Henkien taistelu

HENKIEN TAISTELU

Kertomus tunnetuista kansalaisistamme

Kirj.

JOEL LEHTONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1933.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa

 Kleophas Leanteri Petrinpoika onkii ja on hyvä ja hurskas
 Viksari eli "piru pullossa" lähtee pienelle audienssille
 Mikä tauti Kleophas Leanteria vaivasi ja kuinka hän antoi itsensä
    viimein maailmassa liikkua
 Kleophas Leanteri yhtyy Parisissa tietysti – suomalaisiin
 Pöytään tulee tietysti lisää suomalaisia
 "Madeleine"
 Kleophas Leanteri tekee häpeissään hyvin vakavan, hyvin itsepäisen
    päätöksen
 Kaljatehtailija parjaa, mutta ei enempää kuin me muut
 Pukinsorkka potkaisee hiukan, tosin pieni, mutta kyllin voimakas
    horjuttamaan syrjässä elänyttä Kleophasta
 Kaljatehtailija perehdyttää edelleen Kleophasta yleistopografiaansa
 Kleophas Leanteri ajetaan Suomeen
 Dekadenssia
 Kylä
 Rouva Hotti
 Herra Kaltti
 Mulliainen maalta
 Mulliaisen rahat
 Tri "Silakka"
 Sorsimo luovuttaa kohteliaasti paikkansa raitiovaunussa
    eräälle rouvalle
 Omistusoikeuden pyhyys ja – väljyys
 Eräät "Trimalchion pidot"
 Miten ylemmät vaikuttavat alempiin – Kleophaan aselepo: jouluaatto
 Rouva Hotin sukupäivälliset
 Kipri Iilin uudenvuoden-hilut
 Sutelinin perhe
 Kleophas Leanteri edistyy Kampiin
 Sonninkylän talonpojat
 Kleophas Leanterille ilmestyy uusi opas, joka ei ole medio, vaan
    siinä suhteessa viaton mies
 Miten Tommola aikoo hankkia Punkaharjun
 Miten ihmeellistä: Kleophas Leanteri – hylkää kotiseutunsa

Toinen osa

 Kleophas ponnistelee sekasortoista ajanhenkeä vastaan: hän nuhtelee
    kaljatehtailijaa Tommolasta
 Asessori Leon Berger
 Vakuutusvirkailija Lahokas ja hänen perheensä
 Varatuomari Kokko ja "pitkätukkainen"
 Mikael Reineck
 Mestari Antti Oinola
 Arkkitehti Alvar Armas Örnell
 Mistä Sorsimon nimitys "Viksari eli piru pullossa" johtui; luku,
    jossa koetetaan perusteellisesti, kansainvälisillä tarinoilla,
    todistaa, että kirjat saattavat olla eräille "vakaville"
    sieluille vaarallisemmat kuin kevytmielinen elämä
 Tri Kaskas
 Vaatimattomuus l. arkkitehti Maimanen
 Tuomari Tommola aikoo ruveta yhteiskunnalliseksi henkilöksi, niinkuin
    eräät muutkin tässä luvussa vilahtelevat tuttavamme ovat
 Ylellisyys l. johtaja Tuhkuri
 Alku edelliseen lukuun l. Tuhkurien pöytä
 Säästävyys l. Harpagon
 Rouva Egretti l. älyllisyys
 Sorsimo koettaa saada Kleophasta menemään takaisin virkaansa
 Kirjailija Hörhölä l. "iloisen ja hyvän tulee ihmisen olla"
 V:n 1930 kesä merkkitapauksineen – Kleophas Leanteri ei näe
    metsää puilta
 Kaljatehtailija jättää Kleophas Leanterin yksin
 Joskin Kleophas on vapautunut pääviettelijästään, niin ei se
    salaperäinen, jonka tiedämme, silti päästä häntä kynsistään
 Luku, jolla on ainakin sama ansio kuin kalleimmilla totuuksilla:
    se on lyhyt
 Tarmo Hyyppönen jahtaa vallankaappaajia, ja saa potkun, joka ei
    ole yhtä onnellinen kuin se, joka katkaisi Tommolan säären.
 Rubriikin pituuskin ennustaa pitkää, mutta hyvää tarkoittavaa lukua
    henkilöistä, jotka tarkoittavat hyvää
 Kaksi viisasta, tai: ei kahta kolmannetta
 Sudet
 Maailmankirjallisuuden tunnustamaa mielettömyyttä. – Vanhuuden aave
 Haudat
 Se, jonka tiedämme, iskee Kleophasta – ahveniin
 Epilogi taivaassa

Ensimmäinen osa

Kleophas Leanteri Petrinpoika onkii ja on hyvä ja hurskas

Kleophas Leanteri Petrinpoika Sampila, jonka sukunimi oli aikoinaan ollut Nölliäinen, mutta muuttunut hänen kohdaltaan tavalla, josta myöhemmin kertonen, kun taasen muu suku jäi edelleen Nölliäisiksi, syntyi mökinpoikana. Tuosta mökistä tuli sitten torpparivapautuksen aikana talo.

Pieni talo aivan syrjällä maailmasta. Tumma talo painanteessa, jonka toinen rinne loi illoin varjonsa pihalle, ja rinteen alla lampi, joka oli aina tyyni, musta, pohjattoman syvä... Lempeä ja alakuloinen lampi, Kleophas Leanterin mieluisin olinpaikka lapsena ja myöhään aikuisenakin, sillä hän oli ahkera onkimies.

Se talo oli kaukana Itä-Suomessa, niin, jossakin Savossa. Saattanen mainita, vaikk'eivät sukuhistoriat tässä tarinassa oikeastaan kuulu asiaan, että Kleophas, kahdesta veljeksestä vanhempi, oli sattunut ystävällisten ihmisten rohkaisuista ja avullakin pääsemään korkeamman opin teille, koska hän osoittautui terävämuistiseksi. Vanhemmat, etenkin äiti, toivoivat hänestä tietenkin pappia, sillä se oli heille ei ainoastaan läheisintä, vaan melkeinpä kaikki, mitä he herranarvosta tiesivät. Mutta kun hän sitten ylioppilaana päättikin kääntyä toisille urille, olivat he valmiit ottamaan vastaan mitä vain herrapoika korkeassa arvossaan heille esitteli; joka tapauksessa poika oli suuri ylennyt talonpoikaisesta, jopa mökkiläisasemasta.

Hän oli siis terävämuistinen tai hyvälahjainen: oikeastaan kaksi asiaa, jotka yleisesti sekoitetaan toisiinsa. Lyseossa hän oli enimmäkseen luokkansa ensimmäinen, – pari kertaa vain sattui sellainen ihme, että hän, hyväpäisyyttään häpeillen ja säälien lähintä toveriaan, joka kunnianhimoisesti pyrki hänen paikalleen, jättäytyi kokeissa huonoille tuloksille. Kas, tämä oireilee johonkin, joka ei ole lupaavaa: luopua eduistaan! – Muuten hän lienee ollut tasalahjainen, kaikissa aineissa pystyvä, joten ei tietänyt, mitä oikeastaan harrastaa. Hänen ulkonaiseen koulunkäyntiinsä nähden sopinee ohimennen mainita, ettei hän alussa esim. kantanut kirjojaan koulusta kotiin: ei hän menetellyt tällä tavoin ylpeydestä, vaan siksi, että hän oppi kaiken parilla silmäyksellä. Mutta kun muudan toveri viittasi tähän omituisuuteen, alkoi hän kohta kanneskella kirjojaan koulusta kotiin – turhan vuoksi! – No niin, koulussa ei hänellä yleensä ollut mitään muuta vaivaa kuin pienoinen mökinpojan köyhyys, josta hän siitäkin selvisi varsinaista puutetta kärsimättä, sillä hän oli haluttu perheisiin kotiopettajaksi. Hän oli siis kunnioitettu, ja rakastettukin, kun oli nöyrä ja tasaisen lempeä, jopa noissa perheissä kaikkein ilkeimmillekin pojille, jotka tekivät hänelle monenmoista kiusaa, mm. "ampuivat takaluukusta" hänelle, kun hän velvollisuutensa mukaan koetti saada tietoja, joista latina ehkä visaisinta, heidän koviin kalloihinsa.

Niin, rakastettu siellä vanhemman naisväen puolelta. Tyttölapset sen sijaan eivät häneen katsoneetkaan, sen hän tiesi hyvin, tiesi jo aikaisin, yhtä hyvin kuin omat kummallisen rumat kasvonsa. Ne kasvot olivat keltaiset harmaat ja ikäänkuin venähtäneet. Harmaat kuin livekala. Nenä alas suulle valunut, mutta ylhäinen: kyömyinen – roomalaisnenä! Suu oli yleensä merkillisessä kaaressa ylöspäin: se näytti hymyilevän silloinkin kuin hän oli erikoisen vakavalla tuulella; ja milloinka hän ei olisi ollut vakava? Ihmeellistä hymyä! Toinen silmä sulkeutui litteäksi rakoseksi, kun hän mietiskeli. Sitä paitsi hän oli romuluinen, ja synnynnäiseltä ruumiilliselta olemukseltaan laiha. Niinpä hän ei pyrkinytkään millään tavoin tyttöjen suosioon: siinäkin suhteessa hän siis oli kovin nöyrä, – ainakin pintapuolisesti katsoen: eihän ihmisen ulkonainen käytös ilmaise ihan aina hänen salattua luonnettaan. Sellaista se oli. Hänen täytyi niin ollen käyttää runsas liika-aikansa, sillä urheiluunkaan hän ei ollut innostunut, – merkillistä ja vaarallista kyllä, mikä ei suinkaan estänyt urheilevia tovereita hänestä pitämästä, koska hän oli varsin avulias heille, jopa kuiskasikin joskus tunnilla tuollaisille kovapäisille, vaikkapa sitten syyllisyyttään katkerasti huokaillen; – niin, hänen täytyi käyttää liika-aikansa johonkin, ja kaupungissa hän käytti sen enimmäkseen lukusalissa istumiseen ja lainakirjaston aarteitten tutkimiseen. Kesäksikin hän kuljetti noita lainakirjoja kotiin, jopa osti kirjoja sikäli kuin hennoi isältään rahaa tiukata tai hänellä oli itsellään kotiopetuksesta saatuja pennosia. Varsinkin hänellä oli taipumus filosofiaan vivahtaviin teoksiin, tai paremminkin eräänlaiseen filosofien kunnioitukseen, sitä vakavampaan, kuta mutkallisempia pulmia ja hämärämpiä kysymyksiä filosofit koettivat keriä esille sotkuisista vyyhdistään jonkinlaiseksi järjestelmäksi. Näin keskiluokilla. Ylemmillä hän alkoi lukea varsinaista filosofiaa. "Kuule sinä, Fichte, Schelling, Spencer, täyskanttinen Kant", sanoivat toverit, "mitenkä se olikaan: mikä on se, joka ei ole ollut järjessä, jos ei ollut jossakin aistissa, paitsi järki?" Mutta hän ei tästä pilailusta pahastunut: hän rakasti ihmisiä, mutta kunnioitti kuitenkin ajattelua, – eikä tämä ole vähän. Niin, hän kunnioitti sitä niin paljon, että kummasteli suuresti sellaisia lauseita kuin Spencerin seuraavat: "Viimeiset kysymykset ovat selvittämättömiä" ja "metafysiikka on mahdottomuus".

Kaikesta edellisestä aavistatte toki, että hänen sielunsa uinui koulupoikana, ja vielä kauan sen jälkeenkin, voimme lisätä. Se oli kuin tuo hänen kotilampensa, jonka rannalla hän saattoi seisoskella tuntikaudet ongella, – kuin lampi, johon auringon säteinä pääsi muutamina hetkinä ainoastaan kunnioitus kaikkea henkistä kohtaan; muulloin lampi lepäsi varjossa. (Mitä pakinani tällä tarkoittaa, selviää kyllä ei-mietiskelijöillekin!) – Hän oli hyvä, hän oli "vakava ja hurskas ja vältti kaikkea pahaa". Hän oli nöyrä. Niin nöyrä, että kun tuli ylioppilaaksi, ei hänen päähänsä pälkähtänyt esim. aikoa lääkäriksi, vaikka olisi siihenkin luottoa saanut, sillä se ajatuskin olisi hänestä ollut liian korkealle kiipeilevää. Hänelle riitti forstmestari; ja kun hän, kunnon poika ja viisas poika, täten suunnitteli, riitti se herruus isällekin ja riitti myöskin äidin sydämelle. Ainoastaan veli moitti hänen saamattomuuttaan: ruveta jonkinlaiseksi metsävahdiksi. Miksi ei paremmaksi, kerrassaan tohtoriksi. Leanteri vastasi, ensin kierreltyään ja kaarreltuaan, hämmästyneenä siitä, että hänestä näin suuria uskottiin, lopulta, että hän – tuskin jaksaisi nähdä sairaiden tuskia. "No, sitten opettajaksi!" Ei, hän tunsi jonkinlaista suurta edesvastuuta, koska oli kokeillut sillä alalla koulupoikana. "Liikemieheksi?" – Kykenisikö hän – edes erottamaan, mikä oli oikeastaan hänen ja lähimmäisen omaisuuden raja? Veli nauroi: "No, rovastiksi, niinkuin oli alun pitäen aikomus." – Oh, Kleophas Leanteri huokasi, sanoi pitävänsä itseänsä siihen liian puutteellisena: "Kuinka voisi sokea taluttaa toista..."

Tämä paljastaneekin jotakin hänen luonteestaan, joka oli ulkonaisessa elämässä ilmennyt kylläkin moitteettomana.

Viksari eli "piru pullossa" lähtee pienelle audienssille

Kun Kleophas Leanteri oli palvellut kymmenisen vuotta erään tehdasyhtiön forstmestarina eli metsänhoitajana, niin tapahtui eräänä päivänä, että "kun Jumalan lapset tulivat ja astuivat Herran eteen", pujahti myöskin Viksari eli "piru pullossa" sinne viimeisenä häntänä, – viimeisenä, sillä hän oli vaatimaton poika hänkin, mutta melkoisen vikkelä.

Minkä näköinen? Nykyään, jolloin usko taivaaseen, jopa kadotukseen, siis kristinopin perustuksiin, hyvitykseen tai rangaistukseen, on käsittämättömällä tavalla siinä määrin hävinnyt, että tuskin maalaispappikaan uskaltaa aivan häpeilemättä saarnata niistä entiseen aineelliseen tapaan edes kaikkein syrjäisimpien seutujen asukkaille, nykyään olisi kai mauttomuus kuvata sivistyneille paholaista kiemurahäntäiseksi ja sarvekkaaksi, yleensä siten kuin keskiajalla, epäsikiöksi, joka saattoi olla kokoonpantu linnunkynsistä ja naudansorkista, höyhenistä, suomuksista ja karvoista, naamassa pöllönnokka ja ehkä särjensilmät, joista viimeksimainituista onnistuneimmat lienevät erään hollantilaisen maalaamat, jotka turisti saattaa nähdä Louvressa. Ei suinkaan: Viksarilla ei ollut suu vatsan kohdalla, ei korvat takapuolessa, joka "sittuu puteliin", kuten Romain Rolland kuvaa, eikä muita tällaisia kauhistuksia. – Kauan on siitäkin kuin pahahenki kuvattiin juhlallisessa Lucifer- tai Prometheus-hahmossa... Ja ehkäpä kerran tulee aika, jolloin pahetta ei käsitetä minkäänlaisena rumuutena, hyvän ja kauniin vastakohtana, – optimistinen haave kylläkin... Mutta nykyisin lienee vielä sittenkin parasta, ja näiden pakinain kirjoittajasta hauskinta, selvennellä henkisten asiain vertauskuvat jonkinlaiseen aineelliseen muotoon, kuten esim. tapahtuu silloin kuin spiritistit, teosofien sukulaiset, vangitsevat valokuvauslevylle vainajien astraaliruumiita: kas, varsin tavallisilta ihmisiltähän nuo ylemmän tason ilmestykset silloin näyttävät, ainoastaan ikäänkuin uimalakanoihin kietoutuneilta ihmisiltä! Mutta tämä paholainen, hän oli paitsi vaatimaton myöskin sellainen, ettei silti halua esiintyä rajattoman naurettavana, ei edes uudessa, nykyaikaisessa muodossa. Hän tuli siis taivaaseen varsin tavallisena, hyvin porvarillisena ihmisenä. Hänellä oli pyöreä pää, jossa ei näkynyt sarvia, ei edes nuoren mullikan sarvenalkuja, vaan sen sijaan takaraivossa ns. äkänystyrä melkoisen kehittyneenä: lienevätkö molemmat sarvet, jotka saattoivat olla hänellä muinoin, ehkä miljoonia vuosia sitten, siirtyneet sinne pikkuaivojen kohdalle ja kasvaneet, yhteen sulautuen, tuoksi etenkin maalaisilla ilmeneväksi "patiksi". Hänen nenänsä oli kyllä hiukan pysty, ikäänkuin kärsämäinen. Häntää ei tietystikään ollut, ei, pois se meistä, ei yölepakon siipiä, ei kavioita, ei sorkkia, vaikka hän hiukan ontuikin; eikä minkään valtakunnan pitkiä kynsiä, ei uimaräpylöitä. Jalassa hänellä oli muuten housut, vähän liian lyhyet ja huolimattomasti rutistuneet housut, ynnä matalat, keltaiset nauhakengät. Muina pukimina, koska kerran taivaassa ei sopine esiintyä alasti, paita, kaulukset, kaikki tavallisen miehen tamineet. Päässä lerkalleen kulunut huopahattu.

Mutta Herra sanoi hänelle:

"Kusta sinä tulet?"

Viksari vastasi ja sanoi:

"Minä olen käynyt ja vaeltanut ympäri maan. Oh, nytpä alamme tässä puhua vanhan Jobin kirjan vanhentunutta kieltä, joka tosin tekee sisällön juhlalliseksi, mutta, ikävä kyllä, myöskin hullunkuriseksi ja epäselväksi. Paatoksen täytyy olla muodoltaan hyvin yksinkertaista, välitöntä vaikuttaakseen – minuun; muuten se herättää minussa naurua, vieläpä kiusaantumisen tunteen. Puhukaamme siis koruttomasti, sillä tavalla kuin pateettisimmatkin ihmiset puhuvat kuivista arkiasioista! – Mistäkö tulen? Jumalani, miksi sitä kysyt? Sinä tiedät sen ainakin yhtä hyvin kuin minä. Tiedät, että mentaaliolemukseni asunto nykyään on puteli. Ahdas, kova puteli, suuresti samanlainen kuin se, johon Le Sage aikoinaan kuvitteli vangituksi ontuvan paholaisensa, joka, kuten tiedät, on muuten plagiaatti tai kohtuullisemmin arvostellen imitaatio espanjalaisen Velez de Guevaran Nilkusta paholaisesta, ja se taas sommiteltu samanaiheisista kansansaduista, jotka olivat aikoinaan niin suosittuja, että tunnettiin kaikkialla, arabialaiskulttuurin alueilta perimmäiseen pohjolaan asti. – Putelissa siis asuu mentaaliolemukseni, ja Parisin kaupungissa. Mutta kuinka niin ollen pääsin tähän eteesi? Sitä en ymmärrä itsekään. Sellainen osittainen vankeudesta vapautumiseni jää tietenkin jumalalliseksi mysteeriksi, lisäpisarana esim. siihen ihmeeseen, että loit paholaiset, langenneet enkelit, ja siis maailman pahuuden, voidaksesi sitten pelastaa maailman pahasta. – Edessäsi nyt vain olen, ja samalla kuitenkin pullossa Parisissa, vankilassa, johon seurakseni on toki annettu sanoisinko ainoa iloni, cocktail nimeltä Kill me quick, josta seurasta olen sinulle kiitollinen. – Kuinka jouduin pulloon, miksi minut niin ahtaalle kiristettiin ja sekoitettiin tuon juoman nesteisiin: minäkö sen ymmärtäisin, minä, verraten nuori, viisimiljoonaa vuotta, ja luonnostani tyhmä! Niin, olen tosiaan relatiivisesti nuori, melkein kuin juuri jossakin kallionkolossa munasta puhjennut paholainen. Viisimiljoonaa vuotta: vain muutamia surullisen lyhyitä ikuisuuden ajastaikoja! – Mutta se on ainakin varmaa, ettei minua tällä kertaa pulloon manannut mikään taikuri, kuten äsken mainitsemissani romaaneissa, vaan luultavasti – sinä itse! Suunnilleen samoin kuin aikoinasi kahlitsit myöskin Leviathanin, tuon Vanhan Madon eli Antikristuksen, päästääksesi ne eli hänet sopivassa tilaisuudessa valloilleen. Mutta paitsi tuosta ilosta, että saan olla putelissani juovuttavan nesteen seassa, kiitän sinua myöskin siitä, että minun, kuten nytkin tapahtuu, on lupa silloin tällöin päästää mentaaliolentoni pullosta ja lähteä tehtäviäni hoitamaan, nimittäin ensin tulla tykösi audienssille, esittämään anomuksiani ja saamaan valtakirjaa työhöni."

En sano, että Kaikkivaltias hymyili, sillä tahdon tosiaan pitää hänet näkymättömänä, niinkuin kunnioitukseni kaikkein vakavinta kohtaan vaatii. Mutta Viksari voi jatkaa esiintymistään kenkineen, hattuineen päivineen, ja puhua kuin ihminen:

"Mikäkö on anomukseni? Se entinen, ainainen, mitäpä muuta: saada johdattaa ihmisiä – kadotukseen. Tehdä heille pahaa. Kiusata heitä, vietellä heitä. Minun sisälläni palaa voittamaton kapina, unta sallimaton halu levittää edes rahtunen levottomuutta (herätellä ihmisparkoja) – siis tehdä heille ilkeyttä. Sinä sen tiedät, ja sinä tiedät siihen syyn, sinä, näkymätön, joka olet minutkin luonut. – Siis tulen nyt pyytämään, että päästäisit minut pullontulpan alta maailmassakin riehumaan (tännehän olen jo päässyt, mutta vain astraaliolemuksena); anteeksi: en aikonut sanoa riehumaan, vaan ainoastaan pikkuisen potkahtelemaan, pienuuteni mukaan. Enhän ole mikään valtava Mephistopheles, joka koetti tuhota kaikkeuskatseisen Faustin, en se raaka henki, joka himoitsi hänet kirjaimellisesti paistikseen, kuten Berlioz säveltää, en se infernaali hirviö, josta espanjalainen kansantaru Don Juanista kertoo. Olen vain pulloon suljettu pikku vintiö. Enkä oikeastaan tiedä, onko tuo Le Sagen ontuva sittenkään minulle sukua, – orpanaksi häntä olen ajatellut; – henkinen isä hän kyllä lienee. Jokin sukulainen voi olla myöskin Anatole France, siis ihminen: mutta, kuten sanoin, nykyaikaan paholaisten täytyykin esiintyä aivan ihmisinä, muuten vieteltävät eivät uskoisi heihin. Ja tässä epätietoisuudessani, jossa kieltäydyn omistamasta edes sukulaisia, myöntäen, että aikoinaan saattoi olla minulle sukua, – tosin niin kaukaista, että en enää asianomaista tarkoin muista, – myöskin se pähkinän sisään joutunut piru, jota seppä koetti moukarillaan paukauttaa rikki, mutta sai harmilliset sirpaleet silmilleen, sama, jonka toinen seppä narrasi pyssynpiippuun ja ampui hänet 'tuusannuuskaksi', kuten se kansakunta, jonka olet määrännyt toimialakseni, juttelee eräässä sadussaan, joka tietysti on kansainvälinen. – No niin, lopultakin: minulla on nykyään hyvin ikävä. Minä tahdon, minä, joka olen saanut liota pullossani jos kuinka kauan velttouteen, minä tahdon nyt jälleen jonkinlaiseen toimeen. Minun pitäisi nyt saada johdattaa joku kadotukseen. – Mutta mikä on kadotus? Hyvin suuri osa ihmiskuntaa ei usko enää entiseen helvettiin: anteeksi tämäkin sana, joka on sitä laatua, etteivät ammattimiehet, papit, usein sitä käytä, vaan ovat keksineet kauniimpia, esteettisempiä: tuonela, ja sen semmoisia. Mutta ennen: kristittyjen helvetti ei vielä muutamia satoja vuosia sitten ollut vähemmän raisu kuin esim. muhamettilaisten, jossa uskottomilta poltettiin nahka karrelle, ja kun se oli tapahtunut, varustettiin aina uudella nahkalla, joka jälleen kärvennettiin pilalle, iankaikkisesti; eikä tässä löylyssä kiljuville annettu kurkkuun muuta kuin kamelinlantavettä. Niin, vielä sellainenkin kuin Michelangelo maalasi sikstiniläisen kappelin alttariseinään helvettiinsä kidutuskohtauksia, joita rahanahnas runoilija Pietro Aretino väitti muuten porttolakohtauksiksi. – Mitä siis puhuakaan pakanain helvetistä! Ja – samalla kuin helvetti on menettänyt metafyysillisen loistonsa, on taivaskin sen menettänyt. Jos alkaisin johdannoksi pakanuudesta (jonka käsitykset, vaikka vain toisessa muodossa, siirtyisivät kristin- ja muhametinoppiin, – ainoastaan juutalaisuus lienee niistä puhtaampi), niin nykyaikaisesta sivistyneestä käsityöläisestäkin tuntuisi skandaalimaiselta Olympos, jossa jumalat kauneudessaan hallitsivat, järjestivät ihmisille sotia, harjoittivat haureellisuutta, jne. – Entäpä sitten Valhalla, jossa kulautettiin väkevällä oluella alas läskinpalasia, joita leikattiin elävänä ympärijuoksentelevasta taivaan siasta. Turhalta toivolta tuntuisi hänestä myöskin Allahin paratiisi, jossa, kuten koraani kertoo, saa juoda viiniä sellaista, ettei siinä ole tippaakaan alkoholia, mutta juovuttaa kuitenkin, (– mikä mainio keksintö monille raittiusmiehille, ajattele juopumusta, josta ei seuraa edes minkäänlaista kohmeloa), ja lisäksi siinä taivaassa kuhisee huureja, jotka ovat aina nuoria eivätkä muutu koskaan äideiksi. Liian hyvää, joka ei ole pitkään aikaan mennyt lukemattomiin muhamettilaisiinkaan. Eikä lukuisiin kristittyihin mene enää edes heidän nykyinen oma taivaansa... Ei, seesteisemmät olivat toki ne autuaat metsästysmaat, joilla Gitse Manito antoi apachin samota puhvelien poluilla, – parempi tätä kristillistä autuuttakin, joka nyt on ympärilläni ja joka olisi varmaankin tarkoin ajattelevalle ihmiselle – ikävä. Mitä täällä taivaassa on? Minä en näe täällä oikeastaan mitään... Tiukasti pohtien: maksaneeko vaivaa tätä edes kuvitellakaan? En näe täällä, se on totuus, ympärilläni 'herranlapsiakaan'; en edes Anatole Francen, tuon lapsellisen optimistin, enkeleitä, joiden siivet hänen väittämänsä mukaan tarvitsevat silloin tällöin naftaliinia tai pippurijauhetta koiperhosia vastaan. Ei, tämä ei suoraan sanoen tyydytä paljon ketään, mistä seikasta ehkä vielä vähän tuonnempana. – Ja jos ei ole taivasta, ei ole helvettiäkään: molemmat ovat välttämättömiä toisilleen, ja niiden asukkaat samoin toisilleen..."

Jos sanoisin, että Jumala hymyili, – mutta sitähän en sano, – niin sanoisin, että hän hymyili tyynesti ja alakuloisesti, ja vastasi:

"Erehdyt. Menepä esim. siinä maassa, joka on toimialaksesi määrätty, talonpoikien, terveen maalaisrahvaan pariin, niin huomaat erehtyneesi. Tai mene katolisiin maihin, Baijeriin, Calabriaan, Kastiliaan, niin, mene Yhdysvaltoihin, tai, kuten jo sanoin, vain Savoon tai Hämeeseen: totuus on, että enemmistö siellä vielä paljonkin uskoo haudantakaiseen rangaistukseen, – ja tulee siellä ehkä aina siihen uskomaan."

"Myönnän", virkkoi Viksari, "mutta myönnän – epävarmasti, niinkuin kaiken muun. Varmempana pysyy, että minun, kieltävänä henkenä, on mahdotonta olla hiukan väittämättä tuonkin uskon ikuisuutta vastaan, enempää kuin olla juuri uskomattakaan. Miltä tuntuisi, jos pahan heimoon kuuluva täysin myöntäisi todeksi Jumalan laitokset? Tai miltä, jos hän myöntäisi täydellisen kieltämisen mahdolliseksi äärettömien mahdollisuuksien kaikkeudessa? – Minä siis osittain myönnän ja osittain kiellän ikuisen kadotuksen; samoin kuin itse tämän taivaankin, jota muuten monet epäuskoiset pitävät, kuten äsken vihjasin, ikävänä paikkana, kun eivät tyydy pelkkään harppujen ja huilujen soittoon tai seurustelemaan lukemattomien sellaisten ihmisten kanssa, jotka he maailmassa kokivat hurskaiksi, mutta – melkoisen ilkeiksi: sillä eihän kukaan ihminen ole mallikelpoinen... Minun täytyy kerta kaikkiaan olettaa, että saattaa olla mahdollista, ettei ole taivasta, eikä siis helvettiäkään. Mitä olisi taivas ilman helvettiä? Valo ilman varjoa, lämpö ilman pakkasta: ei siis laisinkaan valoa ja lämpöä; eihän ole onnea ilman onnettomuuden tarjoamaa vertauskohtaa. Kaikki on relatiivista tässä kovin epätäydellisessä kaikkeudessasi. Enkä ole täten ajattelevana aivan eilisen teeren poikia, enkä suinkaan pääsyyllinen. Tiedät paremmin kuin minä, että itse judeismikin, kristillisyyden ahdastajuinen isä, myöntää, että lopulta Jumala vetää kaikki kadotetut ylös Gehinnomista, ikuisesta kadotuksesta, pesee heidät, pukee ihaniin vaatteisiin ja vie autuuteen. Näin selittää ainakin Talmud. – Mutta mikä olisi kadotus, joka ei ole iankaikkista? Ei kerrassaan mitään. – Kuitenkin minä olen kaikessa vähäisyydessäni keksinyt helvetin paikalle uuden. Sen nimi olisi tyytymättömyys, ja se olisi jo elämässä; sillä olisi mm. se hyvä puoli, että se soveltuisi rangaistukseksi kaikille nykyajan ihmisille, niin epäuskoisille, jopa ateisteille, kuten uskovaisillekin."

"Silloinpa saanet melkein kaikki ihmiset kadotukseen", olisi Herra hymyillyt, jos ruumiittomana olentona olisi voinut hymyillä. "Lapseni ovat kovin tyytymätöntä lajia. Nekin, joille olen rajattoman hellästi kylvänyt onnea, ovat tyytymättömiä miltei aina, – ikävöivät enemmän tai vähemmän alinomaa jotakin lisää..."

"Älä sano, älä sano niin", väitti Viksari. "Mitä on oikea tyytymättömyys? Jaksaako todella tyytymätön enää elää? Ja kuitenkin näet, että maapallon pinnalla juoksee ja touhuaa miljoonittain, tai käy kainalosauvoilla, ja ryömii jalattominakin – eläen yhä. Vai väitätkö, että 999 ihmislasta 1000:sta tekisi itsemurhan tai nääntyisi väkistenkin kuolemaan tyytymättömyydestä? Sehän olisi suunnatonta liioittelua; ihmiskunta lienee valtavalta enemmistöltään kuitenkin 'terve', elinvoimainen, vaikkapa tyytymätön. – Ei, oikeita tyytymättömiä on mielestäni sangen vähän; olet todella luonut ihmislapsesi sitkeästä savesta! – Siinä pienessä piirissä, jonka jäsenien viettelyn olet oikeamielisen maailmantuomion toteuttamiseksi antanut minun asiakseni, en tällä kertaa tiedäkään kuin yhden ainoan, jota minun vähäisillä voimillani kannattaisi kypsytellä siihen täydelliseen tyytymättömyyteen, jota sanoisin kadotukseksi. Hän on Kleophas Leanteri Petrinpoika Sampila, ei ylioppilas Alcalán yliopistosta, se, josta esim. Le Sagen Ontuva paholainen kertoo, joskin hänellä merkillisestä sattumasta on hiukan samanlainen nimi, vaan suomalainen forstmestari..."

"Minunko Kleophas Leanterini..."

"Ei Usin maalta, eikä edes Uusimaalta, vaan kauempaa, metsäkulmilta", keskeytti Viksari julkeasti.

"Hänkö, joka on vakaa ja hurskas ja Jumalata pelkääväinen, joka välttää kaikkea pahaa."

"Oh, jälleen tuota vanhanaikaista puhetapaa ja kieltä!" naurahti pikku Viksari. "Myönnän kyllä, että hän on hurskas, siis nykyaikaisessa merkityksessä kunnon mies. – Mutta turhaanko hän pelkää Jumalata? Etkö ole piirittänyt häntä, kuten vanha runokuva kuuluu, hyvyydellä, eli siunannut hänen käsialaansa? Hän on elänyt tähän asti melkoisen syrjässä, suorastaan metsässä. Aikuiseksi päästyään hän on seurustellut enimmäkseen vain maaseudun taloissa ja tölleissä. Hän on säästynyt pahalta. Lyseo, jota hän kävi, oli maaseutukoulu, niin sanoakseni nurkkakoulu, jossa jo yksinomaan ankara kuri olisi estänyt hänet kaikista lapsuuden- tai nuoruudenaikuisista kommelluksista, – elleivät hänen vakaa, harras taikka paremminkin hidasliikkeinen luonteensa, hänen hengenlahjainsa tasaisuus ja kohtalainen, vaikk'ei runsas toimeentulo, jonka uutterat ja hiljaiset isä ja äiti ja ne herrasperheet, joissa hän palveli kotiopettajana, olisi torjuneet hänen kimppuunsa pyrkivää pahaa. Pahoilta naisilta hänet muuten suojeli yksinomaan rumuuskin. Sitten, valmiina metsäherrana, hän on, kuten sanottu, elänyt syrjässä, milloin kotimökissään, josta on tullut talo, tai virkatyössään, – lueskellen loma-aikoinaan sitä ja tätä tai onkien lampensa ahvenia. Ei oikein kannattane puhua siveellisistä avuista silloin kun ne eivät ole joutuneet koetukselle: samaa kuin kiitellä jonkin varakkaan perheen hyvin vartioidun tyttären tai pojan pohjimmaista siveyttä! Niin on nyt metsänhoitaja Sampila elänyt melko ajat kotitalossaan maalla, ainoan veljensä luona; vanhemmathan häneltä ovat äskettäin kuolleet. Hän on ollut hidasverisyytensä ansiosta, kuin kynnetty toukopelto, johon ei ole vielä kylvetty, – ei ainakaan vihamies kylvänyt mitään. Hän ei ole nähnyt paljoakaan maailmassa. Hän on kuin paperiarkki, jolle ei vielä ole kirjoitettu; hän on kuin avaamaton kirja. – Mutta, tiedäthän: nyt hän on päässyt hitaassa kehityksessään niin pitkälle, ettei ymmärrä, miten olla ja eleä, koska – kaipaa nähdä maailmaa! Hän luulee kylläkin olevansa ruumiillisesti sairas, ja onkin sitä tavallaan, mutta vain kaipuusta nähdä, tutkia, saavuttaa kokemuksia. Ja siksi hän on luovuttanut, (muuten hyvin kohtuulliseen, melkein narrilliseen hintaan) veljelleen osuutensa taloon, veljelleen, joka piakkoin myy talon ja alkaa etsiä parempaa onnea eräässä maaseutukaupungissa laiskana osakehuoneiston omistajana. Ja tämän tehtyään on Kleophas Leanteri matkustanut ulkomaille, muka terveyttään parantamaan tai virkistymään, ensinnäkin Parisiin, mutta aikoen Italiaan, Espanjaan, Marokkoon, Egyptiin, Herra (siis sinä) tiesi minne. – Salli minun pompata heti Parisissa pullosta hänen kimppuunsa. En tarkoita, iskeä törkeästi kuin alkoholistin kimppuun, sillä sitä hän ei ole, enkä minä tarvitse sellaista primitiiviä vieteltävää; mutta tarttua häneen hiukan vaarallisemmalla tavalla, myrkyllisempänä sitäkin väkevää alkoholia, jonka sisässä mentaaliolentoni asuu. Muuten minun on tässä turha mainitakaan, että astraaliolentoni asuu eräässä kaljatehtailijassa, jolla on tietenkin sama nimi kuin minullakin. – Niin, koetellaanpas jälleen voimiamme, sinä, sopusointuinen, ja minä, epäsointuinen, – kaikessa sovussa, samaan yhtenäiseen dualismiin, samaan sointuvaan disharmoniaan ikuisesti kuuluvina. Anna hänet minulle – kylvypelloksi! En pyydä, että ojentaisit kätesi ja rupeisit hänen tavaraansa tai luihinsa ja lihaansa. Sillä mitä tavaroita hänellä olisi? Vain uudet vaatteet, jotka hän on nyt ostanut, kohta, kun sai neljäksi kuukaudeksi virkavapauden, ja isot laatikolliset kirjoja, jotka hän on suurella vaivalla itselleen hankkinut. Muut tavarat: hän on todellakin niin hurskas, ettei niitä kaipaa. Ei hänellä ole 7000 lammasta ja 3000 kamelia, 500 paria kantakirjasonneja, ei 500 aasia, eikä paljon perhettä: siihen perheeseen kuuluu hän yksinään. Ja nuo kirjatkin – tuo hänen tuloihinsa nähden sievoinen määrä kirjoja: niiden katoamista esim. tulipalossa hän ei surisi enempää kuin muunkaan paperin, koska hän on ne lukenut, eräät niistä turhantarkasti moneen kertaan. Siis hänen omaisuutensa on ainoastaan uudet vaatteet ja kirjat, ja lisäksi isältä peritty kömpelö partaveitsi, pikku koneita, matkalaukku ja muutamia tuhansia rahaa, joista hän maksaa osan nyt viransijaiselleen. Muuta hänellä ei ole: ehkä tautologiaa kerrankin välttääksesi olet varustanut tämän onnelliseksi tekemäsi juuri tällä tavoin. – Ja kannattaisiko ruveta hänen luihinsa ja lihaansa? Hän on paremminkin laiha, eivätkä hänen luunsakaan ole vahvat. Liha? Kasvojen hipiäkin on kuin kapakalan. Eikä hän sitä valitakaan. – Mutta anna minun käsitellä tätä hurskasta tavalla, joka sopii nimenomaan häneen, mutta jonka mielelläni pitäisin vielä omana tietonani, – no niin, kuten sinulle mikään voisi olla tietymätöntä, sinulle, jonka on täytynyt ennakolta tietää, mitä kaikkea pahaa ylin esimieheni Saatanakin, jonka loit ja annoit erehtyä, tekisi maailmassa. – Koetan parastani, vähäpätöisenä korpraalina vain erään hänen kenraalinsa, Barbuelin, divisioonassa, hänen, jonka Mustaan raamattuun uskovat ihmiset sanovat ilmestyvän heille iloisen sianporsaan hahmossa, leikillisenä ja auttavaisena."

"Miten aiot menetellä?"

"Tarkoitukseni on näytellä hänelle sitä, jota ihmiset eräällä tavalla ylpeillen sanovat elämäksi, ikäänkuin filmissä, jossa sensuurin sakset ovat käyneet, se vain erona, että minä leikkaan pois vaarattomat kohdat, hiljaiset, siivot ihmiset, ja sinkautan heijastimesta räikeän valon keskolaisten ja mallikelpoistenkin viallisiin puoliin, – esitän kaiken harkitusti episodeina, joilla ei ole liioin yhteyttä; tuloksesta toivon hajanaista, ääriviivatonta niinkuin aika, jota maapallo nykyään elää, mutta niin rikkaudellaan sekaannuttavaa, että se riittää murskaamaan sellaisen näennäisesti siivon olennon kuin Kleophas Leanteri Sampila. – Mutta me resoneeraamme nyt liikaa: meidän laatuumme kuuluu toimia! Lyhyesti: anna nyt vain Kleophas Leanteri minulle, mitämaks hän luopuu sinusta kasvojesi edessä, itsellesi kiitokseksi ja kunniaksi, kuten Kristuskin todistaa sinun saattavan tehdä: Joh. 9 luvun 3:s värssy."

"Minulle kiitokseksi ja kunniaksi", olisi Herra toistanut, jos voisimme yhä edelleen kuvitella, että hän hieroisi kauppoja pahuuden kanssa. Ja Hän sallei Viksarin toteuttaa aikeensa.

Silloin Viksari palasi Herran tyköä maailmaan.

Mikä tauti Kleophas Leanteria vaivasi ja kuinka hän antoi itsensä viimein maailmassa liikkua

Kleophas Leanteri Sampila (vietettyään valmiina virkamiehenäkin melkein kuhnustelevaa elämää, kulkien virkatehtäviensä lomassa kuin torkkuen, syöden matkoilla enimmäkseen mannapuuroa ja kotona perunoita silavakastikkeen kanssa, paitsi nyt ahvenia, joita istui lammellaan onkimassa, milloin ei päivälläkin lueskellut, jopa kaiket yöt, illasta aamuun), hän, joka on maailmasta jotakin aavistellut, mutta ei mitään järjestelmällisesti huomioiden; hän, jonka sielu on vielä kuin lampi, jossa jäät sulavat ilman tuulia, saati sitten myrskyjä, paikalleen; tuo sielu, joka on elänyt omassa ahtaudessaan ja syvyydessään; – niin, hurskaaksi ja vakaaksi kuviteltu Leanteri, joka suhtautuu yhäti Aristoteleeseen yhtä suurella kunnioituksella kuin mikäkin keskiaikainen skolastikko; aprikoi Platonin hellenismiä kylläkin nykyaikaisena miehenä, mutta pitää kumminkin, kristittynä ja köyhänä rahvaanlapsena, Sokratesta kaikkein korkeimpana filosofina; mutta sekaantuu Aristofaneen Pilvistä, jossa Sokratesta pahoin ilkutaan. (Mitä hän sitten ajatteleekaan Aristofaneen, harmoniseksi väitetyn klassillisen ajan Voltairen, Lysistratasta. Hänen hiuksensa nousevat pystyyn, kun hän sitä häpeäkseen muistelee: hän kauhistuu sitä rappiota, jota hän ei ollut pakanuudestakaan aavistanut, pakanuudesta, jossa hänen mielestään kuitenkin on niin paljon – hyvää.) – Theokritoksen hymni Ptolemaiokselle tai hänen runokuvauksensa muinaisesta suurkaupungista Aleksandriasta ja silloisista toriakoista ja taikoja tekevistä naisista jäävät häneltä huomaamatta Sofokleen ja varsinkin Aiskhyloksen jylhän kohtalotraagillisuuden rinnalla. Niin, ajatuksen punaiseen lankaan palatakseni: hän, jonkinmoinen klassillisuuden anakronismi, joka mieltyy Vergiliukseen enemmän kuin tietää nauttia Iliaasta ja Odysseiasta tai Horatiuksesta, jonka näkemys on hänelle alempi aste; hän, joka huomaa Shakespearessa etenkin syy- ja rangaistuspuolen ja josta Johnson ei tosin ole irvokas – sillä irvokkaaksi ei hän toki tahdo sanoa ketään, vaan nerokas liioittelija, jolle tavallisen ihmisen täytyy antaa anteeksi, niin, oppia hänestäkin – kurittamaan itseänsä; hän, joka jaksoi lukea kahteen kertaan Goethen Vaaliheimolaiset, – ja siihen häneltä meni kuukausi ja vielä toinenkin, sillä hän todellakin luki sen; hän, josta Lessing on ihanteellista, kasvattavaa runoutta, mutta joka säikähtää Voltairea, jota vastoin Rousseau hänet haltioi, vaikka tuo filosofi ei tosin, niin sanoaksemme syntisenä ihmisenä, nähtävästi kyennytkään noudattamaan oppejaan; hän, jonka Renan on saanut vähän väliä oikein protesteeraamaan; mutta vieläkin peloittavampi kuin hänen jumalallinen ihmisenpoikansa on hänestä ollut Papinin Ihmisjumala, joka sälyttää, vaatii ristin meidän kannettavaksemme... Mutta kaikkein useimmin ja hartaimmin hän on lukenut Leo Tolstoita; hyväksynyt Emersonin ilomielin; "ottanut" Ibsenin aivan vilpittömästi kunnioittaen hänen vertauskuviaan; jota vastoin hän säälii Strindbergiä; mutta tutkii vakavasti Romain Rollandia. No niin, hiljalleen asiaan: Kleophas Leanteri, joka on aina kaiken lopuksi nöyrästi turvautunut evankeliumiin, mutta johon lienee, joskin hyvin hitaasti, sittenkin syöpynyt pisara Jeesus Siirakkia: hän on nyt antanut itselleenkin vapautta! Antanut toteutua ensinnäkin sellaisen merkillisen unelman, että jossakin olisi paljon sinisempi taivas kuin hänen kotimaassaan, – tuo ihmeellinen taivas, jota kirjat yleensä niin suuresti ylistävät. Tai valtava, kaunis meri, – toista luonnetta kuin hänen rauhallinen, mutta tumma lampensa. Niin, autuaampi aurinko, ja ihmiset, helpompien ilmastoehtojen mukaan, iloisempia. Jne. Hän, joka on uskollisesti vaalinut vanhempansa haudan rauhaan, on nyt ottanut itselleen oikeuden kokeilla: matkustaa katselemaan niitä paikkoja, jota hän jo kirjoista osaksi tuntee. Hän on myynyt melkeinpä hernerokkaan pienen maatilanosuutensa, jättänyt isonlaisen kirjastonsa veljensä hoiviin ja lähtenyt matkalle.

Mutta tämän kaiken hän teki vähän kuin tietämättään, nimittäin luullen itseään sairaaksi. Mikä oli sitten hänen tautinsa?

Se on omituinen, merkillinen juttu, – niinkuin yleensä kaikki vakavat taudit. Selostan sitä seuraavasti:

Hänelle oli viimeinkin alkanut tulla niin yksinäistä siellä syrjäisessä pikku talossa. Hän oli esim. huomannut, ettei hän voinutkaan enää täysin puhella veljensä, maamiehen, kanssa. Isän ja äidin kanssa se vielä oli jollakin tavalla käynyt päinsä, mutta he olivat nyt lähteneet pois maailmasta. Siitä oli hänelle tullut haikea suru, tukahduttava tuska... Metsäkin, joka oli hyvän osan vuotta hänen työpaikkansa, muuttui viime keväänä yht'äkkiä hänelle omituisen lohduttomaksi, niin, toivottomaksi: se alkoi tuntua liian suurelta, liian autiolta, – hän ei löytänyt siitä enää juuri sitä, mitä hän epämääräisesti kaipasi.

Mitä hän sitten kaipasi?

Elämää: kauhukseen hän viimein huomasi, ettei hän, vaikka olikin jo koko joukon yli 30:n (miten monta vuotta, se on yhdentekevää tässä kertomuksessa, joka ei ole psykologinen) – huomasi, ettei ollut vielä – saanutkaan elämää...

Ei hän toivonutkaan "hienohelmojen" seuraan (sitä sanaa hän punehtuen itsekseen käytti): hm, se kai olisi aina hänelle mahdottomuus, hän oli niin kovin ruma. – Mutta hän kaipasi jotakin – muuta elämää. – Hän samoili nyt metsissään ikäänkuin olisi sinne eksynyt, tai kuin olisi ollut sinne ajettu, karkoitettu. – Hän ikävöi myöskin kamarissaan, nääntyi niin, ettei voinut enää lukea, vaan teksti sakeni hänen päässään jonkinlaiseksi massaksi. Hän ei saanut enää unta... Ja lampikin ikäänkuin – puuttui elämää.

Hän tunsi viimein olevansa sairas. Se tapahtui oikeastaan ensi kertaa hänen elämässään.

Hän meni läheiseen kaupunkiin, kotikaupunkiinsa, lääkäriin:

"En tiedä, mikä minulla on. Olen luultavasti jollakin tavoin hermostunut", sanoi hän häpeilevästi.

Lääkäri katsahti häneen nopeasti, käski hänen paljastaa laihan rintansa, koputteli sitä, kuunteli sitä torvellaan, koputti taas kuin tikka lahoa puuta, kuunteli korvillaan, ja julisti: "Aijai, tuollainen hehku poskissa! Keuhkotauti!"

"Keuhkotauti?" – Kuinka se nyt sellainen? Kleophaan kotiperheessä sitä ei ollut, ja hän tiesi varmaan, ettei suvussakaan: hän oli sen monesti kuullut vanhemmiltaan – tiesi kyllä varoa sitä vaarallista tautia.

Murheissaan hän kyllä oli, mutta meni varmuuden vuoksi vielä toiseen lääkäriin. Tämä kuulusteli, tutki Kleophasta; toi pitkän lasiputken ja pari lyhyempää, sai rakkaan aineensa, keitti ja kuumenteli sitä, ravisteli sitä, tähysteli, tirkisteli, kuumensi uudestaan, tiivisteli, tislaili, värjäili painui pöytänsä ääressä kumaraan ja syventyi sanattomiin mietteisiin, joita kesti kymmenisen minuuttia. Viimein:

"Sokeritauti, forstmestari... Ehkä Karlsbadiin Saksassa... No, mutta tulkaa kuitenkin luokseni vielä uudestaan kolmen päivän kuluttua..."

Siis sokeritauti tällä kertaa. Kuolemanhätä herätti Kleophaassa ajatuksen, joka olisi ollut hänelle ennen suorastaan suunnatonta: parantoloihin, ulkomaille, – hän Kleophas Leanteri.

Mutta kun hän kolmen pikimustan päivän kuluttua palasi tämän lääkärin luo, odotti siellä ilosanoma:

"Ei se sitä ollutkaan! Tein, suoraan sanoen, väärän diagnoosin, olen nyt lukenut asiaa tarkemmin. Tämä onkin – munuaistauti." – Siinä se ilosanoma oli. "Täytyy nauttia vain maitoa, ei lihaa yhtään, – eikä pirtua yhtään."

Kleophas munuaistaudissaan nauroi, mikäli hän yleensä osasi nauraa: hän pirtua, hän, jonka parhainta herkkua oli maitoonkeitetty kala! Ja hänen taudissaan hän ei saanut syödä lihaa. Hyvä, ettei tämä tohtori kieltänyt jotakin pahempaa: samaa, jota lääkärit vielä Ludvig XIV:n aikana käyttivät reumatismilääkkeenä, nimittäin nuoren tytön p-ssaa, kuten sen ajan luotettavat kirjailijat kertovat.

Kleophas Leanteri kävi vielä (silloin hän tosin jo oli matkalla ulkomaille, nimittäin Helsingissä) toisissakin lääkäreissä: "Anemia, senhän näkee teidän ihostannekin." "Ei anemiaa, vaan liian paljon valkeita verisoluja, joskin punaisia aivan tarpeeksi, ja valkeat ja punaiset erinomaisessa prosenttisuhteessa toisiinsa. Täytyy ruiskuttaa teihin seerumia." "Ei suinkaan anemiaa, vaan vika hermostossa: hermosairaalaan, en tarkoita mielisairaalaan, vaan hermosairaalaan." "Jonkinlaista rupulia, ehkä sikotautia, sitä nyt ei oikein tiedä kokeilematta, mutta kulkutautisairaalaan ei ole tarpeellista mennä, vaan meidän yksityissairaalaamme."

Lopultakin Kleophas Leanteri teki sen murheellisen johtopäätöksen, että lääkäri on ihminen eikä yleensä voi parantaa muita tauteja kuin niitä, jotka eivät ole kovin vakavia, eivätkä siis tauteja; joten hän jatkoi matkaansa ulkomaille. Hän oli lähtenyt maalta kenenkään tietämättä, ettei saisi hävetä tätä pöyhkeyttään, ja Helsingissä hänellä ei juuri tuttavia ollutkaan.

Lähtö tapahtui varsin myöhään syksyllä sinä vuonna, joka on vuosi 1929. Hän on kulkenut yli Itämeren, joka sattui myrskyämään niin, että hänet valtasi mitä suurin kunnioitus merimiehen sankarillista elämää kohtaan, ja samalla ikäänkuin kaipuu lammelleen, jonka onkijaksi hän vielä tunsi olevansa luotu. Niin, meri oli hänestä tosiaan valtava, ja – tyly lumisine rantoineen, sillä laivassa ei ollut oikealla takalla varustettua huonetta, minne painautua, vaan hiukan kosteanmakuiset hytit, ja sitten nuo yhteissalongit, joissa hän ei paljoakaan oleskellut, koska kainoudessaan suorastaan vavahteli matkustajain seuraa. – Sitten hän on nähnyt Lübeckin, jossa oli jo vihreää, lumisten rantojen jälkeen. Mutta vielä enemmän kesää, aurinkoa hän tiesi saavansa etelämpänä, saavansa tuota aina kiitettyä ihanaa etelää! – Hän on nähnyt Lübeckin Maariankirkon, jonka kaamea kuolintanssi hänestä on tuntunut omituisella tavalla tyydyttävältä, nähnyt Pyhän Hengen hospitaalin, jonka "kunniallisten köyhien" ahtaat karsinat vaikuttivat häneen vieläkin kummallisemmin: jotenkin hänen surkuttelunhaluaan tyydyttäviltä. Niin, hän on nähnyt Hampurin tyhjän jättiläissataman, yhden maailmansodan tyhjistä tuloksista; torkkunut istuallaan junassa vaatimattomassa luokassaan öisellä matkalla Kölniin, säikähtänyt aamun sadetihkuisessa hämärässä Ruhrin alueella kuumottavia lukuisia tehtaita, ei niin paljon siitä syystä, ettei tehtaitten piipuista noussutkaan sauhua, vaan siksi, että ne olivat tehtaita, hänestä, metsässä ja lammella eläneestä, jonkinmoisen ihmisen alennustilan ilmauksia; hän on roikkunut terhakkain, järjestyksestä piittaamattomain ranskalaisten seassa vielä Ruhriakin synkempäin noentahrimain Belgian ja Ranskan masuuniseutujen läpi Parisiin, – siis päässyt vihdoinkin kiitettyyn, aurinkoiseen etelään! Parisissa hän on sitten ajanut nokiselta Gare du Nordilta sotkuisten katujen läpi ja poikki Seinen, johon kuvastuvat tulet hän tuntee kirjallisuudesta, mutta jotka sittenkin nyt näyttivät hänestä – vain tulilta; hän on joutunut pieneen hotelliin, jonka on tiedustellut junassa eräältä virkamiehen näköiseltä ranskalaiselta (hän osaa kyllä kieliä useitakin melkoisesti, kun vain uskaltaa sovittaa ulkoa opittuja sääntöjään käytäntöön); ja hotellissa hän on puhdistanut tämän valtavan matkansa tomuista, ja rientänyt sitten heti katsomaan aurinkoista etelää, – katsomaan elämää, ynnä ensiksikin vähän aterioimaan (pitkänlaisen paaston jälkeen, sillä Hampurin-Kölnin junassa hän vielä söi maalta ottamiaan kuivuneita ja härskiintyneitä voileipiä) – oikein herrastavalla aterioimaan erääseen paikkaan nimeltä Café du Dôme, joka on meilläkin hiukan tunnettu viimeaikaisista suomalaisista matkakuvauksista.

Ah, tunteepa hän Le Dômeen, joksi tuota kahvilaa myös sanotaan, – koti-ikävääkin, nostalgiaa, kuten täällä ulkomailla tuntui ikäänkuin sopivalta ajatella, nimittäin ajatella vieraskielisellä sanalla. Hänen mieleensä johtui nyt liikuttavana eräs anekdootti, joka tiedetään Eino Leinosta, nimittäin että runoilija olisi kerrankin ulkomaille matkustaessaan vuodattanut jo Itämerellä kyyneliä – ikävästä Suomeen.

Kleophas Leanteri yhtyy Parisissa tietysti – suomalaisiin

"Terveisiä täältä aurinkoisesta etelästä", suunnitteli Kleophas Leanteri jo postikorttia Suomeen veljelleen, – eikä tämä sanamuoto sattunut poikkeamaan varsin tavanomaisesta, – kun kulki hotellistaan sinne päin, missä ajatteli Le Dômen olevan, tutkittuaan jo kotona matkakuvausten mukaan seutua Brockhausin leksikosta, tämän jättiläiskaupungin kartasta. Etsimistä siinä kuitenkin vielä vähän oli, samoilemista harmaan taivaan alla bulevardilla, jossa tuuli rajusti ja kylmästi lennätteli ilmoihin pölyä, hiekkaa ja melkeinpä kivensirpaleita. Pimeä ilta. Jotakuinkin heikosti valaistut talot... kylläkin melkeinpä isommat kuin Helsingissä. – Tuolla se sitten tuli, se ihmeellinen kahvila, sen nimen saattoi lukea sähkölampuista sommitelluista kirjaimista, ja Kleophas "aavisti" sen muustakin sähkövalaistuksesta, joka loimusi niin punaisena, että silmiin koski, punaisena kuin Barnengenin kirjoituspune, – tulenpalavana kuin helvetti, ellei Kleophas Leanteri olisi kainostellut ajatella näin räikeää vertausta. Mutta kyllä se valaistus koski silmiin! Mutta, ajatteli hän: – Sehän on – elämää, nuokin sähkölamput...

Ja sitten hän istuu, läpäistyään vyöryvät autojonot, joiden bentsiinihaisu tukehduttaa hänen nenäänsä (tuota nyt hieman pitkältä näyttävää kotkanokkaa) jossakin pienessä kahvilassa, jossa käy sellainen huuto, ettei kuule omaa ääntänsä, – no niin, hänen äänensä ei olekaan hyvin kova; huuto ja nauru, ja mekastus ja räkättely, ja kirkuna, ja taas huuto, ja monenmoinen ärjyntä, ja lasien ja lautasien kilinä; ja tupakansavua niin, ettei näe mitään kuin julkeita, luultavasti köyhiä, ja maalattuja, ja luultavasti surkuteltavia naisia, joita hän – ajatuksissaankin pelkää; ja siellä on ilma, joka tukehduttaa paksuudellaan; ja saatuaan annoksen, johon kuuluu palanut leipäviipale ja sen päällä kaksi ihranmakuista, hiukan palanutta kananmunaa ja joka sitten, – tosin mukaanluettuna pienehkö olutpurkki, johon hän ei koskekaan, – maksaa aivan rajattomasti suomalaisiin hintasuhteisiin verraten, etenkin, kun kyyppari-kiskuri kiristää häneltä viisisataa prosenttia yli määrätyn kymmenen prosentin, josta hän on kuullut Suomessa puhuttavan... Ja viimein tämä suomalainen tulokkaamme (jonka pitkä ja harmaa naama, hiukan suulle valunut kotkannokka ja ylöspäin kaartuva ja nyt naurua yrittelevä suu ei muuten mitenkään herättänyt Le Dômessa huomiota, sillä kulkihan tuossa tungoksessa oikea indiaanikin, jonka isot, keltaiset ja epäjärjestyksessä ristiin menevät hampaat irvottivat kuin risuaita, indiaani, joka kaupitteli käärmeennahkaa ja jota kuuluttiin mainittavan nimeltä le mangeur de serpents, käärmeensyöjä, vaikka hän tietenkin oli käärmeenmyyjä, le vendeur de serpents; – ja istuihan tuossa Kleophaan vieressä luultavasti siamilainen, jonka naamataulu oli kuin kesävoinkeltainen täysikuu, ja tuolla vilisi toisten ihmisten välissä pikku japanilaisia, joihin kiinalainen ylioppilas sinkkisen baaritiskin takaa loi ilkeät silmänsä; ja tiskin toisella puolella seisoi neekeri, yllään vain housut ja takki, mutta ei liivejä eikä edes paitaa, kaupaten jollekin ruotsalaiselle jalokivillä koristettua krusifiksia, saadakseen lisää, ja kai yhä sittenkin lisää, alkoholia); – niin, viimein kuuli Kleophas Leanteri Sampila, joka istui siellä ylen palavassa litistyksessä, uudessa vaaleassa kesäpuvussaan, jättäneenä entisen, mustan ja paksun pyhäpukunsa veljensä hoitoon, niinkuin rakkaat kirjansakin, – istui ruskea lippalakki päässä, koska kerran muutkin näyttivät täällä pitävän hatun päässään, ja tunsi jonkin edestakaisin hyppivän naisen tallaavan jalkojaan, joissa oli mustat ja pitkäkärkiset kengät, joten niille tietenkin täytyi tallata kuin jos sukset olisivat olleet tiellä; – viimein kuuli hän, joka säilytti viisaasti rauhallisuutensa ja koetti tupakoida, sillä siihen paheeseen hän oli antautunut, kun hänen uskonsa lääkäreihin horjahti, mutta silti ei hän vetänyt sellaisia haikuja, jotka saavat tupakoitsijan rinnan holvina kohoamaan ja puhaltamaan nautintonsa takaisin ulos ammolleen levitetystä suusta ja sieraimista kuin höyrylaiva varaventtiilistään, koska silmissä ja korvissa ei ole sauhulle reikiä, vaan hän tupakoi, muuten huononlaista savukettaan, ainoastaan ottaen käryn suuhunsa, nielaisematta sitä ja puhaltaen sen mitään vaikutusta saamatta ulos kahvilaan... No niin, hän kuuli yhtäkkiä, yleisen tupakansavun seasta, joka pöllysi kuin savu kotona riihessä, mutta ei hajultaan niin herttaisena, kuuli – suomenkielistä puhetta! Suomea! Hänen nimeään huudettiin niin kovasti kuin täällä tarvitsi, eikä se ollut vähän. Kuka se oli? Kas, tuollahan istui, ihmisrykelmässä niin sakeassa, että kaikkien olkapäät ottivat yhteen, tohtori Törsö, joka ennen, muutamia vuosia sitten, oli ollut viransijaislääkärinä hänen kotikaupungissaan, joka oli noin kahden peninkulman päässä hänen mökiltään eli Nölliälän talosta. Tohtori Hirvo Törsö. Jonkun suomalaisnaisen kanssa, koska puhuivat suomea. Kleophas Leanteri oli ollut muinoin tohtorin tuttu, ylioppilasvuosina; viime aikoina eivät he ole juuri toisiaan nähneet. Mutta tunteepas Hirvo Törsö nyt hänet vieläkin: hän pyöristää hämmästyksestä silmiään, hän heiluttaa kättänsä, hän huutaa, karjuu Kleophasta luokseen, köntiipä avaamaan hänelle linjaakin ahtaalle sullottujen istuskelijain välitse, nakkelee syrjään tuoleja, tönii naisia, pääsee vihdoin perille, puristaa Kleophaan kättä hiukan märällä kädellään, ja huutaa jälleen, jotta Kleophas kuulisi:

"Jo nyt on ihme, miten maailma on pieni!" Sitten hän jatkaa: "P–le ja S–na, me suomalaiset ulkomailla ollaan kaikki samaa perhettä, me kuulumme yhteen... Kuka aavisti minun näkevän sinut täällä", – he eivät suinkaan olleet entuudestaan sinut. Siinä hän jo työntää Kleophasta edellään jonnekin, vie hänet pöytänsä eli pöydänosansa ääreen, jossa istuu äskenmainitun suomalaisnaisen lisäksi joku norjalainen mies, juomisesta killisilmäinen, ranskalaisen pikku kokotin kanssa. Suomalaisnaisen tohtori Törsö esittelee Kleophaalle neiti Hermeliniksi, taiteilijatar Tiimi Hermeliniksi.

Sitten kyselee tohtori, jolla muuten on punainen töyhtötukka, mitä varten veli on Parisiin tullut, mutta tuskin hän kuuntelee Kleophan miltei häpeäviä selityksiä (ja varovaisia, sillä Törsö on lääkäri, joten taudista ei pidä puhua hänelle), vaan jatkaa kohta:

"Minä Törsös-Hirvo olen tullut tänne juomaan... Tuon kirotun kieltolakimme tähden, se on maailman idioottisin laki!" [Tämähän tapahtui aikana, jolloin Suomessa vielä oli tuo kuuluisa laki ja jolloin uskottiin, että juopottelu meillä johtui sen lain erikoisen runsaasti levittämistä viinaksista. Tekijän huom.]

Neiti Hermelin nyrpistää suutansa, kääntää sievän nenänsä pystyyn ja vakuuttaa, että Parisissa pitäisi olla juoma-aineiden lisäksi kaikenmoista muutakin tekemistä, minkä seikan suomalaiset valitettavasti liian usein unohtavat: on teatterit, konsertit, taidegalleriat, ja on, ah, ihania hautausmaita... Mutta tohtori Törsö ei kuule, hän alkaa puhua, ja puhuu vain kieltolaista. Ainoastaan kieltolaista. Hän on täynnä intoa, suuttumusta:

"Kieltolaki, maailman idioottisin laki!" ärjyy hän. – "Mitkä kepposet se kirottu laki minulle nyt teki? Miksikä muuten olisin Parisiin tullut kuin ryypätäkseni... ja nyt en voikaan täällä ryypätä!"

"Mitä? Eikös Parisissa – saa vähän maistella? Onko tännekin ehkä yhtäkkiä tullut – kieltolaki?" ihmettelee Kleophas Leanteri.

"Kieltolaki tänne!" vastaa tohtori halveksivasti. "Mikään kansa, jolla on aivoja päässä edes sen verran kuin sialla, ei säädä kieltolakia. Kyllä täällä annetaan juoda. Ja juomiakin täällä on, – tavallaan. Kapakka jokaisessa kadunkulmassa, milloin baari tai kahvila, milloin viinitupa tai oluthalli, ravintola, restorangi, ruokala, kuppila, halli, musikhalli, pillinki, ruokasali: kaikissa niissä saa juoda. Kaikkialla juomapaikat hulmuttavat liikekilpiensä sähköjä, – iskevät minulle pirullisesti silmää punaisella, vihreällä, sinisellä, kiljuvat: 'Ryyppyjä, ryyppyjä, paljon alkoholia, ryyppyjä, ryyppyjä!' – Kukaan ei Parisissa ryyppäämästä kiellä."

Sitten tohtori Törsö jatkaa huokaisten:

"Kuitenkaan täällä ei voi ryypätä. Täältä ei löydy, mitä ryyppäisi!"

Kleophas Leanteri hämmästyy suuresti hänen sanojaan. Neiti Hermelin näyttää hiukan kyllästyvän, joskin koettaa nauraa. Mutta tohtori on synkkä, – ja kun Kleophas huomauttaa kainosti, että näkyyhän tuossa aivan vieressäkin olevan jotakin: kokonainen lattiasta kattoon ulottuva hylly, jonka laudat ovat vieri viereensä puteloidut, – tuolla viinejä, monennimisiä, tuossa kai liköörejä, ruskeita, vihreitä, kahvinvärisiä, ja tuossa varmaankin konjakkeja, koska niiden kaulassa on tähtiä kai enemmänkin kuin kolme... Ja tuolta nauraa lempeä neekerinnaama rommipullon etiketistä... Ja whiskyä näkyy noilla amerikkalaisilla ja skandinaveilla olevan edessään... Ja hän on lukenut kirjallisuudesta sellaisistakin tämän kaupungin herkuista kuin amerikkalaiset grogit ja cocktailit... Kun hän näin huomauttaa, niin silloinkos tohtori vasta suuttuu, joskin lappaa parast'aikaa munkkilikööriä maitolasista, tilaten toisen samanlaisen pikarin myöskin Kleophaan eteen, jolloin Kleophas selittää olevansa kovin tottumaton, heikko... mutta kohottaa kuitenkin, Törsön vimmastumista pelästyen, vapisevin sormin lasin huulilleen ja maistaa, ajatellen lisäksi, että täytyisihän tässä vihdoinkin – elää...

Mutta tohtori Törsö edelleen:

"Ei, täällä ei ole mitään juomista! Viiniäkö? Tuollaista purkunteria ja porttoa? Marjavettä – meikäläiselle! Vaikka lappaisi koko illan ja yön, ja lappaisi aamuun, ja lappaisi neljä päivää ja yötä yhtä mittaa, ja vaikka viikon, ja vuoden maailman viimeisen päivän eli maailmanlopun jälkeen, niin tulos yhä sama: marjavettä! – Niin myöskin nämä konjakit ja rommit. Ja mikä siinä on, ettei tämäkään likööri, senkin männynpihkaterva, mene päähän? Kippis, heitetään pohjaan! Minä en yhtään pidä samppanjasta, se on huonompaa kuin hämäläinen sahti, jonka kunnon emäntä toki saa päässä kihiseväksi. Ei, ei täällä ole mitään, ei täällä voi juoda. Kippis! Täällä juodessa nukkuu, seurausta ei muuta kuin että lopulta kaatuu sänkyynsä makaamaan. Viikon olen nyt tosissani yritellyt, mutta eihän mitä: pää tuntuu tyhjältä. Kippis! Sillä pro primo: täkäläiset juomat eivät mene päähän. Pro secundo: jos juomat, kun niiden joukosta vaivalla löytää jotakin kelvollista (toissa iltana löysin eräästä issikkakapakasta galvadossia, viinaa, ja grappaa, toista viinaa, joka haisee pontikalle, mutta ne loppuivat kesken, join ne sieltä kaikki) – niin, jos ne hiukan menisivätkin päähän, niin ne menevät hitaasti. Pst, garçon, pullo benediktiiniä! Niin, pullo, pullo, ei lasi! Heela, une bouteille! Kippis, forstmestari, veli Sampila. Niin missä oltiin? Hui hai... niin: nämä menevät päähän liian hitaasti. Mutta jos on muka ollakseen juoma, niin on juoma: vaikuttakoon nopeasti! Mutta jopahan nyt täällä! Ja miksi minä tulin Parisiin? Siksi, että isänmaassa on kieltolaki. Miksikä muuksi? Toiset tulevat tänne saadakseen naisia, toiset nähdäkseen taidetta, mutta minä sanon peittelemättä, sillä minä olen suora suomalainen, eikä minulla ole syytä hävetä Anatole Francen kansan vuoksi, hänen, joka kuuluu jossakin sanoneen, että Parisiin tullaan oikeastaan, ei taiteen ja tieteen vuoksi, vaan kevytkenkäisten naisten, – minä sanon suoraan, että minä tulin tänne siksi, että Suomessa on se vietävän kieltolaki! Ja nyt: täällä ei saakaan juoda, kun ei voi juoda! Pro primo: yksinomaan se, että minun täytyy valita noiden tuhansien juomalajien joukosta, tekee mieleni äiteläksi! Putelit tuolla hyllyllä tarjoutuvat: 'Ota minut... tai minut, jos tahdot. Jos et tahdo, niin oma asiasi.' Pthyi. Siksi minä en voi juoda. Toista on Suomessa. Minkätähden muka? Sen tähden, että pro primissimo, siellä ei ole vaivaa valita, siellä on yksi ainoa juoma, mutta sitä rutakampi ja riittävä, se on kaikkialta saatavissa, yleisempi kuin Parisin tuhannet lajit. Pro secundorum: se vaikuttaa heti, keikautat yhden ainoan ryypyn naamaasi, niin olet reimassa torsossa. Ja pro tertio: se juoma on halpa, tarkoitan huokea: litraan mahtuu alkoholia vaikka kuinka paljon, eikä maksa paljon mitään, yhteen ainoaan maitolasilliseen sisältyy viiden likööripullon voima. Ja sitten, pro tertio, spriin sisäinen arvo: siinä on tulta, ikäänkuin suomalaista sisua. Aamulla vain kulaus kanisterista pirtua, ja illalla jollekulle puukko kurkkuun!"

Tohtori käänsi nämä sanat vielä ruotsiksikin, jotta norjalainen, joka istui hänen pöytänsä toisessa päässä, ne ymmärtäisi. Teho oli suurenmoinen: norjalaisen hiukset nousivat pystyyn.

Mutta nousipa myöskin neiti Hermelin pystyyn. Hän oli kuunnellut tätä tohtorin puhetta hermostuneena, nyt hän toivotti näkevänsä herra Sampilan vielä vastakin, ja poistui.

Tohtori ei hänen poistumistaan huomannut, niin innostunut hän oli – kieltolaista:

"Minä kadun ehdottomasti halveksumistani pirtua kohtaan", jatkoi hän. "Se on suomalainen juoma, voimakas, välitön, – ei mitään vanhan ja kuivettuneen kansan huuhteluvesiä. Meillä Suomessa: niin yksinkertaista, litra pirtua aamulla ja illalla puukko kurkkuun."

Neiti Hermelin oli siis poistunut, mutta tohtori ja Kleophas, jotka tulivat yhtäkkiä norjalaisen tutuiksi, jäivät edelleen pöytään, kahvilan meteliin, huutoon ja olutseidelien paukkeeseen, lasien ja juomarahojen kilinään, nauruun ja rähinään, joka oli sillä välin yltynyt niin raivoisaksi, että Kleophaankin täytyi huutaa kuin käenpiika. Tohtori ja norjalainen kallistelivat, Kleophaan heikolla avustuksella, uutta likööripulloa. Kleophas koetteli kyllä puolustella, että hän oli tottumaton, vain maalainen, mutta siihen tohtori:

"Pöh, kai sinä nyt tämän kestät, suomalainen, juoman kotimaasta!"

Ja Kleophas-paran täytyi juoda – kohteliaisuudesta. Hän häpesi heikkouttaan...

Hänen silmissään alkoi kummallisesti vilistä.

Se oli vain alkua, sillä vielä hän muisti tuokiolla, että tuo toinen, nimittäin antelias tohtori, oli jo juottanut ja maksanut taivas tiesi kuinka monta lasia hänellekin, mutta hän ei ollut tarjonnut mitään vastineeksi! Nyt tahtoi hänkin tarjota hiukkasen... ennen kuin se olisi liian myöhäistä. Tahtoi tehdä jotakin puolestaan.

Mutta tohtoriinhan ei aivan tavallinen näyttänyt vaikuttavan yhtään mitään. Liköörikin oli hänelle melkein kuin vettä...

Kleophas painoi otsaansa, josta hiki alkoi valua, käteensä ja koetti ponnistaa aivojaan keksiäkseen tohtorille jotakin juotavaa.

Hän tiesi, ettei hän ollut suinkaan mestari tällä alalla. Kaukana siitä! Koulupoikana ei hän tietenkään ollut maistanut ainoaakaan kertaa mitään väkeviä. Sellaisessakin juhlallisen vapaassa tilaisuudessa kuin maturiteettikekkereissä (penkinpainajaisissa, jotka oli pidetty kaukana eräässä metsätalossa koulun ankaruuden tähden ja joissa eräät pojat olivat juoneet oikeinpa punssia) hän kieltäytyi, kun arveli, että voisi ehkä vietellä tovereitansa moraalisesti rappeutumaan. Samoin hän myöhemmin menetteli talonpoikien pikku kesteissä, joihin välisti joutui ja joissa saatettiin tarjota lasi vanhaa mustaa malagaa: velvollisuudesta köyhää kansaansa kohtaan hän sielläkin "kieltäytyi" mielellään. Terveytensäkään tähden hän ei ollut koskaan tarvinnut konjakkia tai viinaa, saati sitten viimeaikaista spriitä, sillä hän ei ollut milloinkaan sairastellut.

Mutta, kuten sanottu, hän oli lukenut kirjallisuudesta yhtä ja toista väkijuomista. Ja nyt, kun hänen silmissään alkoi vilistä ja sielussa syttyi jotakin, jota teki mieli sanoa – elämäksi, hän muisti erään – cocktailin. Hän viittasi pitkällä etusormellaan garçonin luokseen ja tilasi kolme sateenkaarta.

"Sateenkaarta!" huudahti tohtori Törsö. "Mitä plitkua! Se ei ole mitään. Ja kolme lasia? Minä en tyydy koskaan muihin laseihin kuin sellaisiin, joista ruokapöydässä nautitaan riippuhäntäin nestettä. Ei, ei sateenkaarta... Täällä ei ole mitään, ei kerrassa mitään, jota voisi juoda!"

Kleophas Leanteri tuli hyvin häpeisiinsä. Norjalaisen kanssa katseltiin koko pikku kahvilan putelihyllyillä oleva varasto, mutta kaikkiin esityksiin Törsö vain ärjyi:

"Ei, ei älkää Herran nimessä koskaan tarjotko kenellekään tuollaista moskaa!"

Viimein norjalainen ehdotti, että jospa mentäisiin kahvilan kellariin: hän oli talossa vanha tuttu, oli ryypiskellyt Parisissa kymmenisen vuotta sanomalehtimiehenä; ehkäpä kellarista jotakin löytyisi. Möhömahainen kahvilanomistaja, jolle norjalainen esitti asian, ei suinkaan tehnyt vaikeuksia. He kaikki kolme, mukana ravintoloitsija, pökkyröitsivät nyt kellariin, jossa tuntui äitelä väkijuomien, mullan ja ummehtuneisuuden haju. Siellä pisti Kleophas Leanterin silmään ylähyllyllä matala pullo, muodoltaan samanlainen kuin hän oli joskus nähnyt kotimaassa jonkin talon romuloukoissa: "mahapullikka", kuten sitä siellä sanottiin. Se herätti hänessä suloisia ja haikeita synnyinmaan reminisenssejä. Hän siristi molemmat silmänsä litteiksi, koettaen teroittaa niiden näkövoimaa, joka oli alkanut heikentyä, ja luki pullon etiketistä: "Kill me quick". Ravintoloitsija nauroi: se oli hänestä sopiva, se ainakin kellistäisi nämä skandinaavit! Se oli harvinaista: hän oli saanut tuon pullon kahdelta tanskalaiselta merimieheltä, jotka olivat matkustaneet Parisin kautta Marseillekin ja vaihtaneet sen pariin annokseen murukeittoa, kun heillä ei ollut kolikkoakaan rahaa. Se oli kokoonpantu luultavastikin melkein pelkästään väkiviinasta.

"Spriitä?" huudahti tohtori Törsö.

Pöytään tulee tietysti lisää suomalaisia

Isäntä kantoi pullon kellarista heidän pöydälleen, jossa muuten jo entuudestaan törrötti kolme tornia teevateja, joiden reunaan painetuista numeroista parisilainen tarjoilija helposti laatii laskunsa, – (no niin, tämä nyt ei kuulu asiaan), – kaksi puoliväliin kattoa ulottuvaa tornia, ja kolmas kohtalaisen matala, nimittäin Kleophas Leanterin. – Kleophas tahtoi itse avata pullonsa, jonka oli löytänyt.

Hän ikäänkuin kuuli jostakin iloisen äänen: "Anna korkin napsahtaa, näytä, ettet ole Pekkaa pahempi, tämä on Parisia, tämä on – elämää!"

Hän otti isännältä korkkiruuvin ja veti kengänteriensä välissä tulpan pois. Ensimmäinen naukku, kaikille kolmelle. Oh, kuinka se poltti huulia, ja sehän meni nielusta alas kuin miekannielijän ase, mutta tulikuuma ase.

"Spriitä, pirtua!" ihasteli tohtori Törsö.

Kleophas-parka joi lisää. Mitä kummaa: mikä se alkoi hänen päässänsä, jota välillä oli hiukan pakottanut, niin humista? Ja keinua...? Ja korvissa soida. – Mikä se pullonsuussa niin sävähti? Hän oli näkevinään pullosta pistävän esille punaisen kielen: kaksihaaraisen käärmeenkielen... Hänen mielessään pilkahti sekavana utukuvana jokin muisto jostakin kirjasta, jota hän oli lukenut isänsä kanssa, kun oli lapsena. Sen kirjan nimi oli kai ollut kertomus Huvihartusta... Sille henkilölle oli paholainen ilmestynyt pullon sisästä, ja sitten kuljetellut miestä pitkin maailmaa monenmoisissa seikkailuissa, ja lopulta tuhonnut hänet. – "Tuhonnut", kuuli hän jonkin uhkaavan äänen korvissaan... Kaikkeudessa on kyllä niin paljon salaperäistä, meiltä järkeviltä ihmisiltä salattua, joka kuitenkin on olemassa... Esimerkiksi unet. Mutta olkoon, kerrankin! Nyt hän on Parisissa! Nyt hän tahtoo elää...

Samassa hän huomasi pöydän ääressä uuden henkilön äänen ja näki pöytään istahtavan lyhyen ja tanakan miehen, jolla oli pyöreä ja takaa pujo pää, ja hänen mielestään hiukan vastenmielinen, punertava pystynenä, pehmeä kuin porsaan kärsä. Mies sanoi virnakoiden:

"Buenos dias, señores. Buenos dias, don Cleofas."

Tohtori Törsö huusi:

"Mikä tungettelija tuo on? Menkää helvettiin!"

"Anteeksi", jatkoi herra suomeksi, "kotonaan ei aina viihdy! – Mutta miten forstmestari haluaa: olin näet huomaavinani, että tämä herra olisi tässä isäntänä. Saanko esitellä itseni, – me suomalaiset yleensä kuulumme täällä ulkomailla yhteen, me etsimme täällä opintoretkillämme tietenkin suomalaista seuraa, aivan kuin ravinnoksemme välttämättä suomalaisia lihapullia. Niin, nimeni on Porsimo, Vihtori Porsimo. Vihtori Johannes Porsimo; muuten minua toverien kesken joskus pilalla nimitetään 'Viksariksi, eli piruksi pullossa'. Tiedättehän tuon vanhan kansantarun. Siis, jos saan heti luvan esitellä itseni sinuksi, niinkuin hyvä suomalainen tapa vaatii: Vihtori eli Viksari, miten vain. Liikemies muuten... Pieni kaljatehtailija. Kas niin, me suomalaiset kuulumme aina yhteen. Mutta tällä kertaa en tällä yhteisellä tarkoita muuta kuin kysyä, mistä helkkarista te olette täällä löytänyt tuollaisen pullon? Tunnen sen: minä olen jonkin verran matkustellut. Sehän ei sisällä mitään rommia eikä minivakaa eikä holipompelia tai suutarinlakkaa, se on jotakin mojovampaa kuin kolme osaa vermuttia, neljä osaa giniä ja viisi osaa whiskyä, tämä cocktail. Sehän on melkeinpä pelkkää spriitä!"

"Spriitä", vakuutti tohtori Törsö.

Sitten, keskellä sitä rähinää, jota suomalaiset pitivät, mukana killisilmäinen juoppo norjalainen, rähinää, joka herätti kerrankin yleistä huomiota, – sitten ei Kleophas erottanut enää muuta kuin että sen kahvilahuoneen toiselta puolelta nousi pystyyn eräs keltanaamainen herrasmies, soluttautui päättävän näköisenä tungoksen läpi, tuli heidän, suomalaisten eteen ja sanoi, murteellisella suomella, jonka hän puhuessaan välisti muutti ruotsiksi, ensin hyvin hiljaisella äänellä, mutta jyrkästi:

"Ni satans finnar! Teistä on aina skandaalit täällä. Te käytätte itsenne suorasti sanoen kuin sikat", kuiskasi hän "Häpisitte: te ei tiedätte, mikä on isänmaan kunnia!"

"Mikä jehu sinä olet, joka tähän työnnät harjaspääsi?" ärjäisi tohtori Törsö niin, että katto tärisi.

"Mene helvettiis, pärkeleen miäs!" jatkoi kaljatehtailla Porsimo.

"Me suomalaiset emme ymmärrämme Parisin päälle", kiivastui tulokas. "Se on niin yleistä suomalaisissa. Cabaret, sitä te ymmärrätte. Niin tulee isänmaatansa palvella! Silloin kuin me, eräät jotkut, – esimerkiksi minä, olen med stor möda lukenut täällä kolme vuotta École navalessa upseeriksi, puolustaaksemme teidät, suomalaiset sikat, niin te täällä vain ryypiskelette. Tiedättekö mikä on École navale? Tiedättekö, mitä on joutua siellä esimerkiksi tenttiin heti paikalla, taitamatta edes sanaakaan ranskan kieli, kun on tullut Suomesta!"

"Merde, siinä ranskasi!" huusi tohtori Törsö.

"Hyst!" hillitsi opiskeleva upseeri. "Se minun täytyy sanoa, että te olette todellakin – suomalaiset!"

Sana "suomalaiset" tuli hyvin halveksivassa sävyssä.

"Entä sinä itse?" kysyi kaljatehtailija. "Koetatko sinä olla meille koulumestari?"

"Minä?" vastasi upseeri oikaisten vartaloaan. "Minä, minä olen en bildad man!"

"Mene helvettiin, bildad!" karjui tohtori Törsö.

"Bildad helvettiin!" toisti kaljatehtailija.

Ja sekä kaljatehtailija että tohtori Törsö tarttuivat kumpikin teevatipinoonsa aikoen ryhtyä pommittamaan heidän seurustelunsa häiritsijää.

Silloin upseeri poistui koko kahvilasta. Ja meidän suomalaistemme elämä jatkui.

"Madeleine"

Mutta sen jälkeen ei Kleophas Leanteri muistanut muuta kuin että hän tanssi, mikäli tila salli. Ja että hän lauloi. Nähtävästi sekin herätti kaikkien huomiota. Mutta sitten selvisi jotakin: kiinalaiselle, joka seisoi yhä tuolla sinkkitiskin takana, hän oli nyökännyt päätänsä, ja kiinalainen nyökkäsi hänelle vastaan, litistäen toista silmäänsä niinkuin Kleophaankin oli tapana. Mutta toinen henkilö ottikin tämän Kleophaan päännyökkäyksen omakseen, nimittäin eräs nainen, joka syöksyi kuin koira, jolle makupala heitetään, Kleophaan luokse, suomalaisten pöytään. Hän syöksyi, hän lensi liehuvin hamein joita, oi kauhistus, ei liene ollut monta, ja istahti hänen viereensä, tervehti, iskeytyi kiinni hänen jäykkään ja pystyssä leuhottavaan tukkaansa. Työnsi kätensä hänen kainaloonsa, hänen liiviensä alle, nauroi, leperteli, hiukan sammaltavasti sipattaen, imarteli, kerskui kaikuvalla äänellä meidän Kleophas Leanteriamme "Le Dômen kuninkaaksi" (sepä tuntui Kleophaasta ainakin huvittavalta). Nyt hän nosti säärensä Kleophaan polvelle, jolloin Kleophas tunsi, – suorastaan vapisevaksi kauhukseen, – tytön reiden lämmön tuon yksilukuisen hamosen alta ja näki saman reiden valkeuden. Tyttö sanoi, että hänen nimensä on Madeleine, niin, Madeleine Punaise, ja hän tilasi itselleen heti pikarin kirsikoita spriissä; hän riehui, pomppi Kleophaaseen kiinni, iskeytyi hänen korviinsa, rapusteli nenästä, kaulasta, leuasta. Hän oli kuin ampiainen, jos sitä pois karkoitellaan: ampui uudestaan kimppuun kahta tulisemmin. Ohoi, hän lauloi kauheita asioita, hän veti surkeasta käsilaukustaan esille lyijykynän ja piirsi marmoriseen pöytään riettaita kuvia, rivoja porsaita, ikäänkuin porsaat voisivat olla rivoja. Se oli kai Madeleine, matkakuvissa ja romaaneissa ihailtu onneton parisilaistyttö! Sitten hän kaivoi laukustaan vielä pienen vahakantisen vihkon ja väitti sitä luentovihkosekseen, sanoi olevansa ylioppilas. Jne. – Kleophas Leanteri näki, paitsi hänen reitensä, myöskin hänen punertavat povensa, tunsi hänen lämpönsä, joka tuoksui hajuvesille, kuuli hänen naurunsa, kehoittelunsa, kuiskuttelunsa, julkean kiihotuksensa, tämän Madeleinen: "Tulkaa minun luokseni!" – Kleophas oli nyt tanssinut, hän oli laulanut, ja he menivät; se ei ollut kaukana, vain eräässä viereisessä hotellissa, jossa tämä Madeleine Punaise, määrättyään hinnan, ryhtyi reippaasti asiaan.

Ja katso: niin lankesi meidän viaton Kleophas Leanterimme ensi kerran elämässään, meidän ruma Leanterimme, sopertaen kaipuun sanoja, jotka juopumus purki hänen sielustaan, hänen, joka oli muka niin kaino. – Mutta Madeleine Punaise, siepattuaan Kleophaalta sadan frangin setelin, jonka työnsi vilkkaasti sukkaansa, kun ei muuta taskua ihan lähellä ollut, tahtoi sitten Kleophaalta, (jonka silmissä maailma sillä välin ennätti pimetä häpeästä, – huomatkaa se, – pimetä häpeästä, inhosta, katumuksesta, jostakin surkeasta, kurjasta tunteesta, josta hän ei ollut vielä tällä hetkellä selvillä), – niin, sitten Madeleine tahtoi lisää. Hän puhui yhä nopeampaan tahtiin, hänen sormensa olivat nyt kuin haukan kynnet, joilla hän hyväili, silitteli, halaili Kleophasta, samalla kuin kaiveli hänen taskujaan; hän kuiskutteli, lupaili vielä enemmän, "suunnattomia porsasmaisuuksia", hän riisui sukatkin, joten hän oli ilkosen alasti kuin suomalaisessa saunassa; ja ulos hoippuvalta Kleophaalta hän vei taas sata frangia. – Mutta ulos tuosta hotellista päästessään Kleophas Leanteri sai vielä tuntea laihassa takalistossaan Madeleinen potkun, tosin pehmeän, joskin kovaksi aiotun, sillä tytöllä ei ollut kenkiä jalassa. Mutta siihen, jota Kleophas olisi sanonut sielukseen tai jota hän varmaan sanoi sydämekseen, Madeleine potkaisi paremmin, kun toivotti ovelta, vetäisten sen kiinni:

"Mene h–ttiin, senkin rumilus!"

Niin Kleophas hänen ranskan kielensä käsitti.

"Rumilus!" soi Kleophaan sielussa kadulla... Sellaiseksi se "Le Dômen kuningas" nyt oli muuttunut.

Ja Kleophas: hän oli syöksynyt, uponnut niin syvälle, että hänestä tuntui kuin hänen päänsä ei olisi enää näkynyt suosta!

Ikinään ei hän tätä ranskatarta, tätä Madeleinea unohtaisi, – sen hän tiesi juopumuksessakin, joka alkoi yht'äkkiä ihmeellisellä tavalla selvitä.

Kleophas Leanteri tekee häpeissään hyvin vakavan, hyvin itsepäisen päätöksen

Seuraavana päivänä Kleophas Leanteri herää myöhään iltapuolella hotellissaan hirvittävässä päänsäryssä. Hän on juonut, paitsi likööriä, tuota julmaa Kill me quickia. Mutta kun hän herää hämärässä huoneessaan, joka on pihan puolella, näkee hän vieressään loikomassa eilisen tehtailijan. Tilaa sängyssä onkin runsaasti, se on kahdenmaattava sänky, niinkuin Ranskassa on tavallista myöskin yhdenhengen huoneessa.

Leanteri hämmästyy:

"Tekö täällä, herra..."

"Miksi et sano sinuksi, tai Viksariksi?" vastaa kaljatehtailija. "Tietääkseni me kadotimme tittelit siellä sinun oivallisen 'quickisi' ääressä. Erinomainen juoma, ohimennen sanoen, tunnen sisälläni jotakin oikein vapauttavaa! Mutta mitäs minun pitikään? Niin, meillä suomalaisillahan on tapana pyrkiä sinuiksi heti, kun aletaan ryypätä. Mikä kylläkin merkitsee ehkä pikku haittoja jälkeenpäin, jolloin ei enää suinkaan tahdota olla sinuja. Siis Viksari tai Vihtori, taikka Viktori, miten vain. Toverini alkoivat tosin sanoa minua Viksariksi jo koulupoikana: kai jonkinmoinen lempinimi, tai ehkä haukkumanimi, mistä minä sen tiedän. – No, Kleophas Leanteri, miltä maistuu nyt 'aamu' täällä ihanassa etelässä, täällä älyllisessä Parisissa?"

Kleophas Leanteri hillitsi itseään, hänen raskaita huokauksiaan tuskin kuului, mutta hän kylpi kylmässä hiessä, kun alkoi muistaa jotakin...

"Maistuuhan se...", vastasi hän vaivalloisesti. "Mutta – mitäs oikein on tapahtunut? Luulen, että on tapahtunut paljonkin... Kuinkas sinä, hyvä veli, täällä?"

"Uskollinen ritarisi", nauroi tehtailija, jossa ei huomannut kohmelon merkkiäkään, niin terveen, suorastaan rehevän punaiset olivat hänen kasvonsa tuossa toisella pieluksella, ääni oli raikas, ja vain tukka, joka oli hiukan harmahtava, oli epäjärjestyksessä, niinkuin nukkumisesta ainakin. Ja hän oikoi käsivarsiaan niin, että rinta kohoili ja vatsa pullistui, ja tarinoi ilveilevästi: "Tai oikeastaan en tainnut ollakaan mikään uhrautuva ritari. Minulla itselläni ei nimittäin vielä ole hotellia täällä. Tulin juuri eilen tänne matkoilta. – Mistäkö? Valehtelisin, jos sanoisin esim. Valparaisosta, siis paratiisinlaaksosta. Ei, minä tulin vain Espanjasta. Minulla nyt on sellainen pieni onni, että saatan matkustella siellä ja täällä..."

"Sieltä asti", äännähti Kleophas Leanteri.

"Mitä? Sieltäkö asti, kun Espanjasta? Oh, maailma on pieni, niinkuin se Törsö siellä kahvilassa eilen aivan oikein mainitsi, pieni, eikä suuri, jollainen se oli entisten sukupolvien hitaitten kulkuneuvojen aikaan; nyt olisi Valparaisokin todella rahakkaalle hyvinkin lähellä. Se on muutos, joka vähitellen alkanee vaikuttaa koko tämän pikku maapallon mentaliteettiin. – No niin, kun sinä tulit takaisin sinne kahvilaan ja mielestäni tarvitsit ritaria..."

Kleophas hätkähti: jotakin palautui nyt aivan elävänä hänen mieleensä, jotakin rajattoman inhottavaa.

Tehtailija jatkoi:

"Veli ei liikkunut aivan tukevana pedaaleillansa, ja kun minulla ei ollut vielä poksia, niin arvelin, luvallasi..."

"Tietysti, se oli oikein tehty... kiitoksia", sanoi Kleophas, mutta aivan muiden ajatuksiensa ohella. "Niin, kai se oli totta, että en pysynyt edes jaloillani. Mutta ei se ollut enää juopumusta. Kauheaa: mitähän minä olen tehnyt?"

Tehtailija nauroi makeasti:

"Kuinka nyt sitä kuvaisi. Sinulla oli sellainen into tuon tyttösen perästä, etteivät mitkään estelyt auttaneet. No, mitäpä siitä, oma asiasi... Sattuuhan näitä."

Kleophas tunsi ikäänkuin jokaisen karvan selässään, jos nyt selkä olisi karvainen, nousevan kauhusta pystyyn. Sillä nyt hän muisti kaiken. Ja kun toinen jatkoi, niin hän kuunteli vain, yhtenä korvana, saadakseen yhä lisää noita vastenmielisiä detaljeja.

"Sellaista se on, haha. No? Eikös ollut koko orava tyttöseksi?" Kleophas ei pitkään aikaan vastannut mitään. Viimein hän kuitenkin koetti teeskennellä kevytmielistä, mutta huohotti tuskallisesti:

"Oli... no niin, olihan se..."

"No", sanoi tehtailijakin, "sattuuhan sitä, varsinkin Parisissa, eikä se ole sen kummempaa muuallakaan. – Sinulla taitaa olla pieni krapula? Se on helposti autettu meille, joille Suomen kieltolaki ei ole tehnyt juomista mahdottomaksi niinkuin Törsölle. Eiköhän aleta tästä nousta? Minä menen ikkunaan katsomaan ilmaa", ja tehtailija kavahti reippaasti vuoteesta. "Ja ennen kaikkea: tervetuloa nyt siis Parisiin!"

Kauhistuneissa mietteissään Kleophas vilkaisi ikkunaan: tummien päällys verhojen raosta, jotka tehtailija avasi ja joiden pölyisyydestä hän hymyillen huomautti, näkyi ylhäältä pieni liuska taivasta, kylmää ja harmaata taivasta, jolla mustat savuhäikäleet lentelivät rajussa tuulessa. Ikkunanpuoliskojen välistä, – kaljatehtailla sanoi jättäneensä ne yöksi auki, jotta huoneeseen pääsisi raitista ilmaa ehkä krapulaisille, tunkeutui alhaalta, jonkinlaiselta pihalta, jossa kuului olevan lasikatto ja joka teki hotellinpitäjän ruokasalin virkaa, – sieltä tunkeutui rasvan käryä ja naisen äänen käkätystä: joku nainen opetti siellä ilmeisesti lapsiaan... Ja jostakin, kaikkialta tämän pienen hotellin ympäriltä, jonka nimi oli muuten Lutetia, kuului autojen kiljuntaa, ainaista, lakkaamatonta toitotusta, joka koski Kleophaan muutenkin kipeään päähän.

– Oh, huokasi hän sielussaan, katsellen ympärilleen, – tällainen ahdas, pimeä huone, ja tämä hirveä autometeli.

Kuin aavistaen hänen mietteensä sanoi kaljatehtailija:

"Tämä näyttää olevan sangen hyvä huone parisilaiseksi pienen hotellin huoneeksi. Varmaan hiljainenkin, täällä pihan puolella: täällä voit nukkua yösi hyvin, jos tunget pumpulitukot lujasti molempiin korviisi. Varsin siisti huone, – älkäämme puhuko noista pölyisistä ikkunaverhoista, sellainen kuuluu nyt yleensä asiaan; siisti, vaikk'ei tietysti niin siisti kuin esim. suomalaisissa majataloissa, joissa tosin on usein oma kiusansa, luteet; täällä tapaa enimmäkseen vain muutamia kirppuja, joten Lutetia ei onomatopoeettisesti ole paikallaan. Isäntäväki näytti varsin kunnolliselta, mikäli voin luottaa silmiini sellaisina kuin ne yöllä tänne tullessani olivat."

"Sinä siis toit minut tänne yöllä?"

"Minä. Tohtori Törsö jatkanee tuon norjalaisen sanomalehtimiehen kanssa, joka jäi hänelle kahvilaan avustajaksi, siellä vielä parast'aikaakin toivotonta yritystään päästä humalaan, jossa lienee ollut koko tämän stipendimatkansa ajan. Hän nyt on sellainen hauska vekkuli: kun eräät piirimme tahtovat opettaa kansansa raittiuteen, pitäen siihen tarkoitukseen sopivana pakkoakin, ehkäpä hirttämistäkin muutamien ryyppyjen tähden, niin toiset puolestaan, esim. tämä tohtori, juovat nyt uhmalla: protestiksi tuota kieltolakia vastaan, jota pitävät – maailman ainoana asiana. Niinkuin kieltolakimme olisi tehnyt hänelle mitään pahaa", jatkoi tehtailija hiljaista murinaansa, sitoen kenkiä jalkaansa: "saahan rahakas ihminen Suomessa milloin vain whiskyt ja konjakit, – lakihan ei sellaisenaan estä ihmistä mistään. Pelkäänpä, että tämä tohtori juo itsensä höperöksi kieltolain tähden. O-la-la-laa", alkoi hän rallattaa jotakin yleistä muotisäveltä. "No niin, no niin, no niin... Mutta nyt totuus tänne: miltäs päässä tuntuu?"

Kleophasta hävetti. Ja vielä enemmän suretti. Hän ei voinut vastata. Viimein hän kuitenkin tieteli:

"He jäivät siis vielä sinne? Ja sinä toit minut pois: se oli kauniisti tehty."

"Oh, ei se mitään", naurahteli tehtailija. "Siinä oli vain hiukan vaivaa: sinä vikuroit ensin vastaan... Tappelit."

"Minä? Tappelin!"

"Niin, mistä sinulle lieneekään tullut, suo anteeksi, ikäänkuin jonkinmoinen antipatia minua kohtaan? No, eihän se ihme: olimmehan vasta samana iltana tutustuneet toisiimme, enkähän minä mikään ihanne ole. Sinä väitit minua suoraan sanoen jonkinlaiseksi vastenmieliseksi olennoksi... sanoit piruksi..."

"Väitinkö minä sellaista?"

"No, sitä sattuu pöhnässä jos jotakin. Sanoit minua, kuinka se olikaan, Barbueliksi. Mikä se on?"

"Barbuel?"

"Niin, tai jotakin sellaista."

Kleophas mietti. Ja sitten hän muistikin asian: nimi oli johtunut Mooseksen kuudennesta ja seitsemännestä kirjasta eli Mustasta raamatusta, jonka hän oli äskettäin nähnyt kotiseudullaan erään sosialistin mökissä, – sosialisti oli ollut sellaiseen mystillisyyteen taipuvainen, – ja, naurettavaa kyllä, Kleophas oli lainannut ja lukenut sen.

Kleophas selitti nyt, mistä se nimi Barbuel oli johtunut.

"Uskoton, siis taikauskoinen, tuo sosialisti", huomautti tehtailija. "No niin, nyt ymmärrän koko asian. Kai minä sinulle yöllä edustin muka jotakin tuon sekasotkun pikkuruhtinasta?"

"Niin, siinä on niitä 'valtoja, herrauksia ja kenraaleita' jaeltuina systemaattisesti kukin omiin tehtäviinsä. Yksi oli Barbuel, se ilmestyy muka villiporsaan muodossa..."

"Kiitos kunniasta. Miksi juuri porsaan?"

Kleophas tuli hyvin noloksi. Viimein hän koetti naurahdella:

"Ehkä se siitä, että sinun nimesi... sukunimesi... tuo..."

"Mikä tuo?"

"Eikös, anna anteeksi, eikös sinun nimesi ole... Porsimo". Tehtailija purskahti nauruun:

"Porsimo? Mistä sinä sen olet päähäsi saanut? Ei, ei kuitenkaan..."

"Mutta muistelen, että sinä itse esittelit itsesi..."

"Teinkö niin? Ehkä tein: mitäpä varmaa minusta? Humutuulella sattuu jos jotakin." Ja tehtailija nauroi makeasti. "Mutta todellisuudessa ei se kuitenkaan ole Porsimo, vaan Sorsimo: hauska nimi tämäkin, mutta tiedä, että se on sukuperintöä, isäni keksintöä, isäni, jonka kunniaksi säilytän sen, vaikka Sorsimo, siis jonkinlainen sorsatehdas, ei ole paljon parempi kuin porsastehdas. Parhaiten minulle kai sopisi Kaljamo, joka ei siinä tapauksessa olisi mikään kalju paikka tai kallio, vaan kaljatehdas."

Molemmat nauroivat. Ja Kleophas pyyteli anteeksi.

"Voi surkeutta", huokaili hän. "Ja minä: onko totta, että minä siellä tappelin?"

"Ei se mitään, tuollaista pientä kahnausta vain. Tosin täytyi käyttää sinua vastaan hiukan väkivaltaa. Katsohan käsivarteesi: siinä näyttää olevan mustelmia. Ne ovat minun tekemiäni."

Kleophas katseli käsivarttaan: siinä oli pari tummempaa sormenjälkeä. Hänen silmissään pimeni häpeästä.

"Muuten olit kylläkin – iloisella ja reippaalla tuulella", jatkoi tehtailija. "Pidit puheen yleisölle – ranskaksi. Ja lauloit hiukkasen. Esitit pienen soolotanssinkin kahvilan terassilla!"

"Minä? Tanssin! Ihmisten edessä kahvilan edustalla!"

"Yleisö vain nauroi: olit heistä hauska, sen voin vilpittömästi vakuuttaa!"

Kleophaan olisi tehnyt mieli painua maan alle.

Hän, hän oli puhunut yleisölle! Ja puhunut ranskaa, huonoa ranskantapaista. Ja laulaa hoilottanut! Ja tanssinut, hypellyt yleisön nähden! Hänestä tuntui kuin koko Parisi, Parisi, Parisi olisi ollut näkijänä! Että hän sillä tavalla oli juonut! Eikä siitä suinkaan ollut syyttämistä muita, sillä juuri hän itse oli tuon pullon tilannut: hän itse oli tahtonut muka – elää!

Ja näin nyt kävi: koko Parisi oli sen nähnyt...!

Kleophas Leanteri oli tosiaan nyt hyvin tyytymätön itseensä.

Entäpä sitten se tyttö! Muisto palasi tylyn selvänä hänen eteensä. Se iljettävä, ruokoton tyttö! Tuo kauhea nainen, johon verraten Ahon Yksin-novellin kulunut kokotti tuntui enkeliltä. Tuo – Madeleine! Oh, Kleophaan täytyi, kun hänen oli pakko tätä muistella, puristaa käsillään ohimoitaan, hänen täytyi väristä inhosta, hän näki tytön ilmielävänä, näki hänen eleensä, kuuli hänen raa'an naurunsa, hänen sanansa, jotka olivat nauruakin siivottomammat. Hänen täytyi puristaa epätoivosta ohimoitaan ja vapista – itseinhosta, itsesurkuttelusta, itsehalveksinnasta. Hän tuomitsi ankarasti itseään, hän katui.

Myöhemmin näette, miten tuhonvoimat käyttivät tällaistakin syvää, suoranaista uskonnollista katumusta hyväkseen, – koska Kleophas nyt kerran oli jätetty pahan valtaan.

Mutta toistaiseksi ei näiden pakinain sepittäjä ilmaise vielä muuta Kleophaasta, joka nyt peitteli, häpeästä aivan sairaana, kasvojaan siellä hotellin pimeässä huoneessa, leveässä sängyssä, josta herra Sorsimo oli noussut, – ei muuta kuin sen kuvaavan seikan, että hän teki siinä armottoman päätöksen, ettei hän ikinään enää alentuisi tällä tavalla.

Ja tulette näkemään hänen vastaisella lyhyellä elämäntaipaleellaan, että hän piti tämän päätöksensä, eikä ainoastaan itsepäisesti niinkuin suomalainen usein, vaan jollakin tavoin uskonnollisen hartaasti, mikä kuului hänen luonteeseensa.

Kaljatehtailija parjaa, mutta ei enempää kuin me muut

Kun he lähtivät hotellista, alkoi olla jo hämärä, pimeän parisilaisen syys- eli talvipäivän aikainen ilta. Tuolla hohtivat Le Dômen reklaamisähköt, – helvetillisen punaiset, ajatteli Kleophas Leanteri, kun hän katseli niitä. Vihtori Sorsimo ehdotti:

"Eiköhän mentäisi sinne ottamaan jotakin aamunvirkistystä? Vai kuinkahan tekisimme? Siellä palavat jo kamiinit terassin lasiaitauksen sisällä, joten voinemme saada siellä kohtalaisen lämpöisen paikan, jos meidän onnistuu tungetella olutseideleistä märkiin ja töhryisiin pöytiin. Ja sitten alkaa tavallinen ilta- eli yöruljanssi, taiteilijakahvilan päivänuhjottaminen muuttuu rähinäksi: elämää, kuten sanot!"

Mutta Kleophas Leanteri katsoi Sorsimoon niin hätääntyneen näköisenä, että toinen perääntyi, huomauttaen:

"No niin... Anteeksi: peloittaneekohan veljeä tuo viimeöinen pikku tapaus? Ehkä olet samaa mieltä kuin muistaakseni eräs täkäläinen nuori sanomalehtimies ja kirjailija, – nimeltään muuten Bost, – joka väittää, että Parisi on koottu monesta pikkukaupungista ja että kukin ihminen elää täällä ainoastaan yhdessä niistä; joten siis skandaalit täälläkin ovat jotakin, ihmiset lörpöttelevät niinkuin muuallakin, ja heidän lörpöttelynsä täytyy ottaa huomioon? – Ehkäpä olet oikeassa. Luulenpa, että myöskin minä karttanen nyt koko Le Dômea. Siellähän saattaa istua tuo Hirvo Törsö kieltolakiepätoivon aiheuttamassa iankaikkisessa humalassa. Neiti Hermelinin käytös on minulle varoittava esimerkki, hänen, joka niin kovin huolehtii täällä olevista kansalaisistaan ja on luultavasti huolehtinut aivan erikoisen rakastettavasti tohtori Törsöstä, mutta jätti hänet eilisiltana viimeinkin oman onnensa nojaan. Tunnen tuon neidin entuudestaan, hän on asunut täällä vuosia ja uskoo tietävänsä väittää, että Parisi saattaa olla vaarallinen eräille kokemattomille, 'etenkin supisuomalaisille', sanoo hän..."

"Mikä hän sitten on?" kysyi Kleophas Leanteri hyvin hajamielisesti: hän voi yhäti pahoin, kuvotti ja heikotti kauheasti, ja ajatukset, synkät, synninmurheen musertamat ajatukset, pyörivät kaikkialla muualla paitsi sellaisissa hetkentuttavissa kuin neiti Hermelin.

He olivat jatkaneet kävelyään Le Dômen ohi, ensin Raspailia pitkin etelään päin. Harmaa, päättömältä näyttävä puistokatu vaati kiiruhtamaan, sillä kirpeän kylmä tuuli puhalsi rajusti, tehden muutenkin tyhjänlaisen kadun sitä autiommaksi, mitä kauemmaksi he ehtivät. Kleophas ihmetteli etelän aurinkoisuutta ja hymähteli itselleen: olisihan hänen pitänyt näin alkeellinen seikka tietää jo pelkästään romaaneista! Hän käytteli metsätöissä pitkiin askeliin tottuneita koipiaan yhä vauhdikkaammin, koettaen virkistäytyä liikunnasta ja raittiista ilmasta, ja kaljatehtailijakin sanoi moisen urheilun tekevän hyvää hänen jalalleen, jota muka vaivasi reumatismi.

"Taiteilijatar", vastasi Vihtori Sorsimo Kleophaan viimeiseen kysymykseen.

"Taiteilijatar!" huudahti Kleophas ihaillen. Nyt hän heräsi seuraamaan ulkonaisia asioita. "Niin, hän näyttikin minusta niin älykkäältä, niin henkevältä."

"Sitä hän on, tämäkin Tiima tai Tipla, vai mikä hän lieneekään", myönsi kaljatehtailija. "Kuten sanottu, hän on asunut täällä vuosia, tai ainakin tehnyt tänne monta kertaa pitkäaikaisia matkoja. Hänellä lienee ainakin ollut omia varoja; sitä paitsi hän on saanut muutaman stipendinkin. Varsin siedettävä ihminen, ja – etelän ymmärtäjä: hän ei tosiaan kuulu niihin kokemattomiin, jotka yököttelevät ostereita vain sen vuoksi, etteivät ole niitä koskaan maistaneet eivätkä muka tule koskaan maistamaan, kuten eivät talonpojat sieniä, – suomalaiset tai ranskalaiset talonpojat: Etelä-Ranskassakin kuulin talonpoikain väittävän sieniä lehmänruuaksi. Siis neiti Hermelin ei ole niitä, jotka täällä valtaa niin intohimoinen lihapullapatriotismi, että heidän täytyy välttämättä silloin tällöin päästä johonkin skandinaviseen ravintolaan, esim. Strixiin tai Vikingiin syömään lihapullia ja – juomaan viinaa: sehän se sittenkin on monille viiniä ja ylistäville maanmiehillemme tärkeintä. Mutta myöskään hän ei ole niitä, jotka sitkeää mustekala-annostakin nirviessään ja maistellen juomalasistaan punaista ordinääri-viiniä, joka on yleensä huononlaista (ainakin minun vähäpätöisyyteni mielestä), huutelevat sankarillisesti: 'Oi, jospa me saisimme Suomessakin tällaista.' – Ei, tuo neiti Hermelin on varsin tervetuntoinen ihminen, – hyvinkin terve, hyvin toimelias, niin, hyvin – älykäs. Hän maalaa oikein tosissaan, hänellä on täällä ateljee, – Suomessa hän sitä tosin sanoo apartementiksi, tuota yhtä huonettaan, – ja käy harjoittelemassa Cola Rossissa. Hän on täynnänsä halua – pyrkiä eteenpäin, selväjärkisesti kuin ranskalaiset; yksinpä sellaisissakin kuin puvuissaan hän on ottanut mallia ranskattarilta, jotka ovat tavallisimmin niin – tavallisia: hänellä on esimerkiksi pitkä tukka, huomasitko? Sen kai olet jo nähnytkin, että enimmillä vastaantulevista naisista on täällä leikkaamaton tukka. Ja pukuna hänellä sattui eilenkin siellä kahvilassa olemaan jonkinmoinen musta ranskalainen 'överhaalari'. – Suomessa hän kyllä esiintyy puvuiltaan Parisin-tartuntaa saaneena, erikoisena. Mutta eipä se ihme: samoin tekevät eräät miehetkin, tosin enimmäkseen nuorukaiset. Muistan Helsingissä nähneeni heppuja, joilla on esim. valko- ja mustajuovainen päällystakki, joka heiluu korsetilla kiristettyjen vyötäröiden jatkona kuin hame, tai hiukset pitkinä: sellainen herättää Suomessa huomiota: ihmekös se, koska täälläkin järkevät ihmiset, ja Ranskassa ollaan järkeviä, töllistelevät heitä kuin kummituksia. – Mutta Tipla Hermelin ei ole sitä kaliberia; hän tekee muutakin kuin keikailee puku-uutuuksilla. Nyt juuri hänellä on eräässä salongissa näyttely, sekä öljyjä että akvarelleja. Siellä kuuluu käyneen väkeä, huomattavuuksiakin. Muutama viikko sitten (se tapahtui ennen matkaani Espanjaan, jonne menin tätä kautta), kun hän vielä ikäänkuin talutteli tohtori Törsöä, hän leijui eräänä iltana kahvilassa tohtorin pöytään, kädessään levitettynä jokin merkittävä suomalainen sanomalehti, ja huudahti: 'Ajattele, rakas Hirvo, mistä suomalaiset lehdet ovat voineet tietää minun täkäläisestä näyttelystäni? Katsopas tätä!' – Lehdessä oli uutinen –: 'Kansalaisemme huomattu ulkomailla'. Ja sitten alaotsikko: 'Neiti Hermelinin näyttelyssä Cul-de-S:t Jacques'in salongissa käynyt paljon väkeä', mm. se ja se ranskalainen ministeri. – Kuiskaan nyt sinulle, pelkästä ilkeydestä, että tuo salonki, jonne muuten minutkin kutsuttiin, kuten koko suomalainen kolonia niin tarkoin kuin mahdollista (sillä asuuhan täällä sellaisiakin suomalaisia, jotka moisesta hömppäämisestä eivät välitä mitään; mutta joista eräät tietävät, mikä on kansallinen velvollisuus), – tuo salonki on suunnilleen yhtä valtava kuin se katukin, jonka varrelle se on äskettäin perustettu ja josta se kai parin kuukauden päästä katoaa: viisi metriä pitkä ja kolme leveä huone. – Opetusministeri de Couleuvre kävikin siellä, kuten se suomalainen lehti kertoi; Suomen lähetystön sihteerillä oli paljon puuhaa soitellessaan miestä sinne, samoin kuin uuden kansainvälisen taidelehden toimittajaakin Pierackia, joka on nyt julkaissut näyttelystä varsin suopean maininnan, neljä riviä, petiitillä, – mutta suomalaisessa lehdessä, korpuksella painettuna petiitti näyttää oikein komealta. – No niin, neiti ihmetteli tohtorille, kukahan oli lähettänyt Suomeen uutisen hänen näyttelystään. – 'Sinä itse!' huusi siihen raaka tohtori Törsö, jatkaen: 'Älä ryppyile äläkä ole milläsikään: samoin tekevät suuretkin taiteilijat.' – Sitten en kuullut neiti Hermelinin enää sanovan tohtorille: 'Rakas Hirvo...', ja nyt tuo eilisiltainen kohtaus..."

"Se lienee välttämätöntä, tuollainen keinottelu", jatkoi kaljatehtailija. "Etenkin nykyään on taiteilijoita niin paljon. Parisi, koko maailma hukkuu tauluihin, joten pari kymmentä lisää tai vähemmän ei merkitse mitään; mutta sille onnettomalle, jonka täytyy näistä markkinoista elää, käy metelikin elinehdoksi. Ja mitäpä se haittaa? Se lienee aina ollut välttämätöntä. Itse Michelangelostakin löytäisimme lievimmin sanoen inhimillisiä piirteitä, jotka eivät ole kaikkein suloisimpia..."

Kleophas-parka katsoi seuralaiseensa pyörein silmin ja pudisti päätänsä: hänelle oli taide kulttuurin huippu, sen kukka, jota varten hän suurelta osalta oli tänne laahautunutkin, ja tietysti – taiteilija sitä mukaa.

He kävelivät eli juoksivat hyvin pitkän matkan, sanokaamme kolmisen kilometriä, aina Mont-Sourin puistoon, joka oli pieni ja syksyinen; keltaiset lehdet lentelivät; järvi, kuten tekolammikkoa ranskan kielen mukaan sanottiin, oli Kleophaasta surkean pieni: hän muisti ylpein mielin – ahvenlampeaan.

Sitten, tämän virkistyskävelyn jälkeen, Sorsimo vei hänet maan alle, metroon, jonka ummehtunut ilma toi taas Kleophaalle kuvotuksen, ja he ajoivat Montmartreen, kiipesivät pimeitä kujia Sacré-Cœurin kukkulalle, jolta tulokas saisi yleiskatsauksen Parisista, mutta kas vain: ilma sattui olemaan liian sumuinen, ei näkynyt kuin heikkoa tulienkuultoa sieltä täältä. Nyt arveltiin ruuankin kelpaavan. Ja se kelpasi, ainakin Sorsimolle, nim. eräässä ihkouudessa ravintolassa kukkulan juurella Place Pigallella, 'gulashi-ravintolassa', kuten kaljatehtailija sanoi; – vain hapanta kalaa Kleophas oudoksui, samoin kuin kainosteli kahta tarjoilijatarta ja yhtä kyypparia, jotka kaikki vuorotellen heitä hoitelivat, ken kattaen pöydän, ken varustaen sen rämisevillä lautasilla, ken tuoden leikkeleasetit, ken liemen, – ja kaataen lammikon lientä puhtaalle liinalle, ken viimein kahvin, kaataen teevadin täyteen ja liinalle.

"No, tämä on täällä hienoa, tämä tällainen töhriminen", selitti kaljatehtailla. Kleophas ei sitä oikein ymmärtänyt.

Ja sitten tuli hänelle jälleen yökötys, kun hän sattui vilkaisemaan taakseen, josta kuului lorinaa, ja näki siellä, eräänlaisessa välikössä, jonka vain ovenpuolikas, sellainen kuin vanhoissa, kaksiosaisissa aitan ovissa, erotti upeasta ruokasalista, joten oven alitse pistivät esille seisoskelijain jalat ja sen ylitse heidän päänsä, kun he toimittelivat eräitä juoksevia asioitaan. Suoraan sanoen ellotti niin, että hän sitten tuskin saattoi antaa sen naisen, joka samassa välikössä autteli tuon oven takaa tulevia, ikäänkuin näiden uljaiden illallisten päättäjäisiksi harjata housunlahkeensa. Kaljatehtailija nauroi hänelle uhittelevan iloisena, maksoi laskun, ja he riensivät sitten ulos tämän ravintolan metelistä vielä isompaan Place Pigallen meteliin, jossa karusellit vonkuivat.

"Täällä on paljon kaikenlaisia huvipaikkoja, joissa yleensä on ikävää. Ja tämä nyt on sitä – elämää", sanoi Sorsimo. "Ihastuttaako...?"

"No ei, ei vielä oikein..."

"No, sittenpä sinun ei auttane muu kuin pyrkiä noihin esim. neiti Hermelinin suosittelemiin korkeampiin ajanvietteisiin. Minun kyllä täytyy käydä vielä tänä iltana erään mallasjuomatehtaan omistajan puheilla asialla, joka jäi Espanjaan lähtiessäni keskeneräiseksi; kysymys on eräästä uudesta filtreerausmassasta. Sitten pistäytynen kapakoissa, jotka lopultakin lienevät melkein kaikkien muidenkin mielestä hienointa Parisissa. Mutta mitäs arvelet, jos menisimme Théâtre Français'hen, siellä esitetään tänään Molièren Saituri. Ostaisit nyt kohta kahdet piletit, ja minä noutaisin sinut hotellista sitten kun vapaudun."

"Sellaista ranskaa kai minäkin ymmärtäisin, – junassa en ymmärtänyt vielä mitään", vastasi Kleophas.

Alas metron kehnoon ilmaan, sitten taas jossakin ylös, ja Sorsimo vei opastettavansa tuon kuuluisan teatterin ovelle, jossa kuitenkin täytyi odottaa: lipunmyynti ei ollut vielä alkanut. Ja Sorsimo lähti toistaiseksi omille teilleen.

Kleophas odotteli melkein tunnin. Se tuntui hänestä iankaikkisuudelta tässä ohuessa päällystakissa, johon hän oli etelänmatkalle varustautunut. Tuuli puhalsi lännestä, ja alkoi sade, joka oli yhtä kylmä, läpi luiden ja ytimien tunkeva kuin tuulikin. Koivet tuntuivat jääpuikoilta. Ikinään ei Kleophasta ollut näin julmasti paleltanut. Himotti juosta johonkin baariin ja pyytää jotakin, – mutta ei Kill me guickiä, eikä mitään muutakaan sellaista: hän oli jo tehnyt vakavan päätöksensä, koska hän oli täällä niin nolannut itsensä: laulanut ja tanssinut, – koko Parisin nähden, ja muutakin, paljon synkempää.

Pukinsorkka potkaisee hiukan, tosin pieni, mutta kyllin voimakas horjuttamaan syrjässä elänyttä Kleophasta

"No, miltäs tuntui ranskalainen näytteleminen?" kysyi kaljatehtailija seuraavana aamuna, kun kiipesi jälleen Kleophaan luo hotellin yläkerrokseen.

Kleophas olisi ilmaissut pelkästään silmiensä hohteellakin ihastuksensa: hän oli istunut kuulussa Parisin Komediassa!

"Minun halpamaisuuteni mielestä", pilaili Sorsimo, "esitettiin pääosa tällä kertaa ellei kurjasti, niin yhtä kurjasti kuin esim. Helsingin yleensä hieman rappeutuneessa ruotsalaisessa teatterissa; muistatko eilistä rahalipaskohtausta; kintunsätkyttämistä, saiturin kellottaessa permannolla; ja muistathan, kuinka nerokas aikoinaan oli meidän Lindfors, mikä nerokkuus saattanee johtua paljon siitä, että hän itse oli niin suuri saituri. No, tällä parjauksellani yritän ainoastaan sanoa, että itse taiteenkehdonkin taide on loistavaa – ainoastaan silloin kuin se on loistavaa: milloin on, milloin ei, usein on se paljon loistavampaa jossakin muualla, vaikkapa – Helsingissä. Todella hartaat ja taiteelliset esitykset eivät yleensä kannata: suuri parisilaisyleisö on porvarillista, se välittää enimmäkseen jatseista, niinkuin yleisö muuallakin. Aallonpohjaa. Maailmansodan seuraustako yhä, – raaistavan sodan? Voittaja saattaa olla moisen alentavalle vaikutukselle vielä alttiimpi kuin onneton voitettu. – Mutta, uskallanko kysyä, miten veli aikoo viettää tämän päivän?"

"Olin ajatellut aloitella hiljalleen taidekokoelmista..."

"Mikäs sen parempi. Mutta ellen pelkäisi häiritseväni, niin eiköhän pieni yleistopografiaan perehtyminen, johon kuuluisi myöskin kansan eli rahvaan näkeminen, loisi oikeaa pohjaa tutustumiselle tähän kylään? Minulle tuli mielihalu kävellä läpi Parisin..."

"Kävellä läpi Parisin!" huudahti Kleophas Leanteri.

"Niin, ethän luule Parisia – Saharaksi? Iso se kyllä on, mutta ennen kaikkea – suuri: siis kuvitellun suuri. Tästä korttelista, jossa emme tosin ole aivan laidassa, kävelee sen läpi päivässä, varsinkin metsäherran strutsinjaloilla."

Kleophas suostui. He menivät kahville, ja alkoivat sitten harpata Parisin läpi, ensin Seinelle päin, suunnaten Notre Damea kohti. Jollakin sillalla he pysähtyivät.

"Tuolta kuultaa sinertävistä autereista Invalidikirkko", selitti Sorsimo osoittaen oikealle, "temppeli, jonka 'jumalasta' et pidä: niinhän selittelit nöyrästi silloin juopotteluyönä, – ehkä se kerettiläiskäsitys on tarttunut sinuun romaanista Sota ja rauha, jossa Tolstoi röyhkeydessään supistaa Napoleonin sakkinappulaksi, ja niin tekevät monet ranskalaisetkin, muun muassa de Vigny, tavoitellen jotakin uutta sankari-ihannetta. – Ja tuolla vasemmalla Pantheon, joka sinua kiinnostanee paremmin, koska siellä on jätteitä siviilisankareista. Ja katso tuossa, käänny ja katso: tuossa nyt on ihana Notre Dame, jonka goottilainen muinaishenki kylläkin lienee monelle nykyiselle ihmiselle vieras, – mitä vaikeimmissa pulmissa ponnistavalle, ehkä perinpohjaisen murros- ja muuttumiskauden ihmiselle. Taide! Kuinka vähäpätöisiltä sen kauneimmatkin kukkaset, – nimittäin joko se vähäinen jäännös taiteesta, jonka antiikki loi, mutta ajanhammas tai yhteiskunnalliset myrskyt sitten armotta tuhosivat, tai uudempi taide, – kuinka vähäpätöisiltä nuo kukkaset tuntuvat sen rinnalla, mitä maailmassa nyt tapahtuu, kehittyy ja näennäisesti muuttuu. Melkein kaikissa maissa levottomuuksia, bolshevismiakin ja sen vastavirtauksia, yhä lisääntyvää työttömyyttä, nälkää! Kaikki varmaankin viimeisen sodan seurauksia yhä. Näet, että minuakin kiinnostavat nämä suuret, tai ainakin suuriksi väitetyt, aikamme kysymykset, – siis hyvin rumat kysymykset, niin rumat kuin yleensä aikamme. Anna anteeksi, minulla on juuri nyt tuollainen hassu kärpänen pörisemässä päässäni. En ymmärrä, piruko minua riivaa, – mutta ajoihan itse Esikuvammekin riivaajaiset sikolaumaan (ja sinähän luulit minua ensin kokonaiseksi porsastehtaaksi eli lutiksi) luultavasti maatilan tai karjan omistajan suureksi vahingoksi, koska siat silloin syöksyivät jyrkänteeltä mereen ja hukkuivat. Niin vain on, että minua on kummallisesti alkanut jokin riivata; ajattelepas, viime yönäkään en saanut näiltä fundeerauksilta unta ennen kuin siinä kello kolme aamulla, ja kuitenkin olin aivan selvä. – Se sota, se viimeinen sota! Oliko se jo tuo länsimaiden kulttuurin Harmageddon, josta, paitsi eräät uskonlahkolaiset, myöskin sellaiset kuin joku Spengler tai Ludendorff, jolta sota ilmeisesti oli pilannut hermot, puhuvat? Vai pitääkö meidän vielä uutta odottaman: uutta ja komeampaa sotaa. Luulisi jo entisen turmelleen aikamme sielunkin."

"Niin, mutta oli liikuttavaa, jollakin tavoin ylevää tuo miljoonien kaatuminen, esim. länsirintamalla", huokasi Kleophas Leanteri.

"Liikuttavaa kuin – mielipuolien peuhailu", myönsi Sorsimo surullisena. "Ja sitä subliimia jatkuu yhä: natsionalismi, imperialismi on jälleen korkeassa kurssissa eräissä kansojen voimakkaissa ryhmissä."

"Niin, eräissä maissa lienee liika-asutusta, Saksassa, Italiassa, Japanissa... Ne kuristuvat, tukehtuvat nykyisten rajojensa sisälle. Jospa voisi ajatella, että sellaisille kansoille saatettaisiin antaa sovinnolla lisää alueita..."

"Stop!" huudahti kaljatehtailija. "Tarkoitatko jonkinlaista kansojen torpparivapautusta, johon yksityisen kansan joskus on pakko joutua: jakamaan jäsenilleen oikeutta? – Kansakuntako antaisi toiselleen vapaaehtoisesti alueita? Ehkä pienestä maksusta? Oijoi, Kleophas Leanteri, mutta sehän olisi – bolshevismia."

"Niin, sitä varten täytyisi kylläkin kansallisten käsitteiden paljon muuttua... kouluopetuksesta alkaen..."

"Stop: siis hävittää – kansallistunne! A fe de demonio, – kiroan oikein espanjaksi, sellainen sopii kyllä, kun juuri olen tullut Espanjasta. Niin, sehän olisi bolsevismia, jota et kai toivone maailmaan."

"En, Jumala varjelkoon", vastasi Kleophas Leanteri. "Vestigia terrent: julmurien valtikoima Venäjä..."

"Siis eräiden kansojen on sittenkin tyytyminen rajoihinsa, joihin väkevämpi naapuri ne tukahduttaa. Jäädä ilman elämänmahdollisuuksia liikaväestölleen. Sanoithan, että eräissä maissa muka olisi liikaa väkeä?"

"Niin, parempi kai olisi, jos väestöä sellaisissa syntyisi vähemmän, niin joutuu usein ajattelemaan; ehkä silloin riittäisi kaikille kunnollisemmin leipää", tuumiskeli Kleophas. "Ja kulttuurikin kukkisi harmonisemmin: muinainen Hellas ei kai loistoaikanaan ollut erikoisen tiheästi asuttua."

"Seis!" huudahti taas kaljatehtailija. "Mitenkä? Syntyväisyyskö pienennettävä? No, se pienenee kyllä hiukan itsestäänkin tällaisina aikoina, kaikkialla paitsi ei raaimmissa maissa. Tätä en ole juuri tullut aprikoineeksi. Ojaa: sekin saattaisi olla tämän ajan tärkeitä kysymyksiä, sekin. Mutta – sehän iskisi entistä maailmankatsomusta aivan sydänhermoihin, se uhmaisi käskyä: 'Lisääntykäät ja täyttäkäät maa'! – Se olisi ehkä vielä rikollisempaa kuin hillitä kansojen valloitushalua: kansallisintoa, oman kielialueen levittämistä, kaikkea tuota, joka vie – uuteen, entistä uljaampaan sotaan, josta sato voi olla pari sataa miljoonaa rujoiksi ruumiiltaan ja sielultaan myrkytettyä sankaria."

Kleophas-parka, jonka kimppuun tällainen lavertelija oli päästetty, virkkoi:

"Mutta neuvotellaanhan keinoista, miten sovittaa kansojen keskinäiset riita-asiat rauhallista tietä... Kansainliitto..."

"Jolle kansat nauravat ja jolle ne kiroten maksavat ainaista veroa lukemattomiin konferensseihin, joista ei koidu mitään tulosta. Nähtävästi ne herrasmiehet, jotka siellä neuvottelevat, eivät usko asiaansa: siellä näet epäuskon, sellaiseksi ovat ajan kasvot muuttuneet: katkeriksi ja traagillisiksi. Epäusko: sillä kuinka voi ainoakaan järkevä ihminen enää uskoa, että kristillisten valtioiden kristillisyyteen mahtuisi – sota? – Näin ajattelee ainakin osa rahvasta, ja sellainen osa, jolla on, kumma kyllä, uskoa, ellemme tahtoisi sanoa sitä ajatukseksi; peloittavaa uskoa, peloittavaa kuin maanalainen tuli. Se osa arvostelee nykyään ennen kaikkea sotaa. Se vertailee nykyisen kristikunnan yhteistä Jumalaa ikäänkuin kukkotaisteluita järjestävään espanjalaiseen: mies kiihoittaa Saksaa, jonka Jumala se on, raatelemaan Ranskaa, jonka itserakkautta se niinikään ärsyttää myöskin Ranskan Jumalana. Se antoi toisten kukkojen repiä Venäjän puolikuolleeksi, jossa ei ole enää järjenhiventä, Hän, tietenkin Pyhän Venäjän erikoinen suosija, samoin kuin Hän on muidenkin, niin isojen kukkojen kuin pikku kukonpoikain erikoisjumala yhteisenäkin: kaikki ne nokkivat isäntänsä nimeen silmät toistensa päästä, silpovat toisiaan partaveitsillä, jotka taisteluttaja on sitonut niille kannuksiin. – Vielä tuoreessa muistissa oleva sota on niin havainnollista, että sen luulisi menevän tyhmimmänkin päähän – toistaiseksi. Kuinka voi Rauhanruhtinaan nimeen siunata aseet, myrkkykaasut, tautibasillien levittämiset. – Ohoi, viisaampaa ehkä olisi, jos sota-asioista puhuttaessa tai niihin ryhdyttäessä jätettäisiin Jumala ja rukoukset hänen puoleensa visusti pois, julistettaisiin vain, että lähdetään hyökkäämään tai puolustautumaan silkan itsekkään edun tai jonkin muun välttämättömyyden pakosta, välttämättömyyden, jota typerä ihminen ei osaa paremmin ratkaista. Se olisi edes rehellistä, joskin saatanallista... Ehkäpä siitä vähitellen seuraisi se etu, että koetettaisiin riitoja sopia – uudelta pohjalta. No, näin en ajattele minä, vaan kylläkin monet ja lukemattomat, jotka saivat tarpeekseen viime sodasta, josta ei muuten, huomaa se, ole esim. kirjoitettu ainoaakaan merkittävää sankarirunoelmaa, vaan pelkkiä suurenmoisia, mutta meitä ihmisiä alentavia kuvauksia: ajattele sellaisia kuin Remarque, Sheriff, Barbusse. Ihmekö se: näemme tuon sodan seuraukset yhäti työttömyytenä, nälkänä. Joka maasta huuto: 'Leipää! Pois sota, pois – entinen uskonto!' – Sijaan uusi – kommunismi! Näin kiljuvat kommunistit."

"Ethän... ethän väitä sellaista uskonnoksi?" sanoi Kleophas Leanteri.

"Ainakin se on yhtä paljon uskontoa kuin mikä muu huono uskonto tahansa: se uskoo, koska se ei ota hävitäkseen entisillä keinoilla. Se on yhtä kiihkeä kuin aikoinaan pakanuutta vastaan taistellut – kristinusko."

"Kristillisyys!" huudahti Kleophas. "Mutta kommunismihan – murhaa."

"Oikein periaatteesta. Mutta muistelehan kouluaikaista kirkkohistoriaasi, niin näet, eikö ecclesia militans murhannut: veri vuoti tulvanaan kirkkoriidoissa, eikä ainoastaan pakanain (joiden kirkot tietenkin oli hävitettävä) veri, vaan kristiveljienkin. Silloin usko lopultakin taisteli ennen kaikkea orjuutta vastaan; – nyt sotaa. Siis poisko muka armeijat? – No, eipä me niin pikku asioita surra, me porvarisihmiset. Ehkäpä vanhan maailmamme onnistuu vielä pelastua. Varmaankin ajat paranevat. Ja kansathan unohtavat onnettomuutensa niin helposti. Nyt ne kyllä kapinoivat sellaista luonnottomalta näyttävää pakkoa vastaan, että esim. Amerikassa, jossa ihanaa vehnää kasvaa niin paljon, ettei sen kauppaaminen sodista köyhiksi tulleille kansoille enää kannata, vehnä poltetaan; että puuvilla, kun se ei käy kaupaksi, haudataan peltoihin, mutta miljoonat ihmiset kulkevat repaleissa; ja kun öljyntuotanto on muuttunut liian vähän tuottavaksi, niin kaivokset hävitetään. – A propos: oletko lukenut viimeisiä suomalaisia lehtiä?"

"En; mistä niitä saisi?" vastasi Kleophas innokkaasti.

"Café du Dôessa niitä muun muassa on."

Kleophaan into tuntui merkillisesti laimenevan.

"Niin", jatkoi Sorsimo, "siellä on puhjennut pikku tapaus, joka saattaa hyvinkin olla oireellinen ja on ainakin kuvaavaa uskon hillittömälle voimalle, – sillä väitän edelleen, ettei usko suinkaan edellytä hurskautta, oikeamielisyyttä. Kommunistit ovat Pohjanmaalla (lieneekö se ollut Laihialla tai Lapualla, en muista) tanssi-iltamissaan riekkuneet punaiset ryssänpaidat housujen päällä ja 'pitäneet rienaavia perkeleenpalveluksia', kuten eräät porvarislehdet sanovat, alkaneet muka juhlapuheensa ärsytyksellä: 'Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret, isässä perkeleessä.' – Hahaha! – No, nuo punamekot eivät tietenkään unohda, että vapaussodassamme tuli heitä usein käsitellyksi hirvittävän väärämielisesti, saatanallisen julmasti; ja sitä paitsi he pelkäämistäsi 'jäljistä' huolimatta yhä vain uskovat, että entiset uskot täytyy saada tuhotuksi. – No, talonpojat repivät heiltä punapaidat päältä, ja 'uhkaavat lyödä edelleen kommunismille nyrkin pöytään', kuten lehdet kertovat. – Painanpa mieleeni tämän pikku tapauksen: siitä voi koitua jotakin isompaakin, – sillä sekin on sotaa vanhan ja uuden välillä, uuden, jota lopultakaan – ei paljoakaan tulle! Vanitas vanitatum: kansathan unohtavat onnettomuutensa kuin lapset, niin, että ovat valmiit alkamaan kaiken alusta: uusi polvi ei hyödy juuri mitään menneen kokemuksista. Ihmiskunta rakentaa ja hävittää vuorotellen kaikkensa. Mitäpä tästä? Hävittihän sellainenkin ylevä oppi kuin kristinusko pakanuuden mukana myöskin koko pakanallisen kulttuurin kaikkine aarteineen. Vain sirpaleita, muutamia pilarintynkiä, on muinainen loistava forum Romanum. Ei paljon muuta kuin raihnastavat pyramidit jäivät jäljelle Egyptistä. Ankorissa hautautuvat temppelit, joiden uskontoa emme enää tunne, troopilliseen kasvistoon. Aika pyyhkii kaiken pois kuin opettaja typerän koulupojan laskun koulutaululta. No niin, mutta mitä hassuttelemme? Siirtykäämme hauskempiin asioihin: minä haluaisin ensiksikin nielaista lasin kirpeää rommia tuolla baarissa, – kai sinäkin keksit itsellesi annoksen jotakin. Sitten voimme pistäytyä Notre Dameen, jonka violetti ruusuke-ikkuna on minustakin lumoavan kaunis. Ja sitten: läpi Parisin, Montmartreen."

Kaljatehtailija perehdyttää edelleen Kleophasta yleistopografiaansa

Tässä annetaan vain esimerkki siitä, minkälaista seuraa Vihtori Sorsimo piti Kleophaalle, kun he sitten parin viikon ajan kuljeksivat Parisissa yhdessä, ulkona ja sisällä, jolloin tuo sanoistaan päättäen melkoisesti matkustellut ja sillä tavalla jotakin kokenut mies näytteli opetettavalleen "kaiken". Täten alkoi syntyä se yleistopografinen pohja, jota Sorsimo oli Kleophaalle suositellut, – topografinen muussakin suhteessa kuin Parisin pintakaavana, nimittäin sellaisena sielullisena epäröintinä, harkitsemisena, soutamisena ja huopaamisena, siis sellaisena tyytymättömyytenä, jota on tapana sanoa pessimismiksi: oikeinko vai väärin, siitä sopii olla eri mieltä aina henkilön mukaan. – Huomatkaa, että Sorsimo kuitenkin oli tätä topografiaa ainoastaan suositellut: sillä olihan Viksari siellä taivaassa vihjaillut, että Kleophaan sieluun, vaikka hän näytti niin hurskaalta, oli kätketty yhtä ja toista, jota pahan tarvitsi vain kehitellä. Eikä kaljatehtailija, joskin nyt viime päivinä hyvin heikosti aavisteli, suinkaan tietänyt, että hänestä oli tullut jonkinlainen "pahanhengen hanari" eli "hanttimies", siis kätyri. Ei, päinvastoin hän luuli, Kleophaalle vatsa pystyssä irvotellessaan, tekevänsä paitsi oikeutetusti, myöskin oikein. Pahuus, joka oli ennenkin piileskellyt hänessä astraalitasossa (vai kuinka tämä on, teosofit?), lienee nyt, kun oli vapautunut pullosta, jossa se oli asunut mentaaliolentona, saanut tästä astraalin ja mentaalin yhtymisestä niin suuren voimanlisäyksen, että oli päässyt ilmenemään myöskin Sorsimon fyysillisessä tasossa. Sorsimo oli siis, koska hän ei näistä näkymättömyyden salaperäisistä juonista juuri mitään tietänyt, paremminkin kurja riivattu kuin riivaaja, niinkuin yleensäkin monet aatteenmiehiin vivahtavat meistä muistakin ihmisistä, jotka aivan hurskaassa uskossa luulemme tekevämme hyvää, kun saatammekin tehdä innossamme pahaa.

No niin, Vihtori Sorsimo näytteli siis Kleophaalle Parisissa "kaiken". Näytteli Louvren, suuret bulevardit, torit, ja riemukaaret, ja muistopatsaat, Karusellipaikan, ohimennen Versailles'n, ja jälleen Seinen rannat, ja taidepalatsit. Jne. Näytteli kirkot, ja kappelit, haudat, taideliikkeet, Hallit, likakujat, välkkyvän puhtaat puistokadut, koirat, kissat, kaikki ihmeet, karusellit, tingtangelit, tanssipalatsit. Jne. Ja ravintolat, vielä paljon hienommat kuin se, jossa he olivat syöneet Place Pigallella. – Mutta sitä paitsi hän vei opastettavansa, muka tuollaisten hienojen ravintolain täydennykseksi, joissa esim. turistit ja asiaankuuluvasti kunnolliset stipendiaatit käyvät, myöskin kansanruokaloihin, eräänlaisiin Parisin "kuppiloihin", joilla saattaa olla sellaisia mahtavia nimiä kuin "Satatuhatta lautasta" tai "Herkkuhäntä". Siellä Kleophas sai käsitellä jotakin ihra- tai jännesiekaleista tehtyä sulamatonta salaattia, jonka maku oli etikanpaljoudella hälvennetty, ratustella pientä, ruotaista lahnanparkin tapaista: – Oi isänmaan lampiahvenet! ajatteli Kleophas Sampila. – Ja nähdä siellä viiniä, – sillä eihän Kleophas enää tahtonut maistaakaan alkoholia, joka hänet oli Parisissa niin alentanut, ja hän piti päätöksensä, – sai nähdä viiniä, joka muistutti huuhdevettä. Työläis-, käsityöläis- tai pikkuporvarien ravintoloita: surullista puutetta. "Tämäkin puoli näistä oloista olisi otettava huomioon", sanoi Vihtori Sorsimo, "tarkoitan: köyhyys, rahvaan pohjakerrokset, jotka ainakin nykyaikaan alkavat käydä kaikkein tärkeimmiksi; nehän ovat kuin muinaisen Rooman plebeijit, tai paremminkin pretoriaanit, jotka, niin karkeita kuin olivatkin, kaatoivat valtaistuimia. Eikä se joukko vastaisuudessa tyytyne ainoastaan lauselmaan: 'Leipää ja sirkushuveja', vaan supistaa sen tiiviimpään: 'Leipää!' – Ja näitä pretoriaaneja alkaa olla kaikissa maissa, etenkin tärkeimpiin paikkoihin, valtakaupunkeihin kerääntyneinä." – Toisen kerran kaljatehtailija saattoi puhua, – hänen puolustuksekseen tiedän vakuuttaa, että hän vain puhui näistä asioista, mutta ei toki niitä näytellyt, sillä niin karkea ei hän ollut, – puhua Kleophaalle esim. joistakin raaoista porttoloista, joissa etupäässä ulkomaalaisille esitetään pikku tyttöjen ja poikain rakastelua: tämä sai hiukset nousemaan pystyyn Kleophas Leanterilta, joka oli tähän asti pitänyt moista jonkinlaisena kirjallisena romantiikkana eikä "elämänä", töykeänä totuutena. – Toisen kerran hän osoitteli Kleophaalle bulevardilla sota-invalideja, joita silloin tällöin ilmestyi heidän eteensä joko kurjasti ontuen, köhien elinkautista kaasuyskää, kurotellen "sormiaan", joina oli rautakoukku, korvauksena ennen ehkä työtä rakastaneesta kädestä; noita onnettomia, jotka tiukkasivat ohikulkijoilta, rautakäsiään raivoisasti helistellen, rahaa: "Teidän pitää antaa meille rahaa, me olemme sodassa ruhjottuja!" – Tai tuotiin joku sellainen kadulle, raitista ilmaa saamaan, eräänlaisessa pyöräsängyssä, jossa hän askaroitsi esim. paperossin tekoa: "Tupakkaa tuokin osaa vielä vaivaisilla sormillaan tunkea silkkipaperiin, ei muuta. Mutta hän lienee kuitenkin iloinen, oi, niin onnellinen saatuaan uhrautua suuren asian puolesta: niinhän yleensä me sodasta pelastuneet invalideista vakuuttelemme! – Ja saakin olla onnellinen: ei riipu vielä säkissä seinällä, niinkuin kuulemma eräät jalattomat ja kädettömät, joita syötetään Invalidihotellin hoitolassa", päätteli Vihtori Sorsimo asiasta. – Tai sitten hän kuvaili, – tietenkin monien iloisempien havaintojen ohella, sillä hän oli melkoinen kujeilija, – suurkaupunkien kurjimustoa, jota kuului olevan Parisissa niin paljon, että kullekin kodittomalle voidaan sallia vain yksi yö kuukaudessa yömajoissa. Kerrankin he kävelivät Avenue de l'Observatoiren yläpäässä, jonka alla kulkee maanalainen rautatie. "Katsos tuossa noita eukkoja, siinä he viettävät yönsä maanalaisen rautatien tuuletuskioskin vieressä, istuen selkä seinää vasten, sillä siinä on hiukan lämpöisempää, milloin juna menee ohitse ja tuprahduttaa ylös kadulle kivihiilen haaleaa löyhkää. Tässä on heillä sittenkin parempi kuin kerran näin Montmartressa eräillä ukoilla: he istuivat yönsä katukäytävän reunalla, jalat katuojassa, kun käytävällä nukkuminen kuuluu olevan kielletty ja ajotiellä taasen voi jäädä autojen alle. – Mutta, muistaessani: niitä julkeita retkaleita, jotka ennen muinoin asuivat Seinen siltojen alla, väitetään jälleen lisääntyneen sinne, vaikka entiset muka ammuttiin sukupuuttoon rintamalla. Mainitsen tästä siksi, että tietäisit varoa noita paikkoja, jos esim. tekisi mielesi mennä tirkistelemään, onko Seinessä ahvenia." – Köyhyyttä siis, vaarallista köyhyyttä! Ja – sydämettömyyttä! Eräässä erikoisliikkeessä, jossa kaljatehtailija oli jälleen käynyt tiedustelemassa tuota filtreerausmassaansa, oli omistaja ilmeisesti terrorisoinut konttorityttöjään, joiden täytyi alistua kaikkeen, koska kilpailu paikoista oli nyt sietämättömän kova. Yksi noista tytöistä oli näet myöhästynyt pari minuuttia päivällislomalta tullessaan; Sorsimo oli odottanut ne lyhyet minuutit, mutta isäntä oli karjunut neidille, uhannut erottamisella, jos tämä tapahtuisi kerrankin toistamiseen, ja neiti – pukeutui tavanomaiseen mustaan haalariinsa aivan vaiti... "Mikä ihmisarvoa alentavan köyhyyden, kilpailun pakko!" huokasi Sorsimo. "Muuten muistanet sen 'madamen', joka istuu siellä Le Dômessa maan alla kahden W.C:n välisessä 'odotushuoneessa', syöden siellä, kun humalaiset, juovuksissa usein pateettiset norjalaiset, kerskuvat ruotsinmaalaiset ja räyhäävät suomalaiset, portot, taiteilijattaret, kaunosieluiset neidit ja missit juoksivat siitä edestakaisin niillä asioilla, joita missikään ei voi välttää, – istuu syöden siinä löyhkässä leipäänsä ja puljonkiaan: mitä hän tälle voi, tämä köyhä, tai ehkä – saita, ahne? Sillä ranskalaiset ne osaavatkin olla ahneita: penni venyy pitkäksi kuin lakritsarihma ennenkuin lähtee heidän sormistaan; ja sehän se juuri lienee heidän – rikkautensa."

No niin, tietenkin Sorsimo käytti Kleophasta myöskin Clignancourt'in tulliportin edustalla olevilla "kirppumarkkinoilla", la foire des puces, jollaisia Parisissa kaupungin laitamilla on useita: "Niinkuin niitä kyllä on muuallakin, Madridissa, Roomassa (Campo de' fiori), Lontoossa, Shanghaissa, Tallinnassa ('Täitori' nimeltään) ja kai Helsingissäkin, esim. Sörnäisten romukaupat." – Noilla markkinoilla, jonne kaljatehtailija muuten meni etsimään itselleen joitakin harvinaisesineitä, siellä, keskellä niljaista katua, jolle kauppatavarat oli levitetty, nimittäin kaikenlaisia hylättyjä talousesineitä ja likaisia "perkeitä", mutta niiden seassa silloin tällöin esim. arvokkaita taideteoksia, – siellä hän mainitsi, että tuostakin tuhruisesta kaupustelijasta saattoi tällaisen aloittelun jälkeen tulla mies, joka vähitellen nousisi kaupungin ja yhteiskunnan kermaksi, määrääjäksi: "Samoin käy tavallaan Suomessakin, joten ilmiö ei ole mitään erikoista ja uutta. Kansaa me kaikki olemme, tai hienoimmatkin ovat olleet." – Niin, yksinpä tupakanpätkien kerääjätkin, jotka noukkivat koukkupäisellä sauvalla Parisin katuojista savukkeen- ja sikarinjätteet ja myivät niitä sitten rahvaalle tai rappeutuneille herrasmiehille, kuten eräät modernit parisilaisromaanitkin kertovat, taikka parhaimmat niistä jollekin entiselle suurelle primadonnalle, mutta huonoimmat nuuskaksi jauhettuina kaikkein alimmalle luokalle taikka nuuskaa rakastaville: niin, tällaisetkin naurettavat seikat veti kaljatehtailija esille, ikäänkuin höysteenä Parisin helpommin nähtävälle elämäntaistelulle, joka muutenkin tuntui Kleophasta täällä niin kauhealta. Tämän Sorsimo teki joko humoristisesti tahi sitten vakavaksi tekeytyen; hän antoi aina ja kaikille asioille kontrastivärejä. Siten kaljatehtailija menetteli milloin vain he Kleophaan kanssa seurustelivat, ja se tapahtui yhä useammin, sikäli kun Kleophaan hartaat käynnit taidekokoelmissa, jonne Sorsimokin joskus tuli, tai kirkoissa, jonne hänellä kuitenkaan ei ollut kovin suurta harrastusta tulla, harvenivat tai milloin Leanteri ei lähtenyt esim. Fontainebleau'hon: siellä hän muisteli melkein tyytyväisenä, miten Napoleon oli eronnut sotureistaan tuon uljaan linnan pihalla; hän ei näet vielä ollut oppinut Sorsimon väitettä, että koska kansat eivät lopultakaan milloinkaan opi mitään, vaan jokainen uusi ja kokematon polvi tekee entisen polven virheet, niin sodat ovat välttämättömiä. Niin; tai milloin Kleophas ei lähtenyt esim. Foret de S:t Germainiin, yksin, ystävänsä tietämättä: sillä Kleophas pelkäsi joskus eräällä tavoin Sorsimoa, – tahtoi karttaa hänen ainaista merkillistä puuttumistaan asioihin. – Miksi Sorsimo, joka muuten oli varsin hyvinvoipa mies, punakka ja lihava porvari, ja matkustellutkin huvikseen Herra tiesi missä, – miksi hän aina veti esille varjopuolet, pimeät, negatiiviset puolet? Miksi hän ikäänkuin katseli otsa rypyssä maahan, samentaen ja sekaannuttaen sielua, joka tahtoi olla nuori (en tahdo väittää: oli nuori, sillä sellaiseen oli Kleophas Leanteri liian vakava, hurskas, tai ainakin kokematon, vain kirjoista oppinut: todellakin ikäänkuin paperiarkki, jolle vielä ei ole kirjoitettu paljoakaan).

Mutta tuskin Kleophas joutui takaisin Viksarin seuraan, ja hän ikävöi siihen takaisin, merkillistä kyllä, – niin saattoi opas alkaa esim. seuraavaa:

"Kyllä, rikkautta täällä tietenkin on. Ranskan kultavarastoksi Seinen alle kaivettu suunnaton holvi muka niin täynnä keltaista metallia, sotavoiton tuotetta, että tuskin lienee maailman alusta vertaa nähty. Mutta mitä se koskee yksilöitä yleensä? Eikö hotellinisäntäsi sanonut, ettei sitä rikkautta vain näy ihmisten taskuihin täällä tulevan? – Kyllä, Ranska on hyvin rikas. Mutta minä jonkinlaisena rahamiehenä en puolestani tahtoisi olla rikas täällä! Sillä maassa on rahaa niin paljon, että tallettaja tuskin saa pankeissa korkoa, voipa eräinä oikein rahakkaina aikoina, jollaista nykyinen yleisköyhyys on, sanoa itseään onnelliseksi, jos pankki ottaa hänen rahansa talteen vaatimatta häneltä maksua. Köyhissä maissa on helpompi rikastua... Jälleen todiste siitä, että kaikessa 'yhteen tullaan, kun ympäri mennään'."

Sietämätön mies tämä Sorsimo! Kovin nöyrä, vaatimaton ja yksinkertainen mahtoi olla se olento, joka hänen kintereillään laahusteli.

Kleophas Leanteri ajetaan Suomeen

Ja sitten Kleophas Leanterille – tuli äkkilähtö Suomeen.

Kuinka? Nytkö jo? – Eikös hän aikonut paljon kauemmaksi, Italiaan, Espanjaan, Marokkoon, Herra tiesi minne?

Se kävi seuraavasti:

Eräänä päivänä, kun Kleophas ja Sorsimo, joka oli tullut hänen hotelliinsa levähtämään, sillä hän asui verraten kaukana ja he olivat kävelleet täälläpäin melkoisen etäällä, Gobeliinitehtailla, ja sitten menneet Pantheonin takana olevaan saunaan, joka on kaikille tosi-suomalaisille ensimmäisiä tuttuja, – kun he loikoivat sängyssä pakisten ja tupakoiden, hyökkäsi sisään neiti Hermelin, huudahti:

... "Bonjour, Hirvo täytyy saattaa Suomeen, hän on tullut hulluksi, tai on juuri tulemassa."

Sitten hän peräytyi ulos käytävään, jotta Sorsimo ja Sampila saisivat kengät jalkaansa ja takin ylleen, jonka jälkeen hän riensi uudestaan sisään. Hänelle annettiin huoneen ainoa tuoli, ja hän jatkoi nopeasti kertomustaan:

"Voilà, olin juuri déjeuner'llä, kotona, kun Hirvo tunkeutui sisään, pakottaen minut keskeyttämään concombre-soppani ja lähtemään hänen kanssaan salongin puolelle." – Näitä ranskalaisia sanoja, se täytyy tässä neiti Hermelinin eduksi mainita, ei hän suinkaan laususkellut koketeeratakseen, sillä hän oli tosiaan oleskellut paljon Ranskassa, ja hän lausui ne varsin luontevasti, eikä niinkuin tavallisesti, tuolla tavoin: päingtyyr. – Hän jatkoi: "Parenteesien väliin pieni huomautus: Hirvo on ennenkin väittänyt näkevänsä kaduilla esimerkiksi paholaisia, jotka vastaantullessaan asettuvat valokuvaamaan häntä..."

Kaljatehtailla, joka oli yleensä hiukan maltiton, keskeytti:

"Sitä hän on minullekin puhunut, joskin epäselvästi; olen nimittäin pari kertaa viime päivinä kohdannut hänet. – Nyt ymmärrän, miksi hän on tuijotellut minuunkin niin kummallisesti verestävillä silmillään. – Mutta kuinka se tätä asiaa tangeeraa?"

"Hän uhkaa minua kuolemalla!" huudahti neiti Hermelin. "Hän väittää, että hänen ikkunaansa olisi kiinnitetty radiolanka ja että se lanka johtaa minun ateljeeheni! Ajatelkaas nyt, mon Dieu. Minä hämmästyin ensin suuresti. Ja kun me olemme ystäviä, pyysin Hirvoa selittämään asiaa, näyttämään minulle tuon salaperäisen langan. Lähdimme ulos, menimme hänen asunnolleen: se lanka oli yksi ikkunan markiisiköysistä, sellaisista, tiedättehän, joilla markiisi nostetaan ja lasketaan. – Niin, hän on vainohullu..."

"Kun ei löydä Parisista juotavaa", sutkautti Vihtori Sorsimo.

Kleophas ihmetteli:

"Luulisipa hänen saaneen mitä kaipaa ainakin siitä Kill me quickista". Tuskin hän sai sen sanotuksi, niin hän hätkähti hirmuisia muistojaan.

"Mikä se on?" kysyi neiti Hermelin nopeasti. Sorsimo selitti asian.

"Ahaa, nyt muistankin!" huudahti neiti Hermelin. "Erehdyitte: hän haukkui sitäkin juomaa, se on hänestä tavallista plitkua niinkuin kaikki muutkin."

No niin. Taiteilijatar jatkoi:

"Hän uhkaa henkeäni, sen huomasin nyt viimeinkin hänen hämäristä puheistaan. Kun menimme hänen asunnostaan Le Dômeen, johon hän välttämättä tahtoi, veti hän taskustaan esille ison tukun 'Turun Sanomia'. Hän on Turusta kotoisin, joten hänelle tulee tänne kotikaupunkinsa sanomalehtiä..."

"Tietenkin", pisteli Sorsimo, "sellainenhan on tärkeää ulkomaata tutkiville ja usein ranskaa opiskelevillekin suomalaisille."

"Niin", jatkoi neiti Hermelin, "hän löi lehdet eteeni pöytään ja kysyi, hyvin salaperäisesti: 'Ymmärrättekö yskän?' – Minä en ymmärtänyt koko asiasta tuon taivaallista. – 'Näissä lehdissä on psykoanalyyttisiä kirjoituksia minusta', sanoi hän; 'katsokaas tätäkin!' hän mörisi, ja levitti yhden numeron eteeni ja näytti minulle varmaankin puoli pilalla sepustettua petiittijuttua jostakin robotista, siis keinotekoisesta ihmisestä. – 'Ja tämä kirjoitus on muka – teistä? kysyin häneltä. Niin, meidän välillemme on tullut jotakin, minä en enää tahdokaan sinutella häntä. – 'Juuri minusta, jullilleen', vahvisti tohtori Törsö, ja hän sanoi tietävänsä tekijänkin; hän sanoi: 'Kirjoittaja olet sinä, Tilma'. – Hän sinuttelee minua, vaikka minä en tahdo sinutella! – Näin hän sanoi: 'Sinä, ja piru sinut periköön!'"

Mutta – miten oli tohtori Törsö valinnut vainohulluutensa objektiksi juuri neiti Hermelinin, jonka kanssa he olivat olleet vielä muutama viikko sitten kaikkein parhaita ystäviä? Sitä kysyi neiti Hermelin itse ensimmäisenä.

Sorsimo selittelemään:

"Psykoanalyytikot, jos muistanette jostakin lukeneenne näitä asioita koskevia kirjoitelmia, tietävät, että juuri tällaiset tapaukset ovat kaikkein tavallisimpia: me vihaamme usein parhaita ystäviämme, epäilemme pahimmin nimenomaan heitä. 'Auta meitä ystävistämme', sanoo kansainvälinen sananlasku, ja 'suku sutta', vahvistaa suomalainen.

"Allons donc, te liioittelette", väitti neiti Hermelin. "Miksi hän minua vihaisi? Ei, hän vain epäilee minua, koska on sairas. Aivan erikoisesti minua, kaikkein pahimmin minua. Hän väitti siellä kahvilassa, ilkeästi kulmiensa alta vilkuillen, että minä olen piirtänyt 'Turun Sanomiin' tuon robotin, joka muka kuvaa hänen sielunelämäänsä, ja lähettänyt lehdelle kuvaan kuuluvan kirjoituksen. Minä? Mistä syystä? Ajatelkaas: koska minä muka olen niin kärkäs lähettelemään kirjoituksia suomalaisiin lehtiin. Minäkö? En suinkaan... En liioin. Totisesti: en minä ole lähettänyt kuin ystävilleni: minkä minä sille voin, että ystävät suosivat ja reklameeraavat minua. Onhan se kansallemmekin kunniaksi. Oi, ja rakastan taidetta! – Minä en ymmärrä mitä hän sillä tarkoittaa. Ainakaan en minä ole lähettänyt mitään robottiartikkeleita, sehän olisi hassua! – Mutta hän uhkasi ostaa revolverin! Revolverin. Minä en tohdi todellakaan enää kulkea täällä kaduilla kuin paksu piirustusblokki sydämeni kohdalla, vasemman rinnan ja työmekon alle asetettuna, Parisissakin saattaa kohdata toisen. – Ei, tuo Törsö on mahdollisimman pian lähetettävä takaisin kotimaahansa."

Tämä tuli hyvin kiivaasti.

Pohdittiin asiaa edelleen, kolmen kesken.

Niin, niin, neiti Hermelin, joka oli ottanut tohtori Törsön täällä melkein valvatikseen, kuten Parisissa paljon oleskelleen velvollisuus viatonta tulokasta kohtaan on (sehän gloorioi hiukan omistajan omaa kokeneisuuttakin, kuten Sorsimo nyt vihjaili), – neiti Hermelin, jonka jokainen lause tohtorille vielä muutama viikko sitten oli alkanut: 'Rakas tohtori' tai 'mon cher Hirvo' (cher oli nyt muuttunut teitittelysanaksi), neiti Hermelin oudosteli tämän neuvottelun ohella suomalaisten suunnatonta vastustusvoiman puutetta Parisin viettelyksiin nähden, jopa heidän soveltumattomuuttaan mihinkään kulttuurioloihin: "Meidän ruotsalaisemme, – minun sukuni on ollut peräisin ruotsalaista, – kestävät täällä ehdottomasti paremmin."

Mutta mitä nyt tehdä? Asia oli heistä kaikista kolmesta kiusallinen. Ei, oikeastaan kovin surullinen.

"Tästä tulisi täällä suuria tarpeettomia kustannuksia", huomautti neiti Hermelin, "puhumattakaan kaikenmoisista häiritsevistä lisähommista, joihin minä kyllä puolestani ottaisin osaa, jos tehtailija ja forstmestari tekisivät oman osuutensa lähimmäisen ja kansalaisen auttamiseksi". "Ei kai tuota yhteistä tuttavaamme voi viedä johonkin täkäläiseen sairaalaan?" arveli Sorsimo. "Tai vielä vähemmin hullujenhuoneeseen? Muuten, kuka arvaa, kuinka kauan hänen parantumisensa veisi, varsinkin täällä vieraan maan hoitoloissa..."

"Ja riittäisikö siihen edes hänen opintorahansa?" kysyi neiti. "Lieneekö hänellä Suomessa omaisia tai ystäviä, jotka lähettäisivät tarpeen tullen lisää? Olen tosin itsekin Turun seutulaisia, ja olin kuullut, että hän olisi rikas... ja onhan tohtori valmis lääkäri, ja hänen piti harrastaa taidettakin, oli muka ostanut Turussa tauluja. Mutta vasta täällä ulkomaillahan suomalaiset tulevat toisilleen oikein läheisiksi. En tiedä hänestä sen enempää. Ja hän – voisi karata täältä sairaalasta ja pamauttaa hengiltä minut!"

Pohdittiin jälleen. Neiti ja tehtailija kuvailivat toisilleen, ja neiti erikoisesti Kleophaalle, ranskalaisten yksityishermohoitolain suunnatonta kalleutta; sitten varsinaisia hullujenhuoneita, jotka tosin olivat halvempia, mutta joissa hermosairaat pannaan täyshullujen kanssa samaan valtavaan saliin: moinen on kuin jokin Goyan hourulaa esittävä piirustus! Ja neiti vetosi inhimillisyyteen: sellaisessa hoitolassa tulee alkavasta hermosairaasta tosiaan hullu. – Ja isänmaalliseltakin kannalta katsoen oli tunnotonta heittää lähimmäisensä tähän ranskalaiseen kurjuuteen. – Sorsimokin tiesi eräitä suomalaisia merimiehiä, jotka olivat ankarasti juopoteltuaan joutuneet Ranskassa sellaisiin houruloihin, eivätkä pääse nyt täältä enää ikänään pois: heillä ei ole rahaa, valtiomme ei voi välittää tarpeeksi jostakin merimiesparasta, Ranska vielä vähemmän.

"Donc!" huusi neiti Hermelin, "Hirvo on nyt siis, ennen kuin täydellinen katastrofi tulee, saatettava takaisin Suomeen. Rahaa matkaan hänellä lienee kyllä vielä tarpeeksi, näin, että hän kahvilassa veteli esiin takataskuistaan satafrangisia, jotka hän oli sinne työntänyt ruttuun, yhteen kasaan. – Mutta saattajat? Sillä hän tarvitsee pari saattajaa ainakin junassa: hän voi tulla raivohulluksi, ja hullut ovat voimakkaita. Kaksi saattajaa."

"Minkä tähden kaksi?" kysyi Sorsimo.

"Minkä tähden. Imbécile!" huudahti neiti Hermelin hyvin hermostuneesti. "Juurihan sen sanoin: hullut ovat voimakkaita, – hän voisi päästä junasta pakoon, tulla takaisin!"

Konferenssia jatkettiin. Viimein päätettiin ajaa Suomen lähetystöön; neiti Hermelin oli niin liikuttunut, että maksoi toistenkin metropiletit. Lähetystössä sanottiin, ettei asia kuulunut heille ja lähetettiin anojat konsulaattiin, jossa taas sanottiin, ettei Suomen valtio voi suostua ikäänkuin kustantamaan saattajien kotimatkaa. Ranskalaiset saattajat sillä ehkä olisi oikeus hankkia, mutta se puuha maksaisi noin 10 000 frangia, se tiedettiin entuudestaan, milloin oli lähetettävä suomalaisia hulluja kotiin. – Oliko tohtori Törsöllä näin paljon rahaa?

Lopulta oltiin kaikki, niin konsulaatin virkailijat kuin neuvonkysyjätkin, samaa mieltä kuin neiti Hermelin, nimittäin että olisi sopivinta järjestää sellaiset suomalaiset saattomiehet, jotka ihmis- ja kansalaisrakkaudesta kuljettaisivat tohtorin Suomeen.

"Minä olen yksi niistä ihmisrakkaista tällä kertaa", sanoi silloin kaljatehtailija, "olen joka tapauksessa aikonut pian matkustaa kotiin, arkipäiväiseen elämääni. Siellä lienee nyt hyvä talvi, jossa jalkani voi lopultakin paljon paremmin kuin etelän talvessa."

"Entä – toinen saattaja sitten?" kysyi Kleophas arasti.

"Niin, kukahan se olisi?" toisti kaljatehtailija ja katseli kujeellisesti kattoon, keikauttaen päänsä kenoon.

"Te, herra forstmestari!" huudahti neiti Hermelin. "Te, justement. Te olette vain tavallinen matkailija, turisti. Teillä ei ole mitään stipendiä, eikö totta, te ette tutki täällä taiteita, ette käy Cola Rossissa... Ette kirjastoissa, nimittäin ainakaan pakosta, aikoaksenne esim. yliopistomieheksi. Te ette edusta täällä maatanne: kuinka sitä voisikaan edustaa muu kuin jokin taiteilija tai tiedemies, tai urheilijakin, miksikä ei, ja liikemieskin, niin kyllä. – Ja", jatkoi hän maireasti, "tehän olette – niin lauhkea ja taipuisa... Ja huomatkaa se: myöskin tohtori Törsön tuttu, koska olette erään kokonaisen yön juonut hänen kanssaan ja tarjonnut hänelle jotakin anteeksiantamattoman vaarallista ainetta, suoraan sanoen..." Ääni oli muuttunut uhkaavaksi. "Te juuri." Ääni muuttui jälleen: "Minä luottaisin teihin. Enimmän teihin. Paljon enemmän kuin eräisiin muihin täkäläisiin suomalaisiin..."

"Johonkin Jean de Franceen, Ranskan Jussiin", katkaisi Sorsimo. "Tiedättehän Holbergin Jean de Francen."

"Mikä se on?" kysyi neiti Hermelin.

"Kyllä, muistan sitä hiukan", vastasi Kleophas Leanteri. "Se oli hauska, hyvin hauska... Samoin kuin hänen 'Klassillinen näytelmänsä', jossa henkilöt kulkevat näyttämöllä nelinkontin, Circen sikoina. Nauroin kerran mökissäni keskellä yötä sille niin, että muut heräsivät..."

"No niin", selitti Sorsimo, "tarkoitan tuollaisia joutilaita pitkäkiharaisia ketkaleita, joita oleskelee täällä usein vuosikausia tulokkaiden loiseläiminä, viemällä heitä luoliin, joissa näkee muka ranskalaista espriitä, törkeyttä, – ja jotka ottavat jollakin tavoin maksun tästä opetuksestaan, esimerkiksi vippaamalla heiltä 'Jeesuksen Kristuksen laskuun', kuten venäläinen sanoo. Tuollaiset pojat ne osaavat kotimaassa suudella ranskalaisesti naisen kättä, ja hepä puhuvat ranskaa – jonkin fraasin, niinkuin Ranskan Jussi ainakin: 'Jeg har oublieret gansge mit Dansk dans Paris.' He aukaisevat ikkunoita Europaan. – Mutta jos nyt jonkun sellaisen pyytäisimme saattajaksi, niin ehkä juuri saattaja karkaisi takaisin kesken tietä. Sen sijaan sinä, Kleophas: kiltti poikaseni, – mitäs tästä arvelet?"

Kleophas Leanteri koetti huokailla, että kyllähän hänellä oli ollut aikomus Italiaan, Afrikan puolelle, kenties Palestiinaankin, pyhään maahan...

"No niin", päätteli kaljatehtailla, "jospa nyt sittenkin vähän katselisimme, mihin suuntaan Hirvon hermostuneisuus kehittyy... Pitäisi ehkä antaa jonkun lääkärin häntä tutkia."

"Minulla on jo lääkäri sitä varten", huudahti neiti Hermelin. "Minähän asun lääkärin talossa. Olen puhunut tästä tapauksesta hänen kanssaan. Mennään heti sinne."

Nyt he ottivat auton ja ajoivat konsulaatista hurjaa vauhtia neiti Hermelinin asunnolle. Matkalla sanoi Sorsimo nyt vasta muistaneensa, että neiti oli kerran maininnutkin asuvansa jonkin lääkärin yksityissairaalassa, jonka ullakkokerrokseen oli järjestetty myöskin taiteilija-ateljeita. – He tulivat perille. Portaissa oli Sorsimon ja Sampilan tukehduttaa jokin sodan aikana keksitty desinfioimisaine, joka löyhki inhottavasti ja puristi veden tippumaan heidän silmistään. He tulivat ylimpään kerrokseen, ja siellä seisoikin käytävässä itse lääkäri, väitellen varsin kohteliaasti erään toisen taiteilijattaren kanssa, joka valitteli huoneistonsa kylmyyttä, väittäen, että hän oli yöllä vuoteeseensa jäätyä. "Hankkikaa itsellenne rakastaja lämmittämään", vastasi lääkäri ja tulla kepsutteli neiti Hermelinin seuraan, joka pyysi häntä luokseen. Mentiin kaikki kolme tuohon "apartemangiin", josta Sorsimo oli jo aikaisemmin Kleophaalle sutkautellut; siinä oli yksi ainoa huone, mutta halkaistu kretonkiverholla kahteen osaan, työhuoneeksi ja "salongiksi". Ulkoinen kylmyys näkyi sisällä lämminneenä, seiniä pitkin valuvana vetenä. – Taiteilijatar esitteli kaksi kansalaistamme lääkärille, jonka nimi oli Lepic, monsieur Armand Lepic. Ja sitten alettiin taas neuvottelu tohtori Törsöstä. Tohtori Lepic kyseli suomalaisesta tohtorista ja hänen elämästään yhtä ja toista. Kukaan ei tietänyt hänestä oikeastaan mitään. Ja lopultakin tohtori Lepic vastasi vain siten, että nostaisi olkapäitään: "Jaa, en minä sille mitään voi!"

Silloin esitti Kleophas, unohtaen entiset kokemuksensa lääkäreistä, ettei tohtori Lepic ollut vielä tohtori Törsöä nähnyt ja että kenties pitäisi vielä miestä vähän katsella, ainakin koettaa tehdä diagnoosi.

"Voila!" huudahti silloin tämä lääkäri. "Aivan oikein, juuri niin. Tepä sen huomasitte, te olette intelligentti mies. Todellakin: minun pitäisi saada nähdä tuo herra! Saada katsella tuota ihmistä: vain katsella. Ainoastaan katsella, niin näen heti, onko hän vaarallinen, toisin sanoen: voisiko sairasta ajatellakkaan kuljettaa Suomeen, edes kunnon saattajain avulla. Ja kun tuollaiset hermostuneet yleensä ovat kovin epäluuloisia ja kun ihmistä ei sovi loukata (sehän olisi epähumaania), niin ehdotan nyt, että teidän, hänen kansalaistensa, pitäisi houkutella hänet jollakin tavoin jonnekin, esim. johonkin kahvilaan tai ravintolaan, ja minä tulisin sitten sinne muka sattumalta, muiden hommieni ohella, joita minulla kylläkin on moninaisia... Tulisin teidän joukkoonne ja katseltaisiin sairasta. Silloin näkisin heti, onko hän vaarallinen vai ei-vaarallinen, tai onko hän hullu vai ei-hullu."

Meneteltiin niinkuin tohtori Lepic neuvoi. Paikaksi valittiin suomalaisten Café du Dôme, jossa tohtori Törsön oli tapana viettää päivät ja yötkin, joskus loikoen siellä kaidalla nahkasohvalla. Mentiin sinne, nimittäin ensin neiti Hermelin, Sorsimo ja Sampila. – Kleophas Leanterin kauhu helpotti, kun hän näki, ettei Madeleine Punaise onneksi siellä nyt ollut. Mutta onneksi taasen istui siellä nytkin kyllä tohtori Törsö, lasi edessä, synkän ja lohduttoman näköisenä, kun ei saanut Ranskassa mitään juotavaa. Asetuttiin taitavasti Törsön pöytään, tilattiin neljä lasia kahvia, myöskin tohtori Lepicin varalle. Ja Kleophas joi kyllä tuota kahvia, joka oli alkanut maistua hänestä suoraan sanoen inhottavalta, sellaiseen tottumaton kun hänen vatsansa oli. – Ja sitten tohtori yht'äkkiä ilmestyy kahvilaan. Hänen kolme suomalaista tuttuaan rientää vastaan tohtoria, joka syli avoinna sulkee heidät hellyyteensä: "Bonjour, bonjour, mes amis!" Tohtori Törsö esitetään tohtori Armand Lepicille. He puhelevat ammattiasioista. Tohtori Lepic kertoo kainostellen muun muassa olleensa Anatole Francen henkilääkäri. – Ja sitten tohtori Lepic katselee tohtori Törsöä.

Erotaan, nimittäin jätetään tohtori Törsö edelleen törsäämään.

Ulkona kadulla sanoo tohtori Lepic:

"Kaksi miestä hänet kyllä kuljettaa. Mutta ei vähemmän. Pitää olla ainakin kaksi, hän voi koska tahansa alkaa raivota!"

Mitäs muuta: Kleophaan täytyi uhrautua, ja hän alistui siihen mielellään: käsityksensä mukaan hän oli tehnyt Parisissa niin paljon pahaa, ja etenkin tohtori Törsölle, ja pitihän onnetonta lähimmäistään auttaa.

Hän ja kaljatehtailija päättivät siis, neiti Hermelinin suuresti ylistämänä, saattaa tohtori Törsön Suomeen. – Pieni pulma oli vielä taivutella Törsö siihen, mutta onnistuihan sekin... kaljatehtailija käytti muuten houkutuskeinona spriitä...

Hirvo Törsö kykeni vielä itse maksamaan laskut vuokrarouvalleen, kun kaljatehtailija oli ajanut autolla hänen asuntonsa edustalle, ja toisella autolla erikseen taiteilijatar, joka ei tullut sisään. Sitten tohtorin iso ja kaljatehtailijan pieni matkalaukku autoon, tohtori työntyi kaljatehtailijan suosiollisella avustuksella peräistuimelle. Molemmat autot ajoivat räntäsateessa, sillä syksy oli jo myöhäinen, Lutetia-hotelliin, jonka eteisessä Kleophas Sampila jo odotteli, tehdyn sopimuksen mukaan, täysissä tamineissa, ja alkoi kiireesti hyvästellä hotellin isäntää, rouvaa, tämän lapsia ja garçonia, jotka olivat kerääntyneet lähtöä katsomaan. Hyvin liikutettuna hän hyvästeli, pisti juomarahan garçonille ja nousi nopeasti ohjaajan viereen, ylen pieni matkalaukku kädessä. Auto hyrisi, ohjaaja aikoi vetäistä koneen lähtemään...

Silloin neiti Hermelin sieppasi, ei käsilaukustaan, vaan hansikkaansa sisästä, kirjeen, jonka tuo diagnoosin tehnyt tohtori Lepic oli lähettänyt Kleophaalle: "Kirje on jotakin kiireellistä", sanoi neiti Hermelin, – muuta ei hän siitä tietänyt, "forstmestarin täytyy avata se heti".

Kleophas avasi: siinä kirjoittaja esitti, hyvin kohteliain sanamuodoin ("Mon scher ami, monsieur S. Ampoula") erään vähäpätöisen asian, joka oli ollut unohtua: jotakin siitä, että tohtori oli käynyt monsieur Ampoulan kehoituksesta Le Dômessa tutkimassa sairasta: 100 frangia.

"Se sikahan esitti tavallaan itse, että hänen sopisi muiden juoksujensa ohella vilkaista Hirvoa", alkoi Sorsimo.

"Hyst", hiljensi Kleophas Leanteri, sillä sairashan oli samassa autossa. Kleophas maksoi laskun, nimittäin antoi rahat neiti Hermelinille, jonka pyysi ne viemään tohtori Lepicille. Neiti Hermelin huiskutti kättään ja hypähti omaan autoonsa. – Sitten lähti sairasauto kiitämään räntäsateessa mustia katuja Pohjoisasemalle.

"Älä ole milläsikään, Kleophas", alkoi kaljatehtailija junassa, jossa he istuivat sairaan vuoksi toisessa luokassa. (Niin, Sampilakin, hän, joka talonpojan poikana olisi sellaista "rehentelyä" hävennyt, matkusti nyt toisessa). "Älä ole milläsikään, että sinulta jäi näkemättä etelän helmi, Italia, rypäleitä kasvava Italia... No, sinähän et muuten rypäleistä paljon välitä... Mutta myöskin näkemättä unelmiesi afrikkalaiset keitaat, ja pyhä Palestiina, jonka varmaankin aivan äskettäin keksit..."

Musta Parisi oli kadonnut näkyvistä, ja sen ympäristön yksitoikkoinen tasanko vieri ohitse, – Kleophaan mielestä lohdullisesti, sillä hän kaipasi jo kotiin: hän oli sellainen suomalainen! Tohtori Törsö istui heidän välissään aivan vaiti, vartioituna, silmissään omituinen, punaisenmusta tuijotus. Joskus hän murisi jotakin revolvereista ja kuularuiskuista ja naurahti.

"Mutta", jatkoi Sorsimo pitkän ajan kuluttua alakuloisesti, "jos oletamme, että olisin hiukan matkustellut, 'käynyt ja vaeltanut ympäri maan', ja lisättäisiin siihen faktumiin tämä sinun pieni oma kokemuksesi, Parisin-matkasi positiivinen tulos, niin etkö voisi kuvitella saattavasi hyvitykseksi nauttia pelkästään siitä ajatuksesta, että sinun ei tarvitse asua – esim. Firenzessä, sen verrattomista taideaarteista ja katkerasta historiasta huolimatta. Se on kovin pieni kaupunki, relatiivisesti arvostellen; sen kuuluisimmat kadut meistä, jotka olemme nykyajan ihmisiä, niin ummehtuneita ja joskus lantaisiakin, että varmaan surkuttelisimme Dantea, jonka täytyi, milloin hän ei ollut typerien isänmaastaan karkoittama, asua niin kurjassa kaupungissa. Tai miksi asua esim. Roomassa mieluummin kuin Parisissa? Rooma on myöskin pieni, ja siellä, kiltin porvariston kylässä, illat ovat niin ikävät, niin loppuunkulumattomat, – eihän siellä ole edes musiikkikahviloita kuin pari. Minä ainakaan en ollut oikein tyytyväinen siihen, ettei siellä juotu rommia, vaan viiniä, ja nekin 'hurjistelijat', jotka viiniä maistelivat, menivät jo melkeinpä kello yhdeltätoista nukkumaan. Entä sitten Napoli, jossa Santa Lucian loistoja sen rinnalla asemaseudun tunkiossa rypevä elukkamaisuus saattaisi sinut ehkä mitä tuskallisimpiin mietelmiin: olethan filosofina moralisti! Niin, kenties olisi toisin, jos olisit osunut tänne nuorena. En tarkoita tällä loukata, mutta... Ah, silloin olisivat, jos olisit oikeaan etelään matkustanut, esim. Alpit, jotka nyt ehkä saattaisivat näyttää sinusta hämmästyttävän pieniltä, – vaikka tietäisitkin hyvin, että niissä on enemmän kuin kylliksi ihmisen, pikku hyttysen, harhauttamiseksi ja murskaajaksi, – silloin ne olisivat saattaneet näyttää sinusta valtavilta, huimaavan ihanilta! Ja niiden eteläpuolella Italian taivas aivan eri väriseltä kuin pohjolan: todelliselta haaveiden taivaalta... Kaupungit olisivat huumanneet, juovuttaneet mielesi, koska ne nuorelle olisivat olleet – outoja. – Lieneekö todellakin siten kuin Pirandellon paradoksi kuuluu: 'Se on sitä, miltä se näyttää'. Sanopas, – tällä tahtoisin lohduttaa sinua, – eikö sinulla Parisissa sittenkin ollut sellainen tunne, että sinun olisi mukavinta Suomessa, jossakin totutussa, lämmitetyssä...?"

"Niin, Suomella on se hyvä puoli, että se syrjässä sijaitsevana on säilyttänyt viattoman inhimillisyytensä", vastasi Kleophas Leanteri.

Matka sujui tietysti hyvin. Ravintolavaunussa, kun viinipullo tuotiin pöytään herrojemme eteen, tohtori Törsö ärähteli vielä jotakin kuularuiskuista. – Kölnissä, maisemien muuttuessa keltaisista mustemmiksi, hän huudahti erään väkijuomakioskin ikkunaa katsellen: "Kümmel! Kirsch!" – Kölnistä Stettiniin hän kirkastui niin ihmeteltävästi, että sanoi saattajilleen: "Kiitos, pojat, minä taisin Parisissa olla tulla vähän sekapäiseksi". – Stettinin satamassa, jossa pohjoisviima vinkui ja lumi verhosi makasiinien kattoja, hän sukeltautui kiireesti suomalaisen laivan ruokasaliin: "Akvaviittiä!" – "Minä olin Parisissa hullu", tunnusti hän sitten viinahumalassa hyttiinsä mennen Sorsimolle ja Kleophaalle. – Sivuutettiin lumiset Ruotsin rannat. Keikuttiin ja ponnisteltiin pohjoista kohti. Seisottiin kaksi tuntia sankassa lumisateessa Turun saaristossa, laivan sireeni ulvoi kumeasti. Päästiin matalan Turun hiljaiseen satamaan ja ajettiin aamulla varhain tyhjää katua kinosten läpi asemalle, jonne Hirvo Törsö tahtoi saattaa saattajiaan. Autossa hän haisteli lunta, ihasteli suurenmoista Turun rauhaa; ja kun hän näki kadulla ensimmäisen spriikanisterin, niin hän huusi:

"Jumalan kiitos, täällä saa ryypätä."

Hän oli päässyt kieltolakimaahan.

Dekadenssia

Kun Sorsimo ja Sampila, jätettyään tohtorin hellän isänmaan turvaan, joka ilmeni hänelle ennen kaikkea kieltolain sallimana 96 prosenttina, istuivat sitten Turun-Helsingin pikajunassa, ravintolavaunussa, jossa tehtailija Kleophaan säikähdykseksi maksoi aterian ja selitti vielä, että hänen oli tilitettävä Kleophaalle lisääkin, nimittäin osuutensa niistä frangeista, jotka olivat menneet monsieur Lepicille lääkärintutkimuksesta (seikka, joka pakotti Kleophaan selittelemään laajalti syyllisyyttään Hirvo Törsön sekapäisyyteen), niin, kun he istuivat junassa, tunsi Kleophas nautinnokseen kivihiilen epäilyttävän löyhkän vaihtuneen palavien koivupilkkeiden kotoiseen käryyn, joka ikäänkuin leyhyi ilmassa koko junan ympärillä, tupsahdellen veturista. Ja hän loi vesiharmaista silmistään kauniin katseen vaunun laipioon, ikäänkuin taivaalle, ja laususkeli hiljalleen:

"Niin, siihen se puolitoista kuukautta nyt meni... Ja kyllähän minun täytyy olla, ja olen, kiitollinen, sillä onhan satojamiljoonia ihmisiä, jotka eivät voi ajatellakaan itselleen sellaista ylellisyyttä. Taideaarteet, jotka jäivät korkeimmaksi nautinnokseni kaiken muun... erinomaisen hyvän keskellä; historialliset muistot, j.n.e. – Mutta kumminkin: eiväthän ne olleetkaan niin pitkiä nämä taipaleet, ei siis niin suuri se maailma kuin luulisi... ja tuskin niin kauniskaan kuin olettaisi. – Ja hyvälle tuntuu palata – kotiin. Ikäänkuin liittyä jälleen juuriinsa, kansaansa, joka ei ole niin – kyynillistä, tai, ymmärtävästi arvostellen, niin kovan elämänkilvoittelun paaduttamaa tahi karkaisemaa kuin yleishavaintoni muista olisi..."

"Eipä toki", myönteli Sorsimo; sitten hän nosti pystyä nenäänsä, ja vahvisti: "Sinäpä sen sanoit! Tuota puhuit jo Parisissa. Taidat olla ulkomaisiin huomioihisi yleensä siihen tapaan tyytyväinen kuin Candide, jonka mukaan tämä maailma on parhain mahdollinen? – Mutta nyt, kun ikäänkuin yhteisen kampeerauksemme loppu lähestyy, muutaman tunnin päästähän juna kulkee ohi minun kyläni, Krokelbyn, – niin tohtisinko udella, minne veli nyt aikoo?"

Kleophas huokasi jälleen, ja kertoi sitten, ettei hänellä oikeastaan ollut enää mitään kotia. Sen pienen mökin eli talon oli velimies myynyt: niin oli hän kirjoittanut Kleophaalle Parisiin (Kleophaan ääni tuntui hiukan vavahtavan kuin loukkaantumisesta). Velimies oli muuttanut Viipuriin, hankkinut siellä talorahoilla asunto-osakkeen, – vaikka oli saanutkin maatilaansa halpakorkoisen asutuslainan; hän koetteli kai päästä helpommille päiville jonkinmoisena pienenä vuokraisäntänä, näin aluksi... Kleophas tunsi, että hän saattaisi olla veljensä luona haitaksi. Virkavapautta oli vielä jäljellä paljon, maaliskuuhun asti: "Kun se aikomukseni Afrikaan ja aurinkoiseen Egyptiin ja taivas tiesi minne kävikin näin mukavasti..."

"Tulepas minun kelpo kylääni, ainakin toistaiseksi", ehdotti Sorsimo. "Sallin sinulle sen kunnian, koska näinkin tuttavia ollaan, – en sinne houkuttelisikaan ketä tahansa. Se ikäänkuin pattina Helsingin kylkeen kasvanut kylä on minusta, etenkin näin talvella, hauskempi kuin aito maaseutu. Krokelbyssäkin voi nähdä ja oppia, jos sellaista nyt tahtoo, yhtä ja toista, – kuten minusta ulkomaanmatkoistakin koituu se hyöty, että ne, karsien meistä luulot maailman rajattomasta ihanuudesta, ikäänkuin antavat meille vankemman pohjan ja pakottavat meidät sillä pohjalla etsimään ja omistamaan sellaista, mikä meille tosiaan on mahdollista saavuttaa, koska se on lähellämme ja meille tuttua ja on lisäksi jotakin todella rajatonta, koska sen sisällys on ennen kaikkea ihminen, – ihminen, josta voi saada rajattomimmat nautinnot: siis niin sanoakseni sielullista retkeilyä. Mutta mitä lavertelen! Tulepas viettämään lomasi loppua meille. Aluksi kyllä tarjoaisin asuntoa luonani; ja kun ihmisseura toiselle lopultakin usein käy niin rasittavaksi, – vai mitä arvellet, – niin saanee kylässä yksityishuoneita, melkeinpä kaikin mukavuuksin, kuten Helsingissäkin, mukavuuksien kaupungissa."

Kleophaalla ei enää ollut kotimökkiä siellä lammen rannalla... Hän suostui...

Talven hopeisen valon hohtaessa kuolleesti taivaalta he tulivat Helsinkiin, vaihtoivat junaa ja ajoivat pääradan varrella olevaan Krokelbyhyn, ja alkoivat asemalta tallustella (Kleophas ulkomaanmatkan loppumisesta sittenkin ikäänkuin ällistyneenä ja ikäänkuin johonkin tuttuun horteeseen takaisin vaipuen) hitaasti kylään, joka lepäili metsässä, jossa oksat luuhottivat maata kohti lumen painosta ja ritisivät hiljaa pakkasesta. Kun he kahlasivat matkalaukkujaan kanniskellen lumessa, pakinoi Sorsimo:

"Murjuni on tuossa huvilassa, joka näkyy tuolta kalliolta; se paikka on kylän korkeimpia. Asuntoni on minun mielestäni mukava sikäli, että sen omistaa eräs iäkäs, jumalaapelkääväinen mäkipeura, – tietänet mitä sellaiset ovat? Mutta kauan sitten hän on elintapansa muuttanut, joskin tunnustaa kaikki entiset syntinsä viattomasti. Hän on varsin kunnollinen rouva; hän sanoo, että: 'Mitäpä niistä entisistä iloista, jotka kylläkin aikoinaan olivat jotakin olevinaan, mitäpä niistä nyt, kun ihminen tulee vanhaksi ja näin rumaksi. Sellainen elämä rasittaisi kovasti vanhoja luita.' – No, mikään kaunis Venus ei hän liene milloinkaan ollut, harvoinhan sellaiset sitä voivat olla. – Kun maailmansota syttyi ja kylämme ihmiset valtasi mieletön pakokauhu saksalais-, venäläis- ja ruotsalaispelosta, joten he antoivat huvilansa käsistään melkeinpä ilmaiseksi, koska piti saada rahaa sisämaassa piileskelläkseen, älysi nainen hankkia itselleen säästöillään huvilan. Sitten, sodan aikana hän vaurastui huvilan ansiottomalla arvonnousulla, vuokralaisilla ja ilmaisella sianruualla, jota hän vieläkin noutaa Helsingistä joka päivä neljällä likaämpärillä. Hänen poikansa (miehiä hänellä tietenkin lienee ollut, mutta kuka niistä tietää) on nyt filosofiankandidaatti ja onnellisesti kihloissa erään hienonimisen perheentyttären kanssa, ja elleivät hänen äitinsä antesedentiat tule ilmi, jota nuoret varovat, ja ovat varoneet mm. muuttamalla sukunimensä Tigerstedtiksi, on hän piankin, sillä hän vihaa tulisesti kaikkea huikentelevaisuutta, jonkin tulevan, yhteiskunnassa kunnioitetun suvun kantaisä tai vielä vanhemman Tigerstedt-suvun haara. – No mitäpä siitä, kaikki olemme sukua toisillemme ainakin vanhasta Aatamista! Muori, suorastaan hirmuisiin vallattomuuksiin tottuneena, antaisi minulle muuten huoneissani rajattoman vapauden, – jos minä vain tietäisin, mitä sellainen vapaus olisi; mutta kun olen itsekin nuorena ollut vallaton, olen alistunut tuollaisten 'vapauksien' relatiivisuuteen ja tyydyn niiden asemasta niin sanoakseni jalompiin, henkisempiin harrastuksiin... Koska tulevan herran äiti haisee edelleenkin aina sianruualta, käy asunnossani pari kertaa viikossa eräs toinen kylän eukko, vakituinen ammattisiivoojatar, joka tietää kertoa melkoiset määrät hauskoja tarinoita kylän perheistä, – niitä sopii kuunnella, milloin niissä on jotakin uutta. Muuten pistäytyy luonani silloin tällöin ystäviä, siedettävimpiä: ne, jotka ovat kauimpana ns. ystävyydenvakuutteluista, sillä ei ole mitään, jota sopii niin valppaasti epäillä kuin sanoja: 'Rakas Vihtori', ja 'Kunnon Viksari eli piru pullossa!' Myöskin jokin ystävätär saattaa tulla: 'vakka kantensa hakee', niin koomillisia kuin tällaiset asiat syrjästä katsoen ovatkin. – Muuten kuluu aikani työssä tehtaalla, tai paremminkin sanoen laiskuudessa, sillä tehdas kulkee omalla hiljaisella vauhdillaan, syistä, jotka voinen, jos haluat, selittää..."

Kavettiin mäestä ylös, ja nyt kohosi edessä paljaalla kalliolla kolmikerroksinen, äskettäin räikeän vihreäksi maalattu huvila. Sen portin pielessä seisoi viitta, jonka lautaan, minkä sitä paksun lumen alta näkyi, oli maalattu suurilla kirjaimilla, joista K oli nurinpäin, huvilan nimi:

VILLA KANISTO

He menivät sisään yhteen eteisistä, sillä huvilahan oli vuokratalo. Sorsimo sanoi vain pujahtavansa tervehtimään talon rouvaa, viipyi hiukan kauemmin kuin oli luullut, tuli takaisin ja kertoi hymyillen, että oli ollut hauskaa kohdata tuota kelpo ihmistä, jolle muuten tämän Sorsimon ulkomaanmatkan aikana oli annettu niin varma toivo saada pojanpoika, – häät olivat aivan lähellä, – että hän oli puhunut melkein pelkästään siitä koko äskeisen neljännestunnin, tarkoin yksityiskohdin:

"Perinpohjaisuutta, joka saattaa sivistyneitä inhottaa, kaikenmoisia detaljeja lapsensynnytyksestä, mutta joka lopultakin vain todistaa, että mummo on maalainen: terve maalainen niin synnissä kuin katumuksessakin."

Sitten he kiipesivät ratisevia puuportaita ylimpään kerrokseen rakennuksen huippuun, Sorsimo käänsi oven auki, työnteli jalallaan syrjään valtavan kasan sanomalehtiä, joita oli pinoutunut kirjeaukon kohdalle, ja he astuivat ensimmäiseen hänen huoneistaan, joita oli kolme, lisänä keittiö.

"Bonjour, monsieur!" huudahti kaljatehtailija.

"Bonjour", vastasi Kleophas Leanteri.

"Märsii, märsii!" jatkoi Sorsimo. "Mutta mitäpä hyötyä siitä kielestä on näin kahden kesken? Olehan hyvä, kuoriudu ja istu, jos missä löydät tomutonta kohtaa", kehoitti hän ja meni itse halukkaasti ikkunan ääreen, jonne näkyi, jos seisoi taustalla huoneessa, ainoastaan taivas, niin korkealla täällä oltiin. Siinä hän levitti, vielä päällystakki yllään, käsivarsiaan kuin kananpoika oikaisee siipikynkkiään, veti syvään henkeä ja sanoi:

"Kas niin, hyvältä tuntuu päästä jälleen rakkaaseen kotimaahan, oikeassa olit."

Auttoi sitten Kleophaalta, joka teki kömpelöä vastarintaa, päällystakin jonnekin naulaan.

"Niin, hyvältä", toisti Kleophas. "Oi, kun ajattelen tätä maailman pauhusta syrjässä elänyttä kunnon kansaa..."

"Sinäpä sen sanoit! Hyvä täällä on, – meille kaikkein parhain. Esimerkiksi tässä mäellä. Olkoonpa, että täällä pohjolassa melkoisen osan vuotta onkin 'hanki ja jää', kuten runoilija laulaa, ja että kevätkin (joka lupaa kesää, ja usein antaakin sitä, jopa kolme kuukautta), on vielä kaukana, niin hyvä on näinkin. Aurinkoisina päivinä lumi säkenöi valonloistoa. Mutta minusta ovat alkaneet olla rattoisia yksinpä syksyn sateetkin, jotka soittavat ränneissä, ja myöhäissyksyn sumut, joiden samean harson sisässä kaikki loruu vettä... Vesisade ja sankat usvat, jotka estävät näkemästä paljon nenäämme pitemmälle: ne ovat kuitenkin luultavasti luonteemme mukaisia ja lienevät sitä enemmän kuin teoreettisesti koskaan on esitetty, enemmän kuin esimerkiksi jokin pohjoismainen Nibelungenlied tai vielä pohjoismaisempi, sumuinen Edda, jos käyttäisin kirjallisia vertauksia; ei, juuri nuo usvat ovat myöskin mielikuvien usvaa, jonka sisässä jokin syöjätär siittää miettimistä, mielenraskautta, kiihkoa, epäluuloa, niin, usein murhiakin, joita, kuten tiedät, täällä nykyisin tehdään suhteettoman paljon. Mutta meille ominaista tämä sittenkin on. No niin, katso kuitenkin maisemani parhainta osaa, taivasta."

Kleophas Leanterista se harmaa, raskas, kylmästi hopealle vivahtava taivas tuntui tosiaan rattoisalta; ja kuitenkin hän tuli kaljatehtailijan hämäristä sanoista hieman levottomaksi, – sai varmaankin jonkin uuden mielteen. Mutta tällä hetkellä ajatuksenkulku haihtui kaikenmoisen muun kummasteluun, sillä hän kiintyi katselemaan Sorsimon salia. Se oli hiukkasen tavallisuudesta poikkeava. Ei hän toki tarkoittanut kääntösohvaa, joka ammotti avattuna, vuoteena:

"Sattui jäämään silleen, kun lähdin ulkomaille", sanoi Sorsimo, peitellen häpeissään sohvaa; "olen niin laiska, eivätkä naiset ole päässeet tänne poissa ollessani, kun unohdin avaimet taskuuni."

Ei, muuta Kleophas kummasteli: kirjoja, joissa näkyi olevan hyvinkin vieraita kieliä, joten hän ei niitä ymmärtänyt, ja sitä, että ne oli jätetty niin huolettomasti pölyyn kirjahyllylle, tai aivan auki pöydille. Sitten espanjalaista majolikalaattaa, jossa oli Don Quijoten kuolemaa esittävä kuva, Cellinin Perseusta, joka riiputti ilkeännäköistä Medusan päätä, – mutta veistoshan oli Kleophaasta kunnioitettava inhottavanakin, koska se oli mestariveistos. Epäjumalaa, joka riippui seinällä lampettina, takalevynään lumpeenlehti ja aluksena valkea lootus. Jonkinlaista rahakukkaroa, joka muistutti maalaisten tupakkamassia ja jota Vihtori Sorsimo väitti "saumattomasti tikatuksi", muka pässin tekemäksi Kontiomäellä. Se sisälsi kolmisenkymmentä penninkiä, hänen mynttikokoelmansa, hänen lapsena talteen keräämiään ryssän ruplia; ne hän aikoi testamentata eräille kilpailijoilleen, jotka olivat aikoinaan vastustaneet hänen kaljatehdastaan. Sitten espanjalainen madonnankuva, vahakasvot ja samettipuku tomun peitossa.

"Muistoja kaikenmoisilta joutavilta matkoilta", selitti Sorsimo, kaivaen matkalaukkuaan ja nostaen siitä pöydälle pienen uuden muistoesineen: "Mikä viivoiltaan verrattoman hieno ja väriltään rafineerattu apina! Muistathan, sieltä Clignancourt'in kirppumarkkinoilta."

Sitten siellä oli pieni, yhdestä norsunluupalasesta tehty indialainen temppeli, jonka sisässä kalisi, kun sitä ravisteli, irtonainen pikku pyörä; siellä oli lapsellisia tinasotamiehiä, Beethovenin kuolinnaamio, kaksi repaleista munkkia puisina pienoisveistoksina:

"Saattavat olla arvokkaita. Esittävät muuten ehkä Assisin Fransiskuksen munkkikunnan veljiä, siis totisimpia, mutta hulluja kristittyjä; toin ne kerran Perugiasta", naurahteli Sorsimo.

Pianoa vastapäätä pari vanhaa maalaisarkkua, joissa raudoitukset kiemuroivat kuin kukkaseppeleet. Vanhoja kirjoja, joiden siannahkaiset kannet näyttivät puisia sisälmyksiään; vanhoja kynttilänjalkoja, uusia tauluja, öljykuvia ja akvarelleja, etsauksia, piirroksia. Pitkä rivi jostakin taidejulkaisusta irroitettuja kuvia, ne olivat Goyaa, omituisia päähänpistoja: tuossakin päätön mies, joka juotti ratilla omalle päälleen jotakin; vieressä vaakaa pitelevä jumalatar, joka ruoskii korppiparvea; kuokkiva mies, jonka niskassa istui papin näköinen; eräässä kuvassa allekirjoitus: "El perro volante", lentävä koira, kuten Sorsimo selitti; jne. – Uunin pimeään loukkoon oli kiinnitetty seinään kameita.

"Erään tuttavani, taiteilija Igelströmin tekemiä", sanoi Vihtori Sorsimo, "kaunista työtä, mutta rivoja, siis lapsellisia: siksi saavat olla nurkassa".

Siinä asumuksessa näytti olevan jos jotakin; mutta ei vivahdettakaan perheestä, lapsista, virasta ja velvollisuuksien siteistä. Tämä herätti Kleophaan alitajunnassa jonkinlaista huomiota, joka nosti hänen huulilleen hymynhäiveen ja sai hänet siristämään silmäänsä epäuskoisissa mietteissä. Mutta sitten hän kuitenkin ajatteli muuta ja huudahti ihailevasti:

"Tämä, tämähän on – museo!"

"Rojukoju", naurahti Sorsimo. "Minulla oli tällainen aika: leikittelin, hiukan ikävissäni, tällä tavoin, mikä on ilmeistä dekadenssin alkua; leikittelin samaan tapaan kuin eräät kokoilevat vanhoja kellokaappeja, englantilaiset, ja nykyisin kai suomalaisetkin, erilaisia tulitikkulaatikoita, perhosuistimia tai postimerkkejä. Satutko muuten muistamaan Runar Schildtin Kolmetoista sielua, jossa ihmishöperö myy sielunsa yhdestä postimerkistä, joka sekin on väärennetty, Asmodeukselle?"

Kleophas mainitsi lukeneensa jostakin selostuksen tuosta kauniista kirjasta.

"Valitettavasti sellaiset ajatukset voivat viedä ajattelijansa samaan kohtaloon kuin Schildtin", arveli Viksari. "Mitä muuten näihin minun 'postimerkkeihini' tulee, niin tiedän ne, Jumalan kiitos leluiksi, olen niihin käyttänyt, luonnollisestikin, vain ylijäämää rahoistani, joita ihmisten luulottelu on antanut minulle sen verran kuin tarvitsen, nimittäin luulottelu, että pilsneri olisi parempaa juomaa janoiselle kuin puhdas kaivovesi ja että se olisi sellaiselle, joka tahtoo juoda janotta, jonkinlaista alkoholin korviketta. – Joutavat siis nämä leluni puolestani hyvinkin pölyyntyä. Niinkuin meni muukin minulle nykyaikaan. Itse luontokin, josta äsken puhuin. Jopa itse kevät... Silloin täällä kylässä, paljaan kallioni juurella harmonikat soittavat raa'an tunteellisesti haaveitaan... Ja ukot ja eukot alkavat jo kulkea paitahihasillaan illoin saunaan, – tässäkin huvilassa on sauna, pieni yleinen sauna lisätulona herra Tigerstedtin äidille, – joten saat täällä senkin maalaisilon; – niin, kulkevat vielä talviset vihdat kainalossa, mutta kesä on tulossa! – No, kevät ja kesä ovat lyhyitä... Ja ihaninta näissä minun huoneissani on minusta – pelkkä ilma, joka yksinään näkyy tänne ylös, kun ollaan näin korkealla; vaaleanpunainen, tyyni ilma; maailma alla näkymättömissä, – ilma rauhallinen, majesteettinen kuin eräs Schumannin sävellys, Unelma, muistathan, joka on minusta kuin pohjolan heinäkuinen yö, keveä, viileä, harmoninen, – pelkkää ilmaa, johon toivoisi haihtuvansa... Mutta mitäpä näistä! Asetutaan nyt taloksi."

Sorsimo vei Kleophaan viereiseen huoneeseen; jonkinmoinen turkkilainen kammio, maurilaislamppuineen ja kirjavine pieluksineen.

Kleophas oli hämmästynyt:

"Tätä puolta en sinussa aavistanut... Et ole puhunut siitä. Ja tuntuu – niinkuin sinä olisit hiukan yksinäinen...? Kuinka sanoisin: hiukan... jollakin tavoin... ikäänkuin 'ylimyksellinen'."

Sorsimo purskahti nauruun:

"Älä viitsi lapsetella. Ylimyksellinen muka: siltäkö kasvoni näyttävät? Olet tietenkin lukenut esim. Galsworthyn Ylimyksen? Monet meikäläiset torpanpojat ja -tytöt, joiden puhetapakin vielä on maalaisen hoilaavaa kuin hollituvasa, matkivat kyllä varsin vakavina jotakin Galsworthyn sankaria, tuollaista tyyppiä, joka luulee, – jopa meidän ankarain realiteettiemme aikana, – että on arvokasta, jopa tarpeellista uhrata ns. rakkauskin jonkin 'ylimyksellisyyden' – minkä? – vuoksi. Eräät jäljittelevät Wilden hienostuneitakin. – Mutta – älähän pilkkaa minua, minä olen tavallinen maalaispoika, joka en ole käynyt kouluakaan kuin kuusi luokkaa. – Niin, tässä on sitten keittiö, ja tuolla ruokahuone, jossa saat asua. Näet, että minulla on melkein kaikki mukavuudet: ei ole puhelintakaan!"

Kleophaan alitajunnassa pyrki vielä selvempänä esille äskeinen epäilys tällaista kotia kohtaan, epäilys, jossa oli tosiaan hiukan pilkallinen vivahde.

Näiden pakinain sepittäjä saattaisi kuitenkin varoittaa Kleophasta: hän ei tietänyt, mitä olentoa hän oli Sorsimossa ajatuksissaan pistänyt!

Kylä

Sorsimo sanoi lähettäneensä asuntorouvansa ostamaan hiukan "provianttia", rouva itse taapersi sitten luuvaloisilla ankanjaloillaan sisään, tuoden yhtä ja toista, Sorsimo esitteli hänet Kleophaalle ja hellytteli, – mikä ei ollutkaan vaikeaa, – hänet kertomaan jutun, joka nosti Kleophaan hiukset pystyyn, menneisyydestään ja pojanpoikansa tulevasta syntymisestä; jonka jälkeen mummo hiukan siivoili huoneita, kun taas kaljatehtailija itse valmisti pari mehevää hillo-omelettia ja rakenteli teepöydän. Tupakoitiin, tarinoitiin hyvän aikaa.

"Ja: 'nut makama, jumal'aut', kuten eräs firenzeläinen tilapäistuttavani puhui kanssani suomea, jota oli jostakin oppinut", sanoi sitten Sorsimo ja ahdisteli Kleophaan pienellä leikkikahakalla levolle omaan vuoteeseensa: "Itse nukun mainiosti tuolla haaremissa. Usein, varsinkin häikäisevinä kesäpäivinä, pidän sen murjaanilyhdyn valoa melkeinpä kauniimpana kuin itse aurinkoa: tuntee itsensä ikäänkuin vapautuneemmaksi luonnostakin, jonka tällä iällä lienee nähnyt liian monesti uudistuvan – samanlaisena." Aamulla tuli ensimmäiseksi huoleksi Kleophas Leanterin jalkineet. Olihan mies lähtenyt aurinkoiseen etelään matalassa kengässä, – nuo "sukset" on näiden pakinain lukija nähnyt jo Parisissa. Mutta nyt oli täällä lanatuillakin teillä lunta yli nilkkain.

"Entäpä päällystakkisi ja päähineesi?" kysyi tehtailija Sorsimo.

"Niin, ohuenlaisia ne lienevät; mutta kun on värissyt kerran itse Parisissa teatterin edustalla, niin tuntuu täälläkin kylmä lievemmältä", naurahteli Kleophas.

"Totta", viisasteli Sorsimo. "Toisten onnettomuudesta, tässä tapauksessa siitä tiedosta, että muidenkin maiden asukkailla on omat vaikeutensa, koituu meille se etu, että se saa meidän tuntemaan omat vastuksemme siedettäviksi, koska olemme – voitoniloisia. – No, etsitäänpä täältä nurkista sinulle edes saappaat..."

"Niissä on tarpeeksi", sanoi Kleophas, "muiden tamineiden puolesta pärjäilen kyllä kunnes kirjoitan velimiehelle, että hän lähettää minulle talvimunteeringit..."

"Ja kirjat, tietenkin", tokaisi Sorsimo.

Saappaat löydettiin, ja päätettiin mennä aamukahvin jälkeen aamukävelylle.

"Samalla näet heti tätä erinomaista kyläämme, – jos sattuisit tänne sitten todella jäämään", sanoi kaljatehtailija.

Sorsimo keitti kahvin, joka oli italialaistakin väkevämpää, mutta ruokkivaa, niin paksun kerman toi asuntorouva siihen; istuttiin kahvipöytään, johon Sorsimo kantoi myöskin päivän lehdet, ahmien niitä nopeasti, mutta tarkasti, ja hotkaisten väliin kahvia; vetäisipä hän muutamiin uutisiin, joille itsekseen nauroi, lyijykynällä viivojakin:

"Kiinnostavimmat pistän leikkelevarastooni", selitti hän.

Sitten he menivät ulos, lumiseen, huurteiseen luontoon.

"Jospa kiipeäisimme tuonne alastomalle kalliomäelle, niin näkisit koko hoidon jalkojesi juuressa?" sanoi Sorsimo. "Lapset ovat polkeneet sinne kelkkamäen, joten meidän ei tarvitse pelätä menevämme 'monniin'."

He kiipesivät mäelle, Kleophas keveästi, niinkuin aina, Vihtori Sorsimo tapansa mukaan hiukan ähkien. (Mutta ei hän suinkaan jättänyt lasten kelkkamäkeen edes sisäänpäinkääntyneitä askelia, kuten hänen kömpelöön ja maalaiseen ulkomuotoonsa olisi kuulunut, saati sitten pukinsorkan jälkiä, ei toki: sillä hän oli todellakin ihminen, sanokaamme medio!)

"Katso, tässä on nyt kylä ympärillämme", huudahti hän korkealla kallion laella. "En tahdo suinkaan kiusata sinua, osoittaa sinulle näitä kylän maita ynnä tuolta kaukaa haamottavaa kaupungin piiriä ja sanoa: 'Kaiken tämän annan minä sinulle, jos... kumarrat minua.' Tuntisinhan, etteivät sinusta, vaatimattomasta ja nöyrästä, alueet ja valta ja kunnia olisi mitään, enkä tosiaan ole mihinkään sellaiseen jättiläisyritykseen pystyvä. Mutta sanon vain: katso, eikö tämä kylä, kun ajattelee, että se on niin likellä pääkaupunkia, – täältä pääsee sinne raitiovaunullakin kai siinä 60-70 kertaa päivässä, – eikö tämä kylä ole ainakin siitä syystä viehättävä? – Tosin täällä ei ole järveä, suomalaisen maiseman sielua, jota ilman suomalaisen, tarkoitan sisämaalaisen, usein on yhtä vaikeaa elää kuin ilman saunaa. Tai sitä sinun lampeasi..."

– Yksitoikkoisia järviä, ajatteli blaseerattu Sorsimo tähän lomaan; – kaikkialla ne ovat melkein samanlaisia ja niiden rannat yhtä autiot, kaikkialla melkein yhtä vähänasuttuja. – Hän jatkoi kuitenkin:

"Ei ole, valitettavasti, sitä suloista lampea, jossa saisit hiljaisena onkia kyrmyniskaisia ahveniasi, – jos nimittäin vielä ensi kesänä täällä asuisit... Ja merikin, mahtava, rannatonta muistuttava meri, on kaukana: tuolta kuultaa kyllä entinen merenlahti, mutta se on madaltunut suoksi, ruskeaksi, alakuloiseksi ja hedelmättömäksi suoksi. Mutta toisella puolella kylää näet metsääsi; katsopas tuonne: suunnaton metsä, niinkuin meri, jolla lumiset puut ovat ikäänkuin vaahtopäisiä laineita, – suunnaton mänty- ja kuusimetsä alkaa aivan tästä pääkaupunkimme vierestä! – Suo ja metsä: nekin ikäänkuin Suomen vertauskuvia, vai kuinka lienee? Yksinäinen, erakkomainen metsä, ja upottava, hyinen räme... Mutta niiden keskellä, tuolla jalkojemme juuressa, tämä miellyttävä kylä, jota tahtoisin sinulle ylistää. Se, että se on syntynyt itsestään, se, etteivät mittarit ole ainakaan sen ytimeen vetäneet vielä katulinjoja, vaan ne kiertelevät sinne tänne mutkitellen ja tehden kulmia kalliotöyryjen mukaan, on mielestäni säilyttänyt sen kauniina, vapaana. Kun menemme tuonne alas, ellemme juuri nyt, sillä minusta päällystakkisi on ihan liian ohut pitkään kävelyyn, niin näemme siellä mainitun 'ytimen': torin, jonka yläreunassa talot kekottavat kallioilla kuin hyllyillä, puolipiirissä eli amfiteatterina kuin missäkin vanhassa Sienassa. Keltaiset, vihreät, punaiset tai siniset puutalot, toiset vanhuuttaan vinossa, toiset kekastellen kaikenmoisilla yksilöllisillä koristeilla, aina vähävaraisen rakentajansa mielenoikkujen mukaan. Talojen välissä pieniä puutarhoja. – Sitä ydintä, kauneinta osaa, ei näy tänne: ja yleensäkin metsä saa kylän näyttämään pienemmältä kuin se oikeastaan on, – asukkaita lienee siinä kolmisen tuhatta, – ja kauniimmaltakin, juuri siksi, että sitä ei näy: sillä vanhinta osaa lukuunottamatta huvilat ovat, harvoin poikkeuksin, sanomattoman rumia, – uudet talot nimittäin. Sitä paitsi ovat mittarit näissä uusissa osissa jo alkaneet työnsä, vedellen tulevien katujen viivoja... Onpa näille kaduille, – sillä kylä on jonkinmoinen taajaväkinen yhdyskunta, – annettu nimiäkin, varsin vaatimattomia tosin: ei mitään sellaisia nimiä kuin esimerkiksi Snellmanin katu tai Aleksis Kiven katu (kuten esimerkiksi Ranskassa lienet huomannut, että pienetkin kadut saattavat olla omistetut jollekin kansalliselle sankarille tai mainehenkilölle, – ja kurjimmassakin italialaisessa kylässä on toki aina Via Cavour ja Via Vittorio Emanuele); täällä on kadunniminä sellaisia vaatimattomia kuin Pajukatu tai Mäntykatu tai Kukkosenkatu, – en tiedä, kuka Kukkonen hän lienee, ehkä Kukkonen Käkisalmesta. – No niin; uudet huvilat, joita näet pilkottavan tuolta kuusikon sisästä, ponnistelevat olla suomalaista huvilatyyliä, matkien tavalla tai toisella noita viime vuosisadan lopulla syntyneitä kaupunkilaisrakennuksia, jotka ovat saaneet suomalaisen rakennustyylin nimen ja jotka lienevät lähtöisin enimmäkseen Saksasta. Katsohan tuotakin huvilaa ja sen tornia, – se on rumennus jostakin saksalaisesta ritarilinnasta, etenkin sen kauhean ruma tylppätorni, joka on kuin saksalainen kenttäharmaiden hyökkäyskypärä; ja torni itse kuin jättiläisraunio, jossa ikkunat ovat kärpänreikiä. Ja kun tässä vähän kylää kiertelemme, näet saman huvilan valtaoven kahden puolen kaksi terastista valettua goottilaista paholaista, jotka tietenkin ovat kotoisin Helsingin rautatieasemalta, jonka pääsisäänkäytävän sivuilla seisoo niinikään samoja juhlallisia jättiläisiä kantaen assyyrialaisilla graniittikäsillään kumpikin – keveää sähkörakkoa. Myöhemmin, jos sinua kiinnostaa tehdä huomioita näistä pikku asioista, saisit nähdä tuossa valkeassa huvilassa, joka kuultaa tuolta kauempaa mustan kuusikon sisästä, ulkoseinissä mukulakiviä, ikäänkuin paiskattuina rappaukseen, – aivan samoin kuin läheisen pääkadunkin eräiden talojen ulkoseiniin on upotettu esim. vihreitä kaakelineliöitä, niin, nakeltu katukiviä, – juuri niinkuin tässä. – No, kaikki rakennuksethan eivät täällä ole näin komeita, kaukana siitä, vaan aivan tavallisia huviloita ns. 'Riihimäen tyyliin'; niissä on usein torneja, – laakson pohjassakin, niin että nytkin näet tuosta jalkojesi juuresta erään tornin koko kattotasanteen: katsopas tuota huvilaa, tuota, joka muuten muistuttaa kirgiisijurttaa, se erona kuitenkin, että jurtissa kai on huopakatto, mutta tässä katto galvanoitua peltiä. Komea katto: 'Se kiiltää, jotta voin nähdä siitä kuvani', kuten sen omistaja, eräs pirtutrokari muuten kehui. – Tuolla on vain tavallisia nelikulmaisia lautalaatikoita, joissa ei ole mitään suhteita. Toisaalla jälleen yhä kylkiäisillä lisättyjä rumiluksia, – yleensä kaikki rakennuttajan oman esteettisen vaiston mukaan. – Mutta katsohan tuonne, jossa kiiluu kultaa: se on näistä huviloista kaikkein hauskimpia; siinä on tasakatto 'kullattua' peltiä, nimittäin kullanväristä peltiä, koska omistaja on peltiseppä. Lisäksi siinä kiiltää kahdeksan hopeanväristä lasipalloa, jotka on asetettu patsaiden päähän katolle, ja muuten on katolla 'reelinki' niinkuin höyrylaivan komentosillalla... Mutta mitäpä näistä: missäpäs sitä tyylikästä niin paljon olisikaan. Ranskassako? Sinähän kävit eräissä pikkukylissä Parisin ulkopuolella. – Eikähän huvilakyliin voi sovelluttaa vanhaa suomalaista rakennustyyliä, sitä, jota tosiaan on suomalaisissa talonpoikaistaloissa: kauniit neliöpihat, koruttomat rakennukset, kuistit, aitat, viirit; ja – nekin lienevät lainaa herrastyylistä, joka puolestaan on kansainvälistä, kuten talonpoika kauneusasioissa yleensä matkii herroja. – Piru soi, kuinka lörpöttelen, – jos nyt piru osaa soida! 'Tyhjä tynnöri kolajaa!' Summa summarum: kylä viehättää minua! Tiedätkö miksi? Ei suinkaan ihmisaivojen luoman kauneutensa vuoksi, eikä juuri luonnonkaan luoman, vaikka pyydänkin sinua muistamaan, että nyt on talvi, ja kuvittelemaan, miten kolmen, neljän kuukauden päästä, keväällä esimerkiksi tältä kukkulalta horisontti hohtaa omaa ihanuuttaan, horisontti, jonka äärimmäisellä viivalla vilkkaasti elävä kaupunki viettelee sinua helmaansa; ja miten täältä taivas näyttää suurelta, ja koivut tuolla etäisillä rinteillä silloin ovat ruusunpunaiset niinkuin erämaassa ainakin, ja laaksot tuoksuvat kydölle ja – palaneen roskan kärylle, kun huviloissa talven jätteitä poltellaan, ja miten tänne joka puolelta harmonikkain haaveelliset, villit sävelet kaikuvat. – Nämä edut ovat minusta kuitenkin sivuseikkoja. Minua viehättää kylässäni ennen kaikkea se, josta juuri ohimennen hiiskahdin, se, että täällä saan olla – poissa maalta, varsinaiselta maaseudulta, se, että tämä kylä on niin likellä pääkaupunkia..."

Kleophas kummasteli:

"Etkö... etkö sitten... pidä maaseudusta? – Ja minkä tähden et siitä pitäisi?"

Sorsimo naurahteli:

"Kesällä siellä – kiusaavat hyttyset. Ja kaikkina vuodenaikoina, jos uskaltaisin sanoa, juuri – maaseutu..."

"Mitä tarkoitat: maaseutu?"

"Maalaiset, tietenkin..."

"Niinkö", keskeytti Kleophas. "Tarkoitatko – talonpoikaa, ensimmäisen elinkeinomme harjoittajaa; ainakin leivän viljelijää, ellei juuri sen ainoaa antajaa..."

"Aivan niin", vastasi Sorsimo, "talonpoikaa, jota kunnioitan ikäänkuin maailman ylläpitäjänä, – maanviljelystä elinkeinoista tärkeimpänä. Kuta enemmän sitä lajia ihmisiä, sen parempi, mielestäni. Jokainen talonpoikaistila on oma valtakuntansa, joka vastaa itsestään, tuli kato tai sato; ei kerjää valtiolta, – tai sen ei ainakaan pitäisi kerjätä, jos talonpoika on oikea talonpoika, – mutta nykyiset maalaisliittolaiset osaavat hekin vaatia! – Jota vastoin tehdasmaat: tulee taloudellinen pulakausi niinkuin nykyään; silloin tehtaat seisomaan, työläiset tuuliajolle – riitelemään valtiolta apua, ehkä mullistamaan koko yhteiskunnan; riippuuhan tehtaalaisista niin suuresti yhteiskunnan rauha ja tuho, nimittäin heidän leivästään. Kuvitelkaamme maailmaa, jos se kehittyy yhä enemmän teollisuusmaailmaksi: palkkataistelua, luokkajakoa, sosialismia, – kommunismia! – Ei, tietenkin täytyy kunnioittaa talonpoikaisuutta sellaisena järjestelmänä, joka turvautuu enimmin omiin voimiinsa, omaan työhönsä. Mutta: pysyköön suutari lestissään! Ja minä puolestani pysyn siinä, että kaipaan ns. elämää..."

"Elämää?" oudosteli Kleophas. "Eikös sitten elämää ole muuallakin? Tuollaisessa kauniissa, vanhassa talonpoikaistalossa, jota äsken kuvailit, – hiljaista elämää, iloineen, suruineen, ponnistuksineen..."

"Älä pahastu", rauhoitti kaljatehtailija, "enhän tietenkään tarkoita 'elämällä' juuri sitä roskaa, mitä tavallisimmin esim. Parisissa ja muissakin kaupungeissa sanotaan elämäksi..."

Kleophas aivan kalpeni, sillä hän muisti parisilaiset elämyksensä. – Mutta Sorsimo jatkoi heti:

"Mutta maalaisuudellakin on omat vikansa, joita voi verrata juuri tähän roskaan: maakylissä ollaan niin pahansisuisia, ennakkoluuloisia, kateita, 'juoruavia', kuten sanantapa yleensä kuuluu, ahnastelevia. Kaiken kaikkiaan, yleensä..."

"Kuinka...? En minä ole sellaista... niin suuresti huomannut", väitti Kleophas. "Mutta – minähän asuin siellä niin erilläni, siellä metsämökissä. Maalaiset lienevät sinua jossakin pahoinkin loukanneet?"

"Tuskinpa minua voidaankaan juuri loukata", arveli Sorsimo, "en kuuntelisi heidän suhtautumistaan, jos joutuisin maalaisten hampaisiin, kuten joskus lienen joutunutkin, ja joutunut niin naurettavista syistä, ettei niistä mielestäni kannata edes puhua, tai pitäisin heidän arvosteluaan aivan luonnollisena: kunnioitettavana maalaisuutena. Mutta liian yksitoikkoiseksi, ikäänkuin hengettömäksi huviksi käy kuulla ja nähdä, miten he siellä usein väijyvät toisiaan, parjaavat, keksivät, – tietenkin ymmärrettävässä yksinäisyydessään ja ikävyydessään, – loruja naapureistaan, vihaavat toisiaan, juonittelevat, ahnehtivat, – ja kärsivät talonpoikaisitsekkyydestään; mikä kaikki minusta on, kuten ilmaisin, aivan ymmärrettävää: luonnollisista syistä, suuremmasta elämästä syrjään jääneinä, talonpojat ovat tietenkin ahdasnäköisiä ja ahdasmielisiä. Ja erikoisessa määrin itsekkäitä, ovelia, mikä johtuu heidän elämänurastaan: siitä, että heidän enimmäkseen on toisten apua vailla suojattava itsensä, elettävä. – Niin, vaikka kunnioitan talonpoikaa kansakuntain suurimpana vahvuutena, – niinkuin jotakin alkuvoimaa, välttämättömyyttä, luontoa, niin maalaishenki on minulle persoonallisesti, anteeksi, hiukan vastenmielistä. Olkoot he rauhassa siellä, hoidellen omia asioitaan: silloin on kaikki hyvä. Kulttuuri tietenkin on muualla. Ja minulle tämä kylä: täällä saavat ihmiset elää maalaisuudesta vapaina, lähinnä ainoaa isompaa henkistä ahjoamme, pääkaupunkia. He elävät yleensä paljon erillään toisistaan, kukin yhteydessä vain ystäviinsä, joita voi valita kaupungista mielensä mukaan. – Kyläni väestön yhteiskunnallinen asema? Virkamiehiä, työläisiä, joilla on omat tupasensa, – ja etenkin paljon trokareita, spriin ja muiden väkijuomien kauppaajia. Ja nousukkaita, näinä yleisinä keinotteluaikoina pinnalle päässeitä. Pari pikku tehtailijaa: tässä edessäsi yksi heistä, aivan pieni. Siis erikoislaatuisia ihmisiä, jotka voivat kiinnostaa uutta katselijaa. Odotahan, jos tänne jäät, niin näytän kaikista näistä puolihelsinkiläisistä eräitä sinulle. – Mutta sinua alkaa tosiaan paleltaa, poika-parka. Juostaan jo alas ja mennään hankkimaan sinulle ensiksikin kengät, vai mitä?"

Rouva Hotti

He lähtivät alas mäeltä. Kuljettaessa kohti erästä isoa ruskeaa huvilaa, joka näkyi alangolla, ei etäällä Vantaasta, joka solui näiden niittyjen ja peltojen takana tyynenä ja harmaana, matalain rantain välissä ja jäiden railossa, sanoi Sorsimo:

"Ohimennen: tuosta huvilasta, tuosta, jossa on kolme kerrosta, voisit ehkä saada vuokrata huoneen; siellä niitä usein on vuokrattavana. Poiketaanko nyt kysymässä?"

Ennen kuin jouduttiin huvilaan, kertoi Sorsimo:

"Omistaja on eräs leskirouva. Osti tuon huvilan vuosia sitten, kun asuntokeinottelu, suuren sodan suloisia hedelmiä sekin, oli alkanut, mutta vasta kukassa, joten hän ei liene heittänyt näistä paristakymmenestä huoneestaan rahojaan hukkaan, vaan voitti heti viiden kuukauden kuluttua viisinkertaisesti. Niin hän on tarinoinut. Hän tuli muuten tänne maalta, on siis maalainen; kuului myyneen kaupunkitalonsa, joka hänellä oli Kotkassa, näiden parempain mahdollisuuksien vuoksi. Hän on muuten uskonnollinen ihminen, ja varsin kunnollinenkin, mielestäni sopiva sinulle vuokraemännäksi; pidäthän uskonnollisista ihmisistä."

Nyt he tulivat laajan tontin portille, jonne harvan koivikon läpi näkyi kokonaisuudessaan piha-aukeaman keskellä romottava rakennus isoine ikkunareikineen, maalattu keltaiseksi tai ruskeaksi, sellaiseksi kuin vanhoissa pikku kaupungeissa joskus on tapana:

"Äkällä", sanoi kaljatehtailija, – "no, enpä suinkaan tahdo loukata ehkä paikallismuistojasi, jotka ymmärrettävästi voivat olla sinulle rakkaat."

He tallustelivat etemmäksi pihalle. Siellä touhusi leveällä puulapiolla lunta luoden ja jotakin virttä kovaäänisesti hyräillen erikoisen kookas ja muhkea nainen, leveäposkinen, sinisilmäinen, harmaatukkainen, pystyin sieraimin, hiukan parransänkeä leukapyöristyksessä. Nainen tähysteli heihin terävästi, ja kun hän ei näyttänyt Sorsimoakaan oikein tuntevan, kysyi tämä, oliko hänellä kunnia puhutella talonomistajatarta. Vastaus oli myöntävä, Sorsimo mainitsi olevansa saman kylän asukkaita ja esitteli itsensä, ja silloin rouva hänet jälleen tunsikin, tullen varsin iloiseksi. Sorsimo esitteli nyt metsäherra Sampilan, ja nainen puolestaan itsensä: "Hotti, minä olen rouva Hotti." Ja hän kysyi vieraiden asiaa, – kysymys tehtiin hieman tuikealla äänellä, joka kuitenkin kirkastui, lämpeni ja muuttui aivan kohteliaaksi, kun hän kuuli, että häneltä kaivattiin vuokrata huoneita; ja näin tapahtui varsinkin siitä kaljatehtailijan huomautuksesta, että metsänhoitaja, jonka kuluneisiin ja huonosti voideltuihin saappaisiin rouva loi epäileviä silmäyksiä, oli muka kovin rauhallinen, siisti, säntillinen ja varoissaan oleva mies, – "siisti kuin pulmunen ja siivo kuin lapsi", naurahteli kaljatehtailija. Silloin ilmaisi rouva, että hänellä tosiaan oli tällä hetkellä eräitä huoneita vuokrattavana: hän oli ajanut eräästä "lokaalista" entiset asukkaat tavaroineen pois, ja jo ennen määräaikaa, mutta laillisista syistä, koska he olivat viettäneet sopimatonta elämää, soittaneet illoin harmonikkaa yli sovitun kellonlyömän. Rouva arveli voivansa vuokrata ne huoneet kalustettuinakin; ja pelkästään yhdenkin huoneen, jos hinnasta sovitaan; ja hän pyysi, vielä Sampilaa tarkastettuaan ja asettaen lapionsa huolellisesti seinää vasten pystyyn, herroja sisään katselemaan huoneita, kumarsi heille syvään ja lähti itse edeltä availemaan ovia. – Huoneisto, josta vuokralaiset oli häädetty, oli aivan tyhjä, mutta rouva lupasi järjestää siihen huoneeseen, jonka forstmestari ehkä valitsisi, huvilasängyn, – "tietysti siistit, mutta yksinkertaiset polstarit", vakuutti hän hiukan kivahtamalla, kun kaljatehtailija tarkisti tätä yksityiskohtaa, – ja pöydän, tuolit, sohvan ja luonnollisesti, pesukomuutin. Maksusta, jonka rouva esitti ensin hiukan arvelevasti, mutta sitten itsensä rohkaisten, ei koitunut Sampilan puolelta riitaa, vaikka se yht'äkkiä alkoi hipua kalleimpien rajaa, kuten rouva myönsikin: "Mutta niin maksetaan nykyään kaikkialla paremmissa paikoissa." – Kleophas aprikoi, jäisikö hän tosiaan Krokelbyhyn vai ei. Mutta neuvottelu jatkui; eikä sitä kestänyt kauan, rouva Hotti kävi ottamassa vuokrasopimuslomakkeen, ja yht'äkkiä menivätkin kaupat kiinni. – Sampila muuttaisi tänne kuitenkin vasta jonkin ajan kuluttua, sanoi Sorsimo. – "Sama se, kunhan vuokranmaksu alkaa huomisesta", vastasi rouva. Ja nyt hän oli niin tyytyväinen, että innostui viemään herrat katselemaan omaakin asuntoaan, joka oli varsin iso.

"Pidä nyt silmykäisesi auki, mieltyäksesi tulevan vuokrarouvasi kieltämättömiin avuihin", kuiskasi Sorsimo Kleophaalle, kun he seurasivat rouva Hottia hänen huoneistoonsa, jonne mentiin alaeteisestä, toisista, isommista portaista.

Samalla kun rouva sitten näytteli heille salinsa ja siinä rehottavat "pelakuut" ja "vossikat", siepaten ikkunoista ohimennen kiinni eloon heränneitä kärpäsiä, ja ruokasalinsa, ja raotti makuukamarinsakin ovea, haluten näyttää sielläkin versoilevia kukkasia, ja liikuttaessa täten huoneesta toiseen rouva kertoi, minkä verran oli huvilasta maksanut, ja kyseli innokkaasti, oliko hinta ollut liikaa. Hän näytti hyvin tyytyväiseltä, kun kaljatehtailija vakuutti hänen saaneen 50 000 puhdasta voittoa, ja huudahti:

"Niin muutkin arvioivat, kiitoksia. Jospa nyt ei vain tulisi mitään muutoksia ajassa, etteivät ihmiset, tarkoitan sellaisia kuin kommunistit, ryöstäisi ihmiseltä hänen rehellisesti ansaittua omaisuuttaan..."

Kaljatehtailija rauhoitteli rouvaa, väittäen, että me tässä maassa olimme jo kokeneet tuollaista komentoa ja osasimme sitä yleensä varoa.

Rouva Hotti iloitsi uljaasta huoneistostaan.

Yksi harmi hänellä kuitenkin oli tässä hyvässä huvila- ja palsta-asiassa, yksi oikea harmi; – jos oli muitakin, kuten esimerkiksi se, että naapuri oli tehnyt raja-aitansa rumasta piikkilangasta, kun sen olisi pitänyt olla somia puusäleitä. "Mutta pahin harmi on se, että entinen omistaja, jolta palstan ostin, oli vuokrannut yhden nurkan palstasta kahdelle vanhalle neidille, Hummelineille, heidän eliniäkseen. Siitä on heillä kontrahtikin, kirjallinen kontrahti. Nuo naiset ovat aikoinaan rakentaneet tänne vuokra-alueelle huvilansa, – tulkaahan ikkunaan katsomaan sitä hökkeliä. Ja nyt ne vanhatpiiat eivät tahdo muuttaa palstalta pois, eivätkä myydä minulle tölliään, sitä joutavanpäiväistä palstannurkkaa ennen kuin ovat kuolleet. He saattavat elää kauankin, he ovat sitkeähenkisiä kuin kissat, se on vanhainpiikain tapa, sellainen kitsas elämä säästää voimia. Mutta", harmitteli rouva Hotti, "minä... minä tahtoisin senkin osan palstaa! Sehän nakertaa nelikulmaiseen palstaani kolon nurkkaan, tahtoisin nauttia siitä jo eläessäni, minun on mahdotonta olla ilman sitä. Miksi he tekevät kiusaa? Katsokaa nyt: tuollainen pieni nurkkama", sanoi rouva Hotti kääntyen jälleen ikkunaan ja osoittaen aitaukseen, jonka sisällä oli pikkuinen asuinrakennus, kuin iso koirankoppi. "Heidän vuokraamansa maa, joka heidän kuoltuaan joutuu kauppakirjan mukaan minulle, on niin ahdas, että heidän rakennuksensa parhaiksi mahtuu siihen: yli ei jää sijaa yhtään, – ei sen vertaa, että heidän stakettinsa sisälle voisi pykätä mitään rakennusta, hihi, – ei pienintäkään putkaa."

"Haluaisivatko he sitten pystyttää siihen jonkun putkan, esimerkiksi limonadi- tai leipäkojun?" kysyi Sorsimo.

"Millä? Heillä ei ole rahaa! He ovat aivan tyhjillä, ovat postineitejä, heillä on pieni postineitien eläke, heillä ei ole kerrassaan mitään kuin tuo kyhäys, jossa on kaksi huonetta, ja niissä asuu myöskin kaksi koiranrakkia. He eivät voi muuttaa rakennustaan pois; ja – niinpä se lopulta jää minulle!" huudahti rouva Hotti yht'äkkiä tämän selityksensä lopuksi. Hän oli hetkisen vaiti, sitten hän jatkoi:

"Mitä he lopulta mahtaisivat sellaista vastaan, jolla on mahti? Minä olen ahkeralla työllä, totisesti työllä ja tarmolla, sillä minulla on tytär, ja on ollut mies, – rehellisellä työllä koonnut sen, mikä minulla on, niinkuin sanakin käskee: 'Otsas hiessä pitää sinun leipäs syömän.' – Ja minulla on jo keinokin, jolla saan heidät siirtymään palstani nurkasta pois", naurahti hän, hiukan hämillään. "Ei siitä oikeastaan ilkeäisi puhua... se on niin sikaneeraavaa." Ja hän tirskahteli ja peitteli punastuvia kasvojaan. "Mutta tehän olette aikuisia herroja, ette nuoria neitosia. Hihihi, heidän vuokrapalstallaan ei ole erästä... häpeä sanoa... sitä erästä rakennusta... sitä erästä..."

"Kansliaa? Kukkelikuijausta? Sitä Nooakin arkkia, jonne koirakset ja naarakset eivät yhtä aikaa mene? Sitä, jossa keisarit käyvät ilman rouvaa ja kolmivaljakkoa?" kysyi kaljatehtailija hyvin osaaottavasti.

"Juuri sitä", huudahti rouva Hotti. "Sillä sinne ei sitä mahdu, ei mitenkään mahdu, kuten sanottu, niin pieni heidän vuokra-alueensa on. Eihän sitä voi rakentaa ihan heidän ovensa eteen, ja siinäkin olisi alaa vain pari metriä. Eivätkä he kai nyt pitkin nurkkia: siitä saisin terveydenhoitajan puuttumaan asiaan. Sillä, selittääkseni, entinen omistaja antoi heidän käydä tällä puolella, minun 'muskettisoturissani', hihii... Mutta nyt minä olen päättänyt, että minä en anna, se ei ole sopivaista: nähdä nyt vieraita ihmisiä juoksentelemassa palstalla. En anna! Nuriskoot vain, minä olen puhunut heille suosiolla, itse olen saanut maailmassa aina selvittää asiani, ja ne ovat kunnossa, vaikka ovat olleet tosiaan vaikeita, Jumalan avulla, minulla on tytär ja on ollut mies elätettävinä. En, sitä minä en voi sallia. Juoskoot kylällä. Sinne on kyllä täältä pitkänlainen matka, kun on pakko juosta. Mutta – en! Ettekö tekin, herra tirehtööri, luule, että heidän silloin täytyy luovuttaa minulle tuo palstanurkka, jonka omistaja todellisuudessa olen, nimittäin joko siirtää huvilansa pois tai myydä se minulle, sillä minä tarvitsen ehdottomasti sitä, minulla on tytär, joka menee naimisiin, eikä siihen voi tietenkään olla pitkä aika. Ettekö luule?"

Kyllä, Vihtori Sorsimo luuli, että postineideille tulisi piankin ehdoton pakko siihen:

"Leikkiä laskien: Mussolini siellä Italiassa antaa häiritseville vastustajilleen tippasen risiiniöljyä, ja sama pakko tässäkin, viiltävä pakko!"

Rouva Hotti nauroi, hiukan ällistyneenä. Mutta onnellisena.

Muutakin vielä juteltiin: Italiasta, Ranskasta, kotimaisista oloista, kommunisteista, jotka olivat viime syksynä tanssineet punapaidat yllä Lapualla jne. Ja sitten erottiin. Rouva saatteli heitä keskelle pihaa, jäi siihen seisomaan ja katsomaan postineitien vuokraamalle palstalle, ja alkoi laulaa virttä.

"Ylistää armeliasta Jumalaa siitä, että on näinä vaikeina vuosina pelastunut rikkauden alkuun, ja hautoo mahdollisuuksia, miten saisi postineidit luopumaan ainoasta omaisuudestaan", naurahteli Vihtori Sorsimo ystävälleen. "Kuules, kuinka hän nyt veisaa: iloinnee, kun vakuutin hänen keksintönsä onnistuvan. – No, hän tuntuu näin läheltäkin katsoen varsin kunnon ihmiseltä, tuo hurskas leski, joten hän varmasti täyttää mitä sinulle lupasi... Ehkäpä miellyt häneen ja viihdyt hänen hoivissaan."

Kleophas Leanteri ei tietänyt, mitä vastata. Hänen sydäntään ellotti, niin, oikein sydäntä; hänen, viattoman, sielua kauhisti kuulla rouva Hotin veisuuta. – Kleophaan hämmästyneen ja sekaantuneen naaman huomatessaan Sorsimo hymähteli: "Vanha juttu pikku muodossa Nabotin viinamäestä tai köyhän lampaasta. – Mutta jatketaanhan nyt matkaa, ja vilkkaasti, ettet vilustu. Tuoltakin saisi jalkineita, tuossa on osuusliike Elanto. Mutta älähän sitten, jos rouva Hotin luo asetut, huoli sanoa tehneesi ostoksia Elannosta, hän lienee siinä suhteessa ankara, tai – mistä minä sen oikein tiedän. Se ei olisi kuitenkaan kumma. On paljon sellaisia porvareita, jotka karttavat parhaitakin osuusliikkeitä, paitsi vähävaraisuutensa tähden, koska niissä ei anneta luotolle, myöskin periaatteesta, oikeastaan jonkinmoisesta vaistosta: nehän ovat ikäänkuin vastalause yksityiskeinottelulle, jonka hyödystä hekin, jos Luoja suo, voivat kerran maailmassa päästä osallisiksi. Mieluummin he ostavat kalliimmalla huonoa tavaraa pienistä yksityispuodeista kuin tällaisista liikkeistä, joissa eri tavaralajit ovat kylläkin hygieenisesti omissa osastoissaan ja tiskit ja hyllyt välkkyvät puhtautta, kun taas monenkin pikku puodin ikkunassa näkyy rinnatusten tupakat, rinkelit, riisiryynit, hiirenryynit, sillit, petrolit, lihat..."

"Ja rusinat! Ja renikat, jollaisia minun lapsuudessani möivät. No, ne haisivat tosin lamppuöljyltä, mutta – maistuivat kuitenkin niin hyvältä!"

"Anteeksi", naurahti Vihtori Sorsimo, "tietysti ne maistuivat hyvältä, ymmärrän hellyytesi muistojasi kohtaan. – No, tuossa se puoti nyt on, niin voit jättää matalat kenkäsi odottamaan – pohjolan aurinkoista kesää."

Herra Kaltti

Näin pian varustautui Kleophas Leanteri toisen "viettelemänä" puolittaiseen klimaattiasuun, joskin hänellä oli vielä, kunnes saisi tavaransa veljeltään Viipurista, se komea lippalakkinsa, jonka olemme nähneet Parisissa ja joka muuten soveltuikin melkoisesti Etelä-Suomen ilmastoon, sillä täällähän talvi saattoi koska tahansa vaihtua vesikeliksi, ja yllään kesäinen päällystakki, ja nyt jalassaan nitisevän uudet "kokokengät" ja niiden päällä kiiltävät kalossit, "pikikaukalot", kuten Sorsimo väitti sellaisia synnyinseudullaan talonpoikien sanoneen.

Sitten hän asui edelleen Sorsimon luona, joka näytti koettavan tehdä vieraansa oleskelun rattoisaksi. Hän vihjaili lörpötelleensä (heimonsa luonteen mukaisesti, sillä hän oli muka "joutunut konnuudesta varkauteen", koska oli syntynyt Konnuksessa ja kasvanut Varkaudessa, mutta jo varsin nuorena siirtynyt Helsingin puolelle), lörpötelleensä aivan liikaa asioista, joita yleisesti sanotaan vakaviksi: "Ja ehkä ne ovatkin vakavia, en tiedä..." Ja siksi hän nyt vain soitteli ystävälleen gramofonia, – pianoa ei hän osannutkaan soittaa; näytteli hänelle kirjojaan, joissa oli muutamia harvinaisempiakin, muistoesineitä matkoilta, valokuvia; keitteli väkevää kahviaan ja voimakkaita ruokiaan; mutta ennen kaikkea hän kehoitteli Kleophas Leanteria – makailuun:

"Se on ehkä nautinnollisin seurustelutapa. En tarkoita makailua valveillaan ja jutellen niinkuin esim. muinaisroomalaiset mässätessään tai helleenit Platonin Symposionissa, vaan tosiaan sitä, että visiitille mennessämme asetumme heti makaamaan. Minulla on kaunis muisto sellaisesta seurustelusta erään toverini kanssa. Kun me tulimme toistemme luo eikä sattunut mitään vakavaa puhumista, ehdotti hän, tai yleensä toinen meistä, että, turhien kohteliaisuudesta johtuvien ja ikäväin lavertelujen asemesta, ruvettaisiin makaamaan. – Niin tehtiinkin, hän esimerkiksi sohvalle, minä sängyn päälle tai päin vastoin. Ja tunnin kuluttua herätessämme vilkaistiin kelloa: 'Kas niin, aika onkin nyt erota.' Ja me erottiin, lähdettiin toistemme luota kotiimme, – olimmehan kestinneet toisiamme makealla unella. – Nuku, ystäväiseni: vita somnium breve."

Sitten, päivän tai parin (taikka kenties vuorokauden ja viiden ja puolen tunnin, kahdenkymmenenviiden minuutin) kuluttua, jolla välin oli käveltykin ulkosalla, sanoi Vihtori Sorsimo:

"Sinulla on nyt pikikaukalotkin, ja kun minun pitäisi vähän ryhtyä työhönkin, nimittäin käväistä viimein tehtaantapaisessani (jossa eivät vielä tietäne, että olen palannut kotimaahan, – väki hoitelee panimoa miten haluaa, ja se tuottaa juuri sen verran kuin tarvitsen) – niin nyt voisit kävellä hiukan kauemmaksikin, jos haluaisit katsastella 'olutrykiäni'."

He lähtivät. Taivalsivat kylän valtakatua, Petäjäkatua.

Tuolta marssi heitä vastaan mahtavan näköinen herra, hiukan omituisen värisissä pukimissa, nimittäin huomattavan punertavissa. – Sorsimo, joka ei sittenkään tuntunut jaksavan hillitä alinomaista vilkasta kieltään, sanoi:

"Hei, katsos, tuolla tulee Myrskyn Jorkka!"

"Mikä myrskyn Jurkka?"

"Koska on Myrskylästä. – Kuningas! Vapaaherra. Ainoa, jolle Suomen kansa, joka on niin arka sille tulevista veroistaan, on antanut täydellisen verovapauden. Siis rälssimies. Aikamme ritari. Tyyppi miehistä, jotka, vaikk'ei heitä lienekään aivan 96 prosenttia kylän miehistä, antavat kylälle 96 prosenttisen värin."

"Mitä tällä lapidaarisella lauselmallasi meinaat?" kysyi Kleophas Leanteri. "Mikä on Myrskyn Jurkka?"

"Ei suinkaan Jurkka, vaan Jorkka", oikaisi Sorsimo nuhtelevasta "Myrskyn Jorkka. Jorkka Kaltti. Vähänpä tiedät, kun et tunne maan mahteja, tällaisia ikäänkuin kultakannuksin kilisteleviä ritareita, nykyajan peloittavia kondottieereja, Colleoneja, kansanvaltaisen maan täydellisiä vapaaherroja, paroneja, ruhtinaita. Kuka on Myrskyn Jorkka? Sepä kysymys! Jorkka on Jorkka. Hän on herra Kaltti, tietysti. – Mitä mainitsin sinulle eräästä lajista yhdyskuntani asukkaita?"

Kleophas ei oikein ymmärtänyt, siivosti hän odotti. Ja Sorsimo kertoikin, kun Myrskyn Jorkka oli marssinut, helisten ja kalisten, laulaen ja nauraen, pulisten ja pulputtaen ja pihisten, heidän ohitseen:

"Muistitko katsoa hänen komeaa turkkiaan – (piisamia vai kengurunnahkaako lienee?), joka liehui avoimena, niin että hänen nuori vatsansa näkyi kaksine kultaisine kellonperineen. Setelitukkukin puhkeili esiin turkin sisätaskusta, ja toinen ulkotaskusta: sinne molempiin noita roskapapereita oli tungettu, mikäli mahtui. Komea mies, he? Punainen, iloinen, kirkassilmäinen... Mutta ei tämä vielä ole mainittavaa! – Mikä hänen turkkinsa ja takkinsa alla mahtoi kalista ja pulista? Kuulitko niitä ääniä? Selitän aivan kohta. – Niin, ei tämä komeus vielä mitään mainittavaa. Näkisitpä hänet Helsingissä! Chic! Näkisitpä hänen astelevan siellä jonkin ravintolan edustalla, esimerkiksi Kämpin, nousseena välkkyvästä Fiat-autostaan, jonka hän on totuttanut kiitämään hurjaa vauhtia, toistasataa kilometriä tunnissa. Näkisitpä hänet Kämpin edustalla astelemassa, keltaiset hansikkaat kädessä. Edestakaisin: Chic! Nyt hän riisuu toisen hansikkaan, juhlallisin elein, oikeasta, isosta käpälästään ja sovittaa sen vasempaan käteensä, hopeanuppisen keppinsä viereen, jossa lukee kaiverrettuna hänen nimensä. Paljaalla oikealla kädellä hän sitten tunnustelee pönäköitä takapuoliaan, ynnä myöskin etupuolelta haarojaan, sillä eräissä kioskeissa hän on lukenut gentlemannin ohjeen: Please adjust your dress before leaving, ja oppinut, mitä se merkitsee. Sitten hän menee sisälle hotellin eteiseen, tunnustelee taka- ja etupuoliaan, perkailee itseään kuvastimen edessä, peilailee. Hän kopeloi aluksi etupuoliaan, mutta sitten kuitenkin etupäässä takapäätä, housuja, jotka ovat hohtavan punaiset, kaikkein uusinta muotia, ja myös takkiaan, samaa kallista muotikangasta. Sen jälkeen hän vähän kävelee eteishallissa, pää pystyssä, käsivarsiaan heilutellen, näyttelee itseään. Hän osaa kävellä kengänkärjet ulospäin. Muuten hän kävelee suunnilleen kuin Kerjäläisoopperan Puukko-Mackie. Hatun hän on vielä pistänyt päähänsä, se on vaaleanharmaa huopahattu, hyvin matala ja litteä, sellainen, joita hinttapulit käyttävät..."

"Mikä on hinttapuli?" kysyi Kleophas Leanteri.

"Platoninen herrasmies", vastasi Sorsimo. "Kylläpähän saat Helsingissä nähdä, jos täällä vähän aikailet. – No niin, Myrskyn Jorkka kävelee siis hallissa, lumivaalea huopahattu hyvin vinossa, olkapäitään notkutellen, kyynärpäät koukussa, hymyillen, onnellisena, kaulassa tummanpunainen silkkiliina, jalassa kenkien päällä hienot damaskit. Hän menee vasemmalle, hän katsahtaa ovesta kadullekin, huomaisiko hänet ken: 'Hieno mies, kuninkaan lanko', kuten eräs sankari indialaisessa Savivaunut-näytelmässä kehuu. – Hän vilkaisee pikku Kampiin, kurkistelee isoon saliin. Vain itseään näytelläkseenkö hän tekee näin rauhattomia? – Ei, hän odottelee jotakin henkilöä; kopaisee välillä etupäässä takapäätänsä, että puku olisi kunnossa, nostaltaa housujaan kauluksesta, sillä hän käyttää vielä nahkavyötä...

"Ja sitten odotettu tuleekin: sorea neito eräästä helsinkiläisestä pankista, jopa ruotsalaisesta, neito, jolle Jorkan rahat ovat kuitenkin kielikiistoja tärkeämpi seikka, tärkeämpi ruotsalaisuutta ja parempaa rotua, sillä ymmärrättehän, että Myrskyn Jorkka Myrskylästä on suomalainen. Neito riisutaan (kuten eräässä äsken ilmestyneessä romaanissamme sanotaan: 'Rakastuneet riisuutuivat ja alkoivat illastaa'), he menevät oikealle, ravintolaan, valitsevat pöydän, jolle neito saa tilata mitä parhainta talo voi tarjota: 'Pötyä pöytään vaan, minä pihvaan', sanoo Jorkka, ja sytyttää paperossin, josta antaa neidon tartuttaa tulen omaansa: 'Nai tuosta tuli.' Vetäisee muutaman sauhun, ja siten paperossi roikkuu hänen toisesta suupielestään niljaisena suoraan alas; hän makaa käsivartensa nojassa pöytää vasten kuin maalaisjullikka, joka hän on. He ovat nimittäin rakastuneita, he voivat oikein hyvin."

"Niin, mutta – mutta mitä tuo Jorkka sitten tekee? Ketä tai mitä yhtiötä tai virastoa hän palvelee?" kysyi Kleophas.

"Mahtavinta maailmassa: ihmisen intohimoa, – sen sanon ikäänkuin ylpeillen. Selvemmin puhuen: hän palvelee kieltolakia."

"Aa, salapoliisi, kieltolakipoliisi?"

"Ei. Kyllähän sellaisetkin voivat rikastua, jopa istua säätyläisten seurassa, jos ottavat vastaan lahjuksia salakuljettajilta. Mutta tämä herra kuningas, joka äsken meni kalisten ohitse, on korkeampaa luokkaa, hän on trokari. Yksi kuuluisimmista. Yksi miljonääreistä, vapaaherroista, nykyajan Suomen todellisista ruhtinaista."

"Ahaa", haukkaili Kleophas Leanteri henkeään.

"Ikävystyttävän vanha asia muuten", sanoi Sorsimo. "Siis: abi, male spiritus! [Kuten eräässä aikaisemmassakin aliviitassa, valittaa näiden pakinain sepittäjä tässäkin, että tämä tyyppi on vanhentunut (kirjallisuuden, kaikkein nopeimmin 'härskiintyvän' tuotelajin yleiseen tapaan), siis ajalta, jolloin hän oli vielä niin optimistinen, että luuli kieltolakia erään paheen syyksi ja vapauden paljonkin juoppoutta parantavan. Mutta: uskonasioista ei riitaa, – kukin saakoon tulla autuaaksi omalla uskollaan, ja sitähän on sekin käsitys, että on onnellisinta törsätä pöhnässä. Tekijän huom.] Mutta koska olemme puhuneet liiankin paljon tuon lain vastustamisen naurettavuudesta tohtori Törsön yhteydessä, niin vaatii tasapuolisuus lavertelemaan myöskin trokarien vastustamiseksi. – Lopultakin voinee siitä laista päätellä ainoastaan, ettei juoppous sen aikana ole lisääntynyt eikä vähentynyt, sillä kaikkihan riippunee viimeinkin jokaisen yksilön intohimosta, joka on ylin valtias, jota vastaan asetukset, myöntämiset tai kieltämiset, eivät merkinne mitään."

"Mistä intohimosta? Alkoholinko?" kysyi Kleophas. "Mutta... eihän sitä kaikilla ole, – vaikka minä niin surkeasti hairahduinkin siellä Parisissa... Mutta nyt en enää koskaan sitä tee, en koskaan. – Enkä ymmärrä, että eräät ihmiset oikein vakituisesti tahtoisivat yhäti maistella. Sehän tuo mukanaan köyhyyttä, skandaaleja, häpeää, tunnontuskia, erehdyksiä, koti- ja avioelämän häiriöitä, sairauttakin... lyhentää ikää..."

"Niin, kyllä. Mutta luuletko tosiaan (niinkuin 'raittiusdiktaattorit', tuon lain laatijat, ja monet pelkästään raittiuteen kallistuvat miehet, etenkin naiset, luullevat), että erään lajin ihmiset välittävät mitään siitä, että heidän elämänsä maailmassa hiukan lyhenee tai että he ovat hiukan sairaitakin? Mitä se haittaa? Elämä on liian lyhyt. He tahtovat 'ilon irti elämästä', kuten kansanlaulussa sanotaan, ja tarkoin irti, tästä halveksittavan lyhyestä elämästä. Eikä sen ihmislajin voimakkaimpia yksilöitä, joita voisi sanoa Dionysos-luonteiksi, estetä millään järkevyydellä eikä neuvoilla elämänsäästävyyteen. He eivät nimittäin näe sellaisessa säästämisessä mitään arvoa. – Mutta abi, male spiritus jälleen; puhukaamme hauskemmista asioista, Myrskyn Jorkasta. Jorkka asustelee täällä komeanlaisessa huvilassa, jonka hän on ostanut itselleen. Suurena herrana ja verovapaana paronina: se luokka on ainoa, jota Suomessa ei voi verottaa, – laillinen privilegio alkoholiaineiden kauppaajille. Maanviljelijäkin kykenee vielä salailemaan tulojaan, mutta Jorkka: kukaan ei yritäkään vapaaherraa verottaa, se olisi haaskattua vaivaa. – Poliisit? He kyllä kävisivät hänen luonaan totisillakin vierailuilla, mutta siinä alkaisi moninaisia vaikeuksia: ensiksikin vartioi hänen pihallaan kaksi mahtavaa koiraa, yöt koirankopeissa, päivin ympärysaitausta pitkin juoksennellen. Kaksi kahdeksan-, kymmentuhatta markkaa maksavaa koiraa, toinen niistä tanskalainen dogi, nimeltään Kultu: valkea, mustapilkkuinen niinkuin siihen olisi räiskytetty kattotervaa, – vihainen dogi, jolla on pää pystyssä kuin virkulla sotaratsulla; ja toinen koira, nimeltään Seteli, on schäfer, jolla on korvat kuin jättiläisyököllä ja joka yhtä päätä haukkua jylistää, varoittelee poliiseista. – Eihän poliisilla ole lupa ampua kenenkään koiria noin vain; ja sillä välin kuin poliisi odottelee aidan takana, että koirat tultaisiin poistamaan pihalta, ennätetään sisällä pistää aarteet oivallisiin varastoihin, näkymättömiin seinäkaappeihin, peltilaatikkoihin, joita on pöytälaudan sisässä, pianoon, gramofoneihin, seinäkelloihin, kaapeiksi muutettuihin uuneihin. – Sitten, jos poliisit päästettäisiin sisälle ja he jotakin löytäisivät (nim. suostumatta vain lasin reunalta lipaisemaan), eivät he uskallakaan kovin paljon löytää, sillä herttualla on kokonainen rykmentti palkkasotureita, joiden hän joko antaa uhata poliisia 'revolveri otsalla', tai määrää heistä jonkun ottamaan syyn niskoilleen, lähettää hänet puolestaan linnaan, tietysti 'stipendillä'. Hänen itsensä sopii istua pankkineidin kanssa Kämpissä, rengit, hanttimiehet tekevät tottuneesti työn; heidän joukossaan on hovihankkijoitakin, jotka hänen laskuunsa matkustelevat jopa ulkomaille, tilaavat jumalaisen nektarin hänen tiliinsä, kuljettavat sen laivoissa mantereelle ja monia vaaranalaisia teitä juopumusta kaipaavien kurkkuun, saaden ansaitun palkkansa, mutta prinsipaali saa liikeneroudelle tulevan päävoiton. – Kolmessa vuodessa hän lienee rikastunut kolmimiljonääriksi, eikä hänen viime aikoina ole tarvinnut tehdä muuta kuin nostella noita housujaan. – Hän on muuten varsin siivollinen, hän ei ole mikään konna, hän vain nostaa liikkeensä korot, leikkaa kuponkeja ja neuvottelee silloin tällöin esikuntansa kanssa uusista sotaretkistä, miten kuljettaa 'sitä itseään': tavaravaunujen tolppien sisässäkö, vai pianoissa, jotka kulkevat edes takaisin Sortavalan tai Oulun väliä, aina sama piano, – vaiko gramofoneissa, tai ruumisarkuissa, jotka sisältävät hänen mummonsa, siis pirtua, taikka siunattuun tilaan pukeutuneiden naisten vatsasta, sillä hänellä on myöskin naiskaarti, kuolemanpataljoona, johon hän ei kuitenkaan pakottane morsiantaan, koska hän on ritari. – Ainoastaan joskus hän, ikäänkuin pilalla, – ikäänkuin rutinoidusti opitun ammattinsa reminisenssin palauttamiseksi, – työskentelee itsekin karkeassa työssä: lähtee itse myyskentelemään. Kai hän oli nytkin sellaisella retkellä, koska hän niin pulisi ja pulputti ja helisi ja pölisi. Olen nähnyt hänet täällä Krokelbyssä keskellä kirkasta Jumalan päivää kulkevan täydessä sota-asussa: rautaan puettuna. Sinulla, vaikka olet niin kunniallinen, lienee sentään mielikuvitusta riisua alastomaksi mies, koska et tiedä, mikä hinttapuli on. Älä pelkää, ei se ole vaikeaa, Myrskyn Jorkka tehnee saman työn kyllä pankkineitosellekin, ja mitäpä siinä tottuneelle: naisen alastomuus on, päin vastoin kuin luulisi, vapauttava tunne, se on puhdistavaa ja puhdasta, sillä onhan alastomuus tavallisimmin sangen ruma: ihmisen ruumis on harvoin kaunis, ja puku viettelee pahimmin. – Riisukaamme nyt Jorkka! Kuvittele, kuinka hän kulki tässä pääkadulla piisamiturkissa, röksöttävissä housuissa ja keltaiset hansikkaat käsissä, joista hän kantoi toisella isoa nahkalaukkua ja toisella torikassia, – molemmat isoja, sillä hän on vahva kuin torpanpoika ainakin. Kassissa oli luultavasti spriikanisteri paperissa. Mutta arvaatko, mitä muhkean vaatetuksen alla näet? Onko hän nyt, kun häneltä turkit ja takit ryöstetään, alaston? Ei. Pintapuolisesti kyllä ehkä paitaan ja alushousuihin asti, mutta päällysvaatteiden alla hänellä on täydellinen rautapuku, keskiaikainen ritarivarustus, ei, vain peltipuku. Mahan päällä leveä, vatsanmuotoiseksi tehty kanisteri, joka sisältää pirtua, konjakkia, benediktiiniä, mitä tahansa, mitä vain tahdotte. Molempia karvaisia rintoja ('uroosta karvarinnasta kirot kilpistyy', sanoo Juhani Aho Panussa), loistavanäppyisiä rintoja peittävät litteämmät, rinnanmuotoiseksi käyristetyt kanisterit: niissä holkkuu konjakkia, Grand Marnier'ta, whiskyä, pirunpihkaa, Uimavettä, lipeävettä, mitä vain tahdotte! Kainaloiden alla pienet nerokkaat kanisterit, joissa hylskyy jotakin, – mitä vain tahdotte! Punaisessa niskassakin mahtaa istua kanisteri, haaroissa roikkuu kanisterimaisia pieniä italialaisia likööripulloja, mutta hienojen, lököttävien housujen takalistoja kattaa kaksi mykevää, pyöreää, kummankin pallonpuoliskon muotoista kanisteria: konjakkia, whiskyä, viinejä, pulituureja, lakkaa, sievettä, renskaa, burgunderia, helipompelia, molinavettä, sikunaa, likööriä, lökäriä, mitä vain tahdotte! Reidet ovat suojatut reisilevyillä, sääret ja pohkeet sellaisilla säärivaruksilla kuin Akhilleuksella ja muilla Troian sodan sankareilla. Siksi hän kulki niin haarat levällään, eikä turkkikaan mahtunut menemään kiinni: vatsalla oli kai sievoinen tynnöri. Mutta hyvää kuranssia vain, pelottomuus on parhainta salailua. Yes, please, adjust your dress! Välkkyvissä ritarivarustuksissa hän leijaa nyt voittoa kohti kuin kirkkotaulujen Pyhä Yrjänä, pukeutuneena rautaan ja – alkoholiin, kiireestä kantaan. Puksauta häntä vatsaan, se kolisee. Kosketa hänen käsivarteensa, se kalisee. Nykyajan ritari: joka nivel kanistereita, keskellä kirkasta Jumalan päivää, keskellä maantietä. – Hatussakin hänellä oli varmasti jotakin, mutta ei suinkaan pöhnää, älä luulekaan: oikea trokari ei ole paha juoppo, hän on afäärimies, selväjärkinen mies; hän remuilee ainoastaan voittojen jälkeen, tuon ruotsinmielisen pankkineitosen seurassa, josta, kuten sanottu, jokin -mielisyys on sentään vähemmän tärkeää kuin kultakielisyys, khrysostomoslaisuus: raha! – Niin, siellä marssia rämistelee Jorkka Kaltti kaikessa kunniassaan kylän sileäksi lanattua tietä damaskinilkoin, suloisesti soittelee iso nahkalaukku, jota hän kantaa: 'Pul pul!' – Hänen povitaskussaan, – sillä todellisuudessa hän ei tietenkään ole alasti, vaan on sitä ainoastaan meidän ei-likaisessa mielikuvituksessamme, – on paljon asiapapereita, selviä faktoja, seteleitä, mutta niiden joukossa myöskin kuuluvampaa, kirja nimeltä Kansallislauluja, joka on tehty läkkipellistä ja sisältää laulunvoimaa. Eläköön Dionysos, jota kyllä monet, terveyttään säästelevät ja elämäänsä vakavana asiana pitävät herrat ja etenkään naiset eivät ymmärrä, mutta jonka antamaan hurmaukseen toiset sortuvat ilomielin, sen näit tohtori Törsöstä. Tämän verran on siis kansaa rakastava ihanteellisuus saanut aikaan. Kansa on tehnyt suosikeistaan miljonäärejä..."

"Ei... eihän", väitti Kleophas, "eivät kai nämä nyt Suomen kansaa kokonaisuudessaan..."

"Ainakin he ovat osa siitä. Mutta hauskentaaksemme asiaa, joka ei kannata väittelyä, kohtaus erään tuollaisen Jorkan kotoa, sillä Jorkkia on täällä legio. Ajatelkaamme pientä mökkiä, jonka katto on tehty kokonaan kanistereista. Mikä hälinä sieltä pihalta jonakin päivänä saattaa kuulua? Siellä on odottajia. Emäntä hääräilee edestakaisin, huutelee piialleen: 'S' siunatkoon, minnekä ne putelit kaikki joutuivat? Tuo niitä kiireellä, tässä läkähtyy, kun jonottavat ja tunkeutuvat porstuaan!' – Niin, pihalla seisoo herroja ynnä hermoheikoiksi itsensä juoneita kansanmiehiä, joiden silmänvalkuaiset murjottavat kuin Indian tai Kuolajärven nälkääkärsivien. Siis talon emäntä huutelee keskellä päivää: 'Senkös elämää tämä on, olihan täällä ennen puteleita, taasko ne ovat loppuneet, tuo helkkarissa puteleita, pieniä putilkkoja, kannuja, kanistereita, tuo kiireesti puteleita, lennä kuin kekäle hännässä!' – Silloin tuleekin poliisi. Vieraat hajoilevat kuin tuhka tuleen: siihen suunnilleen koivet vielä kestävät näin keskellä päivää. Poliisi! Poliisi näille markkinoille. Mitä tehdä? Olisipa edes Jorkka kotona! – Poliisi on jo nähnyt odottavien jonon huvilan pihalla, kuullut omistajan huutavan ja vaikeroivan, ettei puteleita löydy tarpeeksi. Poliisin täytyy siis olla tarmokas, kunniansa vuoksi. Ja poliisi täytyy laskea sisään.

"Mutta eukkopa järjesti mukavasti asian."

"Kun poliisit puolen tunnin kuluttua tulevat mörskästä turhin toimin ulos, kertoo rouva Jorkalleen ja viinanostajille, jotka ovat palanneet metsästä: 'Eivät ne löytäneet mitään. Kaikki ennätin työntää piiloon. Mutta yksi 20 litran kekku jäi lattialle. Mitäpäs minä, näppärä akka: minä panin lapsen, Kikkelin, istumaan kanisterin ääreen, levitin tuukin kanisterin päälle, toin siihen lapselle leluja, sanoin: – 'Lapsi leikkii, kas noin, kun tulee vähän vieraita.' – Poliisi nuuskii, kaivelee, haistelee: ei löydä mitään. Eikä näe mitään. Kikkeli leikkii: se on siten etana se Kikkeli. Kuulkaahan sitä etanaa, kun poliisit lähtivät, niin eikös tuo etana, nelivuotias epeli, eikös se ollut huomannut, mitä tässä oikein meinattiin. Kuulkaas, mitä Kikkeli sanoi: 'Olipa piltua, mutta ei pollalit nähneet.' – Se on emäetana!'"

Mulliainen maalta

Näin jutteli Sorsimo, kun he astelivat Petäjäkatua, kääntyivät Mäntykadulle ja siitä Katajakadulle:

"Tuolla on Kyykosken sementtitiilitehdas", sanoi kaljatehtailija nyökäten päätänsä oikealle, jossa näkyi ryhmä seinättömiä katoksia. "No, mitäs pidit herra Kaltista, tästä pääkaupungin lähistön luomuksesta? Eihän niitä sellaisia koiranpoikia liene juuri siellä maan sydämessä... siellä kai on elämä hiljaista, viatonta...?"

Siihen ei Kleophas tietänyt, mitä oikein vastata: hän oli niin vähän kulkenut nimenomaan huomiota tehdäkseen – viime aikoina, jolloin tällaisia muutoksia väestössä oli tapahtunut...

Tie alkoi hieman kahlauttaa, lunta paksummalti.

Kun he tulivat erään kalliomäen juurelle, jota muuten ei näkynyt kuin vilahdukselta, sillä kuusikko kätki sen lumisuuteensa, huomautti Sorsimo:

"Mikäs mies tuolla seisoo? Näyttää katselevan niin epätietoisena ympärilleen, – ikäänkuin katselisi sinua? Lieneekö tuttujasi? Tai saattaapa katsella kumpaakin meistä. – Tuo tuolla kalliolla, jalassa saappaat, joiden päälle on vedetty kalossit, päässä vihertävä saksalaistyylinen alppihattu, josta puuttuu ainoastaan sulka, kädessä 'vaatekeppi', kuten sateensuojaa eräillä seuduilla sanotaan."

Mies vilkuili tuokion heihin ja lähestyi sitten, jalat hiukan sisäänpäin, keikkuen kovasti sivuille ja keinutellen päätänsäkin vartalon tahtiin sivuttain. Hän nosti nyt hattuaan, jolloin näkyi kalju kallo, johon oli ikäänkuin jatkoksi luotu vielä toinen kallo, – puolipallo tai kalotti, kuten lantun puolikas toisen lantun päällä. Hän pyyhki noista palloistaan runsasta hikeä kädellään, jossa sateensuoja riippui, – hän oli nähtävästi juossut paljon. Ennen kuin alkoi puhua, sylki hän pikku pirahduksia oikealle ja vasemmalle, pisti "pääkappaleensa" "naulaan", siis lakin päähänsä, ja puhui:

"Tuota noin, antakeette anteeks, arvoisat herrat, mutta missähän se on Korpaksen huvila? Herra Korpaksen, teollisuusneuvoksen, – kyllähän sen jokainen tietää! Täytyyhän se jokaisen tietää!" huudahti hän äkäisesti. "Mikäs kylä tämä on, jos ei sellaista tiijettäisi: teollisuusneuvoksen, Korpaksen, intustriirotin, tietäähän sen. – Mie oon muualta, mualaismullikka, Sonninkylästä Savosta, mistä lie siihen nimeen tullut, vaikka enemmänhän tiällä on sonniloita kuin siellä, Pettersonneja, Anderssonneja ja Juhanssonneja, paljaita sonneja, ja Niklassonneja, – mualaismullikka, mutta se on tärkeä ammatti, eipä sitä iliman mualaismullikoita pitkän aikoo leukojen välissä potattia napsuteltaisi, iliman niitä Suarijärven Puavoja, joita myö ollaan... Kah, no niin, mitäs miun pitikään, tai minun: ossoon minä puhaltaa puhdastakin suomea, – mitäs minun pitikään, niin, nimeni on Mulliainen."

Herrat esittelivät nyt itsensä. Ja alkoivat jutella, Sorsimo ja Kleophas käyttäen tällä kertaa samaa murretta kuin Mulliainen, mikä Kleophaalta onnistuikin erinomaisen hyvin, Sorsimolta huonommin, koska hän oli niin kauan sitten kotiutunut tänne päin.

"Kah, ommoo suomeehan herrat huastaa", huudahti Mulliainen, "kaikki ollaan yksii Pulliaisii!" Ja hän hypähteli ilosta, vuoroin polveaan ja toista koukistellen. "Mie jo vähän pelekäsin, että en mie sitä ruossia ossoo, tiälä sitä mongertaavat kaikki, pirskatti! Pirskatti: ruossia Suomessa, ja ruossalaisia nimmii: tuoki Korppas. Mikä se o? Korppi se o, tai Korpi, mikä lie, pirskatti, mutta on muka viinimpää, rookas pillit, pirskatti. Prr... Miltä se näyttää ulokomailla, kun suomalaisilla, kun supisuomalaisilla, Suomen pojilla, Suomen tytöillä, suomalaisilla Suomen kansalaisilla, pirskatti, on ruossalaiset, rupiruossalaiset nimet? Eihän missään mualimassa, hävetä sietäis: Krokelby, Kokelpyy, Rokkels-Kokkels-Mokkelsbyy-Okkelbyy, onko tää nyt immeisen kieltä, eihän tätä oikee immeinen ymmärrä, mokkels-kokkels, rokkilan pokkilan, hokkis, pokkis... Rokkilaks pitäis tää kylä kiäntee, tai mistä mie sen tiijän, jos lienee niin, että mie kiänsin sen viärin. Rupiruossalaiset nimet suomalaisilla paikoilla! Niinkuin suomalaiset oisivat sen pahempia kuin muutkaan. Pirskatti: parempia ne on, tai ainakin ne on yhtä hyviä kuin muutkin, esimerkiksi ensimmäisinä olumppialaisissa, mitenkäs ne ovat Suomen nimmee lennätelleet ympäri mualimoo. Tunnettu nyt on Suomen mua! Tunnettu on nyt Suomen lippu! Reklaamia, tai mainontaa, sanotaan nykyään. Entäs se Sibelius, Sipelius, Sipilä, pirskatti. Siitä sen tietää, että me ollaan suomalaisii, – mutta: mittees minun pitikään, kah, nyt se justiinsa kieleltä lipsahti, sylki toi suuhun muuta. – Niin, missäs se Korpaksen huvila on?" kysyi hän yht'äkkiä.

Sorsimo heilautti kättänsä erääseen suuntaan, kuusikon taakse, ja lupasi lähteä opastelemaankin vähän matkaa. Sanoi, että he olivat tämän toverin kanssa tässä tavallaan aamukävelyllä. Kolmisin he sitten alkoivat tallustella tietä, joka yhä kapeni, koska huvilapolkuja erkani siitä pois yhtä mittaa.

Mulliainen purpatti, kiihtyi joskus omista sanoistaan niin, että alkoi väitellä toisia vastaan, jotka eivät paljon mitään hiiskuneet. Innoissaan hän hoilasi, äyski, kiroili sievästi, kehuskeli. Kun kalliomäki, jonka yli polku vei, jyrkkeni, niin hän ähkyi, puhkui:

"Tie? Onkos tää mikä tie! Jumatsukka, onkos tää tie! Kallioita, kiviä... Kunhan ette narraisikin pitkätukkaista, jymäyttäisi Puavoa... hm... jymähdyttäisi, kuten Helsingin kielellä sanotaan: osaan minä sitäkin kieltä... Onhan niillä herrasväillä hienoutensa kielessäkin! – No, leikkiähän se oli, vaikka mullikat eivät muka ymmärrä leikkiä, mutta sen minä sanon, pirskatti, että meijän puolessa sitä leikkiä ymmärretäänkin. – No, rookas pillit, enhän minä rehellisiä ihmisiä epäile, enkä minä pelkäisi, jos niikseen tulisi. Jumatsukka: pelko pois! Pirskatti! Mutta kyllä on tie: pukinpolku, tai Jaakopin tikapuut. Aijaijai, ihanhan tässä kahdeksi katkeaa, maha halkeaa, sivut lappautuu, suolet solmuun, niinkuin siellä meillä sanotaan, aijaijai..."

Nyt tuli uusi mäki, ja siinä aukesi uudistontti, jolta puita oli kaadettu maahan huiskin haiskin, rakennuspaikan tieltä. – Mulliainen:

"Mie oon... Entäs mehtä sitten: metsä? Metsä. Mitäs peliä tämä o? Puut kaikki kuavettu: tällaista parasta kuusikkoa, kuustoista markkaa kanto, hyvinnii, antaisin suoralta käeltä, – vaikka nythän ne tukinhinnat ovat niin alentuneet: uskokaa minua, maamies ei saa enää metsillä hakkuukustinkia, ennen sai toistakin sataa markkaa kannolta, oli se kulta-aikaa maamiehelle, kun se sota, joka Suomenkin vappautti, – tai suomalainen talonpoikahan se vappautti, me repäistiin itsemme irti ryssästä, haisevasta pukista, kulta-aikaa: kaikella sai rahhoo, juoksuhevosesta kakskymmentäviistuhatta markkoo... Rahhoo... Mutta voivoivoi: uskokaa minua: kansallinen vararikko tässä tulloo, lama-aika, kompretti tästä koko maalle, uskokee minua? Häh? Pirskis! (Hän sylkäisi kahden puolen.) Niin, – mitäs minun pitikään käläkättee, eikä valehdella, leukojani rumpata, jos häntä nyt ei häpiäisi että rumppaisi! Puut! Puut, metsä, me-etsä! Kun on hakattu tästä kaikki pois, kaikki puhtaaksi! Onko tämä metsänhoitoa, tämä tällainen, forsmestari? Eihän, eihän tällä tavalla saa hakata! Pitää siemenpuut jättää... Tähän ei kasva uutta metsää milloinkaan. Ei milloinkaan! Aijaijai, eipäs täällä vaan metsää osata hoitaa. Tulisitte näkemään meille metsiä... on niitä meillä metsiä! Ei sitä niin ihan tyhjiä sittenkään olla kuin luullaan. On minullakin neljättäsataa hehtaaria, hohhoh, ohhoh, onhan sitä, 'onhan sitä mahhoo ja rahhoo', kuten sanotaan, hehhee. Pertsana, ei näin saa metsää hoitaa! Lain edesvastuuseenhan tästä joutuu. Mitä? Minä luulin, että te sanoitte jotain! No, ainakin ajattelitte, jos ette sanoneet, ette sanoneet, ette sanoneet, että tämä onkin aiottu huvilapalstaksi. No, – se on eri asia! Mistäs mie sen tiesin, pirskatti! – Huviloissahan ne tiällä asuvat, mitenkäs muuten, hienoissa huviloissa, kaikki mukavuudet, vesijohto ja keskuslämmitys, kaikkea kuuluu olevan jo täälläkin. Niinhän ne herrat ja puolihelsinkiläiset, komiasti, ja likkoja likistelevät sohvilla, ja alakohuoliloita ryyppäävät ja konjakkiloita lipsuttelloovat... Kyllähän se Suomen kansa maksaa, kansa, joka raataa töitä. Mutta mie sanon, että se kansa on nyt kovilla: ei maanviljelys kannata, ei sa enää mitään, ei metrihaloilla, ei nahkoilla, ei ropseilla, ei Epkyytin parruilla, ei voilla, ei maidolla, ei rasvalla millään. Konkurssi tästä tulloo, uskokaa minnuu. Pankrutti koko maalle, pirskatti! Minkäkö tähden, häh? No ainakin lienette sanoneet, että minkä tähden? Perhana, pitäisi tuo jo ymmärtää: kun ei millään saa mitään, ja työpalkat alustalaisilla ovat entisillään, melkein entisillään, eikä saa kulkusällilöitä työhön, jos ei niille työnnä turvan täydeltä kultaa. Kommunismi! Tai ainakin sosialismi: sama se! Niin se on, uskokaa pois: jyräkkä tästä vielä tulloo, punikit taas tanssivat punaiset paidat pöksyjen päällä, maanmies ei saa leipäänsä, herrat lekottelloo. Mutta kommunismi pois, sanoo talonpoika, niskat marksilaisilta nurin, tai mänkööt Ryssän maalle, kaalihousujen luo, jotka tänne pyrkii, mutta se on toppia! Ei tule Ryssä tänne! Ei tule! Siihen minä oon valamis, – jumaliste: siihen sotaan! Toki ensimmäisenä. Öisin ollut vapaussodassakin, mutta sattui maha kippeeksi. Mitä? Jumal'auta, te ette tiedä, mikä se mahakatarri on, ainakin se housut töhrii, hehe, hehe, leikkiähän minä. Panivat leipomaan... – Mutta nyt oon ensimmäinen, jos se tulloo... Ja täytyyhän sen tulla, kun maa kohta kuolee nälkään, maamiehellä ei kohta oo kuin velekoo... Ja sen takia minäkin heitin koko raatamisen pois. Täytyi myydä talo; ja nyt katsastelen täällä itselleni huviloita että ostaa. Minulla on niitä neljätoista kierroksessa: pitää olla varova, niin se on, ei meitä pitkätukkaisia niin vain jytkäytetä, – jytkähdytetä, kuten sanotaan herrasväen kielellä. – Niin, huvilaa tarkoitan täällä ostaa, siinä alan elellä, vaatimattomasti, jos häntä lienee vähän entistäkin, hm... Paljonko? No on sitä vaan neljä-, viisisataatuhatta. Hm. Höm, pirskatti, eihän tässä nyt niin lehdellä pelata! Muamullikkakin se vain automapiileillä ajelee. Pitäisi minunkin ottaa uusi piili... kun nyt tässä huvilaherraksi ruvetaan! – Ka, satuin tässä joutumaan ihan turvasta kiinni. Missäs se nyt olikaan se Korpas? Se on iso huvila. Iso sen pitäisi olla, iso se on, kymmenisen huonetta kerrassaan, – niissä voi pitää hyyryläisiä, ja vesijohdosta vesi tippuu... tip, tip, ja vaikka konjakkitotia, he-hem-öhöm, ja värmeinleetingit, öhöm... Röhöm. Ymmärrättekö: herroja ollaan! Niin, mutta tuota: konjakkia... Tai jotakin? Mutta en minä nyt silti, pirskatti, en kai minä juopporatti ole, jos tuota joskus pisaran. Ei, ei, ei, älkää velikullat sellaista luulko... Iliman aikojanihan mie vuoan, voihan sitä vekkaastoo, niinkuin meidän puolella sanotaan. Hst, hyst: konjakkia? Viiniä? Tai vaikka sitä ihteään, pirtua. Hst. Hst. Hst!"

Hän vilkuili ympärilleen ja hyssytteli, ettei vain kukaan olisi sattunut kuulemaan, mitä hän tiedusteli herroilta.

"Älkää välittäkö, ei niistä asioista puhuminen täällä niin vaarallista ole", rauhoitti Sorsimo.

"Vaarallista? Kukas sitä on sanonut?" kivahti Mulliainen. "En minä vaaraa pelkää! Mutta mikäs hätä teillä on täällä... Mutta siellä meillä, maalaiselämässä: eihän sitä sellaisesta voi puhua siellä kuin miesten kesken... Johan akatkin elävältä söisivät. Ja kylä haastaisi...! No, suoraan sanoen, arvaisittekohan, ohimennen, mistä saisi vähän pirtua? Taikka konjakkia! Mitä hyvänsä sellaista, mistäs minä arvaan, kun olen maalta, turpeenpuskija. Pitäisi sitä vähän olla huvilankauppaa hieroessa... Ja muutenkin: pitäisi sen mullikankin vähän vilskutella, kun kerran Helsinkiin tulee... Ja joulukin on tuossa paikassa, veisin tipan miehenkellistäjää maalle. Jos saisin täältä, niin ei siellä kukaan tietäisi mitään..."

"Tuossa on yksi paristakymmenestä kapakastamme", neuvoi Sorsimo, viitaten edessä olevaan pikku huvilaan, juuri siihen, jossa oli kanisterilevyistä tehty katto.

Teollisuusneuvos Korpaksen huvila oli aivan tämän mörskän takana. Sorsimo osoitti sitä, ja tässä he nyt eroaisivat. Mutta Mulliainen esitteli vielä:

"Mitäs se nyt... niinkuin...? Pitäisihän sitä jotakin vaivojen palkaksi, kun muukalaista opastitte..." Ja hän pisti kätensä povitaskuunsa. – "Mutta", jatkoi hän, vetäen taskustaan esille setelinnurkkaa ja työntäen sen nopeasti takaisin, vetäen taas hiukan ja työntäen takaisin; "niin, mutta... No, jos ette, niin eihän sitä vierasta väkisin, kun ei kerran tahdo. Ja mitäs se näin miesten kesken, luvallanne sanoen: minäkin olen sivistynyt mies, olen käynyt lyseotakin... No, niin, muistetaan häntä tältä puolelta vasta, pannaan tuonne hampaankoloon. Kiitoksia hyrmykky. Hyvästi!"

Sorsimo ja Sampila näkivät vielä Mulliaisen pujahtavan, ympärilleen vilkuen, trokarin mökkiin. Sitten he jatkoivat matkaansa. Tulivat Käpykadulta maantielle, kohdalle, josta nuo Sorsimon kiittelemät vanhemmat rakennukset, punaiset, siniset ja vihreät, jotka ympäröivät torintapaista aukeamaa, alkoivat. Harppasivat nenäänsä pidellen yli mätänevän veripuron, joka lorui maantielle teurastuslaitoksesta, ja oikaisivat sitten yli suon, joka oli kuin järvenselkä, mutta jonka kituliaista petäjistä ja koivuistakin heti huomasi, että järvestä tai lammesta oli täällä turhaa uneksia. Ja sitten, uuden metsämäen takana, aukesi pieni alanne, siellä hohti valkea tiilirakennus; se oli Vihtori Sorsimon panimo. Pihalla, jonne pato, musta lammikko näkyi, osaksi jäätyneenä, osaksi avonaisena, virraten sulkuluukusta maantien alitse iljankoiselle kalliolle ja siitä pajukkoon, – pihalla tuntui voimakas imelä haju.

"Vierteen tuoksua", selitti Sorsimo.

Valkean rakennuksen ympärillä ryhmä muitakin, mustia ja punaisia rakennuksia. Sorsimo vei Kleophaan mallasriiheen ja sitten panimoon, jossa ison messinkipadan ympärillä puuhailevat miehet ottivat hänet vastaan iloisen hämmästyneinä, mutta samalla pidättyvästi, kun hän ojensi jokaiselle heistä kätensä ja esitteli heidät Kleophaalle:

"Hallikka, panimomestari, – Mäkäräinen, Varpunen, – Hupatius Varpunen, – Piggvari. Terveisiä Paratiisista."

Sorsimo puheli miestensä kanssa, ja sillä välin Kleophas katseli "rasseja", kuten hän kuuli niitä mainittavan, putkia, jotka tulivat toisesta huoneesta, ja koskettipa arasti vierrettäkin, joka tarttui mukavasti sormiin. Sitten Sorsimo näytteli hänelle hiivahuoneen, selitteli filtreerausmassan, jonka käyttämisestä Kleophas nyt viimein sai aavistuksen, ja he pistäytyivät kellarissakin, jossa eukot pesivät puteleita ja laskivat kaljaa "vadeista".

"Oho", sanoi siinä Sorsimo, "unohdin kysyä, ovatko valmistaneet vissin määrän neliprosenttista eräihin Helsingin ravintoloihin, ja meillekin, – jos vietät joulua luonani, kuten hartaasti toivon..."

"Ei, ei minulle ainakaan", sanoi Kleophas.

"No, onhan niitä muitakin suita... Ja kyllähän varaavat: miehiini voi luottaa kohtalaisesti, – niinkuin ainakin ihmisiin... Vain yksi heistä on punikki, tuo pitkä retkale Piggvar: lyö joskus kiukuissaan kaikki mäsäksi, omasta pahuudestaan... Pirukaan ei oikein hänen kanssaan voi tulla toimeen..."

Mulliaisen rahat

Kun Kleophas kahden päivän päästä iltahämärissä tuli kotiin, käveltyään siellä täällä kylään tutustumassa, sillä aikaa kun Sorsimo jälleen oli lähtenyt tehtaalleen, tiesi hän kertoa:

"Tapasin tuolla kirkon luona Mulliaisen; hän tiedusteli, missä täällä poliisikamari oli."

Sorsimo, joka oli lueskellut Iltalehteä, laski lehden polvelleen, – eikä virkkanut mitään. Hän istui vain nojatuolissaan pää kekassa, nenä pystyssä; – tuo nenäkäs nenä ja itsepäiseltä vaikuttava otsa saivat hänet muistuttamaan hiukan Paavo Ruotsalaista. Huulet värisivät, läpättivät, – mutta hän ei vastannut mitään.

"No?" kysyi Kleophas.

"Minä en sano mitään", virkkoi Sorsimo itsepintaisesti.

"Minkä tähden?"

"En mitään, en mitään", väitti hän. "Laskettele sinä nyt vuorostasi... jos tahdot."

"Mulliainen oli hyvin hermostunut", alkoi Kleophas, "ja me mentiin yhdessä erääseen puotiin kysymään, missä se poliisikamari oli. Mulliainen käytteli kovia, moittivia sanoja, hän kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut..."

"Hm", hymähti Sorsimo sittenkin, "sellaisia kuin: 'pirskatti' ja 'pirtsana'! Mutta: minä en sano mitään."

"Paljon voimakkaampia", oikaisi Kleophas. "Hän kiroili suorastaan karkeanlaisesti... Mutta kyynelet kiilsivät hänen silmissään..."

"Kaksi kuumaa kyyneltä sini-silmissään", naurahteli Sorsimo. "Mutta miksi herra posessionaatti näin riehui?"

"Häntä oli täällä törkeästi petetty. – Hän oli saanut kyllä sen Korpaksen huvilan ostetuksi..."

"Ja sitten?"

"Sitten hänen oli tehnyt mieli maistella..."

"Ryypätä harjakaisia?"

"Niin, – ja, kuten hän kai meille mainitsi, hankkia sinne maalle jouluviinojakin. Ja niissä hommissa hän oli kohdannut täällä joukon nuoria miehiä, jotka olivat kysyneet häneltä tahtoisiko hän sitä: pirtua. – Hän sanoi ensin pelänneensä heitä, sen hän myönsi, aikoneensa mennä tiehensä..."

"Mutta joku sälleistä houkutteli: 'Isäntä, pirtua, konjakkia, ja – likkoja.' Tunnusta pois, siihen tapaan hän hoki."

"Kyllä, Mulliainen taisi mainita minulle jotakin sellaista kuin tytöistäkin. – Ja silloin hän, onneton, pysähtyi niiden kelvottomien miesten kanssa puheisille."

"Hyvin salaisesti, jonkin nurkan takana tai kuusen varjossa. Muistathan, miten hän vilkui ympärilleen ja supatteli, näkisikö ja kuulisiko kukaan, kun hän sattui meidän seurassamme hiiskahtamaan jotakin alkoholista? Kotonaankin hän kai maistellee, niinkuin itse vihjaili, ainoastaan yliskamarissa ja öiseen aikaan, ettei – äiti näkisi... Ei toki tahdo pahoittaa äitinsä mieltä: maalla ollaan niin arkoja ryypyistä, niistä kuiskitaan ja sihistään ikäänkuin valtiosalaisuuksista, maailman perustukset horjuvat, jos ryyppylasi suuhun horjahtaa. Siksipä siellä sissitellään salakammareissa, – kunnes tulee aika hoilata keskellä raittia ja ammuskella... No niin, jopas kieleni laukesi! – Kuinka sitten kävi?"

"Niin, ne miehet olivat vietelleet hänet johonkin mökkiin, ja siellä ne antoivat hänelle ehkä ryypyn liikaa..."

"Jota hän himoitsi: varmasti hän oli myöskin sitä varten Helsinkiin tullutkin."

"Hän juopui siitä..."

"Yhdestä ryypystä? Mutta saatat olla oikeassa: talonpoika juopuu yleensä vähästä. Nuoruudessani, joka oli raittiusaikaa, mikäli raittiusaikaa koskaan on, saattoi vahva talonpoika juopua yhdestä punssilasista; näyte jälleen kansamme luontaisesta raittiudesta, voisi raittiusintoilija sanoa."

"Sitten oli sinne tullut se tyttö... Hän sitä..."

"Älä ole milläsikään: useinhan noilla Mulliaisilla, jotka istuvat vaimonsa ja lastensa kanssa varsin usein kirkossa, on täällä Helsingissä sellaisia tyttöjä. Hän siis sitä..."

Kleophas soperteli kovasti punastuen:

"En tiedä, ei hän sitä suinkaan sanonut. Ei, ei... Ihminenhän on syntinen... Ehkä hän – suuteli sitä tyttöä..."

"Juu, suuteli. No, älä hätäänny, painukoon se ikiajoiksi unhoon, – ainakin hänen emännältään. Anna jo tulla tärkeämpiä uutisia!"

"Niin, he olivat kaikki ruvenneet pelaamaan korttia. Ja hän oli kai pelannut yhä isommista summista... Ja siinä korttipöydässä hän oli maininnut rikkauksistaan."

"Luonnollisesti: senlaatuinen pula-ajan maanviljelijä: 'On rahhoo, ja on mahhoo'. – Näytteli heille lompakkoaan, levitteli seteleitään. – Ryöstivätkö ne hänet heti?"

"Eivät. Hänen henki-kultansakin säilyi. Mutta ne vintiöt olivat ryhtyneet inttämään, että tuo lompakollinen rahaa oli heistä vielä pientä. Hekin muka olivat rahaa nähneet. He olivat väittäneet, ettei muka 'maalaismullikalla' olisi sen enempää, – tai en muista, miten Mulliainen nyt sitä kertoi..."

"Ja silloin Mulliainen intoutuu, vannoo: 'Eikö minulla ole rahaa?' – Sellaisen huvilankin sinä päivänä ostanut..."

"Miehet olivat esittäneet, että lähdettäisiin yhdessä Helsinkiin, – he nimittäin olivat pelanneet aamuun asti, – ja maalainen veisi heidät pankkiinsa näkemään, kuinka paljon hän sieltä voisi nostaa tililtään. Ja lopulta olivatkin sopineet, että hän pistäytyy Helsingissä pankkiin, ottaa sieltä rahaa viisitoistatuhatta markkaa ja tuo rahat heidän nähdäkseen johonkin kahvilaan. Miehet vannoivat, ettei niillä rahoilla enää pelattaisi, vaan ne pantaisiin yksissä tuumin kirjekuoreen ja hän itse lähettäisi ne postitse takaisin pankkiin. Niin he olivat tehneetkin, ajaneet eilen, kello kymmenen ajoissa autolla Helsinkiin, Mulliainen mennyt Kansallispankkiin, nostanut ne viisitoistatuhatta ja näyttänyt jossakin kahvilassa niille kelvottomille, että hänellä oli rahaa. Setelit oli sitten suljettu kirjekuoreen, ja he kaikki olivat menneet yhdessä postikonttoriin ja Mulliainen lähettänyt rahansa takaisin pankkiin."

"Hänellä oli siis ollut rahaa!"

"He olivat eronneet kaikessa sovussa. – Mutta iltamyöhällä, kun mies heräsi kamalaan todellisuuteen, tarkoitan sitä, että hänen päänsä selvisi, taikka ehkä tänä aamuna, sillä hän näytti olevan pohmelossa vieläkin, oli hänessä herännyt epäluulo..."

"Herännyt? Se oli torkahtanut omasta kerskumisesta?"

"Kuinka lienee, ihminen on sellainen. No niin, hän oli juossut tänään puoleltapäivin pankkiin tietelemään sittenkin rahalähetystään. Ja, kuulehan nyt pankissa sanottiin, että sinne oli tullut häneltä kirjekuorellinen sanomalehtirepaleita. Nämä kelvottomat krokelbyläiset olivat vaihtaneet hänen viisitoistatuhattaan sanomalehdenpalasiin!"

Sorsimo nauroi, tuo julkimus, kommenteeraamatta sen enempää tätä kohtaa. Hän nauroi niin, että Kleophas närkästyi.

"Älä pahastu", pyyteli silloin Sorsimo. "Nauruni olisi epäoikeutettu, jos Mulliainen olisi niin tietämätön kuin ne Holbergin talonpojat, joita alinomaa petetään, kun he käyvät Kööpenhaminassa; mutta tällaiset vehkeilyt meidän talonpoikiamme kohtaan ovat niin yleisiä ja niistä kerrotaan niin vähän väliä sanomalehdissä, että hänen, jolla tietenkin on lehtiä, olisi pitänyt osata niitä varoa. Ei hän myöskään ole mikään Amerikan suomalainen, jollaiset täällä, heille tuntemattomassa maassa, ymmärrettävästi joutuvat usein rehentelynsä ansaan. – No niin, sitten?"

"Niin, me saimme tietää poliisikamarin ja menimme sinne. Siellä hän vaati poliiseja ryhtymään toimeen, pistämään rautoihin nuo kelvottomat, koska he ovat tästä kylästä. Sillä juuri poliisikamarille mennessämme seisoskeli rautatiepysäkillä samainen miesjoukko. Mulliainen tunsi heidät."

"Miltä he näyttivät?" kysyi Sorsimo. "Oliko niillä kantapäihin asti ulottuvat päällystakit, vyötäröiltä hyvin kireät?"

"Oli... Mistä sinä sen tiedät?"

"Kuvittelen vain", vastasi Sorsimo. "Ja pulskat, leveät housunlahkeet, – leveät niinkuin englantilaisilla matruuseilla uimisen helpottamiseksi, – näillä matelun hidastuttamiseksi. – Ja punaiset niskat pallonpyöreissä päissään, joiden somisteeksi oli asetettu huopahatut, tietysti niin vinoon, että ne littahatut heiluivat putoamaisillaan?"

"Kyllä, mitenkä arvasitkaan?"

"Helppo arvata: sellaisia heppuleita on täällä paljon, mutta heitä sanotaan sörkkäläisiksi, Sörkän, erään Helsingin esikaupungin nimen mukaan. Eivät he siis olleet varsinaisesti meidänkyläläisiä; mutta niitä tunkeutuu tännekin, – etanoina pitkin teitä matelemaan: tekisi mieli potkaista heitä pyllöttäviin takapuoliin, niin laiskasti he mankivat. Tekisi mieli, ellei heillä olisi – puukko hihassa, tai partaveitsi, tai revolveri, joilla he tappavat mielikseen tuntemattomiakin. – No, Mulliainen? Karkasiko hän siellä pysäkillä heidän kimppuunsa?"

"Ei... ne näyttivät niin pahoilta! Me paremminkin juostiin pakoon, etteivät olisi tulleet kimppuun; heti poliisikamariin, etteivät he olisi päässeet livistämään poliisin käsistä."

"Eivätkö he hypänneet perästä antamaan Mulliaiselle selkään?"

"Eivät."

"Mitä he sitten tekivät? Naureskelivatko teille? Tai kirjoittelivat ehkä teidän nimenne hankeen, väriaineella, jota heillä on omasta takaa, sellaista kirjailua he yleensä harjoittelevat lystikseen, varsinkin valtateillä, joilla käy parempaa väkeä. Eivätkö he mahtiaan näyttääkseen teille edes 'ampuneet takaluukusta'?"

"Niinhän Münchhausen sanoo... Kyllä, sen he tekivät", myönsi Kleophas häpeissään. "Kyllä olivat pahoja! Yksi heistä muuten par'aikaa piirreskeli pysäkin seinään puukollaan..."

"Sulkumerkin puolikkaan, ja vielä toisen, ja niin edespäin: se on niin sanottu Oskar I eli lankkuruusu", jatkoi Sorsimo, "taideteos, joka suomalaisen kansanpojan täytyy toteuttaa kaikkialle, olipa hän sitten sälli tai mulli, joko protestina olevaisia oloja vastaan tai ilonilmaisuna niiden puolesta. No niin, eräissä muissa maissa tuollaiset saisivat sopivassa iässä raippoja, – ja lopulta he ehkä keikkuisivat hirsipuussa."

"Taivas varjelkoon", hätkähti Kleophas. "Ovathan he kuitenkin Suomen kansaa..."

"Nämä sakilaiset? Etkös itse jokin päivä sitten epäröinyt, kuuluisivatko pirtunmyyjät Suomen kansaan? – No niin, poliisikamarissa?"

Kleophas kertoi, että poliisit olivat kyllä luvanneet tehdä parhaansa.

"Luulenpa", naurahteli Sorsimo, "ettei näitä heppuleita Krokelbyn poliisin voimilla niinkään rautoihin pistetä. Tuskin saadaan oikeuteenkaan. Heillä on puukot ja partaveitset ja nyrkkiraudat ja uusmallisimmat mauserit, – ja poliisillakin on henki; – vieläpä hienoimmatkin välineet he omistavat: jonkun Myrskyn Jorkan molemmissa sisätaskuissa pullottavat lompakot, tai jos tuolta Jorkalta lompakot ovat unohtuneet kotiin, leipurinpaperipussi täynnä rypistettyjä seteleitä. Mieluumminhan poliisi suosii näitä kuin kuulia, tällaisina aikoina, jolloin on huomattu maailman- ja kansalaissodasta, että ihmisen surmaaminen tuottaa oikeastaan tunnonvaivoja melkein yhtä vähän kuin kissan pään lyöminen kiveen. Pelkäänpä, että Mulliaisen viisitoistatuhatta on ikipäiviksi siirtynyt osaksi tälle miesjoukolle, osaksi esim. Jorkka Kaltin ja hänen pankkineitinsä tilille toiseen pankkiin. – Varoitanpa sinua muuten, ohimennen niinkuin Parisissakin, lähentelemästä tällaisia poikia, etenkään Helsingissä, jos alat siellä kuljeskella, sillä siellä niitä vilisee. Se on kyllä sähköllä valaistu kaupunki, mutta illalla, kun syrjäkadut alkavat tyhjentyä ja ainoastaan näyteikkunoista lankeaa valovirta pimeyteen, saattaa vastaan tulla tuollainen vapaaherra, joka pyytää sinulta savukkeeseensa tulta, mutta kun olet antanut hänelle tulen, iskeekin puukon rintaasi niin, että kuperrut siihen. No, sellainen on nyt ainoastaan pientä pilaa, koiranleikkiä, ikäänkuin voimistelua. – Sen sijaan puuhataan toisessa kadunkulmassa vakavampia asioita: toimeentulon vuoksi, sillä siellähän on esim. kultasepänliike, joten mekaanikot murtavat sen ikkunasta taitavasti ison ruudun ja täyttävät kaikessa rauhassa säkkinsä kalleuksilla, jotka kelpaavat salantajille, jopa jollekin todelliselle vapaaherra von Rackarhjelmille tai jotka joukon johtaja, joku Myrskyn Jorkaksi aikova Puukko-Mackie, tarvitsee, koska menee pian naimisiin ja viimeistelee parhaillaan kotiaan: morsiamelle siis sormuksia, kelloja, hopeakuorisia harjoja, hopeisia kynänvarsia, ja samanlaisia apuneuvoja aviomiehellekin; vielä yksi tai pari murtoa tänä yönä, niin joukon johtaja voi sanoa kotinsa kalustuksesta kuin tuo Kerjäläisoopperan Puukko-Mackie erinomaisen hienosta matosta, joka nähtiin hänen hääsalissaan: 'Niin, me otamme kaikki vain parhaista liikkeistä'."

"Tämähän on vallan – omituista!" huudahti Kleophas Leanteri.

"Niin, eivätkös ole raisuja poikia?" ilveili Sorsimo.

Kleophas sekaantui, ja kun hän vastasi, oli hänen äänessään säikähdystä ja ärtyisyyttäkin:

"Hm – suoraan sanoen, eivät nämä oikein tyydytä minua..."

"Ja kuitenkin ovat monet heistä lähteneet suoraan sieltä maalta?... 'Yksiä Pulliaisia', kuten Mulliainen sanoi..."

"Niin, Mulliainen", sopersi Kleophas. "Mutta... täytynee myöntää, hänessä lienee eräitä – hänen luokalleen tyypillisiä ominaisuuksia..."

Tri "Silakka"

"Mutta nythän minä taas puhuin", lopetti Sorsimo, "ja hirveän paljon, vaikka olin päättänyt olla vaiti".

"Niin, mutta miksi? Eikös näistä vintiöistä sitten saisi puhuakaan?"

"Kyllä", hymyili Sorsimo. "Mutta – myöskin Mulliainen puhui paljon. Ja enkös minä ole vähän hänen näköisensäkin? Tietenkin: mitäpä muuta olisin... – No niin, mutta jospa nyt päättäisin uudestaan, että mikäli puhun, niin puhun ainoastaan sinulle; muualla olisin vaiti kuin muuri, vaiti kuin puuhevonen, kuten yleensä lienenkin. – Mutta kahden kesken pakisemme, ajanratoksi..."

"No, ala nyt sinä vuorostasi", vastasi Kleophas. "Mitä sinulla nyt on mielessäsi?"

Sorsimo alkoi:

"Mutta sillä välin kuin nämä spriikuninkaat tekevät samaa kuin hevoshuijari, joka markkinoilla kaataa koninsa korvaan väkiviinaa, sillä välin istuu esim. tohtori Silakka, jonka oikean nimen arvannet itse, sillä päätökseni on, että minä en parjaa ketään henkilökohtaisesti: – niin, tuo filosofiantohtori, jonka nimen vastustajat ovat innostuksessaan vääntäneet tällaiseksi, hän istuu kamarissaan: hartaassa työssä, yölläkin, kamarissa, joka tuoksuu – kamarioppineelta, tilastolta, teorioilta, hölynpölyltä... Siellä näkisit kirjoja. Hirmuisesti kirjoja, niin paljon kirjoja, ettei tapettejakaan tarvitseisi. Ja siellä palaa verhottu pöytälamppu, joka estää miehen näkemästä minnekään, kun astumme sisään hänen eteensä. Pölyä siellä ei suinkaan ole, sillä tohtori on siisti ja mallikelpoista järjestystä vaativa mies, ja niin hyvin palkatussa virassa, että hänen kannattaa pitää parikin palvelijaa. Mutta sitä vastenmielisempi on siellä jonkinmoinen hienhaju, taikka eräänlainen sielun ummehtuneisuuden henki, joka huokuu siististäkin miehestä, jos hän elää paperiensa sisään hautautuneena. Puh! Ilo Silakka... No niin, ehkä saat hänet nähdä, jos tässä rupeat käymään Helsingissä. Ja sitten et lopultakaan varmaan itke hänen tähtensä, vaan naurat... Vatsasikin on niin hoikka, ettei se valtavastakaan naurusta halkeaisi. – Mutta kuinka voi nauraa niin vakavalle miehelle, tuollaiselle työn rasittamalle, ihanteelliselle olennolle, joka nousee vastaamme valtavan kirjoituspöytänsä äärestä, siristelee meille silmiään ovensuun hämärään niinkuin tarhapöllö päivänkoitteessa ja astelee luoksemme totisena, kuin vanha, leveänaamainen kaappikello tulisi meitä kattelemaan. Mitenkä hänelle voi nauraa? – Kuvittelehan seuraavaa, mitä hän kerran sanoi minulle, kun satuin hänen luokseen. Mutta kuvittele tarkoin ensin vielä hänen tutkimustyöstä rasittuneita kasvojaan, hänen ihonsa väriä. Missä olisinkaan sellaisen värin nähnyt? Täinnahkassa, – kaunistelematta täinnahkassa. Silmät heikot, likinäköiset kirjojen nuuskimisesta, josta Salomon Saarnaaja tai vielä enemmän Jeesus Siirakki tietäisivät puhua yhtä ja toista, jos hänellä nyt ei olisi tuota erikoislaatuista auttamatonta intohimoa kirjoihin, jotka – aina ovat puolikuolleita, milloin oman aikamme pulmat tulevat kysymykseen. Katse on surullinen ja närkästynyt, koska häntä ei tunnuta otettavan elämässä huomioon: hän on nimittäin juuri raittiusteoreetikkoja, ja tiedäthän nyt esim. niskuroivan ja nauravan nuorison, vanhain Bacchuksen palvelijain, tervevaistoisen Kaltin ja sokean rahvaan luonteen!... Hän on Faust, suomalainen Faust: ennen kaikkea niin itsepäinen, ettei mikään Mephistopheles saisi häntä ulos ummehtuneesta kammiosta, vaikka lupaisi hänelle Euroopan kauneuskilpailussa palkitun kantakirjakaunotar Margaretan. Oi, se äitelä kirjojen, teoriain, kamariviisauden haju on siellä niin voimakas, että sen poistamiseksi täytyisi käyttää tulikivisavutusta, sairaalandesinfioimista, syöpäläisohjeita, joita viimeksimainittuja hän itse niinikään jalossa harrastuksessaan kansalleen täydellä syyllä suosittelee, nimittäin sanomalehtikirjoituksissa. – Silloin, kun minä kävin hänen luonaan, tein hänelle Eskon-kysymyksen:

"'Kai te, herra tohtori, välisti virkistätte tutkimuksesta väsyneitä aivojanne käymällä rauhallisissa ravintoloissa tyhjentämässä sormustimen viiniä?'"

"En saata nyt kuvata hänen silloista ilmettään. Kaappikellon kasvot näyttivät venyvän, levenevän, harmaat silmät pyöristyivät. – Mutta kohtuullisena miehenä kaikissa asioissa, paitsi niissä, jotka koskevat ihan läheisesti hänen omaa etuaan, hän vastasi, hymy kalpeilla huulillaan, lauhkeasti:

"'No, en, enhän minä... Enhän toki ravintolaan.'"

"'Kuinka ihmeellä?' uskalsin hänelle vastata. 'Kuinka te, jolla on niin tärkeä tehtävä näissä asioissa, ette käy alanne toimipaikoissa, kapakoissa! Näkemässä, miten teidän vihaamianne juomia saadaan kaikkialla?'

"'Mitä?' ällisteli tuo tohtori Silakka, jatkaen tosissaan: 'Saako niitä nyt sitten niin kaikkialla? Mistä niitä saa?'

"'Mistä? Ei tietysti mistään, mutta kaikkialta. Jos ryyppäisitte hiukan, pistäisitte kerran ketarat pystyyn, remuaisitte, roiskisitte, pyllyilisitte, rälläisitte, kierteleisitte merenrannoilla, jossa meri laajalti lainehtii väkiviinaa, metsissä, joissa salapolttimot vapaasti röyhyävät ja raittiuspoliisit viettävät viikoittain valtion varoilla aikaansa (tosin ei aina ikävää, sillä he saattavat takavarikoida itselleen korkattua hauskutusta, joten jaksavat vaania salakuljettajia, jotka sillä välin kulkevat toisia etappiteitä), jos antaisitte paltun teorioille ja – virastanne koituvalle palkalle, niin...'

"'Niin mitä?' kysyi hän varsin tiukasti, sillä asia koski nyt häneen: 'Pitäisikö tätä aatetta hoitavan miehen ehkä olla juoppo alaansa tunteakseen? Siis esim. Shakespearen olla murhaaja voidakseen kirjoittaa Macbethin? Kenraalin, joka tahtoo estää vakoilun, maanpetturi?'

"Siihen saatoin jatkaa: 'Mussolinin porvarisdiktaattorina onnistuakseen pakko olla – entinen kommunisti', kuten hän on ollutkin, ja silloin kaikkein verisintä lajia: sen olin nähnyt 1914 Italiassa. – 'Tuskinpa; mutta heidän on täytynyt nähdä todellisuus.' – Siihenpä se meidän pakinamme päättyi. – Uskottelen ymmärtäväni hänet: hän on ollut köyhä maalaispoika, jolla ei silloin, kun hän alkoi lukunsa yliopistossa, riittänyt liioin varoja elää mukana ja jota sitä paitsi vaivasi omatunto: se vaati ihanteellista nuorta miestä toimimaan sellaisen hyväksi, mitä silloin, noina viime vuosisadan lopun ideologisina aikoina, yleensäkin pidettiin kansalle parhaana: ennen kaikkea taloudellista vaurastumista, jonka tärkeimpiä välineitä oli muun muassa raittius. Hänen aivonsa olivat sen ajan aivot: 'Kaikkea kaunista, korkeaa, jaloa, puhdasta, – hyvää.' Demagogisia sanoja: ne mairivat kansaa, joka valitettavasti niin harvoin tietää, mitä sen omatkaan pyyteet ovat. Kaunis vetoomus kansan – omaantuntoon! Samaa kuin vaatia ilmoittamaan verotuksessa tulonsa kunniansa kautta. Mitä olisi roomalainen sanonut laista, joka vetoaa sellaiseen? Jos tunto olisi ojennusnuoramme, ei lakeja tarvittaisikaan; siihen perustuvat lait lienevät – bolsevikkilakeja... – Mutta kansa palkitsi kuitenkin ihantelijansa; ja nyt: jos hän huomaisikin, että noiden ihanteiden vaikutuksesta tehdään maassa enemmän kuin yksi murha päivässä, ei hän tahdo – luopua palkastaan, eikä tunnustaa erehdystään. Ei ainakaan tunnustaa erehdystä: hänellä on suomalainen ansio, itsepäisyys."

Kleophas Leanteri säikähti: eikö tämä ollut melkein nulikkamaista pilkkaa kansansa hyvää tarkoittavasta miehestä? Kleophas oli skandaliseerattu. Mutta kuitenkin hänen henkeään alkoi ikäänkuin tukehduttaa, – hän ikäänkuin tahtoi jostakin pois: ulos selvempään ilmaan tuosta tiedemiehen huoneesta, johon hän oli joutuvinaan.

Kaljatehtailija auttoi sitä vapautumista:

"Älä ole milläsikään", naureskeli hän, "kuolevathan ihmiset kuitenkin, ja joka tapauksessa he saanevat yleensä elämässään aina, mitä tahtovat... Sitten kuin lukemattomat ovat sortuneet juoppouteen, niin kansakunta puhdistunee, alkanee olla kohtuullinen siksi, että se on silloin kuluttanut liian karkean voimansa; niin on muillekin kansoille käynyt, nekin ovat aikoinaan juoneet oikeinpa saappaasta. Paljon porua tyhjästä. – Mutta eiköhän tämä johda ajattelemaan jotakin – ihanteellisuudesta? Silloin, vuosisatain vaihteen ympärillä, puhuttiin vielä ikuisesta rauhasta, jonka pohtimiseksi pidettiin kongresseja, rakennettiin palatseja, – kunnes tuli jättiläissota. Puhuttiin kansain veljeydestä, esperantosta, ja puhuvathan niistä polsut yhäkin kivääreillä. – No, niin, uskallanko kysyä, miten aiot viettää huomisiltasi? Huomenna on lauantai."

Sorsimo luovuttaa kohteliaasti paikkansa raitiovaunussa eräälle rouvalle

Samassa kömpi huvila Kaniston emäntä luuvaloisilla jaloillaan sinne yläkertaan ja sanoi, että rouva Hotti oli tullut heille ja tahtoi puhutella herroja.

"Täytyy mennä ottamaan vastaan tuo arvokas naishenkilö", virkkoi Sorsimo ja lähti ulos. Pian hän tuli sieltä takaisin rouva Hotin kanssa, joka kuitenkaan ei astunut Sorsimon huoneistoon, koska se olisi sotinut hänen säädyllisyyttään vastaan, vaan jäi yläeteiseen keskustelemaan asiastaan: hän oli nimittäin tullut ilmoittamaan (suullisesti, koska johtaja Sorsimolla ei ollut puhelinta), että forstmestarille oli saapunut tavaralähetys Viipurista, mutta osoitettuna Helsingin asemalle.

"Minun vaatteeni ja kirjani", sanoi Kleophas, joka niin ikään oli tullut eteiseen; "pyysin ne lähettämään Helsinkiin, en tullut silloin vielä huomanneeksi, että täällä oli oma pysäkki."

No niin, rouva Hotti tahtoi nyt lopullisesti tietää, milloin... Mutta siinä hän keskeytti juttelunsa ja katseli terävin ja kummastelevin silmin ympärilleen eteisessä: hän oli kylläkin kuullut yhtä ja toista kaljatehtailijan kodista, josta kerrottiin, että se oli "niin erikoinen", ja myöskin Sorsimon omituisista, muka erakkomaisista tavoista, joita liioiteltiin niinkuin ihmisten on tapana hiukankin poikkeavia yksilöitä liioitella. Mutta nyt hän näytti miltei närkästyvän, kun huomasi siellä eteisessä hyllyllä pienen kuvanveistoksen, jolla oli sarvet, ja sen edessä palamassa kaksi kynttilänmuotoista sähkölamppua, eteisvalaistuksena.

"Mikä se tuo on... olevinaan?" keskeytti hän.

"Tuoko?" vastasi Sorsimo hymyillen ja tarkastellen rouvaa. "Sehän on Michelangelon Mooses, – tosin pienet sarvennystyrät päässä; ennen muinoin kuvattiin tämä maailman suurin lainsäätäjä yleensä päässään sellaiset nystyrät, jotka kylläkin merkitsevät jotakin aivan päinvastaista kuin luulisimme", selitteli Sorsimo.

Rouva vilkaisi häneen epäluuloisesti.

"Mooses? Ja kuka sen on tehnyt?" – mutta peläten sekaantuvansa hän jatkoikin asiaansa: hän tahtoi lopullisesti tietää, milloin herra forstmestari muuttaisi hänen luokseen, koska hänen tavaransa olivat saapuneet; kohteliaasti, mutta tuimanlaisesti hän pyysi myöskin vahingonkorvausta päivistä, jotka Sampila oli asunut tai kenties vielä edelleen asuisi täällä johtajan luona...

Sorsimo vetäisi sopivasta nauhasta, sanoen:

"No, Kleophas Leanteri, maksa pois! – Ja tietenkin, jos viihdyt vieläkin luonani, maksat niinkuin asuisit rouva Hotilla."

Kleophas aukoi kukkaronsa ja maksoi. Ja kun siinä sitten neuvoteltiin, päätettiin, että hän muuttaisi rouva Hotin luo aivan heti. Hän menisi huomenna noutamaan kaupungista tavaransa. – Ja sitten rouva Hotti poistui tyytyväisenä.

Seuraavana aamuna tarjoutui Sorsimo auttamaan ystäväänsä tavarain noutamisessa. Mutta tälle matkalle Sorsimo varustautui Kleophaan mielestä hiukan merkillisesti: hän nimittäin ilmestyi Kleophaan eteen mm. silinterihattu päässä:

"Paukku päässä, kuten eräät täkäläiset kansanylimykset sanovat", selitti Sorsimo.

"Niin, kuinka nyt noin hienoiksi?" kysyi Kleophas.

"Sattuu niin", vastasi Sorsimo, "että minulta menee koko päivä pääkylässä, ensin liikeasioissa, ja sitten illalla eräässä uudessa taiteilijaseurassa, joka perustettiin vuosi sitten ja kuollee kai tänä vuonna, kuten seurojemme on tapana. Olen sen jäsen..."

"Niin, sinähän ostelet tauluja", hiiskahti Kleophas hyvin naiivisti, "auttelet taiteilijoita..."

Sorsimo purskahti nauruun:

"Kissoja kanss'. Olen eräiden tuon seuran jäsenien tuttava, mutta en ole ostanut heiltä montakaan taulua, koska olen porvarillinen kuin piru, siis säästäväinen mies, vaan olen saanut muutamia heiltä lahjaksi: eiväthän tekijät yleensä nykyään paljonkaan voi myydä töitään. – Mutta etupäässä juuri sen tähden, etteivät he voi myydä, he tarvinnevat reklaamia, uskotellakseen yleisölle, että heillä on suurikin merkitys, ja siksi he ovat perustaneet tuon seuran, jonka jäseneksi minut on tehnyt varsin vähäpätöinen sadanmarkan heitto seuran kassaan. – Käväisen nyt nauttimassa tämän seuran positiivisimmasta puolesta vuosikokouksessa, nimittäin pienestä lasinkallistelusta. – Varmastikaan en viivy aivan aamuun asti, mutta jos viivyn, niin rupea rauhassa nukkumaan."

He lähtivät; se oli Kleophaan ensimmäinen raitiovaunumatka läheiseen Helsinkiin, – siis jonkinmoinen pikku uutuus.

Nousivat raitiovaunuun, asettuivat vieretysten. Siinä nyt istui Sorsimo "paukku" päässä, poskipäät leveällä, nenä pystyssä, parranhaivenet kankeina, syvällä tuikkivin silmin. Ja Kleophas Leanteri kyömyisine nenineen, arkoine silmäyksineen, eräällä tavoin Sorsimon ilmeisenä vastakohtana. Sorsimo käännähteli paikallaan; nyt hän tervehti jotakin henkilöä, antoi kättä tutulle lihakauppiaalle, joka sattui hänen vasemmalle puolelleen, jutteli niitä ja näitä hänen kanssaan, – ja Kleophas ajatteli, että varmaan tuo kansanmies vilpittömästi iloitsi siitä, ettei silinteripäinen herra ylpeillyt halvemmalle väelle. – Ja toisellekin tuttavalle oli Sorsimolla puhumista: vastapäätä istuvalle peltisepälle, jonka kanssa he tuntuivat päässeen ystäviksi saunatovereina, yleisessä saunassa, jota Kaniston huvilan emäntä piti. Niin matkustetaan tuota vähäpätöistä, kolmen-neljäsosatunnin taipaletta. Kleophas vaipuu siinä arvostelemaan erästä asiaa: sitä, että vaunussa puhutaan niin paljon ruotsia, – omituinen uutuus sisämaan asukkaalle! Hän kysyykin tätä Sorsimolta, joka silloin selittää:

"Seutuhan on puoliruotsalaista, kuten tiedät..." Ja alkaa, tapansa mukaan, paisutella kysymystä: "Hm, lienee maallemme jonkinmoinen onnettomuus, että historialliset olot, – tässä tapauksessa rotumme kehittymättömyys ratkaisevina aikoina, – ovat luoneet meille kansanosan, jonka kieli on enemmistölle vieras... Jopa jonkinmoisen erikielisen yläluokan. – Eri kieli on lopultakin näkymätön, mutta voittamattoman korkea muuri, joka erottaa ihmiset jyrkästi toisistaan. Luultavasti sellainen yläluokkaan kuuluva ihminen, joka puhuisi rahvaan kieltä, pitäisi sitä äidinkielenään, kohtelisi lämpöisemmin tämän köyhän maan rahvasta... Maammehan on köyhä, se on Runebergin jaloimpia totuuksia... Varsinkin köyhässä maassa on jo vähäisinkin rahvaasta eristyminen melkeinpä pahetta... Mutta huvittavinta, että hyvä osa tässäkin vaunussa istuvista, jotka puhuvat ruotsia, ovat suomalaisia: synnynnäisiä suomalaisia, jotka tällaisella kielenmuutoksella tahtovat rehennellä... Ovat muka olevinaan hienompaa, parempaa väkeä kuin toiset, koska kerran 'venskaavat'... Ohoi, sekin on – suomalaista..."

Sorsimo keskeytti ja kuiskasi:

"Mutta – mikäs tässä niin haisee?"

He katselivat ympärilleen. Ja sitten heille asia selvisi: Sorsimon toisella puolella istui punakka eukko, josta lähti kamala löyhkä. Sorsimo kumartui Kleophaan puoleen ja selitti, hyvin hiljaa:

"Eukko on kalakauppias, hän käy joka päivä Helsingissä torilla. Sen nyt arvaa, etteivät silakka- ja sillitynnyreissä kaivelevan ihmisen vaatteet saata tuoksua kölninvedelle. Muuten hänellä on hiukan vikaa, hän juopottelee liikaa..."

Nytkin eukko oli ilmeisesti juovuksissa. Hän ei tosin räyhännyt, ei suutansa avannut, mutta silmät kalsottivat sameina päässä, – maailma humisi kai yhtenä sekamelskana hänen ympärillään. Tuskin hän osasi lippunsa maksaa; mutta naiskonduktööri ei ajanut häntä poiskaan vaunusta: kuka nyt juomisen tähden ahdistamaan toista näinä – kieltolain aikoina? – Paitsi härskiintyneelle kalansuolavedelle hän siis löyhki pöyristävästi myöskin spriille, tai jollekin sellaiselle... Siinä hän höyrysi, lemahteli pitkän matkan päähän, heilahteli hiljalleen ja tuijotteli eteensä vanhat silmät täynnä surkuteltavaa sekaannusta.

Sorsimo katsahti häneen. Sitten hän katsahti ulos vaunusillalle. – Ja yht'äkkiä hän nousi paikaltaan ja meni ulos. Vaunusillalla hän kumarteli eräälle vallasnaiselle, jolla oli niin lyhyet hameet, että silkkisukkiin verhotut koivet näyttivät kaikki muotonsa, jotka olivat hiukan länkiväärät, aina puoliväliin reisiä. Polvien alapuolella lotkahtelivat tuolla naisella väljät ja tupsuilla koristetut saappaat, mutta hartioilla hänellä oli suunnaton kasa kärpänvuotia ja päässä pienen pieni hattu hyvin vinossa. Kädessä hopealaukku, jonka kansissa kiilui kullattuja kirjaimia...

Tuolle rouvalle Sorsimo nyt luovutti paikkansa, Kleophaan ja haisevan kalaeukon välissä. Rouva kuului kiittävän – ruotsiksi; hän hymyili Sorsimolle ystävällisesti ja sipsutteli sitten vaunuun, asettui paikalleen. Sorsimo näytti seuraavan silmillään hänen liikkeitään. Ja niin osasi myöskin Kleophas nyt jo tehdä.

Rouva nosti toisen polvensa toisen päälle, ja helmansa ylös, jotta silkkisukat ja polvet paremmin näkyisivät. Ja sitten hän alkoi keikailla ruskeilla lehmänsilmillään: vastapäätä istui jokin kauniinlainen nuori mies.

Mutta sitten: yht'äkkiä rouvan hansikoidut hyppyset menivät hänen nenäänsä, ne puristivat tuon nenän reikiä kiinni, ja suu lennähti auki haukkomaan ilmaa. Silloin huomasi Kleophas Sorsimon naurahtavan. Hän näki rouvan vilkaisevan sivulleen, tuohon kamalasti löyhkäävään, pöhöiseen, juopuneeseen kalaeukkoon. Vilkaisevan ensin halveksien, ikäänkuin aikoen karata pois, ja sitten kauhuissaan, läkähtymäisillään pahaan hajuun. Vilkaisipa hän ulos Sorsimoonkin, joka seisoi siellä työläisten joukossa, ja Kleophas näki, että Sorsimo iski rouvaan silmänsä takaisin ja nauroi hänelle vasten naamaa.

Sillä välin oli jouduttu kaupunkiin, Sorsimo ja Sampila poistuivat vaunusta. He kävelivät vähän matkaa. Viimein ei Kleophas malttanut olla kysymättä:

"Ajattelin, annoitkohan sinä tuolle herrasnaiselle paikkasi sen tähden, että kalaeukko, jonka viereen hän siten joutui, haisi niin pahalle?"

"Tietenkin", vastasi Sorsimo. "Mutta syy, miksi sen tein, rakas veli?"

"En ymmärrä", vastasi Kleophas. "Mutta minusta – et menetellyt oikein."

"Oikein, oikein!" matki Sorsimo. "Tietenkin tein väärin... Mutta tahdoin muka ilmaista, että pidän tuota rouvaa oikeastaan vähemmässä arvossa kuin jotakin tosin kalalle ja väkijuomillekin löyhkäävää rahvaan naista, joka kuitenkin tekee maailmassa jotakin hyödyllistä. Rouva oli näet tehtailija Kyykosken rouva... Suoraan kansan helmasta noussut ja kansan lapsi, mutta – puhuu ruotsia; ja näit kai koko hänen olemuksestaan, miten hän suhtautuu kansaan. No niin, pian saanen tilaisuuden tutustaa sinut muun muassa häneenkin, sillä nythän osannet jo kylän tiet ja polut ja kalliot, joten kaivannet ihmisseuraakin uudessa asunnossasi. – Kas, tuossa on tavaratoimisto, menemmekö noutamaan sieltä omaisuutesi?"

Tämä Sorsimon selitys ei ollut oikein Kleophaan mieleen: kohdellakin naista tällä tavalla!

He ottivat Kleophaan tavarat toimistosta, hankkivat ajurin, joka vei ne Krokelbyhyn; ja sitten he erosivat kumpikin omille teilleen, Kleophas palaten muutaman tunnin päästä, aterioituaan jossakin automaatissa, takaisin Sorsimon asuntoon.

Kello ei ollut vielä yhtä yöllä, kun Sorsimo tuli takaisin kaupungista. Kleophas kysyi, oliko hänellä ollut hauskaa.

"Kyllä", vastasi Sorsimo, "erinomaisen hauskaa. Ainakin siellä oli eräs seuraan kuuluva taiteilija, joka maalaa hyvin hillitysti, mutta niin aiheita halveksivasti, että hänen taulujensa ostaminen yleisön mielestä olisi afäärivahinko; – tietänethän, että aihe on tuollaisille tavallisille ostajille välttämätöntä, kansahan luulee esim. Järnefeltin Kolia Port-Arthurin pommitukseksi, kun siinä on ikäänkuin tykin suusta pöllähteleviä pilviä; ja tavalliset ostajat ovat maultaan sangen kansanomaisia. Hänen maalauksensa miellyttävät minun vähäpätöisyyttäni. Mutta huonosta menestyksestään taiteilija lienee katkeroitunut, ja siksi tämän klikin innokkaimpia jäseniä. Samasta syystä lienevät sitä muutkin. Seuran nähtävänä tarkoituksena on kai pyrkiä johonkin uuteen, tällä hetkellä johonkin, jonka esikuvina tuntuvat olevan sellaiset kuin El Grecco ja Goya; tehdä vastarintaa niille taiteilijoillemme, jotka kuuluvat eräänlaiseen Akademiaamme. Itse asiahan ei kylläkään tuollaisesta kiistasta kostune. – No niin: 'Kaunis on ihminen'", keskeytti Sorsimo, huulillaan alakuloinen, ironinen hymy.

Kleophas innostui:

"Eino Leinon runo, josta olen aina pitänyt:

    "Kaunis on ihminen,
    koska elon tulikukka poskipäillä palaa..."

    "Kauniimpi ihminen on
    koska hän erehtyy ja etsii ja huolee",

jatkoi Sorsimo.

Kleophas ei kuunnellut, innoissaan hän siteerasi:

    "Kauniimpi ihminen on,
    koska koti aidattu on linnun-laulupuilla."

Ne 'linnun-laulupuut' olivat nyt Kleophaalle jollakin tavoin taide, korkeampi kulttuuri: sellainen ajatus liikkui hänen alitajunnassaan, nyt, kun hän oli alkanut aavistella tämän kylän yleisihmisiä. Se piiri, josta Sorsimo äsken tuli, tuntui Kleophaasta ikäänkuin kauniilta vastakohdalta krokelbyläisille...

Sorsimo hymyili Kleophaan lausunnalle. Ja hän jatkoi kuvailuaan illanvietosta, josta oli tullut:

"Kyllä, siellä oli erinomaisen hauskaa. Etenkin siksi, että koko pikku seuramme ohjelmana on... miten sanoisin... hiukan parjata poissaolevia, ei-jäseniä. Tai: eipä me parjattukaan, vaan ainoastaan seurasimme Oscar Wilden paradoksia, jonka hän esittää Lady Windermeren viuhkassa: 'Me emme parjaa, me juoruamme.' Ja me osasimme juoruta mainiosti. Kun lasit olivat notkistaneet kielen ja paljastaneet sydämen, oli todellakin nautinto kuulla, miten vastapuolen, tuon virallisen Akademian jäsenet tullaan piakkoin pukemaan Pelastusarmeijan naisten myssyihin tai päitsilappuihin, jotta he osaavat kulkea suoraan eteenpäin menestykseen, taikka miten heidän pakaransa leimataan jollakin sinetillä niinkuin terveyslautakunta leimaa lihat hallissa. Sellaisessa kuvailussa noissa pikku seuroissa aina ollaan mestarillisia. Hauskaa. Näkyi asiain oleellisin ydin, nauravat hampaat, jotka muuttuivat raateluhampaiksi, nenäkkäät nenät, joista tuli teräviä nokkia, sormet, jotka teroittuivat kynsiksi, tavoittelemaan – omaa etuaan. – Todellakin, Kleophas: 'Kaunis on ihminen...'"

Mutta tämän kuvailun ajatukseen päästäkseen ei Kleophas vielä ollut nähnyt tarpeeksi.

Omistusoikeuden pyhyys ja – väljyys

Seuraavana maanantaina Kleophas Leanteri heti aamulla muutti rouva Hotin luo. Tuli siis ero, ei suinkaan Sorsimosta, joka ehdotti, että he edelleenkin viettäisivät joutohetkiään yhdessä, vaan Sorsimon vakinaisista kahveista, omeleteista, verisistä pihveistä, arabialaisista kuskusseista, joihin Sorsimo oli jossakin matkoillaan perehtynyt, ja hänen kääntösohvastaan. Mutta Sorsimo ehdotti, että Kleophas tulisi hänen luokseen aterioille milloin vain halusi, ja esitti, että hänen muuten olisi kai mukavinta syödä kaupungissa, kuten Sorsimon itsensäkin oli tapana, – mukavinta ja hauskinta... – Mutta sittenkin Kleophas eron hetkellä niin sanoaksemme istui kuin tulisilla hiilillä. Oli istunut jo kauan; mutta oli niin kaino, arka ja hidas, ettei saanut oikein suutansa auki ilmaistakseen kiitollisuuttaan vierasystävyydestä, jota hän oli täällä mielestään niin kauan nauttinut. Hän oli jo lukemattomat hetket, monena yönäkin, miettinyt, miten ilmaisisi tuon tunteensa, ja päättänyt jossakin ensi tilassa vuorostaan edes "toikata" jotakin Sorsimolle... Mutta nyt hän puhui koko asian ainoastaan pitkällä kädenpuristuksella ja silmiensä liikutuksella. Ja sitten hän poistui Sorsimon luota, kantaen matkalaukkuaan, jonka paino oli lisääntynyt ainoastaan parilla pitkiä, matalia kenkiä.

Rouva Hotin huvilassa odotti Kleophasta sen sijaan tavaranpaljous, jota ei niin vain mukana kannettu, nimittäin pienenlainen mytty vaatteita, laatikko, jossa oli kaksi teräsnauhaa, mittaushakoja y.m. ja pieni hevoskuorma kirjoja, jotka ajuri oli tuonut hänelle tänne Helsingistä. Rouva Hotti oli jo maksanut laskun, joka esitettiin Kleophaalle heti, nimittäin itse rouva, joka kyllä salavihkaa naureskeli sitä, että Kleophaan sukka, kun hän istahti rouvan seuraan uudessa asunnossaan, oli noussut housunlahkeen päälle. Mutta sitten rouva oli tyytyväinen, sillä Kleophas suoritti ennakolta kokonaisen kuukauden vuokran, – tuo merkillinen forstmestari, jonka koko omaisuus tuntui olevan kirjoja, ja niissä enimmäkseen kaunokirjallisuutta... Rouva Hotti rauhoittui täydellisesti, kun kuuli Kleophaan keskeytyneestä ulkomaanmatkasta ja että hän nyt vain lepäilisi, koska hänellä kerran oli virkavapautta vielä niin paljon käyttämättä. Viimeinen rouva tuli suorastaan ystävälliseksi siitä, että Sampila ainoastaan huokaili, kun rouva alkoi vihoitella kerjäläisiä ja kulkureita, joita taas kuului soittelevan ovella: "Aina soittavat ovikelloa, minä en heille enää avaa, minä en anna heille mitään, en anna, ne ovat lurjuksia ja varkaita ja kuka ties mitä... Tehkööt työtä, kyllä ihminen aina työtä saa, vaikka onkin tämä pula-aika, jos tahtoo tehdä työtä; minä olen itse siitä saakka kuin mieheni kuoli noussut joka aamu kello kuudelta ja valvonut kello yhteen yöllä, emännöitsijänä, olen elättänyt henkeni ja tyttäreni ja mieheni... Miksi he eivät mene maalle, joku sukulainen heillä aina on, maallahan elää vaikka marjoilla sanotaan... Miksi kuntakin avustaa heitä ilmaiseksi? Heidät pitäisi pakottaa työhön..."

Tämä purkaus riitti ensi keskusteluksi. Rouva Hotti alkoi jo poistua Kleophaan huoneesta, sanoen vielä ryhtyvänsä toimenpiteisiin, että herra forstmestari saisi jonkinlaiset telineet kirjoilleen: varsinaisia kirjahyllyjä ei rouvalla ollut, eikä hän voisi valitettavasti niitä kustantaakaan, koska forstmestari asuisikin täällä ehkä niin lyhyen aikaa; mutta lautaiset telineet hän kylläkin jollakin nikkarilla teettäisi, eihän kirjoja voinut pitää epäjärjestyksessä lattialla... Lintulaudankin, joka oli Kleophaan ikkunassa, hän oli maalauttanut valkeaksi, hän piti valkeasta väristä, ennen vapaussotaa hän oli pitänyt punaisesta väristä... – Ja sitten rouva poistui, kirjoittamaan Kleophaalle kuittia vuokrasta.

Ennen rouvan palaamista kuuli Kleophas alhaalta pihalta merkillistä torailua, josta hän erotti rouvan äänen. Ja kun rouva sitten tuli takaisin, pyytäen anteeksi myöhästymistään, saavutti Kleophas yhä lisää suosiota, koska kuunteli aivan vaiti rouvan kertomusta riidasta, joka äsken oli syntynyt pihalla:

"Tulkaas tänne katsomaan", pyysi rouva Hotti ja vei vuokralaisensa ulos eteiseen. Siellä hän näytti Kleophaalle ikäänkuin jonkinlaisena trofeena vanhaa, risaista kierrekaihdinta ja puhui hänelle:

"Voitteko ajatella, forstmestari, miten sekavat käsitykset ihmisillä saattaa olla toisten omaisuudesta! Katsokaa tätä pilalle revittyä kierrekaihdinta. Se on minun! – Historia on tällainen. Minulla on oikein ja rouva Koiskalla, joka tuolla alhaalla räkätti, on väärin. Kuulkaa nyt: kun minä ostin tämän huvilan prokuristi Nertziltä, tuli kaupassa mukana paljon irtainta, kuokkia ja lapioita, ja varsiluutia, ja kottikärrit ja lapsenvaunut (tosin vanhat, mutta tyttäreni voi käyttää niitä remonteerattuina) ja pöytiä, ja ynnä muuta; ja kaksi tällaista rullakardiinia. Toisen kardiineista, juuri tämän, minä annoin jäädä siihen lokaaliin, jonka vuokrasin prokuristi Päivänkoille (– mikä merkillinen nimi!), – siis lainasin sen rouva Päivänkoille, sillä hänellä itsellään ei ollut rullakardiinia. Se on nyt ollut hänellä lainassa puoli vuotta, hän ei ole hankkinut itselleen omaa rullakardiinia. – Mutta katsokaa, miten pahasti hän on tätä pidellyt! – Minä itse pidän aina toisen omaisuutta paremmin kuin omaani. Mutta hän: tänään näin ulkoa, juuri äsken, että kardiini oli repeytynyt, hän oli kiinnittänyt sen lukkoneulalla ylös kaksinkerroin, kun rulla oli mennyt epäkuntoon, kun se oli ruostunut, kun hän ei ymmärrä, että rulla on voideltava, niinkuin kaikki koneet, Singer-kone ja seinäkellokin... Katsokaa nyt tätä: onko tämä kaunista? – En voinut olla hänelle sanomatta: 'Anteeksi, rouva, mutta nyt teidän on luovutettava minulle minun rullakardiini takaisin, muuten se menee pilalle, kunnes sillä ei tee enää mitään, minä vien sen tapettiliikkeeseen, se on remontteerattava! – Saatatteko aavistaa, mitä Koiska silloin vastasi? Hän vastasi: 'Mikä teidän rullakardiini?' – Mikäkö minun kardiinini! – Miten, Jumalan nimessä, voi niin sanoa? Mikäkö kardiini! Ja kenen! – Ajatelkaas, mitä hän väitti: 'Eikös Nertzin herrasväki antanut tätä rullakardiinia minulle!' – Niin hän sanoi, tämä rouva Koiska. Tietäkää selitykseksi, ettei rouva Koiska ole koskaan tuntenut Nertzin herrasväkeä, ei ole ollut missään tekemisissä heidän kanssaan, ei milloinkaan, eikä edes nähnyt heitä, se on aivan totta! Kuinka siis prokuristi Nertz olisi lahjoittanut rullakardiinin hänelle, ihmiselle, jota ei ole edes nähnytkään? – Hyvä Jumala, mitä ihmiset saattavat kuvitella! – Mutta silloin minä suutuin, minä nauroin hänelle vasten naamaa, ja kun Koiska yhä vain pirisi, luullen, että Nertzien entinen ja minun rullakardiini olisi hänen omansa, sanoin hänelle totuuden: 'Tietäkää huutia ja hävetkää.' Ja minä menin itse hänen luokseen ja otin kardiinin pois hänen ikkunastaan. Sitä hän parkui, ja nyt hän yhä itkee ja parkuu, kuuletteko... Parkukoon. Ja muuttakoon pois, jos luulee paremman lokaalin löytävänsä, hän paukuttaakin mattoja aamusta iltaan, – se tunnustus hänelle on annettava, että hän on siistimisintoinen, mutta menee siinä liiallisuuksiin, mutta minä olen nyt pelastanut tämän rullakardiinin, joka on minun!"

Säälivä vivahde Kleophaan hymyssä, vivahde, jota rouva Hotti luuli myöntelyksi, johtui siitä, että Kleophas muisti tämän saman rouvan, joka nyt niin kiivasteli omistusoikeudestaan kierrekaihtimeen, kaikin keinoin pyrkivän karkoittamaan naapuruudestaan pois noita kahta vanhaa neitiä, jotka olivat vuokranneet kappaleen hänen palstastaan...

Eräät "Trimalchion pidot"

Päivemmällä kun Sorsimo tuli Kleophasta katsomaan, Kleophas kertoi hänelle tämän rullakaihdin-juttusen. Sorsimo nauroi:

"Puhutaanpa sitten omistusoikeuden poistamisesta, jota kommunistit, joilla on kieltämättä huomattava voimansa nykyajan surkeuksissa, yrittelevätkin, nojautuen muka juuri siihen, että vähäiset ihmiset sitä tahtoisivat, – ja ovathan nämä sinun Hottisi ja Koiskasi jotakuinkin vähäisiä, niitä, jotka eivät koskaan nousse muuhun kuin ehkä varsin kohtuulliseen varallisuuteen. – Mutta nyt tulin pyytämään sinua kekkereille sellaisten luo, jotka varmasti nousevat, tai ovat jo nousseetkin, eräänlaisiin johtoasemiin. Kenenkö? Tehtailija Kyykosken, sementtitiilitehtailijan."

"Kyykosken? Eikös se rouva siellä raitiovaunussa...?" sammalteli Kleophas.

"Jolle annoin sen haisevan paikan, juuri niin", vastasi Sorsimo, "hän oli Kyykosken rouva."

"Mutta kuinka sinä...?" alkoi Kleophas paheksuvasti.

"Julkenen nyt mennä tuon rouvan luo kekkereille, hänen miehensä 50-vuotispäiville, sellaisen törkeän loukkaukseni jälkeen? – Vai niin, sinusta ei siis saisi 'loukata' suomalaista naista, joka suvaitsee hienostella puhumalla ruotsia suomalaiselle miehelle, kuten ehkä vaunussa kuulit? Ja tuo nainen on liian hieno istuakseen kalaämmän vieressä? Ah, oikein kutittaa kynsiäni kuljettaa sinut näkemään tätä rouvaa! – Ja sittenkin, veliseni, olet ehkä oikeassa; niin, olet oikeassa, ja minä typerä: jouduin tosiaan tekemään sen loukkaukseni pelkästään omaksi huvikseni: hän tuskin lopultakaan piti sellaista mahdollisena..."

"Kyllä, hän vilkaisi sinuun omituisesti, kun sinä nauroit hänelle ulkoa vaunusillalta."

"Niin, vilkaisi. Mutta sitten, tarkemmin asiaa ajatellessaan, – jos hän nyt mitään ajattelee, – hänestä tuntui varmasti mahdottomalta, että hänelle tarkoitettiin todella jotakin sellaista. Oi, hän otti sen, ikävä kyllä, vain kohteliaisuutena, jota se muodollisesti oli. – Ja kun nyt Jalo Kyykoski kohtasi minut tuolla valtatiellä, ja kutsui minua 50-vuotispäivilleen, jotka samalla ovat hänen tehtaansa 10-vuotisjuhlat, ja kun minä tiedän, että siellä tulee hauskaa (tarkoitan muitakin nautintoja kuin uljasta illallispöytää ja alkoholia, nimittäin ainakin tilaisuus nauttia hauskoista ilmiöistä), niin miksi en sinne menisi? Mutta ystävääni, joka tietysti olet sinä, en jätä; en voi lähteä sinne ilman sinua, ja sen sanoin jo Kyykoskelle, ja sinä olet kutsuttu..."

"Mutta kuinkas minä", epäröi Kleophas. "Olen niin tottumaton... ja kömpelö..."

"Menemme sinne vasta hiukan myöhemmin, niin olen ajatellut, mutta hetkellä, jolloin tuuli siellä alkaa olla korkeimmillaan. Siitähän kysymys onkin. Silloin ei tarvita hännystakkiakaan. On totta, että näissä 'piireissä', kuten he itseään sanovat, näissä 'johtajapiireissä', joissa luetaan kirjallisuuttakin, etenkin sellaisia kuin Hieno käytös, ja varsinkin naiset, – on totta, että siellä kello kuuden jälkeen illalla hyvin usein esiinnytään hännystakissa. Mutta, kuten sanottu, me ilmestymme sinne vasta parhaan tunnelman aikaan, jolloin 'palatsiin', kuten rouva Kyykoski nimittää huvilaansa (se on muuten se kypärätorninen huvila, jota sinulle kerran näytin) kerääntyy tavallispukuisiakin vieraita, 'kuokkureita'. – Minä en pingottaisi sinne itseäni missään tapauksessa: en siis tee sitä ainoastaan sinun tähtesi, jolla ei liene frakkia, tai ehkä on? Mutta ehdottomasti sinun täytyy tulla mukaan. Onhan sinulle terveellistä alkaa vähän katsella tämän kylän ihmisiä laajemmalta alalta: ihminenhän on aina kiinnostava."

Kleophas suostui.

"No niin, mutta milloin ne kutsut ovat?" kysyi hän.

"Enkö sitä sanonut?" kummasteli Sorsimo itseään. "Tänä iltana. Heti tänä iltana."

Päätettiin mennä sinne. Puheltiin vielä yhtä ja toista muuta. Sitten Kleophas pukeutui mustaan pyhäpukuunsa, joka muistutti melkoisesti kolportöörin tamineita, ja lähti jo valmiiksi Sorsimon luo, hänellä ei ollut muutakaan ohjelmaa päiväksi, ja Sorsimo tarjosi hänelle kotonaan pikku-aterian. Siellä vietettiin sitten päivällisen jälkeen aikaa, ja ikäänkuin Kyykosken juhlien alkajaisiksi kertoi Sorsimo Kleophaalle yhtä ja toista. Kyykosken perheestä: tosin vain kahdenkeskisinä salaisuuksina, kuten he olivat päättäneet. Sitten Sorsimo ajoi vielä kaupunkiin liikeasioille, jolla aikaa Kleophas lueskeli hänen huoneistossaan. Kotiin palatessaan Sorsimo näytti ällistyneeltä ja sanoi kohta:

"Hm, en tiedä, jouduinko sinua narraamaan. Saattaakin käydä niin, ettei Kyykosken juhlista tulekaan mitään..."

"Kuinka niin?"

"Minusta vain tuntuu siltä, ja kuulin siitä jotakin Kansallisklubilla. – No, ei kai sinulla ole mitään kävelyä vastaan, voisimmehan kulkea huvilan ohitse vähän katselemaan, miten siellä asiat ovat, vaikka saisimmekin pitkän nenän?"

Iltahämärä pimeni, kun he lähtivät.

Kyykosken huvila oli komea, kaksikerroksinen rakennus, se kohosi todellakin kypäritorneineen kuin linna kuusikon keskestä. Katto galvanoitua peltiä. "Kyykoski on parhaiden rakennusmestarien tuttava", sutkautti Sorsimo. "Koko palatsi on perheellä, ainoastaan tuossa alakerrassa on vuokrahuoneisto, kauppapuoti, tuo, jossa näet suunnattoman lasiruudun, muita samassa rivissä olevia ikkunoita isomman."

He tulivat portille, jossa välkkyi kiiltävin metallikirjaimin: Jalo J. Kyykoski.

Sorsimo katseli huvilaa ja ihmetteli:

"Niin, täällä näyttää todellakin olevan vielä ihan pimeä. Ainoastaan puotikerroksesta kuultaa tavallinen valaistus. No, kävelläänhän ja odotellaan vielä... Ja ajankuluksi juoruan sinulle jatkoa, tietysti kahdenkeskisenä asiana, kuten sanottu, ja – niinhän aina sanotaan. Kyykoski on ollut maalaispoika, köyhä poika, sitten renki, ja nykyäänkin hän piirtää nimensä vekseleihin niin monin koukeroin, että ainoastaan käsialantuntija saattaa ratkaista, onko se nimikirjoitus lääkärin vai rengin. Hän alkoi rikastumisensa tuollaisena 'trokarina', – mitenkäpä muuten, se on niin yleistä, – maailmansodan aikaan, jolloin venäläinen ylivalta kielsi väkijuomat. No niin, hän olisi siitä syystä joutunut pari kertaa linnaan, mutta hän hankki itselleen 'sijaiskärsijän', nimittäin sisarenpoikansa, jota hänen sen vuoksi on yhä pakko pitää liikkeessään konttoristina. – Oi, Jalo itse oli jo silloin saanut kyllänsä linnasta: hän tunsi sen, kun oli istunut pari kuukautta hevosenrääkkäyksestä. – No niin, nyt hän on varsin huomattava henkilö, yhteiskuntamiehenäkin ainakin sikäli, että istuu kunnanvaltuustossa. Sillä hän ei ole suinkaan tuhma. Väkijuomien myymisenkin hän jätti hyvään aikaan, eihän sellainen käynyt kauemmin laatuun miehelle, joka pyrkii 'intelligenssin' ja 'titteli-ihmisten' joukkoon, kuten näissä piireissä on tapana sanoa. Hän muutti alaa. Ensin hän osti samaisina sodan vuosina kaikki kangas- ja rautavarastot, mitä laajalta seudulta yleensä voi käsiinsä saada, seisotti niitä juuri tuossa puodissa kyllin kauan ja myi lopulta varastonsa miljoonan markan puhtaalla voitolla, kerrotaan. Liikemiesmaailman huomattaviin, meidän joukkoomme, aikovalta vaaditaan joskus kaukonäköisyyttä, kuten huomaat! Punctum. Nykyään Kyykoskella on täällä sementtitehdas, kuten tiedät, siinä valmistetaan kattotiiliä ja katukäytävälaattoja, jotka ovat tosiaan paljon hänen omaa keksintöään ja joita hän on osannut levittää varsin yleiseen käytäntöön sekä Krokelbyssä ja sen ympäristössä että Helsingissä. Tehtaassa työskennellee puolen sataa miestä ja naista. Kunnanvaltuuston jäsenenä hänellä on par'aikaa ihmeellinen innostus uuden kunnallistalon rakentamiseen, – se kai tehtäisiin juuri hänen tiilistään. – No niin, hän on siis varsin vankassa asemassa, 'pomomies', 'ponsari', 'hakamies', kuten sanotaan. – Mutta miksi ei hänen asunnossaan ole vielä tulta? Ja miksi ei pihalla liehu jo Suomen sinisellä ristillä kaunistettua valkoista lippua, joka hänellä on tapana käskeä nostamaan salkoon, ei tosin milloinkaan joulukuun 6:ntena päivänä, sillä sen päivän määräsivät hänen niinkuin monen muunkin mielestä sosialistit itsenäisyytemme muistopäiväksi, vaan kylläkin joskus Helsingin valloituspäivänä, mutta ennen kaikkea vaimonsa tai omana nimipäivänään. Ei lippua, vaikka pitäisi olla puhutut tehtaan 10-vuotisjuhlatkin! Tehtaalla, jonka näet tuolla huvilan takana, liikuskelee vielä väkeä ja koneet käyvät: no niin, hän nyt on sellainen, että päästää joulukuun 6:ntena ja Vappuna työväkensä vapauteen vain kirpeästi kiroillen (ja hänellä on paljon voimakkaita kansankirouksia), joten ei olisi ihme, ettei hän antaisi työväelleen lomaa omissakaan juhlissaan. Hän suorastaan ällistyisi, jos joku ehdottaisi hänelle sellaista kummaa, että hänen menestyksestään pitäisi pirahtaa jotakin myöskin alustalaisille... Sellainen on valitettavasti tämä ponsari ja hakamies. – Eikös niitä juhlia tosiaan tule? Hm, öhöm... Täytyykö viimein tunnustaa sinulle jotakin: tapasin siellä Kansallisklubilla Kyykosken mainitun sisarenpojan, konttoristi Iilin, ja hän kertoi, että herra ja rouva olisivat riitaantuneet juuri tänä päivänä oikein pirunmoisesti. Tuo sisarenpoika oli udellut asian herrasväen palvelijoilta, – näet, että tässäkin kylässä tiedetään yhtä ja toista aivan samoin kuin siellä maalla kirkonkylissä, – minä ensimmäisenä 'kaikkitietävänä'. Piiat olivat väittäneet, että Kyykoski olisi lähtenyt kaupunkiin ja luopunut koko juhla-aikeista! – No, katsotaanhan vielä hetki, – niin vien sinut mielikuvituksen siivillä herrasväen huoneistoon, jonka kuvittelen tuntevani. Työntykäämme sinne, kaikkein pyhimpäänkin, niinkuin turistit Egyptissä tai Arabiassa haaremeihin! Pujahtakamme rouva Teilan kamariin, mutta sillä jo ikuisuuteen menneellä hetkellä, jolloin konttoristi Iilin kertomus siitä riidasta sai aiheen. Sinnekö? Eikö se ole hävytöntä? Oi, Kleophas, sinun ei tarvitse tällaisesta kuvitelmasta hämääntyä, vaikka rouva tällä tunnilla, jonka oletamme tapahtuma-ajaksi, nimittäin kello kolme päivällä, vielä loikoileekin vuoteessaan, – tai jos hän sillä välin vähän askartelisi muutakin, niin ethän ole mikään Gulliver, joka lilliputtina jättiläiskuningattaren intiimejä menoja nähdessään kauhistui mm. sellaisesta, mikä lienee näyttänyt hänestä ikäänkuin muinaisen Rooman cloaca maximalta, sillä olethan nyt itse kuvitellun katseltavan kokoa, eikä Teila-rouva ole suinkaan ruma, kuten näit. Ei, hänellähän on ruskea tukka, mustat kulmat, punaiset posket ja hyvin punaiset huulet, sillä eihän kauneus ole mikään yläluokan etuoikeus... Kas niin, kuvitelkaamme, että olemme tuossa huoneessa, joka muuten on täynnä kaikenlaista kristalli- ja jalometallirihkamaa, kristallikuvastimia, kristallimaljakoita, hopeakuorisia harjoja, hopeisia kirjoitusvehkeitä ja timanttejakin (viimeksimainitut venäläisiltä emigranteilta 'sopivasti ostettuja', kuten näissä piireissä sanotaan). Herrasväki pitää kaikesta kiiltävästä: sellaisella on tarpeen tullen eittämätön rahallinen arvo, ja rouva niiden lisäksi, kuten jo mainitsin, seuratapoja opettavista kirjoista ja myöskin rakkausromaaneista, mutta kumpikaan puoliso ei esim. tauluista, joten heillä on seinillään kuvalehdistä otettuja värikuvia, mutta ei ainoaakaan alkuperäistä maalausta, koska sellaisten arvo on epävarma: 'Kaikkea p–skaa', kuten Kyykoski sanoo.

"No niin, rouva loikoo siis tänään kellon neljättä käydessä tavallistakin myöhempään, tietysti aviosängyistä toisessa. Kuinka se on mahdollista, vaikka on aiottu viettää jymisevät juhlat? – Hän on myrtynyt. Hän on synkkä. Katkerana hän loikoo. Aikomuksella hän on nyt laiskana. Hän ei tahdo välittää enää koko näistä juhlista, joita aviopari oli jo niin kauan keskenään suunnitellut. Ei tahdo, – ja tahtoisi kuitenkin, mutta nyt se on myöhäistä, sillä Jalo Kyykoski ei ole enää kotona: hän lähti keskellä viime yötä vihaisena kaupunkiin hummaamaan, riideltyään vaimonsa kanssa – mistä?

"Juuri näistä juhlista! Rouva oli halunnut ne oikein hienoiksi. Niihin piti saada ainoastaan 'intellikenssiä': rikasta väkeä, ja joukkoon ehkä myöskin sellaisia, jotka ovat 'titteli-ihmisiä'. Siksi hän oli huomauttanut miehelleen, että juhlista täytyisi syrjäyttää ainakin Kyykosken veli, joka on niin sanottu 'kippakuski', siis 'kokkarekuski', viemärien puhdistaja, veljesten muinaiselle elintasolle jäänyt. Tuolla miehellä on aina tapana tunkeutua kälynsä parhaisiinkin juhliin, ja hän haisee silloin niin kauheasti, – kuin juhti ja pilaantunut liima ja tunkiossa hautuneet kaalikset, niin, kuin se punttu, jota Heine Saksanmaassa antaa Jumalatar Hammoniansa avata... Vaikk'ei Teila-rouvalla tiettävästi ole hajua Heinestä, niin langostaan se hänellä on; väärinkö sijoitin siis rouvan siellä raitiovaunussa kalaeukon viereen? No niin, jatkakaamme perhekohtausta! Kuvitelkaamme, että rouva vaati mieheltään, että miehen olisi jollakin tavoin estettävä veljensä tunkeutuminen näihin juhliin. Siihen olikin Jalo Kyykoski taipuvainen, joskin hänen silmänsä hiukan synkkenivät, kun hän joutui muistelemaan, että Teila itsekin oli syntyisin yhtä alhaisia kuin Kyykosket. Ja johtui muistelemaan Teilasta vielä jotakin muuta, – Teilasta, johon hän oli takertunut, – kirous kuitenkin. Rouva on näet ollut, paitsi palvelustyttö ja sitten ompelijatar, myöskin niin vietävän innostunut rakastajiin, ajatellen sellaisen kuuluvan 'intellikenssiin', – ja niin ajattelee myöskin hänen miehensä, jolla on niinikään omat tilapäiset ystävättärensä; mutta miksi pitää Teilan puhua 'honkeistaan' niin julkisesti kaikille? Kuinka muka kaikki miehet ovat häneen rakastuneita, – kuinka hän siinä tai siinä lepokodissa, jossa on käynyt hermojaan lepuuttamassa, on antanut sen ja sen herran itseään lähestyä. 'Eihän sellainen, p–kele vie, kuulune tuohon intellikenssiin?' – Toisenlaisen vaimon olisi Jalo Kyykoski nykyään mielestään ansainnut. – Sitten oli riita siirtynyt Jalon veljestä hänen sisarenpoikaansa, Kipri Iiliin, joka palvelee hänen liikkeessään ja on teräväkielinen panettelija, joka levittelee Krokelbyssä kaikki Teila-rouvan heikkoudet, kostoksi siitä, ettei rouva antaisi hänen varastaa liikettä. Teila vihaa kuin myrkkyä tuota sukulaista. Ei siitä syystä, että konttoristin menettely olisi hänestä yleensä niin erikoisen paheksuttavaa, vaan siksi, että konttoristi varastaa niin suunnattomasti juuri hänen liikettään. – Myöskin konttoristi Iili oli siis estettävä saapumasta näihin juhliin. Mutta Jalo Kyykoski puolusti läheistä sukulaistaan:

"'Varas', toisti hän vaimonsa väitteen. 'Tietysti hän on varas, hän vetää nahkaansa minun omaisuuttani. Mutta hän tuo liikkeelle myöskin hyötyä. Suoraan sanoen, kauppiailla on vanha tapa pitää liikkeessään jotakin hanttimiestä, joka tosin heiltäkin varastaa, mutta ottaa ottamansa yleisöltä isännilleen takaisin. – Ja lisäksi tiedät, että hän on istunut minun puolestani linnassa: hän tietää... kaiken; ja jos hän nyt ei pääse juhliin, niin hän tekee mitä tahansa!'

"'Sellaisia sinun sukusi on: kippakuskeja, näpistelijöitä!' toisti rouva. Siihen täytyi tietysti vastata. Silloin tehtailija sai kuulla vaimoltaan koko sukunsa alhaisuuden. Ja vaimo mieheltään. Jos Teila oli ollut yhtä ja toista, niin Jalo Kyykoski oli ollut jotakin samanlaista. Jalolla ei ollut edes titteliäkään: hän oli vain johtaja, kun monet muut olivat jo paljon parempia, Korpaskin teollisuusneuvos. Turhaa oli Jalon siihen tittelittömyyteensä selitellä syitä, nimittäin että hänellä kyllä oli eräitä tuttuja, jotka olisivat voineet hänellekin jonkin tittelin hankkia, mutta eivät olleet ymmärtäneet yskää. Katkeruus kiihtyi molemmin puolin, sätittiin toistensa sukua, kavahdettiin vuoteista, rynnättiin edestakaisin, lyötiin jokin maljakko rikki, hyökkäiltiin, torjuttiin hyökkäys, vedettiin esille toistensa salaiset synnit; rouva oli alkanut kirkua niin, että palvelijattaret heräsivät, kun koko uljas talo yöllä kajahteli... Eikä siitä muka tullut loppua ennenkuin Kyykoski päästi vyöhihnansa, jota hän käyttää edelleen, ikäänkuin reminesenssinä maalaisesta syntyperästään, ja antoi rouvalleen makkarat takapuoleen. – Niitä makkaroitaan rouva nyt vuoteessaan hautoo, mutta Jalo Kyykoski on lähtenyt keskellä yötä kotoaan pois, kaupunkiin... kuten konttoristi Iili siellä klubilla kertoi. Siksi ei juhlista tosiaan taida tulla mitään. Siksi ei Suomen sinivalkeaa lippua ole nostettu salkoon."

Tuskin Sorsimo oli lasketellut nämä kuvitelmat, joissa hän väitti olevan totta, sillä 'ei koskaan savua ilman tulta', niin he näkivät, kun palasivat Kleophaan kanssa kävelykierrokselta, jonka olivat tehneet sementtitehtaalle päin, Kyykosken portille kohahtavan välkkyvän auton, josta ohjaaja hypähti ulos ja avasi oven toiselle henkilölle, joka oli itse Kyykoski.

Kyykoski huomasi Sorsimon ja Sampilan, tuli heidän luokseen ja tervehti iloisin ilmein:

"Käykää sisään, käykää sisään vain! Mutta antakaa anteeksi, minulla on vähän kiire... Käykää sisään..."

Ja hän juoksi edeltä pihalle ja palatsinsa ovelle. Ovi oli lukossa, hän kaivoi avaimet taskustaan ja käänsi sen auki. Mentiin sisään, Kyykoski tempoi yltänsä piisamiturkkinsa, heitti sen palvelijattarelle ja harppaili nopein, keikkuvin jaloin yhä sisemmälle, jättäen Sorsimon ja Sampilan eteiseen, jonne näkyi kasaantuneen pöydille, tuoleille ja lattialle runsas kukkassato. Tuokion seisoivat ystävyksemme eteisessä hiukan epätietoisina. Heidän korviinsa kajahti jostakin kaukaa villi kirkaisu; se selveni, siitä erottui sanoja.

"Se on rouvan ääni", selitteli Sorsimo, "mutta se ei johdu nyt kipeistä makkaroista, vaan koko sydämen ilosta, autuudesta."

Nyt erotti Kleophas rouvan äänen:

"Kunnallisneuvoksetar! Minä! Regeringsrådinna! Minä, kunnallisneuvoksetar, en usko korviani!"

Sitten keikkui Jalo Kyykoski takaisin eteiseen, hän oli jo riisunut takkinsa, ja vyöremeli riippui hänellä kädessä. Hän säteili, hän oli mahtava, hän sanoi:

"Niin, nyt saat onnitella minua, Sorsimo, minä olen kunnallisneuvos! Perhana vie, mutta jos se maistuu, niin se maksaakin... Tervetuloa, herra... kuinka se nimi olikaan... metsäneuvos, niin, olen kuullut teistä, käykää sisään, salonkiin, istukaa... Mutta suokaa anteeksi, nyt minulle tuli niin peijakkaan kiire..."

Ja samalla hän raksi jo kauluksiaan ja päästeli liiviensä nappeja ryhtyäkseen pukeutumaan.

Ja kiire tuli. Kesken pukeutumista Kyykoski telefonoi sinne ja tänne, ravintoloihin, yksityiskoteihin, ystäville: "Haloo, haloo, minulla on täällä ne liikkeeni 10-vuotisjuhlat, ja vähän muutakin, tervetuloa, tervetuloa!" Ja sitten herra Kaltille: "Parasta mitä löydät, ymmärrätkö, tänne kunnallisneuvos Kyykoskelle!" Sitten hän lähettää autonsa jonnekin: "Meidän Reo-auto tulee teitä hakemaan, näkemiin, näkemiin!" Hän valmistaa juhlia. Ihmeellistä, miten nopeasti kaikki käy. Ihmeellisintä, kuinka pian Teila-rouva ponnahtaa sängystään, makkarat ovat täysin unohtuneet, hän on pelkkää ystävällisyyttä ja iloa. – Ja sillä aikaa kuin Kyykoski nyt käskee nostaa lipun salkoon, ja komentaa joukon työläisiään erinäisiin järjestelytoimiin, ja soittaa sisarenpojalleen, että tämä hommaisi jazz-orkesterin, ja samalla vetää frakkihousuja jalkaansa, sillä aikaa on rouva jo ilmaissut näille kahdelle ensimmäiselle vieraalleen ihastuksensa uudesta tittelistään ja hälyttänyt palvelijattaret siirtämään eteiseen hylätyt kukkaset saliin, siivoamaan, kaunistamaan huoneita, tekemään tilauksia, kattamaan pöytiä Helsingistä tuossa paikassa tömähtävien Seurahuoneen kyypparien apuna. Ah, Teila-rouvan silmissä kiiluivat onnen kyyneleet, mutta kuitenkin hän jaksaa ponnistautua arvokkaaksi, uuden arvonsa mukaiseksi, joten hän huudahtaa palvelijattarilleen, kun järjestää heidän kanssaan pöytiä:

"Voi teitä typeryksiä, eihän näin kateta pöytää hovissa!" sillä hän muistelee eräitä kuninkaallisia pitoja, joista on lukenut jostakin romaanista tai ehkä Seurusteluetiketti nimisestä teoksesta. – "Mutta kuinka tämä oli mahdollista? Kuinka sinä, kultuseni, menettelit? Tätäkö varten sinä riensit kaupunkiin?" ennättää hän autuaana kysyä puolisoltaan, joka juoksee edestakaisin tunkien kankean frakkipaitansa rintaan nappeja.

"Niin, kuinka?" kysyi Sorsimokin salin sohvan nurkasta naurahtaen.

"Kuinka, piru vie", vastaa Kyykoski. "'Jos se maistuu, niin kyllä se maksaakin', hm, 10 000 tittelistäkin. Missä on ne lakkakengät? – Niin, täytyy, täytyyhän sitä... jos tosiaan lienee ansioitakin... Täytyi tuon Teilan vuoksi", lisää hän kuiskaten Sorsimolle, "pistelee aina minua tittelittömäksi, viime yönäkin tuli sellainen krampampuli, minä suutuin, menin kaupunkiin ryyppäämään. Mutta järki heräsi minussa... Juoksin siellä ja täällä koko iltapäivän... Ystäväni, ministeri Mörä, hän on sittenkin kunnon mies... No niin, pitkällisen puuhailun kunniaksi... Mitä sitten nyt työni historian valossa lieneekään, mutta jotakin sitä minäkin olen saanut aikaan, – arvelin kohtuulliseksi määrätä jotakin yhteiskunnalle... 50 000 markkaa lastenkodille, ja jotakin merimieslähetykselle, ja ukkokodille... ja hm... piru niitä muistaa, mutta, perhana vie, sen vakuutan, että jos jotakin on, niin on siitä työ ja vaiva ollut, ja jos se nyt maistuu, niin kyllä se maksaakin! Niin, mitä te sanoitte? Eivätkö ne kyypparit ole vielä tulleet?"

Kyllä, ne ovat tulleet: nehän juoksevat hännystakeissaan aivan Kyykosken edessä. Ja juoksu jatkuu, hyvää tulee, keittiöstä alkaa huokua sisälle hirmuinen helle, ruokasalin ovet on pantava kiinni, tuodaan lisää kukkia, sitten ilmestyy itse herra Kaltti kaikessa hienoudessaan, kantaen kahta laukkua, jotka hän levittää keskelle salin lattiaa niinkuin ennen muinoin laukkuryssät maalla: "Neulaa, naulaa, naskalii, pirunpihkaa, pippurii." Nyt: "Whiskii, viinii, liköörii, pirupihkaplanninkii!" Itse Sorsimo telefonoi kaljatehtaalleen: "Voimakaljaa, kuusi laatikkoa, vähintään kuusi, aluksi, kunnallisneuvos Kyykoskelle, mitä? Kunnallisneuvos, Hallikka ymmärtää." – Aika rientää, lisää kukkia, jazz-orkesteri, pulloja, paisteja, Teila on pukeutunut silkkiin ja timantteihin (sopuhinnalla saatuihin), hänen selkänsä on auki alimmaista nikamaa myöten, ulko-oven edustalle kiitää autoja, juhlavalaistus säkenöi kruunuissa, vierastulva alkaa: rakennusmestareita, liikemiehiä, teollisuusmiehiä: "Terve, terve!" – "Onnea, onnea!" "Tervetuloa ikämiesten joukkoon." "No, onnea, et sinä ainakaan nuorentunut ole." "Terve, sinä kunnian mies, työn ja toimen mies!" "Terve, terve." "Onnea niin perhanasti." "Paljonko sinä nyt täytät? Hahaa: yksi pää ja toiset hampaat." – "No onnea nyt, Jumala siunatkoon." "Terve: haist' p!" – "Terve, rappi!" – "Tere, tere." – Tohtoreita, viisaustieteen tohtoreita, yksi pormestari, maalaisliittolainen ministeri Mörä, juhla alkaa, päästään aterialle...

Mutta näiden pakinain sepittelijä huomauttaa, että tässä kiireessä oli sittenkin unohdettu kutsua juhliin Kyykosken sisarenpoika, konttoristi Iili, hän, joka telefonoi taloon orkesterinkin, – unohdettu, vaikka rouva lieneekin hänelle ainakin toistaiseksi leppynyt. Unohdettu niinkuin Lemminkäinen kutsumatta Pohjolan näihin. Mutta hän tulee sittenkin: tuossa hän tulee keskelle kuhinaa täydessä loistossa, hännystakissa, kukka rinnassa, naamaltaan punaisena ja raikkaana, nenänsä alla Chaplin-viikset. Istutaan pöytään, "kovin vaatimattomalle aterialle", sanoo rouva. Ensin whiskyt, mutta nyt viinat: "Huitrumsis, pohjanmaan kautta!" Sitten viinit. Päästään paistiin. Telefoneerauksia. Sähkösanomia. Ja ministeri Mörä nousee ylös ja alkaa vakavasti, monenlaisten vaikeain ja alakuloisten konkeroiden jälkeen, että vierasisäntä hänen ansioittensa tähden liikemiehenä, erikoislaatuisen teollisuudenhaaran esitaistelijana, merkittävänä työnantajana etenkin näinä yhäti kiristyvinä pula-aikoina, työläisten olojen järjestäjänä, kunnallismiehenä ja valtuusmiehenä ja kirkon muistajana, kirkon, jolle hän oli lahjoittanut 10 000 markkaa, – "'Herran pieksut rouvan jalassa', olenko minä senkin tehnyt?" huudahti Jalo Kyykoski tähän väliin, johon konttoristi Iili huomautti: "Tiettävästi, käythän sinä, Jalo, toki useinkin kirkossa", – oli nimitetty kunnallisneuvokseksi. Yllätys useimmille, siunailua ja naurua, ja sitten raikuva, pauhaava eläköönhuuto juhlasankarille. Paistia, viiniä, soppaa, kahvia, likööriä, konjakkia, mitä vain tahdotte. Soittokello helisi kunnallisneuvoksettaren kädessä palvelijattarille, jotka saivat tietää huutia, sillä hän alkoi kirkua innostuksensa ja voimainsa takaa, niin että useampien muidenkin täytyi huutaa, hänen ja orkesterin vuoksi, jonka saksofonit alkoivat räikkyä ja ulahdella, rummut mäikyä ja kumista. Ihanat juhlat. Kunnallisneuvoksetar itki ilosta:

"Näin... näin paljon titteli-ihmisiä", itki hän.

Riemu kasvoi, tuli uutta väkeä, seassa myös frakittomia, joten meidän Kleophas-parkammekin (joka ei tietysti maistanut pisaraakaan väkeviä) alkoi tuntea olonsa rattoisammaksi. Niin, lopulta tuli – kauluksettomiakin, nuoria ja vanhoja, rakastuneita, naineita ja naimattomia, miehen- tai vaimonvaihtajia, jokin apteekkari, jolla kuului olevan rouva ja joka sen vuoksi oli tehnyt pikku kavalluksen ja koettanut ampua itsensä. Huminaa, rominaa, naurua, kilinää. Tanssittiin. Mutta Teila-rouva oli niin liikutettu, että kaatui fokstrotissa salin lattialle, mutta korjasi virheensä siten, että kellahti selälleen ja näytti punertavat silkkihousunsa, – niin pitkällä oltiin, kuten hänellä oli juhlatuulella tapana. Se oli pieni skandaali, mutta se herätti riemua. Juhla jatkui. Juotiin likööriä juomalaseistakin. Kyykoski, kunnallisneuvos, oli tekeytynyt vakavan arvonsa tuntevaksi. Hän puheli hallituksen edustajan rinnalla innokkaasti:

"Kyllä, minä kuulun paikalliseen keskuslautakuntaan, ja mielestäni listat n:o 5 ja 6 on hylättävä. Sosialisti Haikala on, sen minä tiedän, ottanut vuodesta 1926 asti osaa työväen voimistelu- ja urheiluseuraan, vaarallinen henkilö."

"Va' sa' du, min höna?" huusi hänelle Teila-rouva.

"Kukkelikuu, pidä kiinni suu!" vastasi hänelle Kyykoski, "nämä eivät ole naisten asioita, täällä puhutaan tuosta riivatun Haikalasta..."

"Joka on levittänyt juttua, että sinä et maksa veroa niin paljon kuin pitäisi muka maksaa", piristyi rouva huomauttamaan.

"Mitäs joutavia, mitäs joutavia", koetteli konttoristi Iili sotkea pois asiaa.

"Mene helvettiin!" huusi Teila-rouva hänelle. "Skool, skool", jatkoivat toiset naiset, "pysytään me naisten asioissa". Ja he pysyivät, toiset maistelivat, toiset puhuivat vaikeasta ajasta, jonka virkamiehet olivat kestäneet kärsivällisesti, ryhtymättä minkäänmoiseen lakkoon, vaikka heidän palkkansa oli alentunut, mutta työväki ei osannut käyttää palkkojaan oikein, se osti puodeista kaikkein kalliimpia ruokia, niin vakuutti sekatavarakauppiaan rouva.

"Olet tietysti lukenut Petroniuksen romaanikatkelmat Coena Trimalchionis?" kysäisi kaljatehtailla Kleophas Leanterilta. "Ainoastaan selostuksia siitä? Se on suuri vahinko. No niin, mutta nyt näet sen tässä: ota ja nauti."

Juhlaa jatkui iloisille aamutunneille.

Mutta, huomautamme jälleen, että konttoristi Iili oli unohdettu kutsua tilaisuuteen, vaikka hän sinne oli tullut.

Niinpä hän oli keskellä juhlien valmistelua ennättänyt käydä sementtityöläisten luona ja saanut erään heistä seuraavaan hommaan: koottiin isoon Fazerin suklaarasiaan koirankikareita, kuivia ja tuoreita, käärittiin rasian ympärille paperi ja lähetettiin rasia erään helsinkiläisen pikatoimiston asiapojalla ja varustettuna päällekirjoituksella: "Erään tuntemattoman ihailijan onnittelu kunnallissittarelle" juhliin rouva Kyykoskelle. Mikä uusi yllätys? Mikä lahja? Riemu remahti, asiapoika sai viisikymppiä juomarahaa ja poistui. Teila-rouva avaa pakettia.

"Minä itken ilosta", sanoi hän.

"Taitaa olla marsipaaneja, ruskeita ja valkeita", huomautti konttoristi Iili salaperäisesti.

Teila-rouva avasi paketin, johon kaikkialta kurkisteltiin. Hän oli pyörtyä. Sisällä oli kirjelappu, – väärennetyllä käsialalla: "Onnittelut rakkaalta langoltasi, suvunhaisulta".

Aamuhämärissä kulki Sorsimo Kleophaan kanssa kotiin. Hän oli ilmeisesti hiprakassa, mutta osasi vielä viisastella:

"Tosin Snellman, suuri valtiomies, ja ehkä vielä suurempi yksityisenä, puhuu jotakin sellaista, että kaikkialla näemme ihmisten hommiin yhteiskunnan hyväksi kietoutuvan jopa petosta ja rikoksiakin, jotka kylläkin johtuvat intohimoista, mutta intohimoista, joita vailla ihmiskyky ei ole vielä mitään suurta suorittanut. Laiha lohdutus: sen, mitä tuollainen heppuli, jonka menneisyys on ollut enimmäkseen kepulimaisuutta ja nykyinen arvo tuttavuusvehkeillä saatua, sen, mitä hän yhteiskunnalle antaa, on hän jo ennakolta osannut ottaa toisella kädellä takaisin..."

Miten ylemmät vaikuttavat alempiin – Kleophaan aselepo: jouluaatto

"Taidamme olla tänään hiukan vaiteliaita", virkkoi Sorsimo ystävälleen, kun he seuraavana, eli paremminkin samana päivänä tallustelivat kaljatehtaalle, pienelle virkistyskävelylle, jolle Sorsimo oli tullut Kleophasta noutamaan. "Lieneekö ikäänkuin jonkinlainen Katzenjammer?"

"Niin, pakottaa vähän päätänikin", vastasi Kleophas Leanteri.

"Minun ei kylläkään. Sepä työnjakoa", pilaili Vihtori Sorsimo, "kun minä maistelen, niin sinä, joka et maistele, kannat puolestani seuraukset. – Minä en, suo anteeksi, tunne muuta kuin velttoutta valvonnasta. Mutta tämä kivuttomuus saattanee johtua siitäkin, että en yleensä käytä muuta kuin kaikkein parhaita aineita, nimittäin whiskyä, rommia, viinaa ja varsinkin spriitä... Viinikrapula on kauhea, ja konjakki vääntää vatsan sementtimöhkäleeksi."

Kleophas puolustautui:

"Ei tämä päänpakotus minulla johtune valvomisesta, vaan jostakin muusta... Sellaiset kuin viime yön näyt tekevät jollakin tavoin masentuneelle tuulelle..."

Sorsimo vain hymähti, silmissään ilvehtivä välkähdys.

Kaljatehtaalla hyökkäsi yksi työmiehistä, Piggvar, käytehuoneen kynnykselle Sorsimoa vastaan. Hänen punertavat kasvonsa hehkuivat, niiden kaikki lihakset värisivät ja väännähtelivät, silmissä leimahteli; häikäilemättä hän ärähti Sorsimolle:

"Jassoo, tullaanko tänne antamaan ylityötä joulujuhlan esimauksi?"

"Mistä te niin päättelette?" kysyi Vihtori Sorsimo, hymyään hilliten. "Sellaisia aikomuksia minulla ei ole... päinvastoin..."

"Kyllä teidät tietää, älkää makeilko!" keskeytti Piggvar. "Kuinkas Kyykosken työmiehet ja -akat saivat eilen viettää tehtaansa juhlaa: sotkea sementtiä! Kyykoskella, jolla verotuksessa ei ole tuloja juuri mitään ja jonka alustalaisten palkat ovat huonoimmat koko kylässä, vuotaa kyllä juhlissa Ranskan kalja niin, ettei akan vatsaan enää mahdu, koskapa hän kuului oksentaneen talrikilleen."

"Kuka se sellaista on tietänyt?" epäili Vihtori Sorsimo.

"Itse herran veli, jonka kanssa afäärit alettiin, mutta joka nyt ei kelpaa veljensä pöytään, kun on kippakuski..."

"Se ei ole totta, olin siellä koko ajan, mutta sitä en minä siellä nähnyt. Ja jos 'hienoissa' perheissä sellaista sattuisikin, niin mikäpä syy proletaarilla pahoitella sitä, että rasvainen porvari rappioittaa itensä ala-arvoisella elämällä: pikemminhän päästään hänestä!" sutkautti Sorsimo. "No niin, ylityötä täällä meidän hiivapurkissamme ei tule jouluksi. Ja muuten sopii teidän, Piggvar, senkin punainen rutale, tietää, että minä yleensä olen saanut aivan kylläni ainakin rahasta!" lopetti Sorsimo julkean kiivaasti ja pujahti Piggvarin ohitse sisään toisten työläisten joukkoon, jossa hän jutteli hetken heidän kanssaan hiljaisella äänellä. Kun hän sitten tuli ulos, virkkaen lähtiessään lyhyesti jostakin joulurahasta, nostettiin hänelle lakkia. Ainoastaan Piggvar, jolle Sorsimo nyökkäsi iloisesti päätänsä, seisoi vaiti, naama tulipunaisena, rutistunut leveälierinen hattu päässä.

"Kommunisti, kuten lienen maininnut", sanoi Sorsimo Kleophaalle, "siis – auttamaton: vahva uskossa".

Kleophas Leanterin hitaassa mielessä tuntui nyt jokin purkautuvan esille:

"Niin, sehän minua nyt oikeastaan painaa viime yöstä enemmän kuin päänsärky", aloitteli hän, "se, että kuulin siellä milloin kenenkin panettelevan jotakin tämän kylän arvohenkilöä... Sanoivat, että se ja se muka salaa tulojaan, mutta selviää vahingosta, kun kuuluu vallanpitäjiin... Toisista samaa, kaikkein parhaistakin. Kauppias Gök: väittivät, että hän, joka on monenmoisissa luottamustoimissa, näpistelisi niissä aina..."

"Ohoi poikani, hänellä on iso perhe, kahdeksan lasta, huomaa se", oikaisi Vihtori Sorsimo. "Siksi hän pelastuu kärsimästä seurauksia teoistaan, lukemasta tiilenpäitä: ihmisten käy muka sääliksi hänen perhettään. Lienet lukenut Goncourtin veljesten Renée Mauperinin, siinä väitetään, että eräs laji ihmisiä käyttää lapsipaljouttaan ikäänkuin kilpeänä, jonka takana he saavat rauhassa, säälittyinä, tehdä kepposia, kahmia, suoraan sanoen varastella. Jos nuo säälijät nyt juuri siitä syystä säälivätkään", lisäsi Sorsimo hiljemmin.

Viimeistä lausetta ei Kleophas huomannut, – ei tietenkään. Hän jatkoi vain omaa ylevää ajatustaan:

"Sellainen tekee minuun tuskallisen vaikutuksen; eiväthän alemmat kansanluokat voi olla sitä teeskentelyä huomaamatta..."

"Eivät, se on varma. Sen näit Piggvarista", myönsi Sorsimo. "Eihän alemmilta voi tukkia silmiä ja korvia..."

"Ja siksi he ovat tyytymättömiä..."

"Kapinoivat, – niinkuin tuo Piggvar, muuten halpamainen roikale, joka rikkoo koneitakin pelkästään kiukusta..."

Taaskaan ei Kleophas kiinnittänyt huomiota viimeisiin sanoihin, vaan moralisoi:

"Mutta tästä paremman väen kunnottomuudesta nousee..."

"Alaluokan tahto päästä – ainakin yhtä kunnottomaksi: taistelu. Samaa taistelua käytäneen erikoisesti jälleen nykyään koko maailmassa."

Syntyi pitkä hiljaisuus.

Viimein Kleophas huokaisi:

"Taistelu!... Ei sitä ollut ennen... minun lapsuuteni aikoina se kai alkoi... Sitten on ollut ihanteettomuutta yläluokkaan, ja sitä mukaa rahvaaseen. Taistelu: en minä oikein voi pitää koko tästä ajasta... Enkä luultavasti etenkään tästä kylästä... Ihmettelen, suoraan sanoen, että sinä juuri täällä viihdyt!"

"Se johtunee siitä", vastasi Vihtori Sorsimo lauhkeasti, "että lienen – turmeltunut: katselen asiaa niin, että luulen pitäväni alastomasta julkeudesta sittenkin enemmän kuin tiedottomasta".

No, Kleophas Leanteri ei huomannut näidenkään sanojen sisältöä. Ei, hän ajatteli, hän kaipasi jotakin muuta:

"Maaseutu, oikea maaseutu: sehän se sittenkin on minusta niin viihtyisää... Mitäpä muutamasta Mulliaisesta... sattuuhan sitä poikkeuksia... Mutta oikea, kelpo rahvas, jota pääkaupungin läheisyys ei ole pilannut", alkoi hän.

"Oi, puhut kauniisti kuin itse Horatius", myönteli Sorsimo, "hänkin ihaili maaseutua, omalla tavallaan. Muistanet, miten hän lauloi..."

"O rus quando ego te aspiciam!" huudahti Kleophas melkein valittaen. "Maaseutu! Oikea rahvas!" alkoi hän vuolaasti.

Sorsimo kuunteli kärsivällisesti tätä jotakuinkin epämääräistä maaseudun ylistystä, pitkän aikaa, mutta kun he tulivat kylään ja oli aika erota, keskeytti hän:

"Niin, niin, oikeassa olet. Mutta asiaan; joulu on kahden päivän päästä, kuten tiedät. Tuletko nyt jouluaatoksi luokseni? Se vietettäisiin kylläkin kovin vaatimattomasti, mutta ainakin rauhallisesti, – niin sanoakseni maalaisesti."

Kleophas kiitti ja sanoi tulevansa. He erosivat. Sorsimo lähti vielä kaupunkiin.

– Onkohan hänellä joulupuuta? ajatteli Kleophas Leanteri kamarissaan, kuullessaan rouva Hotin eteisessä puhuvan touhukkaasti joulukuusesta jollekin miehelle, kenelle lienee puhellut. Se, että Sorsimolla olisi joulupuu, tuntui hänestä jollakin tavoin vähän uskottavalta. – Ja onkohan hänellä – joulumakkaroita? No, se lienee mahdotonta: nimittäin sellaisia makkaroita kuin siellä maalla oli...

Kun hän sitten jouluaaton iltahämärissä tuli "Villa Kanistoon", oli siellä Sorsimolla "joulupuu". Niin iso, että sen latva taipui pitkin kattoa. Tosin Sorsimo laski vielä leikkiä, että se hänen kaljatehtaansa miehistä, jonka hän oli pyytänyt kuusta hankkimaan, oli luultavimmin vohkinut sen läheisen kaupungin metsästä. – Mutta kuinka ihanalta se Kleophaasta tuoksui! – Ja se oli koristettu, paitsi hopealangoilla huipusta lattiaan asti, ja lipuilla, joista ylimpinä värisivät meidän oman maamme liput, ynnä omenoilla, myöskin – vesirinkilöillä; niistä oli Kleophaalla niin liikuttavan suloinen muisto lapsuutensa ajoilta, jolloin viipurilaiset kauppiaat myivät niitä markkinoilla ja 'rättiläiset' maalla jäätyneiden 'renikkain' mukana. Kleophas ilmaisi ilonsa etenkin näiden vesirinkiläin johdosta.

"Niinkö? Pidät niistä?" kysyi Sorsimo viattoman näköisenä.

"Sepä hauskaa..."

"Olen kai niistä maininnutkin, kun juttelimme vanhoista puodeista", vastasi Kleophas.

"Niinkö?" ihmetteli Sorsimo. "Minulla on niin huono muisti... Mutta ehkäpä tämä yhteensattuma johtuu siitä, että olemme 'peräisin' samoilta seuduilta..."

Sorsimo oli muuten pukeutunut pyhäisiinsä [tietenkin piru valkeudenenkelin vaatteissa, eli susi vuodikkaissa oli tässä medio: sen lukija ymmärtää. Tekijän huom.], jotka eivät suurestikaan eronneet Kleophaan puvusta, joka oli, kuten tiedämme, hiukan kolportöörimäinen.

Huoneistossa oli tällä kertaa ilmeisesti järjestellyt jokin erikoinen naisen käsi (ei siis vain tuo vuokraemäntä tai jokin siivoojaeukko); pöydillä oli nimittäin kukkia, ja liinoja, joita Kleophas ei ollut ennen täällä nähnyt ja joista hän ihmetteli ja ihaili paria tummaa, paksuin hopeaompeluksin kirjottua. – Niin olikin: sillä keittiöstä, josta oli kuulunut astiainkalinaa ja liikettä, ilmestyi nuori nainen, ei pitkä, mutta ei pienikään, ei paksu, ei pyöreä eikä litteä, vaan paremminkin solakka ja keveä, mustassa puvussa, valkea keittiöliina edessään. Hänellä oli luultavasti hellan kuumuudesta otsaan asti punaiset kasvot, joiden tummansiniset silmät säikähdyttivät Kleophasta: niin ne olivat kuulaat ja ystävälliset. Kädet pienet, mutta tarmokkaat, siltä tuntui Kleophaasta niiden kättely. Vihtori Sorsimo esitteli hänet: "Ystäväni neiti Onnimanni, oikeastaan neiti Lirpus, Sirpa Lirpus", sanoi hän ilveillen, eikä mitään muuta. Ensi kertaa Kleophas nyt näki täällä tämän olennon; hänen mieleensä johtui, että Vihtori jo silloin kuin hän, Kleophas oli tullut tähän kylään, oli hiiskunut tällaisesta mahdollisuudesta. Ja sydämessään hän hiukan ikäänkuin närkästeli, että Sorsimo suvaitsi elellä näin vapaasti, – ikäänkuin irti kaikista yhteiskunnan muodollisuuksista, sellaisista, joita oli ainakin tapana noudattaa näihin asioihin nähden. – Mutta kun hän nyt katsahti tuohon naiseen, tuli hänelle vastaan katse niin iloinen, että Kleophas häkeltyi... Ja jostakin omituisesta syystä hän tunsi kouristuksen sydänalassaan. Mitä se oli? Merkillisellä tavalla hän muisti, mikä – kurja raukka hän oli ollut siellä Parisissa: hän muisti Madeleine Punaisen, jota hän oli halannut Parisissa (oi, sitä kurjuutta vieläkin!) tuona onnettomana yönä, jona hän oli häväissyt itsensä, puhunut ranskaa, tanssinut koko Parisin nähden!... Nyt se muisto tuli esille... Hänen alitajunnassaan liikkui, ettei hän koskaan voisi edes tarjota itseään millekään oikealle naiselle! Hän loi kasvonsa maahan, – kalpeana, hyvin masentuneena. Ja siispä hänen päähänsä, hänen sydämeensä, ei olisi edes pälkähtänyt ajatella, saati sitten kysyä, mikä oli tuo Sorsimon ystävätär, tämä nimeltään merkillinen neiti Lirpus.

Kleophas oli niin masentunut, ettei saunanlöylykään, jonka Sorsimo oli hänelle ja itselleen alkajaisiksi järjestänyt, saanut hänen suruaan nukkumaan. Kun he palasivat sisään, ryhtyivät isäntä ja emäntä (vai miksi Kleophas tuota naista oikein nimittäisi?) sytyttämään kuusta, pyytäen Kleophasta siinä pikku hommassa avuksi. Kynttilät tuikkivat "ikäänkuin alttarilla jossakin Parisin katolilaisessa kirkossa", sanoi Sorsimo. – Ja kun hän sitten varasi ystävälleen mukavan istuimen (Onnimanni, alias Lirpus, oli mennyt saunaan) ja oli tyrkyttänyt hänelle pikku sikarin ja varannut itselleen eteensä whiskylasin, alkoi hän puhua joulusta sellaisena, mitä se oli ollut hänen ja Kleophaan lapsuudenaikoina. Kleophas painui muistoihinsa, hän kertoi hartaasti ja pitkästi, kuinka juuri hänellä siellä salomökissä, sittemmin talossa, oli ollut tehtävänä kantaa lumisesta metsästä joulupuu kotiin. Kleophaan kuvailu oli pitkä. Sen keskeytti Lirpus, ilmestyen taas, nyt tulipunaisena kuin keitetty krapu, salin puolelle ja pistäen Sorsimon eteen metallilangoilla somasti verkotetun pullon rommia. – Kleophaasta pullo muistutti jollakin tavoin sitä, jonka hän kurjuudekseen oli tilannut Parisissa Le Dômessa, sitä, jonka kupeessa oli lukenut: "Kill me quick"... Mutta tätä pulloa ei tietenkään Kleophaalle tyrkytetty, hän sai kuuman marjamehuglögin. Miehet pakinoivat edelleenkin joulumuistoista: maalaisten muinaisista joulutavoista, enteistä, tontuista, joululeikeistä ja -otteluista olkisilla pirtinpermannoilla, Jukolan poikien joulupahnoista, joista syttyi se tulipalo kauheana, susia vimmattuun nälkään kiihdyttävänä pakkasyönä... Sitten kattoi tuo neiti, joka ensin oli näyttänyt Kleophaasta niin ylpeältä, koska ei puhunut sanaakaan, mutta joka sitten alkoi jutella, mutta päästämättä huuliltaan ainoaakaan kiihtynyttä, moittivaa sanaa ihmisistä, – kattoi pöydän. Monivärisinä kimaltavista viinilaseista täytettiin myöhemmin yksi ainoastaan kerran ja jäi silleen koskemattomana. Istuttiin pöytään, Sorsimo kaatoi suuhunsa heti kaksi ryyppyä kärpäsillä koristetusta ruotsinmaalaisesta viinakarahvista, mutta Lirpus kastoi vain huuliaan viinaksiin ja piti seuraa Kleophaalle. Ja sitten tuli – makkaroita: ohranryynitäytteisiä maalaismakkaroita, juuri sellaisia, joista Kleophas oli pitänyt muistojen tähden; makkaroita, joiden kuoret tuoksuivat voille ja rauskuivat niin kodikkaasti hänen kainoissa hampaissaan. "Mistä te olettekaan löytäneet tällaisia makkaroita?" ihmetteli Kleophas, "näitä syötiin ennen jouluiltana meidän mökissämme... kotitekoisia makkaroita". – "Saa niitä täältäkin, kun tahtoo", sanoi Sorsimo; "täällä ympäristössä on oikeita maalaisia, jotka teurastavat makkaroiksikin. Kippis! Älä pahastu, Kleophas-poika, tällainen on tapani...! Eräässä porvariherrojen entisessä ruokailuohjeessa sanotaan muun muassa:

'1 §. Ruokaryyppy on välttämätön.

2 §. Mutta säädyllisyyden vuoksi kielletään ankarasti ruokaryypyn ottaminen muun ruuan kuin kalan kanssa.

3 §. Joka ei syö kalaa, ryypätköön pöytätoverinsa kalan kanssa.

4 §. Kaikki muu ruoka paitsi olutjuusto on kalaa.

5 §. Jos kuitenkin kaikki syövät olutjuustoa, katsottakoon olutjuusto kalaksi.'"

Kleophas oli melkein tarttua viinalasiin ja kilistää, mutta: "Ei, – kun minä tein kerran sellaisen päätöksen... Kiitoksia vain, ei..." – Ja nyt lipeäkala, välttämätön jouluna. Ja sitten tyhjentyi kaksi pienistä viinilaseista, nekin seisottuaan kovin kauan täynnä. – Liikkiötä. Ja uunissa paistettua, keltakuorista riisipuuroa, – jälleen Kleophaalle liikuttava muisto: hän oli lapsena niin 'tykännyt' maalaiskamarin 'kakluunissa' paistetusta riisihutusta, – se oli harvinaista juhlaruokaa siellä köyhässä töllissä. – Torttuja, kahvia, likööriä. Siinä kaikki. Mutta Vihtori Sorsimo, joka oli aterian jälkeen kuljeksinut hiljaa jotakin hyräillen edestakaisin, katsellut kuusenkynttiläin tuiketta ja sammuttanut jonkin palamaan syttyneen oksan, jonka haju tuntui Kleophaasta niin suloiselta (Omituisen hiljainen mies, tällä kertaa! ajatteli Kleophas hänestä, jota oli joskus pelännytkin, vaikka sitten mukautunut häneen; joskin saattoi välisti ajatella, että Vihtori oli liian suulas, intoilevakin, niin, vielä pahempi, melkeinpä ilkeä; mutta Kleophaan täytyi myöntää, ettei hän ollut juuri koskaan kuullut Sorsimon julkisesti moittivat ketään, vaan että hän sellaisissakin tilaisuuksissa kuin Kyykosken juhlat oli esiintynyt pelkkänä iloisuutena) – niin, Sorsimo meni viimein pianon luo, avasi sen ja kysyi:

"No, mitä veliseni nyt tahtoo?"

Kleophas mietti:

"Kansanlaulujahan minä", vastasi hän arasti.

Hän sai niitä: neiti Lirpus istahti, amatöörimäisyyttään ei juuri anteeksipyydellen, vaan pahoitellen, soittimen eteen ja soitti "Sen ihanaisen virran reunall'", "Tuomi on virran reunalla", "Voi äiti parka ja raukka" ja eräitä muita. Mutta sitten hän siirtyi johonkin sellaiseen, jota Kleophas ei oikein käsittänyt, mutta joka näytti muuttavan Sorsimon hyvin vakavaksi: hän ei enää hyräillytkään, hän vain katseli kattoon, – hän tuskin muisti vetää sauhua sikaristaan. "Schumann", mutisi hän itsekseen. Ja pyysi jotakin lisää; sai Schubertin Rosamunden. Mutta Lirpus tahtoi itselleenkin jotakin, soitti Minute Capricen.

Niin vietettiin jouluaattoa, koko maailman aselepoa, yötä, jota ilmojen haltijakin oli suosinut, peittäen maailman yhä paksunevalla lumivaipallaan, mikä on suhteellisen harvinaista näillä rannikkoseuduilla. Kaikkein viimeiseksi, kello kahden lähestyessä, jolloin Sorsimo oli melkoisessa rommihipperissä, – niin, kun nostettiin kaihdinta ja katsottiin ikkunasta alas kylään ja nähtiin, että kuusenkynttilät olivat kaikkialta jo sammuneet, – viimeiseksi, tänä hiljaisena yönä, jossa pieninkin liikunta tuntui poikkeuksellisesti seisahtuneen, ehdotti Sorsimo, että Kleophaalle soitettaisiin Gruberin Stille Nacht, heilige Nacht. Sirpa Lirpus sanoi, että hän ei sitä oikein osannut, mutta sehän oli gramofonilevyssä, ja se oli vielä aivan uusi levy. Kone avattiin. Levy soitettiin. Se oli Kleophaasta kaikkein kauneinta, kyynel kiilsi hänen silmässään. Sitten puheltiin jälleen hetki joulusta, maaseudun joulusta... Sorsimo ja tyttö kuuntelivat tarkkaavasti Kleophaan hartaita sanoja... Ja viimein saatettiin Kleophas kotiin, kautta kylän valtakadun, jonka keskellä jättiläiskuusi seisoi häikäisevän valkeana sinisessä kuutamossa.

Rouva Hotin sukupäivälliset

Mutta Tapaninpäiväksi kutsui rouva Hotti Sampilan luokseen päivällisille.

"Vaatimattomille päivällisille", sanoi hän. "Oikeastaan niistä tulee kylläkin sukukokous, – joskin tunnustan suoraan", jatkoi hän hyvin punastellen, "että myöskin jonkinlainen 'triumfi', koska nyt saan pois palstaltani nuo Hummelinin neidit, jotka tuppautuivat – vissiin paikkaani. He nimittäin suostuvat viimeinkin myymään huvilansa minulle. – Mutta kun meidän sukumme on suuri, ja vanha, suku, – niin tarvittaisiin tilaa pikku pöydille, antakaa nyt anteeksi, teidänkin huoneessanne. Ainoastaan tänä yhtenä päivänä! Minä olen antanut teettää teille ihan oikeat kirjahyllytkin; mutta ajatelkaas, nikkari ei saanut niitä valmistumaan jouluksi, hän maalasi ne vasta jouluaattona, ja nyt hän ne toi, joten ainakin huomiseksi saadaan teidän kirjahyllynne kuntoon. – No niin, ellei teillä ole muualle menemistä, niin tervetuloa päivällisille."

Ei, Kleophaalla ei ollut menoa muualle. Sorsimonkin luona hän oli ollut eilen.

No, seuraavana päivänä verraten aikaisin tuotiin Kleophaan huoneeseen nuo valkeiksi maalatut kirjahyllyt, ja hänelle tuli parin kolmen tunnin puuha järjestellä tosiaan rakkaita aarteitaan niille. Samalla häärittiin siellä ei ainoastaan palvelijattaren avulla, vaan lisävoimilla, joiksi oli hankittu kaksi apulaista ja varustettu nekin valkeilla myssyillä. Pian tuotiin kamariin neljä pöytää, ne peitettiin valkeilla liinoilla ja paperikaistaleilla, joihin oli kuvattu punaisia jouluporsaita ja joulutonttuja. Pöydille siroteltiin lisäksi oikeita kuusenhavun katkelmia. Ja siinä ohella annettiin Kleophaan sopivasti ymmärtää, että nämä sukujuhlat lähestyivät nopeasti, mistä seurasi, että Kleophas katsasti, – arkuudesta vavahdellen, sillä hän oli tottumaton tällaisiin herrasseuroihin, – vielä viimeisen kerran kaulanauhansa ja takkinsa rintamukset, jotka hän oli huolellisesti harjannut (tietenkin myös koko takkinsa, niin, kolportöörimäisen asunsa kokonaisuudessaan), unohtaen kuitenkin toisen sukkansa housun lahkeen päälle. – Viimein rouva Hotti veti juhlallisesti auki oven saliin, välioven, josta hän oli toissapäivänä lioitellut liimapaperit irti. Salista oli jo kuulunut kotvan aikaa kymmenisen lapsen iloista hälinää ja naisten tervehtivää puhelua. Ja kun Kleophas joutui ikäänkuin paljastettuna näyttämön esiripun noustessa, saliin, tuli vieraita par'aikaa koko huoneisto kuhisevan täyteen...

Ja se vähä, mitä hän ennätti huomata Hotin huoneistosta, jonka hän näki kaikessa juhlaloistossaan, (pitkä pöytä katettuna saliin kahvinjuontia ja ruokailua varten, peitettynä samanlaisella tontuin ja porsain koristetulla paperiliuskalla kuin hän oli nähnyt omankin kamarinsa pöydillä, ja jokaisen paikan edessä pieni villalangoista punottu tonttu ynnä pieni vahakynttilä, joka oli milloin tonttu, milloin porsaan tai kärpässienen muotoinen; sähkökruunu jatkettuna luonnollisista kuusenoksista tehdyllä "himmelillä", josta niinikään riippui pieniä somia villatonttuja; toinen pää pöytää varattuna valtavalle rinkelille ja kahdelle kakulle ja tortuille ja lukemattomille erilaisille pikkuleivoksille, kun taas toinen pää odotti ruokia lautasineen, joissa jokaiselle oli asetettu käyntikortti, johon istujan nimi oli merkitty hyvin pienen kuvan viereen, joka esitti liikkiöitä; syrjemmällä seisoi valtava kuusi, jonka latva ei ollut mahtunut sisään muuten kuin kääntymällä kattoa pitkin, niinkuin Sorsimonkin kuusen, ja jonka oksat työntyivät keskilattialle asti, tehden tilan kovin varottavaksi), – no niin, tämän periodin jälkeen valita näiden pakinain sepittäjä, että se vähä, mitä Kleophas ennätti kuulla tässä hänelle oudossa herrasväen seurassa, jossa hän tunsi olevansa jonkinlaisena viidentenä pyöränä, koska seura muodosti homogeenisen kokonaisuuden, jossa hän edusti heterogeenistä, – se vähä, minkä hän huomasi, sillä hän joutui aivan päästä pyörälle, oli seuraavaa:

"Illi tulee, Illi, Illi, Illi!"

"Ah, Illi tulee", toisti rouva Hotti yleisessä hälinässä, touhuten ja johtaen koko menoa. "Kyllä, se on Illi, minä tunnen hänen äänensä oven takaa. Molli menee avaamaan... Miksi eivät palvelijat ole kuulleet, kun ovikelloa soitetaan? – No päivää Illi, onnellista jatkoa, piti minun sanoa, tietysti: onnellista jatkoa!"

"Onnellista vuoden- eli maailmanloppua", toivotti eteisessä Molli, nuorukainen, jolla oli suojeluskunnan puku.

"Hyi, Molli, kuinka sinä sillä tavoin... sopimatonta leikinlaskua", huomautti rouva Hotti.

"Anteeksi, täti", pyysi Molli, "leikki sijansa saakoon".

"Mutta, hyvänen aika, Illi, missä ovat lapsesi?" huudahti rouva Hotti kääntyen jonkun toisen henkilön puoleen. – "Ethän vain jättänyt niitä..."

"He tulevat heti Aten kanssa... Jäivät alas kolistelemaan lunta kengistään, etteivät aivan likaisi tädin huoneita. – Mutta, hyvä Jumala, täällähän on jo koko suku koossa... Tarkoitan melkein koko suku, tai se haara sukua, joka asuu täällä Krokelbyssä ja Helsingissä, – muutenhan sitä on maassa niin laajalti, laajalti! Kuinka ihanaa: minä en pidä mistään muusta niinkuin tällaisista sukukokouksista, niissä on jonkinmoista traditiota..."

"Traditiotako?" kuului eteisen tungoksessa rouva Hotin tytär kysyvän. "Niinkö se nykyään sanotaan? Ennen sanottiin: traditsuunia, – kuinka konstikkaaksi kielikin on nykyään muuttunut!"

"Traditsioonia..."

"Ei, ei, ennen sanottiin traditsuunia", toisti Hellä Hotti.

"Traditsioonia..."

"Traditiota, traditiota!"

"Eihän, traditsuunia..."

"Tradi... traditsioonia..."

"Tradi, rati, rati", matkivat lapset.

"Hahahaaaa..."

"Ka ka ka ka kaa..."

"No, mutta, lapsukaiset! Lapsi-kullat! Älkäähän nyt huutako noin, älkää juosko, te juoksette liikaa, te aivan kaadatte kahvintuojan..."

"Kuulkaas", kuului yleisessä tervehtelyn- ja puheensorinassa, "kuulkaas, mitä ihmettä pikku Sirkki tuolla sanoi..."

Ääni oli neiti Hotin.

"Päivää, ja onnellista jatkoa. Oi, minä toivon koko sydämestäni koko suvulle, niin, kaikille ihmisille, hyville ihmisille tarkoitan, onnellista jatkoa! Hyvää päivää, Arma! Kas vain, miten pyöreäksi tyttösi on kahden viimeisen kuukauden kuluessa kasvanut! Minulla ei ollut aikaa käydä katsomassa: kotityöt, ymmärräthän sen, lapset, ja sitten sokeainyhdistyksessä ja..."

"Kuulkaa, mitä tämä pikku Sirkki sanoi..."

"Kas vain, noin stiilinen", huudahti eräs pieni rouva isommalle rouvalle, Illi Riskilälle, jolla oli tumma tukka ja leukaparran alkua, jollaisen sukumerkin Kleophas oli huomannut rouva Hotissakin. Tuolla pikku rouvalla oli muuten hyvin pieni pää ja taivaansiniset silmät. "Niin stiilinen... Hauskaa!... Niin, täällä nyt tapaa koko suvun..."

"Nyt tulee Atte! Pojat jytisevät jo oven takana!" huusivat lapset.

"Rouva assistenska, vai kuinka sitä nykyajan muodilla sanotaan", jatkoi neiti Hellä Hotti. "Rouva Riskilä ja forstmestari Sampila", esitteli hän rouva Riskilän Kleophas Leanterille.

"Kiitoksia", huudahti rouva Riskilä. "Metsäherra: miten ihanaa: minä olen aivan haltioitunut luontoon, metsiin! En vain yhteiskunnallisilta hommilta sinne jouda muuta kuin vähäksi aikaa kesällä, se on niin ikävää: lasten pitäisi saada elää luonnon puhtaassa helmassa..."

"Huraa, ankka ammuttiin!" huusivat pikku pojat, jotka leikkivät lintujahtia: ammuttiin käsivarsilla, ja ammuttu heittäytyi vatsalleen lattialle.

"Hyst, lapsi-kullat, eihän voi tervehtiä ketään teidän melultanne... Ovikello soi!" kirkaisi joku.

"Se on varmasti Atte, minä menen avaamaan", sanoi rouva Riskilä.

"Mutta, kuulkaahan nyt toki, mitä pikku Sirkki-kulta tuolla äsken sanoi", aneli neiti Hotti liikuttuneena.

"Siellä on myöskin Polli ja Alli!" huudahti nuori suojeluskuntapukuinen konttoristi, Molli, kavahti paikaltaan ja juoksi eteiseen: siellä hän ponnahti kunniantekoasentoon ja huusi:

"Huomio, huomio!"

"Polli: hänet on korotettu kapteeniksi", kulki kuiskaten henkilöstä toiseen. Syntyi syvä hiljaisuus, uskomaton hiljaisuus, jonka keskeytti ainoastaan tuon pienimmän rouvan, jonka nimi kuului olevan Lintupää, nöyrä huokaus:

"Ajatelkaa, ajatelkaa, kapteeni. Kuulkaas: minä ajattelen, että meidän sukumme kunnostautuu."

Sisään juoksi nyt kaksi poikasta, ja sitten ryhdikkäästi astuen upseeri, välkkyvin saappain, miehustallaan hopeanvärinen vyö jättiläistupsuineen, kunniamerkkejä rinnassa.

"Ah, oletpa sinä komea! Onnittelen vieläkin, Polli!" huudahti rouva Hotti. – "Ja mitä sinulle kuuluu, rakas Alli?"

"Rouva kapteenska, vai kapteenitarko sitä on sanottava oikeakielisyyden mukaan?" kysyi rouva Hotin tytär.

"Niin stiilistä...!"

"Onko tuo nyt kapteenin merkki, tuo tuossa oikealla?"

"Kuinka sinä et nyt sitä tiedä?" torui Hellä-neiti jotakin sukulaistaan, "kapteenilla on kolme tähteä, majurilla on yksi, mutta isompi".

"Paljon onnea ja Jumalan siunausta", sanoi rouva Lintupää nuoren kapteenin edessä, lyykistäen hänelle. "Minä en ole tavannutkaan sinua vielä ennen tätä viimeistä ylennystä. Se on... se on kunniaa suvulle! Niin, täällä tapaa nyt koko suvun! Tosiaankin: meidän sukumme kunnostautuu... Niin, meidän Kalervokin on nyt siellä asevelvollisuuttaan suorittamassa..."

"Kalervo-parka: antavatkohan toverit nyt hänelle hänen joululahjapakettinsa?" kysyi Hellä Hotti.

"Niin, ajatelkaas", selitti rouva Lintupää, "viime jouluna he olivat vieneet häneltä kaikki, aivan kaikki".

"Se on sellainen tapa kasarmeissa, se kasvattaa alokkaita", julisti konttoristi Molli Lintupää. "Toverikuria! Eräitä alokkaita 'korpit' pitävät jouluaattona sängyn allakin, ja hyvää se tekee: sotilaskuranssia!"

Kapteeni nyökkäsi Mollille suopeasti, – hiukan ylimielisesti.

"Niin, ajatelkaas, ehkä se tekee hyvää", myönsi rouva Lintupää mietteisiinsä vaipuen. "Mollihan sen tietää, kun on ollut sotaväessä, vanhempana veljenä. – Kiitoksia, Jumalan kiitos, kysymästä, kyllä se menee... Minä luulen kyllä, Polli..."

Kapteeni kääntyi yht'äkkiä hänestä toisaalle. Hän ryhtyi tervehtimään muita. Hänen rouvansa Alli lähti juuri rouva Arma Canapén edestä.

"Onnea Viron Kotkantähdestä!" toivotti rouva Canapé kapteenille, joka ojensi hänelle kätensä. "Suku kunnostautuu, kuten Hilli sanoo... Minullakin olisi hiukan herra kapteenille juteltavaa. Ajattelin, että Ritva (rouva Canapén tytär) ehkä soveltuisi sinne sotilaskonttoriin esimerkiksi konekirjuriksi..."

"No, katsotaanhan", vastasi kapteeni, käännähti jyrkästi ympäri ja siirtyi taas toisten luo.

Rouva Canapé, jonka viereen Kleophas Sampila tungosta väistellessään oli joutunut, kumartui rouva Riskilän puoleen, joka räpätti jotakin joulukuusesta, ja kuiskasi tirskahtaen:

"Polli on kyllä stiilinen! Mutta: mitä Allilla on yllä? Hihat jatketut salveteilla. Salveteilla!"

"Ah, en huomannutkaan", kuiskasi rouva Riskilä vastaan. "Upseerien köyhyyttä..."

"Mutta senhän huomaa aivan heti", kuiskasi rouva Canapé vielä hiljemmin, "se on mautonta: ei ennen muinoin oikeissa perheissä esiinnytty noin, – näkee, että Alli on maalta..."

"Kuinka erikoista!" sattui neiti Hotti samassa ihailevasti huudahtamaan, aivan kuin vastapainoksi näille arvostelijain kuiskutteluille. "Alli, hän se sitten keksii! Tavallisille ihmisille ei johtuisi mieleenkään tuollaista! Häntä pukee kaikki niin ihmeellisesti!"

"Tsi", sihahti rouva Canapé nurkassa. – Rouva Riskilä riensi kuitenkin ylistämään kapteenitar Allin somien pieksujen merkitystä.

"Niin, kiitoksia paljon, Jumalan avulla se kyllä menee", kuului rouva Lintupää nyt vastaavan tohtori Riskilälle. "Kyllä se kuitenkin menee... Kalervo se nyt on sotaväessä, mutta toivottavasti hän on saanut joulupakettinsa, koska hänen ei ole enää tarvinnut tänä vuonna..."

"Jäi tässä melussa selittämättä, minkä vitsin pikku Sirkki keksi", alkoi Hellä-neiti jälleen.

"Sanoin tässä Atelle", jatkoi rouva Lintupää nyt jollekin uudelle tulokkaalle, joka esiteltiin kamreerina, "sanoin tässä, kerroin, ettei Kalervon enää tänä vuonna tarvitse kuoria potaatteja..."

"Hä? Mitä? Mistä sinä olet tilannut potaatteja", kysyi kamreeri isoa korvaansa kääntäen, – hän on ilmeisesti huonokuuloinen.

"Rakas Putti", selitti rouva Lintupää kamreerille. "Potaatteja minulla tai meillä (sillä Mollihan se meidät elättää, minut ja Einen) potaatteja meillä kyllä, Jumalan kiitos, on. Mutta minä tässä kerroin, että Kalervon ei enää tarvitse sotaväessä kuoria potaatteja!" huusi hän.

"Huraa: suku kunnostautuu!" huusi siihen Molli.

"Se on aina kunnostautunut!" toisti rouva Hotti tarmokkaasti keskellä lasten leikkiä ja aikuisten hälinää, käsissään kaksi porsliinista kahvikannua. "Se on kunniakasta sukua! Hodinit! Minä en ole muuten koskaan hyväksynyt tuota tapaa muuttaa suvun vanha nimi, Hodin, Hoteiksi..."

"Niin, mutta suomalaisuus", räpätti rouva Illi Riskilä, "mehän olemme kaikki suomalaisia, se ajatus on niin ihanaa..."

"Mutta olen alistunut suvun vuoksi", huokasi rouva Hotti, "vaikka ajattelenkin, mitähän tällaisesta Aatami Hodin, jonka kantaisä, vanhin Adam Hodin, oli kihlakunnantuomari Kinneksen pitäjässä..."

"Ei kihlakunnantuomari, vaan laamanni!"

"Olipas: kihlakunnantuomari", kuului yksimielinen suhahdus koko ruokasalissa.

"... haudassa ajattelee..."

"Mitä sinä höpsit", sanoi neiti Hotti. "Kuinka hän olisi voinut olla laamanni? Hänhän oli Aleksanteri Hodinin veljen sisarenpoika, joka oli serkku Emilia Hodinille, syntyisin Hyén, serkun puoliserkku, Emilia nuoremman kanssa naimisissa. Minä tunnen sukutaulun, tästä näet!"

"Mutta: entäs sinä, Eine?" tiukkasi kapteeni, käännähtäen yht'äkkiä ankarasti rouva Lintupään tyttären puoleen. "Milloin sinä aiot naimisiin? Oletko sinä kihloissa vai et? Aiotko sinä jäädä vanhaksipiiaksi."

"Ei, eihän... kyllähän se aikoo", riensi rouva Lintupää puolustamaan tytärtään, joka oli lehahtanut tulipunaiseksi ja näytti koettavan pyrkiä pakoon, Kleophas Leanterin kamariin. "Kyllähän se Eine... Miksi hän ei aikoisi...? Mutta en ole tahtonut kieltää häneltä seurustelemista... Ja saattaahan sitä... Kalervokin purki kihlauksensa..."

"Hyi, siitä tuntuu teille tulevan suorastaan paha tapa", huomautti neiti Hotti. "Eine näyttää aikovan olla salakihloissa, ja Kalervo: jättääkin entisen morsiamensa..."

"Joka oli ryssän lukkarin tytär", puolusti Molli Lintupää veljeään.

"Niin", häkeltyi pikku rouva Lintupää. "Niinhän se Kalervo... Mutta hän kunnostautuu, hänen ei enää tarvitse kuoria sotaväessä potaatteja... Ja ehkä... ehkäpä se olikin niin parempi, kun hänen morsiamensa oli ryssän lukkarin tytär..."

Kapteeni purskahti nauruun, hän nousi paikaltaan, ja kaikki muutkin nousivat. – Lapset muuten hurrasivat, sillä pienimmältä heistä, pikku Sirkiltä, oli päässyt, kun hän hääri pöydän ympärillä kaihoten suklaata, jota nyt tarjoiltiin, pikku napsahdus.

"Huraa!" huusivat siihen toiset lapset. "Sirkille tuli vahinko!"

Rouva Canapésta, neiti Lintupäästä ja rouva Hotista tämä oli viaton skandaali, jota naurettiin. Mutta pikku Sirkki selvisi itse asiasta, selittäen veikeästi:

"Ei vahinko tule kello kaulassa."

Se herätti yleistä riemua. Ja neiti Hellä Hotti sai nyt tilaisuuden kertoa pikku Sirkistä:

"Se on tuo Sirkki! Sitähän minun piti puhua teille koko ajan, vaikk'ei tässä kuule edes omaa ääntänsä, että tuo Sirkki oli väittänyt papalleen, ettei hän aio mennä naimisiin pappansa kanssa, vaan aikoo ottaa Askon, kun tulee isoksi. Kuinka mainiota: serkukset Aatami Hotti ja Hintze Hotti ovat kumpikin naineet serkkunsa, ja jos nyt pikku Sirkki, kun tulee isoksi, ottaa tämän Askon, niin..."

"Suku pitää aina yhtä!" huudahti Molli Lintupää.

"Niin kuin aina: siksi se onkin suurta, ja vanhaa", päätteli rouva Hotti.

"Ihanaa!" huudahti rouva Riskilä. "Siksi juuri suku onkin suurta. Minun puolestani, minun, joka tahdon olla aina Hotti, tai Hodin, jos täti sitä tahtoo, minun puolestani sopii mainiosti, että meidän Asko... sitenhän omaisuudet, joiden toivokaamme kerääntyvän sukuun, pysyvät yhdessä..."

"Joutuvat sukuun, kuten entinen juutalainen sanoi naittaessaan poikaansa mummolleen", veisti kapteeni Polli, kuitenkin ainoastaan tohtori Riskilälle.

"Niin, ajatelkaas, ehkäpä ne sillä tavoin joutuvat sukuun", arveli rouva Lintupää.

"Kun me nyt olemme tänne kokoontuneet", alkoi rouva Hotti pöydän kahvipäässä, "kun me nyt olemme tänne tulleet, koko suku, niin pitäisi minun oikeastaan ohimennen mainita, että nämä pienet päivälliset ovat samalla eräänlaiset juhlat eräästä pikku menestyksestäni: palstani on nyt kasvanut ainakin sikäli, että eräs ikävä kolkka on siitä joutunut minun ja Hellän omaksi. Se on kasvanut suuresti, tai oikeastaan palautunut entiselleen... Olen nimittäin saanut pois nuo naapurit..."

"Mitä saanut? Mistä?" kysyi huonokuuloinen kamreeri Puputti, kääntäen korvaansa rouva Hottiin päin.

"Pikkukamariani käyttämästä" kuiskasi rouva Hotti hänelle, pannen käden suunsa eteen kamreerin leveään korvaan. "Ne myyvät nyt huvilansa minulle, ja luovuttavat minulle minun palstani..."

"Ahaa!" vastasi kamreeri Puputti. – Rouva Canapé tirskahteli, rouva Riskilä ilmaisi riemuiten ihastuksensa:

"Miten ihanaa!"

Konttoristi Molli arveli:

"Se oli fiksu temppu, että he saivat vähän juoksennella kylällä."

Ja konttoristi Mollin äiti, rouva Lintupää, toisti:

"Ajatelkaas, ehkä se oli fiksu temppu... Täti se osaa... Hän on meidän sukumme pylväs, kuten Polli sanoi."

"Eläköön muskettisoturi!" jatkoi Molli Lintupää. "Tämähän kuuluu häneenkin, ja on hänelle edullista, koska se nyt saa laajentua..."

"Hyi, miksi sinä paljastat minun aikeitani!" närkästyi rouva Hotti. "Sehän on tarpeellista, sekin rakentaminen. – Mutta vakavasti, kaiken kaikkiaan: ainakin minä olen tyytyväinen", jatkoi rouva Hotti ylpeästi, joskin hienotunteisen kainosti; "olen onnistunut... Mutta – otetaan nyt vihdoinkin kahvia. Miksi sinä kruusailet, Arma, sinähän olet vanhin... Ei, ei, enhän minä sitä tarkoita, mutta kun olet vanhin, niin... Ota nyt, Arma-kulta, niin muutkin saavat, sitten Polli..."

"Pian majuri!" huudahti konttoristi Molli Lintupää.

"Ottakaa nyt, kaikkea sorttia", sanoi neiti Hotti.

"Etenkin näitä luumutorttuja", jatkoi rouva Hotti, "ne ovat, kainosti sanoen, omin käsin tekemiäni. Voi hyvänen aika, miksi sinä, Eine, et tarjoa vanhemmille, sinähän lupasit minua auttaa?... Eine, missä sinä olet?"

"Täällä, täällä, täti", vastasi Eine Lintupää viereisestä huoneesta, jota tavallisesti käytettiin ruokasalina ja jonka ovelle meidän Kleophas Leanterimme oli nyt tungoksessa joutunut. "Täällä, täti. Minä tulen heti." – Ja nuori neiti käänsi nopeasti paikoilleen vanhan nojatuolin, jonka alle hän oli juuri serkkunsa, rouva Riskilän kanssa vilkaissut: rouva Hotilla oli näet tapana merkitä liidulla huonekalujensa pohjaan tai selkien taakse, mitkä niistä hän milloinkin aikoi testamentata joko sille tai sille sukulaiselle, – paitsi nyt pääosaa, kiinteää omaisuuttaan, joka tietenkin joutuisi hänen ainoalle tyttärelleen. Mutta hän muutteli merkitsemiään nimiä silloin tällöin, aina sikäli kuin hetkellisesti suuttui johonkin sukulaiseensa. Tämän merkillisen asian Kleophas Leanteri kuuli neiti Eine Lintupäältä ja rouva Riskilältä, heidän sipisevästä keskustelustaan. – "Tulen aivan heti!" vastasi Eine uudestaan tädilleen, mutta kuiskutti ilkkuen rouva Riskilälle:

"Sait pitkän nenän, Illi, nimesi on pyyhitty pois, mutta minun nimeni ei! Miksikäs riitelit Pollin kanssa siitä vanhasta sänkymatosta; tätihän tietää, että sen pitää joutua Pollille eikä Atelle..."

"Voi kuinka se täti on valmistanut komeat seksat", ylisteli rouva Canapé, "täällähän joutuu syömään niin, ettei tarvitse syödä – ennen kuin ensi vuonna".

"Mahtuuko sinun mahaasi niin paljon?" kysyi pikku Sirkki.

"Niin, Sirkki-parka, kuinkas sinun nyt käy, kun et muutaman päivän päästä saa syödä ennen kuin ensi vuonna?" kysyi Hellä Hotti.

"Kyllä minun mahaani aina ruokaa mahtuu", vastasi Sirkki-tyttö.

"Ja minun: minä olen Hotti!" huudahti jokin toinen.

"Sen näkeekin", kuiskasi rouva Canapé viereiselleen, rouva Riskilälle, joka kädet pateettisesti levällään ylisteli rouva Hotin laitoksia. "Mutta Aatami-setä lihoo liikaa, se on vaarallista hänen heikolle sydämelleen... Ei sentään saisi olla niin suunnaton – hotku. – Minulle tulee aina jonkinmoista rukahtumaa, jos syön rostbiffiä." Vielä hiljaisempi supatus: "En ymmärrä, miksi täti sitä nyt taas paistoi; kävin keittiössä: tietysti rostbiffiä... Kyllä hänellä sitten on monta serviisiä siellä..."

"Ja minä en voi sulattaa kahvia ennen ruokaa... tai tietysti on sanottava, että en voi sulattaa ruokaa heti kahvin jälkeen... Mutta täti on niin iso... Nämä tällaiset joulukestit tekevät minut kipeäksi: mehän olemme tohtorin perhe, joten tiedämme ne asiat..."

"Ihan niin: minäkin saan pahoja kuumeläikkiä jouluna..."

"Ja minä..."

"Ja minä! Oikeastaan se ei ole terveydelle hyvä", sanoi rouva Riskilä. "Minua kyllä joskus kiusaa reumatismi..."

"Ja minua: minun täytyy joskus nilkuttaa reumatismista", jatkoi rouva Lintupää.

"Se rukahtuma muistuttaa joskus maitorupea", sanoi joku.

"Sinullako?" naurahteli rouva Riskilä. "Älä toki joutavia, se on aikaihmisillä hyvin harvinaista, minä tiedän sen, tohtorin rouvana, että maitorupi on melkeinpä olematonta aikuisilla. Väliin sitä kyllä tapaa vanhoilla ihmisillä. Mutta sinulla, älä laske leikkiä..."

"Olkaa hyvä, ottakaa nyt minun torttujani!" pyysi rouva Hotti.

"Minä otin jo neljännenkin!" huudahti pikku Sirkki.

"Siltä näyttää: rasvaat minun housuni", sanoi Molli Lintupää ja työnsi tytön kauemmaksi. Sirkki juoksi Sampilan kamariin, Kleophas veti lapsen syliinsä ja näytteli hänelle lintulautaa, jossa tiaiset nokkivat kauranjyviä lumesta.

"Minä luultavasti sairastan sittenkin kihtiä."

"Ja minulla on se vanha vaiva vatsassa sen leikkauksen jälkeen..."

"Jumalan kiitos, meillä olisi kyllä muuten hyvä", tyydytteli rouva Lintupää itseään, "mutta minulla se syylä... anteeksi, että tällaisista asioista puhun... Kuules, Illi, minun pitäisi oikein pyytää vastaanottoa sinun mieheltäsi... olisi niin luotettavaa antaa sukulaisen tutkia..."

"Tervetuloa vain!" huomautti tohtori Riskilä rouva Lintupäälle, ja lisäsi kapteeni Hotille:

"Niinkuin ennenkin: käydä sukulaislääkärissä on halpaa huvia. Minä, minä olen niin kipeä, että peppu puhkeaa! – Mutta: siirtykäämme nykytärkeisiin kysymyksiin näistä syylistä ja liikasyömisistä! Mitäs te siellä sotilaspiireissä, joissa näitä asioita tunnetaan, arvelette nykyajasta ja maailman menosta? Lamakausi... Työttömyys: polsut käyttävät sitä hyväkseen, saadakseen aikaan rauhattomuutta, ehkä mellakoita? Epäjärjestystä? Ovatko punapaidat Lapualla vielä koettaneet tanssia? Olen kuullu, että..."

"Meillä on puolueita, vasemmistolaisia", alkoi kapteeni Hotti, koventaen ääntänsä niin, että se kaikuisi yli huoneen, "puolueita, jotka haaveilevat, että kommunisteista saataisiin kasvattamalla ihmisiä. Se on erehdys! Koko vasemmistolaisuus on erehdys, olkoon se mitä värivivahdetta hyvänsä! Ja onneksi se tässäkin maassa jo aletaan ymmärtää... Lörpöttelevä eduskunta... Nykyään kuitenkin nousee sille vastarinta. Odottakaahan: ensi vuonna syntyy varsinainen vastavirtaus, joka alkoi terveestä talonpoikaisväestöstä, kun punikit tanssivat ryssänpaita housujen päällä."

Rouva Hotti huudahti, ja Kleophaasta hänen hiuksensa näyttivät nousevan pystyyn:

"Joudummeko samaan kuin vuonna 1918, jolloin halunkit takavarikoivat ihmisiltä meidän ruokakätköjämme?"

"Emme enää koskaan siihen joudu", vastasi kapteeni. "Sitä vastaan on, kuten ilmaisin, syntymässä kansanliike, jota talonpoikaisväestö tukee, – ja talonpojista on mahdotonta tehdä bolsevikkeja eli sosialisteja. Odottakaahan: se on liike, sanon, joka hävittää bolsevismin maasta, muuta en voi sanoa..."

Syntyi syvä hiljaisuus, jolloin teelusikat pysyivät kilisemättä, ja vain lapset huusivat, nauroivat ja kirkuivat lintujahdissaan.

Viimein huudahti Molli Lintupää:

"Heil Hitler!"

"Ihanaa!" jatkoi rouva Illi Riskilä.

"Tai: Mussolini", oikaisi kapteeni Hotti arvokkaasti nuorta Molli Lintupäätä.

"Niin, kuinkahan se olisi, jos Mussolini?" arveli rouva Lintupää mietteissään.

"Hitler uhkaa omistusoikeutta", selitti kapteeni. "Hän aikoo yhteiskunnallistaa pankit, jakaa maatilat ilmaiseksi maattomille. Siitä ei tule mitään: ensin hänen täytyy oikaista nämä hullutuksensa..."

"Niinkö?" ihmetteli joku. "Kuinka se on mahdollista? Kuinka sellaista voi kannattaa? Entä Mussolini...?"

"Takaa omistusoikeuden: se on kaikelle ensimmäinen ehto", lausui kapteeni vakuuttavasti.

"Siis: eläköön Mussolini!" huusi Molli Lintupää. "Alas Hitler!"

Juotiin kahvit. Ja sitten syötiin, – toiset salissa pitkän pöydän ympärillä, nimittäin arvokkaimmat, jotka rouva Hotti sijoitteli suunnilleen heidän titteliensä mukaan, – toiset pienemmissä huoneissa, joista yksi oli Sampilan; Kleophas Sampila muuten puolikuuron kamreeri Puputin kanssa, joka puhui kaiken aikaa spenaatinviljelyksestä, hänellä kun oli pieni viljelystontti naapurikylässä, Pukinmäellä. – Seurueessa sen sijaan puhuttiin kilvan sitä ja tätä, kunnes vatsat, täytetyt kahvilla ja kakuilla ja piparkakuilla ja tortuilla ja lipeäkalalla ja riisipuurolla ja luumutortuilla ja kermahyytelöllä, ja toisilla tortuilla ja pienillä hanhenlihakappaleilla ja suklaalla, – kunnes vatsat eivät enää sallineet suiden aukenevan niin vikkelästi kuin aikaisemmin, vaan painoivat toisilta silmät kiinni, etenkin kamreerilta, rouva Lintupäältä ja rouva Hotiltakin. Vitsailtiin: supateltiin nyt tädin yksityisesti omistamasta pikkukamarista, jonne joku lapsista silloin tällöin katosi. – Sitten sytytettiin kuusi, josta rouva Hotti oli epätoivoissaan, sen koristeet kun olivat vanhanaikuisia, hän ja hänen tyttärensä eivät nimittäin olleet jaksaneet juosta tänä vuonna hankkimassa uusia koristeita, hopeahileitä, joulun suunnattomassa tungoksessa.

"Ne ovat jotakin niin ihanaa!" huudahti rouva Illi Riskilä.

Tuotiin teetä. Mutta sitä ennen sanoi tohtori Riskilä unohtaneensa pitää "paistiin päästyä" puheen emännälle. Ja nyt hän sen piti: lyhyen, mutta sydämellisen puheen tädille, suvun pylväälle, jonka pikkukamari-menestystä hän sitten leikillisyyteen siirtyen onnitteli: "Toivokaamme, että yksi kertaa yksi olisi aikanaan kaksi, jopa kolme, kuten Molli on salaperäisistä, taatuista lähteistä tietävinään, joten voimme esittää maljan Aatokselle, Portto... ei, Portokselle ja Amarikselle..."

"Aramis se on!" sanoi neiti Lintupää.

"Hyi tuota tohtoria, aina hän vitseineen!" huudahti neiti Hotti. – Puheltiin, hiljennetysti. Sen jälkeen rouva Illi Riskilä esitti, muinaisten joulumuistojen herättämiseksi ja vanhemman väen tyydytykseksi, että laulettaisiin yhdessä jotakin. Hän kuiskutteli kapteenitar Alli Hotin kanssa, jonka laulua etenkin neiti Hellä niin suuresti ihaili, sen hän ilmaisi vierustovereilleen, – ja sitten Illi ja Alli virittivät kaksiäänisesti:

    "Jouluyö, juhlayö,
    paimenilla yksin työ.
    Kaks' vain valveill' on puolisoa..."

Kleophas Sampila hätkähti: tämähän oli se sama "Stille Nacht, heilige Nacht", jonka hän oli kuullut Vihtori Sorsimon gramofonista...

Ken suvusta osasi, yhtyi lauluun, etenkin Molli Lintupää.

Mutta sitten tuli vieläkin vieras, tämäkin sukulaistohtori, joka esitettiin tohtori Parkkiseksi. Hän oli myöhästynyt, ollut jossakin päivystysvuorossa. Ja hän toi rouva Hotille, tosin myöhästyneenä joululahjana, pienoisveistoksen, Takasen Rebekan. Ihastus oli yleinen. Mahtava rouva Hotti sanoi:

"Et ainakaan tuonut Takasen Ainoa. Se on kyllä kaunis, mutta minun mielestäni... Alastomuus... Kuten Polli sanoo (rouva nauroi ja peitti kasvojaan): 'Takalisto'. Jumalan kallein helmi on koti... ja siinä: nainen ja lapsi, koko maailma. Kuvissa pitäisi olla ryhdikäs nainen, mutta jonkin väljän kaapun poimutellessa alas jalkoihin, niinkuin juuri tällä Rebekalla. Meissähän on kuolematon henki, kuolematon sielu. Ja siksi se, mikä on pyhää, verhottakoon, niinkuin Jumala itse verhosi ensimmäiset ihmiset. – Kiitos, Jummu, kun toit minulle tämän Rebekan."

"Se on niin ihana!" huudahti Illi Riskilä.

"Ihanaa! Ihanaa!" kajahteli Kleophas Leanterin korvissa.

Kipri Iilin uudenvuoden-hilut

Vieläkin tuli Kleophaalle sinä vuonna yhdet juhlat, niinkuin joulujen aikaan on tapana kierrellä kyläilemässä. Kun hän ja Sorsimo kävelivät joulujen välillä Petäjäkadulla, keskellä kinoksia ja kuusia, joiden oksat kurkottelivat lumen painosta maahan, keikkui heitä vastaan konttoristi Iili.

"Kipri Iili", sanoi kaljatehtailla nähdessään tuon pitkän nuorukaisen, muodikkaassa päällystakissa, jossa oli kriminnahkainen kaulus, ja salkku kainalossa, Chaplin-klöntti nenän alla. "Muistathan hänet Kyykosken juhlista?"

Iili viittoi paksuun nahkasormikkaaseen verhotulla kädellään jo kaukaa heille, tai luultavasti Sorsimolle, jonka tunsi paremmin. Suu naurussa hän riensi heitä kohti; kriminnahkalakin heilahdus, kädenpuristus molemmille, ja:

"Hauskaa vuoden loppua, herra johtaja! Sitä samaa, ja vielä enemmän teille, herra porsmestari! Niin, saanko luvan esittää itseni... vieläkin: oikeastaan se tapahtui, tai olisi pitänyt tapahtua, jo sukupeskani Kyykosken hiluissa, kunnallisneuvoksen... Esittely olisi paremminkin tämän herra johtajan asia... niinhän sanotaan 'Hyvässä käytöksessäkin': kai te tunnette sen kirjan, herra porsmestari? – Mutta olkoon menneeksi näin miesten kesken! Minun nimeni on Iili, – taivutetaan Iilin, niin väittää tohtori Pasuri, aivan vakavasti, – etnokraafian tohtori Helsingistä, kai te tunnette hänet? Meillä tässä kylässä tutustutaan helposti, täällä asuu kulttuuriväkeä. Minä olen muutenkin jo kuullut herra porsmestarista... Siis: Iili, Iilin; ei Iilen! Kiitoksia, herra porsmestari. Niin, silkkaa totta puhuen, mehän tunnetaan jo toisemme, ja toivon nyt seurustelua! Hauskaa, erittäin hauskaa, että olette asettuneet tänne, tämän kylän kulttuuriväki tervehtii teitä tervetulleeksi."

"Juu, kulttuuriväki, öhöm", rykäisi kaljatehtailija.

"Niin, öhöm", ryki myöskin Iili, veti nenänsä niin sankkoihin ryppyihin, että viikset kohosivat kuin tervanahturi, ja iski Sorsimolle silmää:

"Me tietenkin! Tarkoitan: intellikenssiä. Niin tuota noin", jatkoi hän hieman häkeltyen, kun näki Sorsimon hymyilevän, "tarkoitan esimerkiksi tieteilijöitä ja taiteilijoita ja yhteiskunnan hakamiehiä... Minä olen puoluemies, ehdottomasti, kuulun kokoomukseen, ja luulen siinä suhteessa jotakin täällä tehneeni: olenpa antanut aika takatuuppareita vaaleissa toisille puolueille, jotka ovat väärää kantaa."

"Sinäpä sen sanoit, Kipri", myönsi Sorsimo, ja selitti Sampilalle:

"Tämä ystävämme Kipri on itse mato repimään alas toisten puolueiden vaaliplakaatteja, pimeässä, jopa järjestämään omansa hyväksi soihtukulkueita, joita häh johtaa ja huutaa niin, että Krokelby kaikuu laidasta toiseen: 'Suomalaiset vaaliin!'"

"'Suomalaiset porvarit vaaliin!' olisi sinun pitänyt sanoa", oikaisi Kipri Iili. "Sillä, kaiken kaikkiaan, en minä ole aivan suvaitsematon toisillekaan puolueille, jos ne vain ovat porvarillisia. Mutta nuo marksilaiset nostavat taas päätänsä. Tulisipa vielä aika", jatkoi hän, sylkäisten ylähuulessaan olevan hammasharjan alta maalaistapaan, "niinkuin vuonna 18! Perhanan Haikala silloin, – olisin totisesti mielelläni lasauttanut hänelle kaikessa hiljaisuudessa pimeässä kuulan lapaan! – No, siitä minulla olisi kerrottavaa, herra porsmestari, paljon intressikiintoisia asioita; mutta nyt minulla on vähän kiire, kiertelen karhuna, se on kiperää työtä, mutta kyllä Kipri-poika haistaa, milloin hiiri aikoo livistää... Ja tottahan me tapaamme täällä toisemme, herra porsmestari? Niin, tuota noin: kuinkas se on teidän uudenvuoden-hilujenne laita, herra porsmestari? Te asutte rouva Hotin luona, tiedän! Kuuluu muuten samaan puolueeseen, johon yleensä kulttuuripiirit. – Eikö niin, sinä, herra johtaja?" iski hän silmää Sorsimolle, "liikemiehet ovat aina asioista oikeimmalla kannalla".

"Öhöm", röhisti Sorsimo, rintaansa kohottaen, "aina oikeimmalla!"

"Niin, tuota", jatkoi Iili, "moraalin puolesta ei minulla ole mitään nurkumista rouva Hotissa. Hän on vakava rouva, jonka rinnalla olen istunut kokouksissa. Tiukka eräissä tärkeissä asioissa. Mutta taitaa olla hiukan kiivas 'väkijuormiin' nähden, kuten sanotaan; ja pitää kai tanssiakin pahana, sellaisiakin kuin polskat ja valssit? – Siksi, – jos uskaltaisin esittää, – etteköhän te molemmat voisi tulla uudenvuoden aattona luokseni? Täytynee nyt jättää käymättä Helsingissä kuulemassa torvensoittoa Nikolainkirkon edustalla, ja kuka ties käynti täälläkin kirkossa pastori Kimmosta kuulemassa, vaikka minä tietysti käyn siellä joskus: kunnioitan vanhoja tapoja välttämäti. – Niin, tuota, kuinkas se olisi, jos tohtisin esittää, että te tulisitte pieniin hiluihin, jotka Kipri tapansa mukaan pitää uudenvuoden aattona. Tilkka piriä, ehkäpä parempaakin, tinanvalanta, ja muutamia hienohelmoja... Vieraani kuuluvat yleisesti intellikenssiin, se sinun täytyy myöntää, johtaja! Olisi siis teillekin seuraa, herra porsmestari. Ja lopuksi 'tantsataan', ja valetaan tinat, joista näette tulevan puoliskonne, herra Sampila: kuinkas olikaan, kuuluuko teidän nimenne Sam- vai Kampela?"

Kleophas tuli hyvin noloksi, mutta Sorsimo auttoi:

"Tietysti Sampila: kaviaaria."

"Niin, tietysti", toisti Kipri Iili, vetäen viiksensä ylös nenään: "tietysti Sampila. Niin, mutta: tervetuloa Kiprin uudenvuoden-hiluihin. Johtaja on käynyt usein luonani, me ollaan hänen kanssaan hyviä kamuja, löydätte asuntoni. Tervetuloa, ja joko mainitsin, onnellista vuoden loppua!"

Konttoristi Iili sieppasi lakin päästänsä, puristi tarmokkaasti heidän molempien kättä, löi kantansa yhteen ja lähti jatkamaan takalisto pylkässä matkaansa.

"Minä ainakin tulen!" huusi Sorsimo hänen jälkeensä. – Pilaili Kleophaalle: "Porsmestari sinusta nyt tuli! Siitä sait takaisin: miksi luulit minua Parisissa Porsimoksi? – Herra porsmestari, uusi titteli. Kipri on hyvin herkkä titteleille, niinkuin yleensä porvaristomme. Aina niissä piireissä toki kuuluu: 'Herra tohtori', 'herra tarkastaja', 'herra terveydenhoidonvalvoja', 'neiti assistenska', 'rouva piskopsa'. Ja sinä olet nyt porsmestari, niinkuin minä johtaja. Olet melkein pormestari... Täytynee kai huomauttaa Kiprille, ettei hän kekkereissään tituleeraa sinua vain borsalinoksi. Torpanpojalle, joka ei ole saanut ihan täyttä kansakoulusivistystä, ei borsalinolla ja borstmestarilla liene tarkkaa eroa. – Mutta hänenkin luonaan saadaan hauskaa! Tulethan sinne?"

Kleophas vastasi jotakin hyvin epämääräisesti, sillä ne Krokelbyn seurapiirit, joihin hän oli päässyt, alkoivat tuntua hänestä vähän omituisilta, mutta se epämääräisyys oli myönnytys.

Kun he sitten, uudenvuoden illalla, kuutamossa ja kylmässä, jossa rakennukset ja aidat nasahtelivat, tulivat Kipri Iilin asuntoon, tosin myöhään, mutta kuitenkin juhlan luonteen mukaan verraten aikaiseen, ja astuivat huuruisesta ovesta saliin, jossa kattolampun kaikki viisi sähköä oli sytytetty tulipunaisen verhon sisälle, istui siellä jo pari vierasta.

"Täälläpä helvetin punainen valaistus", sanoi Vihtori Sorsimo.

"Niin, täytyyhän olla", soperteli Kipri Iili, tietämättä mitä oikein vastata, yllään muuten smokki, miljonäärihousut ja kultaiset kellonperät, paisuvalla vatsallaan.

Toinen vieraista, nainen, jatkoi:

"Tällaisessa valaistuksessa on jotakin salaperäistä..."

"Aivan niin", ihasteli konttoristi Iili: "tätä punaista minäkin sallin, en muuta, en lutikoitakaan; tämän alla on hyvä kipristellä tanssissa kultaansa kainalosta! – Saanko luvan esitellä: herra porsmestari..."

"Forst-", kuiskasi Sorsimo.

"Hah?" kysyi Iili häneltä, pyöristäen silmänsä, mutta jatkoi sitten nokkelasti: "Herra... niin, tuota: puu- tai ponsarimiehiä, luulen, – herra Sampela ja rouva Matti Viperus, hm, rouva maisteri Viperus. – Maisteri ja sanomalehdenjohtaja herra Viperus..."

"Avustaja vain", ärähti esitelty maisteri ryyppylasinsa äärestä, jona oli munakuppi. "Pirunko johtaja minä olen", pilkkaili hän, tuo pieni kalpea mies, leuat karkealla sängellä. – "Esittele vain itsesi johtajaksi, Kipri... Tosin me täällä par'aikaa tehdään erästä lehteä nyrkkipainossa", jatkoi hän; "mutta johtaja saat olla sinä itse, Kipri. Deklineerataan muuten: Iili, Iilen", lisäsi hän salaperäisesti.

"Deklinatsionista puheen tullen", sanoi Sorsimo, "tiedättekös, että suomessakin on vahvoja verbejä?"

Viperus tuijotti, samoin naiset suu auki.

"Juu. Näin väitti eräs suomalainen Saksassa yhden suomalaisen verbin taipuvan: 'Haista, haisee, hiis, hyi kun se haisee!'"

Yleistä iloisuutta.

Sitten Viperus selitti Sorsimolle ja Sampilalle: "Niin, me kirjoitamme tässä alkajaisiksi pientä pilalehdenpirskahdusta eli -pamahdusta nimeltä Krokinkylän Rokkatorvi..."

"Niin", keskeytti konttoristi, "ehkäpä johtaja ja herra vorsmestarikin siihen...?"

"Forst", oikaisi Sorsimo.

"Eikä Wurstmeister", ilkkui maisteri Viperus kihisevällä äänellä.

"Niin, forstmestari, tietysti: herras-v. En tullut sitä ajatelleeksi; sattuuhan sitä erehdyksiä paremmissakin perheissä", sanoi Kipri Iili. "Niin, otti ja tuota: ehkäpä borstmestarikin tahtoisi avustaa tätä meidän käsinkirjoitettua lehteämme jollakin hauskalla vitsillä, kun kuulee asian?"

"Minäkö?" säikähti Kleophas Leanteri.

"Mikset sinä?" kysyi Sorsimo. "Sinä sopisit siihen hyvin, minun mielestäni: sinä olet kulkenut maaseudulla, joten muistaisit ehkä mojovia kansansukkeluuksia, ikäänkuin kultapaloja pelloilta. – Mutta mistä oikeastaan on kysymys, hyvä herrasväki?" tiedusteli hän, katsellen vuoroin konttoristia ja vuoroin maisteri Viperusta ja hänen rouvaansa.

Konttoristi kiiruhti selittämään:

"Me kirjoitamme tässä vitsillämme jotakin mehevää rouva Hittamaasta ja hänen kasvattipojastaan. Te, herra vurstmestari, ette varmaankaan, kun ette ole täällä ennen asunut, tiedä, kuka leskirouva Hittamaa on? Vanha rouva, kellosepänleski, joka elättelee työttömäksi jäänyttä konttoristia. No niin, me olemme kyllä ammattiveljiä tuon konttoristi Toukkarin kanssa, mutta yhdessä asiassa me poikkeamme ehdottomasti mielipiteiltämme: hän on sellainen toukka kaivelemaan vanhojen rouvien sydämiä, hm, hm. Aito toukkari. Ja puhuu aina rouva Hittamaasta niinkuin tädistään. Aina vain: 'Tättä tättä tättä.' Se tättä on muka hänen hyväntekijänsä, no niin, kyllä se hyvää tekee vanhoille luille, ja tekee kai nuorillekin..."

"Mutta tämähän on aivan sikamaista", myönsi Vihtori Sorsimo.

"Ainakin se on moraalitonta", sanoi rouva Viperus.

"Tuollainen siviiliavioliitto", jatkoi Kipri Iili. "Hyssytellä polvellaan ämmää."

"Joka kyllä osaa vanhasta tottumuksesta vetää kellon vireeseen", virkkoi maisteri Viperus.

Kipri Iili keksi jotakin, mikä hänestä ei suinkaan ollut epäilyttävää:

"Kaksipunttisen kellon: kirjoita tämä lehteen, Matti, tämä on hyvä vitsi, kirjoita tämä lehteen. Saat uuden ryypyn. Ja saat sinäkin", sanoi hän rouva Viperukselle, "sinulta, kultaseni, menee koko yö painaessa hehtorakfilla tätä meidän julkaisuamme. Mutta vakavaan asiaan", jatkoi hän Sampilalle ja Sorsimolle, "sellainen elämä kismittää täällä yleensä ihmisten mieltä. Ja nyt me tässä annamme sille parille niin, että tuntuu, – sille hyväätekevälle hyväntekijättärelle ja hänen vielä hyvempäätekevälle ottopojalleen. Maisterinrouva Viperus painaa koneella tusinan näitä meidän vitsejämme, joista yksi lähetetään postissa kellosepälle ja hänen sepänsällilleen, siis sekä toukkarille että toukattavalle. – Mutta, kuulehan Matti, eikös panna tähän jotakin myöskin kunnallissittaresta?... Niin, tuota, lopun painosta pidämme itse arkistossamme, mutta luovutamme lainakappaleita, jos kuka tahtoo lehteämme nähdä. Ennen kaikkea avustajille, teille, herra, borstmestari, ja sinulle, herra johtaja."

"Ei kiitos", sanoi Sorsimo niin merkillisesti, että syntyi pitkä hiljaisuus, jonka maisteri Viperus kuitenkin kevensi:

"Hihi... Minkäpä reportteri voi päätoimittajalle? Hän on tottunut siihen, että hänen täytyy kirjoittaa kaikesta, myöten tai vastaan, ja viedä aina asia voittoon: se on polemiikin ensimmäinen ehto. – Mitäs, Kipri, jos nyt pistettäisiin tähän rouva Hittamaasta, koska hän kuuluu aikoinaan harrastaneen laulantaakin, että (kuten Klemetin kriitilliseen terminologiaan sisältyy) Ellen Hittamaan alarekisteri tuntuu hiukan tukkohiselta..."

"Hyvä!" huusi Kipri Iili. "Tee se. Kippis sen päälle", ja hän sieppasi pöydän alta mahakkaan pullon, josta kaatoi maisteri Viperuksen munakuppiin. "Kai sinäkin, Vihtori, otat pienen ilotärskyn? Entä te, herra... herra – forstmestari? Ette kai ole kiertolain miehiä? – No, sallitaan vapautensa kullekin. Heikunkeikun, ja annetaanpas huilahtaa Pohjanmaan kautta, niin että ne vitsitkin lehteen yhä paremmin luistavat. – Kuuleppas, Matti", sanoi hän siinä väliin maisteri Viperukselle, "ethän vain tule mustasukkaiseksi, kun minä istun näin lähellä Hilliä?" – Sitten hän jatkoi Viperukselle: "Niin, tekaisepas jokin pakina nyt kunnallissittaresta! Se p–keleen akka alkaa minua jo sapettaa... Olenko minä mikä...! Minä...? Liikemiehet ovat kelpo väkeä, eikö niin, Vihtori?" lopetti hän silmäänsä Sorsimolle iskien.

"Joo, joo", myönsi Sorsimo. "Mutta mitä kunnallisneuvoksettareen tulee, niin ehkä minä sittenkin olisin halukas – kertomaan niistä äskeisistä Kyykosken juhlista."

"Ei, ei", säpsähti Kipri Iili. "Mitäpä sinä niistä... Jalohan on minun enoni. Ei, laske sinä nyt jokin vitsi tästä kellosepättärestä!"

"Enkä laske", väitti Sorsimo. "Siksi, että olen niin huono vitsailija. Ja ennen kaikkea siitä syystä, että minä en – tunne Toukkaria. Te tunnette hänet, maisteri Viperus?"

"En. Olen helsinkiläisiä, vain hiluissa täällä. Ja mitä tulisikaan, jos journalisti tuntisi ne, joita hänen täytyy purra? Polemiikki ei olisi silloin mahdollista, ei puremista, vaan – psykologiaa."

"Joten se ei häntä, objektia, parantaisi", myönsi Sorsimo.

"Häntää parantaisi!" korjasi konttoristi Iili.

"Taitaa olla heikko hännästään?" kysyi maisteri Viperuksen rouva.

"Hyvä!" huusi konttoristi. "Sinä kai tarkoitat nyt minun tätiäni? Pane sinä tämä vitsi hänestä lehteen!"

Ja hän otti lehtiön maisteri Viperuksen kädestä ja antoi sen hänen rouvalleen, joka sanoi:

"Odottakaahan, minä kirjoitan. – Mutta miltäs kuulostaisi, jos minä lisäisin tähän vanhan kehtolaulun: 'Aa, aa, akana, tätän selän takana!' Oho, se tulikin nyt Hittamaan leskestä. Mutta toisesta tädistänne voidaan panna: 'Tulepas ulos, niin syön ylös, sanoi sittaremme, kun uhrasi lautaselleen!'"

"Luulenpa, että molemmat rouvat halkeavat, kun posti ylihuomenna tuo heille nämä myrkkypalat", hihitteli toimittaja Viperus.

Samassa kuului ulkoa autonhurinaa, ovikello soi, eteisen permanto kumisi lunta kopistelevista jaloista ja kalosseista, kylmä hulmahteli saliin ovesta ja sisään tömähti ensimmäinen annos vieraista... Sitten heti toinen, kolmas, neljäs... Herroja, jotka Iili esitteli kenet tohtoriksi, kenet maisteriksi tai tirehtööriksi, joukossa hyvin punakka ja loistavasti maalattu nainen, jota sanottiin Immiksi, hänen kanssaan nuori tohtori, joka ilmeni lääketieteen ylioppilaaksi ja haisi hiusvoiteilta, pari hännystakkiin pukeutunutta herraa, jotka Iili julisti johtajiksi, eräs helsinkiläinen liikemies, pyöreäsilmäinen pystytukka, jonka Kleophas muisti nähneensä Kyykosken päivällisillä, mukanaan rouva, joka kuhisi silkissä ja kulisi sormuksissa.

"Tännepä tulee titteliväkeä", ilosteli konttoristi. "Saanko esitellä tätini..."

"Mieheni ei päässyt, hänen täytyi mennä avaamaan erästä tukkeutunutta rööriä..."

Iili tukki hänen suunsa kämmenellään:

"Jätä kuurijuttusi", kuiskasi hän kiukkuisesti. "Ja mene pitämään huolta kahvista!"

Hän työnsi tuon rouvan keittiöön; hän itse oli näet poikamies.

Sitten tuli jokin maisteri, joka oli johtaja, sitten valtuuston sihteeri... Paikat täyttyivät, tuolit, nojatuolit, sohva. Ja nyt ehdotti Kipri Iili ensinnäkin rohkaisunapsun. Se tyhjennettiin munakupeista, joista myöhemmin. Kahvia odotellessa puhuttiin sitten ilmoista ja politiikasta. Valtuustonsihteeri alkoi pulakaudesta, työttömistä, vaikeudesta saada kunnan raha-asiat menemään lukkoon. Maisteri Viperuksen rouva kiivaili, että työttömiä aiotaan nähtävästi syöttää ilmaiseksi, hän ponnahteli niin, että sohvan joustimet helisivät, hypähteli melkein pystyyn ja alkoi lopulta huutaa, lörpöttää:

"Menkööt maalle, siellä on työtä, talonpojat antavat työtä, jos kohtuulliseen palkkioon tyytyvät, mutta he eivät tyydy: onko tässä nyt mitään järkeä, menkööt maalle, maalla elää marjoillakin, kesällä..."

"Roomalaisetkin ajoivat levottomat aineksensa siirtolaisiksi esim. Dacian soille", sanoi kumisevalla äänellä eräs tohtori, joka kuului olevan nimeltään Pasuri, siis se, josta Iili oli ystävyksillemme maininnut.

"Mikäli ne levottomat ainekset – lopulta lähtivät", jatkoi Sorsimo.

"Lähtevät, jos on pakko!" huusi toimittaja Viperuksen rouva.

"Niin", arveli valtuustonsihteeri, "jos heille kustannettaisiin matka maalle. Itsellään heillä ei ole matkarahaa. Ja taattaisiin perillä töitä, suuria valtion varatöitä. Talonpojilla ei ole heille kovinkaan paljon työtä antaa."

"Ei ole, kun ovat eläneet yli varojensa", sanoi helsinkiläinen liikemies; "he itse menevät nyt laumoittain vararikkoon."

"Niin, ajatelkaas", jatkoi hänen rouvansa, "meidän liikkeestämme ostettiin viimeisinä hyvinä vuosina kalleimmat silkkikankaat maalaisemännille. Ja nämä työläiset täällä: hallissakin ne ostavat kaikkein parhainta, silakka ei heille kelpaa."

"Tosiaan, tapella pitäisi jälleen saada!" huudahti Kipri Iili. "Muuten ne nylkevät veronmaksajat vararikkoon."

"Ja miksi heillä pitäisi nyt olla kaikkea?" kysyi liikemiehen rouva. "Maalaisilla. Eihän maalla enää erota puvuistakaan, kuka on herrasväkeä, kuka ei."

"Erottaa muualta", sanoi lääketieteen ylioppilas, istuutuen lihavan naisen polvelle ja alkaen taputella hänen paljasta käsivarttaan.

Tämä sai aikaan yleisen vapauttavan tunteen. Sitten tuli jokin herra, joka esiteltiin oikein herra ministeriksi, ja hänen rouvansa. Kasvavassa hälinässä ennätti Sorsimo selittää kummastelevalle Kleophaalle, että sehän oli sama ministeri Mörä, jonka he olivat jo tavanneet Kyykosken päivällisillä. Tuo pari oli nyt, ministerin arvoon päästyään, nähnyt tarpeelliseksi ryhtyä viettämään seuraelämää. – Kahvi tuotiin sisään, ja sen mukana spriitä, joka oli ihmeellisellä tavalla muuttunut benediktiinilikööriksi, väriltään vihreäksi kuin vihtrilli. Se valutettiin munakuppeihin, jotka Iili selitti (Sampilalle ja eräille muillekin) saaneensa lahjaksi joltakin vitsikkäältä ystävältään viime pääsiäiseksi: "Munakupeista saa maistaa piriä tämän kieltolainkin aikana." Niissä oli jokaisessa hopeanvärinen lauselma, yhdessä "Munakasta pääsiäistä", toisessa "Munat kanoja opettaa", ja toisessa "Ei isompia munia kuin paikat kestää", kolmannessa "Kyy kyy, 10 munaa vaihdoin vaivaisen 2 munaan", neljännessä "Munakakku on herkkua", viidennessä "Poika ryösti varikselta 3 munaa, ne särkyivät, montako hänelle jäi?", "Kolumbus sai munan seisomaan", seuraavassa kirjoitus, jonka Iili luki, "Yhdessä kimpussa kuin Salon Matin m:t", samoin kuin seuraavan: "Heruu kuin munaa Komeron p:stä", jne. Tulokkaille ällistyttävää, tuttaville hauskuttavaa.

"Hei sun suurilles'!" alkoi tohtori Pasuri ja kilisti Kipri Iilin munakuppiin. – Alettiin päästä nopeasti seurustelun alkuun. – Mutta tapahtuipa vielä jotakin, joka uhkasi kääntää tunnelman ikäväksi. Tilaisuuteen ilmestyi nimittäin eräs uusi tulokas, neiti Salomander, toisen naisen kanssa, joka sytytti heti Matti-paperossin ja poltti yhtä mittaa kuin riihenkiuas leppähalkoja syksyllä, täyttäen pian koko salin paksulla huonon tupakan hajulla, mutta pysyen muuten vaiti, kasvoillaan tylsä nikotinismi. Konttoristi oli ottanut tuon parin kovin kohteliaasti vastaan, puhuen heille huonoa ruotsiaankin, sillä Gurli Salomander, kuten seurassa supistiin, oli kirjailijatar, jollaista ammattia Iili näytti erikoisesti kunnioittavan. Mutta joskaan Iili ei ehkä kummastunut sitä, että Gurli-neiti istua raahotti nojatuolissa kyynärpäät polvissa kiinni kuin torppari penkillä ja syljeskeli lattialle tupakkamehua ja ilmaan kirouksia: "Fy satan, hurudant sällskap", – ja nuolaisi väliin huuliaan niin, että kieli sipoi nenää; – joskaan Iili ei liene aivan suunnattomasti ihmetellyt sitäkään, että toinen näistä tulokkaista muutti ilman tukehduttavaksi palturinkäryksi, niin sitä vastoin oli hänen ällistyksensä mitä suurin, kun kirjailijatar yhtäkkiä ilmenikin selväksi polsuksi: hän ryhtyi heti ennustamaan ei vuoden-, vaan jonkinmoista yleistä maailmanloppua, joka johtui muka siitä, että viimeinen suursota oli luonut työttömyyttä, mistä jälleen johtui, että sotahulluuden kukistamiseksi kukistettaisiin ensin kirkko, muutettaisiin koulu- ja kotiopetus, jne., ja tietysti estettäisiin myöskin "sikamainen avioliitto". – Konttoristia tällaiset väitteet ällistyttivät, ne tekivät herra ministerin vastustavaksi, valtuustonsihteerin järkevän pohtivaksi, rouva Viperuksen vimmastuneeksi, rikkaan kauppiaan ironiseksi, Kleophaan suruiseksi, mutta Sorsimon, joka arveli, että maailma oli aallonnousua ja -laskua, milloin kehno aika, milloin parempi, ja että sukupolvet eivät yleensä koskaan oppisi mitään niin nopeasti, että siitä kannattaisi meluta, – erikoisen hauskalle tuulelle. Pohdittiin, väiteltiin, kiisteltiin, sillä neiti Salomander nuoli yhä hermostuneemmin nenäänsä ja alkoi haukkua. Ja silloin ei konttoristi Iili, joka oli tosin jyrkästi puoltanut kirkkoa ja armeijaa, kylläkin mainiten, ettei hänen mielestään pitäisi kuitenkaan hyökätä muuta kuin Aunukseen, – silloin ei hän keksinyt kuin esittää:

"Minä ehdottaisin näin isäntänä, että eiköhän nyt palata päiväjärjestykseen. Kolumbus löi munan rikki, minä omani tyhjänä pöytään: kippis. Tehkääpäs samoin. – Ja tuota noin, johtui tässä mieleeni eräs vanha vitsi... lieneeköhän joku jo tämän kuullut? Kerran maalla, minun kotikylässäni, josta me Iilit ollaan (Ilmanneja muuten syntyperäisin), – siellä ajoi kerran väkeä häihin, pitkä jono. – Mutta sattuipa sitten (hst, kuulkaahan nyt, pyydän, siellä!) – sattui, että takimmaisessa reessä istuvaa emäntää alkoi... kuinka nyt sanoisin, tuli nyt sellainen kruununasia. No, renki kuskipukilta esitti hänelle: 'Hätäpäs tässä: emäntä rupeaa vaan tuohon reen takalaudalle, ja ann' soida!' – Emäntä, hoopo, totteli neuvoa. Mutta silloin renki huitelemaan ruunaa piiskalla selkään, ja ajoi kaikkein etummaiseksi! Se oli saattueelle näköala, eli käsiala, niinkuin vitsillä sanotaan!"

Tuli ällistys, kajahti hörähdys, nauru, röhötys, sihitys, hyssytys. Nyt oltiin asiassa. Jämeräleukainen tohtori Pasuri alkoi vuorostaan arvuutuksilla:

"Koska meillä nyt on uudenvuoden aatto, joten lienee syytä muistaa vanhoja kansanmenoja, joihin arvoituksetkin kuuluvat, ennenkuin joudumme aaveiden ja enteiden alalle, niin saattaisiko arvoisa seura keksiä vastauksen tähän ongelmaan: 'Iso alla ähkii, pieni päällä ressuttaa?'"

Kukaan ei arvannut.

"Ei se ole sitä kuin helposti luulisi", jatkoi tohtori Pasuri. "Se on saunavihta, joka ressuttaa kylpymiehen vatsan päällä. – Mutta entäpä tämä: 'Kaksi karvaista yöllä yhteen pläiskätään?'"

"Mikä se on? Mikä se on?"

"Tietysti se ei ole sitä, miksi luulisi", sanoi lihava nainen, jota mainittiin Immiksi.

"Mikä se on? Mikä se on?"

"Ne on silmät", selitti tohtori hitaasti, "silmäripset, jotka menevät yöllä yhteen." "Hyh... sitäkö!"

Kipri Iili antoi vauhtia, jatkaen omalla jutullaan, jossa oli hiukan porvarillista politiikkaakin:

"Lieneekö tämä sitten vanha vitsi...? Eräs kansanedustaja, – anteeksi, herra ministeri, – tuli Helsingistä lauantaina kotiin viettämään saunailtaansa, no niin, sitä nyt vietettiin kaikin puolin... Mutta maanantaina, kun edustaja oli jo matkustanut takaisin Helsinkiin, emäntä huutaa navetassa sonnilleen, joka... tuota noin... ei ollut ahkeroinut työssään... tuota noin, huutaa: 'Oletkos sinäkin, senkin pönkelö, ollut siellä Helsingissä Eduskunnassa.'"

Ministeri Mörä melkeinpä suuttui. Mutta Iili riensi jatkamaan:

"Entäs tämä! Tämä on parempi. Opettaja kysyi kerran jossakin koulussa, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että ollaan naiveja. Niin oppilas vastasi 'Sitä kai esimerkiksi, että kun minä kävelin tuolla kankaalla, niin siellä oli naivia poikia.'"

Syvä äänettömyys, johon Iili sanoi hiljaa, hiukan punastuen: "Niin." Kunnes Pasuri parkaisi nauruun. Riemu! Hurraus. – Ja nyt jatkui illanvietto sulavasti vitsein, arvuutuksin, anekdootein, poristen eri nurkissa eri asioista, hypähdellen sinne ja tänne niinkuin seuroissa on tapana, lihavan naisen kikatuksin, nuoren tohtorin jalantallaamisin, kädenpistämisin takaliston alle, vakavin pohtimisin, radion sävelin, joita tosin kukaan ei kuunnellut, esittelyin, joita Kipri Iili teki siellä ja täällä, ensin helsinkiläiselle liikemiehelle:

"Kuinkas se olikaan, herra Horkkeli, mehän ollaan vanhoja tuttuja enoni päivällisiltä... Uskaltaisinkohan siis esittää, että jätettäisiin tittelit pois? Minä olen Kipri, Kiprianus, kuten sanotaan."

Ja sitten Kleophaalle:

"Kuulkaa, herra forstmestari, tehän olette ystäväni Sorsimon tuttuja, eiköhän jätetä tittelit pois? Minä olen Kipri, Kiprianus, kuten sanotaan."

Mutta nyt hän keskeytti, vilkaisten taskukelloaan:

"Kello on kahden minuutin päästä kaksitoista. Eläköön vuosi 1930. Kupit nurin!"

"Eläköön vuosi 1930!"

"Eläköön!"

Tuli uutta väkeä. Myöskin johtaja Jorkka Kaltti: parhaiksi hän tulikin, sillä juomat alkoivat kovasti vähetä, hän toi avun. Tällä kertaa ei hän noudattanut sellaista juhlavuutta kuin Kyykosken päivällisillä. Ei, hän aukaisi liivinsä, ja povelta suihkusi raanasta whiskyä, hän aukaisi housunnappinsa, toisesta raanasta vuoti konjakkia, pyllisti takapuoltaan, josta puhkesi hanikka: malagaa. Hän järjesti heti tanssin: etsi esille gramofonin, pani sen soimaan. Oli valettava tina. Ryhdyttiin siihen. Se tehtiin salin kamiinassa, joka oli koristettu kansallisilla karhunpäillä ja kuusenkävyillä, ja tina räiskittiin lumeen, jolla oli täytetty vesiämpäri. Valannaiset ennustivat rahaa, jos olivat helmimäisiä, ja niiden seinälle heitetyt varjokuvat rakkautta, lempeä, autoja, sulhasia, saappaita, silmälaseja, morsiamia, puteleita, pitsiä, papusoppaa, kelloja, kenkiä, pulvereita, pullovereita, rihkamaa, kruunuja... Kaikki olivat jo saaneet, mitä kaipasivat, kun hommaan ryhtyi vielä eräs vieras, joka oli tullut viimeiseksi: nuorenlainen mies, jolla oli pieni pää ja nenä kuin koskelon nokka. Joku sanoi häntä tuomari Tommolaksi. Hän työnsi nyt kaikki muut syrjään ja alkoi puuhailla lumiämpärin kimpussa. Hän kaiveli lunta, ikäänkuin laati siihen jotakin muottia. Sitten hän valoi muottiinsa kaiken tinan kauhasta. Ja katso, kun hän nosti tinansa lumesta, lausuen tekevänsä sen hilujen isännän, Kipri Iilin kunniaksi, niin oli valos hämmästyttävän näköinen.

"Se on jokin lintu", sanoi Immi.

"Se on kuin käki", jatkoi liikemiehen rouva.

"Juu, käki", sanoi tuomari Tommola.

"Se on kuin perunanuija."

"Eihän, se on kuin saksalainen heittopommi, jossa on varsi."

"Poliisin kapula!"

"Patukka!"

"Puheenjohtajan nuija", sanoi herra Mörä.

"Se kyllä muistuttaa pohjalaista nuijaa", arveli tohtori Pasuri.

"Patukka se on, pumppu", nauroi tuomari Tommola. "Se on jortikka ja jurtikka!" Ja hän alkoi laulaa:

    "Laivasta junttu ja juuresta lanttu..."

"Sinä ansaitset koko munan!" huudahti Kipri Iili ja täytti Tommolalle juomakupin.

Gramofoni soitti. Ministeri, joka oli vähän suuttunut, jäi sittenkin hiluihin, sillä hänen rouvansa tahtoi tanssia. Tuskin ennätti Iili mennä hänen luokseen ja esitellä: "Pyydän anteeksi, mutta kun me on nyt oltu yhdessä, ja minä luulen, että me ollaan vähän suvunhaisuakin (mehän olemme sieltä samalta puolelta kotoisin), niin jospa nyt jätetään tittelit pois, minä olen Kipri, kuten sanotaan..."

"Fy satan!" sylki neiti Salomander.

Vaikuttivatpa Iilin kupposet, nimittäin whiskyt, konjakit ja malagat, jotka johtaja Kaltti oli loitsinut spriistä, niinkin, että kun Vihtori Sorsimo sitten kello kahden aikaan lähti talosta Kleophas Leanterin seurassa, joka ei (tietysti!) ollut maistanut pisaraakaan, ja he tapasivat oven edustalla tohtori Pasurin ja neiti Gurli Salomanderin ja hänen rakastajattarensa, jotka niinikään olivat jo lähdössä, niin lausui tohtori Pasuri siinä, tulipunaisessa valovirrassa, joka tulvi huuruilevasta ovesta hankiselle pihalle, lausui neiti Salomanderille ja hänen toverilleen, pysähtyen vielä tien varteen pikku asialle:

"Hei, pojat, ruvetaanpas k–lle!"

Sutelinin perhe

"Minusta hiukan koiranleikkiä", sanoi Kleophas ystävälleen näistä viimeisistä hiluista. "Olen hämmästynyt: tällainen tuntui minusta suorastaan uskomattomalta. En voi tätä ymmärtää... Enkä oikeastaan sellaiseen enää halua. – Ja rouva Hotinkin päivällisillä, joista sinulle kerroin: se koko suku, joka ihaili itseään, nakerteli kuitenkin lomaan salaa toisiaan..."

Hän oli tullut Sorsimon luo verraten aikaisin seuraavana päivänä, sillä jonkinlainen moraalinen pakko ajoi hänet ikäänkuin tunnustukselle.

"Ja kuitenkin esim. noista viimeöisistä eräät ovat tietenkin uskonnollisia ja isänmaallisia", jatkoi Kleophas. "Ja halveksivat ilmeisesti kansaa, jonka juuresta itse tuskin ovat ennättäneet parhaiksi versoa, – tässä tapauksessa työläisiä. Varmaankin moinen herättää rahvaassa vastavirtauksen, kuten sinäkin Kyykosken 'kruunaamisen' jälkeen mainitsit."

"Niissä, jotka uneksivat kauniimmasta ihmisestä", virkahti Vihtori Sorsimo, "ja ihanteellisempien vaatimusten mukaan järjestetystä yhteiskunnasta. Punaisissa siis...?"

"Niin... ehkä tuossa punaisuudessa on jotakin ymmärrettävää, sittenkin..."

He istuivat kaljatehtailijan luona nauttien suuruspalaa, muuten: kahvia, vehnäleipää, juustoa ja hunajaa.

"Puuttuu vain mehiläisiä, jotka matelisivat rannetta ja naamaa pitkin ja pistelisivät kainaloissa, niin olisimme kuin jossakin Sveitsin pensionaatissa", laverteli Vihtori Sorsimo. – Kleophas ei kuunnellut: ankarat moraaliset arvelukset, jotka olivat johtuneet etenkin Kyykosken ja konttoristi Iilin kekkereistä, jopa eräänlaiset maailman tulevaisuutta koskevat unelmat (eipä pikku asioita!) painoivat hänen ajatuksiaan niin, että hän ei huomannut edes hunajaa.

Sitten he lähtivät tavanomaiselle kävelyretkelle: "Että ruoka paremmin valmistuisi – antamaan unta", sanoi Sorsimo. Kävelivät vähän siellä ja täällä.

Ja kuinka ollakaan: siinä tuli Kleophaalle, joka oli jo kauan ajatellut ilmaista ystävälleen kiitollisuuttaan vieraanvaraisuudesta, ja yritellytkin sitä pari kertaa Helsingissä, jossa hän kävi syömässä, usein Sorsimonkin kanssa, mutta häpesi, kun muisti, miten kömpelösti hän silloin aina laskunmaksuun jouduttaessa oli pistellyt kättänsä povitaskuun vetääkseen lompakkonsa esille, – mutta Sorsimo oli ollut aina vikkelämpi; – no niin: nyt sattui Kleophaalle tilaisuus "pihvata" (kuten täkäläinen katusana tuntui kuuluvan) isännälleen jotakin. He olivat kävelleet rautatien alikäytävästä, joka oli kuin kylän olemattomien muurien valtava portti, kappaleen matkaa kylän ulkopuolelle, sohjuista tietä, jossa kalossit pyrkivät täyttymään vedellä, sillä ilmat olivat yht'äkkiä muuttuneet leudoiksi, ja saapuivat kuloisen pellon poikki, jonka suojailma oli paljastanut, keltaisen talon edustalle, jonka toisen kuistin vieressä heilui tuulessa seuraava kilpi:

    Kristian Sudell
    Leipurimestari
    Kahvila
    Paagelsia

"Eikö... eiköhän mennä tuonne?" kysyi Kleophas Leanteri, ja piti pitkän, hyvin pitkän puheen Sorsimon ystävällisyydestä hänelle, Sorsimon melkeinpä huikentelevasta rahankulutuksesta hänen hyväkseen, ja samalla yhtä pitkän maailman ja rahojen turhuudesta. Lopuksi hän ilmaisi uudestaan tarkoituksensa, joka oli se, että hän tahtoi tarjota Vihtori Sorsimolle edes noita "paagelseja", joita leipurinkilvessä mainostettiin:

"Baakelseja tietysti, mutta eihän sitä oikeaa kieltä niin voi vaatia tässä teidän kylässänne", sanoi hän.

"Sopii kuin naulanpäähän", vastasi Sorsimo, ja hänen silmissään välkähti iloisuus. "Satun tuntemaan tämän leipurin. Oikeastaan hän on puutarhuri, kuten huomannet näistä vanhoista lasilavoista, joita on rakennuksen ympärillä; mutta myöhemmin hän muutti alaa, koska on monipuolinen mies. Sudell? Nimi kuului ennen olleen Johansson, mutta muinoin, kansallisen nimenmuuttoinnostuksen aikana, siitä tuli Sutela; hän on nimittäin jo vanha mies; ja sitten, vapaussodassa heränneen pohjalaisihailun vaikutuksesta, Iijoki, koska hän väittää sukunsa olevan kotoisin Iin pitäjästä; mutta lopulta, senkin innostuksen haihtuessa, niinkuin kansaninnostukset yleensä haihtuvat, palautui nimi takaisin Sutelaksi, joka esiintyy, kylämme puoliruotsalaisuuden vuoksi, myöskin muodossa Sudell, tai Sutelin..."

He menivät ensin leipurinkauppaan, jossa oli pari pyöreää pöytää kahvin ja limonadin nauttijoita varten, tiski ja leipähyllyt. Siellä surisi kärpäsiä, – no niin, sisempää huokui kova kuumuus, leipomo oli kai aivan vieressä, ja ilmathan olivat muuttuneet niin leudoiksi. – Kleophas katseli jo pöytää, johon järjestäisi pikku kekkerinsä, kun sisäovesta tuli pitkä mies, jonka päälaki oli aivan kalju ja sen ympäristö ikäänkuin munkin tonsuurilla seppelöity. Hänen tuuheat kulmakarvansa olivat tummat kuin – Trotskin. Hänellä oli silmälasit alhaalla nenänhuipussa.

"Terve, p–kele!" huudahti hän Sorsimolle ja hörähti valtavaan nauruun, joka johtui varmaankin ystävällisyydestä. "Käykää sisään naapuri, panepas, eukko mustaperäisesi rei'älle!"

Sorsimo esitteli Kleophaan puutarhurileipurille, joka silloin taas nauroi. (Hän röhisi ja krahisi ja yski niin, että Kleophas melkein skandalisoitui: luuli näet, että hänen omassa ulkoasussaan ehkä oli jotakin vikaa.) Mentiin kuumaan leipomoon ja sieltä keittiöön, jossa Sudell esitteli Kleophaalle rouvansa, tavattoman lihavan ja ähkivän lyllerön, ja keittiöstä ruokasaliin, jossa joulukuusi riputteli kellastuneita neulasiaan lattialle ja jossa, heti ovea vastapäätä, komeilivat seinällä Trotskin ja Leninin kuvat.

"Kas, Lenin ja Trotski", sanoi Sorsimo. Enempää ei kaivattukaan: Sudell alkoi innokkaasti:

"Niin, minä olen lopullisesti muuttunut kommunistiksi! Lopullisesti. Poikani on piirtänyt nuo kuvat, – katsokaapas niitä: eikö hänellä ole taiteellisia taipumuksia?"

Samalla hän hoputti rouvaansa tuomaan kahvin mukana pöytään "paagelseja", jotka olivat aivan tuoreita, niin tuoreita, että hänen täytyi kesken kaiken pujahtaa leipomoon katsomaan niistä viimeisiä, jotka olivat vasta taikinana:

"Tulkaa mukaan, niin näette, miten mestari leipoo!" nauroi hän.

Sorsimo ja Kleophas menivät Sudellin perästä takaisin kuumaan leipomoon. Siellä Sudell haukkui ensin apulaistaan, poikaansa:

"Taasko sinä hypit ja pyörit? Miksi et ole ottanut paagelseja uunista! Palavat. P–kele, pitäisi lyödä sinulta varpaat poikki!" – Häärien uunin edessä leipälapio kädessä mestari selitti samalla vierailleen: "Tämä Jalo Julku tahtoo tanssijaksi... prr... Polttanut se on taas paagelsit. Mene h–vettiin täältä!" Viimeiset sanat pojalle, joka oikeastaan oli siinä kolmenkymmenen ikäinen mies.

Poika meni tosiaan sisälle, mutta tehden kädellään loukkaantuneen taiteilijaeleen ja huudahtaen:

"Niin, varvastanssijaksi! 'Se pyörii sittenkin', sanoi Kopernikus!"

Isä aukoi suutansa vastatakseen jotakin, mutta poika oli jo kadonnut. Ja nyt ukko sieppasi uunista ulos pellin, ja nauroi, röhisi:

"Eivätpäs vielä ennättäneetkään palaa!" – Hän nosti pellin taikinakaukalon päälle: "Katsokaas, miten kauniita, ja isoja, hahahaa! Ei... ei Jalo Julku oikeastaan niin lahjaton ole... Taiteellisia kykyjä hänellä on kyllä: katsokaa näitäkin paagelsin koristeita, ne ovat hänen tekemiään; tuohon hän on puhaltanut koukeroita, ja tähän sian, se on meidän sikamme, hahahaa, saparo kiepurassa, haha. Mutta nyt yhä vain intoilee varvastanssijaksi, hyppii täällä leipomossa. Mitä se varvastelija oikeastaan on?"

Sorsimo selitteli nyt hänelle tanssijain merkitystä, ja varvastanssijain erikoisesti. – Sillä aikaa mestari toi vierailleen tuolit, ja alkoi sitten tehdä leivoksia viimeisestä kaakkutaikinasta. Ensin hän kuitenkin sytytti lyhyen piippunsa, imi savua, yski ja röhisi, leikkasi kymmenisen leivosluonnosta taikinalevystä, piippu suupielessä, sauhuttaen sieraimistaan. Sitten hän ryhtyi koristamaan valmiita leivoksia: otti paperitötterön, jonka sisässä oli kermavaahtoa, puristi sitä ja valutti siitä koukeroita leivoksille. Mutta suppilo tukkeutui: silloin hän puhalsi sen leveään päähän, jolloin neste jälleen kiemuroi kapeasta päästä leivokselle.

"Tämäpä ihmeellistä", sanoi Sorsimo. "Kuinkas tämä oikeastaan kävikään?"

Mestari näytti tempun uudestaan: otti paperitötterön, siirsi piipun vasempaan käteensä, sylkäisi suustaan ulos keltaista piipunöljyä, nykäisi pois pari kutittavaa karvaa, jotka pistivät esiin hänen toisesta sieraimestaan, nauraa röhötti, pusersi tötteröä, joka jälleen tukkeutui, asetti tötterön suuhunsa, pullisti poskensa ja puhalsi leivokseen pari pötkyilevää pikku kiemuraa.

"Höhöhöhö", nauroi hän, "minäkin tein nyt paagelsiin meidän sian saparon. Mutta kas, taas kävi pahasti: struutta meni tukkoon!"

Sudell käänsi suppilon ohuen pään suuhunsa, imaisi kermaa, jolloin reikä aukesi, maiskutteli, nykäisi sieraimestaan karvan, joka pyrki kermaan, vetäisi kelpo henkisauhun piipustaan, ja puhalsi sitten leivokseen lisäkoristeen:

"Nyt se aukesi, hyvä tulee!" sanoi hän, ja sylkäisi kerman ja piipunpien tähteet lattialle. "Ja nyt me keskustellaan jyryasioista, eikö niin, Sorsimo, tiedän teidät reiluksi mieheksi, hahahaa."

Mestari itsekin istahti, nimittäin taikinakaukalon reunalle. Ja sitten he kaksi, Sudell ja Sorsimo keskustelivat! Sudell lateli kommunistisen ohjelmansa, kaikki sen iskusanat: maailman piti saada rauha, sodat pois; armeijat, raskaiden verojen pahimmat syyt, lopetettava; raha pois, palkat pois: jokainen tekisi työtä valtiolle, mutta valtio syöttäisi kaikki, vaatehtisi kaikki, hankkisi kaikille huvituksetkin, "vaikkapa varvastanssia", nauroi Sudell. Maailma olisi ihmisrakkautta, veljesrakkautta:

"Niinkuin Rousseau huomauttaa", sanoi Sudell.

"Niin, Rousseau oli ihanteen mies", jatkoi Vihtori Sorsimo. "Hän esimerkiksi tunnusti erääksi suurimmaksi synneistään sen, että oli nuorena Italiassa varastanut silkkinauhanpalasen ja antanut piian, jota siitä varkaudesta viattomasti syytettiin, joutua rangaistuksi. – Tosin hänen myöhemmin oli pakko lähettää lapsensa köyhäintaloon; ja siitä köyhyydestä ymmärrettäneen, miksi hän verraten mielellään seurusteli ylimysten kanssa..."

"Heh?" ähkäisi Sudell. "Ylimysten? Oliko hän – sellainen? Minulla on hänen elämänkertansa... Mutta – reilu mies hän oli! Hän tahtoi varmaankin – petkuttaa ylimyksiä: diblomadiaa... Ylimystöhän järjestää sotia... ja tykkitehtailijat, ja kirkko, kapitalismin liittolaisena, – saadakseen rahaa... Kirkko siunaa sodan... Minunkin tyttäreni tappoivat kansalaissodassa ja häpäisivät vielä ruumiinkin..."

Syntyi synkkä hiljaisuus. – Sitten mestari kertoi eräästä tuomiokapitulin asessorista, joka jossakin maalaiskunnassa järjesti innokkaasti evankeelisia juhlia, saarnasi yleisöä niihin, mutta ei päästänyt juhliin omia palvelijoitaan, koska juhlat sattuivat arkipäiviksi, joten pappilan työt olisivat niistä kärsineet. – Sitten taas kommunistinen ohjelma: työläisille osuus tehtaiden voittoon ja hallintoon, sotien poistaminen armeijan hävittämisellä, kansainvälisen poliisilaitoksen perustaminen, sodankäynti porvareita vastaan, jotka estivät maailmaa pääsemästä rauhaan, johon kaikki tahtoivat, sillä ihminen oli hyvä, lähimmäisrakas seuraolento, niinkuin luontokin on hyvä, sopusointuinen.

"Niin väittää myöskin Krapotkin", virkahti kaljatehtailija. "Hän sanoo nimenomaan, että luonto on hyvä, että ihminen on hyvä. Sen ominaisuuden pohjalle hän perustaa uuden yhteiskuntansa, jossa työtä tehdään ilman voitontavoittelua; sitä ennen on vain poistettava maailmasta paha, joka on yläluokkaa."

Sudell huudahti:

"Ihan niin... Minulla on Karotkin teokset!"

"Mutta mistähän tuo ainoa paha luontoon, ylimystö, on siinnyt?" aprikoi Sorsimo. "Tiesivätköhän ne englantilaiset ylimykset, jotka suhtautuivat Krapotkinin ajatuksiin niin suosiollisesti, selittää tämän arvoituksen?"

"En tiedä", mutisi Sudell pää riipuksissa; näytti väsyneen ajattelusta.

Rouva ilmestyi samassa ovelle, sanoen:

"Nyt olisi sitä kahvia..."

Mutta voihkaisi kovalla äänellä niinkuin olisi saanut sydänkohtauksen.

"Mikä, mikä sinulla on, muori?" kummasteli itse mestarikin.

"Onko jotakin tapahtunut?"

"Voi kuitenkin, voi mikä tuli!" vaikeroi rouva.

Jotakin oli tosiaan tapahtunut! Kun mentiin leipomosta ruokasaliin, jossa Jalo Julku muuten oli ryhtynyt ompelemaan itselleen moukarilla ja sirpillä vaakunoitua punaista puseroa, levitti rouva miehensä nenän eteen kirjeen, jonka posti oli juuri tuonut. Mestari luki kirjeen, nostaen sankalasit nenänsä selkään, ja hänen kulmakarvansa nousivat pystyyn. Rouva itkeskeli. Jalo Julku jätti ompeluksensa ja luki hänkin kirjeen. Mutta tuskin hän oli sen lukenut, niin hän alkoi indiaanitanssin, jonka hän varvastanssijana osasi. Niin, hän heitti kirjeen lattialle, hän polki sitä, hän hyppeli sen päällä. Itse Sudell alkoi karjua, kiroilla, hän repi hiuksiaan, korviaan. Kahvinjuonti jäi silleen. Rouva voivotteli, haukkui jotakin henkilöä. Samoin haukkuivat isä ja poika. – Ja haukkumisesta, rähinästä ja itkusta selvisi sitten, että asia oli seuraavasti:

Tämä talo, jossa Sudellit pitivät liikettään (kasvattaen leipomisen ohella mm. erinomaista sikaa, joka oli mestarin ylpeys), tämä talo ei ollut heidän omansa, vaan he asuivat tässä vuokralaisina. Olivat asuneet hyvin kauan. Hoidelleet sitä täysin oman mielensä mukaan. Omistaja oleskeli jossakin Iijoella; hän ei ollut välittänyt tästä talostaan paljon mitään. Vuokra oli ollut varsin halpa. – Omistaja oli kyllä tarjonnut huvilaa Sutelinille kaupaksi, mutta hän, – voi pahus kuitenkin, – oli kieltäytynyt: remontteihin olisi mennyt niin paljon. Ja nyt...!

"Nyt hän on myynyt huvilan vieraalle ihmiselle!" huusi ukko.

Uusi omistaja tulisi taloon! Isännäksi! Taloon, johon he olivat tottuneet kuin ainakin omaan kotiinsa.

"Lohikäärme", pihisi rouva Sudell.

"Niin, kuka?" kysyi mestari.

"Se akka, tai mikä lienee, se, joka on ostanut tämän talon", vastasi rouva.

"Louhikäärme", oikaisi Jalo Julku.

Huomautus hukkui myrskyyn. Omistusoikeutta oli loukattu: he olivat asuneet huvilassa niin kuin omassaan, remontteeraten sitä milloin tahtoivat. Vuokran voisi uusi omistaja korottaa, kuten laki oikeuttaa. – Uusi omistaja tulisi jo kahden päivän päästä, niin luki kirjeessä. – He eivät olleet ymmärtäneet ostaa omakseen ajoissa tätä taloa, kun se muutenkin oli ollut ikäänkuin heidän omansa... Ja nyt heidät voitaisiin piankin ajaa pois heidän omasta kodistaan. Miten heidän kävisi? Missä he leipoisivat? Kasvattaisivat kaaliksiaan ja sikaa? Missä... missä he olisivat kuin kotonaan? Heiltä ryöstettäisiin koti!

Mutta he osasivat kostaa, ja heti! Ennenkuin uusi omistajatar ehtisi katsomaan, mitä täällä oli tehty.

"Vendetta!" huusi Jalo Julku, joka oli käynyt lyseotakin pari luokkaa ja ainakin luki romaaneja.

Ja niinkuin henkilöt Sologubin romaanissa Riivattu, jonka hän ehkä tunsi, ryhtyi hän heti toimeen: repäisi tapetin auki vanhan raon reunasta, jossa näkyi luteenjälkiä, ja veteli siitä irti liuskan aina Leninin kuvasta yökaappiin asti, ja sylkäisi seinälle. Sitten hän sieppasi hiilihaarun ja pomahdutti ruokasalin eli salin paperilaipioon pulskan reiän. Rouva otti leivoksen, joka odotti hänen teevadillaan, ja lennätti sen toiseen seinään.

"Aletaan se remontti, jonka se ostaja aikoo panna täällä toimeen", sanoi mestari. "Mitä me teemme? Minäpä tiedän: tuodaanpas sika saliin!"

Riemuittiin. Juostiin todellakin hakemaan sikaa halkoliiterin osastosta sisään.

"Sika on liian tahmainen luontokappale käsitellä", sanoi Sorsimo Kleophaalle, "joten tuskin ryhdymme tässä muutossa talon väkeä avustamaan".

Heidän apuaan ei kaivattukaan. Sikaa ei tosin tuotu, sillä perhe oli joutunut liian sekaisin. Edestakaisin juoksennellessa pälkähti nimittäin jonkun päähän heistä, että he olivat istuttaneet pihalle ruusuja, "pimppinelloja". Ne piti nyt raastaa irti. He olivat lannoittaneet pihalla kasvavia omenapuita: nyt isä ja poika hyppäsivät kilvalla hankeen ja katkoivat kahdesta puusta kaksi vahvaa oksaa. He tanssahtelivat ruusupensaissa ja sulloivat niitä jalkoihinsa, saaden käsiinsä verisiä naarmuja. – He olivat istuttaneet tälle vieraalle tontille sitä paitsi kolme lehmusta: ne olivat vielä niin pieniä, että Jalo Julku jaksoi tempoa ne irti ja heittää ne keskelle tietä. Lihava rouva Sudell oli siepannut lapion ja loi lunta, saadakseen näkyville joitakin kukkasia, jotka hän tahtoi ajoissa hävittää.

"Minä lyön ansarit säpäleiksi", huusi ukko Sudell.

"Lähtään pois", kuiskasi Kleophas Leanteri.

"Kyllä... Mutta kahvit jäivät?" sanoi Sorsimo.

Kleophas tuli aivan punaiseksi noloudesta.

Mutta he lähtivät. Ansarin lasit helisivät jo heidän takanaan.

Kun he sitten tallustelivat kylään takaisin, sanoi Sorsimo:

"Sinä olet liian mietteliäs... Älä välitä tästä. – Ainakin näit, etteivät nämä olleet kovin epäporvarillisia, vaikka vihaavatkin porvarillisuutta, joka tosin ampui heidän tytärreuhkansa, niinkuin sodassa ainakin hirvittäviä vääryyksiä tapahtuu. Vihaavat aina kirkosta asti, johon nähden ovat samaa mieltä kuin heidän puolueensa (– jos he nyt osaavat olla mitään puoluetta) tai heidän puolueensa johtajat: nimittäin, että kirkko täytyisi hävittää, – ja nuo johtajat ovatkin saaneet aikaan esimerkiksi sen, että nykyään on oikeus erota kirkosta. Mutta kuinka tässä suhteessa on käynyt? Sutelinit pysyvät kauniisti kirkossa kiinni, he maksavat papinmaksunsa, – kai paitsi vanhasta tottumuksesta, myöskin jonkinlaisesta mystillisestä pelosta. – Huomasit tietenkin, että heillä oli joulukuusi, jollaista Sutelin haukkuu 'pihkapuuksi', samoin kuin väittää joulua vain 'viljantasaajan ja pappienpiiskaajan' syntymäpäiväksi, Kristus kun muka antoi opetuslastensa näpistellä toisten ihmisten pelloista jyviä ja ruoski temppelikaupustelijoita. Mutta ilman joulukuusta ei tämä kommunistiperhe aivan hevillä suostuisi olemaan. – Ja heidän esikoisensa Julku tuskin tulee seuraamaan niiden harvojen esimerkkiä, jotka menevät siviiliavioliittoon: sellainen olisi hänestä yhtä epäjuhlallista kuin esiintyä kommunistina ilman univormua. Mitä puhuakaan hänen vanhemmistaan. Joten siis kirkkomme huoli tällaisista eksyvistä lampaista lienee varsin turha: pelko pitää kyllä lauman paimenien lähistöllä, pelko sutta kohtaan, jona meidän eteemme ilmestyy ainakin – kuolema, iankaikkisuus. – Ja jos kirkko on kuitenkin aina kirkko, niin mitä sitten omistusoikeus: kuule, kuinka siellä nyt ansarien lasit rämisevät, kun ukko rikkoo niitä siksi, että oli tottunut pitämään – toisen taloa omanaan. 'Präiskis!'... Mitä väittääkään Krapotkin: että kansa on luonnostaan hyvää, mutta yläluokka turmeltunutta... Krapotkin, jonka kommunistit Venäjällä tappoivat nälkään..."

He kävelivät kauan vaiti, Kleophas pää kumarassa, Sorsimo tyytyväisenä hyräillen. Vielä jaaritteli Sorsimo:

"Eikä tämä nyt mitään, Sutelinit ovat ainoastaan kuin kehno kompassi, jonka neula pyörii liian löysästi sinne ja tänne. Mutta voisinpa näyttää, jos se sinua huvittaisi, mitä tuoreessa puussa tapahtuu, kun kerran lahopökkelössä tällaista. Kas, tuolla onkin Koppelon paja, Kottu Koppelon, sepän, joka vapaussodan alussa oli innokkaimpia punaisia, pelastui kuin ihmeellä kuulilta, verilöylystä ja nälkätaposta, ja antoi vielä maailmansodan loppuaikoina rautojensa jäähtyä syventyessään, naamassaan tuli, joka ei johtunut ahjon hehkusta, kiivastelemaan porvarillista maailmaa vastaan. Menepäs nyt, kun Kottu Koppelo on saanut pajansa viereen rakennetuksi itselleen uuden huvilan, puhumaan hänelle sosialismia: porvari hän on, ja jollet sitä usko, niin hänen eukkonsa, – oi, anteeksi, rouvansa, – lyö kätensä lantioille ja ajaa sinut ulos. – Samoin kuin erään kirvesmiehen rouva kiukuttelee ehkä paljon julmemmin kuin Jalo Kyykoski ja hänen neuvoksettarensa, että kaikille retkuille näinä työttöminä aikoina hankitaan veronmaksajain rahoilla varatöitä. – Omistaminen on tehnyt ja tekee vaalean- ja tulipunaisista noki- ja pikimustia, – tuskin á la Mussolini. Ergo: hommatkaa köyhille varallisuutta..."

"Mistä? Miten?" ihmetteli Kleophas.

"Ottamalla liian rikkailta. Mistäpä yhteiskunta muuten saisi varoja porvaristamiseen? – No niin, hyvästi nyt, minulla oli oikeastaan aikomus käydä kaljatehtaalla, – ellet halua sinne mukaan..."

"Kyllä... ei...", soperteli Kleophas Leanteri; "mutta, mitäs minun pitikään... niin: kun ne paakelsikahvit jäivät juomatta..."

"Kautta Sutelinin parran: ne jäivät juomatta! – No niin, mitäpä siitä, mitäpä siitä..."

Kleophas Leanteri edistyy Kämpiin

Kleophas käyskenteli Sorsimosta erottuaan kamarissaan ravistellen päätänsä kuin koira, joka on saanut korvaansa kärpäsen. – Mitä tämä oli? Mikä hänellä päässä pörisi? – Jonkinlainen pettymyskö siitä, että Sutelinien kodissa nähdystä kohtauksesta ja eräistä Sorsimon vakuutuksista päättäen kansanvaltainen oppositio oli niin liukkaan valmista muuttumaan – materialismiksi? – Se ajatus tuntui, kummallista kyllä, oikein iskeytyvän hänen mieleensä. – Suggestiota?... Hän oli hiukan harmistunut ajatellessaan, että Sorsimo tuntui ikäänkuin varta vasten tahtoneen todistaa hänelle eräillä esimerkeillä jonkinmoista kansan halua muuttua herroiksi. Hänellä itsellään, tunnustakaamme se, ei ollut minkäänlaista intoa, ei sydäntä kommunistiksi, joka sanakin oli hänestä inhottava; hän ei suinkaan kadehtinut ei rikkaiden, ei korkeissa asemissa olevien, ei lahjojensa ansiosta kuuluisain menestystä: ei, hän päinvastoin heitä nöyrästi ihaili, sallien heille kaikki etuudet, luonnollisensa, ansaittuna hyvänä...

Sen verran hän vain oli näinä aikoina, jolloin maailmansodan seuraukset tunnettiin ikäänkuin kauhean synnin rangaistus, – sen verran hän oli eräänlaiseen ihanteellisuuteen taipuvainen, että oli uneksinut saatavan kansojen välille syntymään uudenlaiset suhteet, joissa entiset kokemukset olisi otettu huomioon, – saatava tyynen, asiallisen sovittelun keinoilla, ei miekalla, tulella, kaasuilla, myrkyillä... No, tämähän oli päävaatimus, jolla juuri bolshevismi ihmisiä yllytti ja – petti...!

Mutta jos itse kansa, – nimittäin Sutelinien lisäksi myöskin paremmat, – näin helposti käänsi turkkinsa, ihanteensa, nurin, niin lieneekö tuo paljon puhuttu luokkataistelu aatteena sen kummempaa kuin – kilpailua leipäpalasta...?

Jotakin hämärtyi hänen ympärillään: se ei ollut pimenevä talvipäivä... Jokin humisi hänen päässään... ylhäällä katossa... jossakin:... se ei ollut vesisade, joksi suojailma lämpeni, ropisuttaen ikkunalaudan peltiä... Ei, se pörisi tosiaan hänen aivoissaan: ajatukset pyrkivät ulos, selvyyteen. Täytyisi ratkaista jotakin...

Hän oli "vakaa" mies, sen tiedämme: siis hän ei osannut nauraa...

Hän muisteli viimeaikaisia tapahtumia, jotka tuntuivat hänestä niin merkillisiltä.

Parisissa hän oli hämmästynyt neiti Hermelinin oveluudesta niin, ettei oikein tietänyt, mitä siitä ajatellakaan...

Täällä hän oli jälleen hämmästynyt rouva Hotin hommista; – ja tullut niistä kovin alakuloiseksi.

Sitten Kyykosken, rouva Hotin ja Kipri Iilin kemut... Ja nyt nämä rahvaan miehet, Sutelinit ja Koppelot... Hänen päänsä tuntui menevän varsin sekaisin.

Niin sekaisin, ettei hän jaksanut kestää moista epäsointua, vaan tiesi, että hän ikävöi sitä – paeta!... Mikä hänelle oli tullut? – Kuinka rauhallista hänen entinen elämänsä oli... siellä metsissä, lammen rannalla; sehän oli melkeinpä pelkästään ahvenien onkimista...

Hän tahtoi todellakin jonnekin pois tästä kylästä, tästä Helsingin lähistön puolikaupungista, jonka elämänkilvoittelu, kuten hän sitä ajatuksissaan nimitti, oli varmaankin pilannut, vääristänyt, raaistanut sellaiseksi kuin se saattoi ilmetä jossakin Kyykoskessa, Kipri Iilissä ja heidän "piireissään", ja toisaalta jälleen tuollaisissa kuin Sutelin, seppä Koppelo tai työmies Piggvar, – milloin sama ei puhjennut ilmi tiedottomana, alkeellisena vaistona niinkuin rouva Hotissa ja hänen sukulaisissaan.

Niin, Kleophas Leanteri tunsi, että hän ei voinut pitää Krokelbystä!

Pois, jonnekin! Lammen rannalleko? No, hän tarkoitti tällä lammella nyt vertauskuvallisesti jotakin sellaista, joka oli hartautta, uskoa...

Mutta eräs toinenkin asia oli hänen mielessään. Pikku asia, joka kuitenkin mahtoi olla kovin läheisessä yhteydessä hänen yleismielialaansa. – Mikä tärkeä asia! Nimittäin se, ettei – niistä leivoskahvitteluista Sutelinien leipuriliikkeessä tullut mitään!

Varmasti tämä oli jossakin kiinteässä yhteydessä hänen koko sielunelämäänsä, koskapa hänelle yht'äkkiä pisti päähän verrattoman rohkea ajatus:

– Minä vien Sorsimon – Kämpiin!

Hotelli Kämpin ravintolaan Helsinkiin! Eipäs vähän: hyppäys Sutelinien töhröisestä leipomosta Kämpiin!

Kämpiin, hän, jolle sinä aikana, minkä hän ylioppilaana vietti Helsingissä, hotelli Kämp oli jotakin non plus ultra: sellainen, ettei hän olisi uskaltautunut sinne, vaikka hänen taskussaan olisi ollut rahaakin, jota hänellä ei ainakaan usein ollut. Sitten hän oli siirtynyt maaseudulle.

Mutta nyt hän meni Vihtori Sorsimon luo ja esitteli hänelle (yhä tuota epäonnea Sutelinien leipomossa valitellen), että eivätkö he menisi – Kämpiin: hän tahtoi ystävälleen viimeinkin jotakin "biffata".

"Mikäpä siinä", sanoi Sorsimo. "Jos tulisit minua noutamaan huomenna 1/2 8 tienoissa... Yhdessä olisi hauskempi mennä."

Näiden pakinain sepittäjä tahtoisi vihjata nimenomaan, että Kleophas Leanterin haluun päästä Kämpiin kätkeytyi paljon muutakin kuin asiallinen velvollisuus tarjota jotakin ystävälleen, ja siksi täytyy mainita, ettei hän Sorsimon luona malttanut olla ilmaisematta, että hän sittenkin piti varsinaista maaseutua eräässä suhteessa korkeampana, kauniimpana kuin tätä kylää, joka oli hänestä ikäänkuin maaseudun jätteistä ja joistakin Helsingin varisemista kokoonraapustettu:

"Siellä maalla... siellä on ikäänkuin enemmän luontoemon läheisyyttä... Yksinkertaisuutta, mutkattomuutta... Ei näitä maailman pulmia, kilvoittelua... Siellä on luonnollista, vilpitöntä hartautta", tarinoi hän.

Vihtori Sorsimo myönteli:

"Kyllä, siellä on minunkin mielestäni uskoa, kuten aatettasi ilmennät. Luonnollista, itsetiedotonta uskoa johonkin entiseen, aina pysyväiseen... Olen joskus vähäpätöisyydessäni ajatellut, ja kai lörpötellytkin sinulle, ainaisen itäsuomalaissuulauteni mukaisesti, että juuri maalaisuutta pitäisi vahvistaa kaikin keinoin: siitä saattaisi syntyä pato nykyajan kansainmeren myrskyille, jotka juuri se seikka, ettei uskota paljon mihinkään, – tuskinpa piakkoin edes polsut uskovat, – tekee niin oikkuisiksi, heittelehtiviksi... Maalla on vielä uskoa! Ah, siellä uskotaan vielä sellaiseen kuin piruunkin: muistatko, että eräitä vuosia sitten jossakin pitäjässä, – olikohan se Raukula vai mikä, – ammuttiin piru?"

"Ammuttiin piru..." Niin, Kleophas Leanteri muisti sen. Se oli todellakin tapahtunut, hän oli lukenut sen sanomalehdistä, joissa se uutinen kaikkialla kierteli.

Vihtori Sorsimo naureskeli:

"Oikeassa olet, se julkaistiin lehdissä. Tosiasia, kuten sanotaan. Siellä oli eräässä kylässä alkanut kummitella: jokin ilmiö, – ehkä pieni maanjäristys, jollaisia tiede on todennut meillä muistaakseni ainakin 1700-luvulta asti ja joita myöhemmin on koneellisesti tarkoin seurattu, – jokin luonnonilmiö nakkeli uunilta, joka oli siinä korpitalossa varmaankin kiuasmainen, kiviä lattialle ja astioita hyllyiltä, jne. Sama ilmiö – varasteli leipiä uunista ja aitoista. Mutta muudan isäntä näki varkaan: pirun seisovan lantatunkiolla! Sieppasi kiväärinsä ja ampui aavetta. Silloin se hävisi, mutta kummitellakseen vielä toisessa talossa. Puoli kylää joutui mystillisen pelon, tuskallisen villityksen hurmokseen; miehet, entä naiset, jahtasivat paholaista sotilaskiväärit ja seipäät kädessä. Lopulta täytyi sinne lähettää oikein pappi, joka toimitti siellä eksorkismin, virallisen pahanhengenmanauksen, luultavasti kirkkolain kaikkien säädösten mukaisesti. – Keskiaikainen eksorkismi, se merkittiin kai asiallisesti pöytäkirjaan. – Ja silloin piru Raukulan Monkelosta katosi. – No, lopullinen selitys tuli myöhemmin: ensimmäisen kummitustalon piikatyttö, vintiö, oli varastellut leipiä paistaessaan nälkäisille sukulaisilleen pari kertaa leivän. Emäntä ihmetteli leipien katoamista. Siihen tyttö tiuskaisi: 'Mikäkö ne vie? Piru ne vei!' – Sitten hän oli alkanut uskotella emännälle ja kyläläisille, että oli nähnyt pirun sieppaavan leipiä uunista, ja kuvannut kuvitelmaansa niin voimakkaasti, että ihmiset alkoivat uskoa, – miehet sieppasivat kiväärinsä ja muorit seipäitä, kunnes onneton Monkelo anoi tuomiokapitulilta pappia manaamaan paholaista... Sellaista on suggestio..."

"Niin, se on totta, se tapahtui kyllä siellä Raukulan perillä, korpikylässä", myönsi Kleophas...

Seuraavana iltana ystävykset ajoivat sitten raitiovaunussa kaupunkiin ja astelivat Kämpiin.

Hotelli Kämp! – Parisissa, niissä ravintoloissa, joissa Kleophas oli siellä käynyt ja joista hienoimmatkin olivat tuntuneet omituisen röhnäisiltä siistin pohjoismaisen käsityksen mukaan, – sillä hänen oma kotinsakin oli siisti, – Parisissa Kleophas ei enää olisi tällaisessa tilaisuudessa pelännyt. Mutta sehän oli – Parisi! – Selitys tähän lähtenee siitä, että ulkomailla saatamme esiintyä miten tahdomme: kukaan ei meitä siellä tunne. – Ja Kleophaan mieleen johtuikin, miten kunnottomasti hän oli käyttäytynyt Parisissa...

Mutta hotelli Kämp! Hieno hotelli Kämp, josta hänellä oli omat muistokuvansa, täällä kuului hänen nuoruudessaan älymystökin rikkaimpien lisäksi seurustelleen!... Siispä Kleophas nyt – pelkäsi. Hän oli käynyt Pariisissa, mutta ei – Kämpin ravintolassa! – Hän tuskin uskalsi pistää jalkansa hotellin matalalle ulkoportaalle, mutta samassa kaljatehtailija vetäisikin oven auki, ennenkuin ovipoika joutui siihen tehtävään. Kleophas, hän säpsähti ovipoikaa, mutta tekeytyi pelottomaksi. Noloudesta soperrellen hän pyysi ystäväänsä menemään sisään edeltä... ja punasteli häpeästä ja – eräänlaisesta onnesta. Sisällä, nähdessään eteishallin ja sisäportaiden vihreät pylväät, hän tunsi jonkinlaista juhlallisuutta, nöyryyttä. Oi, vapisevin käsin hän antoi riisua päällystakkinsa, – hänen kätensä vapisivat, auttelevan vahtimestarin eivät suinkaan. Ja arkuudesta hän nauraa tirskahteli. Ja hän säpsähti naisia, jotka kuvastimen edessä järjestivät leikkotukkaansa. Niin, hän vapisi, kun hänen Sorsimon viittauksesta nyt täytyi mennä edeltä ravintolasaliin, astua tuolle pehmeälle matolle, – ja toinen sukka oli taas pullistautunut housunlahkeen päälle, mistä seikasta eräs äänettömästi asteleva tarjoilija hänelle ystävällisesti kuiskasi: silloin hän oli vaipua maan alle häpeästä. – Käännyttäessä oikealle, jossa Sorsimo sanoi olevan mielestään rattoisinta, Kleophas ei voinut olla tästä sukkaerehdyksestään kertomatta, ajatellen hermostuneena tarjoilijaa, joka oli hänelle siitä ilmoittanut. Noloa... kömpelöä! – Tuskin hän osasi nyt huomioida ravintolaa, jonka hän viimeinkin, ensi kertaa elämässään ja uudeksi nautinnokseen, näki, pilareita, vaaleita seiniä, valkeita pöytiä, joilla oli tulppaaneja, ikkunain tummanpunaisia verhoja, pöydissä istuvien, varakkaannäköisten ja hiljaa aterioivien päitä, humisevaa jouhimusiikkia. Hän vain soperteli sukastaan.

"Pyts", sanoi siihen Vihtori Sorsimo. – "Kaksi moukkua", jatkoi hän tarjoilijalle, joka varustautui kattamaan heille pöytää. "Mitä?" kysyi hän sitten Kleophaalta. "Jos et sinä tahdo alkajaisia, mikä on luonnollista, niin minä nielaisen ne molemmat, minuun ne kaatuvat mukavasti..."

"Täällä on tosiaan mukavaa", haaveili Kleophas Leanteri. "Kyllä", myönsi Sorsimo, "täällä haisee muultakin kuin automaattien ja ruokaloiden kaalikäärylöiltä, margariinilta ja konttorineitien rasittuneelta hieltä, eikö niin. Syöthän vielä automaateissakin, niinkuin moni muu, minä muun muassa, kiireissäni. Täällä haisee ainakin – alkoholilta. Kippis!"

Tarjoilija oli nimittäin kiidättänyt ryypyt pöytään. "Taidetta", kuiskasi Kleophas Leanteri tuskin kuuluvasti, katsellen kattomaalausta, kitaraa soittavaa naista.

"Tuo?" kysyi Sorsimo. "Juu, hauska maalaus. Miten tuo nainen pysynee sinisellä taivaalla, kun on niin lihava? – Lihavuus: se oli ihanne menneinä aikoina, jolloin syötiin paljon rasvaisia ja juotiin paljon. Se meni naurettavaan jättiläistissikkyyteen asti, kun näet tuossa mustuneessa seinätuhrauksessa", lisäsi hän, kun huomasi Kleophaan tähystelevän vieressä olevaa seinäkuvaa, – "tuo ylenpalttisen rintava daami, jota ikäänkuin hännystakkinen Carl Larsson pujopartoineen saattelee käsikoukusta. Oi entistä huoletonta aikaa, joka oli niin rikas aatteista, jotka ovat nyt, suursodasta asti, näyttäytyneet yhtä laihoiksi kuin nykyajan puutetta kärsivät ihmiset. 'Kun mies lihoo, niin runotar laihtuu', kuului ennen sananparsi tässäkin kodikkaassa ravintolassa, jossa monet parhaat runoilijamme viettivät iltojaan. Turha sananparsi: kun ihmiset ovat laihtuneet, niin tuntuvat aatteetkin laihtuneen..."

Pöytä katettiin; se varustettiin annoksilla, jotka Sorsimo Kleophaan puolesta valitsi ja tilasi. Sitten alettiin aterioida, äänettöminä, Sorsimo ruuannautinnosta ja jöröydestä, Kleophas Leanteri yhä noloudesta ja – ihmettelevästä ilosta.

Sitten Sorsimo vilkaisi erääseen toiseen pöytään, jossa kävi kovaääninen hälinä ja jossa istui herroja whiskygrogien ääressä.

"Kas, enpäs huomannut!" huudahti hän Kleophaalle, "tuolla istuu eräs tuttavani, maisteri Joutsen. Hieno, kelpo mies... Hän ei tosin ryyppää koskaan, mutta on niin sopusuhtainen ja vapaa, – klassillinen, kuinka sanoisinkaan, koska hän on latinan kielen opettaja, – että maistaa välisti pikku lasin hyvien ystävien seurassa ja tulee silloin entistäänkin vähemmän tärkeäksi... Niinpä tohtinenkin nyt häiritä hänen klassillista rauhaansa, jos niin sopisi sanoa, nyökätä hänelle päätäni..."

Sorsimo nyökkäsi, ja toisesta pöydästä nousi silloin yksi herroista ja tuli tervehtimään kaljatehtailijaa. Sorsimo kavahti hänelle vastaan, viittasi hänelle pöytänsä luona olevaa tyhjää nojatuolia; maisteri Joutsen teki kursailevia verukkeita, mutta jäi kuitenkin siihen juttelemaan. Kleophas Sampila tirkisteli häneen toinen silmä melkein ummessa, ikäänkuin olisi hänet tuntenut; ja sitten hän muistikin asian: he olivatkin samalta seudulta, hän ja tuo maisteri Joutsen. He olivat käyneet samaa lyseota, olivat melkein yhdenikäisiä, mutta maisteri Joutsen siirtyi sittemmin sieltäpäin muualle; sinne hän tuli ainoastaan kesäisin, mutta asui silloinkin kohtalaisen etäällä Kleophaan mökiltä eli pikku talosta, jossa Kleophas muuten eleli varsin "erakkona". – Maisterikin tähysteli nyt Sampilaa, ja muisti hänet, vähitellen. Siitä huomiostaan iloisena hän asettui istumaan Sorsimon ja Kleophaan pöytään, jättäen vähäksi aikaa oman seurueensa. – Maisteri Joutsen oli hieman, tuskin tuntuvasti nousussa. Kuitenkin hän torjui, kun Sorsimo ja Kleophas kilvan tahtoivat tarjota hänelle jotakin. Alettiin jutella kaikenmoista, aivan kuiviltaan. Ei kuitenkaan ilmoista, vaan politiikasta, nykyisestä pulakaudesta, työttömyydestä, johon nähden maisteri Joutsenella oli varma kantansa, antiikin esikuvien nojalla:

"Roomalaisilla oli tehokas keinonsa vetelehtijöitä vastaan", sanoi hän, "lähettivät metelöitsijät Dacian soille".

Missä Kleophas oli kuullut tämän väitteen ennen? Kipri Iilin hiluissa: siellä oli tohtori Pasuri, ihmeellistä kyllä, lausunut juuri samat sanat... Kummallista antiikin matkimista.

"Jos lähettivät", sutkautti Sorsimo nytkin, samaan tapaan kuin silloin tohtori Pasurille; "mutta enimmäkseen he valitettavasti pitivät ne laumat Roomassa, antaen heille leipää ja sirkushuveja, jolloin juuri niistä pohjakerroksista syntyi – hallitseva luokka, joka tuhosi koko antiikkisen ajan, koko pakanuuden..."

Maisteri Joutsenen korkea otsa meni hiukan ryppyihin, pää joutsenkaulan varassa kohosi pystyyn, hänen vaaleansiniset silmänsä katsahtivat ylös kattoon, jossa amoriinit soittelivat pasuunoilla; hän huokaisi, mutta viimein hän hymyili jälleen sovinnollisesti:

"No niin, kai se siitä selviää tämäkin pula. Joka tapauksessa kansamme oli ennen aikaan parempaa kuin nykyään..."

"Niin, jospa siirtyisimmekin nykyajasta, joka on tosiaan liian ikävä, entisiin oloihin", ehdotti Vihtori Sorsimo. "Muistoihin, jotka sivuavat (eli oikeammin sanoen tangeeraavat, sillä ainakin eräissä murteissa sivuaminen merkitsee korvallepaiskaamista) – meidän aikojamme; niitä entisiä aikoja; niin sanoakseni lapsuudenaikojamme, jotka, surullista kyllä, ovat melkoisen kauan sitten menneet. Siirtyisimme rakkaille kotiseuduille. – Oletteko äskettäin käynyt Sonninkylässä?" kysyi hän maisteri Joutsenelta. "A propos: tämä metsäherra ja minä tapasimme jokin viikko ennen joulua tuolla Krokelbyssä, jossa asumme, erään tilallisen sieltä Sonninkylästä, Mulliaisen..."

"Kuinka? Oliko hän täällä?" kysyi silloin maisteri Joutsen tullen hyvin virkuksi. Ja hän mutisi tyytymättömänä jotakin.

"Eikö hänen sitten pitäisi olla täällä, tuon Mulliaisen?" kysäisi Sorsimo.

Maisterin pää meni kumaraan, hän veti toisen viiksensä suuhunsa ja pureskeli sitä, hän pyyhkäisi korkeaa otsaansa ja hieroskeli kyömyistä nenäänsä. "Senkin – lurjus!" antoi hän viimein kuulua ääneen.

"Luultavasti jossakin määrin", naurahti Sorsimo. "Mutta missä asiassa erityisesti, saisinko luvan udella?"

Ja silloin alkoi maisteri Joutsen, ensin katkonaisesti, niinkuin ihminen yleensä paljastaa jotakin asiaa, josta on pahoin loukkaantunutpa pian varsin juolevasti:

"Vai tänne hän on nyt tullut?" ihmetteli maisteri. "Ja ostelee täällä huvilaa? Hm, olisinpa minäkin tuollainen tilanomistaja tai huvilanomistaja, niin minulla olisi autot ja jos jotakin... Niin sitä kelpaa käytellä rahoja, jotka sai, kun möi maatilansa ja siirsi omaisuutensa vaimonsa nimiin, livistäen täyttämästä sitoumuksiaan, jotka olisivat vieneet hänet vararikkoon... Jättäen ne velvollisuutensa mm. minulle..."

Ja sitten maisteri Joutsen kertoi tarinan, jonka näiden pakinain sepittäjä selostaa seuraavassa luvussa.

Sonninkylän talonpojat

Sinne Sonninkylään on perustettu osuusmeijeri:

"Miten lienevätkään nuo meidän sonnimme innostuneet oikeinpa yhteistyöhön", huomautti maisteri Joutsen kuohuksissaan ja ironisesti. – "Kansakoulunopettaja sen homman siellä alkoi, saaden heidät siihen käsitykseen, että yhteistyöstä voisi koitua jokaiselle hyötyä."

Tuo laitos siis perustettiin. Joku Sonninkylän isännistä lahjoitti sille tontin; rakennusaineitakin annettiin vähin jokaisen perustajaisännän mailta. Koneiden hankkimiseksi hommattiin pankkivelka, jonka perustajat takasivat yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Koneet tulivat, meijeri alkoi käydä, kaikki hyvä.

"Niin, otti ja tuota: ne saivat minutkin mukaansa siihen yritykseen. Ajattelin, että täytyyhän harrastaa yhteishyvää, edistystä", sanoi maisteri Joutsen.

"Sitten?" kysyi Sorsimo.

"Sitten: laitos kävi", kertoi maisteri. "Se oli kuin pieni kullanhuuhtomo, johon alkoi virrata kultahiekkasia yhä enemmän. Se lupasi todellakin yhtä ja toista. – Niin, se kävi. Ja sitten se lakkasi käymästä!"

Näin oli asia ollut:

Yksi isännistä, osuusyrityksen osakas, jopa heistä kaikkein suurimpia tuottajia, oli maisterin käsityksen mukaan ensin kovastikin iloinnut meijeristä. Mutta sitten hän oli kai huomannut yht'äkkiä, että yhteishomma tuotti etuja toisillekin osakkaille! Se ajatus oli hänessä varmaankin kasvanut vaivaksi, unettomiksi öiksi, kauhuksi, jonkinmoiseksi vainohulluudeksi: toisetkin saivat yrityksestä hyötyä!

"Sellaista on meillä niin paljon... ehkä se on vika kansallisluonteessamme", sanoi maisteri, "turhaan meillä ei ole sellainen sananlasku, että 'kateus vie kalan vedestä'. Totta vain on, että hän alkoi purkaa kaunaansa opettajaa kohtaan, joka oli houkutellut hänet moiseen hommaan. Mikä tuolla yrityksen alkuunpanijalla oikeastaan mahtoi olla mielessä? – No niin, en tiedä päätellä siitä mitään varmaa muuta kuin sen, että minkäs tuo talokas-vänttyrä lopulta keksikään! Teki ensin sen, että lopetti lähettämästä maitoa yhteismeijeriin. Ilman muuta, verukkeilla vain; selityksiä hän ei antanut; pysyttelihen piilosalla, kun näki meijerihommissa puuhaavien naapurien tulevan taloonsa, ja jos he sittenkin saivat hänet käsiinsä, niin uhkasi ajaa heidät ulos. Siinä kaikki. Niin, niin, eräille kuului ärähdelleen, ettei hän tahdo olla mukana kaikille rahaa tuottamassa. Sitten hän erosi nimellisestikin liikkeestä, josta oli itse takuussa. – Hänen eroamisensa masensi tietenkin muita, teki heidät epäileviksi koko yrityksestä. Kuuluipa hän eräitä peloitelleenkin, ja hänen syynsä kai oli, että sitten toisiakin erosi. Ehtyipä nyt maitotehtaamme viikko viikolta, päivä päivältä. Kokoukset muuttuivat riitaisiksi, osuuskunnan jäsenistä ken haukotteli ja haikaili, ken tuijotti tuikeasti karvalakki päässä permantoon ja syljeskeli siihen vihaisesti, ken ilmaisi epäilyksensä koko maitomyllyä, nykyaikaista rakkinetta, herrain keksintöä kohtaan; ken valitti vähäksi voittoa, jonka osuutensa nojalla oli saapa... Lopulta huudettiin ja hoilattiin kaikki kilpaa, puitiin nyrkkiä, uhkailtiin toisiaan, pirskuteltiin permantopalkit liukkaiksi. Ja siihen se koko homma sitten jäi."

Maisteri Joutsen ärähteli pahoin, ennenkuin jatkoi:

"Mutta rakennushan oli tehty, ja koneet, kuten sanottu, hankittu: velkarahoilla, pankkilainalla. Niin, ja helkkari, minkäs he nyt tekivätkään, nuo jukuripäät sonnit? Heitä alkoi takaaminen peloittaa, koska yrityksestä ei näyttänyt tulevankaan mitään. Ja silloin pälkähtää erään päähän heistä kai pelastaa se vähä, mikä pelastettavissa oli. Ja keksiipä hän siihen mainion nerokkaan keinon, tuo koira, en muuta sano. Palkkaa eräänä yönä renkinsä – polttamaan koko meijerin. Salaa tietysti. – Olihan laitos vakuutettu suuresta summasta, ja isäntä ajatteli, että vakuutusyhtiö ilman muuta maksaisi vakuutusrahat, ja meijerinosakkaat pelastuisivat yhdellä iskulla pankkivelastaan. – Renki oli kyllä tylsäpäinen, – mutta mitäpä siitä! Aina hän toki sen verran ymmärsi, että osasi pistää paloöljyyn kastettuja rohdintukkoja nurkan alle, sytyttää ne tuleen, ja ottaa isännältään palkintoa – viisikymmentä markkaa. Ja pelätä julmaa rangaistusta esivallan puolelta, jos asia tulisi ilmi. – Reima keksintö, yhteishomman osakkaille salainen hyvä työ! – Se onnistui; laitos paloi eräänä tuulisena yönä pohjiaan myöten. Tietenkin monetkin osakkaista iloitsivat, kun vastoinkäymisten jälkeen loppu kuitenkin oli hyvä. Mutta katsopas vain: yhtiö panikin toimeen tutkimuksen ennenkuin hellitti sadattuhantensa. Ja eikös ollut sattunut niin nerokkaasti, että renki oli, tietenkin, unohtanut paloöljykannun pensaikkoon palaneen rakennuksen viereen. Kannu löydettiin, tuli selville, mistä talosta se oli. Olipa renki tainnut vähän kehuskellakin hyvästä yötyöpalkastaan (50 mk), ja se yhä vahvisti epäluuloja. Lopulta hän tunnusti kaiken. Mitäs muuta: renki linnaan ja samoin hänen isäntänsä. – Mutta luonnollisestikaan ei meidän osuuskuntamme saanut vakuutusrahoja, – takaajien oli maksettava pankkilaina jokaisen omasta kukkarostaan. Silloinkos huudettiin ja hoilattiin, rähistiin mustanpuhuvin kasvoin, uhkailtiin toisiaan, jyristiin, syljettiin permantopalkit märemmiksi kuin tallin pilttuut. Nekin, jotka olivat eronneet yhteishommasta, tulivat nyt kokouksiin: olivathan he takaajia, joilta uhkasi mennä talot ja tavarat, maat ja mannut. – Ja näitä eronneita on tuo Mulliainenkin, jonka te tapasitte..."

Maisteri Joutsen ravisteli taas päätänsä ja rypisteli otsaansa. Ja jatkoi:

"Seurasi pitkä käräjöinti. Ja tästä alkaa oikeastaan se minun laiha osuuteni tässä afäärissä. Pankkilaina tuli siis jäämään takaajien niskoille. Mutta vielä ei siellä viisailta ollut kaikki toivo mennyt. Vielä löytyi tiheästä aidasta rako, josta saattoi sukkelasti livistää läpi. Sellaista se on... Kun käräjöinti alkoi, tai oikeammin, kun se päättyi ja takaajat tuomittiin maksamaan pankille, niin todettiin, ettei Sonninkylän talonpojilla, sellaisillakaan, jotka kehuivat itseään pitäjän ponsareiksi, ollut ainoallakaan mitään omaisuutta; ei kerrassaan mitään! He olivat kaikki siirtäneet talonsa, tavaransa, karjansa, autonsa, härkänsä, hiehonsa, kaukalonsa, purtilonsa, kissansa, koiransa, puunsa, heinänsä, jalkariepunsa, jokaisen vaateriekaleensa vaimojensa tai lastensa nimiin – siirtäneet tietysti jo vuosikausia ennen: siitä oli heillä selvät paperit ja rotokollat... Ja niitä oli tämä samainen Mulliainen, jonka tapasitte! – Tuli vielä uusi käräjöinti omaisuuden siirtämisestä toisten nimiin. Kaksi ukkoa joutuikin kiinni; muut pelasti taitava lakimies. – Ja meijerin ottaman pankkilainan saimme maksaa kansakoulunopettaja – ja minä! Opettaja, tuo edistyksen ystävä, menetti siinä maitohommassa ainoan lehmänsä. Ja minä: ette ehkä liene kuulleet, että minulla oli siellä vähäinen talo, jonka olin saanut perintönä? Siihen se talo nyt meni, – takuista!"

Maisteri Joutsen näytti hyvin synkältä. Viimein hänestä purkautui:

"Mutta tällaiset rakkarit, nämä Mulliaiset, he vain ostelevat täällä huviloita...!"

Hänen äänensä vapisi, aataminomena hänen kurkussaan nousi ylös ja laskeusi väristen alas... Ja hän julisti, että oli tullut pakostakin vanhoilliseksi, epäileväksi niin sanottuja edistysaskelia kohtaan. Toisenlaista oli ollut ennen Suomessa...! Eikä maisteri Joutsenesta ollutkaan ihme, että nyt huhuttiin jonkinlaisesta yleisestä suuttumuksesta tällaista "irvokkuutta", rappeutumista kohtaan; jonkinlaisesta kansakunnan noususta turmeltumista vastaan, jonka ilmiöitä tämäkin oli.

"Niin", sanoi Sorsimo, "huhutaan, että sellainen herätys olisi alkanut Lapualla sen viimesyksyisen punapaitojen tanssin jälkeen. Herättäjinä juuri – talonpoikia, väitetään. Sehän olisi suurenmoista!"

Maisteri Joutsen näytti hiukan häkeltyvän, hän raapaisi ohimokiharoitaan, mutta sitten hänen silmänsä kirkastuivat, ja hän alkoi, ensin valittaen, mutta pian ikäänkuin haltioituen:

"Niin, sellaista se nyt on... Kuinka toisenlainen, kuinka kaunis oli Runebergin talonpoika, Saarijärven Paavo, Pilven veikko, Munter..."

"Tosiaan, sitä on lohdullista ajatella", sanoi Sorsimo. "Niitä runoelmia lukiessa tuntuu hyvältä kuin vaipuisi lämpöiseen kylpyyn, – lämpö johtuu kai runoilijan sydämellisyydestä, ei, kuulaudesta, tai ehkä hänen onnellisista ajoistaan... E, tuntuu hyvältä kuin saisi heittäytyä kesäiseen viileään järveen saunan jälkeen... Mutta mitäpä tästä aprikoimaan: aika on käsitettävä sellaisena kuin se on, ja meidän ajastamme lienee ihailtavin tämä lauselma, jota nuorena ollessani väitettiin nousukkaiden kesken Runebergin tekemäksi, nimittäin: 'Huitrumpsis, sanoi Ryynekreeni-vainaakin'."

Ja Sorsimo heitti kurkkuunsa toisenkin tilaamistaan ruokanaukuista.

Samassa käyskenteli sisään tohtori Pasuri, tervehtien maisteri Joutsenta jollakin latinalaisella fraasilla. Maisteri Joutsen vastasi samalla kielellä, ja he siirtyivät sitten, kun Joutsen oli Sorsimoa ja Sampilaa hyvästellyt ja Pasuri tervehtinyt, yhdessä sinne toiseen pöytään. Nyt Kleophas ymmärsi, miksi he molemmat olivat lausuneet jotakuinkin samanlaiset sanat Rooman työttömien pakkolähettämisestä Dacian soille. He kuuluivat siellä pöydässä pakinoivan keskenään joistakin korkeista klassillisista asioista: – antiikin ihanteista.

Kleophas Leanterille ilmestyy uusi opas, joka ei ole medio, vaan siinä suhteessa viaton mies

Älykkäät lukijat (jollaisia he uskottavasti ovat) aavistelevat jo näistä puutteellisista viittailuista, miten Sorsimo, tämä luultavasti turmeltunut Helsingin etukylän asukas, niin, melkeinpä paatunut helsinkiläinen, pyrki ikäänkuin kimpoilemaan Kleophas Leanterin rakastamaa maalaisuutta vastaan. – Tai ei oikeastaan Sorsimo: sillä hän puhui kohtalaisen hurskaassa uskossa, bona fide, koska hän, itse sitä aavistamatta, oli vain välikappale, medio, jonka suun kautta puhui eräs lukijain tuntema olento, henki, joka kyllä lienee asunut hänessä aina mentaalitasossa, mutta oli nyt päästetty hänessä toimimaan fyysillisessä tasossa, nimittäin Parisissa, jossa hän oli pullosta vapautunut. Epäuskottavalta vaikuttava juttu! Ettäkö moinen henki olisi mennyt ihmiseen, kaljatehtailijaan? Mutta monet muutkin, tavallisissa asioissa varsin järkevät ihmiset pitävät tällaisia metafyysillisiä asioita hyvinkin mahdollisina, eivätkä ainoastaan teosofian sekaannuttamat päät, vaan, suokaa anteeksi, eräät kunnon papitkin, jotka puhuvat nykyajasta eräänlaisena 'henkien taisteluna', mustain ja valkeain demonien taisteluna ihmissielusta, tai oikeammin: punaisten ja valkeain. Eikä se entinen helsinkiläinen uskonnonopettajani, jonka hartaudesta näiden pakinain sommittelija muuten pelastui kaikkein loistavimpina, mirabile dictu, nim. kauniilla kympillä, varmastikaan tarkoittanut mitään sanaleikkiä, kun huusi luokalla eräälle vallattomalle, joka ei voinut hillitä nauruaan, jonka opettajan savolaiseen vivahteleva puhetapa, jota hän käytti aina paitsi kiivastuessaan, pojan koko sydämessä herätti: "Onko sinuun mennyt p–kele, vai piruko sinua riivaa?" Ei, tuo opettaja, pappi hänkin, piti ehdottomasti selviönä raamatun, jopa evankeliumien mukaan, että pahahenki voi mennä ja menee ihmiseen. Niin se oli mennyt itse Juudas Iskariotiin, niin myöskin kahdeksannen luokan huliviliin, joka sai ankaran muistutuksen lisäkkeellä: "Rumpsahitkos nyt ales ylöpeytes tikaportailta?" – Ja niin nyt putelista vähäpätöiseen kaljatehtailijaan, jota siis saattaa sanoa jotakuinkin viattomaksi, vaikka hän johtikin Kleophas Leanteria ilmeisesti turmioon.

Mutta ennenkuin jatkamme "henkien taistelua" Kleophaan sielussa maalaisuutta vastaan, pitäisi tässä kertoa vielä eräästä pienestä välitapahtumasta.

Eräänä päivänä, kun Kleophas tuli Sorsimon luo, tapasi hän siellä varsin säädyllisessä puvussa olevan herrasmiehen, jolla oli kovin pieni pää ja siinä koskelonnokkamainen nenä: tuomari Tommola, sama mies, joka oli valmistanut sen ihmeellisen valosnuken Kipri Iilin uudenvuodenhiluissa. Siellä yleisessä hälinässä ei hän ollut tullut esitetyksi Sampilalle. Nyt teki Vihtori Sorsimo sen. – Kun tuomari kuuli Sampilan forstmestariksi, syttyi hänen silmiinsä erikoisen vilkas ilme:

"Jasoo, metsäherra?" huudahti hän. "Ravaatte paljon metsissä? Pitkin maaseutua? – Teitä minä tarvitsin... 'Eihän vara venettä kaada', vai millainen se vanha sananlasku olikaan...?"

"Et tarkoittane sananpartta: 'Luusta koirakin unta näkee'?" virnuili Vihtori Sorsimo.

"Turpa kii', sinä 'Piru pullossa'!" vastasi tuomari hänelle leikkisästi, ja kääntyi jälleen Kleophaan puoleen: "Niin, minä tarvitsin nyt tärkeää juriitista apua."

"Mutta", sopersi Kleophas kummastellen, "eikös tuomari ollut, vai kuinka kuulin, tuomari"?

Tuomari Tommola punastui hiukan, hänen nenänsä näytti venyvän vielä suikelommaksi. Mutta vain tuokion noloiltuaan hän nauroi:

"P-skan tuomari minä olen, tunnustaakseni. Muut ihmisethän ne hölmöydessään ovat minulle sen tittelin antaneet... Siitä on jo aikoja: kun tulin ylioppilaaksi ja meinasin lukaista tuomariksi."

"Niin, eihän se sinun syysi", myönteli Sorsimo vakavasti. "Ja onhan niitä muitakin: tunnen kohtalaisen kunnollisia miehiä, jotka eivät ole suorittaneet kandidaattia, mutta 'mainitaan maisteriksi', niinkuin Runeberg laulaa."

"Entäpä kunniatohtorit!" huudahti Tommola. "Eivät hekään ole suorittaneet tutkinnoita, mutta pitävät kuin perhana tittelinsä, hyvällä omallatunnolla kuin porsaat kärsä pystyssä perunavaossa. Eikä titteli ole mikään 'hyi pois tieltä'. – Niin", jatkoi hän Kleophaalle asiaansa, "minä olen nykyään ahväärimies, ja, kuten sanottu, tarvitsisin oikeastaan montakin apulaista. Häh, te olette virkalomalla? Milloin te taas alatte juosta pitkin maalaiskyliä?"

"Tämä Oiva Tommola tekee afäärejä mm. postimerkeillä", selitti Vihtori Sorsimo.

"Haista hapan!" ärähti Tommola jälleen, nyt puolisuutuksissaan. "Sinä pilkkailet minun postimerkkihommiani! Et sinä, poikaparka ymmärrä näitä asioita: niihin tarvitaan filatelistia, ja mitä sinä filatelismistista!"

"Enpä tosiaan; oikeastaan tunnen vain yhden hauskan filatelistin", naurahteli Sorsimo, "nimittäin sen, joka Schildtin kertomuksessa De tretton själarna myi sielunsa Asmodeukselle yhdestä postimerkistä, mutta sekin merkki oli väärennetty..."

"Schildt? Mikä Schildt? Schildt & Hallberg? Liikefirmako? No, minä luikurit sille, en tiedä siitä muuta kuin: 'Det va' skilt, sa' Hallberg.' – Minä kirjoista viis: kirjat rasittavat ruumiin. Siirakkiko se niin sanoi? Minusta on vieläkin ihmisen ruumis, niin, yleensä terve ruho tärkeintä. Mens sano in corpore sano: sen latinan minäkin muistan kouluajalta, – ja muuta en muistakaan. Minä olinkin terve... terve kuin pukki. Laskin mäkeä lapsena kotona katolta, – ei se mitään, kyllä siihen oppii, jonkin kerran voi naamaansa raapia... Ei, ei ollut sitä mäkeä, josta en laskenut... Heti kun järvet menivät riitteeseen, minä luistelin, – mukluilin avannoissa, mutta ylös kimposin. Ei se mitään, kun osaa tekniikan, iskeä puukkonsa jään reunaan...! Mutta veljeni kanssa me ajoimme tandemilla sadan kilometrin vauhtia; se tarttui erään mäen alla hiekkaan, nurin härkäpyllyä, tantiemi säpäleiksi, välitanko poikki, mutta me pojat: ei kuin paiskattiin pyörä järveen, se oli uusi, maksoi rahaakin niin perhanasti... Käveltiin kotiin. Ja velipekka ja minä siellä sousimme, me paiskelimme kuulaa, ja ellei muuta ollut, niin lehmänp-skoja seiniin. Terveitä kuin pukit! Ja kirjoilla me läsäyttelimme toisia poikia otsaan. No, vähällä oli, että jos ei Asko Kalaja, (– tunnetteko hänet? Se, jota Nahkiaiseksi sanotaan, nykyään lehtori...) jos hän ei olisi auttanut minua vähän ylioppilastutkinnossa niin... Tunnetteko Askon, matikanopettajan? – Minä tunnen kaikki ihmiset. – Sitten meinasin lukaista lakijuristiksi, mutta – sainhan tuon tittelin ilmaiseksikin! Omistauduin siihen aikaan urheilulle..."

"Niin, katsohan tämän Oivan suonikasta niskaa", kehoitteli Sorsimo Kleophasta.

"Ja käsivarsia!" jatkoi Tommola, riisui tuokiossa takkinsa ja pullisteli käsivarsiensa lihaksia: "Koettakaapas, forstmestari! No, koettakaa nyt vaan, ei ne pure!"

Täytyihän Kleophaan niitä koetella, hirmuisen kovat ne olivat. "Entäpä sitten", sanoi Tommola. "Voimaa! Niinkuin Suomen kansalla yleensäkin: ei pistä ryssä turpaansa tänne. Ja – jos pistäisikin, se kun sikiää kuin lutikka..."

"Terveysilmiö: sanotaan terveiden kansojen runsaasti lisääntyvän", arveli kaljatehtailija.

Tommola raapaisi lyhyttä tukkaansa:

"Ryssätkö?... Mutta Mussolinin pojat ovat terveitä!... Mutta, piru vie, en minä näistä filosofioista ymmärrä. Minun Sofiani tai Sohvini tahi olkoon vaikka sohvani, on se (ja se on omaa keksintöä), että suuret filosofit eivät ajattele mitään. Mutta yksi on varma, että ryssälle nyrkkiä turpaan, ja muille hinttapuleille, siinä kaikki. – Mutta... Niin, mitäs minun pitikään sanoa eikä valehdella? Vaikka ryssät sikiävätkin niinkuin lutikat, niin ei hätää, maamme on kuitenkin terve, kun on alettu urheillakin, ja onhan Suomi nykyään tunnettu, joten voimme toivoa kilakan sattuessa apua muiltakin, ja urheilijat ovat tehneet meidät enimmälti tunnetuiksi. Ei ole kolkkaa, jossa ei tunnettaisi ainakin juoksijoista Kenkurua."

"Ei neekerikylää, jossa Valse triste ei soisi gramofoneista", sanoi Sorsimo.

"Sen valssin minä tunnen", huudahti tuomari Tommola, "hiukan liian hidas jorata..."

"Jonkin fransmannin säveltämän Valse tristen tähden saksalaiset kai olisivat jättäneet viime sodassa Parisin pommittamatta pitkällä Bertallaan", mutisi Sorsimo. "No niin, ampuivathan ne tosin rikki Reimsin katedraalin, joka oli niin täynnä kauniita veistoksia..."

"Häh? Minkäs sille mahtaa?" sanoi tuomari Tommola. "Sota on sotaa. – Mutta mitäs minun pitikään, eikä valehdella...?"

Kleophas Leanteri, joka lienee viime aikoina hiukan muuttunut, arveli:

"Niin, eihän se juuri ulkonainen eli ruumiillinen voima taitaisi meitä aivan lopullisesti auttaa, jos joutuisimme sotaan, mistä Jumala varjelkoon... Kun se voima ei taida olla kovin yleistäkään: enimmäthän vain lukevat urheilu-uutisia..."

"Siinäpä se!" keskeytti Tommola.

"Sielläkin kotiseudullani", jatkoi Kleophas, "eräs hiihtäjämestari kyllä hiihtelee, – sänkipellollakin, milloin ei löydä hankea... ja hiihtokilpailujen aikoina hotelleissa hätyyttelee varakkailta rahaa, sanoo opettavansa heidät kunnioittamaan suurmiehiä... Palkintoja hänellä on kyllä tuvan hylly täynnä, – mutta maatila vararikon partaalla huonosta hoidosta."

"Mutta maalle on sittenkin tärkeää, että maailma tuntee meidät", pilaili Sorsimo.

"Juuri samaa minäkin tavoittelin vähäisestä puolestani", selitteli Tommola. "Aivan vilpittömästä mielestä. – Mutta... sitten, sitten..." – Hän ähkäisi, oli vähän aikaa vaiti, ja valitti: "Sitten sain – vian keuhkoihini. Mistä pirusta? Sanokaa se? Ehkä eräästä hotellista, jossa oli ennen asunut sylkeviä keuhkotautisia. Olin ennen ajatellut, ettei tauti mieheen tartu, jos on terve. Mutta: tarttuipas, piru! Tai ehkä vilustuin, kun harjoittelin juoksua eräänä vuonna syksysateessa alasti."

"Urheilijain kohtalo on usein sellainen", sanoi Sorsimo; "painijain sydän heikkenee tai maksa paisuu, jos ovat oikein huomattavia, juoksijain sääriä täytyy hellästi hieroa, ja yleensä he ovat heikkohermoisia kuin säveltäjät..."

"Niin, urheilijan pitäisi hoidella itseään kuin pumpulissa, urheilu vanhentaa ennen aikojaan", jatkoi tuomari Tommola, "ja sitä minä en muistanut. Minä uin talvella lumikinoksissa..."

Syntyi tuokion hiljaisuus.

Tommola keskeytti sen:

"No niin, suuret filosofit eivät ajattele mitään! Mennyttä, mikä mennyttä. Suurella vaivalla, vuosikausien työllä, hoitamalla itseäni kuin silmämuniani, sain henki-kultani säilytetyksi. Älkää pelätkö, herra Sampila: ei minun tautini tartu enää, se on kapslaantunut, jos minulla mitään tautia onkaan. Mutta siitä johtui, että minun täytyi muuttaa alaa. Minä olen afäärimies, forstmestari. Myönnän, että raha se lopultakin jyllää, niin sanoi aina setänikin, joka tuli yht'äkkiä pirun rikkaaksi, – kuoli pilkkukuumeeseen kapinakeväänä."

"Kuinkas", aprikoi Sampila, "nimi tuntuu minusta niin tutulta. Muistan samannimisen olleen aikoinaan kotikaupungissani asianajajana."

"Minun setäni!" huudahti Tommola. "Hänen mukaansa minut on ristittykin. Hei, olemme samanpuolen 'immeisiä'! Hänen neuvostaan me muutimme Savonlinnaan Heinolasta. Olen savolaistunut. Meidän pitäisi vetää yhtä köyttä. Ja siitä syystä minä nyt pyydän teiltä erästä asiaa. En tarkoita noita postimerkkiasioita, joista tämä Vihtori mainitsi: ne ovat vain sivuahvääriä, joskin kypsyvät aikanaan, teen niitä ikäänkuin viraapeliksi. – Mutta minulla on muutakin, ja sellaista, joka... Sen, kuulkaas, minä olen keksinyt omasta päästäni. Arvaattekos, mitä se on? Älä sano, Sorsimo, vaikka tiedät! Odotahan, niin näet, kun minä olen – Punkaharjun omistaja!"

Miten Tommola aikoo hankkia Punkaharjun

Kuva, jonka Kleophas sai Oiva Tommolan suuresta afääriyrityksestä ja miehestä itsestään hänen omien sanojensa pohjalla, mutta piirrettynä melkeinpä eräänlaisella ironialla, joka Kleophaassa oli alkanut herätä, muodostui seuraavaksi:

Tommola oli varakkaan kauppiaanlesken lukuisasta poikaparvesta vanhin, joka pienenä oli hyvin kirkunut, ei vatsankivuista eikä maitopullon puutteesta, vaan jonkinmoisesta 'sisusta',? paitsi nyt hampaiden tulosta. Ja sitten, isompana, varhaisnuoruudessa, jota Tommola kuvaili ihanteellisimpana onnenaikanaan, laskenut mäkeä kallioilta, katoilta, tikapuilta, uinut järvessä, koskissa, puroissa, lammissa, soissa, rämeissä, nevoissa, mutahaudoissa, voimistellut rekissä ja renkaissa, telineillä ja pukilla, orsissa ja hirsissä, keinuissa, talonräystäissä ja lipputangoissa, hypännyt ylös taivasta kohti, sukeltanut syvyyksiin, paiskellut kirjoilla toisia poikia otsaan, raastanut niiden kannet nurin, taittanut lehdet koirankorville, kissankorville, lehmänkorville, painiskellut tunnilla opettajien kanssa, merkitty sataviisitoista kertaa mustaan kirjaan, istunut ilolla ärjyen pimeässä putkassa, syönyt mainiolla ruokahalulla, nakellut keitetyillä perunoilla seinään, ollut terve kuin pukki, rinta kuin ryövärillä, pinta kuin kuparia, hartiat hirmuiset, pää pieni, nenä kuin naskali. Tullut ylioppilaaksi, mainittu tuomariksi, hoitanut jonkin aikaa äitinsä kauppaliikettä pikku kaupungissa, 'Suomen Venetsiassa', pistellyt liikemiesnimeään vekseleihin poikin ja pitkin, tullut petkutetuksi, ärtynyt pettäjille, kantanut kaunaa viikon, leppynyt, kirjoittanut taas entisten tai uusien petkuttajien papereihin, mutta lahjoittanut rahaakin puutteessa oleville: "Niin, minä puolestani olen kyllä sellainen mies, että olen monta kertaa antanut toiselle vaikka housut jalastani!" No, hätäpä Tommolalla: hän on ostanut uuden takin ja uudet housut. Juonut välisti itsensä pöhnään, riemuinnut onnesta, hiukan tapellutkin, vihastunut jostakin, lyönyt päänsä seinään. Ja sitten häneltä oli talo palanut vahingossa, se oli unohtunut vakuuttamatta. Silloin hän suuttui, tappoi kissansa, koiransa: "Iskin nyrkkini väriin p-skaan!" – Ja niin hän oli menettänyt komean omaisuuden, tullut köyhäksi kuin kirkon rotta.

Mutta mitäpä Tommola tästä! Kertoi: "Viikon surin, sillinhäntiä purin. 'Sen kansa kaikki kärsinyt ja sillinpäitä järsinyt', kuten kansallislaulussamme sanotaan, tunnettehan tämän lystin väännöksen, forstmestari, olette saman puolen 'immeisiä'. No, johan minä sen arvasin: kielenne siihen suuntaan vikuusti; ja nytpä me olemmekin kamuja: peukaloa päälle, passaa kuin suutarin peukalo mummon silmään."

Niin, hän oli tullut köyhäksi, joskus aikonut naputtaa reiän päähänsä...

Etenkin, kun vielä terveys petti... Ja hän oli jo aikonut urheilijaksi, rahaa tienaamaan. Se ala täytyi nyt jättää.

Äskettäin hän oli muuttanut tänne Krokelbyhyn... Ja nyt hän oli liikemies, ja hänellä oli eräs aate:

"Oikeastaan sen antoi minulle yksi toinen mies, viime kesänä, kun asuin jonkin aikaa siellä maalla. Se oli minulle poikuudenajoilta tuttu kylä. Leivonmäellä. Siellä olin asunut terveyteni voimapäivinä, kesälomilla. Silloin se oli, ja on nytkin, vanhanaikainen kylä, jossa talot ovat mustia, ukot puhuvat murretta ja vanhat mummot kyykistävät takalistonsa maahan asti meille kaikille herroille. Kuten sanottu: metsäkylä. Leipälimput siellä isoja, puurovadit isompia, kanat munivat siellä poikuusvuosinani melkein ilmaiseksi, mansikoita kasvoi metsissä, niitä sai tuokkosen kymmenpennisellä pieniltä pojilta ja tytöiltä. – Niin elin voimavuosinani, se oli onnellista aikaa!"

Siellä oli Tommola nuorena hoitanut itseään, ollut koko kesän miltei ilman vaatteita, nukkunut aitoissa, suuttunut ainoastaan itikkoihin, joita öisin kovalla paukkeella ja kaksin kämmenin löi pois pakaroistaan ja mäiskäksi poskeensa. Hyökännyt aamuisin ulos auringonpaisteeseen, istuutunut päivää paistattamaan kuin neekeri hottentottien maassa; sitten juossut rantaan, kolmiloikkarin askelilla, kahlannut järveen, uinut, sukeltanut veden alle, noussut ylös, pärskynyt kuin orhi, polskutellut, kellunut selällään, noussut kivelle, tehnyt kerroshyppyjä, vauhtihyppyjä, ollut melkoinen lautamestari, harjoitellut vapaauintia, selkäuintia, kiivennyt kalliolle, syöksynyt siitä päistikkaa, reittänyt puuhun, päässyt siitä vielä syvemmälle veteen, lyönyt päänsä pohjahakoon, saanut silmäänsä sipulin, ärjynyt yksinään, mennyt syömään munia ja talkkunaviiliä, mennyt nukkumaan, jota oli tehnyt neljästi päivässä terveytensä vuoksi, sitten kahville, taas urheilemaan, seiväshyppyä yli haasioiden ja nuusniekkain, kieputtamaan nuoraa, seisomaan käsillään, päällään, riippumaan orresta tai oksasta, jaloillaan tai käsillään, polvi- ja kyynärtaipeista, nilkasta, niskalta, suonijänteistä, vatsasta, kaivamaan kuoppia peltoon, kantamaan multaa urheilukuopasta toiseen, yrittämään kymmenkiloista kiveä hampaissaan, ratsastamaan hevosilla, sonneilla, karjuilla, ponnistamaan, hoilaamaan, sitten syömään, nukkumaan.

"Se oli silloin, niinä onnellisina vuosina. Aioinkin urheilijaksi, mutta – tauti vei kaiken. – Viime kesäksikin menin sinne, mutta eipä se enää maistunut, – maalaisetkin hävyttömiä. Mutta yhden aatoksen se minussa herätti, ja sen panen nyt toimeksi."

No, viime syksynä hän tuli Krokelbyhyn, liikemieheksi.

Tuo hänen aatoksensa?

Sinne kylään oli kesällä ilmestynyt eräs maanmittausauskultantti Gulenius, virkamatkoillaan, pieni ja punanenäinen mies, suuri juoppo: "Hyvä mies, mutta hiukan hävytön moukille, milloin ei heidän kanssaan ryypännyt", sanoi Oiva Tommola. Kerran perjantaina oli hän roikkunut kylänraitilla, jossa Tommola hänet kohtasi, esitellyt itsensä ja vienyt hänet ryyppäämään kanssaan Sääskäläisen talon torakoita kuhisevaan peräkamariin. Ja siellä oli tuo paljon Suomea kierrellyt maanmittausauskultantti sattunut mainitsemaan, että on olemassa sellaisiakin maatiloja, joihin ei ole aikoinaan ymmärretty hankkia lainhuudatusta: niiden muinaisten omistajien nykyiset elävät sukulaiset saisivat lunastaa ne takaisin itselleen, ja lunastaa silloisilla, vuosikymmenientakaisilla hinnoilla.

Tämä tieto oli herättänyt Tommolan päässä hurmautuneen aatteen. Häntä alkaisi nyt oikean lakimiesuransa: etsisi käsiinsä sellaisia maatiloja, joille ei oltu muinoin hankittu lainhuudatusta, – kaivaisi kynsiinsä niiden entiset omistajat tai heidän sukulaisensa, tarjoutuisi hankkimaan heille tilat takaisin (siis ajaisi heidän asiaansa, – olihan hänellä ainakin lakijuristin titteli) – ja ottaisi vaivastaan tietenkin palkinnon, kaksikolmannesta tilojen nykyisestä hinnasta.

Maanmittari Gulenius oli innostanut Tommolaa tässä aikomuksessa, hän tiesi, missä päin moisia maatiloja oli, hän, 'mosatramppari'. Sovittiin, että hän saisi osuutensa avustamisesta...

Mutta nyt Tommola tarvitsi vielä toisenkin avustajan, koska afääristä tulisi laaja.

Viime kesänä hän oli jo Guleniuksen kanssa ryhtynyt alustaviin toimenpiteisiin. Tommola oli matkustanut lähimpään kaupunkiin, ostanut paljon sokeria ja runsaasti pirtua, kantanut sitä salaa maalaiskylään (koska pirtu oli muka kiellettyä), keittänyt vettä kattiloilla, kasareilla, padoilla, sekoittanut kuumaan veteen sokeria, kiehuttanut taas, kaatanut joukkoon väkiviinaa, jota oli mittaillut litroilla, puteleilla, maistanut lientä, ei ollut tuntenut sitä vielä hyväksi, vaan oli pistänyt höysteeksi kuminaa, kaneelinkuoren, appelsiinikuoren, inkiväärää, pippuria, pikkuisen suolaa, maistanut jälleen, ei se ollut vielä hyvää, keksinyt uusia höysteitä, valmistanut likööriä, jolla innostuttaa Guleniusta asiaan, ajatellut itseään miljoonamiehenä...! Tislannut liköörit pulloihin, joita oli komunnut talojen aitoista ja ullakoilta, hartsannut ja lakannut pullot kiinni, kirjoittanut ja liimannut niihin etiketit ja vuosiluvut, – sillä hän osasi ilmeisesti kirjoittaa, ainakin lyseon viidenneltä luokalta asti; työntänyt pullot tuohikonttiin. Ja sitten he olivat lähteneet Guleniuksen kanssa samoilemaan pitäjiä, etsimään monia lainhuudatusta puuttuvia maatiloja.

He olivat matkustelleet laivoissa, hevosilla, soutukyydillä, jalkaisin. Tommola oli maksanut näillä retkillä muutakin kuin nämä liköörit, nimittäin matkaliput ja -muonat, sillä täytyihän jotakin uhrata, jos aikoi etua saada. Siellä oli rakennettu tulevaisuutta. – Ja olipa löydettykin pari ukkia tai mummoa, joilla oli ollut muinoin oma talo ja jotka olivat talonsa myyneet, mutta muistelivat, ettei se kauppa ollut tullut vahvistetuksi lainhuudatuksella. Samoin erään tytön, jonka enon täti oli myynyt talonsa muistamatta, tuliko kauppa silloin laillisesti vahvistetuksi. Näiden henkilöiden antoi Oiva Tommola heti laatia itselleen jonkinmoisilla variksenvarpailla avoimen asianajovaltakirjan, joka oikeutti hänet saamaan kaksikolmannesta sen ja sen tilan tai manttaalitalon nykyistä kauppahintaa, jos ja kun juttu, joka asiasta alettaisiin, tulisi voitetuksi. – Pahoin rypistyivät ja kastuivat sitten nuo valtakirjat, kun Oiva Tommola toverinsa kanssa seikkaili takaisin metsistä ihmisten ilmoille, sillä likööriä oli jäänyt vielä varastoon. Ennen Tommolan asuinkylää liköörit kumminkin loppuivat. – Sitten lepäili ja katseli Tommola raittiina miehenä tyytyväisenä kolmea valtakirjaansa, joista yhteen eräs mummo oli pudotellut kuumia kyyneliä, koska uskoi saavansa takaisin muinaisen syntymätalonsa tämän pelastavan enkelinsä, Oiva Tommolan avulla.

– Mutta vielä oli näitä valtakirjoja liian vähän, arveli kai Tommola maaten siellä monien vällyjen alla, syöden leipää, maatiaisvoita ja kananmunia ja etenkin puuroa, puuroa, ja juoden hyvin paljon lillimaitoa, kuten oli sairautensa aikana tottunut. Liian vähän! Niitä piti saada lisää! Täytyi siis hankkia uutta pirtua, keittää uutta likööriä. – Sitten hän etsi taas käsiinsä Guleniuksen, joka sillä välin oli ennättänyt statiiveineen roikkumaan toisiin kyliin; ja sitten tehtiin uusi löytömatka maitse ja vesitse. Yksi variksenvarpailla puumerkattu ja kyynelillä vahvistettu valtakirja tärppäsi jälleen onkeen.

"Mutta lopulta tärppäsi (tai on par'aikaa tärppäämäisillään) suuri kala, oikea kalamiesten ihme, valaskala, jättiläiskala: Punkaharju! – Gulenius sanoi ottaneensa joistakin lääninkonttoreista selvän, ettei Suomen valtio silloin, kun se osti Punkaharjun, ole hankkinut lainhuudatusta!"

Tarvittiin uutta väkiviinaa tämän menestyksen kunniaksi. Paitsi Guleniukselle oli Tommola luvannut muillekin ystävilleen, ettei unohtaisi heitä, jos he olisivat puutteessa silloin kuin hänen aikansa koittaisi ja hän astuisi valtakuntaansa: Punkaharjun omistajaksi. Vieraammiltakaan hän ei salannut, millä tavoin se koittaisi, eikä salaa vieläkään: nytkin hän sanoi Kleophas Sampilalle:

"Odottakaahan, forstmestari... jos ryhdytte avustamaan minua! Homma saattaa kyllä viedä pirusti aikaa, ehkä vuosikausia, mutta mitäs sitten sanotte? Punkaharjulla on metsää! Minkälaisia puita! Suoria, solevia, paksuja, pelkkää sulkupetäjää. Kruununpuisto, – vuosikymmeniä valtionvaroilla hoidettu. Luonnonpuisto: se tekee miljoonia!"

Ah, hellyyden puuskassa tämä hyväsydäminen poika tarjosi Kleophaalle ulkomaanmatkan Italiaan, Kaliforniaan, Parisiin, – jonne Kleophaan mieli ei liene niinkään tehnyt, – Kalkuttaan, Veihaiveihin:

"Huihaiheihin, Otaheitiin, mistä minä sen tiedän, minä en ole sellaisia asioita tutkinut, suuret filosofit eivät ajattele mitään." Mutta hän aikoi kaivaa esille äitinsä kaapeista lyseonaikuisen maantieteensä, jos siitä olisi mitään jäljellä, jotta oppisi unohtuneita maantieteellisiä nimiä. "Niin nähdään, eivätkö tästä toisetkin kuin Sorsimon Vihtori pääsisi ulkomaille, maapalloa kiertelemään." – Mitä matkoja: viini, samppanja, niin tammanmaito virtaisivat, ja Tommola maksaisi kaiken.

"Mutta toistaiseksi minun täytyy elättää henkeni pienimmillä afääreillä, joihin postimerkitkin kuuluvat. – Lyöttäytykäämme yhteen, forstmestari. Tekin kiertelette virassanne pitkin metsiä: ottakaapa selvää, missä sellaisia sukulunastamattomia maatiloja on, ja ilmoittakaa niistä heti minulle. Minä järjestän lopun, ja kuten sanottu: palkkiotta ette tule jäämään sitten kuin Punkaharju on taskussani!"

Tosin Kleophas Leanteri koetti selittää hänelle, hyvin pitkästi, arveluksensa, että... hm... ainakin monivuotista oikeusjuttua tästä saisi raahata perästään, ja lopulta tulisi ehkä koko nuotasta – vesiperä. Samoin ehkä muistakin, tavallisista maatiloista, jos kenties löytyisikin sellaisia, joilla ei ollut lainhuudatusta.

"Siihenhän menee paljon rahaakin", lopetti Kleophas Leanteri.

Sorsimo ei virkkanut mitään, hän vain hymyili, ja naurahteli väliin makeasti.

"Niin, raha, perhana." – Tommola laski uudestaan viimekesäiset menonsa: "Kyllä siihen kului: 25 litraa pirtua (hinta 100 ja 115 markan paikkeilla litralta siellä maansydämessä, yhteensä noin kaksi ja puoli tuhatta markkaa), siihen matkakustannuksia ja mahaprovianttia. Lähes tuhat markkaa laiva-, hevos- ja venekyydeistä pitkin järviä ja korpia, paljon kaikenmoista sapuskaa... Mutta kyllä minä selviän, uskokaa pois. Nyt elän postimerkeilläkin, joita saa sieltä täältä ihan ilmaiseksi, etenkin helsinkiläisistä kodeista. Minä tunnen paljon helsinkiläisiä entisiltä onnenajoiltani, enkä minä muuten haikaile hankkia uusia tuttavia, ihmisen täytyy ennen kaikkea jättää pelko pois ja olla rohkea..."

Ei, suurta ajatustaan ei hän jättäisi mielestään, ja Kleophas sopisi niin hyvin tiedustelemaan tällaisia tiloja: "'Passaa kuin suutarin peukalo mummon pyllyyn.' Ainoastaan pienimpiä tiloja. Nyt me olemme aina yhdessä, forstmestari! Minä asun täällä Mohedan villassa, tunnetteko sen akan, joka sen omistaa? Hän on veikeä akka, ja paljon siistimpi kuin tämän Sorsimon emäntä..."

Kaljatehtailija sanoi:

"Mielestäni tekisi tällainen liitto hyvääkin veli Sampilalle. Pelkään nimittäin, että minä, joka olen ikäänkuin joutunut oppaaksi hänelle, kun hän ei vielä tunne oikein seutua, en ole siihen aivan pätevä: enhän itsekään liioin huomaa, mikä on maailmassa olennaista, ja lavertelen niin usein omiani..."

"Niinpä siis lähdemme yhdessä Helsinkiin!" huudahti Oiva Tommola. "Minä opastelen siellä teitä, Sampila... Ja saanko luvan esitellä itseni sinuksi: minua haukutaan Oivaksi, entinen sukuetunimi. Lähdemmekö Helsinkiin heti huomenna?"

No, tällä tavoin oli Kleophas Leanteri saanut uuden oppaan, jonka liikehommista, samoin kuin monista muista asioista, tämänkin kansallisen luonteen kuvaaja koettaa pakinoida myöhemmin.

Miten ihmeellistä: Kleophas Leanteri – hylkää kotiseutunsa

Kleophas Leanteri Sampila oli siis päättänyt lähteä tuomari Tommolan kanssa Helsinkiä katselemaan. Mutta aivan seuraavana päivänä ei se kuitenkaan tapahtunut! Kleophas, joka vielä äskettäin oli ollut niin vilpittömän altis toisten johdettavaksi, kuten on nähty siitä saakka, jolloin hän Parisissa joutui Sorsimon seuralaiseksi, – hän lienee nyt oppinut jotakin, – plus- vai miinuspuolekseenko, siitä ei näiden pakinain sepittäjä mene väittämään mitään. Mutta hiukan muuttunut hän oli. Ihmekö, että hänen otsansa, joka oli ollut ennen niin tyyni, meni nykyään usein ryppyihin ja hänen silmänsä olivat tulleet vilkkaammiksi. – Ja kas, nyt hän osasi tehdä verukkeita, joilla sysäsi kaupunkimatkan Tommolan kanssa ensin kolme, neljä päivää ja vähitellen kokonaista kaksi viikkoa myöhemmäksi sekä puhelimessa että henkilökohtaisissa keskusteluissa.

Ja sillä välin jatkoi Vihtori Johannes Sorsimo, eli hänessä asuva ja häntä riivaava pikku riivaajainen, – erästä hyökkäystään Kleophaan sielua vastaan.

Tähän kuitenkin lyhyt välihuomautus:

Kuinka olikaan: eikös Viksari eli "Piru pullossa" silloin taivaassa väittänyt, että tuo Kleophas Leanteri, tuo vakaa ja hurskas, oli hänen mielestään kuin paperiarkki, johon ei vielä ollut mitään kirjoitettu, – siis ikäänkuin moniin hienompiin perheisiin enimpien vieraiden kiusaksi varustettu albumi tai nimikirja, jonka lehdille ei ollut vielä sutaistu nimiä, sepitetty muistovärssyjä katoksineen eikä piirretty minkäänlaisia kuvia? – Niin, paitsi tuollainen kirjoittamaton albumi, myöskin ikäänkuin pelto, kesanto, johon ei ollut kylvetty eloa eikä lusteita. – Ehkäpä Kleophaan tiedoton, joskin verraten laaja lukeneisuus, jota ei ollut vielä koettu käytännössä, oli ollut sitä kyntämistä? – Mutta nyt kirjoittajan kai on viisainta antaa palttua viisasteluille, ja ryhtyä vain kertomaan asioita, tuskin tohtien enää uudestaan huomauttaa, että viaton kaljatehtailija oli se vihamies, jolle oli annettu valta kylvää tähän peltoon "lusteita", tai eräänlaisia nykyajan rikkaruohoja, joilla ei ole vielä vakiintunutta nimeä.

Ja pieninkin poika, joka on työnä tai rangaistukseksi joutunut kitkemään puutarhaa, ehkä hautumaan heinäkuun armaassa helteessä tulisilla hiekkakäytävillä, tai puhdistamaan herne-, porkkana- ja punajuurikaspenkkejä taikka itse pahinta, mansikkamaata, hän tietää, että vesiheinä ja eräs punakukkainen ja suolaheinää muistuttava rikkaruoho, mainitsemattakaan pistelliästä ohdaketta, kavalaa nokkosta, syväjuurista takkiaista ja etenkin valkojuurta, jota kukaan viljelijä ei elämässään lopullisesti voita, – poikanenkin tietää, että rikkaruoho, paha, ilkeä, kasvaa yleensä tuhatverroin vikkelämmin kuin herneenvarret, rediisit, punajuuret ja muut jortikkaat tai jötkelöt, puhumattakaan ihanista kukkasista.

Kaljatehtailijan, tuon naiivin, mutta kuitenkin omalla tavallaan paatuneen helsinkiläisherran, pakinat (tai eivät oikeastaan hänen, jälleen muistuttaakseni), nuo pakinat, joihin Kleophas itsekin pian yhtyi, vetäen Sorsimon kanssa samaa nuottia, eivät olleet jättämättä Kleophaaseen vaikutusta, vaikkakin se tapahtui hitaasti, monen tulevan viikon kuluessa, joina maalainen Kleophas oli jo kierrellyt Tommolan kanssa Helsingissä. Näinä väliaikoina syövytettiin eräs uusi, yksipuolinen käsitys Kleophaan mieleen, – kaivettiin siihen niin syvälle kuin minkäkin omenapuun napajuuri hedelmälliseen multaan, – se oli oikea jättiläisluste! Koskaan se ei hänen lyhyen elämänsä aikana sieltä enää irtaantunut...

Tämä Sorsimon uusi ilveily oli sellainen, että hän alkoi pistoksilla Mulliaiseen, kuten lukijat muistanevat; sitten hän otti puheeksi hassunkurisen sanomalehtilorun Raukulan ammutusta kummituksesta, kuten myöskin muistanette; ja viimein oli sattunut tulemaan maisteri Joutsenen kertomus Sonninkylän meijeristä, tuo varsin tavallinen, mutta ei yleinen ilmiö, jossa yksinkertaista herrasmiestä vedetään huulesta ja jossa talonpoikainen oveluus näyttää monenmoisia taitojaan. – Ja nyt seuraa lisää samaan suuntaan, joko Sorsimon jutelmia tai Kleophas Leanterin omina muistoina. Ja kaikista näistä kuohuu vastenmielisyys maalaisuutta kohtaan! – Niin, miksi pitikin kunnon Kleophaan ajatella Sorsimon viisasteluja, tuollaisen hyväkkään: helppohan hänen oli ylimielisesti kujeilla maalaisten kustannuksella, hänen, kaljatehtaineen, vakinaisine istumapaikkoineen Helsingin ravintoloissa, ja tyttöineen, joka tosin, sen Kleophas myönsi, oli, paitsi verraten kaunis, myöskin niin moitteettoman ystävällinen, mutta joka kuitenkin jollakin tavoin loukkasi Kleophaan maalaiskäsitystä: että sitä nyt tuolleen vain eletään, vapaasti, helsinkiläisesti, – ikäänkuin vastakohtana juuri maalaiselle...

Niin, juttu pahastahengestä, joka ammuttiin takavuosina Raukulassa ja sitten manattiin sieltä pois, oli kyllä totta... Kyllä, olihan siellä syrjäseuduilla, korven helmassa, köyhissä, laiminlyödyissä oloissa koko joukon tietämättömyyttä, joka oli uskona hiukan naurettavaakin, vaikkapa liikuttavaa, ja ehkä vähän vahingollista...

Yht'äkkiä Sampilakin muisti, tästä Sorsimon pirunampumistapauksesta puheen tullen, että eräs ukko siellä hänen omassa kotikunnassaan, syrjäkulmilla (eikä aivan syrjälläkään, koska kaupunkiin oli vain parikymmentä kilometriä) oli kerran köntinyt kirkonkylään mökistään... Köntinyt hiljaa, raukka; valitellut ihmisille, että hänellä oli sellainen "vaiva sydänalassa", kuten vatsa- ja melkein kaikkia muitakin tauteja siellä yleensä sanotaan. – Ihmiset olivat ottaneet selvää, missä kohdin sydänalaa hänellä se vaiva oli; ja neuvoneet vanhusta sitten lääkäriin, koska arvelivat, että tauti saattoi olla umpisuolessa. – Milläpä ukko tohtoriin, – pennitön salon-ukko? – Hän katosi kylästä. – Meni eräitä päiviä, ehkä viikkokin. Johtuipa nyt jonkun mieleen, miten ukon oli mahtanut käydä. Lieneekö hän poikennut lääkäriin, vai suoraanko painunut takaisin mökilleen, jossa kituisi nyt ehkä kovissa tuskissa ja aivan hoidotta, sillä hän oli leskimies. Tai kenties hän olisi jo kuollutkin yksinään tautiinsa. – Joku lähti mökille ukkoa tietelemään (kas kummaa, ettei Kleophas tullut huomanneeksi tätä armeliaisuutta!). Kun tiedustelija tuli mökille, näki hän, että ukko oli tosiaan kuollut tautiinsa: makasi sängyssään – vatsa avattuna, puukko oikeassa kädessä, korttelinpituinen suolenpätkä vasemmassa, – oman suolensa pätkä, ruokasuolta. Hän oli leikannut, operoinut itse itsensä, luullut löytäneensä umpisuolensa, – tehnyt tietämättään harakirin.

Sorsimo surkutteli, tuskin hymyili, paremminkin ihaili:

"Suomalaista sisua, – joskin ukko oli tietysti aika tavalla höpsähtävä, suuri poikkeus tavallisista ihmisistä... Hullunkurisen liikuttavaa! Vahva hän oli omassa uskossaan, – vähän samaan tapaan kuin ne, jotka näkivät pirun korpikylässä lantatunkiolla keskellä kirkasta päivää."

"Niin, se on liikuttavaa uskoa", toisti Kleophas.

"Tarkoitat tietenkin tätä ampumista, johon viimeksi jouduimme?" kysyi Sorsimo. "Siinä ilmenee todellakin oikeaa maalaisuskoa kirkon opetuksiin, joita meillä (ja muuallakin, varsinkin katolisissa maissa) saarnataan vielä nykyaikaan joskus niiden ikivanhassa, melkeinpä keskiaikaisessa muodossa. Siksi on paholainen, oikea sarvekas paholainen syrjäkylissämme vielä melkoisen elävä käsite, ellen sanoisi olento."

Sitten he pakisivat jotakin muuta, ilmoista, saunasta, joka hyvyys oli huomenna tarjolla "Villa Kanistossa", tupakasta, jonka Kleophas jälleen aikoi jättää pois, päivän tapahtumista. Mutta pian uudestaan maalaisten taikauskosta ja ahtaasta, mutta kunnioitettavasta uskonnollisuudesta. Juuri Kleophas muisti taas jotakin, se oli pieni, kovin vähäpätöinen tapaus hänen naapuritalostaan, jossa hän oli välisti, pitkien aikojen jälkeen poikennut. Oli ollut kuuma heinäkuun päivä, Kleophas oli tullut siihen taloon saadakseen vähän juomista. Oli paahteista; ukkospilvi uhkasi kastella heinät... Kleophas Leanteri, viaton kuin Candide, oli sattunut mainitsemaan lukemiensa matkakuvausten nojalla emännälle, joka istui yksinään tuvassa, kun muu väki oli heinällä (emäntä oli iäkäs, ja, muuten, vanhaa talonpoikaissukua, jonkinmoista "talonpoikaisaatelia", kuten sanotaan, ja siitä ylpeä kuin aatelisrouva), – Kleophas oli sattunut ukkospilven johdosta kertomaan, että hänen muistaakseen esim. Italiassa kuuluttiin ukkospilviä hajoitettavan viinitarhojen kohdilta eräänlaisilla kanuunan-tapaisilla, ennen kuin pilvet purkautuvat viljelyksille tuhoisina rakeina alas. – "Se on vale", murahti emäntä tulisesti Kleophaan hämmästykseksi, ja hänen silmänsä muljahtivat niin, että selostus katkesi lyhyeen.

"Niin, pakkokos oli mennä juttelemaan sellaisia: että tohditaan ampua ukkospilviä!" hymyili Sorsimo.

Mutta Kleophas Leanteri jatkoi hiljalleen, joskin hänen hymynsä oli muuttunut tavallista iloisemmaksi:

"Niin, ja kuinkas se olikaan eräs toinen muistelma...? Liikuttava, mutta kummastuttava yllätys minulle... Rupesin eräässä toisessa talossa selittämään kunnon isännälle, miten koralliriutat ovat syntyneet... Vaikea heidän siellä on sopeutua tieteellisiin asioihin, eihän heillä ole sellaisiin edellytyksiä, ei tietoja. Siitä on tosin varsin kauan siitä tapauksesta. Isäntä oli kylläkin hyvin tiedonhaluinen, mutta kun hän oli herännäinen, körttiläinen, niin... Yht'äkkiä, eräässä selostukseni kohdassa, sai hän ääneensä suorastaan uhkaavan soinnun, kun oikaisi: 'Ja mikäs ne pienet eläimet, jotka sitä pyöreää koralliriuttaa rakentavat, sitten mielestäsi on luonut? – Jumala se on luonut korallitkin.' – Siihen se joutava selittelyni jäi."

"Niin, uskonnollinen talonpoika ratkaisee tällaiset asiat usein varsin onnellisesti, yksinkertaisesti", sanoi Sorsimo; "hänelle eivät ukkospilvet ole sähköä aina silloinkaan kuin hänen oma talonsa on sähköllä valaistu... Johtui mieleeni eräs samanlainen tapaus: olin kerran maalaisisännälle ryhtynyt selostamaan sellaista mielenkiintoista asiaa kuin Gilgamesh-eeposta, josta on säilynyt katkelmia babylonialaisissa savitauluissa ja josta Nooakin tarina on kopio. Ja tulos valistusharrastuksestani oli tietenkin epäluulo ja närkästyminen."

Sitten Sorsimo kertoili lisää tällaisia todisteita, ja niin kursailematta, pintapuolinen ja ylimalkainen helsinkiläinen kun oli, että Kleophas ensin syvästi loukkaantui. Mutta: paha itää, rikkaruoho itää nopeasti! Myrkkykylvö! Ikäänkuin lohikäärmeen hampaat, joita keskiaikaisessa sadussa vaarallinen velho kylvää kedoille... – Ja piankin Kleophas osittain myönteli Sorsimon väitteisiin, että kyllähän ne maalaiset usein ovat, näin herrassilmin katsottuina, esimerkiksi riidanhaluisia: rajariidat, kalavesiriidat kuuluvat siellä maalla asiaan, ja usein ne ovat "tora totkusista, artti ahvenmaimasista", väliin niin itsepäinen tora, että käräjöintiä voi kestää vuosikausia, – ja vain käräjöintiä käräjöinnin vuoksi: 'Vaikka taloni menisi nurkkakiviin asti.'

Se oli Sorsimosta varsin ymmärrettävää, tuollainen talonpoikain into maallisesta omaisuudesta, tuo paha, josta kirkko heitä turhaan varoittaa:

"Täytyyhän ihmisparan, joka elää omillaan, kuten talonpojan ainakin pitäisi elää, ja joka ei saata toivoa apua yhteiskunnalta (esim. eläkettä vanhuudenpäivinään, niinkuin virkamies saa), – täytyyhän sellaisen olla tarkka omistamisesta, jopa saita, joskus ahnekin, mikä ominaisuus talonpojissa kuuluu olevan tavallisempi kuin yläluokissa. – Johtuu mieleeni kolkko juttu talonpoikaisesta ahneudesta, erään vanhuksen kuolemasta... Omaiset olivat kerääntyneet tuon sairaan vielä viimeisiä henkäyksiään haukkoessa hänen sänkynsä viereen, – lentäneet kuin korpit raadolle, ahnehtimaan perinnöitä, ja riitelivät niistä hänen kuultensa, vähin tappelivatkin... Sairas makasi riiteleväin keskellä, huutaen Kristuksen nimeä kovissa tuskissa. – No, se on sellaista. Siirtykäämme hauskempiin asioihin..."

Ja Sorsimo kertoi, että eräs toinen maalaisisäntä, jonka hän oli tuntenut, oli ajanut Nurmijärveltä Helsinkiin ruumisarkussa. "Kunnanlääkäri oli neuvonut isäntää lähtemään erikoislääkärin luo Helsinkiin, koska ei itse uskaltanut tehdä leikkausta puutteellisilla apuneuvoillaan. Sairas oli kysynyt, oliko hänen tautinsa vaarallistakin. – 'Syöpä, luullakseni, se voi olla kuolemaksikin', oli lääkäri vastannut. – Kun kuolee, niin kuolee, ajatteli kunnon talonpoika, mutta minun asiani täytyy olla järjestyksessä. Ja että ne olisivat järjestyksessä (ja säästeliäästi järjestetyt), hän ponnisti viimeisetkin voimansa: nikkaroi itselleen arkun valmiiksi, asettui siihen, antoi sitoa arkun rekeen, asettui arkkuun ja ajoi siinä kaupunkiin. – Se matka onnistuikin, leikkaus nimittäin. Mutta silloin ukko muka suutahti: nyt hän oli raahannut ruumisarkunkin kaupunkiin turhaan... Liikuttava tosijuttu."

Sorsimo keskeytti ja vaipui mietteisiinsä. Sitten hän pudisti päätänsä ja mutisi:

"Omituinen, minulle lopultakin käsittämätön intohimo tuo erikoisesti talonpoikainen kiintymys omaan, – kiintymys, jota äsken koetin muka ymmärtää. Ja siitä seuraa tosiasioita, jotka ovat muutakin kuin huvittavalla tavalla liikuttavia, vaikkakin ehkä suurenmoisia. Muudan vanha isäntä, johon tutustuin toissa kesänä maalla, – kuten tiedät, oleksin usein kesällä lyhyen aikaa maalla, – tuo isäntä vainoaa kaikkia muita lapsiaan paitsi esikoispoikaansa, jolle hän tahtoo jättää koko talonsa, kaiken omaisuutensa, jotta hänen, juuri hänen, keräämänsä maallinen turhuus ei hajoaisi hänen kuoltuaan pitkin maailmaa. Siksi hän häätelee muita poikiaan ja tyttäriään pois talosta melkein kuin kerjäläisiä, ahdistelee heitä vieraiden palvelukseen, – mikä talokkaille kuitenkin lienee suuri häpeä. Ja sorretut pojat ja tytöt pommittelevat pimeinä syysöinä isänsä kamarin ikkunoita kivillä. – Moinen saituus, julmuus, itsekkyys: ei kai se ole erikoisesti talonpoikaista?"

Näin he pohtivat, järkeilivät tätä asiaa, talonpoikaista elämänkatsomusta... Monena päivänä. Perusteellisesti tietenkin...! Kauan yli senkin ajan, jonka Kleophas antoi Tommolan odottaa itseään postimerkkiretkilleen. Mitä heikkouksia, pahoja puolia, syntejä he talonpojissa viimein näkivätkään! Myöskin Kleophas! Ja juuri hän yhä useammin. Hänen mieleensä johtui, – tietenkin pahuuden kylvämänä ajatuksena, – millainen nylkyri talonpoikamme oli varsin usein ollut vapaussodan aikana toisia kansanluokkia kohtaan, joilla ei ollut peltoa, ei leipää... Hän, silloin töllin poika, ja köyhän töllin, hän tiesi kyllä, että silloisen korttijärjestelmän jakelemat akanat tosiaan pistelivät kurkkuun, jota vastoin isoilta talollisilta ei puhdas vilja puuttunut, eivätkä riisisuurimot ja kahvitkaan...

"Niin, ne olivat ahtaan fanaattisia etenkin kaupunkien ja tehdaspaikkain työläisille", sanoi Sorsimo. "Kuinkapa talonpoika, joka on yleensä niin vähätietoinen, voisi ymmärtää toisia kansanluokkia? – Eräskin mies, ennen kapinaa, antoi, jos tehtaalaisia tuli nälissään hänen taloonsa ostelemaan ruokaa selvällä, rehellisesti ansaitulla rahallaan, perunainsa mieluummin mädätä kuoppaan kuin myi niistä liiat tällaisille oman kansansa lapsille. – Oi tuota vuoden 1918 kevättä ja sitä seuraavaa, vielä synkempää kesää, jolloin tehtaalaiset ja monet kaupunkilaisetkin hoippuivat nälästä kalpeina talonpojan luota toisen luo, saaden tuskin almun parhaimmilta, mutta useinkin solvauksia siitä, että he muka – kerjäsivät! Mikä viha sellaista kohtaan, joka ei ollut talonpoikaista! Ja mikä tulos! Sodassa vapausarmeija, jonka soturit olivat enimmäkseen talonpoikia, tuhosi sokeasti, hillittömästi, suunnattomasti vastustajia, oman kansansa lapsia. Todellakin: talonpojan on melkein mahdoton ymmärtää toisia kansanluokkia... Hän saattaa vihata etenkin tehtaalaisia, sosialisteja: nehän ne muka havittelevat aina poistaa kaiken omistusoikeuden, mikä luulo ei muuten liene paikallaan, – eihän Marx tietääkseni ahdistele pikku omistajia! – Mutta talonpoika on usein, kylläkin varsin luonnollisista syistä, jotakuinkin tietämätön suuren maailman mutkallisista asioista ja siitä syystä silmittömän väärämielinen..."

"Ja kuitenkin olet pitänyt talonpoikaissäätyä erikoisen kunnioitettavana?"

"Siksi, että talonpoika hoitaa itse asiansa, turvautumatta valtioon, – jos olisi sellainen kuin talonpojan pitäisi olla", vastasi Sorsimo.

Tällaisia he siis. Etenkin Sorsimo. Unohtaen päinvastaiset ilmiöt. – Mutta myöskin Kleophas, kuten sanottu, samaan suuntaan. Ensin hän usein suorastaan närkästyi Sorsimolle tällaisista hyökkäyksistä hänen rakasta maaseutuaan kohtaan. Hän tunsi, että oli loukattu hänen sydämensä syvintä: hänen ihastustaan maalaiskansaan... Ja miksi näin armottomasti, jopa raa'asti noilla esimerkeillä, jotka, jos saattoivatkin olla tosia, olivat kuitenkin vain eräitä! Ja – olivathan ne tosia, ainakin tavallaan...

Mutta kuitenkin: kerran Kleophas ei juuri näiden pohtimisien vuoksi käynyt ystävänsä luona kokonaiseen kolmeen päivään. Mutta sitten entinen meno taas jatkui, koska Kleophas oli nyt muka huomaavinaan, että Sorsimo oli tässäkin ollut eräällä tavalla, eräisiin yksityisilmiöihin nähden, oikeassa, ja olihan Kleophas hurskas ja vakaa mies, joten hän ei mielestään saanut pelätä sitä, että tuli entisistä käsityksistään pettyneeksi, – siis tavallaan katkeran tyytymättömäksi...

Sorsimo todisti Kleophaalle ilmeisillä faktoilla, ikään, kuin numeroilla, että Kleophaan totunnainen käsitys nykyisestä suomalaisesta talonpojasta, hänen ihannekuvansa tuosta Saarijärven Paavosta oli suuresti, niin, ylivoimaisesti harhauttava, vanhentunut. Sorsimo, joka, kuten tiedämme, seurasi melkoisen tarkoin sanomalehtiä, joita hän muuten sanoi jonkinlaiseksi nykyajan seismografiksi, veti nimittäin kerran, kun Kleophas istui hänen luonaan, esille erään vihkoistaan, joihin hän oli liimannut sanomalehtiotteita, ja alkoi lukea:

"Karjala (kokoomuksen lehti, Viipuri) nykyajan maalaisten rehellisyydestä. Tahdotko kuulla tätä ikävää asiaa? Tiedäthän, että Karjala on varsin kunniallinen lehti. Näin väittää siinä eräs huomattava kansantalouden tutkija: – 'Pankit, liikemiehet, kaikki sellaiset laitokset ja yksityiset, jotka vielä voisivat antaa luottoa pulakauden ahdistamalle talonpojalle, sanovat sen olevan melkein mahdotonta, koska maalaisten keskuudessa ei enää mitään sopimuksia ja sitoumuksia noudateta...' 'Luoton takaisin periminen osoittautuu mahdottomaksi... Jos maatilaa tai muuta kiinteimistöä vastaan annettua luottoa aletaan periä takaisin, huomataan, että se on heti velanoton jälkeen siirretty toisen nimiin ja sen arvo ilmoitettu monin verroin todellista isommaksi. Henkilökohtaiset takaukset eivät myöskään merkitse mitään, sillä nimet ovat joko väärennettyjä, tai ainakin niitä väitetään sellaisiksi. Mutta ellei tämän luulla auttavan, siirtävät takaajatkin kaiken omaisuutensa toisille, voidakseen tarvittaessa esittää köyhäntodistuksen...' – 'Ennen pidettiin viljelijäluokkaa, maamiehiä, varmimpana ja rehellisimpänä luotonottajana, mutta nyt ei siihenkään enää voida luottaa. Isännät ovat vain nimellisesti, – useimmat todellisestikin, – tilojensa omistajia, mutta virallisesti he eivät omista muuta kuin velat: tila on joko pojan tai jonkun hyvän tuttavan nimissä...'"

Sorsimo keskeytti. Syntyi syvä alakuloisuus.

"Ja kuitenkin pitäisi asiat ottaa sellaisina kuin ne ovat", virkkoi Sorsimo, "joten jonkun ihannoivan Joutsenen suhtautuminen siihen rahvaanluokkaan on väärä. – Mutta sopiipa talonpoikia puolustaakin", jatkoi hän, "he eivät ole – sen pahempia kuin muutkaan. Tämä kansantalousmieskin väittää: 'Mitä taas tulee rehellisyyteen esimerkiksi virkamiesten ja muiden palkalla tai satunnaisilla tuloilla elävien kansalaisryhmien keskuudessa, siitä todistavat peloittavan lukuisat kavallukset ja väärinkäytökset, joista kuitenkin ainoastaan pieni osa tulee julkisuuteen. On esim. sanottu, että jos jonakin päivänä, ennakolta arvaamatta, pantaisiin tarkastus toimeen virkamiesten tai muiden hoitamissa yhteisiä varoja sisältävissä kassoissa, niin ainakin 80 prosenttia kirjanpidosta näyttäisi väärennyksiä, vajauksia tai muita väärinkäytöksiä...' 'On saatu selville, että yliopistossa tutkintoja suorittavat akateemiset kansalaiset käyvät suorittamassa opinnäytteitä väärennetyin nimin, siten, että toinen henkilö menee heidän nimissään opinnäytteen suorittamaan... Vakavasti varoittava todistus siitä alennustilasta, johon olemme jo suuressa määrin joutuneet.'"

Näitä viimeisiä sanoja ei Kleophas Leanteri oikein huomannut: hän ikävöi liian kipeästi nähdä jonkin ihanteen tuollaisten talonpoikaisjuttujen jälkeen, jotka olivat saaneet hänen päänsä aivan sekaisin. – Ja kuinkas kävikään vähitellen? Näistä pakinoista (joista kirjoittaja on esittänyt ainoastaan muutamia, ehkä liian vähiä esimerkkejä), näistä maalaisiin kohdistuvista arvosteluista, jotka olivat sikäli vääriä, että niissä etsittiin ainoastaan huonoja puolia ja ikäänkuin kätkettiin kulta kuonan vuoksi, – näistä pakinoista koitui vähitellen tällainen tulos:

Kleophaan kotiseutu oli kaunis... Niin kaunis kuin Suomi ikänään saattaa olla... Tyypillisintä maamme kauneutta, sitä, josta runoilijoistamme enimmät hurmioituvat, nim. vettä, järviä!

Järvet, suomalaisen maiseman sielu, häikäisivät siellä hopeana, hohtivat kultana... Honkametsät, nuo punapylväiset kirkot, humisivat siellä havu-urkujen ikuista säveltä... Terve pihkanhaju tuoksui siellä suitsutuksena... Vaarat ylenivät korkeuteen, näyttäen laeltaan ilmanrannan yhtenä ainoana ympyränä, jota yksikään puunlatva alhaalta ei leikannut poikki, suunnattomana metsämerenä, josta juuri nuo kukkulat kohosivat kuin ihanat saaret... Entä koivikot, kun ne keväisin puhkesivat lehteen, kaukaa nähden vaaleasti punerrellen, myöhemmin muuttuen vihreiksi... Kuin tuntureita, tai pienoiskokoisia alppeja, sellaisia, joina hän oli nähnyt näitä kuvissa...! Entäpä kotiseudun pienet kosket, jotka keväällä paisuivat vaahtoaviksi hyrskyiksi, kerääntyen lakkasoilta juoksevista puroista, joissa hauet ja – ahvenet uivat...

Niin: se suloinen, rauhallinen, musta lampi syvällä kolmen mäen notkossa. Yhtäällä hongikko, joka paistoi illoin punaisena, toisaalla korkea koivuviita, joka hohti silloin vihreänä, kesälläkin niin hennon vihreänä kuin olisi ollut hiirenkorvalla; kolmannella suunnalla salamyhkäinen lammen sopukka, jossa laskupuro solisi. Kaislainen, ahvenruohoinen, lumpeita kukkiva lampi...

Ahvenruohoinen! Ahvenet! Ne nykivät, ne tempasivat... antoivat jännitystä, kiihkoa: se oli ollut hänen ainoaa kiihkoaan – siihen aikaan! Ahvenet potkaisivat kiinni koukkuun, sitten kiveriksi kääntyen ja eviään pärisyttäen hänen vanhaan vuotavaan ruuheensa, jossa hän istui paljaat jalat lämpöisessä vedessä, ja viimein hänen ahnaasti hapuileviin ja pusertaviin sormiinsa...

Ahvenet!

Mutta nyt: kun hän nyt, näiden Sorsimon kanssa tapahtuneiden pakinain ja niiden herättämien muistojen jälkeen, ajatteli kotiseutua, niin se viimein – ikäänkuin vähän – töykäisi... Töykäisi siinä määrin, että hän ensin aivan säpsähti...

Mutta – sitten hän tottui siihen, tosin jollakin tavoin pettyneenä. Niin, kun hän nykyään ajatteli tulevansa siellä johonkin taloon tai köyhään tölliin, muisti hän heti eräät asukkaiden alkeelliset piirteet... Toiseen mökkiin, taloon: jonkin verran hän, ongellaistuja, oli siellä kylilläkin kierrellyt... No niin, nyt toiseen taloon tai mökkiin: isäntä, muuten karkea kiroilija, oli kerran kivittänyt hänet, joka silloin oli pikku poika, puolukka-marikosta... Kolmas isäntä, joka oli noita sota-aikoina rikastuneita, joten hän vuoroin kiitteli sotaa, talonpojan kulta-aikaa, ja vuoroin valitteli maamiehen kovia päiviä, kävi? joskus Kleophaan luona, syljeskeli lattian täyteen hänen kamarissaan; Kleophas ihmetteli nyt, mitä isäntä olisi tehnyt, jos hänkin puolestaan olisi ryhtynyt syljeskelemään isännän salissa: siitä olisi mies varmasti äksyyntynyt, – mutta mitäpä köyhemmän permannosta...

Miksi noiden talojen ja mökkien ympäristö alkoi nyt tuntua Kleophaasta niin tyhjältä, autiolta...?

Muistipa Kleophas yht'äkkiä senkin, että muudan ystävällinen, mutta liukas isäntä, seudun paras, oli hiukan petkuttanut hänen veljeään eräissä pienissä metsäkaupoissa... Ja oma velikin, – tämä johtui nyt Kleophaan mieleen, – oli nipistänyt häneltä talo-osuuden, hänen perintöosuutensa, puoli-ilmaiseksi: hänkin oli talonpoika... juuri niin...

Kleophas Leanteri oli Sorsimon kanssa ikäänkuin luetteloinut muistojaan talonpojista, muistoja, jotka olivat pahoja, sellaisia kuin Sorsimo oli saanut ne, tietämättään, suggeroiduiksi häneen. Nyt Kleophas yhä lisäsi niitä. Ja siinä suhteessa hän teki tarkkaa työtä: tuo yksi isäntä oli syljeskellyt permannolle, se toinen rehennellyt säästörahoillaan ja valitellut samalla talonpojan kohtaloa; kolmas oli kalvanut jotakin ystäväänsä, neljäs rähissyt naapurilleen kalavesistä; se tai se isäntä ei uskaltanut kallistaa naukkua rehellisesti, ei, sillä hän sai kavahtaa kylän akkoja tai rouvia, jotka keräsivät naapureistaan yleensä pelkkiä pahoja asioita, keksivät niitä lisää, milloin eivät tositapahtumista tarpeeksi löytäneet, punoivat juonia ristiin rastiin, solmivat ryhmäliittoja, riitaantuivat niissä keskenään, purkivat ystävyyksiä, kutoivat uusia, kaivoivat maata ystäviensä alta, kiusasivat toisiaan määrättömästi niinkuin maalaiskylissä on tapana... Se oli heidän elämäänsä: terveen maaseudun ihanuutta, – henkistä myrkkyä! – Ah, mutta mitäpä heiltä voi vaatia? Olivathan he verraten vähätietoisia tai tietämättömiä: talonpoikia, maan lapsia, mullan lapsia...

Mutta heidän tähtensä, – Kleophas ei kuitenkaan ajatellut aivan näin syyttelevästi, – heidän vaikutuksestaan kotiseutu alkoi tuntua autiolta...

Niin, se alkoi tuntua sellaiselta kuin hänen olisi käynyt tarpeettomaksi sinne enää – koskaan palata!

Se alkoi ikäänkuin pyyhkiytyä pois hänen sielustaan... Tyhjät, karut, kolkot olivat hänelle nuo rakkaat rannat, joita hän oli ennen onkiretkillään ihastellen soudellut, etsinyt kallioiden juurelta kalahautoja syväongilleen.

Tyhjät: sillä niin kävi, että hän viimein ei halunnut mennä ainoankaan ihmislapsen majaan siellä...

Tyhjiä ne hiekkaiset tiet, jotka risteilivät korkeissa hongikoissa, – päättömiä, loputtomia...

Hän koetti kyllä olla maalaisuutta, maalaishenkeä moittimatta! Etenkään Sorsimolle hän ei sitä tehnyt, saati sitten muille Krokelbyn ihmisille: tarkoitan, että hän koetti olla moittimatta sitä itselleenkin. – Hän sanoi ainoastaan, milloin ilmaisi Sorsimolle hiukan säälittelevän käsityksensä maalaisten henkisestä tasosta:

"Niin, mutta ovathan he maan lapsia, mullan lapsia, – lähellä luontoa ja sen tiedottomia vaistoja... joskin ihminen ikävöisi korkeampaa näkemystä..."

"Kuulaampaa näkemystä", jatkoi Sorsimo hänen ajatustaan.

"Niin", myönsi Kleophas. "Sellaista, jota suurempi sivistys, laajempi tietomäärä luonnollisestikin tuo mukanaan..."

"Ja laajempi elämä", hymähti Sorsimo. "Sellainen kuin esimerkiksi pääkaupungissa, – en puhu enää mitään tästä sekalaisesta kylästä, koska et näy siitä pitävän."

"Sitä minä juuri ajattelinkin", vilkastui Kleophas Leanteri.

"No, mene sitten Helsinkiin." (Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin Sampila ei ollut vielä kierrellyt Oiva Tommolan kanssa.) "Siellä on ehkä sitä korkeampaa, jota kaivannet... Yhteiskunnan todellisia johtohenkilöitä... rahamiehiä... tiedemiehiä... taiteilijoita, jne. Tahtoisit kai nähdä heitäkin..."

Kleophas Leanteri aivan punastui tästä halustaan.

Mutta kotiseudustaan hän tunsi, että se oli hänelle mennyttä, – iki-mennyttä! Sinne hän ei tahtonut enää...

Tällainen muutos, olkoonpa se vaikka kuinka naurettavaa, ei ole kovin harvinaista! Usein tapaa suoraan korvesta lähteneitä maalaispoikia, joiden puhetapa, murre, joiden käyntikin, koko käytös on niin maalaista kuin ikinä saattaa, mutta jotka yht'äkkiä tai vähitellen alkavat vieroa maalaiselämää ja maalla asumista, niin, häpeävätkin sitä: pyrkivät kaikin keinoin muka johonkin parempaan, vaikka nolaavat siinä itsensä yhtä mittaa, kyeten vain suurella vaivalla luopumaan edes ulkonaisista maalaispiirteistä. – Sellainen oli myöskin Kleophas Leanteri.

Mutta summa summarum: hän tunsi, ettei hän enää tahtonut maalle, – se on totuus.

Näette, että pahan ansat alkavat yhä lujemmin kiristyä hänen ympärilleen.

Toinen osa

Kleophas ponnistelee sekasortoista ajanhenkeä vastaan: hän nuhtelee kaljatehtailijaa Tommolasta

Tällä välin, jo kauan sitten, oli Kleophas lähtenyt Helsinkiin Tommolan kanssa. Sinä päivänä, jona se tapahtui, hän kohtasi eräällä Krokelbyn raitiotiepysäkillä kaljatehtailijan, joka oli menossa kaupunkiin.

"No?" virkkoi Sorsimo luoden häneen tarkastelevan silmäyksen. "Mistä matka, veliseni?"

"Kaupungista... Perheistä ja ullakoilta", vastasi Kleophas. "Niin, siitähän minä nyt kaipaisin sinulle huomauttaa", jatkoi hän, pitäen etusormeaan Sorsimon punaisen nenän edessä, "siitä, että miksi sinä oikeastaan, en tahdo sanoa sysäsit, vaan suosittelit minua tämän Oivan seuraan?"

"Kuinka?" ällisteli Vihtori Sorsimo. "Eikö hän kuitenkin ole sivistyneistöä? – No, hän kai kyllästyttää sinua puhumalla yhtä päätä urheilusta... Mutta olisitpa kuullut, miten hän vielä puolikymmentä vuotta sitten, kun oli terve höpisi juoksemisista ja hyppäämisistä! Kuinka! Eikö hän nyt jutellutkaan sellaisista asioista? Pelkästäänkö postimerkeistä? Kas kummaa! Ennen muinoin hän pauhasi vain lautamestaruudesta ja joutsenhypyistä ja komeista vatsanläiskäyksistä tai kuningaspallosta, josta hänen mielestään tulisi käänteentekevä suomalainen uutuus, joka leviäisi ulkomaillekin, sekunnin voitoista, joita olemme saavuttaneet kansainvälisillä tantereilla, tai kansallissurusta, joka muka kohtasi Suomea, jos jokin urheilijamme 'olympialaisissa', kuten hän sanoi, petti kansamme toiveet, koska 'pöllistyi hermojännityksestä toimettomaksi kuin penkkiin vietävä pässi'. No niin, häneltä nyt ei voi vaatia, että sellainen, jonka nimenä on työ, merkitsisi hänen mielestään jotakin tällä kurjalla maapallolla, sillä 'suuret filosofit eivät ajattele mitään'! – Vai niin, hän siis puhui sinulle ainoastaan liikemieshommista? Mikä kainouden puuska... Joskus tuokin poika-parka karttanee asioita, joissa on joutunut tappiolle, niinkuin kettu maistamaansa myrkkyä: Oivahan menetti terveytensä liioittelulla, niin hän on joskus kertonut... Mutta: mitä sinulla on hänessä asiallista nurkumista?"

"Sitähän minä", selitti Kleophas, "että hän lienee, mikäli ymmärsin, ottanut ennakkorahoja eräiltä maalaiseukoilta ja -ukoilta, joille on kuvitellut voivansa hankkia sukulunastusoikeudella heidän muinaiset sukutalonsa takaisin... Keneltä muutamia kymmeniä markkoja, eräiltä satojakin... Köyhiltä ihmisiltä... Mutta ei ilmeisesti tunnu oikein välittävän näiden vippiensä maksamisesta: hän itse siitä naureskeli minulle, tuo veitikka, että 'Harmaasta kivestäkö minä heille rahat lähetän?' ja ettei hän rupea vastaamaan heidän kirjeisiinsä, 'harakanvarpaisiin' – Sehän minun mieltäni niin pahoittaa", lopetti Kleophas Leanteri.

"Vai se."

"Ja toiseksi se", jatkoi Kleophas järjestelmällisesti, "että hän tuntuu menevän niin pelottomasti minne paikkoihin hyvänsä, kaikkein hienoimpiinkin perheisiin..."

"Joita sinä arastelet pyhästä kunnioituksesta?" tokaisi kaljatehtailija.

"Niin, ne ovat kylläkin eri paikkoja minulle, tottumattomalle", myönsi Kleophas. "Enhän minä sellaisiin, – vaikka mieleni tekisikin. Mutta näyttää siltä kuin häneltä ei tarpeen tullen puuttuisi rohkeutta mennä kyläilylle vaikka itse presidentin luo hänen palatsiinsa... Taikka ei niin paljon kyläilylle, vaan tahtomattaan ja etsimään – vanhoja postimerkkejä."

"Niin, kun hän saa nokkansa ovenrakoon, niin koko mies kiilautuu mukana. – No, oletko nyt käynyt jossakin hänen kanssaan?"

"Kyllä, olen käynyt", vastasi Kleophas Leanteri, "kun hän niin vaati minua..."

"Jaha, vai... vaati? – Ellen erehdy, tunnuit itsekin ikävöineen toisenlaiseen seuraan kuin nämä kunnon krokelbyläiset, joita et sulata, – puhumattakaan 'maan lapsista, mullan lapsista', joilta ei voi kovin paljon vaatia... Ikävöit korkeampaa näkemystä, jonka suurempi sivistys, koulutus tuo mukanaan... Ja laajempi elämä, – pääkaupungissa..."

Kleophas häpesi:

"Siis: 'Vaimo, jonkas minulle annoit', toistuu tässä. Anteeksi, olet oikeassa: oma haluni oli hiukan nähdä piirejä tuollaisia, ja tuomari Tommola tuntuu tosiaan olevan siinä suhteessa erinomainen opas! Ainoastaan yksi ainoa seikka on hiukan haitallinen: hänen kanssaan täytyy juosta liikaa, niin metsänjuoksija kuin olenkin, hänellä tuntuu olevan joka paikassa tuttavia..."

"Ajalta, jolloin hän oli varsinainen liikemies, ei vain postimerkki-aloittelija", selitti Sorsimo. "Ja ehkäpä ihminen saa uusia tuttavuuksia, jos oikein haluaa. No niin, tänään kävitte missä?"

"Oh, kolmessa perheessä. Niiden postimerkkivarastot ja vanhat kirjeet hän sai nähtävikseen, ja lupasi omistajille sievät prosentit, jos jokin 'hammasreunainen' tai 'tyyrisviallinen' tuosta saaliista löytyisi. Osittain hän jo siellä irroitteli merkit kirjekuorista, nuolaisi parhaita ja liimasi ne erikoiseen vihkoon. Siihen meni tietenkin hiukan aikaa, ja sillä välin minä todellakin ennätin puhella muiden ihmisten kanssa. Ja puhelihan se Oivakin, minkä hommaltaan ennätti, siitä Punkaharjusta... Ja jonkinlaisesta – fascistisesta liikkeestä, joka alkaisi täällä Suomessakin..."

"Vai niin, onko hän senkin kannattajia?" ihmetteli Sorsimo. "Ettäkö sellainen liike tosiaan olisi tekeillä? Väittävät, että Lapualla. Mutta mitä ohjelmakohtia Oivalla oli esitettävänä?"

"Olihan sillä", myönsi Kleophas Leanteri melkoisen ihmetyksissään. "Sellaista, että kommunisteilta, joihin hän luonnollisesti lukee etenkin kaikki, jotka puhuvat kieltolain säilyttämisestä, ja sitä paitsi sellaiset, jotka 'jaarittelevat' esim. kansanvalistuksesta, on 'muurattava turpa umpeen', muuten 'tyssätään' heidät rajan yli Venäjälle tai ehkä ammutaan kuulakin kalloon. Ei hänen ohjelmansa niin monimutkainen ollut... Hän esitteli tällä matkalla minulle eräitä muitakin samaa harrastavia miehiä, isänmaallisia kylläkin, ja sivistyneitä, opinsaaneita herrasmiehiä. Nyt hän jäi itse sinne kaupunkiin johonkin tuollaisten samanhenkisten kokoukseen, joka oli muka kovin salainen. – Minä... minua väsytti jo se postimerkkijuoksukin... Ja olinhan jo saanut yhden päivän osalle nähdä jotakin helsinkiläistä..."

"Muuta kuin tämän rakkaan kyläni kyynilliset heput? Päännyökkäyksesi todistaa, että myönnät. – No, keneen esim. siellä tutustuit, uskallanko hävyttömästi kysellä?"

"Ensinnäkin erääseen asessori Bergeriin... Tommolan entisiä tuttuja maaseudulta..."

"Tunnen, tai paremminkin: olen hänestä hiukan kuullut", vastasi Sorsimo. "Vanha mies, aikoinaan perinpohjin yliopistossa lukenut, nimittäin kahdeksan vuotta, sen ajan hyvään tapaan. Sitten tilanomistaja..."

"Aivan niin; menetti muuten maatilansa, mikäli hänen ja Tommolan jutuista huomasin, tavalla, joka minusta on hämmästyttävä."

Raitiovaunu palasi nyt päätekohdasta pysäkille, ja naiskonduktööri kalisteli kiivaasti kelloa kaljatehtailijalle, joka oli nähtävästi hänelle tuttu, joten hän tahtoi odottaa Sorsimoa. Sorsimo pisti Kleophaalle kiireesti kättä, mutta huudahti vielä juuri vaunusillalle hypätessään:

"No, hei hei, käyhän tarinoimassa, jos miellyttää..."

Asessori Leon Berger

Kleophas tulikin sitten taas Sorsimon luo. Istuttiin sievoisen aikaa untelosti vaiti. Sitten alkoi Kleophas:

"Lupasin kertoa sinulle tuosta asessori Bergeristä. Minua hiukan hämmästytti se mies..."

"Hyvä, että sinäkin alat kertoa", keskeytti Sorsimo. "Minä tässä olen soittanut suutani ihan hävettämiin asti. No niin, alahan nyt sinä!"

"Niin, minua hämmästyttää edelleen tuo herra asessori."

"Lausutpa ikäänkuin erikoisella korostuksella sanat 'herra asessori'", tokaisi Sorsimo. "Luulisi, että sinulle itsellesi riittäisi pelkkä asessori, koska isäsikään tuskin lienee edes osannut lausua oikein tällaista yksinkertaista titteliä, mutta seuraatkin Kiprin esimerkkiä: 'herra ekspeditööri, rouva ekspeditöörska, senatuurska, entinen tirehtöörska, kapteenska'. Titteli antaa meillä henkilölle arvon, toisin kuin näit esimerkiksi Ranskassa, jossa nokikolarikin on monsieur, samoin kuin lääkäri, ministeri, professori. Mikä on näin lisännyt luontaista vaatimattomuuttasi, koska tuolla äänellä sanot: herra asessori? Mutta: eikö hän ole jossakin määrin tsinovnikaan vivahtava, mikäli olen kuullut? Tarkoitan: tuollainen vanhankansan onnellinen virkamies, jollaisia maamme oli ennen täynnänsä?"

"Juuri sitä hän minun mielestäni on", huomautti Kleophas. "Ja sen tähden kielelleni, tuli tämä 'herra asessori', Jumala paratkoon. – No, annahan nyt, niin kerron sinulle, sikäli, luonnollisesti, kuin siellä Tommolan kanssa kykenin huomaamaan... Ehkä saatan pahasti erehtyä, mutta – pääasia on ainakin varma."

Ja meidän kiltti Kleophas Leanterimme alkoi kertoa:

"Siellä on useita huoneita, mutta yleensä kaikki näytti minusta hiukan köyhtyneeltä... Mikä on ymmärrettävää, kun kuulet asessorin merkillisen kohtalon, jonka muuten tuntenetkin?"

"En tunne suinkaan niin tarkoin, että en tahtoisi kuulla sitä uudelta taholta nähtynä", vastasi kaljatehtailija. "Siis: siellä näytti köyhtyneeltä? – Tai köyhyys tuntui kenties – kaalinhajustakin, joka keittiöstä levisi?"

"Ei levinnyt", torjui Kleophas Leanteri. "Sen varattomuuden huomasi vain huonekalujen päällisistä, jotka olivat haalistuneet tai reikäisiksi kuluneet, kaappien kulmista, joista maali oli hankautunut pois... Niin, itsensä herra asessorin vaatteistakin, koska ne olivat ilmeisesti kahdesti käännetyt. Itse herra: rasittuneen näköinen vanhus... Hänen leveät kasvonsa, jotka olivat kai aikoinaan hohtaneet punaisina, olivat kalpeat. Tukka, jonka jätteet oli ennen taitavasti kammattu peittämään ikäänkuin latteaksi lyödyn päälaen kaljua, oli surullisessa epäjärjestyksessä. Ja niskasta olivat lihavuuden poimut, joita siinä varmasti oli aikoinaan ollut, sulaneet pois. Mutta ennen kaikkea: silmät, siniset, viattomat silmät, olivat hyvin surulliset, kun hän kertoi meille tarinansa, haeskeltuaan nuo tärkeät postimerkit Oiva Tommolalle. Tarinansa, jonka pääsisältönä oli, että hän oli nykyään köyhä mies..."

"Kuinka?" kysyi Sorsimo. "Asessoriko, siis melkoisen arvon omistava virkamies, Suomessa köyhä? Sehän on melkein sama kuin sanoa, että kruunu olisi köyhä. Siinä mielessä ei Suomi yleensä ole ollut tsinovnikkain maa. Vanha mies, entisajan virkamies... Oojaa, mennä virastoon, salkku kainalossa, varsin täsmällisesti, koko lailla täsmällisesti... Mutta eipä silloin työaika toki ollut 8-tuntinen, ja sehän oli aivotyötä, henkistä työtä, – jaa-ah, siis kovempaa kuin ruumiillinen työ. Mutta jos työ oli kova, niin vastaisuudessa odottikin ainakin varma eläke. Välivirkistyksinä virkavapauksia, jollaista nyt itsekin nautit, veliseni, ja lisävapauksia, joita aina saattoi toverien kesken järjestää, terveysmatkoja esimerkiksi Baden-Badeniin... Ja lisäksi kauniit kesälomat..."

"Ja omistihan asessori ennen kaikkea sukutilan, Pyylahden kartanon, – jonka hän on nyt niin kummallisella tavalla hukannut..."

Kleophas kuvaili Leon Bergerin entistä elämää tuossa kartanossa, tallia, jossa oli ollut oikeinpa joutohevosia, nimittäin ratsuhevosia, hänen metsästysretkiään ja koiratarhaansa, hänen pyssykokoelmaansa, josta hän oli nähnyt vieläkin pari viimeistä asessorin helsinkiläisessä asunnossa, kartanon ansaria ja muita pikku ihmeitä.

"Niin, sellaista oli komeilla herroilla vielä siihen aikaan, Leon Bergerin miehuudeniässä", sanoi Sorsimo. – "Mutta mitä nyt puhut? Joskin virkamiesten palkat ovat nykyään käyneet hiukan pienemmiksi, tasoittuen köyhempien kansanluokkien hyväksi, niin pitihän sellaisen sukukartanon toki suojata hänet köyhyydeltä? Kuinka sen talon oikeastaan kävi... en tarkalleen muista?"

Kleophas Leanteri ei heti jatkanut pääasiaa, vaan siteerasi, jostakin omituisesta syystä, ensin Snellmanin tunnetun lauseen, että "kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä". Ja sitten hän jatkoi suunnilleen seuraavasti:

Bergerien sukukartano Pyylahti (eli Pylax, kuten nimi ennen kuului) oli ollut kaunis. Päärakennusta ympäröi laaja puutarha, jonka reunustoilla kasvoi ikivanhoja palsamipoppeleita, mutta keskellä hoidettiin omenapuita ja marjapensaita. Viljelykset olivat pitäjän parhaat: satoja vuosia sitten olivat herrat osanneet ostaa (tai kenties anastaakin) juuri sellaiset savipohjaisimmat ja tuottavimmat paikat suomalaisilta talonpojilta, jotka olivat ammoin niille asettuneet ja niitä viljelleet. Että he olivat tosiaan niitä viljelleet, todisti vielä talon suomalainen nimikin. Mutta – 'Pylax', kuten asessori nimen yleensä lausui? Kyllä, hän on muka suomalaismielinen, joskin tuntuu ainakin kotonaan puhuvan yleensä ruotsia; ja hänen suomen kielensäkin oli eräänlaista – vanhanaikaista ja hiukan naurettavaa keittiösuomea.

No niin, tuon Kristiina-kuningattaren Bergereille lahjoittaman kartanon menneisyydestä tiedettiin muuten, – niin oli Tommola kertonut, – siellä maalla paljon hauskoja juttuja. Tosiaan hauskoja, – siis muitakin tarinoita kuin väkivaltaisista teoista, joilla suku oli puolustanut erikoisasemaansa ympäristön väestöä vastaan... Ruotsin vallan viimeisinä aikoina ja Venäjän vallan alkupuolella olivat Pyylahden herrasväet asuneet melkein kaikki enimmäkseen ulkomailla, aluksi Tukholmassa, sitten Pietarissa. Kartanossa, joka oli jätetty voudin hoidettavaksi, he aikailivat ainoastaan kesäisin... Tulivat sinne vaunuilla, kiertelivät vierailuilla oman ja naapuripitäjien aatelis- ja herraskartanoissa, antaen viinaksien runsaasti virrata, viikkoja yhteen menoon... Järjestivät vuorostaan omaankin kartanoonsa pitkiä pitoja: värilyhdyt ja soihdut paloivat, tanssi ja jyry kaikui kartanosta – kauemmaksi korpeen ja vastaisuuteen kuin luulisikaan. – Mutta tämän maailman käytännöllisistä asioista ei Pyylahden herroilla liene ollut suurta aavistusta. Eräästä heistä kulki tällainen kasku:

Vouti oli valittanut isännälleen, joka oli vast'ikään tullut Tukholmasta, ettei joku torppari, laiska ja ovela, ollut tehnyt vaadittuja aitoja. – Herra päätti silloin itse ottaa mökkiläisen käsiinsä ja saattaa hänet laiminlyönnistä tilille. Hän oli mennyt mökkiin. Torppari selitti:

"Kyllähän minä aidat panisin, mikäs siinä... Mutta kun aidakset, joista on kontrahti semmoinen, että kartano teettää ne, ovatkin eripituisia! Miten minä saisin aidan aidaksista, joista toinen on näin lyhyt, toinen näin pitkä. Siinä se syy... kyllä minä muuten aitaa pistelisin, mikäs siinä..."

Nyt herra kyllä ymmärsi torpparinsa, ja antoi hänelle anteeksi.

"Hän oli kai lauhkea mies, se silloinen herra", huomautti Kleophas Leanteri. "Ja lauhkea on tämä nykyinenkin, joka – ei enää ole mikään kartanonomistaja... Siinä luonteenpiirteessä ei vikaa... Eikä sittenkään aina kovin lauhkea, sen saat kertomuksestani nähdä", lopetti hän välihuomautuksensa.

Tuollaisella Bergereille ominaisella tilanhoidolla oli Pyylahti lopulta, kovemman taloudellisen elämän alkaessa, joutunut suvulta pois. Se oli menneellä vuosisadalla kierrellyt kädestä käteen, joutunut milloin ruotsalaisten herrain, milloin suomalaisten talonpoikain omaksi. – Ja noina kartanon köyhtymisaikoina oli sen alue suuresti supistunut: silloin kuin kuningatar oli lahjoittanut nämä tilukset jollekin suosikilleen, olivat ne käsittäneet enimmän osan koko pitäjää. Nyt, viime aikoina, kartano omisti tuskin kolmeasataa hehtaaria. – Kartano oli siis joutunut suvulta pois. Mutta kuinka oli Leon Berger saanut sen itselleen takaisin? Naimakaupalla! Itse hän oli enää ollut pelkkä varattoman majurinlesken poika, jota äiti tuskin oli jaksanut kouluttaa. Ylioppilaaksi hän oli kuitenkin päässyt (muuten ruotsinkielisestä lyseosta, jota pidettiin yllä keskellä umpisuomalaista seutua). Hän oli lukenut tuomariksi, ottaen runsaasti velkaa, koska saattoi luottaa virkamiehen varmaan tulevaisuuteen. Asunut aina komeasti: vastainen herra tuomari, joka osasi antaa rahojen pyöriä, monivuotinen ylioppilas, joka rakasti naisia, tietysti kaikessa hiljaisuudessa, sillä hän on ulkonaisista muodoista sangen arka mies. – Kun hänestä sitten tuli todellinen tuomari (ei mikään Oiva Tommola, Jumala varjelkoon, kaukana toki siitä), ymmärsi hän, ennen auttamatonta vanhuutta, siinä 40 vuoden iässä, ottaa erään rikkaan tehtailijan tyttären, tehtailijan, joka muuten oli menneen sataluvun suurien nälkävuosien aikana, jolloin talonpojilta sai maatiloja joskus jauhosäkillä, rikastunut kansanmies, ja samalla niin herrastunut, että hänkin saattoi muuttaa nimensä ruotsalaiseksi. Tällä naimakaupalla Leon Berger voi ostaa takaisin sukutilansa. Siellä kelpasi hovioikeudenasessorin viettää loma-aikoja. Koiria kymmenisen koiratarhassa keskellä puutarhaa! Pyssyjä palvelijattaret putsailivat, niistä ja metsästysretkistä riitti tärkeitä tarinoita ystäväseurassa. Oi menneitä onnenpäiviä!

Sillä tulivatpa sitten ajat, jotka tekivät asessorille pahat jekut! Tuli vuosi 1918.

Mutta paljon sitä ennen, hiljalleen, oli kehitys Suomessa muuttunut. Paljon uusia ns. aatteita. Suomalaisuusaatteen asessori hyväksyikin: ylioppilasvuosien virtaukset olivat vaikuttaneet häneen niin, että hän myönsi, vaikk'ei juuri kuuluttanutkaan, olevansa jo periaatteessa suomenmielinen, vaikkakin käytti kotikielenään ruotsia vaimonsa ja tyttärensä, ainoan lapsensa kanssa. – Mutta muutkin olot muuttuivat. Kansa, alustalaiset alkoivat tulla levottomiksi. Jostakin merkillisestä syystä. Asessori muisti vieläkin, kuinka eräs torppari oli lyönyt toista, talolle uskollisempaa, puukolla rintaan: ennenkuulumaton tapaus sillä rauhallisella seudulla! – Ja hän muisti, miten sosialistisia lehtiä ruvettiin julkaisemaan, ja miten sosialismi, hänelle yhäkin vastenmielinen sana, koska se todistaa hänen mielestään materialismia, tuli yhä yleisemmäksi. – Ja se paha kehitys kävi nopeasti! Missä olivat viimein ajat, jolloin eukot lyykistivät herran edessä jotta takapuoli sipaisi maahan, missä nuo yksinkertaiset vanhat ajat? – Nyt oli tullut sijaan nurinaa, huonoa velvollisuuksien täyttämistä, herran nylkemistä milloin vain voitiin, salaista metsänhaaskuuta ja ansoilla pyytämistä, sunnuntaimetsästäjiä, jne. – Yhä vain kustannuksia itselleen herralle! Asessori oli niin katkera sosialistisille lehdille, että hän tuli punaiseksi niitä ajatellessaankin, vaikk'ei niitä koskaan lukenut: tämän viimeksimainitun huomion oli Kleophas Leanteri tehnyt hänen jutuistaan.

No, tuona onnettomana vuonna 1918 oli asessorilta mennyt sukukartano... Eivätkä sitä häneltä vieneet suinkaan sosialistit, joita hän oli pelännyt, maanryöstäjiä, torpparien vapauttajia; vaan sen oli tehnyt eräs olento, jollaisia asessori aivan erikoisesti ihaili!

Vanha majuritar oli kauan sitten kuollut. Ja kuollut asessorin puolisokin. – Asessorilla oli ainoastaan tytär, jota hän hellästi rakasti. – Viimeisen kuolemantapauksen suru haihtui, ja asessori, joka ei ollut mikään pöhkö, joka olisi pullikoinut elämän luonnollista menoa vastaan, koska kuolema on välttämättömyys (josta kuitenkaan ei pidä puhua), vielä terve ja komea asessori alkoi jo katsella itselleen uutta vaimoa. Ja joskaan tulot noina yhä isompia summia nielevinä maailmansodan vuosina eivät tahtoneet riittää, vaan palkka kävi hämmästyttävän niukaksi, maatila ei alustalaisten niskuruuden vuoksi tuottanut niin paljon kuin ennen (eikä asessori ollut tottunut kieltäytymään mistään, jopa se olisi ollut hänestä korkean virkamiehen arvolle sopimatontakin), ja joskin puolison myötäjäisrahat olivat ihmeellisellä tavalla ikäänkuin ilmaan haihtuneet (nimittäin hevosiin ja metsästyshuveihin ja sen sellaisiin), siis vaikkakin elämä yleensä maailmansodan tähden, jota hän ihaili, koska saksalaiset olivat enimmän osan siitä ajasta voitonpuolella, yhäti kiristyi, niin, lopultakin hän selvisi kaikesta paljon helpommin kuin monet muut: kaikki meni hyvin.

Mutta sitten tuo vuosi 1918! Vieläkin ällistyttävämpi kuin edellisen vuoden kesä ja syksy, joina asessori oli saanut ilkeän iskun kartanonsa vakinaisilta alustalaisilta ja etenkin tilapäiseltä työväeltään: työläiset ryhtyivät maatalouslakkoon, jättäen sadon mädäntymään korjaamatta pelloille. Yllytetyn rahvaan vaatimukset olivat yhä vain lisääntyneet. Torpparit ja kulkuri-reuhkat olivat tiukanneet itselleen alinomaa lisää tuloja... Jopa olivat torpparit tahtoneet omakseen maata: muuten he eivät suostuneet maata möyrimään! – Niin, he olivat vaatineet itselleen asessorin omaisuutta, hänen omistamaansa maata. Sama se asessorista, vaativatko he sitä ilmaiseksi vaiko valtion lunastuksella. – Se, että he täten tahtoivat laajentaa omistusoikeuttaan, loukkasi asessorin mielestä omistusoikeuden pyhyyttä: hän oli lainoppinut mies. – Ja hän panikin kovan kovaa vastaan: hän ei suinkaan luvannut koskaan luovuttaa torppareilleen omia maitaan... Mieluummin hän kärsi lakosta koituvan suuren vahingon, menetti kaikki tulonsa, jotka näinä aikoina eivät suinkaan olisi olleet pienet...

Mutta vihdoinkin: tuo vuosi 1918? – Murtuneena vietti asessori sen kevättalven Helsingissä, jossa hänellä silloin oli virka, – nyt hän on jo täysin palvellut. Joskus hänen uskonsa porvarilliseen voimaan oli aivan pettää, niin kauan kesti vapaussotaa. Mutta lopulta isänmaan etua ja kaikkea järjellisesti ajattelevat voittivat, suureksi osaksi saksalaisten avulla. Maa oli, Jumalan kiitos, pelastettu!

Se pitäjä, jossa asessorin sukukartano oli, muodosti taipaleen sitä kulkutietä, jota myöten saksalaiset kesällä 1918 pyrkivät itään päin, valloittamaan Kauko-Karjalaa ja "lahjoittamaan", sen, kuten yleensä ihasteltiin, Suomelle. – Eräs saksalaisista sotilaista osasi jättäytyä Pyylahteen, jossa asessori jälleen tyttärensä kanssa vietti kesää.

Asessori: hän ihaili saksalaisia. Jo koulussa oli Saksa ollut se maa, josta meille oli jaettu ensinnä ja enimmän tietoja. Sieltä oli Luther... Ja sieltä oli ennen kaikkea Bismarck... Sieltä oli kaikki... Sillä siellä oli Leon Berger itsekin käynyt, kylpymatkoillaan, ja nähnyt siellä keisarikunnan hyvän järjestyksen... Muualla ei hän ollutkaan käynyt... Ranskalaiset olivat hänestä melkoisesti apinoita, italialaiset ikäänkuin posetiivinsoittajia kaikki, ja englantilaiset... No niin, kyllä Saksa heille näyttäisi! Saksa oli voittanut koko maailman!... Saksalaisten apujoukkojen saapuessa Helsinkiin hän oli kulkenut jakelemassa ystävällisesti saksalaisille tupakkaa, kun taas hänen kaunis tyttärensä oli sovitellut ruusunkukkia saksalaisten rakuunain hevosten suitsiin... Olihan kyllä puutetta omillakin joukoilla, jotka olivat soissa ryysyisinä ryömineet ja tarponeet... hän rakasti kyllä omiakin sotamiehiä, vaikka hieman epäillen... Ja kiitollisuus ennen kaikkea, – kiitollisuus avuliaille saksalaisille!

Siispä Leon Berger ihaili koko sydämestään tuota saksalaista sotilasta, joka oli jäänyt hänen taloonsa terveyttään hoitelemaan. Punakkaa, tottelevaista, ryhdikästä, varmaa, ikäänkuin roomalaista soturia, jolla muuten oli roomalainen kypäräkin! Mikä sitkeys tuossa saksalaisessa rodussa! Mutta se olikin – germaanista rotua: Leon Bergerin omaa sukulaisrotua!

Äärimmäisen suuttumuksen vallassa kuvaili asessori Berger heti kesän alussa tuolle hymyilevälle miehelle, miten sosialistit olivat pettäneet Suomen, myyneet sen meidän perivihollisellemme. Ja aivan vakuutettuna hän lausui, että kaikki kapinalliset olisi pitänyt ampua, – kaikki 60-80 tuhatta miestä ja naista: liian lieviä oli oltu tuomioissa!

Sillä välin saksalainen (joustava käytökseltään kuin ainakin ulkomaalainen suomalaisen rinnalla) suunnitteli jotakin. Kertoi olevansa kreivi. Sotilasarvoltaan ainoastaan luutnantti, mutta, oli jonkin sotilaskepposen vuoksi, ymmärtäähän sen, alennettu toistaiseksi. Ja siellä Pyylahdessa, etappilinjalla, hänellä oli joitakin tärkeitä, Suomelle siunauksellisia tehtäviä, joista ei sopinut puhua.

Tietenkin hän osasi kaikkea. Mitäpä saksalainen ei osaisi? – Hän ehdotti siis asessorille haluavansa ryhtyä hoitamaan tätä tilaa, – vain ajankuluksi, erästä komennusta odottaessaan. Hän lupasi saattaa kartanon jotakuinkin lyhyessä ajassa varsin loistavaan kuntoon. Takasi lainoppineelle asessorille senkin, etteivät alustalaiset saisi asessorin tilasta itselleen tilkkuakaan maata: löytyisihän vielä takaportteja, vaikka eduskunta olikin jo säätänyt uuden torpparilain. Mitkä ne portit olivat? Soturi vihjasi kautta rantain Saksan keisarilliseen käskyvaltaan, joka nyt tulisi Suomeen, – seikka, joka hiukan hätkähdytti asessoria, mutta – minkäpä sille nyt enää voi? Ja olihan Saksan alamaisena aina parempi olla kuin Venäjän, jossa nyt vallankumous riehui... Asessori oli niin väsynyt rettelöistä alustalaistensa kanssa. Hän oli jättänyt kaikki toiveensa saada heistä enää entisiä kelpo suomalaisia. Hoitakoon siis saksalainen, tämä kreivi Eulenspiegl zu Eulenfels koko asian! Asessori antoi kreiville eräänlaisen valtuutuksen sukukartanonsa hoitoon. Sitten hän teki itse pieniä virkistysmatkoja siellä täällä maassa, tuon edellisen talven vaikutuksista vapautuakseen. Hän autteli osaltaan parhaansa mukaan vaatteidenhankinnassa puutetta kärsiville Saksan lapsille, – Suomen lapsia hän kyllä muisti, mutta nehän olivat niin tottuneet niukempiin oloihin... Syksymmällä hän metsästeli... Ja ennen kaikkea hän unelmoi: mikäpä hänen olisi viettää vanhuutensa päiviä talossaan tämän vävynsä kanssa, joka ymmärsi kaikki asiat; sillä nähtävästi nuori kreivi aikoi naida hänen tyttärensä.

Kreivi myi Pyylahdesta ensin hevoset ja lehmät: sellainen kuului jollakin tavoin hänen systemaattisesti tehtyihin suunnitelmiinsa, joista Leon Berger ei saanut oikein tarkkaa selvää, kun ei osannut saksaakaan aivan tarpeeksi. Mutta alustalaiset ymmärsivät saksaa tarpeeksi: kreivin komennukset ja hänen vyössään riippuvan kumipampun!

Myöhemmin syksyllä kreivi myi sitten kaikki maatalouskoneet ja koko sadon. Ja piti itse rahat. – Mutta silloin oli asessori jo palannut kesälomaltaan Helsinkiin, virkaansa.

Tästä viimeisestä kaupasta tuli asessori kylläkin hiukan levottomaksi, kun maalaisnaapurit kirjoittivat siitä. Mutta tytär rauhoitti isäänsä: hän luotti Wolfgangiin kuin kultaan, Wolfgang oli luvannut ottaa hänet puolisokseen, häämatka Saksaan olisi pian edessä.

Lokakuulla tuli Pyylahdesta tieto, ettei kreiviä ollut siellä enää moniin aikoihin nähty. Eikä hän ollut käynyt Helsingissäkään asessorin ja hänen tyttärensä luona.

Asessori ryhtyi nyt toimenpiteisiin. Ja huomasi, että paennut kreivi oli ottanut hänen tilaansa vastaan lainoja kaikkialta, saadenkin niitä verraten helposti, kun oli saksalaisia, joita siihen aikaan Suomessa pidettiin moitteettomassa arvossa, ja vieden rahat mennessään – minne? Leon Berger jatkoi tutkimuksiaan. Hän hankki itselleen tulkin, kun ei täysin luottanut kielitaitoonsa, eikähän tytärkään saksaa oikein osannut, vaikka olikin ryhtynyt uutterasti harrastamaan sitä, koska Suomesta piti tulla jonkinlainen Saksan 'liittomaa'. Leon Berger meni tulkkinsa kanssa Saksan lähetystöön... Ja juuri ennen kuin Saksan keisarikunta hänen uskomattomaksi ihmeekseen kukistui, hän sai lopullisen tiedon, ettei kreivi Wolfgang ollutkaan kreivi, vaan karvari, joskin luutnantti, – sellainenhan oli sota-aikana mahdollista, – ja että hänen isänsäkin oli ollut karvari.

Minkäpä Leon Berger sille! Mutta hänen sukukartanonsa oli mennyttä: se oli besorgattu niin perinpohjaisesti, että joutui 'vasaran alle'.

"Mutta kaikkein surullisinta", lopetti Kleophas Leanteri, "että tuolle herttaiselle asessorin tyttärelle tuli... hm... matka Saksaan, ei valitettavasti etsimään kreiviä, jonka olinpaikka ehkä kylläkin olisi saatu tietoon, jos olisi tahdottu, vaan..."

"Jatkamaan karvarin aatelissukua", sutkautti Sorsimo. "Pam! – No niin, tunsin nyt kylläkin tämän yleisesti tunnetun jutun, joka on niin uskomaton, että se olisi valhe, ellei sellaista olisi toistunut meillä muulloinkin erilaisissa muodoissa: nimittäin tällainen meissä tavallinen ulkomaalaisihailu! Luulla kaikkia ulkomaalaisia suuriksikin herroiksi! Joku polvistuu ranskalaisen parturin edessä, siksi, että hän puhuu – ranskaa. Niin tekevät ne naiset, jotka ikävöivät Pariisiin, useimmiten tietystä syystä. Viisaampia ranskalaisihailijoita taitavat sittenkin olla jo Pariisissa käyneet 'Jean de Franciet', jotka keikailevat ranskalaisesti ainoastaan kotimaassa, koska Parisi oli – töllistellyt heidän narrillisuuttaan. Ah, tätä ihailuamme! Siitäkö syvinnä johtuu, että – vapaussodassammekin vetosimme vähintään kahteen vieraaseen kansaan...? Vuosikymmeniä, ehkä -satoja menee ennen kuin se yhteinen erehdyksemme on hyvitetty... No niin; mutta puhutaanpa tästä vain kahden kesken, muuten eräillä tahoilla pidettäisiin meidän käsitystämme 'epäoleellisena', kuten kaunistelijat usein väittävät niille, jotka koettavat parantaa kansallisluonteen mätähaavoja kirpeillä, mutta terveellisillä antiseptisillä aineilla."

Kleophas Leanteri oli tullut näistä Sorsimon väitteistä melkoisen neuvottomaksi. Hän huokaili hiljaa, hän riiputti päätään, oli syvästi masentunut, supisi jotakin epämääräistä: myönteli, ettei tämä Leon Berger valitettavasti oikein ymmärtänyt rahvasta... Kleophaan oma isä oli ollut mökkiläinen, joten Kleophas tiesi torpparin olot, joiden parantamista asessori oli niin jyrkästi vastustanut... – Mutta ehkäpä tuo asessori Berger olikin ikäänkuin – vajaalahjainen? Tai niinä pahoina murrosaikoina liiaksi kiihtynyt? Varmaankin hänen mielipiteensä nykyään olivat muuttuneet...

"Kuka tietää", sanoi Sorsimo, "vanhojen polvien mielipiteet muuttuvat yleensä kovin vaivalloisesti. Luultavammin hän on yhä samaa käsitystä kuin siihenkin aikaan, nimittäin esimerkiksi, että sosialidemokraattinen puolue on ollut ja tulee olemaan valtiollisessa elämässä taloudellisen elämän ja nimenomaan vähäväkisten kansanainesten menestyksen pahimpia, ehkä pahin este. – Tällaisia ajatuksia julistetaan verraten yleisesti varsinkin viime aikoina. Kummallista todellakin! Taitavat tosissaan kuvitella, että porvarillinen maailma olisi omasta tahdostaan ryhtynyt auttamaan köyhiä sellaisiin oloihin, joihin ne nyt toki ovat päässeet, muistamatta sananpartta, että 'kukapa koiran hännän nostaa, ellei koira itse'..."

"Jaah, jaah", – muuta ei Kleophas ensin osannut sanoa. – Mutta sitten hän taas sopersi: "Niin, ehkäpä Leon Berger oli sittenkin jollakin tavoin meille – vierasta... Jokin tilkka vierasta verta hänen suonissaan, vaikka hän lukeutuikin suomalaisiin... Vierasta, ikäänkuin – ylimyksellistä verta. Suomalainen (tarkoitan kansan keskuudesta noussut suomalainen sivistyshenkilö) ymmärtäisi varmasti paremmin kansallisen arvonsa, suomalaisuutensa..."

"Tietysti, tietysti", myönsi medio.

Vakuutusvirkailija Lahokas ja hänen perheensä

He jatkoivat yhä juttua, jonka tämän ilveilyn vakava sepittäjä katkaisi edellisen luvun loppuun.

"Ehkäpä Leon Bergerissä näkemäsi melkoinen tietämättömyys kansakunnalle kaikkein tärkeimmästä, nimittäin ehdottomasta kansallisesta yhteenkuuluvaisuuden-tunteesta", naurahteli se, jonka me tiedämme Viksarin medioksi, salaperäisesti, "ja hänen ymmärtämätön tylyytensä alempaa kansanluokkaa kohtaan johtuvat tosiaan siitä, että hän on kai sukuperältään – ruotsalaisiamme (tai ainakin ulkomaalaisia); puhumattakaan siitä, että häneen lienee jäänyt entisajan virkamiesten byrokraattisia tottumuksia omavaltaisuuteen, jota muuten suomalainen rahvas ei ole vieläkään unohtanut..."

"Ehkä", myönteli Kleophas Leanteri nöyrästi, ei laisinkaan intoilevasti. "Kuten kerroin, Berger puhui muuten sellaista keittiösuomea kuin entisellä herraspolvella lienee ollut yleisenä tapana. Samanlaista puhui koulukaupungissani sekin herrasväki, joka suopeasti otti minut poikainsa kotiopettajaksi... Keskenään vanha pariskunta käytti tietenkin pelkästään ruotsia; lapset olivat kylläkin suomalaistuneet niin, että nuorimmat tuskin enää ruotsia osasivat. – Tässä asessorissa on luultavasti sievoinen jäte siitä muukalaisuudesta, jota rahvaamme siellä maalla syystä valittaa..."

Samassa, illan hämärtäessä, marssi sisään Oiva Tommola, ripeänä, housut prässissä, kaulassa korkea kaulus, jonka sisästä hänen pieni päänsä kurkotteli kuin ankeriaan.

"Terve, 'Piru pullossa'", sanoi hän ja kätteli Sorsimoa, "hei sun suurilles'!" Hän tervehti Kleophasta ja nauroi: "Hei sun pienilles'! – Tiedäks' sinä", jatkoi hän Sorsimolle, "mistä nyt saisi briefmarkeja?... Asessori Bergiltä raapaisin eilen koko sikarilaatikollisen..."

"Kuinkahan olisi"... alkoi Sorsimo miettiä, "eräiden isojen liikkeiden toimitusjohtajilla ja konttoristeillahan niitä saattaisi olla... ja vieraiden kielten amatööreillä, jotka opiskelevat esim. kiinaa tai jotakin timbuktua postikorttikirjeenvaihdon avulla... Tunnetko maisteri Lahokasta? Häntä, joka palvelee vakuutustoimistossa?"

"Lahokas?" muisteli Oiva Tommola. "Kusti Lahokas? Miks' en tuntisi! On juotu kerran yhdessä eräällä kesäretkellä riikapalsamiakin Lahden laivalaiturissa, kun laivassa ei ollut muuta kitaan kaadettavaa. – Onko hän nyt vakuutusvirkailija? Ennen hän oli toimittaja. – Ja sinä, Viskari, luulet siis, että Kustilla olisi postimerkkejä?" – Tommola nuolaisi halukkaasti suupieltään, niinkuin näyttelijä Jaakko Korhonen Caligulana. "Niille toimittajillehan kyllä tulee prokuuraa, eli mikä se on ex officio: Niitä ulkomaalaisia lehtiäkin, kaikenmoisten suomalaisten uutislähetysten lisäksi, Illustrierte Zeitungia. ja jurnaaleja, – mistä minä tiedän! Niissä on ulkomaalaisia postimerkkejä. – Hyvä: otetaan siis ensiksi tämä, kunnes neuvot minulle emäafäärejä... Eivätkös ne vakuutusvirkailijatkin ole kirjeenvaihdossa Japaniin ja Kiinaan asti, onhan siellä meillä lähetyssaarnaajia, joiden henki aina riippuu hiuskarvasta?" – Tommola sylkäisi pirskun kämmeniinsä ja löi niitä yhteen: "Täyskäännös vasempaan päin, Kleophas Leanteri! Nyt lähdetään, metsäherra!"

Kleophas Leanteri vastusteli, hän kun ei Lahokasta edes tuntenutkaan, – ei enempää kuin asessori Bergeriä edellisenä päivänä.

"Mutta tutustut", sanoi Oiva Tommola; jatkaen vakavasti: "Minä olen näet päättänyt, että sinä tutustut Helsinkiin, – sinusta tulee pian hieno mies. – Enkä minä kauankaan siellä viivy, ihmisen täytyy olla rutakka otteissaan... Ja heti Sörkästä päästyämme ostan sinulle", sanoi hän mairivasti, "silkkisen nenäliinan rintataskuun, en mitään räkäliinaa, vaan pienen 'näytteen ilman arvoa'. Ala loikkia, Kleophas."

Tommola työnsi kätensä Kleophaan niskaan ja sikäli hänet itsensä ulos, – tuskin toinen ennätti ottaa lakkinsa. Alas Tigerstedtin pojan äidin korkeat ja natisevat sisäportaat, ja sitten puolijuoksua raitiotiepysäkille, jolle parhaillaan raitiovaunu porhalsi.

Raitiovaunussa kysäisi Tommola:

"No, veliseni, onko mieleesi johtunut jokin maatila, jolla ei olisi laillista lainhuudatusta?"

Ei... eihän Kleophas ollut sitä asiaa paljon ajatellutkaan. Tommola hiukan närkästyi, mutta Kleophas ei tätä huomannut: hänen päässään pyöri yhä tuo asessori Berger, josta äsken oli puhuttu, ja siitä asiasta johtuvat monenmoiset ajatusryhmät... Varsin kauaskantoisetkin: hän ajatteli ruotsalaisten valta-asemaa maassa; eräänlaista ruotsalaista ajatustapaa, joka ilmeni esimerkiksi Bergerissä... Muisteli kauhuissaan, että asessorista olisi ollut aivan paikallaan, jopa maailman yksinkertaisin temppu, vuonna 1918 ammuttaa 60-80 tuhatta rahvaan lasta. Vai niin: täten voi ajatella kylläkin ulkomaalainen, – tai byrokraatti, jonkinlainen "spartalainen", joka oli tottunut pitämään kurissa "helootteja"... – Kleophas huokasi masentuneena, ja kuohuksissaankin, – mikäli hän kykeni kuohumaan: ei hänen sielunsa kapinoinut sellaista historiallista tosiasiaa vastaan, että rotumme isännäksi heti historiamme alussa oli päässyt muukalainen, Ruotsi, sillä saattoihan se olla ainakin parempi kuin jos olisi käynyt vielä pahemmin: jos olisimme joutuneet Venäjän orjiksi (vaikka hän ymmärsikin, että oli naurettavaa rakentaa mitään päätelmiä jos-sanan perustalle, sellaisia kuin: että miten olisi käynyt, jos Tuomaspiispa olisi voittanut Aleksanteri Nevalaisen, jne.) – Mutta ainakin se oli hänestä paha, että vieras rotu oli kuin olikin päässyt johtamaan meidän asioitamme, – seuraukset siitä tuntuivat yhä vieläkin. Vieras ei hänen mielestään voinut kyllin syvästi tuntea yhteenkuuluvaisuutta meidän kanssamme, eivät sivistyneetkään. Silloinkin kuin heidän suonissaan oli suomalaista verta, vaikutti heidän katsomuksensa Kleophaasta ikäänkuin muukalaiselta: siinä oli jotakin oligarkista, joka piti omaa alempaa ihmistä aina kuitenkin jollakin tavalla huonompana kuin ulkomaalaista... Miten viattomasti asessori oli antautunut tuon saksalaisen karvarin petettäväksi!

Näin aprikoi Sampila, kun ajettiin kaupunkiin, Hermannin kaupunginosan kirjavien puutalojen välitse, jouduttiin Vallilaan, jossa jo kohoili korkeita kivirakennuksia, ja sitten väkeä kuhisevaan Söörnäisiin. Ja hänestä tuntui jonkinlaiselta helpotukselta, että nykyään oli aika viimeinkin kääntynyt suomalaisuuden voitoksi. – Niin, hänestä tuntui sittenkin oikein hauskalta mennä tuon Tommolan kanssa suomalaisen sivistyneen herrasmiehen kotiin.

Oli tultu kaupunkiin, ja alettiin rientää tuiskun halki, kaulukset pystyssä, maisteri Kusti Lahokkaan luo.

Otteissaan rutakka Oiva Tommola sanoi siellä heti eteisessä isännälle:

"Terve, Kusti, ei olla nähty toisiamme pitkään aikaan. Onk' sulla vanhoja postimerkkejä, paljonko maksaa?" Maisteri Lahokas nauroi:

"No tervepä terve. Mutta – vanhoja postimerkkejä? Mitä sinä niillä?"

"Älä sano", torjui Oiva Tommola, "se on afääriä, mutta älä hiisku kenellekään muulle! – Kah, olin ihan unohtaa, saanko luvan esitellä: maisteri Lahokas, forstmestari Sampila, Kleophas Leanteri, hyvä ystäväni, jolle näyttelen Helsinkiä."

Maisteri Lahokas, lyhyt, paksu ja hyvin keltainen mies, jolla oli pullottavat silmät, kätteli Sampilaa ja johti sitten vieraat pieneen saliinsa. Vanhanaikainen sohva, yksijalkainen pyöreä pöytä, nurkassa Takasen Andromeda, jonka mahassa pienellä kukkaruukulla täytetty iso reikä, amerikkalainen keinutuoli, fiikus, seinillä nähtävästi ulkomaisista sanomalehdistä irroitettuja värikuvia koirista ja kauniista naisista, kehyksissä, jotka oli tehty Tiputtelemalla liimalla sivellylle puulle korkkimuruja, jotka sitten oli pronssittu.

Sohvalla pöydän takana istui pieni mies, jolla oli leveät kasvot, tuuhea harmahtava tukka ja pyöreät silmät, edessään soma kanisteri, tuollainen "lahna", joka sopii kaikkiin taskuihin, niin eteen kuin taaksekin, mukava kuljetella ravintoloihin, työpaikkaan, perheisiin, minne vain.

"Saanko esitellä herroille entisen kollegani, toimittaja Into Tranen", lausui maisteri Lahokas. "Olemme vanhoja kamuja, niinkuin sanotaan, palvelimme yhdessä Uudessa Suomessa, kunnes minä siirryin vakuutusalalle, ja tämä Trane Hämeenlinnaan, Häme-lehteen. – Olkaa hyvä, istuutukaa. – Niin, mitä sinä sanoitkaan, Tommola? Postikorttejako?"

"Kostiportteja, hihihi", väänsi toimittaja Trane.

"Kyllä niitäkin, mutta mieluummin postimerkkejä", ohjasi Tommola. "Pieniä ja isoja, uusia ja vanhoja, oikeita ja vääriä, kaikki kelpaa."

"Mielelläni, mutta... mahtaakohan niitä olla", arveli maisteri Lahokas, silitellen parratonta leukaansa.

"'Får det lov att vara pannkaka?'" keskeytti toimittaja Trane. "Niin sanoi entinen rouvakin vierailleen, ja kun ne halusivat pannukakkua, jatkoi: 'Jo, men det finns inte.' – Skål på den saken!"

"Skål sinulle itselles i alla fulla fall!" vastasi Lahokas ja nosti lasinsa, kuitenkaan siitä maistamatta. "Tarkoitan, että ehkä pojillani lienee vähän postimerkkejä kokoelmassaan, mutta sinä, Tommola, tarvitset kai paljonkin?"

"Säkillisen!" sanoi Tommola.

"No, sitten ei tule mitään", naurahteli Lahokas. "Mutta käykäähän kuitenkin tänne, pojat", huusi hän viereiseen huoneeseen, "ja näyttäkää tälle sedälle albuminne... siinähän on eräitä varsin arvokkaita".

Pojat ilmestyivät saliin, kaksi nakkelia, jotka olivat kooltaan samassa suhteessa isäänsä kuin Majakka Perävaunuun: murrosikäisten suunnatonta ohutsäärisyyttä ja pentumaista honteluutta.

"No, Olle ja Sven, rihvelikintut, näyttäkääpäs nyt, miten sedille kumarretaan", neuvoi maisteri Lahokas ystävällisesti. "Tämä setä tahtoisi tietää, mitä teidän postimerkkialbumissanne on... Mutta: ehkäpä sinullekin pikku lasi, Tommola?"

"En liten hipperihuja, kikiki", nauroi Into Trane.

"Menepäs sanomaan mammalle, että hankkisi meille pisaran kahvia lisää", kehoitti isä toista poikaa.

Sitten tuli sisään kookas, laiha, ystävällinen, hienokäytöksinen rouva, otsan ympärillä taivaansininen silkkinauha, joka muistutti Kleophaasta hiukan kalevalaista "pankaa" (myöhemmin hän ajatteli, että sen tarkoitus oli kai vastata jonkinlaista antiikkista diadeemaa). Hän alkoi seurustelunsa ruotsiksi, ja sitten pirtunsa ääressä kikattava Trane ja maisteri Lahokaskin käänsivät sen (kai kohteliaisuudesta "naisille") melkein kokonaan sille kielelle.

Se, ettei Sampila halunnut, moraalipäätöksensä mukaisesti, maistaa edes likööriäkään, jota rouva toi kristallikarahvissa, vaan kyllä mielellään kahvia, herätti rouvassa "beklagande", Tommolassa naurunräkätystä, maisteri Lahokkaassa neuvottomuutta ja Into Tranessa hiljaista vierastelua. – Pojat olivat menneet toiseen huoneeseen etsimään postimerkkialbumiaan. – Tunnelma salissa parani kuitenkin pian, liköörin (alias pirtun) voimalla.

"Skål, en liten hipperihuja, kuten tämä ystävämme, som har kommit till Helsingfors, sanoo!" huudahti rouva. "Skål, kära Into. Siitä on etäällä, kun me olemme sanonut toisillemme hipperihuijaa!"

"Eipäs, vaan lipperimuijaa", käänsi toimittaja Trane.

"Pohjanmaan kautta", vahvisti Kusti Lahokas. "'Det friskar den gamla kroppen', kuten se eräs vanha majurska sanoi tammastaan."

Istuttiin, naukittiin, – Sampila maisteli tietenkin ainoastaan kahvia ja seurasi juttelua, tehden sen ohella huomioita. Puhuttiin politiikkaa, maisteri Lahokas väitti, (pyydellen ensin anteeksi Tranelta, joka oli mennyt vastakkaiseen leiriin, minkä seikan hän muuten hyvin ymmärsi), että kohta tulisi maahan toisenlainen järjestys, hänen puolueensa kieltämättömästä ansiosta: hän tiesi, että maaseudulla sarkatakkisten talonpoikain keskuudessa mielet kuohuivat eduskunnan löperyyden ja kommunistien yhä jatkuvan myyräntyön tähden, johon viimeksimainittuun vasemmistoporvaritkin olivat suuresti syynä... Niin, maalla järjestettiin jonkinlaista kansanliikettä. Rouva Lahokas oli ihastunut tuollaiseen liikkeeseen, sillä sehän, kuten hän oli kuullut, jättäisi vihdoinkin ohjelmastaan pois tuon onnettoman kieltolain, ja kielipolitiikan, antaisi jotakin oikeutta myöskin ruotsalaisillemme: "Ruotsalaiset, tarkoitan länsimainen kulttuuri, sehän on tehnyt täällä kaikki", alkoi hän, "_religionen har kommit hit från Sverige, lag och den västerländska kulturen ha vi fått... sieltäpäin, – och nu har man förfinskat till och med namnen på järnvägsstationer: Kauniainen, det är så besynnerligt_..."

"Usch, hurudana egendomliga namn!" kuului viereisestä huoneesta toisen pojan ääni.

"Fula namn: nala fum", kikatti toimittaja Trane.

Ilo kohosi spriin mukana, jatkettiin politiikkaa, myöskin ulkopolitiikkaa, valettiin kannuja Inkerin ja Aunuksen puolesta, joiden valloittamista rouva Lahokas kuitenkin piti vaarallisena yrityksenä, jolloin Oiva Tommola ponnahti hänen vastustajakseen, joten maisteri Lahokkaan täytyi rauhoittaa:

"Asiaan... i alla fulla fall."

Myöskään toimittaja Trane ei pitänyt tunnelmaa häiritsevistä kysymyksistä:

"Huomatkaa, hyvät herra ja ärade damer", sanoi hän, "että minä olen tullut tänne Hämeenlinnasta ottamaan pienen hipperihuijan. Siis asiaan, i alla fulla fall, tills alla falla fulla. Fula fall."

Saadakseen aikaan rauhan, hän veti povitaskustaan huuliharpun, ison, kaksiosaisen huuliharpun, jossa oli saranat, ja – Hildur-rouvan alkaessa ylistellä hänen musikaalisuuttaan, – soitti ensin Porilaisten marssin, sitten Sibeliusta.

Tällä välin oli Oiva Tommola ostanut pojilta kaksi Jamaikan merkkiä viidellä markalla, jotka hän sitten, kun tunnelma kasvoi, liimasi otsaansa. Oli hauskaa! Kaikilla muilla paitsi ei varmastikaan Kleophaalla, joka oli liian moraalinen, yhteiskunnallisesti ajatteleva olento, eikä siis kyennyt asettamaan yksilöiden tyhmyyttä heidän kunkin omaan tiliinsä, vaan otti sen omaksi asiakseen. Järkkymättä Pariisissa tekemästään raittiuspäätöksestä hän – päihdytti itseään muka tärkeämmältä. Hän huomioi, että tässä perheessä, jonka päämies oli suomalaisen talonpojan poika Lahokas, lapset, nuo pojat, kävivät ruotsalaista koulua: sitä ei epäilemistä, sillä se tosiasia ilmeni, kun Sampila sitä nimenomaan kysyi. Eikä tämä suinkaan ollut muuta kuin nöyryyttävää suomalaiselle: se todisti sittenkin – vieraan rodun merkillistä voimaa.

Oiva Tommola puhui jo Punkaharjustaan, kehui kerran olevansa sen omistaja, väite, joka herätti toisissa ensin naurua ja sitten sekavaa ällistymistä. Mutta nyt taas toimittaja Into Trane, jonka kanssa Tommola ja Sampila olivat sillä välin ennättäneet sinuiksi, soitti Chopinin poloneeseja, masurkkoja, valsseja, balladeja, lopulta kokonaisen sonaatin. Kun sitten, melkein yöllä, lähdettiin maisteri Lahokkaan luota, oli Tommola vielä sen verran selvä, että saattoi räkättää raitiovaunupysäkillä ylioppilastalon edustalla, eli Hullunmyllyssä, kuten sitä sanotaan:

"Piru, kun minä olen humalassa! Nyt pitää saada jatkoa... Krokelbyssä mennään Viksarin luo."

Saavuttiin perille, herätettiin Sorsimo. Siellä tuli tietysti pullo pöytään, – pullo, josta oli tuskin neljännestä otettu.

"Mitäkö?" vastasi Tommola johonkin Sorsimon kysymykseen. "Sain kuin sainkin 2 jamaikalaista: viisi markkaa! Kah, – nyt ne ovatkin pudonneet sinne Lahokkaan Kustin lattialle, pernana, liimasin ne siellä otsikkooni. Mutta ei meillä surra! Puhutaanpas hauskemmista: tämä Leanteri oli tuolla raitiovaunussa närkästynyt siitä, että siellä Kustin luona vänskättiin kuin fiineissä perheissä..."

"Vai niin", ihmetteli Sorsimo viattomana.

"Ja vänskäsinhän minäkin", jatkoi Tommola hieman häpeissään, "mutta minä olen vanhoja snakomia Kustin kanssa, ja Hilturi on hänen rouvansa. Mutta pohjaltani minä olen suomalainen."

"Mitäpä se, mitäpä se", rauhoitteli Sorsimo, "niitä on paljon sellaisia aviomiehiä kuin tämä lupsakka Kusti Lahokas... Tunnen suomenmielisiä ministereitäkin, joiden rouvat kotikielenään vänskäävät... Arkkitehti... sanokaamme Asikaisen, tai miksei Vasikaisen, rouva selittää seurassakin, että hänen sukunimensä on tosin suomennettu jostakin Kalfdansista, mutta että hän miehensä kanssa on kuitenkin ruotsalaisia, kunnes Asikainen, sen myönnän, joskus lyö nyrkkinsä pöytään: täytyyhän sitä jossakin protesteerata! – Tunnenpa suomalaisista mäkituvista lähteneitä taiteilijoita, jotka osaavat ruotsia yhtä surkeasti kuin eräs täkäläinen lihakauppias, mutta jotka ainakin kotonaan venskaavat, kai ilmaistakseen herranominaisuuttaan. Puheen tullen: kylän lihakauppiaalla on ruotsalainen vaimo, joten hän sanoo: 'Minun plikkani se tuli ylioppilaaksi ruotsalaisesta koulusta.' – No, hän on niin lauhkea mies kuin Lahokaskin, joten vaimo taluttaa hänet korvasta äänestämään ruotsalaisten listaa..."

"Älä perhana!" huudahti Tommola ällistyneenä. "Tämähän on... tämähän on... Jumal'auta, siitä pitää tulla loppu!"

Ja hän jyrähdytti nyrkkinsä pöytään.

"Akta möblerna!" huudahti Sorsimo.

Tommola ei kuunnellut:

"Jumal'auta! Siitä tehdään loppu. Ja minä voin uskoa teille sen salaisuuden: minä olen eilisestä asti jäsen sellaisessa liitossa, jossa siitä tehdään loppu. Sen nimeksi kuuluu tulevan Lapuan liitto..."

"Oho", sanoi Sorsimo. Mutta hänen ei tarvinnut jatkaa, koska Kleophaskin nyt ilmaisi sen maisteri Lahokkaan perheessä tekemänsä huomion, että rouva Lahokas oli iloinnut nimenomaan siitä, että tuo huhuttu talonpoikaisliike jättäisi kieliasiat.

"Niin, se on pelkkää ruotsalaisten pettämistä", väitti Tommola.

"Usein johtuu ajattelemaan", filosofeeraili Sorsimo, "että ne, jotka väittävät meidän rotumme pienentyneen, – rotumme, joka oli aikoinaan valtavan suuri, – johtuvan siitä, että suomen kieli on liian onneton kieleksi, nimittäin liian vaikea toisten rotujen oppia; johtuu ajattelemaan, etteivät tällaiset väittäjät olisikaan oikeassa, vaan että syynä vieraskielisen yläluokkamme syntymiseen olisikin pohjimmaltaan jokin muu ja pahempi..."

Hän vaikeni; mutta jatkoi hymyillen:

"Vieläkin meillä tuollainen oppinut mies, sanokaamme yliopistomies, jokin Pekka Kervinen (suomalaisen pikku tönön poika, mutta luonteeltaan sellainen kuin tönön poika useinkin, nimittäin herroja hiukkasen liehivä), – vieläkin hän saattaa vakuutella tosissaan: 'Mutta onhan meidän ruotsalainen yläluokkamme meidän omia luomuksiamme, omia kulttuurisaavutuksiamme!' Tosiaan! – Hän muuten tilaa mieluimmin Hufvudstadsbladetia: se on niin herraskaista."

"Ja se on yliopistomies!" huudahti tuomari Tommola. "Vänskän kielellä yliopisto äskettäin avattiinkin... Vänskejä rohvessorit... Niin paljon minäkään en kapulakieltä osaa, suomalainen mies, että olisin saanut sellaisella päähäni juritiikan parakraahvit. Siksi minun täytyikin keskeyttää lukemiseni yliopistossa. – Helvettiin olisi ajettava sieltä kaikki ruotsalaiset, ja ne ajetaan!"

Innostunut Sorsimo ei kuunnellut hänen kiivailuaan, vaan:

"Ja, Kleophas ystäväni, eiköhän vain maallakin (esimerkiksi siellä sinun kotiseudullasi, josta olet kertonut, tuossa kaupungissa, jossa melkein kaikki porvarit lapsuudessasi puhuivat keskenään ruotsia ja ainoastaan rahvaalle 'kyökkisuomeaan') – eiköhän siellä vieläkin joku... sanokaamme ruustinna, olisi valmis alkamaan puhutella sinua ruotsiksi! Vaikk'ei tietenkään osaisi tuota kieltä sen kummemmin kuin: 'Ja' va' i da' så tidigt på benorna, att ja' hörde tuppens galningar.' – Näin alkoi minulle viime kesänä Kärsäniemen ruustinna..."

Syntyi pieni hiljaisuus. Kleophas, joka oli tuonoin pitänyt asessori Bergerin ulkomaalaisihailun syynä sitä, että tuo herra oli vierasta juurta, tunsi itsensä kovin nolatuksi, nöyryytetyksi, – murheellisen tyytymättömäksi.

"Mutta ainakin valtavin enemmistö tällaisista, joita nyt olen moittinut, on sittenkin suomalaisia, ehdottomasti suomalaisia", jatkoi Sorsimo. "Miksi siis moittia asessori Leon Bergeriä? Parempi tosiaan ajatella, että syynä kielelliseen, tuohon kansalliseen heikkouteemme, josta hajanaisuutemme paljon johtuu, piilee syvemmällä kuin ruotsin kielessä..."

"Siis – suomalaisessa kansallisluonteessa", sopersi Kleophas Leanteri.

"Mutta siitä tulee loppu!" huuteli Tommola hypellen kahta jalkaa. "Talonpoikaisliike...!"

Varatuomari Kokko ja "pitkätukkainen"

Kaljatehtailija teki paradoksin, kun huomasi Kleophas Leanterin pelon, että juuri suomalaisten oma kansallistunto olisi liian heikko:

"Liian herrasteleva, siis – orjamainen. – Mutta mitä hulluja: 'yksi kärpänen ei kesää tee', joten yhden kärpäsen kuolema ei sitä myöskään lopettane, – eivätkä lukuisatkaan äskeisenlaiset esimerkit, joita kyllä löytyisi tarvittaessa, mutta lienevät vain poikkeuksia, jotka vahvistavat sääntöä. Ainakin myöntänet, ettei siellä maalla, talonpoikain keskuudessa, 'vänskätä', vaan ollaan suomalaisia, jopa niin aitoja, että saattaa tuntua huvittavalta, kun jokin talonpoika vakuuttaa olevansa suomalainen. – Ja onhan niitä Helsingissäkin suomalaisia, jotka aina puhuvat suomea, ohoi, aivan lukemattomia..."

Ja kun sitten Tommola, whiskystä erikoiselle intotuulelle päässeenä, kävellen ympäri permantoa ja poltellen sikaria, kyseli, Punkaharju-toiveidensa lomassa, ystäviltään, missä nyt olisi tiedossa "briefmarkeja", niin Vihtori Sorsimo heitti hänen eteensä nimen Kokko: varatuomari Kokko.

"Sekö, joka oli haarapankin johtajana Kokkolassa?" tiedusteli Tommola. "Vai se mies! Me oltiin ennen hänen kanssaan tuttuja, kavereita. Hän on suomalainen..."

"Jyrkkä suomalainen", vahvisti Sorsimo. "Jo parikymmentä vuotta sitten aitosuomalainen, kuten nykyaikaan sanottaisiin..."

"Siis aitomus!" sutkautti Tommola.

"Niin juuri: aitojen yli hyppääjä, niinkuin hevonen; ja todellakin hän aikoinaan kieliasioissa ylitti oman aikansa suomalaisvaatimusten korkeimmatkin aidat. Ja suomalaisuuden voimalla hän kohosi silloin ensin huomattavaksi puoluemieheksi, ollen ikäänkuin jokin pikku Yrjö-Koskinen, sitten mainitsemasi pankin johtajaksi, jossa palveli viime vuosiin asti, ja sillä välin afäärimieheksi ynnä lahjoittajaksi, joka on tehnyt paljon kansallisuuden hyväksi."

Näin ylisteli Sorsimo varatuomari Kokkoa; mutta – kertoi hänestä samalla myöskin eräitä inhimillisiä heikkouksia, sellaisia kuin että tuo kansallinen mies, joka muuten oli alkanut valtiollisen vaikutuksensa sanomalehtimiehenä, oli siihen aikaan saarnannut Suomen kansalle alistuvaisuutta venäläisten vaatimuksiin (sillä Venäjä oli varsin mahtava), mutta ohella supisuomalaisuutta, melkeinpä ruotsalaisvihaa. Siten hän oli ylennyt puolueensa merkkihenkilöksi, – ja ehkäpä olisi kiivennyt vaikka senaattoriksi, elleivät olisi tulleet ajat, jotka vapauttivat meidät Venäjästä.

"Kyllä minä hänet tiedän, koira hän on ollut koko ikänsä niissä asioissa", sanoi Oiva Tommola.

Keskustelua Kokosta ei kuitenkaan jatkettu, sillä touhukas tuomari Tommola meni jälleen omiin asioihinsa:

"Jaha, sinä, Viskari, luulet siis, että Alfred Rafaelilla olisi briefmarkeja?... Tietysti hänellä onkin, vanhalla liikemiehellä!"

Ja Tommola päätti heti huomenna, mutta vasta iltapuolella, kun olisi ensin liotellut, lajitellut, liimannut ja erotellut pusseihinsa viimeisen postimerkkisaaliinsa, lähteä varatuomari Kokon, entisen "kaverinsa" luo, ja viedä Kleophas Leanterin mukaansa.

Hän tulla kolistikin seuraavan päivän illan hämärtyessä Kleophaan asuntoon ja kiskoi hänet mukaansa Helsinkiin, – jos kiskomisesta enää kannatti puhua: Kleophas itsehän se "ajeli" nyt henkilöitä, tai paremminkin "ihanteita": sielukkuutta, altruismia y.m. kaikkea sellaista, miksi hänen kaipuutaan nimittäisimmekään.

Varatuomari Kokko ei ollut kotona:

"Eivätkö herrat tätä tiedä?" sanoi heille jokin naishenkilö Kokon komeassa eteisessä. "Tuomarin kunniaksihan pidetään tänä iltana kansalaisjuhlat."

Tommola:

"Missä? Mitä juhlia? Minkätähden? Kuka pitää?"

"Kalevalaseura, jolle hän on lahjoittanut suuren rahasumman maalauksen teettämistä varten seuran huoneistoon", selitti nainen.

"Missä se seuran huoneisto on?" kysyi Tommola.

"Kluuvikadulla, numero 8:ssa."

Enempää ei Tommola kuunnellut, vaan sanoi Kleophas Leanterille:

"Me painellaan viivana sinne, Kleophas."

He painelivat. Tulivat Kluuvikadun numero kahdeksaan. Tommola ällistyi: "Mutta tässähän lukee 'Valvoja-Ajan toimitus'. – Ei, tuossa lukee myöskin 'Kalevalaseura'. Mutta miksi siellä on niin pimeää?" – Hän soitti ja soitti, mutta ovi ei auennut millään rimputtamisella. – He menivät silloin talonmiehen puheille, joka sanoi, etteihän sellaista suurta karonkkaa täällä voitaisikaan pitää, koska seuran huoneistossa oli ainoastaan kaksi huonetta. Nämä juhlat olivat hotelli Kämpissä.

"No niin, hyvästi, painellaanpa nyt sinne", sanoi Tommola.

He painelivat. Siellä Tommola, saatuaan eteisessä tukkansa kammatuksi ja housunlahkeensa oikein suoriksi oiotuksi, luikahti katsomaan alasaliin, jossa juhlia ei kuitenkaan ollut. Nyt siis ylemmäksi. He tulivat toiseen kerrokseen. Yläsalin ovella seisoikin tarjoilija, joka vastasi heille, että täällä ne illalliset olivat, ja parhaillaan.

Tommola avasi heti oven ja pilkisti sisään, mutta vetäytyi takaisin, huudahtaen:

"Perhana, onpas siellä väkeä! Näitkö, mikä määrä herroja, valko- ja harmaapäitä ja keski-ikäisiäkin! Hevosenkengänmuotoon asetetuilla pöydillä kynttilät kanttilaapereissa. Ja näitkö: siellä keskimmäisen pöydän takana, tuolilla, joka oli kuin mikäkin valtaistuin, kekotteli Alfred Rafael kunnianloistossa, senkin mesenaatti, joka on lahjoittanut, vai mitä se ämmä siellä hänen asunnossaan sanoi, rahasumman maalauksen teettämiseksi minnekä?..."

Keskustelu katkesi, sillä salin ovi aukesi ja heidän luokseen astui sieltä toimittaja Viperus, jonka he molemmat tunsivat, ja sanoi:

"Hei, Oiva ja forstmestari! Aiotteko tekin tänne?"

"Enkös perhana", vastasi Tommola. "Pirunko tekemistä minulla täällä olisi? Ei minulla ole frakkiakaan, enkä tullut ajatelleeksi, kun halusin tavata Kokkoa, että olisi nämä karonkat. Minkä tähden näitä pidetään?"

Viperus sanoi, ettei hän ollutkaan nyt täällä minkään "Krokelbyn rokkatorven", vaan "Uuden Suomen" reportterina, ja selitti heille koko asian, jonka he olivat kuulleet sekä varatuomari Kokon eteisessä että Kluuvikadun 8:ssa, mutta jota Tommola ei nytkään liene kuunnellut. Ja sitten Viperus ehdotti:

"Pujahtakaa tänne viereiseen huoneeseen, siellä ei ole ketään, – niin esitän teille eräitä näistä huomattavista henkilöistä."

He menivät. Ja Viperus alkoi:

"Tuo tuolla kunniapaikalla, tuolilla, jonka selkä on koristettu puunleikkauksilla, kanteleilla ja viisikannoilla, joita ei pidä sekoittaa polsujen ruokottomaan vaakunaan, joka on viisikanta, on tietysti juhlavieras, – tuo, jolla on pyöreä pää ja kasvot, jotka rusottavat kuin keskikesän kuu..."

"Kyllä minä hänet tunnen", sanoi Tommola, "silmineen, jotka välkähtelivät tosiaan kuin kokolla, eli kotkalla".

"Mitä sinä hänen silmistään?" kysyi toimittaja Viperus. "Nehän ovat vaaleansiniset, pohjolan taivaan siniset. – No niin, mutta tuo hänen oikealla puolellaan, hyst, tuo herra, jonka otsa on ikäänkuin pois vuoltu ja jonka päälaki on niin merkillinen, – mutta ei puhuta tällaisia joka paikassa, – hän on itse Gallen-Kallela. Tosin eräät nuoret taiteilijat, boheemi-sutarit, väittävät kateudessaan, että hänen maalauksissaan olisi plagiaatteja esimerkiksi italialaisista ja japanilaisista: 'Kullervon sotaan lähtö' Sienan raatihuoneelta ja 'Sammon ryöstön' laineet Hokusaita. Mutta – mistä sitä niin itsenäistä löytyisi! – Kokon vasemmalla puolella istuva ei ole mikään lappalainen, vaan Akateemisen Karjalaseuran Ruijanjaoston sihteeri, ja minä myönnänkin, että myöskin Ruijan tulisi joutua meille. – Tuossa etummaisen pöydän alapäässä istuu Sorvamo, tiedättehän, tuo tumma mies, joka katselee nyt maahan, mutta selkä kenossa, joten hänen hiukan töhröisten liiviensä alta näkyy vyöremmi, koska hän ei käyttäne olkaimia, – kuuluisa tohtori Sorvamo, joka on kirjoitellut lehtiin muinaissuomalaisista kuninkaista, löytäen heidän nimensäkin Eddasta ja Kalevalasta, öhöm: minusta kyllä kuningasvalta olisi meille sopivin, joten siis kuninkaallista sukupuutakin tarvittaisiin. – Tuo nuorukainen, jolla on erikoisen tuuhea, vaalea tukka, tuossa selin tännepäin, on tohtori Hiironen, Ruusuristin jäsen; hän selittää Kalevalaa teosofisesti. Mutta nyt hyst: nyt alkaa uusi puhe, tohtori Kaskaan, kaikin auktoritatiivisin auktorein ja autenttisin auguurein, jos käyttäisin kalevalaista alliteraatiota, jossa hän on niin loistava..."

He kuuntelivat. Nuori tohtori Kaskas puhui lahjoittajan laajasta elämäntyöstä, hänen uhrautuvalla uurastuksella kootusta huomattavasta omaisuudestaan, hänen lahjakkuudestaan, teräväsilmäisestä älystään, kaukokatseisuudestaan. Kleophas Leanterista tuntui kuin hänen puheessaan, joka ensin hakalteli, mutta sitten nousi yhä ylimalkaisempaan, pateettiseen sävyyn, olisi ollut jotakin puolustelevaa: aivan kuin jokin paholainen olisi kuiskannut puhujan (ja Kleophaan) korvaan jotakin arveluttavaa tuosta Vespaniuksen sutkauksesta: Non olet, jota puhuja käytti ja jota hän selitteli varsin inhimilliseen, järjelliseen suuntaan. Puhuja ravisti ja haroi kuumuutta hälventävällä kädenliikkeellä tuuheaa taiteilijantukkaansa, vaikkei hän ollutkaan taiteilija, vaan tiedemies, ja vaikkei nykyaikainen taiteilija muuten olekaan enää mikään töyhtötukka, kuten vielä tämän vuosisadan alkaessa, – haroi, ja jatkoi ylimalkaisuuksiaan: liikemiehen neroutta, joka oli osannut parissa kymmenessä, sanokaamme viidessätoista vuodessa koota valistuneisiin käsiin miljoonat ja tiesi velvollisuutensa käyttää niitä kansallisten aatteiden hyväksi, nimittäin hän, "päivän sankari, ja illan ja tämän pöydän sankari, lahjoittaja, tieteemme lohdutus, taiteenkin ponsi ja ponnahduslauta, humaanisuuden valo, kansantalouden järki... Öhöm, yhym, näinä lohduttomina kulttuurin pula-aikoina, toivottavasti ei deklinaatio-aikoina, jolloin yleensä kulttuurin arvoja ei ymmärretä, öhöm, niin, öhöm... Ei tosiaan liene liikaa, että pyydän tänne kokoontuneita kunniavieraamme ihailijoita kohottamaan kolminkertaisen eläköön-huudon varatuomari Kokolle!"

Pöydissä noustiin pystyyn, ja eläköön kajahteli humisten ja rämisten.

Kleophas Leanterin päässä risteilivät sekavina tiedot, joita Sorsimo oli jutellut tästä Kokosta, ja ikävöivä, melkein epätoivoinen ajattelu, eikö maailmassa tosiaan mitään hyvää saada aikaan ilman vastaavaa pahaa? Aivan kuin hyväntekeväisyyttä köyhiä kohtaan ei ehkä voisi olla ilman hyväntekeväisyysbasaareja, -tivoleita ja -tanssiaisia, joissa jazzataan orpolasten ja kunniallisten köyhien auttamiseksi...? Hänen mieleensä johtuivat Snellmanin sanat, joista Sorsimo oli jo ennen huomauttanut, tyynet sanat (Kleophaan mielestä kyynilliset), että ihmisen toimintaan valtion hyväksi kietoutuu kaikkialla itsekkäitä pyyteitä, jopa petoksia... Ei: hän, joka janosi ihanteellisuutta, ei voinut tyytyä siihen, mitä Snellman sanoi jatkoksi, nimittäin: "Kansallishengen voima on kyllin suuri pakottamaan itsekkäänkin toiminnan tuon hengen hyväksi", ja että "juuri siksi näemmekin monen kehnon ihmisen suorittavan jaloja tekoja".

Kleophas Leanteri oli varma ajatuksestaan:

– Hm, samanlaista kai myöskin Macchiavelli ja Loyola luulivat, ja tiedetäänpä, minkämoisin seurauksin. Kehnosta ei lähtene mitään lopullista hyvää.

Hän heräsi siihen, että Tommola sanoi:

"Kyllä sen kelmin nyt kelpaa! Mutta mennään hiiteen täältä, Kleophas, tämä saattaa olla viimeinen puhe, he alkavat jo syödä desääriä ja voivat tulla tänne!"

Ja niin sanoen hän vei Kleophas Leanterin kanssaan alakertaan. Tommola vedätti ylleen päällystakin, ja heti, kun hän ja Kleophas joutuivat ulos Esplanadin käytävälle, jatkoi Tommola:

"Kyllä on maailma merkillinen! Minunkin mieleeni johtui yksi tapaus, miten hän pankkimiehenä petti erään tuttavani, maatilanomistaja Myyrimön."

Nyt Tommola kertomaan, kuinka varatuomari Kokko oli pankkia johtaessaan keplotellut Myyrimöltä kokonaisen sahan ja hänen suuren perintötilansa. Lopuksi Tommola ärähti:

"Sellaista se on! Kunhan vain kukin itse pitää puolensa, siinä kaikki. Ja, odotahan, kyllä minä vielä menen tämän Alfred Rafaelin luokse, kiskaisen häneltä aika säkillisen postimerkkejä, enkä maksa hänelle en pennin fyrkkaa. Mutta nytpä johtuikin mieleeni eräs toinen tuuma: eiköhän myöskin Rieti Myyrimöllä olisi kirjeenvaihto jäljellä siltä ajalta, jolloin hän oli afäärimies ja posessionaatti? Käydäänpäs siellä, minä tiedän, missä tuo Myyrimö asuu, tapasin hänet ennen joulua kadulla, hän sanoi minulle osoitteensa Aleksis Kiven kadulla. Mennään Krokelbyhyn ajettaessa sinne!"

He ajoivat Söörnäisiin ja Vallilaan. Löysivät viimein Myyrimön asunnon, joka oli kolkonlaisessa kellarikerroksessa. – Mutta Myyrimö itse ei ollut kotona, vaan eräällä uudisrakennuksella, jossa oli saanut yövahdin toimen. Tämän ilmoitti rouva Myyrimö, joka tunsi Oiva Tommolan, ja alkoi heti, kun kuuli Tommolalta äskeisistä juhlista, tulisen kiihkeästi ja katkeruudesta vapisten soimata varatuomari Kokkoa ja kertoa samaa tarinaa, jonka jo Tommola oli Kleophaalle jutellut, nimittäin että Kokko-roisto oli ryöstänyt vääryydellä heidän, Myyrimöiden, omaisuuden: tarjonnut heille pankissaan luottoa, sitten yhtäkkiä keskeyttänyt luoton eikä ollut antanut heille edes tiliotetta, kun he sitä vaativat; ajanut heidän sahansa vararikkoon ja ostattanut sen ja koko heidän maatilansa itselleen eräällä bulvaanilla. Nyt oli siitä käyty oikeutta monta vuotta, ja Myyrimöiltä olivat menneet siihen viimeisetkin pennit, mitä he saattoivat maailmalta kokoon raapia. "Mutta odottakoonpas, kyllä oikeus kerran voittaa!" lopetti rouva Myyrimö, "saadaanpas nähdä, miten hän sitten lahjoittelee maalauksia meidän rahoillamme..."

Rouva puhui hyvin tulisesti (vieden heidät kuitenkin siinä ohella saliin eli ruokasaliin, jossa ei muuten ollut paljon kummankaan näiden huoneen huonekaluja, ja viitaten heitä istumaan), joten Tommola ei päässyt edes esittämään, että rouva kaivelisi käsille entiset postimerkkivarastonsa siltä ajalta, jolloin saha oli ollut kirjeenvaihdossa ulkomaistenkin puutavaraliikkeiden kanssa. Talosta lähdettäessä hän mainitsi rouvalle menevänsä näinä päivinä katsomaan kelpo ystäväänsä tuonne uudisrakennukselle. Ja sitten he palasivat Kleophaan kanssa Krokelbyhyn.

"Suuret filosofit eivät ajattele mitään!" sanoi Tommola raitiovaunussa. – Mutta Kleophas Leanteri kuvitteli (huomatkaa tämä, te älykkäät lukijat: hän kuvitteli, hän, Kleophas, joka oli tähän asti tyytynyt todellisuuden ilmiöihin), – hän kuvitteli nyt menevänsä Vallilassa sille uudisrakennukselle, jossa Myyrimö oli nähtävästi aivan viimeisessä hätätoimessa, nimittäin yövahtina. Niin, kuinka kävikään! Kummallista vakavalle, totiselle miehelle! Hän huomasi yhtäkkiä joutuneensa tuonne Helsingin laitamalle, joka oli kamala paikka, sillä sakilaiset, joista hän oli lukenut sanomalehdistä ja nähnytkin muutamia Krokelbyssä ennen joulua, kulkivat siellä pimeillä kaduilla syltä levein lahkein, lyhkäisissä takeissa, jotta takapuoli pylkötti pitkällä, tukka otsalla niinkuin elokuvainkin 'apacheilla', naamat veripunaisina tai lumivalkeina, teräväksi tahkottu tikari eli puukko valmiina kädessä eli hihansuuhun piilotettuna. "Kamal paikk", kuten Nortamo sanoo: hengestään täällä pääsee helposti, ilman mitään vaikeuksia... Ilta pimeä, yö tulossa, ilma raaka ja sumuinen... Harvat katulyhdyt heittävät hikistä valoaan synkille porteille, joilla kuhisee outoa väkeä, miehiä ja naisia salaperäisissä hommissa: he aikovat kai lähteä myymään spriitä, murtamaan kultaseppien ikkunaruutuja, pyydystämään lassoilla autonkuljettajia, puukottamaan viattomia kävelijöitä, varastamaan, ryöväämään kukkaroita, taskukelloja...

Kleophas oli tulevinaan (erään juovuksissa heiluvan ja kauheuksia rallattelevan nuoren pojan ja parin karmivassa sumussa spriikanistereita kantavan naisen ohi) keskeneräiselle rakennukselle, jota telineet ympäröivät ja sulkivat. "Telineet, jotka ovat kuin funkisrakennus: aukkoja, aukkoja... jotakin uutta", sanoi jokin ääni Kleophaalle. – Sitten, tuon uudisrakennuksen pimeydessä, jonne hän pujahti kadulta pakoon, tuli vastaan (tai paremminkin koetti paeta sisääntunkeutujaa telineiden taakse) keski-ikäinen, huonoihin, liian väljiin vaatteisiin puettu mies: hänellä oli kädessä taskulamppu, jolla hän valaisi Kleophasta kasvoihin, joten Kleophas näki hänet ilmi-elävänä – ainakin sielussaan! Neljänkymmenen ikäinen mies, pitkäksi päässyt tukka harmaa. Sairaasta hermostuksesta ja vilusta punaiset, köyhyydestä ja nälästä ryppyiset laihtuneet kasvot... Niin, hänen kätensä, jotka olivat isot kuin kyntömiehen, vapisivat kauhusta... Puku roikkui hänen yllään kuin väljä säkki.

"Jumalan nimeen vannotan, antakaa minun olla!" huusi hän Kleophaalle hieman teatraaliseen tyyliin, sillä hän olikin osittain Kleophaan puolikirjallinen luomus. "Vannotan... Kuka te olette? Miksi te tulette tänne? – Kas, taisinkin erehtyä: sehän onkin herrasmies! Minä luulin, että tänne työntäytyisi roistoja, pelkäsin sakilaisia, jotka ampuvat ihmisen koska tahansa kuin koiran... Minä en voisi heille mitään, minulla ei ole edes revolveria, minulle ei ole sitä annettu: luulevat varmaankin, että minä tappaisin itseni..."

Kleophas muisti, mitä äskettäin Espanjasta tullut Sorsimo oli kertonut espanjalaisista talonvartijoista, severinoista, yksityistalojen yhteisesti palkkaamista yövahdeista, jollaisia esim. Madridissa käytetään. Mutta siellä he ovat kai aseistettuja nuo varmuusvahdit... Tälle Myyrimöraukalle sen sijaan ei ole annettu edes asetta (ja siinä lienee tavallaan tehty oikein), mutta siitä johtuu myöskin pelko, joka voi olla hänelle surmanisku, hänelle, joka on menettänyt vääryydellä kaiken omaisuutensa ja syöksynyt rikkaudesta kurjuuden alimpaan kuiluun...

Kleophas Leanteri oli nyt tarjoavinaan Myyrimölle savukkeen, johon entinen rikas mies iskeytyi kiinni vapisevin sormin kuin nälkäinen leipään. Ja sitten Myyrimö esitteli itsensä, kertoi kiirehtimättä, mutta kiihkeästi, rajattoman väsyneenä, mutta kuohuksissaan saman tarinan, jonka Kleophas oli oikeastaan kuullut Sorsimolta, Tommolalta ja rouva Myyrimöltä, – tarinan, joka oli niin tuskan-katkera, toivoton, epätoivoinen kuin itsensä sorretuksi tuntevan ihmisen tarina koskaan saattaa olla:

"Minä olen Myyrimö. Rieti Myyrimö. Ennen rikas... Voi, miksi ne olot hylkäsin! Nyt minulla ei ole mitään, ja minä itse olen p-ska. Mutta rehellinen mies...! Pankinjohtaja Alfred Rafael Kokko ryösti minulta kaikki."

Myyrimö oli ollut maanviljelijä, niin, tilanomistaja. Sivistyksen alkeitakin hänellä oli: hän oli käynyt Kokkolassa viisi luokkaa lyseota. Perintönä mahtava kartano: yhdeksänsataa hehtaaria. "Hyvä Jumala!" huudahti hän taas, "miksi en pysynyt siinä kiinni? Miksi antauduin seikkailuun, perustin keskelle metsääni sahan? Mutta – minut petettiin, jumal'auta, petettiin!"

Ja hän puristi sydämensä kohdalta rintaansa niinkuin hänellä olisi ollut paha sydänvika.

Hän oli siis perustanut sahan. Se oli alkanut tuottaa melkoisen loistavasti, – tai se olisi alkanut. Ja sen rakentamiseen hän oli saanut luottoa juuri siltä pankilta, jonka johtajana Kokko silloin oli.

"Se roisto! Se viho-viimeinen kettu!" – Luotto Myyrimölle oli ollut ensin rajaton: 300 tuhatta, 500 tuhatta, miljoona silloista kovaa rahaa: ota pois! – Mutta kun velka oli kasvanut kyllin isoksi, oli Kokko lopettanut luoton: "Pirullisuudessaan, suokaa anteeksi, herra Sampila... Kysyttekö, miksi? Ettekö nyt ymmärrä? Siihen ei tarvita mitään afäärimiestä: hevoshuijarin temput ovat yksinkertaisia! Sellainen menettelyhän on, häpeä sanoa, juuri kaikkein kansallisimpien pankkiemme vanha, tunnettu keino: tarjota luottoa ja keskeyttää se yht'äkkiä, jolloin joku pankkiherroista pääsee konkurssihuutokaupassa, jossa yksityiset eivät tietenkään voi kilpailla pankin kanssa, ostamaan velallisen maat ja mannut. Niin teki tämä Kokko: vei 4 miljoonan omaisuuteni polkuhintaan, 800:lla tuhannella!"

"Täytynee myöntää", vastasi Kleophas Leanteri, "että, mikäli olen yhdestä ja toisesta seikasta huomannut, Suomessa tapahtuu tuollaista usein. Ehkä ollaankin oikeassa, kun siitä vaietaan: kuinka Pescaran markiisi varoittikaan Macchiavellia ilmaisemasta kansalle kaikkia poliittisia ajatuksiaan? Sellainen julkisuus voisi lopettaa luottamuksen yhteiskuntaan..."

"Niin, sanomalehdet sen salaavat", vastasi Rieti Myyrimö, "nimittäin ne, jotka ovat sidotut Kokkoon puoluevelvoituksilla tai säädyllisyyssyillä. – Nyt huomaan, että rikkauteen tarvitaan ennen kaikkea ainoastaan yhtä: purra hävyltään häntä poikki! Pyyhkäistä tuntonsa pois, – se näyttää olevan paljon helpompaa kuin luullaankaan, sillä eihän eräillä mitään omaatuntoa ole ollut edes syntyessään; ja sitä paitsi tuntoa voi lahjoa tekemällä eräitä lahjoituksia, antamalla toisaalle sitä, jota ryöstää toisaalla, kansakunnalle... persoonalliselle loistolleen..."

Myyrimö oli istahtanut tiilikivikasalle, puristeli otsaansa, huokaili ja puuskutti:

"Minä tunnen, että hermoni pettävät. Olen käynyt monta vuotta käräjiä: turhaan, se roisto osaa suojautua muodolliseen laillisuuteen. Ja hänellä on varaa, osa niistä minun rahojani, palkata itselleen kalleimmat, julkeimmat asianajajat, ja totta on, että herroille on laki toinen kuin muille ihmisille. Olen tehnyt kaikkeni. Lasteni koulunkäynti keskeytyi, ne kärsivät nälkää. Olemme tehneet kaikki, vaimoni ja minä, mitä ihminen ikinä voi perheensä puolesta. Ei ole helppoa köyhän, mutta vielä vaikeampi tulla liian rikkaasta köyhäksi! Ei ole helppoa kestää ystäviensä lohdutusta: 'Emmekö sinua varoittaneet!' (vaikka ne varoittelut olivat paremminkin onnittelua siitä, että he saivat nauttia vieraanvaraisuutta pöydässäni). Vielä vaikeampi kerjätä itselleen ja lapsilleen. – Pääni on mennyt sekaisin... En jaksa enää mitään. Vaimoni on vedonnut presidenttiinkin: turhaan."

Myyrimö istui kauan vaiti, hiki virtasi hänen otsaltaan. Sitten hän vilkastui, sanoi:

"Eräs saksalainen tohtori, joka kävi meillä aikoinaan vieraana siellä maalla, on kirjoittanut vaimolleni, että hän osaisi paljastaa tämän Kokon vääryydet hypnotismin avulla. Luuletteko, olisiko sellainen mahdollista? – Sitä varten hänen tulisi päästä Suomeen, toimittaakseen täällä Kokon tunnustamaan itsensä oikeuden edessä vääränvalan tekijäksi ja kaikeksi, mitä hän on, mutta matkaan hän tarvitsisi viisituhatta markkaa. Mistä me sen? Meillä ei ole mitään muuta kuin minun surkea palkkani täällä rakennuksella, minä en pysty enää mihinkään aivotyöhön. Ennustajissakin on vaimoni juossut... Minä tulen hulluksi! – Omaiseni siellä maalla ajoivat minut ulos, kun menin kerjäämään heiltä yhtä ainoaa leipää lapsilleni. Ja he ylpeilivät niin minun sahastani ja autostakin, jolla lapset vietiin maatilalta kaupunkiin kouluun... Nyt he väittävät, että minulla hopeaesineitteni joukossa olisi ollut yöastiakin hopeaa! En jaksa enää. Olen kestänyt tätä monta vuotta, nyt veri nousee niin päähän... Tämä pukukin on kerjätty eräältä vanhalta luokkatoverilta..."

Kleophas Leanteri heräsi jälleen näistä kieltämättä omituisista kuvitelmistaan, kun Tommola huomautti:

"Nukutko sinä? Hei, me ollaan perillä!"

Kun Kleophas sitten kertoi Sorsimolle nämä asiat, jotka olivat oikeastaan saaneet alkunsa Sorsimosta itsestään, hymähteli toinen:

"Ethän kai luule Kokkoa juhlitun sen tähden, että hän oli, – ehkä, – puijannut tuon sahan- ja maatilanomistajan, vaan siitä syystä, että hän tosiaan luovutti yhteiskunnalle takaisin osan siitä, mitä toisilta, – kenties, – sieppasi? – Tuo Myyrimö saattanee kyllä, niinkuin pelkäät, tulla hulluksi tai kuolla aivohalvaukseen keskellä kurjuuttaan... Mutta etkös kertonut, että hänellä olisi ollut loistoaikoinaan se nimetönkin puhdasta hopeaa?"

"Ei, hän väitti nimenomaan, että juuri tämä ihmisten hävyttömyys ei ole totta", sopersi Kleophas Leanteri. "Tai... taikka sittenkin... en tiedä..."

Mikael Reineck

Näitte edellisestä luvusta, että Sampilan mielikuvitus alkaa nyt lentää: hän kuvittelee paikkoja, joissa ei ole käynyt, ja henkilöä, jota ei ole edes nähnyt, nimittäin Myyrimöä; tosin pohjaten kuvitelmansa faktoihin, jotka oli kuullut rouva Myyrimöltä ja Sorsimolta ja – Tommolalta! Mutta paisutellen kuvitelmiaan, itse sitä tietämättä, kylläkin muka ankarasti noihin tosiasioihin vedoten.

Ja seuraavasta pakinasta aavistanette häneen tulleen jotakin piintynyttä; sellaista, joka ei usko, ei halua uskoa, silmiään, vaan tyytyy pelkästään mielikuvitukseen; jotakin "apriorista", ylimalkaista. – Sellaista uskoaan hän uskoi ihanteenkaipuukseen.

Tuomari Tommola se puuhaili liiketoimissaan. Niinpä hän jo sitä seuraavana päivänä, jonka edellisenä iltana Kokon illalliset pidettiin, ampui kuin ampiainen juhlitun kimppuun hänen asunnossaan, päättäen, ettei maksaisi Kokolle, senkin korpille, pennin hyrrää 'briefmarkeista'. Mukana oli Kleophas Leanteri, ei suinkaan pakosta, vaan omasta halustaan ja huulillaan – ylimielisyyttä.

Humoristille tarjoutuisi ehkä jälleen erinomainen tilaisuus kertoa, kuinka hauskasti Oiva Tommola kärhensi postimerkkejä varatuomarilta, mutta kovin valitettavasti ei näiden pakinain kyhääjän kyky riitä varsinaiseen huumoriin, vaan hänen täytyy inhimillisen rajoitettuna tyytyä ainoastaan jatkamaan pääasiaansa siten, että Tommola ja Sampila tapasivat varatuomari Kokon luona Mikael Reineckin, joka oli antikviteetti- ja taidekauppias, taidegallerian omistaja, taidenäyttelyjen järjestäjä, varsin huomattava taiteen, etenkin Suomen taiteen, ystävä ynnä omisti helsinkiläisiä rakennuksia ja tontteja.

Missä määrin Tommolan isoin postimerkkisäkki (tuollainen 80 kilon jauhosäkki, hyvin jauhoinen vieläkin, varasto, jota hän muuten säilytti Krokelbyssä huvila Mohedan halkoliiterissä, kuten lukijat muistavat, jos muistavat), – missä määrin se tältä visiitiltä paisui, lienee kai nyt toisarvoinen seikka. Tärkeämpää on pakinoitsijasta, että ihmeellisen pateettiseksi kiihtynyt Kleophas Leanteri sai uuden tilaisuuden kuvitella, nim. herra Reineckia. Vain kuvitella, niiden hetkellisten huomioiden perusteella, joita hän sieppaili Reineckista Kokon kotona, ja niiden tarinain, joita sitten Sorsimo uskoi hänelle "salaisesti", tuntematta laisinkaan Reineckia sen enempää. Ja Kleophas teki tämän siten kuin seuraavassa luetaan:

Se talo tai jonkinmoinen yksityispalatsi, jonka herra Mikael Reineck omisti itäisessä Kaivopuistossa ja jossa hän asui, näytti merkilliseltä siinä suhteessa, että sen valtava pääty oli melkein umpinainen, siinä oli vain yksi ainoa pikku reikä, ovi, joka vei parvekkeelle, joka muistutti pääskynpesää ja oli koristettu juhlallisilla symbolistisilla ihmiskäpälillä, joiden etusormet kohosivat vannovasti pystyyn; sillä Mikael Reineck kuului olevan mm. teosofi. – Kleophas oli kuvitellut, että sisälle kävisi hyvinkin vaikeaksi päästä, sillä porttikäytävässä seisoi porttivahti sinisessä, tosin hillitynvärisessä livreessä, pitkä, hopeoitu sauva hilpurina kädessä (ikäänkuin palatsien ovilla Espanjassa, jossa ylimystö, – niin oli Sorsimo kertonut, – tuntuu huolehtivan liian vähän muusta kuin omasta mukavuudestaan, eläen perintöjensä koroilla niin kauan kuin niitä riittää, asuen rumat vuodenajat ulkomailla ja ainoastaan kauniit isänmaassaan, muistuttaen siinä suhteessa esim. sangen monia suomalaisia suurtehtailijoita). Mutta Tommolan urheuden ja terävän nenän avulla hänkin solahti sisään aivan helposti. Hän ei huomannut, saiko Oiva edes lupauksen postimerkeistä vai ei. Mutta hän kuvitteli Mikael Reineckista tällaisia "totuuksia":

Mikael Reineck on nykyään korkea herra, joskin kymmenisen vuotta sitten aivan tyhjätasku; herra, jolla on jo tilaisuus vetäytyä hiljalleen yksityiseen rauhaansa: filosofiaan, meditatsioniin, teosofiaan, ja siinä ohella yhä syvemmälle estetiikkaan, jolla alalla hän on niin paljon taidettamme rikastuttanut ja itse nerokkaasti rikastunut.

"Taide", supisi Kleophas Leanteri, kun Tommolasta varatuomari Kokon asuintalon edustalla erottuaan kuljeskeli yksinään helmikuisen räntäisiä katuja: hän ei ollut enää tahtonut kunnon Oivaa mukaansa: hän kaipasi omiin ajatuksiinsa, Tommola oli saanut lähteä ilman toveria jonnekin muualle, liiketoimiinsa. – "Taide", mutisi hän siis hiljaa, "miten ennen, siellä maalla, lämpeni rannalla sitä ihailin... ikäänkuin olisin lysähtänyt polvilleni maahan sen eteen..."

Hän oli kuulevinaan, samoin kuin edellisessäkin pakinassa, Vihtori Johannes Sorsimon hiukan vastenmielisesti rämähtelevän äänen jatkavan:

"Niin, taide: kulttuurin kukka! Muu on kai pelkkiä mäntyjä, katajia, leppiä. Tai ruista. Taikka – puuta ja heinää... Mutta taide, se on ikäänkuin kameliankukka, tahi jokin harvinainen kaktus, yönkuningatar, joka puhkeaa harvoin, mutta juovuttavan kauniina. – No niin; mutta mikä sinulta, Kleophas, lienee turmellut taiteen ihanat 'autuaittenkentät', Elysiumin? Tämä Mikael Reineck? Hänkö, joka ei ole varsinainen taiteenluoja, ei siis taiteilija, mutta kuitenkin suuri taiteenystävä, keräilijä, ekspertti ja mesenaattikin, kuten myönnetään, koska hän ostaa runsaasti maalauksia ja vetää kätköstä esille kykyjä, joita ei ole vielä huomattu, ja antaa lehdissäkin koirannuuskaa sellaisille taiteilijoille, jotka eivät saa armoa päästä hänen myytävikseen: enintään hän myy näitä viimeksimainittuja ainoastaan salaa. Oi, monelle repäisevälle nuorelle kyvylle hän on ikäänkuin sadun haltija, joka loitsii perhostoukalle siivet, – jos nyt vertaisimme taidetta hienon kukkasen lisäksi myöskin esimerkiksi perhoseen: mikä eläinkunnassa on hienompaa, arempaa, ihailtavampaa kuin perhonen? – En epäilekään, etteikö olisi aivan paikallaan, että Mikael Reineck on taideasioissa niin alinomaan haastateltu kuin sanomalehdistä näet, niin palveltu, glorioitu, niin jopa saapasnuoltu kuin uutiset hänestä todistavat, sillä hän, tuo tuimaotsainen mies, joka muistuttaa kasvoiltaan Baudelairea, tuo nerokas, rikastunut herra, joka on harvinaisen tarkkasilmäinen huomaamaan todella arvokkaat taideteokset ja taitava hankkimaan niitä itselleen, nuo aarteet, jotka muuten kerran rikastuttavat isänmaatamme (oi, nyt tuli erehdys, tästä puhumme myöhemmin)... Sanon vain, että ne rikastuttavat maata, jos hän ne tänne jättää: jos hän ei siirry kamppeineen ulkomaille, tauluineen ja veistoksineen, jotka on kerännyt Euroopasta tai Venäjältä: sillä jokainen järkevä ihminen on sellainen, että lain muotoja noudattaen saatu tavara, kuten tässä tapauksessa bolshevikkien saaliit, jotka ovat maksaneet verta ja kuolemaa sekä omistajilleen että niiden ryöstäjille, kelpaavat hänelle: samoin menettelisi työmies ehkä vieläkin varmemmin kuin porvari, koska työläinen on lähempänä sitä luonnonlakia, joka kuuluu: 'Saalista saakaa', Kiplingin viidakkoeläinten perustuslain ensimmäinen pykälä. – Niin, herra Reineck on etevä, ja mesenaatiksi sanottu, ja lieneekin eräille mesenaatti. Hienomakuinen herrasmies, kuten ehkä huomasit hänen kodistaan, joka oli täynnä arvokkaita taideteoksia..."

"Mutta kuinka hän nyt aikoo – siirtyä Suomesta rahoineen Berliiniin?" kysyi Kleophas, ei suinkaan Sorsimolta, sillä olivathan Sorsimon jutut muuttuneet hänen omiksi ajatuksikseen. "Niin puhutaan yleisesti Helsingissä: tunnettu ja syystä salaa moitittu, mutta ei julkisesti moittia tohdittu (niinkuin se ansaitsisi) totuus, koska herra Reineck on rikas ja siis senkin tähden, ilmoittajana, pyhä sanomalehdistölle. Kuulinhan itse hänen omasta suustaan jo varatuomari Kokon luona, että hän aikoo muuttaa ulkomaille, rahoineen, jotka on saanut taidekaupalla enimmäkseen suomalaisilta ostajilta. Hän ei ainakaan rehentele kansallistunnollaan, – ei nyt enää! Hän tuntui pelkäävän lama-aikaa, joka tekee taidekaupat täällä mahdottomiksi, ja inflaatiota, ehkä mellakoitakin työttömien puolelta. Jopa sotaa, johon kansallisintoilijat muka kaipaavat! Hän menee pakoon; jotakuinkin samoin kuin moni suomalaisilla metsillä rikastunut tukkiherra säilyttelee rahojaan ulkomailla. Hän ikäänkuin pudistaa Suomen tomut jaloistaan, jättäen maan ja sen taiteilijat suremaan mesenaattiaan..."

"Kuinka ihanaa olisi", huudahti Kleophas Leanteri, toinen silmä sirrillään kuin lorgnettia käyttävän likinäköisen naisen, joka katselee tuimasti ja ylpeänmakuisesti ympärilleen, "kuinka ihanaa olisi, jos näkisimme rikkaan (jollaisten on tietysti helpompi olla jalo kuin köyhän, jota nälkä ja puute viettelevät), – jos näkisimme rikkaan miehen kilven välkkyvän kirkkaana, tahraa vailla! Ah, eikö siis ole muita synnittömiä kuin Hän, josta evankeliumit kertovat?"

Samassa johtui hänen mieleensä, mitä Sorsimo oli kerran naljaillut:

"Lue Renania", oli hän sanonut, – "tai luonnollisesti olet lukenutkin, sinä uskonnollinen olento. Tai Straussia, Schweitzeriä, Emil Ludwigia, tuosta tosiaan jumalallisesta, joka hapuili kutsumuksestaan tietämättömänä, vuoroin väitti olevansa jumalanpoika, vuoroin tavallinen ihmisen poika; toisin hetkin pelkäsi vihollisiaan, toisin jälleen raivosi ruoska kädessä, hän, joka julisti, että lyödyn on käännettävä lyöjilleen toinenkin poskensa; hänestä, jonka täytyi turvautua viekkauteen, kun esivalta, jonka hän kielsi, alkoi anarkistia uhkailla: 'Antakaa keisarille se kuin keisarin on.' – Niin, ennen kaikkea Renania, jota aikoinaan väitettiin (ja joka ehkä olikin ja on yhäti) pahaksi rappionedistäjäksi; yhteiskuntahan tarvitsee ennen kaikkea uskoa, – illuusioita. – No niin, miksi olisimme siis niin kovia poloista Reineckiä kohtaan, kun kerran Hänkin... Miksi Reineckin pitäisi olla mallikelpoinen joka suhteessa..."

No, näitä ystävänsä korostettuja sanoja ei Kleophas tietenkään huomannut. Ei, hänestä näytti nykyään aivan selvältä asialta juoru, jonka hän oli kuullut eräässä kahvilassa, jossa istuskeli taidekauppias Reineckin vastaleiriin lukeutuvia taiteilijoita, – sillä reklaami vaatii usein leiriytymistä, se nostaa henkilöt esille; – juoru, että Reineck tiesi sen Rembrandtin taulun, jonka Kleophas itsekin oli nähnyt varatuomari Kokon luona, jolle Reineck koetti sitä kaupata, väärennetyksi. Vielä halveksittavampaa oli, että Mikael Reineck puijasi eräiltä vanhoilta neideiltä melkein ilmaiseksi kalliin itämaisen maton. Kleophas naurahti kyynillisesti. kun muisteli, mitä nuo taiteilijat olivat siitä mattokaupasta keskenään jutelleet. Näin oli heidän juttunsa:

Fincken neidit, kaksi aatelisneitiä, kuihtuneita, itserakkaita suvustaan, ja köyhiä (nuo neidit, joilla oli muuten ollut juuri Krokelbyssä pieni huvila, kunnes muudan tuomari oli houkutellut sen heiltä sellaisella kauniilla lupauksella, että he saisivat asua huvilansa yläkerrassa kaupanteon jälkeenkin elämänsä loppuun asti, mutta jotka oli kuitenkin ajettu huvilasta pois, koska lupausta ei ollut merkitty paperille, vaan annettu suusanallisesti); no niin, nuo Fincken neidit omistivat Helsinkiin muutettuaan vielä, paitsi kaksi ranskalaista buldoggia (joille he niukuin naukuin saivat koiran lihaa, s.o. vasikanpaistia, ja kermaista maitoa siten, että myivät yhden toisensa jälkeen pienistä sukumuistoistaan), – he omistivat mm. itämaisen maton. Aidon Gecha-maton. Jonkinlaisen "sukumaton". Mutta kun he yhäti köyhtyivät, tuli matonkin vuoro, ja eräänä päivänä he verhosivat laihat lantionsa muinaisiin haalistuneisiin silkkileninkeihinsä, sovittivat valkotukkaisiin paininsa kummallisilla nälkäkurjensulkain jätteillä kaunistetut hattunsa, joiden nauhoissa piili viime vuosisadan tomua, ottivat ajurin ja lähtivät (toinen rullalle käärittyä mattoa, toinen lihavuuttaan halkeavia buldoggeja sylissään pitäen) Mikael Reineckin puheille, tarjoamaan hänelle mattoaan kaupaksi.

"Me rukoilemme", alkoi siellä laihempi neiti, jolla oli huulissaan ja poskissaan karkeaa, valkeaa partaa, "me rukoilemme: sanokaa meille, herra Reineck, sanokaa suoraan, mikä tämän maton oikea arvo on? Onko tällä yleensä todellakaan arvoa? Te olette ekspertti... me vetoamme teihin... Jumalan avulla tulemme vielä toimeen, mutta tahtoisimme nyt maton kuitenkin myydä..."

"Hm, jaa, hm", myhähteli herra Reineck.

Ja suuri asiantuntemus sai hänen sydämensä laajenemaan riemusta. Mutta: rauhaa vain, kylmyyttä, niinkuin ennenkin! – Hän siis katseli itämaista aarretta, joka oli levitetty hänen salinsa permannolle, hän käänteli sen kulmia, nakkeli niitä huolettomasti:

"Jaa-a... Kyllä se on... Kyllä siitä jotakin voi saada... Siitä voi hyvinkin saada kaksi tuhatta."

Neidit olivat tietysti haaveilleet paljon enempää. Mutta matto täytyi myydä... koira-parkojakin uhkasi puute. Kuitenkaan he eivät olleet niin tuhmia, että olisivat heti myyneet sen Mikael Reineckille, vaan ottivat ajurin ja raahasivat painavan mattonsa takaisin kotiinsa. – Mutta Reineck lähetti erään asiamiehensä ostamaan maton heiltä.

Sen kaupan jälkeisenä päivänä Mikael Reineck sieppasi samasta matosta eräältä asiantuntijalta kuusikymmentätuhatta. Hänen asiantuntemukseensa oli vedottu...

"Taide: ainakin sen pitäisi olla jotakin ikäänkuin pyhää... Miten voi sellainen mies kuin Reineck, joka lienee tehnyt siitä rikastumisvälineen, lopultakaan erottaa oikeaa taidetta väärennetystä? Ja kuinka voi ihminen elää, jos hänellä ei ole jotakin... ihannetta..."

Mestari Antti Oinola

Aika meni. Näiden pakinain sankarin kehitys oli kulkenut sitä tietä, että hän, joka oli ensin kainostellut Helsinkiä, lähti sinne Tommolan kanssa omasta halustaan. Ja nyt he olivat kierrelleet siellä yhdessä monien henkilöiden luona, joista on esitetty vain pari näytteeksi. – Mutta kaikkein viimeiseksi, tällä hetkellä, kuljeskelee Kleophas Leanteri Helsingissä melkein aina yksin, ja yhä kirpeämmästä halusta: katselee siellä yhtä ja toista, solmii uusia tuttavuuksia miten milloinkin, ja lisäilee todistusaineistoaan.

Missä sitten tuomari Oiva Tommola? Hänestä Kleophas Leanteri, kuten tiedätte, osasi irroittautua, ja sen hän teki tempuilla, joiden keksimistä hän hyvillä hetkillään hätkähtää: hänestä tuntuu siltä kuin ne todistaisivat hänestä itsestäänkin jotakin samanlaista, jota hän muissa ihmisissä tuomitsee, – nimittäin tuollaiset verukkeet, että hänellä esim. silloin viime kerralla, kun Oiva hyökkäsi hänen asuntoonsa, oli muka meno jonnekin, eräälle tärkeälle asialle, ja toisen kerran eräs työ, taikka pikku pahoinvointi, jne.

No niin, nyt oli Kleophas Leanteri päässyt kiinni langan päästä: saanut Vihtori Johannes Sorsimon ja Tommolan "kautta" eräitä tuttavia, ja ne tuttavuudet ovat tuoneet hänelle uusia, heidän seurapiiriinsä kuuluvia, milloin missäkin: kahviloissa, ravintoloissa, teattereissa ja konserteissa, joissa maalaisemme on alkanut melkoisen täsmällisesti käydä, jopa elokuvissakin, puhumattakaan kaduista.

"Kas, kas", naurahteli Vihtori Sorsimo (eli Kleophaan "suojelushenki", alias paholainen, jota hän yhäti silloin tällöin tapasi, mutta ei enää niin usein kuin ennen, – eikä niin riippuvaisena olentona). "Kas, mikä loistava, sinipunainen nenäliina rintataskussasi? Tuonko se Oiva sinulle osti?"

Kleophas nostaisi olkapäitänsä, – kai Parisista tai romaaneista tarttunut ruma tapa:

"Sattui kai häneltä unohtumaan. Hänellähän on tärkeämpiäkin tehtäviä", vastasi Kleophas.

"Se on ymmärrettävää: kullakin on omia suuria huoliaan", sanoi Sorsimo. – "No niin. Ja nuo miljonäärihousut, harmaat ja mustajuovaiset. Ja saketti, mikä sopii kylläkin arvokkaaseen tyyliisi..." ("ja harmaisiin kasvoihisi ja julkeuteesi, joka sinussa, viattomassa olennossa, valitettavasti näyttää pistävän päätänsä esille", aikoi hän jatkaa, mutta hillitsi itsensä ja hymyili). "Niin. Vai ei Tommola sitä nenäriepua sinulle muistanutkaan ostaa?"

"Ehkä vihreää...", naurahti Kleophas Leanteri.

"Tai taivaansinistä. – Taikka sinisen ja mustan kirjavaa: sellainen kuuluu olevan meidän fascistiemme väri. – Mutta sinä rakastat sinipunaista."

Kleophas Leanteri vastasi hämmästyttävän röyhkeästi:

"Ole hiljaa, ja sillä hyvä. Tuletko tänä iltana esimerkiksi Cataniaan? Juttelisimme kaikenmoista, – jos sinulle soveltuisi..."

Sorsimolle ei sopinut sinä iltana.

"No, mitäpäs siitä", sanoi Kleophas Leanteri. Ja he erosivat, kohdattuaan muuten toisensa tällä kertaa eräässä pankissa, johon Kleophas oli tullut nostamaan säästöjään.

– Hauskaa, että näkee jonkin ihmisen muuttuvan: kehittyvän! Näin ajatteli Sorsimo, kun hänen ystävänsä oli pankista poistunut. – En iloitsisi paljonkaan vielä hänen ulkoasustaan ja käyttäytymisestään, sillä edellistä vaivaa ainakin se vika, etteivät hänen kasvojensa harmaus ja jäykkä tukkansa soinnu mitenkään mustaan haikaratakkiin eivätkä housujen sarkoihin; – vielä vähemmin ne tulevat sointumaan sylinteriin, jonka hän tietenkin aikoinaan pistää juhlallisesti päähänsä, ellei – suutu sitä ennen... Kuitenkin hänen vaistolleen täytynee antaa (mikäli vähän näitä asioita käsittäisin) se tunnustus, ettei hän koeta olla tiptop, niinkuin monet räätälimaun mestarit, joiden kenties sopisi muistaa (elleivät tahdokin pukeutua hiukan itseään reklamoidakseen) Serlon sanat Wilhelm Meisterista: 'Hänen täytyy erota muista, ja kuitenkaan hän ei saa jäädä yksin hienouteensa, tunkeutua koskaan ensimmäiseksi.' – Ja jälkimmäiseen, nimittäin ulkonaiseen käyttäytymiseen nähden, ei Kleophas-poloiseni tietenkään ole ennättänyt ajatella sellaista kuin esim. Goethen säikähdyttävää lauselmaa, joka kuuluu, – kuinkas se olikaan, – muistaakseni samaisen Serlon suusta: että käyttäytymistä on vaikea jäljitellä..., ja että meidän tulisi säilyttää aina ulkonainen tasapaino, kävipä sisällämme kovakin myrsky: no, ystävässäni näkyy omituinen, ja yhä kiihtyvä, myrsky varsin selvästi. – Mutta lopultakin toivon, ettei kunnon Kleophas pääse koskaan siitä: en itsekään ymmärrä, miksi sitä toivon; mutta sen ilmaisee jo pelkästään hänen otsansa, joka on kapea ja kulmikas, ja se paljastuu huulilta, jotka eivät osaa nauraa, eivät koskaan... Hän on niin ihannetta ajatteleva mies...

Tällaisessa asussa ja kasvoiltaan näin muuttuneena kierteli Kleophas Leanteri siellä ja täällä. Alakuloisena (mutta ei niin alakuloisena kuin ennen, eikä samalla tavalla) ja ironisena: mielestään hyvinkin vakavana! Ja sieppasi näkemistään vain ne, jotka hänelle soveltuivat, ja paisutteli niitä itsevarmasti kuin melkoinen luova taiteilija. – Nyt hän sai siinä tai siinä ravintolassa tilaisuuden tutustua johonkin tuomariin, joka oli afääreillä hankkinut itselleen valtavat tulot, jotka eivät kuitenkaan riittäneet, koska hänen vaimonsa on vain maalaistyttö, siis herrasoloihin vielä vähän soveltumaton, merkillisen syyntakeeton tuhlaaja, rehentelijäkin, nousukkaan tapaan. Toisessa paikassa hänelle esitettiin jokin ihastuttavan kohtelias aatelisherra, (Kleophas kuuli nimen Schnabelfeltiksi); eräät kertoivat hänen, joka muuten lateli nyt, niinkuin varmaankin koko ikänsä oli tehnyt, muinoin eläneiden (miten eläneiden?) esi-isiensä kunniaa omanaan, ruotsalaisen rotunsa hienoutta, – kertoivat hänen käyneen lyseota, eronneen siitä tylsäpäisyytensä tähden ja saaneen ystäviensä avulla jonkin sinekuurin: puhtaanapitolaitoksessa. Aatelismies oli nyt innokkaasti liittynyt samaan kansanliikkeeseen, jonka tulemisesta yhä enemmän huhuttiin, enimmin Oiva Tommola. – Eräässä tupakansavun ja lapsellisen lavertelun täyttämässä taiteilijaravintolassa hän tutustui johonkin runoilijaan, jolle hän antoi mielessään nimen Sieppo. Sankarimmehan rakasti, ei, hän ihaili runoutta, ja oli ihaillut runoilijoita. Mutta tämä Raimo oli hänestä hiukan liian tulinen käymään runoillaan tai runosuomennoksillaan sellaisenkin verraten uuden tuttavansa "kimppuun" kuin Kleophas; hän ei osannut puhua oikeastaan mistään muusta kuin runoudesta, kirjallisuudesta, siis tavallaan itsestään; hän huitoi käsiään, kalpeni, punotti, kun lausui tai luki (taikka lausutti Kleophaalla) tuotteitaan; taikka hän itse paasasi niitä niin kovalla äänellä, että koko ravintolayleisö kääntyi kuuntelemaan... Kleophas ajatteli, että hän istuisi häpeän tulisilla hiilillä, jos olisi kirjailija ja tällaisessa tilaisuudessa: sehän tuoksahteli itserakkaudelle, – suuruudelle. – Jospa Sieppo vain tyhjentäisi whiskygroginsa ja huutaisi: 'Kukkelikuu!' – se olisi paljon hauskempaa. – Sitten, tästä ahtaasta kirjallisuuden hengestä päästyään, hän joutui samana iltana eräille hyvin juhlallisille virkamiesperheen illallisille, jonne muudan hänen uusi tuttavansa, lehtori Padda, hänet vei. Jotakuinkin samanlaisille kuin rouva Hotin joulukutsut: ruokapöydässä rouvat enimmäkseen "haukkuivat", kuten sanotaan, palvelijattariaan: se oli helppoa – puheenaiheen puutteessa. Siellä hän muuten kuuli tarinan, – jota hän ei suinkaan "ottanut" psykologisesti, nimittäin tarinan jostakin äitipuolesta, joka vihaa lapsipuoliaan siinä määrin, että sättii, panettelee, parjaa niitä heidän isälleen, oman lapsukaisensa eduksi. Äidinrakkautta! – Mutta toisessa pikku porvarin perheessä aviosängyssä... (Mutta tässä täytyy näiden pakinain sepittäjän huomauttaa: "Ahaa, meidän hurskas ja vakava Kleophas Leanterimme kuvittelee siis jälleen aviosänkyjäkin, samoin kuin Vihtori Sorsimo oli niistä puhunut ennen Jalo J. Kyykosken juhlia! Ja selittää, että tämä johtunee tietenkin Sorsimon salaisesta vaikutuksesta, eräänlaisesta sielullisesta sähkövirrasta, kuten taikauskoiset taikka teosofit väittäisivät: siksi hän jollakin tavoin matkii Sorsimoa. Ainakin on totuus se, että hän on merkillisesti alkanut 'katsella' ihmisten huoneistoihin, ikäänkuin me pöydän ääressä seisoen katselisimme esim. zoologin linnunmunakokoelmaa, munalaatikkoon, jonka kansi on avattu; eri huoneistot ovat hänelle kuin sellaisen laatikon lokeroita.") – No niin, siinä toisessa perheessä: mitä hän näkeekään aviosängyssä? Rouvan, joka vaatii juonitellen puolisoltaan, että tämän olisi päänsä valkeaksi työssä ponnistellen hankittava hänelle rahat kalliisiin laulutunteihin, joihin eräs tuloja tarvitseva laulunopettaja tahtoo hänet narrata, jotta rouva-parka pääsisi kerran samaan autuuteen kuin sangen lukuisat muutkin rouvat, jotka laulavat ja, eräät uhraten hätätilassa kunniansakin jollekin kuuluisalle opettajalle, jopa sadattuhannet markat ulkomaisiin opintoihin, voivat lopultakin antaa yliopiston juhlasalissa yhden tai kaksi konserttia, joihin ystävät tuovat applodit ja kukkakuormat ja joista laulajattarelle puolestaan tuodaan laskut ynnä hänen pyytämänsä arvostelut, joissa sanotaan, että hänen alarekisterinsä on "tukkohinen ja pehmennyt", kuten toimittaja Viperus "Krokelbyn rokkatorvessa" pisteli kellosepänleski Hittamaata; mutta näitä tärkeitä arvosteluja rouva tietysti uskoo puolueellisiksi. "Oi kuinka välttämätön uskonvarmuus ihmiselle on!" huokasi Kleophas Leanteri.

Ja sitten hän (joka ei osannut nauraa: "siihen on hänen otsansa liian korkea, kapea ja kulmikas", alkoi Sorsimo ajatella), – sitten hän tutustui säveltäjä Antti Oinolaan. Mutta sitä ennen hän oli käynyt jos missäkin. Käynyt, kuten sanottu, ravintoloissa, teattereissa, konserteissakin, elokuvissa. Niin, hän oli lähtenyt rouva Hotin ja hänen tyttärensä kanssa sellaiseenkin kuin Japanin-lähetyksen basaariin, koska neito kaipasi sieltä jotakin ihmeellistä pikkuesinettä, linnunpoikaa, lipastonsa päälle, kuunnellut kiltisti, kuinka pappismies puhui kristillisyyden nykyisestä hädänalaisesta asemasta, iloiten tosin siitä, että Ambomaassa oli jälleen kolme kuningasta (sylinterit päässä ja esiliina vyötäröillä) kastattanut itsensä, mutta valittaen, että pakanat Kiinassa olivat julmasti surmanneet kolme lähetyssaarnaajatartamme...(– Euroopan kristillisten valtioiden heikennyttyä viimeisessä suursodassa ja varustautuessa uuteen samanlaiseen sotaan kanuunoilla, kaasuilla, myrkyillä, ajatteli Kleophas Leanteri.) Kelpo Hotit antoivat kolehtinsa lähetykselle, ostivat lelunsa, ja Kleophas Leanteri pisti, tosin itselleen naurahtaen, kerjäläiselle (joita ei tarvinnutkaan kaukaa etsiä, sillä yksi seisoi heti tuon punaisen tiilirakennuksen edustalla, Thorvaldsenin pseudoklassillisen, syliään avaavan Kristuksen kohdalla) markan! – Mutta seuraavana iltana Kleophas Leanteri istui eduskunnan parvekkeella, Heimolan salissa, seuraamassa istuntoa, ja kohtasi siellä taas referentti Viperiuksen, joka pisteli, väkivaltaa melkein sadistisesti rakastavaan tapaansa, ja valeli myrkkyä suunnilleen näin: "Kas, kas täkäläisiä herroja. Etenkin maalaisliittolaisista on taas puolet poissa äänestyksestä: kummallinen seikka, koska nyt ei ole edes saunailtakaan, siis tuollainen maksuton huviretki maalle veronmaksajain laskuun, sievoisella päiväpalkalla, jonka asianomainen edustaja itse on itselleen säätänyt. No, se matkustamisen vaiva tietenkin paranee, kun tämä ruhtinasneuvosto, mieslukuisempi kuin Ranskan tasavallan, saa tämän epämukavan Heimolan sijaan uuden palatsin, jota nykyään rakennetaan ja jonne tulee jokaiselle palkannauttijalle kullekin oma saunakamari, josta voi käsitellä parlamenttiasioita vuoteesta ja äänestää asioista seinänappulaa painamalla. Ei: yksi viisas ja ylevä kuningas on mielestäni parempi kuin kaksisataa itsekästä ja maatiaista..."

Mutta nyt Kleophas iskee säveltäjä Antti Oinolan "kimppuun", tietenkin vain mielessään, joskin eräiden tosiasiain perusteella, ja ääneensä ainoastaan uskotulleen, – Vihtori Johannes Sorsimolle. – Hän nimittäin istuu eräänä iltana Cataniassa, jonne hän ei tullut oikeastaan ei syömään, ei hiljakseen nauttimaan (sen vähemmin juomaan: sehän on selvä, hän oli tehnyt horjumattoman raittiuspäätöksensä Parisissa). Mutta Cataniassa sattui olemaan Vihtori Johannes Sorsimo.

"Kas, sinäkin täällä?" sanoi Sorsimo.

"Käynhän minä täällä joskus", vastasi Kleophas Leanteri.

"Niin, minä olen kylläkin paatunut yksiin paikkoihin..." alkoi Sorsimo.

"Minä sitä vastoin käyn nykyjään milloin missäkin", jatkoi Kleophas jutteluaan, "yksi ja sama paikka tulee pian ikäväksi".

"Niin minäkin ajattelin ennen muinoin", huomautti kaljatehtailija. "Oli aika, jolloin meikäläiselle riitti yksi ainoa kerta kussakin ravintolassa; tällaiset paikathan ovat maailmassa suunnilleen samanlaisia... Mutta silloin minulla oli muka jokin lapsellinen intressi vaihtaa paikkaa, ikäänkuin etsiskellä jotakin – uutta. Niin hassu ihminen on. – Etkö tule rupattelemaan?"

Kleophas Leanteri asettui Sorsimon pöytään. Mutta silloin hän huomasi jonkin henkilön toisessa nurkassa, nousi ja kumarsi hänelle; ja kun sitten oli juteltu Sorsimon kanssa kaikenmoisia 'preludeja', alkoikin Kleophas Leanteri suunnilleen tähän tapaan:

"Tuo, joka istuu tuolla, on professori Oinola, tiedäthän..."

"Tiedän", vastasi Sorsimo. "Minut on hänelle joskus esiteltykin. Sinä olet tutustunut häneen?"

"Kerran rautatieasemalla, jossa hän oli odottamassa ulkomailta yhtä tyttäristään", vastasi Kleophas. – Ja hän jatkoi:

"Todellinen suurmies... Tuo kansanlapsi... Ihailtava, jos ei juuri siksi, että hän on kansanlapsesta noussut, vaan että hän lienee todellakin musiikkimiestemme ensimmäisiä nimiä, mikäli olen asiantuntijain puheesta ymmärtänyt. Minähän en ole erikoisesti musikaalinen..."

"Epäilemättä hän ansaitsee kaiken kunnian", myönsi Sorsimo. "Hän kuuluu muuten olevan varsin järkeväkin mies, uuttera, kunnon mies, yksinkertainen, vaatimaton, rehellinen. Mutta ennen kaikkea lahjakas: sen myöntävät musiikkiarvostelijat..."

"Mutta", jatkoi Kleophas Leanteri, "miksi hän näyttää nyt niin hermostuneelta? Jos viitsit vilkaista... katso, kuinka hän siellä pusertelee kädellään leukaansa, pusertelee korkeaa otsaansa, ja raapaisee joskus ohimotukkaansa? Ja miksi hänen sieraimensa (jotka muuten ovat avoimet, sillä etkös puhunut kerran, että nenä on rodun varmimpia ikämerkkejä? Minäkin olen tullut ajatelleeksi esim. Medicien kehitystä tässä suhteessa, ensimmäisen suuren Medicin lattanenästä ja rosvonsieraimista yhä kapenevaan ja kyömyiseen ylimysnenään päin, joka merkitsee heikkonemista, dekadenssia...)"

"Sinullakin on kyömynenä, – koska talonpoikaissukukin saattaa olla vanhaa ja – siis muka ylimyksellistä", sutkautti Sorsimo. "No niin, mutta mitä sitten Antti Oinolan – nenästä?"

"Niin, miksi hänen sieraimensa värähtelevät? Ja hänen keskeltä jakaukselle kammattu tukkansa, joka tavallisesti pöhöttää komeasti pystyssä, on sekaisin sormien toimittamasta kyntämisestä. – Odotahan siunaaman hetki: menen miestä tervehtimään, – maamme on siitä reilua, kansanvaltaista, että tavallinen kuolevainenkin saa lähestyä mestaria."

Kleophaan Sorsimolta pyytämä odotushetki oli todellakin vain "siunaaman hetki": kymmenen minuuttia, jonka ajan Sorsimo näki Kleophaan istuvan säveltäjän pöydässä tarkkaavasti kuunnellen ja välisti jonkin kysymyksen tehden. Sitten Kleophas tuli Sorsimon pöytään takaisin, toinen silmä melkein kiinni ja toisessa merkillinen välkähtely.

He aterioivat vähän aikaa vaieten. Kleophas huokaili, kaljatehtailija hymyili. Kleophaan toinen silmä välkähteli pahemmin. Viimein hän sanoi, tosin niin hiljaa, ettei toisiin pöytiin kuultu:

"Säveltäjä Oinola oli hermostunut. Mistä syystä? – Minun täytyy tunnustaa sama, minkä hän tuli tuolla minulle tunnustaneeksi: hän tuntee itsensä hermostuneeksi siitä, että hänelle, joka on menestyksestään huolimatta vieläkin ainoastaan varsin kohtalaisissa varoissa, koska maamme on kultakaivokseksi, luulen, köyhä kaikkein parhaimmillekin, – siitä, että hänelle, jolla on muuten kokonainen lauma lapsia niistä monta nuorta, on tarjottu, kun hän viikon päästä täyttää 60 vuotta, pienehkö valtioneläke, kuten meidän kauniisiin kansanvaltaisiin tapoihimme kuuluu: kansa lapsilleen yhtä hyvin kuin ruhtinaat muinoin – omilleen! Hän oli tuonoin saanut siitä aikeesta tiedon. Olisipa hänen luullut tuntevan helpotusta: auttaahan sekin jonkin verran voimia turhaan kuluttavassa taloudellisessa epävarmuuden tilassa. Mutta..."

Tuli paussi.

"Mutta mitä?" kysyi Sorsimo.

"Mutta", jatkoi Kleophas Leanteri, "tarjouksessa on se puoli, että eläkkeensaaja-ehdokkaina on eräitä toisiakin säveltäjiä. Nyt tuntui mestari Oinola olevan hiukan närkästynyt: 'Taistelisivat ensin, tekisivät ensin kymmenet vuodet työtä kynnet veressä', sanoi mestari. – Siten hän itse oli tehnyt; ja sen uskonkin: hän on, kuten tässä puhuimme, kansanlapsi, joka on noussut talonpoikaisella sisulla (eikä olisi säästänyt sormiaan, tulipa niihin hankautumia pianontangenteista tai rautakangesta; hän on sellainen kyky, joka luultavasti pystyisi kaikkiin hommiin samalla tavalla...) No niin, mestari ilmaisi siis, että ihmisen hänen mielestään täytyisi saada taistella, muuten ei hän arvellut taiteilijasta kehittyvän oikeaa syvää persoonallisuutta. Hm, kautta rantain, hän tuntui oikeastaan väheksyvän miehiä, jotka eivät tule toimeen omillaan, vaan verottavat valtiota, kuten Suomessa yleensä liiaksikin tehdään, kerjäävät omalta kansaltaan. 'Minä olen jaksanut tulla toimeen omillani', toisti hän, vaikka hänellä onkin kahdeksan lasta, jota vastoin noilla toisilla: yhdellä ei yhtään, ja kahdella ainoastaan 3-4. – Ajattelehan: hän kysyi minulta, verraten 'poskeiselta', mitä tarjouksesta ajattelisin."

"Sinä tietysti rauhoitit mestaria?"

"Kyllä, minä rauhoitin", vastasi Kleophas. "Olin samaa mieltä kuin hänkin: miehen täytyy tulla toimeen omin voimin; miehen täytyy saada taistella, – muuten ei todellista kirkastettua kruunua pistetä hänen päähänsä. Myönsin, että nuorille elämykset tekevät hyvää. – Siihen mestari? – 'Hm, jaah, hm', hän myönteli. Kaiken kaikkiaan sanoin, että Suomen kansa kunnioittaisi mestariaan varmaan vieläkin enemmän, jos hän ei huolisi eläkettä."

"Sinä? Et kai niin törkeästi sanonut?"

"En tätä viimeistä lausetta", myönsi Kleophas Leanteri, ja hänen toinen suupielensä nousi kaareksi. "Mutta tämä lienee kuitenkin 'puudelin ydin', Akilleuksen-kantapää, psykologisesti se, että mestari aikoo nyt kieltäytyä tarjotusta eläkkeestä sen tähden, että sitä tarjotaan toisillekin. – Mistäkö sen arvaan? Tosin hän kohotteli juhlallisesti synnyntävalkeita kulmakarvojaan, ja mutisteli juhlallisesti, arvokkaan punnitsevasti suutansa; mutta lopulta lähti hänestä arvostelu: se tai se hänen kilpailijoistaan oli siinä tai siinä suhteessa heikko... En tietenkään ymmärtänyt mitään hänen musiikkitermeistään, hänen partituureistaan, tuollaisista 'tonaalisuuksista' tai 'atonaalisuuksista', joista hän syytti etenkin nuorinta ja lahjakkainta säveltäjää, mutta kaikilla oli kuitenkin jokin vika, yhdellä yksi, toisella toinen, ja kolmas nyt oli: 'Suoraan sanoen, ajan mitalla punnittuna, vähän niin ja näin. Ei ole saanut oikeaa kontrapunktiopetusta.' – Summa summarum: hänen päätöksensä itse pääasiaan nähden kuului kuitenkin: 'Kunnon ihmisen täytyy elää omillaan.' Siitä syystä hän ei huoli eläkettä."

Sekä kaljatehtailija että Sampila purskahtivat nauruun. Kleophas jatkoi:

"Kuitenkin oli, Jumalan kiitos, professorille tarjottu muutakin, nimittäin tohtorin arvo. – Ja sen hän kyllä sanoi sittenkin ajatelleensa ottaa: sehän ei ollut rahaa, ei mitään alentavaa avustusta."

"Omituinen 'voita leivän allekin' professorille: tieteilijän osuus taiteilijalle! – Mutta edistyt, rakas Kleophas Leanteri! Kippis. – Mutta tästä asiasta puheen tullen: olen tuntenut mestarin aikoinani, joskin vain tilapäisesti. Myöhemmin emme ole seurustelleet, emmekä ole kumpikaan katsoneet asialliseksi tervehtiäkään toisiamme. Siitä on hyvin kauan. Minä olin siihen aikaan nuorempi kuin nyt. Pelkkä nolkki. Hän eli silloin taistelukauttaan... oli juuri suurella vaivalla päässyt musiikkiopistoon: hän, suomalaisena, kansanpoikana, rahvaanlapsena, kohtasi näet siellä kovaa vastarintaa ruotsinkielisten hoiteleman musiikkiopiston taholta. Mutta hän meni ennen kaikkea sisulla läpi. No niin, siihen aikaan hän lausui ihailevansa sellaisia sankareita kuin esimerkiksi Wagner, jonka musiikkia koko maailma haukkui tunkiosta otetun vanhan posetiivi-rämän vinkunaksi, ja Beethovenia, joka kärsi koko ikänsä puutetta, – tai mistäpä minä sen muistan, mutta Romain Rolland kai väittää niin; – taikka sellaista taiteilijaa kuin Zorn, joka torjui (näin kertoi silloin mestari Oinola) Parisista Ruotsin akademian hänelle antaman mitalin sähköttäen: 'Minä p:n teidän mitalillenne!' – Muistan hyvin mestarin silloiset kieltäytyjä-kasvot; ja muistan, kuinka hän samassa tilaisuudessa jutteli jonkin ivallisen kohtauksen erään toisen, nyt jo kuolleen, suurhenkilömme itserakkaudesta, kun hänen kunniatohtori-hattuaan suvaittiin pistellä, – pistelijänä mm. mestari Oinola. Näiden entisten muistojen perusteella en oikein uskoisi päätelmiäsi, Kleophas."

"En minäkään vielä oikein", vastasi Kleophas Leanteri. "Sillä, välttääkseni väärämielisyyttä, myönnän, että hän oli vielä tähänkin toiseen tarjoukseen nähden, joka tehtiin ainoastaan hänelle, kuten ymmärrettävää on, koska hän on vanhin ja ansioitunein, harkitseva: hän sanoi vain ajatelleensa sen ottaa, ollen noin kahden vaiheilla. Ja katso, nytkin hän puristaa leukaansa, raapaisee tukkaansa ja tuijottaa synkästi eteensä..."

Viikon päästä kertoivat sanomalehdet professori Oinolan suuresta elämäntyöstä ja että mestarille oli annettu kunniatohtorin arvonimi; ja tiesipä eräs hölmö haastattelija (ei siis suinkaan mikään Viperius), että mestarimme oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänelle viimeinkin tarjottua taiteilijaeläkettä, koska hänen mielestään etenkään näinä koko kansakunnalle kovina lama-aikoina ei pitäisi rasittaa kansakunnan yhteistä kukkaroa, sillä hän oli kuitenkin pystynyt pelkällä uutteralla ahertelullaan viemään maailmassa läpi jopa suurenkin lapsilauman. "Neroudellaan", lisäsi haastattelija, "tämän seikan vaatimaton mestari jätti mainitsematta".

"Olisipa eläke tarjottu mestarille yksinään", huomautti kaljatehtailija.

"Niin, niin", sanoi Kleophas Leanteri, joka hänelle luki tämän uutisen. "Haastattelijan signatuuri on muuten: A–s."

"Ja nyt on Antti Aatos Oinola päässyt tunnonvaivoistaan: kalvanut eläkkeen pois ammattitovereiltaan, jotka eivät saa ponnistuksistaan niin hyviä palkkioita kuin hän, kun eivät ole yhtä kansanomaisia kuin hän, mistä syystä: se ei ole meidän epämusikaalisten ratkaistavissa! Hän olisi kai hylännyt tohtorinkin, jos sitä olisi myöskin toisille, kehnoille, tarjottu, mutta onhan hän todellakin niin ylivoimainen, että se tuskin olisi tullut kysymykseen."

Arkkitehti Alvar Armas Örnell

Kleophas ei tietänyt, kuinka hänen oikeastaan Oinolakeskustelun jälkeen kävi... Hän kyllä aavisti, hänen fantasiansa sepitteli, loi, ikäänkuin varmaankin muiden ihmisten juovuksissa, vaikka hän ei ollut maistanut niin tippaa. – No, ryypynrakastajat eivät liene ainoita, eivätkä vaarallisimpia, jotka juopuvat; raittiin pään aatteet ovat usein paljonkin tuhoisampia. Sorsimo kertoi kyllä hänelle tunteneensa mm. erään suuren raittiusmiehen (ja terveen miehen, koska hän oli nuoresta asti säännöllisesti voimistellutkin), joka erinomaisesti täytti yhteiskunnalliset velvollisuutensa ja oli mallikelpoinen perheenisä, mutta niin vakava, hurskas, että alkoi vaatia paitsi perheensä myöskin kaikki vieraansa joka päivä kanssaan polvirukoukseen, "iskien kyntensä ristiin", niinkuin Seitsemän veljeksen Simeoni (mitä sanoikaan eräs fariseuksista, jotka rukoilevat kadunkulmissa?) ja lausui kerran, kaiken terveytensä huippuilmauksena sellaisenkin – juopuneen hullutuksen, että ryypynottaja pitäisi sterilisoida. – No niin; mutta kun Kleophas tuli tätä muistelleeksi, aavisti hän, mutta liian heikosti, että nyt hän oli itsekin jollakin tavoin juopunut ilman mitään Le Dômen Kill me quick myrkkyä.

Oinola-tarinasta päästyään hän oli kuvitellut seisovansa jossakin kauniissa, hyvin yksinkertaisessa, vanhanaikaisessa salissa, joka oli erään arkkitehti Örnellin. Alvar Armas Örnellin. Sitten hän siitä kuvitelmasta heräsi ja nauroi mielessään:

"Älä ole milläsikään, Kleophas, vaikka tunkeuduitkin vieraaseen saliin! Ole vain rohkea kuin aina ontuvien ja usein lurjusmaisten aforismien sorvaajat, koska se, joka kovin analysoi itseään, ei yleensä pysty välittömään altruismiin: ajattele vain esim. Rochefoucauldia. – Rohkeutta: inspiraatiota! Säikähdit, että näet olevasi luvatta tässä toisen ihmisen kodissa. Miksi kursailet? Ethän ole mikään vieras: et ole tullut tänne ovea murtamalla, ikkunasta kiiveten; etkä – savupiipun kautta! Rikollinen on ainoastaan se, joka ei kirjaimellisesti kierrä lakia. Ergo: et ole rikollinen, koska suoritat tekosi hengen tiirikoilla. Luultavasti on tänne tulosi suuresti, ja ehkä pelkästään, mielikuvitusta kuten... mikä? Mistä löytäisin vertauksen, joka suunnilleen soveltuisi? Sanon: niinkuin esim. biografiat, joilla esseistit tunkeutuvat tai luulevat pääsevänsä kuuluisain vainajien, jopa elävienkin elämään, kysymättä heiltä lupaa: sillä kuolleiltakin voitaisiin tavallaan kysyä lupa, jos todella uskottaisiin kuolemattomuuteen, ihmisen persoonalliseen arvoon; biografistin tarkoitus on liian usein mainostaa omaa nimeään, tai suorastaan palkkio hänen julkeasta tungettelustaan, kuvitelmistaan ja väärentelystään. – No niin, älä ole milläsikään, vaikka nyt tunkeuduit arkkitehti Örnellin saliin. Hän ei itse tästä tiedä mitään; hän ja hänen perheensä eivät ole edes kotona, vanhemmat perheenjäsenet ovat menneet teatteriin, poika jonnekin aitosuomalaiseen kokoukseen ja tytär sukulaisiinsa, kun taas uskollinen palvelijatar lepäilee keittiössä tietämättä sinusta, varkaasta, kerrassaan mitään. Kuten sanottu, et ole näprännyt auki abloy-lukkoa, etkä edes kurkistellut tänne vakoillaksesi vastapäisen naapurin ikkunasta kadun poikki. Sinä vain ajattelet Örnelliä, ja ruoskit miestä sikäli kuin olet hänen erehdyksiään kuullut. Puuhaile täällä kuin kotonasi, Kleophas, sinä suopea sielu. – Tämä on kaunis, yksinkertainen, vanhanaikainen sali. Katselepa ensin esimerkiksi valokuva-albumia, niinkuin säädyllisissä porvarisperheissä joskus kuuluu asiaan, jopa tulee hätäkeinoksikin, milloin uusi vieras ensi kertaa istuu talon plyyssisessä nojatuolissa eikä tiedetä, miten pakina alkaa. Kohota nyt, Kleophas, tämän albumin välityksellä menneisyyden kantta. Mitä näet albumissa? Ennen kaikkea itsensä talon isännän, Alvar Armas Örnellin nuorena. Kas tuossa hän on, tämän tavallaan vaatimattoman, koruttoman huoneiston omistaja, nykyään kuuluisa arkkitehti. – Mutta vieläkin: voiko kyllin ihailla tätä salia! Mikä yksinkertaisuus, melkein ankaruus! Ei mattoja enempää kuin yksi ainoa, ja sekin pienenlainen; ei lukematonta koristerihkamaa, niinkuin tavallisesti näet etenkin nousukassivistyneistön saleissa, vaikka Örnell onkin suomalaisen pikkuporvarin poika. Muutamia mahonkituoleja, jotka ovat puhdasta klassillista tyyliä, yksinkertaisia, kerskailemattomia; ei valtavia kullattuja kuvastimia, ei seinäverhoja, ei ainoatakaan kallista ryijyä, ei monta maalaisystävien antamaa tai heiltä ostettua taulua: sillä hän ei ystäviään verota, eikä hänellä, totisella työmiehellä, ole ollut varaa paljoakaan taideaarteita ostaa, kaiken on vienyt hänen oma taiteensa. Niin, täällä ei ole oikeastaan mitään, mutta näkee, että tämä on sali, joka kuuluu sielullisesti hienoon kotiin.

"Nyt silmäys isännän kuvaan, omistajan, joka on tähän saliin heijastanut jalon henkensä. Hänen nuoruutensa aikoina otettu kuva, koska se ilmentää parhaiten sitä, mitä hän – oli. Kuinka liikuttavaa katsella vanhoja, haalistuneita valokuvia, menneen ajan huonoja, tummia kuvia! Tuntuu kuin vainajat nousisivat eteemme haudoistaan, vakuuttaakseen ainaista samaa, muuttumatonta: yleisinhimillistä, – puutteellista. – Katso Alvar Armas Örnelliä ylioppilaana: harvinaisen korkea otsa; vaalea, pehmeä, kihartava tukka, joka on kammattu pystyyn silloisen tavan mukaan, joskaan se ei pysy siinä asennossa, se on niin pehmeä, se taipuu vapaasti hienoina kiharoina. Nenä suora, sieraimet kapeat, – tavaton askel alkuihmisestä, vain 'kukonaskel' täydelliseen hienostumiseen, ja pitkä matka rappeutumiseen. Entä silmät! Ne ovat kuvassa parhaat: vakavat, melkein lapsellisen viattomat vielä, mutta jo syvämietteiset. Pään asento uljas, suora. – Siitä lienee nelisenkymmentä vuotta, kun tämä kuva eräässä maaseutukaupungissa otettiin.

"Ja hän jaksoi sangen, sangen kauan toteuttaa, mitä tuo nuoruuden valokuva ennusti: hän on noussut arvoonsa melkeinpä yksinomaan kyvyllään, hiljaisella, meluttomalla työllä, niin, maailmanmaineeseen, joka hänellä nykyään on, tällä Saksassa, Amerikassa ja Ranskassakin huomatulla suomalaisella arkkitehdillä. Hän ei ole aikoinaan juossut, häärinyt, ei kumarrellut: hänen niskansa, hänen kunniansa onkin siihen liian jäykkä; ei 'ravannut vallan rappuja', kuten Eino Leino, hänen aikalaisiaan, ennen rappiopäiviään eräitä narreja satirisoi. Ei reklamoinut omia ansioitaan, valitellut syrjäyttämistään, jota hän aluksi, mikäli olet kuullut, sai osakseen, ei käyttänyt mainostamiseensa perhettään ja vaimoaan, joka sellainenkin on nykyisin tapana (rakastajattaria hänellä ei tietysti ole ollutkaan). Hän on noussut hitaasti, mutta varmasti, niinkuin honka kasvaa muuta metsää korkeammaksi, niinkuin kotka nousee leivosenkin yläpuolelle. Hän ei luonnollisesti ole vieläkään edes huomattavasti rikastunut: hän suunnittelee, piirtää liian harkiten, hartaasti; hänelle riittää se, että hän tulee kunnollisesti toimeen: filosofi esim. Senecan henkeen; hän lukeekin paljon etenkin klassillista kirjallisuutta. – Kaiken kaikkiaan: stoalaisessa ankaruudessa itseään kohtaan ja epikurolaisessa hymyssään, jonka monet toisarvoiset kysymykset saavat häneltä osakseen, hän on melkoisesti 'jumalankuva', ehkä rahdun enempääkin kuin se, mitä Napoleon, neroksi ainakin väitetty, sanoi Goethestä: 'Kas tuossa ihminen' (tai sanoiko hän ainoastaan: 'Kas tuossa mies'?)

"Ja kuitenkin", jatkoi Kleophas tätä yksinpuheluaan, pureskellen masentuneena huuliaan, "kuitenkin näyttää kuin hänessä olisi tapahtunut hiljainen, hidas aleneminen niistä päivistä, joita tuo ylioppilaskuva esittää! – Jesaja: 'Kuinka olet taivaalta pudonnut, sinä kointähti, aamuruskon poika?' Sinä, joka olit nuorena niin – ylpeä! En tahtoisi parjata sinua, kuten ei maan tunnustuksen pyhittämistä henkilöistä saisi tapahtua, sillä – sellainenhan voi viedä epäluuloon, epäuskoon, henkiseen rappioon, ja arkkitehti Örnell on todellakin suuri, harvinainen mies, yhäti melkoisen suuri luonteensa ja ennen kaikkea suuri työnsä puolesta..."

Kleophaan ajatukset tunkeutuivat jonnekin yhä syvemmälle; ne ikäänkuin sukelsivat jostakin ottamaan kallista helmeä... – Sitten hän jatkoi, liikuttuneena:

"Mutta eräs toinen arkkitehti, hänen ikäisensä, suunnilleen hänen aikalaisensa, on... on niin, mitäpä vähäpätöisistä ihmisistä. Hän on vain Miljo Maimanen. Etenkin juoppoutensa tähden hän on joutunut köyhyyteen, suorastaan kurjuuteen varsinkin näinä pula-aikoina, joina sivistyneillekään ei riitä työtä.

"Siis vain Miljo Maimanen, pikku arkkitehti! – Mutta kerran kumminkin potkaisi onni Maimastakin: ihmeellinen menestys, joka paisutti hänen rasvoittunutta sydäntään ylpeydellä: hän sai nimittäin rakentaa oikeinpa kirkon! Maalaiskirkon.

"Sen ehdon tuo maalaiskunta kuitenkin hänelle asetti, että arkkitehti Örnell tarkastaisi vielä hänen piirustuksensa.

"Alvar Armas Örnell, aina valmis työhön, tarkasti ne huolellisesti, hartaasti, mitaten ja pohtien, punniten kaikki kultavaa'alla, tehden vakavaa, vaivalloista työtä, – pelkästä asianharrastuksesta, ilman palkkiotakin, niin, ystävyydestä Maimasta kohtaan, jonka suostumuksella hän muutti joukon detaljeja. Kyhäykseen jäi yleensä Maimasen leima, tosin verraten avuton. Sitten se kirkko rakennettiin. Ja Maimanen sai siitä kiittelyn, täytyyhän lehdistön, joka on yleensä kansallismielistä, innostaa maalaisseurakuntain hurskaita aikeita; ja siispä tuo kirkko, joka oli kuin kameli, kyttyränään sementtinen kupoli, tuli oikeinpa huomatuksi, Maimas-parka nostetuksi ilmoihin.

"Mutta kun näin tapahtui, silloin Alvar Armas Örnell tappoi hänet yhdellä ainoalla kyntensä iskulla, arvaahan sen: 'elefanttien kanssa ei leikkimistä', niinkuin Ibsen sanoo.

"No, ehkä liioittelin. Ei hän tappanut: hän vain riisti Maimaselta arkkitehtimaineen. Miljo Maimanen ei nimittäin ollut huomannut niin yksinkertaista asiaa, että hänen olisi pitänyt julkisesti kiittää Örnelliä niistä muutoksista, jotka mestari oli tehnyt hänen piirustuksiinsa. Tai oikeastaan tuo maanmatonen ei niitä pitänytkään yksinomaan Örnellin tekeminä: olivathan he kaksi yhdessä monet tunnit pohtineet, mitanneet niitä, punninneet, harkinneet; se oli ollut jonkinlaista toveruustyötä. – Nyt huomasi kuitenkin murtumattomalla maineella panssaroitu Örnell, että hänen tärkeä osuutensa oli lehtien kirjoituksissa unohdettu, Maimanen salasi sen! Örnell nosti siis julkisen metelin: lehtien yleisönosastoissa hän palautti, loistavana tyylitaiturina, joka oli kirjoittanut artikkeleita mm. ulkomaisiin ammattilehtiin, asiat paikoilleen: sovitti vaa'an tasapainoon, – siis sikäli vinoon, että sen toinen kuppi vaipui hänen painonsa mukaan; ilmaisi rivien välitse, että hän oli luonut hienoimman osuuden tuosta kirkosta.

"Mutta: jos hän kerran oli ne muutokset tehnyt, eikö hänellä ollut oikeus ilmaista osuuttansa työhön?

"Kyllä: jumalallinen oikeus", vastasi Kleophas Leanteri itselleen. "Hänellä, mahtavalla, jota vastaan olisi ollut julkinen synti kenenkään hiiskahtaa, hänellä, nykyisin niin varmassa asemassa olevalla, hänellä, – jolla olisi ollut varaa armahtaa, varaa hymyillä (niinkuin ennen, nuorempana) – hänellä oli ilmeinen oikeus tappaa, – anteeksi, asettaa Maimanen sille kohtuulliselle paikalle, jonka luonto oli hänelle sallinut! – Maimaselle tämä paljastus oli murhaava isku: hänen maineensa, joskin pieni tässäkin parhaassa tapauksessa, meni häneltä ikipäiviksi. Siitä seurasi, että Alvar Armas Örnell kyllä sai rakentaa jälleen uuden, ja montakin uutta kirkkoa, mutta Maimanen, joka oli nolattu julkisuudessa, ei tämän jälkeen enää toista. – Tietenkin Örnell luuli menetelleensä täten ankaran harkinnan jälkeen, taiteen vuoksi: rakennustaiteen päämäärät ovat toki tärkeämmät kuin pienemmät, hetkelliset syyt. Ja tosiaan Örnellin kirkot ovat ikuista taidetta, – joka saattaa olla kadonnut ainakin 500 vuoden kuluttua, tai tulipalon tuhoamat ehkä 100:n, 50:n, 5:n vuoden päästä..."

"Kuules: miksi niin vaitelias?" huomasi Kleophas Sorsimon häneltä kysyvän, sillä he olivat istuneet kahden, Sorsimo jutellut jotakin Örnellistä, pikku piirteitä, niinkuin yleensä on tapana.

Kleophas heräsi, hyvin nolona, niin että vastasi:

"Mitä sanoit? Vaitelias? – Muistelin vain erästä asiaa, josta muudan paroni Schnabelfelt kertoi minulle äskettäin City-ravintolassa."

"Schnabelfelt? Tunnetko sinä jo hänetkin? – Kai tarkoitat Sabelfeltiä, vaikka miestä sanotaan joskus Schnabel- tai Snabelfeltiksi, hän kun on tosiaan hieman nenäkäs."

Kleophas kertoi nyt lyhyesti, miten paroni oli pilkannut kyvytöntä Maimasta Örnellin kustannuksella.

"Taas paradoksin-tapainen", naurahti Sorsimo: "nuoruus on aina nuoruus, ja vanhuus sellaista, ettei sillä ole enää juuri muuta kuin yksi intohimo... Muistan todellakin tuon polemiikin Örnellin ja Maimasen välillä, jos sitä nyt polemiikiksi voi sanoa, sillä olihan toisella puolella auktoriteetti Örnell: hän mykisti Maimasen heti niin, ettei toinen osannut muuta kuin haukkoa kitusiaan. – Yksi intohimo: ikuisuuden kaipuu. Siksi lienee Örnell, entisen nuoren Suomen valioita, ihmeellisellä tavalla muuttunut. Nuoret syyttävät häntä kaiken nuoren epäilijäksi, hän muka valittaa alinomaa nuorten arkkitehtien julkeutta, väittää, etteivät he kunnioita enää mitään vanhaa; raakuttaa muka kuin vanha krokotiili Kiplingin eläintarhoissa lapsia suuhunsa pyytäessään: 'kunnioittakaa vanhoja!' – Vanha, tai vanhaksi heittäytynyt, on arka asemastaan, jonka toiset voisivat viedä, muka sellaisenkin aseman, mikä Örnellillä kerta kaikkiaan on. Ehkäpä hän lopultakin – pelkää, vihaa aikaa, joka ei anna hänelle mitään lisää, ja vääntää siis parhaansa mukaan ajan ratasta takaisin, oman suuntaansa... – No, niin: säälit Miljo Maimasta?"

"Niin, pidän sittenkin sydäntä jalompana ominaisuutena kuin säkenöiviä lahjoja", sanoi Kleophas pateettisesti. "Täytyyhän onnetonta ja vaatimatonta sääliä."

"Hm!" myhähti toinen, nostaen punaisen nenänsä pystyyn.

Mistä Sorsimon nimitys "Viksari eli piru pullossa" johtui; luku, jossa koetetaan perusteellisesti, kansainvälisillä tarinoilla, todistaa, että kirjat saattavat olla eräille "vakaville" sieluille vaarallisemmat kuin kevytmielinen elämä

Näinä aikoina, tällaisten "näkemysten" jälkeen (joiden runsaasta joukosta pakinoitsija on saattanut esittää ainoastaan muutamia näytteitä) Kleophas vielä joskus ikäänkuin kummastui; taikka heräsi tuokioksi ikäänkuin narkoosista, joka ei ollut toistaiseksi aivan täydellinen; sekaannus, levottomuus siitä, että hän näki ihmiset näin yksipuolisesti. Se vivahti jo katumukseenkin. Katumukseen – mistä? Että hän tohti, siltä hänestä tuntui, ajatella ihmisiä "irvokkaina", kuten moni syvemmin arvosteleva olisi väittänyt.

Oi, tämä oli kuitenkin vain hetkellistä katumusta, alkua tietoon, joka kerran kasvaisi niin musertavaksi, että se lopullisesti Kleophaan tuhoaisi.

Lukijat muistanevat, että Kleophas Leanteri Sampila, jonka sielu vielä puoli vuotta sitten uinui ikäänkuin se tyyni lampi, josta hän oli niin mielellään onkinut ahvenia, tuli Sorsimon (alias Viksarin) paradokseista ja hänen järjestämistään elämännäyistä ensin kummastuneeksi, niukan salaärtyiseksi, sitten loukkaantuneeksi, mutta kuitenkin enemmän surulliseksi kuin moraalisesti suuttuneeksi; mutta pian sen jälkeen seurasi suuttumus, pateettinen into kaivata parempaa ihmistä, suorastaan ajella sellaista täydellisyyttä; ja lopuksi (mikä vielä pahempaa) se kehittyi ihmishalveksinnaksi, kuten huomaatte. – Ja viimein tuli kaikkein pahin: hän, joka oli ensin surkutellut huomioittensa kohteita, kyllästynyt, väsynyt niihin, mutta yleensä verraten rauhallisin mielin tyytynyt vain toteamaan, – hän oli viimein alkanut itse sepitellä ihmisistä "satuja": sommitella kokonaisia ihmisluonteita eräiden elämän yksityistapausten perusteella: ikäänkuin rakentaa elävää ihmistä luurangon muutamista nikamista.

Mutta tällaisesta luomistyöstä, joka vivahti melkoisesti runoiluun, hän nyt joskus vielä heräsi, ikäänkuin avasi hetkeksi silmänsä, hieroi niitä, koetti katsella, nähdä laajempaan todellisuuteen, ajatella syvemmin; mutta jaksoi päästä vain tuon uuden ajatustavan alkuun, – ja vaipui takaisin pahaan uneensa.

"Ihminen ei ole oikein kaunis!" huudahti hän herätessään. "Mutta kuitenkin: mitä pahaa ihmiset minulle ovat tehneet?" – Tämähän riittää yleensä meidän puoleltamme lähimmäisemme puolustukseksi! – Niin, mitä pahaa ne olivat Kleophaalle tehneet? Eivät ainakaan mitään sellaista, josta kannatti puhua: sen Kleophas rehellisesti myönsi, – ja rehellisyyshän oli hänelle suunnattomasti liioiteltu imperatiivi! – Ainakaan tässä kylässä, jossa hänen silmänsä olivat muka varsinaisesti auenneet, ei kukaan totisesti ollut tehnyt hänelle kerrassaan mitään pahaa! Aina tehtailija Sorsimosta alkaen, joka oli hänelle moitteetonta, hymyilevää ystävyyttä, joskin hänen sanoissaan ja pelkässä hymyssäänkin tuntui merkillinen, peloittava viileys, – aina hänestä kunnallisneuvos Kyykoskeen ja hänen rouvaansa, konttoristi Iiliin, rouva Hottiin ja Oiva Tommolaan jne.: kohteliaisuutta, tuttavallista kädenpuristusta, toverillista pakinoimista yleisistä asioista! – Mitäpä sellaisista kovin joutavista, kuin että rouva Hotti ilmaisi, naiivi kummastus sinisissä silmissään, hänelle epäluulonsa, mikä hän oikeastaan oli miehiään, kun makaili ja käveli vain täällä ilmeisesti toimettomana, vaikka sanoi olevansa virkamies? Tai joistakin Oiva Tommolan pienistä pistoksista hänen saamattomuudestaan, – koska Kleophas Leanteri ei vieläkään ollut keksinyt Tommolalle lainhuudatusta puuttuvia maatiloja, hänen "räätälöimättömästä" ulkoasustaan ja rumuudestaan, mahdottomuudestaan saavuttamaan naissuosiota: nämäkin Tommolan viimeiset lapselliset syytteet Kleophas myönsi aivan oikeutetuiksi...

Kaupungissakaan ei kukaan, ei ainoakaan hänen uusista tuttavistaan, ollut millään tavoin käynyt hänen kimppuunsa. Näin hän ajatteli: tunnustakaamme taas ainakin hänen rehellisyytensä.

"Mutta", kuuli hän näin ajatellessaan ikäänkuin jonkin toisen olennon analysoivan äänen, joka muistutti Sorsimon ääntä, vaikka Kleophas tiesi, ettei se voinut olla hänen äänensä, sillä Kleophas oli tällä kertaa yksinään – "mutta kentiespä tuo ihmisten suopeus sinulle, Kleophas, johtuukin jonkinlaisesta sinun neutraalista asemastasi: siitä, että et ole heidän kanssaan varsinaisesti missään reaalisuhteissa?"

Niin, raha-asioissakin Kleophas oli ainoastaan rouva Hotin kanssa, ja ne nyt olivat niin vähäpätöisen pieniä ja selviä.

Hän eleli yleensä täällä ikäänkuin vieras, jonkinmoinen syrjäinen, 'poskeinen': hän ei kuulunut heidän yhteiskunnallisiin järjestöihinsä, heidän lukuisiin seuroihinsa, liittoihinsa... Tuskin voitiin tällaista tulokasta vaatia edes mihinkään puolueeseen; hänellä ei ollut täällä omaisia, ei ammattikilpailijoita... Hän oli vain virkalomalla; ei harjoittanut mitään täkäläistä ammattia; ei yleensä tavoitellut täällä mitään... Oli ainoastaan alkanut, varsin ihmeellisellä tavalla, ikävöidä kaunista ihmistä: siinä hänen nykyinen elämäntehtävänsä! – Alkanut ikävöidä – ihannetta. Ikävöidäkö? Ei, vaatia sitä... Aivan luonnottomasti vaatia! Sitä kauniimpaa, korkeampaa, kuta ylempänä henkilö seisoi yhteiskunnan portailla: sitä suurempi oikeus tuntui olevan vaatia häneltä sellaista: ehdotonta puolueettomuutta suhteissaan muihin, lempeyttä, epäitsekkyyttä, oman tärkeytensä ankaraa tuomitsemista, syrjäänvetäytymistä tarvittaessa, hiljaisuutta, meluttomuutta.

Mutta: ihmisillä oli toki avujakin, jopa suuria avuja, joita Kleophas mielestään ei ollut tarpeeksi huomannut; hän oli siis ehkä – ilkein ihminen kaikista! Täten itseään arvostellen hän ymmärsi (paitsi sitä, ettei hänen tarvinnut ottaa huomioon Tommolan lapsellisuuksia muuten kuin nauraen ja säälien), että jonkin sellaisen kuin Leon Bergerin luonnetta tuli surkutella jonkinlaisena vajavuutena; ja eivätkö jonkin pankinjohtaja Kokon, säveltäjä Oinolan tai arkkitehti Örnellin teot yhteiskunnan tahi taiteiden hyväksi merkinneet muka mitään sen rinnalla, että he saattoivat ihmisinä horjahtaa? Miksi siis hän, Kleophas, mielessään, – jopa sanoissaankin, – tosin edelleen ainoastaan Sorsimolle, – hyökkäili niin kiivaasti heidän erehdystensä kimppuun? Pahemminkin: pisteliäästi...

Tämä hänen oma vihastuksensa sai hänet kauhistumaan, milloin hän nyt heräsi arvostelemaan itseään: tämä, että hän itse oli niin ilkeä! Vastenmielisen ilkeä, niin vaiti kuin pysyikin, syrjästäkatsoja kun oli.

"Minne tällainen kylmä, mutta tuskallinen eristyminen elämässä puuhailevista ihmisistä, joihin juuri tuo puuhailu tartuttanee tahroja niinkuin pelto kyntäjän vaatteisiin, – minne se vie sinut itsesi lopulta, Kleophas, johdonmukaisesti jatkettuna?" kuului hänen sielustaan kysymys.

"Tuhoon", vastasi sama ääni. Ja toisen kerran, yhä uhkaavammin ja ilkkuvammin, samaa. Ja lopulta se vastaus kuului:

"Hirteen!"

Vai hirteen! Kummallisen hassua: hän nyt muka – hirttämään itseään! Miksi ei samalla räjähdyttäisi dynamiitilla itseään, suomalaiseen tapaan. – Lapsellinen mielenjohde! Mutta se uhkaava ääni ei silti vaiennut.

"Hirteen!"

Missä hän tuon uhkauksen oli ennenkin kuullut?

Tämän saman oli lausunut Vihtori Johannes Sorsimo, niin hän kiihkossaan luuli, – Parisissa, tuona yönä, jolloin hän, Kleophas, oli häpeäkseen juonut itsensä humalaan ja mellastanut koko Parisin nähden. Ja mennyt niin alas Madeleine Punaisen kanssa, oh, tätä ei sietänyt edes ajatellakaan...

Mielettömältä tuntunee väittää, että jokin juopumiskohtauksen sana, jokin sutkaus tuollaisessa seurassa merkitsisi yleensä suuria. Mutta Kleophas Leanteriin nähden se oli merkinnyt, häneen se oli vaikuttanut, koska se sana niin erikoisesti nyt leimahti hänen mieleensä. – Mutta sanoiko Sorsimo tosiaan "Hirteen"? Mahdotonta! Ehkä vain humalassa, – varma ei Kleophas siitä kuitenkaan ollut, koska hän oli silloin – juovuksissa. Ehkäpä sen sanan olikin keksinyt vain hänen oma mielikuvituksensa?... Oh, nyt hän muisti, että hän siinä tilaisuudessa oli nähnyt eräänlaisia "pikku-ukkojakin", tai paremminkin vain yhden ukkelin, joka oli noussut tuosta Kill me quick putelista, kun hän sen oli avannut. Otapa tästä nyt selvä! Kummallista! – Se häpeällisessä juopumuksessa tullut houreko, tuollainen epäterve näky, hallusinaatio, vaiko Sorsimo, joka sitten ilmestyi pöytään siellä helvetillisessä Le Dômen metelissä ja esitteli itsensä "piruksi pullossa", kuten Tommola ja eräät muutkin Sorsimoa nimittivät, – tuo lapsellinen houreko, siis hänen oma mielikuvituksensa, vai kaljatehtailijako oli ennustanut hänelle tuhoa?

Mikä hänelle oikeastaan toi mieleen nyt karkean sanan: "Hirteen?" – Kleophas muisti, että Sorsimo oli selittänyt tuon burleskin lempinimensä, Viksarin, johtuneen eräästä kansantarinasta...

Tämä naurettavuus, sekava vyyhti, johon tuntui kietoutuvan niin monta sielullista säiettä, alkoi nyt kiinnostaa Kleophasta aivan itsepintaisesti. Viksari...?

Vähitellen selkeni Kleophaan päässä eräs muisto, – ikäänkuin hänen aivoihinsa olisi syttynyt jokin valo, – muisto, joka koski juuri tätä Viksari-nimeä. Hänen isänsä, siihen aikaan mökkiläinen, oli kertonut hänelle, joka silloin lienee ollut aivan pieni, satua sennimisestä olennosta. Kleophas ei enää muistanut tuosta sadusta muuta kuin että Viksari oli ollut paholainen, joka oli mennyt pajaan tekemään sepälle kiusaa; mutta, – kuinka se olikaan...? Seppä oli polttanut oralla reiän pajansa oveen, asettanut reikään ladatun haulikon, narrannut tyhmän paholaisen pujahtamaan ulos reiästä: Viksari joutui silloin pyssyn piippuun, ja seppä ampui hänet siekaleiksi...

Näitä lapsellisia asioita valaisevat muistokuvat, joita hän alkoi etsiskellä menneisyydestä, kirkastuivat sitten edelleen. Kappaleittain, pieninä katkelmina, jotka kasvoivat hiljaa yhteen ja muodostivat kokonaisuuden, palautui hänen mieleensä, että isä oli lukenut hänelle lapsena erästä kirjaa, jonka nimi oli "Viksari eli piru pullossa"... Ja lisäksi Kleophas oli nähnyt markkinoillakin lähikaupungeissa olennon, jota sanottiin Viksariksi, olennon, joka tosiaan oli pullossa! Hän oli silloin aivan pieni, joten ei muistanut enää asioista paljoakaan. Muisti vain, että samoilla markkinoilla "esiintyi" myöskin katkaistu ihmispää, joka riippui ulkona erään talon kulmassa ja – puhui "siansaksaa", huonoa suomea. – Mutta sen pään alla, pienessä teltassa, seisoi mies, joka tyrkytteli pikku maksusta ihmisten kosketella nesteellä täytettyä pulloa, jossa kellui jokin pikkuruinen nukke. Tätä ihmettä näyttelevä "komeljanttari" oli selitellyt (se palautui nyt Kleophaan mieleen), että jos "höveli, hyvä ja jumalinen ihminen" puristi tuota pulloa, niin piru, joka oli pullon sisässä, tuli "nervöösiksi" ja "paiskeli äkäisenä kullerpyttyjä"... Koetettiinhan sitä ihmettä... maalaiset varsinkin. Ja Kleophas muistaa hävenneensä – ylpeyttään, sillä kun hän puristi pulloa, niin nukke hyppeli ylös ja alas vimmatusti: hän, Kleophas, oli siis muka "höveli ihminen", muita parempi... Ja tätä Kleophas oli hävennyt...

Nyt, näinä aikoina kiinnostivat hänen mieltään aivan ihmeellisesti nuo lapsuudenaikaiset kaskut Viksarista ja se tapaus siellä markkinoilla.

Käsittääkseen koko tämän pulman ei tarvinne, sivumennen sanoen, olla mikään älykäs lukija, vaan ainoastaan kuulua sellaisiin, joille astraali-, mentaali- ja fyysilliset tasot jne. ovat vakavia asioita, tai niihin, jotka pitävät nykyaikaa lähestyvänä Harmageddonina, henkien taistelun kärkijoukkojen alkukahakointina, ja siis mahdollisena, että rienaaja saattaa mennä ihmisiin; taikka kuulua vain niihin, joiden vakaumuksen mukaan meidän on vaarallista joutua huonoon seuraan, tässä tapauksessa siis Sorsimon. – Ei; sillä tällaisetkin lukijat, ja ennen kaikkea he nimenomaan, muistavat, mitä eräässä alkupakinassani oli tapahtunut taivaassa, nimittäin, että Kleophas Leanteri oli jätetty pahan vieteltäväksi.

Tämän Kleophas aavistikin, mutta liian epävarmasti; hän vain tunsi, että hänen sielullinen kehityksensä oli alkanut mennä hiukan kieroon...

Ja kun meidän ihmisten yleensä lienee vaikea myöntää omia vikojamme, tunnustaa itseämme, omaa olemustamme syypääksi onnettomuuteemme, vaan sysäämme mieluummin pahuutemme lähimmäistemme hartioille, niin teki myöskin Kleophas Leanteri samoin, – toistaiseksi kylläkin melkeinpä tietämättään. (Tästä näemme, ettei se oikea Viksari taivaassa suinkaan aiheetta epäillyt meidän Kleophas Leanterimme ehdotonta hurskautta, kun väitti, että sen laatu nähtäisiin sitten vasta kun se jätettäisiin alttiiksi kokeilulle ja kiusaukselle.) – Ja nyt, kun Kleophas ei löytänyt muita syyllisiä katkeruuteensa, ihmisepäilykseensä ja -halveksintaansa, valitsi hän syylliseksi – ystävänsä Sorsimon! Hän syytti mielessään Vihtori Sorsimon skeptillisiä pakinoita, hänen ainaista haluaan arvosteluun, – hänen pelkkää hymyäänkin; ne kaikki olivat johtaneet hänet ajattelemaan tällä tavalla, tehneet hänet näin levottomaksi... Älykkäät lukijat ovat huomanneet, että Kleophas oli jo alussa, Parisissa, tavallaan hiukan pelännyt Sorsimoa ja että hän myöhemmin Krokelbyssä oli välisti kartellut hänen seuraansa. – Nyt hän tunsi joskus, – tosin häpeäkseen, – melkeinpä vihaavansa tuota miestä, joka ei kuitenkaan ollut koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan päin vastoin koettanut täyttää hänen kaikki arimmatkin toivomuksensa... Mutta Sorsimon skeptillisyys! Hänen itsekkäältä tuntuva yksinäinen rauhansa, hänen, jolla oli sellaiseen varaa: olihan Sorsimolla tilaisuus eristäytyä, hän oli rikas, hänellä ei ollut perhettä... Hän oli kiusallisella tavalla ikäänkuin turisti, joka valmistautui matkustamaan tästä maailmasta pois. Mutta tuo nyt ei soveltunut toiseen ihmiseen, Kleophaaseen, jonka täytyi mielestään täällä taistella, selvitä... elää...

Niin pitkälle meni Kleophaan vastenmielisyys Sorsimoa kohtaan, että kului kerrankin kokonaista kolme viikkoa, joina Kleophas kieltäytyi hänen seurastaan, – melkein samoin kuin tungettelevan Tommolan. Hän torjui Sorsimon lähentymiset ja telefonipuhelut kaikenmoisilla verukkeilla: hänellä ei ollut koskaan aikaa, vaikka sitä hänellä juuri olikin!

Mutta jos meidän maapallomme on pieni, niin Krokelbyn kylä on siinä vähemmän kuin mikroskooppinen, ja niinpä Kleophas taas kerran tapasi kaljatehtailijan taluttamassa omin käsin punaista tehtaan hevosta, joka veti rämisevää pullokuormaa kapealla tehtaan tiellä, jonka lumisade oli sotkenut niin, ettei sitä edes hevonen erottanut. Sitten Sorsimo vei hänet ystävällisesti pyytäen kotiinsa.

Kleophas oli siellä jäykkä, melkein pöyhkeältä vaikuttava. Mistä nyt jutella? – Mutta sitten johtui hänen mieleensä, kun hän sattui katsahtamaan kaljatehtailijan kirjahyllyihin, se Viksari-satu, jota hänen isänsä oli hänelle kertonut tai luultavasti lukenut eräästä kirjasta, – satu, joka oli niin omituisesti viime aikoina vaivannut hänen päätänsä. Sitä ei hänen omissa kirjoissaan ollut: hän oli koonnut yhteen kaikki lapsuutensa harvat kirjat, ja se puuttui niistä, minne lienee joutunut... Mutta ehkäpä se olisi Sorsimolla, jolla oli eräitä vanhojakin painoksia. Kleophas Leanteri kysäisi nyt tuota hänelle niin tärkeää kirjaa.

"Jaha, 'Viksari eli piru pullossa'?" vastasi Sorsimo. "Miksi sinä sitä tahdot? – Kyllä sen pitäisi olla täällä, onhan se minun kaimanikin..."

Hän laskeutui polvilleen permannolle ja alkoi penkoa kirjastonsa luukuilla suljettavia alahyllyjä, väänsi kirjoja esille, ja löysikin viimein vihkosen, josta karisteli paksua pölyä. Sen haalistuneessa kannessa oli kaksi pientä pullonkuvaa. Sorsimo sanoi:

"Tässä se on. 'Palanderin kirjapainossa, Porissa 1866.' – Muistaakseni lapsellinen satu, kuten varmaankin tiedät... Aihe muuten kansainvälinen, – niinkuin senkin tietänet. Arabialaisissa saduissa kerrotaan kalastajasta, joka löysi meren rannalta pullon, jossa asui jonkinmoinen demoni; se henki lupasi ja antoi kalastajalle monta hyvää, mutta vaati palkkioksi hänet itsensä, veti hänet syvyyteen. – Myöhemmät kirjailijat ovat käyttäneet samaa aihetta: esim. Kellermann vertailee eräässä romaanissaan sankarinsa piintynyttä ajatusta, fiks-ideaa, tuollaiseen pullon-henkeen: kertoo, että ihminen saattoi komentaa ajatuksensa takaisin sielunsa syvyyteen, niinkuin pullon henki ajettiin takaisin pulloon, mutta sitten, lopulta, se pikku kummitus ei enää totellutkaan, vaan oli kasvanut jättiläiseksi ja komensi omistajaansa; jotakin sellaista. – Kansainvälistä yhteisperintöä tämäkin suomalainen satu, joka muuten ei olekaan suomalainen, vaan suomennos luullakseni jostakin saksalaisesta. – Muuten muistan lukeneeni mm. eräästä Wallensteinin suosikista, siis 30-vuotisen sodan ajalta, – että hänellä oli samantapainen haltija, jonka hän sulki aina yöksi pulloon... – Mutta kas tässä lisää", jatkoi Sorsimo, siepaten ylähyllyltä ranskankielisten kirjojensa välistä kaksi pientä ja haalistunutta vihkoa, joiden kansissa näkyi olevan Parisin kuva, kupoleja, torneja, Notre Dame, riemukaari y.m. "Tässä jatkoa siihen, mitä tunnut haluavan: Le diable boiteux, tekijä Le Sage, kuten tiedät. Tai... tunnetko kirjan?"

Kleophaalle valkeni nyt, että hän oli lukenut siitä jotakin kirjallisuushistorioista:

"Eikös siinä kuljeteta päähenkilöä yli kaupungin kattojen, näytetä hänelle ihmisten asuntoja niinkuin – zoologin linnunmunalaatikkoa, josta kansi avataan?" kysyi hän.

Siksikö hän, Kleophas, itse oli samalla tavalla katsellut ihmisiä? Ainakin kuvitellut tunkeutuvansa ihmisten asuntoihin, esim. arkkitehti Örnellin?

"Juuri niin", vastasi Sorsimo. "Siinäkin paholainen ilmestyy sankarille pullosta... Ja koska olet kiinnostunut tuosta suomalaisesta teoksesta, joka on kädessäsi, niin ajattelisin, että tämä ranskalainenkin huvittaa sinua, antaen sinun perehtyä syvemmin tähän kirjalliseen asiaan. Niin, tässäkin tarinassa (samoin kuin arabialaisessa sadussa ja tuossa Kellermannin vertauskuvassa, josta sinulle mainitsin) on aiheena pullo, jossa asuu paholainen; ken saa pullon, sille antaa paholainen kaikenmoista hyvää, mutta maksattaa lopulta lahjansa viemällä hänet 'päin Helsinkiä'. Siis eräänlainen Faust-tarina tämäkin. Kuta kauemmin ihminen pullon omistaa, sitä uhkaavammin henki alkaa vaatia häneltä palveluksistaan kallista korvausta..."

"Hm", virkahti Kleophas Leanteri hajamielisenä, aivan aiheettomasti, "muistatko jotakin: kun sinä siellä Parisissa esittelit itsesi Viksarina, niin sinä – vähän taisit rähjätä minulle, – suoraan sanoen haukuit minua..."

"Mitä? Haukuin sinua?" ihmetteli Sorsimo.

"Niin", nauroi Kleophas, "etköhän oikein peloitellut minua? Että minut lopulta perisi paha... joutuisin hirteen?"

"Niinkö?" ihmetteli Vihtori Sorsimo yhä enemmän. "Niinkö? – Jos sen tein, on se sittenkin mahdottomuus! Kadun sitä: anelen, että se luettaisiin pöhnän tiliin... Eihän silloin tiedä, mitä sattuu puhumaan. Muistan, että haastelin sinulle espanjaakin... ja odotapas... Syyn selitän myöhemmin, – paitsi nyt sitä, että olin juuri tullut Espanjasta: molskataanhan aina vähän sitä kieltä, jota turistina on viimeksi kuultu."

Sorsimo oli tullut hyvin punaiseksi noloudesta; ja siitä päästäkseen hän nyt jatkoi:

"Hm... Ja jos tahtoisit vielä enemmän syventyä tähän tarinaan, niin voisin suositella sinulle edellisten lisäksi erästä espanjalaista kertomusta... Tekijä on muistaakseni jokin Gevara tai Guevara... Elänyt 1600-luvulla. Hänen kertomuksestaan on tämä Le Sagen juttu (muuten ikävä) plagiaatti, jota seikkaa Le Sage itsekään ei kiellä. – Sen saisi kai yliopiston kirjastosta, olen sen sieltä itse aikoinaan lainannut... Hm... peijakas: mitä tulee siihen, että sillä tavoin tervehdin sinua siellä räyhäävässä De Domessa, niin se johtunee juuri tästä kirjasta. Kuinka osuitkin juuri siihen? Mutta selitykseni näet ehkä itse oikeaksi, jos Le Sagen kirja huvittaa sinua niin paljon, että haluat sitä katsella..."

Kleophas Sampila meni Sorsimon luota heti asuntoonsa lukemaan näitä kahta lainaamaansa kirjaa.

Ensin suomalainen, eli tuo suomennos. Kun hän sitä aloitti, herätti se heti hänessä vanhanaikaisella, kömpelöllä suomen kielellään eräitä suloisia lapsuudenreminisenssejä, – ja sai hänet samalla hätkähtämään eräällä lauseella, joka tuntui hänestä enteelliseltä. Tuossa pienessä kirjassa eli vihkosessa nimittäin luki: "Kun kerran ollaan pahan vallassa, niin piukalla siinä ollaan ennenkuin irti päästään... Tämän saatte itse nähdä Huvihartun elämänvaiheista..."

Sitten alkoi kertomus:

Huviharttu oli "nuoren kauppiaan nimi Saksan maalla", – kauppiaan, joka "rikkaaseen Veneetian kaupunkiin tultuaan" eräässä ravintolassa kohtaa espanjalaisen, joka myy hänelle "vähäiseen lasiin eli pulloon suljettuna pienen, peljättävän olennon, jota kutsutaan pahuudeksi eli Wiksariksi". Se olento oli sellainen, että hankki omistajalleen tilaisuuden "saada rahaa joka hetki ja vieläpä joka minuutti" niin paljon kuin tämä ikinä halusi, mutta siitä (joka "pulppi" pullossa ylös ja alas) ei päässyt vapautumaan muuten kuin myymällä sen ostohintaa halvemmalla toiselle; jos tämä ei onnistunut, vei paholainen omistajansa helvettiin. – Espanjalaista, joka pullon Huvihartulle myi, ei se liene "varsin onnelliseksi saattanut", koskapa hän viimein meni jouhipaitaan pukeutuneena luostariin. Ja huonosti kävi Huvihartullekin: "Helposti arvaa hänestä tulleen jumalattoman, sekä hänen pian unohtaneen kaikki hyvät avut"; hän viettää surkean huonoa elämää. Mutta katuu, ja vapautuakseen pullosta hän viskaa sen kauas mereen... Mutta mitä vielä: pullo ilmestyy takaisin hänen taskuunsa, Wiksari kiipeää ulos sen suusta, mustana miehenä, joka "ehtimiseen räpäköitteli siivillänsä" ja uhkasi omistajaansa "iäisellä piinalla..." Omistaja myy nyt pullon parista kolikosta eräälle toiselle, antaapa vielä rahatkin vaivaisille; mutta se ostaja puijaa hänelle pullon takaisin! – Hän myy sen vieläkin toiselle, kaikkein pienimmästä rahasta mitä on olemassa: se tulee kiusallakin takaisin hänen taskuunsa. Hän menee epätoivoissaan sotaan, mutta pullon henki estää hänet kuolemasta. – Pullo ryöstetään häneltä: mitä vielä, pullo ilmestyy yhä vain takaisin hänelle. Hän koettaa rikkoa sitä: hän kuulee vain ilkkuvan naurun pullon sisästä, joka ei mene rikki. – Viimein eräs "ratsastaja veripunaisessa puvussa" neuvoo hänelle keinon, miten hän saisi pienintäkin rahaa pienemmän rahan, jolla voisi ostattaa itseltään pullon, nimittäin lyöttämällä väärää rahaa! Niin onneton Harttu tekee ja saa siten viimeinkin itsensä vapautetuksi pullosta. Hän oli siis nyt vapaa, "mutt'ei iloinen... Iloiseksi ja vapaaksi tuli hän vasta, kun Jumala kuoleman kautta hänet vapautti."

Näin päättyi "Wiksari eli piru pullossa", tuo vihkonen, jonka takakannessa muuten oli kolmimastoisen laivan kuva, joka nyt sekin palautui Kleophaan mieleen, niinkuin yleensä lapsuudenmuistot, kun niihin eräällä iällä kosketaan.

Mutta tämä kirjanen vaikutti Kleophaaseen keventävästi: tässä siis oli selitys, miksi hän oli Parisissa näkevinään pullosta nousevan tuollaisen pikku paholaisen: hänen alitajunnastaan oli herännyt, noussut pinnalle lapsuudenaikaisia kuvia. Tuo pikku-ukko oli siis ollut aivan luonnollinen asia, ei mikään ihme! Se oli johtunut muinaisista kertomuksista ja siitä tapahtumasta pikkukaupungin markkinoilta; asioista, jotka hän oli välillä täysin unohtanut. Mutta ne olivat vaikuttaneet häneen pienenä.

Niin, tämä tarina, johon hän nyt näin myöhäisellä iällä tutustui uudestaan, oli tehnyt paljon syvemmän vaikutuksen kuin miksi hän sitä luuli. Sen saamme nähdä: totuuden, jonka älykkäät metafysiikkaan kiinnostuneet itsestäänkin aavistavat.

Sitten tarttui Kleophas toiseen Vihtori Sorsimolta lainaamaansa kirjaan, nimittäin tuohon Le Sagen Ontuvaan paholaiseen. – Jo eräät kirjan alkurivit kummastuttivat Kleophasta mitä suurimmasti:

"– – – enfin, il était prés de minuit lorsque Cleophas Léandro Perez Zambullo sortit par une lucarne", jne.

Mitä ihmettä! Kleophas hätkähti, hänen hiuskarvansa nousivat pystyyn. Sillä: Cléophas Landro: nämähän olivat hänen omat nimensä!

Ne olivat hänen nimensä luonnostaan! Hänen vanhempansa olivat ne antaneet hänelle.

Ja lisäksi: Petrinpoika, Pereziä muistuttava...!

Entä vielä lisää: Zambullo ja Sampila! Kleophaan ihmetys kasvoi suunnattomaksi... Hän ei tietänyt, mitä ajatella!

Sitten, pitkän, pitkän miettimisen jälkeen, hänen päässään valkeni taas eräs seikka, jonka hän oli unohtanut niinkuin nämä tarinatkin Viksarista. Nimittäin, että hänen sukunimensä oli muutettu... Kuinka hän sen oli unohtanut? Se oli vain jäänyt pois hänen mielestään, vaikka hänen vanhempansa olivatkin toisennimisiä. Niin, hiukan noloa: hänen isänsä oli ollut Nölliäinen: ei suinkaan imartelevaa. Nölliäinen kuin Nölliäinen. – Muutoksen oli ehdottanut lyseon ranskan kielen opettaja, hieman irvileuka, rehtorille, ja sitten oli sukunimi ilman muuta sievistetty, – jopa jätetty siihen kielivirhekin. Kleophas Leanteri huokasi: tämä oli enemmän nöyryyttävää kuin harmillista, tämä, että poikaselle työnnettiin uusi nimi, jossa hänet muutettiin melkeinpä – kaviaariksi!

Ja: liitettiin hänet ikäänkuin – minkä pullosta nousseen paholaisen oppilaaksi! Sillä kun hän nyt alkoi ahmia Le Sagen kirjaa, ikäänkuin jotakin omaa suku- eli kohtalonkirjaansa, niin yhä syvemmin hän kummastui, että siinäkin päähenkilölle (ylioppilaalle, joka rakastajattarensa sukulaisia paetessaan pujahti sisään kattoikkunasta erään tiedemiehen lukukammioon, jossa salaperäinen ääni pullosta aneli, että ylioppilas vapauttaisi hänet tästä vankilasta, johon taikuri oli hänet sulkenut; jolloin ylioppilas päästikin pullosta tuon demonin, joka oli muuten sama, josta, mikäli Kleophas kirjallisuushistorioista muisti, on niin paljon tarinoitu, Agrippasta Runar Schildtiin asti), niin, nyt forstmestari kummastui yhä syvemmin: aprikoi sormiaan purren sitä, että kirjassa tuo henki lupasi näyttää vapauttajalleen kaiken, mitä maailmassa tapahtuu, paljastaa hänelle ihmisten viat, tehdä hänet muka "vielä valistuneemmaksi kuin itse Sokrates..."

Sitten henki vaati, että vapauttaja tarttuisi hänen viittansa helmaan, ja vei hänet ensiksi San Salvadorin kirkon torniin Madridissa... Sieltä edelleen yli kattojen... Poisti taloista katot, niin että kuljetettu näki sisälle, mitä ihmisten kodeissa tapahtui, aivan "kuin piiraan kuoren sisälle, joka leikataan auki"; näki ihmisten elämän, riidat, taistelut, – syyt niihin...

Yleensä tämä oli ikävä, huonosti kirjoitettu kirja; ikäänkuin tilapäisten rahojen hankkimiseksi hätiköity, kaksiosaiseksi venytetty jännä följetongi.

Mutta Kleophaalle kohtalokas seikka: hän näki nyt itsensä kurkistelemassa ehdoin tahdoin ihmisten asumuksiin ja heidän sieluihinsa, samalla tavoin kuin tuo hänen kirjallinen kaksoisolentonsa Zambullo. Kiusallinen Zambullo, joksi hävytön ranskan kielen opettaja oli hänet tehnyt...

Ja vieläkin kohtalokkaampaa: siinä tiedossa, että hänestä oli lapsena ilveillen tehty tällainen Zambullo, oli hänelle jotakin fatalistista, – niinkuin siinä, ettei Huviharttu millään päässyt irti pahastahengestä.

Mitäpä siitä: kun ei kerran päässyt, niin ei päässyt.

Tätä asiaa täytyi Kleophaan kuitenkin yhä edelleen ajatella, huolimatta siitä, että hän oli voinut selittää ulkonaisen pikku-ukon niin luonnollisella tavalla. – Niinpä hän nyt halusi lisää samanlaisia tarinoita, vaikka viimeinen niistä, Le Sagen Ontuva paholainen oli, kuten sanottu, kuiva, – melkein pelkästään hajanaista, detaljimaista rikosten luetteloimista. Mutta tämä tutkimusinto teki Kleophaan suorastaan vilkkaammaksi: tuntui kuin se olisi herättänyt hänessä eloon jotakin toimeliaaseen vivahtavaa, jopa tuonut hänelle – iloa: suu hymyn-kaarella hän luki Le Sagea... Pelästyi lomaan sitä, oliko hän itse kirjailijan kanssa oikeassa! – Mutta jatkoa hän vain tahtoi, kuten sanottu; tahtoi nähdä, mistä tämä kirja oli se peittelemätön plagiaatti, joksi Le Sage itse sen myönsi.

Hän häpesi mennä tietelemään Sorsimolta jatkoa. Mutta hänen täytyi: siinä koko selitys, niinkuin Jacques Fatalisti väittää, että kaikki, mitä meille tapahtuu, on merkitty kirjoihin "tuolla ylhäällä". Kleophas Leanteri (kohtalon merkitsemä, vaikk'ei hän tästä surullisesta käsityksestään muille hiiskunut) meni siis sittenkin jälleen Sorsimon luo, joka lupasi hankkia hänelle mainitsemansa teoksen erään yliopistonkirjastossa palvelevan tuttavansa avulla. Ja tietenkin hän sen hankki, ystävällisenä ja toimeliaana miehenä, jopa hän toi kirjan itse Kleophaan asuntoon, ja nauroi, kun Kleophas sitten seisoi se kädessä:

"Merkillistä... piruako sinä tällä teet? Eikö se Le Sagen ikävyys sinulle riittänyt? Tämä on yhtä ikävä; juoneltaan jotakuinkin sama ja hengeltään yhtä monotoninen, tämä Guevaran Nilkku paholainen, tämä 'totuuksia ja tarinoita toisesta elämästä' –. Tekijä latelee vain noita 1600-luvulla kaikkein makeimpina pidettyjä rikoksia, nimittäin rakkausrikoksia, ja niistä aiheutuvia miekka- ja myrkkymurhia, jotka sittemmin kadottivat paljon viettelevää kauneuttaan, mutta ovat kylläkin nykyään jälleen tulleet ymmärrettäviksi, luultavasti maailmansodan jälkeisessä rikosrenessanssissa, josta meilläkin näemme alinomaa loistokukkasia: himomurhia, isänmurhia, äidinmurhia; ymmärrät, mitä tarkoitan. Edellisen polven mielestä, johon polveen ainakin minä, ja ehkä vielä sinäkin, vaikka olet nuorempi minua, kuulumme, tuntuvat näiden kaksoiskirjain sankarien näkemykset ja kokemukset raaoilta, mutta ehkä myöskin liian köyhiltä, koska ne ovat pelkästään rakkautta ja murhaa, kun taas me, viimeaikuisten yhteiskunnallisten näkemysten mukaisesti, huomaamme rikosta muuallakin kuin nimenomaan murhissa, näemme siis rikoksen monivivahteisempana, rikkaampana: aivan proosallisissa (porvarillisissa) yhteiskuntapiireissä, ja juuri siellä joskus kaikkein henkevimmissä ihmisissä... Tosin on de Guevarassakin muistaakseni alkeita tähän nykyaikaiseen realistiseen suuntaan. Hauska huomata tuossa vielä melkein keskiaikaisessa kirjailijassa eräitä meille tutun arkisen totuuden pilkahduksia... Annahan kirja tänne..."

Kleophas luovutti hänelle kirjan, Sorsimo selaili sitä, ja alkoi:

"Sallitko, niin mukavuuden vuoksi suomennan sinulle...? 'Me Don Apollo, Jumalan armosta runotarten kuningas, Aamuruskon ruhtinas, Delfoin oraakkelin vapaaherra ja herttua, Parnasson kreivi y.m. y.m. y.m., teemme täten kaikille uskollisille alamaisillemme tiettäväksi uuden kirjallisen seuramme säännöt, joissa määrätään ensinnäkin, ettei kirjailija saa panetella toista kirjailijaa enempää kuin kahdesti viikossa...' – Entä tämä paragrafi: 'Item: que à los poetas satíricos no se les dé lugar en los academias, – että pistelijät on luettava runouden rajojen ulkopuolella oleviin, – bandidos, bandiiteiksi: ehkäpä tämä 1600-luvun letkauttelija – ikävöikin akademiaan! Hauska inhimillinen piirre! – Mutta nyt muistan, että tässä kirjassa on jotakin vielä komeampaa: mesnie furieuse, noitajahti, melkein yhtä suurenmoinen kuin Wilde Jagd Heinen Att Troll-issa: ihmisparkain lakkaamaton juoksu Fortuna-jumalattaren perästä, jonka hovissa filosofit muka saavat kärsiä nälkää: tietysti, sillä satiirikko de Guevara ilmeisesti luuli olevansa filosofi..."

Kleophas näki nyt senkin vaivan, että nilkutti kohtalaisen ranskan kielensä avulla tämänkin Nilkun paholaisen sisällön käsittämiseen.

Näin siis se demoni (huomautan tästä metafyysillisiä asioita harrastamattomille), joka taivaassa vehkeili Kleophaan päänmenoksi ja joka, kun oli saanut luvan käsitellä Kleophas Leanteria, oli siihen tarkoitukseensa käyttänyt mediona ensin varsin viatonta Sorsimoa ja sitten vielä viattomampaa, aivan yksinkertaista Tommolaa, arveli nyt hetken tulleen johdella ihmisuhriaan kirjallisuuden avulla, johdella samaan tapaan kuin hän oli aikoinaan kuljetellut Huviharttua ja de Guevaran ja Le Sagen ylioppilasta. – Tosin Kleophas joskus vielä, kuten sanottu, kauhistui siitä, että hän tuntui saavan maailmasta varsin omituisen kuvan, jolle nämä lapselliset kirjaset julkenivat antaa ikäänkuin lisäväritystä; hän kauhistui ja katui, hän häpesi ja ponnisteli sitä pahaa taipumustaan vastaan. Jopa aavisteli, että juuri nämä kirjaset, nämä lapselliset kirjaset, saattoivat viedä hänet yhä syvemmälle pahaan... Mutta sitä hän vain aavisteli: hän ainoastaan heräsi ("heräsi", kuului sana tuossa Palanderin kustantamassa kirjasessa), mutta nukkui jälleen kuin synninuneen. Heräsi usein siihen kauhistavaan ajatukseen, että hänet oli ennakolta tuomittu näkemään maailma tällaisena, – heräsi "valuen kylmää hikeä, ja tuntui niinkuin sammakko olisi rähminyt hänen rinnallansa" (näin kuvaili samainen suomennos Huvihartun tuskia, ja Kleophas oli nyt – Huviharttu!). Hän koetteli päästä irti nykyisistä käsityksistään: koetteli vapautua "pullostaan"; mutta kun hän "pisti kätensä yönuttunsa taskuun, niin tuli se kamala" – tuo pois heitetty pullo, – "takaisin hänen kouraansa".

Eikö ollut kohtalon-oireellista, että hänen vanhempansa antoivat hänelle juuri tällaiset ristimänimet, jotka olivat aivan samoja kuin sen miehen, jota demoni näissä tarinoissa kuljetteli? Ja eikö aivan ihme, että se irvihammas opettaja oli muuttanut hänen sukunimensäkin: ikäänkuin predestinaatio siitä, että hänestä täytyi tulla tuollainen Zambullo? – Kaikki näytti menevän niinkuin oli ennakolta määrätty... "Hei! hei! ei sinua auta mörinäsi eikä kirinäsi, minun sinä olet!" ilveili tarinassa sairaalle Huvihartulle yksi hänen vuoteensa vieressä olevista lääkepulloista, – juuri se, josta hän ei voinut päästä vapaaksi.

Niin, kyllä Kleophas Leanteri kartteli 'huonoa seuraansa', kaljatehtailijaa. Mutta tämä kohtalo oli määrätty hänelle ylhäältä! – Siksi hän lopulta kuitenkin palasi tyynesti kaljatehtailijan luo, joka muuten ei suinkaan näyttänyt hänelle itseään tungettelevan. Ei, hän oli päin vastoin tullut entistä vähäpuheisemmaksi; hän vain hymyili ja katseli ihmetellen Kleophasta.

Ja kun Kleophas Leanteri sitten eräänä kevätpäivänä (sillä näin pitkälle on aika tällä välin kulunut) tuli Sorsimon asuntoon, sattui siellä seuraava kohtaus eli tapahtui "niinkuin seuraavassa värssyssä luetaan", kuten laulussa Herra Petteri sanotaan:

Tri Kaskas

Nämä "totuudet", jotka Luis Velez de Guevara y Dueñas [El diablo cojuelo, verdades soñadas y novelas de la otra vida, traducidas a esta por L. Velez Guevara. Biblioteca de autores españoles, Madrid 1846-80, 33 osa.] vuosisatoja sitten kirjoitti, nämä kuivanlaiseen protokollatyyliin luetteloidut seikkailut, joista Kleophaan mieleen erikoisesti jäi tuo noitajahti (jopa niin, että se tekisi hänestä aikoinaan jonkinlaisen elävän plagiaatin), ynnä näiden vielä kuivempi kopia, Le Sagen Ontuva paholainen, ne rohkaisivat jälleen Kleophasta hänen hyökkäyksissään, jos vähäpätöisen ja syrjäisen ihmisen mietiskelyä voi sanoa hyökkäämiseksi. Jonkinmoiseksi ylpeydekseen hän nyt nimittäin huomasi, että oli muitakin, jopa historiallisia henkilöitä, jotka ajattelivat samalla tavalla kuin hän! Ja vielä enemmän, ja vielä – kohtalokkaampaa: hän oli ajatellut sillä tavalla kuin he jo ennen kuin oli heidän kirjojaan edes nähnyt. Miten omiaan tällainen oli nostattamaan nöyränkin miehen ylpeyttä. – Kas, ylpeys piileskeli siis sittenkin hänen sydämessään!

Mutta yhä kohtalokkaampaa oli se, että hänen nimensä niin läheisesti muistutti tämän espanjalaisen tarinan ja sen ranskalaisen jäljennöksen sankarin nimeä! Ihmeellistä Kleophaasta! Ja ihme se todella lienee ainakin niistä lukijoista, jotka myöntävät, että maailmassa, saati sitten kaikkeudessa, täytyy olla paljon ihmeellisiä asioita, joita ihminen ei voi ymmärtää. – Etunimet käyvät vielä laatuun: puhumattakaan, että moni meistä on Pietari, Petteri tai Pekka tai Paavali, Paavo tai Paakki apostolien mukaan, taikka Jeremias, Hesekiel, Joel, Nahum (tuskin kuitenkaan Habakuk!) profeettojen nimellä, on sellaisiakin henkilöitä, jotka ovat vaikkapa Napoleoneja: nimenomistajalle rintaanostattavaa...! Mutta Kleophaan sukunimi, tuo niin julkeasti muutettu siitä syystä, että Nölliäinen oli tuntunut ranskan kielen opettajasta liian nololta, oli kaikkein tärkeintä: juuri tämän muutetun sukunimen liittyminen verraten luontevasta sattumasta tulleisiin ristimänimiin, se oli Kleophaalle jotakin salliman määräämää: hänen kai piti ehdottomasti olla jokin Zambullo!

Nyt hän kyllä tiesi, että se pikku-ukko, jonka hän oli Parisissa nähnyt nousevan Kill me quick putelista, oli vain alitajuntaan painuneita ja sieltä viimein pinnalle palautuneita kirjallisia asioita. Se "Viksari" ei ollut ainakaan mikään elävä ihminen...

Mutta se, että hänen mielikuvituksensa pyrkimys tällaisiin näytti nousevan jostakin paljon syvemmältä kuin elävästä ympäristöstä tai ihmisistä, nimittäin hänen aikaisimmasta lapsuudestaan asti (tuo "taikaesine" siellä markkinoilla, hänen siihen aikaan kuulemansa Viksaria käsittelevät sadut, hänelle kasteessa annetut nimet, ja ennen kaikkea se ihme, että hänen sukunimensä oli muutettu Sampilaksi), – se yhdisti Kleophaan mielestä hänet johonkin auttamattomaan, josta tuntui turhalta koettaa "rimpuilla" vapaaksi, enempää kuin Huvihartun päästä vapautumaan pullostaan...

No niin, koska tämä kaikki oli ikäänkuin "tuolla ylhäällä kirjoihin merkittyä", kuten Jacques Fatalisti sanoo (hän, jolle kapakat, porttomaiset naiset, pyövelin hevonen, koirat ja kissat ovat "tuolla ylhäällä kirjoitettuja" kohtalontekijöitä!), niin antoi Kleophas sitten kehityksensä verraten vastustelematta mennä siihen suuntaan, jota hän ei voinut auttaa. Antoi itsensä yhä ankaroitua ainakin yhteiskunnan huipuilla seisoville, vaatien heiltä ehdotonta kovuutta itseään kohtaan, kieltäytymistä. Ainakin heiltä, – jos hän talonpojille myönsikin itsekkyyden oikeuden... ikäänkuin joillekin – eläimille: no, näin kyynillisesti ei hän ajatustaan ilmentänyt Sorsimollekaan. – Ja myönsipä hän keskisäädyllekin jonkinlaisen oikeuden moraalin sekavuuteen, koska se ei ollut päässyt tarpeellisessa määrin osalliseksi "tiedosta": tieto oli hänelle moraalia. Mutta kuta ylemmäksi hän oli joutunut katselemaan, sitä enemmän hän vaati: onnellinen sieluntila! Ehdoton varmuus jostakin asiasta: uskoa!

Kerran kaljatehtailijan ylelliseltä näyttävässä, mutta verraten askeettisessa kodissa ei Kleophas mitenkään jaksanut olla aprikoimatta:

"Tunnustan ikäväkseni, jos nyt tällaisen vähäisen yksilön tunnustuksilla on mitään 'tärkeyttä', että entinen käsitykseni henkisen työn tekijöistä, kuten heitä sanotaan, tai 'kulttuurinkukkasista', kuten nimitys myöskin kuuluu, tuntuu minusta nykyään lapselliselta. Sillä minä – kaipaisin ihannetta..."

"Ihannetta", toisti Vihtori Sorsimo, "se on 80-luvun tyypillisimpiä sanoja, tuon ajan, jonka myöhäisvesoja minäkin olen, – jonkinmoinen äpäräheinä siitä ajasta..."

"Äpäräheinä? Sanot tämän melkeinpä pilkallisesti", moitti Kleophas.

"No, itse heinä sitten: aatteita, ihanteita, jotka kasvoivat hyvin hedelmättömässä maassa. Näemmehän nykyaikaan, miten kaikki silloiset aatteet ovat lakastuneet: kansojen keskinäinen ystävyys, rauhanaate, esperanto, raittius, inhimillisyys, kaikki... Niille nauretaan nykyisin: ne ovat jotakuinkin pelkkää heinää..."

"Mutta täytyyhän ihmisillä olla joitakin ihanteita!" huudahti Kleophas. "Ilman niitä ei ihminen voisi elää...! Jotakin täytyy hänellä olla toivossa."

"Täytyy, tietenkin täytyy", myönsi Vihtori Sorsimo lyhyesti. Ja Kleophas jatkoi:

"Ihanne: se on jotakin – ihanaa!" Tämä huudahdus sai hänet muistamaan tuon rouva Hotin sukulaisnaisen, joka huusi aina kaikesta, lastenrievuista, ja vaikkapa kirpun kiinnisaamisessa: "Ihanaa" eli "ihahaa!" jollaiseksi se huudahdus oli Kleophaan mielessä vääntynyt. Mutta tämä kriitillinen ajatus haihtui heti hänen mielestään, ja hän jatkoi: "Olisi ihanaa nähdä mies, jonka nöyryys, terveys..."

"Olisi aivan rajatonta", keskeytti Sorsimo.

"Niin, mies, joka ei esimerkiksi työntäytyisi yhteiskunnassa kaikkialle tai niin moneen paikkaan eli tehtävään kuin suinkin pääsee, ja siten riistäisi toisilta ehkä viimeistä leipämuruakin..."

"Ajatellen, että ainoastaan hän itse niihin pystyy", selventeli Sorsimo Kleophaan katkailevaa ajatusta, ja alkoi kaivaa kirjahyllyltään esille jotakin kirjaa, löysi sen ja ryhtyi sitä selailemaan, kuitenkin katsahtaen vähän väliä kohteliaasti Leanteriin ja yhtyen juttuun.

"Niin", sopersi Kleophas... "Olisi ainakin ihanaa nähdä jossakin ihmisessä, jolla on tosin vähäiset lahjat, mikä ei liene vika, vaatimattomuutta, joka ei olisi pelkästään..."

"Irvinaamio", hymähti Sorsimo, ja laski kirjan polvelleen.

Kleophas se vain jatkoi:

"Nähdä ihminen, joka olisi uskollinen nuoruutensa aatteille..."

"Muustakin syystä kuin kateudesta: ajattelet kai nyt mestari Oinolaa?"

Kleophas nyökkäsi päätänsä:

"Alentaakohan, madaltaa, paaduttaa vanhuus yleensä meidät...? Tekee ahnaiksi kaikelle, ja juuri niinä ikämme päivinä, jolloin meidän pitäisi alkaa luopua kaikesta maallisesta..."

"Sen se yleensä tehnee", vastasi Sorsimo ja – haukotteli.

"Mutta uusi nuoriso aina nousee tilalle!" huudahti Kleophas. "Se jatkaa lipun kantamista korkealla..."

"Puhutpa kuin Norjan 80-luvun miehet, nuo meidän henkiset kasvatti-isämme, esim. Ibsen. Tuo 'lipunkantaminen'..."

"Tarkoitan aatteiden, kaiken jalon ja kauniin, kehittämistä, – siis lipunkantamista, – rohkeasti, terveesti, omaa itseään muistamatta..."

"Siihen tässä pyrinkin, kun otin esille tämän kirjan", keskeytti Sorsimo. "Siitä hyvin yksinkertaisesta ulkonaisesta pakosta, että muudan nuori, tervehenkinen puhuja, jos niin voi sanoa, tulee pian tänne minua tapaamaan. Tri Kaskas. Tunnetko hänet? Tässä on eräs hänen hienoja teoksiaan."

"Tunnenko!" huudahti Kleophas Leanteri. "Nuori, voimakas Kaskas. Tottahan hänen tuntemisensa kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin. Kaikkein huomattavimpia puhetaitureita. Niin, sain äskettäin omin korvin kuullakin häntä, nimittäin siellä Kalevalaseuran illallisilla, jotka pidettiin tuomari Kokolle. Tosin seisoin vain oven takana toisessa huoneessa. Sillä kertaa se tuntui kylläkin hieman ontolta, mutta luultavasti, ja varmasti, se oli tilapäinen, tai Kaskas väsynyt. Mutta yleensä hänen puheensa, jotka ovat ilmestyneet painettuina kokoelmina, ovat erinomaisia. Olen niitä hankkinut, vaikka ne ovatkin hiukan kalliita minulle..."

"Tavallaan loistopainoksia, ja nykyajan kustannushommat ovat kalliita..."

"Olen lukenut sanomalehdistäkin, mitä suinkin olen Kaskaalta niissä nähnyt. Missä hän nykyään vakinaisesti elelee? Kierteleekö hän edelleen puhujana siellä täällä?"

"Eiköhän, kunnes yliopistossa avautuu hänelle jokin aukko", arveli Sorsimo. "Oppineiden täytyy meidän aikanamme, jolloin ei ylioppilaslakki eikä edes tohtorinhattukaan riitä kolehtihaaviksi, jollaisella ennen muinoin sai hyvin helposti rahaa, – heidän täytyy tällaisena odotusaikanaan elätellä henkeään minkä milläkin."

"Se on vahinko, kun on kysymys Kaskaasta", sanoi Kleophas Leanteri. "Miten hänen kielensä on loistava: niin täydellinen, ettei pari vuosikymmentä sitten saatettu suomesta sellaista uneksiakaan. – Ja puhujana: ei-poliittisena puhujana, – sillä hän pysytteleiksen ihanteellisesti yleisasioissa, korkeammalla puolueita, mutta on kuitenkin isänmaallinen, silti ymmärtäen köyhienkin kansanluokkain mielialan, – niin, puhujana hänessä on suurta hartautta, melkein uskonnollisuutta, ainakin sikäli, että hän myöntää kehityksemme voivan jatkua jollakin tavoin haudan tuollakin puolella... Hän on miehekkäässä rohkeudessaankin nöyrä, puolustaessaan tasapuolista inhimillisyyttä... Hänessä on jotakin erikoista ajatuksellista kuulautta. Ja mikä terveys!... Kuin raikas tuuli tuntureilta!"

Tämän tiradin loppuessa Sorsimo sanoi:

"No niin, – hänen pitäisi aivan kohta tulla tänne. Alakerran rouva kertoi, että hän oli käynyt täällä jo eilen, kun olin kaupungissa... Käynyt kaksikin kertaa, tai – kahlannut, sillä tiet ovat täynnä upottavaa lumisohjoa. – Kuului muuten ilmaisseen, että olisi halunnut nimeäni vekseliin... vain muutaman sadan paperi. Sain tänä aamuna kirjeen, että hän tulee tänään uudestaan."

"Niin, sinä olet niin auttavainen... taiteilijoillekin", sanoi Kleophas Leanteri.

"Kuulehan", virkahti Sorsimo melkein vihaisesti, "älähän taas puhu päättömiä! Halkokauppiaat pitävät ehkä suurenmoisena, jos ostavat pari vaivaista taulua, joita eivät tunne tarvitsevansa. Samoin en minäkään ole ostanut monta, eivätkä ne, joita olen ostanut, maksa paljon mitään, sillä parhaat taiteilija-parat ovat köyhiä... Muuten pidänkin joitakin roposia tavallisille tarvitseville tärkeämpinä kuin taiteelle... No niin..."

Syntyi hiljaisuus. Sorsimo alkoi jälleen selailla tohtori Kaskaan kirjaa, lukien siitä sitten ihastuneena ääneen eräitä lauselmia, jotka olivat ihmeen muotokomeita, kalskahtavia, terveitä, kuten hän vilpittömästi myönteli Kleophas Leanterin huudahduksiin, jotka olivat vieläkin ihastuneemmat kuin hänen.

Lieneekö kulunut puoli tuntia, niin oveen arasti koputettiin. Mutta tulija ei ollut vielä tohtori Kaskas, vaan jokin pitkä ja vaaleaverinen mies, jonka Sorsimo esitteli taiteilija Igelströmiksi. Hän toi Sorsimon nähtäväksi pari kaunista kameeta, joista toinen esitti Marjatta-neitsyttä, ja norsunluisen savukeholkin, johon oli leikattu lempiviä sikoja. Sorsimo ei niitä töitä kuitenkaan voinut ostaa, koska sanoi mielestään omistavansa tarpeeksi tätä laatua, mutta lupasi mennä tarjoamaan niitä Mikael Reineckille; taiteilija itse oli ilmeisesti hyvin kaino, koskapa asettui aivan nurkkaan ja käänsi puhutteluihin vastatessaan aina kasvonsa seinään päin, ikäänkuin katsellakseen Goyan piirustusta Lentävää koiraa, joka oli hänen vieressään. Ja sitten tohtori Kaskas tuli. Igelström aikoi lähteä pakoon, mutta Sorsimo sai hänet jäämään. – He kaikki näkivät tohtorin tulevan tuolla huvilamäen alla, hän talsi syvää lumisohjoa ruskeissa puolikengissä ja päällystakissa, joka oli melkein yhtä vaalea kuin lumi. – Nyt hän soitti hermostuneesti ovikelloa, vaikka ovi ei ollut lukossa, soitti monella nopealla ja kiivaalla nykäisyllä. Ja sitten hän törmäsi sisään. Kalpeat kasvot sinersivät vilusta, kengät olivat tulleet märkyydestä melkein mustiksi, ne litisivät vettä ja jättivät pikku lammikot nojatuolin eteen, jossa hän sitten, kun toiset vieraat oli hänelle esitetty, vuoroin istui, hyvin tuolin reunalla, niin että tuoli kiikkui kuin keinutuoli, vuoroin hypähti siitä kävelemään ja kierteli, juoksi edestakaisin. Hänen kasvonsa, jotka pysyivät edelleen kalpeina kuin liitu, olivat säännölliset, soikeat; tukka pikimusta ja sakeakiharainen kuin neekerin: joskus nähty "suomalainen rotutyyppi", kuten Sorsimo varmaankin olisi sutkauttanut. – Tohtori Kaskas alkoi melkein heti puhua henkisen työn tekijäimme kurjasta asemasta: entisille kuvernööreillekin, venäläisten saappaannuolijoille, niin, isänmaanpettureille, oli annettu neljänkymmenentuhannen markan eläkkeet, mutta varaton tiedemies, joka valvoi yönsäkin ottaakseen kuin perhonen kukasta sekä menneisyyden että nykyajan ikuisista aatteista parhaan ekstraktin, jonka voima ei väljähdy milloinkaan, – tiedemiehen täytyi meillä kärsiä nälkää. "Minä en voi elää alle kahdeksankymmenen tuhannen vuodessa", sanoi tohtori Kaskas; "ja minä vaadinkin, suorastaan näyttääkseni esimerkkiä ammattiveljilleni, teoksistani oikean maksun". Hän luetteli teoksiaan, joista "Yliluonnollinen tietämys" oli tuottanut hänelle niin ja niin paljon. Seuroilta ja liitoilta hän otti luennoistaan niin ja niin paljon ja tunsi sellaiset palkkiot ansainneensa, koska se ja se filosofian ja sosiologian professori oli lähettänyt hänelle nimenomaan siitä tai siitä kirjasta mitä ylistävimmän lausunnon: "Kuulkaas, tuokin vanha koira, joka muuten aina imartelee meitä nuoria, tai yleensä on kalvanut minuakin salaa, kun ei uskalla julkisesti, nyt hän viimeinkin tunnustaa kirjeellisesti nimeni. Tästä alkaen minä lisään palkkiovaatimuksiani: pitäkööt kustantajat paremman huolen reklaamista, niinkuin minä työstä, niin teokseni kannattavat..."

"Aivan niin", myönteli Sorsimo. "Mainos merkitsee nykyään kohtalaisen paljon: sen ovat meidänkin kynäilijämme viimein oppineet ulkomailta, kai etenkin Ranskasta."

"Niin, se on hyvin tärkeä puoli", sanoi Kaskas. "Mutta nyt minulla ei ole aikaa, minulla on kiire. Kuule, Viksari ystäväni, minä olen käynyt täällä, kuten kirjoitin, jo kaksi kertaa eilen. Sinä, joka olet minulle kuin toinen isä", sanoi hän mairittelevasti, "minä tarvitsen apuasi, enhän ole sinua koskaan vaivannut..."

Sorsimo purskahti nauruun. – Tohtori Kaskas jatkoi nopeasti, näyttäen vähän vihaiselta ja ikäänkuin antaen ultimaatumin:

"Minä tarvitsen ehdottomasti kahden tunnin päästä, ennen kuin pankit suljetaan, tuhat markkaa." Ja vaalean päällystakin taskusta tuli esille vekselilomake.

Sorsimo näytti epäröivän. Tohtori Kaskas jatkoi:

"Minä... minä... Minun pitää saada ostaa sormus... Hän tahtoo sitä..."

"Jaha, kihloissako?" kysyi Sorsimo. "Onnea! Onnea ja – paljon kauniita lapsia!"

"Lapsia?" toisti tohtori Kaskas hämmästyneenä. "Lapset... niin... jos minulla olisi poika, niin hän... mutta – kihloihin minä aion, eikä hän suostu, ellei saa erästä kaunista jalokivisormusta. Loistavan sinisiä safiireja... näin sen antiikkikaupassa... hän vaatii nyt sitä, se voi tulla myydyksi tänään: minun täytyy saada rahat heti!"

"Jaha... Mutta mikäs kihlattu se nyt on niin kiivas? Tarkoitan, niin malttamaton?" kysyi Sorsimo. "Ja korusormus? Kultaisiahan kihlautuneet tavallisesti käyttävät."

"Mikä? Niin, tavallisesti... – Mutta minä pidän siitä sormuksesta, ja hän pitää. Se sopii hänen pitkiin, valkoisiin pianistinsormiinsa..."

"Jaha, hän on taiteilijatar", sanoi Sorsimo. "Mikäpä siinä: eräät taiteilijattaretkin keittävät erinomaisesti, jopa paremmin kuin porvarisrouvat."

"Keittävät!" huudahti tohtori Kaskas. "Ei, – ei hän keitä..."

"Esteettinen rouva..."

"Rouva?" huudahti Kaskas jälleen.

"Niin, neiti, josta tulee rouva."

"Sinä et ymmärrä oikein... tätä asiaa", sanoi tohtori. "Hän on pianisti... Untamo Riekki."

"Untamo Riekki?" ihmetteli Vihtori Sorsimo. "Untamo... No niin, nämä nykyaikaiset ristimänimet... Sellaiset kuin Hermo Sairanen tai Mielo Puolanne ymmärtää hyvin, mutta esim. Ahti ja Loimi ja Lahja jne... Tarkoitan: käytetäänkös Untamoa naisen nimenä?"

"Hän on mies!" huusi Kaskas, ja hiukan vaahtoa ilmestyi hänen suupieleensä. "Ihana olento!"

"Mies, jonka kanssa sinä kihloihin?"

Syntyi hiljaisuus, vain Igelström nurkassa kurahti, peittäen turpeat huulensa kämmenellään.

Oltiin tuokio vaiti, sitten Sorsimo sanoi:

"Ja sellaisiin asioihin sinä luulisit minun pistävän nimeni?"

Tohtori Kaskas ryntäsi pystyyn. Hän näytti aikovan karata kurkkuun Sorsimoa, joka hymyili säälivästi, hän puhui jotakin sekavaa Leonardo da Vincistä ja Beltraffiosta, Wildestä ja lord Douglasista, niin, Rollandista ja Panait Istratista (paitsi nyt Sokrateesta ja Alkibiadeesta), puhui nerojen oikeudesta ja sairaudesta, josta heidän neroutensa johtui. Sorsimo vain myhähteli, hän työnsi vekselilomakkeen pois. Silloin tohtori Kaskas hyökkäsi ulos, paiskaten oven kiinni niin että paukahti:

"Haista p-ska!"

"Haist' itte, ei siitä tikkuja mene omaan nenääsikään!" ennätti Sorsimo vastata. Ja sitten hän nauraa hyrisytti Ingelströmille ja Kleophaalle: "Varsin yleinen vastatodistus meillä. Kas, kas, eipäs tämä Kaskas tarjonnut kuitenkaan sitä, mikä lienee hänestä kaikkein vastenmielisintä... Ohoi, ennen muinoin, nuorena ollessani (ja tuntuu kuin siitä olisi aikaa enemmän kuin muistan) noloilivat eräät näyttelijät, kynäilijät ja tirehtöörit melkoisesti tällaisia kihlauksia, joita heilläkin oli (niinkuin nykyisillä nuorukaisilla, ynnä vissillä joukolla sivistyneitä naisiammekin; – ja onhan niitä talonpojillakin: talonpoikaisuus ei ole niinkään läpitervettä kuin yleensä luullaan), niin, he noloilivat kihlauksiaan jonkin Untamon tai Jussin kanssa siinä määrin, etteivät mielellään niistä yleensä puhuneet. Tämä nuori, terve tohtori olisi valmis iskemään hainhampaansa, kuten hän joskus toveripiireissä ylistää ruosteensyömiä hampaitaan, vertauskuvallisesti tietysti, – poroporvariin, joka tietysti vain ovelasti imartelee nuorisoa, mutta ei asian tullen tahdo hellittää tuhatta markkaa edes hänen kihlaukseensa toisen kanssa, jota kyllä sanotaan, kuten ehkä olette kuulleet, kauniiksi Amaliaksi eli neiti Amaliaksi, – tuollainen Parisissa käynyt Jean de France: muistathan, Kleophas. Ohoi, tätäkin terveyttä... Tätäkin 'rautaista nuorisoa', kuten se joskus itseään mainitsee, – niinkuin aina nuorina olemme rautaisia..."

Sorsimo hohotti, taiteilija Igelström nauroi niin, että hänen suunsa näytti aukeavan korviin asti ja että kyynelet valuivat silmistä, ja Kleophas: Kleophas nauroi!

"Satutteko muistamaan, mitä se kreikkalainen sofista vastasi keisari Nerolle, joka taiteilijanmatkallaan Hellaassa näytteli hänelle hameisiin puettamaansa nuorta seurapoikaa vaimonaan ja kysyi, eikö tämä uusi keisarinna ollut filosofin mielestä kaunis. – 'Erinomainen', vastasi sofista. – 'olisipa isälläsikin ollut samanlainen puoliso'! – Mutta kai on totta, että Kaskas kirjoittaa ja puhuu aina hyvin ja terveesti."

Vaatimattomuus l. arkkitehti Maimanen

Kleophas siis nauroi Kaskaalle. Ikävä kyllä se oli surkeaa naurua: hän, joka oli alkanut epäillä, oliko neron työllä kaikkein korkeinta arvoa, jos neron tuntoa samensi jokin tahra, hän nauroi sille, että eräs hänen entinen uskottelunsa oli jälleen mennyttä, nimittäin, että tohtori Kaskas edustaisi jotakin tervettä, kuulasta, – jotakin tosi syvällistä...

Kleophas alkoi nyt ikävöidä sellaisten pariin, jotka eivät olleet huomattavuuksia, vaan vähäpätöisyyksiä.

Hän jatkoi juttua tohtori Kaskaasta, niin, jatkoi sitä taiteilija Vietti Igelströmin kuullen, vaikka Sorsimo pudisti hänelle päätänsä. Näin epähienoksi hän oli tullut. Hän alkoi siitä, etteikö Kaskas ollut kehunut osaavansa pitää hyvin puolensa ruuvatessaan korkealle palkkioitaan teoksistaan; ja eikö hän pitänyt tärkeänä reklaamia; jopa iskenyt "hainhampaillaan" (ruosteisilla, kuten Vihtori Sorsimo oli sanonut) kiittäjäinsäkin kimppuun, jos ne uskalsivat väärinkäsittää hänen nerouttaan.

"No, niinhän tulin sanoneeksi, vaikka siinä lienee tinkimisen varaa", myönteli Sorsimo.

"Tinkimisenkö?" kysyi Kleophas. "Ei, sellainen ei voi olla oikeaa." Ja Kleophas, jonka toinen silmä nykyään tuomarihetkillä oli aina ihan ummessa ja joka silloin kohotteli saarnaavasti kättänsä, vakuutti vielä uudestaan: "Ei ole kaunista, vaatimatonta pitää sillä tavoin huolta itsestään."

"Kai olisi 'hienompaa' olla ilman sellaista", alkoi nyt myöskin Sorsimo. "Tuollainen melu on hieman vastenmielistä silloinkin kuin se tukee ansiokasta henkilöä, joko hänen omasta tai muiden toimesta järjestettynä, – saati silloin kuin sillä nostetaan tavallisempaa väkeä... Melkoisen naurettavia ovat esim. nuo sanomalehtihaastattelut (jotka lienevät useinkin enemmän asianomaisen itsensä aloittamia kuin journalistien), nuo haastatellun kainon peitellyt tai alastomat tunnustukset, mihin ihmeelliseen henkilöön haastattelija on muka saanut tutustua (kenties tunkeutumalla hänen tutukseen, uhrinsa ajanhukaksi), luettelot, mitä kaikkea 'suuruus' on opiskellut ja missä kaikkialla, – nuo useinkin varsin yleiset asianomaisen jaaritukset elämästään, kodistaan, ehkä banaalissa radiossa ja yleisölle, joka on kaikkein banaaleinta, koska se on suurinta, laajinta: nuo kuvien julkaisemiset, valokuvien, jotka on otettu luomet lupassa, käsi poskella tai poski kädessä, silmät muijallaan jostakin syvästä mietelmästä, taikka suu hohotuksenirvistyksessä, vaikka kuvattava ei luonteeltaan ole suinkaan huumoriin taipuvainen, vaan – ylen vakava ja arvokas! – Sellaista puolustanee ainoastaan ehkä se huomioonotettava seikka, että asianomaisella saattaa kenties olla liian monta köyhää läheistä, jotka ilman tällaisia paljastuksia joutuisivat puutteeseen; – henkilön oma köyhyys tuskin lienee puolustus: eihän kenelläkään ihmisellä ole kuin yksi ainoa vatsa ja yksi verhottava ruumis (Diogeneskin osasi sen verraten pienen pulman ratkaista). Mutta Kleophas, eikö sinustakin ole pahinta julkisuuden- ja kunnianhimo etenkin varmaan asemaan päässeen kyvyn ominaisuutena, – esim. sellaisen kuin arkkitehti Örnell, joka sieppasi, kuten tiedämme, vähäisenkin kunnian ammattiveljeltään Maimaselta... Se todistaa erästä relatiivisuutta, sekin. Vai mitä arvelet, Kleophas?"

Ja Sorsimo vilkaisi ilveilevästi ystäväänsä.

Ei kaivattu muuta kuin tämä pieni kosketus Kleophaan yleiseen epäilykseen mahtiasemassa olevia kohtaan, niin hän oli valmis huudahtamaan:

"Maimanen? Minua... miellyttää tuo Maimanen, vaatimaton olento..."

"Et tunne häntä persoonallisesti?" kysyi Sorsimo.

Ei, Kleophas ei ollut häneen tutustunut, oli vain kuullut hänestä paroni Sabelfeltiltä, joka tuota onnetonta oli ilkeästi pilkannut.

"No, minä tunnen jossakin määrin", lopetti Sorsimo.

Jokin aika tämän jälkeen, eräänä päivänä, kun Sorsimo ja Sampila olivat olleet Helsingissä, Kleophas Leanteri aamiaisella automaatissa, ja Sorsimo samaa tärkeää elinkeinoa harjoittamassa jossakin kerhossa ja viettämässä joutilaita aikojaan (sillä Sorsimo sanoi itseään yleensä joutilaaksi, hänen tehtaansa kävi muka omalla painollaan, entisellä vauhdillaan, työmiehet hoitivat sen), he kohtasivat toisensa, kumpikin omalta suunnaltaan tullen, Kauppatorilla, raitiovaunun edessä, jolla he molemmat aikoivat körötellä Krokelbyhyn. Tämä tapahtui kevään alussa (niin pitkälle on nyt talvi jo kulunut, ja Kleophas oleskeli yhä vain täällä, poissa virastaan, josta asiasta myöhemmin). – He puhelivat raitiovaunussa hiljalleen ilmoista, kuten kohteliaisuuden alkeisiin kuuluu. Kysäisipä Vihtori Sorsimo jotakin Kleophaan palaamisesta maallekin, virkaansa. Siihen ei Kleophas vastannut oikein sitä eikä tätä. – Meni muutama minuutti. Vaunuun heitä vastapäätä tuli eräs lihavanlainen herrasmies, joka tervehti Sorsimoa. Hän jutteli Sorsimon kanssa vähän aikaa, – ja sitten Sorsimo esitteli hänet toverilleen:

"Arkkitehti Maimanen."

Pienikokoinen, pöhöttyneen lihava mies. Nenä punainen kuin Sorsimolla, ja suusta höyrysi alkoholi toiselle puolelle vaunua. – Tosiaan köyhännäköinen: ruskeaksi vettynyt vanha naapukka päässä, kriminnahkainen kaulus koinsyömä, isoimpiin reikiin pistetty peitteeksi pieniä Suomen lippuja, koska sattui olemaan jokin isänmaallinen rahankeräyspäivä. Kasvot punaiset, ja kädet vielä punaisemmat, ehkä kihdistä, koska sorminivelet olivat pullistuneet paksuiksi muhkuroiksi, tai ehkä vetoisesta asunnosta, huonoista vaatteista ja yksipuolisesta ravinnosta: näin Kleophas Leanteri oletti.

Hänen tuttavakseen oli Maimanen iloisen kohteliaasti valmis... Kun Sorsimo kuuli, että arkkitehti aikoi vaihtaa vaunua, joten heidän kolmen yhteinen matka olisi lyhyt, osasi hän varsin pian johtaa jutun Maimaselle tärkeimpään asiaan, nimittäin rakennuskysymyksiin.

Maimanen vilkastui, hänen kasvonsa syttyivät entistäänkin punaisemmiksi, hänen harmaat hapsensa huiskahtelivat oikealle ja vasemmalle, sillä hän alkoi vilkua milloin Sorsimoon, milloin Sampilaan, milloin yleisöön; ja lyhyet sormet vapisivat:

"Niin, jaha, jaha", sammalteli hän, "rakennuksiako? Vähän niitä on nykyään tekeillä, anteeksiantamattoman vähän: muurari, joka ainoastaan latoo tiilet päälletysten... jaha, jaha, jaha... tai rakennusmestari, joka ei oikeastaan ymmärrä edes alan alkeita, ansaitsee paremmin kuin opiskellut arkkitehti... Meikäläinen saa tehdä työtä konttorissa kello kolmeen asti joka yö, Jumalan kiitos, minulla on vielä ollut työtä, monet ammattiveljet ovat kärsineet suorastaan leivättömyyttä toista vuotta, eläneet ilmeisessä nälässä. Minulla... no... jaha, jaha..."

Kun hän sanoi minulla, kohosi hänen äänensä niin, että koko raitiovaunu sen kuuli.

"Mutta huonosti maksavat konttorissa vanhallekin tekijälle, sellaiselle kuin minä", jatkoi hän, ja ääni kohosi. "Se on pula-ajan tulos... Ja prinsipaalini on niin... peittelemättä sanoen... niin kitsas. Angermaa, tiedättehän, afäärimies: teettää työt apulaisilla, itse pistää voitot taskuunsa, ja kunnian. Höm höm... jaha, jaha, jaha..."

Meni pari sekuntia.

"Katsokaas nyt tätäkin, herra Sorsimo, ja, niin, mikä se olikaan... forstmestari, jaha, jaha", sopersi Maimanen ja veti vapisevin sormin povitaskustaan paksun kirjekuoren, siirtyi toiselle puolelle vaunua, Sorsimon ja Sampilan väliin, ja levitti kuoresta näkyville hiukan nuhruisia sinikopioita: "Katsokaas tätäkin Angermaan taloa, jonka H.O.H. teetti hänellä: hän on tietysti teettäjä, tilauksen saaja, mutta minun niin sanoakseni kynteni jälkien pitäisi näissä näkyä, tai oikeammin kynsieni verijälkien! Nuo kohdat, ne tuossa, nuo, ja nuo: hän ei sommittele tällä tavalla, hän vaati funkista, jota vastoin minä paremminkin, mieluummin... jaha, jaha... minä suosin sitä vanhanaikaista, suomalaista. Jaha, jaha... Mitä järkeä siinä on: vetää joka paikkaan vertikaaliviivoja? Minä pysyn uskollisena sille entiselle tyylille: horisontaalille, nousulle... no, anteeksi: ehkäpä forstmestarin lienee vaikea seurata näitä ammattiasioita, arkkitehtien... jaha, jaha, jaha..."

Raitiovaunu rämisi Hakaniemen torilta Hämeentielle, jonka varrella Maimanen kuului asuvan. Ja hänelle tuli kiire puhua nopeammin, samalla kuin ääni koveni vieläkin kuuluvammaksi, niin että se näytti hermostuttavan eräitä matkustajia, herättäen kunnioitusta tai kateutta, kukapa sen tutkii.

"Mutta nämä nyt ovat vain minun leipätöitäni", jatkoi arkkitehti. "Pula-aika, näettekös: täytyy tehdä kaikkia töitä, jotka – saanevat hukkuakin toisten, teettäjien, työn joukkoon. – Mutta minulla on omiakin, itsenäisiä töitä", ääni nousi melkeinpä huudoksi, "omia suunnitelmia. Ja minusta on lievimmin sanoen skandaali, että minä en saa rakentaa mitään ominpäin, vaan minun täytyy tyytyä pikku näpertelyihin Angermaan toimistossa. Katsokaas näitä", toinen kirjekuori piirustuksia putkahti esille Maimasen povitaskusta, paljon edellisiäkin rutistuneempina. "Minäkin, vaatimattomasti sanoen, kilpailin siitä H.O.H:n rakennuksesta... Minä noudatin vanhaa tyyliä, suomalaista tyyliä, tervettä tyyliä, mutta uutuutena se, että siinä piti olla jotakin sen tyylin renessanssia... jaha, jaha, jaha... Mutta, tietäkääs: lautakunnassa, johon liittomme nykyinen johtokunta vaikuttaa, tämä vanha ja aito hylättiin, – funkis voitti! Onko siinä mitään järkeä?" – Arkkitehdin suupielet vapisivat. "Vaikka itse Örnell, professori Alvar Armas Örnell... hänestä en sano mitään... minua suositteli..."

Maimanen lensi hyvin punaiseksi, ja Kleophas oletti, nykyisen pahuutensa mukaan tietysti, että Maimanen sattui kenties muistamaan, miten Örnell kerran oli vienyt häneltä sen maalaiskirkon. Ainakin Kleophas nyt kunnioitti Maimasta siitä, ettei hän Örnelliä moittinut. – Mutta sekin kunnioitus muuttui, kun hän tuli ajatelleeksi, että Maimanen, jota Örnell oli loukannut niin töykeästi kuin lehdistä siihen aikaan näki, käytti nyt kuitenkin edukseen Örnellin auktoriteettia. Hm, Maimanen oli niin erikoisella tavalla keskeyttänytkin lauseensa, ettei hän muka 'sanonut Örnellistä mitään'. – Maimanen jatkoi kuitenkin: "Itse Örnell, hän suositteli minun piirustuksiani", ja vilkaisi voitokkaasti ympärilleen. "Kai hän jotakin ymmärtää... Mutta tilaajat eivät usko sellaiseenkaan auktoriteettiin, joten en saa tehdä omaa työtä... elämä kuluu näperryksissä hukkaan, kun se pitäisi käyttää maan hyväksi... jaha, jaha, jaha... Ai, nyt meni minun pysäkkini ohitse, täytyy juosta, jotta ennätän seuraavalle, ajaa siitä takaperin... kuin kaikessa muussakin henkisen työn tekijät nykyaikaan, hyvästi! Hauska oli tavata... Toivottavasti näkemiin... jaha, jaha, jaha..."

Hän kepotti kangistuneilla jaloillaan takasillalle, jossa konduktööri jo kiskoi kelloa, ja laskeutui takaperin alas vaunusta.

"Olihan tämä se Maimanen, jolta se toinen, kuuluisa, vei hänen kirkkonsa?" kuiskasi Kleophas Sorsimolle hetken kuluttua.

Sorsimo nyökkäsi kuivasti päätänsä.

Kului pitkän aikaa, he olivat vaiti. Kun he tulivat Krokelbyhyn ja pääsivät kahden kesken kävelemään, mutisi Sorsimo, ikäänkuin itsekseen ja niin epäselvästi, että Kleophaan täytyi heristää korviaan:

"Wilhelm Meisterissa. sanotaan, muistaakseni, jotakin sellaista, että heikkoudet, joita vailla kukaan ihminen ei voi olla, ovat ainoastaan silmiinpistävimmät lahjakkailla ihmisillä ja että meitä vaivaa usein julkeus vaatia, ettei niiden, joilla on suuret erikoisuudet, tarvitsisi maksaa niistä mitään luonnolle... No niin, hei nyt, näkemiin, ellet tahdo tulla kanssani kaljatehtaalle."

Kleophas saattoi Sorsimoa vähän matkaa... Kevät lähestyi. Kaupungissa oli jää auringonpuoleisilla katukäytävillä alkanut sulaa, räystäät olivat tiputtaneet vettä jääpiikeistään ja kourut solisseet... Söörnäisissäkin oli kaduilla kajahdellut kevään iloisia ääniä...

Mutta Kleophaalle ei keväällä ollut suloa...

Kun hän piankin erosi Sorsimosta ja pujahti metsän sisään, oikaistakseen rouva Hotin huvilalle, näki hän kuusien alaoksat niin luottavasti painuneina lumikuorman alle, jonka ne olivat saaneet äskeisestä, ehkä viimeisestä lumisateesta. Luottavastiko? Lumikuormahan uhkasi niitä – katkeamisella...

Avoimilla paikoilla tuuli riehahteli keväisesti, pudotteli yksinäisten kuusien latvapuolelta vetisiä lumimöykkyjä, pehmeästi tupsahduttaen... Taivaalla kulki pilviä, paikoin aukesi siinä taas sinisiä läikkiä... Tiaiset visertivät keväisesti. Niin, ne visertelivät tahdikkaasti: "Tyyteli, tyyteli"... Talvellahan ne vain valittavat: "Tii-tii..."

Tässä pieni niitty, jonka pajuissa oli pieniä "kissoja": miten hän ennen muinoin iloitsi niistä, siellä maalla, lampensa rannalla...

Hän tuli rouva Hotin pihaan. Huvilan eteläpuolella räystäät valuttivat vettä hankeen, mutta pohjoispuolella riippuivat vielä pitkät jääpuikot... Pihalla varpuset hälisevät, tirskahtelevat iloisesti... Varpusparvi pyrähtää hajalle, kun hän lähenee...

Aurinko paistaa lämmittäen Kleophaan kamariin. Hanget ulkona kiiltelevät hileitä... Jälleen kajahtelee sieltä tiaisten kevyt ja iloinen: "Tyyteli, tyyteli..." Yleensä ne kuitenkin ovat alkaneet vähetä hänen ikkunansa lintulaudalta, jossa hän on niitä kuukausia ruokkinut ja tarkkaillut. Lienevätkö lähteneet omasta halustaan, koska löytävät nyt jo itsekin ravintoa luonnosta? Vai punatulkutko ne karkoittivat, nuo koreammat linnut? Niille hän on hankkinut pellavansiemeniä, joita ne hiljaa kuorivat nokassaan, pudottaen kuoret toisesta nokanpielestä ulos kuin ruodot särkeä syövän talonpojan suupielestä tippuvat... Aurinko säteilee, mutta se ei häikäise vielä, sen säteilyä voi katsoa suoraan silmiin...

Kevät siis...

Mutta se ei ole Kleophaalle enää entisiä keväitä... Se on alakuloisuutta, jollaista hän ei ole ennen tuntenut... väsynyttä alakuloisuutta. Ja – se on yhdentekevämpi kuin ennen...

Mutta palatakseni asiaan, josta kerran ohimennen kai lupasin puhua: miten on hänen virkansa laita? Kysytte ehkä sitä samoin kuin joskus rouva Hotti: "Eikös forstmestarin virkavapaus ole jo päättynyt?" Ja välisti Sorsimokin. – "Kyllä onhan se", on Kleophas vastannut heille molemmille, mutta selittämättä sen enempää. – No, vuokransa hän on kyllä rouvalle maksanut, joten siltä puolelta ei mitään ahdistelua; ja Sorsimo nyt on eräänlainen dekadentti, kuten näiden pakinain sommittelija jo kauan sitten on ilmaissut.

Niin, se virkavapaus: pakinoitsija ei pidä suotavana selitellä sitä asiaa ainakaan tällä kertaa, tuskin koskaan, sen paremmin. Selittelystä voisi tulla vain eräänlainen Cervantesin aasi, jonka kriitikot tuntevat, monien tämän tarinan entisten lisäksi, mutta ilman Cervantesin valtavan nerouden oikeuttamaa suojelusta, – ja hänellekin tuosta yhdestä ainoasta harmaasta aasista koitui hämmästyttävästi huolta. – Niin, tämä virkavapaus ei lopultakaan ole mikään kerrottava asia, sen älykkäät lukijat ymmärtävät.

Tuomari Tommola aikoo ruveta yhteiskunnalliseksi henkilöksi, niinkuin eräät muutkin tässä luvussa vilahtelevat tuttavamme ovat

Kleophas Leanterilta taitavat ajatukset mennä löysälleen, koskapa hän nyt, Helsingissä Aleksanterinkatua tallustellessaan, mutisee itsekseen:

"Mitäpä tästä... Pitäisi antaa itsensä kellua pinnalla... Kilvoitella, ponnistaa, unohtautua työhön... Olla näkemättä heikkouksiaan. Vehkeillä vahvassa uskossa, että ajaa jotakin suurta asiaa: kaunista uskonjuopumusta! – Tehdä anastuksia, siepata luu toisilta. – Tai naureskella koko nykyisen elämänvirran samealle ryöpylle, niinkuin Sorsimo, tuo merkillinen mies. – Mikäpä siinä! Kaikki näyttää pilalta, sellaisetkin hommat, joiden taustalla uhkaa oikea vakavuus: yleismaailmallinen työttömyys. Tämäkin muuttuu tavallaan pilaksi, kun parhaatkaan ihmisaivot eivät kykene sitä auttamaan, kansainliitot ja muut, joiden johtokyky näyttää hupenevan laverteluun. Mitä väitti Tolstoi nerokkaista yksilöistä? Ettei heillä ole merkitystä, vaan että heitäkin jokin kaitselmus johtelee, käyttäen heitä pelinappuloinaan. 'Mitä olemmekaan me suuret ihmiskunnan aallokossa! Me luulemme valitsevamme sitä, ja se heitteleekin meitä edestakaisin', sanoi Parman Margareta geusien kapinaa surressaan. – Miksi siis pikku yksilönkään täytyisi muuta kuin leikkiä? – Ehkäpä historiaa, ihmistyönä katsoen, eivät yritäkään johtaa mitkään ihmisaivot, vaan se kehittyy meidän ihmis-parkain luonteen mukaisesti: siinä koko hengenlahjojemme varasto..."

Sen jälkeen kuin Kleophas näki arkkitehti Maimasen raitiotievaunussa, on hän jos ei aivan vältellyt ihmisiä, niin ainoastaan huiskauttanut kättänsä heidän tarinoilleen. Ja painunut sen sijaan lukemaan kirjoja, sekä niitä, jotka omistaa entuudestaan, että sellaisia, joita hän saa lainata tuon kirjastomiehen avulla, johon Sorsimo oli hänet tutustanut. – Mutta kuitenkin hän on kohdannut pikimmältään esim. toimittaja Viperuksen. Viperus ei syventynyt paljon siihen omaan uutiseensa, jonka Kleophas oli jo muuten kuullut Kipri Iililtä, nimittäin siihen, että hän, Viperus, oli "Krokelbyn rokkatorvella" ilokseen saanut aikaan sen, että kellosepänleski Hittamaan rakastaja Toukkari oli nyt ajettu lesken talosta pois, lesken sukulaisten toimesta, ja leski itse asetettu holhuun alle: "Näette, metsäherra, mikä kolmas valtiomahti journalisti on", nauraa kikatti toimittaja tätä kertoessaan. Mutta sitten hän siirtyi vakavampiin asioihin: sanoi liittyneensä lujasti kannattamaan tuota paljon puhuttua Lapuan liikettä. – Mulliaisenkin oli Kleophas kerran tavannut; hän oli tänä keväänä siirtynyt Krokelbyhyn asumaan, kohdannut Kleophaan, ja he olivat kävelleet vähän aikaa yhdessä. Mulliainen oli viittaillut olleensa "kaukaa viisas", kun oli maatilain arvon pudotessa muuttanut tilansa ajoissa rahaksi; hän ei valitellut enää paljonkaan tilallisten pulaa niinkuin ennen joulua, jopa hän nauroi talonpoikain tuhlailulle edellisinä vuosina, heidän autoilleen ja liioille yhteiskunnallisille harrasteluilleen, vastusti inflaatiota, jota maalaiset vaativat, ja hymähteli pari kertaa – ruotsiksi: "Gör bonden rätt, men aldrig gott." Hän hallitsi siis huvilanomistajana ja koroillaaneläjänä asemaansa. – Myöskin rouva Hotti hallitsi tilannetta: hän oli saanut postineideiltä ostamaansa pikku tönöön kelpo asukit, ja sitä paitsi omaisiltaan lahjaksi kissan, ja tytär menisi luultavasti pian kihloihin: "Herra forstmestari, Hottien suku on tarmokasta sukua!" – Huvila Kanistonkin rouva hallitsi tilannetta; hän kuljetti yhä innokkaammin sianruokaa kaupungista, sillä "miniä-tyttäreni on taas saamassa pieniä, minä olen ollut, mitä olen ollut, mutta nythän se suku korjautuu". – Myöskin tri Törsön Kleophas tapasi kerran Helsingissä. Kiitollisena Parisin muistoista Törsö vei hänet kahville "Kultaiseen kissaan"; hän oli terveessä kunnossa, höyrysi spriille, intoili kieltolakia vastaan, mutta siirtyi sitten kertomaan, että hänen oli ollut pakko tulla tänne Turusta saadakseen aikaan painokanteen "Sosialidemokraattia" vastaan, joka oli kertonut eräässä pakinassaan, jonka Kleophas kyllä tiesi, kuten koko maailma, että hän olisi muka unohtanut erään operoimansa naisen mahaan karvahattunsa. "Se on lievimmin sanoen törkeää liioittelua, unohdin sinne ainoastaan sakset, ja vain kerran, jota vastoin tuo marxilaislehti väittää mainitun naisen ehdottaneen minulle, että hänen vatsanahkaansa varustettaisiin napit ja napinreiät, niin ei muka aina tarvitsisi uudestaan veitsellä ratkoa hänen vatsaansa." – Kipri Iili vallitsi niinikään maailmansa: varasti edelleen ilmeisellä menestyksellä, koska kertoi käyvänsä nykyään joka lauantainakin kirkossa, ja eleli riemukkaassa toivossa, että pääsisi pian laukomaan sosialisteja otsaan niinkuin vuonna 1918 osattiin tehdä; tämä oli muka Lapuan Liikkeen ohjelma. – Herra Kaltti, tuo Myrskyn Jorkka, hän sen sijaan kellui vain pinnalla, mutta mitä hauskimmasti: kulkea helisteli ja kalisteli edelleen täydessä peltipuvussaan Krokelbyn valtakaduilla ja raitiovaunuissa, – nesteellä täytetyssä puvussa, niinkuin tiedemiehet Afrikassa tai Indiassa tropiikkihattu päässä. – Mitäpä siitä... Muuten: taustalla kavalluksia, ylimmistä luokista alimpiin asti, vekselin-, leimamerkin-, postimerkinväärennyksiä. Varkauksia, ullakko- ja kellarivarkauksia, näpistyksiä, ryöväyksiä kaduilla lassoilla ja kourin kuristamalla; murhia: spriimurhia, veljesmurhia, isän-, äidin-, pojan-, sisarenmurhia, himomurhia. Kerjäläisyyttä; työttömiksi jääneiden työläisten pakenemista rajan yli Venäjälle, autuutensa maahan, polsujen salahommia, luikkimista edestakaisin rajan poikki, soluttamista...

Tällaiset voimakkaat varjot kuuluvat kieltämättä sen ajan tapainkuvaukseen.

"Kellua pinnalla! Mutta mitäpä siitä!" mutisi Kleophas Leanteri – varsin lohdullisesti. Ja että hän oli todellakin päässyt tällaiseen lohdulliseen vakaumukseen, todisti ensinnäkin tuo hänen huolimaton kädenhuiskauksensa ihmisten jutuille, toiseksi hänen melkoisen kyynillinen hymynsä, kolmanneksi hänen ilveilevästi, mutta hermostuneesti välkähtelevät silmänsä, ja lopuksi, muita oireita mainitsematta, hänen pukunsakin: se oli varsin säädyllinen, mutta alkoi näyttää hiukan huolimattomasti hoidetulta.

Ainakin tuomari Tommola näytti osaavan kellua pinnalla: mikäpäs sitten, ja kuinkas ei, – uimamaisterikin arvoltaan!

Kleophas on, kuten tiedämme, kartellut Tommolaa, tosin häpeäkseen, sillä sekin on hänestä pelkuruutta, jonkinmoista heikkoutta tai – tiedonhalunpuutetta: tuo väsymys nähdä edessään moista vouhkaa, jota tulisi sääliä.

Mutta, – kuten Sorsimo oli joskus paradoksoinut:

"Pikkukaupungissa Helsingissä tapaavat kaikki toisensa melkein yhtä helposti kuin suomalaiset joutuvat väkistenkin toistensa seuraan Parisin bulevardeilla, Lontoon Strandilla tai Shanghaissa Hvang-pun rantakadulla", – niin Kleophaskin törmäsi kerran Aleksilla Tommolaa vastaan, jolloin heidän terävät nenänsä, toisen taivaalle, toisen maan puoleen viittaava, olivat joutua miekkasille ja he itse "raivaamaan toistensa läpi kulkutietä, kuten keskiaikana kansalaiset Italian kaduilla, koska ei muuta mahdollisuutta ollut": tämänkin kuvauksen oli tietysti Sorsimo antanut Italian itämaisista kaduista. – No, Aleksilla olisi kyllä ollut tilaa solahtaa toistensa sivuitsekin, mutta tuomari Tommola teki hyökkäyksen Kleophasta vastaan, hän kulki tahallaan kovaa vauhtia suoraan hänelle vasten kasvoja, tuolle "surullisen hahmon ritarille", joka käveli pää kumarassa, mietteissään, hitaasti.

Reippaasti asiat sellaisinaan "ottaen" tuomari Tommola paljasti jotakuinkin kohta, ensin hiukan nolona, mutta sitten nauraen, ettei hän enää kerännytkään "briefmarkeja".

"P–kele", kirosi hän rehellisesti ja nyhtäisi knallin alta tukkaansa, "rotat söivät minulta koko höskän!"

"Älä nyt? Valitan surua! Koko talven työ... Kuinka se nyt niin kävi?"

"No tiedäthän, että minä säilytin kokoelmiani, nimittäin päävarastoa, siellä Villa Mohedan halkoliiterissä", vastasi Tommola. "Kaksi isoa säkkiä. Ajattelin, että sisällä voisi sattua tulipalo. – Mutta rotat p–keleet huomasivat siellä ne säkit... Siellä on niin tulen s–nasti rottia, se liiteri kun on ihan p-skalan vieressä. Rotat söivät säkit, ja söivät ja sittasivat merkit pilalle. Postimerkeissähän on liimaa... Syövätkös rotat liimaa? Yleensä ne purkivat merkit säkeistä hujan hajan, niin ettei niistä enää mikään ota selvää, ja kun jää nyt keväällä sulaa liiteristä halkojen alta, niin vesikin vei mennessään merkkejä mäeltä alas haisevaan viemäriojaan."

"Ehkä se johtui siitäkin, että säkkisi olivat jauhosäkkejä..."

"Ai, perhana, ehkä."

Tuomari Tommola oli silmänräpäyksen vaiti, ja huokasi sitten: "Siihen se nyt meni." Taas vaiti. Ja iloisesti:

"Mutta: suuret filosofit eivät ajattele mitään."

Käveltiin.

"Entäs sitten se maatilojen sukulunastus?" alkoi Kleophas Leanteri kainosti.

"P–kele!" ärjäisi Tommola. "Tämä onkin pahempi! Ajatteles: se Guleniuskin kun petti minut!"

Nyt ei Tommola ainakaan nauranut, hän puri leukojaan niin, että hampaat narisivat: "Mutta odottakoonpas! Saa nähdä, ketä hän on pistänyt! Uskottelee ensin minulle, että minun olisi ollut mahdollista saada Punkaharju sukulunastuksella. Juo monen sadan markan edestä minun liköörejäni, ottaa vastaan täältäkin minulta rahaa, jota olen suurella vaivalla kerännyt... Ja kun sitten viimein vaadin häneltä tuloksia, niin yht'äkkiä ilmaisee, ettei ainakaan pääafääri tule onnistumaan, vaikka ehkä kymmenien vuosien käräjöinnillä saisin pari mökin-töröä. Minä en oikein uskonut. Tartuin asiaan tervarukkasilla, kävin erään lakijuristin puheilla: totta se oli, valtio ei hellitä Punkaharjua. – Mutta odottakoonpas: minä toimitan vielä Guleniuksen suolineen sorkkineen sinne, jota hän ei arvaakaan!"

Tämä oli Kleophaan mielestä paljon lupaava viittailu, joten hän tiedusteli selitystä: tapaa, aikaa, paikkaa.

Tuomari Tommola tekeytyi vielä vähän salaperäiseksi. Hän vihjaili kuitenkin tuohon "Lappulan Liikkeeseen", kuten hän sanoi, murisi joitakin uhkailuita, ja uskoi viimein salaisuutena, että tuo talonpoikaisen kansan liike, jolla piti olla rikkaitakin kannattajia, alkoi nyt tulla sellaiseen kuntoon, että saisi jotakin aikaan:

"Näitkös, miten taannoin Vaasassa kävi? Löivät polsujen kirjapainon mäskiksi. Väitetään, että kommunistit itse olisivat sen tehneet, mutta annahan olla... Riekkuivatkin viime syksynä punaiset paidat päällä. Ja nyt, odotahan: ensiksi annetaan pitkät hatkat kieltolaille, ryypätään Suomelle sotalaivasto. Kommunisteille sama kyyti kuin Virossa, josta ne on talutettu korvasta rajan taakse. Äänioikeus niiltä, jotka lisäävät kustinkeja. – Ja siinä jytäkässä, kun aletaan tehdä rajoja selviksi, minä nipistän vähän korvasta sitä Guleniusta: huliis, autoon vaan..."

"Mutta", sanoi Kelophas Leanteri, "onkos tämä sen liikkeen tarkoitus? Eikös se Gulenius sentään kuulu meikäläisiin?"

"Hä?" sanoi Tommola. "Älä turise... Sinäkin..."

Tämän hän lausui sillä äänellä kuin Caesar: "Sinäkin, Brutus!"

Hän näytti synkältä, katkeralta. Hän vilkaisi syrjästä Kleophaaseen ja kysäisi viimein, jotakin mietittyään, päättävästi:

"Entäs sinä? Milloin sinä menet maalle?"

"Maalle?"

"Niin, virkaasi?"

"En tiedä."

"Et tiedä? Eikö sinun lomasi ole jo loppunut?" koveni Tommola.

"Aikaa sitten... Minun olisi ollut mentävä virkaan maaliskuun alussa."

"Hä? Ja sinä et mene virkaasi?"

"En", naurahti Kleophas Leanteri röyhkeästi.

"Mitä? Hulluko sinä olet? – Sinä: et aiokaan tiedustella minulle niitä maatiloja – sinäkään."

"En", vastasi Kleophas.

"Sinä et mene maalle?"

"En. En mene!"

"Et mene?"

"En. Minä en mene maalle! Minulla ei ole pienintäkään halua mennä maalle!" Kleophas nosti torjuvasti käsiään ja väistyi kuin paeten Tommolan edestä. "Minä en mene maalle. Minä tuskin menen sinne milloinkaan."

"Et mene! Hullu! – No niin, olkoon sitten. Täytyy ryhtyä toisiin toimenpiteisiin."

Oltiin taas vähän aikaa vaiti. – Sitten lipaisi Oiva Tommola kielellään toista suupieltänsä, niinkuin tuo Korhosen mainio Caligula, ja sanoi:

"No niin, täytyy jättää nämä toimenpiteet ja ryhtyä tosiaan uusiin toimenpiteisiin. Eikä tiedä... ei sitä tiedä, vaikka minusta vielä tulisi yhteiskunnallinen henkilö."

Ylellisyys l. johtaja Tuhkuri

"Yhteiskunnallinen henkilö, eipä vähän!" naurahti Sorsimo Tommolaa. "No, jotakuinkin samanlaisia kuin hän meillä puuhailee muka yhteiskunnallisissa asioissa montakin; melkein kaikkienhan täytyy olla mukana yhteiskunnallisissa kysymyksissä, yhdistyksissä, yhtymissä, seuroissa, liitoissa, salaliitoissakin, touhuta kovasti."

Näistä sanoista tuli Kleophaan mieleen eräs johtaja Tuhkuri, Hilkku Herman Tuhkuri.

Siihen aikaan kuin tuomari Tommola toimi vielä liikemiehenä, oli hän kerran Espiksellä sattunut Sorsimoa ja Sampilaa vastaan, tietysti iso puotipussi postimerkkejä salkkuna kainalossa:

"Nyt onni potkaisi minua takapuoleen", oli hän sanonut kättä lyödessään.

"Eikä otsaan", nauroi Sorsimo. "'Ei käynyt heikkoon otsahan, vaan jaloon sydämeen'", siteerasi hän.

"Turpa kii'!" huusi Tommola. "Hilkku työnsi minulle ilmaiseksi koko tämän posan postimerkkejä, hän tekee nimittäin joka tapauksessa konkurssin, piruako hän siis näilläkin lihottamaan velkojiaan! Täydellinen pankrutti, rukkaset pöytään..."

"Tai poloiset paljaat kämmykät", hymähti kaljatehtailla surumielisesti. "Ja hänellä kun oli niin kaunis koti!"

"Ja komia!" huudahti Oiva Tommola. "Kelpasi siinä kellistellä. Sai sipsutella joka huoneessa vaikka paljasjaloin paksuilla matoilla, niinkuin kesänurmikolla. Kotimaisilla matoilla, jotka haisivat lehmälle, ja persialaisilla ja pernanpuukkolaisilla, mistä minä tiedän! 'Isot filosofit eivät ajattele mitään', paitsi asioita, joissa on selvä järki voimassa. Niin, Kleophas, siellä olisi sinulla ollut tilaisuus oikein nuuskia kirjoja: viidettätuhatta nidettä kuului olevan; miltei kaikki korukansiin nidottuja..."

"Sidottuja", oikaisi Sorsimo, veti esille sikarikotelonsa ja tarjosi Tommolalle.

"Olkoot jos hitottuja, niinkuin ovatkin: mättääpä rahansa, kymmeniä tuhansia, sellaiseen! Jäätynyttä kapitaalia, ihan pohjamutiin jäätynyttä, kaksi seinällistä."

"Ohoh", torui Sorsimo, "mitähän kustantajat tästä sanoisivat? Täytyyhän ihmisen seurata aikaansa, kulkea, vetää henkeensä tuoksua siitä sivistyksen kukkasesta, joka kirjallisuus on. Ja täytyyhän sivistyneen tuntea menneisyydenkin kulttuuria. Ja Tuhkuri tuntee: vaikka hän on liikemies, niin hän lukee, mikäli suinkin kerkeää, ja hän kerkeää yhteen ja toiseen. Ainakaan hänellä ei ole mihinkään aikaa: milloin hänellä on kiire sinne, milloin tänne, sen tai sen huomattavan henkilön luo, siihen tai siihen seuraan tai liittoon omien liikemiesseurainsa lisäksi; hän on monien yhdistysten jäsen varmaankin Kalevalaseurasta Luuyhdistykseen ja Raviyhdistykseen asti: ihmekö, sillä hän itsekin ravaa kovasti. Kaikkien tuttava, kaikkien ystävä. 'Hyvä mies, mutta vähän heittiö'..."

Kleophas säpsähti: taas tuntui Sorsimon ilveilyssä hänen tyly suhtautumisensa ihmiseen (kuten lienee huomattu, oli Kleophas juuri tästä syystä koettanut karttaa Sorsimon seuraa; mutta Kleophaan vika ei ollut, että jokin vei hänet aina jälleen kaljatehtailijan pariin, kai eräänlainen kohtalo...). – Ikäänkuin Kleophaan tunteet aavistaen Sorsimo jatkoi:

"Tällä 'heittiöllä' en tarkoita mitään pahaa, lausuin vain erään hauskan sananparren, joka eräällä seudulla maalla tunnetaan; tosin kevytmielisesti niinkuin yleensäkin sanoja lausumme. Sillä Hilkku Tuhkuri on kaikille ystävällinen; yleensä, päältä katsoen, vaatimaton mies; kaikkia hyviä asioita harrastava, paitsi ei ehkä tarpeeksi yhtä: vähään tyytyväistä työtä."

Syntyi vaitiolo, joka näytti tekevän Tommolankin mietteliääksi. – Kaljatehtailija jatkoi:

"Mutta tietenkin tuollaiset monien seurojen kokoukset vaativat esim. illallisiakin, joista sitten seuraa, että Hilkun kämmykät etsivät seuraavana päivänä jotakin hänen tukastaan, koska hän ei tiedä, mistä nyt saisi pennoset mennäkseen edes päiväkahville kahvilaan, hän, hyvin palkattu, mutta korviin saakka velkainen mies."

"Sitä minäkin", hölähdytti Tommola, "miksi hän oli liian ylellinen? Mitä hän tekee huoneistolla, jossa on viisi huonetta ja keittiö, kun hänellä ei ole perhettäkään kuin akka ja poika?"

"Älä sano", viisasteli Sorsimo, "aivan rotankoloon ei voi vastaanottaa vieraita, ja Tuhkurilla käy paljon vieraita, hän on kaikkien tuttu, kuten jokin Kim, koko maailman pikku ystävä!"

"Niin mutta: olisi ostanut esimerkiksi yksinkertaisemmat myöpelit, järjestänyt asuntonsa halvalla. Minun ihanteinani olisi suomalainen tupa, siinä pitkä pöytä ja pitkät rahit. Muuta minä en kaipaisi, tyytyisin vähään... Hm, en ainakaan kunnes asiat ovat vahvalla pohjalla, se on toinen juttu, jos sitten ylijäämällä... jos se Punkaharju tipahtaisi..."

Kuten sanottu, tämä tapahtui siihen aikaan kuin Tommola puuhaili vielä itselleen Punkaharjua.

Vihtori Sorsimo purskahti nauruun, jota Kleophas säesti hiljaisella sihinällä:

"Tietenkin sitten!"

"Mutta tämä Hilkku: menee ja kalustaa koko huoneistonsa niin pirun kalliisti, ulkolaisillakin tavaroilla", jatkoi Tommola.

"Niin, sitä omaahan minäkin kannattaisin", uskalsi nyt myöskin Kleophas huomauttaa. "Minusta se, että hän, talonpojan poika, siellä empiren ja rokokoon keskellä..."

"Oho", oikaisi Sorsimo, "eikö siis suomalaisella kansanlapsella olisi oikeus pitää kauneista empirekuvastimista, punaisista silkkipäällyksistä..."

"Kahdenkymmenenneljäntuhannen markan salinkalusto!" huudahti Tommola. "Mutta etenkin se kallis kirjasto! Saisihan niitä kirjoja lainakirjastoistakin, sitä mieltä minä olen; vai mitä sinä siihen arvelet, Kleophas? – Ja minkä tähden Hilkku aina uudistaa kalustoja, milloin sänkykamarin, milloin ruokasalin tai kyökin?"

"Niin, kun eräillä toisillakin rouvilla on keittiössä sellaiset marmoriset pesupöydät", puolusteli Vihtori Sorsimo. "Noilla toisilla, joita ei voi oikein kutsua luokseenkaan, ellei ole heidän ja aikansa tasalla, pyri eteenpäin: sehän on elämää. Ja aikansa tasalla ei saata olla, jos ei seuraa aikaansa mm. kuulumalla yhdistyksistä muihin paitsi ei ehkä 'Yhdistykseen yhdistyksiin kuulumattomia varten', kuten Rolland pilailee sveitsiläisistä. – Mutta tästä kai johtuu, että nuo yhdistykset ja kodin kaunistaminen, jolle ei itse Iivarikaan löytäisi loppua, on puhdistanut Hilkun taskut niin, että parinsadantuhannen vuosipalkka on hänelle varsin vaatimaton, riittämätön. Muinoin, onnellisina kuherruskuukausina, tämä kunnon pari tuli toimeen kahdessa huoneessa ja ilman palvelijaa. Sen jälkeen hän on nopeasti kohonnut, vaihtanut paikkaa joka vuosi, päässyt yhä korkeammille palkoille."

"Kunnes, hullu, meni satojen tuhansien takaukseen hallitussihteeri Minkille, siinä on mies!" sanoi Tommola.

"Tietysti: ihmisen täytyisi auttaa lähimmäisiään", myönteli kaljatehtailija.

"Ja Minkki teki kompretin!" jatkoi Tommola.

"Niin, mutta kuinka voi aavistaa, ken tekee kompretin, ken ei, taikka ken siirtää omaisuutensa lastensa nimiin, tahi ken jälleen onnistuu pönkäytymään uudestaan varmaan asemaan?"

"Minkki se nyt vie Hilkun hilkut mennessään", sanoi Tommola.

"Hilkku-raukka: saa pulittaa osan kuukausipalkastaan tästä ja muista takaussitoumuksistaan."

"Älä höpise, Viksari", vastasi Tommola. "Hilkkuhan tekee konkurssin, hänen palkastaan ei mene mitään hänen velkojilleen. Tarkoitin hilkuilla vain hänen omaisuuttaan."

"Ai, niinkös se oli", huomasi nyt Vihtori Sorsimo. "Olisihan minun tämä pitänyt ymmärtää, liikemiehenä. – Mutta mitähän Hilkun takaajat tästä arvelevat: sillä tietysti hän itsekin on tarvinnut takaajia: joutunut toisten takaamana pakostakin takaajaksi. Täten hän on joka tapauksessa nyt päässyt velkojistaan."

"Kyllä", sanoi Tommola. "Hän olikin jo rauhallisempi. Niinpä hän työnsi nyt minulle tämän posan postimerkkejä: 'Ota pois', sanoi hän, 'velkojat veisivät ne kuitenkin minulta!' – Niinkuin vievätkin Hilkun matot ja peilit ja taulut ja osakehuoneiston ja kirjat ja kaikki. Mutta nyt, sanoi Hilkku, hänen elämänsä on helpottunut, hänen, joka ei ollut saanut moneen vuoteen untakaan huolilta: aina vain vekselindiskaamista ja lainojen hankkimista."

"Siis: 'kun loppu hyvä, niin kaikki hyvä'", päätteli Vihtori Sorsimo. "Hilkku on päässyt velkojistaan... Tosin olisivat ne rahantarvitsijat, joille hän meni takuuseen, voineet itsekin tehdä tämän vararikon, se olisi käynyt mutkattomammin. Mutta sellainen oli Tuhkurille mahdotonta, kun hänen täytyisi saada komeutta suurta seurapiiriään varten. No niin, mutta nyt hyvästi, minun täytyy näet juosta mallasjuomatehtailijain yhdistyksen kokoukseen. Prosit, prosit!"

Ja Sorsimo lähti Heikinkadun kulmasta Seurahuoneelle päin, merkillisen nopeasti, vaikka hänen toinen jalkansa oli taas näin kevätkosteilla tullut muka kipeäksi, joten hän vähän ontui.

Alku edelliseen lukuun l. Tuhkurien pöytä

Kleophas kuvitteli Tuhkurien kotia, – oli kuvitellut jo silloin kun Tommola tästä vararikosta kertoi, ja usein myöhemminkin, kun tällaisia maksujen lakkauttamisia alinomaa sattui. Kuvitteli, millainen se koti oli ollut alussa ja millainen viime aikoina. Aivan pohjaa vailla ei hänen kuvittelunsa silti ollut, niin ahkerasti hän kuunteli "seurapiireissään" kaikkia asioita.

Tätä tehdessään hän seisoi rouva Hotin huvilassa ikkunan ääressä, jonka oli avannut, ja kuunteli punatulkkujen hiljaista sirinää ja tiaisten keväistä laulua, noiden taivaan lintujen, jotka heidän "Isänsä ruokkii", – milloin ruokkii. Näin hän ajatteli itsekseen, vieläpä jatkaen puoli ääneen:

"Ei kylläkään ole ihme, ettei Tuhkurin herrasväki näytä oikein luottaneen siihen ruokintaan. – Kuitenkin on liikuttavaa, millainen heidän kotinsa oli, kuulemani mukaan, siihen aikaan kuin he menivät naimisiin. – Näin kaksi nuorta ihmistä... taitavat olla mies ja vaimo, koska huoneessa on myöskin kapalovauva, vuoteessa, joka on kyhätty kahdesta tuolista, – muuten huoneen ainoat tuolit. No, vauva nyt ei vielä kylläkään täysin todista heitä aviopuolisoiksi, mutta heillä on sormuksetkin. – Tällä hetkellä he seisovat pienen ristikkojalkaisen, maalaamattoman pöydän ääressä, ja, tosiaan liikuttavaa: vaimo suutelee pöytää... Hän sanoo sille jäähyväiset, kiitokset. – Se on ollut nuoren parin ainoa pöytä monta vuotta. Nyt he ovat päässeet varoissa niin pitkälle, että voivat ostaa uuden, oikean pöydän; täytyy siirtää entinen ullakolle. Mutta he ovat niin kiitollisia tuolle vanhalle pöydälle! Se on ajalta, jolloin he olivat hyvin, hyvin köyhiä, sillä he menivät naimisiin miehen vielä opiskellessa, ja he ovat molemmat rahvaanlapsia, toinen pikkutilallisen poika, toinen mökintyttö. Mutta vieläkin heidän silmänsä ovat kirkkaat toiveista ja rakkaudesta. Heillä on vasta yksi huone ja keittiö, huoneessa yksi sänky, nuo kaksi tuolia, joista illalla tulee pienen sänky, ja tämä pöytä, – ei paljon muuta. Siis ristikkojalkainen pöytä, jonka levynä on faneeria. Se on hyvin halpa huonekalu, ja epäkäytännöllinen: usein se on ollut kaataa vaimon vellit, siinä kun ei ole oikeaa ryhtiä, ja ollut luhistua kasaan, jos mies on nojannut siihen lujemmin käyttäessään sitä kirjoituspöytänäänkin.

"Uuden pöydän hankkimisesta on puhuttu tuon tuostakin. Mutta moneen vuoteen ei se ole vielä onnistunut: on sattunut niin paljon muita menoja.

"Ja nyt, viimein, lukemattomien vaikeuksien jälkeen, joissa vaimo on ollut miehen uskollisena auttajana, saivat he hankituksi itselleen uuden pöydän. Pieni on sekin vielä ja yksinkertainen, mutta toki oikea pöytä.

"Vanha pöytä joutuu siis romujen joukkoon ullakolle. Uusi seisookin valmiina keskellä permantoa.

"Mies ja vaimo tarttuvat vanhaan, horjuvaan pöytään, Hilkku toisesta, vaimo toisesta päästä. Mutta sitten mies ottaa pöydän syliinsä yksin, – painava se ei suinkaan ole, moinen fanaarihontelo! Silloin hän sattuu katsahtamaan vaimoonsa: hän näkee vaimonsa silmissä jotakin, ja – pöytä jää vielä hetkeksi sisälle.

"Vaimo kumartuu pöydän puoleen, hän silittelee työstä kovettuneella kädellään sen kupertunutta pintaa, ja nyyhkien hän – suutelee kömpelöä pöytää.

"Mies näkee tuon silityksen, hän näkee Valman silmissä pari kyyneltä, ja kääntyy selin, menee ikkunan ääreen, ja hänenkin huulensa vapisevat. Mutta miehen täytyy salata kyynelensä, sillä eihän niillä maailmassa selvitä...

"'Ei kylläkään!' vastaa Kleophas Leanteri itsekseen, niinkuin Tuhkuri olisi häneltä jotakin kysynyt, – 'mutta ne ovat niin kauniita, nuo tuollaiset kyynelet, ne eivät ole häpeäksi!'"

Kleophas jatkaa mielikuvansa katselua:

"Mies ja vaimo eivät puhu tämän enempää asiasta; mutta he ajattelevat samaa, – kunnon puolisoilla on ihmeellinen kyky ajatella yht'aikaa samoja asioita. He ajattelevat molemmat, kuinka monesti he ovat tuon pöydän ääressä syöneet kovaa leipäänsä, köyhien kovalla työllä ansaittua leipää, – onnellisina siitä, että ovat saaneet nauttia työnsä tuloksista. He ajattelevat miten he ovat sen pöydän ääressä rakennelleet tuulentupia, jotka nyt Luojan avulla ovat jo hieman alkaneet toteutua, sillä mies on nyt päässyt prokuristiksi. He muistelevat, kuinka he juuri tämän pöydän ääressä ovat iloinneet vieraittensa kanssa, jotka ovat olleet heillä harvinaisia; katselleet sen luota hurmioituneina tuolien varassa lepäilevää lastaan. – Vaikeimmat vuodet se pöytäparka oli heitä palvellut... Ja nyt se hylätään joutavana.

"Hellin käsin kantaa mies pöydän ulos, virkkaen kuitenkin, että ehkäpä kerran tätä tarvittaisiin jossakin toisessa huoneessa, jos he saisivat toisen huoneen: odottakoon ullakolla. Keittiökin on niin pieni, ettei tämä sinne mahdu, se on oikeastaan vain keittokomero..."

Näin Kleophas kuvitteli Tuhkurien asuntoa sellaisena, mikä se kuului ensin olleen.

Ja nyt hän näkee heidän viimeisen asuntonsa:

"Ja nyt", toistaa hän (katsellen Tuhkurien huoneisiin aivan kuin linnunmunakokoelman eri lokeroihin), "onpa todellakin komeutta tällä entisellä maalaispojalla! Parkettipermantoinen sali. Jatkona toisten yhtä isojen huoneiden perspektiivi. Lattioita pehmittävät matot, aivan niinkuin Tommola kuvaili. Korkeat kirjahyllyt täynnä arvokkaita teoksia, melkein kaikki korukansissa. Seinillä, joihin ei ole kelvannut tavallinen paperitapetti, vaan täytynyt olla silkkikangasta, tauluja riveittäin. Ikkunoilla, jalustoilla kuvan veistäjäin luomuksia. – Huoneiden perspektiivi päättyy erkkeriin, jossa on kattokin lasia ja jonka läpi, kukkien välitse, näkyy Esplanadi, jolla iltavalaistus alkaa kimaltaa. Mahonkia, päärynäpuuta, brasilialaista jakarandaa.

"Missä nyt lienee se surkea faneerista kyhätty pöytä?

"Ja kenpä on tämä mies, jonka tukka heilahtelee arvokkaasti, kun hän käyskentelee salista ruokasaliin ja edelleen huoneiden 'askelia' pitkin, – astelee juhlallisesti niinkuin mikäkin Espanjan Alfonso hovivastaanottajaisissa (olihan Vihtori Sorsimo Espanjassa käyneenä kuvaillut, millaista sellaisissa tilaisuuksissa kuului olleen). Ken tämä mies, joka näyttää mielestään niin – aristokraattiselta? Tietenkin suuren tukkuliikkeen johtaja Tuhkuri (sillä aristokraatti on etenkin nousukkaiden ihanne, moisia 'aristokraatteja' lienee ehkä enimmän juuri rahvaanlapsissa, naurettavaa kyllä). – Ja ken tuo kivulloiselta näyttävä (ja sanokaamme suoraan: etenkin laiskuudesta, ruumiillisen ponnistuksen puutteesta todellakin kivulloiseksi tullut) nainen, joka loikoo sohvalla, vieressään maassa kirja, jonka hän on kyllästyneenä heittänyt kädestään, vaikka se onkin Casanovaa? Kas vain, rouva Tuhkuri, joka alkaa puhua miehelleen eräästä toiveestaan: kukkaerkkerin eteen olisi nyt välttämättä hankittava suihkulähde. Sisälle huoneistoon suihkulähde. Rouvan terveys tuhoutuu tässä onnettomassa keskuslämmitysilmassa, joka on niin kuivaa, että... että..."

Kleophas Leanteri kysyi ikäänkuin joltakin toiselta henkilöltä:

"Rakastatko raha-arpajaisia?"

"Kuinka niin?" vastasi se toinen, joka oikeastaan oli Kleophas itse. "En ymmärrä, mihin tällä kysymykselläsi pyrit?"

"Toivotko yleensä jotakin sattumalta, hyvältä onnelta?" kysyi Kleophas taas ikäänkuin selitykseksi. Ja vastasi:

"En; ei ole johtunut mieleenikään ostaa milloinkaan mitään arpoja. En tahdo ketään moittia, mutta minusta tuntuisi ikäänkuin hävettävältä tavoitella lahjaksi jotakin, julkealta toivoa, että onnen pitäisi suosia juuri minua..."

"No niin, yhä paremman tavoittelu: eikö se ole arpapeliä?" vastasi hän sitten itselleen. "Hylätä varma, ja haaveilla epävarmaa! – Missä lienee nyt se halpa pöytä, jota silloin niin hellästi jäähyväisiksi suudeltiin? Se hakattiin sittenkin hellapuiksi. Sitä seurasi tammipöytä, joka myöskin aikanaan hylättiin kömpelönä, rumana, hävettävänä ja jonka jälkeläinenkään ei enää omistajiaan tyydyttänyt, vaan sen sijaan tuli tuo valtava mahonkinen, joka nyt alkaa tuntua herrasväestä vanhanaikaiselta. Ja kuulepas: rouva puhuu nyt, paitsi suihkulähteestä, myöskin aivan uuden, modernin ruokasalinkalustonkin hankkimisesta. – Silloin riitti Tuhkureille yksi ainoa huone ja keittiökomero, nyt ei tämäkään huoneisto anna heille kylliksi vapaata ilmaa. He tahtoisivat yhä, yhä enemmän. He, jotka köyhyydessään tekivät itse melkein kaikki palvelustehtävänsä, palvellen rakkaudesta toisiaan, he ovat nykyään nyreitä siitä, ettei heidän kannata pitää kolmea palvelijatarta heitä kolmea vaalimassa. Parastaikaa mies, juhlallisesti edestakaisin marssiessaan, ilmaisee vaimolleen ajattelunsa tulokset: 'On se kuitenkin elämä ollut maailmassa joskus uljastakin. Ajattelen englantilaisia lordeja. Ei hullumpaa elämää...! Liioiteltu demokraattisuus hävittää kaiken, jolla olisi historiallista arvoa... Kaikki sekaantuvat suuriin asioihin... Olen sitä mieltä, että kansalle riittäisi kirjoiksi reilu katkismus ja raamattu. Mitäs sinä, Valma, tästä arvelet?'

"'Sinä olet aina oikeassa: kansa olisi varmaan onnellisempaa, jos sen päähän ei ajettaisi kaikenmoisia sekaannuttavia uutuuksia. – Mutta kuulehan, minun täytyy saada se suihkulähde.'

"'Se saadaan', vakuuttaa johtaja Tuhkuri. Ja hän on todellakin valmis uusiin ponnistuksiin: valvomaan kaiket yöt yli- ja sivutöissä, nousemaan aamulla työläisten aikaan, turmelemaan silmänsä – näiden mattojen, seinä verhojen, maalausten, kirjojen, seurapiirien vaatimusten, juhlapäivällisten ja kotikekkereiden vuoksi, hän, tuo kansanpoika."

Kleophas säikähti: sillä hän kuuli äskeisen äänen jälleen kuiskuttavan korvaansa:

"Kleophas, tahdotko mattoja, huoneistoja, tavaraa kaikenmoista, yhä loistavampaa, yhä aistikkaampaa? Hienoja, uudenaikaisia kattokruunuja, ihmeellisiä makuukammioita, joissa saa rauhallisen unen mallikelpoisilla divaaneilla. Kirjoja – tiedoksi ja – kunniaksi... Taidetta..."

"Minäkö!" huudahti Kleophas. "Minä, jolla ei ole mitään. – Enkä taidakaan haluta mitään", lisäsi hän hiljaisemmin. Ja hän naurahti: "Ylellisyyttäkö minä, tällainen mökkiläisen poika." Ja hän tuli hyvin punaiseksi häpeästä.

"Onnittelen", kuului silloin se ääni hänen sielustaan, ja, kummallista kyllä, se oli nyt Sorsimon naurahteleva ääni. "Onnittelen, että olet pelastunut kokemuksista, joita esim. minun vähäpätöisyydelläni on ollut, joskin varsin pieniä, – pääset sellaiselle kannalle, että tuntenet suurta tyydytystä, kun ylellisien kauppaliikkeiden loistavia näyteikkunoita katsellessasi voit sanoa itsellesi, että sinun ei tee mielesi mitään sieltä ostaa! Sillä onhan laatuja niin paljon, valinnanvalta niin suunnaton, maun kehittymisen ja inhimillisten oikkujen lisääntymismahdollisuudet niin rajattomat, että et lopultakaan saattaisi seisahtua mihinkään rajaan: et tyytyisi koskaan. Ainakin minusta on mukavinta olla enää hankkimatta melkeinpä mitään: sen minulle nuo houkuttelevat näyteikkunat opettavat. – Ja sinä: etkö pitäisi parhaana lepopaikkana sellaista pirtinpenkkiä kuin lapsuudentönössäsi oli? Ja asuntona ehkäpä vaikka – Diogeneen tynnyriä?"

"Niin, mitäs minusta!" vastasi Kleophas. "Mutta sinä: nähdäkseni sinun kotisi on kohtalaisen komea."

"Komeako?" nauroi Sorsimo. "Niinkö luulet? Imartelet minua, niinkuin eräät muutkin ystävällisyydessään! – Siltä se ehkä ensin voinee näyttää; mutta sinä, joka olet viettänyt siellä joutohetkiäsi tavallisimpana vieraana, olet toki huomannut, ettei siellä ole mitään sellaista, joka ei ainakin vastaisi varojani tai joka olisi tuottanut minulle turhanpäiväistä ponnistusta ja huolta. Ne pari vaivaista mahonkiesinettäkin siellä ovat vain polseviikkien ryöstötavaraa, jotka taidekauppias Reineck luovutti minulle roskahintaan, koska hän tietänee, ettei niistä olisi kannattanut sitäkään maksaa. Ja nuo muistoesineeni matkoilta: halpahintaista rihkamaa, – mahdollisesti rumuutensa mukaan. Entä taulut, pari hyvääkin: tiedät, mitä taide, ja juuri parhain siitä, nykyään maksaa, nimittäin nuorten taide, joka on vielä tuntematon, ars militans, josta kylläkin heidän kuoltuaan voi tulla ars triumphans. Mutta – se aika nyt ei minuun kuulune. – Yleensä kaikki siellä silmänlumetta: pelkästään siitä johtuvaa, että esineet on kenties osattu sijoittaa hyvin, harmonisesti, noudattaen värivastakohtiakin. Ja tästä en kiitä suinkaan itseäni, vaan... tiedäthän..."

Kleophaan mieleen johtui tuo nainen, jonka hän oli nähnyt Kaniston huvilassa jouluna ja sitten vain pari kertaa, kerran kotona ja toisen kerran eräässä konsertissa. Kotona uutterasti puuhaileva nainen, joka ei ilmeisestikään paljon välittänyt muusta maailmasta, tuskin yhtään huomattavista seurapiireistä, vaikk'ei hän koskaan niistä virkkanutkaan pahaa sanaa, tuo nimeltään koomillinen Lirpus, jota tunnuttiin pidettävän kuin mitäkin kätkettyä aarretta.

Kleophaan mieleen johtuivat eräät Eino Leinon säkeet:

    "Kell' onni on, se onnen kätkeköön!
    – – –
    Ei onni kärsi katseit' ihmisten."
    – – –

"Kummallista, miten ihmiset ovat tulleet vaativiksi", sanoi todellinen Sorsimo, kun Kleophas sitten pakinoi hänen kanssaan Tuhkurista. "Jos ajattelemme menneiden suurmiestemme koteja, niin ihastumme, niin yksinkertaisia ne olivat... Runebergin, Topeliuksen ja – Aleksis Kiven... No, eihän viimeksimainittu 'koti' nyt mikään ihanne ollut, jota voisi vaatia sellaiseltakaan kansanlapselta kuin Tuhkuri..."

Näin viisasteli tuo kiusaaja: sillä lukijat tietävät, että hän oli kiusaaja, vaikka olikin vain medio. Ja me voimme kuvitella, että itse demoni, joka oli ottanut kaljatehtailijan mediokseen, saattoi ilkkua seuraavasti, kun oli hävittänyt Kleophaasta entisenkin heikon halun omistamiseen:

"Hyvä! Kleophaalta loppuu halu koota itselleen mitään, niin rojua kuin tarpeellista ja kaunistakaan. Mutta mitä olisi elämä ilman tuota kaipuuta, jonka tähden mielellään näännytään, sairastutaan, kärsitään tauteja, jopa tehdään toisille ihmisille vääryyttäkin! – Nyt siis saan Kleophaalta jälleen poikki erään elinhermon, joka on ihmisille kaikkein tärkeimpiä. – Mutta erehtyypä Kleophas, jos hän täten asioita harkiten luulee olevansa – tyytyväinen!"

Säästävyys l. Harpagon

"No, Tuhkuri ei kuitenkaan ole niitä, jotka tekeytyvät kyynillisesti väittämään, että elämämme lopputarkoitus olisi raha. Onhan niitä sellaisiakin hirviöitä, haukan- ja korpinkynsillä kaappaavia, ketunhampailla piiloon kantavia. Ei, Tuhkuri uneksi ylellisyyttä, ja käytti siihen – lähimmäistensä rahoja. – Eikä suinkaan pahimpia hirviöitä ole myöskään vapaaherra Walter van Pyr, josta Vihtori Sorsimo kertoi ensin sen pienen hauskan jutun ja sitten muuta, vakavampaa..."

Näin Kleophas Leanteri yhä pakinoi yksinään:

Se pieni hauska juttu oli seuraava:

"Tuosta Walter van Pyristä puheen tullen, viime elokuussa, ennen ulkomaanmatkaani, kun olin sisämaassa, verraten lähellä hänen paperitehdastaan", kertoi Sorsimo, "ja kävelin maantietä, noukkien tien varrelta kantarelleja, jotka minusta ovat niin tärkeitä, ajaa tietä auto, ja siitä hyppää Walter van Pyr ja sieppaa kantarellit nenäni edestä, tervehtimättä minua, vaikka olemme tuttuja: kohtasimme toisemme eräässä seurassa, joka oli kokoontunut suunnittelemaan juuri tätä nykyistä kansanliikettä..."

"Oletko sinäkin niissä kokouksissa käynyt?" kysyi Kleophas Leanteri.

Sorsimo nyökkäsi, sanoi:

"Mieleni olisi käydä kaikkialla. Ja ainakin se lienee varmaa, että jokin suuri kansanhengen nousu ei meillä olisi pahaksi. Ensinnäkin pitäisi päästä kommunismista, tuosta kaikkein verisimmän hirmuvallan palvelijasta, jonka hullutukset uhkaavat viedä meidät mustimpaan taantumukseen. – No niin, Walter van Pyr sieppasi näppärästi kantarellit ja ajoi ilman muuta lipettiin: hänkin pitää tietysti kantarelleista. – Mutta varsinainen ahnastelija hän ei ole. Vanhan kulttuurisuvun jäsenenä hän esim. kannattaa taidetta, tilaa paljon maalauksia, rakastaa viiniä. Yleensä: persoonallisesti monipuolista ja runsasta elämää. – Mutta jos pyritään ottamaan selvää, miten isot tulot hän saa puumassa- ja paperitehtaistaan, niin hän on varsin taitava selittämään ne pieniksi, kuten jokainen järkevä ihminen voi aavistella sanomalehdestäkin, joissa silloin tällöin on näkynyt oikeusjuttuja veronsalaamisista, juttuja, joissa hän on tosin voittanut: mutta ei savua ilman tulta. No niin, hänenlaisensa mahtavan luonteen olisi ollut helpompi pari sataa vuotta sitten, miekkaa kantavana ritarina. Nykyään tuon aatelisen käy vaikeaksi säilyttää aatelisryhtiään, milloin viitataan for Ladies rulliin, joita hänen tehtaansa valmistaa, sillä aivan aatelista ei olisi edes lyödä kiusaajille vasten kasvoja muinaisroomalaisen keisarin sanoja: Non olet. Mutta varsinainen saituri hän ei ole. Ei sellainen, joka kiinnittää kauluksensa niskassaan kasvavaan näppylään. Tai joka panee täin kahtia ja antaa lähimmäiselleen pienemmän puolen. Taikka kiljuu, kun kykkii. Ei, hän tosiaan esim. kannattaa suurilla rahoilla taidetta. Eikä hän ole sellainen tökerö kuin jokin päätoimittaja Koiransilmä, joka sanoo kainosti: 'Eihän minulla ole muuta vanhuudenturvaa kuin tämä huoneisto', – ja hakee Kordelinin säätiöltä pienoista apurahaa, sillä hänellä on lehdeltään tuloja ainoastaan siinä 300 000 vuodessa. – Ei Walter van Pyr ole myöskään niin naurettava kuin jokin yliopistopalkkojen pienuutta valittava professorinrouva, joka samalta säätiöltä vaivaiset 10 000 saatuaan arvelee: 'Mitäs tuo nyt? Sehän menee jo saadakseni päälleni vähän vaatetta!' Samaan suuntaan valittelee kulttuurin alenemista niinikään Kansanvalistusseuran virkailija, jolla on sukukartano maalla, perintörikas vaimo ja pankkitalletuksia, mutta kulkee ja antaa vaimonsa kulkea kengissä, joista varpaat irvistelevät ulkona, ja anoo viidesti perätysten apurahaa johonkin tarkoitukseensa: sillä 'Mitä jokapäiväinen leipä on?' kysyttiin meiltä lapsina Herran rukouksen selityksissä. Vastaus: 'Kaikki, mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu, niinkuin ruoka ja juoma, vaatteet, koti ja kartano, pelto, karja, raha ja tavara', yritteliäs puoliso, huomaavaiset palkolliset, muhkeus ja motevuus ja terveys, huviloita maalla ja osakkeita kaupungissa, moottoriveneitä, autoja, hyvät ilmat, ei räntää ja rämyä, hyvät tavat, ei epäviisasta kainostelua: sitä on jokapäiväinen leipä! – Samaa mieltä Kipri Iilikin, milloin hän liitossa prinsipaalinsa kanssa sommittelee taitavia veroilmoituksia, joista pisteleville hänen täytyy sanoa, iloissaan ja silmäänsä iskien: 'Kas, raha se on poikaa!' – Mutta vielä julkeampi on seppä Koppelo, tuo vuosikymmenen sitten kiivas polsu, mutta nykyään oikeistoon lukeutuva, kun hän vastaantullessasi tervehtii: 'Mitäkö kuuluu? Mitäpä sitä muuta kuin köyhyyttä, köyhyyttä, köyhyyttä!' – Tällaisista se pyhin intohimo näkyy vahvana kuin terva öljyvärin alta. Ei, van Pyr on paljon hauskempi; muistuttaa varista, jonka eräät luonnontutkijat väittävät kokoilevan jopa taideteoksiakin; taitava zoologi voi muka saada nähdä variksen metsässä kätköpaikalla, – lintu pysähtyy, kääntää päätänsä, vilkuu ympärilleen, olisiko kukaan näkemässä ja viimein se kaivaa salavihkaa esille särkyneen kahvikupin kullatun korvan, pitelee sitä nokassaan, tarkastelee sitä joka puolelta, hellii, – ja sovittaa sen jälleen takaisin aarteittensa joukkoon, – niinkuin ihminen suurimman intohimonsa teeskentelyyn. Onhan tässä toki eräs korkea harrastus: taide. Surullisemmin neiti Rosalia Snokanderin laita, joka on perinyt isältään pääoman, jonka korot nousevat siinä 800-900.000:een vuodessa; hän haluaisi itselleen pikku huvilan, jossa saisi hoidella kanoja. Erinomainen 80 000 maksava huvila olisi saatavissa, mutta kun hän kuulee hinnan, huokaa hän kysyvästi: 'Mutta – millä minä sitten elän?' – Näin tuo hyvin arka, hyvin kiltti neiti, niin arka, että vieraan puhutellessa vetäytyy kuoreensa kuin etana piilottaa tuulen kosketuksesta sarvensa, ja niin kiltti, että tarjoaa vieraille jonkin kerran kahviakin. Mutta ennen kaikkea arka: on varmasti koko ikänsä pelännyt kosijoita: veisivät häneltä hänen omaisuutensa. – Kuuluu muuten testamentanneen kaikkensa pakanalähetykselle."

Myöskin Kleophas muisti erään hauskan tyypin. Hän johteli Sorsimon pieneen vanhanaikaiseen maalaispuotiin, vesirinkeleiltä, ryyneiltä, saapasrasvalta, piparkakuilta, traanilta, silavalta, petrolilta, piipputupakalta, saippualta, karvahatuilta, nahkalta, pippurilta, pirunpihkalta, suovalta, leivältä, kalalta, lipeäkalalta, köysiltä, rautanauloilta, ruosteelta, kävijäin takalistoilta, kangaspakoilta, siirapilta, silliltä, sipulilta, karamellilta lemahtelevaan puotiin, jonka omistaja oli ollut Onni Liero, ei onnen, vaan uutteruutensa ja kieltäymystensä ansiosta. Onni Liero, kai säästävyyssyistä vanhapoika, sillä hän (joka muuten oli iloinen ja vitsailevakin) sai usein kuulla miesten suusta: 'Älä mene naimisiin, k. kuluu!' Ei kuitenkaan ihan kitupiikki, koska kuului joskus pistävän tinanapin kolehtihaaviin. – Enimmäkseen hän vain kuritti itseään: hän, joka ei riisunut saunanlavollakaan ryppyistä sortuuttiaan, sillä sen vuorin välissä pullotti ilmeisesti muhkeita setelipinkkoja, vitsaili, ettei hänen kannattanut lämmittää ainoaa kamariaan, minkä vuoksi hän talvellakin piti sen kylmillä ja makasi säkissä, upotti karvalakin korvilleen, ryömi säkkiin ja vetäisi kurenauhat kiinni: 'Elän omissa lämpimissäni. Minäkö tarkka? Laihialla ne vasta tarkkoja ovat: miehet laskevat illalla housut kinttuihinsa, etteivät ne penkillä istuessa kuluisi!' – Koiransilmät väittivät, ettei Onni Liero hennonut antaa koiralleen nimeäkään, mutta se ei ollut totta, sillä hänellä ei koiraa ollutkaan. – Tämä rikas mies kuoli yksinään kylmään kamariinsa, kenties nälkään, koska sinne ei päässyt ketään apuun, sillä hän oli sairastuessaan lukinnut ja pönkittänyt ovensa lujasti sisältä, peläten, että hänen kovalla työllä keräämänsä setelit vietäisiin ehkä salapaikoista seinänraoista ja uunin takaakin, jonne hän oli niitä puolen ikäänsä piilotellut ja jossa rotat olivat ne repineet, sitten kuin ne hänen kuoltuaan löydettiin (niinkuin rotat söivät Tommolan postimerkit: tässä niillä oli rasvaisempi saalis: toistasataatuhatta markkaa, joiden omistaja kuoli nälkään).

Rouva Egretti l. älyllisyys

"Hyvähän Vihtorilla", mutisi Kleophas itsekseen ja pudisteli päätänsä, "hän voi katsella, tosiaan katsella asioita ylä- tai paremmin ulkopuolelta! Älyllistä leikittelyä, josta puuttuu tunne!"

Ja rehellisenä miehenä Kleophas ei malttanut olla ilmaisematta Vihtori Sorsimolle moista omantunnonepäilystään. Se tapahtui eräänä päivänä Sorsimon luona. Kun Kleophas tuli sinne, nousi kaljatehtailija kirjoituspöytänsä äärestä ja tuli vastaan kävelykeppiin nojaillen, vedellen toista jalkaansa:

"Tuo nilkkani, Akilleuksen-kantapääni, on niin pirun kipeä, kuten yleensä kosteilla ilmoilla, näin keväällä: yhtä ilkeä kuin aurinkoisessa Italiassa talvella, jossa silloin sataa ropistaa kaiket päivät."

Näin alkoi Sorsimo ilkamoida. Mutta kun hän sitten tapansa mukaan esitti jonkin häikäilemättömän arvostelunsa ihmisistä, niin Kleophas sai tilaisuuden ravistaa päätänsä, hän yskähteli ja alkoi:

"Tuota noin... tuota niin... sitähän minun piti, että minusta tuntuu siltä kuin sinä, ollen melkoisen varallisessa asemassa ja joutumatta siitä syystä mukaan elämän katkeriin kohtaloihin, et voisi reageerata elämään tunteella, joka (nimittäin harras tunne) on minusta sitä, jota sanoisin uskonnollisuudeksi."

"Ahaa, tarkoitatko kysäistä minulta niinkuin Margareta Faustilta: 'Glaubst du an Gott?' – Oi, Kleophas, rakas Margareta. Täytynee vastata siihen samoin kuin kysyit: 'Mein Liebchen, wer darf sägen: Ich glaub' an Gott?' – Moni peittelee näillä sanoilla itsekritiikkinsä, johon hän ei kuolemakseenkaan uskaltaisi ryhtyä."

"Niin, en syytä sinua itseäsi", vastasi Kleophas, "vaan elämänasemaasi, joka mielestäni muistuttaa sitä, josta viime yönä luin Wilhelm Meisteristasi: jotakin sellaista kuin: 'Onnellisia ne, jotka varallisuutensa avulla pääsevät kärsimästä oloista, joissa usein hyvä ihminen värisee vilusta koko ikänsä.' – Mutta sitten seurasi loukkaava lause: 'Kuinka yleispätevän käsityksen he (nimittäin nämä hyvässä asemassa elävät) saavat, kun heillä on tilaisuus katsella asioita korkeammalta näkökannalta.' – Miten voi sellaisella, joka ei ole kärsinyt, kokenut niinkuin alemmat luokat, olla yleispätevä käsitys asioista?"

"En muista tuota kohtaa", vastasi Sorsimo haukotellen, "Goethe on tavalliselle ihmiselle liian suurta, joten, vaikka jumaloinkin Faustia, esim. Vaaliheimolaiset on minusta paikoin tyrmistävän valheellista. – Ei, viime yönäkin luin jälleen Byronia, ja nauroin ääneen, koska naurua ei voi sanoa itkuksi. Näet, että minäkin olen vakava, – aivan liian vakava, koska en tyydy niinkuin Herakleitos pelkkään nauruun, joka saattaisi näinä fanatismin aikoina olla tarpeellista. – Ohoi, sinä esitit vakavan kysymyksen: 'Wie hast du's mit der Religion?' – Arvelet minua muka älylliseksi?"

Kleophas katsoi kaljatehtailijan silmiin niin syvästi, että ystävä tunsi tulevansa liikutetuksi, ja niinpä hän vastasi:

"Tietenkin tarkoitat, että älyllinen olisi jotakin uskonnonvastaista?"

Kleophas nyökkäsi päätänsä: hän nimittäin luuli olleensa uskonnollinen, koska ei entisessä elämässään (silloin kuin hänen unelmiaan metsälammella häiritsivät ainoastaan jotkin tilaisuudet, joissa hänen täytyi ratkaista talonpoikien riitoja metsäasioissa) ollut yleensä joutunut käytännössä mittaamaan, kestikö hänen uskonnollisuutensa, siis moraalinsa, laajemmissa kysymyksissä vai ei...

"Nyökkäsit päätäsi?" jatkoi kaljatehtailla. "Vastaan siis: ei, toivottavasti en ole uskonnollinen. Mutta yhtä toivottavasti en ns. 'älyllinenkään', koskapa pidän Byronista. En käy milloinkaan kirkossa (se olisi melkein samaa kuin vaatia kirkkoon pirua) paitsi eräänä vuonna Saksassa, Parisissa ja Roomassa, silloin kävin kirkossa noin kaksisataa kertaa. Siinä tuli varastoa moneksi vuodeksi. Lisäksi synagoogissa, ja Afrikan puolella moskeijoissakin. – Locke katsoi voivansa todistaa Jumalan olemassaolon, mikä oikeastaan todistaa – hänen uskonpuutettaan: aksioomaa ei näet todisteta, ja uskovaiselle täytyy Jumalan olla ehdoton aksiooma. – Tahtoisitko, että olisin uskonnollinen esim. siten, että ihailisin kirkoissa madonnankuvia, vahakynttilöitä ja taiteellista kuorolaulua, niinkuin katolinuskoon järkevästä luterilaisuudesta kääntyneet, joita sellaisiakin meillä alkaa olla: katolisuudessa on heidän mielestään tunnelmaa, 'stämninkiä', – mikä ei muuta heidän luonnettaan, vaan tälläkin tavoin uskonnollisina he ovat yhtä ilkeitä kuin ennenkin, jos ovat ilkeitä. – Tai pitäisikö minun ehdottomasti innostua tosin hiukan kuivien luterilaispappiemme saarnoihin, joista yhteiskunnallisesti heikko luokka ei löydä itselleen kylliksi puolustusta: tiedäthän papistomme lyhytnäköiset tavat jo Bobrikoffin ajoilta, jolloin se useimmiten asettui sortovallan tueksi. Olisi liikaa vaatia tällaiselle papistolle 'älymystön' rajatonta kannatusta... – Porttokin on varsin usein hyvin uskonnollinen, ja juuri portto: mikä sallii hänen heittäytyä kaikella tunteellaan elämäntapoihinsa. – En myöskään ole ainoa, joka nurkuu sellaista uskonnollisuutta kuin eräs sotaherroistamme tässä" (kaljatehtailija sieppasi kirjoituspöytänsä kulmalta sanomalehden). "Viitsitkö lukea?"

Kleophas Leanteri otti lehden ja luki:

"'Voiko kukaan tervepäinen ihminen keksiä mitään järkeä siinä, että me tuhlaamme vuosittain melkoiset summat lähetystyöhön Japanissa ja Afrikassa, – maailmanvaltojen herruuden levittämiseksi, – mutta jätämme köyhien kotiemme lapset kuihtumaan puutteessa? Hurskaat tantit kutovat meillä villasukkia japanilaisten ja murjaanien lapsien hyväksi samaan aikaan kuin Kuusamon ja Lieksan perukoilla nälkäraunioiden lapset juoksentelevat pakkasessa tarpeellaan paljain jaloin, paitariekale yllä. Olen nähnyt molemmat seikat omin silmin. – Meillä taistellaan tuberkuloosia vastaan rakentamalla toinen toistaan komeampia parantoloita – – – mutta ei pystytä auttamaan maaseudun köyhien keskuudessa yleisesti vallitsevaa asuntokurjuutta. – Me olemme säätäneet koulupakon, niinkuin välttämätöntä lienee – koskapa sotaväkeen vuosittain saapuu yhä hämmästyttävä määrä luku- ja kirjoitustaidottomia nuorukaisia. – Me tahdomme lisätä uskonnonopetusta ja kuria, mutta unohdamme järjestää koululapsille riittävän ravinnon...'"

"Tämä upseeri, joka haluaisi armeijaamme terveitä poikia, on mielestäni oikeassa", sanoi Vihtori Sorsimo; "hän on eräänlainen kansallissosialisti, tervejärkinen ajattelija, joka tuntee, mikä kansallisen voiman ensimmäisiin elinehtoihin kuuluu. – Etkö sinäkin, ystäväni, aikoinaan loukkautunut siitä, että vapaussotamme loputtua, rahvaamme nääntyessä nälkään, kerättiin ravintoa lähetettäväksi Saksaan ja Unkariin? Muistaakseni puhuit jotakin sellaista asessori Leon Bergeriä kuvatessasi. Toiset toivat kelpo tavaraa, toiset makkaranpätkiä, jotka kuihtuivat 'kuin lasaretin suurus'. – Varsin mukava tapa, jolla eräistä kansallisista velvollisuuksista pääsi helpommalla. – No niin, mitäpä näistä laverrella! Kaiken kaikkiaan, kun kerran joutavista lavertelet: en ole mikään uskonnollinen, vaan käytännön mies: afäärimies, näetkös!"

Kaljatehtailija (johon rienaaja oli ottanut asuntonsa) purskahti nauruun:

"Olen siis 'älyllinen'. Mutta tahtoisin olla tervepäinen ihminen... Joskaan en saa sopusointuun esim. sotaa ja evankeliumia (se on epätoivoinen yritys, jonka luulisi lopulta pyyhkäisevän pois joko sodan tai kristinopin, mutta eipä koskaan siten käy, sillä ihmisälyn laita on niin ja näin) tai juuri siksi, että en saa niitä sopusointuun, valitsen sodan kaikessa alastomuudessaan: raakaa, mutta selvää kansallissosialismia, jolle uskonto on keino niin kuin – Loyolalle."

Ja kaljatehtailija lausui yksinpä uskonnollinen-sanankin niin surkuttelevasti, että Kleophas aivan tyrmistyi. Vihtori Johannes tarkoitti kai uskonnollisuudella hyveellisyyttä? Siinä suhteessa ei Kleophas voinutkaan tätä ystäväänsä paljon moittia... Tosin hän eli, varmaankin yhteydessä, tuon neiti Lirpuksen kanssa, mikä tuntui Kleophaasta tuskalliselta skandaalilta, mutta: tuo nainen oli aina niin ystävällinen ja suopea, – mutta hämmästyttävän mykkä... Vihtori itse ei ollut puoluemies, jollaisia nykyään niin paljon moititaan, ja täydellä syyllä... Hän ei ollut päässyt asemaansa, joka oli verraten vaatimaton, puolueiden avulla: "Minut auttoi vauhtiin kieltolain arvoon nostattama – kalja!" sanoi hän itse. Hän tyytyi siihen, mitä oli saavuttanut, pikku tehtaaseensa. Hän ei varmaankaan tekisi konkurssia, kuten nykyisin oli jokapäiväinen, melkeinpä hyväksytty tapa, sillä hän turvautui vain reaaliseen – kaljaansa. Hänellä ei ollut takauksia keneltäkään, sen oli Kleophas huomannut, joten tuntui varsin kohtuulliselta, että hän kielsi nimensä ainakin sellaisilta kuin tohtori Kaskas, joka oli nähnyt tarpeelliseksi pyrkiä kihloihin hinttapulin kanssa. – Mutta kaikkein painavinta Sorsimon puolelta: hän antoi verraten huomattavia summia paitsi eräille ystävilleen, joita hän todella rakasti (tästä oli Kleophas päässyt perille eräistä Sorsimon ja neiti Lirpuksen keskinäisistä jutuista, ikäänkuin salavihkaa, sillä edes sellaiselle tutulle kuin Kleophas eivät he kaksi hiiskuneet näistä asioista); ja vielä enemmän: antoi eräille hyväntekeväisyyslaitoksille, lastenkodeille, jopa Pelastusarmeijallekin, johon hän erikoisesti luotti, koska siinä harjoitettiin uskonnollisuutta: "Ilman uskonnollisuutta ei voi kuvitellakaan hyväntekeväisyyttä", sanoi hän.

Siis tuo ironinen vintiö oli kuitenkin jollakin tavoin uskonnollinen – moraalinen. Mitä hän oikeastaan oli? Ehkä hänen oppi-isänsä oli – Zarathustra?

Tämän nimen naiivi Kleophas esitti kaljatehtailijalle. Sorsimo naurahti:

"Kovinpa arvioit tuttava-parkasi korkealle, – ellet minua jälleen – pilkkaa. Kenen pää kestää hänen 'viisauttaan'? Luultavasti tähän vaikeatajuisuuteen on syynä hänen muotosekamelskansa! Mutta kuinka usein on varoitettukaan: 'Hämärästi sanottu on hämärästi ajateltu'! – Ei, ehkä olisi parempi pysyä vain lujalla maan kamaralla kuin pyrkiä hänen 'vuorelleen', jonka huippu haihtuu 'ins Blaue hinein'... Parempi jättää tämäkin 'uskonnollisuus' ja pyrkiä vain joutavissa elämän arkitapauksissa jotakuinkin siedettäväksi ihmiseksi, vajavaisenakin, eikä uskonnolliseksi. – Mutta älyllisyys! Eipä vähän! Tosin ihmiskunnan kehitys lienee ollut (ja on olevinaan), Jumalan kiitos, eroamista muusta eläinkunnasta: pyrkimistä yhä suurempaan älyllisyyteen... Se on kyllä kaunista. – Ja nyt pälkähtää päähäni: tahdotko nähdä erään varsin älyllisen ihmisen? Tulit tänne luokseni aivan kuin kutsuttuna. Katsopas tätä!"

Vihtori Sorsimo sieppasi pöydältä erään paperiliuskan: pienen luettelon helleenistä kirjallisuutta, jonkinlaisen ohjeen, jonka hän nähtävästi oli äsken laatinut, koska kynä tökötti vielä mustepullossa. Kleophas katsoi paperia, siihen oli alleviivattu erikoisesti muinaiskreikkalaisia näytelmiä.

"Et varmaankaan kieltäytyne tekemästä minulle erästä pikku palvelusta. Näet, että minä en pääse jalaltani kaupunkiin. Etkö veisi tätä luetteloa eräälle rouva Egrettille? Tulin vuosia sitten hänen tuttavakseen, sillä hän on varakas (tai paremminkin: hänen miehensä on ahkera ja siis varakas) ja taidetta rakastava, joten voin kaupata hänelle eräitä taiteilija-ystävieni teoksia. Hän pitää muuten erikoisesti Igelströmin raffinoiduista rivouksista... No niin: nämä kirjat! On koomillista, että tuo rouva tahtoo luettelon niistä juuri minun välitykselläni, mutta ymmärrettävää: voidakseen esiintyä arvopiireissä pätevästi kirjallisena (sillä hän on myöskin kirjallisesti sivistynyt nainen) lienee viisainta turvautua alkeistietojen hankinnassa johonkin – kalakauppiaaseen. – Ystävälläni Heli Egrettillä on pitkät ajat ollut halu näyttelemiseen; ja nyt hän on saanut päähänsä ei enempää eikä vähempää kuin – Lysistratan, Aristofaneen Lysistratan. Satuin sanomaan hänelle, kun hän siitä aikeestaan puhui, ettei hänelle olisi pahaksi tutustua sen pakanallisen ajan katsomuksiin; ja siitä nyt tämä luetteloni kirjoista, joihin hänen mielestäni pitäisi perehtyä. Lupasin hankkiakin hänelle tarvittavat teokset... Mutta, kuten sanoin, sorkallani ei ole nyt ulos astumista. – Menisitkö sinä ruokailumatkallasi kaupungissa yliopiston kirjastoon? Ystävämme kirjastomies varmaankin järjestäisi tämän lainauksen, – ja sinä veisit teokset rouva Egrettille?"

"Tiedonhaluinen" Kleophas suoritti tuon asian. Rouva Helena Egretti, joka oli ainakin ollut hyvin kaunis, otti tämän Sorsimon asiamiehen ystävällisesti vastaan ja ilmaisi hänelle kiitollisuutensa. – Ja kun hän kuuli muinaiskreikkalaisten kirjailijain nimiä, jotka tässä tilaisuudessa luiskahtivat Kleophaan suusta, olisi hän, joka ennenkin oli nostanut tuntemattomuudesta eräitä kykyjä, mm. erään laulaja Otterin, kai ollut Kleophaalle vieläkin kiitollisempi, ellei meidän poloinen sankarimme olisi tuntenut itseään niin auttamattoman rumaksi ja sitä paitsi inhonnut tuota Lysistrata-henkeä, joka tuoksui hienona parfyymina koko rouva Egrettin olemuksesta.

Ja sitten Kleophas Leanteri jälleen kuvitteli seuraavaa, – tosin sen pohjalla, mitä hänen ankara silmänsä oli vierailulla rouva Egrettin luona huomioinut:

Hän oli lähtevinään kaljatehtailijan kanssa rouva Egrettin luo. "Mitähän kello nyt on?" alkoi muka Vihtori Sorsimo, vilkaisten kelloaan, joka hänellä oli huolettomasti pistettynä housuntaskuun. "Kaksitoista! Sopiva aika sinne mennäksemme, niinkuin kujeilimme menevämme rouva Kyykosken kamariin; ikäänkuin sellaiselle pukeutumisvastaanotolle, jollaiset olivat yleisiä ns. valistusaikakautena, jopa nykyäänkin eräissä ylimyksellisissä maissa, kuten esim. Ranskan tasavallassa. Tuollainen vastaanotto on meidän aikanamme hauskempi kuin silloin siinä suhteessa, ettei vastaanottavan 'madamen' aamupuvun lisäkkeenä näy täilusikkaa, joka kuului rokokoon enkelien vaatetukseen, tuota välinettä, jolla häirittiin kauan kestäväksi rakennetun tukkalaitteen puutarhoihin pesiytyneitä hyönteisiä, aivan samoin kuin lappalaiset ja Japanin metsäläiset kaapivat niitä lusikalla selästään. – No niin: rouva Egretti, jonka luo nyt tulemme, on pari tuntia sitten vuoteessa nauttinut aamukahvinsa, mutta, myöntäkäämme, erikoisen myöhään juuri tänä aamuna, sillä hänellä oli viime yönä jälleen unettomuus, joka ei luopunut kirjallisuuden lukemisella eikä unilääkkeilläkään; ja nyt, meidän tullessamme, hän huutaa oven takaa, että me vain hetkisen odottaisimme, ja sitten hän ottaa meidät vastaan silkkisessä aamupuvussaan, kättelee meitä, pyytää iloisesti istumaan, ja ryhtyy, kuvastimen eteen asettuen, järjestämään tukkaansa, pakinoi kanssamme. Älä säikähdä, Kleophas-poikaseni, ei hän riekottele miten hyvänsä, hän ei ole mikään rouva Kyykoski, hänen vapaudessaan, uskaltaisinko sanoa, hänen uskonnottomuudessaan on niin paljon luontaista aistia, ettei hän hairahdu. Älä myöskään menetä silmiäsi (en tahdo sanoa: hänen kullankeltaiseksi värjätyn tukkansa tähden, johon kyllä näet iän ja unettomuuden jo räiskyttäneen harmaita tahrojaan) hänen silmiensä vuoksi, jotka ovat hurmaavan siniset ja sitä paitsi kirkastuvat nyt par'aikaa eräänlaisesta silmävedestä säteileviksi. Täydellä syyllä ihastut hänen ääneensä, niin pehmeä se on, ja vielä enemmän hänen puhetavastaan, sillä siinä ei ole mitään karkeaa, talonpoikaista, ei edes keikailevaa murteellisuutta, joka raatelee kaunista kieltä rakastavan korvia, vaan se on moitteetonta kirjakieltä, josta ainakin minä lausun tunnustukseni. Jos lisäämme tähän muutamia kohteliaisuuksia, saat nähdä, miten tämä madonna seisoo häveliäästi luomet ummistettuina aamupuvussaan: se kauneuteen suunnattu imartelu vaikuttaa häneen hyvin 'pukevasti'. – Muuten huomaat hänen ympärillään kaikkialla hienoa aistia, sivistystä, suurta valistuneisuutta: älyllisyyttä. Paljon kirjoja turkkilaisella yöpöydällä ja mahonkisella Chippendale-kirjoituspöydällä, jossa näet toukansyömiä (taidekauppias, jolta Mikael Reineck pöydän osti, lienee ampunut ne reiät haulikolla, kuten antiikkiseen hienouteen kuuluu). Mitä kirjoja? Sellaisia kuten esim. Pierre Louis, hänen Aphroditensa ja Swinburnen Sappho, markiisi de Sade jne. Pikku rivouttakin, johon sinä nyt lisäät tuomasi helleenisen kirjallisuuden. Mutta ehdotonta aistikkuutta ihailet tässä makuuhuoneessa, joka on rouvan yksityinen huone (ei mikään perhehautomo, jollaisia yleensä käytetään ja joita sanotaan sänkykamareiksi), nopeasti tuuletettu huone, jossa tuskin tuntuu tuulahdus hienoimmasta, mitä jotkin sellaiset parfyymiliikkeet kuin Lentheric ja Roger & Gallet ovat saaneet aikaan: Miracle tai Fleurs d'amour. Sellaista niin tässä 'budoaarissa' (jossa näet tauluja, tummuneen vanhoja tai aivan moderneja, värisoinnutukseltaan äärimmäisen herkkiä, ja pari kuvanveistosta, joiden ylikulttuuri ei olisi hävennyt itse Sarah Bernhardin käsissä; albumeja, joiden kuvien joukossa ei kuitenkaan ole aivan pompeijilaisia rivouksia) kuin salissakin, jonne sitten siirrymme. Ylimalkaan: rouvan hieno maku ilmenee koko kalliissa kodissa, joka on herra Tammakon ansiota, hänen miehensä, joka palvelee lääninhallituksessa hyvin ahkerana virkamiehenä, kulkien kotoa virastoonsa säntillisenä kuin Aleksis Kiven 'Konnin kuokkamies'. – Kleophas, sinun ei tarvitse pelätä vastenmielisiä kohtauksia! Tämä kaunotar ei raaku ruokottomuuksia niinkuin jokin vanha professorinrouva, joka on käynyt Parisissa ja luulee, että äly on jonkinlaista ruokottomuutta. Tämä vain vihjailee hienosti, että hänellä on rakkausasioissa salaisena, leikillisenä ohjeenaan Variatio delectat. Vihjaisee, sanon, sillä pelkäänpä, että hän on saanut sinusta sellaisen luulon, että sinä voisit maailmassa, jos tahtoisit, herättää hälinää, ja ehkä herätätkin..."

Tätä Kleophas hämmästyi: hän, tällainen rumilus? Vain sen vuoksi, että hän mahdollisesti voisi herättää hälinää...

"Nyt pääsemme asiaan", kuuli hän Sorsimon äänen jatkavan. "Hälinää? – Miksi käyttää rouva sellaista nimeä kuin Egretti? Hän on käyttänyt omaa sukunimeään jo ennen kuin sellainen tapa tuli tunnetuksi, ja hän on oikeastaan syntyisin Heikarainen, siis haikara, joten hän jo tyttövuosinaan muutti sen Egyptin haikaraksi, joka on egretti. Sellaiset nimikonstailut ovat verraten tavallisia taiteilijatarpiireissä: oi, ken tahtoisi olla aivan talonpoikaista juurta, jota Helena-rouva todellisuudessa on? Rehellisinkin viittailee talonpoikaisen sukunsa olleen ainakin vanhaa tai suurta talonpoikaissukua, – ikäänkuin aatelista. Ja meidän Heli-rouvamme on saanut eräistä vanhoista lähteistä, – etenkin maalaisnaapurien puheista, – tietoonsa salaisuuden, jota hän joskus mainitsee sopiville ystävilleen, nimittäin, että jokin ulkomaalainen herra (luultavasti eräs saksalainen paroni) oli kolme neljä miespolvea sitten Suomessa käydessään sattunut hipaisemaan erästä hänen esiäideistään: siitä hän jo heti tyttökoulusta päästyään tunsi oikeudekseen muuttaa nimensä hienommaksi: siksi tuli Heikaraisesta Egretti. – Rakas veli: mitä ei ihminen tekisi kunniakseen siitäkin, jota lähimmäiset pitävät hänelle häpeänä?

"Mutta miksi on nyt tämä rouva, jonka ei tarvitse tehdä kotona työtä talousasioissa eikä lastensa puolesta, vaan voi jättää ne palvelijoilleen (muu tuntuisikin hänestä luonnottomalta, hänestä, Heli Egrettistä), miksi on hän, joka saa lueskella kaiket päivät kaunokirjallisuutta, käydä konserteissa ja teattereissa, kierrellä taidenäyttelyissä, jopa usein ulkomaillakin; – hän, jolle tällaisen aseman tekee eteenpäinkin varmaksi puolison säntillisyys ja ahkeruus, miksi on hän kärsinyt taas viime yönä unettomuutta, joka tekee hänen päänsä harmaaksi? Ja juuri viime yönä niin kovasti, ettei bromista, bromuraalista, adaliinista, ado- ja muista -faaneista ollut mitään apua?

"Hän luulee, että hän on rakastunut! Näyttelijä Jarno Vassbuckiin. Vielä hän ei kuitenkaan ole varma siitä. Sillä kerran ennenkin hän on ollut rakastunut, nimittäin laulaja Otteriin, jonka hän itse oli 'löytänyt' vähäpätöisenä apulaisnimismiehenä, haltioitunut hänen lahjoistaan, 'nostanut' hänet, toitottanut hänen tulevaisuuttaan, auttanut hänet ulkomaille opiskelemaan, tehnyt hänet tunnetuksi. Siitä piti hänelle koitua erikoinen kunnia: hän oli löytänyt mestarin! – Mutta tuskin Otter oli päässyt jaloilleen, niin hän levitteli juttua, että hän olisi halaillut Heli-rouvaa ainoastaan reklaamin vuoksi, – juttua, jossa 'halailu' sai hyvin laajan merkityksen, vaikka heidän suhteensa oli ollut täysin platoninen. Siitä olisi kyllä voinut tulla 'jotakin', sillä rouvan mielipide on: 'Minäkö, Heli Egretti, minä, jonka suonissa virtaa ehkä ylimysverta, minä en aio missään suhteessa estää persoonallista kehitystäni!' – Eikä lääninsihteeri Tammakko, lauhkea ja vapaamielinen lallus, kenties olisi tällaista kehitystä estänytkään, – sen arvaamme jo siitä, ettei vaimon tarvitse käyttää edes hänen sukunimeään, joka onkin hiukan naurettava. – Mutta siihen se rakkaus silloin loppuikin, kuten sanottu; siitä ei kehittynyt Otterin julkeuden tähden 'mitään'.

"Mutta nyt on Heli ollut huomaavinaan, että kuuluisa näyttelijä Vassbuck on hänen seurassaan osoittanut jonkinmoista 'taipumusta'. Hän ei ole tosin niin kaunis kuin Otter, mutta kuuluisampi: hyvä näyttelijä, aika rutale näyttelijäksi, ryhditön ja tuhatflirttaaja. Meidänkin aikanamme pitää paikkansa Juvenaliksen kuvaus naisista, jotka 'kaikki' rakastuivat gladiaattoriin, jolta nenä oli halki ja silmät vuotivat rähmää: sillä hän oli toki ihmeellinen gladiaattori, joten hän näytti heistä kauniilta kuin Hyacinthus. Niin, niin Heli-rouva rakastuisi luultavasti vaikkapa kyssäniskaan Sakris Kukkelmaniin, jos tällä kykyrällä olisi – mainetta. Ja Jarno Vassbuckilla on mainetta! Kuinka nerokkaasti hän esittää Pohjalla-näytelmässä filosofia, ja vielä liikuttavammin Elävän ruumiin Fedjaa. – Ehkäpä Jarno Vassbuck (jos tästä suhteesta tulisi 'jotakin') auttaisi puolestaan Heli-rouvaa saamaan sitä yleistä huomiota, jonka hän ansaitsee? Mitä! kaikki tässä maassa laulavat, kirjoittavat, kaikki lausuvat, tanssivat, puhuvat, esitelmöivät; perustavat seuroja, touhuavat niissä, rasittuvat! Mutta rouva Egretti ei ole päässyt esiintymään julkisuudessa, hän, joka osaa kieliä, hän, joka on kaunis, hän, jolla on hieno synnynnäinen maku, johtuen tilkasta ylimysverta, hän, joka on perusteellisesti kehittänyt lahjojaan! Ja ne lahjat menisivät nyt hukkaan, monien typerien, mutta häikäilemättömien rinnalla! – Näyttelijä Vassbuckilla olisi kyllä mahti auttaa ystävätärtään. Ja Heli-rouvalla on idea, jonka täytyisi vaikuttaa: Aristofanes, hänen Lysistratansa! Hän on tullut muuallakin hetkellisesti päivänkirjailijaksi, noussut tuhatvuotisesta haudastaan, Lysistrataa. on näytelty Berlinissä, Kööpenhaminassa. Siitä tulisi meillä tietysti 'skandaali', mutta nerokas skandaali: se iskisi kuin salama kirkkaalta taivaalta! Jarno Vassbuck kuuluu Kansannäyttämöön, jonka lavalla menee vapaampaakin. – Heli-rouvaa kiduttaa kunnianhimo, se polttaa kuin palava taula hevosta: tässäpä olemme paljastaneet 'puudelin ytimen' tai Peer Gyntin sipulin sisimmäisen! – Rouva tahtoisi itse näytellä Lysistrataa! Siten hän pääsisi noiden merkillisten näyttelijäin, laulajain, kynäilijäin, tanssijain vertaiseen joukkoon, joka nykyisessä maailmassa ei ole varsin – harvalukuinen...

"Siinä pulma! Pitäisikö rouvan nyt – koettaa vietellä Jarno Vassbuck? – Kunpa sen tietäisi! Se on vienyt rouvalta unen koko viime yönä."

"Kovin vaikeaa todellakin aavistaa, onnistuuko rouvalle tämä tuskallinen asia", arveli Kleophas Sorsimolle – kuvitelmissaan. "Ehkäpä hänen täytyy mennä mustalaisten luo, joita asustelee teltoissaan täällä lähellä, Pukinmäellä?"

Tämä mustalaisfantasia johtui siitä, että Kleophas oli äskettäin lukenut lehdistä uutisen:

"Parisen viikkoa sitten saapui mustalaiseukko erääseen helsinkiläiseen kangastavaraliikkeeseen, kysyen myyjättäreltä, saisiko hän povata tälle tulevia asioita. Eukko ilmoitti näkevänsä myyjättären silmistä, että viimeksimainitulla oli paljon kadehtijoita, toinen hänen vanhemmistaan kuollut, ja hänen käsistään, että hän oli kirouksen alla, jne. Hän lupasi vapauttaa tuon naisen kirouksesta 3000 markan maksusta. Myyjättärellä, joka oli nyt innostunut asiaan, ei ollut tuota summaa, mutta eukko tyytyikin siihen, että myyjätär levitti pöydälle muutamia setelirahoja, jotta niiden avulla voitaisiin nähdä, oliko myyjätärtä vainoava paha, nimittäin se, ettei hän ollut päässyt naimisiin, lähtöisin Jumalasta vai ihmisistä. Sitten eukko otti nämä rahat ja sanoi hyvästi. Seuraavana päivänä hän tuli liikkeeseen ilmoittaen tarvitsevansa vielä selvempää näkemystä varten villaliinan. Sen saatuaan hän poistui, mutta palasi kahden päivän kuluttua ja sanoi myyjättärelle: 'Ota 2 lakanaa, 2 pöytäliinaa, 2 pyyheliinaa, 2 lakananpitsiä, 1 kahvipannunmyssy, 3 miesten yöpaitaa ja 4 lastenkolttua ja pane ne minulle pakettiin!' – Myyjätär totteli, ja eukko poistui kääröineen. Seuraavana päivänä hän lähetti toisen mustalaiseukon selittämään, että myyjätär oli joutunut jonkin hengen lumoihin ja että hänen vapauttamisekseen tarvittiin 6 villaista hartialiinaa. Myyjätär antoi ne. Seuraavana päivänä tuli eukko erään kolmannen mustalaisnaisen kanssa, vaatien samaan tarkoitukseen 15 000 markkaa. Myyjätär oli sillä välin hankkinut rahoja, joten voi antaa 500 markkaa. Seuraavana päivänä eukko tuli vaatimaan 1500 markkaa. Myyjätär oli ne tällä välin jostakin lainannut ja luovutti ennustajille 1500 mk., samoinkuin lastenkoltun, naisen villaiset housut, 5 paria villasukkia, 3 paria silkkisukkia, jotka kaikki tarvittiin ennustuksen onnistumiseksi. Samalla kertaa mustalainen kehoitti myyjätärtä kahden päivän kuluttua tulemaan eräälle laitakaupungin sillalle ja tuomaan hänelle vähintään 500 markkaa. Sovittiin, että nämä 500 markkaa palautettaisiin kahdentoista vuorokauden päästä, jolloin ne olisi säilytettävä kolme yötä vuoteessa päänalusen alla ja sitten annettava jollekin mieshenkilölle, niin kirous katoaisi."

"Mustalaistenko luo?" vastasi kuviteltu Sorsimo Kleophaalle. "Kuinka sinä tällaista luulet sivistyneestä, älyllisestä Heli-rouvasta? Olet erehtynyt! Hän ei mene Pukinmäelle. Se johtuu siitä, että hän (joka kyllä osaa historiallisesti nauttia jostakin Theokritoksen taiteellisesti verrattomasta lemmenmanauksesta, vaikkakin hänelle jää käsittämättömäksi, miten muinaisroomalaiset auguurit saivat ilmi kohtalon salaisuuksia linnunsuolista) on jo käynyt mustalaisten luona tietelemässä tulevaisuuttaan, tosin kauan sitten. Sillä jotakin henkimaailmallista täytyy hänen mielestään olla olemassa. Siitä on hänellä aivan henkilökohtaisia todistuksia. Viimeinen oli sellainen, että kun hän äskettäin Place Pigallen markkinahälinässä osti onnenlehden, oli lehdessä, että hänen talismaaninsa oli turkoosi: ja katso, hänellä on tosiaan antiikkinen sormus, jossa on iso turkoosi. Ei, jotakin mystillistä maailmankaikkeudessa on, ehdottomasti on! Aivan syyttä hän ei säpsähdä harakkaa niin, että sylkäisee sen nähdessään; syyttä hän ei koskaan tahdo astua vasenta jalkaansa ensin kynnyksen yli; korvan soiminen merkitsee usein jotakin. Mutta tällaiset pikku ennustelut ovat paremminkin ikäänkuin leikkiä. – Ei hän nyt myöskään mene tavallisten porvarisnaisten puheille, joita Helsingissä kuhisee kuin muinaisessa Roomassa ja joita lukemattomat muut naiset, sivistyneetkin, elättelevät runsailla maksuilla ja lahjoilla. Ei, hänellä on tiedossa ihmeellisempää. – Hän on kyllä tässä asiassa ajatellut erästä teosofia, ruusuristiläistä, jollaiset ovat ikäänkuin nykyaikaisia Mitran pappeja. Mutta sitten on hänen mieleensä johtunut jotakin vielä luotettavampaa. Siinä syy, miksi hän ei mene mustalaisten luo. – Tosin huhutaan, että eräät noidat jossakin Helsingin lähistöllä ennustaisivat katkotuista sormista ja ihmispäistä, joita he muka kaivavat esille Malmin hautausmaasta. Mutta jos tämä on totta, on se rouva Egrettille liian kauheaa! Ei, hän tyytyy henkilöön, josta nyt yleensä puhutaan, mutta joka ei ole mustalainen, ei povari, kortistakatsoja, 'nainen Gruusiasta', taikuri Lapista tai hirvittävä metsäläisvelho Panu, joka kaiveli kirkon lattian alla irti ruumiiden hampaita; ei edes ruusuristiläinen. Sillä hän on todellinen kaukonäkijä, jollaisia todistettavasti silloin tällöin on ilmestynyt, niinkuin esim. Swedenborg. Tämä kaukonäkijä on eräs rouva Koskelo, joka ilman mitään taikakeinoja on ilmoittanut useille varsin kunnioitettaville henkilöille, jotka rouva Egretti hyvin tuntee, heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa, pelkästään nurkkaan tuijottamalla, tai ainoastaan koskettamalla jotakin esinettä, joka on ollut yhteydessä ennustettavan asian kanssa. Mitenkä tuo ihmeellinen rouva oli mm. nähnyt, kuinka eräälle hänen luokseen tulleelle viipurilaiselle virkamiehelle kävi? Hän oli nähnyt sielustaan, että se herra kuolisi jonkin raskaan koneen alle. Herra palasi Viipuriin, uskaltamatta kuitenkaan ajaa sinne junassa, koska pelkäsi ennustettua konetta; ei, hän kustansi itselleen matkan autolla, – ja joutui autojen yhteentörmäykseen ja kuoli – auton alle!

"Tämän rouvan luo älyllinen rouva Egretti nyt varmaan menee, ottaen mukaansa valkeaan paperiin käärittynä Aristofaneen, jonka säkenöivää Lysistrataa. hän tahtoisi näytellä. Ja luultavasti Heli-rouva huomaa kaukonäkijättären ennustuksessa, joka tehdään ehkä tähän ranskankieliseen kirjaan koskettamalla, jotakin suurenmoista, riemullista, jonka hän voi selittää lavalle asetetuksi näytelmäksi...

"Tulos: rouva Egretti päättää koettaa vietellä näyttelijä Jarno Vassbuckin, jota hän nyt tuntee lämpöisesti, tulisesti rakastavansa, – päättää tehdä aviorikoksen.

"Eikö älyllinen ihminen, joka on yleensä melkoisesti vapautunut uskonnollisuudesta, ole kaunis?" lopetti Sorsimo, – tai oikeastaan Kleophas itse, sillä kaljatehtailla ei ollut lähelläkään.

Sorsimo koettaa saada Kleophasta menemään takaisin virkaansa

Miksi Kleophas sekoitti Sorsimon omiin mielikuvitelmiinsa?

Me tiedämme sen. Mutta ei Sorsimo, joka on vain medio.

Mutta jotakin Sorsimo aavisteli: nimittäin, että Kleophaan kehitys näytti suuntautuvan hullulle tolalle.

Kun kaljatehtailija jälleen sattui häneltä kysäisemään, milloin hän menisi virkaansa, vastasi hän karttelevasti, – ja lopulta tuli tunnustus, tosin vain epämääräisenä selityksenä, ettei hän viihtynyt maalla, mutta kuitenkin tunnustus, joka sai Vihtori Sorsimon huomioimaan, että hänen ystävässään oli tapahtunut jokin muutos.

Ja nyt kaljatehtailija ajatteli Kleophaan kehitystä sinä aikana, minkä he olivat seurustelleet keskenään, ja hämmästyi yhä enemmän. – Millainen oli Kleophas ollut silloin kuin he tutustuivat toisiinsa? Rauhallinen, vilpitön, herttainenkin, – naiivi. Jo vaatteista näki, että hän oli aivan maalainen.

Sitten oli häneen tullut jotakin ikäänkuin närkästynyttä, välisti pelästynyttä... Jotakin valpasta... Ja ikäänkuin kyynilliseen vivahtavaa... Hänen toinen silmänsä, joka oli ollut luonnostaan siristelevä, oli alkanut tähystellä ikäänkuin lorgnetilla. Otsakin oli lopulta noussut hiukan julkeasti pystyyn... Joskus hän lasketteli ihmisistä ilkeyksiä.

Nyt hän oli tullut omituisen hiljaiseksi. Mutta näytti masentuneelta...

Ja väitti, ettei menisi enää virkaansa, koska muka tunsi vastenmielisyyttä maaseutua kohtaan!

Ryhtyen Kleophasta tarkastelemaan Sorsimo sitten teki erään huomion, jota hän aivan hätkähti: sellaisen, että Kleophaalle oli tullut eleitä, jotka olivat ominaisia hänelle, Vihtori Sorsimolle! Muutamia kädenliikkeitä... Ja Kleophaan päänasentokin, tuo keikkapäisyys: sekin ehkä häneltä lainattua? Vielä ilmeisemmäksi kävi tämä totuus eräistä Kleophaan sanantavoista: nehän tulivat aivan kuin Sorsimon omasta suusta! Kun Kleophas sepusteli juttujaan ihmisistä, milloin oli puhelias, niin hän kertoi samaan tyyliin kuin hän, Sorsimo: sitä ei voinut mitenkään kieltää.

Apinoiko Kleophas Leanteri...?

Kaljatehtailija huomioi tämän epäilyksensä oikeutetuksi. Kleophas Leanteri matki! Hän ei nähnyt asioita omilla silmillään. Matki toisen ihmisen luonteen ulkokuorta, – niinkuin matkijain yleensä on tapa: käsitti aivan vakavasti sellaisen, mikä hänelle, Vihtori Sorsimolle oli pelkkää leikkiä, pilaa, ilveilyä.

Sitäkö oli ollut Kleophaan taipuisuus kulkemaan minne vain Sorsimo tahtoi hänet mukaansa?

Nyt kaljatehtailija näki hänessä tavallaan – oman kuvansa. Mutta kuvan luonteensa ulkokuoresta, tai kuvan sellaisen kuin se syntyy kierossa kuvastimessa.

No, tämä kuva ei ollut Vihtori Sorsimosta suinkaan kaunis! – Oliko hän, Vihtori Johannes, todellakin näin "toissilmä", näin – epärealistinen? Ehkä: kukaan ei tahdo tunnustaa omaa rumuuttaan, vaikka näkisi sen moitteettomastakin kuvastimesta.

"Mutta jos olen tuollainen, vaikkapa ainoastaan pintapuolisesti nähtynä", sanoi Sorsimo itsekseen, "niin harmittavaa jo sekin on minulle: saanpa tosiaan nauraa itselleni pilkallisesti! – Mutta pääasiaan: Kleophas vihjailee, ettei hän mene enää virkaansa! Mitä hittoa tämä oikeastaan on?"

Oliko hän, Sorsimo, tätä tahtonut? Oliko hän ehkä vaikuttanut tähän Kleophaan järjettömyyteen, hän, joka oli omasta mielestään varsin poroporvarillinen ainakin sellaisissa asioissa.

Kaljatehtailla tiedusteli Kleophaalta tätä virka-asiaa oikein varta vasten. Mitä Kleophas sitten aikoisi ryhtyä tekemään, kun ei muka menisi virkaansa? – Kleophas ei vastannut, hän vain hymyili alakuloisesti. Sorsimo haukkui. Kleophas selitteli koko juttua sitä vähemmän.

Oliko hän sulkeutunut Sorsimoltakin?

Silloin tuli Sorsimolle, jonka me tiedämme vain medioksi, tunnonvaiva: kohtalaisen sydämellisenä ihmisenä hän syytti tästä itseäänkin. Kenpä ihminen, olkoon hän seurana kuinka vahingollinen hyvänsä, myöntäisi, että hän tahtoisi toista turmella? Ei, hän menettelee turmellessaan ainoastaan luonteensa mukaisesti, ikäänkuin bona fide. Niinpä nyt Sorsimo moitti itseään siitä, että Kleophas oli muuttunut tällaiseksi, ja sääli, surkutteli syvästi Kleophasta.

Ja päätti olla varovaisempi: ei puhua enää edes omaksi huvikseenkaan, mikä oli hänelle suurin huvitus, Kleophaalle mitään "alasrepivää", kuten sanotaan. Tosin hän täten menetti osan tuosta huvituksestaan: miksi käsittää elämä ja ihmiset niin vakavasti? Miksi ei meidän olisi hauskaa "mykkyröidä", pyöriä palloina toisten mukana täällä maailmassa, ehkä surkuteltavina monine vikoinemme, mutta luoden itsellemme ansioita ainakin yhdessä: että koettaisimme olla skeptillisen sydämellisiä? – Ei, nyt Vihtori Sorsimo päätti kääntyä "ylösrakentavaksi". Yksi hänen tähän suuntaan meneviä yrityksiään oli seuraava vuodatus, jolla hän koetti saada Kleophaan palaamaan virkaansa, maalle:

"Maalaisuus, talonpoika, on minusta (suo anteeksi, Kleophas, vertauskuvieni hämäryys, sillä olenhan ihminen, siis naurettavan vajavainen) – maalaisuus on minusta kuin keskiaikainen kirkko, pohjoismainen suomalainen kivikirkko, raskas, jykevä, hämärä... Pienet ikkunat, heikko valaistus... Sisältä katsoen omituisen kaunis, vaikkapa hieman ummehtunut... Tuollainen vanha kirkko katoliselta ajalta... Kummallisia, aavistelevia valonsäteitä ikkunoista, jotka ovat korkealla... Saattaapa siellä nähdä seinissä rinnatusten pyhimyksiä, madonnia ja alkeellisen naurettavia paholaisiakin, jotka aikoinaan olivat kaikki tavallaan yhtä hartaasti palveltuja, – saattaa hyvinkin, sillä korjataanhan muinaisia kirkkojamme nykyään ennalleen, paljastetaan kalkkisivelyn alta tuollaisia entisiä maalauksia, meillä, protestanttisessa maassa: osaltaan kai sekin todistus siitä, ettei protestanttisuus, uskonpuhdistus, joka oli vallankumous, soveltune yhteiskuntaa suojelemaan, vaan tarvitaan 'kauniimpaa', keskiaikaisempaa, mystillisempää. Palautumista juuri siihen henkeen, mikä maalaisille onkin mielestäni ominaista. Talonpoika! Hän on kylläkin henkisesti ahdas, omahyväinenkin, – kuinkapa hänellä, syrjässä elävällä, voisi olla hyvin paljoa aavistusta nykymaailman pulmien suunnattomasta moninaisuudesta? Kirjojakin hänellä on yleensä vähänlaisesti, jota vastoin tehdastyöläinen pääsee niihin helpommin käsiksi vaikkapa vain lainakirjastoissa, jos tahtoo, – ja moni tahtookin. – Talonpoika on meistä usein suvaitsematon; se johtuu hurskaudesta, joka on niin suuri, että hän tosiaankin kykenee surematta ampumaan valtiollisen vastustajansa, jumalisen vilpittömästi, – yhtä vilpittömästi kuin hän saattaa ajatella, että jos käärme ryömii talon portaiden viereen, niin se ennustaa talolle pahaa. Talonpoikaa moititaan yleensä erikoisen rahantuntevaksi, mutta sekin on ymmärrettävää, koska hänen on vastattava itse kohtalostaan, hänellä kun ei ole eläkkeitä niinkuin virkamiehellä, ei ammattiliittojen apua tai sosialistisia unelmia, vaan hänen täytyy kadon sattuessa kiristää vyötänsä ja hyvän sadon sattuessa tallettaa laareihinsa huonojen aikojen varalle; hänen täytyy olla tarkka, harkitseva, laskeva, – vanhoillinen..."

"Tuntuu kuin sinä nykyään ihailisit maalaista ahdasmielisyyttä?" ihmetteli Kleophas Sampila. "Muistaakseni me ennen, kun näitä samoja tuumiasi esitit, maalaisia vähän naurettiin?"

"Enkö naura nytkin!" huudahti kaljatehtailija. "Mutta kun ajattelen nykyaikaista valtiota, kaaosta, nälkää, alinomaisia meteleitä, jotka tuntuvat olevan pahimmat niissä maissa, joissa tehdastyöläiset ovat huomattavina 'tekijöinä' (mikä ei ole heidän syynsä, vaan paremminkin juuri noiden siunattujen tehtaitten, siis porvariston, joka on sallinut kansan vieraantua maan povelta, maan mullasta, ja saanut aikaan, että juuri tehdastyöläiset ovat taloudellisten ahdinkoaikojen kuluessa surkeimmassa asemassa: on pakko seisauttaa tehtaat, ja silloin jäävät tuhannet, niin, nykyään kymmenet miljoonat ihmiset ilman sitä, mikä on välttämättömintä niin minulle kuin sinullekin, nimittäin leipää), – kun ajattelen tehdastyöläisiä, jotka pystyvät vääntämään koko yhteiskunnan nurin, niin suunnaton joukko heitä on lisääntynyt, silloin valitsen tietenkin kahdesta ikävästä pahasta valtavasti pienemmän: talonpojan, jonka naiiviin muistotapoihin kangistumiseen, ahtaaseen uskonnollisuuteen taikauskoineen, koko hänen 'terveyteensä' sisältyy toki yksi perustotuus, ja kaikkein tärkein: omistusoikeuden pyhyys. Mitä turhaa puuhailua koettaa kumota meidän pyhintämme: egoismia. Ajatelkaamme kurjaa Venäjää, jossa sielläkin musikka on viimeinen, jota yritetään pakottaa kommunistiksi ja jota ei ikinä siihen pakoteta. Ei tämä 'maalaisihailuni' ole mielestäni mitään Rousseaun kuvittelemaa maaseudun kaunomaalausta, vaan realiteetti, jossa on vastenmielisetkin puolensa..."

"Sinä siis tosiaan viihtyisit maalla?" kysyi Kleophas Leanteri ihmetellen.

"Minä viihdyn hieman kaikkialla!" nauroi kaljatehtailija. "Mutta mitä tässä koetankaan selitellä? Voi taivas siunatkoon, miten lörpöttelen. Tunnen kyllä sen vastenmielisen alentavaksi, tällaisen: 'höpö-höpö-höpö!' – Minusta on parempi nyt ottaa ryyppy, myöntäen, ettei minusta ole selittelijäksi: kuten sanoin, olen hyvin vajanainen, vajanaisempi kuin monet muut. Toivon ainoastaan, että... Talonpoika on isänmaan puolustajana paras. – Ja kuka näitä asioita sen enemmän ymmärtää? Emmekä me näihin ole syypäitä. Miksi emme siis mykkyröisi joukossa niinkuin se virta, jota ei kukaan ihminen voi hallita, meitä pakosta vie. Miksi emme pyörisi siinä kuplina, mutta pyörisi hauskasti! Ei, 'iloisen täytyy ihmisen osata olla, iloisen ja hyvän'! – Mene sinä nyt virkaasi, Kleophas, sanon minä!"

Kirjailija Hörhölä l. "iloisen ja hyvän tulee ihmisen olla"

Kleophas Leanteri koetti "mykkyröidä", pyöriä pallona, se meidän täytyy myöntää.

"Mikä velvollisuus minulla on riiputtaa nenääni?" aprikoi hän itsekseen. "Minulla, jolla ei ole maailmanmenossa edes sitäkään merkitystä kuin hämähäkillä taikinassa. Ei, tosiaan, 'iloisen ja hyvän tulee ihmisen olla', kuuluu vanha lauselma. Ja sellaisia ihmisiä on kyllä muitakin. Niitä on varsin paljon... lienee paljon... Ketä? Tommolako?"

Hänen mieleensä johtui eräs pikku tapaus viime kesäkuulta.

Sillä nyt on jo heinäkuu: näin pitkälle on se aika, johon nämä pakinat sisältyvät, kulunut!

He olivat kävelleet Oiva Tommolan kanssa Arkadiankadulla. Oli hyvin kuuma, monet herrat, joita kulki kadulla, olivat jo riisuneet takkinsa, ja tuolla seisoi jokin eukko, kai talonmiehenvaimo, kivimuurin portilla paljasjaloin, vääristynein jalkoterin ja liikavarpaineen. – Tommola oli silloin huomauttanut Kleophasta samasta, josta nyt Sorsimokin, – mistä syystä, sitä ei Kleophas enää muistanut, mutta kai siksi, että Kleophas oli ollut niin vaitelias.

"Syö anteeksi", oli Tommola sanonut, "meininkini on, kaikessa ystävyydessä, että sinä näytät niin totiselta kuin... kuin..."

"Kuivattu sampi", auttoi Kleophas Leanteri.

"Oikein. Tai härän olkinen p-ska", huudahti Tommola. "Mitä se toimittaa? On kuin tuumisit maailmanloppua! Ei, sanon sinulle ilman sarvia ja sorkkia, että tuollainen hapatus ei vetele, nimittäin naamasi hapanlohkomaisuus. Katsopas minua: onko tämä nyt ollut mukavaa tämä minun elämäni? Kohtalo karkasi minulle kurkkuun, ja hei: hyvästi kaikki olympialaisunelmat. Ja sitten Punkaharju! Mutta lopulta se olikin hyväksi minulle..."

"Niin, Candide sanoo, että tämä maailma on kuitenkin paras mahdollinen", myönteli Kleophas Leanteri.

"Hä? Mikä? Gandhiko? Se intialainen nälkätaiteilija? Gandhiti? Titi sinne ja titi tänne, tiedät minun filosofiani, että isot filosofit eivät ajattele mitään, ja siinä on viisautta paljon enemmän kuin luullaankaan. Elämän vastoinkäymisistä on minulle ollut ainakin se hyöty, että olen tullut röyhkeäksi. Nytkin olen menossa eräille 50-vuotispäiville. Asianomainen on jäänyt niitä varten tänne Helsinkiin, vaikka hänellä on parhaillaan kesäloma, ja hän tarjoaa kotonaan paitsi kahvia ja monenmoisia piparnakkareita muutakin niin, että paikat roikuu, muuten hän ei saisikaan päivistään uutista lehtiin. Minä menen nyt sinne. Tule mukaan! Saat suklaatia, ja näet, miten minä annan liköörin valua kurkkuuni: väkijuomat eivät suinkaan ole pahaksi rintarisoille, ainakaan varovasti käyttäen. Minulla on nykyään lysti vaikka hautajaisissa: kun on kuunnellut puheet ja värissyt sateessa tai pakkasessa hautausmaalla, niin sitten se ryyppy piristääkin, ja onhan maailmassa tilaa taas uusille ihmisille. Ei, veliseni, ei tuollainen naama vetele. 'Kun on hurtti humööri ja hyvät vaatteet, niin menee, vaikka p–se vilkkaa', kuten suomalainen sananlasku sanoo. Katsopas minua. Tällainen pitää olla ryhti ja tällainen kävely! Ja väitäpäs, että minusta näkisi, ettei taskussani ole penniäkään rahaa, sillä se kirjakauppias ei ole vielä päättänyt, voiko hän ostaa minun rotilta säilyneet albumini vai ei, jonka jälkeen vasta pääsen Pohjanmaalle..."

He olivat kävelleet vähän aikaa vaiti, Kleophas nyt sillä tavoin kuin Tommola neuvoi: heilutellen vikkelämmin jalkojaan ja huiskien käsivarsillaan.

"Niin, 'iloisen ja hyvän tulee ihmisen olla'", myönteli Kleophas vakavasti. "Mikäpä tässä: sellaisia ihmisiä on paljonkin."

"Aivan niin, tuolla tulee yksi!" huudahti Tommola. "Hörhölä. Kust-Hörhölä, kuten hän leikillään pistää nimensä kirjeisiinsä. Tai 'Höst-Kurhola', niin hän usein itseään kutsuu. – Tunnetko hänet? Hauska mies, josta lehdet eivät voi olla kirjoittamatta, nimittäin hänen iloisesta tuulestaan. Vai et tunne. Tämäpäs passaa jullilleen kuin suutarin peukalo mummon pyllyyn: minä esittelen sinut hänelle, minä tunnen Kustin hyvin."

Heitä lähestyi takki käsivarrella lyhyenlainen mies, jonka lihavuus teki vielä synnynnäistäkin paksumman näköiseksi, melkein pallomaiseksi. Hän läähätti kovasti. Ehkäpä hänellä oli hengenahdistus, koska tuo vaivalloinen ähkiminen alkoi kuulua yhä käheämpänä, kuta enemmän välimatka lyheni. Hän pyyhkieli yhtä mittaa hikeä otsaltaan, jolla riippui muutamia harmaita haivenia.

"Häntä vaivaa hengenahdistus", huomauttikin Tommola, "mutta ei hän siitä paljoakaan välitä, ja hauskoja juttuja kertomaan hän on peto. No, saathan kuulla!"

Asianomainen köllehti nyt, otsa syvissä rypyissä, niin likelle heitä, että Tommola saattoi nyrkillään puksauttaa hänen suunnattomaan vatsaansa ennenkuin puksautettu sitä huomasikaan:

"Hei, Kusti, minne sinä köhnit?"

"Hä", vastasi toinen. "Mitäh? Minnekö köhnin? Mitäh? Häh?"

Ja Hörhölä nauroi niin, että katu kaikui. Se oli kai hänen tarkoituksensakin, koskapa hän katseli nauraessaan ympärilleen, ja onnistuikin, sillä ainakin talonmiehen eukko kuuli hänen hörhötyksensä ja alkoi heitä kaikkia töllistellä.

"Mitä kuuluu?" kysyi Tommola.

"Mitäkö kuuluu?" toisti Hörhölä. "Häh? Ittellesi kuuluu."

Ja hän alkoi tirkistellä taivaalle pienin silmin ja vielä pienempi nenä pystyssä, ja työntäen törrölleen alahuultaan, joka riippui niinkuin se hevosen huuli, jota kansansadut kertovat suden odottaneen putoavaksi. Nyt siihen huuleen tuli mehukas, naurava ilme, ja silmätkin alkoivat välkkyä iloisuutta.

"Hä? Että mitäkö kuuluu?" toisti hän.

"Älä sinä, Kusti!" huudahti Tommola. "Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan! Nimittäin, että mitä Kustille kuuluu."

"Mitäkö kuuluu? No niin, kyllähän se kuuluu, kun kovasti huutaa."

Ja hän nauraa hörhötti.

"Niin, niin. Mutta älä vehnästele! Kysyn, onko sinulla uusia kirjoja tekeillä? Romaaniako?"

Hörhölä, joka siis oli kirjailija, minkä seikan Kleophas muutenkin nyt muisti, nyökkäsi päätänsä.

"Uusi romaani?" tiukkasi Tommola. – "Paljonko sinä siitä saat?"

"Paljonko saan! Itte saat", murisi Hörhölä leikillisesti. "Hm. – Kyllä sietäisi kustantajan maksaa enemmän... Taiteellekin pitäisi jotakin uhrata... Mutta mitäpä siitä! Nauroin tässä vain, kun muistelin erästä mukavaa juttua..."

"Anna tulla, Höst-Kurhola", kehoitteli Tommola.

"No, höhöhöhöhö", alkoi kirjailija, "se oli se kuuluisa Korppilammen rovasti... mikäs sen nimi nyt olikaan... Häh? – Niin, kun kerran kirkkoon tuli ehtoolliselle hyvin karvainen mies, erämaasta jostakin... parta ajelematta... niin rovasti kiertää jakamassa ehtoollista, pistää isäntien ja emäntien suuhun... Mutta kun joutuu sen ukon kohdalle, niin siinä paikassa keskeyttää, sanoo: 'Mitä? Mikä sie oot? Noin karvaisena Herran pöydän eteen!' – Ja tiuskaisee: 'Mää matkaas, karvaturpa! Kottii! Niinhän se on kuin työntäisin Herran pyhän ehtoollisen karhun karvaiseen p–siiseen.'"

Hörhölän silmistä valui vesi virtanaan, kun hän nauraa hihitti. – Sitten hän tuli totiseksi:

"Niin tekisi minunkin mieleni sanoa kustantajille, perhanoille: antaa heille taidetta on kuin pistää se karhun karvaiseen... Mitäkö maksavat? Kuusikymmentä tuhatta..."

"Älä helvetissä!" huudahti Tommola. "Mutta sen nyt arvaakin: kyllä he sinusta tienaavat, usko pois!"

Samassa sattui Tommolalta pääsemään pieni napsahdus, hän kääntyi ympäri ja löi omaa ampujaansa:

"Piruakos sinulla on tähän kirjallisuusasiaan turisemista!" Ja hän löi kämmenellään takalistoonsa.

Sitäkös naurettiin. Mutta sitten muuttui Hörhölä jälleen vakavaksi:

"Kuusikymmentätuhatta ensimmäisestä painoksesta: ei se ole paljon! Monen vuoden työ... Mietiskely, muuttelu. Työ, joka voi ehkä säilyä vuosisatoja... Kansakunnan kunnia... Hoitaisivat, perhanat, paremmin reklaamia! Mitäh...? Minunko kuvani joka ikkunassa? Älä sinä: itte olet ikkunassa! Hm... hm. Oletko sinä, Tommola, kuullut, että se Mutu aikoo mennä naimisiin? Mikäkö Mutu? Häh? Se Into Mutu, kirjailija, ammattitovereitani. Naimisiin? Ja minä kun jo kerran sanoin hänelle, kun hän tästä asiasta minulta kysyi, sanoin, että jos menet naimisiin, niin ota rikas, ja osaava. Mutta mitäs hän: kuuluu ottavan tytön, jolla ei ole mitään. Sellaista se on... samaa kuin hän kirjoittaakin: muistuu mieleeni hänen romaaneistaan: 'suloinen säihky soutaa sotilaan suonissa' ja 'nainen nousi ukkosilman tavalla nurkastaan kuultuaan, kuka hän oli' ja 'sotilas taputti hänen kättään omilla luisilla raajoillansa', hihihihihihihihihihii. Hii. – Mutta odottakoonpas pari vuotta, niin tulee lapsia! Millä kirjailija lapset elättää? Ei, minä sanoin hänelle, että jos menee naimisiin, niin pitää ottaa ainakin sellainen, joka osaa kirjoittaa lehtiin. Mitäpä tämä tyttö nyt osaisi miehestään lehtiin kirjoittaa? Minä... tuota noin... olen kirjeenvaihdossa eräitten ulkomaalaisten kanssa... kyselty Brockhausin leksikosta... ja englantilaisesta Pen-klubista... pitäisi vastata, vaikka on tällainen helle. – Jaha, häh, mikä oli nimi? Sampola? Forstmestari? Miksi et ennen esitellyt, Tommi! Minä olen Hörhölä, niin, Kusti Hörhölä. 'Höst-Kurhola.' Mitä, forstmestari? Jos minulla olisi enemmän aikaa, niin veisin teidät hotelliin, jossa asun. Juttelisimme hauskoja. Mutta nyt en kerkiä. Mitä häh, Tommi? Pitäisikö minun tässä seisoa sinun kanssasi kuin mikäkin havutukki karjapihassa? No niin, täytyy mennä... Ensinnäkin yhteen sanomalehden toimitukseen, aikoivat siellä vähän kirjoitusta minusta... Hyvästi. Näkemiin, herra Sampola...!"

Tämä pikku juttu oli siis sattunut kesäkuussa. Kleophas ei ollut mennyt Tommolan kanssa niille 50-vuotispäiville, vaan he olivat eronneet kumpikin omiin harrastuksiinsa, joina Kleophaalla ei ollut mitään.

Mutta nyt, heinäkuun alussa, telefonoi kirjailija Hörhölä yht'äkkiä Kleophaalle Krokelbyhyn, pyytäen herra forstmestaria luokseen jollekin tärkeälle asialle. Kleophaasta oli hauskaa tavata iloista ja ystävällistä miestä, joten hän ajoi raitiovaunussa Helsinkiin ja riensi käsiään optimistisesti heilutellen hotelliin, jossa kirjailija edelleen asui. Hän tuli Kusti Hörhölän huoneeseen. Siellä ei ensin nähnyt kerrassaan mitään, niin tarkoin oli asukki vetänyt alas ikkunainsa uutimet: "Kivulloisuuteni vuoksi", kuului pimeästä kirjailijan ääni, joka oli aivan toisenlainen kuin siellä Arkadiankadulla, ihmisten näkyvissä, talonmiehen eukon töllistellessä. Tukehduttavan kuumakin huoneessa oli, suorastaan sauna. Hörhölä lämmitti näet huonettaan kesäkuumallakin: "Hiukkasen pitää lämmittää, jotta huoneessa ei olisi kosteaa, kun täällä on meri-ilmasto", sanoi hän; "minä en voi sietää vetoa... sairaalloinen. Siksi minun täytyykin asua tässä hotellissa, jossa keskuslämmityksen lisäksi on myöskin uunit." Vähitellen Kleophaan silmät tottuivat pimeyteen, ja hän näki kirjailijan istuvan leveässä sängyssä, jossa oli lukemattomia peitteitä, kietoutuneena huopaan ja hikoillen niin, että hiki valui virtanaan hänen otsaltaan. – Ikävä hotellihuone; persoonallista leimaa antamassa vain muutamia kirjailijasta itsestään piirrettyjä irvisteleviä karrikatyyrejä, joista loisti hänen tunnettu joviaalinen iloisuutensa.

Kirjailija laskeutui sängyn reunalta, kiersi auki huopansa, tuli kattelemaan, nosti vähän ylemmäksi kaihdinta, ja esiintyi sitten varsin ystävällisenä isäntänä, asettaen heti asiaankuuluvat pullon ja lasit pienelle pöydälle. Juteltiin yhtä ja toista. Kirjailija Hörhölä hämmästyi suuresti, että Tommola oli jättänyt postimerkki- ja muut afäärinsä. Siitä asiasta hän ei ollut kuullutkaan, – hän oli luullut, että ehkäpä se kumma Punkaharjun-asia sittenkin onnistuisi! – Puhe siirtyi kirjailijan omiin asioihin:

"Tuo lehti tuossa", sanoi hän totisena, viitaten kirjoituspöydälleen, "on ranskalainen Gringoir... Haluavat siihen elämäkertatietoja minusta... Suomentuntemus muustakin kuin urheilusta ja miesmurhista alkaa tunkea ulkomaille, ja se on hyvä... No niin, ryypätäänpäs nyt! Ei, ei, minä en ryyppää, ja kukapa sitä ryyppäisikään? 'Minä vain maistelen', sanotaan, höhö!" (Tulipas pieni hörötyskin!) "Minä... minä en voi... tuo kivulloisuus... ja minun pitää tehdä työtä... Minä vain syön hedelmiä..."

Kusti Hörhölä nousi ja meni ottamaan komuutistaan ison pussin banaaneja, joita hän sitten tuossa tuokiossa nylki ja nieli neljä kappaletta.

Myöskään Kleophas ei "maistanut", – hänen Parisissa tehty katumuspäätöksensä oli tietenkin aivan järkkymätön! Se oli häneen piintynyt kuin synti.

Juteltiin edelleen kirjallisuudesta. – Ja viimein päästiin siihen, että Kleophas saattoi kysyä, miksi mestari oli hänet tänne telefonoinut.

"Häh, mestari! Itte olette mestari... kun kerran olette forstmestari! Miksikö? Häh. Onko teillä niin kiire? Onpas teillä nyt hätä! Mikä hätä teillä! Mikä se on hätä, häh? Eikö teillä ole aikaa? 'Onhan sadassa vuodessa aikaa', sanoo kansa siellä minun kotipuolessani. Istutaan ja jutellaan mukavia... Minä: minua te miellytätte kovasti, herra forstmestari", ja kyynelet tulivat kirjailijan silmiin. "Hm: sanoitte, että Tommola on mennyt jo Pohjanmaalle? Senkin pruuvryttari: naukui minulta vapaakappaleen viimeisestä romaanistani, sanoi, että hän järjestäisi siitä kirjoituksen 'Kuluttajain lehteen', jonkun tuttavansa avulla. Vielä mitä järjesti... postimerkkisaksa..."

Lopulta tuli selville se, mitä Kleophas kyseli: kirjailija esitti, että forstmestari ostaisi häneltä erään hänen romaaninsa käsikirjoituksen. Sellainen oli tapana ulkomailla; sellaisilla oli arvoa kirjastoissa, arkistoissa. – Käsikirjoitus ei olisi tosiaankaan kallis: ehkä vain muutamia tuhansia...

Nyt Kleophas Leanteri nauroi: Kusti Hörhölä oli luullut, että hän olisi varakas.

No, tästä uutuudesta ei sitten tullut mitään. – Kirjailijan kasvot, jotka äsken vielä olivat tekeytyneet iloisiksi, muuttuivat vakaviksi. Ne pudottivat lopullisesti tuon muhoilevan naamionsa, joka oli tunnettu hänen julkisista valokuvistaan, menettivät iloisuutensa niin, ettei jäänyt jäljelle muuta kuin lerpallaan riippuva alahuuli. Hänen kokkapuheiset tarinansakin, joita kirjailija oli esittänyt pari uudestaan ja joista Kleophas muisti lukeneensa pari jostakin, loppuivat itsestään. Kaiken kaikkiaan: kuuluisan humoristin kasvoilta ikäänkuin valahti jotakin alas, hänen silmänsä tulivat sameiksi ja surullisiksi, niiden luomet riippuivat ryppyisinä vesiharmaiden silmien edessä. Vatsakin, tuo hänen valokuvia otettaessa pöyhistetty pehmeytensä, näytti painuvan sisään, ja hän valitti:

"No, eihän sille mitään. Älkää pahastuko, minä luulin, että te... Pitäisi tässä saada rahaa... Kun vain jaksaisi tehdä työtä... Jouluun täytyisi olla uusi romaani valmiina, se on tilattu... En voinut tänä kesänä mennä edes maalle hoitamaan terveyttäni... Niin, minulla on kyllä korkoja, sadastakahdestakymmenestä tuhannesta, se ei ole – paljon koko elämäntyöstä ja kun ei tiedä, miten maailmassa vielä käy: meilläkin alkavat kommunistit ja lapualaiset rähistä, rikkoivat sen kirjapainon Vaasassa keväällä... mikähän tästä vielä tulee? Vaikka tulisi kansalaissota! Minne tästä sitten menee, jos taas tulee sota? Siksi minä nyt aionkin varata rahaa, että voin päästä karkuun... työntäydyn vaikka Tahitille, niinkuin Pierre Loti. Se nyt on kumma, ettei ihminen, joka rakastaa taidetta, saa rauhassa tehdä työtä..."

Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka aikana kirjailija huokaili raskaasti.

Viimein hän jatkoi:

"Mutta... ettekö te tiedä jotakuta omasta piiristänne... metsäherroja, jotka ostaisivat tällaisia... käsikirjoituksia? Vanhoja käsikirjoituksia. Minä antaisin Maan kasvot, ensimmäisen konseptin... hm... huokealla... sanokaamme: seitsemäntuhatta!"

Ei, Kleophas-raukalla ei ollut sellaisia tuttavia.

Istuttiin murheellisina. Sitten muistui kirjailijan mieleen jotakin kiireellistä: hänen piti telefonoida erääseen paikkaan! Kleophas siis hyvästeli ja poistui. – Porraskäytävään päästyään hän kuuli Kusti Hörhölän puhuvan huoneessaan telefonissa, nauraa hörhöttelevän:

"Haloo, missä on? Onko se tukkukauppias Minkkilä? Hä, eikö kauppias ole kotona, mitä, häh! Jahah, hän on kotona. Hyvä. – Terve, se on Hörhölä, Kust-Hörhölä, Höst-Kurhola. Mitäkö kuuluu? Kyllä se kuuluu, kun kovasti huutaa, höhö. Mitenkäkö voin? Voihan sitä, kun syö voileipää ja hyvää särvintä. – Minulla olisi asiaa... ostakaa minulta... se on uusi keksintö, mutta ulkomailla varsin tavallinen... ostakaa käsikirjoitus, Maan kasvojen ensimmäinen käsikirjoitus... Onhan sillä kai arkistoarvo... Häh? Kahdeksantuhatta... Ei se ole paljoa... No, kuusituhatta..."

Kleophas oli tullut kadulle, mutta sielussaan hän näki, miten humoristi seisoi telefonissa, tunnettu riippuva alahuuli vilkkaassa toiminnassa, ja kuuli hänen kaupanhierontansa:

"Vai kallis! Rahanpuutteessa minä... pitäisi kunnioittaa suurmiehiä... no: viisituhatta... Neljätuhatta..."

V:n 1930 kesä merkkitapauksineen. – Kleophas Leanteri ei näe metsää puilta

Nyt on siis jo heinäkuu.

Näin pitkälle on aika kulunut siitä illasta, jolloin Kleophas Leanteri Parisissa veti tulpan pois Kill me quick putelista, – hänelle kovin tärkeä tapaus! Sillä tähän sopii se, mitä romantikko de Vigny muistaakseni sanoo: "Sielussamme tapahtuvat vallankumoukset johtuvat useinkin pelkästään yhdestä ainoasta tunnista, jostakin merkittävästä ja odottamattomasta keskustelusta, joka järkyttää meitä ja ikäänkuin kylvää sieluumme aivan uusia siemeniä, jotka sitten hitaasti itävät, noista hetkistä, joista vastaiset tekomme ovat ainoastaan luonnollisia seurauksia ja johdonmukaista kehitystä." – Tuona iltana hän oli tutustunut kaljatehtailijaan, ja, vielä enemmän: päästänyt pullosta vapauteen olennon, joka oli pahempi kuin itse Barrabas...

Talvi on nyt kauan sitten mennyttä, talvi, joka oli painanut Krokelbyn kuusikkojen oksat lumenkuormalla syvälle maahan, peittänyt hangella kalliot ja louhet, pyöristänyt ne ikäänkuin jonkinlaisiksi 'pääkallonpaikoiksi'...

Pohjolan raikas talvi. Sillä olihan sitä raikastakin talvea tälläkin kostealla rantaseudulla! – Ah, olisipa nyt tuomari Tommola ollut nuoruutensa parhaassa 'terveysramussa', sellaisessa kuin ennen sitä aikaa, jolloin urheilu pilasi häneltä keuhkot, niin varmaan olisi hän pakottanut Kleophas Leanterin hankkimaan itselleen mallikelpoiset "murtsikat", murtomaasukset, pakottanut hänet kiipimään kanssaan korkeille kukkuloille ja laskemaan sieltä alas terveellisiä mäkiä, joista ulkonaisena tuloksena olisi ollut joko vikkelä käännähdys alhaalla luvivainioilla tai "akka", siis uppoaminen korvia myöten kinokseen, sinne tänne lentelevien suksensauvojen seassa, taikka tuuskahdus naamalleen kovan hangen pintaan sillä tavoin, että Kleophaan "keula" olisi höylääntynyt niukan inhimillisemmäksi; ja sisällisenä tuloksena olisi Kleophaalle kertynyt sielullista terveyttä! – Mutta Tommolahan oli jo varhain keväällä, viimeisen postimerkkialbuminsa myytyään, matkustanut Pohjanmaalle yhteiskunnalliseksi henkilöksi. Kleophas oli aivan erikoisessa määrin suomalaispassiivinen luonne, ja niinpä hän ei siis turvautunut suksiin. Tuskinpa hän lopulta edes kävelikään asuinkylässään, mikä olisi ollut hänelle varmasti terveellistä, "friskannut" sekä hänen ruumistaan että sieluaan; vaan sen minkä hän käveli, se tapahtui enimmäkseen Helsingin kaduilla. – Mutta enimmät aikansa hän istuskeli sisällä, nim. Helsingissä kahviloissa ja ravintoloissa, ja Krokelbyssä kaljatehtailijan ja myöskin eräiden porvarien luona. Mutta kotonaan hän lueskeli. Kaikki tämä oli varsin moitittavia tapoja etenkin sunnuntaisin, jolloin kylän ympäristö kuhisi hiihtomiehiä ja kirjavahousuisia hiihtäjättäriä, jotka täyttivät hanget ristiin rastiin juoksevilla laduilla. Mutta Kleophas Leanteri se vain tärveli itseään rouva Hotin kamarissa! Vaihteeksi hän katseli, miten pikkulinnut, tiaiset ja punatulkut, aterioivat hänen ikkunansa lintulaudalla, – nokkivat ja riitelivät. Se oli hänen ulkoilmaelämäänsä! Ette moittine Kleophasta siitä, että hän menetteli tällä tavoin räntäisinä tai suorastaan vesisateisina päivinä, jotka ovat Etelä-Suomessa niin tavallisia ja jolloin räystäskourut hänen seinänsä takana kilvalla lorisivat ja kinokset hurahtivat jälleen mataloiksi, kuusten oksat painuivat märästä lumesta yhä alemmaksi; kunnes yht'äkkiä keikahtivat taas ylös, päästyään pesuriepuja muistuttavasta painostaan. – Mutta hän käytti väärin sellaisetkin päivät, jopa, kuten sanottu, sunnuntait, joiksi tuli taas pakkasia, jääpuikot kimalsivat auringonpaisteessa, riippuen räystäissä koreina niinkuin matot ulkoparvekkeilla etelämaisissa juhlissa. – Sitten päivät pitenivät, eivätkä enää ainoastaan 'kukonaskelen' kerrallaan, vaan huimaavan nopeasti... Mutta, kummallinen seikka, meidän Leanterimme se oli viime syksystä niin muuttunut, että hän murahteli: "Nyt alkaa kevät, ja viiden kuukauden kuluttua on taas syksy." – Olihan näet Sorsimon tapana pilailla juuri keväällä: "Kohtapa se taas on syksy..." Ja tämä meni Kleophaaseen niinkuin häkä, – se tarttui häneen kuin mikäkin sinappimyrkytys. Kuinka tylyä, tunteetonta ajatella tällä tavoin kevään koittaessa! Miksi ei sen sijaan lähteä aamulla, kello viideltä tai kuudelta, "hankiaisille": tämän nimityksen muisti Kleophas vielä kotiseudultaan (niin heikoiksi kuin hänen reminisenssinsä yleensä olivatkin muuttuneet), muisti, vielä toistaiseksi, miten hän oli siellä maalla kävellyt hankea myöten, joka peitti kaiken niin, että tuskin aidanseipäät ja "kissomaan" pyrkivät pajut pistivät esille, naapureihin "virpomaan tuoreeksi, terveeksi" jotakin uneliasta nukkujaa. – No, hän ei yleensä ajatellut enää maaseutua. Hän ei kaivannut sinne enää edes kesäksikään. Mutta, ohimennen sanoen, lääkäriä ei hän kuitenkaan vielä tarvinnut; hän tunsi itsensä ruumiillisesti aivan terveeksi, – tai paremminkin, hän ei tätä asiaa ajatellutkaan, tämä maalaismies, josta näin nopeasti oli tullut melkeinpä sähkönpalvelija: lopulta hän sytytti aamulla sähkönsä mieluummin kuin lähti ulos ihastelemaan kevään kauneutta.

Kaljatehtailija oli moittinut Sampilaa silloin kuin huomasi, ettei virkamies aikonut mennä takaisin virkaansa:

"Minua harmittaa tuollainen", oli Sorsimo sanonut. Ja viimein hän oli haukkunut Kleophasta: "Tuo on vetelyyttä! Ellei pahempaa: jättää hyvä virkansa tällaisena aikana, jolloin miehiä ja naisia on jokaiseen toimeen niin paljon, että niitä kuhisee kuin muurahaisia muurahaispesään heitetyn sokeripalan kimpussa! Se todistaa jonkinlaista kiittämättömyyttä – tai kyynillisyyden puutetta!"

"Oh, minä myönnän, että saatan menetellä väärin", vastasi Kleophas Leanteri. Mutta ei selitellyt enempää: kaikki tämä oli hänestä nykyisin jotakuinkin yhdentekevää...

Ja sitten Sorsimo vain nostaisi olkapäitään, ulkomailla opittuun rumaan tapaansa.

Myöskin rouva Hotti (jolla muuten oli jälleen sukukokous, nimittäin pääsiäissunnuntaina, "pääsiäisen mämmimäisimmimmillään ollessa", kuten tohtori Riskilä vitsaili, "joten muskettisoturin laajennus, jonka Tiila-täti oli saanut aikaan, on koko suvulle tervetullut"; rouva Hotti oli nimittäin lisännyt tuota rakennusta, joten siinä oli nyt kolme osastoa, yksi postineideiltä pakkoluovutetun pikkuhuvilan asukkaille, toinen ison huvilan vuokralaisille ja rouva Hotin palvelustytölle ja kolmas Hottien suvulle; – niin, sukukokous, jossa konttoristi Lintupää kovin uteli kapteeni Pölli Hotilta, tulisiko tästä valtiokaappauksesta, jota kaikkien Hottien mielestä selvästikin järjestettiin Lapualla, veretön vai eikö, ja kuka tulisi diktaattoriksi, kun talonpojat marssivat Helsinkiin, kuten yleisesti huhuiltiin...) No niin, mutta mihinkä tämä taidokas periodi nyt johtikaan näiden surullisten ilveilyjen sepittäjän? Aloimme kappaleen rouva Hotista! Hyvä: myöskin rouva Hotti kummasteli, ettei virkamies lähtenyt virkaansa. Jopa värisytteli Kleophasta katsellessaan harvoja viiksihaiveniaan. Mutta Kleophaalla oli yhä rahaa, hän maksoi vuokransa sanallisesti, jopa varmuuden vuoksi ennakolta, ja olihan tämäkin rouva Hotille varsin merkittävä asia näinä vaikeina aikoina, jolloin vuokrat Helsingissäkin pyrkivät alenemaan, joten tänne Krokelbyhyn oli yhä harvinaisempaa saada vuokralaisia, huviloihin, joissa ei yleensä ollut mukavuuksia, joskin rouva Hotti oli parhaansa mukaan koettanut sitä asiaa auttaa, ja suunnitteli jo vesijohtoakin.

Varsinaisen kevään tultua Kleophas kuljeskeli Krokelbyssäkin vähän enemmän ulkona. Koivujen paljaat oksat punertuivat. Rautatienpenkereen pohjoisrinteillä lumi oli vielä piiloutunut varjoon, ikäänkuin häveten likaista ja hiilenpölyistä itseään... Kas, jo putkahtivat kortteet esiin penkereen hiekasta, muodostellen kellertäviä käämejään, kevään ensimmäisiä "kukkasia". Sitten tulivat rentukat niityille, noihin lamparoihin, joita hänen luulisi katselleen ikäänkuin kotilampeaan siellä maalla. Mutta niin ei ollut: hän ei todellakaan ajatellut enää lampeaan: jos se välisti johtuikin hänen mieleensä, ei se herättänyt hänessä enää mitään tunteita, ja se haihtui mielestä pois heti paikalla...

Tuomet kukkivat rouva Hotin huvilan ympärillä. Sitten pihlajat. – Mutta tapahtui varsin tärkeitäkin asioita, seurauksiltaan merkittäviä koko maalle, ja siis myöskin Kleophas Leanterille. Hän näki ne sanomalehdistä, joita hän luki aivan yhtä ahkerasti kuin kirjallisuutta. "Tänään lähtevät 30:n Etelä-Pohjanmaan pitäjän edustajat, 2000 miestä 500:lla autolla mielenosoitukselle Vaasaan seuraamaan oikeudenkäyntiä sosialistisen 'Työn Äänen' kirjapainon rikkomisesta", joka oli tapahtunut aikaisemmin keväällä. – "'Työn Äänen' taloudenhoitaja viety Kuolemankorpeen, kyyditsijät tuntemattomia." (– Onkohan Tommolan-veitikka ollut tässä jo mukana? – ajatteli Kleophas Leanteri) – "Väkijoukko riistänyt 'Työn Äänen' puolustusasianajajan poliisin käsistä, repinyt hänen vaatteensa, riisunut hänen housunsa." (– "Paljastanut hänen pyllynsä", ajatteli tämä Kleophas.) – "Saksassa katutaistelut kulkutautina, oikeauskoiset kommunistit syöksevät maan sekasortoon." – "Mitä tekee hallitus?" vaatii edistysmielinen lehti. – "Koettaako hallitus vastustaa tervettä talonpoikaisvaistoa, joka ei suvaitse isänmaanpettureita", vastaa oikeistolaislehti. – "Jalasjärven työväentalon vahtimestari viety pois autolla paikkakunnalta." (– Jokohan maanmittari Gulenius on saanut kyytinsä, aprikoi Kleophas Leanteri.) – "Kavalluksia." "Mies ampuu vaimonsa, kaksi lastansa ja itsensä." "Neljä ryöstöä porraskäytävissä." "Kavalluksia virkamiespiireissä." "Kaksi kirjapainon rikkomiseen sekaantunutta nuorta miestä ampui itsensä. Toinen hautonut itsemurhaa jo pitemmän ajan." – "Yleistä mieltenkuohua rauhoitettava." "Diktatuuriinko?" "Eduskunta kutsuttava koolle, maalle saatava lait kommunistien kukistamiseksi." "Eduskunta kutsuttu koolle." "Kommunistien ja sosialistien kyyditykset jatkuvat." "Manner saanut vapaamatkan Viitasaarelle." "1200 miestä jälleen mielenosoituksella Vaasassa." "Kaksi kommunistia pakotettu nousemaan autoon Saloisissa." "Reposaarelta viety neljä kommunistia moottoriveneellä." "Faktori Nurminen, jolta kansanliike riisui housut, viety autolla." "Kansanedustaja pantu autokyytiin." – "Talonpoikaismarssi Helsinkiin päätetty heinäk. 3-4 päiväksi."

Luulisipa näissä olleen innostavia uutisia tarpeeksi ihmiselle, joka noudattaa tervettä elämää! Mutta mitäpä Kleophas Leanteri, tuo demonin viettelemä? Hän ei näe metsää puilta! Hän kummastelee yöllisiä päällekarkauksia, joissa ei toimeenpanijoita tunneta, mukittamisia ja retuuttamisia... Joskin hän myöntää, ettei kommunisteihin muukaan pysty, vaan ne ravaavat rajan yli alinomaa levittääkseen uskoista mielettömintä: uskovaisia! – Mutta eipä hän ole ainoa, joka tässä yleisessä kuohunnassa, uhkailuissa, ymmärtämisessä ja sättimisessä, yöllisissä salahyökkäyksissä ja juovuspäissä tehdyissä kyydityksissä, ainoa sellainen, joka elelee omaa elämäänsä. On niitäkin, jotka kuljeskelevat Helsingissä kesän hellettä huokuvilla kaduilla paitahihasillaan, tallustelevat yleiselle hiekkarannalle, jonne Kleophaskin kerran eksyi, niinkuin tämä poliittinen kiihtymys ei koskisi heihin laisinkaan. Ei, siellä hiekassa ne vain loikovat, tai heittelevät kuperkeikkaa auringonpaisteessa, nuo tuhannet, kymmenettuhannet, melkein alastomina, vatsallaan, selällään, silmiä häikäisevässä hiekassa, – selällään kuin siihen kaadetut pronssikuvat, mustina kuin mulatit, vatsallaan kuin taikina, – heitellen lomaan kuperkeikkoja tai telmien tyrskivässä suolavedessä niljaisten levien ja hauran seassa, kovaäänisen toitottaessa ulahtelevaa saksofoninsäveltä. Terveyttä: flirttiä, seikkailuita! – Ja sellaisia on pitkin maata... tuollaista – lihaa! Se on Kleophaasta lihaa! Hänelle tuntuu tulevan omituinen vastenmielisyys lihaa kohtaan. Miksi hän sitten sinne oli joutunut? Hänelle ei olisi tosiaan tarvinnut sanoa niin kuin hän kuuli erään hiekassa kellottavan naisen huudahtavan hänestä: "Hyi, kuka tuo on? Partajassi?" (Kleophas nimittäin oli alkanut tänä kesänä kovin parroittua.) – Ei, hän oli tahtonut vain täälläkin katsella ihmisiä. Ja myöntäen nämä sanat aivan oikeutetuiksi hän hiipi hiljaa pois, eikä hiekkarannalle enää palannut, vaan sulkeutui Krokelbyhyn lukemaan. Mitä hän luki? Riisuen takkinsa, punoittavin silmin, tummunein silmäkoloin, harmaana, partaisena, aamulla kukkojen laulaessa ja peipposien visertäessä, vetäen joskus uutimet alas, kun päivä paahtoi niin, että hänen paitansakin oli istumisesta likomärkä, Kleophas tutki kirjoja, jotka oli Sorsimon toimesta vienyt rouva Egrettille. Se pikku tapaus oli johtanut hänen mielenkiintonsa niihin siinä määrin, että hän hankki ne itselleenkin, mikäli niitä ei hänen kirjoissaan ollut. Mikä uusi maailma nähdä kaikki näin – historiantakaisesti! Kleophas kummasteli, ettei hän ennen ollut "senteerannut" tällä tavalla näitä teoksia, joista hän oli monet kyllä kauan sitten lukenut. Se tuntui – vapauttavalta! Ja hän oli tästä ylpeä, – vaikk'ei sitä tietänyt. – Niinkuin olisi ollut mikäkin Amerikan löytäjä, sanokaamme Vespucci! – Ja mitä juuri hänelle vaarallisia teoksia kaljatehtailija oli tietämättään hänet usuttanut nuuskimaan? Arkhilokhos ("Hyvästi, Paros, kalaruokinesi!" – aivan kuin Kleophaan jäähyväiset ahvenilleen!) – Arkhilokhos, armoton näkemään ihmis-paroissa apinoita, kettuja, aaseja; ihmisissä ja myöskin – itsessään: seikka, jota Kleophas ei vielä, onnekseen, täysin huomannut. – Solon ("Ei valtakuntaamme Zeus päätöksellään tuhoo, vaan omain kansalaisten teot halvat"). – Ksenofanes. – Praksilla ("Kuin kiven alta skorpioni pistää, niin imartelijankin liukas kieli", – kas: Kleophaan mieleen johtui toimittaja Viperus!) – Palladas... Anakreon ("Artemon sai ennen kaakinpuuta, nyt kultaisilla vaunuilla hän ajaa", – jälleen Kleophaalle entinen tuttava: kunnallisneuvos Kyykoski tämä Artemon!). – Pharsalian valitus kansalaissodasta ("Mies Rooman kun voittoisan miekkansa löi oman veljensä rintaan."). – Flaccus ("Uhratkaa jumalille, mit'ei tarjota saata Messalla: oikeudentunto."). – Juvenalis, hänen hirvittävä ruoskansa, joka liikuttavasti suojelee köyhiä pöyhkeilevän yläluokan sorrolta ("Vain rahvaasta syntynyt on lakimies, joka aatelistyhmyrin auttaa oikeudessa", – Kleophaan mieleen johtuivat jokin Leon Berger tai Klas Sabelfelt, jota Snabelfeltiksi sanottiin. – "Vaikk' ois aateliskilpiä huoneesi täynnä, niin muuta ei aateluutta kuin ihmisen kunto!"); hänen ilkkuva pilkkansa rahanpalvelijoille, tuhlareille, taikauskoisille naisille (pankinjohtaja Kokko, johtaja Tuhkuri, älyllinen rouva Egretti), pilkka, jossa pauhaa dantelainen paatos; hänen epätoivonsa, kun hän näkijänä aavistelee kansansa sortumista ("Meille on jäänyt vain pila, katkera nauru."). Sofokleen, Euripideen kaikkeudenmurhe. – Ohoi, kauas torjui Kleophas Alkaioksen ja Anakreonin viinit: hän nyt oli kerran tehnyt päätöksensä Parisissa! Ohitse Menanderin, ohitse Horatiuksen naurun hyökkäsi hän Voltaireen, Swiftiin, jne.

Mutta kaiken kaikkiaan: nuo tuhansia, satoja vuosia sitten mullaksi muuttuneet ja vain sanoissa elävät ihmiset, joissa hän näki oman aikansa henkilöt, ne vyöryivät hänen silmiensä editse hurjana "noitajahtina" kuin siinä de Guevaran kuvauksessa, jossa paholainen näyttää predestinoidulleen tyyppejään, antaen hänen vilkaista ihmisten asuntoihin, lennättäen hänet viitallaan yli kattojen. Toivotonta, aina auttamatonta! – Ja kun Kleophas näin ajatteli, tunsi hän jälleen olevansa – se predestinoitu!

Tällä välin oli Vihtori Sorsimo lähtenyt "kesälomalleen" Terijoelle, Suursaareen, Viroon, hoitelemaan "sorkkaansa", kuten hän sanoi, – ainoastaan pariksi kolmeksi viikoksi, koska hän syksyllä muka kuitenkin aikoi taas – ulkomaille.

– Onpa tämä loogillista! ajatteli Kleophas Leanteri. – Eikös Vihtori itse ollut haukkunut kaikkia ulkomaita ikäviksi ja epämukaviksi?

Mutta kuitenkin hän oli tullut noutamaan Kleophasta luokseen pienille jäähyväiskekkereille, kahville vain. Se oli kaunis päivä kesäkuun lopulla. "Villa Kaniston" yläkertaan näkyi horisontti laajana, suurena, kaartuen puoliympyränä oikealle ja vasemmalle, kantaen valtavaa taivaankupua, jonka alla maa ikäänkuin supistui pieneksi, painautui matalaksi. Se horisontti, musta kuin Vincin taulujen maisemataustoissa, oli ikäänkuin taiteellinen keino, jolla laakson räikeä vihreys oli saatu vaikuttamaan voimakkaampana kuin se yksinään olisi ollut. Kuusimetsien varjot ojentuivat pitkinä vainioille. Ei tuulenhenkäystä, kaikki tuntui pysähtyneeltä. Meri, josta näkyi pilkahdus kaukaa, harmaan Vantaan suusta, tuskin väreili, mutta ei kimaltanut: sekin oli pysähtynyt, torkahtanut, nukkunut autereen sameaan harsoon. – Kevään raikkaus niityiltä ja pelloilta kauan sitten kadonnut, – ei rentukkain kirkkautta, leinikköjen messinkiä, voikukkien sokaisevaa kultaa! Alhaalla Sorsimon asuntorouvan, entisen porttomaisen, nyt kristillisen ihmisen puutarhassa, jossa syreenit äskettäin olivat avanneet sinisen ja valkean ihanuutensa, rypistyivät valkoruusutkin parhaallaan kulottavan nurmikon keskellä. – Etäällä kallionhuipulla, josta hohti jokin valkeaksi laastittu huvilan torni, liikkui pikku olioita: auringonkylpijöitä puolialastomina, – tai he makasivat liikkumattomina kalliolla kuin tulisella hellalla tai liha halstarilla. – Pölyisellä rautatieradalla, kiiltävien kiskojen välissä, mateli pari mustaa työläistä työhön ja työstä pois. – Suuri hiljaisuus. Ei pääskynenkään elävöittänyt lentopiirillään taivaan maidonväristä tyhjyyttä...

Sorsimo ei tällä kertaa enää hiiskunut mitään Kleophaalle siitä, että Kleophas oli jättänyt virkansa. Ja se oli Kleophaan mielestä aivan paikallaan: hän ei odottanutkaan mitään muuta...

Ja sitten Kleophas kohtasi Oiva Tommolan. Helsingissä. Heinäkuun alussa, tuon odotetun talonpoikaismarssin ensimmäisenä päivänä.

"Kuinka ihmeellä? Kuinka te ette ole jo marssia katsomassa?" huudahti hänelle neiti Hellä Hotti, kun Kleophas aamulla tuli tiedustelemaan aamukahviaan, jota ei tuntunut kuuluvan. "Me luulimme, että te olisitte jo kaupungissa! Me äidin kanssa olemme juuri sinne lähtemässä. Tohtori Riskiläkin on jäänyt sitä varten kaupunkiin eikä ole mennyt kesälomalle."

"Anteeksi", aneli Kleophas, "tietysti minä sinne lähden..."

Ja hän pujahti huoneeseensa, ja pisti sieltä tultuaan kätensä leikillään rouva Hotin kainaloon, auttaakseen rouvaa portaista alas, mutta rouva Hotti työnsi hänet nopeasti syrjään: sehän olisi ollut ensinnäkin loukkaus, koska rouva tunsi itsensä varsin nuorekkaaksi ja elämänintoiseksi, ja toiseksi hänellä ei ollut mitään halua kulkea käsikoukkua tuollaisen partaturilaan kanssa. Sitä paitsi he erosivat siitäkin syystä, että innostunut rouva oli tilannut itselleen ja tyttärelleen Helsingistä auton. Mutta Kleophas Leanteri ajoi perille vain raitiovaunussa. – Ja sitten, Erottajalla, hän yht'äkkiä näki Tommolan, talonpoikain rivistössä, joka marssi Bulevardilta Valtioneuvostontorille. Myöskin Tommola huomasi hänet melkein heti ja juoksi Kleophasta tervehtimään. Lyötiin kättä, Oiva Tommola riensi takaisin paikalleen, ja Kleophas harppaili hänen vieressään, kuunnellen, kun hän kertoi olleensa Vaasassa, kommunistisen juristin "pyllyä näyttämässä", kuten hän sanoi, ja muillakin retkillä: "Mutta enpäs kerrokaan kaikkea!" keskeytti hän. Runebergin patsaan kohdalla hän heristeli nyrkkiään, käsivarressa sinimusta nauha, Heimolaan päin, joka näkyi Kluuvikadun päästä: "Odottakaahan, te siellä! Pois teidät olisi pitänyt lakaista samalla kertaa! Mutta vieläköhän kauan istutte jaarittelemassa, että ihminen kuolee, jos olueen pannaan pari prosenttia alkoholia. Heil Hitler, te senkin suutarit..."

"Turvat, karpit ja juotikkaat", jatkoi Kleophas.

"Nikkarit ja maalarit ja muurarit."

"Lehmät, sonnit ja haisevat ketut", myönsi Kleophas Leanteri. "Haisunäädät! Mutta miksi sinä huudat saksaksi: 'Heil Hitler'? Mitä Saksa meihin kuuluu?"

"Mitäkö kuuluu? Sieltä tämä marxilaisuus on kotoisinkin. Mutta: turpa kiinni, mutta usko minua, diktatuuri tästä tulee. Ohimennen: minulla on sinulle pieni asia. Voisitko lainata minulle 2000 markkaa?"

Oiva Tommola sanoi nimittäin lähtevänsä heti huomenna takaisin maaseudulle, noihin hommiin, joissa hänellä oli yhteiskunnallinen tehtävä. Kleophas saisi rahansa takaisin "kahden kuukauden kuluttua, käyvällä vekselikorolla".

Kleophas Leanteri kaivoi Kauppatorin tungoksessa lompakon takataskustaan ja antoi Tommolalle nuo lappuset.

"Entä – se Gulenius?" kysäisi hän juuri erottaessa, sillä hänestä tuntui aivan mahdottomalta päästä tungoksessa Valtioneuvostontorille.

"Hm... hän kuuluu olevan metsätöissä Itä-Suomessa", vastasi tuomari Tommola. "Menepäs sinne metsiin autoilla! Mutta kyllä hänen vuoronsa vielä tulee, kun minä saan aikaa. Senkin Punkaharju-huijari!"

Ja setelit kourassaan katosi Tommola hurraavan kansan keskelle.

Ei siitä mitään diktatuuria tullut, joskin Tommola sitä ennusti ja jotkin sellaiset kuin tohtori Riskilä ja Molli Lintupää ja Kipri Iili, jotka Kleophas Leanteri tapasi sinä päivänä, sitä toivoivat. Eduskunta näet heräsi housujensa palaessa, sääti kommunistilait. Pari kommunistia vain tyssättiin niskasta ulos eduskunnasta; jokin sanomalehtimies sai venekyydin autioon saareen, mutta ei tullut säkki päässä hukutetuksi, niinkuin uhattiin. Eräs suutari tapettiin ja jokin kommunistiksi väitetty toinen suuruus salamurhattiin tai kyydittiin Venäjälle: otapa tästä selvää, yksi kiihkoutunut puolue väitti näin, vastapuolue väitti päin vastoin. Ja edelleen kyydityksiä, isänmaallisia lauluja laulaen, hipperissä, mukittaen, laulattaen, ja ennen kaikkea yöllä, niin ettei kyyditsijöitä hiisikään voinut tuntea! No, kommunistit puolestaan uhkasivat, että jos heidät tapetaan niin kommunismi muka elää, ja tuikkasivat Rovaniemen tuleen, uhkasivat räjähdyttää rautatiesiltoja, – eivätkä räjähdyttäneet. – Tuikattiin pari työväenyhdistyksen taloakin tuleen, pimeän suojassa. – Muuten tavallista menoa: kavalluksia, väärennyksiä, murhia, humalaisuutta. "Hitlerin voitto Saksassa": uutta intoa suomalaiskansallisille! "Uudet eduskuntavaalit lokakuussa", siis verraten kohdakkoin.

Niin, kesä alkoi kääntyä syksyiseksi, viimeiset heinät niityillä Krokelbyn ympärillä riippuivat seipäissä, ja vielä viikko tai pari, niin riippuisivat rukiit ja kauratkin, ne vähät, mitä tällaisen kaupunkilaiskylän mailla viljeltiin. Maa lemahteli jo mädänneelle...

Mutta ennen varsinaista syksyä vielä kaksi tapausta, jotka koskivat läheisesti Kleophas Leanteria. Ensimmäinen niistä oli se, että Oiva Tommolalta saapui hänelle kirje, jossa Tommola karhusi Kleophaalta niitä "200 mk, jotka vippasin sinulle silloin talonpoikaismarssin aikaan". – Tommola puhui vakavissaan, – no, hänen päänsä oli nyt kerta kaikkiaan niin huono! Kleophas aikoi ensin vastauksessaan kertoa hänelle yleisesti tunnetun vitsin eräästä velallisesta, joka tiuskaisi velkojalleen: "Pidä huoli omista veloistasi äläkä minun!" – Mutta – hän lähettikin Tommolalle nuo 200 mk, sanomatta kuitenkaan, että ne olivat korkoja siitä 2000 markasta, jotka Tommola oli häneltä vipannut.

Kaljatehtailija jättää Kleophas Leanterin yksin

Ja toinen, Kleophasta vielä läheisemmin koskeva tapaus oli se, että Vihtori Sorsimo lähti ulkomaille. – Mutta sitä ennen kävi hän vielä Krokelbyssä, tuli takaisin huviretkiltään, joilla oli viipynyt paljon kauemmin kuin oli luullutkaan.

Kun Kleophas Leanteri kerran elokuun lopulla istui illansuussa Cataniassa, vichyvesipullonsa ääressä, tuulenhenkäyksistä heilahtelevan ikkuna-uutimen vieressä, katsellen Esplanadille, jonka punaisina ruskottavien lehmusten takaa elokuvien valot alkoivat jo kummallisen kirkkaasti kiilua, vaikka oli vielä aivan päivä, joten nuo tulet eivät oikeastaan valaisseet, vaan näyttivät ainoastaan kaikki värinsä, ilmestyi sinne hiljaisuuteen, – Kleophaan istuessa siellä, sattumalta aivan yksin, viileissä, niin kylmyvissä, rauhallisissa ajatuksissaan, – Vihtori Sorsimo, ruskeana kuin kupari, terveenä ja riehakkaana, siristellen silmiään hämärässä, sinertävässä sisävalossa; mutta yhäti huomattavasti ontuen.

"Hauskaa, että sattuma vei meidät heti yhteen", sanoi hän, "tulin eilen Virosta... Olinkin Pärnussa: paljon etenkin tuota kaikkialla vapaata viinaa."

Juteltiin ylimalkaisesti tästä kesästä, sen valtiollisista hälytapahtumista... Kleophaan hommiin ei ollenkaan koskettu. – Sitten Sorsimo sanoi, että hän lähtisi ("kuten hän ehkä oli maininnutkin") taas kiertelemään maapalloa. – "Milloin?" – "Heti: ylihuomenna!" – "Vai ylihuomenna", sanoi Kleophas, "minne nyt?" – "En tiedä vielä", vastasi Sorsimo; "mutta en ainakaan sellaisiin maihin, joissa olen ennen käynyt. Miksi ei Rio Janeiroon, – taivas tiesi minne! Ehkä Oceaniaan; johonkin, joka olisi 'Finis terrae'. Ehkä kuuhun. Katsos, jalkani tuntuisi sitä vaativan: se on tekosyy. Otin kyllä Pärnussa hierontaa; hoitajatar oli hyvä, mutta ei sellainen, joka olisi minun koipeni tähden hankkinut itselleen sydänvian, kuten hierojattaren ammattiin oikeastaan kuuluisi. Joten hieronta ei auttanut mitään: siinäpä se..."

Tarjoilijatar oli nyt tuonut Sorsimolle whiskyn, ja hän jatkoi kevytmielisiltä vaikuttavia juttujaan: kertoi jättäneensä tehtaan panimomestari Hallikan hoitoon, antaen täydet valtuudet ja oikeudet jakaa siitä lähtevät tulot työväen kesken niin kauan kuin hän, omistaja itse, olisi maailmalla, – ja se voisi kestää kauankin: eihän ihminen koskaan tietänyt, mikä hänellä oli edessä, varsinkaan, jos hänen päähänsä pistäisi pujahtaa johonkin, joka olisi Finis terrae. – "Minua huvittaa näin", sanoi Vihtori Sorsimo. "Työläiseni ansaitsevat (lähinnä sitä sattumaa, että yleisö, jolta alkoholi on kielletty, etsii sitä minun mallasjuomistani) parhaiten tehtaani, jos minulle jotakin tapahtuisi: työläisethän siellä ponnistelevat ja hikoilevat, minun ollessani vain tehtailija! Sitä paitsi minulla on ainoastaan kaukaisia sukulaisia, joista tiedän sen verran, että 'suku sutta'! – Mitä itseeni tulee, olen tehtaasta saanut liikaakin, koskapa voin matkustella vaikkapa tropiikkiin, kuten huomaat, – ylellisyyttä, jota työmiehen ei kannata uneksiakaan. Ja sille ainoalle, jonka kanssa olen yhteisen työn liitossa (– Kleophas ymmärsi, että Sorsimo tarkoitti tuota Lirpusta, josta hän, Kleophas, niin paljon piti), on ihmisten hassu kiintymys kaljaan, jossa ei ole alkoholia, tuottanut osuutensa. Lapsia ei minulla ole: onneksi heille, olemattomille, ja itsellenikin, sillä vaikkapa jälkeläisihanteet toteutuvatkin usein kvantitatiivisesti, niin kvaliteettiin nähden saattaa siinä suhteessa tulla milloin tahansa tyhjiä arpoja, – arpapeliä, jossa atavismi, isien synnit ja vajanaisuudet ja taudit ja kaikenmoiset sattumat merkitsevät liian paljon. Ohoi, jos minulla jälkeläisiä olisikin, niin tuskinpa edes tahtoisin jättää heille kaikkia 'kaljoja'; ilmaiseksi perityt omaisuudet menevät tavallisesti yhtä helposti kuin ovat saadutkin ja vievät mennessään perijäin ryhdin..."

Kleophas hätkähti: hän oli tietysti miettinyt tätäkin asiaa! Ja huomannut sellaista ihmeellistä, että siinä tai siinä perheessä pojasta uhkasi tulla ilmeinen heittiö, vaikka hänen molemmat vanhempansa olivat kohtuullisen kunnollisia; toisessa oli poika tylsä, ja tytär alkoi tulla ilkeäksi, jostakin atavistisesta syystä. Kolmannessa poika puukotti äitipuolensa. Neljännessä heti ylioppilaaksi päästyään ampui itsensä. – Entä sitten tämä aika, joka uhkasi, vasten kaikkia menneen polven toiveita, uusilla sodilla: mihinkä muuhun yleinen fascismi ja sen lietsoma ehdoton kansallistunto veisi? – Ei, jatkuminen oli ihmisille ei juuri ansio, mutta luonnon pakko... Jos siitä pääsisi, sen parempi: onnellista irtaantua "olevaisuuden pyörästä", kuten indialaiset tätä asiaa sanovat...

Mutta tässä, älykkäät lukijat, jotka ymmärtävät metafyysillisiä kysymyksiä yhtä paljon kuin kuka muu tahansa, tietävät, että se olento, joka vaikutti kaljatehtailijan "kautta", antoi nyt Kleophaalle kaikkein peloittavimman iskunsa, nimittäin iskun aivan koko olemassaolon ytimeen!

No niin, Sorsimo pyysi Kleophasta pikku kekkereille, jotka eivät olisi sellaiset näkemiin-toivotukset kuin viime kerralla, vaan hyvästelyt pitemmäksi ajaksi. Ne kekkerit olisivat seuraavana iltana. Sorsimo oli kutsunut sinne eräitä muitakin vieraita.

Kleophas Leanteri meni. Kahvittelu Kaniston huvilassa oli jo alkanut. Kaljatehtailijan huoneet olivat kai liian ahtaat näinkin suurelle joukolle, joten "juhla" oli järjestetty ulos "puutarhaan", kuten Kaniston rouva nimitti puolialastomia kallioitaan. Ilta oli myöhä. Hatarassa syreenimajassa killui koreita paperilyhtyjä. Kuu kurkisti metsän ja sähkövaloja tuikkivan kylän toiselta puolelta, valtavana ja punaisena kuin joskus heinäkuussa ukkoshelteellä. Tuulenhenkäys tuskin suhahti petäjänlatvoissa kallionreunassa. Yölepakko lentää suhahti silloin tällöin ohitse; pääskynpojat pirisivät hiljaa pesissään, oudosta lyhtyvalaistuksesta heränneinä. Kiiltomatojen kirpeä vihreä kiilui sieltä täältä kuin olisi maahankin siroteltu tähtiä taivaasta, jossa niitä näkyi paljon. – Kahvipöytä syreenimajassa, katettuna vanhalle ovilevylle, jonka ympärille oli asetettu istuimiksi lankkuja. – Sorsimo esitteli siellä Kleophaalle uudestaan panimomestari Hallikan, ja sitten muita työläisiä, jotka Kleophas niinikään oli jo ennen nähnyt: "puukhollari" Tavin, erään Hilarius Varpusen, hänen vaimonsa (joka oli komea kuin kuningatar), neljännen, jonka nimen hän kuuli Mäkäräiseksi, ja Piggvarin, jota Sorsimo oli maininnut ilkeäksi punikiksi, molemmat vaimoineen. Lisäksi kaksi taiteilijaa, joita Kleophas ei tuntenut kuin maineelta, ja taiteilija Igelströmin. Myöskin Kipri Iili ilmestyi sinne kaikessa tarmossaan Hitler-viiksineen. Mutta jo sitä ennen Kaniston sianruokaa kantava rouva ja hänen poikansa Tigerstedt vaimoineen ja poikineen. Kummallisen epäsointuinen seura. Neiti Lirpusta ei näkynyt. – Jäykkä hiljaisuus vallitsi. – Kuu alkoi menettää tulipalohohdettaan, muuttuen kullankeltaiseksi sikäli kuin nousi taivaalle, joka loisti suunnattomana holvina aukean kalliorinteen yllä. Hopeiset hattarat väikkyivät äänettömästi, varjostivat silloin tällöin kuun. – Keskusteltiin ilmoista, ja Sorsimo oli jättänyt panimonsa heidän hoitoonsa: kuinka he siitä vastaisivat? Sorsimo vain huiskaisi kättänsä ja nauroi heille. – Tosiaankin, omituisen epäsointuinen seura. Kipri Iili oli siirtynyt taiteilijain luo, muodostaen heidän kanssaan eri ryhmän. – Tukalaa päästä oikeaan puheenalkuun! Silloin vapautti tilanteen Piggvar, nousten rohkeasti, melkein hävyttömästi pystyyn, ja huudahtaen: "Mitäpä sitten kuin asiaan!" Ja hän sieppasi takalistonsa ja penkin alta pöydälle ison korin, joka oli kymmenlitraisen kaljapullon pesänä. Sitten hän piti (tuo punikki, jonka naama näytti punaisen paperilyhdyn valossa veriappelsiinilta), puheen, jossa hän myönsi, ettei Sorsimo ollut herroista pahimpia, vaan kohteli työmiestä sen arvoisena kuin herrat koiriaan; ja siksi he, oluenpanijat, olivat isännältä lupaa kysymättä valmistaneet kymmenen litraa sellaista, joka ei ollut rapakaljaa, vaan sisälläpiti sekä vierrevoimaa että painoprosentteja, koska nyt porvari taas matkusti huvittelemaan. – "Miksi hän haalasi meidät tällaiseen seuraan?" kuuli Kleophas taiteilija Igelströmin tirskahtavan. – "Niin, kyllä Vihtori olisi voinut pitää eri juhlat intellikenssille", vastasi Kipri Iili; "mutta mitä me siitä; ryypätään!" Ja hän veti kaikki kolme taiteilijaa ottamaan olutlasinsa, itsekin Chaplinviikset vaahdossa. Juotiin olutta. Sorsimo hyvin ahneesti. Oli vieläkin ikävänlaista. "Nyt pitäisi olla minun vuoroni", sanoi Sorsimo, ja luultavasti hän tiesi, että hänen vuoronsa tosiaan oli, koskapa pimeästä astui esille kaikessa loistossaan herra Jorkka Kaltti! Jorkka avasi takkinsa, peltipanssarin alta liivien kohdalta paljastui hanikka, jonka ranasta hän nyt vuodatti laseihin valkeanväristä, sen alapuolelta toinen, josta tuli punaista, takapuolelta kolmas, josta suihkui keltaista: "Ehta tavaraa, viskivettä, viiniä, konjakkia!" julisti Myrskyn Jorkka. Nyt päästiin asiaan. Rouva Varpunen puski katkeruuttaan erästä kylän porvarisrouvaa kohtaan, joka oli lastensuojeluseuran puheenjohtajana ja kimppusi sellaisia, joita piti halvempina, ompelemaan seuralleen ilmaiseksi vaatteita, mutta ei kutsunut näitä varsinaisiin seuran juhliin, joihin ainoastaan "paremmat" pääsivät. Tämä oli solvaamista, vaikka rouva Varpunen ei ollut mikään "rauhattomuuden herättäjä": hän ei sietänyt kerjäläisroikaleita, joita alinomaa kierteli tiukkaamassa avustusta, vaikk'eivät he tehneet työtä. – Myöskin rouva Hallikka (joka tuskin maistoi vaatimattoman ryyppylasin Jorkan keskimmäisestä hanikasta) oli kerran käynyt tuossa ompeluseurassa, mutta se hänen täytyi myöntää, että rouvat olivat siellä parhaastaan pureskelleet poissaolevia ystäviään, eivätkä täydellä todella ommelleet; joten hänkään ei sinne enää erikoisesti halunnut. "Niin, valitettavasti on juuri herrastelunhalu, 'herraskaisuus', meidän suomalaisen kansallisluonteemme pahimpia vikoja", myönsi Vihtori Sorsimo, vilkaisten Kipri Iiliin. – "Perhana, mutta – palataanpas asiaan!" vastasi hänelle konttoristi Iili hiukan närkästyneenä. – Itse Hallikka kiitteli kuitenkin porvareita: "Kyllä siellä lastensuojeluseurassa saadaan tälläkin tavoin paljon hyvää aikaan", sanoi hän. – Työmies Piggvar intoutui silloin väittämään Hallikkaa porvariksi. Hallikka vastasi, että porvari hän olikin, jopa monarkisti. Tunnelma alkoi kiihtyä. Juttu siirtyi yhteiskuntakysymyksiin: kuvitteluihin, minkälainen tulevaisuuden valtio, – jonkinmoinen tuhatvuotinen valtakunta, olisi; Sorsimo koetti valaa yleisöönsä – epäuskoa (sehän nyt oli hänen tehtävänsä, sen tiedämme). Kuitenkin Piggvar alkoi käydä kovin kiukkuiseksi. Mäkäräinen hoilaavaksi. Ja kun sitten asuntorouva, joka oli kaatanut sisäänsä "viskivettä" kuin ämpäriin, ryhtyi kansanomaisen alastomasti kuvailemaan entisen syntisen elämänsä lisäksi myöskin paksuja yksityiskohtia siitä, miten hänen miniänsä, rouva Tigerstedtin, seuraava lapsi syntyisi, niin, että hänen oppinut poikansa, herra Tigestedt, rypisti kulmiaan ja miniä melkein ylenantoi, ja kun Piggvarin ja Mäkäräisen vaimot tulivat levottomiksi, ja Hallikat, Varpuset ja siisti Tavikin, joka ei edes tupakoinut, arvelivat, että olisi jo aika lähteä kotiin, niin ei Sorsimo asettunut vastarintaan. Hallikat, Varpuset ja Tavi poistuivat kohteliaasti kiitellen ja onnellista matkaa ja onnellista paluuta Sorsimolle toivottaen. Piggvar ja Mäkäräinen erosivat täältä sen sijaan vastahakoisemmin, mutta erosivat kuitenkin vaimojensa houkuttelemina, Piggvar vain uhaten: "Kun te, herra Sorsimo, tulette takaisin, niin me olemme ryypänneet koko tehtaan!" – "Oho, – no jos ryyppäätte, niin antaa mennä!" naurahteli Sorsimo.

"Hyvä, että menivät", sanoi kaljatehtailija niille, jotka olivat vielä jääneet hänen hummaukseensa. "Teuhata kansan parissa juovuksissa on haitallista keuhkoille, vatsalle ja sydämellekin, joka ei pidä raudan tökäisyistä, mikä ehkä olisi ollut mahdollista, jos Barrabas olisi päässyt irti esim. Piggvarissa ja Mäkäräisessä. Mennäänpä sisään."

Kaniston rouva ja Tigerstedtin herrasväki eivät kuitenkaan enää sinne tulleet, niin voimakkaasti vanha rouva oli vahvistanut whiskylaseilla entisiä muistojaan. Sorsimo sammutteli Kipri Iilin avustamana värilyhdyt. Korkealle kohonnut ja valkeaksi muuttunut kuu loi yksinään alakuloista valoaan autiolle ja äänettömälle kalliolle. – Noustiin yläkertaan, nimittäin taiteilijat, konttoristi Iili ja herra Jorkka Kaltti, joita Sorsimo työnteli edeltään. Kleophas viimeisenä. Nyt se vasta ilo alkoi! Kipri Iili esitteli itsensä sinuiksi taiteilijan kanssa. "Menkää helvettiin, senkin pölsö", sanoi hänelle yksi heistä, joka oli aivan päissään, niin ylenannetusti oli Kaltti hanikoinut kaikkiin whiskylaseihin. Jorkka lauloi: "Ruusut, ruusut tulipunaruusut." Ne kaksi taiteilijaa, joita Kleophas ei tuntenut, sattuivat olemaan eri suuntaa, joten toinen heistä haukkui toista, joka oli ottanut osaa Kalevalaseuran seinämaalauskilpailuun, – juuri samaan, johon pankinjohtaja Kokko oli pulittanut rahat. "Mikä tylsä kilpailu", sanoi haukkuja; "historiallisesta maalauksesta ei voi koskaan tulla taidetta, sen näkee ulkomaiden museoista, joissa historialliset ovat pelkkää roskaa! Siitä minä syön mittani p-skaa! Sen vähemmin mytologisista aiheista." Ja hän todisti viime väitteensä Aino-taululla, joka oli muuttunut vesivelliksi, kun ensimmäinen kansallinen innostus oli hiukan haihtunut; siinä ei ollut enää mitään muuta kunnollista kuin se osa, joka esitti haarareisiä. – Toinen, tästä Kalevala-aiheesta kilpaillut taiteilija, paljasti silloin, kiitos whiskyn, luonteensa: etteikö muka suomalaisella kansalla, suomalaisessa tarustossa ollut aiheita, joita kannatti maalata yhtä hyvin kuin muutkin kansat omiaan! – "Mutta millä tavalla?" yhtyi taiteilija Igelström puheeseen... Syntyi sekamelskainen mekastus, joka loppui siihen, että kilpailuun osaaottanut antoi, kasvot valkeina ja humalasta kieroon vääristyneinä, toiselle maalarille leukaan niin, että hampaat risahtivat. – No, sopuhan siitä kuitenkin tuli, Kipri Iilin, Igelströmin ja Sorsimon yhteisvoimilla...

Ja niin tämä juhla jatkui, ehkä kauankin, sillä Kleophas kysyi Sorsimolta:

"Milloin te sitten niinkuin matkustatte?"

"Huomenna", vastasi Sorsimo.

"Huomenna!" hoki Kleophas.

"Niin, – enkö sitä sanonut? – Kaikki kunnossa, passi ja matkalippu, ensin Hampuriin."

"Huomenna?" toisti Kleophas vieläkin.

"Mikä siinä?" sanoi Sorsimo naurahtaen. "Tiedäthän itsekin: maailma on pieni..."

Kleophas myönsi sen kyllä... Ja arveli, että ehkäpä hän kuitenkin häiritsisi matkavalmisteluja, jos viipyisi täällä kovin myöhään. Ja yht'äkkiä hän teki lähdön koko mölinäseurasta, luvaten vielä, että tulisi huomenna laivalle... Kysyi laivan nimeä... Ja – kiitteli liikuttuneena Sorsimoa kaikesta, – koko menneestä vuodesta. Sitten hän poistui.

Mutta kun hän kuutamossa kulki rouva Hotin huvilalle, ajatteli hän, ja hätkähti jälleen:

– Noin hän lähtee... Hän on viime aikoina ollut minulle niin vähäsanainen, niin kuiva. – No niin, pitäisihän minun semmoiset asiat tietää. – Mutta niin kuiva: vaikka juuri hän laverteli minulle ennen kaikenmoisista asioista. – Ja nyt: ei mitään! Lähtee vain, niinkuin omine aikoineen... Ja jättää minut – yksin.

Sorsimo oli todellakin ollut lopulta Kleophaalle kovin kuiva: hän nimittäin pelkäsi viettelevänsä paradokseillaan ystävänsä johonkin vaaraan. Se oli ollut hyvin mahdollista: olihan Kleophas jo jättänyt virkansakin, uhkaheitto, joka ei hänen mielestään lainkaan Kleophaalle sopinut.

Mutta älykkäät lukijat, jotka tietävät, mikä oikeastaan tähän kaljatehtailijan käyttäytymiseen oli syynä, eivät luonnollisestikaan sano, että Sorsimon vaiteliaisuus olisi johtunut hänen ystävällisyydestään Kleophasta kohtaan, vaan että se oli metafyysillinen mysteeri: se demoni, joka oli sijoittunut Sorsimoon, oli nyt tehnyt kaiken, mitä hän Sorsimon välityksellä saattoi tehdä, joten hän näki hetken tulleen siirtyä Sorsimon fyysillisestä tasosta jonnekin muualle, – niin, lopulta itseensä Kleophas Leanteriin.

Kleophas meni seuraavana päivänä laivalle. Hän vei heille kaksi kukkasvihkoa, sillä hän oli luullut, että myöskin neiti Lirpus, (vai mikä hän oli?) matkustaisi. Mutta niin ei ollut asianlaita: neiti seisoi alhaalla laiturilla, jotavastoin Vihtori Sorsimo jo kannella, ja sanoi hymyillen jäävänsä kotimaahan. – Kleophaan täytyi myöntää itselleen, että hän kummastui suuresti tästä: pitiväthän he ilmeisesti toisistaan, – ja nyt he erosivat näin! Moinen loukkasi Kleophaassa jotakin, ehkä sellaista, mikä hänessä vieläkin oli porvarillista. Ja loukkasi siitäkin syystä, ettei hänelle, joka kuitenkin oli ollut Sorsimon ystävä, ollut hiiskuttu tästä matkan puolesta kerrassaan mitään. Ei mitään! – Laiva irtaantui laiturista, matkustajia muusta yleisöstä erottava köysi oli poistettu. Saattamaan oli tullut toisiakin: Kipri Iili, kaunis, mutta vanhahtava rouva Egretti, taiteilija Igelström ja yksi eilisistä maalareista. Sorsimo tuli portaalle Kleophasta hyvästelemään. Kleophas antoi hänelle toisen kukkakimppunsa. Sorsimo jutteli hänelle keveästi, että hänellä oli matkaseuraakin, nimittäin taidekauppias Reineck, joka nyt muutti Berliniin, koska hänen mielestään Saksassa alkaisi pian varmempi aika, hitleriläisyys voittaisi varmasti ja porvaristuisi. Matkamies ja saattajat lavertelivat yhtä ja toista, nauroivat, alkoivat huiskutella nenäliinojaan. Sorsimo seisoi laivan perällä, – hänen punainen nenänsä hohti leveälippaisen lakin alta kuin mikäkin iloinen porsaankärsä. – Kleophas tarjosi toisen kukkakimppunsa neiti Lirpukselle, joka kiitti siitä sydämellisesti, hyvästeli, ja alkoi mennä ensimmäisenä koko joukosta kaupungille, omille teilleen, – yhtä mystillisenä, luoksepääsemättömänä kuin Kleophas aina oli hänet nähnyt.

Seurue hajaantui nopeasti. Kleophas sattui kulkemaan Igelströmin ja tuon toisen taiteilijan takana. Hän kuuli Igelströmin sanovan:

"Hyvähän Viksarin on matkustella...! Mutta vähän kelju mies hän on: nyt hänellä oli kamalasti rahaa, mutta vaikka hänen olisi pitänyt nähdä, että minä olen niin hävyttömässä rahapulassa, ei hän tarjonnut minulle vippiä..."

Joskin Kleophas on vapautunut pääviettelijästään, niin ei se salaperäinen, jonka tiedämme, silti päästä häntä kynsistään

Sorsimon lähdön jälkeen tunsi Kleophas itsensä säikähtyneen avuttomaksi, vaikk'ei tahtonut sitä itselleen myöntää. Ja hän ikävöi Sorsimoa, vaikka oli hänelle harmissaan: jättääkin hänet tällä tavoin yksin...!

Kleophas lienee ollut oikeassa. Sorsimon nauru olisi tehnyt hänelle hyvää, varsinkin näinä aikoina, jolloin poliittiset tapahtumat kuohuttivat joka viidennen ihmisen mieltä. – Nyt hän vasta oikein alkoi nuuskia sanomalehtiä, koettaen löytää ratkaisua, miten näihin tapahtumiin suhtautua. – Mitä hän tänäänkin näki lehdissä? Ei erikoista, mutta kuitenkin kylliksi uutisia hänelle. Edelleen eräitä kyydityksiä, riepotuksia, juovuspäissä tehtyjä. Paria kommunistia tai sosialistia oli piiskattu. "Oikeudenkäynti viimekesäisistä kyydityksistä. Vastaajat menevät satalukuisina oikeuteen, suurin osa heistä ei ole voinut olla kyydityksissä mukana." Kyyditsijät siis piilottelivat, – ehkä nekin, jotka olivat tehneet nuo pari murhaa. – "Eduskuntavaalit." – Muuten vain tavallisia asioita. "Rikollisuuden yltyminen", "Varkauksia", "Sosialistinen kunnallismies tehnyt kavalluksen", "Murhapolttoja", "Petos ja väärennys", "Virkamies väärentäjänä", "Pahoinpitely ja tappo", "Puukkosankareita", "Itsemurhia", jne.

Kleophas ajatteli:

– Kieltämättä kansanliikkeen lehdet ovat oikeassa, kun väittävät, että maassa on päässyt vallalle liian paljon rikollisuutta: ylhäältä pohjaan asti... puoluevehkeilyä rahavirkain saamiseksi... kavalluksia, väärennyksiä... salakeinottelua yksinpä taiteilijanammatissakin, rajatonta kyynillisyyttä... maanpetosta... Rappioitumista...

Hän luki edelleen. "Saksan valtiopäivät kokoontuvat. – Hitler voittoisa." "Suomalaisia kansanliikkeen miehiä ottanut osaa Teräskypäräjärjestön kokoukseen Saksassa." – "Eduskuntavaalit. Entinen tasavallan presidentti Ståhlberg (tuo, jota kansanliikkeen miehet tuntuivat pitävän kaiken vapaamielisen haaveilun henkilöitymänä) valittu eduskuntaan." – Muuten lisää tavallisia asioita, varkauksia, kavalluksia.

Kommunisteista oli toki päästy, noista ehkä vaarallisimmista, koska heistä enimpiä vaivasi jonkinlainen "uskonnollinen" hulluus, johon eivät mitkään järjelliset neuvot, mikään valistus, opetus pystynyt. Ne hullut oli kyyditty autoilla rajan taakse siihen valtakuntaan, jossa heidän ihannevaltionsa oli toteutettu: saatu aikaan hirmuvalta jolle ei porvarillisessa maailmassa vertaa... – Köyhälistön luoma ihannevaltio? Ei tarvinnut muuta kuin muistaa jotakin Sutelinin perhettä tai seppä Koppeloa taikka panimomestari Hallikan ja Tavin vaimoja, jotka himoitsivat päästä herrasrouviksi, tai joitakin mäkitupalaisia, maalaistyöläisiä, jotka olivat vieläkin tietämättömämpiä kuin nämä Krokelbyn työläiset, niin käsitti naurettavuudeksi ajatella, että he ymmärtäisivät, tai edes tahtoisivat, rakentaa mitään entistä parempaa. Hyvä, että sille haaveilulle oli tehty este... Siinä oli tosin tapahtunut pari murhaakin... Mutta missä oli tällaisia uudistuksia tapahtunut ilman eräitä vikoja...? Sellaisia kuin jokin Tommola tunkeutui aina joukkoon... Kaksi, kolme murhaa! Sellaisia oli tapahtunut tuhansia Italiassa, jonka fascismi kuitenkin oli pelastanut Venäjän kohtalosta, niinhän Sorsimo oli kuvaillut... Samaan yhteiskunnan puhdistukseen pyrittiin nyt Saksassakin... Tosin siellä samoin kuin Italiassa näyttiin tarvittavan siihen eräänlainen palautuminen vanhoillisuuteen, luopuminen monista entisistä vapaamielisistä käsityksistä... Fascismissa ja kansallissosialismissa tuntui olevan häikäilemätöntä kansalliskiihkoa, joka tietysti johtaisi uusiin, entistä julmempiin kansainvälisiin sotiin... Mutta paremmat nekin kuin kommunistien hirmuvalta!

Ainakin kansanliike meillä oli saanut aikaan jotakin tärkeämpää: lait, joilla "uskonnolliset" hullut karkoitettiin vaikutusvaltaisista paikoista ja joilla ne suljettaisiin sinne, minne he kuuluivat, nimittäin vankiloihin...

Ja kansanliike lupasi käydä kiinni muihinkin väärintekijöihin, yhteiskunnan ylimmistä alimpiin asti...

Väitettiin, että se tahtoi diktaattoria, sellaista, joka oli tulossa – Saksaan. Kleophasta hävetti, että hänkin, joka oli nurkunut sitä, että meillä vieraat maat, etenkin Saksa, otettiin niin usein malliksi, – hävetti, että hän nyt antoi Saksan jollakin tavoin vaikuttaa itseensä. Mutta minkä hän sille voi? Lukemattomat muut menettelivät samoin... Hän ei ollut huonompi, joskin huono.

Kleophas, joka oli äskettäin lukenut Kreikan ja Rooman klassikoita, johtui itsestään ajattelemaan tyranneja, jotka olivat, tosin vallananastuksella, pakottaneet rappion partaalle joutuneet maansa järjestykseen, jossa laki oli kaikkien ylin käskijä, sorrettujen turva ja vehkeilijäin rankaisija, laki, sama kaikille, niin köyhille kuin rikkaille. Perikles, Augustus: antaneet uuden voiman elämälle, luoneet rauhan, jossa köyhä sai leipänsä ja rikas kehittää henkeään, sytyttäneet sammuvan vanhan kulttuurin vielä kerran ja kaikkein korkeimpaan loistoon!

Tällaista toivoi Kleophas diktaattorilta... jos nyt diktaattori tahdottiin.

Kun hän eräänä päivänä tuli kotiin Helsingistä, riensi rouva Hotti eteisessä vastaan ja selitti, että forstmestarin kamariin oli tunkeutunut jokin vieras herra, joka ei ollut suostunut lähtemään matkaansa, vaan oli vaatinut itselleen pesuvettä, koska oli muka juuri tullut Jyväskylästä...

Kleophas astui huoneeseensa. Siellä seisoi tosiaan tuntematon vieras. Seisoi paitasillaan "komuutin" edessä, sääret hajallaan, pesten kasvojaan. Lyhyt, leveäharteinen mies. Hänen kasvojaan ei näkynyt: ne olivat pesuvadissa, ja ruskea tukkakin oli pudonnut silmille kuin esirippu. – Vieras huuhteli tukkaansa saippuakuohasta ja pulisutti huulillaan niin, ettei luultavasti kuullut Kleophaan tuloa.

Kleophas odotti. Sitten mies nostikin päätänsä katsoi Kleophaaseen ruskeilla silmillään, ja sanoi:

"Odottakaahan vähän... Onko tämä teidän pyyheliinanne puhdas? Ei kai teissä ole partasientä? Eikö teillä ole karkeampaa liinaa? No, olkoon menneeksi, minun täytyy kuitenkin tänään käydä parturissa..."

Ja hän alkoi kuivata kasvojaan ja tukkaansa Kleophaan pyyheliinalla. Sitten hän pukeutui, veti ylleen housut. Otti käsilaukustaan, jonka oli avannut Kleophaan pöydälle, jotakin sinistä, asettui tähän rouva Hotin huoneeseen kuuluvan pienen kuvastimen eteen, ja alkoi sovitella päähänsä tuota sinistä. Se oli silkkinen hiusverkko. Kleophas seurasi hymyillen hänen puuhiaan; hänen mieleensä johtui Juvenaliksen kuvaus eräästä roomalaisesta nuorukaisesta: "Tukkansa mahdu ei kultaiseen hiusverkkoon." – Se oli tosiaan kaunis, ruskea tukka. Surkea kuvastin ei kuitenkaan vierasta tyydyttänyt:

"Eikö täällä ole isompaa peiliä?" kysyi hän.

"Ei, valitettavasti", vastasi Kleophas.

"Mutta minä olin näkevinäni isomman peilin tuolla eteisessä", sanoi vieras, joka ei ollut vielä esitellyt itseään, ja meni paitahihaisillaan eteiseen, rouva Hotin kuvastimen ääreen. Ovi jäi auki, joten Kleophas näki, miten hän sitten siellä sovitteli päähänsä kaunista hiusverkkoaan, katseli itseään kuvastimesta onnellisen näköisenä, ja siveli vartaloaan kuin kureliiveihin kiristäytynyt nainen. Sisään palatessaan hän sanoi:

"Maaseudulla liikkumisesta on se etu, että vartalo pysyy solakkana niinkuin minun. Olen nimittäin viime aikoina samoillut siellä esitelmämatkoilla, lehteni toimihenkilönä. – Mutta missä täällä on W.C.?"

Kleophas meni ottamaan avaimen, jota pidettiin eteisessä erikoisessa paikassaan, etteivät asiattomat pääsisi rouvan huoneistoon kuuluvaan muskettisoturi-osastoon. Vieras veti ylleen liivit ja takin ja lähti ulos. Sisään palattuaan hän pesi kätensä, tarkasteli kieron pikku peilin edessä vielä hiusverkkoaan ja istahti sitten pöydän ääreen, roiskaisi koipensa pöydälle, otti taskustaan hopeisen kotelon ja siitä sikarin, tarjosi Kleophaalle sikaria, hymyili itsetuntoisen säälivästi, kun Kleophas sanoi polttavansa ainoastaan savukkeita, puhalsi kattoa kohti spiraalin sikarinsavua, ja sanoi:

"Kas niin, nyt voimme alkaa puhua asioista. Ensimmäiseksi: nimeni on Hyyppönen. Sanomalehdentoimittaja. Ei tarvitse", huomautti hän, kun Kleophas valmistautui esittelemään hänelle itseään, "tiedän, kuka te olette. – Toiseksi: tässä nyt tuon teille ne rahat."

Ja hän otti liivintaskustaan kolme seteliä.

"Mitkä rahat?" kysyi Kleophas.

"Ne 3000, jotka ystävällämme Vihtorilla oli niin kiire karhuta minulta ja maksaa teille. Hän on hiukan turhanpäiväinen raha-asioissa, ja kuitenkin hänellä on niin hyvät tulot."

"Mitä kummaa!" huudahti Kleophas silmät niin suurina, että valkuaiset näkyivät renkaina.

Toimittaja luuli kai Kleophaan aikovan ilmaista erimielisyyttänsä siihen nähden, että Vihtori Sorsimo olisi muka turhanaikainen raha-asioissa, koskapa intti kiivaasti:

"Älkää puhuko mitään, kyllä minä tämän asian tiedän, minä tunnen hänet, hän on todellakin joskus naurettavan saita, ja minä tiedän hänen tulonsa, minä olen laskenut ne, tiedän, että ne ovat hyvät, se on totuus, josta hänellä itselläänkään tuskin lienee täyttä selkoa, hänellä kun ei ole... mitenkä sanoisin... erikoista laskupäätä. – No niin, hän suvaitsi toissa päivänä minulle saapuneessa kirjeessä karhuta minulta velkaa, jonka otin häneltä vuosi sitten, kun menin 'Keskisuomalaisen' toimittajaksi. Tosin se minulta unohtui, tarkoitan, maksu viipyi; mutta minä nyt en palvele rahaa, olen antanut niille, joita kunnioitan ihmisinä, hiukan toisenmoisiakin summia kuin tämä, vaikka itsellänikin on melkoisesti huolta etenkin peliveloista, joihin jouduin täällä Helsingissä. – No, tuossa ne tuhatlappuset nyt ovat."

"Mitä minulla niiden kanssa on tekemistä?"

"Eikö Vihtori sitten ole teille velkaa?" kysyi toimittaja.

"Hänkö minulle!" huudahti Kleophas.

Tuli suuri kummastus. – Viimein päätteli toimittaja:

"No, ehkäpä hän tahtoo jotenkin autella teitä?" Hän tarkasteli Kleophasta, ja luultavasti tarkastelun tulos oli sellainen, että hän sai täyden syyn luoda silmänsä säälivästi hymyillen kattoon.

"Tämäpä merkillistä", sanoi Kleophas. "Mitä Sorsimo sitten teille kirjoitti tästä asiasta?"

"Siinäpä se: ei oikeastaan mitään, ei kerrassaan mitään. Kirjoitti ainoastaan, että minä toimittaisin nämä rahat teille, kunnes hän palaa ulkomailta. Ja koska lehdessämme oli juuri ollut kysymys, että minä lähtisin tänne Helsinkiin ottamaan hiukan selvää noiden lapualaisten vallankaappaajain keskusjärjestön puuhista, niin lähdin heti matkaan pistääkseni rakkaan Vihtorimme omaan käteen nämä lappuset. Mutta kun nyt menin hänen asuntoonsa, oli hän jo matkustanut. – Minne hän oikein meni?"

"Hampuriin, ensiksi!" – Muuta ei Kleophas tietänyt koko Sorsimon matkasta.

"Sepä originellia, tuollainen jöröys: ei ilmoittanut kirjeessään lähtöpäivästään minulle mitään!"

"Niin, jos hän nyt sitä tiesikään", vastasi Kleophas, "hän liikkuu matkoilla kuin lintu ilmassa, käännähtelee minne vain päähän pistää".

"Niin, mutta... mutta", änkytteli toimittaja. "No, suotakoon kullekin originellille vapautensa... Olen inhimillinen hänellekin. – Mutta te, Sampila, ette siis todellakaan ole saapa Vihtorilta näitä rahoja?"

"En totisesti!" huudahti Kleophas. – Hänen mieleensä johtui, ettei tuntunut aivan merkilliseltä, että Sorsimo nykäisi lainansa pois tällaiselta mieheltä, joka jo tässä ennätti kehaista pelivelkojaankin. Antoihan Sorsimo mieluummin avustusta vaikkapa Pelastusarmeijalle. – Mutta kun Kleophas samassa muisti, miten hän oli ajatuksissaan moittinut Sorsimoa siitä kyynillisyydestä, että Sorsimo muka erosi hänestäkin, ja muisti lisäksi, miten sellaisetkin kuin taiteilija Igelström, jota Sorsimo ilmeisesti oli suosinut rahoillaankin, olivat nurisseet Sorsimon turhanpäiväisyyttä, niin hänkö nyt olisi ottanut nämä 3000 aivan ansiottomasti hoitoonsa!

"Te ette siis huoli näitä lappusia? Teillä ei ole mitään osaa eikä arpaa näihin?" kysyi toimittaja Hyyppönen.

"Ei yhtään mitään. En ymmärrä koko asiaa", vastasi Kleophas.

"No hyvä", virkahti toimittaja, "pistän ne takaisin taskuuni. Kuluvat kyllä, en anna rahalle arvoa. – Ja siirtykäämme nyt seuraaviin asioihin. Siis: kolmanneksi, minulla on teille terveiset teidän rakkaalta ystävältänne tuomari Tommolalta!"

"Tommolalta? Missä hän nyt on?"

"Eräässä muhkeanlaisessa maalaistalossa Leivonmäellä. Kiertelin aivan äskettäin sielläkin päin, lehteni ja edistyspuolueen asioissa. Minut ajettiin kyllä siitä talosta pois... hyvä, ettei muilutettu (autokyyditystä oli alettu näinä aikoina sanoa tällä nimellä): fanatismi, jonka oikeisto on ajanut kiihoituksellaan talonpoikiin, oli siinä talossa suunnaton. – No niin, tuomari pisti teille pienen kirjeen. Miehellä näytti muuten olevan talossa hyvä. Sanoi voivansa kuin pukki kaalimaassa. Ainoastaan jalka oli häneltä potkaistu poikki."

"Jalka poikki?"

"Tai ainakin pahasti nyrjähtänyt, mistäpä sen niin tarkoin tiesin: koetinhan edistyspuolueen miehenä levittää isäntäväkeen inhimillistä näkemystä. – No, olipa nyt tuo koipi poikki tai ainoastaan nyrjähtänyt, niin, kursailematta sanoen, se oli teidän rakkaalle ystävällenne parhaiksi. Hänkin kuului nimittäin ajelleen viime kesänä ja nyt syksylläkin riepottelemassa joitakin suutareita rajan taakse, – valtakunnallemme ylen vaarallisia henkilöitä! – Ja eräs kommunisti, jonka kimppuun hän oli yrittänyt Hiirolassa (idempänä, kuten ehkä tiedätte), oli antanut hänelle sellaisen potkun, että sääri katkesi. Se muilutus loppui siihen. Tuo kommunisti oli ollut sivistynyt mies, jokin maanmittari."

"Muistatteko hänen nimeään?"

"Muistini on jotakuinkin hyvä! Hän oli maanmittari Gulenius."

"Kas niin!" huudahti Kleophas väkisinkin. Mutta ei hiiskahtanut mitään Oiva Tommolan Punkaharju-afäärin pettymyksistä.

"Te nauratte?" kysyi toimittaja. "Tekään ette pidä lapualaisista? Jos niin on, alamme sopeutua keskenämme. Ja nytpä tuleekin neljäs kysymys, jota varten lehteni lähetti minut tänne Helsinkiin: tarkkailemaan ja paljastamaan, mistä salaperäisestä luolasta tätä roistomaista mussolinismia, tai sanokaamme kossolinismia (kansanjohtaja Kosolan mukaan), tätä mussoli-hitleri-kossomaisuutta oikeastaan johdetaan. Mistä tämän sotkuisen vyyhden salaiset langat lähtevät."

"No, kyllähän lienee ollut joutavaa kyyditä jotakin suutaria, joka filosofeerailee rummullaan, mutta ei voi väittää tapahtuneen erikoista vääryyttä, jos joukko todella toimivia kommunisteja on autettu rajan taakse sinne, jossa heidän ihailemansa valtio on toteutettu; eihän sellaisen pitäisi olla heille kovin vastenmielistä."

"Autettu! Tosiaan: automaattista autoapua! Mutta ajatelkaa: laki! Ja ajatelkaa humaanisuutta! Ja ajatelkaa, millä tavoin: salaisilla päällekarkauksilla yöllä. Entä muuta: rikotaan työväentalojen ikkunat, poltetaan itse talotkin, – sitäkin on tapahtunut. Poltetaan yöllä, salaa! Oikeudenkäynneissä asianomaiset eivät tahdo mennä vastaamaan. Onko tämä sankaruutta? Ei, minä tiedän: minä olen tutkinut tätä asiaa! Tässä piilee vallankaappaus. Kommunismi on vain tekosyy. Vallankaappaus teollisuus-, pankki- ja sotaherrojen puolelta. Mikäkö tämän todistaa? Odottakaa: minä paljastan koko asian. Minä tiedän jo tuon luolan, josta äsken mainitsin, luolan, jossa Lapuan Liikkeen kauniit johtohenkilöt rypevät; privaattiporttolan, jonka tärkeimmän tarjoilupuolen hoitaa eräs neiti tai rouva (joka ei ole ollut neiti lapsenakaan eikä ole nykyään rouva, vaikka hänellä on liuta lapsia), nimeltään ei Craucher, vaan Lindén, Lintu tai Mätinen, miten milloinkin, vaikka käyttää nimeä Craucher: saksalaisihastuksen vuonna varastettu nimi. – Minä tiedän! Älkää väittäkö vastaan, minä tiedän sen! Tämäkin asia on otettu julkisuuteen vasemmistopuolueiden keskuudessa. Tulkaa mukaan, niin minä todistan sen teille. Minulla on tuon rouvan osoite, minä en pelkää, saavat salamurhata minut, jos tahtovat, tulkaa mukaan!"

Toimittaja roiskaisi jalkansa alas Kleophaan pöydältä, riisui hiusverkon päästänsä, joka oli nyt tullut kauniin onduloiduksi, ja alkoi mennä eteiseen.

"Mutta se tuomari Tommolan kirje?" kysyi Kleophas Leanteri.

"Ah, tosiaan, olin sen tässä aivan unohtaa", sanoi Hyyppönen ja veti kirjeen povitaskustaan. Ja sillä aikaa kuin toimittaja järjesteli kuvastimen edessä päällystakkiaan ja siveli vielä kerran ruskeaa tukkaansa, pidellen hattuaan vasemmassa kädessään, johon se jäi sitten ulkonakin, Kleophas luki Tommolan kirjeen.

Luku, jolla on ainakin sama ansio kuin kalleimmilla totuuksilla: se on lyhyt

Tommolan kirje:

    "Hei, Kleophas Leanteri! Hei, Viksari eli piru pullossa! Hei
    teidän molemmille! Minä olen täällä Leivonmäellä, ponsaritalossa.
    Tämä talo on iso, 800 hehtoa, josta 400 heht. täyskasv.
    myyntikelpoista metsää, jota ukko, sanokaamme appiukkoni, on
    säästänyt kuin silmäteräänsä. Aporo: sinä, Kleophas, voisit
    joutessasi lähettää minulle laskukaavakkeen, millä tavalla hehton
    pinta-ala lasketaan. Ukko on lauhkea mies, vaikka tarkka, mutta
    akka on perkele saituudessaan. Mutta älkäähän olko millännekään,
    kyllä minulla on temppu. 'Potkaisen pojan povehen', vai mitä se
    Lemminkäinen Kalevalassa sanoo. En akalle, vaan akan tyttärelle,
    joka ei kylläkään ole kaunis, mutta pitäjän Kukkaro, kuten häntä
    aivan oikeutetusti sanotaan. Ja sitten, monien elämänvaikeuksieni
    jälkeen, rupean tilalliseksi! En kuin kylvän siementä vakoon,
    tarkoitan perillisiä, joilla perin varm. lisää, koska tytt. on
    ainoa talossa. Näette, että kun on 'hurtti humööri ja hyvät
    vaatteet, niin menee vaikka Pylly vilkkaa'. – Muuten olen tänä
    kesänä ollut sontakuskina, 11 sont.kuor. täytyi kaataa ryssän
    rajalla suohonkin. No niin, eipä nyt muuta tällä kert. käteni
    lappautuu.

    Kun kirjoitatte minulle, niin älkää helvetissä jättäkö
    osoitteesta pois tuomaria, tuleva akkani on niin epäilevä, ja
    pirun itara hänkin.

                                            Toiva Ommola."

– No, kun loppu hyvä, niin kaikki hyvä! ajatteli Kleophas Leanteri. – Ja oli oikein kiitollinen Tommolalle siitä, ettei Tommola karhunnut häneltä osamaksuja summasta, jonka hän oli kesällä Tommolalle vipannut.

Tarmo Hyyppönen jahtaa vallankaappaajia, ja saa potkun, joka ei ole yhtä onnellinen kuin se, joka katkaisi Tommolan säären. Rubriikin pituuskin ennustaa pitkää mutta hyvää tarkoittavaa lukua henkilöistä, jotka tarkoittavat hyvää

"Näyttääpä siltä, kuin teilläkin olisi vähän asiaa parturiin", sanoi toimittaja Hyyppönen raitiovaunussa, "aivan turhaan ei tuomari Tommola väittänyt, että te olette jonkinlainen filosofi".

"Parrastani päättäen! Oh, sofistat luopuivat sellaisesta kuitenkin vastenmielisemmin kuin minä."

"Niin, minun käsittääkseni tuossa voisi pesiä jo vaikka ampiaisia", sanoi toimittaja Hyyppönen.

He tulivat Helsinkiin, "hullunmyllyyn" eli "karuselliin", Ylioppilastalon edustalla olevaan raitiolinjain solmuun, josta ei aivan pian päässyt yli eikä ympäri vilisevien ajoneuvojen. Menivät Hotelli Helsinkiin, jossa toimittaja otti huoneen, jätti sinne käsilaukkunsa, ja sitten parturiin. Ja sillä aikaa kuin toimittajan ohimokiharat ja niska ajettiin sieviksi ja puhtaiksi, ja hänen pyöreät poskensa voideltiin ja putsutettiin, sai Kleophas Leanteri jälleen tilaisuuden syventyä sanomalehtiin, noihin kiihkovälineisiin, joilla häneen nyt levottomuutta pumputtiin; hänen juhlallinen partansa oli näet poistettu parilla vetäisyllä niinkuin leukalappu lapsen kaulasta. Viimein he lähtivät kävelemään Töölöön, toimittaja solakkana ja kauniina, häilyvin kiharoin, pidellen hattua kädessään. Eräät vastaantulijat vilkaisivat häneen. "Niin, tukkani herättää aina melkoista huomiota", mainitsi hän. – Oli alkanut tulla hämärä. Syksyn viileä ilta. Uuden ylioppilastalon torni, jota Kleophas muuten muisti Sorsimon pilallaan sanoneen Pisan kaltevaksi torniksi, suitsutti patamaisesta kalotistaan mustaa kivihiilen savua, – alettiin jo lämmittää asumuksia. Taivas tummansininen. Aleksanterin ja Erottajan valosikermät, liikkeiden ja elokuvien mainostulitukset kirkastuivat kirjavan räikeinä, sinisinä, punaisina, kultaisina. Arkadiankadun sähkölamppujen rivi painui säihkyen alas kohti loppupäätänsä, Mechelininkadulle. He saapuivat perille, tuon rouvan asuntoon, jonka toimittaja tiesi. Itse rouva, lihava, vaaleaverinen, tuli avaamaan.

"Suokaa anteeksi, mutta minulla on viestejä maaseudulta kansanliikkeen johtajille", sanoi toimittaja. "Ovatko he täällä?"

"Eivät tällä kertaa", vastasi rouva, ensin hiukan suu auki ällisteltyään. "Ei, – eivät tällä kertaa. Mutta minä tiedän, missä heidät voi tavata. Kosola kävi pari päivää sitten luonani lainaamassa vähän rahaa, minähän olen kansanliikkeen rahastaja. – Ettekö käy sisään?"

He kävivät. Toimittajan suu lensi auki: "Täällähän on tosiaankin eleganttia." Tultiin takimmaiseen huoneeseen (huoneita oli kaksi), – siihen, jota huhu yleensä mainitsi turkkilaiseksi huoneeksi, koska siellä oli hiukan seinilläkin mattoja, jotka näyttivät itämaisilta, ja lattialla joukko pieluksia. "Kas, sinäkin olet täällä, Raimo!" huudahti hän, "siitä onkin mennyt vuosi kun viimeksi näimme toisemme". Ja hän meni tervehtimään kalmankalpeaa nuorukaista, joka loikoi divaanilla syöden omelettia, edessään pullo punaviiniä; Kleophas tunsi tuon miehen samaksi runoilija Siepoksi, joka kerran oli kiusannut hänen korviaan lukemalla eli huutamalla eräässä ravintolassa ääneen runojaan. "Oletko sinäkin yhtynyt tähän kauniiseen liikkeeseen, sinä, joka vielä aivan äskettäin olet soinnutellut kantelettasi inhimillisyydelle, yksilön ja ajatuksen vapaudelle?" jatkoi toimittaja ironisesti. – "En ikinä", vastasi runoilija, "minä en koskaan tule tunnustamaan noita mustia yökköjä. Mutta olisin ilmeinen hullu, jos hylkäisin omeletin ja viinin, jota tämä madame ystävällisesti tarjoaa. Minulla on nälkä!" – "Ja hullu sinä oletkin", nauroi toimittaja ylimielisesti, suu auki kohti kattoa, "älä väitä vastaan: sinä olet hullu, minä tiedän! – Mutta hyvä: tuo oli kuitenkin hullun puheeksi reilu tunnustus!" – Toimittaja istahti, ja roiskasi jalkansa pöydälle: – "No, tuokaahan meillekin laseja, kansanliike saa kustantaa!" – Rouva toi kaksi lasia, ja alkoi kehua itseään, nimittäin mitä suuria palveluksia hän oli tehnyt Lapuan Liikkeelle, kustantanut kaikki ne sinimustat nauhat, jotka talonpoikaismarssin aikaan olivat osanottajien käsivarressa, matkustellut maaseudulla, kerännyt viime viikolla niin ja niin monta kymmentä tuhatta rahaa. "Kymmene aktiebolagilta, Läskelältä, Fiskarssilta, Haarlalta, venäläisiltä emigranttiruhtinailta, pankkiherroilta." – "Eikö madame itse maista?" kysyi Hyyppönen. "Ja te, Sampila? No, te nyt tuskin olette tottunut viiniin... Minä olen oikeastaan helsinkiläinen." – Sitten toi rouva tuollaisen mustankirjan, johon perheissä kerätään vieraiden nimikirjoituksia, ja näytti, ketä suuria henkilöitä hänen salongissaan seurusteli. "Ehkä saan luvan vaivata teitä molempia?" kysyi hän. "Hyvä": toimittaja sieppasi kirjan käteensä, veti taskustaan täytekynän ja toisesta pikku lehtiön, kuunteli samalla korviaan teristäen rouvan puhetta, jota lähti kuin rädystä, ja kirjoitti vuoroin nimiä ja tapauksia muistiin. Nyt johtui rouvan mieleen eräs tärkeä asia: hän meni puhelimeen, rullasi numerolevyä, lausui haloota, kumarteli, pyyteli anteeksi, muistutteli siitä tärkeästä tehtävästä, puhutteli kenraalia, hyvästeli; ja sanoi sitten: "Se oli kenraali Mannerheim." – "Näettekös nyt, mihin joudumme?" huusi toimittaja Hyyppönen, purskahtaen nauruun, jonka hän täydellä suulla suuntasi kattoon, "oikeisto panee toimeen valtiokaappauksen! – Mutta miksi te ette maista, madame? Ei minua tarvitse kursailla, minä en ole ahdasmielinen, minä suosin persoonallista vapautta... Teihinkin nähden: minusta on aivan luonnollista, että esim. solmitaan sellaisia suhteita, joita papit eivät ole vahvistaneet, minä itsekin olen oikeastaan pakana! Älkää teeskennelkö minulle! Tietenkin te maistatte, kuinka te muuten voitte pitää kossolineille seuraa? Ettekö ymmärrä minua, te, noin intelligentti nainen? – Mutta valitettavasti minun täytyy nyt lähteä. Palaan teidän luoksenne uudestaan. Missä ne herrat nyt ovat?" – "Mitkä herrat?" kysyi rouva suu vieläkin paremmin auki kuin toimittajan. "Ahaa... aivan niin!" jatkoi hän vilkastuen. "Ne käyvät... toiset Sinipyörässä, toiset Kairossa... joskus venäläisessä klubissa, milloin on salaisempia asioita: sillä ei yleisö niin ymmärrä. Hm... oikeastaan en voisi sanoa teille yhtään mitään... mutta minä luotan teihin. Sen vain saatan tunnustaa, että valtiokaappaus tulee, mutta kuka diktaattoriksi: 'siinä pulma', sanoi Hamlet. Se ei ole vielä aivan päätetty asia. – Toivon, että saan nähdä teidät luonani uudestaan varsinaisessa salonki-illassani", jatkoi hän, hymyillen kauniskiharaiselle toimittajalle, joka oli jo potkaissut jalkansa alas pöydältä, huudahtaen: "Siis suoraa päätä venäläiselle klubille. Älkää olko huolissanne, minä en pelkää mitään, ja paikka on minulle varsin tuttu, monta yötä olen viettänyt siellä ruletin ääressä. Tai oikeastaan: ehkä on parasta soittaa ensin tohtori Basiljeffille, kun en ole klubin jäsen, vaan olen mennyt sinne hänen vieraanaan. Tunnettehan tuon hienon emigrantin?" – "Ahaa... Onko se tuo rikas Basiljeff?" kysyi rouva. – "En tiedä, mutta hän on suuri kulttuuripersoonallisuus, olemme viihtyneet hyvin yhdessä", vastasi toimittaja Hyyppönen. – Hän soitti Basiljeffille, puhui saksaa, sai vastauksen, ettei hänen klubiin päästäkseen tarvinnut muuta kuin mainita siellä tohtorin nimi; ja sitten hän ja Kleophas lähtivät. Toimittaja suuteli madamen kättä, valittaen (samoin kuin rouvakin), ettei rouva voinut tulla heidän mukaansa, koska hänen luokseen kokoontui tänä iltana vielä muita taiteilijoita.

"Täytyy myöntää, että tämä madame Craucher on ihmeellinen nainen!" huudahti Hyyppönen kadulla. "Hyvin älykäs. Juonittelija, no niin, mutta mikä on juonittelija? Sehän on älyä! Älkää sanoko mitään, se on älyä! Ja hän on tavallaan suloinen, söpö... tavallaan. Minusta ei ole ollenkaan ihme, jos on totta, mitä kerrotaan, – enkä minä parjaa, – että tohtori Kaskas, – ette kai tunne tohtori Kaskasta, tuota jotakuinkin huomattavaa puhujaa, – kerrotaan, että tohtori Kaskas erehtyi viemään hänet todellisena baltilaisena ylimysnaisena Tampereelle Haarlan uuden palatsin vihkiäisiin, jossa tilaisuudessa madame hurmioi kaikki vieraat. Tosiaan: hän on todellinen hurmööri. Hänen käytöksensä on todellakin mallikelpoinen, ja hän on elegantti. Kerrotaan, että hän on suuresti kielitaitoinen, eikä se ole vähän, sen minä käsitän." No niin, Kleophas oli kyllä huomannut tuossa naisraukassa, joka oli vastenmielisen rasvainen, vain ällistelevän suun, suuren syyntakeettoman julkeuden ja sievoisen oveluuden, mikä sekin hänestä oli typeryyttä.

He olivat tulleet Mikonkadulle, ja nousivat venäläiseen klubiin. Pääsivät sisään parilla sanalla. Kleophas jäi eteiseen. Hän näki toimittajan ensimmäisessä huoneessa pysähtyvän voileipäpöydän ääreen, nostelevan asetin toisensa jälkeen pystyn nenänsä alle, haistelevan leikkeleitä. Ei kai hän aseteista maistellut? Ei, hän riensi vielä sisemmälle. Viipyi siellä jonkin aikaa, tuli takaisin ja sanoi: "Lähdetään pois. Olisin kyllä syönyt täällä annoksen tai pari moskovalaista seljankaa, sillä täytyy myöntää, että tämä venäläinen klubi, jossa nuo isänmaalliset suomalaiset pesivät, valmistaa erinomaisia ruokia. Te kai ette ole syönyt seljankaa? – Mutta siellä ei ollut Kossolinia eikä muitakaan... kiertelin peilihuoneen, salin ja kaikki. No, täällä tosin varsinainen humina alkaa vasta sydänyöstä... Mutta sitä ennen voimme tarkastaa Sinipyörän." – He juoksivat Kaisaniemenkadulle. Kleophas jäi eteiseen. Hämärässä salissa tuikkivat punaiset ja siniset lamput, orkesterin saksofoni ulisi, kaihoili, uikutti ilveileviä lurituksia, tanssijain kirjava tungos kuvastui mustankiiltävään laipioon. Kleophaan edessä jokin herra käsitteli jonkin naisen rintoja, hypitellen niitä kummassakin kädessään ylös ja alas, sivuille, oikealle, edestakaisin niinkuin arbuuseja, nakkeli kuin kumipalloja. Jokin hinttapuli tuli ja esitteli Kleophaalle itsensä: sanoi osaavansa taikatempun, joka maksaisi ainoastaan neljätoista markkaa. Hyyppönen palasi: "Hauska paikka, Suomi alkaa tulla mondeeniksi. Mutta eihän täällä voi illastaa, naiset karkaisivat poytätelefoneilla kimppuun. Jatketaan matkaa. Ehkä he ovat Kairossa. Tai Dianassa: se teidän pitää nähdä. Missäkö se on? Aivan lähellä, Pitkänsillan kulmassa."

Mutta nyt teki Kleophas tenän: hän muisti juoksentelunsa Tommolan kanssa. Närkästyköön Hyyppönen, jos närkästyy, mutta Kleophas oli väsynyt, ja hiukan nälissään. "Niin minäkin olen, totisesti", myönsi toimittaja, "en ole syönyt tänään kuin ravintolavaunussa Tampereen paikkeilla. Ja kun olen terve mies, niin ruumiskin vaatii osansa. Mennään kaikessa rauhassa illastamaan ja kunnon paikkaan. Oletteko käynyt Fregatissa?"

Siellä ryhtyi toimittaja huolellisesti, huuliaan lupsutellen, tarkastelemaan ruokalistaa: "Sandwiches. Oxtailsoupe. Lausutaan: oksteil... tiedättekö?" Ei, Kleophas ei tietänyt.

"Esturgeon, sauce tartare", jatkoi Hyyppönen, "mitähän tämä on?"

"Se on... se on – sampea", sanoi Sampila tukalasti. – "Sampea!" nauroi toimittaja. "Kas, kun sen tiesitte! Se kai johtuu siitä, että te itse olette – juuri sampi. Mutta ehkä nyt jätämme tämän ruokalajin kohteliaisuudesta teitä kohtaan. Suosittelen teille tätä oxtailsoupea, – häränhäntälientä muuten... näin kyllä, että teillä siellä huoneessanne oli ranskalaisia kirjoja, mutta ettehän te engelskaa... Tiedättekö, että liemen päälle syödään yleensä jokin liha- tai kalaruoka. Mitä nyt valitsisin teille? Neiti, kuulkaas, mitä tämä on?"

"Paistettua kanaa."

"Ah, paistettua kanaa", virkkoi toimittaja nieleskellen sylkeään; "entä tämä: eikö tämä ole lohta?"

"Jo, de' ä' lax."

"Lax? Vi taga lax. Siis kaksi lohiannosta. Ja sitten, odottakaahan neiti, desääri. Jokin hieno desääri. Tässä on jäätelöä, vaniljajäätelöä, sitä me otamme", jatkoi toimittaja. "Ja sitten, odottakaahan vielä, minne teillä on sellainen kiire? Mitä sikareita teillä on? Mignon? No, en minä nyt oikein tiedä... näin, kun pääsee Jyväskylästä vähän Helsinkiin. No, tuokaa nyt sitten niitä. – Mignon... kirjoitetaan muuten M-i-g-n-o-n", lisäsi hän Kleophaalle.

Häränhäntäliemi tuli, toimittaja haisteli sitä, söi, tilasi toisen samaa. Lohi tuli, hän haisteli sitä: "Ei, tämä ei ole mätää", sanoi hän ja pisteli annoksensa. "Näettekös, miten hieno ravintola tämä on, ehdottomasti Helsingin parhaita paikkoja. Pienemmissä, kuten esimerkiksi Cecilissä kerrankin... tuota noin", kertoi hän huulet lohikastikkeessa ja niellen lohipaloja, "olin tilannut konjakkia, se tuotiin pöytään, ja siinä oli pullon pohjassa, sanoisinko suoraan, kakkaa. Se on totta: älkää väittäkö vastaan! Minä tiedän, minä näin sen itse, minä haistelin sitä; eikä se ollut suinkaan mitään kissan tai koiran, vaan luomakunnan kruunun, ihmisen, homo sapiensin ekstremiteettiä!" Sitten vaniljajäätelö, sikari suuhun, ja hän roiskasi jalkansa pöydälle.

Ja siellä, Fregatissa, tapasi Hyyppönen tänä iltana viimeinkin osan sitä joukkokuntaa, jota hän oli jahtaillut. Sisemmästä huoneesta tuli näet, ohikulkumatkalla erääseen paikkaan, vapaaherra Klas Sabelfelt (yleisesti tunnettu nimeltä Snabel- tai Schnabelfelt). "Terve, Tarmo Hyyppönen! Terve, forstmestari; tekin täällä!" huudahti hän ja riensi kättelemään. "Odottakaa vähän, kun minä käyn tuolla, tulkaa sitten kanssani yksityishuoneeseen, siellä on muutakin älykästä seuraa. Mutta odottakaahan nyt." – Hän palasi: "Mennään, minä esittelen. Niin, minä se olen heidät tänne koonnut. Siellä on Walter van Pyr, ystäväni, – mehän kuulumme molemmat vanhaan aateliin. Hän tuli Helsingissä käydessään minua tapaamaan. Erinomainen afäärimies muuten, kuten tiedätte ja kuten vanhalta suvulta sopii odottaa. On ansainnut niin pirusti viime aikoina. Hän osti Mikael Reineckiltä koko loppuvaraston tauluja, kun Reineck siirtyi Berliiniin, mm. oikean Rembrandtin. Ja hän rakentaa nyt tehtaansa läheisyyteen, mutta tietysti sieltä on matkaa sinne niin pirusti, uutta metsästyspalatsia, jonka Örnell on piirtänyt, siihen tulee kammiot tyttövieraitakin varten, ja koiratarha ja kettufarmi, johon toivottavasti pistetään pian nämä kansanedustajat. Uskokaa minua: ne pistetään, ne ajetaan täkäläisestä farmistaan pois, minä tiedän! Lisäksi eräitä muita reiluja miehiä. Paroni van Pyr kustantaa kaiken, tulkaa! Mutta, kuten sanottu, minä se tämän tilaisuuden järjestin; minusta on nimittäin, aivan samoin kuin lukemattomista muista, epäloogillista, että kommunismin hävittämisen jälkeen jätetään kelpo asia puolitiehen, joten aion herättää kysymyksen, että taistelu on suunnattava myöskin sosialismia vastaan, jonka kannattajat ovat kommunisteja, ja edistysmieliset heidän suosijoitaan! Ne ovat, ne ovat!" intti hän kiivaasti, kun Tarmo Hyyppönen murahti. "Jokainenhan tämän tietää, että ne ovat! Mutta tulkaahan nyt!"

"Kyllä, me tulemme!" huudahti Hyyppönen, vetäisten lautasliinalla yli suunsa korvasta toiseen. Hän pyysi neidiltä laskua, maksoi osansa, Kleophas noudatti esimerkkiä, ja sitten he kaikki kolme menivät sisemmälle. Pöydässä (jolla olevasta maljakosta Hyyppönen taittoi rintaansa asterin) oli päivällinen juuri lopetettu, koskapa eräs, jonka Sabelfelt esitteli tilanomistaja Orhonpääksi Orivedeltä, komea ja verevä nuori mies, jolla näkyi rinnassa karhulla ratsastavaa puukkojunkkaria esittävä metallimerkki, seisoi vielä sormet ristissä lautasensa edessä, ruokasiunausta supisten. Mutta sitä ennen esitteli Sabelfelt kirkkoherra Mursuman, joka oli niin vanha, että tuskin olisi jaksanutkaan nousta kättelemään nahkatuolistaan pöydän päästä, vaan ojensi näille verraten nuorille tulijoille istualtaan suunnattoman ison kätensä. Sitten seurasi tehtailija van Pyr, kalpea kaljupää, jonka silmät hohtivat vilkkaina nenäkakkulain takaa, sen jälkeen eräs pastori: kas niin, Kleophas tunsi hänet, hän oli pastori Kimmonen, sama Krokelbyn pastori, jonka Kleophas oli joskus nähnyt ja jota konttoristi Iili oli kiitellyt niin tarmokkaaksi saarnamieheksi. Viimeiseksi everstiluutnantti Petrenius, jonka fysionomian erikoispiirre oli kaksi kolmannesta hänen kasvoistaan muodostava punainen leuka; upseeri nojaili muuten molemmin kyynärpäin pöytään, tukka hieman hurrin harrin, sillä hänen jalkainsa juuressa pöydän alla Kleophas huomasi taskuformaattisen "kansallisastian", kanisterin.

Vapaaherra Sabelfelt järjesti tulokkaille tuolit; ja sillä välin alkoi kirkkoherra Mursuma, äänellä, joka ensin ainakin Kleophasta hätkähdytti:

"Änk-känk-känk... tahtoisin vain ä-kä-äskeistä keskustelua jatkaakseni lausua, että te, nuoremmat, muistaisitte, mitä Ko-koko-Koskisen runossa lauletaan: 'Ä-ä-Äänisjärvi, Bo-bo-bo-bo-bobo-bo-po-po Pohjanlahti..."

Sabelfelt kuiskasi Kleophaalle (joka istui hänen vieressään, kun taas Kleophaan toisella puolella pastori Kimmonen):

"Setä-raukka, muuten samasta pitäjästä, jossa Sabelfeltien sukutilat olivat, on saanut halvauksen, puhuu vaikeasti..."

Rovastin sanoista selvisi, että hän toivoi näiden nuorempien toteuttavan sen aikakausien suunnitelman, jonka koittoa hän ei tietenkään itse enää näkisi, nimittäin:

"Ka-kaikki Pohjois-Venäjän suomensukuiset kansat... U-u-u-Uraliin."

Tehtailijan toista suupieltä häiritsi kai spasmi (eli "vävähdys", kuten Knut Cannelin tämän sanakirjassaan suomentaa), koska se nytkähti hiukan, mutta hän ei puhunut mitään. Sabelfelt naurahti leppoisesti. – Mutta tilanomistaja Orhonpää kavahti seisoalleen, heristi nyrkkiään, puhui epäinhimillisestä sorrosta, johon ryssät olivat pusertaneet heimolaisemme Inkerissä, ja huusi:

"Jumal'auta! Yli rajan! Pietariin."

"Hyvä!" säesti everstiluutnantti. "Päämäärä saattaa näyttää liian suurelta, mutta ilman suurta ihannetta, päämäärää ei ole milloinkaan saavutettu pientäkään. Tarvitaan u-u-uskoa, siinä olen yhtä mieltä kanssanne, herra kirkkoherra. Uskomattomia ihmeitä on ennenkin meillä toteutettu. Ken uskoi kaksitoista vuotta sitten, että Suomi on nyt vapaa? Ja meidän nykyisessä nuorisossamme sykkii nytkin, Jumalan kiitos, usko! Se on valmis kaatumaan, – mikä on ensimmäinen ehto, – rivi riviltä, Karjalan ja Inkerin puolesta..."

"U-u-u-Uraliin", koetti vanha kirkkoherra jatkaa. Everstiluutnantti kumartui, kallisti nopeasti, säädyllisesti pöydän alla lasiinsa, eikä kaatunutkaan tuoliltaan, vaan jatkoi punaiset kasvot säteillen:

"On sanottu, että sotaan tarvitaan ensiksi rahaa, toiseksi ra-haa, kolmanneksi ra-ra-rahaa. Mutta minä sanon, että Suomen levittämiseksi ensinnäkin siihen kaupunkiin, jonka nimi tulee olemaan minunkin nimeni, kaikessa nöyryydessä, nimittäin Petroskoihin, tarvitaan ennen muuta uskoa! Jos saksalaisilla viime sodassa olisi riittänyt uskoa, olisi Saksa nyt maailman-va-valtias. Mutta uskon saavuttamiseksi on lyötävä alas epäilys! Alas haihattelu, että kansojen välillä ratkaisisi asioita mikään muu kuin miekka. Sijaan vanhaa, yksinkertaista uskoa. Alas liberaaliset saivartelut... mikä tämä usko... sanoisinko Jumala... sitten voisi olla? Usko tehdä työtä, kaatua rivi riviltä Su-suru-suur-Suomenpuolesta..."

"Eläköön Jalo Petrenius!" huudahti Orhonpää.

"Sano Jalo Petramo!" lupasi everstiluutnantti.

Sabelfelt keskeytti: "Oikein. Isänmaa on tärkeintä. Mutta sitä varten, kaikkien voimiemme kokoamiseksi, ei ole mitään järkeä siinä, että juuri ne, jotka tässä maassa edustavat vanhinta kulttuuria (sukuperäsivistystä, vai kuinka se nyt suomeksi sanotaankaan), hienointa valistusta, syrjäytetään... Ja sitä ovat tehneet sosialistit. Älkää väittäkö mitään, minä tiedän, ajatelkaa vain, miten kypsymättömiä voimia he ovat tuoneet vaikuttaviin paikkoihin. Edistysmieliset ovat heidän typeriä suosijoitaan. Maalaisliittolaiset myöskin. Kokoomuskin on ollut, mutta on nyt huomannut yhteisen vahingon; kansanjohtajakin, olkoon hän nyt mikä tahansa, on sanonut sen totuuden, etteivät tämän maan pellot kysy, mitä kieltä sen kyntäjä puhuu"...

"Suomea se kyntäjä puhuu!" huudahti Orhonpää.

"Hyst, hyst", koetti Sabelfelt ystävällisesti selittää, tehtailijan nyökätessä hänelle päätänsä, "enimmissä paikoissa, mutta vähemmistöllekin tulee antaa oikeutta..." Mutta tuskin hän ennätti: "Minä olenkin pyytänyt teitä tänne: tämä on minun ideani, mutta sille on kyllä kaikupohjaa koko maassa, – minun ideani, että eikö loogillisuus vaatisi antamaan näille muillekin, jotka tukevat kommunisteja, samaa nenänäpsyä kuin kommunisteille..." niin pastori Kimmonen nosti innostuksen aivan uudelle tasolle. Hän nousi nimittäin itsekin ja piti oikean puheen. Hän tuijotti ensin pöytään jyrkkäkulmaisten kasvojensa silmäkoloista, loi sitten kattoon silmänsä, joista singahteli tuli, ja huudahti: "Ugrilaisten heimojumala...!"

Hän keskeytti jälleen, kasvot säteilivät, ja sitten tuli valtavana suggeroivana paatoksena sanavirta, joka lähti luultavasti Ilmestyskirjasta, sillä hän kuvaili, kuinka Mikael enkeleineen taisteli taivaassa lohikäärmettä ja hänen enkeleitään vastaan, "lohikäärmettä, joka perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan": taivaissa oli nyt juuri käymässä henkien taistelu, johon ihmisten kohtalo oli yhtyä, sillä lohikäärme enkelien kanssa oli heitetty alas maan päälle viettelemään maailmaa, hän tunsi, hän uskoi, että nyt maan päällä lähestyi henkien taistelu. Samoin kuin taivaassa loimusivat liekit, kalskuivat aseet, jyrisi sodan ukkonen, niin oli ihmisenkin velvollisuus ottaa soturina osaa tähän taisteluun, niitä ihmisiä vastaan, jotka olivat menneet perkeleen puolelle. Näkymättömät henget ympäröivät meitä, niitä oli hyviä ja pahoja, mustia ja valkeita, nimittäin punaisia ja valkeita, mitään välivivahteita ei saattanut olla, ne tahtoivat meitä puolelle tai toiselle, tämä oli henkien taistelua ihmissieluista, henget kuiskuttivat meidän korviimme...

Kleophas säpsähti. Henget? Nuo näkymättömän maailman eri puolueiden värvärit? – Hän säpsähti ikäänkuin olisi herännyt unesta, vaikka istui tässä ja kuunteli toisten sanoja. Säpsähti: sillä unelmissaan hän oli juuri ollut kuulevinaan korvissaan ikäänkuin jonkin rämähdyksen, joka hänet herätti: se rämähdys oli kuin naurua! – Kenen? (Lukijat kyllä tietävät, kenen tai minkä hengen naurua se oli, mutta Kleophas-parka ei.) Ja tosiaan: hänestä tuntui kuin se rämähtävä nauru olisi ollut jonkin hengen. Ääni sanoi hänelle: "Katsos nytkin, tänä iltana: enkö ole ollut oikeassa, mitä olen väittänyt sinulle ihmisistä! Ikävöit... kaunista ihmistä. Näet kauniin ihmisen, lähestyt: naamio putoaa, alla on turhamaisuus, itserakkaus, röyhkeys, julkeus, typeryys, petos, kerskailu, väkivalta, hulluus... Niin on... aina. Se on aina samaa, iankaikkista. Siitä et pääse minnekään; sinun on käynyt niinkuin Huvihartun, joka ei saanut heitetyksi pois pulloa, jossa pieni, mutta voimakas paholainen asui. Sinun on enää koskaan mahdotonta vapautua siitä. – Ei, sinun on jouduttava noitajahtiin sellaiseen, jossa de Guevaran kertomuksen romanttinen demoni lennätti suosikkiaan, näytellen hänelle ihmisiä; suunnattomaan noitajahtiin, joka on aina sama, iankaikkisesti, maailman alusta hamaan maailman loppuun, – maailman alusta: sillä muinaisuuden vainajatkin ottavat siihen osaa kirjallisuuden eläviksi tekeminä ihmisinä, jotka näet nytkin ympärilläsi. Toivotonta. Kuulepas nyt, mitä nämä yahoot tietävät..."

Kleophas kuuli: "Mihin väärä vapaamielisyys on vienyt Venäjän? Veri hyytyy suonissa ajatellessa sitä pirullista kidutusta, joka siellä kohdistuu yhtä lailla talonpoikiin ja intelligenssiin, jonka rinnalla inkvisitiokin on lasten leikkiä, sitä henkistä ja taloudellista sortoa, siksi suu tukkoon marxilaiset kun tulee puhe suvaitsevaisuudesta nyt ei ole valinnan valtaa sillä te olette kaikkein pahimpia omantunnon sortajia höm, röhöm mitä historia tuntee sopisi liberaalien pitää pienempää ääntä sillä he ovat suvaitsevaisia vain niin pitkälle kuin on heidän etujensa mukaista, he ovat tietämättään juutalaisia, sillä kommunismi on lähtöisin juutalaisista, juutalaisuuden käsitystä elämästä, rakkaudesta, kuolemasta, ne olivat juutalaiset, jotka Hannas ja Kaifas etunenässä antoivat roomalaisten ristiinnaulita Mestarimme Kristuksen ne ovat saaneet Venäjällä voittoon juutalaisuuden, josta liberaalit imevät voimansa samoin kuin vapaamuurarien mysteereistä höh höh röhöm jotka ovat juutalaisuutta totuuden ja valheen, oikean ja väärän, siveellisen ja siveettömyyden sekoitusta älkäämme aliarvioiko vihollisen voimia, hän on itse Saatana, taistelumme ei ole taistelua verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia ja valtaistuimia vastaan, henkiä vastaan taivaan avaruudessa ne eivät kammo mitään keinoa, taistelu yltyy kansanvalta on hyvä aatteena mutta olot eivät parane säätämällä uusia lakeja, joita kukaan ei katso velvollisuudekseen noudattaa höm höm höm sillä ne loisivat meille samanlaisen helvetin kuin Venäjällä vaikka laatijat olisivatkin täysin luotettavia ja kunnioittaisivat Jumalaa, niin meidän kanssamme he lopulta killuisivat hirsipuissa nämä kulttuuriliberalismin herraskukkaset näivettyneet kasvamaan tämän kansan sielussa sillä se on yhä uudistuva historian todistus että jos ihminen sanoo Me, höm, röhöm niin ne jotka eivät häpeä kiihottaa kansan intohimoja kun isänmaamme etsikkohetki lyö ja kansojen taistelu yltyy jokaisen täytyy vallata itselleen paikka auringossa sitä varten on henkien taistelussa asetuttava oikeamielisten puolelle jotka alentuvat itsekkäälle tasolle puoluejuonittelussa huudahtamaan höm, röhöm eivät alennu ja niin kuin Jeremias sanoo että tämä on liian myöhäistä silloin selviää että heidän väärä suvaitsevaisuutensa vie tämän pienen kansan moraalisen voiman sillä tuokiolla jolloin Herra on vetänyt miekkansa tupesta pitäen sitä vielä tupesta ulkona ennenkuin lyö nälällä rutolla ja sodalla jos kansakunta ei heimonsa Jumalan tahdon mukaan uskalla tehdä sitä mikä on sen historiallinen kutsumus antikristillinen henki elää ja villitsee sitkeästi sielläkin missä yhä jaksetaan haaveilla kansainvälistä rauhaa jossa ei miekka ratkaise tosin miedonnettuna ja sivistettynä tyhjänpäiväisin lausein suvaitsevaisuudesta ja sovinnollisuudesta astukaat esiin kaikki päättäväiset miehet ja naiset iskekää jämerästi... höh, höh, höh jos kansallinen innostus saa uskonnollisisänmaallisen herätyksen leiman ei sitä mikään voi vastustaa vaan näemme jo selvän näyn tulevaisuuden suuresta Suomesta, jossa kaikki rakastavat ja kunnioittavat toisiansa ja jossa jokainen heittää henkensä yhteisen hyvän alttarille..."

Ainakaan pilkutusta ei puheeseen kuulunut, niin saarnaaja puuskutti, kähisi, yski, lennätti, kunnes yhtämittainen puhe sekoittui yskään. – Sillä välin oli everstiluutnantti uljaasti nostanut kansallisastiansa pöydälle, jonka nähden tehtailija armahti miestä ja tilasi pullon konjakkia. Toimittaja Tarmo Hyyppönen tarttui heti pulloon ja ryhtyi, ikäänkuin kohtelias isäntä, siitä jakelemaan: "Tämä on hyvää merkkiä, se minun täytyy myöntää. Maistakaa vain, forstmestari. Ettekö? Tuo on lapsellista! Tämän pöydän isäntä voisi tilata tälle ystävälleni viiniä ja sen kanssa biskviittejä. Pst, kyyppari, mitä viinejä teillä on? Tuokaa tänne jotakin, ja biskviittejä. – Herra pastori, 'margootako kaataa saan'?" – Pastori yski vielä, hän näytti aikovan jatkaa puhettaan, hän ei huomannut konjakkilasia, jonka toimittaja Hyyppönen hänelle täytti. Vanha rovasti torjui ryypyn, mutta ahdasmielinen ei hän siinä suhteessa ollut: "E-e-en sen takia, että se olisi synti, sillä ra-ra-raamatussakin sallitaan viini..." Nyt Hyyppönen kaatoi tehtailijalle, Sabelfeltille ja Orhonpäälle: "Herra everstiluutnantti, heittäkää pois tuo inhottava sotkunne, kun saatte hienoa konjakkia! Maljanne, hyvät herrat, kuten näette, en ole ahdasmielinen!" Sitten Hyyppönen roiskasi jalkansa pöydälle, joten joutui katselemaan vanhaa kirkkoherraa kenkiensä välistä, ja purskahti, suu auki kattoa kohti, makeaan nauruun. Tuskin ennätti Orhonpää huudahtaa: "Alas sosialistien häntyrit!" ja Sabelfelt jatkaa: "Sitä juuri minäkin oikeastaan tarkoitan, pitäisi pistää heidät autoon, sitä varten koetinkin saada tänne ajattelevia miehiä kokoon... Meidän on päästävä demagogeista, suunsoittajista, uudistusintoilijoista... sellaisista kuin heidän päämiehensä Ståhlberg, jota aiotaan presidentiksikin", johon everstiluutnantti lisäsi, lyöden nyrkkinsä pöytään: "Myi Tarton rauhassa Karjalan ja Inkerin ryssille hernerokasta, petturi", – niin toimittaja alkoi: tähystellen kattoon ja suu ylimielisessä hymyssä hän myönteli ensin, että hän kyllä tunnusti tämän nuoren pastorin hyvän tahdon, moraalisen puhtauden ja korkean isänmaallisuuden, mutta että hänen ajatuksistaan ei kannattanut puhuakaan, koska ne olivat suunnatonta, ennenkuulumatonta ajatuksellista kaaosta, joka oli, sekin, ilmeisesti tartunnaista: Saksassahan juutalaisuus merkitsi jotakin, mutta meillä oli juutalaisia vielä niukemmalti kuin pastorin pelkäämiä hirvittäviä vapaamuurareita. Miksi nyt pastori inhosi juutalaisia? Olihan juutalaisuus lahjoittanut meille, kristitylle maailmalle, juuri sen profeetan, niin, miksi ei, jumalan, jota kristikunta palveli, nimittäin Kristuksen, joka oli juutalainen. Eikö ollut? No, ainakin hänen äitinsä oli juutalaisnainen, joskin toimittaja Hyyppönen suostui myöntämään, että hänen isänsä oli Jahve tai Zeus tai mikä tahansa. – No niin, pastorin kaaoksesta ei toimittajan kannattanut ryhtyä luomaan mitään selvyyttä; hän olisi vain toivonut, että pastori olisi pysynyt näissä tavallisissa maallisissa asioissa, sekoittamatta niihin taivaallisten sotajoukkojen taisteluita. – Hyyppönen siirtyi nyt vanhaan kirkkoherraan: "Setä Mursuma-parka ökisi sitten täällä, ellen erehtynyt, ei enempää eikä vähempää kuin: 'Uraliin...'"

"Ökisi?" huudahti Orhonpää.

"Kuinka sinä, Tarmo Hyyppönen?" sanoi Klas Sabelfelt. "Etkö sinä ymmärrä, että tämä on hyvin loukkaavaa! Minä en voinut aavistaa, että sinä..."

"Että minä olin toista puolta! Muuten et olisi kutsunut minua tähän seuraan", nauroi toimittaja. "No niin, ei ole kumma, että sinä et kyennyt sitä haistamaan, vaikka vaakunassasi on nenä, – mutta onhan se katkaistu nenä."

"Sinä olet hullu!" huusi Sabelfelt. "Etkö sinä ymmärrä, että tämä puoli voittaa. Se voittaa, se voittaa, minä näen sen", intti hän käsiään levitellen.

"Se nyt ei vielä ole ratkaistu asia", väitti Hyyppönen. "Mutta siirtykäämme kysymykseen, joka tuntuu tässä kaaoksessa olevan ytimenä: Suur-Suomen kiitettävä luominen. Siitä ovat täällä puhuneet arvoisa kirkkoherra ja pastori ja tilanomistaja Orhonpää, puhumattakaan kunnon everstiluutnantista. Inkeri, Kauko-Karjala! Jopa 'Uraliin': juuri tämän sanan olen nähnyt teidän lapualaisten lehtirepakoissa. Nekin vaativat: 'Uraliin!' Tietysti ryssät käyttävät sitä sanaa erinomaisena verukkeena tyhjentääkseen meidänheimoisiamme kaikella kiireellä pois niin Karjalasta kuin Inkeristäkin. 'Pietari raunioiksi!' Niin, tottahan venäläiset antavat meidän valloittaa Pietarin, mikäpä siinä! – En moiti hyvää uskoa, mutta teidän liiallista hälinäänne, jonka tähden ainakin Inkeri, ikävä kyllä, on iäksi menetetty siinäkin muodossa kuin se olisi saattanut olla meidän; siellä ei kohta ole enää mitään inkeriläisiä, mitään suomalaisia, – kansallisuuskysymys on siellä ratkaistu, ja siitä saamme kiittää teitä, – puhumattakaan siitä, että juuri te olette tehneet inkeriläisten kurjan kohtalon vieläkin kurjemmaksi kuin se olisi ollut, jos ette olisi kiihoittaneet siellä kansaa naurettavuuksilla. Teidän sopisi Karjalaankin nähden muistaa vanhaa sananpartta: 'Ollaan hiljaa, niin ehkä saadaan jänis'..."

"Mu-mu-mutta... jos Jumala tekee i-i-ihmeen", keskeytti vanha arvoisa kirkkoherra.

"Ihmeen", toisti Tarmo Hyyppönen. "Ihmeen uskon voimalla! Siitä puhui täällä herra everstiluutnanttikin: 'Jos saksalaisilla olisi ollut uskoa, niin Saksa olisi nyt maailmanvaltias'! Tietysti; mutta jospa sen vihollisillakin oli uskoa, ja vielä muutakin, etenkin Englannilla, jonka ihailijoihin minä kuulun! Uskoa, joka antaisi meille 150 miljoonaa asukasta käsittävän kansan pääkaupungin! Hahahahahahaa! Sitä uskoa, kansallista eheyttä, te koetatte luoda tukehduttamalla työväenliikkeen, sulkemalla ja polttamalla sen talot, kieltämällä siltä sananvapauden ammattiasioissakin (en puhukaan nyt meistä edistyspuolueeseen kuuluvista, joita aiotte nyt ryhtyä muiluttamaan: olkaa hyvät vain, koettakaa, siitä tulee eri leikki, minäkin olen suojeluskuntalainen, minä en ole varsin huono ampuja!). Mutta puhukaamme työväenkysymyksestä. Te olette fascisteja. Hyvä. Mutta unohdatte fascismin pääominaisuudet..."

Nousi meteli. Kimmonen tyrmistyi, Hyyppönen selitti fascismin olevan eräänlaista sosialismia. Orhonpää huusi: "Se on lorua!" Sabelfelt: "Se keksittiin vain tyhmien joukkojen narraamiseksi! Minä olen kaiken tämän lukenut, minä tiedän..." Everstiluutnantti: "Mussolinin maasta on..." "Macchiavelli", jatkoi Hyyppönen. Kirkkoherra: "Ö-ö-ö-..." Tehtailija: "Ei se voi olla niin... Siitä minä olen aivan varma, että Hitler ei suvaitse sosialismia." Sabelfelt: "Hän vetää tyhmiä, jotka luulevat olevansa yhdenvertaisia, nenästä, hän on meidän miehiä." Tarmo Hyyppönenkin oli varma: hänkin tiesi sen: hän oli lukenut sanomalehtimieheksi ruvettuaan suuria tätä asiaa koskevia teoksia; Italiassa järjestettiin näinä yhä kasvavan työttömyyden aikoina valtavia töitä, rakennettiin suonkuivauskanavia, lohkottiin maata viljelijöille, tehtiin teitä, kouluja, sairaaloita, – tietysti porvarillisen aineksen verottamisella. Ainakin oli hänestä Mussolini (olipa muuten mikä raakalainen tahansa) siinä suhteessa nerokas, että hän tiesi, ettei työväelle voi antaa ruoskaa, ennenkuin sille on antanut kohtuullisen leivän: tätä perustotuutta, ensimmäistä pykälää, ei näkynyt lapualaisten ainoassakaan ohjelmakohdassa. Mitä he olivat tehneet hankkiakseen työttömille työtä? Tämän maan pellot eivät tietenkään kysyneet, mitä kieltä niiden kyntäjä puhui, mutta ainakin tehtaat tiesivät kysymättäkin, että tehtailijat (joille ei ollut pahaksi alentaa työläisten palkkoja niin, että englantilaiset lehdet vertailivat olojamme venäläisiin) puhuivat melkein kaikki ruotsia tai saksaa. Miksi ei herra van Pyr tähän vastannut? Kommunisminvastainen kansanliike oli muuttunut finanssipiirien taantumusliikkeeksi kaikkia sosiaalisia velvollisuuksia vastaan... se kielsi äitiys-, työttömyys-, vanhuusvakuutukset... Se ei ymmärtänyt mitään koko fascismista, joka tarkoitti kansallisten yhteisöjen systematisointia nykyaikaisessa elämässä...

Hyyppönen poltti sikariaan hermostuneesti, hänen silmänsä kiilsivät. Sitten hän tuli taas leikilliseksi: "No, jos vapaaherra van Pyr ei vastaa, koska suomen kieli on vaikeanlaista, niin tämä Klas puhuu kyllä joltisenkin puhdasta suomea. Se johtuu siitä, että hänen maaseudulla asuva sukunsa oli niin köyhtynyt, että sen täytyi lähettää hänet lähimpään maaseutukaupunkiin suomalaiseen kouluun. Mutta eipä taitaisi hän marssia Uraliin... Jo vuonna 1918 hän odotteli tänne ruotsalaisia... ja (älä väitä vastaan, minä tiedän sen, kaikki tämän asian tuntevat) sitten saksalaisia, päästäkseen nappulaksi saksalaisen kuninkaan hoviin. Miksikä et olisi päässytkin? Mikäs se sinun vaakunasi olikaan, Klas? Väitetään, että siihen olisi kuvattu nenä tai nokka, jonka miekka hakkaa poikki..." – "Sinä herjaat", huusi Sabelfelt, "siinä on itämainen käyräsapeli, jonka germaaninen miekka katkaisee". – "Anteeksi", nauroi Hyyppönen, "minä luulin sitä sapelia kuovinnokaksi. Kerrotaan, että 30-vuotisen sodan viimeisen vaiheen aikana, Banérin ollessa ylipäällikkönä, jolloin mekin suomalaiset erikoisesti rosvosimme eli nykyaikaisesti sanoen besorgasimme Saksassa, katolilaiset Wittstockin taistelussa vuonna 1636, – älä väitä vastaan, sinä olet itse kertonut tämän tuhannesti minulle ja lukemattomille muille, listivät nenän pois kantaisältäsi; luultavasti hän oli ryhtynyt hyökkäykseen nenällään, tai viholliset saarsivat takaapäin, joten hän joutui naamatusten vihollisiin. Siitä tuli vaakunaasi katkaistu nenä, ja tuntuu nytkin siltä kuin nokkaasi silloin tällöin pitäisi hiukan lyhentää. Etpä tietenkään tahtoisi Uraliin: istuisit etapissa, kun te, herra everstiluutnantti, kaatuisitte rajan takana (niin kävi ns. Karjalan vapaustaistelunkin: etappi maisteli Kajaanissa, ja Väinämöiset näkivät nälkää)... Ja mikäpäs maistella: tämä konjakki on oikein hyvää..."

Kleophaan ajatuksissa marssivat Thraso ja Gnatho (edellisenä Petrenius, ja Sabelfelt molempina), Terentiuksen sapelityhmyri ja parasiitti (parasiittina tällä kertaa Sabelfelt, ehkä Hyyppönen, ja – hän itse!), Plautuksen miles gloriosus ja... Jos Sorsimo olisi täällä ollut, olisi Kleophaan ajatus puhjennut iloisesti sanoiksi, mutta hän ei ennättänyt, – alkoi vain:

"Pyrgopolinies..." "Minä heitän hänet ulos!" huusi samassa Orhonpää ja hyökkäsi. Samaa lienee Jalo Petrenius yrittänyt, mutta suistui tuoliltaan eikä enää päässyt ylös maasta, joten hän sinkautti vain kansallisastiansa, joka komahti Kleophaan pään sivuitse seinään. "Well!" sanoi Hyyppönen urhoollisesti ja ryhtyi puolustautumaan. Hän olikin melkoisen vikkelä, joten hän ennätti vielä haukkua lapualaisten johtajia juopoiksi, jotka olivat piirtäneet nimensä syfiliittisen, mutta heitä älykkäämmän demimonden vieraskirjaan, mutta saivat papistoltaan, jonka oppi-isä oli Loyola, siitäkin anteeksiannon ja siunauksen. "Liioittelua, valhetta!" huusi pastori, "kansalaiselämä on kyllä suistunut sellaiseen moraalittomuuteen, että sitä voidaan verrata Sodoman elämään ennen tulikivisadetta, mutta kaikki terveet talonpojat eivät mahdu tuohon yhteen naiseen, jonka päivät pitää oleman luetut...!" Tehtailija istui hymyillen, Sabelfelt oli vetäytynyt etäälle ja koetti sieltä käsillään hosuen rauhoittaa tappelijoita, mutta kun hän huomasi, että Orhonpää tarrasi toisen kätensä toimittajan kauniiseen tukkaan ja toisen hänen korvaansa, jolloin Hyyppönen alkoi vilkkaasti liukua ovea kohti, sai hänkin rohkeutta ja seurasi lennätettyä vauhdinantajana aina ulko-ovelle asti, jossa hän löi viimeisen sinetin hänen takapäähänsä, sanoen: "Hyvästi, piirrän kaikkein ystävällisimmällä potkauksella hintteriisi!" – Tarmo Hyyppönen tuli pihalle nenä edeltä eli nenä viidentenä jalkana. Mutta koska hänen nenänsä kuitenkin oli pehmeämpi kuin piha, ei se tunkeutunut kivitykseen, vaan antoi myöten, nousten ensin luontaistakin pystympään ja lopulta, kaikkein tiukimman vastarinnan tullen, haljeten. "Hyvä", sanoi Kleophas osaaottavasti, "etteivät ryhtyneet muiluttamaan." – "Mitä? Heillähän oli konjakkipullo tuskin aloitettu", vastasi Hyyppönen, maassa kontillaan.

Nyt nenä sidottiin tilapäisesti nenäliinalla, ja sitten se vietiin aamuyön hiljaisuudessa kirurgiin, jonka portille he eivät heti päässeet soittamaan, sillä siinä oli tungos ja haavoittuneita humalaisia, joita poliisit olivat tuoneet kahdella poliisiautolla.

Mutta seurasipa tästä nenäjutusta myöskin Kleophaalle jotakin. Tarmo Hyyppösen täytyi nyt ryhtyä nenänhoidon ohella laajoihin tutkimuksiin ja lykätä niiden tähden Jyväskylään paluunsa melkoiseksi aikaa. Saadakseen yhä tarkempia tietoja Fregatissa käydystä taistelusta hän tuli vähän väliä Kleophaan luo Krokelbyhyn. Veti esille salkustaan, jonka oli käräjöimistä varten hankkinut, ison vahakantisen, roiskaisi jalkansa kirjoituspöydälle ja merkitsi 'protokollaansa' uusia yksityiskohtia, vihastuen (nenä, jonka jatkoksi oli laastarilla liitetty eräänlainen tutti, joka muistutti lehmännänniä, vapisi silloin), jos Kleophas ei antanut hänen aivan miten tahansa muutella tapahtumaa hänelle itselleen tai hänen puolueelleen mieluisaan suuntaan. Samalla hän kirjoitti uutisia lehdelleen Lapuan Liikkeestä, ennustellen Kleophaalle: "Ei auta, kansalaissota tästä tulee, he ryhtyvät nyt muiluttamaan meitä, parasta on heti Jyväskylään päästyäni rasvata kiväärini!" – Taikka hän istui Kleophaan kamarissa muuten vain. Otti jonkin kirjan tai sanomalehden ja alkoi lukea sitä, puhumatta mitään isännälleen. Pistäytyi lomaan muskettisoturissa, jättäen oven auki, joten rouva Hotti siunaili: "On tämä nyt spektaakkelia, jota hän näyttelee ohikulkijoille." – No, Kleophaan ei joskus auttanut muu kuin poistua huoneestaan, moisesta arvokkaan sanattomasta seurasta, ja mennä kävelylle. "Menkää te vain, te olettekin sen näköinen kuin kaipaisitte raitista ilmaa", sanoi Tarmo Hyyppönen.

Kaksi viisasta, tai: ei kahta kolmannelta

– Kaiken tietävät, ovat niin varmoja asioista. Ovat tutkineet, ajatelleet. Niinpä ilokseen lyövät toista, joka ei ole yhtä viisas kuin he...

Huoneestaan paennut Kleophas kierteli rouva Hotin huvilaa niin kaukaa kuin mahdollista. – Kun hän kerran kulki siten kylän laitamilla, jossa talot olivat kirjavia, keltaisia, räikeänvihreitä tai mustia ja omituisenmuotoisia eli paremminkin muodottomia, näki hän siellä kaksi heikkopäistä miestä, jotka koko kylä tunsi, ja antautui heidän kanssaan puheisille... Miehet kulkivat yleensä aina yhdessä. Toinen heistä, nuorempi, kantoi päänsä päällä koria, jossa oli leipiä (ehkä puutarhuri Sutelinin leipomon herkullisia tuotteita), vieden niitä huviloihin. Toinen harppasi hänen vieressään kirje kädessä. Edellinen oli nimeltään Karppinen. Toista sanottiin Suutariksi, lienee ollut aikoinaan suutari... Mitäpä heikkopäinen sen tarkemmalla sukunimellä? Suutari ei kuitenkaan ollut niin hullu, että hänet olisi täytynyt sulkea kunnalliskotiin, vaan hän palveli täällä teollisuusneuvos Korpaksella jonkinmoisena talonmiehenä, kantaen vettä ja puita ja kirjeitä, ja toimittaen muillekin krokelbyläisille pikku asioita, käyden kaupoissa: pistettiin vain hänen kouraansa ostosluettelo, eikä hän koskaan hukannut saamiaan rahoja.

Karppinen oli oikeastaan Suutariin verraten herra. Sivistynyt, koulua käynyt. Köyhän leskivaimon poika. Hyväpäisenä ja ahkerana hän pääsi jo kahdeksannelle luokalle asti. Silloin kuoli äiti, ja köyhän pojan tapasi väsymys. Ei ollut vaatteita mennä syksyllä kouluun. Hän ei turvautunut opettajiin, vaan jäi koulusta pois, yksinään, omiin valtoihinsa. Ja voidakseen jatkaa koulua hän suunnattomassa sielullisessa synkeydessään sitten keksi sen, että meni naimisiin erään vanhan sivistymättömän leskiakan kanssa, jolla oli vähän varoja... Se oli jo mielipuolen teko; ennen joulua hän oli tullut aivan hulluksi.

Monta, monta vuotta tuo onneton oli nyt tallustellut täällä Krokelbyssä, kantaen päänsä päällä pärekoria, jonka hänen vaimonsa käy täyttämässä leipomoiden tuotteilla, lähettäen hänet sitten viemään näitä tilauksia ostajille. Kömpelönä möhkäleenä hän liikkuu, risainen päällystakki yllään, raskaat saappaat jalassa. Hän tulee huvilaan, työntäytyy sisään keittiön ovesta. Hänen korinsa avataan, siitä otetaan tilatut leivät; – hänen vaimonsa käy sitten perimässä maksun. – Siinä vähän kujeillaankin Karppisen kustannuksella: kysellään kuulumisia hänen rouvastaan, tai hänet houkutellaan puhumaan latinaa, sillä hän on käynyt Helsingin normaalilyseota. Sitten hänet lähetetään edelleen. – Mutta joskus käy niin, ettei hän tahtoisikaan lähteä. Sillä hänen sydäntään ahdistaa tuska: hän luulee, että koko maailma on yhtynyt juoneen tuhotakseen hänet. Hän tuntee yhäti olevansa jotakin erikoista, kuten ehkä onkin: ehkäpä tämä oivallinen latinisti olisi kelvannut vaikka yliopiston katederiin! Mutta nyt hän on marttyyri. Siksi hän pyytää telefonoimaan presidentille, vaatii itselleen apua, suojakseen viisisataa pohjalaista rakuunaa, muuten typerät ja kateelliset vihamiehet hänet tappaisivat. Hänen pyyntönsä otetaankin huomioon: telefonoidaan muka presidentille, ja presidentti lupaa hänelle suojeluksensa. Silloin hän ilahtuu, kirkastuu niin, että puhuu latinaakin. Sulavasti alkaa hänen murheellinen suunsa soittaa tuota komeaa sankarikieltä, samalla kuin silmät kääntyvät kattoa kohti ja käsi haparoi ilmaa. Hän on Cicero, Cato. Hän laskettelee kymmeniä säkeitä Vergiliusta... tai ainakin taivuttaa: fio, factus sum, fieri, johon joku sovittaa tunnetun jatkon ja riimin. No niin, Karppinen ja Suutari kuljeksivat yhdessä. Miten lienevätkään toisiinsa kiintyneet. Yhdessä he käyvät kaupoissa ja huviloissa...

Ja tietävät kumpikin olevansa viisaampi kuin toinen.

Meidän Kleophas oli joskus nähnyt Suutarin istumassa rouva Hotin portailla, odottamassa Karppista, joka oli mennyt keittiöön viemään leipiä. – "Mitä Suutarille kuuluu?" oli Kleophas kysynyt. – "Mikäpäs tässä, hyvä olisi olla, jos ei täytyisi opastella tuota hupsua leivänkantajaa... Eipäs ymmärrä jo tulla takaisin ulos! Siellä se nyt höpisee, luulee, että presidentti aikoo hänet tappaa. Kuka häntä tappamaan? Hahhahhah... kun on hullu, niin on hullu..."

Nyt, tänä päivänä, Kleophas oli nähnyt Suutarin menevän sisälle erääseen peltikattoiseen huvilaan ja Karppisen jäävän istumaan ulkoportaille, odottamaan ystäväänsä. "Mitä kuuluu, Karppinen?" oli Kleophas kysynyt. "Miksi sinä tässä portailla istut?" – "Miksikö istun? Tuon suutarin tähden... Sivistymätön mies... miksi hänet on minun kintereilleni tuotu! Mutta täytyyhän höperöä vähän koettaa auttaa. Ei se osaa logaritmeja... Ekvaatio 2x2 = 10... ei osaa laskea, antanevatko hänelle oikein takaisin? Pelkään, että... vereor, vereris, veretur, veremur... Piru vie, että hänet on minun kintereilleni luotu!"

Nämä kaksi ovat verraten onnellisia: heillä kumpaisellakin on tieto, että hän on parempi kuin tuo toinen. – Siinä kävellessään Kleophas sattui muistamaan erään mielisairaan kotiseudultaan: rikkaan kauppiaan poika, joka oli käynyt pari luokkaa lyseotakin ja osasi vielä hokea: "Hippocampus, hippopotamus, virtahevonen, virtapotamus. Hippo-hevonen... Hipollapa sitä ajetaan kyytiä kievarista, virtahevosella", joten onnetonta sanottiin Virtahevoseksi. Mutta joskus hän, hyvin rikkaan poika, istui mahtavana pöydän ääressä, jolle oli järjestellyt eteensä suunnattomat rivit tulitikunpätkiä: ne olivat rahaa. Menepäs silloin pyytämään häneltä yhtä ainoaa tulitikkua lainaksi! Hänen kelmeä suunsa kaartui autuaalliseen hymyyn, koko hänen keltainen naamansa säteili, hän pyyhkäisi kädellään sinisten huultensa poikki ja vastasi: "Lainaa? Höm... ehem... Ei, ei: kalliit ajat, kalliit ajat." – Ultima ratio: hän oli ehkäpä vieläkin onnellisempi kuin nämä köyhät Karppinen ja Suutari.

Kleophas kulki edelleen. Ohi teurastamon (nyt hän pääsi sen inhottavasta löyhkästä) Kyykosken sementtitehtaalle päin, ja vielä loitommaksi. Tuolta erään yksinäisen huvilan portilta lähti punainen hevonen (se muistutti niitä puuhevosia, jollaisia hänellä oli lapsena ollut, paksukaulainen ja pitkäturpainen), vetäen nelipyöräisiä rattaita, joille oli lastattu putelilaatikoita. Rattaiden kyljissä oli kirjoitus, jonka Kleophas tiesi, toisella puolella "Vihtori J. Sorsimo", toisella: "Antialkoholimallasjuomaa". – Tuo työmiehille tavallaan omaksi luovutettu tehdas siis kävi niinkuin ennenkin, – ainakin toistaiseksi. – Hän meni tehtaan lähistölle, ikäänkuin uudistamaan muistoja, katselemaan paikkoja, joissa hän täällä oli Sorsimon kanssa liikuskellut. Oli syyskuun loppu. Taivas sininen äärestä toiseen. Aurinko, tuo laite, joka soveltuu meistä parhaiten ikuisuuden vertauskuvaksi, häikäisi, mutta ei enää paljoa lämmittänyt. Se vaivutti kuitenkin unelmiin niinkuin keväällä, johon olisi muutenkin luullut joutuneensa, sillä oraspellot loistivat kuin vaalea- ja tummakaistaiset matot, ja koivut kurkottelivat taivaan sineä kohti kuin Böcklinin kevättauluissa... Mutta todellisuus palautui: vaahterat tuossa pienen mökin aidan takana olivat keltaiset, melkein lehdettömät, ja kuuset vailla "kukkiaan", punaisia kävynalkuja. – Tuli aukea, jolla tuntui tuuli, viillyttäen poskia... Variksia, harmaahameisia ja mustahuivisia, lehahti puusta tien vieriltä. Aukean yli lensi korkealla lentokone, sen moottori hurisi kilpaa autojen kanssa, joita porhalsi jossakin metsän takana, hillitöntä vauhtia, niinkuin ihmisillä olisi ollut jonnekin kiire... Siten hän läheni tehdasta. Tulviva vesi oli kohonnut niin, että se näkyi putouksen kohdalta kallion yli vilisevänä pärskeenä. Putouksen alla viidakko, jossa puro rutaisena kierteli, pyrkien Vantaaseen ja mereen. Pari poikasta uitteli halosta tekaistua laivaansa patolammikossa, johon vesi kerääntyi laajoilta soilta. Pienien rakennusten ympärillä, kaljatehtaan työläisten pihoilla, vilkuttivat köysille kuivumaan levitetyt esiliinat, hameet, pienokaisten rievut ja miesten alushousut kuin signaaliliput jossakin juhlassa... Kleophas ei mennyt tehtaaseen sisälle, – hän kääntyi takaisin kylään päin. Äskeisen pienen mökin kohdalla, jonka vaahteroita hän oli katsellut, metsän sisässä, jonne tuuli ei käynyt niinkuin aukeilla paikoilla, värähti yksi vaahteroista ikäänkuin itsestään, ja silloin sen viimeiset lehdet putosivat maahan, melkein ravistamatta... Yht'äkkiä koko lehtipuku putosi alas, puu oli aivan alaston.

Sudet

Kleophaan säälivä, lempeä, melkein keventynyt mieliala näitä kolmea "viisasta" kohtaan ennustaisi, että hänen lopulta kävisi hyvin, nimittäin että hän oppisi tyytyväisyyden (luopuisi sitä varten liian paljosta aprikoinnista, mikä ei ole hyväksi), kelluisi vastaan ponnistelematta elämänvirrassa mukana, niinkuin yleensä terveillä ihmisillä on tapana. – Mutta näiden pakinain lukijat, joissa muuten saattaa olla sellaisiakin, jotka uskovat esim. kaappikellojen pysähtyvän isännän tai emännän kuollessa tai aavistelevat, että aavejutuissa voi olla jotakin perää; – niin, lukijat tietävät, että eräs pyöreäpäinen, mutta Kleophaalle varsin vaarallinen henki oli nyt kerta kaikkiaan päättänyt värvätä Kleophaan pahalle puolelle siinä henkien taistelussa, josta mm. pastori Kimmonen oli niin vakuuttavasti puhunut; ja tästäpä johtui, että lukijat näkevät heti seuraavasta pakinasta, että hänen tyytymättömyytensä oli ainoastaan muuttunut ihmistä koskevasta yleisemmäksi, siis laajentunut, koskapa hän huoneessaan ikkunan ääressä nurahtelee (yksinäänkö vai Tarmo Hyyppösen seurassa, tämä lienee lukijoille yhdentekevää, sillä Hyyppönen on tehnyt tehtävänsä ja saa nyt mennä vaikka hiiden tuuttiin, samoin kuin tuomari Tommola äskettäin!), – niin, Kleophas Leanteri alkaa:

"Homo homini lupus."

Kleophas katselee tänä päivänä, joka on jo myöhäissyksyä, lintulautaansa, jolle oli alkanut taas ilmestyä tiaisia, vaikk'ei vielä parvittain, sillä maa on paljas, joten ne löytävät ravintoaan muualtakin kuin Kleophaan ruokalasta. Ja hän koettaa ajatella puolueettomasti: suuresti! – Niin vilkas on hänen hengenelämänsä ollut, että hänestä luultavasti sen vuoksi tuntuu siltä kuin syksy olisi nyt tullut ikäänkuin yllätyksenä. Kesä oli lyhyt, – niinkuin köyhän ilot, jotka aina supistuvat vähiin. Nyt syksyllä näyttää siltä kuin ihmisten kasvot, jotka loistivat kesällä, himmenisivät yht'äkkiä värittömiksi, tulisivat harmahtaviksi: myöskin sielullinen ilo on sulkeutunut jälleen kuoreensa, ihmiset ovat tulleet vähäpuheisemmiksi...

Luonto tuossa ikkunan edessä on kuin sureva ihminen... kuin leskeksi jäänyt vaimo, joka vetää suruharson kasvoilleen: se harso on harmaata usvaa, se jää päivälläkin verhoamaan metsän reunaa... metsä muuttuu siitä sinertävästä harsosta yhä hämärämmäksi.

Pihalla, jossa rouva Hotilla on syksyn viimeisten, imeliltä tuoksuvien kukkien, floksien, lisäksi myöskin vihannes- ja perunamaita, käy mädäntynyt, kostea perunanvarsien lemahdus, – ikäänkuin tuoksu itsestään mullasta, maan sydämestä, maan ytimestä... On ollut jo pakkasöitäkin. – Huvilat ja töllit kuusikoiden keskellä näyttävät ikäänkuin mustuneilta, vaikka olisivat värillisiäkin. Alastomat koivut seisovat tuolla vastapäisen kallion juurella värähtämättä kuin talvella...

Muutamien vimmattujen myrskynpuuskien jälkeen, jotka viilensivät ilman pohjoisen voimalla, asettui sää päättävästi ja hiljaa sateiseksi. Sataa aamusta iltaan, tasaisesti... Vesi ripisee ulkona ikkunan edessä... Milloin Kleophas lähtee aterioimaan tai noutamaan teurastamosta ihraa tiaisilleen, niin lamparoina lainehtivat polut litisevät jaloissa, puiden oksista tippuu, vesipisarat killuvat telefonilangoissa pitkänä helminauhana, joka katkeilee: isoimmat helmet putoavat ensinnä hiekkaan, mätänevien lehtien joukkoon. Sitten tulevat toiset, isonevat, tipahtavat.

Tuossa lintulaudalla kävi ennen muitakin lintuja kuin talitinttejä: punatulkkuja, kaksi kirjavaa tikkaa, vihreätikkoja, paitsi nyt peipposia, ja varpusiakin. – No, kesäksi punatulkut ja tikat väistyivät metsiin, kottaraisten ja muiden niille ilkeäin muuttolintujen tieltä. – Mutta missä ovat nyt peipposet? Tietysti – lähteneet? Ainoastaan tiaiset tuossa hiljaa kapsuttelevat. Niiden äänikin on talvinen, yksitoikkoinen: "Tii-tii."

Kleophas kuulee soittoa kajahtelevan ilmassa. Hän kurkistaa taivaalle: siellä lentää kurkiparvi, toitotellen kuin metalliset torvet. Ne linnut menevät etelään, jonne Kleophas – ei suinkaan tahdo...!

Sateen tippuminen räystäsputkessa on kuin tikuttava seinätoukka, jota sanotaan myöskin kuolinkelloksi: tuskallista – niinkuin hän ei odottaisi enää muuta kuin... Ja kuitenkin tuntuu siltä kuin alkaisi pian todellakin keventyä: tuntuu siltä kuin alkaisi pian todellakin keventyä: tuntuu siltä kuin hän alkaisi – antautua...

Mutta mihinkä hänen ajatuksensa katkesikaan?

"Homo homini lupus..."

Kuitenkin hän vielä aprikoi, miten tämän lauselman lopultakin lienee. Hän mutisee:

"Jos me ihmiset olisimme tuollaisia syntisäkkejä kuin olen joutunut näkemään, aina vain egoisteja, jotka pienimmänkin oman etumme tähden unohdamme lähimmäistemme vaikeat kohtalot, ja typeriä, ahneita, itserakkaita, kiittämättömiä, turhamaisia, kavalia, teeskentelijöitä hymyhuulin ja kaunaa kantavin sydämin y.m,. y.m., joten olemassaolo olisi ainoastaan kaikkien sotaa kaikkia vastaan sekä kansainvälisesti että jokaisen kansan keskuudessakin, niin: kuinka kansat voisivat ollenkaan pysyä pystyssä, kyetä puolustamaan itseään naapurin karatessa kimppuun, nuo poloiset kansat, joiden yksilöt ovat näin vajanaisia? Kuinka ne saattavat puolustautuessaan haltioitua siinä määrin, että käyvät miljoonittain kuolemaan, usein aivan vapaaehtoisesti, joko kansallisuutensa puolesta taikka vain jonkin harha-aatteen, sellaisen, kuin mieletön kommunismi? Mikä on kyennyt sillä tavoin eräässä asiassa yhdistämään toisiinsa kurjan vajanaiset ihmiset?"

Kleophas ei vastannut pitkään aikaan tähän kysymykseensä mitään.

"Olisikohan pintapuolista esittää selitykseksi tämä vertaus", kuului sitten ikäänkuin hänen ulkopuoleltaan ääni, joka muistutti kaljatehtailijan ääntä, mutta jonka älykkäät lukijat tietävät melkoista pahemmaksi; "selitys on tämä: susilaumakin, joka syö kyllä haavoittuneen toverinsa (tosin poikkeuksena, että, kuten runoilija sanoo: 'Näyttämätöntä haavan ei susi sutta syö.'), – susilaumakin puolustautuu vieraita vastaan... koiria ja metsästäjiä... Jopa hyökkää ihmeellisen yksimielisesti kyliinkin, kun nälkä polttaa sisuksia. Ja se on kuitenkin sama susilauma, joka syö yksityisen jäsenensä, veljensä, sisarensa, niin, usein isänsä ja emonsa, kun vain näkee ne haavoittuneina..."

Kleophas oli viime talvena huomioinut jotakin tiaisten, noiden veitikkain, elämäntaistelusta, joten hän saattoi jatkaa ääneen juttua: "Somia ne ovat katsella, – niin koreita kuin pohjolan luonto sallii, keltaisine rintoineen. Suojailmoilla, ja muulloinkin, kun niille on varattu runsaasti ravintoa, ne aterioivat suhteellisessa sovussa. Mutta mitä pakkasempi tulee, tai jos ihra näyttää kuluvan vähiin, sitä – kateellisempia, häijympiä nuo sievät linnut ovat toisilleen. Niin, voimakkaammat niistä levittäytyvät silloin pöyhkeiksi kuin torimatamit, karkoittavat siipiensä rajuilla iskuilla laudalta pois toisia, heikompia, jotka saavat nyt odottaa syrjässä, pilkistellen nurkan takaa, kunnes voimakas on syönyt itsensä liikaakin täyteen; tai yrittelevät nuo heikot siepata salaa jotakin vähäistä, kurkotellen kaulaansa niin, että rintaa halkaiseva musta juova venyy pelkäksi viivaksi... Rohkeimmat heikoista livahtavat joskus saaliille sivuteitä, mutta niiden täytyy hypähtää pakoon heti, kun julkeamman nokanisku uhkaa. – Mutta punatulkkuja vastaan tiaiset ovat yhtä mieltä, – punatulkkuja, jotka niihin verraten ovat kylläkin voimakkaampia, julmempia, vaikka näyttävät leppoisemmilta..."

"Kyyhkysten 'kuhertelu', 'suutelu', josta on niin paljon kaunista runoiltu: sekin aikomusta nokata toista silmään!"

"Saman rodun, saman laadun yksimielisyyttä näkee kylläkin", vastasi ääni; "mutta ainoastaan niin kauan kuin ravintoa riittää siedettävässä määrin ryhmäkunnan yksilöille. – Vieraita vastaan käydään sotaa. Peipposet ja kertut ahdistelevat räkättirastasta, joka söisi heidän munansa... Naakat pelloilla kirkuvat suuttumusta variksille, jotka veisivät ihmisen muka naakoille jättämät jyvät..."

Siellä kotilammella, joka on Kleophaalta iäksi jäänyt, särjetkin ovat yksimielisiä ison ahvenen lähestyessä... Hauki söi ahvenen, mutta ahdisti kuhaa, joka yritti ahdistaa hänen ahventaan, hänen, väkevän hauen, joka söi nälissään vaikka vanhoja saappaita...

Maailmankirjallisuuden tunnustamaa mielettömyyttä. – Vanhuuden aave

"Kissa vie", päivittelee Kleophas itseään (sillä hän ei kiroile edes sielussaan, saati sitten julkisesti, niinkuin esim. kaljatehtailija 'pärähdytteli'), "kissa vie, että minun täytyy nähdä kaikki tällaisena... Mutta kun mieltyneesti lähestyn meitä, ja tutustun meihin, tuntuu kuin silmilleni kävisi niinkuin Peer Gyntin silmille uhkasi käydä Dovren-ukon luona, joka tahtoi operoida häneltä näkimet, jotta se, mikä temmelsi hänen ympärillään, olisi hänestä 'suurta ja sorjaa':

    "ei enää sun silmiäs käännä vasta
    siat kepottavaiset ja kellokkaat –
    – – –
    Muista, että näkö on juuri se ura,
    joka uhkaa itkun karvasta lipeää."

Johon Peer Gynt:

    "Se on totta; ja postilla sanoo tälleen:
    puhkaise silmäs, jos pahennus siit' on."

Mutta kun Kleophas ei voi puhkaista tätä silmäänsä! Tai paremminkin: kun jokin peikko on jo operoinut sen – luultavasti kieroksi. – Hän ajattelee:

"Olisiko niin surullisesti, että en olisi montakin kertaa koettanut katsella meitä toisin, nähdä meidät toisenlaisina? Hävittää silmästäni moista 'paholaista seinältä', niinkuin muinoin se sadun seppä, joka ampui palasiksi pirun, narrattuaan sen pyssynpiippuun." – Kleophas oli koettanut heittää tämän katsomuksen pois kimpustaan, niinkuin Huviharttu pullon, josta pahahenki oli putkahtanut hänelle, – viemään hänet tuhoon. "Hirteen!" – no, tuo huudahdus, jonka Kleophas oli kuullut Parisissa, oli tosin vain erehdys, kuvitelmaa, – mutta enteellistä. – Huvihartunkin täytyisi hullutella, hummata, koettaa unohtaa, minne 'Viksari eli piru pullossa' hänet lopulta johtaisi. – Ei parempaa myöskään Kleophaan huvi: tuskin itse paholainenkan voisi nauttia tällaisesta iloittelusta!

– Mutta kaikki oli varmaankin predestinoitua! Ohoi, yksinpä hänen nimensäkin oli kokonaisuudessaan väännetty jotakuinkin samaksi kuin sen Alcalán ylioppilaan, jota hänen irtipäästämänsä demoni lennätteli siellä täällä, näyttäen hänelle ihmiskunnan traagillisen noitajahdin. – Tämä oli siis ennalta määrättyä: niin Kleophas tunsi; hän oli taikauskoinen, mutta omalla tavallaan, kuten me kaikki sitä olemme.

No, koska hän oli koettanut tästä vapautua, mutta ei ollut parhaalla tahdollaankaan kyennyt, niin hän lopullisesti alistui. Täytyi antaa mennä siten kuin oli määrätty: lentää taipumustensa viemänä.

Tiedätte, että Kleophas on jo lentänyt "mielikuvituksen siivillä", kuten sanotaan; vilkaissut ihmisten elämään ja koteihin, kuvitellut niitä, ollut tunkeutuvinaan ihmisten asuntoihin. Nyt tapahtuu muutos. Mutta mikä sitten on ero hänen nykyisellä ja entisellä lennollaan? Pakinoitsija koettaa selitellä tätä. Ennen kaikkea hän "lenteli" nyt jollakin tavoin toivottomana. – Mutta ulkonainen lento? Tämä urheilu sellaisenaan ei paljoakaan kummastuttaisi nykyaikaa, jolloin lentokoneita nähdään etäisillä metsäkulmillakin ja ilmalaivat pian kiertelevät pienoista maapalloamme säännöllisin kulkuvuoroin. Ei, Kleophas ei mennyt lentokouluun, se poika! Hän ei lentänyt millään koneella, ei edes sellaisella "Tapikkaalla" kuin Don Quijote ilmaan "sokkona"; Kleophas ainakin luuli silmiensä olevan hyvinkin avoinna. – Mutta oliko hänen lentokoneensa ehkä tuo vanha Pegasos? Ei. Runohepo on käynyt hiukan mauttomaksikin, koska johdumme sitä kuvitellessamme väkistenkin ajattelemaan, millä tavalla esim. Bellerofon, jumalien vihaama, siinä lihakoneessa istui: eikö hänellä ollut epämukavaa, ilman satulaa, ja eivätkö hevosen siivet lyöneet miestä korville kovin pahasti, koska niiden täytyi olla ainakin yhtä isot kuin tuulimyllyn; eiväthän enkelitkään enää nykyisen käsityksemme mukaan voisi lentää millään kamelikurjen siipitypyköillä. – Ratsastiko Bellerofon Pegasoksella niinkuin lapsi keinutuolilla? Ja mitä sitten Pegasos teki kavioillaan, kun se oli olevinaan lintu? Ja söikö se heinää ja apetta? – Yhtä lapselliselta tuntuisivat lukijoista varmaan myöskin "Tuhannen ja yhden yön" lentävät matot. Samoin noita-akkain prinssejä ja Mephistopheleen viisasta kuljettavat vaipat. – Eivätkä lopultakaan espanjalaista ylioppilasta kattojen yli lennättävän nilkun paholaisen temput enää oikeastaan meitä paljon muuta kuin haukotuta, niinkuin pian nykyiset lentokoneetkin yleiseen käytäntöön tultuaan, koska ne sitä mukaa menettävät loistonsa. Ja jos vielä tarkemmin ajattelette, niin yhtä ikävää (ja lisäksi äitelää) olisi kuvailla Kleophaan lentäneen "sielunsa siivillä", – siis mielikuvittelun siivillä, – pakinoitsija onkin käyttänyt tätä sanantapaa paremman puutteessa. Ne siivet? Mielikuvitusta. – Mutta millä hiidellä meidän Kleophas oikeastaan sitten lensi?

Luulen, että hän ei yleensä – lentänyt ollenkaan! Hän ajoi raitiovaunussa, ja useammin käveli, poikkesi muutamille kyläilyille, katseli ja punnitsi, tai ajatteli, millaista siellä tai siellä olisi, jos hän sinne pistäytyisi.

Mutta ennen kaikkea: hänen ajatustapansa oli jälleen muuttunut; sen saatte nähdä.

Eikä hän muuten ollut sen pahempi kuin joka viides ihminen siihen aikaan. Ei ole mitään erikoisen moitittavaa siinä, että hänkin oli jollakin tavoin kiihtynyt, että hän haihatteli, "lenteli". Miten, milloin? – Miksi? Tosin hermostuneena sellaisistakin naurettavista, kai meille kuulumattomista asioista, että kapinoita puhkeili kaikkialla, joten maapallo oli kuin tulivuori: nyt oli vallankumous Brasiliassa nyt Saksan kommunismi ja hitleriläisyys tappelivat sekä vaaleissa että kaduilla, molemmissa paikoissa melkein yhtä verisesti, nyt kommunistit Espanjassa uhkasivat polttaa kaikki kirkot ja luostarit, nyt talouspula Italiassa kiristyi, ja Venäjä ahdisteli Kiinaa, jos se taipuisi Japanin valloitussuunnitelmiin, jne. Pula-aika huoletti, meilläkin se tuntui omissa luissa ja ytimissä, ja hermoissa: se oli uutta. Olihan jo totuttu ilkeisiin lehtiuutisiin: "puukotus", "murhapoltto", "väärennyksiä", "spriinkuljettajat taistelussa: kaatuneita", "pahoinpitelyitä", "ampui vaimonsa ja itsensä", jne. – Mutta sitten se vasta herääminen, tietoisuus, kiihko alkoi, kun näiden kaikkien tapahtumien joukkoon, jotka olivat ikäänkuin kiväärinkuulia sodassa, lensi oikea granaatti: uusi, mahtava muilutusyritys, presidentti Ståhlbergin. (Siihen aikaan nimittäin pälkähti joidenkin päähän, mitä lienevät olleet, koettaa viedä entinen valtakunnan presidentti rajan taakse, hylätä hänet valtakunnan vihollisten sekaan.) Tuopa myllersi koko muurahaispesän ylösalaisin, kiihdytti, hullautti, sai yhteiskunnan pakokauhuun, vesikauhuun, raivoon. Jokaisella oli käsitys, jokaisella kantansa, jokainen tiesi koko asian, jokainen siihen sekaantui, – vaikk'eivät yksilöt juuri ymmärtäneet, mikä se oikein jylähti, mistä tämä pommi tuli, mitä tapahtui ja miten se tapahtui. Innostus oli ihmeellisen elävää unteloiden kavallusten ja puukotuksien y.m.: jälkeen. "Presidenttipari muilutettu. Auto saatu kiinni Joensuussa." Kuka? Minkätähden? – "Se oli hänelle parhaiksi!" – "Milloin? Missä? Kuka?" – "Mistä syystä!" – "Sehän oli selvää: petturi, lurjus, myynyt maansa ryssille! Hähhähähäh!" – Kleophas pujahtelee sisään sinne ja tänne, Krokelbyssä, kaupungissa. – Rouva Hotti on isänmaanystävä, ehdottomasti valkea. Joskin hän lukee lehdistä enimmäkseen vain kuolin- ja kihlausuutisia, etenkin sukulaistensa (ja paljon muuta ei hän luekaan), niin hän huomaa niistä aina, että kommunistit tekevät myyräntyötään, lähtevät Venäjälle työnhakuun ja palaavat sieltä vakoilemaan isänmaatansa, levittävät kirjasia, joissa herjataan uskontoa, armeijaa, siveellisyyttä, ja siis entinen presidentti oli hänestä kommunisti, koska hän puolustaa kommunisteja, sen on Hotti kuullut sukulaisiltaan ja muilta, ja Ståhlberg on petturi, hän myi Tarton rauhassa suomensukuisia alueita, sai rahaa, on upporikas. – "Mutta mitä väriä oikeastaan on sisarenpoikanne Molli Lintupää, joka on nyt päässyt konttoripäälliköksi Elantoon, joka lienee työläisliike?" pilailee Kleophas Leanteri. Rouva Hotti tulee ymmälle, hänen mursunhaivenensa ylähuulessa värisevät, hän joutuu – ajattelemaan: se on vaikea, se on suunnaton yritys: "Niin, mutta Mollilla on siellä hyvä olla... Ja miksi, – miksi Ståhlberg ei hypännyt pois autosta, kun olisi päässyt: muiluttajat tarjosivat hänelle tilaisuuden poistua heti matkan alussa. Pelkäsi, että ammuttaisiin selkään! Hyi häpeä: nämä miehet eivät ampuisi presidenttiä selkään, ei, se oli häneltä laskettua reklaamia: hänet aiotaan valita presidentiksi uudestaan, hän tahtoi herättää surkuttelua kannattajissaan... Varmaan hän on itse järjestänyt koko kyydityksen. Hän on punainen, mutta miksi, miksi hänen piti mennä kyydittäväksi? Tuottaakseen kansanliikkeelle vahinkoa!" – Presidenttipari on pelastunut, se saapuu Helsinkiin. Helsingin asemalla vastaanotto, suunnaton väkijoukko. Eläköön-huudot kaikuivat, kukkopillit vinkuivat. Rouva Tiila Hotti: "Nyt se ämmä (presidentinrouva) vasta aikoo reklameerata itseään: hän on tekeytynyt hermosairaaksi, aikoo mennä Kammioon. Hän, joka kuuluu ennen itse pesseen sukkiaan, hänkö hermostunut? Mikä hänen hermonsa nyt niin heikensi? Mikä hätä heillä oli siinä autossa? Vieressä istuvan saattajan revolveri ei aina ollut suunnattu ainakaan rouvaa kohti." – Rouva Hotti siis kuohuu, kiehuu: hän on varma, hän tietää kaikki, hän on selvillä kaikesta. Kun muiluttajia vangitaan, niin hän itkee kuumia kyyneliä: "Se on totta, miksi heidän piti ryypätä juuri silloin, kun rupesivat muiluttamaan?" – Samasta syystä kiehuu myöskin Kipri Iili, joka rasvaa kivääriään ja ylpeilee Chaplin-viiksiensä lähestyvällä oikeutuksella: "Katsokaas nyt, metsäherra, enkös arvannut oikein, kun leikkasin viikseni Hitlerin malliin. Mutta on se häpeää, että suuria herroja, maan parhaita, tällä tavoin vangitaan. Miksi eivät panneet koko juttua suharin (chauffeurin) syyksi, sen Jannen, hän olisi joutanut istua, piruako siinä Jannea säästämään?" – Niin myöskin toimittaja Hyyppönen (olettakaamme, että tämä olisi vielä aikaa, jolloin hän kävi haastattelemassa Kleophasta sen tappelun johdosta puolueasiain vuoksi): "Kansalaissota tästä nyt tulee, mitäs sanoin, niin kuin vuonna 1918. – Mutta mitäpä siitä, vaikka Suomen kansa häviäisikin: itse asiassa se ei häviä, mikään maailmassa ei katoa, kansamme henki jää kuitenkin maailmaan. Täytyy tapella; muuten tehtaanherrat ja sateensuoja kainalossa kulkevat ja töpöhousuiset papit, nuo Torquemadat, tukehduttavat maassa orastavan suomalaisen kulttuurin." – Niin, mitäpä siitä: "Jäähän henki...!" – Varatuomarin perheessä on yhtä innostunutta, ei tosin itsensä varatuomarin puolelta (sillä hän kuuluu tulleen hiukan mielisairaaksi, joten Myyrimön leski vakuuttelee: "Näette, että Jumala kostaa! Kokko rosvosi ja tappoi mieheni: hän sai verensyöksyn aivoihin, kuoli surusta!"), – vaan rouva Kokko se kahviseuroissa huutaa, koska hän on talonpoikaista sukua, toisille rouville niinkuin talonpojat kokouksissaan toistensa korvat tukkoon: "Miksi, miksi nämä muiluttajat olivat niin tuhmia? Miksi he eivät vieneet niitä reuhkoja yli rajan, upottaneet suohon!" – Ihan samoin sähisee Sorsimon kaljatehtaan väliaikaisen johtajan, Hallikan, rouvakin, joka on vielä maalaisnainen: siis hyvin hermostunut eräistä asioista, terveen maalaishengen mukaisesti. Hän, joka lukee yleensä hartauskirjoja, mutta myöskin ohella poliittisia asioita, joten hän tietää kaikki, on varma kaikesta, hän vapisee, tärisee, hypähtelee (tuskin paita pemppua tapaa): "Mikä? Toolperi? Mikä hän on? Kyllä se tiedetään! Mustalainen hän on! Näkeehän sen jo naamastakin! Sellainen väkäleuka kuin mustalaisella. Kuuluu olevan: seppä Koppelon matami, joka on kotoisin samasta pitäjästä kuin Toolperikin, Pukkilasta, jossa on paljon mustalaisia tietää... Olisivat panneet hänelle säkin päähän ja upottaneet heidät suohon!" – Perheissä riidellään. Eräissä tapellaan. – Kaikki ihmisen tietämättömyys, mahdottomuus tuntea monimutkaisia asioita, kateudenilo, voitonilo, taistelunilo, temmellyksen riemu pursuaa ulos ihmissydämistä kuin tauti, joka on salaa vaivannut, puhkeaa mätäisenä paiseena. "Älkää! Onko se totta? Onko neiti Sabelfelt pyllistänyt hänelle asemalla takapuolensa?" huudahtaa rouva Hotti sukulaistensa joukossa. – "Ei Sabelfelt, vaan Snabelfelt", vastaa tohtori Riskilä. – "Ei se ole Snabelfelt, se on Sabelfelt, kuinka sinä noin! Mutta onko hän tosiaan... hihi... minua hävettää sanoa tätä sanaa... näyttänyt hänelle takapuolensa? Niin minäkin olisin tehnyt, jos olisin ollut nuori!" – "Niin, neiti Snabelfeltilla olikin vielä nuorta näytettävää, ja hänellä kuului olleen oikein kauniit punaiset housut" – "Pyl... pyllistikö hän presidentille takapuolensa?" – "Pyllisti, se on varma." – "Ei se ole totta, ei hän ole pyllistänyt, sanomalehdethän eivät ole kertoneet siitä mitään", vastaa joku. – "Pyllisti hän, minä olen kuullut, hän pyllisti, se on varmaa!" – "Pyllisti!" – "Ei." – "Pyllisti: minä näin!" – "Et!" – "Pyllisti." – "Et, et, et." – Naurua, intoa, iloa, surua takapuolesta. Kuka teki? Mitä? Missä, milloin? – Kukaan ei tiedä mitään, kaikki tietävät kaiken, kaikki ovat varmoja, erinomaisen varmoja. Niin myöskin Sutelin, joka on rakentanut itselleen leipomon toiseen taloon, kun uusi omistaja tuli huvilaan, hyppii uuninsa edessä punaisempana ilosta kuin hiilien hehkusta: "Nyt tulee meidän vuoromme, me saamme sosialistit ja edistyksen puolellemme, nyt näytetään porvareille!" – "Hii, haa, nyt mennään!" siteeraa Kleophas Jalo Julku Sutelinille, joka vetää rasvatun rullarevolverinsa esille.

"Hii, haa", siteeraa Kleophas itselleenkin, ja – lähtee tuohon lentoon, josta aloimme tämän luvun, kiitäen milloin Krokelbyssä, nimittäin eilen, milloin Helsingissä, tänään. "Oi, ihmissydän: pohjimmainen syy, josta on toivotonta puhua! Kuuluuhan sydän olennaisesti ruumiiseemme, samoin kuin kaikki muu, vatsa, keuhkot, aivot... Ne voivat sairastaa, – mutta niitä ei voi muuttaa." – Kleophas lentelee ilmassa, hän tahtoo ylemmäksi, korkeammalle. Hän on huiskahtanut ikkunasta ulos rouva Hotin huvilasta, hän on kierrellyt hetkisen kallioiden yläpuolella, viuhahdus, ja hän on tullut Helsinkiin. Hän laskeutuu alemmaksi. Iltahämärä. Tulet alkavat loistaa Aleksanterinkadulla... toiset valkeita, toiset punaisia, sinisiä... Raitiovaunujen lyhdyt häikäisevät väsyneitä silmiä ikäänkuin valonheittäjät, ne näyttivät hänelle kuhisevia, mustia ihmisvirtoja, joita ilmestyy valonhohteeseen ja jotka haihtuvat jälleen pimeään. Bulevardilla etenevät tulet loputtomana rivinä ruskoon, joka palaa kylmänä taustalla, samean taivaan alapuolella. Talot tummuvat varjokuviksi. Nyt hän kiitää yhä nopeampaan tahtiin, Töölöön päin. "Tuolla asuu se inhottava nainen, jonka turkkilaiseen huoneeseen jouduin Hyyppösen kanssa, hölmö, joka saa koota rahoja isänmaalliselle liikkeelle, maan uudistajille, ehkä Suur-Suomen luojille, joiden aate ilmenee valitettavasti enimmäkseen humalana, – tuo lapsenmurhasta linnassa istunut nainen, jolla oli 'taito' päästä paitsi Kukkelmanin, erään Krokelbyssä asuvan ramman, yhdeksi rakastajattareksi, myöskin 'daamina' eräisiin 'kultiveeratuimpiin' seurapiireihin. – Mutta kas, tuossa alla ratsastaa lehtori Pony maalta rakastajattarensa luota, mutta kun hän tulee huvilaansa Kaivopuistoon, on siellä toinen ratsumestari, kuvanveistäjä, joka voi sanoa ratsastustaidostaan 'sai sen naisen satulalla', kuten France laulaa, mutta tuskin tämä ystävä on ennättänyt Ponyn kodissa pyjamasasuunsa, niin Pony murtautuu roiskeella sisään, sieppaa taiteilija Pilikukon polvilleen ja antaa hänelle ratsupiiskalla 'pitkin pakaroita, että pläikkyy', kuten Jukolan Timo kerran aikoi: 'Vieläkös pilikukkeli-kuleeraat toisen kunnialla!" sanoo Pony. "Mutta ei se mitään: kunniaansa korjatakseen kuvanveistäjä hankkiutui tekemään mestariluoman itse tasavallan presidentistä! Tämä alkaa käydä hauskaksi! Kas, tuolla ikkunan takana pankkineiti, joka on varastellut rakastajalleen, ampuu itsensä, ja toinen pankkineiti, jonka tileissä ei ole mitään vikaa, ampuu niinikään itsensä, kuvitelmasta, että hänkin olisi varastanut; itsemurhaus on tarttuva tauti. Tuolla asuu hieno, älyllinen rouva Egretti. Hän ei ole saanut Lysistrataa lavalle, sillä etenkin papisto alkaisi siitä raivoisan metelin näinä henkien taistelun, uskonnollisen uudistumisen, aikoina, ja niinpä nyt rouva Egretti onkin turhaan antautunut nerokkaalle näyttelijälle. Kaikki ponnistukset turhaan! Siksi hän on muuttunut hartaaksi uskonnolliseksi." – Ilta on pimentynyt, alkaa tuulla, kaduilla ryöppyää hiekka ilmaan, savut tuskin ehtivät savupiippujen suusta, kun jo sulavat hattaroihin, tuuletusroottorit katoilla pyörivät... palotorniin syttyy punainen tähti, myrskynvaroitusmerkki. Naisten hameet nousevat ja takertuvat sääriin, miesten hatut lentävät, kierivät katua kuin kiekot. Kleophas lentää niinkuin Alcalán ylioppilas de Guevaran tarinassa. Ylemmäksi! Ylös! Hän tahtoo nähdä yli tavallisten pikku touhujen, yli ihmissydämenkin. – "Teepä pieni tähystys kaukoputkeeni!" Ja hän asetti Kleophaan toisen silmän eteen, koska toinen oli muutenkin sirrillään, tähystimeksi käännetyn kouransa, "katsopas tuonne, ja tuonne, ja tuosta ikkunasta sisälle!" Ei, Kleophas Leanteri ei tahdo enää katsella ihmisten pesiin, ei olla mikään ikäneito, joka uteliaasti tuijottelee vastapäiseen ikkunaan. "Sinä tulet välinpitämättömäksi, innottomaksi", moittii toinen. "Katsoo nyt edes tuonne tärkeimpään, Heimolaan. Mennään sisään. Mikä vanha ralli! Edustajat vätystelevät yhä (monettako kuukautta?) olutprosentista! Muutenkin he moittivat toisiaan, mutta ainoastaan puoluemiehinä, eivät yksilöinä, sillä lopultakin ovat he kaikki yhtä mieltä siitä, että heidän täytyy istua täällä mahdollisimman kauan. Välipä sillä, jos he leikillään näykkivät toisiaan sanomalehdissäkin (ja taitavasti, sillä heissä on sanomalehtien avustajia, siis sanomalehtimiehiä, ammattivalehtelijoita, joten he osaavat tahria vastustajan kiireestä kantaan, vääristäen ja suurentaen mahdottomiin hänen vikansa), – välipä sillä: vastustaja voi lähteä niinkuin hekin lauantai-iltana saunaan, palkattuna saunamiehenä... Mutta mikä tuolla? Veri vuotaa, taas on mies tapettu kadulla: yksi lisää puoleen tuhanteen, jotka tapetaan spriihumalassa. – Alkaa olla aivan pimeä, jokin sakki varustautuu murtamaan ikkunoita: 'Ei auta, kun en saa mistään työtä', sanoo yksi heistä. – Tuolla autiotontilla pidetään salaista työttömien nuorten kokousta: 'Meidät on karkoitettu eduskunnasta. Hyvä: porvarit ovat itse ajaneet meidät maan alle', jne. 'Työttömyys yhä lisääntyy meilläkin: iloitkaamme, sillä kerran täälläkin veri punnitaan, se, jota porvari 1918 virtoina valutti. Porissa ovat lapualaiset pystyttäneet punaisten haudoille säleet, jotka oli vuoltu ciceroidemme muotoisiksi ja maalattu punaisiksi. Työläisten on tiedettävä mellakkain alkeet, sillä ne tulevat sitä tarpeellisimmiksi, mitä enemmän työttömyys lisääntyy', jne., jne. – Optimisteja!" – "Verioptimisteja!" vastaa Kleophas; "korkeammalle! Puhtaaseen, raikkaaseen ilmaan!" – "Astupa selkääni!" – "'Viimein puhkesi kaksi siipeä hänen hartioistaan ulos, ja nytpä rupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen.'" – "Sinä siteeraat Kiveä? Ei, hänen paholaisensa minä en ole." "Ja minä olen kuin ne oudot hahmot huuhkajan tai paholaisen selässä tai se lentävä koira, 'el perro volante', jonka näin luonasi Goyan piirroksissa." – "No, istu siis varmemmin, älä raahota kuin varis, mutta osaa lentää! Sinä et siis tahdo nähdä ihmisten asuntoihin? Sinä olet kyllästynyt sellaiseen? – Mutta yksi sinun vielä on nähtävä: sinä kaipaat suurta, traagillista näkyä. Yleisnäkyä. Hyvä. Vilkaistaan vielä jonnekin. Olemme nyt Tähtitorninmäellä. Katso alas, hyinen vesi kimaltelee satamassa tuhansien tulien valossa. Mennään sisään!" – He menivät, ovenripa ei narahtanut, ovi pysyi kiinni, mutta he menivät minne tahtoivat. Tulivat eteiseen. Hän sanoi: "Kas tuolla hän istuu. Katso ihmistä!"

Gabriel Engel. Ministeri. Kunnioitettu, rikas mies. Vanhaa, varakasta sivistyssukua. Saanut hyvän kasvatuksen, jossa oli ankaruutta, mutta suunnattuna älyn kehittämiseen, ankaruutta, joka sekin on vaikuttanut, ettei hän ole päässyt veltostumaan niinkuin rikkaiden lapset useinkin. Kaunis mies, – naisten ihailema: lukemattomia ovat olleet ne naiset, jotka olisivat tehneet paljon enemmän kuin ainoastaan peittäneet ruusuilla hänen tiensä, kuten he aina tekevät, mutta hän on todellakin kunniallinen eikä niitä suurmiehiä, joiden salaisten pikku syntien eteen ihailevan kansakunnan täytyy vetää vihaisesti eräänlaiset alkooviverhot tai ikäänkuin sulkea pesukaapin ovet... Harmoninen: siinäpä häneen soveltuva sana, koska hänessä älyyn ja moraaliin sisältyy myöskin hyvä sydän. Jo varsin nuorena huomattavuus. Monta tuimaa iskua hän antoi maan periviholliselle venäläistyttämisaikoina, varsinkin maanpaossa ollessaan Englannissa ja Ranskassa. Mutta vielä tärkeämmän työn hän oli alkanut sitä ennen, työn, jonka tähden hänet juuri ajettiin maanpakoon, nimittäin sen, että hän herätti kirjoitelmillaan meidän sisäistä taistelutahtoamme, tuota kansakunnan ensimmäistä käskyä: sillä ulkoa toivottu tai saatu apu on lopultakin ainoastaan "apua", joka kovimman hädän tullen muuttuu silmänlumeeksi. – Ansiosta, jos kukaan, on Gabriel Engel nyt, paitsi melkoinen eurooppalainen suuruus, jolla on kunniamerkkejäkin niin, että hän juhlatiloissa nääntyy tuon kymmenkiloisen painon alla, josta osa killuu hänen housuissaankin ja jolle hän hymyilee, – niin, paitsi tätä, hän on niin kunnioitettu kansalainen, että julkeinkaan vastustaja tuskin tohtii lausua hänestä ainoaakaan moraalista moitetta. Myöskin hänen perhe-elämänsä on ollut, kaikesta päättäen, onnellista: puoliso yhtä kunnioitettavaa ja rikasta sukua kuin hän itsekin; kaunis ja viisas: uuttera ja vaatimaton. Lapset, yhtä terveet ja älykkäät kuin vanhemmatkin, jo aikuisia, naimisissa ja viroissa. – Mutta mitä ministeri Engel puhelee itsekseen yksinään tänä myöhäisenä iltana, kirjoituspöytänsä ääressä, katsellen säikähtyneenä kattoon, kädet ristissä, tuo punaposkinen mies, ainoastaan neljänkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen? Mies, jonka ohimoilla kuultaa vain vähän harmaata? Kyyneletkin puhkeavat hänen silmiinsä... Mutta hän on harmoninen olento, siis hiukan humoristinen... Ja kuitenkin hän sanoo:

"Että hän hennoi! Mitä pahaa olen tehnyt, että taivas tällä tavoin sinkautti minuun salamansa viime yönä? Iski minulle ikäänkuin Kainin merkin otsaan... Anteeksi, taivas: olethan ollut minulle hyvä, antanut minun saavuttaa menestyksen, palkkion vilpittömästä tahdostani kansani ja ihmiskunnan hyväksi. Kasvattanut minusta olennon, joka ehkä vaaksan verran lähenee sellaista, jota sanotaan onnistuneeksi. Mutta sittenkin: en uskalla enää vilkaista kuvastimeen. Siitä näkyy todellakin, että ohimoissani on harmaata. – Että hän hennoi!"

Ja Gabriel Engel kääntää katseensa surullisesti katosta eteensä pöytään.

Tapahtuma oli tällainen: Vuorokausi sitten, tähän samaan aikaan, hän piti täällä kodissaan, kauniissa, hienostuneessa kodissa, johon muuten kuuluu kaksitoista huonetta, kutsut ja tanssiaiset. Hallituksen jäseniä, diplomaatteja merkittäviä sanomalehtimiehiä, taiteilijoita, koko vaatimattoman sivistyksemme huippu. Tilaisuuteen hän sovitti, tapansa mukaan, myöskin isänmaallisen tarkoituksen: päivällisten jälkeen hän taivutteli eräitä puolueensa vaikuttavia henkilöitä oikeiston presidenttiehdokkaan puolelle (nekin vaalit ovat pian edessä), vaikk'ei hän laajasti humaanisena miehenä saata äärimmäiselle oikeistolaisuudelle muuta kuin hymyillä; mutta hetken kiihkoa, niin, ehkä jonkinmoista kansalaissotaa välttääkseen hän oli päättänyt kannattaa kunnioitettua Svinhufvudia hänen kunnioitetun vastaehdokkaansa asemesta, hän, joka tietää, että kansaa on kohdeltava kuin lasta, lempeästi ja ankarasti, ymmärtäen sitä oikein, tietäen ohjata sitä taidolla oikeuteen. – Se siitä! – Mutta sitten: mitä tapahtui? Jotakin ministerille persoonallisesti hyvin kipeää. Siitä pikku jutusta hän supisee nyt:

"Sinä yönä se siis alkoi... Tuo nuorukainen, tai ei enää nuorukainenkaan, vaan mies, joka ei ollut enää varsin nuori, puhutteli siis minua – sedäksi! Taisin säikähtää hiukan... Ja mieleni olisi tehnyt nykäistä veitikkaa korvasta, näyttää hänelle 'keisaria', niinkuin minulle lapsena tehtiin: oltiin nostavinaan korvista. – Setä? Ensi kertaa se minulle tapahtui. Hm, luonnollisesti hän teki sen pelkästä kunnioituksesta 'Nestoriamme', – 'vanhaa' sanomalehtimiestä ja tottunutta poliitikkoa kohtaan... Mutta: että hän – hennoi! Melkeinpä säädyttömyyttä! – Mitä sitten tein minä? – Minä joka en ollut noiden valtiollisten keskustelujen vuoksi tanssinut, minä... minä tulin vähän narrilliseksi: pyysin orkesterilta vanhan Eugen Onegin valssin, joka kaikuu niin mahtavasti isossa salissa... Näytin, missä täällä on setä...! Jalo näky varmaankin: tosin punaposkinen ja vahva mies, mutta ympärillä huvitetut nuoret, jotka saivat odottaa tangoaan... Sillä minulla on todellakin hiukan harmaat ohimot! Marionettinäytös! Vanha, joka näyttelee olevansa aivan nuori, – ainakin sielultaan: mitäpä muka ruumis ja vain hiukkasen harmahtavat ohimot vaikuttaisivat! Poskeni värisivät luultavasti niinkuin aladobi, – vanhan poskilihaksethan hyllyvät... Joskin otin silmiini iloisen ilmeen: 'aina nuori niinkuin Gladstone tai Goethe', niin kuitenkin tunsin: totuus on se, että minulle alkaa tulla vanhuus. – Mutta sittenkin: tuollainen viaton kimppuunkarkaaminen! Ja tämä oma armoton toteamiseni! Sen yön muistan aina, muistan – iankaikkisesti! Ah, mikä satu, vain satu se kohtaus Faustin noitakeittiössä, jossa apinat leikkien nakkelevat ilmapalloa ja ihana, joskin pahalta tuoksuva nuorennuskattila kiehuu liedellä! Totuus kuin totuus: olen vasta neljänkymmenenkahdeksan ikäinen, mutta vanhuus alkaa: se on fait accompli. Vanhuus: elämä... elämä on mennyt! Nimittäin parhain elämä. – Mutta miksi juuri minulle näin? Enkö nähnyt kerran maalaisemäntää, jolla riippui pikimusta tukka aina vyötärölle asti, ja kun sitä ihailin, sanoi hän: 'Mitäpä enää tämä! Olisittepa nähnyt sen silloin kuin olin nuori! Nyt olen seitsemänkymmenen, herra-kulta.' – Seitsemänkymmenen, ja tukka kuin korpinsulka! Miksi siis minulle nämä harmaat haituvat – tällä iällä? Nämä niinet: sellaisilta ne tuntuvat käteeni, vaikka ovat vielä pehmeät. Miksi juuri minun päähäni tämä sänkipelto, jolta kuhilaita ryhdytään korjaamaan? Tämä kulottuva nurmirinne, josta harava keväällä ei voi tehdä puhdasta muuten kuin raastamalla kuloheinän juurineen irti! Tämä – jääkaappi, frigidario, jonka kylmyys nostaa tukkani pystyyn! Tämä talveksi lehtensä karistava puu! Tämä nuori höperyys kunniakkaan tukan alla. Tämä hirvittävyyden gloria päässäni! Tämä kuolontanssi korvallisillani! Nämä demoniset sarveisaineet, jotka polttavat sormiani kuin koskettaisin nokkosiin. Miksi, miksi tämä minulle? Oh, en liene niin typerä, että en tietäisi mennyttä menneeksi. Mutta – vanhuus on tuskallista, hyvin tuskallista, vaikka kuinka koettaisimme sitä kaunistella ja salata. Ehkä tuskallisempaa kuin kuolema."

"Poloinen Gabriel Engel", sanoi demoni Kleophaalle. "En väitä enkä luule, että hän edes aikoisi sitä, mitä moni muu, jonka eteen tämä aave yht'äkkiä ilmestyy, tämä totuus, joka lopettaa kaiken, hänen iällään tekee: hylkää uskollisen vaimonsa tai miehensä ainoastaan tämän tähden, että elämä on mennyt, kenties sillä tavoin, ettei ihminen työltään ole nähnyt taivaan tulevan silloin tällöin siniseksi ja maan peittyvän kukkasiin; ikäänkuin kuolemantuskissa hän heittäytyy narrillisuuteen, hulluuteen. Mutta se vain on totta että vanhuus on viimeinen tai ehkä melkein viimeinen kidutus, joka on ihmiselle varattu kaiken muun jälkeen. Se kalvaa salaa jopa niitä, joille luonto on antanut selvimmän älyn ja onnetar parhaimmat keinot hankkia maallisen onnen mahdollisuuksia, mutta antanut heillekin ainoastaan – tämän yhden maallisen elämän. Sopii puhua suuresta, jalosta elämäntyöstä, lohduttautua perillisillä, elämällä haudan takana; – mutta itsellesi sittenkin tunnustat, että nyt alkaa lähestyä se kauhu, joka muistuttaa niitä luurankoja, jotka näit Lübeckin Marienkirchen Kuolontanssissa: vuoroin luuranko ja paavi, kardinaali, ruhtinas, kerjäläinen, vanhus, lapsi..." – "Kauhein maalaus, mitä olen vähillä matkoillani nähnyt!" sanoi Kleophas; "pois, pois!" – "Ei vielä veliseni! Hetkinen vain, vilkaistaan tuohon huoneistoon. Istukaamme tähän ikkunalaudalle. Kas tuossa ikkunan sisäpuolella istuu tohtori Kissapöllö, otsa käden varassa, hyvin kalpeana. Aikoo muuten Suomen ensimmäiseksi ammattifilosofiksi. On tutkinut tuhansia alaansa koskevia teoksia ja julkaissut ihaillun kirjan: 'Elämäntaito': täydelliset ohjeet, miten on suunniteltava elämänsä, miten se rakennettava, miten päästään harmoniseksi ihmiseksi. – Miksi hän ei nyt kirjoittele, hän, joka on uhrannut tuhannet yöt lampun ääressä tämän saavuttamansa viisauden tähden? Hän istuu kalpeana, vapisten, tuo työssä itsensä laihduttanut raukka. – Sitä hän miettii, että hän viisaudessaan oli ottanut nuoren vaimon, joka nyt on livistänyt pois hänen luotansa, pois laihan, kuolleen lihan luota." – Ilta pimenee. Tuuli on yltynyt myrskyksi, he lentävät yli kaupungin, alas mäeltä laaksoon, Esplanadin puut riuhtoivat, kattoviirit narisevat, savupiippujen hatut ovat kuin keskenään pakisevia naakkaparvia, pyörähtelevät pohjoiseen päin, sillä myrsky pauhaa etelästä, mereltä, joka jylisee, ulisee. Raitiotielangat vonkuvat korvissa. Kotien ikkunoissa jysähtelee niinkuin valtavat siivet löisivät niihin, niinkuin demonit ulkona temmeltäisivät: "Se onkin totta, – pahathenget ovat nykyään maailmassa irrallaan – käydään vielä Kämpissä, jossa vietit muutamia miellyttäviä iltoja!" – "Mitä siellä nyt?" – "Siellä istuu maisteri Joutsen, toimittaja Viperus, kirjailija Hörhölä, ja paljon muita; mutta keskellä heitä terävästä kielestään tunnettu lähetystöneuvos Jänes, lukien satiirejaan, sillä hän on runoilijakin, vaikk'ei ole julkaissut mitään. Seurue on suorastaan hämmästynyt: näin teräväksi se ei Jänestä luullut. Nyt se vaatii, että hänen olisi julkaistava nämä loistavat satiiriset runonsa. Silloin Jänes alkaa selitellä, että 'meidän pienissä oloissa... toisin olisi suurissa maissa... mutta meillä... Täälläkin voi saada saman kohtalon, tosin pienessä muodossa, kuin Martialis... Ja lopultakin, syvemmin ajatellen, ei tällainen olekaan yleisöä varten: se sekoittaa kehittymättömiä lampaanpäitä, jota vastoin sen pitäisi selvittää niitä...' Hän siteeraa joitakin sanoja, jotka Pescaran markiisi joskus ehkä sanoi Macchiavellin Ruhtinaasta, nimittäin, ettei epämoraalia ole hyvä paljastaa kansalle. Ja – pistää nerokkaat satiirinsa näppärästi taskuunsa, sanoo vaatimattomasti hautaavansa ne kirjoituspöytänsä laatikkoon." – "Varmaankin hän on aivan oikeassa", lausahtaa Kleophas toverilleen, "hän ei ole itserakas, toivokaamme niin; hän vain ajattelee, että me emme kuitenkaan tuntisi itseämme siitä kuvasta, jonka hänen runonsa antaisivat". – "'Huomaatteko, kirjailijat, kirjallisuuden tarpeettomuuden?' väittää de Vigny, 'edistätte melkeinpä aina asiaa, joka on teidän puolustamanne asian vastakohta. Te ette saa aikaan muuta kuin että herätätte vain eloon paheita, jotka ylpeilevät siitä, että te niitä kuvailette, ihailevat itseään teidän maalauksissanne ja näkevät, että he ovatkin ihmeellisen kauniita.' – Pois, pois! Mutta täällä on kylmä: jalkani ovat kuin jääkynttilät. Käsiäni paleltaa..." – "Sinulla pitäisi olla kädessä rukkaset, Kleophas Leanteri!" – Niin, oli tosiaan myöhäissyksy, viima ilmoissa poltti. Lumihiutaleita lenteli. Tähtitorninmäellä, jonka kallioilla vesi oli hyytynyt jähmeiksi putouksiksi, puut vinkuivat tuulessa. Mäki kuumotti alla kuin pieni kumpu. Tuolla saarien ja luotojen välissä, joita reunusti valkea jää, kohisi meri mustana, kuohuvana. Kolkon salmen takaa kimalsivat Suomenlinnan ja Degerön tulet. Pakkasta. "Älä riipu kuin varis, pistä kätesi kaulaani, Kleophas! Pian sinä olet vapaa – kaikesta! Ylös! Kaupunki kiiluu etäällä... Mutta kuuletko tuota ääntä aitamme, syvältä pimeydestä? Meri kimpoilee vimmattuna taivasta kohti, peittää graniittirannat kylmään kuohuunsa. Näetkö? Tähystä käteni lävitse! Mitä näet syvyydessä? Siellä haaksirikkoutuu parhaillaan höyrylaiva. Se on ajanut karille, se on vinossa 80 asteen kulmassa, se ritisee, ratisee ja rutisee, se on katkeamaisillaan. Yksi pelastusvenhe ihmisineen on jo kaatunut. – Mutta ajattelepas: eräät laivamiehet, jotka äsken ovat polvillaan huutaneet Jumalan puoleen, he etsivät nyt kiireesti esille kanistereita, joita ovat piilottaneet koksivaraston alle. Meri raivoaa. Kun he näkevät, ettei heillä ole toiveita pelastumisesta, että heidät perii kuolema, niin he – tahtovat juoda itsensä pyörryksiin! He ovat nyt humalassa. Kapteeni heittelee kanistereita mereen, hän neuvoo miehiä ottamaan pelastusvyöt ja koettamaan pelastua. Tässäkö myrskyssä? Ei, he lyövät kapteeninsa kuoliaaksi! Epätoivo synnyttää hirvittävän riidan, he tappelevat keskenään, yksi heistä saa suuresta ruuviavaimesta iskun päähänsä ja kuolee kannelle, vierähtäen mereen. Samassa höyrylaiva katkeaa, se uppoaa kahdessa sekunnissa, vieden surmaajat ja surmatut ikiaikojen syvyyteen... Nyt sitä ei enää näy, Kleophas! – Jaksatko hukkua tyynesti eetteriin, nähden maan naurettavana pallona allasi? Katso: se on nyt vielä valtava möykky. Nyt se alkaa olla kuin jäinen kuu, josta näkyvät vuoret ja laaksot kuutamoisen kalpeina. Nyt se on kuin omena, kelmeä raaka omena. Se pienenee... Nyt kuin neulannuppi. Siellä se on: se on hauska maapallo! Mutta taivas yläpuolellamme: sitä halkaisee linnunrata... Taivas on kuin vaakuna, jossa linnunrata on palkkina, sen alapuolelle kuvattu kultainen kuu, ja yläpuolelle rajattomasti tähtiä..."

Haudat

Kleophas Leanteri Sampila, joka uskoo olevansa Cleofas Leandro Zambullo, herää yöllä unestaan, jossa ei ole nähnyt mitään unta, mutta kun hän herää, tuntee hän, että hiki alkaa tippua hänen otsaltaan: hän on herännyt ajatteluun ja sen mukana omituiseen kammoon: se kammo ja ajatus on kuvitelma, että hänen täytyisi jatkaa elämäänsä. Hän tahtoisi katoamista, haihtumista jononkin, minkä ei oikeuden mukaan tulisi olla mitään, vaan ainoastaan täydellistä katoamista...

Sitten hän vaipuu uudestaan uneen. Mutta mitäpä on hänelle unessakin keksitty? – Hän on päässyt tästä olemattomuutta janoavasta valvonnanhetkestä, hän nukkuu jälleen. Hän on päässyt olotiloista ihanimpaan. Mutta silloin tuodaan hänelle uni, hänen sieluntilaansa sointuva näky:

Hän on kulkevinaan lapsuudenkotinsa, tuon pienen töllin, kauneimmalla niityllä, jossa kasvoi kulleroita... Ne olivat kuin keltaisia ruusuja, mutta hienompia tuoksultaan, sillä tuoksu niissä tuskin tuntui, ja se oli puhdasta; hiukan samanlaista kuin äskenpestyissä vaatteissa. Se ei oikeastaan mitään tuoksua ollutkaan, se oli vain puhtautta. Elämän ensimmäinen nautinto herkälle hajuaistille! – Ja melkein yhtä ihania olivat leiniköt ja rentukat lainehtivissa kevätlamparoissa...

Siellä niityllä, lammen rannalla, mustan, syvän lammen, on hän nytkin kulkevinaan... Hän iloitsee sydämensä pohjasta siellä... lähellä lampea, joka ammottaa ja kiiluu syvänteessä...

Silloin: se niitty muuttuu yht'äkkiä – hautausmaaksi! Ilma on synkkä, se on omituisen hämärä. Hämäryys ei johdu pilvistä, vaan jostakin muusta. Se on ikäänkuin auringonpimennys: kuollutta, loppumatonta, auttamatonta tuo vihertävä synkeys, joka lepää niityn kohdalla, tuon hänelle lapsena niin armaan niityn, ja leviää kauemmaksikin kaikkialle. Ah, ei tämä paikka ole mikään klassillinen Elysion, josta hän on lukenut: sillä niillä autuudenkentillä armopaloina hänelle tarjotut ilot olisivat hänestä liian yksitoikkoisia, liian koettuja, liian tuttuja! Ei: tämä muistuttaa Tartarosta, mutta sitä paljon pahempana: sillä täällä ei ole mitään, ei kerrassaan mitään! Ei edes kidutusta, joka sekin olisi elämää, vaan täällä näkyy ainoastaan – kuolleen aineen saastaa!

Ja hänen täytyy (unessaankin hän tuntee, että hänen täytyy, että hänelle tehdään täällä sellaista vääryyttä, että hänen täytyy) kuljeskella siellä hautojen, likaisten hautojen keskellä! Hänet pakotetaan siihen, hänen täytyy siellä ryömiä multaan kaivetuissa tai muuratuissa haudoissa, jotka ovat niin saastaisia, matalissa holveissa, jotka ovat tiilien rapautuessa murtuneet ja avanneet kattonsa tai luhistuneet kokonaan alas... Hän kulkee, ryömii siellä. Ei inhottavampaa paikkaa! Hän kulkee selkä kumarassa, hän ryömii pitkin vainajien ruumiiden likaiseksi tahraamaa maata, multaa, tahmeaa savea, likaa... Ilma synkkä: pahempaa kuin mustin pimeys, sillä se ei ole enää vihertävää, se ei ole harmaata, eikä myöskään mustaa, se on vain jotakin – loputonta, koska elämässä pahinkin pilvisyys katoaa kerran, mutta täällä hän tuntee, tässä unessa, että hänen täytyy haparoida, ryömiä ja namuilla hautojen välissä, ahtaitten holvien alla iankaikkisesti... Kompastella, kaatua hautoihin, joita ammottaa vieretysten, suistua tahmaisiin kuoppiin iankaikkisesti. Oh, ei silti, että täällä kummittelisi. Ei suinkaan, täällä ei ole mitään aaveita, älkää luulko! Täällä ei liiku lakanoihin kietoutuneita luurankoja eikä puolimätiä ruumiita, joissa riippuisi lihariekaleita niinkun Dürerin ja eräiden hänen aikalaistensa teräspiirroksien vainajissa. Tämä ei ole Marienkirchen Kuolontanssi, jossa oli selviä luurankoja. Täällä ei ilmesty ja haihdu haamuja: tämä on paljon pahempaa: likaa, saastaa! Ainetta materian kaikkein rumimmassa muodossa. Ei vainajia, elämässä petettyjä ihmisraukkoja. Vaan ainoastaan siellä täällä jokin luu, jokin nikama. Ei pääkalloja (joihin on liiaksi totuttu kauhunhuipennus-kuvauksissa, joten ne nykyään koristavat lääke- ja luonnontieteilijäin kirjoituspöytiäkin ja reklamoivat vaarallisia pulloja, joissa säilytetään myrkyllisiä nesteitä). Ei, täällä ei ole pääkalloja. Täällä on ainoastaan muutamia keltaisia, maatuneita nikamia, kappaleita selkärangasta tai leuasta, niinkuin tunkioilla ja kesannoilla nähdään eläinten luuston pikku jätteitä. Ainoastaan niitä, – ei rintakehiä tai valkeita aaveita... – Mutta jonkinlaiset rääsyt, ruumisliinain jätteet, ruumisliinain, joita tosin ei nykyään käytetä, joten nämä ovatkin vain lakanan- tai kuolleiden ihmisten paidankappaleita, tarttuvat yht'äkkiä siellä Kleophaan jalkoihin, kiertyvät omituisesti hänen nilkkoihinsa kiinni, – ja ovat niin likaisia, arvaahan sen: ruumiiden mätänevän lihan, ympärillä kun ovat olleet. Ne ovat niin inhottavia, ettei hän voi käsillään, sormenpäilläänkään tarttua niihin ja irroittaa niitä jaloistaan... Inhottavaa! Tunkkaista tunkiota! Tylympää kuin Marienkirchen Kuolontanssi, puhumattakaan Pisan Campo Santon Kuoleman triumfista: edellisessä on vielä ihmisiä (syystä, nimittäin elämänpöyhkeydestä, rangaistuja ihmisiä) ja jälkimmäisessä eläviä ihmisiä, jotka eivät vielä ole nähneet, miten heidät kerran petetään elämästä, mutta varmasti alkavat nähdä... Mutta täällä: pelkästään likaisia, lihanesteitä ja mädäntynyttä verta tihkuvia vaaterääsyjä, repeytyneitä paidankappaleita niin paljon, että niihin takertuu ja niin märkiä, että ne liimautuvat jalkoihin kiinni. Lisäksi hautaseppeleitä, joista kirjoitukset, nimet, omistukset, runot ovat tarkoin poishuuhtoutuneet, – pian huuhtoutuneet: yhdessä ainoassa sateessa. Ja aivan kuihtuneita seppeleitä kuin havuja tai luutia, joista neulaset ovat karisseet... Karisseet mustina multaan... Seppeleetkin ovat mustia, multaisia, tahrautuneita. Peltiset seppeleet, joita eräissä maissa käytetään, ovat kaikkein ilkeimmät: ne pistelevät rautalangoillaan...

Eikä ihmisestä mitään, ei kerrassaan mitään! Ei jäljellä mitään: ei edes pääkalloa! Ei muuta kuin pari keltaista tai multaista nikamaa, – mistä ruumiinosista lienevätkään, – pari nikamaa siellä täällä koko suunnattomalla hautausmaalla, haudoissa, jotka ovat kaikki avoinna, rappiolla: ajan ja ihmisten hävittämiä, ammottaviksi mätäkuopiksi sortuneita, luhistuneita holveja... Siellä hän haparoi: mitä varten, sitä hän ei tiedä...

Ja hän tuntee suuren vääryyden: että hänet on pakotettu tänne, tällaiseen paikkaan! Näin yksinäinen ei ihminen voi olla edes elämässään! Tuntuu kuin kaikki muut ihmiset maailmassa olisivat kuolleet, ja hänen täytyisi yksinään haparoida, ryömiä täällä, elävänä, melkein ruumiina, tässä likaisuudessa, tällä paikalla, joka lapsena oli hänen kaunein niittynsä, täällä entisen lampensa rannalla.

Tässä unessaan Kleophas tuntee, että hänet on – julmasti petetty.

Se, jonka tiedämme, iskee Kleophasta – ahveniin

Eräänä päivänä, kun räiskytteli räntää, tuuli huitoi puidenoksilla kuin pahatuulinen isä tai äiti lapsiaan rotakalla, ja savi hyllyi lumesta harmaalla tiellä, kulki Kleophas Leanteri teurastamon ohitse (muuten herra Mulliaisen kanssa, jonka oli sattumalta kohdannut ja joka valitteli, että kaikki meni päin Halikkoa: hän ei saanut enää huvilaansa vuokralaisia, ja inflaatio oli tulossa, säästäjille sietämätön vääryys: "Tuhlaavaisten maalaismullikkain syytä!"). – Teurastamo haisi julmasti maantielle asti, johon siitä valui vertakin likaisen lumen sekaan. "Täst' on kulta kulkenunna, maan valio vaeltanunna", siteerasi Mulliainen tuota löyhkää "lupsakoidakseen", – "huhhuh, kaalia, kaljaa, liimaa y.m. kuten ennen koulussa muistin helpottamiseksi luetteloimme olevan eräässä yhdessä ja ainoassa Etelä-Amerikan valtiossa. Mutta mitäpä tästä: naturalia non sunt turpia..."

"Pahempaa kuuluu olevan Atenassa teurastamoiden kohdalla ja aidompaa haju Algerin italialaiskortteleissa", sanoi Kleophas.

"Entäpä Pietarissa, jossa olen käynyt, ja Tallinnan hotelleissa: ei tämä vielä mitään", arveli Mulliainen.

Siinä oli teurastamo. Ja sen vieressä makkaratehdas, josta varsinkin tämä mädäntynyt veri kiemurteli maantielle.

Kleophas oli myöntynyt herra Mulliaisen ajatukseen, ettei tämä vielä mitään. Mutta sittenkin hänen mieleensä johtui Pisan vanhan hautausmaan Kuoleman triumfiin kuuluva ritari, joka pitelee nasustaan avonaisten ja asuttujen ruumisarkkujen edessä. Terveellistä nähdä kaiken – aineellisuutta: sen pitäisi tehdä ihminen iloiseksi ja hyväksi! Mutta kuitenkin! Kleophas oli nykyisin niin arka, että muudan tämän saman laitoksen teurastaja, johon hän oli tutustunut kerran linnuille tehtaasta rasvaa ostaessaan, levitti hänen käsittääkseen inhottavaa hajua silloinkin kuin istui raitiovaunussa mallikelpoisesti peseytyneenä.

Nyt hän tahtoi päästä kiireesti teurastamon ohitse. – Mutta silloin juuri hänen täytyi pysähtyä siihen.

Tuolta lähestyi nimittäin ukko, joka talutti lehmäänsä teurastamolle päin, kiskoi sitä sarviin punotusta nuorasta, ja eukko, joka koetti vitsalla hoputella eläintä takapuolesta. Pitkäpartainen ukko, musta- eli siis pyhäpukuinen eukko ja punainen lehmä joutuivat lähemmäksi. Yht'äkkiä nauta pysähtyi: se asettui vastarintaan kynsineen, jotka olivat pitkät kuin sukset Olaus Magnuksen historian kuvituksissa, – lehmää oli kai pidetty kesälläkin navetassa, niinkuin tällä seudulla useinkin oli pakko. Se levitti sieraimiaan, kohotteli turpaansa. Sieraimet värisivät... se tunsi lihan ja mädäntyneen veren löyhkän, joka lemusi syrjäkujalta.

"Voi kultaseni", vaikeroi eukko. "Se tuntee haisusta, että se tapetaan. Ja katso, ukki, sen silmiä, niistä valuu vesi, se itkee..."

Myöskin ukko (joka muistutti näöltään suuresti Tolstoita) kääntyi katselemaan eläintä:

"Niin, surkeaa tämä on, mutta minkäs sille voi? Jumala on luonut luontokappaleen ihmistä varten, muutenhan maailma olisi niin täynnä lehmiä, ettei tänne ihminen mahtuisikaan, ja tapetaanhan niitä ihmisiäkin..."

Nyt oli eläin saanut suksensa oikein syvälle liejuun, sen silmät kääntyivät nurin, se mörähteli kummallisesti, se haisteli, hätkähteli; se ei näyttänyt tuntevan edes emäntänsä vitsaa.

"Käynpä apua teurastamosta", sanoi ukko. "Pitelehän sen aikaa kokasta kiinni."

Eukko siirtyi lehmän "kokkaan", ja ukko kömpelehti teurastamoon, josta tuli sitten kaksi komeaa ja punaveristä miestä, valkea- ja punaruutuiset puserot yllä ja ihraiset nahkaesiliinat edessä, – heissä tuokin Kleophaan tuttava, molemmat lemahdellen lihalle, ihralle ja verelle. – Pariskunta katseli hetkisen, miten taitavasti miehet ryhtyivät johtamaan lehmää teurastamoon. Lopuksi ukko sanoi: "Kyllä, rahat on saatu, kuitit ollaan. Hyvästi vain, hyvä lehmä sinä olit."

Lehmä vietiin niin kiireesti pois maantieltä, ettei se ennättänyt jarruttaa. Vasta makkaratehtaan seinävierellä, jossa verenhaju pullahti kuin huuru kloaakista, se taas pysähtyi, sillä sisältä kajahti valtava kuoro: naudat, siat, lampaat parahtivat siellä ammumaan, kirkumaan, valittavasti määkimään: yhteisvalitus, josta erottui jotakin jyskettä, murtuvan luuston rusketta. Teurastamon ovi avautui uudelle tulokkaalle, joten maantielle asti näkyi, miten siellä sisällä parhaillaan iskettiin seinään kytkettyä härkää kirveellä niskaan, ja toisessa nurkassa ruhjottiin kirveshamaralla sianpäätä. Muut naudat, siat ja lampaat metelöivät ympärillä. Härkä oli saanut eräitä iskuja, veri pursui sen niskasta koskena; mutta se tarvitsi vielä lisää; sen mustat silmät näyttivät suunnattoman isoilta, niissä ei enää raivokaan hehkunut. Sian kirkuna muuttui röhinäksi. Eräs tyttö hämmenteli kiireesti hurmetta, joka suihkusi teurastajan puukolla levittelemästä haavasta ja huppelehti keltaisena vaahdoten ämpäriin. – Akan ja ukon lehmä lysähti polvilleen. Totisesti polvilleen: se ikäänkuin rukoili, vetosi johonkin korkeampaan istuimeen, jota ei ainakaan eläimille ole kuviteltu. – Se nostettiin pystyyn, ja kävelytettiin oviaukosta teurastamon veripunaiseen sisustaan.

"Viattoman luomakunnan huokaus", sanoi Mulliainen. "Mutta mitäpä tästä? Kyllä ne veriplätyt vain maistuvat mukavalle", – hän osasi jo käyttää muotoa "plätyt".

Kleophas Leanteri voi pahoin, hän tuli kalpeaksi. Liikatunteellisuus on varmasti jonkinlaista materialismia: niin huvittavasti äärimmäisyydet yhtyvät toisiinsa, tämä olevaisuuden käärme, joka puree omaa pyrstöään.

Joki ei ollut etäällä. Kleophas tahtoi raittiiseen ilmaan, edes tuuleen, joka siellä avonaisella rannalla kävi; hän kaipasi nähdä vettä, puhdasta vettä. Hyvin vähäsanaisena hän hyvästeli Mulliaista, joka ei yrittänytkään hänen seuraansa, ja lähti omille teilleen, räntäiselle alanteelle. – Puhdasta vettä! Mieleen johtui lampi, jossa hän oli istunut onkimassa. – Niin, hän ei ollut silloin vaatinut, pyytänyt muuta kuin saada olla siellä ongella, – ja joskus ottaa taskuunsa hyppysellisen suolaa, jolla saattoi paistella ahvenensa rannalla, luonnon helmassa. Mitäpä hän muuta saattoikaan toivoa? Mitä vapaa ihminen muuta kuin – saada onkia! – Suloinen lampi! Ei koskaan myrskyä siellä niinkuin ulapoilla, vaikka ei myöskään järven isoja haukia, noita vihreätäpläisiä veden susia, eikä messinginhohtavia kuhia, jotka ajavat toisia kaloja sähköisinä kiiluvat silmät pullollaan... Kleophaalle oli ahvenissa kyllin. Hän istui tuntikausia ruuhessa, odotuksen jännityksessä. Ilta tuli, aurinko aleni, sen säteet lämmittivät selkää, vesi välkkyi, sudenkorennot liitelivät rapisevin siivin, ne olivat ikäänkuin lilliputtien lentokoneita... parittelivat kukkivien lumpeiden lehdillä, joilla oli hyvä kellua, niinkuin Buddhan jättiläislootuksella... Kultaiset päivänkorennot syntyivät ehkä samoilla lumpeenlehdillä, hetken tanssiakseen, heti kuollakseen: onnellista elämää, – jos vain ahvenet, jotka alkoivat auringonlaskussa kiivaasti heitellä voltteja, eivät olisi siepanneet niitä, syödäkseen koko heidän kalliin sukunsa...

Sitten hän muisteli, että isotkin ulapat ovat sellaisina iltoina tyynet. Ne päilyvät, hymyilevät... Kaikki äänet, kalojen läiskähdykset, erottaa korva luonnottoman etäältä, kilometrien päästä. Kalat leikkivät, sanotaan. Totuus on se, että silloin ne erikoisesti pyydystävät toisiaan... Silloin kelpaa uistelijan temmata syvyydestä, jonka pinta näyttää niin kauniilta, vengottelevia haukia, painavia kuhia, – iskeä piikkikirveensä niiden kupeeseen niin, että terävät piit tunkeutuvat kalan läpi, tai kiskaista koukkunsa niiden suusta, jolloin suolet kalan vatsasta saattavat tulla mukana. Vetää ylös noita veitikoita, joista eräillä voi potkia elävä ahven kidassa. – Hänen omakin ongenkoukkunsa meni välisti ahvenen nieluun niin syvälle, että nielutuppi täytyi koukun mukana raastaa ulos kiemurtelevine matoineen. Oliko edullisempi käyttää koukussa yhtä vai kahta matoa? Kastemadot hän muistaakseen paloitti kappaleiksi, kun ne olivat niin isoja, mutta niiden palaset olivat huonompia kuin tavalliset lierot, sillä ne eivät kiemurtelemisella houkutelleet ahvenia niin hyvin kuin koukussa elävät syötit...

Kleophas Leanterin päässä alkoivat kummitella teurastamot ja makkaratehtaat, ja vesien syvyys, jossa olemassaolontaistelu käy kaikkein julmimmassa muodossaan, koska siellä on niin pimeää ja äänetöntäkin, ja eräät kuvaukset, joita Sorsimo hänelle oli ladellut, esim. että Unkarissa talonpojat naulaavat syöttöhanhet räpylöistään lautaan, jotta ne eivät pääsisi kävelemään, vaan lihoisivat paremmin maissinjyvistä, joita niille "pakkosyötetään", solutetaan kurkkuun niinkuin makkaratehtaassa täytettä suoleen; tai että Ranskassa kuljetetaan siipikarjaa torille ripustettuina elävinä jaloistaan kärryjen akseliin, – no, tämän oli Kleophas itsekin nähnyt: Kongon neekerien tunteettomuutta! Ja Suomessa talonpojat eräillä seuduilla luulevat, että ankerias pitää nylkeä elävältä, muuten ei siitä muka nahka erkane, tuolta "paholaiselta"

Kuinka petomaisia olivat lintulaudan kauniit punatulkutkin vierassukuisille; jopa toisilleen, etenkin naaraat...!

Mitä sitten tästä aprikoimisesta? – Ensinnäkin se, että Kleophasta ellotti, jos hän vain ajattelikin lihaa. Samoin kävi myöskin niiden parin silakan, jotka kuuluivat annokseen automaateissa, joissa hän nykyään söi, sillä hänen rahansa olivat varsin vähissä; no, eivät ne automaatit kumminkaan olleet niin surkeita kuin ne Parisin "kuppilat", joita kaljatehtailija oli hänelle näytellyt. – Mutta kaikkiaan: nyt jo arvaatte, mistä tässä on kysymys! Vegetariaani? Ei, tämä ei vetele. Tämä on arveluttavaa! Sellainen meidän ilmastossamme ainakin laihduttaa, – tekee todellakin jonkinlaiseksi kalaksi, kuten hänen nimessään oli predestinoitu.

Tällä tavalla ihminen voi kuolla!

Oikein: Kleophas kuolee aivan pian. Hän nyt on kietoutunut ikäänkuin kärpänen hämähäkinseittiin. Joskus hän vielä vavahtaa kuten hyönteinen, jonka verta imetään; pyristelee vielä siipiään kerran tai pari, mutta asettuu heti jälleen voimattomaan liikkumattomuuteen, hiljaisuuteen, jopa eräällä tavalla nauttien siitä, että hänen verensä vuotaa kuiviin, siitä, että hän saa raueta pois: sellainen helpottaa... Se tapahtuu; eikä näiden pakinain sepittäjän tarvitse enää edes selittää, että syynä on surkuteltava uskon puute, tyytymättömyys. Eikä hän saata koko surkeudesta syyttää Ketään! – Hän kuolee.

Kuolkoon, koska ei ymmärrä, miten hyvä on stroganoffpihvi, herkkusienet ja silavoitu selkäliha, hapanpaisti, vasikanpyy, porsaansatula tai paistettu porsas, joka on täytetty omenanlohkoilla; tai hiilillä paistettu kyrmyniskainen ahven. Minkäpä hänelle voitte, jos hänen ihanteenaan ovat porkkanat ja retikat ja rediisit; tai ehkä kävyt niinkuin oravalla, taikka havut, kuten metsolla!

Mutta vielä hän vähän aikaa syö automaateissa kaurapuuroa ja laihanlaista maitoa, ehkäpä leivän kanssa, mikä on hänen viimeinen talonpoikainen reminisenssinsä. Sitten hän kuolee. Ja se tapahtuu niin pian, että voimme nyt sanoa koko tämän ilveilyn olevan lopussa.

Epilogi taivaassa

"Sinä, joka olet kaiken yläpuolella, ympärilläsi ikuinen kuulaus, jollaisen ihmislapsi näkisi alppien huipuilla, kun synkät ukkospilvet salamoivat alla, – kuulaus niin keveä, että sitä tuskin voisi kuvitella edes eetteriksi... Sinä, joka luot tarkoituksiisi! Sinä, joka olet myriadien vuosien varrella kehittänyt bakteerista Neanderthalin karkean ihmisen ja kehität tuota kaikkeuteesi verraten vähäpätöiselle maapallolle asettamaasi luomusta yhäti edelleen, (samoinkuin hän puolestaan koettaa saada onnistumaan esim. mustan tulppaanin). Sinä, joka olet tehnyt minutkin, niinkuin toiset ja suuremmat kieltämisen valtiaat (itse Lucifer oli sinun luomasi, niinhän sanasi vakuuttaa) eräitä myönteisiä tuloksia varten, kuten mullassa, joka ravitsee hedelmäpuut, tarvitaan myöskin vahingollisilta tuntuvia bakteereita, muuten ei multa ravitse... Niin, sinä, joka uskoit minun huolekseni tekaista sen negatiivisen mikrokosmoksen, joka oli uusi Kleophas Leanteri Sampila, ja johdattaa hänet kuolemaan (mikä minun mielestäni on hänen vapauttamistaan olevaisuudenpyörästä), – sinä kysyt, luultavasti leikilläsi, koska tiedät koko asian, – miten sain sen lopulta toimeksi. Koetan vastata lyhyesti (toistan vain raportin, jonka jo vein kenraalilleni Barbuelille, jonka joukkojen tunnusmerkkinä maapallolla on se, että me ilmestymme ihmisille iloisen ja avuliaan villiporsaan hahmossa, kuten Musta raamattu aivan oikein tietää; mutta mitä on Barbuel? Sinä olet hänenkin Luojansa), – niin, vastaan lyhyesti, joskin viitaten Don Quijotea sahapukki Tapikkaalla lennättäneen herttuattaren sanoihin: 'Eräitä piloja ei voi esittää lyhyesti', siis ettei suppeus suinkaan edellytä onnistumista, koska onnistuneita tarinoita on sekä lyhyitä että suunnattoman laajoja. – No niin: siellä maapallolla saattaisi olla eräitä lapsiasi, jotka voisivat luulla Kleophaan kuoleman johtuneen eräänlaisesta hulluudesta, koska hän nimittäin lensikin; siitä, että hän olisi muka ollut eräänlainen Ikaros. Ei, tohtisin vakuuttaa noille proosan rakastajille hänen lentämisensä sittenkin olleen enimmäkseen ainoastaan kirjallista tai jonkinmoista älyllistä leikittelyä: hän lenteli ikkunansa ääressä lintulautaansa katsellen, taikka askeettisessa vuoteessaan lepäillen; ja ainakin aavistaa kaikista edellisistä, että hän seisoi 'lentäessäänkin' lujemmin maanpinnalla kuin edes Sancho istui Tapikkaan selässä herransa takana ja että hänen ihanteensa oli selvä käytännöllisyys, haaveiden tinkiminen mahdollisuuksien rajoihin: siis hän ei tosiasiassa lentänyt ollenkaan. Ei, hänen lentonsa ei ollut niinkään merkillistä kuin Simeonin matka kuuhun ja 'kuukuilu' sieltä alas maahan nahan kappaleella, sillä Kleophasta, joka oli 'maasta kotoisin', jos kukaan, 'veti kohden maata' vieläkin voimakkaammin kuin Simeonia. Puhumattakaan Pohjolan Louhen muuttumisesta kotkaksi, jne. – Toiset lapsukaisesi taasen voivat luulla Kleophaan kuolleen siitä syystä, että hän alkoi inhota lihaa, jopa kalojenkin lihaa! Mutta tälläkään tavalla ei se kuolema tapahtunut. Asia on paljon yksinkertaisempi! Tietysti tarkoituksellinen!

"Tiedät, että olin vietellyt hänet tyytymättömäksi jopa itse elämäänkin, – aivan kuin olin sinulle uhannut, tai luvannut: kuten sinun suostumuksellasi tein; siis kohtalaisen epäautuaaksi! – Mielestäni ei moinen tyytymättömyys vielä kuitenkaan riittänyt! Siihen tapaan osaa kuka hyvänsä olla tyytymätön. Uutterana demonina tahdoin enemmän: tehdä hänet tyytymättömäksi myöskin omaan itseensä. Tiedät, että se on vaikea pulma. – Mutta ylpeydekseni väitän, että ratkaisin tämän aivan helposti. Käytin entisiä esikuvia, jotka sinä sanassasi annat: johdin hänen kimppuunsa yhden huonon lohduttajan, Bildalin, – se riitti alkuvauhdiksi! Tiedät, että silloin kuin pompahdin Parisissa ulos verraten tehokkaasti vaikuttavasta alkoholipullosta ja aloin työn medioni välityksellä, sinä iltana eli yönä ilmestyi tuohon humalassa räyhäävään suomalaisten seuraan suomalainen upseeri, jota medionikin haukkui karkeasti nimellä 'Herr Bildad' ja 'herra Bildad'. – No, niin. Johdattelin nyt tämän kelpo miehen Kleophaan kimppuun. Kun viettelemäni kerran maallisessa marraskuussa käyskenteli Helsingin Eteläsatamassa, joka muuten oli jo riitteessä, ilmestyi hänen eteensä tämä herra Bildad, jonka nimeäkään Kleophas ei vielä sen tarkemmin tietänyt.

"'Hauska tavata! – No, kuinka se nyt seiso tykö? kysyi herra Bildad.

"Sitten hän alkoi tarkastella lähemmin Kleophasta, jonka puku oli rypistynyt ja kasvot kalpean- ja laihanlaiset, silmissä väsynyt ilme. Hän onki selville, ettei Kleophas ollut enää missään toimessa, eikä tahtonut enää toimeen.

"'Jassoo!' huudahti herra Bildad. 'Ja siksi vartenko mentiin Parisissa? Siellä täytyy suomalaisten olla joko niinkuin nuo akkat, jotka siellä, kun näkevät lapsien maistavan viiniä, luulevat, että heistä tulee juopot tai boheemit, jotka juovat kuin tratti, ja eivät viitsivät oppia kielen. Seuraus? Täällä Suomessa nuo Parisissa menneet istuvat sitten på sina äckliga caféer tekemättä mitään! Häpeämättä, että siten ryöstävät oman äitinsä, isänmaansa, ilman että antavat hänelle mitään takaisin. Ja häväisten täten aivan omia äitejänsä ja isiänsä, jotka ovat heistä ehkä niin paljon toivoneet. – No jaa, en sano muuta. – Minun täytyy nyt erota teistä, minä olen nyt komentajakapteeni, minun täytyy kiiruhtaa työhön.'

"Herra Bildad, jonka sinä tiedät muinaisten Elifaan ja Soofarin seuraajaksi, heidän, joille sinun vihasi julmistui 'heidän tyhmyytensä tähden', antoi Kleophaalle alkusysäyksen erääseen vaaralliseen herätykseen. 'Pettäneet, häpäisseet äitejänsä ja isiänsä', oli meriupseeri sanonut. – Siitä riitti Kleophaalle hurskasta uutta ajattelemista öilläkin, myöhäisten talviaamujen sarastukseen asti... – Se oli heräte, joka koitui Kleophaalle – tuhoisaksi.

"Äidistä tuo kelpo mies Bildad oli puhunut. – Äiti! Kleophaan ikäänkuin sisäänpäin katselevissa silmissä alkoivat nopeasti kirkastua eräät kasvot. Ne olivat puhtaat. Hänen silmänsä pelkkää hellyyttä... Tuon naisen, joka tietenkään ei ulkonaisesti ollut millään tavoin kaunis; mutta olisiko Kleophas uskaltanut väittää, että hänessä olisi ollut jotakin pahaa! – Ja jos ken sitä olisi väittänyt, ei Kleophas olisi uskonut.

"Äiti, joka oli Kleophasta niin uhrautuvasti vaalinut... Ollut huolissaan hänen pikku sairastumisistaan... Niin ylpeä hänen menestyksistään. – Muuta ei minun tarvitse tähän lisätä; melkein jokainen ymmärtää jo tästä (jokainen, jolla on ollut kunnon äiti, mikä ei tosin ole aina läheskään totta), että Kleophas huomasi kerrankin hyvän ihmisen.

"Ja isä, tuo mökinmies Petteri Nölliäinen! Ei tietenkään ulkonaisesti ihasteltava... Mutta jos ihmiset lienevät Nölliäistä eräistä vioistakin moittineet, niin Kleophas tiesi, että hänessä oli myöskin muuta, – avuja, joiden tähden vain häpeämätön ei olisi antanut hänelle anteeksi. Kleophas oli nähnyt ne avut; vieraat ehkä ainoastaan puutteita.

"Kuule, Herra, tämä oli alkua Kleophaan viimeiseen tyytymättömyyteen. Hänelle kirkastui toisiakin ihmiskasvoja, joissa tärkeänä, joskus olennaisimpana piirteenä oli hyvyys, kunniallisuus... Eräs talokas oli taannut Kleophaalle koululainen pienistä varoistaan, jotka olivat kootut kovalla työllä... Toinen oli ruokkinut Kleophasta pöydässään, lepuuttanut vuoteessaan... Kolmannen kekkereissä hän oli ollut ikäänkuin kunniavieras, koska oli juuri silloin valmistunut 'vorsmestariksi'. Koulussakin hän oli vapaaoppilaana... Sai aivan kuin armosta sivistystä... Päässyt kotiopettajaksi perheeseen, jonka rouva oli hänelle yhtä hyvä kuin omille pojilleen... Jne. Kaikkiaan: jokin vaarallinen iloinen ääni kuiski hänen korvaansa tuhansia pikku todisteita ihmisten ystävyydestä hänelle itselleen. Ystävyyttä melkein kaikkialta, koko elämän varrelta. Hän näki niin monet lempeät kasvot, niin monet rehelliset, lempeät silmät. Kaikissa piireissä niitä oli. – 'Kuinka olisi voinut ajatella heistä pahasti?' – Hänen tukkansa nousi pystyyn: 'Kuinka olisin uskaltanut!' – 'Kuinka – hennonut', jatkoi hän kyyneleisin silmin. – Kymmenet, ei, sadat kerrat hän näin huudahteli itsekseen.

"Ja Kleophas häpesi! Häpesi kaikkea, mitä hän viimeisenä elinvuotenaan oli ajatellut, paitsi lukemattomista, joissa hän ei nähnyt mitään vikaa, myöskin muista: näidenkin ansioita hän nyt alkoi etsiä. Lyhyesti: jokin Leon Berger, jonka aivot olivat niin yksinkertaiset, että se lienee saanut hänet tekemään kansansa yhteishyvälle jotakin haittaa, oli kuitenkin ollut ainakin kunnollinen virkamies, jne.; jokin Kokko oli älykkäästi järjestänyt rahan liikkumaan yhteiseksi hyväksi; jokin Örnell, jonka ammattiansioita kukaan ei voinut kieltää, ja jokin Mikael Reineck edistäneet taiteen valtaa; jokin Oinola ainakin tehnyt työtä, jne.; erään täytyi tungetella ison perheensä vuoksi, jne. 'Intohimotta ihmiskyky ei ole vielä mitään suurta suorittanut.' – Mutta nämä kaikki, joita Kleophas oli nähnyt, olivat jokainen omalla tavallaan yhteiskunnallisia henkilöitä. Heitä kiitettiin tietenkin heidän ansioittensa, ei heidän erehdystensä tähden, – kokonaisuudelle erehdykset merkitsivät vähän, mutta ansiot paljon; jne. – Lyhyesti: sinä ymmärrät nämä psykologiset viittailuni. Minä olisin tietysti väittänyt näihin Kleophaan päätelmiin, jos se olisi ollut aikeilleni edullista: 'Jaha, nyt poikani siis alkaa ymmärtää, kuten usein lurjusmaisuuden suosimista nimitetään; alkaa kaivaa esille uhriensa ansioita, – niinkuin patti hevosen jalassa paranisi siitä, että kehutaan hevosen harjaa, hyvää ruokahalua jne.!' – Mutta moinen huomauttelu olisi ollut minulle vahingollista, joten sallin Kleophaan jatkaa tätä ymmärtämistä, – itsensä moittimiseksi. Hän itse? Hän oli ainoastaan metsäherra. Ja vielä pahemmin: vain olento, joka ei ainakaan ollut tehnyt mitään varsinaisesti julkista, yhteiskunnallista. Eikä tehnyt edes mitään lähimmäistensä hyväksi. Hänen oli helppo moittia muita, hänen, passiivisen pikku olion. Ja mallikelpoisenko olion? – Oi, kuulehan nyt, Herra: yht'äkkiä muisto johdattaa Kleophaan mieleen sen – parisilaisen yön, jolloin hän oli häpeällisesti juonut itsensä kapteeniksi: 'Herra Jumala, koko Parisin nähden!' Ja antautunut m:lle Punaiselle, suohon, rahkaan, rämeeseen! Nämä kaksi seikkaa, pikku pöhnä koko Parisin nähden ja ranskan puhuminen (mon Dieu, sanon tähän) ynnä m:lle Madeleine Punaise, riittivät armoniskuksi Kleophaalle. Muut hänen vikansa olivat hänestä viattomampia, esim. sellaiset, että hän pienenä oli varastanut kerran sokeria äitinsä sokerirasiasta ja koulussa auttanut huonopäisiä tovereitaan koekirjoituksissa, vastoin selvää lakia! – Mutta varsinkin m:lle Punaise! 'Minä olen heittiö, minä olen saastainen hylkiö!' huudahti Kleophas eräänä yönä. 'Minä olen nähnyt ihmisistä vain yksityiskohtia, en heidän hyviä puoliaan, eräiden suuruutta, en sitä, mikä painaa vaakalaudan heidän edukseen! Minä olen nähnyt – pirullisesti... En ole huomannut kaikkea. – Ja niin olen tehnyt minä. Voi hyvä Jumala: minä, suurin sitta! Mistä johtuu minun tällainen suhtautumiseni lähimmäisiin, jotka ovat ainakin minua itseäni paremmat? Mistä tämä paatumus, joka on ikäänkuin home, joka syntyy seisovan veden pinnalle, toimettoman ihmisen sieluun. Tämä naava, joka alkaa kasvaa metsään, nopeasti turmellen, mädännyttäen. Tämä sammal, joka peittää varjossa kivet ja kannot, jopa maan kokonaisuudessaan?' – Ja Kleophas jatkoi ajatustaan: 'Jokin nousi syvältä omasta sielustani, vaikka luulin sen laskeutuneen itseeni korkealta; se oli noussut minun – omasta pahuudestani!' – Hän oli luullut, että se oli johtunut hänen ihanteellisuudestaan, – tuo home, naava, sammaltuminen, tuo sielun syöpä, moinen ajatuspiintymä. – Nyt se alkoi peittää hänet kokonaan! Se tukkesi, imi, kalvoi, pisteli, kidutti, se teki elämän tyhjäksi, autioksi, teki päivin ja teki öin, jotka olivat ennen olleet hänen ystäviään, nuo yöt, mutta joina hän sitten oli herännyt yhä vain samaan kiduttavaan ajatukseen ihmislapsien arvottomuudesta. Ja aamut alkoivat samanlaisina.

"Ei, tästä arvostelustaan Kleophas nyt tahtoi päästä, sillä hän itse oli muka paljon kehnompi, naurettavampi kuin kukaan muu. Hän: juonut itsensä kapteeniksi Parisissa, puhunut Parisissa ranskaa ja likistellyt m:lle Madeleinea!

"Nyt hän vihdoinkin oli tyytymätön itseensä, kuten olin tarkoittanut. Sepä vasta masentavaa! Tosin hän ensin koetti syyttää jotakin siitä, että hän oli muodostunut mielestään näin kieroksi. Tuota kirjaako, josta hän erikoisesti piti, nimittäin de Guevaraa? Vaiko Vihtori Johannes Sorsimoa, joka oli sen hänelle neuvonut? – Mutta Kleophas itsehän sitä oli kaivannut; Sorsimo oli vain saanut hänessä heräämään halun etenkin tähän kirjaan. Ei, Sorsimo oli tietämättään herättänyt hänessä jonkin vaiston, joka piili hänessä itsessään kuin ummehtunut pohjavesi suon alla, – rämeen, jossa mikään terve puu ei voinut kasvaa. 'Mikä suon-alainen syvänne sielussani on? Kuin synkkä lampi... Olen perinnöllisen pahan vallassa! Enkö koskaan pääse tästä irti!' purkausi hänen huuliltaan.

"'Itserakkaus saa sekä hyveemme että vikamme näyttämään meistä paljon suuremmilta kuin ne ovat.' Sinä, Herra, tiedät, mikä nero nämä sanat on lausunut. Mutta huomaa, että tällainen tuo sinun Kleophaasi, jonka ansioita epäilin, lopultakin oli.

"Juuri itserakkaus saattoi hänet syvimpään epätoivoon. Ei hän tehnyt tietenkään itsemurhaa. Tosin tällaisetkin asiat kiinnostivat Kleophastasi. Että esim. roomalaiset kuolivat herttaisessa kylpyammeessa avattuaan suonensa. Mutta moista ylimyksellistä olisi hänessä vastustanut jo pelkästään se totuus, että hän oli talonpojan, torpparin poika, – eikä rouva Hotilla sitä paitsi ollut kylpyhuonetta, jos Kleophas olisikin alentunut kiusaamaan rouva Hottia kuolemallaan. – Kullervo taas syöksyi miekkaansa: kovin rajua! Mutta vieläkin mahdottomampi hänelle olisi ollut toinen suomalainen rajuus: hänen mieleensä muistui se ukko, joka oli tavattu kuolleena töllissään kädessä puukko ja vatsassa parin desimetrin haava, se ukko, joka oli operoinut itse umpisuolensa, tehnyt tietämättään harakirin. Oh, Kleophas ei pitänyt itseään vähimmässäkään määrässä samuraina! – Entä yhäti rajumpi ja suomalaisempi tapa: pistää dynamiittipötky suuhunsa ja sytyttää se, hitaasti, perinpohjaisesti, odottaa sitten, miten ruutilangassa tuli lähenee nallia, ja varoittaa ohitsekulkevia: 'Hoi, hoi, ampu tulee!' sekunti, ja miehestä ei jää jäljelle ainakaan päätä. Todellakin jyrylähtö, josta ei puutu sisua, joka oikeastaan merkitsee pahansisuisuutta. – Toimitin kyllä, Kleophaan luonteesta rauhallisena, hänen silmiensä eteen seuraavankin sanomalehtiuutisen: 'Kaamea tapaus Kaukolassa. Vegetariaani räjähdyttänyt itsensä kuoliaaksi. – Viime lauantai-iltana tapahtui Kaukolan pitäjässä kaamea tapaus, jonka yksityiskohdista ilmoitetaan seuraavaa: Klo 19 lauantaina huomasivat eräät henkilöt Kirkonmaan kylässä maakuopassa asuneen ylioppilas Tuuliaisen asunnon olevan tulessa. Kun paikalle riennettiin, nähtiin maakuoppaan kaivetun asunnon sortuneen ja tulen suitsuavan raunioista. Selvisi, että ylioppilas Tuuliainen oli räjähdyttänyt itsensä, jolloin asunto oli palanut. Muutamia hänen ruumiinosiaan, kuten esim. päätä ja toista jalkaa ei löydetty mistään. – Tuuliainen oli ollut hyvin pidetty mies. Hän oli asunut maahan kaivamassaan kuopassa pitkän aikaa. Hänen omituisen asuinpaikkansa selittää se, että hän oli vegetarianismin innokas kannattaja, joten oli koettanut tätä aatetta toteuttaa omassa elämässään aivan tunnontarkasti. Hän oli erittäin innokas kirjallisuuden harrastaja, sillä hänen maakuopassaan oli ollut ainakin viiteentuhanteen niteeseen nouseva kirjasto, joka räjähdyksessä suureksi osaksi tuhoutui.'

"Tuo kirjastodetalji soveltui hiukan Kleophaaseen. Muuten hän koko uutiselle omalla tavallaan hymyili. Hänkö olisi muuttanut johonkin maakuoppaan, jonnekin synkkään ja rämeiseen kuusikkoon? – Ja koko traagillinen tapaus oli ainakin liian äänekästä: mitäpä hän, kovin vähäpätöinen olento, moisesta efektistä! – Summa summarum: Kleophas ei suinkaan aikonut itsemurhaa, ei edes hempeäluontoisen veronaalin muodossa. Sellaista traagillisuudennäkemystä ei hänellä ollut. Kun hän luki ja mietti tällaisia tapauksia, niin hän ajatteli: – 'Elämä on lyhyt; jaksanee tuon loppuun asti, kun on alunkin jaksanut. Elää minä aion, jos en muuten, niin – rangaistakseni itseäni.'

"Näin pitkälle olin siis päässyt, oi Herra. Kleophas oli mahdollisimman tyytymätön.

"Mutta silloin aavistin, mikä hänen seuraava kehitysasteensa olisi. Ja minä hermostuin! En todellakaan arvannut, että hän pystyisi tällaiseen kehitykseen. Minä olin syvästi loukkaantunut sinulle. Ärryin. Punottiinko minua vastaan salajuonia? Tiesin entisistä kokemuksista, että paholaisen valtaan joutuneet, tai annetut, useinkin pelastetaan. Paitsi riistetään pahanhengen kynsistä; – poikkeuksena vain jokin tosiespanjalainen Don Juan. Oliko taivas sittenkin Kleophaasta oikeassa? – Sappeni kiehui, – tuo sielukas sisäelin. Minä purin hammasta, henkistä, abstraktista hammasta. Minä syljeskelin oikealle ja vasemmalle tulta ja tulikiveä. Olin pamahtaa – tyhjiin! – Sillä ajattelin, että jos ihmislapsi huomaa itsensä syntipussiksi, vaikkapa niinkin naurettavasta syystä kuin että on Parisissa puhunut ranskaa ja likistänyt neitiä ynnä näpistänyt pienenä sokerin äitinsä sokeriastiasta, niin itselleen hän aina antaa anteeksi, ja sikäli vähitellen myöskin muille! – Niin kävikin. Alkoihan Kleophas aprikoida: – 'Jos minä toimisin, tekisin jotakin, yleensä eläisin, niin olisin varmasti yhtä puutteellinen kuin kaikkein heikoimmat', jne. Se oli hänelle väsyttävä ajatus. Mutta hän jatkoi: 'Onkohan minulla oikeuttakaan väsyä? Jos muka näen vikoja, niin eikö velvollisuuteni ole taistella niitä vastaan?' – Sitten tuli hänen tyhjentymättömistä aivoistaan vielä pahempaa: 'Velvollisuus raaputella kaikki halpa itsestäni pois, irtautua siitä niinkuin riisuisin yltäni likaiset vaatteet', jne. – No, piru soi, miksikö muka tästä hurjistuin ja menin sekaisin? Tästä olisi tietysti saattanut seurata, että sinun Kleophaasi, kun hänen taskustaan olisi luiskahtanut viimeinenkin lantti (monta lanttia ei siinä enää ollut) olisi mennyt taas virkaansa, pitäen sitä itselleen liiankin hyvänä, ja tehnyt koko ikänsä hiljaista metsätyötään, ehkä niin hiljaisena kuin mahdollista, riemuinnut erinomaisesti, milloin vain olisi nähnyt lähimmäisissään jotakin positiivista jne.

"Nyt minun siis täytyisi käyttää nopeasti hyväkseni tilaisuutta: nyt hän vielä ikäänkuin halusi irtautua 'olevaisuudenpyörästä', buddhalaiseen tapaan, – halua, jossa jo tuntui vivahde harmoniaa. Niin, nyt juuri minun täytyi toimia, ja vähän vilkkaasti!

"Mitäpä ollakaan: muistin onneksi, että sinä silloin, kun löimme tavallaan Kleophaasta keskenämme veikkaa, olit jättänyt ikäänkuin aukon kontrahtiimme, nimittäin sinä et ollut sanonut, niinkuin eräässä analogisessa tapauksessa: 'Ainoastaan älä häneen kättäs satuta.'

"Näin et sanonut. – Siis minulla oli oikeus satuttaa käteni häneen.

"Joulu oli lähellä. Krokelbyssäkin kauppojen ikkunat killuivat täynnä joulurihkamaa, lasipalloja, hopeanauhavyyhtiä, eri kansallisuuksien lippuja sovinnossa keskenään. Helsingissä satakertaisesti; siellä kannettiin joulukuusia, Pelastusarmeijan almupatoja riippui kadunkulmissa ikäänkuin uhrialttareina laupeudenjumalalle. – Muuten luminen joulu, 'maalaisjoulu': sellainen kuin Kleophas muisti joulun kotiseudultaan. Syksyn sateet ja marraskuun alaston, routaa kapiseva maa muuttunut kahlattavaksi hangeksi parissa vuorokaudessa, joina ilma ryöppysi täynnä valkeaa. – Mitä Kleophas lumesta ja joulusta? Milloin ajatus pujahtaa siihenkin, niin se siirtyy heti suurempiin asioihin. Hän elää melkeinpä kokonaan aikamäärienkin ulkopuolella: parempi olisi puhua vain koko edellisen ajan tapahtumista, jotka merkitsevät jotakin hänen kehityksessään.

"Eräänä päivänä rouva Hotti karhusi ystävällisesti, joskin selvästi, Kleophaalta seuraavan kuukauden vuokraa. Se asia oli Kleophaalta unohtunut. Hänellä ei ollut enää rahaa. Sitä vikaansa hän ei peitellytkään, vaan sanoi, että se kyllä järjestyisi, ajatellen, että tietenkin hänen nyt täytyisi hankkia itselleen jälleen toimi, – entinen oli kai luovutettu toiselle ja pystyvälle. Rouva rauhoittui; kysyi vain, milloin forsmestarilla oli tentti, jota varten hän oli koko vuoden niin kovasti lukenut; jatkoi punastuen, ettei vuokralla oikeastaan niin kiirettäkään, jopa pyysi Kleophasta jouluaatoksi luokseenkin. – Niin, tuon rouvan ankaruus, joka saattoi eräissä hänen etujaan koskevissa kysymyksissä paisua hiukan arveluttavaksi, johtui ilmeisesti hänen ahtaasta älystään, eli siis hänen – elämänvoimastaan, samasta kuin se hänen hyvyytensä, että hän niin intohimoisesti rakasti sukuaan... Eikö siis hyväsydämisyys ollutkaan hyvän älyn tulos?

"No niin: Kleophaalle tuo pieni raha-asia ei merkinnyt mitään. Ainoastaan ikäänkuin jotakin aavistellen hän niillä tunneilla ajatteli, että jos hänelle jotakin sattuisi (sillä kaikille voi aina sattua mitä hyvänsä), niin jäisihän häneltä rouva Hotille ainakin kohtalainen varasto kirjoja. – Sitten Kleophas lähti ulkosalle. Ei mennyt Helsinkiin: Kleophas oli niin nöyryytetty (oman 'hurskautensa' nöyryyttämä), että hänen oli viime aikoina ollut kovin vaikea näyttäytyä niiden 'piirien' keskellä, joita hän oli mielessään solvannut. Häpeissään hän etsi yksinäisyyttä, kaupungissa hän kävi ainoastaan syömässä kaurapuuronsa leivän kanssa. – Mutta väsynyt hän oli! Kaipasi pois... kaikesta. Irtaantua kaikesta niinkuin lasten ilmapallo, jota pienokainen pitelee rihmasta hennossa kädessään: sekunnin hellitys, ja pallo karkaa, pikku omistajan silmät tulevat kummastuksesta pyöreiksi, – se karkaa, ja leijuu yhä korkeammalle, etenee, pienentyy, katoaa; ja tyhjenee jossakin, meren tai metsän kohdalla, haihtuu olemattomiin: kaunista! Minusta, kieltäjästä, se on kaikkein kauneinta, oi Luojani! Olla kuin saippuakupla, jota lapsukainen puhaltaa! Se väreilee, se kuvastaa koko ympäristön, ikkunaruudut, esineet, ihmiset hurmaavan kauniisti. Sitten se hiljaa ripsahtaa, menee rikki; pikku ravistus irroittaa sen pillistä, ja se leijuu sekunnin, pari, katoaa olemattomiin...

"Kleophas käveli metsässä, tuiskussa. Kylmät lumihiutaleet viilsivät poskia, pohjatuuli puhalsi läpi vaatteiden, niin, läpi otsaluun. – Hän, joka oli hiukan heikentynyt, tunsi itsensä omituisen keveäksi, vaikka väsyi paisuvissa kinoksissa kahlatessaan.

"Tien vieressä oli lautakoju, jossa vielä viime talvena oli asunut nuori työläispari lukuisine lapsineen. Mies, yleensä raitis, oli saanut ryyppysen kylässä, herra Kaltin erinomaisen hienoa metyyliä. Hän oli kävellyt rautatierataa kotiinsa, tuohon lautakojuun, jonka piti aikoinaan muuttua huvilaksi; juna oli ajanut hänen ylitseen, ja – perhe hajalle, pitkin maailmaa, kaikki unelmat tuuleen! – Joku käytti nyt kojua heinälatona, – Kleophas pujahti sinne sisään, sillä lunta tuli kuin turkin hihasta. Hän näki kyllä hangessa syviä ihmisjalan jälkiä, jotka johtivat kojuun tai sieltä pois: niistä ei erottanut enää muuta kuin kuopat. – Siellä hän karisteli vaatteistaan lunta, heittäytyi kuivalle heinäkasalle, joka tuoksui vähän niinkuin luoko siellä kotilammen rantaniityllä.

"Silloin kahahti toinenkin heinäkasa takanurkassa, ja kasasta nousi ihmisen pää, vartalo, koko mies. Ystävällinen, iloisennäköinen mies, ohuissa kesävaatteissa, kaula paljaana. Hän tervehti, tuli käsi ojolla Kleophaan luo, huudahti:

"'Mittee ihmettä? No jo nyt on kumma, kun tapasin siut?'

"He antoivat kättä, ja Kleophas, joka oli tullut suopeaksi kaikille ihmisille, vastasi:

"'Entä minä sinut', – tosin hän ei tätä miestä laisinkaan tuntenut. – 'Mitä sitten sinulle kuuluu? Kuka olitkaan?'

"'Kukako mie? Niin, et tainne ennee minnuu tunteekaan? Mie... miehän se oon se Tiitinen, Mikki Tiitinen. – Niin, ja hyvä veli, kuulehan nyt: kun mie en oo vielä tänä päivänä syönnäkään! Oon kävellynnä toista yötä. Ei ole asuntoa, mie oon työttömänä. Löysin tämän kestikievarin... Kun antaisit minulle viitisenkin markkaa...'

"Kleophas tunnusteli taskujaan, ajatellen, että sellaistahan se on: työttömiä kierteli kaikkialla, enimmät todellisessa hädässä, kerjäten ja kärsien solvauksia siitä, etteivät saaneet työtä. Hän alkoi jutella tästä osaaottavasti. Ajatuksissaan hän otti taskustaan kaksi markkaa: enempää ei ollut.

"'Vitonen', kuului Tiitisen suusta.

"'Kyllä', virkkoi Kleophas häpeissään, 'mutta minulla ei ole...'

"'Jaha', sanoi Mikki Tiitinen kuivasti. 'Vai niin. Ei muka ole!'

"Kleophas näki jotakin kiiltävää Mikin oikeassa kourassa. – 'Tärkkikravelit kaulassa', jatkoi Mikki, ja hänen leukansa vapisi niin, että hampaat kalisivat. 'Siinä sinulle!'

"Nyrkkirauta löi Kleophasta korvanjuureen, toisen, kolmannenkin kerran.

"Sanotaan, että paleltunutta pistelee niinkuin polttaisi, kun hän selviää. – Mutta tästä minun on yhtä turha jutella kuin siitäkin, että jos Kleophas jonkin ajan päästä löydetään, niin hän on sininen ja rakoissa, jopa ehkä mustakin. Pääasia minulle on, oi Herra, että hän ei ennättänyt päästä tyytyväisyyteen, siihen, jota väittäisin eräiden nykyaikaisten ihmisten ainoaksi autuudeksi. Joten minä olen nyt voittaja!"