[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAsEt14KEkBVhws5g3DHhYTIuPzOw_wtXPvH0BfwT4vM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":36,"gutenbergTranslators":37,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},1534,"Kuningas Salomon kaivokset","Haggard, H. Rider",1856,1925,"1534-haggard-h-rider-kuningas-salomon-kaivokset","1534__Haggard_H._Rider__Kuningas_Salomon_kaivokset",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"klassikot","fi",1885,1908,49441,311811,false,54745,[25,26,27,28,29,30,31],"Adventure stories","Africa -- Fiction","Diamond mines and mining -- Fiction","Hunting guides -- Fiction","Missing persons -- Fiction","Quatermain, Allan (Fictitious character) -- Fiction","Treasure troves -- Fiction",[33,34,35],"Adventure","Classics of Literature","Novels","\"Kuningas Salomon kaivokset\" by H. Rider Haggard is a novel published in 1885. Allan Quatermain leads an expedition into unexplored Africa to find a missing aristocrat's brother and the legendary mines of King Solomon. The group faces deadly deserts, treacherous mountains, and a brutal African kingdom ruled by a murderous usurper. To survive, they must pose as gods while navigating witch hunts, tribal warfare, and ancient secrets that could cost them their lives. (This is an automatically generated summary.)",[],280,"Allan Quatermain johtaa retkikunnan Afrikan tutkimattomiin osiin etsimään kadonnutta miestä ja tarunomaisia timanttikaivoksia. Matka vie seikkailijat vaarojen halki salaperäiseen Kukuanamaahan, missä he kohtaavat julman kuninkaan ja muinaisia aarteita.","H. Rider Haggardin 'Kuningas Salomon kaivokset' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1534. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","KUNINGAS SALOMON KAIVOKSET\n\nKirj.\n\nH. Rider Haggard\n\n\nMukailemalla suomennettu\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava\n1908.\n\nFrenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Kolme miestä kohtaa toisensa.\n  2. Arabialainen taru kuningas Salomon kaivoksista.\n  3. Me pestaamme Umbopan.\n  4. Norsunpyynnillä.\n  5. Me matkaamme erämaahan.\n  6. Vettä! Vettä!\n  7. Salomon suuri tie.\n  8. Kukualaisten maassa.\n  9. Kuningas Twala.\n 10. Umbopan salaisuus.\n 11. Kuolintanssi.\n 12. Me teemme merkkejä ja ihmeitä.\n 13. Ennen taistelua.\n 14. Ensimäinen hyökkäys.\n 15. Twalan kuolema.\n 16. God on kuolemankielissä.\n 17. Kuoleman asunnossa.\n 18. Kuningas Salomon aartehisto.\n 19. Me joudumme epätoivoon.\n 20. Jäähyväiset.\n 21. Muuan kohtaus.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nKolme miestä kohtaa toisensa.\n\n\n\"On oikeastaan varsin omituista, että minä, vanha norsunpyytäjä,\nrupean kirjoittamaan kirjaa\", -- näillä sanoin alottaa Allan\nkertomuksensa seikkailuretkestään Kuningas Salomon kaivoksille.\n\"Sillä olenhan tosin\", jatkaa hän edelleen, \"kokenut yhtä ja toista\nelämässäni -- jo lapsesta alkaen olen itse saanut ansaita leipäni\n-- olen koettanut kaikenlaista metsästystä, sotia ja kullankaivua,\nmutta kirjailijatointa en koskaan ole erityisesti harjoittanut.\nMutta nyt olen kynä aseenani ryhtynyt työhön, ensiksikin koska sekä\nHenry Curtis että John God niin hartaasti ovat pyytäneet minua sitä\ntekemään ja toiseksi koska kipeä jalkani pakottaa minua pysymään\npaikoillani täällä Durbanissa -- ja täytyyhän sitä johonkin ryhtyä.\nEikö tämä muuten ole ilkeätä: olen nyt 55 vuoden vanha ja olen\nampunut 65 jalopeuraa ja sitten täytyy minun istua kököttää täällä\nsen vuoksi että kuudeskymmeneskuudes, jonka kanssa ottelin, ruhjoi\nvasemman jalkani, niin että se on kuin palanen purutupakkaa!\n\n\"Kirjoitushaluni saa kuitenkin hiukan virikettä siitä, että\nkertomus, jota nyt rupean juttelemaan, on ihmeellisin juttu, minkä\nikimaailmassa olen kuullut. Ja kuten boerit sanovat: sutjes, sutjes\n-- hiljaa hyvää tulee...\"\n\n-- Ja sitten kertoo norsunpyytäjä yhtymyksestään Henry Curtisin ja\nJohn Godin kanssa ja siitä mitä sitten tapahtui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnnappas olla -- siitä on nyt noin puolitoista vuotta, kun tapasin\ntilanomistaja Curtisin ja kapteeni Godin.\n\nOlin silloin ollut norsunpyynnillä Bamangwato-virran tuolla puolen,\nmutta onni ei ollut minua suosinut. Norsuja en saanut montakaan\nja päälle päätteeksi sairastuin kuumetautiin. Heti kun pääsin\njotakuinkin jaloilleni, myin kaikki kiluni ja kaluni -- pienet\nvankkurini, härkäni ja vähäisen norsunluuvarastoni -- ja matkasin\nKapkaupunkiin. Viikkokauden kuljeskelin kaupungissa ja päätin\nsitten lähteä takaisin Nataliin. Tilasin hyttipaikan muutamalla\nNatalinlaivalla, ja pian kiikuimme hauskasti merellä.\n\nLaivassa oli paljon ihmisiä ja useimmat tulivat aina Englannista\nasti. Huomioni kiintyi erityisesti kahteen matkustajaan. Toinen\nheistä oli ehkä noin kolmenkymmenen ikäinen komea mies; hänellä oli\nmahtavat hartiat ja mainio ryhti. Tuuhea, vaalea tukka ja parta\nmuodostivat kauniin kehyksen hänen uljaille kasvoilleen. Hänen\nsilmänsä olivat suuret ja harmaat. Harvoin näkee meidän päivinämme\nniin kaunista miestä; vanhat pohjolan viikingit olivat varmaan\nsamanmuotoisia. Eipä siltä, että minä paljonkaan tietäisin samaisista\nviikingeistä -- erään nykyajan tanskalaisen olen tuntenut ja hän\npeijasi minulta vähän rahoja -- mutta olen kerran nähnyt taulun, joka\nkuvaa pohjoismaisia juominkeja, ja kaikki miehet taulussa olivat ihan\nsamankaltaisia kuin tämä puheena oleva mies. Ihmeellistä kyllä sain\nsittemmin tietää, että Henry Curtisin -- niin oli hänen nimensä --\nsuonissa todellakin virtasi tanskalaista verta. Näin voi rotuleima\nsäilyä halki aikojen.\n\nMuuten muistutti hän suuresti jotakuta. Mutta ketä? Kas, siitä en\npäässyt selville, vaikka kuinka olisin päätäni vaivannut.\n\nHerra Curtis oli laivalla aina yhdessä erään toisen herran kanssa,\njoka niinikään veti huomiota puoleensa. Heissä ei ollut paljon\nyhtäläisyyttä, hän oli muun muassa tummanverisempi eikä niin kookas\nkuin herra Curtis, mutta tavallaan oli hänkin komea ilmiö. Tai\noikeammin uljas. Hän on merimies, ajattelin nähdessäni hänet ensi\nkerran. En tiedä, mistä se johtuu, mutta minä en koskaan erehdy\nmerimiesten suhteen. No niin, minulla onkin ollut monta hyvää ystävää\nsiinä ihmisluokassa ja tiedän hyvin minkälaisia he ovat. Parempaa\ntoveria kuin merimies ei ole, vaikkakin hän usein on jokseenkin paha\nkiroomaan...\n\nMiehen nimi oli God -- John God, ja oikein arvasin, hän oli kuin\nolikin merimies. Eli oikeimmin: hän oli ollut. Seitsemäntoista\nvuotta oli hän luutnanttina palvellut Englannin sotalaivastossa ja\noli eronnut kapteenina. Hän oli kuten sanotaan \"täysinpalvellut\",\nvaikka ei tosin ollut kolmeakymmentäyhtä vuotta vanhempi. Niin on\ntapa sotaväessä ja laivastossa; kun ihminen on oikein harjaantunut ja\ntaitava, yks kaks! -- hän saa potkun ja katsokoon sitten itse, miten\nparhaiten tulee toimeen. Semmoisilla ehdoilla on tukala työskennellä,\nmieluummin olen sitten metsästäjä! Silloin sitä ainakin on oma\nisäntänsä.\n\nTämä kapteeni God oli oikeastaan hassunkurinen herrasmies. En\nkoskaan ole nähnyt miestä, joka olisi ollut niin täsmällinen ja\nsiro puvussaan kuin hän oli. Ja kuinka huolellisesti hänen partansa\noli ajeltu -- niin sileäksi, niin sileäksi! Hassuinta hänessä oli\nkuitenkin se, että hän aina käytti silmälasia, joka oli puristettu\noikeaan silmäpieleen. Olisi melkein voinut luulla, sen kasvaneen\nkiinni siihen, sillä se ei koskaan pudonnut, vaikkei siinä ollut\nrihmaa. Minä luulin totta tosiaan kauan aikaa, hänen öisinkin\nnukkuvan lasi silmäpielessä, mutta myöhemmin huomasin, että hän\nmaata mennessään pisti sen housuntaskuun; jonne hän myös kätki\ntekohampaansa -- nämä kaksi omituisuutta hänessä oli.\n\nVähän sen jälkeen kuin olimme lähteneet ankkurista, pimeni ja\nilma kävi pahaksi. Maalta puhalsi navakka tuuli tuoden mukanaan\npaksun kolean sumun. Sen noustessa pakenivat useimmat matkustajat\nkiireesti kannen alle. Höyrylaiva oli litteäpohjaista lajia ja\nkeinui kauheasti, välisti se oli tehdä kuperkeikan, mutta pysyi toki\noikeallaan. Oli aivan mahdotonta käyskennellä kannella, ja minä\npysyttelin sen vuoksi konehuoneen läheisyydessä, siellä oli tyyni ja\nhyvä olla. Siellä kulutin aikaani tarkastamalla heiluria, joka heilui\nedes takaisin osottaen paljonko laiva kallistui.\n\nSamassa kuulin äreän äänen takanani murahtavan:\n\n\"Tuo heiluri näyttää väärin, se ei riipu oikein.\"\n\nMinä käännyin, -- puhuja oli meriupseeri.\n\n\"Vai niin -- luuletteko?\" virkoin.\n\n\"Luulenko? Ei ole kysymys luulemisesta. Mutta panenpa pääni pantiksi\nsiitä, että jos alus vyöryisi noin kuin tuo laitos luulottelee,\nniin ette te enkä minä seisoisi tässä. Mutta sellaista on, kun\nrihkamakauppiaat joutuvat laivan kanssa tekemisiin. Oi pyhä isä, sitä\ntäsmällisyyttä!\"\n\nTällä hetkellä soitettiin päivälliselle. Ja kreivin aikaan se\ntapahtuikin, sillä mitään ilkeämpää ei ole kuin kuulla kuninkaallisen\nmeriupseerin pitävän pitkiä puheita toisten merimiesten\nkelvottomuudesta. On kuitenkin jotain vieläkin kauheampaa, nimittäin\nkun kauppamerimies lausuu mielipiteensä sotalaivaston miehistöstä.\n\nKapteeni God ja minä menimme yhdessä päivällispöytään, jonne Henry\nCurtis jo oli asettunut. God istui hänen viereensä, minä heitä\nvastapäätä. Tuokion kuluttua pohdimme kapteeni ja minä jo innokkaasti\nmetsästystä, ampumista ja muita niihin kuuluvia seikkoja. God kyseli\nkyselemistään, ja minulla oli täysi työ vastaamisessa. Viimein\njouduimme keskustelemaan norsuista.\n\n\"Siinä suhteessa olette totta tosiaan osanneet oikeaan mieheen\",\nsanoi äkkiä muuan matkustajista Godille. \"Jos kukaan, niin juuri\nmetsästäjä Allan, on omiaan kertomaan norsuista.\"\n\nHerra Curtis näytti säpsähtävän. Hän oli tähän asti ollut ääneti. Nyt\nkumartui hän minun puoleeni ja kysyi syvällä, hillityllä, sointuvalla\näänellä:\n\n\"Anteeksi, onko nimenne Allan?\"\n\n\"On!\" -- Hän ei sanonut enempää, mutta minä olin kuulevinani hänen\nmutisevan: \"Sepä onni!\"\n\nKun olimme syöneet ja nousseet pöydästä, tuli Henry Curtis luokseni\nja kysyi, tahtoisinko seurata häntä hänen hyttiinsä, niin saatoimme\npolttaa piipullisen yhdessä. Siihen olin heti halukas, ja hetkisen\nkuluttua istuimme me kolme -- Curtis, God ja minä hytissä savuava\npiippu hampaissa ja pullollinen wiskyä ja lasit edessämme pöydällä.\n\n\"Herra Allan\", virkkoi Curtis, kun palvelija oli sytyttänyt\nlamput, \"mikäli minä tiedän, oleskelitte te vuosi sitten jossain\nBamangwato-nimisessä seudussa, Transvaalin pohjoispuolella.\nEikö totta?\"\n\nMinä nyökäytin päätäni. Olin todellakin Bamangwatossa siihen aikaan.\nMutta mitenkä saattoi tämä vieras herra tietää minun matkoistani?\n\n\"Te matkustitte silloin kauppa-asioilla?\" Tämän lausui kapteeni God.\n\n\"Aivan oikein\", vastasin minä. \"Minä asetuin tavaroineni\nuudisasutuksen, ulkopuolelle ja jäin sinne, kunnes olin myynyt koko\nvaunulastillisen.\"\n\nHenry Curtis istui aivan vastapäätä minua. Hän nojasi käsivartensa\npöytään, katseli tutkivasti minuun suurilla harmailla silmillään ja\nkysyi vakavasti:\n\n\"Tapasitteko niillä seuduin Neville nimisen miehen?\"\n\n\"Tapasinpa kylläkin. Hän asettui härkineen aivan minun läheisyyteeni\nja levähti neljätoista päivää, ennenkuin hän lähti retkelleen\nsisämaahan. Muuten sain pari kuukautta sitten kirjeen asianajajalta,\njoka mielellään tahtoi tietää, mihin mies oli joutunut -- ja\ntietäisinkö minä jotain hänestä. Minä kirjoitin silloin ilmoittaen\nhänelle, että...\"\n\n\"Niin\", sanoi Curtis, \"sen kirjeen olen lukenut. Te kerroitte\nsiinä, että Neville niminen mies oli lähtenyt Bamangwatosta vasta\ntoukokuussa. Hän matkusti ajoneuvoilla ja seuranaan hänellä oli\najomies, opas ja Jim niminen kafferilainen. Hänen tarkoituksensa oli\najaa aina Inyatiin -- kauas, kauas Matabele-maahan, jossa hän aikoi\nmyydä vankkurinsa kulkeakseen sitten jalkasin eteenpäin. Eikö niin?\"\n\nMinä vain nyökkäsin, ja Curtis jatkoi: \"Sitten te myöskin\nkirjoititte, että hän luultavasti oli luopunut vankkureistaan, sillä\nte olitte nähnyt ne erään portugalilaisen kauppamiehen hallussa, ja\nhän sanoi ostaneensa ne Inyatissa valkea-ihoiselta mieheltä, joka\naikoi lähteä erämaahan metsästämään.\"\n\nKaikki oli niinkuin olla piti; aivan näillä sanoin olin kirjoittanut.\n\nHytissä vallitsi hetkisen hiljaisuus, ei kukaan meistä puhunut\nsanaakaan. Sitten virkkoi Henry Curtis yhtäkkiä: \"Sanokaa minulle,\nherra Allan, ette suinkaan muuten tiedä, mitä velj..., mitä tämä\nNeville aikoi tuolla kaukana pohjoisessa päin tai minne hän\noikeastaan pyrki?\"\n\n\"Nii-in\", lausuin pitkään, \"kyllähän siitä hiukan kuulin, mutta...\"\nSen enempää en sanonut, koska en tahtonut puhua siitä aineesta.\n\nCurtis ja God katsahtivat toisiinsa, ja God nyökkäsi innokkaasti.\nSitten lausui Curtis:\n\n\"Kuulkaapa, herra Allan! Nyt minä kerron teille erään jutun, ja sen\ntehtyäni aion pyytää teiltä neuvoa ja -- kenties apua. Asianajajalta,\njoka lähetti minulle kirjeenne, tiedän, että te olette mies, johon\nvoi luottaa, ja varsinkin, että te olette mies, joka ette lavertele\nettekä puhu turhia.\"\n\nMinä kävin aivan noloksi sellaisia kehuja kuullessani ja join\nkulauksen, wiskyä ja vettä salatakseni punastumistani. Mutta Henry\nCurtis jatkoi: \"Neville on veljeni!\"\n\n\"Ohoo!\" huudahdin minä. Ja samassa selvisi minulle, ketä Curtis\nheti oli muistuttanut. Hänen veljensä oli tosin paljoa lyhyempi ja\nmustapartainen, mutta silmät ja kasvojenpiirteet olivat aivan samat.\n\n\"Hän on nuorempi veljeni\", jatkoi Curtis, \"eikä minulla ole muita\nsisaruksia kuin hän. Lapsuudesta asti ja koko nuoruutemme ajan elimme\nerittäin hyvässä sovussa ja olimme melkein aina yhdessä. Mutta sitten\n-- viisi vuotta sitten -- riitaannuimme kovasti, ja minun täytyy,\nikävä kyllä, tunnustaa, että käyttäydyin kovin pahasti ja väärin\nveljeäni kohtaan.\"\n\nKapteeni nyökkäsi kiivaasti. Sen saatoin nähdä hyttipeilistä, joka\nlaivan rajusti keikkuessa silmänräpäykseksi joutui riippumaan aivan\npäämme yläpuolelle.\n\n\"Te tunnette kenties\", sanoi Curtis, \"siksi paljon Englannin\nperintölakeja, että tiedätte miehen koko maa-omaisuuden menevän\nperinnöksi vanhimmalle pojalle, ellei toisin säädetä. Nyt tapahtui,\nettä isäni kuoli juuri silloin, kun veljeni ja minä olimme vihoissa,\neikä kukaan tuntenut vainajan viimeistä tahtoa. Seurauksena oli,\nettä veljeni, joka ei ollut oppinut mitään, josta saattaisi elää,\nyht'äkkiä tuli köyhäksi mieheksi. Minun tietysti olisi pitänyt\npitää huolta hänestä, mutta vihoissani laiminlöin velvollisuuteni;\nminä tahdoin, että hän olisi ottanut ensimäisen askeleen, mutta\nsiihen hän oli liian ylpeä. Ennenkuin saatoin aavistaakaan, myi hän\nsenkin vähän, mitä omisti, ja purjehti muutama shillinki taskussa\nEtelä-Afrikaan onneaan koettamaan. Kolmeen vuoteen en kuullut hänestä\nsanaakaan, vaikka lähetin useita kirjeitä hänelle. Viimein en enää\nkestänyt. Käännyin useampien eri ihmisten puoleen, joiden toivoin\nvoivan opastaa minua veljeni jälille. Sillä tavoin sain ne tiedot,\njotka te ystävällisesti annoitte asianajajalleni. Ja saatuani tietää\nsen verran lähdin muitta mutkitta matkaamaan tänne itse hakeakseni\nhäntä. God on luvannut seurata minua.\"\n\n\"Niin\", virkkoi siihen kapteeni, \"minullahan ei ole mitään erityistä\ntekemistä. Laivasto ei minua enää tarvitse eikä minua liioin haluta\nistua työtönnä jossain nurkassa ja vähitellen nääntyä nälkään\npuolella palkalla. Mutta kuulkaapa nyt, herra Allan -- nyt tulee\nteidän vihdoinkin puhua suunne puhtaaksi ja kertoa meille _kaikki_,\nmitä tiedätte Curtisin veljestä.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nArabialainen taru kuningas Salomon kaivoksista.\n\n\nMinä rupesin täyttämään piippuani, ja Henry Curtis kumartui puoleeni\nlisäten: \"Niin, entäs hänen matkansa Bamangwatoon, mitä siitä\ntiedätte?\"\n\n\"Sen verran, että tiedän hänen, mikäli kuulin, lähteneen etsimään\nkuningas Salomon kaivoksia.\"\n\n\"Kuningas Salomon kaivoksia!\" huudahtivat molemmat herrat yhteen\nääneen. \"Mitä ne ovat? Missä ne sijaitsevat?\"\n\n\"Sitä en tiedä\", täytyi minun vastata. \"Tiedän vaan, missä niiden\nsanotaan sijaitsevan. Yhden ainoan kerran elämässäni olen nähnyt\nvuorten huiput, jotka sen ympärillä kohoavat, mutta päästäkseni\nniiden vuorten tykö, olisi minun täytynyt kulkea erämaan halki,\njoka on puolisensataa peninkulmaa leveä, ja se matka on kerrassaan\nkauhistuttava. Minun tietääkseni on vain yhden ainoan valkoisen\nmiehen koskaan onnistunut matkustaa sen halki. Muuten lienee ehkä\nparasta, että kerron teille koko vanhan tarun kuningas Salomon\nkaivoksista. Mutta teidän täytyy luvata minulle, että tämä jää meidän\nkesken. Lupaatteko sen?\"\n\nCurtis nyökäytti päätään ja kapteeni God vastasi: \"Tiettävästi.\"\n\n\"Me norsunpyytäjät\", alotin minä, \"emme tavallisesti ole erittäin\noppinutta väkeä. Meidän sivistyksemme ei ole hienointa laatua,\nja useimmilla meistä on harvoin aikaa välittää siitä, mikä ei\nkuulu toimeemme. Me pidämme huolta ammatistamme ja annamme muiden\nhuolehtia omista ammateistaan. Mutta joskus sattuu tapaamaan\nsellaisen metsästäjän, joka todella on käyttänyt silmiään ja korviaan\nliikkuessaan villiheimojen keskuudessa, ja tuntee jonkun niistä\nmonista taruista, jotka kulkevat suusta suuhun ja suvusta sukuun\nalkuasukkaiden joukossa. Ja sellainen mies kertoi minulle ensiksi\nkuningas Salomon kaivoksista. Hänen nimensä oli Evans, ja minä opin\ntuntemaan hänet ensimäisellä norsunpyynnilläni Matabele-maassa --\nnoin kolmekymmentä vuotta sitten. Vuosi sen jälkeen puski sitten\npuhvelihärkä hänet kuoliaaksi. Eräänä iltahetkenä istuin Evansin\nkanssa juttelemassa ja kerroin hänelle muutamista omituisista\nmuinaisjäännöksistä, joita olin tavannut jossain Lydenburgin\ntienoilla. Minä kuvailin hänelle, kuinka aivan vuorten keskellä olin\nkeksinyt kallioon hakatun käytävän, joka johti suureen luolaan, missä\noli aimo läjät kultamalmia...\"\n\nEvans istui hetken aikaa kuuntelemassa, mutta sitten hän sanoi\nvoivansa kertoa vielä ihmeellisempiä asioita. Ja sitten hän kertoi\npitkän jutun siitä, kuinka hän syvällä Etelä-Afrikan sydämessä oli\nkeksinyt jäännöksiä kaupungista, joka luultavasti oli sama kuin\nOfir-niminen kaupunki, josta raamatussa kerrotaan. Muistan vielä,\nmillä mielihartaudella kuuntelin vanhan Evansin kertomusta. Olin\nsiihen aikaan nuori, ja nämä ihmeelliset muinaistarut juutalaisten\nja foinikilaisten matkoista tuhansia vuosia takaperin valtasivat\nkaikki ajatukseni. Yht'äkkiä virkkoi Evans: \"Oletko koskaan\nkuullut puhuttavan Suliman-vuorista?\" Ei, en ollut kuullut. Sainpa\nsitten tietää, että ne ovat Maskujulumbwe-maan luoteispuolella\nja niissä vuorissa -- kertoi Evans -- _oli Salomolla ollut\ntimanttikaivoksensa!_ Arabialaiset äänsivät Salomon Sulimaniksi,\nja muuan vanha velhovaimo Manika-maassa oli kertonut hänelle, että\nvuorten takana asui kansanheimo, joka oli Zulukansan sukua, ja puhui\nsamankaltaista kieltä kuin hekin. Nämä ihmiset olivat kuitenkin\nkauniimpia ja kookkaampia kuin zululaiset ja heidän keskuudessaan eli\nsuuria velhoja, jotka muinaisina aikoina olivat oppineet taitonsa\nvalkoisilta miehiltä. Nämä velhot tunsivat niinikään tien salaiseen\nkätköpaikkaan kallion sisässä, kaivokseen, joka oli täynnä \"säihkyviä\nkiviä.\"\n\nSillä kertaa nauroin vaan näille ihmeellisille jutuille, ja noin\npariinkymmeneen vuoteen en asiata sen enempää aprikoinut. Mutta\nsitten sain täydellä todella tietää jotain Suliman-vuorista ja niiden\ntakaisesta maasta.\n\nMinä olin sillä kertaa asioilla kaukana pohjoisessa, Sitandan kraali\nnimisessä paikassa. Metsästys niillä seuduin oli laihanlaista, töin\ntuskin sain ammutuksi sen verran, että saalis riitti ruuakseni.\nMinä olin kyllästynyt koko hommaan, ja päälle päätteeksi vielä\nsairastuin, niin etten voinut lähteä pois. Eräänä päivänä saapui\nseudulle vieraita, muuan portugalilainen ja mestitsi. Nyt tulee minun\ntunnustaa, etten koskaan ole rakastanut portugalilaisia. Useimmat\ntämän kansakunnan jäsenet, joita olen tavannut, ovat olleet aika\nilkeitä vekkulia, paksuja ja lihavia ja pöyhkeitä rahoistaan, jotka\novat ansainneet ihmiskaupalla. Mutta tämä oli tykkänään toista maata,\noikea aatelismies, sellainen, joista vanhat ritarikronikat kertovat.\nHän oli pitkä ja laiha, silmät olivat suuret ja mustat, parta harmaa\nja kähärä. Me juttelimme keskenämme paljonkin, hän osasi näet vähän\nenglanninkieltä ja minä ymmärsin koko lailla hänen portugaliaan. Hän\nkertoi minulle, että hänen nimensä oli José da Silvestra, ja että hän\nomisti maatilan Delagaolahden suulla. Seuraavana päivänä hän matkusti\nedelleen palvelijoineen. Minä näen hänet vielä, sellaisena kuin hän\nseisoi ja heilutti hattuaan hyvästiksi sanoen: \"Nyt minä lähden. Jos\njoskus vielä tapaamme, olen minä maailman rikkain mies, ja silloin\nen unohda teitä!\" Ja sitten hän suuntasi askeleensa länteen suurta\nerämaata kohti, mutta minä arvelin mielessäni, oliko mies hullu, vai\noliko noilla raivaamattomilla autioilla seuduilla todellakin mitä\naarteita.\n\nKului neljätoista päivää, ja minä aloin vähitellen päästä\nentiselleni. Eräänä iltana istuin pikku telttani ulkopuolella\nnakertamassa lintua, jonka kalliista hinnasta olin ostanut eräältä\nalkuasukkaalta. Se oli jotenkin sitkeätä herkkua, ja kun olin\nnakertanut leukapieleni väsyksiin, tuijotin huvikseni aurinkoon,\njonka punainen kehrä parhaillaan oli mailleen menossa erämaan hiekan\ntaakse. Yht'äkkiä näin jotain kummallista. Pitkin mäenharjannetta\nnoin 4-500 kyynärän päässä tuli viittaan puettu mies nelinkontin\nryömien; silloin tällöin hän koetti hiukan kohota seisaalleen, mutta\nkukertui heti taas alas ja konttasi eteenpäin kuin eläin. Yks kaks\nolin saanut käsiini erään palvelijoistani -- itse olin vielä liian\nheikko -- ja lähetin hänet miehen luo. Silmänräpäyksen kuluttua\nkantaa retuutti hän raukan minun luokseni. Ja arvatkaapa, kuka se oli?\n\n\"Portugalilainen arvatenkin!\" sanoi kapteeni God.\n\nAivan niin! Se oli kuin olikin José da Silvestra tai oikeammin hänen\nhaamunsa. Hänen kasvonsa olivat pullistuneet ulos kuopistaan. Hänen\nruumiissaan ei ollut lihaa linnun ruuaksikaan -- pelkkä nahka vain,\nkeltainen kuivettunut nahka peitti luut.\n\nHän tapaili ilmaa keuhkoihinsa niin että oli surkea kuunnella ja\nläähätti: \"Vettä! Vettä! Jumalan tähden, vettä.\" Minä katselin hänen\nhuuliaan, ne olivat kuivat ja sierettyneet, ja kieli oli niin paksu,\nniin paksu ja musta kuin muste!\n\nSitten hän sai astiallisen maitovettä juodakseen. Ja kylläpä hän\nsitä ahmikin itseensä! Lähes kaksi tuoppia joi hän yhteen menoon,\nsitten en uskaltanut antaa hänelle enää. Kuume alkoi nyt repiä\nhäntä, hän kaatui ja houraili kovasti Suliman-vuorista, timanteista\nja erämaasta. Me kannoimme hänet telttaan ja valmistimme hänelle\nvuoteen, ja vähitellen hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, niin\nettä minäkin saatoin hiukan nukahtaa. Aamunkoitteessa heräsin, ja\ntotta tosiaan! -- eikös vain hän istunut vuoteessaan tuijottaen\nkohti aamuhämäräistä erämaata! Tuokion kuluttua loi nouseva aurinko\nensimäiset kultaiset säteensä äärettömälle hiekkalakeudelle,\nja kaukana etäisyydessä välähteli kirkas hohde -- päivänsäteet\nkultasivat Suliman-vuorten huippuja.\n\nSamassa silmänräpäyksessä tuli portugalilaisen riutuneeseen olentoon\neloa. \"Siinä se on!\" huudahti hän rajusti, osottaen sinne päin\npitkällä laihalla kädellään. \"Mutta minä en koskaan pääse sinne! En\nkoskaan! Ei kukaan voi päästä sinne...!\"\n\nHän tyyntyi hiukan ja kääntyi minun puoleeni. \"Ystävä kulta!\" sanoi\nhän väsyneellä äänellä, \"sinäkö siinä olet? Minun näköni sumenee.\"\n\nMinä rauhoitin häntä ja koetin saada hänet nukkumaan, mutta hän\npudisti kiihkeästi päätään: \"Ei\", sanoi hän, \"minä nukun pian ikuista\nunta. Mutta nyt en tahdo nukkua -- tahdon puhua! Te olette ollut\nminua kohtaan hyvä ja teille tahdon antaa paperin. Kenties onnistuu\nteidän päästä sinne, jos jaksatte ponnistella erämaan halki, joka vei\npalvelijaltani ja minulta hengen.\"\n\nHän alkoi haparoida taskujaan ja sai vihdoin suurella vaivalla esille\nrääsyn, joka näytti vanhalta nahkaiselta tupakkakukkarolta. Se oli\nsidottu kokoon hihnalla; hän koetti avata sitä, mutta ei voinut.\nSilloin ojensi hän tuon kummallisen kapineen minulle ja minä sain sen\npian avatuksi. Siinä oli vanha likaisenkeltainen liinatilkku, johon\noli raapusteltu kirjaimia, jotka näyttivät ruosteella kirjoitetuilta.\nJa tilkun sisässä oli paperipalanen.\n\nPortugalilainen heikkeni heikkenemistään, hän saattoi tuskin\npuhuakaan enää. Suurella vaivalla hän sai kuiskatuksi, että paperissa\noli selitetty, mitä liinatilkkuun oli kirjoitettu. Oli kulunut\n-- sanoi hän -- monta vuotta, ennenkuin hän sai selkoa niistä\nharakanvarpaista. Hänen kanta-isänsä oli ne kirjoittanut kolmesataa\nvuotta sitten. \"Hän oli ensimäisiä portugalilaisia, joka astui maihin\ntänne Afrikaan\", kertoi hän, \"ja hän heitti henkensä noilla vuorilla,\njoille ei kenkään valkoihoinen hänen jälkeensä ole jalkaansa astunut.\nHänellä oli sama nimi kuin minullakin: José da Silvestra. Hänen\nmusta orjansa etsi hänet ja löysi tämän liinatilkun vainajan ruumiin\nvierestä. Se on siitä päivin ollut meidän sukumme hallussa, mutta\nminä olen ensimäinen, joka olen osannut selittää kirjoituksen. Se\nmaksoi minun elämäni, mutta jollakin toisella voi kenties olla\nparempi onni, jolloin hänestä tulee maailman rikkain mies!\" Poloinen\ntarttui kolmeen viimeiseen sanaa toistaen niitä kerran toisensa\njälkeen. Sitten hän sanoi: \"Mutta elkää antako liinatilkkua tai\npaperia kenellekään muulle!\" Tähän loppuivat hänen voimansa. Hetkisen\nkuluttua parkaisi hän taas houreessa, ja heti sen jälkeen hän kuoli.\n\nMinä hautasin hänet syvälle maahan ja vieritin muutamia raskaita\njättiläiskiviä hänen rintansa kohdalle -- joten luulen sakaalien\nkyllä jättäneen hänet rauhaan.\n\n\"Entä muistiinpanot?\" huudahti Henry Curtis. Hänen kasvonpiirteensä\nosoittivat suurta jännitystä. Ja kapteeni God oli yhtä kiihkeä:\n\"Niin, mitä sanottiin liinatilkussa?\"\n\n\"Näyttääpä siltä\", vastasin minä, \"kuin kertomukseni kävisi\nmielellenne. Senvuoksi teenkin teille selkoa kaikesta. Muuten en\nkoskaan ole ilmaissut tätä, ainoallekaan ihmissielulle paitsi\nvaimolleni, joka nyt on kuollut, - hän nauroi sille ja sanoi\nsitä hassutukseksi -- sekä eräälle vanhalle portugalilaiselle\njuopporentulle, jolle eräänä iltana annoin ryypyn, jotta hän\nkääntäisi paperin sisällön minulle, ja joka seuraavana aamuna oli\nunohtanut koko jutun. Vanha rääsy ja Josén jäljennös ovat kotonani\nDurbanissa, mutta tässä saatte nähdä\", -- ja näin sanoen otin\nesille taskukirjani -- \"tähän se on minulle kirjoitettuna ynnä\nkartanpiirustus, jos sitä nyt voi kutsua kartaksi...\"\n\nMinä levitin kartan pöydälle ja luin ääneen jäljennökseni vanhan\nportugalilaisen salaperäisistä muistiinpanoista. Se kuului\nseuraavasti:\n\n    Minä _José da Silvestra_, joka nyt olen nälkään kuolemaisillani\n    pienessä luolassa, jossa ei ole lunta, sen vuorenselänteen\n    pohjoisrinteellä, jonka alkuna on eteläpuoleinen niistä kahdesta\n    vuoresta, joille olen antanut nimen \"Sheban povi\", kirjoitan\n    tämän Herran vuonna 1590 halkinaisella luulla, jonka kastan\n    vereeni ja jolla piirrän paidastani reväistyyn tilkkuun!\n\n    Jos palvelijani löytää sen ja vie sen mukanaan Delagoaan, -- niin\n    pyydän ystävääni -- --. (Nimestä ei saanut selvää) saattamaan\n    asian kuninkaan tietoon, jotta hän voisi lähettää sotajoukon\n    tähän maahan. Jos kuninkaan sotilaat voivat hengissä päästä\n    erämaan halki, ja jos he voivat kukistaa kukualaiset ja vastustaa\n    heidän noitatemppujaan, tulee kuninkaasta niin rikas, ettei\n    kuningas Salomon jälkeen ole sen rikkaampaa hallitsijaa maan\n    päällä elänyt.\n\n    Omin silmineni olen nähnyt timanttiläjät Salomon aarreaitassa\n    valkoisen kuoleman takana; mutta Gagul, kavala, ilkeä velho petti\n    minut, ja aarteista en saanut mitään. Töin tuskin onnistui minun\n    päästä sieltä hengissä.\n\n    Käskekää niiden, jotka lähtevät sinne, tutkia karttaa ja\n    kiivetä yli Sheban vasemman huipun lumirajan luona. Vuoren\n    pohjoisrinnettä myöten saapuvat he silloin kuningas Salomon\n    suurelle maantielle; kolmen päivämatkan päässä on kuninkaan\n    kaupunki.\n\n    Tappakaa Gagul! Rukoilkaa sieluni puolesta! Hyvästi!\n\n                                           José da Silvestra.\n\nKun olin lukenut tämän vanhan kirjeen sanasta sanaan ja näyttänyt\nkartan, eivät Curtis ja God hetken aikaan puhuneet sanaakaan. Vasta\nkun he jotakuinkin olivat tointuneet hämmästyksestään, virkkoi\nkapteeni:\n\n\"Kahdesti olen matkustanut maan ympäri ja monta ihmeellistä seikkaa\nolen kokenut, mutta viekää minut hirteen, jos koskaan olen mokomaa\njuttua kuullut!\"\n\nJa Curtis arveli niinikään: \"Se oli varsin kummallinen kertomus!\nSillä, eikö totta, herra Allan! Tehän puhuitte aivan tosissanne?\nEttehän tee meistä pilaa.\"\n\nMinä hiukan suutuin hänen sanoistaan ja pistin paperit takaisin\ntaskuuni sanoen: \"Jos luulette minun tekevän teistä pilaa, herra\nCurtis, niin ei meidän kannata tästä sen enempää puhua.\"\n\nSeikka on nimittäin sellainen, että minä en voi sietää sitä, että\nminua punnitaan samalla vaa'alla kuin noita metsästäjävalehtelijoita,\njoiden huulilta ei lähde ainoatakaan totta sanaa, vaan jotka aina\nlörpöttelevät kaikkein kummallisimpia metsästysjuttuja, jotka ovat\ntypi tyhjästä temmattuja. Mutta Henry Curtis katui heti epäilystään\nnähtyään kuinka se minua loukkasi ja pyysi kauniisti anteeksi\n-- hänen tarkoituksensa ei ollut loukata minua. Niinpä nielin\nsuuttumukseni ja jatkoin:\n\n\"Kunhan vaan saavumme Durbaniin\", sanoin, \"saatte nähdä oikean\nliinatilkun ja kaiken muun. Mutta... tehän tahdoitte kuulla\nveljestänne. Minä tunsin vähän Jimiä, joka seurasi häntä matkalla.\nHän oli betsjulainen ja varsin näppärä poika ja aimo metsästäjä. Sinä\naamuna, jolloin herra Neville lähti matkaan, seisoi Jim vankkurien\nääressä ja oli kovassa puuhassa.\"\n\n\"No\", kysyin minä häneltä, \"minne matka? Norsunpyynnillekö lähdette?\"\n\nEi, he lähtivät pyytämään jotain, joka oli kallisarvoisempaa kuin\nnorsunluu, kertoi Jim. Minä arvasin kultaa, mutta musta-ihoinen\npudisti vain päätään ja irvisteli. En sitten viitsinyt sen enempää\nkärttää, neekerien joukossa täytyy näet säilyttää arvokkaisuutensa,\nja se on mennyttä, jos on liian utelias. Mutta minun ei ollutkaan\npakko kysyä, sillä Jim ei tietysti voinut pitää suutaan kiinni.\nSilmänräpäyksen kuluttua hän sanoi:\n\n\"Me haluamme timantteja -- timantteja Suliman-vuorista.\"\n\n\"Uskotteko todellakin tuota rosvojuttua, Jim? Sinun herrasi joutuu\nvaan linnunruuaksi, jos hän aikoo pyrkiä Suliman-maahan ja sinun käy\nsamoin, ukko raiska, -- jos ruumiissasi silloin enää on mitään, johon\nkorpit viitsivät iskeä.\"\n\nJim veti suunsa irveen ja sanoi jotain siihen suuntaan, että\ntäytyyhän meidän kaikkien kuitenkin kerran kuolla, ja joka\ntapauksessa halutti häntä nähdä vähän muutakin maailmaa, missä ei\nehkä ole niin niukalti norsuja. \"Täältähän ne ovat kuin ilmaan\nhaihtuneet!\" valitti hän.\n\nPuolen tunnin perästä kuulin Nevillen vankkurien vierivän matkaan.\nKotvasen kuluttua tuli Jim juosten takaisin. \"Hyvästi, herra!\" huusi\nhän. \"Tahdoin sentään jättää sinulle hyvästi, sillä me emme ehkä\nkuitenkaan enää palaja.\"\n\n\"Kuuleppas, Jim, aikooko isäntäsi todellakin lähteä Suliman-vuorille?\"\n\nAikoipa niinkin. Hän oli sanonut Jimille, että jossain hänen täytyi\nkoettaa onneaan ja miks'ei hän voisi yrittää saada timantit käsiinsä?\n\nMinä pyysin Jimiä hiukan odottamaan, otin paperiliuskan ja kirjoitin:\n\"Käskekää niiden, jotka lähtevät sinne, -- -- kiivetä yli Sheban\nvasemman huipun. Vuoren pohjoisrinnettä myöten he silloin saapuvat\nkuningas Salomon suurelle maantielle.\"\n\n\"Siinä saat, Jim, annappas tämä isännällesi minulta, mutta ei ennen,\nkuin olette Inyatissa!\"\n\n\"Kyllä!\" sanoi Jim, ja sitten hän juosta vilisti vankkurien jälkeen\n-- -- Siinä, herra Curtis, on kaikki, mitä veljestänne tiedän,\nmutta...\n\n\"Herra Allan\", keskeytti minut Curtis, \"minä olen matkustanut tänne\netsimään veljeäni, ja tahdon seurata hänen jälkiään Suliman-vuorille\n-- vieläpä niiden ylikin, jos niiksi tulee! Minä en aio pysähtyä,\nennen kuin olen hänet löytänyt tai saanut varman tiedon hänen\nkuolemastaan. Ja nyt kysyn teiltä: _Tahdotteko seurata minua\nmatkalle_?\"\n\nMinä en riemastunut ehdotuksesta. En nimittäin ole juuri mikään\nuskalikko -- päinvastoin olen vähän liiankin varovainen, onpa ehkä\nsellaisiakin, jotka suorastaan sanovat minua pelkuriksi. Olin kohta\nsiitä selvillä, että sellainen matka kuin tämä Henry Curtisin\nehdottama johtaisi melkein varmaan kuolemaan, ja minua halutti vielä\nelää ainakin muutaman vuoden, muun muassa siksi, ettei poikani Harry,\njoka tutkii lääketiedettä kotona Englannissa, vielä voinut seisoa\nomilla jaloillaan.\n\nSen vuoksi ei minulla ollut muuta neuvoa kuin sanoa: \"Ei, kiitos\",\nCurtisin ehdotukseen.\n\n\"Olen liian vanha tuollaisiin seikkailuihin\", sanoin, \"ja sitä paitsi\npelkään, että meidän käy kuten portugalilaisen ystäväni. Ja sen\nlisäksi on minulla poika, josta minun on huoli pidettävä; sanalla\nsanoen: -- --\"\n\nSaatoin nähdä molemmista herroista, että he tulivat pahoilleen ja\nCurtis ei tahtonut hellittää.\n\n\"Minulla on rahoja kyllin\", sanoi hän, \"ja minä tahdon tehdä tämän\nmatkan. Voitte vaatia minulta, mitä tahdotte, herra Allan, ja rahat\nlyön pöytään, ennenkuin lähdemme matkaan. Paitsi sitä talletan\nmielelläni vielä suuren rahasumman, jonka poikanne voi saada, jos\nemme palaa. Hartain toivoni olisi saada käyttää hyväksenne teidän\napuanne -- niin voisinpa sanoa, että koko matkasta tuskin tulee\nmitään, ellette te tahdo lyöttäytyä Godin ja minun seuraani. Ja mitä\ntimantteihin tulee -- jos todellakin matkalla saisimme niitä käsiimme\n-- niin sanon teille, että ne saatte te ja God jakaa keskenänne\nkuten parhaaksi näette. Minä en niistä välitä. Samoin mitä tulee\nnorsuihin, jotka kenties joutuvat saaliiksemme tiellä. Siispä, herra\nAllan! Pyydän teitä vielä kerran: Esittäkää ehtonne ja vaatimuksenne.\nMinä suostun jo edeltäkäsin! Luonnollisesti suoritan myös kaikki\nmatkakustannukset.\"\n\nNäin houkuttelevaa tarjousta ei kukaan vielä ollut minulle tehnyt,\nja tarkemmin ajateltuani arvelin, että olisin tehnyt väärin, jos\nmuitta mutkitta olisin kieltäytynyt. Mutta koska oli kysymys niin\nvaarallisesta ja eriskummaisesta matkasta, täytyi minun ensin punnita\nehdotusta vakavasti, ennenkuin uskalsin siihen suostua. Sen vuoksi\npyysin herra Curtisia suomaan minulle ajatusaikaa. Lupasin, että hän\nsaisi vastaukseni, ennenkuin saapuisimme Durbaniin.\n\n\"Sitä sietää kuulla\", sanoi hän. Sitten toivotin hyvää yötä ja menin\nnukkumaan. Mutta aamunkoittoon asti uneksin vuoteessani kuolleesta\nJosé da Silvestrasta ja kaikista kuningas Salomon aarteista.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nMe pestaamme Umbopan.\n\n\nMerimatka Kapista Durbaniin kestää tavallisesti neljä viisi päivää;\nriippuen tietysti siitäkin onko ilma hyvä vai huono. Varsinkin täytyy\nvälistä, jos tuuli on epäsuotuisa, jäädä kellumaan kokonaiseksi\nvuorokaudeksi puolitiehen Itä-Lontoon luo, missä laivojen on aika\npulmallista päästä särkkien yli ottamaan lastia. Tällä kertaa kävi\nkuitenkin jotenkin hyvästi. Veneet olivat yks kaks paikalla, ja pian\nvierivät tavarat, joiden oli määrä tulla maihin, huiskin haiskin\nveneisiin. Kaikki lennätettiin alas miten tahansa -- lautaset,\nlasitavarat ja villasäkit kaikki samaa menoa. Sietipä nähdä sitä\nelämää, mikä syntyi kun puolisensataa sampanjapulloa sisältävä kori\npyörähytettiin menemään! Pullot särkyivät tuhansiksi sirpaleiksi\nja viini virtasi vaahdoten likaisen veneen pohjaan. Oli oikein\nilkeätä nähdä sitä hävitystä! Mutta kafferilaiset veneessä olivat\nyhtä iloiset. He löysivät pari eheää pulloa, katkaisivat niiltä\nkaulan ja tyhjensivät ne pohjia myöten. Ruskeat lurjukset eivät\najatelleet, ettei juoma, jota he joivat, ollut tavallista viiniä,\nja kun se nyt alkoi kuohua heidän vatsassaan, niin että he olivat\naivan pullistuneet, rupesivat he huutamaan ja ulvomaan -- he luulivat\nahmineensa noiduttua juomaa. En voinut olla huutamatta heille, että\nhe olivat juoneet valkoisen miehen väkevintä noitaviiniä, josta kyllä\npian kuolisivat. Kylläpä heille silloin tuli kiire päästä maihin!\nOlen varma siitä, että he ainakin jonkun aikaa ovat pistämättä\nnenäänsä senlaatuisiin juomavaroihin.\n\nKoko ajan, minkä purjehdimme, harkitsin Henry Curtisin ehdotusta.\nSuostuisinko vai kieltäytyisinkö?\n\nPariin päivään emme ollenkaan kosketelleet tätä ainetta.\nKun puhelimme toistemme kanssa, keskustelimme enimmäkseen\nmetsästysseikkailuista, ja minun täytyi kertoa monista ihmeellisistä\ntapahtumista, jotka olin kokenut kaikkialla Afrikassa. Curtis ja God\neivät koskaan väsyneet minua kuuntelemaan.\n\nTammikuu on ihana aika Etelä-Afrikassa, ja kaunis oli ilma sinäkin\niltana, jolloin vihdoinkin matkustimme pitkin Natalin rannikkoa\npääkaupunkiin, Durbaniin, jonne arvelimme voivamme saapua\npäivänlaskun aikana. Koko rannikko Itä-Lontoosta alaspäin on\nkauneimpia seutuja, mitä voi nähdä. Rantaäyräällä leviää hiekkasärkkä\ntoisensa vieressä ja siellä täällä pistäikse kallio vedestä. Kun\nlaineet lyövät kiviä vasten, särkyvät ne valkeaksi vaahdoksi ja\nkuohahtavat ilmaan kuin mistäkin taitehikkaasta suihkulähteestä. Ja\nkauempana leviävät rehevät ja lihavat laitumet ikäänkuin kylvettynä\ntäyteen kafferilaisten majoja. Seutu Durbanista suoraan etelään päin\non kaunein. Täällä on maa läpeensä uurteinen, kaikkialla on syviä\nja äkkijyrkkiä rotkoja, jotka rankkasade vuosisatojen kuluessa on\nkaivanut. Jokaisessa lorisee, välkkyy ja pulppuaa nyt hilpeä joki,\njolla on kauhea kiire päästä vuorenrinteiltä alas suureen mereen...\n\nTuossa on tumma, viheriä viidakko -- tuolla hohtaa viljavainio, ja\nkas, tuolla kohoaa liituvalkoinen talo, joka katselee hymyillen\nsiniseen veteen. Kaikki on hauskaa ja rauhallista.\n\nJa kuitenkaan en voi olla kaipaamatta jotain tässä maisemassa:\nnimittäin _ihmisiä_. Sellainen olen kuin olenkin; kenties se\njohtuu siitä, että olen viettänyt niin monta vuotta elämästäni\nyksinäisyydessä. Joka tapauksessa olen usein ajatellut itsekseni,\nettä paratiisin puutarha ehkä kylläkin oli kaunis, jo ennenkuin\nihminen luotiin, mutta kyllä se kuitenkin kävi koko joukon\nkoreammaksi, kun Adam ja Eva asettuivat siihen asumaan.\n\nMe olimme, kuten sanottu, luulleet saapuvamme Durbaniin auringon\nlaskiessa, mutta niin varhain emme kuitenkaan päässeet. Kun\nankkuroimme, oli kello jo paljon, ja liian myöhäistä oli mennä\nmaihin. Illallisen syötyämme kävelimme edes takaisin kannella.\nKuu oli noussut ja valaisi niin kirkkaasti, että tuskin saattoi\nerottaa valon tuiketta ylt'ympäri vilahtelevista majakoista.\nKaupungin monista ikkunoista säteili valoa. Suurella prikillä aivan\nläheisyydessä jorotteli väki työlauluaan nostaessaan ankkuria. Mutta\nmuutoin oli aivan hiljaista ja levollista. Ahnaan koirankin, jonka\nmuuan matkustajista oli tuonut mukaansa ja joka aina haukkui rajusti,\noli illan rauha ja hiljaisuus lannistanut. Se olisi muutoin kyllä\nryhtynyt tappeluun häijysisuisen paviaanin kanssa, joka kurkisteli\nhäkistään katon päällä. Mutta nyt se venyi pitkin pituuttaan kajuutan\noven edustalla ja kuorsasi.\n\nCurtis, God ja minä istuimme ruorirattaan luona. Kului hetkinen,\nennenkuin kukaan sanoi mitään. Mutta sitten kysyi Curtis:\n\n\"No, herra Allan, oletteko miettinyt asiaa?\"\n\nJa God lausui siihen: \"Niin, ettekö pian ole päättänyt? Te lähdette\nmukaan, eikö totta?\" kysyi hän innokkaasti. \"Aina kuningas Salomon\nkaivoksille -- --!\"\n\nMinä nousin seisomaan ja koputin miettiväisenä ja levollisena\ntuhan piipustani, ennenkuin vastasin -- sitenhän sain ainakin pari\nsilmänräpäystä enemmän ajatusaikaa. Kaksi sekuntia vain, ja hehkuva\ntupakantuhka sammui veteen. Samassa tuokiossa olin valinnut. Niin voi\nkäydä. Päiväkausia olin ollut kahden vaiheilla ja nyt -- muutamassa\nlyhyessä silmänräpäyksessä -- päätin myöntyä Henry Curtisin\nehdotukseen.\n\n\"Hyvät herrat!\" sanoin istuutuen heidän viereensä, \"_minä yhdyn\nseuraanne_! Nimittäin, jos -- -- niin, minä näet asetan muutamia\nehtoja. Nyt saatte kuulla:\n\n\"Ensiksikin tulee teidän suorittaa kaikki matkakustannukset, ja kaikki\nnorsunluu ja muut aarteet, mitä matkalla keräämme, on jaettava tasan\nkapteeni Godin ja minun välilläni.\n\n\"Toiseksi vaadin matkaa varten 500 puntaa sterlinkiä [punta sterlinkiä\non noin 25 Suomen markkaa] etukäteen. Minä taas puolestani sitoudun\nseuraamaan teitä uskollisesti, kunnes tarkoitusperämme on saavutettu\ntai joku onnettomuus katkaisee matkamme.\n\n\"Kolmanneksi täytyy teidän, ennenkuin lähdemme matkalle, sitoutua\nsiinä tapauksessa että minä kuolen tai joudun tapaturman uhriksi,\nviiden vuoden aikana maksamaan pojalleni Harrylle 200 puntaa vuoteen.\nHän lukee lääkäriksi Lontoossa, ja noiden viiden vuoden kuluttua voi\nhän kyllä itse ansaita leipänsä.\n\n\"Kas, siinä ovat vaatimukseni. Kenties ne teistä tuntuvat liian\nsuurilta...?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan;\" virkkoi Curtis. \"Minä suostun ilolla ehtoihinne.\nMinä _tahdon_ tehdä matkani ja minunhan _täytyy_ saada teidät mukaan.\nEi sitä niin vaan jokapäivä tapaa miestä, jolla olisi sellainen kyky\nja sellaiset tiedot kuin teillä on.\"\n\nMinä kiitin herra Curtisia siitä, että hän ajatteli niin hyvää\nminusta, ja kerroin sitten, mikä oli saanut minun suostumaan hänen\nesityksensä. Olin viime päivinä tarkannut molempia ja olin ruvennut\npitämään heistä erinomaisen paljon. Luulin, että Curtis, God ja minä\ntulisimme hyvästi sopimaan keskenämme -- ja sehän tiesi jo paljon.\n\n\"Mitä taas matkaamme tulee, hyvät herrat,\" lausuin, \"niin totta\npuhuen, en luule meidän hengissä sieltä palaavan. Suliman-vuorten\nkanssa ei ole leikkiminen. Kuinka kävikään vanhan portugalilaisen\nkolme sataa vuotta sitten! Entäs hänen jälkeläisensä, kuinka kävi\nhänen! Ja kuinka luulette te teidän veljellenne käyneen, herra\nCurtis?\"\n\nMinä vaikenin kuullakseni, mitä he tähän vastaisivat. God näytti\nvähän levottomalta, mutta Curtisin kasvot olivat yhtä tyynet kuin\nennenkin, hän sanoi vain: \"Meidän täytyy olla valmiit kaikkeen,\nkuolemaankin.\" Ja vähän myöhemmin hän kutsui Godin ja minut\nkajuuttansa, jossa joimme maljan matkamme menestymiseksi.\n\nSeuraavana päivänä astuimme maihin. Molemmat uudet ystäväni\nseurasivat minua pieneen majaani kaupungin ulkopuolelle. Kotini ei\nsuinkaan ole komea -- kolme huonetta ja keittiö, siinä kaikki. Mutta\ntalon edustalla on kaunis puutarha, ja siinä kasvaa muun muassa\nmangopuita, joista toivon vielä saavani paljon huvia. Muuan vanha\nmetsästäjäni, Jack nimeltään, puuhailee puutarhassa. Hän ei juuri\nkelpaa muuhunkaan, senjälkeen kun villi puhveli Sikukuni-maassa\nmurskasi hänen säärensä, mutta puutarhuriksi on hän omiaan,\nsellaiseen työhön ei koskaan voi panna Zululaista, heitä eivät\nrauhalliset toimet miellytä.\n\nPuutarhaan, keskelle oranssilehtoa, pystytimme teltan ja siitä\ntuli makuusuoja Godille ja Curtisille. Paikka oli ihana. Teltan\nulkopuolella kohosivat tuoksuvakukkaiset oranssipuut kantaen sekä\nviheriäisiä että kultaisia hedelmiä yhtä haavaa. Moskiitoista,\nEtelä-Afrikan pahimmasta maanvaivasta, ei ollut juuri ensinkään\nhaittaa.\n\nNiin pian kuin saatoin, ryhdyin matkavalmistuksiin. Nimittäin:\nkaikkein ensiksi pidin huolta siitä, että herra Curtis allekirjoitti\nsitoumuksensa auttaa poikaani, jos minä kuolisin. Meillä oli koko\nlailla puuhaa, ennenkuin saimme paperit kuntoon, mutta viimein\nselviydyimme siitäkin. Sitten sain minä etukäteen 500 puntaa ja sen\nlisäksi Curtisilta rahoja ostoksia varten. Ensiksi ostin vankkurit\nja härkävaljakon. Vankkurit olivat 22 jalkaa pitkät ja hyvin vahvat,\nrauta-akseleilla varustetut. Niitä oli kyllä ennen käytetty, mutta\nse ei merkinnyt mitään. Päinvastoin ne vain siten näyttivät, mihin\nkelpasivat. Ne olivat niin kutsutut \"puolikatetut vankkurit\", s.o.\nvain takaosa kahdentoista jalan pituudelta oli katettu, koko etuosa\noli avoin ja siinä säilytimme varastomme. Katetussa osassa oli kaksi\nmakuusijaa ja säiliö pyssyjä varten. Näistä vankkureista maksoin\n125 puntaa -- hyvä hinta. Entäs härät! Sain käsiini kaksikymmentä\nmainiota Zulu-härkää, joihin jo kauan sitten olin iskenyt\nsilmäni. Zulu-härkä on pieni kevyt eläin, vain puolet tavallisen\nafrikalaishärän koosta, joita muuten yleisesti käytetään. Ja sitten\novat nämä Zulu-härät siinä suhteessa mainiot, että ne tyytyvät\nvähään ja tulevat toimeen siinä, missä afrikalaishärät nääntyvät\nnälkään; sen lisäksi ne ovat nopsajalkaisempia eivätkä niin pian tule\naroiksi jaloistaan. Minun ostamillani härillä oli vielä muuan mainio\nominaisuus: ne olivat \"kyllin suolatut\", kuten Afrikassa sanotaan.\nToisin sanoen: ne olivat samoilleet kaikkialla eri osissa maata ja\ntottuneet juomaan kaikenlaatuista vettä -- suolansekaistakin, jota\njuomaa monet härät eivät ollenkaan voi sietää. Ilkeätä keuhkotautia\nvastaan ne myöskin olivat karaistut. Tämä karkaiseminen tapahtuu\nsiten, että härän häntään leikataan haava, ja sitten sidotaan kappale\nkeuhkotautiin kuolleen härän keuhkoa kiinni haavaan. Härkä käy tästä\nhiukan huonoksi ja kadottaa usein häntänsä -- mutta ei koskaan\nmyöskään saa keuhkotautia. Monen mielestä tuntunee eläinrääkkäykseltä\nnoin tehdä eläin hännättömäksi, ettei se voi huiskuttaa kärpäsiä\npois, mutta -- eikö totta? -- on parempi uhrata häntä ja pelastaa\nhärkä, kuin antaa sekä hännän että härän mennä. Sillä häntä ilman\nhärkää on jotenkin hyödytön kapine.\n\nSitten tuli elintarpeiden ja lääkkeiden vuoro. Kovin paljoa emme\nvoineet ottaa mukaamme, jott'eivät vankkurit kävisi liian raskaiksi,\ntäytyi valita vain se, minkä välttämättä tarvitsimme. Onneksi\noli God nuoruudessaan tutkinut lääketiedettä ja oli yhä vieläkin\nperehtynyt lääkeopin salaisuuksiin. Sen lisäksi hänellä oli mainio\nmatka-apteekki ja hyvä joukko lääketieteellisiä työkaluja. Durbanissa\noleskellessamme hän leikkasi eräältä kafferilaiselta isonvarpaan\naivan kuin leikillä vaan. Mutta kylläpä hän vähän äimistyi, kun\nkafferilainen leikkauksen päätyttyä virkkoi: \"Hyvä on, mutta enköhän\nvoisi saada uutta varvasta entisen sijaan? Voisinhan hätätilassa\ntyytyä valkoiseenkin,\" lisäsi hän.\n\nKaksi tärkeätä seikkaa oli vielä ratkaisematta: aseet ja palvelijat.\n\nKauan aikaa saimme vaivata päätämme, ennenkuin valitsimme aseet. Sekä\nCurtisilla että minulla oli runsas valikoima erinomaisia aseita,\nmutta emmehän voineet viedä kaikkia pyssyjämme ja revolverejamme\nkuningas Salomon kaivoksille. Me tyydyimme seuraaviin:\n\n    3 raskasta norsupyssyä,\n    3 kaksipiippuista pika-ampuvaa tussaria,\n    1 kaksipiippuinen haulikko,\n    3 Winchesteri-rihlapyssyä, (harvinaisia aseita),\n    3 revolveria.\n\nNorsupyssyistä, jotka olivat takaaladattavia ja painoivat noin\n6 kiloa, oli kaksi valmistettu Lontoossa. Kolmas oli minun, sen\nsyntyperää en tuntenut, mutta se ampui vallan mainiosti. Olen\nkäyttänyt sitä monella retkellä ja kaatanut sillä koko joukon\nnorsuja. Kolme kaksipiippuista olivat keskikokoisia metsänotuksia\nvarten, haulikko taas pikkuriistan varalle. Kuten näkyy, olimme\nvalinneet kolme kappaletta kutakin pyssylajia; siten saatoimme\nkäyttää samanlaatuisia kuulia kaikkiin kolmeen.\n\nMonen mielestä olen ehkä liian laveasti kertonut asevarastostamme.\nMutta vanhana metsästäjänä tiedän, että kun lähtee sellaiselle\nretkelle kuin me nyt, täytyy välttämättä olla aseita ja ampumavaroja\nkyllin.\n\nMontako palvelijaa tarvitsimme? Kauan aikaa pohdittuamme tätä\nkysymystä päätimme viimein ottaa viisi miestä mukaamme, nimittäin:\najomiehen, hoputtajan ja kolme palvelijaa.\n\nAjomiehen ja hoputtajan sain sangen helposti, kaksi zululaista,\nnimeltä Tom ja Goza. Pahempi oli löytää kolme uljasta ja\ntäydellisesti luotettavaa palvelijaa -- sellaisia, joiden käsiin\nsaattoi huoleti uskoa henkensä, jos niiksi tuli. Viimein onnistui\nminun löytää kaksi mieleistäni ja minä pestasin ne molemmat.\nToinen oli hottentotti Ventvögel (Tuulihattu) ja toinen oli Khiva\nniminen zululainen. Molemmat puhuivat sujuvasti englanninkieltä.\nHottentotin tunsin ennestään, hänellä oli erinomainen taito löytää\nja seurata metsänriistan jälkiä, sen lisäksi hän oli harvinaisen\nsitkeä eikä koskaan väsynyt. Hänellä oli vain yksi vika, joka muuten\non hyvin tavallinen hänen rodussaan, hän joi. Hän oli kerrassaan\nmennyttä kalua, kun vaan viinapullo sattui olemaan lähettyvillä.\nMutta koska meidän tiemme ei johtanut kapakkain ohi, en tästä hänen\nheikkoudestaan sen enempää piitannut.\n\nNyt oli meillä siis kaksi palvelijaa, kolmas vain puuttui. Mutta\nmistä löytää hänet? Turhaan koetettuani saada jotakuta kelvollista,\npäätimme viimein heittää asian sikseen ja lähteä matkaan\nniine väkinemme, mitkä meillä jo oli. Mutta juuri iltaa ennen\nlähtöpäiväämme tuli Khiva luokseni ja sanoi, että ulkona seisoi\nmies, joka pyysi saada puhutella minua. Me olimme juuri aterialla,\nsyötyämme kutsuin miehen sisään. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen\nnuori, kaunis mies ja hyvin vaaleanverinen ollakseen zululainen.\nHän kohotti sauvansa tervehdykseksi ja istuutui sitten nurkkaan\nkantapäilleen kuten alkuasukkaiden on tapa. Hetken aikaan en ollut\nhäntä huomaavinani. Sillä tavoin tulee näet aina vastaanottaa\nalku-asukkaita. Jos heti ryhdyt keskusteluun zululaisen kanssa, pitää\nhän sinua vähäpätöisenä henkilönä, ja sinä olet kadottanut arvosi\nhänen silmissään. Huomasin kuitenkin, että hän oli niin kutsuttu\n\"Keshla\" se on \"rengas-mies\", hänellä oli nimittäin päässään musta\nkiiltävä kumirengas, joka oli takellutettu kiinni hänen hiuksiinsa.\nSellaista rengasta käyttävät vain vanhimmat ja arvokkaimmat\nzululaiset.\n\nHetkisen kuluttua kysäsin: \"Mikä on nimesi?\"\n\n\"Umbopa\", vastasi mies syvällä äänellä.\n\n\"Olen nähnyt sinut joskus ennen\", sanoin minä.\n\n\"Niin, Inkusi (päällikkö) näki kasvoni leirissä Isandlhlwanan luona\npäivää ennen suurta taistelua.\"\n\nAivan oikein, nyt muistin sen. Siinä sodassa, jossa Napoleon\nkolmannen poika, ranskalainen prinssi, menetti henkensä, olin minä\nenglantilaisen armeijaosaston oppaana. Onneksi lähetettiin minut\npäivää ennen äskenmainittua taistelua pois leiristä opastamaan\nmuutamia kuormavaunuja. Sill'aikaa kun odotin härkien valjastamista,\njouduin keskusteluun tämän miehen kanssa, joka jonkinlaisena\nalipäällikkönä johti alkuasukkaiden apujoukkoa. Hän lausui\nepäilevänsä, ettei leiri ollut niin vahva kuin miltä näytti. Silloin\nkäskin minä hänen pitää suunsa kiinni ja heittää sellaiset asiat\nviisaampien haltuun, mutta jälkeenpäin muistelin hänen sanojaan --\nhän oli todellakin oikeassa: leiri ei kestänyt taistelua.\n\n\"Muistan kyllä sinut\", sanoin minä, \"mutta mitä tahdot?\"\n\n\"Olen kuullut, että aiot lähteä pitkälle matkalle kauas pohjoiseen\nyhdessä valkoisten päällikköjen kanssa, jotka ovat tulleet\nmerentakaisesta maasta. Onko se totta Makumazahn?\"\n\nKafferit ovat antaneet minulle nimen Makumazahn, se merkitsee: valpas\nmies eli sellainen, joka nousee ylös keskellä yötä.\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Olen kuullut, että aiotte retkeillä Lukanga-virralle? Onko sekin\ntotta Makumazahn?\"\n\n\"Miksi kysyt sinä meidän matkastamme? Mitä se sinuun koskee?\" kysyin\nepäluuloisesti, sillä olimme tarkoin salanneet matkasuunnitelmamme.\n\n\"Koskeepa kylläkin, oo valkoiset miehet, sillä jos te todella\nlähdette niin kauas, tahtoisin minä lähteä kanssanne.\"\n\nMiehen puhetavassa oli jonkinlaista arvokkaisuutta, joka hämmästytti\nminua; niinikään sanoi hän \"oo valkoiset miehet\", eikä \"oo Inkosis\"\n(päälliköt), kuten alkuasukkaat tavallisesti sanoivat.\n\n\"Maltahan!\" sanoin hiukan tuimasti. \"Sinä et ajattele ennenkuin puhut\nja käytät sopimatonta kieltä. Mikä on nimesi ja missä on kraalisi.\nSano se ensin.\"\n\n\"Nimeni on Umbopa. Asun zululaisten keskuudessa, mutta samaa kansaa\nen ole. Esi-isieni kotimaa on kaukana pohjoisessa, siellä he elivät\ntuhat vuotta sitten, elävät ehkä vieläkin... Kraalia ei minulla\nole. Monta vuotta olen kuljeskellut paikasta paikkaan. Jonkun aikaa\npalvelin Cetevajon armeijassa, mutta sitten pakenin Nataliin,\nkoska tahdoin nähdä valkoisen miehen elintapoja. Nyt tahdon lähteä\ntakaisin pohjoiseen päin. Täällä olen vieras. Rahoja en tarvitse,\nmutta leipäni edestä teen kyllä hyötyä, sillä olen rohkea mies. Olen\npuhunut.\"\n\nEn tietänyt oikein mitä ajatella tästä miehestä ja hänen\nesiintymistavastaan. Ymmärsin kyllä, että hän pääasiallisesti puhui\ntotta, mutta hänessä oli jotain omituista, tavallisista zululaisista\npoikkeavaa, ja hänen esityksensä palvella meitä palkatta herätti\nminussa epäluuloa.\n\nTulkitsin hänen puheensa ystävilleni ja kysyin heidän mieltään.\n\n\"Käskekää hänen nousta seisaalleen\", sanoi Curtis. Umbopa teki niin\nja heitti samalla yltänsä hartioita peittävän pitkän soturiviitan.\nSiinä hän nyt seisoi edessämme alastonna kiireestä kantapäähän,\nvyötäreillään vaan pieni vaate ja kaulassa leijonan kynsistä tehty\nkaulanauha.\n\nHän oli kerrassaan komea mies -- kauniimpaa miestä en ollut nähnyt\nkoko Afrikassa. Hän oli ainakin kuuden jalan pituinen, sopusuhtaisen\nleveä ja kaunisrakenteinen. Hänen ihovärinsä ei ollut kovin\ntumma; siellä täällä vain kertoivat syvät mustat arvet vanhoista\nassegajinhaavoista.\n\nCurtis astui hänen luokseen ja tarkasti hänen kauniita, ylväitä\nkasvojaan.\n\n\"Kaksi komeata miestä, eikö totta?\" sanoi kapteeni God, ja siinä hän\noli oikeassa.\n\n\"Minä pidän ulkomuodostanne, herra Umbopa, ja otan teidät\npalvelukseeni\", sanoi Curtis.\n\nHän lausui sanansa englanninkielellä, mutta Umbopa ymmärsi hänet\nnähtävästi, sillä hän vastasi zulukielellä: \"Hyvä on\". Sitten hän\nlisäsi luoden silmäyksen valkoisen miehen kookkaaseen vartaloon, \"me\nkaksi, sinä ja minä, olemme miehiä.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nNorsunpyynnillä.\n\n\nLähellä Lukanga- ja Kalukve-virtojen yhtymäpaikkaa sijaitsee Sitandan\nkraali. Sinne on Durbanista matkaa noin 300 peninkulmaa -- koko pitkä\ntaipale. Viimeiset viisikymmentä peninkulmaa saimme päälle päätteeksi\nastua jalkasin -- sillä seutu vilisi ilkeitä tsetsekärpäsiä, joiden\npistos tappaa kaikki muut elävät olennot paitsi aasin ja ihmisen.\nSen vuoksi oli meidän mahdoton kulettaa vetojuhtiamme eteenpäin; ne\nolisivat vaan toinen toisensa jälkeen sortuneet tielle.\n\nLuonnollisesti oli meillä matkallamme jos jonkinlaisia seikkailuja.\nEn kuitenkaan aio niitä kaikkia tässä kertoa -- silloinpa vasta\nkirjastani paksu koituisi. Mainitsen siis vain, että läksimme\nDurbanista tammikuun viime päivinä ja asetuimme lähelle Sitandan\nkraalia noin toukokuun keskipaikkeilla. Ja sitten kerron vain\nlyhyesti eräästä tapahtumasta, jonka saimme kokea tällä taipaleella,\nnimittäin norsunpyynnistämme.\n\nInyati on viimeinen kauppapaikka Matabele-maassa, jota\nhallitsee kuningas Lobengula -- suuri lurjus! Täällä täytyi\nmeidän valitettavasti heittää liikuttavat jäähyväiset mukaville\nvankkureillemme. Kahdestakymmenestä härästä, jotka olin ostanut\nDurbanissa, oli nyt jäljellä vain kaksitoista. Yksi oli kuollut\nlasisilmäkäärmeen puremaan, kolme oli kuollut janoon ja väsymykseen,\nkolme oli syönyt myrkyllistä tulpaani nimistä yrttiä ja yksi oli\njuossut karkuun. Kahdestatoista jäljellejääneestä saimme töin tuskin\npelastetuksi viisi. Nekin olivat syöneet samaa myrkyllistä yrttiä,\nmutta me annoimme niille vastamyrkkyä.\n\nNyt jätimme, kuten sanottu, sekä härät että vankkurit Inyatiin Tomin\nja Gozan valvonnan alaisiksi. Tiesimmehän että he olivat luotettavia\nkumpikin, ja sitä paitsi lupasi muuan Inyatissa asuva skotlantilainen\nlähetyssaarnaaja pitää hiukan silmällä sekä heitä että omaisuuttamme.\nSitten vuokrasimme kuusi kantajaa ja läksimme vaaralliselle\nmatkallemme Umbopan, Khivan ja \"Tuulihatun\" seuraamina. Muistan vielä\nsen hetken niin selvästi kuin eilisenpäivän, me olimme kaikki hiukan\nalakuloiset -- jokainen ajatteli luullakseni, että emme koskaan\nenää palaisi takasin, minä puolestani olin melkein varma siitä.\nKuljimme ääneti kauan aikaa. Viimein viritti Umbopa zululaisen laulun\nuljaista miehistä, jotka olivat kyllästyneet arkielämän uneliaaseen\nyksitoikkoisuuteen ja senvuoksi suuntasivat kulkunsa erämaahan\nkohti seikkailuja tai -- kuolemaa. Mutta kun he olivat kulkeneet\nkauas pohjoiseen, vaihtui erämaa ihanaksi maaksi, joka oli täynnä\nmetsänriistaa ja karjaa, nuoria kauniita naisia ja uljaita sotureita.\n\nUmbopan laulu elvytti meitä, se oli mielestämme hyvä enne. Umbopa\noli hauska veitikka ja rattoisa matkatoveri, hänellä oli erinomainen\ntaipumus saada ihmiset hyvälle tuulelle. Mutta joskus oli hän itse\nraskasmielinen ja silloin täytyi meidän rohkaista häntä.\n\nKun olimme astuneet noin neljäntoista päivämatkan verran Inyatista,\njouduimme erittäin kauniiseen ja laajaan metsään. Maaperä oli täynnä\nkukkuloita, joiden jyrkkiä rinteitä peitti tiheä pensaskasvullisuus.\nSiellä kasvoi muun muassa kaunis machabellpuu, jonka oksat ja lehdet\novat norsujen herkkuruokaa. Helposti huomasi näiden paksunahkaisten\noleskelevan lähitienoilla; kaikkialla näimme niiden jälkiä ja siellä\ntäällä olivat puut ruhjotut tai raastetut juurineen maasta. Norsu\nelämöi rajusti laitumellaan.\n\nEräänä päivänä saavuimme pitkän, väsyttävän matkan jälkeen\nerinomaisen ihanalle paikalle. Viidakkoa kasvavan kukkulan juurella\naukeni eteemme kuivunut virranuoma, jonka pohjassa kuitenkin siellä\ntäällä oli pieniä vesilätäköitä. Se oli nähtävästi metsäneläinten\njuomapaikka. Vastapäätä kukkulaa oli suuri metsäinen tasanko, joka\nnäytti miltei puistolta, siellä täällä kasvoi ryhmä mimoosapuita tai\nkiiltäviä machabellpuita, ja silmän kantamiin levisi raivaamatonta\nviidakkoa.\n\nSaavuttuamme virranuomalle kohtasimme suuren giraffilauman. Kapisevin\nsorkin, häntä kiemurassa nelistivät tai pikemmin vaappuivat nämä\nkummalliset eläimet pakoon 4-500 kyynärän päähän meistä. Oli\nsiis jotenkin turhaa koettaa tähdätä niihin. Mutta God ei voinut\nhillitä itseään. Me, jotka kuljimme hänen jäljessään, näimme hänen\näkkiä kohottavan pyssyn poskelleen ja -- pam! -- samassa lennähti\nluoti kohti takimmaista giraffia. Aivan sattuman kaupalla osui\nlaukaus takaa eläimen niskaan ja tunkeutui selkäytimeen. Giraffi --\nnuori naaras -- pyörähti ympäri ja heitti kuperkeikan. En ole iki\nmaailmassa nähnyt ihmeellisempää.\n\n\"Hiisi vieköön\", huudahti God -- ikäväkseni täytyy minun tunnustaa,\nettä hänellä oli ruma tapa kiroilla, kun hän innostui -- \"luulenpa\ntotta vie tappaneeni sen!\"\n\n\"Oo Bougwan\", huusivat kafferilaiset, \"Oo, Oo.\"\n\nHe olivat antaneet Godille nimen \"Bougwan\" (lasisilmä), koska hän\nkäytti lornettia.\n\n\"Oo Bougwan!\" huusimme Curtis ja minäkin. Ja siitä päivin pidettiin\nGodia mestariampujana, ainakin kafferilaisten kesken. Oikeastaan oli\nhänen ampumataitonsa jotenkin huono, mutta kun hän täst'edes ampui\nsyrjään, sai se kaikki mennä tämän giraffin lukuun.\n\nAnnoimme muutamien kafferilaisten leikata giraffista parhaat palat\nja ryhdyimme itse rakentamaan aitausta yön varalle. Kaadettuamme\nkoko joukon orjantappurapensaita asetimme ne ympyrään kerroksittain.\nYmpyrän sisään hajotimme ruohoa ja saimme siten pehmeän vuoteen.\n\nJuuri kun olimme saaneet pikku linnoituksemme kuntoon, nousi kuu,\nja samalla tuli kafferilainen ilmoittamaan, että ruoka oli valmis.\nHyvänen aika, kuinka makealta giraffipaisti maistui! Varsinkin\nydinluut, vaikka olikin vaikea saada ne säretyiksi. Lähinnä\npaistetuita norsunsydämiä on giraffinydin parasta herkkuani.\n\nSyötyämme lausuimme Godille monenkertaiset kiitokset ruuasta, sitten\nviritimme nuotion, sytytimme piippumme ja heittäydyimme tulen ääreen\njuttelemaan. Näytimme varmaan omituisilta venyessämme siinä nuotion\nääressä kuuvalossa. Me kaksi, Curtis ja minä, olimme toistemme\ntäydelliset vastakohdat: minä laiha, lyhyt ja tumma, hän pitkä,\nkookas ja vaalea, minun tukkani oli lyhyeksi leikattu, harmahtava\nja kankea kuin harja, hänen keltaiset kiharansa olivat matkalla\nkasvaneet pitkiksi... Mutta kapteeni God oli kuitenkin merkillisin\nmeistä kolmesta. Minä näen hänet vielä, sellaisena kuin hän istui\nnahkasäkillä, hienona, puhtaana ja huolellisesti puettuna, kuin olisi\nhän suoraa päätä tullut joistakin kutsuista. Kuten tavallisesti oli\nhänen partansa huolellisesti ajettu, sekä lornetti että valehampaat\nolivat kuin kiinni juotetut paikoilleen. Olipa hänellä ihka puhdas\nkauluskin, hän oli nimittäin ottanut mukaansa koko joukon valkoisesta\nguttaperkasta tehtyjä kauluksia.\n\n\"Eihän ne paina mitään\", sanoi hän, kun minä ihmettelin että hän\nkuletti mukanaan sellaista joutavaa rihkamaa. \"Ja minusta on aina\nhyvin hauska olla siististi puettu.\"\n\nSiinä nyt venyimme jutellen niitä näitä, poltimme tupakkaa ja\nkatselimme kafferilaisia, jotka hekin vetivät sauhuja. He polttivat\njonkinlaista juovuttavaa \"daccha\" nimistä ainetta, ja kun he olivat\nsaaneet kyllikseen, kietoutuivat he peitteisiinsä toinen toisensa\njälkeen ja laskeutuivat nukkumaan nuotion ääreen.\n\nUmbopa ei ollut juuri koskaan yhdessä toisten kafferilaisten kanssa.\nTänäkin iltana hän istui erillään heistä vähän matkan päässä pää\nkäsien nojassa, nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena.\n\nYht'äkkiä kuului viidakosta takanamme kova kiljuna: \"uu uu!\"\n\n\"Leijona\", huudahdin minä, ja yhtenä miehenä kohosimme kaikki\nseisaalle korviamme heristäen. Tuskin olimme päässeet pystyyn, kun\njo lätäköstä, noin sadan askeleen päässä meistä, kajahti norsun\nkimeä torventoitotus. \"Inkubu! Inkubu!\" (norsu, norsu) kuiskasivat\nkafferilaiset, ja hetken kuluttua näimme jonon suunnattomia\neläimiä hiljakseen köntystävän juomapaikasta viidakkoon päin. God\nsyöksyi ottamaan pyssynsä. Luultavasti hän otaksui, että oli yhtä\nhelppo tappaa norsu kuin ampua giraffeja. Mutta minä tartuin hänen\nkäsivarteensa pidättäen häntä.\n\n\"Antaa niiden mennä vaan\", sanoin. \"Niitä ei todellakaan kannata\nampua.\"\n\nHenry Curtis oli tähän asti aina jouduttanut matkaamme niin paljon\nkuin mahdollista, varsinkin sen jälkeen kun Inyatissa olimme\nsaaneet kuulla, että Neville kaksi vuotta sitten oli siellä myynyt\nvankkurinsa ja sitten lähtenyt eteenpäin, mutta nyt hän lausui\nsuureksi hämmästyksekseni:\n\n\"Tämä maahan on oikea metsästäjien paratiisi. Mitäs jos pysähtyisimme\ntänne päiväksi tai pariksi!\"\n\nHän puhui kuin minun suustani. Sillä -- totta puhuen -- olisi\nmieltäni kaivanut, jos olisin antanut moisen suuren norsulauman mennä\nmenojaan ainoatakaan laukausta ampumatta. God puolestaan oli ilon\ninnoissaan Curtisin ehdotuksesta; hänellä näkyi olevan kova halu\npäästä ottelemaan paksunahkaisten kanssa.\n\nMe päätimme siis kaikki yksimielisesti käyttää pari päivää\nmetsästykseen. Minä ehdotin kuitenkin, että heti paneutuisimme\nnukkumaan, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän jo päivänkoitteessa\nolla jalkeilla, jos mielimme päästä eläinten jäljille.\n\nSanottu ja tehty. God riisui vaatteensa, ravisti niistä tomun ja\ntaittoi ne siististi kokoon, kätki silmälasinsa ja valehampaansa\nhousuntaskuun ja peitti viimein kaikki tavaransa lakanallaan\nsuojatakseen ne kasteelta. Curtis ja minä pääsimme vähemmällä\npuuhalla, me emme edes riisuneet yltämme, kääriydyimme vaan\nvaippoihimme. Pian lepäsimme kaikki sikeässä unessa -- levollisesti,\nunia näkemättä, kuten väsyneet matkamiehet ainakin.\n\nMutta keskellä yötä herätti meidät unesta hirveä ulvonta ja\nkauhistuttava melu. Yks kaks vedimme jalkaan parkitsemattomasta\nnahasta tehdyt saappaamme ja juoksimme ääntä kohti. Vain leijona\nsaattoi päästää tuollaisen kiljunnan -- ja aivan oikein! Alhaalla\njuomapaikan luona keksimme pian mustan- ja keltaisenkirjavan\nmöhkäleen, joka rajusti pyöriskellen vyöryi meitä kohti. Kun hetkisen\nkuluttua saavuimme paikalle, makasi möhkäle liikahtamatta maassa.\n\nJa nyt selvisi asian laita. Ruohikossa makasi hengetönnä\nhieta-antilooppi ja suuri mustaharjainen leijona virui sen vieressä.\nNe olivat tapelleet keskenään elämästä ja kuolemasta. Voimakas\nleijona oli purrut antiloopin kuoliaaksi mutta tämä oli kuoleman\ntuskissaan lävistänyt vihollisensa terävillä käyrillä sarvillaan.\nLeijona oli arvattavasti sama, jonka kiljunnan eilen illalla olimme\nkuulleet. Se oli luultavasti ollut väijyksissä viidakossa ja\nhyökännyt antiloopin kimppuun kun tämä kumartui juomaan.\n\nKun olimme kylliksi ihailleet noita kuolleita otuksia, kuljetimme\nkafferilaisten avulla ne aitaukseen. Sitten paneuduimme taas levolle\nja nukuimme aamun koitteeseen.\n\nHeti päivän valjetessa olimme jalkeilla ja varustauduimme lähestyvää\nottelua varten. Me tarkastimme raskaat norsupyssymme, otimme\nampumavaroja niin paljon kuin mahdollista ja täytimme pullomme\nheikolla, kylmällä teellä; se on näet paras metsästysjuoma minun\nmielestäni. Syötyämme hiukan aamiaista läksimme matkaan. Umbopa,\nKhiva ja Tuulihattu seurasivat meitä, toiset kafferilaiset jätettiin\nnylkemään leijona ja antilooppi ja leikkaamaan viimemainittu\nkappaleiksi.\n\nPian löysimme tien, jota myöten norsujen jättiläisjalat olivat\nastuneet metsän halki. Tuulihattu tutki sen perinpohjin. Hän arveli,\nettä noin kaksi-kolmekymmentä norsua, enimmäkseen koiraita, oli\nkulkenut siitä. Mutta lauma oli astunut pitkän matkan yöllä, joten\nsaimme kulkea kauan aikaa paahtavassa helteessä, ennenkuin -- noin\nyhdeksän ajoissa -- saatoimme huomata niiden olevan läheisyydessä.\nSiellä täällä olivat näet puut taittuneet, kuori kiskaistu rungoista\nirti ja lehdet syöty, ja kaikkialla oli tuoretta lantaa -- me olimme\nsiis aivan niiden kintereillä.\n\nHei, kas siinä koko lauma olikin! Aivan oikein noin kaksi-,\nkolmekymmentä kappaletta. Ne olivat juuri lopettaneet aamiaisensa ja\nseisoivat nyt notkossa heiluttaen hitaasti suuria korviaan. Se oli\nuhkea näky!\n\nKunpahan vaan eivät vainuaisi meitä! Ne olivat nyt noin 200 askeleen\npäässä meistä, ja jos ne saisivat meistä vainun, oli meidän turha\nkäyttää ruutiamme. Minä revin hiukan ruohoa maasta ja heitin sen\nilmaan nähdäkseni, mistä tuuli kävi. Huomasin silloin, että vain\nvieno tuulenhenkäys puhalsi norsuista päin meitä kohti. Toimeen\nsiis! Me hiivimme eteenpäin ja viidakon peitossa pääsimme aivan\nlähelle niitä. Saavuttuamme kolmenkymmenen askeleen päähän niistä,\npysähdyimme. Lähinnä meitä seisoi kolme suunnattoman suurta koirasta.\n\n\"Keskimäinen on minun\", kuiskasin minä. \"Tähdätkää te, Curtis,\nvasempaan. Ja te, God, ottakaa osallenne tuo, jolla on nuo suuret\ntorahampaat!\"\n\nNostimme pyssyt poskelle. \"Nyt!\" kuiskasin minä, ja kolme laukausta\npamahti yht'aikaa. Samassa tuokiossa kaatui Curtisin norsu kuolleena\nmaahan, luoti oli osunut suoraan sydämeen. Minun äijäni vaipui\npolvilleen, mutta se ei vielä ollut saanut tarpeeksi; yht'äkkiä se\nkohosi ylös ja syöksyi aivan ohitseni. Mutta minä lähetin luodin\nsen kylkiluiden väliin, josta se kellahti kumoon. Nopeasti latasin\npyssyni uudestaan ja ammuin kuulan eläinraukan aivoihin, jolloin\nse heitti henkensä. Olin kuullut Godin norsun päästävän raivoisan\nkarjunnan, mitenkähän sen oli käynyt? Juoksin Godin luo. Hän oli\nkauheasti kiihoittunut. Hänen luotinsa oli kyllä sattunut, kertoi\nhän, mutta eläin oli hyökännyt suoraan hänen päälleen niin että hän\ntöin tuskin pelastui sen jalkoihin joutumasta, sitten se oli juossut\nmeidän leiripaikkaamme kohti. Kaikki muut norsut olivat sikin sokin\npötkineet pakoon vastakkaiseen suuntaan.\n\nSeuraisimmeko Godin haavoitettua koirasta? Vai rientäisimmekö lauman\njälkeen?\n\nHetken aikaa mietittyämme päätimme heittää suuren norsun ja sen\nvaltavat torahampaat oman onnensa nojaan ja lähteä toisten norsujen\njälkeen. Ei ollut vaikea seurata niiden jälkiä, raivoisassa paossaan\nne olivat tallanneet tiheän viidakon kuin olisi se ollut pientä\nruohikkoa vain, ja niiden jäljistä oli muodostunut leveä maantie.\n\nKului kuitenkin kolme tuntia ennenkuin ne saavutimme. Kahden tunnin\njuoksu kauheassa helteessä! Eläimet olivat kaikki kerääntyneet\nyhteen läjään lähetysten toisiaan; ne näyttivät hyvin levottomilta\nja kohottivat kärsänsä ilmaan vainutakseen oliko vihollisia\nläheisyydessä. Noin kuudenkymmenen askeleen päässä meistä ja\nviisikymmentä askelta laumasta seisoi yksinäinen koiras nähtävästi\nvartioimassa. Jos me hetkenkään siekailisimme, näkisi se meidät, ja\nsilloin olisi taas koko lauma tipo tiessään. Senvuoksi tähtäsimme\nkaikki kolme samalla haavaa, ja pam! siinä se makasi. Samassa\ntuokiossa syöksyivät kaikki norsut vinhaa vauhtia pakosalle. Mutta\nniiden onnettomuudeksi oli sadan askeleen päässä niin kutsuttu\n\"nullah\" eli kuiva virranuoma, jonka kummallakin puolen kohosi\njyrkkä vuoren rinne. Norsut syöksyivät rotkoon toinen toisensa\npäälle. Kun me saavuimme reunalle, koettivat ne kaikin voimin\nponnistaen kiivetä ylös toiselta puolelta. Ilma raikui niiden\nmylvinnästä ja torventoitotuksista, ne tyrkkivät ja sysivät toisiaan,\njokainen ajatteli vain omaa pelastustaan aivan kuin me itsekkäät\nihmislapsetkin. Nyt oli oikea hetki käsissä. Me laukaisimme ja\nammuimme luodin toisensa jälkeen, minkä ennätimme ladata pyssyjämme.\nOlimme jo ampuneet viisi suurta otusta ja olisimme epäilemättä\nvoineet tehdä lopun koko laumasta, elleivät ne äkkiä olisi väsyneet\ntoivottomaan kapuamiseensa rinnettä ylös. Ne alkoivat nyt syöstä\nhillitöntä vauhtia alas virranuomaa pitkin, emmekä me niitä estäneet.\nMe olimme liian väsyneet seurataksemme niitä ja sitä paitsi olimme\njo vuodattaneet kyllin verta. Joka tapauksessa oli kahdeksan norsua\npulska saalis, sellaista metsänriistaa ei joka päivä ammutakkaan.\n\nLevähdimme sitten hetken aikaa, ja kafferilaiset leikkasivat sydämen\nkahdesta norsusta keittiön varalle. Sen jälkeen taivalsimme leirille\npäin. Olimme hyvin tyytyväiset päivän tapahtumiin ja päätimme\nseuraavana päivänä lähettää kantajat hakkaamaan pois eläimien\ntorahampaat.\n\nMatkalla kuljimme sen paikan ohi, missä God oli ampunut suurta\nkoirasnorsuansa. Täällä kohtasimme suuren antilooppiparven, mutta\njätimme ne rauhaan, koska meillä jo oli lihaa yllin kyllin.\nAntiloopit syöksyivät ohitsemme tuulen nopeudella, mutta pysähtyivät\nvähän matkan päässä olevaan metsikköön, ja kurkistivat uteliaina\nmeihin viidakon suojasta. God oli yhtä utelias kuin antiloopitkin.\nHäntä halutti nähdä niitä hiukan lähempää, ojentaen pyssynsä\nUmbopalle hiipi hän viidakkoon Khivan seuraamana. Me toiset istuimme\nsiksi aikaa rauhallisesti levähtämään.\n\nPäivä oli juuri mailleen menossa; Curtis ja minä ihailimme taivasta,\njoka ihanana hohti iltaruskon purppurassa. Äkkiä kuulimme norsun\nraivoisan karjunnan -- ja kas tuossa! Hehkuvaa päivänkehrää vasten\nkuvastuivat sen jättiläisvartalon ääriviivat. Se syöksyi eteenpäin\nhurjaa vauhtia kärsä ja häntä kohona, ja sen edellä kiitivät God ja\nKhiva pakoon niin kovaa kuin ikinä pääsivät. Me emme uskaltaneet\nampua otukseen, olisimmehan samalla voineet osua jompaankumpaan\ntovereistamme. Silmänräpäys vain -- ja voi kauheata: God joutui\nturhamaisuutensa uhriksi! Kuten aina oli hän tänäänkin pukeutunut\nahtaisiin housuihin ja kiiltosaappaisiin, ja arvata saattaa mitenkä\ntämä hurja kilpajuoksu sellaisissa tamineissa päättyi. Hän kompastui\nyht'äkkiä ja kaatui nenälleen ruohikkoon aivan norsun eteen.\n\nMe kiljahdimme kauhusta. Olimme varmat siitä, että hän nyt oli\nmennyttä miestä. Salaman nopeudella juoksimme hänen luokseen ja...\nniin hän pelastui mutta kamalalla, odottamattomalla tavalla.\n\nKhiva oli nähnyt isäntänsä kaatuvan. Samassa tuokiossa tempasi uljas\npoika keihäänsä heittäen sen suoraan norsun päätä kohti. Ase osui\neläintä otsaan. Raivosta ja tuskasta karjuen ryntäsi haavoitettu\nnorsu onnettoman Khivan kimppuun, tarttui kärsällään kiinni häneen,\npaiskasi hänet maahan, tallasi häntä jättiläisjaloillaan ja repi\nhänet kahtia.\n\nKauhistuneina syöksyimme me paikalle ja laukaisimme luodin toisensa\njälkeen, kunnes norsu horjui ja kaatui kuoliaana Khiva raukan\nveriselle ruumiille.\n\nGod oli sillä aikaa päässyt jaloilleen taas. Hän väänteli käsiänsä\ntuskissaan ajatellessaan uljaan palvelijansa kauheata kuolemaa, joka\noli pelastanut hänen henkensä. Ja totta puhuen oli minullakin, vanha\nsitkeänahkainen metsämies mikä olenkin, itku kurkussa.\n\nUmbopa seisoi jättiläissuuren norsun vieressä ja katseli ääneti ja\nliikkumatonna Khivan ruhjottua ruumista.\n\n\"Niin, hän on kuollut\", lausui hän viimein. \"Mutta\", lisäsi hän\nsyvällä vakavalla äänellä, \"_hän kuoli kuin mies_!\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nMe matkaamme erämaahan.\n\n\nMe olimme kaataneet yhdeksän norsua, ja kaksi päivää kului, ennenkuin\nolimme katkaisseet niiden torahampaat. Sitten hautasimme kaikki\nkahdeksantoista hammasta hietaan suuren, suunnattoman puun alle.\nSieltä saatoimme ne helposti löytää paluumatkallamme -- jos nimittäin\nkoskaan palaisimme näille seuduille. En ole eläissäni nähnyt niin\npaljon ja niin kaunista norsunluuta yhtä haavaa. Jokainen hammas\npainoi keskimäärin 20 kiloa; suurella koirasnorsulla, joka tappoi\nKhiva raukan, oli raskaimmat hampaat; ne painoivat yhteensä noin 80\nkiloa.\n\nKhivan maalliset jäännökset hautasimme muutamaan muurahaiskarhun\nluolaan, ja panimme assegajin mukaan hänen hautaansa, ettei hänen\ntarvitsisi vaeltaa aseetonna tietään suuren tuntemattoman maan halki,\njonne hän nyt oli lähtenyt. Ja sitten läksimme kolmantena päivänä\nmatkaamaan eteenpäin -- kohti meidän tuntematonta maatamme.\n\nPäivä toisensa jälkeen kului, me vaan yhä astuimme pohjoista\nkohti ja monta ihmeellistä seikkailua saimme kokea väsyttävällä\nmatkallamme. Niistä en nyt kuitenkaan tällä kertaa sen enempää kerro.\nViimein saavuimme toukokuun keskipaikkeilla Lukanga-virralle ja\nSitandankraalille.\n\nMuistan vielä selvästi tulomme tähän paikkaan. Oikealla meistä olivat\nalkuasukkaiden yksinkertaiset majat ja muutamia karjanavetoita\nhajallaan toisistaan sekä virran rannalla kappale viljeltyä maata,\njosta villit saivat niukan viljavarastonsa. Vainioiden takana\noli suuri lainehtiva lakeus, joiden korkeassa ruohikossa vilisi\nkaikenlaista metsänriistaa. Vasemmalla oli ääretön erämaa. Me olimme\nnyt siis viljellyn maan ja erämaiden rajalla.\n\nAivan leiripaikkamme läheisyydessä lirisi pieni puro, ja sen tuolla\npuolen kohosi kivinen rinne. Samaa rinnettä myöten olin kaksikymmentä\nvuotta sitten nähnyt onnettoman Silvestran ryömivän alas turhaan\npyrittyään Salomon kaivoksille. Rinteen takana alkoi loppumaton kuiva\nerämaa, joka ei kasvanut muuta kuin laihaa lyhyttä pensaikkoa.\n\nIlta oli käsissä. Suurena hehkuvana tulipallona meni aurinko hitaasti\nmailleen näköpiirin taa ja sen loistavat säteet kultasivat äärettömän\nlakeuden. Henry Curtis ja minä jätimme Godin huoleksi pikku telttamme\npystyttämisen ja nousimme itse kummulle, josta oli laaja näköala\nerämaan yli.\n\nIlma oli kirkas ja puhdas, kaukana saatoin eroittaa Suliman-vuorten\nsiintävät valkohohteiset ääriviivat.\n\nMinä viittasin niitä kohti. \"Tuolla\", sanoin minä, \"tuolla kohoaa\nSalomon kaivoksia ympäröivä muuri, Jumala tietää, pääsemmekö koskaan\nsen yli.\"\n\n\"Kenties elää veljeni sen muurin takana. Jos niin on, täytyy minun\nlöytää hänet,\" lausui Curtis vakavalla äänellä. Näki, että hän oli\nmies, joka pysyi päätöksessään.\n\nMinä käännyin lähteäkseni takaisin leiripaikallemme. Huomasin nyt,\nett'emme olleet yksin. Meidän takanamme seisoi mies, joka hänkin\nvakavin silmin katseli sinertäviä vuoria. Hän oli Umbopa, kookas\nzululaisemme.\n\nNähdessään, että minä olin hänet huomannut, kääntyi hän Curtisin\npuoleen, viittasi paksulla keihäällään vuoriin ja lausui:\n\n\"Tuohon maahanko aiot matkata, Inkubu?\" Inkubu on norsun zululainen\nnimitys. Kafferilaiset olivat antaneet tämän nimen Curtis\nystävälleni. Minun puolestani saavat alkuasukkaat kutsua meitä\nvalkoisia millä nimellä tahansa keskenänsä jutellessaan meistä, mutta\nvasten naamaa ei heidän sovi puhutella meitä liikanimillään. Sen\nvuoksi käskin Umbopaa käyttämään säädyllisempää kieltä isäntäänsä\npuhutellessaan. Mutta hän vain naurahti puoliääneen, ja se ärsytti\nminua vielä enemmän.\n\n\"Entäs jos nyt olisinkin päällikön vertainen?\" lausui hän. \"Hän on\ntosin kuninkaallista verta, sen näen hänen ryhdistään ja katseestaan;\nehkä minäkin olen yhtä jalosukuinen! Ainakin olen yhtä voimakas kuin\nhän. Ole minun kieleni, oo Makumazahn, ja puhu sanani herralleni\nInkubulle, sillä tahdon puhua hänelle ja sinulle.\"\n\nOikeastaan olin, kuten sanottu, suuttunut mieheen. Mutta hänen uljas\nkäytöksensä vaikutti minuun, sitä paitsi olin utelias tietämään,\nmitä sanottavaa hänellä oli meille. Sen vuoksi käänsin hänen sanansa\nCurtisille lisäten siihen omasta puolestani, että hän oli röyhkeä ja\nsuurisuinen veitikka.\n\n\"Kyllä, Umbopa!\" sanoi Curtis, \"minä aion lähteä sinne.\"\n\n\"Erämaa on laaja eikä siellä ole vettä. Vuoret ovat korkeat ja\nlumipeittoiset. Ei kukaan tiedä, mitä niiden takana on. Millä lailla\naiot päästä sinne, Inkubu? Ja miksi, mitä etsit sieltä?\"\n\nMinä käänsin hänen sanansa, ja Curtis vastasi:\n\n\"Sano hänelle, että minä lähden sinne, koska veljeni on siellä ja\nminä tahdon löytää hänet.\"\n\n\"Niin on, Inkubu\", vastasi Umbopa päätään nyökäyttäen, \"muuan mies,\njonka tapasin tiellä, kertoi minulle, että valkoinen mies ja hänen\npalvelijansa kaksi vuotta sitten kulkivat noita vuoria kohti. Mutta\nhe eivät palanneet koskaan enää.\"\n\n\"Kuinka tiedät, että hän oli veljeni?\" kysyi Curtis.\n\n\"Minä en sitä tiedä. Mutta mies, jonka kanssa puhuin, sanoi minulle,\nettä muukalaisella oli sinun silmäsi, mutta hänen partansa oli musta.\nKuulin myös, että hänen palvelijansa oli betsjuanilainen ja Jim\nnimeltään.\"\n\n\"Hän on epäilemättä oikeassa\", sanoin minä. Henry Curtis tuijotti\nmiettiväisenä eteensä. \"Minä arvasin kyllä sen\", sanoi hän. \"Kun\nGeorge kerran on päättänyt tehdä jotain, ajaa hän tavallisesti\nasiansa perille; sellainen hän on ollut varhaisimmasta lapsuudestaan.\nJos hän on saanut päähänsä kiivetä Suliman-vuorten yli, niin hän on\nsen tehnyt, ellei joku onnettomuus ole häntä kohdannut. Meidän täytyy\nsiis etsiä häntä vuoren toiselta puolelta.\"\n\nUmbopa ymmärsi varsin hyvin meidän kieltämme, vaikka hän harvoin\npuhui sitä:\n\n\"Sinne on pitkä matka, Inkubu\", sanoi hän.\n\n\"Niin, sinne on pitkä matka\", vastasi Curtis. \"Mutta ei mikään matka\nmaailmassa ole liian pitkä miehelle, jolla on luja tahto. Ihminen\nvoi, mitä hän tahtoo, Umbopa. Korkeat vuoret, laajat erämaat --\nkaikki ovat hänelle vain pikku seikkoja, jotka eivät estä hänen\nkulkuaan. Kun rakkaus johtaa häntä, ei mikään voi häntä pidättää.\"\n\n\"Suuria sanoja, päällikköni!\" kuului Umbopan vastaus. \"Suuria, yleviä\nsanoja, jotka kaikuvat ylpeiltä miehen suussa. Olet oikeassa, Inkubu.\nMitä on elämä? Se on kuin höyhen, kuin ruohonsiemen, jota tuuli\nlennättää. Usein kantautuu siemen tietymättömiin ja kuolee, mutta jos\nse on raskas ja hyvä, juurtuu se multaan, kasvaa ja menestyy. Miehen\ntulee ylväänä astua tietänsä eteenpäin ja taistella myrskyjä vastaan.\nJokaisen ihmisen täytyy kuolla. Mitäpä siitä, tuleeko kuolema vähän\naikaisemmin vai vähän myöhemmin? Minä tahdon seurata sinua ja sinun\nmiehiäsi erämaan halki ja korkeiden vuorten yli -- seurata sinua,\nkunnes hengetönnä vaivun jalkaisi juureen.\"\n\nHän vaikeni silmänräpäykseksi, mutta jatkoi sitten omituisella\nkaunopuheisuudella, joka on zululaisille ominaista:\n\n\"Niin, mitä on elämä? Sanokaa se minulle, te valkoiset miehet!\nTehän olette viisaita, te tunnette maailman salaisuudet, tutkitte\ntähtien kulun ja tähtien takaiset maailmat. Te puhutte ilman kieltä\nmaailman etäisimpäänkin maahan... selvittäkää, te valkoiset miehet,\nminulle elämän arvoitus -- minne käy elämämme ja mistä se tulee?...\nTe ette vastaa, te ette tiedä. Kuulkaa, minä sanon sen teille. Me\ntulemme pimeydestä ja pimeyteen me menemme. Kuten eksynyt yön lintu\nliihottelemme tyhjässä pimeydessä. Välähdys vain -- ja me olemme taas\nkadonneet tyhjyyteen. Elämä ei ole mitään. Elämä on kaikki. Se on\nkuin kiiltomato, joka loistaa öisin ja aamulla on musta. Se on kuin\nkiitävien pilvien varjo, joka päivänpaisteessa liukuu kedon yli --\npäivän mailleen mennessä sitä ei ole enää. Olen puhunut.\"\n\nUmbopa vaikeni, ja hetkisen tuijotimme kaikki ääneti eteemme. Sitten\nsanoi Henry Curtis:\n\n\"Sinä olet harvinainen mies.\"\n\nUmbopa hymyili. \"Minun mielestäni me kaksi olemme samankaltaiset,\nInkubu. Ja ehkä minäkin etsin veljeäni vuorten tuolta puolen.\"\n\nMinä loin häneen epäluuloisen katseen. \"Mitä tarkoitat?\" kysyin,\n\"mitä sinä niistä vuorista tiedät?\"\n\n\"Vähäsen\", vastasi Umbopa salaperäisesti, \"vain vähäsen. Tiedän, että\nniiden takana on maa, ihmeellisen ihana satumaa, jonka metsissä asuu\nurhoollinen kansa. Suuret virrat juoksevat sen maan läpi ja valkoinen\nleveä tie leikkaa sen, siellä on valkoisia vuoria ja paljon puita.\nMutta mitä hyödyttää siitä puhua? Tulee jo pimeä. Ne, jotka elävät\nniin kauan, että voivat sen nähdä, näkevät sen.\"\n\nTaas loin häneen epäluuloisen katseen. Mistä hän tämän kaiken tiesi?\n\nUmbopa arvasi ajatukseni. \"Turhaan minua pelkäätte, Makumazahn!\"\nsanoi hän. \"Minä en viritä ansoja teille. Mutta jos joskus saavumme\nnoiden vuorten yli sinne, missä päivä laskee, niin sanon teille,\nmitä tiedän. Mutta vuorenharjanteilla asuu kuolema. Olkaa viisaat ja\nkääntykää takaisin! Menkää norsuja pyytämään. Olen puhunut.\"\n\nSen enempää sanomatta hän kohotti keihäänsä tervehdykseksi ja palasi\nleiriin. Kun hetken kuluttua palasimme sinne, näimme hänen istuvan\npyssyään puhdistamassa -- aivan kuin muutkin kafferilaiset.\n\n\"Omituinen mies,\" sanoi Henry Curtis.\n\n\"Niin\", vastasin minä, \"liiankin omituinen. Hän tietää nähtävästi\npaljonkin, mutta ei tahdo puhua. Mutta vähätpä siitä, pahempaa\nvastusta hän tuskin voi meille tuottaa vaikka, näyttäisikin\nhampaitaan.\"\n\nSeuraavana aamuna aloimme varustautua lähtöön. Luonnollisesti\nemme voineet raahata norsupyssyjämme ja muita raskaita tavaroita\nerämaan halki, sen vuoksi annoimme matkapassit kantajillemme ja\nteimme sopimuksen erään vanhan neekerin kanssa, jolla oli kraali\nläheisyydessä, että hän tallettaisi omaisuutemme, kunnes palaisimme\nniitä noutamaan.\n\nSydäntäni kirveli, jättäessäni kalliit aseeni tuolle vanhalle\nveijarille. Nähdessäni kuinka ahnaasti hänen silmänsä tarkastivat\npyssyjä, ajattelin itsekseni: \"Tuota miestä täytyy pitää kovalla,\nmuuten emme iki maailmassa enää saa omaisuuttamme takaisin.\"\n\nTuumasta toimeen! Latasin pyssyt ja ilmoitin hänelle, että jos hän\nsormen päälläänkään niihin koskisi, ne laukeaisivat. Ja kuinkas\nkävi, siitä huolimatta hän heti tarttui suureen norsupyssyni! Pam --\nse pamahti ja puhkaisi reiän vanhan rosvon omaan lihavaan härkään,\njoka rauhallisena kävi laitumella vähän matkan päässä. Itse hän sai\nsellaisen kolauksen pyssyn perästä että pyllähti kumoon. Ja nytkös\näijä suuttui! Torui ja pauhasi ja vaati korvausta härästään. Mutta\npyssyä ei mikään voima enää saanut häntä liikuttamaan.\n\n\"Pankaa nuo elävät pirut tuonne vajaan\", sanoi hän, \"ja peittäkää ne\nhyvin, muuten ne vievät meiltä kaikilta hengen.\"\n\nSitten selitin hänelle vielä, että jolleivät kaikki tavaramme ole\nhyvässä kunnossa, kun palaamme takaisin, niin minä tuhoan hänet ja\nkoko hänen huoneensa noitakeinoilla; ja jos minä kuolisin ja hän\nkoettaisi varastaa pyssymme, minä kummittelen hänen talossaan joka\nyö, peloitan hänen karjansa, hapatan hänen maitonsa ja päästän kaikki\npyssypirut irralleen häntä yötä päivää piinaamaan. Kas, se naula\nveti, ukko vannoi pyhästi vartioivansa meidän tavaroitamme kuin\nkonsaan oman isänsä henkeä. Hän oli näet hyvin taika-uskoinen vanha\nkafferilainen ja muuten aika lurjus.\n\nKun tämä asia oli järjestetty, aloimme panna kokoon matkatavaroita,\njotka aioimme ottaa mukaamme. Meitä oli kaikkiaan viisi; Curtis, God\nja minä sekä Umbopa ja hottentotti Tuulihattu ja kukin meistä sai\nkantaakseen noin 20 kiloa.\n\nLuettelen seuraavassa yhteisen kuormastomme:\n\n3 pika-ampuvaa pyssyä ynnä 200 patruunaa; molemmat Winchester-pyssyt\nja samoin 200 patruunaa Umbopan ja Tuulihatun varalle, 3 revolveria\nynnä 60 patruunaa;\n\n5 vesipulloa, jokainen sisältävä noin kannun verran;\n\n5 peitettä;\n\n12 kiloa \"biltongia\" (auringossa kuivattua lihaa);\n\n5 kiloa erilaisia helmiä parasta lajia lahjoiksi;\n\nvalikoima lääkkeitä ja muutamia pieniä haavaveitsiä;\n\ntaskuveitsemme, muutamia pikku-esineitä, kuten: kompassi,\ntulitikkuja, vähän tupakkaa, lapio, pullo paloviinaa ja vaatteet,\njotka olivat yllämme.\n\nEnemmän emme uskaltaneet ottaa mukaamme. Varustuksemme olivat siis\noikeastaan varsin niukat semmoiselle matkalle kuin meidän, mutta 20\nkiloamme oli jo liiankin raskas kuorma helteisessä hiekkaerämaassa\nkulkijalle.\n\nSeuraavana iltana, kun tuli viileä ja pimeä, aioimme lähteä matkaan,\nyön kuluessa ennättäisimme kulkea koko pitkän taipaleen. Suurella\nvaivalla onnistui minun houkutella kolme kurjaa alku-asukasta kylästä\nseuraamaan meitä yhden päivämatkan verran -- noin neljän-viiden\npeninkulman pituisen matkan. -- Heidän oli kunkin määrä kantaa suuri\nkurbitsipullo, joka sisälsi noin kolme kannua vettä. Kovalle otti,\nennenkuin sain heidät mukaan, mutta hyvä metsästyspuukko mieheen\nvoitti heidän vastustelunsa. He eivät voineet ymmärtää, miksi me\ntahdoimme lähteä erämaahan. Kun minä sanoin heille, että aioimme\nlähteä ampumaan strutseja, vastasivat he olkapäitään kohottaen, että\nolimme hulluja ja kuolisimme janoon -- mutta samapa se, eihän se\nheihin kuulunut. Ja niin he, kuten sanottu, suostuivat seuraamaan\nmeitä.\n\nKoko päivän nukuimme makeasti oikein kootaksemme voimia, ja illan\nsuussa söimme pulskan aterian ja joimme teetä lasin toisensa jälkeen\nsurumielisin tuntein. Herra ties, koska ensi kerralla saisimme\ntätä juomaa maistaa. Kun olimme syöneet ja juoneet laittauduimme\nmatkakuntoon ja sitten paneuduimme levolle kaikessa rauhassa\nodottaen kuun nousua. Yhdeksän ajoissa kuu nousi, hopeoiden\npuhtaalla valollaan aution seudun. Ihmeelliseltä näytti ääretön\nerämaa kuutamossa! Juhlallisena, hiljaisena ja yliluonnollisena kuin\ntähtitaivas päämme yllä se lepäsi edessämme.\n\nMe olimme nyt astumaisillamme uuteen, tuntemattomaan maailmaan,\njossa tuhannet vaarat meitä uhkasivat. Kummako siis, jos outo tunne,\nmelkeinpä epäilys, valtasi meidät kaikki. Me kolme valkoista miestä\nseisoimme yhdessä. Umbopa seisoi parin askeleen päässä meistä, keihäs\nkädessä ja pyssy olalla hän liikkumatta tuijotti eteensä erämaahan.\nMeidän takanamme muodostivat Tuulihattu ja kolme vedenkantajaamme\npienen ryhmän.\n\n\"Ystäväni!\" lausui vihdoin Henry Curtis syvällä matalalla äänellään.\n\"Me lähdemme nyt retkelle, joka on niin vaarallinen, ettei kukaan\nihminen voi kokea ihmeellisempää. Miten meidän käy, emme voi\ntietää. Vain yhden tiedämme, me kolme tahdomme pysyä yhdessä\nmyötä- ja vastoinkäymisessä viimeiseen asti, Mutta ennenkuin lähdemme\nmatkallemme, niin rukoilkaamme hetki Häntä, joka ohjaa ihmisten tiet\nja kohtalot ja joka jo tuhansia vuosia sitten on määrännyt elämämme\nkulun. Rukoilkaamme Häntä johtamaan askeleemme oman tahtonsa mukaan.\"\n\nHän paljasti päänsä ja peitti hatullaan kasvonsa. God ja minä teimme\nsamoin. Siten seisoimme hetken aikaa.\n\nEn tahdo väittää, että olisin mikään harras rukoilija -- enpä\nniinkään. Enkä tunne juuri ketään metsästäjää, joka olisi sellainen.\nMitä Curtisiin tulee, niin en koskaan ennen ollut kuullut hänen\npuhuvan näin hurskaasti ja jumalisesti. Mutta sisimmässä sydämessään\nhän on tosi kristitty ja samoin God, vaikkakin hän on paha\nkiroilemaan. Enkä luule, että minä koskaan olen rukoillut palavammin\nja totisemmin kuin tuona kuutamoisena yönä erämaan rajalla.\n\n\"Ja nyt matkaan!\" huudahti Curtis. \"Eteenpäin.\"\n\nNiin, matkaan! Meillä ei ollut mitään, minkä mukaan suunnata\nkulkumme paitsi kaukaiset vuoret ja José da Silvestran kartta. Ja\nse ei juuri ollut erittäin luotettava opas, ajatelkaa, että sen\noli 300 vuotta sitten piirtänyt kuoleva mies liinarievulle. Mutta\nsellaisenaan se kuitenkin oli ainoa toivomme ja johtotähtemme, Ellei\nmeidän onnistuisi löytää sitä \"vaivaista vesilätäkköä\", jonka vanha\naatelismies oli merkinnyt karttaansa ja joka hänen mukaansa sijaitsi\nkeskellä erämaata noin neljätoista peninkulmaa lähtöpaikastamme\nja saman verran matkaa vuorista, niin kuolisimme armotta janoon.\nJa mitenkä saattaisimme löytää tuon lammikon? Joskohta Silvestra\nolisikin merkinnyt paikan oikein ja täsmälleen, oli kuitenkin varsin\notaksuttavaa, että sitä ei enää ollut. Kenties oli aurinko jo monta\nmiespolvea sitten kuivannut sen, kenties olivat aavikon eläimet\ntallanneet sen kuiviin tai lentohiekka sen tukkinut?\n\nÄäneti kuin öiset varjot astuimme syvässä hiekassa. Karoopensaat\nkietoutuivat vähän väliä sääriemme ympäri, ikäänkuin olisivat\ntahtoneet estää kulkuamme, ja hiekka tunkeutui jalkineihin hangaten\njalkojamme, niin että meidän tuon tuostakin täytyi pysähtyä ja\nkääntää kenkämme ylös-alaisin. Ilma oli ihana, niin raitis ja\nviileä. Kuitenkin olimme alakuloiset; erämaan yksinäisyys ja suuri\nhiljaisuusko siihen olivat syynä? Ei ollut siitäkään apua, että God\nkoetti rohkaista itseään ja meitä alkaen viheltää iloista laulua\n-- reippaat säveleet eivät saaneet vastakaikua, ne soivat niin\nsurullisesti yössä, että hän heti lopetti yrityksensä.\n\nVähän sen jälkeen oli meillä ensimäinen pieni seikkailumme. Se oli\nvähällä peloittaa meistä hengen, mutta jälkeenpäin nauroimme monta\nkertaa makeasti koko jutulle. Vanhana merimiehenä hoiti God kompassia\nja kulki joukon etunenässä, me toiset astuimme hanhenmarssissa\nhänen jäljessään. Yht'äkkiä hän kirkasi ja katosi. Samalla aikaa\nnousi ylt'ympärillämme kauhea melu. Kuului hirmuista korskumista,\nhurjaa töminää ja potkimista, ja kalpeassa kuutamossa näimme\njoukon tummia olentoja nelistävän vimmattua vauhtia, niin että\nhiekka pölysi. Alku-asukkaat olivat vähällä pötkiä pakoon, mutta\nhuomasivat pian, että oli suo siellä vetelä täällä. He heittäytyivät\nnenälleen maahan kirkuen, että piru itse oli irrallaan. Curtis ja\nminä katselimme toisiimme. Mitä tämä merkitsi? Äkkiä näimme Godin\nsukeltavan esille ja katoavan taas nuolen nopeudella -- hän istui\nnähtävästi hevosen selässä ja hoilasi kuin hullu. Kas niin -- nyt hän\nhuitoi käsivarsillaan ilmaa, ja pöksis! siinä hän venyi. Nyt minä\nymmärsin. Me olimme joutuneet keskelle nukkuvaa seebralaumaa. God\noli kompastuneet yhteen ja kaatunut pitkälleen suoraan sen selälle;\nsiihen hän sitten jäi riippumaan, kun eläin nousi pystyyn ja lähti\nnelistämään. Minä huusin toisille, ettei ollut hätääkään. Sitten\nriensin Godin luo, kenties häneen oli pahastikin sattunut! Mitä\nvielä! hän istui hiekassa lasisilmä silmäpieleen puristettuna, häntä\nei mikään vaivannut, olipahan vaan hiukan ällistynyt odottamattomasta\nratsastuksestaan.\n\nTunti keskiyön jälkeen pysähdyimme ja joimme vähän vettä -- aivan\nvähän, sillä se oli kallista juomaa. Puolisen tuntia levähdettyämme\naloimme taas astua pohjoista kohti.\n\nVähitellen alkoi aamu valjeta. Kaukana itäisellä taivaanrannalla\nnäkyivät aamukoiton ensimäiset heikot valojuovat, ja pian kohosi\npäivä taivaanrannan yläpuolelle. Tähdet himmenivät ja kuu kalpeni\nkalpenemistaan kadoten auringon tieltä, jonka kultaiset, väräjävät\nsäteet yhä kirkkaammin valaisivat erämaan lakeutta.\n\nMeitä halutti kovasti levätä hetkinen mutta voitimme kiusauksen ja\nkuljimme uskollisesti eteenpäin; tiesimme hyvin, että kun aurinko\noikein pääsi paahtamaan, meidän oli pakko pysähtyä. Noin kello\nkuuden ajoissa huomasimme muutamia kalliolohkareita, jotka kohosivat\nhiekasta, ja niiden luo laahustimme. Suureksi iloksemme löysimme\nluisuvan kalliorinteen, jonka varjossa saimme suojan auringon\npolttavia säteitä vastaan. Joimme pari siemausta vettä ja söimme\nkappaleen kuivattua lihaa; sitten oikaisimme väsyneet jäsenemme\nhiekalle ja vaivuimme sikeään uneen.\n\nKun heräsimme oli kello jo yli kolme iltapuolella ja vedenkantajamme\nhommasivat juuri kotiinlähtöä. He olivat jo saaneet tarpeekseen\nerämaasta, eivätkä koko maailman puukot olisi saaneet heitä\nhoukutelluiksi seuraamaan meitä askeltakaan enää. Meille ei siis muu\nneuvoksi kuin särpiä vettä, niin paljon kuin ikinä jaksoimme, siten\ntyhjenivät vesipullomme, jotka taas täytimme vedenkantajien suurista\nkurpitsi-astioista.\n\nPuolen tunnin kuluttua läksimme taas liikkeelle ja kuljimme eteenpäin\nyksinäistä tietämme. Silmän kantamiin ei näkynyt ainoatakaan elävää\nolentoa. Silloin tällöin vain jokunen kamelikurki tai unelias\nlasisilmäkäärme -- ja sen lisäksi muuan eläinlaji: _kärpäsiä_. Niitä\nvilisi tuhansittain, miljoonittain. Kärpäset ovat todella ihmeellisiä\neläimiä! Matkusta minne tahansa, kärpäsestä et koskaan pääse, ja\nniin on varmaankin ollut hamasta maailmaan alusta. Olen nähnyt sen\nsuljettuna piikiveen, joka tiedemiesten laskujen mukaan oli useampia\nsatoja tuhansia vuosia vanha, ja tämä kärpänen oli saman näköinen\nkuin sen jälkeläiset meidän päivinämme. Ja lyönpä veikkaa siitä,\nettä kun tuomiopäivä on käsissä, ja viimeinen ihminen makaa maassa\nkuolevana, niin kärpänen vielä silloinkin surisee hänen ympärillään,\nnimittäin jos silloin on kesäaika.\n\nPäivänlaskun aikana pysähdyimme ja odotimme kello 10:een, jolloin\nkuu nousi. Sitten taas eteenpäin uusin voimin! Kello kaksi aamulla\nlevähdimme taas kotvasen, mutta muuten kuljimme lakkaamatta\neteenpäin, kunnes aurinko viimein teki lopun uuvuttavasta\nvaelluksestamme. Joimme hiukan vettä ja heittäysimme sitten hiekalle\nvaipuen pian sikeään uneen. Vartioita emme tarvinneet, kukapa olisi\nvoinut ahdistaa meitä autiossa erämaassa? Ainoat vihollisemme olivat\nkuumuus, jano ja kärpäset. Mutta totta puhuen olisin mieluummin\ntapellut villi-ihmisiä ja petoja kuin tätä sietämätöntä kolmiliittoa\nvastaan.\n\nTällä kertaa ei mikään kallio suojannut meitä nukkuessamme. Siitä\noli seurauksena, että kun me noin kello seitsemän ajoissa heräsimme,\nolimme jotenkin samassa tilassa kuin pihvi paistinpannussa. Me olimme\nsananmukaisesti paistetut, ja tuntui kuin olisi aurinko imenyt\nverenkin suonistamme. Läähättäen nousimme ylös.\n\n\"Puh\", sanoin minä torjuen kärpäsiä, jotka mustana pilvenä surisivat\nkorvieni ympärillä. Niihin ei aurinko, ei helle purrut.\n\n\"Niin -- puuh!\" ähkyi Henry Curtiskin. God tarttui päähänsä\nhuudahtaen: \"Kas, tämä totta vie on hellettä.\"\n\nKuuma oli eikä siimestä kämmenen vertaakaan lähettyvillä.\nKatselimme, katselimme, mutta tähystävä silmämme näki vain keltaista\npäivänvalossa välkähtelevää hiekkaa, joka oli niin paahtavan kuumaa,\nettä ilma sen yläpuolella väreili aivan kuin hehkuvaa uunia ympäröivä\nilma.\n\n\"Mikä nyt neuvoksi?\" kysyi Curtis. \"Tätä on mahdoton kestää.\"\n\nSiinä seisomme nyt kaikki neuvottomina. Viimein keksi hän keinon:\n\"Minä tiedän\", huusi hän. \"Me kaivamme kuopan hiekkaan ryömimme\nsiihen ja peitämme sen pensailla.\"\n\nMeidän mielestämme ei ehdotus ollut kovinkaan kehuttava, mutta\nsopihan koettaa. Ja niin ryhdyimme tuumasta toimeen. Työ-aseina oli\nmeillä vain ainoa lapiomme ja omat sormemme, mutta siitä huolimatta\ntyöskentelimme niin ahkerasti, että tunnin kuluttua olimme kaivaneet\nkuopan, joka oli noin 10 jalkaa leveä, 12 jalkaa pitkä ja 2 jalkaa\nsyvä. Sitten leikkasimme metsästyspuukollamme koko joukon matalia\npensaita, joita kasvoi yltympäri, kömmimme kuoppaan ja peitimme\nitsemme risuilla. Tuulihattu yksin jäi maan pinnalle, hän ei\ntarvinnut mitään siimestä -- hottentotithan sietävät hellettä vaikka\nkuinka paljon.\n\nSiinä nyt makasimme kuopassamme ja odotimme toivottua viileyttä.\nMutta huh! oli kerrassaan kauheata! Pensaat suojasivat kyllä itse\npäivänsäteitä vastaan, mutta kuitenkin oli kuopassa niin tulikuuma,\nettä minulle vielä tänä hetkenä on täydellinen arvoitus, kuinka me\nsaatoimme hengissä päästä kauhistuttavasta tuskastamme. Me tapailimme\nilmaa kuin kalat, jotka on nostettu vedestä maalle; tuon tuostakin\nkostutimme kuivia sierettyneitä huuliamme vesipisaralla, mutta ei\nsekään auttanut. Jos olisimme uskaltaneet, olisimme nostaneet pullot\nhuulillemme ja tyhjentäneet ne pohjia myöten. Olipa onni, ettemme\nsitä tehneet, sillä silloin olisivat päivämme pian olleet luetut.\n\nMutta jokainen päivä päättyy iltaan, ja viimein kuluivat nämä kauheat\ntunnitkin loppuun. Kello kolmen ajoissa iltapuolella päätimme\nyksimielisesti, että oli mahdotonta kestää kauemmin: parempi lähteä\nliikkeelle, kävi miten kävi, kuin venyä siinä ja vähitellen nääntyä\nkuumuuteen. Ryömimme ulos kuopastamme, joimme siemauksen vettä, joka\nnyt oli melkein lopussa sekin vähä, mikä oli jäljellä, oli kiehuvan\nkuumaa. Sitten hoipersimme eteenpäin.\n\nOlimme nyt kulkeneet noin yksitoista-kaksitoista peninkulmaa\nerämaata. Vanhan Silvestran kartan mukaan oli yllämainittu\nvesilammikko keskellä erämaata, ja koska tämän leveys oli vähän yli\n25 peninkulmaa, oli meillä siis vain enää noin parin peninkulman\nmatka vesilammikolle, jos sitä nimittäin enää oli olemassakaan.\n\nLäpiväsyneinä ja tuskaantuneina käydä laahustimme eteenpäin koko\niltapuolen, ennättäen tuskin enempää kuin noin neljännespeninkulman\ntunnissa. Päivänlaskun aikana pysähdyimme ja joimme kulauksen vettä.\n\n\"Mitäs jos nyt heittäytyisimme pitkällemme ja koettaisimme sulkea\nsilmät\", ehdotin minä, ja niin teimmekin. Mutta ensin osoitti Umbopa\nmeille pientä kumpua, joka kohosi erämaan tasaiselta pinnalta noin\nparin peninkulman päässä. Etäältä katsoen se näytti muurahaiskeolta.\nMikähän se mahtoi olla? Vielä puoli-unessanikin koetin päästä siitä\nselville.\n\nKuu nousi, ja me samoin, vaikka olimme niin väsyksissä, että tuskin\npysyimme jaloillamme. Ei kukaan, joka ei ole kokenut samaa, voi\nkuvailla, mitä me kärsimme. Kävelemisestä ei enää ollut puhettakaan\n-- me hoipertelimme eteenpäin kuin juopuneet, joka silmänräpäys\nkaatui joku kumoon noustakseen taas muitten avulla pystyyn.\nKeskustelu sammui tykkänään, me suorastaan emme jaksaneet avata\nsuutamme puhuaksemme toisillemme. Itse Godkin, joka tähän asti oli\npysynyt reippaalla tuulella, oli nyt ääneti ja alla päin.\n\nVihdoin viimein kellon käydessä kahta, onnistui meidän raahautua\npienen hiekkakummun luo, jonka illalla olimme nähneet. Se oli noin\n100 jalkaa korkea ja noin 300 jalkaa ympärimitaten.\n\nSen juurelle heittäysimme nääntyneinä pitkällemme. Kauhea jano\nraastoi sisälmyksiämme ja poltti kurkkuamme kuin tuli. Vielä\noli meillä pieni vesitilkka jäljellä -- pari korttelia mieheen.\nTyhjensimme astian pohjaa myöten, mutta mitä se auttoi?\n\nSuljimme silmämme nukkuaksemme. Uneen vaipuessani kuulin Umbopan\nmutisevan itsekseen.\n\n\"Ellemme löydä vettä, olemme kuoleman omat, ennenkuin kuu ensi kerran\nnousee\", sanoi hän. Ja kesken kuumuutta tunsin kylmän väreen karsivan\nselkäpiitäni kuolemaa ajatellessani.\n\nJa yhtäkaikki ei tämäkään ajatus voinut pitää silmiäni auki. Hetkinen\nvain, ja minä nukuin kuin tukki.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nVettä! Vettä!\n\n\nNukuin parisen tuntia, siis noin neljään asti ja näin ihmeen\nihanata unta. Olin uivinani viileässä, lorisevassa purossa, jonka\nvihertävillä rannoilla siimehikkäät puut levittivät oksiaan veden\nyli... Ja nyt heräsin polttavan erämaanhiekan todellisuuteen, heräsin\najattelemaan, että me ennen illan tuloa kaikki ehkä nääntyisimme\njanoon.\n\nKohosin pystyyn ja hieroin kuivilla, rustottuneilla käsilläni\ntomuisia kasvojani. Töin tuskin sain suuni ja silmäni avatuksi --\nniin kovasti olivat sekä huulet että silmäluomet liimautuneet umpeen,\nmutta hierottuani niitä hyvästi kotvan aikaa, sain ne vihdoin irti\ntoisistaan.\n\nEi ollut enää pitkältä aamunkoittoon, mutta aamuilman tavallista\nraikkautta ei tuntunut nimeksikään. Päinvastoin kävi ilma yhä\ntukahuttavammaksi hetki hetkeltä... Synkältä näytti kohtalomme.\n\nToiset olivat vielä unen vallassa. Minä herätin heidät, ja he\nalkoivat vuorostaan hieroa kasvojaan saadakseen suun ja silmät auki.\n\nKun kaikki olivat oikein hereillä, aloimme neuvotella mihin\nryhtyisimme. Vettä ei enää ollut jäljellä pisaraakaan. Käänsimme\npullot ylös-alaisin -- mutta turhaan! ne olivat yhtä kuivat kuin\nkaikki muukin ympärillämme, kuivat kuin kipeät, sierettyneet\nhuulemme. God, jonka hallussa viinapullo oli, katseli siihen\nhimokkaasti, mutta yks kaks sieppasi Curtis sen hänen kädestään.\nPuhdas, väkevä viina tässä tilassa olisi vain kiirehtänyt loppuamme.\n\n\"Ellemme nyt löydä vettä, olemme hukassa\", sanoi Curtis, niinkuin\nusein ennenkin olimme sanoneet -- ja se oli totta. \"Jos vanhan\nportugalilaisen kartta on oikeassa, pitäisi olla vettä aivan\ntässä lähettyvillä\", tuumasin minä, mutta sanani eivät kyenneet\nrohkaisemaan toisia. Ja totta puhuen, pitäisi ollakkin jotenkin\nluja-uskoinen voidakseen luottaa tuohon vanhaan karttarepaleeseen.\n\nNyt oli aivan valoisa. Me istuimme neuvottomina katsellen toinen\ntoisiamme, mutta äkkiä kohosi hottentotti Tuulihattu pystyyn ja alkoi\ntutkia maata ympärillämme. Sitten hän jäi seisomaan ja viittasi\nalaspäin kirkaisten.\n\n\"Mitä nyt?\" Me hyökkäsimme joka mies katsomaan, mitä oli tekeillä.\nPyh, ei niin mitään! Muutamia kauriinjälkiä vain! Mitä ihmeellistä\nsiinä sitten oli?\n\nHottentotti katseli meihin. \"Kauriit oleskelevat aina niillä paikoin,\nmissä on vettä\", vastasi hän.\n\nHän oli oikeassa, sitä en ollut ajatellut. \"Jumalan kiitos!\"\nhuudahdin.\n\nTuulihatun keksintö herätti meihin uutta eloa. Kun hätä on suurin, on\napu lähinnä, sanotaan. Olisiko apu nyt todellakin lähellä -- vesi,\nkiihkeästi kaivattu vesi?\n\nTuulihattu puolestaan ei laiskotellut. Hän haki, haki, heitti pään\ntaaksepäin, nosti nenänsä pystyyn ja veti ilmaa kuin vanha vaaraa\nvainuava metsäkoira. Viimein hän huudahti: \"Minä haistan vettä.\"\n\nEi voi sanoin selittää meidän iloamme. Tiesimmehän, kuinka terävät\nnäiden villi-ihmisten aistimet ovat.\n\nJa katso -- samassa tuokiossa tuli aurinko näkyviin kaikessa\nloistossaan, ja yht'äkkiä levisi eteemme kuva, niin suurenmoinen\nja niin ihana, että me hetkeksi unohdimme janommekin ja puhkesimme\nihastuksen huutoihin.\n\nSiinä olivat vuoret edessämme! Hohtavana kuin hopea aamuauringon\nsäteissä kohosi Sheban povi kirkkaassa erämaan ilmassa. Näytti siltä\nkuin olisi se ollut vain kappaleen matkan päässä, ja kuitenkin oli\nsinne ainakin 10 peninkulmaa. Molemmin puolin näitä kaksoisvuoria,\nkaukana, ehkä satojen virstojen päässä, kohosivat mahtavat\nSuliman-vuoret.\n\nKomeampaa näkyä ei voi ajatella. Nyt kun istun täällä ja muistelen\nsitä, tunnen hyvin ettei kynäni kykene kuvailemaan sitä vaikutusta,\njonka nuo mahtavat vuoret meihin tekivät. En ikimaailmassa ole nähnyt\nmitään ihanampaa. Koko Afrikassa ei ole näiden vuorten vertaista,\nsiitä olen varma -- niin ehkäpä ei koko maailmassa. Ainakin 15,000\njalan korkuisina kohottivat molemmat vuoret huippujaan korkeuteen,\npilvien yläpuolelle saakka, ja jyrkkä kalliojono yhdisti siltana\nne toisiinsa. Silvestran kartassa oli näille kauniille vuorille\nannettu nimi \"Sheban povi\", ne kohosivat näet taivasta kohti\nikäänkuin lumivalkea äidinrinta. Niiden välinen kallioseinä näytti\nolevan useampia tuhansia jalkoja korkea; se oli aivan äkkijyrkkä.\nSilmänkantamiin ulottuivat nämä jyrkät kalliot, huippu toisensa\nvieressä. Siellä täällä niiden keskellä yleni laakeakukkulainen vuori\n-- samantapainen kuin Taffelvuoret Kap-kaupungin luona. Tällaiset\nvuorimaisemat ovat hyvin tavalliset Afrikassa.\n\nTämä suurenmoinen ja mahtava näky vaikutti meihin niin juhlallisesti,\nettä seisoimme tuskin henkeä vetäen. Ääneti katselimme vain noita\nsuunnattomia tulivuoria -- sillä epäilemättä ne olivat sammuneita\ntulivuoria. Hetkisen leikittelivät aamuruskon säteet lumipeitteisillä\nhuipuilla ja alempana olevilla ruskeilla kalliorinteillä. Mutta nyt\nalkoivat kummalliset sumut ja omituisesti muodostuneet pilvet verhota\nhuippuja ja pian oli Sheban povi harmaan harson peitossa, jonka\nkautta sen jalopiirteiset ääriviivat vain himmeästi häämöttivät. Oli\nkuin joku näkymätön noitakäsi olisi vetänyt verhon vuorien eteen\npeittäen ne ihmetteleviltä katseiltamme. -- Myöhemmin saimme tietää,\nettä tällainen paksu sumu melkein aina verhoaa koko tämän vuorijonon,\nja siksi emme ollut niitä ennen huomanneet. Siksipä eivät myöskään\nmonet löytöretkeilijät, jotka ovat samonneet mustien maanosan ristiin\nrastiin, tiedä kertoa mitään näistä vuorista ja niiden omituisesta\nkauneudesta.\n\nSiispä: vuoret katosivat, ja samassa valtasi jano meidät uudelleen,\nrajusti polttaen kurkkujamme.\n\nTuulihattu yhä väitti vainuavansa vettä. Mutta mitä hyötyä siitä oli,\nkun silmä kaikkialla kohtasi vain kuivaa tulikuumaa hiekkaa. Hiekkaa,\nhiekkaa ja taaskin hiekkaa -- siinä kaikki. Me kiersimme kukkulan,\nmutta ei toisella rinteelläkään näkynyt veden pisaraa.\n\n\"Sinä olet hölmö\", tiuskasin minä Tuulihatulle. \"Eihän täällä ole\nvettä ei näkyvissä, ei kuuluvissa.\"\n\nHän kohotti vaan nenänsä yhä pystympään ja haisteli, haisteli. \"Minä\nhaistan aivan selvästi\", sanoi hän. \"Sitä täytyy olla jossakin\nilmassa.\"\n\n\"Ilmassa\", toistin minä, \"pidätkö meitä pilanasi, sinä ruskea\nveijari? Vai tarkoitatko pilvissä olevaa vettä? Silloin olet\noikeassa. Mutta kuluupa vielä pari kuukautta, ennenkuin se virtaa\nalas... meidän valjenneille luillemme\", lisäsin ja kävin äkkiä\ntotiseksi.\n\nCurtis siveli miettiväisenä vaaleata partaansa. \"Mitäs jos tuolla\nkukkulan huipulla?\"\n\nMutta God keskeytti hänet tuikeasti: \"Lörpötyksiä! Vettäkö kukkulan\nhuipulla! Onkos mokomaa kuultu!\"\n\n\"Kiivetäänpä sentään sinne katsomaan!\" ehdotin minä. Ja niin\nkapusimme siis jalka jalalta ylös kummun hiekkaista rinnettä.\n\nUmbopa oli ensimäisenä perillä. Yht'äkkiä hän seisahtui kuin\nkivettyneenä.\n\n\"Vettä! Vettä!\" huusi hän, niin että kajahti yli erämaan.\n\nSamassa olimme mekin jo hänen rinnallaan ja _siinä -- niin siinä oli\ntodellakin vettä_!\n\nHiekkakummun huipulla oli pieni rotko tai syvennys ja siinä\npieni vesilammikko. Emme tietysti ennättäneet ihmetellä, kuinka\nnäin kummallisessa paikassa saattoi olla vettä. Se oli mustaa\nja ilkeännäköistä, mutta me emme siitä peljästyneet, olihan se\nvettä ja se riitti meille. Yks kaks olimme kaikki vatsallamme ja\nahmimme suuhumme lammikon likaista nestettä, kuin olisi se ollut\njumalten juomaa. Hyvänen aika, kuinka me joimme! Olipa ihme, ettemme\nhalenneet. Vihdoin viimein, kun jo olimme saaneet kylläksi, revimme\nvaatteet yltämme ja laskeuduimme lammikkoon -- suoraan sanoen\nliotimme itsemme tuossa sameassa vedessä. Kuiva, kurtistunut ihomme\nsieti kyllä hiukan kostua.\n\nNautittuamme kylvystämme perin pohjin, nousimme viimein elpyneinä\nylös ja vedimme vaatteet yllemme. Viime päivinä emme janolta olleet\nsaaneet syödyksi pienintäkään palasta. Nyt maitti ruoka taas ja\nmielihalulla haukkasimme kuivattua lihaamme. Kun olimme ravitut,\nheittäysimme unisina lammikon reunalle rotkon suojaan ja poltimme\npiipullisen tupakkaa, kunnes vaivuimme uneen. Vasta päivällisaikaan\nheräsimme.\n\nSinä päivänä emme kulkeneet sen kauemmaksi, vaan levähdimme rakkaan\nlammikkomme ääressä. Kiitollisuudella ajattelimme vanhaa Silvestraa,\njoka kaikesta päättäen oli taitava ja tarkka kartanpiirustaja,\nolihan vesilammikon paikka aivan täsmälleen merkitty karttaan. En\nvaan voinut käsittää, kuinka vielä -- 300 vuotta Silvestran kuoleman\njälkeen -- saattoi olla vettä rotkossa; luultavasti kumpusi se\njostain salaisesta lähteestä syvältä maan alta.\n\nKuun noustessa läksimme taas liikkeelle reippaina, pää pystyssä;\nensiksi täytimme tietysti sekä itsemme että pullomme täpötäyteen\nvedellä. Sinä päivänä kuljimme noin viisi peninkulmaa. Vettä emme\nenää nähneet, mutta aamulla me onneksi saavuimme muutamille suurille\nmuurahaiskeoille, jotka suojasivat meitä auringon paahteelta.\nVielä yksi öinen matka ja sitten -- kun aamuaurinko hetkeksi\nkarkoitti sumupilvet -- näimme Suliman-vuorten ja Sheban poven\nkohoavan korkeuteen aivan edessämme, vain neljän-viiden peninkulman\npäässä. Illalla lähdimme uudelleen eteenpäin, ja seuraavana aamuna\npäivänkoitteessa aloimme vihdoin vähitellen nousta ylöspäin; me\nseisoimme Sheban vasemman \"rinnan\" alimmalla rinteellä, jota kohti\nkulkumme koko ajan oli ollut suunnattu. Nyt olivat vesipullomme\ntaas tyhjät, ja meillä oli kauhea jano, mutta emme voineet\ntoivoakkaan mitään juotavaa, ennenkuin olimme saapuneet vuorenhuipun\nlumirajalle. Levähdimme parisen tuntia ja kapusimme sitten taas\neteenpäin. Janoisina ja uupuneina ponnistelimme askel askeleelta,\nylöspäin laavalohkareiden yli, jotka vuosituhansia sitten olivat\nsinne purkautuneet. Jalkamme olivat pian niin hellät, että teki\nkipeätä joka kerran, kun ne koskivat maahan. Kello tuli 10 --\ntuli 11 -- ja me olimme yhä vaan samassa paikassa, siltä meistä\nainakin tuntui. Silloin äkkäsimme joitakuita suuria laavamöhkäleitä\nmuutama sata askelta yläpuolellamme. Sinne täytyi meidän pyrkiä,\nsiellä oli varmaankin siimestä! Viimein pääsimme niin korkealle,\nja mitä näimmekään? Suureksi kummaksemme -- tai oikeastaan olimme\nkäyneet niin tylsiksi, ettemme enää ihmetelleet mitään -- näimme\ntäällä pienen ylängön, joka rehevänä vihannoi. Luultavasti oli\nrapaantunut laavakerros aikojen kuluessa muodostunut ruokamullaksi,\nlinnut olivat kuljettaneet siemeniä, ja siten oli ruoho alkanut\nrehoittaa päivänpaisteessa. Me emme paljoakaan piitanneet nurmikosta,\nemmehän voineet syödä ruohoa kuten Nebukadnezar ennen vanhaan, emme\nmyöskään voineet sillä janoamme sammuttaa. Toivottomina ja väsyneinä\nheittäydyimme ruohikkoon, ja minä puolestani kaduin hartaasti, että\nollenkaan olin lähtenyt tämmöiselle uhkarohkealle matkalle. Siinä\nmaatessamme huomasin äkkiä Umbopan kohoavan pystyyn ja juoksevan,\nminkä väsyneiltä jaloiltaan pääsi, toiselle vihannalle paikalle\nlähellämme. Äkkiä alkoi hän, tämä vakava, tyyni mies, hyppiä ja\ntanssia aivan kuin lapsi, samalla kun hän heilutti jotain viheriäistä\nilmassa meidän nähdäksemme... Silmänräpäyksessä karkasimme joka mies\npystyyn. Olisiko hän löytänyt vettä? Vai mitä oli tekeillä?\n\nMinä huusin hänelle hänen omalla kielellään, kysyen mikä oli hätänä.\n\n\"Ruokaa ja juomaa Makumazahn!\" huusi hän heiluttaen viheriäistä\nesinettään.\n\nNyt näin, mitä hän oli löytänyt: _meloonin_. Ja kaikkialla hänen\nympärillään kasvoi kypsiä melooneja tuhansittain.\n\n\"Melooneja!\" kirkaisin täyttä kurkkua Godille, vaikka hän oli aivan\nkintereilläni, ja silmänräpäyksessä oli hän iskenyt valehampaansa\nmehevään hedelmään.\n\nLuulenpa, että kukin meistä hotki suuhunsa viisi -- kuusi meloonia,\nennenkuin saimme sanaakaan suustamme. Hyvänen aika, kuinka makeilta\nne maistuivat! Meloonit tosin eivät ole erittäin ravitsevia hedelmiä,\nmutta ne olivat niin ihanan virvoittavia ja meheviä, että janomme\npian haihtui kuin kaste auringossa. Entäs \"biltongimme\" suolattu\nlihamme, uh meitä iljetti jo ajatellessakin. Sitä paitsi täytyi\nmeidän säästää sekin vähä, mikä siitä vielä oli jäljellä, kukaties\nmilloin taas saisimme jotain syötävää.\n\nMutta mitä näinkään! Eikö tuolla lentänyt lintuparvi. Aivan oikein,\nkorkealla ilmassa päämme yläpuolella lensi kymmenen suurta trappia.\n\n\"Ammu, Baas, ammu\", kuiskasi Tuulihattu heittäytyen suulleen\nmaahan. Me toiset seurasimme hänen esimerkkiään. Kun trapit olivat\npyssykantaman päässä meistä, hypähdin minä pystyyn. Nähdessään minut,\npakkautuivat ne yhteen, kuten olin arvannut. Tätä silmänräpäystä\nkäytin hyväkseni ja laukaisin. Pamaus -- ja riemuhuutojen raikuessa\npudota pöksähti suuri komea lintu keskellemme. Se oli kelpo äijä ja\npainoi vähintään 9 kiloa. Tuossa vilauksessa me olimme virittäneet\nkuivista melooninvarsista nuotion, joka iloisesti leimusi. Lintu\nriippui paistinvartaassa eikä aikaakaan, kun saimme pistää poskeemme\nherkkua, jommoista emme viikkokauteen olleet saaneet maistaa. Koko\ntrappi meni menoaan vatsaamme, ei jäänyt jäljelle kuin luut ja nokka.\nSinä iltana emme kärsineet ei nälkää eikä janoa.\n\nYöllä jatkoimme matkaamme kuuvalossa. Tietysti otimme melooneja\nmukaamme, niin paljon kuin vain jaksomme kantaa. Mitä korkeammalle\nnousimme, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja sitä me tietysti emme\npahoitelleet. Päivänkoitteessa ei meillä enää ollut kuin noin\nkolme-neljä peninkulmaa lumirajalle. Ja sinne kerran päästyämme\noli meidän helppo saada janomme sammutetuksi, olihan meillä lunta\nyllin kyllin. Mutta voi kauheata kuinka tukalaa oli kiivetä vuorta\nylös! Pääsimme tuskin neljänneksen verran tunnissa. Sinä yönä söimme\nviimeisen palan \"biltongiamme\". Herra ties, koska taas saisimme\njotain syödäksemme. Lukuunottamatta trappeja, emme olleet vuorilla\nnähneet ainoatakaan elävää olentoa, emme myöskään olleet tavanneet\nyhtäkään lähdettä tai puroa, joka oli meistä varsin kummallista.\nMihin ihmeeseen joutui kaikki sulava lumi? kummastelimme.\nJäljestäpäin saimme tietää vuorten viettävän pohjoista kohti, ja sitä\ntietä virtasivat kaikki vedetkin.\n\nMinä painatan tähän otteen muistiinpanoistani, jotka kolmen seuraavan\npäivän kuluessa tein päiväkirjaani. Se kuvaa parhaiten vaivat ja\nvastukset, jotka saimme kärsiä matkallamme mahtaville vuorille.\n\n21 p. _toukokuuta_. Läksimme matkaan kello 11 aamupäivällä. Olemme\nnimittäin nyt niin korkealla, että voimme kulkea päivälläkin. Meillä\non muutamia melooneja mukanamme. Olemme ponnistaneet ylöspäin koko\npäivän löytämättä mitään syötävää. Päivän laskiessa pysähdyimme.\nOlemme kauheasti nälissämme.\n\n22 p. _toukokuuta_. Eteenpäin auringon noustessa. Olemme kaikki\nhyvin heikot ja näännyksissä. Emme ole jaksaneet juuri peninkulmaa\npitemmälle päivässä. Olemme tavanneet joitakuita lumipilkkuja ja\nsyöneet vähän lunta, muuta syötävää ei ole ollut. Illan suussa\npysähdyimme lepäämään. On jäätävän kylmä. Olemme juoneet siemauksen\npaloviinaa, kietoutuneet peitteisiimme ja likistäytyneet aivan\nlähelle toisiamme pysyäksemme lämpöisinä. Olemme nälkään ja\nväsymykseen nääntymäisillämme. Tuulihattu oli vähällä kuolla viluun\nyöllä.\n\n23 p. _toukokuuta_. Vielä kerran olemme alkaneet päivämatkamme, mutta\npelkään, sen olevan viimeisemme. Emme voi kauemmin pysyä elossa ilman\nravintoa. Paloviinaa -- ainoata, joka tähän asti on pitänyt veremme\nlämpimänä -- ei ole kuin tilkkanen enää jäljellä. Curtis, God ja\nUmbopa eivät valita, he kantavat kärsimyksensä sankarillisesti. Mutta\nhottentotti ei suinkaan enää kestä kauan, hän ei siedä kylmyyttä.\nEntä minä itse -- niin, kylmyyttä voin vielä kestää, mutta en nälkää.\nTuntuu niin omituisen ontolta vatsani seutuvissa. Toisilla kuuluu\nolevan samanlainen tunne vatsassaan.\n\nMe olimme nyt saapuneet kukkulalle, joka on molempia vuoria\nyhdistävän laavamuurin tasalla. Näköala on suuremmoinen. Takanamme\nvälkkyy suuri päivänpaisteinen erämaa niin pitkälle kuin silmä\nkantaa; edessämme ja yläpuolellamme hohtaa lumi peninkulmia laajalta,\nja lumen keskeltä kohoaa vuoren pyöreä kukkula taivasta kohti. Ei\nainoatakaan elävää sielua ole näkyvissä. Jumala varjelkoon meitä.\nViimeinen hetkemme lähestyy...\n\nJa nyt jätän päiväkirjani. Siitä mitä sittemmin tapahtui, aion kertoa\nlähemmin.\n\nKoko päivän -- (toukokuun 23 päivä) kahlasimme hitaasti eteenpäin\nlumessa; silloin tällöin istahdimme lepäämään. Ihmeellisen näköistä\njoukkoa varmaankin olimme, kun siinä viimeisiä voimiamme ponnistaen\nhoipertelimme lumikentällä raskas taakka hartioilla. Lakkaamatta\ntähystimme nälkäisin katsein oikealle ja vasemmalle keksiäksemme\njonkun elävän olennon -- mutta turhaan -- kaikki oli hiljaista,\nautiota. Hitaasti, kauhean hitaasti kävi kulku ylöspäin; puolitoista\npeninkulmaa päivässä, sen enempää emme jaksaneet.\n\nVähän ennen auringonlaskua olimme kavunneet korkealle ylös Sheban\nvasemmalle rinnalle, aivan sen rinnanpään alle, joka suunnattomana\nlumikekona kohoaa pilviin.\n\nOlimme väsyneet ja kurjassa tilassa, mutta kesken kärsimyksiemme\nvaikutti meihin kummallisesti ihana näköala, joka levisi silmiemme\neteen yltympärillämme, tällä hetkellä se oli sitä suurenmoisempi, kun\nlaskeuvan auringon säteet heijastivat lumen veripunaiseksi ja loivat\nvuorenharjalle välkkyvän hohtokivikruunun.\n\n\"Entäs luola!\" läähätti God viimein. \"Minun mielestäni pitäisi meidän\nvähitellen olla sen lähettyvillä, tarkoitan luolaa, josta vanha\nportugalilainen kirjoitti.\"\n\n\"Niin, jos sitä ollenkaan on olemassa\", virkoin minä. Mutta nyt\nCurtis suuttui.\n\n\"Teette väärin, Allan\", sanoi hän \"epäillessänne Silvestran karttaa.\nMinä uskon lujasti sen luotettavaisuuteen. Muistakaa lammikkoa\nerämaassa! Sen löysimme helposti, ja me löydämme kyllä luolankin.\"\n\n\"Kenties\", vastasin minä. \"Mutta meidän on löytäminen se nyt heti --\nennen pimeän tuloa. Muuten olemme kuoleman omat.\"\n\nSamosimme sitten eteenpäin aivan hiljaa noin neljännestunnin,\nvarjomme kasvoivat muistuttaen meitä siitä, että päivä vaipumistaan\nvaipui; hetkisen kuluttua se oli katoova näköpiirin taa.\n\nUmpoba astui minun rinnallani. Hän oli kietoutunut peitteeseensä ja\noli kiristänyt vatsansa nahkahihnalla \"pienentääkseen nälkää\", niin\nettä hän oli hoikka kuin nuori tyttö.\n\nÄkkiä hän tarttui käsivarteeni.\n\n\"Kas tuolla!\" sanoi hän ja viittasi edessämme kohoavaan\nkallioseinään. Minä tuijotin sinne ja näin jotain luolan tapaista\nlumessa.\n\n\"Siinä on luola\", sanoi Umbopa. Aivan oikein! Me riensimme sinne\nja huomasimme, että aukko tosiaan johti rotkoon, joka nähtävästi\noli Silvestran mainitsema luola. Mutta viime hetkelläpä sen\nhuomasimmekin. Sillä samassa silmänräpäyksessä kun me astuimme\nluolaan, sanoi aurinko hyvää yötä ja tuli pimeä, pilkkosen pimeä.\nTällä leveysasteella kestää näet hämärä vain tuokion.\n\nKovin tilava ei luola tuntunut olevan. Sitä paitsi emme\nennättäneetkään sitä nyt sen tarkemmin tutkia. Heittäysimme vaan\nmaahan, painauduimme niin lähelle toisiamme kuin mahdollista\nsaadaksemme lämmintä ja tyhjensimme viinapullomme viimeiseen pisaraan\n-- saimme kulauksen mieheen -- siinä kaikki. Sitten koetimme nukkua\npäästäksemme nälästä, tuskasta ja väsymyksestä. Mutta kuka olisi\nvoinut nukkua mokomassa pakkasessa? En tiedä tarkoin, montako astetta\nkylmää oli, mutta 10-12 asteen pakkanen oli ainakin. Joka tapauksessa\nme kärsimme kauheasti, heikontuneet kun olimme erämaan helteestä\nja ruuan puutteesta. En koskaan ole tuntenut olevani niin lähellä\nkuolemaa kuin tuona kamalana yönä pimeässä, jääkylmässä luolassa.\n\nEtananvauhtia matovat hetket eteenpäin. Yö tuntui loppumattomalta.\nLähemmäksi, yhä lähemmäksi, toisiamme painauduimme torjuaksemme\npurevaa pakkasta, joka kirveli käsiämme, jalkojamme ja kasvojamme.\nMutta siitä ei ollut paljon apua, kurjissa nälkiintyneissä\nruumiissamme ei ollut lämpöä liiaksi.\n\nSilloin tällöin nukahti joku meistä silmänräpäykseksi vain, kauan ei\nkukaan voinut nukkua. -- Jumalan kiitos! -- sillä jos kaikki olisimme\nvaipuneet sikeään uneen, emme ehkä koskaan enää olisi heränneet.\n\"Ihminen voi, mitä hän tahtoo\", sanoo vanha sanalasku. Ja minä luulen\nmelkein, että me pysyimme hengissä tämän kauhean yön vain siksi, että\nme _tahdoimme_ elää.\n\nKoko yön kalisivat hottentotti Tuulihatun hampaat, niin että säälitti\nkuulla sitä. Vähän ennen aamunkoittoa hän huokasi syvään ja sitten\nhänen hampaansa lakkasivat kalisemasta. Hän on nukahtanut, arvelin.\nHän ja minä istuimme selitysten, ja minä saatoin huomata kuinka hän\nkylmenemistään kylmeni, viimein tuntui siltä, kuin olisin nojautunut\njääkappaletta vasten.\n\nVihdoinkin sarasti aamu, harmaana, koleana. Sitten alkoi kultainen\npäivänvälke iloisesti leijailla lumella ja viimein kohosi säteilevä\naurinko laavaseinän takaa ja valaisi luolaa, jossa me makasimme\nkylmiksi kangistuneina ja Tuulihattua, joka istui keskellämme\nkuolleena. Nyt ymmärsin, miksi hänen selkänsä oli ollut niin\nkylmä. Hän oli kuollut juuri silloin, kun minä kuulin hänen syvän\nhuokauksensa. Kauhistuneina ja alakuloisina kohosimme pystyyn ja\njätimme uskollisen palvelija-raukkamme samaan asentoon, mikä hänellä\noli ollut nukkuessaankin, sääret koukussa, käsivarret polvien ympäri.\n\nKun nousimme pystyyn, paistoi päivä kirkkaana suoraan luolan aukosta\nsisään valaisten sen kokonaan. Samassa kuulin kauhunhuudahduksen.\nKäännyin katsomaan, mikä oli hätänä -- ja mitä näin?\n\nLuolan perällä, seinää vasten, istui vielä toinenkin olento kyyryssä.\nPää nojausi rintaan ja pitkät käsivarret riippuivat sivulla\nhervottomina. Minä tuijotin olentoon ja huomasin, että sekin oli\nruumis -- _valkoisen miehen ruumis_.\n\nSen näkivät toisetkin. Sanomaton kauhu valtasi meidät, väsyneet ja\nvoimattomat kuin olimme, ja niin pian kuin kangistuneilta jaloiltamme\npääsimme, pakenimme ulos luolasta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nSalomon suuri tie.\n\n\nLuolan ulkopuolella pysähdyimme; häpesimme suuresti pakoamme.\n\n\"Minä menen sinne takaisin\", sanoi Curtis.\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\n\"Koska johtuu mieleeni, että ruumis saattaisi olla veljeni.\"\n\nNiin, kukaties se todellakin voisi olla mahdollista. Siis vielä\nkerran luolaan ottamaan asiasta selkoa. Kesti kotvan aikaa ennenkuin\nsilmämme, jotka tulivat päivänvalosta ja häikäisevän valkeasta\nlumesta, tottuivat luolan pimeyteen. Totuimme kuitenkin vähitellen,\nja me aloimme tarkastaa kuollutta miestä.\n\nCurtis laskeutui polvilleen ja tutki kuolleen kasvoja.\n\n\"Jumalan kiitos!\" hän huudahti. \"Tämä ei ole minun veljeni.\"\n\nRuumiista päättäen oli vainaja ollut kookas keski-ikäinen mies;\nhänellä oli kotkannenä, harmaa tukka ja pitkät mustat viikset.\nKeltainen nahka oli kovasti pingollaan luitten päällä. Vaatteita ei\nruumiilla ollut paitsi villasukkia jaloissa; luurankomainen yläruumis\noli aivan alasti. Kuolleen kaulalla oli rihma, jossa riippui pieni\nristi. Ruumis oli aivan kylmästä kangistunut.\n\n\"Kukahan se mahtaa olla!\" lausuin minä.\n\n\"Ettekö arvaa?\" kysyi God.\n\nMinä pudistin päätäni -- turhaan vaivasin aivojani.\n\n\"Tietysti vanha portugalilainen?\"\n\n\"José da Silvestrako?\"\n\nMutta sitä en voinut uskoa. Kuinka ihmeellä hän olisi voinut säilyä\nnäin hyvin! Olihan hänen kuolemastaan kulunut kolmesataa vuotta -- --\n\nMiks'ei selitti God meille, hän saattoi säilyä mainiosti. Meidän\ntuli muistaa, kuinka suunnattoman kylmä tässä luolassa aina oli.\nSellaisessa pakkasessa saattoi ruumis hyvästi säilyä kolme tuhattakin\nvuotta. Aurinko ei koskaan paahda tänne eikä täällä ole eläimiä,\njotka hävittäisivät ja kalvaisivat. \"Portugalilaisen orja\", arveli\nGod, \"hän, josta vanhassa paperissa puhutaan, on luultavasti jättänyt\nisäntänsä heti hänen kuoltuaan, ja ottanut hänen vaatteensa, ettei\nkuolisi viluun. Kas tässä\", näin sanoen kumartui God ja otti maasta\njotain \"tässä on halkinainen luu, jolla hän kirjoitti ja piirsi\nkartan\".\n\nNyt ei enää ollut epäilemistäkään, ettei ruumis todellakin ollut\nvanhan portugalilaisen seikkailijan. Hetken aikaa seisoimme\nhämmästyneinä ääneti katsellen ruumista. Ihmeellinen sattuma!\nUnohdimme melkein nälän ja väsymyksen, niin liikutetut olimme.\n\nCurtis kumartui kuolleen puoleen ja viittasi pieneen naarmuun\nsen vasemmassa käsivarressa. \"Katsokaahan -- siinä on hänen\n'mustepullonsa', tästä paikasta on mies ottanut veren, jolla hän\nkirjoitti. Onko kukaan luotu olento koskaan kokenut kummempaa?\"\n\nSiinä istui nyt tuo mies raukka, joka monta Herran vuotta sitten oli\nkirjoittanut opastuksen ja piirtänyt kartan, joiden avulla me olimme\ntulleet tälle ihmeelliselle paikalle. Minä pitelin kädessäni kurjaa\nkynää, jolla hän oli kirjoittanut ja hänen riutuneella rinnallaan\nriippui vielä risti, joka oli ollut hänen viimeinen lohdutuksensa\nkuolinhetkellä. Minä katselin, katselin -- ja saatoin ajatuksissani\nkuvailla kaiken, näin uljaan aatelismiehen, joka taisteli kuolemaa\nvastaan, nääntyi nälkään ja viluun, mutta joka kuitenkin viimeisellä\nhetkellään ajatteli tulevia sukupolvia ja tahtoi saattaa suuren\nsalaisuutensa tiettäväksi maailmalle. Olin myös näkevinäni suurta\nyhdennäköisyyttä vainajan ja hänen jälkeläisensä piirteissä, hänen,\njonka tunsin ja joka oli vetänyt viimeisen henkäyksensä minun\nsylissäni.\n\nNiin, siinä hän istui -- ilmeisenä todistuksena vaaroista, jotka\nuhkaavat jokaista, joka lähtee sellaiselle vaaralliselle retkelle.\nHän oli kuin kauhistuttava varoitus meille, jotka olimme uskaltaneet\nryhtyä samaan uhkayritykseen -- ja joita saattoi kohdata sama onneton\nloppu kuin häntäkin. Ja siinä hän luultavasti tulee istumaan uusien\nvuosisatojen noustessa ja vieriessä, ja hänen ympärillään levittää --\nvast'edes niinkuin nytkin -- yksinäisyyden jylhä kammo suunnattomat\nsiipensä.\n\nCurtis katkaisi äänettömyyden syvällä äänellään. \"Menkäämme!\" sanoi\nhän. \"Ei, odottakaahan hiukkasen, hänen ei enää tarvitse olla yksin.\nMe annamme hänelle toverin.\" Näin sanoen hän nosti Tuulihatun ruumiin\nja kantoi sen vanhan ritarin viereen. Sitten hän kumartui ja koetti\navata rihmaa, josta risti riippui; mutta hänen sormensa olivat liian\njäykät ja hänen täytyi yhdellä tempauksella katkaista lahonnut nauha.\nLuulenpa, että hän yhä vielä tänäkin päivänä säilyttää sitä. Kynän --\nhalkinaisen luun -- otin minä; se on edessäni pöydällä tätä kirjaa\nkirjoittaessani. Joskus käytän sitä, kun allekirjoitan jonkun paperin.\n\nSen jälkeen jätimme molemmat kuolleet yksinäisyyteen. Ikuisen\nlumen keskellä he nyt istuvat vartioiden vuorten rauhaa -- istuvat\nvieretysten ylpeä aatelismies ja kelpo hottentotti raukka. Sitten\nhoipersimme ulos luolasta ja seisoimme taas kirkkaassa päivänvalossa\nvalmiina jatkamaan raskasta matkaamme. Kenties oli tämä päivämatka\nviimeisemme. Kenties mekin makaisimme kuolleina, auringon ensi kerran\nnoustessa. Mutta eteenpäin...\n\nOlimme kulkeneet noin neljänneksen verran, kun äkkiä huomasimme\nsaapuneemme ylängön rajalle. Mikä nyt oli kohtaava meitä?\nToistaiseksi emme voineet ollenkaan nähdä, mitä edessämme oli --\nkaikki oli vielä tiheän sumun peitossa. Mutta harmaan verhon hitaasti\nhaihtuessa käytimme silmiämme ja näimme, että noin tuhat jalkaa\nalapuolellamme, siinä, missä lumirinne päättyi, levisi vihannoiva\nruohokenttä, jonka läpi pieni hopeavälkkeinen puro virtasi.\n\nJa me näimme vielä enemmän. Puron reunalla venyi kymmenkunta\nantilooppia päivänpaisteessa lekotellen. Emme näin kaukaa voineet\npäättää mitä lajia ne olivat, mutta antilooppeja ne olivat -- ja\nmekös iloitsimme. Siinähän oli ruokaa moneksi päiväksi, jos meidän\nvaan onnistuisi kaataa pyssyillämme muutamia niistä. Mutta siinäpä\nse! Eläimet olivat ainakin kuudensadan askeleen päässä meistä,\nampumaväli oli siis varsin pitkä, joten kuulat helposti saattoivat\nmennä syrjään -- -- Mutta rohkeutta vaan! Hetkisen neuvottelimme\nsiitä, millä keinoin parhaiten pääsisimme eläimiin käsiksi. Olisiko\nviisasta koettaa hiipiä niitä lähemmäksi? Vai pitäisikö meidän pysyä\nsiinä missä olimme? Päätimme noudattaa jälkimmäistä ehdotusta, tuuli\npuhalsi näet antilooppeihin päin, niin että jos olisimme lähteneet\nliikkeelle, olisivat nuo arat eläimet piankin meidät huomanneet,\nvarsinkin kun meidän tullaksemme niiden luo, olisi pitänyt kulkea\nlumikentän poikki, joten oli helppo nähdä meitä.\n\n\"Ei, meidän täytyy koettaa onneamme täältä matkan päästä\", sanoi\nCurtis. \"Mitkä pyssyt otamme, Allan -- Winchester-rihlapyssyt vaiko\npika-ampuvat?\"\n\nNiin, siinä oli taas tärkeä kysymys, hyvinkin tärkeä.\nWinchesteri-pyssyt ampuivat näet kauas, jota vastoin pika-ampuvilla\npyssyillä saattoi vain onnen kaupalla osata niin pitkälle kuin\neläimet nyt olivat meistä. Mutta toiselta puolen olivat pika-ampuvat\nladatut räjähtävillä kuulilla. Jos niillä osui, oli saalis taattu.\nMinä mietin hetken aikaa.\n\n\"Otetaan pika-ampuvat\", sanoin sitten. \"Näettekö noita kolmea\notusta tuolla suoraan edessämme? Jokainen ottaa yhden osalleen.\nSinä, Umbopa, saat antaa merkin, niin että kaikki kolme laukaisemme\nyht'aikaa.\"\n\nNostimme pyssyt poskelle ja tähtäsimme. Jokainen sipristi vasemman\nsilmänsä ja koetti pitää pyssyänsä niin levollisesti, kuin olisi\nollut kuvapatsas. Tähtäsimme, niinkuin tähtää mies, joka tietää\nelämänsä olevan kysymyksessä!\n\n\"Nyt!\" sanoi Umbopa, ja rihlapyssymme pamahtivat. Ylt'ympäriltä\nvastasi kaiku vuorten välistä. Silmänräpäykseksi kohosi kolme\npientä savupilveä eteemme, mutta kun ne haihtuivat, näimme --\noi suurta riemua -- suuren antiloopin, joka kuoleman kourissa\nvääntelihe maassa. Kohotimme riemuhuudon, me olimme pelastetut, me\nolimme saaneet ruokaa! Vaikka olimme niin väsyneet ja heikot, että\ntuskin pysyimme pystyssä, laukkasimme nyt täyttä vauhtia lumista\nrinnettä alas saaliillemme. Yks kaks olivat puukkomme esillä, ja me\nleikkasimme sydämen ja maksan irti eläimestä.\n\nMutta entäs sitten? Millä lailla saisimme lihan paistetuksi? Meillä\nei ollut poltinpuita, ei rahtuakaan. Neuvottomina ja alakuloisina\nkatselimme toisiimme.\n\n\"Nälkäisten miesten ei todellakaan kannata olla herkuttelijoita!\"\narveli God. \"Meidän on pakko syödä lihamme raakana.\"\n\nRaakana! Uh! Mutta muuta neuvoa ei ollut, sillä jotain syötävää\nmeidän täytyi saada. Otimme siis maksan ja sydämen ja jäähdytimme ne\nlumessa; sitten huuhdoimme lihan purossa, jonka vesi oli jääkylmää\nja iskimme hampaat lihaan. Hyvänen aika, kuinka se maistui makealta,\nniin raakaa kuin se olikin. Joka suupala elvytti jälleen entistä\nvoimaamme ja entistä elämänhaluamme ja veri alkoi nopeammin kiertää\nsuonissamme. Emme kuitenkaan uskaltaneet täyttää nälkiintyneitä\nvatsojamme ylenmääräisesti; kun olimme sammuttaneet pahimman nälän,\ntaukosimme, vaikka kyllä vielä olimme nälkäiset.\n\nMinä astuin nyt lähemmäksi kaatunutta antilooppia sitä paremmin\ntarkastaakseni. Se oli kummallinen eläin -- minä en ainakaan ollut\nennen nähnyt senlajista. Se oli noin aasin kokoinen, sarvet olivat\npitkät ja käyrät, nahka ruskea, punajuovikkainen. Sittemmin sain\ntietää, että sen nimi alku-asukkaiden kielellä oli Inko. Se on hyvin\nharvinainen ja elää vain ikuisen lumen mailla, missä eivät mitkään\nmuut metsän otukset menesty. Ei ollut helppo tietää, kuka meistä oli\nampunut eläimen. Mutta luulenpa, että God kaikessa salaisuudessa\nkuvitteli olevansa sen onnellinen ampuja, hän näet yhä vielä muisteli\nmestarilaukaustaan giraffinajossa ja oli omasta mielestään mainiokin\nmetsämies. Ja me jätimme hänet siihen uskoon.\n\nTähän asti oli koko huomiomme kiintynyt syömiseen, niin ettemme\nennättäneet ajatella mitään muuta. Nyt annoimme Umbopan leikata\nantiloopin kappaleiksi, jotta saisimme parhaimman lihan mukaamme\nevääksi, ja sillä aikaa tutkimme itse ympäristöä. Ja totta puhuen,\nkauniimpaa ja suurenmoisempaa maisemaa en ole ikimaailmassa nähnyt ja\ntuskinpa enää tulen sen vertaista näkemään.\n\nYläpuolellamme kohosivat Sheban huiput kohti aurinkoa, ja alhaalla,\nviisituhatta jalkaa alapuolellamme levisi ihana, hedelmällinen\ntasanko. Tuolla oli tiheä metsä, tuolla vielä toinen ja tuolla -- --\nMetsien välistä näkyi viheriäisiä ruohomaita, ja kaukana kierteli\nleveä sinertävä virta päivänpaisteessa välkkyen. Laitumilla kuljeksi\nsuuria eläinlaumoja, mutta emme voineet näin kaukaa päättää, olivatko\nne metsäneläimiä vaiko karjaa. Sitä vastoin saatoimme selvästi nähdä\njotain majojen tapaista.\n\nSuurena karttana levisi kaunis maa edessämme. Me katselimme,\nkatselimme, emmekä väsyneet ihailemasta kaikkea tätä valoisaa\nkauneutta ja tuoretta rehevyyttä.\n\nKaksi seikkaa kiinnitti heti huomiomme puoleensa. Ensiksikin oli\nedessämme leviävä maa ainakin viisituhatta jalkaa korkeammalla\nkuin erämaa, jonka läpi olimme kulkeneet, toiseksi juoksivat\nkaikki virrat etelästä pohjoiseen päin. Vuorijonon etelärinteellä\nemme valitettavasti olleet tavanneet ainoatakaan jokea, täällä\npohjoispuolella sitävastoin oli runsaasti jokia ja puroja. Ne\nnäyttivät kaikki yhtyvän suureen virtaan, joka kiemurteli seudun\nläpi, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Me istuimme kalliorinteellä ja\nihailimme hetken aikaa sanattomina silmäimme edessä olevaa maisemaa.\nViimein katkaisi Curtis äänettömyyden.\n\n\"Kuulkaapa\", virkkoi hän. \"Vanhassa kartassa mainittiin jotain\nSalomon suuresta tiestä, eikö totta?\"\n\nMinä nyökkäsin.\n\n\"Katsokaa tuonne! Siinä se on!\" sanoi Curtis viitaten oikealle.\n\nGod ja minä käännyimme katsomaan. Toden totta! Suoraan halki tasangon\nkiemurteli nauhan tapainen juova, se näytti todella leveältä\nmaantieltä. Me emme heti olleet huomanneet sitä, koska se puolittain\npeittyi silmiltämme pienen kummun taa, juuri siinä missä se alkoi\nleikata tasankoa. Emme virkkaneet mitään -- emme sanaakaan. Ja mitä\nolisimmekaan voineet sanoa? Viime päivien kuluessa olimme nähneet ja\nkokeneet niin paljon, että olimme jo kadottaneet kyvyn ihmetellä.\nSitä paitsi ei meistä ollut niin kummallista, jos tapasimme\njäännöksiä menneiltä ammoisilta ajoilta.\n\n\"Sinne ei liene kovinkaan pitkä matka\", arveli God. \"Mennäänkö nyt\nheti?\"\n\nTuumasta toimeen. Pesimme kätemme ja kasvomme purossa ja seurasimme\nGodin kehotusta. Alkumatka oli jotenkin rasittava, täytyi alinomaa\nkavuta ja harpata suurten kivien, ja korkeiden lumikinosten yli.\nViimein saavuimme kuitenkin pienelle töyräälle ja siinä näimme\ntien aivan jalkaimme juuressa. Mainio tiepä se olikin, se oli noin\npuolisataa jalkaa leveä ja kovaan kallioon hakattu. Ihmeellistä kyllä\npäättyi se tähän, katosi kiviin ja lumeen.\n\n\"Mitäs tästä arvelette, Allan?\" kysyi God, kun tuokion kuluttua\nseisoimme kuningas Salomon tiellä. \"Voitteko selittää, mistä tämä\njohtuu?\"\n\nRavistin päätäni. God katseli tutkivasti ympärilleen ja nosti\nmiettiväisenä sormen nenälleen.\n\n\"Luulenpa tietäväni sen\", huudahti hän äkkiä. \"Tie on nähtävästi\naikoinaan kulkenut vuorten yli ja jatkunut alaspäin erämaan halki.\nMutta joku tulivuorenpurkaus on hävittänyt sen. Selvästihän näkee,\nkuinka koko vuoriseutu on laavan vallassa -- samoin on hiekka\npeittänyt tien vuorten toisella puolella.\"\n\nGodin selitys tuntui meistä uskottavalta, ja me jatkoimme matkaamme\nalas vuorenrinnettä pitkin. Tämä kulku oli toista menoa kuin se,\njohon olimme tottuneet. Tähän asti olimme päivät pääksytysten saaneet\nponnistaa ylöspäin lumikinosten ja vuorenlohkareiden yli, olimme\nkärsineet nälkää ja janoa, vähältä piti ettemme kuolleet viluun.\nNyt kävi kulku alaspäin, tie oli kerrassaan oivallinen ja ruokahalu\ntyydytetty. Ellei synkkä muisto Tuulihatun kuolemasta ja vanhan\nSilvestran kammottavasta luolasta olisi painanut mieltämme, olisimme\nolleet oikein hyvällä tuulella. Olisimmepa totta vie virittäneet\nhilpeän laulunkin, huolimatta vaaroista, jotka ehkä väijyivät meitä\neteemme aukeavassa ihanassa maassa.\n\nMitä kauemmaksi jouduimme tasangolla, sitä lauhkeammaksi kävi ilma,\nja sitä hedelmällisemmäksi maaperä. Entäs tie -- niin enpä totta\ntosiaan ole nähnyt niin suurenmoista yritystä. Rakennusmestari, joka\nmuinaisaikoina on rakentanut kuningas Salomon tien, oli taitavasti\nosannut voittaa kaikki esteet. Eräässä kohden oli suunnaton rotko,\nnoin 300 jalkaa leveä ja ainakin 100 jalkaa syvä. Tämä mahdoton kuilu\noli täytetty valtavilla kivilohkareilla ja alhaalla pohjassa oli\nnäistä kivistä muurattu holvi, jota myöten raju vuoripuro kohisten\nvirtasi. Toisessa paikassa taas täytyi tien mutkailla edes takaisin\nkiertääkseen äkkijyrkkää, noin 500 jalan korkuista syvännettä. Ja\ntaaskin kolmannessa paikassa nousi korkea kallioseinä vastaan, sen\nläpi oli kaivettu ainakin kolmenkymmenen jalan pituinen tunneli.\n\nTunnelin seiniä peittivät omituiset korkokuvat. Ne esittivät\nhaarniskaan puettuja sotureita, jotka seisoivat sotavaunuissaan\ntaistellen. Eräässä kohden oli kuvattu kokonainen taistelu, siinä\noli kaatuneita, haavoittuneita ja vankeja, joita aseelliset miehet\nkuljettivat pois.\n\nHenry Curtis tutki hyvin tarkoin vanhoja taideteoksia.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"tätä kutsutaan kyllä kuningas Salomon tieksi,\nmutta ellen varsin suuresti erehdy, ovat vanhat egyptiläiset olleet\ntäällä kauan ennen kuningas Salomon kansaa. Joka tapauksessa näyttää\ntämä kuvaryhmä olevan egyptiläistä työtä!\"\n\nPäivällisaikaan saavuimme sille seudulle, missä metsät alkoivat.\nEnsiksi tulimme harvaan viidakkoon, mutta vähitellen kohosi yhä\nuseampia suuria puita ympärillämme, ja viimein jouduimme tiheään\nmetsään. Enimmäkseen kasvoi se niin kutsuttuja \"hopeapuita\" -- näiden\nlehdet välkkyvät nimittäin hopealle. Nämä puut ovat muuten jotenkin\nharvinaisia Afrikassa. En ole nähnyt niitä muualla kuin Taffelvuoren\nrinteillä Kapkaupungin luona.\n\nGodin silmät loistivat kilpaa puitten lehtien kanssa. \"Tässä,\ntotta vie, on polttopuita yllin kyllin\", sanoi hän ja ehdotti että\npysähtyisimme valmistamaan päivällistä itsellemme. Se ei ollut\nniinkään tuhma keksintö. Me poikkesimme tieltä ja asetuimme pienen\npuron rannalle. Tuossa tuokiossa olimme sytyttäneet aimo nuotion\nkuivista oksista. Leikkasimme sitten pulskat kappaleet tuota\n\"Inkoa\", pistimme ne terävien puikkojen nenään ja paahdoimme niitä\nkafferilaisten tavan mukaan, kunnes liha oli kystä. Sitten söimme\nhyvällä ruokahalulla, ja kun olimme ravitut, otimme piippumme ja\nvetelimme savuja. Lyhyesti sanoen, me nautimme elämästä täysin\nsiemauksin, lukemattomien kärsimysten jälkeen tuntui olomme nyt\nmelkein taivaalliselta.\n\nJa voi, kuinka ihanata oli ympärillämme! Puro, jonka reunat olivat\njättiläissuurten saniaisten ja hienojen parsaheinien peitossa, lorisi\nhilpeästi jalkaimme juurella. Muuten vallitsi äänettömyys, vieno\ntuuli vain suhahti kuiskien hopeapuitten latvoissa, silloin tällöin\nlensi kuhertava metsäkyyhky ohitsemme ja ylt'ympärillä hyppeli\npikkulintuja oksalta oksalle, ne loistivat ja välkkyivät kuin elävät\njalokivet. Olisi luullut eksyneensä paratiisin puutarhaan.\n\nCurtis ja Umbopa istuivat juttelemassa omituisella murteella, joka\nei ollut englantia -- eikä zulukieltä, mutta vähän kumpaistakin.\nHe puhelivat matalalla äänellä ja innokkaasti, minä taas venyin\npitkin pituuttani vihannalla saniaisvuoteella katsellen heitä silmät\npuoliummessa. Äkkiä kaipasin Godia ja käännyin häntä katsomaan. Minne\nhän oli joutunut? Huomasin hänet pian; hän seisoi puron reunalla,\nja oli juuri noussut kylvystä. Hän oli paitasillansa ja oli kovassa\npuuhassa järjestää ulkoasuansa; paperikauluksensa hän oli puhdistanut\nja pölyiset vaatteensa ravistanut ja harjannut. Hän piteli niitä\njuuri kädessään ja katseli surullisesti päätään pudistaen reikiä ja\nrepeämiä, jotka hän matkalla oli saanut housuihinsa ja takkiinsa.\nNyt hän laski vaatteensa maahan ja alkoi tarkastaa saappaitansa.\nHän puhdisti ne ensin sanajaloilla, sitten hän hankasi niitä ihran\nkappaleella, jonka hän oli ottanut talteen Inko-eläimen lihasta.\nLasisilmällään hän tutki sitten tarkoin, olivatko ne kyllin kiiltävät\n-- ja veti ne jalkaansa. Sitten hän otti esille taskukampansa ja\npienen peilin ja tarkasti huolellisesti itseänsä. Hän ei nähtävästi\nollut tyytyväinen kuvaansa, koska innokkaasti ja hartaudella alkoi\nkammata hiuksiaan. Saatuaan vihdoin hapsensa jonkinmoiseen kuntoon\nhän taas kurkisti peiliin, mutta kuva ei vieläkään tyydyttänyt häntä;\nhän koetteli leukaansa, missä parransänki rehevänä törrötti -- hän ei\nollut ajanut partaansa kymmeneen päivään.\n\n\"Ei mahtane mies ruveta partaansa ajamaan\", arvelin minä. Mutta eikös\nvaan God kaivanut esille pohjattomasta taskustaan partaveitsen,\njolla hän rupesi kaapimaan itseään käyttäen saippuanaan samaa\nihrankappaletta, josta saappaatkin olivat osansa saaneet. Parranajo\ntällaisissa olosuhteissa ei nähtävästi ollut varsin helppoa, ainakin\nvoihki God surkeasti. Sitä paitsi hän näytti niin hassunkuriselta\nseistessään siinä pitkiä parrantynkiänsä kihnuttamassa, että minä\nolin nauruun menehtyä. Kylläpä on ihminen turhamainen, kun viitsii\nmoista puuhaa ja vaivaa nähdä, vaikka voisi elää vapaudessaan!\nVihdoin viimein hän oli saanut oikeanpuolisen poskensa ja leukansa\njotakuinkin sileäksi raapituksi -- -- -- mutta yht'äkkiä näin jotain\nvälähdyksentapaista suhahtavan hänen päänsä ylitse.\n\nGod teki aika hyppäyksen ja päästi oikean meripoikakirouksen. Minäkin\nkarkasin pystyyn salaman nopeudella -- -- ja mitä näinkään! Noin\nkahdenkymmenen askeleen päässä minusta, aivan Godin lähellä, seisoi\nmuutamia miehiä ryhmässä. He olivat kookkaita ja uhkeavartaloisia,\nkuparinvärisiä, muutamilla oli mustia sulkatöyhtöjä hiuksissa ja\nlyhyt leopardinnahka hartioilla. Parven etunenässä seisoi noin 16-18\nvuotias nuorukainen. Hänen käsivartensa oli vielä ojennettu ja\nvartalo eteenpäin kumarassa. Välähdys Godin pään yläpuolella johtui\nkaikesta päättäen veitsestä, jonka tämä nuori poika oli lennättänyt\nhäntä kohti.\n\nVanha sotaisan näköinen alkuasukas astui nyt pojan luo, tarttui hänen\nkäsivarteensa ja sanoi hänelle jotain. Sen jälkeen lähestyi koko\nparvi meitä.\n\nCurtis, God ja Umbopa tarttuivat pyssyihinsä ojentaen ne\nalkuasukkaita kohti. Mutta nämä lähenivät vain rauhallisesti. He\neivät nähtävästi tunteneet ampuma-aseita, muuten he eivät kai olisi\nniitä niin halveksineet.\n\n\"Pyssyt alas!\" huusin toisille. Ymmärsin henkemme riippuvan siitä,\nettä olimme ystäviä maan asukkaiden kanssa. Astuin sitten parvea\nvastaan ja käännyin vanhuksen puoleen, joka oli hillinnyt nuorukaista.\n\n\"Terve teille!\" sanoin zulunkielellä vain arviolta, enhän tietysti\ntietänyt, mitä kieltä he puhuivat. Mutta suureksi kummakseni hän\nymmärsi minua.\n\n\"Terve teille!\" vastasi hän. Hän ei tosin ääntänyt sanoja samalla\ntapaa kuin me, mutta hänen murteensa oli siksi saman sukuista, että\nUmbopa ja minä hyvästi ymmärsimme sen. Myöhemmin tulimme tietämään\nettä tämän maan kansa käytti erästä vanhempaa zulukielen muotoa.\n\nVanhus jatkoi: \"Mistä tulette? Keitä olette? Ja miksi on kolmella\nteistä vaaleat kasvot ja neljännellä samanlaiset kasvot kuin meidän\nveljillämme?\" Näin sanoen hän viittasi Umbopaan. Minä loin silmäyksen\nUmbopaan ja huomasin kummakseni miehen olevan oikeassa. Kelpo\npalvelijamme oli ulkomuotoon ja vartaloon nähden täydellisesti näiden\nalkuasukkaiden näköinen. Mutta sitä en nyt ennättänyt ihmetellä.\n\nHitaasti ja arvokkaasti vastasin: \"Me olemme muukalaisia ja tulemme\nrauhallisissa asioissa. Ja tämä mies tässä on palvelijamme.\"\n\nVanhus pudisti kiivaasti päätään: \"Sinä valehtelet\", sanoi hän. \"Ei\nkukaan muukalainen voi hengissä päästä vuorten yli, niillä kuolee\nkaikki. Mutta mitä siitä, samapa se, valhetteletko vai et, jos olette\nmuukalaisia, täytyy teidän kuolla. Sillä kukualaisten maahan ei\nkenkään muukalainen saa jalkaansa astua, niin säätää kuninkaan laki.\nValmistautukaa siis kuolemaan, o muukalaiset.\"\n\nKävin jotenkin noloksi moisista tervetuliaisista. Ja hiukan kamalata\noli nähdä muutamien miesten kohottavan kätensä sivulleen ja tarttuvan\nsuuriin, raskaisiin veitsiinsä.\n\n\"Mitä tuo vanha marakatti sanoo?\" kysyi God.\n\n\"Hän sanoo, että me kohta saamme lähtöpassit tästä maailmasta\",\nvastasin minä nyrpeästi.\n\n\"Herra varjelkoon!\" voihkasi God, joka täydellä todella tunsi\nkorviansa kuumentavan. Ja sitten paljassäärinen kapteenimme teki\njotain, jota hän aina teki, kun oli hämmästynyt, hän tarttui kaksin\nsormin valehampaisiinsa ja irroitti ne yläleuan suulaesta ja lennätti\nne sitten maiskuttaen jälleen paikoilleen. Se oli perin ihmeellinen\ntemppu ja oikea onnen potkaisu meille, sillä samassa tuokiossa\npäästivät kaikki kukualaiset kauhunhuudahduksen ja hoipertelivat\ntaaksepäin kuin salaman iskemät.\n\n\"Mikäs hätänä? Mikä heihin meni?\" kysyin minä.\n\n\"Hampaat, Godin hampaat!\" kuiskasi Curtis. \"Hän liikutti niitä. Ota\nne ulos, God! Ota ne ulos!\"\n\nGodia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Kuten paraskin silmänkääntäjä hän\npiilotti hammasrivinsä paidan hihaan.\n\nNyt olivat kukualaiset aivan pyörällä päin. He olivat kauheasti\npeloissaan, mutta uteliaisuus voitti pelon, ja hitaasti lähenivät\nmiehet vähitellen Godia. Nähtävästi he olivat aivan unohtaneet\näskeiset hyväntahtoiset aikeensa meidän suhteemme.\n\nViimein puhkesi vanha kukualainen puhumaan. \"Ken on tämä, o\nmuukalaiset?\" kysyi hän juhlallisella äänellä viitaten Godiin, jolla\nei vielä ollut mitään muuta yllään kuin villapaita ja saappaat ja\njonka parta oli vain puoleksi ajettu. \"Ken on hän, jonka yläruumis on\nvaatetettu mutta sääret paljaat, jolla on karvoja toisella poskella\nmutta ei toisella, jolla on kiiltävä ja läpinäkyvä silmä... Kuinka\nvoivat hänen hampaansa jättää hänen leukapielensä ja palata taas\ntakaisin entiseen paikkaansa hänen käskystään!\"\n\n\"Avatkaa nyt suunne!\" kuiskasin minä Godille. Yks kaks aukaisi God\nsuunsa ja irvisti punaisella suulaellaan äijää vasten naamaa aivan\nkuin äkäinen pihakoira. Kukualaiset seisoivat kuin puusta pudonneet\nja töllistivät suu selällään Godiin.\n\n\"Missä ovat hänen hampaansa?\" kirkuivat he. \"Me näimme ne äsken omin\nsilmin.\"\n\nGod käänsi hitaasti kasvonsa sivulle ja läimähytti kädellään suutaan.\nSitten hän taas irvisti ja nyt välkkyi kaksi valkoista hammasriviä\nhänen suussaan.\n\nNuori poika, joka oli tähdännyt puukollaan Godiin, heittäytyi suin\npäin maahan ja ulvoi peloissaan, niin että koko seutu kaikui, ja\nvanhuksen polvet tutisivat kuin haavanlehti.\n\n\"Te olette siis henkiä!\" änkytti hän kauhuissaan. \"Sillä naisesta\nsyntynyt ei ole se, jolla on toinen puoli kasvoista karvojen peitossa\nja toinen paljas, jolla on välkkyvä ja läpinäkyvä silmä ja hampaat,\njotka katoavat ja taas kasvavat? Armoa, armoa! Säästäkää henkemme!\"\n\nMepä oikein onnen myyriä olimme! Nyt me olimme käskijöinä. Minä\nkäytin tietysti tilaisuutta hyväkseni.\n\n\"Me suvaitsemme antaa teille anteeksi\", sanoin ystävällisesti.\n\"Mutta kuulkaa nyt, minä sanon, keitä olemme. Me tulemme toisesta\nmaailmasta, vaikka olemme ihmisiä kuten te kukualaisetkin. Me olemme\nastuneet alas suurimmasta tähdestä, joka yöllä tuikkii.\"\n\n\"Oh, oh!\" ulvoivat alku-asukkaat yhteen ääneen ja olivat pelkästä\nkummastuksesta pudottaa silmät päästään.\n\n\"Niin!\" lausuin minä, \"sieltä tulemme.\" Ja armollisesti hymyillen\nlisäsin: \"Me olemme tulleet kunnioittamaan teitä vierailullamme ja\nilahuttamaan kansaanne. Ja kuten kuulette, oi ystäväni, olen oppinut\nkielenne erityisesti tätä matkaa varten.\"\n\n\"Niin on, niin on!\" huusivat kaikki miehissä. \"Mutta hallitsijani\",\nvirkkoi vanhus. \"Sinä olet oppinut kielemme hyvin huonosti.\"\n\nMinä heitin häneen tuikean katseen ja hän loi nöyrästi silmänsä\nmaahan.\n\nMinä jatkoin edelleen. \"Niin\", sanoin, \"me olemme siis kulkeneet\npitkän matkan tänne alas maan päälle, ja te olette vastaanottaneet\nmeidät vihamielisesti. Sen vuoksi tulee teidän kärsiä rangaistus.\nYksi teistä heitti veitsensä hänen päätään kohti, jonka hampaat\ntulevat ja menevät.\"\n\n\"Oi, herra, armahda häntä!\" pyysi vanha kukualainen rukoillen. \"Hän\non kuninkaan poika, ja minä olen hänen setänsä. Jos sinä hänet\nsurmaat, täytyy minun se hengelläni maksaa.\"\n\n\"Niin, se on varma!\" virkkoi nuorukainen uhkaavasti. \"Te ette kenties\nluule, että meillä on voima teitä rangaista --. voima surmata teidät\nkaikki. Odottakaa, minä näytän teille, mihin kykenemme. Kuules\nsinä, orjankoira!\" ärjäsin ukkosäänellä Umbopalle. \"Anna minulle\ntaikaputki, joka puhuu!\"\n\nUmbopa oli heti oivaltanut aseman. Hän otti pika-ampuvan pyssyni ja\nojensi sen minulle ovelasti hymyillen -- hän, jonka vakavat kasvot\ntuskin koskaan hymyilivät.\n\n\"Tässä se on, oi hallitsijoiden hallitsija\", sanoi hän heittäytyen\npolvilleen eteeni, kuin olisin ollut mikä jumala.\n\nMinä olin äkännyt pienen vuorikauriin, joka seisoi kalliolohkareella\nnoin seitsemänkymmenen askeleen päässä meistä. Päätin tähdätä siihen.\n\nViittasin eläimeen. \"Te näette kaikki tuon kauriin,\" sanoin.\n\"Sanokaapa minulle: Voiko kukaan tappaa tämän eläimen täältä ja\npelkällä jyrinällä?\"\n\n\"Se on mahdotonta, valtiaani\", sanoi ukko.\n\n\"Mahdotonta, mahdotonta!\" huusivat toisetkin.\n\n\"Ja kuitenkin tapan minä sen.\"\n\nUkko veti suunsa hienoon hymyyn. \"Sitä ei valtiaani voi tehdä.\"\n\nKohotin pyssyn poskelleni ja tähtäsin kauriiseen. Se oli vain pieni\nraukka eikä olisi ollut kummallista, jos olisinkin ampunut syrjään,\nmutta minä tiesin, etten erehtyisi.\n\nHenkäsin syvään ja vedin varovasti liipasinta. Onneksi seisoi kauris\nliikahtamatta ja hiljaa kuin kivi.\n\n\"Pau!\" Pyssy laukesi, kauris hypähti ilmaan ja putosi kalliolle\nkuolleena kuin pölkky.\n\nKukualaiset ulvoivat kauhusta.\n\n\"Jos tarvitsette lihaa\", sanoin minä tyynesti, \"niin menkää noutamaan\nkauris -- minä lahjoitan sen teille.\"\n\nUkko antoi viittauksen ja heti kippasi yksi hänen miehistään\nkalliolohkareelle ja tuli takaisin kauris hartioillaan. Alku-asukkaat\nkerääntyivät kuolleen eläimen ympäri eivätkä saaneet silmiään\nkäännetyksi ihmeellisestä reiästä, jonka kuula oli tehnyt sen\nruumiiseen.\n\n\"Siinä näette, että puhun totta!\" sanoin minä totisesti,\nsilmäkulmiani rypistäen. Ei kuulunut vastausta.\n\nMutta minä arvelin, että oli paras takoa, niin kauan kuin rauta oli\nkuumaa, ja jatkoin siis:\n\n\"Jos vielä epäilette voimaamme, niin voihan joku teistä asettua\ntuonne kalliolle, missä kauris seisoi. Silloin saatte nähdä...\"\n\nMutta ehdotukseni ei miellyttänyt ketään. Kaikki seisoivat mykkinä\nja äänettöminä kuin kivikuvat, tuijottaen vuoroin meihin, vuoroin\nkauriiseen. Kuninkaan poika katkaisi viimein äänettömyyden lausuen:\n\n\"Oikein puhuttu. Kuuleppas, setä\", ehdotti hän, \"mene sinä ja asetu\nkalliolle seisomaan! Taikavoima on kyllä tappanut kauriin, mutta\nihmistä se tuskin siltä voi tappaa.\"\n\n\"Ei, ei!\" keskeytti vanhus kiihkeästi rakkaan veljenpoikansa ja\npudisti kiivaasti päätään. \"Vanhat silmäni ovat nähneet kyllin. Nämä\nmiehet ovat todellakin velhoja -- kuinka muuten? Viekäämme heidät\nnyt kuninkaan luo. Mutta jos joku joukostamme vielä epäilee, niin\nasettukoon hän kalliolle ja puhukoon taikaputki hänelle.\"\n\nMutta ei -- siihen ei kenelläkään ollut rohkeutta. \"Meidän kurjat\nruumiimme eivät ansaitse, että niihin tuhlataan kallista taikaa\",\narveli muuan. \"Me tyydymme jo siihen, mitä olemme nähneet. Vaikka\nkaikki noidat kukualaisten maassa löisivät tuumansa tukkoon, eivät he\nkuitenkaan voisi tehdä tällaista taikatemppua.\"\n\n\"Eivät suinkaan\", huomautti vanhuskin. Äänestä päättäen oli raskas\nkivi vyörynyt hänen rinnaltaan. \"Eivät suinkaan\", toisti hän.\nSitten hän kääntyi meidän puoleemme: \"Kuulkaa mitä teille sanon\nte tähtien pojat, te, joiden silmät välkkyy ja suulaki liikkuu --\nte, joiden puhe on kuin ukkosenjyrinä ja jotka surmaatte matkojen\npäästä. Minä olen Infadus Kafan poika -- Kafan, joka muinoin oli\nkukualaisten kuningas. Ja tämä nuori mies on Skragga, hänen isänsä\non Twala, tuhansien vaimojen mies, kukualaisten päämies ja tämän\nmaan vallitsija, suuren tien ylläpitäjä, vihollisten hirmu, mestari\nvelhotaidossa, satojen tuhansien soturien päällikkö -- Twala --\nyksisilmäinen -- musta -- peljättävä.\"\n\nMinä en ollut tietääkseni näistä monista suurista sanoista, virkoin\nvaan kopeasti.\n\n\"Vie meidät siis Twalan luo. Me emme kauemmin tahdo keskustella\nhalpasäätyisten kanssa.\"\n\n\"Tapahtukoon tahtonne mukaan, herra\", sanoi vanhus. \"Mutta tie on\npitkä -- kolmen päivänmatkan pituinen.\"\n\n\"Hyvä\", sanoin minä välinpitämättömästi. \"Meillä on kyllin aikaa,\nsillä me emme koskaan kuole. Menkää te vaan edellä, me seuraamme.\nMutta sen sanon teille -- sekä sinulle Infadus että sinullekin\nSkragga -- varokaa virittämästä ansoja meille. Tietäkää, että me\ntunnemme jokaisen ajatuksenne ja rankaisemme ne samassa tuokiossa,\njolloin ne syntyvät aivoissanne. Hän, jolla on paljaat jalat ja\npuoleksi partaiset kasvot, lähettää salaman välkkyvästä silmästään\nteihin ja teidän maahanne, hänen noitahampaansa iskevät teihin kiinni\nja syövät teidät kaikki, ja noitaputki on puhuva teille ukkosen\näänellä ja tappava teidät!\"\n\nMahtava puheeni teki syvän vaikutuksen. Nöyriä he kyllä tähänkin\nasti olivat olleet, mutta nyt he tuskin uskalsivat silmiään päässä\nliikuttaa, niin he pelkäsivät noitavoimaamme.\n\nVanha Infadus kumarsi maahan asti ja mutisi: \"Kuhm! Kuhm.\" Sittemmin\nsain tietää, että kukualaiset täten tervehtivät kuningastaan. Sitten\nhän sanoi jotain seuralaisilleen ja nämä korjasivat kauhealla\nkiireellä huostaansa kaikki kimsumme ja kamsumme. He eivät millään\nehdolla antaneet meidän itse kantaa tavaroitamme -- ei, he muka kyllä\npitivät huolen niistä. Pyssyihin ei kukaan kuitenkaan uskaltanut\nkoskea, ei millään ehdolla. Mutta Godin vaatteet, jotka huolellisesti\nkokoonpantuina olivat maassa, korjasi muuan alku-asukas heti\nkainaloonsa.\n\nGod harppasi miehen luo vaatien vaatteitaan takaisin ja kiivas\nsananvaihto syntyi heidän välillään kaikessa ystävyydessä tietysti.\n\nInfadus rupesi sovittajaksi. \"Elköön noitasilmäinen ja noitahampainen\nvaltiaani millään ehdoin koskeko vaatteisiinsa. Hänen orjansa\nkantavat ne ilolla kuninkaan kaupunkiin.\"\n\n\"Niin, mutta minä tahdon\" -- tässä pääsi Godilta kirous -- \"minä\ntahdon vaatteeni ylleni, sinä pässinpää.\"\n\nUmbopa tulkitsi hänen sanansa vanhalle päällikölle (lukuunottamatta\nsanaa pässinpää), mutta Infadus ei tahtonut kuulla sellaisesta\npuhuttavankaan.\n\n\"Minkä vuoksi tahtoo valtiaani kätkeä kauniit valkoiset säärensä\nmeiltä?\" kysyi hän ja näytti kovin onnettomalta. \"Olemmeko rikkoneet\nvaltiaamme mieltä vastaan, koska hän tahtoo rangaista orjiaan näin\nankarasti?\"\n\nGod oli aivan pyörällä, hän ei enää sanonut sanaakaan, seisoi vaan ja\nmulkoili Infadusiin ja hänen seuralaisiinsa. Curtis ja minä olimme\nkatketa nauruun nähdessämme keikarimaisen ystävämme onnettoman tilan.\nMutta alku-asukas pötki ystävällisesti irvistäen vaatteet kainalossa\nmatkaansa.\n\n\"Hiisi vieköön!\" huusi God raivoissaan. \"Nyt tuo musta lurjus vie\nhousuni.\"\n\n\"Kuuleppas, God,\" selitti Curtis hänelle yhä vielä naurun vallassa.\n\"Sinä olet esiintynyt tässä maassa erityisen huomattavassa\nulko-asussa ja sinun täytyy ylläpitää arvoasi. Toisin sanoen: niin\nkauan kuin me olemme tässä maassa, on sinun pakko käydä housuitta.\nSinun täytyy tyytyä vain paitaan, saappaisiin ja lasisilmään.\"\n\n\"Niin, ja sitten teidän täytyy tyytyä vain yhteen poskipartaan.\nToisen posken on edelleenkin oltava parraton. Jos te hiukankaan\nmuutatte ulko-muotoanne olemme mennyttä miestä. Silloin he näet\nhuomaavat, että me olemme vain pettureita emmekä noitia. Olen\npahoillani teidän tähtenne, God. Mutta totta puhuen teillä ei ole\nmuuta neuvoa kuin nielaista karvas pala.\"\n\nGod, joka tähän asti oli raivonnut ja kiroillut kuin pahin korpraali,\nrauhoittui ja pudisti alakuloisena päätään. \"Luuletteko todellakin\nniin?\" kysyi hän. \"Luuletteko, että se on välttämätöntä?\"\n\n\"Ehdottomasti. Toistaiseksi riippuu meidän kohtalomme teidän\n'kauniista, valkoisista sääristänne' ja 'välkkyvästä silmästänne'...\nKiittäkää onneanne, että saitte pitää edes saappaanne. Sitä paitsi ei\nole laisinkaan liian kylmä käydä housuitta.\"\n\nGod ymmärsi nyt kaikesta, että oli turha potkia tutkainta vastaan.\nHän huokasi raskaasti eikä sanonut enää mitään.\n\nMutta monta monituista päivää kului, ennenkuin hän tottui uuteen\npukuunsa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nKukualaisten maassa.\n\n\nMe läksimme nyt kulkemaan kohti kuninkaan kaupunkia. Koko iltapuolen\nastuimme eteenpäin suurta maantietä pitkin, joka kaiken aikaa kulki\nluoteissuuntaan. Infadus ja Skragga kävelivät rinnallamme, mutta\nheidän seuralaisensa astuivat noin sata askelta edellämme.\n\n\"Kuuleppas, Infadus\", kysyin minä hetken aikaa kuljettuamme, \"kuka on\nrakentanut tämän tien?\"\n\n\"Se rakennettiin monta, monta vuotta sitten -- -- kuinka ja milloin,\nsitä ei kukaan tiedä, sitä ei tiedä edes Gagul, viisas vaimo, joka on\nelänyt monta miespolvea. Nyt ei kukaan voi enää rakentaa sellaisia\nteitä, mutta kuningas ei anna sen kasvaa ruohoa.\"\n\n\"Ja kuka on laatinut kuvapiirrokset kallioon, jonka kautta kuljimme?\"\n\n\"Kädet, jotka rakensivat tien, tekivät myös ihmeelliset kuvat\",\narveli Infadus. \"Me emme tiedä, kuka ne on tehnyt.\"\n\n\"Koska tuli kukualaisten kansa tähän maahan?\"\n\nVanhus vastasi: \"Valtiaani. Myrskytuulen lailla hyökkäsi kansamme\nnäille lakeuksille tuhatta, kymmenentuhatta kertaa tuhatta\nkuunkierrosta sitten. Se vaelsi tänne suurista maista, jotka\nsijaitsevat tuolla kaukana, kaukana\", ja Infadus viittasi pohjoiseen.\n\"He eivät päässeet kauemmaksi kuin tänne, kertoo tarina, ja niin\nsanoo myös viisas Gagul, sillä valtavat vuoret sulkivat heiltä tien.\nMutta olihan täälläkin hyvä olla, ja niin he asettuivat tähän maahan\nja lisääntyivät ja tulivat mahtaviksi. Nyt olemme lukuisat kuin hieta\nerämaassa, kun kuningas Twala nyt kutsuu sotaväkensä kokoon, kohoavat\nheidän höyhentöyhtönsä yli tasangon, niin pitkälle kuin silmä kantaa.\"\n\n\"Mutta ketä vastaan soturit taistelevat, kun maa on vuorten\nympäröimä?\"\n\n\"Ei joka puolelta, ei tuolla\", selitti Infadus viitaten pohjoiseen.\n\"Siellä maa on avoin, ja sitä tietä hyökkäävät viholliset tuon\ntuostakin päällemme tuntemattomasta maasta. Mutta nyt on kolmas osa\nihmisikää kulunut siitä, kun viimeksi oli sota. Silloin kaatui monta\ntuhatta kukualaista, mutta me kukistimme ne, jotka tahtoivat hävittää\nmeidät. Sen jälkeen emme ole taistelleet vieraita kansoja vastaan,\nmutta sisällistä sotaa olemme käyneet, toinen jalopeura otteli toisen\nkanssa.\"\n\n\"Mistä se johtui?\" kysyin minä.\n\n\"Valtiaani, kuninkaalla, velipuolellani, oli veli, kaksoisveli.\nMeidän tapamme ei salli, oi valtias, kaksoisten elää, heikomman\ntäytyy aina kuolla. Mutta kuninkaan äiti kätki heikomman lapsen,\nkoska hänen sydämensä sääli sitä. Tämä lapsi on Twala, kuningas. Minä\nolen hänen nuorempi veljensä, toisen vaimon poika.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Kafa, isämme kuoli, kun me tulimme miehiksi, ja veljeni Imotu tuli\nkuninkaaksi hänen jälkeensä. Hän hallitsi maata jonkun aikaa ja\nhänellä oli poika, nimeltä Ignosi (Salama), jonka äiti oli kuninkaan\nlempivaimo. Kun poika oli kolmen vuoden vanha, tapahtui että heti\nkauhean sodan jälkeen tuli nälänhätä maahan. Koko kansa näki nälkää\nja kuten nälkääntynyt leijona haki se jotain, jonka olisi voinut\nrepiä palasiksi. Silloin julisti Gagul, viisas, hirvittävä vaimo,\njoka ei koskaan kuole, kansalle:\n\n\"'Kuningas Imotu ei ole oikea kuningas.'\n\n\"Kuningas Imotu makasi siihen aikaan sairaana majassaan. Hän oli\nhaavoittunut sodassa eikä voinut liikahtaa paikaltaan.\n\n\"Silloin Gagul astui erääseen majaan ja talutti ulos Twalan,\nvelipuoleni ja kuninkaan kaksoisveljen, jota hän oli syntymästä asti\nsalannut rotkoissa ja vuorenonkaloissa. Hän repäisi vaatteen hänen\nlanteiltaan ja näytti kansalle _kuninkaanmerkin_ -- pyhän käärmeen,\njoka oli piirretty hänen vyötäisiinsä. Sellainen merkki annetaan aina\nkuninkaan vanhimmalle pojalle, heti kun hän on syntynyt. Ja Gagul\nhuusi kaikuvalla äänellä: 'Katsokaa! Tässä on kuninkaanne, jonka\nhenkeä olen suojellut tähän päivään asti.' Ja kansa, jonka ymmärrys\nkärsimyksistä oli mennyt sekaisin ja jonka nälkä oli saattanut\nraivoon, uskoi Gagulin sanoja ja ulvoi: 'Kuningas! Kuningas!' Mutta\nminä tiesin, että Gagul valehteli. Imotu oli vanhin. Juuri kun kansa\nhuusi ja melusi, astui sairas kuningas Imotu hoiperrellen majastaan\nvaimonsa ja pikku Ignosin seurassa. 'Mitä tämä melu tietää?' kysyi\nkuningas Imotu. Ja miksi huudatte: kuningas, kuningas?'\n\n\"Ei kukaan vastannut. Äkkiä hyökkäsi Twala, hänen kaksoisveljensä,\nhänen päällensä, tarttui häntä hiuksiin ja iski veitsensä hänen\nsydämeensä. Ja huikentelevainen kansa, joka aina kumartaa nousevaa\naurinkoa, puhkesi riemuhuutoihin. 'Twala on kuninkaamme!' kirkuivat\nhe. 'Nyt sen tiedämme, että Twala on kuninkaamme'.\"\n\n\"Ja mihin joutuivat Imotun vaimo ja hänen pieni poikansa. Surmasiko\nTwala heidätkin?\"\n\n\"Ei, valtias\", vastasi Infadus. \"Kun vaimo näki, että hänen isäntänsä\noli kuollut, tempasi hän pojan syliinsä ja pakeni. Muutaman päivän\nperästä hän hyvin nälkäisenä saapui erääseen syrjäkylään ja pyysi\njotain syödäkseen. Mutta ihmiset vihaavat aina onnettomia, ei kukaan\nantanut hänelle maitoa eikä ruokaa. Mutta yöllä pimeässä hiipi pieni\ntyttö, jonka kävi sääliksi pikku poikaparkaa, hänen luokseen vieden\nhänelle vähän ruokaa. Samana yönä matkasi vaimo poikineen vuoria\nkohti. Sen jälkeen ei kukaan ole nähnyt häntä eikä Ignosia, hänen\npoikaansa -- he ovat kai molemmat kuolleet.\"\n\n\"Mutta jos poika nyt ei olisikaan kuollut, Infadus, silloin hän kai\nolisi kukualaisten laillinen kuningas, vai kuinka?\"\n\n\"Olisi kylläkin, valtiaani, pyhä käärme kiertää hänen lanteitaan.\nMutta\", jatkoi hän, päätään pudistaen, \"hän on varmaan jo kauan\nsitten kuollut.\"\n\nKaukana näköpiirin luona huomasimme nyt ryhmän majoja, joita\nympäröi korkea paalutus ja syvä kaivanto. Infadus viittasi näihin\nrakennuksiin. \"Katso tuonne, valtiaani\", sanoi hän. \"Siinä on kraali,\njossa murhatun kuninkaan vaimo ja poika viimeksi nähtiin.\n\n\"Siellä me nukumme tänä yönä, jos nimittäin\", lisäsi hän epäröiden ja\nkasvonsa olivat kuin suuri kysymysmerkki: \"Nukkuvatko valtiaani maan\npäällä oleskellessaan?\"\n\n\"Kyllä, ystäväni Infadus, kun olemme kukualaisten maassa, elämme\nkuten kukualaisetkin\", vastasin minä majesteetillisesti. Tämän\nsanottuani käännyin äkkiä puhutellakseni Godia, joka unisena\ntallusteli takanani ja näytti hyvin happamelta, hänellä oli täysi työ\npidellä paidanliepeitään, joita iltatuuli tuon tuostakin liehautti\nylös. Godin rinnalla kulki Umbopa. Hän oli nähtävästi suurella\ntarkkuudella seurannut keskusteluani, vanhan päällikön kanssa ja\nhänen kasvoillaan oli vakava ja samalla iloinen ilme. Hänen katseensa\noli tähdätty kauas etäisyyteen. Näki selvästi, että hänen ajatuksensa\nliikkuivat menneissä ajoissa, ja että hän koetti muistella asioita\nja tapahtumia, jotka jo olivat puoleksi unohtuneet, mutta nyt olivat\nheränneet uuteen eloon... Ihmeellinen mies, tuo Umbopa!\n\nKoko ajan olimme kulkeneet hyvää vauhtia maakylän majoja kohti.\nVuoret, joiden yli olimme kiivenneet, olivat jo kaukana takanamme,\nja tiheämpänä, yhä tiheämpänä verhosi sumuhuntu Sheban poven.\nMitä edemmäksi saavuimme sitä kauniimmaksi kävi maa. Kasvullisuus\noli rehevä, mutta ei silti troopillisen ylenpalttinen. Aurinko\noli kirkas ja lämmin, mutta ei paahtava, ja vuoriseudulta puhalsi\nraitis, vilpoisa tuuli, siveli viileästi hiuksiamme ja leikitteli\nvallattomasti God raukan paidalla. -- --\n\nTämä uusi maa oli todella maallinen paratiisi. En koskaan ole nähnyt\nsen vertaista kauneudessa ja hedelmällisyydessä. Transvaal on kaunis\nmaa, mutta sitä ei voi verrata kukualaisten valtakuntaan.\n\nHeti kun läksimme matkaan, oli Infadus lähettänyt pikajuoksijan\nkylään ilmoittamaan tulostamme. Mies lähti laukkaamaan tavattoman\nnopeasti, ja Infadus selitti meille, että hän tulisi juoksemaan samaa\nvauhtia koko ajan. Pikajuoksu oli näet suosituin urheilu kukualaisten\nkesken, ja he olivatkin erinomaisen taitavat siinä. Saavuttuamme\npuolen peninkulman päähän kylästä, huomasimme siellä vilkasta\nliikettä ja eloa aivan kuin muurahaispesässä. Majojen välissä vilisi\ntoimeliaita ihmisiä, ja kyläpaalutuksen portista astui joukottain\nalku-asukkaita meitä vastaan. Joka mies oli kiireestä kantapäähän\nasti aseissa, näytti siltä, kuin saisimme lämpimän vastaanoton.\nCurtis laski hieman levottomana kätensä minun käsivarrelleni\nhuomauttaen, että asema tuntui uhkaavalta.\n\nInfadus ymmärsi, että me epäilimme pahaa. Hän pudisti päätään ja\nkiirehti vakuuttamaan:\n\n\"Valtiasteni ei tarvitse pelätä. Sydämessäni ei ole petosta. Minä\nolen näiden soturien päällikkö, minun käskystäni he tulevat teitä\ntervehtimään!\"\n\nTämä kuului rauhoittavalta, ja minä nyökäytin hänelle tyynesti päätä.\nMutta aivan levollisia emme kuitenkaan olleet.\n\nNoin neljänneksen päässä kylän suurimmasta portista oli pitkähkö\nmäki, joka vietti tasaisesti Salomon suurelle tielle. Mäen viheriälle\nrinteelle asettuivat sotilaat riviin, osasto osaston viereen ja rivi\nrivin taa. Komealta näytti, kun tällainen 300 miehen suuruinen osasto\ntasaisessa, nopeassa vauhdissa marssi mäenrinnettä ylös, välkkyvin\npeitsin ja liehuvin sulkatöyhdöin ja asettui paikoilleen. Kun viimein\nsaavuimme mäen juurelle, oli kokonaista kaksitoista osastoa -- siis\n3,600 miestä -- asettunut tien viereen lausuakseen yliluonnolliset\nvieraansa tervetulleiksi kukualaisten maahan ja valtakuntaan.\n\nNyt olimme saapuneet ensimäisen osaston luo. Kuljimme niin läheltä,\nettä helposti saatoimme tarkastaa jokaista yksityistä miestä. Kuinka\nvoimakkaita ja kookkaita he kaikki olivat! Sellaista sotajoukkoa\nen ole eläissäni nähnyt. He olivat kaikki keski-ikäisiä, lyhyimmät\nheistä olivat noin kolmen kyynärän pituiset, ei yksikään siitä\nalle, Päässä oli heillä samanlainen suuri sulkatöyhtö kuin meidän\nseuralaisillammekin. Vyötäisten ja oikean säären ympäri, juuri\npolven alapuolelle oli sidottu valkoisia häränhäntiä ja vasemmalla\nkäsivarrellaan kantoi joka mies pyöreätä kilpeä. Se oli melkein\nkyynärän levyinen poikkimitaten ja hyvin omituisen näköinen,\netu-osa oli hyvin ohuista rautalevyistä, joiden yli oli levitetty\nliidunvalkoinen härän nahka. Soturien aseet olivat yksinkertaiset,\nmutta hyvin tarpeenmukaiset. Joka miehellä oli ensiksikin lyhyt\nja raskas kaksikärkinen keihäs, jonka terä oli noin kuusi tuumaa\nläpimitaten leveimmältä kohdaltaan. Näitä keihäitä ei käytetä\nheittoaseina -- kukualaiset iskevät ne vastustajaansa. (Selkääni\nkarmii ajatellessani mitä kauheita haavoja moiset aseet iskevät)!\nSitäpaitsi oli jokaisella soturilla kolme pitkää, raskasta veistä,\nnoin 2 naulan painavia kukin -- yksi riippui vyöllä, toiset kaksi\nkilven takana. Näitä keihäitä kutsuivat kukualaiset nimellä \"Tollas\".\nKukualaissotilas voi tällaisella veitsellä osata tähdättäväänsä\nviidenkymmenen askeleen päästä, ja he alkavat tavallisesti taistelun\nlähettämällä oikean luotituiskun näitä murha-aseita vihollisiinsa,\nennenkuin ahdistavat heitä keihäillään.\n\nSotilaat seisoivat hiljaa ja liikkumatta, kuin olisivat he olleet\nkivipatsaita eikä ihmisiä, mutta vain siksi, kunnes me olimme\nsaapuneet heidän eteensä. Samassa tuokiossa he kaikki yhtenä miehenä\nkohottivat peitsensä ilmaan ja kunnioittivat meitä huutaen: \"Kuhm!\nKuhm!\" Niin pian kuin olimme sivuuttaneet kunkin osaston, yhtyi se\nseuraamaan takanamme saattaen meitä kylään. Viimein marssi koko\njoukko, siis 3,600 miestä, takanamme, niin että askelten töminä\nkaikui virstojen päähän ja maa tärisi. Myöhemmin jouduimme hyvinkin\npaljon tekemisiin näiden kahdentoista osaston kanssa, mutta siitä\nkerron sittemmin. Infaduksen osasto oli kukualaisen sotajoukon ydin\nja niitä kutsuttiin -- kilpiensä värin mukaan -- \"valkoisiksi\".\n\nMe poikkesimme nyt valtatieltä ja saavuimme leveätä siltaa myöten\nkaivannon yli kylään. Se näytti olevan rakennettu harvinaisen\nsäännöllisesti; suoraan sen halki kulki leveä tie, jonka poikkikadut\nleikkasivat suorakulmaisesti; siten tuli koko kylä jaetuksi\nkahteentoista yhtä suureen nelikulmioon; jokaisessa nelikulmiossa\noli niin monta majaa, että juuri yksi \"valkoisten\" kahdestatoista\nosastosta saattoi asua siinä. Majat olivat kekomaisesti pajun oksista\nrakennetut ja ruohopeittoiset. Ne muistuttivat suuresti zululaisten\nmajoja, mutta sekä oviaukot että mökit itsekin olivat suuremmat.\nJokaiseen majaan johti leveä, kovaksi poljettu savikäytävä.\nMolemmat puolet pääkatua olivat mustanaan naisia, jotka uteliaina\ntöllistivät meihin. He olivat oikein somia ollakseen neekereitä.\nHe olivat pitkiä, solakoita ja hyvin siroja. Tukka oli lyhyt,\nmutta ei villainen kuten neekerien, vaan vapaasti aaltoileva.\nKasvojenjuonteet eivät myöskään olleet tavallista afrikalaista\nmallia; pikemmin muistuttivat heidän kaarevanenäiset piirteensä\nseemiläistä kansanrotua. Mutta enimmin kummastutti meitä heidän\ntyyni hiljainen käytöksensä. He olivat omalla tavallaan yhtä hyvin\nkasvatetut kuin konsanaan hienot salonkinaiset. Siinä suhteessa\nhe suuresti eroavat zulunaisista, jotka ovat sangen ilettäviä ja\ntunkeilevia olentoja. Väsyneinä ja uuvuksissa tallustelimme kylän\nläpi, sadat naiset tarkastivat olentoamme kiireestä kantapäähän,\nmutta ei ainoatakaan raakaa tai säädytöntä sanaa kuulunut tiellämme.\n-- Äänettöminä ja sopivan välimatkan päässä seurasivat he kulkuamme.\nEivät he silloinkaan, kun vanha Infadus merkitsevästi viittasi\nsuureen ihmeeseen, God ystävämme \"kauniisiin, valkoisiin sääriin\",\npuhuneet mitään, vaikka helposti saattoi nähdä, että tämä harvinainen\nnäky herätti heissä tavatonta kummastusta. Ihastuneina he vain\ntuijottivat mustilla säihkyvillä silmillään Godin sääriin, (jotka\nsivumennen sanoen olivat harvinaisen valkoiset). Mutta tämä riitti\nhyvin nostamaan veret Godin poskille, hän oli näet varsin häveliäs\nluonnoltaan.\n\nSaavuttuamme keskelle kylää pysähtyi Infadus suuren majan luo, joka\nsijaitsi hiukan erillään muista majoista.\n\nOvella hän lausui kovalla äänellä.\n\n\"Astukaa sisään, te tähtien pojat, ja suvaitkaa viivähtää hetkinen\nmatalassa majassani. Heti paikalla tarjotaan teille ravintoa --\nmaallista ruokaa ja juomaa -- niin ettei teidän tarvitse kiristää\nvöitänne nälästä. Te saatte hunajaa ja maitoa ja härän sekä muutamia\nlampaita -- se ei ole paljon, valtiaani, mutta meillä ei ole sen\nparempaa.\"\n\n\"Hyvä, Infadus\", sanoin minä. \"Me levähdämme mielellämme, pitkä\nretkemme ilman halki taivaasta maahan on väsyttänyt meitä.\"\n\nMe astuimme majaan, joka nähtävästi oli järjestetty meitä varten.\nParkituista nahoista oli valmistettu mainioita vuoteita ja pesua\nvarten oli vettä yllin kyllin.\n\nÄkkiä kuulimme huutoa ulkopuolelta. Avasimme oven, kurkistimme ulos\nja näimme joukon nuoria tyttöjä, jotka kantoivat maitoruukkuja,\nhunajaa ja paistettuja kakkuja. Heidän jälessään talutti pari nuorta\nmiestä nuorta lihavaa härkää. Yht'äkkiä sivalsi toinen veitsensä ja\nleikkasi näppärästi eläimeltä kaulan. Muutamassa minutissa oli härkä\nnyletty ja paloitettu. Maukkain osa lihaa pantiin meidän varallemme,\njäännökset jaoin omasta ja toverieni puolesta ympärillämme seisoville\nsotureille. He taas vuorostaan paloittelivat lihan pienemmäksi ja\njakoivat sen kansalle. Se oli \"valkoisten miesten lahja\".\n\nUmbopa ja nuori kaunis kukualaisnainen alkoivat kiireesti valmistaa\nruokaa. He keittivät lihan suuressa savipadassa, joka ripustettiin\nmajan ulkopuolelle sytytetyn nuotion päälle. Kun ruoka oli\nvalmistumaisillaan, lähetimme sanan Infadukselle kutsuen häntä ja\nSkraggaa aterioimaan kanssamme.\n\nHe tulivat heti ja me istuimme pienille jakkaroille -- zululaiset\nistua kyyköttävät yleensä kantapäillään, mutta kukualaiset eivät\ntee niin. Söimme hyvällä ruokahalulla ja pääsimme taas vähitellen\nvoimiimme. Kylläpä siitä olikin viikkoja vierinyt, kun niin hyvän\naterian olimme syöneet!... Infadus oli hyvin puhelias ja kohtelias\nmeille; sitä vastoin huomasimme, että Skragga katseli meitä\nepäluuloisesti. Hän kuten hänen seuralaisensa oli ensin kauhistunut\nvalkoista ihoamme ja taikatemppujamme luullen meitä mahtaviksikin\npoppamiehiksi. Mutta kun hän näki meidän syövän, ja juovan aivan\nkuin muutkin kuolevaiset, näytti hän vähitellen muuttavan mieltään.\nAterioidessamme näin hänen koko ajan salaa luovan meihin sangen pahaa\nennustavia silmäyksiä. Lyhyesti sanoen: herra Skraggan käytös ei\nlainkaan miellyttänyt minua.\n\nAterian aikana huomautti Curtis minulle, että meidän pitäisi ottaa\nselkoa siitä, tietäisikö vieraanvarainen isäntämme mitään hänen\nveljensä kohtalosta. Mutta minä sain hänet siitä estetyksi, pidin\nylimalkaan viisaimpana odottaa sopivaa tilaisuutta, ennenkuin\nkävisimme siihen kysymykseen käsiksi.\n\nPäivällisen jälkeen otimme esille piippumme ja vedimme aika sauhut\nInfaduksen ja Skraggan suureksi kummaksi. Ihmeellistä kyllä,\nviljelevät kukualaiset tupakkaa sangen suuressa määrässä, mutta\ntupakanpolton jumalallinen taito on heille tuntematon. He käyttävät\ntupakkaa vain nuuskaksi; ei vanha päällikkö eikä Skragga tunteneet\nsitä samaksi aineeksi, jolla me täytimme piippumme.\n\nViimein kysyin Infadukselta, koska hän luuli meidän voivan jatkaa\nmatkaamme, ja suureksi ilokseni hän vastasi, että seuraavana aamuna\nlähtisimme kulkemaan. Hän oli jo lähettänyt kaksi sanansaattajaa\nilmoittamaan kuningas Twalalle tulostamme. Twala oleskeli nykyään\nLuh nimisessä pääkaupungissaan, jossa piakkoin kesäkuun alkupäivinä,\naiottiin viettää kukualaisten suurta jokavuotista juhlaa. Tähän\ntilaisuuteen kokoontuivat kaikki valtakunnan soturit; ja kuningas\npiti sotaväen tarkastuksen; vaan muutamia osastoja jätettiin\nvartioimaan maan pohjoisrajaa. Juhlan yhteydessä vietettiin\nniinkutsuttu \"noita-ajo\", josta vielä aion kertoa tarkemmin.\n\nInfadus ilmoitti siis meille, että meidän tuli lähteä\naamunkoitteessa. Hän aikoi seurata meitä ja arveli, että me kyllä\nvoisimme saapua Luhiin parin vuorokauden kuluttua, ellei jotain\nerityistä estettä sattuisi tiellä; voisihan esimerkiksi joku virta\ntulvata yli reunainsa, kuten usein tapahtui, ja silloin olisi vaikea\npäästä yli.\n\nSitten toivottivat Infadus ja Skragga meille hyvää yötä ja menivät\nmatkoihinsa. Samassa tuokiossa heittäysimme vuoteillemme ja olimme,\npian sikeässä unessa.\n\nEmme kuitenkaan kaikki neljä, yksi meistä valvoi. Eihän voinut\ntietää, mitä nämä kukualaiset -- ystävällisyydestään huolimatta --\nsaattoivat keksiä.\n\nMutta Jumalan kiitos -- pelkomme oli aiheeton. Yö kului hiljaa ja\nrauhallisesti; ei meille tapahtunut mitään pahaa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nKuningas Twala.\n\n\nMinä en ryhdy seikkaperäisesti kuvailemaan kaikkea mitä saimme kokea\nmatkallamme Luhiin. Matka kesti aivan oikein kaksi päivää ja kävi\nkoko ajan pitkin \"suurta maantietä\" -- Salomon tietä, joka leikkaa\nkukualaisten maan kahtia. Maa tuli yhä viljavammaksi ja kauniimmaksi,\nmitä kauemmaksi kuljimme, yhä tiheämpään kohosi suuria, väkirikkaita,\nvihantien vainioiden ympäröimiä kyliä.\n\nKaikki nämät kylät olivat rakennetut saman suunnitelman mukaan, ne\nolivat aivan yhtäläiset kuin ensimäinen, johon olimme saapuneet,\njokaista kylää vartioi vahva sotajoukko. Kuningas Twalan\nvaltakunnassa oli näet jokainen sotakuntoinen mies soturi, ja\nkoko miespuolinen osa kukualaiskansaa oli valmis milloin tahansa\nlähtemään taisteluun. Matkallamme tapasimme tuhansittain sotilaita,\njotka myös aikoivat pääkaupunkiin ollakseen läsnä suuressa sotaväen\ntarkastuksessa ja vuosijuhlassa.\n\nSeuraavan päivän illalla lepäsimme hetkisen eräällä mäen harjalla,\njonka yli tie kulki. Täällä näimme kauniin, viheriän, hedelmällisen\ntasangon. Tasangon keskellä kohosi Luh. Ollakseen afrikalainen kraali\noli se varsin suuri, se oli ainakin peninkulman ympärimitaten, sitä\nympäröi koko joukko pienempiä kraaleja. Nämä esikaupungit olivat\ntavallisesti tyhjät, ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa -- kuten\nnyt vuosijuhlan aikana -- majoitettiin niihin pääkaupunkiin tulvivat\nsotilaat. Kylän takana puoli peninkulmaa pohjoiseen päin, saatoimme\nnähdä hevosenkengänmuotoisen kummun, jolle kohtalo oli määrännyt\ntärkeän osan minun ja toverieni vaarallisella seikkailuretkellä\nkukualaisten maassa. Luh oli erinomaisen kauniilla paikalla,\nkaupungin läpi juoksi suuri virta, kenties sama, josta olimme nähneet\nvälähdyksen seistessämme korkealla Sheban povella.\n\nKauempana pohjoisessa, noin 14-15 peninkulmaa Luhista, kohosi kolme\nsuurta lumivuorta, aivan kolmikannassa keskenään. Ne eivät olleet\npyöreät ja tasaiset kuten Sheban povi vaan jyrkät ja rosoiset.\n\nEn saanut silmiäni käännetyksi näistä kolmesta lumipeitteisestä\nkukkulasta -- ja samoin oli totta vie myös Curtisin ja Godin laita.\nInfadus huomasi, että katselimme niitä, ja virkkoi:\n\n\"Te katselette noita kaukaisia vuoria? Me olemme antaneet niille\nnimen 'Kolme noitaa', ja niiden luona päättyy suuri maantie.\"\n\n\"Miksi se päättyy?\" kysyin.\n\n\"Elkää sitä minulta kysykö!\" sanoi vanhus olkapäitään kohottaen.\n\"Vuoret ovat täynnä onkaloita ja niiden sisimmässä sisuksessa on syvä\nluola. Sinne menivät muinoin viisaat miehet hakemaan sitä, jonka\nvuoksi he olivat tulleet tähän maahan. Ja sinne haudataan nykyään\nmeidän kuninkaamme. Paikka kutsutaan 'Kuoleman asunnoksi'.\"\n\n\"Mitä etsivät viisaat miehet täältä?\" kysyin minä innokkaasti.\n\n\"En tiedä. Valtiaani, jotka tulevat tähdistä, tietänevät sen\", sanoi\nhän luoden ovelan silmäyksen meihin. Nähtävästi hän tiesi jotain,\nvaikka ei tahtonut puhua sen enempää tästä kysymyksestä.\n\nMinä tekeydyin hirveän viisaan näköiseksi ja sanoin: \"Olet oikeassa,\nInfadus. Ylhäältä tähdistä näemme melkein kaikki, mitä täällä maan\npäällä tapahtuu. Ja mitä me emme näe, siitä kuulemme. Siten olen\nesimerkiksi kuullut, että muinaisajan viisaat miehet tulivat tähän\nmaahan ja noille vuorille löytääkseen välkkyviä kiviä ja keltaista\nmetallia...\"\n\n\"Valtiaani on viisas\", kuului vastaus. Ja vanha päällikkö jatkoi\nvarovasti kylmällä äänellä. \"Minä olen vain maanlapsi enkä tunne\nmoisia asioita. Mutta Gagul tietää -- vanha Gagul, joka ei koskaan\nkuole. Puhukoon valtiaani hänen kanssaan, kun saavumme kuninkaan\nkaupunkiin; hän on melkein yhtä viisas kuin te.\" Näin sanoen hän\npyörähti kantapäällään ja meni matkoihinsa.\n\nHeti kun hän oli mennyt, käännyin minä matkakumppanieni puoleen ja\nsanoin viitaten vuoriin: \"_Siinä ovat kuningas Salomon kaivokset_.\"\n\nUmbopa seisoi vieressämme uneksivana, kuten usein viime päivien\nkuluessa. Hän kuuli sanani ja hänen silmänsä välkähtivät.\n\n\"Niin, Makumazahn!\" sanoi hän zulukielellään. \"Siinä ovat kaivokset\nja niissä timantit. Ja te olette saavat nuo välkkyvät kivet ja\npunaisen kullan, koska te valkoiset miehet nyt kerran olette niin\nahneet leluille ja rahoille.\"\n\nHänen nenäkkäisyytensä harmitti minua ja minä tiuskaisin hänelle:\n\"Mitä sinä siitä tiedät, Umbopa?\"\n\n\"Tiedänkö?\" toisti hän, \"en minä mitään tiedä, minä näin vain unta\nviime yönä!\" Ja sitten hänkin meni matkoihinsa.\n\n\"Mikä hänen on?\" virkkoi Curtis. \"Mitähän ajatuksia musta ystävämme\nmahtanee hautoa mielessään? Hän on mielestäni niin salaperäinen ja\ntietää varmaan enemmän kuin hän tahtoo ilmaista. Se on totta, Allan,\nonko Umbopa kuullut mitään veljestäni?\"\n\n\"Ei, hän ei sano kuulleensa mitään. Hän on kysynyt jokaiselta\nkukualaiselta, johon hän on tutustunut, mutta kaikki sanovat, että\nme olemme ensimäiset valkoiset ihmiset, jotka ovat astuneet jalkansa\ntähän maahan.\"\n\n\"Luuletko ylipäänsä, että hän on voinut päästä tänne asti?\" kysyi God\nystävältään. \"Meidän matkamme kyllä onnistui, mutta sehän oli sula\nihme. Kuinka hän olisi voinut löytää tien vuorten yli ilman karttaa?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Curtis synkästi, \"mutta jollain tavalla minä\nkyllä hänet löydän\".\n\nPäivä laski hitaasti mailleen ja samassa kun sen viimeinen valo\nsammui näköpiirin taa, syöksyi pimeys kätköstään kuin myrskytuuli\nja kattoi mustana ja paksuna pääkaupungin ja koko maan. Toisena\nsilmänräpäyksenä oli päivä, toisena yö -- hämärän hiljaisia hetkiä ei\nnäillä leveysasteilla tunneta. Valo ja pimeys vaihtuvat kuin elämä ja\nkuolema. Aurinko laskee ja maa peittyy varjoon, mutta pimeyden viitta\nei kauankaan verhonnut maan hartioita: pian hiipi vieno valonsäde\nidästäpäin -- ja kas! Nyt näkyi kapea hopeareuna, ja viimein kohosi\npuolikuu taivaalle. Sen kalpeat säteet valaisivat suuren, hiljaisen\ntasangon, ja kaukana vuorilla loisti lumi kuin puhdas hopea.\n\nHiljaa ja ääneti ihailimme tätä hurmaavaa satuihanuutta. Tähdet\nkalpenivat kalpenemistaan -- kuun valo himmensi ne, omituinen lämmin\nja onnellinen tunne valtasi meidät nähdessämme edessämme leviävät\nsuuremoiset ja kauniit seudut. En osaa kuvailla minkä vaikutuksen\ntämä kuutamoinen yö teki mieleemme, tiedän vaan, että minä --\nniin, kuten lukija tietää, olen vaan tavallinen, yksinkertainen\nnorsunpyytäjä eikä elämäni suinkaan ole ollut pelkässä kauneudessa\nkahlaamista, mutta jotain _kaunistakin_ olen sentään nähnyt, ja\nkauniimpia hetkiä elämässäni oli kuutamo-yö kukualaisten maassa.\n\nMutta äkkiä häirittiin meitä unelmissamme. Kohtelias ystävämme\nInfadus astui luoksemme ja ehdotti, että me nyt jo jatkaisimme\nmatkaamme pääkaupunkiin, missä meille oli varattu yömaja.\n\n\"Kuu paistaa nyt niin kirkkaasti\", sanoi hän, \"että me emme kompastu\ntiellä\".\n\nSanottu ja tehty. Läksimme matkaan ja tunnin kuluttua olimme\nsaapuneet erääseen Luhin esikaupungeista. Kaupunki itse näytti\nsuurenmoiselta; ylt'ympäri sitä leimusi nuotio nuotion vieressä\n-- ikäänkuin valtava tulikehä. Nyt saavuimme vallihaudalle;\nnostosillalla seisoi soturi vartioimassa. Tuimalla äänellä huusi\nhän vastaamme: \"Ken siellä?\" Infadus lausui tunnussanan, jolloin\nnostosilta laskettiin, ja me pääsimme yli. Tulimme kaupungin\npääkadulle, mutta vielä emme pysähtyneet; vasta kun olimme astuneet\npuoli tuntia ja kulkeneet satojen majojen ohi, seisahtui Infadus\nvihdoin kapealle portille. Sen sisäpuolella oli koko joukko majoja,\njotka ympäröivät pientä pihamaata. Siinä oli meidän asuntomme.\n\nMe astuimme pihalle. Huomasimme nyt, että jokainen meistä oli saanut\noman majansa itseään varten, vieläpä oikein tilavan ja mukavan;\nlattialle oli levitetty useampia kerroksia tuoksuvia heiniä ja niiden\npäälle parkittuja nahkoja. Ensi työksemme peseydyimme, kun se oli\ntehty, tuli joukko nuoria tyttöjä luoksemme. He toivat paistettua\nlihaa ja paahdettuja jauhokokkareita puulautasilla.\n\nIskimme hyvällä ruokahalulla kiinni alku-asukkaiden herkkuihin, ja\nkun olimme syöneet ja juoneet, nostatimme kaikki vuoteet samaan\nmajaan ja heittäysimme sitten makuulle. Eipä kestänyt montakaan\nsilmänräpäystä ennenkuin vaivuimme sikeään uneen, väsyneet ja uniset\nkun olimme rasittavan päivämatkan jälkeen.\n\nAurinko oli jo korkealla taivaalla, kun viimein heräsimme. Vuoteemme\nääressä seisoivat eilisiltaset ystävämme, heidät oli lähetetty\nauttamaan meitä pukeutumisessa.\n\nOlisittepa nähneet miltä God tällä hetkellä näytti. \"Pukeutumisessa!\"\ntoruskeli hän. \"Pukeutumisessa? Tätäkö he kutsuvat pukeutumiseksi?\nKun ei ihmisellä ole muita vaatteita kuin villapaita ja saapaspari,\nniin ei todellakaan kannata tulla puhumaan pukeutumisesta... Ettekö\nvoisi pyytää näitä tyttösiä tuomaan housuni, Allan?\"\n\nMinä tein niin, mutta housut eivät olleet saatavissa. Ne olivat kuten\nmitkäkin pyhät esineet heti viety kuninkaalle. Muuten ilmoittivat\nneitoset, että kuningas suvaitsi vastaanottaa meidät aamupäivällä.\n\nNeitosten suureksi kummaksi ja mielipahaksi pyysimme heidät\npoistumaan kunnes olimme pukeutuneet. God parka näki sittenkin\neniten vaivaa, vaikka hän ei tarvinnut monta minuuttia ennenkuin oli\nvaatteissa. Hänen täytyi näet ajaa partansa toisin sanoen oikean\nposken parta. Vasempaa kielsimme häntä Herran nimessä veitsellään\nkoskemasta, siinä kasvoi nyt oikein muhkea poskiparta.\n\nMe toiset tyydyimme vähempään, pesimme ja harjasimme itsemme vain\noikein perinpohjaisesti. Curtisin kullankeltaiset hiukset olivat\nkasvaneet niin pitkiksi, että ne ulottuivat melkein hartioille, ja\nhän muistutti nyt enemmän kuin koskaan ennen muinaisajan viikinkiä.\nMinäkin olin saanut aimo parran; harmaat viikseni eivät tavallisesti\nole puolta tuumaa pitemmät, mutta nyt ne olivat kokonaisen tuuman\npituiset.\n\nKun olimme syöneet aamiaisemme ja polttaneet piipullisen tupakkaa,\ntuli Infadus ilmoittamaan, että kuningas Twala oli valmis\nvastaanottamaan meitä.\n\nMe vastasimme, että mieluummin odottaisimme, kunnes aurinko oli\nkorkeammalla, olimme vielä väsyneet matkan jälkeen j.n.e. Kun olet\ntekemisessä villien tai puolivillien ihmisten kanssa, on paras antaa\nheidän odottaa. Jos olet liian kohtelias ja huomaavainen, luulevat\nhe, että heitä pelkäät. Sen vuoksi jäimme rauhallisesti majaamme\nja istuimme vielä kokonaisen tunnin jutellen niitä näitä, vaikka\nvarmasti olimme yhtä uteliaita näkemään kuningas Twalaa kuin hän\nmeitä. Odottaessamme otimme esille muutamia lahjoja, joilla aioimme\nilahuttaa kuningasta, hänen vaimojaan ja hoviväkeään. Paljon ei\nmeillä ollut, mutta jotain sentään saimme kerätyksi kokoon; nimittäin\nTuulihattu raukan Winchesterpyssyn ja muutamia helminauhoja.\n\nViimein ilmoitimme Infadukselle, että olimme valmiit lähtemään\nkuninkaan luo, ja sitten läksimme kaikki matkaan Infaduksen\nseuraamina, Umbopa kantoi pyssyä ja helmiä.\n\nKuljettuamme pari sataa askelta saavuimme melkein samanlaiselle\naituukselle, kuin mikä meidän majojamme ympäröi -- se oli vain\nviisikymmentä kertaa suurempi, mikäli arvioin, neljä-viisi\ntynnyrinalaa läpimitaten. Ylt'ympärillä pitkin aituusta kohosi maja\ntoisensa vieressä, niissä asuivat kuninkaan vaimot. Vastapäätä\nporttia pihan perällä kohosi suuri maja, ja se oli kuninkaan\n\"linna\". Aukealla kentällä joka tavallisissa oloissa oli tyhjä, oli\nnyt eloa ja liikettä; se vilisi näet kukualaisia sotamiesosastoja,\nja luullakseni oli siellä ainakin 7000-8000 sotilasta. Meidän\ntäytyi kulkea rivien välitse astuessamme kuninkaan majalle,\nja siten saatoimme oikein selvästi nähdä, kuinka muhkeilta\nsotilaat näyttivät seisoessaan siinä riveissään liikkumatta kuin\nkuvapatsaat. Sulkatöyhdöt liehuivat tuulessa, keihäät ja valkoiset\nhärännahkakilvet välkkyivät päivänpaisteessa. Se oli komea näky.\n\nKuninkaan majan lähin ympärys oli vapaa ja pitkin seinää oli asetettu\njakkaroita, joille me Infaduksen viittauksesta istuimme. Umbopa\nasettui taaksemme ja vanha Infadus seisoi majan ovella.\n\nKului viisi minuuttia -- kului kymmenen -- vieläpä kaksitoistakin.\n\nRaskas hiljaisuus vallitsi suurella kentällä. Me tunsimme miten\ntuhansien aseellisten miesten katseet olivat meihin tähdätyt, ja\nkaikesta sydämestämme toivoimme, että tapahtuisi jotain; tämähän oli\nmelkein sietämätöntä -- pahempaa kuin tulikokeet keskiajalla. Emme\nkuitenkaan olleet tietääksemme, näytimme vaan hyvin arvokkailta ja\nlevollisilta. Ja yhä kesti hiljaisuutta. Viimein avaantui ovi ja ulos\nastui jättiläisolento tiikerintalja hartioilla. Häntä seurasivat\nSkragga ja kummallisen näköinen kuvatus, joka oli kuin kuivunut\nmarakatti, päästä jalkoihin asti kiedottuna nahoista ommeltuun\nvaippaan. Jättiläinen eli kuningas Twala istui jakkaralle, Skragga\nasettui hänen taakseen, ja marakatti (vai mikä lie ollut) ryömi\nnelinkontin majan siimekseen.\n\nYhä vallitsi sama äänettömyys.\n\nJättiläinen kohosi nyt seisaalleen ja heitti tiikerintaljan\nhartioiltaan, niin että selvästi saatoimme nähdä, kuinka\ninhoittavalta, raa'alta ja ilkeältä hän näytti. En koskaan ole\nnähnyt ilkeämpiä ja vastemielisempiä kasvoja. Kukualaisilla oli\nylipäänsä kauniit kapeat huulet, mutta heidän kuninkaallaan\noli paksut neekerihuulet, leveä litteä nenä ja vain yksi musta\nluimisteleva silmä; toisen sijalla oli kamala ammottava aukko; ja\nhänen kasvoillaan oli julma, eläimellinen ilme. Tämän mustanruskean\nhirviön päässä liehui komea töyhtö valkoisia kamelikurjen sulkia,\nvälkkyvä rintahaarniska peitti vartalon ja vyötäisillä ja oikean\npolven ympärillä oli hänellä kuten hänen sotilaillaankin valkoisia\nhäränhäntiä. Oikeassa kädessään hän piteli suunnattoman suurta\nkeihästä. Kaulaa ympäröi paksu kultarengas ja hänen otsallaan\nhohti ja välkkyi yksi ainoa mahdottoman suuri hiomaton timantti...\nluultavasti Salomon kaivoksen aarteita...\n\nVielä kesti äänettömyyttä mutta ei kauan. Kuningas heilutti raskasta\nkeihästään, ja samassa silmänräpäyksessä heiluttivat kaikki 8,000\nsoturia keihäitänsä vastaukseksi ja 8,000 kurkkua kohotti yht'aikaa\ntervehdyshuudon. \"Kuhm!\" kaikui yli laajan kentän, ja \"Kuhm! Kuhm!\"\nvielä toisen ja kolmannen kerran. Se jyrisi kuin ukkonen ja sai maan\ntärisemään.\n\nÄkkiä kuulimme vikisevän äänen mankuvan jotain. Mistä se ääni tuli?\nMarakattiko tuolta majan siimeksestä puhui?\n\n\"Nöyryyttäkää itsenne, oo kukualaiset miehet!\" kuului käheä ääni.\n\"Tässä on kuninkaanne!\"\n\nJa 8,000 kurkusta kajahti vastaukseksi: \"Kuningas! Nöyryyttäkää\nitsenne kuninkaanne edessä!\"\n\nSitten vallitsi taas hiljaisuus, painostava kuolonhiljaisuus. Mutta\näkkiä se katkesi; yksi sotilaista sattui pudottamaan kilpensä.\nKolisten ja rämisten se putosi kovalle kalkkikivelle, jolla pihamaa\noli laskettu.\n\nTwalan musta silmä säkenöi; hän käänsi päänsä siihen suuntaan, mistä\nmelu kuului.\n\nSitten hän raa'alla, käheällä äänellä huusi: \"Tule tänne, koira!\"\n\nNuori kaunis mies astui kuninkaan eteen.\n\n\"Haa, sinäkö pudotit kiipesi, kurja tomppeli. Uskallatko häväistä\nminua tähdistä tulleitten vieraittemme silmissä? Millä voit itseäsi\npuolustaa?\"\n\nNäimme, miten miesraukka mustasta ihostaan huolimatta kalpeni.\n\n\"Anna kuulua!\" ärjäisi Twala.\n\n\"Se vierähti kädestäni vahingossa\", änkytti soturi. \"Minä en voinut\nsille mitään, oo sinä mustan lehmän vasikka!\"\n\n\"Sen tapaturman saat sinä maksaa! Sinä olet saattanut minut\nnaurunalaiseksi. Sinun pitää kuoleman!\"\n\nNuorukainen tiesi, etteivät rukoukset auttaisi. \"Minä olen kuninkaan\nhärkä\", kuiskasi hän melkein kuulumattomasti.\n\nNyt kutsui kuningas poikansa Skraggan luokseen. \"Näytä minulle\ntaitoasi\", sanoi hän kamalasti hymyillen. \"Heiluta keihästäsi ja tapa\ntämä kurja koira\".\n\nSkraggan irvistys oli yhtä inhoittava kuin hänen ilkeän isänsä. Hän\nkohotti keihäänsä, nuori soturi parka peitti käsillään silmänsä ja\nodotti vavisten loppuaan. Me olimme kauhusta kivettyneet nähdessämme\nmoista raakuutta.\n\nKahdesti heilautti kuninkaanpoika keihästään ja heitti sitten\nraskaan murha-aseensa uhriaan kohti. Se osui nuorukaista sydämeen ja\ntunkeutui selästä lävitse. Hän ponnahti kohoksi, levitti käsivartensa\nja kaatui kuolleena maahan. Sotajoukossa kuului hiljainen mutina,\nse vyöryi rivistä riviin ja kuoli viimein. Rikos oli tehty, ruumis\nmakasi maassa, ennenkuin edes olimme oikein ennättäneet tajuta mistä\noli kysymys. Curtis hypähti pystyyn vihasta vavisten, mutta istuutui\njälleen -- mitäpä hän olisi voinut tehdä?\n\n\"Se oli mainio heitto\", sanoi kuningas. \"Viekää ruumis pois!\"\n\nNeljä miestä astui esille, he nostivat kaatuneen toverinsa ja\nkantoivat hänet syrjään.\n\nNyt vinkui marakatti taas: \"Peittäkää verijäljet! Kuningas on\nlangettanut tuomionsa. Kuningas on rangaissut pahantekijän.\"\n\nHeti astui muuan nainen esille majan takaa kantaen ruukkua, joka oli\ntäynnä kalkkikivijauhoa. Hän siroitti sitä veripilkuille, kunnes ne\npeittyivät näkymättömiin.\n\nCurtis istui kuin hehkuvilla hiilillä -- ja me muut samoin. Moista\njulmuutta emme olleet koskaan nähneet ja Curtis kiehui vihasta, niin\nraivostunut hän oli petomaiseen kuninkaaseen. Töin tuskin sain hänet\nhillityksi.\n\n\"Istukaa levollisesti\", täytyi minun hänelle yhtämittaa kuiskata.\n\"Muuten olemme hukassa.\"\n\nViimein sain hänet käsittämään, että meidän ei pitänyt olla\ntietääksemme koko asiasta, jos mielimme pelastaa nahkamme.\n\nKun verilätäköt oli täydellisesti peitetty, kääntyi Twala puoleemme.\n\n\"Valkoiset miehet!\" sanoi hän, \"te, jotka olette tulleet tänne mistä\nja mitä varten, sitä en tiedä, -- minä tervehdin teitä\".\n\n\"Ja me tervehdimme sinua, Twala, kukualaisten kuningas!\" vastasin\nminä.\n\n\"Valkoiset miehet, mistä te tulette ja mitä etsitte täältä?\"\n\n\"Me tulemme tähdistä. Mutta elä kysy meiltä, millä tavalla olemme\nkulkeneet tämän pitkän matkan. Minkä vuoksi olemme tulleet? Katsomaan\ntätä maata?\"\n\n\"Täällä ei ole paljon näkemistä!\" arveli kuningas. \"Entä tuo mies,\njoka on seurassanne\", jatkoi hän viitaten Umbopaan, \"tuleeko hänkin\ntähdistä?\"\n\n\"Tulee hänkin. Taivaassa elää kyllä hänenkin värisiään miehiä. Mutta\nmiksi kysyt tällaisia asioita, kuningas Twala? Kaikki nämä seikat\novat liian ylhäisiä sinun laisellesi maanlapselle.\"\n\n\"Sinä olet suurisuinen, tähtimies\", vastasi Twala silmäkulmiaan\nrypistäen. \"Tähdet ovat kaukana täältä -- mitä jos antaisin teille\nsaman lopun kuin tuolle miehelle, joka äsken kannettiin pois.\"\n\nMinä purskahdin raikuvaan nauruun, vaikka en suinkaan ollut\nnaurutuulella. Asemamme näytti perin uhkaavalta.\n\n\"Varo itseäsi, oo kuningas! Kulje varovasti, kun astut kuumilla\nkivillä -- muuten poltat jalkasi. Ja pitele keihästäsi varresta,\nettet haavoita kättäsi sen purevaan terään. Jos riistät\nhiuskarvankaan päästämme, olet hukassa ja kuoleman oma. Eivätkö\nnämä kaksi miestä\", näin sanoen viittasin Infadukseen ja Skraggaan,\njoka parhaillaan pyyhki verta keihäästään, \"ole kertoneet sinulle,\nmitä miehiä me olemme ja mihin kykenemme? Oletko koskaan nähnyt\nmeidän kaltaisiamme olentoja? Oletko nähnyt ketään hänen laistaan?\"\nMinä viittasin Godiin -- tiesin että hyvällä omallatunnolla saatoin\nesittää hänet ainoana lajiaan.\n\n\"En, siinä olet oikeassa\", virkkoi kuningas.\n\nMinä jatkoin: \"Eivätkö he ole kertoneet sinulle, kuinka meidän\nkätemme lähettää surman pitkän matkan päästä?\"\n\n\"He ovat kertoneet, mutta minä en usko heitä. Tahdon sen itse nähdä,\nennenkuin uskon\", sanoi hän. \"Tapa joku noista sotilaista, jotka\nseisovat tuolla\", -- hän viittasi kentän tuolle puolen -- \"ja minä\nuskon\".\n\n\"Ei\", sanoin minä päättävästi, \"Ihmisiä me emme tapa, paitsi silloin\nkun he ansaitsevat kuolemanrangaistuksen. Mutta jos sinua haluttaa\nnähdä taitoamme, niin anna palvelijaisi tuoda tänne härkä, sen minä\ntapan.\"\n\nMutta kuningas vain hymyili ivallisesti. \"Ei, teidän pitää tappaa\nmies. Ennen en teitä usko.\"\n\n\"Niinkuin tahdot, kuningas Twala\", virkoin minä. \"Pyydän siis\nsinua menemään tämän suuren pihan poikki. Silloin on elämäsi valo\nsammutettu, ennenkuin jalkasi ovat saavuttaneet portin. Tai... ellet\nitse tahdo, niin anna poikasi Skraggan koettaa...\" Yllämainitun\nnuoren verihurtan olisin mielihyvällä passittanut toiseen maailmaan.\n\nEn koskaan unhoita, minkä kauhean karjunnan Skragga päästi\nkuullessaan ehdotukseni. Hänen kuninkaallinen korkeutensa hypähti\npystyyn, kuin käärme olisi häntä purrut, ja katosi yks kaks kuninkaan\nmajaan.\n\nEi Twalakaan pitänyt ehdotuksestani; hän rypisti kulmakarvojaan ja\nvaipui mietteisiin. Sitten hän huusi:\n\n\"Tuokaa tänne nuori härkä!\"\n\nKaksi miestä kiiti nuolen nopeudella täyttämään kuninkaan käskyä.\nMinä löin Curtisia olalle sanoen hänelle:\n\n\"Tällä kertaa, Sir Henry, saatte te ampua. Näyttäkää tuolle mustalle\nhirviölle, etten minä ole ainoa velho joukossamme.\"\n\nCurtis otti pyssynsä ja valmistautui ampumaan.\n\n\"Kunpa en vain ampuisi väärään\", sanoi hän.\n\n\"Teidän täytyy osua\", kuiskasin hänelle. \"Ja joskin ensimäisen\nlaukauksen kävisi hullusti, on teillä vielä toinen kuula jälellä.\nLaukaiskaa se sitten heti. Mutta elkää ampuko, ennenkuin härkä\nkääntää kylkensä\".\n\nKesti tuokion aikaa, ennenkuin näimme härän, joka juoksi täyttä\nvauhtia aituuksen porttia kohti. Mutta tuskin se oli päässyt portin\nsisäpuolelle, kun se pysähtyi ällistyneenä. Se nosti turpansa ilmaan\nja mylvi. Nähtävästi se pelkäsi suurta ihmisjoukkoa, eikä tiennyt\nminnepäin kääntyä.\n\n\"Nyt on paras hetki!\" kuiskasin minä Curtisille. Hän nosti pyssyn\nposkelleen -- tuima laukaus -- ja härkä kellahti selälleen. Kuula\noli osunut kylkiluiden väliin ja tehnyt perinpohjin tehtävänsä.\nHämmästyksen huuto kaikui yli kentän, kuiskailtiin ja mutistiin;\nmoista temppua ei oltu kukualaisten maassa nähty eikä kuultu.\n\nLevollisesti käännyin Twalan puoleen.\n\n\"Olenko valehdellut, kuningas?\"\n\n\"Et\", täytyi hänen vapisevalla äänellä myöntää, \"sinä olet puhunut\ntotta, valkoinen mies.\" Oli huvittavaa kuulla, kuinka nöyrältä hänen\näänensä, joka äsken oli ollut niin kopea, nyt kuului.\n\n\"Kuule nyt, mitä sinulle sanomme, Twala!\" jatkoin minä. \"Me emme\ntule sodan, vaan rauhan tuojina. Kas tässä\", näin sanoen viittasin\nWinchesterpyssyyn -- \"tämän onton sauvan annamme sinulle. Se antaa\nsinulle vallan tappaa, niinkuin me tapamme. Mutta minä olen loihtinut\ntaikasanalla sauvan, sen vuoksi sanon sinulle: elä tapa ketään\nihmistä sillä. Jos annat sen puhua hirvittävää kieltään jollekin\nihmiselle, niin tuottaa se surman sinulle itsellesi. Maltahan,\nniin saat nähdä jotain uutta... Käske jonkun sotilaistasi asettua\nviidenkymmenen askeleen päähän minusta, ja työntää keihäänsä maahan\nterä ylöspäin, niin että lappea kääntyy meihin päin.\"\n\nParissa silmänräpäyksessä oli kaikki tehty.\n\n\"Kas niin! Nyt minä pirstaan keihään.\"\n\nTähtäsin tarkkaan ja laukaisin. Kuula sattui terään ja pirstasi sen\nkappaleiksi.\n\nTaas kuului hämmästyksen kohina. Minä käännyin Twalan puoleen\nojentaen hänelle pyssyn.\n\n\"Tämän velhoputken annamme siis sinulle. Sittemmin opetan sinua\nsitä käyttämään. Mutta kuten sanottu, varo käyttämästä tähtien\nlahjoittamaa lahjaa maallisia miehiä vastaan.\"\n\nKuningas vastaanotti varovasti pyssyn ja laski sen pelonsekaisella\nkunnioituksella jalkainsa juureen. Samassa huomasin kokoonkuivuneen\napinaolennon ryömivän huoneen vierustalta päivänpaisteeseen.\nSaavuttuaan kuninkaan istuimen luo se kohosi pystyyn ja avasi\nturkkiviittansa, niin että saatoimme nähdä sen kasvot. Ja nekös\nkasvot! Ilkeämpää ja inhoittavampaa naamaa en ole ikipäivinäni\nnähnyt. Apinaolento oli nähtävästi ikivanha vaimo; hänen ruumiinsa\noli niin näivettynyt ja kuihtunut, että se tuskin oli suurempi\nkuin seitsenvuotisen lapsen ruumis, ja kasvot olivat pelkkää\nryppyä, kurttu kurtussa kiinni. Töin tuskin saattoi niissä eroittaa\nsisäänpainuneen uurteen, joka oli olevinaan suu, sen alta pisti\nesiin pitkä terävä leuka. Olihan hänellä nenäkin, mutta se oli niin\nsisäänpainunut, että sitä tuskin saattoi huomata. Lyhyesti sanoen:\nkoko ämmä olisi ollut kuin kuivunut ruumis, ellei hänellä olisi\nollut kaksi suurta mustaa silmää, jotka säkenöivät tulta ja älyä ja\nvilkkuivat ilkeästi lumivalkoisten silmäkulmien alta. Näissä silmissä\nasui koko hänen elinvoimansa. Hänen päänsä oli kalju ja keltainen ja\nesiinpistävä otsa oli pergamentin värinen.\n\nTämä kammottava hirviö, jonka näky pani meidät kauhusta vapisemaan,\nseisoi silmänräpäyksen liikkumatta. Sitten hän äkkiä ojensi luuksi\nkuivettuneen käden, jonka sormet tuumanpituisineen kynsineen\nharottivat kuin haukan koura, ja laski sen kuningas Twalan olkapäälle\nlausuen kimeällä läpitunkevalla äänellään:\n\n\"Kuule minua, oo kuningas! Kuuntele, oo kansa! Kuunnelkaa, kaikki\nvuoret, vainiot ja virrat! Kuuntele, koko kukualaisten maa! Kuuntele\nkaikki, mikä elää ja kuolee. Kuuntele, kaikki mikä on kuollutta ja\nnousee elämään taas kuollakseen! Kuuntele! Kuuntele! Elämän henki on\nminussa. Minä ennustan! Minä ennustan! Minä ennustan!\"\n\nHänen sanansa häipyivät heikkoon vaikerrukseen, ja läsnäolijat, me\nmuiden mukana, olivat kauhun vallassa. Vanha vaimo oli hirveä.\n\nHän jatkoi:\n\n\"Verta! Verta! Verta! Verta virtanaan! Verta kaikkialla! Minä näen\nsen, minä tunnen sen, minä maistan sitä -- se on suolaista, se valuu\npunaisena maassa, sitä sataa taivaasta.\n\n\"Askeleita! Askeleita! Askeleita! Kuulen valkoisen miehen askeleita\nkaukaisista maista. Maa tärisee, se vapisee herrainsa alla.\n\n\"Veri on hyvää -- punainen, virtaava veri. Leijonat nuolevat sitä ja\nkiljuvat korpit huutavat ilosta.\n\n\"Minä olen vanha -- vanha! Olen nähnyt paljon verta. Mutta minä näen\nenemmän verta, ennenkuin kuolen. Kuinka vanhaksi minua luulette? Te\nette tiedä. Mutta te tiedätte, että teidän isänne tunsivat minut ja\nheidän isänsä ja heidän isäinsä isät. Minä olen nähnyt valkoisen\nmiehen ja tiedän, mitä hän himoitsee. Olen vanha, mutta vuoret ovat\nvielä vanhemmat. Sanokaa, kuka rakensi suuren tien? Sanokaa, kuka\nkaiversi kuvat kallioon? Sanokaa, kuka kohotti tuonne nuo kolme\nmykkää, jotka tuijottavat kuiluun?\" Näin sanoen hän viittasi noihin\nkolmeen vuoreen, jotka me edellisenä iltana olimme huomanneet.\n\n\"Te ette tiedä\", jatkoi hän, \"mutta minä tiedän. Ne olivat valkoisia\nmiehiä, suuri valkoinen kansa oli täällä ennen teitä, ja tulee\nolemaan täällä teidän jälkeenne, se imee teistä ytimen ja hävittää\nteidät. Niin! Niin! Niin!\n\n\"Ja miksi he tulivat tänne, nuo valkoiset miehet noitakeinoineen? Mitä\nhe etsivät tästä maasta, nuo väkevät mahtavat miehet? Mikä on tuo\nvälkkyvä kivi, joka otsallasi säihkyy, kuningas Twala? Mitkä kädet\nkutoivat haarniskan, joka suojaa rintaasi? Sinä et sitä tiedä, ei\nkukaan sitä tiedä -- ei kukaan muu kuin minä, vanha, viisas, Isanusi\n(noitavaimo)!\"\n\nNyt käänsi hirviö kamalat kasvonsa meihin päin.\n\n\"Mitä etsitte, valkoiset tähtien miehet? Tähtien --! Etsittekö\nketä kadonnutta? Te ette löydä häntä täältä. Hän ei ole täällä.\nIhmispolvia on tullut ja ihmispolvia on mennyt; mutta ei ainoakaan\nvalkoinen jalka ole polkenut maatamme -- vain yhden miehen, mutta\nhän matkasi kuoleman maille. Te tulette etsimään kiiltäviä kiviä --\nminä tiedän sen kyllä. Ja te löydätte ne, kun veri on kuivunut. Mutta\npalaatteko takaisin sinne, mistä tulitte vai jäättekö minun luokseni?\nHä, hä hää!\n\n\"Entä sinä, ylpeäryhtinen mustanahka\", kirkui hän viitaten Umbopaan.\n\"Ken olet sinä ja mitä sinä etsit? Et kiiltäviä kiviä, et keltaista\nmetallia, joka välkkyy -- ne jätät sinä valkoisille tähtimiehille.\nLuulen tuntevani sinut, luulen tuntevani veren hajun suonissasi -- --\nTempaa vyösi pois -- -- Tempaa se -- --.\"\n\nMutta sen enempää ei noita jaksanut. Kiihoitus nousi yli hänen\nvoimainsa, hänen kasvonsa vääntyivät ja hän vaipui maahan. Muutamat\nmiehet nostivat hänet ylös ja kantoivat hänet majaan.\n\nKuningas nousi vavisten seisaalleen. Hän viittasi kädellään ja\nsamassa silmänräpäyksessä alkoivat sotajoukon eri osastot lähteä\npois. Kymmenen minuutin kuluttua ei suurella kentällä ollut muita\nkuin me neljä, kuningas ja muutamia palvelijoita.\n\n\"Valkoiset miehet!\" sanoi kuningas Twala. \"Sydämeni neuvoo minua\nsurmaamaan teidät. Gagul puhui kummallisia sanoja. Mitä sanotte te?\"\n\nMinä nauroin taas ääneen. \"Ole varovainen, kuningas! Ei ole helppo\nsurmata meitä. Sinä näit, miten kävi härän, tahdotko kuolla samalla\nlailla kuin se?\"\n\nTwala rypisti silmäkulmiaan. \"Te uskallatte uhata minua -- minua\nkuningasta!\" karjui hän.\n\n\"Uhata!\" toistin minä. \"Me emme uhkaa, me vain vastaamme. Koeta\nkoskea meihin, kuningas Twala, niin saat nähdä...\"\n\nJättiläinen nosti käden otsalleen.\n\n\"Menkää rauhassa\", sanoi hän viimein. \"Yöllä tanssitaan suuri tanssi.\nTeidän pitää nähdä se. Elkää peljätkö, että viritän teille ansoja. Ei\nkukaan tee teille pahaa. Minä ajattelen huomiseen.\"\n\nLevollisesti ja tyynesti kohosin minä istuimeltani: ja sanoin: \"Hyvä\non, kuningas Twala!\"\n\nSitten astuimme Infaduksen seuraamina takaisin majoihimme.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nUmbopan salaisuus.\n\n\nKun olimme saapuneet asunnollemme, pyysin Infadusta astumaan\nkanssamme sisään. Majaan päästyämme sanoin:\n\n\"Infadus, me tahdomme puhua kanssasi.\"\n\n\"Puhukoot valtiaani.\"\n\n\"Näyttää siltä kuin olisi kuninkaanne Twala julma mies.\"\n\n\"Niin on, valtiaani. Maa vaikeroi hänen julmuuttaan. Ensi yönä\nsaatte nähdä. Silloin on suuri noidan-ajo. Monta syytetään silloin\nnoituudesta, ja moni joutuu silloin kuoleman saaliiksi. Ei kukaan\nole varma hengestään. Jos kuningas himoitsee jonkun karjaa tai\nhenkeä, tai jos hän pelkää jotakuta ja epäilee jonkun voivan\nkapinoida, silloin iskevät Gagul tai joku noituutta vainuava vaimo\nkyntensä häneen, ja hänet surmataan noitana. Moni mies on heittävä\nhenkensä, ennenkuin kuu väistyy aamuaurinkoa. Ja niin tapahtuu\nusein. Ehkä minutkin surmataan. Tähän asti on henkeäni säästetty,\nkoska olen harjaantunut sodankäyntiin ja aseisiin, ja koska soturit\nminua rakastavat -- mutta kuka tietää kuinka kauan saan elää...\nNiin, oikeassa olet, Makumazahn! Twalan ies painaa raskaana kansan\nhartioita. Kukualaiset ovat väsyneet julmaan kuninkaaseen ja hänen\nveritöihinsä.\"\n\n\"Mutta miksi ei siis kansa häntä kukista ja heitä hänen iestään\nniskoiltaan?\" kysyin.\n\n\"Ei, valtiaani, hän on kuningas, ja jos hänet surmattaisiin, tulisi\nSkragga hänen jälkeensä kuninkaaksi, ja hän on sata kertaa julmempi\nisänsä. Skraggan sydän on mustempi kuin Twalan, ja jos hän olisi\nkuninkaamme, olisi ikeemme vielä raskaampi kuin Twalan aikana.\nEllei Imotu olisi tullut murhatuksi, tai jos hänen poikansa Ignosi\nolisi elänyt, olisi kaikki ollut toisin tässä maassa. Mutta he ovat\nmolemmat kuolleet.\"\n\n\"Kuinka tiedät, että Ignosi on kuollut? Kuka sen on sanonut?\" kuului\nääni takanamme. Hämmästyneinä käännyimme katsomaan, kuka se oli, joka\nsekaantui puheeseemme. Se oli Umbopa.\n\n\"Mitä tarkoitat, nuorukainen?\" kysyi Infadus. \"Kuka on käskenyt sinun\npuhua?\"\n\n\"Kuule minua, päällikkö!\" sanoi kookas palvelijamme kolealla äänellä.\n\"Minä kerron sinulle tarinan naisesta ja hänen lapsestaan. -- Kerran,\nmonta vuotta sitten, surmattiin Imotu, kukualaisten kuningas, ja\nhänen vaimonsa pakeni vieden poikansa Ignosin mukaansa. Eikö totta?\"\n\n\"Totta, totta!\"\n\n\"Kerrottiin sekä hänen että pojan saaneen surmansa vuorilla -- eikö\ntotta?\"\n\n\"Totta, totta!\" vastasi Infadus taaskin päätään nyökäyttäen.\n\n\"Mutta he eivät kuolleet. He vaelsivat vuorten yli ja parvi\nkierteleviä ihmisiä vei heidät erämaan poikki, kunnes he saapuivat\nseuduille, missä taas oli vettä ja ruohoa ja puita.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\nUmbopa ei ollut kuulevinaan vanhuksen kysymystä, hän kertoi edelleen:\n\"He vaelsivat lakkaamatta eteenpäin, yhä eteenpäin, kuukausittain.\nViimein he saapuivat maahan, jossa asuu amazulu niminen kansa, joka\non kukualaisheimoa ja elättää itseänsä sodankäynnillä. He elivät\nsiellä monta vuotta, kunnes äiti kuoli. Hänen poikansa Ignosi lähti\ntaas vaeltamaan kaukaisia maita. Viimein hän saapui ihmeelliseen\nmaahan, jossa asui valkoisia ihmisiä, sinne hän asettui asumaan ja\noppi monta vuotta viisautta valkoisilta.\"\n\nInfadus pudisti päätään ja mutisi epäilevän näköisenä että \"se oli\nkaunista satua...\", mutta Umbopa jatkoi:\n\n\"Monta, monta vuotta hän eli valkoisten joukossa. Milloin hän oli\npalvelija, milloin soturi, mutta syvälle sydämeensä hän oli kätkenyt\nkaikki, mitä hänen äitinsä oli kertonut hänelle isänmaastaan, ja\nyöt päivät oli hänellä vain yksi ajatus: kuinka hän löytäisi tien\ntakaisin vuorten yli kotiin kansansa luo ja isänsä huoneeseen.\nHän odotti uskollisesti monta vuotta ja viimein tuli oikea hetki,\nniinkuin se aina tulee sille, joka hartaasti sitä odottaa. Hän tapasi\nkolme valkoista miestä, jotka aikoivat matkata tähän tuntemattomaan\nmaahan etsimään erästä, joka oli kadonnut. Hän liittyi heihin, vaelsi\nheidän kanssaan paahtavan erämaan halki, kiipesi lumipeittoisten\nvuorten yli ja tuli kukualaisten maahan ja valtakuntaan. Ja täällä,\nInfadus, täällä hän tapasi sinut!\"\n\n\"Varmaankin on mielesi sairas ja ajatuksesi sokaistut, koska noin\npuhut\", virkkoi vanha päällikkö.\n\n\"Niinkö arvelet? Ei Infadus! Katso ja ihmettele, mitä näytän sinulle,\noo isäni veli! _Minä olen Ignosi, kukualaisten oikea kuningas_!\"\n\nNopeasti tempasi hän vyönsä pois ja seisoi alastonna edessämme.\n\n\"Katso!\" sanoi hän ja viittasi käärmeen kuvaan, joka oli sinisellä\nvärillä tatueerattu hänen vyötäisiinsä. \"Tunnetko merkin?\"\n\nInfadus tuijotti siihen hetken aikaa kiinteästi, silmät jäykkinä\nhämmästyksestä. Sitten hän heittäysi Umbopan tai oikeammin Ignosin\neteen polvilleen ja huusi: \"Kuhm! Kuhm! Sinä olet veljeni poika! Sinä\nolet kuninkaamme!\"\n\n\"Enkö sitä sanonut, isäni veli. Nouse ylös, minä en vielä ole\nkuninkaasi, mutta minä voin siksi tulla, jos sinä ja nämä urheat\nvalkoiset miehet tahdotte minua auttaa. Mutta Gagul noita oli\noikeassa, ensin täytyy paljon verta vuotaa. Ja hän on saava\nrangaistuksensa, sillä hän tappoi isäni sanoillaan ja ajoi äitini\npois... Valitse nyt, Infadus! Tahdotko laskea kätesi minun käsieni\nväliin ja tulla minun miehekseni? Tahdotko seurata minua vaaroihin\nja auttaa minua kukistamaan tuon hirviön, Twalan? Vai etkö tahdo?\nValitse nyt!\"\n\nVanhus nosti käden otsalleen ja istui kauan hiljaa ja miettiväisenä.\nViimein hän nousi ylös, astui nuoren kuninkaanpojan luo, laskeutui\npolvilleen hänen eteensä ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Ignosi\", sanoi hän juhlallisesti, \"Ignosi, sinä, joka olet syntynyt\nhallitsemaan kukualaisten maata ja valtakuntaa! Katso, minä lasken\nkäteni sinun käsiesi väliin ja olen sinun miehesi kuoleman hetkeen\nasti. Kun olit pieni lapsi, kannoin sinua usein käsivarrellani; sama\nkäsivarsi, joka kantoi sinua, taistelee nyt sinun puolestasi -- sinun\nja vapauden puolesta.\"\n\n\"Hyvä, Infadus! Jos voitan, olet sinä ensimäinen mies valtakunnassa\nlähinnä kuningasta. Jos taas Twala voittaa -- kuolemaa pahempaa ei\nhän voi sinulle antaa, ja sinähän olet jo vanha, niin että -- --.\nMutta nouse nyt pystyyn, isäni veli, eläkä ole kauemmin polvillasi.\"\n\nSitten kääntyi Ignosi, entinen palvelijamme, puoleemme.\n\n\"Entä te, valkoiset miehet\", sanoi hän. \"Inkubu, Makumazahn, ja\nBougwan! Tahdotteko auttaa minua? Te saatte -- -- niin, mitä voin\nteille luvata? Kiiltäviä säkenöiviä kiviä saatte, jos minä voitan.\nNiin paljon kuin voitte kantaa! Riittääkö se?\"\n\nMinä tulkitsin hänen sanansa tovereilleni.\n\nCurtis vastasi: \"Sano Ignosille, ettei hän oikein tunne valkoisia\nmiehiä. Rikkaus on hyvä asia, ja jos se sattuu tiellemme, korjaamme\nsen. Mutta rehellinen mies ei myy itseänsä kullasta eikä timanteista.\nJa sano hänelle minun puolestani, että olen aina pitänyt paljon\nUmbopasta, ja että senvuoksi mielelläni autan Ignosia, mikäli voin.\nMieluista on minulle päästä tilintekoon julman Twala roiston kanssa.\nMutta mitä arvelet sinä, God? Ja te, Allan?\"\n\n\"No niin\", arveli God, \"käyttääkseni kuvakieltä, johon kaikki tässä\nmaassa näkyvät olevan niin ihastuneet, niin voitte sanoa hänelle,\nettä souturetki ei olisi hullumpaa, se lämmittää sydänlihaksia, ja\nmitä minuun tulee, olen mielelläni hänen veneessään. Umbopa osaa\nkyllä hoitaa peräsintä. Mutta yhdellä ehdolla: minä tahdon saada\nhousuni takaisin.\"\n\nMinä käänsin hänen sanansa.\n\n\"Hyvä, ystäväni\", sanoi Ignosi, entinen Umbopa. \"Hyvä! Entä sinä\nMakumazahn? Oletko sinäkin minun miehiäni, sinä vanha metsämies,\nhaavoittunutta puhvelia viekkaampi?\"\n\nMinä raapaisin tuumivana korvan taustani. Ehdotus ei minua oikein\nmiellyttänyt.\n\n\"Umb... tai, mitä minun piti sanoa, Ignosi, minä en suosi meteleitä.\nMinä olen rauhallinen mies ja vähän niinkuin pelkuri.\" Umbopa veti\nsuunsa hymyyn. -- \"Mutta toiseltapuolen olen sitoutunut seuraamaan\nystäviäni... ja... No niin, suoraan sanoen, Ignosi! Sinä olet ollut\nuskollinen kumppanimme ja olet aina käyttäytynyt kuin mies, minäkin\ntahdon olla uskollinen sinulle. Mutta muista, että olen kauppamies\nenkä suinkaan varakas; sen vuoksi lausun sulimmat kiitokset\ntarjoumuksestasi mitä timantteihin tulee -- jos nimittäin koskaan\nsaamme ne käsiimme, ja jollemme sitä ennen ole henkeämme heittäneet.\nJa vielä yksi seikka: sinä tiedät, että me oikeastaan olemme tulleet\nhakemaan Inkubun veljeä. Sinun pitää auttaman meitä hankkeessamme.\"\n\n\"Sen teen\", lupasi Ignosi. \"Kuule, Infadus, vyötäisilläni olevan\npyhän käärmeenmerkin nimessä, sano minulle totuus: Onko kukaan\nvalkoinen mies ennen näitä astunut jalkaansa tähän maahan?\"\n\n\"Ei kukaan, Ignosi.\"\n\n\"Oletko varma siitä, että sinä olisit saanut sen tietää, _jos_ täällä\nolisi ollut joku?\"\n\n\"Olisin aivan varmaan tiennyt sen.\"\n\n\"Sinä kuulet, Inkubu\", sanoi kuninkaanpoika. \"Veljesi ei ole ollut\ntäällä.\"\n\nCurtis huokasi. \"Niin -- niin\", sanoi hän, \"poika raukka ei siis ole\npäässyt perille. Veli parka! Kaikki vaivamme on siis ollut turha...\nMutta tapahtukoon Jumalan tahto.\"\n\n\"Nyt asiaan\", aloin minä päästäksemme näistä surullisista\najatuksista. \"On kyllä hyvä olla kuningas jumalallisen lain nojalla,\nIgnosi, mutta miten aiot päästä todelliseksi kuninkaaksi.\"\n\n\"En tiedä. Infadus, voitko sinä keksiä mitään neuvoa?\"\n\n\"Ignosi, Ukkosen poika!\" sanoi vanhus, \"tänä yönä tanssitaan suuri\ntanssi, ja toimitetaan noita-ajo. Moni heittää tänä yönä henkensä,\nja monen sydämessä vallitsee suru ja viha kuningas Twalaa kohtaan.\nKun tanssi on päättynyt, puhuttelen minä muutamia mahtavimpia\npäälliköitä, ja jos saan heidät puolellemme, puhuvat he puolestaan\njoukoillensa. Minä puhun heille varovasti ja valitsen sanani\nhyvästi. Ensin todistan heille, että sinä yksin olet kukualaisten\noikea kuningas. Ja luulenpa silloin, että kun aurinko taas nousee\ntaivaalle tuoden uuden päivän maalle, niin kaksikymmentätuhatta\nvälkkyvää keihästä tottelee Ignosin käskyjä!... Mutta nyt minun\ntäytyy mennä... Minun täytyy saattaa kaikki järjestykseen, käyttää\nkorviani ja kuunnella kansan ääntä ja arvata sen salatut ajatukset...\nKun kuolintanssi on lopussa, kohtaan sinut täällä, jos vielä elän, ja\njos me kaikki elämme, ja silloin puhumme enemmän. Luulen, että syttyy\nsota.\"\n\nSamassa keskeytettiin neuvottelumme. Majan ulkopuolelta ilmoitettiin\nkuuluvalla äänellä, että kuninkaan lähettiläät seisoivat ulkona\nja pyysivät päästä sisään. Me annoimme heidän astua majaan, ja\nsilmänräpäyksen kuluttua seisoi kolme kuninkaan ylhäisintä päällikköä\nedessämme ja ojensivat meille -- Curtisille, Godille ja minulle\n-- kullekin välkkyvän rautapaidan ja suunnattoman suuren, leveän\nsotakirveen.\n\n\"Lahjoja kuninkaalta valkoisille tähtimiehille!\" huudahti yksi heistä\njuhlallisella äänellä. Me käskimme heidän kiittää kuningasta, he\nkumarsivat kunnioittaen maahan ja läksivät majasta.\n\nHeti, kun he olivat ulkopuolella, aloimme me uteliaina tarkastaa\ntaidokkaasti valmistettuja rautapaitoja. Ei kukaan meistä ollut\nkoskaan nähnyt moista taitavaa asesepäntyötä. Ja ihmeellisintä oli,\nettä ne olivat niin tavattoman pienet, että kun rutistimme sen kokoon\nsaattoi koko rautapaita mahtua käsiimme.\n\n\"Valmistetaanko tässä maassa näitä tällaisia?\" kysyin Infadukselta.\n\"Ne ovat hyvää tekoa.\"\n\n\"Ei, valtiaani, ne ovat kulkeneet meille perintönä, esi-isiltämme.\nMe emme tiedä, kuka ne on tehnyt, ja vain muutamia niistä on enää\njälellä. Ei kukaan muu kuin ne, joiden suonissa virtaa kuninkaallista\nverta, saa niitä käyttää. Ne ovat lumottuja mekkoja, joiden läpi\nei mikään keihäs voi tunkeutua. Se, jolla on tällainen rautapaita\nyllään, on haavoittumaton taistelussa. Kuningas lienee teille varsin\nsuosiollinen tai sitten hän pelkää teitä kovasti, koska hän on\nlähettänyt ne teille. Pukeutukaa niihin vielä tänä yönä.\"\n\nNäin sanoen lähti Infadus pois.\n\nLoppu-osan päivää pysyimme rauhassa majassamme neuvotellen\nasemastamme, joka oli varsin jännittävä. Viimein joutui ilta,\nkaikkialla kaupungissa sytytettiin nuotio nuotion viereen ja kautta\npimeyden kuulimme jalkojen töminää ja satojen keihästen kalsketta,\nsotajoukon osastot marssivat näet toinen toisensa jälkeen majamme ohi\nollakseen määrätyillä paikoillaan, kun suuri tanssi kuninkaan majan\nedustalla alkoi.\n\nKymmenen ajoissa nousi kuu. Me seisoimme juuri katselemassa, kuinka\nkauniisti sen kirkkaat säteet valaisivat suurta kaupunkia, kun\nInfadus täydessä sota-asussa saapui majallemme noutamaan meitä\ntanssijuhlaan. Häntä seurasi kaksikymmentä pulskaa soturia, jotka\nkuningas oli komentanut meille henkivartioiksi.\n\nOlimme seuranneet vanhuksen neuvoa ja pukeutuneet rautapaitoihimme;\nme pidimme ne tavallisten vaatteidemme alla ja ne olivat suureksi\nkummaksemme sekä kevyet että mukavat. Ne olivat nähtävästi\nvalmistetut miehille, joilla oli paljoa rotevammat jäsenet kuin\nnykyajan ihmisillä, ja sen vuoksi ne riippuivatkin vähän höllällänsä\nGodin ja minun päälläni. Curtisin rautapaita sitävastoin oli\nruumiinmukainen kuin olisi se ollut valettu.\n\nLopuksi pistimme revolverit vyöhön ja otimme käteemme suuret\nsotakirveet, jotka kuningas oli meille lahjoittanut, ja niin läksimme\nkukualaisten juhlaan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nKuolintanssi.\n\n\nSaavuttuamme samaan suureen kraaliin, jossa ensikerran olimme\npuhutelleet kuningas Twalaa huomasimme, että aitaus oli täynnä\nsotureita; yli kaksikymmentätuhatta miestä seisoi siellä\njärjestettyinä pieniin osastoihin, joka osaston väliin oli jätetty\nkapea käytävä, jotta \"noitain etsijät\" voisivat paremmin päästä\nkulkemaan.\n\nMahdotonta on kuvailla mahtavampaa näkyä, kuin minkä tämä suuri,\nhyvin järjestetty sotajoukko tarjosi. Liikkumatta ja mykkinä kuin\nkuvapatsaat seisoivat voimakkaat miehet riveissään, ja kirkas kuu\nvaloi hohdettaan välkkyville keihäille, liehuville sulkatöyhdöille\nja kirjaville kilville. Minne tahansa silmämme käänsimme, kohtasi\nkatseemme rivin toisensa jälkeen reippaita, pelottavia miehiä, jotka\nseisoivat lujina kuin muuri, ja heidän päänsä päällä kiiltävän\nkeihäsmetsän.\n\n\"Varmaan on koko teidän sotavoimanne tässä koolla?\" kysyin Infadus\nvanhukselta.\n\n\"Ei, Makumazahn, vain kolmas osa siitä. Yksi kolmasosa on joka vuosi\nläsnä tässä tanssissa, toinen kolmasosa muodostaa piirin kuninkaan\nmajan ulkopuolella ylläpitääkseen järjestystä, jos aituuksen sisällä\nolevat soturit asettuisivat vastarintaan, kun surmatyö alkaa,\nkymmenentuhatta vartioi kaupungin ulkopuolella, ja loput ovat\nkraaleissaan maanrajoja vartioimassa. Tästä näet, että olemme suuri\nkansa,\" selitti Infadus.\n\n\"Kuinka he ovat hiljaa\", sanoi God. Ja siinä hän oli oikeassa.\nMinusta oli kerrassaan käsittämätöntä, että sellainen suuri\nihmisjoukko ylipäänsä voi olla niin hiljaa, kuin kukualaiset sotilaat\nsinä iltana olivat. Haudan äänettömyys vallitsi tuhansiin nousevassa\nihmisjoukossa.\n\n\"Mitä Bougwan sanoo?\" kysyi Infadus. \"Ettäkö he ovat niin hiljaa?\nNe, joiden yllä kuoleman varjo liikkuu, ovat hiljaa\", vastasi ukko\nsynkästi.\n\n\"Tuleeko moni surmatuksi?\"\n\n\"Moni, kovin moni.\"\n\n\"Näyttää siltä\", sanoin minä toisille, \"kuin saisimme nähdä\njonkinlaisen miekkailutaistelun, paljoa julmemman ja verisemmän kuin\nne, mitä vanhat roomalaiset toimeenpanivat.\"\n\nCurtisia värisytti ja God sanoi toivovansa, että meidän ei tarvitsisi\nolla läsnä verileikissä.\n\n\"Sano minulle\", kysyin Infadukselta, \"onko meidän henkemme vaarassa?\"\n\n\"En tiedä, valtiaani, toivon, ettei niin ole, mutta olkaa vaan\nrohkeat ja kylmäveriset kuninkaan edessä, vaikka kuinkakin uhkaavalta\nnäyttäisi. Jos hengissä pääsette tämän yön verileikistä, olemme\nhyvällä tolalla\", arveli hän. \"Soturit vihaavat kuningas Twalaa ja\nodottavat vaan viittausta hyökätäkseen hänen kimppuunsa.\"\n\nKaikesta tästä puhellen astuimme hitaasti pihan yli. Sen keskelle\noli asetettu joukko jakkaroita. Lähestyessämme niitä, näimme, että\nvastakkaiselta puolelta, kuninkaan majasta, läheni toinen pieni\njoukko.\n\n\"Siinä tulevat kuningas Twala itse, hänen poikansa Skragga ja vanha\nilkeä Gagul, ja heidän jälessään kulkevat ne, jotka surmaavat.\" Näin\nsanoen viittasi Infadus kymmenkuntaan jättiläiskokoiseen mieheen,\njotka olivat varustetut keihäillä ja nuijilla.\n\nKuningas asettui istumaan keskimmäiselle jakkaralle, Gagul kyyristyi\nhänen jalkoihinsa, ja toiset asettuivat taakse.\n\n\"Terve teille, valkoiset miehet!\" huudahti Twala. \"Istukaa, elkää\ntuhlatko kallista aikaa. Yö on lyhyt, ja työ, joka on suoritettava,\non suuri. Te olette saapuneet maahamme onnellisella hetkellä, jolloin\nsaatte nähdä suurenmoisen näytelmän. Katsokaa ympärillenne\", -- Twala\nloi ilkeän silmänsä osastosta toiseen -- \"ja sanokaa minulle, ovatko\nsilmänne tähdissä kohdanneet tämän vertaista näkyä? Katsokaa kuinka\nhe vapisevat ja kauhistuvat, kaikki ne, joiden sydämet ovat pahat --\nkaikki ne, jotka pelkäävät taivaan tuomiota.\"\n\n\"Alkakaa! Alkakaa!\" kirkui Gagul kimeällä äänellään, \"hyenat ovat\nnälissään. Alkakaa! Alkakaa!\"\n\nSilmänräpäyksen kesti vielä kammottavaa hiljaisuutta, mutta\nnyt heilutti kuningas peitseään, ja samassa tuokiossa polkaisi\nkaksikymmentätuhatta jalkaa tannerta sellaisella töminällä, että\nkoko maa ylt'ympärillä tärisi. Kolme kertaa tämä uudistui, sitten\nseurasi taas syvä hiljaisuus, kunnes kumea ääni kaukaa sotajoukon\näärimmäisestä päästä, viritti hitaan, surumielisen laulun, jonka\nloppusävel aina uudistui:\n\n\"_Mikä kohtalo odottaa jokaista vaimosta syntynyttä_?\"\n\nJa pauhaavan ukkosen lailla kuului vastaus joka miehen suusta:\n\n\"_Kuolema_!\"\n\nVähitellen yhtyi osasto toisensa jälkeen lauluun, kunnes viimein\nkoko sotajoukko lauloi mukana. En enää voinut erottaa tämän hurjan\nkorvia-repivän laulun sanoja, siitä ymmärsin vain sen verran, että\nse kuvasi tuskaa, uhmaa ja iloa. Milloin soivat säveleet hyväilevinä\nkuin lemmenlaulu, milloin voimakkaina kuin mahtava sotalaulu\nvaihtuakseen senjälkeen surulliseen hautavirteen ja viimein päättyen\nsydäntä-särkevään valitushuutoon, joka vähitellen sammui yön\npimeyteen...\n\nTaas levisi hiljaisuus yli kentän. Mutta kuningas kohotti kätensä,\nja samassa kuului askelten sipsutusta kymmenen kummallisen näköistä\nolentoa hyökkäsi meihin päin. Kun he tulivat lähemmäksi, näimme,\nettä he olivat naisia, enimmäkseen vanhoja akkoja joiden valkoisiin\nhapsiin oli punottu kalansuomuja. Heidän kasvoihinsa oli maalattu\nvalkoisia ja keltaisia juovia, ja kurttuisessa kädessään oli\njokaisella pajunoksa.\n\nSaavuttuaan meidän kohdallemme ne seisahtuivat, yksi heistä viittasi\npajunoksalla Gaguliin, ja kaikki huusivat yhteen ääneen:\n\n\"Äiti, äiti vanha, tässä olemme!\"\n\n\"Hyvä! Hyvä! Hyvä!\" kirkui ilkeä noita-akka. \"Ovatko silmänne\nterävät? Voitteko nähdä sen, mikä on pimeyteen kätketty.\"\n\n\"Äiti, ne ovat terävät.\"\n\n\"Hyvä! Hyvä! Hyvä! Tahdotteko puhdistaa maan pahansuovista ihmisistä,\njotka hautovat salaisia juonia kuningasta ja naapureitansa vastaan?\nOletteko valmiit täyttämään taivaan tuomion, te, jotka olette syöneet\nviisauteni leipää ja juoneet noituuteni vettä? Oletteko valmiit?\"\n\n\"Äiti, me olemme valmiit?\"\n\n\"Ryhtykää siis työhönne. Valkoiset miehet, jotka ovat tulleet kaukaa,\ntahtovat nähdä kuinka kukualaisten maassa oikeutta harjoitetaan.\nKiiruhtakaa!\"\n\nHurjasti kirkuen hajosi noitaparvi eri suunnille. Me emme voineet\npimeältä nähdä kaikkia vaan seurasimme katseillamme sitä Isanusia\n(noitaa), joka oli meitä lähinnä. Kun hän oli tullut jonkun askeleen\npäähän sotureista, pysähtyi hän ja alkoi pyöriä hurjassa tanssissa\nlaulaen samalla: \"Minä olen löytänyt hänet! Hänet, joka varasti\nveljensä härän! Minä kuulen hänen ajatuksensa, joka ajatteli pahaa\nkuninkaasta! Hän on lähelläni!\"\n\nYhä rajummaksi kävi hänen tanssinsa, yht'äkkiä hän seisahtui ja\nhiipi lähemmäksi sotureita, jotka arkoina väistyivät häntä. Me\npuolestamme seurasimme hänen liikkeitään äärettömällä jännityksellä.\nHän hiiviskeli ja vainusi kuin koira, pysähtyi äkkiä ja kosketti\nsitten hurjasti kirkaisten pajunoksallaan erästä kookasta soturia.\nTämän vieruskumppanit tarttuivat heti käsiksi kuolemaan tuomittuun ja\ntaluttivat hänen kuninkaan luo.\n\n\"Tappakaa hänet\", sanoi kuningas.\n\n\"Tappakaa hänet\", vinkui Gagul.\n\nJa \"tappakaa hänet\", toisti Skraggakin.\n\nSilmänräpäyksen kuluttua oli miesparka menettänyt henkensä.\n\n\"Yksi\", laski Twala, ja ruumis vietiin syrjään.\n\nTuskin oli tämä tehty, kun jo toinen uhri raahattiin kuninkaan luo.\nLeopardinnahkaisesta vaipasta päättäen oli tämä mies maan mahtavia.\nTaas kaikui julma käsky: \"Tappakaa hänet!\" ja uhri lankesi kuolleena\nmaahan.\n\n\"Kaksi\", laski kuningas.\n\nJa näin jatkui tätä inhoittavaa näytelmää, kunnes noin sata\nruumista makasi takanamme. Olen kuullut puhuttavan roomalaisten\ngladiaattorinäytelmistä ja espanjalaisista härkätaisteluista, mutta\nuskallanpa väittää, etteivät ne olleet puoleksikaan niin julmia\nkuin kukualaisten noidan-ajo. Me olimme niin kauhistuneet, ettemme\nosanneet hillitä itseämme, vaan nousimme kerran ylös ja koetimme\nkeskeyttää verisen näytelmän.\n\nMutta Twala vastasi tuimalla äänellä:\n\n\"Antakaa oikeuden täyttää tehtävänsä. Nuo koirat ovat velhoja ja\npahantekijöitä -- ja heidän täytyy kuolla!\" Ja siihen täytyi meidän\ntyytyä.\n\nKeskiyön aikana keskeytettiin kammottava ajo. Luulimme jo, että\nkaikki oli lopussa, mutta erehdyimme. Ihmeeksemme näimme vanhan\nGagulin nousevan kyyrysiltään ja horjuvan sauvan nojassa aukealle\npaikalle. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka tämä kamala korppimainen\nolento vähitellen sai voimia, niin että hän, vaikka olikin ikivanha,\nlopulta syöksyi eteenpäin melkein yhtä ketterästi kuin hänen tuhoa\ntuottavat toverinsakin. Hän juoksi edestakaisin itsekseen hyräillen.\nÄkkiä hän harppasi erään päällikön luo, joka seisoi sotilaittensa\nedessä ja sivalsi häntä vitsallaan. Kun miehistö näki tämän, kuului\nhillitty murina, mutta ei mikään auttanut -- hänkin raastettiin\nkuninkaan eteen ja surmattiin. Ja hän oli kuitenkin rikas ja arvossa\npidetty mies ja sen lisäksi kuninkaan serkku.\n\nHän surmattiin niinkuin sanottu, ja kuningas laski satayksi. Gagul\nhyppeli edes takaisin, vähitellen hän lähenemistään läheni meitä.\n\n\"Saattepa nähdä, että tuo vanha velho aikoo harjoittaa temppujaan\nmeidänkin suhteemme\", huudahti God kauhistuneena.\n\n\"Lörpötystä\", sanoi Curtis.\n\nMutta se ei ollut niinkään vaan lörpötystä. Minun täytyy tunnustaa,\nettä sydän kurkussa seurasin vanhan noidan hyppyjä, sillä lähemmäksi,\nyhä lähemmäksi meitä hän tanssi. Muistelin kaatuneitten sankkaa\njoukkoa ja selkäpiitäni karmi.\n\nNyt oli Gagul aivan edessämme. Hän muistutti koukeroista sauvaa, joka\noli saanut eloa, hänen ilkeät silmänsä kiiluivat. Mitä hän aikoi?\nKoko tuo suunnattoman suuri ihmisjoukko seurasi hänen liikkeitään\nhenkeään vetämättä. Mitä oli tapahtuva? Viimein hän pysähtyi ja\nviittasi.\n\n\"Keneen hän viittaa?\" sanoi Curtis hiljaa. Silmänräpäyksen kuluttua\nei siitä ollut epäilystä. Noita harppasi välitsemme Umbopan eli\nIgnosin luo koskettaen häntä oksallaan.\n\n\"Minä tunnen hänet!\" huusi hän. \"Lyökää hänet kuoliaaksi! Hän on\ntäynnä pahoja ajatuksia, tappakaa hänet, tappakaa muukalainen,\nennenkuin veri vuotaa hänen tähtensä. Tapa hänet, kuningas Twala!\"\n\nHän keskeytti puheensa ja minä käytin tilaisuutta hyväkseni\nlausuakseni:\n\n\"Kuningas, tämä mies on vieraittesi palvelija, hän on heidän\nkoiransa, se joka vuodattaa hänen vertaan, vuodattaa _meidänkin_\nvertamme. Vieraanvaraisuuden nimessä vaadin minä, että hänen henkeään\nsuojellaan.\"\n\nTwala loi minuun ilkeän silmänsä ja vastasi vihaisesti: \"Gagul,\nnoitavaimojen äiti, on vainunut hänet, hänen täytyy kuolla, valkoiset\nmiehet.\"\n\nNyt minä suutuin: \"Ei, hänen ei pidä kuoleman\", huusin. \"Jokaisen,\njoka uskaltaa koskea häneen, surmaan minä heti paikalla.\"\n\n\"Ottakaa kiinni hänet!\" karjui Twala ympärillään seisoville\npyöveleilleen.\n\nHe ottivat askeleen meitä kohti, mutta eivät uskaltaneet tehdä\nmitään. Ignosi heilutti peistään, hän oli valmis puolustamaan\nhenkeään viimeiseen asti.\n\n\"Takaisin koirat\", kiljasin minä. \"Takaisin, jos tahdotte nähdä\nhuomispäivän koittavan. Jos te katkaisette hiuskarvankaan tämän\nmiehen päästä, on kuninkaanne kuoleman oma!\" näin sanoen tähtäsin\nsuoraan Twalan rintaan. Curtis ja God sieppasivat samoin revolverinsa\nesille tähdäten edellinen pyövelien johtajaan, joka läheni tuomiota\ntäyttämään, jälkimäinen taas Gaguliin.\n\nTwalan rohkeus aleni huomattavasti, hän vapisi nähdessään revolverin\nuhkaavan suun.\n\n\"Kas niin, Twala\", sanoin minä kärsimättömästi, \"miten käy?\"\n\n\"Laskekaa noitaputkenne alas!\" ärjäisi hän. \"Te olette vedonneet\nminuun vieraanvaraisuuden nimessä. Sen vuoksi lahjoitan\npalvelijallenne hänen henkensä. -- Mutta teitä ja teidän\ntaikatemppujanne en pelkää\", lisäsi hän pöyhistellen. \"Menkää\nrauhassa!\"\n\n\"Hyvä\", vastasin minä levollisesti. \"Nyt olemme kyllästyneet murhiin\nja tahdomme levätä. Onko _tanssi_ päättynyt?\"\n\n\"Se on päättynyt\", vastasi hän jurosti. Sitten hän heilutti peistään,\nja hiljaa ja ääneti alkoi sotajoukko marssia pois kraalin portin\nkautta.\n\nMekin nousimme, kumarsimme kuninkaalle, joka tuskin oli sitä\nhuomaavinaan, ja lähdimme takaisin majoihimme.\n\nEnsi työksemme sytytimme lamppumme. Se oli sulatetulla virtahevosen\nrasvalla täytetty saviruukku, johon oli pistetty palmulehden\nsyistä punottu sydän. Sitten istuimme ja juttelimme yön kauheista\ntapahtumista.\n\n\"Kuinka teistä on?\" kysyi Curtis. \"Minua ilettää, ilettää kauheasti.\"\n\n\"Niin\", myönsi God, \"en ole eläissäni kokenut mitään inhoittavampaa.\nJa tämän yön jälkeen minä oikein kuohun halusta auttaa Umbopaa\nvoittoon ja saada löylyttää noita roistoja. Minulla oli täysi työ\npysyä hiljaa ilkitöiden aikana. Koetin sulkea silmäni, mutta ne\navaantuivat tahtomattani. -- -- Missähän Infadus oleskelee?...\nKuuleppas, Umbopa, sinä voit syystä olla kiitollinen meille, sillä\nolitpa totta vie jotenkin vähällä saada reiän nahkaasi, ellemme olisi\nolleet saapuvilla noitaputkinemme.\"\n\nMinä käänsin Godin sanat Ignosille. \"Niin\", sanoi hän, \"minä olenkin\nkiitollinen, Bougwan. En koskaan unohda tätä yötä enkä sitä, että te\nminut pelastitte. Te kaipaatte Infadusta. Hän tulee kyllä niin pian\nkuin voi. Meidän täytyy odottaa.\"\n\nSytytimme siis piippumme ja istuimme odottamaan.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nMe teemme merkkejä ja ihmeitä.\n\n\nYölliset veritapahtumat olivat niin kammottavasti vaikuttaneet\nmieliimme, että pian kadotimme halun pitempiin keskusteluihin.\nVähitellen vaikenimme tykkönään, istuimme vain hiljaa ja poltimme.\nNäin kului yli kaksi tuntia. Viimein, juuri kuin aioimme lähteä\nnukkumaan -- idässä häämötti näet kapea valojuova -- kuulimme\naskelten ääntä ovemme ulkopuolelta. Vartia huusi: \"Ken siellä\", ja\nsai vastauksen kysymykseensä, silmänräpäyksen kuluttua astui Infadus\nmeidän luoksemme kuuden päällikön seuraamana.\n\n\"Valtiaani\", sanoi hän, \"olen tullut, kuten teille lupasin. Te\nvalkoiset miehet ja sinä Ignosi, kukualaisten oikea kuningas! Nämä\nmiehet olen tuonut mukanani. He ovat kaikki maan mahtimiehiä, ja\njokainen heistä johtaa kolmentuhannen miehen suuruista joukkoa, joka\ntottelee heidän pienintäkin viittaustaan ja seuraa ainoastaan heidän\nja kuninkaan käskyjä. Olen kertonut näille päälliköille, mitä omin\nsilmin olen nähnyt ja omin korvin kuullut. Salli heidänkin nyt,\nIgnosi, nähdä pyhä käärme, joka kiertää vyötäisiäsi, anna heidänkin\nkuulla elämänvaiheesi, sinä veljeni poika, jotta he voisivat sanoa\nmeille, tahtovatko he auttaa sinua taistelussa kuningas Twalaa\nvastaan.\"\n\nSanaakaan sanomatta Ignosi irroitti vyönsä ja näytti vieraille\nkäärmeen kuvan. Päälliköt astuivat toinen toisensa jälkeen hänen\nluokseen ja tutkivat lampun himmeässä valossa käärmettä; he eivät\nsanoneet sanaakaan.\n\nKun he kaikki olivat nähneet, mitä näkemistä oli, kiinnitti Ignosi\ntaas vyön vyötäisilleen ja alkoi kertoa tarinaansa -- saman, jonka me\njo aamulla olimme kuulleet.\n\n\"Siinä kuulette\", virkkoi Infadus, heti kun nuori kuninkaanpoika oli\nlopettanut kertomuksensa. \"Mitä nyt sanotte, päälliköt? Tahdotteko\ntukea tätä miestä ja taistella hänen puolestaan, kunnes hän voittaa\nisänsä valtakunnan? Vai tahdotteko olla Twalan miehiä? Maa huutaa\nkovalla äänellä Twalaa vastaan, ja kansan veri virtaa kuin purot\nkeväällä. Muistakaa mitä tapahtui tänä yönä. Olin päättänyt puhutella\nvielä kahta päällikköä, mutta missä ovat he nyt? Hyenat ulvovat\nheidän ruumiittensa ääressä. Pian olette te niinkuin he, ellette\nasetu vastarintaan. Valitkaa, veljeni, valitkaa! --\"\n\nVanhin kuudesta päälliköstä, lyhyt, tanakka valkotukkainen sotilas,\nryhtyi puheeseen ja virkkoi omasta ja toveriensa puolesta:\n\n\"Sinä puhut totta, Infadus! Maa valittaa. Oma veljeni oli niiden\njoukossa, jotka tänä iltana kaatuivat. Mutta ehdotuksesi on\nvaarallinen, ja uskomattomalta tuntuvat seikat, joita korvamme ovat\nkuulleet. Sinä tahdot, että meidän pitää heiluttaa keihästämme tuon\nnuoren miehen puolesta. Mutta kuka takaa meille, ettei hän ole\npetturi? Ja vaikka liittyisimmekin häneen ja taistelisimme hänen\npuolestaan, ei asia sillä ole päätetty. Moni on seuraava Twalaa,\nsillä ihmiset palvelevat mieluummin sitä aurinkoa, joka kirkkaana\nloistaa taivaalla kuin sitä, joka ei vielä ole taivaalle kohonnut.\nPaljon verta täytyy vuotaa ennenkuin voitto on saavutettu -- -- _jos\nse saavutetaan_. Mutta\", jatkoi vanha kukualainen luoden meihin\nsilmäyksen, \"näiden valkoisten tähtimiesten noitavoima on suuri,\nja Ignosi on heidän siipiensä suojassa. Senvuoksi sanon minä -- me\nsanomme kaikki; Jos sinä, Ignosi, olet oikea kuninkaamme, niin anna\nmeille merkki, anna merkki koko kansalle, niin että me ja kaikki muut\nvoimme nähdä kenen puolella totuus on. Silloin ovat soturit liittyvät\nmeihin ja mahtaviin tähtimiehiin, sillä he tietävät, että valkoisten\nmiesten noitavoima tukee heitä.\"\n\n\"Entä käärmeenmerkki?\" sanoin minä. \"Olettehan jo nähneet sen?\"\n\n\"Valtiaani, se ei riitä. Käärmeen on joku voinut piirtää miehen ihoon\npaljoa myöhemmin kuin hän on syntynyt. Näyttäkää meille merkki. Me\nemme ryhdy mihinkään ilman merkkiä.\"\n\nToiset olivat aivan samaa mieltä kuin vanhuskin. Nyt olivat hyvät\nneuvot kalliit. Mitä ihmettä saatoimme nyt näin yks kaks keksiä?\nNeuvotonna käännyin Godin ja Curtisin puoleen selitellen heille\naseman ja kysyin heidän mieltään.\n\n\"Minä tiedän\", huudahti God hetken aikaa tuumittuaan. \"Hurraa!\nKäskekää heidän vaan odottaa hetki aikaa.\"\n\nSen tein, ja päälliköt astuivat majan ulkopuolelle. Yks kaks\nmeni God pienen lippaan luo, jossa hän säilytti lääkkeensä ja\nmuuta pikkutavaraa, avasi sen ja otti esille taskukirjan, jonka\nensimäisellä sivulla oli allakka.\n\n\"Katsokaa tänne, hyvät ystävät! Huomenna on neljäs päivä kesäkuuta,\neikö totta?\"\n\nMe olimme tarkasti seuranneet ajankulkua ja saatoimme siis\nmyöntävästi vastata hänen kysymykseensä.\n\n\"Mainiota! Kuulkaapas, mitä tässä sanotaan: 4 p. kesäkuuta,\n_täydellinen auringonpimennys_; alkaa Grenwichin luona kello 11.15,\nnäkyy Englannissa, Ranskassa, Espanjassa, annappas olla -- -- niin,\nAfrikassa -- Afrikassa! Siinähän on merkki, joka vetelee. Sanokaa\nheille, että me huomenna pimennämme auringon!\"\n\nSe oli mainio keksintö, oli vain hiukan arveluttavaa tokko Godin\nallakka oli luotettava. Jos me esiintyisimme väärinä profeettoina,\nmenisi meiltä noitamiehen arvo ja nimi ikiajoiksi, ja silloin oli\nIgnosin turha pyrkiä kukualaisten kuninkaaksi.\n\n\"Mutta jos allakka olisi virheellinen\", sanoi Curtis Godille, joka\nuutterasti kirjoitti numeroita kirjan kannen sisäpuolelle.\n\n\"Minulla ei ole mitään syytä otaksua sellaista\", kuului hänen\nvastauksensa. \"Auringonpimennykset ovat aina täsmälliset, ja koska\ntässä erityisesti sanotaan, että se näkyy Afrikassa, niin se näkyy.\nSaattepa nähdä, että tämä käy kuin voideltu. Olen nyt jotakuinkin\nsuunnilleen laskenut, koska pimennys alkaa. En tosin aivan tarkoin\nvoi määritellä tämän valtakunnan ja kylän asemaa maanpallolla, mutta\nen usko kuitenkaan kovin erehtyväni kun sanon, että pimennys tapahtuu\nkello yhden ajoissa huomenna. Se kestää noin puoli kolmeen ja runsaan\npuoli tuntisen pysyy aurinko aivan peitossa.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi Curtis, \"lienee siis parasta, että koetamme\nonneamme.\"\n\nMinäkin annoin suostumukseni, vaikka hiukan epäillen, pelkäsin näet\nvähän, miten auringon-loihtimisemme kävisi. Lähetimme siis Umbopan\n-- meidän oli vaikea tottua kutsumaan häntä Ignosiksi -- kutsumaan\npäälliköt sisään. He tulivat heti ja minä puhuttelin heitä vakavalla\näänellä seuraavasti:\n\n\"Kukualaisten päämiehet ja sinä, Infadus, kuulkaa minua! Sangen\nvastenmielisesti näytämme teille valtaamme. Sillä se, mihin aiomme\nryhtyä, häiritsee päivän, tuntien ja luonnon tasaista kulkua ja\nherättää koko maailmassa pelkoa ja hämmennystä. Mutta koska vakava\nasia on kysymyksessä ja koska me olemme vihastuneet kuninkaaseen\nhänen julmuutensa tähden sekä Isanusi Gaguliin, joka ilkeillä\ntempuillaan tahtoi saattaa ystävämme Ignosin hengiltä, niin olemme\npäättäneet tehdä ihmeen ja antaa teille merkin, johon kaikkien täytyy\nuskoa, koska kaikki voivat sen nähdä. Tulkaa tänne.\" Minä johdatin\nheidät ovelle ja viittasin aurinkoon, joka juuri tällä hetkellä\nhehkuvana kohosi näköpiirin yli. \"Mitä näette?\"\n\n\"Nousevan auringon\", vastasi päällikköjen johtaja.\n\n\"Hyvä sanokaa nyt minulle: Voiko kukaan sammuttaa tämän auringon,\nniin että pimeys keskipäivällä peittää maan mustaan viittaansa.\nVastatkaa minulle.\"\n\nPäälliköt hymyilivät ja yksi heistä sanoi: \"Ei, valtiaani, sitä ei\nkukaan voi. Aurinko on voimakas -- voimakkaampi kuin me kaikki, jotka\nelämme sen säteiden valossa.\"\n\nHuolimatta heidän epäuskoisesta hymystään jatkoin minä juhlallisella\näänellä selittäen heille, että me tänään, tunti sen jälkeen, kun\naurinko oli korkeimmillaan, tahdoimme sammuttaa sen ja kätkeä sen\nvalon ihmisiltä melkein tunnin ajaksi. \"Ajatelkaa, kokonaisen tunnin\nkattaa pimeys maita valtamme merkiksi ja merkiksi siitä, että Ignosi\neikä kukaan muu on kukualaisten oikea kuningas. Tämän merkin annamme\nteille. Tyydyttekö siihen?\"\n\n\"Kyllä, ankara valtiaani\", vastasi valkotukkainen päällikkö. \"Jos te\nvoitte tehdä sellaisen ihmeen, silloin me totisesti uskomme teitä.\"\n\nHe nyökäyttivät kaikki hymyillen päätään ilmoittaakseen\nsuostumuksensa, mutta enpä tahdo väittää, että siltä näytti, kuin\nolisivat he suuresti luottaneet lupauksiimme.\n\n\"Mitä olen luvannut, se tapahtuu\", sanoin minä. \"Me kolme, Inkubu,\nnorsu, Bougwan, kiiltosilmäinen, ja Makumazahn, joka öisin valvoo,\n-- me kolme olemme sen sanoneet ja me kolme sen teemme. Kuuletko,\nInfadus?\"\n\n\"Kuulen, valtiaani, kuulen, että aiotte tehdä ihmeellisen teon,\nsammuttaa auringon, kaikkien luotujen isän, joka valaisee\niankaikkisuudesta iankaikkisuuteen!\"\n\n\"Sen aiomme, Infadus!\" sanoin minä -- aivan yhtä levollisesti, kuin\njos olisimme luvanneet haukata palasen voileipää.\n\n\"Hyvä, valtiaani! Tänään päivällisaikaan lähettää Twala teille\nsanan. Hän kutsuu teidät vieraikseen _neitojen tanssiin_. Tunnin\najan kestää tanssi suurella kentällä kuninkaan majan ulkopuolella,\nja sitten saa se neito, joka Twalan mielestä on kaunein, surmansa\nSkraggan kädestä. Hän kuolee uhrina 'mykille', kivikuville, jotka\nvartioivat noita vuoria -- --\" Näin sanoen Infadus viittasi kolmeen\nkummalliseen kukkulaan, joiden luona Salomon suuri tie päättyi. \"Sillä\nhetkellä kun Skragga valmistautuu keihäällään lävistämään onnettoman\ntytön ruumiin, tulee teidän astua esille, sammuttaa auringon valo\nja pelastaa tytön henki, ja silloin ihmettelee koko kansa ja uskoo\nteidän voimaanne!\"\n\n\"Niin, niin!\" virkkoivat toiset päällikötkin. \"Tehkää se, niin me\nuskomme.\"\n\nInfadus jatkoi: \"Kappaleen matkaa Luhista on kukkula, joka kaartuu\nkuin puolikuu. Se on linnoitus, jossa minun sotilaani ja kolme\nmuuta näiden päälliköiden johtamaa sotajoukon osastoa majailee.\nJonkun tekosyyn nojalla koetan asettaa niin, että sinne vielä ennen\npäivällistä lähetetään kolme muuta osastoa. Jos te nyt todellakin\nvoitte pimittää auringon, te valkoiset miehet, johdan minä teidän\naskeleenne Luhista puolikuukukkulalle, jossa voitte olla turvassa.\nSieltä käymme sotaa kuningas Twalaa vastaan.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoin minä. \"Mutta jättäkää nyt meidät yksin. Me tahdomme\nnukkua tuokion ja sitten valmistautua suureen ihmetyöhömme.\"\n\nInfadus nousi ylös; tervehti meitä ja läksi pois toisten päälliköiden\nseurassa.\n\nIgnosi ei tiennyt mitä ajatella koko asiasta. \"Ystäväni\", hän sanoi,\nheti kun ovi oli sulkeutunut kukualaisten päälliköiden jälestä,\n\"vastatkaa minulle rehellisesti: Voitteko todella tehdä tämän ihmeen?\nVai oliko lupauksenne vain turhaa puhetta ja tyhjiä sanoja?\"\n\n\"Me pidämme, mitä olemme luvanneet Umb -- -- Ignosi, aioin sanoa.\"\n\n\"Ihmeellistä!\" huudahti hän. \"Ellette olisi englantilaisia, en sitä\nuskoisi, mutta te ja teidän maamiehenne pysytte aina sanassanne. Jos\naikeemme onnistuvat ja me pääsemme hengissä taistelusta, niin en\nsuinkaan unohda, mitä olette puolestani tehneet -- luottakaa siihen!\"\n\n\"Kuuleppas, Ignosi\", sanoi Curtis. \"Lupaa minulle jotain!\"\n\n\"Minä lupaan, Inbuku ystäväni, ennenkuin olen kuullutkaan mitä\ntahdot\", sanoi Ignosi.\n\n\"Lupaa minulle, ettet sinä, jos saavutat tarkoituksesi ja tulet tämän\nmaan kuninkaaksi, koskaan käyttäydy niin, kuin tänä yönä olemme\nnähneet Twalan tekevän. Lupaa minulle, ettet koskaan hallitukseen\npäästyäsi, pane toimeen 'noidan-ajoja'. Lupaa minulle, ettet tapa\nketään ihmistä, ennenkuin ensin kuulet, millä hän voi itseään\npuolustaa.\"\n\nIgnosi katseli hetkisen miettivästi eteensä, kuin olin kääntänyt\nhänelle Curtisin sanat. Sitten hän vastasi hitaasti ja ajattelevasti:\n\n\"Musta mies ja valkoinen mies eivät ajattele samalla lailla, Inkubu.\nMe emme myöskään pidä elämää samassa arvossa kuin te. Kuitenkin minä\nlupaan sinulle, että mikäli minusta riippuu, eivät 'noitain hakijat'\nkoskaan enää saa harjoittaa veristä ammattiaan kukualaisten maassa,\neikä kukaan mies ole heittävä henkeänsä tuomiotta.\"\n\n\"Se on siis päätetty!\" sanoi Curtis puristaen Ignosin kättä, \"ja nyt\nlevätkäämme hetkinen.\"\n\nMe heittäytyimme nyt vuoteillemme lepäämään ja läpiväsyneet kun\nolimme, vaivuimme pian sikeään uneen ja nukuimme, kunnes Ignosi\nyhdentoista ajoissa meidät herätti. Yks kaks hieroimme unen\nsilmistämme, peseydyimme ja söimme vankan aterian -- kuka ties koska\ntaas saisimme syödäksemme. Sitten menimme alas raikkaaseen ilmaan\nja katselimme miltä aurinko näytti. Suureksi suruksemme se paistaa\nhelotti kirkkaasti ja näytti erittäin tyytyväiseltä. Eipä siltä\nnäyttänyt, kuin aikoisi pimetä.\n\n\"Toivoisinpa, ettet ole saattanut meitä pulaan, God\", sanoi Curtis.\n\"Väärille profetoille käy hyvin usein hullusti.\"\n\n\"Jos ei se pimene, olemme hukassa\", sanoin minä surullisesti, \"sillä\nniin totta kuin tässä seisomme, kertoo joku päälliköistä koko jutun\nkuninkaalle ja silloin tapahtuu toisenlainen auringonpimennys, joka\nei liene meille kovinkaan mieluinen, siitä saatte olla varmat. Niin,\nniin, tämä ei ole leikin asia.\"\n\nMe palasimme majaamme ja pukeuduimme rautapaitoihin, jotka hänen\nmajesteettinsa oli meille antanut; niiden päälle puimme tavalliset\nvaatteet. Tuskin olimme saaneet vaatteet yllemme, kun Twalalta tuli\nsanansaattaja, joka käski meidän tulla kuninkaan kraaliin. Tyttöjen\ntanssi oli alkamaisillaan.\n\nMe otimme pyssymme ja pistimme taskuihimme runsaasti ampumavaroja,\nettemme olisi aseettomia, jos meidän, kuten Infadus oli arvellut,\ntäytyisi paeta pois kaupungista. Näin varustettuina läksimme juhlaan,\nnäöltämme levollisina ja tyyninä, mutta oikeastaan sangen levottomina\nja pamppailevin sydämin.\n\nSuuri kenttä kuninkaan majan edustalla oli nyt aivan toisennäköinen\nkuin eilisiltana. Tuimien soturien sankat parvet olivat kadonneet, ja\nheidän paikoillaan seisoi nyt suuret ryhmät nuoria, jotenkin kevyesti\npuettuja kukualaistyttöjä. Jokaisella oli kukkakiehkura hiuksissa ja\ntoisessa kädessä palmunoksa, toisessa suuri valkoinen lilja. Tämän\nkukoistavan naisjoukon keskellä istui Twala Gagul jalkainsa juuressa;\nhäntä ympäröivät hänen armas poikansa Skragga ja parikymmentä\nvaltakunnan ylimystä, joiden joukossa huomasimme myöskin Infaduksen;\njoka komensi henkivartiastoa -- sekä useimmat niistä päälliköistä,\njotka yöllä olivat olleet puheillamme.\n\nTwala tervehti meitä teeskennellyn ystävällisesti -- mutta kun\nhän luuli ettemme nähneet, heitti hän kavalia ja ilkeitä katseita\nIgnosiin.\n\n\"Terve teille!\" hän huudahti. \"Terve teille, te valkeat tähtimiehet.\nNyt näkevät silmänne täällä aivan toisenlaisen sotajoukon kuin viime\nyönä kuutamossa. Mikä nyt on parempi, ja mikä kauniimpi? Miesten\njoukko, sanon minä. Suudelmat ja naisen lempeät sanat ilahuttavat\nsydäntä, mutta miesten keihästen kalske ja punainen verivirta ovat\nkuitenkin suloisemmat... Haluatteko saada vaimoja meidän kansastamme,\nvalkoiset miehet? Valitkaa kauneimmat neidoistamme, ja te saatte niin\nmonta kuin haluatte.\"\n\nMinä pelkäsin, että God heti suostuisi kuninkaan tarjoukseen -- God\nei näet suotta ollut merimies, ja ne ovat tunteellista väkeä. Minä\nsiis vanhana kokeneena miehenä kiiruhdin vastaamaan kaikkien kolmen\npuolesta. Sepä olisi puuttunut, että tässä kaiken päätteeksi vielä\nolisimme saaneet naisväkeä niskoillemme! Ei, minä sanoin suoraan\nTwalalle:\n\n\"Kiitän sinua, oo suuri kuningas, ystävällisestä tarjouksestasi!\nMutta me valkoiset miehet otamme vaimoksemme vain naisia, jotka ovat\nvalkoiset kuin me itse. Teidän neitonne ovat kauniit, mutta he eivät\nvoi tulla vaimoksemme!\"\n\nKuningas nauroi ääneen: \"Kuten tahdotte\", sanoi hän. \"Meidän\nmaassamme sanoo sananlasku: 'Naisen silmät ovat aina kirkkaat, oli\nhän minkävärinen tahansa', ja toinen sananparsi sanoo: 'Rakasta\nsitä, joka on lähellä, se, joka kaukana on, pettää sinut'... Mutta\nehkä te tähdissä ajattelette toisin kuin me täällä maan päällä.\nSellaisessa maassa, missä ihmiset ovat valkoiset, ei mikään ole\nmahdotonta. En suinkaan tahdo teitä pakottaa valkoiset miehet.\nMinä lausun taas teidät tervetulleiksi joukkoomme. Sinutkin, tumma\nmies. Jos Gagul olisi saanut päättää, olisit nyt kylmä ja kankea.\nMutta sinähän tulet myöskin tähdistä ja siitä saat kiittää onneasi.\nTähdistä! Ha, ha, haa!\" Ja näin sanoen hän nauraa hohotti, että hänen\nlihavat poskensa lelluivat.\n\nIgnosi vastasi tyynesti ja rauhallisesti: \"Ennenkuin sinun keihääsi,\nkuningas Twala minut kaataa, olet itse vaipuva maahan.\"\n\nVihasta vavisten hypähti kuningas pystyyn. \"Hillitse suutasi,\nnulikka!\" karjui hän. \"Varo, ettet röyhkeällä puheellasi minua\nliiaksi ärsytä!\"\n\n\"Suuni puhuu totuutta. Miksi sitä hillitsisin? Totuus on terävä\nkeihäs -- se osuu kauas ja sattuu aina oikeaan. Se tuo sanoman\ntähdistä, kuningas.\"\n\nTwala rypisti silmäkulmiaan ja heitti meihin hurjan katseen ainoasta\nsilmästään; mutta hän hillitsi vihansa eikä vastannut mitään.\n\n\"Pankaa tanssi alkuun!\" huusi hän. \"Miksi ette tanssi?\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä juoksivat seppelöidyt tytöt esille,\nhe muodostivat pitkiä ketjuja ja tanssivat kevein askelin meitä\nkohti laulaen vienolla äänellä ja heiluttaen hentoja palmunoksia\nja valkoisia liljoja. Pian oli tanssi täydessä kulussa; tytöt\npyörähtelivät kevyesti toistensa sivuitse, kaartelivat edes takaisin,\nriensivät toisiaan vastaan ja palasivat taas paikoilleen sulavin\nliikkein tepastellen. Viimein he pysähtyivät, ja nyt astui suloinen\nnuori tyttö toisten joukosta kuninkaan eteen ja alkoi tanssia\nyksin. Hän tanssi erittäin viehättävästi; hän oli pitkä, hoikka ja\nsulavaliikkeinen ja notkea kuin ruoko. Hän tanssi kauan; viimein hän\nuupuneena lopetti, ja silloin astui toinen nuori tyttö näyttämään\ntaitoaan, hänen jälkeensä kolmas, ja sitten yhä uusia. Mutta ei\nkukaan heistä ollut niin kaunis ja viehättävä kuin ensimäinen.\n\nKuningas kohotti kätensä, kääntyi meihin ja kysyi: \"Kuka oli teidän\nmielestänne kaunein, valkoiset miehet?\".\n\n\"Ensimäinen\", vastasin minä varomattomasti. Samassa silmänräpäyksessä\nkaduin, että olin sen sanonut, sillä muistin Infaduksen sanat, että\nkaunein nainen uhrattaisiin \"mykille\".\n\n\"Ensimäinen\", toisti Twala, \"siis ovat minun ajatukseni kuten teidän\najatuksenne, ja minun silmäni näkee kuten teidän silmänne. Hän on\nkaunein -- ja siksi hänen täytyy kuolla!\"\n\n\"Niin kuolla! Hänen täytyy kuolla!\" vinkui Gagul ja tuijotti\nterävillä silmillään tyttöraukkaan, joka ei vielä aavistanut julmaa\nkohtaloaan. Hän seisoi 20-30 askeleen päässä meistä leikkitoveriensa\njoukossa ja nyppi ajatuksissaan rikki kukkaa, jonka oli irroittanut\nseppeleestään. Lehti lehdeltä se hajosi tuuleen...\n\n\"Mitä kuulen, kuningas Twala?\" huudahdin minä. \"Pitääkö hänen kuolla?\nKuolla, -- siksi että hän on tanssinut niin somasti. Olisihan julmaa\npalkita hänet kuolemalla.\"\n\n\"Julmaa!\" toisti Twala purskahtaen nauruun. \"Kuka puhuu julmuudesta?\nHänen täytyy kuolla, sillä nuo kivi-olennot tuolla (hän viittasi\nkolmeen kaukaiseen vuorenkukkulaan) vaativat uhrinsa. Elleivät he\nsaa kauneinta tyttöä, on onnettomuus ja kuolema kohtaava minua ja\nminun taloani. Näin kuuluu kansamme vanha ennustus. Ellei kuningas\nneitotanssin päivänä uhraa kauneinta neitoa vanhoille, jotka\nsuojaavat ja vartioivat vuoria, silloin kukistuu hänen huoneensa!\nVeljeni, joka oli ennen minua kuningas, ei uhrannut, naisen kyyneleet\nliikuttivat häntä -- sen vuoksi kohtasi onnettomuus häntä ja koko\nhänen huonettaan ja minä tulin kuninkaaksi -- hänen sijaansa. Ei\nhänen täytyy kuolla!\" Hän kääntyi vartioihinsa huudahtaen: \"Tuokaa\nhänet tänne!\" Sitten hän huusi Skraggalle: \"Teroita keihääsi!\"\n\nKaksi kookasta sotilasta astui nuoren tytön luo. Nyt vasta hän\nhuomasi, mikä kohtalo häntä uhkasi. Hän päästi sydäntä särkevän\nhuudon ja hypähti notkeasti sivulle paetakseen sotamiesten kouria.\nMutta nämä estivät hänen pakonsa, tarttuivat karkein käsin hänen\nhentoon ruumiiseensa ja kuljettivat itkevän tytön kuninkaan jalkain\njuureen.\n\n\"Mikä on nimesi, tyttö?\" kähisi Gagul. \"Häh, etkö aio vastata? Onko\nkielesi sijoiltaan? Vai tahdotko, että kuninkaan poika heti lennättää\nkeihäänsä?\"\n\nSkragga, joka oli tavallista ilkeämmän näköinen, astui askeleen\neteenpäin pirullisesti nauraen; hän kohotti keihäänsä, ja samassa\nnäin Curtisin käden tarttuvan revolveriin. Kyynelten lävitse näkivät\ntyttöraukan silmät vilahduksen keihään leveästä terästä, hän\nkangistui kauhusta. Hän ei enää asettunut vastarintaan, pani vaan\nkätensä ristiin ja seisoi kiireestä kantapäähän väristen.\n\n\"Kas, kuinka hän värisee!\" irvisti Skragga. \"Hän pelkää pientä\nleluani, ennenkuin olen häneen koskenutkaan.\" Näin sanoen hän taputti\nleveätä keihäänterää.\n\n\"Annas kun joudut minun käsiini, konna\", mutisi God hampaittensa\nvälissä. \"Kalliisti saat silloin tämän maksaa.\"\n\nGagul jatkoi yhä edelleen pilkallisia huudahduksiaan: \"Sanohan toki\nnimesi, ystäväni! Tule, puhu vain pelkäämättä eläkä ujostele.\"\n\n\"Äiti! Äiti!\" vastasi lapsi raukka. \"Nimeni on Fulata, Sukon sukua.\nAh, miksi täytyy minun kuolla? Mitä olen tehnyt?\" Hän purskahti taas\nitkuun ja väänteli käsiään.\n\n\"Sinä itket!\" kähisi Gagul. \"Etkö tiedä, että sinä joudut vanhojen\nluo, jotka tuolla kaukana vartioivat? Etkö tiedä, että on suloisempi\nlevätä yön pimeydessä kuin raataa päivän paahteessa? Etkö tiedä,\nettä on parempi kuolla kuin elää? Jollet sitä tiedä, niin Gagul sen\nsinulle sanoo. Ja muista, että saat surmaniskun kuninkaan oman pojan\nkädestä.\"\n\nMutta noidan julmat sanat eivät antaneet Fulatalle lohdutusta. Hän\nväänteli epätoivoissaan käsiään ja huusi ääneen: \"Ah, kuinka julmaa!\nOlen vielä niin nuori! Mitä olen tehnyt, koska en enää milloinkaan\nsaa nähdä auringon kohoavan yön sylistä ja tähtien seuraavan sen\njälkiä iltaisin. Enkö enää koskaan saa poimia kirjavia kukkia, joilla\nkaste päilyy? Enkö enää kuunnella puron hilpeätä lorinaa? Voi, minua\ntyttö raukkaa! Nyt en enää koskaan saa nähdä isäni majaa, äitini ei\nminua koskaan enää suutele, entä sairas karitsa -- kuka nyt hoitaa\nsitä? Voitteko olla niin julmat? Voitteko?\"\n\nTaas hän väänteli käsiään, kohotti taivasta kohti kyyneleiset\nkasvonsa ja heittäytyi polvilleen tunnottomien pyöveliensä eteen.\nMutta Twala ja Gagulin ja Skragga eivät heltyneet, he tahtoivat nähdä\nhänet kuoliaana... Kaikki muut, päälliköt, vieläpä henkivartiatkin,\nkatselivat surkutellen nuorta suloista tyttöä, Godista puhumattakaan!\nHän oli joka silmänräpäys hypähtämäisillään paikoiltaan ja vapisi\nvihasta, odotin vaan, milloin hän hyökkäisi tytön luo puolustamaan\nhäntä kuningasta ja hänen kätyreitään vastaan. Tyttö raukka oli myös\nhuomannut Godin levottoman käytöksen; naisen nopealla vaistolla hän\nymmärsi, että muukalainen oli hänen ystävänsä. Yht'äkkiä hän riensi\nhänen luokseen, heittäytyi hänen eteensä ja kietoi käsivartensa hänen\nsääriensä -- hänen \"kauniiden, valkoisten sääriensä\" ympäri.\n\n\"Valkoinen tähtimies!\" huusi hän. \"Auta minua! Pelasta minut! Sinä\nolet väkevä, sinä olet suuri -- väkevämpi ja suurempi kuin Twala ja\nGagul ja Skragga! Suojele minua heiltä!\"\n\n\"Ole rauhassa, lapseni!\" sanoi God englanninkielellä. Tyttö ei\nymmärtänyt sanoja, mutta hän ymmärsi lempeän äänensävyn. \"Nouse vaan\nylös ja asetu tänne taaksemme, tyttöseni.\" Näin sanoen hän tarttui\ntyttöä käteen nostaen hänet ylös maasta.\n\nTwala kääntyi ja viittasi pojalleen, joka astui eteemme keihäs kohona\nkädessä.\n\n\"Nyt on meidän vuoromme!\" kuiskasi Henry Curtis minulle. \"Mitä\nodotatte?\"\n\n\"Pimennystä\", vastasin minä. \"Viimeisen puolituntia olen tarkannut\naurinkoa, mutta se säteilee entistä kirkkaammin.\"\n\n\"Se ei saa estää meitä! Meidän täytyy nyt ryhtyä asiaan -- tehkää,\nmitä voitte, muuten he tappavat tytön. Katsokaa Twalaa, hän on vihan\nvimmoissaan.\"\n\nCurtis oli oikeassa -- nyt meidän täytyi asettua noiden hirviöiden\ntielle. Heitin vielä kerran toivottoman silmäyksen auringon\nkultaiseen kehrään, mutta ei jälkeäkään pimennyksestä. Sitten astuin\nreippaasti esiin ja asetuin niin arvokkaan näköisenä kuin mahdollista\npolvistuvan tytön ja Skraggan väliin.\n\n\"Kuningas!\" sanoin tyynellä äänellä. \"Me emme kärsi tällaista\njulmuutta. Jättäkää tyttö rauhaan!\"\n\nTyrmistyneenä ja raivosta puhisten hypähti Twala istuimeltaan. Ja\npäälliköiden ja tyttöjen sangassa parvessa, joka vähitellen oli\ntunkeutunut meitä lähemmäksi kuului hämmästyksen hälinä.\n\n\"Ette kärsi! Ette kärsi! Haukkuuko valkoinen koira jalopeuraa sen\nomassa luolassa? Ette kärsi, sanot sinä. Oletko mieletön? Varo, ettet\nsinä ja toverisi joudu saman kohtalon uhriksi kuin tämä kananpoika.\nKuka olet sinä, joka 'et kärsi'...? Pois tieltä sanon minä! Skragga\nsurmaa hänet! Kuulkaa, vartiat, tarttukaa noihin julkeihin miehiin!\"\n\nHeti tuli kokonainen liuta aseilla varustettuja miehiä juosten talon\ntakaa, jonne he nähtävästi olivat jo ennakolta kätkeytyneet ollakseen\ntarvittaissa saapuvilla.\n\nCurtis, God ja Ignosi asettuivat rinnalleni, ja siinä seisoimme\nrivissä pyssyt kohona.\n\n\"Elkää koskeko meihin!\" huusin minä ukkosen äänellä. Polveni\nvapisivat kuin haavan lehti, mutta tiesin, että olisimme kuoleman\nomat, jos kadottaisimme rohkeutemme. \"Elkää koskeko meihin! Me\nvalkoiset tähtimiehet sanomme sinulle vielä kerran: me emme sitä\nkärsi! Tulkaa lähellemme, jos uskallatte, minä sammutan auringon ja\npeitän koko maan pimeyteen! Te saatte kokea noitavoimamme valtaa.\"\n\nUhkaukseni vaikutti silmänräpäyksessä. Kuninkaan soturit pysähtyivät\nja Skragga seisoi hiljaa keihäs kädessä.\n\n\"Kuuletteko?\" ulisi Gagul. \"Kuuletteko valehtelijaa? Hänkö\nsammuttaisi auringon -- ha -- haa! -- sammuttaisi auringon kuin\nlampun! Tee se!\" kähisi hän minulle, \"tee se, niin tyttö pelastuu!\nMutta sinä et voi, et voi! Ja senvuoksi ei tyttökään pääse, te\nkuolette molemmat -- sekä sinä että hän...\" kirkui ilkiä velho, \"ja\nhekin, jotka sinua seuraavat.\"\n\nMinä katsahdin salaa aurinkoon nähdäkseni, mitä se virkkoi. Ja\nkylläpä riemastuin, kun huomasin, että pimennys nyt vähitellen teki\ntuloaan. Kirkkaan päivänterän reunalla näin kapean, hyvin kapean\nvarjon.\n\nJuhlallisesti kohotin käteni taivasta kohti -- samoin tekivät God\nja Curtis -- ja sitten aloin kovalla äänellä lausua säkeitä eräästä\nrunosta, jonka nuoruudessani olin oppinut ja vieläkin osasin ulkoa.\nLausuin niin mahtipontisesti kuin suinkin saatoin, eivätkä molemmat\ntoverini suinkaan jääneet minusta jälelle. Henry Curtis lausui\npari säettä vanhasta testamentista, ja God -- niin hän tervehti\nsäteilevää päivän kuningasta vallan kauhealla sanatulvalla, siinä\noli merimiessukkeluuksia, kirouksia ja jos mitä, kaikki vaan yhteen\nmenoon.\n\nHitaasti levisi musta varjo loistavan päivänkehrän yli, ja meitä\nympäröivästä ihmisjoukosta kuului pelon ja tuskan voihkina.\n\nNyt oli paras takoa, niin kauan kuin rauta oli kuuma. \"Katso,\nkuningas Twala!\" huudahdin jyrisevällä äänellä. \"Katso, Gagul!\nKatsokaa, suuret päälliköt ja kaikki te kukualaiset miehet ja naiset!\nKatsokaa, auringon valo sammuu! Olemmeko me valkoiset tähtimiehet\npitäneet sanamme? Vai uskallatteko vielä kutsua meitä valehtelijoiksi?\n\n\"Aurinko on pimenevä, yhä pimenevä -- se sammuu silmienne edessä. Pian\npeittää yö raskaana ja painostavana keskipäivän valossa säteilevän\nmaan. Te pyysitte merkkiä -- tässä on merkki -- tässä on merkki!\nPimene, sinä kultainen aurinko! Ota pois kirkas valosi, taivuta\nylpeät sydämet tomuun. Sulje koko maailma pimeyteen ja yöhön!\"\n\nKaikki kukualaiset alkoivat yhdestä suusta huutaa ja vaikeroida.\nMuutamat seisoivat pelosta jäykistyneinä, toiset heittäytyivät\npolvilleen ja väänsivät käsiään ääneen valittaen.\n\nTwala itse istui jakkarallaan liikkumatta; hän puri hampaat yhteen\neikä lausunut sanaakaan, mutta hän kalpeni tummasta ihostaan\nhuolimatta. Gagul yksin ei kadottanut rohkeuttaan; häntä ei auringon\npimennyskään lannistanut. Hän soitti suutaan minkä kerkesi.\n\n\"Se menee ohi!\" huusi hän. \"Olen ennenkin nähnyt sellaista. Ei kukaan\nvoi sammuttaa aurinkoa, se on pelkkää valetta! Ei kukaan ihminen maan\npäällä voi sitä tehdä! Elkää peljätkö pysykää rauhallisina, varjo\nkatoaa kyllä taas.\"\n\n\"Ei!\" huusin minä joukon yli, \"ei, se ei katoa! Katsokaa, katsokaa!\"\nja minä osotin yhä aurinkoon. \"Jatkakaa, God, minä en enää muista\nmitään runoa. Antakaa tulla vaikka kirosanoja, niin teette meille\nsuuren palveluksen.\"\n\nSitä ei tarvinnut Godille kahdesti sanoa. Tuota pikaa hän alkoi\nladella voimasanoja ja haukkumanimiä sellaiset määrät, että minua\nkauhistutti. Kyllä olen aina tietänyt, että meripojat ovat pahoja\nkiroomaan, mutta en kuuna päivinä ollut aavistanut, että heillä\nolisi sellainen suunnaton varasto manauksia. Kymmenen minuuttia hän\nyhtämittaa haukkui ja noitui, ja aina vaan tulvi uusia sanoja kuin\nvettä valaen. Kukualaiset eivät tietysti ymmärtäneet hölyn pölyä, he\nluulivat vaan hänen lukevan loihtujaan.\n\nJa yhä leveni musta laikka auringossa. Kummalliset varjot himmensivät\npäivänvalon, ja ihmisjoukko vaikeni sanomattoman kauhun valtaamana.\nLinnutkin visersivät pelokkaasti, mutta vaikenivat pian. Siellä\ntäällä kiekui kukko kovalla äänellä.\n\nMusta varjo hiipi lakkaamatta eteenpäin, nyt se jo peitti enemmän\nkuin puolet auringon punaisesta pyörästä, ja -- nyt peitti pimeys\nniin sakeana maan, että töin tuskin saattoi nähdä tuhansiin nousevan\nihmisjoukon, joka oli koossa kentällä. Ei kuulunut ääntäkään\nlukuunottamatta Godin mahtavaa noitumista. Nyt hänkin vaikeni ja\nsynkkä hiljaisuus vallitsi.\n\nÄkkiä katkaisi kova kirkuna hiljaisuuden. \"Aurinko kuolee!\nNoitamiehet ovat sammuttaneet auringon!\" ulvoi Skragga. \"Meidän\ntäytyy kuolla pimeyteen!\" Ja näin sanoen hän vihan ja pelon\nhuumaamana kohotti raskaan keihäänsä ja syöksi sen kaikin voimin\nHenry Curtisia kohti. Keihään terä osui uljaan ystävämme rintaan,\nmutta kimmahti takaisin ja putosi kilahtaen maahan. Kelpo ystävämme,\nSkragga, oli unohtanut, että Curtisilla oli vaatteittensa alla mainio\nrautapaita, jonka kuningas armossansa oli meille lahjoittanut.\nSkragga kumartui heti nostamaan keihästä maasta, uudistaakseen\nheittonsa, mutta Curtis oli häntä nopeampi; hän tempasi keihään\nSkraggan kädestä ja syöksi sen kuninkaanpoikaan. Tämä vaipui\nkuolleena maahan.\n\nKauhuissaan Skraggan kuolemasta ja pimeydestä, joka yhä vain\nsynkkeni, joutuivat nuoret tytöt suunniltaan. He syöksyivät\nhurjassa paossa aituuksen portille. Samassa tuokiossa oli koko muu\nihmisjoukko hajaantunut eri suunnille. Kuningas Twala itse teki\nkoko käännöksen ja pötki majaansa niin nopeaan, kuin säärillään\npääsi. Henkivartiat ja muutamat päälliköt ynnä Gagul, joka mennä\nkuppuroi ihmeellisen ketterästi, seurasivat häntä. Lyhyesti sanoen:\nSilmänräpäys sen jälkeen kuin Curtisin käsi oli kaatanut Skraggan, ei\nsuurella kentällä ollut muita kuin me neljä -- Curtis, God, Ignosi\nja minä -- sekä Infadus ja päälliköt, jotka viime yönä olivat olleet\npuheillamme. Ja tosiaan, elkäämme unohtako Fulataa, nuorta tyttöä,\njonka olimme temmanneet julman kuninkaan ja hänen ilkeän noitansa\nkäsistä.\n\n\"Päälliköt\", sanoin minä. \"Te pyysitte merkkiä; olemme antaneet sen\nteille. Arvelen, että nyt olette tyydytetyt, ja sen vuoksi ehdotan\nteille, että nyt heti lähdemme yhdessä paikalle, josta sinä Infadus\nolet puhunut. Loihtimaamme ihmettä ei enää voi peräyttää; tunnin ajan\npeittää pimeys Luhin ja kukualaisten metsät ja maat. Ja juuri tämä\npimeys on paras turvamme.\"\n\nInfadus oli valmis. \"Seuratkaa minua!\" sanoi hän ja alkoi astua\neteenpäin. Me tartuimme toistemme käsiin ja olimme pian aitauksen\nulkopuolella, pääkaupungin kapeilla, mutkikkailla kaduilla.\n\nJuuri kun olimme saapuneet ulkopuolelle kraalin porttia, sammui\nauringon valo tykkönään.\n\nKäsi kädessä hapuilimme eteenpäin pilkko-pimeässä.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nEnnen taistelua.\n\n\nOnneksi tunsivat Infadus ja päälliköt kaikki kaupungin kadut ja\nkujat, niin että me pimeästä huolimatta pääsimme hyvää vauhtia\nkulkemaan.\n\nEn osaa tarkalleen sanoa, kauanko vaelluksemme kesti. Kenties tunnin.\nJoka tapauksessa oli pimennys kohonnut huippuunsa ja alkoi nyt\nvähitellen haihtua -- auringonterän yksi reuna kurkisti jo esiin\npimeästä. Hetken kuluttua oli niin valoisa, että saatoimme nähdä\nympäristöämme. Huomasimme olevamme ulkopuolella kaupunkia lähellä\nylänköä, jota kohden ripein askelin suuntasimme kulkumme. Ylänkö\noli noin puoli peninkulmaa ympärimitaten, hevosenkengän muotoinen\nja hyvin jyrkkärinteinen. Se oli jotenkin matala, korkein huippu\nkohosi kaksisataa jalkaa korkeuteen. Tämä kukkula oli erittäin sopiva\nleiripaikaksi, siksipä siellä majailikin ympäri vuoden sotaväkeä.\n3,000 kukualaista sotilasta eli tavallisesti tässä luonnon tekemässä\nlinnoituksessa; mutta tänään oli sinne kokoontunut ainakin kuusi\nkertaa niin monta aseilla varustettua miestä.\n\nKiivetessämme ylös jyrkkää rinnettä myöten huomasimme, että soturit\nseisoivat ryhmissä silmät aurinkoon luotuina. He olivat hämmästyneet\nja peloissaan ihmeellisestä luonnonilmiöstä, joka heidän silmäinsä\nedessä tapahtui.\n\nMe kuljimme heidän ohitsensa sanaakaan sanomatta ja saavuimme pian\npieneen majaan, joka sijaitsi keskellä ylänköä. Suureksi iloksemme\nkohtasimme siellä kaksi miestä, jotka olivat lähetetyt edeltäkäsin\ntuomaan tavaroitamme; kiireessä emme näet ennättäneet ottaa niitä\nmukaamme Luhista.\n\n\"Minä lähetin hakemaan kapineenne. Annoin heidän myöskin tuoda nämä\",\nnäin sanoen veti Infadus esille Godin kauan kaivatut housut muitten\ntavaroitten joukosta.\n\n\"Hurraa!\" huusi God ja tuossa tuokiossa hän tempasi housut käteensä\nja alkoi vetää niitä jalkaansa.\n\n\"Ei suinkaan valtiaani aio kätkeä kauniita valkoisia sääriään\nmeiltä?\" kysyi vanha päällikkö surullisella äänellä.\n\nMutta God ei häntä kuullut. Infaduksen rukoukset kaikuivat kuuroille\nkorville. God oli itsepäinen -- hän tahtoi saada housunsa. Ja siitä\npäivin saivat kukualaiset suureksi surukseen vain yhden ainoan\nkerran ihailla hänen \"kauniita, valkoisia sääriään\", mutta siitä\ntuonenpana... Tästä lähtien nuo kelpo ihmiset saivat tyytyä hänen\ntoiseen poskipartaansa, hänen lasisilmäänsä ja noitahampaisiinsa.\n\nSuloisiin muistoihin vaipuneena tuijotti Infadus Godin sääriin,\nkunnes viimeinenkin välähdys niiden valkoisesta nahasta oli kadonnut\nhousuihin; näytti siltä, kuin olisi päällikkö tahtonut painaa\nmieleensä, miltä ne näyttivät, nuo ihmeelliset sääret. Sitten hän\nilmoitti meille kutsuneensa sotajoukon kokoon julistaakseen heille,\nettä päälliköt olivat yhteisestä suostumuksesta päättäneet nostaa\nkapinan julmaa Twalaa vastaan. Samalla he aikoivat esittää sotilaille\nvaltakunnan laillisen perijän, Ignosin.\n\nPuolen tunnin kuluttua seisoi koko sotavoimamme, kaikkiaan noin\n20,000 miestä, kukualaisten parhaimmat sotilaat, rivissä suurella\naukealla paikalla, jonne mekin ohjasimme askeleemme. Olkapää\nolkapäätä vasten seisoivat sotilaat pitkissä riveissä, jotka\nmuodostivat puolipiirin ympärillemme. Meidän rinnallamme seisoivat\nsotajoukon päälliköt ja päällysmiehet.\n\nInfadus korotti äänensä ja alkoi puhua. Sujuvalla kaunopuheisuudella\nhän kuvaili kokoontuneille kukualaisille, kuinka julmasti Twala oli\nsurmannut Ignosin isän, ja kuinka hänen vaimonsa ja pikkupoikansa\noli täytynyt paeta erämaahan. Sitten hän kuvaili, kuinka maa\nhuokaili ja kärsi Twalan hallituksen ikeessä -- kertoi edellisen\nyön juhlasta, jossa niin moni maan parhaimmasta pojasta oli saanut\nsurmansa kuninkaan ja hänen kätyriensä kädestä. Vielä kertoi Infadus\nvalkoisista tähtimiehistä, jotka olivat nähneet kukualaisten\nkurjuuden ja päättäneet rientää onnettoman kansan avuksi. He olivat\n-- sanoi vanhus -- ottaneet mukaansa maan oikean kuninkaan, Ignosin,\nja olivat johdattaneet hänen jalkansa taivaan korkuisten vuorten yli.\nNäyttääkseen valtaansa ja pelastaakseen Fulatan nuoren elämän he\nolivat käyttäneet loihtutaitoaan ja sammuttaneet auringon valon; he\nolivat surmanneet kuningas Twalan ilkeän pojan Skraggan; ja nyt he\nolivat luvanneet auttaa kukualaisia kukistamaan Twalan ja korottamaan\nIgnosin kukualaisten kuninkaaksi.\n\nInfaduksen puhe herätti vilkasta hyväksymistä. Sen jälkeen astui\nIgnosi esille ja alkoi puhua. Hän puhui samaan henkeen kuin hänen\nsetänsäkin ja lopetti näillä sanoin:\n\n\"Päälliköt ja sotilaat! Te tunnette nyt ajatukseni ja olette\nkuulleet sanani. Valitkaa nyt minun ja hänen välillään, hänen, joka\nistuu minun valta-istuimellani, joka surmasi oman veljensä ja ajoi\nhänen turvattoman vaimonsa ja pienokaisensa erämaahan, nälkään ja\npuutteeseen. Minä olen kuninkaanne -- sen tietävät nämä päälliköt,\njotka ovat nähneet käärmeen merkin kiemurtelevan uumillani. Jos\nen olisi oikea kuninkaanne, vaan julkea valehtelija, luuletteko\nnäiden valkoisten miesten loihtukeinoineen silloin minua auttavan?\nOo päälliköt ja sotilaat! Te näette vielä pimeyden, joka laskeutui\nmaahan peittääkseen pakoamme Twalan ilkeältä silmältä.\"\n\n\"Me näemme sen!\" huusivat soturit.\n\n\"Minä olen kuninkaanne, minä sanon teille, minä olen kuningas\",\njatkoi Ignosi ja ojensi samalla kookasta vartaloaan kohottaen\nvälkkyvää sotakirvestään päänsä yli. \"Jos joku teistä sanoo, etten\nminä ole kuningas, hän astukoon rivistä ja taistelkoon kanssani.\nHänen verensä olkoon vielä yksi todistus siitä, että puheeni on\ntosi. Astukoon hän esiin! Astukoon esiin!\" Ja Ignosi heilutti\nraskasta kirvestään, niin että sen terä päivänpaisteessa välkkyi kuin\nhopearengas hänen päänsä päällä.\n\nMutta ei kukaan astunut esiin -- ei kukaan epäillyt hänen sanojensa\ntotuutta, ja Ignosi jatkoi:\n\n\"Niin, minä olen teidän kuninkaanne, ja jos tahdotte taistella\nrinnallani, niin palkitsen teille runsaasti, jos voitamme. Jos\nkaadutte kaadun minä kanssanne! Ja tämän lupauksen teen teille: Kun\nminä istun isäni valta-istuimella, silloin on murhien ja väkivallan\naika kukualaisten maassa ohi. Ei koskaan tarvitse teidän niinkuin\nnyt huutaa oikeutta ja saada väkivaltaa, väkivaltaa ja uudestaan\nväkivaltaa. Noitainhakijat eivät enää milloinkaan ole saattavat teitä\nsurman suuhun. Ei kukaan ole koskaan heittävä henkeään, ellei hän\nole rikkonut maan lakia vastaan. Jokainen mies ja jokainen vaimo on\nturvallisena nukkuva majassaan. Oletteko valinneet, päälliköt ja\nsotilaat?\"\n\n\"Me olemme valinneet, kuningas!\" kajahti tuhansiin nousevan\nsotajoukon vastaus.\n\n\"Hyvä!\" sanoi Ignosi. \"Kääntäkää päänne ja katsokaa, kuinka\nTwalan sanansaattajat lähtevät ulos suuresta kaupungista itään ja\nlänteen, pohjoiseen ja etelään, kootakseen suuren sotajoukon. Kuten\naamuauringon säteet löytävät he tien kaikkiin maailman kolkkiin, he\ntuovat mukanaan kaikki ne, jotka tahtovat seurata verikoiraa, ja\nhuomenna tai ylihuomenna on suunnaton sotajoukko hyökkäävä vastaamme\nmeitä kukistaakseen. Silloin kysytään, tahdotteko uskollisina pysyä\nminun puolellani. Jos sen teette, en unhoita teitä, kun taistelu\non päättynyt, ja maa on saanut rauhan. Olen puhunut, päälliköt ja\nsoturit! Menköön nyt kukin majaansa ja valmistautukoon taisteluun.\"\n\nSilmänräpäyksen ajan vallitsi syvä hiljaisuus. Sitten kohotti eräs\npäälliköistä keihäänsä ja ukkosen lailla kajahti 20,000 kurkusta\nkuninkaantervehdys: Kuhm! Kuhm! -- Siten tervehtivät sotajoukot\n_kuningas Ignosia_.\n\nSenjälkeen marssivat soturit pois osasto toisensa jälkeen.\n\nVähän myöhemmin pidimme sotaneuvottelua päälliköiden kera.\nTiesimmehän, että pian joutuisimme tekemisiin Twalan ja hänen\njoukkonsa kanssa. Kysymys oli nyt: kuinka suuri oli hänen\nsotajoukkonsa? Meidän puolellamme oli noin parikymmentätuhatta miestä\n-- seitsemän kukualaisen sotajoukon parasta osastoa -- mutta Infadus,\njoka parhaiten tunsi maan sota-asiat, oli varma siitä, että Twalan\nsotavoima nousi ainakin 30-40,000 mieheen, kenties yli siitäkin.\nMuutamia hänen sotureistaan saattoi tosin karata meidän puolellemme,\nmutta sellaisiin luopioihin ei ollut paljonkaan luottamista.\n\nSilminnähtävästi aikoi Twala panna kaikki voimansa liikkeelle\nkukistaakseen kapinan. Minne tahansa loimme silmämme, näimme hänen\nsota-osastojaan. Varsinkin kukkulan juurella vilisi joukottain\nkookkaita sotilaita, jotka olivat aseissa kiireestä kantapäähän.\nInfadus arveli kuitenkin, että seuraava yö kuluisi rauhassa ja\nlevossa; vasta seuraavana aamuna tulisi taistelu alkamaan. Ja siinä\nhän oli oikeassa.\n\nArvata saattaa, että emme nyt ennättäneet laiskottelemaan. Työtä\noli yllin kyllin. Melkein kaikki soturit saivat ryhtyä toimeen ja\nniiden parin tunnin kuluessa, jotka vielä olivat jälellä, ennenkuin\naurinko laski, saatiin suuria aikaan. Kaikki kukkulalle johtavat tiet\nsuljettiin tarkoin suurilla kivilohkareilla; siellä täällä ladottiin\nsuuri kiviröykkiö, josta tarpeen vaatiessa saattoi vierittää kiviä\nvihollisten päälle; jokainen osasto sai oman määrätyn paikkansa,\njota sen tuli suojella j.n.e. Lyhyesti sanoen: kaikki, varustukset,\njotka yksissä neuvoin keksimme linnoituksemme suojaamiseksi, pantiin\ntoimeen.\n\nVähän ennen auringon laskua näimme muutamien miesten lähtevän Luhista\nja lähestyvän kukkulata. Etunenässä kulki pitkä Goliat, jonka\nhartioita peitti leopardinnahka. Hän kantoi kädessään palmupuunoksaa\nmerkiksi siitä, että hän tuli sanansaattajana neuvottelemaan.\n\nIgnosi, Infadus ja pari päällikköä ynnä me kolme englantilaista,\nastuimme kukkulan juurelle kohtaamaan sanansaattajaa.\n\n\"Terve teille!\" huusi hän vastaamme. \"Kuningas lähettää\ntervehdyksensä niille, jotka petollisesti nousevat häntä vastaan\nkapinoimaan. Hän tervehtii heitä niinkuin jalopeura tervehtii\nshakaaleja, jotka ulvoen kiertävät sen kintereillä.\"\n\n\"Puhu!\" sanoin minä.\n\n\"Näin kuuluvat kuninkaan sanat: Antautukaa kuninkaalle, ennenkuin\nhän tulee ja kukistaa teidät kaikki! Jo on lapaluu reväisty mustasta\nhärjästä ja kuningas taluttaa veristä elukkaa ympäri kaupunkia.\"\n(Tämä julma tapa ei vallitse yksin kukualaisten kesken, vaan useissa\nmuissakin afrikalaisissa kansanheimoissa. Se ilmoittaa, että sota on\nmaassa).\n\n\"Mitkä ovat Twalan ehdot?\" kysyin minä -- en siksi, että joku meistä\nolisi aikonut niihin suostua, mutta minua halutti kuulla, mitä\nmiehellä oli sanottavana.\n\n\"Hänen ehtonsa ovat lempeät kuten suuren kuninkaan arvolle sopii.\nNäin sanoo Twala, yksisilmäinen, tuhansien vaimojen puoliso,\nkukualaisten päämies ja tämän maan laillinen hallitsija, suuren\ntien ylläpitäjä, vihollisen hirmu, mestari velhotaidossa, satojen\ntuhansien soturien päällikkö -- Twala -- yksisilmäinen -- mustan\nlehmän vasikka -- peljättävä. Näin sanoo Twala: minä tahdon armahtaa\nja tyydyn vähään vereen. Joka kymmenes mies on kuoleva, muut pääskööt\nhengissä, mutta Inkubu, joka on tappanut poikani Skraggan, ja hänen\nmusta palvelijansa, joka pyrkii maan kuninkaaksi ynnä Infadus, joka\non noussut kapinaan veljeään vastaan, -- nämä kolme miestä uhrataan\n'kolmen mykän' kunniaksi. Näin kuuluvat kuningas Twalan armolliset\nsanat.\"\n\nMinä vaihdoin pari sanaa toisten kanssa ja vastasin sitten niin\nkovalla äänellä, että kaikki soturit saattoivat kuulla:\n\n\"Mene takaisin hänen luokseen, joka sinut lähetti, koira! Sano\nhänelle, että me -- Ignosi, kukualaisten oikea kuningas, Inkubu,\nBougwan ja Makumazahn, tähtien valkoiset tietäjät, Infadus, kuninkaan\njälkeläinen ja kaikki sotajoukon päälliköt, päällysmiehet ja soturit\n-- tunnemme vain yhden vastauksen hänen ehdotuksensa ja se vastaus\nkuuluu näin: 'Emme ikinä antaudu! Emme ikinä! Mutta ennenkuin\naurinko kahdesti on mennyt mailleen, on Twala makaava kuolleena ja\nkankeana oman majansa edustalla, ja Ignosi on oleva kuninkaana hänen\nsijallaan!'... Mutta mene nyt matkoihisi, ennenkuin ajamme sinut\nruoskalla. Ja varokaa tarttumasta aseisiin meidän kaltaisiamme miehiä\nvastaan.\"\n\nKuninkaan lähetti purskahti kovaan nauruun: \"Ha haa\", nauroi hän,\n\"luuletteko pelottavanne aikamiehiä mokomalla jaarituksella! Saapa\nnähdä, oletteko huomenna yhtä pulskia. -- Kerskatkaa, taistelkaa\nja riemuitkaa, sillä huomenna nokkivat korpit luitanne, kunnes ne\novat yhtä valkoiset kuin naamanne. Jääkää hyvästi! Ehkä tapaamme\ntaistelussa!\"\n\nNäin sanoen käänsivät hän ja hänen seuralaisensa meille selkänsä ja\nlähtivät kotiinpäin. Melkein heti sen jälkeen meni aurinko mailleen.\nMutta tänä iltana ei nukkuminen tullut kysymykseenkään; joka mies\nsai ryhtyä työhön, ja kuun valossa työskentelimme niin hyvin kuin\nsaatoimme. Noin tunti keskiyön jälkeen olimme vihdoin kaikin puolin\nvalmiit vastaanottamaan vihollista oikein lämpimästi. Pian oli koko\nleiri unen vallassa; vain joku satakunta soturia vartioitsi monien\ntuhansien turvallisuutta. Henry Curtis, Ignosi, muuan päälliköistä\nja minä menimme kukkulan juurelle tarkastamaan etuvartioita, joiden\nterävät, leveät keihäänterät siellä täällä välähtivät kuutamossa.\nKierrettyämme koko kukkulan käännyimme takaisin majallemme;\nkaikkialla pitkin rinteitä nukkuivat sotilaamme rauhallisessa unessa,\nvaikka ei kukaan heistä tietänyt, oliko tämä yö hänen viimeisensä.\n\nKuuvalo kimalteli kuin hopea heidän kirkkailla aseillaan, ja viileä\nyötuuli leikitteli heidän suurilla kirjavilla sulkatöyhdöillään.\n\n\"Kuinka monen näistä luulette huomenna tähän aikaan olevan hengissä?\"\nkysyi Sir Henry.\n\nMinä pudistin vain päätäni vastaukseksi ja heitin silmäyksen\nnukkuviin sotureihin. Kiihoittuneessa mielikuvituksessani\nnäin jo kuoleman armottoman käden painaneen heihin merkkinsä.\nSurumielisenä ajattelin elämän suurta salaisuutta, sen syvää tuskaa\nja katoavaisuutta. Tänä yönä he nukkuvat sikeässä unessa, huomenna\nehkä he ja monet muut heidän kanssaan, kenties me itsekin, lepäämme\nkankeina ja kylminä...\n\n\"Curtis\", virkoin, \"minua pelottaa, pelottaa kovin.\" -- Ystäväni\nsiveli pehmeätä vaaleata partaansa ja vastasi hymyillen:\n\n\"Te sanotte niin usein, että teitä pelottaa -- ja kuitenkin olette\nte, kun niiksi tulee, uljain meistä kaikista.\"\n\n\"Niin, mutta tällä kertaa tarkoitan täyttä totta\", arvelin minä.\n\"Sillä näin pahassa pinteessä emme ole ennen olleet. Suokaa minun\nsanoa, että suuresti epäilen, tokko meistä kukaan huomisiltana on\nhengissä. Ajatelkaa, minkälaisen ylivoiman kanssa meidän täytyy\ntaistella.\"\n\n\"Niin, niin, monelta mieheltä siinä henki menee. Mutta kelpo löylyn\nheille ensin annamme, sen takaan. Olette kyllä oikeassa, tämä näyttää\njotenkin uhkaavalta -- mutta mitäs siitä! Me olemme nyt kerran\nantautuneet leikkiin ja saamme siis myöskin kestää sen. Ja sitäpaitsi\nei minusta ole niinkään huonoa kaatua taistelutantereella. Nyt, kun\nenää en voi toivoa löytäväni veljeäni, ei minua kuolema kovinkaan\nkauhistuta. Mutta onni suosii uskaliasta, voimmehan me voittaakin.\nTiedättekö, Allan, meissä kolmessa on miestä kyllä, kun niiksi tulee.\nJa muistakaamme, että meidän tulee ylläpitää hyvää nimeämme ja\nmainettamme kukualaisten maassa. Jos huomenna pysymme piilossa, sen\nsijaan että näyttäytyisimme siinä, missä taistelu on tulisin, niin...\"\n\nCurtisin kasvot osoittivat varsin selvään, etteivät meidän\nnoitakeinomme hänen mielestään silloin maksaisi montakaan penniä.\nMutta samalla välähtivät hänen silmänsä eloisasti; näytti siltä, kuin\niloitsisi hän siitä, että sai olla mukana, kun kuningas Twalan ja\nIgnosin sotajoukot mittelivät voimiaan.\n\nLaskeuduimme levolle ja nukuimme pari tuntia. Päivänkoitteessa\nherätti meidät Infadus, joka kertoi, että vihollinen pian oli\nodotettavissa. Kiireimmän kautta varustauduimme taisteluun, ja\npukeuduimme rautapaitoihimme, joista tällä hetkellä olimme hyvin\nkiitolliset Twalalle. En ikipäivinäni ole nähnyt muhkeampaa sotilasta\nkuin Curtis oli seistessään edessämme täydessä asussaan. \"Maassa\nmaan tavalla!\" oli hän arvellut, ja sen mukaan hän oli pukeutunut\nkiireestä kantapäähän komeaan sotavarustukseen, jonka Infadus hänelle\noli hankkinut. Hän heitti hartioilleen kauniin leopardinnahkaisen\nviitan, kiinnitti päähänsä mustan sulkatöyhdön, ja vyötäisilleen hän\nsitoi valkoisen häränhäntävyön. Sen lisäksi oli hänellä anturakengät\nja vuohennahasta kudotut sukat sekä raskas sotakirves, jonka vartena\noli sarvikuonon sarvi, lopuksi vielä kukualaisten tavallinen kilpi\nsekä muutamia heittopuukkoja; kaiken päätteeksi hän tietysti vielä\npisti revolverinsa vyöhön.\n\nIgnosin varustus oli samanlainen, ja nähdessäni heidät vieretysten\najattelin, että toista sellaista paria oli mahdoton tavata. God\nja minä olimme varsin vähäpätöisen näköisiä heidän rinnallaan.\nEnsiksikin olivat rautapaidat aivan liian suuret meille -- ja sitten\najatelkaapa Godia! hän ei millään ehdolla suostunut luopumaan\nrakkaista kauan kaivatuista housuistaan, vaan veti ne rautapaidan\npäälle, ja se näytti sangen hassunkuriselta. Hänen silmälasistaan,\ntoisesta sileäksi ajellusta poskestaan ja muista merkillisyyksistä\nen puhu mitään. Mitä minuun tulee, annoin housujen olla housuja;\nminä päätin mennä paljassäärisenä taisteluun ja vedin vain kengät\njalkaani. Vielä varustin itseni keihäällä, kilvellä, veitsellä ja\nrevolverilla, ja oikein rehennelläkseni, kiinnitin vielä suunnattoman\nsuuren sulkatöyhdön vanhan metsästyslakkini lakeen. Niin, ja sen\nlisäksi otimme tietysti pyssymme, joita muutamat alkuasukkaat\nkantoivat takanamme.\n\n-- Kun olimme valmiit, nielaisimme pari suupalaa ja riensimme\nkatsomaan, millä kannalla sotajoukko oli. Näimme Infaduksen seisovan\nkeskellä ylänköä väkensä ympäröimänä. Nämä \"valkoiset\", kuten\nheitä kutsuttiin olivat epäilemättä sotaväen ydin. Heidän oli\nmäärä ryhtyä taisteluun kaikkein viimeisinä, ja olivat senvuoksi\nvarsin levolliset, loikoivat nurmikolla ja pitivät silmällä Twalan\nsotureita, joita tuhansittain tulvaili ulos pääkaupungin porteista.\n\nTwalan sotajoukko jakaantui heti kolmeen 12,000 miehen suuruiseen\nosastoon. Yksi marssi oikealla, toinen vasemmalla ja kolmas tuli\nsuoraan meitä kohti.\n\n\"Kas, kas!\" huusi Infadus. \"He aikovat siis hyökätä kimppuumme\nkolmelta puolelta yht'aikaa.\"\n\nHän oli oikeassa, ja tämä huomio oli vähällä lannistaa meidän\nkaikkien rohkeuden. Tiesimme nyt, että meidän täytyi hajottaa\nsotavoimamme paljoa enemmän kuin mitä ensin olimme aikoneet.\n\nMihinkähän tämä kaikki oli päättyvä?\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nEnsimäinen hyökkäys.\n\n\nNuo kolme kolonnaa, jotka marssivat meitä vastaan, eivät\nnäyttäneet pitävän erityistä kiirettä, melkein mataen ne etenivät\npäivänpaisteisella tasangolla. Kun keskimmäinen joukko oli noin\n4-500 askeleen päässä meistä, pysähtyi se, molemmat toiset sivustat\nsitävastoin sulkivat meidät piiriin. Heidän tarkoituksensa oli\nnähtävästi hyökätä kolmelta puolelta yhtä haavaa.\n\n\"Jospa meillä nyt olisi hyvä kuularuisku!\" huudahti God. \"Kyllä\nsilloin lakaisisin tasangon puhtaaksi parissakymmenessä minuutissa!\"\n\n\"Niin, jospa olisi! Siitä emme paljonkaan kostu. Mutta kun ei meillä\nnyt ole, niin...\"\n\n\"Mutta kuulkaapas sitten, Allan! Mitä jos ottaisitte pyssynne ja\nlähettäisitte tuolle pitkälle dromedarille tuolla alhaalla luodin\nvatsaan! Tuolle päällikölle tuossa! Voitteko nähdä, kuinka hän\npöyhistelee! Noh, mitäs arvelette ehdotuksesta. Panenpa vetoa kaksi\nyhtä vastaan, ett'ette osu häneen!\"\n\nGodin kiusanteko harmitti minua. Latasin pyssyni, heittäysin\nvatsalleni ja tähtäsin. Tiesin pyssyni kantavan tarkasti 1000 jalan\npäähän, mutta tässä täytyi minun tähdätä koko joukon korkeammalta ja\njotakuinkin umpimähkään. Laukaisin, mutta miten ollakkaan, God oli\nsittenkin oikeassa! Pitkä päällikkö ei kaatunut. Sitävastoin syöksyi\nmuuan hänen henkivartioistaan kuolleena maahan.\n\nMutta tämäkös vasta minua ärsytti; varsinkin kun God ei voinut\nolla minua kiusaamatta. Juuri kun päällikkö, joka oli kauheasti\nsäikähtynyt ensimäisestä laukauksestani, lähti pötkimään pakoon\nosastonsa turviin, tähtäsin vielä kerran häneen ja laukaisin. Tällä\nkertaa oli minulla parempi onni. Hän kaatui ja oli kuollut. Minun\ntäytyy tunnustaa, että hieman ylpeilin laukauksestani; niin julma voi\nihminen olla pelkästä turhamaisuudesta.\n\nMeidän väkemme ylistivät ääneen riemuiten valkoisen miehen\nloihtutaitoa, joka heidän mielestään ennusti voittoa, vihollisvoima\npuolestaan alkoi levottomana peräytyä. Nyt tarttuivat Curtis ja\nkapteenimmekin pyssyihinsä, mutta samassa kuului huutoa ja melua\nsekä oikealla että vasemmalla puolellamme. Twalan väki oli noussut\nrinteitä ylös ja hyökkäsi nyt sotureittemme kimppuun. Rajummin,\nyhä rajummin kuului heidän sotaulvontansa. \"Tsjele! Tsjele! Twala!\nTwala!\" -- se on \"iske, Twala!\" kirkui vihollinen, ja meidän väkemme\nvastasi \"Ignosi! Ignosi! Tsjele! Tsjele!\"\n\nPian riehui taistelu kuumimmillaan. Hyökkääjäin ylivoima oli\nniin suuri, että meidän ensimäinen puolustuslinjamme vähitellen\ntungettiin taaksepäin, kunnes se vähitellen suli toiseen linjaan. Ja\nparinkymmenen minuutin kuluttua täytyi kolmannenkin taistelulinjan\nryhtyä leikkiin. Pian makasi sadoittain ruumiita pitkin ylängön\nrinteitä. Toistaiseksi oli vihollisten mieshukka suurempi kuin\nmeidän, mutta varsin epätietoiselta näytti, miten taistelu päättyisi.\nHetkisen kuluttua olisivat Twalan soturit ehkä päässeet kukkulan\nharjalle. Silloin syöksyi Curtis yht'äkkiä esiin ja heittäysi\nkuumimpaan taistelun tuoksintaan. God jälessä.\n\nKun soturit näkivät hänen kookkaan olentonsa keskellään, kohottivat\nhe kovan huudon. \"Inkubu! Inkubu!\" huusivat he, ja heidän ääneensä\ntuli voitonkaiku.\n\nTästä hetkestä seurasi onni Ignosin joukkoja. Sillä vihollinen väisti\nkauhistuneena Curtisin voimakkaita kirveeniskuja, ja pian syöksyivät\nhe hurjassa paossa alas jyrkkää mäenrinnettä.\n\nMutta entäs vasempi sivusta? Miten oli sen laita? Mainiosti. Juuri\nnyt tuli muuan viesti juoksujalassa ilmoittamaan, että Twala\nsielläkin oli kärsinyt pienen tappion. Lyhyesti sanoen, kaikki kävi\nniinkuin pitikin.\n\nEi kuitenkaan kaikki. Oikealla oli muutamien Twalan uljaampien\nsoturien onnistunut tunkea meidän sotilaamme taaksepäin ja päästä\nylängölle. Ignosin tarkka silmä keksi samassa tuokiossa, mikä\nvaara siinä uhkasi, ja yks kaks hyökkäsivät \"valkoiset\" torjumaan\nvihollista. Puoleksi vasten tahtoani tulin minäkin temmatuksi\notteluun, ja ennenkuin aavistinkaan tappelin kuin villitty\njättiläisliutaa vastaan, joka pani parastaan saattaakseen minut niin\npian kuin mahdollista parempaan maailmaan. Muistan erityisesti erään\npitkän roikaleen, joka yhtäkkiä sukelsi nenäni eteen ja tähtäsi\nminuun pitkällä, terävällä keihäällään. Jos hän olisi minuun osunut,\nniin enpä, totta vie, nyt kertoisi ihmeellistä seikkailumatkaamme\nlukijalle. Mutta kehuakseni itseäni, suoriuduin vallan erinomaisesti\npälkähästä. Heittäysin näet maahan aivan hirviön eteen, ja sitä hän\nei ollut odottanut: hän kompastui ja teki kuperkeikan ruumiini yli.\nEnnekuin hän taas oli päässyt jalkeille, olin minä jo pystyssä, ja --\npam -- siinä hän makasi maassa revolverinkuula selässään.\n\nVähän sen jälkeen antoi joku minulle sellaisen taka-iskun, että\nvaivuin maahan, ja sitten en enää tietänyt taistelun kulusta mitään.\n\nKun taas tulin tajuihini, makasin ylhäällä kukkulalla. God oli\nkumartunut ylitseni valellen päähäni vettä ontosta kurpitsasta.\n\n\"No, kuinka on laitanne, vanha veikko?\" kysyi hän levottomasti.\n\n\"Tuossahan menee!\" vastasin minä katsellen ympärilleni. Hieman\nkovalle otti, ennenkuin pääsin istumaan. \"Näkyyhän tuo käyvän.\"\n\n\"Jumalan kiitos. Olin oikein kipeä, kun näin heidän kantavan teitä.\nLuulin, että olitte mennyttä miestä.\"\n\n\"Ei, tällä kertaa pääsin hengissä. Mutta kuinka muuten käy?\"\n\nGod kertoi minulle, että vihollinen kaikkialla oli ajettu takaisin;\nhirveän paljon ihmisiä oli kaatunut, pari tuhatta meikäläisiä ja\nkolme tuhatta Twalan väkeä. Minne vain silmänsä loi, näki kuolleita.\nSe oli kauhea, kammottava näky.\n\nMinä kömmin nyt pystyyn, niin hyvin kuin pääsin ja seurasin Godia\nCurtisin luo, joka sotakirves kädessään neuvotteli innokkaasti\nIgnosin, Infaduksen ja muutamien päälliköiden kanssa.\n\n\"Tulette kuin kutsuttu, Allan!\" huusi hän minulle heti minut nähtyään.\n\n\"En laisinkaan käsitä, mitä ystävälläni Ignosilla on mielessä. Seikka\non tällainen: Näyttää siltä kuin aikoisi Twala piirittää joukkomme\nnäännyttääkseen meidät nälkään...\"\n\n\"Ohoo, se kuuluu pahalta!\"\n\n\"Niin, ja pahinta on se, että meiltä, kuten Infadus sanoo, puuttuu\nvettä.\"\n\nInfadus nyökkäsi. \"Niin on valtiaani\", sanoi hän. \"Lähde ei riitä\ntällaiselle joukolle ja on jo melkein tyhjä. Sen Twala hyvin tietää.\nSen vuoksi hän nyt tahtoo kiertää meidät kuten käärme antilopin,\nsillä lailla luulee hän voivansa parhaiten kukistaa meidät. Ignosi ja\nkaikki päälliköt ovat sitä mieltä, että meillä on vain kaksi tietä\nvalittavana: Joko meidän pitää päästä pohjoiseen päin tai myöskin\nhyökätä koko voimallamme Twalan kimppuun. Inkubu, suuri taistelija,\ntahtoo taistelua, se on norsun tapaista, se on aina valmis heti\nryntäämään päälle. Mitä arvelee nyt, Makumazahn, vanha viekas kettu?\nSuo meidän kuulla ajatuksesi, sinä, joka öisin valvot! Ja sinä\nBougwan, kuultavasilmä, suo sinäkin äänesi kuulua.\"\n\n\"Mitä arvelet sinä, Ignosi?\" kysyin.\n\n\"Ei isäni\", vastasi entinen palvelijamme, \"puhu sinä, ja anna minun\nkuunnella, joka sinun rinnallasi olen vain lapsi viisaudessa.\"\n\nMinä aloin siis selittää, mitä ajattelin asiasta. Mielestäni olisi\nparasta, että me tekisimme rohkean hyökkäyksen Twalan joukkoa\nvastaan, ja nyt jo heti, ennenkuin haavamme rupeisivat kirvelemään ja\njäsenemme kangistumaan.\n\nIgnosin oli nyt esitettävä mielipiteensä; hän mietti hetken aikaa ja\nsanoi sitten:\n\n\"Inkubu, Makumazahn ja Bougwan, uljaat valkoiset ystäväni! Infadus,\nisäni veli! Uskolliset kukualaiset päälliköt! Nyt tiedän mitä\ntahdon. Vielä tänä päivänä tahdon taistella Twalan kanssa; tahdon\npanna kaikki alttiiksi siinä taistelussa, kuninkaannimeni ja elämäni\n-- ja teidän elämänne. Te näette, kuinka ylänkö käyristyy kuin\npuolikuu ja kuinka viheriä tasanko pistäytyy kuin kieli puolikuun\nmolempien sarvien väliin. Nyt on sydänpäivä; kun aurinko laskee,\ntulee sinun, Infadus, lähettää väkesi ja yksi osasto meidän väkeämme\nalas viheriälle kielekkeelle. Twala huomaa sen ja syöksyy silloin\nkimppuumme koko voimallaan; mutta kieleke on kapea, niin että vain\nyksi osasto kerrallaan voi taistella teitä vastaan ja senvuoksi ne\nmyöskin kaadetaan toinen toisensa jälkeen, ja koko Twalan väki näkee\ntaistelun, jonka vertaista ei kukualaisten maassa ole nähty. Inkubu\non seisova rinnallasi, jotta Twalan rohkeus lannistuisi nähdessään\nhänen sotakirveensä välähtelevän 'valkoisten' rivissä. Mutta toista\nosastoa -- sitä, joka seuraa 'valkoisia' -- johdan minä itse, ja\nminua seuraa viisas Makumazahn.\"\n\nInfadus nyökkäsi sanoen: \"Hyvin puhuttu, kuningas!\" -- Kummallista\nväkeä nämä kukualaiset! Siinä nyt vanha päällikkö seisoi levollisena\nja kylmäverisenä kuunnellen, kuinka hän ja hänen soturinsa\nlähetettiin melkein varmaa kuolemaa kohti. Hän ei hetkeäkään\nepäillyt, hän tiesi, että hänen _velvollisuutensa_ oli tehdä,\nniinkuin kuningas käski -- ja se riitti hänelle.\n\nIgnosi jatkoi: \"Sillä aikaa kun Twalalla on täysi työ taistella\nInfaduksen väen kanssa, tulee 6,000 miehen -- kolmannen osan\nsotajoukostamme -- hiipiä pitkin kummun oikeata sarvea ja hyökätä\nTwalan vasemman sivustan päälle, toinen kolmasosa puolestaan pitää\nhuolen hänen oikeasta sivustastaan. Ja saattepa silloin nähdä, että\nme voitamme! Bougwan, sinua pyydän seuraamaan niitä sotilaita,\njotka kulkevat oikeata sarvea pitkin. Välähdys sinun kiiltävästä\nsilmästäsi, rohkaisee soturien sydäntä!\"\n\nNyt ryhdyttiin suurella kiireellä valmistuksiin taistelua varten.\nSotilaille jaettiin ruokaa ja juomaa, ja tuskin oli tuntiakaan\nkulunut neuvottelustamme, kun jo kaikki ne 18,000 miestä, jotka vielä\nolivat hengissä, seisoivat valmiina lähtemään liikkeelle.\n\nGod astui Curtisin ja minun luokseni. \"Jää hyvästi, Henry!\" hän\nsanoi. \"Ja jääkää hyvästi, Allan. Minä seuraan oikeata sivustaa ja\nellemme enää tapaa toisiamme, niin...\" Hän vaikeni ja ojensi meille\nkätensä, jota me ääneti puristimme.\n\nCurtisin syvä ääni vavahti hiukan, kun hän sanoi: \"Niin, me alotamme\nnyt vaarallisen leikin, ja luulen tuskin näkeväni huomispäivän\naurinkoa. Minunhan pitää seurata 'valkoisia', ja me kaadumme ehkä\nkaikki yhtenä miehenä. Hyvästi, ystäväni! Hyvästi, God, ja te, Allan.\nJumala teitä siunatkoon! Ja kiitos teille molemmille avustanne.\nToivon, että onnellisesti suoriudutte tästä ja saatte paljon\ntimantteja. Mutta\", lisäsi Curtis, \"jos hengissä pääsette, niin\ntotelkaa neuvoani ja elkää enää koskaan ruvetko tekemisiin ihmisten\nkanssa, jotka tahtovat tulla kuninkaaksi.\"\n\nVielä kerran puristimme toistemme käsiä. Sen jälkeen meni kukin\nomalle taholleen. Henry Curtis seurasi Infadusta asettuen hänen\nrinnalleen \"valkoisten\" etupäähän. God seurasi oikeata sivustaa. Ja\nminä liityin raskain mielin kuningas Ignosiin, joka kokosi väkensä\nympärilleen Infaduksen sotilaitten taakse.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nTwalan kuolema.\n\n\nKävi niinkuin käydä piti. Ignosi ja minä, jotka seisoimme niin\nkutsutun Puhveliosaston kanssa kappaleen matkaa \"valkoisten\" takana,\nnäimme kuinka nämä uljaat, voimakkaat miehet rivi riviltä kaatuivat,\nsitä myöten kuin taistelu kuumeni.\n\nKesti kauan, ennenkuin ottelu oikein sai vauhtia -- vihollisella\nei nähtävästi ollut erityistä halua joutua tekemisiin \"valkoisten\"\nkanssa. Viimein näimme kookkaan liehuvatöyhtöisen päällikön\njuoksujalkaa rientävän epäröivien soturien luo; hän oli luullakseni\nTwala itse. Hän jakeli käskyjä, ja hänen väkensä päästi sotahuudon\nja syöksyi eteenpäin. Silmänräpäyksen kuluttua sinkoili tuhansittain\nheittopuukkoja \"valkoisten\" ensimäisen rivin päälle.\n\nÄäneen huutaen ja keihäitään heiluttaen syöksyivät nämä nyt\nvihollisiaan vastaan. Kuului ukkosen kaltainen jyrähdys -- kilvet\niskivät toisiinsa. Edes takaisin lainehtivat nyt taistelijain rivit,\nkunnes kahakka äkkiä keskeytyi; \"valkoiset\" olivat täydellisesti\nmasentaneet ensimäisen osaston Twalan väkeä, mutta se olikin maksanut\nInfadukselle kolmannen osan hänen miehistään.\n\nNyt oli vain kaksi riviä \"valkoisia\" jälellä; he seisoivat olkapää\nolkapäässä kiinni ja odottivat tyyninä uutta hyökkäystä. Suureksi\nilokseni näin vilahduksen Curtisin keltaisesta parrasta. Hän ei siis\nollut kaatunut -- ei ainakaan vielä!\n\nVielä kerran kuului kilpien ryske, Infadus ja Curtis ynnä heidän\nsotilaansa ottelivat taas ylivoiman kanssa. Silmänräpäyksen näytti\nsiltä, kuin joutuisivat \"valkoiset\" tappiolle. Ignosi ja minä\nolimme jo hyökkäämäisillämme avuksi, mutta silloin kuului kesken\ntaistelun melskettä Curtisin syvä ääni. Ja samassa sota-onni kääntyi,\n\"valkoiset\" kokoontuivat Curtisin ympärille, ja joka kerran kun hän\nheilautti sotakirvestään, iski se viholliseen. Tälläkin kertaa oli\nvoitto \"valkoisten\".\n\nMutta voi! 3,000 miehestä, jotka vähän aikaa sitten olivat hyökänneet\nvihollista vastaan, oli nyt vain viidesosa jälellä.\n\nMutta nämä 600 veristä sotilasta eivät vielä olleet uuvuksissa.\nHämmästykseksemme näimme heidän yhtäkkiä ryntäävän eteenpäin vinhasti\nkuin tuulispää pakenevien vihollisten jälkeen pienelle kummulle,\njossa he pysähtyivät ja asettuivat puolustusasentoon. Ylinnä kummun\nharjalla näin Curtisin ja hänen rinnallaan vanhan Infaduksen.\n\nSamassa syöksyivät Twalan soturit joka puolelta ystäviemme kimppuun,\nja taas riehui taistelu. Oli suurenmoista nähdä, kuinka kourallinen\nuljaita miehiä torjui tuhansien vihollisten hyökkäyksiä. Viimein\nvaltasi sodanhimo minutkin, vanhan pelkurin -- olen näet todellakin\naika raukkamainen -- sellaisella voimalla, että käännyin Ignosin\npuoleen ja sanoin hänelle:\n\n\"Onko aikomuksesi jäädä tänne seisomaan, kunnes kasvamme kiinni\nmaahan, Umbopa... Ignosi, tarkoitan? Etkö näe, että Twala nielaisee\nveljemme tuolla kummulla?\"\n\n\"Ei, Makumazahn\", vastasi hän, \"nyt on hedelmä kypsä -- korjatkaamme\nse\".\n\nNäin sanoen hän kohotti kirveensä, ja \"Puhvelit\" syöksyivät\ntaisteluun. Siitä, mitä sitten tapahtui, en kykene paljon kertomaan.\nTiedän vain, että kaikki ympärilläni oli yhtä melskettä; rajua\nsekasortoa, keihäiden kalsketta ja verta.\n\nKun taas tulin tajuihini, huomasin olevani keskellä pientä parvea,\njoka oli jäännöksiä \"valkoisten\" mahtavasta joukosta. Edessäni seisoi\nitse Henry Curtis ilmielävänä. Mitenkä olin siihen seuraan joutunut\nen itsekään tiedä.\n\n-- -- Rajummin, yhä rajummin riehui ottelu. Keskellä tulisinta\ntaistelun vimmaa seisoi vanha Infadus yhtä kylmäverisenä kuin\nkonsanaan, ja Curtis ei väistynyt hänen sivultaan. Ystäväni ei\nkoskaan ollut niin selvästi muistuttanut muinaisajan viikinkiä\nkuin nyt; joku nenäkäs keihäs oli katkaissut hänen liehuvat\nkamelikurjensulkansa, ja hänen pitkät keltaiset hiuksensa aaltoilivat\ntuulessa, joka puhalsi yli tasangon. Ei kukaan voinut vastustaa hänen\niskujaan. Voimakkaasti hän heilutti sotakirvestään, ja joka lyönnillä\nkaatui joku vihollinen maahan. Viimein ei kukaan enää uskaltanut\nlähestyä valkoista noitamiestä.\n\nMutta äkkiä kaikui tuhatääninen huuto. \"Twala y Twala!\" ulvottiin,\nja taistelevien sekasorrosta syöksyi yksisilmäinen jättiläiskuningas\nitse. Hän oli varustettu sotakirveellä ja kilvellä ja puettu\nsamanlaiseen rautapaitaan kuin Curtis.\n\n\"Inkubu!\" huusi musta hirviö. \"Inkubu, sinä valkoinen mies! Poikani\nSkraggan olet tappanut -- mutta minua et kykene kaatamaan!\" Näin\nsanoen hän viskasi heittopuukkonsa Curtisia kohti; se tunkeutui hänen\nkilpeensä.\n\nMutta samassa syöksyi Twala rajusti kirkuen hänen päälleen ja iski\nhäneen sellaisella voimalla, että Curtis vaipui polvilleen.\n\nJo luulin, että ystäväni viimeinen hetki oli tullut, Silmänräpäys\nvain -- ja Twala olisi heittäytynyt hänen päälleen halkaistakseen\nhänen päänsä. Mutta samassa kohottivat Twalan soturit, jotka\nympäröivät meitä, kauhistuksen huudon, joka keskeytti kaksintaistelun.\n\nMinä käännyin katsomaan ja ymmärsin, miksi vihollinen huusi: molemmat\nsivustamme olivat rientäneet avuksemme!\n\nMuutamassa minuutissa oli taistelu lopussa. Oikealla ja vasemmalla\nkaatui Twalan sotilaita sadoittain, ja pian hajaantui vihollinen\nhurjassa paossa pitkin tasankoa. Me olimme voittaneet, mutta\nvoittomme hinta oli kallis. Uljaista \"valkoisista\" oli enää vain\n95 miestä elossa, ja toisetkin osastomme olivat kärsineet suuren\nmieshukan.\n\nEnsi työkseen Infadus sitoi pahimmat haavansa. Sitten hän tarkasti\nsotureittensa harventuneita rivejä ja sanoi heille:\n\n\"Te olette taistelleet kuin jalopeurat ja lisänneet 'valkoisten'\nmainetta. Tämän päivän taistelu ei milloinkaan unohdu kukualaisten\nmaassa.\"\n\nSitten vanha soturi kääntyi Curtisin puoleen ja tarttui hänen\nkäteensä sanoen: \"Inkubu, sinä olet suuri mies! En koskaan ole sinun\nkaltaistasi nähnyt, ja kuitenkin olen vanha ja monta urhoollista\nmiestä olen eläissäni tuntenut...\"\n\nHeti tämän jälkeen tuli Ignosin lähettämä sanansaattaja pyytäen\nmeitä tulemaan hänen luokseen. Me seurasimme kutsua. Ignosi oli\n\"Puhveleineen\" matkalla Luhiin päin, kukistaakseen perinpohjin\nTwalan. Me lupasimme pian seurata häntä, ja jäimme hänestä jälkeen.\nKappaleen matkaa kuljettuamme huomasimme Godin, joka istui\nmuurahaiskeossa; aivan hänen vieressään makasi eräs Twalan sotureita\nkuolleena. Toisin sanoen: me luulimme, että hän oli kuollut. Mutta\njuuri kun lähestyimme ystäväämme, näimme kauhuksemme kukualaisen\nhyppäävän pystyyn, kaatavan Godin päistikkaa maahan ja pistävän häntä\nkeihäällään kerran toisensa jälkeen. Riensimme juoksujalkaa avuksi,\nja satuimme parahiksi näkemään, kuinka tuo musta lurjus antoi Godille\nviimeisen iskun, jonka jälkeen hän pötki pakoon huutaen: \"Pidä\nhyvänäsi, noitamies!\" God makasi maassa eikä liikuttanut jäsentäkään,\nja me luulimme tietysti, että kukualainen oli ottanut häneltä hengen.\n\nMutta miten ollakkaan? Kun surullisina kumarrumme katsomaan herra\nBougwania, näemme, että hän tosin on kalmankalpea, mutta siitä\nhuolimatta hymyilee ystävällisesti lasisilmä lujasti silmäpieleen\npuristettuna kuten aina. Sepä vasta miesten mies, tuo God!\n\n\"Kerrassaan mainio tämä rautapaita!\" kuulimme hänen kuiskaavan. \"Hän\ntuli sittekin peijatuksi!...\" sai hän lisätyksi, mutta sitten hän\nvaipui tainnuksiin. Me tutkimme hänet tarkoin ja huomasimme, että\nhän taistelussa oli saanut pahan haavan heittopuukosta, jotavastoin\nkeihään pistokset eivät olleet vahingoittaneet häntä, jonkun\nmustelman hän vain oli saanut. Nostimme hänet paareille ja niin\nkannettiin hän meidän takanamme pääkaupunkiin.\n\nKoko sotavoimamme marssi nyt kaupungin eri porteista sisään Luhiin.\nPitkin katuja seisoi Twalan voitetuita sotureita rivi rivin vieressä;\njoka mies oli heittänyt keihäänsä ja kilpensä maahan jalkainsa\njuureen, ja kaikkialla, missä kuljimme, tervehdittiin Ignosia\nkuninkaana. Viimein saavuimme aukealle kentälle, jolla pari päivää\nsitten olimme katselleet noidanajoa ja tyttöjen tanssia. Nyt oli\npaikka autio ja tyhjä -- ei kuitenkaan aivan, sillä majansa edustalla\nistui kukistunut kuningas Twala, ja hänen jalkainsa juuressa ryömi\nGagul.\n\nOli surkeata nähdä näitä molempia: tuota äsken vielä niin mahtavaa\nkuningasta ja ilettävää ämmää. Ei yksikään Twalan miehistä ollut\npysynyt hänelle uskollisena, sen jälkeen kuin onnettomuus oli häntä\nkohdannut. Nyt ei hänellä ollut ketään muuta kuin Gagul.\n\nMe marssimme sisään kraalin portista ja suuntasimme kulkumme Twalaa\nkohti. Noin sadan askeleen päässä hänestä annoimme sotavoimamme\npysähtyä ja lähestyimme majaa henkivartiaston seuraamina.\n\nGagul tervehti meitä katkerin herjasanoin, ja Twala kohotti päänsä\nheittäen meihin raivostuneen katseen mustasta silmästään, joka\nsäkenöi pirullisesti ja kiilsi kilpaa hänen otsallaan välkkyvän\nsuuren timantin kanssa.\n\n\"Terve sinulle, kuningas!\" huusi hän Ignosille. \"Sinä olet syönyt\nleipääni, ja sitten olet valkoisten noitamiesten avulla voittanut\nsotajoukkoni ja ryöstänyt vallan minun kädestäni. Mitä aiot nyt\nminulle tehdä?\"\n\n\"Saman, minkä sinä teit isälleni.\" vastasi Ignosi kylmästi ja\nlyhyesti.\n\n\"Hyvä. Minäpä näytän sinulle, kuinka kuningas käy kuolemaan. Näetkös,\naurinko laskee veripunaisena\", sanoi Twala viitaten länteen verisellä\nkirveellään. \"Suo minunkin valoni silloin sammua. Olen valmis\nkuolemaan, kuningas Ignosi. Mutta myönnettäköön minulle se oikeus,\nmikä meillä kuningassuvun jäsenillä on: minä vaadin saada kuolla\n_taistelussa_.\"\n\n\"Suostun vaatimukseesi\", kuului Ignosin vastaus. \"Valitse itse, kenen\nkanssa tahdot taistella. Minä en voi tapella kanssasi, sillä kuningas\nei tappele muuten kuin sodassa.\"\n\nTwalan luihu silmä harhaili pitkin rivejämme toisesta toiseen;\nsilmänräpäykseksi se pysähtyi minuun, ja sydämeni hypähti hyvän\nmatkan kurkkuani kohti ajatellessani, että tuo hirviö ehkä keksisi\nvaatia minut kaksintaisteluun. Siitäpä olisi syntynyt kaunis juttu!\nRyhtyä taisteluun mokoman jättiläisen kanssa! -- ei yhtähyvin olisin\nvoinut ampua kuulan pääni läpi. Sen vaan tiesin, että jos hän\ntodellakin valitsisi minut, niin kieltäytyisin taistelusta, vaikkapa\nkoko kukualaiskansa sen johdosta viheltäisikin minut ulos maastaan.\n\nMutta Twala ei ajatellut minua.\n\n\"Inkubu!\" karjaisi hän äkkiä. \"Sinun kanssasi tahdon taistella. Sinun\nkanssasi yksin. Jos kieltäydyt taistelusta, sanon, että olet pelkuri\nkoira ja valkoinen aina maksaasi myöten!\"\n\nIgnosi koetti estää tätä kaksintaistelua. \"Ei\", sanoi hän. \"Inkubun\nkanssa et saa taistella.\"\n\nMutta Henry Curtis oli ymmärtänyt Twalan pilkkasanat, ja hän huusi\nnopeasti: \"Minä tahdon taistella hänen kanssaan.\"\n\nMinä koetin estää ystävääni hänen uhkarohkeasta aikeestaan, mutta\nturhaan. Curtis pysyi sanassaan. Hän astui esille kirves kohona ja\nsanoi lujalla äänellä: \"Olen valmis\".\n\nEivät auttaneet Ignosinkaan rukoukset. Hetken kuluttua seisoivat\nmolemmat vastustajat silmä silmää vasten laskevan auringon punaisessa\nvalossa.\n\nKohotetuin kirvein he kiersivät toisiaan. Sitten hyökkäsi Curtis\näkkiä esiin tähdäten iskunsa Twalaan; mutta musta paholainen väisti\niskun ja maksoi sen korkoineen takaisin. Hän heilutti raskasta\nkirvestään päänsä yli ja iski kauhealla voimalla. Se näytti hirveältä\n-- mitä jos kirves sattuisi! Mutta niin huonosti ei sentään käynyt.\nYstäväni torjui raskaan kirveeniskun kilvellään, niin että se vain\nhiipaisi hänen vasenta olkapäätään, ja hän sai aikaa antaa Twalalle\nsamalla mitalla. Isku seurasi toistaan, rautakilvet kalskuivat\ntaukoamatta. Jännitys kävi yhä suuremmaksi, sotaväki, joka katseli\nottelua, tuli yhä lähemmäksi ja kirkui ja ulvoi joka iskulla.\nGod, joka makasi maassa vieressäni, heräsi nyt tainnoksistaan\nja nähdessään mitä oli tekeillä, hän kohosi pystyyn, tarttui\nkäsivarteeni ja hypähteli paikasta paikkaan vetäen minua mukanaan ja\nrohkaisten Curtisia innokkailla huudahduksilla.\n\nHetken aikaa kesti taistelua. Sitten Twala äkkiä voimakkaalla\niskulla katkaisi varren vastustajansa kirveestä, niin että raskas\nase kilahtaen putosi maahan. Samassa tuokiossa heitti sankarimme\nkilpensä samaa tietä menemään, hyökkäsi Twalan kimppuun ja tarttui\nvihollisensa vyötäisiin voimakkailla käsivarsillaan. Muutaman\nsilmänräpäyksen he temmelsivät hurjassa sylipainissa, puristaen\ntoisiaan kuin karhut. Joka jänne oli pingoitettu kuin teräsjousi.\nViimein onnistui Twalan kaataa Curtis kumoon. Itse hän keikahti\nmukaan, ja siinä pyöriskelivät nyt molemmat väkevät miehet maassa\ntaistellen elämästä ja kuolemasta. Milloin oli Twala alla, milloin\npäällä, ja koko ajan hän tähtäsi kirveellään Curtisin päätä, ja tämä\nkoetti iskeä tollansa Twalan rautapaidan läpi.\n\nKauheata oli nähdä moista taistelua. \"Tempaa kirves häneltä!\" huusi\nGod. \"Tempaa kirves!\"\n\nKenties kuuli Curtis huudon. Joka tapauksessa hän päästi\nheittopuukkonsa ja tavoitti Twalan leveäteräistä kirvestä, joka oli\nkiinnitetty tämän ranteeseen puhvelinnahkaisella hihnalla. Yht'äkkiä\nhihna katkesi, ja kirves oli Sir Henryn rautakourassa. Seuraavassa\ntuokiossa hän oli jalkeilla -- Twala samoin. Musta hirviö tarttui\nraskaaseen veitseensä ja tähtäsi Curtisin rintaan; mutta rautapaita\nehkäisi piston. Vielä kerran iski Twala -- ja vielä kerran. Mutta\nsitten kokosi tanskalaisten viikinkien uljas jälkeläinen koko\nsuunnattoman voimansa, heilutti kirvestään pari kertaa päänsä päällä\nja iski. Tuhansista kurkuista kuului kauhunhuuto, ja katso -- Twalan\npää vierähti hänen olkapäiltään maahan ja pyöri Ignosin jalkain\njuureen. Ruumis kaatui horjuen maahan, ja kultainen kaularengas vieri\nkappaleen matkaa maassa. Samassa horjahti voittajakin. Verenhukka\nvaikutti, raskaana ja uupuneena hän kaatui kumoon vihollisensa\nruumiille.\n\n\"Vettä! Vettä!\"\n\nHeti kostuttivat avuliaat kädet hänen kasvojaan kylmällä vedellä.\nHetken kuluttua hän avasi suuret harmaat silmänsä. Henry Curtis ei\nollut kuollut.\n\nTällä hetkellä heitti aurinko viimeisen välähdyksen näköpiirin takaa.\nMinä astuin paikalle, missä Twalan pää virui hiekassa, otin timantin\nhänen otsaltaan ja ojensin sen Ignosille sanoen: \"Ota se! Sinä olet\nkukualaisten laillinen kuningas!\"\n\nIgnosi kiinnitti säihkyvän jalokiven otsalleen, astui kansansa eteen\nja kohotti jalkansa kaatuneen vihollisensa rinnalle.\n\nSiinä hän seisoi suorana ja kookkaana ja kohotti voimakkaan kätensä.\n\nJa pimeydestä, joka äkkiä taajana ja pehmeänä kattoi kaupungin ja sen\ntuhannet majat, kajahti tervehdys:\n\n\"_Kuhm! Kuhm! Sinä olet kuninkaamme_!\"\n\nNäin toteutui siis -- ennustukseni Twalan sanansaattajalle; ennenkuin\nkaksi vuorokautta oli kulunut makasi Twalan ruumis tomussa hänen\nmajansa edustalla.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nGod on kuolemankielissä.\n\n\nKun kaksintaistelu täten oli onnellisesti päättynyt, kannettiin Henry\nCurtis ja God Twalan majaan ja minä seurasin heitä.\n\nMolemmat ystäväni olivat kovin heikot verenvuodosta ja monista\nkauheista iskuista, jotka he olivat saaneet taistelussa, ja itsekin\nolin perin kurjassa tilassa. Olen tosin jotenkin sitkeätä miestä\nmielestäni ja kestän kuta kuinkin paljon lamaan menemättä -- se kai\njohtuu siitä, että metsästäjänä olen käynyt kovan ja hyvän koulun, ja\nsiitä ettei ruumistani liiat lihat rasita -- mutta sinä iltana otti\nsentään kovalle. Olin kauhean uuvuksissa, ja kuten aina, kun olen\nväsyksissä, alkoi vanhaa haavaani, jonka kerran sain jalopeuralta,\npakottaa. Huh, kuinka se saattoi minua vaivata! Entäs pääni! Sitäkin\nkivisti kauheasti aamullisesta iskusta, joka oli vienyt minut\ntainnoksiin.\n\nLyhyesti sanoen: varsin surkea oli se kolmimiehistö joka sinä yönä\nmakasi Twalan majassa. Mutta saimme kiittää onneamme siitä, että\nylipäänsä ollenkaan olimme hengissä, ja kummallistahan se olikin.\n\nFulata -- tuo nuori tyttö, jonka hengen olimme pelastaneet\n-- oli tarjoutunut palvelukseemme eikä tietänyt miten kyllin\nosoittaa kiitollisuuttaan. Hänen avullaan meidän onnistui päästä\nrautapaidoistamme. Ja miltä näytimmekään, kun olimme saaneet ne\nyltämme! Olimme niin runnellut, että tuskin saatoimme sormellamme\nkoskettaa ainoatakaan eheää paikkaa ruumiissamme. Varsinkin olivat\nGod ja Curtis kurjassa tilassa.\n\nMutta Fulata tiesi keinon. Hän toi muutamia murennettuja viheriäisiä\nlehtiä, jotka tuoksuivat väkevälle. Ne hän asetti kipeille paikoille,\nja ne auttoivat erinomaisesti. Entäs haavat ja naarmut! Minä olin\nniistä päässyt jotenkin vähällä, mutta Godin \"kauniin valkoisen\nsäären\" oli keihäänpistos lävistänyt pohkeen kohdalta, ja Curtis oli\nsaanut kauhean syvän vaon poskeensa Twalan sotakirveestä.\n\nKuten ennen olen maininnut, oli Godissa vähän lääkärin vikaa, ja nyt\nhänellä oli yllin kyllin työtä. Hän sai neuloa yhteen sekä Curtisin\nettä omat haavansa ja hieroa niihin parantavaa voidetta, jota hänellä\noli lippaassaan.\n\nHeti kun tämä työ oli suoritettu, toi Fulata meille maljallisen\nvoimakasta lihalientä, jonka hän oli keittänyt. Ja sekös maistui!\nAhmimme liemen yks kaks ja heittäysimme sitten pehmeille\nnahkapeitteille, joita oli levitetty pitkin kuninkaanmajan lattiaa.\nSiinä nukkui siis Twalan omalla vuoteella mies, joka oli surmannut\nTwalan. Niin kummallisesti saattaa käydä maailmassa.\n\nEi ollut helppo heti saada unta, sillä meitä ympäröivistä majoista\nja joka paikasta kaupungista kaikui äänekkäitä valitushuutoja;\nkukualaiset naiset valittivat puolisojensa, poikainsa tai veljiensä\nsurmaa. Sitä oli vaikea kuulla. Viimein noin sydänyön aikana -- kävi\nhiljaisemmaksi. Vain silloin tällöin kuulimme vihlaisevan ulinan,\njoka tuli majastamme, aivan läheisyydestämme.\n\nSe oli Gagul, joka itki Twalan ruumiin ääressä.\n\nVähitellen sulkeutuivat viimein väsyneet silmäluomeni, mutta kerran\ntoisensa perään heräsin hätkähtäen -- näin unta, että taistelu taasen\noli käymässä, että uudelleen taistelin uljaiden \"valkoisten\" keskellä.\n\nPäivän koittaessa kuulin, että molemmat toverini olivat nukkuneet\nyhtä huonosti kuin minä. Curtis oli kuitenkin jotenkin reipas, vaikka\nhänen ruhjottua poskeansa kivistikin kovin; mutta Godin laita oli\nhyvin huonosti, hänellä oli kuumetta, ja hän houraili ja -- mikä oli\npahinta, hän sylki verta, hän oli nähtävästi saanut jonkun sisällisen\nvamman.\n\nKahdeksan ajoissa tuli Infadus meitä tervehtimään. Ihme kyllä, ei\ntämä sitkeä, vanha soturi näyttänyt olevan millänsäkään edellisten\npäiväin lukuisista vaivoista. Ja kuitenkaan hän ei ollut koko\nedellisenä yönä silmäänsä ummistanut. Hän puristi sydämellisesti\nkäsiämme, mutta näin selvästi, että hänen käytöksensä Curtisia\nkohtaan oli aivan toisenlainen kuin meitä muita kohtaan. Näytti\nsiltä, kuin hän olisi ajatellut: \"Niin, te molemmat olette vain\nihmisiä, mutta Inkubu on vähintään puolijumala!\"\n\nSittemmin sain tietää, että se oli kaikkien kukualaisten yksimielinen\nkäsitys uljaasta ystävästämme. Ei kukaan kuolevainen voi taistella,\nniinkuin hän oli taistellut, arvelivat soturit, jotka olivat nähneet\nhänen sotivan. Ja vielä vähemmän saattoi kukaan ihminen päälle\npäätteeksi kaataa Twalan, maan väkevimmän miehen.\n\nInkubun ja Twalan välinen kaksintaistelu ja isku, joka katkaisi\nhirviön pään, ei ikipäivinä haihdu kukualaisten mielestä. Jo\ntaistelun jälkeisenä päivänä oli Curtisin väkevyys tullut\nsananparreksi heidän joukossaan, ja kun he oikein tahtoivat ylistää\njotain voimannäytettä, kutsuivat he sitä 'Inkubu-iskuksi'.\n\nAamupäivällä suvaitsi Ignosi -- kuningas Ignosi, aioin sanoa --\nkäydä luonamme. Kun näin hänen henkivartiainsa saattamana lähestyvän\nmajaamme, muistui ehdottomasti mieleeni päivä, jolloin hän ensi\nkerran astui talooni. Siitähän oli kulunut vain muutama kuukausi,\nkun pitkä, \"kookas zululainen\" Durbanissa kolkutti ovelleni ja pyysi\nminua ja tovereitani ottamaan hänet palvelukseemme. Ja nyt hän oli\nsuuren ja rikkaan maan kuningas!\n\n\"Terve sinulle, kuningas!\" sanoin nousten seisomaan.\n\n\"Niin, Makumazahn, nyt olen siis tullut kuninkaaksi -- teidän\navullanne.\" Sitten hän kertoi minulle, että kaikki kävi mainiosti;\npian hän aikoi panna toimeen suuren juhlan, ja siinä hän tahtoi\nnäyttäytyä koko kansallensa.\n\nEntä Gagul! Miten aikoi Ignosi menetellä hänen suhteensa?\n\n\"Hän on maan pahahenki\", sanoi Ignosi, \"hän ja kaikki muut noita-akat\njoutuvat kuoleman omiksi.\"\n\n\"Niin, mutta toiselta puolen tietää hän asioita, joita ei kukaan muu\ntunne\", arvelin minä.\n\n\"Tarkoitat, että hän tuntee 'noiden kolmen mykän' salaisuuden,\ntuolla, kuningasten lepokammioilla...!\"\n\n\"Niin, ja sitäpaitsi hän tietää, missä _timantit_ ovat. Elä unhoita\nlupaustasi, Ignosi! Salli Gagulin näyttää meille tie kuningas Salomon\nkaivoksille, ennenkuin hänet surmaat!\"\n\n\"Minä en koskaan luovu sanastani, Makumazahn!\" sanoi entinen\npalvelijani ja puristi kättäni.\n\nGodin terveys oli tuiki huonolla kannalla. Hän houraili kovasti, ja\nhaavakuume poltti kuin tuli hänen suonissaan. Neljä-viisi päivää\nhänen henkensä väikkyi elämän ja kuoleman välillä, eikä kukaan\nmeistä luullut hänen toipuvan. Mutta Fulata taisteli sitkeästi\nhänen henkensä puolesta. Nuori kaunis kukualaistyttö hoiti Godia\nliikuttavalla huolenpidolla. Päiväkaudet hän istui hänen vuoteensa\nääressä, ojensi hänelle virvoittavaa juomaa, pyyhki hänen kuumeista\notsaansa ja huiskutti nenäkkäät kärpäset pois hänen poskiltaan.\nEnsimäisinä öinä tahdoimme Curtis ja minä valvoa hänen kanssaan,\nmutta hän osoitti selvään, että olimme vain hänen tiellään ja me\nuskoimme sairaan hänen huostaansa -- me olimme nähtävästi liian\nkömpelöt sairaanhoitajiksi kelvataksemme.\n\nHän yksin toivoi, kun kaikki muut odottivat loppua. \"Hän ei kuole\",\nsanoi hän uudelleen ja yhä uudelleen. \"Hän ei _saa_ kuolla.\"\n\nViidentenä päivänä senjälkeen kuin God oli sairastunut, menin illalla\nmyöhään tavallisuuden mukaan katsomaan, miten hän jaksoi, ennenkuin\nmenin levolle.\n\nHiljaa ja varovasti hiivin majaan. Lamppu valaisi himmeästi Godia,\nhän makasi hiljaa kuin hiiri eikä heittelehtinyt edestakaisin\nvuoteellaan, kuten hän oli tehnyt edellisinä vuorokausina.\n\nMinä säikähdin, nyt on kaikki lopussa, ajattelin. Ja rinnastani\nkohosi nyyhkytyksen tapainen huokaus.\n\n\"Sss! Sss!\" kuiskasi Fulata, joka istui pimeässä nurkassa Godin\nvuoteen takana.\n\nMinä astuin varpaillani vuoteelle ja näin nyt, ettei hän ollut\nkuollut. Hän nukkui rauhallisesti ja tervettä unta pitäen lujasti\nkiinni Fulatan hennosta kädestä laihoilla, valkoisilla sormillaan.\nSairaus oli toisin sanoen saanut uuden edullisen käänteen.\nKahdeksantoista tuntia God näin yhteen menoon nukkui ja koko ajan --\nkolme neljäsosaa vuorokautta -- istui nuori tyttö hänen vieressään.\nHän ei liikahtanut paikaltaan, ei edes uskaltanut vetää kättään pois:\nolisihan hän voinut siitä herätä! Kuvailkaa, mitä kärsi tyttörukka,\nväsynyt ja nälkäinen kun oli! Kun God viimein heräsi, oli hän niin\nkankea ja uupunut, että hänet täytyi kantamalla viedä pois.\n\nNiin pian kuin kuume oli ajettu ovesta ulos, kävi Godin paraneminen\nloistavasti. Kun hän oli tullut aivan terveeksi, kertoi Henry Curtis\nhänelle, kuinka paljosta hänen oli kiittäminen Fulataa. Silloin\nnousivat Godille liikutuksen kyyneleet silmiin. Hän nousi heti ylös\nja pyysi minua tulemaan kanssaan; hän tahtoi mennä kiittämään Fulataa\n-- minun tuli olla tulkkina.\n\n\"Sanokaa hänelle!\" lausui God, \"etten koskaan unohda, että hän on\nantanut minulle elämäni takaisin!\"\n\nMinä käänsin hänen sanansa, näyttipä siltä kuin olisi nuori\nkukualainen kaunotar punastunut tummasta ihostaan huolimatta.\n\n\"Valtiaani\", hän sanoi hämillään ja silmät nöyrästi maahan luotuina,\n\"unohda se vain. Sinähän pelastit minun henkeni, olen siis vaan\nmaksanut velkani.\"\n\nNiin, sellaista on naisväki! Siinä hän nyt seisoi juttelemassa\nGodille, ja Curtis ja minä olimme vain pelkkää ilmaa. Ikäänkuin\nemme mekin olisi olleet mukana pelastamassa häntä Twalan kynsistä!\nVaimovainajani oli juuri samanlainen... Muuten tuottivat God ja\nFulata minulle hiukan päänvaivaa. Tiesin, että merimiehillä oli\nerityinen taipumus rakastumiseen ja Godilla vielä enemmän kuin muilla.\n\nKahta seikkaa maan päällä on minun tietääkseni mahdoton ehkäistä: ei\nvoi estää zululaista tappelemasta eikä merimiestä rakastumasta joka\nkerran, kun hameväkeä on lähiseutuvilla.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen kuin God oli parantunut, kokoontui\nlähettiläitä eri haaroilta kukualaisten maasta pääkaupunkiin\nkunnioittamaan Ignosia kuninkaana. Samalla vietettiin komea juhla.\nEnsin pidettiin suuri yleinen sotaväen tarkastus. Tällöin saimme taas\nnähdä jäännökset \"valkoisten\" uljaasta joukosta; joka miehen täytyi\nastua esiin kuninkaan eteen, joka koko sotajoukon edessä kiitti\nheitä heidän uljuudestaan ja korotti heidät kaikki uuden \"valkoisen\"\nosaston päälliköiksi, joka nyt perustettiin; sen lisäksi he saivat\nkarjaa ja majoja ja maata palkaksi urhoollisuudestaan.\n\nMitä meihin -- Curtisiin ja Godiin ja minuun tulee, oli kuningas\nantanut julistaa kansalle, että meitä kaikkialla oli kohdeltava ja\nvastaanotettava hänen vertaisinaan, niin kauan kuin suvaitsimme\noleskella kukualaisten keskuudessa. Sen lisäksi annettiin meille\nkunnianimi: \"elämän ja kuoleman valtiaat.\"\n\nSen lisäksi toisti Ignosi juhlassa kansallensa Curtisille antamansa\nlupauksen; hän vannoi juhlallisesti, ettei täst'edes ketään\nsurmattaisi ilman lain tuomiota, ja että noidan-ajot lopetettaisiin.\n\nJuhlallisuuksien päätyttyä käännyin minä Ignosin puoleen lausuen,\nettä pian halusimme lähteä kuningas Salomonin kaivoksiin. Muistutimme\nhäntä hänen lupauksistansa ja kysyimme, oliko hän saanut tietää\nmitään kaivoksista.\n\nKuningas antoi meille seuraavan vastauksen.\n\n\"Olen saanut tietää, että kaivoksien luona istuu kolme olentoa,\njoille on annettu nimi 'mykät'; niille aikoi Twala uhrata Fulatan.\nSyvällä vuoren sisällä on rotko, johon kukualaisten kuninkaat\nsaatetaan lepoon; siellä näette Twalan ruumiin muinaisaikojen\nkuninkaitten rinnalla. Sitten on siellä kaivos, _äärettömän syvä_,\njonka valkoiset miehet kaivoivat; ehkä he kuten tekin hakivat\nvälkkyviä kiviä... Ja siellä kuoleman asunnossa on huone, salainen\nkammio, josta ei kukaan muu tiedä kuin Gagul ja Twala. Tarina kertoo,\nettä kerran monta vuotta sitten valkoinen mies tuli vuorten yli\ntänne, eräs nainen johdatti hänet salaiseen kammioon, ja siellä\nhänen silmänsä näkivät kalliita aarteita, joiden vertaista ei kukaan\nihminen ole nähnyt. Mutta hän ei niitä saanut -- nainen petti hänet,\nja kuningas ajoi hänet maasta pois vuorille. Sittemmin ei kukaan ole\nastunut jalkaansa salaiseen kammioon.\"\n\n\"Tarina puhuu totta, Ignosi\", sanoin minä. \"Vuorenluolassa Sheban\npovella näimme, kuten muistat, valkoisen miehen.\"\n\n\"Niin -- ja minä tahdon, että teidän pitää saada aarre. Te saatte\nniin monta jalokiveä, kuin jaksatte kantaa... Sillä luultavasti\ntahdotte lähteä pois täältä?\" lisäsi hän katsellen meitä.\n\nMinä nyökkäsin. \"Mutta voimmeko löytää kammion?\" kysyin sitten.\n\n\"Gagul voi näyttää teille...\"\n\n\"Mutta _tahtooko_ hän?\"\n\n\"Hänen _täytyy_. Muuten hänen pitää kuoleman!\" Ignosi kääntyi ja\nviittasi erään palvelijoistaan luokseen ja käski hänen tuomaan\nGagulin.\n\nVähän ajan perästä tuli kaksi soturia laahaten Gagulia välissään; hän\nponnisti vastaan kaikin voimin, mutta turhaan.\n\n\"Päästäkää hänet!\" huusi Ignosi.\n\nSoturit jättivät hänet, ja hän kellahti kumoon kuin mytty, kuin\neloton kääry, hänen silmänsä vain elivät, ne kiiluivat kiukkuisina\nkuin käärmeen silmät.\n\n\"Mitä minusta tahdotte?\" vinkui hän. \"Mitä tahdot, Ignosi?\nVarokaa minuun koskemasta -- niinä hävitän teidät kaikki rutolla.\nNoitakeinoni...\"\n\n\"Noitakeinosi eivät auttaneet Twalaa, vanha velho\", vastasi Ignosi\nääneen nauraen. \"Sinun pitää näyttää meille tie kammioon, missä\nvälkkyvät kivet ovat.\"\n\nGagul nauroi -- se kaikui käärmeen sähinältä: \"Hi hii! Minä yksin\ntunnen tien! Minä yksin! Ja minä en sitä ilmoita! Valkoisten\npaholaisten ei pidä saaman mitään -- ei mitään!\"\n\n\"Silloin täytyy minun pakottaa sinut sanomaan, mitä tiedät\", lausui\nIgnosi tuimalla äänellä. \"Ellet sinä ilmaise meille kaikkea, olet\nkuoleman oma.\"\n\n\"Kuoleman!\" huusi ilkeä noita. \"Kuoleman!\" toisti hän ja päästi\nkauhun ja raivon ulinan. \"Luuletteko te, että voitte minut tappaa?\nTiedättekö, kuka olen? Kuinka vanhaksi luulette minua? Minä tunsin\nisänne ja isäinne isät. Minä olen ollut täällä aina ja tulen aina\nolemaan. Kuolla! Minä en kuole. Ei kukaan uskalla minuun kajota.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Ignosi, \"_minä_ uskallan! Ja miksi tahtoisitkaan\nelää? Kuoleman pitäisi olla sinulle tervetullut, Gagul.\"\n\n\"Houkkio!\" kirkui noita. \"Houkkio, joka luulet, että elämä ilahuttaa\nvain nuorten sydämiä. Ei, nuoret, he voivat tuntea, he voivat\nrakastaa ja kärsiä, he voivat kärsiä tuskaa... Mutta _vanhat_\nhymyilevät, kun onnettomuus kohtaa toisia, he iloitsevat, kun pahuus\nvoittaa. He rakastavat vain yhtä: elämää. Ja mitä on elämä? Aurinko\nja ilma. Lämmin, kirkas aurinko ja raitis, puhdas ilma. Mutta\nkylmyyttä uh! -- kylmyyttä ja pimeyttä, niitä vanhat pelkäävät. Huh\nniin, kylmyyttä ja pimeyttä -- --\"\n\n\"Lopeta ilkeä puheesi! Vastaa minulle!\" Ignosi tarttui keihääseensä\nheiluttaen sitä uhkaavasti ilmassa. \"Tahdotko näyttää minulle paikan,\nminne aarre on kätketty -- taikka -- --\"\n\nGagul ryömi Ignosin jalkain juureen ja vikisi yhä: \"Minä en tee sitä!\nEn tee sitä!\" Hitaasti laski kuningas keihäänsä alaspäin, kunnes sen\nkirkas terä viimein kosketti noidan rintaa.\n\nRajusti kirkaisten tämä ponnahti ylös ja vaipui heti taas maahan,\nkieriskellen edes takaisin.\n\nJa nyt oli toinen ääni kellossa. \"Kyllä, kyllä, minä näytän -- minä\nnäytän kyllä, missä kirkkaat kivet ovat. Kunhan vaan saan elää --\nlämpimässä auringossa ja imeä ravintoa -- --\"\n\n\"Arvasin kyllä että viimein suostuisit, vanha velho!\" hymähti\nIgnosi. \"Kuule nyt: huomenna tulee sinun lähteä sinne Infaduksen\nja valkoisten veljieni seurassa. Mutta varo ettet heitä petä, sen\nsinulle sanon!\"\n\nGagul lupasi pyhästi, ettei hän meitä pettäisi. \"Minä pysyn aina\nsanassani\", lausui hän ja nauroi, niin että selkäämme karmi. \"Kerran\nennen oli täällä valkoinen mies, joka vietiin aarteen luo; silläkin\nkertaa näytti nainen tien -- tien onnettomuuteen. Hänenkin nimensä\noli Gagul\", nauroi vanha ämmä. \"Kuka tietää -- ehkä se olin minä --\nHi hii!\"\n\n\"Valehtelet!\" sanoin minä. \"Se tapahtui jo kymmenen miespolvea\nsitten.\"\n\n\"Ehkä -- ehkä. Sitä unohtaa niin pian, kun tulee vanhaksi. Kenties\nse oli äidinäitini, joka siitä minulle kertoi. Mutta Gagul oli hänen\nnimensä... Kun tulette aarreaittaan, niin saatte nähdä: lattialla\nlöydätte nahkapussin täynnä kiiltäviä kiviä. Valkoinen mies täytti\npussin, mutta hän ei saanut sitä mukaansa. Kirous kohtasi häntä!\nVielä saamme nähdä heidätkin, jotka kaatuivat taistelussa. Heidän\nsilmänsä ovat poissa... Hi hii! Ha haa!\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nKuoleman asunnossa.\n\n\nKolme päivää sen keskustelun jälkeen, josta edellisessä luvussa\nkerrottiin, majoituimme myöhään illalla muutamiin majoihin niiden\nvuorten juurelle, joiden luona Salomon suuri tie päättyy.\n\nSeurueseemme kuului seuraavat henkilöt: ensiksikin me kolme\nenglantilaista ja vanha Infadus. Sitten Fulata, joka piti huolen\ntarpeistamme (pääasiallisesti Godin). Lisäksi Gagul; häntä kannettiin\nkoko matka Luhista kantotuolissa, josta hän aamusta iltaan heitti\nherjaussanoja meille. Ja lopuksi osasto sotilaita ja joukko\npalvelijoita. Nuo kolme vuorta tai oikeammin niiden huiput -- olivat\nkolmikannassa: yksi kukkula oli vasemmalla, toinen oikealla meistä,\nkolmas oli aivan vastapäätä meitä.\n\nEi koskaan katoa muististani näky, joka kohtasi silmääni, kun\naamuaurinko nousi kullaten vuoren huiput. Korkealle huimaavan\nkorkealle kohosivat lumipeitteiset kukkulat kohti sinistä taivasta.\nLumirajan alapuolella peitti kukoistava kanerva vuorenrinteet --\nnäytti siltä kuin olisi purppuraviitta heitetty sankarin hartioille.\nAivan edessämme levisi Salomon suuri tie kuten valkoinen nauha\nkeskimmäisen vuorenkukkulan juurelle.\n\nJa niin läksimme nyt astumaan päämäärämme kohti. Vihdoinkin siis\npääsisimme noille tarumaisille kaivoksille, jotka 300 vuotta sitten\nolivat houkutelleet portugalilaisen aatelismiehen, ja parikymmentä\nvuotta sitten hänen jälkeläisensä luokseen, ja jotka nyt ehkä\nsaattaisivat meidätkin kuoleman helmaan. Olikohan Henry Curtisin veli\njo kulkenut samaa tietä? Siitä emme mitään tietäneet. Tiesimme vain,\nettä pian katselisimme silmästä silmään ihmeellisintä salaisuutta\nmaan päällä. Kohtaisiko kirous meitäkin -- kirous, josta Gagul\nlakkaamatta mutisi?\n\nNoin pari tuntia astuimme eteenpäin, meillä oli niin kiire saavuttaa\npäämaalimme, että kantajat, jotka kuljettivat Gagulia, töin tuskin\njaksoivat seurata meitä. Viimein käski noita kähisten meitä\nseisahtumaan.\n\n\"Hitaammin, valkoiset miehet! Hitaammin!\" vinkui hän. \"Te saavutatte\nkyllä ajoissa onnettomuuden. Se kyllä odottaa teitä, saattepa nähdä!\"\n\nVihdoin saavuimme vuorten luo. Edessämme oli suuri, pyöreä aukko,\njoka oli noin 3,000 jalkaa ympärimitaten; sen sivut viettivät\nkaltevasti pohjaa kohti. Se oli noin 300 jalkaa syvä.\n\n\"Voitteko arvata, mikä tämä on?\" kysyin minä molemmilta ystäviltäni.\n\nHe pudistivat päätään ja tuijottivat ihmetellen syvyyteen.\n\n\"Siinä näkee -- te ette tunne Kimberleyn timanttikaivoksia. Siellä\noli aivan tämän näköistä. Vakuutan teille, että kuningas Salomon\ntimanttikaivos on tässä. Jos me alkaisimme kaivaa täällä, niin\nvarmaan löytäisimme kiiltoliuskesuonia.\"\n\nKaivoksen luona jakaantui tie kahteen haaraan, jotka kulkivat\npitkin kuilun reunaa. Aukon takana näimme kolme suunnattoman suurta\nkuvapatsasta. Mitä ne olivat? Me riensimme niiden luo -- ne olivat\ntietysti nuo \"kolme mykkää\", joista kukualaiset olivat niin paljon\npuhuneet.\n\nKeskimmäinen näistä \"mykistä\" oli alaston naisolento;\nkasvojenpiirteet olivat hyvin ankarat, mutta kauniit; valitettavasti\noli ajan hammas pahasti kalunnut kiveä ja kuluttanut pois monen\npiirteen. Molemmilla ohimoilla oli puolikuun kärjen tapainen sarvi.\n\nHänen oikealla ja vasemmalla puolellaan seisoi kaksi muuta patsasta;\nne esittivät miestä, jolla oli hirvittävät kasvot -- varsinkin oli\noikeanpuolinen oikein paholaisen näköinen.\n\nSiinä istuivat nämä kolme suurista kallionlohkareista hakatuilla\njalustoillaan, joihin oli kaiverrettu kummallisia, meille\ntuntemattomia kirjoituksia -- ja niin he olivat istuneet tuhansia\nvuosia. Mikähän kuvanveistäjä oli luonut nämä teokset? Kuka oli\nkaivanut kaivoksen? Kuka rakentanut tien?\n\nÄkkiä juolahti mieleeni se kohta raamatussa, missä sanottiin, että\nSalomo palveli vieraita jumalia: Sidonilaisten epäjumalaa Astartea,\nAmmonilaisten jumalaa Milkomia, ja Moabilaisten epäjumalaa Kamosta.\nNäimmeköhän tässä edessämme noiden kolmen väärän jumalan kuvat?\n\nCurtis, jossa oli vähän niinkuin tiedemiehen vikaa, arveli, että olin\noikeassa. Astarten kuvissa, sanoi hän, oli todellakin aina puolikuun\nkärki. Kenties olivat foinikialaiset virkamiehet, jotka vartioivat\nkaivoksia, pystyttäneet jumalankuvat.\n\nMutta nyt täytyi meidän mennä eteenpäin. Me panimme vähän ruokaa ja\nmuutaman vesipullon vasuun, nostimme Gagulin ulos kantotuolista ja\nannoimme hänen kömpiä edeltäkäsin vuorenseinää kohti. Seurasimme\nhäntä kunnes saavuimme ahtaalle aukolle, jonka suulla Gagul meitä\nodotti.\n\n\"Oletteko valmiit?\" vikisi hän. \"Oletteko valmiit, te suuret\ntähtimiehet?\"\n\n\"Olemme valmiit\", vastasin minä.\n\n\"Hyvä! Karaiskaa sydämenne, sillä te saatte nähdä hirvittäviä\nasioita. Oletko sinäkin valmis, Infadus, sinä joka petit herrasi ja\nkuninkaasi?\"\n\nMutta Infadus ei tahtonut astua vuoreen. \"Se ei kuulu minuun\", sanoi\nhän. \"Mutta sinä, Gagul, hillitse kielesi\", lisäsi hän tuimasti, \"ja\nsuojele tarkoin näiden miesten henkeä. Jos heille tapahtuu jotain\npahaa, olet sinä kuoleman oma.\"\n\nGagulin silmät kiiluivat, hän mutisi itsekseen ja nyykäytti päätään.\nSitten hän veti viittansa alta öljyllä täytetyn maljan, johon oli\npistetty kaislasydän. \"Tässä on lamppu\", hän sanoi, \"tulkaa nyt\".\n\n\"Tuletko mukaan, Fulata?\" kysyi God, joka nuoren kukualaistytön\njohdolla oli oppinut vähän mongertamaan kukualaisten kieltä.\n\n\"Minä pelkään, valtiaani\", vastasi tyttö.\n\n\"Annappas siis minulle vasu.\"\n\n\"Ei, valtiaani, minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä.\"\n\n\"Kaikkea vielä!\" ajattelin minä itsekseni, \"kylläpä käskisi aina\nkuljettaa hameväkeä joukonjatkona.\"\n\nGagul ryömi nyt sisään aukosta, ja me seurasimme jälestä. Seisoimme\npimeässä käytävässä, jota myöten saatoimme kulkea parittain ja jossa\nmeidän täytyi kulkea haparoiden. Noidan kimeä ruikutus oli ainoa\noppaamme.\n\n\"Hu huu!\" kirkaisi hän äkkiä -- se kuului kammottavalta pimeässä.\n\"Mikä se oli? Joku löi minua vasten kasvoja.\"\n\n\"Se oli yölepakko\", sanoin minä.\n\nKuljimme eteenpäin, ja pian näimme, että käytävä vähitellen tuli\nvaloisammaksi. Yks-kaks-kolme kiiruhdimme eteenpäin -- ja silmiämme\nkohtasi näky, niin ihmeellinen, ettei sitä kukaan ihminen voi\nkuvailla!\n\nKäytävä johti suunnattoman suureen huoneeseen, joka oli suurempi\nsuurintakin kirkkoa maan päällä. Ikkunoita ei ollut, valo virtasi\nniukasti näkymättömistä halkeamista ylhäältä. Pitkin luolaa kulki\npitkät rivit suunnattoman suuria pylväitä, jotka näyttivät olevan\njäästä, todellisuudessa ne olivat sitä ainetta, jota luonnontutkijat\nnimittävät tippukiveksi. Toisinsanoen: luola, johon Gagul oli meidät\nvienyt, oli tippukiviluola.\n\nKaikki pylväät eivät vielä olleet päässeet täyteen pituuteensa\nlaesta lattiaan. Siellä täällä kohosi puolivalmiita pylväitä, jotka\nvähitellen sanomattoman hitaasti, mutta varmasti kasvamistaan\nkasvoivat, siten että luolan katossa riippuvasta \"jääpuikosta\"\ntippui pisara pisaran jälkeen niille, kunnes ne viimein tulivat niin\nsuuriksi, että liittyivät pylväisiin, jotka \"kasvoivat\" ylhäältä\nkäsin. Huomasin, että pisarat muutamille pylväille putosivat\nvain joka toinen tai kolmas minuutti. Jos olisi ollut aikaa ja\nkärsivällisyyttä kylliksi, olisi ollut huvittavaa laskea, kauanko\nkuluisi, ennenkuin esimerkiksi kahdeksankymmenen jalan pituinen\npylväs ennättäisi muodostua. Tuumaa pitemmältä ne sadassa vuodessa\ntuskin lisääntyivät.\n\nYlt'ympärillä kiertyi ja vääntyi tippukivi kaikenlaisiin ihmeellisiin\nmuotoihin -- kenties se johtui siitä, että pisarat aikojen kuluessa\nolivat muuttaneet suuntaa. Ja pitkin luolan seiniä oli kummallisia\nkuvioita, jotka muistuttivat jääkukkia ikkunaruudulla.\n\nSuuresta pääluolasta haarautui monelle suunnalle suurempia ja\npienempiä luolia vuoren sisään; muutamat olivat aivan pieniä,\nmelkein kuin koirankoppeja. Ja kuitenkin ne olivat sisältä aivan\nsamannäköiset kuin suuri luola; niissäkin kuului tip-tip, niissäkin\nkohosi pylväs pylvään vieressä. Tässä oikein saattoi huomata, kuinka\ntarkka luonto on sekä suuressa että pienessä. Kaikkialla se seuraa\nsamoja lakeja, kaikkialla se vaikuttaa samalla tavalla.\n\nValitettavasti emme saaneet sen tarkemmin tutkia tämän satuluolan\nihmeellistä rakennetta. Juuri kun olisimme sitä silmäilleet, kiirehti\nGagul meitä eteenpäin.\n\nHän veti meidät mukaansa luolan läpi sen vastakkaiselle seinälle,\njossa aukeni neliskulmainen suu sysimustaan käytävään.\n\nVanha velho seisahtui sen luona ja käänsi ilkeät kasvonsa meihin.\n\"Oletteko valmiit astumaan kuolleitten luo?\" vinkui hän.\n\nGod vastasi myöntävästi kaikkien puolesta; hän koetti näyttää siltä,\nkuin ei ollenkaan olisi pelännyt, mutta hänen äänestään kuuli, ettei\nhän ollut rahtuakaan uljaampi kuin me toiset. Fulata vapisi kuin\nhaavanlehti ja tarttui Godin käsivarteen.\n\nMutta Gagul harppasi eteenpäin pimeässä käytävässä. Nak, nak! pani\nhänen sauvansa käytävän kiviä vastaan, ja hän riensi sellaista\nvauhtia, että me tuskin saatoimme seurata häntä. Curtis ja God\nolivat yksissä neuvoin työntäneet minut kulkemaan etunenässä, minä\nastuin siis ensimäisenä ulos käytävästä ja jouduin taas toiseen\nkallioluolaan, joka ei kuitenkaan likimainkaan ollut niin suuri kuin\ntippukiviluola.\n\nMutta niin pian kuin silmäni olivat tottuneet luolassa vallitsevaan\npuolipimeään, tein koko käännöksen ja katosin kiireesti samaa tietä,\njota olin tullutkin. Jouduin suoraa päätä Curtisin syliin.\n\n\"Halloo! Mitäs nyt, Allan?\" huusi hän ja tarttui muitta mutkitta\nkaulukseeni. Hän piti lujasti kiinni, ja ellei hän sitä olisi tehnyt,\nolisin, totta vie, hyvällä vauhdilla ollut taas vapaan taivaan alla\nvuoren ulkopuolella. Niin, vaikkapa kaikki Etelä-Afrikan timantit\nolisivat olleet läjässä tuolla sisällä, niin tuskinpa olisin astunut\naskeltakaan sisään niitä ottaakseni. Mutta kuten sanottu, nyt ei\nauttanut muu -- täytyi tyytyä kohtaloonsa ja pysyä siinä missä oli.\n\nMitä toisiin tulee eivät he näyttäneet olevan juuri sen rohkeampia\nkuin minäkään. Kun Curtis sai nähdä luolan kammottavan sisällön,\nnousi kylmä hiki hänen otsalleen. God kirosi kuin turkkilainen, ja\nFulata kätki kasvonsa hänen povelleen kirkaisten kauhusta.\n\nGagul yksin nauraa hahatti.\n\nMitä me sitten näimme?\n\nMe näimme -- itse kuoleman. Pitkän kivipöydän päässä istui\nmahdottoman iso luuranko pitkä valkoinen keihäs luusormissaan.\nHän piti keihästä korkealla päänsä päällä, ikäänkuin hän aikoisi\nlävistää sillä vihollisen. Vasenta kättä nojasi hän pöytään, niinkuin\ntekee ihminen, joka aikoo nousta ylös, ja yläruumis oli taivutettu\neteenpäin, niin että hän muljotti meihin tyhjillä silmäkuopillaan.\n\n\"Mitä tämä on?\" huudahdin minä.\n\n\"Niin, entä nuo tuossa? Mitä ihmeellisiä olentoja ne ovat?\" kysyi\nGod viitaten muutamiin valkoisiin haamuihin, jotka istuivat pöydän\nympärillä.\n\nCurtis keksi nyt ruskean olennon, joka istui keskellä pöydän\nkivipaatta. \"Katsokaa!\" huusi hän. \"Katsokaa!\"\n\n\"Hä! Hä! Hä!\" nauroi Gagul. \"Onnettomuus kohtaa jokaista, joka astuu\nkuolleitten asuntoon!\" sähisi hän. \"Tule, Inkubu!\" huusi hän, \"tule,\nsinä suuri sotija, ja katsele miestä, jonka surmasit.\"\n\nNäin sanoen iski ämmä kyntensä Curtisin takkiin ja veti hänet\nkivipöydän luo. Me toiset seurasimme jälessä.\n\nJa kenen näimmekään? Twalan!\n\nNiin, siinä istui Twala keskellä pöytää. Pää, jonka Curtis oli\nhäneltä katkaissut, oli hänen polviensa välissä. Huh, se oli\nkauhistuttava näky! Ja vielä kammottavammalta näytti kaatuneen\nkuninkaan ruumis, siksi että se ylhäältä alas asti oli ohuen\nlasimaisen kalvon peitossa. Emme ensin ymmärtäneet mitä se oli, mutta\nviimein huomasimme, että katosta lakkaamatta tippui ruumiin päälle,\nsiten Twala vähitellen muuttui -- tippukiveksi!\n\nSamalla lailla olivat muodostuneet toisetkin olennot, jotka istuivat\nkiviraheilla ympäri pöytää. Nekin olivat -- tai oikeammin sanoen:\nolivat olleet ihmisiä; nyt ne olivat kivettymiä. Siten olivat\nkukualaiset ikiajoista asti tehneet kuninkaansa kuolemattomiksi.\nLaskin, että kaikkiaan kaksikymmentäseitsemän ruumista istui tämän\npöydän ympärillä, missä kuolemalla oli kunniasija; toisin sanoen,\nmeidän edessämme olivat kuninkaat, jotka 4-500 vuoden kuluessa olivat\nkukualaisia hallinneet.\n\nMitä luurankoon tulee, oli se nähtävästi peräsin hämärästä\nmuinaisuudesta. Se oli hakattu yhdestä ainoasta suuresta tippukivestä\nja oli oikea mestariteos. God, joka tuntee ihmisen sisäisen\nruumiinrakennuksen, sanoi, että mikäli hän tiesi, oli luuranko\nluonnontieteellisessä suhteessa täydellinen; jokainen nikamakin oli\njuuri siinä, missä sen olla piti.\n\nMitä varten luuranko oli tehty, en todellakaan saata sanoa. Kenties\nse oli asetettu sinne pelotukseksi rosvoille ja varkaille, jotka\nhimosivat kuningas Salomon aarteita.\n\nOli miten oli: siinä se istui -- valkoinen kuolema valkoisten\nvainajien keskellä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nKuningas Salomon aartehisto.\n\n\nHetken aikaa kuljimme ja katselimme kuolemanluolan ihmeellisiä\nasioita. Sillä aikaa kävi Gagul omia teitään. Häneen oli yht'äkkiä\ntullut niin paljon eloa, että tuskin saattoi häntä tuntea. Notkeana\nkuin kissa hän hypähti suurelle kivipöydälle ja tutkiskeli\nystävävainajaansa, kuningas Twalaa. Sitten hän kävellä köpötteli\nympäri luolaa ja nyökkäsi tuttavallisesti päätään muutamille\nkivettyneistä pöytävieraista, ja viimein hän heittäytyi että rojahti\npöydälle aivan luurangon eteen ja alkoi lukea rukouksiaan hänelle.\n\nSe oli ilkeätä sekä kuulla että nähdä, ja minä pidin viisaimpana\njouduttaa akkaa -- muutenhan emme ikipäivinä pääsisi aartehistoon.\n\nKuultuaan minun häntä kutsuvan, kömpi Gagul alas pöydältä, viittasi\nmeille ja astui suuren kuoleman selän taakse.\n\n\"Täällä on sisäänkäytävä kammioon. Sytyttäkää nyt tuli ja menkää\nsisään\", sanoi hän asettaen lampun lattialle ja nojautui luolan\nseinää vasten.\n\nMinä otin taskusta tulitikkulaatikkoni -- viimeisen, joka meillä\nvielä oli jälellä... olipa siinä vielä muutamia tulitikkuja. Sitten\nsytytin kaislasydämen, jonka jälkeen aloimme etsiä sisäänkäytävää.\nMutta me emme nähneet ovea eikä porttia -- ainoastaan lujan\nkallioseinän.\n\nGagul vain virnisteli. \"Tie kulkee siinä, valkoiset miehet!\" nauroi\nhän.\n\nMitä hän tarkoitti? Minä annoin hänelle hyvän läksytyksen, mutta hän\nintti yhä:\n\n\"Katsokaa tänne, valtiaat.\"\n\nJa kun nostin lampun lähemmäksi luolan seinää, näimme suureksi\nkummaksemme, että osa kiviröykkiöstä hitaasti kohosi ylös kuten\nlasku-ovi, niin että suuri aukko tuli näkyviin. Se osa luolan seinää,\njoka näin teki pienen ilmaretken, oli 3 jalkaa leveä, 10 jalkaa\nkorkea ja viisi jalkaa paksu -- siis noin 150 kuutiojalan suuruinen\nkivilohkare. Jos otaksumme, että kivi oli noin kolme kertaa niin\nraskas kuin sama kuutiosisällys vettä -- ja jos vielä kouluajoiltamme\nmuistamme, että kuutiojalka vettä painaa 62 naulaa -- niin saatamme\nhelposti laskea, kuinka paljon tämä merkillinen laskuovi painoi:\nnimittäin 27,900 naulaa! Mitä keinoja Gagul käytti nostaakseen tämän\nsuunnattoman taakan, en tiedä. Arvelen, että seikka oikeastaan oli\nvarsin yksinkertainen: jossakin luolassa oli kai joku vipu tai muu\nsen tapainen, jota velho oli painanut... Oli miten oli, kivi kohosi\nhitaasti ylöspäin, ja meidän edessämme oli musta aukko, ovi kuningas\nSalomon aartehistoon.\n\nVihdoinkin! Vihdoinkin aukeni tie eteemme. Meidät valtasi sellainen\njännitys, että koko ruumiimme vapisi -- minä ainakin tärisin\nkiireestä kantapäähän. Mitähän nyt saisimme kokea? Mitä jos kaikki\nolisikin ollut vain turhaa lörpötystä! Vai olisiko vanha Silvestra\nsittenkin ollut oikeassa -- piiliköhän tuolla sisässä todellakin\ntimanttiläjiä, jotka tekisivät meidät maailman rikkaimmiksi miehiksi?\n\nGagul asettui aukon suulle. Hän vilkkui meihin ilkeillä silmillään\nja kähisi: \"Menkää sisään vaan! Menkäähän toki sisään, te valkoiset\ntähtimiehet. Mutta kuulkaa ensin, mitä Gagul, vanha Gagul teille\nsanoo! Te saatte nyt nähdä monta, monta säihkyvää kiveä; ne ovat\ntuodut kaivoksesta, jota nuo kolme mykkää vartioivat; kuka ne\ntänne on kätkenyt, sitä en tiedä. Vain kerran, yhden ainoan kerran\nsenjälkeen on ihminen tähän kammioon astunut, ja siitä on monta,\nmonta vuotta kulunut. Ei kukaan tietänyt, missä aartehisto sijaitsi;\nlaskuoven salaisuus oli joutunut unohduksiin. Mutta sitten tapahtui,\nettä valkoinen mies -- ehkä hänkin oli tähdistä -- matkusti vuorten\nyli kukualaisten maahan. Kuningas vastaanotti hänet hyvästi... sama\nkuningas, joka istuu tuossa\", näin sanoen hän viittasi viidenteen\nniistä kuninkaista, jotka istuivat pöydän ääressä. \"Vielä tapahtui,\nettä tuo valkoinen mies ja muuan kukualainen nainen tulivat yhdessä\ntälle vuorelle. Sattumalta keksi nainen laskuoven salaisuuden...\nVaikka te tuhat vuotta eläisitte, ette sittenkään keksisi sitä...\nSitten menivät molemmat aartehistoon, ja valkoinen mies täytti\nvuohennahkapussin kiiltävillä kivillä. Ja lähtiessään pois huoneesta\nhän otti vielä yhden kiven, yhden, joka oli suurempi kuin kaikki\nmuut...\"\n\n\"Entä sitten!\" kysyin minä. \"Miten kävi Silvestran?\"\n\nSilvestran! Huomasin, että nimi vaikutti Gaguliin kuin salamanisku.\nHän säpsähti.\n\n\"Kuinka tunnette sen nimen?\" huudahti hän. Sitten hän jatkoi: \"Minä\ntiedän vain tämän: hän peljästyi, heitti pussin luotaan ja pakeni\nkammiosta suuri kivi kädessään. Kivi joutui kuninkaan omaksi, se on\nsama kivi, jonka sinä Makumazahn, irroitit Twalan otsasta.\"\n\n\"Eikö senjälkeen kukaan ole täällä käynyt?\"\n\n\"Ei kukaan. Kaikki kukualaiset kuninkaat ovat tietäneet, kuinka ovi\non avattava, mutta ei kukaan heistä ole pyrkinyt tänne. Sillä tarina\nkertoo, että jokainen, joka astuu tänne sisään, kuolee -- kuolee\nkuten valkoinen mies, jonka tapasitte hengetönnä luolassa tuolla\nvuorilla...\"\n\nHuh, kuinka selkäpiitäni karmi! Mistä ihmeestä oli tuo vanha noita\nsaanut kaiken viisautensa?\n\nHän yhä puheli -- puheli ja irvisti. \"Tulkaa tänne sisään! Tulkaa\nsisään!\" käski hän. \"Silloin saatte nähdä, onko vuohennahka, josta\näsken puhuin vielä tallella. Hi hi hii!\"\n\nNäin sanoen hän lamppu toisessa kädessä ja sauva toisessa kävellä\nköntysteli pimeään huoneeseen.\n\nEntä me! Seuraisimmeko häntä? Vai...?\n\n\"Rohkeutta!\" huudahti God. \"Eteenpäin vaan pää pystyssä ja reippain\naskelin! Enpä, hiisi vieköön, annakkaan tuon vanhan kummituksen\nitseäni pelottaa.\"\n\nJa niin katosi God hyvää vauhtia kammioon Fulata kintereillään;\nlapsiraukka vapisi pelosta kuin haavanlehti.\n\nMe muut emme totta puhuen olleet oikeastaan sen rohkeammat, mutta\ntallustimme sentään toisten jälestä alas kapeita, kallioon hakatuita\nportaita.\n\nEmme olleet ehtineet montakaan porrasta alas, ennenkuin Fulata\npujahti ulos; hän alkoi voida pahoin ja lupasi jäädä vartioimaan\neväskoria.\n\nKuljettuamme noin kaksikymmentä askelta saavuimme puuovelle, joka\noli maalattu täyteen kirjavia kuvia. Se oli auki ja _kynnyksellä\npoikittain oli vuohen nahkainen pussi, joka tuntui olevan täynnä\npikkukiviä_!\n\nGagul naukui ja kähisi kuin vanha kissa -- se oli kai olevinaan\nnaurua. Hän valaisi öljylampullaan säkkiä ja sanoi: \"Siinä näette!\nSiinä on pussi, josta olen puhunut! Naisen pussi, joka hänen täytyi\njättää...\"\n\nGod kumartui alas ja nosti pussin ylös. Hän ravisti sitä, sen\nsisällys kilisi.\n\n\"Tuhat tulimmaista\", kuiskasi hän vaaleten, \"pussi on, totta vie,\ntäynnä timantteja.\"\n\nCurtisille tuli kiire. \"Tuo tänne lamppu, vanhus!\" huusi hän, tempasi\nruukun Gagulin kädestä ja harppasi kynnyksen yli. Me muut jälessä.\n\nMe seisoimme kuningas Salomon timanttikammiossa.\n\nEnsi silmäyksellä huomasimme, että se oli jotenkin pieni huone,\ntuskin enemmän kuin kymmenen jalkaa seinästä toiseen. Eräästä\nnurkasta loisti jotain valkoista silmiimme, siinä oli suunnaton läjä\nnorsun hampaita. En tiedä, paljonko niitä oli, noin neljä-viisisataa\nkappaletta, luullakseni. Joka tapauksessa riittivät ne tekemään\nminusta miljoonainomistajan, jos minua nimittäin olisi haluttanut\nkäydä käsiksi herkkuihin. Tästä läjästä kai Salomo oli tuottanut\nraaka-ainetta norsunluiseen valtaistuimeensa, josta raamatussa\nkerrotaan, ja jonka vertaista ei ollut koko avarassa maailmassa.\n\nVastapäisellä seinällä oli koko joukko punaisiksi maalattuja lippaita.\n\n\"Timantit!\" huusin minä. \"Tuokaa lamppu tänne!\"\n\nMutta ne eivät olleet timantteja. Päällimäisen lippaan kansi\noli puoleksi lahonnut ja sitäpaitsi murrettu auki -- se oli kai\nSilvestran työtä -- ja siitä pistin käteni lippaaseen. Kun vedin\nsen takaisin, oli se täynnä kultarahoja, joissa oli hebrealainen\nkirjoitus.\n\n\"Annas, kun katson... kahdeksantoista lipasta ja pari tuhatta\nkultakolikkoa kussakin. -- Sehän on varsin sievä summa...\"\n\n\"Niin, mutta minä en näe missään timantteja\", lausui God\nkärsimättömästi.\n\nGagulin pistävät silmät olivat seuranneet meitä, hän arvasi heti mitä\netsimme. Senvuoksi hän nyt sanoi: \"Te tahdotte enemmän kiviä? Hyvä\netsikää tuolta pimeimmästä sopesta.\"\n\nMe riensimme sinne. Siellä oli kolme suurta kiviarkkua; kahdessa oli\nkansi suljettu, kolmannen kansi oli auki. Curtis antoi lampun valon\nlangeta tälle viimeiselle arkulle -- ja me hätkähdimme.\n\n\"Näettekö!\" huusi Curtis käheästi. \"Näettekö!\"\n\nJa me _näimme_. Tai oikeastaan... ensiksi emme saattaneet nähdä juuri\nmitään, ei muuta kuin välkettä ja säihkettä, joka huikaisi silmiämme.\nMutta vähitellen tottuivat silmämme, ja nyt näimme, että arkku\noli enemmän kuin puolitiehen täynnä suuria ja pieniä hiomattomia\ntimantteja.\n\n\"Me olemme maailman rikkaimmat miehet!\" huudahdin minä.\n\n\"Me voimme vallata jalokivimarkkinat timanteillamme!\" sanoi God,\njonka löytömme oli saattanut aivan suunniltaan.\n\nSiinä nyt seisoimme, kalpeina ja kuumeisina kuin olisimme olleet\nsalaliittolaisia, jotka aikoivat tehdä rikoksen. Ja todellisuudessa\nolimme oikeastaan kolme onnellisinta ihmistä maan päällä.\n\nGagul hiipi sillä aikaa ympärillämme kuin hämähäkki. Käheästi nauraen\nvinkui hän jälkeemme: \"Nyt olette saaneet, mitä haluatte valkoiset\nmiehet! Ottakaa nyt niin monta jalokiveä kuin haluatte! Syökää niitä!\nJuokaa niitä!\" Ja näin sanoen purskahti ilkeä ämmä raikuvaan nauruun,\nniin että koko vuori kaikui.\n\nMinäkin nauroin. Hän oli tosin kamala, mutta oli niin peräti\nhassunkurista, kun hän kehoitti meitä syömään ja juomaan timantteja.\nNauru on tarttuvaista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä nauroivat\nCurtis ja Godkin täyttä kurkkua.\n\nNiin me nauroimme -- nauroimme seistessämme siinä satumaisen suuren\nrikkautemme ääressä, jonka uutterat työmiehet tuhansia vuosia\nsitten olivat kaivaneet _meille_. Salomolle eivät ne koskaan olleet\ntuottaneet mitään iloa, Silvestra ei myöskään saanut niistä nauttia,\nmeidän sitävastoin oli suotu saattaa aarre ihmisten ilmoille --\nlaskea satoja, tuhansia miljoonia liikkeeseen.\n\n\"On vielä kaksi arkkua\", sanoi Gagul, \"kaksi kokonaista arkullista\nvielä. Elkää unohtako niitä. Ottakaa kaikki mukaan -- kaikki!\"\n\nMe mursimme sinetit, joilla arkkujen kannet olivat lukitut ja\navasimme molemmat suuret kiviarkut. Toinen oli aivan täynnä kalliita\nkiviä. Toinen sitävastoin ei sisältänyt niin monta timanttia, mutta\nne olivat suuria kuin kyyhkysenmunat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä se oli?\n\nKatsahtaessani sattumalta taakseni huomasin Gagulin kadonneen. Hän\noli mennyt pois sanomatta hyvästi.\n\nSamassa kajahti korviimme sydäntäsärkevä huuto.\n\n\"Bougwan! Bougwan! Apua! Apua! Vuori putoaa!\"\n\nSe oli Fulatan ääni. Mutta nyt kuulimme toisen äänen, joka vinkui:\n\"Päästä minut, päästä minut! Taikka minä...\"\n\n\"Apua! Apua!\" huusi nuori tyttö taaskin.\n\nMe syöksymme ylös portaita ja tulemme juuri parahiksi näkemään,\nkuinka Fulata ja Gagul kieriskelevät lattialla; Fulatan rinnassa\non syvä haava, josta vuotaa verta, mutta hän ei sittenkään päästä\nnoitaa... Hitaasti laskeutuu laskuovi alaspäin. Nyt on raskas\nkalliolohkare vain pari kyynärää maasta. Silloin onnistuu Gagulin\nriuhtaista itsensä irti Fulatan syleilystä, ja kuten käärme hän\nkiemurtelee kiven alle päästäkseen ulos. Liian myöhään! liian myöhään!\n\nHän väänteleikse kuolemantuskassa, sillä laskuovi saavuttaa hänet,\n30,000 naulaa laskeutuu hänen päälleen ja musertaa hänet litteäksi\n-- ja hän huutaa, huutaa niinkuin en koskaan eläissäni ole kuullut\nkenenkään huutavan. Kauhea jyrähdys ja kivi on taas paikoillaan,\nlaskuovi on suljettu.\n\nTämä kaikki on tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä.\n\nEntä Fulata? Tyttö raukka! Terävä tikari oli lävistänyt hänen\nrintansa. Hän veti viimeisiä henkäyksiään.\n\n\"Oi, Bougwan, minä kuolen!\" valitti hän. \"Gagul pujahti ulos, ja\nsitten kivi alkoi vaipua. Minä tartuin häneen kiinni, mutta silloin\nhän iski minuun tikarinsa... Oo, Bougwan, auta minua!\"\n\nMutta miten saattoi God auttaa? Hän ei voinut tehdä muuta kuin\nkumartua Fulatan yli ja suudella tyttö raukkaa, joka menetti henkensä\nmeidän tähtemme. Hän itki.\n\n\"Onko Makumazahn täällä?\" kysyi Fulata hetkisen kuluttua. \"En voi\nhäntä nähdä, kaikki pimenee...\"\n\n\"Täällä olen, Fulata.\"\n\n\"Tahdotko puhua puolestani Bougwanille, ennenkuin astun pimeyteen.\nSano hänelle, että minä rakastan häntä. Että olen iloinen siitä, että\nnyt kuolen, sillä tiedän hyvin, ettei valo voi liittyä pimeyteen\neikä valkea mies voi naida mustaa naista. Sano hänelle, että odotan\nhäntä tuolla ylhäällä tähdissä -- _siellä_ en ehkä enää ole musta, ja\nsitten... Niin, sano hänelle se... minä rakastan häntä. Oi Bougwan,\ntue minua käsivarrellasi!... Bougwan!...\"\n\n\"Hän on kuollut!\" huudahti God ja kohosi pystyyn. Hänen kasvonsa\nkuvastivat syvää surua; hänen rehellisistä silmistään virtasivat\nkyyneleet viljavina.\n\n\"Elä sitä murehdi!\" sanoi Curtis.\n\n\"Enkö murehtisi? Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Mitäkö tarkoitan. Tarkoitan, ettei se hetki ole kovinkaan kaukana,\njolloin sinä seuraat häntä kuolemaan. Ja me muut sitä paitsi myöskin.\nEtkö näe, _että olemme elävinä haudatut_?\"\n\nNiin, se oli totta. Suunnaton kalliolohkare oli sulkenut ainoan\nuloskäytävän aartehistosta, ja hän, joka kaikista ihmisistä\nyksin tiesi, miten laskuovi oli avattava -- nimittäin Gagul --\nmakasi sen alla ruhjottuna. Niin, jospa meillä olisi ollut vahva\ndynamiittipatroona! Mutta nyt olimme valitettavasti väärällä puolella\nkiviovea.\n\nUseita minuutteja seisoimme kuin kivettyneet Fulatan ruumiin\nääressä. Rohkeus ja miehen mieli tuntuivat paenneen rinnastamme --\nkun ajattelimme hirvittävää kuolemaa, joka meitä odotti, olimme\nkokonaan lannistuneet. Nyt ymmärsimme Gagulin koko käytöksen nyt\nymmärsimme, mitä hän tarkoitti sanoessaan, että söisimme ja joisimme\ntimantteja... Kenties oli vanha Silvestrakin ollut vähällä joutua\nsisäänsuljetuksi, ja sen vuoksi hän kai oli heittänyt timantit pois.\n\nCurtis ehdotti, että alkaisimme etsiä koneistoa, jonka avulla\nkiviovea saattoi nostaa; meidän oli käyttäminen lamppua, niinkauan\nkun se vielä paloi.\n\nSanottu ja tehty. Me etsimme, etsimme, haparoimme ja tunsimme, mutta\nemme löytänee mitään -- ei ainoatakaan nappulaa tai jousta ollut\nnähtävissä. Mutta ymmärsimme hyvin, ettei suunnatonta ovea käynytkään\navaaminen sisäpuolelta; silloinhan ei Gagul tietysti olisi pannut\nhenkeään alttiiksi ryömimällä sen alle.\n\nKäännyimme siis takaisin aartehistoon. Puuovella, käytävän keskellä\nsattui jalkani johonkin. Kumarruin katsomaan -- se oli ruokavasumme!\nOtin sen mukaani kammioon. God ja Curtis nostivat Fulatan ruumiin\nylös, kantoivat hänet rahalippaitten luo ja asettivat hänet niiden\nviereen hellävaroen.\n\nSitten istuimme lattialle, ja nojasimme selkäämme kiviarkkuja vasten\nTimantteihin emme nyt luoneet silmäystäkään.\n\nJaoimme ruokamme kolmeen osaan; siten sai jokainen niin paljon, että\nsaatoimme pysyä hengissä pari päivää. Paitsi kuivattua lihaa oli\nmeillä juomavettä kaikkiaan noin kannun verta.\n\n\"Syökäämme ja juokaamme\", sanoi Henry Curtis käheällä äänellä. \"Sillä\nhuomenna me kuolemme!\"\n\nEn juuri voi kehua ruokahaluamme. Mutta me tarvitsimme ruokaa, ja\nolimme kuitenkin reippaammalla mielellä saatuamme vähän suuhumme.\n\nSitten aloimme tutkia kammion seiniä ja lattiaa ristin rastin\nlöytääksemme jos mahdollista jonkun käytävän -- mutta turhaan. Ja\ntuskin aartehistoilla ylimalkaan koskaan oli enemmän kuin yksi ovi.\n\nLamppu alkoi nyt valaista himmeämmin; öljy oli loppumaisillaan.\n\n\"Kuulkaapas, Allan\", sanoi ystäväni Curtis, \"mitä kello on? Käyhän\nteidän kellonne?\"\n\nKello oli kuusi. Ja kello yksitoista olimme astuneet tähän kirottuun\nluolaan.\n\n\"Eiköhän Infadus tule meitä pelastamaan?\" arvelin minä. \"Hän aavistaa\npahaa, kun emme palaa illalla, ja huomenna hän kyllä alkaa meitä\nhakea.\"\n\n\"Mitä se hyödyttäisi?\" sanoi Curtis. \"Hän ei koskaan löydä laskuovea,\nja vaikka hän sen löytäisikin, ei hän kuitenkaan saa sitä auki. Ei\",\njatkoi hän, \"meillä ei ole muuta neuvoa kuin taipua Jumalan tahtoon.\nMe emme ole ensimäiset aarteenetsijät, jotka heittävät henkensä\ntyössään... Mutta mitä se oli!... Kas niin...\"\n\nLamppu leimahti vielä kerran valaisten hetkeksi koko kammion\nkirkkaasti. Me näimme vilahdukselta valkoisen norsunluun,\nkulta-arkut, Fulatan verisen ruumiin, timanteilla täytetyn\nvuohennahan -- ja toistemme kuolonkalpeat kasvot.\n\nJa me näimme kuoleman, nälkäkuoleman, joka meitä odotti.\n\nVielä kerran lamppu leimahti, sitten se sammui.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nMe joudumme epätoivoon.\n\n\nMe vietimme kamalan yön.\n\nHitaasti kuin etana matelivat tunnit eteenpäin pikimustassa\npimeydessä, joka meitä ympäröi.\n\nHiljaisuus oli kammottava.\n\nVäsyneet olimme, kauhean väsyneet, ja huolimatta kuolemanajatuksista,\njotka aivoissamme kummittelivat, sulkeutuivat silmämme silloin\ntällöin, ja me uinahdimme hetkeksi. Mutta hiljaisuus oli\n_liian_ syvä. Sanomaton tyhjyys, joka meitä ympäröi, painoi\nraskaana rintaamme ja herätti meidät joka silmänräpäys. Puhutaan\nhiljaisuudesta, joka on niin suuri, ettei äännähdystäkään kuulu,\nuseimmiten ovat tällaiset sanat liioteltuja, mutta täällä --\nkuningas Salomon aartehistossa -- täällä olivat ne täyttä totta.\nAjatelkaa, mehän olimme suunnattoman suuren vuoren sisässä, ja usean\nkyynärän paksuinen kallioseinä erotti meidät muista kallioluolista.\nMeidän kammiossamme oli vielä hiljaisempaa kuin kuolleitten\nkukualaiskuninkaitten salissa.\n\nKorkealla, korkealla päämme päällä, kiiti nyt tuuli lumipeitteisiä\nkalliorinteitä kohti -- mutta meidän luoksemme ei ainoakaan\ntuulenhenki päässyt, ei vienoinkaan suhina. Niin, vaikkapa koko\nmaailman kanuunat olisivat ampuneet vankilamme ulkopuolella, tai\nukkonen pannut taivaan ja maan jyrisemään ja tärisemään -- meidän\nluonamme olisi kuitenkin haudan hiljaisuus ja äänettömyys vallinnut.\nJa oikeastaan me jo olimmekin kuolleet. Kukapa olisi voinut saattaa\nmeidät takaisin aurinkoon ja elämään?\n\nKuinka kamalata oli kaikki! Ympärillämme oli aarteita, niin\nsuunnattomia, ettei niiden vertaisia ollut ainoankaan maan\nvaltiokassassa koko maailmassa, ja kaikki nämä rikkaudet olisimme me\nkolme ilolla antaneet pois, jos pieninkään pelastuksen mahdollisuus\nolisi meille auennut.\n\nEi kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Istuimme tai makasimme ääneti.\nNiin kuluivat yön hetket hitaasti.\n\nViimein ei Henry Curtis enää kestänyt. \"God\", sanoi hän -- ja vaikka\nhän puhui aivan hiljaa kaikui hänen äänensä kamalalta synkässä\nluolassa -- \"God, montako tulitikkua vielä on laatikossa?\"\n\n\"Kahdeksan\", vastasi God, \"olen juuri laskenut ne.\"\n\n\"Uhraammeko yhden nähdäksemme mitä kello on?\"\n\nRits -- pieni liekki oikein häikäisi silmiämme, jotka jo olivat\ntottuneet pimeyteen. Tuskin saatoin erottaa kellon viisareita, niin\nhuikaistu olin. Viimein näin, että kello oli viisi. Nyt paistoi siis\naamuaurinko lumipeitteisille vuorille, ja viileä aamutuuli puhalsi\nlaaksoissa. Mutta me istuimme sisäänsuljettuina pimeässä kolkossa\nvankilassamme...\n\n\"Luulenpa, että on viisainta syödä vähän, jotta pysyisimme voimissa\",\nsanoin minä.\n\nGod arveli, että se oli jotenkin hyödytöntä, mutta Curtis virkkoi.\n\"Niin kauan kun on elämää, on toivoa!\"\n\nSöimme siis ja joimme kulauksen vettä. Ja sitten -- sitten\nistuimme taas toimetoinna kuten ennenkin. Vähän ajan perästä\njuolahti mieleemme, ettei ehkä olisi hullumpaa, jos joku meistä\nasettuisi laskuoven luo ja huutaisi, kukaties -- ehkä se voisi\nkuulua ulkopuolelle. -- God oli heti valmis. Kuten useimmilla\nmerimiehillä niin hänelläkin oli kovin kimakka ääni, ja nyt hän\npäästi muutamia niin huikeita huutoja, etten eläissäni ole moista\nkirkunaa kuullut. Mutta voi! Seinä oli liian paksu, eivätkä nämä\nhuudot tehneet syvempää vaikutusta kuin jos kärpänen olisi istunut\njossain kallioseinällä surisemassa. God tuli vaan hirveän janoiseksi\nmokomasta ulvomisesta, ja meidän täytyi jättää yrityksemme siihen,\nmuuten olisi sekin vesitilkka, joka vielä oli jälellä, haihtunut kuin\nkaste auringossa.\n\nKävimme yhä alakuloisemmiksi. Asetuimme vieretysten istumaan ja\nnojauduimme onnettomiin timanttiarkkuihin. Minä painoin pääni\nCurtisin leveään rintaan ja itkin; niin, tunnustan sen rehellisesti,\nitkin niinkuin en koskaan vielä ole itkenyt. Curtis -- kelpo, hyvä\nsankari! -- koetti lohduttaa ja rohkaista minua ja sitäpaitsi Godia,\njoka hänkin oli epätoivoissaan ja nyyhkytti kilpaa minun kanssani.\n\nMieleeni muistui äitini. Curtis oli yhtä hellä ja lempeä kohtaani,\nkuin hän oli, silloin kun vielä olin pikku poika. Väsymättä hän\nkertoi meille ihmisistä, jotka olivat olleet yhtä toivottomassa\nasemassa kuin me ja kuitenkin olivat pelastuneet... Ja kun eivät\nhänen lohduttavat sanansa tehneet sen suurempaa vaikutusta minuun,\nkuvaili hän miehekkäin ja rohkein sanoin, kuinka kaikkien ihmisten\nkerran täytyy kuolla -- kuolema kenties vain säästää meidät monesta\nonnettomuudesta, jotka vielä voisivat kohdata meitä elämässä -- ja\nhän koetti uskotella meitä, ettei nälkään kuoleminen ole niinkään\nvaikeata: me vaipuisimme kyllä pian tainnoksiin ja siten ikäänkuin\n_nukkuisimme_ kuolemaan. -- Mutta minä tiesin paremmin, kuinka turha\nsellainen toivo oli; tiesin, että nälkäkuolema on kauheinta kaikesta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSekin päivä kului umpeen. Me sytytimme uuden tulitikun. Kello oli\nseitsemän.\n\nSöimme nyt vähän ja joimme jonkun pisaran vettä.\n\nÄkkiä juolahti jotain mieleeni.\n\n\"Kuulkaa!\" huudahdin -- ja ääneni soi niin reippaalta, että sekä\nCurtis että God hätkähtivät. \"Oletteko ajatellut mistä se johtuu,\nettä täällä ilma pysyy raittiina?\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti God hypähtäen pystyyn. \"Olette\noikeassa, Allan! Tänne täytyy siis tulla ilmaa tavalla tai toisella.\nMutta mistä? Kiviovesta sitä ei voi tulla; se on niin visusti\nsuljettu kuin ovi ikinä olla saattaa. Mutta katsokaamme!\"\n\nToivon kipinä, joka äkkiä leimahti meissä, herätti meihin ihmeellistä\neloa. Miehuuttomuus oli kuin poispyyhkäisty, ja yks kaks ryhdyimme\nkaikki yhtenä miehenä vielä kerran tutkimaan kammion lattiaa ja\nseiniä niin tarkkaan kuin mahdollista.\n\nKokonaisen tunnin ryömimme siten ympäri luolaa ja iskimme\nsenkin seitsemän kertaa otsamme kuhmuihin arkkuja ja lippaita,\nnorsunhampaita ja muuta moskaa vastaan -- mutta emme mitään\nkeksineet. Curtis ja minä aloimme jo väsyä leikkiin, mutta God jatkoi\ntyötään; hän oli nyt kuten aina rautaa, kun kerran oli päässyt\nvauhtiin.\n\nYht'äkkiä hän huudahti. Mitä nyt? \"Missä olette?\" huusi hän. \"Tulkaa\ntänne!\"\n\nMe haparoimme hänen luoksensa, niin nopeaan kuin sääremme kantoivat.\n\n\"Antakaa minulle kätenne, Allan! Koettakaa tuossa! -- mitä se on?\nHuomaatteko mitään?\"\n\n\"Kyllä\", sanoin minä, \"eikö tunnu siltä, kuin tulisi ilmaa ylöspäin?\"\n\n\"Aivan niin! Ja kuunnelkaa nyt tarkoin!\" God polkaisi kaikin voimin\nlattiaa...\n\n_Se kajahti ontosti_.\n\nEn voi kieltää, että käteni vapisi aika lailla, kun nyt taas\nraapaisin tulta tarkemmin tutkiakseni lattiaa siltä kohdalta.\n\nMe olimme aarrekammion äärimmäisessä sopukassa. Tulitikun valossa\nkeksimme vaon kivilattiassa, ja oi riemua! huomasimme myös\nkivirenkaan, joka oli vajotettu erääseen koloon, niin että sen kehä\noli yhtä tasaa lattian kanssa. Hyvänen aika, kuinka meidän sydämemme\nsykki sen keksiessämme. Jospa nyt vaan saisimme renkaan lattiasta\nirti, niin että siihen saattoi tarttua. God tempasi veitsensä ja\nalkoi kaappia renkaan ympärystä. Ja hyvin kävi! Rengas irrottui\nvähitellen. Se oli, Jumalan kiitos, kivinen; jos se olisi ollut\nrautarengas, olisi se jo monta vuosisataa sitten ruostunut. Heti kun\nrengas oli pystyssä, tarttui God siihen ja veti kaikin voimin, mutta\nse ei liikahtanut paikaltaan.\n\nTyönsin hänet syrjään ja kävin itse käsiksi. Mutta minun ei käynyt\nsen paremmin.\n\nSitten koetti Curtis -- sama tulos!\n\nNyt olivat hyvät neuvot kalliit. God kaapi veitsellään puhtaaksi\nuurteen, josta ilmaveto tuli. Sitten hän sanoi:\n\n\"Meidän täytyy voida nostaa tämä paasi. Kas tuossa, Curtis, saat\nsilkkihuivin -- ole hyvä -- kääri se renkaan ympäri. Sitten panet\nkaikki voimasi liikkeelle, ja te, Allan, kiedotte käsivartenne\nCurtisin ympärille ja vedätte, minkä ikinä jaksatte. Mutta ei ennen\nkuin minä sanon!\"\n\nTuumasta toimeen! Henry Curtis kumartui alas ja tarttui suureen\nrenkaaseen, minä tartuin häneen ja God minuun, ja sitten God luki:\n\nYks kaks -- _kolme_.\n\nJa sitten kiskoimme.\n\n\"Se antaa perään! Se antaa perään!\" ähkyi Curtis, ja hänen leveä\nselkänsä rusahteli. Vielä yksi voimakas tempaus, kuului kova ryske\n-- ja me kellahdimme kaikki kolme selällemme raskas kivipaasi\njaloillamme. Curtisin jättiläisvoima oli auttanut.\n\nMe tietysti olimme tuossa tuokiossa taas jalkeilla, minä sytytin\ntulitikun -- nyt ei ollut useampia kuin kaksi jäljellä -- ja me\nkurkistimme aukkoon, jonka kivipaasi oli peittänyt.\n\nNäimme kiviportaiden ensimäiset astuimet.\n\nJumalan kiitos!\n\n\"Entäs sitten?\" kysyi God.\n\n\"Meillä ei ole muuta neuvoa kuin astua alas portaita ja katsoa, mihin\nsitten joudumme\", arvelin minä.\n\n\"Niin mutta ensin täytyy meidän saada palanen leipää ja vesitilkka.\nSen olemme, totta vie, rehellisesti ansainneet.\"\n\nMinä juoksin toiselle puolelle kammiota ruokavasua noutamaan. Samassa\niski mieleeni ajatus, että nyt kun oli jonkinmoista toivoa kuitenkin\npäästä pois tästä kirotusta luolasta, ei olisi ehkä hullumpaa\nottaa mukaansa vähän timantteja. Täytin siis taskuni umpimähkään\nkiiltävillä jalokivillä, onneksi satuin saamaan muutamia suuriakin\nkiviä.\n\n\"Hei!\" huusin tovereilleni. \"Ettekö tahdo mukaanne muutamia näistä\nleluista?\"\n\n\"Hiiteen koko moska!\" vastasi Curtis. \"Ei, niistä en tahdo kuulla\npuhuttavankaan!\" ja God ei laisinkaan vastailutkaan kysymykseeni. Hän\njätti hyvästi Fulata raukalle, joka niin paljon oli hänestä pitänyt,\nja joka oli kuollut hänen tähtensä.\n\nUseimmat lukijoistani kenties arvelevat, että ystäväni käyttäytyivät\nperin tyhmästi. Mutta koettakaapa itse, ensin olla kuoleman kanssa\nsilmästä silmään kokonaisen vuorokauden ja sitten äkkiä keksiä\npelastuskeino takaisin elämään, valoon ja ilmaan -- tuskinpa tekään\nsilloin erityisesti himoitsisitte maallista tavaraa. Ja mitä minuun\nitseeni tulee, niin vakuutan, että ellen kaiken ikäni olisi tottunut\nottamaan talteen kaikkea, mikä vast'edes ehkä saattaisi olla minulle\nhyödyksi, niin enpä totta tosiaan olisi minäkään viitsinyt sulloa\nnoita elottomia kiviä taskuihin, nyt kun elämä taas valkeni.\n\nHenry Curtis astui jo alas kiviportaita. Me seurasimme jälestä ja\nlaskimme astuimet.\n\n\"Malttakaa!\" huusin minä. \"Entäs jos allamme on syvä kuilu!\"\n\n\"Eikö mitä, pikemmin joku luola\", arveli Curtis.\n\nViidestoista porras oli viimeinen.\n\nEntä sitten?\n\nMinä sytytin nyt lähinnä viimeisen tulitikun, ja sen valossa\nhuomasimme seisovamme kapeassa käytävässä, joka juuri tällä kohdalla\nhaaraantui kahdeksi: toinen tie vei oikealle, toinen vasemmalle.\nOlimme vähällä joutua riitaan siitä, kumpaako näistä kahdesta tiestä\noli viisainta seurata, mutta God ratkaisi riidan. Hän oli huomannut,\nettä tulitikun liekki puhalsi vasemmalle, ja huomautti meille, että\nilma aina vetää sisäänpäin eikä ulospäin. Toisin sanoen: meidän tuli\nkulkea oikealle.\n\nSen teimmekin. Hitaasti ja varovasti haparoimme eteenpäin pimeässä\nkäytävässä -- pois kamalasta aartehistosta, missä vielä tänäpäivänä\nGagulin kaislalamppu ja Fulatan luuranko ovat seikkailumme\ntodistajina.\n\nNeljännestunti kului -- sitten teki käytävä äkkiä mutkan toiseen\nsuuntaan. Me kuljimme eteenpäin. Vähän ajan perästä muutti tie\ntaaskin suuntaa, ja tätä jatkui kauan aikaa. Luulen, että samosimme\nvuoren vanhassa kaivoskäytävässä useampia tunteja. Viimein olimme\nniin läpiväsyneet, ettemme jaksaneet enempää. Pysähdyimme ja nautimme\nhiukan ravintoa. Olimme sangen alakuloiset. Näyttihän siltä, kuin\nemme iki maailmassa pääsisi minnekään.\n\nSilloin saapui kuuluviini ääni -- hiljainen pulp -- pulp --. Hiljaa\n-- niin, nyt saattoivat muutkin sen kuulla, ja tuota pikaa läksimme\ntaas matkaan sinne päin, mistä ääni kuului. Se johtui varmaankin\njuoksevasta vedestä.\n\nKovemmin, yhä kovemmin kuului lirinä ja solina. Haparoimme eteenpäin\npitkin kallioseiniä -- emme päässeet kyllin nopeasti mielestämme.\nMutta olisihan meidän jo pitänyt saapua veden luo. Se lorisi nyt\nniin kovaa ja selvästi, että se keskellä suurta hiljaisuutta, joka\nkaikkialla vallitsi, kaikui korvissamme kuin kohiseva vesiputous.\n\nKunpa emme nyt vaan olisi erehtyneet! Kuinka saattoi maan sisässä\nolla juoksevaa vettä?...\n\n\"Nyt tunnen veden hajua!\" huudahti God, joka kulki etunenässä. Curtis\nsai tuskin huudahtaneeksi: \"Varo!\" kun jo samassa kuulimme molskinaa\nja huutoa. God oli loiskahtanut veteen!\n\n\"God! missä olet God?\" huusimme Curtis ja minä. Suureksi iloksemme\nhän heti vastasi: \"Kaikki reilassa! En edes painunut pohjaan. Mutta\nsytyttäkääpä tulitikku!\"\n\nNyt meni viimeinen tulitikku menojaan. Godilla ei ollut mitään hätää.\nMustassa purossa, joka virtasi jalkaimme juuressa, saatoimme erottaa\nGodin, joka silmälasineen päivineen tarttui kiinni kauhean suureen\nkiveen.\n\n\"Ottakaa minut vastaan\", huusi hän, \"niin uin yli teidän luoksenne.\"\n\nKuului uusi loiskahdus, ja sitten kuulimme, kuinka God ähkyen ja\npyristellen pyrki meitä kohti virran yli. Tulitikku oli sammunut,\nmutta pimeässä onnistui Curtisin ja Godin kuitenkin löytää toistensa\nkädet, ja kahden minuutin kuluttua oli ystävämme taas kuivalla\nmaalla. Ymmärsimme nyt, ettei meillä purosta olisi isoakaan iloa.\nJanomme saatoimme kyllä sammuttaa sen vedessä, mutta ei voinut olla\npuhettakaan siitä, että olisimme voineet siinä uida ja sillä tavoin\npäästä vapauteen, siksi oli virta liian vuolas.\n\nHaparoiden kuljimme eteenpäin ja jouduimme viimein käytävään, joka\njohti oikealle.\n\n\"Seuratkaamme vaan tätä tietä!\" ehdotti Curtis alakuloisella äänellä.\n\"Sanotaanhan että kaikki tiet vievät Roomaan, ja yhdentekevä lienee,\nmissä kuljemme tässä kauheassa vuoressa. Eihän meillä ole muutakaan\ntekemistä kuin käydä -- käydä, kunnes kaadumme!\"\n\nNyt oli Curtisinkin hyvä tuuli kadonnut. Eikä se ihme ollutkaan.\n\nNiin samosimme siis eteenpäin pitkää pimeätä käytävää, samosimme\ntunnin toisensa jälkeen. -- Luoja yksin tietää, montako peninkulmaa\nme oikeastaan kuljimme sinä päivänä... Ja yhä vaan turhaan.\n\nYht'äkkiä pysähtyi Curtis ja viittasi eteensä.\n\n\"Erehdynkö?\" sanoi hän. \"Vai _pilkottaako_ tuolla valoa?\"\n\nSe oli valonsäde -- pieni pikkuruikkunen pilkku, joka kuitenkin\nvähitellen suureni. Samalla kävi ilma raittiimmaksi. Mutta nyt\nmuuttui käytävä, jota pitkin kuljimme, niin kapeaksi että meidän\ntäytyi ryömiä nelinkontan. Hetkinen vielä, ja me huomasimme, että\nkallio oli päättynyt, me konttasimme maan läpi.\n\nNiin -- nyt oli enää vaan kysymys siitä, pääsisimmekö ulos! Panimme\nkaikki voimat liikkeelle... Viimein onnistui! Hurraa! Tähtitaivas\nkaartui yllämme... Mutta emme ennättäneet suuresti sen ihanuudesta\nnauttia, sillä samassa pyörimme aika vauhtia jyrkkää rinnettä alas,\nläpi pensaiden ja tiheikköjen, yli pehmeän kostean mullan, josta ei\ntavannut jalansijaa.\n\nViimein päättyi tämä ilmaretki, mitä minuun tulee. Siinä venyin\nhengästyneenä ja revittynä, aivastaen ja sylkien. Ja kun huusin:\n\"Hei!\" vastasivat toverit huutoon. He makasivat kappaleen matkan\npäässä yhtä hengästyneinä ja runneltuina ja aivastivat ja sylkivät\nsydämen pohjasta.\n\nMutta vapaan taivaan alla olimme kaikesta huolimatta, ja hengissä\nme myöskin olimme -- ja sehän oli tärkeintä. Vähitellen aloimme\ntoipua ja tarkastimme nyt ympäristöämme. Koska päivä juuri valkeni,\nhuomasimme pian, että olimme joutuneet sen suuren kaivoksen pohjaan,\njoka sijaitsi vuoren suun edustalla.\n\nHeti kun kykenimme, rupesimme kapuamaan ylöspäin. Se kysyi voimia\naika lailla, ja runsas tunti kului, ennenkuin saavuimme \"suurelle\ntielle\".\n\nIlomme oli suuri huomatessamme muutamia majoja ja ihmisiä vähän\nmatkan päässä. Laahustimme niitä kohti, niin hyvin kuin jaksoimme.\nMuuan mies, joka juuri astui ulos eräästä majasta, näki meidät.\nSamassa tuokiossa hän heittäysi pitkälleen maahan ja päästi sellaisen\nkauhunhuudon, että vuoret raikuivat.\n\nSehän totta tosiaan oli vanha ystävämme Infadus!\n\nHuusimme hänelle, että olimme Inkubu, Bougwan ja Makumazahn, ja\nviimein hän rohkeni meitä lähestyä. Ei hän kuitenkaan vielä oikein\nvoinut uskoa omia silmiään. Olimmeko tosiaan eläviä ihmisiä? Vai\nkummituksiako?\n\nViimein hänelle kuitenkin selvisi, että me todellakin olimme omat\nitsemme, että me todellakin -- kuten hän sanoi -- \"olimme palanneet\ntakaisin kuolleitten valtakunnasta.\"\n\nJa vanha kukualainen heittäysi maahan eteemme, kiersi käsivartensa\nCurtisin jalkain ympäri ja purskahti ilon kyyneliin.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nJäähyväiset.\n\n\nKymmenen päivän kuluttua ihmeellisestä seikkailustamme ja\nonnellisesta pelastumisestamme olimme taas pääkaupungissa ja voimme\nmainiosti -- kamalat tapahtumat \"mykkien\" valtakunnassa eivät olleet\nmeitä suuresti rasittaneet eikä hyvää tuultamme vieneet. Tosin olivat\nhiukseni käyneet hiukan harmaammiksi, ja God oli ehkä tullut vähän\ntotisemmaksi, senjälkeen kun hänen rakas Fulatansa oli saanut niin\nsurkean lopun. (Oikeastaan oli hänen kuolemansa minun mielestäni\nonneksi sekä Godille että tyttö raukalle itselleen, sillä jos Fulata\nolisi elänyt, olisi God ottanut hänet vaimokseen, ja he olisivat\nmolemmat tulleet onnettomiksi).\n\nKuningas Salomon aartehistoon emme enää uskaltaneet mennä. Kun\nolimme kyllin voimistuneet väsyttävän samoamisemme jälkeen vuoren\neksyttävissä käytävissä, menimme vielä kerran kaivokselle katsomaan,\nemmekö löytäisi aukkoa, jonka läpi olimme päässeet vuoresta päivän\nvalkeuteen; mutta turhaan etsimme, oli näet satanut, ja sade oli\nhaihduttanut jälkemme. Sen lisäksi oli koko rinne ylhäältä alas asti\ntäynnä reikiä, joita autiossa erämaassa asuskelevat eläimet olivat\nsinne kaivaneet. Meidän oli siis mahdoton saada selkoa siitä, mikä\nnäistä rei'istä oli se, josta me olimme ryömineet ulos.\n\nPäivää ennen kuin taas palasimme Luhiin, emme kuitenkaan voineet\nolla vielä kerran käväisemättä tippukiviluolan kauhistuttavassa\npimeydessä. Meillä oli taaskin kunnia tervehtiä valkoista kuolemaa\n-- hän istui siinä kuten ennenkin, tuo kammottava jättiläinen,\nkeihäs korkealla kädessään muljottaen meihin tyhjillä kamalilla\nsilmäkuopillaan. Tutkimme myös tarkkaan kallion, jonka takana\nmuutamia päiviä sitten olimme olleet vangittuina. Tutkimme seinän\nristin rastin, mutta mahdotonta oli keksiä laskuoven salaisuutta.\nEmme pienintäkään rakosta voineet huomata kallioseinässä. Luultavasti\npysyy tämä kauhea ja salaperäinen ovi lukittuna tuomiopäivään asti.\nEn tiedä, mistä se johtuu -- mutta minusta tuntuu kuin eivät nuo\nsuunnattomat, salaperäisen kalliolohkareen taakse kätketyt aarteet\nkoskaan tulisi säihkymään eikä välkkymään auringon lämpimässä\nvalossa... ne jäävät kätköönsä iki ajoiksi kuten Fulata raukan ruumis.\n\nNiin, uskallanpa väittää jotenkin varmasti, että jos meillä\ntodellakin olisi ollut keinoja millä murtaa kallioseinä ja raivata\ntie aartehistoon -- niin emme kuitenkaan olisi astuneet jalkaamme\nkauhistuttavaan luolaan; siksi paljon olimme kärsineet sen ahtaiden\nseinien sisällä.\n\nMutta me ihmiset olemme kuitenkin kummallista joukkoa. Sillä\najatellessani kaikkia niitä suunnattomia rikkauksia, joista ei\nkenelläkään ollut iloa eikä hyötyä, olin kaikesta huolimatta harmiin\npakahtua.\n\nLuhissa vastaanotti Ignosi meidät ystävällisesti. Hän oli muuten\nahkerassa työssä näinä päivinä vahvistaakseen valtaansa sekä\nuudestaan järjestääkseen niitä sotajoukon osastoja, jotka suuressa\ntaistelussa Twalaa vastaan olivat kärsineet tuhansiin nousevan\nmieshukan.\n\nNuori kuningas kuunteli suurella hartaudella kuvaustamme\nihmeellisistä seikkailuista joita olimme kokeneet; eniten vaikutti\nhäneen kuitenkin Gagulin kuolema.\n\nHän kutsutti luokseen vanhan tietäjän, jolla oli sija hänen\nneuvoskunnassaan, ja sanoi hänelle:\n\n\"Sinä olet vanha!\"\n\n\"Niin, herra kuningas!\" kuului vastaus.\n\n\"Sano minulle, tunsitko pienenä ollessasi Gagulin, noitavaimon?\"\n\n\"Tunsin, herra kuningas.\"\n\n\"Oliko hän silloin nuori?\" kysyi Ignosi edelleen.\n\n\"Ei, ei. Nuoriko! Ei, hän oli sellainen kuin nytkin -- vanha ja\nkurttuinen, kuihtunut, ruma ja ilkeä...\"\n\n\"Nyt hän ei enää ole vanha eikä ilkeä\", selitti Ignosi. \"Häntä ei\nenää ole -- hän on _kuollut_.\"\n\n\"Kuollut! Silloin sanon sinulle: Iloitse, kuningas Ignosi! Sillä\nlumous on poistettu ja kirous väistynyt kukualaisten maasta.\"\n\nNäin sanoen kumarsi viisas vanhus syvään kuninkaan edessä ja meni\npois, iloiten kuin lapsi hyvistä uutisista, joita hän oli saanut\nkuulla Ignosin suusta.\n\n\"Ignosi!\" sanoin minä nyt. \"Ignosi! Hetki, jolloin meidän on\nlähteminen takaisin kotimaahamme, on lähestynyt. Jätämme sinulle\nhyvästi, kuningas Ignosi, ja pyydämme, että muistat, mitä meille\nlupasit: Ole oikeudessa pysyvä kuningas! Huomenaamulla varhain aiomme\nlähteä matkaan, ja toivomme, että annat muutamien sotilaiden seurata\nmeitä vuorten yli.\"\n\nEntinen palvelijamme katsoi meihin hämmästyneenä ja surullisesti.\nViimein hän lausui:\n\n\"Sydämeni on haavoitettu. Sananne leikkaavat sydämeni kahtia. Mitä\nolen teille tehnyt, Inkubu, Makumazahn ja Bougwan, koska tahdotte\njättää minut yksin? Mitä haluatte -- vaimojako? Valitkaa kenen\ntahdotte! Maatako? Koko maa on teidän, ottakaa siitä mitä tahdotte.\nValkoisen miehen talojako? Opettakaa kansaani sellaisia rakentamaan.\nTe saatte karjaa ja metsänriistaa mielin määrin, rikkautta ja\nkunniaa. Minä annan teille kaikki, mitä vain haluatte.\"\n\n\"Ei Ignosi\", vastasin minä. \"Me kaipaamme vaan yhtä -- nähdä jälleen\nkotimaatamme.\"\n\nMutta Ignosi ei vielä ymmärtänyt meitä. Hänen silmänsä salamoivat\nsurusta ja vihasta hänen lausuessaan: \"Nyt sen tiedän! Te rakastatte\nkiviä, kiiltäviä kiviä, jotka löysitte, enemmän kuin ystäväänne. Nyt\ntahdotte lähteä ulos maailmaan niitä myymään... Minä kiroan niitä\nkiviä... kiroan jokaista, joka niitä hakee... Menkää siis, menkää, te\nvalkoiset miehet!\"\n\nMutta minä en mennyt. Ystävällisesti laskin käteni hänen olkapäälleen\nja sanoin hänelle:\n\n\"Ignosi, sinä teet meille väärin. Ajattele, muista, mitenkä sinun\nlaitasi oli silloin, kun elit valkoisten maassa. Ikävöithän itsekin\näitisi ja isäsi kaukaista maata. Niin on nyt meidänkin.\"\n\nNyt ymmärsi Ignosi mitä ajatuksissamme liikkui. \"Totta puhut,\nMakumazahn\", sanoi hän päätään nyökäyttäen; \"sen tunnen ja tiedän. Ja\nte saatte matkustaa ja seurata sydämenne ääntä. Mutta se tietäkää,\netten kärsi ketään muuta valkoista miestä kukualaisten maassa. Jos\nnuo kauppamiehet tulevat pyssyineen ja paloviinoineen -- ajan heidät\npois vaikkapa saisinkin kutsua koko kansani aseisiin sulkeakseni\nheiltä tien. Te yksin olette aina rakkaita, tervetulleita vieraita,\nsinä, Inkubu, ja sinä, Makumazahn sekä sinä, Bougwan!\n\n\"Te tahdotte huomenna lähteä. Hyvä! Infadus ja hänen miehensä tulevat\nnäyttämään teille helpoimman tien vuorten yli. Jääkää hyvästi, uljaat\nmiehet! Jääkää hyvästi, te kuningas Ignosin valkoiset veljet! Minä\npyydän, ettette enää puhu minulle -- jättäkää minulle nyt hyvästi, ja\nälkäämme sitten enää nähkö toisiamme. Sydämeni vuotaisi verta, jos\nuudestaan näkisin teidät. Mutta jotta tietäisitte, kuinka suuresti\nteitä rakastan, tahdon julistaa sen lain, että teidän nimiänne --\nInkubu, Makumazahn ja Bougwan -- on kunnioitettava samalla lailla,\nkuin me kukualaiset kunnioitamme kuolleitten kuninkaittemme nimiä:\njokainen joka lausuu jonkun näistä nimistä, on kuoleva\".\n\n[Tämä omituinen tapa vallitsee useiden kansanheimojen kesken\nAfrikassa. Kun täten kielletään mainitsematta erityisiä nimiä ja\nsanoja, säilyy näiden nimien muisto, samoin kuin niiden kantajain --\nmonen monta miespolvea.]\n\n\"Minä pyydän siis teitä: Menkää! menkää, ennenkuin silmäni täyttyvät\nkyynelillä! Ja kun kerran tulette vanhoiksi ja kyyristytte lieden\nääreen saadaksenne lämpöä, jota ei aurinko enää suo ruumiillenne,\nmuistelkaa silloin ajatuksissanne niitä ylpeitä päiviä, jolloin\nseisoitte Ignosin rinnalla ja taistelitte kovan taistelun Twalan\nverenhimoista joukkoa vastaan! Silloin te iloitsette muistellessanne\nälyä, jota sinä, Makumazahn, osotit keksiessäsi neuvoja vaaran\nhetkellä -- ajatellessanne, kuinka sinä, Bougwan, parvesi etunenässä\nhyökkäsit Twalan kimppuun, juuri kun hätämme oli suurin -- te\nriemuitsette nähdessänne taas sielunne silmillä, kuinka sinä, Inkubu,\nseisoit keskellä 'valkoisia' ja kaadoit vihollisia voimakkaalla\nkirveelläsi.\n\n\"Jääkää hyvästi, Inkubu, Makumazahn ja Bougwan! Jääkää hyvästi,\nuskolliset ystäväni!\"\n\nKukualaisten kuningas vaikeni ja ojensi meille kätensä viimeisen\nkerran. Me puristimme sitä sydämellisesti, hän katsoi meihin\nliikutettuna ja surumielisesti ja verhosi kasvonsa viittansa\nliepeellä.\n\nMe läksimme hänen luotaan sanaakaan sanomatta.\n\nKun aurinko seuraavana päivänä nousi, läksimme Luhista. Infadus\n\"Puhveleineen\" seurasi meitä. Vaikka aamu vielä oli varhainen,\nvilisi pääkadulla ja kaupungin portilla kukualaisia ja kukuattaria,\njotka tervehtivät meitä \"Kuhm\"-huudoillaan. Naiset sirottivat kukkia\ntiellemme. Sanalla sanoen: Ignosin kaupunki heitti meille kauniit\njäähyväiset.\n\nEn voi olla kertomatta hauskaa kohtausta, joka tapahtui juuri\nlähtiessämme, vaikka tiedänkin, että Godia harmittaa nähdä juttu\npainettuna.\n\nOlimme saapuneet aivan kaupungin päähän, kun äkkiä nuori kaunis tyttö\nriensi Godin luo -- johon koko maailman naisväki sivumennen sanoen\noli ihastunut. -- Hän ojensi joukon valkoisia liljoja Godille, joka\notti kukat vastaan kiittäen, mutta suloneitonen jäi seisomaan --\nhänellä oli pyyntö Godille.\n\n\"Entä mikä?\"\n\nNiin, hän tahtoi -- sai hän vihdoin sanotuksi -- pyytää Godia\nnäyttämään \"kauniit valkoiset säärensä!\" Hän oli, kertoi hän,\nsaapunut pitkän matkan takaa niitä nähdäkseen. -- Huhu kertoi näet\nettei kukaan maailmassa ollut nähnyt sen kummempaa ihmettä.\n\nGod joutui aivan suunniltaan sen kuultuaan. \"Sitä en ikipäivänä tee\",\nhuusi hän. Mutta Curtis sai hänet viimein taipumaan, ja kaikkien\nkokoontuneitten kukualaisten naisten ja miesten suureksi iloksi hän\nviimein suostui käärimään housunlahkeensa polviin asti, niin että\nihme, toisin sanoen \"kauniit j.n.e.\" paljastuivat kaikkien\nnähtäviksi -- --.\n\nNoustessamme vuoren rinnettä ylös, saimme Infadukselta tietää,\nettä meidän sillä tiellä, jota nyt seurasimme vuorenharjanteelle,\noli jokseenkin helppo saapua keitaalle, joka oli kappaleen matkan\npäässä, keskellä erämaata. Muutamat \"Puhvelit\" olivat kerran olleet\nmetsästämässä niillä seuduin ja tunsivat tarkoin tien.\n\nKeidas ei ollut niinkään pieni, sanoi Infadus, ja se oli hyvin\nrehevä ja rikas lähdevedestä; parasta siinä oli kuitenkin se,\nettä siitä saattoi nähdä monta muuta samanlaista keidasta, jotka\nkohosivat siellä täällä erämaassa, kauempana etelässä. -- Arvaan,\nettä pikku Ignosin äiti kulki juuri tätä tietä paetessaan lapsineen\nverenhimoista Twalaa.\n\nSaavuimme vuorenselän harjalle neljännen päivän illalla ja näimme\ntaas erämaan lakeuksien leviävän eteemme. Ennenkuin lähdimme astumaan\njyrkkää polkua, joka johti vuorta alas, jätti vanha Infadus meille\njäähyväiset. Hän oli niin liikutettu, että oikein itki ja ylisti\ntaivaaseen asti sankaritekoja, joita me muka olimme tehneet.\n\nMe olimme myöskin sangen surumieliset erotessamme kelpo vanhuksesta\nja yhdessäolomme muistoksi lahjoitti God hänelle -- silmälasinsa.\n[Hän ei lahjoittanut omaa silmälasiansa vaan erään toisen, joka\nhänellä oli mukana siltä varalta, että hänen oikea silmälasinsa\nsärkyisi.] Infadus riemastui suuresti: Hei, kylläpä hänen maamiehensä\nnyt saavat suuret silmät, kun hän tulee kotiin Luhiin noitasilmineen!\nOli hauska nähdä, kuinka hän ponnisteli saadakseen sen pysymään\nsilmäpielessä; kovalle näkyi ottavan, mutta viimein toki onnistui.\nHyvänen aika, kuinka hassunkuriselta vanha päällikkö näytti! Sitten\nkajahuttivat \"Puhvelit\" meille yksiäänisen jäähyväistervehdyksen.\nMe puristimme Infaduksen kättä ja lähetimme kuningas Ignosille\nmonenkertaiset terveiset ja niin läksimme astumaan alaspäin. Illalla\nseisoimme korkeiden vuorten juurella, jonne asetuimme yöksi.\n\nSyötyämme illallisen lojuimme, kaikessa rauhassa nuotion ääressä\njutellen viime aikojen kokemuksista.\n\n\"Tiedättekö mitä\", arveli Henry Curtis, \"kukualaisten maa ei totta\ntosiaan ole huonoimpia paikkoja maailmassa. Vai mitä?\"\n\n\"Ei suinkaan\", sanoi God päättävästi. \"Toivoisinpa melkein, että\nolisimme siellä vielä\", huokasi hän.\n\nSiinä suhteessa minä kuitenkin olin eri mieltä.\n\nMutta myönnän, että viime kuukausien tapahtumat todellakin olivat\nminun mieleeni, varsinkin nyt jälkeenpäin. Kun loppu on hyvä, on\nkaikki hyvä! Oli kuitenkin yksi seikka, ei, oli niitä kaksikin, jotka\neivät minua miellyttäneet. Ensiksikin tuo kauhea taistelu Twalaa\nvastaan ja toiseksi seikkailumme Salomon aartehistossa. Huh, vieläkin\nkarmii selkäpiitäni, kun sitä muistelen.\n\nAamulla alotimme matkamme erämaan halki. Viisi kukualaista seurasi\nmeitä oppaina ja kolmantena päivänä onnistui meidän saapua\nensimäiselle keitaalle.\n\nAurinko ei vielä ollut laskenut, kun lähestyimme rehevää palmumetsää,\njossa siellä täällä pieni, hilpeä puro liristen hyppeli kivien\nja kantojen lomitse. Se oli totta tosiaan toista kuin kivinen ja\nyksitoikkoinen erämaa.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nMuuan kohtaus.\n\n\nTapahtuma, josta nyt aion kertoa, on kenties ihmeellisin kaikesta\nsiitä ihmeellisestä, jonka kummallisella matkallamme saimme kokea.\n\nMuistan selvästi, että hiljakseen astelimme eteenpäin pitkin pientä\nlirisevää puroa, kun minä -- joka kuljin etumaisena -- äkkiä\npysähdyin ja kummastuneena katselin eteeni. Pettivätkö silmäni?\nVai...?\n\nOliko tuolla viikunapuun alla todellakin palmumaja?\n\n\"Mistä ihmeestä tuo maja on tänne ilmestynyt?\" ihmettelin minä. Mutta\nkun samassa ovi aukeni, ja valkoinen mies, jolla oli pitkä, musta\nparta, astui ulos ovesta, niin jouduin aivan pökerryksiin. Luulin\naivan yksinkertaisesti, että olin tullut höperöksi -- että ehkä olin\nsaanut auringonpiston... Sillä kuinka olisi valkoinen mies keksinyt\nasettua tänne erämaahan asumaan? Ei! Tuijotin siis valkoiseen\nmieheen, ja valkoinen mies tuijotti minuun.\n\nSillä aikaa olivat Curtis ja God saapuneet paikalle.\n\nMinä viittasin majaan ja mieheen ja kysyin: \"Sanokaa minulle, olenko\nminä tullut hulluksi, vai onko tuo valkoinen mies.\"\n\nNyt oli ystävieni vuoro tuijottaa. Mutta yht'äkkiä päästi\nmustapartainen kovan huudon; hän juoksi meitä kohti -- hän ontui,\nhuomasin minä -- mutta puolitiessä hän kaatui ja makasi maassa kuin\nhengetön.\n\nYks kaks oli Henry Curtis hänen luonaan.\n\n\"Hyvä Jumala\", huudahti hän \"Veljeni!\"\n\nHänen veljensä!\n\nOlin vähällä mennä selälleni -- ja ajatelkaa! seuraavassa\nsilmänräpäyksessä ryntäsi vielä eräs mies -- musta -- ulos majasta,\npyssy kädessä ja ulvoi \"Makumazahn\", täyttä kurkkua.\n\nSehän, totta vie, oli Jim -- betsjualainen jota en ollut nähnyt\nsiitä päivin, kun hän yhdessä \"herra Nevillen\" kanssa lähti Sitandan\nkraalista.\n\n\"Oo Makumazahn!\" huusi hän. \"Minä hävitin paperin, jonka sinä minulle\nannoit, ja nyt olemme asuneet täällä melkein kaksi vuotta.\" Jim\nheittäytyi maahan eteeni ja kyyristyi kokoon kuin koira, joka on\nkäyttäytynyt huonosti.\n\n\"Aika selkäsaunan sietäisitkin junkkari\", sanoin minä. \"Kylläpä\nsinä mainiosti asioita toimitat.\" Sillä aikaa oli mustapartainen\ntaas tullut tuntoihinsa, ja nyt seisoivat hän ja Henry Curtis ja\npuristivat lakkaamatta toistensa käsiä. Kului hetki aikaa, ennenkuin\nhe saivat puhelahjan takaisin. Mutta vaikka he eivät vielä olleet\nvaihtaneet sanaakaan keskenään, saattoi helposti nähdä, että heidän\nvanha riitansa oli unohdettu eikä enää koskaan heitä erottaisi.\n\n\"Rakas, rakas Georg\", sanoi Henry viimein. \"Minä kun luulin, että\nsinä olit kuollut kauan, kauan sitten!\n\n\"Aina Salomon kaivoksissa olemme olleet sinua etsimässä, ja sitten\nlöydän sinut täällä keskellä erämaata.\n\n\"Kuinka ihmeessä...?\"\n\n\"Kuinkako olen jäänyt tänne vetelehtimään? Niin katsoppas, noin kaksi\nvuotta sitten olin matkalla Suliman-vuorille. Pääsin eheänä tähän\nkeitaaseen, mutta sitten vyöryi suuri kivi jalalleni musertaen sen.\nJa siihen päättyi matkasuunnitelmani; siitä lähtien en ole päässyt\neteen enkä taaksepäin.\"\n\nNyt astuin minä hänen luoksensa ja ojensin käteni.\n\n\"Hyvää päivää, herra Neville, vieläkö tunnette minut?\"\n\n\"Mitä ihmettä!\" Hän nosti käden otsalleen, \"eikö se ole... niin,\nsehän on herra Allan. Mutta... minä en ymmärrä... kaikki tulee niin\näkkiarvaamatta, että pääni menee aivan sekasin. Ajatelkaahan: minä\nolin jo aikoja sitten kadottanut kaiken toivon, ja kun kaikki tämä\nonni nyt saapuu luokseni, valtaa se minut liian suurella voimalla.\"\n\nIllalla kokoonnuimme nuotion ääreen, ja silloin alkoi Georg Curtis\nkertoa kokemiaan; ja me saimme nyt kuulla tapahtumia, jotka eivät\ntosin olleet niin ihmeellisiä kuin meidän seikkailumme, mutta jotka\nkuitenkin olivat varsin kummallisia.\n\nPaperilippua, jonka olin antanut Jimille ja jossa oli lyhyt ote\nvanhan José de Silvestran oppaasta vuorten yli, ei Georg Curtis\nkoskaan saanut nähdä. Hän ei lähtenyt kulkemaan Sitandan kraalista\nSheban povelle, kuten me, vaan oli seurannut samaa vuoripolkua, jota\nmyöten Infadus muutamia päiviä sitten oli johdattanut meitä. Muutamat\nalkuasukkaat olivat neuvoneet häntä valitsemaan sen tien, se olikin\nvarmaan paljoa helpompi, kuin se tie, jota Silvestra ja me olimme\nkulkeneet.\n\nMutta samana päivänä kun hän ja Jim olivat saapuneet keitaalle,\nsattui ikävä tapaus. Georg Curtis istui puron reunalla, sillä aikaa\nkun Jim oli ryöstämässä mehiläispesiä, jotka hän oli keksinyt\nylinnä korkean töyrään reunalla, joka kohosi puron yläpuolella. Kun\nJim tulla kuppuroi saaliineen rinnettä alas, sattui hän kaikeksi\nonnettomuudeksi sysäämään suurta kiveä; se irrottui ja lähti\nvyörymään rinnettä alas, osui Curtisin sääreen ja musersi sen. Siitä\nhetkestä alkaen hän ontui, ja hänen ja hänen palveliansa täytyi jäädä\nsinne, missä olivat, parempia aikoja odottamaan.\n\nHeidän elämänsä oli ollut ilotonta ja yksinäistä; mutta he tiesivät,\nettä oli mahdotonta koittaa lähteä erämaahan -- siellä olisi varma\nkuolema heidät kohdannut. Täällä keitaassa he eivät kärsineet mitään\npuutetta; ruokaa ja juomaa oli aina yllinkyllin. Heidän tarvitsi vain\nöisin asettua väijyksiin puron viereen, niin saattoivat he pyssyllään\nkaataa niin paljon metsänriistaa kuin tahtoivat; tai kaivoivat he\nsalahautoja, joilla pyysivät eläimiä, kun ne menivät rannalle juomaan.\n\nTällä tavalla he saivat sekä ravintonsa että vaatteensa; he\nvalmistivat pukunsa eläinten nahoista.\n\n\"Niin\", sanoi Georg Curtis, \"siten olemme me molemmat tulleet\nmainiosti toimeen keitaassamme. Tosin on täällä ollut hiukan\nyksitoikkoista -- mutta mitäs siitä. Ihmiset eivät oikeastaan\nole niin herttaisia, ettei voisi paria vuotta elää ilman heidän\nseuraansa. Jospa minulla vaan ei olisi ollut säärivaivaani...! Se\ntuotti minulle kovaa kipua ja aika ajoin sai se minut toivomaan että\njoku ihminen eksyisi tänne keitaasen, niin että voisin päästä kotiin\nja saada lääkärinhoitoa.\n\n\"Mutta ei kukaan tullut! Jim ja minä elimme erakkoina kuten Robinson\nja hänen ystävänsä Perjantai.\n\n\"Muuten olimme juuri alkaneet kyllästyä tähän elämään, ja jonakuna\npäivänä olisi Jim lähtenyt Sitandan kraaliin hankkimaan apua. Mutta\nnythän olen saanut sinut, Henry ja ystäväsi, eikä nyt enään ole\nmitään hätää.\"\n\nKun hän näin oli kertonut meille vaiheitaan, maksoimme me samalla\nmitalla ja kerroimme, mitä _meille_ oli tapahtunut. Ja kuten\nlukija helposti ymmärtää, oli jo jotenkin myöhä, ennenkuin sinä\nyönä saatoimme oikoa väsyneitä jäseniämme lattialla Georg Curtisin\nyksinkertaisessa majassa.\n\nNäytin uudelle ystävälleni muutamia Salomon aartehistosta otettuja\ntimantteja. \"Kas vaan!\" huudahti, hän \"Ettepä totta tosiaan\nole turhaan matkustaneet -- tehän olette tuoneet oikein suuria\nomaisuuksia itsellenne kukualaisten maasta!\"\n\nHänen veljensä ilmoitti, että timantit olivat minun ja Godin\nomaisuutta. Sellaisen välipuheen olimme tehneet, ennenkuin läksimme\nvaaralliselle matkallamme.\n\nMutta minä en voinut siihen suostua eikä God liioin. Juttelin\nCurtisin kanssa asiasta ja ehdotin hänelle, että hän saisi kolmannen\nosan timanteista, tai saattoi hän myöskin luovuttaa ne veljellensä.\nKauan vastusteltuaan hän viimein myöntyi ehdotukseeni, joka teki\nhänen köyhän veljensä rikkaaksi mieheksi.\n\nMutta sen sai Georg Curtis tietää vasta pitkän ajan jälestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän lopetan kertomukseni. Saavuimme onnellisesti erämaan halki\nSitandan kraalille, vaikka matka olikin väsyttävä, varsinkin Georg\nCurtisille, jonka oikeaa säärtä yhä pakotti.\n\nKraalissa kohtasi meitä odottamaton ilo, pyssymme ja tavaramme olivat\nnäet mainiossa kunnossa; vanha veijari, jonka huostaan olimme ne\nuskoneet, oli todellakin pitänyt niistä hyvää huolta.\n\nJa sitten, puoli vuotta myöhemmin, -- niin, silloin istuimme kaikki\nneljä reippaina ja tyytyväisinä pienessä talossani Durbanissa. Siellä\nsyntyi tämä kertomuskin, ja sen vuoksi sanon nyt kaikille niille,\njotka ovat seuranneet minua ja ystäviäni pitkällä, ihmeellisellä ja\nvaarallisella matkallamme:\n\n_Jääkää hyvästi!_\n\nSamassa silmänräpäyksessä kun kirjoitin yllämainitut loppusanat,\ntulla livisti kafferilainen postintuoja pitkin oranssikujaa, joka\njohtaa ovelleni. Hän toi minulle kirjeen; se oli Henry Curtisilta.\nJa koska arvelen, että kirje voisi huvittaa kaikkia niitä, jotka nyt\novat seuranneet minua ja ystäviäni matkallamme kukualaisten maahan ja\nkuningas Salomon kaivoksille, niin painatan sen tähän kirjaan.\n\nKirje kuului seuraavasti:\n\n    Yorkshiressä.\n\n    Hyvä herra Allan!\n\n    Olette kai saanut kirjeeni, jonka kirjoitin teille pari viikkoa\n    sitten, ja jossa ilmoitin, että veljeni, God ja minä onnellisesti\n    olemme saapuneet Englantiin. Ette voi kuvailla, kuinka God heti\n    seuraavana päivänä herrasteli. Sileäksi ajeltuna, viimeisen\n    muodin mukaiseen kävelypukuun puettuna, huikaisevan uusi\n    silmälasi silmäpieleen puserrettuna -- lyhyesti sanoen: keikarina\n    kiireestä kantapäähän. Minä olen kiusannut häntä aika lailla\n    kertomalla parille hänen tuttavalleen jutun hänen \"kauniista\n    valkoisista sääristään\"; se on jo julkaistu kaikissa Lontoon\n    sanomalehdissäkin.\n\n    Mitä timantteihin tulee, olemme antaneet muutamien ammattimiesten\n    niitä tutkia, ja heidän lausuntonsa mukaan on niiden arvo aivan\n    huimaavan korkea. Mikäli tiedetään ei kaupassa vielä koskaan ole\n    ollut niin monta suurta timanttia. Kaikki tuntijat sanovat, että\n    ne ovat melkein kaikki puhtainta lajia eikä rikkaimmallakaan\n    timanttikauppiaana ole varoja ostaa niitä. Minulle tarjottiin 50\n    miljoonaa pienestä osasta niitä!\n\n    Toivon, että pian tulette kotia järjestämään raha-asianne, Allan.\n    Se on mielestäni viisainta. Pysyttekö yhä vielä anteliaassa\n    tarjouksessanne luovuttaa Georg veljelleni kolmannen osan\n    timanteista?\n\n    Voin kertoa teille, että God yhä vielä muistelee Fulata raukkaa.\n    Hän sanoo, ettei hän ole nähnyt toista hänen vertaistaan sen\n    jälkeen kun hän lähti Luhista.\n\n    Lopetan kirjeeni toivomukseen, jonka jo äsken esitin: että pian\n    saamme nähdä teidät täällä Englannissa.\n\n    Te tarvitsette kyllä vähän lepoa vanhoilla päivillänne, ja\n    täällä läheisyydessä on juuri myytävänä talo, josta Te varmaan\n    pitäisitte hyvin paljon! Olisi hauska, jos me neljä afrikalaista\n    ystävää voisimme viettää yhdessä joulua. Ja viides hyvä ystävä\n    sen lisäksi -- poikanne Harry, jonka nyt olen oppinut tuntemaan,\n    ja josta pidän oikein paljon. Toissa päivänä olimme yhdessä\n    metsästysretkellä. Hän ampui minua tosin sääreen, mutta veti heti\n    kuulan pois ja virkkoi siihen kuivakiskoisesti, että on aina\n    hyvä, kun on lääkäri matkassa metsälle mennessä.\n\n    Ja nyt jääkää hyvästi, vanha ystävä! Oikein paljon terveisiä\n    lähettää\n\n                             uskollinen ystävänne Henry Curtis.\n\n    J.K. Suuren norsun hampaat, sen, joka tappoi Khivan, koristavat\n    salini seinää ja näyttävät komeilta. Kirves, jolla kaasin Twalan,\n    riippuu kirjoituspöytäni yläpuolella. On muuten suuri häpeä,\n    ettemme saaneet rautapaitoja mukaamme. H.C.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuulenpa todellakin, että seuraan Curtisin neuvoa ja matkustan kotiin.\n\nPerjantaina lähtee höyrylaiva. Jos matkustan sillä, joudun juuri\nparahiksi toivottamaan Harrylle \"hauskaa joulua!\" Ja sitäpaitsi voin\nvielä itse valvoa kertomukseni painatusta. Sitä tuskin kukaan muu\nsaattaa tehdä.\n\nNiin -- luulenpa todella, että matkustan.\n\n\n\n"]