[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f99Hx-36cX66BEQfFB-vJnepwSy7p5gWCTlQ5j8cA3UM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1538,"Tarina kolmesta leijonasta","Haggard, H. Rider",1856,1925,"1538-haggard-h-rider-tarina-kolmesta-leijonasta","1538__Haggard_H._Rider__Tarina_kolmesta_leijonasta",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1887,1899,7805,49916,false,54768,[24,25,26],"Africa -- Fiction","Hunting guides -- Fiction","Quatermain, Allan (Fictitious character) -- Fiction",[28,29],"Adventure","Novels","\"Tarina kolmesta leijonasta\" by H. Rider Haggard is a novel written in the late 19th century. The story features the character Allan Quatermain, a seasoned adventurer who embarks on a journey back into the African wilderness, where he confronts both the beauty and dangers of the untamed landscape. The narrative blends elements of adventure and exploration, focusing on Quatermain's experiences and encounters with wildlife, particularly the titular lions.  The opening of the novel introduces Allan Quatermain, who reminisces about his past adventures in Africa while currently living in England. He reflects on his longing for the wilderness and the adventures that await him. As he returns to the African bush, accompanied by his son Harry and companions, they soon find themselves in perilous situations involving lions. A pivotal moment arises when they discover a hidden cache of gold while mining, which triggers a series of events filled with danger. The beginning sets a suspenseful tone, establishing the theme of exploration and the confrontation with nature that will unfold throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Järnefelt, Saimi",358,"Seikkailutarina, jossa kokenut metsästäjä Allan Quatermain muistelee poikansa kanssa Afrikassa kokemaansa vaarallista leijonajahtia. Kullanetsintään ja metsästykseen keskittyvä kertomus vie lukijan keskelle erämaan vaaroja ja jännittäviä kohtaamisia petoeläinten kanssa.","H. Rider Haggardin 'Tarina kolmesta leijonasta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1538. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TARINA KOLMESTA LEIJONASTA\n\nKirj.\n\nH. Rider Haggard\n\n\nSuomentanut Saimi Järnefelt\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1899.\n\nOy Weilin & Göös Ab:n kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nUseimmat teistä olette kuulleet Allan Quatermain'ista, joka oli\nosallisena kuningas Salomon'in kaivosten löydössä moniaita vuosia\nsitten, ja joka myöhemmin asettui Englantiin elääksensä ystävänsä, Sir\nHenry Curtis'in läheisyydessä. Nyt hän on palannut erämaahansa, kuten\nvanhat metsästyskoirat melkein aina tekevät keksien yhden tai toisen\ntekosyyn. He eivät voi kovin kauan kärsiä sivistystä, sen melua ja\nhälinää, ja komeapukuisten ihmisten ainainen läsnäolo vaikuttaa\ntuskallisemmasti heidän hermoihinsa kuin erämaan vaarat. Luulen että\nheistä täällä tuntuu yksinäiseltä, sillä yksinäisyys väkijoukossa on\nhyvin kolkkoa, ainakin niille, jotka eivät ole siihen tottuneet.\n\nVanha Quatermain sanoisi: milloin yksinäisyys on lähempänä, kuin\nseistessä suuren kaupungin kaduilla kuunnellen askelten ainaista\nkopinaa, joka muistuttaa sateen rapinaa, tai katsellen ihmisten kasvoja\nheidän kiirehtiessään ohi, mistä ja minne, sitä et tiedä. He tulevat ja\nmenevät, teidän silmänne kohtaavat toisensa kylmässä katseessa,\nhetkeksi heidän muotonsa painun mieleesi, ja sitten se on ijäksi\nkadonnut. Sinä et milloinkaan näe heitä jälleen; he tulevat\ntietymättömistä ja pian jälleen katoovat sinne salaisuuksineen. Niin,\ntämä on puhdas ja täydellinen yksinäisyys; vaan erämaa ei ole\nyksinäinen sille, joka tuntee ja rakastaa sitä, sillä luonnon henki on\naina läsnä seurana vaeltajalle. Tuulessa on hänellä kumppani --\naurinkoiset purot lavertelevat kuin luonnon lapsukaiset hänen jalkainsa\njuuressa; ja korkealla hänen yläpuolellaan purppuraisessa\nauringonlaskussa näkyy kirkkoja, minareetteja ja palatseja, jommoisia\nei kukaan kuolevainen ole rakentanut, ja joiden hohtavissa ovissa\nihania auringon enkeliä edestakasin näkyy liitelevän. Ja siellä löytyy\nmyös metsänriistaa suurissa joukoin laitumilla, jonottain\npitkänaamaisia pukkeja ja kiiltäviä kvaggalaumoja ja vihasilmäinen,\nkarvainen villisika.\n\n\"Oi, ei\", hän sanoisi, \"ei erämaa ole yksinäinen, sillä muista,\npoikani, mitä loitommalla olet ihmisistä, sitä enemmän lähestyt\nJumalaa\", ja vaikka siitä ohjeesta kyllä voisi väitellä, jokainen sen\nhelposti tuntee, joka on katsellut auringon nousua ja laskua\näärettömillä autioilla tasangoilla, ja nähnyt ukkosen vaunujen\nmajesteettisuudessaan vyöryvän halki tutkimattoman taivaan syvyydet.\n\nNiin, maksoi mitä maksoi hän palasi jälleen, ja nyt en kuukausiin ole\nhänestä mitään kuullut, ja puhuakseni suoraan, suuresti epäilen että\nkukaan hänestä enään mitään kuulee. Pelkään että erämaa, joka niin\nmonena vuotena oli hänelle äitinä, tahtoo myös olla hänelle hautana,\nhänelle ja hänen seuralaisilleen.\n\nHänen oleskellessaan Englannissa pari kolme vuotta onnistuneen retkensä\njälkeen, jossa löysi viisaan kuninkaan haudatut aarteet, ja ennen\nainoan poikansa kuolemaa, tapasin aika usein vanhaa Allan\nQuatermain'ia. Tunsin hänet vuosia takaperin Afrikassa, ja hänen kotiin\ntultuansa, minun oli tapana juosta Yorkshire'en hänen luoksensa milloin\nvaan saatoin, ja tällä lailla tuon tuostakin kuulin monia tapauksia\nhänen menneestä elämästään.\n\nEi kukaan voi viettää useita vuosia elefanttimetsästäjän kovaa elämää,\nkohtaamatta monta outoa seikkailua, ja vanha Quatermain'kin on vannaan\nosansa saanut. Kertomus, jonka nyt alotan on yksi hänen viimeisiä\nseikkailujaan, vaikka olen unohtanut vuosiluvun, jona se tapahtui.\nKaikessa tapauksessa tiedän että se oli ainoa retki, johon hän otti\nmukaansa poikansa Harry'n (joka sittemmin kuoli) ja tämä Harry oli\nsilloin neljäntoista vuoden paikoilla. Nyt kertomukseen, jonka koetan\nkertoa niin tarkkaan kuin voin, samoilla sanoilla, joilla vanha\nQuatermain sen minulle kertoi eräänä yönä vanhassa tammella\npaneloidussa etehisessä, talossaan Yorkshire'ssa. Olimme puhuneet\nkullankaivamisesta.\n\n\"Kullankaivaminen!\" hän keskeytti: \"oi! niin, minä kerran olin kultaa\nkaivamassa 'Pilgrim's Best'issä' Transvaalissa, ja sen jälkeen tapahtui\nJim-Jim'in ja leijonain juttu. Tunnetteko sen? Pilgrim's Best on tai\noli yksi eriskummallisimpia paikkoja joita näkee. Kaupunki itse\nsijaitsee kivisessä laaksossa vuorten ympäröimänä, keskellä harvinaisen\nihanaa näköalaa. Monena hetkenä minua tympäisi tämä työ, heitin luotani\nkuokan ja lapion ja vaelsin peninkulmia jonkun kukkulan huipulle.\nSiellä loikoilin ruohossa ja silmäilin yli ihanan maiseman --\nhymyileväin laaksoin ja korkeitten vuorien, joita auringonlaskun kulta\nkosketteli, ja tuijotin tuonne ylös kohti äärettömän taivaan tummaa\nlakea, niin, ja Jumalan kiitos, olin päässyt pakoon kaivokselaisten\nkirouksia ja karkeata puhetta, ja Basutu Kafferilaisten ääniä, heidän\nraataessaan päivänpaisteessa.\n\n\"Joitakin kuukausia kaivoin vielä kärsivällisenä maatilkkuani, kunnes\npelkkä kuokan ja huuhdinkaukalon näkeminen alkoi tulla minulle\ninhoittavaksi. Sata kertaa päivässä päivittelin omaa tyhmyyttäni\nhaudattuani kahdeksan sataa puntaa, joka oli milt'ei koko omaisuuteni\ntällä haavaa, tähän kulta-kaivokseen. Minua, kuten useita muitakin\nminun säädyssäni, oli kullanhimo kiihoittanut, ja nyt sain kantaa\nseuraukset. Olin ostanut maatilkun, josta eräs mies oli kaivanut\nomaisuuden -- ainakin viisi tai kuusi tuhatta puntaa; ja luulin\nostaneeni sen hyvin halvasta; annoin hänelle nim. viisi sataa puntaa\nsiitä. Siinä koko ansioni hyvin ankaran vuoden elefanttia\nmetsästettyäni tuolla puolen Zambes'in, ja huokasin syvästi ja pahaa\naavistaen, nähdessäni onnellisen ystäväni, joka oli Jankee, ottavan\nkääryn Standard'in pankin seteliä ylvästelevällä katseella kuten mies,\njoka on onnensa luonut, ja pistävän ne housuntaskuihinsa. 'No', sanoin\nhänelle onnelliselle myyjälle -- 'tämä on loistava omaisuus, minä vaan\ntoivon että onni olisi minulle yhtä suotuisa kuin se on teille ollut'.\nHän hymyili; kiihoittuneille hermoilleni tuntui kuin olisi hänen\nhymyilynsä ollut turmiota tuottava, vastatessaan minulle tuolla\nomituisella yankee'laisella tavalla: 'sen kyllä uskon, en suinkaan\ntahdo toivoanne sammuttaa, varsinkaan nyt asian ollessa selvillä;\nminulle se on ollut hyvänä lähteenä, mutta meidän kesken sanoen ja\nsuoraan puhuen, nyt, kun meidän välillämme ei enää ole mitään likaista\nvoitonpyyntöä totuutta himmentämässä, voin sanoa teille että se lienee\ntyhjä.'\n\n\"Hengitin raskaasti; miehen hävyttömyys oli sanomaton. Ainoastaan viisi\nminuuttia sitä ennen hän oli kaikkein Jumalainsa nimessä vannonut -- ja\nniitä näkyi löytyvän lukuisia ja sekalaisia -- että maahan jäi\ntusinoittain aarteita, ja että hän jätti sen ainoastaan siksi että oli\ntäydellisesti väsynyt kullan lapioimiseen.\n\n\"'Elkää näyttäkö niin suuttuneelta, muukalainen', jatkoi kiduttajani,\n'ehkäpä vanhassa tytössä kuitenkin vielä löytyy vähän kiiltoa. Olette\nsuoraluontoinen, hyvä poika, siitä syystä voitte täydellä syyllä toivoa\nsaavanne onnettaren tunteita heltymään. Ainakin se kehittää lihaksia\nkäsivarsissanne, sillä mateeria on tavattoman kovapintaista, ja sen\nlisäksi, voitatte vuoden kuluessa enemmän kuin kahden tuhannen\ndollars'in edestä kokemusta.'\n\n\"Ja hän poistui hyvään aikaan, sillä seuraavalla hetkellä olisin\njuossut hänen jälkeensä, -- mutta nyt en nähnyt häntä enään.\n\n\"No niin, minä rupesin työhön vanhassa kaivoksessa, poikani Harry'n ja\npuolen tusinan Kafferilaisten kanssa, muuta en tainnut tehdä,\nkiinnitettyäni melkein kaiken maallisen omaisuuteni siihen. Ja kunniani\nkautta me teimme työtä, -- varhain ja myöhään tulimme sinne -- vaan\nkullan palasta emme koskaan nähneet; ei edes kultajyvää niin pientä\nettä olisi riittänyt neulaksi kaulahuiviin. Amerikalainen herrasmies\noli kyllä pitänyt kaikesta huolen ja jättänyt meille rikat.\n\n\"Tätä kesti kolme kuukautta, kunnes viimein olin kuluttanut kaiken, tai\nmelkein kaiken, joka pienestä omaisuudestamme oli jäänyt, palkkoihin ja\nravintoon Kafferilaisille ja itsellemme. Kun saatte kuulla että Boer\njauhon hinta toisinaan nousi aina neljään puntaan säkki, ymmärrätte\nettä ei kestänyt kauan ennenkun olimme katsoneet läpi pankkilaskumme.\n\n\"Vihdoin tuli käännekohta. Eräänä lauantai-iltana olin kuten\ntavallisesti maksanut miehet ja ostanut jauhoja ja sitten istuuduin\npoikani Harry'n kanssa suuren aukeaman reunalle, jonka olimme mäelle\nkaivaneet, ja jota katkeralla pilkalla kutsuimme Eldoradoasi. Siinä\nistuimme kuutamossa ja olimme jotenkin surumieliset. Yht'äkkiä vedin\nesiin kukkaroni ja tyhjensin sen käteeni. Siinä löytyi puoli\nsovereign'ia, kaksi florinia ja yhdeksän pence'ä hopeata -- kuparia ei\nlainkaan -- sillä kupari ei ole käytännössä Etelä-Afrikassa, yksi niitä\nsyitä, jotka tekevät elämän niin kalliiksi siellä -- kaikkiaan siis\nneljätoista ja yhdeksän pence'ä.\n\n\"'Tuossa, Harry poikani!' sanoin, 'tuossa on maallisen omaisuutemme\nkoko summa; kaivos on niellyt kaiken muun!'\n\n\"'Pyhän Yrjänän nimessä', sanoi herra Harry. 'Minä sanon sinulle isä,\nmeidän täytyy lopettaa tekemästä työtä Kafferein kanssa ja syömästä\njauhopöperöä', ja hän naureskeli ikävälle pikku pilalleen.\n\n\"Mutta minä en ollut leikkituulella, sillä ei ollut mikään hauska asia\nkaivaa moista laitosta kuukausmääriä, ja joutua täydelliseen häviöön\nsiinä työssä, erittäin jos kaivaminen vielä on sinulle vastenmielistä,\nja niin muodoin kostin Harry'a hänen hyvästä tuulestaan.\n\n\"'Ole vaiti, poika', sanoin, kohottaen käteni antaakseni hänelle\nkorvapuustin, sillä seurauksella että puoli sovereign'ia luiskahti ulos\nja putosi kuiluun allamme.\n\n\"'Sen vietävä', sanoin, 'nyt se meni.'\n\n\"'Katsoppas, isä', sanoi Harry, 'niin kävi antaessasi pahoille\nhimoillesi valtaa, nyt meillä on vaan neljä ja yhdeksän!'\n\n\"En vastannut mitään näihin viisaihin sanoihin, vaan aloin kiivetä alas\njyrkkää rinnettä etsiäkseni pientä omaisuuttani. Haimme hakemistamme,\nmutta kuunvalo on hyvin epävarma puolta sovereign'ia hakiessa, ja\nyltympäri oli löysää maata, jota Kafferit olivat irroittaneet\ntyöskennellessään samalla paikalla muutamia tuntia sitten. Otin kuokan\nja liikutin mullan kappaleita toivoen siten löytäväni rahan, mutta\nturhaan. Viimeksi sulasta harmista työnsin kivikuokan terävän puolen\nalas maahan, joka oli hyvin kovanluontoista, Suureksi hämmästyksekseni\nse vaipui suoraa päätä sisään kahvaa myöden.\n\n\"'Mitenkä Harry, tätä maata on liikutettu.'\n\n\"'Enpä luule, isä', hän vastasi, 'vaan kyllä pian näemme', ja hän alkoi\nlapioida ulos multaa käsillään. 'Oh', hän äkkiä sanoi, 'se on vaan\nvanhoja kiviä, kuokka on tunkeutunut maahan niiden lomitse, katso!' ja\nhän alkoi vetää ulos yhtä kiveä.\n\n\"'Minäpä sanon sinulle, isä', hän äkkiä huusi, 'se on harvinaisen\nraskas, koettelepas'; ja hän nousi antaen minulle pyöreän, ruskeahtavan\nmöhkäleen, suuruudeltaan hyvin suuren omenan kokoisen. Minä tartuin\nsiihen uteliaasti ja kohotin sitä valoa vastaan. Se oli hyvin raskas.\nKuunvalo lankesi sen karkealle, likapeitteiselle pinnalle, ja sitä\nkatsellessani alkoi pieniä, omituisia värähdyksiä kulkea sisässäni.\nMutta en voinut olla varma.\n\n\"'Harry, anna minulle veitsesi', sanoin.\n\n\"Hän teki niin ja pitäen ruskeata kiveä polvellani, kaavin sen pintaa.\nSuuri Jumala, se oli pehmeätä!\n\n\"Seuraavalla hetkellä salaisuus oli ilmi, olimme löytäneet suuren\nmöhkäleen puhdasta kultaa, noin neljän punnan arvosta. 'Se on kultaa,\npoikanen', sanoin, 'kultaa on, tai minä mahdan Matti olla.'\n\n\"Harry, silmät pullollaan päässä, tuijotti hehkuvalla katseella\npitkään, heloittavaan naarmuun, jonka olin tehnyt puhtaaseen\nalkumetalliin, ja sitten puhkesi hän kerta toisensa perästä\nriemu-ulinaan, joka kaikui kauas kautta hiljaisten seutujen, kuin\njonkun murhatun avunhuudot.\n\n\"'Ole hiljaan', sanoin, 'tahdotko kaikki varkaat, jotka kedolla\nliikkuvat karkaamaan kimppuusi?'\n\n\"Tuskin olin saanut nämä sanat lausutuksi, kun kuulin hiipivien\naskelten lähestyvän. Asetin kohta raskaan möhkäleen maahan ja istuuduin\nsen päälle, se oli tavattoman kova; samassa näin laihat, tummat kasvot\nesiintyvän hämärästä ja pari pyöreätä silmää katselevan meitä tutkien.\nTunsin kasvot, ne olivat erään hyvin, huonomaineisen miehen, nimeltä\nKanki-Tom, tiesin että häntä 'Timanttikedoilla' niin kutsuttiin, syystä\nettä hän oli murhannut vaimonsa kangella. Epäilemättä hän nyt oli\nkuljeskelemassa, inhimillisen hyenan lailla, katsoakseen missä olisi\nvarastamista.\n\n\"'Tekö se olette metsästäjä Quatermain?' hän sanoi.\n\n\"'Niin, minähän se olen, Mr Tom', vastasin kohteliaasti.\n\n\"'Mitähän kaikki tämä ulvominen tietää?' hän kysyi. 'Käyskelin ympäri\nhengittäen raikasta ilmaa ja katsellen taivaan tähtiä, kun kuulen\nulvonnan toisensa jälkeen.'\n\n\"'Niin, mr Tom', vastasin, 'mitä ihmettelemistä siinä, huomaatte vaan\nettä paitsi teitä on liikkeellä muitakin yöllisiä lintuja!'\n\n\"'Ulvonnan kuulen ulvonnan perästä!' hän tuimasti kertasi, lainkaan\nhuomioon ottamatta selitystäni, 'ja minä seisahdun ja sanon 'siellä on\nmurhaaja', ja taas kuuntelen ja mietin. Ei, ei ole; tämä huuto on\nriemun huutoa; joku on pistänyt sormensa tahmeaan, keltaiseen\nkultakattilaan ja lyön vetoa että hän on mennyt päästään pyörälle\nimiessään niitä. No, metsästäjä Quatermain, olenko oikeassa? täällä on\nkultaa! Oi, hyvä isä!' ja hän maiskautti huuliansa kuuluvasti --\n'suuren suuria kultarahoja -- niihin vast'ikään töytäsitte?'\n\n\"'Ei', sanoin rohkeasti, 'ei ole' -- julma hohde hänen mustissa\nsilmissään oli kerrassaan voittanut inhoni valheeseen, sillä tiesin\nettä jos hän vaan pääsisi perille minkä päällä istuin -- ja sivumennen\nsanoen olen kuullut kerrottavan kullassa vyörymisen olevan hauskaa,\nmutta en suinkaan kehoittaisi ketään, joka mukavuutta rakastaa\nistuutumaan kultapalan päälle -- olisi minulla ollut varmat toiveet\nsaada 'kanki' niskaani ennen aamun koittoa.\n\n\"'Tahdotteko tietää asian, mr Tom', jatkoin kohteliaimmalla tavallani,\nvaikka kuolontuskassa kultamöhkäleen tähden -- sillä minusta on aina\nparas olla kohtelias ihmisille, joka on niin läheisessä suhteessa\nkäsikankeen -- 'poikani ja minä olimme hieman erimieliset, ja minä olin\njuuri pakottamassa omaa mielipidettäni hänelle; siinä kaikki.'\n\n\"'Niin, mr Tom', puhkesi Harry itkien puhumaan, sillä Harry oli sukkela\npoika, ja älysi pulman, jossa olimme, 'niin se oli -- minä ulisin\nsyystä että isä löi minua!'\n\n\"'Siksikö poikaseni huusit? No hyvä, minusta vaan tuntuu että vanha,\ntyhjäksi kaivettu luola on ihmeellisen outo paikka selvitellä\nsuhteitaan kello kymmenen tienoissa yöllä, ja sen sanon sinulle\nnuorukaiseni, jos minä joskus tulisin selvittelemään asioita kanssasi,\nse ei tapahtuisi yhtä hauskalla tavalla' -- ja hän tirkisti\nepämiellyttävästi Harry'yn päin. 'Ja hyvää yötä nyt, sillä en tahdo\nhäiritä perhe-elämää. Ei, sitä laatua ihmisiä en ole, en suinkaan.\nHyvää yötä metsästäjä Quatermain -- hyvää yötä sinullekin,\nselkäänsaanut nuorukainen'; ja mr Tom kääntyi pois pettyneenä ja\nkuljeskeli muualle varastamaan tai hätyyttämään.\n\n\"'Jumalan kiitos!' sanoin päästessäni kultakappaleesta. 'Ja nyt, Harry,\nnouseppas ja mene katsomaan, jokohan tuo vihdoin viimeinen konna meni\ntiehensä.' Harry teki niin, ja ilmoitti hänen kadonneen 'Pilgrim's\nBest'iin' päin, ja sitten rupesimme työhön, hyvin huolellisesti, mutta\nväristen jännityksestä; käsillämme kaivoimme ulos kaiken välillä olevan\nmullan siihen asti, johonka kuokkani iskin. Aivan oikein, kuten\ntoivoin, siellä oli varsinainen pesä kultamöhkäleitä, kaikkiaan\nkaksitoista, toiset pähkinän, toiset kananmunan suuruiset, vaikka\nensimäinen tietysti oli paljoa suurempi. Mitenkä ne kaikki olivat sinne\njoutuneet, ei kukaan tiedä. Jälestäpäin kerrottiin että Amerikalainen,\njoka minulle möi kaivoksen, oli siihen kiinnittänyt koko omaisuutensa,\njoka oli monta vertaa suurempi kuin meidän, ja tehnyt työtä kuusi\nkuukautta näkemättä kullan murua, jonka jälkeen hän viimeksi heitti\nkoko yrityksen.\n\n\"Kaikissa tapauksissa, oli kulta siinä arvoltaan, kuten jälestäpäin\ntuli ilmi, kaksitoistasataaviisikymmentä puntaa, ja niinmuodoin minä\nkumminkin sain luolasta neljäsataaviisikymmentä puntaa enemmän kuin\nmitä olin siihen pannut. Me noukimme kaikki ulos, käärimme ne\nnenäliinaan, ja kun pelkäsimme kantaa kotia senlaista aarretta,\nvarsinkin tietäessämme Kanki-Tom'in olevan liikkeellä, keksimme viettää\nyön paikoillamme, välttämättömyys, joka kaikessa vastenmielisyydessään\noli ihmeen ihana ajatellessamme nenäliinaa täynnä puhdasta kultaa, joka\noli kadotetun rahani korko.\n\n\"Hitaasti yö kului, sillä pelosta Kanki-Tom'iin en tohtinut ruveta\nlevolle, vaan viimein päivä koitti punaten yön pimentämät seudut.\nNousin ylös katselemaan sen täydellistä nousua, sen auetessa suuren,\ntaivaallisen kukan lailla itäisellä taivaalla, ja auringon säteet\nalkoivat välkkyä ihanasti vuoren kukkulalta toiselle. Minä tarkastin\nsitä, ja niin tehdessäni selveni minulle täydellisenä vakuutuksena,\njommoista en ennen koskaan ollut tuntenut, että olin saanut tarpeeksi\nkullankaivamisesta, ja olin ansainnut levon, jonka luonnollinen elämäni\nminulle antoi ja siinä hetkessä päätin mennä suorittamaan laskuni\n'Pilgrim's Best'iin' ja painautua ampumaan buffaloa Delagoa Bay'iin\npäin. Sitten käännyin ottamaan kuokan ja lapion ja vaikka oli\nsunnuntaiaamu, herätin Harry'n tekemään työtä nähdäksemme jos vielä\nlöytyisi joitakin kultamöhkäleitä lähitienoilla. Kuten arvasin\ntyöskentelimme tiuhaan. Se, jonka löysimme sijaitsi kaikki pienessä\nontelossa täynnä mutaa, joka oli aivan erilainen sitä kovaluontoista\nmaata, koverruksen ympärillä. Siinä ei näkynyt enään kullan jälkeäkään.\nTietysti oli kylläkin mahdollista että siinä vielä jossain oli\nontelolta, vaan päätin mielessäni että kaivakoon kuka hyvänsä muu\nniitä, minä niitä en rupea etsimään; ja olen sen jälkeen kuullut\nkerrottavan että siinä kaksi tai kolme miestä joutui häviöön.\"\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nVähän yli kaksi viikkoa oli kulunut siitä yöstä, jolloin hukutin\npuoli-sovereign'ia ja löysin kaksitoistasataaviisikymmentä puntaa\nhakiessani sitä, ja inhoittavan luolan sijaan, jolle Eldorado tuskin\nenään oli pilkkanimenä, aukeni eteemme aivan erilaiset näköalat\nkuutamon hopeiseen pukuun verhottuina. Majailimme -- Harry ja minä,\nkaksi Kafferilaista, skotlantilaiset kuormavaunut ja kuusi härkää --\nsuuren töyryn korkeimmalla kohdalla pensaisella seudulla. Juuri sillä\nkohdalla johon olimme leirimme pystyttäneet olivat pensaat kumminkin\nharvassa, kasvaen ympärillämme vaan kimpuissa, ja siellä täällä löytyi\nyksinäisiä laakalatvaisia mimosapuita. Oikealla puolella pieni joki,\njoka oli leikannut syvän juovan itselleen rinteen helmaan, virtasi\nsulosointuisesti kummun vihannan läpi, läpi kiimaheinän, kesyttömän\nparsaheinän ja monen muun ihanan kasvin. Virranreuna oli täällä punasta\ngraniittia, ja vuosisatojen kärsivällisen huuhtoamisen jälkeen oli vesi\nkaivertanut juoksussaan muutamia suunnattomia kiviliuskoja kaukaloiden\nja maljojen muotoisiksi, ja näitä me käytimme kylpypaikkoina. Ei kukaan\nroomalainen nainen porfyyri- ja alabasteriammeessaan voinut ihanammalla\npaikalla pestä itseään kuin me viisikymmentä kyynärää huonosta\naitauksesta, jonka olimme mimosan piikeistä yhdistäneet vaunujen\nympäri, varjellaksemme itseämme leijonain hyökkäyksistä. Siellä\noleskeli useita ympäristössä, kuten näin jäljistä, vaikka emme olleet\nniitä nähneet emmekä kuulleet.\n\nPienessä mutkassa, jossa virran pyörre oli huuhtonut pois palasen\nmaata, kasvoi reunalla hyvin kaunis, vanha mimosa. Sen alla oli suuri,\nsileä graniittikivi ylt'ympäri reunustettuna kiimaheinällä ja muilla\nsananjaloilla, luisuen hitaasti alas pieneksi puhtaasti kimelteleväksi\nvesiallikoksi, noin kymmenen jalkaa laajassa ja viisi jalkaa syvässä\ngraniittiammeessa. Tälle kivelle tulimme joka aamu kylpemään, ja nämä\nihanat kylvyt kuuluvat hauskimpiin metsämies-muistelmiini, samoin kuin\nniihin myös liittyy tuskallisimmat hetket.\n\nOli miellyttävä ilta, ja Harry'n kanssa istuimme tuulen puolella tulen\nääressä, jolla kaksi Kafferilaista innokkaasti valmisti seipäällä\npaistia metsäkauriista, jonka Harry suureksi ilokseen oli tänä aamuna\nampunut, ja olimme niin täydellisesti tyytyväiset itseemme ja maailmaan\nkuin kaksi ihmistä suinkin saattaa olla. Yö oli kaunis, ja voidakseni\noikein kuvata tämän kuutamoisen erämaan puhdasta majesteettia, olisi\ntarpeen enemmän sanoja kuin mitä minulla on kieleni päässä. Pois\nainiaaksi, pois salaperäiseen pohjoiseen, vyöryi suuri, autio\nvaltameri, jonka ylitse hiljaisuus lepäsi. Tuolla allamme oikealla,\nnoin peninkulman päässä virtasi laaja Oliphant virta, joka\npeilikirkkaana kuvasti kuun, jonka hopeainen kehä väräjöi sen pinnalla\nja sitten pitkinä valoviivoina leveni ylt'ympäri vuorten ja tasankoin.\nAlhaalla virran reunalla kasvoi suuria tukkipuita, joiden läpi\nhiljaisuus juhlallisesti kohosi taivaaseen, ja yön ihanuus lepäsi\nniitten ylitse kuin verho. Kaikkialla hiljaisuus -- hiljaisuus\ntähtisessä syvyydessä ja uinuvan maan kirkkaassa helmassa. Nyt, jos\nkoskaan voisi ihmisen mielessä herätä suuria ajatuksia, ja hetkiseksi\nhän saattaisi unohtaa oman pienuutensa siinä tunteessa että hän on osa\npuhtaasta äärettömyydestä ympärillään. Hän näyttää melkein näkevän\ntaivaan hengen, tähtien ympäröimänä astuvan alas elottomaan\nhiljaisuuteen, katsomaan, nyt kun yö peittää sen synnit, hairahtuneen\nmorsiamensa, maan uinailevia kasvoja. Väliin taas hän kuulee\nenkeliäänien kaikua, kun henget liitelevät ja heidän humisevat siipensä\nlaahaavat eteenpäin avaruudesta avaruuteen, tuulen valkoisten sormien\nleikitellessä puitten kiharoissa.\n\n\"Kuuleppas! Mitä se oli?\"\n\nKaukaa, alhaalta virran puolelta kuului mahtavasti mylvivä ääni, sitten\ntoinen ja vielä kolmas. Se on leijona, joka hakee ruokaansa.\n\nNäin Harry'n vapisevan ja kääntyvän vähän kalpeaksi. Hän oli kylläkin\nurhea poika, vaan leijonan karjunta yöllä ensimäisen kerran\njuhlallisessa erämaassa on omiaan puistattamaan jokaisen poikasen\nhermoja.\n\n\"Leijonia, poikani\", sanoin: \"ne ajavat takaa saalista tuolla virran\nluona; mutta luulen ettei sinun tarvitse tulla levottomaksi. Olemme nyt\nolleet täällä kolme yötä, ja jos ne olisivat aikeessa tulla meitä\ntervehtimään, luulisin heidän tulleen jo ennen. Kaikessa tapauksessa\nsytyttäkäämme tuli.\"\n\n\"Tänne, Pharaoh, menkää Jim-Jim'n kanssa noutamaan vähän puita ennenkun\nrupeamme levolle, muuten kissat kehräävät ympärillämme ennen aamun\nvalkenemista.\"\n\nPharaoh, suuri, jäntevä Swazi, joka oli työskennellyt kanssani\n\"Pilgrim's Best'issä\", nauroi, nousi, ojenteli itseään, ja kutsui\nsitten Jim-Jim'iä tuomaan kirvestä ja hihnaa ja ryntäsi kuutamossa\nsokuri-pensastoon, josta me muutamista kuivista puista leikkasimme\npolttoaineksia. Hän oli kaunis poika tavallaan, Pharaoh, ja luulen että\nhäntä nimitettiin niin syystä että hänellä oli egyptiläinen\nkasvojenmuoto ja jotain kuninkaallista kerskailua olennossaan. Mutta\nhän oli jotensakin omituinen ja luonteensa epävakainen, ja hyvin harvat\nihmiset tulivat toimeen hänen kanssansa; niinpä jos hän vaan sai\ntilaisuutta, hän taisi juoda kuin kala, ja juotuaan tuli hän\nhillitsemättömän verenhimoiseksi. Nämä olivat hänen pahat puolensa;\nvaan sen sijaan hän kuten useimmat Zulusukuiset heimot kiintyi\nerinomaisesti niihin joihin hän kerta mieltyi; hän oli työtätekevä ja\nälykäs mies, ja niin uskalias ja reipas toveri pulassa, ett'en toista\nsenlaista ole tavannut.\n\nHän oli kolmenkymmenenviiden vuoden vanha taikka niillä mailla, mutta\nei ollut \"keshla\" eli rengastettu mies. Pelkään, että hän Svazinmaassa\noli joutunut jonkinlaisiin ikävyyksiin, eivätkä hänen heimonsa\nvanhimmat suvainneet hänen kantaa rengasta, ja senvuoksi hän tuli työtä\ntekemään kultakedoille. Toinen mies tai oikeammin nuorukainen oli\nMapoch Kaffereita, eli Knobnose'sta, ja pelkään ett'en seuraavien\ntapahtumienkaan nojalla voi hänestä paljon hyvää puhua. Hän oli laiska\nja huolimaton veijari, ja vielä tänä aamuna minun täytyi käskeä\nPharaoh'n antamaan hänelle selkään härkien karkuunpäästämisestä, jonka\nPharaoh teki suurella mielihyvällä, vaikka hän jo oli kiintymäisillään\nJim-Jim'iin. Tosin perästäpäin näin hänen lohduttavan Jim-Jim'iä\ntarjomalla hänelle näpillisen nuuskaa omasta korvallisesta rasiastaan,\nsamassa selittäen hänelle että ensi kerralla kun hänen tuli häntä\nlöylyttää, hän aikoi suomia häntä toisella kädellä ristiin yli vanhojen\nnaarmujen ja piirtää \"kauniin mallin\" hänen selkäänsä.\n\nNiin he menivät, vaikka Jim-Jim ei ollenkaan mielellään jättänyt leiriä\ntällä hetkellä, juuri kun kuutamo oli niin kirkas, ja palasivat takasin\nhyvään aikaan terveenä ja eheänä tuoden muassaan suuren kimpun puita.\nNauroin Jim-Jim'ille ja kysyin häneltä oliko hän nähnyt jotain, ja hän\nvastasi, kyllä, kyllä hän näki; hän oli nähnyt kaksi suurta, keltaista\nsilmää tuijottavan häneen erään pensaan takaa ja kuullut jonkun\nkuorsaavan.\n\nTarkemmin tutkien keltaiset silmät, ja kuorsaaminen tuskin olivat muuta\nkuin Jim-Jim'in vilkkaan mielikuvituksen tuotteita, enkä juuri ollut\nsuurin levoton tästä peloittavasta raportista; vaan nähtyäni heidän\nlaittavan tulta, menin aituuksen sisälle ja nukahdin rauhallisesti\nHarry'n viereen.\n\nMuutaman tunnin jälestä heräsin hypähtäen pystyyn. En tiedä mikä minut\nherätti. Kuu oli laskeutunut tahi ainakin melkein peittynyt erämaan\nhiljaiseen horisonttiin, ainoastaan sen punainen reuna oli jäänyt\nnäkyviin. Myös tuulen puuska oli herännyt ja ajelehti pitkin pilven\nkiiruhtavia reunoja kautta tähtirikkaan taivaan, ja yleensä yön\ntunnelmassa oli tapahtunut suuri muutos. Tutkien taivasta päätin olevan\nkaksi tuntia päivännousuun.\n\nHärät, jotka tavan mukaan olivat sidotut skotlantilaisen vankkurin\naisaan olivat hyvin levottomat -- ne nuuskivat ja huokuivat yhtämittaa,\nnousivat ylös ja laskeutuivat alas taas, josta syystä heti epäilin\nniiden jotain vainuvan. Äkkiä huomasin mitä ne vainusivat, sillä\nviidenkymmenen kyynärän päässä meistä leijona karjui, ei kovaa, vaan\nkyllin äänekkäästi saadakseen sydämeni nousemaan kurkkuun.\n\nPharaoh nukkui vankkurin toisella puolella ja sen alla näin hänen\nnostavan päätään ja kuuntelevan.\n\n\"Leijona, Inkoos\", hän kuiskasi, \"leijona.\"\n\nJim-Jim myös hypähti ylös ja heikossa valossa taisin nähdä että hän oli\nkovin peloissaan.\n\nKoska ajattelin että oli paras valmistautua arvaamattomiin tapahtumiin,\nkäskin Pharaoh'n lisätä puita tuleen, ja herättää Harry'n, jonka\ntosiaan luulin voivan rauhallisesti nukkua tuomiopasuunan kaikuessa.\nEnsin oli hän vähän pelästynyt, vaan kohta asemamme jännittäväisyys\nkiihoitti häntä ja hän tuli aivan innokkaaksi saada nähdä hänen\nmajesteettiaan vasten kasvoja. Otin sukkelan rihlapyssyni ja annoin\nHarrylle omansa -- Westley Richardson alaskäännettäviä kolvia, hyvin\nmukava ase nuorukaiselle, kirkas ja sitäpaitsi hyvä tappamaan, ja niin\nsitten odotimme.\n\nPitkään aikaan ei mitään tapahtunut, ja minä rupesin jo ajattelemaan\nettä olisi parasta paneutua uudestaan nukkumaan, kun äkkiä kuulin äänen\nenemmän yskinnän kuin karjunnan kaltaisen, noin kahdenkymmenen askeleen\npäässä aituuksesta. Kaikki katsoimme eteemme, vaan emme voineet mitään\nnähdä; ja niin seurasi toinen väliaika. Oli hyvin hermostuttavaa\nodottaa hyökkäystä, joka saattoi tapahtua joka neljännes tunti tai olla\nihan tapahtumatta; ja vaikka olin vanha tottunut tänlaisissa\ntehtävissä, olin levoton Harry'n puolesta, sillä on kummallista mitenkä\njonkun rakkaan olennon läsnäolo vaaran hetkenä kiihoittaa, ja tämä nyt\nminuakin hermostutti. Luulen, vaikka oli jotenkin kylmä, että hiki\nvalui pitkin kasvojani ja tyynnyttääkseni ajatusteni juoksua pakoitin\nitseäni katsomaan koppakuoriaista, jota tulen valo näkyi kiinnittävän,\nja joka istui sen ääressä ajatuksissaan hieroen tuntosarviaan toisen\ntoistansa vastaan.\n\nYht'äkkiä koppakuoriainen teki aika hyppäyksen, niin että oli\nputoamisillaan päistikkaa tuleen, ja niin teimme kaikki -- hyppäyksiä\ntarkoitan, eikä kumma lainkaan sillä suoraa päätä aituuksen alta kuului\nkamalin karjunta, joka sanalla sanoen saattoi skotlantilaiset vankkurit\ntäräjämään ja seisahdutti hengitykseni.\n\nHarry päästi huudahduksen, Jim-Jim ulvoi suun täydeltä, ja härkä raukat\nolivat niin kauhistuneet että tuskin pysyivät nahoissansa, vapisivat ja\nmylvivät surkeasti.\n\nYö oli nyt melkein täydellisesti pimeä, sillä kuu oli aivan laskeutunut\nja pilvet olivat peittäneet tähdet, niin että ainoa valomme oli tuli,\njoka tällä hetkellä taas paloi kirkkaasti. Mutta kuten tiedätte on\ntulen valolla hyvin vaikea ampua, se on niin epävarma ja sitä paitsi\ntunkeutuu ainoastaan hyvin vähän pimeyteen, vaikka pimeän puolella\noleva voi nähdä sen niin kaukaa.\n\nPian härät, seisottuaan hetken hiljaa, vainusivat leijonan ja tekivät\nniinkuin olin pelännyt -- alkoivat raastaa ja repiä itsensä irti\naisasta, johon olivat sidotut, ja syöksyivät hurjina erämaahan.\n\nLeijonat tuntevat tämän härkien tavan, jotka minun luullakseni ovat\ntuhmimmat eläimet auringon alla, lammas on oikea Salomon niihin\nverraten; ei ole ollenkaan harvinaista että leijona asettuu senlaiseen\nasentoon että härkälauma tai valjakko vainuu hänet, katkasee hihnat ja\nsyöksyy pensaikkoon. Sinne tultuaan ne tietysti pimeydessä ovat\navuttomat; ja silloin leijona valitsee sen, josta enin pitää ja syö sen\nkaikessa rauhassa.\n\nNiin, ympäri juoksivat kuusi härkäämme ja olivat vähällä polkea meidät\nkuoliaaksi hurjassa vauhdissaan, jos emme tosiaan olisi pikaisesti\nheittäytyneet tieltä, olisimme kuolleet heidän jalkoihinsa, tai ainakin\npahasti vahingoittuneet. Vaan nyt oli Harry juossut tieltä ja Jim-Jim\nparka, joka oli jostain paikasta käsivarrestaan tarttunut aisaan, tuli\nlennätetyksi suoraan -- aituuksen poikki, pudoten maahan sivulleni\nmuutaman askeleen päähän.\n\nAisa meni poikki kovan painon alla. Jos se ei olisi taittunut, vaunut\nolisivat kaatuneet; vaan asian näin ollen härät, vaunut, vetonuorat,\nhihnat, taittunut aisa ja kaikki tyyni kaatui yhdessä sekamelskassa, ja\noli näöltään kuin aukeamaton solmu.\n\nPari minuuttia tämä asian kanta sai minut unohtamaan leijonan, joka\nkaiken matkaansaattoi, ja sen ohella ihmettelin mitä kummaa oli nyt\ntekeminen, ja mitä tekisimme jos karja tunkeutuisi metsään ja eksyisi,\nsillä karja noin pelästyksissään laukkaa eteenpäin kuin hurjistunut, --\nvaan piakkoin kiireimmän kautta tulin kutsutuksi toimintaan.\n\nSillä tällä hetkellä äkkäsin tulen valossa jonkunlaisen keltaisen\nkiillon suuntautuvan ilman läpi meihin.\n\n\"Leijona! Leijona!\" hoilotti Pharaoh, ja samassa suuri, nääntynyt\nnaaras leijona nähtävästi puolihulluna nälästä, astui suoraan aituuksen\nkeskelle, ja seisoi siellä savuisessa pimeydessä pieksäen häntäänsä ja\nulvoen. Tartuin pyssyyni ja ammuin, vaan osaksi hämmennyksestä, osaksi\nmielenliikutuksesta ja epävarman valon tähden hairahduin ja melkein\nammuin Pharaoh'oon. Rihlapyssyn valo valaisi vahvasti koko näytelmän,\nja voin vakuuttaa teille että se oli raivokas -- härkien temmeltävä\njoukko pyöri vaunujen ympäri senlaisessa sekamelskassa, että heidän\npäänsä näyttivät kasvavan heidän takaruumiistaan ja sarvet tunkeutuvan\nulos selästä; Jim-Jim etualalla, jonne härät olivat hänet heittäneet\nhurjassa juoksussaan, ojenteli itseään kauhistuksissaan; ja taulun\nkeskustana suuri, nääntynyt leijona mulkoellen ympärilleen nälkäisillä\nkeltaisilla silmillään, ulvoen ja ulisten ikäänkuin hän mielessään\nmiettisi mitä tehdä.\n\nKauan ei se kumminkaan miettinyt, sillä juurikuin liekki oli sammunut\nja ennenkun ennätin ampua uudestaan se hyppäsi ilkeästi läähättäen\nJim-Jim raukan päälle.\n\nKuulin onnettoman pojan huutavan ja melkein samassa silmänräpäyksessä\nnäin hänen jalkansa heilautettavan ilmaan. Leijona oli tarttunut hänen\nniskaansa ja äkkinäisellä nytkäyksellä heittänyt hänen ruumiinsa\nselkänsä yli, niin että jalat riippuivat toisella puolella. [Tiedän\nerään leijonan, joka kantoi kaksivuotiaan härän neljä jalkaa korkean\nkivisen vallin yli tällä lailla, ja vielä peninkulman päähän metsään\nsen taakse. Se tuli sitten myrkytetyksi strykniinistä, jota oli pantu\nhärän vatsaan, ja minulla on vieläkin sen kynnet.]\n\nSitten ilman vähintäkään epäilystä ja nähtävästi ilman mitään\nvaikeutta, se raivasi itselleen tien aituuksen alta, ja kantaen Jim-Jim\nparkaa katosi pimeyteen kylpypaikkaan päin, josta jo olen kertonut.\n\nMe nousimme pystyyn aivan hurjina pelosta ja kauhusta, ja syöksimme\nraivokkaasti sen jälkeen, ampuen umpimähkään laukauksia, siinä toivossa\nettä se niitten pelosta jättäisi saaliinsa, mutta emme nähneet emmekä\nkuulleet mitään. Leijona oli kadonnut pimeyteen ottaen Jim-Jim'in\nmukaansa, ja heitä seurata päivän valkenemiseen olisi ollut hurjuutta.\nAntautuisimme vaan vaaralle alttiiksi ja joutuisimme saman kohtalon\nalaisiksi.\n\nNiin hiivimme vavahtavalla ja raskaalla sydämellä takasin leiriimme ja\nistuuduimme odottamaan päivänvaloa, johon tuskin enään oli tuntiakaan.\nOli kerrassaan hyödytöntä hakea härkiäkään sitä ennen, istumme siis\nvaan ihmettelemässä, mitenkä taisi niin käydä että Jim-Jim otettiin ja\nme toiset jäimme, ja koetimme vielä toivoa että palvelija parkamme\narmollisesti pelastuisi. Vihdoin heikko valo häämöitti kuin kummitus\nmetsän kaltevalla rannalla ja pilkoitti härkien sotkeutuneilla\nsarvilla, kalpeina ja peloissamme läksimme selvittämään näitä ennenkun\npäivä niin valkenisi että voisimme lähteä leijonata ajamaan, joka oli\nvienyt Jim-Jim'in. Vaan täällä odotti meitä uusi levottomuus, sillä kun\nvihdoin äärettömällä vaivalla olimme saaneet avuttomat elukat irti,\ntulimme huomaamaan että yksi paraista oli hyvin kipeä. Siitä ei\nepäilystäkään, se seisoi heikosti, jalat hajallaan ja pää riippui\nalhaalla. Sillä oli punatauti, olin varma siitä. Härkä se aina on\nsyypäänä kaikkiin suurimpiin vaikeuksiin matkoilla Etelä-Afrikassa. Se\non neekeriä lukuun ottamatta ärsyttävin eläin maailmassa. Sen\nruumiinrakennus on heikko, eikä se koskaan laiminlyö tilaisuutta\nsairastua johonkin salaperäiseen tautiin. Se laihtuu pienemmästäkin\nsuuttumuksesta, ja kuolee nälkään pelkästä ilkeydestä; jota vastoin sen\nsuurimpana ilona on kieltäytyä vetämästä, kun se viihtyy hyvin jonkun\nvirran luona, tai vaununpyörä tarttuu liejuiseen kuoppaan. Aja sillä\nmuutama peninkulma huonoa tietä ja sinä näet että sillä on haava\njalassa; päästä se syömään laitumelle ja sinä huomaat että se on\njuossut tiehensä, tai jos se ei ole sitä tehnyt, on se häijy\ntahallisesti syönyt \"tulpaania\" ja myrkyttänyt itseään. Aina ovat asiat\njotenkin hullusti sen suhteen. Härkä on järjetön luontokappale.\nEsimerkkinä sen tavallisesta käytöksestä on sairastuminen -- ja\nluultavasti punatautiin, juuri kuin leijona on tempaissut sen paimenen\npois. Sitäpä olisin voinut odottaakin, ja siksipä en ollut pettynyt,\nenkä hämmästynyt.\n\nNo niin, ei auttanut tässä itkeminenkään, vaikka melkein olin sillä\ntuulella, sillä jos tällä yhdellä oli punatauti, oli luultavasti\ntoisillakin, vaikka olin ostanut ne \"karaistuna\" s.o. koeteltuna\nsenlaisia tauteja kuin punatautia ja keuhkotautia vastaan. Ajan pitkään\nsitä karaistuu tänlaisten asiain suhteen Etelä-Afrikassa, sillä epäilen\nettä missään muualla maailmassa on eläinten hukka niin suuri kuin\nsiellä.\n\nOtin rihlapyssyni ja käskien Harry'n seurata itseäni, (sillä meidän oli\njättäminen Pharaoh'n valvomaan härkiä, Pharaoh'n laihaa karjaa, kuten\nniitä kutsuin), syöksin katsomaan jos ei voisi löytää jotain\nJim-Jim'iin kuuluvaa. Maaperä pienen leirimme ympärillä oli kovaa ja\nkallioista, emmekä voineet nähdä mitään jälkiä leijonasta, vaikka ihan\naituuksen ulkopuolella huomasimme pari pisaraa verta. Noin kolmensadan\nkyynärän päässä leiristä vähän oikealle, oli maatilkka jossa kasvoi\nsokuripensaita ja tavallisia mimosapuita, ja tänne minä suuntasin,\najatellen että leijona varmaan oli tarttunut täällä saaliiseensa\nnielastakseen sen. Pujottelimme pitkän ruohikon läpi, joka oli taipunut\nalas märän kasteen painosta. Kahdessa minuutissa olimme läpimärät aina\nreiteen asti, ikäänkuin olisimme vedessä kahlanneet. Pääsimme sentään\npensaikkoon, ja aamun harmaassa valossa me varovasti ja hiljaa\ntunkeusimme sinne. Oli hyvin pimeätä puitten alla, sillä aurinko ei\nvielä ollut noussut, kuljimme siis suurimmalla huolella peläten joka\nhetki töyttäävämme leijonaan Jim-Jim paran luita nuolemassa. Mutta\nmitään leijonaa emme voineet nähdä, ja mitä Jim-Jim'im tulee ei hänestä\nlöytynyt edes sormenniveltä, Siis tänne he eivät olleet tulleet.\n\nPujotellen pensaitten läpi haimme jokaisen mahdollisen paikan, vaan\nsamalla tuloksella.\n\n\"Epäilen että se on kantanut hänet suoraa päätä pois\", sanoin viimein\nsynkästi. \"Kaikessa tapauksessa hän nyt on kuollut, niin että Jumala\nolkoon hänelle armollinen, me emme voi häntä auttaa. Mitä nyt tehdä?\"\n\n\"Minusta olisi parempi mennä peseytymään lammikkoon ja sitten palata\njotain syömään. Olen likanen\", sanoi Harry.\n\nTämä oli käytännöllinen joskin jotenkin tunteeton neuvo. Ainakin minuun\nvaikutti tunteettomasti puhua kylpemisestä, kun Jim-Jim parka niin\nvast'ikään oli tullut syödyksi. Mutta en kuitenkaan antautunut\ntunteilleni, siis menimme sille kauniille paikalle, jonka jo olen\nkuvannut. Minä saavutin sen ensiksi kavuten alas sananjalkaista töyryä.\nSitten käännyin ympäri ja syöksyin takasin kimakasti kirkaisten, sillä\nmelkein jalkaini alta kuului kauhistuttavin murina.\n\nOlin melkein astunut kivipaadella nukkuvan leijonan selälle: samalla\nkivellä meidän oli tapana pyyhkiä itseämme kylvyn jälkeen. Nuristen ja\nmöristen, ennenkun taisin mitään tehdä, ennenkun edes ehdin pyssyni\nvirittää, se oli laukannut kristallisen lammikon yli ja katosi töyryn\ntoiselle puolelle. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä, pikaisesti\nkuin ajatus.\n\nSe oli nukkunut kivilevyllä, ja oi, kauhistus! mikä lepäsi sen\nvieressä? Jim-Jim raukan veriset jäännökset verellä tahratulla\nkalliolla.\n\n\"Oi! isä, isä!\" huusi Harry; \"katso veteen!\"\n\nKatsoin. Siellä uiskenteli miellyttävän, tyynen lammikon keskellä\nJim-Jim'in pää. Leijona oli purrut sen suoraan poikki, ja se oli\nvyörynyt alas kaltevata kalliota veteen.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nEmme enään milloinkaan kylpeneet tässä lammikossa; minä en ainakaan\npuolestani koskaan voinut katsella sen rauhallista pintaa huojuvien\nsananjalkain reunustamana, ajattelematta kamalata päätä, joka pyöri ja\nkellui ja keikkui pois veteen, kun koetimme sitä ottaa kiinni.\n\nJim-Jim raukka! Me kaivoimme hänen jäännöksensä, joita ei ollut paljon,\nvanhassa leipäsäkissä maahan, ja vaikka hänen eläessään hänen hyveensä\neivät olleet suuret, olimme nyt kun hän oli poissa melkein itkussa\nhänen tähtensä. Harry todella itkikin hillittömästi; Pharaoh mutisi\njotain hyvin rumaa zulun kielellä ja minä tein hiljaa pienen lupauksen\nitselleni saattavani leijonan pois päiviltä jos vaan suinkin voisin,\nennen kahden vuorokauden kuluttua.\n\nNiin, me siis hautasimme hänet, ja siinä hän lepäsi leipäsäkissä (jota\nen oikein mielelläni antanut sillä se oli ainoamme), jossa eivät\nleijonat häntä enään häirinneet -- mahdollisesti hyenat, jos ne\nluulevat sen maksavan vaivaa. Kaikessa tapauksessa ei hän siitä tiedä;\nja niin loppuu kertomus Jim-Jim'istä.\n\nKysymys oli nyt ratkaistava mitenkä saada murhaaja pauloihin. Tiesin\nettä se kyllä palaisi nälän sitä ahdistaessa, mutta en tiennyt\nmilloinka se tapahtuisi. Se oli jättänyt niin vähän Jim-Jim'istä\njälelle, että tuskin luulin sen tulevan ensi yönä, jos ei sillä ollut\npoikasia. Lisäksi tiesin että ei olisi viisasta jättää sen tuloa\nsattuman varaan, siis aloimme tehdä pieniä valmistuksia. Ensimäiseksi\nvarustimme aituuksen pensaisen töyrään, laahaten suuren määrän\npiikkipuun latvoja kokoon, asetimme ne toistensa päälle siten että\npiikit tulivat ulospäin. Jim-Jimin kohtalon jälkeen tämä varovaisuus\nnäytti hyvin välttämättömältä, sillä kuten Kafferit sanovat, johon yksi\npukki harppaa, sinne toinenkin seuraa, saatikka sitten senlainen eläin\nkuin leijona, joka on tunnettu niin toimivaksi ja voimakkaaksi. Ja nyt\ntuli toinen kysymys, kysymys kuinka saisimme leijonan viekoitelluksi\npalaamaan? Leijonilla on omituinen taito ilmestyä aivan odottamatta, ja\ntahallaan pysyytyä poissa kun niiden läsnäoloa halutaan. Tietysti oli\nmahdollista jos sille Jim-Jim oli mieluinen, että se tulisi takasin\nkatsomaan vieläkö hänen sisälmyksiään löytyisi, mutta siihen ei voinut\nluottaa.\n\nHarry, joka kuten sanoin oli tavattoman käytännöllinen poika, kehoitti\nPharaoh'ta menemään aituuksen ulkopuolelle kuutamoon istumaan\njonkinlaiseksi syötiksi, vakuuttaen hänelle ett'ei hänellä ollut mitään\npelon syytä, me tietysti tappaisimme leijonan, ennenkun tämä tappaisi\nhänet. Pharaoh ei kumminkaan, kumma kyllä, näkynyt pitävän tästä\nkehoituksesta. Hän läksi kuitenkin, hyvin suuttuneena Harryyn, joka oli\ntämän keksinyt.\n\nVaan nytpä minulle johtui mieleen jotain.\n\n\"Jupiterin nimessä!\" sanoin, \"onhan meillä sairas härkä. Se kuolee\nennemmin tai myöhemmin, yhtä hyvin voi se olla meille hyödyksi.\"\n\nNo niin, noin kolmenkymmenen askeleen päässä meidän aituuksestamme,\nkatsellessa alas kukkulalta virtaan päin, oli puun kanto, johon salama\noli iskenyt monta vuotta takaperin, se oli kahden pensasryhmän välillä,\njotka seisoivat erikseen noin viidentoista askeleen päässä siitä. Tähän\noli hyvä sitoa härkä; siis vähän ennen auringonlaskua sairas\neläinraukka talutettiin paikalle ja sidottiin sen vähääkään\naavistamatta mistä syystä; ja me aloimme pitkän yötsymme, tällä kertaa\nilman tulta, sillä tarkoituksemme oli houkutella leijonaa peloittamatta\nsitä.\n\nTuntikausia odotimme, pitäen itseämme valveilla nipistämällä toinen\ntoisiamme, ja ohimennen sanoen on vallan merkillistä kuinka erilainen\nmielipide nipistäjällä ja nipistetyllä voi olla nipistyksen voimasta --\nmutta ei mitään leijonaa kuulunut. -- Kuu nousi, laskeutui, viimein se\nmeni levolle ja pimeys nielasi maan, vaan mikään leijona ei tullut\nmeitä nielemään. Odotimme aamun valkenemiseen, emmekä uskaltaneet mennä\nlevolle, vaan viimein monta pahaa ajatusta mielessä, koetimme nukahtaa\nniin hyvin kuin mahdollista, vaan huonoa se oli.\n\nAamulla menimme ampumaan, ei halusta eikä kutsumuksesta, olimme liian\nalakuloiset ja väsyneet, mutta meillä ei ollut enään ruokaa. Runsaasti\nkolme tuntia vaelsimme paahtavassa päivänpaisteessa etsien jotain\ntapettavaa, mutta ilman minkäänlaisia seurauksia. Jostain\ntuntemattomasta syystä metsänriista oli hyvin harvassa tällä kohdalla,\nvaikka ollessani täällä kaksi vuotta takaperin, täällä löytyi kaikkia\nsuuria metsäeläimiä sarvikuonoa ja elefanttia lukuunottamatta, erittäin\nylellisesti. Nyt kuljeskeli täällä ainoastaan leijonia ja luulen että\nne olivat niin rohkeita ja julmia syystä että metsänriista, josta ne\nelävät oli ajaksi loppunut. Yleisenä sääntönä mainitaan että leijona on\nkylläkin ystävällinen eläin jos saa olla rauhassa, mutta nälkäinen\nleijona on yhtä vaarallinen kuin nälkäinen ihminen. Kuulee paljon\nerilaisia mielipiteitä leijonan urhoollisuudesta, mutta minun\nkokemukseni mukaan se hyvin paljon riippuu sen vatsasta. Nälkäinen\nleijona ei väisty leikin vuoksi, jota vastoin kylläinen pakenee\nhyvinkin pientä kuritusta.\n\nTavoittelimme kaikkialla, vaan emme mitään nähneet; ja viimein\ntäydellisesti uupuneina ja pahalla tuulella käännyimme paluumatkalle,\nastuen äkkijyrkän kukkulan poikki. Juuri kulkiessamme vuorenselänteen\nyli, seisahduin, sillä noin kuudensadan kyynärän päässä minusta\nvasempaan, näin ylevän antiloopin (Strepsiceros kudu), joka kohotti\nkauniit, koukeroiset sarvensa ylös taivaan vienoa sineä kohti. Näin\npitkältäkin, sillä kuten muistanette ovat silmäni hyvin tarkat, taisin\nselvästi nähdä valkoiset juovat sen sivulla valon siihen langetessa, ja\nsen suuret, terävät korvat värähtivät hyönteisten niitä kiusatessa.\n\nNo niin, vaan kuinka saavuttaisimme sen? Olisi ollut naurettavaa\nkoettaa ampua niin pitkän välimatkan päästä, ja sitäpaitsi sekä maa\nettä tuuli soveltui hyvin huonosti salametsästykselle. Ainoa\nmahdollisuus oli palata ainakin peninkulman verran, ja ilmestyä\ntoiselle puolen antiloopia. Kutsuin Harry'n luokseni ja ilmoitin\nhänelle mikä minusta oli viisainta, kun äkkiä ilman vähääkään\nviivykettä, koodoo pelasti meidät enemmästä hämmingistä syöksyen äkkiä\nalas kukkulata kuin lentävä raketti. En tiennyt mikä sitä oli\npeloittanut, ainakaan emme me. Ehkä jokin hyena tai leopardi -- tiikeri\nkuten me sitä siellä nimitimme -- oli tuota pikaa näyttäytynyt; oli\nmiten oli, pois se meni, enkä milloinkaan ole nähnyt metsäkauriin\nliikkuvan sukkelammin. Pelkään että unohdin Harry'n läsnäolon ja käytin\nkarkeata puhetapaa, vaan minulla oli tosiaankin lieventäviä\nasianhaaroja. Harry seisoi katsellen kauniin eläimen juoksua. Yht'äkkiä\nse hävisi pensasten taakse uudestaan ilmestyäkseen viidensadan askeleen\npäässä meistä; verrattain samalla korkeudella. Sen siinä hyppiessä\nsatuin katsomaan Harryyn päin, ja huomasin ällistyen että hän oli\nkohottanut pyssynsä olalleen.\n\n\"Sinä nuori aasi!\" huudahdin, \"et suinkaan vaan aikone\" -- ja juuri\ntällä hetkellä pyssy pamahti.\n\nMinkä sitten näin on tavallaan merkillisintä mitä olen nähnyt\nmetsästysajallani. Antiloopi oli hypähtänyt pystyyn ja harpannut\nkivikasan yli, etujalat koukussa ruumista vastaan. Yht'äkkiä ojentuivat\njalat suonenvedontapaisesti ja se putosi jalkainsa päälle niitten\njälleen letkahtaessa kokoon.\n\nAlas putosi ylevä kauris, alas päälleen. Hetken aikaa näytti kuin olisi\nse seisonut sarvillaan, takajalat korkealla ilmassa, ja sitten se\nkaatui ja lepäsi hiljaa.\n\n\"Suuri Jumala!\" sanoin, \"sinä olet sattunut siihen! Se on kuollut!\"\n\nHarry oli ääneti, hän tuijotti vaan kauhistuneena senlaista ihmettä,\nenkä minäkään koskaan ole nähnyt moista kamalata onnen potkausta.\nMieskin, mitä sitten poika, saattaisi ampua tuhatta senlaista laukausta\nosaamatta esineeseen, joka, huomatkaa se, juoksi ja laukkasi\nkallioitten yli viisiäsatoja kyynäriä; ja tässä tämä poikanen yhdellä\npamauksella ainoastaan vaistoonsa luottaen, sillä hän ei tähdännyt --\noli kaatanut kauriin maahan kuolleena. En tehnyt sen enempiä\nmuistutuksia, sillä hetki oli liian juhlallinen, johdin vaan askeleemme\npaikalle, jossa kauris makasi. Siinä se lepäsi kauniisti ja hiljaan; ja\ntuossa, puolivälissä niskasta alaspäin oli pieni, sievä reikä. Luoti\noli lävistänyt selkäytimen, mennen suoraan selkänikaman läpi ja ulos\ntoiselta puolelta.\n\nOli jo ilta, kun leikattuamme niin paljon parasta ravintoa kauriista\nkuin saatoimme kantaa ja sidottuamme punaisen nenäliinan ja muutamia\nruohotupsuja sen koukeroisiin sarviin, (jotka sivumennen sanoen\nlienevät olleet lähes viisi jalkaa pitkät), varjellaksemme sitä\nshakaaleilta ja korppikotkilta, palasimme lopullisesti leiriin\ntapaamaan Pharaoh'ta, joka oli hyvin huolissaan poissaolostamme, ja\nvastaanotti meidät sillä hauskalla sanomalla että toinen härkä oli\nkipeä. Vaan ei tämäkään kauhea uutinen voinut murtaa Harry'n ylpeyttä.\nNiin uskomattomalta kuin se kuuluukin, minä tosiaankin luulen että hän\nsisimmässä sydämessään luki kauriin kuoleman oman taitavuutensa\nansioksi. Vaikka poika oli kylläkin aimo ampuja, oli se kumminkin\nnaurettavaa, ja sanoinkin sen hänelle suoraan.\n\nLopetettuamme iltasemme, kauriin paistin (joka olisi ollut parempi jos\nkauris olisi ollut vähän nuorempi) rupesimme jälleen odottamaan\nJim-Jim'in murhaajaa. Päätimme taas asettaa onnettoman härän, joka nyt\nveti viimeistä virttään, syötiksi, vaikka tuskin kykeni jaloillaan\nseisomaan. Pharaoh kertoi sen kaiken iltapäivää käyneen ympäri kehässä\nkuten nautaeläimet punataudin viimeisessä asteessa tavallisesti\ntekevät. Nyt se oli paikallaan ja heilutti alasvaipunutta päätään\nedestakasin. Me siis sidoimme sen puunkantoon kuten edellisenä yönä,\ntietäen että jollei leijona tapa sitä, se muutenkin kuolee ennen aamua.\nVieläpä pelkäsin sen heti kuolevan, jossa tapauksessa siitä ei olisi\nollut suurin hyötyä syöttinä, sillä leijona on urheilijaeläin, ja jos\nse ei ole kovin nälkäinen, se yleensä mieluimmin teurastaa itse\nateriansa, vaikka kerran tapettuansa saaliin se palaa takasin sen luo\nyhä uudestaan.\n\nNiin me siis istuimme kuten edellisenä iltana, tunti toisensa perästä,\nkunnes Harry viimein vaipui raskaasen uneen, ja minäkin vaikka olen\ntottunut tämänkaltaisiin tapahtumiin, taisin tuskin pitää silmiäni\nauki. Olin tosiaan juuri torkahtamaisillani kun Pharaoh antoi minulle\ntuuppauksen.\n\n\"Kuulkaa!\" hän kuiskasi.\n\nOlin tuokiossa hereillä ja kuuntelin voimaini takaa. Pensaskimpusta,\njoka oli oikealla ukkosenlyömästä kannosta, johon sairas härkä oli\nsidottu, kuului heikko, jyskäävä ääni, joka heti uudistui. Jotain\nliikkui siellä heikosti ja tuskin kuuluvasti, vaikka yön syvässä\nhiljaisuudessa jokainen ääni tuntuu kovalta.\n\nHerätin Harry'n, joka paikalla sanoi: \"missä se on? missä se on?\" ja\nalkoi hosua pyssyllään sillä tavalla että härät ja me olimme\nsuuremmassa vaarassa kuin mikään leijona.\n\n\"Ole vaiti!\" kuiskasin raivoissani; ja niin sanoessani kuului matala ja\nilkeä murina ja pensastosta hohti keltainen valo. Sairas luontokappale\nparka päästi jonkinlaisen ähkinän, hoiperteli ja alkoi vavista; taisin\nselvästi nähdä sen kuutamossa, joka nyt paistoi hyvin kirkkaasti, ja\ntunsin itseni raakalaiseksi saatettuani onnettoman eläimen senlaiseen\nkuolonkamppailukseen, joka nyt epäilemättä sitä odotti. Leijona, sillä\nse se oli, liikkui niin nopeasti ett'emme voineet edes sen liikkeitä\neroittaa, vielä vähemmin ampua. Yöllä tosiaankin on aivan turhaa\nkoettaa ampua, ellei esine ole hyvin lähellä ja seiso aivan hiljaa,\nsitä paitsi valo on niin pettävä ja on niin vaikeata katsella\neteenpäin, että paras ampujakin useammin hairahtuu kun osuu.\n\n\"Kyllä se pian tulee takasin\", sanoin, \"katsele, mutta taivaan tähden\nelä ammu ennenkun minä käsken.\"\n\nTuskin sain nämä sanat sanotuksi kun se jo tuli, ja meni taas härän ohi\nkoskematta siihen.\n\n\"Mitä ihmettä se aikoo tehdä?\" kuiskasi Harry.\n\n\"Leikkiä sen kanssa kuten kissa hiiren kanssa, epäilen. Kyllä se kohta\nsen tappaa.\"\n\nNiin puhuessani leijona vielä kerran vilahti pensaasta, ja tällä kertaa\nse hyppäsi suoraan vapisevan, kuolemaan tuomitun härän yli. Oli komeata\nkatsella sen harppausta, se oli kuin temppu, jonka se on oppinut.\n\n\"Luulen että se on karannut sirkuksesta\", kuiskasi Harry; \"on hauskaa\nkatsella sen harppauksia!\"\n\nEn sanonut mitään, mutta ajattelin itsekseni että jos niin olikin, ei\nherra Harry voinut arvostella sitä.\n\nSeurasi nyt pitkä väliaika; rupesin jo epäilemään sen menneen tiehensä,\nkun äkkiä se taas ilmestyi, ja mahtavalla hyppäyksellä tuli suoraan\nhärän luo, tarttuen siihen käpälällään kauheasti ulvoen.\n\nHärkä kyykistyi alas ja makasi maassa heikosti potkien. Leijona\ntaivutti julmannäköisen päänsä ja kovalla tyytyväisyyden murinalla\nkaivoi pitkät, valkoiset hampaansa kuolevan eläimen kurkkuun.\nNostaessaan turpaansa jälleen, oli se ihan verinen. Se seisoi vinosti\nmeitä vastaan, nuollen verisiä leukapieliään ja päästäen jonkinlaisen\nmylvivän äänen.\n\n\"Nyt on aikamme tullut\", kuiskasin, \"ammu minun jälkeeni.\"\n\nAmmuin niin hyvin kuin taisin, mutta Harry sen sijaan että olisi\nodottanut kuten käskin, ampui ennen minua, ja se tietysti minua\nkiirehti. Savun haihduttua olin ihastunut nähdessäni leijonan vyöryvän\nmaassa härän ruumiin takana, joka peitti hänet niin kokonaan, ettemme\nvoineet uudestaan ampua tehdäksemme lopun hänen päivistään.\n\n\"Se on valmis! se on kuollut, se keltainen paholainen!\" kirkui Pharaoh\nvoiton riemulla; ja samassa hetkessä leijona suonenvedontapaisella\nliikkeellä puoleksi vyöri, puoleksi hyppäsi tiheään pensastoon oikealla\npuolella. Ammuin sen jälkeen sen mennessä, vaan en osunut siihen\nsittenkään. Ainakin se pääsi pensastoon turvaan, ja sinne kerran\npäästyään alkoi kiljua niin kauhistuttavasti ett'en ennen moista ole\nkuullut. Se vinkui ja huusi tuskasta, ja sitten purkaantui oikeaan\nulinaan niin että koko paikkakunta tärisi.\n\n\"No niin\", sanoin, \"meidän täytyy antaa sen kiljua, olisi hurjuutta\ntunkeutua yöllä sen jälkeen pensastoon.\"\n\nSamassa hämmästyksekseni ja kauhukseni, kuului vastaava ulina virran\npuolelta ja vielä toinen pensaston takaa. Nähtävästi oli vieläkin\nleijonia ympärillämme. Haavoittunut peto enensi ponnistuksiaan\nkutsuakseen, kuten luulen toiset avukseen. Ja ne myös tulivat, sillä\nviiden minuutin kuluttua vilahtaen aitauksemme pensaitten takaa, näimme\nkomean leijonan hyppivän meihin päin pitkän tamboukiruohon läpi, joka\nkuutamossa oli aivan tuleentunen ohran näköistä. Suurilla harppauksilla\nse tuli, ja kaunista oli sitä katsella. Noin viidenkymmenen kyynärän\npäässä se seisahtui hiljaa aukealla paikalla ja karjui, naaras leijona\nkarjui vastaan, vielä kuului kolmas karjunta, ja suuri mustaharjanen\nleijona astui verkalleen, majesteetillisesti esiin yhtyen numero\nkahteen, ja nyt minä todella aloin täydellisesti oivaltaa mitä härkä\noli mahtanut läpikäydä.\n\n\"Nyt, Harry\", kuiskasin, \"mitä hyvänsä teetkin, elä ammu, se on liian\nrohkeata. Jos ne jättävät meidät rauhaan, anna niitten olla.\"\n\nNo niin, pariskunta marssi pensastoon, jossa haavoittunut leijona nyt\nulvoi kahta kiivaammin ja kaikki kolme alkoivat murista ja morata\nyhdessä. Sitten kuitenkin naaras lakkasi ulvomasta, ja molemmat toiset\ntulivat ulos taas, mustaharjanen ensiksi -- tutkiakseen ympäristöä\nkuten luulen, ja käveli härän ruumiin luo nuuskien sitä.\n\n\"Sepä vasta olisi laukaus!\" kuiskasi Harry, joka vapisi jännityksestä.\n\n\"Kyllä, kyllä\", vastasin, \"mutta elä ammu, ne karkaavat kaikki\nkimppuumme.\"\n\nHarry ei sanonut mitään, mutta lieneekö se ollut nuoruuden luonnollista\nkiivautta, vai ehkä puhdasta uhkarohkeutta ja pahankurisuutta en voi\nsanoa, koska en milloinkaan ole saanut häneltä tyydyttävää selitystä;\noli miten oli, sanaakaan sanomatta, varoittamatta, tai lukuunottamatta\nneuvojani, kohotti hän Westley Richards'iaan ja ampui mustaharjasta\nleijonaa, osuen sitä keveästi kylkeen.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä loukattu eläin päästi hirvittävän\nkarjunnan. Se mulkoili ympärilleen ja ulvoi tuskasta, sillä se oli\npahasti vahingoittunut; ja sitten ennenkun olin voinut päästä selville\nmitä tehdä, suuri mustaharjanen peto, selvästi tietymätönnä tuskansa\nsyystä, harppasi suoraan kumppaninsa kurkkuun, jonka syyksi se\nnähtävästi laski onnettomuutensa. Oli omituista katsella toisen\nleijonan silminnähtävää pelästystä tästä arvaamattomasta hyökkäyksestä.\nKumoon se kaatui pahasti murahtaen, ja sen päälle karkasi mustaharjanen\nhirviö ja alkoi raastaa sitä. Tämä lopullisesti herätti keltaharjasen\nleijonan tuntoihinsa ja se kohosi pystyyn komeasti. Jaloillensa se\nnousi ja kamalasti karjuen ja ulvoen painiskeli vastustajansa kanssa.\nJa nyt seurasi puistattava näky. Sinä tiedät kuinka kiihoittavaa on\nnähdä kahden suuren koiran taistelevan. Vaan koko satanen koiria ei\nolisi voinut näyttää puoleksikaan niin julmalta kuin nämä kaksi petoa\njotka vyöryivät ja ulvoivat ja repivät toisiaan kauheassa raivossa. Ne\ntarttuivat toisiinsa, repivät toistensa kurkkua kunnes karva lähti\ntukuttain, ja punainen veri virtaili alas niitten keltaista nahkaa. Oli\nvaltavaa ja ihmeellistä nähdä näiden suurien kissojen rääkkäävän\ntoisiaan hurjalla ja villillä voimallaan, tehden yön kammoittavaksi\nsydäntä pöyristävällä karjunnallaan. Olipa suurenmoinenkin tämä\nkamppailu. Jonkun aikaa oli mahdotonta sanoa kuka suoriutuisi paremmin\nsiitä, vaan viimein näin että mustaharjanen leijona, vaikka vähän\nsuurempi, oli heikompi. Luulen melkein että haava sen kyljessä lamautti\nsitä. Ainakin se alkoi olla alikynnessä, joka olikin sille oikein,\nkoska se oli päällekarkaajana. Kuitenkin tunsin sääliä sitä kohtaan,\nsillä se oli taistellut komean taistelun. Vastustaja tarttui\nlopullisesti sitä kurkkuun, ja repien ja raastaen sitä mielensä mukaan,\nalkoi ravistaa henkeä siitä. Yhtämittaa ne kellahtivat maahan yhdessä,\nmutta keltanen ei vaan päästänyt kouristustansa, ja viimein musta\nraukka raukesi, sen henki kulki kovasti kuorsaten ja näytti\nkorahtelevan sieramissa, sitten se aukasi suunsa, ulisi heikosti,\nvärähti ja kuoli.\n\nOllessaan ihan varma että voitto oli hänen, keltanen irroitti kyntensä\nja nuuski kaatunutta vihollistaan. Sitten se nuoli kuolleen leijonan\nsilmiä ja asettaen etukäpälänsä ruumiin päälle, kohotti pilviin\nvoittolaulunsa, joka vyöryen ja kajahtaen täytti yön pimentämät paikat\näänensä majesteetilla. Ja nyt minä sekaannuin asiaan. Tähdäten tarkasti\nsen ruumiin keskustaan että erehdyksen sattuessa olisi tarpeeksi pitkä\nvälimatka, ammuin ja lähetin luodin suoraan sen lävitse; alas se\nkellahti mahtavan vastustajansa ruumiin päälle.\n\nTämän jälkeen, ja peräti tyytyväisinä urotyöhömme, nukuimme\nrauhallisina aamuun asti, jättäen Pharaoh'n vahtimaan, jos sattuisi\nvielä toisten leijonain mieleen tulla meitä häiritsemään.\n\nAurinko oli jo korkealla meidän noustessamme, ja menimme varovasti --\nainoastaan Pharaoh ja minä sillä en antanut Harryn tulla mukaan --\nkatsomaan emmekö löytäisi haavoitetun leijonan jälkiä. Se oli\nlopettanut ulvontansa heti toisten saapuessa, eikä ollut hiiskahtanut\nsen jälkeen, josta päätimme että se luultavasti oli kuollut. Minulla\noli pyssy mukanani, jota vastoin Pharaoh, jonka kädessä rihlapyssy oli\nvaarallinen ase -- hänen kumppanilleen, oli kirves. Matkallamme\npysähdyimme katselemaan kuolleita leijonia. Ne olivat komeita eläimiä\nmolemmat, mutta nahka oli täydellisesti turmeltunut kauheassa\nkeskinäisessä tappelussa ja se oli suuri vahinko.\n\nSitten seurasimme haavoittuneen leijonan verisiä jälkiä pensastoon,\njonne se oli vetäytynyt pakoon. Minun tarvinnee tuskin sanoa että\nteimme sen suurimmalla varovaisuudella; sillä minua ei yritys ollenkaan\nmiellyttänyt, mutta tein sen kumminkin tietäen että se oli\nvälttämätöntä ja että pensasto ei ollut paksu. No niin, siinä seisoimme\npysyen niin kaukana puista kuin mahdollista hakien ja katsoen\nympärillemme, mutta leijonaa emme nähneet, vaikka näimme yltäkyllin\nverta.\n\n\"Se on mennyt jonnekin kuolemaan, Pharaoh\", sanoin zululaiselle.\n\n\"Niin on tehnyt, inkoos\" (päällikkö), hän vastasi, \"kyllä se varmaankin\non mennyt tiehensä.\"\n\nTuskin sai hän nämä sanat suustansa, kun kuulin hirveän ulinan, ja\nkääntyen ympäri näin leijonan ilmestyvän pensaston keskustasta ihan\nPharaoh'n takaa, johon se oli tykertynyt. Pystyyn se nousi\ntakajaloilleen ja siinä näin että yksi sen etukäpälistä oli taittunut\nlähellä lapaa, sillä se riippui raskaasti alas. Pystyyn se nousi\nsuoraan Pharaoh'ta kohti, nostaen haavoittunutta jalkaansa\npyyhkäistäkseen hänet maahan. Ja sitten ennenkun ennätin kääntää\npyssyäni tai ryhtyä mihinkään, zululainen teki hyvin näppärän ja\nurhoollisen tempun. Käsittäen oman vaarallisen asemansa, hän hyppäsi\ntoiselle puolelle, ja heiluttaen raskasta kirvestänsä päänsä ympäri,\ntyönsi sen suoraan pedon kylkeen, särki selkänikaman ja tappoi sen\nsilmänräpäyksessä. Oli ihmeellistä nähdä sen vaipuvan läjään kuin\ntyhjän säkin.\n\n\"Kunniani kautta Pharaoh\", sanoin, \"tämä oli hyvin tehty ja\npaikallaan.\"\n\n\"Niinpä niin\", hän vastasi naurahtaen, \"se oli hyvä isku, Inkoos.\nJim-Jim nukkuu paremmin nyt.\"\n\nSitten kutsuen Harryn luoksemme, tutkimme leijonaa. Se oli vanha,\npäättäen sen kuluneista hampaista, eikä kovin suuri, mutta paksu, ja\nmahtoi olla tavattoman sitkeä elettyään niin kauan niin haavoittuneena;\nsillä paitsi sitä että lapa oli murtunut, oli pyssyni tehnyt niin\nsuuren kolon sen ruumiiseen, että nyrkki olisi mahtunut siihen.\n\nNiin, tämä on tarina Jim-Jim raukan kuolemasta ja mitenkä sen kostimme,\nja se on jotenkin hauska tavallaan, leijonain taistelun vuoksi, jonka\nkaltaista en ole koskaan kokenut, ja kumminkin tunnen jotakuinkin\nleijonat ja niiden tavat.\n\n\"Ja mitenkä pääsitte takasin Pilgrim's Best'iin?\" kysyin metsästäjä\nQuatermain'ilta hänen lopetettuaan juttunsa.\n\n\"Oi, meillä oli aika homma\", hän vastasi.\n\n\"Toinen sairas härkä kuoli ja vielä kolmaskin, ja niin jatkoimme\nmatkaamme parhaamme mukaan kolmen yksisarvisen elukan kanssa ajaen\nniitä takaapäin. Matkustimme noin neljä peninkulmaa päivässä, ja matka\nkesti lähes kuukauden, viimeisen viikon kuluessa näimme suorastaan\nnälkää.\"\n\n\"Huomaan\", sanoin, \"että useammat teidän seikkailustanne loppuvat\nonnettomasti tavalla tai toisella, ja vielä menette niitä jatkamaan, se\ntuntuu vähän oudolta.\"\n\n\"Niin, vaan uskallanpa sanoa että puoli viehätystä oli vaaroissa ja\nonnettomuuksissa, joskin sillä hetkellä olivat kauheat. Eivätkä kaikki\nolleetkaan onnettomat. Joskus, jos tahdotte, kerron teille jutun, joka\noli aivan vastakohtainen, sillä siinä voitin neljätuhatta puntaa, ja\nnäin niin paljon kaunista ja suurenmoista että moni metsästäjä minua\nkadehtisi, mutta nyt on myöhä ja sitä paitsi olen kyllästynyt puhumaan\nitsestäni. Hyvää yötä.\"\n\n\n\n"]