[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fo3VEIrgD3U8enguF_n2edz4CxIvGRBaCJqTNPiFEIMM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1536,"Kuoleman rajoilla","Rantamala, Irmari (oik. Untola, Algot)",1868,1918,"1536-rantamala-irmari-kuoleman-rajoilla","1536__Rantamala_Irmari__Kuoleman_rajoilla","Kertomus","romaani",[],[],"fi",1915,null,13956,84785,false,54769,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Kuoleman rajoilla: Kertomus\" by Maiju Lassila is a poignant novel set in the early 20th century that explores themes of despair, poverty, and the human condition. The story centers around Juho Kokko, a factory worker grappling with sorrow and hopelessness after the deaths of his wife and child, exacerbated by social issues like labor strikes and economic hardship. His internal struggle intertwines with his relationships and the broader societal challenges faced by the working class.  The opening of the novel introduces Juho in a state of deep emotional turmoil, having contemplated suicide and feeling utterly defeated by life’s hardships. As he navigates his days, he reflects on the loss of his family, the harsh realities of his existence, and the weight of societal pressures, symbolized by his self-destructive thoughts. Juho's interactions with others reveal a community burdened by economic strife, accentuating his isolation and longing for connection, particularly with Anna Suni, a girl from the factory. Through vivid imagery and introspective dialogue, the beginning establishes a somber tone that sets the stage for Juho's inner battle and the exploration of life on the fringes of society. (This is an automatically generated summary.)",[],269,"Kertomus tehtaalaisesta Juho Kokosta, joka vaimonsa ja lastensa kuoleman sekä taloudellisen perikadon myötä hautoo itsemurhaa. Tarina sijoittuu lakon ja köyhyyden keskelle, kuvaten päähenkilön henkistä luhistumista ja toivon katoamista.","Irmari Rantamalan 'Kuoleman rajoilla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1536. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUOLEMAN RAJOILLA\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nIRMARI RANTAMALA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nJo pari kolme viikkoa oli hän elänyt hirttonuora alati valmiina\ntaskussa, eikä hän kuitenkaan koskaan tajunnut, miten tämä\nitsemurha-ajatus oli hänessä syntynyt. Se oli alkanut hiljaa, aivan\nhuomaamatta, jo vähän ennen vaimon kuolemaa. Vaimon kuoltua se tuntui\nhänessä vain ikäänkuin juurtuvan syvemmä. Lie se alkanut jo sen ainoan,\nviimeisen lapsen kuolemasta, sillä hän oli ollut siihen lapseensa\nkiintynyt, ja sitten olivat osuneet ne muut onnettomuudet, jotka olivat\nvieneet pikkusäästöt.\n\nSillä todellakin ne säästöt olivat pieniä. Oli kuitenkin ollut kerran\njo yli kaksisataa säästöpankissa, ja näin köyhän tehtaalaisväen kesken\nse oli jo tavallaan omaisuus, sillä elettiin kädestä suuhun. Lisäksi\noli Juho Kokon vaimokin kitunut. Oli ollut menoja lapsista. Neljähän\nniitä oli syntynyt, mutta ainoastaan tämä viimeinen oli elänyt\nkahdeksanvuotiaaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin oli hän nyt elänyt jo pari kuukautta, yhä vain itsemurhaa hautoen.\nHän oli ihan herpautunut kaikelle. Kaikki mitä hän yrittikin, oli\noikeastaan ja pohjaltaan sairaalloista, vaikka ei hän sitä itse\ntajunnut. Entisen talouden jäännöksistäkään ei ollut enää muistoakaan\njälellä. Vaimon kuoltua oli tulipalo hävittänyt kaiken tuon\nvakuuttamattoman, vähäisen perun. Ainoastaan vanha puuhuilu oli\nsäästynyt. Oli sattunut silloin kävelyllä ollessa olemaan povitaskussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli kuivaa, kuumaa kevätkesää. Tehtaalla oli lakko. Se lakko oli\nkestänyt jo kauan. Monesta se oli tuntunut ihan loppumattomalta.\n\nSillä kun sitä lakkoa ja koko sen menoa, kaikkea tuota painostavaa,\naina ajatteli -- varsinkin köyhimmät kun sitä ajattelivat --, niin se\ntuntui matavan kuin pitkä, laiska mato. Ei eloa, ei iloa. Ainoastaan se\nlakon eloton, yksitoikkoinen mataminen päivästä toiseen, viikosta\nviikkoon. Oli kuin se olisi matelullaan ja yksitoikkoisuudellaan\nväsyttänyt silmää ja raukaissut mieltä. Juho Kokkokin oli lakkolaisia,\nja se tuo vielä lie hänen sairaalloisuuttansa ikäänkuin syventänyt.\nVaimon kuoltua, ennen lakkoa, oli hän kolmatta kuukautta maannut\nsairaana. Jo silloin olivat loppuneet varojen jäännökset, ja se\nsamainen tauti lie kaiken muun lisänä heikontanut häntä koko tämän\npitkän lakon kestäessä.\n\nJa niinpä olikin hän jo nämä viime ajat elänyt kuin toisten armoilla.\nAivan huomaamattansa oli hän tullut ikäänkuin veltoksi, tai oikeastaan\nvoimattomaksi. Viime ajat hän oli asuksinut ruokamiehenä Tiupan luona.\nSen eukko näet toimeentuloikseen piti ruokalaisia. Samaisen Tiupan\ntuparähjän ullakolla hän oli tämän kevätkorvan, jo kohta kaksi\nkuukautta, asuksinutkin. Olihan siellä huoneentapainen siksi korkea,\nettä sopi paraiksi seisomaan. Tavarakomero se oikeastaan oli, ei\nasuinhuone, mutta oli siinä toki akkuna ja saattoi siinä näin\nkesäaikana asua.\n\nNiin päivästä toiseen ja kolmanteen. Tänään hän istui siellä taas\nyksin. Oli jo yli aamiaisajan, kuiva, poutainen kesäpäivä, mutta ei hän\nollut vielä huoneesta ulos poistunut. Pienestä pojasta lähtien oli hän\nsoitellut puuhuilua, maalaamatonta, kansantekoista puusoitinta. Se\nvanha huilu oli halki elämän ollut hänelle kuin joku rakas pikkukapine.\nSamoin oli sitä soittanut jo se hänen viimeinen kahdeksanvuotias\npoika-vainajansa, ja siksi kai hän olikin ollut siihen poikaansa\nerikoisemmin kiintynyt.\n\nNytkin hän taas sen muisti. Siinä yksin oleillessansa oli hän näet taas\njohtunut tapansa mukaan soittelemaan.\n\n    \"Muista joskus kotis veräjää,\n    moni miete silloin heräjää.\"\n\nSitä hän osui soittamaan. Sitä oli soitellut se hänen\npoika-vainaansakin. Ja aina oli hän itse sitä soittaessaan tai\nkuullessaan muistanut synnyinmökkinsä veräjää, jonka korvassa koivu oli\nkesäisin viheriöinyt.\n\nHän soitti kauan. Ympärillä oli hiljaista. Hän unohti, ettei ollut\neilen syönyt. Päivä kiipesi yhä korkeammalle tehdasrakennusten ja\npihojen yli, ja mieleen alkoi taas hiipiä se ainainen pimeä\nkuoleman-ajatus.\n\nLopulta hän, tajuamatta miksi, nousi, otti hattunsa ja lähti jyrkkiä,\npimeitä porraspahasia myöten astumaan alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt hän oli jo kokonaisen kuukauden syönyt ja elellyt velaksi, ja\nTiupan väki, varsinkin vaimo, alkoi jo äänekkäästi marista. Niillähän\noli itselläänkin siinä köyhyys. Tiuppakin oli lakon vuoksi työtön.\nTekihän vain mitä tilapäisesti töikseen sai: korjaili herrasväen\nhuonekaluja, autteli vaimoaan ja muuta semmoista koetti hommata, mutta\nei tuota sitäkään työtä usein ollut. Köyhyys siinä pyrki tulemaan.\nLapsia oli kahdeksan, vuosi kunkin väliä, ja pari niistä vielä\nkivulloista.\n\nNyt oli jo puolipäivä, Juho ei ollut syönyt mitään. Ei hän viime\naikoina yleensäkään ollut uskaltanut säännöllisesti käydä syömässä. Oli\nihan kartellut koko taloa, elänyt joskus päiväkauden aivan syömättä, ja\nmilloin oli uskaltanut, niin olihan vain haukannut jotain, ei pöydässä,\nvaan penkillä istuksien ja tupakoiden ja ihan kuin varoen, ettei Tiupan\nMaija sitä pitäisi syömisenä, vaan ainoastaan pureksimisena. Kai se on\nmuualla syönyt ja nyt ajatuksissaan vain siinä pureksii -- niin hän\nluuli Maijan hänen syöntinsä käsittävän. Se syöntivelka se teki araksi.\n\nNiin oli hän nytkin siinä tupakoidessaan jotain palan toisen pureksia\nnatustanut. Mutta sittenkin Maija toraili. Kivulloisen lapsensa kanssa\npuuhaillen se nureksi kuin muka itsekseen:\n\n\"Tahtovat vain... Nekin Hypiläisen miehet... Kolmen päivän syönnös on\njo maksamatta...\"\n\nJuho Kokko arvasi, että se oli oikeastaan hänelle tarkoitettu. Hän\nherkesi natustelemasta, tupakoi kuin ajatuksissaan, mieli painuksissa.\nSairas lapsi vaikeroi jotain, mutta hiljaa tuo toki. Oltiin ääneti.\n\n\"Se on...\", tapaili Juho Kokko lopulta jotain sanottavaa, mutta\nkäänsikin sitten ikäänkuin joksikin muuksi ja puheli:\n\n\"Mutta vähänkös sitä maailmassa runoillaan... Ne kun ovat nämä\nyhteiskunnalliset olotkin semmoiset.\"\n\nHän puhua hapuili sitä tosin kuin peitelläkseen, että oli kuullut ja\nymmärtänyt Maijan äskeisen nurinan. Ei kukaan kuitenkaan tarttunut\nhänen puheluunsa. Tiuppakin näkyi puuhailevan lasta syliinsä.\n\nJa silloin alkoi taas hänen mieltänsä hiukaista se ainainen salainen\najatus. Hän muisti taas, että hänellä on hirttonuora taskussa. Hän\npainui kumaraisemmaksi, sulkeutui aivan äänettömäksi. Joku kuva eläytyi\nmieleen: hän muisti sen aikoinaan vanhaa puuhuilua soitelleen\npoika-vainaansa ja istui ja tupakoi ihan ääneti, kumarassa, katse\nlattiassa.\n\n\"Jaa... Yhteiskuntaolot... Tahtovathan nekin olla\", puheli lopulta\nvasta pitkän ajan kuluttua Tiuppa, nyt pikku lapsi käsivarrellaan\nseisoksien, tuon Juhon äskeisen puheen vastaukseksi. Ei näet tuntunut\nhänestä oikein sopivalta olla mitään vastaamatta.\n\nMutta ei se puhe sen pitemmältä Tiupaltakaan sujunut. Hän veteli lapsen\npaidanhelmaa sen alapuolen suojaksi ja aivan kuin puheli jotain sille\nasialle.\n\nLopulta Juho Kokko nousi ja poistui ääneti. Maija puuhaili\neteispahasessa ruokakomeron ovella, selin eteiseen. Oli kulettava sen\nohi. Hän koki päästä pois kuin varkain, käveli hyvin varovasti, ettei\nMaija huomaisi hänen siitä ohi hiipivän. Tuntuikin tuo hiipiminen\nonnistuneen. Hän pääsi asumusrähjän kartanolle, missä vastaan hengähti\nkuiva, kuuma ja tyven kesäpäivä ja pölyisen tehdaselämän ominainen\ntuntu.\n\n\n\n\nII\n\n\nAnna Suni oli tehtaan lapsia, ja niin oli tavallaan Juho Kokkokin. Jo\nkymmenvuotiaana oli hänkin tullut torpastaan häädetyn isänsä kanssa\ntehtaalle. Siitä lähtien oli hän ahertanut joka päivä tehtaan\ntyöläisenä.\n\nJa niin oli Anna Sunikin: pikkutyttösestä aina\nkahdeksantoistavuotiaaksi oli hän elänyt tehtaan töissä ja leivissä.\nKahdeksantoistavuotiaana oli sitten joutunut työttömäksi. Töiden\nvähyyden takia oli erotettu silloin lähes puolet työläisistä. Hän oli\njoutunut maailmalle, ajautunut kaupunkiin, viipynyt siellä vuosikausia\nja palannut tehtaalle takaisin noin vuosi sitten. Oli vuokrannut\nhuoneen ja ansaitsi toimeentulonsa pesulla ja silityksellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuho Kokko oli kiintynyt Annaan jo ennen hänen tehtaalta-lähtöään, Anna\noli ollut tehtaalaisten lauluseuran paraita laulajia, kuten Juho\nitsekin. Ja niiltä ajoilta oli hiljainen, äänetön ystävyys jatkunut.\nNyt vaimon ja lempilapsen kuoltua tuntui Anna ainoalta omaiselta.\n\nJa sitten lakon puhjettua, kun Juho Kokko jo kulki\nitsemurha-ajatuksissa, olivat he yhdessä joutuneet lakon\njohtohenkilöiksi. Tosinhan Juho Kokko oli sitä ainoastaan nimeksi.\nLakon johto, kuten kaikki muukin, oli itse asiassa luisunut pois hänen\nkäsistänsä, vaikka toiset eivät sitä huomanneetkaan, Mutta jo se\nseikka, että hän oli lakkojohtokunnassa, vahvisti sittenkin tuon\njohtokunnan toimia, sillä työväestö piti Juho Kokkoa yhtenä\nluotetuimmistansa. Henkisen terveytensä aikoina hän olikin ollut\nensimäisiä puuhaajia. Aina hän nytkin oli tuon johtokunnan kokouksissa\nläsnä, joskus puhuikin jotain, mutta itse asiassa hän tuskin\nkaikistellen tajusikaan mistä ja mitä päätettiin. Hän oli kaikelle jo\nväsynyt ja hervonnut.\n\nMutta Anna puuhasi sitä terveemmin. Vanha lauluseurojen aikuinen\nystävyys oli näissä kokouksissa ja puuhissa hiljaa verestynyt. Miltei\nihan ajatuksettomana, hirttonuora taskussa, yksin tehtaalta kulkiessaan\nJuho Kokko oli monesti aivan huomaamattansa johtunut kävelemään Annan\nluo, istuksinut siellä Annan työssään puuhaillessa ja poistunut aina\nmieli raskaana.\n\nNiin.\n\nMutta työläiset, varsinkin vaimot, jotka näkivät Juhon niin usein\nkäyvän Annan luona, puhuivat ja kuiskailivat, että hän on Annaan\nrakastunut. Siitä rakkaudesta -- niin arveltiin -- johtuu sekin Juhon\nomituinen olo, ettei hän ole enää sama kuin oli ollut aina ennen.\n\nJa todellakin siinä oli rakkautta. Hiljainen mieltymys oli Juhon\nvallannut ihan tyyten. Siellä Annan pienessä huoneessa oli niin\npuhdasta ja siistiä kuten aina silittäjättärien työhuoneessa. Siellä\nistuksiessaan ja kokiessaan puhella oli hän aina herkistynyt ja tullut\nsurulliseksi ajatellessaan, että ei se Anna kuitenkaan hänestä\nvälitä, ja silloin oli taas mieli alkanut painua ja se ainainen\nitsemurha-ajatus päästä yhä enemmän valtaan.\n\nSe oli sekaisin kuoleman ja rakkauden runoutta: Kesä on mennyt, mutta\npilkahtelee ihana syyspäivä. On satanut hieman ensi lunta, mutta\nhiljainen päivänpaiste on sulattanut sen paikotellen pois, niin että\nnäkyy ruohopälviä, jotka syyspäivän kaihoisessa paisteessa vihannoivat\nkeskellä hienoisia ensi lumia ja haastavat surullisesti siitä kesästä,\njoka on ollut ja mennyt.\n\nNiitä semmoisia hetkiä Juho Kokko eli Annan luona, ja se hiljainen\nrakkaus oli yhä ja yhä ikäänkuin riiputtanut häntä elämässä. Se se oli\nmyös kaihollansa toiselta puolen kehittänyt hänen itsemurhaajille\nominaista, salattua ja hiljaista sairaalloisuuttansa.\n\nMutta ei Anna tiennyt millä miettein Juho Kokko aina hänen luonansa\nistuksi. Suri, sen hän näki, mutta vähänkös oli syytä: vaimon ja lapsen\nei kaukainen kuolema, lakko, köyhyys, äskeiset sairaudet, yleinen\nraskas mieliala, joka varsinkin näinä lakon viime aikoina oli alkanut\npainostaa koko tätä köyhää työläisväestöä.\n\nOli siinä surulle syytä. Hiljaisella osanotolla koki Anna elää Juhon\nmukana. Työn ja ahertelun lomassa hapuilemallaan puheella hän koki aina\nvirkistää ja rohkaista mieltä, kun Juho hänen luonansa masentuneen\nnäköisenä istuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sinne Annan luo häntä nytkin Tiupan tuvasta Maijan selän taitse\neteispahasen läpi hiivittyään oli alkanut kulku johtaa, hänen sitä edes\nhuomaamattansa. Pouta oli kuivannut tehdaspihojen noen ja teiden pölyn\nkuivimmilleen. Jo astunnastakin se pölähteli, mutta pouta kun oli aivan\ntyyni, ei pöly voinut ajelehtia, vaan painui oitis takaisin\npaikoilleen.\n\nHiosti. Kuumuus ihan raukaisi. Pölyinen tie kulki tehdasasutuksen\nhalki. Pienoisia työläishökkelejä vain molemmin puolin ihan kuin\njossain rähjäisessä esikaupungissa. Jossain perunamaa akkunan alla,\njossain pensas, pari.\n\nEi eloa. Painostavan lakkoajan ja kesäisen, poutaisen puolipäivän\nelotonta tunnelmaa kaikkialla. Erään hökkelin piha-aidalla kiekaisi\nkukko kertasen käheähkösti. Juho Kokko näki tuon kaiken epäselvänä,\nylimalkaisena kuvana. Vastaan ajoi loppumattoman pitkältä tuntuva jono\nhiilikuormia. Maalaiset näkyivät tuovan hiiliä. Joko kaupaksi tai jo\nmyötyjä. Hevoset astuksivat hiljaa, kuin helteen uuvuttamina. Miehistä\ntoiset istuivat kuin torkuksissa korkeiden hiilikuormiensa päällä,\ntoiset kävellä tarpoivat kuorman rinnalla aivan kuin elottomina. Juho\nKokko tajusi senkin näyn ainoastaan ylimalkaisesti: ikäänkuin\nepäselvästi hän erotti, kuinka tuo vastaan tuleva jono suoltui ohi kuin\nelottomasti, helteestä uupuneena, miehet hieman nokisina.\nKuoppapaikoissa lompsahtelivat kärrien pyörät rummuissa, ja hiilikuorma\nja sen päällä torkkuva ajaja aina ikäänkuin nyökähti.\n\nJa sitten taas samaa ja samaa epämääräistä matamista. Kärrien\nkuivettuneet pyörät tuntuivat rummuissa lotisevan. Juho Kokon päässä\nalkoivat kaikki nuo näyt ja huomiot käydä yhä epäselvemmiksi, sikäli\nkuin tuota ohi lotuuttavaa jonoa jatkui. Hänen oma käyntinsä tuntui\nkuten soutajasta vastaantulevan laivan ohi soutaessa: vaikka koki astua\nsiellä tievieressä, niin tuntui siinä kuumuudessa ja epäselvyydessä,\nkuin ei hän pääsisi sen etemmä, vaan suoltuisi se kuormajono vain ohi,\nhänen itsensä yhä samalla paikalla astua yrittäessä.\n\nPolviensa hän vain tajusi siinä elottomassa kuumuudessa astuessa\ntasaisesti notkahtelevan. Kai se lie heikkouttakin ollut. Kai myös\nmielen painostuksesta johtunutta.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKotona se Anna oli. Asui tehdasasutuksen laidassa, ja siellä oli jo\nkartanollakin hieman kylän luonnon tuntua: akkunapuolikas oli auki ja\nsen alla kukki sireeni.\n\nSanaakaan puhumatta oli hän tullut ja istahtanut ja jäänyt siihen\ntupakoimaan, vaikka ei tuo piippukaan oikeastaan palanut. Katse oli\nkiintynyt johonkin lattianrakoon, ja tuskin hän huomasi Annan\npuuhailuakaan.\n\nEi selvää ajatusta. Ei Annakaan nyt puhunut. Se äskeisen ajaa\nlotuuttavan kuormajonon vaikutus oli matanut jo lopen ohi, ja hän istui\naivan tyhjänä. Ei tuo nyt haluttanut erin puheen alkuakaan hapuilla.\nAnna nouti uuden raudan liedeltä ja ryhtyi jatkamaan silitystänsä.\n\n\"No mitä, Juho?\" alotti nyt vihdoinkin Anna puhelun ja lisäsi:\n\n\"Niin että mitäs kuuluu?\"\n\nSe tuli nyt, vasta nyt, kuin tervehdykseksi. Juho hidasteli:\n\n\"Eipä tässä mitään erikoisia\", tapaili hän, oli imaisevinaan savut ja\nlisäsi muun puutteessa:\n\n\"Ne nää yhteiskunnalliset olot kun rupeavat kärjistymään, niin...\"\n\nHän puhui sitä aivan kuin osoittaakseen, että muka oli sitä asiaa siinä\näänettömänä istuessaan punninnut.\n\nMutta siihen se loppuikin. Ei ollut millä jatkaa.\n\n\"Niin mitä sitten?\" tarttui silitystään puuhaileva Anna tovin kuluttua,\nkuin puhetta vireillä pitääksensä. Juho tapaili:\n\n\"Ka ei mitään erin... Se vain Tiuppa siinä lähtiessä otti puheeksi ja\narveli, että... jos ne olisivat toisin...\"\n\nMutta siinä taas loppui kaikki ja sekoittui. Taas tuntui olo ikäänkuin\nraskaalta.\n\n\"Mutta mitäpä niistä\", käänsikin hän puheensa äkkiä, äänikin aivan kuin\nmasennuksissa, ja nyt hän koki alkaa uutta, puhellen:\n\n\"Minä taisin olla paraiksi kymmenvuotiaaksi tulossa silloin, kun\nisä-vainajan mökillä viimeistä kesää asuttiin.\"\n\nOmituista! Varsinkin sen viimeisen kesän hän nyt näinä viime aikoina\noli niin selvästi muistanut ja lisäksi erään toisen: sen, jolloin oli\nopetellut huilua soittamaan, noin seitsenvuotiaana.\n\n\"Oli silloinkin tämmöinen hyvä kesä\", koki hän siinä kumarassansa\njatkaa ja lisäili, katse yhä siinä sillanraossa:\n\n\"Meidän tuvan rapuilta oli pihanurmikkoa pitkin järven rantaan ehkä sen\nverran kuin tästä tuohon Hilapan tuvalle.\"\n\nMiten vaivalloiselta, raskaalta hänestä nyt tämä puhuminenkin tuntui.\nHän muisti, kuinka oli silloin poikasena soitellut ison pihlajan\njuurella, mutta vielä useammin pihaveräjällä, jonne mökin kaksi lehmää\nvasikoinensa illoin saapuivat. Nyt se kuva tuli mieleen tavallista\nelävämpänä, ja hänestä tuntui, kuin istuisi siellä veräjällä nyt hänen\npoika-vainajansa, istuisi ja soittelisi puuhuilua, kuten hän silloin,\näidin lypsäessä karjapihalla.\n\nEi, ei ottanut nyt puhe sujuaksensa. Annakin vaikeni.\n\n\"Mutta mitäpä niistä... Vanhoista muistoista\", lopettikin hän äkkiä,\ntovin vaiettuansa, ja aivan toiseen asiaan mennäkseen hän nyt uudelleen\nikäänkuin siitä puheensa alkuosasta alkaen puheli:\n\n\"Meitä kuitenkin painavat nämä kärjistyneet yhteiskuntaolot niinkuin\neloton rautaharkko... Jos sitä yritätkin mitä, niin se vaan painaa!\"\n\nJa taas äänettömyys. Annaakin alkoi painostaa. Hän koki uurastaa\ntyössään ja aikoi puhua jotain eloisampaa, mutta ei tuo tahtonut puhe\nlähteä.\n\nJa silloin tuntui, kuin olisi häneltä päässyt hiljainen huokaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeastaan Anna puuhaili Ameriikkaan-lähtöä, vaikka ei ollut siitä\nvielä kellekään puhunut, ei Juhollekaan. Olo tuntuikin kotimaassa\nkäyvän työlääksi. Herrasväki, kun tiesi hänen olevan lakon\npuuhahenkilöltä, ei antanut hänelle enää pesua. Työväellä taas ei ollut\nmillä pesettää. Lakkolaisten voimat tuntuivat nääntyvän. Kaikki\npainosti. Oli hänellä jo koottuna niukat matkarahatkin.\n\nMutta nyt, Juhon siinä masennuksissaan istuessa, varustautui hän\nilmoittamaan tuosta aikeestansa lähteä Ameriikkaan. Juhon tavallistakin\npainostavampi masentuminen alkoi hänessä, kuten usein ennen, herättää\nsääliä ja osanottoa. Kuin saadakseen raskaan painostajaisen huoneesta\npois karkoitetuksi oli hän puuhannut kahvikupit ja valmiin kahvin\nsiihen silityspöytänsä kulmalle, kaasi Juholle kupin ja kehotti:\n\n\"Juho... Juo nyt!\"\n\nMiten puhtaalta se Anna tuntuikin nyt taas Juhosta siinä, valkea\nsilittäjättären esiliina yllään puuhatessaan. Aivan hänen mielensä taas\nvirkistyi.\n\n\"Ota nyt leipääkin!\" kehotteli Anna silityspuuhissaan ahertaen. Juho\nistui penkillä kumarassa. Kuin kehotusta totellakseen hän kurotti\nleivoksen reunasta irtaantuneen murusen, alkoi sitä pureksia\nnatustella, kuten äsken Tiupan tuvassa sitä murustansa, ja samalla\npuheli:\n\n\"Olisipa tässä leivättäkin välttänyt... Juuri äsken söin aamiaisenkin.\"\n\nHäntä ujostutti sanoa totuus: ettei ollut eilenkään syönyt. Ja jos Anna\nolisi nyt miten pyytänyt häntä syömään enemmän, ei hän olisi sitä\ntehnyt. Häntä painosti tämä köyhyyden tunne.\n\nMutta samalla hän alkoi hiljaa herkkyä. Annan ystävyys sai taas hänen\nherkän sielunsa värähtelemään. Taas sekoittui hänessä se ainainen\nrakkauden ja kuoleman runous, punoutui samaksi rihmaksi. Hän muisti\nhirttonuoransa, ja miten lie ollutkin, herkkyi hän siinä jotain\npuhuakseen äkkiä kysäisemään:\n\n\"Surisitko, Anna, jos yhtenä päivänä niinkuin... sanoisin jäähyväiset\nkoko tehtaalle?\"\n\nSitä itsemurhaansa hän tarkoitti. Mutta ei Anna ymmärtänyt. Luuli Juhon\naikovan lähteä työnhakuun muualle ja puhuvan niistä jäähyväisistä.\n\n\"Surisitko, Anna?\" toisti Juho. Annasta tuntui Juho nyt ihan\nomituiselta, kaihoisalta. Silitystään asetellen hän tapaili:\n\n\"Mitä sinä nyt, Juho... Eihän tässä mitä...\"\n\nHänenkin mieltänsä aivan herkytti tämä Juhon mielenmasennus.\nVaistomaisesti hän sen tajusi. Kuin mielialaansa peitelläkseen hän\njatkoksi tapaili:\n\n\"Kuka tässä tietää kuka meistä ensiksi jäähyväiset sanoo...\"\n\nHän tarkoitti sitä omaa lähtöänsä, Ameriikkaan-menoansa.\n\nMutta siihen oli puhelu tauota. Sen aiotun matkankin takia tuo lie\nollut Annan mieli nyt niin herkkä. Hän syventyi työhönsä. Juho istuksi,\noli tupakoivinaan. Ajatus ei ottanut tehdäksensä työtä. Katse kiintyi\ntaaskin siihen samaiseen sillanrakoon. Hyvä tovi oltiin aivan ääneti.\n\nMutta lopulta hän, ikäänkuin olisi virkistynyt, kohentautui ja\nkaihoili:\n\n\"Ei... Et sinä, Anna, surisi... Et, et sinä surisi, Anna!\"\n\nAnna ihan heltyi.\n\n\"Hyvä isä... Mitä sinä nyt, Juho, tuolla tavalla!\" koki hän tapailla ja\nollen ihan altis kaikelle aikoi ilmoittaa sen oman matkansa, puhellen:\n\n\"Kun nämä todellakin, nämä yhteiskunnalliset olot... ovat niin kierot.\"\n\nHän oli ihan kuin helteinen, näppäsi kostealla sormella silitysrautaa,\nsen kuumuutta koetellen, ja kuin hajanaisena jatkoi:\n\n\"Niiden takia tässä minäkin tulin jo ajatelleeksi, että jos tästä\npoistuisi Ameriikkaan... Ei se köyhän isänmaa ole enemmän täällä kuin\nmuuallakaan maailmassa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli alkanut hiljaisuus. Tämä Annan ilmoitus tuli Juholle ihan\nodottamatta. Se koski häneen. Oli kuin ainoa ystävä olisi ilmoittanut\nhänet jättävänsä. Hän painautui kumaraansa ja istui ja koki saada\njotain ajatuksen tapaista kiinni.\n\nJa niin loppumattomiin. Anna silitti. Kuului raudan pehmeä suhahtelu\npuhtaalla paidalla. Annankin mieli ikäänkuin herposi. Puseron kaulus\ntuntui puristavan omituisesta herkkymisestä helteiseksi käynyttä\nkaulaa. Hän vetäisi sitä nopeasti väljemmäksi. Oli kuin olisi kurkkua\nkuivannut.\n\nEi ääntä. Sireenin tuore, kukkiva oksa pisti avonaisesta\nakkunapuoliskosta hieman huoneeseen. Miten lie mieleen silloin lopulta\nelpynyt se Juhon ja hänen poika-vainajansa huilulla niin monesti\nsoittelema \"Kotilaulu\". Kuin oloa virkistääkseen, ja kuitenkin enemmän\nsisällisestä kaihosta, johtui hän silloin siinä silityspuuhassaan\nhyräilemään sen paria säettä:\n\n    \"Kun kotiportin muisto mieleen saa,\n    on niinkuin satais' lunta leppoisaa.\"\n\nMutta siihen loppui kaikki ja alkoi äänettömyys. Kuului tehdaselämän\nmykkä, etäinen jymy. Osa tehdasta kävi jo rikkurien avulla. Juho Kokko\nistui yhä ennallaan. Hänen päässänsä kuvastui taas se äskeinen\nlohduttoman pitkältä tuntuva hiilikuormajono silloin tällöin\nlompsahtelevine ja lotisevine pyörineen, ja sen taustana kuvastui\ntehdasasutuksen laaja hökkelialue, jolla vallitsi poutaisen sydänpäivän\nhiljaisuus, ilman muuta eloa kuin se aidanselällä kertasen kiekaiseva\nkukko.\n\nMieli painui. Taas hän muisti taskussaan olevan nuoran, nousi ja\npoistui hiljaa hiipien, aivan kuin varkain, kuten äsken Tiupan tuvasta.\n\n\n\n\nIV\n\n\nViime aikoina oli alkanut ilmestyä yhä useampia rikkureita, Lakko\ntuntui ikäänkuin kuoleva potilas herpaantuvan. Isoperheisillä oli hätä\nkäsissä. Kaikki oli syöty, kaikki myöty. Lakossa oli sama tuntu kuin\nkuolevassa raukeus kuoleman edellä.\n\nMutta taas ja taas ilmestyi viimeisiä elonmerkkejä, epätoivoisia\ntavallaan. Lakossa yhä pysyvien ja työhön palanneiden välit\nkiristyivät. Oli kuulunut jo uhkauksia. Oli yritetty jo\nväkivaltaisuuksiakin. Tehtaan puolesta oli senvuoksi hankittu lisää\npoliisivoimaa.\n\nMutta se oli yhäti katkeroittanut jyrkimpien mieliä. Moni nuori oli\nmenettänyt malttinsa. Uhkaukset kävivät yhä julkisemmiksi. Jos siis\nyhtäällä, jopa pääasiassa, kaikki herposi kuten kuoleman edellä, niin\njännittyi sensijaan toisaalla kaikki entistäkin kireämmäksi, jopa aivan\näärimmilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi tuulenhenkäystäkään. Päivä tuntui yhä kuumenevan.\n\nAnnan luota lähdettyään oli Juho Kokko kävellyt pitkin tehtaan\npölyisiä pihoja ja kujia ihan ilman määrää. Annan äskeinen ilmoitus\nAmeriikkaan-menosta tuntui tyhjentäneen häneltä maailmasta loputkin.\nEivät vielä koskaan ennen olleet tehdaspihat tuntuneet hänestä niin\nelottoman autioilta kuin nyt. Ei hän tajunnut nyt tehtaan kosken\njymyäkään. Jossain hääri miehiä kivilouhimossa, mutta ei hän sitäkään\nkuvaa aistinut muuta kuin epäselvästi: Oli kuin tuo kuumuudessa\nahertava miesjoukko olisi huojunut siellä työnsä tahdissa verkkaan,\nkuten kuumuuden savujen läpi himmeästi häämöttävä kuva.\n\nNiin saapui hän kosken yläpuolelle jokirantaan, \"möljän\" luo. Siinä\npari miestä purki lastia kalkkiproomusta. Kuuma ilma oli harmaana\nkalkinpölystä. Virran aalto loiskahteli joskus proomua vasten.\nNostoranan rautahaalain ja vitjat rumahtelivat, ja miehet, kalkista\nvalkoisina kuin myllärit, huutelivat haalaimen täytettyään lapioihinsa\nnojaten ranan hoitajalle pitkää, puhuvaa:\n\n\"Hiiii-jop!\"\n\nSiihen laiturille, eräälle pölkylle, istahti Juho Kokko ja jäi ääneti\nkatsomaan miesten työtä. Tehtaan jyminä kantautui tänne entistä\ntummempana, ja sen raskasta voimaa lisäsi etäisen kosken jykevä,\ntasainen pauhu. Ohi kulki muutamia lakkolaisia, nuoria miehiä. Eräs\nniistä soitteli hanuria. Pysähtyivät hetkeksi, katsoivat.\n\n\"Rikkureita!\" äänsi sitten hanurin soittaja, Aapo Pusa,\ntarkoituksellisesti.\n\nMutta eivät nuo sen enempää. Lähtivät ääneti jatkamaan kulkuansa, ja\nJuho Kokko istui olojansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta proomun kalkkilastia purkavat miehet olivat kuulleet äskeisen\n\"rikkuri\"-sanan. Uhkaukseksi he senkin käsittivät. Olot olivat jo niin\nkireät.\n\nJa niinpä he alkoivat epäluuloisina katsahdella siinä rannalla\npölkyntyvellä istuksivaa Juho Kokkoa. Kai se on siinä jonain\nlakkovahtina. Sehän on niitä lakon johtokuntalaisia. Kauan aikaa he\nkuitenkin olivat vaiti.\n\nMutta lopultakin pakkasi johtamaan puheisille. Juhon olo ihan jo\nharmitti. Oli levähdyshetki, Nostoranan vipu heilui höllällä nuoransa\nvarassa. Kuului vain puisten väkipyöräin kuiva natina ja kitinä.\n\n\"Mitäs se Juho Kokko?\" virkkoikin lopulta Antti Närhi tupakkaa siinä\npannessaan.\n\nJuho ei vastannut hyvään toviin. Hänen sairaalloinen ajatuksensa oli\nkiintynyt siihen höllällä vaappuvaan ranan vipuun ja pyörien natinaan.\nSe natina kun muistutti sitä äskeistä hiilikärrien pyörien lotinaa ja\nlompsetta. Juhon äänettömyys lisäsi miesten epäluuloja.\n\n\"Vahtii... urkkii!\" arveli silloin jo lopulta proomun hoitaja Taavi\nUski. Ihan Juhoa härnätäksensä hän sen, muka muille puhuakseen, arveli.\n\nJa Juho loukkaantuikin siitä urkkimissanasta. Hän aikoi jotain sanoa,\nmutta ajatus oli niin raukea ja kaikelle turtunut, että ei tullut\nsuoraan sanotuksi. Sensijaan hän alkoi, tosin kuin vastaukseksi, puhua\nniistä nostoranan vivun pyöristä ja muusta. Hän tapaili:\n\n\"Istun tässä vaan muuten ja katselen.\"\n\nEi tiennyt miten jatkaa. Välipä tuolla.\n\n\"Mitä katselet?\" tarttui Uski jo hieman ynseänä, ja nyt jatkoi Juho:\n\n\"Noita rissoja... Kun ne natisevat ja loki loksahtelee niinkuin olisi\nkoko laitos rempallaan.\"\n\nSe tuntui joltain salaperäiseltä uhittelulta, vihjailulta. Miehet\nvaikenivat. Juhon väsyneet ajatukset saivat vapaasti kiintyä siihen\nomaan asiaansa. Kaikki sekoittui hänessä taas sairaalloiseksi,\nylimalkaiseksi kuvaksi. Hän muisti taas ne lotisevat pyörät ja puheli\nylimalkaisesti:\n\n\"Mutta se on oikeastaan koko tämä yhteiskuntajärjestys semmoinen...\nKaikki lotisee ja lompsahtelee, ja kuitenkin se vielä mataa\neteenpäin... kuten pitkä rahtikuormajono... Vaikka tosin hevosetkin jo\novat uuvuksissa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa siitä se alkoi hiljaa kehittyä. Epäluuloiset miehet luulivat Juhon\ntuolla omituisella puheellaan vihjailevan jotain salaperäistä, kostoa\ntai muuta väkivaltaa. Antti Närhi, joka oli hänen vanha työtoverinsa,\nkoki nyt ihan puolustautua, selittäen: \"Mitä sinä, Juho, joutavia!\" Ja\nhän jatkoi ihan kuin masentuneena: \"Minullakin kun on siinä seitsemän\npientä lasta ja kivulloinen vaimo, niin ei siinä jaksa kaikkia kovia\nkestää.\"\n\nNe äskeiset miehet olivat kiertäneet toiselle rannalle ja soittelivat\nsiellä metsikön varjossa hanuriansa. Juho varustautui Närhille jotain\noikaisuksi sanomaan, selittääkseen, että ei hän ole tarkoittanut mitään\nmoittia, mutta ei ehtinyt alkaa, kun Närhi jo masentuneena jatkoi, kuin\nitsekseen puhellen nurkui:\n\n\"On tässä... Kohtalo tämä.\"\n\nAivan hänen äänensä tuntui värähtelevän.\n\nToiset miehet tupakoivat vakavina. Närhi jatkoi:\n\n\"Elät... Koetat pyrkiä ja pysyä leivässä... Mutta mitenkä lykästää?\"\n\nJa itse hän riensi vastaamaan:\n\n\"Ketä lykästää, ken sortuu... Rimpuilet siinä ja pinnistät voimiasi,\nmutta surutonta päivää et elä.\"\n\nSe tuli niin masentuneesti. Juho Kokon mieli painui yhäti maahan, sinne\nkuhun katsekin. Ihan ajatuksettomana hän tapaili:\n\n\"Ne ovat olot... Parantunevatko nuo sitten sillä, että työtä tekee...\"\n\nMutta silloin kivahti Taavi Uski. Hän luuli Juhon noilla viimeisillä\nsanoillaan pistäneen rikkuriudesta. Työnantajana -- hän oli työnjohtaja\n-- hän ihan sähähti ja tiuskaisi vihaisesti:\n\n\"No korjaa sinä sitten olosi sillä, että jouten maleksit.\"\n\nJa ennenkuin Juho ehti mitään sanoa, jatkoi hän ynseillen:\n\n\"Että työtä tekee!... Pahus!... Työttäkö luulet näin kylmässä maassa\nelettävän!\"\n\nSe oli ilmi vihaa, riitaa.\n\n\"Elä suutu\", virkistyi Juho Kokko ja yritti puhella:\n\n\"Minä olen tasan viisineljättä vuotta tehdasta palvellut, mutta...\"\n\n\"Elä pölötä!\" keskeytti Uski kiivastuneena lapio kädessä jotain\npuuhaillen ja toisti ynseänä:\n\n\"Viisineljättä!\"\n\nIhan hän viskasi lapionsa kalkkiproomuun, niin että pehmeä, kuiva\nkalkki tupsahti, ja jouduttautui panemaan taas nostoranaa käyntiin.\n\nMutta Juho Kokko alkoi painua entiseen raukeuteensa. Joku ylimalkainen\nmielenmasennus valtasi hänet taas. Kuin itsekseen puhellen hän tapaili:\n\n\"Mutta mitäpä näistä kinoista... Mikä kerran lotisee rikkinäisenä, se\nsärkyy ja romahtaa kerran kuin itsekseen, ja sen alle voi voimakaskin\nsortua!\"\n\nMutta taas he käsittävät sen salaperäiseksi uhitteluksi. Uski\nkiivastui:\n\n\"Pois siitä!... Paikalla pois, tahi poliisin haetan!\"\n\nJa nostoranan kuivat pyörät taas kitisivät ja natisivat, ja kuivan\nkalkkipölyn jauhoamat miehet ryhtyivät työhönsä. Juho Kokko istui\nhetkisen, nousi sitten ääneti ja alkoi poistua. Jalat vain\nnotkahtelivat polvista raukeina kuin velttouden tai väsymyksen\njohdosta, ja hänen poistuessaan tehtaan pillin kuiva huuto leikkasi\ntyyntä, poutaista ilmaa.\n\n\n\n\nV\n\n\nHän oli aikoinansa, kuten muutkin tehtaan työmiehet, varsinkin\nvanhemmat, visusti muistanut tehtaan palvelukseen tulonsa vuosipäivän.\nNe olivat niitä vanhoja aikoja, jolloin pitkäaikaista palvelusta\npidettiin kunniana ja jolloin ylpeiltiin jokaisesta täyttyneestä\nvuosikymmenestä. Olivathan ne pikkupalkintoinensa juhlia\ntehtaalaiselämän alati harmaassa yksitoikkoisuudessa.\n\nNyt olivat ajat tosin muuttuneet. Mutta sittenkin hän tänä aamuna\nmuisti, että tänään on kulunut viisineljättä vuotta siitä, kun hän\nkymmenvuotiaana tuli tehtaan työhön, joksikin oppipojaksi tai\nsemmoiseksi. Siitä asti oli hän joka päivä ollut työnsä ääressä aina\nviime sairauteensa ja tähän nykyiseen lakkoon asti.\n\nJa yritti hän sitä tuloansa muistellakin. Tehtaan pilli oli juuri\nhuutanut. Sieltä vinnikomeronsa akkunantapaisesta hän voi nähdä yli\nkoko tehtaan. Näkyi se tiekin, jota myöten hän oli isänsä jälestä\nkävellen saapunut. Kaikki hänestä oli ollut silloin niin outoa,\nsuurenmoista, että hän oli aluksi siihen kaikkeen uteliaana kiintynyt,\nkunnes oli alkanut vaivata rauhallisen kotimökin ikävä. Hän muisti sen\ntulopäivänkin. Se oli ollut ihan tällainen kuuma ja tyyni kuin tämäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei se muisto nyt häntä kauan viehättänyt. Se hävisi aivan\nitsestään. Aivan huomaamattansa hän alkoi taas sensijaan muistella sitä\nsamaista kotimökkiänsä. Se se viime aikoina olikin niin usein mieleen\nsukeltanut.\n\nMutta pian haihtui sekin muistelo, hävisi kuin hetkisen aikaa edessä\nlennellyt perhonen. Ties miten hän taas tapansa mukaan oli saanut\nkäsiinsä sen vanhan puuhuilunsa, istui kyykkysillään vinnikomeronsa\nnurkassa ja soitteli mitä sattui.\n\nMutta kuului ääniä. Tiupan Maija tuo tuntui siellä alhaalla puhelevan.\nIhan tuntui äkäilevän. Juho muisti taas sen ruokavelkansa. Hiljaa hän\nlaskeutui alas ja koki päästä eteisestä ulos, niin etteivät\ntuvassaolijat sitä huomaisikaan. Huilukin oli unehtunut tulemaan\nmatkaan. Hän pisti sen povitaskuunsa ja lähti tavallisille\ntarkoituksettomille kiertelyillensä.\n\nNiin hän maleksi ja kierteli. Lopulta hän lähti valssiosastolle. Juuri\nsiellä hän oli nämä kolmekymmentäviisi vuottansa uurastanut. Sinne hän\noli suorastaan poikasena joutunut. Työt näkyivät siellä olevan jo\nmiltei täydessä käynnissä. Oli työhön palanneita entisiä lakkolaisia,\noli muualta hankittua väkeä. Jo kaukaa, ovea lähestyessään, hän näki\nmiten tulipunaisena hehkuvat rautatangot kiisivät valssausrullien\nvälitse notkeina kuin tuliset käärmeet, ja kuului se ainainen raskas\nkoneiden jymy. Hän lähestyi aivan ajatuksettomana.\n\nMutta ovea etemmä hän ei päässyt. Erityisellä huolella vartioitiin,\netteivät lakkolaiset pääsisi missään yllyttämään jo työhön ryhtyneitä,\njopa turmelemaan koneita. Ovella jouduttautuikin työnjohtaja Hiili\nvastaan. Ystävällisesti tuo toki koetti tehtävänsä suorittaa. Juuri kun\nJuho Kokko aikoi astua ovesta sisään, asettui hän eteen ja puheli,\nsiivosti tosin:\n\n\"Elä nyt, Juho, viitsi tulla tänne... Isännistön puolesta kun se\nkuitenkin on kerran kielletty.\"\n\nSilloin tuntui Juho Kokon mieltä hieman ikäänkuin kirpaisevan. Hän\npysähtyi ääneti, seisoi lyhyen hetken, mutta istahti sitten\nkumaraiseksi jollekin harkolle siihen ihan ovipieleen. Hän muisti nyt\ntaas, kuinka hän silloin kymmenvuotiaana poikana oli juuri tästä ovesta\nensi kerran tehtaan työhön astunut.\n\nJa niin sitä oli sitten jatkunut vuodesta vuoteen, joka päivä,\nyksitoikkoisesti, kuten pitkän heilurin ainainen, säännöllinen\nloikkuminen kellossa. Hiili seisoi yhä ovella. Vaiettiin.\n\nMutta lopulta tuli Hiili siihen, varustautui ihan tupakkaa tarjoomaan\nja asiaa pois painaaksensa samalla puheli:\n\n\"Tässä onkin meillä kiireitä töitä.\"\n\n\"Ka\", äännähti Juho Kokko ja yritti jatkaa:\n\n\"Poikkesin tässä vain muuten...\"\n\n\"Niin... niin... niin no\", ehätti Hiili sotkemaan ja sitä menoaan\ntoisti:\n\n\"Kunpa se nyt on kerran kielletty, niin... Ei sille mitään voi... Pane\nnyt tästä tupakka, Juho\", tarjosi ihan sikarin.\n\nJuho viivytteli.\n\n\"Olkoon!... Palaa tässä vielä... piipussa\", kieltäytyi hän lopultakin\nottamasta. Hiilikin jäi äänettömäksi. Hän oli aina pitänyt Juhosta. Hän\nseisoi hetkisen ja poistui ääneti.\n\nJa yhtä ääneti nousi yksin jäänyt Juho Kokkokin hetkisen siinä katse\nmaassa istuttuaan ja poistui jatkaaksensa taas samaa määrätöntä\nvaelteluansa. Päivä paahtoi kuumimmillansa. Muutamassa seinässä sylkeä\npuhkutti eräs torvenpää kuumaa höyryä ulos, ja toisaalla imeä kurnutti\niso letku vettä tehtaaseen, ryyppäillen sitä säännöllisillä\nkurahteluilla. Ja hilpeä naakkaparvi lennellä kisaili muutaman pihan\nyllä poudassa, erään korkeahkon päädyn seutuvilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin saapui hän eräälle kivilouhimolle. Joukko hikisiä miehiä uurasti\nsiinä kankineen pelottavan isojen kivilohkareiden kimpussa. Näkyivät\nvääntävän niitä raitiotien vaunuun. Joku sähköllä käypä väkipyörä\nhinasi apuna, ja sen iso peukalorauta loksahti rattaan hampaalta\nhampaalle säännöllisesti, hyvin verkkaisessa tahdissa. Juho Kokko\nistahti siihen kuin työtä ja menoa katsomaan.\n\nJa juuri paraiksi saapui siihen nyt se kalkkiproomun hoitajana toimiva\ntyönjohtaja Taavi Uski. Pari tuon proomun lastin purkajaa oli muuttanut\ntänne työhön, ja hän tuli maksamaan niille palkkoja purkamistyöstä.\nHänellä oli isohko lompakko rahaa täynnä. Näkivät sen kaikki miehet,\nkun hän siitä maksoi.\n\nMutta Uski oli viimeisestä kinastaan harmistunut Juho Kokkoon. Jo oitis\ntullessaan hän vilkaisi siihen äkäisesti. Ja palkat nopeasti\nmaksettuaan kysäisi aivan vihaisesti:\n\n\"Mitä sinä täällä taas?... Yllyttämässä?\"\n\n\"Eipä tässä mitä\", tapaili kumarassa tupakoiva Juho Kokko, katse yhä\nmaassa, ja lisäili:\n\n\"Mietin vain kahta tehtaalle-tuloani... ensimäistä ja viimeistä,\nsillä...\"\n\nLöysi hän toki sanat ja lopetti: \"Ensimäisellä kerralla ovi avattiin.\nViimeisellä kerralla se sulettiin.\"\n\nMutta Taavi Uski ei halunnut jatkaa. Lyhyesti käski hän erään miehen\nmennä noutamaan poliisia viemään Juho Kokon pois, ja sitä menoaan hän\npoistui paikalta.\n\nJuho Kokko istuksi vielä hyvän tovin aivan ääneti, synkkänä. Mutta\nlopulta hän, jo ennen poliisin tuloa, nousi ja ihan uhittelevasti\npuheli umpimähkään:\n\n\"Loksaan... Niinkuin tuo väkipyörän peukalorauta vielä kerran loksaan!\"\n\nJa kun hän sen sanottuaan poistui, tuntuivat hänen polvensa tavallista\nsyvemmä notkahtelevan, eikä hänen mielensä ollut vielä koskaan elämässä\nollut niin katkera ja raskas kuin nyt.\n\nMutta miehet katsoivat ääneti hänen poistumistansa. Uhitteluksi he\nkaikki sen loksaamisen nyt käsittivät.\n\n\n\n\nVI\n\n\nHän oli nyt, louhimolta lähdettyään, yksin harhaillut pitkät ajat.\nOikeastaan koko tuo tapaus oli jo hänen sielussaan ylimalkaistunut\njoksikin epäselväksi, himmeäksi: poudan autereiden ja päivänsavujen\nläpi siinsi hänelle ainoastaan hämärä kuva kivilouhimosta, jossa miehet\nhikisinä huojuivat, ja valssiosastosta, josta kuului painostava, tumma\njymy. Mielen oli vain täyttänyt katkeruuden tunne.\n\nJa kuitenkaan hän ei ollut katkera kenellekään erityisesti. Mieli oli\nvain muutoin karvas ja raskas ja väsynyt kaikelle elämässä. Yhä ja yhä\nuudestaan hiipi mieleen se kuoleman asia, ja hän ihan kopeloi jo sitä\ntaskussa olevaa hirttonuoraa. Oli hän siinä kuleksiessansa yrittänyt\npoiketa Annan luo, mutta se ei ollut kotona. Seinän takana asujat\nsanoivat sen lähteneen hankkimaan passia Ameriikkaan-lahtöä varten.\n\nSiis taas Annakin kohta poissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin saapui hän tuossa jo lähellä illansuuta Antti Närhin\nasumusrähjälle. Hän muisti sen kalkkiproomussa puhumat puolustelut:\npuheet sairaasta vaimosta ja seitsemästä pienestä lapsesta, joiden\ntakia oli ollut pakko luopua lakosta. Hän pysähtyi, nojaili piha-aitaa\nvasten ja koki miettiä sitä kaikkea.\n\nEikä hän silloin voinut olla menemättä Närhin vaimon luo puhumaan,\nikäänkuin pyytämään anteeksi jotain. Hänestä oli yleensä alkanut\ntuntua, kuin olisi hänen suhtautumisensa kaikkiin ihmisiin jo hiljaista\nhyvästijättöä. Aivan huomaamatta olivat hänessä näinä viime aikoina\nväsyneet kaikki elävän maailman tunteet: väsynyt oli viha, rauennut\nkaikki.\n\nAinoastaan se Annaan suhtautuminen oli vielä tunteista eleillä. Se oli\nkuin viimeinen liina, joka huiskutti poistuvalle jotain --\njäähyväisiäkö, kutsuako takaisin elämään, luo?\n\nEi sitä tajunnut.\n\nHämärtyi vain, yhä hämärtyi, ja yhä huiskutti se Annan etäinen\nvalkoinen liina, se viimeinen liina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kotona tuo Närhin Kaisa olikin. Sairasti hivuttavaa tautia ja oli jo\nriutunut ihan elämän ja kuoleman rajoille. Silmät olivat painuneet\nsyvälle kuoppiinsa. Ei niissä enää leimunnut elämä, vaan kuolema niistä\nkatsoi. Istuksi vuoteessa, yski ja puheli, neuvoksi jotain lapsille.\n\nJa miten lie ollutkaan, alkoi Juhosta tuntua siltä, kuin olisi hänellä\nnyt toveri kuoleman matkalle. Hän istui, tupakoi ja koki mietiksiä.\n\nMutta ajatus oli turta. Ei hän saanut sitä työhön. Kuumoitti vain\nsielussa kuva jostain salaperäisestä tiestä, jota hän vaeltaa tämän\nkuoliaaksi kuihtuneen vaimon kanssa, vaimon, joka katsoo häneen\nlasittuneilla silmillänsä. Hän ihan kuin eli siinä maailmassa. Niin\nistui hän kauan ääneti.\n\n\"Mitä Juholle kuuluu?\" tervehti lopulta sairas vaimo, saatuaan lapset\nneuvotuiksi. Juho ikäänkuin heräsi, koki puhua.\n\n\"Eipä tässä mitä kuulumisia\", tapaili hän ja koki sovitella sitä\nkalkkiproomutapausta, ikäänkuin Kaisa olisi sen tiennyt.\n\n\"Minä siinä Antille\", puheli hän, \"tulin kalkkia purkaessa sanoneeksi,\nniin hän käsitti sen väärin ja luuli minun soimaavan.... Vaikka ei se\nsitä ollut.\"\n\nMutta ei se Kaisa niistä asioista tiennyt. Ei myös näyttänyt mistään\nsemmoisesta enää välittävän. Hengitti raskaasti huohottaen ja puheli:\n\n\"Mitäpä me niistä... kalkkiproomuasioista... Aikamme täällä elämme ja\nkidumme ja... kuolemassahan me kaikki saamme rauhan.\"\n\nEikä Juho tiennyt mitä siihen sanoa. Hän painui yhä syvempään kumaraan\nja vaikeni. Kaisa oli hapuillut kirjan ja alkoi lukea ääneen.\n\n-- -- --\n\n\"Jeesus sanoi: ottakaat kivi pois. Sanoi hänelle Martta, sen sisar,\njoka kuollut oli: Herra, jo hän haisee; sillä hän on neljä päivää\nkuolleena ollut.\n\n\"Jeesus sanoi hänelle: enkö minä sinulle sanonut; jos sinä uskoisit,\nniin sinä näkisit Jumalan kunnian. -- -- --\n\n\"Ja kun hän nämät sanonut oli, huusi hän suurella äänellä: Latsarus,\ntule ulos!\n\n\"Ja se kuollut tuli ulos sidottuna käsistä ja jalvoista kääriliinalla,\nja hänen kasvonsa olivat sidotut ympäri hikiliinalla. Jeesus sanoi\nheille: päästäkäät häntä ja antakaat hänen mennä.\n\n\"Niin monta juutalaista, jotka olivat Marian tykö tulleet, ja näkivät\nne, kuin Jeesus teki, uskoivat hänen päällensä.\"\n\nYskiminen siinä katkaisi. Juho istui ennallansa... Sattuikin tämä luku\nnyt.\n\nJa äkkiä hän siinä masentuneena istuessaan Kaisalle arveli, tapaili:\n\n\"Niin... Vaikka liekö tuo enää ollut oikein.\"\n\nJa kun Kaisa ei vastannut, niin hän sen huohottaessa jatkoi, katse\nmaassa:\n\n\"Kun sitä kuka kerran tästä maailmasta pois lähtee, niin liekö tuo\noikein palata... Vieras ja vainaja sitä silloin kuitenkin täällä\nolisi.\"\n\nKaisa huokasi syvään, mutta ei virkkanut mitään. Hetken vaiettuansa\nalkoi nyt Juho siinä kuin yksikseen mietiksiä ja puhua:\n\n\"Kerta tässä eräänä talvena...\"\n\nEi siitä erin monta vuotta ollutkaan. Hän jatkoi:\n\n\"Sorsa oli joukostaan häipynyt ja jäänyt tänne ja elätteli itseään\ntalven yli tuossa alisen kosken suvannossa... Mutta vilu sillä tuntui\ntäällä olevan, ja näki, että se tunsi itsensä täällä vieraaksi.\"\n\nTodellakin! Joka päivä hän oli käynyt sitä suvannon reunalla\ntervehtimässä, laitellut sille suojapaikkoja pahimman varalta ja\nkokenut siitä huolehtia. Olipa hän kerran ihan vartavasten,\ntalvipakkasessa, soitellut sen huviksi huilua siinä lumisella rannalla.\n\n\"Haudankaivaja siihen osui silloin tulemaan\", muisti Juho sen kirkkaan\npakkaspäivän, kun hän oli soitellut ja hautuumaalta työstään palaava\nhaudankaivaja oli tuon oudon soiton kuultuansa poikennut luo ja jäänyt\nsiihen kummastelemaan ja katsomaan kirkkaan pakkaspäivän talvista\nkuvaa. Se sorsa oli tullut Juhon ja sen poika-vainajan lemmikiksi. Se\npoika-vainaja oli joka päivä tiedustanut häneltä sorsan vointia, itse\nkun ei vielä nuoruutensa vuoksi voinut käydä sitä säännöllisesti\ntervehtimässä.\n\nNiin.\n\nNyt hän muisti sen orpo-sorsan. Hänelle kajasti, miltä kuuluisi hänestä\ntämän maailman huilunsoitto, jos hän kerran palaisi kuoleman mailta:\nNiin se olisi kuin se talvinen huilunsoitto yksinäiselle sorsa-paralle.\n\n\"Niin että eikö tuo lie paras, kun ei enää palaa... Jos on kerran tästä\nmaailmasta lähtenyt\", jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen puheluansa.\nPiippu oli tyyten sammunut, mutta pysyttelihe toki ikenessä.\n\n\"Sillä kyllä sitä kuitenkin oltaisiin silloin täällä vieläkin\nviluisempia ja vieraampia kuin sorsa talvisessa suvannossa...\nPelattaisiin meitä, eikä meille kukaan huiluaan soittaisi\", lopetti\nhän.\n\nAlkoi vaitiolo. Kaisa hengitti raskaasti. Hänen korvissansa humisi\nJuhon puheista jotain siitä maailmasta, jonka ovia hän jo itsellensä\nhiljaa aukoi.\n\n\"Mitäpä meistä... Herra se meidän tulomme ja menomme kuitenkin\npäättää\", äänteli hän lopulta, kuin jotain sanoaksensa, alistuaksensa.\n\nPuhelu loppui. Hetken istuttuansa Juho lähti pois ihan ääneti,\nmuistamatta edes sitä, mitä varten oli tullut.\n\nMutta Kaisasta tuntui Juho nyt omituisemmalta kuin koskaan ennen. Vasta\nnyt yksin jäätyänsä hän sen huomasi ja luuli, että Juholle on jotain\ntapahtunut tai että häntä painostaa joku, vaikkapa aikomus jotain outoa\ntehdä. Miehensä tultua kotiin hän yritti vaivalloisin sanoin kertoa\ntapauksesta, mutta se keskeytyi, kun lapset tulivat ja hälinällänsä\nsotkivat kaiken.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn jo ilta.\n\nNärhin tuvasta poistuttuaan oli Juho kävellyt jos missä syrjäpoluilla.\nEi häntä haluttanut mennä asumukseensakaan, sinne Tiupan vinnikomeroon.\nIhan se talo jo pelotti sen syömävelan takia. Häntä alkoi taas\nvaltailla ainainen kaikkeen väsyminen. Se aamullisten tapauksien\nsynnyttämä mielenmasennus painosti vain kuin mykkä, eloton,\numpimähkäinen voima.\n\nTehtaan pilli huusi jo viimeisillekin työläisille vapauden. Kului jo\nsiitäkin tovit, monetkin, mutta yhä hän kierteli. Ja nyt saapui\njo yö. Naakat nukkuivat paikoillansa korkealla katonharjalla jos\nräystäälläkin. Yövahti kierteli, yksi siellä, toinen täällä. Varottiin\nväkivallantekoja lakkolaisten taholta. Tehdasalue oli tyhjä. Raskas,\niso tehdasrumilas kohosi mykkänä kesäyön hiljaisessa, lienteässä\nvalossa. Oli jo ohi puoliyön.\n\nVasta tuossa lähellä päivännousun aikoja saapui Juho Kokko tehtaan\nlehtoiselle hautausmaalle. Hän meni poikansa, vaimonsa ja isänsä\nhaudalle. Kaikki ne olivat siinä rinnatusten, ja ihan siinä pojan\nhaudan pääpuolessa viheriöi iso, tuuhea koivu, aivan samanlainen kuin\noli aikoinaan se kotimökin veräjänkorvakoivu. Hän istahti siihen\nhaudalle, istui siinä, istui kauan, kuin ajatuksettomana.\n\nAurinko jo nousi, kesäinen, varhainen aurinko. Oli kesäisten nukkuvien\nparas unen aika. Hän muisti huilunsa. Tuore valo vuoti hiljaa\nruohottuneille haudoille ja hautaristeille.\n\nEi ääntä. Kaikki nukkuivat. Ainoastaan lintuset tirskuivat. Hänkin oli\nväsynyt, painautui pitkäksensä ruohoiselle haudalle ja nukahti siihen.\n\nKun hän heräsi, paistoi aurinko jo korkealla. Tuore ruoho oli\nlakoutunut ja peitti hänen kasvonsa, ja ympärillä rehotti vihanta\nheinä, jossa pörisi lihava mehiläinen. Silmiin osui taas se koivu.\nSiinä tirskutteli joku eloisa lintu, ja ilmassa tuntui vielä hieman\naamun raikasta tuoreutta. Ei haluttanut nousta. Hän virui vielä tovin\nsiinä selällään, vihanta ruoho kasvojen varjona, ja katsoi sitä kuvaa.\n\nKunnes sitten lopulta nousi, kohottautui kyykyllensä. Huilu oli siinä\nvieressä. Huomaamattansa hän alkoi taas sitä soitella, soitti kauan,\nhautakummun vieressä ruohokossa istuen.\n\nViimein saapui haudankaivaja. Hän ikäänkuin heräsi sen tulosta ja kuin\njostain syystä puolustautuen puheli:\n\n\"Olin kävelyllä... Kun tuli siinä aikaisin noustuksi, niin lähdin\nhautoja katsomaan.\"\n\n\n\n\nVII\n\n\nTehtaalla oli tänä päivänä hälinää ja humua. Yöllä oli päästetty se\nkalkkiproomu irti rannasta. Se oli ajautunut virran mukana koskeen ja\nruhjoutunut sen kuohuissa mäsäksi. Ainoastaan proomumiesten koppi oli\nsäilynyt jotenkin eheänä, kelluen suvannossa vedenpinnalla johonkin\nesteeseen takertuneena.\n\nEikä siinä kyllin kauhua. Tuossa samaisessa kopissa oli nukkunut se\ntyönjohtaja ja proomunhoitaja Taavi Uski. Hänen ruumiinsa löydettiin\nkopista.\n\nMutta ei hukkumisesta kuolleena. Hänet oli ennen proomun irroittamista\nmurhattu. Pää oli lyöty jollain rauta-aseella mäsäksi. Hänellä oli\nollut palkanmaksuja varten varatuita tehtaan rahoja pari tuhatta, ja ne\noli ryöstetty.\n\nOli huhua ja kuisketta. Poliisit tutkivat asiaa kiireesti, jälkien\nvielä vereksinä ollessa. Tottuneiden vaistojen erinomaisella\nhoksaamiskyvyllä he luulivat oitis löytäneensä johtolangan.\nUski-vainajaa ei tietty kenenkään erikoisemmin vihanneen, ei kenenkään\nuhitelleen.\n\nEi muiden kuin yhden. Närhi ja ne toiset kalkkiproomulastin purkajat\nsamoin kuin kivilouhoksenkin miehet tiesivät nyt kertoa, että Juho\nKokko oli juuri edellisenä päivänä louhoksilla ja sitä edellisenä\nsiellä möljällä uhitellut jotain salaperäistä: puhunut \"loksaamisesta\"\nja \"lotisevan sortumisesta\" ja muusta.\n\nSiinä oli poliisille johtolangan pää. Käytyään Tiupalta tiedustamassa,\noliko Juhon ehkä kuultu viime yönä liikuksivan ulkona, sai hän kuulla,\nettä Juho oli ollut poissa koko yön.\n\nAsia oli poliisista aivan selvä, Juho Kokko on murhaaja.\n\nMutta poliisi tekikin aivan odottamattoman ilmoituksen: antoi tiedoksi,\nettä on päästy jo murhaajan jälille. Murhaaja on muka eräs äsken\nvankilasta päässyt mies. Se on paennut, mutta jälillä ollaan.\n\nSe oli eksytystä. Asiaa tutkimaan oli kutsuttu salapoliisi, jota ei\ntehtaalla kukaan tuntenut. Se oli käskenyt noin menetellä, että\nmurhaaja Juho Kokko rauhoittuisi. Hän tekeytyy sen ystäväksi,\nheittäytyy salaiseksi rikolliseksi, urkkii kavaluudella. Kenties on\nJuholla useita rikostovereita, ja ainoastaan täten voi nekin pyydystää:\nhän rauhoittaa ne niin, että jäävät paikoilleen, urkkii sitten niiltä\novelasti, ystäväksi, veijariksi tekeytyen, ja niin vangitsee kerralla\nkaikki.\n\nMutta tehtaalla oli kuohua ja kuisketta ja kuului arveluita. Poliisin\ntarkoituksellinen ilmoitus kyllä tehosi. Ei Juho Kokkoa nyt epäillyt\nenää muut kuin itse poliisi, joka oli hänen syyllisyydestänsä varma ja\nkietoi vain viisaasti verkkoa hänen ympärillensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnna Suni oli saanut passinsa ja alkoi jo hiljaa valmistella lähtöänsä,\nlopetella töitänsä ja puuhailla vähien tavaroittensa myömistä. Ei niitä\nmatkarahojakaan liiaksi ollut, mutta kuitenkin oli toivo selviytyä.\nLisäksi oli eräs kaupunkilaistuttu nyt juuri kirjoittanut ja luvannut\nlainata, jos tarvitsee.\n\nJa miten olikaan, niin alkoi hänestä siinä lähtöä ajatellessa tuntua\nhieman vaikealta. Tehdas kaikkine huolinensa oli sittenkin hänen\nsynnyinpaikkansa. Olihan siellä jokirannoilla, jos missä, aina joku\nmuisto, joka kertoi jotain, ehkäpä suruista, joskus muutakin. Lapsuuden\nja parhaan nuoruuden muistoja ne sittenkin olivat, vaikkapa kaiken yllä\nleijailikin joku tehtaalaiselämän ainainen harmaa pilvi.\n\nJa erityisemmin vaikealta tuntui nyt erota Juho Kokosta. Aina se oli\nollut hänelle ystävä. Se se oli silloin pikku varojensa aikana auttanut\nhänet työttömyysajan painaessa kaupunkiin ja jo sitä ennen kokenut\navustella, aina siitä päivin kuin äiti kuoli. Isänänsä, jonain hyvin\nläheisenä, hän oli Juhoa aina pitänyt.\n\nJa nyt vielä se Juhon säälittävä tila! Annan herkkä silmä oli huomannut\nne monet ihmisluonnon hienot pikkuseikat, jotka työläisen povessa\npiilivät syvemmällä kuin muiden. Hänen olonsa kävi vaikeaksi, kun hän\najatteli, että hänen nyt täytyisi jättää Juho semmoisena.\n\nNiin oli hän nyt poikennut asialle Närhin sairaan vaimon, Kaisan, luo.\nSe johtuikin nyt puhumaan siitä Juhon eilisestä olosta, joka hänestä\noli tuntunut niin omituiselta.\n\n\"Juho Kokko tässä eilen oli ja puhui... Tuntui niin kummalliselta koko\nsen olo\", alkoi hän siinä muut puhelut puhuttuaan.\n\nAnna vaikeni. Kaisa yski ysköksensä ja selviydyttyään jatkoi kuin\nyskimisestä väsyneenä:\n\n\"Mutta sitä lie hänelläkin surunsa... Sitä ei meikäläisen poveen jaksa\nnähdä muut kuin Jumala ja me itse... Se tää kova elämä painaa meissä\nkaikki niin kovin syvälle.\"\n\nHerra siunaa! Annasta tuntui, kuin yrittelisi hänen silmiinsä pyrkiä\nkyynel. Kaisa makasi vuoteessa ihan voimattomana ja tovin kuluttua\ntoisteli kuin itsekseen huokaillen:\n\n\"Painuu... painuu... Kaikki painuu meissä syvälle...\"\n\nHän koki kääntäytyä tai kohentautua ja lisäsi:\n\n\"Sitä kun ei meikäläisellä ole aikaa vaivojansa valitella ja... niitä\npinnalla muiden nähtävänä pysyttää, niin... Eivät ne silloin maailman\nsilmiä kyyneleisiksi kostuta.\"\n\nAnna ei ollut jaksaa puhua. Juhon kohtalo kuvastui hänelle nyt aivan\nvihlovan säälittävänä. Erityisesti muisti hän, miten Juhon polvet\nolivat varsinkin viime aikoina astuessa väsyneinä notkahdelleet ja\nmiten miltei kaikessa oli kuvastunut joku hajanaisuus.\n\n\"Niin... Eihän sitä tiedä... Se on kullakin kohtalonsa... Juholla\nniinkuin muillakin\", tapaili hän jotain Kaisalle sanoaksensa.\n\nVaiettiin. Joku köyhä kukka kukki punaisena ja yksin kuin orpo hökkelin\nikkunapahasella, ja vain Kaisan hiljainen, vaivalloinen hengitys kuului\nhuoneessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli pouta kuten ennenkin. Tehtaan savutorvi purki lihavaa savua, joka\nrasvatyynessä ilmassa laajeni ja muodosti kuin pilven tehdasrakennuksen\nylle, ja sen pilven alla lennellä kisailivat nyt naakat.\n\nJa Annakin tapasi Juhon kohta Närhin tuvasta lähdettyänsä. Se oli\nhautausmaalla nukuttuaan ja ruohojen ja vihreyden keskellä herättyään\nikäänkuin hieman virkistynyt. Oli kierrellyt metsissä ja poikennut\njohonkin mökkiin ja palasi nyt tehtaalle.\n\nNiin osui hän tulemaan Annaa vastaan Annan mennessä erääseen\nlähimökkiin asialle.\n\n\"No, Juho!\" tervehti Anna häntä ystävällisesti ja lisäsi:\n\n\"Tule nyt kävelemään mukaan.\"\n\nJa Juho lähti. Polku kulki metsän läpi. Siinä mukana kävellen hän\nyritteli jotain puhua. Mutta ei tuossa nyt johtunut mieleen muuta kuin\nse hautausmaalla nukkuminen. Siitä hän yritti puhella.\n\n\"Nukahdin tässä... haudoilla... Kun ei työtkään esteenä ole\", sai hän\nsanotuksi. Hän kertoi miten oli herännyt, ja äkkiä alkoi toisin,\npuheli:\n\n\"Närhin Kaisa siinä eilen luki, että Latsarus, kun hänet kuolleista\nherätettiin, niin tuli ulos hikiliinoissa ja kääriliinoissa... Niin\nsitä vaan tulee silloin ajatelleeksi...\"\n\n\"Niin mitä?\" tarttui Anna, ja Juho tapaili:\n\n\"Niin... sitäpä minä vain ajattelin, että... Jos tuo se poika-vainaja\nsiinä nukahtaessani olisi Latsaruksen tapaan noussut kuolleista ja\nistunut haudan reunalla ja soittanut huilua, kun minä heräsin.\"\n\nAnna ei vastannut. He kävelivät tovin ääneti. Sitten Juho arveli:\n\n\"Mutta mitäpä siitä!... Ei se tapahdu!... Sitä vaan maailmassa\nrunoillaan, mutta ei se runo elä ja tapahdu tässä maailmassa.\"\n\n\"Niin... Juho\", tapaili Anna. He olivat saapuneet veräjälle, josta\nAnnan tie kääntyi mökille, mihin hän oli matkalla. Arvaten, ettei Juho\ntule perille, hän siinä veräjän yli noustessaan puheli:\n\n\"Tule nyt, Juho, vielä puhumaan... Olisikin yhtä ja toista sinulle\nsanottavaa.\" Ja hän jatkoi matkaansa. Mutta Juho Kokko seisoi kauan\nveräjään nojautuneena ja katsoi Annan poistumista. Vasta sitten kun\nAnnaa ei enää näkynyt, hän virkosi ajatteluun ja puheluun. Hän muisti\nsilloin tuonnoin, itsemurhaa tarkoittaen, kysyneensä Annalta, surisiko\nse, jos hän yhtäkkiä häviäisi, ja sitä muistellen hän nyt äkkiä\nitsekseen suruisesti kaihoili:\n\n\"Ei... Ei se Anna surisi minua... Ei, ei se surisi Anna minua!\"\n\nJa taas alkoi hänen mielensä painua raskaaksi ja ylimalkaiseksi.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nViki Nykäri oli taitavimpia etsiviä poliiseja. Oli jo saanut ilmi monet\nhyvinkin hämärät rikokset. Hän se nyt oli saapunut tutkimaan tätä Uskin\nmurhaa.\n\nJo ihan ensi töikseen hän heittäytyi tutuksi Juho Kokon kanssa. Kertoi\nolevansa vihoihin joutunut työtön, kuleksivansa eikä välittävänsä enää\nmistään.\n\nJa niinpä hän nytkin seurustui Juho Kokon puhetoveriksi. Oli kuuma\npäivä, kuten yleensä oli näinä aikoina ollut. Jokirannassa heittelivät\npikkupojat kiviliuskeilla \"voileipiä\" vedestä. Juho oli istahtanut\nlähettyville metsikön varjoon ja katseli poikasten hilpeää tointa ja\nhälyä. Kuului tehtaan ja kosken etäinen, raskas jymy, ja ylempänä\ntarpoivat miehet tyhjää proomua vastavirtaan. Viki Nykäri tuli siihen\nluo kuin metsissä ilman aikojaan maleksija, puhui sanasen helteestä ja\nistahti.\n\n\"Piruvie!\" alkoi hän puhelun niistä tarpovista miehistä, jatkaen:\n\n\"Yhdet siellä vaan saavat helteessä tarpoa, mutta patruunat ne siitäkin\ntyöstä rauhassa lihovat.\"\n\nJa kun Juho Kokko ei siihen mitään lisännyt, jatkoi hän, sadatellen:\n\n\"Mutta se on nykyisessä yhteiskunnassa köyhän elämä kovaa!\"\n\nIhan hän innostui, vihastui, löi uhkaavasti polviansa ja vannoi:\n\n\"Mutta saakelivie!\"\n\nSe tuli aivan luonnollisena. Ei siinä olisi kukaan teeskentelyä\nhuomannut. Hän jatkoi, toisti, uhitteli.\n\n\"Saakelivie, sanon minä, tästä täytyy tulla loppu... Köyhyyden pitää\nkerran loppua raatajan kodista!\" hän ihan julmistui.\n\nMutta ei Juho Kokko jaksanut enää innostua. Yritti hän kyllä, mutta\nmieli oli jo väsynyt.\n\n\"Se köyhyys... Se joka on raatajan kodissa\", tarttui hän puheluun,\nmutta alkoi oitis herpautua niihin omiin haaveisiinsa. Siinä puheen\njatkoksi hän koki tapailla:\n\n\"Sen meikäläisen raatajan kotiin se köyhyys ilmestyy aina säännölleen\nniinkuin keväällä, joka kevät, kottarainen pihakoivuun.\"\n\nHänen äänensä värähteli jo surullisesti. Viki Nykärikin tekeytyi sen\njohdosta kuin masentuneeksi, murheelliseksi, köyhän kohtalosta\npuhellen:\n\n\"Se on tämä kiero yhteiskunta, joka sen saa aikaan.\"\n\nSenhän myönsi Juhokin. Mutta sittenkin veti hänen mieltänsä se oma\nväsymys. Se mieli koki aina vain pysähdellä levähtämään siihen, mikä\noli vanhoilta ajoilta tuttu lepopaikka. Niihin kottaraisiin se taas\nkiintyi. Hän puheli:\n\n\"Minä ennen aikaan...\" Omituista! Ei hän ollut ennen koskaan ollut näin\navomielinen; ei hän ollut kenellekään näitä salaisuuksia ilmoitellut:\nsitä, että hän on hiljaa ja salaisuudessa runoillut. Nyt hän avautui ja\nraukesi siitä puhumaan, jutellen:\n\n\"Niin... Ennen aikaan minä... Siitä raatajan köyhyydestä kun tässä nyt\nkerran puhe tuli... Niin minä ennen aikaan yrittelin runoilla... vaikka\neihän se hääviä ollut... ja kyhäsin siitä köyhän köyhyydestä runon...\nKottaraiseen vertasin sitä.\"\n\nMutta Viki Nykäri oli kiintynyt vain omiin tutkimuksiinsa. Hän koki\nsyventyä Juhoon, puheli sopivalla tavalla, ja Juho avautui yhä ja\nkertoi:\n\n\"Kirjoitin siitä näin.\"\n\nJa hän lausui kuin runoa ainakin:\n\n    \"Ole, köyhyys, niinkuin kottarainen,\n    köyhän majan aina tuttu vieras.\n    Viivy, laula, visertele, mutta\n    elä laula mieltä suruiseksi.\n    Laula niinkuin kevään kottarainen\n    laulaa ilot, riemut pihamaalle.\"\n\nSe oli nyt muisto hänelle, se runo. Mieli levähti siinä, kuten levähtää\nväsynyt vanhalla tutulla veräjällä. Hän lisäsi:\n\n\"Eivät siinä taida riimit ja soinnut olla niin säällisiä kuin\nuloslukeneen runoissa, mutta eipähän se ketään pahenna.\"\n\nJa niin jatkui. Nämä vanhat muistot ja se tehtaan raskas etäinen jyminä\nalkoivat yhä enemmän painaa Juhon mieltä. Viki Nykäri oli jo oppinut\ntuntemaan Juhoa. Haaveilija -- niin hän päätteli. Ne hautovat salassa\nsuuria, tekevät rikoksia luodakseen niiden avulla pohjan sille\nmaailmalle, jota uneksivat.\n\n\"Mutta mitäpä niistä... köyhän runoilemisista!\" päätteli hän siinä\npuhetta viritellessään äkkiä, innostui, kuvaili taas, kuinka mahdoton\nköyhän on elää runoilun elämää, kun rikkaat imevät kaiken.\n\n\"Mutta siinä täytyy tapahtua muutos!\" vannoi hän ja meni sitä menoaan\netemmä asiaansa, alkaen:\n\n\"Sinä tuota kuulut olevan hyvä huilunsoittajakin... Haudankaivaja\nkertoi sinun... eilisaamunako se olikaan vai milloin... soitelleen\nhautausmaalla.\"\n\nJa Juho kertoi, myönsi soittaneensa, puheli:\n\n\"Kuleksin siinä yön ulkosalla... kun ei ollut järin mihin mennäkään,\nniin... siinä vähän ennen auringon nousua osuin hautuumaalle ja nukuin\nsiellä.\"\n\nSe selitti paljon Nykärille. Haudankaivajallehan Juho oli sanonut\ntulleensa sinne juuri silloin, tuossa seitsemän ja kahdeksan välillä,\nja nyt ilmoittaa saapuneensa jo vähän ennen päivän nousua, siis noin\nkello kaksi yöllä, ja juuri siinä yhden ja kahden välillä on murha\ntapahtunut, koskapa murhatun kello oli ruumiin jouduttua\nkoskenkuohuihin pysähtynyt 23 minuuttia yli yhden. Hän varmistui\nasiastaan, jatkoi, puhui kurjuudesta. Nyt hän ihan ynseili:\n\n\"Kottaraiset siinä silloin,.. Mitkä oikeat kottaraiset meille köyhille\nvisertäisivät!\"\n\nNiistä Juhon äskeisistä kottaraispuheista hän sitä johti. Hänen\ntekeytymisensä oli aivan järkyttävän todellista. Äkkiä hän heittäytyi\nihan surulliseksi ja puheli:\n\n\"Sekin Juho Teppo... Tappoi sen kauppias Roivaan... Ensin aikoi lyödä\nkangella, mutta sitten kuitenkin kuristi ja sitoi hirttonuoraan, että\nolisi luultu sen itse hirttäytyneen.\"\n\nJuho Kokko alkoi synkistyä. Se hirttäytymisasia loihti taas hänen\nmieleensä omat ajatukset. Taas hän muisti, että taskussa on nuora. Hän\npainui syvempään kumaraan. Viki Nykärin tottunut silmä huomasi sen.\nTätä mielenliikutusta hän oli juuri tuolla oudolla puheellansa\nurkkinut. Juhon silmissä alkoi virranjuoksu kuvastua kuin joku hitaasti\nsoluva nuora.\n\nMutta Viki Nykäri jatkoi ennallansa, sadatteli rikkaita, surkutteli\ntämän maailman sortuneita. Äkkiä hän ihan riehahti vihasta. Silmät\nkiiluvina hän sieppasi puukon tupesta, löi sen pääpuolen, terä\npystyssä, polveensa ja niiden Juhon kivilouhoksella lausumien\n\"loksaamis\"-uhittelujen johdosta ihan vannoi:\n\n\"Mutta loksaan!... Kerta vielä loksaan.\"\n\nJa tiukasti katsoi hän Juhoa silmiin, kuten asia vaati, mutta itse\nasiassa tutkiakseen siten Juhon ilmeitä, ja samaan tapaan hän tenäsi:\n\n\"Ja entäs sinä, Juho?... Niin että loksaisitko, jos milloin niikseen\ntulisi?\"\n\nMutta silloin osui tulemaan Antti Närhi. Oli jo lopetettu työt.\nIltarusko alkoi punertua taivaalla. Viki Nykäri lopetti. Ei sitä muka\nsopinut Närhin aikana.\n\nMutta Juho tuskin huomasi mitään, istui ennallansa. Se Nykärin\nhirttonuorapuhe oli lennättänyt hänen mielensä toisiin maailmoihin.\nNärhi istahti joukkoon, aikoi puhella.\n\n\"Mitäpä tässä\", tapaili Juho ja jatkoi: \"Jos nimittäin hirttonuorakin\nketä kuristaisi...\"\n\nHän puheli tavallaan kuin unessa, lisäsi: \"Ystävä aina pettää hädän\nhetkellä, mutta hirttonuora ei koskaan.\"\n\nSe oli nyt jo hänen filosofiaansa. Se oli ikäänkuin oksa, joka oli\nvihertynyt hirsipuusta. Siinä oli väriä, mutta ei elämää, ei tämän\nmaailman elämää.\n\nMutta eivät toiset sen kaameutta käsittäneet. Nykäri eli omaa\nelämäänsä, piti Juhon mielialaa silmällä, ja Närhi tapaili vakavana,\nkuin ajatuksissaan:\n\n\"Ka se on... Kuolema vaeltaa omia teitään ja kolkuttaa meille\nsauvallaan... kullekin omalla ajallaan ja tavallaan.\"\n\nMutta oli jo myöhä ilta. Aurinko laski. Iltarusko paloi loistavana.\nEtäämpänä purkivat miehet yövuorolla hiililastia, kärräsivät\nyksipyöräisillä käsikärryillä hiiliä korkealle telineiden varaan\nasetettua lankkua pitkin varastoon. Hiilistä noussut hienonhieno pöly\nmuodosti miesten ympärille himmeähkön pilven, jonka takana paloi\npunainen rusko, ja kärräävät miehet kuvastuivat sitä taustaa vasten\nhimmeinä kuin liikkuvat varjokuvat. Oli kuin vainajat siellä jossain\ntoisessa maailmassa olisivat korkeaa lankkusiltaa myöten perätysten\nkärryjänsä työntäen vaeltaneet, peittyneinä outoon punaiseen valoon,\njohon kohonnut hienonhieno tomu kätki näyt himmeyteensä.\n\nEivät sitä näkyä tosin muut niin tajunneet kuin Juho Kokko sen tajusi,\nja hänelle viheriöi taas se äskeinen kaamea hirsipuufilosofiansa.\n\nJa silloin alkoi hän äkkiä puhella ikäänkuin unissaan-puhuja tai\nhourailija. Koko tämä elävä ympäristö tuntui häneltä unehtuvan, ja\nhänelle kuumoitti vain se punertavien pölyjen himmentämä toinen\nmaailma, jossa on kaikki punervaa. Hän tapaili kuten yksinpuhuja:\n\n\"Arvelin tässä... Kun sinä, Närhi, siitä kuolemasta puhut...\"\n\nSiinä hän pysähtyi, jäi kuin miettimään. Nykäri piti salavihkaa visusti\nsilmällä hänen joka-ikistä kasvonelettänsäkin. Oltiin ääneti.\n\n\"Niin... Kuolemasta kun Närhi puhuit\", toisti lopulta Juho äkkiä,\nlyhyesti.\n\n\"Niin mitä?\" tarttui nyt Närhi. Ja Juho koki silloin tapailla kuin\njotain tavallaan toista asiaa hapuillen:\n\n\"Ei mitään...\" Ja tuo iltaruskon punainen kuva yhä mielessä\nkuumoittamassa hän jatkoi hajanaista:\n\n\"Arvelin vain, että se siellä... Se kuumoittaa punaisena kuoleman\njälkeen... Valo ja kaikki...\"\n\nJa taas yritti hiipiä vaitiolo. Juho istuikin kumaraisena, eli kuin\nunessa. Tyyten taas masentuneena, mieli kokonaan maassa hän, kuten\nyksinpuhuja, siitä punoittavasta kuvasta vieläkin tapaili, kaihoili:\n\n\"Se vain siellä punoittaa... Ei puhuta eikä enää eletä, vain ollaan\nsiellä kuoleman ahoilla ja... Kukahan meille siellä äänettömyydessä ja\npunoituksessa pillillä salaperäisesti soittaa?\"\n\nJa taas vaiettiin. Närhi istuksi vakavana, kuin ajatuksissaan. Mitähän\nse Juho nyt noin puhuu? Viki Nykäri piti yhä tarkemmin häntä salaa\nsilmällä.\n\n\"Mutta mitäpä niistä\", äänsi Juho lopulta, ikäänkuin havahtuen, nousi\nja poistui puhumatta enempää. Käynti näytti nyt entistäkin\nraskaammalta, polvet raukeammilta. Itsekin hän tajusi nyt pieksujensa\nrupsahtelun, kun hän siinä kivisen metsikön läpi kävellä kumpsutteli\njonnekin, välittämättä mihin.\n\n\"Punoittaa... Se vain himmeästi punoittaa siellä kuoleman ahoilla\",\nkaihoili hän yhäkin mielihaikeissaan siinä yksikseen ilman määrää\njonnekin pois kävellessänsä.\n\n\n\n\nIX\n\n\nViki Nykäri oli tyytyväinen työnsä tuloksiin. Koki hän kyllä\nhiljaisuudessa tutkia muitakin, ettei joutuisi harhaan, mutta sittenkin\nsuuntautuivat kaikki epäluulot Juhoon. Eivät pienimmätkään jälet\nviitanneet muihin. Hänelle merkitsi hyvin paljon se, että Juho\npuhui hautausmaalle tulemisajastansa ristiin. Samoin hänen\nmielenliikutuksensa ja synkistymisensä hirtetyistä puhuttaessa. Eikä\nainoastaan synkistyminen, vaan myös ne Juhon oudot puheet\nhirttonuorasta, se lohduton hirttonuorafilosofia. Hän tiesi, että ne\nsemmoiset puheet voivat lähteä ainoastaan murhan ja kuoleman asioissa\nsairastuneesta sielusta.\n\nJa sitten ne Juhon oudot puhelut Närhin sairaan vaimon luona\nmurhapäivänä. Viki Nykäri oli urkkinut niistä tiedon, istuksi nyt\nNärhin tuvassa, puheli kulkurin eleillä ja menoilla ja koki sitä tietä\nperehtyä noihin Juhon puheisiin perinpohjin. Hän oli johtanut puheensa\njo syvälle, tekeytyi nyt Juhon puolustajaksi ja ynseili ihan\nvihastuneena:\n\n\"Vanhat ämmät!.,. Höpisette vain joutavia!\"\n\nHän imaisi savut ja jatkoi synkkänä: \"Luuletteko sitten, että köyhä\nmies jaksaisi mitä iloisia viserrellä.\"\n\nJa kun Kaisa koki heikosti jotain selitykseksi yritellä, keskeytti hän\nja tenäsi:\n\n\"Joutavia juttuja!... Ja mitä outoa hän sitten puhui?\" käänsi hän\näkeäksi, muka torjuvaksi kysymykseksi, ja sairas Kaisa koki silloin\nselitellä miten voi ja mitä muisti. Se häntä oudostutti eniten, että\nJuho puhui silloin tavallaan ynseästi koko ylösnousemisesta, koko\nLatsaruksen herättämisestä. Häntä se oli ihan loukannut, ja nyt hän\nvaivalloisesti hengittäen ihan nureksi:\n\n\"Juhokin... Hänen vaimo-vainajansa uskoi ja luotti Herraan... Miten tuo\nmies nyt hänen kuoltuaan niin ynseäksi muuttui!\"\n\nYskäpuuska keskeytti. Juhon vaimo-vainaja olikin ollut hänen hyvä\nystävänsä. Hän suri sen puolesta Juhon takia. Ne tämän väen salaiset\nmurheet olivat aina syviä, aina vihlovan hienoja kaikessa\nvähäisyydessänsä, \"Ei meillä köyhillä ole tässä maailmassa muutakaan\nmurua, mistä surra... Jos tuon sen asian toki sitten säilyttäisimme\",\nkaihoili sitten sairas vaimo. Viki Nykärikin sisällisesti aivan\njärkkyi. Olihan hän näissä asioissa puuhailiessansa nähnytkin ja\nkokenut paljon sitä, joka täällä pohjalla piileksi.\n\nMutta mitäpä siitä! Virka oli hänelle virka, kaikki. Hän kuittasi\nsairaan vaimon nureksimiset lyhyesti, kulkurin tapaan ynseillen:\n\n\"Murut siinä!... Murut ovat aina muruja!\"\n\nJa aivan synkkänä ja katkerana hän siinä tupakoidessaan lisäsi:\n\n\"Ken muruihin tyytyy, sille ei myöskään kannikka käteen lennä!\"\n\nSiinä kaikessa oli niin todellinen katkeran elämän tuntu. Se oli\nnäytelmänäkin todellinen osa tämän väen suuresta elämännäytelmästä.\nViki Nykäri jatkoi hiljaista urkintaansa. Hän vainusi Juholla olevan\nrikostovereita. Siitä yhäkin tämä kavala urkkiminen. Ei kenenkään\npitänyt aavistaakaan, että hän oli etsivä poliisi.\n\nJa uutta valoa, lisävaloa, tuntuikin hänelle tuovan tämä sairaan Kaisan\nselittely. Tiesi hän monista kokemuksistaan, että rikoksen poluille\njoutuneiden yleisenä piirteenä on ynseys kaikkea sitä kohtaan, mikä\nkoskee n.s. tulevaista elämää, rangaistusta siinä elämässä. Sen\npiirteen löytäminen Juhosta oli hänelle lisätodistus Juhon\nsyyllisyydestä.\n\nMutta erityisemmin hänen mieltänsä kiinnitti se Juhon silloinen\nhaaveilu tulevan maailman verisistä valoista, tyhjyydestä, mykkyydestä,\njossa kuuluu ainoastaan yksinäisen elottoman pillinsoittajan soitto.\n\nSen täytyi olla juuri tuon verisen murhan luoma kuva ja houre. Ei se\nmuuta voinut olla. Hän tunsi jo Juhon. Hän oli huomannut, että sen\nsielunelämä on herkkä. Juuri tuommoisia harhanäkyjä ja haaveita\nsynnyttää semmoisessa sielussa verinen murha kaikkine kauhuinensa.\n\nNiin päätteli itsekseen Viki Nykäri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnna oli kuullut nyt niistä Juhon ruokaveloista Tiupalle ja aikoi\ntarjota vähistä varoistansa Juholle millä nuo syönnökset maksaa. Oli\nkäynyt sitä varten Juhoa Tiupalla tapaamassa, mutta Juho oli ollut\npoissa. Ei se tohtinutkaan sinne enää niiden velkojen takia usein\npoiketa. Se kartteleminen ja muu oli jo Nykärin tiedossa. Kai se oli\nihan luonnollista varovaisuutta, että Juho ei nyt jo heti maksa\nvelkaansa niillä ryövätyillä rahoilla -- niin hän päätteli.\n\nMutta Tiupankin joukkoa ahdisti jo suoranainen puute. Ei ollut enää\nruokamiehistäkään turvaa. Lakkolaisilla ei ollut rahaa, ja työhön\nmenneet pysyivät tietysti erossa talosta, jonka väki oli lakkolaisia.\n\nJa niin oli köyhyys alkanut hiiviksiä Tiupankin hökkelissä yhä\njulkeammin. Kaikki yritteliäisyys ja tarmo oli herpaantunut koko tältä\nväeltä. Lakon alussa oli eletty toivossa; ei oltu haettu työtä\ntoisaalta. Nyt taas oltiin jo raukeita sillekin yritykselle.\n\nSillä miten olikaan, niin oli tämä tehdas työläisillensä tavallaan kuin\noma koti. Siellä olivat useimmat syntyneet, kasvaneet, eläneet\nyksitoikkoisen elämänsä ilot ja surut. Siellä oli perhe, koti, useilla\noma hökkeli. Lähteä sieltä maailmalle oli monesta samaa kuin jättää oma\nlapsuudenkoti kylmille ja suoltua itse sieltä talvisille teille. Ne\ntavalliset ihmispovessa hiiviksivät tunteet ne tekivät tämänkin väen\npovessa työtänsä hiljaa ja salassa kuten karkearakeisen kallion\nsuonissa hiiviksivä mykkä vesi.\n\nJa niin oli jouduttu siihen missä oltiin. Tiupankin tupaan ilmestyi jo\nköyhyyden ainainen toveri: masennus, hermostuminen ja ärtyisyys. Vaimo,\nMaija, se jo oli tuskainen ja kärsimätön sen Iapsijoukkonsakin takia.\nNytkin hän toraili siinä puuhaillessansa. Juho Kokko siinä kun istuksi,\nniin hän ihan tarkoituksella nyt lopultakin niiden ruokavelkojen takia\näkäili. Eräs uskovainen vaimo oli juur'ikään käynyt hänelle juoruamassa\nsiitä uskonnollisesta ynseydestä, jota Juho oli osoittanut Närhin\nsairaalle Kaisalle, ja sillä hän nyt siinä puutteesta ja harmista\nmenehtyneenä koki Juhoa pistellä, vaikka itse ei jumalinen ollutkaan.\nOli jo siinä puuhatessaan ja lapsien hälistessä ja juonitellessa\ntoraillut kauan ja nyt kuin sen synkkänä tupakoiden istuksivan Juhon\nuhalla entisen torailun jatkoksi ynseili: \"Ole tässä sitten ja elä!\"\nPuuhatkin siinä harmissa ja vihastumisessa ihan kuin helisten menivät.\nJuho vaikeni, kuunteli. Tiuppa itse puuhaili jotain. Maija jatkoi,\ntorasi kuin muka yksin puhuen ja riidellen äkäistä:\n\n\"Vatkutetaan ja vatkutetaan vaan sitä aina yhtä ja samaa että: ei oo\nluojaa... ei oo luojaa... ei oo luojaa!\" Hän ihan kuin rääkytti sitä\nmatkiessaan. Juho tiesi, että se oli pistelyä niiden hänen Närhin\nKaisalle puhumiensa puheluiden johdosta ja samalla kostoa siitä\nmaksamattomasta ruokavelasta. Häntä painosti.\n\n\"Pahus!\" äkäili Maija ja ihan kiskaisemalla kiskaisi kattilan liedeltä\nkaataakseen siitä veden saaviin.\n\n\"Elä nyt, Maija, turhia... kiivastu\", yritti Tiuppa sovitella. Mutta\nMaija ärtyi siitä tyyten ja tenäsi jo aivan menehtyneenä: \"Minä en\nvoi... en voi... en voi... en voi!\" Ja yhä kiihtyneemmin hän vain\ntenäsi:\n\n\"Minä en voi olla enää puhumatta, kun koko sydän on jo tämän köyhyyden\nkanssa tuskasta pakahtua.\"\n\nHoiperteleva lapsi lankesi, parahti ja alkoi ihan huutaen itkeä. Tiuppa\nriensi sen avuksi, nosti parkuvan lapsen käsivarrellensa ja alkoi sitä\ntyynnytellä. Eräs toinen, tätä vähän isompi poikanen oli liannut\nitsensä ja yritteli sekin hiljaista itkua.\n\nJa silloin Maijassakin ikäänkuin ratkesi koko sydän. Häneltä pääsi\nitku. Hän peitteli sitä, vetäen huivia alemma silmillensä, ja samalla\nvaikeroi:\n\n\"Herrasiunaa!... Herrasiunaa tätä köyhän tehtaalaisen elämää!\"\n\nMutta mitäpä se vaikeroiminen auttaa!\n\nÄkkiä hän sen lopettikin, sieppasi sitä itsensä liannutta poikasta\nkäsipuolesta kiinni ja alkaen sitä kiidättää ulos pestäväksensä äkäili\nsille:\n\n\"Sukkelaan siitä!... Likaat itsesi kuin porsas!\"\n\nSitä kyytiään hän hävisi poikasta kädestä riiputtaen.\n\n\"Eukko siinä... torailee... Köyhyys kun tässä alkaa päälle pakata\",\npuheli hänen hävittyänsä Tiuppa itse, ikäänkuin Juhoa sovitellakseen.\n\nJuho huokasi. Mitäpä hän voisi sanoakaan. Painosti taas sanomattomasti.\n\n\"Ka\", tapaili hän, otti jo lakkinsa poistumista varten ja lisäili:\n\n\"Minullakin tässä on vielä ne ruokavelat... Mutta tottapahan tässä\nvielä selvitään.\"\n\nJa nopeasti koki hän jouduttautua ulos, ehtiäkseen päästä eteisen läpi\nennen Maijan paluuta.\n\n\n\n\nX\n\n\nOikeastaan hän aikoi mennä Annan luo, kuten aina ennenkin raskaina\nhetkinänsä. Anna se kun oli häntä nyt kutsunutkin. Mutta ei tuota\ntullut nyt suoraan menneeksi. Mieliala se lie painanut taas kävelylle,\nja niin oli hän joutunut tapansa mukaan kiertelemään pitkin tehtaan\nmonia pölyisiä pihoja.\n\nJa poutaa, hiostavaa tyyntä poutaa kesti yhä. Ilma oli tehdasalueille\nominaisen kuivan tunnun tympäisemä, tunnun, jota painosti se koneiden\nja työn ja etempänä raatavan kosken ainainen raskas, kuin salainen\njymy. Vastaan tuli Antti Närhi. Se yritti puhua, valitteli taaskin\nperheensä oloja, vaimonsa sairautta, ja jatkoi:\n\n\"Ja olotkin tässä kun ovat vielä näin kireät... Kun onnistuisi edes\njonnekin muualle työhön siirtymään, mutta et sitä niin vaan heltiä.\"\n\nJa ikäänkuin Juhon perheetöntä oloa kaihoillen hän lisäsi:\n\n\"Sinulla tuota, Juho, on toki siinä suhteessa helpompi olo.\"\n\n\"Ka\", tapaili Juho.\n\nMutta äkkiä valtasi taas mielenmasennus. Taas muistui mieleen koko oman\nelämän salainen taakka, ja sitä taskussa olevaa hirttonuoraansa\ntarkoittaen hän silloin puheli:\n\n\"Mitäpä tässä surisikaan... Minulla on jo pitkä passi taskussa...\nIkuinen matkapassi, tarkoitan.\"\n\nMutta ei Närhi ymmärtänyt. Jostain tavallisesta passista hän luuli\nJuhon puhuvan. He erosivat. Juho jatkoi kiertelyänsä.\n\nNiin saapui hän eräälle pihalle. Pari-kolmekymmentä miestä hinasi siinä\njotain jykevälle puualustalle asetettua raskasta rautaista konetta\npitkin pihaa. Kai ne sitä laivarantaan aikoivat. Pari miestä autteli\nrautakangilla takaapäin, mutta koko muu joukko nyhti nuorasta. Selät\nojossa ne kiskoivat, heittäytyen aina koko miesjoukko säännöllisessä,\nharvassa tahdissa kuin ryntäillensä olan yli juoksevien vetonuorien\nvaraan. Kaiken tahdiksi kuului vain kuolettavan yksitoikkoinen huutelu:\n\n\"Hii-jop!... Hiiii-op!\"\n\nJa samaa loppumattomiin. Hiostavaa hellettä vain, tuota\nhiioppi-huudahtelun ainaista jonotusta ja tahdissa vetonuorien varassa\nnyökkyvä iso miesjoukko, kuten joku tehtaan konemainen, kuollut\ntyövoima. Juho Kokko istahti pihan perälle isolle harkolle ja kiintyi\najatuksettomana katsomaan menoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ka... Juho!\" tervehti häntä äkkiä siihen vartavasten satuttautunut\nViki Nykäri, istahti luo ja alkoi ne ainaiset urkkimisjuttelemisensa.\nHän koki päästä perille niistä otaksutuista Juhon rikostovereista.\nTaitavasti, kavalasti, hyvin kaukaa hän alkoi johtaa puhetta asiaa\nkohti. Lakosta, sosialismista, kurjuudesta, kaikesta hän otti aihetta.\n\n\"Rikkureita... Työläisten vihollisia!\" ynseili hän Juholle niitä\nkuormaa hinaavia miehiä halveksuen, ihan raapaisi päätänsä ja vannoi\nnoille rikkureille vihastuneena:\n\n\"Ihan tässä veri päässä kiehahtaa!\"\n\nJa sitä mukaa hän johti asiaa edelleen, ja Juho luotti häneen kuten\nkaikkiin, ehkäpä enemmänkin kuin moneen muuhun. Kaikessahan tuntui\nlakon kuoleman oireet. Niitä oireita se oli tuokin hinaava, hikinen\nmiesjoukko.\n\n\"Ei... Ei onnistu mikään!\" kaihoili Juho sitä ajatellessaan, ja mieli\nihan haikeana hän yhäkin kaihoisammalla äänellä lisäili:\n\n\"Kaikki kuolee... Lakkokin ja kaikki kuolee... Ei... ei mikään\nonnistu.\"\n\nLentävä naakkaparvi vaakutti. Kuului taas se kuolettava \"hii-jop\", ja\nihan kuin suruissaan jatkoi Nykäri:\n\n\"Mitä tehdä... Joukossamme ei ole vielä yksimielisyyttä... Ilmestyy\naina petturi, ja ne ne tekevät hallaa.\"\n\nJa samaa tovi, toinen. Taas Juho haikaili kuin itsekseen toistellen:\n\n\"Kuolee... Lakkokin, kaikki lakastuu ja kuolee.\"\n\nMiten haikealta hänen äänensäkin kuului! Mutta Nykäri vannoi nyt äkkiä,\nrutosti ja hyvin jyrkästi:\n\n\"Ei... Meissä ei ole voimaa... Horjumme vain ja petämme toisiamme!\"\n\n\"Taitaa\", epäili Juho hajamielisenä, sai ajatuksesta kiinni ja puheli:\n\n\"Mutta mitäpä siitä. Me olemme jo vanhat ja väsyneet, mutta meidän\njälkeemme kasvavat uudet miehet ja ne voittavat.\"\n\nTuntui kuin hänen väsynyt äänensä olisi yritellyt virota. Mutta ei se\nonnistunut. Oitis jatkoi hän taas entiseen masentuneeseen tapaansa:\n\n\"Se tää vanha... Joutaa jo hävitä. Ei sitä kukaan sure.\"\n\nJa taas hän kuin tavallaan kaihoillen lisäsi: \"Se tää vanha sysätään\nvain koskenkuohuihin ruhjoutumaan niinkuin jokin hylyksi joutunut vanha\nproomu tai lotja.\"\n\nNykäri ihan kuin sykähti sitä kuullessansa. Kuin surullisena jatkoi\nJuho:\n\n\"Niinhän se meni sekin lotja, jossa tää murhattu Uski-vainaja hukkui.\"\n\n\"Hukkui!... No ann' hukkua!\" tekeytyi Nykäri ynseäksi koko asialle, ja\nJuho jatkoi, puheli kuin surullisena:\n\n\"Minä jo silloin Uski-vainajallekin siitä proomun vivusta ja niistä\npuurissojen lotisemisesta sanoin, että ei se kestä tääkään\nyhteiskunta... kun se kerran lotisee nivelistään niinkuin ne vivun\nrissat... ja että siinä voi väkeväkin silloin sortua mukana...\nyhteiskunnan sortuessa. Ja vaikka Uski-vainaja ei sitä silloin ottanut\nuskoakseen, niin jopahan ihan lähipäivinä hänellekin niin kävi.\"\n\nOmituista avautumista! Nykäristä tuntui, kuin hän äkkiä olisi saanut\noven avatuksi Juhon sielun sisimpiin. Hänen tarvitsi nyt vain kurkistaa\nsinne, saadakseen tiedon rikostovereista. Siinä mielessä hän äkkiä,\nkuin ei muka olisi Juhon äskeisestä puheesta mitään välittänyt, vannoi\nvihastuneena:\n\n\"Mutta se on saakeli!\"\n\nJa oitis hän jatkoi:\n\n\"Ne nää petturit!.,. Ei ole enää montakaan, johon voisi täydellisesti\nluottaa!\"\n\nHän ihan raivostui ja huusi:\n\n\"Jukolauta, ei ole!\"\n\nJa ennenkuin Juho ehti mitään ajatella, uhitteli hän kuin kiihtynyt,\nraivostunutkin:\n\n\"Vai onko?... Sano kuka on, johon voi vaikka miten ja vaikka miten\nsalaisessa asiassa luottaa! Jukolauta, sano kuka on!\"\n\nJa Juho aikoi häntä oikaista. Hän yritti puolustaa syyttömiä, luetella\nnimiä, joihin voi luottaa.\n\n\"On niitä toki\", yritteli hän ja tapaili:\n\n\"On esimerkiksi... Jos nyt luettelen, niin...\"\n\nMutta Nykärin pahaksi onneksi saapui juuri silloin se kalkkiproomun ohi\ntoisten kanssa kulkiessaan hanuria soitellut nuori mies Aapo Pusa. Sen\ntulo keskeytti Juhon ilmoittelun jo ennen alkuunpääsyä.\n\n\"Hei, Juho! Hih!\" tervehti Aapo. Näytti olevan hieman juovuksissa,\nvaikka ei tosin piloille asti. Oitis hän ryhtyi härnäämään niitä\nhinaavia miehiä. Rikkureiksi hän niitä soimasi, kuten silloin niitäkin\nkalkkilastin purkajia. Hän hihkui eräälle niistä:\n\n\"Lamperi!.,. Hoi, Lamperi!\"\n\n\"Paholainen!\" kirosi Lamberg jo vastaan, mutta Aapo Pusa vain yltyi,\nihan ilkkui:\n\n\"Myöks sä hernerokkas ja?... Kun sä ensin esikoisuutes hernerokasta\nmöit... Myöks sä?... Vai?\" tenäsi hän.\n\nMiesjoukko ryhtyi hänen kanssansa kinaamaan. Haukuttiin molemmin\npuolin. Kuului uhkailuja, kirouksia.\n\nMutta Juho Kokko poistui ääneti, mennäkseen Annan luo. Mennessään hän\nvieläkin siinä yksikseen, mieli haikeana, yhä toistellen kaihoili:\n\n\"Kuolee... kuolee... Kaikki... kaikki... Lakko ja kaikki kuolee kerran\npois.\"\n\nLaivarannassa huusi laivan pilli kimakasti. Ihan sen huuto leikkasi\nkuivaa poutaa.\n\nMutta Nykäri oli tyytyväinen. Ensi kerralla Juhon tavatessaan uskoi hän\npääsevänsä jo kaiken perille ja voivansa vangita niin Juhon kuin kaikki\ntoisetkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotona se Anna oli, ja kaikki sen huoneessa oli vielä ennallaan.\nTyössään puuhaili kuten ennen, ja pöydällä oli vaasissa tuoreita,\nkukkivia oksia.\n\n\"Poikkesin tässä\", puheli Juho istahtaessaan tervehdykseksi. Niistä\noksista hän sitten jatkoi:\n\n\"Meilläkin siinä aikoinaan... Se vaimo-vainaja tykkäsi pitää kesäisin\naina oksia tai joitain ruohoja pöydällä... niinkuin kukkien asemasta.\"\n\nMutta siinä loppui häneltä puhe. Vanhan kotielämän muisto hiipi tuosta\npuheesta mieleen, ja hän painui taas omiin synkkiin ajatuksiinsa. Taas\nhän muisti senkin, että Anna jo päivän parin päästä on poissa.\n\n\"Mutta mitäpä niistä. Ne vanhat muistot siinä vain...\", koki hän\nkääntää äkkiä puhetta niistä pois. Anna huomasi hänen mielialansa\nraskauden ja siinä työnsä lomassa jollain lailla sovitellakseen\ntapaili:\n\n\"No, Juho... Mitä sinä nyt taas... Suret ja...\"\n\nMutta ei se Juhon mielestä nyt se vanha muisto lähtenyt. Kuin itsekseen\npuhellen hän siinä kumarassansa Annalle vastaukseksi hapuili:\n\n\"Ei erin mitään... Tulin vain muistelleeksi vanhoja oloja... Taisin\nolla silloin kahdeksanvuotias poika...\"\n\nHän muisti ne ajat nykyään niin elävästi. Hän jatkoi kuin\nvaivalloisesti:\n\n\"Siitä meidän mökin ohi ajoi silloin talvella joka päivä Simo Tujuri,\nja minä kuuntelin tuvan pienestä jäätyneestä ikkunasta, miten sen\nhevosen kulkunen pakkasessa kirkkaasti soi ja aina sitä mukaa heikkeni,\nkuin ajaja metsään loittoni... Kunnes lopulta lakkasi.\"\n\nAnna huokasi hiljaa.\n\n\"Niin se kai jokainen muisto yleensäkin lakannee\", lisäsi Juho. Anna ei\ntiennyt mitä sanoa. Joku tavaton sääli alkoi hänessä taas herätä. Hän\nsyventyi työhönsä.\n\nJa taas koki Juho, puheli:\n\n\"Arvelin ennen siitä poika-vainajastakin, että jos tuo hänestä tulisi\naikanaan joku... vaikka soittaja-musikantti... Kun ei itselleni kohtalo\nsitä suonut... Mutta niin tuo sekin toivo raukesi ja lakkasi kuin se\nloittonevan kulkusen kirkas sointi pakkasessa.\"\n\nNiin, siellä ne olivat ne hiljaiset, salaiset toiveet ja unelmat. Ja\nniistä lapsuusajan talvisista kulkusista olivat ne läpi koko elämän\njatkuneet. Alkoi ihan vaitiolo. Avonaisesta akkunasta tuulahteli\nkesäisen tehdaselämän tuntu. Joukko miehiä näkyi loitompana\nsaharannassa läjäävän uitetuita pölkkyjä isoksi hirsivuoreksi. Niin ne\nmiehet kiipeilivät ja puuhailivat sen hirsivuoren rinteellä kuin\nmitkäkin pikku otukset päivänpaahtaman kesäisen vuoren rinteellä.\nKaikkialle niitä työhön saatuja jo riittikin. Ihan se sekin kaikki\nmasensi mieltä muun lisänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi Annakaan siinä nyt voinut eikä ehtinytkään puhua. Hän ikäänkuin\nmietti jotain ratkaisevaa. Lopulta hän, silitettävää vaatetta siinä\nkääntäessään, toki yritti tapansa mukaan, virkkoi:\n\n\"Niin, Juho...\"\n\nJa siitä alkoi nyt hiljaa johtua uusi asia, uusi puhe.\n\n\"Ka\", yritteli Juho ja kuin äskeisestä mietteestään eroon päästäkseen\ntapaili: \"Sitä minä vain tässä...\" Mutta ei. Toiseen asiaan hän meni.\nKai se mielenmasennus siihen johti. Hän puheli:\n\n\"Tiupan Maija se siinä kun soimasi... Alkoi pistellä sillä, että minä\nen ole enää uskovaisia.\"\n\nMutta Anna kävi aivan kuin ynseäksi moiselle ja sillä sävyllä äänteli:\n\n\"No... Anna sen olla... Koko asian.\" Ja työtään jatkaen hän edelleen\npuheli: \"Olleita ja menneitä ne, Juho, meille jo ovat... Ne taivaat ja\njumalat!\"\n\nSe oli hänen uusi, terve uskonsa. Työssään yhä puuhaten hän jatkoi ihan\nynseästi: \"Jumalat meille, köyhille!... Ovathan vain olleet siinä tähän\nasti muun murheen lisänä mieltä rasittamassa ja imemässä pappien\npalkoilla viimeisiäkin.\"\n\nTiesi hän, että Juho ajatteli aivan samaa. Oli se aikoinaan, ennen\nnäitä surujansa, siitä hänelle puhunutkin. Hän lisäsi:\n\n\"Menneentalvisia lumia ne jumalat ja taivaat meille jo ovat... Elä\nviitsi niitä siis enää ruveta luudallakaan pois lakaisemaan... Kun\nniitä kerran ei ole.\"\n\nJa niin edelleen. Hän puuhasi taas kahvit, sai Juhon ottamaan ne\nparikymmentä markkaa, jotka oli velkaa Tiupalle ruuasta ja siitä\nullakkokomerosta, ja siinä puuhassaan jatkoi:\n\n\"Isä-vainajakin siinä kertoi... Oli ahertanut ja rehkinyt pappilan\ntorpparina, niinkuin jo ties-herra miten moni isänisä ennen häntä,\nmutta tähänpähän tuo on Jumala palkaksi auttanut... Häädettynä kuuluu\nsaaneen isäkin torpastaan lähteä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahvi oli jo valmista. Anna ihan keskeytti työnsä ja istahti Juhon\nseurana juomaan.\n\nJa siinä nyt istuessa hän äkkiä, miten lie ollutkaan, alkoi taas sääliä\nJuhoa, ja se hiljainen vanha ystävyys heräsi. Posket ikäänkuin\nhelteestä hieman punehtuneina hän silloin äkkiä puheli:\n\n\"Kuulehan, Juho... Mitenkähän olisi... Jos sinä nimittäin tulisit minun\nkanssani yhtä matkaa Ameriikkaan!\"\n\nJa ennenkuin Juho ehti mitään arvella, jatkoi hän:\n\n\"Minulla on jo koossa osa matkarahoja, ja loput saan velaksi kahdelta\ntutulta kaupunkilaistytöltä... Niin että riittää sinullekin.\"\n\nOli kuin olisi Juhoon alkanut silloin hiljaa virrata jotain raikasta\nvaloa. Ei se tosin ollut aamuvaloa. Iltavaloa se oli, mutta se oli toki\nvilpoisaa, kuten aina kuuman päivän jälkeen illan tullessa. Hän istui,\nkatse lattiassa, voiden tuskin ajatella.\n\n\"Niin, Juho!... Tule vain pois!\" päätti Anna nyt jo varmasti.\n\nIstuttiin. Puheltiin tovi, toinen. Juhosta alkoi tuntua olo\nhelpommalta. Ennallansa siinä istuksien kumarassa, katse maassa, hän\nnyt äkkiä johtui muistelemaan jotain vanhaa, puhellen:\n\n\"Se taisi olla juuri tähän aikaan kesällä toissa vuonna...\nOltiin silloin valssin uunia korjattaessa muutamia päiviä maalla\nvaimo-vainajan sukulaisten mökillä.\"\n\nAnna jo puuhaili työssään. Juho jatkoi:\n\n\"Tuntui niin hyvältä, kun sai iltasella kylvettyään istahtaa saunan luo\nviherjyyteen... Ihan se illan raikkaus paistoi mieleen ja teki mieli\nhimoita itselleen pientä pihlajamajaa, jossa olisi aina niin tuoreet\nlehdet.\"\n\nMikä unelma, mikä vilvastuvan kesäisen illan tuore rauha! Halki elämän,\naina kotimökiltä pois jouduttua, oli tuo samainen asia, nuo tuoreet\npihlajan lehdet, ollut hänellä unelmana tehtaan ainaisissa pölyissä ja\nhajuissa. Nyt se muistelo veti taas mieltä maahan. Kuin alakuloiseksi\npainuen, kumarassa ja katse lattiassa, aikoi hän jatkaa, puhellen:\n\n\"Sitä et, ihminen, kaikistellen voi hillitä mieltäsi...\"\n\n\"Hiiii-jop!\" kuului silloin huuto sieltä hirsivuorelta, Joukko hirsiä\noli jotenkin irtaantunut vuorestansa ja vieri ruminalla sen rinnettä\nalas, ja miehet huusivat varoitushuutoansa siinä alla oleville.\n\nAmeriikkaan-lähtö oli kuitenkin ilman sen enempiä päätöksiä tullut\nJuholle jo ihan päätetyksi asiaksi.\n\nMutta Nykärikin puuhasi, puuhasi yhä hartaammin ja toiveikkaampana kuin\nkoskaan ennen.\n\n\n\n\nXI\n\n\nTehtaan pienehkö, punaiseksi maalattu saha oli joen lahdelman perukassa\nviheriöivien koivujen varjossa. Sen keskikokoinen rautainen savutorvi\npurki harvahkoa, harmaata savua tyyneen, poutaiseen ilmaan. Sisällä ja\nulkona aherteli hikinen väki, sekaisin miehiä ja helteisiä\nvaimoja, huivi myssyksi päähän sidottuna. Niin ne olivat kuivasta\nsahajauhotomusta valkeat kuin mitkäkin myllärit myllyssä, ja sahan\npoutaisella pihalla laskivat pikkupojat korkean sahajauholäjän\nrinteeltä \"ruukkia\", heittäytyen häränpyllyä läjän päältä pehmeää\nrinnettä myöten alas.\n\nOli työn tuntua ilmassa. Sirkkelisaha puri kuivia rimoja poikki,\nhuutaen aivan kuin pirun riivaama, ja valmiita lautoja, rimoja ja jos\nmitä kantavat vaimot vaelsivat vaellustansa kuin elävät koneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli siellä sahalla se nuori mies Aapo Pusa. Tapansa mukaan oli hän\nkinannut näiden työhön ryhtyneiden kanssa, härnännyt ja solvaillut\nniitä. Kina oli paraassa käynnissä, kun saapui Juho Kokko ja kohta\nsenjälkeen alati hänen kintereillänsä pysyttelevä Viki Nykäri.\n\n\"Retkua sinä vain!... Ihan joutavaa retuat ja retkuat, kuotus!\" riiteli\nAapo Pusalle hänen loukkaamansa leskivaimo Leena. Aapo Pusa ihan\nkiivastui:\n\n\"Suus kiinni!\" huusi hän ynseästi sirkkelisahan korviasärkevän melun\nseasta. Mutta toiset vaimot ja miehetkin tarrasivat Leenan avuksi. Ihan\njo uhkailivat Aapoa. Tämä raivostui:\n\n\"Jukolavita!\" vannoi hän, silmät vihasta kiiluvina, ja uhitteli:\n\n\"Jos rimalla vetäisen, saakelivie, ketä päähän, niin ei töräjä enää,\neikä tovereitaan petä!... Häh, Juho Kokko?\" hihkaisi hän Juhonkin\npuoleen ihan umpimähkään. Juho alkoi häntä asetella, puheli:\n\n\"Ka eipä tässä...\"\n\nJa sanat saatuansa hän koki puhella:\n\n\"Ei tuo sinultakaan, Aapo, nyt erin viisaasti ole... Kun vielä näin\njulkisella paikalla.\"\n\nJa hetkisen kuluttua hän vielä lisäsi:\n\n\"Ei sitä nyt ihan rimalla jo... Ei tässä niin suurta asiaa ole.\"\n\nJa miten olikaan, niin Aapo Pusa alkoi talttua. Leenakin oli masentunut\nja koki selitellä, valitellen:\n\n\"Minullakin siinä kun on neljä pientä lasta, eikä isää apuna, niin\nmillähän tässä elät ja ikäsi lakossa pysyt.\"\n\nHän ihan kuivasi silmäkulmastansa siihen kihahtaneen kyyneleen.\nSirkkelisaha repäisi riinatukun poikki ihan helvetillisellä\nriemuhuudolla.\n\n\"Se repii... Se repii... Elämä repii meitä... niinkuin tuo sirkkelin\nterä\", puheli Juho siitä kaihoillen. Kuin masennustansa peittääkseen\nynseili Aapo Pusa jotain umpimähkäistä, heittäytyi rennoksi ja kuin\nuhkamielisesti hoilasi:\n\n\"Kun ma lähdin äidin luota, olin poika pieni.\"\n\nMutta nyt sai Aapo Pusa apuväkeä. Tuli muutamia hänen nuoria\ntovereitansa, ja yksissä voimin he alkoivat uudelleen härnätä ja\nuhitella. Toiset kiivastuivat. Joku haki poliisia. Se saapui. Olikin\nosunut siihen ihan sahan pihalle.\n\n\"Pois!... Pois täältä kaikki asiattomat!\" käski se kuivasti. Täytyi\ntotella. Nuoret miehet poistuivat uhittelevina. Aapo Pusa hoilasi\npoistuessaan rennosti äskeiseen lauluunsa lopun:\n\n    \"Ja äidiltä ma perinnöksi\n    sain vain mierontieni.\"\n\n\"Ja tekin siinä... Lähtekää pois!\" käski poliisi Juhoa ja Nykäriä. Ei\nhänkään tiennyt mikä mies Nykäri oli. Molemmat poistuivat. Sahan\npihalle he istahtivat. Juho kertoi siinä, että tämä äskeinen poliisi\noli vielä lakon alussa ollut työläinen ja innokas lakkolainen. Oli\nsitten luopunut ja nyt päässyt poliisiksi.\n\nJa oitis alkoi silloin Nykäri urkkimisensa. Hän sadatteli:\n\n\"Näet... Nyt sen näet, että ei ole varmasti luotettavaa\", hän ihan jo\nuhitteli ja jatkoi:\n\n\"Juudas Iskariootteja on.\"\n\nJuho vaikeni, mietiksi. Nykäri jatkoi:\n\n\"Mutta miten kävi Juudas Iskariootille?... Häh?\"\n\nJa itse hän vastasi voitokkaasti, ihan ilkkuen:\n\n\"Hän hirtti itsensä.\"\n\nMutta Juho Kokko painui silloin syvään kumaraan. Se \"hirtti\"-sana puhui\ntaas hänen taskunsa salaisuudesta. Ameriikkaan-lähtö, kaikki unohtui\nkuin salaman iskusta. Hän synkistyi.\n\nMutta ennallaan jatkoi Nykäri, koki urkkia ketä Juho pitää ihan\nvarmasti luotettavana, koki härnätä hänet se ilmoittamaan.\n\n\"Häh, Juho?\" hän aivan ilkkui voitokkaana.\n\n\"Ka\", tapaili Juho ja koki jatkaa:\n\n\"Tulin tässä vain arvelleeksi, että... Satuin kerran synkkää\nteatteri-näytöstä katsellessani sitä samaa arvelemaan.\"\n\nHänen oli ihan vaikea puhua. Hän lopetti:\n\n\"Työväen elämää siinä kun kuvattiin, niin tulin arvelleeksi jo silloin,\nettä me työläiset täällä tehtaalla näyttelemme paljon syvempää\nteatteria joka päivä... Vaikka eivät sitä rikkaat kykene näkemään.\"\n\nNykärikin silloin vaikeni ja mietiksi jotain. Se sirkkelisaha vain\nhuuti sitä ainaista, repivää, pirullisen riemuisaa huutoansa, ja\npikkupojat laskea tupsauttelivat hilpeinä \"mukkejansa\" sahajauholäjältä\nalas. Juho Kokon piippu oli sammunut. Kuin elottomana istuksien koki\nhän sitä kuitenkin pysytellä suupielessä, ja hänen silmäkulmiinsa\nnäyttivät vetäytyvän tavallista kuivemmat ja terävämmät rypyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta oli sen Viki Nykärin onnistunut sittenkin härnätä Juho\nluettelemaan kutka ovat aivan luotettavia. Ei Juho sitä tehnyt\nsalaisuutena. Yhtä hyvin hän sen olisi ilmoittanut, jos kuka hyvänsä\nolisi suoraan kysynyt.\n\nMutta Nykärin härnäilyjen johdosta oli hän ihan noiden parhaiden,\nuskotuimpien mainetta puolustaakseen maininnut joitakuita nimiä.\nVarsinkin oli hän kehaissut Simo Pelliä.\n\nJa siinä tuntuikin Nykärille nyt olevan lopullinen selkeys tarjolla.\nSimo Pelli oli näet sairastunut juuri tuona murhayönä. Ei voi olla\nmuulla tavoin kuin niin, että hän on tekeytynyt sairaaksi, päästäkseen\nnäyttäytymästä kenellekään. Ehkäpä myös peitteli sillä jotain, ehkä\nhaavojansa, ehkä muuta. Asian salaiset rihmat alkoivat Nykärille nyt\nkerrassaan selvitä.\n\nMutta ei hän eikä kukaan muukaan, paitsi Annaa, tiennyt vielä mitään\nJuhon aiotusta Ameriikkaan-lähdöstä. Passia varten tarvittavat paperit\noli jo saatu. Poliisin taholtahan ei oltu huomattu ilmoittaa estettä,\nja niiden paperien antajat eivät tienneet Juhoon kohdistuvista\nepäluuloista mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn taas päivä, poutainen kuten ennenkin.\n\nHuomenna, viimeistään ylihuomenna, piti Juholle saapua passi. Annan oli\nmäärä lähteä jo huomisaamuna. Hänen piti matkalla poiketa jonkun\nsukulaisen luo, ja he sopivat niin, että tapaavat toisensa Hangossa\nlaivan lähtiessä.\n\nJa nyt valmisteli Anna lähtöänsä. Pesulaitoksensa hän oli myönyt\ntoiselle kaikkine pesuinensa. Nyt hän jokirannassa huuhtoi itse\nviimeisiä pesuja, jättääksensä ne iltasella uudelle omistajalle. Juho\npuuhaili siinä hänen apunansa.\n\nOli keskipäivä. Joen toisella rannalla lahdelman pohjassa kävi taas se\nsaha. Kuului taas sen terien repivä huuto. Savutorvesta noussut savu\noli laajentunut pilveksi, joka tyynessä poudassa pysytteli lahdelman\nyllä, peittäen sen harmahtavaan varjoon. Siinä varjossa, tuon läheisen\npilven alla, sauvoi veneessä kaksi miestä tukkeja sauvoimilla rantaa\nkohti sysien ja uitellen.\n\n\"Niin, Juho\", puheli Anna siinä. Niitä matkarahojahan heillä ei ollut\nliiaksi, mutta kuitenkin siksi paljon, että voivat perille päästä.\n\n\"Tottapahan sitten sieltä taas\", jatkoi hän kuin mieli hieman\nmasentuneena, puhellen:\n\n\"On sinne moni muukin tullut, omaisuutena ainoastaan käsivarret... Ja\nse omaisuus tuo liekin ainoa, joka ei konkurssia tee.\"\n\nJa Juhokin oli nyt aivan kuin virkistynyt. Hän puheli taas jo,\nyritteli, lakko- ja muista yhteisistä asioista. Istuksi, näkyi\nvuoleksivan jotain ja puhelun jatkona siinä arveli:\n\n\"Mutta ne kun ovat nämä yhteiskunnalliset olot epäterveet kerran, niin\nsitä sairastuvat ihmisetkin... Epäterveellisessä huoneessa ei kukaan\nasujistakaan voi terveenä elää... Ei rikas ei köyhä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta miten olikaan, tuntui Annasta nyt tältä jokirannalta lähteminen\nhieman raskaalta. Täällä oli hän pikku tyttösenä kesäpäivin toisten\nkanssa leikkinyt. Täällä oli hän sittemmin toisten tyttöjen kanssa\nusein kesäilloin katsonut auringonlaskua. Täällä oli hän vanhempiensa\nja Juhon perheen kanssa aikoinaan monet kahvit juonut, ja nyt viime\naikoina hän oli täällä monet pyykit pessyt. Kaikki oli täällä kuin\nomaa. Kaikkeen liittyi muistoja. Ja nyt hän tiesi täältä lähtevänsä\nviimeistä kertaa, ainiaaksi.\n\nOmituista. Hänen mielensä alkoi kuin masentua. Vaatteet olivat jo\nvasussa valmiina. Oli lähdettävä.\n\nJa silloin teki mieli pakostakin jotain puhua. Hän yritteli:\n\n\"Niin, Juho...\"\n\nMutta siinä hän pysähtyi. Mitäpä puhua! Joku katkeruuden tunne alkoi\nvaltailla mieltä. Ei se puhuen paraneisi.\n\n\"No... Mitäpä niistä!\" lopettikin hän äkkiä, huokasi hiljaa ja tarttuen\nvaatevasun toiseen korvaan pyysi Juhoa: \"Niin, jos sitten, Juho...\"\nJuho tarttui toiseen vasun korvaan, ja he poistuivat vasua kantaen,\npoistuivat ainiaaksi rannalta, joka oli molemmille rakas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt oli jo ilta, Annan viimeinen ilta tehtaalla. Hän kokoili\nviimeisiä pikku tavaroitansa matkakodin. Huone oli jo tyhjä. Olihan\nvain penkki, tuoli ja tyhjä pöytä, ne ostajalle jäävät vähät. Tiupan\nMaija siinä autteli Annaa ja puheli. Niitä omia olojansa hän siinä\nhuokaili:\n\n\"Niin se on... Niin se on meidän elämämme\", hän siinä jotain avuksi\npuuhatessansa päivitteli ja jatkoi:\n\n\"Mutta kun sitä ikäsi tehtaalla elät, niin sitä myös tehdaselämän\ntunnet.\"\n\nJa samaa pitkältä. Joku saarnaaja oli käynyt heillä ja kokenut puhua ja\nkäännyttää. Siitä hän nyt puheli:\n\n\"Taivaat ja autuudet sanoi olevan tallelle pantuina, kun vain uskoo.\"\n\nAnna huokasi. Hänkin muisti jotain. Ihan kuin katkerana hän nyt\nvuorostaan siinä lisäili:\n\n\"Lupaavat!... Vähänkö ovat ennen luvanneet!\"\n\nJa ihan luonnollisena poven äänenä häneltä tuli jatkoksi katkera:\n\n\"Taivaan kyllä lupaavat, kun vain saavat itse isot puustellit ja muut\nvirkatalot ja maat ja mannut täällä maailmassa pitää!\"\n\nOli tulla hiljaisuus. Molemmat tunsivat jotain samaa.\n\n\"Mutta mitäpä ne puhuen paranevat\", huokasi Anna taaskin lopuksi ja\njatkoi omia puuhiansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin tuli ilta. Tiupan Maija oli jo lähtenyt. Anna oli yksin, istui\navonaisen akkunan ääressä ja katsoi.\n\nJa siellä se oli tehdas iloinensa, suruinensa. Siellä oli kulunut hänen\nelämänsä paras osa. Aurinko laski. Läheisessä metsässä, siinä\npesurannan lehdossa, pitivät nuoret iloa. Sinne ne aina kesäilloin\nkokoontuivat. Kuului hanurin soittoakin sieltä. Siellä sitä oli hänkin\nvähät ilonsa iloinnut jos myöskin salaisia surujansa surrut.\n\nNiin istui hän kauan. Ei hän tajunnut, miksi mieli nyt väsyi. Huone oli\ntyhjä. Se paljas penkki vain ja tyhjä pöytä. Koko elämässä tuntui\nolevan jotain sanomattoman autiota ja kaihoisaa.\n\nJa niin hän raukesi. Hän kallistui penkille pitkäksensä, painoi siihen\nkasvonsa ja itki, itki yksin kauan ja katkerasti, kasvot paljasta\npuupenkkiä vasten ja tähänastisesta elämästä jälellä ainoastaan tämä jo\npuoliautio ja vieraalle jätetty huone.\n\n\n\n\nXII\n\n\nNyt oli Anna jo poissa. Juho oli saanut illalla passinsa, ja tänään\ntuossa puolenpäivän tienoissa oli hänen määrä lähteä.\n\nLientyi sateiseksi. Tämä olikin ensimäinen sadepäivä kohtuuttoman\npitkien poutien jälkeen. Hän oli juur'ikään herännyt siellä Tiupan\nullakkokomerossa. Taivas oli jo yleensä harmaassa pilvessä. Hän oli jo\npukeutunut, istui kyykkysillään komeron nurkassa lattialla ja taas\nsoitteli huiluansa.\n\nSillä vastaisessa nurkassa, jonkun paperirepaleen takaa pilkistellen,\nelehteli pieni hiiri. Sille hän soitteli, pitäen sitä visusti silmällä.\nHän oli sitä jo useita päiviä vaalinut, asetellut sille leivänmuruja\nsinne nurkkaan ja sen paperirepaleen suojaksi piilottelua varten.\n\nTaivas yhä lientyi. Hän nousi, pisti huilun poveensa. Nyt hän oli\nmatkavalmis. Ei hänellä mitään muuta matkalle otettavaa tavaraa\nollut. Ääneti hän laskeutui alas ja lähti viimeiselle kävelyllensä\ntehtaalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViki Nykärin tutkimukset saivat nyt uuden käänteen. Kun hän oli mennyt\nsitä Juhon mainitsemaa sairastelevaa Simo Pelliä tutkimaan, olikin se\ntuntenut hänet. Oli toisella paikkakunnalla viime kesänä osunut olemaan\nihan todistajana asiassa, jonka oli juuri tämä Viki Nykäri ilmi\npenkonut. Hän arvasi oitis millä asioilla Nykäri oli.\n\nJa niinpä Nykäri nyt, kerta ilmitultuansa, päätti kiirehtiä. Karkuun ne\nmuutoin nyt lähtisivät. Lisäksi oli hän vastikään saanut tiedon siitä,\nettä Juho on saanut passin. Sehän oli lopullinen todistus Juhon\nsyyllisyydestä. Tänä aamuna hän oli antanut vangitsemismääräyksen, ja\nnyt olivat poliisit jo hakemassa Juhoa Tiupan asunnosta.\n\nMutta Juho oli juuri paraiksi ehtinyt poistua. Poliisit lähtivät häntä\nhaeskelemaan tehtaalta, mutta ei häntä löytynyt mistään. Luulivat hänen\njo paenneen salaa.\n\nMutta iltapuolella Juho palasi, mitään pahaa aavistamatta. Tiupan\ntuvassa oli vähän salaperäistä. Eivät he olisi voineet Juhosta\nsemmoista uskoa. Tieto oli levinnyt jo yli tehtaan, ja kaikkialla oli\npuhetta, arvelua ja kuiskutusta. Olihan Juho vanhimpia tehtaalaisia ja\nyksi tehtaalaisten merkkimiehiä.\n\nJuho istahti. Vasta nyt hän varustautui ilmoittamaan siitä\nAmeriikkaan-menostansakin. Se oli hänelle kuin jäähyväisten hetki.\n\nJa silloin hän alkoi taas herkkyä ja heltyä. Tuntui vaikealta alkaa\ntämä jäähyväisjuttelu. Erota tehtaalta, jossa oli ikänsä elänyt, oli\nkuin erota osasta omaa elämäänsä. Koko muu maailma oli hänelle nyt\naivan outo ja vieras. Täällä oli se kaikki, mitä hänellä maailmassa\noli.\n\nNiin istui hän kauan, puheen alkuun pääsemättä, tupakoi kumarassa,\nalkoi jo hiljaa synkistyä. Ei hän huomannut edes Tiupan joukon\nomituista oloa ja mielialaa: ei sitä,, miten ne ihan kuin kuiskaillen\nelivät. Sen hänen asiansa takia ne nyt niin tekivät Lapsetkin.\nPoliisien lähdettyä olivat nekin ihan kuin nurkissa supatelleet.\n\nLopulta kuitenkin Juho jo siinä yritteli puhua, mutta siitä tulikin\naiotuiden jäähyväissanojen sijasta ihan toista.\n\n\"Ne ovat nämä ihmisen mielialat\", hän siinä kuin itsekseen kokien\nalkoi, ja lopetteli:\n\n\"... ne ovat niinkuin mitäkin levottomia ja arkoja muuttolintuja... Et\nniitä sido etkä itse aloillaan pitele.\"\n\nSiinä häneltä loppui kaikki. Mieli tuntui herkähtävän taas joihinkin\nomiin kuviinsa ja näkyihinsä, jotka kuumoittivat tämän arkielämän\nharmaudesta.\n\nTaas syntyi äänettömyys.\n\nJa ulkona samaa harmaata. Lientyi vain lientymistään. Ei satanut,\nmutta kaikki alkoi peittyä mitä sakeimpaan harmaaseen sumuun, ja\nkosteutta ja vettä tihkui kaikkialta. Juhon synkeys lisäsi Tiupan väen\nvaiteliaisuutta. Kai se sitä asiaansa suree, arvelivat he. Alkoi jo\nsääli valtailla hiljaa mieltä. Teki mieli puhua joku sana, ehkäpä\nvaroittaa, että poliisit ovat jo kintereillä.\n\nOma asiansa sitten, pakeneeko vai ei.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLopulta sitten alkoikin Tiuppa itse puhua. Juuri kun Juho varustautui\nvihdoinkin alkamaan, rupesi pienin lapsista itkemään jonkun vahinkonsa\njohdosta. Tiuppa nosti sen käsivarrellensa, viihdytteli sitä, ja lapsen\ntyynnyttyä puheli nyt Juholle:\n\n\"Poliisit ne tässä kun kävivät... Arvelin sinulle siitä ilmoittaa.\"\n\nJuho ei näyttänyt erin kuulevankaan. Tiuppa selvensi silloin:\n\n\"Sinua tapailivat... kuuluvat epäilevän sen Uskin murhan suhteen...\"\n\nJuho katsoi häntä silmiin kuin älytön, pelästynyt. Tuskin hän tajusi\nmitään selvästi.\n\n\"Se täällä kuleksinut Nykäri kuuluu oikeastaan olleenkin salapoliisi...\nOli ollut salaa urkkimassa\", jatkoi Tiuppa.\n\nJa nyt selvisi jo Juholle kaikki hiljaa. Hän painui ihan kuin kokoon,\ntupakoi sanaakaan virkkamatta. Tiupan väen valtasi sääli ja osanotto.\nSiinä puuhaillessaan koki nyt Maijakin sovitteluksi puhella:\n\n\"Tokko tuossa lie perää... Vähänkös ne poliisitkin erehtyvät.\"\n\nEi ääntä Juholta. Tiuppa koki nyt, puheli:\n\n\"Eihän me tässä... Maijan kanssa... olla sitä alunpitäinkään uskottu.\"\n\nJa taas äänettömyys. Joku lapsista yritteli hiljaa itkeä, mutta äiti\nehkäisi sen oitis.\n\nMutta viimein Juho nousi, teki lähtöä ja tapaillen sanoja puheli:\n\n\"Ka... Mitäpä sille, Tiuppa.\" Hän painoi lakin päähänsä ja jatkoi kuin\nvaivalloisesti:\n\n\"Tottapahan sitten, kun ollaan jo etäällä, asia selvenee ja... vaikka\nsinäkin Tiuppa silloin minun puolestani todistaisit.\" Sanat olivat\nloppua. Hän koki: \"Niin... Todistaisit minusta... Elä todista parempaa\neläkä pahempaa... vaan ainoastaan niin kuin asia on...\"\n\nHänen kasvojensa kaikki piirteet tuntuivat kuivuvan ja kutistuvan.\nKaikki sanat olivat nyt kalliita. Ei tahtonut mitään löytää.\n\n\"Ka\", yritteli Tiuppa, mutta ei sen pitemmälle päässyt.\n\nMutta Juho lopetti:\n\n\"Niin... Todista nyt sitten joskus minusta... Todista ainoastaan se,\nettä minä olen Juho Kokko... Tehtaan työmies Juho Kokko.\"\n\nJa mitään sen enempää puhumatta hän painui hiljaa ulos tuvasta, johon\njäi haudanhiljaisuus hänen jälkeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo ihan ilta. Tehtaan työt olivat jo lopetetut, kun Juho saapui\nhautausmaalle poikansa ja muiden omaistensa haudalle. Sumu oli jo niin\nsakea, että vain vähäisen matkaa näki eteensä: Vettä tippui puista,\nvettä ruohoista.\n\nJa siinä aivan hänen poikansa haudan lähellä kaivoi haudankaivaja\nhautaa. Oli ripustanut pitkän vanhan sarkapalttoonsa sen hänen poikansa\nhaudan pääpohjassa kasvavan koivun oksaan. Riippui siinä märkänä ja\nkuluneen näköisenä. Juho istahti poikansa haudalle ääneti, istui siinä,\noli tupakoivinaan hyvät ajat.\n\nEikä haudankaivajakaan puhellut. Aherteli vain työssään siellä\nhaudassa. Hänkin tiesi jo Juhon surullisen asian. Hän oli Juhon ystävä,\nja sääli alkoi päästä hänessä valtaan.\n\nEi ääntä, ei eloa. Harmaata vain ja sumua. Oli kuin harmaa yö.\n\nViimein haudankaivaja lopetti työnsä, nousi haudasta, tuli luo, yritti\njotain siinä vielä puuhaillessaan puhuakin.\n\nMutta ei tuo ottanut sujuakseen puhe. Vasta tovin siinä yriteltyä alkoi\nJuho, kumarassa istuen, katse maassa, kuin itsekseenhaaveilija puhella,\npuhui jotain vanhoista muistoista tapaillen:\n\n\"Se oli silloin talvi.\"\n\nLapsuusaikansa päiviä hän muisteli. Miten lie osunutkin. Hän jatkoi:\n\n\"Olin niinkuin tää poika-vainaja kuollessaan, kahdeksanvuotias, kun\nsilloin talvella istuksin mökin tikapuitten puolalla ja soittelin...\nOlin hiljan opetellut huilua puhaltamaan.\"\n\nNe kirkkaat pakkaspäivät hän nyt muisti. Oli hän ne muistanut joskus\nennenkin, pikkupoikansa aikoinaan soitellessa.\n\n\"Joskus oli kuin olisi satanut valkeaa lumihöytyä\", eläytyi se puhdas,\nkylmä ja valkea kuva mielessä rauhallisena, ja kuului vain se etäinen\nhuilunsoitto.\n\n\"Mutta se nukuttaa.\" Se talvinen kuva huilunsoittoineen nukuttaa. Siitä\ntalvestahan oli Annakin äskettäin hyräillyt. Hän aivan kuin yksin\nuneksui sitä kaikkea talvista siinä, eikä haudankaivajakaan sanottavaa\nlöytänyt. Juho muisti -- tai oikeastaan hänelle häämöitti -- miten\nkerran tämä samainen haudankaivaja oli kuunnellut, kun hän pakkasessa\njokirannalla sille orvolle, suvannossa uiskentelevalle sorsalle\nsoitteli.\n\n\"Talveahan se oli silloinkin\", puheli hän siinä painuksissansa.\n\nMutta siihen loppui häneltä puhe, kaikki. Hän painui aivan kuin kokoon.\nHaudankaivajakin poistui.\n\nNiin istui hän kauan. Ympärillä vain harmaata sumua ja tihkuvaa vettä.\nAinoastaan kymmenisen metriä voi enää eteensä nähdä. Niin sakea oli\nsumu. Jossain loitompana takoa kilkutteli joku kivellä lapionsa terää.\nKai se sitä oikoo. Se kilkutus kuului hiljaa, yksitoikkoisena harmaan\nsumun takaa.\n\nEi mitään, ei kerrassaan mitään muuta ääntä, ei eloa. Haudankaivaja oli\nunohtanut sarkapalttoonsa koivun oksaan. Se riippui siinä yhä\nmärempänä.\n\nJa yhä vain sakeni sumu ja pimeni kaikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta lopulta haudankaivaja palasi. Tuli noutamaan koivun oksaan\nunohtunutta päällystakkiansa.\n\nMutta hänellä oli myös ilmoitettavana Juholle iloinen uutinen. Aapo\nPusa oli näet, kuultuaan, että Juhoa syytetään murhasta, käynyt itse\ntunnustamassa poliisille olevansa yksin murhaaja. Oli tuonut\nryöväämänsä rahatkin takaisin. Haudankaivaja riensi sitä sanomaa\nystävällensä Juholle ilmoittamaan.\n\nMutta Juhoa ei näkynyt haudalla. Oli kai poistunut. Mitään sen enempää\najattelematta haudankaivaja tapaili siinä sumun puolipimeydessä\npäällystakkiansa koivun oksasta.\n\nMutta hän hämmästyi sitä tavoittaessansa, sillä ei siinä oksassa\nriippunutkaan hänen takkinsa, vaan aivan äsken hirttäytynyt Juho Kokko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vieraalla maalla harhaili Anna yksin, ilman ystävää, elämä kuin\nrikki revittynä. Ei määrää, ei mitään millään. Kaikki viimeinenkin oli\nhänelle sammunut Juhon kuolemassa.\n\nMutta tehtaalla vyöryi elämä ennallaan. Pojat laskivat \"mukkia\",\nheittelivät \"voileipiä\". Kuolleet koneet jymisivät, ja elävät koneet\nvaelsivat työssänsä, ja tehtaan savutorvet purkivat ainaista savuansa\njulistaen tehdaselämän -- ja koko ihmiselämän -- ainaista kivikovaa,\narmotonta lakia.\n\n\n\n"]