ehkä vähän väsyksissäkin, mutta\ntärkeitä, meidän etujamme koskevia kysymyksiä on jäänyt kokonaan\nmainitsemattakin. Yksi semmoinen kysymys on yleinen ja yhtäläinen\näänioikeus. Työväenyhdistyksen perustaminen keskuuteenne ansaitsee\nmyöskin ottaa puheeksi, samoin työväen puolueen sanomalehtien\nlevittäminen ja kannattaminen, vähäpätöisempiä mainitsemattakaan.\nOnko teillä halua saapua huomenna tänne?\n\n-- On, kuului sankkaääninen vastaus.\n\n-- Tulkaa pari tuntia varhemmin.\n\n-- Tullaan.\n\nJoukon alkaessa hajota nousi Sormensuon Joel seisomaan pöydälle ja\nvirkkoi pingalle pullistunein sieramin:\n\n-- Kokoukseen huomenna joka mies ja joka nainen, jonka nokka on\ntyöväen malliin. Joka mies, joka nainen. Kuuletteko?\n\n\n\n\nIII\n\n\nKylän työväestö oli muuttunut sosialistiseksi kuin taikalyönnillä.\nEi muusta puhuttukaan kuin sorrosta ja kurjuudesta, jonka alla\nraatajakansa väyryili tuskissaan. Mielien katkeruus ja kiihtymys\nkyti kaikkialla, kaikki olivat toinen toistaan sorretuimpia,\nkovakohtaloisempia, onnea ja tyytyväisyyttä ei ollut enää missään.\n\nVastikään perustettu työväenyhdistys piti kokouksia tuhka\ntiheään, jäsenmaksuja kerättiin, työväen puolueen sanomalehtiä\nlevitettiin, suuria, piakkoin tapahtuvia parannuksia työväestön\ntilassa toitotettiin kaikkien korviin -- viimeiset olivat tulleet\nensimmäisiksi, matalaiset mahtaviksi.\n\nHeikkoja eli epäilijöitä naurettiin ja ivattiin eivätkä ne mielisti\npistäneetkään lusikkaansa enemmistön kuumaan pataan. Jos sanan\nlausuivat, saivat kymmenen takaisin. Oman lihansa viholliseksi\nleimattiin jokainen, joka uskalsi epäillä tasa-arvoisuuden\nvaltakunnan päistikkaista tuloa, ja kokouksissa huudettiin herkästi\nsuu poikki puhevuoron käyttäjältä, jollei esitys sujunut tutussa\nsävellajissa, jonka pohjanuottina oli työväestön kärsimä sorto,\nkurjuus, orjan ies, orjan kahleet.\n\nJoelin äiti oli yksi heikko sielu. Salaman käynnin jälestä alkoi\nSormensuon tuvassa melkein ainainen kinastelu, jossa äiti yksin\npiteli puoliaan kahta vastaan. Ensimainittu vetosi omaperäiseen\nkäsitykseensä, Joel terhenteli työväenliikkeen voimakkuuteen.\n\n-- Äiti on vanhanaikainen, äiti ei ymmärrä, oli Joelin tapana lausua,\nkun eukko milloin oikein säälittä pöllytteli yhdenvertaisuuden\nvaltakunnan tuloa.\n\n-- Ymmärrän minkä ymmärrän, mutta maailmaa ei käännetä yhtä helposti\nkuin housuparia.\n\n-- Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sen kääntää.\n\n-- Tekee rengistä isännän, piiasta emännän. Jopa on narreillakin\nnarrinsa.\n\nIsä, joka kävi mukana kaikissa kokouksissa, kallistui Joelin puolelle.\n\n-- Hameväet ovat arkoja kuin jänikset, tapasi hän sanoa äidin ja\npojan väittelyihin.\n\n-- Valta on meidän, intoili Joel kerrankin, kun taasen syntyi\nväittelyn tuprutus. Mikä perii talolliset, jos me torpparit,\njyvärengit, mökkiläiset ja palvelijat, jos me vaikka huomenna\nheitämme valtaan työnteon.\n\n-- Mikäkö isännät ja emännät perii? Ei yhtikäs mikään. Vanhan ketun\nhännässä, näes poika, on paljo karvoja, mutta mikä perii teidät\nitsenne? Kenenkä vatiin pistää palvelija lusikkansa? Häh? Ja kuka\nruokkii muonarengin lapsijoukon? Häh? Sure sinä sitte isäntiä ja\nemäntiä.\n\n-- Mutta jos esim. heinänteon ja elonkorjuun aikana teemme jyrkän\npystön.\n\n-- Joudutte mieron varaan, mutta isännät ja emännät pysyvät\ntaloissaan. Ei mikään talo sorru keppikerjäläiseksi yhden kesän sadon\nvuoksi eikä lie ajateltavissakaan niin tuttavatonta ja sukulaisetonta\nhaltijaväkeä, joka ei miltään taholta saisi apua heinän- ja\nviljankorjuuseen.\n\n-- Mutta kun koko kylän, ehkä koko pitäjän torpparit, muonarengit,\npalvelijat...\n\n-- Hassutuksia, niin monta mieltä kuin miestä. Yhtä helposti voit\nopettaa sata kanaa marssimaan tahdissa, kuin tehdä yhden kylänkään\ntorpparit yksimielisiksi.\n\n-- Äiti on vanhanaikainen, äiti ei ymmärrä.\n\n-- Hameväet ovat arkoja kuin jänikset.\n\nToinen heikko oli Eeva, ei sekään suosinut intoilemista ja rallattaen\nvoittoon marssimista. Salaman käynnin jälestä alkoi hänen ja Joelin\nvälille kohota kinos, joka kylmäsi tulevaisuuden toiveet. He\nkohtasivat toisiaan harvemmin, ja kun kohtasivatkin, uhkuivat Joelin\npuheet yhdenvertaisuuden valtakunnan tuoksua, Eevan pysytellessä\ntodellisuuden arkioloissa, joissa jokainen on oman onnensa seppä.\nHänestä joskus tuntui, kuin olisi paha silmä lumonnut Joelin.\nKatseessa välähti jotakin outoa ja kammottavaa, joskus oli ajatuksien\nalla jotakin, jonka alastomuutta ja räikeyttä piti verhota ja\nkoreilla sanoilla koristaa.\n\nKului kesä heinänteon lähelle, yksityisiä ja julkisia kokouksia\npidettiin yhtä tiheään, mielien katkeruus yhä kasvoi. Ennen\nheinänteon alottamista virkkoi Joel Pohjavallan isännälle:\n\n-- Itäinen kuuluu Sormensuohon ja sen niittävät siis entiset\nniittäjät.\n\nJoelin äänessä ja katseessa oli jotakin uhkaavaa, kivikovaa.\n\n-- Mutta kenelle kuuluu Sormensuo?\n\n-- Nykyään se kuuluu isälleni, mutta hän voi luovuttaa minulle sen\nminä päivänä tahansa.\n\n-- Vai niin. Minulla ei ole siis mitään sanomista.\n\n-- Ei kerrassaan mitään, kun vain vero tulee suoritetuksi.\n\n-- Sepä sommoo, sanoo savolainen, nauroi isäntä. Joel puri huultaan.\n\n-- Jotta nyt sen tiedätte. Ja jos ken uskaltaa mennä rautoineen\nItäisestä lyömään korrenkaan poikki, en minä takaa mitä tämä tekee.\n\nJoel kohotti oikean kätensä ylös... isäntä ei enää hymyillyt.\n\n-- Se on nyt kerran siten, että meitä työkansaa ei enää sorreta\nmielin määrin, me piankin sortajat sorramme niskoiltamme.\n\nIsännän muoto muuttui yhä vakavammaksi.\n\n-- Joel, tuo menee ohi, sinä tulet vielä järkiisi.\n\nIsäntä lähti astelemaan ojaksimen vartta, joka kulki Itäisen\naituuseen kuuluvaa hakaa kohti.\n\nPäivä pari tuon jälestä pitivät Pohjavallan torpparit, mäkitupalaiset\nja jyvärengit yhteisen neuvottelun Joelin toimesta.\n\nTorppareja oli viisi, Sormensuo, Vaaksa, Isopaula, Vähäpaula ja\nKoura. Paulat olivat rauhan miehiä, sillä isännän uudistuspuuhat\neivät lainkaan koskeneet heidän mantujaan, mutta toisin oli noiden\nkolmen laita, joitten kurkkua kohti tähtääntyi uudistushankkeitten\npuukko, uhaten riistää Sormensuosta paraan niityn, Vaaksasta pellon\nsekä Kourasta ulkopalstan, jonka viljeleminen oli torpan jaloilleen\nnostanut.\n\n-- Meidän pitää yksissä tuumin panna kova kovaa vastaan, alotti Joel\nneuvottelun.\n\nVaaksa oli samaa mieltä. Kun ei ikinä tehdä tenää eikä nosteta\nniskaa, kiristetään iestä yhä.\n\n-- Ensinnäkin lyhennämme kesäisen työpäivän kuudesta seitsemään. Mitä\ntuumaatte lyhennyksestä?\n\n-- Tarpeesen on, vastattiin esitykseen.\n\nTyöpäivän lyhennys päätettiin panna käytäntöön huomispäivästä\nalkaen. Sitte siirryttiin apupäiväkysymykseen. Kaikista veroista ja\nrasituksista olivat n.k. apupäivät vihatuimpia. Niiden suorittamiseen\nkelpoitettiin naiset ja puolikasvuisetkin, mutta niitä vaadittiin\nmielin määrin, yhtenä kesänä enemmän, toisena vähemmin, miten töiden\nsujuminen milloinkin vaati. Mielivalta juuri paljasti rasituksien\nhuutavan vääryyden.\n\nKeskustelua kesti noin tunnin, vaikka kaikki olivat yksimielisiä\npäätökseen nähden, sillä jokainen puhevuoron käyttäjä puhui\nenimmäkseen asian ulkopuolella olevista kysymyksistä. Apupäivien\nsuorittaminen päätettiin kokonaan lakkauttaa kuluvasta kesästä\nalkaen. Täten oli tehty kaksi tärkeätä päätöstä, joiden tuottamat\nhelpoitukset tulivat hyvinkin läheltä koskemaan maaveron suorittajien\njokapäiväiseen elämään.\n\nKokouksen loputtua pitivät Pohjavallan torpparit jälkineuvottelun\nerityisistä, yksinomaan heitä koskevista kysymyksistä. Kun oli tovi\nhangattu ja päästy paraasen alkuun, virkkoi Isopaula.\n\n-- Minä ja naapuri emme oikeastaan kuulu näihin juttuihin, ja vanha\nkokemus kieltää menemästä syyhyttä saunaan. Myönnämme kyllä että\nteillä kolmella on syytä...\n\n-- Mitä? Ettekö te kuulukaan juttuun? tulistui Joel lausumaan.\n\n-- Emmehän me kuulu. Itäinen on Sormensuon, Patapelto Vaaksan ja...\n\n-- Onpa äly lyhyessä ja ohuessa. Ettekö käsitä että kun Pohjavallan\nulkotalo ensin syö Itäisen, Patapellon ja Kouran ulkopalstan,\niskee se kyntensä Pauloihin. Sinne teidän maillenne sopii sinnekin\npikku ulkotalo navettoineen ja karjakkoineen. Olettehan kuulleet\nsanottavan, että ruokahalu kasvaa syödessä.\n\n-- Olemme kyllä ja voi se sen tehdäkin, mutta toistaiseksi me olemme\nvielä irti.\n\n-- Nyt tarvitaan yksimielisyyttä, muuten olemme jokainen mennyttä.\nTeidän vuoronne on pelkkä ajan kysymys.\n\n-- Pelkkä ajan kysymys, varmenti Vaaksa.\n\n-- Minä en hellitä Itäisen niittyä.\n\n-- Enkä minä Patapeltoa.\n\n-- Vastaan potkin minäkin omani puolesta.\n\n-- Ja taistelun kestäessä muuttuvat olot, orjajoukot pääsevät valtaan.\n\n-- Ehkä muuttuvat, mutta toistaiseksi minä ja naapurini olemme\nriidoista irti.\n\n-- Teidän pitää taistella meidän rinnallamme.\n\n-- Taistelemme mikäli aseita riittää.\n\nPaulat nousivat ylös ja hankkiutuivat lähtemään.\n\n-- Ei me teitä paineta... mutta juttu ei tosiakaan koske meihin.\n\nPoistuivat molemmat Paulat, mutta Joel ja Koura jatkoivat\nneuvottelujaan Vaaksan tuvassa. Uhkaava onnettomuus liitti nuo kolme\nkiinteästi toisiinsa.\n\nSeuraavana päivänä ilmoitettiin tehdyt päätökset Pohjavallan\nisännälle. Joel lausui ryhdikkäästi ja ilman mitään kunnioittavia\neleitä, että oli päätetty lyhentää kesäinen työpäivä kuudesta\nseitsemään.\n\n-- Olkoon menneeksi, vastasi asianomainen.\n\nApupäiviä koskeva päätös oli arempi, kun se ilmaistiin, värähtivät\nPohjavallan isännän kasvot huomattavasti.\n\n-- Apupäiviä koskeva juttu on toinen, mutta saadaanpa nähdä\ntuonnempana. Järjestämistä ne ainakin sietävät.\n\n-- Päätöksemme on yksimielinen ja järkkymätön.\n\n-- Se tuntuu jo matkan päähän. Onko muuta vielä latingissa?\n\nJoel mainitsi Itäistä, Vaaksa Patapeltoa, Koura ulkopalstaansa.\n\n-- Entä te Paulat, eikö teilläkin ole...?\n\n-- Meillä ei ole mitään sanottavaa.\n\nPohjavalta sai hyvän tuulensa takaisin.\n\nAsia ei ollut niin tulenpalava kuin luuloteltiin. Kysymys oli kyllä\nkaikista kolmesta, mutta ainoastaan Itäisen ja Patapellon kohtalo oli\nvarmasti merkitty. Mutta niidenkään riistäminen ei tule tapahtumaan\numpimähkään, itsenäisen toimeentulon mahdollisuus jää molemmille, kun\nvain luovutaan silmittömästä puskemisesta.\n\n-- Käytetään sovitteluja ja pysytään sovinnossa. Tuon sanottua,\npoistui isäntä.\n\nJoeliin ja Vaaksaan eivät sanat pystyneet, molemmat vainusivat niiden\ntakana piilevän luikertelemista ja nenästä vetämistä.\n\n-- Miehen mahti on mennyt matalaan, yrittää makeilla puheilla pelata\nvoiton itselleen, mutta se konsti ei vetele.\n\n-- Sanoo kuin kananpojalle: tipu tipu tipu.\n\n-- Puhuu kuin pyhän profeetan suun kautta.\n\nPohjavallan tekemät myönnytykset, joihin muidenkin isäntien täytyi\nmukautua joko kokonaan tai vähemmässä määrässä, synnyttivät\nmahtavan intoilemisen. Työväenliikkeen vastustajat masentuvat,\nheidän mielipiteensä alkoivat horjua eivätkä he enää julkisesti\nrohkeneet esiintyäkään omassa karvassaan. Joel vakuutti kaikille,\nettä saavutettu voitto oli vain heikko etusävel, jota piankin seuraa\nmokoma pasunan törähdys, jotta vuoret ja laaksot kajahtavat.\n\nHeikotkin rohkaistuivat, ei ollut enää mieltä eikä kieltä työväestön\nriveissä -- Eevaa, Joelin äitiä ja joitakuita harvoja lukuunottamatta\n-- joka ei olisi huutanut joukon mukaan. Itse ilmassakin tuntui\nliikkuvan jotakin voimakasta, joka samalla oli painostavaa.\nÄänettömien kirouksien katku tunkeutui kaikkialla sieramiin.\nErilaisissa varallisuussuhteissa elävät ihmiset silmäilivät oudosti\nja vakoilevasti toisiinsa, kuten olisivat tahtoneet tutkia toisiensa\nsisimpiä ja salaisimpia aatoksia. Toinen toistaan kummempia\notaksumisia pälkähti mieliin ja typeryys puki ne salaperäisyyden\nverhoon. Mikä oli sovulla tapahtunut, selitettiin tapahtuneen\ntuntemattoman voiman pakosta, josta eivät muka tietäneet muut,\nkuin myönnytyksien tekijät itse. Se voima riippui myllynkivenä\nkorkeuksissa, se suosi työväestöä ja niiden etuja mutta maanomistajat\nja varakkaat uhkasi se ruhjoa.\n\nVallitsevasta orjuudesta ja sorrosta janattiin herkeämättä.\n\nKorkeuksissa riippuva myllynkivi, joka varakkaat uhkasi ruhjoa,\noli sortojärjestelmän taikoma, itsekosto, sortosyntien rangaistus.\nEntisaikoina ei sortoa sorroksi käsitetty, mutta nyt oli toisin. Koko\nmaailma oli suuri sortola, se oli koirankoppi, jossa haisi vääryys,\nväkivalta, heikomman polkeminen, ja nuo inhat hajut olivat juuri\ntehokkaimpia välineitä jouduttamaan tasa-arvoisuuden valtakunnan\ntuloa.\n\nToisinaan tunnusteli Joel tuossa kaikessa jotakin onttoa,\njotakin tekemällä tehtyä, joka tyhjyyttään rämähteli. Monessa\nesityksessä, jossa maailman menoa manattiin ja vitsottiin, oli narri\nkurkistavinaan häneen. Narri oli pienen pieni kääpiö, mutta sen\nolentoon kuului semmoinen taika, että se loi ympärilleen mahdottoman\nsuuren varjon. Jokainen unhotti katsoa kääpiöön ja katsoi sen sijaan\nvarjoon.\n\nMutta kun esitykseen sekautui Itäisen kysymys -- ja se sattui\nmelkein poikkeuksetta -- meni Joelin aivoissa kaikki mylläkkään.\nYhdenvertaisuus tähtäsi Itäisen järkähtämättömään omistusoikeuteen,\nsiihen liimautuivat väitelmät sorrosta, kahleista, vääryydestä,\nmielivallasta, koirankopin löyhkistä. Itäisen kysymys oli kuin mikä\ntervattu kettu, jonka karvoihin tarttuivat kaikki sosialismin iskemät\nvasamat.\n\nHeinänteon alkaessa virkkoi Pohjavallan isäntä Joelille:\n\n-- Tänä kesänä saat vielä niittää puolet Itäistä, rajaksi sopii\nlähteen reuna.\n\n-- Vanha niittäjä, vanha raja, vastasi Joel, johon isännän\nmyönteleminen vaikutti kiihoittavasti.\n\n-- Onko asia tosiaankin niin?\n\n-- Sattuu olemaan.\n\n-- Joel, sinä olet viimeaikoina kasvanut oman itsesi ohi.\n\n-- Ohi tai jälkeen ei kuulu asiaan, mutta Itäinen kuuluu Sormensuohon.\n\n-- No, koetetaanpa sitte.\n\nIsäntä ei enää näyttänyt hyvätuuliselta, hänen viimeiset sanansa\nkalskahtivat tuimilta.\n\n-- Minulla olisi esityksiä sinulle, mutta kun...\n\n-- Ei esityksillä eletä, leipää siihen tarvitaan. Eläkää te\nPohjavallassa omillanne, me elämme Sormensuossa, se on minun\nesitykseni.\n\nJoel käänsi isännälle selkänsä ja mutisi piakkoin koituvista\ntilinteon ajoista.\n\nKoko kesänä ei sittemmin puututtu kysymykseen. Joel niitti isänsä\nkera Itäisen, kuten ennenkin, molemmat mielisti luulottelivat, että\nniityn riistäminen jää sikseen, vaikka näkivät miten ulkotalon seinät\nkohosivat aivan Itäisen nenän eteen.\n\nKesällä otti Eeva pestuun toiseen kylään, syksyllä sairastui\nSormensuon emäntä, poti viikon pari ja laski viimeiseen lepoon\nväsyneen ruumiinsa. Siten kaksi hyvää hengetärtä luopui Joelista.\n\nHautajaisten jälestä tuli lautamies käymään Sormensuossa ja\nVaaksassa. Pohjavallan isäntä oli nostanut häätöjutun noita kahta\nvastaan velvollisuuksien laiminlyönnistä. Asianomaiset olivat kuin\npuulla päähän lyödyt. Mitkä velvollisuudet olivat heidän osaltaan\njääneet täyttämättä? kysyivät he kummissaan toisiltaan.\n\nManuuttaessa oli lautamies kehoittanut Joelia sovinnon tekoon, sillä\nmoiset asiat oikeudessa vain äksyyntyvät pahemmiksi.\n\n-- Sopikaa pois, se on viisainta, hoki kokenut mies vielä ovea\ntavoitellessakin.\n\nVaaksassa teki hän samoin.\n\nKun ensimmäinen mielen kylmä kummastuksineen ehti ohi, selkisi asia\nsen verran, että haasteen perusteena olivatkin apupäivät. Vaaksan äly\nsen keksi. Joel silloin oli nauravinaan itsensä koukkuun.\n\n-- Voi Tuppuraisen tupakit sen miehen meininkejä. Apupäivistähän\nsovittiin kesällä samassa läksyssä työpäivän lyhennyksen kera.\n\nVaaksa räpäytteli silmiään epäilevästi.\n\n-- Myöntyikö se siihenkin kohtaan?\n\n-- Tottapahan myöntyi, kun ei ole vaatinut. Eihän niitä ole viime\nkesänä suorittanut kukaan.\n\n-- Suoritettiin niitä joku määrä Pauloista ja Kourasta.\n\n-- Vaatiko se?\n\n-- Ei, ne menivät tarjolle. Joel päästi karkean kirouksen.\n\n-- Meiltä ei ole velottu apupäiviä, ja ketä ei velota, se ei ole\nvelassa.\n\n-- Sitä minäkin. Tämä juttu käy harmaaksi manuuttajalle.\n\nToinen kari, johon manuutettujen äly ajoi kiinni, oli lautamiehen\nsovintokehoitukset. Kaikesta päättäen ne olivat olleet säkissä\nennenkuin ne pantiin pussiin. Ne lausuttiin ystävällisenä, hyvää\ntarkoittavana neuvona, mutta neuvon takana piileksi vanhan ketun\nviisaus: eletään sovinnossa ja ystävyksin.\n\nEnnen käräjiinmenoa lähetti Eeva vakaiset terveiset Joelille ja\nkielsi menemästä oikeuteen. Terveisien johdosta menetti Joel\nmuutamaksi päiväksi horjumattomuutensa. Heikkouden hetkinä suuttui\nhän itselleen, ravistellakseen harjaansa tuokion kuluttua kahta\nylpeämmin. Ties miten lopulta kuitenkaan olisi käynyt, mutta\nennen käräjiinmenoa sattui kaksi tapausta jotka löivät löylyä jo\nennestäänkin löylyiseen päähän Ensinnäkin osui toinen agitaattori\nkylään, potrempi ja punaisempi Salamaa. Se piti puheita ja esitelmiä\nparina iltana ja kehoitti suoraan väkivaltaisuuksiin riistäjäluokkaa\nja maanomistajia vastaan.\n\nKun Joel isänsä kera palasi kuulemasta agitaattoria, oli hän kuumassa\nmielentilassa, hän iski nyrkkiä tuvan pöytään ja virkkoi kipenöivästi:\n\n-- Maailman menon täytyy muuttua, vaikka itse piru kontisi sen\npuolesta.\n\nTämän kintereillä seurasi toinen tapaus. Agitaattorin poistuttua\nkylästä, tuli Pohjavallan isäntä ainaisia sovintoesityksiään\nlatelemaan. Joel ja hänen isänsä hankkivat juuri lähteä\ntyöväenyhdistyksen kokoukseen, kun tuvan ovi avautui ja isäntä\nastui sisään. Ensimainitun päähän iskivät heti vihan kylmät, hän ei\nvastannut sanaakaan isännän tervehdykseen. Istahdettuaan virkkoi\nviimemainittu:\n\n-- Tulin vielä kerran esittämään sovintoa.\n\n-- Isännällä on usein esityksiä.\n\nSanat lausuttiin kuivasti ja pilkallisesti, mutta Pohjavallan isäntä\nei ollut tuonaankaan, hän kohdisti katseensa Joelin isään ja kysyi:\n\n-- Oletteko aivan yhtä mieltä Joelin kanssa?\n\n-- Kyllä me yhtä luuta olemme. Itseni vuoksi voisitte kernaasti\ntupata Itäisen vaikka mustilaisen konttiin. Olen vanha, nokkani\npainuu pian nurmeen, mutta poika tuossa on nuori, ja nuoret tahtovat\nelää. Jos Itäinen silvotaan Sormensuosta, merkitsee se meille samaa,\nkuin lyödä hampaat naulaan.\n\n-- Mutta eihän niitty asemansakaan vuoksi sovi Sormensuohon enempää\nkuin Patapeltokaan Vaaksaan huomautti isäntä. Mitä sanoisitte,\njos minä Pohjavallasta käsin ryhtyisin viljelemään Sormensuon\ntanhuatilkkuja.\n\n-- Itäinen on niitty, ja niittyyn ei sovi pellon laki. Sato kasvaa\nauran koskematta, miehen hien tippumatta.\n\n-- Mutta minkämoinen sato? Minkämoisen heinän kasvoi Itäinen teidän\nnuoruudessanne ja minkämoisen kasvaa se nykyisin?\n\nJoel puri huultaan, isä vaikeni.\n\n-- Itäinen kaipaa auran koskentaa, samoin sen haka pyrkii pellon\nluokkaan, joko ymmärrätte etten minä voi peräytyä Itäisen\nkysymyksessä.\n\n-- Emme mekään voi, sekautui Joel keskusteluun.\n\n-- Te kyllä voitte. Ruvetkaa viljelemään peltoheinää Itäisen\nkorvaukseksi. Mokoman verran voi Sormensuon peltoja laventaa kaikkiin\nsuuntiin, paitsi ylöspäin.\n\nSeurasi äänettömyys, Joel mietti mitä sanoa, mutta kun ei keksinyt\noikein nutistavaa, alkoi hänestä tuntua kiusalliselta.\n\nIsännän esityksen valossa näki hän taasen pikku kääpiön, jolla oli\nsuuri, hirmuisen suuri varjo.\n\nMutta äkkiä nousivat hänen päähänsä vanhat mielilöylyt, ja hän\nvirkkoi ilveellisellä ja pisteliäällä äänellä:\n\n-- Sanokaapa yksi asia. Miksi korjailitte alkuperäisiä\npiirustuksianne niin somasti, että Kouran nahka jäi eheäksi.\n\n-- Se on minun asiani.\n\n-- Sanokaa ennemmin, että se oli viisauden peliä. Teitä vastaan on\nvain kaksi torpparia, puolellanne on kolme. Se vasta viisauden peliä.\n\n-- Joel, sinä käytät järkeäsi kuin kiekkoa. Sinusta on lystiä, kuri\nei se pysy päässäsi, vaan lähtee vierimään ojiin.\n\n-- Ja te käytätte järkeänne kuin kalamies, joka tuulien mukaan\narvailee, mistä runsain apaja on saatavissa. Mutta jos tuuli\npyörähtääkin pahaan suuntaan, nyt on tuulinen aika. Eikö kuulu\nkorviinne, miten tuulee. Ja ettekö usko, että tuuli voi kiihtyä\nmyrskyksi, hävittäväksi myrskyksi, jos se kohtaa vastuksen.\n\n-- Joel, kuulehan, yritti isäntä tyynnyttämään.\n\nMutta Joel ei keskeyttänyt sanatulvaansa. Katse tiukkana, sieramet\npingalle pullistuneina ja pärskyen kuin veden hädästä pelastunut,\nsyyti hän löylyvarastonsa ilmoille, syyti koko sydämmensä katkeruuden\nja sen karvaat kydöt kiven kovana uhkana yhteiskuntajärjestystä,\nlakeja, omistusoikeutta, pappeja, lukkareja sekä kaikkia riistäjiä ja\nryöstäjiä vastaan.\n\n-- Te riistäjät sovitte kaikki pariin: hengen mies, suurtalollinen,\nkauppias, te olette jokainen vieneet panttilaitokseen kaiken\nihmisyytenne.\n\nJoelin yhä paukuttaessa luisti Pohjavallan isäntä tuvasta ulos,\nsovintoyritys oli rauennut tyhjiin.\n\nMentiin käräjiin. Kummaksi muuttui vastaajien mieli, ei ollut\nenää pontta puheissa. Turvauduttiin tuohon, että oli suostuttu\nmolemminpuolisesti pyyhkiä apupäivät verovelvollisuuksista. Moiseen\nkäsitykseen olivat he kaikin tulleet.\n\nKantaja kielsi tehneensä mitään myönnytyksiä, verovelvollisuudet\nolivat samat kuin ennenkin. Tähän osasi huomauttaa Joel, joka\nesiintyi isänsä kera oikeudessa, että eräs omituisuus vahvisti\nvastaajien väitteen todeksi, kantaja ei nimittäin viimeksi\nkuluneena kesänä vaatinut, eipä edes muistuttanut koko apupäivien\nsuorittamisesta. Tämä seikka jo sinään todisti suostumuksen tehdyksi.\n\nTähän vastasi kantaja menettelynsä johtuneen vastaajan jyrkästä\ntiedoksiannosta, että päätös apupäiviinkin nähden oli järkkymätön.\nKoskapa maassa vallitsi laki ja oikeus, ei kantaja ollut halukas\nvetämään kissanhäntää vastahakoisien kanssa, vaan jätti hän lopulta,\nkun viimeisetkin sovinnon toiveet olivat rauenneet, asian oikeuden\nratkaistavaksi.\n\nKun vastaajien puolesta yhä väitettiin sopimuksen tapahtuneeksi,\nsiirrettiin juttu enempää käsittelyä varten talvikäräjiin, jolloin\nkaikki jutun ratkaisuun vaikuttavat todisteet ja seikat olivat\noikeudelle esitettävät.\n\nPäätös tyydytti Joelia, joka mielellään tahtoi laventaa käräjöimisen\nniin valtavaksi kuin mahdollista.\n\nHelmikuussa istuivat käräjät. Paitsi molempia Pauloja ja Kouraa oli\nvastaajien puolelta manattu todistajiksi noin kymmenkunta sivullista,\njoiden piti kuulleen kantajan lausuneen jotakin sitovaa. Noiden\nsivullisien todistuksien tautta juttu läksi keikahtamaan pilojen\nkaareen. Yksikään ei tietänyt asiaan vaikuttavaa, olivat vain\nmuilta kuulleet Pohjavallan isännän lausuneen muka tuota ja tätä.\nLautakunta hymyili koko todisteluajan, ja tuomarikin oli menettää\nkärsivällisyytensä, kun todistajat vetelivät asioita sieltä täältä,\nkuten onkimiehet.\n\nViimeksi kuulusteltiin Pauloja ja Kouraa, kaikki kolme kertoivat\nyhtäpitävästi jutun juoksun.\n\n-- Tulitteko siihen käsitykseen, että sopimus tuli tehdyksi\napupäivien helpoittamisesta? kysyi tuomari kultakin.\n\n-- Tulimme, vakuutti kukin.\n\n-- Minkä perusteella?\n\n-- Se oli meidän yksimielinen päätöksemme.\n\n-- Hyväksyikö kantaja päätöksen?\n\n-- Ei suorastaan.\n\n-- Vastustiko sitte?\n\n-- Ei suorastaan.\n\n-- Miten sitte on käsitettävä se, että kuitenkin tarjousitte\nsuorittamaan apupäiviä?\n\n-- Sen me teimme päästäksemme selville, oliko kantajan vakaumus sama\nkuin meidänkin.\n\n-- Muuttuiko vakaumuksenne sittemmin?\n\n-- Muuttui.\n\n-- Minkämoiseksi?\n\n-- Semmoiseksi että apupäivien lakkautus kyllä oli päätetty meidän\npuoleltamme, mutta ettei kantaja alistunutkaan siihen.\n\nPuoli tuntia kestäneen neuvottelun jälestä julisti oikeus päätöksen.\nKun oli käynyt selville että vastaajat olivat laiminlyöneet suorittaa\nerityisiä verorasituksia eli n.k. apupäiviä, ja kun ei mitään pätevää\nkirjallista taikka suullista vuokrasopimusta ollut heidän ja kantajan\nvälillä, katsoi oikeus kohtuulliseksi tuomita heidät häädettäviksi\ntorpeista kolmenkymmenen vuorokauden kuluessa. Kulungit kuitattiin\nasianomaisten kesken.\n\n\n\n\nIV\n\n\nTyöväenliike oli kärsinyt tappion, liikkeen vastustajien päät\nkohosivat pystömmiksi, sosialistien riveissä suuriäänisimmät\nkiihkoilijat talttuivat. Seurasi jonkinlainen lyhyt välirauha,\nkun siipeensä saanut puolue ei ollut vielä ehtinyt tointua\ntökerryksistään.\n\nJoelin sisua kärhenteli. Ei siinä kyllin, että Itäinen oli menetetty,\naineellisen tappion lisäksi tuli vielä siveellinen tappio, jonka\nhänen henkilönsä oli kärsinyt. Hän ei ollut enää sama sankarimainen\nJoel kuin ennen, hän oli pikku raukka, pikku houkka, joka yltyi\nlähtemään jättiläisen kanssa painiskeluun, hävitäkseen, surkeasti\nhävitäkseen.\n\nKoko työväenliike oli joutunut alennustilaan, josta sitä eivät enää\nsuuret sanat voineet kohottaa. Täytyi tapahtua jotakin mainiota ja\nrepäsevää, ennenkuin kunnia oli entisessä kirkkaudessa, mutta mitä?\nMaailma oli tänään yhtäläinen kuin eilenkin, ja se oli yhtäläinen\nhuomennakin. Mutta sittekin täytyi jotakin tapahtua, jotakin mainiota\nja repäsevää. Ja pian sen piti tapahtua, muuten kylmyy ja sammuu\ntakatalveen ja yöhön koko tulevaisuus.\n\nJoel mietti yötä päivää, miten keksiä aseen, jolla alottaa taistelun\nuudelleen. Häätötuomion täytäntöönpanoa ei hänen tarvinnut pelätä.\nKoko käräjöiminen tarkoitti vain hänen nöyryyttämistään, ja oli\nalotettu Itäisen ja Patapellon vuoksi. Niiden riistäminen kävi\nmainiosti laatuun häätönaamarin verhossa. Vaaksan ja hänen oli\nantautuminen armoille, se oli kaiken alkuna ja loppuna.\n\nMiten välttää armoille joutuminen?\n\nMiten? Miten?\n\nVihdoin iski kipinä Joelin ajatuksiin, vihdoin valkeni keino, joka\ntappion kääntää voitoksi ja estää saapumasta takatalven öineen,\npakkasineen. Kipinä iskihe ensin pälkähdyksenä, mutta siitä se\nvarmentui, selveni ja sovitteleikse omiin nahkoihinsa. Se oli rohkea\nja huima, mutta se oli samalla mahdollinen. Jota enemmän Joel siihen\ntutustui, sitä houkuttelevammalta se alkoi näyttää. Monta päivää\npiti hän sen omana salaisuutenaan, mutta kun se oli aikansa vanunut,\nkohotti hän hieman salaisuuden huntua, virkkoen eräänä iltapuhteena\nisälle:\n\n-- Luuletko että _hän_ panee häätötuomion täytäntöön?\n\n-- Enpä luule.\n\n-- On hyvä, jos hän sen tekee.\n\nJoel hymyili, mutta tuokion kuluessa hymy vaihtui uhaksi, hänen\nsieramensa pullistuivat ja hän puri hammasta.\n\n-- Hänen täytyy panna se täytäntöön, täytyy, täytyy... Joelin nyrkki\nputosi raskaasti pöytään, hänen kesakkoisien ja laihojen kasvojensa\nlihakset vavahtelivat. Isä katsoi häneen kummasti.\n\n-- Miksi se siitä valkenee? Mennyt on mennyttä.\n\n-- Mutta jos ei olekaan, jos lopputilit ovat vielä tekemättä.\n\n-- No, en minä ymmärrä. Onko ilmaantunut keino?\n\n-- On, nyt vasta alkaakin taistelu. Huomisesta lukien emme suorita\nenää veropäiviä, hänen täytyy panna tuomio täytäntöön.\n\n-- Hm, virkkoi isä.\n\nÄidin kuoltua oli hän mukautunut kokonaan Joelin kannalle. Hänen\nkolmesta rakkaudestaan oli vielä jälellä kaksi, poika ja Sormensuo.\nJa ne kaksi kuuluivat eroittamattomasti yhteen. Mikä koski\nSormensuohon, koski poikaankin. Kumpaakaan ei saattanut ajatella\nerossa toisistaan. Ja kaikki mikä tarkoitti tuon eroittamattomuuden\nlujittamista, meni helposti mieleen, suli sydämmeen...\n\n-- Pitääpä joutua Vaaksaan.\n\nJoel lähti.\n\nPäivä pari tuon jälestä levisi kylään tieto, että Sormensuo ja Vaaksa\nkieltäytyivät suorittamasta päivätöitä, ilmaisematta varsinaista\nsyytä menettelyynsä. Olivat vain tuumineet, että kun on kerran\nlähtenyt riidoiksi, niin pysyköön häntä riitoina. Menettelystä oltiin\nyleiseen ymmällä. Mitä se tarkoitti? Mikä viisaus sen alla piili?\n\nPohjavallan isäntä vastasi uhitteluun siten, että ryhtyi hommaamaan\nhäätötuomioita täytäntöön. Yksi ja toinen oli jo silloin päässyt\nsalaisuuden perille: koko kylää käsittävä yleislakko oli päätetty\npanna vireille samana päivänä, jolloin Vaaksan ja Sormensuon asukkaat\najetaan konnuistaan taivaan alle.\n\nJärkiperäisesti ja johdonmukaisesti ryhtyi Joel valmistuksiin, hän\nsytytteli ensin kiihkeimmät ja huimimmat. Tehtävä oli helppo ja\nkiitollinen, onnistuminen näytti lupaavalta, sillä jokainen puhuteltu\nsyttyi puolesta sanasta. Kaikki kahden edestä, lähti jokaisen\nhuulilta vankasti ja rehellisesti.\n\nMaltilliset aiheuttivat jo enemmän työtä, täytyi vedota niiden\njärkeen ja sydämmeen. Nuori työväenliike oli saavuttanut lyhyessä\najassa kaksi tärkeätä voittoa työpäivän lyhennyksen ja apupäivien\nhelpoituksen, selitteli Joel maltillisille. Työväestöstä itsestä\nriippui jatko. Jos kaikki ovat yksimielisiä, varisee rengas toisen\njälestä niistä kahleista, jotka työväen lihaa ja luuta kalvavat.\nEnsimmäisiä voittoja seuraavat toiset voitot, parannuksien sarja\njatkuu jatkumistaan, kunnes yhdenvertaisuus ja hyvinvointi on\nsaavutettu. Mutta jos työväestö ensimmäisen koetuksen ja vastarinnan\nedessä jänistää, on sen asia auttamattomasti hukassa. Taantumus\njo kohoittelekse päätään ylpeästi, myönnetyt helpoitukset uhataan\nanastaa takaisin, entinen orjuuden yö jo hämärteli, sortajat\nilakoitsivat j.n.e. Maltilliset ilmaisivat myötätuntonsa hanketta\nkohtaan, luvaten yhtyä lakkoon, jos se oikein väkivoimakkaana puhkeaa.\n\nHeikot olivat enää kääntämättä. Niiden kanssa piti olla viisas ja\nvarova, muuten työ meni hukkaan. Kääntäjiä pantiin liikkeelle melkein\nyhtä paljo, kuin oli käännettäviäkin, ja sitkeästi tehtiin työtä.\nMaltillisille esitettyjen kohtien lisäksi istutettiin heikkoihin se\nkäsitys, että suurlakko jo muka oli miehestä mieheen ja naisesta\nnaiseen päätetty asia. Sen edestä ei enää päässyt pakoon kuuhun eikä\nmereen. Jokaisen kanta täytyi paljastua. Voiton päivänä pyhän asian\npetturit vapisevat. Häpeä ja kirous heidän muistokseen.\n\nMoniaita seikkoja ei Joel osannut ottaa laskuihin. Ensinnäkin ei\nhän käsittänyt sitä tosi seikkaa, että Itäisen menettäminen ei\nollut eikä voinut olla kenellekään semmoinen sydämmen asia, kuin\nse oli Joelille ja hänen isälleen. Hän ei pannut merkille edes\nsitäkään musertavaa totuutta, että hän itse ani harvoin kiinnitti\najatuksensa Patapeltoon. Viimemainittu laahusti kyllä samassa\nkimpussa jonkinlaisena lisikkeenä ja oli painava tekijä, mutta se oli\ntykkänään vailla sitä lämmittävää voimaa, joka taikamoisesti käsittyi\nItäiseen.\n\nToinen heikko kohta, jota ei Joelin silmä osannut keksiä, oli\nyhteisyyden tunteen puute, joka aina on kehittymättömien olojen\nleima. Jotta koko kylän työväestö palvelijoihin saakka olisi omannut\nVaaksan ja Sormensuon kysymykset omikseen ja lähtenyt niiden edestä\ntaisteluun, olisi edellyttänyt harvinaisen väkevää yhteisyyden\ntunnetta ja käsitystä yksimielisyyden voimasta.\n\nJos Joel olisi nähnyt sydämmiin ja vähänkään tuntenut ihmismieltä,\nolisi koko lakkohanke alun alkaen näyttänyt pitkää nenää hänelle.\nHän olisi keksinyt salaisia nauruvireitä monissa suupielissä, olisi\nvainunut kätkettyä ivaa monen lauseen lomissa, mutta hän oli niin\nväkevästi kiintynyt omiin yksipuolisiin otaksumisiinsa, että hän oli\nkuuro ja sokea kaikelle muulle.\n\nHän puskihe yhä eteenpäin.\n\nKoitui sitte päivä, jolloin panoksen piti laueta ja pamahtaa.\nKruununmiehet ilmaantuivat Sormensuohon ja Vaaksaan, huoneet\ntyhjennettiin, ovet lyötiin lukkoon -- lain koura teki säälittä\ntekonsa.\n\nHeinänteko oli juuri alkanut. Vielä samana päivänä kutsuttiin\nilmoituslipuilla ja yksityisillä kehoituksilla kylän työväestö\nVaaksan tanhualle. Ensimmäiset tulijat, jotka kutsutta ja sydämmensä\nääntä noudattaen olivat rientäneet ilmaisemaan osanottoaan\nhäädettyjen kohtaloon, loivat kokoukseen vakavan värin. Vaimot\nnyyhkyttelivät, miehien katseet olivat juroja, alakuloisia. Tanhualla\nvallitseva sekasorto sointui surullisen näön kanssa sovusti yhteen.\nAstioita, huonekaluja, työaseita ja vaatteita oli viskelty nurmelle\nhuiskin haiskin ikäänkuin merkiksi, että väkivalta oli ollut\nliikkeellä köyhää kurittamassa.\n\nMutta samassa määrässä kuin väkeä tulvi lisää tanhualle, särkyi\nalkupuolella vallinnut vakava väri. Alkoi kuulua huolettomia ja\niloisia ääniä, naurua ja kevytmielisiä puheita, kuten olisi saavuttu\njohonkin huvitilaisuuteen, jossa ohjelman alkamista odottaessa itse\nkunkin oli velvollisuus pitää iloa yllä itsensä varalle. Kymmenen\ntienoissa, jolloin viimeisetkin olivat saapuneet, ei joukossa enää\nkuulunut vakavuuden hiventäkään. Enemmistö oli semmoisia, jotka huvin\nvuoksi ja uteliaisuudesta olivat saapuneet lakkokokoukseen, ja heidän\nnauruihinsa hukkui vakavien ja huolekkaiden hiljaiset puhelut.\n\nKymmenen tienoissa ilmaantui Joel tuvan seinustalle, johon pöytä oli\nasetettu. Melu ja sohina hiljeni, kaikki odottivat jännittyneinä.\nJoel nousi seisomaan pöydälle ja loi joukkoon tiukan silmäyksen.\n\n-- Ystävät, virkkoi hän sitte, sieramet pingalle pullistuneina,\nkesakkoiset kasvot harmaina ja silmissä tuli, joka Sormensuon ja\nItäisen edestä taistellessa aina niihin syntyi. Kuka on matalan\nmajan tanhualla pannut toimeen tämmöisen sekasorron? Kuka on köyhän\nainoat rievut ja käsialat raastanut taivaan alle? Sortaja sen on\ntehnyt, sorron ja väkivallan käsi on ollut toiminnassa. Miksi\nvaimot ja neidot valittavat, miksi miehien ja nuorukaisien muoto on\nmurheellinen? Siksi että vääryys ja valhe on voittanut, oikeus ja\ntotuus poljettu, siksi että väkevä on heikon nutistanut. Mutta mepä\nvannomme valan, koston valan, oikeuden ja totuuden valan.\n\n-- Vannomme, keskeytettiin monelta taholta.\n\n-- Kädet ylös kohottakaatte, kaikki kädet korkeutta kohti, komensi\nJoel.\n\nMonella taholla kohoutuivat kädet ylös, mutta monella taholla ne\njäivät huomattavasti kohoomatta, vaikka lakkopuuhan kiihkeimmät\ntaistelijat olivat hajautuneet joukkoon sinne tänne.\n\n-- Valan sanat kuuluvat: me taistelemme niinkauan, että totuus ja\noikeus voittaa.\n\n-- Taistelemme, kuului sekaisin mies- ja naisääniä. Joelin korviin\näänet kuuluivat satakertaisina.\n\n-- Silmäilkää näitä köyhän riepuja ja käsialoja, jatkoi hän sitte\ntyynemmästi ja tasaisemmasti sekä silmäillen tanhualla seisovia\nihmisiä pehmeästi ja suosittelevasti. Silmäilkää matalaa, harmaata\nmajaa, portaita, polkuja, pikku vainioita, ne kukin kielellään\nkertovat köyhän miehen elämän tarinaa, sydämmen sykähdyksiä, rinnan\nriemuja, mielen murehia. Kaikki on muistoja täynnä, kaikkeen on köyhä\nantanut jotakin omasta itsestään. Pihan polku ja pellon piennar\nkertoo nopsan jalan polennasta, vainiot rupattavat aamuvirkusta\nviljelijästä, pieni ja pimentoinen tupa laulaa hämärän uinuttavaa\nsäveltä väsyneen raatajan korvaan. Se mitä tässä näemme, on köyhän\nmiehen maallinen taivas. Köyhä ei luo taivastaan korkealle eikä\nkauas, se ulottuu vain omien peltojen laitaan ja kohoo vain oman\norren tasalle. Ystävät, onko tämä köyhän taivas liian upea ja komea?\nOnko tuossa, minkä näemme, liian paljo maallista hyvää, ajallista\netua?\n\n-- Ei, ei, kuului sankkaääninen vastaus.\n\n-- Ja kuitenkin uhkaa vainolainen väärien asetuksien nojalla riistää\nköyhältä tämän pienen maallisen taivaan. Melkein kokonainen ihmisikä\non tässä hyöritty ja pyöritty, murena murenelta on tätä onnelaa\nkyhätty, sen syntymisen eteen hikoiltu ja aherrettu, mutta nyt\ntulee vainolainen ja sanoo: mars maantielle, mies, mars vaimonesi,\njoukkonesi. Koiraa, joka on hänen tanhuallaan ikänsä haukkunut\nihmisiä, sitä hän hoivaa, kun se vanhenee, mutta köyhän, joka on\nhänen peltojaan kyntänyt ja kuokkinut, sen hän potkii maantielle.\nAnnammeko moisen julmurin työn tapahtua?\n\n-- Emme, kuului useita ääniä.\n\n-- Me emme anna moista tapahtua. Me nousemme vastustamaan, me\nnousemme taistelemaan. Huomispäivän auringon kera me nousemme\ntaistelemaan, me kylän raatajat, nuoret ja vanhat, naiset ja miehet.\nMe emme ole milloinkaan taistelleet oikeuksiemme puolesta, sen vuoksi\nmeidän kanssamme menetelläänkin hävyttömämmin kuin koirien kanssa. Me\nolemme aina myöntyneet kaikkeen, taipuneet kaikkeen, meidän niskamme\non ollut kuin nuori pihlaja, joka taipuu katkeamatta vaikka maahan\nsaakka. Mutta nyt me nostamme niskamme suoraksi, ja kun me sen\nteemme, niin näkevätpä vainolaisemme, mikä mahti, mikä voima on tässä\njoukossa, jota eivät he koirankaan arvoisena ole pitäneet, jonka\nniskaa he ovat tottuneet mielin määrin kuormittamaan.\n\nEräältä taholta kuului äänekästä mutinaa, josta saattoi eroittaa\nlauseen, että koiritteleminen oli liioittelua sekä työväenliikkeen\npalkatuilta puoskareilta opittua. Joel ei huomautusta ottanut\nvarteen, ja siinä hän teki virheen. Koko puheen vaikutus rupesi\npilaantumaan. Räikeihin väreihin ja vertailuihin kerran jouduttuaan,\nei hän enää raahtinut niistä luopua. Johdonmukaisuus vaati mielien\nkiihdyttämistä ja nostattamista, laimea väri ja vertailu ei ollut\npaikallaan räikeän jälessä, ja siten jatko muodostui tolkuttomaksi\nhaukkumiseksi itse haukkumisen vuoksi.\n\nKuuntelijoiden joukossa syntyi levotonta liikettä. Se aiheutui\nvain muutamien harvojen alotteesta, mutta se näytti tarttuvan\nvälinpitämättömiin ja muihin kevyempiin aineksiin, jotka olivatkin\ntulleet mukaan pelkän lystinpidon vuoksi.\n\n-- Huomenna me murramme poikki orjuutemme ikeen, murramme yhtenä\nmiehenä. Ei yksikään meistä, jotka seisomme tässä tanhualla, ryhdy\nhuomenna työhön eikä nöyrry tottelemaan koiralan herrojen komentoa.\nEi huomenna, ei ylihuomenna, ei ennenkuin nämä köyhän rievut ja\nkäsialat ovat entisillä sijoillaan. Huomatkaa että nyt ei ole\nkysymyksessä ainoastaan yksityinen ja erityistapainen vainotyö, nyt\non kysymys paljo enemmästä kuin Sormensuon ja Vaaksan asukasten\nmaantielle potkimisesta. Kysymys on siitä, pitääkö meidän raatajien\naina nöyrtyä ja taipua. Tällä kertaa on Vaaksan ja Sormensuon selkä\nkysymyksessä, ensi kerralla jonkun muun. Eikö ole aika tehdä loppu\nvainotöistä? Vihaisen koiran kuonoon tavataan asettaa koppa, se on\nvain keino, jolla ihmiset suojelevat itseään riiviöltä. Meillä on\nmyöskin keino, jolla voimme suojata itseämme kaksijalkaisien koirien\npuremista vastaan. Se keino on yleinen, koko kylän käsittävä lakko.\nMeidän on pakko käyttää sitä keinoa kaksijalkaisia koiria vastaan,\nmuuten eivät he ikinä lakkaa puremasta meitä. Meidän pitää näyttää\nvoimamme, meidän pitää voittaa, maksoi mitä maksoi. Ehdotan siis\nlakon alkavaksi huomisesta lukien, kunnes Vaaksan ja Sormensuon olot\novat entisellään.\n\nJoel pudottihe alas pöydältä ja asettui nojalleen Vaaksan tuvan\nseinää vastaan. Monelta taholta kuului hyväksymishuutoja, mutta\nkuului murinaa ja nauruakin. Tehdyn sopimuksen mukaan nousivat\nkiihkeimmät lakon puoltajat toinen toisensa jälestä pöydälle ja\nkehoittivat työväestöä yksimielisyyteen. Kun pikku puheet olivat\npidetyt, nousi Joel jälleen pöydälle ja virkkoi äänellä, joka tuntui\ntunkeutuvan vuorienkin lävitse:\n\n-- Kylän työväestön nimessä minä siis julistan lakon alkavan\nhuomisesta saakka. Lakko käsittää torpparit, mäkitupalaiset,\nmuonarenkitorpparit, vuosipalkkalaiset, käsityöläiset ja\npäivätyömiehet. Jos joku vuosipalkkalainen ja muonarenki on\nsemmoisessa varallisuustilassa, ettei kykene viikkoa kahta tulemaan\ntoimeen omilla varoillaan, annetaan hänelle torpeissa työtä ja\nelantoa. Valittakoon nyt lakkokomitea, jonka tehtäväksi jää rikkurien\nkurissa pitäminen, etteivät toiset revi alas sitä, minkä toiset\nrakentavat. Lakkoon pakotetaan yhtymään kaikki.\n\n-- Millä voimalla? kuului rohkea ääni hiukan loitommalta. Katsottiin\nvajaa kohti, josta sanat kuuluivat. Vajan ovella seisoi Punakorpi,\nKaunistan torppari, joka oli oman isäntänsä sukulainen.\n\n-- Millä voimalla, millä oikeudella? toisti Punakorpi, astuen pari\naskelta pöytää ja joukkoa kohti.\n\nJoel ei vähääkään äimistynyt Punakorven esiintymisen vuoksi, hänen\ntiedossaan oli viisi kuusi jyrkkää vastustajaa, joiden suhteen oli\nalunalkaen suunniteltu pakkokeinoja.\n\n-- Tuolla voimalla, jonka näette nenänne edessä.\n\n-- Minä haluaisin katsoa sen miehen silmiin, joka huomenna käy\nestämään minua veropäivää suorittamasta.\n\nPunakorpi astui vieläkin pari askelta pöytää kohti.\n\n-- Käyköön se mies näkyviin.\n\nAstui joukosta esiin kaksi miestä, astuivat toiset kaksi, astuipa\nkolmaskin pari. Ne olivat kylän kiihkeimpiä sosialisteja ja Joelin\nkannattajia.\n\n-- Me estämme, me olemme ne miehet.\n\n-- Sepä on valhe, jumal'auta.\n\n-- Samat sanat, mutta kovemmin.\n\nPitkä, verevä nuorukainen lausui noin ja siirtihe samalla Punakorven\nrinnalle. Hän oli kylään vastikään muuttanut seppä, joka hankki\nperustaa pajaa ja perhettä Pohjavallan maalle.\n\nJoel ei vieläkään säpsähtänyt.\n\n-- Ei kaksi lintua kesää tee, meitä toisia on joukko.\n\n-- Ja joukossa on kirjaviakin koiria.\n\nViekasnaamainen mies erosi joukosta ja siirtyi Punakorven ja sepän\nlähelle. Joelista tuntui kuin olisi hän saanut aimo läimäyksen\nkasvoihinsa. Siirtyjä, Syyrakki niminen hyvinvoipa mökkiläinen, oli\nJoelia lietsonut lakkopuuhaan. Otto, Syyrakin poika, oli Joelin\nläheinen ystävä sekä työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Otto oli\nkerran varoittanut Joelia sekä sanonut vaanineensa, että isä salaa\nsuositteli ja tyrkytteli siskonsa poikaa sormensuolaisten tilalle,\nmutta varoitus ei Joeliin pystynyt.\n\n-- Kas Syyrakkia, miten nuolee omat jälkensä. Sanokaamme kolmannelle\nurholle terve, virkkoi Joel pilkallisesti.\n\n-- Luehan urhot tarkemmin.\n\nJo siirtyi neljäs vastustaja entisien lisäksi. Se oli suuriperheinen\ntyömies, jonka mieli paloi vaaksalaisten tilalle.\n\n-- Neljään on pian luettu. Toivon ettei lukunne kohoa monella\nneljällä, vaikka seisoisimme tässä viikon.\n\nTanhualla syntyi levottomuutta ja kohinaa, mutta Joel erhettyi sen\nmerkityksestä. Kohinan asetuttua kuului jälleen Punakorven miehekäs\nääni. Sanoissa uhkui vakaumusta ja väistymätöntä rohkeutta, kun hän\nvirkkoi:\n\n-- Oli meitä neljä tai neljäkymmentä, on samantekevä. En puhu muiden\nkuin itseni edestä, ja minun lyhyt järkeni sanoo, ettei lakko ole\noikeutettu.\n\n-- Mutta nämä taivaan alle paiskatut rievut ja käsialat huutavat\nettä se on oikeutettu, huutavat, jotta maailma kaikuu, vastasi Joel\ninnoissaan ja yhä vielä luottaen voittoon.\n\n-- Miksi herkesitte veropäiviä suorittamasta?\n\n-- Taistellaksemme totuuden ja oikeuden puolesta.\n\n-- Eipä, herkesitte vain, jotta voisitte nostattaa myrskyn\nPohjavaltaa vastaan. En puhu kuin itseni edestä. Tehkää vaikka sata\nlakkoa, mutta elkää tulko sanomaan, että te estätte minua huomenna\nsuorittamasta veropäivää.\n\n-- Meillä ei ollut muuta keinoa kuin laventaa taistelu, jatkoi Joel\nyhä omien puolustuksiensa latua. Vaaksan suusta vietiin leipä s.o.\nPatapelto, Sormensuosta ainoa maitotilkka s.o. Itäinen.\n\n-- Ja sinun älysi laukkaa pellon ja niityn ympäri, laukkaa yhteen ja\nsamaan suuntaan kuin liikkeessä oleva myllynkivi.\n\nTanhualla kuului äänekäs nauru, ja se oli neulanpisto Joelin\ntorkkuvaan järkeen. Koko lakkohanke alkoi rutista ja häilähdellä,\nsen ryöpyt, sensijaan että olisivat voimakkaasti lennähtäneet\nvavahuttelemaan Pohjavallan mahtia, alkoivatkin roiskahutella\nivahyrskyjä häntä itseä kohti. Punakorven sanat hänen älynsä\nlaukkaamisesta myllynkiven tavoin yhteen ja samaan suuntaan, vitsoi\nhäntä kuin kolttupoikaa. Hän yritti puhua, mutta lauseet heittivät\nkuperikeikkoja, hän yritti innostua, mutta hän nolostui kahta\nhullummin.\n\n-- Herkeä jo, pieni olet papiksi, kuului ivallinen ääni joukosta.\n\n-- Pieni olen ja pienuuteni tunnen, mutta huomatkaa, ystävät, että\noli pelto, tanhua ja tupa, joita olin tottunut pitämään ominani,\nmutta...\n\nJoel lämpeni äkkiä, kuten olisi taikavoima vaikuttanut häneen. Ja\nhän alkoi uudelleen puhua. Loihtien silmiensä eteen Sormensuon\ntanhuan, jossa vallitsi ihka samallainen sekasorto, ja kiinnittäen\najatuksensa vain yksinomaan Sormensuon menettämiseen, kasvatti hän\nsilmänräpäyksessä voimakkaita tunteita sydämmeensä, jotka hän puki\nniin lämpöisiksi sanoiksi ja lauseiksi, että ne olisivat voineet\nkiviäkin hellyttää. Kirkas totuus oli ainoastaan siinä, esitteli\nhän, että hänellä ja hänen isällään oli ihmisten ja Jumalan nähden\noikeus Sormensuon maatilkkuun, olipa tilkku peltoa tai niittyä tai\nsammalsuota tai kivimäkeä. Oikeutensa olivat he ostaneet otsansa ja\nselkänsä hiellä, monivuotisella raatamisella.\n\nMutta joukko ei enää viitsinyt kuunnella, tanhua alkoi harventua.\nPunakorven ja hänen seuralaistensa lähtö oli kuin merkinanto\nkokouksen hajoomiseen. Heikot astuivat rehentelevästi vastustajien\njälessä tanhuan porttia kohti, keskinkertaiset eli maltilliset\nluikkivat tiehensä äänettä ja huomiota herättämättä. Kun Joel vihdoin\nlopetti, näki hän tanhualla vain nuo kuusi jyrkkää, niiden lisäksi\noman isänsä, vaaksalaiset, Paulat ja Kouran.\n\nOivallettuaan säälimättömän todellisuuden, herahtivat kyyneleet\nJoelin silmiin. Tuokion taisteli hän niitä vastaan, tuokion vain,\nsitte hänen kätensä puristausivat nyrkkiin ja kohousivat ylös kesäyön\ntaivasta kohti.\n\n-- Koston päivä on tuleva, minä vannon että se on tuleva. Joel loi\nkiinteän katseen isäänsä, Vaaksaan, Pauloihin ja Kouraan.\n\n-- Epäilettekö sen tuloa?\n\nKysytyt vaikenivat... ja loivat katseensa maahan.\n\n\n\n\nV\n\n\nRaitis syysaamu. Pilvetön taivas kaareutui pääkaupungin yli jonka\nkaduilla jo tykytti vilkas liike. Par'aikaa juna ajoi Kaisaniemen\nsivu. Joku silmänräpäys vielä, ja matkustajat astelivat aseman\nportaita alas, issikkarivissä syntyi liikettä, piiskat läjähtelivät,\najoneuvot toisen jälestä lähtivät vierimään ja niiden vierimiseen\nja kavioiden kapseesen häipyi koko kohtaus, uudistuakseen ihka\nsamallaisena muutaman kotvan kuluttua.\n\nViho viimeisenä asteli aseman portaita alas Joel. Hän näytti\nhajamieliseltä ja höpertyneeltä. Pääkaupunki teki häneen nutistavan\nvaikutuksen. Kun juna ajoi Töölönlahden poikki ja kun Pitkäsilta ja\nkaupunki humahti näkyviin, kulki väreily hänen selässään.\n\nSeisoen aseman rappusilla silmäili Joel pääkaupunkia, jonka\nsuuremmoisuus yhä vain kasvoi. Vihdoinkin painui hän alas kadulle,\nohjaten askeleensa Ateneumia kohti. Silloin tällöin loi joku\nvastaantulija silmäyksen häneen. Silmäys tarkoitti oikeastaan Joelin\npukinetta ja suurta nyytiä, jota hän kantoi vuoroin olallaan,\nvuoroin kainalossaan. Pukine ansaitsikin huomiota. Hattu oli\nvanha, taitteinen ja kellastunut, sinertävät housut olivat lyhyet\nja ulettuivat korkeintaan nilkan tienoille, mutta housunlahkeiden\nniukan pituuden korvasi ruskean takin suhteeton pituus ja avaruus.\nSe mukautui vain selkälapojen kohdalta vartaloa myöten, heiluen\nmuilla kohdin omissa valloissaan, miten sitä milloinkin huvitti.\nPukua kantavan henkilön kesakkoinen naama, luiseva vartalo ja heiluva\nkäynti suli jonkinlaiseen hymyilevään sopusointuun vaatetuksen\nkanssa. Viimemainittu koristi miestä ja mieskin koristi vaatetustaan.\n\nPolettuaan katuja tuonne ja tänne, ohjautui Joel kauppatorille.\nNäky, joka siellä levisi hänen eteensä, oli omiaan ravistelemaan\nhänestä kaikki selkäväreilyt, kivimuurien ja komeuden synnyttämät.\nMaalaiskuormat hevosineen ja ajajineen tuoksahtivat kuin kotoisilta\nterveisiltä, ne vipusivat mielen tasapainoon ensi vilauksella.\nNyyttineen puikkelehti Joel kuormarivien välissä ristiin rastiin\nja ilman vakituista päämäärää, mutta hilautuen yhä kalasatamaa\nkohti. Lipuessa ja silmäillessä kului aika hopusti, maalaiskuormat\nkatosivat ajajineen ja hevosineen, niiden sijaan alkoi ilmaantua\nvarsiluudan liikuttajia. Niiden esiintyminen teki Joeliin\nvirkistävän vaikutuksen. Hän otaksui asian siksi, että kymmenestä\nluudanliikuttajasta yhdeksän tarjoutuu hänelle emintimäksi, jottei\nmuuta kuin hyväksyy sen, minkä itse lystää.\n\nJoel lähti nyyttineen luutijoitten sekaan ja silmäili heitä. Kovin\nmonta ei silmäiltävänä ollutkaan, pian hän oli tehnyt valintansa.\n\n-- Kestääkö miten kauan, ennenkuin yhdessä lähtään kotiin?\n\nJoel oli pysähtynyt lyhyen eukon lähelle. Kysymyksen tehtyään\nnauroi hän ääneensä ja nyökäytteli päätään tuttavallisesti. Eukko\nloi häneen omituisen katseen, jossa pikku suuttumus ja pikku nauru\nnäyttivät riitelevän vallasta, mutta ei vastannut sanaakaan. Joel oli\npoistuvinaan, astui askeleen tuonne, toisen tänne, pyörähti jälleen\neukon lähelle ja tokasi äskeiseen tapaansa:\n\n-- Kuten emäntä näkee, ollaan niinkuin neljän seinän puutteessa.\n\nSilmäyksestä, jonka eukko loi Joelin sinertäviin housuihin ja laveaan\ntakkiin, näkyi että pikku nauru vei voiton pikku suuttumukselta.\nMutta vieläkään ei hän ryhtynyt puheluun. Joelin kärsivällisyys ei\nloppunut eikä hän ajatellutkaan peräytyä. Hän teki saman tempun kuin\näskenkin, asteli jonkun askeleen vain astellakseen, pyörtihe sitte\nentistä tutumpana ja varmempana eukon eteen ja virkkoi:\n\n-- Tietäähän emäntä, ettei tämä tämmöinen poika milloinkaan haise\nviinalta eikä rommilta.\n\nEukko herkesi työstä, nojautui luudan varteen, silmäili Joelia ja\nnyyttiä.\n\n-- Vai et haise viinalta etkä rommilta.\n\nSanoja seurasi ensin päännyökäys, sitte nauru. Ääni ei ollut erin\nmiellyttävä eikä naisellinen.\n\n-- Miten monesti tässä kylässä pitää kysyä, ennenkuin suvaitaan\nvastata. Kotipuolessani riittää yksi ja ensimmäinen kerta, virkkoi\nJoel, ollen olevinaan jo harmissaan.\n\n-- Mistä olet kotoisin?\n\nKysymystä seurasi tyystä silmittely. Joel mainitsi kotipitäjänsä\nnimen, mainitsipa kylän ja torpankin.\n\n-- Milloin olet tullut tänne?\n\n-- Noin pari tuntia sitte?\n\n-- Etkä tunne täällä ketään?\n\n-- En, en kerrassaan ketään muuta kuin entisen isäntäni siskon, mutta\nhän on ryökynä ja käy piirustuskoulua.\n\n-- Aiotko jäädä tänne?\n\n-- En ainoastaan aio, vaan jäänkin.\n\n-- Mitä sinä osaat?\n\n-- Minä veistän puusta vaikka tuon tuommoisen.\n\nJoel osoitti kädellään Katajanokan kirkkoa. Luutija tuumaili kotvan\nja tuumaillessa tarkasti hän salaa Joelin laihoja, kesakkoisia\nkasvoja.\n\n-- Jos on ahdas, makaan lattialla.\n\n-- Käyhän tuonne, käski eukko, osoittaen muuatta vihanneksien myyjää,\njonka kojeet olivat laitimaisimpina. Istu siellä ja odota. Sano että\nolet Varpusen Annin hyyriläinen.\n\n-- Hyvä juttu.\n\nEmintimän valinta oli tehty, keventynein mielin lähti Joel\nastelemaan nyyttineen osoitetun vihanneksien myyjän luo, odotti\nsiellä jonkun tiiman, kunnes Annin kera sitte yhdessä jouduttivat\nviimemainitun kotiin. Se oli pieni, hellalla varustettu huone, jonka\nainoa ikkuna oli pihamaahan päin. Huoneen kolmantena asukkaana oli\nkansakouluijässä oleva tyttö Miija, joka oli Annin tyttärentytär.\nMiijan äiti oli kuollut, isä, joku tehtaan työmies, oli mennyt\ntoisiin naimisiin, ja Miija oli majautunut muorin luo.\n\nIllalla oli Joel puheluhaluinen. Tottumattomana työttömän päiviin, ei\nhän tuntenut väsymystä makuulle asetuttuaan. Unta odotellessa virkkoi\nhän:\n\n-- Minäpä arvaan että lattian tällä kohden on ennenkin tavannut olla\nmakuusija.\n\n-- Onpa tavannutkin.\n\n-- Väliin tässä on maannut joku tyttönen, väliin miehen muotonen. Ne\novat tulleet ja menneet eikä niistä ole talossa tykätty.\n\n-- Kuka sen on sanonut?\n\n-- Minä sen viimeksi sanoin. Hyvä että ovat menneet, en voi muuta\nkuin kiittää...\n\n-- Se on oikein, että nukut kiitos huulillasi.\n\n-- Mistäpä uni laiskan luihin? Ei tule sarvista kiskoenkaan.\n\n-- No, kun ei tule, niin kerroppa mitä varten lähdit tänne\nkaupunkiin. Mitä varten lähdit mailman kyljille Sormensuosta.\n\n-- Se on kirjava juttu.\n\n-- Sittepähän kielesi saa kylläkseen. Alota alusta ja kerro suuret\nsekä pienet.\n\nJoel rupesi kertomaan. Hän alotti Itäisen merkityksestä Sormensuon\ntaloudessa, eteni siitä Pohjavallan ulkotalon perustamishommiin.\nEdistyttyään häätöjutun ratkaisuun, alkoi häntä unettaa ja hän\nlopetti.\n\n-- Mutta silloinhan oli talvi, kun teidät häädettiin.\n\n-- Oli kyllä silloin, kuin häätötuomio julistettiin, mutta sitä ei\npantu oitis täytäntöön. Sattui tapahtumia, käänteitä niistä kerron\nhuomenillalla.\n\nToisena iltana jatkoi Joel kertomustaan, lopettaen lakkokokoukseen,\njoka pidettiin Vaaksan tanhualla. Vasta kolmantena iltana kerkesi\nhän koskettelemaan syihin, jotka hänet ajoivat maanpakolaisuuteen\nkotiseudultaan. Ne syyt olivat mielen katkeruus sekä lakon\nonnistumattomuudesta johtunut häpeä. Häntä ruvettiin ivaamaan koko\nkylässä, toiset julistivat hänet hourupäiseksi ja narriksi, toiset\nkiroilivat häntä ja hioivat hampaitaan hänelle vihasta. Toisien\nsilmissä hän oli narri typerä, toisien silmissä yllyttäjä, riiviö.\nViimemainittujen vihan hän kesti, mutta iva ja pilkka karkoittivat\nhänet pakenemaan.\n\n-- Kaiken muun lystin lisäksi teki morsiameni eron minusta.\n\nJoel oli tuon sanovinaan vihannan leikkisästi, mutta lausuessa\npettikin äänen ryhti, kurkku ikäänkuin turposi silmänräpäykseksi\neivätkä sanat työntyneetkään loristen kuuluville.\n\nSitte hän jatkoi kertomustaan. Sormensuon tanhualta lähti eräänä\nkesäiltana kolme miestä astelemaan. Metsätien polvekkeessa, johon\nniin moni muisto liittyi ja josta polku painui alas pelloille ja\ntaloihin, erosi kolmas mies.\n\nKaksi, kertojan isä ja Vaaksa, suuntasivat askeleensa polkua myöten\nkylään, kolmas, kertoja itse asteli kapeata maantietä, joka pian\nyhtyi leveämpään maantiehen. Leveämpi vei maailmaan. Isän ja Vaaksan\nmennessä armoa rukoilemaan Pohjavallan isännältä, polki kertoja\ntulisesti maantietä. Vasta kun ventovieraat maisemat ja kylät tulivat\nvastaan, vasta sitte, kun silmä kohtasi pelkkiä outoja kasvoja,\nherkesivät kuulumasta korviin herjain naurut ja julmien kiroukset.\n\n-- Minne ajauduit ensin? kysyi Anni emäntä, kun Joel lopetti\nkertomuksensa.\n\n-- Koetin tukkilaisena päivän muutaman, koetin rautatien töissä,\nsitte hommauduin tänne. Muuttokirjat ovat taskussani, kaikki on nyt\nkunnossa ja suorassa.\n\n-- Mihin aiot ryhtyä?\n\n-- Nähdään huomenna.\n\nSeuraavana päivänä meni Joel satamaan työhön.\n\nEnsi päivinä oli hän silmän syöttinä kaikille satamamaailman\njäsenille, syystä että hän oli muita erikoisempi. Oli\nkesakkokasvoinen, laiha, luiseva, vääräsäärinen. Aivan kuin\nkitukataja ja oravanpoika, jossa ei näkynyt muuta kuin nahka ja\npienet luut. Hänessä oli sekaisin jotakin äkäistä ja jotakin\nlystillistä, joka aina pistihe silmään.\n\nKului viikko, toinenkin, Joel teki työtä ominpäin ja mitä\ntöiksi milloinkin sattui. Hänen henkilönsä rupesi kasvamaan\nsatamamaailmassa, sillä vähäpätöiseen vartaloon nähden oli hänen\ntyökykynsä vallan suhdaton. Tuntui kuin olisi itse paholainen\nvihkinyt hänet työhön ja taikonut hänet nälän, janon ja väsymyksen\ntuntemattomaksi. Luisevien käsien ja selän voima oli hämmästyttävä.\nJoelin tarttuessa kiinni raskaaseen taakkaan pullistuivat hänen\nsieramensa, hänen silmissään välähti, ja silloin aina raskas taakka\nliikahti, kuten olisi miehinen mies siihen iskenyt.\n\nKuukauden jälestä luki Joel säästönsä. Tulos oli humalluttava ja\nsynnytti juhlahetken, joka oli hänen elämässään ensimmäinen laatuaan.\nHän oli ansainnut kuukaudessa yhtä paljo, kuin hänen kotiseudullaan\nmies tapasi ansaita puolessa vuodessa. Moista menestystä ei hän\nollut osannut uneksiakaan. Seteleitä lukiessa tuntui kuin olisivat\nvalkoiset onnen varsat -- onnetar esiintyi aina Joelin mielikuvissa\nvalkoisena varsana -- hypelleet monesta aikaa hänen ympärillään,\nhirnuen, pärskyen, hännät sojossa. Hän iski silmää varsoille, hän\nnauroi niille, ja hän unhotti silmänräpäyksen ajaksi setelit,\nsataman ja koko elämän todellisuuden. Ja hänen silmiinsä taikoutui\nEevan kuva. Lyhyt, kaitakasvuinen tyttö, punainen pilkku vasemman\nposkikuopan lähettyvillä ja alaleuassa valkoinen ristihammas, joka\ntytön nauraessa oli niin soma, ettei mitään sen veroista maailmassa.\nJa siniset silmät, sinisemmät taivaan sineä.\n\nMenestyksestä piti välttämättä kirjoittaa Eevalle. Miija sopi\nkirjuriksi, Joel itse saneli sanat ja lauseet. Puhutteluksi pantiin:\nkallis ystäväni. Sitte jatkettiin: kaikki on hyvin päin. Se aurinko,\njoka laski sysimustana Vaaksan tanhuan taa eräänä heinäkuun iltana,\non alkanut nousta jälleen kirkkaana ja lähettää nykyään kultaisia\nsäteitään Helsingin satamaan, jossa minä työskentelen. Et usko miten\nhelposti täällä voi ansaita rahoja. Parin kolmen vuoden kuluttua\npalaan minä kotiin, sitte me ostamme pikku talon tai voipa torpan.\nMenneet unhotamme. Pääasia on ettei onnemme särkynyt maailmanrannan\nkareihin, vaikka jo siltä näytti. Rakkaat ja hauskat terveiset. Jos\njoudut käymään Sormensuossa, kerro isälle nämä iloiset uutiset.\nOsoitteeni on... Kirjoita pian.\n\nJoel sommitteli tulevaisuutensa kirkkaihin väreihin. Ei ollut enää\npilveä minkään tuulen takana, sillä hän käsitti asian siksi, ettei\nhän ollut tehnyt eroa Eevasta, vaikka Eeva oli tehnyt eron hänestä.\nSe oli puoliero eikä sen paikkaamiseen siis tarvittu muuta kuin\npuolisovinto. Välit olivat hänen puoleltaan kestävät ja lujat, ja\nsemmoisiksi ne muodostuvat Eevankin osalta, kun kirje, hänen onnensa\nviesti, saapuu perille. Se oli hetken heikkoutta, kun tyttö käski\nhänet menemään järveen. Koski se käskettyyn, koski kipeästikin, mutta\nkalliimmalle ystävälle voi tuommoisen antaa anteeksi.\n\nJoskus nousi mieleen epäilys ja sen kera jotakin kaameata.\nMenneisyys, kaikkine kirjavine ja odottamattomine tapauksine, tuntuu\ntoisinaan kaukaiselta. Ja tulevaisuuden ääriviivat, jotka ennen\nolivat näyttäneet niin varmoilta ja likeisiltä, ne nyt tummenivat ja\nhäipyivät johonkin laveaan ja tolkuttomaan, jossa ei siintänyt äärtä\neikä rajaa. Mieli silloin kärsi jonkun hyristyttävän ja avuttomuutta\nuikuttavan aavistuksen painostamana. Silloin piti ruveta laskujen\ntekoon tulevaisuuden varalle. Kolme vuotta, korkeintaan neljä, ja\nkaikki unelmat ovat toteutuneet. Unelmien keskuksena on torppa ja\nEeva. Tuvan ympärillä ovat pellot tummien metsien rajoittamina, kuten\nSormensuossakin. Metsän rannassa loistaa syysilloin tähti, myrskyn\nraivotessa kohisee metsä, mutta kesällä pihlaja ja tuomi kukkivat\naittapolun reunoilla.\n\nYhä terästyneemmin teki Joel työtä...\n\nNoina aikoina hankkivat satamamiehet järjestymään ammattiliitoksi.\nJärjestyneiden ja järjestymättömien välit alkoivat kiristyä,\nkäsikähmä oli monesti syntyä miesten välillä, mutta näihin saakka\nse toki välttyi. Joel siirtyi piankin järjestyneiden riveihin,\nsaavuttaen huomatun aseman työkykynsä vuoksi. Hän kyllä näki\nja ymmärsi, että yhteentörmäys tuli tapahtumaan ennemmin tai\nmyöhemmin järjestyneiden ja järjestymättömien välillä, mutta omasta\npuolestaan ei hän tahtonut törmäystä jouduttaa. Hänen toimintansa\ntähtäsi nyttemmin kahden ihmisen onnea, Eevan ja hänen. Kaikki\nheidän ulkopuolellaan oli toisarvoista. Hänestä oli yhdentekevä,\nmuodostivatko satamatyömiehet järjestyneen ammattiliiton, vai\ntyöskentelivätkö hajanaisina, sillä hän oli korkeintaan kolmen\nneljän vuoden mies ja sitäkin vain hyvien ansioiden vuoksi. Sataman\njäädyttyä tarttuu hän kirveeseen. Yhtään viikkoa, yhtään päivää ei\nsaa hukkua.\n\nVihdoin tuli Eevalta kirje. Se oli hieman lystikäs ja surullinen,\nhieman epäilevä ja luottava, hieman kylmä ja lämmin. Joelia\nei se tyydyttänyt. Hän oli odottanut sydämmellisiä ja iloisia\ntunnepurkauksia, jotenkin siihen äänenlajiin, että kaikki on jälleen\nhyvin ja ennallaan, mutta kirjeessä ei semmoinen henki huokunut.\nSen vähän minkä kirjoittaja jossakin rivissä sirutteli lämpöä ja\nluottamusta, sen hän seuraavassa otti kaapaten takaisin. Joel\nharmistui kirjettä lukiessaan. Harmin asetuttua nousi mieleen se\ntumma, jossa ei ollut varmaa rajaa...\n\nKesken masennusta sattui tapaturma, joka paiskasi Joelin muutamaksi\npäiväksi sairasvuoteelle. Silloin oli jo myöhä syksy, jauholastilla\nlastattu laiva saapui satamaan. Järjestymättömät ennättivät vallata\npurkaustyön, järjestyneet yrittivät kaapata heiltä saaliin,\nmieliin kasvoi kiihko, joka ei ennustanut hyvää. Yhteentörmäys\noli laukeamaisillaan, mutta Joel koetti sitä hillitä, viivyttäen\nneuvotteluita. Hän onnistuikin. Seuraavan laivan tulo ei viivytellyt\nkauan, sen purkamistyö joutui järjestyneiden käsiin, ja siten uhkaava\nukkospilvi oli onnellisesti mennyt ohi. Mutta Joelia kohtasi pikku\nonnettomuus, hän nyrjäytti oikean jalkansa, ja hänen täytyi lähteä\najurilla kesken työtä kotiinsa. Ensimmäistä päivää viruessa työtönnä\niski hänen mieleensä kirjoitustaidon oppiminen. Miijan vihot olivat\nomiaan koulumestariksi, Joel otti ne esiin, ja hänen kankea kätensä\nryhtyi piirtämään piiruloita ja kirjoituskirjaimia. Viimemainitut\nhän vielä vähin tunsi kiertokoulun ajoilta. Kaksi viisiviikkoista\nkertamaa oli hän käynyt kiertokoulua ja oli hän toisella kertomalla\nraappinut kirjaimia kivitauluun, mutta taito oli jo ammoin\nunhottunut. Täytyi alottaa alusta. Tunnin ahertamisen jälestä seisoi\npaperilla: Eeva. Kaksi ensimmäistä kirjainta olivat konstikkaimmat\nja vaikeimmat, mutta Joel pani paraansa, ja kankean käden täytyi\ntotella. Lyijykynä oli tällöin jo kulunut niin lyhyeen, että sitä\npiti veistää. Vielä tunnin aherrus, ja Eevan nimen rinnalla seisoi\nahertajan oma nimi. Onnellinen hymy levisi Joelin kasvoille. Nimet\nsointuivat niin kauniisti, niissä oli luontevuutta, niissä soi hopean\nhelske ja teräksen kilahdus.\n\nPienessä huoneessa oli hiljaista. Joskus vain pihalla liikkujien\naskeleet ja kadulta kuuluva ajoneuvojen räminä häiritsi hiljaisuutta\nsilmänräpäyksen ajan. Äkkiä, Joelin tuhriessa paperiin omaansa\nja Eevan nimeä, helähti hänen korviinsa laulun sävel. Ääni oli\nnaisen, ja se oli tunteellinen ja kaunis. Vaikka sävel oli vienon\nsurumielinen, kuohui siinä silti joku riemukas väri. Se tuntui\nheläjävän seinän takaa. Kun Joel oli tuokion vaiti, eroitti hän sanat:\n\n    -- -- -- -- --\n    -- -- -- -- --\n    Kussa lintuset laulaa,\n    metsäkanatkin ne pauhaa\n    ja mun sydämmeni etsii lepoa ja rauhaa.\n\nLaulu taukosi kotvaksi, ja ompelukone alkoi surista. Joel ryhtyi\njälleen kirjoitusharjoituksiin, monien vaikeuksien, hankaluuksien\nja taistelemisien jälestä seisoi vihdoin paperilla: Eeva, kallein\nystäväni.\n\nKirjaimet, niin erikoismuotoisia kuin olivatkin, miellyttivät Joelia,\nhän iloitsi niiden synnynnästä ainakin yhtä paljo, kuin taiteilija\nluonnoksen ja taideteoksen valmistumisesta.\n\nMutta taasen kuului sävel, sama vienon kaihokas sävel, johon rinnan\nriemu yhtyi...\n\n    -- -- -- -- --\n    -- -- -- -- --\n    Pilvi ei ollut vainkaan,\n    tunsi kultansa laivan.\n    Ylistetty nyt luoja maan sekä taivaan.\n\nSeuraavina päivinä jatkoi Joel opinnoitaan, jotka tuottivat hänelle\nverratonta huvia, sen vuoksi että ne ikäänkuin lähentivät hänet\nEevaan. Tuntui toisinaan, kuten kasvaisi heidän välilleen jotakin,\njoka jälleen yhdisti ja lähenti tytön Joeliin. Se oli kirjoitustaito,\njonka avulla hän saattoi hetkenä minä tahansa sanoa Eevan korvaan,\nmitä hän tahtoi.\n\nNäiden päivien rattona oli seinäntakainen naapurikin, joka usein\nviritti kaihoisan laulunsa ja purki sen säveleessä rintansa riemut ja\nonnet ilmoille.\n\nMutta illoin ja aamuin eli yleensä niinä aikoina, jolloin Anni emäntä\nja Miija olivat kotosalla, ei laulu helähdellyt. Ompelukone vain\nsurisi yksitoikkoisesti tuntikaudet. Mutta päivillä se helähti usein.\nHeti kun Miija, koulusta päästyä, oli suoriutunut konttooriin, jossa\nhänellä oli jonkinlainen varajuoksutytön toimi ja jonka konttoorin\nsiivoaminen kuului Anni emännän ensimmäisiin tehtäviin, ja kun\nviimemainittu oli mennyt mankeloimaan tai muihin toimiinsa, alkoi\nseinän takaa kuulua hyräilyä, joka useimmiten innostui heleäksi\nlauluksi.\n\nViikon kuluttua alkoi jalan vamma parantua, ja silloin oli kirjekin\nkunnossa Eevalle. Päivä oli juuri hukkumassa hämärään, kun seinän\ntakaa kuului tuttu ääni:\n\n    Katsoin minä alas vetten puoleen,\n    näin rannalla tytön kauniin ja nuoren,\n    joka istui ja -- -- --\n\nTanhualta kuuluva reippaan astunnan kaiku häiritsi laulun, joka siten\näkkiä keskeytyi. Sitte seurasi maltiton ja meluavasti suoritettu\novenavaaminen, ja iloinen huudahdus, iloisin mitä ihmisrinnasta\nmilloinkaan on ilmoille lähtenyt.\n\nJoelin huomio kiintyi kohtaukseen. Laulun äkkinäinen keskeytyminen\nja iloinen huudahdus, iloisin mitä Joel eläissään oli kuullut, oli\nyhteydessä reippaiden askeleiden kanssa.\n\nSemmoista saattaa tapahtua vain kahden kalliin ystävän kesken.\n\nSeuraavana päivänä soi laulu yhä riemukkaammin. Laadittuaan\nkirjeesen yksiä ja toisia lisiä, lähti Joel iltasella saattamaan\nkirjettä laatikkoon. Jalka oli jo siksi tervehtynyt, että sillä\nsaattoi astua, mutta piti toki liikata jonkin verran. Portin luona\ntuli häntä vastaan herraspukuinen mies, molemmat loivat toisiinsa\nvälinpitämättömän silmäyksen. Joel liikkasi eteenpäin, unhotti\nvastaantulijan tuokioksi, liikkasi jälleen jonkun matkan, ja jopa\ntaasen oli näkevinään herraspukuisen miehen, jonka kasvot vivahtivat\ntutulta. Tulokseton muistin pingoitus, kaksi pingoitusta, ja\nmuistelija ryhtyy ajattelemaan muita asioita, kuten pikku taloa,\nvoipa torppaa, iltatähteä y.m. Mutta astellessa nuo kuvat omin luvin\nvaihtuivat erään torpan tanhuaksi. Oli kesä-ilta, kaunis ja lämpöinen\nkesä-ilta. Tanhua on ääriä myöten täynnä väkeä, tanhuan keskessä\nnuori, komea mies puhuu jumalallisia sanoja köyhälistön kärsimästä\nsorrosta, puhuu miten satoja tuhansia piinataan ja näännytetään,\njotta muutama kymmen voi uida ja rypeä ylellisyydessä. Salama,\npälkähti silloin Joelin mieleen, Salama totisesti. Köyhien ystävä,\nsorrettujen sankari, tulen ja myrskyn mies.\n\nJoel riemastui. Salama, ensimmäinen työväenpuhuja, jonka hän oli\nkuullut, väikkyi hänen mielessään jonkinlaisena ihmeolentona, väikkyi\nylempänä kaikkia muita ja etevämpänä kaikkia muita. Mikä iloinen\nsattuma. Osua asumaan saman katon alle Salaman kalliimman ystävän\nkera, jonka ääni oli kaunis ja rintaa hellästi hivelevä, kuin\nlaihojen yli huokuva kesätuuli. Mikä iloinen sattuma.\n\nHuomenna oli pyhä. Vamman vuoksi pysyttelihe Joel huoneessa, mutta\nhän oli toki pukeutunut paraisiin, sinertäviin housuihin ja ruskeaan\ntakkiin. Keskipäivällä pistäysi hän pihamaalle. Aurinko paistoi\nkirkkaasti, jonkinlainen viehkeä ja iloisa leima tuntui kaikkialla.\nHänen aikoessaan poistua huoneesen ilmaantui portin kohdalle komea,\nnuorehko mies ja nuorehko nainen. Salama ja hänen ystävänsä.\nPuhuivat, naurelivat, astelivat sitte rappuja kohti. Siinä Salama\npyörtihe takaisin.\n\nJoel ei enää malttanut hallita iloaan.\n\n-- Hyvää päivää, virkkoi hän tuttavallisesti.\n\nSalama pysähtyi ja loi hajamielisen katseen tervehtijään, joka\ntuppautui tarjoomaan kättä.\n\n-- Suokaa anteeksi en muista...\n\nPuolessa minuutissa mainitsi Joel nimensä, kotinsa, sukunsa ja\nnykyisen asuntonsa.\n\n-- Nähkääs, siellä syntyi rettelöitä, kävelläänpä, niin kerron...\n\nJoel lyöttäysi kävelemään Salaman rinnalla. Kun viimemainittu sattui\nluomaan silmäyksen tungettelijan housuihin ja takkiin, muuttui hänen\nkasvojensa ilme lystikkääksi. Kuitenkin hän kuunteli esityksiä\ntarkkaavasti.\n\n-- Lait ovat semmoiset nurinkuriset, nähkääs...\n\n-- Orjaruoskia ne ovat, keskeytti Salama.\n\n-- Oikein sanottu, orjaruoskia järkiään. Niissä on pääpykälät ja muut\nlisäykset...\n\n-- Mutta hammas on sama kaikissa: se puree aina työmiehen jalkaa,\nkeskeytti Salama taasen.\n\n-- Työmiehen jalkaa juuri, eipähän isännän, toisti Joel, johon\nSalaman sanat tekivät entisen väkevän vaikutuksen.\n\n-- Mutta ne hampaat nyyhdetään kohdakkoin. Salama lausui ylväästi ja\npäättävästi nuo sanat.\n\n-- Onkin nyyhtämisen aika.\n\n-- Mitä puuhaatte täällä?\n\n-- Teen satamassa työtä, se on rahallista, mutta selkäsolmut sietävät\nolla selvät ja sijoillaan, muuten...\n\nSalama nauroi ääneen.\n\n-- Mutta nythän on laivaliikenne jo päättynyt. Mihin ryhdytte\ntalvella?\n\n-- Pystyn kirvesmieheksikin.\n\n-- Sepä se.\n\n-- Asun teidän kalliimman ystävänne naapurina, ei ole muuta kuin\nseinä väliä. Ja siitä olen iloinen. Olen saanut kaksi arvokasta\ntuttavaa.\n\nVihdoinkin pyörtihe Joel takaisin.\n\nSeuraavana päivänä alkoi työnhaku. Jäniskoiran tavoin kierti Joel\nkaupunkia ristiin rastiin, palaten vasta iltahämyn tienoissa kotiin.\nHän oli nälissään ja harmistunut. Hänet oli ajettu ulos jokaisesta\ntyöpaikasta, häntä oli haukuttu ja nyrkitty, olipa uhattu antaa\nselkäänkin, jos hän vielä uskalsi viheliäisen olentonsa näyttää.\n\n-- Eivät tunne minua, katsovat koiraa karvoihin, tuumiskeli Joel\niltasella, kun Anni emäntä ja Miija nauraa kikattivat hänen jutulleen.\n\nSeuraavana päivänä työnhaku jatkui. Joel kierti oikeat ja vasemmat,\nkylet ja keskukset, mutta yhä onnetar pelasi narrinpeliä.\nTyönhakijalle ärjyttiin, kuten eilenkin, häntä haukuttiin\ntyöpaikastaan karanneeksi suutariksi -- hän oli muka sen\nnäköinenkin -- yritettiinpä toisin tovin käydä häneen käsiksikin,\nkaikki asianhaaroja, jotka eivät vähääkään horjauttaneet Joelin\nitseluottamusta. Suu leveässä naurussa ja valmiina leikkisanoja\nviskelemään luikki hän rakennuksesta toiseen, työpaikasta toiseen.\nNoin risteillessä joutui hän laitakaupunkiin. Meri levisi hänen\neteensä, yhtyen silmänkantaman ääressä taivaan rantaan. Seestyvä\netelän taivas loi näkyyn komean leiman, Joel pysähtyi hetkeksi\nkatselemaan sitä, vaikka hän tunsi sisälmyksissään nälän polttoa\nja vaikka hänen jalkansakin tuntuivat väsyneiltä. Sitte hän taasen\njatkoi vaanimistaan. Katu, jota hän asteli, oli outo, kuten\nyleensäkin. Astellessa alkoi hänen korviinsa tunkeutua jotakin\nsellaista ääntä, jonka ainoastaan kirves synnyttää. Pian Joelin\nkorva vainusi äänen yhä selvemmin, ja vainusi mistä käsin se kuului.\nTuokio, toinenkin ja hän seisoi pihalla, jonka perällä olevaa\npuurakennusta oli jatkettu. Jatkosta ne kuuluivat kirveen äänet. Joel\nilostui ja kiirehti askeleitaan. Hän keksi mustapartaisen miehen\npermantoja sommittelemassa. Ja tämäkin keksi Joelin.\n\n-- Kuka te olette?\n\n-- Kirvesmies, vastasi Joel, astuen lähemmäksi. Mustapartainen katsoi\nepäilevästi.\n\n-- Minusta nähden sopisit paremmin karjanpaimeneksi. Joel kaappasi\nkäteensä kirveen ja alkoi veistää seinää, jotta pilkkeet pyrynä\nsinkoilivat.\n\n-- Maistuiko kirvesmieheltä?\n\n-- Maistui, mutta koetappa tuotakin lajia... ja mies osoitti lattiaa.\n\nJoel työhön, näveri ja muut työaseet sopivat hänen kouriinsa hyvin.\nEnnen hämyn tuloa oli pelkkä kiinni edellisen rinnalla. Linjaali\nnäytti, että työ oli virheetön.\n\n-- Hm, virkkoi mustapartainen, luoden Joeliin omituisen katseen.\n\n-- Nyt tehdään työsopimus.\n\n-- Paljoko vaadit päiväpalkkaa?\n\n-- Sen minkä maksat, en penniäkään enemmän. He katsoivat toisiinsa.\n\n-- Tule aamulla työhön.\n\nTyösopimus oli tehty, Joel pääsi pälkähästä.\n\nKuukautisen odotuksen jälestä tuli Eevalta kirje, edellistään paljo\npehmeämpi, mutta ei vielä täysin luottavainen. Semmoisenaankin se\ntyydytti Joelia. Luottamuksen luo aika. Jokaisen päivän säästöt sitä\nnostavat jaloilleen, kunnes se valkoisen varsan tavoin karkeloi\nheidän molempien ympärillä.\n\nSalamaa ja tämän kalleinta ystävää ajatteli Joel usein, molemmat\nolivat henkilöitä, joihin hän oli aivan kuin lähemmillä siteillä\nyhdistetty. Kumpaakaan ei hän enää sattunut, tapaamaan, vaikka\nhän miten toivoi. Uteliaisuus rupesi kiusaamaan häntä, hänen piti\nvälttämättä nähdä tyttö. Ja eräänä sunnuntaipäivänä Joel sitte seisoi\nSalaman kalliimman ystävän edessä.\n\n-- Asun tässä seinän takana, selitteli hän tärkeästi. Teki mieleni\ntavata, kun tunnen Salaman.\n\n-- Tunnetteko? kuului ihastunut ääni.\n\n-- Tunnen maarkin, vastasi Joel, noudattaen tytön viittausta ja\nistuutuen ikkunan ääreen.\n\n-- Pidättekö hänestä? Kysymys oli lämmin, ihasteleva.\n\n-- Kaikki meikäläiset pitävät Salamasta, hän on kuin veli, omainen.\nHän on sorrettujen ystävä, tulinen, voimakas -- Jumalan miekka.\n\nTytön silmät loistivat, tunnustuksellaan oli Joel voittanut hänen\nystävyytensä ja suosionsa.\n\n-- Mikä on nimenne?\n\n-- Joel... Joel Sormensuo. Entä teidän?\n\n-- Lyyli.\n\n-- Se on kaunis nimi.\n\nTarkoittamatta mitään erityisempää nauroivat molemmat. Nauraessaan\ntarkasteli Joel Lyyliä. Tämän kasvot olivat leveähköt ja\nvalkohipiäiset, vasemman leuan tienoilla oli pyöreä musta pilkku,\nhiukset olivat kellahtavan rajoilla, suu oli pieni ja soma, mutta\nsen ympärillä, kuten yleensä kasvoillakin, leikki kytketty surun ja\ntuskan ilme. Ensi silmäyksellä ei Joel ilmettä keksinyt, mutta kun se\nsilmiin sattui, rupesi se kasvamaan jokaisena tuokiona, joka kului.\n\n-- Tehän olette Salaman kalliin ystävä, lausui Joel, lausuakseen\njotakin oikein hauskuuttavaa.\n\nTytön valkohipiäisiin kasvoihin kohosi tumma puna, niin tumma, jotta\nJoel katui sanojaan ja säikähti puhuneensa tuhmia. Lievittääkseen\nerhetystään hän samassa jatkoi:\n\n-- Minä kyllä ymmärrän semmoiset asiat... minullakin on kallis ystävä.\n\nJa muutamassa hengenvedossa kertoi Joel viimeaikaiset vaiheensa.\nTyttö kuunteli hajamielisenä, ja vasta tumman punan laimennettua,\npääsi hän entiselleen. Siitä huolimatta tuskan ilme kasvoi yhä\nsilmiinpistävämmäksi.\n\n-- Teillä lie ikävä... Salama kai on usein matkoilla.\n\n-- On, vastasi tyttö ja huokasi salaa.\n\n-- Ne ikävät kärsitte jalon asian vuoksi. Ei ole syntyneellä usein\nsanat niin vallassa, kuin ovat Salamalla.\n\nTyttö taasen huokasi salaa. Samalla loi hän suosivan silmäyksen\nJoeliin. Vasta myöhemmin, kun he jo olivat istuneet pitkän kotvan,\nkiintyi hänen huomionsa ruskeaan takkiin ja sinertäviin housuihin.\nHuomio oli hauska vaihtelu. Tuskan ilme hukkui kasvoilta ja\nsuupielistä, nauru säesti turhimpaakin sanaa ja lausetta. Ilo tarttui\nJoelinkin, hänkin nauroi, hohotti ja viskeli myötäänsä sukkeluuksia.\n\nHyvästejä lausuessa kysyi hän tytöltä:\n\n-- Saanko käydä toistekin?\n\n-- Käykää... käykää niin usein kuin huvittaa.\n\n\n\n\nVI\n\n\nJoel rupesi vihaamaan uskontoa.\n\nSitä vihaa liikkui paljo työväestön piireissä. Ja sitä sytyteltiin\nsanomalehtikirjoituksilla, lentokirjasilla ja esitelmillä.\nUskonto leimattiin vanhaksi taruksi, jota etuoikeutetut luokat\nolivat osanneet hyväkseen käyttää, muokatakseen sen avulla\ntyöntekijäjoukkoja tyynesti kärsimään kohtaloaan: puutetta, orjuutta,\npimeyttä.\n\nKirvesmiehenä Joel tempautui mukaan, vaikka hän oli suunnitellut\npysytellä erillään kaikesta, mikä ei koske Eevan ja hänen\ntulevaisuutta. Hän joutui usein käymään työväen talossa,\nhän rupesi käymään esitelmissä, ja hän viljeli ahkeraan\nsosialistista kirjallisuutta. Kristinusko oli kaikkien täkäläisien\nmaailmanparantajien silmätikku. Sen virheellisyyksien ja\nnurinkurisuuksien paljastaminen ei ollut vaikea tehtävä, ne kykeni\njokainen nulikka kynsimään esiin. Irvikuvien varjo sitte peitti\nkaikki, ja pintapuolinen, kypsymätön lukija luuli käsittävänsä koko\nuskonnon narrimaisuuden yhtä pätevästi, kuin hän käsitti kätensä\nviisi sormea.\n\nOman kääntymisensä jälestä yritti Joel kääntää työtoverinsakin,\nmutta koe ei onnistunut. Jokaista yritystä seurasi masennus, Joelin\nkorkealentoiset aatteet ikäänkuin ryömivät maassa siipirikkoina, kun\ntoveri niihin puuttui käsiksi. Paitsi kiihtymyksen hetkinä, silloin\noli Joel suuri ja voittamaton, silloin hän pysyi korkealla.\n\n-- En käsitä, miten ihmiset saattavat olla niin tuhmia että käyvät\nkirkossa, virkkoi hän kerran tuommoisena innostuksen hetkenä. Pappi\nmessua kaakottaa, ja kun on kaakotuksensa lopettanut, nousee pönttöön\nja rukoilee maan sotajoukoille onnea ja menestystä. Vaikka sota on\nmurhaa, joukkomurhaa. Mitä semmoisesta uskonnosta!\n\n-- Eihän se ole kristinuskon syy, jos sitä väärin käytetään. Se\nsaarnaa rakkautta, se ei muuta voimaa tunnustakaan.\n\n-- Ja kuitenkin se on hävittänyt maailmasta juurta jaksain rakkauden.\nMene etsimään rakkautta. Kuka rakastaa? Jokainen sortaa ja nylkee\ntoistaan. Miksi sellainen uskonto, joka ei tee ihmistä paremmaksi,\nmitä virkaa sillä? Hornan tuuttiin uskonto, raamattuine, pappine,\nkirkkoine.\n\n-- Ei ole kristinusko hävittänyt rakkautta maailmasta, sillä ei\nkukaan voi itseään hävittää. Sairaalat, turvakodit, oppilaitokset,\narmeliaisuuslaitokset, kaikki ovat kristinopin rakkauden ilmaisuja.\nJa jos tarkemmin ajattelet, on rautatie, jota kuljet, sekin saman\nvoiman tulosta. Kristinoppi opettaa työskentelemään toisen onnen\nvuoksi.\n\n-- Opettaa, mutta oppilaat ovat kovapäisiä, pilkkaajia, epäilijöitä.\n\n-- Onko sekin uskonnon vika?\n\n-- On, kun mikä kerran ei sovi, potkaise hiiteen. Ja ne vanhat messut\nja kaakottelemiset eivät enää sovi. Niiden sijaan jotakin semmoista,\njoka pystyy ihmisen sydämmeen, jota ei hän pilkkaa, epäile, jota ei\nhän vain kirkossa härnäile.\n\nJoelin uskonnollinen kehitys tapahtui äkkiä kuin tuulen kääntyminen.\nJa se tapahtui rajusti. Ei mitään hiljaisia tuskallisia taisteluja\nedellä, ei vapistuksia eikä voivotuksia, ei muuta kuin joku\nsanomalehtikirjoitus ja lentokirjanen, ja Joel potkaisi luotaan\nvanhan Jumalan, joka hänestä oli yhtä kurja ja kehno kuin vanha\nkerjäläinen, kuin minkäkin narrin, ilveilijän...\n\nUusi kanta selvitti nykyisen yhteiskunnan mahdollisuuden Joel oli\nennen monesti kummeksinut, miten Jumala, kaiken vanhurskauden ja\noikeuden kirkkain käsite, sallii vääryyden rehoittaa ihmisten kesken\nniin suurin määrin. Miksi ei hänen pyhä vihansa syty kärsivien\nkyyneleistä ja tuskanhuudoista? Miksi ei hän pelasta sorrettuja?\nMiksi hän tukkii korvansa? Hän, voimallinen, kaikkitietävä. Miksi\nei hänen mahtava kätensä pelasta köyhiä ja onnettomia? Siksi että\nkoko oppi hallitsevasta Jumalasta on loru ja pappien keksintö ja\ntähtää nimenomaan ihmisjärjen nukuttamista, varsinkin mitä suuriin\njoukkoihin koskee, etteivät ne vain itse ryhtyisi ravistamaan\nniskoiltaan sorron iestä.\n\nUskontokysymyksiä pohtiessa kului aika joulun ohi, kiirehti\nkevätpuoleen, valkenivat päivät, taittui talven tuima, suli sataman\njää, oli kevät. Satama alkoi jälleen houkutella ja vetää puoleensa.\nJoel luki talviset säästönsä, ja taasen valkoiset varsat juoksivat\nhänen ympärillään, pärskyen, hirnuen, hännät sojossa. Monta, monta\nhauskanaamaista seteliä oli hän vanginnut talven kuluessa ja\nlisännyt säästöihinsä, vaikka hänen palkkansa oli ollut alhainen.\nMutta viimemainittu seikka olikin sivuasia, setelit olivat pääasia.\nJokainen seteli vei hänet askeleen lähemmäksi unelmien toteutumista.\n\nKeväällä, sataman avauduttua ja laivaliikenteen alettua, tuli Eevalta\nkirje. Kirjeen saaja työskenteli silloin jo satamamiehenä. Tyttö\nkirjoitti m.m.: elä sekaannu mihinkään, joka ei edistä hankkeitamme.\n\nTuota ohjetta päätti Joel noudattaa, hän herkesi käymästä työväen\ntalossa, ja hän sulkeutui omaan itseensä ja siihen piiriin,\njonka Anni emäntä ja Miija muodostivat. Mutta kielteisperäisessä\nuskonnossaan hän yhä edistyi. Vastatessaan Eevan kirjeesen, koski\nhän pikkuisen maalaispappien palkkoihin, kirkossa käymiseen sekä\nsaarnojen sisältöön yleensä, mutta kosketteli niihin hyvinkin arasti\nitse mielestään. Hän hieman ällistyi kun Eeva, joka heti kiirehti\nkirjoittamaan, kyynelsilmin vaikeroi: se mitä puhuit viime kirjeessä\nJumalasta, papeista ja saarnoista, teki mieleni surulliseksi. Minä en\nmuuten näihin asioihin ymmärrä monta sanaa sanoa, minä vain tunnen.\nOlin läsnä, kun äiti muutti parempaan, onnellisempaan elämään. Hän\nlähti matkaan sen nimen turvissa jolle et Sinä näy suurtakaan arvoa\npanevan. Minä en luovu äitini uskosta...\n\nJoel katui että oli lainkaan koskettanut koko kysymykseen. Hän koetti\ntinkiä sanojen merkitystä, hän yritti pyörtää niitä, mutta sitteki\nhän tunsi omassa rinnassaan, ettei tehtyä saatu tekemättömäksi.\nJonkinlainen syyllisyyden tunne alkoi kiusata häntä, sattuipa hetkiä,\njolloin ei hän, juuri uskontokysymyksen vuoksi, olisi rohjennut\nkatsoa Eevaa suoraan silmiin. Ja saattoipa sattua että hän sen vuoksi\noli toisin kerroin suuttunut itselleen, mutta toisin kerroin oli hän\nsuuttunut Eevalle. Sille Eevalle, joka oli hurskas ja jumalinen,\nkuin joku vaivaisapua nauttiva leskimatami, Eevalle, joka oli niin\nyksinkertainen, ettei nähnyt miten \"sen nimen\" varjossa juuri\nimettiin köyhien verta ja harjoitettiin raa'inta väkivaltaa heikompaa\nkohtaan.\n\nToisin kerroin suuttui hän omille riehumisilleen. Kekäle ei ottanut\nsammuakseen, vaikka sen tuli jo toisinaan kirveltikin, vaan lieskui\nja kipenöitsi aina. Mitä väärää ja kieroa silmä näkikään, aina se\nsopi syytää uskonnon syyksi, kristinopin syyksi, \"sen nimi\" oli kuin\nmikäkin teirenkuva, syötiksi ja petokseksi pystytetty, jota piti edes\nvihata, kun ei sille muuta mahtanut.\n\nUskontokysymyksen jälestä sattui tapauksia, järjestyneiden\nja järjestymättömien välit kiristyivät, vihamielisyyden\nilmileimahtaminen oli vain päivien ja tuntien kysymys. Molempien\nriveissä oli aineksia, joille pieni verileikki oli sydämmen ja sielun\nhupi. Tuon tiesi Joel hyvin, ja siksi päätti hän pysytellä erillään,\nsattui mitä sattui.\n\nPian viha puhkesikin työksi. Järjestymättömät tekivät järjestyneille\njonkun kepposen, vallaten pienen työn, joka jo oli melkein kuin\nluovutettu viimemainituille. Illalla, kymmenen vaiheilla, jolloin\nkiihtymys oli kuumin, etääntyi Joel ovelasti tovereistaan, asettui\ntuokioksi lymypaikkaan, etääntyi taasen, ja kun ehti loitommalle,\nlivisti suoraan kotiinsa. Kello tavoitteli silloin yhtätoista.\nAsetuttuaan makuulle, ei Joel voinutkaan nukkua. Hän syytti itseään\npelkuruudesta ja raukkamaisuudesta. Hän oli kuulevinaan hätähuutoja,\nvoivotuksia, kirouksia, hän oli näkevinään, miten puukko välkkyi ja\nveri juoksi. Silloin hänet valtas tuska ja hätä. Hän syytti itseään,\nettei hänen olisi pitänyt jänistää. Hänen paikkansa oli toverien\nrinnalla, hänen tehtävänsä oli taikoa alas vilkkuvat puukot.\n\nTuskan ahdistamana nousi Joel makuulta, pukeutui hätimmiten ja\nkiirehti satamaa kohti. Oli tumma yö, taivas oli paksussa pilvessä.\nKauppatorilla vallitsi autio hiljaisuus, mutta Kappeli-esplanaadin\nseutuvilla ajoi torin poikki jälekkäin kaksi issikkaa, kummankin\najopeleissä univormumies ja kaksi siviilipukuista. Joel aavisti\nverileikin tapahtuneeksi. Ensimmäisissä ajopeleissä vietiin ehkä\nhaavoittuneet, toisissa haavoittajat. Hän kiirehti askeleitaan.\nOli sydänyö ja autio tunnelma kaikkialla, mutta sataman läntisellä\nkylellä, jossa yhteentörmäys oli sattunut, kuului ääntä ja melua.\nJoel läheni laivaa, josta äänet kuuluivat. Aivan lähelle saavuttuaan,\nkeksi hän keulapuolella kaksi konstaapelia sanailemassa kolmen\njärjestyneen kanssa, joiden vaatteet olivat revityt, huulet ja\nkasvot ajeissa ja sinervissä. Suurempi miesjoukko seisoi keskempänä,\nne olivat järjestymättömiä, jotka olivat varkain työhön ryhtyneet\nsydänyön vaiheilla. Ne puhuivat lujaäänisesti, kiroilivat ja\nkohottelivat uhkaavasti käsiään.\n\nHuomattuaan myöhästyneensä, aikoi Joel lähteä käymään jälleen\nkotiinsa, mutta laivan keskivaiheilta kuuluikin äkkiä ääni:\n\n-- Tuolla on yksi piru, ottakaa kiinni.\n\nKaksi konstaapelia hyökkäsi esiin laivan keskiosasta. Pako välähti\nJoelin mieleen, hän alkoi livistää kauppatoria kohti. Konstaapelit\npyrkivät perään, mutta eivät pysyneet kintereillä. Äkkiä Joel\nkuitenkin pysähtyi. Pää ylpeästi pystössä asteli hän takaa-ajajiaan\nvastaan ja virkkoi halveksien:\n\n-- Mitä minusta tahdotte?\n\n-- Käyhän tänne, vastasivat konstaapelit.\n\nHe asettuivat Joelin kahdenpuolen ja veivät hänet laivan keskustassa\nseisovain ryhmän eteen.\n\n-- Kuuluuko tämäkin sakkiin?\n\n-- Kuuluu, vastattiin ryhmästä.\n\n-- En kuulu, väitti Joel äskeiseen tapaansa, ylenkatseellisesti ja\nilkkuen.\n\n-- On pääpiru.\n\n-- Tulin suoraan kotoa.\n\n-- Miksi karkuun yritit?\n\nJoel vaikeni ja häntä harmitti ja sapetti äskeinen karkuyritys, joka\nloi epäilyttävän valon häneen. Konstaapelin uudistettuun kysymykseen,\nmiksi hän koki karata, vastasi hän:\n\n-- Näyttääkseni miten olette puusta. Jäitte kuin sika suohon...\nvapaastihan kävin teitä vastaan.\n\nKun laivan keulapuolessa seisovaa kolmea ruvettiin ohjaamaan\npoliisikamariin, komennettiin Joel samaan matkueesen. Eellimäisinä\nastelivat nuo kolme, jotka olivat kahakassa saaneet runsaat\nosansa, heitä seurasi kaksi konstaapelia, viimemainittujen jälessä\nasteli Joel, takanaan nuo kaksi äskeistä konstaapelia, jotka eivät\njuostessa kyenneet osapuillekaan pysyttelemään hänen kintereillään.\nToisella oli kiero nokka, toinen oli pitkäsäärinen ja laiha. Marssi\ntapahtui äänettä ja juhlallisesti, mutta sittekin se kutitteli\nJoelin nauruhalua. Erittäinkin takana-astelevien virkainto ja ylväs\nkohtelutapa tuntui hullunkuriselta. Iloiselle mielelle kerran\njouduttuaan, heräsi Joelin kujeilemishalu, hän pyörähti äkkiä ympäri,\nteki jälessä astuville konstaapeleille kunniaa ja livahti pakoon\nkuin nuoli. Virka-intoiset painaltamaan jälessä. Tovin juostuaan\nKatajanokkaan käsin, kaarti karkuri takaisin, juoksi monen koukun\nkautta ja väliin kyykkysilläänkin takaa-ajajiensa ohi, jatkoi sitte\njuoksuaan eturoikkaa kohti, kiersi sen ympäri moneen kertaan, ja\nasettui lopulta alkuperäiseen järjestykseen eturoikan konstaapelien\nkannaksille. Kaikki tapahtui muutaman silmänräpäyksen kuluessa.\nHengästyneinä ja kiroillen saavuttivat vihdoin takaa-ajajatkin\nkulkueen, karkuri teki taasen kunniaa ja virkkoi entiseen tapaansa:\n\n-- Voi, miten olette puusta.\n\nPerille saavuttua ohjattiin Joel pieneen huoneeseen, siinä oli\naituu, jonka takana istui virkapukuinen herra. Tämä kirjoitti\nmuistiin, mitä konstaapelit sanoivat. Sanottavien runkona oli että\nhyökkäyksenalaisiksi joutuneet olivat tunteneet satamatyömiehen\nJoel Sormensuon järjestyneiden merkkimieheksi. Sopi olettaa, että\nkiinniotettu oli koko hyökkäyksen salainen sielu ja sen näkymätön\njohtaja. Oletusta tukee pakoyritys, joka ei kuitenkaan onnistunut,\nkiitos konstaapelien valppauden. Toisesta valepakoyrityksestä ei\nmainittu sanaakaan.\n\nKun tuo kaikki oli merkitty paksuun kirjaan, alkoi Joelin\nkuulustaminen, jota kesti vain muutaman minuutin. Jokainen kysymys\ntähtäsi eksyttää vastaajaa lausumaan jotakin semmoista, joka olisi\nsitonut hänet syyhyn. Mutta Joel pureksi aina samoja papuja, ja\nvihdoin virkapukuinen virkkoi:\n\n-- Mene kotiisi.\n\nYhteentörmäyksen jälkinäytös suoritettiin raastuvanoikeudessa,\npari syyllistä joutui kärsimään kovan rangaistuksen, eturoikan\nmiehet, joiden kasvoissa ja pukineissa näkyi kahakan jäljet,\npääsivät helpommalla, loput vapautettiin tykkänään. Joel kuului\nviimemainittujen joukkoon, häntä vastaan ei voitu esittää mitään\ntodisteita, mutta otaksumisia kasaantui hänen niskoilleen sitä\nenemmän. Hänen ulkomuotonsa ja esiintymisensä sen etupäässä\nvaikutti. Ensimainitussa oltiin näkevinään tyypillinen pahantekijä,\nviimemainitussa oli muka jotakin saatanallista, kuten muuan\nsanomalehti sattuvasti lausui. Hymyilykin oli kuin tikarinpisto,\npistävä, myrkyllinen, puistattava.\n\nSanomalehtien tautta musta juttu joutui Eevankin korviin. Vasta\nkeskikesän mentyä kirjoitti tyttö. Sanoi muuttavansa syksystä\nPohjavaltaan. Lyhyen, kylmyyttä huokuvan kirjeen lopussa olivat\nsanat: koko maailma sinusta humuaa. Et olekaan malttanut tyyntyä. Se\non oma asiasi, mutta tiedä että niinkuin metsään huudat, niin metsä\nvastaa.\n\nKirjeen saatuaan jättäytyi Joel työstä pois ja ryhtyi laatimaan\nvastinetta. Hän vakuutti ja vannoi olevansa syytön. Hänen\nmustaamisensa oli vallitsevan järjestelmän vanha ketun laulu: lyödään\nsitä, ken on heikoin vastustamaan.\n\nIltapuolella, yksin jäätyään, hankki hän lähteä saattelemaan kirjettä\nlaatikkoon. Mutta silloin helähti seinän takaa:\n\n    Läksin minä kesäyönä käymään\n    siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää.\n    Kussa lintuset laulaa,\n    metsäkanatki ne pauhaa\n    ja mun sydämmeni -- -- --\n\nTuohon katkesi laulu äkkiä. Joel odotti silmänräpäyksen, toisenkin,\nmutta jatkoa ei kuulunut. Mikä erittäin koski hänen korvaansa, oli\näänen särkynyt sointu. Siinä ei enää pulppuillut riemukas onni,\npäinvastoin värähteli siinä jotakin polttavan surullista, kuten olisi\nlaulaja sydämmensä riehuja kokeillut lepoon tuuditella. Jo jonkun\nkerran ennenkin oli Joel keksinyt tytön suupielissä hillittömän\ntuskan ilmeen, jota oli mahdoton väärin ymmärtää, mutta se ei ollut\nmilloinkaan ennen niin sydäntä särkevä kuin äsken.\n\nJonkinlaisen uteliaisuuden valtaamana pistäysi Joel naisnaapurinsa\npuolelle, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovenpieleen. Tyttö istui\nkoneen ääressä ja nyyhkytti. -- Häiritsenkö? kysyi Joel iloisesti.\n\nHänen mieleensä juolahti äkkiä, että ainakin pari kertaa ennen\nolivat Lyylin tuskat ja surut vaihtuneet parissa päivässä riemuksi\nja onneksi. Jos lie sama ikä näilläkin murheilla, äilähti hänen\npäähänsä. Jos ne ovat lempivän sydämmen omia laatimia.\n\nTyttö ponnisti voimansa ja herkesi nyyhkyttämästä, mutta hänen\nkasvoillaan kuvastui vielä väkevä tuskan ilme. Joel oli tuokion\nkahden vaiheilla, poistuako taiko jäädä, mutta epäröidessä syttyi\nhäneen mieliteko saada Lyyli nauramaan ja unhottamaan lempivän\nsydämmen laatimat huolet. Tehtävä alkoi tuntua yhä houkuttevammalta.\n\n-- Minulla on hauska juttu, hauskempi kuin osaatte luullakaan,\nalkoi Joel loruta, asettuen istumaan tyttöä vastapäätä ja ruveten\nkertomaan yöllisiä seikkailujaan, jotka hänet sekoittivat kuuluisaan\nsatamatyömiesten kahakkaan.\n\nPilapako huvitti Lyyliä.\n\n-- Oh, miten ne kaksi juoksivat ja läähättivät, mutta tämä tämmöinen\npoika, tämmöinen miehen tupakkimälli tassutteli kuin kotonaan. Kaksi\nkertaa pujahdin kyykkysilläni niiden välistä. Kyykkyjuoksu vasta\njuoksua on, sen rinnalla muu juoksu on kuin kaljaa.\n\n-- Semmoista en ole nähnyt koskaan, nauroi Lyyli.\n\n-- Sepä hassua, mutta jos minä annan näytännön ensi sunnuntaina.\nVuokraan maistraatilta kauppatorin ja haastan nuo kaksi puusta tehtyä\nkilpasille. Minä juoksen pakoon, ne ajavat takaa. Kahdeksasta aamulla\nkahdeksaan illalla sitoudun pitämään puoliani syömättä, istahtamatta.\nKatsojat maksavat huvista kymmenen penniä. Vaikka jäisi tuhanteen\nkatsojaan, ansaitsen toki sata markkaa. Ja rahaa se on sekin.\n\n-- On, on, nauroi Lyyli.\n\nViikon vierittyä, vierivät tytön surutkin, hän tuli muutamana iltana\nJoelia vastaan, ja hänen silmiensä riemu loisti jo kauas, vaikka\nsuupielissä piilikin entinen salaisen tuskan ilme, ilme, joka aina\npyrki särkemään silmissä säteilevän onnen kokonaisvaikutuksen.\n\nMutta Joelin omat surut alkoivat heilimöidä, sillä Eeva herkesi\nkirjoittamasta. Se jotakin merkitsi. Se aavistuksia kasvatti ja\nsynnytti, se mieltä häilytteli ja päivät tummenti.\n\nTummien päivien jatkoina olivat öisin ilkeät unet. Eeva oli väliin\njäävinään raitiotievaunujen alle, väliin sortuvinaan palavaan\nrakennukseen eikä Joel milloinkaan joutunut apuun, sillä hänen\njalkansa tuntuivat raudan raskailta. Moisien unien jälestä hän aina\nsäikähti hereille, herättyä tuntui mieli kipeältä, haavoittuneelta.\nKun tämmöistä jatkui jonkun ajan, teki hän päätöksen pistäytyä\nkotiinsa. Hän päätti käydä kursailematta Pohjavaltaan ja näyttää\nEevalle kaikki setelinsä. Eeva uskoo, luottamus palautuu, ilkeät unet\nja aavistukset herkeävät kiusaamasta, päivät valkenevat.\n\nMutta vasta sataman jäädyttyä toteuttaa hän aikeensa, siihen saakka\nkitkee hän seteleitä lampaannahkaiseen rahamassiinsa, kitkee\nsukkelasilmäisiä, velikultia, papinpoikia ja minkä nimellisiä ne\nsatamamiesten sanastoissa olivatkin.\n\nJa hän kitki. Yön päivän, aamun illan kitki hän hopeoita, lantteja,\nseteleitä, hemmoittelematta selkäluitaan, piittaamatta nälästä\ntai väsymyksestä. Laivaliikenteen vihdoinkin loputtua, luki hän\nsäästönsä, ja valkoiset onnen varsat kapsailivat taasen hänen\nympärillään, mutta ne kapsailivatkin viimeisen kerran. Setelien\nlukeminen oli tuskin loppunut, kun posti pistäysi huoneeseen ja toi\nkirjeen Eevalta. Kirjeessä seisoivat vain sanat: voi hyvin, Joel.\n\nEi mitään muuta. Ei edes tervehdystä eikä mitään lähempää selvitystä.\nEi kerrassaan muuta, kuin tuo kylmä ja alaston: voi hyvin, Joel,\njonka merkitystä oli mahdoton väärin ymmärtää.\n\nKirje tuntui polttavan Joelin sormia, ja hänen korvissaan aivan\nkuin kohisivat sanat: voi hyvin Joel. Sanat loihtivat taasen esiin\njotakin, jossa ei ollut ääriä eikä rajapiirteitä, jossa laineet\nvierivät määrättä ja suunnatta kaikkia rantoja kohti, ja samalla ne\nhautasivat unelmat voipa torpasta peltoineen, iltatähtineen.\n\nUnettoman yön jälestä valkeni vihdoinkin päivä, Joel nousi ylös ja\nryhtyi kirjoittamaan Eevalle. Kirjoittaminen kesti kauan. Kerki\nmaille toinen hämärä, ennenkuin raskas käsi herkesi. Mutta kirjettä\nkuoreen sovittaessa repikin Joel sen äkkiä palasiksi, istui uudelleen\npöydän ääreen ja kyhäsi sanat: voi hyvin, Eeva.\n\nSeuraavana aamuna jouduttihe hän sahoine ja muine kirvesmiehen\nvehkeine mustapartaisen työtoveriksi.\n\nJa elämä ei tuntunut sen kummemmaltakaan. Jotakin oli eletty loppuun,\njotakin oli kuin haudattu maan syvyyteen -- ei mitään muuta. Joskus\ntoki heräsi uteliaisuus. Mitä lie Eevan elämän polulle sattunut, joka\npani hänet kirjoittamaan nuo kolme sanaa. Hairahdusko? Ehkä. Tai jos\noli kohdannut sorean, jonka naama ei ollut kesakkoinen. Mahdollista\nsekin. Mutta lie yhdentekevätä kumpi oli sattunut. Se mitä oli ollut,\noli eletty loppuun, oli lapioittu maan syvyyteen.\n\nNoin luulotteli Joel...\n\nTästä puolin rupesi hän kiinnittämään enemmän huomiota ulkonaiseen\nitseensä. Kotoisen pyhäpukunsa sitoi hän nyyttiin ja teetti sijaan\nkuosikkaamman. Lyyli ei ollut tuntea häntä, kun hän ensi kerran\nnäyttäytyi kaupunkilaisräätälin tekemässä puvussa.\n\n-- Eipä kävisi enää kyykkyjuoksu päinsä, nauroi tyttö.\n\nLyylin elämässä vuorottelivat nyyhkytyskohtaukset ja niitä seuraava\nonnen ja riemun aika. Kerran yhätti Joel tuntemattoman naisen Salaman\nseuroina. Ne kävivät käsikynkässä häntä vastaan, Joel luuli naisen\nLyyliksi, mutta katulyhdyn valo paljasti erhetyksen. Nainen olikin\nvento. Salama ei vastannut lainkaan Joelin tervehdykseen, vaan käänsi\npäänsä toisaanne --\n\nVieri joulu ja yhä oli Joel tyyni ja tympeä, mitkään muut kuin\npuhtaasti sosialistiset kysymykset eivät syyhyttäneet hänen\najatuksiaan. Mutta eräänä sunnuntaina oli hänen mielensä kumman\nherkkä. Kirvesmiesten ammattiosaston iltamasta lähti hän kesken pois,\nja hän asteli katuja sattuman kaupassa. Oli tammikuun loppupuoli,\nmutta ilma oli pehmeä. Astellessa kiitivät Joelin ajatukset\nSormensuohon, ja kun ne sinne kerran osuivat, tapasivat ne Eevankin.\nEnsi kerran kolmisanaisen kirjeen saapumisen jälestä synnytti tytön\nmuisto Joelin rinnassa väkeviä mielen hyrskyjä. Ja niiden hyrskyjen\nmukana karkoutui hetkeksi sosialisti, ja jälelle jäi vain Sormensuon\nJoel, torpan poika, jonka sydämmen valtiaana oli palvelustyttö Eeva,\nyhtä niukkasuloinen kuin poika itsekin. Jälelle jäi yksinäinen,\nystävätön, tulevaisuuden suunnan menettänyt Joel, joka ei kyennytkään\nlapioimaan muistojaan maan syvyyksiin, kuten oli luulotellut ja\nuskotellut.\n\nAstellessa rinnan haikeus yhä kasvoi. Palatsien valot vaihtuivat\nharmajan torpan iltatuleksi, nurkissa itätuuli huminoi, oli synkkää\nja kolkkoa torpantakaisessa metsässä, mutta torpan tuvassa oli emäntä\nnuori...\n\nJoelin rintaa viilsi.\n\nMäärättä ja suunnatta astellessa oli hän tullut lyhyelle autiolle\nkadulle, joka päättyi johonkin torintapaiseen aukeaan. Joel\nasteli aukealta käsin. Kadun keskivaiheilla tuli hänen vastaansa\nkaksi hienosti puettua neitiä. Ne astelivat verkalleen, nauroivat\nja puhelivat ääneen. Sivuuttaessaan loivat molemmat neidit\nvastaantulijaan aran silmäyksen. Mutta, toisen neidin kasvot olivat\ntutut. Joel pysähtyi ja mietti silmänräpäyksen. Pohjavallan Viola,\ntotisesti, pälkähti hänen päähänsä äkkiä. Viola, joka käy Ateneumissa\npiirustuskoulua. On muuttunut vuodessa kahdessa, jotta on vaikea\ntuntea entisekseen. Joel pyörähti ympäri, neidit samassa katsoivat\ntaakseen. Onneton tuuma ajelehti ensimainitun päähän. Violalta,\njoka on äskettäin palannut joululomalta, saa hän. kuulla kotikylän\nkuulumiset, etenkin Eevaa koskevat.\n\nMutta neidit katsoivat taasen taakseen. Huomattuaan Joelin pyörtäneen\nympäri, lisäsivät he astuntanopeutta. Joel teki samoin. Neidit\nmuuttivat juoksuksi, Joel teki saman tempun. Katu loppui, pimeähkö\naukea joutui eteen. Neidit lisäsivät nopeutta ja alkoivat huutaa\napua. Heidän kintereillään seuraava Joel rupesi myöskin huutamaan,\nettei pidä säikähtää, hän oli Sormensuon Joel, tuttu poika. Omalta\nhuudoltaan ja säikähdykseltään eivät neidit kuulleet takaa-ajajansa\nsanoja, ja niin he hilkkasivat aukean poikki, neidit kirkuen ja\nhuutaen apua, Joel heidän kintereillään, mainiten Violaa nimeltä ja\nhokien, ettei huoli säikähtää, hän kun oli Sormensuon Joel, tuttu\npoika.\n\nOmasta mielestään tarpeeksi kesyteltyään neitejä, oli Joel jo\nlaskemaisillaan kätensä Violan olkapäälle, kun joku olento törmäsi\nhäneen kiinni takaapäin. Olento oli kieronokkainen konstaapeli, jota\nJoel oli juoksuttanut kauppatorilla. Se iski Joelin kaulukseen kiinni\nja virkkoi samalla ilakoiden ja sähisten:\n\n-- Ahaa, vanha tuttu.\n\n-- Piru sun tuttusi olkoon, vastasi Joel ja paiskasi konstaapelin\nselälleen katuun.\n\nNeidit pysähtyivät silmäilemään kohtausta. Sen jatkona oli kimakka\nvihellys, joka joudutti yhden konstaapelin lisää. Kaksin ne sitte\ntarttuivat Joeliin, mutta tämä lennähytti molemmat katuun, toisen\nselälleen, toisen suulleen, ja suuntasi kulkunsa jälleen neitejä\nkohti. Nämä taasen juoksemaan ja kirkumaan. Silloin Joel kiukustui.\nKohtaus, kaikkine naurettavuuksine, alkoi suututtaa häntä. Ihmisiä\nkeräytyi paikalle, hälinä ja melu oli tavaton.\n\n-- Harakat, senkin harakat, huusi Joel neitien jälkeen, kun nämä\ntaasen rohkenivat seisahtua. Ette ole mukamas ihmistä ennen nähneet.\n\nKonstaapeleja oli jo kaikkiaan neljä. Yksi eristyi puhuttelemaan\nneitejä ja kirjoitteli jotakin muistikirjaansa, kolme rupesi\nhoivailemaan Joelia. Viimemainittu käsitti jo, mikä matka oli\ntehtävä. Karkaaminen olisi kyllä pelastanut hänet, mutta siihen\nkeinoon ei hän halunnut ryhtyä. Lähdettiin siis astelemaan.\nAvautui taasen tutun huoneen ovi, jossa oli aituu ja aituun takana\nvirkapukuinen herrasmies. Kuulustelussa, joka heti alkoi, käyttivät\nvain konstaapelit sanavuoroa, virkapukuinen merkitsi paksuun kirjaan\nheidän sanelunsa. Mainittiin naisten hätyyttelemistä, konstaapelien\npahoinpitelemistä, ja vasta kun juttu oli kirjaan laadittu,\nlausuttiin Joelillekin muutamia kysymyksiä.\n\n-- Miksi hätyytit neitejä?\n\n-- Halusin puhutella...\n\n-- Tyhjä veruke, vieraitahan neidit olivat.\n\n-- Toinen oli tunnettu.\n\n-- Sinulla oli jotakin muuta mielessä.\n\n-- Itse mieleni tunnen.\n\n-- Viekää talteen, komensi virkapukuinen aituun takana. Joel\ntyönnettiin johonkin sokkeloon, jossa oli ummehtunut ilma, sylkeä ja\nlokaa lattialla. Kun ovi painettiin kiinni hänen jälkeensä, vallitsi\nkolkko hiljaisuus.\n\nVasta sydänyön jälestä nukkui Joel. Hän näki unta, että oli\nmatkaavinaan kotipuoleen. Eeva odotti häntä jossakin portinpielessä.\nHän kiirehti. Mutta aivan lähelle päästyä, muuttui Eeva pitkäksi,\nmustaksi esineeksi, jolla ei ollut ihmispiirteitä. Joku nauraa\nräkätti samalla kimeästi, ja nauruun hän heräsi. Hän ei ollut muistaa\nillan tapahtumia, mutta vähitellen ne palautuivat ajuun. Hänen\nonneton mielitekonsa saada kuulla kotipuolen asioita, neitien hurja\njuoksu, poliisit, kuulustelu, putka...\n\nVasta kymmenen tienoissa narahti sokkelon ovi auki ja Joel sai\njälleen vapautensa. Hammasta purren ja vihan veret kasvoilla asteli\nhän kotiinsa, toistaen itsekseen:\n\n-- Viola, Viola, senkin taivaallinen röökinä.\n\nParin viikon kuluttua pohdittiin asiaa raastuvanoikeudessa. Siellä\nolivat molemmat neidit, asianomaiset poliisit ja muuan punakka\nherra, joka kaikin mokomin tahtoi suurentaa Joelin syyllisyyttä.\nJutun käsittely alettiin ensi kuulustelussa tehdyn pöytäkirjan\nlukemisella, ja kun se oli päättynyt, kysyttiin Joelilta, myönsikö\nhän pöytäkirjain oikein laadituksi.\n\n-- On se oikein, paitsi alkupuoli on ereyttävä.\n\n-- Miten se on sitä?\n\n-- Tarkoitukseni oli vain puhutella...\n\nJoel puolustihe yksinkertaisesti, mutta vaikuttavasti. Viola\nneiti oli kotoisin hänen kotikylästään, kotipuolen kuulumisia hän\nalkoi kysellä, ei iki mitään muuta. Neitejä oli ehkä joskus ennen\nkadulla hätyytelty, koskapa olivat niin arkoja, että rupesivat\nheti juoksemaan. Sitte tapahtui kaikki se, mikä äsken luettiin.\nKonstaapeleja ei hän tarkoittanut lyödä eikä pahoinpidellä, hän\ntarkoitti vain vapautua. Hänen verensä ehkä kuumeni liiemmäksi.\n\n-- Miks'ette herenneet takaa-ajosta, kun näitte että neidit\nsäikähtivät? kysyi punakka herra murhaavan pätevästi.\n\n-- Sepä juuri harmittaa itseänikin... ei sattunut mieleen... enkä\ntahtonut heittää kesken aiettani.\n\nPunakka hymyili pirullisesti.\n\n-- Luulin ja toivoin sitäpaitsi että neitien säikähdys menee ohi, kun\nkuulevat kuka olen.\n\n-- Mutta sen pahempi, säikähdys vain kasvoi.\n\n-- Näytti kasvaneen.\n\n-- Teillä ei siis ollut mitään pahoja mielessä, virkkoi oikeuden\npuheenjohtaja, johon Joelin puolustus teki väkevän vaikutuksen.\n\n-- Eihän toki.\n\nNeitien puolesta ilmoitti punakka, että nämä pyysivät päästä erilleen\njutusta. Eivät vaatineet syytettyä edesvastuusen. Neitien pyyntöön\nsuostui oikeus. Koko juttu tuntui kuivuvan aivan vähiin, mutta\npunakka esittikin lykkäystä, ja oikeus suostui siihenkin pyyntöön.\n\nSanomalehdet, jotka heti poliisikuulustelun jälestä olivat iskeneet\njuttuun rohkeasti, ilmoittaen rikosuutisissaan, miten satamamiesten\nkahakan ajoilta tunnettu Joel Sormensuo oli kadulla ahdistellut\nkahta taitelijaneitiä ja sen tekonsa vuoksi viety poliisin huostaan,\npuuttuivat tällä kertaa juttuun varovammin ja aremmin.\n\nJutun toinen käsittely muodostui huimemmaksi. Punakka luki toisessa\nkäsittelyssä pitkän lausunnon syytetyn mainetöistä, joita tämä oli\ntehnyt kotiseudullaan. Mainetöiden keskuksena oli lakko-yritys, jonka\nkärki oli kohdistettu takaa-ajetun neidin veljeen, suurtalolliseen\nPohjavaltaan. Tyhjiin rauennut lakkohomma ja takaa-ajo olivat muka\npeittämättä toistensa yhteydessä, edellinen jälkimäisen vaikuttimena.\nLakkohomma loi punakan mielestä syytettyyn oikean valon. Takaa-ajo\noli raaimman, katalimman kostonhimon ilme, mitä milloinkaan on\nrikoksien alalla tavattu.\n\nOikeuden puheenjohtaja kysyi, mitä syytetyllä oli sanomista lausunnon\njohdosta.\n\n-- Kaikki on päätöntä lorua, vastasi Joel, jonka veri alkoi kuumeta.\n\n-- Väitättekö ettei lakkopuuha ole totta? kysyi punakka.\n\n-- Se on kyllä totta, mutta muu on lorua. Ettenkö minä mukamas voi\nkostaa itselle Pohjavallan isännälle, jos kostoa mielisin.\n\nJoel alkoi taasen puolustaida väkevästi. Ääni ja silmien ilme olivat\nniin vakuuttavia, että itse punakankin olettamiset horjahtelivat.\nKesken puolustamista kysyi oikeuden puheenjohtaja äkkiä:\n\n-- Miten olisitte menetelleet neitien kanssa, jos eivät konstaapelit\nolisi ehtineet apuun.\n\n-- Olisin paiskannut kättä toiselle neidille ja kysellyt kotipuolen\nkuulumisia.\n\nTuo oli luonnollista. Juttu kuivui käsiin väkisinkin. Päätöksessä\ntuomittiin Joel jonkun kymmenen markan sakkoihin virka-toimessa\nolevan poliisin vastustamisesta. Mutta sanomalehdet eivät silti\nmalttaneet luopua herkkupalasta, ne kertoivat laveasti ja\nkutkuttavasti Joel Sormensuon lakkohommista, kuten hukkaan menneistä\nhumaloista ainakin.\n\nJoel nieli nekin ivat. Hänen sielussaan hehkuivat jo monet vihan\nhiilet, oikeudenkäynnistä tuli yksi entisien lisäksi lisäämään palon\nvoimaa, kun kerran hiilet hulmahtavat kuluttavaan ja sytyttävään\nliekkiin.\n\nOikeudenistunnosta palattuaan, rupesi hän lukemaan muuatta\nsosialistien lentokirjaa, jossa hyökättiin murhaavasti uskonnon\nja siveyden kimppuun. Hänen lukiessaan päivä hämärtyi, ja hämärän\nrajoilla kuului seinän takaa Lyylin ääni. Tyttö lauloi ainaista\nlempilauluaan, Joel eroitti sanat:\n\n    -- -- -- -- --\n    -- -- -- -- --\n    mikä tuska ja vaiva\n    sinun sydäntäsi kaivaa,\n    jok'ei anna sydänyölläkään rauhaa.\n\nSäkeitten jälestä kuului äkkiä sydäntä särkevä parahdus, samassa\njotakin kaatui kumoon. Joel paiskasi kirjan pöydälle, kiirehti ulos,\nja jonkun silmänräpäyksen kuluttua seisoi hän tytön huoneessa.\n\nSitä kyyneltulvaa, joka juoksi Lyylin silmistä, sitä tuskaa, joka\nilmeni rinnan parahduksissa.\n\nJoel alkoi aavistaa, mistä oli kysymys.\n\n-- Lyyli, virkkoi hän lohduttavasti.\n\nMutta tyttö ei kuunnellut. Kädet ojennettuina ylös ikäänkuin\nrukoukseen, makasi hän selällään lattialla, parkuen, voihkaen.\n\n-- Minä tahdon kuolla.\n\nHän repäsi leningin auki rinnan kohdalta, jotta napit lennähtivät\nlattialle.\n\n-- Lyyli.\n\n-- Minä tahdon kuolla.\n\nHiuskampa lennähti samaa tietä kuin napitkin.\n\n-- Lyyli.\n\n-- Minä tahdon kuolla.\n\nNoiden sanojen jälestä tuli kaulaketjujen vuoro, ne lennähtivät\npöytää kohti ja kaatoivat Salaman valokuvan. Jo käsitti Joel, mistä\noli kysymys.\n\n\n\n\nVII\n\n\nKauppatorin leima oli tuo tavallinen ja arkipäiväinen: musta, sakea\nkuvio, joka huojuessaan ja liikkuessaan pysyi kohdallaan, jonka\nkäytävissä ja rakoloissa lainehti keskeytymätön ihmisliike tulijoine,\nmenijöine, ostajine, myyjine. Mustan kuvion yläpuolella siinti\nkuulakka syystaivas valkeine pilvine, ja leppoisat etelätuulen tuomat\nlaineet vierivät ulapalta kauppatorin laituria kohti.\n\nKymmenen vaiheilla, jolloin kuvio jo oli käynyt hataraksi, loppui\nJoelin ja hänen toveriensa urakka. Se oli kestänyt läpi yön, ja se\noli tarkistanut selkänikamien lujuutta, mutta olipa siitä hopeatkin\nheltineet. Kotvan hengitettyään ja suoristettuaan selkänikamiaan,\nasteli Joel kauppatorille, nauttiakseen maalaisvaikutelmista. Hänen\nmielitöitään oli lipua hevosen ja kuorman kyleltä toisen hevosen\nja kuorman kylelle, katsoa tuota miestä ja tätä naista, joiden\nkasvojenpiirteissä ja hymyilyssä oli jotakin tuttua, kotoista.\n\nNoin lipuessa löi joku häntä takaapäin olkapäähän, ja lyöntiä seurasi\ntutulla äänellä lausuttu:\n\n-- Terve miestä.\n\nJoel pyörähti ympäri, Syyrakin Otto seisoi hänen edessään.\n\n-- Vie sua ja viipota.\n\nJoelin laihoille, kesakkoisille kasvoille ilmausi riemastus, hänestä\ntuntui kuin olisi kotikylä Sormensoine jo kaikkine äkkiä nakattu\nhänen eteensä.\n\n-- Vie sua ja viipota, toisti hän ja remahti samassa raikkaaseen\nnauruun. Mikä tuuli sinut tänne tuuppasi?\n\nOton katse pilveytyi.\n\n-- Isä läksi akottumaan.\n\n-- Elä vietävissä! Ken lemmen loi?\n\n-- Kukas muu kuin Serahvi.\n\n-- Kirjan lukija, kylän kello.\n\n-- Varis korpin, pata kattilan, piru paholaisen.\n\n-- Ja kotisi oven saranat alkoivat naukua: poika pellolle, siellä on\nenemmän tilaa. Poika pellolle.\n\n-- Niinhän ne naukuivat ja vinkuivat.\n\n-- Minkä sormen aiot työntää suuhusi?\n\n-- Rupean ajurin rengiksi,\n\n-- Ei ole tuhma tuuma.\n\n-- Osaan ajaa, osaan hoitaa hevosta, hevosen kanssa ei tule ikäväni,\nvaikka kaivossa asuttaisi. Mutta voitko tarjota mulle asunnon\njoksikin yöksi?\n\n-- Voinpa kyllä, ei ole hätää mitään. Entä matkatavarasi?\n\n-- Ovat asemalla, niiden ei ole mikään hoppu.\n\n-- Lähtäänpä sitte.\n\nHe astelivat yksissä Joelin asuntoon, joivat tuliaiskahvit ja\npalasivat jälleen sataman seudulle. Jotta ensikertalainen Otto\ntutustuisi kaupunkiin, retkeili Joel hänen kerallaan koko iltapäivän,\nkysellen ahkeraan kotipuolen kuulumisia.\n\n-- Miksi et kirjoittanut minulle tulostasi?\n\n-- En tietänyt osoitettasi, sitä ei tietänyt isäsikään. Yksi sen\ntiesi, mutta hänen nimeään ei Joel uskaltanut mainita, sillä hän\naavisti että surutar jollakin tavoin liittyi nimeen.\n\nAnni emännän välityksellä sai Otto jo toisena päivänä haluamansa\ntoimen. Iltasella lähti Joel saattelemaan häntä uuden isännän\nluo. He astelivat hitaasti, puhelu sammui tuon tuostakin heidän\nvälillään, sillä Joel ei syttynyt ja Ottokin oli ehtinyt tyhjentää\nuutisvarastonsa. Vihdoin ensimainittu virkkoi omituisen puristetulla\nja matalalla äänellä:\n\n-- Olemme eilen ja tänään puhelleet monesta henkilöstä, mutta eräästä\nolemme kumpikin tahallamme vaienneet. Ymmärrät, ketä tarkoitan.\n\n-- Ymmärrän, vastasi Otto.\n\n-- Kerrohan nyt hänestäkin, en juokse mereen, vaikka kuulen mitä.\nOtaksun että se mitä kerrot hänestä, ei ole sinistä.\n\n-- Sinistä se ei ole. Eevan juttu on muuten niin monessa solmussa,\nettä on vaikea vielä tänäänkään päättää, ken on syyllinen, ken syytön.\n\n-- Kerro juttu, pyysi Joel kylmästi, mutta kasvojen hymy näytti\nhieman sekavalta.\n\n-- Ei ole kertomus pitkä. Muistathan Kiurun Kestin?\n\n-- Muistanpa hyvinkin. Kahdenkymmenen vanha, soittoniekka,\ntanssiniekka.\n\n-- Eeva ja Kesti joutuivat väleihin. Se oli alussa olevinaan leikkiä,\nmutta kääntyi todeksi, kun Kestin vanhemmat pistivät lusikkansa\nsiihen. Se tuuli lauheni kuitenkin. Sanottiin että Pohjavallan emäntä\nsen käänsi. Kestin vanhemmat olivat valmiit luovuttamaan torpan ja\nottamaan Eevan miniäkseen, viimemainittu oli jo hommannut sijaisenkin\nPohjavaltaan, sää oli aivan sees ja tuuleton. Mutta nousikin pilvi,\nnousikin myrsky. Punakorven Mari riensi estämään kuulutuksen tekoa.\nKesti oli ollut väleissä sen kanssa, oli joku kihlantapainenkin ja\nsen vakuutteena todistajien kuullen lausutut sanat: \"sinä olet minun\nja minä olen sinun\". Kesti vannoi maat ja meret kumoon, että kaikki\noli ollut pelkkää leikkiä, mutta sotkuinen juttu ei siitä selvinnyt.\nKesti suuttui päiviinsä ja läksi paikkakunnalta, läksi maiden ja\nmerien taa, sanottiin.\n\nJoel yskähti soinnuttomasti, hänen silmänsä tuijottivat...\n\n-- Mutta Kestin matka oli lyhyt, lie kestänyt kolme kuukautta.\nKotiuduttuaan meni hän koreasti pappiloihin Marin kanssa. Mutta\nsilloin Eeva lähti.\n\n-- Minne? kysäsi Joel kiihkeästi.\n\n-- Sitä ei tiedä kukaan, ei Pohjavallan emäntäkään. Joku oli\ntietävinään, että Eevalla oli sukua kaukana Pohjanmaalla ja että hän\npakeni sukuihinsa, toiset tiesivät hänen tosiaankin menneen maiden ja\nmerien taa, mutta kaikki on pelkkää arvelua, pätevää tietoa ei ole\nkenelläkään.\n\nJuttu ei Joeliin tehnyt polttavaa vaikutusta, hän saattoi sille\nhymyilläkin iltojen ja öiden yksinäisinä, unettomina hetkinä. Mutta\nhänen huomionsa olikin kiintynyt jutun metisimpään kohtaan eli\nkuulutuksiinpanon estämiseen. Siinä irvisti jotakin mustalaislystiä,\njohon kaikki muu hälveni ja hukkui. Mustalaislystin päähenkilö oli\nPunakorven Mari ja Marin rinnalla Kesti, kahden tytön kulta. Väliin\nluiskahtivat ajatukset Eevaan, mutta Joel siirsi ne heti Mariin, joka\nsydän kurkussa juoksi pappilaan ilmoittamaan kirkkoherralle, että\nKesti on hänen ja hän on Kestin.\n\nKerran sitte Joel nukahti satamatyön lomassa. Moista ei ollut\nentisaikoina sattunut, ei uuvuttavimmankaan työn jälestä uni\nuskaltanut lupaa kysymättä Joelin silmään. Mutta siitä saakka kuin\nOtto kaupunkiin ilmaantui, tapahtui Joelissa muutos. Hänen teräksinen\ntahtonsa haurastui, hänen selkänsä ei kestänyt enää, kuten ennen,\nhän tuppasi silloin tällöin hieman väsymään eikä hänen henkilönsä\nvaikuttanut enää niin purasevasti kuin ennen. Hänessä oli jotakin\nsärkynyt, vaikka ei särö esiintynyt äkkiä kokonaisuudessaan näkyviin\neikä Joel sitä itse käsittänytkään.\n\nNukkuessa näki hän unta. Eeva ja hän riensivät tapaamaan toisiaan.\nPolku oli tuttu, metsä ja taivas metsän yläpuolla oli tuttu. Eevan\nsini- ja valkoruutuinen esiliina liehui tuulen käsissä, kun hän\nriensi Joelia vastaan. Mutta sitte tummeni polku, metsä, Eeva, ja\ntumman keskessä seisoi Eeva ja pyyhki nenäliinalla kyyneleisiä\nsilmiään. Hän aikoi jotakin huutaa, mutta ääni ei tullut kurkusta\nulos. Huutoonsa hän heräsi.\n\nHerättyään kavahti hän jaloilleen ja silmäili säikähtyneesti satamaa,\nkauppatoria, rakennuksia. Kyyneleisiä silmiään pyyhkivän Eevan kuva\npoltti hänen rintaansa, aivojansa. Joel yritti kiinnittää huomionsa\nihmisiin, satamaan, laivoihin, mutta tytön kuva ajoi ne kaikki\ntieltään pois...\n\nJoel rupesi voimaan pahoin. Hän näki yhä edessään kyyneleisen tytön.\nKyyneleet ikäänkuin kysyivät häneltä: miksi menettelit siten, että\nonnemme särkyi. Tuon kysymyksen heräämistä oli Joel aavistanut\nviimeaikoina, ja se oli jo etukäteen vapisuttanut häntä. Tähän saakka\noli hän onnistunut ajamaan kysymyksen pakosalle, mutta sittekin hän\ntunsi sen paisuvan voiman, joka kysymykseen yhäti kasvoi. Hän tunsi\njo ennalta, että se kerran saavuttaa hänet ja seisoo hänen edessään\npilviin ylettyvänä jättiläisenä, uhkaen musertaa ja rutistaa hänet\nsyyllisyyteen.\n\nJa nyt se oli saavuttanut hänet, nyt alkoi taistelu.\n\nMutta Joel ei sitä vielä käsittänyt. Hän ei käsittänyt, että hän oli\njoutunut elämän käännekohtaan, jossa ei ollut valitsemisen varaa muun\nkuin syyllisyyteen nujertamisen ja taistelun välillä. Pahoinvoinnista\npiittaamatta ryhtyi hän jälleen työhön, mutta lyhyen hetken jälestä\noli hänen pakko lopettaa. Raukeana ja oudon kalpeana saapui hän\niltapäivällä kotiin. Miksi menettelit siten, että onnemme särkyi? soi\nlakkaamatta hänen korvissaan.\n\n-- Nyt olet sairas, virkkoi Anni emäntä, kun Joel raukeana ja\nkalpeana tuijotti eteensä.\n\n-- Ei ole mitään vaarallista, huomiseen menee kaikki ohi.\n\nOhi se menikin, mutta lähteä satamatyöhön ei enää juolahtanutkaan\nJoelin mieleen. Joku uusi vaihe häämötti epäselvänä hänen\najatuksissaan. Hän ei voinut enää jatkaa entiseen tapaan, jonkun\nmuutoksen täytyi tapahtua piakkoin.\n\nKun kysymys: miksi menettelit siten, että onnemme särkyi? yhä\nvoimakkaammin ja syyttävämmin ahdisti häntä, oli hän menettää\njärkensä, mutta silloin hän laati kysymykselle jatkokysymyksen: ken\npakotti hänet semmoiseen menettelyyn? Kenen syy, jolta hänen täytyi\nlähteä koiran tavoin synnyinkodistaan? Kenen? Pohjavallan. Tänään,\nhuomenna, ijankaikkisesti. Pohjavalta oli kahden onnen haaksirikkoon\nsyyllinen. Tästä Pohjavallan syyllisyydestä koituu uusi vaihe hänen\nelämässään. Hän vaati hyvitystä. Miehenä on hänellä oikeus hyvityksen\nvaatimiseen, onpa velvollisuuskin. Mutta mitä lajia hyvitystä hän\noli velvollinen vaatimaan? Rahaako? Sitä oli hänellä omasta kohden.\nMaatako hän havitteli? Sormensuotako mielitteli? Mitä hän enää maalla\nja Sormensuolla, menetettyään Eevan. Mikä hyvitys hänelle sitte\nkelpaa? Veri. Vain syyllisen veri voi tuottaa hänelle hyvitystä. Ei\nmikään muu, ei iki mikään.\n\nJoel osti surma-aseen, kätki sen povilakkariinsa ja valmisteleikse\nlähtemään surmatyön matkaan. Hän oli asiansa oikeudesta varma,\ntulevaiseen elämään, siihen taivaalliseen, jota palkkapapit kirkossa\nsaarnailivat, ei hän uskonut eikä hän uskonut palkkapappien\nsaarnaaman Jumalan olemassaoloonkaan, syystä kun ei se tehnyt tasan\noikeutta köyhän ja rikkaan välillä. Hän ei uskonut muihin kuin omaan\nitseensä ja siihen, mitä hän omassa sydämmessään tunsi.\n\nMatkapäivä oli huomenna. Joel makasi hereillä koko yön, ja hän uneksi\nuneksimastaan surmatyöstä. Loppuun ehdittyään, alkoi hän taasen\nalusta. Illalla, kun tulet ovat sytytetyt, astuu hän Pohjavallan\ntupaan. Sanoo isännälle: minun elämäni olet sinä haaskannut,\nsynnyinkodin, morsiamen, kaikki olen menettänyt sinun tähtesi.\nRaastettu elämäni vaatii hyvitystä, kostoa, vaatii syyllisen verta.\nSinä olet syypää kahden ihmisen onnen häviöön, syyn sovitukseksi\nvuotakoon veresi. Nyt elä luule, että väärät tuomarit ja lait\nkykenevät pelastamaan sinua.\n\nKuuluu pamahdus, Pohjavallan isäntä suistuu lattiaan, rinta korahtaa\nmuutaman kerran, kosto on suoritettu, hyvitys hankittu. Teon tehtyään\nlähtee hän antautumaan kiinni nimismiehelle. Sanoo sille: minä miehen\näsken surmasin, minut vangitkaa.\n\nTuohon kohtaan edistyttyään, harppasi hän taasen alkuun, kuvaili\nuudelleen ja yhä uudelleen saman kohtauksen. Puoliyön jälestä väsyi\nhän surmakohtauksen alituiseen toistamiseen, kuten vahingossa\nsolahtivat hänen ajatuksensa jatkoon. Hän kuvitteli miten hän\nrautavankina kuletetaan oikeuteen. Tuomari ja hän yhättävät kerran\nja toisen. He ovat vanhoja tuttuja Sormensuon häätöjuttujen ajoilta.\nSama tuomari, joka tuomitsi isän ja hänet häädettäviksi Sormensuosta,\ntuomitsee hänet elinkautiseen kuritushuoneeseen. Tuomari on vanha\nPohjavallan liittolainen, vääryyden oikea käsi.\n\nJoelin ajatukset takertuivat tuomariin ja tämän syyllisyyteen,\ntakertuivat yhä lujemmin, yhä vakuuttavammin. Syyllisiä olikin kaksi.\nJa toinen syyllinen oli ensimmäisen syyllisen oikea käsi. Piru ja\npaholainen olivat keskenään yhtiömiehiä, kummallakin sama määrä\nvääryyden osakkeita. Totisesti, kun kaikki ympäri käytiin ja jälleen\nyhteen tultiin, ansaitsi tuomari saman kohtalon kuin Pohjavaltakin.\n\nJohdonmukaisuus veti lautakunnan jäsenet noiden kahden syyllisen\napureiksi, ne vastalausetta tekemättä mukautuivat väärään päätökseen.\nKehnot, raukat...\n\nSyyllisien rivi yhä taajeni. Pohjavallan, tuomarin ja lautakunnan\nhäntyreinä häärivät lakon vastustajat. Syyllisien jälkijoukon\nmuodostivat poliisit, sanomalehtikertojat ja raastuvan tuomarit. Ne\nolivat syyllisien roikkaa kaikki.\n\nOliko järkevätä ja oliko oikeudenmukaistakaan kohdistaa kosto yhteen\nsyylliseen, kun toiset kuitenkin jäävät koskemattomiksi. Oliko?\n\nJoel pohti syyllisien syyllisyyttä koko yön. Yhteiskunta\nvääryyksineen oli kuin sadun satapäinen käärme. Jos yhden hakkaa\npois, jää yhdeksänkymmentäyhdeksän jälelle. Ja niistä kasvaa\ntuota pikaa kymmenen uutta päätä yhden poikkihakatun sijaan.\nJohdonmukaisuus vaati taistelun laajentamista kaikkia päitä vastaan,\nmuuten vääryys ei tule kitketyksi. Kun yksikin pää jää rauhoitetuksi,\ntyöntää se rinnalleen kymmenen muuta päätä, perkkauksen pitää siis\ntapahtua juuria myöten, pohjia myöten, luita ja ytimiä myöten.\nTaisteluun kokonaisvääryyttä vastaan, lohikäärmeen kaikkia päitä\nvastaan eikä yhtä eikä kahta vastaan.\n\nSe taistelu oli käynnissä paraillaan. Hän liittyy taistelijajoukkoon.\nAsettuu eturivin mieheksi. Iskee tapparalla vääryyden yhteiskuntaa\nkylkiluihin, selkään, otsaan, iskee mäsäksi jokaisen luun, nikaman,\niskee kunnes vääryys on hävinnyt maasta ja oikeus on päässyt\nvaltijaaksi.\n\nOli vielä pimeä, kun Joel nousi makuulta ja lähti ulos. Hän asteli\nmeren rantaan ja sinkahutti surma-aseen ärjyvien aaltojen saaliiksi.\nSen tehtyään, palasi hän kaupunkiin. Hän käveli vain suotta aikojaan.\nHänen päänsä tuntui raskaalta, toisin silmänräpäyksin hän nauroi\nitsekseen, toisin silmänräpäyksin puri hän hammasta. Kävellessä\nosuivat tutunomaiset ovet hänen silmiensä eteen. Ne olivat raastuvan\ntalon ovet. Niiden näkeminen pani Joelin ankaraan raivoon. Hän\nmuisti miten ylhäällä oikeussalissa oli vihan väkeen yritetty hänen,\nviatonta asiaansa vääntää katalaksi rikosaikeeksi.\n\n-- Koirat, perkeleet, äännähti hän, ruveten koroillaan takomaan ja\npotkimaan ovia ja katua.\n\n-- Senkin mustat, koirat, mustat perkeleet.\n\nHän takoi yhä... hän oli raivoissaan.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nTaistelu alkoi.\n\nIlman kenenkään valtuutusta, ilman matkaohjelmaa lähti Joel\nsamoilemaan maaseutuja. Tasa-arvoisuuden valtion pahin vastustaja\noli hänen mielestään orjuuden ja sorron ikeen alle raukkamaisesti\ntaipunut maalaistyöväestö, tuo oikeuksiensa valvontaan nähden veltto,\narka ja typerä maalaisväestö, josta saattoi sanoa: \"ottaa kun saa,\nkiittää kun annetaan\". Se on ensin herätettävä, sitte vapaudenliike\nlähtee vierimään.\n\nKulettua moniaita penikulmia, levisi Joelin eteen pieni kylä, jossa\noli pari suurtaloakin. Viimemainitut aivan kuin raapaisivat Joelin\nluontoa, mutta raapaisua seurasi järkeä hyväilevä tunne: kylä oli\nkuin luotu taistelun alottelupaikaksi. Suurtalot edellyttävät\nmelkein aina torppeja. Ne eivät tosin useinkaan näy maantielle, ne\nsijaitsevat metsän kätkössä ja huonojen teiden takana, mutta joka\ntapauksessa ne ovat olemassa. Niiden asukkaiden korvat eivät ole\nkuurot, kun vaan osaa iskeä arkoihin kohtiin. Kylä oli mainion sopiva\ntaistelun alottelupaikaksi.\n\nOli iltapäivä, kun Joel saapui kylään, hämärä alkoi painua maille.\nTähysteltyään metsiin kotvan, keksi hänen tarkka silmänsä heikon\nsavun kohoavan ylös ilmaan muutaman pellon takaa. Hän läksi\nastelemaan umpimähkään savua kohti, löysi pienen harhailun jälestä\nviheliäisen näköisen, harmajan torpan, avasi oven ja astui tupaan.\nTupa oli pieni, pahanhajuinen, kehnosti valaistu. Likaisia lapsia oli\njoka lomassa. Heti ensi silmäyksellä luki Joel niitä puoli tusinaa.\nTorpan emäntä, nuorehko, terveennäköinen nainen, puuhasi iltasta.\nPorisevan padan alla paloi kituvalkea.\n\nJoel lausui hyvän illan, vaimo näytti säikähtyvän.\n\n-- Ei huoli pelätä, olen rauhallinen ihminen. Onko emännällä tarjota\nkupillinen kuumaa väsyneelle?\n\nEmäntä vaikeni. Joel huomasi ettei vaitiolo johtunut tylyydestä.\n\n-- Onko papujen puute?\n\n-- On vähän sekin ja erittäin sokurin.\n\n-- Sinähän olet kai hipakkajalkainen, juoksehan noutamaan papuja ja\nsokuria, virkkoi Joel ja antoi pari hopearahaa vanhimmalle tytölle,\njoka hämärästä loukostaan uteliaasti kurkisteli häneen.\n\nTyttö suoriutui matkaan. Odotellessa rupesivat emäntä ja Joel\npuhelemaan keskenään.\n\n-- Mistä vieras on?\n\n-- Helsingistä.\n\n-- Minne matka?\n\n-- Kaikkianne eikä minnekään erittäin.\n\n-- Oletteko ammattilainen?\n\n-- Enpä ole, minä olen työväen ystävä. Onko täällä liikkunut\nsemmoisia?\n\n-- Eipä vasite täällä saakka, naapurikylässä kuului kesällä käyneen\nyksi.\n\n-- Oltiinko kuulemassa?\n\n-- Eikä oltu.\n\n-- Miksi?\n\n-- Ei sopinut aikaan, oli kirkkomatka esteenä.\n\nTytön palattua puodista, keitti emäntä kahvit, isäntä joutui\nparahiksi kotiin, kun pannu oli nostettu pöydälle.\n\n-- Vieras on työväen ystävä, puheli emäntä, kaataessaan kahvia\nkuppeihin. Pyytää yösijaa.\n\nIsäntä, laiha ja pitkä mies, hymähti myöntyvästi.\n\nIltaseksi oli ryynikeittoa, jossa oli vähän rasvaa ja luuta. Mutta\nruokahalu oli kaikilla hyvä. Syötyä painui Joel rahille nukkumaan.\n\nSeuraavana päivänä työnsi hän setelin torpan emännälle.\n\n-- Ostakaa noiden ihon peitteeksi vaatetta, virkkoi hän, osoittaen\nlikaisia, puolialastomia lapsia.\n\nJoel jäi torppaan moneksi päiväksi. Sunnuntai-illalla piti hän\nensimmäisen esitelmän työväestölle, maanantaina toisen. Toinen\nesitelmä oli hänen maineensa alku. Viesti miehestä, joka vaatetti\nalastomia ja joka puhui kuin taivaan ja helvetin lähettiläs, oli\nkulkenut naapurikylään ja ajanut liikkeelle suuren ihmisjoukon.\nTutisevat vanhukset, nuoret äidit sylilapsineen, tytöt sulhoineen,\nvaimot miehineen, kaikki olivat lähteneet liikkeelle. Pitkän\nodotuksen jälestä ilmaantui Joel sankan väkijoukon eteen, hänen\nkasvonsa olivat kylmäilmeiset, mutta hänen silmänsä syytivät paloa.\nTässä toisessa esitelmässään päästi hän verensä vihat irti, hänen\nsanansa olivat vihan ja katkeruuden myrkyllä voideltuja. Miesten\nohimosuonet alkoivat paisua, kasvot synkistyä, katseet muuttuivat\nkiiluviksi.\n\nJoel huomasi, että hänen sanottavansa sattui, ja se huomio\nvain kiihdytti häntä. Hän valoi sanoihinsa yhä enemmän vihan\nja katkeruuden myrkkyä, ja kun kuulijoiden mielet olivat\npolttavimmillaan, avasi hän äkkiä tasa-arvoisuuden valtion ovet sepo\nselälleen, näytteli kuulijoilleen onnen peltoja, jotka kasvoivat\nvehnää, hunajaa ja maitoa, näytti tuhansittain koteja, joissa\nhyvinvointi, ilo ja vapaus vallitsi. Täten hän puhuessaan näytteli\nsekä paholaisen että enkelin osaa. Hän hymyili myötänään, mutta se ei\nollut tavallista hymyilyä, se oli kuin saaliin kimppuun hyökkäävän\npedon hymyilyä. Liikutus värähytti toisinaan hänen ääntään, mutta\nsiihen sekaantui samassa kirouksia ja vihaa sylkkyvä helvetti.\n\nVaimot ja nuoret äidit rupesivat parkumaan, ja kun Joel, silmäluomet\nvain hieman raollaan, ylöskohotetuin käsin huusi kostoa tilintekoon\nmaan päälle, kun hän manasi ihmismeren vyöryaaltoja hyökkäämään\nsortoa ja vääryyttä vastaan, koskettelivat miehien kourat tuppivöissä\nriippuvia puukkoja.\n\nTämä esiintyminen kiidätti hänen maineensa maailmaan. Minne\nikinä hän saapuikin, aina synnytti hänen esiintymisensä ennen\nkuulumattomat kirojuhlat. Viesteihin, jotka kulkivat hänen edellään,\nkasvoi tarunomaisia lisikkeitä, ja siten Joelin henkilö muuttui\nsalaperäiseksi ja hämärien mielikuvituksien koristelemaksi. Se\nsuurensi hänet kaikkialla työväestön silmissä. Joelin saavuttua\nkylään ja astuttua kuulijakunnan eteen, oli viimemainittu jo\nennakolta hypnotisoitu, ei tarvittu muuta kuin joku taitava kosketus\nja pyyhkäisy, niin se joko itki kyynelissään tai puri raivon\nhammasta, kuten Joelia vain miellytti milloinkin.\n\nSamoillessaan valitsi Joel asunnokseen köyhimmät, kurjimmat mökit,\nsiten hänen vihansa ja katkeruutensa aina sai uutta ravintoa.\nSuurtalojen seudut olivat hänen mielimaitaan, siellä oli, suurtilojen\njälestä, enite tyytymättömyyttä ja kapinan henkeä. Kaikki järkiään\ntoivoivat muutoksia ja mullistuksia. Seikkaperäinen ohjelma ei\nollut kenelläkään selvillä, mutta sellaisina hämärinä ja epäselvinä\nmullistushankkeet olivatkin sopivimmat. Ne soivat hurjimmillekin\nvapaan mellastuskentän, ja siinäpä juuri niiden pyörryttävä voima\nolikin. Olevaa yhteiskuntaa sai jokainen mielinmäärin repiä rikki,\nuuden rakentamiseen nähden jäivät kädet vallan vapaiksi. Tämmöinen\nohjelma tyydytti Joeliakin, joka vain tahtoi taistella, taistella\nhurjasti ja voimakkaasti, kunnes voitto saavutetaan.\n\nVoittoon luotti Joel sokeasti, voiton saaminen oli hänestä tärkeämpi\nkuin kysymys, mitä raunioille sitte rakennetaan. Siitä sovitaan\ntaistelun päätyttyä, kun ensin väkivalta ja vääryys on kymmenine\nkäärmeenpäine silvottu, kun sorron ies kätkee joukkojen voiman\npainosta. Ja se kätkee, kätkee ehkä piankin. Tuhansien ja vieläkin\ntuhansien niskat ovat tänään nöyriä ikeen alla, kuten hänen isänsä ja\nVaaksan niska, mutta kun \"seesam\" kajahtaa, suoristuvat niskat äkkiä,\nja syntyy vyöry niin suuremmoinen ja mahtava, että vapisuttaa ilosta,\nkun sitä ajattelee. Voi Pohjavaltojen isäntiä niinä päivinä, voi!\n\nJoskus toki kirpasi horjumus rintaa. Tämä sattui, kun Joel\nsamoillessaan näki pelloilla ja maantien varsilla rauhallisesti\nraatavia ihmisiä. Häntä silloin ikäänkuin pisti, mutta piston\nvaikutus oli tuokiollinen. Taistelukentäkseen oli Joel etukynnessä\nvalinnut semmoiset seudut, joissa oli suurtalojen leima. Tien\nvarrella peltoa kyntävästä miehestä singahtivat hänen ajatuksensa\näkkiä suurtilallisiin ja niistä Pohjavaltaan. Ja samassa tuokiossa\noli hän jälleen leppymätön, kostoa janoova, pedon voimakas Sormensuon\nJoel, hän oli lihaksi ja vereksi muuttunut viha, katkeruus...\n\nJuuri tähän perustui hänen maineensa ja mahtinsa, se oli kaiken\navain, se oli syiden syy ja hänen henkilönsä voima. Vaaksan\ntanhualla viimeistä ponnistusta tehdessä lakkoyrityksen puolesta\noli hän sen voiman hämärästi tuntenut, kunnes se nyt, taistelun\nalettua, rynnistihe esiin voimakkaana kuin ryöppyävä koski, joksi se\npikkupurosta oli kehittynyt.\n\nJoel tunsi selvästi, ettei hän voinut elää ilman tätä taistelua.\nEevan yhteydessä olevien muistojen herätessä olisi hän ollut mies\ntyöntämään puukon rintaansa, mutta se tuska upposi taisteluhimoon.\nMieli ei enää huokaillut kyynelin, se loihti silmän nähdä verta ja\nliekkejä ja kaiutti korvaan ihmisvyöryjen voittoisat hurraahuudot.\nSen parempi, mitä tulisempi taistelu. Suurhetkinä, jolloin sydämmet\nja sielut olivat hänen valloissaan, hän jo nautti suuren, lopullisen\nvoiton nautintoja, pedon hymyilyä hymyillessään hän jo näki joukot\nvyöryvän taisteluun.\n\nYhtämittaista riemukulkua olivat Joelin retket, toinen kirojuhla oli\ntoistaan mainehikkaampi. Työväenliikkeen johtaviin piireihinkin ehti\nmaine kertomaan miehestä, jonka vaikutusvoima maalaisraatajiin oli\nennenkuulumaton. Tähystelijöitä ja kuuntelijoita pantiin liikkeelle,\nmies keksittiin mainettaan vastaavaksi, jopa suuremmaksikin, ja\nsilloin päätettiin moinen mies liittää työväen asian vakituisien\ntaistelijoiden joukkoon.\n\nMutta ennenkun päätös ehdittiin toteuttaa, sattui tapaus, joka\ntyönsihe Joelin ja työväenliikkeen johtavien henkilöiden väliin ja\nteki toistaiseksi tyhjäksi Joelin liittymisen järjestyneiden riviin.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKynttelin jälestä veti pakkaseen ja pyryyn, oli toista tai toista,\nusein molempia yht'aikaa. Joelia alkoi uuvuttaa. Liiallisia hengen ja\nruumiin ponnistuksia seurasi sairaalloinen tila, jonka vastapainona\noli vain rautainen tahto ja rautainen terveys. Joel samoili aina\njalan, välittämättä tuulesta tai tuiskusta ja käyttämättä milloinkaan\nkyytihevosta, vaikka hänelle niitä joka kirojuhlan jälestä kilvan\ntyrkyteltiin. Moinen laiha kurki kuin hän, jutteli hän kyytihevosien\ntyrkyttäjille, oli muka sään pystymätön, tuulet ja tuiskut olivat\nilmaisia sotamarssin soittajia ja taipaleen hauskuuttajia, joita hän\noli tottunut kunnioittamaan ja rakastamaan paitaressusta saakka.\n\nMuutamana lauvantaina helmikuun lopussa asteli hän järven jäitse\nkulkevaa tietä. Hänen oli tuskan kuuma, mutta samalla hän tunsi\nselkäluissaan kylmiä väreitä. Oli tuiskuttanut aamusta saakka,\nlisäksi oli pureva pakkanen. Tien painuttua alas järvelle, yltyi\ntuisku. Joel polki yhä sivakammin, oli astuttava puolitoista\npenikulmaa pitkä järvitaival. Taipaleen puolivälissä riehahti tuisku\nsemmoiseksi Jumalan ilmaksi, ettei kulkija nähnyt eteensä kättä\npidemmälle. Hänen ympärillään vinkui, ulvoi, riehui. Valkoisia\npyörylöitä tuiskuili ylös ilmaan, toisia syöksyi alas, väliin tuuli\niski niihin kiinni ja ryöpytti niitä joka suuntaan. Jo riehutuiskun\nalkaessa hukkasi Joel tien. Hanki, jonka välitse hän kahlasi, oli\ntoisinaan paksumpi, toisinaan ohuempi, joskus oli tuntuvinaan tien\npohja hänen jalkojensa alla, mutta sitte se ei tuntunutkaan, hän oli\ntaasen eksynyt tieltä, hän oli hukannut suunnankin, ja hän asteli\neteenpäin, tietämättä minne askeleet johtivat, minne riehutuisku\nhäntä ajoi.\n\nAlkoi tuntua kamalalta, sillä ilma kiihtyi yhä. Tunnit kuluivat eikä\ntullut vastaan maata eikä rantaa. Joel tunsi jalkojaan pakottavan,\npäätään polttavan. Oudot, keltaiset valot välähtivät hänen\nympärillään, hänen korviinsa kuului suhisevia ja kohisevia ääniä,\nhän suistui hankiin, nousi jaloilleen, suistui taasen, ja puoleksi\nkontaten ja ryömien, puoleksi astellen pyrki hän riehutuiskussa\neteenpäin suunnatta ja puolipyörryksissä. Kerran oli hän kuulevinaan\nkavion kapsetta aivan lähellä, hän yritti huutaa ja hän yritti\njuosta, mutta kurkku ei päästänyt ääntä kuuluviin eivätkä jalat\ntotelleet. Hän suistui hankiin, nousi jaloilleen ja suistui taasen.\nSiten hän yhä kulki, ryömi ja riensi. Sittemmin oli hänen ympärillään\nkaikki valomerenä. Hän näki keltaisia valoja, sinisiä ja punaisia\nvaloja, tummia ja kirkkaita valoja. Ja hän kulki yhä. Konttasi,\nasteli, ryömi. Sitte hän näki pitkät mustat varjot, jotka ylettyivät\nmaasta taivaaseen. Ja samassa kuului hänen korviinsa ääniä, jotka\nolivat voimakkaat kuin meren myrskyn kohina, häneen tartuttiin\nkiinni, häntä laahattiin jonnekin, joku suuri vuorenseinä avautui\nhänen eteensä, vuoren sisässä loisti kirkas, silmiä polttava aurinko,\nsitte meni kaikki sekaisin, sitte ei hän tajunnut mitään.\n\nAamuhämärän paetessa nousevan päivän tieltä heräsi hän. Hän makasi\npienen tuvan lattialla, tyyny päänsä alla, peite hartiain yli\nlevitetty. Tuvassa oli kaksi ihmistä, mies ja vaimo, viimemainittu\nhoiteli hälvenevää tulta, mies neuloi koneella.\n\n-- Missä minä olen?\n\nJoel kohosi istumaan, mutta lattia ja huone tuntui keinuvan.\n\n-- Kristillisien ihmisien luona, vastasi vaimo.\n\nJoel yritti nousta jaloilleen, mutta yritys ei onnistunut.\n\n-- Milloin tulin tänne?\n\n-- Pimeän vaiheilla, taasen vastasi vaimo. Sattumalta sinut\nkeksittiin.\n\n-- Miten sattumalta?\n\n-- Unhotin tuoda vettä ennen pimeää. Kun menin kaivolle, kuului\nalhaalta rannalta uihkinaa. Kiitä Jumalaa, ettei eilinen päivä ollut\nviimeisesi.\n\n-- Kiitän ennemmin teitä.\n\n-- Elä minua, kiitä Jumalaa, joka sovitti niin, että unhotin veden.\n\n-- Teitä vain kiitän, mutta jos se teitä huvittaa, pankaa kiitokset\ntasajakoon Jumalan kanssa. Tuhmaa se on, ylen tuhmaa ja raukan\nkaunista se myöskin on.\n\nVaimo kauhistui.\n\n-- Jumalaton, ken olet?\n\n-- Koditon kulkija, sen hylkimä, jota Jumalaksi sanot.\n\n-- Jumalaton, aavistan kuka olet. Olet kuuluisa Joel Sormensuo.\n\n-- Oikein osasit, Joel Sormensuo minä olen, työväen ystävä, köyhien\nystävä, kärsivien ystävä.\n\n-- Pimeyden ruhtinaan palvelija sinä olet, valkeuden enkeliksi puettu\npaholainen sinä olet.\n\n-- Maltahan, lausui mies nuhtelevasti.\n\nJoel loi silmäyksen mieheen. Sen tukka oli aivan harmaa, vaikka\nikä oli korkeintaan neljänkymmenen vaiheilla. Jotakin erityisesti\nvaikuttavaa oli hänessä. Hänen huulensa tuon tuostakin puhuivat\nsanoja, koneen surinan lomissa luuli Joel kuulevansa hänen höpisevän\nitsekseen: \"tulee kotiin, tulee kotiin\".\n\n-- Pyörryttää, antakaa jotakin lämmintä.\n\nVaimolla oli varattu kiehutettua maitoa, vapisevin käsin vei hän\nastian Joelin huulien lähelle, tämä joi useita siemauksia, retkahti\njälleen sijalleen ja nukkui.\n\nVasta myöhään illalla hän heräsi. Hänen oli nälkä ja jano, ja hänen\npäänsä tuntui vielä raskaalta, mutta ohimoja ei polttanut enää.\n\n-- On nälkä, on jano...\n\nSyötyään tunsi hän vilun pakenevan. Hän valvoi tunnin verran, sitte\nraukasi häntä taasen ja hän vaipui raskaaseen uneen. Aamulla tunsi\nhän olevansa melkein entisellään, hän nousi jalkeille yht'aikaa kuin\ntuvan isäntä ja emäntäkin.\n\nIkkunaan näkyi järven selkä, jota taivaltaessa riehutuisku oli Joelin\nyllättänyt. Selkä oli leveä ja suuri, etäiset rannat hukkuivat\npakkasen huuruihin, mutta lähirannoilla kimelteli aurinko raidoissa,\njotka harmaana reunustuksena kiertivät rantoja. Oli aivan mahdoton\nsaada selkoa harhailuista. Joel oli luultavasti risteillyt joka\nsuuntaan sekä lopulta sittekin ajelehtinut päämäärää kohti.\n\nKylään, jonne hän aikoi, oli vielä penikulman verran. Lähin kylä,\njoka alkoi levitä muutaman sadan askeleen päässä yöpymispaikasta,\noli vähäpätöinen, sen talot olivat pientaloja, joissa ei ollut\ntorppeja eikä muutenkaan palkattuja työvoimia muuta kuin\nnimeksi, siihen kylään ei ollut Joelin tarkoitus pysähtyä. Mutta\npenikulman etäisyydessä olevassa kylässä oli suurtaloja, torppeja,\npalvelusväkeä, siellä oli kirojuhlien pyhä paikka.\n\n-- Tämä lie kaunista seutua, virkkoi Joel, silmäillessään ikkunasta\njärvelle käsin. Ja ehkä on täällä onneakin enemmän kuin muualla.\n\n-- Olisi kyllä, mutta pimeyden ruhtinaan palvelijat tekevät täälläkin\ntyötään, vastasi vaimo, luoden vihamielisen katseen Joeliin.\n\n-- Tarkoitatko minua?\n\n-- Sinuakin tietysti, kaikki te olette yhtä valkeita paholaisia.\n\n-- Mekin, jotka köyhiä rakastamme.\n\n-- Ja Jumalaa vihaatte.\n\n-- Kuulehan, jatkoi Joel, yhä silmäillen järvelle, minä en oikein\nkäsitä minkämoinen sinun Jumalasi on. Erehtynenkö sanoessani, että se\non vanha ja väsynyt ukko-rähjä, joka vetelehtii taivaan pirttilöissä,\nvälittämättä muusta kuin hallelujalauluista ja keruupien\ntorvensoitosta.\n\n-- Kauhistus, millaisia pilkkasanoja puhuu kuoleman kynsistä\npelastunut.\n\n-- Kumma kun viitsit moista ukko-vetelystä palvella, jatkoi Joel\nhuolettomasti ja kuivalla äänellä. Mitä luulet hänen välittävän\nsinusta? Hänestä on saman tekevä saatko syödä kerran tai kahdesti\npäivässä, ansaitsetko työstäsi viisi penniä tai markan. Sinun\nhätähuutosi ei voi tunkeutua ukon korviin keruupien laulun ja soiton\nlävitse. Minun Jumalani on nuori ja väkevä. Sen silmät säihkyvät,\nsen veri kiehuu ja palaa. Minun Jumalani soittaa sotatorvea ja\nkutsuu taisteluun vääryyttä, väkivaltaa ja sortoa vastaan. Semmoista\nJumalaa, minä palvelen.\n\n-- Missä se Jumalasi asuu, ja kuka se on?\n\n-- Se olen minä itse.\n\n-- Eli oikeastaan sinun omat himosi. Himojenne palvelijoita te\nolette kaikki tyyni, te puhutte köyhistä ja kärsivistä, sorrosta\nja orjuudesta, vääryydestä ja oikeudesta, totuudesta ja valheesta,\nmutta nuo kaikki ovat tyhjiä teirenkuvia, joilla te houkuttelette\nkokemattomia ja ymmärtämättömiä luoksenne. Teidän ainoa Jumalanne on\nhimo, rahan himo, lihan himo, nautinnon himo. Se on himo, aina vain\nhimo, joka teitä kiidättää, kuohuttaa.\n\nJoel katsoi vaimoon, sitte hän katsoi mieheen. Tämä polki konetta ja\nhöpisi itsekseen: \"tulee kotiin, tulee kotiin\". Harmaine hiuksineen\nvaikutti mies Joeliin taasen erityisesti. Ja vaimonkin kasvoissa\noli jotakin vaikuttavaa, jotakin tuttua. Missä oli hän ennen nähnyt\nnuo kasvot? Ja milloin? Joel ponnisti muistiaan, mutta langat\nkatkesivat, johtamatta perille. Toisen yrityksen jälestä herkesi\nhän tuloksettomasta muistin pingoittamisesta ja siirti katseensa\njälleen mieheen. Tämä polki konetta ja höpisi aina väliin itsekseen.\nKotvan silmäili Joel häntä, sitte välähti jotakin hänen mieleensä,\nja melkein tietämättään virkkoi hän, kun mies höpisi: \"tulee kotiin,\ntulee kotiin\", kysymyksen:\n\n-- Lyylikö tulee?\n\nHerkesi kone pyörimästä, vaimon huulilta kuului huudahdus:\n\n-- Tunnetko Lyylin? Oletko nähnyt? Puhu, Jumalan nimessä.\n\n-- Kyllä tunnen, ja kyllä olen nähnyt, mutta elkää kysykö nyt\nenemmän, minä en jaksa, en mitenkään...\n\nTupa rupesi keinumaan, Joelin täytyi paiskautua lattiaan pitkäkseen.\nVaimo toi tyynyn hänen päänsä alle. Joel katsoi oikein läheltä häntä.\nKasvojen piirteet muistuttivat niin elävästi Lyyliä, suupielissä vain\nei ollut katkeraa, salatun tuskan ilmettä.\n\nTämä oli siis Lyylin koti.\n\n-- Rauhoittukaa, minun Jumalani on nuori ja väkevä.\n\nIllalla Joel kertoi, minkä tiesi Lyylistä, kertoi todenmukaisesti.\nTotuus, vaikka musertava, oli hänen mielestään sovittavampi\nkuin häilyväinen peitteleminen, josta jää mieleen epäilyksiä ja\nahdistuksia. Joelin kertoessa pidätti vaimo kyyneleitään, mies istui\nkädet ristissä polvilla ja hoki itsekseen \"tulee kotiin, tulee\nkotiin\".\n\n-- Sen verran minä tiedän, virkkoi Joel, lopetettuaan. Huomenna te\nkerrotte, mitä tiedätte.\n\n-- Kyllä, vastasi vaimo kyynelissään.\n\nLyylin tarina alkoi kesän kauniimpana aikana, jolloin tuomet kukkivat\nja pääskyt häärivät pesissään. Kylään saapui työväen ystävä,\nhimojensa palvelija, valkeuden enkeliksi puettu paholainen. Salama\noli sen nimi. Kaksi kertaa kävi Lyyli kuulemassa sen esitelmiä,\nkerran naapurikylässä, toisen omassa kylässä. Viivähti toisella\nkerralla tavallista myöhemmin. Seuraavana päivänä pistäysi viettelijä\nheille pukineitaan siistityttämään. Parin viikon kuluttua sen\ntie taasen veti paikkakunnalle kauttakulun vuoksi. Samassa sopi\npitää esitelmä. Lyyli meni kuulemaan. Ei viipynyt sillä kertaa\nhuomattavammin. Lauantaina poistui Salama kylästä. Asteli soutumiehen\nkera heidän tupansa sivutse rantaan. Ikkuna oli auki, tyttö vaihtoi\nsiinä silmäyksen ohikulkijan kanssa. Kasvot samassa muuttuivat\nsekavailmeisiksi. Kertoja ei tajunnut mitään. Aamulla läksi tyttö\nkirkkoon. Ei huolinut isää soutamaan, tahtoi mennä yksin ja soutaa\nyksin. Sunnuntaina piti Salama kirkonkylässä kirojuhlat. Jälestäpäin\ntuli tiedoksi että he siellä olivat tavanneet ja tehneet kaksin\nkävelymatkan. Kului muutama päivä, Lyyli oli toisinaan iloinen,\ntoisinaan kalpea ja kuin kaukana oleva. Eräänä aamuna oli kamari\ntyhjä. Pöydällä oli kirjekuori ja siihen oli kirjoitettu: \"minä\nrakastan Salamaa ja seuraan häntä\".\n\nKamari oli siinä kunnossa, johon Lyyli sen jätti. Mihinkään ei oltu\nkoskettu. Seinällä riippui joku maisemataulu, hopeakirjaiminen\nraamatunlause ja pari valokuvaa. Toinen ikkunaverho oli vedetty\nsyrjään, sängyn peite oli osittain luisunut lattiaan. Ikkunasta\noli ihana näköala järvelle. Sen ikkunan oli Lyyli avannut hiljan\nhiljaa, oli rasahtamatta hypännyt nurmelle, oli kenties pidättänyt\nhengitystään, ja kun ei tuvassa syntynyt kolinaa, oli jouduttanut\nmatkaan.\n\nJoel viipyi monta päivää Lyylin kodissa, ja koko sen ajan oli hän\nkuin toinen ihminen. Hänen ja maailman välillä vallitsi jonkinlainen\naselepo, ajatukset olivat irtautuneet taistelusta, katkeruuden\nja vihan liekit olivat hetkeksi hälvenneet. Mutta se oli vain\naselepoa, jonka loputtua taistelu taasen jatkui. Joelin piti rientää.\nHyvästellessä heittäysi tuvan emäntä halailemaan Joelin polvia,\npuhellen samalla:\n\n-- Olet enkeli ja paholainen. Minä rakastan ja vihaan sinua. Mutta\nminä uskon sinuun yhtä lujasti kuin tuomiopäivään. Tuo mun tyttäreni\nkotiin. Tuotko?\n\n-- Tuon, vastasi Joel vakuuttavasti.\n\n-- Vannotko tuovasi?\n\n-- Vannon, mutta sen Jumalan nimeen, jota minä palvelen.\n\nRetkeltään saavuttuaan jälleen pääkaupunkiin, kiirehti Joel tapaamaan\nLyyliä. Ennätys ei tyydyttänyt häntä, mutta viho viimein ehti hän\ntutulle kadulle. Kello kävi silloin yhdeksättä, jolloin ompelukoneen\nhyrinä tavallisesti alkoi kuulua Lyylin huoneesta.\n\nMelkein juosten kääntyi Joel portista pihaan, astui tuttuja, rappuja\nylös ja työntäytyi huoneeseen. Outo, tummatukkainen nainen seisoi\nhellan ääressä, hänen lähellään pikku poika ohjaili pahvihevosta.\n\n-- Elkää pahastuko, soperteli Joel pettyneen näköisenä ja hämillään.\nTässä asui ennen tuttu henkilö, mutta se lie muuttanut.\n\nTummatukkainen nainen loi Joeliin välinpitämättömän katseen eikä\nvastannut sanaakaan. Joel pyysi anteeksi ja peräytyi, ovesta eteiseen.\n\nKoko viikon hän sitte etsi turhaan Lyyliä. Tyttö oli kadonnut\njäljettömiin. Etsimisinnon lauhduttua virkeni taisteluinto. Joel\nryhtyi taasen lataamaan itseään, käyttäen hyväkseen tilapäisiä\nesitelmiä ja etenkin kirjallisuutta, jonka saanti oli verrattoman\nhelppo. Päiväkaudet istui hän kirjojen ääressä, pistäytyen vain\nväliin vilvoittelemaan kadulle, mutta silloinkin taistelusuunnitelmat\npyörivät hänen aivoissaan. Hänen ilmaantumisensa kaupunkiin\noli kuitenkin tullut tiedoksi ja eräänä iltana saapui hänelle\nkirjallinen kutsu käydä erään työväen valtuuskunnan jäsenen luona.\nSe oli vaikutusvoimainen mies sekä Joelille tuttu ulkonäöltään. Kun\nviimemainittu aikoi vielä viipyä moniaita päiviä pääkaupungissa, ei\nhän kiirehtinyt täyttämään pyyntöä, jonka tarkoituksen hän kyllä\nvainusi. Vasta kylläännyttyään pääkaupungin levottomaan elämään\nja ruvettuaan kaipaamaan maalaisia lauantai-iltoja saunoineen ja\nruisjauhopuuroineen, ryhtyi hän suunnittelemaan matkaohjelmaa ja kun\nse oli tehty, päätti hän päivän parin jälestä ajautua maantielle.\n\n-- Ylihuomenna lähden, virkkoi hän muutamana iltana Anni emännälle ja\nMiijalle. Huomenna käyn vieraisilla merkkimiehen luona.\n\nJoel pani kirjan kiinni, otti käteensä sanomalehden ja rupesi\nsilmäilemään sitä sieltä ja täältä. Kirvesmiesten ammattiosaston\niltamailmoitus pistihe hänen silmäänsä. Mitäpä jos mennä.\nEntisiltä ajoilta olivat iltamat jättäneet pelkkiä hyviä muistoja.\nJa toisekseen oli Joel hurja tanssimaan, kun milloin heittäysi\ntanssi-intoon. Tunnin, vaikkapa kaksikin saattoi hän polkea yhteen\ntoviin hengästymättä, hikipisaraa pudottamatta.\n\n-- Lähtäänkö?\n\nJoel näytti iltamailmoituksen Miijalle, joka jo mielellään kävi\nneitosesta ja vielä mieluummin pyöri soiton tahdin mukaan.\n\n-- Lähtään, vastasi Miija iloisesti.\n\nPian joutuivat he matkaan. Iltamassa oli paljo yleisöä, ohjelma oli\nvaihteleva. Mutta kesken vilkkainta karkeloa katkasi soittokunta\nvalssin säveleet ja puhalsi fanfaarin. Lavalle, jossa oli näytelty\nkaksi kuvaelmaa, ilmaantui Salama. Tämä oli lahjakkaisuutensa ja\nedullisen ulkomuotonsa kautta kohonnut tavallisesta agitaattorista\ntärkeään asemaan työväenliikkeen johtomiehien riveissä. Hänen\nkäytöksensä oli sievistynyt eikä muistuttanut enää käsityöläistä.\nHieman kalvakkaan, hermostuneen ja raukean näköisenä, mutta kasvoilla\nentinen etevyydentunteen leima, joka jo Vaaksan tanhualla oli ollut\nhuomattavissa, seisoi hän lavalla, kunnes yleisö oli niin hiljaa,\nettei kuulunut hengenvetoa tuolta eikä täältä. Sitte hän alkoi puhua.\n\nSalaman näkeminen suututti Joelia, hänen iloiset tunnelmansa\nsärkyivät, vihan veret ajautuivat hänen kasvoihinsa. Veren\nkuumentuminen alkoi tuntua sitä enemmän, jota suloisemmin Salama\npuhui, jota mestarillisemmin hän laati sanansa ja lauseensa.\n\nPuheensa keskivaiheilla kosketti Salama köyhälistön kyyneliin ja\nkärsimyksiin. Silloin Joel joutui kokonaan, vihan valtoihin, hän ei\nollut enää sosialisti eikä kansan yllyttäjä, hän oli vain ihminen,\ntorpan poika...\n\n-- Ken voikaan lukea meidän kyyneleemme...? Enempää ei Joel sietänyt\nkuulla.\n\n-- Julkeatko sinä puhua Ihmisten kyyneleistä? kuului äkkiä\nvimmastunut ääni yleisön seasta ja samassa Joel astui lavaa kohti.\n\nSalama katsoi häneen hymyillen.\n\n-- Konna, lurjus...\n\nJoel eteni aivan lavan ääreen. Salaman kalvakkailla kasvoilla leikki\nyhä hymy.\n\n-- Sanon vielä toisen kerran, että sinä olet konna ja lurjus ja\nettä...\n\nMonet voimakkaat kädet tarttuivat Joeliin, hänelle karjuttiin, häntä\nkiskottiin ja tyrkittiin oveen päin.\n\nJa lopulta hän paiskattiin pihalle.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSukuniemi oli komea suurtila. Peltoa parin kilometrin pituinen\nkaistale ja kaistaleen keskivaiheilla upea, palatsimainen rakennus,\njonka eteläpuolella levisi somin sisäjärvi, mitä milloinkaan\netelä-Suomessa on nähty. Sukkulanmuotoisena työntyi järvi päivän\nsuunnilla olevaa talonpoikaiskylää kohti, aivan kuin vasite\npaetakseen häiritsemästä ja särkemästä Sukuniemen laajuudestaan\nkuuluja viljelyksiä.\n\nSukuniemeen kuului noin satakunta torppaa. Sijaiten sivustoilla ja\nkaistaleen molemmissa päissä kohoavilla rinteillä piirittivät ne\netuvartijajoukon tavoin emätilan, ja niiden joukossa oli suuria sekä\npieniä, voipia sekä köyhiä, vanhoja sekä vastaraivattuja.\n\nEtuvartijoiden riveissä oli paljo kärsitty, paljo huokailtu, mutta\noli kärsitty hiljaa, oli huokailtu hiljaa, niin hiljaa ettei siitä\ntiennyt muu kuin taivas. Kesäisin riennettiin työhön nousevan\nauringon kera, ja palattiin kotiin, kun päivä oli painunut muille\nmaille. Ainoa keino, jolla sorron kättä pehmitettiin, ainoa valo\norjuuden yössä oli petos ja viekkaus. Kaikki muut puolustusaseet oli\ntorpparijoukolta ryöstetty, mutta älyperäisesti kehitettyä viekkautta\nja pettämisen taitoa ei voitu ryöstää. Se oli aina käytännössä, kun\nmuu ei auttanut. Pehtooria ja vouteja petettiin niin paljo, kun niitä\npettää voitiin. Kun yksi petoskeino paljastettiin, keksittiin kaksi\nuutta keinoa sijaan, ja siten oltiin aina rauhallisella sotakannalla\nisäntää ja tämän käskynhaltijoita vastaan. Työn johtaminen muuttui\npelkäksi nuuskimiseksi, työnteko keskittyi yhteen ainoaan: millä\nkeinolla nasevammin johtaa harhaan käskynhaltijan järki ja silmät.\n\nTämmöisissä oloissa palautuivat luonteet, nuoret oppivat vanhoilta\nkaikki pettämisluettehet, kokemattomat tulokkaat kypsyivät\nihmeteltävän lyhyessä ajassa opettajiensa vertaisiksi, koko joukko\noli siinä suhteessa ehjä ja yksivärinen, kukaan ei ollut toinen\ntoistaan huonompi.\n\nTämä joukko ei ollut herkkä syttymään, se arvosteli ja punnitsi\nkaikkia oman itsensä mukaan, se palveli yhtä paljon pirua kuin\nJumalaakin, ja se oli valmis, jos niiksi kävi, pettämään molemmat,\nsillä se oli aina oppinut luottamaan lopullisesti omaan älyperäiseen\nviekkauteensa. Tämä olikin luonnollista. Ikinä se ei ollut saanut\nmitään hyvää omien rivien ulkopuolella olevilta henkilöiltä, mikään\nkunnioittava sana ei ollut maailmalta milloinkaan kaikunut sen\nkorviin, mitään säälin ilmausta itseään kohtaan ei se ollut kuuna\npäivänä keksinyt kenenkään kasvoilla. Siksi se epäili kaikkia ja\ntunsi vastenmielisyyttä kaikkia kohtaan. Ja siksi se luotti vain\nomaan itseensä. Se hymyili toisella silmällään makeasti, mutta\ntoisella silmällään ilkkui se, kun milloin joku sosialistipuoskari\ntuli kahden tyhjän käden kera julistamaan sille onnea, hyvinvoipuutta\nja kylläistä vatsaa.\n\nTuota kesti aikansa.\n\nMutta yhä väkevämmin kärysi ilmassa taistelun henki, yhä useammin\nilmausi myrskyn kuplia korvan kuultaviin. Viestit voitoista, joita\noli saavutettu, viestit taisteluista, jotka olivat paraillaan\nkäynnissä, kulkivat tulisien miekkojen tavoin pimeän yön halki.\nTuhannet silmät seurasivat niiden kulkua, tuhannet rinnat paisuivat.\n\nSukuniemen etuvartijajoukko tunsi ruumiissaan kipinöitä ja\nnytkähdyksiä, se alkoi oppia käsittämään voimansa, joka käsitys\nei tähän saakka ollut pystynyt sen järkeen millään moukarilla. Se\noppi vihdoinkin käsittämään, että suurtilan torpparilla, tuolla\nvaivatulla, kiusatulla torpparilla, joka tähän saakka oli elänyt\nvain herransa ja isäntänsä suuta varten, että tällä koiran ruoskalla\nolikin valta oman isäntänsä ja koko maailman yli! Jos se vain rohkeni\nottaa vallan.\n\nTaistelujen viestit sen totuuden vahvistivat. Muutaman suurtilan\ntorpparit, monien kymmenien penikulmien etäisyydessä Sukuniemestä,\nolivat ryhtyneet taisteluun isäntäänsä ja tämän ruoskanheiluttajia\nvastaan niin onnellisella seurauksilla, että voittivat verojen\nalennusta ja työpäivän lyhennystä.\n\nSukuniemen etuvartijajoukko odotti suotuisaa tilaisuutta ryhtyäkseen\ntaisteluun, mutta se pysyi näennäisesti tyynenä. Kuten ennenkin,\nolivat selät orjamaisen nöyriä ja notkeita, kasvoissa ilmeni entinen\nharras kirkkohymy, mutta hymyn alla piili haukan uskaliaisuus ja\nsisut syyhyivät salaa.\n\nIlmaantui sitte odotettu tilaisuus. Muuan Huimala-niminen torppari,\nnotkeaselkäisistä notkeaselkäisin ja viekkaista viekkain, saapui\npäivätyöhön laiskan konin kera, joka tuskin kykeni seisomaan omilla\njaloillaan. Elokuu oli silloin lopussaan, kuuttomat yöt olivat\npimeitä. Pehtoori, joka ei älynnyt, että Huimalan työn takana\noli liitossa koko etuvartijajoukko, kiroili, mutta viimemainitut\nnäyttivät kirkkonaamaa. Tunnetulla visakepillään, joka kuului\neroittamattomasti pehtoorin henkilön yhteyteen, uhkasi hän Huimalaa,\njos tämä vielä näyttäytyy koninensa hänen silmiensä edessä.\nSeuraavana aamuna uudistui kohtaus sillä pienellä lisäyksellä että\nHuimala ja hänen koninsa saivat maistaa visakeppiä.\n\nSeuraava päivä kului maineetta, mutta sitä seuraavana aamuna hääri\nkymmenkunta miestä kartanon pellon laiteella, joka ulottui puutarhaan\nsaakka. Kaksi pylvästä oli yön kuluessa pystytetty saran päähän,\npehtoorin ehtiessä paikalle hinattiin paraikaa pylväille poikkihirttä.\n\n-- Rakkarit, p--leet, mitä te...?\n\n-- Ole vaiti, keskeytti joku joukosta. Tänään on juhlapäivä.\n\nPehtoori ei vieläkään käsittänyt miehien puuhaa. Viha ja uhma, joka\nniin peittelemättä ilmausi joukon kasvoilla, hämmästytti häntä. Hänen\nedessään oli aina ennen madeltu ja oltu nöyriä, mutta nyt...\n\n-- Mitä te kujeilette?\n\n-- Hirsipuuta, näethän. Pehtoori nauroi kuin älytön.\n\n-- Aiotteko ruveta hirttämään toinen toisianne?\n\n-- Ei, me hirtämme sinut.\n\n-- Määrä pilallakin.\n\n-- Ei ole pilaa. Poikkipuu on, Jumal'auta, sinua varten.\n\n-- Ken uskaltaa koskea minuun?\n\nPehtoori uhkaa miehiä visakepillä ja aikoo luikahtaa tiehensä, mutta\nkaksi rotevaa torpparia asettuu hänen tielleen.\n\n-- Pysyhän alallasi, tämä ei olekaan pilaa.\n\nSamassa Huimala saapui taluttaen koniaan, ja konin jälessä asteli\nkoko satakuntaan nouseva torpparijoukko. Pehtoorin polvet rupesivat\ntutisemaan, hän silmäili toivottomana kartanoon päin.\n\n-- Nyt mennään isännän luo.\n\nPari miestä tarttui pehtooriin kiinni ja nosti hänet konin selkään,\nsamassa lähdettiin liikkeelle. Huimala talutti konia, joka asteli\nvitkaan ja horjuen, matka suunnattiin Sukuniemen paraatirappuja\nkohti. Kello ei ollut vielä viittäkään, kartanossa maattiin. Muutama\nvoimakas lyönti oviin, ja naisväen hämmästyneitä kasvoja ilmaantui\nikkunoihin, ilmaantuipa isäntäkin kuistin rapulle.\n\n-- Ystävät, mitä nyt on tekeillä? kysyi isäntä, joka\nsilmänräpäyksessä käsitti kaikki, mutta tekeytyi kuitenkin kuin\npuusta pudonneeksi.\n\n-- Puhut kierosti, keskeytti hänet katkera ääni. Emme ole ystäviäsi,\norjiasi olemme.\n\n-- Onko teillä mitään toivomuksia?\n\n-- Ei ole toivomuksia, vastasi sama katkera ääni, mutta vaatimuksia\non.\n\nSynkkänä seisoi etuvartijajoukko rapun edessä, keskellään koni ja\nkonin selässä Sukuniemen vihattu pehtoori, ruoskaherra.\n\n-- Mitä vaaditte?\n\n-- Vaadimme ensinnäkin, ettei tämä vanha koira enää astu jalallaan\nSukuniemen palstoille. Jos ei vaatimusta tänä hetkenä täytetä,\npanemme hänet heilumaan tuonne.\n\nKatkeraääninen mies osoitti kädellään hirsipuuta, joka yön kuluessa\noli pystytetty pellon laitaan.\n\nSuuttumus punasi isännän kasvot, mutta hän käsitti hetken vakavuuden\nja kytki vihansa.\n\n-- Suora vastaus nyt heti, vaati katkeraääninen.\n\n-- Menkää rauhassa kotiin, lausui isäntä katkonaisin sanoin, siitä\nasiasta pääsemme kyllä sovintoon.\n\nTämä oli Sukuniemen kuuluisien rettelöiden ensimmäinen vaihe, ja\nsiitä ne jatkuivat edelleen. Noin pari vuotta vallitsi kartanon\nalueella jonkinlainen sotatila, jonka leimana olivat alituiset\nrettelöimiset, lakot ja käräjänkäynnit. Väliin tuntui kuin\nrettelöittäisi siellä pelkästään rettelöimisen vuoksi ilman selvää\nlopputarkoitusta, mutta väliin tehtiin etuvartijajoukon oloissa ja\nelinehdoissa niin tummia paljastuksia, että kuohumus näytti aivan\nluonnolliselta. Tämä ymmärrettiin ja ymmärrettiin sekin, ettei murros\nvoinut sipsuttaa etuvartijajoukon riveihin hauskana kansalaisjuhlana\nilman tuulta, myrskyä ja hammasten kiristystä.\n\nKun oli pari vuotta rettelöitty, käyty käräjiä ja tehty lakkoja,\nalkoi rauhaisien olojen kaipuu nakertaa mieliä. Taivuttiin hieromaan\nsovintoja. Jälellä oli vain kaksi riitakysymystä, kymmenen torpparin\nhäätäminen ja Sukuniemen lainajyvästön jakaminen. Molempiin\nkysymyksiin nähden asettui isäntä jyrkälle kannalle. Lakkojen\nja rettelöiden johtomiehet vaati hän armotta häädettäviksi sekä\nlainajyvästön jaettavaksi kahtia, torppareille toinen puoli,\nSukuniemen osalle, jatkuvaa toimintaa varten toinen puoli. Torpparit\nsaivat osansa jakaa keskenään siten, että jakoperusteeksi pantiin\ntorpparina-oloaika. Molempien riitakysymyksien ratkaisuun oli jo\nmelkein suostuttu, rettelöimisien piti loppua, rauhan ja toiminnan\najan piti alkaa, mutta silloin ilmaantuikin etuvartijajoukon\nkeskuuteen pieni, laiha ja kesakkonaamainen mies, ilmaantui\nmaailmankuulu Joel Sormensuo. Ei ryntänyt Joel miehien kimppuun\nsuin päin, viikon hän lähenteli, tutki luonteita ja teki samalla\nhuomaamatonta ennakkokylvöä. Kysyi joltakin puheen lomassa, oliko\nihmisellistä että yhdessä myrskysäätä koettua ja sitte tuulen\nsuojaan päästyä potkaistaan kymmenen toveria jälleen aaltojen\nvyörytettäviksi. Jollekin toiselle huomautti hän, ettei Sukuniemen\nhaltijat ole kasvattaneet jyvästöä, sen ovat torpparit yksinomaan\ntehneet, ja heille siis kuulunevat työn hedelmätkin. Sitte hän\nryhtyi rynnäkköön. Torpparit kutsuttiin yhteiseen kokoukseen. Kokous\nmuodostui ennen kuulumattomaksi kirojuhlaksi paikkakunnalla. Naiset\nkirkuivat ja repivät tukkaansa, miehet tanssivat kyykkysillään\ntoisiensa edessä. Tehtiin päätös että jyvästö kuului kokonaan\ntorppareille, poisluettuna pohjapanos, jolla joku Sukuniemen omistaja\noli aikoinaan jyvästön perustanut. Samoin päätettiin että häädetyiksi\ntuomitut piti armahdettaman. Päätökset ilmoitettiin isännälle, sillä\nnimenomaisella huomautuksella, ettei niistä peräydytä tuumaakaan. Oli\ntotuttu alituisiin voittoihin, oli saatu myönnytys toisen jälkeen,\njärjet olivat juopuneet.\n\nMutta isännän päätös oli myöskin peruuttamaton, ei hänkään antanut\nperään. Laatipa hän vaatimuksiinsa vielä lisäponnenkin: Joel\nSormensuon piti määrättyjen tuntien kuluessa luistaa tiehensä\nSukuniemen alueelta.\n\nElettiin joku päivä, sitte särettiin telefoonijohdot ja illalla,\nhämärän painuessa maille, lähdettiin satamiehin ja satahevosin\nSukuniemeen. Hevoset jätettiin jyvämakasiinin eteen, mutta miehet\nvalmistausivat astelemaan paraatirappuja kohti. Miehillä oli\nolkapäillä pitkät seipäät, ja seipäät olivat varustetut tuohuksilla.\n\n-- Tulta tuohuksiin ja eteenpäin mars, kuului Joelin komento.\n\nSytytettiin tuohukset ja lähdettiin liikkeelle. Joel asteli\netunenässä. Hänen sielunsa oli juopunut, hänen verensä huumautunut.\nSeesam-sana soi hänen korvissaan mahtavana vyörynä. Sinä\nsilmänräpäyksenä uskoi hän suureen voittoon, hän tunsi jo sen\nesimakua. Kun kaikki orjajoukot näin lähtevät liikkeelle, viertyy\nvääryys ja sorto, viertyy ijäiseen maanpakolaisuuteen.\n\nParaatirapun eteen saavuttua, asetuttiin puoliympyrään. Kauas\npuutarhaan heijastuivat tuohuksien liekit syyskuun iltana, kylmän ja\npuistattavan vaikutuksen teki äänetön joukko, jonka kasvoilla ilmeni\nvain katkeruutta ja vihamielisyyttä.\n\nVihdoin isäntä ilmaantui rappusille. Tyynen näköisenä seisoi\nhän etuvartijajoukon edessä. Harmahtavat hiukset loivat häneen\nkunnioittavan ilmeen, vaikka laihat, ryppyiset kasvot muuten\nnäyttivät tuskaantuneilta.\n\n-- Mitä tahdotte? Mitä vaaditte? isännän äänessä kuului väkevä\nvärähdys.\n\n-- Leipää nälkäämme, vastasi joukosta entinen katkeraääninen.\n\nTuo oli ilmi valhetta.\n\n-- Sukuniemen alueella ei ole moneen vuoteen kärsitty leivän puutetta.\n\n-- Mutta sitä enemmän oikeudenpuutetta. Lainajyvästö on meidän.\n\n-- Jätetään asia oikeuden ratkaistavaksi.\n\n-- Emme ole tottuneet saamaan oikeutta herroilta, me saamme vain\nsilloin oikeutta, kun itse hankimme sitä. Siis joko tai ei.\n\n-- Minun sanani on ei.\n\n-- Onko ihka viimeinen?\n\n-- On.\n\n-- Onko meihin kymmeneenkin nähden? Katkeraääninen astui joukosta\nerilleen.\n\n-- On teihinkin nähden.\n\n-- Hyvä, sitte se alkaa uusi lysti.\n\nKatkeraääninen peräytyi jälleen paikalleen, ja sen jälestä kuului\nJoelin ääni:\n\n-- Alas lainajyvästöön.\n\nJoukko lähti jyvävarastorakennusta kohti.\n\nHetkisen jälestä alkoi sieltä kuulua ankaraa jyskettä, ja sen\nsynnyttivät moukarin iskut, jotka kohdistuivat oveen. Rautakanget\ntekivät kotvan tenää, mutta taipuivat ja heltivät sitte hurjan\nvoiman edessä. Murtamistyöt olivat jo suoritetut, aiottiin juuri\nruveta hinkaloita tyhjentämään, kun ulkoa kuului epäselvää melua ja\nhätähuutoja. Ulkona seisovat tuohusmiehet keksivät viisimiehisen\npoliisijoukon lähenevän. Joukon valtasi kauhu, se ei kestänyt\nunivormujen ja kiiltävien nappien voimaa, se joutui sekasortoon.\nTuohuksia lyötiin sammuksiin, kuului huutoja, hevosien juoksua,\nrattaiden kolinaa, kirouksia, naurua...\n\n-- Ulos joutuin, huusi joku jyvävarastohuoneesen, jossa miehet jo\nolivat ryhtyneet lapioimaan jyviä säkkeihinsä.\n\nÄänen sointu ilmaisi, että todellinen vaara oli lähellä. Miehet\nviskasivat käsistään tuohukset, ponnahtivat kynnyksen yli ja\nkatosivat pimeyteen. Kun kovalle otti, jäi heille vanha luu\nkäteen: heidän oma älyperäinen viekkautensa. Poliisien ehtiessä\njyvävarastohuoneen kynnyksen eteen olivat kaikki tuohusmiehet\ntipotiessään sekä ajajienkin enemmistö. Joku poika nulikka ja ontuva\nvanhus vielä kiirehti muiden perään.\n\nMutta Joel seisoi kylmän ja päättävän näköisenä jyvävarastohuoneen\nkynnyksen ulkopuolella, vaikka hänellä olisi ollut tilaisuus ennen\nmuita puikkelehtia pakoon. Poliisit lähenivät häntä Sukuniemen\nisännän ohjaamina.\n\n-- Kuka te olette? kysyi poliisijoukon johtaja, joka näytti olevan\nkorkeampi virkamies.\n\n-- Joel Sormensuo on minun nimeni, vastasi Joel. Johtaja ja\nSukuniemen isäntä puhuivat keskenään ruotsia, sitte ensimainittu\nvirkkoi:\n\n-- Näyttäkääpäs minulle valtuuspaperinne, joka oikeuttaa teidät\npitämään esitelmiä ja puheita työväestölle.\n\n-- Minulla ei ole mitään valtuuspaperia.\n\n-- Kenenkä puolesta te sitte toimitte.\n\n-- Oman itseni puolesta.\n\n-- Ja kenenkä luvalla?\n\n-- Omalla luvallani.\n\nTaasen pieni keskustelu ruotsinkielellä, sitte poliisiherra lausuu:\n\n-- Siinä tapauksessa minä vangitsen teidät. Ennenkuin Joel\nhuomasikaan, läheni joku poliisi häntä ja pisti hänet sukkelasti\nkäsirautoihin.\n\nSitte he kaikin yhdessä lähtivät astelemaan kartanoa kohti.\n\nTämä oli Sukuniemen kuuluisien rettelöiden viimeinen vaihe. Siitäkin\nsukeutui oikeudenkäynti, mutta isäntä ei vaatinut edesvastuuta muille\nkuin Joelille ryöstämiseen yllytyksestä. Lieventävien asianhaarojen\nvallitessa tuomittiin Joel moniaaksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen.\n\nJoel ei päätöksestä valittanut.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKuritushuonerangaistus koitui Joelille kunniaksi eikä lainkaan\nmasentanut häntä. Onnittelukirjeitä saapui monenmoisilta\nyhdistyksiltä, jopa yksityisiltäkin. Jalon asian jalolle\ntaistelijalle poltettiin uhrisavut ja samalla marttiirakruunukin\npainettiin hänen päähänsä.\n\nKuritushuoneesta päästyään, saapui Joel Helsinkiin, ja hän oli\nuhmakkaampi ja katkerampi kuin milloinkaan ennen. Hän ei muuta\najatellutkaan kuin taistelua. Mitä hänen päässään pyörikin,\nkoski taistelua, taistelun tapoja, alueita, aikaa j.n.e. aivan\nloppumattomiin.\n\nMutta eräänä aamuna tuli Lyyli häntä vastaan Vanhankirkon puistossa.\nHe karauttivat melkein kiinni toisiinsa, sillä Joel asteli\nmietteissään ja Lyyli oli hajamielisen, sairaalloisen näköinen.\nTervehtiessä Joel ratkesi nauramaan, mutta äänessä oli jotakin ylpeää\njoka ei sointunut hyvältä tytön korviin.\n\n-- Miten jaksat?\n\n-- Meneehän tuo, kun ei vaan mitään ajattele, vastasi Lyyli, jonka\nkorvaan pisti Joelin ylimielinen sinutteleminen. Miten voitte itse?\n\n-- Menettelee hauskasti. Tänään tuhansien jumaloima, huomenna\nkuritushuoneen väkeä. Jos suvaitset että saattelen sinua kotiisi,\nniin saamme puhella. On kulunut päivä ja toinenkin siitä, kun on\ntavattu.\n\nMyöntymystä odottamatta pyörtihe Joel saattelemaan Lyyliä, astellessa\ntarinoi hän pelkistä taisteluista. Noin saapuivat he tytön asuntoon,\njoka sijaitsi syrjäkaupungissa. Huone oli pihan perällä, suurempi\nsekä hienommin sisustettu kuin se entinen. Mutta ompelukone ja\nsohva olivat vanhoja tuttuja. Sinipohjainen vaatekappale oli\nkoneessa teolla, sohvalla virui myöskin kangasta. Huoneessa näytti\nkaikki siistiltä ja iloiselta, mutta Lyyli itse oli omituisen\nraukean ja sairaalloisen näköinen. Ilo ja nauru ei pystynyt häneen,\nhän oli hajamielinen, hänen äänensä vapisi ja hänen kätensäkin\ntuntuivat vapisevan, kaikki aivan näytti hänestä sietämättömältä ja\nvastenmieliseltä. Joel ei viivytellyt kauan. Tutustumisestaan Lyylin\nvanhempiin ja tekemästään lupauksesta ei hän virkannut sanaakaan.\n\nJonkun päivän jälestä uudisti hän käyntinsä. Oli ilta, ja Lyyli\noli aivan toisellainen. Hänen poskensa punottivat ja hän vältti\nkatsoa Joelia silmiin. Viimemainittu ei ollut vaihtanut tytön kanssa\nmontakaan sanaa, kun huomasi, että tämä oli nauttinut. Poskien puna\noli alkohoolin synnyttämä. Tälläkään käynnillä ei Joel ryhtynyt\nasiaansa, puheltuaan mitä sattui lyhyen hetken, sanoi hän hyvästi ja\nmeni tiehensä. Mutta hän palasi seuraavana aamuna. Lyyli oli taasen\nmauttoman, ärtyneen ja hajamielisen näköinen. Tuntien nuoren ja\nväkevän Jumalan paisuvan rinnassaan, kiirehti Joel oitis ryntäämään.\nPaiskauduttuaan sohvaan, virkkoi hän myrkyllisesti:\n\n-- Lyyli, miten monta armastelijaa sinulla nykyään on?\n\nTyttö ei vastannut sanaakaan, kysymys näytti yllättävän hänet.\nMolemmat olivat vaiti. Joel hymyili myrkyllisesti. Hän tunsi\nhenkilöllisen vaikutusvoimansa eikä hän olettanutkaan joutuvansa\ntappiolle nuoren ja väkevän Jumalansa sotilaana.\n\n-- Oletko valmistautunut senkin päivän varalle, jolloin armastelijasi\nsinut hylkäävät ja jolloin...\n\nLyyli huudahti, peitti käsillään kasvonsa ja rupesi nyyhkyttämään. Se\nei koskenut Joeliin, joka epäili nyyhkytystä petoskeinoksi.\n\n-- Häpeämätön, miten solvaat naista, joka elättää itsensä\nkunniallisella työllä.\n\n-- Millä työllä? kysyi Joel kylmästi ja pilkallisesti.\n\n-- Ompelemisella, kuten näet.\n\nViehkeä ja omituinen ilme levisi Lyylin kasvoille. -- Mutta ethän\nsinä ompele.\n\n-- Minäkö en ompele? Herra nähköön, enkö minä ompele?\n\n-- Et, sinä et ompele. Tuo sinipohjainen vaatekappale on samassa\nvarressa, kuin ensi kertaa täällä käydessänikin. Et ole neulonut\nainoatakaan pistosta viikon välissä. Elä luule että minua niin\nhelposti petetään.\n\nLyyli taasen huudahti, astui sitte koneen luo, repäsi sinipohjaisen\nvaatekappaleen irti, oli tarkastelevinaan sitä, mutta rupesikin\nsamassa hurjasti nauramaan. Joel ei keskeyttänyt häntä. Lyyli nauroi\nhurjasti.\n\nMutta äkkiä nauru vaihtui todelliseksi itkuksi.\n\n-- Kaikki on mennyt, kaikki... Oltiin kotva vaiti.\n\n-- Sinun pitää viipymättä lähteä täältä.\n\n-- Minne?\n\n-- Kotiisi.\n\nLyyli vaikeni silmänräpäyksen.\n\n-- Kun rohkenisi.\n\n-- Elä puhu lapsellisia. Sinä lähdet viipymättä.\n\nMuutamassa päivässä oli kaikki reilattu, ja Joel saatteli Lyyliä\njunaan. Helposti saavutettu voitto kutkutti voittajaa, joka muutenkin\noli kasvanut omissa silmissään. Voitto oli hänen Jumalansa kunniaksi.\nLyylin pelastamiseksi ei tarvittu vanhempien rukouksia eikä pappien\nsaarnaamia taivaan takaisia armoja, ei muuta kuin väkevän Jumalan\nväkevä rynnäkkö, ja kaikki oli suoritettu. Vanhemmiltaan tyttö sitte\nsaa kuulla Joelin käynnistä hänen kotonaan. Juna vihelsi ja lähti\nliikkeelle.\n\n-- Voi nyt oikein hyvin, virkkoi Joel. Kaikista mitä minun toimekseni\njäi, pidän tarkan huolen. Voi nyt oikein hyvin, minä tulen piakkoin\nkäymään luonasi.\n\nJoel oli suunnitellut retkeä Lyylin kotiseudulle. Kelirikon jälestä\naikoi hän lähteä matkaan. Tuuma hänen liittymisestään järjestyneiden\ntaistelijoiden riveihin oli taasen virennyt hereille, ja tällä\nkertaa siitä uhkasi tulla tosi: Salama ei ollut enää tietä pystyyn\nnostamassa. Sill'aikaa kuin Joel kärsi kuritushuonerangaistusta,\noli Salama luiskahtanut alas johtavista piireistä. Hänen tileissään\noli keksitty melkoinen vaillinki, ja hänelle ei jäänyt lopuksi\nmuu käteen, kuin luistaa lännen ilmoja kohti. Juttu aivan\nhaudattiin, ainoastaan työväenliikkeen taatut johtomiehet sen\ntiesivät. Julkisuudessa sanottiin Salaman lähteneen onnettomista\nrakkaussuhteista.\n\nLyyliä saattelemasta palattuaan, meni Joel vieraskäynnille samaisen\nmahtimiehen luo, joka jo kerran ennen oli häntä luokseen kutsunut.\nVastaanotto oli sydämmellinen ja kunnioitusta vuotava.\n\n-- Miten olette päättäneet?\n\n-- Olen päättänyt suostua, vastasi Joel.\n\n-- Sepä oikein hauskaa. Meiltä puuttuu vaikutusvoimaisia\ntaistelijoita. Nähkääs, jaloimpienkin aatteiden hännystelijöiksi\nilmaantuu kaikellaisia tunkiokukkoja. Yksi on nahjus, toinen tuhma,\nkolmas molempia, neljäs on pikku lurjus, kuten Salama. Mokomat\nenemmän vahingoittavat kuin hyödyttävät. Me tarvitsemme etupäässä\nsemmoisia taistelijoita, jotka taistelevat vakaumuksesta. Vakaumus on\nsuuri voima. On hauskaa, että liitytte meihin. Milloin aiotte lähteä\nmatkaan?\n\n-- Kenties tulevan viikon loppupuolella.\n\n-- Hyvä, teille maksetaan täysi palkka tältäkin kuukaudelta. Mitään\nohjeita ette tarvitse, paitsi ehkä yhden: samalla kuin olette rohkea\nkuin jalopeura, olkaa myöskin ovela kuin käärme. Ymmärrätte kai mitä\ntarkoitan.\n\n-- Ymmärrän, vastasi Joel nauraen. En toki kadu Sukuniemeen\njoutumistani.\n\n-- Tietysti ette kadu, mutta sentapaisien juttujen uudistuminen\nsurmaa aikaa, ja aika on teille ja meille kallis. Muistakaa vain olla\novela kuin käärme.\n\n-- Koetetaan muistaa.\n\nSeuraavana huomenisena oli lauantai. Kevätkesän päivä oli lämmin ja\nsininen. Iltapäivällä lähti Joel huvikseen kävelemään. Hän viivähti\nhetken eteläsataman tienoilla. Muistuivat mieleen ajat, jolloin\nhän satamatyömiehenä sulloi rahamassiinsa papinpoikia ja muita\nveitikoita, ostaakseen niillä Eevalle ja itselleen pikku talon tai\nvoipa torpan. Ne olivat niitä aikoja ne. Rahoistaan ei ollut hänellä\nenää jälellä muuta kuin kaksi rypistynyttä \"lautamiestä\", kaikki oli\nhän jakanut köyhille ja tarvitseville.\n\nHän ohjasi askeleensa Observatooriomäelle, viivähti siellä kotvan\nja painui sitte alas Kaivopuistoon päin. Kello oli silloin kuuden\nvaiheilla. Muutamassa kadunkäänteessä tuli mustapartainen häntä\nvastaan. Kohtaaminen oli molemmille hauska yllätys.\n\n-- Minne astelet?\n\n-- En minnekään. Entä sinä?\n\n-- Selitykseen.\n\n-- Sanan selitykseen, toisti Joel ivallisesti.\n\n-- Semmoiseen juuri, käyhän mukaan.\n\n-- Onko siellä makuusijoja unettamisen varalle?\n\nJoel nauroi, mutta pyörtihe siltä astelemaan entisen toverin\nrinnalla. Pian saapuivat he muutamaan pihaan, jonka sivustalla\nsijaitsi vähäpätöinen puurakennus. Heidän ohitseen kiirehti\nrakennukseen moniaita henkilöitä, sekaisin työläisiä, puolitekoisia\nja hienoja säätyhenkilöitä. Joelin uteliaisuus alkoi kasvaa, hän\ntarkasteli selitykseenmenijöitä, niiden kasvoja, pukineita, käyntiä.\n\n-- Minä käyn mukaan, virkkoi hän äkkiä, nousten toverin rinnalla\nrappuja ylös.\n\nHe astuivat tilavaan huoneeseen. Joel jättäysi ovipieleen,\npäästäkseen mukavasti livistämään tiehensä, jos selitys rupeaa\nhäntä unettamaan tai jos se muuten paisuu liian täys henkeä.\nTuolirivit täyttyivät nopeaan, syntyi hiljaisuus, ja ennenkuin\nJoel huomasikaan, oli selitys alkanut. Nuorehko mies astui pöydän\ntaa, avasi raamatun ja luki siitä jonkun lauseen. Hän oli puettu\nharmaisiin sarkavaatteisiin, pumpulipaitaan ja varsisaappaisiin. Tuo\nteki Joeliin hyvän vaikutuksen. Hän otaksui esiintyjän lahjakkaaksi\ntyöläiseksi, mutta pian hän huomasi erehtyneensä. Pukine oli vain\ntyöläisen, esiintyjä oli ylempää. Hänen otsansa oli valkoinen ja\nhyvin kehittynyt, kasvojen piirteet olivat hienot ja älykkäät, hipiä\nkalpea. Esiintymisessä tuoksahti opin ja hienon kasvatuksen leima.\n\nHän puhui Kristuksen opista. Neljännestunnin oli Joel kuunnellut\npuhetta, kun jo hänen oma nuori ja väkevä Jumalansa alkoi haalistua,\nlaihtua ja kuivua jonkinlaiseksi luurangoksi, jonka poskiin voi\nluoda punan ainoastaan sammumaton viha, katkeruus ja koston himo.\nMutta se vanha Jumala, jonka heijastus ja kuva Kristus oli, se alkoi\nnäyttäytyä toisellaiselta. Se ei ollutkaan enää väsynyt ukko rähjä,\nsiinä alkoi tuntua auringon lämmittävää voimaa, valoa, kirkkautta.\n\nKristuksen Jumala oli rauhan ja rakkauden Jumala, ja se valtakunta,\njossa tämä Jumala asui, oli ihmissydän. Kaikki mikä ei ole\nsopusoinnussa rauhan ja rakkauden kanssa, ei ole Kristuksen oppia,\nhuolimatta julistettaneeko sitä saarnatuolissa tai raamatussa.\n\nVaikka esiintyjä vältti huolellisesti kaikkea teennäisyyttä ja\nintoilemista, vaikka hän esitti sanansa aivan luonnollisella\npuheluäänellä, kohoutuivat mielet esitelmän lopussa. Tuntui kuin\nolisi kuultujen sanojen mukana virrannut sydämiin taivaan valtakunnan\nkosketus, joka pani hiljaa aavistamaan ja tuntemaankin jotakin\nihanata. Tämä johtui siitä että se, josta ennen oli opetettu etteivät\ntaivaat ja taivasten taivaat voi häntä käsittää, saattaa asettua\nihmissydämmeen ja rakentaa siten taivaan valtakunnan maan päälle.\n\nSeuraavana iltana lupasi esiintyjä puhua jumalanpalveluksesta.\n\nKun Joel illalla asteli kotiin, oli hymy kadonnut hänen huuliltaan.\nHänen sisimpäänsä ja väkevämpäänsä oli isketty murhaava isku. Hänessä\nalkoi murtua se, josta tähän saakka kaikki oli kimmahtanut takaisin.\nMitä morsian, kuritushuone ja mikään muu voima maailmassa ei kyennyt\nmurentamaan ja pehmentämään, sen murensi ja pehmensi muutama\nVuorisaarnan lause.\n\nMakuulle mennessä oli Joelin mieli omituisen herkkä ja tuntehikas.\nMutta samalla se oli kuin surun värittämä. Suru johtui jonkun\npetoksen paljastumisesta. Se taivas, jonka palmut vielä eilen\nhohtivat komeassa valossa, painui johonkin usvaiseen, lätäkköiseen ja\nlikaiseen, josta se oli kotoisinkin. Tämä erehdys melkein itketti.\n\nKoko seuraavan päivän taisteli Joel kysymyksestä, josko mennä\nillalla kuulemaan jatkoa tai olla menemättä. Yhtenä silmänräpäyksenä\npäätti hän mennä. Mitä vahinkoa voisi siitä koitua hänelle? Mutta\ntoisin silmänräpäyksin päätti hän heittää koko menon. Hänen taivaan\nvaltakuntansa oli taistelu. Ei rauha eikä rakkaus, jotka ovat vain\nkoreita sanoja. Se omaa enite elämää, enite taivaan valtakuntaa, joka\nenite taistelee.\n\nMutta ken taisteli enemmän kuin Kristus? Ja mitä hän käytti\ntaisteluaseena? Rauhan ja rakkauden sanoja. Sen paljasti edellisen\nillan esiintyjä. Viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Ja tämä juuri\ntodistaa, sanoi esiintyjä, että taivaan valtakunta on sisältä\nulospäin toimiva voima. Koko autuuden hekuma käsittyy juuri rauhan ja\nrakkauden toimintaan.\n\nEntä ne kirojuhlat, joiden uhripappina hän oli toiminut!\n\nJoelin rintaa purasi.\n\nKellon ehtiessä kuuteen ryntäsi hän kadulle ja kiirehti nopein\naskelin toista esitelmää kuulemaan.\n\nSeuraavana iltana oli kolmas ja viimeinen esitelmä, sen aiheena oli\nrangaistus ylimalkaan ja kosto erityisesti.\n\nJoel taisteli vielä tulisemman taistelun kuin edellisenä päivänä.\nPuoli kuuden tienoissa lähti hän asemalle, aikoen astua junaan ja\nlähteä kolmatta esitelmää pakoon, kirojuhliin maaseudulle. Kymmentä\nminuuttia ennen kuuden lyöntiä työntäytyi hän aseman rappuja ylös,\nasteli pilettiluukkua kohti, pyörti takaisin, asteli uudelleen\nja pyörti uudelleen. Ja kosto erityisesti, soi lakkaamatta hänen\nkorvissaan.\n\nJunanlähtöön oli enää kaksi minuuttia. Joel seisoi pilettiluukun\nedessä, kädessään mustunut seteliraha, ainoa jäännös entisistä\nsäästöistä.\n\n-- Minne? kysyy neiti luukun takaa. Mutta Joel ei vastaa, hän mutisee\nitsekseen: \"ja kosto erityisesti\". Ja samassa pyörähtää hän ympäri,\njouduttaa issikan rattaille ja ajaa kuulemaan kolmatta esitelmää.\n\nJa hän tuntee itsensä voitetuksi. Muutamat Vuorisaarnan lauseet ovat\nhänet voittaneet, ovat hänen nuoren ja väkevän Jumalansa kukistaneet\nja tehneet siitä luurangon, mätänevän ja haisevan luurangon.\n\nAamulla ryhtyi Joel toivottomaan taisteluun, mutta särkynyttä\nJumalaansa ei hän enää voinut paikata ehjäksi. Jos hän yritti,\nirvistivät saumat ja raot rumasti, ja tekeleestä tuli kauhea.\n\nViimeinen oljenkorsi, johon hän hädissään tarttui, oli se että\nmielentila ehkä ei olekaan kestävä, vaan menee ohi, kunhan aikansa\nkiusaa ja rääkkää.\n\nMutta se ei mennyt. Päinvastoin se vankistui. Pahan pahalla\nvastustaminen oli vain pahan laventamista. Ja melkein poikkeuksetta\ntehotonta. Paha voi yhtä vähän poistaa pahaa kuin pimeys yötä.\nPahan ja vihan ainoa vastamyrkky on rakkaus, samoin kuin pimeyden\nvastamyrkky on valkeus.\n\nTästä oli omaperäinen muistokin hänellä. Vaaksan emäntä ja hänen,\näitivainajansa riitautuivat muutama vuosi ennen kuin rettelöt\nPohjavallan kanssa alkoivat. Riidan aihe oli vallan mitätön,\nmutta sitä lavennettiin, kunnes kaikki seurustelu vaaksalaisten\nja sormensuolaisten välillä oli mahdoton. Äitivainajan osalla lie\nollut suurin syy, jos sitä oli Vaaksankin emännän osalla. Miten\nkiusalliselta silloin tuntui, miten riita ja viha aina ja alituiseen\nsavusi nenän edessä, ja miten siihen savuun täytyi puhaltaa, jotta\nei se päässyt sammumaan ja painumaan maahan. Mutta eräänä iltana\nastelikin Vaaksan emäntä Sormensuohon. Oli vanha tapa, että tarpeista\nlähetettiin toisilleen uutiskakku, kun vuoden viljasta ensi kerran\nleipää leivottiin. Kahtena syksynä näitä lahjoja ei oltu kummastakaan\ntorpasta lähetetty eikä olisi kenties ikinä lähetetty, jollei Vaaksan\nemäntä olisi ruvennut taistelemaan pahaa vastaan hyvällä. Miten\nhe silloin häpesivät, ja miten heistä tuntui onnekkaalta, kun oli\njälleen päästy sovintoon, sen muisti Joel vieläkin varsin hyvin.\n\nNyt kun kaikki oli hänessä särkynyt, muisteli hän tuota pikku\ntapausta, ja se johti hänet aivan samoihin johtopäätöksiin, joihin\nedellisinä iltoina esiintynyt selittäjäkin oli johtunut, osaksi omien\nkokemuksiensa ja osaksi huomioittensa perusteella.\n\nKirojuhlat eivät olleet eivätkä voineet olla muuta kuin pahan\nlaventamista. Niiden pohjana oli vihan luominen. Ja tästä vihan\nluomistyöstä odotettiin sitte onnen ja siunauksen hedelmiä. Tuo oli\nmelkein samaa, selittäjän puhetapaa käyttäen, kuin jos kylvettäisi\nohdakkeen siemeniä peltoon ja odotettaisi sadoksi ruista taikka\nvehnää. Yhtä vähän voi kirouksen kylvöstä kehittyä siunausta.\n\nVaikka Joel näin oli voitettu ja vaikka hän tunsi itsensä voitetuksi,\nkoki hän vielä taistella. Hän valmistausi lähtemään kirojuhliin\nLyylin kotiseudulle, mutta kun hänen silmiinsä, matkavalmistuksia\ntehdessä, kuvastui kiiluvat silmät ja kaikki ne vihan ja katkeruuden\nilmeet, jotka hänen esitelmänsä jälkeen näkyivät kuulijoiden\nkasvoilla, hyrskähti hänen mielensä ja hän ikäänkuin säikähti omaa\nitseään.\n\n-- En mene enää kirouksia kylvämään, lausui hän ääneen ja herkesi\nvalmistuspuuhistansa.\n\nAnni emäntä katsoi häneen kysyvästi.\n\n-- En mene, se on totinen tosi... mutta pois minä lähden täältä,\njoutuin minä lähden.\n\nVielä tuonkin jälestä hän horjaili muutaman päivän. Taloudellinen\ntila pani arvelemaan. Kaiken kaikkiaan ei hän omannut muuta kuin\nyhden ainoan rypistyneen, likaisen setelin. Kiusaus houkutteli\nkirojen kylvöön pariksi vuodeksi, houkutteli lihottamaan kukkaroa.\nMutta vaikkakin Joel horjaili, voitti hän kiusaukset. Jokaisena\npäivänä, joka kului, varmistui hänen käsityksensä, jokainen päivä\nkasvatti juopaa entisyyden ja nykyisyyden välillä yhä leveämmäksi.\n\nSitte läheni päivä, jolloin hän päätti lähteä. Kaikki oli selvänä.\nAamulla istuu hän junaan ja ajaa uutta elämää kohti.\n\nEdellisenä iltana pistäysi Joel toimittamaan jonkun pikku asian. Hän\npalasi kotiin Kaisaniemen kautta. Ja aivan odottamatta seisoi hänen\nedessään Lyyli. Tyttö näytti ensin säikähtyvän ja aikoi pujahtaa\npakoon, mutta Joel seurasi häntä kuin ajokoira. Vihdoin tyttö\nhurjistui.\n\n-- Mitä minusta tahdot? Mene tiehesi.\n\n-- Lyyli! virkkoi Joel lyhyesti ja painokkaasti.\n\n-- Mene tiehesi, en minä ole sinun holhottisi.\n\n-- Lyyli!\n\n-- Jollet paikalla mene, huudan poliisin. Tyttö uhkasi lyödä\npäivänvarjollaan.\n\n-- Lyyli! Joel laski toisen kätensä tytön olkapäälle. Minä pyydän\nsinulta anteeksi.\n\n-- Mitä?\n\n-- Viimekertaista käytöstäni.\n\nTyttö joutui kummiinsa.\n\n-- En oikein ymmärrä sinua... olet peräti toisellainen.\n\n-- Ymmärrät minut hyvinkin, jos ajattelet, että olen sinun veljesi ja\nettä sinä olet minun siskoni, todellinen siskoni. Ajattele että sama\näiti on meidät synnyttänyt ja kasvattanut.\n\n-- Voin tuon ajatella, mutta voitko sinä olettaa minut siskoksesi?\n\n-- Voin, enkä ainoastaan voi, vaan myös oletan. Sinä petit minut\netkä mennytkään kotiisi. Toisin sanoen, sinä olit heikko. Pelkäsit\nnäyttäytyä isän ja äidin silmien edessä ja pyörsit takaisin ehkä\ntunnin matkan jälestä. Jos sinä olit heikko, onko se mikään syy, joka\nestää minua pitämästä sinua siskonani. Päinvastoin. Olen ikäni kaiken\nkärsinyt siskon puutetta, ja tämän voit sinä, jolla ei ole veljeä,\nhyvin käsittää. Minä todellakin oletan, että olet siskoni, todellinen\nsiskoni, oleta sinäkin että minä olen sinun veljesi, todellinen\nveljesi, sitte voimme ymmärtää toisiamme.\n\nHe kävelivät yhdessä, ilta rupesi hiljenemään yöksi.\n\n-- Vie minut asuntoosi, pyysi Joel. Olet kai muuttanut entisestä\nminun vuokseni.\n\n-- Niin olen.\n\nLyylin asuntoon saavuttua, asettihe Joel sohvaan nukkumaan. Aamulla\noli Lyyli onnettoman ja murretun näköinen.\n\n-- Me matkustamme molemmat piammiten, oman matkani suuntaa en tiedä,\nmutta sinä matkustat kotiisi, virkkoi Joel rohkaisevasti ja keveästi,\nkuten olisi joku pikku seikka ollut kysymyksessä.\n\n-- En minä voi.\n\n-- Miksi et voi?\n\n-- Isän ja äidin vuoksi.\n\n-- Niiden vuoksi juuri voitkin.\n\n-- Ne kiroovat minua.\n\n-- Ne siunaavat sinua. Isäsi hokee myötänään sinusta: \"tulee kotiin,\ntulee kotiin\".\n\n-- Mistä sen tiedät?\n\n-- Olen omin korvin kuullut.\n\n-- Sinäkö? huudahti Lyyli. Oletko sinä nähnyt isän ja äidin?\n\n-- Olen nähnyt.\n\nJoel kertoi, miten riehutuisku oli hänet äkkiä yllättänyt järven\njäällä ja miten hän pelastui kuolemasta Lyylin vanhempien tautta. Kun\nhän oli lopettanut, virkkoi tyttö:\n\n-- Eivätkö he kiroo minua?\n\n-- He siunaavat.\n\nLyyli kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi ääneen itkeä. Joel taas näki,\nminkä väkevän vaikutuksen rakkaus teki, mikä mahtava voima sillä on\nihmissydämmeen.\n\n-- Sitte kyllä lähden... minä olisin aikaa lähtenyt, jos olisin\ntietänyt.\n\nOltiin hetki vaiti.\n\n-- Tule sinä kanssani, tule tukemaan minua, pyysi Lyyli,\nkyyneleittensä seasta.\n\n-- Kyllä tulen.\n\n-- -- --\n\nPari viikkoa on kulunut edelläkerrotusta kohtauksesta. On myöhäinen\nkesäilta, on puoliyö lähenemässä. Järvellä, jonka pinta on tyyni,\nja jonka rannalla tuomet kukkivat, lipuu vene. Veneessä on kolme\nhenkilöä, perätuhdolla istuu nainen, Lyyli, kaksi miestä liikuttelee\nairoja. Toinen mies on Joel.\n\nVene saapuu rantaan, soutaja saa palkkansa ja lähtee paluumatkalle,\nmutta Joel ja Lyyli lähtevät astelemaan lähellä olevaa mökkiä kohti.\nLyyli alkaa väristä...\n\n-- Minulta loppuvat voimat, kuiskaa hän kumppanilleen.\n\n-- Paikalle saavuttua aikoo Joel suunnata suoraan ovea kohti, mutta\nLyyli estää hänet ja viittaa kukkivaa tuomea, jonka juurella on\nistumalautoja. He astelevat tuomen juurelle, istahtavat.\n\nOn juhannusaikainen sydänyö...\n\n-- Nyt käy herättämään, virkkaa Lyyli, kun he ovat hetken istuneet.\n\nJoel astelee ovea kohti, Lyyli jää vähän etäämmäksi.\n\nKuuluu pari heikkoa, varsin heikkoa naputusta oveen. Lyyli pidättää\nhenkeään. Joel napahuttaa kolmannesti, mutta yhtä hiljaa, yhtä\nheikosti.\n\n-- Elä enää, kieltää Lyyli, siellä on kuultu.\n\nKuluu silmänräpäys, tuvan oven saranat äännähtävät ja eteisestä\nkuuluu ääni:\n\n-- Onko siellä kukaan?\n\n-- On, vastaa Joel.\n\nVielä silmänräpäys. Lyyli värisee kuin haavanlehti. Eteisen ovi\ntyöntyy auki, vanha nainen, Joelin entinen pelastaja, seisoo\nkynnyksellä. Näkee ensin Joelin, ja näkee sitte tyttönsä, kaivattunsa.\n\n-- Lyyli, huudahtaa hän, ja hänen leukansa tärähtää. Joel kääntyy\npois. Astelee järven rantaan, ihailee kesäyön kauneutta, tuomien\nvalkeutta. Puoli tuntia viivyteltyään, ohjaa, hän askeleensa tupaa\nkohti.\n\nLinnut ovat jo ruvenneet laulamaan...\n\n\n\n\nXII\n\n\nJoelin mieli oli riemuinen.\n\nLakki takaraivolla astui hän maantietä, ja hänen yllään oli samainen\nruskea takki ja samaiset sinertävät housut, joihin hän oli puettu\nSormensuosta maailmaan lähtiessä.\n\nItse hän ei ollut enää sama Joel, kuin silloin. Kirojen taival oli\nloppunut, uusi alkanut. Mihin se johti, mihin vaiheisiin vei, ei hän\nitsekään tiennyt, mutta sen hän toki tiesi, ettei kirottarilla enää\nollut valtaa hänen ylitsensä. Ne olivat paenneet sen voiman tieltä,\njoka opettaa, ettei pahalla pahan valtaa kukisteta, ettei vihalla\nvihan liekkiä sammuteta.\n\nSe voima oli taiallaan koskettanut hänen sydämmeensä ja siellä\nidättynyt paloksi ja hehkuksi, joka sulatti kaiken kuonan,\nkatkeruuden, kaiken sen vihan ja vimman, jonka hän Jumalakseen oli\ntehnyt.\n\nTuntui niin valkealta katsella maailmaa, joka näyttäytyi kuin uudessa\nvalossaan. Tuhannet ja tuhannen tuhannet äänet soivat siunausta ja\nonnea, soivat ylhäällä ilman sinessä ja alhaalla ruohon vehreissä\nväreissä. Kirottarien palkkalaisena ollessaan ei hän kuullut onnen\nsuurta soittoa, mutta kun se nyt monien vuosien takaa taasen\ntunkeutui hänen korviinsa, oli se niin ihanaa, että se hellytti\nmielen ilokyyneliin.\n\n-- Sain elämän jälleen, virkkoi hän itsekseen, astuessaan korven\nlävitse luikertelevaa maantietä.\n\n-- Ja sitä elämää ei mikään voima minulta enää ryöstä, lisäsi hän\nhetkisen kuluttua.\n\nEi mikään voima!\n\nEhti sydänyö lähelle, ja yhä asteli Joel. Vihdoin hänen tuli\nväsymys ja nälkä, hän istahti mäen päällä olevalle kivelle ja avasi\neväsnyyttinsä. Hyvästellessä oli Lyyli sen hänen käteensä työntänyt.\nNyytissä oli voileipiä, kalaa, kuivaa lihaa ja juustoa. Joel risti\nkätensä, söi ja nukahti sitte kiven kylkeen.\n\n-- Eeva, minä etsin sinut vaikka maailman ääristä, kuiskasi hän\nunissaan.\n\nHänen herätessään nousi aurinko par'aikaa.\n\nNäky oli suuremmoinen. Oikealla mäen alla levisi laakso, jonka\nitäiseltä rannalta kohosi tulipunainen aurinko säihkyvänä, kirkkaana,\nja koko laakso ui valossa ja kullan kimellyksessä.\n\nSe oli luonnon ja samalla onnen aamulaulu.\n\n-- Tervehdän sinua, virkkoi Joel, kohottaen lakkiaan nousevalle\nauringolle.\n\nJa sitte hän alkoi taivaltaa mäkeä alas.\n\n\n\n"]