[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7qQdvY74vNEvvyL2Cn1tDwJHnLm0NPUGcW2Ytn8E5_I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1540,"Henkien taistelu","Lehtonen, Joel",1881,1934,"1540-lehtonen-joel-henkien-taistelu","1540__Lehtonen_Joel__Henkien_taistelu","Kertomus tunnetuista kansalaisistamme","romaani",[],[],"fi",1933,null,118893,786565,true,[],[],[],"Satiirinen romaani tarkastelee 1930-luvun alun suomalaista yhteiskuntaa, kieltolakia ja poliittisia liikkeitä. Viaton maalaispoika Kleophas Leanteri päätyy paholaismaisen hahmon seuraksi ja näkee matkallaan Pariisista Suomeen arvostettujen kansalaisten kätketyn turmeltuneisuuden.","Joel Lehtosen 'Henkien taistelu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1540.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HENKIEN TAISTELU\n\nKertomus tunnetuista kansalaisistamme\n\n\nKirj.\n\nJOEL LEHTONEN\n\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen osa\n\n Kleophas Leanteri Petrinpoika onkii ja on hyvä ja hurskas\n Viksari eli \"piru pullossa\" lähtee pienelle audienssille\n Mikä tauti Kleophas Leanteria vaivasi ja kuinka hän antoi itsensä\n    viimein maailmassa liikkua\n Kleophas Leanteri yhtyy Parisissa tietysti -- suomalaisiin\n Pöytään tulee tietysti lisää suomalaisia\n \"Madeleine\"\n Kleophas Leanteri tekee häpeissään hyvin vakavan, hyvin itsepäisen\n    päätöksen\n Kaljatehtailija parjaa, mutta ei enempää kuin me muut\n Pukinsorkka potkaisee hiukan, tosin pieni, mutta kyllin voimakas\n    horjuttamaan syrjässä elänyttä Kleophasta\n Kaljatehtailija perehdyttää edelleen Kleophasta yleistopografiaansa\n Kleophas Leanteri ajetaan Suomeen\n Dekadenssia\n Kylä\n Rouva Hotti\n Herra Kaltti\n Mulliainen maalta\n Mulliaisen rahat\n Tri \"Silakka\"\n Sorsimo luovuttaa kohteliaasti paikkansa raitiovaunussa\n    eräälle rouvalle\n Omistusoikeuden pyhyys ja -- väljyys\n Eräät \"Trimalchion pidot\"\n Miten ylemmät vaikuttavat alempiin -- Kleophaan aselepo: jouluaatto\n Rouva Hotin sukupäivälliset\n Kipri Iilin uudenvuoden-hilut\n Sutelinin perhe\n Kleophas Leanteri edistyy Kampiin\n Sonninkylän talonpojat\n Kleophas Leanterille ilmestyy uusi opas, joka ei ole medio, vaan\n    siinä suhteessa viaton mies\n Miten Tommola aikoo hankkia Punkaharjun\n Miten ihmeellistä: Kleophas Leanteri -- hylkää kotiseutunsa\n\nToinen osa\n\n Kleophas ponnistelee sekasortoista ajanhenkeä vastaan: hän nuhtelee\n    kaljatehtailijaa Tommolasta\n Asessori Leon Berger\n Vakuutusvirkailija Lahokas ja hänen perheensä\n Varatuomari Kokko ja \"pitkätukkainen\"\n Mikael Reineck\n Mestari Antti Oinola\n Arkkitehti Alvar Armas Örnell\n Mistä Sorsimon nimitys \"Viksari eli piru pullossa\" johtui; luku,\n    jossa koetetaan perusteellisesti, kansainvälisillä tarinoilla,\n    todistaa, että kirjat saattavat olla eräille \"vakaville\"\n    sieluille vaarallisemmat kuin kevytmielinen elämä\n Tri Kaskas\n Vaatimattomuus l. arkkitehti Maimanen\n Tuomari Tommola aikoo ruveta yhteiskunnalliseksi henkilöksi, niinkuin\n    eräät muutkin tässä luvussa vilahtelevat tuttavamme ovat\n Ylellisyys l. johtaja Tuhkuri\n Alku edelliseen lukuun l. Tuhkurien pöytä\n Säästävyys l. Harpagon\n Rouva Egretti l. älyllisyys\n Sorsimo koettaa saada Kleophasta menemään takaisin virkaansa\n Kirjailija Hörhölä l. \"iloisen ja hyvän tulee ihmisen olla\"\n V:n 1930 kesä merkkitapauksineen -- Kleophas Leanteri ei näe\n    metsää puilta\n Kaljatehtailija jättää Kleophas Leanterin yksin\n Joskin Kleophas on vapautunut pääviettelijästään, niin ei se\n    salaperäinen, jonka tiedämme, silti päästä häntä kynsistään\n Luku, jolla on ainakin sama ansio kuin kalleimmilla totuuksilla:\n    se on lyhyt\n Tarmo Hyyppönen jahtaa vallankaappaajia, ja saa potkun, joka ei\n    ole yhtä onnellinen kuin se, joka katkaisi Tommolan säären.\n Rubriikin pituuskin ennustaa _pitkää_, mutta hyvää tarkoittavaa lukua\n    henkilöistä, jotka _tarkoittavat_ hyvää\n Kaksi viisasta, tai: ei kahta kolmannetta\n Sudet\n Maailmankirjallisuuden tunnustamaa mielettömyyttä. -- Vanhuuden aave\n Haudat\n Se, jonka tiedämme, iskee Kleophasta -- ahveniin\n Epilogi taivaassa\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen osa\n\n\n\n\nKleophas Leanteri Petrinpoika onkii ja on hyvä ja hurskas\n\n\nKleophas Leanteri Petrinpoika Sampila, jonka sukunimi oli aikoinaan\nollut Nölliäinen, mutta muuttunut hänen kohdaltaan tavalla, josta\nmyöhemmin kertonen, kun taasen muu suku jäi edelleen Nölliäisiksi,\nsyntyi mökinpoikana. Tuosta mökistä tuli sitten torpparivapautuksen\naikana talo.\n\nPieni talo aivan syrjällä maailmasta. Tumma talo painanteessa, jonka\ntoinen rinne loi illoin varjonsa pihalle, ja rinteen alla lampi, joka\noli aina tyyni, musta, pohjattoman syvä... Lempeä ja alakuloinen\nlampi, Kleophas Leanterin mieluisin olinpaikka lapsena ja myöhään\naikuisenakin, sillä hän oli ahkera onkimies.\n\nSe talo oli kaukana Itä-Suomessa, niin, jossakin Savossa. Saattanen\nmainita, vaikk'eivät sukuhistoriat tässä tarinassa oikeastaan kuulu\nasiaan, että Kleophas, kahdesta veljeksestä vanhempi, oli sattunut\nystävällisten ihmisten rohkaisuista ja avullakin pääsemään korkeamman\nopin teille, koska hän osoittautui terävämuistiseksi. Vanhemmat,\netenkin äiti, toivoivat hänestä tietenkin pappia, sillä se oli\nheille ei ainoastaan läheisintä, vaan melkeinpä kaikki, mitä he\nherranarvosta tiesivät. Mutta kun hän sitten ylioppilaana päättikin\nkääntyä toisille urille, olivat he valmiit ottamaan vastaan mitä vain\nherrapoika korkeassa arvossaan heille esitteli; joka tapauksessa\npoika oli suuri ylennyt talonpoikaisesta, jopa mökkiläisasemasta.\n\nHän oli siis terävämuistinen tai hyvälahjainen: oikeastaan kaksi\nasiaa, jotka yleisesti sekoitetaan toisiinsa. Lyseossa hän oli\nenimmäkseen luokkansa ensimmäinen, -- pari kertaa vain sattui\nsellainen ihme, että hän, hyväpäisyyttään häpeillen ja säälien\nlähintä toveriaan, joka kunnianhimoisesti pyrki hänen paikalleen,\njättäytyi kokeissa huonoille tuloksille. Kas, tämä oireilee johonkin,\njoka ei ole lupaavaa: luopua eduistaan! -- Muuten hän lienee ollut\ntasalahjainen, kaikissa aineissa pystyvä, joten ei tietänyt, mitä\noikeastaan harrastaa. Hänen ulkonaiseen koulunkäyntiinsä nähden\nsopinee ohimennen mainita, ettei hän alussa esim. kantanut kirjojaan\nkoulusta kotiin: ei hän menetellyt tällä tavoin ylpeydestä, vaan\nsiksi, että hän oppi kaiken parilla silmäyksellä. Mutta kun muudan\ntoveri viittasi tähän omituisuuteen, alkoi hän kohta kanneskella\nkirjojaan koulusta kotiin -- turhan vuoksi! -- No niin, koulussa ei\nhänellä yleensä ollut mitään muuta vaivaa kuin pienoinen mökinpojan\nköyhyys, josta hän siitäkin selvisi varsinaista puutetta kärsimättä,\nsillä hän oli haluttu perheisiin kotiopettajaksi. Hän oli siis\nkunnioitettu, ja rakastettukin, kun oli nöyrä ja tasaisen lempeä,\njopa noissa perheissä kaikkein ilkeimmillekin pojille, jotka tekivät\nhänelle monenmoista kiusaa, mm. \"ampuivat takaluukusta\" hänelle, kun\nhän velvollisuutensa mukaan koetti saada tietoja, joista latina ehkä\nvisaisinta, heidän koviin kalloihinsa.\n\nNiin, rakastettu siellä vanhemman naisväen puolelta. Tyttölapset\nsen sijaan eivät häneen katsoneetkaan, sen hän tiesi hyvin, tiesi\njo aikaisin, yhtä hyvin kuin omat kummallisen rumat kasvonsa. Ne\nkasvot olivat keltaiset harmaat ja ikäänkuin venähtäneet. Harmaat\nkuin livekala. Nenä alas suulle valunut, mutta ylhäinen: kyömyinen\n-- roomalaisnenä! Suu oli yleensä merkillisessä kaaressa ylöspäin:\nse näytti hymyilevän silloinkin kuin hän oli erikoisen vakavalla\ntuulella; ja milloinka hän ei olisi ollut vakava? Ihmeellistä hymyä!\nToinen silmä sulkeutui litteäksi rakoseksi, kun hän mietiskeli.\nSitä paitsi hän oli romuluinen, ja synnynnäiseltä ruumiilliselta\nolemukseltaan laiha. Niinpä hän ei pyrkinytkään millään tavoin\ntyttöjen suosioon: siinäkin suhteessa hän siis oli kovin nöyrä, --\nainakin pintapuolisesti katsoen: eihän ihmisen ulkonainen käytös\nilmaise ihan aina hänen salattua luonnettaan. Sellaista se oli. Hänen\ntäytyi niin ollen käyttää runsas liika-aikansa, sillä urheiluunkaan\nhän ei ollut innostunut, -- merkillistä ja vaarallista kyllä, mikä\nei suinkaan estänyt urheilevia tovereita hänestä pitämästä, koska\nhän oli varsin avulias heille, jopa kuiskasikin joskus tunnilla\ntuollaisille kovapäisille, vaikkapa sitten syyllisyyttään katkerasti\nhuokaillen; -- niin, hänen täytyi käyttää liika-aikansa johonkin,\nja kaupungissa hän käytti sen enimmäkseen lukusalissa istumiseen ja\nlainakirjaston aarteitten tutkimiseen. Kesäksikin hän kuljetti noita\nlainakirjoja kotiin, jopa osti kirjoja sikäli kuin hennoi isältään\nrahaa tiukata tai hänellä oli itsellään kotiopetuksesta saatuja\npennosia. Varsinkin hänellä oli taipumus filosofiaan vivahtaviin\nteoksiin, tai paremminkin eräänlaiseen filosofien kunnioitukseen,\nsitä vakavampaan, kuta mutkallisempia pulmia ja hämärämpiä\nkysymyksiä filosofit koettivat keriä esille sotkuisista vyyhdistään\njonkinlaiseksi järjestelmäksi. Näin keskiluokilla. Ylemmillä hän\nalkoi lukea varsinaista filosofiaa. \"Kuule sinä, Fichte, Schelling,\nSpencer, täyskanttinen Kant\", sanoivat toverit, \"mitenkä se olikaan:\nmikä on se, joka ei ole ollut järjessä, jos ei ollut jossakin\naistissa, paitsi järki?\" Mutta hän ei tästä pilailusta pahastunut:\nhän rakasti ihmisiä, mutta kunnioitti kuitenkin ajattelua, --\neikä tämä ole vähän. Niin, hän kunnioitti sitä niin paljon, että\nkummasteli suuresti sellaisia lauseita kuin Spencerin seuraavat:\n\"Viimeiset kysymykset ovat selvittämättömiä\" ja \"metafysiikka on\nmahdottomuus\".\n\nKaikesta edellisestä aavistatte toki, että hänen sielunsa uinui\nkoulupoikana, ja vielä kauan sen jälkeenkin, voimme lisätä. Se oli\nkuin tuo hänen kotilampensa, jonka rannalla hän saattoi seisoskella\ntuntikaudet ongella, -- kuin lampi, johon auringon säteinä pääsi\nmuutamina hetkinä ainoastaan kunnioitus kaikkea henkistä kohtaan;\nmuulloin lampi lepäsi varjossa. (Mitä pakinani tällä tarkoittaa,\nselviää kyllä ei-mietiskelijöillekin!) -- Hän oli hyvä, hän oli\n\"vakava ja hurskas ja vältti kaikkea pahaa\". Hän oli nöyrä. Niin\nnöyrä, että kun tuli ylioppilaaksi, ei hänen päähänsä pälkähtänyt\nesim. aikoa lääkäriksi, vaikka olisi siihenkin luottoa saanut, sillä\nse ajatuskin olisi hänestä ollut liian korkealle kiipeilevää. Hänelle\nriitti forstmestari; ja kun hän, kunnon poika ja viisas poika,\ntäten suunnitteli, riitti se herruus isällekin ja riitti myöskin\näidin sydämelle. Ainoastaan veli moitti hänen saamattomuuttaan:\nruveta jonkinlaiseksi metsävahdiksi. Miksi ei paremmaksi, kerrassaan\ntohtoriksi. Leanteri vastasi, ensin kierreltyään ja kaarreltuaan,\nhämmästyneenä siitä, että hänestä näin suuria uskottiin, lopulta,\nettä hän -- tuskin jaksaisi nähdä sairaiden tuskia. \"No, sitten\nopettajaksi!\" Ei, hän tunsi jonkinlaista suurta edesvastuuta,\nkoska oli kokeillut sillä alalla koulupoikana. \"Liikemieheksi?\" --\nKykenisikö hän -- edes erottamaan, mikä oli oikeastaan hänen ja\nlähimmäisen omaisuuden raja? Veli nauroi: \"No, rovastiksi, niinkuin\noli alun pitäen aikomus.\" -- Oh, Kleophas Leanteri huokasi, sanoi\npitävänsä itseänsä siihen liian puutteellisena: \"Kuinka voisi sokea\ntaluttaa toista...\"\n\nTämä paljastaneekin jotakin hänen luonteestaan, joka oli ulkonaisessa\nelämässä ilmennyt kylläkin moitteettomana.\n\n\n\n\nViksari eli \"piru pullossa\" lähtee pienelle audienssille\n\n\nKun Kleophas Leanteri oli palvellut kymmenisen vuotta erään\ntehdasyhtiön forstmestarina eli metsänhoitajana, niin tapahtui eräänä\npäivänä, että \"kun Jumalan lapset tulivat ja astuivat Herran eteen\",\npujahti myöskin Viksari eli \"piru pullossa\" sinne viimeisenä häntänä,\n-- viimeisenä, sillä hän oli vaatimaton poika hänkin, mutta melkoisen\nvikkelä.\n\nMinkä näköinen? Nykyään, jolloin usko taivaaseen, jopa kadotukseen,\nsiis kristinopin perustuksiin, hyvitykseen tai rangaistukseen,\non käsittämättömällä tavalla siinä määrin hävinnyt, että tuskin\nmaalaispappikaan uskaltaa aivan häpeilemättä saarnata niistä\nentiseen aineelliseen tapaan edes kaikkein syrjäisimpien seutujen\nasukkaille, nykyään olisi kai mauttomuus kuvata sivistyneille\npaholaista kiemurahäntäiseksi ja sarvekkaaksi, yleensä siten\nkuin keskiajalla, epäsikiöksi, joka saattoi olla kokoonpantu\nlinnunkynsistä ja naudansorkista, höyhenistä, suomuksista ja\nkarvoista, naamassa pöllönnokka ja ehkä särjensilmät, joista\nviimeksimainituista onnistuneimmat lienevät erään hollantilaisen\nmaalaamat, jotka turisti saattaa nähdä Louvressa. Ei suinkaan:\nViksarilla ei ollut suu vatsan kohdalla, ei korvat takapuolessa,\njoka \"sittuu puteliin\", kuten Romain Rolland kuvaa, eikä muita\ntällaisia kauhistuksia. -- Kauan on siitäkin kuin pahahenki kuvattiin\njuhlallisessa Lucifer- tai Prometheus-hahmossa... Ja ehkäpä kerran\ntulee aika, jolloin pahetta ei käsitetä minkäänlaisena rumuutena,\nhyvän ja kauniin vastakohtana, -- optimistinen haave kylläkin...\nMutta nykyisin lienee vielä sittenkin parasta, ja näiden pakinain\nkirjoittajasta hauskinta, selvennellä henkisten asiain vertauskuvat\n_jonkinlaiseen_ aineelliseen muotoon, kuten esim. tapahtuu silloin\nkuin spiritistit, teosofien sukulaiset, vangitsevat valokuvauslevylle\nvainajien astraaliruumiita: kas, varsin tavallisilta ihmisiltähän nuo\nylemmän tason ilmestykset silloin näyttävät, ainoastaan ikäänkuin\nuimalakanoihin kietoutuneilta ihmisiltä! Mutta tämä paholainen, hän\noli paitsi vaatimaton myöskin sellainen, ettei silti halua esiintyä\nrajattoman naurettavana, ei edes uudessa, nykyaikaisessa muodossa.\nHän tuli siis taivaaseen varsin tavallisena, hyvin porvarillisena\nihmisenä. Hänellä oli pyöreä pää, jossa ei näkynyt sarvia, ei edes\nnuoren mullikan sarvenalkuja, vaan sen sijaan takaraivossa ns.\näkänystyrä melkoisen kehittyneenä: lienevätkö molemmat sarvet,\njotka saattoivat olla hänellä muinoin, ehkä miljoonia vuosia\nsitten, siirtyneet sinne pikkuaivojen kohdalle ja kasvaneet, yhteen\nsulautuen, tuoksi etenkin maalaisilla ilmeneväksi \"patiksi\". Hänen\nnenänsä oli kyllä hiukan pysty, ikäänkuin kärsämäinen. Häntää ei\ntietystikään ollut, ei, pois se meistä, ei yölepakon siipiä, ei\nkavioita, ei sorkkia, vaikka hän hiukan ontuikin; eikä minkään\nvaltakunnan pitkiä kynsiä, ei uimaräpylöitä. Jalassa hänellä oli\nmuuten housut, vähän liian lyhyet ja huolimattomasti rutistuneet\nhousut, ynnä matalat, keltaiset nauhakengät. Muina pukimina, koska\nkerran taivaassa ei sopine esiintyä alasti, paita, kaulukset, kaikki\ntavallisen miehen tamineet. Päässä lerkalleen kulunut huopahattu.\n\nMutta Herra sanoi hänelle:\n\n_\"Kusta sinä tulet?\"_\n\nViksari vastasi ja sanoi:\n\n\"_Minä olen käynyt ja vaeltanut ympäri maan._ Oh, nytpä alamme\ntässä puhua vanhan Jobin kirjan vanhentunutta kieltä, joka\ntosin tekee sisällön juhlalliseksi, mutta, ikävä kyllä, myöskin\nhullunkuriseksi ja epäselväksi. Paatoksen täytyy olla muodoltaan\n_hyvin_ yksinkertaista, välitöntä vaikuttaakseen -- minuun; muuten\nse herättää minussa naurua, vieläpä kiusaantumisen tunteen.\nPuhukaamme siis koruttomasti, sillä tavalla kuin pateettisimmatkin\nihmiset puhuvat kuivista arkiasioista! -- _Mistäkö_ tulen? Jumalani,\nmiksi sitä kysyt? _Sinä_ tiedät sen ainakin yhtä hyvin kuin minä.\nTiedät, että mentaaliolemukseni asunto nykyään on puteli. Ahdas,\nkova puteli, suuresti samanlainen kuin se, johon Le Sage aikoinaan\nkuvitteli vangituksi ontuvan paholaisensa, joka, kuten tiedät,\non muuten plagiaatti tai kohtuullisemmin arvostellen imitaatio\nespanjalaisen Velez de Guevaran _Nilkusta paholaisesta_, ja se taas\nsommiteltu samanaiheisista kansansaduista, jotka olivat aikoinaan\nniin suosittuja, että tunnettiin kaikkialla, arabialaiskulttuurin\nalueilta perimmäiseen pohjolaan asti. -- Putelissa siis asuu\nmentaaliolemukseni, ja Parisin kaupungissa. Mutta kuinka niin\nollen pääsin tähän eteesi? Sitä en ymmärrä itsekään. Sellainen\nosittainen vankeudesta vapautumiseni jää tietenkin jumalalliseksi\nmysteeriksi, lisäpisarana esim. siihen ihmeeseen, että loit\npaholaiset, langenneet enkelit, ja siis maailman pahuuden, voidaksesi\nsitten pelastaa maailman pahasta. -- Edessäsi nyt vain olen, ja\nsamalla kuitenkin pullossa Parisissa, vankilassa, johon seurakseni\non toki annettu sanoisinko ainoa iloni, cocktail nimeltä _Kill me\nquick_, josta seurasta olen sinulle kiitollinen. -- Kuinka jouduin\npulloon, miksi minut niin ahtaalle kiristettiin ja sekoitettiin tuon\njuoman nesteisiin: minäkö sen ymmärtäisin, minä, verraten nuori,\nviisimiljoonaa vuotta, ja luonnostani tyhmä! Niin, olen tosiaan\nrelatiivisesti nuori, melkein kuin juuri jossakin kallionkolossa\nmunasta puhjennut paholainen. Viisimiljoonaa vuotta: vain muutamia\nsurullisen lyhyitä ikuisuuden ajastaikoja! -- Mutta se on ainakin\nvarmaa, ettei minua tällä kertaa pulloon manannut mikään taikuri,\nkuten äsken mainitsemissani romaaneissa, vaan luultavasti --\nsinä itse! Suunnilleen samoin kuin aikoinasi kahlitsit myöskin\nLeviathanin, tuon Vanhan Madon eli Antikristuksen, päästääksesi ne\neli hänet sopivassa tilaisuudessa valloilleen. Mutta paitsi tuosta\nilosta, että saan olla putelissani _juovuttavan_ nesteen seassa,\nkiitän sinua myöskin siitä, että minun, kuten nytkin tapahtuu, on\nlupa silloin tällöin päästää mentaaliolentoni pullosta ja lähteä\ntehtäviäni hoitamaan, nimittäin ensin tulla tykösi audienssille,\nesittämään anomuksiani ja saamaan valtakirjaa työhöni.\"\n\nEn sano, että Kaikkivaltias hymyili, sillä tahdon tosiaan pitää hänet\nnäkymättömänä, niinkuin kunnioitukseni kaikkein vakavinta kohtaan\nvaatii. Mutta Viksari voi jatkaa esiintymistään kenkineen, hattuineen\npäivineen, ja puhua kuin ihminen:\n\n\"Mikäkö on anomukseni? Se entinen, ainainen, mitäpä muuta: saada\njohdattaa ihmisiä -- kadotukseen. Tehdä heille pahaa. Kiusata heitä,\nvietellä heitä. Minun sisälläni palaa voittamaton kapina, unta\nsallimaton halu levittää edes rahtunen levottomuutta (herätellä\nihmisparkoja) -- siis tehdä heille ilkeyttä. Sinä sen tiedät, ja sinä\ntiedät siihen syyn, sinä, näkymätön, joka olet minutkin luonut. --\nSiis tulen nyt pyytämään, että päästäisit minut pullontulpan alta\n_maailmassakin_ riehumaan (tännehän olen jo päässyt, mutta vain\nastraaliolemuksena); anteeksi: en aikonut sanoa riehumaan, vaan\nainoastaan pikkuisen potkahtelemaan, pienuuteni mukaan. Enhän ole\nmikään valtava Mephistopheles, joka koetti tuhota kaikkeuskatseisen\nFaustin, en se raaka henki, joka himoitsi hänet kirjaimellisesti\npaistikseen, kuten Berlioz säveltää, en se infernaali hirviö,\njosta espanjalainen kansantaru Don Juanista kertoo. Olen vain\npulloon suljettu pikku vintiö. Enkä oikeastaan tiedä, onko tuo Le\nSagen ontuva sittenkään minulle sukua, -- orpanaksi häntä olen\najatellut; -- henkinen isä hän kyllä lienee. Jokin sukulainen voi\nolla myöskin Anatole France, siis ihminen: mutta, kuten sanoin,\nnykyaikaan paholaisten täytyykin esiintyä aivan ihmisinä, muuten\nvieteltävät eivät uskoisi heihin. Ja tässä epätietoisuudessani,\njossa kieltäydyn omistamasta edes sukulaisia, myöntäen, että\naikoinaan saattoi olla minulle sukua, -- tosin niin kaukaista, että\nen enää asianomaista tarkoin muista, -- myöskin se pähkinän sisään\njoutunut piru, jota seppä koetti moukarillaan paukauttaa rikki,\nmutta sai harmilliset sirpaleet silmilleen, sama, jonka toinen\nseppä narrasi pyssynpiippuun ja ampui hänet 'tuusannuuskaksi',\nkuten se kansakunta, jonka olet määrännyt toimialakseni, juttelee\neräässä sadussaan, joka tietysti on kansainvälinen. -- No niin,\nlopultakin: minulla on nykyään hyvin ikävä. Minä tahdon, minä,\njoka olen saanut liota pullossani jos kuinka kauan velttouteen,\nminä tahdon nyt jälleen jonkinlaiseen toimeen. Minun pitäisi nyt\nsaada johdattaa joku kadotukseen. -- Mutta mikä on kadotus? Hyvin\nsuuri osa ihmiskuntaa ei usko enää entiseen helvettiin: anteeksi\ntämäkin sana, joka on sitä laatua, etteivät ammattimiehet, papit,\nusein sitä käytä, vaan ovat keksineet kauniimpia, esteettisempiä:\ntuonela, ja sen semmoisia. Mutta ennen: kristittyjen helvetti ei\nvielä muutamia satoja vuosia sitten ollut vähemmän raisu kuin esim.\nmuhamettilaisten, jossa uskottomilta poltettiin nahka karrelle, ja\nkun se oli tapahtunut, varustettiin aina uudella nahkalla, joka\njälleen kärvennettiin pilalle, iankaikkisesti; eikä tässä löylyssä\nkiljuville annettu kurkkuun muuta kuin kamelinlantavettä. Niin,\nvielä sellainenkin kuin Michelangelo maalasi sikstiniläisen kappelin\nalttariseinään helvettiinsä kidutuskohtauksia, joita rahanahnas\nrunoilija Pietro Aretino väitti muuten porttolakohtauksiksi. -- Mitä\nsiis puhuakaan pakanain helvetistä! Ja -- samalla kuin helvetti on\nmenettänyt metafyysillisen loistonsa, on taivaskin sen menettänyt.\nJos alkaisin johdannoksi pakanuudesta (jonka käsitykset, vaikka\nvain toisessa muodossa, siirtyisivät kristin- ja muhametinoppiin, --\nainoastaan juutalaisuus lienee niistä puhtaampi), niin nykyaikaisesta\nsivistyneestä käsityöläisestäkin tuntuisi skandaalimaiselta Olympos,\njossa jumalat kauneudessaan hallitsivat, järjestivät ihmisille sotia,\nharjoittivat haureellisuutta, jne. -- Entäpä sitten Valhalla, jossa\nkulautettiin väkevällä oluella alas läskinpalasia, joita leikattiin\nelävänä ympärijuoksentelevasta taivaan siasta. Turhalta toivolta\ntuntuisi hänestä myöskin Allahin paratiisi, jossa, kuten koraani\nkertoo, saa juoda viiniä sellaista, ettei siinä ole tippaakaan\nalkoholia, mutta juovuttaa kuitenkin, (-- mikä mainio keksintö\nmonille raittiusmiehille, ajattele juopumusta, josta ei seuraa edes\nminkäänlaista kohmeloa), ja lisäksi siinä taivaassa kuhisee huureja,\njotka ovat aina nuoria eivätkä muutu koskaan äideiksi. Liian hyvää,\njoka ei ole pitkään aikaan mennyt lukemattomiin muhamettilaisiinkaan.\nEikä lukuisiin kristittyihin mene enää edes heidän nykyinen oma\ntaivaansa... Ei, seesteisemmät olivat toki ne autuaat metsästysmaat,\njoilla Gitse Manito antoi apachin samota puhvelien poluilla, --\nparempi tätä kristillistä autuuttakin, joka nyt on ympärilläni ja\njoka olisi varmaankin tarkoin ajattelevalle ihmiselle -- ikävä.\nMitä täällä taivaassa on? Minä en näe täällä oikeastaan mitään...\nTiukasti pohtien: maksaneeko vaivaa tätä edes kuvitellakaan? En näe\ntäällä, se on totuus, ympärilläni 'herranlapsiakaan'; en edes Anatole\nFrancen, tuon lapsellisen optimistin, enkeleitä, joiden siivet\nhänen väittämänsä mukaan tarvitsevat silloin tällöin naftaliinia\ntai pippurijauhetta koiperhosia vastaan. Ei, tämä ei suoraan sanoen\ntyydytä paljon ketään, mistä seikasta ehkä vielä vähän tuonnempana.\n-- Ja jos ei ole taivasta, ei ole helvettiäkään: molemmat ovat\nvälttämättömiä toisilleen, ja niiden asukkaat samoin toisilleen...\"\n\nJos sanoisin, että Jumala hymyili, -- mutta sitähän en sano, -- niin\nsanoisin, että hän hymyili tyynesti ja alakuloisesti, ja vastasi:\n\n\"Erehdyt. Menepä esim. siinä maassa, joka on toimialaksesi\nmäärätty, talonpoikien, terveen maalaisrahvaan pariin, niin huomaat\nerehtyneesi. Tai mene katolisiin maihin, Baijeriin, Calabriaan,\nKastiliaan, niin, mene Yhdysvaltoihin, tai, kuten jo sanoin, vain\nSavoon tai Hämeeseen: totuus on, että _enemmistö_ siellä vielä\npaljonkin uskoo haudantakaiseen rangaistukseen, -- ja tulee siellä\nehkä aina siihen uskomaan.\"\n\n\"Myönnän\", virkkoi Viksari, \"mutta myönnän -- epävarmasti, niinkuin\nkaiken muun. Varmempana pysyy, että minun, kieltävänä henkenä, on\nmahdotonta olla hiukan väittämättä tuonkin uskon ikuisuutta vastaan,\nenempää kuin olla juuri uskomattakaan. Miltä tuntuisi, jos pahan\nheimoon kuuluva täysin myöntäisi todeksi Jumalan laitokset? Tai\nmiltä, jos hän myöntäisi täydellisen kieltämisen mahdolliseksi\näärettömien mahdollisuuksien kaikkeudessa? -- Minä siis osittain\nmyönnän ja osittain kiellän ikuisen kadotuksen; samoin kuin itse\ntämän taivaankin, jota muuten monet epäuskoiset pitävät, kuten äsken\nvihjasin, ikävänä paikkana, kun eivät tyydy pelkkään harppujen\nja huilujen soittoon tai seurustelemaan lukemattomien sellaisten\nihmisten kanssa, jotka he maailmassa kokivat hurskaiksi, mutta --\nmelkoisen ilkeiksi: sillä eihän kukaan ihminen ole mallikelpoinen...\nMinun täytyy kerta kaikkiaan olettaa, että saattaa olla mahdollista,\nettei ole taivasta, eikä siis helvettiäkään. Mitä olisi taivas\nilman helvettiä? Valo ilman varjoa, lämpö ilman pakkasta: ei siis\nlaisinkaan valoa ja lämpöä; eihän ole onnea ilman onnettomuuden\ntarjoamaa vertauskohtaa. Kaikki on relatiivista tässä kovin\nepätäydellisessä kaikkeudessasi. Enkä ole täten ajattelevana aivan\neilisen teeren poikia, enkä suinkaan pääsyyllinen. Tiedät paremmin\nkuin minä, että itse judeismikin, kristillisyyden ahdastajuinen\nisä, myöntää, että lopulta Jumala vetää kaikki kadotetut ylös\n_Gehinnomista_, ikuisesta kadotuksesta, pesee heidät, pukee ihaniin\nvaatteisiin ja vie autuuteen. Näin selittää ainakin _Talmud_. --\nMutta mikä olisi kadotus, joka ei ole _iankaikkista_? Ei kerrassaan\nmitään. -- Kuitenkin minä olen kaikessa vähäisyydessäni keksinyt\nhelvetin paikalle uuden. Sen nimi olisi _tyytymättömyys_, ja se\nolisi jo elämässä; sillä olisi mm. se hyvä puoli, että se soveltuisi\nrangaistukseksi _kaikille_ nykyajan ihmisille, niin epäuskoisille,\njopa ateisteille, kuten uskovaisillekin.\"\n\n\"Silloinpa saanet melkein _kaikki_ ihmiset kadotukseen\", olisi Herra\nhymyillyt, jos ruumiittomana olentona olisi voinut hymyillä. \"Lapseni\novat kovin tyytymätöntä lajia. Nekin, joille olen rajattoman hellästi\nkylvänyt onnea, ovat tyytymättömiä miltei aina, -- ikävöivät enemmän\ntai vähemmän alinomaa jotakin lisää...\"\n\n\"Älä sano, älä sano niin\", väitti Viksari. \"Mitä on oikea\ntyytymättömyys? Jaksaako _todella_ tyytymätön enää elää? Ja kuitenkin\nnäet, että maapallon pinnalla juoksee ja touhuaa miljoonittain,\ntai käy kainalosauvoilla, ja ryömii jalattominakin -- eläen yhä.\nVai väitätkö, että 999 ihmislasta 1000:sta tekisi itsemurhan tai\nnääntyisi väkistenkin kuolemaan _tyytymättömyydestä_? Sehän olisi\nsuunnatonta liioittelua; ihmiskunta lienee valtavalta enemmistöltään\nkuitenkin 'terve', elinvoimainen, vaikkapa tyytymätön. -- Ei, oikeita\ntyytymättömiä on mielestäni sangen vähän; olet todella luonut\nihmislapsesi sitkeästä savesta! -- Siinä pienessä piirissä, jonka\njäsenien viettelyn olet oikeamielisen maailmantuomion toteuttamiseksi\nantanut minun asiakseni, en tällä kertaa tiedäkään kuin yhden\nainoan, jota minun vähäisillä voimillani kannattaisi kypsytellä\nsiihen täydelliseen tyytymättömyyteen, jota sanoisin kadotukseksi.\nHän on Kleophas Leanteri Petrinpoika Sampila, ei ylioppilas Alcalán\nyliopistosta, se, josta esim. Le Sagen _Ontuva paholainen_ kertoo,\njoskin hänellä merkillisestä sattumasta on hiukan samanlainen nimi,\nvaan suomalainen forstmestari...\"\n\n\"Minunko Kleophas Leanterini...\"\n\n\"Ei Usin maalta, eikä edes Uusimaalta, vaan kauempaa, metsäkulmilta\",\nkeskeytti Viksari julkeasti.\n\n\"Hänkö, joka on vakaa ja hurskas ja Jumalata pelkääväinen, joka\nvälttää kaikkea pahaa.\"\n\n\"Oh, jälleen tuota vanhanaikaista puhetapaa ja kieltä!\" naurahti\npikku Viksari. \"Myönnän kyllä, että hän on hurskas, siis\nnykyaikaisessa merkityksessä kunnon mies. -- Mutta turhaanko\nhän pelkää Jumalata? Etkö ole piirittänyt häntä, kuten vanha\nrunokuva kuuluu, hyvyydellä, eli siunannut hänen käsialaansa? Hän\non elänyt tähän asti melkoisen syrjässä, suorastaan metsässä.\nAikuiseksi päästyään hän on seurustellut enimmäkseen vain maaseudun\ntaloissa ja tölleissä. Hän on _säästynyt pahalta_. Lyseo, jota\nhän kävi, oli maaseutukoulu, niin sanoakseni nurkkakoulu, jossa\njo yksinomaan ankara kuri olisi estänyt hänet kaikista lapsuuden-\ntai nuoruudenaikuisista kommelluksista, -- elleivät hänen\nvakaa, harras taikka paremminkin _hidasliikkeinen_ luonteensa,\nhänen hengenlahjainsa tasaisuus ja kohtalainen, vaikk'ei runsas\ntoimeentulo, jonka uutterat ja hiljaiset isä ja äiti ja ne\nherrasperheet, joissa hän palveli kotiopettajana, olisi torjuneet\nhänen kimppuunsa pyrkivää pahaa. Pahoilta naisilta hänet muuten\nsuojeli yksinomaan rumuuskin. Sitten, valmiina metsäherrana, hän\non, kuten sanottu, elänyt syrjässä, milloin kotimökissään, josta\non tullut talo, tai virkatyössään, -- lueskellen loma-aikoinaan\nsitä ja tätä tai onkien lampensa ahvenia. Ei oikein kannattane\npuhua siveellisistä avuista silloin kun ne eivät ole joutuneet\n_koetukselle_: samaa kuin kiitellä jonkin varakkaan perheen hyvin\nvartioidun tyttären tai pojan pohjimmaista siveyttä! Niin on nyt\nmetsänhoitaja Sampila elänyt melko ajat kotitalossaan maalla, ainoan\nveljensä luona; vanhemmathan häneltä ovat äskettäin kuolleet. Hän on\nollut hidasverisyytensä ansiosta, kuin kynnetty toukopelto, johon\nei ole vielä kylvetty, -- ei ainakaan vihamies kylvänyt mitään.\nHän ei ole nähnyt paljoakaan maailmassa. Hän on kuin paperiarkki,\njolle ei vielä ole kirjoitettu; hän on kuin avaamaton kirja. --\nMutta, tiedäthän: nyt hän on päässyt hitaassa kehityksessään niin\npitkälle, ettei ymmärrä, miten olla ja eleä, koska -- kaipaa nähdä\nmaailmaa! Hän luulee kylläkin olevansa ruumiillisesti sairas, ja\nonkin sitä tavallaan, mutta vain kaipuusta nähdä, tutkia, saavuttaa\nkokemuksia. Ja siksi hän on luovuttanut, (muuten hyvin kohtuulliseen,\nmelkein narrilliseen hintaan) veljelleen osuutensa taloon,\nveljelleen, joka piakkoin myy talon ja alkaa etsiä parempaa onnea\neräässä maaseutukaupungissa laiskana osakehuoneiston omistajana. Ja\ntämän tehtyään on Kleophas Leanteri matkustanut ulkomaille, muka\nterveyttään parantamaan tai virkistymään, ensinnäkin Parisiin, mutta\naikoen Italiaan, Espanjaan, Marokkoon, Egyptiin, Herra (siis sinä)\ntiesi minne. -- Salli minun pompata heti Parisissa pullosta hänen\nkimppuunsa. En tarkoita, iskeä törkeästi kuin alkoholistin kimppuun,\nsillä sitä hän ei ole, enkä minä tarvitse sellaista primitiiviä\nvieteltävää; mutta tarttua häneen hiukan _vaarallisemmalla_\ntavalla, myrkyllisempänä sitäkin väkevää alkoholia, jonka sisässä\nmentaaliolentoni asuu. Muuten minun on tässä turha mainitakaan, että\nastraaliolentoni asuu eräässä kaljatehtailijassa, jolla on tietenkin\nsama nimi kuin minullakin. -- Niin, koetellaanpas jälleen voimiamme,\nsinä, sopusointuinen, ja minä, epäsointuinen, -- kaikessa sovussa,\nsamaan yhtenäiseen dualismiin, samaan sointuvaan disharmoniaan\nikuisesti kuuluvina. Anna hänet minulle -- kylvypelloksi! En pyydä,\nettä ojentaisit kätesi ja rupeisit hänen tavaraansa tai luihinsa ja\nlihaansa. Sillä mitä tavaroita hänellä olisi? Vain uudet vaatteet,\njotka hän on nyt ostanut, kohta, kun sai neljäksi kuukaudeksi\nvirkavapauden, ja isot laatikolliset kirjoja, jotka hän on suurella\nvaivalla itselleen hankkinut. Muut tavarat: hän on todellakin niin\nhurskas, ettei niitä kaipaa. Ei hänellä ole 7000 lammasta ja 3000\nkamelia, 500 paria kantakirjasonneja, ei 500 aasia, eikä paljon\nperhettä: siihen perheeseen kuuluu hän yksinään. Ja nuo kirjatkin\n-- tuo hänen tuloihinsa nähden sievoinen määrä kirjoja: niiden\nkatoamista esim. tulipalossa hän ei surisi enempää kuin muunkaan\npaperin, koska hän on ne lukenut, eräät niistä turhantarkasti moneen\nkertaan. Siis hänen omaisuutensa on ainoastaan uudet vaatteet ja\nkirjat, ja lisäksi isältä peritty kömpelö partaveitsi, pikku koneita,\nmatkalaukku ja muutamia tuhansia rahaa, joista hän maksaa osan nyt\nviransijaiselleen. Muuta hänellä ei ole: ehkä tautologiaa kerrankin\nvälttääksesi olet varustanut tämän onnelliseksi tekemäsi juuri tällä\ntavoin. -- Ja kannattaisiko ruveta hänen _luihinsa_ ja _lihaansa_?\nHän on paremminkin laiha, eivätkä hänen luunsakaan ole vahvat. Liha?\nKasvojen hipiäkin on kuin kapakalan. Eikä hän sitä valitakaan.\n-- Mutta anna minun käsitellä tätä hurskasta tavalla, joka sopii\nnimenomaan häneen, mutta jonka mielelläni pitäisin vielä omana\ntietonani, -- no niin, kuten sinulle mikään voisi olla tietymätöntä,\nsinulle, jonka on täytynyt ennakolta tietää, mitä kaikkea pahaa\nylin esimieheni Saatanakin, jonka loit ja annoit erehtyä, tekisi\nmaailmassa. -- Koetan parastani, vähäpätöisenä korpraalina vain erään\nhänen kenraalinsa, Barbuelin, divisioonassa, hänen, jonka _Mustaan\nraamattuun_ uskovat ihmiset sanovat ilmestyvän heille iloisen\nsianporsaan hahmossa, leikillisenä ja auttavaisena.\"\n\n\"Miten aiot menetellä?\"\n\n\"Tarkoitukseni on näytellä hänelle sitä, jota ihmiset eräällä\ntavalla ylpeillen sanovat elämäksi, ikäänkuin filmissä, jossa\nsensuurin sakset ovat käyneet, se vain erona, että minä leikkaan\npois _vaarattomat_ kohdat, hiljaiset, siivot ihmiset, ja sinkautan\nheijastimesta räikeän valon keskolaisten ja mallikelpoistenkin\nviallisiin puoliin, -- esitän kaiken harkitusti episodeina, joilla\nei ole liioin yhteyttä; tuloksesta toivon hajanaista, ääriviivatonta\nniinkuin aika, jota maapallo nykyään elää, mutta niin rikkaudellaan\nsekaannuttavaa, että se riittää murskaamaan sellaisen näennäisesti\nsiivon olennon kuin Kleophas Leanteri Sampila. -- Mutta me\nresoneeraamme nyt liikaa: _meidän_ laatuumme kuuluu toimia! Lyhyesti:\nanna nyt vain Kleophas Leanteri minulle, mitämaks hän luopuu\nsinusta kasvojesi edessä, itsellesi kiitokseksi ja kunniaksi, kuten\nKristuskin todistaa sinun saattavan tehdä: Joh. 9 luvun 3:s värssy.\"\n\n\"Minulle kiitokseksi ja kunniaksi\", olisi Herra toistanut, jos\nvoisimme yhä edelleen kuvitella, että hän hieroisi kauppoja pahuuden\nkanssa. Ja Hän sallei Viksarin toteuttaa aikeensa.\n\nSilloin Viksari palasi Herran tyköä maailmaan.\n\n\n\n\nMikä tauti Kleophas Leanteria vaivasi ja kuinka hän antoi itsensä\nviimein maailmassa liikkua\n\n\nKleophas Leanteri Sampila (vietettyään valmiina virkamiehenäkin\nmelkein kuhnustelevaa elämää, kulkien virkatehtäviensä lomassa\nkuin torkkuen, syöden matkoilla enimmäkseen mannapuuroa ja kotona\nperunoita silavakastikkeen kanssa, paitsi nyt ahvenia, joita istui\nlammellaan onkimassa, milloin ei päivälläkin lueskellut, jopa kaiket\nyöt, illasta aamuun), hän, joka on maailmasta jotakin aavistellut,\nmutta ei mitään järjestelmällisesti huomioiden; hän, jonka sielu\non vielä kuin lampi, jossa jäät sulavat ilman tuulia, saati sitten\nmyrskyjä, paikalleen; tuo sielu, joka on elänyt omassa ahtaudessaan\nja syvyydessään; -- niin, hurskaaksi ja vakaaksi kuviteltu Leanteri,\njoka suhtautuu yhäti Aristoteleeseen yhtä suurella kunnioituksella\nkuin mikäkin keskiaikainen skolastikko; aprikoi Platonin hellenismiä\nkylläkin nykyaikaisena miehenä, mutta pitää kumminkin, kristittynä ja\nköyhänä rahvaanlapsena, Sokratesta kaikkein korkeimpana filosofina;\nmutta sekaantuu Aristofaneen _Pilvistä_, jossa Sokratesta pahoin\nilkutaan. (Mitä hän sitten ajatteleekaan Aristofaneen, harmoniseksi\nväitetyn klassillisen ajan Voltairen, _Lysistratasta_. Hänen\nhiuksensa nousevat pystyyn, kun hän sitä häpeäkseen muistelee:\nhän kauhistuu sitä rappiota, jota hän ei ollut pakanuudestakaan\naavistanut, pakanuudesta, jossa hänen mielestään kuitenkin on\nniin paljon -- hyvää.) -- Theokritoksen hymni Ptolemaiokselle tai\nhänen runokuvauksensa muinaisesta suurkaupungista Aleksandriasta\nja silloisista toriakoista ja taikoja tekevistä naisista jäävät\nhäneltä huomaamatta Sofokleen ja varsinkin Aiskhyloksen jylhän\nkohtalotraagillisuuden rinnalla. Niin, ajatuksen punaiseen lankaan\npalatakseni: hän, jonkinmoinen klassillisuuden anakronismi, joka\nmieltyy Vergiliukseen enemmän kuin tietää nauttia Iliaasta ja\nOdysseiasta tai Horatiuksesta, jonka näkemys on hänelle alempi aste;\nhän, joka huomaa Shakespearessa etenkin syy- ja rangaistuspuolen\nja josta Johnson ei tosin ole irvokas -- sillä _irvokkaaksi_ ei\nhän toki tahdo sanoa ketään, vaan nerokas liioittelija, jolle\ntavallisen ihmisen täytyy antaa anteeksi, niin, oppia hänestäkin\n-- kurittamaan itseänsä; hän, joka jaksoi lukea kahteen kertaan\nGoethen _Vaaliheimolaiset_, -- ja siihen häneltä meni kuukausi ja\nvielä toinenkin, sillä hän todellakin luki sen; hän, josta Lessing\non ihanteellista, kasvattavaa runoutta, mutta joka säikähtää\nVoltairea, jota vastoin Rousseau hänet haltioi, vaikka tuo filosofi\nei tosin, niin sanoaksemme syntisenä ihmisenä, nähtävästi kyennytkään\nnoudattamaan oppejaan; hän, jonka Renan on saanut vähän väliä\noikein protesteeraamaan; mutta vieläkin peloittavampi kuin hänen\njumalallinen ihmisenpoikansa on hänestä ollut Papinin Ihmisjumala,\njoka sälyttää, vaatii ristin meidän kannettavaksemme... Mutta\nkaikkein useimmin ja hartaimmin hän on lukenut Leo Tolstoita;\nhyväksynyt Emersonin ilomielin; \"ottanut\" Ibsenin aivan vilpittömästi\nkunnioittaen hänen vertauskuviaan; jota vastoin hän säälii\nStrindbergiä; mutta tutkii vakavasti Romain Rollandia. No niin,\nhiljalleen asiaan: Kleophas Leanteri, joka on aina kaiken lopuksi\nnöyrästi turvautunut evankeliumiin, mutta johon lienee, joskin\nhyvin hitaasti, sittenkin syöpynyt pisara Jeesus Siirakkia: hän\non nyt antanut itselleenkin vapautta! Antanut toteutua ensinnäkin\nsellaisen merkillisen unelman, että jossakin olisi paljon sinisempi\ntaivas kuin hänen kotimaassaan, -- tuo ihmeellinen taivas, jota\nkirjat yleensä niin suuresti ylistävät. Tai valtava, kaunis meri, --\ntoista luonnetta kuin hänen rauhallinen, mutta tumma lampensa. Niin,\nautuaampi aurinko, ja ihmiset, helpompien ilmastoehtojen mukaan,\niloisempia. Jne. Hän, joka on uskollisesti vaalinut vanhempansa\nhaudan rauhaan, on nyt ottanut itselleen oikeuden kokeilla: matkustaa\nkatselemaan niitä paikkoja, jota hän jo kirjoista osaksi tuntee. Hän\non myynyt melkeinpä hernerokkaan pienen maatilanosuutensa, jättänyt\nisonlaisen kirjastonsa veljensä hoiviin ja lähtenyt matkalle.\n\nMutta tämän kaiken hän teki vähän kuin tietämättään, nimittäin\nluullen itseään sairaaksi. Mikä oli sitten hänen tautinsa?\n\nSe on omituinen, merkillinen juttu, -- niinkuin yleensä kaikki\nvakavat taudit. Selostan sitä seuraavasti:\n\nHänelle oli viimeinkin alkanut tulla niin _yksinäistä_ siellä\nsyrjäisessä pikku talossa. Hän oli esim. huomannut, ettei hän\nvoinutkaan enää täysin puhella veljensä, maamiehen, kanssa. Isän ja\näidin kanssa se vielä oli jollakin tavalla käynyt päinsä, mutta he\nolivat nyt lähteneet pois maailmasta. Siitä oli hänelle tullut haikea\nsuru, tukahduttava tuska... Metsäkin, joka oli hyvän osan vuotta\nhänen työpaikkansa, muuttui viime keväänä yht'äkkiä hänelle omituisen\nlohduttomaksi, niin, toivottomaksi: se alkoi tuntua liian suurelta,\nliian autiolta, -- hän ei löytänyt siitä enää juuri sitä, mitä hän\nepämääräisesti kaipasi.\n\nMitä hän sitten kaipasi?\n\nElämää: kauhukseen hän viimein huomasi, ettei hän, vaikka olikin jo\nkoko joukon yli 30:n (miten monta vuotta, se on yhdentekevää tässä\nkertomuksessa, joka ei ole psykologinen) -- huomasi, ettei ollut\nvielä -- saanutkaan elämää...\n\nEi hän toivonutkaan \"hienohelmojen\" seuraan (sitä sanaa hän punehtuen\nitsekseen käytti): hm, se kai olisi aina hänelle mahdottomuus, hän\noli niin kovin ruma. -- Mutta hän kaipasi jotakin -- muuta elämää.\n-- Hän samoili nyt metsissään ikäänkuin olisi sinne eksynyt, tai\nkuin olisi ollut sinne ajettu, karkoitettu. -- Hän ikävöi myöskin\nkamarissaan, nääntyi niin, ettei voinut enää lukea, vaan teksti\nsakeni hänen päässään jonkinlaiseksi massaksi. Hän ei saanut enää\nunta... Ja lampikin ikäänkuin -- puuttui elämää.\n\nHän tunsi viimein olevansa sairas. Se tapahtui oikeastaan ensi kertaa\nhänen elämässään.\n\nHän meni läheiseen kaupunkiin, kotikaupunkiinsa, lääkäriin:\n\n\"En tiedä, mikä minulla on. Olen luultavasti jollakin tavoin\nhermostunut\", sanoi hän häpeilevästi.\n\nLääkäri katsahti häneen nopeasti, käski hänen paljastaa laihan\nrintansa, koputteli sitä, kuunteli sitä torvellaan, koputti taas\nkuin tikka lahoa puuta, kuunteli korvillaan, ja julisti: \"Aijai,\ntuollainen hehku poskissa! Keuhkotauti!\"\n\n\"Keuhkotauti?\" -- Kuinka se nyt sellainen? Kleophaan kotiperheessä\nsitä ei ollut, ja hän tiesi varmaan, ettei suvussakaan: hän oli sen\nmonesti kuullut vanhemmiltaan -- tiesi kyllä varoa sitä vaarallista\ntautia.\n\nMurheissaan hän kyllä oli, mutta meni varmuuden vuoksi vielä toiseen\nlääkäriin. Tämä kuulusteli, tutki Kleophasta; toi pitkän lasiputken\nja pari lyhyempää, sai rakkaan aineensa, keitti ja kuumenteli\nsitä, ravisteli sitä, tähysteli, tirkisteli, kuumensi uudestaan,\ntiivisteli, tislaili, värjäili painui pöytänsä ääressä kumaraan ja\nsyventyi sanattomiin mietteisiin, joita kesti kymmenisen minuuttia.\nViimein:\n\n\"Sokeritauti, forstmestari... Ehkä Karlsbadiin Saksassa... No, mutta\ntulkaa kuitenkin luokseni vielä uudestaan kolmen päivän kuluttua...\"\n\nSiis sokeritauti tällä kertaa. Kuolemanhätä herätti Kleophaassa\najatuksen, joka olisi ollut hänelle ennen suorastaan suunnatonta:\nparantoloihin, _ulkomaille_, -- hän Kleophas Leanteri.\n\nMutta kun hän kolmen pikimustan päivän kuluttua palasi tämän lääkärin\nluo, odotti siellä ilosanoma:\n\n\"Ei se sitä ollutkaan! Tein, suoraan sanoen, väärän diagnoosin, olen\nnyt lukenut asiaa tarkemmin. Tämä onkin -- munuaistauti.\" -- Siinä se\nilosanoma oli. \"Täytyy nauttia vain maitoa, ei lihaa yhtään, -- eikä\npirtua yhtään.\"\n\nKleophas munuaistaudissaan nauroi, mikäli hän yleensä osasi nauraa:\nhän pirtua, hän, jonka parhainta herkkua oli maitoonkeitetty kala! Ja\nhänen taudissaan hän ei saanut syödä lihaa. Hyvä, ettei tämä tohtori\nkieltänyt jotakin pahempaa: samaa, jota lääkärit vielä Ludvig XIV:n\naikana käyttivät reumatismilääkkeenä, nimittäin nuoren tytön p-ssaa,\nkuten sen ajan luotettavat kirjailijat kertovat.\n\nKleophas Leanteri kävi vielä (silloin hän tosin jo oli matkalla\nulkomaille, nimittäin Helsingissä) toisissakin lääkäreissä: \"Anemia,\nsenhän näkee teidän ihostannekin.\" \"Ei anemiaa, vaan liian paljon\nvalkeita verisoluja, joskin punaisia aivan tarpeeksi, ja valkeat\nja punaiset erinomaisessa prosenttisuhteessa toisiinsa. Täytyy\nruiskuttaa teihin seerumia.\" \"Ei suinkaan anemiaa, vaan vika\nhermostossa: hermosairaalaan, en tarkoita mielisairaalaan, vaan\nhermosairaalaan.\" \"Jonkinlaista rupulia, ehkä sikotautia, sitä nyt\nei oikein tiedä kokeilematta, mutta kulkutautisairaalaan ei ole\ntarpeellista mennä, vaan meidän yksityissairaalaamme.\"\n\nLopultakin Kleophas Leanteri teki sen murheellisen johtopäätöksen,\nettä lääkäri on ihminen eikä yleensä voi parantaa muita tauteja kuin\nniitä, jotka eivät ole kovin vakavia, eivätkä siis tauteja; joten\nhän jatkoi matkaansa ulkomaille. Hän oli lähtenyt maalta kenenkään\ntietämättä, ettei saisi hävetä tätä pöyhkeyttään, ja Helsingissä\nhänellä ei juuri tuttavia ollutkaan.\n\nLähtö tapahtui varsin myöhään syksyllä sinä vuonna, joka on vuosi\n1929. Hän on kulkenut yli Itämeren, joka sattui myrskyämään niin,\nettä hänet valtasi mitä suurin kunnioitus merimiehen sankarillista\nelämää kohtaan, ja samalla ikäänkuin kaipuu lammelleen, jonka\nonkijaksi hän vielä tunsi olevansa luotu. Niin, meri oli hänestä\ntosiaan valtava, ja -- tyly lumisine rantoineen, sillä laivassa ei\nollut _oikealla_ takalla varustettua huonetta, minne painautua,\nvaan hiukan kosteanmakuiset hytit, ja sitten nuo yhteissalongit,\njoissa hän ei paljoakaan oleskellut, koska kainoudessaan suorastaan\nvavahteli matkustajain seuraa. -- Sitten hän on nähnyt Lübeckin,\njossa oli jo vihreää, lumisten rantojen jälkeen. Mutta vielä enemmän\nkesää, _aurinkoa_ hän tiesi saavansa etelämpänä, saavansa tuota aina\nkiitettyä _ihanaa etelää_! -- Hän on nähnyt Lübeckin Maariankirkon,\njonka kaamea kuolintanssi hänestä on tuntunut omituisella tavalla\ntyydyttävältä, nähnyt Pyhän Hengen hospitaalin, jonka \"kunniallisten\nköyhien\" ahtaat karsinat vaikuttivat häneen vieläkin kummallisemmin:\njotenkin hänen surkuttelunhaluaan tyydyttäviltä. Niin, hän on nähnyt\nHampurin tyhjän jättiläissataman, yhden maailmansodan tyhjistä\ntuloksista; torkkunut istuallaan junassa vaatimattomassa luokassaan\nöisellä matkalla Kölniin, säikähtänyt aamun sadetihkuisessa\nhämärässä Ruhrin alueella kuumottavia lukuisia tehtaita, ei niin\npaljon siitä syystä, ettei tehtaitten piipuista noussutkaan sauhua,\nvaan siksi, että ne olivat tehtaita, hänestä, metsässä ja lammella\neläneestä, jonkinmoisen ihmisen alennustilan ilmauksia; hän on\nroikkunut terhakkain, järjestyksestä piittaamattomain ranskalaisten\nseassa vielä Ruhriakin synkempäin noentahrimain Belgian ja Ranskan\nmasuuniseutujen läpi Parisiin, -- siis päässyt vihdoinkin kiitettyyn,\naurinkoiseen etelään! Parisissa hän on sitten ajanut nokiselta\nGare du Nordilta sotkuisten katujen läpi ja poikki Seinen, johon\nkuvastuvat tulet hän tuntee kirjallisuudesta, mutta jotka sittenkin\nnyt näyttivät hänestä -- vain tulilta; hän on joutunut pieneen\nhotelliin, jonka on tiedustellut junassa eräältä virkamiehen\nnäköiseltä ranskalaiselta (hän osaa kyllä kieliä useitakin\nmelkoisesti, kun vain uskaltaa sovittaa ulkoa opittuja sääntöjään\nkäytäntöön); ja hotellissa hän on puhdistanut tämän valtavan matkansa\ntomuista, ja rientänyt sitten heti katsomaan aurinkoista etelää, --\nkatsomaan elämää, ynnä ensiksikin vähän aterioimaan (pitkänlaisen\npaaston jälkeen, sillä Hampurin-Kölnin junassa hän vielä söi maalta\nottamiaan kuivuneita ja härskiintyneitä voileipiä) -- oikein\nherrastavalla aterioimaan erääseen paikkaan nimeltä Café du Dôme,\njoka on meilläkin hiukan tunnettu viimeaikaisista suomalaisista\nmatkakuvauksista.\n\nAh, tunteepa hän Le Dômeen, joksi tuota kahvilaa myös sanotaan, --\nkoti-ikävääkin, nostalgiaa, kuten täällä ulkomailla tuntui ikäänkuin\nsopivalta ajatella, nimittäin ajatella vieraskielisellä sanalla.\nHänen mieleensä johtui nyt liikuttavana eräs anekdootti, joka\ntiedetään Eino Leinosta, nimittäin että runoilija olisi kerrankin\nulkomaille matkustaessaan vuodattanut jo Itämerellä kyyneliä --\nikävästä Suomeen.\n\n\n\n\nKleophas Leanteri yhtyy Parisissa tietysti -- suomalaisiin\n\n\n\"Terveisiä täältä aurinkoisesta etelästä\", suunnitteli Kleophas\nLeanteri jo postikorttia Suomeen veljelleen, -- eikä tämä sanamuoto\nsattunut poikkeamaan varsin tavanomaisesta, -- kun kulki hotellistaan\nsinne päin, missä ajatteli Le Dômen olevan, tutkittuaan jo kotona\nmatkakuvausten mukaan seutua Brockhausin leksikosta, tämän\njättiläiskaupungin kartasta. Etsimistä siinä kuitenkin vielä vähän\noli, samoilemista harmaan taivaan alla bulevardilla, jossa tuuli\nrajusti ja kylmästi lennätteli ilmoihin pölyä, hiekkaa ja melkeinpä\nkivensirpaleita. Pimeä ilta. Jotakuinkin heikosti valaistut talot...\nkylläkin melkeinpä isommat kuin Helsingissä. -- Tuolla se sitten\ntuli, se ihmeellinen kahvila, sen nimen saattoi lukea sähkölampuista\nsommitelluista kirjaimista, ja Kleophas \"aavisti\" sen muustakin\nsähkövalaistuksesta, joka loimusi niin punaisena, että silmiin koski,\npunaisena kuin Barnengenin kirjoituspune, -- tulenpalavana kuin\nhelvetti, ellei Kleophas Leanteri olisi kainostellut ajatella näin\nräikeää vertausta. Mutta kyllä se valaistus koski silmiin! Mutta,\najatteli hän: -- Sehän on -- elämää, nuokin sähkölamput...\n\nJa sitten hän istuu, läpäistyään vyöryvät autojonot, joiden\nbentsiinihaisu tukehduttaa hänen nenäänsä (tuota nyt hieman pitkältä\n_näyttävää_ kotkanokkaa) jossakin _pienessä_ kahvilassa, jossa\nkäy sellainen huuto, ettei kuule omaa ääntänsä, -- no niin, hänen\näänensä ei olekaan hyvin kova; huuto ja nauru, ja mekastus ja\nräkättely, ja kirkuna, ja taas huuto, ja monenmoinen ärjyntä, ja\nlasien ja lautasien kilinä; ja tupakansavua niin, ettei näe mitään\nkuin julkeita, luultavasti köyhiä, ja maalattuja, ja luultavasti\nsurkuteltavia naisia, joita hän -- ajatuksissaankin pelkää; ja siellä\non ilma, joka tukehduttaa paksuudellaan; ja saatuaan annoksen, johon\nkuuluu palanut leipäviipale ja sen päällä kaksi ihranmakuista,\nhiukan palanutta kananmunaa ja joka sitten, -- tosin mukaanluettuna\npienehkö olutpurkki, johon hän ei koskekaan, -- maksaa aivan\nrajattomasti suomalaisiin hintasuhteisiin verraten, etenkin, kun\nkyyppari-kiskuri kiristää häneltä viisisataa prosenttia yli määrätyn\nkymmenen prosentin, josta hän on kuullut Suomessa puhuttavan...\nJa viimein tämä suomalainen tulokkaamme (jonka pitkä ja harmaa\nnaama, hiukan suulle valunut kotkannokka ja ylöspäin kaartuva ja\nnyt naurua yrittelevä suu ei muuten mitenkään herättänyt Le Dômessa\nhuomiota, sillä kulkihan tuossa tungoksessa oikea indiaanikin,\njonka isot, keltaiset ja epäjärjestyksessä ristiin menevät hampaat\nirvottivat kuin risuaita, indiaani, joka kaupitteli käärmeennahkaa\nja jota kuuluttiin mainittavan nimeltä _le mangeur de serpents_,\nkäärmeensyöjä, vaikka hän tietenkin oli käärmeenmyyjä, _le vendeur\nde serpents_; -- ja istuihan tuossa Kleophaan vieressä luultavasti\nsiamilainen, jonka naamataulu oli kuin kesävoinkeltainen täysikuu,\nja tuolla vilisi toisten ihmisten välissä pikku japanilaisia,\njoihin kiinalainen ylioppilas sinkkisen baaritiskin takaa loi\nilkeät silmänsä; ja tiskin toisella puolella seisoi neekeri, yllään\nvain housut ja takki, mutta ei liivejä eikä edes paitaa, kaupaten\njollekin ruotsalaiselle jalokivillä koristettua krusifiksia,\nsaadakseen lisää, ja kai yhä sittenkin lisää, alkoholia); -- niin,\nviimein kuuli Kleophas Leanteri Sampila, joka istui siellä ylen\npalavassa litistyksessä, uudessa vaaleassa kesäpuvussaan, jättäneenä\nentisen, mustan ja paksun pyhäpukunsa veljensä hoitoon, niinkuin\nrakkaat kirjansakin, -- istui ruskea lippalakki päässä, koska kerran\nmuutkin näyttivät täällä pitävän hatun päässään, ja tunsi jonkin\nedestakaisin hyppivän naisen tallaavan jalkojaan, joissa oli mustat\nja pitkäkärkiset kengät, joten niille tietenkin _täytyi_ tallata\nkuin jos sukset olisivat olleet tiellä; -- viimein kuuli hän, joka\nsäilytti viisaasti rauhallisuutensa ja koetti tupakoida, sillä\nsiihen paheeseen hän oli antautunut, kun hänen uskonsa lääkäreihin\nhorjahti, mutta silti ei hän vetänyt sellaisia haikuja, jotka saavat\ntupakoitsijan rinnan holvina kohoamaan ja puhaltamaan nautintonsa\ntakaisin ulos ammolleen levitetystä suusta ja sieraimista kuin\nhöyrylaiva varaventtiilistään, koska silmissä ja korvissa ei ole\nsauhulle reikiä, vaan hän tupakoi, muuten huononlaista savukettaan,\nainoastaan ottaen käryn suuhunsa, nielaisematta sitä ja puhaltaen\nsen mitään vaikutusta saamatta ulos kahvilaan... No niin, hän\nkuuli yhtäkkiä, yleisen tupakansavun seasta, joka pöllysi kuin\nsavu kotona riihessä, mutta ei hajultaan niin herttaisena, kuuli\n-- suomenkielistä puhetta! Suomea! Hänen nimeään huudettiin niin\nkovasti kuin täällä tarvitsi, eikä se ollut vähän. Kuka se oli?\nKas, tuollahan istui, ihmisrykelmässä niin sakeassa, että kaikkien\nolkapäät ottivat yhteen, tohtori Törsö, joka ennen, muutamia vuosia\nsitten, oli ollut viransijaislääkärinä hänen kotikaupungissaan, joka\noli noin kahden peninkulman päässä hänen mökiltään eli Nölliälän\ntalosta. Tohtori Hirvo Törsö. Jonkun suomalaisnaisen kanssa, koska\npuhuivat suomea. Kleophas Leanteri oli ollut muinoin tohtorin tuttu,\nylioppilasvuosina; viime aikoina eivät he ole juuri toisiaan nähneet.\nMutta tunteepas Hirvo Törsö nyt hänet vieläkin: hän pyöristää\nhämmästyksestä silmiään, hän heiluttaa kättänsä, hän huutaa, karjuu\nKleophasta luokseen, köntiipä avaamaan hänelle linjaakin ahtaalle\nsullottujen istuskelijain välitse, nakkelee syrjään tuoleja, tönii\nnaisia, pääsee vihdoin perille, puristaa Kleophaan kättä hiukan\nmärällä kädellään, ja huutaa jälleen, jotta Kleophas kuulisi:\n\n\"Jo nyt on ihme, miten maailma on _pieni_!\" Sitten hän jatkaa: \"P--le\nja S--na, me suomalaiset ulkomailla ollaan kaikki samaa perhettä,\nme kuulumme yhteen... Kuka aavisti minun näkevän sinut täällä\", --\nhe eivät suinkaan olleet entuudestaan sinut. Siinä hän jo työntää\nKleophasta edellään jonnekin, vie hänet pöytänsä eli pöydänosansa\nääreen, jossa istuu äskenmainitun suomalaisnaisen lisäksi joku\nnorjalainen mies, juomisesta killisilmäinen, ranskalaisen pikku\nkokotin kanssa. Suomalaisnaisen tohtori Törsö esittelee Kleophaalle\nneiti Hermeliniksi, taiteilijatar Tiimi Hermeliniksi.\n\nSitten kyselee tohtori, jolla muuten on punainen töyhtötukka, mitä\nvarten _veli_ on Parisiin tullut, mutta tuskin hän kuuntelee Kleophan\nmiltei häpeäviä selityksiä (ja varovaisia, sillä Törsö on lääkäri,\njoten taudista ei pidä puhua hänelle), vaan jatkaa kohta:\n\n\"Minä Törsös-Hirvo olen tullut tänne juomaan... Tuon kirotun\nkieltolakimme tähden, se on maailman idioottisin laki!\" [Tämähän\ntapahtui aikana, jolloin Suomessa vielä oli tuo kuuluisa laki ja\njolloin uskottiin, että juopottelu meillä johtui sen lain erikoisen\nrunsaasti levittämistä viinaksista. Tekijän huom.]\n\nNeiti Hermelin nyrpistää suutansa, kääntää sievän nenänsä pystyyn\nja vakuuttaa, että Parisissa pitäisi olla juoma-aineiden lisäksi\nkaikenmoista muutakin tekemistä, minkä seikan suomalaiset\nvalitettavasti liian usein unohtavat: on teatterit, konsertit,\ntaidegalleriat, ja on, ah, ihania hautausmaita... Mutta tohtori Törsö\nei kuule, hän alkaa puhua, ja puhuu vain kieltolaista. Ainoastaan\nkieltolaista. Hän on täynnä intoa, suuttumusta:\n\n\"Kieltolaki, maailman idioottisin laki!\" ärjyy hän. -- \"Mitkä\nkepposet se kirottu laki minulle nyt teki? Miksikä muuten olisin\nParisiin tullut kuin ryypätäkseni... ja nyt en voikaan täällä\nryypätä!\"\n\n\"Mitä? Eikös Parisissa -- saa vähän maistella? Onko tännekin ehkä\nyhtäkkiä tullut -- kieltolaki?\" ihmettelee Kleophas Leanteri.\n\n\"Kieltolaki tänne!\" vastaa tohtori halveksivasti. \"Mikään kansa,\njolla on aivoja päässä edes sen verran kuin sialla, ei säädä\nkieltolakia. Kyllä täällä _annetaan_ juoda. Ja juomiakin täällä on,\n-- tavallaan. Kapakka jokaisessa kadunkulmassa, milloin baari tai\nkahvila, milloin viinitupa tai oluthalli, ravintola, restorangi,\nruokala, kuppila, halli, musikhalli, pillinki, ruokasali: kaikissa\nniissä saa juoda. Kaikkialla juomapaikat hulmuttavat liikekilpiensä\nsähköjä, -- iskevät minulle pirullisesti silmää punaisella,\nvihreällä, sinisellä, kiljuvat: 'Ryyppyjä, ryyppyjä, paljon\nalkoholia, ryyppyjä, ryyppyjä!' -- Kukaan ei Parisissa ryyppäämästä\nkiellä.\"\n\nSitten tohtori Törsö jatkaa huokaisten:\n\n\"Kuitenkaan täällä ei voi ryypätä. Täältä ei löydy, mitä ryyppäisi!\"\n\nKleophas Leanteri hämmästyy suuresti hänen sanojaan. Neiti Hermelin\nnäyttää hiukan kyllästyvän, joskin koettaa nauraa. Mutta tohtori\non synkkä, -- ja kun Kleophas huomauttaa kainosti, että näkyyhän\ntuossa aivan vieressäkin olevan jotakin: kokonainen lattiasta kattoon\nulottuva hylly, jonka laudat ovat vieri viereensä puteloidut, --\ntuolla viinejä, monennimisiä, tuossa kai liköörejä, ruskeita,\nvihreitä, kahvinvärisiä, ja tuossa varmaankin konjakkeja, koska\nniiden kaulassa on tähtiä kai enemmänkin kuin kolme... Ja tuolta\nnauraa lempeä neekerinnaama rommipullon etiketistä... Ja whiskyä\nnäkyy noilla amerikkalaisilla ja skandinaveilla olevan edessään...\nJa hän on lukenut kirjallisuudesta sellaisistakin tämän kaupungin\nherkuista kuin amerikkalaiset grogit ja cocktailit... Kun hän näin\nhuomauttaa, niin silloinkos tohtori vasta suuttuu, joskin lappaa\nparast'aikaa munkkilikööriä maitolasista, tilaten toisen samanlaisen\npikarin myöskin Kleophaan eteen, jolloin Kleophas selittää olevansa\nkovin tottumaton, heikko... mutta kohottaa kuitenkin, Törsön\nvimmastumista pelästyen, vapisevin sormin lasin huulilleen ja\nmaistaa, ajatellen lisäksi, että täytyisihän tässä vihdoinkin --\nelää...\n\nMutta tohtori Törsö edelleen:\n\n\"Ei, täällä ei ole mitään juomista! Viiniäkö? Tuollaista purkunteria\nja porttoa? Marjavettä -- meikäläiselle! Vaikka lappaisi koko illan\nja yön, ja lappaisi aamuun, ja lappaisi neljä päivää ja yötä yhtä\nmittaa, ja vaikka viikon, ja vuoden maailman viimeisen päivän eli\nmaailmanlopun jälkeen, niin tulos yhä sama: marjavettä! -- Niin\nmyöskin nämä konjakit ja rommit. Ja mikä siinä on, ettei tämäkään\nlikööri, senkin männynpihkaterva, mene päähän? Kippis, heitetään\npohjaan! Minä en yhtään pidä samppanjasta, se on huonompaa kuin\nhämäläinen sahti, jonka kunnon emäntä toki saa päässä kihiseväksi.\nEi, ei täällä ole mitään, ei täällä voi juoda. Kippis! Täällä\njuodessa nukkuu, seurausta ei muuta kuin että lopulta kaatuu\nsänkyynsä makaamaan. Viikon olen nyt tosissani yritellyt, mutta eihän\nmitä: pää tuntuu tyhjältä. Kippis! Sillä _pro primo_: täkäläiset\njuomat eivät mene päähän. _Pro secundo_: jos juomat, kun niiden\njoukosta vaivalla löytää jotakin kelvollista (toissa iltana löysin\neräästä issikkakapakasta galvadossia, viinaa, ja grappaa, toista\nviinaa, joka haisee pontikalle, mutta ne loppuivat kesken, join ne\nsieltä kaikki) -- niin, jos ne hiukan menisivätkin päähän, niin ne\nmenevät hitaasti. Pst, _garçon_, pullo benediktiiniä! Niin, pullo,\npullo, ei lasi! Heela, _une bouteille_! Kippis, forstmestari, veli\nSampila. Niin missä oltiin? Hui hai... niin: nämä menevät päähän\n_liian_ hitaasti. Mutta jos on muka ollakseen juoma, niin _on_ juoma:\nvaikuttakoon nopeasti! Mutta jopahan nyt täällä! Ja miksi minä tulin\nParisiin? Siksi, että isänmaassa on kieltolaki. Miksikä muuksi?\nToiset tulevat tänne saadakseen naisia, toiset nähdäkseen taidetta,\nmutta minä sanon peittelemättä, sillä minä olen suora suomalainen,\neikä minulla ole syytä hävetä Anatole Francen kansan vuoksi, hänen,\njoka kuuluu jossakin sanoneen, että Parisiin tullaan oikeastaan, ei\ntaiteen ja tieteen vuoksi, vaan kevytkenkäisten naisten, -- minä\nsanon suoraan, että minä tulin tänne siksi, että Suomessa on se\nvietävän kieltolaki! Ja nyt: täällä ei saakaan juoda, kun ei voi\njuoda! _Pro primo_: yksinomaan se, että minun täytyy valita noiden\ntuhansien juomalajien joukosta, tekee mieleni äiteläksi! Putelit\ntuolla hyllyllä tarjoutuvat: 'Ota minut... tai minut, jos tahdot. Jos\net tahdo, niin _oma asiasi_.' Pthyi. Siksi minä en voi juoda. Toista\non Suomessa. Minkätähden muka? Sen tähden, että _pro primissimo_,\nsiellä ei ole vaivaa valita, siellä on yksi ainoa juoma, mutta\nsitä rutakampi ja riittävä, se on kaikkialta saatavissa, yleisempi\nkuin Parisin tuhannet lajit. _Pro secundorum_: se vaikuttaa heti,\nkeikautat yhden ainoan ryypyn naamaasi, niin olet reimassa torsossa.\nJa _pro tertio_: se juoma on halpa, tarkoitan huokea: litraan mahtuu\nalkoholia vaikka kuinka paljon, eikä maksa paljon mitään, yhteen\nainoaan maitolasilliseen sisältyy viiden likööripullon voima. Ja\nsitten, _pro tertio_, spriin sisäinen arvo: siinä on tulta, ikäänkuin\nsuomalaista sisua. Aamulla vain kulaus kanisterista pirtua, ja\nillalla jollekulle puukko kurkkuun!\"\n\nTohtori käänsi nämä sanat vielä ruotsiksikin, jotta norjalainen,\njoka istui hänen pöytänsä toisessa päässä, ne ymmärtäisi. Teho oli\nsuurenmoinen: norjalaisen hiukset nousivat pystyyn.\n\nMutta nousipa myöskin neiti Hermelin pystyyn. Hän oli kuunnellut tätä\ntohtorin puhetta hermostuneena, nyt hän toivotti näkevänsä herra\nSampilan vielä vastakin, ja poistui.\n\nTohtori ei hänen poistumistaan huomannut, niin innostunut hän oli --\nkieltolaista:\n\n\"Minä kadun ehdottomasti halveksumistani pirtua kohtaan\", jatkoi\nhän. \"Se on suomalainen juoma, voimakas, välitön, -- ei mitään\nvanhan ja kuivettuneen kansan huuhteluvesiä. Meillä Suomessa: niin\nyksinkertaista, litra pirtua aamulla ja illalla puukko kurkkuun.\"\n\nNeiti Hermelin oli siis poistunut, mutta tohtori ja Kleophas, jotka\ntulivat yhtäkkiä norjalaisen tutuiksi, jäivät edelleen pöytään,\nkahvilan meteliin, huutoon ja olutseidelien paukkeeseen, lasien\nja juomarahojen kilinään, nauruun ja rähinään, joka oli sillä\nvälin yltynyt niin raivoisaksi, että Kleophaankin täytyi huutaa\nkuin käenpiika. Tohtori ja norjalainen kallistelivat, Kleophaan\nheikolla avustuksella, uutta likööripulloa. Kleophas koetteli kyllä\npuolustella, että hän oli tottumaton, vain maalainen, mutta siihen\ntohtori:\n\n\"Pöh, kai sinä nyt tämän kestät, suomalainen, juoman kotimaasta!\"\n\nJa Kleophas-paran täytyi juoda -- kohteliaisuudesta. Hän häpesi\nheikkouttaan...\n\nHänen silmissään alkoi kummallisesti vilistä.\n\nSe oli vain alkua, sillä vielä hän muisti tuokiolla, että tuo toinen,\nnimittäin antelias tohtori, oli jo juottanut ja maksanut taivas tiesi\nkuinka monta lasia hänellekin, mutta hän ei ollut tarjonnut mitään\nvastineeksi! Nyt tahtoi hänkin tarjota hiukkasen... ennen kuin se\nolisi liian myöhäistä. Tahtoi tehdä jotakin puolestaan.\n\nMutta tohtoriinhan ei aivan tavallinen näyttänyt vaikuttavan yhtään\nmitään. Liköörikin oli hänelle melkein kuin vettä...\n\nKleophas painoi otsaansa, josta hiki alkoi valua, käteensä ja koetti\nponnistaa aivojaan keksiäkseen tohtorille jotakin juotavaa.\n\nHän tiesi, ettei hän ollut suinkaan mestari tällä alalla. Kaukana\nsiitä! Koulupoikana ei hän tietenkään ollut maistanut ainoaakaan\nkertaa mitään väkeviä. Sellaisessakin juhlallisen vapaassa\ntilaisuudessa kuin maturiteettikekkereissä (penkinpainajaisissa,\njotka oli pidetty kaukana eräässä metsätalossa koulun ankaruuden\ntähden ja joissa eräät pojat olivat juoneet oikeinpa punssia) hän\nkieltäytyi, kun arveli, että voisi ehkä vietellä tovereitansa\nmoraalisesti rappeutumaan. Samoin hän myöhemmin menetteli\ntalonpoikien pikku kesteissä, joihin välisti joutui ja joissa\nsaatettiin tarjota lasi vanhaa mustaa malagaa: velvollisuudesta\nköyhää kansaansa kohtaan hän sielläkin \"kieltäytyi\" mielellään.\nTerveytensäkään tähden hän ei ollut koskaan tarvinnut konjakkia\ntai viinaa, saati sitten viimeaikaista spriitä, sillä hän ei ollut\nmilloinkaan sairastellut.\n\nMutta, kuten sanottu, hän oli lukenut kirjallisuudesta yhtä ja toista\nväkijuomista. Ja nyt, kun hänen silmissään alkoi vilistä ja sielussa\nsyttyi jotakin, jota teki mieli sanoa -- elämäksi, hän muisti erään\n-- cocktailin. Hän viittasi pitkällä etusormellaan garçonin luokseen\nja tilasi kolme _sateenkaarta_.\n\n\"Sateenkaarta!\" huudahti tohtori Törsö. \"Mitä plitkua! Se ei ole\nmitään. Ja kolme lasia? Minä en tyydy koskaan muihin laseihin kuin\nsellaisiin, joista ruokapöydässä nautitaan riippuhäntäin nestettä.\nEi, ei sateenkaarta... Täällä ei ole mitään, ei kerrassa mitään, jota\nvoisi juoda!\"\n\nKleophas Leanteri tuli hyvin häpeisiinsä. Norjalaisen kanssa\nkatseltiin koko pikku kahvilan putelihyllyillä oleva varasto, mutta\nkaikkiin esityksiin Törsö vain ärjyi:\n\n\"Ei, ei älkää Herran nimessä koskaan tarjotko kenellekään tuollaista\nmoskaa!\"\n\nViimein norjalainen ehdotti, että jospa mentäisiin kahvilan\nkellariin: hän oli talossa vanha tuttu, oli ryypiskellyt Parisissa\nkymmenisen vuotta sanomalehtimiehenä; ehkäpä kellarista jotakin\nlöytyisi. Möhömahainen kahvilanomistaja, jolle norjalainen esitti\nasian, ei suinkaan tehnyt vaikeuksia. He kaikki kolme, mukana\nravintoloitsija, pökkyröitsivät nyt kellariin, jossa tuntui äitelä\nväkijuomien, mullan ja ummehtuneisuuden haju. Siellä pisti Kleophas\nLeanterin silmään ylähyllyllä matala pullo, muodoltaan samanlainen\nkuin hän oli joskus nähnyt kotimaassa jonkin talon romuloukoissa:\n\"mahapullikka\", kuten sitä siellä sanottiin. Se herätti hänessä\nsuloisia ja haikeita synnyinmaan reminisenssejä. Hän siristi\nmolemmat silmänsä litteiksi, koettaen teroittaa niiden näkövoimaa,\njoka oli alkanut heikentyä, ja luki pullon etiketistä: _\"Kill me\nquick\"_. Ravintoloitsija nauroi: se oli hänestä sopiva, se ainakin\nkellistäisi nämä skandinaavit! Se oli harvinaista: hän oli saanut\ntuon pullon kahdelta tanskalaiselta merimieheltä, jotka olivat\nmatkustaneet Parisin kautta Marseillekin ja vaihtaneet sen pariin\nannokseen murukeittoa, kun heillä ei ollut kolikkoakaan rahaa. Se oli\nkokoonpantu luultavastikin melkein pelkästään väkiviinasta.\n\n\"Spriitä?\" huudahti tohtori Törsö.\n\n\n\n\nPöytään tulee tietysti lisää suomalaisia\n\n\nIsäntä kantoi pullon kellarista heidän pöydälleen, jossa muuten\njo entuudestaan törrötti kolme tornia teevateja, joiden reunaan\npainetuista numeroista parisilainen tarjoilija helposti laatii\nlaskunsa, -- (no niin, tämä nyt ei kuulu asiaan), -- kaksi\npuoliväliin kattoa ulottuvaa tornia, ja kolmas kohtalaisen matala,\nnimittäin Kleophas Leanterin. -- Kleophas tahtoi itse avata pullonsa,\njonka oli löytänyt.\n\nHän ikäänkuin kuuli jostakin iloisen äänen: \"Anna korkin napsahtaa,\nnäytä, ettet ole Pekkaa pahempi, tämä on Parisia, tämä on --\n_elämää_!\"\n\nHän otti isännältä korkkiruuvin ja veti kengänteriensä välissä tulpan\npois. Ensimmäinen naukku, kaikille kolmelle. Oh, kuinka se poltti\nhuulia, ja sehän meni nielusta alas kuin miekannielijän ase, mutta\ntulikuuma ase.\n\n\"Spriitä, pirtua!\" ihasteli tohtori Törsö.\n\nKleophas-parka joi lisää. Mitä kummaa: mikä se alkoi hänen päässänsä,\njota välillä oli hiukan pakottanut, niin humista? Ja keinua...?\nJa korvissa soida. -- Mikä se pullonsuussa niin sävähti? Hän oli\nnäkevinään pullosta pistävän esille punaisen kielen: kaksihaaraisen\nkäärmeenkielen... Hänen mielessään pilkahti sekavana utukuvana jokin\nmuisto jostakin kirjasta, jota hän oli lukenut isänsä kanssa, kun oli\nlapsena. Sen kirjan nimi oli kai ollut kertomus _Huvihartusta_...\nSille henkilölle oli paholainen ilmestynyt pullon sisästä, ja sitten\nkuljetellut miestä pitkin maailmaa monenmoisissa seikkailuissa, ja\nlopulta tuhonnut hänet. -- \"Tuhonnut\", kuuli hän jonkin uhkaavan\näänen korvissaan... Kaikkeudessa on kyllä niin paljon salaperäistä,\nmeiltä järkeviltä ihmisiltä salattua, joka kuitenkin on olemassa...\nEsimerkiksi unet. Mutta olkoon, kerrankin! Nyt hän on Parisissa! Nyt\nhän tahtoo elää...\n\nSamassa hän huomasi pöydän ääressä uuden henkilön äänen ja näki\npöytään istahtavan lyhyen ja tanakan miehen, jolla oli pyöreä ja\ntakaa pujo pää, ja hänen mielestään hiukan vastenmielinen, punertava\npystynenä, pehmeä kuin porsaan kärsä. Mies sanoi virnakoiden:\n\n_\"Buenos dias, señores. Buenos dias, don Cleofas.\"_\n\nTohtori Törsö huusi:\n\n\"Mikä tungettelija tuo on? Menkää helvettiin!\"\n\n\"Anteeksi\", jatkoi herra suomeksi, \"kotonaan ei aina viihdy! --\nMutta miten forstmestari haluaa: olin näet huomaavinani, että\ntämä herra olisi tässä isäntänä. Saanko esitellä itseni, -- me\nsuomalaiset yleensä kuulumme täällä ulkomailla yhteen, me etsimme\ntäällä opintoretkillämme tietenkin suomalaista seuraa, aivan kuin\nravinnoksemme välttämättä suomalaisia lihapullia. Niin, nimeni on\nPorsimo, Vihtori Porsimo. Vihtori Johannes Porsimo; muuten minua\ntoverien kesken joskus pilalla nimitetään 'Viksariksi, eli piruksi\npullossa'. Tiedättehän tuon vanhan kansantarun. Siis, jos saan\nheti luvan esitellä itseni sinuksi, niinkuin hyvä suomalainen tapa\nvaatii: Vihtori eli Viksari, miten vain. Liikemies muuten... Pieni\nkaljatehtailija. Kas niin, me suomalaiset kuulumme aina yhteen. Mutta\ntällä kertaa en tällä yhteisellä tarkoita muuta kuin kysyä, mistä\nhelkkarista te olette täällä löytänyt tuollaisen pullon? Tunnen sen:\nminä olen jonkin verran matkustellut. Sehän ei sisällä mitään rommia\neikä minivakaa eikä holipompelia tai suutarinlakkaa, se on jotakin\nmojovampaa kuin kolme osaa vermuttia, neljä osaa giniä ja viisi osaa\nwhiskyä, tämä cocktail. Sehän on melkeinpä pelkkää spriitä!\"\n\n\"Spriitä\", vakuutti tohtori Törsö.\n\nSitten, keskellä sitä rähinää, jota suomalaiset pitivät, mukana\nkillisilmäinen juoppo norjalainen, rähinää, joka herätti kerrankin\nyleistä huomiota, -- sitten ei Kleophas erottanut enää muuta kuin\nettä sen kahvilahuoneen toiselta puolelta nousi pystyyn eräs\nkeltanaamainen herrasmies, soluttautui päättävän näköisenä tungoksen\nläpi, tuli heidän, suomalaisten eteen ja sanoi, murteellisella\nsuomella, jonka hän puhuessaan välisti muutti ruotsiksi, ensin hyvin\nhiljaisella äänellä, mutta jyrkästi:\n\n\"_Ni satans finnar_! Teistä on aina skandaalit täällä. Te käytätte\nitsenne suorasti sanoen kuin _sikat_\", kuiskasi hän \"Häpisitte: te ei\ntiedätte, mikä on isänmaan kunnia!\"\n\n\"Mikä jehu sinä olet, joka tähän työnnät harjaspääsi?\" ärjäisi\ntohtori Törsö niin, että katto tärisi.\n\n_\"Mene helvettiis, pärkeleen miäs!\"_ jatkoi kaljatehtailla Porsimo.\n\n\"Me suomalaiset emme ymmärrämme Parisin päälle\", kiivastui tulokas.\n\"Se on niin yleistä suomalaisissa. _Cabaret_, sitä te ymmärrätte.\nNiin tulee isänmaatansa palvella! Silloin kuin me, eräät jotkut, --\nesimerkiksi minä, olen _med stor möda_ lukenut täällä kolme vuotta\n_École navalessa_ upseeriksi, puolustaaksemme teidät, suomalaiset\nsikat, niin te täällä vain ryypiskelette. Tiedättekö mikä on _École\nnavale_? Tiedättekö, mitä on joutua siellä esimerkiksi tenttiin heti\npaikalla, taitamatta edes sanaakaan ranskan kieli, kun on tullut\nSuomesta!\"\n\n\"_Merde_, siinä ranskasi!\" huusi tohtori Törsö.\n\n\"Hyst!\" hillitsi opiskeleva upseeri. \"Se minun täytyy sanoa, että te\nolette todellakin -- suomalaiset!\"\n\nSana \"suomalaiset\" tuli hyvin halveksivassa sävyssä.\n\n\"Entä sinä itse?\" kysyi kaljatehtailija. \"Koetatko sinä olla meille\nkoulumestari?\"\n\n\"Minä?\" vastasi upseeri oikaisten vartaloaan. \"Minä, minä olen _en\nbildad man_!\"\n\n\"Mene helvettiin, bildad!\" karjui tohtori Törsö.\n\n\"Bildad helvettiin!\" toisti kaljatehtailija.\n\nJa sekä kaljatehtailija että tohtori Törsö tarttuivat kumpikin\nteevatipinoonsa aikoen ryhtyä pommittamaan heidän seurustelunsa\nhäiritsijää.\n\nSilloin upseeri poistui koko kahvilasta. Ja meidän suomalaistemme\nelämä jatkui.\n\n\n\n\n\"Madeleine\"\n\n\nMutta sen jälkeen ei Kleophas Leanteri muistanut muuta kuin että\nhän tanssi, mikäli tila salli. Ja että hän lauloi. Nähtävästi\nsekin herätti kaikkien huomiota. Mutta sitten selvisi jotakin:\nkiinalaiselle, joka seisoi yhä tuolla sinkkitiskin takana, hän\noli nyökännyt päätänsä, ja kiinalainen nyökkäsi hänelle vastaan,\nlitistäen toista silmäänsä niinkuin Kleophaankin oli tapana. Mutta\ntoinen henkilö ottikin tämän Kleophaan päännyökkäyksen omakseen,\nnimittäin eräs nainen, joka syöksyi kuin koira, jolle makupala\nheitetään, Kleophaan luokse, suomalaisten pöytään. Hän syöksyi, hän\nlensi liehuvin hamein joita, oi kauhistus, ei liene ollut monta, ja\nistahti hänen viereensä, tervehti, iskeytyi kiinni hänen jäykkään ja\npystyssä leuhottavaan tukkaansa. Työnsi kätensä hänen kainaloonsa,\nhänen liiviensä alle, nauroi, leperteli, hiukan sammaltavasti\nsipattaen, imarteli, kerskui kaikuvalla äänellä meidän Kleophas\nLeanteriamme \"Le Dômen kuninkaaksi\" (sepä tuntui Kleophaasta ainakin\nhuvittavalta). Nyt hän nosti säärensä Kleophaan polvelle, jolloin\nKleophas tunsi, -- suorastaan vapisevaksi kauhukseen, -- tytön reiden\nlämmön tuon yksilukuisen hamosen alta ja näki saman reiden valkeuden.\nTyttö sanoi, että hänen nimensä on Madeleine, niin, Madeleine\nPunaise, ja hän tilasi itselleen heti pikarin kirsikoita spriissä;\nhän riehui, pomppi Kleophaaseen kiinni, iskeytyi hänen korviinsa,\nrapusteli nenästä, kaulasta, leuasta. Hän oli kuin ampiainen,\njos sitä pois karkoitellaan: ampui uudestaan kimppuun kahta\ntulisemmin. Ohoi, hän lauloi kauheita asioita, hän veti surkeasta\nkäsilaukustaan esille lyijykynän ja piirsi marmoriseen pöytään\nriettaita kuvia, rivoja porsaita, ikäänkuin porsaat voisivat olla\nrivoja. Se oli kai Madeleine, matkakuvissa ja romaaneissa ihailtu\nonneton parisilaistyttö! Sitten hän kaivoi laukustaan vielä pienen\nvahakantisen vihkon ja väitti sitä luentovihkosekseen, sanoi olevansa\nylioppilas. Jne. -- Kleophas Leanteri näki, paitsi hänen reitensä,\nmyöskin hänen punertavat povensa, tunsi hänen lämpönsä, joka tuoksui\nhajuvesille, kuuli hänen naurunsa, kehoittelunsa, kuiskuttelunsa,\njulkean kiihotuksensa, tämän Madeleinen: \"Tulkaa minun luokseni!\"\n-- Kleophas oli nyt tanssinut, hän oli laulanut, ja he menivät; se\nei ollut kaukana, vain eräässä viereisessä hotellissa, jossa tämä\nMadeleine Punaise, määrättyään hinnan, ryhtyi reippaasti asiaan.\n\nJa katso: niin lankesi meidän viaton Kleophas Leanterimme ensi kerran\nelämässään, meidän ruma Leanterimme, sopertaen kaipuun sanoja, jotka\njuopumus purki hänen sielustaan, hänen, joka oli muka niin kaino.\n-- Mutta Madeleine Punaise, siepattuaan Kleophaalta sadan frangin\nsetelin, jonka työnsi vilkkaasti sukkaansa, kun ei muuta taskua\nihan lähellä ollut, tahtoi sitten Kleophaalta, (jonka silmissä\nmaailma sillä välin ennätti pimetä häpeästä, -- huomatkaa se, --\npimetä häpeästä, inhosta, katumuksesta, jostakin surkeasta, kurjasta\ntunteesta, josta hän ei ollut vielä tällä hetkellä selvillä), --\nniin, sitten Madeleine tahtoi lisää. Hän puhui yhä nopeampaan\ntahtiin, hänen sormensa olivat nyt kuin haukan kynnet, joilla hän\nhyväili, silitteli, halaili Kleophasta, samalla kuin kaiveli hänen\ntaskujaan; hän kuiskutteli, lupaili vielä enemmän, \"suunnattomia\nporsasmaisuuksia\", hän riisui sukatkin, joten hän oli ilkosen alasti\nkuin suomalaisessa saunassa; ja ulos hoippuvalta Kleophaalta hän\nvei taas sata frangia. -- Mutta ulos tuosta hotellista päästessään\nKleophas Leanteri sai vielä tuntea laihassa takalistossaan Madeleinen\npotkun, tosin pehmeän, joskin kovaksi aiotun, sillä tytöllä ei ollut\nkenkiä jalassa. Mutta siihen, jota Kleophas olisi sanonut sielukseen\ntai jota hän varmaan sanoi sydämekseen, Madeleine potkaisi paremmin,\nkun toivotti ovelta, vetäisten sen kiinni:\n\n\"Mene h--ttiin, senkin _rumilus_!\"\n\nNiin Kleophas hänen ranskan kielensä käsitti.\n\n\"Rumilus!\" soi Kleophaan sielussa kadulla... Sellaiseksi se \"Le Dômen\nkuningas\" nyt oli muuttunut.\n\nJa Kleophas: hän oli syöksynyt, uponnut niin syvälle, että hänestä\ntuntui kuin hänen päänsä ei olisi enää näkynyt suosta!\n\n_Ikinään_ ei hän tätä ranskatarta, tätä Madeleinea unohtaisi, --\nsen hän tiesi juopumuksessakin, joka alkoi yht'äkkiä ihmeellisellä\ntavalla selvitä.\n\n\n\n\nKleophas Leanteri tekee häpeissään hyvin vakavan, hyvin itsepäisen\npäätöksen\n\n\nSeuraavana päivänä Kleophas Leanteri herää myöhään iltapuolella\nhotellissaan hirvittävässä päänsäryssä. Hän on juonut, paitsi\nlikööriä, tuota julmaa _Kill me quickia_. Mutta kun hän herää\nhämärässä huoneessaan, joka on pihan puolella, näkee hän vieressään\nloikomassa eilisen tehtailijan. Tilaa sängyssä onkin runsaasti, se\non kahdenmaattava sänky, niinkuin Ranskassa on tavallista myöskin\nyhdenhengen huoneessa.\n\nLeanteri hämmästyy:\n\n\"Tekö täällä, herra...\"\n\n\"Miksi et sano sinuksi, tai Viksariksi?\" vastaa kaljatehtailija.\n\"Tietääkseni me kadotimme tittelit siellä sinun oivallisen 'quickisi'\nääressä. Erinomainen juoma, ohimennen sanoen, tunnen sisälläni\njotakin oikein vapauttavaa! Mutta mitäs minun pitikään? Niin, meillä\nsuomalaisillahan on tapana pyrkiä sinuiksi heti, kun aletaan ryypätä.\nMikä kylläkin merkitsee ehkä pikku haittoja jälkeenpäin, jolloin ei\nenää suinkaan tahdota olla sinuja. Siis Viksari tai Vihtori, taikka\nViktori, miten vain. Toverini alkoivat tosin sanoa minua Viksariksi\njo koulupoikana: kai jonkinmoinen lempinimi, tai ehkä haukkumanimi,\nmistä minä sen tiedän. -- No, Kleophas Leanteri, miltä maistuu nyt\n'aamu' täällä ihanassa etelässä, täällä älyllisessä Parisissa?\"\n\nKleophas Leanteri hillitsi itseään, hänen raskaita huokauksiaan\ntuskin kuului, mutta hän kylpi kylmässä hiessä, kun alkoi muistaa\n_jotakin_...\n\n\"Maistuuhan se...\", vastasi hän vaivalloisesti. \"Mutta -- mitäs\noikein on tapahtunut? Luulen, että on tapahtunut paljonkin... Kuinkas\nsinä, hyvä veli, täällä?\"\n\n\"Uskollinen ritarisi\", nauroi tehtailija, jossa ei huomannut\nkohmelon merkkiäkään, niin terveen, suorastaan rehevän punaiset\nolivat hänen kasvonsa tuossa toisella pieluksella, ääni oli raikas,\nja vain tukka, joka oli hiukan harmahtava, oli epäjärjestyksessä,\nniinkuin nukkumisesta ainakin. Ja hän oikoi käsivarsiaan niin, että\nrinta kohoili ja vatsa pullistui, ja tarinoi ilveilevästi: \"Tai\noikeastaan en tainnut ollakaan mikään uhrautuva ritari. Minulla\nitselläni ei nimittäin vielä ole hotellia täällä. Tulin juuri\neilen tänne matkoilta. -- Mistäkö? Valehtelisin, jos sanoisin\nesim. Valparaisosta, siis paratiisinlaaksosta. Ei, minä tulin\nvain Espanjasta. Minulla nyt on sellainen pieni onni, että saatan\nmatkustella siellä ja täällä...\"\n\n\"Sieltä asti\", äännähti Kleophas Leanteri.\n\n\"Mitä? Sieltäkö asti, kun Espanjasta? Oh, maailma on pieni, niinkuin\nse Törsö siellä kahvilassa eilen aivan oikein mainitsi, pieni, eikä\nsuuri, jollainen se oli entisten sukupolvien hitaitten kulkuneuvojen\naikaan; nyt olisi Valparaisokin todella rahakkaalle hyvinkin lähellä.\nSe on muutos, joka vähitellen alkanee vaikuttaa koko tämän pikku\nmaapallon mentaliteettiin. -- No niin, kun sinä tulit takaisin sinne\nkahvilaan ja mielestäni tarvitsit ritaria...\"\n\nKleophas hätkähti: jotakin palautui nyt aivan elävänä hänen\nmieleensä, jotakin rajattoman inhottavaa.\n\nTehtailija jatkoi:\n\n\"Veli ei liikkunut aivan tukevana pedaaleillansa, ja kun minulla ei\nollut vielä poksia, niin arvelin, luvallasi...\"\n\n\"Tietysti, se oli oikein tehty... kiitoksia\", sanoi Kleophas, mutta\naivan muiden ajatuksiensa ohella. \"Niin, kai se oli totta, että en\npysynyt edes jaloillani. Mutta ei se ollut enää juopumusta. Kauheaa:\nmitähän minä olen tehnyt?\"\n\nTehtailija nauroi makeasti:\n\n\"Kuinka nyt sitä kuvaisi. Sinulla oli sellainen into tuon tyttösen\nperästä, etteivät mitkään estelyt auttaneet. No, mitäpä siitä, oma\nasiasi... Sattuuhan näitä.\"\n\nKleophas tunsi ikäänkuin jokaisen karvan selässään, jos nyt selkä\nolisi karvainen, nousevan kauhusta pystyyn. Sillä nyt hän muisti\n_kaiken_. Ja kun toinen jatkoi, niin hän kuunteli vain, yhtenä\nkorvana, saadakseen yhä lisää noita vastenmielisiä detaljeja.\n\n\"Sellaista se on, haha. No? Eikös ollut koko orava tyttöseksi?\"\nKleophas ei pitkään aikaan vastannut mitään. Viimein hän kuitenkin\nkoetti teeskennellä kevytmielistä, mutta huohotti tuskallisesti:\n\n\"Oli... no niin, olihan se...\"\n\n\"No\", sanoi tehtailijakin, \"sattuuhan sitä, varsinkin Parisissa,\neikä se ole sen kummempaa muuallakaan. -- Sinulla taitaa olla pieni\nkrapula? Se on helposti autettu meille, joille Suomen kieltolaki ei\nole tehnyt juomista mahdottomaksi niinkuin Törsölle. Eiköhän aleta\ntästä nousta? Minä menen ikkunaan katsomaan ilmaa\", ja tehtailija\nkavahti reippaasti vuoteesta. \"Ja ennen kaikkea: tervetuloa nyt siis\nParisiin!\"\n\nKauhistuneissa mietteissään Kleophas vilkaisi ikkunaan: tummien\npäällys verhojen raosta, jotka tehtailija avasi ja joiden\npölyisyydestä hän hymyillen huomautti, näkyi ylhäältä pieni liuska\ntaivasta, kylmää ja harmaata taivasta, jolla mustat savuhäikäleet\nlentelivät rajussa tuulessa. Ikkunanpuoliskojen välistä, --\nkaljatehtailla sanoi jättäneensä ne yöksi auki, jotta huoneeseen\npääsisi raitista ilmaa ehkä krapulaisille, tunkeutui alhaalta,\njonkinlaiselta pihalta, jossa kuului olevan lasikatto ja joka teki\nhotellinpitäjän ruokasalin virkaa, -- sieltä tunkeutui rasvan käryä\nja naisen äänen käkätystä: joku nainen opetti siellä ilmeisesti\nlapsiaan... Ja jostakin, kaikkialta tämän pienen hotellin ympäriltä,\njonka nimi oli muuten Lutetia, kuului autojen kiljuntaa, ainaista,\nlakkaamatonta toitotusta, joka koski Kleophaan muutenkin kipeään\npäähän.\n\n-- Oh, huokasi hän sielussaan, katsellen ympärilleen, -- tällainen\nahdas, pimeä huone, ja tämä hirveä autometeli.\n\nKuin aavistaen hänen mietteensä sanoi kaljatehtailija:\n\n\"Tämä näyttää olevan sangen hyvä huone parisilaiseksi pienen hotellin\nhuoneeksi. Varmaan hiljainenkin, täällä pihan puolella: täällä\nvoit nukkua yösi hyvin, jos tunget pumpulitukot lujasti molempiin\nkorviisi. Varsin siisti huone, -- älkäämme puhuko noista pölyisistä\nikkunaverhoista, sellainen kuuluu nyt yleensä asiaan; siisti,\nvaikk'ei tietysti niin siisti kuin esim. suomalaisissa majataloissa,\njoissa tosin on usein oma kiusansa, luteet; täällä tapaa enimmäkseen\nvain muutamia kirppuja, joten Lutetia ei onomatopoeettisesti ole\npaikallaan. Isäntäväki näytti varsin kunnolliselta, mikäli voin\nluottaa silmiini sellaisina kuin ne yöllä tänne tullessani olivat.\"\n\n\"Sinä siis toit minut tänne yöllä?\"\n\n\"Minä. Tohtori Törsö jatkanee tuon norjalaisen sanomalehtimiehen\nkanssa, joka jäi hänelle kahvilaan avustajaksi, siellä vielä\nparast'aikaakin toivotonta yritystään päästä humalaan, jossa lienee\nollut koko tämän stipendimatkansa ajan. Hän nyt on sellainen hauska\nvekkuli: kun eräät piirimme tahtovat opettaa kansansa raittiuteen,\npitäen siihen tarkoitukseen sopivana pakkoakin, ehkäpä hirttämistäkin\nmuutamien ryyppyjen tähden, niin toiset puolestaan, esim. tämä\ntohtori, juovat nyt uhmalla: protestiksi tuota kieltolakia vastaan,\njota pitävät -- maailman ainoana asiana. Niinkuin kieltolakimme\nolisi tehnyt hänelle mitään pahaa\", jatkoi tehtailija hiljaista\nmurinaansa, sitoen kenkiä jalkaansa: \"saahan rahakas ihminen Suomessa\nmilloin vain whiskyt ja konjakit, -- lakihan ei sellaisenaan estä\nihmistä mistään. Pelkäänpä, että tämä tohtori juo itsensä höperöksi\nkieltolain tähden. O-la-la-laa\", alkoi hän rallattaa jotakin yleistä\nmuotisäveltä. \"No niin, no niin, no niin... Mutta nyt totuus tänne:\nmiltäs päässä tuntuu?\"\n\nKleophasta hävetti. Ja vielä enemmän suretti. Hän ei voinut vastata.\nViimein hän kuitenkin tieteli:\n\n\"He jäivät siis vielä sinne? Ja sinä toit minut pois: se oli\nkauniisti tehty.\"\n\n\"Oh, ei se mitään\", naurahteli tehtailija. \"Siinä oli vain hiukan\nvaivaa: sinä vikuroit ensin vastaan... Tappelit.\"\n\n\"Minä? Tappelin!\"\n\n\"Niin, mistä sinulle lieneekään tullut, suo anteeksi, ikäänkuin\njonkinmoinen antipatia minua kohtaan? No, eihän se ihme: olimmehan\nvasta samana iltana tutustuneet toisiimme, enkähän minä mikään ihanne\nole. Sinä väitit minua suoraan sanoen jonkinlaiseksi vastenmieliseksi\nolennoksi... sanoit piruksi...\"\n\n\"Väitinkö minä sellaista?\"\n\n\"No, sitä sattuu pöhnässä jos jotakin. Sanoit minua, kuinka se\nolikaan, Barbueliksi. Mikä se on?\"\n\n\"Barbuel?\"\n\n\"Niin, tai jotakin sellaista.\"\n\nKleophas mietti. Ja sitten hän muistikin asian: nimi oli johtunut\nMooseksen kuudennesta ja seitsemännestä kirjasta eli Mustasta\nraamatusta, jonka hän oli äskettäin nähnyt kotiseudullaan\nerään sosialistin mökissä, -- sosialisti oli ollut sellaiseen\nmystillisyyteen taipuvainen, -- ja, naurettavaa kyllä, Kleophas oli\nlainannut ja lukenut sen.\n\nKleophas selitti nyt, mistä se nimi Barbuel oli johtunut.\n\n\"Uskoton, siis taikauskoinen, tuo sosialisti\", huomautti tehtailija.\n\"No niin, nyt ymmärrän koko asian. Kai minä sinulle yöllä edustin\nmuka jotakin tuon sekasotkun pikkuruhtinasta?\"\n\n\"Niin, siinä on niitä 'valtoja, herrauksia ja kenraaleita' jaeltuina\nsystemaattisesti kukin omiin tehtäviinsä. Yksi oli Barbuel, se\nilmestyy muka villiporsaan muodossa...\"\n\n\"Kiitos kunniasta. Miksi juuri porsaan?\"\n\nKleophas tuli hyvin noloksi. Viimein hän koetti naurahdella:\n\n\"Ehkä se siitä, että sinun nimesi... sukunimesi... tuo...\"\n\n\"Mikä tuo?\"\n\n\"Eikös, anna anteeksi, eikös sinun nimesi ole... Porsimo\". Tehtailija\npurskahti nauruun:\n\n\"Porsimo? Mistä sinä sen olet päähäsi saanut? Ei, ei kuitenkaan...\"\n\n\"Mutta muistelen, että sinä itse esittelit itsesi...\"\n\n\"Teinkö niin? Ehkä tein: mitäpä varmaa minusta? Humutuulella sattuu\njos jotakin.\" Ja tehtailija nauroi makeasti. \"Mutta todellisuudessa\nei se kuitenkaan ole Porsimo, vaan Sorsimo: hauska nimi tämäkin,\nmutta tiedä, että se on sukuperintöä, isäni keksintöä, isäni,\njonka kunniaksi säilytän sen, vaikka Sorsimo, siis jonkinlainen\nsorsatehdas, ei ole paljon parempi kuin porsastehdas. Parhaiten\nminulle kai sopisi Kaljamo, joka ei siinä tapauksessa olisi mikään\nkalju paikka tai kallio, vaan kaljatehdas.\"\n\nMolemmat nauroivat. Ja Kleophas pyyteli anteeksi.\n\n\"Voi surkeutta\", huokaili hän. \"Ja minä: onko totta, että minä siellä\n_tappelin_?\"\n\n\"Ei se mitään, tuollaista pientä kahnausta vain. Tosin täytyi käyttää\nsinua vastaan hiukan väkivaltaa. Katsohan käsivarteesi: siinä näyttää\nolevan mustelmia. Ne ovat minun tekemiäni.\"\n\nKleophas katseli käsivarttaan: siinä oli pari tummempaa sormenjälkeä.\nHänen silmissään pimeni häpeästä.\n\n\"Muuten olit kylläkin -- iloisella ja reippaalla tuulella\", jatkoi\ntehtailija. \"Pidit puheen yleisölle -- ranskaksi. Ja lauloit\nhiukkasen. Esitit pienen soolotanssinkin kahvilan terassilla!\"\n\n\"Minä? Tanssin! Ihmisten edessä kahvilan edustalla!\"\n\n\"Yleisö vain nauroi: olit heistä hauska, sen voin vilpittömästi\nvakuuttaa!\"\n\nKleophaan olisi tehnyt mieli painua maan alle.\n\nHän, _hän_ oli puhunut yleisölle! Ja puhunut ranskaa, huonoa\nranskantapaista. Ja laulaa hoilottanut! Ja _tanssinut_, hypellyt\nyleisön nähden! Hänestä tuntui kuin koko Parisi, Parisi, Parisi\nolisi ollut näkijänä! Että hän sillä tavalla oli juonut! Eikä siitä\nsuinkaan ollut syyttämistä muita, sillä juuri hän itse oli tuon\npullon tilannut: hän itse oli tahtonut muka -- elää!\n\nJa näin nyt kävi: koko Parisi oli sen nähnyt...!\n\nKleophas Leanteri oli tosiaan nyt hyvin _tyytymätön_ itseensä.\n\nEntäpä sitten se tyttö! Muisto palasi tylyn selvänä hänen eteensä.\nSe iljettävä, ruokoton tyttö! Tuo kauhea nainen, johon verraten Ahon\n_Yksin_-novellin kulunut kokotti tuntui enkeliltä. Tuo -- Madeleine!\nOh, Kleophaan täytyi, kun hänen oli pakko tätä muistella, puristaa\nkäsillään ohimoitaan, hänen täytyi väristä inhosta, hän näki tytön\nilmielävänä, näki hänen eleensä, kuuli hänen raa'an naurunsa, hänen\nsanansa, jotka olivat nauruakin siivottomammat. Hänen täytyi puristaa\nepätoivosta ohimoitaan ja vapista -- itseinhosta, itsesurkuttelusta,\nitsehalveksinnasta. Hän tuomitsi ankarasti itseään, hän katui.\n\nMyöhemmin näette, miten tuhonvoimat käyttivät tällaistakin syvää,\nsuoranaista uskonnollista katumusta hyväkseen, -- koska Kleophas nyt\nkerran oli jätetty pahan valtaan.\n\nMutta toistaiseksi ei näiden pakinain sepittäjä ilmaise vielä muuta\nKleophaasta, joka nyt peitteli, häpeästä aivan sairaana, kasvojaan\nsiellä hotellin pimeässä huoneessa, leveässä sängyssä, josta herra\nSorsimo oli noussut, -- ei muuta kuin sen kuvaavan seikan, että hän\nteki siinä armottoman päätöksen, ettei hän ikinään enää alentuisi\ntällä tavalla.\n\nJa tulette näkemään hänen vastaisella lyhyellä elämäntaipaleellaan,\nettä hän piti tämän päätöksensä, eikä ainoastaan _itsepäisesti_\nniinkuin suomalainen usein, vaan jollakin tavoin uskonnollisen\nhartaasti, mikä kuului hänen luonteeseensa.\n\n\n\n\nKaljatehtailija parjaa, mutta ei enempää kuin me muut\n\n\nKun he lähtivät hotellista, alkoi olla jo hämärä, pimeän parisilaisen\nsyys- eli talvipäivän aikainen ilta. Tuolla hohtivat Le Dômen\nreklaamisähköt, -- helvetillisen punaiset, ajatteli Kleophas\nLeanteri, kun hän katseli niitä. Vihtori Sorsimo ehdotti:\n\n\"Eiköhän mentäisi sinne ottamaan jotakin aamunvirkistystä?\nVai kuinkahan tekisimme? Siellä palavat jo kamiinit terassin\nlasiaitauksen sisällä, joten voinemme saada siellä kohtalaisen\nlämpöisen paikan, jos meidän onnistuu tungetella olutseideleistä\nmärkiin ja töhryisiin pöytiin. Ja sitten alkaa tavallinen ilta- eli\nyöruljanssi, taiteilijakahvilan päivänuhjottaminen muuttuu rähinäksi:\n_elämää_, kuten sanot!\"\n\nMutta Kleophas Leanteri katsoi Sorsimoon niin hätääntyneen näköisenä,\nettä toinen perääntyi, huomauttaen:\n\n\"No niin... Anteeksi: peloittaneekohan veljeä tuo viimeöinen pikku\ntapaus? Ehkä olet samaa mieltä kuin muistaakseni eräs täkäläinen\nnuori sanomalehtimies ja kirjailija, -- nimeltään muuten Bost, --\njoka väittää, että Parisi on koottu monesta pikkukaupungista ja että\nkukin ihminen elää täällä ainoastaan yhdessä niistä; joten siis\nskandaalit täälläkin ovat jotakin, ihmiset lörpöttelevät niinkuin\nmuuallakin, ja heidän lörpöttelynsä täytyy ottaa huomioon? -- Ehkäpä\nolet oikeassa. Luulenpa, että myöskin minä karttanen nyt koko Le\nDômea. Siellähän saattaa istua tuo Hirvo Törsö kieltolakiepätoivon\naiheuttamassa iankaikkisessa humalassa. Neiti Hermelinin käytös\non minulle varoittava esimerkki, hänen, joka niin kovin huolehtii\ntäällä olevista kansalaisistaan ja on luultavasti huolehtinut aivan\nerikoisen rakastettavasti tohtori Törsöstä, mutta jätti hänet\neilisiltana viimeinkin oman onnensa nojaan. Tunnen tuon neidin\nentuudestaan, hän on asunut täällä vuosia ja uskoo tietävänsä\nväittää, että Parisi saattaa olla vaarallinen eräille kokemattomille,\n'etenkin supisuomalaisille', sanoo hän...\"\n\n\"Mikä hän sitten on?\" kysyi Kleophas Leanteri hyvin hajamielisesti:\nhän voi yhäti pahoin, kuvotti ja heikotti kauheasti, ja ajatukset,\nsynkät, synninmurheen musertamat ajatukset, pyörivät kaikkialla\nmuualla paitsi sellaisissa hetkentuttavissa kuin neiti Hermelin.\n\nHe olivat jatkaneet kävelyään Le Dômen ohi, ensin Raspailia pitkin\netelään päin. Harmaa, päättömältä näyttävä puistokatu vaati\nkiiruhtamaan, sillä kirpeän kylmä tuuli puhalsi rajusti, tehden\nmuutenkin tyhjänlaisen kadun sitä autiommaksi, mitä kauemmaksi he\nehtivät. Kleophas ihmetteli etelän aurinkoisuutta ja hymähteli\nitselleen: olisihan hänen pitänyt näin alkeellinen seikka tietää jo\npelkästään romaaneista! Hän käytteli metsätöissä pitkiin askeliin\ntottuneita koipiaan yhä vauhdikkaammin, koettaen virkistäytyä\nliikunnasta ja raittiista ilmasta, ja kaljatehtailijakin sanoi moisen\nurheilun tekevän hyvää hänen jalalleen, jota muka vaivasi reumatismi.\n\n\"Taiteilijatar\", vastasi Vihtori Sorsimo Kleophaan viimeiseen\nkysymykseen.\n\n\"Taiteilijatar!\" huudahti Kleophas ihaillen. Nyt hän heräsi\nseuraamaan ulkonaisia asioita. \"Niin, hän näyttikin minusta niin\nälykkäältä, niin henkevältä.\"\n\n\"Sitä hän on, tämäkin Tiima tai Tipla, vai mikä hän lieneekään\",\nmyönsi kaljatehtailija. \"Kuten sanottu, hän on asunut täällä\nvuosia, tai ainakin tehnyt tänne monta kertaa pitkäaikaisia\nmatkoja. Hänellä lienee ainakin ollut omia varoja; sitä paitsi hän\non saanut muutaman stipendinkin. Varsin siedettävä ihminen, ja\n-- etelän ymmärtäjä: hän ei tosiaan kuulu niihin kokemattomiin,\njotka yököttelevät ostereita vain sen vuoksi, etteivät ole\nniitä koskaan maistaneet eivätkä muka tule koskaan maistamaan,\nkuten eivät talonpojat sieniä, -- suomalaiset tai ranskalaiset\ntalonpojat: Etelä-Ranskassakin kuulin talonpoikain väittävän\nsieniä lehmänruuaksi. Siis neiti Hermelin ei ole niitä, jotka\ntäällä valtaa niin intohimoinen lihapullapatriotismi, että heidän\ntäytyy välttämättä silloin tällöin päästä johonkin skandinaviseen\nravintolaan, esim. Strixiin tai Vikingiin syömään lihapullia ja --\njuomaan viinaa: sehän se sittenkin on monille viiniä ja ylistäville\nmaanmiehillemme tärkeintä. Mutta myöskään hän ei ole niitä, jotka\nsitkeää mustekala-annostakin nirviessään ja maistellen juomalasistaan\npunaista ordinääri-viiniä, joka on yleensä huononlaista (ainakin\nminun vähäpätöisyyteni mielestä), huutelevat sankarillisesti: 'Oi,\njospa me saisimme Suomessakin tällaista.' -- Ei, tuo neiti Hermelin\non varsin tervetuntoinen ihminen, -- hyvinkin terve, hyvin toimelias,\nniin, hyvin -- älykäs. Hän maalaa oikein tosissaan, hänellä on\ntäällä ateljee, -- Suomessa hän sitä tosin sanoo apartementiksi,\ntuota yhtä huonettaan, -- ja käy harjoittelemassa Cola Rossissa.\nHän on täynnänsä halua -- pyrkiä eteenpäin, selväjärkisesti kuin\nranskalaiset; yksinpä sellaisissakin kuin puvuissaan hän on\nottanut mallia ranskattarilta, jotka ovat tavallisimmin niin --\ntavallisia: hänellä on esimerkiksi pitkä tukka, huomasitko? Sen\nkai olet jo nähnytkin, että enimmillä vastaantulevista naisista on\ntäällä leikkaamaton tukka. Ja pukuna hänellä sattui eilenkin siellä\nkahvilassa olemaan jonkinmoinen musta ranskalainen 'överhaalari'. --\nSuomessa hän kyllä esiintyy puvuiltaan Parisin-tartuntaa saaneena,\nerikoisena. Mutta eipä se ihme: samoin tekevät eräät miehetkin,\ntosin enimmäkseen nuorukaiset. Muistan Helsingissä nähneeni heppuja,\njoilla on esim. valko- ja mustajuovainen päällystakki, joka heiluu\nkorsetilla kiristettyjen vyötäröiden jatkona kuin hame, tai hiukset\npitkinä: sellainen herättää _Suomessa_ huomiota: ihmekös se,\nkoska täälläkin järkevät ihmiset, ja Ranskassa ollaan järkeviä,\ntöllistelevät heitä kuin kummituksia. -- Mutta Tipla Hermelin ei ole\nsitä kaliberia; hän tekee muutakin kuin keikailee puku-uutuuksilla.\nNyt juuri hänellä on eräässä salongissa näyttely, sekä öljyjä että\nakvarelleja. Siellä kuuluu käyneen väkeä, huomattavuuksiakin. Muutama\nviikko sitten (se tapahtui ennen matkaani Espanjaan, jonne menin\ntätä kautta), kun hän vielä ikäänkuin talutteli tohtori Törsöä,\nhän leijui eräänä iltana kahvilassa tohtorin pöytään, kädessään\nlevitettynä jokin merkittävä suomalainen sanomalehti, ja huudahti:\n'Ajattele, rakas Hirvo, _mistä_ suomalaiset lehdet ovat voineet\ntietää minun täkäläisestä näyttelystäni? Katsopas tätä!' -- Lehdessä\noli uutinen --: 'Kansalaisemme huomattu ulkomailla'. Ja sitten\nalaotsikko: 'Neiti Hermelinin näyttelyssä Cul-de-S:t Jacques'in\nsalongissa käynyt paljon väkeä', mm. se ja se ranskalainen ministeri.\n-- Kuiskaan nyt sinulle, pelkästä ilkeydestä, että tuo salonki,\njonne muuten minutkin kutsuttiin, kuten koko suomalainen kolonia\nniin tarkoin kuin mahdollista (sillä asuuhan täällä sellaisiakin\nsuomalaisia, jotka moisesta hömppäämisestä eivät välitä mitään; mutta\njoista eräät tietävät, mikä on _kansallinen_ velvollisuus), -- tuo\nsalonki on suunnilleen yhtä valtava kuin se katukin, jonka varrelle\nse on äskettäin perustettu ja josta se kai parin kuukauden päästä\nkatoaa: viisi metriä pitkä ja kolme leveä huone. -- Opetusministeri\nde Couleuvre kävikin siellä, kuten se suomalainen lehti kertoi;\nSuomen lähetystön sihteerillä oli paljon puuhaa soitellessaan miestä\nsinne, samoin kuin uuden kansainvälisen taidelehden toimittajaakin\nPierackia, joka on nyt julkaissut näyttelystä varsin suopean\nmaininnan, neljä riviä, petiitillä, -- mutta suomalaisessa lehdessä,\nkorpuksella painettuna petiitti näyttää oikein komealta. -- No niin,\nneiti ihmetteli tohtorille, kukahan oli lähettänyt Suomeen uutisen\nhänen näyttelystään. -- 'Sinä itse!' huusi siihen raaka tohtori\nTörsö, jatkaen: 'Älä ryppyile äläkä ole milläsikään: samoin tekevät\nsuuretkin taiteilijat.' -- Sitten en kuullut neiti Hermelinin enää\nsanovan tohtorille: 'Rakas Hirvo...', ja nyt tuo eilisiltainen\nkohtaus...\"\n\n\"Se lienee välttämätöntä, tuollainen keinottelu\", jatkoi\nkaljatehtailija. \"Etenkin nykyään on taiteilijoita niin paljon.\nParisi, koko maailma hukkuu tauluihin, joten pari kymmentä lisää tai\nvähemmän ei merkitse mitään; mutta sille onnettomalle, jonka täytyy\nnäistä markkinoista elää, käy metelikin elinehdoksi. Ja mitäpä se\nhaittaa? Se lienee aina ollut välttämätöntä. Itse Michelangelostakin\nlöytäisimme lievimmin sanoen inhimillisiä piirteitä, jotka eivät ole\nkaikkein suloisimpia...\"\n\nKleophas-parka katsoi seuralaiseensa pyörein silmin ja pudisti\npäätänsä: hänelle oli taide kulttuurin huippu, sen kukka, jota\nvarten hän suurelta osalta oli tänne laahautunutkin, ja tietysti --\ntaiteilija sitä mukaa.\n\nHe kävelivät eli juoksivat hyvin pitkän matkan, sanokaamme kolmisen\nkilometriä, aina Mont-Sourin puistoon, joka oli pieni ja syksyinen;\nkeltaiset lehdet lentelivät; järvi, kuten tekolammikkoa ranskan\nkielen mukaan sanottiin, oli Kleophaasta surkean pieni: hän muisti\nylpein mielin -- ahvenlampeaan.\n\nSitten, tämän virkistyskävelyn jälkeen, Sorsimo vei hänet maan alle,\nmetroon, jonka ummehtunut ilma toi taas Kleophaalle kuvotuksen,\nja he ajoivat Montmartreen, kiipesivät pimeitä kujia Sacré-Cœurin\nkukkulalle, jolta tulokas saisi yleiskatsauksen Parisista, mutta kas\nvain: ilma sattui olemaan liian sumuinen, ei näkynyt kuin heikkoa\ntulienkuultoa sieltä täältä. Nyt arveltiin ruuankin kelpaavan. Ja se\nkelpasi, ainakin Sorsimolle, nim. eräässä ihkouudessa ravintolassa\nkukkulan juurella Place Pigallella, 'gulashi-ravintolassa', kuten\nkaljatehtailija sanoi; -- vain hapanta kalaa Kleophas oudoksui,\nsamoin kuin kainosteli kahta tarjoilijatarta ja yhtä kyypparia,\njotka kaikki vuorotellen heitä hoitelivat, ken kattaen pöydän, ken\nvarustaen sen rämisevillä lautasilla, ken tuoden leikkeleasetit, ken\nliemen, -- ja kaataen lammikon lientä puhtaalle liinalle, ken viimein\nkahvin, kaataen teevadin täyteen ja liinalle.\n\n\"No, tämä on täällä hienoa, tämä tällainen töhriminen\", selitti\nkaljatehtailla. Kleophas ei sitä oikein ymmärtänyt.\n\nJa sitten tuli hänelle jälleen yökötys, kun hän sattui vilkaisemaan\ntaakseen, josta kuului lorinaa, ja näki siellä, eräänlaisessa\nvälikössä, jonka vain ovenpuolikas, sellainen kuin vanhoissa,\nkaksiosaisissa aitan ovissa, erotti upeasta ruokasalista, joten oven\nalitse pistivät esille seisoskelijain jalat ja sen ylitse heidän\npäänsä, kun he toimittelivat eräitä juoksevia asioitaan. Suoraan\nsanoen ellotti niin, että hän sitten tuskin saattoi antaa sen naisen,\njoka samassa välikössä autteli tuon oven takaa tulevia, ikäänkuin\nnäiden uljaiden illallisten päättäjäisiksi harjata housunlahkeensa.\nKaljatehtailija nauroi hänelle uhittelevan iloisena, maksoi laskun,\nja he riensivät sitten ulos tämän ravintolan metelistä vielä isompaan\nPlace Pigallen meteliin, jossa karusellit vonkuivat.\n\n\"Täällä on paljon kaikenlaisia huvipaikkoja, joissa yleensä\non ikävää. Ja tämä nyt on sitä -- elämää\", sanoi Sorsimo.\n\"Ihastuttaako...?\"\n\n\"No ei, ei vielä oikein...\"\n\n\"No, sittenpä sinun ei auttane muu kuin pyrkiä noihin esim. neiti\nHermelinin suosittelemiin korkeampiin ajanvietteisiin. Minun kyllä\ntäytyy käydä vielä tänä iltana erään mallasjuomatehtaan omistajan\npuheilla asialla, joka jäi Espanjaan lähtiessäni keskeneräiseksi;\nkysymys on eräästä uudesta filtreerausmassasta. Sitten pistäytynen\nkapakoissa, jotka lopultakin lienevät melkein kaikkien muidenkin\nmielestä hienointa Parisissa. Mutta mitäs arvelet, jos menisimme\nThéâtre Français'hen, siellä esitetään tänään Molièren _Saituri_.\nOstaisit nyt kohta kahdet piletit, ja minä noutaisin sinut hotellista\nsitten kun vapaudun.\"\n\n\"Sellaista ranskaa kai minäkin ymmärtäisin, -- junassa en ymmärtänyt\nvielä mitään\", vastasi Kleophas.\n\nAlas metron kehnoon ilmaan, sitten taas jossakin ylös, ja Sorsimo\nvei opastettavansa tuon kuuluisan teatterin ovelle, jossa kuitenkin\ntäytyi odottaa: lipunmyynti ei ollut vielä alkanut. Ja Sorsimo lähti\ntoistaiseksi omille teilleen.\n\nKleophas odotteli melkein tunnin. Se tuntui hänestä iankaikkisuudelta\ntässä ohuessa päällystakissa, johon hän oli etelänmatkalle\nvarustautunut. Tuuli puhalsi lännestä, ja alkoi sade, joka oli yhtä\nkylmä, läpi luiden ja ytimien tunkeva kuin tuulikin. Koivet tuntuivat\njääpuikoilta. Ikinään ei Kleophasta ollut näin julmasti paleltanut.\n_Himotti_ juosta johonkin baariin ja pyytää jotakin, -- mutta ei\n_Kill me guickiä_, eikä mitään muutakaan sellaista: hän oli jo tehnyt\nvakavan päätöksensä, koska hän oli täällä niin nolannut itsensä:\nlaulanut ja tanssinut, -- koko Parisin nähden, ja muutakin, paljon\nsynkempää.\n\n\n\n\nPukinsorkka potkaisee hiukan, tosin pieni, mutta kyllin voimakas\nhorjuttamaan syrjässä elänyttä Kleophasta\n\n\n\"No, miltäs tuntui ranskalainen näytteleminen?\" kysyi kaljatehtailija\nseuraavana aamuna, kun kiipesi jälleen Kleophaan luo hotellin\nyläkerrokseen.\n\nKleophas olisi ilmaissut pelkästään silmiensä hohteellakin\nihastuksensa: hän oli istunut kuulussa Parisin Komediassa!\n\n\"Minun halpamaisuuteni mielestä\", pilaili Sorsimo, \"esitettiin\npääosa tällä kertaa ellei kurjasti, niin yhtä kurjasti kuin esim.\nHelsingin yleensä hieman rappeutuneessa ruotsalaisessa teatterissa;\nmuistatko eilistä rahalipaskohtausta; kintunsätkyttämistä, saiturin\nkellottaessa permannolla; ja muistathan, kuinka nerokas aikoinaan\noli meidän Lindfors, mikä nerokkuus saattanee johtua paljon siitä,\nettä hän itse oli niin suuri saituri. No, tällä parjauksellani yritän\nainoastaan sanoa, että itse taiteenkehdonkin taide on loistavaa\n-- ainoastaan silloin kuin se on loistavaa: milloin on, milloin\nei, usein on se paljon loistavampaa jossakin muualla, vaikkapa --\nHelsingissä. Todella hartaat ja taiteelliset esitykset eivät yleensä\nkannata: suuri parisilaisyleisö on porvarillista, se välittää\nenimmäkseen jatseista, niinkuin yleisö muuallakin. Aallonpohjaa.\nMaailmansodan seuraustako yhä, -- raaistavan sodan? Voittaja saattaa\nolla moisen alentavalle vaikutukselle vielä alttiimpi kuin onneton\nvoitettu. -- Mutta, uskallanko kysyä, miten veli aikoo viettää tämän\npäivän?\"\n\n\"Olin ajatellut aloitella hiljalleen taidekokoelmista...\"\n\n\"Mikäs sen parempi. Mutta ellen pelkäisi häiritseväni, niin eiköhän\npieni yleistopografiaan perehtyminen, johon kuuluisi myöskin kansan\neli _rahvaan_ näkeminen, loisi oikeaa pohjaa tutustumiselle tähän\nkylään? Minulle tuli mielihalu kävellä läpi Parisin...\"\n\n\"Kävellä läpi Parisin!\" huudahti Kleophas Leanteri.\n\n\"Niin, ethän luule Parisia -- Saharaksi? Iso se kyllä on, mutta ennen\nkaikkea -- suuri: siis kuvitellun suuri. Tästä korttelista, jossa\nemme tosin ole aivan laidassa, kävelee sen läpi päivässä, varsinkin\nmetsäherran strutsinjaloilla.\"\n\nKleophas suostui. He menivät kahville, ja alkoivat sitten harpata\nParisin läpi, ensin Seinelle päin, suunnaten Notre Damea kohti.\nJollakin sillalla he pysähtyivät.\n\n\"Tuolta kuultaa sinertävistä autereista Invalidikirkko\", selitti\nSorsimo osoittaen oikealle, \"temppeli, jonka 'jumalasta' et pidä:\nniinhän selittelit nöyrästi silloin juopotteluyönä, -- ehkä se\nkerettiläiskäsitys on tarttunut sinuun romaanista _Sota ja rauha_,\njossa Tolstoi röyhkeydessään supistaa Napoleonin sakkinappulaksi,\nja niin tekevät monet ranskalaisetkin, muun muassa de Vigny,\ntavoitellen jotakin uutta sankari-ihannetta. -- Ja tuolla vasemmalla\nPantheon, joka sinua kiinnostanee paremmin, koska siellä on\njätteitä siviilisankareista. Ja katso tuossa, käänny ja katso:\ntuossa nyt on ihana Notre Dame, jonka goottilainen muinaishenki\nkylläkin lienee monelle nykyiselle ihmiselle vieras, -- mitä\nvaikeimmissa pulmissa ponnistavalle, ehkä perinpohjaisen murros-\nja muuttumiskauden ihmiselle. Taide! Kuinka vähäpätöisiltä sen\nkauneimmatkin kukkaset, -- nimittäin joko se vähäinen jäännös\ntaiteesta, jonka antiikki loi, mutta ajanhammas tai yhteiskunnalliset\nmyrskyt sitten armotta tuhosivat, tai uudempi taide, -- kuinka\n_vähäpätöisiltä_ nuo kukkaset tuntuvat sen rinnalla, mitä maailmassa\nnyt tapahtuu, kehittyy ja näennäisesti muuttuu. Melkein kaikissa\nmaissa levottomuuksia, bolshevismiakin ja sen vastavirtauksia, yhä\nlisääntyvää työttömyyttä, nälkää! Kaikki varmaankin viimeisen _sodan_\nseurauksia yhä. Näet, että minuakin kiinnostavat nämä suuret, tai\nainakin suuriksi väitetyt, aikamme kysymykset, -- siis hyvin rumat\nkysymykset, niin rumat kuin yleensä aikamme. Anna anteeksi, minulla\non juuri nyt tuollainen hassu kärpänen pörisemässä päässäni. En\nymmärrä, piruko minua riivaa, -- mutta ajoihan itse Esikuvammekin\nriivaajaiset _sikolaumaan_ (ja sinähän luulit minua ensin\nkokonaiseksi porsastehtaaksi eli lutiksi) luultavasti maatilan tai\nkarjan omistajan suureksi vahingoksi, koska siat silloin syöksyivät\njyrkänteeltä mereen ja hukkuivat. Niin vain on, että minua on\nkummallisesti alkanut jokin riivata; ajattelepas, viime yönäkään\nen saanut näiltä fundeerauksilta unta ennen kuin siinä kello kolme\naamulla, ja kuitenkin olin aivan selvä. -- Se sota, se viimeinen\nsota! _Oliko_ se jo tuo länsimaiden kulttuurin Harmageddon, josta,\npaitsi eräät uskonlahkolaiset, myöskin sellaiset kuin joku Spengler\ntai Ludendorff, jolta sota ilmeisesti oli pilannut hermot, puhuvat?\nVai pitääkö meidän vielä uutta odottaman: uutta ja komeampaa sotaa.\nLuulisi jo entisen turmelleen aikamme sielunkin.\"\n\n\"Niin, mutta oli liikuttavaa, jollakin tavoin ylevää tuo miljoonien\nkaatuminen, esim. länsirintamalla\", huokasi Kleophas Leanteri.\n\n\"Liikuttavaa kuin -- mielipuolien peuhailu\", myönsi Sorsimo\nsurullisena. \"Ja sitä subliimia jatkuu yhä: natsionalismi,\nimperialismi on jälleen korkeassa kurssissa eräissä kansojen\nvoimakkaissa ryhmissä.\"\n\n\"Niin, eräissä maissa lienee liika-asutusta, Saksassa, Italiassa,\nJapanissa... Ne kuristuvat, tukehtuvat nykyisten rajojensa sisälle.\nJospa voisi ajatella, että sellaisille kansoille saatettaisiin antaa\nsovinnolla lisää alueita...\"\n\n\"Stop!\" huudahti kaljatehtailija. \"Tarkoitatko jonkinlaista kansojen\ntorpparivapautusta, johon yksityisen kansan joskus on pakko joutua:\njakamaan jäsenilleen oikeutta? -- Kansakuntako antaisi toiselleen\nvapaaehtoisesti alueita? Ehkä pienestä maksusta? Oijoi, Kleophas\nLeanteri, mutta sehän olisi -- bolshevismia.\"\n\n\"Niin, sitä varten täytyisi kylläkin kansallisten käsitteiden paljon\nmuuttua... kouluopetuksesta alkaen...\"\n\n\"Stop: siis hävittää -- kansallistunne! _A fe de demonio_, -- kiroan\noikein espanjaksi, sellainen sopii kyllä, kun juuri olen tullut\nEspanjasta. Niin, sehän olisi bolsevismia, jota et kai toivone\nmaailmaan.\"\n\n\"En, Jumala varjelkoon\", vastasi Kleophas Leanteri. \"_Vestigia\nterrent_: julmurien valtikoima Venäjä...\"\n\n\"Siis eräiden kansojen on sittenkin tyytyminen rajoihinsa, joihin\nväkevämpi naapuri ne tukahduttaa. Jäädä ilman elämänmahdollisuuksia\nliikaväestölleen. Sanoithan, että eräissä maissa muka olisi liikaa\nväkeä?\"\n\n\"Niin, parempi kai olisi, jos väestöä sellaisissa syntyisi vähemmän,\nniin joutuu usein ajattelemaan; ehkä silloin riittäisi kaikille\nkunnollisemmin leipää\", tuumiskeli Kleophas. \"Ja kulttuurikin kukkisi\nharmonisemmin: muinainen Hellas ei kai loistoaikanaan ollut erikoisen\ntiheästi asuttua.\"\n\n\"Seis!\" huudahti taas kaljatehtailija. \"Mitenkä? Syntyväisyyskö\npienennettävä? No, se pienenee kyllä hiukan itsestäänkin tällaisina\naikoina, kaikkialla paitsi ei raaimmissa maissa. Tätä en ole juuri\ntullut aprikoineeksi. Ojaa: sekin saattaisi olla tämän ajan tärkeitä\nkysymyksiä, sekin. Mutta -- sehän iskisi entistä maailmankatsomusta\naivan sydänhermoihin, se uhmaisi käskyä: 'Lisääntykäät ja täyttäkäät\nmaa'! -- Se olisi ehkä vielä rikollisempaa kuin hillitä kansojen\nvalloitushalua: kansallisintoa, oman kielialueen levittämistä,\nkaikkea tuota, joka vie -- uuteen, entistä uljaampaan sotaan, josta\nsato voi olla pari sataa miljoonaa rujoiksi ruumiiltaan ja sielultaan\nmyrkytettyä sankaria.\"\n\nKleophas-parka, jonka kimppuun tällainen lavertelija oli päästetty,\nvirkkoi:\n\n\"Mutta neuvotellaanhan keinoista, miten sovittaa kansojen keskinäiset\nriita-asiat rauhallista tietä... Kansainliitto...\"\n\n\"Jolle kansat nauravat ja jolle ne kiroten maksavat ainaista veroa\nlukemattomiin konferensseihin, joista ei koidu mitään tulosta.\nNähtävästi ne herrasmiehet, jotka siellä neuvottelevat, eivät\n_usko_ asiaansa: siellä näet epäuskon, sellaiseksi ovat ajan kasvot\nmuuttuneet: katkeriksi ja traagillisiksi. Epäusko: sillä kuinka\nvoi ainoakaan järkevä ihminen enää uskoa, että kristillisten\nvaltioiden kristillisyyteen mahtuisi -- sota? -- Näin ajattelee\nainakin osa rahvasta, ja sellainen osa, jolla on, kumma kyllä,\n_uskoa_, ellemme tahtoisi sanoa sitä ajatukseksi; peloittavaa\nuskoa, peloittavaa kuin maanalainen tuli. Se osa arvostelee nykyään\nennen kaikkea sotaa. Se vertailee nykyisen kristikunnan yhteistä\nJumalaa ikäänkuin kukkotaisteluita järjestävään espanjalaiseen:\nmies kiihoittaa Saksaa, jonka Jumala se on, raatelemaan Ranskaa,\njonka itserakkautta se niinikään ärsyttää myöskin Ranskan Jumalana.\nSe antoi toisten kukkojen repiä Venäjän puolikuolleeksi, jossa ei\nole enää järjenhiventä, Hän, tietenkin Pyhän Venäjän erikoinen\nsuosija, samoin kuin Hän on muidenkin, niin isojen kukkojen kuin\npikku kukonpoikain erikoisjumala yhteisenäkin: kaikki ne nokkivat\nisäntänsä nimeen silmät toistensa päästä, silpovat toisiaan\npartaveitsillä, jotka taisteluttaja on sitonut niille kannuksiin. --\nVielä tuoreessa muistissa oleva sota on niin havainnollista, että\nsen luulisi menevän tyhmimmänkin päähän -- toistaiseksi. Kuinka voi\nRauhanruhtinaan nimeen siunata aseet, myrkkykaasut, tautibasillien\nlevittämiset. -- Ohoi, viisaampaa ehkä olisi, jos sota-asioista\npuhuttaessa tai niihin ryhdyttäessä _jätettäisiin Jumala_ ja\nrukoukset hänen puoleensa visusti pois, julistettaisiin vain, että\nlähdetään hyökkäämään tai puolustautumaan silkan itsekkään edun tai\njonkin muun välttämättömyyden pakosta, välttämättömyyden, jota typerä\nihminen ei osaa paremmin ratkaista. Se olisi edes _rehellistä_,\njoskin saatanallista... Ehkäpä siitä vähitellen seuraisi se etu, että\nkoetettaisiin riitoja sopia -- uudelta pohjalta. No, näin en ajattele\n_minä_, vaan kylläkin monet ja lukemattomat, jotka saivat tarpeekseen\nviime sodasta, josta ei muuten, huomaa se, ole esim. kirjoitettu\nainoaakaan merkittävää sankarirunoelmaa, vaan pelkkiä suurenmoisia,\nmutta meitä ihmisiä alentavia kuvauksia: ajattele sellaisia kuin\nRemarque, Sheriff, Barbusse. Ihmekö se: näemme tuon sodan seuraukset\nyhäti työttömyytenä, nälkänä. Joka maasta huuto: 'Leipää! Pois sota,\npois -- entinen uskonto!' -- Sijaan uusi -- kommunismi! Näin kiljuvat\nkommunistit.\"\n\n\"Ethän... ethän väitä sellaista _uskonnoksi_?\" sanoi Kleophas\nLeanteri.\n\n\"Ainakin se on yhtä paljon uskontoa kuin mikä muu huono uskonto\ntahansa: se _uskoo_, koska se ei ota hävitäkseen entisillä keinoilla.\nSe on yhtä kiihkeä kuin aikoinaan pakanuutta vastaan taistellut --\nkristinusko.\"\n\n\"Kristillisyys!\" huudahti Kleophas. \"Mutta kommunismihan -- murhaa.\"\n\n\"Oikein periaatteesta. Mutta muistelehan kouluaikaista\nkirkkohistoriaasi, niin näet, eikö _ecclesia militans_\nmurhannut: veri vuoti tulvanaan kirkkoriidoissa, eikä ainoastaan\npakanain (joiden kirkot tietenkin oli hävitettävä) veri, vaan\nkristiveljienkin. Silloin usko lopultakin taisteli ennen kaikkea\norjuutta vastaan; -- nyt sotaa. Siis poisko muka armeijat? -- No,\neipä me niin pikku asioita surra, me porvarisihmiset. Ehkäpä vanhan\nmaailmamme onnistuu vielä pelastua. Varmaankin ajat paranevat. Ja\nkansathan unohtavat onnettomuutensa niin helposti. Nyt ne kyllä\nkapinoivat sellaista luonnottomalta näyttävää pakkoa vastaan, että\nesim. Amerikassa, jossa ihanaa vehnää kasvaa niin paljon, ettei sen\nkauppaaminen sodista köyhiksi tulleille kansoille enää kannata,\nvehnä poltetaan; että puuvilla, kun se ei käy kaupaksi, haudataan\npeltoihin, mutta miljoonat ihmiset kulkevat repaleissa; ja kun\nöljyntuotanto on muuttunut liian vähän tuottavaksi, niin kaivokset\nhävitetään. -- _A propos_: oletko lukenut viimeisiä suomalaisia\nlehtiä?\"\n\n\"En; mistä niitä saisi?\" vastasi Kleophas innokkaasti.\n\n\"Café du Dôessa niitä muun muassa on.\"\n\nKleophaan into tuntui merkillisesti laimenevan.\n\n\"Niin\", jatkoi Sorsimo, \"siellä on puhjennut pikku tapaus, joka\nsaattaa hyvinkin olla oireellinen ja on ainakin kuvaavaa _uskon_\nhillittömälle voimalle, -- sillä väitän edelleen, ettei usko\nsuinkaan edellytä hurskautta, oikeamielisyyttä. Kommunistit ovat\nPohjanmaalla (lieneekö se ollut Laihialla tai Lapualla, en muista)\ntanssi-iltamissaan riekkuneet _punaiset ryssänpaidat_ housujen\npäällä ja 'pitäneet rienaavia perkeleenpalveluksia', kuten eräät\nporvarislehdet sanovat, alkaneet muka juhlapuheensa ärsytyksellä:\n'Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret, isässä perkeleessä.' -- Hahaha!\n-- No, nuo punamekot eivät tietenkään unohda, että vapaussodassamme\ntuli heitä usein käsitellyksi hirvittävän väärämielisesti,\nsaatanallisen julmasti; ja sitä paitsi he pelkäämistäsi 'jäljistä'\nhuolimatta yhä vain _uskovat_, että entiset uskot täytyy saada\ntuhotuksi. -- No, talonpojat repivät heiltä punapaidat päältä,\nja 'uhkaavat lyödä edelleen kommunismille nyrkin pöytään', kuten\nlehdet kertovat. -- Painanpa mieleeni tämän pikku tapauksen: siitä\nvoi koitua jotakin isompaakin, -- sillä sekin on sotaa vanhan ja\nuuden välillä, uuden, jota lopultakaan -- ei paljoakaan tulle!\n_Vanitas vanitatum_: kansathan _unohtavat_ onnettomuutensa kuin\nlapset, niin, että ovat valmiit alkamaan kaiken alusta: uusi polvi\nei hyödy juuri mitään menneen kokemuksista. Ihmiskunta rakentaa\nja hävittää vuorotellen kaikkensa. Mitäpä tästä? Hävittihän\nsellainenkin ylevä oppi kuin kristinusko pakanuuden mukana myöskin\nkoko pakanallisen kulttuurin kaikkine aarteineen. Vain sirpaleita,\nmuutamia pilarintynkiä, on muinainen loistava _forum Romanum_. Ei\npaljon muuta kuin raihnastavat pyramidit jäivät jäljelle Egyptistä.\nAnkorissa hautautuvat temppelit, joiden uskontoa emme enää tunne,\ntroopilliseen kasvistoon. Aika pyyhkii _kaiken_ pois kuin opettaja\ntyperän koulupojan laskun koulutaululta. No niin, mutta mitä\nhassuttelemme? Siirtykäämme hauskempiin asioihin: minä haluaisin\nensiksikin nielaista lasin kirpeää rommia tuolla baarissa, -- kai\nsinäkin keksit itsellesi annoksen jotakin. Sitten voimme pistäytyä\nNotre Dameen, jonka violetti ruusuke-ikkuna on minustakin lumoavan\nkaunis. Ja sitten: läpi Parisin, Montmartreen.\"\n\n\n\n\nKaljatehtailija perehdyttää edelleen Kleophasta yleistopografiaansa\n\n\nTässä annetaan vain esimerkki siitä, _minkälaista_ seuraa Vihtori\nSorsimo piti Kleophaalle, kun he sitten parin viikon ajan kuljeksivat\nParisissa yhdessä, ulkona ja sisällä, jolloin tuo sanoistaan\npäättäen melkoisesti matkustellut ja sillä tavalla jotakin kokenut\nmies näytteli opetettavalleen \"kaiken\". Täten alkoi syntyä se\nyleistopografinen pohja, jota Sorsimo oli Kleophaalle suositellut,\n-- topografinen muussakin suhteessa kuin Parisin pintakaavana,\nnimittäin sellaisena sielullisena epäröintinä, harkitsemisena,\nsoutamisena ja huopaamisena, siis sellaisena _tyytymättömyytenä_,\njota on tapana sanoa pessimismiksi: oikeinko vai väärin, siitä sopii\nolla eri mieltä aina henkilön mukaan. -- Huomatkaa, että Sorsimo\nkuitenkin oli tätä topografiaa ainoastaan _suositellut_: sillä olihan\nViksari siellä taivaassa vihjaillut, että Kleophaan sieluun, vaikka\nhän näytti niin hurskaalta, oli kätketty yhtä ja toista, jota pahan\ntarvitsi vain kehitellä. Eikä kaljatehtailija, joskin nyt viime\npäivinä hyvin heikosti aavisteli, suinkaan tietänyt, että hänestä\noli tullut jonkinlainen \"pahanhengen hanari\" eli \"hanttimies\",\nsiis kätyri. Ei, päinvastoin hän luuli, Kleophaalle vatsa pystyssä\nirvotellessaan, tekevänsä paitsi oikeutetusti, myöskin oikein.\nPahuus, joka oli ennenkin piileskellyt hänessä astraalitasossa (vai\nkuinka tämä on, teosofit?), lienee nyt, kun oli vapautunut pullosta,\njossa se oli asunut mentaaliolentona, saanut tästä astraalin ja\nmentaalin yhtymisestä niin suuren voimanlisäyksen, että oli päässyt\nilmenemään myöskin Sorsimon _fyysillisessä_ tasossa. Sorsimo oli\nsiis, koska hän ei näistä näkymättömyyden salaperäisistä juonista\njuuri mitään tietänyt, paremminkin kurja riivattu kuin riivaaja,\nniinkuin yleensäkin monet aatteenmiehiin vivahtavat meistä muistakin\nihmisistä, jotka aivan hurskaassa uskossa luulemme tekevämme hyvää,\nkun saatammekin tehdä innossamme pahaa.\n\nNo niin, Vihtori Sorsimo näytteli siis Kleophaalle Parisissa\n\"kaiken\". Näytteli Louvren, suuret bulevardit, torit, ja riemukaaret,\nja muistopatsaat, Karusellipaikan, ohimennen Versailles'n, ja\njälleen Seinen rannat, ja taidepalatsit. Jne. Näytteli kirkot,\nja kappelit, haudat, taideliikkeet, Hallit, likakujat, välkkyvän\npuhtaat puistokadut, koirat, kissat, kaikki ihmeet, karusellit,\ntingtangelit, tanssipalatsit. Jne. Ja ravintolat, vielä paljon\nhienommat kuin se, jossa he olivat syöneet Place Pigallella. --\nMutta sitä paitsi hän vei opastettavansa, muka tuollaisten hienojen\nravintolain täydennykseksi, joissa esim. turistit ja asiaankuuluvasti\nkunnolliset stipendiaatit käyvät, myöskin kansanruokaloihin,\neräänlaisiin Parisin \"kuppiloihin\", joilla saattaa olla sellaisia\nmahtavia nimiä kuin \"Satatuhatta lautasta\" tai \"Herkkuhäntä\".\nSiellä Kleophas sai käsitellä jotakin ihra- tai jännesiekaleista\ntehtyä sulamatonta salaattia, jonka maku oli etikanpaljoudella\nhälvennetty, ratustella pientä, ruotaista lahnanparkin tapaista: --\nOi isänmaan lampiahvenet! ajatteli Kleophas Sampila. -- Ja _nähdä_\nsiellä viiniä, -- sillä eihän Kleophas enää tahtonut maistaakaan\nalkoholia, joka hänet oli Parisissa niin alentanut, ja hän piti\npäätöksensä, -- sai nähdä viiniä, joka muistutti huuhdevettä.\nTyöläis-, käsityöläis- tai pikkuporvarien ravintoloita: surullista\npuutetta. \"Tämäkin puoli näistä oloista olisi otettava huomioon\",\nsanoi Vihtori Sorsimo, \"tarkoitan: köyhyys, rahvaan pohjakerrokset,\njotka ainakin nykyaikaan alkavat käydä kaikkein tärkeimmiksi; nehän\novat kuin muinaisen Rooman plebeijit, tai paremminkin pretoriaanit,\njotka, niin karkeita kuin olivatkin, kaatoivat valtaistuimia. Eikä\nse joukko vastaisuudessa tyytyne ainoastaan lauselmaan: 'Leipää\nja sirkushuveja', vaan supistaa sen tiiviimpään: 'Leipää!' -- Ja\nnäitä pretoriaaneja alkaa olla kaikissa maissa, etenkin tärkeimpiin\npaikkoihin, valtakaupunkeihin kerääntyneinä.\" -- Toisen kerran\nkaljatehtailija saattoi puhua, -- hänen puolustuksekseen tiedän\nvakuuttaa, että hän vain _puhui_ näistä asioista, mutta ei toki niitä\nnäytellyt, sillä niin karkea ei hän ollut, -- puhua Kleophaalle esim.\njoistakin raaoista porttoloista, joissa etupäässä ulkomaalaisille\nesitetään pikku tyttöjen ja poikain rakastelua: tämä sai hiukset\nnousemaan pystyyn Kleophas Leanterilta, joka oli tähän asti pitänyt\nmoista jonkinlaisena kirjallisena romantiikkana eikä \"elämänä\",\ntöykeänä totuutena. -- Toisen kerran hän osoitteli Kleophaalle\nbulevardilla sota-invalideja, joita silloin tällöin ilmestyi heidän\neteensä joko kurjasti ontuen, köhien elinkautista kaasuyskää,\nkurotellen \"sormiaan\", joina oli rautakoukku, korvauksena ennen ehkä\ntyötä rakastaneesta kädestä; noita onnettomia, jotka tiukkasivat\nohikulkijoilta, rautakäsiään raivoisasti helistellen, rahaa: \"Teidän\n_pitää_ antaa meille rahaa, me olemme sodassa ruhjottuja!\" -- Tai\ntuotiin joku sellainen kadulle, raitista ilmaa saamaan, eräänlaisessa\npyöräsängyssä, jossa hän askaroitsi esim. paperossin tekoa: \"Tupakkaa\ntuokin osaa vielä vaivaisilla sormillaan tunkea silkkipaperiin,\nei muuta. Mutta hän lienee kuitenkin iloinen, oi, niin onnellinen\nsaatuaan uhrautua suuren asian puolesta: niinhän yleensä me sodasta\npelastuneet invalideista vakuuttelemme! -- Ja saakin olla onnellinen:\nei riipu vielä säkissä seinällä, niinkuin kuulemma eräät jalattomat\nja kädettömät, joita syötetään Invalidihotellin hoitolassa\",\npäätteli Vihtori Sorsimo asiasta. -- Tai sitten hän kuvaili, --\ntietenkin monien iloisempien havaintojen ohella, sillä hän oli\nmelkoinen kujeilija, -- suurkaupunkien kurjimustoa, jota kuului\nolevan Parisissa niin paljon, että kullekin kodittomalle voidaan\nsallia vain yksi yö kuukaudessa yömajoissa. Kerrankin he kävelivät\nAvenue de l'Observatoiren yläpäässä, jonka alla kulkee maanalainen\nrautatie. \"Katsos tuossa noita eukkoja, siinä he viettävät yönsä\nmaanalaisen rautatien tuuletuskioskin vieressä, istuen selkä seinää\nvasten, sillä siinä on hiukan lämpöisempää, milloin juna menee ohitse\nja tuprahduttaa ylös kadulle kivihiilen haaleaa löyhkää. Tässä on\nheillä sittenkin parempi kuin kerran näin Montmartressa eräillä\nukoilla: he istuivat yönsä katukäytävän reunalla, jalat katuojassa,\nkun käytävällä nukkuminen kuuluu olevan kielletty ja ajotiellä taasen\nvoi jäädä autojen alle. -- Mutta, muistaessani: niitä julkeita\nretkaleita, jotka ennen muinoin asuivat Seinen siltojen alla,\nväitetään jälleen lisääntyneen sinne, vaikka entiset muka ammuttiin\nsukupuuttoon rintamalla. Mainitsen tästä siksi, että tietäisit varoa\nnoita paikkoja, jos esim. tekisi mielesi mennä tirkistelemään, onko\nSeinessä ahvenia.\" -- Köyhyyttä siis, vaarallista köyhyyttä! Ja --\nsydämettömyyttä! Eräässä erikoisliikkeessä, jossa kaljatehtailija\noli jälleen käynyt tiedustelemassa tuota filtreerausmassaansa, oli\nomistaja ilmeisesti terrorisoinut konttorityttöjään, joiden täytyi\nalistua kaikkeen, koska kilpailu paikoista oli nyt sietämättömän\nkova. Yksi noista tytöistä oli näet myöhästynyt pari minuuttia\npäivällislomalta tullessaan; Sorsimo oli odottanut ne lyhyet\nminuutit, mutta isäntä oli karjunut neidille, uhannut erottamisella,\njos tämä tapahtuisi kerrankin toistamiseen, ja neiti -- pukeutui\ntavanomaiseen mustaan haalariinsa aivan vaiti... \"Mikä ihmisarvoa\nalentavan köyhyyden, kilpailun pakko!\" huokasi Sorsimo. \"Muuten\nmuistanet sen 'madamen', joka istuu siellä Le Dômessa maan alla\nkahden W.C:n välisessä 'odotushuoneessa', syöden siellä, kun\nhumalaiset, juovuksissa usein pateettiset norjalaiset, kerskuvat\nruotsinmaalaiset ja räyhäävät suomalaiset, portot, taiteilijattaret,\nkaunosieluiset neidit ja missit juoksivat siitä edestakaisin niillä\nasioilla, joita missikään ei voi välttää, -- istuu syöden siinä\nlöyhkässä leipäänsä ja puljonkiaan: mitä hän tälle voi, tämä köyhä,\ntai ehkä -- saita, ahne? Sillä ranskalaiset ne osaavatkin olla\nahneita: penni venyy pitkäksi kuin lakritsarihma ennenkuin lähtee\nheidän sormistaan; ja sehän se juuri lienee heidän -- rikkautensa.\"\n\nNo niin, tietenkin Sorsimo käytti Kleophasta myöskin Clignancourt'in\ntulliportin edustalla olevilla \"kirppumarkkinoilla\", _la foire\ndes puces_, jollaisia Parisissa kaupungin laitamilla on useita:\n\"Niinkuin niitä kyllä on muuallakin, Madridissa, Roomassa (_Campo\nde' fiori_), Lontoossa, Shanghaissa, Tallinnassa ('Täitori'\nnimeltään) ja kai Helsingissäkin, esim. Sörnäisten romukaupat.\" --\nNoilla markkinoilla, jonne kaljatehtailija muuten meni etsimään\nitselleen joitakin harvinaisesineitä, siellä, keskellä niljaista\nkatua, jolle kauppatavarat oli levitetty, nimittäin kaikenlaisia\nhylättyjä talousesineitä ja likaisia \"perkeitä\", mutta niiden\nseassa silloin tällöin esim. arvokkaita taideteoksia, -- siellä\nhän mainitsi, että tuostakin tuhruisesta kaupustelijasta saattoi\ntällaisen aloittelun jälkeen tulla mies, joka vähitellen nousisi\nkaupungin ja yhteiskunnan kermaksi, määrääjäksi: \"Samoin käy\ntavallaan Suomessakin, joten ilmiö ei ole mitään erikoista ja uutta.\nKansaa me kaikki olemme, tai hienoimmatkin ovat olleet.\" -- Niin,\nyksinpä tupakanpätkien kerääjätkin, jotka noukkivat koukkupäisellä\nsauvalla Parisin katuojista savukkeen- ja sikarinjätteet ja myivät\nniitä sitten rahvaalle tai rappeutuneille herrasmiehille, kuten eräät\nmodernit parisilaisromaanitkin kertovat, taikka parhaimmat niistä\njollekin entiselle suurelle primadonnalle, mutta huonoimmat nuuskaksi\njauhettuina kaikkein alimmalle luokalle taikka nuuskaa rakastaville:\nniin, tällaisetkin naurettavat seikat veti kaljatehtailija esille,\nikäänkuin höysteenä Parisin helpommin nähtävälle elämäntaistelulle,\njoka muutenkin tuntui Kleophasta täällä niin kauhealta. Tämän Sorsimo\nteki joko humoristisesti tahi sitten vakavaksi tekeytyen; hän antoi\naina ja kaikille asioille kontrastivärejä. Siten kaljatehtailija\nmenetteli milloin vain he Kleophaan kanssa seurustelivat, ja\nse tapahtui yhä useammin, sikäli kun Kleophaan hartaat käynnit\ntaidekokoelmissa, jonne Sorsimokin joskus tuli, tai kirkoissa,\njonne hänellä kuitenkaan ei ollut kovin suurta harrastusta tulla,\nharvenivat tai milloin Leanteri ei lähtenyt esim. Fontainebleau'hon:\nsiellä hän muisteli melkein tyytyväisenä, miten Napoleon oli eronnut\nsotureistaan tuon uljaan linnan pihalla; hän ei näet vielä ollut\noppinut Sorsimon väitettä, että koska kansat eivät lopultakaan\nmilloinkaan opi mitään, vaan jokainen uusi ja kokematon polvi tekee\nentisen polven virheet, niin sodat ovat välttämättömiä. Niin; tai\nmilloin Kleophas ei lähtenyt esim. Foret de S:t Germainiin, yksin,\nystävänsä tietämättä: sillä Kleophas pelkäsi joskus eräällä tavoin\nSorsimoa, -- tahtoi karttaa hänen ainaista merkillistä puuttumistaan\nasioihin. -- _Miksi_ Sorsimo, joka muuten oli varsin hyvinvoipa mies,\npunakka ja lihava porvari, ja matkustellutkin _huvikseen_ Herra\ntiesi missä, -- miksi hän aina veti esille varjopuolet, pimeät,\nnegatiiviset puolet? Miksi hän ikäänkuin katseli otsa rypyssä maahan,\nsamentaen ja sekaannuttaen sielua, joka tahtoi olla nuori (en tahdo\nväittää: oli nuori, sillä sellaiseen oli Kleophas Leanteri liian\nvakava, hurskas, tai ainakin kokematon, vain kirjoista oppinut:\ntodellakin ikäänkuin paperiarkki, jolle vielä ei ole kirjoitettu\npaljoakaan).\n\nMutta tuskin Kleophas joutui takaisin Viksarin seuraan, ja hän ikävöi\nsiihen takaisin, merkillistä kyllä, -- niin saattoi opas alkaa esim.\nseuraavaa:\n\n\"Kyllä, rikkautta täällä tietenkin on. Ranskan kultavarastoksi Seinen\nalle kaivettu suunnaton holvi muka niin täynnä keltaista metallia,\nsotavoiton tuotetta, että tuskin lienee maailman alusta vertaa\nnähty. Mutta mitä se koskee yksilöitä yleensä? Eikö hotellinisäntäsi\nsanonut, ettei sitä rikkautta vain näy ihmisten taskuihin täällä\ntulevan? -- Kyllä, Ranska on hyvin rikas. Mutta minä jonkinlaisena\nrahamiehenä en puolestani tahtoisi olla rikas _täällä_! Sillä\nmaassa on rahaa niin paljon, että tallettaja tuskin saa pankeissa\nkorkoa, voipa eräinä oikein rahakkaina aikoina, jollaista nykyinen\nyleisköyhyys on, sanoa itseään onnelliseksi, jos pankki ottaa hänen\nrahansa talteen vaatimatta häneltä maksua. Köyhissä maissa on\nhelpompi rikastua... Jälleen todiste siitä, että kaikessa 'yhteen\ntullaan, kun ympäri mennään'.\"\n\nSietämätön mies tämä Sorsimo! Kovin nöyrä, vaatimaton ja\nyksinkertainen mahtoi olla se olento, joka hänen kintereillään\nlaahusteli.\n\n\n\n\nKleophas Leanteri ajetaan Suomeen\n\n\nJa sitten Kleophas Leanterille -- tuli äkkilähtö Suomeen.\n\nKuinka? Nytkö jo? -- Eikös hän aikonut paljon kauemmaksi, Italiaan,\nEspanjaan, Marokkoon, Herra tiesi minne?\n\nSe kävi seuraavasti:\n\nEräänä päivänä, kun Kleophas ja Sorsimo, joka oli tullut hänen\nhotelliinsa levähtämään, sillä hän asui verraten kaukana ja he olivat\nkävelleet täälläpäin melkoisen etäällä, Gobeliinitehtailla, ja\nsitten menneet Pantheonin takana olevaan saunaan, joka on kaikille\ntosi-suomalaisille ensimmäisiä tuttuja, -- kun he loikoivat sängyssä\npakisten ja tupakoiden, hyökkäsi sisään neiti Hermelin, huudahti:\n\n... \"_Bonjour_, Hirvo täytyy saattaa Suomeen, hän on tullut hulluksi,\ntai on juuri tulemassa.\"\n\nSitten hän peräytyi ulos käytävään, jotta Sorsimo ja Sampila saisivat\nkengät jalkaansa ja takin ylleen, jonka jälkeen hän riensi uudestaan\nsisään. Hänelle annettiin huoneen ainoa tuoli, ja hän jatkoi nopeasti\nkertomustaan:\n\n\"_Voilà_, olin juuri _déjeuner'llä_, kotona, kun Hirvo tunkeutui\nsisään, pakottaen minut keskeyttämään _concombre_-soppani ja\nlähtemään hänen kanssaan salongin puolelle.\" -- Näitä ranskalaisia\nsanoja, se täytyy tässä neiti Hermelinin eduksi mainita, ei hän\nsuinkaan laususkellut koketeeratakseen, sillä hän oli tosiaan\noleskellut paljon Ranskassa, ja hän lausui ne varsin luontevasti,\neikä niinkuin tavallisesti, tuolla tavoin: _päingtyyr_. -- Hän\njatkoi: \"Parenteesien väliin pieni huomautus: Hirvo on ennenkin\nväittänyt näkevänsä kaduilla esimerkiksi paholaisia, jotka\nvastaantullessaan asettuvat valokuvaamaan häntä...\"\n\nKaljatehtailla, joka oli yleensä hiukan maltiton, keskeytti:\n\n\"Sitä hän on minullekin puhunut, joskin epäselvästi; olen nimittäin\npari kertaa viime päivinä kohdannut hänet. -- Nyt ymmärrän, miksi hän\non tuijotellut minuunkin niin kummallisesti verestävillä silmillään.\n-- Mutta kuinka se tätä asiaa tangeeraa?\"\n\n\"Hän uhkaa minua kuolemalla!\" huudahti neiti Hermelin. \"Hän väittää,\nettä hänen ikkunaansa olisi kiinnitetty radiolanka ja että se\nlanka johtaa minun ateljeeheni! Ajatelkaas nyt, _mon Dieu_. Minä\nhämmästyin ensin suuresti. Ja kun me olemme ystäviä, pyysin Hirvoa\nselittämään asiaa, näyttämään minulle tuon salaperäisen langan.\nLähdimme ulos, menimme hänen asunnolleen: se lanka oli yksi ikkunan\nmarkiisiköysistä, sellaisista, tiedättehän, joilla markiisi nostetaan\nja lasketaan. -- Niin, hän on vainohullu...\"\n\n\"Kun ei löydä Parisista juotavaa\", sutkautti Vihtori Sorsimo.\n\nKleophas ihmetteli:\n\n\"Luulisipa hänen saaneen mitä kaipaa ainakin siitä _Kill me\nquickista_\". Tuskin hän sai sen sanotuksi, niin hän hätkähti\nhirmuisia muistojaan.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi neiti Hermelin nopeasti. Sorsimo selitti asian.\n\n\"Ahaa, nyt muistankin!\" huudahti neiti Hermelin. \"Erehdyitte: hän\nhaukkui sitäkin juomaa, se on hänestä tavallista plitkua niinkuin\nkaikki muutkin.\"\n\nNo niin. Taiteilijatar jatkoi:\n\n\"Hän uhkaa henkeäni, sen huomasin nyt viimeinkin hänen hämäristä\npuheistaan. Kun menimme hänen asunnostaan Le Dômeen, johon hän\nvälttämättä tahtoi, veti hän taskustaan esille ison tukun 'Turun\nSanomia'. Hän on Turusta kotoisin, joten hänelle tulee tänne\nkotikaupunkinsa sanomalehtiä...\"\n\n\"Tietenkin\", pisteli Sorsimo, \"sellainenhan on tärkeää ulkomaata\ntutkiville ja usein ranskaa opiskelevillekin suomalaisille.\"\n\n\"Niin\", jatkoi neiti Hermelin, \"hän löi lehdet eteeni pöytään ja\nkysyi, hyvin salaperäisesti: 'Ymmärrättekö yskän?' -- Minä en\nymmärtänyt koko asiasta tuon taivaallista. -- 'Näissä lehdissä on\npsykoanalyyttisiä kirjoituksia minusta', sanoi hän; 'katsokaas\ntätäkin!' hän mörisi, ja levitti yhden numeron eteeni ja näytti\nminulle varmaankin puoli pilalla sepustettua petiittijuttua jostakin\n_robotista_, siis keinotekoisesta ihmisestä. -- 'Ja tämä kirjoitus\non muka -- _teistä_? kysyin häneltä. Niin, meidän välillemme on\ntullut jotakin, minä en enää tahdokaan sinutella häntä. -- 'Juuri\nminusta, jullilleen', vahvisti tohtori Törsö, ja hän sanoi tietävänsä\ntekijänkin; hän sanoi: 'Kirjoittaja olet sinä, Tilma'. -- Hän\nsinuttelee minua, vaikka minä en tahdo sinutella! -- Näin hän sanoi:\n'Sinä, ja piru sinut periköön!'\"\n\nMutta -- miten oli tohtori Törsö valinnut vainohulluutensa objektiksi\njuuri neiti Hermelinin, jonka kanssa he olivat olleet vielä muutama\nviikko sitten kaikkein parhaita ystäviä? Sitä kysyi neiti Hermelin\nitse ensimmäisenä.\n\nSorsimo selittelemään:\n\n\"Psykoanalyytikot, jos muistanette jostakin lukeneenne näitä asioita\nkoskevia kirjoitelmia, tietävät, että juuri tällaiset tapaukset\novat kaikkein tavallisimpia: me vihaamme usein parhaita ystäviämme,\nepäilemme pahimmin nimenomaan heitä. 'Auta meitä ystävistämme', sanoo\nkansainvälinen sananlasku, ja 'suku sutta', vahvistaa suomalainen.\n\n\"_Allons donc_, te liioittelette\", väitti neiti Hermelin. \"Miksi\nhän minua vihaisi? Ei, hän vain epäilee minua, koska on sairas.\nAivan erikoisesti minua, kaikkein pahimmin minua. Hän väitti\nsiellä kahvilassa, ilkeästi kulmiensa alta vilkuillen, että minä\nolen piirtänyt 'Turun Sanomiin' tuon robotin, joka muka kuvaa\nhänen sielunelämäänsä, ja lähettänyt lehdelle kuvaan kuuluvan\nkirjoituksen. Minä? Mistä syystä? Ajatelkaas: koska minä muka\nolen niin kärkäs lähettelemään kirjoituksia suomalaisiin lehtiin.\nMinäkö? En suinkaan... En liioin. Totisesti: en minä ole lähettänyt\nkuin ystävilleni: minkä minä sille voin, että ystävät suosivat ja\nreklameeraavat minua. Onhan se kansallemmekin kunniaksi. Oi, ja\nrakastan taidetta! -- Minä en ymmärrä mitä hän sillä tarkoittaa.\nAinakaan en minä ole lähettänyt mitään robottiartikkeleita, sehän\nolisi hassua! -- Mutta hän uhkasi ostaa revolverin! Revolverin.\nMinä en tohdi todellakaan enää kulkea täällä kaduilla kuin paksu\npiirustusblokki sydämeni kohdalla, vasemman rinnan ja työmekon alle\nasetettuna, Parisissakin saattaa kohdata toisen. -- Ei, tuo Törsö on\nmahdollisimman pian lähetettävä takaisin kotimaahansa.\"\n\nTämä tuli hyvin kiivaasti.\n\nPohdittiin asiaa edelleen, kolmen kesken.\n\nNiin, niin, neiti Hermelin, joka oli ottanut tohtori Törsön\ntäällä melkein valvatikseen, kuten Parisissa paljon oleskelleen\nvelvollisuus viatonta tulokasta kohtaan on (sehän gloorioi hiukan\nomistajan omaa kokeneisuuttakin, kuten Sorsimo nyt vihjaili), --\nneiti Hermelin, jonka jokainen lause tohtorille vielä muutama\nviikko sitten oli alkanut: 'Rakas tohtori' tai '_mon cher_ Hirvo'\n(_cher_ oli nyt muuttunut teitittelysanaksi), neiti Hermelin\noudosteli tämän neuvottelun ohella _suomalaisten_ suunnatonta\nvastustusvoiman puutetta Parisin viettelyksiin nähden, jopa\nheidän soveltumattomuuttaan mihinkään kulttuurioloihin: \"Meidän\n_ruotsalaisemme_, -- minun sukuni on ollut peräisin ruotsalaista, --\nkestävät täällä ehdottomasti paremmin.\"\n\nMutta mitä nyt tehdä? Asia oli heistä kaikista kolmesta kiusallinen.\nEi, oikeastaan kovin surullinen.\n\n\"Tästä tulisi _täällä_ suuria tarpeettomia kustannuksia\", huomautti\nneiti Hermelin, \"puhumattakaan kaikenmoisista häiritsevistä\nlisähommista, joihin minä kyllä puolestani ottaisin osaa, jos\ntehtailija ja forstmestari tekisivät oman osuutensa lähimmäisen ja\nkansalaisen auttamiseksi\". \"Ei kai tuota yhteistä tuttavaamme voi\nviedä johonkin täkäläiseen sairaalaan?\" arveli Sorsimo. \"Tai vielä\nvähemmin hullujenhuoneeseen? Muuten, kuka arvaa, kuinka kauan hänen\nparantumisensa veisi, varsinkin täällä vieraan maan hoitoloissa...\"\n\n\"Ja riittäisikö siihen edes hänen opintorahansa?\" kysyi neiti.\n\"Lieneekö hänellä Suomessa omaisia tai ystäviä, jotka lähettäisivät\ntarpeen tullen lisää? Olen tosin itsekin Turun seutulaisia, ja olin\nkuullut, että hän olisi rikas... ja onhan tohtori valmis lääkäri, ja\nhänen piti harrastaa taidettakin, oli muka ostanut Turussa tauluja.\nMutta vasta täällä ulkomaillahan suomalaiset tulevat toisilleen\noikein läheisiksi. En tiedä hänestä sen enempää. Ja hän -- voisi\n_karata_ täältä sairaalasta ja pamauttaa hengiltä minut!\"\n\nPohdittiin jälleen. Neiti ja tehtailija kuvailivat toisilleen, ja\nneiti erikoisesti Kleophaalle, ranskalaisten yksityishermohoitolain\nsuunnatonta kalleutta; sitten varsinaisia hullujenhuoneita,\njotka tosin olivat halvempia, mutta joissa hermosairaat pannaan\ntäyshullujen kanssa samaan valtavaan saliin: moinen on kuin\njokin Goyan hourulaa esittävä piirustus! Ja neiti vetosi\n_inhimillisyyteen_: sellaisessa hoitolassa tulee alkavasta\nhermosairaasta tosiaan hullu. -- Ja isänmaalliseltakin kannalta\nkatsoen oli tunnotonta heittää lähimmäisensä tähän ranskalaiseen\nkurjuuteen. -- Sorsimokin tiesi eräitä suomalaisia merimiehiä,\njotka olivat ankarasti juopoteltuaan joutuneet Ranskassa sellaisiin\nhouruloihin, eivätkä pääse nyt täältä enää ikänään pois: heillä\nei ole rahaa, valtiomme ei voi välittää tarpeeksi jostakin\nmerimiesparasta, Ranska vielä vähemmän.\n\n_\"Donc!\"_ huusi neiti Hermelin, \"Hirvo on nyt siis, ennen kuin\ntäydellinen katastrofi tulee, _saatettava_ takaisin Suomeen. Rahaa\nmatkaan hänellä lienee kyllä vielä tarpeeksi, näin, että hän\nkahvilassa veteli esiin takataskuistaan satafrangisia, jotka hän\noli sinne työntänyt ruttuun, yhteen kasaan. -- Mutta saattajat?\nSillä hän tarvitsee pari saattajaa ainakin junassa: hän voi tulla\nraivohulluksi, ja hullut ovat voimakkaita. Kaksi saattajaa.\"\n\n\"Minkä tähden kaksi?\" kysyi Sorsimo.\n\n\"Minkä tähden. _Imbécile_!\" huudahti neiti Hermelin hyvin\nhermostuneesti. \"Juurihan sen sanoin: hullut ovat voimakkaita, -- hän\nvoisi päästä junasta pakoon, tulla takaisin!\"\n\nKonferenssia jatkettiin. Viimein päätettiin ajaa Suomen lähetystöön;\nneiti Hermelin oli niin liikuttunut, että maksoi toistenkin\nmetropiletit. Lähetystössä sanottiin, ettei asia kuulunut heille ja\nlähetettiin anojat konsulaattiin, jossa taas sanottiin, ettei Suomen\n_valtio_ voi suostua ikäänkuin kustantamaan saattajien kotimatkaa.\nRanskalaiset saattajat sillä ehkä olisi oikeus hankkia, mutta se\npuuha maksaisi noin 10 000 frangia, se tiedettiin entuudestaan,\nmilloin oli lähetettävä suomalaisia hulluja kotiin. -- Oliko tohtori\nTörsöllä näin paljon rahaa?\n\nLopulta oltiin kaikki, niin konsulaatin virkailijat kuin\nneuvonkysyjätkin, samaa mieltä kuin neiti Hermelin, nimittäin että\nolisi sopivinta järjestää sellaiset suomalaiset saattomiehet, jotka\n_ihmis- ja kansalaisrakkaudesta_ kuljettaisivat tohtorin Suomeen.\n\n\"Minä olen yksi niistä ihmisrakkaista tällä kertaa\", sanoi silloin\nkaljatehtailija, \"olen joka tapauksessa aikonut pian matkustaa\nkotiin, arkipäiväiseen elämääni. Siellä lienee nyt hyvä talvi, jossa\njalkani voi lopultakin paljon paremmin kuin etelän talvessa.\"\n\n\"Entä -- toinen saattaja sitten?\" kysyi Kleophas arasti.\n\n\"Niin, kukahan se olisi?\" toisti kaljatehtailija ja katseli\nkujeellisesti kattoon, keikauttaen päänsä kenoon.\n\n\"Te, herra forstmestari!\" huudahti neiti Hermelin. \"Te, _justement_.\nTe olette vain tavallinen matkailija, turisti. Teillä ei ole\nmitään stipendiä, eikö totta, te ette tutki täällä taiteita,\nette käy Cola Rossissa... Ette kirjastoissa, nimittäin ainakaan\npakosta, aikoaksenne esim. yliopistomieheksi. Te ette edusta täällä\nmaatanne: kuinka sitä voisikaan edustaa muu kuin jokin taiteilija\ntai tiedemies, tai urheilijakin, miksikä ei, ja liikemieskin, niin\nkyllä. -- Ja\", jatkoi hän maireasti, \"tehän olette -- niin lauhkea\nja taipuisa... Ja huomatkaa se: myöskin tohtori Törsön tuttu, koska\nolette erään kokonaisen yön juonut hänen kanssaan ja tarjonnut\nhänelle jotakin anteeksiantamattoman vaarallista ainetta, suoraan\nsanoen...\" Ääni oli muuttunut uhkaavaksi. \"Te juuri.\" Ääni muuttui\njälleen: \"Minä _luottaisin_ teihin. Enimmän teihin. Paljon enemmän\nkuin eräisiin muihin täkäläisiin suomalaisiin...\"\n\n\"Johonkin Jean de Franceen, Ranskan Jussiin\", katkaisi Sorsimo.\n\"Tiedättehän Holbergin Jean de Francen.\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi neiti Hermelin.\n\n\"Kyllä, muistan sitä hiukan\", vastasi Kleophas Leanteri. \"Se oli\nhauska, hyvin hauska... Samoin kuin hänen 'Klassillinen näytelmänsä',\njossa henkilöt kulkevat näyttämöllä nelinkontin, Circen sikoina.\nNauroin kerran mökissäni keskellä yötä sille niin, että muut\nheräsivät...\"\n\n\"No niin\", selitti Sorsimo, \"tarkoitan tuollaisia joutilaita\npitkäkiharaisia ketkaleita, joita oleskelee täällä usein vuosikausia\ntulokkaiden loiseläiminä, viemällä heitä luoliin, joissa näkee muka\nranskalaista _espriitä_, törkeyttä, -- ja jotka ottavat jollakin\ntavoin maksun tästä opetuksestaan, esimerkiksi vippaamalla heiltä\n'Jeesuksen Kristuksen laskuun', kuten venäläinen sanoo. Tuollaiset\npojat ne osaavat kotimaassa suudella ranskalaisesti naisen kättä,\nja hepä puhuvat ranskaa -- jonkin fraasin, niinkuin Ranskan Jussi\nainakin: _'Jeg har oublieret gansge mit Dansk dans Paris.'_ He\naukaisevat ikkunoita Europaan. -- Mutta jos nyt jonkun sellaisen\npyytäisimme saattajaksi, niin ehkä juuri _saattaja_ karkaisi takaisin\nkesken tietä. Sen sijaan sinä, Kleophas: kiltti poikaseni, -- mitäs\ntästä arvelet?\"\n\nKleophas Leanteri koetti huokailla, että kyllähän hänellä oli ollut\naikomus Italiaan, Afrikan puolelle, kenties Palestiinaankin, pyhään\nmaahan...\n\n\"No niin\", päätteli kaljatehtailla, \"jospa nyt sittenkin vähän\nkatselisimme, mihin suuntaan Hirvon hermostuneisuus kehittyy...\nPitäisi ehkä antaa jonkun lääkärin häntä tutkia.\"\n\n\"Minulla on jo lääkäri sitä varten\", huudahti neiti Hermelin.\n\"Minähän asun lääkärin talossa. Olen puhunut tästä tapauksesta hänen\nkanssaan. Mennään heti sinne.\"\n\nNyt he ottivat auton ja ajoivat konsulaatista hurjaa vauhtia\nneiti Hermelinin asunnolle. Matkalla sanoi Sorsimo nyt vasta\nmuistaneensa, että neiti oli kerran maininnutkin asuvansa jonkin\nlääkärin yksityissairaalassa, jonka ullakkokerrokseen oli järjestetty\nmyöskin taiteilija-ateljeita. -- He tulivat perille. Portaissa\noli Sorsimon ja Sampilan tukehduttaa jokin sodan aikana keksitty\ndesinfioimisaine, joka löyhki inhottavasti ja puristi veden tippumaan\nheidän silmistään. He tulivat ylimpään kerrokseen, ja siellä\nseisoikin käytävässä itse lääkäri, väitellen varsin kohteliaasti\nerään toisen taiteilijattaren kanssa, joka valitteli huoneistonsa\nkylmyyttä, väittäen, että hän oli yöllä vuoteeseensa jäätyä.\n\"Hankkikaa itsellenne rakastaja lämmittämään\", vastasi lääkäri\nja tulla kepsutteli neiti Hermelinin seuraan, joka pyysi häntä\nluokseen. Mentiin kaikki kolme tuohon \"apartemangiin\", josta Sorsimo\noli jo aikaisemmin Kleophaalle sutkautellut; siinä oli yksi ainoa\nhuone, mutta halkaistu kretonkiverholla kahteen osaan, työhuoneeksi\nja \"salongiksi\". Ulkoinen kylmyys näkyi sisällä lämminneenä,\nseiniä pitkin valuvana vetenä. -- Taiteilijatar esitteli kaksi\nkansalaistamme lääkärille, jonka nimi oli Lepic, _monsieur_ Armand\nLepic. Ja sitten alettiin taas neuvottelu tohtori Törsöstä. Tohtori\nLepic kyseli suomalaisesta tohtorista ja hänen elämästään yhtä ja\ntoista. Kukaan ei tietänyt hänestä oikeastaan mitään. Ja lopultakin\ntohtori Lepic vastasi vain siten, että nostaisi olkapäitään: \"Jaa, en\n_minä_ sille mitään voi!\"\n\nSilloin esitti Kleophas, unohtaen entiset kokemuksensa lääkäreistä,\nettei tohtori Lepic ollut vielä tohtori Törsöä nähnyt ja että kenties\npitäisi vielä miestä vähän katsella, ainakin koettaa tehdä diagnoosi.\n\n_\"Voila!\"_ huudahti silloin tämä lääkäri. \"Aivan oikein, juuri niin.\nTepä sen huomasitte, te olette intelligentti mies. Todellakin: minun\npitäisi saada nähdä tuo herra! Saada katsella tuota ihmistä: vain\nkatsella. Ainoastaan katsella, niin näen heti, onko hän vaarallinen,\ntoisin sanoen: voisiko sairasta _ajatellakkaan_ kuljettaa Suomeen,\nedes kunnon saattajain avulla. Ja kun tuollaiset hermostuneet yleensä\novat kovin epäluuloisia ja kun ihmistä ei sovi loukata (sehän olisi\nepähumaania), niin ehdotan nyt, että teidän, hänen kansalaistensa,\npitäisi houkutella hänet jollakin tavoin jonnekin, esim. johonkin\nkahvilaan tai ravintolaan, ja minä tulisin sitten sinne muka\nsattumalta, muiden hommieni ohella, joita minulla kylläkin on\nmoninaisia... Tulisin teidän joukkoonne ja katseltaisiin sairasta.\nSilloin näkisin heti, onko hän vaarallinen vai ei-vaarallinen, tai\nonko hän hullu vai ei-hullu.\"\n\nMeneteltiin niinkuin tohtori Lepic neuvoi. Paikaksi valittiin\nsuomalaisten Café du Dôme, jossa tohtori Törsön oli tapana viettää\npäivät ja yötkin, joskus loikoen siellä kaidalla nahkasohvalla.\nMentiin sinne, nimittäin ensin neiti Hermelin, Sorsimo ja Sampila.\n-- Kleophas Leanterin kauhu helpotti, kun hän näki, ettei Madeleine\nPunaise onneksi siellä nyt ollut. Mutta onneksi taasen istui siellä\nnytkin kyllä tohtori Törsö, lasi edessä, synkän ja lohduttoman\nnäköisenä, kun ei saanut Ranskassa mitään juotavaa. Asetuttiin\ntaitavasti Törsön pöytään, tilattiin neljä lasia kahvia, myöskin\ntohtori Lepicin varalle. Ja Kleophas joi kyllä tuota kahvia, joka\noli alkanut maistua hänestä suoraan sanoen inhottavalta, sellaiseen\ntottumaton kun hänen vatsansa oli. -- Ja sitten tohtori yht'äkkiä\nilmestyy kahvilaan. Hänen kolme suomalaista tuttuaan rientää\nvastaan tohtoria, joka syli avoinna sulkee heidät hellyyteensä:\n_\"Bonjour, bonjour, mes amis!\"_ Tohtori Törsö esitetään tohtori\nArmand Lepicille. He puhelevat ammattiasioista. Tohtori Lepic kertoo\nkainostellen muun muassa olleensa Anatole Francen henkilääkäri. -- Ja\nsitten tohtori Lepic katselee tohtori Törsöä.\n\nErotaan, nimittäin jätetään tohtori Törsö edelleen törsäämään.\n\nUlkona kadulla sanoo tohtori Lepic:\n\n\"_Kaksi_ miestä hänet kyllä kuljettaa. Mutta ei vähemmän. Pitää olla\nainakin kaksi, hän voi koska tahansa alkaa raivota!\"\n\nMitäs muuta: Kleophaan täytyi uhrautua, ja hän alistui siihen\nmielellään: käsityksensä mukaan hän oli tehnyt Parisissa niin\npaljon pahaa, ja etenkin tohtori Törsölle, ja pitihän onnetonta\nlähimmäistään auttaa.\n\nHän ja kaljatehtailija päättivät siis, neiti Hermelinin suuresti\nylistämänä, saattaa tohtori Törsön Suomeen. -- Pieni pulma oli vielä\ntaivutella Törsö siihen, mutta onnistuihan sekin... kaljatehtailija\nkäytti muuten houkutuskeinona spriitä...\n\nHirvo Törsö kykeni vielä itse maksamaan laskut vuokrarouvalleen,\nkun kaljatehtailija oli ajanut autolla hänen asuntonsa edustalle,\nja toisella autolla erikseen taiteilijatar, joka ei tullut sisään.\nSitten tohtorin iso ja kaljatehtailijan pieni matkalaukku autoon,\ntohtori työntyi kaljatehtailijan suosiollisella avustuksella\nperäistuimelle. Molemmat autot ajoivat räntäsateessa, sillä syksy oli\njo myöhäinen, Lutetia-hotelliin, jonka eteisessä Kleophas Sampila\njo odotteli, tehdyn sopimuksen mukaan, täysissä tamineissa, ja\nalkoi kiireesti hyvästellä hotellin isäntää, rouvaa, tämän lapsia\nja _garçonia_, jotka olivat kerääntyneet lähtöä katsomaan. Hyvin\nliikutettuna hän hyvästeli, pisti juomarahan garçonille ja nousi\nnopeasti ohjaajan viereen, ylen pieni matkalaukku kädessä. Auto\nhyrisi, ohjaaja aikoi vetäistä koneen lähtemään...\n\nSilloin neiti Hermelin sieppasi, ei käsilaukustaan, vaan hansikkaansa\nsisästä, kirjeen, jonka tuo diagnoosin tehnyt tohtori Lepic oli\nlähettänyt Kleophaalle: \"Kirje on jotakin kiireellistä\", sanoi neiti\nHermelin, -- muuta ei hän siitä tietänyt, \"forstmestarin täytyy avata\nse heti\".\n\nKleophas avasi: siinä kirjoittaja esitti, hyvin kohteliain\nsanamuodoin (\"_Mon scher ami_, monsieur S. Ampoula\") erään\nvähäpätöisen asian, joka oli ollut unohtua: jotakin siitä, että\ntohtori oli käynyt monsieur Ampoulan kehoituksesta Le Dômessa\ntutkimassa sairasta: 100 frangia.\n\n\"Se sikahan esitti tavallaan itse, että hänen sopisi muiden\njuoksujensa ohella vilkaista Hirvoa\", alkoi Sorsimo.\n\n\"Hyst\", hiljensi Kleophas Leanteri, sillä sairashan oli samassa\nautossa. Kleophas maksoi laskun, nimittäin antoi rahat neiti\nHermelinille, jonka pyysi ne viemään tohtori Lepicille. Neiti\nHermelin huiskutti kättään ja hypähti omaan autoonsa. -- Sitten lähti\nsairasauto kiitämään räntäsateessa mustia katuja Pohjoisasemalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Älä ole milläsikään, Kleophas\", alkoi kaljatehtailija junassa, jossa\nhe istuivat sairaan vuoksi toisessa luokassa. (Niin, Sampilakin,\nhän, joka talonpojan poikana olisi sellaista \"rehentelyä\" hävennyt,\nmatkusti nyt toisessa). \"Älä ole milläsikään, että sinulta jäi\nnäkemättä etelän helmi, Italia, rypäleitä kasvava Italia... No,\nsinähän et muuten rypäleistä paljon välitä... Mutta myöskin näkemättä\nunelmiesi afrikkalaiset keitaat, ja pyhä Palestiina, jonka varmaankin\naivan äskettäin keksit...\"\n\nMusta Parisi oli kadonnut näkyvistä, ja sen ympäristön yksitoikkoinen\ntasanko vieri ohitse, -- Kleophaan mielestä lohdullisesti, sillä hän\nkaipasi jo kotiin: hän oli sellainen suomalainen! Tohtori Törsö istui\nheidän välissään aivan vaiti, vartioituna, silmissään omituinen,\npunaisenmusta tuijotus. Joskus hän murisi jotakin revolvereista ja\nkuularuiskuista ja naurahti.\n\n\"Mutta\", jatkoi Sorsimo pitkän ajan kuluttua alakuloisesti, \"jos\noletamme, että olisin hiukan matkustellut, _'käynyt ja vaeltanut\nympäri maan'_, ja lisättäisiin siihen faktumiin tämä sinun pieni\noma kokemuksesi, Parisin-matkasi _positiivinen_ tulos, niin etkö\nvoisi kuvitella saattavasi hyvitykseksi nauttia pelkästään siitä\najatuksesta, että sinun ei tarvitse asua -- esim. Firenzessä, sen\nverrattomista taideaarteista ja katkerasta historiasta huolimatta. Se\non kovin pieni kaupunki, relatiivisesti arvostellen; sen kuuluisimmat\nkadut meistä, jotka olemme nykyajan ihmisiä, niin ummehtuneita ja\njoskus lantaisiakin, että varmaan surkuttelisimme Dantea, jonka\ntäytyi, milloin hän ei ollut typerien isänmaastaan karkoittama, asua\nniin kurjassa kaupungissa. Tai miksi asua esim. Roomassa mieluummin\nkuin Parisissa? Rooma on myöskin pieni, ja siellä, kiltin porvariston\nkylässä, illat ovat niin ikävät, niin loppuunkulumattomat, -- eihän\nsiellä ole edes musiikkikahviloita kuin pari. Minä ainakaan en ollut\noikein tyytyväinen siihen, ettei siellä juotu rommia, vaan viiniä,\nja nekin 'hurjistelijat', jotka viiniä maistelivat, menivät jo\nmelkeinpä kello yhdeltätoista nukkumaan. Entä sitten Napoli, jossa\nSanta Lucian loistoja sen rinnalla asemaseudun tunkiossa rypevä\nelukkamaisuus saattaisi sinut ehkä mitä tuskallisimpiin mietelmiin:\nolethan filosofina moralisti! Niin, kenties olisi toisin, jos olisit\nosunut tänne nuorena. En tarkoita tällä loukata, mutta... Ah, silloin\nolisivat, jos olisit oikeaan etelään matkustanut, esim. Alpit, jotka\nnyt ehkä saattaisivat näyttää sinusta hämmästyttävän pieniltä, --\nvaikka tietäisitkin hyvin, että niissä on enemmän kuin kylliksi\nihmisen, pikku hyttysen, harhauttamiseksi ja murskaajaksi, --\nsilloin ne olisivat saattaneet näyttää sinusta valtavilta, huimaavan\nihanilta! Ja niiden eteläpuolella Italian taivas aivan eri väriseltä\nkuin pohjolan: todelliselta haaveiden taivaalta... Kaupungit olisivat\nhuumanneet, juovuttaneet mielesi, koska ne nuorelle olisivat olleet\n-- outoja. -- Lieneekö todellakin siten kuin Pirandellon paradoksi\nkuuluu: 'Se on sitä, miltä se näyttää'. Sanopas, -- tällä tahtoisin\nlohduttaa sinua, -- eikö sinulla Parisissa sittenkin ollut sellainen\ntunne, että sinun olisi _mukavinta_ Suomessa, jossakin totutussa,\nlämmitetyssä...?\"\n\n\"Niin, Suomella on se hyvä puoli, että se syrjässä sijaitsevana on\nsäilyttänyt viattoman inhimillisyytensä\", vastasi Kleophas Leanteri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatka sujui tietysti hyvin. Ravintolavaunussa, kun viinipullo tuotiin\npöytään herrojemme eteen, tohtori Törsö ärähteli vielä jotakin\nkuularuiskuista. -- Kölnissä, maisemien muuttuessa keltaisista\nmustemmiksi, hän huudahti erään väkijuomakioskin ikkunaa katsellen:\n_\"Kümmel! Kirsch!\"_ -- Kölnistä Stettiniin hän kirkastui niin\nihmeteltävästi, että sanoi saattajilleen: \"Kiitos, pojat, minä taisin\nParisissa olla tulla vähän sekapäiseksi\". -- Stettinin satamassa,\njossa pohjoisviima vinkui ja lumi verhosi makasiinien kattoja, hän\nsukeltautui kiireesti suomalaisen laivan ruokasaliin: \"Akvaviittiä!\"\n-- \"Minä olin Parisissa hullu\", tunnusti hän sitten viinahumalassa\nhyttiinsä mennen Sorsimolle ja Kleophaalle. -- Sivuutettiin lumiset\nRuotsin rannat. Keikuttiin ja ponnisteltiin pohjoista kohti.\nSeisottiin kaksi tuntia sankassa lumisateessa Turun saaristossa,\nlaivan sireeni ulvoi kumeasti. Päästiin matalan Turun hiljaiseen\nsatamaan ja ajettiin aamulla varhain tyhjää katua kinosten läpi\nasemalle, jonne Hirvo Törsö tahtoi saattaa saattajiaan. Autossa hän\nhaisteli lunta, ihasteli suurenmoista Turun rauhaa; ja kun hän näki\nkadulla ensimmäisen spriikanisterin, niin hän huusi:\n\n\"Jumalan kiitos, täällä saa ryypätä.\"\n\nHän oli päässyt kieltolakimaahan.\n\n\n\n\nDekadenssia\n\n\nKun Sorsimo ja Sampila, jätettyään tohtorin hellän isänmaan\nturvaan, joka ilmeni hänelle ennen kaikkea kieltolain sallimana\n96 prosenttina, istuivat sitten Turun-Helsingin pikajunassa,\nravintolavaunussa, jossa tehtailija Kleophaan säikähdykseksi maksoi\naterian ja selitti vielä, että hänen oli tilitettävä Kleophaalle\nlisääkin, nimittäin osuutensa niistä frangeista, jotka olivat\nmenneet monsieur Lepicille lääkärintutkimuksesta (seikka, joka\npakotti Kleophaan selittelemään laajalti syyllisyyttään Hirvo Törsön\nsekapäisyyteen), niin, kun he istuivat junassa, tunsi Kleophas\nnautinnokseen kivihiilen epäilyttävän löyhkän vaihtuneen palavien\nkoivupilkkeiden kotoiseen käryyn, joka ikäänkuin leyhyi ilmassa koko\njunan ympärillä, tupsahdellen veturista. Ja hän loi vesiharmaista\nsilmistään kauniin katseen vaunun laipioon, ikäänkuin taivaalle, ja\nlaususkeli hiljalleen:\n\n\"Niin, siihen se puolitoista kuukautta nyt meni... Ja kyllähän minun\ntäytyy olla, ja olen, kiitollinen, sillä onhan satojamiljoonia\nihmisiä, jotka eivät voi ajatellakaan itselleen sellaista\nylellisyyttä. Taideaarteet, jotka jäivät korkeimmaksi nautinnokseni\nkaiken muun... erinomaisen hyvän keskellä; historialliset muistot,\nj.n.e. -- Mutta kumminkin: eiväthän ne olleetkaan niin pitkiä nämä\ntaipaleet, ei siis niin suuri se maailma kuin luulisi... ja tuskin\nniin kauniskaan kuin olettaisi. -- Ja hyvälle tuntuu palata --\nkotiin. Ikäänkuin liittyä jälleen juuriinsa, kansaansa, joka ei\nole niin -- kyynillistä, tai, ymmärtävästi arvostellen, niin kovan\nelämänkilvoittelun paaduttamaa tahi karkaisemaa kuin yleishavaintoni\nmuista olisi...\"\n\n\"Eipä toki\", myönteli Sorsimo; sitten hän nosti pystyä nenäänsä,\nja vahvisti: \"Sinäpä sen sanoit! Tuota puhuit jo Parisissa. Taidat\nolla ulkomaisiin huomioihisi yleensä siihen tapaan tyytyväinen kuin\nCandide, jonka mukaan tämä maailma on parhain mahdollinen? -- Mutta\nnyt, kun ikäänkuin yhteisen kampeerauksemme loppu lähestyy, muutaman\ntunnin päästähän juna kulkee ohi minun kyläni, Krokelbyn, -- niin\ntohtisinko udella, minne veli nyt aikoo?\"\n\nKleophas huokasi jälleen, ja kertoi sitten, ettei hänellä oikeastaan\nollut enää mitään kotia. Sen pienen mökin eli talon oli velimies\nmyynyt: niin oli hän kirjoittanut Kleophaalle Parisiin (Kleophaan\nääni tuntui hiukan vavahtavan kuin loukkaantumisesta). Velimies oli\nmuuttanut Viipuriin, hankkinut siellä talorahoilla asunto-osakkeen,\n-- vaikka oli saanutkin maatilaansa halpakorkoisen asutuslainan;\nhän koetteli kai päästä helpommille päiville jonkinmoisena pienenä\nvuokraisäntänä, näin aluksi... Kleophas tunsi, että hän saattaisi\nolla veljensä luona haitaksi. Virkavapautta oli vielä jäljellä\npaljon, maaliskuuhun asti: \"Kun se aikomukseni Afrikaan ja\naurinkoiseen Egyptiin ja taivas tiesi minne kävikin näin mukavasti...\"\n\n\"Tulepas minun kelpo kylääni, ainakin toistaiseksi\", ehdotti Sorsimo.\n\"Sallin sinulle sen kunnian, koska näinkin tuttavia ollaan, -- en\nsinne houkuttelisikaan ketä tahansa. Se ikäänkuin pattina Helsingin\nkylkeen kasvanut kylä on minusta, etenkin näin talvella, hauskempi\nkuin aito maaseutu. Krokelbyssäkin voi nähdä ja oppia, jos sellaista\nnyt tahtoo, yhtä ja toista, -- kuten minusta ulkomaanmatkoistakin\nkoituu se hyöty, että ne, karsien meistä luulot maailman rajattomasta\nihanuudesta, ikäänkuin antavat meille vankemman pohjan ja pakottavat\nmeidät sillä pohjalla etsimään ja omistamaan sellaista, mikä meille\ntosiaan on mahdollista saavuttaa, koska se on lähellämme ja meille\ntuttua ja on lisäksi jotakin todella rajatonta, koska sen sisällys\non ennen kaikkea ihminen, -- ihminen, josta voi saada rajattomimmat\nnautinnot: siis niin sanoakseni sielullista retkeilyä. Mutta mitä\nlavertelen! Tulepas viettämään lomasi loppua meille. Aluksi kyllä\ntarjoaisin asuntoa luonani; ja kun ihmisseura toiselle lopultakin\nusein käy niin rasittavaksi, -- vai mitä arvellet, -- niin saanee\nkylässä yksityishuoneita, melkeinpä kaikin mukavuuksin, kuten\nHelsingissäkin, mukavuuksien kaupungissa.\"\n\nKleophaalla ei enää ollut kotimökkiä siellä lammen rannalla... Hän\nsuostui...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalven hopeisen valon hohtaessa kuolleesti taivaalta he tulivat\nHelsinkiin, vaihtoivat junaa ja ajoivat pääradan varrella\nolevaan Krokelbyhyn, ja alkoivat asemalta tallustella (Kleophas\nulkomaanmatkan loppumisesta sittenkin ikäänkuin ällistyneenä ja\nikäänkuin johonkin tuttuun horteeseen takaisin vaipuen) hitaasti\nkylään, joka lepäili metsässä, jossa oksat luuhottivat maata kohti\nlumen painosta ja ritisivät hiljaa pakkasesta. Kun he kahlasivat\nmatkalaukkujaan kanniskellen lumessa, pakinoi Sorsimo:\n\n\"Murjuni on tuossa huvilassa, joka näkyy tuolta kalliolta; se paikka\non kylän korkeimpia. Asuntoni on minun mielestäni mukava sikäli, että\nsen omistaa eräs iäkäs, jumalaapelkääväinen mäkipeura, -- tietänet\nmitä sellaiset ovat? Mutta kauan sitten hän on elintapansa muuttanut,\njoskin tunnustaa kaikki entiset syntinsä viattomasti. Hän on varsin\nkunnollinen rouva; hän sanoo, että: 'Mitäpä niistä entisistä\niloista, jotka kylläkin aikoinaan olivat jotakin olevinaan, mitäpä\nniistä nyt, kun ihminen tulee vanhaksi ja näin rumaksi. Sellainen\nelämä rasittaisi kovasti vanhoja luita.' -- No, mikään kaunis\nVenus ei hän liene milloinkaan ollut, harvoinhan sellaiset sitä\nvoivat olla. -- Kun maailmansota syttyi ja kylämme ihmiset valtasi\nmieletön pakokauhu saksalais-, venäläis- ja ruotsalaispelosta,\njoten he antoivat huvilansa käsistään melkeinpä ilmaiseksi, koska\npiti saada rahaa sisämaassa piileskelläkseen, älysi nainen hankkia\nitselleen säästöillään huvilan. Sitten, sodan aikana hän vaurastui\nhuvilan ansiottomalla arvonnousulla, vuokralaisilla ja ilmaisella\nsianruualla, jota hän vieläkin noutaa Helsingistä joka päivä neljällä\nlikaämpärillä. Hänen poikansa (miehiä hänellä tietenkin lienee\nollut, mutta kuka niistä tietää) on nyt filosofiankandidaatti ja\nonnellisesti kihloissa erään hienonimisen perheentyttären kanssa, ja\nelleivät hänen äitinsä antesedentiat tule ilmi, jota nuoret varovat,\nja ovat varoneet mm. muuttamalla sukunimensä Tigerstedtiksi, on hän\npiankin, sillä hän vihaa tulisesti kaikkea huikentelevaisuutta,\njonkin tulevan, yhteiskunnassa kunnioitetun suvun kantaisä tai vielä\nvanhemman Tigerstedt-suvun haara. -- No mitäpä siitä, kaikki olemme\nsukua toisillemme ainakin vanhasta Aatamista! Muori, suorastaan\nhirmuisiin vallattomuuksiin tottuneena, antaisi minulle muuten\nhuoneissani rajattoman vapauden, -- jos minä vain tietäisin, mitä\nsellainen vapaus olisi; mutta kun olen itsekin nuorena ollut\nvallaton, olen alistunut tuollaisten 'vapauksien' relatiivisuuteen\nja tyydyn niiden asemasta niin sanoakseni jalompiin, henkisempiin\nharrastuksiin... Koska tulevan herran äiti haisee edelleenkin aina\nsianruualta, käy asunnossani pari kertaa viikossa eräs toinen\nkylän eukko, vakituinen ammattisiivoojatar, joka tietää kertoa\nmelkoiset määrät hauskoja tarinoita kylän perheistä, -- niitä\nsopii kuunnella, milloin niissä on jotakin uutta. Muuten pistäytyy\nluonani silloin tällöin ystäviä, siedettävimpiä: ne, jotka ovat\nkauimpana ns. ystävyydenvakuutteluista, sillä ei ole mitään, jota\nsopii niin valppaasti epäillä kuin sanoja: 'Rakas Vihtori', ja\n'Kunnon Viksari eli piru pullossa!' Myöskin jokin ystävätär saattaa\ntulla: 'vakka kantensa hakee', niin koomillisia kuin tällaiset\nasiat syrjästä katsoen ovatkin. -- Muuten kuluu aikani työssä\ntehtaalla, tai paremminkin sanoen laiskuudessa, sillä tehdas kulkee\nomalla hiljaisella vauhdillaan, syistä, jotka voinen, jos haluat,\nselittää...\"\n\nKavettiin mäestä ylös, ja nyt kohosi edessä paljaalla kalliolla\nkolmikerroksinen, äskettäin räikeän vihreäksi maalattu huvila. Sen\nportin pielessä seisoi viitta, jonka lautaan, minkä sitä paksun\nlumen alta näkyi, oli maalattu suurilla kirjaimilla, joista K oli\nnurinpäin, huvilan nimi:\n\n        VILLA KANISTO\n\nHe menivät sisään yhteen eteisistä, sillä huvilahan oli vuokratalo.\nSorsimo sanoi vain pujahtavansa tervehtimään talon rouvaa, viipyi\nhiukan kauemmin kuin oli luullut, tuli takaisin ja kertoi hymyillen,\nettä oli ollut hauskaa kohdata tuota kelpo ihmistä, jolle muuten\ntämän Sorsimon ulkomaanmatkan aikana oli annettu niin varma toivo\nsaada pojanpoika, -- häät olivat aivan lähellä, -- että hän oli\npuhunut melkein pelkästään siitä koko äskeisen neljännestunnin,\ntarkoin yksityiskohdin:\n\n\"Perinpohjaisuutta, joka saattaa sivistyneitä inhottaa, kaikenmoisia\ndetaljeja lapsensynnytyksestä, mutta joka lopultakin vain todistaa,\nettä mummo on maalainen: terve maalainen niin synnissä kuin\nkatumuksessakin.\"\n\nSitten he kiipesivät ratisevia puuportaita ylimpään kerrokseen\nrakennuksen huippuun, Sorsimo käänsi oven auki, työnteli jalallaan\nsyrjään valtavan kasan sanomalehtiä, joita oli pinoutunut kirjeaukon\nkohdalle, ja he astuivat ensimmäiseen hänen huoneistaan, joita oli\nkolme, lisänä keittiö.\n\n_\"Bonjour, monsieur!\"_ huudahti kaljatehtailija.\n\n_\"Bonjour\"_, vastasi Kleophas Leanteri.\n\n_\"Märsii, märsii!\"_ jatkoi Sorsimo. \"Mutta mitäpä hyötyä siitä\nkielestä on näin kahden kesken? Olehan hyvä, kuoriudu ja istu, jos\nmissä löydät tomutonta kohtaa\", kehoitti hän ja meni itse halukkaasti\nikkunan ääreen, jonne näkyi, jos seisoi taustalla huoneessa,\nainoastaan taivas, niin korkealla täällä oltiin. Siinä hän levitti,\nvielä päällystakki yllään, käsivarsiaan kuin kananpoika oikaisee\nsiipikynkkiään, veti syvään henkeä ja sanoi:\n\n\"Kas niin, hyvältä tuntuu päästä jälleen rakkaaseen kotimaahan,\noikeassa olit.\"\n\nAuttoi sitten Kleophaalta, joka teki kömpelöä vastarintaa,\npäällystakin jonnekin naulaan.\n\n\"Niin, hyvältä\", toisti Kleophas. \"Oi, kun ajattelen tätä maailman\npauhusta syrjässä elänyttä kunnon kansaa...\"\n\n\"Sinäpä sen sanoit! Hyvä täällä on, -- meille kaikkein parhain.\nEsimerkiksi tässä mäellä. Olkoonpa, että täällä pohjolassa\nmelkoisen osan vuotta onkin 'hanki ja jää', kuten runoilija laulaa,\nja että kevätkin (joka _lupaa_ kesää, ja usein antaakin sitä,\njopa kolme kuukautta), on vielä kaukana, niin hyvä on näinkin.\nAurinkoisina päivinä lumi säkenöi valonloistoa. Mutta minusta ovat\nalkaneet olla rattoisia yksinpä syksyn sateetkin, jotka soittavat\nränneissä, ja myöhäissyksyn sumut, joiden samean harson sisässä\nkaikki loruu vettä... Vesisade ja sankat usvat, jotka estävät\nnäkemästä paljon nenäämme pitemmälle: ne ovat kuitenkin luultavasti\nluonteemme mukaisia ja lienevät sitä enemmän kuin teoreettisesti\nkoskaan on esitetty, enemmän kuin esimerkiksi jokin pohjoismainen\n_Nibelungenlied_ tai vielä pohjoismaisempi, sumuinen _Edda_, jos\nkäyttäisin kirjallisia vertauksia; ei, juuri nuo usvat ovat myöskin\nmielikuvien usvaa, jonka sisässä jokin syöjätär siittää miettimistä,\nmielenraskautta, kiihkoa, epäluuloa, niin, usein murhiakin, joita,\nkuten tiedät, täällä nykyisin tehdään suhteettoman paljon. Mutta\nmeille _ominaista_ tämä sittenkin on. No niin, katso kuitenkin\nmaisemani parhainta osaa, taivasta.\"\n\nKleophas Leanterista se harmaa, raskas, kylmästi hopealle\nvivahtava taivas tuntui tosiaan rattoisalta; ja kuitenkin hän tuli\nkaljatehtailijan hämäristä sanoista hieman levottomaksi, -- sai\nvarmaankin jonkin uuden mielteen. Mutta tällä hetkellä ajatuksenkulku\nhaihtui kaikenmoisen muun kummasteluun, sillä hän kiintyi katselemaan\nSorsimon salia. Se oli hiukkasen tavallisuudesta poikkeava. Ei hän\ntoki tarkoittanut kääntösohvaa, joka ammotti avattuna, vuoteena:\n\n\"Sattui jäämään silleen, kun lähdin ulkomaille\", sanoi Sorsimo,\npeitellen häpeissään sohvaa; \"olen niin laiska, eivätkä naiset ole\npäässeet tänne poissa ollessani, kun unohdin avaimet taskuuni.\"\n\nEi, muuta Kleophas kummasteli: kirjoja, joissa näkyi olevan hyvinkin\nvieraita kieliä, joten hän ei niitä ymmärtänyt, ja sitä, että ne\noli jätetty niin huolettomasti pölyyn kirjahyllylle, tai aivan\nauki pöydille. Sitten espanjalaista majolikalaattaa, jossa oli Don\nQuijoten kuolemaa esittävä kuva, Cellinin _Perseusta_, joka riiputti\nilkeännäköistä Medusan päätä, -- mutta veistoshan oli Kleophaasta\nkunnioitettava inhottavanakin, koska se oli mestariveistos.\nEpäjumalaa, joka riippui seinällä lampettina, takalevynään\nlumpeenlehti ja aluksena valkea lootus. Jonkinlaista rahakukkaroa,\njoka muistutti maalaisten tupakkamassia ja jota Vihtori Sorsimo\nväitti \"saumattomasti tikatuksi\", muka pässin tekemäksi Kontiomäellä.\nSe sisälsi kolmisenkymmentä penninkiä, hänen mynttikokoelmansa, hänen\nlapsena talteen keräämiään ryssän ruplia; ne hän aikoi testamentata\neräille kilpailijoilleen, jotka olivat aikoinaan vastustaneet hänen\nkaljatehdastaan. Sitten espanjalainen madonnankuva, vahakasvot ja\nsamettipuku tomun peitossa.\n\n\"Muistoja kaikenmoisilta joutavilta matkoilta\", selitti Sorsimo,\nkaivaen matkalaukkuaan ja nostaen siitä pöydälle pienen\nuuden muistoesineen: \"Mikä viivoiltaan verrattoman hieno ja\nväriltään rafineerattu apina! Muistathan, sieltä Clignancourt'in\nkirppumarkkinoilta.\"\n\nSitten siellä oli pieni, yhdestä norsunluupalasesta tehty indialainen\ntemppeli, jonka sisässä kalisi, kun sitä ravisteli, irtonainen\npikku pyörä; siellä oli lapsellisia tinasotamiehiä, Beethovenin\nkuolinnaamio, kaksi repaleista munkkia puisina pienoisveistoksina:\n\n\"Saattavat olla arvokkaita. Esittävät muuten ehkä Assisin\nFransiskuksen munkkikunnan veljiä, siis totisimpia, mutta hulluja\nkristittyjä; toin ne kerran Perugiasta\", naurahteli Sorsimo.\n\nPianoa vastapäätä pari vanhaa maalaisarkkua, joissa raudoitukset\nkiemuroivat kuin kukkaseppeleet. Vanhoja kirjoja, joiden\nsiannahkaiset kannet näyttivät puisia sisälmyksiään; vanhoja\nkynttilänjalkoja, uusia tauluja, öljykuvia ja akvarelleja, etsauksia,\npiirroksia. Pitkä rivi jostakin taidejulkaisusta irroitettuja\nkuvia, ne olivat Goyaa, omituisia päähänpistoja: tuossakin päätön\nmies, joka juotti ratilla omalle päälleen jotakin; vieressä vaakaa\npitelevä jumalatar, joka ruoskii korppiparvea; kuokkiva mies, jonka\nniskassa istui papin näköinen; eräässä kuvassa allekirjoitus: _\"El\nperro volante\"_, lentävä koira, kuten Sorsimo selitti; jne. -- Uunin\npimeään loukkoon oli kiinnitetty seinään kameita.\n\n\"Erään tuttavani, taiteilija Igelströmin tekemiä\", sanoi Vihtori\nSorsimo, \"kaunista työtä, mutta rivoja, siis lapsellisia: siksi\nsaavat olla nurkassa\".\n\nSiinä asumuksessa näytti olevan jos jotakin; mutta ei vivahdettakaan\nperheestä, lapsista, virasta ja velvollisuuksien siteistä. Tämä\nherätti Kleophaan alitajunnassa jonkinlaista huomiota, joka nosti\nhänen huulilleen hymynhäiveen ja sai hänet siristämään silmäänsä\nepäuskoisissa mietteissä. Mutta sitten hän kuitenkin ajatteli muuta\nja huudahti ihailevasti:\n\n\"Tämä, tämähän on -- museo!\"\n\n\"Rojukoju\", naurahti Sorsimo. \"Minulla _oli_ tällainen aika:\nleikittelin, hiukan ikävissäni, tällä tavoin, mikä on ilmeistä\ndekadenssin alkua; leikittelin samaan tapaan kuin eräät\nkokoilevat vanhoja kellokaappeja, englantilaiset, ja nykyisin kai\nsuomalaisetkin, erilaisia tulitikkulaatikoita, perhosuistimia tai\npostimerkkejä. Satutko muuten muistamaan Runar Schildtin _Kolmetoista\nsielua_, jossa ihmishöperö myy sielunsa yhdestä postimerkistä, joka\nsekin on väärennetty, Asmodeukselle?\"\n\nKleophas mainitsi lukeneensa jostakin selostuksen tuosta kauniista\nkirjasta.\n\n\"Valitettavasti sellaiset ajatukset voivat viedä ajattelijansa samaan\nkohtaloon kuin Schildtin\", arveli Viksari. \"Mitä muuten näihin\nminun 'postimerkkeihini' tulee, niin tiedän ne, Jumalan kiitos\nleluiksi, olen niihin käyttänyt, luonnollisestikin, vain ylijäämää\nrahoistani, joita ihmisten luulottelu on antanut minulle sen verran\nkuin tarvitsen, nimittäin luulottelu, että pilsneri olisi parempaa\njuomaa janoiselle kuin puhdas kaivovesi ja että se olisi sellaiselle,\njoka tahtoo juoda janotta, jonkinlaista alkoholin korviketta. --\nJoutavat siis nämä leluni puolestani hyvinkin pölyyntyä. Niinkuin\nmeni muukin minulle nykyaikaan. Itse luontokin, josta äsken puhuin.\nJopa itse kevät... Silloin täällä kylässä, paljaan kallioni juurella\nharmonikat soittavat raa'an tunteellisesti haaveitaan... Ja ukot\nja eukot alkavat jo kulkea paitahihasillaan illoin saunaan, --\ntässäkin huvilassa on sauna, pieni yleinen sauna lisätulona herra\nTigerstedtin äidille, -- joten saat täällä senkin maalaisilon; --\nniin, kulkevat vielä talviset vihdat kainalossa, mutta kesä on\ntulossa! -- No, kevät ja kesä ovat lyhyitä... Ja ihaninta näissä\nminun huoneissani on minusta -- pelkkä ilma, joka yksinään näkyy\ntänne ylös, kun ollaan näin korkealla; vaaleanpunainen, tyyni ilma;\nmaailma alla näkymättömissä, -- ilma rauhallinen, majesteettinen kuin\neräs Schumannin sävellys, _Unelma_, muistathan, joka on minusta kuin\npohjolan heinäkuinen yö, keveä, viileä, harmoninen, -- pelkkää ilmaa,\njohon toivoisi haihtuvansa... Mutta mitäpä näistä! Asetutaan nyt\ntaloksi.\"\n\nSorsimo vei Kleophaan viereiseen huoneeseen; jonkinmoinen\nturkkilainen kammio, maurilaislamppuineen ja kirjavine pieluksineen.\n\nKleophas oli hämmästynyt:\n\n\"Tätä puolta en sinussa aavistanut... Et ole puhunut siitä. Ja tuntuu\n-- niinkuin sinä olisit hiukan yksinäinen...? Kuinka sanoisin:\nhiukan... jollakin tavoin... ikäänkuin 'ylimyksellinen'.\"\n\nSorsimo purskahti nauruun:\n\n\"Älä viitsi lapsetella. Ylimyksellinen muka: siltäkö kasvoni\nnäyttävät? Olet tietenkin lukenut esim. Galsworthyn _Ylimyksen_?\nMonet meikäläiset torpanpojat ja -tytöt, joiden puhetapakin vielä\non maalaisen hoilaavaa kuin hollituvasa, _matkivat_ kyllä varsin\nvakavina jotakin Galsworthyn sankaria, tuollaista tyyppiä, joka\nluulee, -- jopa meidän ankarain realiteettiemme aikana, -- että\non arvokasta, jopa tarpeellista uhrata ns. rakkauskin jonkin\n'ylimyksellisyyden' -- minkä? -- vuoksi. Eräät jäljittelevät Wilden\nhienostuneitakin. -- Mutta -- älähän _pilkkaa_ minua, minä olen\ntavallinen maalaispoika, joka en ole käynyt kouluakaan kuin kuusi\nluokkaa. -- Niin, tässä on sitten keittiö, ja tuolla ruokahuone,\njossa saat asua. Näet, että minulla on melkein kaikki mukavuudet: ei\nole puhelintakaan!\"\n\nKleophaan alitajunnassa pyrki vielä selvempänä esille äskeinen\nepäilys tällaista kotia kohtaan, epäilys, jossa oli tosiaan hiukan\npilkallinen vivahde.\n\nNäiden pakinain sepittäjä saattaisi kuitenkin varoittaa Kleophasta:\nhän ei tietänyt, mitä olentoa hän oli Sorsimossa ajatuksissaan\npistänyt!\n\n\n\n\nKylä\n\n\nSorsimo sanoi lähettäneensä asuntorouvansa ostamaan hiukan\n\"provianttia\", rouva itse taapersi sitten luuvaloisilla\nankanjaloillaan sisään, tuoden yhtä ja toista, Sorsimo esitteli\nhänet Kleophaalle ja hellytteli, -- mikä ei ollutkaan vaikeaa,\n-- hänet kertomaan jutun, joka nosti Kleophaan hiukset pystyyn,\nmenneisyydestään ja pojanpoikansa tulevasta syntymisestä; jonka\njälkeen mummo hiukan siivoili huoneita, kun taas kaljatehtailija\nitse valmisti pari mehevää hillo-omelettia ja rakenteli teepöydän.\nTupakoitiin, tarinoitiin hyvän aikaa.\n\n\"Ja: _'nut makama, jumal'aut'_, kuten eräs firenzeläinen\ntilapäistuttavani puhui kanssani suomea, jota oli jostakin oppinut\",\nsanoi sitten Sorsimo ja ahdisteli Kleophaan pienellä leikkikahakalla\nlevolle omaan vuoteeseensa: \"Itse nukun mainiosti tuolla haaremissa.\nUsein, varsinkin häikäisevinä kesäpäivinä, pidän sen murjaanilyhdyn\nvaloa melkeinpä kauniimpana kuin itse aurinkoa: tuntee itsensä\nikäänkuin vapautuneemmaksi luonnostakin, jonka tällä iällä lienee\nnähnyt liian monesti uudistuvan -- samanlaisena.\" Aamulla tuli\nensimmäiseksi huoleksi Kleophas Leanterin jalkineet. Olihan mies\nlähtenyt aurinkoiseen etelään matalassa kengässä, -- nuo \"sukset\"\non näiden pakinain lukija nähnyt jo Parisissa. Mutta nyt oli täällä\nlanatuillakin teillä lunta yli nilkkain.\n\n\"Entäpä päällystakkisi ja päähineesi?\" kysyi tehtailija Sorsimo.\n\n\"Niin, ohuenlaisia ne lienevät; mutta kun on värissyt kerran\nitse Parisissa teatterin edustalla, niin tuntuu täälläkin kylmä\nlievemmältä\", naurahteli Kleophas.\n\n\"Totta\", viisasteli Sorsimo. \"Toisten onnettomuudesta, tässä\ntapauksessa siitä tiedosta, että muidenkin maiden asukkailla on omat\nvaikeutensa, koituu meille se etu, että se saa meidän tuntemaan omat\nvastuksemme siedettäviksi, koska olemme -- voitoniloisia. -- No,\netsitäänpä täältä nurkista sinulle edes saappaat...\"\n\n\"Niissä on tarpeeksi\", sanoi Kleophas, \"muiden tamineiden puolesta\npärjäilen kyllä kunnes kirjoitan velimiehelle, että hän lähettää\nminulle talvimunteeringit...\"\n\n\"Ja kirjat, tietenkin\", tokaisi Sorsimo.\n\nSaappaat löydettiin, ja päätettiin mennä aamukahvin jälkeen\naamukävelylle.\n\n\"Samalla näet heti tätä erinomaista kyläämme, -- jos sattuisit tänne\nsitten todella jäämään\", sanoi kaljatehtailija.\n\nSorsimo keitti kahvin, joka oli italialaistakin väkevämpää, mutta\nruokkivaa, niin paksun kerman toi asuntorouva siihen; istuttiin\nkahvipöytään, johon Sorsimo kantoi myöskin päivän lehdet, ahmien\nniitä nopeasti, mutta tarkasti, ja hotkaisten väliin kahvia;\nvetäisipä hän muutamiin uutisiin, joille itsekseen nauroi,\nlyijykynällä viivojakin:\n\n\"Kiinnostavimmat pistän leikkelevarastooni\", selitti hän.\n\nSitten he menivät ulos, lumiseen, huurteiseen luontoon.\n\n\"Jospa kiipeäisimme tuonne alastomalle kalliomäelle, niin näkisit\nkoko hoidon jalkojesi juuressa?\" sanoi Sorsimo. \"Lapset ovat\npolkeneet sinne kelkkamäen, joten meidän ei tarvitse pelätä menevämme\n'monniin'.\"\n\nHe kiipesivät mäelle, Kleophas keveästi, niinkuin aina, Vihtori\nSorsimo tapansa mukaan hiukan ähkien. (Mutta ei hän suinkaan jättänyt\nlasten kelkkamäkeen edes sisäänpäinkääntyneitä askelia, kuten hänen\nkömpelöön ja maalaiseen ulkomuotoonsa olisi kuulunut, saati sitten\npukinsorkan jälkiä, ei toki: sillä hän oli todellakin ihminen,\nsanokaamme medio!)\n\n\"Katso, tässä on nyt kylä ympärillämme\", huudahti hän korkealla\nkallion laella. \"En tahdo suinkaan kiusata sinua, osoittaa sinulle\nnäitä kylän maita ynnä tuolta kaukaa haamottavaa kaupungin piiriä\nja sanoa: 'Kaiken tämän annan minä sinulle, jos... kumarrat minua.'\nTuntisinhan, etteivät sinusta, vaatimattomasta ja nöyrästä, alueet ja\nvalta ja kunnia olisi mitään, enkä tosiaan ole mihinkään sellaiseen\njättiläisyritykseen pystyvä. Mutta sanon vain: katso, eikö tämä\nkylä, kun ajattelee, että se on niin likellä pääkaupunkia, -- täältä\npääsee sinne raitiovaunullakin kai siinä 60-70 kertaa päivässä, --\neikö tämä kylä ole ainakin _siitä syystä_ viehättävä? -- Tosin täällä\nei ole järveä, suomalaisen maiseman sielua, jota ilman suomalaisen,\ntarkoitan sisämaalaisen, usein on yhtä vaikeaa elää kuin ilman\nsaunaa. Tai sitä sinun lampeasi...\"\n\n-- Yksitoikkoisia järviä, ajatteli blaseerattu Sorsimo tähän\nlomaan; -- kaikkialla ne ovat melkein samanlaisia ja niiden rannat\nyhtä autiot, kaikkialla melkein yhtä vähänasuttuja. -- Hän jatkoi\nkuitenkin:\n\n\"Ei ole, valitettavasti, sitä suloista lampea, jossa saisit\nhiljaisena onkia kyrmyniskaisia ahveniasi, -- jos nimittäin vielä\nensi kesänä täällä asuisit... Ja merikin, mahtava, rannatonta\nmuistuttava meri, on kaukana: tuolta kuultaa kyllä entinen\nmerenlahti, mutta se on madaltunut suoksi, ruskeaksi, alakuloiseksi\nja hedelmättömäksi suoksi. Mutta toisella puolella kylää näet\nmetsääsi; katsopas tuonne: suunnaton metsä, niinkuin meri, jolla\nlumiset puut ovat ikäänkuin vaahtopäisiä laineita, -- suunnaton\nmänty- ja kuusimetsä alkaa aivan tästä pääkaupunkimme vierestä!\n-- Suo ja metsä: nekin ikäänkuin Suomen vertauskuvia, vai kuinka\nlienee? Yksinäinen, erakkomainen metsä, ja upottava, hyinen räme...\nMutta niiden keskellä, tuolla jalkojemme juuressa, tämä miellyttävä\nkylä, jota tahtoisin sinulle ylistää. Se, että se on syntynyt\nitsestään, se, etteivät mittarit ole ainakaan sen ytimeen vetäneet\nvielä katulinjoja, vaan ne kiertelevät sinne tänne mutkitellen ja\ntehden kulmia kalliotöyryjen mukaan, on mielestäni säilyttänyt sen\nkauniina, vapaana. Kun menemme tuonne alas, ellemme juuri nyt,\nsillä minusta päällystakkisi on ihan liian ohut pitkään kävelyyn,\nniin näemme siellä mainitun 'ytimen': torin, jonka yläreunassa\ntalot kekottavat kallioilla kuin hyllyillä, puolipiirissä eli\namfiteatterina kuin missäkin vanhassa Sienassa. Keltaiset, vihreät,\npunaiset tai siniset puutalot, toiset vanhuuttaan vinossa, toiset\nkekastellen kaikenmoisilla yksilöllisillä koristeilla, aina\nvähävaraisen rakentajansa mielenoikkujen mukaan. Talojen välissä\npieniä puutarhoja. -- Sitä ydintä, kauneinta osaa, ei näy tänne:\nja yleensäkin metsä saa kylän näyttämään pienemmältä kuin se\noikeastaan on, -- asukkaita lienee siinä kolmisen tuhatta, -- ja\nkauniimmaltakin, juuri siksi, että sitä ei näy: sillä vanhinta osaa\nlukuunottamatta huvilat ovat, harvoin poikkeuksin, sanomattoman\nrumia, -- uudet talot nimittäin. Sitä paitsi ovat mittarit näissä\nuusissa osissa jo alkaneet työnsä, vedellen tulevien katujen\nviivoja... Onpa näille kaduille, -- sillä kylä on jonkinmoinen\ntaajaväkinen yhdyskunta, -- annettu nimiäkin, varsin vaatimattomia\ntosin: ei mitään sellaisia nimiä kuin esimerkiksi Snellmanin katu tai\nAleksis Kiven katu (kuten esimerkiksi Ranskassa lienet huomannut,\nettä pienetkin kadut saattavat olla omistetut jollekin kansalliselle\nsankarille tai mainehenkilölle, -- ja kurjimmassakin italialaisessa\nkylässä on toki aina Via Cavour ja Via Vittorio Emanuele); täällä on\nkadunniminä sellaisia vaatimattomia kuin Pajukatu tai Mäntykatu tai\nKukkosenkatu, -- en tiedä, kuka Kukkonen hän lienee, ehkä Kukkonen\nKäkisalmesta. -- No niin; uudet huvilat, joita näet pilkottavan\ntuolta kuusikon sisästä, ponnistelevat olla suomalaista huvilatyyliä,\nmatkien tavalla tai toisella noita viime vuosisadan lopulla\nsyntyneitä kaupunkilaisrakennuksia, jotka ovat saaneet suomalaisen\nrakennustyylin nimen ja jotka lienevät lähtöisin enimmäkseen\nSaksasta. Katsohan tuotakin huvilaa ja sen tornia, -- se on rumennus\njostakin saksalaisesta ritarilinnasta, etenkin sen kauhean ruma\ntylppätorni, joka on kuin saksalainen kenttäharmaiden hyökkäyskypärä;\nja torni itse kuin jättiläisraunio, jossa ikkunat ovat kärpänreikiä.\nJa kun tässä vähän kylää kiertelemme, näet saman huvilan valtaoven\nkahden puolen kaksi terastista valettua goottilaista paholaista,\njotka tietenkin ovat kotoisin Helsingin rautatieasemalta, jonka\npääsisäänkäytävän sivuilla seisoo niinikään samoja juhlallisia\njättiläisiä kantaen assyyrialaisilla graniittikäsillään kumpikin --\nkeveää sähkörakkoa. Myöhemmin, jos sinua kiinnostaa tehdä huomioita\nnäistä pikku asioista, saisit nähdä tuossa valkeassa huvilassa,\njoka kuultaa tuolta kauempaa mustan kuusikon sisästä, ulkoseinissä\nmukulakiviä, ikäänkuin paiskattuina rappaukseen, -- aivan samoin\nkuin läheisen pääkadunkin eräiden talojen ulkoseiniin on upotettu\nesim. vihreitä kaakelineliöitä, niin, nakeltu katukiviä, -- juuri\nniinkuin tässä. -- No, kaikki rakennuksethan eivät täällä ole\nnäin komeita, kaukana siitä, vaan aivan tavallisia huviloita ns.\n'Riihimäen tyyliin'; niissä on usein torneja, -- laakson pohjassakin,\nniin että nytkin näet tuosta jalkojesi juuresta erään tornin\nkoko kattotasanteen: katsopas tuota huvilaa, tuota, joka muuten\nmuistuttaa kirgiisijurttaa, se erona kuitenkin, että jurtissa kai on\nhuopakatto, mutta tässä katto galvanoitua peltiä. Komea katto: 'Se\nkiiltää, jotta voin nähdä siitä kuvani', kuten sen omistaja, eräs\npirtutrokari muuten kehui. -- Tuolla on vain tavallisia nelikulmaisia\nlautalaatikoita, joissa ei ole mitään suhteita. Toisaalla jälleen yhä\nkylkiäisillä lisättyjä rumiluksia, -- yleensä kaikki rakennuttajan\noman esteettisen vaiston mukaan. -- Mutta katsohan tuonne, jossa\nkiiluu kultaa: se on näistä huviloista kaikkein hauskimpia; siinä\non tasakatto 'kullattua' peltiä, nimittäin kullanväristä peltiä,\nkoska omistaja on peltiseppä. Lisäksi siinä kiiltää kahdeksan\nhopeanväristä lasipalloa, jotka on asetettu patsaiden päähän\nkatolle, ja muuten on katolla 'reelinki' niinkuin höyrylaivan\nkomentosillalla... Mutta mitäpä näistä: missäpäs sitä tyylikästä niin\npaljon olisikaan. Ranskassako? Sinähän kävit eräissä pikkukylissä\nParisin ulkopuolella. -- Eikähän huvilakyliin voi sovelluttaa vanhaa\nsuomalaista rakennustyyliä, sitä, jota tosiaan on suomalaisissa\ntalonpoikaistaloissa: kauniit neliöpihat, koruttomat rakennukset,\nkuistit, aitat, viirit; ja -- nekin lienevät lainaa herrastyylistä,\njoka puolestaan on kansainvälistä, kuten talonpoika kauneusasioissa\nyleensä matkii herroja. -- Piru soi, kuinka lörpöttelen, -- jos nyt\npiru osaa soida! 'Tyhjä tynnöri kolajaa!' _Summa summarum_: kylä\nviehättää minua! Tiedätkö miksi? Ei suinkaan ihmisaivojen luoman\nkauneutensa vuoksi, eikä juuri luonnonkaan luoman, vaikka pyydänkin\nsinua muistamaan, että nyt on talvi, ja kuvittelemaan, miten kolmen,\nneljän kuukauden päästä, keväällä esimerkiksi tältä kukkulalta\nhorisontti hohtaa omaa ihanuuttaan, horisontti, jonka äärimmäisellä\nviivalla vilkkaasti elävä kaupunki viettelee sinua helmaansa; ja\nmiten täältä taivas näyttää suurelta, ja koivut tuolla etäisillä\nrinteillä silloin ovat ruusunpunaiset niinkuin erämaassa ainakin,\nja laaksot tuoksuvat kydölle ja -- palaneen roskan kärylle, kun\nhuviloissa talven jätteitä poltellaan, ja miten tänne joka puolelta\nharmonikkain haaveelliset, villit sävelet kaikuvat. -- Nämä edut\novat minusta kuitenkin sivuseikkoja. Minua viehättää kylässäni ennen\nkaikkea se, josta juuri ohimennen hiiskahdin, se, että täällä saan\nolla -- poissa maalta, varsinaiselta maaseudulta, se, että tämä kylä\non niin likellä pääkaupunkia...\"\n\nKleophas kummasteli:\n\n\"Etkö... etkö sitten... pidä maaseudusta? -- Ja minkä tähden et siitä\npitäisi?\"\n\nSorsimo naurahteli:\n\n\"Kesällä siellä -- kiusaavat hyttyset. Ja kaikkina vuodenaikoina, jos\nuskaltaisin sanoa, juuri -- maaseutu...\"\n\n\"Mitä tarkoitat: maaseutu?\"\n\n\"Maalaiset, tietenkin...\"\n\n\"Niinkö\", keskeytti Kleophas. \"Tarkoitatko -- talonpoikaa,\nensimmäisen elinkeinomme harjoittajaa; ainakin leivän viljelijää,\nellei juuri sen ainoaa antajaa...\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Sorsimo, \"talonpoikaa, jota kunnioitan\nikäänkuin maailman ylläpitäjänä, -- maanviljelystä elinkeinoista\ntärkeimpänä. Kuta enemmän sitä lajia ihmisiä, sen parempi,\nmielestäni. Jokainen talonpoikaistila on oma valtakuntansa, joka\nvastaa itsestään, tuli kato tai sato; ei kerjää valtiolta, -- tai\nsen ei ainakaan pitäisi kerjätä, jos talonpoika on oikea talonpoika,\n-- mutta nykyiset maalaisliittolaiset osaavat hekin vaatia! --\nJota vastoin tehdasmaat: tulee taloudellinen pulakausi niinkuin\nnykyään; silloin tehtaat seisomaan, työläiset tuuliajolle --\nriitelemään valtiolta apua, ehkä mullistamaan koko yhteiskunnan;\nriippuuhan tehtaalaisista niin suuresti yhteiskunnan rauha ja tuho,\nnimittäin heidän leivästään. Kuvitelkaamme maailmaa, jos se kehittyy\nyhä enemmän teollisuusmaailmaksi: palkkataistelua, luokkajakoa,\nsosialismia, -- kommunismia! -- Ei, tietenkin täytyy kunnioittaa\ntalonpoikaisuutta sellaisena järjestelmänä, joka turvautuu enimmin\nomiin voimiinsa, omaan työhönsä. Mutta: pysyköön suutari lestissään!\nJa minä puolestani pysyn siinä, että kaipaan ns. elämää...\"\n\n\"Elämää?\" oudosteli Kleophas. \"Eikös sitten elämää ole muuallakin?\nTuollaisessa kauniissa, vanhassa talonpoikaistalossa, jota\näsken kuvailit, -- hiljaista elämää, iloineen, suruineen,\nponnistuksineen...\"\n\n\"Älä pahastu\", rauhoitti kaljatehtailija, \"enhän tietenkään tarkoita\n'elämällä' juuri sitä roskaa, mitä tavallisimmin esim. Parisissa ja\nmuissakin kaupungeissa sanotaan elämäksi...\"\n\nKleophas aivan kalpeni, sillä hän muisti parisilaiset elämyksensä. --\nMutta Sorsimo jatkoi heti:\n\n\"Mutta maalaisuudellakin on omat vikansa, joita voi verrata\njuuri tähän roskaan: maakylissä ollaan niin pahansisuisia,\nennakkoluuloisia, kateita, 'juoruavia', kuten sanantapa yleensä\nkuuluu, ahnastelevia. Kaiken kaikkiaan, yleensä...\"\n\n\"Kuinka...? En minä ole sellaista... niin suuresti huomannut\", väitti\nKleophas. \"Mutta -- minähän asuin siellä niin erilläni, siellä\nmetsämökissä. Maalaiset lienevät sinua jossakin pahoinkin loukanneet?\"\n\n\"Tuskinpa minua voidaankaan juuri loukata\", arveli Sorsimo, \"en\nkuuntelisi heidän suhtautumistaan, jos joutuisin maalaisten\nhampaisiin, kuten joskus lienen joutunutkin, ja joutunut niin\nnaurettavista syistä, ettei niistä mielestäni kannata edes\npuhua, tai pitäisin heidän arvosteluaan aivan luonnollisena:\nkunnioitettavana maalaisuutena. Mutta liian yksitoikkoiseksi,\nikäänkuin hengettömäksi huviksi käy kuulla ja nähdä, miten he\nsiellä usein väijyvät toisiaan, parjaavat, keksivät, -- tietenkin\nymmärrettävässä yksinäisyydessään ja ikävyydessään, -- loruja\nnaapureistaan, vihaavat toisiaan, juonittelevat, ahnehtivat, -- ja\nkärsivät talonpoikaisitsekkyydestään; mikä kaikki minusta on, kuten\nilmaisin, aivan ymmärrettävää: luonnollisista syistä, suuremmasta\nelämästä syrjään jääneinä, talonpojat ovat tietenkin ahdasnäköisiä ja\nahdasmielisiä. Ja erikoisessa määrin itsekkäitä, ovelia, mikä johtuu\nheidän elämänurastaan: siitä, että heidän enimmäkseen on toisten\napua vailla suojattava itsensä, elettävä. -- Niin, vaikka kunnioitan\ntalonpoikaa kansakuntain suurimpana vahvuutena, -- niinkuin jotakin\nalkuvoimaa, välttämättömyyttä, luontoa, niin maalaishenki on\nminulle persoonallisesti, anteeksi, hiukan vastenmielistä. Olkoot\nhe rauhassa siellä, hoidellen omia asioitaan: silloin on kaikki\nhyvä. Kulttuuri tietenkin on muualla. Ja minulle tämä kylä: täällä\nsaavat ihmiset elää maalaisuudesta vapaina, lähinnä ainoaa isompaa\nhenkistä ahjoamme, pääkaupunkia. He elävät yleensä paljon erillään\ntoisistaan, kukin yhteydessä vain ystäviinsä, joita voi valita\nkaupungista mielensä mukaan. -- Kyläni väestön yhteiskunnallinen\nasema? Virkamiehiä, työläisiä, joilla on omat tupasensa, -- ja\netenkin paljon trokareita, spriin ja muiden väkijuomien kauppaajia.\nJa nousukkaita, näinä yleisinä keinotteluaikoina pinnalle päässeitä.\nPari pikku tehtailijaa: tässä edessäsi yksi heistä, aivan pieni.\nSiis erikoislaatuisia ihmisiä, jotka voivat kiinnostaa uutta\nkatselijaa. Odotahan, jos tänne jäät, niin näytän kaikista näistä\npuolihelsinkiläisistä eräitä sinulle. -- Mutta sinua alkaa tosiaan\npaleltaa, poika-parka. Juostaan jo alas ja mennään hankkimaan sinulle\nensiksikin kengät, vai mitä?\"\n\n\n\n\nRouva Hotti\n\n\nHe lähtivät alas mäeltä. Kuljettaessa kohti erästä isoa ruskeaa\nhuvilaa, joka näkyi alangolla, ei etäällä Vantaasta, joka solui\nnäiden niittyjen ja peltojen takana tyynenä ja harmaana, matalain\nrantain välissä ja jäiden railossa, sanoi Sorsimo:\n\n\"Ohimennen: tuosta huvilasta, tuosta, jossa on kolme kerrosta, voisit\nehkä saada vuokrata huoneen; siellä niitä usein on vuokrattavana.\nPoiketaanko nyt kysymässä?\"\n\nEnnen kuin jouduttiin huvilaan, kertoi Sorsimo:\n\n\"Omistaja on eräs leskirouva. Osti tuon huvilan vuosia sitten,\nkun asuntokeinottelu, suuren sodan suloisia hedelmiä sekin, oli\nalkanut, mutta vasta kukassa, joten hän ei liene heittänyt näistä\nparistakymmenestä huoneestaan rahojaan hukkaan, vaan voitti heti\nviiden kuukauden kuluttua viisinkertaisesti. Niin hän on tarinoinut.\nHän tuli muuten tänne maalta, on siis maalainen; kuului myyneen\nkaupunkitalonsa, joka hänellä oli Kotkassa, näiden parempain\nmahdollisuuksien vuoksi. Hän on muuten uskonnollinen ihminen, ja\nvarsin kunnollinenkin, mielestäni sopiva sinulle vuokraemännäksi;\npidäthän uskonnollisista ihmisistä.\"\n\nNyt he tulivat laajan tontin portille, jonne harvan koivikon läpi\nnäkyi kokonaisuudessaan piha-aukeaman keskellä romottava rakennus\nisoine ikkunareikineen, maalattu keltaiseksi tai ruskeaksi,\nsellaiseksi kuin vanhoissa pikku kaupungeissa joskus on tapana:\n\n\"Äkällä\", sanoi kaljatehtailija, -- \"no, enpä suinkaan tahdo loukata\nehkä paikallismuistojasi, jotka ymmärrettävästi voivat olla sinulle\nrakkaat.\"\n\nHe tallustelivat etemmäksi pihalle. Siellä touhusi leveällä\npuulapiolla lunta luoden ja jotakin virttä kovaäänisesti hyräillen\nerikoisen kookas ja muhkea nainen, leveäposkinen, sinisilmäinen,\nharmaatukkainen, pystyin sieraimin, hiukan parransänkeä\nleukapyöristyksessä. Nainen tähysteli heihin terävästi, ja kun\nhän ei näyttänyt Sorsimoakaan oikein tuntevan, kysyi tämä, oliko\nhänellä kunnia puhutella talonomistajatarta. Vastaus oli myöntävä,\nSorsimo mainitsi olevansa saman kylän asukkaita ja esitteli itsensä,\nja silloin rouva hänet jälleen tunsikin, tullen varsin iloiseksi.\nSorsimo esitteli nyt metsäherra Sampilan, ja nainen puolestaan\nitsensä: \"Hotti, minä olen rouva Hotti.\" Ja hän kysyi vieraiden\nasiaa, -- kysymys tehtiin hieman tuikealla äänellä, joka kuitenkin\nkirkastui, lämpeni ja muuttui aivan kohteliaaksi, kun hän kuuli, että\nhäneltä kaivattiin vuokrata huoneita; ja näin tapahtui varsinkin\nsiitä kaljatehtailijan huomautuksesta, että metsänhoitaja, jonka\nkuluneisiin ja huonosti voideltuihin saappaisiin rouva loi epäileviä\nsilmäyksiä, oli muka kovin rauhallinen, siisti, säntillinen ja\nvaroissaan oleva mies, -- \"siisti kuin pulmunen ja siivo kuin\nlapsi\", naurahteli kaljatehtailija. Silloin ilmaisi rouva, että\nhänellä tosiaan oli tällä hetkellä eräitä huoneita vuokrattavana:\nhän oli ajanut eräästä \"lokaalista\" entiset asukkaat tavaroineen\npois, ja jo ennen määräaikaa, mutta laillisista syistä, koska he\nolivat viettäneet sopimatonta elämää, soittaneet illoin harmonikkaa\nyli sovitun kellonlyömän. Rouva arveli voivansa vuokrata ne huoneet\nkalustettuinakin; ja pelkästään yhdenkin huoneen, jos hinnasta\nsovitaan; ja hän pyysi, vielä Sampilaa tarkastettuaan ja asettaen\nlapionsa huolellisesti seinää vasten pystyyn, herroja sisään\nkatselemaan huoneita, kumarsi heille syvään ja lähti itse edeltä\navailemaan ovia. -- Huoneisto, josta vuokralaiset oli häädetty,\noli aivan tyhjä, mutta rouva lupasi järjestää siihen huoneeseen,\njonka forstmestari ehkä valitsisi, huvilasängyn, -- \"tietysti\nsiistit, mutta yksinkertaiset polstarit\", vakuutti hän hiukan\nkivahtamalla, kun kaljatehtailija tarkisti tätä yksityiskohtaa, --\nja pöydän, tuolit, sohvan ja luonnollisesti, pesukomuutin. Maksusta,\njonka rouva esitti ensin hiukan arvelevasti, mutta sitten itsensä\nrohkaisten, ei koitunut Sampilan puolelta riitaa, vaikka se yht'äkkiä\nalkoi hipua kalleimpien rajaa, kuten rouva myönsikin: \"Mutta niin\nmaksetaan nykyään kaikkialla paremmissa paikoissa.\" -- Kleophas\naprikoi, jäisikö hän tosiaan Krokelbyhyn vai ei. Mutta neuvottelu\njatkui; eikä sitä kestänyt kauan, rouva Hotti kävi ottamassa\nvuokrasopimuslomakkeen, ja yht'äkkiä menivätkin kaupat kiinni. --\nSampila muuttaisi tänne kuitenkin vasta jonkin ajan kuluttua, sanoi\nSorsimo. -- \"Sama se, kunhan vuokranmaksu alkaa huomisesta\", vastasi\nrouva. Ja nyt hän oli niin tyytyväinen, että innostui viemään herrat\nkatselemaan omaakin asuntoaan, joka oli varsin iso.\n\n\"Pidä nyt silmykäisesi auki, mieltyäksesi tulevan vuokrarouvasi\nkieltämättömiin avuihin\", kuiskasi Sorsimo Kleophaalle, kun\nhe seurasivat rouva Hottia hänen huoneistoonsa, jonne mentiin\nalaeteisestä, toisista, isommista portaista.\n\nSamalla kun rouva sitten näytteli heille salinsa ja siinä rehottavat\n\"pelakuut\" ja \"vossikat\", siepaten ikkunoista ohimennen kiinni eloon\nheränneitä kärpäsiä, ja ruokasalinsa, ja raotti makuukamarinsakin\novea, haluten näyttää sielläkin versoilevia kukkasia, ja liikuttaessa\ntäten huoneesta toiseen rouva kertoi, minkä verran oli huvilasta\nmaksanut, ja kyseli innokkaasti, oliko hinta ollut liikaa. Hän näytti\nhyvin tyytyväiseltä, kun kaljatehtailija vakuutti hänen saaneen 50\n000 puhdasta voittoa, ja huudahti:\n\n\"Niin muutkin arvioivat, kiitoksia. Jospa nyt ei vain tulisi\nmitään muutoksia ajassa, etteivät ihmiset, tarkoitan sellaisia\nkuin kommunistit, ryöstäisi ihmiseltä hänen rehellisesti ansaittua\nomaisuuttaan...\"\n\nKaljatehtailija rauhoitteli rouvaa, väittäen, että me tässä maassa\nolimme jo kokeneet tuollaista komentoa ja osasimme sitä yleensä varoa.\n\nRouva Hotti iloitsi uljaasta huoneistostaan.\n\n_Yksi_ harmi hänellä kuitenkin oli tässä hyvässä huvila- ja\npalsta-asiassa, yksi oikea harmi; -- jos oli muitakin, kuten\nesimerkiksi se, että naapuri oli tehnyt raja-aitansa rumasta\npiikkilangasta, kun sen olisi pitänyt olla somia puusäleitä. \"Mutta\npahin harmi on se, että entinen omistaja, jolta palstan ostin,\noli vuokrannut yhden nurkan palstasta kahdelle vanhalle neidille,\nHummelineille, heidän _eliniäkseen_. Siitä on heillä kontrahtikin,\nkirjallinen kontrahti. Nuo naiset ovat aikoinaan rakentaneet tänne\nvuokra-alueelle huvilansa, -- tulkaahan ikkunaan katsomaan sitä\nhökkeliä. Ja nyt ne vanhatpiiat eivät tahdo muuttaa palstalta pois,\neivätkä myydä minulle tölliään, sitä joutavanpäiväistä palstannurkkaa\nennen kuin ovat kuolleet. He saattavat elää kauankin, he ovat\nsitkeähenkisiä kuin kissat, se on vanhainpiikain tapa, sellainen\nkitsas elämä säästää voimia. Mutta\", harmitteli rouva Hotti, \"minä...\nminä tahtoisin senkin osan palstaa! Sehän nakertaa nelikulmaiseen\npalstaani kolon nurkkaan, tahtoisin nauttia siitä jo eläessäni, minun\non mahdotonta olla ilman sitä. Miksi he tekevät kiusaa? Katsokaa\nnyt: tuollainen pieni nurkkama\", sanoi rouva Hotti kääntyen jälleen\nikkunaan ja osoittaen aitaukseen, jonka sisällä oli pikkuinen\nasuinrakennus, kuin iso koirankoppi. \"Heidän vuokraamansa maa, joka\nheidän kuoltuaan joutuu kauppakirjan mukaan minulle, on niin ahdas,\nettä heidän rakennuksensa parhaiksi mahtuu siihen: yli ei jää sijaa\nyhtään, -- ei sen vertaa, että heidän stakettinsa sisälle voisi\npykätä mitään rakennusta, hihi, -- ei _pienintäkään_ putkaa.\"\n\n\"Haluaisivatko he sitten pystyttää siihen jonkun putkan, esimerkiksi\nlimonadi- tai leipäkojun?\" kysyi Sorsimo.\n\n\"Millä? Heillä ei ole rahaa! He ovat aivan tyhjillä, ovat\npostineitejä, heillä on pieni postineitien eläke, heillä ei ole\nkerrassaan mitään kuin tuo kyhäys, jossa on kaksi huonetta, ja niissä\nasuu myöskin kaksi koiranrakkia. He eivät _voi_ muuttaa rakennustaan\npois; ja -- niinpä se lopulta jää minulle!\" huudahti rouva Hotti\nyht'äkkiä tämän selityksensä lopuksi. Hän oli hetkisen vaiti, sitten\nhän jatkoi:\n\n\"Mitä he lopulta mahtaisivat sellaista vastaan, jolla on mahti? Minä\nolen ahkeralla työllä, totisesti työllä ja tarmolla, sillä minulla\non tytär, ja on ollut mies, -- rehellisellä työllä koonnut sen,\nmikä minulla on, niinkuin sanakin käskee: 'Otsas hiessä pitää sinun\nleipäs syömän.' -- Ja minulla on jo keinokin, jolla saan heidät\nsiirtymään palstani nurkasta pois\", naurahti hän, hiukan hämillään.\n\"Ei siitä oikeastaan ilkeäisi puhua... se on niin _sikaneeraavaa_.\"\nJa hän tirskahteli ja peitteli punastuvia kasvojaan. \"Mutta tehän\nolette aikuisia herroja, ette nuoria neitosia. Hihihi, heidän\nvuokrapalstallaan ei ole erästä... häpeä sanoa... sitä erästä\nrakennusta... sitä erästä...\"\n\n\"Kansliaa? Kukkelikuijausta? Sitä Nooakin arkkia, jonne koirakset ja\nnaarakset eivät yhtä aikaa mene? Sitä, jossa keisarit käyvät ilman\nrouvaa ja kolmivaljakkoa?\" kysyi kaljatehtailija hyvin osaaottavasti.\n\n\"Juuri sitä\", huudahti rouva Hotti. \"Sillä sinne ei sitä _mahdu_, ei\nmitenkään mahdu, kuten sanottu, niin pieni heidän vuokra-alueensa\non. Eihän sitä voi rakentaa _ihan_ heidän ovensa eteen, ja\nsiinäkin olisi alaa vain pari metriä. Eivätkä he kai nyt pitkin\nnurkkia: siitä saisin terveydenhoitajan puuttumaan asiaan. Sillä,\nselittääkseni, entinen omistaja antoi heidän käydä tällä puolella,\nminun 'muskettisoturissani', hihii... Mutta nyt minä olen päättänyt,\nettä _minä_ en anna, se ei ole sopivaista: nähdä nyt vieraita ihmisiä\njuoksentelemassa palstalla. En anna! Nuriskoot vain, minä olen\npuhunut heille suosiolla, itse olen saanut maailmassa aina selvittää\nasiani, ja ne ovat kunnossa, vaikka ovat olleet tosiaan vaikeita,\nJumalan avulla, minulla on tytär ja on ollut mies elätettävinä. En,\nsitä minä en voi sallia. Juoskoot kylällä. Sinne on kyllä täältä\npitkänlainen matka, kun on pakko juosta. Mutta -- en! Ettekö tekin,\nherra tirehtööri, luule, että heidän silloin _täytyy_ luovuttaa\nminulle tuo palstanurkka, jonka omistaja todellisuudessa olen,\nnimittäin joko siirtää huvilansa pois tai myydä se minulle, sillä\nminä tarvitsen ehdottomasti sitä, minulla on tytär, joka menee\nnaimisiin, eikä siihen voi tietenkään olla pitkä aika. Ettekö luule?\"\n\nKyllä, Vihtori Sorsimo luuli, että postineideille tulisi piankin\nehdoton pakko siihen:\n\n\"Leikkiä laskien: Mussolini siellä Italiassa antaa häiritseville\nvastustajilleen tippasen risiiniöljyä, ja sama pakko tässäkin,\nviiltävä pakko!\"\n\nRouva Hotti nauroi, hiukan ällistyneenä. Mutta onnellisena.\n\nMuutakin vielä juteltiin: Italiasta, Ranskasta, kotimaisista oloista,\nkommunisteista, jotka olivat viime syksynä tanssineet punapaidat\nyllä Lapualla jne. Ja sitten erottiin. Rouva saatteli heitä keskelle\npihaa, jäi siihen seisomaan ja katsomaan postineitien vuokraamalle\npalstalle, ja alkoi laulaa virttä.\n\n\"Ylistää armeliasta Jumalaa siitä, että on näinä vaikeina vuosina\npelastunut rikkauden alkuun, ja hautoo mahdollisuuksia, miten saisi\npostineidit luopumaan ainoasta omaisuudestaan\", naurahteli Vihtori\nSorsimo ystävälleen. \"Kuules, kuinka hän nyt veisaa: iloinnee,\nkun vakuutin hänen keksintönsä onnistuvan. -- No, hän tuntuu näin\nläheltäkin katsoen varsin kunnon ihmiseltä, tuo hurskas leski, joten\nhän varmasti täyttää mitä sinulle lupasi... Ehkäpä miellyt häneen ja\nviihdyt hänen hoivissaan.\"\n\nKleophas Leanteri ei tietänyt, mitä vastata. Hänen sydäntään ellotti,\nniin, oikein sydäntä; hänen, viattoman, sielua kauhisti kuulla rouva\nHotin veisuuta. -- Kleophaan hämmästyneen ja sekaantuneen naaman\nhuomatessaan Sorsimo hymähteli: \"Vanha juttu pikku muodossa Nabotin\nviinamäestä tai köyhän lampaasta. -- Mutta jatketaanhan nyt matkaa,\nja vilkkaasti, ettet vilustu. Tuoltakin saisi jalkineita, tuossa on\nosuusliike Elanto. Mutta älähän sitten, jos rouva Hotin luo asetut,\nhuoli sanoa tehneesi ostoksia Elannosta, hän lienee siinä suhteessa\nankara, tai -- mistä minä sen oikein tiedän. Se ei olisi kuitenkaan\nkumma. On paljon sellaisia porvareita, jotka karttavat parhaitakin\nosuusliikkeitä, paitsi vähävaraisuutensa tähden, koska niissä ei\nanneta luotolle, myöskin periaatteesta, oikeastaan jonkinmoisesta\nvaistosta: nehän ovat ikäänkuin vastalause yksityiskeinottelulle,\njonka hyödystä hekin, jos Luoja suo, _voivat_ kerran maailmassa\npäästä osallisiksi. Mieluummin he ostavat kalliimmalla huonoa tavaraa\npienistä yksityispuodeista kuin tällaisista liikkeistä, joissa\neri tavaralajit ovat kylläkin hygieenisesti omissa osastoissaan\nja tiskit ja hyllyt välkkyvät puhtautta, kun taas monenkin pikku\npuodin ikkunassa näkyy rinnatusten tupakat, rinkelit, riisiryynit,\nhiirenryynit, sillit, petrolit, lihat...\"\n\n\"Ja rusinat! Ja renikat, jollaisia minun lapsuudessani möivät. No,\nne haisivat tosin lamppuöljyltä, mutta -- maistuivat kuitenkin niin\nhyvältä!\"\n\n\"Anteeksi\", naurahti Vihtori Sorsimo, \"tietysti ne maistuivat\nhyvältä, ymmärrän hellyytesi muistojasi kohtaan. -- No, tuossa se\npuoti nyt on, niin voit jättää matalat kenkäsi odottamaan -- pohjolan\naurinkoista kesää.\"\n\n\n\n\nHerra Kaltti\n\n\nNäin pian varustautui Kleophas Leanteri toisen \"viettelemänä\"\npuolittaiseen klimaattiasuun, joskin hänellä oli vielä, kunnes saisi\ntavaransa veljeltään Viipurista, se komea lippalakkinsa, jonka olemme\nnähneet Parisissa ja joka muuten soveltuikin melkoisesti Etelä-Suomen\nilmastoon, sillä täällähän talvi saattoi koska tahansa vaihtua\nvesikeliksi, ja yllään kesäinen päällystakki, ja nyt jalassaan\nnitisevän uudet \"kokokengät\" ja niiden päällä kiiltävät kalossit,\n\"pikikaukalot\", kuten Sorsimo väitti sellaisia synnyinseudullaan\ntalonpoikien sanoneen.\n\nSitten hän asui edelleen Sorsimon luona, joka näytti koettavan\ntehdä vieraansa oleskelun rattoisaksi. Hän vihjaili lörpötelleensä\n(heimonsa luonteen mukaisesti, sillä hän oli muka \"joutunut\nkonnuudesta varkauteen\", koska oli syntynyt Konnuksessa ja kasvanut\nVarkaudessa, mutta jo varsin nuorena siirtynyt Helsingin puolelle),\nlörpötelleensä aivan liikaa asioista, joita yleisesti sanotaan\nvakaviksi: \"Ja ehkä ne ovatkin vakavia, en tiedä...\" Ja siksi\nhän nyt vain soitteli ystävälleen gramofonia, -- pianoa ei hän\nosannutkaan soittaa; näytteli hänelle kirjojaan, joissa oli muutamia\nharvinaisempiakin, muistoesineitä matkoilta, valokuvia; keitteli\nväkevää kahviaan ja voimakkaita ruokiaan; mutta ennen kaikkea hän\nkehoitteli Kleophas Leanteria -- makailuun:\n\n\"Se on ehkä nautinnollisin seurustelutapa. En tarkoita makailua\nvalveillaan ja jutellen niinkuin esim. muinaisroomalaiset\nmässätessään tai helleenit Platonin _Symposionissa_, vaan tosiaan\nsitä, että visiitille mennessämme asetumme heti makaamaan. Minulla on\nkaunis muisto sellaisesta seurustelusta erään toverini kanssa. Kun me\ntulimme toistemme luo eikä sattunut mitään vakavaa puhumista, ehdotti\nhän, tai yleensä toinen meistä, että, turhien kohteliaisuudesta\njohtuvien ja ikäväin lavertelujen asemesta, ruvettaisiin makaamaan.\n-- Niin tehtiinkin, hän esimerkiksi sohvalle, minä sängyn päälle\ntai päin vastoin. Ja tunnin kuluttua herätessämme vilkaistiin\nkelloa: 'Kas niin, aika onkin nyt erota.' Ja me erottiin, lähdettiin\ntoistemme luota kotiimme, -- olimmehan kestinneet toisiamme makealla\nunella. -- Nuku, ystäväiseni: _vita somnium breve_.\"\n\nSitten, päivän tai parin (taikka kenties vuorokauden ja viiden ja\npuolen tunnin, kahdenkymmenenviiden minuutin) kuluttua, jolla välin\noli käveltykin ulkosalla, sanoi Vihtori Sorsimo:\n\n\"Sinulla on nyt pikikaukalotkin, ja kun minun pitäisi vähän ryhtyä\ntyöhönkin, nimittäin käväistä viimein tehtaantapaisessani (jossa\neivät vielä tietäne, että olen palannut kotimaahan, -- väki hoitelee\npanimoa miten haluaa, ja se tuottaa juuri sen verran kuin tarvitsen)\n-- niin nyt voisit kävellä hiukan kauemmaksikin, jos haluaisit\nkatsastella 'olutrykiäni'.\"\n\nHe lähtivät. Taivalsivat kylän valtakatua, Petäjäkatua.\n\nTuolta marssi heitä vastaan mahtavan näköinen herra, hiukan omituisen\nvärisissä pukimissa, nimittäin huomattavan punertavissa. -- Sorsimo,\njoka ei sittenkään tuntunut jaksavan hillitä alinomaista vilkasta\nkieltään, sanoi:\n\n\"Hei, katsos, tuolla tulee Myrskyn Jorkka!\"\n\n\"Mikä myrskyn Jurkka?\"\n\n\"Koska on Myrskylästä. -- Kuningas! Vapaaherra. Ainoa, jolle Suomen\nkansa, joka on niin arka sille tulevista veroistaan, on antanut\ntäydellisen verovapauden. Siis rälssimies. Aikamme ritari. Tyyppi\nmiehistä, jotka, vaikk'ei heitä lienekään aivan 96 prosenttia kylän\nmiehistä, antavat kylälle 96 prosenttisen värin.\"\n\n\"Mitä tällä lapidaarisella lauselmallasi meinaat?\" kysyi Kleophas\nLeanteri. \"Mikä on Myrskyn Jurkka?\"\n\n\"Ei suinkaan Jurkka, vaan Jorkka\", oikaisi Sorsimo nuhtelevasta\n\"Myrskyn Jorkka. Jorkka Kaltti. Vähänpä tiedät, kun et tunne maan\nmahteja, tällaisia ikäänkuin kultakannuksin kilisteleviä ritareita,\nnykyajan peloittavia kondottieereja, Colleoneja, kansanvaltaisen\nmaan täydellisiä vapaaherroja, paroneja, ruhtinaita. Kuka on Myrskyn\nJorkka? Sepä kysymys! Jorkka on Jorkka. Hän on herra Kaltti,\ntietysti. -- Mitä mainitsin sinulle eräästä lajista yhdyskuntani\nasukkaita?\"\n\nKleophas ei oikein ymmärtänyt, siivosti hän odotti. Ja Sorsimo\nkertoikin, kun Myrskyn Jorkka oli marssinut, helisten ja kalisten,\nlaulaen ja nauraen, pulisten ja pulputtaen ja pihisten, heidän\nohitseen:\n\n\"Muistitko katsoa hänen komeaa turkkiaan -- (piisamia vai\nkengurunnahkaako lienee?), joka liehui avoimena, niin että\nhänen nuori vatsansa näkyi kaksine kultaisine kellonperineen.\nSetelitukkukin puhkeili esiin turkin sisätaskusta, ja toinen\nulkotaskusta: sinne molempiin noita roskapapereita oli tungettu,\nmikäli mahtui. Komea mies, he? Punainen, iloinen, kirkassilmäinen...\nMutta ei tämä vielä ole mainittavaa! -- Mikä hänen turkkinsa\nja takkinsa alla mahtoi kalista ja pulista? Kuulitko niitä\nääniä? Selitän aivan kohta. -- Niin, ei tämä komeus vielä mitään\nmainittavaa. Näkisitpä hänet Helsingissä! _Chic!_ Näkisitpä hänen\nastelevan siellä jonkin ravintolan edustalla, esimerkiksi Kämpin,\nnousseena välkkyvästä Fiat-autostaan, jonka hän on totuttanut\nkiitämään hurjaa vauhtia, toistasataa kilometriä tunnissa. Näkisitpä\nhänet Kämpin edustalla astelemassa, keltaiset hansikkaat kädessä.\nEdestakaisin: _Chic!_ Nyt hän riisuu toisen hansikkaan, juhlallisin\nelein, oikeasta, isosta käpälästään ja sovittaa sen vasempaan\nkäteensä, hopeanuppisen keppinsä viereen, jossa lukee kaiverrettuna\nhänen nimensä. Paljaalla oikealla kädellä hän sitten tunnustelee\npönäköitä takapuoliaan, ynnä myöskin etupuolelta haarojaan, sillä\neräissä kioskeissa hän on lukenut gentlemannin ohjeen: _Please adjust\nyour dress before leaving_, ja oppinut, mitä se merkitsee. Sitten hän\nmenee sisälle hotellin eteiseen, tunnustelee taka- ja etupuoliaan,\nperkailee itseään kuvastimen edessä, peilailee. Hän kopeloi aluksi\netupuoliaan, mutta sitten kuitenkin etupäässä takapäätä, housuja,\njotka ovat hohtavan punaiset, kaikkein uusinta muotia, ja myös\ntakkiaan, samaa kallista muotikangasta. Sen jälkeen hän vähän kävelee\neteishallissa, pää pystyssä, käsivarsiaan heilutellen, näyttelee\nitseään. Hän osaa kävellä kengänkärjet ulospäin. Muuten hän kävelee\nsuunnilleen kuin _Kerjäläisoopperan_ Puukko-Mackie. Hatun hän on\nvielä pistänyt päähänsä, se on vaaleanharmaa huopahattu, hyvin matala\nja litteä, sellainen, joita hinttapulit käyttävät...\"\n\n\"Mikä on hinttapuli?\" kysyi Kleophas Leanteri.\n\n\"Platoninen herrasmies\", vastasi Sorsimo. \"Kylläpähän saat\nHelsingissä nähdä, jos täällä vähän aikailet. -- No niin, Myrskyn\nJorkka kävelee siis hallissa, lumivaalea huopahattu hyvin vinossa,\nolkapäitään notkutellen, kyynärpäät koukussa, hymyillen, onnellisena,\nkaulassa tummanpunainen silkkiliina, jalassa kenkien päällä hienot\ndamaskit. Hän menee vasemmalle, hän katsahtaa ovesta kadullekin,\nhuomaisiko hänet ken: 'Hieno mies, kuninkaan lanko', kuten eräs\nsankari indialaisessa _Savivaunut_-näytelmässä kehuu. -- Hän\nvilkaisee pikku Kampiin, kurkistelee isoon saliin. Vain itseään\nnäytelläkseenkö hän tekee näin rauhattomia? -- Ei, hän _odottelee_\njotakin henkilöä; kopaisee välillä etupäässä takapäätänsä, että puku\nolisi kunnossa, nostaltaa housujaan kauluksesta, sillä hän käyttää\nvielä nahkavyötä...\n\n\"Ja sitten odotettu tuleekin: sorea neito eräästä helsinkiläisestä\npankista, jopa ruotsalaisesta, neito, jolle Jorkan rahat ovat\nkuitenkin kielikiistoja tärkeämpi seikka, tärkeämpi ruotsalaisuutta\nja parempaa rotua, sillä ymmärrättehän, että Myrskyn Jorkka\nMyrskylästä on suomalainen. Neito riisutaan (kuten eräässä äsken\nilmestyneessä romaanissamme sanotaan: 'Rakastuneet riisuutuivat ja\nalkoivat illastaa'), he menevät oikealle, ravintolaan, valitsevat\npöydän, jolle neito saa tilata mitä parhainta talo voi tarjota:\n'Pötyä pöytään vaan, minä pihvaan', sanoo Jorkka, ja sytyttää\npaperossin, josta antaa neidon tartuttaa tulen omaansa: 'Nai\ntuosta tuli.' Vetäisee muutaman sauhun, ja siten paperossi roikkuu\nhänen toisesta suupielestään niljaisena suoraan alas; hän makaa\nkäsivartensa nojassa pöytää vasten kuin maalaisjullikka, joka hän on.\nHe ovat nimittäin rakastuneita, he voivat oikein hyvin.\"\n\n\"Niin, mutta -- mutta mitä tuo Jorkka sitten tekee? Ketä tai mitä\nyhtiötä tai virastoa hän palvelee?\" kysyi Kleophas.\n\n\"Mahtavinta maailmassa: ihmisen intohimoa, -- sen sanon ikäänkuin\nylpeillen. Selvemmin puhuen: hän palvelee kieltolakia.\"\n\n\"Aa, salapoliisi, kieltolakipoliisi?\"\n\n\"Ei. Kyllähän sellaisetkin voivat rikastua, jopa istua säätyläisten\nseurassa, jos ottavat vastaan lahjuksia salakuljettajilta. Mutta\ntämä herra kuningas, joka äsken meni kalisten ohitse, on korkeampaa\nluokkaa, hän on trokari. Yksi kuuluisimmista. Yksi miljonääreistä,\nvapaaherroista, nykyajan Suomen todellisista ruhtinaista.\"\n\n\n\"Ahaa\", haukkaili Kleophas Leanteri henkeään.\n\n\"Ikävystyttävän vanha asia muuten\", sanoi Sorsimo. \"Siis: _abi,\nmale spiritus!_ [Kuten eräässä aikaisemmassakin aliviitassa,\nvalittaa näiden pakinain sepittäjä tässäkin, että tämä tyyppi on\nvanhentunut (kirjallisuuden, kaikkein nopeimmin 'härskiintyvän'\ntuotelajin yleiseen tapaan), siis ajalta, jolloin hän oli vielä niin\noptimistinen, että luuli kieltolakia erään paheen syyksi ja vapauden\npaljonkin juoppoutta parantavan. Mutta: uskonasioista ei riitaa,\n-- kukin saakoon tulla autuaaksi omalla uskollaan, ja sitähän on\nsekin käsitys, että on onnellisinta törsätä pöhnässä. Tekijän huom.]\nMutta koska olemme puhuneet liiankin paljon tuon lain vastustamisen\nnaurettavuudesta tohtori Törsön yhteydessä, niin vaatii tasapuolisuus\nlavertelemaan myöskin trokarien vastustamiseksi. -- Lopultakin voinee\nsiitä laista päätellä ainoastaan, ettei juoppous sen aikana ole\nlisääntynyt eikä vähentynyt, sillä kaikkihan riippunee viimeinkin\njokaisen yksilön intohimosta, joka on ylin valtias, jota vastaan\nasetukset, myöntämiset tai kieltämiset, eivät merkinne mitään.\"\n\n\"Mistä intohimosta? Alkoholinko?\" kysyi Kleophas. \"Mutta... eihän\nsitä kaikilla ole, -- vaikka minä niin surkeasti hairahduinkin siellä\nParisissa... Mutta nyt en enää koskaan sitä tee, en koskaan. --\nEnkä ymmärrä, että eräät ihmiset oikein vakituisesti _tahtoisivat_\nyhäti maistella. Sehän tuo mukanaan köyhyyttä, skandaaleja,\nhäpeää, tunnontuskia, erehdyksiä, koti- ja avioelämän häiriöitä,\nsairauttakin... lyhentää ikää...\"\n\n\"Niin, kyllä. Mutta luuletko tosiaan (niinkuin\n'raittiusdiktaattorit', tuon lain laatijat, ja monet pelkästään\nraittiuteen kallistuvat miehet, etenkin naiset, luullevat), että\nerään lajin ihmiset välittävät mitään siitä, että heidän elämänsä\nmaailmassa hiukan lyhenee tai että he ovat hiukan sairaitakin? Mitä\nse haittaa? Elämä on liian lyhyt. He tahtovat 'ilon irti elämästä',\nkuten kansanlaulussa sanotaan, ja tarkoin irti, tästä halveksittavan\nlyhyestä elämästä. Eikä sen ihmislajin voimakkaimpia yksilöitä, joita\nvoisi sanoa Dionysos-luonteiksi, estetä millään järkevyydellä eikä\nneuvoilla elämänsäästävyyteen. He eivät nimittäin näe sellaisessa\nsäästämisessä mitään arvoa. -- Mutta _abi, male spiritus_ jälleen;\npuhukaamme hauskemmista asioista, Myrskyn Jorkasta. Jorkka asustelee\ntäällä komeanlaisessa huvilassa, jonka hän on ostanut itselleen.\nSuurena herrana ja verovapaana paronina: se luokka on ainoa, jota\nSuomessa ei voi verottaa, -- laillinen privilegio alkoholiaineiden\nkauppaajille. Maanviljelijäkin kykenee vielä salailemaan tulojaan,\nmutta Jorkka: kukaan ei yritäkään vapaaherraa verottaa, se olisi\nhaaskattua vaivaa. -- Poliisit? He kyllä kävisivät hänen luonaan\ntotisillakin vierailuilla, mutta siinä alkaisi moninaisia vaikeuksia:\nensiksikin vartioi hänen pihallaan kaksi mahtavaa koiraa, yöt\nkoirankopeissa, päivin ympärysaitausta pitkin juoksennellen. Kaksi\nkahdeksan-, kymmentuhatta markkaa maksavaa koiraa, toinen niistä\ntanskalainen dogi, nimeltään Kultu: valkea, mustapilkkuinen niinkuin\nsiihen olisi räiskytetty kattotervaa, -- vihainen dogi, jolla on\npää pystyssä kuin virkulla sotaratsulla; ja toinen koira, nimeltään\nSeteli, on schäfer, jolla on korvat kuin jättiläisyököllä ja joka\nyhtä päätä haukkua jylistää, varoittelee poliiseista. -- Eihän\npoliisilla ole lupa ampua kenenkään koiria noin vain; ja sillä\nvälin kuin poliisi odottelee aidan takana, että koirat tultaisiin\npoistamaan pihalta, ennätetään sisällä pistää aarteet oivallisiin\nvarastoihin, näkymättömiin seinäkaappeihin, peltilaatikkoihin, joita\non pöytälaudan sisässä, pianoon, gramofoneihin, seinäkelloihin,\nkaapeiksi muutettuihin uuneihin. -- Sitten, jos poliisit\npäästettäisiin sisälle ja he jotakin löytäisivät (nim. suostumatta\nvain lasin reunalta lipaisemaan), eivät he _uskallakaan_ kovin paljon\nlöytää, sillä herttualla on kokonainen rykmentti palkkasotureita,\njoiden hän joko antaa uhata poliisia 'revolveri otsalla', tai\nmäärää heistä jonkun ottamaan syyn niskoilleen, lähettää hänet\npuolestaan linnaan, tietysti 'stipendillä'. Hänen itsensä sopii\nistua pankkineidin kanssa Kämpissä, rengit, hanttimiehet tekevät\ntottuneesti työn; heidän joukossaan on hovihankkijoitakin, jotka\nhänen laskuunsa matkustelevat jopa ulkomaille, tilaavat jumalaisen\nnektarin hänen tiliinsä, kuljettavat sen laivoissa mantereelle\nja monia vaaranalaisia teitä juopumusta kaipaavien kurkkuun,\nsaaden ansaitun palkkansa, mutta prinsipaali saa liikeneroudelle\ntulevan päävoiton. -- Kolmessa vuodessa hän lienee rikastunut\nkolmimiljonääriksi, eikä hänen viime aikoina ole tarvinnut tehdä\nmuuta kuin nostella noita housujaan. -- Hän on muuten varsin\nsiivollinen, hän ei ole mikään konna, hän vain nostaa liikkeensä\nkorot, leikkaa kuponkeja ja neuvottelee silloin tällöin esikuntansa\nkanssa uusista sotaretkistä, miten kuljettaa 'sitä itseään':\ntavaravaunujen tolppien sisässäkö, vai pianoissa, jotka kulkevat\nedes takaisin Sortavalan tai Oulun väliä, aina sama piano, -- vaiko\ngramofoneissa, tai ruumisarkuissa, jotka sisältävät hänen mummonsa,\nsiis pirtua, taikka siunattuun tilaan pukeutuneiden naisten vatsasta,\nsillä hänellä on myöskin naiskaarti, kuolemanpataljoona, johon\nhän ei kuitenkaan pakottane morsiantaan, koska hän on ritari. --\nAinoastaan joskus hän, ikäänkuin pilalla, -- ikäänkuin rutinoidusti\nopitun ammattinsa reminisenssin palauttamiseksi, -- työskentelee\nitsekin karkeassa työssä: lähtee itse myyskentelemään. Kai hän oli\nnytkin sellaisella retkellä, koska hän niin pulisi ja pulputti ja\nhelisi ja pölisi. Olen nähnyt hänet täällä Krokelbyssä keskellä\nkirkasta Jumalan päivää kulkevan täydessä sota-asussa: rautaan\npuettuna. Sinulla, vaikka olet niin kunniallinen, lienee sentään\nmielikuvitusta riisua alastomaksi mies, koska et tiedä, mikä\nhinttapuli on. Älä pelkää, ei se ole vaikeaa, Myrskyn Jorkka tehnee\nsaman työn kyllä pankkineitosellekin, ja mitäpä siinä tottuneelle:\nnaisen alastomuus on, päin vastoin kuin luulisi, vapauttava tunne,\nse on puhdistavaa ja puhdasta, sillä onhan alastomuus tavallisimmin\nsangen ruma: ihmisen ruumis on harvoin kaunis, ja puku viettelee\npahimmin. -- Riisukaamme nyt Jorkka! Kuvittele, kuinka hän kulki\ntässä pääkadulla piisamiturkissa, röksöttävissä housuissa ja\nkeltaiset hansikkaat käsissä, joista hän kantoi toisella isoa\nnahkalaukkua ja toisella torikassia, -- molemmat isoja, sillä\nhän on vahva kuin torpanpoika ainakin. Kassissa oli luultavasti\nspriikanisteri paperissa. Mutta arvaatko, mitä muhkean vaatetuksen\nalla näet? Onko hän nyt, kun häneltä turkit ja takit ryöstetään,\nalaston? Ei. Pintapuolisesti kyllä ehkä paitaan ja alushousuihin\nasti, mutta päällysvaatteiden alla hänellä on täydellinen rautapuku,\nkeskiaikainen ritarivarustus, ei, vain peltipuku. Mahan päällä\nleveä, vatsanmuotoiseksi tehty kanisteri, joka sisältää pirtua,\nkonjakkia, benediktiiniä, mitä tahansa, mitä vain tahdotte. Molempia\nkarvaisia rintoja ('uroosta karvarinnasta kirot kilpistyy', sanoo\nJuhani Aho Panussa), loistavanäppyisiä rintoja peittävät litteämmät,\nrinnanmuotoiseksi käyristetyt kanisterit: niissä holkkuu konjakkia,\nGrand Marnier'ta, whiskyä, pirunpihkaa, Uimavettä, lipeävettä, mitä\nvain tahdotte! Kainaloiden alla pienet nerokkaat kanisterit, joissa\nhylskyy jotakin, -- mitä vain tahdotte! Punaisessa niskassakin\nmahtaa istua kanisteri, haaroissa roikkuu kanisterimaisia pieniä\nitalialaisia likööripulloja, mutta hienojen, lököttävien housujen\ntakalistoja kattaa kaksi mykevää, pyöreää, kummankin pallonpuoliskon\nmuotoista kanisteria: konjakkia, whiskyä, viinejä, pulituureja,\nlakkaa, sievettä, renskaa, burgunderia, helipompelia, molinavettä,\nsikunaa, likööriä, lökäriä, mitä vain tahdotte! Reidet ovat suojatut\nreisilevyillä, sääret ja pohkeet sellaisilla säärivaruksilla kuin\nAkhilleuksella ja muilla Troian sodan sankareilla. Siksi hän kulki\nniin haarat levällään, eikä turkkikaan mahtunut menemään kiinni:\nvatsalla oli kai sievoinen tynnöri. Mutta hyvää kuranssia vain,\npelottomuus on parhainta salailua. _Yes, please, adjust your dress!_\nVälkkyvissä ritarivarustuksissa hän leijaa nyt voittoa kohti kuin\nkirkkotaulujen Pyhä Yrjänä, pukeutuneena rautaan ja -- alkoholiin,\nkiireestä kantaan. Puksauta häntä vatsaan, se kolisee. Kosketa hänen\nkäsivarteensa, se kalisee. Nykyajan ritari: joka nivel kanistereita,\nkeskellä kirkasta Jumalan päivää, keskellä maantietä. -- Hatussakin\nhänellä oli varmasti jotakin, mutta ei suinkaan pöhnää, älä\nluulekaan: _oikea_ trokari ei ole paha juoppo, hän on afäärimies,\nselväjärkinen mies; hän remuilee ainoastaan voittojen jälkeen, tuon\nruotsinmielisen pankkineitosen seurassa, josta, kuten sanottu,\njokin -mielisyys on sentään vähemmän tärkeää kuin kultakielisyys,\nkhrysostomoslaisuus: raha! -- Niin, siellä marssia rämistelee\nJorkka Kaltti kaikessa kunniassaan kylän sileäksi lanattua tietä\ndamaskinilkoin, suloisesti soittelee iso nahkalaukku, jota hän\nkantaa: 'Pul pul!' -- Hänen povitaskussaan, -- sillä todellisuudessa\nhän ei tietenkään ole alasti, vaan on sitä ainoastaan meidän\nei-likaisessa mielikuvituksessamme, -- on paljon asiapapereita,\nselviä faktoja, seteleitä, mutta niiden joukossa myöskin kuuluvampaa,\nkirja nimeltä _Kansallislauluja_, joka on tehty läkkipellistä\nja sisältää laulunvoimaa. Eläköön Dionysos, jota kyllä monet,\nterveyttään säästelevät ja elämäänsä vakavana asiana pitävät herrat\nja etenkään naiset eivät ymmärrä, mutta jonka antamaan hurmaukseen\ntoiset sortuvat ilomielin, sen näit tohtori Törsöstä. Tämän verran on\nsiis kansaa rakastava _ihanteellisuus_ saanut aikaan. Kansa on tehnyt\nsuosikeistaan miljonäärejä...\"\n\n\"Ei... eihän\", väitti Kleophas, \"eivät kai nämä nyt Suomen kansaa\nkokonaisuudessaan...\"\n\n\"Ainakin he ovat osa siitä. Mutta hauskentaaksemme asiaa, joka ei\nkannata väittelyä, kohtaus erään tuollaisen Jorkan kotoa, sillä\nJorkkia on täällä legio. Ajatelkaamme pientä mökkiä, jonka katto on\ntehty kokonaan kanistereista. Mikä hälinä sieltä pihalta jonakin\npäivänä saattaa kuulua? Siellä on odottajia. Emäntä hääräilee\nedestakaisin, huutelee piialleen: 'S' siunatkoon, minnekä ne putelit\nkaikki joutuivat? Tuo niitä kiireellä, tässä läkähtyy, kun jonottavat\nja tunkeutuvat porstuaan!' -- Niin, pihalla seisoo herroja ynnä\nhermoheikoiksi itsensä juoneita kansanmiehiä, joiden silmänvalkuaiset\nmurjottavat kuin Indian tai Kuolajärven nälkääkärsivien. Siis talon\nemäntä huutelee keskellä päivää: 'Senkös elämää tämä on, olihan\ntäällä ennen puteleita, taasko ne ovat loppuneet, tuo helkkarissa\nputeleita, pieniä putilkkoja, kannuja, kanistereita, tuo kiireesti\nputeleita, lennä kuin kekäle hännässä!' -- Silloin tuleekin poliisi.\nVieraat hajoilevat kuin tuhka tuleen: siihen suunnilleen koivet vielä\nkestävät näin keskellä päivää. Poliisi! Poliisi näille markkinoille.\nMitä tehdä? Olisipa edes Jorkka kotona! -- Poliisi on jo nähnyt\nodottavien jonon huvilan pihalla, kuullut omistajan huutavan ja\nvaikeroivan, ettei puteleita löydy tarpeeksi. Poliisin täytyy siis\nolla tarmokas, kunniansa vuoksi. Ja poliisi _täytyy_ laskea sisään.\n\n\"Mutta eukkopa järjesti mukavasti asian.\"\n\n\"Kun poliisit puolen tunnin kuluttua tulevat mörskästä turhin\ntoimin ulos, kertoo rouva Jorkalleen ja viinanostajille, jotka ovat\npalanneet metsästä: 'Eivät ne löytäneet mitään. Kaikki ennätin\ntyöntää piiloon. Mutta yksi 20 litran kekku jäi lattialle. Mitäpäs\nminä, näppärä akka: minä panin lapsen, Kikkelin, istumaan kanisterin\nääreen, levitin tuukin kanisterin päälle, toin siihen lapselle\nleluja, sanoin: -- 'Lapsi leikkii, kas noin, kun tulee vähän\nvieraita.' -- Poliisi nuuskii, kaivelee, haistelee: ei löydä mitään.\nEikä näe mitään. Kikkeli leikkii: se on siten etana se Kikkeli.\nKuulkaahan sitä etanaa, kun poliisit lähtivät, niin eikös tuo etana,\nnelivuotias epeli, eikös se ollut huomannut, mitä tässä oikein\nmeinattiin. Kuulkaas, mitä Kikkeli sanoi: 'Olipa piltua, mutta ei\npollalit nähneet.' -- Se on emäetana!'\"\n\n\n\n\nMulliainen maalta\n\n\nNäin jutteli Sorsimo, kun he astelivat Petäjäkatua, kääntyivät\nMäntykadulle ja siitä Katajakadulle:\n\n\"Tuolla on Kyykosken sementtitiilitehdas\", sanoi kaljatehtailija\nnyökäten päätänsä oikealle, jossa näkyi ryhmä seinättömiä katoksia.\n\"No, mitäs pidit herra Kaltista, tästä pääkaupungin lähistön\nluomuksesta? Eihän niitä sellaisia koiranpoikia liene juuri siellä\nmaan sydämessä... siellä kai on elämä hiljaista, viatonta...?\"\n\nSiihen ei Kleophas tietänyt, mitä oikein vastata: hän oli niin vähän\nkulkenut nimenomaan _huomiota tehdäkseen_ -- viime aikoina, jolloin\ntällaisia muutoksia väestössä oli tapahtunut...\n\nTie alkoi hieman kahlauttaa, lunta paksummalti.\n\nKun he tulivat erään kalliomäen juurelle, jota muuten ei näkynyt kuin\nvilahdukselta, sillä kuusikko kätki sen lumisuuteensa, huomautti\nSorsimo:\n\n\"Mikäs mies tuolla seisoo? Näyttää katselevan niin epätietoisena\nympärilleen, -- ikäänkuin katselisi sinua? Lieneekö tuttujasi?\nTai saattaapa katsella kumpaakin meistä. -- Tuo tuolla kalliolla,\njalassa saappaat, joiden päälle on vedetty kalossit, päässä vihertävä\nsaksalaistyylinen alppihattu, josta puuttuu ainoastaan sulka, kädessä\n'vaatekeppi', kuten sateensuojaa eräillä seuduilla sanotaan.\"\n\nMies vilkuili tuokion heihin ja lähestyi sitten, jalat hiukan\nsisäänpäin, keikkuen kovasti sivuille ja keinutellen päätänsäkin\nvartalon tahtiin sivuttain. Hän nosti nyt hattuaan, jolloin näkyi\nkalju kallo, johon oli ikäänkuin jatkoksi luotu vielä toinen kallo,\n-- puolipallo tai kalotti, kuten lantun puolikas toisen lantun\npäällä. Hän pyyhki noista palloistaan runsasta hikeä kädellään, jossa\nsateensuoja riippui, -- hän oli nähtävästi juossut paljon. Ennen kuin\nalkoi puhua, sylki hän pikku pirahduksia oikealle ja vasemmalle,\npisti \"pääkappaleensa\" \"naulaan\", siis lakin päähänsä, ja puhui:\n\n\"Tuota noin, antakeette anteeks, arvoisat herrat, mutta missähän\nse on Korpaksen huvila? Herra Korpaksen, teollisuusneuvoksen, --\nkyllähän sen jokainen tietää! Täytyyhän se jokaisen tietää!\" huudahti\nhän äkäisesti. \"Mikäs kylä tämä on, jos ei sellaista tiijettäisi:\nteollisuusneuvoksen, Korpaksen, _intustriirotin_, tietäähän sen. --\nMie oon muualta, mualaismullikka, Sonninkylästä Savosta, mistä lie\nsiihen nimeen tullut, vaikka enemmänhän tiällä on sonniloita kuin\nsiellä, Pettersonneja, Anderssonneja ja Juhanssonneja, paljaita\nsonneja, ja Niklassonneja, -- mualaismullikka, mutta se on tärkeä\nammatti, eipä sitä iliman mualaismullikoita pitkän aikoo leukojen\nvälissä potattia napsuteltaisi, iliman niitä Suarijärven Puavoja,\njoita myö ollaan... Kah, no niin, mitäs miun pitikään, tai minun:\n_ossoon_ minä puhaltaa puhdastakin suomea, -- mitäs minun pitikään,\nniin, nimeni on Mulliainen.\"\n\nHerrat esittelivät nyt itsensä. Ja alkoivat jutella, Sorsimo ja\nKleophas käyttäen tällä kertaa samaa murretta kuin Mulliainen, mikä\nKleophaalta onnistuikin erinomaisen hyvin, Sorsimolta huonommin,\nkoska hän oli niin kauan sitten kotiutunut tänne päin.\n\n\"Kah, _ommoo_ suomeehan herrat huastaa\", huudahti Mulliainen,\n\"kaikki ollaan yksii Pulliaisii!\" Ja hän hypähteli ilosta,\nvuoroin polveaan ja toista koukistellen. \"Mie jo vähän pelekäsin,\nettä en mie sitä ruossia ossoo, tiälä sitä mongertaavat kaikki,\npirskatti! Pirskatti: ruossia Suomessa, ja ruossalaisia nimmii:\ntuoki Korppas. Mikä se o? Korppi se o, tai Korpi, mikä lie,\npirskatti, mutta on muka viinimpää, _rookas pillit_, pirskatti.\nPrr... Miltä se näyttää ulokomailla, kun suomalaisilla, kun\nsupisuomalaisilla, Suomen pojilla, Suomen tytöillä, suomalaisilla\nSuomen kansalaisilla, pirskatti, on ruossalaiset, rupiruossalaiset\nnimet? Eihän missään mualimassa, hävetä sietäis: Krokelby, Kokelpyy,\nRokkels-Kokkels-Mokkelsbyy-Okkelbyy, onko tää nyt immeisen kieltä,\neihän tätä oikee immeinen ymmärrä, mokkels-kokkels, rokkilan\npokkilan, hokkis, pokkis... Rokkilaks pitäis tää kylä kiäntee, tai\nmistä mie sen tiijän, jos lienee niin, että mie kiänsin sen viärin.\nRupiruossalaiset nimet suomalaisilla paikoilla! Niinkuin suomalaiset\noisivat sen pahempia kuin muutkaan. _Pirskatti_: parempia ne on,\ntai ainakin ne on yhtä hyviä kuin muutkin, esimerkiksi ensimmäisinä\nolumppialaisissa, mitenkäs ne ovat Suomen nimmee lennätelleet ympäri\nmualimoo. Tunnettu nyt on Suomen mua! Tunnettu on nyt Suomen lippu!\nReklaamia, tai mainontaa, sanotaan nykyään. Entäs se Sibelius,\nSipelius, Sipilä, pirskatti. Siitä sen tietää, että me ollaan\nsuomalaisii, -- mutta: mittees minun pitikään, kah, nyt se justiinsa\nkieleltä lipsahti, sylki toi suuhun muuta. -- Niin, missäs se\nKorpaksen huvila on?\" kysyi hän yht'äkkiä.\n\nSorsimo heilautti kättänsä erääseen suuntaan, kuusikon taakse, ja\nlupasi lähteä opastelemaankin vähän matkaa. Sanoi, että he olivat\ntämän toverin kanssa tässä tavallaan aamukävelyllä. Kolmisin\nhe sitten alkoivat tallustella tietä, joka yhä kapeni, koska\nhuvilapolkuja erkani siitä pois yhtä mittaa.\n\nMulliainen purpatti, kiihtyi joskus omista sanoistaan niin, että\nalkoi väitellä toisia vastaan, jotka eivät paljon mitään hiiskuneet.\nInnoissaan hän hoilasi, äyski, kiroili sievästi, kehuskeli. Kun\nkalliomäki, jonka yli polku vei, jyrkkeni, niin hän ähkyi, puhkui:\n\n\"Tie? Onkos tää mikä tie! Jumatsukka, onkos tää tie! Kallioita,\nkiviä... Kunhan ette narraisikin pitkätukkaista, jymäyttäisi\nPuavoa... hm... _jymähdyttäisi_, kuten Helsingin kielellä sanotaan:\nosaan minä sitäkin kieltä... Onhan niillä herrasväillä hienoutensa\nkielessäkin! -- No, leikkiähän se oli, vaikka mullikat eivät muka\nymmärrä leikkiä, mutta sen minä sanon, pirskatti, että meijän\npuolessa sitä leikkiä ymmärretäänkin. -- No, _rookas pillit_, enhän\nminä rehellisiä ihmisiä epäile, enkä minä _pelkäisi_, jos niikseen\ntulisi. Jumatsukka: pelko pois! Pirskatti! Mutta kyllä on tie:\npukinpolku, tai Jaakopin tikapuut. Aijaijai, ihanhan tässä kahdeksi\nkatkeaa, maha halkeaa, sivut lappautuu, suolet solmuun, niinkuin\nsiellä meillä sanotaan, aijaijai...\"\n\nNyt tuli uusi mäki, ja siinä aukesi uudistontti, jolta puita oli\nkaadettu maahan huiskin haiskin, rakennuspaikan tieltä. -- Mulliainen:\n\n\"Mie oon... Entäs mehtä sitten: metsä? Metsä. Mitäs peliä tämä o?\nPuut kaikki _kuavettu_: tällaista parasta kuusikkoa, kuustoista\nmarkkaa kanto, hyvinnii, antaisin suoralta käeltä, -- vaikka nythän\nne tukinhinnat ovat niin alentuneet: uskokaa minua, maamies ei saa\nenää metsillä hakkuukustinkia, ennen sai toistakin sataa markkaa\nkannolta, oli se kulta-aikaa maamiehelle, kun se sota, joka Suomenkin\n_vappautti_, -- tai suomalainen talonpoikahan se vappautti, me\nrepäistiin itsemme irti ryssästä, haisevasta pukista, kulta-aikaa:\nkaikella sai rahhoo, juoksuhevosesta kakskymmentäviistuhatta\nmarkkoo... Rahhoo... Mutta voivoivoi: uskokaa minua: kansallinen\nvararikko tässä tulloo, lama-aika, kompretti tästä koko maalle,\nuskokee minua? Häh? Pirskis! (Hän sylkäisi kahden puolen.) Niin,\n-- mitäs minun pitikään _käläkättee_, eikä valehdella, leukojani\nrumpata, jos häntä nyt ei häpiäisi että rumppaisi! Puut! Puut, metsä,\nme-etsä! Kun on hakattu tästä _kaikki_ pois, kaikki puhtaaksi! Onko\ntämä metsänhoitoa, tämä tällainen, forsmestari? Eihän, eihän tällä\ntavalla saa hakata! Pitää siemenpuut jättää... Tähän ei kasva uutta\nmetsää milloinkaan. Ei milloinkaan! Aijaijai, eipäs täällä vaan\nmetsää osata hoitaa. Tulisitte näkemään meille metsiä... on niitä\n_meillä_ metsiä! Ei sitä niin ihan tyhjiä sittenkään olla kuin\nluullaan. On minullakin neljättäsataa hehtaaria, hohhoh, ohhoh,\nonhan sitä, 'onhan sitä mahhoo ja rahhoo', kuten sanotaan, hehhee.\nPertsana, ei näin saa metsää hoitaa! Lain edesvastuuseenhan tästä\njoutuu. Mitä? Minä luulin, että te sanoitte jotain! No, ainakin\najattelitte, jos ette sanoneet, ette sanoneet, ette sanoneet, että\ntämä onkin aiottu huvilapalstaksi. No, -- se on eri asia! Mistäs mie\nsen tiesin, pirskatti! -- Huviloissahan ne tiällä asuvat, mitenkäs\nmuuten, hienoissa huviloissa, kaikki mukavuudet, vesijohto ja\nkeskuslämmitys, kaikkea kuuluu olevan jo täälläkin. Niinhän ne herrat\nja puolihelsinkiläiset, komiasti, ja likkoja likistelevät sohvilla,\nja alakohuoliloita ryyppäävät ja konjakkiloita lipsuttelloovat...\nKyllähän se Suomen kansa maksaa, kansa, joka raataa töitä. Mutta\nmie sanon, että se kansa on nyt kovilla: ei maanviljelys kannata,\nei sa enää mitään, ei metrihaloilla, ei nahkoilla, ei ropseilla, ei\nEpkyytin parruilla, ei voilla, ei maidolla, ei rasvalla millään.\nKonkurssi tästä tulloo, uskokaa minnuu. Pankrutti koko maalle,\npirskatti! Minkäkö tähden, häh? No ainakin lienette sanoneet, että\nminkä tähden? Perhana, pitäisi tuo jo ymmärtää: kun ei millään\nsaa mitään, ja työpalkat alustalaisilla ovat entisillään, melkein\nentisillään, eikä saa kulkusällilöitä työhön, jos ei niille työnnä\nturvan täydeltä kultaa. Kommunismi! Tai ainakin sosialismi: sama\nse! Niin se on, uskokaa pois: jyräkkä tästä vielä tulloo, punikit\ntaas tanssivat punaiset paidat pöksyjen päällä, maanmies ei saa\nleipäänsä, herrat lekottelloo. Mutta kommunismi pois, sanoo\ntalonpoika, niskat marksilaisilta nurin, tai mänkööt Ryssän maalle,\nkaalihousujen luo, jotka tänne pyrkii, mutta se on toppia! Ei tule\nRyssä tänne! Ei tule! Siihen minä oon valamis, -- jumaliste: siihen\nsotaan! Toki ensimmäisenä. Öisin ollut vapaussodassakin, mutta\nsattui maha kippeeksi. Mitä? Jumal'auta, te ette tiedä, mikä se\nmahakatarri on, ainakin se housut töhrii, hehe, hehe, leikkiähän\nminä. Panivat leipomaan... -- Mutta nyt oon ensimmäinen, jos se\ntulloo... Ja täytyyhän sen tulla, kun maa kohta kuolee nälkään,\nmaamiehellä ei kohta oo kuin velekoo... Ja sen takia minäkin heitin\nkoko raatamisen pois. Täytyi myydä talo; ja nyt katsastelen täällä\nitselleni huviloita että ostaa. Minulla on niitä neljätoista\nkierroksessa: pitää olla varova, niin se on, ei meitä pitkätukkaisia\nniin vain jytkäytetä, -- _jytkähdytetä_, kuten sanotaan herrasväen\nkielellä. -- Niin, huvilaa tarkoitan täällä ostaa, siinä alan elellä,\nvaatimattomasti, jos häntä lienee vähän entistäkin, hm... Paljonko?\nNo on sitä vaan neljä-, viisisataatuhatta. Hm. Höm, pirskatti,\neihän tässä nyt niin lehdellä pelata! Muamullikkakin se vain\nautomapiileillä ajelee. Pitäisi minunkin ottaa uusi piili... kun nyt\ntässä huvilaherraksi ruvetaan! -- Ka, satuin tässä joutumaan ihan\nturvasta kiinni. Missäs se nyt olikaan se Korpas? Se on iso huvila.\nIso sen pitäisi olla, iso se on, kymmenisen huonetta kerrassaan, --\nniissä voi pitää hyyryläisiä, ja vesijohdosta vesi tippuu... tip,\ntip, ja vaikka konjakkitotia, he-hem-öhöm, ja _värmeinleetingit_,\nöhöm... Röhöm. Ymmärrättekö: _herroja_ ollaan! Niin, mutta tuota:\nkonjakkia... Tai jotakin? Mutta en minä nyt silti, pirskatti, en kai\nminä juopporatti ole, jos tuota joskus pisaran. Ei, ei, ei, älkää\nvelikullat sellaista luulko... Iliman aikojanihan mie vuoan, voihan\nsitä vekkaastoo, niinkuin meidän puolella sanotaan. Hst, hyst:\nkonjakkia? Viiniä? Tai vaikka sitä ihteään, pirtua. Hst. Hst. Hst!\"\n\nHän vilkuili ympärilleen ja hyssytteli, ettei vain kukaan olisi\nsattunut kuulemaan, mitä hän tiedusteli herroilta.\n\n\"Älkää välittäkö, ei niistä asioista puhuminen täällä niin\nvaarallista ole\", rauhoitti Sorsimo.\n\n\"Vaarallista? Kukas sitä on sanonut?\" kivahti Mulliainen. \"En minä\nvaaraa _pelkää_! Mutta mikäs hätä teillä on täällä... Mutta siellä\nmeillä, maalaiselämässä: _eihän_ sitä sellaisesta voi puhua siellä\nkuin miesten kesken... Johan akatkin elävältä söisivät. Ja kylä\nhaastaisi...! No, suoraan sanoen, arvaisittekohan, ohimennen, mistä\nsaisi vähän pirtua? Taikka konjakkia! Mitä hyvänsä sellaista, mistäs\nminä arvaan, kun olen maalta, turpeenpuskija. Pitäisi sitä vähän olla\nhuvilankauppaa hieroessa... Ja muutenkin: pitäisi sen mullikankin\nvähän vilskutella, kun kerran Helsinkiin tulee... Ja joulukin on\ntuossa paikassa, veisin tipan miehenkellistäjää maalle. Jos saisin\ntäältä, niin ei siellä kukaan tietäisi mitään...\"\n\n\"Tuossa on yksi paristakymmenestä kapakastamme\", neuvoi Sorsimo,\nviitaten edessä olevaan pikku huvilaan, juuri siihen, jossa oli\nkanisterilevyistä tehty katto.\n\nTeollisuusneuvos Korpaksen huvila oli aivan tämän mörskän takana.\nSorsimo osoitti sitä, ja tässä he nyt eroaisivat. Mutta Mulliainen\nesitteli vielä:\n\n\"Mitäs se nyt... niinkuin...? Pitäisihän sitä jotakin vaivojen\npalkaksi, kun muukalaista opastitte...\" Ja hän pisti kätensä\npovitaskuunsa. -- \"Mutta\", jatkoi hän, vetäen taskustaan esille\nsetelinnurkkaa ja työntäen sen nopeasti takaisin, vetäen taas hiukan\nja työntäen takaisin; \"niin, mutta... No, jos ette, niin eihän sitä\nvierasta väkisin, kun ei kerran tahdo. Ja mitäs se näin miesten\nkesken, luvallanne sanoen: minäkin olen sivistynyt mies, olen käynyt\nlyseotakin... No, niin, muistetaan häntä tältä puolelta _vasta_,\npannaan tuonne hampaankoloon. Kiitoksia hyrmykky. Hyvästi!\"\n\nSorsimo ja Sampila näkivät vielä Mulliaisen pujahtavan, ympärilleen\nvilkuen, trokarin mökkiin. Sitten he jatkoivat matkaansa. Tulivat\nKäpykadulta maantielle, kohdalle, josta nuo Sorsimon kiittelemät\nvanhemmat rakennukset, punaiset, siniset ja vihreät, jotka ympäröivät\ntorintapaista aukeamaa, alkoivat. Harppasivat nenäänsä pidellen yli\nmätänevän veripuron, joka lorui maantielle teurastuslaitoksesta, ja\noikaisivat sitten yli suon, joka oli kuin järvenselkä, mutta jonka\nkituliaista petäjistä ja koivuistakin heti huomasi, että järvestä\ntai lammesta oli täällä turhaa uneksia. Ja sitten, uuden metsämäen\ntakana, aukesi pieni alanne, siellä hohti valkea tiilirakennus; se\noli Vihtori Sorsimon panimo. Pihalla, jonne pato, musta lammikko\nnäkyi, osaksi jäätyneenä, osaksi avonaisena, virraten sulkuluukusta\nmaantien alitse iljankoiselle kalliolle ja siitä pajukkoon, --\npihalla tuntui voimakas imelä haju.\n\n\"Vierteen tuoksua\", selitti Sorsimo.\n\nValkean rakennuksen ympärillä ryhmä muitakin, mustia ja punaisia\nrakennuksia. Sorsimo vei Kleophaan mallasriiheen ja sitten panimoon,\njossa ison messinkipadan ympärillä puuhailevat miehet ottivat hänet\nvastaan iloisen hämmästyneinä, mutta samalla pidättyvästi, kun hän\nojensi jokaiselle heistä kätensä ja esitteli heidät Kleophaalle:\n\n\"Hallikka, panimomestari, -- Mäkäräinen, Varpunen, -- Hupatius\nVarpunen, -- Piggvari. Terveisiä Paratiisista.\"\n\nSorsimo puheli miestensä kanssa, ja sillä välin Kleophas katseli\n\"rasseja\", kuten hän kuuli niitä mainittavan, putkia, jotka tulivat\ntoisesta huoneesta, ja koskettipa arasti vierrettäkin, joka tarttui\nmukavasti sormiin. Sitten Sorsimo näytteli hänelle hiivahuoneen,\nselitteli filtreerausmassan, jonka käyttämisestä Kleophas nyt viimein\nsai aavistuksen, ja he pistäytyivät kellarissakin, jossa eukot\npesivät puteleita ja laskivat kaljaa \"vadeista\".\n\n\"Oho\", sanoi siinä Sorsimo, \"unohdin kysyä, ovatko valmistaneet\nvissin määrän neliprosenttista eräihin Helsingin ravintoloihin, ja\nmeillekin, -- jos vietät joulua luonani, kuten hartaasti toivon...\"\n\n\"Ei, ei minulle ainakaan\", sanoi Kleophas.\n\n\"No, onhan niitä muitakin suita... Ja kyllähän varaavat: miehiini voi\nluottaa kohtalaisesti, -- niinkuin ainakin _ihmisiin_... Vain yksi\nheistä on punikki, tuo pitkä retkale Piggvar: lyö joskus kiukuissaan\nkaikki mäsäksi, omasta pahuudestaan... Pirukaan ei oikein hänen\nkanssaan voi tulla toimeen...\"\n\n\n\n\nMulliaisen rahat\n\n\nKun Kleophas kahden päivän päästä iltahämärissä tuli kotiin,\nkäveltyään siellä täällä kylään tutustumassa, sillä aikaa kun Sorsimo\njälleen oli lähtenyt tehtaalleen, tiesi hän kertoa:\n\n\"Tapasin tuolla kirkon luona Mulliaisen; hän tiedusteli, missä täällä\npoliisikamari oli.\"\n\nSorsimo, joka oli lueskellut Iltalehteä, laski lehden polvelleen, --\neikä virkkanut mitään. Hän istui vain nojatuolissaan pää kekassa,\nnenä pystyssä; -- tuo nenäkäs nenä ja itsepäiseltä vaikuttava\notsa saivat hänet muistuttamaan hiukan Paavo Ruotsalaista. Huulet\nvärisivät, läpättivät, -- mutta hän ei vastannut mitään.\n\n\"No?\" kysyi Kleophas.\n\n\"Minä en sano mitään\", virkkoi Sorsimo itsepintaisesti.\n\n\"Minkä tähden?\"\n\n\"En mitään, en mitään\", väitti hän. \"Laskettele sinä nyt\nvuorostasi... jos tahdot.\"\n\n\"Mulliainen oli hyvin hermostunut\", alkoi Kleophas, \"ja me mentiin\nyhdessä erääseen puotiin kysymään, missä se poliisikamari oli.\nMulliainen käytteli kovia, moittivia sanoja, hän kertoi, mitä hänelle\noli tapahtunut...\"\n\n\"Hm\", hymähti Sorsimo sittenkin, \"sellaisia kuin: 'pirskatti' ja\n'pirtsana'! Mutta: minä en sano mitään.\"\n\n\"Paljon voimakkaampia\", oikaisi Kleophas. \"Hän kiroili suorastaan\nkarkeanlaisesti... Mutta kyynelet kiilsivät hänen silmissään...\"\n\n\"Kaksi kuumaa kyyneltä sini-silmissään\", naurahteli Sorsimo. \"Mutta\nmiksi herra posessionaatti näin riehui?\"\n\n\"Häntä oli täällä törkeästi petetty. -- Hän oli saanut kyllä sen\nKorpaksen huvilan ostetuksi...\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten hänen oli tehnyt mieli maistella...\"\n\n\"Ryypätä harjakaisia?\"\n\n\"Niin, -- ja, kuten hän kai meille mainitsi, hankkia sinne maalle\njouluviinojakin. Ja niissä hommissa hän oli kohdannut täällä joukon\nnuoria miehiä, jotka olivat kysyneet häneltä tahtoisiko hän _sitä_:\npirtua. -- Hän sanoi ensin pelänneensä heitä, sen hän myönsi,\naikoneensa mennä tiehensä...\"\n\n\"Mutta joku sälleistä houkutteli: 'Isäntä, pirtua, konjakkia, ja --\nlikkoja.' Tunnusta pois, siihen tapaan hän hoki.\"\n\n\"Kyllä, Mulliainen taisi mainita minulle jotakin sellaista kuin\ntytöistäkin. -- Ja silloin hän, onneton, pysähtyi niiden kelvottomien\nmiesten kanssa puheisille.\"\n\n\"Hyvin salaisesti, jonkin nurkan takana tai kuusen varjossa.\nMuistathan, miten hän vilkui ympärilleen ja supatteli, näkisikö ja\nkuulisiko kukaan, kun hän sattui meidän seurassamme hiiskahtamaan\njotakin alkoholista? Kotonaankin hän kai maistellee, niinkuin itse\nvihjaili, ainoastaan yliskamarissa ja öiseen aikaan, ettei -- äiti\nnäkisi... Ei toki tahdo pahoittaa äitinsä mieltä: maalla ollaan\nniin arkoja ryypyistä, niistä kuiskitaan ja sihistään ikäänkuin\nvaltiosalaisuuksista, maailman perustukset horjuvat, jos ryyppylasi\nsuuhun horjahtaa. Siksipä siellä sissitellään salakammareissa, --\nkunnes tulee aika hoilata keskellä raittia ja ammuskella... No niin,\n_jopas kieleni laukesi_! -- Kuinka sitten kävi?\"\n\n\"Niin, ne miehet olivat vietelleet hänet johonkin mökkiin, ja siellä\nne antoivat hänelle ehkä ryypyn liikaa...\"\n\n\"Jota hän himoitsi: varmasti hän oli myöskin sitä varten Helsinkiin\ntullutkin.\"\n\n\"Hän juopui siitä...\"\n\n\"Yhdestä ryypystä? Mutta saatat olla oikeassa: talonpoika juopuu\nyleensä vähästä. Nuoruudessani, joka oli raittiusaikaa, mikäli\nraittiusaikaa koskaan on, saattoi vahva talonpoika juopua yhdestä\npunssilasista; näyte jälleen kansamme luontaisesta raittiudesta,\nvoisi raittiusintoilija sanoa.\"\n\n\"Sitten oli sinne tullut se tyttö... Hän sitä...\"\n\n\"Älä ole milläsikään: useinhan noilla Mulliaisilla, jotka istuvat\nvaimonsa ja lastensa kanssa varsin usein kirkossa, on täällä\nHelsingissä sellaisia tyttöjä. Hän siis sitä...\"\n\nKleophas soperteli kovasti punastuen:\n\n\"En tiedä, ei hän sitä suinkaan sanonut. Ei, ei... Ihminenhän on\nsyntinen... Ehkä hän -- suuteli sitä tyttöä...\"\n\n\"Juu, suuteli. No, älä hätäänny, painukoon se ikiajoiksi unhoon, --\nainakin hänen emännältään. Anna jo tulla tärkeämpiä uutisia!\"\n\n\"Niin, he olivat kaikki ruvenneet pelaamaan korttia. Ja hän oli kai\npelannut yhä isommista summista... Ja siinä korttipöydässä hän oli\nmaininnut rikkauksistaan.\"\n\n\"Luonnollisesti: senlaatuinen pula-ajan maanviljelijä: 'On rahhoo, ja\non mahhoo'. -- Näytteli heille lompakkoaan, levitteli seteleitään. --\nRyöstivätkö ne hänet heti?\"\n\n\"Eivät. Hänen henki-kultansakin säilyi. Mutta ne vintiöt olivat\nryhtyneet inttämään, että tuo lompakollinen rahaa oli heistä vielä\npientä. Hekin muka olivat rahaa nähneet. He olivat väittäneet, ettei\nmuka 'maalaismullikalla' olisi sen enempää, -- tai en muista, miten\nMulliainen nyt sitä kertoi...\"\n\n\"Ja silloin Mulliainen intoutuu, vannoo: 'Eikö minulla ole rahaa?' --\nSellaisen huvilankin sinä päivänä ostanut...\"\n\n\"Miehet olivat esittäneet, että lähdettäisiin yhdessä Helsinkiin,\n-- he nimittäin olivat pelanneet aamuun asti, -- ja maalainen\nveisi heidät pankkiinsa näkemään, kuinka paljon hän sieltä voisi\nnostaa tililtään. Ja lopulta olivatkin sopineet, että hän pistäytyy\nHelsingissä pankkiin, ottaa sieltä rahaa viisitoistatuhatta markkaa\nja tuo rahat heidän nähdäkseen johonkin kahvilaan. Miehet vannoivat,\nettei niillä rahoilla enää pelattaisi, vaan ne pantaisiin yksissä\ntuumin kirjekuoreen ja hän itse lähettäisi ne postitse takaisin\npankkiin. Niin he olivat tehneetkin, ajaneet eilen, kello kymmenen\najoissa autolla Helsinkiin, Mulliainen mennyt Kansallispankkiin,\nnostanut ne viisitoistatuhatta ja näyttänyt jossakin kahvilassa\nniille kelvottomille, että hänellä oli rahaa. Setelit oli sitten\nsuljettu kirjekuoreen, ja he kaikki olivat menneet yhdessä\npostikonttoriin ja Mulliainen lähettänyt rahansa takaisin pankkiin.\"\n\n\"Hänellä oli siis ollut rahaa!\"\n\n\"He olivat eronneet kaikessa sovussa. -- Mutta iltamyöhällä, kun mies\nheräsi kamalaan todellisuuteen, tarkoitan sitä, että hänen päänsä\nselvisi, taikka ehkä tänä aamuna, sillä hän näytti olevan pohmelossa\nvieläkin, oli hänessä herännyt epäluulo...\"\n\n\"Herännyt? Se oli torkahtanut omasta kerskumisesta?\"\n\n\"Kuinka lienee, ihminen on sellainen. No niin, hän oli juossut tänään\npuoleltapäivin pankkiin tietelemään sittenkin rahalähetystään.\nJa, kuulehan nyt pankissa sanottiin, että sinne oli tullut\nhäneltä kirjekuorellinen sanomalehtirepaleita. Nämä kelvottomat\nkrokelbyläiset olivat vaihtaneet hänen viisitoistatuhattaan\nsanomalehdenpalasiin!\"\n\nSorsimo nauroi, tuo julkimus, kommenteeraamatta sen enempää tätä\nkohtaa. Hän nauroi niin, että Kleophas närkästyi.\n\n\"Älä pahastu\", pyyteli silloin Sorsimo. \"Nauruni olisi epäoikeutettu,\njos Mulliainen olisi niin tietämätön kuin ne Holbergin talonpojat,\njoita alinomaa petetään, kun he käyvät Kööpenhaminassa; mutta\ntällaiset vehkeilyt meidän talonpoikiamme kohtaan ovat niin yleisiä\nja niistä kerrotaan niin vähän väliä sanomalehdissä, että hänen,\njolla tietenkin on lehtiä, olisi pitänyt osata niitä varoa. Ei hän\nmyöskään ole mikään Amerikan suomalainen, jollaiset täällä, heille\ntuntemattomassa maassa, ymmärrettävästi joutuvat usein rehentelynsä\nansaan. -- No niin, sitten?\"\n\n\"Niin, me saimme tietää poliisikamarin ja menimme sinne. Siellä\nhän vaati poliiseja ryhtymään toimeen, pistämään rautoihin\nnuo kelvottomat, koska he ovat tästä kylästä. Sillä juuri\npoliisikamarille mennessämme seisoskeli rautatiepysäkillä samainen\nmiesjoukko. Mulliainen tunsi heidät.\"\n\n\"Miltä he näyttivät?\" kysyi Sorsimo. \"Oliko niillä kantapäihin asti\nulottuvat päällystakit, vyötäröiltä hyvin kireät?\"\n\n\"Oli... Mistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"Kuvittelen vain\", vastasi Sorsimo. \"Ja pulskat, leveät\nhousunlahkeet, -- leveät niinkuin englantilaisilla matruuseilla\nuimisen helpottamiseksi, -- näillä matelun hidastuttamiseksi. --\nJa punaiset niskat pallonpyöreissä päissään, joiden somisteeksi\noli asetettu huopahatut, tietysti niin vinoon, että ne littahatut\nheiluivat putoamaisillaan?\"\n\n\"Kyllä, mitenkä arvasitkaan?\"\n\n\"Helppo arvata: sellaisia heppuleita on täällä paljon, mutta heitä\nsanotaan sörkkäläisiksi, Sörkän, erään Helsingin esikaupungin nimen\nmukaan. Eivät he siis olleet varsinaisesti meidänkyläläisiä; mutta\nniitä tunkeutuu tännekin, -- etanoina pitkin teitä matelemaan: tekisi\nmieli potkaista heitä pyllöttäviin takapuoliin, niin laiskasti\nhe mankivat. Tekisi mieli, ellei heillä olisi -- puukko hihassa,\ntai partaveitsi, tai revolveri, joilla he tappavat mielikseen\ntuntemattomiakin. -- No, Mulliainen? Karkasiko hän siellä pysäkillä\nheidän kimppuunsa?\"\n\n\"Ei... ne näyttivät niin pahoilta! Me paremminkin juostiin pakoon,\netteivät olisi tulleet kimppuun; heti poliisikamariin, etteivät he\nolisi päässeet livistämään poliisin käsistä.\"\n\n\"Eivätkö he hypänneet perästä antamaan Mulliaiselle selkään?\"\n\n\"Eivät.\"\n\n\"Mitä he sitten tekivät? Naureskelivatko teille? Tai kirjoittelivat\nehkä teidän nimenne hankeen, väriaineella, jota heillä on omasta\ntakaa, sellaista kirjailua he yleensä harjoittelevat lystikseen,\nvarsinkin valtateillä, joilla käy parempaa väkeä. Eivätkö he mahtiaan\nnäyttääkseen teille edes 'ampuneet takaluukusta'?\"\n\n\"Niinhän Münchhausen sanoo... Kyllä, sen he tekivät\", myönsi Kleophas\nhäpeissään. \"Kyllä olivat pahoja! Yksi heistä muuten par'aikaa\npiirreskeli pysäkin seinään puukollaan...\"\n\n\"Sulkumerkin puolikkaan, ja vielä toisen, ja niin edespäin: se on\nniin sanottu Oskar I eli lankkuruusu\", jatkoi Sorsimo, \"taideteos,\njoka suomalaisen kansanpojan täytyy toteuttaa kaikkialle, olipa hän\nsitten sälli tai mulli, joko protestina olevaisia oloja vastaan\ntai ilonilmaisuna niiden puolesta. No niin, eräissä muissa maissa\ntuollaiset saisivat sopivassa iässä raippoja, -- ja lopulta he ehkä\nkeikkuisivat hirsipuussa.\"\n\n\"Taivas varjelkoon\", hätkähti Kleophas. \"Ovathan he kuitenkin Suomen\nkansaa...\"\n\n\"Nämä sakilaiset? Etkös itse jokin päivä sitten epäröinyt,\nkuuluisivatko pirtunmyyjät Suomen kansaan? -- No niin,\npoliisikamarissa?\"\n\nKleophas kertoi, että poliisit olivat kyllä luvanneet tehdä parhaansa.\n\n\"Luulenpa\", naurahteli Sorsimo, \"ettei näitä heppuleita Krokelbyn\npoliisin voimilla niinkään rautoihin pistetä. Tuskin saadaan\noikeuteenkaan. Heillä on puukot ja partaveitset ja nyrkkiraudat ja\nuusmallisimmat mauserit, -- ja poliisillakin on henki; -- vieläpä\nhienoimmatkin välineet he omistavat: jonkun Myrskyn Jorkan molemmissa\nsisätaskuissa pullottavat lompakot, tai jos tuolta Jorkalta lompakot\novat unohtuneet kotiin, leipurinpaperipussi täynnä rypistettyjä\nseteleitä. Mieluumminhan poliisi suosii näitä kuin kuulia, tällaisina\naikoina, jolloin on huomattu maailman- ja kansalaissodasta, että\nihmisen surmaaminen tuottaa oikeastaan tunnonvaivoja melkein\nyhtä vähän kuin kissan pään lyöminen kiveen. Pelkäänpä, että\nMulliaisen viisitoistatuhatta on ikipäiviksi siirtynyt osaksi tälle\nmiesjoukolle, osaksi esim. Jorkka Kaltin ja hänen pankkineitinsä\ntilille toiseen pankkiin. -- Varoitanpa sinua muuten, ohimennen\nniinkuin Parisissakin, lähentelemästä tällaisia poikia, etenkään\nHelsingissä, jos alat siellä kuljeskella, sillä siellä niitä\nvilisee. Se on kyllä sähköllä valaistu kaupunki, mutta illalla, kun\nsyrjäkadut alkavat tyhjentyä ja ainoastaan näyteikkunoista lankeaa\nvalovirta pimeyteen, saattaa vastaan tulla tuollainen vapaaherra,\njoka pyytää sinulta savukkeeseensa tulta, mutta kun olet antanut\nhänelle tulen, iskeekin puukon rintaasi niin, että kuperrut siihen.\nNo, sellainen on nyt ainoastaan pientä pilaa, koiranleikkiä,\nikäänkuin voimistelua. -- Sen sijaan puuhataan toisessa kadunkulmassa\nvakavampia asioita: toimeentulon vuoksi, sillä siellähän on esim.\nkultasepänliike, joten mekaanikot murtavat sen ikkunasta taitavasti\nison ruudun ja täyttävät kaikessa rauhassa säkkinsä kalleuksilla,\njotka kelpaavat salantajille, jopa jollekin todelliselle vapaaherra\nvon Rackarhjelmille tai jotka joukon johtaja, joku Myrskyn Jorkaksi\naikova Puukko-Mackie, tarvitsee, koska menee pian naimisiin ja\nviimeistelee parhaillaan kotiaan: morsiamelle siis sormuksia,\nkelloja, hopeakuorisia harjoja, hopeisia kynänvarsia, ja samanlaisia\napuneuvoja aviomiehellekin; vielä yksi tai pari murtoa tänä yönä,\nniin joukon johtaja voi sanoa kotinsa kalustuksesta kuin tuo\n_Kerjäläisoopperan_ Puukko-Mackie erinomaisen hienosta matosta, joka\nnähtiin hänen hääsalissaan: 'Niin, me otamme kaikki vain parhaista\nliikkeistä'.\"\n\n\"Tämähän on vallan -- omituista!\" huudahti Kleophas Leanteri.\n\n\"Niin, eivätkös ole raisuja poikia?\" ilveili Sorsimo.\n\nKleophas sekaantui, ja kun hän vastasi, oli hänen äänessään\nsäikähdystä ja ärtyisyyttäkin:\n\n\"Hm -- suoraan sanoen, eivät nämä oikein tyydytä minua...\"\n\n\"Ja kuitenkin ovat monet heistä lähteneet suoraan sieltä maalta?...\n'Yksiä Pulliaisia', kuten Mulliainen sanoi...\"\n\n\"Niin, Mulliainen\", sopersi Kleophas. \"Mutta... täytynee\nmyöntää, hänessä lienee eräitä -- hänen luokalleen tyypillisiä\nominaisuuksia...\"\n\n\n\n\nTri \"Silakka\"\n\n\n\"Mutta nythän minä taas puhuin\", lopetti Sorsimo, \"ja hirveän paljon,\nvaikka olin päättänyt olla vaiti\".\n\n\"Niin, mutta miksi? Eikös näistä vintiöistä sitten saisi puhuakaan?\"\n\n\"Kyllä\", hymyili Sorsimo. \"Mutta -- myöskin Mulliainen puhui paljon.\nJa enkös minä ole vähän hänen näköisensäkin? Tietenkin: mitäpä muuta\nolisin... -- No niin, mutta jospa nyt päättäisin uudestaan, että\nmikäli puhun, niin puhun ainoastaan _sinulle_; muualla olisin vaiti\nkuin muuri, vaiti kuin puuhevonen, kuten yleensä lienenkin. -- Mutta\nkahden kesken pakisemme, ajanratoksi...\"\n\n\"No, ala nyt sinä vuorostasi\", vastasi Kleophas. \"Mitä sinulla nyt on\nmielessäsi?\"\n\nSorsimo alkoi:\n\n\"Mutta sillä välin kuin nämä spriikuninkaat tekevät samaa kuin\nhevoshuijari, joka markkinoilla kaataa koninsa korvaan väkiviinaa,\nsillä välin istuu esim. tohtori Silakka, jonka oikean nimen\narvannet itse, sillä päätökseni on, että minä en parjaa ketään\nhenkilökohtaisesti: -- niin, tuo filosofiantohtori, jonka nimen\nvastustajat ovat innostuksessaan vääntäneet tällaiseksi, hän istuu\nkamarissaan: hartaassa työssä, yölläkin, kamarissa, joka tuoksuu --\nkamarioppineelta, tilastolta, teorioilta, hölynpölyltä... Siellä\nnäkisit kirjoja. Hirmuisesti kirjoja, niin paljon kirjoja, ettei\ntapettejakaan tarvitseisi. Ja siellä palaa verhottu pöytälamppu,\njoka estää miehen näkemästä minnekään, kun astumme sisään hänen\neteensä. Pölyä siellä ei suinkaan ole, sillä tohtori on siisti ja\nmallikelpoista järjestystä vaativa mies, ja niin hyvin palkatussa\nvirassa, että hänen kannattaa pitää parikin palvelijaa. Mutta\nsitä vastenmielisempi on siellä jonkinmoinen hienhaju, taikka\neräänlainen sielun ummehtuneisuuden henki, joka huokuu siististäkin\nmiehestä, jos hän elää paperiensa sisään hautautuneena. Puh!\nIlo Silakka... No niin, ehkä saat hänet nähdä, jos tässä rupeat\nkäymään Helsingissä. Ja sitten et lopultakaan varmaan itke hänen\ntähtensä, vaan naurat... Vatsasikin on niin hoikka, ettei se\nvaltavastakaan naurusta halkeaisi. -- Mutta kuinka voi nauraa niin\nvakavalle miehelle, tuollaiselle työn rasittamalle, ihanteelliselle\nolennolle, joka nousee vastaamme valtavan kirjoituspöytänsä äärestä,\nsiristelee meille silmiään ovensuun hämärään niinkuin tarhapöllö\npäivänkoitteessa ja astelee luoksemme totisena, kuin vanha,\nleveänaamainen kaappikello tulisi meitä kattelemaan. Mitenkä hänelle\nvoi nauraa? -- Kuvittelehan seuraavaa, mitä hän kerran sanoi minulle,\nkun satuin hänen luokseen. Mutta kuvittele tarkoin ensin vielä hänen\ntutkimustyöstä rasittuneita kasvojaan, hänen ihonsa väriä. Missä\nolisinkaan sellaisen värin nähnyt? Täinnahkassa, -- kaunistelematta\ntäinnahkassa. Silmät heikot, likinäköiset kirjojen nuuskimisesta,\njosta Salomon Saarnaaja tai vielä enemmän Jeesus Siirakki tietäisivät\npuhua yhtä ja toista, jos hänellä nyt ei olisi tuota erikoislaatuista\nauttamatonta intohimoa kirjoihin, jotka -- aina ovat puolikuolleita,\nmilloin oman aikamme pulmat tulevat kysymykseen. Katse on surullinen\nja närkästynyt, koska häntä ei tunnuta otettavan elämässä huomioon:\nhän on nimittäin juuri raittiusteoreetikkoja, ja tiedäthän nyt esim.\nniskuroivan ja nauravan nuorison, vanhain Bacchuksen palvelijain,\ntervevaistoisen Kaltin ja sokean rahvaan luonteen!... Hän on\nFaust, suomalainen Faust: ennen kaikkea niin itsepäinen, ettei\nmikään Mephistopheles saisi häntä ulos ummehtuneesta kammiosta,\nvaikka lupaisi hänelle Euroopan kauneuskilpailussa palkitun\nkantakirjakaunotar Margaretan. Oi, se äitelä kirjojen, teoriain,\nkamariviisauden haju on siellä niin voimakas, että sen poistamiseksi\ntäytyisi käyttää tulikivisavutusta, sairaalandesinfioimista,\nsyöpäläisohjeita, joita viimeksimainittuja hän itse niinikään jalossa\nharrastuksessaan kansalleen täydellä syyllä suosittelee, nimittäin\nsanomalehtikirjoituksissa. -- Silloin, kun minä kävin hänen luonaan,\ntein hänelle Eskon-kysymyksen:\n\n\"'Kai te, herra tohtori, välisti virkistätte tutkimuksesta väsyneitä\naivojanne käymällä rauhallisissa ravintoloissa tyhjentämässä\nsormustimen viiniä?'\"\n\n\"En saata nyt kuvata hänen silloista ilmettään. Kaappikellon\nkasvot näyttivät venyvän, levenevän, harmaat silmät pyöristyivät.\n-- Mutta kohtuullisena miehenä kaikissa asioissa, paitsi niissä,\njotka koskevat ihan läheisesti hänen omaa etuaan, hän vastasi, hymy\nkalpeilla huulillaan, lauhkeasti:\n\n\"'No, en, enhän minä... Enhän toki ravintolaan.'\"\n\n\"'Kuinka ihmeellä?' uskalsin hänelle vastata. 'Kuinka te, jolla on\nniin tärkeä tehtävä näissä asioissa, ette käy alanne toimipaikoissa,\nkapakoissa! Näkemässä, miten teidän vihaamianne juomia saadaan\nkaikkialla?'\n\n\"'Mitä?' ällisteli tuo tohtori Silakka, jatkaen tosissaan: '_Saako_\nniitä nyt sitten niin kaikkialla? Mistä niitä saa?'\n\n\"'Mistä? Ei tietysti mistään, mutta kaikkialta. Jos ryyppäisitte\nhiukan, pistäisitte kerran ketarat pystyyn, remuaisitte, roiskisitte,\npyllyilisitte, rälläisitte, kierteleisitte merenrannoilla, jossa\nmeri laajalti lainehtii väkiviinaa, metsissä, joissa salapolttimot\nvapaasti röyhyävät ja raittiuspoliisit viettävät viikoittain\nvaltion varoilla aikaansa (tosin ei aina ikävää, sillä he saattavat\ntakavarikoida itselleen korkattua hauskutusta, joten jaksavat vaania\nsalakuljettajia, jotka sillä välin kulkevat toisia etappiteitä), jos\nantaisitte paltun teorioille ja -- virastanne koituvalle _palkalle_,\nniin...'\n\n\"'Niin mitä?' kysyi hän varsin tiukasti, sillä asia koski nyt häneen:\n'Pitäisikö tätä aatetta hoitavan miehen ehkä olla juoppo alaansa\ntunteakseen? Siis esim. Shakespearen olla murhaaja voidakseen\nkirjoittaa _Macbethin_? Kenraalin, joka tahtoo estää vakoilun,\nmaanpetturi?'\n\n\"Siihen saatoin jatkaa: 'Mussolinin porvarisdiktaattorina\nonnistuakseen pakko olla -- entinen kommunisti', kuten hän on\nollutkin, ja silloin kaikkein verisintä lajia: sen olin nähnyt 1914\nItaliassa. -- 'Tuskinpa; mutta heidän on täytynyt nähdä todellisuus.'\n-- Siihenpä se meidän pakinamme päättyi. -- Uskottelen ymmärtäväni\nhänet: hän on ollut köyhä maalaispoika, jolla ei silloin, kun hän\nalkoi lukunsa yliopistossa, riittänyt liioin varoja elää mukana ja\njota sitä paitsi vaivasi omatunto: se vaati ihanteellista nuorta\nmiestä toimimaan sellaisen hyväksi, mitä silloin, noina viime\nvuosisadan lopun ideologisina aikoina, yleensäkin pidettiin kansalle\nparhaana: ennen kaikkea taloudellista vaurastumista, jonka tärkeimpiä\nvälineitä oli muun muassa raittius. Hänen aivonsa olivat sen ajan\naivot: 'Kaikkea _kaunista_, korkeaa, jaloa, puhdasta, -- _hyvää_.'\nDemagogisia sanoja: ne mairivat kansaa, joka valitettavasti niin\nharvoin tietää, mitä sen omatkaan pyyteet ovat. Kaunis vetoomus\nkansan -- omaantuntoon! Samaa kuin vaatia ilmoittamaan verotuksessa\ntulonsa _kunniansa_ kautta. Mitä olisi roomalainen sanonut\nlaista, joka vetoaa sellaiseen? Jos tunto olisi ojennusnuoramme,\nei lakeja tarvittaisikaan; siihen perustuvat lait lienevät --\nbolsevikkilakeja... -- Mutta kansa palkitsi kuitenkin ihantelijansa;\nja nyt: jos hän huomaisikin, että noiden ihanteiden vaikutuksesta\ntehdään maassa enemmän kuin yksi murha päivässä, ei hän tahdo --\nluopua palkastaan, eikä tunnustaa erehdystään. Ei ainakaan tunnustaa\nerehdystä: hänellä on suomalainen ansio, itsepäisyys.\"\n\nKleophas Leanteri säikähti: eikö tämä ollut melkein nulikkamaista\npilkkaa kansansa hyvää tarkoittavasta miehestä? Kleophas oli\nskandaliseerattu. Mutta kuitenkin hänen henkeään alkoi ikäänkuin\ntukehduttaa, -- hän ikäänkuin tahtoi jostakin pois: ulos selvempään\nilmaan tuosta tiedemiehen huoneesta, johon hän oli joutuvinaan.\n\nKaljatehtailija auttoi sitä vapautumista:\n\n\"Älä ole milläsikään\", naureskeli hän, \"kuolevathan ihmiset\nkuitenkin, ja joka tapauksessa he saanevat yleensä elämässään\naina, mitä _tahtovat_... Sitten kuin lukemattomat ovat sortuneet\njuoppouteen, niin kansakunta puhdistunee, alkanee olla kohtuullinen\nsiksi, että se on silloin kuluttanut liian karkean voimansa; niin on\nmuillekin kansoille käynyt, nekin ovat aikoinaan juoneet oikeinpa\nsaappaasta. Paljon porua tyhjästä. -- Mutta eiköhän tämä johda\najattelemaan jotakin -- _ihanteellisuudesta_? Silloin, vuosisatain\nvaihteen ympärillä, puhuttiin vielä ikuisesta rauhasta, jonka\npohtimiseksi pidettiin kongresseja, rakennettiin palatseja, -- kunnes\ntuli jättiläissota. Puhuttiin kansain veljeydestä, esperantosta, ja\npuhuvathan niistä polsut yhäkin kivääreillä. -- No, niin, uskallanko\nkysyä, miten aiot viettää huomisiltasi? Huomenna on lauantai.\"\n\n\n\n\nSorsimo luovuttaa kohteliaasti paikkansa raitiovaunussa eräälle\nrouvalle\n\n\nSamassa kömpi huvila Kaniston emäntä luuvaloisilla jaloillaan sinne\nyläkertaan ja sanoi, että rouva Hotti oli tullut heille ja tahtoi\npuhutella herroja.\n\n\"Täytyy mennä ottamaan vastaan tuo arvokas naishenkilö\", virkkoi\nSorsimo ja lähti ulos. Pian hän tuli sieltä takaisin rouva Hotin\nkanssa, joka kuitenkaan ei astunut Sorsimon huoneistoon, koska se\nolisi sotinut hänen säädyllisyyttään vastaan, vaan jäi yläeteiseen\nkeskustelemaan asiastaan: hän oli nimittäin tullut ilmoittamaan\n(suullisesti, koska johtaja Sorsimolla ei ollut puhelinta), että\nforstmestarille oli saapunut tavaralähetys Viipurista, mutta\nosoitettuna Helsingin asemalle.\n\n\"Minun vaatteeni ja kirjani\", sanoi Kleophas, joka niin ikään oli\ntullut eteiseen; \"pyysin ne lähettämään Helsinkiin, en tullut silloin\nvielä huomanneeksi, että täällä oli oma pysäkki.\"\n\nNo niin, rouva Hotti tahtoi nyt lopullisesti tietää, milloin... Mutta\nsiinä hän keskeytti juttelunsa ja katseli terävin ja kummastelevin\nsilmin ympärilleen eteisessä: hän oli kylläkin kuullut yhtä ja\ntoista kaljatehtailijan kodista, josta kerrottiin, että se oli \"niin\nerikoinen\", ja myöskin Sorsimon omituisista, muka erakkomaisista\ntavoista, joita liioiteltiin niinkuin ihmisten on tapana\nhiukankin poikkeavia yksilöitä liioitella. Mutta nyt hän näytti\nmiltei närkästyvän, kun huomasi siellä eteisessä hyllyllä pienen\nkuvanveistoksen, jolla oli sarvet, ja sen edessä palamassa kaksi\nkynttilänmuotoista sähkölamppua, eteisvalaistuksena.\n\n\"Mikä se tuo on... olevinaan?\" keskeytti hän.\n\n\"Tuoko?\" vastasi Sorsimo hymyillen ja tarkastellen rouvaa. \"Sehän\non Michelangelon Mooses, -- tosin pienet sarvennystyrät päässä;\nennen muinoin kuvattiin tämä maailman suurin lainsäätäjä yleensä\npäässään sellaiset nystyrät, jotka kylläkin merkitsevät jotakin aivan\npäinvastaista kuin luulisimme\", selitteli Sorsimo.\n\nRouva vilkaisi häneen epäluuloisesti.\n\n\"Mooses? Ja kuka sen on tehnyt?\" -- mutta peläten sekaantuvansa hän\njatkoikin asiaansa: hän tahtoi lopullisesti tietää, _milloin_ herra\nforstmestari muuttaisi hänen luokseen, koska hänen tavaransa olivat\nsaapuneet; kohteliaasti, mutta tuimanlaisesti hän pyysi myöskin\nvahingonkorvausta päivistä, jotka Sampila oli asunut tai kenties\nvielä edelleen asuisi täällä johtajan luona...\n\nSorsimo vetäisi sopivasta nauhasta, sanoen:\n\n\"No, Kleophas Leanteri, maksa pois! -- Ja tietenkin, jos viihdyt\nvieläkin luonani, maksat niinkuin asuisit rouva Hotilla.\"\n\nKleophas aukoi kukkaronsa ja maksoi. Ja kun siinä sitten\nneuvoteltiin, päätettiin, että hän muuttaisi rouva Hotin luo aivan\nheti. Hän menisi huomenna noutamaan kaupungista tavaransa. -- Ja\nsitten rouva Hotti poistui tyytyväisenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna tarjoutui Sorsimo auttamaan ystäväänsä tavarain\nnoutamisessa. Mutta tälle matkalle Sorsimo varustautui Kleophaan\nmielestä hiukan merkillisesti: hän nimittäin ilmestyi Kleophaan eteen\nmm. silinterihattu päässä:\n\n\"Paukku päässä, kuten eräät täkäläiset kansanylimykset sanovat\",\nselitti Sorsimo.\n\n\"Niin, kuinka nyt noin hienoiksi?\" kysyi Kleophas.\n\n\"Sattuu niin\", vastasi Sorsimo, \"että minulta menee koko päivä\npääkylässä, ensin liikeasioissa, ja sitten illalla eräässä uudessa\ntaiteilijaseurassa, joka perustettiin vuosi sitten ja kuollee kai\ntänä vuonna, kuten seurojemme on tapana. Olen sen jäsen...\"\n\n\"Niin, sinähän ostelet tauluja\", hiiskahti Kleophas hyvin naiivisti,\n\"auttelet taiteilijoita...\"\n\nSorsimo purskahti nauruun:\n\n\"Kissoja kanss'. Olen eräiden tuon seuran jäsenien tuttava, mutta\nen ole ostanut heiltä montakaan taulua, koska olen porvarillinen\nkuin piru, siis säästäväinen mies, vaan olen saanut muutamia heiltä\nlahjaksi: eiväthän tekijät yleensä nykyään paljonkaan voi myydä\ntöitään. -- Mutta etupäässä juuri sen tähden, etteivät he voi myydä,\nhe tarvinnevat reklaamia, uskotellakseen yleisölle, että heillä\non suurikin merkitys, ja siksi he ovat perustaneet tuon seuran,\njonka jäseneksi minut on tehnyt varsin vähäpätöinen sadanmarkan\nheitto seuran kassaan. -- Käväisen nyt nauttimassa tämän seuran\npositiivisimmasta puolesta vuosikokouksessa, nimittäin pienestä\nlasinkallistelusta. -- Varmastikaan en viivy aivan aamuun asti, mutta\njos viivyn, niin rupea rauhassa nukkumaan.\"\n\nHe lähtivät; se oli Kleophaan ensimmäinen raitiovaunumatka läheiseen\nHelsinkiin, -- siis jonkinmoinen pikku uutuus.\n\nNousivat raitiovaunuun, asettuivat vieretysten. Siinä nyt istui\nSorsimo \"paukku\" päässä, poskipäät leveällä, nenä pystyssä,\nparranhaivenet kankeina, syvällä tuikkivin silmin. Ja Kleophas\nLeanteri kyömyisine nenineen, arkoine silmäyksineen, eräällä\ntavoin Sorsimon ilmeisenä vastakohtana. Sorsimo käännähteli\npaikallaan; nyt hän tervehti jotakin henkilöä, antoi kättä tutulle\nlihakauppiaalle, joka sattui hänen vasemmalle puolelleen, jutteli\nniitä ja näitä hänen kanssaan, -- ja Kleophas ajatteli, että varmaan\ntuo kansanmies vilpittömästi iloitsi siitä, ettei silinteripäinen\nherra ylpeillyt halvemmalle väelle. -- Ja toisellekin tuttavalle\noli Sorsimolla puhumista: vastapäätä istuvalle peltisepälle, jonka\nkanssa he tuntuivat päässeen ystäviksi saunatovereina, yleisessä\nsaunassa, jota Kaniston huvilan emäntä piti. Niin matkustetaan tuota\nvähäpätöistä, kolmen-neljäsosatunnin taipaletta. Kleophas vaipuu\nsiinä arvostelemaan erästä asiaa: sitä, että vaunussa puhutaan niin\npaljon ruotsia, -- omituinen uutuus sisämaan asukkaalle! Hän kysyykin\ntätä Sorsimolta, joka silloin selittää:\n\n\"Seutuhan on puoliruotsalaista, kuten tiedät...\" Ja alkaa, tapansa\nmukaan, paisutella kysymystä: \"Hm, lienee maallemme jonkinmoinen\nonnettomuus, että historialliset olot, -- tässä tapauksessa\nrotumme kehittymättömyys ratkaisevina aikoina, -- ovat luoneet\nmeille kansanosan, jonka kieli on enemmistölle vieras... Jopa\njonkinmoisen erikielisen yläluokan. -- Eri kieli on lopultakin\nnäkymätön, mutta voittamattoman korkea muuri, joka erottaa ihmiset\njyrkästi toisistaan. Luultavasti sellainen yläluokkaan kuuluva\nihminen, joka puhuisi rahvaan kieltä, pitäisi sitä äidinkielenään,\nkohtelisi lämpöisemmin tämän köyhän maan rahvasta... Maammehan on\nköyhä, se on Runebergin jaloimpia totuuksia... Varsinkin köyhässä\nmaassa on jo vähäisinkin rahvaasta eristyminen melkeinpä pahetta...\nMutta huvittavinta, että hyvä osa tässäkin vaunussa istuvista,\njotka puhuvat ruotsia, ovat suomalaisia: synnynnäisiä suomalaisia,\njotka tällaisella kielenmuutoksella tahtovat rehennellä... Ovat\nmuka olevinaan hienompaa, parempaa väkeä kuin toiset, koska kerran\n'venskaavat'... Ohoi, sekin on -- suomalaista...\"\n\nSorsimo keskeytti ja kuiskasi:\n\n\"Mutta -- mikäs tässä niin haisee?\"\n\nHe katselivat ympärilleen. Ja sitten heille asia selvisi: Sorsimon\ntoisella puolella istui punakka eukko, josta lähti kamala löyhkä.\nSorsimo kumartui Kleophaan puoleen ja selitti, hyvin hiljaa:\n\n\"Eukko on kalakauppias, hän käy joka päivä Helsingissä torilla. Sen\nnyt arvaa, etteivät silakka- ja sillitynnyreissä kaivelevan ihmisen\nvaatteet saata tuoksua kölninvedelle. Muuten hänellä on hiukan vikaa,\nhän juopottelee liikaa...\"\n\nNytkin eukko oli ilmeisesti juovuksissa. Hän ei tosin räyhännyt,\nei suutansa avannut, mutta silmät kalsottivat sameina päässä, --\nmaailma humisi kai yhtenä sekamelskana hänen ympärillään. Tuskin\nhän osasi lippunsa maksaa; mutta naiskonduktööri ei ajanut häntä\npoiskaan vaunusta: kuka nyt juomisen tähden ahdistamaan toista näinä\n-- kieltolain aikoina? -- Paitsi härskiintyneelle kalansuolavedelle\nhän siis löyhki pöyristävästi myöskin spriille, tai jollekin\nsellaiselle... Siinä hän höyrysi, lemahteli pitkän matkan päähän,\nheilahteli hiljalleen ja tuijotteli eteensä vanhat silmät täynnä\nsurkuteltavaa sekaannusta.\n\nSorsimo katsahti häneen. Sitten hän katsahti ulos vaunusillalle. --\nJa yht'äkkiä hän nousi paikaltaan ja meni ulos. Vaunusillalla hän\nkumarteli eräälle vallasnaiselle, jolla oli niin lyhyet hameet, että\nsilkkisukkiin verhotut koivet näyttivät kaikki muotonsa, jotka olivat\nhiukan länkiväärät, aina puoliväliin reisiä. Polvien alapuolella\nlotkahtelivat tuolla naisella väljät ja tupsuilla koristetut\nsaappaat, mutta hartioilla hänellä oli suunnaton kasa kärpänvuotia ja\npäässä pienen pieni hattu hyvin vinossa. Kädessä hopealaukku, jonka\nkansissa kiilui kullattuja kirjaimia...\n\nTuolle rouvalle Sorsimo nyt _luovutti paikkansa_, Kleophaan ja\nhaisevan kalaeukon välissä. Rouva kuului kiittävän -- ruotsiksi;\nhän hymyili Sorsimolle ystävällisesti ja sipsutteli sitten vaunuun,\nasettui paikalleen. Sorsimo näytti seuraavan silmillään hänen\nliikkeitään. Ja niin osasi myöskin Kleophas nyt jo tehdä.\n\nRouva nosti toisen polvensa toisen päälle, ja helmansa ylös, jotta\nsilkkisukat ja polvet paremmin näkyisivät. Ja sitten hän alkoi\nkeikailla ruskeilla lehmänsilmillään: vastapäätä istui jokin\nkauniinlainen nuori mies.\n\nMutta sitten: yht'äkkiä rouvan hansikoidut hyppyset menivät\nhänen nenäänsä, ne puristivat tuon nenän reikiä kiinni, ja suu\nlennähti auki haukkomaan ilmaa. Silloin huomasi Kleophas Sorsimon\nnaurahtavan. Hän näki rouvan vilkaisevan sivulleen, tuohon kamalasti\nlöyhkäävään, pöhöiseen, juopuneeseen kalaeukkoon. Vilkaisevan ensin\nhalveksien, ikäänkuin aikoen karata pois, ja sitten kauhuissaan,\nläkähtymäisillään pahaan hajuun. Vilkaisipa hän ulos Sorsimoonkin,\njoka seisoi siellä työläisten joukossa, ja Kleophas näki, että\nSorsimo iski rouvaan silmänsä takaisin ja nauroi hänelle vasten\nnaamaa.\n\nSillä välin oli jouduttu kaupunkiin, Sorsimo ja Sampila poistuivat\nvaunusta. He kävelivät vähän matkaa. Viimein ei Kleophas malttanut\nolla kysymättä:\n\n\"Ajattelin, annoitkohan sinä tuolle herrasnaiselle paikkasi sen\ntähden, että kalaeukko, jonka viereen hän siten joutui, _haisi_ niin\npahalle?\"\n\n\"Tietenkin\", vastasi Sorsimo. \"Mutta syy, miksi sen tein, rakas veli?\"\n\n\"En ymmärrä\", vastasi Kleophas. \"Mutta minusta -- et menetellyt\noikein.\"\n\n\"Oikein, oikein!\" matki Sorsimo. \"Tietenkin tein väärin... Mutta\ntahdoin muka ilmaista, että pidän tuota rouvaa oikeastaan vähemmässä\narvossa kuin jotakin tosin kalalle ja väkijuomillekin löyhkäävää\nrahvaan naista, joka kuitenkin tekee maailmassa jotakin hyödyllistä.\nRouva oli näet tehtailija Kyykosken rouva... Suoraan kansan helmasta\nnoussut ja kansan lapsi, mutta -- puhuu ruotsia; ja näit kai koko\nhänen olemuksestaan, miten hän suhtautuu kansaan. No niin, pian\nsaanen tilaisuuden tutustaa sinut muun muassa häneenkin, sillä\nnythän osannet jo kylän tiet ja polut ja kalliot, joten kaivannet\nihmisseuraakin uudessa asunnossasi. -- Kas, tuossa on tavaratoimisto,\nmenemmekö noutamaan sieltä omaisuutesi?\"\n\nTämä Sorsimon selitys ei ollut oikein Kleophaan mieleen: kohdellakin\n_naista_ tällä tavalla!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe ottivat Kleophaan tavarat toimistosta, hankkivat ajurin, joka\nvei ne Krokelbyhyn; ja sitten he erosivat kumpikin omille teilleen,\nKleophas palaten muutaman tunnin päästä, aterioituaan jossakin\nautomaatissa, takaisin Sorsimon asuntoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello ei ollut vielä yhtä yöllä, kun Sorsimo tuli takaisin\nkaupungista. Kleophas kysyi, oliko hänellä ollut hauskaa.\n\n\"Kyllä\", vastasi Sorsimo, \"erinomaisen hauskaa. Ainakin siellä oli\neräs seuraan kuuluva taiteilija, joka maalaa hyvin hillitysti,\nmutta niin aiheita halveksivasti, että hänen taulujensa ostaminen\nyleisön mielestä olisi afäärivahinko; -- tietänethän, että aihe on\ntuollaisille tavallisille ostajille välttämätöntä, kansahan luulee\nesim. Järnefeltin Kolia Port-Arthurin pommitukseksi, kun siinä on\nikäänkuin tykin suusta pöllähteleviä pilviä; ja tavalliset ostajat\novat maultaan sangen kansanomaisia. Hänen maalauksensa miellyttävät\nminun vähäpätöisyyttäni. Mutta huonosta menestyksestään taiteilija\nlienee katkeroitunut, ja siksi tämän klikin innokkaimpia jäseniä.\nSamasta syystä lienevät sitä muutkin. Seuran nähtävänä tarkoituksena\non kai pyrkiä johonkin uuteen, tällä hetkellä johonkin, jonka\nesikuvina tuntuvat olevan sellaiset kuin El Grecco ja Goya; tehdä\nvastarintaa niille taiteilijoillemme, jotka kuuluvat eräänlaiseen\nAkademiaamme. Itse asiahan ei kylläkään tuollaisesta kiistasta\nkostune. -- No niin: 'Kaunis on ihminen'\", keskeytti Sorsimo,\nhuulillaan alakuloinen, ironinen hymy.\n\nKleophas innostui:\n\n\"Eino Leinon runo, josta olen aina pitänyt:\n\n    \"Kaunis on ihminen,\n    koska elon tulikukka poskipäillä palaa...\"\n\n    \"Kauniimpi ihminen on\n    koska hän erehtyy ja etsii ja huolee\",\n\njatkoi Sorsimo.\n\nKleophas ei kuunnellut, innoissaan hän siteerasi:\n\n    \"Kauniimpi ihminen on,\n    koska koti aidattu on linnun-laulupuilla.\"\n\nNe 'linnun-laulupuut' olivat nyt Kleophaalle jollakin tavoin taide,\nkorkeampi kulttuuri: sellainen ajatus liikkui hänen alitajunnassaan,\nnyt, kun hän oli alkanut aavistella tämän kylän yleisihmisiä. Se\npiiri, josta Sorsimo äsken tuli, tuntui Kleophaasta ikäänkuin\nkauniilta vastakohdalta krokelbyläisille...\n\nSorsimo hymyili Kleophaan lausunnalle. Ja hän jatkoi kuvailuaan\nillanvietosta, josta oli tullut:\n\n\"Kyllä, siellä oli erinomaisen hauskaa. Etenkin siksi, että koko\npikku seuramme ohjelmana on... miten sanoisin... hiukan parjata\npoissaolevia, ei-jäseniä. Tai: eipä me parjattukaan, vaan ainoastaan\nseurasimme Oscar Wilden paradoksia, jonka hän esittää _Lady\nWindermeren viuhkassa_: 'Me emme parjaa, me juoruamme.' Ja me\nosasimme juoruta mainiosti. Kun lasit olivat notkistaneet kielen\nja paljastaneet sydämen, oli todellakin nautinto kuulla, miten\nvastapuolen, tuon virallisen Akademian jäsenet tullaan piakkoin\npukemaan Pelastusarmeijan naisten myssyihin tai päitsilappuihin,\njotta he osaavat kulkea suoraan eteenpäin menestykseen, taikka\nmiten heidän pakaransa leimataan jollakin sinetillä niinkuin\nterveyslautakunta leimaa lihat hallissa. Sellaisessa kuvailussa\nnoissa pikku seuroissa aina ollaan mestarillisia. Hauskaa. Näkyi\nasiain oleellisin ydin, nauravat hampaat, jotka muuttuivat\nraateluhampaiksi, nenäkkäät nenät, joista tuli teräviä nokkia,\nsormet, jotka teroittuivat kynsiksi, tavoittelemaan -- omaa etuaan.\n-- Todellakin, Kleophas: '_Kaunis on ihminen_...'\"\n\nMutta tämän kuvailun ajatukseen päästäkseen ei Kleophas vielä ollut\nnähnyt tarpeeksi.\n\n\n\n\nOmistusoikeuden pyhyys ja -- väljyys\n\n\nSeuraavana maanantaina Kleophas Leanteri heti aamulla muutti rouva\nHotin luo. Tuli siis ero, ei suinkaan Sorsimosta, joka ehdotti,\nettä he edelleenkin viettäisivät joutohetkiään yhdessä, vaan\nSorsimon vakinaisista kahveista, omeleteista, verisistä pihveistä,\narabialaisista _kuskusseista_, joihin Sorsimo oli jossakin\nmatkoillaan perehtynyt, ja hänen kääntösohvastaan. Mutta Sorsimo\nehdotti, että Kleophas tulisi hänen luokseen aterioille milloin\nvain halusi, ja esitti, että hänen muuten olisi kai mukavinta syödä\nkaupungissa, kuten Sorsimon itsensäkin oli tapana, -- mukavinta\nja hauskinta... -- Mutta sittenkin Kleophas eron hetkellä niin\nsanoaksemme istui kuin tulisilla hiilillä. Oli istunut jo kauan;\nmutta oli niin kaino, arka ja hidas, ettei saanut oikein suutansa\nauki ilmaistakseen kiitollisuuttaan vierasystävyydestä, jota hän\noli täällä mielestään niin kauan nauttinut. Hän oli jo lukemattomat\nhetket, monena yönäkin, miettinyt, miten ilmaisisi tuon tunteensa,\nja päättänyt jossakin ensi tilassa vuorostaan edes \"toikata\" jotakin\nSorsimolle... Mutta nyt hän puhui koko asian ainoastaan pitkällä\nkädenpuristuksella ja silmiensä liikutuksella. Ja sitten hän poistui\nSorsimon luota, kantaen matkalaukkuaan, jonka paino oli lisääntynyt\nainoastaan parilla pitkiä, matalia kenkiä.\n\nRouva Hotin huvilassa odotti Kleophasta sen sijaan tavaranpaljous,\njota ei niin vain mukana kannettu, nimittäin pienenlainen mytty\nvaatteita, laatikko, jossa oli kaksi teräsnauhaa, mittaushakoja y.m.\nja pieni hevoskuorma kirjoja, jotka ajuri oli tuonut hänelle tänne\nHelsingistä. Rouva Hotti oli jo maksanut laskun, joka esitettiin\nKleophaalle heti, nimittäin itse rouva, joka kyllä salavihkaa\nnaureskeli sitä, että Kleophaan sukka, kun hän istahti rouvan\nseuraan uudessa asunnossaan, oli noussut housunlahkeen päälle. Mutta\nsitten rouva oli tyytyväinen, sillä Kleophas suoritti ennakolta\nkokonaisen kuukauden vuokran, -- tuo merkillinen forstmestari,\njonka koko omaisuus tuntui olevan kirjoja, ja niissä enimmäkseen\nkaunokirjallisuutta... Rouva Hotti rauhoittui täydellisesti, kun\nkuuli Kleophaan keskeytyneestä ulkomaanmatkasta ja että hän nyt\nvain lepäilisi, koska hänellä kerran oli virkavapautta vielä niin\npaljon käyttämättä. Viimeinen rouva tuli suorastaan ystävälliseksi\nsiitä, että Sampila ainoastaan huokaili, kun rouva alkoi vihoitella\nkerjäläisiä ja kulkureita, joita taas kuului soittelevan ovella:\n\"Aina soittavat ovikelloa, minä en heille enää avaa, minä en anna\nheille mitään, en anna, ne ovat lurjuksia ja varkaita ja kuka ties\nmitä... Tehkööt työtä, kyllä ihminen aina työtä saa, vaikka onkin\ntämä pula-aika, jos tahtoo tehdä työtä; minä olen itse siitä saakka\nkuin mieheni kuoli noussut joka aamu kello kuudelta ja valvonut kello\nyhteen yöllä, emännöitsijänä, olen elättänyt henkeni ja tyttäreni\nja mieheni... Miksi he eivät mene maalle, joku sukulainen heillä\naina on, maallahan elää vaikka marjoilla sanotaan... Miksi kuntakin\navustaa heitä ilmaiseksi? Heidät pitäisi pakottaa työhön...\"\n\nTämä purkaus riitti ensi keskusteluksi. Rouva Hotti alkoi jo poistua\nKleophaan huoneesta, sanoen vielä ryhtyvänsä toimenpiteisiin,\nettä herra forstmestari saisi jonkinlaiset telineet kirjoilleen:\nvarsinaisia kirjahyllyjä ei rouvalla ollut, eikä hän voisi\nvalitettavasti niitä kustantaakaan, koska forstmestari asuisikin\ntäällä ehkä niin lyhyen aikaa; mutta lautaiset telineet hän\nkylläkin jollakin nikkarilla teettäisi, eihän kirjoja voinut pitää\nepäjärjestyksessä lattialla... Lintulaudankin, joka oli Kleophaan\nikkunassa, hän oli maalauttanut valkeaksi, hän piti valkeasta\nväristä, ennen vapaussotaa hän oli pitänyt punaisesta väristä... --\nJa sitten rouva poistui, kirjoittamaan Kleophaalle kuittia vuokrasta.\n\nEnnen rouvan palaamista kuuli Kleophas alhaalta pihalta merkillistä\ntorailua, josta hän erotti rouvan äänen. Ja kun rouva sitten tuli\ntakaisin, pyytäen anteeksi myöhästymistään, saavutti Kleophas\nyhä lisää suosiota, koska kuunteli aivan vaiti rouvan kertomusta\nriidasta, joka äsken oli syntynyt pihalla:\n\n\"Tulkaas tänne katsomaan\", pyysi rouva Hotti ja vei vuokralaisensa\nulos eteiseen. Siellä hän näytti Kleophaalle ikäänkuin jonkinlaisena\ntrofeena vanhaa, risaista kierrekaihdinta ja puhui hänelle:\n\n\"Voitteko ajatella, forstmestari, miten sekavat käsitykset ihmisillä\nsaattaa olla toisten omaisuudesta! Katsokaa tätä pilalle revittyä\nkierrekaihdinta. Se _on_ minun! -- Historia on tällainen. Minulla\n_on oikein_ ja rouva Koiskalla, joka tuolla alhaalla räkätti, on\n_väärin_. Kuulkaa nyt: kun minä ostin tämän huvilan prokuristi\nNertziltä, tuli kaupassa mukana paljon irtainta, kuokkia ja lapioita,\nja varsiluutia, ja kottikärrit ja lapsenvaunut (tosin vanhat, mutta\ntyttäreni voi käyttää niitä remonteerattuina) ja pöytiä, ja ynnä\nmuuta; ja kaksi tällaista rullakardiinia. Toisen kardiineista,\njuuri tämän, minä annoin jäädä siihen lokaaliin, jonka vuokrasin\nprokuristi Päivänkoille (-- mikä merkillinen nimi!), -- siis\nlainasin sen rouva Päivänkoille, sillä hänellä itsellään ei ollut\nrullakardiinia. Se on nyt ollut hänellä lainassa puoli vuotta, hän\nei ole hankkinut itselleen omaa rullakardiinia. -- Mutta katsokaa,\nmiten pahasti hän on tätä pidellyt! -- Minä itse pidän aina toisen\nomaisuutta paremmin kuin omaani. Mutta hän: tänään näin ulkoa,\njuuri äsken, että kardiini oli repeytynyt, hän oli kiinnittänyt sen\nlukkoneulalla ylös kaksinkerroin, kun rulla oli mennyt epäkuntoon,\nkun se oli ruostunut, kun hän ei ymmärrä, että rulla on voideltava,\nniinkuin kaikki koneet, Singer-kone ja seinäkellokin... Katsokaa\nnyt tätä: onko tämä kaunista? -- En voinut olla hänelle sanomatta:\n'Anteeksi, rouva, mutta nyt teidän on luovutettava minulle minun\nrullakardiini takaisin, muuten se menee pilalle, kunnes sillä\nei tee enää mitään, minä vien sen tapettiliikkeeseen, se on\nremontteerattava! -- _Saatatteko_ aavistaa, mitä Koiska silloin\nvastasi? Hän vastasi: '_Mikä_ teidän rullakardiini?' -- Mikäkö\nminun kardiinini! -- Miten, Jumalan nimessä, voi niin sanoa? Mikäkö\nkardiini! Ja kenen! -- Ajatelkaas, mitä hän väitti: 'Eikös Nertzin\nherrasväki antanut tätä rullakardiinia minulle!' -- Niin hän sanoi,\ntämä rouva Koiska. Tietäkää selitykseksi, ettei rouva Koiska ole\n_koskaan_ tuntenut Nertzin herrasväkeä, ei ole ollut missään\ntekemisissä heidän kanssaan, ei milloinkaan, eikä edes nähnyt heitä,\nse on aivan totta! Kuinka siis prokuristi Nertz olisi lahjoittanut\nrullakardiinin hänelle, ihmiselle, jota ei ole edes nähnytkään? --\nHyvä Jumala, mitä ihmiset saattavat kuvitella! -- Mutta silloin minä\nsuutuin, _minä_ nauroin hänelle vasten naamaa, ja kun Koiska yhä\nvain pirisi, luullen, että Nertzien entinen ja minun rullakardiini\nolisi hänen omansa, sanoin hänelle totuuden: 'Tietäkää huutia ja\nhävetkää.' Ja minä menin itse hänen luokseen ja otin kardiinin pois\nhänen ikkunastaan. Sitä hän parkui, ja nyt hän yhä itkee ja parkuu,\nkuuletteko... Parkukoon. Ja muuttakoon pois, jos luulee paremman\nlokaalin löytävänsä, hän paukuttaakin mattoja aamusta iltaan, -- se\ntunnustus hänelle on annettava, että hän on siistimisintoinen, mutta\nmenee siinä liiallisuuksiin, mutta minä olen nyt pelastanut tämän\nrullakardiinin, joka on minun!\"\n\nSäälivä vivahde Kleophaan hymyssä, vivahde, jota rouva Hotti luuli\nmyöntelyksi, johtui siitä, että Kleophas muisti tämän saman rouvan,\njoka nyt niin kiivasteli omistusoikeudestaan kierrekaihtimeen, kaikin\nkeinoin pyrkivän karkoittamaan naapuruudestaan pois noita kahta\nvanhaa neitiä, jotka olivat vuokranneet kappaleen hänen palstastaan...\n\n\n\n\nEräät \"Trimalchion pidot\"\n\n\nPäivemmällä kun Sorsimo tuli Kleophasta katsomaan, Kleophas kertoi\nhänelle tämän rullakaihdin-juttusen. Sorsimo nauroi:\n\n\"Puhutaanpa sitten omistusoikeuden poistamisesta, jota kommunistit,\njoilla on kieltämättä huomattava voimansa nykyajan surkeuksissa,\nyrittelevätkin, nojautuen muka juuri siihen, että vähäiset ihmiset\nsitä tahtoisivat, -- ja ovathan nämä sinun Hottisi ja Koiskasi\njotakuinkin vähäisiä, niitä, jotka eivät koskaan nousse muuhun\nkuin ehkä varsin kohtuulliseen varallisuuteen. -- Mutta nyt tulin\npyytämään sinua kekkereille sellaisten luo, jotka varmasti nousevat,\ntai ovat jo nousseetkin, eräänlaisiin johtoasemiin. Kenenkö?\nTehtailija Kyykosken, sementtitiilitehtailijan.\"\n\n\"Kyykosken? Eikös se rouva siellä raitiovaunussa...?\" sammalteli\nKleophas.\n\n\"Jolle annoin sen haisevan paikan, juuri niin\", vastasi Sorsimo, \"hän\noli Kyykosken rouva.\"\n\n\"Mutta kuinka sinä...?\" alkoi Kleophas paheksuvasti.\n\n\"Julkenen nyt mennä tuon rouvan luo kekkereille, hänen miehensä\n50-vuotispäiville, sellaisen törkeän loukkaukseni jälkeen? -- Vai\nniin, sinusta ei siis saisi 'loukata' suomalaista naista, joka\nsuvaitsee hienostella puhumalla ruotsia suomalaiselle miehelle,\nkuten ehkä vaunussa kuulit? Ja tuo nainen on liian hieno istuakseen\nkalaämmän vieressä? Ah, oikein kutittaa kynsiäni kuljettaa sinut\nnäkemään tätä rouvaa! -- Ja sittenkin, veliseni, olet ehkä oikeassa;\nniin, olet oikeassa, ja minä typerä: jouduin tosiaan tekemään sen\nloukkaukseni pelkästään omaksi huvikseni: hän tuskin lopultakaan piti\nsellaista mahdollisena...\"\n\n\"Kyllä, hän vilkaisi sinuun omituisesti, kun sinä nauroit hänelle\nulkoa vaunusillalta.\"\n\n\"Niin, vilkaisi. Mutta sitten, tarkemmin asiaa ajatellessaan, -- jos\nhän nyt mitään ajattelee, -- hänestä tuntui varmasti mahdottomalta,\nettä hänelle tarkoitettiin todella jotakin sellaista. Oi, hän otti\nsen, ikävä kyllä, vain kohteliaisuutena, jota se muodollisesti oli.\n-- Ja kun nyt Jalo Kyykoski kohtasi minut tuolla valtatiellä, ja\nkutsui minua 50-vuotispäivilleen, jotka samalla ovat hänen tehtaansa\n10-vuotisjuhlat, ja kun minä tiedän, että siellä tulee hauskaa\n(tarkoitan muitakin nautintoja kuin uljasta illallispöytää ja\nalkoholia, nimittäin ainakin tilaisuus nauttia hauskoista ilmiöistä),\nniin miksi en sinne menisi? Mutta ystävääni, joka tietysti olet\nsinä, en jätä; en voi lähteä sinne ilman sinua, ja sen sanoin jo\nKyykoskelle, ja sinä olet kutsuttu...\"\n\n\"Mutta kuinkas minä\", epäröi Kleophas. \"Olen niin tottumaton... ja\nkömpelö...\"\n\n\"Menemme sinne vasta hiukan myöhemmin, niin olen ajatellut,\nmutta hetkellä, jolloin tuuli siellä alkaa olla korkeimmillaan.\nSiitähän kysymys onkin. Silloin ei tarvita hännystakkiakaan. On\ntotta, että näissä 'piireissä', kuten he itseään sanovat, näissä\n'johtajapiireissä', joissa luetaan kirjallisuuttakin, etenkin\nsellaisia kuin _Hieno käytös_, ja varsinkin naiset, -- on totta,\nettä siellä kello kuuden jälkeen illalla hyvin usein esiinnytään\nhännystakissa. Mutta, kuten sanottu, me ilmestymme sinne vasta\nparhaan tunnelman aikaan, jolloin 'palatsiin', kuten rouva Kyykoski\nnimittää huvilaansa (se on muuten se kypärätorninen huvila, jota\nsinulle kerran näytin) kerääntyy tavallispukuisiakin vieraita,\n'kuokkureita'. -- Minä en pingottaisi sinne itseäni missään\ntapauksessa: en siis tee sitä ainoastaan sinun tähtesi, jolla ei\nliene frakkia, tai ehkä on? Mutta ehdottomasti sinun täytyy tulla\nmukaan. Onhan sinulle terveellistä alkaa vähän katsella tämän kylän\nihmisiä laajemmalta alalta: ihminenhän on aina kiinnostava.\"\n\nKleophas suostui.\n\n\"No niin, mutta _milloin_ ne kutsut ovat?\" kysyi hän.\n\n\"Enkö sitä sanonut?\" kummasteli Sorsimo itseään. \"Tänä iltana. Heti\ntänä iltana.\"\n\nPäätettiin mennä sinne. Puheltiin vielä yhtä ja toista muuta. Sitten\nKleophas pukeutui mustaan pyhäpukuunsa, joka muistutti melkoisesti\nkolportöörin tamineita, ja lähti jo valmiiksi Sorsimon luo, hänellä\nei ollut muutakaan ohjelmaa päiväksi, ja Sorsimo tarjosi hänelle\nkotonaan pikku-aterian. Siellä vietettiin sitten päivällisen\njälkeen aikaa, ja ikäänkuin Kyykosken juhlien alkajaisiksi kertoi\nSorsimo Kleophaalle yhtä ja toista. Kyykosken perheestä: tosin vain\nkahdenkeskisinä salaisuuksina, kuten he olivat päättäneet. Sitten\nSorsimo ajoi vielä kaupunkiin liikeasioille, jolla aikaa Kleophas\nlueskeli hänen huoneistossaan. Kotiin palatessaan Sorsimo näytti\nällistyneeltä ja sanoi kohta:\n\n\"Hm, en tiedä, jouduinko sinua narraamaan. Saattaakin käydä niin,\nettei Kyykosken juhlista tulekaan mitään...\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minusta vain tuntuu siltä, ja kuulin siitä jotakin\nKansallisklubilla. -- No, ei kai sinulla ole mitään kävelyä vastaan,\nvoisimmehan kulkea huvilan ohitse vähän katselemaan, miten siellä\nasiat ovat, vaikka saisimmekin pitkän nenän?\"\n\nIltahämärä pimeni, kun he lähtivät.\n\nKyykosken huvila oli komea, kaksikerroksinen rakennus, se kohosi\ntodellakin kypäritorneineen kuin linna kuusikon keskestä. Katto\ngalvanoitua peltiä. \"Kyykoski on parhaiden rakennusmestarien\ntuttava\", sutkautti Sorsimo. \"Koko palatsi on perheellä, ainoastaan\ntuossa alakerrassa on vuokrahuoneisto, kauppapuoti, tuo, jossa näet\nsuunnattoman lasiruudun, muita samassa rivissä olevia ikkunoita\nisomman.\"\n\nHe tulivat portille, jossa välkkyi kiiltävin metallikirjaimin: _Jalo\nJ. Kyykoski_.\n\nSorsimo katseli huvilaa ja ihmetteli:\n\n\"Niin, täällä näyttää todellakin olevan vielä ihan pimeä. Ainoastaan\npuotikerroksesta kuultaa tavallinen valaistus. No, kävelläänhän\nja odotellaan vielä... Ja ajankuluksi juoruan sinulle jatkoa,\ntietysti kahdenkeskisenä asiana, kuten sanottu, ja -- niinhän aina\nsanotaan. Kyykoski on ollut maalaispoika, köyhä poika, sitten\nrenki, ja nykyäänkin hän piirtää nimensä vekseleihin niin monin\nkoukeroin, että ainoastaan käsialantuntija saattaa ratkaista, onko\nse nimikirjoitus lääkärin vai rengin. Hän alkoi rikastumisensa\ntuollaisena 'trokarina', -- mitenkäpä muuten, se on niin yleistä, --\nmaailmansodan aikaan, jolloin venäläinen ylivalta kielsi väkijuomat.\nNo niin, hän olisi siitä syystä joutunut pari kertaa linnaan, mutta\nhän hankki itselleen 'sijaiskärsijän', nimittäin sisarenpoikansa,\njota hänen sen vuoksi on yhä pakko pitää liikkeessään konttoristina.\n-- Oi, Jalo itse oli jo silloin saanut kyllänsä linnasta: hän tunsi\nsen, kun oli istunut pari kuukautta hevosenrääkkäyksestä. -- No\nniin, nyt hän on varsin huomattava henkilö, yhteiskuntamiehenäkin\nainakin sikäli, että istuu kunnanvaltuustossa. Sillä hän ei ole\nsuinkaan tuhma. Väkijuomien myymisenkin hän jätti hyvään aikaan,\neihän sellainen käynyt kauemmin laatuun miehelle, joka pyrkii\n'intelligenssin' ja 'titteli-ihmisten' joukkoon, kuten näissä\npiireissä on tapana sanoa. Hän muutti alaa. Ensin hän osti samaisina\nsodan vuosina kaikki kangas- ja rautavarastot, mitä laajalta\nseudulta yleensä voi käsiinsä saada, seisotti niitä juuri tuossa\npuodissa kyllin kauan ja myi lopulta varastonsa miljoonan markan\npuhtaalla voitolla, kerrotaan. Liikemiesmaailman huomattaviin, meidän\njoukkoomme, aikovalta vaaditaan joskus kaukonäköisyyttä, kuten\nhuomaat! _Punctum_. Nykyään Kyykoskella on täällä sementtitehdas,\nkuten tiedät, siinä valmistetaan kattotiiliä ja katukäytävälaattoja,\njotka ovat tosiaan paljon hänen omaa keksintöään ja joita hän on\nosannut levittää varsin yleiseen käytäntöön sekä Krokelbyssä ja sen\nympäristössä että Helsingissä. Tehtaassa työskennellee puolen sataa\nmiestä ja naista. Kunnanvaltuuston jäsenenä hänellä on par'aikaa\nihmeellinen innostus uuden kunnallistalon rakentamiseen, -- se kai\ntehtäisiin juuri hänen tiilistään. -- No niin, hän on siis varsin\nvankassa asemassa, 'pomomies', 'ponsari', 'hakamies', kuten sanotaan.\n-- Mutta miksi ei hänen asunnossaan ole vielä tulta? Ja miksi ei\npihalla liehu jo Suomen sinisellä ristillä kaunistettua valkoista\nlippua, joka hänellä on tapana käskeä nostamaan salkoon, ei tosin\nmilloinkaan joulukuun 6:ntena päivänä, sillä sen päivän määräsivät\nhänen niinkuin monen muunkin mielestä sosialistit itsenäisyytemme\nmuistopäiväksi, vaan kylläkin joskus Helsingin valloituspäivänä,\nmutta ennen kaikkea vaimonsa tai omana nimipäivänään. Ei lippua,\nvaikka pitäisi olla puhutut tehtaan 10-vuotisjuhlatkin! Tehtaalla,\njonka näet tuolla huvilan takana, liikuskelee vielä väkeä ja koneet\nkäyvät: no niin, hän nyt on sellainen, että päästää joulukuun 6:ntena\nja Vappuna työväkensä vapauteen vain kirpeästi kiroillen (ja hänellä\non paljon voimakkaita kansankirouksia), joten ei olisi ihme, ettei\nhän antaisi työväelleen lomaa omissakaan juhlissaan. Hän suorastaan\nällistyisi, jos joku ehdottaisi hänelle sellaista kummaa, että hänen\nmenestyksestään pitäisi pirahtaa jotakin myöskin alustalaisille...\nSellainen on valitettavasti tämä ponsari ja hakamies. -- Eikös\nniitä juhlia tosiaan tule? Hm, öhöm... Täytyykö viimein tunnustaa\nsinulle jotakin: tapasin siellä Kansallisklubilla Kyykosken mainitun\nsisarenpojan, konttoristi Iilin, ja hän kertoi, että herra ja rouva\nolisivat riitaantuneet juuri tänä päivänä oikein pirunmoisesti. Tuo\nsisarenpoika oli udellut asian herrasväen palvelijoilta, -- näet,\nettä tässäkin kylässä tiedetään yhtä ja toista aivan samoin kuin\nsiellä maalla kirkonkylissä, -- minä ensimmäisenä 'kaikkitietävänä'.\nPiiat olivat väittäneet, että Kyykoski olisi lähtenyt kaupunkiin\nja luopunut koko juhla-aikeista! -- No, katsotaanhan vielä\nhetki, -- niin vien sinut mielikuvituksen siivillä herrasväen\nhuoneistoon, jonka kuvittelen tuntevani. Työntykäämme sinne,\nkaikkein pyhimpäänkin, niinkuin turistit Egyptissä tai Arabiassa\nhaaremeihin! Pujahtakamme rouva Teilan kamariin, mutta sillä jo\nikuisuuteen menneellä hetkellä, jolloin konttoristi Iilin kertomus\nsiitä riidasta sai aiheen. Sinnekö? Eikö se ole hävytöntä? Oi,\nKleophas, sinun ei tarvitse tällaisesta kuvitelmasta hämääntyä,\nvaikka rouva tällä tunnilla, jonka oletamme tapahtuma-ajaksi,\nnimittäin kello kolme päivällä, vielä loikoileekin vuoteessaan, --\ntai jos hän sillä välin vähän askartelisi muutakin, niin ethän ole\nmikään Gulliver, joka lilliputtina jättiläiskuningattaren intiimejä\nmenoja nähdessään kauhistui mm. sellaisesta, mikä lienee näyttänyt\nhänestä ikäänkuin muinaisen Rooman _cloaca maximalta_, sillä olethan\nnyt itse kuvitellun katseltavan kokoa, eikä Teila-rouva ole suinkaan\nruma, kuten näit. Ei, hänellähän on ruskea tukka, mustat kulmat,\npunaiset posket ja hyvin punaiset huulet, sillä eihän kauneus ole\nmikään yläluokan etuoikeus... Kas niin, kuvitelkaamme, että olemme\ntuossa huoneessa, joka muuten on täynnä kaikenlaista kristalli-\nja jalometallirihkamaa, kristallikuvastimia, kristallimaljakoita,\nhopeakuorisia harjoja, hopeisia kirjoitusvehkeitä ja timanttejakin\n(viimeksimainitut venäläisiltä emigranteilta 'sopivasti ostettuja',\nkuten näissä piireissä sanotaan). Herrasväki pitää kaikesta\nkiiltävästä: sellaisella on tarpeen tullen eittämätön rahallinen\narvo, ja rouva niiden lisäksi, kuten jo mainitsin, seuratapoja\nopettavista kirjoista ja myöskin rakkausromaaneista, mutta kumpikaan\npuoliso ei esim. tauluista, joten heillä on seinillään kuvalehdistä\notettuja värikuvia, mutta ei ainoaakaan alkuperäistä maalausta, koska\nsellaisten arvo on epävarma: 'Kaikkea p--skaa', kuten Kyykoski sanoo.\n\n\"No niin, rouva loikoo siis tänään kellon neljättä käydessä\ntavallistakin myöhempään, tietysti aviosängyistä toisessa. Kuinka se\non mahdollista, vaikka on aiottu viettää jymisevät juhlat? -- Hän on\nmyrtynyt. Hän on synkkä. Katkerana hän loikoo. Aikomuksella hän on\nnyt laiskana. Hän ei tahdo välittää enää koko näistä juhlista, joita\naviopari oli jo niin kauan keskenään suunnitellut. Ei tahdo, -- ja\ntahtoisi kuitenkin, mutta nyt se on myöhäistä, sillä Jalo Kyykoski ei\nole enää kotona: hän lähti keskellä viime yötä vihaisena kaupunkiin\nhummaamaan, riideltyään vaimonsa kanssa -- mistä?\n\n\"Juuri näistä juhlista! Rouva oli halunnut ne oikein hienoiksi.\nNiihin piti saada ainoastaan _'intellikenssiä'_: rikasta väkeä, ja\njoukkoon ehkä myöskin sellaisia, jotka ovat _'titteli-ihmisiä'_.\nSiksi hän oli huomauttanut miehelleen, että juhlista täytyisi\nsyrjäyttää ainakin Kyykosken veli, joka on niin sanottu 'kippakuski',\nsiis 'kokkarekuski', viemärien puhdistaja, veljesten muinaiselle\nelintasolle jäänyt. Tuolla miehellä on aina tapana tunkeutua kälynsä\nparhaisiinkin juhliin, ja hän haisee silloin niin kauheasti, --\nkuin juhti ja pilaantunut liima ja tunkiossa hautuneet kaalikset,\nniin, kuin se punttu, jota Heine _Saksanmaassa_ antaa Jumalatar\nHammoniansa avata... Vaikk'ei Teila-rouvalla tiettävästi ole hajua\nHeinestä, niin langostaan se hänellä on; väärinkö sijoitin siis\nrouvan siellä raitiovaunussa kalaeukon viereen? No niin, jatkakaamme\nperhekohtausta! Kuvitelkaamme, että rouva vaati mieheltään, että\nmiehen olisi jollakin tavoin estettävä veljensä tunkeutuminen näihin\njuhliin. Siihen olikin Jalo Kyykoski taipuvainen, joskin hänen\nsilmänsä hiukan synkkenivät, kun hän joutui muistelemaan, että\nTeila itsekin oli syntyisin yhtä alhaisia kuin Kyykosket. Ja johtui\nmuistelemaan Teilasta vielä jotakin muuta, -- Teilasta, johon hän\noli takertunut, -- kirous kuitenkin. Rouva on näet ollut, paitsi\npalvelustyttö ja sitten ompelijatar, myöskin niin vietävän innostunut\nrakastajiin, ajatellen sellaisen kuuluvan 'intellikenssiin', --\nja niin ajattelee myöskin hänen miehensä, jolla on niinikään\nomat tilapäiset ystävättärensä; mutta miksi pitää Teilan _puhua_\n'honkeistaan' niin _julkisesti_ kaikille? Kuinka muka kaikki miehet\novat häneen rakastuneita, -- kuinka hän siinä tai siinä lepokodissa,\njossa on käynyt hermojaan lepuuttamassa, on antanut sen ja sen\nherran itseään lähestyä. 'Eihän sellainen, p--kele vie, kuulune\ntuohon intellikenssiin?' -- Toisenlaisen vaimon olisi Jalo Kyykoski\nnykyään mielestään ansainnut. -- Sitten oli riita siirtynyt Jalon\nveljestä hänen sisarenpoikaansa, Kipri Iiliin, joka palvelee hänen\nliikkeessään ja on teräväkielinen panettelija, joka levittelee\nKrokelbyssä kaikki Teila-rouvan heikkoudet, kostoksi siitä, ettei\nrouva antaisi hänen varastaa liikettä. Teila vihaa kuin myrkkyä\ntuota sukulaista. Ei siitä syystä, että konttoristin menettely olisi\nhänestä yleensä niin erikoisen paheksuttavaa, vaan siksi, että\nkonttoristi varastaa niin suunnattomasti juuri hänen liikettään.\n-- Myöskin konttoristi Iili oli siis estettävä saapumasta näihin\njuhliin. Mutta Jalo Kyykoski puolusti läheistä sukulaistaan:\n\n\"'Varas', toisti hän vaimonsa väitteen. 'Tietysti hän on varas, hän\nvetää nahkaansa minun omaisuuttani. Mutta hän tuo liikkeelle myöskin\nhyötyä. Suoraan sanoen, kauppiailla on vanha tapa pitää liikkeessään\njotakin hanttimiestä, joka tosin heiltäkin varastaa, mutta ottaa\nottamansa yleisöltä isännilleen takaisin. -- Ja lisäksi tiedät, että\nhän on istunut minun puolestani linnassa: hän tietää... kaiken; ja\njos hän nyt ei pääse juhliin, niin hän tekee mitä tahansa!'\n\n\"'Sellaisia sinun sukusi on: kippakuskeja, näpistelijöitä!' toisti\nrouva. Siihen täytyi tietysti vastata. Silloin tehtailija sai\nkuulla vaimoltaan koko sukunsa alhaisuuden. Ja vaimo mieheltään.\nJos Teila oli ollut yhtä ja toista, niin Jalo Kyykoski oli ollut\njotakin samanlaista. Jalolla ei ollut edes titteliäkään: hän oli\nvain johtaja, kun monet muut olivat jo paljon parempia, Korpaskin\nteollisuusneuvos. Turhaa oli Jalon siihen tittelittömyyteensä\nselitellä syitä, nimittäin että hänellä kyllä oli eräitä tuttuja,\njotka olisivat voineet hänellekin jonkin tittelin hankkia, mutta\neivät olleet ymmärtäneet yskää. Katkeruus kiihtyi molemmin puolin,\nsätittiin toistensa sukua, kavahdettiin vuoteista, rynnättiin\nedestakaisin, lyötiin jokin maljakko rikki, hyökkäiltiin, torjuttiin\nhyökkäys, vedettiin esille toistensa salaiset synnit; rouva oli\nalkanut kirkua niin, että palvelijattaret heräsivät, kun koko uljas\ntalo yöllä kajahteli... Eikä siitä muka tullut loppua ennenkuin\nKyykoski päästi vyöhihnansa, jota hän käyttää edelleen, ikäänkuin\nreminesenssinä maalaisesta syntyperästään, ja antoi rouvalleen\nmakkarat takapuoleen. -- Niitä makkaroitaan rouva nyt vuoteessaan\nhautoo, mutta Jalo Kyykoski on lähtenyt keskellä yötä kotoaan pois,\nkaupunkiin... kuten konttoristi Iili siellä klubilla kertoi. Siksi\nei juhlista tosiaan taida tulla mitään. Siksi ei Suomen sinivalkeaa\nlippua ole nostettu salkoon.\"\n\nTuskin Sorsimo oli lasketellut nämä kuvitelmat, joissa hän väitti\nolevan totta, sillä 'ei koskaan savua ilman tulta', niin he näkivät,\nkun palasivat Kleophaan kanssa kävelykierrokselta, jonka olivat\ntehneet sementtitehtaalle päin, Kyykosken portille kohahtavan\nvälkkyvän auton, josta ohjaaja hypähti ulos ja avasi oven toiselle\nhenkilölle, joka oli itse Kyykoski.\n\nKyykoski huomasi Sorsimon ja Sampilan, tuli heidän luokseen ja\ntervehti iloisin ilmein:\n\n\"Käykää sisään, käykää sisään vain! Mutta antakaa anteeksi, minulla\non vähän kiire... Käykää sisään...\"\n\nJa hän juoksi edeltä pihalle ja palatsinsa ovelle. Ovi oli\nlukossa, hän kaivoi avaimet taskustaan ja käänsi sen auki.\nMentiin sisään, Kyykoski tempoi yltänsä piisamiturkkinsa, heitti\nsen palvelijattarelle ja harppaili nopein, keikkuvin jaloin yhä\nsisemmälle, jättäen Sorsimon ja Sampilan eteiseen, jonne näkyi\nkasaantuneen pöydille, tuoleille ja lattialle runsas kukkassato.\nTuokion seisoivat ystävyksemme eteisessä hiukan epätietoisina. Heidän\nkorviinsa kajahti jostakin kaukaa villi kirkaisu; se selveni, siitä\nerottui sanoja.\n\n\"Se on rouvan ääni\", selitteli Sorsimo, \"mutta se ei johdu nyt\nkipeistä makkaroista, vaan koko sydämen ilosta, autuudesta.\"\n\nNyt erotti Kleophas rouvan äänen:\n\n\"Kunnallisneuvoksetar! Minä! _Regeringsrådinna_! Minä,\nkunnallisneuvoksetar, en usko korviani!\"\n\nSitten keikkui Jalo Kyykoski takaisin eteiseen, hän oli jo riisunut\ntakkinsa, ja vyöremeli riippui hänellä kädessä. Hän säteili, hän oli\nmahtava, hän sanoi:\n\n\"Niin, nyt saat onnitella minua, Sorsimo, minä olen kunnallisneuvos!\nPerhana vie, mutta jos se maistuu, niin se maksaakin... Tervetuloa,\nherra... kuinka se nimi olikaan... metsäneuvos, niin, olen kuullut\nteistä, käykää sisään, salonkiin, istukaa... Mutta suokaa anteeksi,\nnyt minulle tuli niin peijakkaan kiire...\"\n\nJa samalla hän raksi jo kauluksiaan ja päästeli liiviensä nappeja\nryhtyäkseen pukeutumaan.\n\nJa kiire tuli. Kesken pukeutumista Kyykoski telefonoi sinne ja tänne,\nravintoloihin, yksityiskoteihin, ystäville: \"Haloo, haloo, minulla on\ntäällä ne liikkeeni 10-vuotisjuhlat, ja vähän muutakin, tervetuloa,\ntervetuloa!\" Ja sitten herra Kaltille: \"Parasta mitä löydät,\nymmärrätkö, tänne kunnallisneuvos Kyykoskelle!\" Sitten hän lähettää\nautonsa jonnekin: \"Meidän Reo-auto tulee teitä hakemaan, näkemiin,\nnäkemiin!\" Hän valmistaa juhlia. Ihmeellistä, miten nopeasti kaikki\nkäy. Ihmeellisintä, kuinka pian Teila-rouva ponnahtaa sängystään,\nmakkarat ovat täysin unohtuneet, hän on pelkkää ystävällisyyttä\nja iloa. -- Ja sillä aikaa kuin Kyykoski nyt käskee nostaa lipun\nsalkoon, ja komentaa joukon työläisiään erinäisiin järjestelytoimiin,\nja soittaa sisarenpojalleen, että tämä hommaisi jazz-orkesterin,\nja samalla vetää frakkihousuja jalkaansa, sillä aikaa on rouva jo\nilmaissut näille kahdelle ensimmäiselle vieraalleen ihastuksensa\nuudesta tittelistään ja hälyttänyt palvelijattaret siirtämään\neteiseen hylätyt kukkaset saliin, siivoamaan, kaunistamaan huoneita,\ntekemään tilauksia, kattamaan pöytiä Helsingistä tuossa paikassa\ntömähtävien Seurahuoneen kyypparien apuna. Ah, Teila-rouvan silmissä\nkiiluivat onnen kyyneleet, mutta kuitenkin hän jaksaa ponnistautua\narvokkaaksi, uuden arvonsa mukaiseksi, joten hän huudahtaa\npalvelijattarilleen, kun järjestää heidän kanssaan pöytiä:\n\n\"Voi teitä typeryksiä, eihän näin kateta pöytää _hovissa_!\" sillä hän\nmuistelee eräitä kuninkaallisia pitoja, joista on lukenut jostakin\nromaanista tai ehkä Seurusteluetiketti nimisestä teoksesta. -- \"Mutta\nkuinka tämä oli mahdollista? Kuinka sinä, kultuseni, menettelit?\nTätäkö varten sinä riensit kaupunkiin?\" ennättää hän autuaana\nkysyä puolisoltaan, joka juoksee edestakaisin tunkien kankean\nfrakkipaitansa rintaan nappeja.\n\n\"Niin, kuinka?\" kysyi Sorsimokin salin sohvan nurkasta naurahtaen.\n\n\"Kuinka, piru vie\", vastaa Kyykoski. \"'Jos se maistuu, niin kyllä se\nmaksaakin', hm, 10 000 tittelistäkin. Missä on ne lakkakengät? --\nNiin, täytyy, täytyyhän sitä... jos tosiaan lienee ansioitakin...\nTäytyi tuon Teilan vuoksi\", lisää hän kuiskaten Sorsimolle, \"pistelee\naina minua tittelittömäksi, viime yönäkin tuli sellainen krampampuli,\nminä suutuin, menin kaupunkiin ryyppäämään. Mutta järki heräsi\nminussa... Juoksin siellä ja täällä koko iltapäivän... Ystäväni,\nministeri Mörä, hän on sittenkin kunnon mies... No niin, pitkällisen\npuuhailun kunniaksi... Mitä sitten nyt työni historian valossa\nlieneekään, mutta jotakin sitä minäkin olen saanut aikaan, -- arvelin\nkohtuulliseksi määrätä jotakin yhteiskunnalle... 50 000 markkaa\nlastenkodille, ja jotakin merimieslähetykselle, ja ukkokodille... ja\nhm... piru niitä muistaa, mutta, perhana vie, sen vakuutan, että jos\njotakin on, niin on siitä työ ja vaiva ollut, ja jos se nyt maistuu,\nniin kyllä se maksaakin! Niin, mitä te sanoitte? Eivätkö ne kyypparit\nole vielä tulleet?\"\n\nKyllä, ne ovat tulleet: nehän juoksevat hännystakeissaan aivan\nKyykosken edessä. Ja juoksu jatkuu, hyvää tulee, keittiöstä\nalkaa huokua sisälle hirmuinen helle, ruokasalin ovet on pantava\nkiinni, tuodaan lisää kukkia, sitten ilmestyy itse herra Kaltti\nkaikessa hienoudessaan, kantaen kahta laukkua, jotka hän levittää\nkeskelle salin lattiaa niinkuin ennen muinoin laukkuryssät maalla:\n\"Neulaa, naulaa, naskalii, pirunpihkaa, pippurii.\" Nyt: \"Whiskii,\nviinii, liköörii, pirupihkaplanninkii!\" Itse Sorsimo telefonoi\nkaljatehtaalleen: \"Voimakaljaa, kuusi laatikkoa, vähintään kuusi,\naluksi, kunnallisneuvos Kyykoskelle, mitä? _Kunnallisneuvos_,\nHallikka ymmärtää.\" -- Aika rientää, lisää kukkia, jazz-orkesteri,\npulloja, paisteja, Teila on pukeutunut silkkiin ja timantteihin\n(sopuhinnalla saatuihin), hänen selkänsä on auki alimmaista nikamaa\nmyöten, ulko-oven edustalle kiitää autoja, juhlavalaistus säkenöi\nkruunuissa, vierastulva alkaa: rakennusmestareita, liikemiehiä,\nteollisuusmiehiä: \"Terve, terve!\" -- \"Onnea, onnea!\" \"Tervetuloa\nikämiesten joukkoon.\" \"No, onnea, et sinä ainakaan nuorentunut ole.\"\n\"Terve, sinä kunnian mies, työn ja toimen mies!\" \"Terve, terve.\"\n\"Onnea niin perhanasti.\" \"Paljonko sinä nyt täytät? Hahaa: yksi pää\nja toiset hampaat.\" -- \"No onnea nyt, Jumala siunatkoon.\" \"Terve:\nhaist' p!\" -- \"Terve, rappi!\" -- \"Tere, tere.\" -- Tohtoreita,\nviisaustieteen tohtoreita, yksi pormestari, maalaisliittolainen\nministeri Mörä, juhla alkaa, päästään aterialle...\n\nMutta näiden pakinain sepittelijä huomauttaa, että tässä kiireessä\noli sittenkin _unohdettu_ kutsua juhliin Kyykosken sisarenpoika,\nkonttoristi Iili, hän, joka telefonoi taloon orkesterinkin, --\nunohdettu, vaikka rouva lieneekin hänelle ainakin toistaiseksi\nleppynyt. Unohdettu niinkuin Lemminkäinen kutsumatta Pohjolan näihin.\nMutta hän tulee sittenkin: tuossa hän tulee keskelle kuhinaa täydessä\nloistossa, hännystakissa, kukka rinnassa, naamaltaan punaisena ja\nraikkaana, nenänsä alla Chaplin-viikset. Istutaan pöytään, \"kovin\nvaatimattomalle aterialle\", sanoo rouva. Ensin whiskyt, mutta nyt\nviinat: \"Huitrumsis, pohjanmaan kautta!\" Sitten viinit. Päästään\npaistiin. Telefoneerauksia. Sähkösanomia. Ja ministeri Mörä nousee\nylös ja _alkaa_ vakavasti, monenlaisten vaikeain ja alakuloisten\nkonkeroiden jälkeen, että vierasisäntä hänen ansioittensa tähden\nliikemiehenä, erikoislaatuisen teollisuudenhaaran esitaistelijana,\nmerkittävänä työnantajana etenkin näinä yhäti kiristyvinä\npula-aikoina, työläisten olojen järjestäjänä, kunnallismiehenä\nja valtuusmiehenä ja kirkon muistajana, kirkon, jolle hän oli\nlahjoittanut 10 000 markkaa, -- \"'Herran pieksut rouvan jalassa',\nolenko minä senkin tehnyt?\" huudahti Jalo Kyykoski tähän väliin,\njohon konttoristi Iili huomautti: \"Tiettävästi, käythän sinä, Jalo,\ntoki useinkin kirkossa\", -- oli nimitetty kunnallisneuvokseksi.\nYllätys useimmille, siunailua ja naurua, ja sitten raikuva,\npauhaava eläköönhuuto juhlasankarille. Paistia, viiniä, soppaa,\nkahvia, likööriä, konjakkia, mitä vain tahdotte. Soittokello helisi\nkunnallisneuvoksettaren kädessä palvelijattarille, jotka saivat\ntietää huutia, sillä hän alkoi kirkua innostuksensa ja voimainsa\ntakaa, niin että useampien muidenkin täytyi huutaa, hänen ja\norkesterin vuoksi, jonka saksofonit alkoivat räikkyä ja ulahdella,\nrummut mäikyä ja kumista. Ihanat juhlat. Kunnallisneuvoksetar itki\nilosta:\n\n\"Näin... näin paljon titteli-ihmisiä\", itki hän.\n\nRiemu kasvoi, tuli uutta väkeä, seassa myös frakittomia, joten\nmeidän Kleophas-parkammekin (joka ei tietysti maistanut pisaraakaan\nväkeviä) alkoi tuntea olonsa rattoisammaksi. Niin, lopulta tuli --\nkauluksettomiakin, nuoria ja vanhoja, rakastuneita, naineita ja\nnaimattomia, miehen- tai vaimonvaihtajia, jokin apteekkari, jolla\nkuului olevan rouva ja joka sen vuoksi oli tehnyt pikku kavalluksen\nja koettanut ampua itsensä. Huminaa, rominaa, naurua, kilinää.\nTanssittiin. Mutta Teila-rouva oli niin liikutettu, että kaatui\nfokstrotissa salin lattialle, mutta korjasi virheensä siten, että\nkellahti selälleen ja näytti punertavat silkkihousunsa, -- niin\npitkällä oltiin, kuten hänellä oli juhlatuulella tapana. Se oli\npieni skandaali, mutta se herätti riemua. Juhla jatkui. Juotiin\nlikööriä juomalaseistakin. Kyykoski, kunnallisneuvos, oli tekeytynyt\nvakavan arvonsa tuntevaksi. Hän puheli hallituksen edustajan rinnalla\ninnokkaasti:\n\n\"Kyllä, minä kuulun paikalliseen keskuslautakuntaan, ja mielestäni\nlistat n:o 5 ja 6 on hylättävä. Sosialisti Haikala on, sen minä\ntiedän, ottanut vuodesta 1926 asti osaa työväen voimistelu- ja\nurheiluseuraan, vaarallinen henkilö.\"\n\n\"Va' sa' du, min höna?\" huusi hänelle Teila-rouva.\n\n\"Kukkelikuu, pidä kiinni suu!\" vastasi hänelle Kyykoski, \"nämä eivät\nole naisten asioita, täällä puhutaan tuosta riivatun Haikalasta...\"\n\n\"Joka on levittänyt juttua, että sinä et maksa veroa niin paljon kuin\npitäisi muka maksaa\", piristyi rouva huomauttamaan.\n\n\"Mitäs joutavia, mitäs joutavia\", koetteli konttoristi Iili sotkea\npois asiaa.\n\n\"Mene helvettiin!\" huusi Teila-rouva hänelle. \"Skool, skool\",\njatkoivat toiset naiset, \"pysytään me naisten asioissa\". Ja he\npysyivät, toiset maistelivat, toiset puhuivat vaikeasta ajasta,\njonka virkamiehet olivat kestäneet kärsivällisesti, ryhtymättä\nminkäänmoiseen lakkoon, vaikka heidän palkkansa oli alentunut, mutta\ntyöväki ei osannut käyttää palkkojaan oikein, se osti puodeista\nkaikkein kalliimpia ruokia, niin vakuutti sekatavarakauppiaan rouva.\n\n\"Olet tietysti lukenut Petroniuksen romaanikatkelmat _Coena\nTrimalchionis_?\" kysäisi kaljatehtailla Kleophas Leanterilta.\n\"Ainoastaan selostuksia siitä? Se on suuri vahinko. No niin, mutta\nnyt näet sen tässä: ota ja nauti.\"\n\nJuhlaa jatkui iloisille aamutunneille.\n\nMutta, huomautamme jälleen, että konttoristi Iili oli unohdettu\nkutsua tilaisuuteen, vaikka hän sinne oli tullut.\n\nNiinpä hän oli keskellä juhlien valmistelua ennättänyt käydä\nsementtityöläisten luona ja saanut erään heistä seuraavaan hommaan:\nkoottiin isoon Fazerin suklaarasiaan koirankikareita, kuivia ja\ntuoreita, käärittiin rasian ympärille paperi ja lähetettiin rasia\nerään helsinkiläisen pikatoimiston asiapojalla ja varustettuna\npäällekirjoituksella: \"Erään tuntemattoman ihailijan onnittelu\nkunnallissittarelle\" juhliin rouva Kyykoskelle. Mikä uusi yllätys?\nMikä lahja? Riemu remahti, asiapoika sai viisikymppiä juomarahaa ja\npoistui. Teila-rouva avaa pakettia.\n\n\"Minä itken ilosta\", sanoi hän.\n\n\"Taitaa olla marsipaaneja, ruskeita ja valkeita\", huomautti\nkonttoristi Iili salaperäisesti.\n\nTeila-rouva avasi paketin, johon kaikkialta kurkisteltiin. Hän\noli pyörtyä. Sisällä oli kirjelappu, -- väärennetyllä käsialalla:\n\"Onnittelut rakkaalta langoltasi, suvunhaisulta\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamuhämärissä kulki Sorsimo Kleophaan kanssa kotiin. Hän oli\nilmeisesti hiprakassa, mutta osasi vielä viisastella:\n\n\"Tosin Snellman, suuri valtiomies, ja ehkä vielä suurempi\nyksityisenä, puhuu jotakin sellaista, että kaikkialla näemme ihmisten\nhommiin yhteiskunnan hyväksi kietoutuvan jopa petosta ja rikoksiakin,\njotka kylläkin johtuvat intohimoista, mutta intohimoista, joita\nvailla ihmiskyky ei ole vielä mitään suurta suorittanut. Laiha\nlohdutus: sen, mitä tuollainen heppuli, jonka menneisyys on ollut\nenimmäkseen kepulimaisuutta ja nykyinen arvo tuttavuusvehkeillä\nsaatua, sen, mitä hän yhteiskunnalle antaa, on hän jo ennakolta\nosannut ottaa toisella kädellä takaisin...\"\n\n\n\n\nMiten ylemmät vaikuttavat alempiin -- Kleophaan aselepo: jouluaatto\n\n\n\"Taidamme olla tänään hiukan vaiteliaita\", virkkoi Sorsimo\nystävälleen, kun he seuraavana, eli paremminkin samana päivänä\ntallustelivat kaljatehtaalle, pienelle virkistyskävelylle, jolle\nSorsimo oli tullut Kleophasta noutamaan. \"Lieneekö ikäänkuin\njonkinlainen _Katzenjammer_?\"\n\n\"Niin, pakottaa vähän päätänikin\", vastasi Kleophas Leanteri.\n\n\"Minun ei kylläkään. Sepä työnjakoa\", pilaili Vihtori Sorsimo, \"kun\nminä maistelen, niin sinä, joka et maistele, kannat puolestani\nseuraukset. -- Minä en, suo anteeksi, tunne muuta kuin velttoutta\nvalvonnasta. Mutta tämä kivuttomuus saattanee johtua siitäkin, että\nen yleensä käytä muuta kuin kaikkein parhaita aineita, nimittäin\nwhiskyä, rommia, viinaa ja varsinkin spriitä... Viinikrapula on\nkauhea, ja konjakki vääntää vatsan sementtimöhkäleeksi.\"\n\nKleophas puolustautui:\n\n\"Ei tämä päänpakotus minulla johtune valvomisesta, vaan jostakin\nmuusta... Sellaiset kuin viime yön näyt tekevät jollakin tavoin\nmasentuneelle tuulelle...\"\n\nSorsimo vain hymähti, silmissään ilvehtivä välkähdys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaljatehtaalla hyökkäsi yksi työmiehistä, Piggvar, käytehuoneen\nkynnykselle Sorsimoa vastaan. Hänen punertavat kasvonsa hehkuivat,\nniiden kaikki lihakset värisivät ja väännähtelivät, silmissä\nleimahteli; häikäilemättä hän ärähti Sorsimolle:\n\n\"Jassoo, tullaanko tänne antamaan ylityötä joulujuhlan esimauksi?\"\n\n\"Mistä te niin päättelette?\" kysyi Vihtori Sorsimo, hymyään hilliten.\n\"Sellaisia aikomuksia minulla ei ole... päinvastoin...\"\n\n\"Kyllä teidät tietää, älkää makeilko!\" keskeytti Piggvar. \"Kuinkas\nKyykosken työmiehet ja -akat saivat eilen viettää tehtaansa juhlaa:\nsotkea sementtiä! Kyykoskella, jolla verotuksessa ei ole tuloja juuri\nmitään ja jonka alustalaisten palkat ovat huonoimmat koko kylässä,\nvuotaa kyllä juhlissa Ranskan kalja niin, ettei akan vatsaan enää\nmahdu, koskapa hän kuului oksentaneen talrikilleen.\"\n\n\"Kuka se sellaista on tietänyt?\" epäili Vihtori Sorsimo.\n\n\"Itse herran veli, jonka kanssa afäärit alettiin, mutta joka nyt ei\nkelpaa veljensä pöytään, kun on kippakuski...\"\n\n\"Se ei ole totta, olin siellä koko ajan, mutta _sitä_ en minä\nsiellä nähnyt. Ja jos 'hienoissa' perheissä sellaista sattuisikin,\nniin mikäpä syy proletaarilla pahoitella sitä, että rasvainen\nporvari _rappioittaa_ itensä ala-arvoisella elämällä: pikemminhän\npäästään hänestä!\" sutkautti Sorsimo. \"No niin, ylityötä täällä\nmeidän hiivapurkissamme ei tule jouluksi. Ja muuten sopii teidän,\nPiggvar, senkin punainen rutale, tietää, että minä yleensä olen\nsaanut aivan kylläni ainakin rahasta!\" lopetti Sorsimo julkean\nkiivaasti ja pujahti Piggvarin ohitse sisään toisten työläisten\njoukkoon, jossa hän jutteli hetken heidän kanssaan hiljaisella\näänellä. Kun hän sitten tuli ulos, virkkaen lähtiessään lyhyesti\njostakin joulurahasta, nostettiin hänelle lakkia. Ainoastaan Piggvar,\njolle Sorsimo nyökkäsi iloisesti päätänsä, seisoi vaiti, naama\ntulipunaisena, rutistunut leveälierinen hattu päässä.\n\n\"Kommunisti, kuten lienen maininnut\", sanoi Sorsimo Kleophaalle,\n\"siis -- auttamaton: vahva uskossa\".\n\nKleophas Leanterin hitaassa mielessä tuntui nyt jokin purkautuvan\nesille:\n\n\"Niin, sehän minua nyt oikeastaan painaa viime yöstä enemmän kuin\npäänsärky\", aloitteli hän, \"se, että kuulin siellä milloin kenenkin\npanettelevan jotakin tämän kylän arvohenkilöä... Sanoivat, että se\nja se muka salaa tulojaan, mutta selviää vahingosta, kun kuuluu\nvallanpitäjiin... Toisista samaa, kaikkein parhaistakin. Kauppias\nGök: väittivät, että hän, joka on monenmoisissa luottamustoimissa,\nnäpistelisi niissä aina...\"\n\n\"Ohoi poikani, hänellä on iso perhe, kahdeksan lasta, huomaa se\",\noikaisi Vihtori Sorsimo. \"Siksi hän pelastuu kärsimästä seurauksia\nteoistaan, lukemasta tiilenpäitä: ihmisten käy muka _sääliksi_ hänen\nperhettään. Lienet lukenut Goncourtin veljesten _Renée Mauperinin_,\nsiinä väitetään, että eräs laji ihmisiä käyttää lapsipaljouttaan\nikäänkuin kilpeänä, jonka takana he saavat rauhassa, säälittyinä,\ntehdä kepposia, kahmia, suoraan sanoen varastella. Jos nuo säälijät\nnyt juuri _siitä_ syystä säälivätkään\", lisäsi Sorsimo hiljemmin.\n\nViimeistä lausetta ei Kleophas huomannut, -- ei tietenkään. Hän\njatkoi vain omaa ylevää ajatustaan:\n\n\"Sellainen tekee minuun tuskallisen vaikutuksen; eiväthän alemmat\nkansanluokat voi olla sitä teeskentelyä huomaamatta...\"\n\n\"Eivät, se on varma. Sen näit Piggvarista\", myönsi Sorsimo. \"Eihän\nalemmilta voi tukkia silmiä ja korvia...\"\n\n\"Ja siksi he ovat tyytymättömiä...\"\n\n\"Kapinoivat, -- niinkuin tuo Piggvar, muuten halpamainen roikale,\njoka rikkoo koneitakin pelkästään kiukusta...\"\n\nTaaskaan ei Kleophas kiinnittänyt huomiota viimeisiin sanoihin, vaan\nmoralisoi:\n\n\"Mutta tästä paremman väen kunnottomuudesta nousee...\"\n\n\"Alaluokan tahto päästä -- ainakin yhtä kunnottomaksi: taistelu.\nSamaa taistelua käytäneen erikoisesti jälleen nykyään koko\nmaailmassa.\"\n\nSyntyi pitkä hiljaisuus.\n\nViimein Kleophas huokaisi:\n\n\"Taistelu!... Ei sitä ollut ennen... minun lapsuuteni aikoina se kai\nalkoi... Sitten on ollut ihanteettomuutta yläluokkaan, ja sitä mukaa\nrahvaaseen. Taistelu: en minä oikein voi pitää koko tästä ajasta...\nEnkä luultavasti etenkään _tästä kylästä_... Ihmettelen, suoraan\nsanoen, että sinä juuri täällä viihdyt!\"\n\n\"Se johtunee siitä\", vastasi Vihtori Sorsimo lauhkeasti, \"että\nlienen -- turmeltunut: katselen asiaa niin, että luulen pitäväni\n_alastomasta_ julkeudesta sittenkin enemmän kuin _tiedottomasta_\".\n\nNo, Kleophas Leanteri ei huomannut näidenkään sanojen sisältöä. Ei,\nhän ajatteli, hän _kaipasi_ jotakin muuta:\n\n\"Maaseutu, oikea maaseutu: sehän se sittenkin on minusta niin\nviihtyisää... Mitäpä muutamasta Mulliaisesta... sattuuhan sitä\npoikkeuksia... Mutta oikea, kelpo rahvas, jota pääkaupungin läheisyys\nei ole pilannut\", alkoi hän.\n\n\"Oi, puhut kauniisti kuin itse Horatius\", myönteli Sorsimo, \"hänkin\nihaili maaseutua, omalla tavallaan. Muistanet, miten hän lauloi...\"\n\n_\"O rus quando ego te aspiciam!\"_ huudahti Kleophas melkein\nvalittaen. \"Maaseutu! Oikea rahvas!\" alkoi hän vuolaasti.\n\nSorsimo kuunteli kärsivällisesti tätä jotakuinkin epämääräistä\nmaaseudun ylistystä, pitkän aikaa, mutta kun he tulivat kylään ja oli\naika erota, keskeytti hän:\n\n\"Niin, niin, oikeassa olet. Mutta asiaan; joulu on kahden päivän\npäästä, kuten tiedät. Tuletko nyt jouluaatoksi luokseni? Se\nvietettäisiin kylläkin kovin vaatimattomasti, mutta ainakin\nrauhallisesti, -- niin sanoakseni maalaisesti.\"\n\nKleophas kiitti ja sanoi tulevansa. He erosivat. Sorsimo lähti vielä\nkaupunkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Onkohan hänellä joulupuuta? ajatteli Kleophas Leanteri\nkamarissaan, kuullessaan rouva Hotin eteisessä puhuvan touhukkaasti\njoulukuusesta jollekin miehelle, kenelle lienee puhellut. Se, että\nSorsimolla olisi joulupuu, tuntui hänestä jollakin tavoin vähän\nuskottavalta. -- Ja onkohan hänellä -- joulumakkaroita? No, se lienee\nmahdotonta: nimittäin sellaisia makkaroita kuin siellä maalla oli...\n\nKun hän sitten jouluaaton iltahämärissä tuli \"Villa Kanistoon\",\n_oli_ siellä Sorsimolla \"joulupuu\". Niin iso, että sen latva taipui\npitkin kattoa. Tosin Sorsimo laski vielä leikkiä, että se hänen\nkaljatehtaansa miehistä, jonka hän oli pyytänyt kuusta hankkimaan,\noli luultavimmin vohkinut sen läheisen kaupungin metsästä. -- Mutta\nkuinka ihanalta se Kleophaasta tuoksui! -- Ja se oli koristettu,\npaitsi hopealangoilla huipusta lattiaan asti, ja lipuilla, joista\nylimpinä värisivät meidän oman maamme liput, ynnä omenoilla, myöskin\n-- vesirinkilöillä; niistä oli Kleophaalla niin liikuttavan suloinen\nmuisto lapsuutensa ajoilta, jolloin viipurilaiset kauppiaat myivät\nniitä markkinoilla ja 'rättiläiset' maalla jäätyneiden 'renikkain'\nmukana. Kleophas ilmaisi ilonsa etenkin näiden vesirinkiläin johdosta.\n\n\"Niinkö? Pidät niistä?\" kysyi Sorsimo viattoman näköisenä.\n\n\"Sepä hauskaa...\"\n\n\"Olen kai niistä maininnutkin, kun juttelimme vanhoista puodeista\",\nvastasi Kleophas.\n\n\"Niinkö?\" ihmetteli Sorsimo. \"Minulla on niin huono muisti... Mutta\nehkäpä tämä yhteensattuma johtuu siitä, että olemme 'peräisin'\nsamoilta seuduilta...\"\n\nSorsimo oli muuten pukeutunut pyhäisiinsä [tietenkin piru\nvalkeudenenkelin vaatteissa, eli susi vuodikkaissa oli tässä medio:\nsen lukija ymmärtää. Tekijän huom.], jotka eivät suurestikaan\neronneet Kleophaan puvusta, joka oli, kuten tiedämme, hiukan\nkolportöörimäinen.\n\nHuoneistossa oli tällä kertaa ilmeisesti järjestellyt jokin erikoinen\nnaisen käsi (ei siis vain tuo vuokraemäntä tai jokin siivoojaeukko);\npöydillä oli nimittäin kukkia, ja liinoja, joita Kleophas ei ollut\nennen täällä nähnyt ja joista hän ihmetteli ja ihaili paria tummaa,\npaksuin hopeaompeluksin kirjottua. -- Niin olikin: sillä keittiöstä,\njosta oli kuulunut astiainkalinaa ja liikettä, ilmestyi nuori nainen,\nei pitkä, mutta ei pienikään, ei paksu, ei pyöreä eikä litteä, vaan\nparemminkin solakka ja keveä, mustassa puvussa, valkea keittiöliina\nedessään. Hänellä oli luultavasti hellan kuumuudesta otsaan asti\npunaiset kasvot, joiden tummansiniset silmät säikähdyttivät\nKleophasta: niin ne olivat kuulaat ja ystävälliset. Kädet pienet,\nmutta tarmokkaat, siltä tuntui Kleophaasta niiden kättely. Vihtori\nSorsimo esitteli hänet: \"Ystäväni neiti Onnimanni, oikeastaan neiti\nLirpus, Sirpa Lirpus\", sanoi hän ilveillen, eikä mitään muuta. Ensi\nkertaa Kleophas nyt näki täällä tämän olennon; hänen mieleensä\njohtui, että Vihtori jo silloin kuin hän, Kleophas oli tullut tähän\nkylään, oli hiiskunut tällaisesta mahdollisuudesta. Ja sydämessään\nhän hiukan ikäänkuin närkästeli, että Sorsimo suvaitsi elellä näin\nvapaasti, -- ikäänkuin irti kaikista yhteiskunnan muodollisuuksista,\nsellaisista, joita oli ainakin tapana noudattaa näihin asioihin\nnähden. -- Mutta kun hän nyt katsahti tuohon naiseen, tuli hänelle\nvastaan katse niin iloinen, että Kleophas häkeltyi... Ja jostakin\nomituisesta syystä hän tunsi kouristuksen sydänalassaan. Mitä se\noli? Merkillisellä tavalla hän muisti, mikä -- kurja raukka hän oli\nollut siellä Parisissa: hän muisti Madeleine Punaisen, jota hän oli\nhalannut Parisissa (oi, sitä kurjuutta vieläkin!) tuona onnettomana\nyönä, jona hän oli häväissyt itsensä, puhunut ranskaa, tanssinut koko\nParisin nähden!... Nyt se muisto tuli esille... Hänen alitajunnassaan\nliikkui, ettei hän koskaan voisi edes _tarjota_ itseään millekään\noikealle naiselle! Hän loi kasvonsa maahan, -- kalpeana, hyvin\nmasentuneena. Ja siispä hänen päähänsä, hänen sydämeensä, ei olisi\nedes pälkähtänyt ajatella, saati sitten kysyä, mikä oli tuo Sorsimon\nystävätär, tämä nimeltään merkillinen neiti Lirpus.\n\nKleophas oli niin masentunut, ettei saunanlöylykään, jonka Sorsimo\noli hänelle ja itselleen alkajaisiksi järjestänyt, saanut hänen\nsuruaan nukkumaan. Kun he palasivat sisään, ryhtyivät isäntä\nja emäntä (vai miksi Kleophas tuota naista oikein nimittäisi?)\nsytyttämään kuusta, pyytäen Kleophasta siinä pikku hommassa\navuksi. Kynttilät tuikkivat \"ikäänkuin alttarilla jossakin Parisin\nkatolilaisessa kirkossa\", sanoi Sorsimo. -- Ja kun hän sitten\nvarasi ystävälleen mukavan istuimen (Onnimanni, _alias_ Lirpus,\noli mennyt saunaan) ja oli tyrkyttänyt hänelle pikku sikarin ja\nvarannut itselleen eteensä whiskylasin, alkoi hän puhua joulusta\nsellaisena, mitä se oli ollut hänen ja Kleophaan lapsuudenaikoina.\nKleophas painui muistoihinsa, hän kertoi hartaasti ja pitkästi,\nkuinka juuri hänellä siellä salomökissä, sittemmin talossa,\noli ollut tehtävänä kantaa lumisesta metsästä joulupuu kotiin.\nKleophaan kuvailu oli pitkä. Sen keskeytti Lirpus, ilmestyen taas,\nnyt tulipunaisena kuin keitetty krapu, salin puolelle ja pistäen\nSorsimon eteen metallilangoilla somasti verkotetun pullon rommia.\n-- Kleophaasta pullo muistutti jollakin tavoin sitä, jonka hän\nkurjuudekseen oli tilannut Parisissa Le Dômessa, sitä, jonka kupeessa\noli lukenut: _\"Kill me quick\"_... Mutta tätä pulloa ei tietenkään\nKleophaalle tyrkytetty, hän sai kuuman marjamehuglögin. Miehet\npakinoivat edelleenkin joulumuistoista: maalaisten muinaisista\njoulutavoista, enteistä, tontuista, joululeikeistä ja -otteluista\nolkisilla pirtinpermannoilla, Jukolan poikien joulupahnoista,\njoista syttyi se tulipalo kauheana, susia vimmattuun nälkään\nkiihdyttävänä pakkasyönä... Sitten kattoi tuo neiti, joka ensin oli\nnäyttänyt Kleophaasta niin ylpeältä, koska ei puhunut sanaakaan,\nmutta joka sitten alkoi jutella, mutta päästämättä huuliltaan\nainoaakaan kiihtynyttä, moittivaa sanaa ihmisistä, -- kattoi pöydän.\nMonivärisinä kimaltavista viinilaseista täytettiin myöhemmin yksi\nainoastaan kerran ja jäi silleen koskemattomana. Istuttiin pöytään,\nSorsimo kaatoi suuhunsa heti kaksi ryyppyä kärpäsillä koristetusta\nruotsinmaalaisesta viinakarahvista, mutta Lirpus kastoi vain huuliaan\nviinaksiin ja piti seuraa Kleophaalle. Ja sitten tuli -- makkaroita:\nohranryynitäytteisiä maalaismakkaroita, juuri sellaisia, joista\nKleophas oli pitänyt muistojen tähden; makkaroita, joiden kuoret\ntuoksuivat voille ja rauskuivat niin kodikkaasti hänen kainoissa\nhampaissaan. \"Mistä te olettekaan löytäneet tällaisia makkaroita?\"\nihmetteli Kleophas, \"näitä syötiin ennen jouluiltana meidän\nmökissämme... kotitekoisia makkaroita\". -- \"Saa niitä täältäkin,\nkun tahtoo\", sanoi Sorsimo; \"täällä ympäristössä on oikeita\nmaalaisia, jotka teurastavat makkaroiksikin. Kippis! Älä pahastu,\nKleophas-poika, tällainen on tapani...! Eräässä porvariherrojen\nentisessä ruokailuohjeessa sanotaan muun muassa:\n\n'1 §. Ruokaryyppy on välttämätön.\n\n2 §. Mutta säädyllisyyden vuoksi kielletään ankarasti ruokaryypyn\nottaminen muun ruuan kuin kalan kanssa.\n\n3 §. Joka ei syö kalaa, ryypätköön pöytätoverinsa kalan kanssa.\n\n4 §. Kaikki muu ruoka paitsi olutjuusto on kalaa.\n\n5 §. Jos kuitenkin kaikki syövät olutjuustoa, katsottakoon olutjuusto\nkalaksi.'\"\n\nKleophas oli melkein tarttua viinalasiin ja kilistää, mutta: \"Ei,\n-- kun minä tein kerran sellaisen päätöksen... Kiitoksia vain,\nei...\" -- Ja nyt lipeäkala, välttämätön jouluna. Ja sitten tyhjentyi\nkaksi pienistä viinilaseista, nekin seisottuaan kovin kauan täynnä.\n-- Liikkiötä. Ja uunissa paistettua, keltakuorista riisipuuroa,\n-- jälleen Kleophaalle liikuttava muisto: hän oli lapsena niin\n'tykännyt' maalaiskamarin 'kakluunissa' paistetusta riisihutusta,\n-- se oli harvinaista juhlaruokaa siellä köyhässä töllissä. --\nTorttuja, kahvia, likööriä. Siinä kaikki. Mutta Vihtori Sorsimo,\njoka oli aterian jälkeen kuljeksinut hiljaa jotakin hyräillen\nedestakaisin, katsellut kuusenkynttiläin tuiketta ja sammuttanut\njonkin palamaan syttyneen oksan, jonka haju tuntui Kleophaasta niin\nsuloiselta (Omituisen hiljainen mies, tällä kertaa! ajatteli Kleophas\nhänestä, jota oli joskus pelännytkin, vaikka sitten mukautunut\nhäneen; joskin saattoi välisti ajatella, että Vihtori oli liian\nsuulas, intoilevakin, niin, vielä pahempi, melkeinpä ilkeä; mutta\nKleophaan täytyi myöntää, ettei hän ollut juuri koskaan kuullut\nSorsimon _julkisesti_ moittivat ketään, vaan että hän sellaisissakin\ntilaisuuksissa kuin Kyykosken juhlat oli esiintynyt pelkkänä\niloisuutena) -- niin, Sorsimo meni viimein pianon luo, avasi sen ja\nkysyi:\n\n\"No, mitä veliseni nyt tahtoo?\"\n\nKleophas mietti:\n\n\"Kansanlaulujahan minä\", vastasi hän arasti.\n\nHän sai niitä: neiti Lirpus istahti, amatöörimäisyyttään ei juuri\nanteeksipyydellen, vaan pahoitellen, soittimen eteen ja soitti \"Sen\nihanaisen virran reunall'\", \"Tuomi on virran reunalla\", \"Voi äiti\nparka ja raukka\" ja eräitä muita. Mutta sitten hän siirtyi johonkin\nsellaiseen, jota Kleophas ei oikein käsittänyt, mutta joka näytti\nmuuttavan Sorsimon hyvin vakavaksi: hän ei enää hyräillytkään, hän\nvain katseli kattoon, -- hän tuskin muisti vetää sauhua sikaristaan.\n\"Schumann\", mutisi hän itsekseen. Ja pyysi jotakin lisää; sai\nSchubertin _Rosamunden_. Mutta Lirpus tahtoi itselleenkin jotakin,\nsoitti _Minute Capricen_.\n\nNiin vietettiin jouluaattoa, koko maailman aselepoa, yötä,\njota ilmojen haltijakin oli suosinut, peittäen maailman yhä\npaksunevalla lumivaipallaan, mikä on suhteellisen harvinaista\nnäillä rannikkoseuduilla. Kaikkein viimeiseksi, kello kahden\nlähestyessä, jolloin Sorsimo oli melkoisessa rommihipperissä, --\nniin, kun nostettiin kaihdinta ja katsottiin ikkunasta alas kylään\nja nähtiin, että kuusenkynttilät olivat kaikkialta jo sammuneet,\n-- viimeiseksi, tänä hiljaisena yönä, jossa pieninkin liikunta\ntuntui poikkeuksellisesti seisahtuneen, ehdotti Sorsimo, että\nKleophaalle soitettaisiin Gruberin _Stille Nacht, heilige Nacht_.\nSirpa Lirpus sanoi, että hän ei sitä oikein osannut, mutta sehän oli\ngramofonilevyssä, ja se oli vielä aivan uusi levy. Kone avattiin.\nLevy soitettiin. Se oli Kleophaasta kaikkein kauneinta, kyynel kiilsi\nhänen silmässään. Sitten puheltiin jälleen hetki joulusta, maaseudun\njoulusta... Sorsimo ja tyttö kuuntelivat tarkkaavasti Kleophaan\nhartaita sanoja... Ja viimein saatettiin Kleophas kotiin, kautta\nkylän valtakadun, jonka keskellä jättiläiskuusi seisoi häikäisevän\nvalkeana sinisessä kuutamossa.\n\n\n\n\nRouva Hotin sukupäivälliset\n\n\nMutta Tapaninpäiväksi kutsui rouva Hotti Sampilan luokseen\npäivällisille.\n\n\"Vaatimattomille päivällisille\", sanoi hän. \"Oikeastaan niistä tulee\nkylläkin sukukokous, -- joskin tunnustan suoraan\", jatkoi hän hyvin\npunastellen, \"että myöskin jonkinlainen 'triumfi', koska nyt saan\npois palstaltani nuo Hummelinin neidit, jotka tuppautuivat -- vissiin\npaikkaani. He nimittäin suostuvat viimeinkin myymään huvilansa\nminulle. -- Mutta kun meidän sukumme on suuri, ja vanha, suku, --\nniin tarvittaisiin tilaa pikku pöydille, antakaa nyt anteeksi,\nteidänkin huoneessanne. Ainoastaan tänä yhtenä päivänä! Minä olen\nantanut teettää teille ihan oikeat kirjahyllytkin; mutta ajatelkaas,\nnikkari ei saanut niitä valmistumaan jouluksi, hän maalasi ne vasta\njouluaattona, ja nyt hän ne toi, joten ainakin huomiseksi saadaan\nteidän kirjahyllynne kuntoon. -- No niin, ellei teillä ole muualle\nmenemistä, niin tervetuloa päivällisille.\"\n\nEi, Kleophaalla ei ollut menoa muualle. Sorsimonkin luona hän oli\nollut eilen.\n\nNo, seuraavana päivänä verraten aikaisin tuotiin Kleophaan huoneeseen\nnuo valkeiksi maalatut kirjahyllyt, ja hänelle tuli parin kolmen\ntunnin puuha järjestellä tosiaan rakkaita aarteitaan niille. Samalla\nhäärittiin siellä ei ainoastaan palvelijattaren avulla, vaan\nlisävoimilla, joiksi oli hankittu kaksi apulaista ja varustettu\nnekin valkeilla myssyillä. Pian tuotiin kamariin neljä pöytää, ne\npeitettiin valkeilla liinoilla ja paperikaistaleilla, joihin oli\nkuvattu punaisia jouluporsaita ja joulutonttuja. Pöydille siroteltiin\nlisäksi oikeita kuusenhavun katkelmia. Ja siinä ohella annettiin\nKleophaan sopivasti ymmärtää, että nämä sukujuhlat lähestyivät\nnopeasti, mistä seurasi, että Kleophas katsasti, -- arkuudesta\nvavahdellen, sillä hän oli tottumaton tällaisiin herrasseuroihin, --\nvielä viimeisen kerran kaulanauhansa ja takkinsa rintamukset, jotka\nhän oli huolellisesti harjannut (tietenkin myös koko takkinsa, niin,\nkolportöörimäisen asunsa kokonaisuudessaan), unohtaen kuitenkin\ntoisen sukkansa housun lahkeen päälle. -- Viimein rouva Hotti veti\njuhlallisesti auki oven saliin, välioven, josta hän oli toissapäivänä\nlioitellut liimapaperit irti. Salista oli jo kuulunut kotvan aikaa\nkymmenisen lapsen iloista hälinää ja naisten tervehtivää puhelua.\nJa kun Kleophas joutui ikäänkuin paljastettuna näyttämön esiripun\nnoustessa, saliin, tuli vieraita par'aikaa koko huoneisto kuhisevan\ntäyteen...\n\nJa se vähä, mitä hän ennätti huomata Hotin huoneistosta, jonka\nhän näki kaikessa juhlaloistossaan, (pitkä pöytä katettuna saliin\nkahvinjuontia ja ruokailua varten, peitettynä samanlaisella tontuin\nja porsain koristetulla paperiliuskalla kuin hän oli nähnyt omankin\nkamarinsa pöydillä, ja jokaisen paikan edessä pieni villalangoista\npunottu tonttu ynnä pieni vahakynttilä, joka oli milloin tonttu,\nmilloin porsaan tai kärpässienen muotoinen; sähkökruunu jatkettuna\nluonnollisista kuusenoksista tehdyllä \"himmelillä\", josta\nniinikään riippui pieniä somia villatonttuja; toinen pää pöytää\nvarattuna valtavalle rinkelille ja kahdelle kakulle ja tortuille\nja lukemattomille erilaisille pikkuleivoksille, kun taas toinen\npää odotti ruokia lautasineen, joissa jokaiselle oli asetettu\nkäyntikortti, johon istujan nimi oli merkitty hyvin pienen kuvan\nviereen, joka esitti liikkiöitä; syrjemmällä seisoi valtava kuusi,\njonka latva ei ollut mahtunut sisään muuten kuin kääntymällä kattoa\npitkin, niinkuin Sorsimonkin kuusen, ja jonka oksat työntyivät\nkeskilattialle asti, tehden tilan kovin varottavaksi), -- no niin,\ntämän periodin jälkeen valita näiden pakinain sepittäjä, että se\nvähä, mitä Kleophas ennätti kuulla tässä hänelle oudossa herrasväen\nseurassa, jossa hän tunsi olevansa jonkinlaisena viidentenä pyöränä,\nkoska seura muodosti homogeenisen kokonaisuuden, jossa hän edusti\nheterogeenistä, -- se vähä, minkä hän huomasi, sillä hän joutui aivan\npäästä pyörälle, oli seuraavaa:\n\n\"Illi tulee, Illi, Illi, Illi!\"\n\n\"Ah, Illi tulee\", toisti rouva Hotti yleisessä hälinässä, touhuten\nja johtaen koko menoa. \"Kyllä, se on Illi, minä tunnen hänen äänensä\noven takaa. Molli menee avaamaan... Miksi eivät palvelijat ole\nkuulleet, kun ovikelloa soitetaan? -- No _päivää_ Illi, onnellista\njatkoa, piti minun sanoa, tietysti: _onnellista jatkoa_!\"\n\n\"Onnellista vuoden- eli maailmanloppua\", toivotti eteisessä Molli,\nnuorukainen, jolla oli suojeluskunnan puku.\n\n\"Hyi, Molli, _kuinka_ sinä sillä tavoin... sopimatonta leikinlaskua\",\nhuomautti rouva Hotti.\n\n\"Anteeksi, täti\", pyysi Molli, \"leikki sijansa saakoon\".\n\n\"Mutta, hyvänen aika, Illi, missä ovat lapsesi?\" huudahti rouva Hotti\nkääntyen jonkun toisen henkilön puoleen. -- \"Ethän vain jättänyt\nniitä...\"\n\n\"He tulevat heti Aten kanssa... Jäivät alas kolistelemaan lunta\nkengistään, etteivät aivan likaisi tädin huoneita. -- Mutta, hyvä\nJumala, täällähän on jo koko _suku_ koossa... Tarkoitan _melkein_\nkoko suku, tai _se_ haara sukua, joka asuu täällä Krokelbyssä ja\nHelsingissä, -- muutenhan sitä on maassa _niin_ laajalti, laajalti!\nKuinka ihanaa: minä en pidä mistään muusta niinkuin tällaisista\nsukukokouksista, niissä on jonkinmoista _traditiota_...\"\n\n\"Traditiotako?\" kuului eteisen tungoksessa rouva Hotin tytär kysyvän.\n\"Niinkö se nykyään sanotaan? Ennen sanottiin: _traditsuunia_, --\nkuinka konstikkaaksi kielikin on nykyään muuttunut!\"\n\n\"Traditsioonia...\"\n\n\"Ei, ei, ennen sanottiin traditsuunia\", toisti Hellä Hotti.\n\n\"Traditsioonia...\"\n\n\"Traditiota, traditiota!\"\n\n\"Eihän, traditsuunia...\"\n\n\"Tradi... traditsioonia...\"\n\n\"Tradi, rati, rati\", matkivat lapset.\n\n\"Hahahaaaa...\"\n\n\"Ka ka ka ka kaa...\"\n\n\"No, _mutta_, lapsukaiset! Lapsi-kullat! Älkäähän nyt huutako noin,\nälkää juosko, te juoksette liikaa, te aivan kaadatte kahvintuojan...\"\n\n\"Kuulkaas\", kuului yleisessä tervehtelyn- ja puheensorinassa,\n\"kuulkaas, mitä ihmettä pikku Sirkki tuolla sanoi...\"\n\nÄäni oli neiti Hotin.\n\n\"Päivää, ja onnellista jatkoa. Oi, minä toivon koko sydämestäni koko\nsuvulle, niin, kaikille ihmisille, hyville ihmisille tarkoitan,\nonnellista jatkoa! Hyvää päivää, Arma! Kas vain, miten pyöreäksi\ntyttösi on kahden viimeisen kuukauden kuluessa kasvanut! Minulla ei\nollut aikaa käydä katsomassa: kotityöt, ymmärräthän sen, lapset, ja\nsitten sokeainyhdistyksessä ja...\"\n\n\"Kuulkaa, mitä tämä pikku Sirkki sanoi...\"\n\n\"Kas vain, noin stiilinen\", huudahti eräs pieni rouva isommalle\nrouvalle, Illi Riskilälle, jolla oli tumma tukka ja leukaparran\nalkua, jollaisen sukumerkin Kleophas oli huomannut rouva Hotissakin.\nTuolla pikku rouvalla oli muuten hyvin pieni pää ja taivaansiniset\nsilmät. \"Niin stiilinen... Hauskaa!... Niin, _täällä nyt tapaa koko\nsuvun_...\"\n\n\"Nyt tulee Atte! Pojat jytisevät jo oven takana!\" huusivat lapset.\n\n\"Rouva assistenska, vai kuinka sitä nykyajan muodilla sanotaan\",\njatkoi neiti Hellä Hotti. \"Rouva Riskilä ja forstmestari Sampila\",\nesitteli hän rouva Riskilän Kleophas Leanterille.\n\n\"Kiitoksia\", huudahti rouva Riskilä. \"Metsäherra: miten ihanaa:\nminä olen aivan haltioitunut luontoon, metsiin! En vain\nyhteiskunnallisilta hommilta sinne jouda muuta kuin vähäksi aikaa\nkesällä, se on niin _ikävää_: lasten pitäisi saada elää luonnon\npuhtaassa helmassa...\"\n\n\"Huraa, ankka ammuttiin!\" huusivat pikku pojat, jotka leikkivät\nlintujahtia: ammuttiin käsivarsilla, ja ammuttu heittäytyi vatsalleen\nlattialle.\n\n\"Hyst, lapsi-kullat, eihän voi tervehtiä ketään teidän melultanne...\nOvikello soi!\" kirkaisi joku.\n\n\"Se on varmasti Atte, minä menen avaamaan\", sanoi rouva Riskilä.\n\n\"Mutta, kuulkaahan nyt toki, mitä pikku Sirkki-kulta tuolla äsken\nsanoi\", aneli neiti Hotti liikuttuneena.\n\n\"Siellä on myöskin Polli ja Alli!\" huudahti nuori\nsuojeluskuntapukuinen konttoristi, Molli, kavahti paikaltaan ja\njuoksi eteiseen: siellä hän ponnahti kunniantekoasentoon ja huusi:\n\n\"Huomio, huomio!\"\n\n\"Polli: hänet on korotettu kapteeniksi\", kulki kuiskaten henkilöstä\ntoiseen. Syntyi syvä hiljaisuus, uskomaton hiljaisuus, jonka\nkeskeytti ainoastaan tuon pienimmän rouvan, jonka nimi kuului olevan\nLintupää, nöyrä huokaus:\n\n\"Ajatelkaa, ajatelkaa, kapteeni. Kuulkaas: minä ajattelen, että\nmeidän _sukumme kunnostautuu_.\"\n\nSisään juoksi nyt kaksi poikasta, ja sitten ryhdikkäästi astuen\nupseeri, välkkyvin saappain, miehustallaan hopeanvärinen vyö\njättiläistupsuineen, kunniamerkkejä rinnassa.\n\n\"Ah, oletpa sinä komea! Onnittelen vieläkin, Polli!\" huudahti rouva\nHotti. -- \"Ja mitä _sinulle_ kuuluu, rakas Alli?\"\n\n\"Rouva kapteenska, vai kapteenitarko sitä on sanottava\noikeakielisyyden mukaan?\" kysyi rouva Hotin tytär.\n\n\"Niin stiilistä...!\"\n\n\"Onko tuo nyt kapteenin merkki, tuo tuossa oikealla?\"\n\n\"Kuinka sinä et nyt sitä tiedä?\" torui Hellä-neiti jotakin\nsukulaistaan, \"kapteenilla on kolme tähteä, majurilla on yksi, mutta\nisompi\".\n\n\"Paljon onnea ja Jumalan siunausta\", sanoi rouva Lintupää nuoren\nkapteenin edessä, lyykistäen hänelle. \"Minä en ole tavannutkaan\nsinua vielä ennen tätä viimeistä ylennystä. Se on... se on kunniaa\nsuvulle! Niin, täällä tapaa nyt _koko_ suvun! Tosiaankin: meidän\nsukumme _kunnostautuu_... Niin, meidän Kalervokin on nyt siellä\nasevelvollisuuttaan suorittamassa...\"\n\n\"Kalervo-parka: antavatkohan toverit nyt hänelle hänen\njoululahjapakettinsa?\" kysyi Hellä Hotti.\n\n\"Niin, ajatelkaas\", selitti rouva Lintupää, \"viime jouluna he olivat\nvieneet häneltä kaikki, aivan kaikki\".\n\n\"Se on sellainen tapa kasarmeissa, se kasvattaa alokkaita\",\njulisti konttoristi Molli Lintupää. \"Toverikuria! Eräitä alokkaita\n'korpit' pitävät jouluaattona sängyn allakin, ja hyvää se tekee:\nsotilaskuranssia!\"\n\nKapteeni nyökkäsi Mollille suopeasti, -- hiukan ylimielisesti.\n\n\"Niin, ajatelkaas, _ehkä_ se tekee hyvää\", myönsi rouva Lintupää\nmietteisiinsä vaipuen. \"Mollihan sen tietää, kun on ollut sotaväessä,\nvanhempana veljenä. -- Kiitoksia, Jumalan kiitos, kysymästä, kyllä se\nmenee... Minä luulen kyllä, Polli...\"\n\nKapteeni kääntyi yht'äkkiä hänestä toisaalle. Hän ryhtyi tervehtimään\nmuita. Hänen rouvansa Alli lähti juuri rouva Arma Canapén edestä.\n\n\"Onnea Viron Kotkantähdestä!\" toivotti rouva Canapé kapteenille, joka\nojensi hänelle kätensä. \"Suku kunnostautuu, kuten Hilli sanoo...\nMinullakin olisi hiukan herra kapteenille juteltavaa. Ajattelin, että\nRitva (rouva Canapén tytär) ehkä soveltuisi sinne sotilaskonttoriin\nesimerkiksi konekirjuriksi...\"\n\n\"No, katsotaanhan\", vastasi kapteeni, käännähti jyrkästi ympäri ja\nsiirtyi taas toisten luo.\n\nRouva Canapé, jonka viereen Kleophas Sampila tungosta väistellessään\noli joutunut, kumartui rouva Riskilän puoleen, joka räpätti jotakin\njoulukuusesta, ja kuiskasi tirskahtaen:\n\n\"Polli on kyllä stiilinen! Mutta: mitä _Allilla_ on yllä? Hihat\njatketut salveteilla. _Salveteilla_!\"\n\n\"Ah, en huomannutkaan\", kuiskasi rouva Riskilä vastaan. \"Upseerien\nköyhyyttä...\"\n\n\"Mutta senhän huomaa aivan heti\", kuiskasi rouva Canapé vielä\nhiljemmin, \"se on mautonta: ei ennen muinoin oikeissa perheissä\nesiinnytty noin, -- näkee, että Alli on maalta...\"\n\n\"Kuinka erikoista!\" sattui neiti Hotti samassa ihailevasti\nhuudahtamaan, aivan kuin vastapainoksi näille arvostelijain\nkuiskutteluille. \"Alli, hän se sitten keksii! Tavallisille ihmisille\nei johtuisi mieleenkään tuollaista! Häntä pukee kaikki niin\nihmeellisesti!\"\n\n\"Tsi\", sihahti rouva Canapé nurkassa. -- Rouva Riskilä riensi\nkuitenkin ylistämään kapteenitar Allin somien pieksujen merkitystä.\n\n\"Niin, kiitoksia paljon, Jumalan avulla se kyllä menee\", kuului\nrouva Lintupää nyt vastaavan tohtori Riskilälle. \"Kyllä se kuitenkin\nmenee... Kalervo se nyt on sotaväessä, mutta toivottavasti hän on\nsaanut joulupakettinsa, koska hänen ei ole enää tarvinnut tänä\nvuonna...\"\n\n\"Jäi tässä melussa selittämättä, minkä vitsin pikku Sirkki keksi\",\nalkoi Hellä-neiti jälleen.\n\n\"Sanoin tässä Atelle\", jatkoi rouva Lintupää nyt jollekin uudelle\ntulokkaalle, joka esiteltiin kamreerina, \"sanoin tässä, kerroin,\nettei Kalervon enää tänä vuonna tarvitse kuoria potaatteja...\"\n\n\"Hä? Mitä? Mistä sinä olet tilannut potaatteja\", kysyi kamreeri isoa\nkorvaansa kääntäen, -- hän on ilmeisesti huonokuuloinen.\n\n\"Rakas Putti\", selitti rouva Lintupää kamreerille. \"Potaatteja\nminulla tai meillä (sillä Mollihan se meidät elättää, minut ja\nEinen) potaatteja meillä kyllä, Jumalan kiitos, on. Mutta minä\ntässä kerroin, että Kalervon ei enää tarvitse sotaväessä kuoria\npotaatteja!\" huusi hän.\n\n\"Huraa: suku kunnostautuu!\" huusi siihen Molli.\n\n\"Se on _aina_ kunnostautunut!\" toisti rouva Hotti tarmokkaasti\nkeskellä lasten leikkiä ja aikuisten hälinää, käsissään kaksi\nporsliinista kahvikannua. \"Se on kunniakasta sukua! Hodinit! Minä en\nole muuten koskaan hyväksynyt tuota tapaa muuttaa suvun vanha nimi,\nHodin, Hoteiksi...\"\n\n\"Niin, mutta suomalaisuus\", räpätti rouva Illi Riskilä, \"mehän olemme\nkaikki suomalaisia, se ajatus on niin _ihanaa_...\"\n\n\"Mutta olen alistunut suvun vuoksi\", huokasi rouva Hotti, \"vaikka\najattelenkin, mitähän tällaisesta Aatami Hodin, jonka kantaisä,\nvanhin Adam Hodin, oli kihlakunnantuomari Kinneksen pitäjässä...\"\n\n\"Ei kihlakunnantuomari, vaan laamanni!\"\n\n\"Olipas: kihlakunnantuomari\", kuului yksimielinen suhahdus koko\nruokasalissa.\n\n\"... haudassa ajattelee...\"\n\n\"Mitä sinä höpsit\", sanoi neiti Hotti. \"Kuinka hän olisi voinut olla\nlaamanni? Hänhän oli Aleksanteri Hodinin veljen sisarenpoika, joka\noli serkku Emilia Hodinille, syntyisin Hyén, serkun puoliserkku,\nEmilia nuoremman kanssa naimisissa. Minä tunnen sukutaulun, tästä\nnäet!\"\n\n\"Mutta: entäs sinä, Eine?\" tiukkasi kapteeni, käännähtäen yht'äkkiä\nankarasti rouva Lintupään tyttären puoleen. \"_Milloin_ sinä aiot\nnaimisiin? _Oletko_ sinä kihloissa vai et? Aiotko sinä jäädä\nvanhaksipiiaksi.\"\n\n\"Ei, eihän... kyllähän se aikoo\", riensi rouva Lintupää puolustamaan\ntytärtään, joka oli lehahtanut tulipunaiseksi ja näytti koettavan\npyrkiä pakoon, Kleophas Leanterin kamariin. \"Kyllähän se Eine...\nMiksi hän ei aikoisi...? Mutta en ole tahtonut kieltää häneltä\nseurustelemista... Ja saattaahan sitä... Kalervokin purki\nkihlauksensa...\"\n\n\"Hyi, siitä tuntuu teille tulevan suorastaan paha tapa\", huomautti\nneiti Hotti. \"Eine näyttää aikovan olla salakihloissa, ja Kalervo:\njättääkin entisen morsiamensa...\"\n\n\"Joka oli ryssän lukkarin tytär\", puolusti Molli Lintupää veljeään.\n\n\"Niin\", häkeltyi pikku rouva Lintupää. \"Niinhän se Kalervo...\nMutta hän kunnostautuu, hänen ei enää tarvitse kuoria sotaväessä\npotaatteja... Ja ehkä... ehkäpä se olikin niin parempi, kun hänen\nmorsiamensa oli ryssän lukkarin tytär...\"\n\nKapteeni purskahti nauruun, hän nousi paikaltaan, ja kaikki muutkin\nnousivat. -- Lapset muuten hurrasivat, sillä pienimmältä heistä,\npikku Sirkiltä, oli päässyt, kun hän hääri pöydän ympärillä kaihoten\nsuklaata, jota nyt tarjoiltiin, pikku napsahdus.\n\n\"Huraa!\" huusivat siihen toiset lapset. \"Sirkille tuli vahinko!\"\n\nRouva Canapésta, neiti Lintupäästä ja rouva Hotista tämä oli viaton\nskandaali, jota naurettiin. Mutta pikku Sirkki selvisi itse asiasta,\nselittäen veikeästi:\n\n\"Ei vahinko tule kello kaulassa.\"\n\nSe herätti yleistä riemua. Ja neiti Hellä Hotti sai nyt tilaisuuden\nkertoa pikku Sirkistä:\n\n\"Se on tuo Sirkki! Sitähän minun piti puhua teille koko ajan,\nvaikk'ei tässä kuule edes omaa ääntänsä, että tuo Sirkki oli\nväittänyt papalleen, ettei hän aio mennä naimisiin pappansa kanssa,\nvaan aikoo ottaa Askon, kun tulee isoksi. Kuinka mainiota: serkukset\nAatami Hotti ja Hintze Hotti ovat kumpikin naineet serkkunsa, ja jos\nnyt pikku Sirkki, kun tulee isoksi, ottaa tämän Askon, niin...\"\n\n\"Suku pitää aina yhtä!\" huudahti Molli Lintupää.\n\n\"Niin kuin _aina_: siksi se onkin suurta, ja vanhaa\", päätteli rouva\nHotti.\n\n_\"Ihanaa!\"_ huudahti rouva Riskilä. \"Siksi juuri suku onkin suurta.\nMinun puolestani, minun, joka tahdon olla aina Hotti, tai Hodin,\njos täti sitä tahtoo, minun puolestani sopii mainiosti, että meidän\nAsko... sitenhän omaisuudet, joiden toivokaamme kerääntyvän sukuun,\npysyvät yhdessä...\"\n\n\"Joutuvat sukuun, kuten entinen juutalainen sanoi naittaessaan\npoikaansa mummolleen\", veisti kapteeni Polli, kuitenkin ainoastaan\ntohtori Riskilälle.\n\n\"Niin, ajatelkaas, _ehkäpä_ ne sillä tavoin joutuvat _sukuun_\",\narveli rouva Lintupää.\n\n\"Kun me nyt olemme tänne kokoontuneet\", alkoi rouva Hotti pöydän\nkahvipäässä, \"kun me nyt olemme tänne tulleet, koko suku, niin\npitäisi minun oikeastaan ohimennen mainita, että nämä pienet\npäivälliset ovat samalla eräänlaiset juhlat eräästä pikku\nmenestyksestäni: palstani on nyt kasvanut ainakin sikäli, että eräs\nikävä kolkka on siitä joutunut minun ja Hellän omaksi. Se on kasvanut\nsuuresti, tai oikeastaan palautunut entiselleen... Olen nimittäin\nsaanut pois nuo naapurit...\"\n\n\"Mitä saanut? Mistä?\" kysyi huonokuuloinen kamreeri Puputti, kääntäen\nkorvaansa rouva Hottiin päin.\n\n\"Pikkukamariani käyttämästä\" kuiskasi rouva Hotti hänelle, pannen\nkäden suunsa eteen kamreerin leveään korvaan. \"Ne _myyvät_ nyt\nhuvilansa minulle, ja luovuttavat minulle minun palstani...\"\n\n\"Ahaa!\" vastasi kamreeri Puputti. -- Rouva Canapé tirskahteli, rouva\nRiskilä ilmaisi riemuiten ihastuksensa:\n\n\"Miten _ihanaa_!\"\n\nKonttoristi Molli arveli:\n\n\"Se oli fiksu temppu, että he saivat vähän juoksennella kylällä.\"\n\nJa konttoristi Mollin äiti, rouva Lintupää, toisti:\n\n\"Ajatelkaas, _ehkä_ se oli fiksu temppu... Täti se osaa... Hän on\nmeidän sukumme pylväs, kuten Polli sanoi.\"\n\n\"Eläköön muskettisoturi!\" jatkoi Molli Lintupää. \"Tämähän kuuluu\nhäneenkin, ja on hänelle edullista, koska se nyt saa laajentua...\"\n\n\"Hyi, miksi sinä paljastat minun aikeitani!\" närkästyi rouva Hotti.\n\"Sehän on tarpeellista, sekin rakentaminen. -- Mutta vakavasti,\nkaiken kaikkiaan: ainakin minä olen tyytyväinen\", jatkoi rouva Hotti\nylpeästi, joskin hienotunteisen kainosti; \"olen onnistunut... Mutta\n-- otetaan nyt vihdoinkin kahvia. Miksi sinä kruusailet, Arma,\nsinähän olet _vanhin_... Ei, ei, enhän minä sitä tarkoita, mutta kun\nolet vanhin, niin... Ota nyt, Arma-kulta, niin muutkin saavat, sitten\nPolli...\"\n\n\"Pian majuri!\" huudahti konttoristi Molli Lintupää.\n\n\"Ottakaa nyt, kaikkea sorttia\", sanoi neiti Hotti.\n\n\"Etenkin näitä luumutorttuja\", jatkoi rouva Hotti, \"ne ovat, kainosti\nsanoen, omin käsin tekemiäni. Voi hyvänen aika, miksi sinä, Eine, et\ntarjoa vanhemmille, sinähän lupasit minua auttaa?... Eine, missä sinä\nolet?\"\n\n\"Täällä, täällä, täti\", vastasi Eine Lintupää viereisestä huoneesta,\njota tavallisesti käytettiin ruokasalina ja jonka ovelle meidän\nKleophas Leanterimme oli nyt tungoksessa joutunut. \"Täällä, täti.\nMinä tulen heti.\" -- Ja nuori neiti käänsi nopeasti paikoilleen\nvanhan nojatuolin, jonka alle hän oli juuri serkkunsa, rouva\nRiskilän kanssa vilkaissut: rouva Hotilla oli näet tapana merkitä\nliidulla huonekalujensa pohjaan tai selkien taakse, mitkä niistä hän\nmilloinkin aikoi testamentata joko sille tai sille sukulaiselle, --\npaitsi nyt pääosaa, kiinteää omaisuuttaan, joka tietenkin joutuisi\nhänen ainoalle tyttärelleen. Mutta hän muutteli merkitsemiään nimiä\nsilloin tällöin, aina sikäli kuin hetkellisesti suuttui johonkin\nsukulaiseensa. Tämän merkillisen asian Kleophas Leanteri kuuli\nneiti Eine Lintupäältä ja rouva Riskilältä, heidän sipisevästä\nkeskustelustaan. -- \"Tulen aivan heti!\" vastasi Eine uudestaan\ntädilleen, mutta kuiskutti ilkkuen rouva Riskilälle:\n\n\"Sait pitkän nenän, Illi, nimesi on pyyhitty pois, mutta minun nimeni\nei! Miksikäs riitelit Pollin kanssa siitä vanhasta sänkymatosta;\ntätihän tietää, että sen pitää joutua Pollille eikä Atelle...\"\n\n\"Voi kuinka se täti on valmistanut komeat seksat\", ylisteli rouva\nCanapé, \"täällähän joutuu syömään niin, ettei tarvitse syödä -- ennen\nkuin ensi vuonna\".\n\n\"Mahtuuko sinun mahaasi niin paljon?\" kysyi pikku Sirkki.\n\n\"Niin, Sirkki-parka, kuinkas sinun nyt käy, kun et muutaman päivän\npäästä saa syödä ennen kuin ensi vuonna?\" kysyi Hellä Hotti.\n\n\"Kyllä minun mahaani aina ruokaa mahtuu\", vastasi Sirkki-tyttö.\n\n\"Ja minun: minä olen Hotti!\" huudahti jokin toinen.\n\n\"Sen näkeekin\", kuiskasi rouva Canapé viereiselleen, rouva\nRiskilälle, joka kädet pateettisesti levällään ylisteli rouva Hotin\nlaitoksia. \"Mutta Aatami-setä lihoo liikaa, se on vaarallista hänen\nheikolle sydämelleen... Ei sentään saisi olla niin suunnaton --\nhotku. -- Minulle tulee aina jonkinmoista rukahtumaa, jos syön\nrostbiffiä.\" Vielä hiljaisempi supatus: \"En ymmärrä, miksi täti sitä\nnyt taas paistoi; kävin keittiössä: tietysti rostbiffiä... Kyllä\nhänellä sitten on monta serviisiä siellä...\"\n\n\"Ja _minä_ en voi sulattaa kahvia ennen ruokaa... tai tietysti\non sanottava, että en voi sulattaa ruokaa heti kahvin jälkeen...\nMutta täti on niin iso... Nämä tällaiset joulukestit tekevät minut\nkipeäksi: mehän olemme tohtorin perhe, joten tiedämme ne asiat...\"\n\n\"Ihan niin: minäkin saan pahoja kuumeläikkiä jouluna...\"\n\n\"Ja minä...\"\n\n\"Ja minä! Oikeastaan se ei ole terveydelle hyvä\", sanoi rouva\nRiskilä. \"Minua kyllä joskus kiusaa reumatismi...\"\n\n\"Ja minua: minun täytyy joskus nilkuttaa reumatismista\", jatkoi rouva\nLintupää.\n\n\"Se rukahtuma muistuttaa joskus maitorupea\", sanoi joku.\n\n\"Sinullako?\" naurahteli rouva Riskilä. \"Älä toki joutavia, se on\naikaihmisillä hyvin harvinaista, minä tiedän sen, tohtorin rouvana,\nettä maitorupi on melkeinpä olematonta aikuisilla. Väliin sitä kyllä\ntapaa vanhoilla ihmisillä. Mutta sinulla, älä laske leikkiä...\"\n\n\"Olkaa hyvä, ottakaa nyt minun torttujani!\" pyysi rouva Hotti.\n\n\"Minä otin jo neljännenkin!\" huudahti pikku Sirkki.\n\n\"Siltä näyttää: rasvaat minun housuni\", sanoi Molli Lintupää ja\ntyönsi tytön kauemmaksi. Sirkki juoksi Sampilan kamariin, Kleophas\nveti lapsen syliinsä ja näytteli hänelle lintulautaa, jossa tiaiset\nnokkivat kauranjyviä lumesta.\n\n\"Minä luultavasti sairastan sittenkin kihtiä.\"\n\n\"Ja minulla on se vanha vaiva vatsassa sen leikkauksen jälkeen...\"\n\n\"Jumalan kiitos, meillä olisi kyllä muuten hyvä\", tyydytteli\nrouva Lintupää itseään, \"mutta minulla se syylä... anteeksi, että\ntällaisista asioista puhun... Kuules, Illi, minun pitäisi oikein\npyytää vastaanottoa sinun mieheltäsi... olisi niin luotettavaa antaa\n_sukulaisen_ tutkia...\"\n\n\"Tervetuloa vain!\" huomautti tohtori Riskilä rouva Lintupäälle, ja\nlisäsi kapteeni Hotille:\n\n\"Niinkuin ennenkin: käydä sukulaislääkärissä on halpaa huvia. Minä,\nminä olen niin kipeä, että peppu puhkeaa! -- Mutta: siirtykäämme\nnykytärkeisiin kysymyksiin näistä syylistä ja liikasyömisistä!\nMitäs te siellä sotilaspiireissä, joissa näitä asioita tunnetaan,\narvelette nykyajasta ja maailman menosta? Lamakausi... Työttömyys:\npolsut käyttävät sitä hyväkseen, saadakseen aikaan rauhattomuutta,\nehkä mellakoita? Epäjärjestystä? Ovatko punapaidat Lapualla vielä\nkoettaneet tanssia? Olen kuullu, että...\"\n\n\"Meillä on puolueita, vasemmistolaisia\", alkoi kapteeni Hotti,\nkoventaen ääntänsä niin, että se kaikuisi yli huoneen, \"puolueita,\njotka haaveilevat, että kommunisteista saataisiin kasvattamalla\nihmisiä. Se on erehdys! Koko vasemmistolaisuus on erehdys, olkoon\nse mitä värivivahdetta hyvänsä! Ja onneksi se tässäkin maassa jo\naletaan ymmärtää... Lörpöttelevä eduskunta... Nykyään kuitenkin\nnousee sille vastarinta. Odottakaahan: ensi vuonna syntyy varsinainen\nvastavirtaus, joka alkoi terveestä talonpoikaisväestöstä, kun punikit\ntanssivat ryssänpaita housujen päällä.\"\n\nRouva Hotti huudahti, ja Kleophaasta hänen hiuksensa näyttivät\nnousevan pystyyn:\n\n\"Joudummeko samaan kuin vuonna 1918, jolloin halunkit takavarikoivat\nihmisiltä meidän ruokakätköjämme?\"\n\n\"Emme enää koskaan siihen joudu\", vastasi kapteeni. \"Sitä vastaan\non, kuten ilmaisin, syntymässä kansanliike, jota talonpoikaisväestö\ntukee, -- ja talonpojista on mahdotonta tehdä bolsevikkeja eli\nsosialisteja. Odottakaahan: se on liike, sanon, joka hävittää\nbolsevismin maasta, muuta en voi sanoa...\"\n\nSyntyi syvä hiljaisuus, jolloin teelusikat pysyivät kilisemättä, ja\nvain lapset huusivat, nauroivat ja kirkuivat lintujahdissaan.\n\nViimein huudahti Molli Lintupää:\n\n_\"Heil Hitler!\"_\n\n_\"Ihanaa!\"_ jatkoi rouva Illi Riskilä.\n\n\"Tai: Mussolini\", oikaisi kapteeni Hotti arvokkaasti nuorta Molli\nLintupäätä.\n\n\"Niin, kuinkahan se olisi, jos _Mussolini_?\" arveli rouva Lintupää\nmietteissään.\n\n\"Hitler uhkaa omistusoikeutta\", selitti kapteeni. \"Hän aikoo\nyhteiskunnallistaa pankit, jakaa maatilat ilmaiseksi maattomille.\nSiitä ei tule mitään: ensin hänen täytyy oikaista nämä\nhullutuksensa...\"\n\n\"Niinkö?\" ihmetteli joku. \"Kuinka se on mahdollista? Kuinka sellaista\nvoi kannattaa? Entä Mussolini...?\"\n\n\"Takaa omistusoikeuden: se on kaikelle ensimmäinen ehto\", lausui\nkapteeni vakuuttavasti.\n\n\"Siis: eläköön Mussolini!\" huusi Molli Lintupää. \"Alas Hitler!\"\n\nJuotiin kahvit. Ja sitten syötiin, -- toiset salissa pitkän pöydän\nympärillä, nimittäin arvokkaimmat, jotka rouva Hotti sijoitteli\nsuunnilleen heidän titteliensä mukaan, -- toiset pienemmissä\nhuoneissa, joista yksi oli Sampilan; Kleophas Sampila muuten\npuolikuuron kamreeri Puputin kanssa, joka puhui kaiken aikaa\nspenaatinviljelyksestä, hänellä kun oli pieni viljelystontti\nnaapurikylässä, Pukinmäellä. -- Seurueessa sen sijaan puhuttiin\nkilvan sitä ja tätä, kunnes vatsat, täytetyt kahvilla ja kakuilla\nja piparkakuilla ja tortuilla ja lipeäkalalla ja riisipuurolla\nja luumutortuilla ja kermahyytelöllä, ja toisilla tortuilla ja\npienillä hanhenlihakappaleilla ja suklaalla, -- kunnes vatsat eivät\nenää sallineet suiden aukenevan niin vikkelästi kuin aikaisemmin,\nvaan painoivat toisilta silmät kiinni, etenkin kamreerilta, rouva\nLintupäältä ja rouva Hotiltakin. Vitsailtiin: supateltiin nyt tädin\nyksityisesti omistamasta pikkukamarista, jonne joku lapsista silloin\ntällöin katosi. -- Sitten sytytettiin kuusi, josta rouva Hotti oli\nepätoivoissaan, sen koristeet kun olivat vanhanaikuisia, hän ja\nhänen tyttärensä eivät nimittäin olleet jaksaneet juosta tänä vuonna\nhankkimassa uusia koristeita, hopeahileitä, joulun suunnattomassa\ntungoksessa.\n\n\"Ne ovat jotakin niin _ihanaa_!\" huudahti rouva Illi Riskilä.\n\nTuotiin teetä. Mutta sitä ennen sanoi tohtori Riskilä unohtaneensa\npitää \"paistiin päästyä\" puheen emännälle. Ja nyt hän sen piti:\nlyhyen, mutta sydämellisen puheen tädille, suvun pylväälle, jonka\npikkukamari-menestystä hän sitten leikillisyyteen siirtyen onnitteli:\n\"Toivokaamme, että yksi kertaa yksi olisi aikanaan kaksi, jopa kolme,\nkuten Molli on salaperäisistä, taatuista lähteistä tietävinään,\njoten voimme esittää maljan Aatokselle, Portto... ei, Portokselle ja\nAmarikselle...\"\n\n\"Aramis se on!\" sanoi neiti Lintupää.\n\n\"Hyi tuota tohtoria, aina hän vitseineen!\" huudahti neiti Hotti.\n-- Puheltiin, hiljennetysti. Sen jälkeen rouva Illi Riskilä\nesitti, muinaisten joulumuistojen herättämiseksi ja vanhemman väen\ntyydytykseksi, että laulettaisiin yhdessä jotakin. Hän kuiskutteli\nkapteenitar Alli Hotin kanssa, jonka laulua etenkin neiti Hellä niin\nsuuresti ihaili, sen hän ilmaisi vierustovereilleen, -- ja sitten\nIlli ja Alli virittivät kaksiäänisesti:\n\n    \"Jouluyö, juhlayö,\n    paimenilla yksin työ.\n    Kaks' vain valveill' on puolisoa...\"\n\nKleophas Sampila hätkähti: tämähän oli se sama _\"Stille Nacht,\nheilige Nacht\"_, jonka hän oli kuullut Vihtori Sorsimon\ngramofonista...\n\nKen suvusta osasi, yhtyi lauluun, etenkin Molli Lintupää.\n\nMutta sitten tuli vieläkin vieras, tämäkin sukulaistohtori, joka\nesitettiin tohtori Parkkiseksi. Hän oli myöhästynyt, ollut jossakin\npäivystysvuorossa. Ja hän toi rouva Hotille, tosin myöhästyneenä\njoululahjana, pienoisveistoksen, Takasen Rebekan. Ihastus oli\nyleinen. Mahtava rouva Hotti sanoi:\n\n\"Et ainakaan tuonut Takasen Ainoa. Se on kyllä kaunis, mutta minun\nmielestäni... Alastomuus... Kuten Polli sanoo (rouva nauroi ja peitti\nkasvojaan): 'Takalisto'. Jumalan kallein helmi on koti... ja siinä:\nnainen ja lapsi, koko maailma. Kuvissa pitäisi olla ryhdikäs nainen,\nmutta jonkin väljän kaapun poimutellessa alas jalkoihin, niinkuin\njuuri tällä Rebekalla. Meissähän on kuolematon henki, kuolematon\nsielu. Ja siksi se, mikä on pyhää, verhottakoon, niinkuin Jumala itse\nverhosi ensimmäiset ihmiset. -- Kiitos, Jummu, kun toit minulle tämän\nRebekan.\"\n\n\"Se on niin _ihana_!\" huudahti Illi Riskilä.\n\n\"Ihanaa! _Ihanaa!_\" kajahteli Kleophas Leanterin korvissa.\n\n\n\n\nKipri Iilin uudenvuoden-hilut\n\n\nVieläkin tuli Kleophaalle sinä vuonna yhdet juhlat, niinkuin joulujen\naikaan on tapana kierrellä kyläilemässä. Kun hän ja Sorsimo kävelivät\njoulujen välillä Petäjäkadulla, keskellä kinoksia ja kuusia, joiden\noksat kurkottelivat lumen painosta maahan, keikkui heitä vastaan\nkonttoristi Iili.\n\n\"Kipri Iili\", sanoi kaljatehtailla nähdessään tuon pitkän\nnuorukaisen, muodikkaassa päällystakissa, jossa oli kriminnahkainen\nkaulus, ja salkku kainalossa, Chaplin-klöntti nenän alla. \"Muistathan\nhänet Kyykosken juhlista?\"\n\nIili viittoi paksuun nahkasormikkaaseen verhotulla kädellään jo\nkaukaa heille, tai luultavasti Sorsimolle, jonka tunsi paremmin.\nSuu naurussa hän riensi heitä kohti; kriminnahkalakin heilahdus,\nkädenpuristus molemmille, ja:\n\n\"Hauskaa vuoden loppua, herra johtaja! Sitä samaa, ja vielä enemmän\nteille, herra porsmestari! Niin, saanko luvan esittää itseni...\nvieläkin: oikeastaan se tapahtui, tai olisi pitänyt tapahtua, jo\nsukupeskani Kyykosken hiluissa, kunnallisneuvoksen... Esittely olisi\nparemminkin tämän herra johtajan asia... niinhän sanotaan 'Hyvässä\nkäytöksessäkin': kai te tunnette sen kirjan, herra porsmestari? --\nMutta olkoon menneeksi näin miesten kesken! Minun nimeni on Iili,\n-- taivutetaan Iilin, niin väittää tohtori Pasuri, aivan vakavasti,\n-- etnokraafian tohtori Helsingistä, kai te tunnette hänet? Meillä\ntässä kylässä tutustutaan helposti, täällä asuu kulttuuriväkeä.\nMinä olen muutenkin jo kuullut herra porsmestarista... Siis: Iili,\nIilin; ei Iilen! Kiitoksia, herra porsmestari. Niin, silkkaa totta\npuhuen, mehän tunnetaan jo toisemme, ja toivon nyt seurustelua!\nHauskaa, erittäin hauskaa, että olette asettuneet tänne, tämän kylän\nkulttuuriväki tervehtii teitä tervetulleeksi.\"\n\n\"Juu, kulttuuriväki, öhöm\", rykäisi kaljatehtailija.\n\n\"Niin, öhöm\", ryki myöskin Iili, veti nenänsä niin sankkoihin\nryppyihin, että viikset kohosivat kuin tervanahturi, ja iski\nSorsimolle silmää:\n\n\"_Me_ tietenkin! Tarkoitan: intellikenssiä. Niin tuota noin\", jatkoi\nhän hieman häkeltyen, kun näki Sorsimon hymyilevän, \"tarkoitan\nesimerkiksi tieteilijöitä ja taiteilijoita ja yhteiskunnan\nhakamiehiä... Minä olen puoluemies, ehdottomasti, kuulun\nkokoomukseen, ja luulen siinä suhteessa jotakin täällä tehneeni:\nolenpa antanut aika takatuuppareita vaaleissa toisille puolueille,\njotka ovat väärää kantaa.\"\n\n\"Sinäpä sen sanoit, Kipri\", myönsi Sorsimo, ja selitti Sampilalle:\n\n\"Tämä ystävämme Kipri on itse mato repimään alas toisten puolueiden\nvaaliplakaatteja, pimeässä, jopa järjestämään omansa hyväksi\nsoihtukulkueita, joita häh johtaa ja huutaa niin, että Krokelby\nkaikuu laidasta toiseen: 'Suomalaiset vaaliin!'\"\n\n\"'Suomalaiset porvarit vaaliin!' olisi sinun pitänyt sanoa\", oikaisi\nKipri Iili. \"Sillä, kaiken kaikkiaan, en minä ole aivan suvaitsematon\ntoisillekaan puolueille, jos ne vain ovat porvarillisia. Mutta nuo\nmarksilaiset nostavat taas päätänsä. Tulisipa vielä aika\", jatkoi\nhän, sylkäisten ylähuulessaan olevan hammasharjan alta maalaistapaan,\n\"niinkuin vuonna 18! Perhanan Haikala silloin, -- olisin totisesti\nmielelläni lasauttanut hänelle kaikessa hiljaisuudessa pimeässä\nkuulan lapaan! -- No, siitä minulla olisi kerrottavaa, herra\nporsmestari, paljon intressikiintoisia asioita; mutta nyt minulla\non vähän kiire, kiertelen karhuna, se on kiperää työtä, mutta kyllä\nKipri-poika haistaa, milloin hiiri aikoo livistää... Ja tottahan\nme tapaamme täällä toisemme, herra porsmestari? Niin, tuota noin:\nkuinkas se on teidän uudenvuoden-hilujenne laita, herra porsmestari?\nTe asutte rouva Hotin luona, tiedän! Kuuluu muuten samaan\npuolueeseen, johon yleensä kulttuuripiirit. -- Eikö niin, sinä, herra\njohtaja?\" iski hän silmää Sorsimolle, \"liikemiehet ovat aina asioista\noikeimmalla kannalla\".\n\n\"Öhöm\", röhisti Sorsimo, rintaansa kohottaen, \"aina oikeimmalla!\"\n\n\"Niin, tuota\", jatkoi Iili, \"moraalin puolesta ei minulla ole mitään\nnurkumista rouva Hotissa. Hän on vakava rouva, jonka rinnalla olen\nistunut kokouksissa. Tiukka eräissä tärkeissä asioissa. Mutta taitaa\nolla hiukan kiivas 'väkijuormiin' nähden, kuten sanotaan; ja pitää\nkai tanssiakin pahana, sellaisiakin kuin polskat ja valssit? --\nSiksi, -- jos uskaltaisin esittää, -- etteköhän te molemmat voisi\ntulla uudenvuoden aattona luokseni? Täytynee nyt jättää käymättä\nHelsingissä kuulemassa torvensoittoa Nikolainkirkon edustalla, ja\nkuka ties käynti täälläkin kirkossa pastori Kimmosta kuulemassa,\nvaikka minä tietysti käyn siellä joskus: kunnioitan vanhoja tapoja\n_välttämäti_. -- Niin, tuota, kuinkas se olisi, jos tohtisin\nesittää, että te tulisitte pieniin hiluihin, jotka Kipri tapansa\nmukaan pitää uudenvuoden aattona. Tilkka piriä, ehkäpä parempaakin,\ntinanvalanta, ja muutamia hienohelmoja... Vieraani kuuluvat yleisesti\nintellikenssiin, se sinun täytyy myöntää, johtaja! Olisi siis\nteillekin seuraa, herra porsmestari. Ja lopuksi 'tantsataan', ja\nvaletaan tinat, joista näette tulevan puoliskonne, herra Sampila:\nkuinkas olikaan, kuuluuko teidän nimenne Sam- vai Kampela?\"\n\nKleophas tuli hyvin noloksi, mutta Sorsimo auttoi:\n\n\"Tietysti Sampila: kaviaaria.\"\n\n\"Niin, tietysti\", toisti Kipri Iili, vetäen viiksensä ylös\nnenään: \"tietysti Sampila. Niin, mutta: tervetuloa Kiprin\nuudenvuoden-hiluihin. Johtaja on käynyt usein luonani, me ollaan\nhänen kanssaan hyviä kamuja, löydätte asuntoni. Tervetuloa, ja joko\nmainitsin, onnellista vuoden loppua!\"\n\nKonttoristi Iili sieppasi lakin päästänsä, puristi tarmokkaasti\nheidän molempien kättä, löi kantansa yhteen ja lähti jatkamaan\ntakalisto pylkässä matkaansa.\n\n\"Minä ainakin tulen!\" huusi Sorsimo hänen jälkeensä. -- Pilaili\nKleophaalle: \"Porsmestari sinusta nyt tuli! Siitä sait takaisin:\nmiksi luulit minua Parisissa Porsimoksi? -- Herra _porsmestari_,\nuusi titteli. Kipri on hyvin herkkä titteleille, niinkuin yleensä\nporvaristomme. Aina niissä piireissä toki kuuluu: 'Herra tohtori',\n'herra tarkastaja', 'herra terveydenhoidonvalvoja', 'neiti\nassistenska', 'rouva piskopsa'. Ja sinä olet nyt porsmestari,\nniinkuin minä johtaja. Olet melkein pormestari... Täytynee kai\nhuomauttaa Kiprille, ettei hän kekkereissään tituleeraa sinua vain\n_borsalinoksi_. Torpanpojalle, joka ei ole saanut ihan täyttä\nkansakoulusivistystä, ei borsalinolla ja borstmestarilla liene\ntarkkaa eroa. -- Mutta _hänenkin_ luonaan saadaan _hauskaa_! Tulethan\nsinne?\"\n\nKleophas vastasi jotakin hyvin epämääräisesti, sillä ne Krokelbyn\nseurapiirit, joihin hän oli päässyt, alkoivat tuntua hänestä vähän\nomituisilta, mutta se epämääräisyys oli myönnytys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he sitten, uudenvuoden illalla, kuutamossa ja kylmässä, jossa\nrakennukset ja aidat nasahtelivat, tulivat Kipri Iilin asuntoon,\ntosin myöhään, mutta kuitenkin juhlan luonteen mukaan verraten\naikaiseen, ja astuivat huuruisesta ovesta saliin, jossa kattolampun\nkaikki viisi sähköä oli sytytetty tulipunaisen verhon sisälle, istui\nsiellä jo pari vierasta.\n\n\"Täälläpä helvetin punainen valaistus\", sanoi Vihtori Sorsimo.\n\n\"Niin, täytyyhän olla\", soperteli Kipri Iili, tietämättä mitä\noikein vastata, yllään muuten smokki, miljonäärihousut ja kultaiset\nkellonperät, paisuvalla vatsallaan.\n\nToinen vieraista, nainen, jatkoi:\n\n\"Tällaisessa valaistuksessa on jotakin salaperäistä...\"\n\n\"Aivan niin\", ihasteli konttoristi Iili: \"_tätä_ punaista minäkin\nsallin, en muuta, en lutikoitakaan; tämän alla on hyvä kipristellä\ntanssissa kultaansa kainalosta! -- Saanko luvan esitellä: herra\nporsmestari...\"\n\n\"Forst-\", kuiskasi Sorsimo.\n\n\"Hah?\" kysyi Iili häneltä, pyöristäen silmänsä, mutta jatkoi sitten\nnokkelasti: \"Herra... niin, tuota: puu- tai ponsarimiehiä, luulen, --\nherra Sampela ja rouva Matti Viperus, hm, rouva maisteri Viperus. --\nMaisteri ja sanomalehdenjohtaja herra Viperus...\"\n\n\"Avustaja vain\", ärähti esitelty maisteri ryyppylasinsa äärestä,\njona oli munakuppi. \"Pirunko johtaja minä olen\", pilkkaili hän,\ntuo pieni kalpea mies, leuat karkealla sängellä. -- \"Esittele vain\nitsesi johtajaksi, Kipri... Tosin me täällä par'aikaa tehdään erästä\nlehteä nyrkkipainossa\", jatkoi hän; \"mutta johtaja saat olla sinä\nitse, Kipri. Deklineerataan muuten: Iili, _Iilen_\", lisäsi hän\nsalaperäisesti.\n\n\"Deklinatsionista puheen tullen\", sanoi Sorsimo, \"tiedättekös, että\nsuomessakin on vahvoja verbejä?\"\n\nViperus tuijotti, samoin naiset suu auki.\n\n\"Juu. Näin väitti eräs suomalainen Saksassa yhden suomalaisen verbin\ntaipuvan: 'Haista, haisee, hiis, hyi kun se haisee!'\"\n\nYleistä iloisuutta.\n\nSitten Viperus selitti Sorsimolle ja Sampilalle: \"Niin, me\nkirjoitamme tässä alkajaisiksi pientä pilalehdenpirskahdusta eli\n-pamahdusta nimeltä _Krokinkylän Rokkatorvi_...\"\n\n\"Niin\", keskeytti konttoristi, \"ehkäpä johtaja ja herra\nvorsmestarikin siihen...?\"\n\n\"Forst\", oikaisi Sorsimo.\n\n\"Eikä _Wurstmeister_\", ilkkui maisteri Viperus kihisevällä äänellä.\n\n\"Niin, forstmestari, tietysti: herras-v. En tullut sitä ajatelleeksi;\nsattuuhan sitä erehdyksiä paremmissakin perheissä\", sanoi Kipri Iili.\n\"Niin, otti ja tuota: ehkäpä borstmestarikin tahtoisi avustaa tätä\nmeidän käsinkirjoitettua lehteämme jollakin hauskalla vitsillä, kun\nkuulee asian?\"\n\n\"Minäkö?\" säikähti Kleophas Leanteri.\n\n\"Mikset sinä?\" kysyi Sorsimo. \"Sinä sopisit siihen hyvin, minun\nmielestäni: sinä olet kulkenut maaseudulla, joten muistaisit ehkä\nmojovia kansansukkeluuksia, ikäänkuin kultapaloja pelloilta. --\nMutta mistä oikeastaan on kysymys, hyvä herrasväki?\" tiedusteli hän,\nkatsellen vuoroin konttoristia ja vuoroin maisteri Viperusta ja hänen\nrouvaansa.\n\nKonttoristi kiiruhti selittämään:\n\n\"Me kirjoitamme tässä vitsillämme jotakin mehevää rouva Hittamaasta\nja hänen kasvattipojastaan. Te, herra vurstmestari, ette varmaankaan,\nkun ette ole täällä ennen asunut, tiedä, kuka leskirouva Hittamaa on?\nVanha rouva, kellosepänleski, joka elättelee työttömäksi jäänyttä\nkonttoristia. No niin, me olemme kyllä ammattiveljiä tuon konttoristi\nToukkarin kanssa, mutta yhdessä asiassa me poikkeamme ehdottomasti\nmielipiteiltämme: hän on sellainen toukka kaivelemaan _vanhojen_\nrouvien sydämiä, hm, hm. Aito toukkari. Ja puhuu aina rouva\nHittamaasta niinkuin _tädistään_. Aina vain: 'Tättä tättä tättä.' Se\ntättä on muka hänen hyväntekijänsä, no niin, kyllä se hyvää tekee\nvanhoille luille, ja tekee kai nuorillekin...\"\n\n\"Mutta tämähän on aivan sikamaista\", myönsi Vihtori Sorsimo.\n\n\"Ainakin se on moraalitonta\", sanoi rouva Viperus.\n\n\"Tuollainen siviiliavioliitto\", jatkoi Kipri Iili. \"Hyssytellä\npolvellaan ämmää.\"\n\n\"Joka kyllä osaa vanhasta tottumuksesta vetää kellon vireeseen\",\nvirkkoi maisteri Viperus.\n\nKipri Iili keksi jotakin, mikä _hänestä_ ei suinkaan ollut\nepäilyttävää:\n\n\"Kaksipunttisen kellon: kirjoita tämä lehteen, Matti, tämä on\nhyvä vitsi, kirjoita tämä lehteen. Saat uuden ryypyn. Ja saat\nsinäkin\", sanoi hän rouva Viperukselle, \"sinulta, kultaseni, menee\nkoko yö painaessa hehtorakfilla tätä meidän julkaisuamme. Mutta\nvakavaan asiaan\", jatkoi hän Sampilalle ja Sorsimolle, \"sellainen\nelämä kismittää täällä yleensä ihmisten mieltä. Ja nyt me tässä\nannamme sille parille niin, että tuntuu, -- sille hyväätekevälle\nhyväntekijättärelle ja hänen vielä hyvempäätekevälle ottopojalleen.\nMaisterinrouva Viperus painaa koneella tusinan näitä meidän\nvitsejämme, joista yksi lähetetään postissa kellosepälle ja\nhänen sepänsällilleen, siis sekä toukkarille että toukattavalle.\n-- Mutta, kuulehan Matti, eikös panna tähän jotakin myöskin\nkunnallissittaresta?... Niin, tuota, lopun painosta pidämme\nitse arkistossamme, mutta luovutamme lainakappaleita, jos kuka\ntahtoo lehteämme nähdä. Ennen kaikkea avustajille, teille, herra,\nborstmestari, ja sinulle, herra johtaja.\"\n\n\"Ei kiitos\", sanoi Sorsimo niin merkillisesti, että syntyi pitkä\nhiljaisuus, jonka maisteri Viperus kuitenkin kevensi:\n\n\"Hihi... Minkäpä reportteri voi päätoimittajalle? Hän on tottunut\nsiihen, että hänen täytyy kirjoittaa kaikesta, myöten tai vastaan,\nja viedä aina asia voittoon: se on polemiikin ensimmäinen ehto. --\nMitäs, Kipri, jos nyt pistettäisiin tähän rouva Hittamaasta, koska\nhän kuuluu aikoinaan harrastaneen laulantaakin, että (kuten Klemetin\nkriitilliseen terminologiaan sisältyy) Ellen Hittamaan alarekisteri\ntuntuu hiukan tukkohiselta...\"\n\n\"Hyvä!\" huusi Kipri Iili. \"Tee se. Kippis sen päälle\", ja hän\nsieppasi pöydän alta mahakkaan pullon, josta kaatoi maisteri\nViperuksen munakuppiin. \"Kai sinäkin, Vihtori, otat pienen\nilotärskyn? Entä te, herra... herra -- forstmestari? Ette kai\nole kiertolain miehiä? -- No, sallitaan vapautensa kullekin.\nHeikunkeikun, ja annetaanpas huilahtaa Pohjanmaan kautta, niin\nettä ne vitsitkin lehteen yhä paremmin luistavat. -- Kuuleppas,\nMatti\", sanoi hän siinä väliin maisteri Viperukselle, \"ethän vain\ntule mustasukkaiseksi, kun minä istun näin lähellä Hilliä?\" --\nSitten hän jatkoi Viperukselle: \"Niin, tekaisepas jokin pakina nyt\nkunnallissittaresta! Se p--keleen akka alkaa minua jo sapettaa...\nOlenko minä mikä...! Minä...? Liikemiehet ovat kelpo väkeä, eikö\nniin, Vihtori?\" lopetti hän silmäänsä Sorsimolle iskien.\n\n\"Joo, joo\", myönsi Sorsimo. \"Mutta mitä kunnallisneuvoksettareen\ntulee, niin ehkä minä sittenkin olisin halukas -- kertomaan niistä\näskeisistä Kyykosken juhlista.\"\n\n\"Ei, ei\", säpsähti Kipri Iili. \"Mitäpä sinä niistä... Jalohan on\nminun enoni. Ei, laske sinä nyt jokin vitsi tästä kellosepättärestä!\"\n\n\"Enkä laske\", väitti Sorsimo. \"Siksi, että olen niin huono\nvitsailija. Ja ennen kaikkea siitä syystä, että minä en -- tunne\nToukkaria. Te tunnette hänet, maisteri Viperus?\"\n\n\"En. Olen helsinkiläisiä, vain hiluissa täällä. Ja mitä tulisikaan,\njos journalisti _tuntisi_ ne, joita hänen täytyy purra? Polemiikki ei\nolisi silloin mahdollista, ei puremista, vaan -- psykologiaa.\"\n\n\"Joten se ei häntä, objektia, parantaisi\", myönsi Sorsimo.\n\n\"Häntää parantaisi!\" korjasi konttoristi Iili.\n\n\"Taitaa olla heikko hännästään?\" kysyi maisteri Viperuksen rouva.\n\n\"Hyvä!\" huusi konttoristi. \"Sinä kai tarkoitat nyt _minun_ tätiäni?\nPane sinä tämä vitsi hänestä lehteen!\"\n\nJa hän otti lehtiön maisteri Viperuksen kädestä ja antoi sen hänen\nrouvalleen, joka sanoi:\n\n\"Odottakaahan, minä kirjoitan. -- Mutta miltäs kuulostaisi, jos\nminä lisäisin tähän vanhan kehtolaulun: 'Aa, aa, akana, tätän selän\ntakana!' Oho, se tulikin nyt Hittamaan leskestä. Mutta toisesta\ntädistänne voidaan panna: 'Tulepas ulos, niin syön ylös, sanoi\nsittaremme, kun uhrasi lautaselleen!'\"\n\n\"Luulenpa, että molemmat rouvat halkeavat, kun posti ylihuomenna tuo\nheille nämä myrkkypalat\", hihitteli toimittaja Viperus.\n\nSamassa kuului ulkoa autonhurinaa, ovikello soi, eteisen permanto\nkumisi lunta kopistelevista jaloista ja kalosseista, kylmä hulmahteli\nsaliin ovesta ja sisään tömähti ensimmäinen annos vieraista... Sitten\nheti toinen, kolmas, neljäs... Herroja, jotka Iili esitteli kenet\ntohtoriksi, kenet maisteriksi tai tirehtööriksi, joukossa hyvin\npunakka ja loistavasti maalattu nainen, jota sanottiin Immiksi,\nhänen kanssaan nuori tohtori, joka ilmeni lääketieteen ylioppilaaksi\nja haisi hiusvoiteilta, pari hännystakkiin pukeutunutta herraa,\njotka Iili julisti johtajiksi, eräs helsinkiläinen liikemies,\npyöreäsilmäinen pystytukka, jonka Kleophas muisti nähneensä Kyykosken\npäivällisillä, mukanaan rouva, joka kuhisi silkissä ja kulisi\nsormuksissa.\n\n\"Tännepä tulee titteliväkeä\", ilosteli konttoristi. \"Saanko esitellä\ntätini...\"\n\n\"Mieheni ei päässyt, hänen täytyi mennä avaamaan erästä tukkeutunutta\nrööriä...\"\n\nIili tukki hänen suunsa kämmenellään:\n\n\"Jätä kuurijuttusi\", kuiskasi hän kiukkuisesti. \"Ja mene pitämään\nhuolta kahvista!\"\n\nHän työnsi tuon rouvan keittiöön; hän itse oli näet poikamies.\n\nSitten tuli jokin maisteri, joka oli johtaja, sitten valtuuston\nsihteeri... Paikat täyttyivät, tuolit, nojatuolit, sohva. Ja nyt\nehdotti Kipri Iili ensinnäkin rohkaisunapsun. Se tyhjennettiin\nmunakupeista, joista myöhemmin. Kahvia odotellessa puhuttiin sitten\nilmoista ja politiikasta. Valtuustonsihteeri alkoi pulakaudesta,\ntyöttömistä, vaikeudesta saada kunnan raha-asiat menemään lukkoon.\nMaisteri Viperuksen rouva kiivaili, että työttömiä aiotaan nähtävästi\nsyöttää ilmaiseksi, hän ponnahteli niin, että sohvan joustimet\nhelisivät, hypähteli melkein pystyyn ja alkoi lopulta huutaa,\nlörpöttää:\n\n\"Menkööt maalle, siellä on työtä, talonpojat antavat työtä, jos\nkohtuulliseen palkkioon tyytyvät, mutta he eivät tyydy: onko tässä\nnyt mitään järkeä, menkööt maalle, maalla elää marjoillakin,\nkesällä...\"\n\n\"Roomalaisetkin ajoivat levottomat aineksensa siirtolaisiksi esim.\nDacian soille\", sanoi kumisevalla äänellä eräs tohtori, joka kuului\nolevan nimeltään Pasuri, siis se, josta Iili oli ystävyksillemme\nmaininnut.\n\n\"Mikäli ne levottomat ainekset -- lopulta lähtivät\", jatkoi Sorsimo.\n\n\"Lähtevät, jos on _pakko_!\" huusi toimittaja Viperuksen rouva.\n\n\"Niin\", arveli valtuustonsihteeri, \"jos heille kustannettaisiin matka\nmaalle. Itsellään heillä ei ole matkarahaa. Ja taattaisiin perillä\ntöitä, suuria valtion varatöitä. Talonpojilla ei ole heille kovinkaan\npaljon työtä antaa.\"\n\n\"Ei ole, kun ovat eläneet yli varojensa\", sanoi helsinkiläinen\nliikemies; \"he itse menevät nyt laumoittain vararikkoon.\"\n\n\"Niin, ajatelkaas\", jatkoi hänen rouvansa, \"meidän liikkeestämme\nostettiin viimeisinä hyvinä vuosina kalleimmat silkkikankaat\nmaalaisemännille. Ja nämä työläiset täällä: hallissakin ne ostavat\nkaikkein parhainta, silakka ei heille kelpaa.\"\n\n\"Tosiaan, tapella pitäisi jälleen saada!\" huudahti Kipri Iili.\n\"Muuten ne nylkevät veronmaksajat vararikkoon.\"\n\n\"Ja miksi heillä pitäisi nyt olla kaikkea?\" kysyi liikemiehen\nrouva. \"Maalaisilla. Eihän maalla enää erota puvuistakaan, kuka on\nherrasväkeä, kuka ei.\"\n\n\"Erottaa muualta\", sanoi lääketieteen ylioppilas, istuutuen lihavan\nnaisen polvelle ja alkaen taputella hänen paljasta käsivarttaan.\n\nTämä sai aikaan yleisen vapauttavan tunteen. Sitten tuli jokin\nherra, joka esiteltiin oikein herra ministeriksi, ja hänen rouvansa.\nKasvavassa hälinässä ennätti Sorsimo selittää kummastelevalle\nKleophaalle, että sehän oli sama ministeri Mörä, jonka he olivat\njo tavanneet Kyykosken päivällisillä. Tuo pari oli nyt, ministerin\narvoon päästyään, nähnyt tarpeelliseksi ryhtyä viettämään\nseuraelämää. -- Kahvi tuotiin sisään, ja sen mukana spriitä, joka oli\nihmeellisellä tavalla muuttunut benediktiinilikööriksi, väriltään\nvihreäksi kuin vihtrilli. Se valutettiin munakuppeihin, jotka Iili\nselitti (Sampilalle ja eräille muillekin) saaneensa lahjaksi joltakin\nvitsikkäältä ystävältään viime pääsiäiseksi: \"Munakupeista saa\nmaistaa piriä tämän kieltolainkin aikana.\" Niissä oli jokaisessa\nhopeanvärinen lauselma, yhdessä \"Munakasta pääsiäistä\", toisessa\n\"Munat kanoja opettaa\", ja toisessa \"Ei isompia munia kuin paikat\nkestää\", kolmannessa \"Kyy kyy, 10 munaa vaihdoin vaivaisen 2\nmunaan\", neljännessä \"Munakakku on herkkua\", viidennessä \"Poika\nryösti varikselta 3 munaa, ne särkyivät, montako hänelle jäi?\",\n\"Kolumbus sai munan seisomaan\", seuraavassa kirjoitus, jonka Iili\nluki, \"Yhdessä kimpussa kuin Salon Matin m:t\", samoin kuin seuraavan:\n\"Heruu kuin munaa Komeron p:stä\", jne. Tulokkaille ällistyttävää,\ntuttaville hauskuttavaa.\n\n\"Hei sun suurilles'!\" alkoi tohtori Pasuri ja kilisti Kipri Iilin\nmunakuppiin. -- Alettiin päästä nopeasti seurustelun alkuun. --\nMutta tapahtuipa vielä jotakin, joka uhkasi kääntää tunnelman\nikäväksi. Tilaisuuteen ilmestyi nimittäin eräs uusi tulokas, neiti\nSalomander, toisen naisen kanssa, joka sytytti heti Matti-paperossin\nja poltti yhtä mittaa kuin riihenkiuas leppähalkoja syksyllä,\ntäyttäen pian koko salin paksulla huonon tupakan hajulla, mutta\npysyen muuten vaiti, kasvoillaan tylsä nikotinismi. Konttoristi oli\nottanut tuon parin kovin kohteliaasti vastaan, puhuen heille huonoa\nruotsiaankin, sillä Gurli Salomander, kuten seurassa supistiin,\noli kirjailijatar, jollaista ammattia Iili näytti erikoisesti\nkunnioittavan. Mutta joskaan Iili ei ehkä kummastunut sitä, että\nGurli-neiti istua raahotti nojatuolissa kyynärpäät polvissa kiinni\nkuin torppari penkillä ja syljeskeli lattialle tupakkamehua ja\nilmaan kirouksia: _\"Fy satan, hurudant sällskap\"_, -- ja nuolaisi\nväliin huuliaan niin, että kieli sipoi nenää; -- joskaan Iili ei\nliene aivan suunnattomasti ihmetellyt sitäkään, että toinen näistä\ntulokkaista muutti ilman tukehduttavaksi palturinkäryksi, niin sitä\nvastoin oli hänen ällistyksensä mitä suurin, kun kirjailijatar\nyhtäkkiä ilmenikin selväksi polsuksi: hän ryhtyi heti ennustamaan\nei vuoden-, vaan jonkinmoista yleistä maailmanloppua, joka johtui\nmuka siitä, että viimeinen suursota oli luonut työttömyyttä, mistä\njälleen johtui, että sotahulluuden kukistamiseksi kukistettaisiin\nensin kirkko, muutettaisiin koulu- ja kotiopetus, jne., ja tietysti\nestettäisiin myöskin \"sikamainen avioliitto\". -- Konttoristia\ntällaiset väitteet ällistyttivät, ne tekivät herra ministerin\nvastustavaksi, valtuustonsihteerin järkevän pohtivaksi, rouva\nViperuksen vimmastuneeksi, rikkaan kauppiaan ironiseksi, Kleophaan\nsuruiseksi, mutta Sorsimon, joka arveli, että maailma oli\naallonnousua ja -laskua, milloin kehno aika, milloin parempi, ja\nettä sukupolvet eivät yleensä koskaan oppisi mitään niin nopeasti,\nettä siitä kannattaisi meluta, -- erikoisen hauskalle tuulelle.\nPohdittiin, väiteltiin, kiisteltiin, sillä neiti Salomander nuoli yhä\nhermostuneemmin nenäänsä ja alkoi haukkua. Ja silloin ei konttoristi\nIili, joka oli tosin jyrkästi puoltanut kirkkoa ja armeijaa, kylläkin\nmainiten, ettei hänen mielestään pitäisi kuitenkaan hyökätä muuta\nkuin Aunukseen, -- silloin ei hän keksinyt kuin esittää:\n\n\"Minä ehdottaisin näin isäntänä, että eiköhän nyt palata\npäiväjärjestykseen. Kolumbus löi munan rikki, minä omani tyhjänä\npöytään: kippis. Tehkääpäs samoin. -- Ja tuota noin, johtui tässä\nmieleeni eräs vanha vitsi... lieneeköhän joku jo tämän kuullut?\nKerran maalla, minun kotikylässäni, josta me Iilit ollaan (Ilmanneja\nmuuten syntyperäisin), -- siellä ajoi kerran väkeä häihin, pitkä\njono. -- Mutta sattuipa sitten (hst, kuulkaahan nyt, pyydän, siellä!)\n-- sattui, että takimmaisessa reessä istuvaa emäntää alkoi... kuinka\nnyt sanoisin, tuli nyt sellainen kruununasia. No, renki kuskipukilta\nesitti hänelle: 'Hätäpäs tässä: emäntä rupeaa vaan tuohon reen\ntakalaudalle, ja ann' soida!' -- Emäntä, hoopo, totteli neuvoa. Mutta\nsilloin renki huitelemaan ruunaa piiskalla selkään, ja ajoi kaikkein\netummaiseksi! Se oli saattueelle näköala, eli käsiala, niinkuin\nvitsillä sanotaan!\"\n\nTuli ällistys, kajahti hörähdys, nauru, röhötys, sihitys, hyssytys.\nNyt oltiin asiassa. Jämeräleukainen tohtori Pasuri alkoi vuorostaan\narvuutuksilla:\n\n\"Koska meillä nyt on uudenvuoden aatto, joten lienee syytä muistaa\nvanhoja kansanmenoja, joihin arvoituksetkin kuuluvat, ennenkuin\njoudumme aaveiden ja enteiden alalle, niin saattaisiko arvoisa seura\nkeksiä vastauksen tähän ongelmaan: 'Iso alla ähkii, pieni päällä\nressuttaa?'\"\n\nKukaan ei arvannut.\n\n\"Ei se ole sitä kuin helposti luulisi\", jatkoi tohtori Pasuri. \"Se on\nsaunavihta, joka ressuttaa kylpymiehen vatsan päällä. -- Mutta entäpä\ntämä: 'Kaksi karvaista yöllä yhteen pläiskätään?'\"\n\n\"Mikä se on? Mikä se on?\"\n\n\"Tietysti se ei ole sitä, miksi luulisi\", sanoi lihava nainen, jota\nmainittiin Immiksi.\n\n\"Mikä se on? Mikä se on?\"\n\n\"Ne on silmät\", selitti tohtori hitaasti, \"silmäripset, jotka menevät\nyöllä yhteen.\" \"Hyh... sitäkö!\"\n\nKipri Iili antoi vauhtia, jatkaen omalla jutullaan, jossa oli hiukan\nporvarillista politiikkaakin:\n\n\"Lieneekö tämä sitten vanha vitsi...? Eräs kansanedustaja, --\nanteeksi, herra ministeri, -- tuli Helsingistä lauantaina kotiin\nviettämään saunailtaansa, no niin, sitä nyt vietettiin kaikin\npuolin... Mutta maanantaina, kun edustaja oli jo matkustanut takaisin\nHelsinkiin, emäntä huutaa navetassa sonnilleen, joka... tuota noin...\nei ollut ahkeroinut työssään... tuota noin, huutaa: 'Oletkos sinäkin,\nsenkin pönkelö, ollut siellä Helsingissä Eduskunnassa.'\"\n\nMinisteri Mörä melkeinpä suuttui. Mutta Iili riensi jatkamaan:\n\n\"Entäs tämä! Tämä on parempi. Opettaja kysyi kerran jossakin\nkoulussa, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että ollaan naiveja. Niin\noppilas vastasi 'Sitä kai esimerkiksi, että kun minä kävelin tuolla\nkankaalla, niin siellä oli naivia poikia.'\"\n\nSyvä äänettömyys, johon Iili sanoi hiljaa, hiukan punastuen:\n\"Niin.\" Kunnes Pasuri parkaisi nauruun. Riemu! Hurraus. -- Ja nyt\njatkui illanvietto sulavasti vitsein, arvuutuksin, anekdootein,\nporisten eri nurkissa eri asioista, hypähdellen sinne ja tänne\nniinkuin seuroissa on tapana, lihavan naisen kikatuksin, nuoren\ntohtorin jalantallaamisin, kädenpistämisin takaliston alle, vakavin\npohtimisin, radion sävelin, joita tosin kukaan ei kuunnellut,\nesittelyin, joita Kipri Iili teki siellä ja täällä, ensin\nhelsinkiläiselle liikemiehelle:\n\n\"Kuinkas se olikaan, herra Horkkeli, mehän ollaan vanhoja tuttuja\nenoni päivällisiltä... Uskaltaisinkohan siis esittää, että\njätettäisiin tittelit pois? Minä olen Kipri, Kiprianus, kuten\nsanotaan.\"\n\nJa sitten Kleophaalle:\n\n\"Kuulkaa, herra forstmestari, tehän olette ystäväni Sorsimon tuttuja,\neiköhän jätetä tittelit pois? Minä olen Kipri, Kiprianus, kuten\nsanotaan.\"\n\nMutta nyt hän keskeytti, vilkaisten taskukelloaan:\n\n\"Kello on kahden minuutin päästä kaksitoista. Eläköön vuosi 1930.\nKupit nurin!\"\n\n\"Eläköön vuosi 1930!\"\n\n\"Eläköön!\"\n\nTuli uutta väkeä. Myöskin johtaja Jorkka Kaltti: parhaiksi hän\ntulikin, sillä juomat alkoivat kovasti vähetä, hän toi avun. Tällä\nkertaa ei hän noudattanut sellaista juhlavuutta kuin Kyykosken\npäivällisillä. Ei, hän aukaisi liivinsä, ja povelta suihkusi raanasta\nwhiskyä, hän aukaisi housunnappinsa, toisesta raanasta vuoti\nkonjakkia, pyllisti takapuoltaan, josta puhkesi hanikka: malagaa.\nHän järjesti heti tanssin: etsi esille gramofonin, pani sen soimaan.\nOli valettava tina. Ryhdyttiin siihen. Se tehtiin salin kamiinassa,\njoka oli koristettu kansallisilla karhunpäillä ja kuusenkävyillä, ja\ntina räiskittiin lumeen, jolla oli täytetty vesiämpäri. Valannaiset\nennustivat rahaa, jos olivat helmimäisiä, ja niiden seinälle\nheitetyt varjokuvat rakkautta, lempeä, autoja, sulhasia, saappaita,\nsilmälaseja, morsiamia, puteleita, pitsiä, papusoppaa, kelloja,\nkenkiä, pulvereita, pullovereita, rihkamaa, kruunuja... Kaikki olivat\njo saaneet, mitä kaipasivat, kun hommaan ryhtyi vielä eräs vieras,\njoka oli tullut viimeiseksi: nuorenlainen mies, jolla oli pieni pää\nja nenä kuin koskelon nokka. Joku sanoi häntä tuomari Tommolaksi.\nHän työnsi nyt kaikki muut syrjään ja alkoi puuhailla lumiämpärin\nkimpussa. Hän kaiveli lunta, ikäänkuin laati siihen jotakin muottia.\nSitten hän valoi muottiinsa kaiken tinan kauhasta. Ja katso, kun hän\nnosti tinansa lumesta, lausuen tekevänsä sen hilujen isännän, Kipri\nIilin kunniaksi, niin oli valos hämmästyttävän näköinen.\n\n\"Se on jokin lintu\", sanoi Immi.\n\n\"Se on kuin käki\", jatkoi liikemiehen rouva.\n\n\"Juu, käki\", sanoi tuomari Tommola.\n\n\"Se on kuin perunanuija.\"\n\n\"Eihän, se on kuin saksalainen heittopommi, jossa on varsi.\"\n\n\"Poliisin kapula!\"\n\n\"Patukka!\"\n\n\"Puheenjohtajan nuija\", sanoi herra Mörä.\n\n\"Se kyllä muistuttaa pohjalaista nuijaa\", arveli tohtori Pasuri.\n\n\"Patukka se on, pumppu\", nauroi tuomari Tommola. \"Se on jortikka ja\njurtikka!\" Ja hän alkoi laulaa:\n\n    \"Laivasta junttu ja juuresta lanttu...\"\n\n\"Sinä ansaitset koko munan!\" huudahti Kipri Iili ja täytti Tommolalle\njuomakupin.\n\nGramofoni soitti. Ministeri, joka oli vähän suuttunut, jäi sittenkin\nhiluihin, sillä hänen rouvansa tahtoi tanssia. Tuskin ennätti Iili\nmennä hänen luokseen ja esitellä: \"Pyydän anteeksi, mutta kun me on\nnyt oltu yhdessä, ja minä luulen, että me ollaan vähän suvunhaisuakin\n(mehän olemme sieltä samalta puolelta kotoisin), niin jospa nyt\njätetään tittelit pois, minä olen Kipri, kuten sanotaan...\"\n\n_\"Fy satan!\"_ sylki neiti Salomander.\n\nVaikuttivatpa Iilin kupposet, nimittäin whiskyt, konjakit ja\nmalagat, jotka johtaja Kaltti oli loitsinut spriistä, niinkin,\nettä kun Vihtori Sorsimo sitten kello kahden aikaan lähti talosta\nKleophas Leanterin seurassa, joka ei (tietysti!) ollut maistanut\npisaraakaan, ja he tapasivat oven edustalla tohtori Pasurin ja neiti\nGurli Salomanderin ja hänen rakastajattarensa, jotka niinikään\nolivat jo lähdössä, niin lausui tohtori Pasuri siinä, tulipunaisessa\nvalovirrassa, joka tulvi huuruilevasta ovesta hankiselle pihalle,\nlausui neiti Salomanderille ja hänen toverilleen, pysähtyen vielä\ntien varteen pikku asialle:\n\n\"Hei, _pojat_, ruvetaanpas k--lle!\"\n\n\n\n\nSutelinin perhe\n\n\n\"Minusta hiukan koiranleikkiä\", sanoi Kleophas ystävälleen näistä\nviimeisistä hiluista. \"Olen hämmästynyt: tällainen tuntui minusta\nsuorastaan uskomattomalta. En voi tätä ymmärtää... Enkä oikeastaan\nsellaiseen enää halua. -- Ja rouva Hotinkin päivällisillä, joista\nsinulle kerroin: se koko suku, joka ihaili itseään, nakerteli\nkuitenkin lomaan salaa toisiaan...\"\n\nHän oli tullut Sorsimon luo verraten aikaisin seuraavana päivänä,\nsillä jonkinlainen moraalinen pakko ajoi hänet ikäänkuin\ntunnustukselle.\n\n\"Ja kuitenkin esim. noista viimeöisistä eräät ovat tietenkin\nuskonnollisia ja isänmaallisia\", jatkoi Kleophas. \"Ja halveksivat\nilmeisesti kansaa, jonka juuresta itse tuskin ovat ennättäneet\nparhaiksi versoa, -- tässä tapauksessa työläisiä. Varmaankin\nmoinen herättää rahvaassa vastavirtauksen, kuten sinäkin Kyykosken\n'kruunaamisen' jälkeen mainitsit.\"\n\n\"Niissä, jotka uneksivat kauniimmasta ihmisestä\", virkahti Vihtori\nSorsimo, \"ja ihanteellisempien vaatimusten mukaan järjestetystä\nyhteiskunnasta. _Punaisissa_ siis...?\"\n\n\"Niin... ehkä tuossa punaisuudessa on jotakin ymmärrettävää,\nsittenkin...\"\n\nHe istuivat kaljatehtailijan luona nauttien suuruspalaa, muuten:\nkahvia, vehnäleipää, juustoa ja hunajaa.\n\n\"Puuttuu vain mehiläisiä, jotka matelisivat rannetta ja naamaa\npitkin ja pistelisivät kainaloissa, niin olisimme kuin jossakin\nSveitsin pensionaatissa\", laverteli Vihtori Sorsimo. -- Kleophas ei\nkuunnellut: ankarat moraaliset arvelukset, jotka olivat johtuneet\netenkin Kyykosken ja konttoristi Iilin kekkereistä, jopa eräänlaiset\nmaailman tulevaisuutta koskevat unelmat (eipä pikku asioita!)\npainoivat hänen ajatuksiaan niin, että hän ei huomannut edes hunajaa.\n\nSitten he lähtivät tavanomaiselle kävelyretkelle: \"Että ruoka\nparemmin valmistuisi -- antamaan unta\", sanoi Sorsimo. Kävelivät\nvähän siellä ja täällä.\n\nJa kuinka ollakaan: siinä tuli Kleophaalle, joka oli jo kauan\najatellut ilmaista ystävälleen kiitollisuuttaan vieraanvaraisuudesta,\nja yritellytkin sitä pari kertaa Helsingissä, jossa hän kävi\nsyömässä, usein Sorsimonkin kanssa, mutta häpesi, kun muisti, miten\nkömpelösti hän silloin aina laskunmaksuun jouduttaessa oli pistellyt\nkättänsä povitaskuun vetääkseen lompakkonsa esille, -- mutta Sorsimo\noli ollut aina vikkelämpi; -- no niin: nyt sattui Kleophaalle\ntilaisuus \"pihvata\" (kuten täkäläinen katusana tuntui kuuluvan)\nisännälleen jotakin. He olivat kävelleet rautatien alikäytävästä,\njoka oli kuin kylän olemattomien muurien valtava portti, kappaleen\nmatkaa kylän ulkopuolelle, sohjuista tietä, jossa kalossit pyrkivät\ntäyttymään vedellä, sillä ilmat olivat yht'äkkiä muuttuneet\nleudoiksi, ja saapuivat kuloisen pellon poikki, jonka suojailma oli\npaljastanut, keltaisen talon edustalle, jonka toisen kuistin vieressä\nheilui tuulessa seuraava kilpi:\n\n    Kristian Sudell\n    Leipurimestari\n    Kahvila\n    Paagelsia\n\n\"Eikö... eiköhän mennä tuonne?\" kysyi Kleophas Leanteri, ja piti\npitkän, hyvin pitkän puheen Sorsimon ystävällisyydestä hänelle,\nSorsimon melkeinpä huikentelevasta rahankulutuksesta hänen\nhyväkseen, ja samalla yhtä pitkän maailman ja rahojen turhuudesta.\nLopuksi hän ilmaisi uudestaan tarkoituksensa, joka oli se, että hän\ntahtoi tarjota Vihtori Sorsimolle edes noita \"paagelseja\", joita\nleipurinkilvessä mainostettiin:\n\n\"Baakelseja tietysti, mutta eihän sitä oikeaa kieltä niin voi vaatia\ntässä teidän kylässänne\", sanoi hän.\n\n\"Sopii kuin naulanpäähän\", vastasi Sorsimo, ja hänen silmissään\nvälkähti iloisuus. \"Satun tuntemaan tämän leipurin. Oikeastaan hän\non puutarhuri, kuten huomannet näistä vanhoista lasilavoista, joita\non rakennuksen ympärillä; mutta myöhemmin hän muutti alaa, koska\non monipuolinen mies. Sudell? Nimi kuului ennen olleen Johansson,\nmutta muinoin, kansallisen nimenmuuttoinnostuksen aikana, siitä tuli\nSutela; hän on nimittäin jo vanha mies; ja sitten, vapaussodassa\nheränneen pohjalaisihailun vaikutuksesta, Iijoki, koska hän\nväittää sukunsa olevan kotoisin Iin pitäjästä; mutta lopulta,\nsenkin innostuksen haihtuessa, niinkuin kansaninnostukset yleensä\nhaihtuvat, palautui nimi takaisin Sutelaksi, joka esiintyy, kylämme\npuoliruotsalaisuuden vuoksi, myöskin muodossa Sudell, tai Sutelin...\"\n\nHe menivät ensin leipurinkauppaan, jossa oli pari pyöreää pöytää\nkahvin ja limonadin nauttijoita varten, tiski ja leipähyllyt. Siellä\nsurisi kärpäsiä, -- no niin, sisempää huokui kova kuumuus, leipomo\noli kai aivan vieressä, ja ilmathan olivat muuttuneet niin leudoiksi.\n-- Kleophas katseli jo pöytää, johon järjestäisi pikku kekkerinsä,\nkun sisäovesta tuli pitkä mies, jonka päälaki oli aivan kalju ja sen\nympäristö ikäänkuin munkin tonsuurilla seppelöity. Hänen tuuheat\nkulmakarvansa olivat tummat kuin -- Trotskin. Hänellä oli silmälasit\nalhaalla nenänhuipussa.\n\n\"Terve, p--kele!\" huudahti hän Sorsimolle ja hörähti valtavaan\nnauruun, joka johtui varmaankin ystävällisyydestä. \"Käykää sisään\nnaapuri, panepas, eukko mustaperäisesi rei'älle!\"\n\nSorsimo esitteli Kleophaan puutarhurileipurille, joka silloin taas\nnauroi. (Hän röhisi ja krahisi ja yski niin, että Kleophas melkein\nskandalisoitui: luuli näet, että hänen omassa ulkoasussaan ehkä oli\njotakin vikaa.) Mentiin kuumaan leipomoon ja sieltä keittiöön, jossa\nSudell esitteli Kleophaalle rouvansa, tavattoman lihavan ja ähkivän\nlyllerön, ja keittiöstä ruokasaliin, jossa joulukuusi riputteli\nkellastuneita neulasiaan lattialle ja jossa, heti ovea vastapäätä,\nkomeilivat seinällä Trotskin ja Leninin kuvat.\n\n\"Kas, Lenin ja Trotski\", sanoi Sorsimo. Enempää ei kaivattukaan:\nSudell alkoi innokkaasti:\n\n\"Niin, minä olen lopullisesti muuttunut kommunistiksi! Lopullisesti.\nPoikani on piirtänyt nuo kuvat, -- katsokaapas niitä: eikö hänellä\nole taiteellisia taipumuksia?\"\n\nSamalla hän hoputti rouvaansa tuomaan kahvin mukana pöytään\n\"paagelseja\", jotka olivat aivan tuoreita, niin tuoreita, että hänen\ntäytyi kesken kaiken pujahtaa leipomoon katsomaan niistä viimeisiä,\njotka olivat vasta taikinana:\n\n\"Tulkaa mukaan, niin näette, miten mestari leipoo!\" nauroi hän.\n\nSorsimo ja Kleophas menivät Sudellin perästä takaisin kuumaan\nleipomoon. Siellä Sudell haukkui ensin apulaistaan, poikaansa:\n\n\"Taasko sinä _hypit_ ja pyörit? Miksi et ole ottanut paagelseja\nuunista! Palavat. P--kele, pitäisi lyödä sinulta varpaat poikki!\"\n-- Häärien uunin edessä leipälapio kädessä mestari selitti samalla\nvierailleen: \"Tämä Jalo Julku tahtoo tanssijaksi... prr... Polttanut\nse on taas paagelsit. Mene h--vettiin täältä!\" Viimeiset sanat\npojalle, joka oikeastaan oli siinä kolmenkymmenen ikäinen mies.\n\nPoika meni tosiaan sisälle, mutta tehden kädellään loukkaantuneen\ntaiteilijaeleen ja huudahtaen:\n\n\"Niin, varvastanssijaksi! 'Se pyörii sittenkin', sanoi Kopernikus!\"\n\nIsä aukoi suutansa vastatakseen jotakin, mutta poika oli jo kadonnut.\nJa nyt ukko sieppasi uunista ulos pellin, ja nauroi, röhisi:\n\n\"Eivätpäs vielä ennättäneetkään palaa!\" -- Hän nosti pellin\ntaikinakaukalon päälle: \"Katsokaas, miten kauniita, ja isoja,\nhahahaa! Ei... ei Jalo Julku oikeastaan niin lahjaton ole...\nTaiteellisia kykyjä hänellä on kyllä: katsokaa näitäkin paagelsin\nkoristeita, ne ovat hänen tekemiään; tuohon hän on puhaltanut\nkoukeroita, ja tähän sian, se on meidän sikamme, hahahaa, saparo\nkiepurassa, haha. Mutta nyt yhä vain intoilee varvastanssijaksi,\nhyppii täällä leipomossa. Mitä se varvastelija oikeastaan on?\"\n\nSorsimo selitteli nyt hänelle tanssijain merkitystä, ja\nvarvastanssijain erikoisesti. -- Sillä aikaa mestari toi vierailleen\ntuolit, ja alkoi sitten tehdä leivoksia viimeisestä kaakkutaikinasta.\nEnsin hän kuitenkin sytytti lyhyen piippunsa, imi savua, yski ja\nröhisi, leikkasi kymmenisen leivosluonnosta taikinalevystä, piippu\nsuupielessä, sauhuttaen sieraimistaan. Sitten hän ryhtyi koristamaan\nvalmiita leivoksia: otti paperitötterön, jonka sisässä oli\nkermavaahtoa, puristi sitä ja valutti siitä koukeroita leivoksille.\nMutta suppilo tukkeutui: silloin hän puhalsi sen leveään päähän,\njolloin neste jälleen kiemuroi kapeasta päästä leivokselle.\n\n\"Tämäpä ihmeellistä\", sanoi Sorsimo. \"Kuinkas tämä oikeastaan\nkävikään?\"\n\nMestari näytti tempun uudestaan: otti paperitötterön, siirsi piipun\nvasempaan käteensä, sylkäisi suustaan ulos keltaista piipunöljyä,\nnykäisi pois pari kutittavaa karvaa, jotka pistivät esiin hänen\ntoisesta sieraimestaan, nauraa röhötti, pusersi tötteröä, joka\njälleen tukkeutui, asetti tötterön suuhunsa, pullisti poskensa ja\npuhalsi leivokseen pari pötkyilevää pikku kiemuraa.\n\n\"Höhöhöhö\", nauroi hän, \"minäkin tein nyt paagelsiin meidän sian\nsaparon. Mutta kas, taas kävi pahasti: struutta meni tukkoon!\"\n\nSudell käänsi suppilon ohuen pään suuhunsa, imaisi kermaa, jolloin\nreikä aukesi, maiskutteli, nykäisi sieraimestaan karvan, joka pyrki\nkermaan, vetäisi kelpo henkisauhun piipustaan, ja puhalsi sitten\nleivokseen lisäkoristeen:\n\n\"Nyt se aukesi, hyvä tulee!\" sanoi hän, ja sylkäisi kerman ja\npiipunpien tähteet lattialle. \"Ja nyt me keskustellaan jyryasioista,\neikö niin, Sorsimo, tiedän teidät reiluksi mieheksi, hahahaa.\"\n\nMestari itsekin istahti, nimittäin taikinakaukalon reunalle. Ja\nsitten he kaksi, Sudell ja Sorsimo keskustelivat! Sudell lateli\nkommunistisen ohjelmansa, kaikki sen iskusanat: maailman piti saada\nrauha, sodat pois; armeijat, raskaiden verojen pahimmat syyt,\nlopetettava; raha pois, palkat pois: jokainen tekisi työtä valtiolle,\nmutta valtio syöttäisi kaikki, vaatehtisi kaikki, hankkisi kaikille\nhuvituksetkin, \"vaikkapa varvastanssia\", nauroi Sudell. Maailma olisi\nihmisrakkautta, veljesrakkautta:\n\n\"Niinkuin Rousseau huomauttaa\", sanoi Sudell.\n\n\"Niin, Rousseau oli ihanteen mies\", jatkoi Vihtori Sorsimo. \"Hän\nesimerkiksi tunnusti erääksi suurimmaksi synneistään sen, että oli\nnuorena Italiassa varastanut silkkinauhanpalasen ja antanut piian,\njota siitä varkaudesta viattomasti syytettiin, joutua rangaistuksi.\n-- Tosin hänen myöhemmin oli pakko lähettää lapsensa köyhäintaloon;\nja siitä köyhyydestä ymmärrettäneen, miksi hän verraten mielellään\nseurusteli ylimysten kanssa...\"\n\n\"Heh?\" ähkäisi Sudell. \"Ylimysten? Oliko hän -- sellainen? Minulla\non hänen elämänkertansa... Mutta -- reilu mies hän oli! Hän tahtoi\nvarmaankin -- petkuttaa ylimyksiä: diblomadiaa... Ylimystöhän\njärjestää sotia... ja tykkitehtailijat, ja kirkko, kapitalismin\nliittolaisena, -- saadakseen rahaa... Kirkko siunaa sodan...\nMinunkin tyttäreni tappoivat kansalaissodassa ja häpäisivät vielä\nruumiinkin...\"\n\nSyntyi synkkä hiljaisuus. -- Sitten mestari kertoi eräästä\ntuomiokapitulin asessorista, joka jossakin maalaiskunnassa järjesti\ninnokkaasti evankeelisia juhlia, saarnasi yleisöä niihin, mutta\nei päästänyt juhliin omia palvelijoitaan, koska juhlat sattuivat\narkipäiviksi, joten pappilan työt olisivat niistä kärsineet. --\nSitten taas kommunistinen ohjelma: työläisille osuus tehtaiden\nvoittoon ja hallintoon, sotien poistaminen armeijan hävittämisellä,\nkansainvälisen poliisilaitoksen perustaminen, sodankäynti porvareita\nvastaan, jotka estivät maailmaa pääsemästä rauhaan, johon kaikki\ntahtoivat, sillä ihminen oli hyvä, lähimmäisrakas seuraolento,\nniinkuin luontokin on hyvä, sopusointuinen.\n\n\"Niin väittää myöskin Krapotkin\", virkahti kaljatehtailija. \"Hän\nsanoo nimenomaan, että luonto on hyvä, että ihminen on hyvä. Sen\nominaisuuden pohjalle hän perustaa uuden yhteiskuntansa, jossa työtä\ntehdään ilman voitontavoittelua; sitä ennen on vain poistettava\nmaailmasta paha, joka on yläluokkaa.\"\n\nSudell huudahti:\n\n\"Ihan niin... Minulla on Karotkin teokset!\"\n\n\"Mutta mistähän tuo ainoa paha luontoon, ylimystö, on siinnyt?\"\naprikoi Sorsimo. \"Tiesivätköhän ne englantilaiset ylimykset, jotka\nsuhtautuivat Krapotkinin ajatuksiin niin suosiollisesti, selittää\ntämän arvoituksen?\"\n\n\"En tiedä\", mutisi Sudell pää riipuksissa; näytti väsyneen\najattelusta.\n\nRouva ilmestyi samassa ovelle, sanoen:\n\n\"Nyt olisi sitä kahvia...\"\n\nMutta voihkaisi kovalla äänellä niinkuin olisi saanut sydänkohtauksen.\n\n\"Mikä, mikä sinulla on, muori?\" kummasteli itse mestarikin.\n\n\"Onko jotakin tapahtunut?\"\n\n\"Voi kuitenkin, voi mikä tuli!\" vaikeroi rouva.\n\nJotakin oli tosiaan tapahtunut! Kun mentiin leipomosta ruokasaliin,\njossa Jalo Julku muuten oli ryhtynyt ompelemaan itselleen moukarilla\nja sirpillä vaakunoitua punaista puseroa, levitti rouva miehensä\nnenän eteen kirjeen, jonka posti oli juuri tuonut. Mestari luki\nkirjeen, nostaen sankalasit nenänsä selkään, ja hänen kulmakarvansa\nnousivat pystyyn. Rouva itkeskeli. Jalo Julku jätti ompeluksensa\nja luki hänkin kirjeen. Mutta tuskin hän oli sen lukenut, niin hän\nalkoi indiaanitanssin, jonka hän varvastanssijana osasi. Niin, hän\nheitti kirjeen lattialle, hän polki sitä, hän hyppeli sen päällä.\nItse Sudell alkoi karjua, kiroilla, hän repi hiuksiaan, korviaan.\nKahvinjuonti jäi silleen. Rouva voivotteli, haukkui jotakin henkilöä.\nSamoin haukkuivat isä ja poika. -- Ja haukkumisesta, rähinästä ja\nitkusta selvisi sitten, että asia oli seuraavasti:\n\nTämä talo, jossa Sudellit pitivät liikettään (kasvattaen leipomisen\nohella mm. erinomaista sikaa, joka oli mestarin ylpeys), tämä talo\nei ollut heidän omansa, vaan he asuivat tässä vuokralaisina. Olivat\nasuneet hyvin kauan. Hoidelleet sitä täysin oman mielensä mukaan.\nOmistaja oleskeli jossakin Iijoella; hän ei ollut välittänyt tästä\ntalostaan paljon mitään. Vuokra oli ollut varsin halpa. -- Omistaja\noli kyllä tarjonnut huvilaa Sutelinille kaupaksi, mutta hän, -- voi\npahus kuitenkin, -- oli kieltäytynyt: remontteihin olisi mennyt niin\npaljon. Ja nyt...!\n\n\"Nyt hän on myynyt huvilan vieraalle ihmiselle!\" huusi ukko.\n\nUusi omistaja tulisi taloon! Isännäksi! Taloon, johon he olivat\ntottuneet kuin ainakin omaan kotiinsa.\n\n\"Lohikäärme\", pihisi rouva Sudell.\n\n\"Niin, kuka?\" kysyi mestari.\n\n\"Se akka, tai mikä lienee, se, joka on ostanut tämän talon\", vastasi\nrouva.\n\n\"Louhikäärme\", oikaisi Jalo Julku.\n\nHuomautus hukkui myrskyyn. Omistusoikeutta oli loukattu: he\nolivat asuneet huvilassa niin kuin omassaan, remontteeraten sitä\nmilloin tahtoivat. Vuokran voisi uusi omistaja korottaa, kuten\nlaki oikeuttaa. -- Uusi omistaja tulisi jo kahden päivän päästä,\nniin luki kirjeessä. -- He eivät olleet ymmärtäneet ostaa omakseen\najoissa tätä taloa, kun se muutenkin oli ollut ikäänkuin heidän\nomansa... Ja nyt heidät voitaisiin piankin ajaa pois heidän omasta\nkodistaan. Miten heidän kävisi? Missä he leipoisivat? Kasvattaisivat\nkaaliksiaan ja sikaa? Missä... missä he olisivat kuin kotonaan?\nHeiltä ryöstettäisiin koti!\n\nMutta he osasivat kostaa, ja heti! Ennenkuin uusi omistajatar ehtisi\nkatsomaan, mitä täällä oli tehty.\n\n_\"Vendetta!\"_ huusi Jalo Julku, joka oli käynyt lyseotakin pari\nluokkaa ja ainakin luki romaaneja.\n\nJa niinkuin henkilöt Sologubin romaanissa Riivattu, jonka hän\nehkä tunsi, ryhtyi hän heti toimeen: repäisi tapetin auki vanhan\nraon reunasta, jossa näkyi luteenjälkiä, ja veteli siitä irti\nliuskan aina Leninin kuvasta yökaappiin asti, ja sylkäisi seinälle.\nSitten hän sieppasi hiilihaarun ja pomahdutti ruokasalin eli salin\npaperilaipioon pulskan reiän. Rouva otti leivoksen, joka odotti hänen\nteevadillaan, ja lennätti sen toiseen seinään.\n\n\"Aletaan se remontti, jonka se ostaja aikoo panna täällä toimeen\",\nsanoi mestari. \"Mitä me teemme? Minäpä tiedän: tuodaanpas sika\nsaliin!\"\n\nRiemuittiin. Juostiin todellakin hakemaan sikaa halkoliiterin\nosastosta sisään.\n\n\"Sika on liian tahmainen luontokappale käsitellä\", sanoi Sorsimo\nKleophaalle, \"joten tuskin ryhdymme tässä muutossa talon väkeä\navustamaan\".\n\nHeidän apuaan ei kaivattukaan. Sikaa ei tosin tuotu, sillä perhe\noli joutunut liian sekaisin. Edestakaisin juoksennellessa pälkähti\nnimittäin jonkun päähän heistä, että he olivat istuttaneet\npihalle ruusuja, \"pimppinelloja\". Ne piti nyt raastaa irti. He\nolivat lannoittaneet pihalla kasvavia omenapuita: nyt isä ja\npoika hyppäsivät kilvalla hankeen ja katkoivat kahdesta puusta\nkaksi vahvaa oksaa. He tanssahtelivat ruusupensaissa ja sulloivat\nniitä jalkoihinsa, saaden käsiinsä verisiä naarmuja. -- He olivat\nistuttaneet tälle vieraalle tontille sitä paitsi kolme lehmusta: ne\nolivat vielä niin pieniä, että Jalo Julku jaksoi tempoa ne irti ja\nheittää ne keskelle tietä. Lihava rouva Sudell oli siepannut lapion\nja loi lunta, saadakseen näkyville joitakin kukkasia, jotka hän\ntahtoi ajoissa hävittää.\n\n\"Minä lyön ansarit säpäleiksi\", huusi ukko Sudell.\n\n\"Lähtään pois\", kuiskasi Kleophas Leanteri.\n\n\"Kyllä... Mutta kahvit jäivät?\" sanoi Sorsimo.\n\nKleophas tuli aivan punaiseksi noloudesta.\n\nMutta he lähtivät. Ansarin lasit helisivät jo heidän takanaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he sitten tallustelivat kylään takaisin, sanoi Sorsimo:\n\n\"Sinä olet liian mietteliäs... Älä välitä tästä. -- Ainakin näit,\netteivät nämä olleet kovin epäporvarillisia, vaikka vihaavatkin\nporvarillisuutta, joka tosin ampui heidän tytärreuhkansa, niinkuin\nsodassa ainakin hirvittäviä vääryyksiä tapahtuu. Vihaavat aina\nkirkosta asti, johon nähden ovat samaa mieltä kuin heidän\npuolueensa (-- jos he nyt osaavat olla mitään puoluetta) tai heidän\npuolueensa johtajat: nimittäin, että kirkko täytyisi hävittää,\n-- ja nuo johtajat ovatkin saaneet aikaan esimerkiksi sen, että\nnykyään on oikeus erota kirkosta. Mutta kuinka tässä suhteessa on\nkäynyt? Sutelinit pysyvät kauniisti kirkossa kiinni, he maksavat\npapinmaksunsa, -- kai paitsi vanhasta tottumuksesta, myöskin\njonkinlaisesta mystillisestä pelosta. -- Huomasit tietenkin, että\nheillä oli joulukuusi, jollaista Sutelin haukkuu 'pihkapuuksi',\nsamoin kuin väittää joulua vain 'viljantasaajan ja pappienpiiskaajan'\nsyntymäpäiväksi, Kristus kun muka antoi opetuslastensa näpistellä\ntoisten ihmisten pelloista jyviä ja ruoski temppelikaupustelijoita.\nMutta ilman joulukuusta ei tämä kommunistiperhe aivan hevillä\nsuostuisi olemaan. -- Ja heidän esikoisensa Julku tuskin\ntulee seuraamaan niiden harvojen esimerkkiä, jotka menevät\nsiviiliavioliittoon: sellainen olisi hänestä yhtä epäjuhlallista\nkuin esiintyä kommunistina ilman univormua. Mitä puhuakaan hänen\nvanhemmistaan. Joten siis kirkkomme huoli tällaisista eksyvistä\nlampaista lienee varsin turha: pelko pitää kyllä lauman paimenien\nlähistöllä, pelko sutta kohtaan, jona meidän eteemme ilmestyy ainakin\n-- kuolema, iankaikkisuus. -- Ja jos kirkko on kuitenkin aina kirkko,\nniin mitä sitten omistusoikeus: kuule, kuinka siellä nyt ansarien\nlasit rämisevät, kun ukko rikkoo niitä siksi, että oli tottunut\npitämään -- toisen taloa omanaan. 'Präiskis!'... Mitä väittääkään\nKrapotkin: että kansa on luonnostaan hyvää, mutta yläluokka\nturmeltunutta... Krapotkin, jonka kommunistit Venäjällä tappoivat\nnälkään...\"\n\nHe kävelivät kauan vaiti, Kleophas pää kumarassa, Sorsimo\ntyytyväisenä hyräillen. Vielä jaaritteli Sorsimo:\n\n\"Eikä tämä nyt mitään, Sutelinit ovat ainoastaan kuin kehno\nkompassi, jonka neula pyörii liian löysästi sinne ja tänne. Mutta\nvoisinpa näyttää, jos se sinua huvittaisi, mitä tuoreessa puussa\ntapahtuu, kun kerran lahopökkelössä tällaista. Kas, tuolla onkin\nKoppelon paja, Kottu Koppelon, sepän, joka vapaussodan alussa oli\ninnokkaimpia punaisia, pelastui kuin ihmeellä kuulilta, verilöylystä\nja nälkätaposta, ja antoi vielä maailmansodan loppuaikoina rautojensa\njäähtyä syventyessään, naamassaan tuli, joka ei johtunut ahjon\nhehkusta, kiivastelemaan porvarillista maailmaa vastaan. Menepäs nyt,\nkun Kottu Koppelo on saanut pajansa viereen rakennetuksi itselleen\nuuden huvilan, puhumaan hänelle sosialismia: porvari hän on, ja\njollet sitä usko, niin hänen eukkonsa, -- oi, anteeksi, rouvansa,\n-- lyö kätensä lantioille ja ajaa sinut ulos. -- Samoin kuin erään\nkirvesmiehen rouva kiukuttelee ehkä paljon julmemmin kuin Jalo\nKyykoski ja hänen neuvoksettarensa, että kaikille retkuille näinä\ntyöttöminä aikoina hankitaan veronmaksajain rahoilla varatöitä. --\nOmistaminen on tehnyt ja tekee vaalean- ja tulipunaisista noki- ja\npikimustia, -- tuskin á la Mussolini. _Ergo: hommatkaa köyhille\nvarallisuutta_...\"\n\n\"Mistä? Miten?\" ihmetteli Kleophas.\n\n\"Ottamalla liian rikkailta. Mistäpä yhteiskunta muuten saisi varoja\nporvaristamiseen? -- No niin, hyvästi nyt, minulla oli oikeastaan\naikomus käydä kaljatehtaalla, -- ellet halua sinne mukaan...\"\n\n\"Kyllä... ei...\", soperteli Kleophas Leanteri; \"mutta, mitäs minun\npitikään... niin: kun ne paakelsikahvit jäivät juomatta...\"\n\n\"Kautta Sutelinin parran: ne jäivät juomatta! -- No niin, mitäpä\nsiitä, mitäpä siitä...\"\n\n\n\n\nKleophas Leanteri edistyy Kämpiin\n\n\nKleophas käyskenteli Sorsimosta erottuaan kamarissaan ravistellen\npäätänsä kuin koira, joka on saanut korvaansa kärpäsen. -- Mitä\ntämä oli? Mikä hänellä päässä pörisi? -- Jonkinlainen pettymyskö\nsiitä, että Sutelinien kodissa nähdystä kohtauksesta ja eräistä\nSorsimon vakuutuksista päättäen kansanvaltainen oppositio oli niin\nliukkaan valmista muuttumaan -- materialismiksi? -- Se ajatus\ntuntui, kummallista kyllä, oikein iskeytyvän hänen mieleensä. --\nSuggestiota?... Hän oli hiukan harmistunut ajatellessaan, että\nSorsimo tuntui ikäänkuin varta vasten tahtoneen todistaa hänelle\neräillä esimerkeillä jonkinmoista kansan halua muuttua herroiksi.\nHänellä itsellään, tunnustakaamme se, ei ollut minkäänlaista intoa,\nei _sydäntä_ kommunistiksi, joka sanakin oli hänestä inhottava; hän\nei suinkaan _kadehtinut_ ei rikkaiden, ei korkeissa asemissa olevien,\nei lahjojensa ansiosta kuuluisain menestystä: ei, hän päinvastoin\nheitä nöyrästi ihaili, sallien heille kaikki etuudet, luonnollisensa,\nansaittuna hyvänä...\n\nSen verran hän vain oli näinä aikoina, jolloin maailmansodan\nseuraukset tunnettiin ikäänkuin kauhean synnin rangaistus, -- sen\nverran hän oli eräänlaiseen ihanteellisuuteen taipuvainen, että oli\nuneksinut saatavan kansojen välille syntymään uudenlaiset suhteet,\njoissa entiset kokemukset olisi otettu huomioon, -- saatava tyynen,\nasiallisen sovittelun keinoilla, ei miekalla, tulella, kaasuilla,\nmyrkyillä... No, tämähän oli päävaatimus, jolla juuri bolshevismi\nihmisiä yllytti ja -- petti...!\n\nMutta jos itse kansa, -- nimittäin Sutelinien lisäksi myöskin\nparemmat, -- näin helposti käänsi turkkinsa, ihanteensa, nurin, niin\nlieneekö tuo paljon puhuttu luokkataistelu aatteena sen kummempaa\nkuin -- kilpailua leipäpalasta...?\n\nJotakin hämärtyi hänen ympärillään: se ei ollut pimenevä\ntalvipäivä... Jokin humisi hänen päässään... ylhäällä katossa...\njossakin:... se ei ollut vesisade, joksi suojailma lämpeni,\nropisuttaen ikkunalaudan peltiä... Ei, se pörisi tosiaan hänen\naivoissaan: ajatukset pyrkivät ulos, selvyyteen. Täytyisi ratkaista\njotakin...\n\nHän oli \"vakaa\" mies, sen tiedämme: siis hän ei osannut nauraa...\n\nHän muisteli viimeaikaisia tapahtumia, jotka tuntuivat hänestä niin\nmerkillisiltä.\n\nParisissa hän oli hämmästynyt neiti Hermelinin oveluudesta niin,\nettei oikein tietänyt, mitä siitä ajatellakaan...\n\nTäällä hän oli jälleen hämmästynyt rouva Hotin hommista; -- ja tullut\nniistä kovin alakuloiseksi.\n\nSitten Kyykosken, rouva Hotin ja Kipri Iilin kemut... Ja nyt nämä\nrahvaan miehet, Sutelinit ja Koppelot... Hänen päänsä tuntui menevän\nvarsin sekaisin.\n\nNiin sekaisin, ettei hän jaksanut kestää moista epäsointua, vaan\ntiesi, että hän ikävöi sitä -- paeta!... Mikä hänelle oli tullut? --\nKuinka rauhallista hänen entinen elämänsä oli... siellä metsissä,\nlammen rannalla; sehän oli melkeinpä pelkästään ahvenien onkimista...\n\nHän tahtoi todellakin jonnekin pois tästä kylästä, tästä Helsingin\nlähistön puolikaupungista, jonka elämänkilvoittelu, kuten hän\nsitä ajatuksissaan nimitti, oli varmaankin pilannut, vääristänyt,\nraaistanut sellaiseksi kuin se _saattoi_ ilmetä jossakin Kyykoskessa,\nKipri Iilissä ja heidän \"piireissään\", ja toisaalta jälleen\ntuollaisissa kuin Sutelin, seppä Koppelo tai työmies Piggvar, --\nmilloin sama ei puhjennut ilmi tiedottomana, alkeellisena vaistona\nniinkuin rouva Hotissa ja hänen sukulaisissaan.\n\nNiin, Kleophas Leanteri tunsi, että hän ei _voinut_ pitää Krokelbystä!\n\nPois, jonnekin! Lammen rannalleko? No, hän tarkoitti tällä lammella\nnyt vertauskuvallisesti jotakin sellaista, joka oli hartautta,\n_uskoa_...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eräs toinenkin asia oli hänen mielessään. Pikku asia,\njoka kuitenkin mahtoi olla kovin läheisessä yhteydessä hänen\nyleismielialaansa. -- Mikä tärkeä asia! Nimittäin se, ettei -- niistä\nleivoskahvitteluista Sutelinien leipuriliikkeessä tullut mitään!\n\nVarmasti tämä oli jossakin kiinteässä yhteydessä hänen koko\nsielunelämäänsä, koskapa hänelle yht'äkkiä pisti päähän verrattoman\nrohkea ajatus:\n\n-- Minä vien Sorsimon -- Kämpiin!\n\nHotelli Kämpin ravintolaan Helsinkiin! Eipäs vähän: hyppäys\nSutelinien töhröisestä leipomosta Kämpiin!\n\nKämpiin, _hän_, jolle sinä aikana, minkä hän ylioppilaana vietti\nHelsingissä, hotelli Kämp oli jotakin _non plus ultra_: sellainen,\nettei hän olisi uskaltautunut sinne, vaikka hänen taskussaan olisi\nollut rahaakin, jota hänellä ei ainakaan usein ollut. Sitten hän oli\nsiirtynyt maaseudulle.\n\nMutta nyt hän meni Vihtori Sorsimon luo ja esitteli hänelle (yhä\ntuota epäonnea Sutelinien leipomossa valitellen), että eivätkö\nhe menisi -- Kämpiin: hän tahtoi ystävälleen viimeinkin jotakin\n\"biffata\".\n\n\"Mikäpä siinä\", sanoi Sorsimo. \"Jos tulisit minua noutamaan huomenna\n1/2 8 tienoissa... Yhdessä olisi hauskempi mennä.\"\n\nNäiden pakinain sepittäjä tahtoisi vihjata nimenomaan, että Kleophas\nLeanterin haluun päästä Kämpiin kätkeytyi paljon muutakin kuin\nasiallinen velvollisuus tarjota jotakin ystävälleen, ja siksi täytyy\nmainita, ettei hän Sorsimon luona malttanut olla ilmaisematta,\nettä hän sittenkin piti varsinaista maaseutua eräässä suhteessa\nkorkeampana, kauniimpana kuin tätä kylää, joka oli hänestä\nikäänkuin maaseudun jätteistä ja joistakin Helsingin varisemista\nkokoonraapustettu:\n\n\"Siellä maalla... siellä on ikäänkuin enemmän luontoemon\nläheisyyttä... Yksinkertaisuutta, mutkattomuutta... Ei näitä\nmaailman pulmia, kilvoittelua... Siellä on luonnollista, vilpitöntä\nhartautta\", tarinoi hän.\n\nVihtori Sorsimo myönteli:\n\n\"Kyllä, siellä on minunkin mielestäni uskoa, kuten aatettasi\nilmennät. Luonnollista, itsetiedotonta uskoa johonkin entiseen, aina\npysyväiseen... Olen joskus vähäpätöisyydessäni ajatellut, ja kai\nlörpötellytkin sinulle, ainaisen itäsuomalaissuulauteni mukaisesti,\nettä juuri maalaisuutta pitäisi vahvistaa kaikin keinoin: siitä\nsaattaisi syntyä pato nykyajan kansainmeren myrskyille, jotka juuri\nse seikka, ettei uskota paljon mihinkään, -- tuskinpa piakkoin edes\npolsut uskovat, -- tekee niin oikkuisiksi, heittelehtiviksi... Maalla\non vielä uskoa! Ah, siellä uskotaan vielä sellaiseen kuin piruunkin:\nmuistatko, että eräitä vuosia sitten jossakin pitäjässä, -- olikohan\nse Raukula vai mikä, -- ammuttiin piru?\"\n\n\"Ammuttiin piru...\" Niin, Kleophas Leanteri muisti sen. Se oli\ntodellakin tapahtunut, hän oli lukenut sen sanomalehdistä, joissa se\nuutinen kaikkialla kierteli.\n\nVihtori Sorsimo naureskeli:\n\n\"Oikeassa olet, se julkaistiin lehdissä. Tosiasia, kuten sanotaan.\nSiellä oli eräässä kylässä alkanut kummitella: jokin ilmiö, -- ehkä\npieni maanjäristys, jollaisia tiede on todennut meillä muistaakseni\nainakin 1700-luvulta asti ja joita myöhemmin on koneellisesti\ntarkoin seurattu, -- jokin luonnonilmiö nakkeli uunilta, joka oli\nsiinä korpitalossa varmaankin kiuasmainen, kiviä lattialle ja\nastioita hyllyiltä, jne. Sama ilmiö -- varasteli leipiä uunista\nja aitoista. Mutta muudan isäntä näki varkaan: pirun seisovan\nlantatunkiolla! Sieppasi kiväärinsä ja ampui aavetta. Silloin se\nhävisi, mutta kummitellakseen vielä toisessa talossa. Puoli kylää\njoutui mystillisen pelon, tuskallisen villityksen hurmokseen; miehet,\nentä naiset, jahtasivat paholaista sotilaskiväärit ja seipäät\nkädessä. Lopulta täytyi sinne lähettää oikein pappi, joka toimitti\nsiellä _eksorkismin_, virallisen pahanhengenmanauksen, luultavasti\nkirkkolain kaikkien säädösten mukaisesti. -- Keskiaikainen\n_eksorkismi_, se merkittiin kai asiallisesti pöytäkirjaan. -- Ja\nsilloin piru Raukulan Monkelosta katosi. -- No, lopullinen selitys\ntuli myöhemmin: ensimmäisen kummitustalon piikatyttö, vintiö, oli\nvarastellut leipiä paistaessaan nälkäisille sukulaisilleen pari\nkertaa leivän. Emäntä ihmetteli leipien katoamista. Siihen tyttö\ntiuskaisi: 'Mikäkö ne vie? _Piru_ ne vei!' -- Sitten hän oli\nalkanut uskotella emännälle ja kyläläisille, että oli _nähnyt_\npirun sieppaavan leipiä uunista, ja kuvannut kuvitelmaansa niin\nvoimakkaasti, että ihmiset alkoivat uskoa, -- miehet sieppasivat\nkiväärinsä ja muorit seipäitä, kunnes onneton Monkelo anoi\ntuomiokapitulilta pappia manaamaan paholaista... Sellaista on\nsuggestio...\"\n\n\"Niin, se on totta, se tapahtui kyllä siellä Raukulan perillä,\nkorpikylässä\", myönsi Kleophas...\n\nSeuraavana iltana ystävykset ajoivat sitten raitiovaunussa kaupunkiin\nja astelivat Kämpiin.\n\nHotelli Kämp! -- Parisissa, niissä ravintoloissa, joissa Kleophas\noli siellä käynyt ja joista hienoimmatkin olivat tuntuneet omituisen\nröhnäisiltä siistin pohjoismaisen käsityksen mukaan, -- sillä hänen\noma kotinsakin oli siisti, -- Parisissa Kleophas ei enää olisi\ntällaisessa tilaisuudessa pelännyt. Mutta sehän oli -- Parisi! --\nSelitys tähän lähtenee siitä, että ulkomailla saatamme esiintyä miten\ntahdomme: kukaan ei meitä siellä tunne. -- Ja Kleophaan mieleen\njohtuikin, miten kunnottomasti hän oli käyttäytynyt Parisissa...\n\nMutta hotelli Kämp! Hieno hotelli Kämp, josta hänellä oli omat\nmuistokuvansa, täällä kuului hänen nuoruudessaan älymystökin\nrikkaimpien lisäksi seurustelleen!... Siispä Kleophas nyt -- pelkäsi.\nHän oli käynyt Pariisissa, mutta ei -- Kämpin ravintolassa! -- Hän\ntuskin uskalsi pistää jalkansa hotellin matalalle ulkoportaalle,\nmutta samassa kaljatehtailija vetäisikin oven auki, ennenkuin\novipoika joutui siihen tehtävään. Kleophas, hän säpsähti ovipoikaa,\nmutta tekeytyi pelottomaksi. Noloudesta soperrellen hän pyysi\nystäväänsä menemään sisään edeltä... ja punasteli häpeästä ja\n-- eräänlaisesta onnesta. Sisällä, nähdessään eteishallin ja\nsisäportaiden vihreät pylväät, hän tunsi jonkinlaista juhlallisuutta,\nnöyryyttä. Oi, vapisevin käsin hän antoi riisua päällystakkinsa, --\n_hänen_ kätensä vapisivat, auttelevan vahtimestarin eivät suinkaan.\nJa arkuudesta hän nauraa tirskahteli. Ja hän säpsähti naisia,\njotka kuvastimen edessä järjestivät leikkotukkaansa. Niin, hän\nvapisi, kun hänen Sorsimon viittauksesta nyt täytyi mennä edeltä\nravintolasaliin, astua tuolle pehmeälle matolle, -- ja toinen sukka\noli taas pullistautunut housunlahkeen päälle, mistä seikasta eräs\näänettömästi asteleva tarjoilija hänelle ystävällisesti kuiskasi:\nsilloin hän oli vaipua maan alle häpeästä. -- Käännyttäessä oikealle,\njossa Sorsimo sanoi olevan mielestään rattoisinta, Kleophas ei voinut\nolla tästä sukkaerehdyksestään kertomatta, ajatellen hermostuneena\ntarjoilijaa, joka oli hänelle siitä ilmoittanut. Noloa... kömpelöä!\n-- Tuskin hän osasi nyt _huomioida_ ravintolaa, jonka hän viimeinkin,\nensi kertaa elämässään ja uudeksi nautinnokseen, näki, pilareita,\nvaaleita seiniä, valkeita pöytiä, joilla oli tulppaaneja, ikkunain\ntummanpunaisia verhoja, pöydissä istuvien, varakkaannäköisten\nja hiljaa aterioivien päitä, humisevaa jouhimusiikkia. Hän vain\nsoperteli sukastaan.\n\n\"Pyts\", sanoi siihen Vihtori Sorsimo. -- \"Kaksi moukkua\", jatkoi hän\ntarjoilijalle, joka varustautui kattamaan heille pöytää. \"Mitä?\"\nkysyi hän sitten Kleophaalta. \"Jos et sinä tahdo alkajaisia, mikä on\nluonnollista, niin minä nielaisen ne molemmat, minuun ne kaatuvat\nmukavasti...\"\n\n\"Täällä on tosiaan mukavaa\", haaveili Kleophas Leanteri. \"Kyllä\",\nmyönsi Sorsimo, \"täällä haisee muultakin kuin automaattien ja\nruokaloiden kaalikäärylöiltä, margariinilta ja konttorineitien\nrasittuneelta hieltä, eikö niin. Syöthän vielä automaateissakin,\nniinkuin moni muu, minä muun muassa, kiireissäni. Täällä haisee\nainakin -- alkoholilta. Kippis!\"\n\nTarjoilija oli nimittäin kiidättänyt ryypyt pöytään. \"Taidetta\",\nkuiskasi Kleophas Leanteri tuskin kuuluvasti, katsellen\nkattomaalausta, kitaraa soittavaa naista.\n\n\"Tuo?\" kysyi Sorsimo. \"Juu, hauska maalaus. Miten tuo nainen pysynee\nsinisellä taivaalla, kun on niin lihava? -- Lihavuus: se oli ihanne\nmenneinä aikoina, jolloin syötiin paljon rasvaisia ja juotiin paljon.\nSe meni naurettavaan jättiläistissikkyyteen asti, kun näet tuossa\nmustuneessa seinätuhrauksessa\", lisäsi hän, kun huomasi Kleophaan\ntähystelevän vieressä olevaa seinäkuvaa, -- \"tuo ylenpalttisen\nrintava daami, jota ikäänkuin hännystakkinen Carl Larsson\npujopartoineen saattelee käsikoukusta. Oi entistä huoletonta aikaa,\njoka oli niin rikas aatteista, jotka ovat nyt, suursodasta asti,\nnäyttäytyneet yhtä laihoiksi kuin nykyajan puutetta kärsivät ihmiset.\n'Kun mies lihoo, niin runotar laihtuu', kuului ennen sananparsi\ntässäkin kodikkaassa ravintolassa, jossa monet parhaat runoilijamme\nviettivät iltojaan. Turha sananparsi: kun ihmiset ovat laihtuneet,\nniin tuntuvat aatteetkin laihtuneen...\"\n\nPöytä katettiin; se varustettiin annoksilla, jotka Sorsimo Kleophaan\npuolesta valitsi ja tilasi. Sitten alettiin aterioida, äänettöminä,\nSorsimo ruuannautinnosta ja jöröydestä, Kleophas Leanteri yhä\nnoloudesta ja -- ihmettelevästä ilosta.\n\nSitten Sorsimo vilkaisi erääseen toiseen pöytään, jossa kävi\nkovaääninen hälinä ja jossa istui herroja whiskygrogien ääressä.\n\n\"Kas, enpäs huomannut!\" huudahti hän Kleophaalle, \"tuolla istuu\neräs tuttavani, maisteri Joutsen. Hieno, kelpo mies... Hän ei\ntosin ryyppää koskaan, mutta on niin sopusuhtainen ja vapaa, --\nklassillinen, kuinka sanoisinkaan, koska hän on latinan kielen\nopettaja, -- että maistaa välisti pikku lasin hyvien ystävien\nseurassa ja tulee silloin entistäänkin vähemmän tärkeäksi... Niinpä\ntohtinenkin nyt häiritä hänen klassillista rauhaansa, jos niin sopisi\nsanoa, nyökätä hänelle päätäni...\"\n\nSorsimo nyökkäsi, ja toisesta pöydästä nousi silloin yksi herroista\nja tuli tervehtimään kaljatehtailijaa. Sorsimo kavahti hänelle\nvastaan, viittasi hänelle pöytänsä luona olevaa tyhjää nojatuolia;\nmaisteri Joutsen teki kursailevia verukkeita, mutta jäi kuitenkin\nsiihen juttelemaan. Kleophas Sampila tirkisteli häneen toinen\nsilmä melkein ummessa, ikäänkuin olisi hänet tuntenut; ja sitten\nhän muistikin asian: he olivatkin samalta seudulta, hän ja tuo\nmaisteri Joutsen. He olivat käyneet samaa lyseota, olivat melkein\nyhdenikäisiä, mutta maisteri Joutsen siirtyi sittemmin sieltäpäin\nmuualle; sinne hän tuli ainoastaan kesäisin, mutta asui silloinkin\nkohtalaisen etäällä Kleophaan mökiltä eli pikku talosta, jossa\nKleophas muuten eleli varsin \"erakkona\". -- Maisterikin tähysteli nyt\nSampilaa, ja muisti hänet, vähitellen. Siitä huomiostaan iloisena hän\nasettui istumaan Sorsimon ja Kleophaan pöytään, jättäen vähäksi aikaa\noman seurueensa. -- Maisteri Joutsen oli hieman, tuskin tuntuvasti\nnousussa. Kuitenkin hän torjui, kun Sorsimo ja Kleophas kilvan\ntahtoivat tarjota hänelle jotakin. Alettiin jutella kaikenmoista,\naivan kuiviltaan. Ei kuitenkaan ilmoista, vaan politiikasta,\nnykyisestä pulakaudesta, työttömyydestä, johon nähden maisteri\nJoutsenella oli varma kantansa, antiikin esikuvien nojalla:\n\n\"Roomalaisilla oli tehokas keinonsa vetelehtijöitä vastaan\", sanoi\nhän, \"lähettivät metelöitsijät Dacian soille\".\n\nMissä Kleophas oli kuullut tämän väitteen ennen? Kipri Iilin\nhiluissa: siellä oli tohtori Pasuri, ihmeellistä kyllä, lausunut\njuuri samat sanat... Kummallista antiikin matkimista.\n\n\"Jos lähettivät\", sutkautti Sorsimo nytkin, samaan tapaan kuin\nsilloin tohtori Pasurille; \"mutta enimmäkseen he valitettavasti\npitivät ne laumat Roomassa, antaen heille leipää ja sirkushuveja,\njolloin juuri niistä pohjakerroksista syntyi -- hallitseva luokka,\njoka tuhosi koko antiikkisen ajan, koko pakanuuden...\"\n\nMaisteri Joutsenen korkea otsa meni hiukan ryppyihin, pää\njoutsenkaulan varassa kohosi pystyyn, hänen vaaleansiniset silmänsä\nkatsahtivat ylös kattoon, jossa amoriinit soittelivat pasuunoilla;\nhän huokaisi, mutta viimein hän hymyili jälleen sovinnollisesti:\n\n\"No niin, kai se siitä selviää tämäkin pula. Joka tapauksessa\nkansamme oli ennen aikaan parempaa kuin nykyään...\"\n\n\"Niin, jospa siirtyisimmekin nykyajasta, joka on tosiaan liian ikävä,\nentisiin oloihin\", ehdotti Vihtori Sorsimo. \"Muistoihin, jotka\nsivuavat (eli oikeammin sanoen tangeeraavat, sillä ainakin eräissä\nmurteissa sivuaminen merkitsee korvallepaiskaamista) -- _meidän_\naikojamme; niitä entisiä aikoja; niin sanoakseni lapsuudenaikojamme,\njotka, surullista kyllä, ovat melkoisen kauan sitten menneet.\nSiirtyisimme rakkaille kotiseuduille. -- Oletteko äskettäin käynyt\nSonninkylässä?\" kysyi hän maisteri Joutsenelta. \"A propos: tämä\nmetsäherra ja minä tapasimme jokin viikko ennen joulua tuolla\nKrokelbyssä, jossa asumme, erään tilallisen sieltä Sonninkylästä,\nMulliaisen...\"\n\n\"Kuinka? Oliko hän täällä?\" kysyi silloin maisteri Joutsen tullen\nhyvin virkuksi. Ja hän mutisi tyytymättömänä jotakin.\n\n\"Eikö hänen sitten pitäisi olla täällä, tuon Mulliaisen?\" kysäisi\nSorsimo.\n\nMaisterin pää meni kumaraan, hän veti toisen viiksensä suuhunsa\nja pureskeli sitä, hän pyyhkäisi korkeaa otsaansa ja hieroskeli\nkyömyistä nenäänsä. \"Senkin -- lurjus!\" antoi hän viimein kuulua\nääneen.\n\n\"Luultavasti jossakin määrin\", naurahti Sorsimo. \"Mutta missä asiassa\nerityisesti, saisinko luvan udella?\"\n\nJa silloin alkoi maisteri Joutsen, ensin katkonaisesti, niinkuin\nihminen yleensä paljastaa jotakin asiaa, josta on pahoin\nloukkaantunutpa pian varsin juolevasti:\n\n\"Vai tänne hän on nyt tullut?\" ihmetteli maisteri. \"Ja ostelee\ntäällä huvilaa? Hm, olisinpa minäkin tuollainen tilanomistaja\ntai huvilanomistaja, niin minulla olisi autot ja jos jotakin...\nNiin sitä kelpaa käytellä rahoja, jotka sai, kun möi maatilansa\nja siirsi omaisuutensa vaimonsa nimiin, livistäen täyttämästä\nsitoumuksiaan, jotka olisivat vieneet hänet vararikkoon... Jättäen ne\nvelvollisuutensa mm. minulle...\"\n\nJa sitten maisteri Joutsen kertoi tarinan, jonka näiden pakinain\nsepittäjä selostaa seuraavassa luvussa.\n\n\n\n\nSonninkylän talonpojat\n\n\nSinne Sonninkylään on perustettu osuusmeijeri:\n\n\"Miten lienevätkään nuo meidän sonnimme innostuneet oikeinpa\nyhteistyöhön\", huomautti maisteri Joutsen kuohuksissaan ja\nironisesti. -- \"Kansakoulunopettaja sen homman siellä alkoi, saaden\nheidät siihen käsitykseen, että yhteistyöstä voisi koitua jokaiselle\nhyötyä.\"\n\nTuo laitos siis perustettiin. Joku Sonninkylän isännistä lahjoitti\nsille tontin; rakennusaineitakin annettiin vähin jokaisen\nperustajaisännän mailta. Koneiden hankkimiseksi hommattiin\npankkivelka, jonka perustajat takasivat yksi kaikkien ja kaikki yhden\npuolesta. Koneet tulivat, meijeri alkoi käydä, kaikki hyvä.\n\n\"Niin, otti ja tuota: ne saivat minutkin mukaansa siihen yritykseen.\nAjattelin, että täytyyhän harrastaa yhteishyvää, edistystä\", sanoi\nmaisteri Joutsen.\n\n\"Sitten?\" kysyi Sorsimo.\n\n\"Sitten: laitos kävi\", kertoi maisteri. \"Se oli kuin pieni\nkullanhuuhtomo, johon alkoi virrata kultahiekkasia yhä enemmän. Se\nlupasi todellakin yhtä ja toista. -- Niin, se kävi. Ja sitten se\n_lakkasi_ käymästä!\"\n\nNäin oli asia ollut:\n\nYksi isännistä, osuusyrityksen osakas, jopa heistä kaikkein suurimpia\ntuottajia, oli maisterin käsityksen mukaan ensin kovastikin iloinnut\nmeijeristä. Mutta sitten hän oli kai huomannut yht'äkkiä, että\nyhteishomma tuotti etuja toisillekin osakkaille! Se ajatus oli\nhänessä varmaankin kasvanut vaivaksi, unettomiksi öiksi, kauhuksi,\njonkinmoiseksi vainohulluudeksi: toisetkin saivat yrityksestä hyötyä!\n\n\"Sellaista on meillä niin paljon... ehkä se on vika\nkansallisluonteessamme\", sanoi maisteri, \"turhaan meillä ei ole\nsellainen sananlasku, että 'kateus vie kalan vedestä'. Totta\nvain on, että hän alkoi purkaa kaunaansa opettajaa kohtaan, joka\noli houkutellut hänet moiseen hommaan. _Mikä_ tuolla yrityksen\nalkuunpanijalla oikeastaan mahtoi olla mielessä? -- No niin, en\ntiedä päätellä siitä mitään varmaa muuta kuin sen, että minkäs tuo\ntalokas-vänttyrä lopulta keksikään! Teki ensin sen, että lopetti\nlähettämästä maitoa yhteismeijeriin. Ilman muuta, verukkeilla\nvain; selityksiä hän ei antanut; pysyttelihen piilosalla, kun näki\nmeijerihommissa puuhaavien naapurien tulevan taloonsa, ja jos he\nsittenkin saivat hänet käsiinsä, niin uhkasi ajaa heidät ulos. Siinä\nkaikki. Niin, niin, eräille kuului ärähdelleen, ettei hän tahdo olla\nmukana kaikille rahaa tuottamassa. Sitten hän erosi nimellisestikin\nliikkeestä, josta oli itse takuussa. -- Hänen eroamisensa masensi\ntietenkin muita, teki heidät epäileviksi koko yrityksestä. Kuuluipa\nhän eräitä peloitelleenkin, ja hänen syynsä kai oli, että sitten\ntoisiakin erosi. Ehtyipä nyt maitotehtaamme viikko viikolta, päivä\npäivältä. Kokoukset muuttuivat riitaisiksi, osuuskunnan jäsenistä\nken haukotteli ja haikaili, ken tuijotti tuikeasti karvalakki päässä\npermantoon ja syljeskeli siihen vihaisesti, ken ilmaisi epäilyksensä\nkoko maitomyllyä, nykyaikaista rakkinetta, herrain keksintöä kohtaan;\nken valitti vähäksi voittoa, jonka osuutensa nojalla oli saapa...\nLopulta huudettiin ja hoilattiin kaikki kilpaa, puitiin nyrkkiä,\nuhkailtiin toisiaan, pirskuteltiin permantopalkit liukkaiksi. Ja\nsiihen se koko homma sitten jäi.\"\n\nMaisteri Joutsen ärähteli pahoin, ennenkuin jatkoi:\n\n\"Mutta rakennushan oli tehty, ja koneet, kuten sanottu, hankittu:\nvelkarahoilla, pankkilainalla. Niin, ja helkkari, minkäs he\nnyt tekivätkään, nuo jukuripäät sonnit? Heitä alkoi takaaminen\npeloittaa, koska yrityksestä ei näyttänyt tulevankaan mitään. Ja\nsilloin pälkähtää erään päähän heistä kai pelastaa se vähä, mikä\npelastettavissa oli. Ja keksiipä hän siihen mainion nerokkaan\nkeinon, tuo koira, en muuta sano. Palkkaa eräänä yönä renkinsä --\npolttamaan koko meijerin. Salaa tietysti. -- Olihan laitos vakuutettu\nsuuresta summasta, ja isäntä ajatteli, että vakuutusyhtiö ilman\nmuuta maksaisi vakuutusrahat, ja meijerinosakkaat pelastuisivat\nyhdellä iskulla pankkivelastaan. -- Renki oli kyllä tylsäpäinen, --\nmutta mitäpä siitä! Aina hän toki sen verran ymmärsi, että osasi\npistää paloöljyyn kastettuja rohdintukkoja nurkan alle, sytyttää ne\ntuleen, ja ottaa isännältään palkintoa -- viisikymmentä markkaa.\nJa pelätä julmaa rangaistusta esivallan puolelta, jos asia tulisi\nilmi. -- Reima keksintö, yhteishomman osakkaille salainen hyvä työ!\n-- Se onnistui; laitos paloi eräänä tuulisena yönä pohjiaan myöten.\nTietenkin monetkin osakkaista iloitsivat, kun vastoinkäymisten\njälkeen loppu kuitenkin oli hyvä. Mutta katsopas vain: yhtiö\npanikin toimeen tutkimuksen ennenkuin hellitti sadattuhantensa. Ja\neikös ollut sattunut niin nerokkaasti, että renki oli, tietenkin,\nunohtanut paloöljykannun pensaikkoon palaneen rakennuksen viereen.\nKannu löydettiin, tuli selville, mistä talosta se oli. Olipa renki\ntainnut vähän kehuskellakin hyvästä yötyöpalkastaan (50 mk), ja se\nyhä vahvisti epäluuloja. Lopulta hän tunnusti kaiken. Mitäs muuta:\nrenki linnaan ja samoin hänen isäntänsä. -- Mutta luonnollisestikaan\nei meidän osuuskuntamme saanut vakuutusrahoja, -- takaajien oli\nmaksettava pankkilaina jokaisen omasta kukkarostaan. Silloinkos\nhuudettiin ja hoilattiin, rähistiin mustanpuhuvin kasvoin, uhkailtiin\ntoisiaan, jyristiin, syljettiin permantopalkit märemmiksi kuin tallin\npilttuut. Nekin, jotka olivat eronneet yhteishommasta, tulivat nyt\nkokouksiin: olivathan he takaajia, joilta uhkasi mennä talot ja\ntavarat, maat ja mannut. -- Ja näitä eronneita on tuo Mulliainenkin,\njonka te tapasitte...\"\n\nMaisteri Joutsen ravisteli taas päätänsä ja rypisteli otsaansa. Ja\njatkoi:\n\n\"Seurasi pitkä käräjöinti. Ja tästä alkaa oikeastaan se minun laiha\nosuuteni tässä afäärissä. Pankkilaina tuli siis jäämään takaajien\nniskoille. Mutta vielä ei siellä viisailta ollut kaikki toivo mennyt.\nVielä löytyi tiheästä aidasta rako, josta saattoi sukkelasti livistää\nläpi. Sellaista se on... Kun käräjöinti alkoi, tai oikeammin, kun se\npäättyi ja takaajat tuomittiin maksamaan pankille, niin todettiin,\nettei Sonninkylän talonpojilla, sellaisillakaan, jotka kehuivat\nitseään pitäjän ponsareiksi, ollut ainoallakaan mitään omaisuutta; ei\nkerrassaan mitään! He olivat kaikki siirtäneet talonsa, tavaransa,\nkarjansa, autonsa, härkänsä, hiehonsa, kaukalonsa, purtilonsa,\nkissansa, koiransa, puunsa, heinänsä, jalkariepunsa, jokaisen\nvaateriekaleensa vaimojensa tai lastensa nimiin -- siirtäneet\ntietysti jo vuosikausia ennen: siitä oli heillä selvät paperit ja\nrotokollat... Ja niitä oli tämä samainen Mulliainen, jonka tapasitte!\n-- Tuli vielä uusi käräjöinti omaisuuden siirtämisestä toisten\nnimiin. Kaksi ukkoa joutuikin kiinni; muut pelasti taitava lakimies.\n-- Ja meijerin ottaman pankkilainan saimme maksaa kansakoulunopettaja\n-- ja minä! Opettaja, tuo edistyksen ystävä, menetti siinä\nmaitohommassa ainoan lehmänsä. Ja minä: ette ehkä liene kuulleet,\nettä minulla oli siellä vähäinen talo, jonka olin saanut perintönä?\nSiihen se talo nyt meni, -- takuista!\"\n\nMaisteri Joutsen näytti hyvin synkältä. Viimein hänestä purkautui:\n\n\"Mutta tällaiset rakkarit, nämä Mulliaiset, he vain ostelevat täällä\nhuviloita...!\"\n\nHänen äänensä vapisi, aataminomena hänen kurkussaan nousi ylös ja\nlaskeusi väristen alas... Ja hän julisti, että oli tullut pakostakin\nvanhoilliseksi, epäileväksi niin sanottuja edistysaskelia kohtaan.\nToisenlaista oli ollut ennen Suomessa...! Eikä maisteri Joutsenesta\nollutkaan ihme, että nyt huhuttiin jonkinlaisesta yleisestä\nsuuttumuksesta tällaista \"irvokkuutta\", rappeutumista kohtaan;\njonkinlaisesta kansakunnan noususta turmeltumista vastaan, jonka\nilmiöitä tämäkin oli.\n\n\"Niin\", sanoi Sorsimo, \"huhutaan, että sellainen herätys olisi\nalkanut Lapualla sen viimesyksyisen punapaitojen tanssin jälkeen.\nHerättäjinä juuri -- talonpoikia, väitetään. Sehän olisi\nsuurenmoista!\"\n\nMaisteri Joutsen näytti hiukan häkeltyvän, hän raapaisi\nohimokiharoitaan, mutta sitten hänen silmänsä kirkastuivat, ja hän\nalkoi, ensin valittaen, mutta pian ikäänkuin haltioituen:\n\n\"Niin, sellaista se nyt on... Kuinka toisenlainen, kuinka kaunis oli\nRunebergin talonpoika, Saarijärven Paavo, Pilven veikko, Munter...\"\n\n\"Tosiaan, sitä on lohdullista ajatella\", sanoi Sorsimo. \"Niitä\nrunoelmia lukiessa tuntuu hyvältä kuin vaipuisi lämpöiseen kylpyyn,\n-- lämpö johtuu kai runoilijan sydämellisyydestä, ei, kuulaudesta,\ntai ehkä hänen onnellisista ajoistaan... E, tuntuu hyvältä kuin\nsaisi heittäytyä kesäiseen viileään järveen saunan jälkeen... Mutta\nmitäpä tästä aprikoimaan: aika on käsitettävä sellaisena kuin se on,\nja meidän ajastamme lienee ihailtavin tämä lauselma, jota nuorena\nollessani väitettiin nousukkaiden kesken Runebergin tekemäksi,\nnimittäin: 'Huitrumpsis, sanoi Ryynekreeni-vainaakin'.\"\n\nJa Sorsimo heitti kurkkuunsa toisenkin tilaamistaan ruokanaukuista.\n\nSamassa käyskenteli sisään tohtori Pasuri, tervehtien maisteri\nJoutsenta jollakin latinalaisella fraasilla. Maisteri Joutsen vastasi\nsamalla kielellä, ja he siirtyivät sitten, kun Joutsen oli Sorsimoa\nja Sampilaa hyvästellyt ja Pasuri tervehtinyt, yhdessä sinne toiseen\npöytään. Nyt Kleophas ymmärsi, miksi he molemmat olivat lausuneet\njotakuinkin samanlaiset sanat Rooman työttömien pakkolähettämisestä\nDacian soille. He kuuluivat siellä pöydässä pakinoivan keskenään\njoistakin korkeista klassillisista asioista: -- antiikin ihanteista.\n\n\n\n\nKleophas Leanterille ilmestyy uusi opas, joka ei ole medio, vaan\nsiinä suhteessa viaton mies\n\n\nÄlykkäät lukijat (jollaisia he uskottavasti ovat) aavistelevat jo\nnäistä puutteellisista viittailuista, miten Sorsimo, tämä luultavasti\nturmeltunut Helsingin etukylän asukas, niin, melkeinpä paatunut\nhelsinkiläinen, pyrki ikäänkuin kimpoilemaan Kleophas Leanterin\nrakastamaa maalaisuutta vastaan. -- Tai ei oikeastaan Sorsimo: sillä\nhän puhui kohtalaisen hurskaassa uskossa, _bona fide_, koska hän,\nitse sitä aavistamatta, oli vain välikappale, _medio_, jonka suun\nkautta puhui eräs lukijain tuntema olento, henki, joka kyllä lienee\nasunut hänessä _aina_ mentaalitasossa, mutta oli nyt päästetty\nhänessä toimimaan _fyysillisessä_ tasossa, nimittäin Parisissa,\njossa hän oli pullosta vapautunut. Epäuskottavalta vaikuttava juttu!\nEttäkö moinen henki olisi mennyt ihmiseen, kaljatehtailijaan? Mutta\nmonet muutkin, tavallisissa asioissa varsin järkevät ihmiset pitävät\ntällaisia metafyysillisiä asioita hyvinkin mahdollisina, eivätkä\nainoastaan teosofian sekaannuttamat päät, vaan, suokaa anteeksi,\neräät kunnon papitkin, jotka puhuvat nykyajasta eräänlaisena 'henkien\ntaisteluna', mustain ja valkeain demonien taisteluna ihmissielusta,\ntai oikeammin: punaisten ja valkeain. Eikä se entinen helsinkiläinen\nuskonnonopettajani, jonka hartaudesta näiden pakinain sommittelija\nmuuten pelastui kaikkein loistavimpina, _mirabile dictu_, nim.\nkauniilla kympillä, varmastikaan tarkoittanut mitään sanaleikkiä,\nkun huusi luokalla eräälle vallattomalle, joka ei voinut hillitä\nnauruaan, jonka opettajan savolaiseen vivahteleva puhetapa, jota hän\nkäytti aina paitsi kiivastuessaan, pojan koko sydämessä herätti:\n\"Onko sinuun mennyt p--kele, vai piruko sinua riivaa?\" Ei, tuo\nopettaja, pappi hänkin, piti ehdottomasti selviönä raamatun, jopa\nevankeliumien mukaan, että pahahenki voi mennä ja menee ihmiseen.\nNiin se oli mennyt itse Juudas Iskariotiin, niin myöskin kahdeksannen\nluokan huliviliin, joka sai ankaran muistutuksen lisäkkeellä:\n\"Rumpsahitkos nyt ales ylöpeytes tikaportailta?\" -- Ja niin nyt\nputelista vähäpätöiseen kaljatehtailijaan, jota siis saattaa sanoa\njotakuinkin viattomaksi, vaikka hän johtikin Kleophas Leanteria\nilmeisesti turmioon.\n\nMutta ennenkuin jatkamme \"henkien taistelua\" Kleophaan sielussa\nmaalaisuutta vastaan, pitäisi tässä kertoa vielä eräästä pienestä\nvälitapahtumasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä, kun Kleophas tuli Sorsimon luo, tapasi hän siellä\nvarsin säädyllisessä puvussa olevan herrasmiehen, jolla oli kovin\npieni pää ja siinä koskelonnokkamainen nenä: tuomari Tommola, sama\nmies, joka oli valmistanut sen ihmeellisen valosnuken Kipri Iilin\nuudenvuodenhiluissa. Siellä yleisessä hälinässä ei hän ollut tullut\nesitetyksi Sampilalle. Nyt teki Vihtori Sorsimo sen. -- Kun tuomari\nkuuli Sampilan forstmestariksi, syttyi hänen silmiinsä erikoisen\nvilkas ilme:\n\n\"Jasoo, metsäherra?\" huudahti hän. \"Ravaatte paljon metsissä? Pitkin\nmaaseutua? -- Teitä minä tarvitsin... 'Eihän vara venettä kaada', vai\nmillainen se vanha sananlasku olikaan...?\"\n\n\"Et tarkoittane sananpartta: 'Luusta koirakin unta näkee'?\" virnuili\nVihtori Sorsimo.\n\n\"Turpa kii', sinä 'Piru pullossa'!\" vastasi tuomari hänelle\nleikkisästi, ja kääntyi jälleen Kleophaan puoleen: \"Niin, minä\ntarvitsin nyt tärkeää _juriitista_ apua.\"\n\n\"Mutta\", sopersi Kleophas kummastellen, \"eikös tuomari ollut, vai\nkuinka kuulin, tuomari\"?\n\nTuomari Tommola punastui hiukan, hänen nenänsä näytti venyvän vielä\nsuikelommaksi. Mutta vain tuokion noloiltuaan hän nauroi:\n\n\"P-skan tuomari minä olen, tunnustaakseni. Muut ihmisethän ne\nhölmöydessään ovat minulle sen tittelin antaneet... Siitä on jo\naikoja: kun tulin ylioppilaaksi ja meinasin lukaista tuomariksi.\"\n\n\"Niin, eihän se sinun syysi\", myönteli Sorsimo vakavasti. \"Ja onhan\nniitä muitakin: tunnen kohtalaisen kunnollisia miehiä, jotka eivät\nole suorittaneet kandidaattia, mutta 'mainitaan maisteriksi',\nniinkuin Runeberg laulaa.\"\n\n\"Entäpä kunniatohtorit!\" huudahti Tommola. \"Eivät hekään ole\nsuorittaneet tutkinnoita, mutta pitävät kuin perhana tittelinsä,\nhyvällä omallatunnolla kuin porsaat kärsä pystyssä perunavaossa.\nEikä titteli ole mikään 'hyi pois tieltä'. -- Niin\", jatkoi hän\nKleophaalle asiaansa, \"minä olen nykyään ahväärimies, ja, kuten\nsanottu, tarvitsisin oikeastaan montakin apulaista. Häh, te olette\nvirkalomalla? Milloin te taas alatte juosta pitkin maalaiskyliä?\"\n\n\"Tämä Oiva Tommola tekee afäärejä mm. postimerkeillä\", selitti\nVihtori Sorsimo.\n\n\"Haista hapan!\" ärähti Tommola jälleen, nyt puolisuutuksissaan.\n\"Sinä pilkkailet minun postimerkkihommiani! Et sinä, poikaparka\nymmärrä näitä asioita: niihin tarvitaan filatelistia, ja mitä sinä\n_filatelismistista_!\"\n\n\"Enpä tosiaan; oikeastaan tunnen vain yhden hauskan filatelistin\",\nnaurahteli Sorsimo, \"nimittäin sen, joka Schildtin kertomuksessa _De\ntretton själarna_ myi sielunsa Asmodeukselle yhdestä postimerkistä,\nmutta sekin merkki oli _väärennetty_...\"\n\n\"Schildt? Mikä Schildt? Schildt & Hallberg? Liikefirmako? No,\nminä luikurit sille, en tiedä siitä muuta kuin: 'Det va' skilt,\nsa' Hallberg.' -- Minä kirjoista viis: kirjat rasittavat ruumiin.\nSiirakkiko se niin sanoi? Minusta on vieläkin ihmisen ruumis, niin,\nyleensä terve ruho tärkeintä. _Mens_ sano _in corpore_ sano: sen\nlatinan minäkin muistan kouluajalta, -- ja muuta en muistakaan.\nMinä olinkin terve... terve kuin pukki. Laskin mäkeä lapsena kotona\nkatolta, -- ei se mitään, kyllä siihen oppii, jonkin kerran voi\nnaamaansa raapia... Ei, ei ollut sitä mäkeä, josta en laskenut...\nHeti kun järvet menivät riitteeseen, minä luistelin, -- mukluilin\navannoissa, mutta ylös kimposin. Ei se mitään, kun osaa tekniikan,\niskeä puukkonsa jään reunaan...! Mutta veljeni kanssa me ajoimme\ntandemilla sadan kilometrin vauhtia; se tarttui erään mäen alla\nhiekkaan, nurin härkäpyllyä, tantiemi säpäleiksi, välitanko poikki,\nmutta me pojat: ei kuin paiskattiin pyörä järveen, se oli uusi,\nmaksoi rahaakin niin perhanasti... Käveltiin kotiin. Ja velipekka\nja minä siellä sousimme, me paiskelimme kuulaa, ja ellei muuta\nollut, niin lehmänp-skoja seiniin. Terveitä kuin pukit! Ja kirjoilla\nme läsäyttelimme toisia poikia otsaan. No, vähällä oli, että\njos ei Asko Kalaja, (-- tunnetteko hänet? Se, jota Nahkiaiseksi\nsanotaan, nykyään lehtori...) jos hän ei olisi auttanut minua vähän\nylioppilastutkinnossa niin... Tunnetteko Askon, matikanopettajan?\n-- Minä tunnen kaikki ihmiset. -- Sitten meinasin lukaista\nlakijuristiksi, mutta -- sainhan tuon tittelin ilmaiseksikin!\nOmistauduin siihen aikaan urheilulle...\"\n\n\"Niin, katsohan tämän Oivan suonikasta niskaa\", kehoitteli Sorsimo\nKleophasta.\n\n\"Ja käsivarsia!\" jatkoi Tommola, riisui tuokiossa takkinsa ja\npullisteli käsivarsiensa lihaksia: \"Koettakaapas, forstmestari! No,\nkoettakaa nyt vaan, ei ne pure!\"\n\nTäytyihän Kleophaan niitä koetella, hirmuisen kovat ne olivat.\n\"Entäpä sitten\", sanoi Tommola. \"Voimaa! Niinkuin Suomen kansalla\nyleensäkin: ei pistä ryssä turpaansa tänne. Ja -- jos pistäisikin, se\nkun sikiää kuin lutikka...\"\n\n\"Terveysilmiö: sanotaan terveiden kansojen runsaasti lisääntyvän\",\narveli kaljatehtailija.\n\nTommola raapaisi lyhyttä tukkaansa:\n\n\"Ryssätkö?... Mutta Mussolinin pojat ovat terveitä!... Mutta, piru\nvie, en minä näistä filosofioista ymmärrä. Minun Sofiani tai Sohvini\ntahi olkoon vaikka sohvani, on se (ja se on omaa keksintöä), että\nsuuret filosofit eivät ajattele mitään. Mutta yksi on varma, että\nryssälle nyrkkiä turpaan, ja muille hinttapuleille, siinä kaikki. --\nMutta... Niin, mitäs minun pitikään sanoa eikä valehdella? Vaikka\nryssät sikiävätkin niinkuin lutikat, niin ei hätää, maamme on\nkuitenkin terve, kun on alettu urheillakin, ja onhan Suomi nykyään\ntunnettu, joten voimme toivoa kilakan sattuessa apua muiltakin, ja\nurheilijat ovat tehneet meidät enimmälti tunnetuiksi. Ei ole kolkkaa,\njossa ei tunnettaisi ainakin juoksijoista Kenkurua.\"\n\n\"Ei neekerikylää, jossa _Valse triste_ ei soisi gramofoneista\", sanoi\nSorsimo.\n\n\"Sen valssin minä tunnen\", huudahti tuomari Tommola, \"hiukan liian\nhidas jorata...\"\n\n\"Jonkin fransmannin säveltämän _Valse tristen_ tähden saksalaiset\nkai olisivat jättäneet viime sodassa Parisin pommittamatta pitkällä\nBertallaan\", mutisi Sorsimo. \"No niin, ampuivathan ne tosin rikki\nReimsin katedraalin, joka oli niin täynnä kauniita veistoksia...\"\n\n\"Häh? Minkäs sille mahtaa?\" sanoi tuomari Tommola. \"Sota on sotaa. --\nMutta mitäs minun pitikään, eikä valehdella...?\"\n\nKleophas Leanteri, joka lienee viime aikoina hiukan muuttunut, arveli:\n\n\"Niin, eihän se juuri ulkonainen eli ruumiillinen voima taitaisi\nmeitä aivan lopullisesti auttaa, jos joutuisimme sotaan, mistä\nJumala varjelkoon... Kun se voima ei taida olla kovin yleistäkään:\nenimmäthän vain _lukevat_ urheilu-uutisia...\"\n\n\"Siinäpä se!\" keskeytti Tommola.\n\n\"Sielläkin kotiseudullani\", jatkoi Kleophas, \"eräs hiihtäjämestari\nkyllä hiihtelee, -- sänkipellollakin, milloin ei löydä hankea... ja\nhiihtokilpailujen aikoina hotelleissa hätyyttelee varakkailta rahaa,\nsanoo opettavansa heidät kunnioittamaan suurmiehiä... Palkintoja\nhänellä on kyllä tuvan hylly täynnä, -- mutta maatila vararikon\npartaalla huonosta hoidosta.\"\n\n\"Mutta maalle on sittenkin tärkeää, että maailma tuntee meidät\",\npilaili Sorsimo.\n\n\"Juuri samaa minäkin tavoittelin vähäisestä puolestani\", selitteli\nTommola. \"Aivan vilpittömästä mielestä. -- Mutta... sitten,\nsitten...\" -- Hän ähkäisi, oli vähän aikaa vaiti, ja valitti: \"Sitten\nsain -- vian keuhkoihini. Mistä pirusta? Sanokaa se? Ehkä eräästä\nhotellista, jossa oli ennen asunut sylkeviä keuhkotautisia. Olin\nennen ajatellut, ettei tauti mieheen tartu, jos on terve. Mutta:\ntarttuipas, piru! Tai ehkä vilustuin, kun harjoittelin juoksua eräänä\nvuonna syksysateessa alasti.\"\n\n\"Urheilijain kohtalo on usein sellainen\", sanoi Sorsimo; \"painijain\nsydän heikkenee tai maksa paisuu, jos ovat oikein huomattavia,\njuoksijain sääriä täytyy hellästi hieroa, ja yleensä he ovat\nheikkohermoisia kuin säveltäjät...\"\n\n\"Niin, urheilijan pitäisi hoidella itseään kuin pumpulissa, urheilu\nvanhentaa ennen aikojaan\", jatkoi tuomari Tommola, \"ja sitä minä en\nmuistanut. Minä uin talvella lumikinoksissa...\"\n\nSyntyi tuokion hiljaisuus.\n\nTommola keskeytti sen:\n\n\"No niin, suuret filosofit eivät ajattele mitään! Mennyttä, mikä\nmennyttä. Suurella vaivalla, vuosikausien työllä, hoitamalla itseäni\nkuin silmämuniani, sain henki-kultani säilytetyksi. Älkää pelätkö,\nherra Sampila: ei minun tautini tartu enää, se on kapslaantunut, jos\nminulla mitään tautia onkaan. Mutta siitä johtui, että minun täytyi\nmuuttaa alaa. Minä olen afäärimies, forstmestari. Myönnän, että raha\nse lopultakin jyllää, niin sanoi aina setänikin, joka tuli yht'äkkiä\npirun rikkaaksi, -- kuoli pilkkukuumeeseen kapinakeväänä.\"\n\n\"Kuinkas\", aprikoi Sampila, \"nimi tuntuu minusta niin tutulta.\nMuistan samannimisen olleen aikoinaan kotikaupungissani asianajajana.\"\n\n\"Minun setäni!\" huudahti Tommola. \"Hänen mukaansa minut on\nristittykin. Hei, olemme samanpuolen 'immeisiä'! Hänen neuvostaan me\nmuutimme Savonlinnaan Heinolasta. Olen savolaistunut. Meidän pitäisi\nvetää yhtä köyttä. Ja siitä syystä minä nyt pyydän teiltä erästä\nasiaa. En tarkoita noita postimerkkiasioita, joista tämä Vihtori\nmainitsi: ne ovat vain sivuahvääriä, joskin kypsyvät aikanaan, teen\nniitä ikäänkuin viraapeliksi. -- Mutta minulla on muutakin, ja\nsellaista, joka... Sen, kuulkaas, minä olen keksinyt omasta päästäni.\nArvaattekos, mitä se on? Älä sano, Sorsimo, vaikka tiedät! Odotahan,\nniin näet, kun minä olen -- Punkaharjun omistaja!\"\n\n\n\n\nMiten Tommola aikoo hankkia Punkaharjun\n\n\nKuva, jonka Kleophas sai Oiva Tommolan suuresta afääriyrityksestä ja\nmiehestä itsestään hänen omien sanojensa pohjalla, mutta piirrettynä\nmelkeinpä eräänlaisella ironialla, joka Kleophaassa oli alkanut\nherätä, muodostui seuraavaksi:\n\nTommola oli varakkaan kauppiaanlesken lukuisasta poikaparvesta\nvanhin, joka pienenä oli hyvin kirkunut, ei vatsankivuista eikä\nmaitopullon puutteesta, vaan jonkinmoisesta 'sisusta',? paitsi\nnyt hampaiden tulosta. Ja sitten, isompana, varhaisnuoruudessa,\njota Tommola kuvaili ihanteellisimpana onnenaikanaan, laskenut\nmäkeä kallioilta, katoilta, tikapuilta, uinut järvessä, koskissa,\npuroissa, lammissa, soissa, rämeissä, nevoissa, mutahaudoissa,\nvoimistellut rekissä ja renkaissa, telineillä ja pukilla, orsissa\nja hirsissä, keinuissa, talonräystäissä ja lipputangoissa,\nhypännyt ylös taivasta kohti, sukeltanut syvyyksiin, paiskellut\nkirjoilla toisia poikia otsaan, raastanut niiden kannet nurin,\ntaittanut lehdet koirankorville, kissankorville, lehmänkorville,\npainiskellut tunnilla opettajien kanssa, merkitty sataviisitoista\nkertaa mustaan kirjaan, istunut ilolla ärjyen pimeässä putkassa,\nsyönyt mainiolla ruokahalulla, nakellut keitetyillä perunoilla\nseinään, ollut terve kuin pukki, rinta kuin ryövärillä, pinta kuin\nkuparia, hartiat hirmuiset, pää pieni, nenä kuin naskali. Tullut\nylioppilaaksi, mainittu tuomariksi, hoitanut jonkin aikaa äitinsä\nkauppaliikettä pikku kaupungissa, 'Suomen Venetsiassa', pistellyt\nliikemiesnimeään vekseleihin poikin ja pitkin, tullut petkutetuksi,\närtynyt pettäjille, kantanut kaunaa viikon, leppynyt, kirjoittanut\ntaas entisten tai uusien petkuttajien papereihin, mutta lahjoittanut\nrahaakin puutteessa oleville: \"Niin, minä puolestani olen kyllä\nsellainen mies, että olen monta kertaa antanut toiselle vaikka housut\njalastani!\" No, hätäpä Tommolalla: hän on ostanut uuden takin ja\nuudet housut. Juonut välisti itsensä pöhnään, riemuinnut onnesta,\nhiukan tapellutkin, vihastunut jostakin, lyönyt päänsä seinään.\nJa sitten häneltä oli talo palanut vahingossa, se oli unohtunut\nvakuuttamatta. Silloin hän suuttui, tappoi kissansa, koiransa: \"Iskin\nnyrkkini väriin p-skaan!\" -- Ja niin hän oli menettänyt komean\nomaisuuden, tullut köyhäksi kuin kirkon rotta.\n\nMutta mitäpä Tommola tästä! Kertoi: \"Viikon surin, sillinhäntiä\npurin. 'Sen kansa kaikki kärsinyt ja sillinpäitä järsinyt', kuten\nkansallislaulussamme sanotaan, tunnettehan tämän lystin väännöksen,\nforstmestari, olette saman puolen 'immeisiä'. No, johan minä sen\narvasin: kielenne siihen suuntaan vikuusti; ja nytpä me olemmekin\nkamuja: peukaloa päälle, passaa kuin suutarin peukalo mummon silmään.\"\n\nNiin, hän oli tullut köyhäksi, joskus aikonut naputtaa reiän\npäähänsä...\n\nEtenkin, kun vielä terveys petti... Ja hän oli jo aikonut\nurheilijaksi, rahaa tienaamaan. Se ala täytyi nyt jättää.\n\nÄskettäin hän oli muuttanut tänne Krokelbyhyn... Ja nyt hän oli\nliikemies, ja hänellä oli eräs aate:\n\n\"Oikeastaan sen antoi minulle yksi toinen mies, viime kesänä, kun\nasuin jonkin aikaa siellä maalla. Se oli minulle poikuudenajoilta\ntuttu kylä. Leivonmäellä. Siellä olin asunut terveyteni voimapäivinä,\nkesälomilla. Silloin se oli, ja on nytkin, vanhanaikainen kylä, jossa\ntalot ovat mustia, ukot puhuvat murretta ja vanhat mummot kyykistävät\ntakalistonsa maahan asti meille kaikille herroille. Kuten sanottu:\nmetsäkylä. Leipälimput siellä isoja, puurovadit isompia, kanat\nmunivat siellä poikuusvuosinani melkein ilmaiseksi, mansikoita kasvoi\nmetsissä, niitä sai tuokkosen kymmenpennisellä pieniltä pojilta ja\ntytöiltä. -- Niin elin voimavuosinani, se oli onnellista aikaa!\"\n\nSiellä oli Tommola nuorena hoitanut itseään, ollut koko kesän\nmiltei ilman vaatteita, nukkunut aitoissa, suuttunut ainoastaan\nitikkoihin, joita öisin kovalla paukkeella ja kaksin kämmenin löi\npois pakaroistaan ja mäiskäksi poskeensa. Hyökännyt aamuisin ulos\nauringonpaisteeseen, istuutunut päivää paistattamaan kuin neekeri\nhottentottien maassa; sitten juossut rantaan, kolmiloikkarin\naskelilla, kahlannut järveen, uinut, sukeltanut veden alle, noussut\nylös, pärskynyt kuin orhi, polskutellut, kellunut selällään, noussut\nkivelle, tehnyt kerroshyppyjä, vauhtihyppyjä, ollut melkoinen\nlautamestari, harjoitellut vapaauintia, selkäuintia, kiivennyt\nkalliolle, syöksynyt siitä päistikkaa, reittänyt puuhun, päässyt\nsiitä vielä syvemmälle veteen, lyönyt päänsä pohjahakoon, saanut\nsilmäänsä sipulin, ärjynyt yksinään, mennyt syömään munia ja\ntalkkunaviiliä, mennyt nukkumaan, jota oli tehnyt neljästi päivässä\nterveytensä vuoksi, sitten kahville, taas urheilemaan, seiväshyppyä\nyli haasioiden ja nuusniekkain, kieputtamaan nuoraa, seisomaan\nkäsillään, päällään, riippumaan orresta tai oksasta, jaloillaan\ntai käsillään, polvi- ja kyynärtaipeista, nilkasta, niskalta,\nsuonijänteistä, vatsasta, kaivamaan kuoppia peltoon, kantamaan multaa\nurheilukuopasta toiseen, yrittämään kymmenkiloista kiveä hampaissaan,\nratsastamaan hevosilla, sonneilla, karjuilla, ponnistamaan,\nhoilaamaan, sitten syömään, nukkumaan.\n\n\"Se oli silloin, niinä onnellisina vuosina. Aioinkin urheilijaksi,\nmutta -- tauti vei kaiken. -- Viime kesäksikin menin sinne, mutta\neipä se enää maistunut, -- maalaisetkin hävyttömiä. Mutta yhden\naatoksen se minussa herätti, ja sen panen nyt toimeksi.\"\n\nNo, viime syksynä hän tuli Krokelbyhyn, liikemieheksi.\n\nTuo hänen aatoksensa?\n\nSinne kylään oli kesällä ilmestynyt eräs maanmittausauskultantti\nGulenius, virkamatkoillaan, pieni ja punanenäinen mies, suuri\njuoppo: \"Hyvä mies, mutta hiukan hävytön moukille, milloin ei heidän\nkanssaan ryypännyt\", sanoi Oiva Tommola. Kerran perjantaina oli hän\nroikkunut kylänraitilla, jossa Tommola hänet kohtasi, esitellyt\nitsensä ja vienyt hänet ryyppäämään kanssaan Sääskäläisen talon\ntorakoita kuhisevaan peräkamariin. Ja siellä oli tuo paljon Suomea\nkierrellyt maanmittausauskultantti sattunut mainitsemaan, että on\nolemassa sellaisiakin maatiloja, joihin ei ole aikoinaan ymmärretty\nhankkia lainhuudatusta: niiden muinaisten omistajien nykyiset elävät\nsukulaiset saisivat lunastaa ne takaisin itselleen, ja lunastaa\nsilloisilla, vuosikymmenientakaisilla hinnoilla.\n\nTämä tieto oli herättänyt Tommolan päässä hurmautuneen aatteen.\nHäntä alkaisi nyt oikean lakimiesuransa: etsisi käsiinsä sellaisia\nmaatiloja, joille ei oltu muinoin hankittu lainhuudatusta, --\nkaivaisi kynsiinsä niiden entiset omistajat tai heidän sukulaisensa,\ntarjoutuisi hankkimaan heille tilat takaisin (siis ajaisi heidän\nasiaansa, -- olihan hänellä ainakin lakijuristin titteli) -- ja\nottaisi vaivastaan tietenkin palkinnon, kaksikolmannesta tilojen\nnykyisestä hinnasta.\n\nMaanmittari Gulenius oli innostanut Tommolaa tässä aikomuksessa,\nhän tiesi, missä päin moisia maatiloja oli, hän, 'mosatramppari'.\nSovittiin, että hän saisi osuutensa avustamisesta...\n\nMutta nyt Tommola tarvitsi vielä toisenkin avustajan, koska afääristä\ntulisi laaja.\n\nViime kesänä hän oli jo Guleniuksen kanssa ryhtynyt alustaviin\ntoimenpiteisiin. Tommola oli matkustanut lähimpään kaupunkiin,\nostanut paljon sokeria ja runsaasti pirtua, kantanut sitä salaa\nmaalaiskylään (koska pirtu oli muka kiellettyä), keittänyt vettä\nkattiloilla, kasareilla, padoilla, sekoittanut kuumaan veteen\nsokeria, kiehuttanut taas, kaatanut joukkoon väkiviinaa, jota\noli mittaillut litroilla, puteleilla, maistanut lientä, ei ollut\ntuntenut sitä vielä hyväksi, vaan oli pistänyt höysteeksi kuminaa,\nkaneelinkuoren, appelsiinikuoren, inkiväärää, pippuria, pikkuisen\nsuolaa, maistanut jälleen, ei se ollut vielä hyvää, keksinyt uusia\nhöysteitä, valmistanut likööriä, jolla innostuttaa Guleniusta asiaan,\najatellut itseään miljoonamiehenä...! Tislannut liköörit pulloihin,\njoita oli komunnut talojen aitoista ja ullakoilta, hartsannut ja\nlakannut pullot kiinni, kirjoittanut ja liimannut niihin etiketit ja\nvuosiluvut, -- sillä hän osasi ilmeisesti kirjoittaa, ainakin lyseon\nviidenneltä luokalta asti; työntänyt pullot tuohikonttiin. Ja sitten\nhe olivat lähteneet Guleniuksen kanssa samoilemaan pitäjiä, etsimään\nmonia lainhuudatusta puuttuvia maatiloja.\n\nHe olivat matkustelleet laivoissa, hevosilla, soutukyydillä,\njalkaisin. Tommola oli maksanut näillä retkillä muutakin kuin\nnämä liköörit, nimittäin matkaliput ja -muonat, sillä täytyihän\njotakin uhrata, jos aikoi etua saada. Siellä oli rakennettu\ntulevaisuutta. -- Ja olipa löydettykin pari ukkia tai mummoa,\njoilla oli ollut muinoin oma talo ja jotka olivat talonsa myyneet,\nmutta muistelivat, ettei se kauppa ollut tullut vahvistetuksi\nlainhuudatuksella. Samoin erään tytön, jonka enon täti oli myynyt\ntalonsa muistamatta, tuliko kauppa silloin laillisesti vahvistetuksi.\nNäiden henkilöiden antoi Oiva Tommola heti laatia itselleen\njonkinmoisilla variksenvarpailla avoimen asianajovaltakirjan,\njoka oikeutti hänet saamaan kaksikolmannesta sen ja sen tilan tai\nmanttaalitalon nykyistä kauppahintaa, jos ja kun juttu, joka asiasta\nalettaisiin, tulisi voitetuksi. -- Pahoin rypistyivät ja kastuivat\nsitten nuo valtakirjat, kun Oiva Tommola toverinsa kanssa seikkaili\ntakaisin metsistä ihmisten ilmoille, sillä likööriä oli jäänyt vielä\nvarastoon. Ennen Tommolan asuinkylää liköörit kumminkin loppuivat.\n-- Sitten lepäili ja katseli Tommola raittiina miehenä tyytyväisenä\nkolmea valtakirjaansa, joista yhteen eräs mummo oli pudotellut kuumia\nkyyneliä, koska uskoi saavansa takaisin muinaisen syntymätalonsa\ntämän pelastavan enkelinsä, Oiva Tommolan avulla.\n\n-- Mutta vielä oli näitä valtakirjoja liian vähän, arveli kai Tommola\nmaaten siellä monien vällyjen alla, syöden leipää, maatiaisvoita\nja kananmunia ja etenkin puuroa, puuroa, ja juoden hyvin paljon\nlillimaitoa, kuten oli sairautensa aikana tottunut. Liian vähän!\nNiitä piti saada lisää! Täytyi siis hankkia uutta pirtua, keittää\nuutta likööriä. -- Sitten hän etsi taas käsiinsä Guleniuksen,\njoka sillä välin oli ennättänyt statiiveineen roikkumaan toisiin\nkyliin; ja sitten tehtiin uusi löytömatka maitse ja vesitse. Yksi\nvariksenvarpailla puumerkattu ja kyynelillä vahvistettu valtakirja\ntärppäsi jälleen onkeen.\n\n\"Mutta lopulta tärppäsi (tai on par'aikaa tärppäämäisillään) suuri\nkala, oikea kalamiesten ihme, valaskala, jättiläiskala: Punkaharju!\n-- Gulenius sanoi ottaneensa joistakin lääninkonttoreista selvän,\nettei Suomen valtio silloin, kun se osti Punkaharjun, ole hankkinut\nlainhuudatusta!\"\n\nTarvittiin uutta väkiviinaa tämän menestyksen kunniaksi. Paitsi\nGuleniukselle oli Tommola luvannut muillekin ystävilleen, ettei\nunohtaisi heitä, jos he olisivat puutteessa silloin kuin hänen\naikansa koittaisi ja hän astuisi valtakuntaansa: Punkaharjun\nomistajaksi. Vieraammiltakaan hän ei salannut, millä tavoin se\nkoittaisi, eikä salaa vieläkään: nytkin hän sanoi Kleophas Sampilalle:\n\n\"Odottakaahan, forstmestari... jos ryhdytte avustamaan minua!\nHomma saattaa kyllä viedä pirusti aikaa, ehkä vuosikausia, mutta\nmitäs sitten sanotte? Punkaharjulla on metsää! Minkälaisia puita!\nSuoria, solevia, paksuja, pelkkää sulkupetäjää. Kruununpuisto, --\nvuosikymmeniä valtionvaroilla hoidettu. Luonnonpuisto: se tekee\nmiljoonia!\"\n\nAh, hellyyden puuskassa tämä hyväsydäminen poika tarjosi Kleophaalle\nulkomaanmatkan Italiaan, Kaliforniaan, Parisiin, -- jonne Kleophaan\nmieli ei liene niinkään tehnyt, -- Kalkuttaan, Veihaiveihin:\n\n\"Huihaiheihin, Otaheitiin, mistä minä sen tiedän, minä en ole\nsellaisia asioita tutkinut, suuret filosofit eivät ajattele mitään.\"\nMutta hän aikoi kaivaa esille äitinsä kaapeista lyseonaikuisen\nmaantieteensä, jos siitä olisi mitään jäljellä, jotta oppisi\nunohtuneita maantieteellisiä nimiä. \"Niin nähdään, eivätkö tästä\ntoisetkin kuin Sorsimon Vihtori pääsisi ulkomaille, maapalloa\nkiertelemään.\" -- Mitä matkoja: viini, samppanja, niin tammanmaito\nvirtaisivat, ja Tommola maksaisi kaiken.\n\n\"Mutta _toistaiseksi_ minun täytyy elättää henkeni pienimmillä\nafääreillä, joihin postimerkitkin kuuluvat. -- Lyöttäytykäämme\nyhteen, forstmestari. Tekin kiertelette virassanne pitkin metsiä:\nottakaapa selvää, missä sellaisia sukulunastamattomia maatiloja on,\nja ilmoittakaa niistä heti minulle. Minä järjestän lopun, ja kuten\nsanottu: palkkiotta ette tule jäämään sitten kuin Punkaharju on\ntaskussani!\"\n\nTosin Kleophas Leanteri koetti selittää hänelle, hyvin pitkästi,\narveluksensa, että... hm... ainakin monivuotista oikeusjuttua tästä\nsaisi raahata perästään, ja lopulta tulisi ehkä koko nuotasta --\nvesiperä. Samoin ehkä muistakin, tavallisista maatiloista, jos\nkenties löytyisikin sellaisia, joilla ei ollut lainhuudatusta.\n\n\"Siihenhän menee paljon rahaakin\", lopetti Kleophas Leanteri.\n\nSorsimo ei virkkanut mitään, hän vain hymyili, ja naurahteli väliin\nmakeasti.\n\n\"Niin, raha, perhana.\" -- Tommola laski uudestaan viimekesäiset\nmenonsa: \"Kyllä siihen kului: 25 litraa pirtua (hinta 100 ja 115\nmarkan paikkeilla litralta siellä maansydämessä, yhteensä noin\nkaksi ja puoli tuhatta markkaa), siihen matkakustannuksia ja\nmahaprovianttia. Lähes tuhat markkaa laiva-, hevos- ja venekyydeistä\npitkin järviä ja korpia, paljon kaikenmoista sapuskaa... Mutta kyllä\nminä selviän, uskokaa pois. Nyt elän postimerkeilläkin, joita saa\nsieltä täältä ihan ilmaiseksi, etenkin helsinkiläisistä kodeista.\nMinä tunnen paljon helsinkiläisiä entisiltä onnenajoiltani, enkä minä\nmuuten haikaile hankkia uusia tuttavia, ihmisen täytyy ennen kaikkea\njättää pelko pois ja olla rohkea...\"\n\nEi, suurta ajatustaan ei hän jättäisi mielestään, ja Kleophas sopisi\nniin hyvin tiedustelemaan tällaisia tiloja: \"'Passaa kuin suutarin\npeukalo mummon pyllyyn.' Ainoastaan pienimpiä tiloja. Nyt me olemme\naina yhdessä, forstmestari! Minä asun täällä Mohedan villassa,\ntunnetteko sen akan, joka sen omistaa? Hän on veikeä akka, ja paljon\nsiistimpi kuin tämän Sorsimon emäntä...\"\n\nKaljatehtailija sanoi:\n\n\"Mielestäni tekisi tällainen liitto hyvääkin veli Sampilalle. Pelkään\nnimittäin, että minä, joka olen ikäänkuin joutunut oppaaksi hänelle,\nkun hän ei vielä tunne oikein seutua, en ole siihen aivan pätevä:\nenhän itsekään liioin huomaa, mikä on maailmassa olennaista, ja\nlavertelen niin usein omiani...\"\n\n\"Niinpä siis lähdemme yhdessä Helsinkiin!\" huudahti Oiva Tommola.\n\"Minä opastelen siellä teitä, Sampila... Ja saanko luvan esitellä\nitseni sinuksi: minua haukutaan Oivaksi, entinen sukuetunimi.\nLähdemmekö Helsinkiin heti huomenna?\"\n\nNo, tällä tavoin oli Kleophas Leanteri saanut uuden oppaan, jonka\nliikehommista, samoin kuin monista muista asioista, tämänkin\nkansallisen luonteen kuvaaja koettaa pakinoida myöhemmin.\n\n\n\n\nMiten ihmeellistä: Kleophas Leanteri -- hylkää kotiseutunsa\n\n\nKleophas Leanteri Sampila oli siis päättänyt lähteä tuomari Tommolan\nkanssa Helsinkiä katselemaan. Mutta aivan seuraavana päivänä ei se\nkuitenkaan tapahtunut! Kleophas, joka vielä äskettäin oli ollut niin\nvilpittömän altis toisten johdettavaksi, kuten on nähty siitä saakka,\njolloin hän Parisissa joutui Sorsimon seuralaiseksi, -- hän lienee\nnyt oppinut jotakin, -- plus- vai miinuspuolekseenko, siitä ei näiden\npakinain sepittäjä mene väittämään mitään. Mutta _hiukan_ muuttunut\nhän oli. Ihmekö, että hänen otsansa, joka oli ollut ennen niin\ntyyni, meni nykyään usein ryppyihin ja hänen silmänsä olivat tulleet\nvilkkaammiksi. -- Ja kas, nyt hän osasi tehdä verukkeita, joilla\nsysäsi kaupunkimatkan Tommolan kanssa ensin kolme, neljä päivää ja\nvähitellen kokonaista kaksi viikkoa myöhemmäksi sekä puhelimessa että\nhenkilökohtaisissa keskusteluissa.\n\nJa sillä välin jatkoi Vihtori Johannes Sorsimo, eli hänessä asuva ja\nhäntä riivaava pikku riivaajainen, -- erästä hyökkäystään Kleophaan\nsielua vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän kuitenkin lyhyt välihuomautus:\n\nKuinka olikaan: eikös Viksari eli \"Piru pullossa\" silloin taivaassa\nväittänyt, että tuo Kleophas Leanteri, tuo vakaa ja hurskas, oli\nhänen mielestään kuin paperiarkki, johon ei vielä ollut mitään\nkirjoitettu, -- siis ikäänkuin moniin hienompiin perheisiin enimpien\nvieraiden kiusaksi varustettu albumi tai nimikirja, jonka lehdille\nei ollut vielä sutaistu nimiä, sepitetty muistovärssyjä katoksineen\neikä piirretty minkäänlaisia kuvia? -- Niin, paitsi tuollainen\nkirjoittamaton albumi, myöskin ikäänkuin pelto, kesanto, johon ei\nollut kylvetty eloa eikä lusteita. -- Ehkäpä Kleophaan tiedoton,\njoskin verraten laaja lukeneisuus, jota ei _ollut vielä koettu\nkäytännössä_, oli ollut sitä kyntämistä? -- Mutta nyt kirjoittajan\nkai on viisainta antaa palttua viisasteluille, ja ryhtyä vain\nkertomaan asioita, tuskin tohtien enää uudestaan huomauttaa,\nettä viaton kaljatehtailija oli se vihamies, jolle oli annettu\nvalta kylvää tähän peltoon \"lusteita\", tai eräänlaisia nykyajan\nrikkaruohoja, joilla ei ole vielä vakiintunutta nimeä.\n\nJa pieninkin poika, joka on työnä tai rangaistukseksi joutunut\nkitkemään puutarhaa, ehkä hautumaan heinäkuun armaassa helteessä\ntulisilla hiekkakäytävillä, tai puhdistamaan herne-, porkkana- ja\npunajuurikaspenkkejä taikka itse pahinta, mansikkamaata, hän tietää,\nettä vesiheinä ja eräs punakukkainen ja suolaheinää muistuttava\nrikkaruoho, mainitsemattakaan pistelliästä ohdaketta, kavalaa\nnokkosta, syväjuurista takkiaista ja etenkin valkojuurta, jota kukaan\nviljelijä ei elämässään lopullisesti voita, -- poikanenkin tietää,\nettä rikkaruoho, paha, ilkeä, kasvaa yleensä tuhatverroin vikkelämmin\nkuin herneenvarret, rediisit, punajuuret ja muut jortikkaat tai\njötkelöt, puhumattakaan ihanista kukkasista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaljatehtailijan, tuon naiivin, mutta kuitenkin omalla tavallaan\npaatuneen helsinkiläisherran, pakinat (tai eivät oikeastaan _hänen_,\njälleen muistuttaakseni), nuo pakinat, joihin Kleophas itsekin pian\nyhtyi, vetäen Sorsimon kanssa samaa nuottia, eivät olleet jättämättä\nKleophaaseen vaikutusta, vaikkakin se tapahtui hitaasti, monen\ntulevan viikon kuluessa, joina maalainen Kleophas oli jo kierrellyt\nTommolan kanssa Helsingissä. Näinä väliaikoina syövytettiin eräs\nuusi, yksipuolinen käsitys Kleophaan mieleen, -- kaivettiin siihen\nniin syvälle kuin minkäkin omenapuun napajuuri hedelmälliseen\nmultaan, -- se oli oikea jättiläisluste! Koskaan se ei hänen lyhyen\nelämänsä aikana sieltä enää irtaantunut...\n\nTämä Sorsimon uusi ilveily oli sellainen, että hän alkoi pistoksilla\nMulliaiseen, kuten lukijat muistanevat; sitten hän otti puheeksi\nhassunkurisen sanomalehtilorun Raukulan ammutusta kummituksesta,\nkuten myöskin muistanette; ja viimein oli sattunut tulemaan maisteri\nJoutsenen kertomus Sonninkylän meijeristä, tuo varsin tavallinen,\nmutta ei yleinen ilmiö, jossa yksinkertaista herrasmiestä vedetään\nhuulesta ja jossa talonpoikainen oveluus näyttää monenmoisia\ntaitojaan. -- Ja nyt seuraa lisää samaan suuntaan, joko Sorsimon\njutelmia tai Kleophas Leanterin omina muistoina. Ja kaikista\nnäistä kuohuu vastenmielisyys maalaisuutta kohtaan! -- Niin, miksi\npitikin kunnon Kleophaan ajatella Sorsimon viisasteluja, tuollaisen\nhyväkkään: helppohan hänen oli ylimielisesti kujeilla maalaisten\nkustannuksella, hänen, kaljatehtaineen, vakinaisine istumapaikkoineen\nHelsingin ravintoloissa, ja tyttöineen, joka tosin, sen Kleophas\nmyönsi, oli, paitsi verraten kaunis, myöskin niin moitteettoman\nystävällinen, mutta joka kuitenkin jollakin tavoin loukkasi Kleophaan\nmaalaiskäsitystä: että sitä nyt tuolleen vain eletään, vapaasti,\nhelsinkiläisesti, -- ikäänkuin vastakohtana juuri maalaiselle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, juttu pahastahengestä, joka ammuttiin takavuosina Raukulassa\nja sitten manattiin sieltä pois, oli kyllä totta... Kyllä, olihan\nsiellä syrjäseuduilla, korven helmassa, köyhissä, laiminlyödyissä\noloissa koko joukon tietämättömyyttä, joka oli _uskona_ hiukan\nnaurettavaakin, vaikkapa liikuttavaa, ja ehkä vähän vahingollista...\n\nYht'äkkiä Sampilakin muisti, tästä Sorsimon pirunampumistapauksesta\npuheen tullen, että eräs ukko siellä hänen omassa kotikunnassaan,\nsyrjäkulmilla (eikä aivan syrjälläkään, koska kaupunkiin oli\nvain parikymmentä kilometriä) oli kerran köntinyt kirkonkylään\nmökistään... Köntinyt hiljaa, raukka; valitellut ihmisille, että\nhänellä oli sellainen \"vaiva sydänalassa\", kuten vatsa- ja melkein\nkaikkia muitakin tauteja siellä yleensä sanotaan. -- Ihmiset olivat\nottaneet selvää, missä kohdin sydänalaa hänellä se vaiva oli; ja\nneuvoneet vanhusta sitten lääkäriin, koska arvelivat, että tauti\nsaattoi olla umpisuolessa. -- Milläpä ukko tohtoriin, -- pennitön\nsalon-ukko? -- Hän katosi kylästä. -- Meni eräitä päiviä, ehkä\nviikkokin. Johtuipa nyt jonkun mieleen, miten ukon oli mahtanut\nkäydä. Lieneekö hän poikennut lääkäriin, vai suoraanko painunut\ntakaisin mökilleen, jossa kituisi nyt ehkä kovissa tuskissa ja\naivan hoidotta, sillä hän oli leskimies. Tai kenties hän olisi\njo kuollutkin yksinään tautiinsa. -- Joku lähti mökille ukkoa\ntietelemään (kas kummaa, ettei Kleophas tullut huomanneeksi tätä\narmeliaisuutta!). Kun tiedustelija tuli mökille, näki hän, että ukko\noli tosiaan kuollut tautiinsa: makasi sängyssään -- vatsa avattuna,\npuukko oikeassa kädessä, korttelinpituinen suolenpätkä vasemmassa, --\noman suolensa pätkä, ruokasuolta. Hän oli leikannut, _operoinut_ itse\nitsensä, luullut löytäneensä umpisuolensa, -- tehnyt tietämättään\n_harakirin_.\n\nSorsimo surkutteli, tuskin hymyili, paremminkin ihaili:\n\n\"Suomalaista _sisua_, -- joskin ukko oli tietysti aika tavalla\nhöpsähtävä, suuri poikkeus tavallisista ihmisistä... Hullunkurisen\nliikuttavaa! Vahva hän oli omassa uskossaan, -- vähän samaan tapaan\nkuin ne, jotka näkivät pirun korpikylässä lantatunkiolla keskellä\nkirkasta päivää.\"\n\n\"Niin, se on liikuttavaa uskoa\", toisti Kleophas.\n\n\"Tarkoitat tietenkin tätä ampumista, johon viimeksi jouduimme?\"\nkysyi Sorsimo. \"Siinä ilmenee todellakin oikeaa maalaisuskoa kirkon\nopetuksiin, joita meillä (ja muuallakin, varsinkin katolisissa\nmaissa) saarnataan vielä nykyaikaan joskus niiden ikivanhassa,\nmelkeinpä keskiaikaisessa muodossa. Siksi on paholainen, oikea\nsarvekas paholainen syrjäkylissämme vielä melkoisen elävä käsite,\nellen sanoisi olento.\"\n\nSitten he pakisivat jotakin muuta, ilmoista, saunasta, joka hyvyys\noli huomenna tarjolla \"Villa Kanistossa\", tupakasta, jonka Kleophas\njälleen aikoi jättää pois, päivän tapahtumista. Mutta pian uudestaan\nmaalaisten taikauskosta ja ahtaasta, mutta kunnioitettavasta\nuskonnollisuudesta. Juuri Kleophas muisti taas jotakin, se oli\npieni, kovin vähäpätöinen tapaus hänen naapuritalostaan, jossa hän\noli välisti, pitkien aikojen jälkeen poikennut. Oli ollut kuuma\nheinäkuun päivä, Kleophas oli tullut siihen taloon saadakseen vähän\njuomista. Oli paahteista; ukkospilvi uhkasi kastella heinät...\nKleophas Leanteri, viaton kuin Candide, oli sattunut mainitsemaan\nlukemiensa matkakuvausten nojalla emännälle, joka istui yksinään\ntuvassa, kun muu väki oli heinällä (emäntä oli iäkäs, ja, muuten,\nvanhaa talonpoikaissukua, jonkinmoista \"talonpoikaisaatelia\", kuten\nsanotaan, ja siitä ylpeä kuin aatelisrouva), -- Kleophas oli sattunut\nukkospilven johdosta kertomaan, että hänen muistaakseen esim.\nItaliassa kuuluttiin ukkospilviä hajoitettavan viinitarhojen kohdilta\neräänlaisilla kanuunan-tapaisilla, ennen kuin pilvet purkautuvat\nviljelyksille tuhoisina rakeina alas. -- \"Se on vale\", murahti emäntä\ntulisesti Kleophaan hämmästykseksi, ja hänen silmänsä muljahtivat\nniin, että selostus katkesi lyhyeen.\n\n\"Niin, pakkokos oli mennä juttelemaan sellaisia: että tohditaan ampua\nukkospilviä!\" hymyili Sorsimo.\n\nMutta Kleophas Leanteri jatkoi hiljalleen, joskin hänen hymynsä oli\nmuuttunut tavallista iloisemmaksi:\n\n\"Niin, ja kuinkas se olikaan eräs toinen muistelma...? Liikuttava,\nmutta kummastuttava yllätys minulle... Rupesin eräässä toisessa\ntalossa selittämään kunnon isännälle, miten koralliriutat ovat\nsyntyneet... Vaikea heidän siellä on sopeutua tieteellisiin asioihin,\neihän heillä ole sellaisiin edellytyksiä, ei tietoja. Siitä on\ntosin varsin kauan siitä tapauksesta. Isäntä oli kylläkin hyvin\ntiedonhaluinen, mutta kun hän oli herännäinen, körttiläinen, niin...\nYht'äkkiä, eräässä selostukseni kohdassa, sai hän ääneensä suorastaan\nuhkaavan soinnun, kun oikaisi: 'Ja mikäs ne pienet eläimet, jotka\nsitä pyöreää koralliriuttaa rakentavat, sitten mielestäsi on luonut?\n-- Jumala se on luonut korallitkin.' -- Siihen se joutava selittelyni\njäi.\"\n\n\"Niin, uskonnollinen talonpoika ratkaisee tällaiset asiat usein\nvarsin onnellisesti, yksinkertaisesti\", sanoi Sorsimo; \"hänelle\neivät ukkospilvet ole sähköä aina silloinkaan kuin hänen oma\ntalonsa on sähköllä valaistu... Johtui mieleeni eräs samanlainen\ntapaus: olin kerran maalaisisännälle ryhtynyt selostamaan sellaista\nmielenkiintoista asiaa kuin _Gilgamesh_-eeposta, josta on säilynyt\nkatkelmia babylonialaisissa savitauluissa ja josta Nooakin tarina on\nkopio. Ja tulos valistusharrastuksestani oli tietenkin epäluulo ja\nnärkästyminen.\"\n\nSitten Sorsimo kertoili lisää tällaisia todisteita, ja niin\nkursailematta, pintapuolinen ja ylimalkainen helsinkiläinen kun oli,\nettä Kleophas ensin syvästi loukkaantui. Mutta: paha itää, rikkaruoho\nitää nopeasti! Myrkkykylvö! Ikäänkuin lohikäärmeen hampaat, joita\nkeskiaikaisessa sadussa vaarallinen velho kylvää kedoille... --\nJa piankin Kleophas osittain myönteli Sorsimon väitteisiin, että\nkyllähän ne maalaiset usein ovat, näin herrassilmin katsottuina,\nesimerkiksi riidanhaluisia: rajariidat, kalavesiriidat kuuluvat\nsiellä maalla asiaan, ja usein ne ovat \"tora totkusista, artti\nahvenmaimasista\", väliin niin itsepäinen tora, että käräjöintiä\nvoi kestää vuosikausia, -- ja vain käräjöintiä käräjöinnin vuoksi:\n'Vaikka taloni menisi nurkkakiviin asti.'\n\nSe oli Sorsimosta varsin ymmärrettävää, tuollainen talonpoikain\ninto maallisesta omaisuudesta, tuo paha, josta kirkko heitä turhaan\nvaroittaa:\n\n\"Täytyyhän ihmisparan, joka elää omillaan, kuten talonpojan ainakin\n_pitäisi_ elää, ja joka ei saata toivoa apua yhteiskunnalta (esim.\neläkettä vanhuudenpäivinään, niinkuin virkamies saa), -- täytyyhän\nsellaisen olla tarkka omistamisesta, jopa saita, joskus ahnekin, mikä\nominaisuus talonpojissa kuuluu olevan tavallisempi kuin yläluokissa.\n-- Johtuu mieleeni kolkko juttu talonpoikaisesta ahneudesta, erään\nvanhuksen kuolemasta... Omaiset olivat kerääntyneet tuon sairaan\nvielä viimeisiä henkäyksiään haukkoessa hänen sänkynsä viereen, --\nlentäneet kuin korpit raadolle, ahnehtimaan perinnöitä, ja riitelivät\nniistä hänen kuultensa, vähin tappelivatkin... Sairas makasi\nriiteleväin keskellä, huutaen Kristuksen nimeä kovissa tuskissa. --\nNo, se on sellaista. Siirtykäämme hauskempiin asioihin...\"\n\nJa Sorsimo kertoi, että eräs toinen maalaisisäntä, jonka hän oli\ntuntenut, oli ajanut Nurmijärveltä Helsinkiin ruumisarkussa.\n\"Kunnanlääkäri oli neuvonut isäntää lähtemään erikoislääkärin luo\nHelsinkiin, koska ei itse uskaltanut tehdä leikkausta puutteellisilla\napuneuvoillaan. Sairas oli kysynyt, oliko hänen tautinsa\nvaarallistakin. -- 'Syöpä, luullakseni, se voi olla kuolemaksikin',\noli lääkäri vastannut. -- Kun kuolee, niin kuolee, ajatteli kunnon\ntalonpoika, mutta minun asiani täytyy olla järjestyksessä. Ja että\nne olisivat järjestyksessä (ja säästeliäästi järjestetyt), hän\nponnisti viimeisetkin voimansa: nikkaroi itselleen arkun valmiiksi,\nasettui siihen, antoi sitoa arkun rekeen, asettui arkkuun ja ajoi\nsiinä kaupunkiin. -- Se matka onnistuikin, leikkaus nimittäin. Mutta\nsilloin ukko muka suutahti: nyt hän oli raahannut ruumisarkunkin\nkaupunkiin turhaan... Liikuttava tosijuttu.\"\n\nSorsimo keskeytti ja vaipui mietteisiinsä. Sitten hän pudisti\npäätänsä ja mutisi:\n\n\"Omituinen, minulle lopultakin käsittämätön intohimo tuo erikoisesti\ntalonpoikainen kiintymys omaan, -- kiintymys, jota äsken koetin\nmuka ymmärtää. Ja siitä seuraa tosiasioita, jotka ovat muutakin\nkuin huvittavalla tavalla liikuttavia, vaikkakin ehkä suurenmoisia.\nMuudan vanha isäntä, johon tutustuin toissa kesänä maalla, -- kuten\ntiedät, oleksin usein kesällä lyhyen aikaa maalla, -- tuo isäntä\nvainoaa kaikkia muita lapsiaan paitsi esikoispoikaansa, jolle hän\ntahtoo jättää koko talonsa, kaiken omaisuutensa, jotta hänen, juuri\nhänen, keräämänsä maallinen turhuus ei hajoaisi hänen kuoltuaan\npitkin maailmaa. Siksi hän häätelee muita poikiaan ja tyttäriään\npois talosta melkein kuin kerjäläisiä, ahdistelee heitä vieraiden\npalvelukseen, -- mikä talokkaille kuitenkin lienee suuri häpeä. Ja\nsorretut pojat ja tytöt pommittelevat pimeinä syysöinä isänsä kamarin\nikkunoita kivillä. -- Moinen saituus, julmuus, itsekkyys: ei kai se\nole erikoisesti talonpoikaista?\"\n\nNäin he pohtivat, järkeilivät tätä asiaa, talonpoikaista\nelämänkatsomusta... Monena päivänä. Perusteellisesti tietenkin...!\nKauan yli senkin ajan, jonka Kleophas antoi Tommolan odottaa itseään\npostimerkkiretkilleen. Mitä heikkouksia, pahoja puolia, syntejä he\ntalonpojissa viimein näkivätkään! Myöskin Kleophas! Ja juuri _hän_\nyhä useammin. Hänen mieleensä johtui, -- tietenkin pahuuden kylvämänä\najatuksena, -- millainen nylkyri talonpoikamme oli varsin usein ollut\nvapaussodan aikana toisia kansanluokkia kohtaan, joilla ei ollut\npeltoa, ei leipää... Hän, silloin töllin poika, ja köyhän töllin,\nhän tiesi kyllä, että silloisen korttijärjestelmän jakelemat akanat\ntosiaan pistelivät kurkkuun, jota vastoin isoilta talollisilta ei\npuhdas vilja puuttunut, eivätkä riisisuurimot ja kahvitkaan...\n\n\"Niin, ne olivat ahtaan fanaattisia etenkin kaupunkien ja\ntehdaspaikkain työläisille\", sanoi Sorsimo. \"Kuinkapa talonpoika,\njoka on yleensä niin vähätietoinen, voisi ymmärtää toisia\nkansanluokkia? -- Eräskin mies, ennen kapinaa, antoi, jos\ntehtaalaisia tuli nälissään hänen taloonsa ostelemaan ruokaa\nselvällä, rehellisesti ansaitulla rahallaan, perunainsa mieluummin\nmädätä kuoppaan kuin myi niistä liiat tällaisille oman kansansa\nlapsille. -- Oi tuota vuoden 1918 kevättä ja sitä seuraavaa, vielä\nsynkempää kesää, jolloin tehtaalaiset ja monet kaupunkilaisetkin\nhoippuivat nälästä kalpeina talonpojan luota toisen luo, saaden\ntuskin almun parhaimmilta, mutta useinkin solvauksia siitä, että\nhe muka -- kerjäsivät! Mikä viha sellaista kohtaan, joka ei ollut\ntalonpoikaista! Ja mikä tulos! Sodassa vapausarmeija, jonka soturit\nolivat enimmäkseen talonpoikia, tuhosi sokeasti, hillittömästi,\nsuunnattomasti vastustajia, oman kansansa lapsia. Todellakin:\ntalonpojan on melkein mahdoton ymmärtää toisia kansanluokkia...\nHän saattaa vihata etenkin tehtaalaisia, sosialisteja: nehän ne\nmuka havittelevat aina poistaa kaiken omistusoikeuden, mikä luulo\nei muuten liene paikallaan, -- eihän Marx tietääkseni ahdistele\npikku omistajia! -- Mutta talonpoika on usein, kylläkin varsin\nluonnollisista syistä, jotakuinkin tietämätön suuren maailman\nmutkallisista asioista ja siitä syystä silmittömän väärämielinen...\"\n\n\"Ja kuitenkin olet pitänyt talonpoikaissäätyä erikoisen\nkunnioitettavana?\"\n\n\"Siksi, että talonpoika hoitaa itse asiansa, turvautumatta valtioon,\n-- jos olisi sellainen kuin talonpojan _pitäisi_ olla\", vastasi\nSorsimo.\n\nTällaisia he siis. Etenkin Sorsimo. Unohtaen päinvastaiset ilmiöt.\n-- Mutta myöskin Kleophas, kuten sanottu, samaan suuntaan. Ensin\nhän usein suorastaan närkästyi Sorsimolle tällaisista hyökkäyksistä\nhänen rakasta maaseutuaan kohtaan. Hän tunsi, että oli loukattu\nhänen sydämensä syvintä: hänen ihastustaan maalaiskansaan... Ja\nmiksi näin armottomasti, jopa raa'asti noilla esimerkeillä, jotka,\njos saattoivatkin olla tosia, olivat kuitenkin vain eräitä! Ja --\nolivathan ne tosia, ainakin tavallaan...\n\nMutta kuitenkin: kerran Kleophas ei juuri näiden pohtimisien vuoksi\nkäynyt ystävänsä luona kokonaiseen kolmeen päivään. Mutta sitten\nentinen meno taas jatkui, koska Kleophas oli nyt muka huomaavinaan,\nettä Sorsimo oli tässäkin ollut eräällä tavalla, eräisiin\nyksityisilmiöihin nähden, oikeassa, ja olihan Kleophas hurskas ja\nvakaa mies, joten hän ei mielestään saanut pelätä sitä, että tuli\nentisistä käsityksistään pettyneeksi, -- siis tavallaan katkeran\n_tyytymättömäksi_...\n\nSorsimo todisti Kleophaalle ilmeisillä faktoilla, ikään, kuin\nnumeroilla, että Kleophaan totunnainen käsitys nykyisestä\nsuomalaisesta talonpojasta, hänen ihannekuvansa tuosta Saarijärven\nPaavosta oli suuresti, niin, ylivoimaisesti harhauttava,\nvanhentunut. Sorsimo, joka, kuten tiedämme, seurasi melkoisen\ntarkoin sanomalehtiä, joita hän muuten sanoi jonkinlaiseksi\nnykyajan seismografiksi, veti nimittäin kerran, kun Kleophas istui\nhänen luonaan, esille erään vihkoistaan, joihin hän oli liimannut\nsanomalehtiotteita, ja alkoi lukea:\n\n\"_Karjala_ (kokoomuksen lehti, Viipuri) nykyajan maalaisten\nrehellisyydestä. Tahdotko kuulla tätä ikävää asiaa? Tiedäthän,\nettä Karjala on varsin kunniallinen lehti. Näin väittää siinä eräs\nhuomattava kansantalouden tutkija: -- 'Pankit, liikemiehet, kaikki\nsellaiset laitokset ja yksityiset, jotka vielä voisivat antaa luottoa\npulakauden ahdistamalle talonpojalle, sanovat sen olevan melkein\nmahdotonta, koska maalaisten keskuudessa ei enää mitään sopimuksia\nja sitoumuksia noudateta...' 'Luoton takaisin periminen osoittautuu\nmahdottomaksi... Jos maatilaa tai muuta kiinteimistöä vastaan\nannettua luottoa aletaan periä takaisin, huomataan, että se on heti\nvelanoton jälkeen siirretty toisen nimiin ja sen arvo ilmoitettu\nmonin verroin todellista isommaksi. Henkilökohtaiset takaukset eivät\nmyöskään merkitse mitään, sillä nimet ovat joko väärennettyjä,\ntai ainakin niitä väitetään sellaisiksi. Mutta ellei tämän luulla\nauttavan, siirtävät takaajatkin kaiken omaisuutensa toisille,\nvoidakseen tarvittaessa esittää köyhäntodistuksen...' -- 'Ennen\npidettiin viljelijäluokkaa, maamiehiä, varmimpana ja rehellisimpänä\nluotonottajana, mutta nyt ei siihenkään enää voida luottaa. Isännät\novat vain nimellisesti, -- useimmat todellisestikin, -- tilojensa\nomistajia, mutta virallisesti he eivät omista muuta kuin velat: tila\non joko pojan tai jonkun hyvän tuttavan nimissä...'\"\n\nSorsimo keskeytti. Syntyi syvä alakuloisuus.\n\n\"Ja kuitenkin pitäisi asiat ottaa sellaisina kuin ne ovat\",\nvirkkoi Sorsimo, \"joten jonkun ihannoivan Joutsenen suhtautuminen\nsiihen rahvaanluokkaan on väärä. -- Mutta sopiipa talonpoikia\npuolustaakin\", jatkoi hän, \"he eivät ole -- sen pahempia kuin\nmuutkaan. Tämä kansantalousmieskin väittää: 'Mitä taas tulee\nrehellisyyteen esimerkiksi virkamiesten ja muiden palkalla tai\nsatunnaisilla tuloilla elävien kansalaisryhmien keskuudessa, siitä\ntodistavat peloittavan lukuisat kavallukset ja väärinkäytökset,\njoista kuitenkin ainoastaan pieni osa tulee julkisuuteen. On esim.\nsanottu, että jos jonakin päivänä, ennakolta arvaamatta, pantaisiin\ntarkastus toimeen virkamiesten tai muiden hoitamissa yhteisiä varoja\nsisältävissä kassoissa, niin ainakin 80 prosenttia kirjanpidosta\nnäyttäisi väärennyksiä, vajauksia tai muita väärinkäytöksiä...' 'On\nsaatu selville, että yliopistossa tutkintoja suorittavat akateemiset\nkansalaiset käyvät suorittamassa opinnäytteitä väärennetyin nimin,\nsiten, että toinen henkilö menee heidän nimissään opinnäytteen\nsuorittamaan... Vakavasti varoittava todistus siitä alennustilasta,\njohon olemme jo suuressa määrin joutuneet.'\"\n\nNäitä viimeisiä sanoja ei Kleophas Leanteri oikein huomannut:\nhän ikävöi liian kipeästi nähdä jonkin _ihanteen_ tuollaisten\ntalonpoikaisjuttujen jälkeen, jotka olivat saaneet hänen päänsä\naivan sekaisin. -- Ja kuinkas kävikään vähitellen? Näistä pakinoista\n(joista kirjoittaja on esittänyt ainoastaan muutamia, ehkä liian\nvähiä esimerkkejä), näistä maalaisiin kohdistuvista arvosteluista,\njotka olivat sikäli vääriä, että niissä _etsittiin_ ainoastaan\nhuonoja puolia ja ikäänkuin kätkettiin kulta kuonan vuoksi, -- näistä\npakinoista koitui vähitellen tällainen tulos:\n\nKleophaan kotiseutu oli kaunis... Niin kaunis kuin Suomi ikänään\nsaattaa olla... Tyypillisintä maamme kauneutta, sitä, josta\nrunoilijoistamme enimmät hurmioituvat, nim. vettä, järviä!\n\nJärvet, suomalaisen maiseman sielu, häikäisivät siellä hopeana,\nhohtivat kultana... Honkametsät, nuo punapylväiset kirkot, humisivat\nsiellä havu-urkujen ikuista säveltä... Terve pihkanhaju tuoksui\nsiellä suitsutuksena... Vaarat ylenivät korkeuteen, näyttäen laeltaan\nilmanrannan yhtenä ainoana ympyränä, jota yksikään puunlatva alhaalta\nei leikannut poikki, suunnattomana metsämerenä, josta juuri nuo\nkukkulat kohosivat kuin ihanat saaret... Entä koivikot, kun ne\nkeväisin puhkesivat lehteen, kaukaa nähden vaaleasti punerrellen,\nmyöhemmin muuttuen vihreiksi... Kuin tuntureita, tai pienoiskokoisia\nalppeja, sellaisia, joina hän oli nähnyt näitä kuvissa...! Entäpä\nkotiseudun pienet kosket, jotka keväällä paisuivat vaahtoaviksi\nhyrskyiksi, kerääntyen lakkasoilta juoksevista puroista, joissa hauet\nja -- ahvenet uivat...\n\nNiin: se suloinen, rauhallinen, musta lampi syvällä kolmen mäen\nnotkossa. Yhtäällä hongikko, joka paistoi illoin punaisena, toisaalla\nkorkea koivuviita, joka hohti silloin vihreänä, kesälläkin niin\nhennon vihreänä kuin olisi ollut hiirenkorvalla; kolmannella\nsuunnalla salamyhkäinen lammen sopukka, jossa laskupuro solisi.\nKaislainen, ahvenruohoinen, lumpeita kukkiva lampi...\n\nAhvenruohoinen! _Ahvenet!_ Ne nykivät, ne tempasivat... antoivat\njännitystä, kiihkoa: se oli ollut hänen ainoaa kiihkoaan -- siihen\naikaan! Ahvenet potkaisivat kiinni koukkuun, sitten kiveriksi\nkääntyen ja eviään pärisyttäen hänen vanhaan vuotavaan ruuheensa,\njossa hän istui paljaat jalat lämpöisessä vedessä, ja viimein hänen\nahnaasti hapuileviin ja pusertaviin sormiinsa...\n\nAhvenet!\n\nMutta nyt: kun hän nyt, näiden Sorsimon kanssa tapahtuneiden pakinain\nja niiden herättämien muistojen jälkeen, ajatteli kotiseutua, niin se\nviimein -- ikäänkuin vähän -- töykäisi... Töykäisi siinä määrin, että\nhän ensin aivan säpsähti...\n\nMutta -- sitten hän tottui siihen, tosin jollakin tavoin pettyneenä.\nNiin, kun hän nykyään ajatteli tulevansa siellä johonkin\ntaloon tai köyhään tölliin, muisti hän heti eräät asukkaiden\nalkeelliset piirteet... Toiseen mökkiin, taloon: jonkin verran\nhän, ongellaistuja, oli siellä kylilläkin kierrellyt... No niin,\nnyt toiseen taloon tai mökkiin: isäntä, muuten karkea kiroilija,\noli kerran kivittänyt hänet, joka silloin oli pikku poika,\npuolukka-marikosta... Kolmas isäntä, joka oli noita sota-aikoina\nrikastuneita, joten hän vuoroin kiitteli sotaa, talonpojan\nkulta-aikaa, ja vuoroin valitteli maamiehen kovia päiviä, kävi?\njoskus Kleophaan luona, syljeskeli lattian täyteen hänen kamarissaan;\nKleophas ihmetteli nyt, mitä isäntä olisi tehnyt, jos hänkin\npuolestaan olisi ryhtynyt syljeskelemään isännän salissa: siitä olisi\nmies varmasti äksyyntynyt, -- mutta mitäpä köyhemmän permannosta...\n\nMiksi noiden talojen ja mökkien ympäristö alkoi nyt tuntua\nKleophaasta niin tyhjältä, autiolta...?\n\nMuistipa Kleophas yht'äkkiä senkin, että muudan ystävällinen, mutta\nliukas isäntä, seudun paras, oli hiukan petkuttanut hänen veljeään\neräissä pienissä metsäkaupoissa... Ja oma velikin, -- tämä johtui\nnyt Kleophaan mieleen, -- oli nipistänyt häneltä talo-osuuden, hänen\nperintöosuutensa, puoli-ilmaiseksi: hänkin oli talonpoika... juuri\nniin...\n\nKleophas Leanteri oli Sorsimon kanssa ikäänkuin luetteloinut\nmuistojaan talonpojista, muistoja, jotka olivat pahoja, sellaisia\nkuin Sorsimo oli saanut ne, tietämättään, suggeroiduiksi häneen.\nNyt Kleophas yhä lisäsi niitä. Ja siinä suhteessa hän teki tarkkaa\ntyötä: tuo yksi isäntä oli syljeskellyt permannolle, se toinen\nrehennellyt säästörahoillaan ja valitellut samalla talonpojan\nkohtaloa; kolmas oli kalvanut jotakin ystäväänsä, neljäs rähissyt\nnaapurilleen kalavesistä; se tai se isäntä ei uskaltanut kallistaa\nnaukkua rehellisesti, ei, sillä hän sai kavahtaa kylän akkoja tai\nrouvia, jotka keräsivät naapureistaan yleensä pelkkiä pahoja asioita,\nkeksivät niitä lisää, milloin eivät tositapahtumista tarpeeksi\nlöytäneet, punoivat juonia ristiin rastiin, solmivat ryhmäliittoja,\nriitaantuivat niissä keskenään, purkivat ystävyyksiä, kutoivat uusia,\nkaivoivat maata ystäviensä alta, kiusasivat toisiaan määrättömästi\nniinkuin maalaiskylissä on tapana... Se oli heidän elämäänsä: terveen\nmaaseudun ihanuutta, -- henkistä myrkkyä! -- Ah, mutta mitäpä heiltä\nvoi vaatia? Olivathan he verraten vähätietoisia tai tietämättömiä:\ntalonpoikia, maan lapsia, mullan lapsia...\n\nMutta heidän tähtensä, -- Kleophas ei kuitenkaan ajatellut aivan\nnäin syyttelevästi, -- heidän vaikutuksestaan kotiseutu alkoi tuntua\nautiolta...\n\nNiin, se alkoi tuntua sellaiselta kuin hänen olisi käynyt\ntarpeettomaksi sinne enää -- koskaan palata!\n\nSe alkoi ikäänkuin pyyhkiytyä pois hänen sielustaan... Tyhjät,\nkarut, kolkot olivat hänelle nuo rakkaat rannat, joita hän oli ennen\nonkiretkillään ihastellen soudellut, etsinyt kallioiden juurelta\nkalahautoja syväongilleen.\n\nTyhjät: sillä niin kävi, että hän viimein ei halunnut mennä\nainoankaan ihmislapsen majaan siellä...\n\nTyhjiä ne hiekkaiset tiet, jotka risteilivät korkeissa hongikoissa,\n-- päättömiä, loputtomia...\n\nHän koetti kyllä olla maalaisuutta, maalaishenkeä moittimatta!\nEtenkään Sorsimolle hän ei sitä tehnyt, saati sitten muille Krokelbyn\nihmisille: tarkoitan, että hän koetti olla moittimatta sitä\nitselleenkin. -- Hän sanoi ainoastaan, milloin ilmaisi Sorsimolle\nhiukan säälittelevän käsityksensä maalaisten henkisestä tasosta:\n\n\"Niin, mutta ovathan he maan lapsia, mullan lapsia, -- lähellä\nluontoa ja sen tiedottomia vaistoja... joskin ihminen ikävöisi\nkorkeampaa näkemystä...\"\n\n\"Kuulaampaa näkemystä\", jatkoi Sorsimo hänen ajatustaan.\n\n\"Niin\", myönsi Kleophas. \"Sellaista, jota suurempi sivistys, laajempi\ntietomäärä luonnollisestikin tuo mukanaan...\"\n\n\"Ja laajempi elämä\", hymähti Sorsimo. \"Sellainen kuin esimerkiksi\npääkaupungissa, -- en puhu enää mitään tästä sekalaisesta kylästä,\nkoska et näy siitä pitävän.\"\n\n\"Sitä minä juuri ajattelinkin\", vilkastui Kleophas Leanteri.\n\n\"No, mene sitten Helsinkiin.\" (Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin\nSampila ei ollut vielä kierrellyt Oiva Tommolan kanssa.) \"Siellä\non ehkä sitä korkeampaa, jota kaivannet... Yhteiskunnan todellisia\njohtohenkilöitä... rahamiehiä... tiedemiehiä... taiteilijoita, jne.\nTahtoisit kai nähdä heitäkin...\"\n\nKleophas Leanteri aivan punastui tästä halustaan.\n\nMutta kotiseudustaan hän tunsi, että se oli hänelle mennyttä, --\niki-mennyttä! Sinne hän ei tahtonut enää...\n\nTällainen muutos, olkoonpa se vaikka kuinka naurettavaa, ei ole kovin\nharvinaista! Usein tapaa suoraan korvesta lähteneitä maalaispoikia,\njoiden puhetapa, murre, joiden käyntikin, koko käytös on niin\nmaalaista kuin ikinä saattaa, mutta jotka yht'äkkiä tai vähitellen\nalkavat vieroa maalaiselämää ja maalla asumista, niin, häpeävätkin\nsitä: pyrkivät kaikin keinoin muka johonkin parempaan, vaikka\nnolaavat siinä itsensä yhtä mittaa, kyeten vain suurella vaivalla\nluopumaan edes ulkonaisista maalaispiirteistä. -- Sellainen oli\nmyöskin Kleophas Leanteri.\n\nMutta _summa summarum_: hän tunsi, ettei hän enää tahtonut maalle, --\nse on totuus.\n\nNäette, että pahan ansat alkavat yhä lujemmin kiristyä hänen\nympärilleen.\n\n\n\n\n\n\nToinen osa\n\n\n\n\nKleophas ponnistelee sekasortoista ajanhenkeä vastaan: hän nuhtelee\nkaljatehtailijaa Tommolasta\n\n\nTällä välin, jo kauan sitten, oli Kleophas lähtenyt Helsinkiin\nTommolan kanssa. Sinä päivänä, jona se tapahtui, hän kohtasi eräällä\nKrokelbyn raitiotiepysäkillä kaljatehtailijan, joka oli menossa\nkaupunkiin.\n\n\"No?\" virkkoi Sorsimo luoden häneen tarkastelevan silmäyksen. \"Mistä\nmatka, veliseni?\"\n\n\"Kaupungista... Perheistä ja ullakoilta\", vastasi Kleophas. \"Niin,\nsiitähän minä nyt kaipaisin sinulle huomauttaa\", jatkoi hän, pitäen\netusormeaan Sorsimon punaisen nenän edessä, \"siitä, että _miksi_ sinä\noikeastaan, en tahdo sanoa sysäsit, vaan suosittelit minua tämän\nOivan seuraan?\"\n\n\"Kuinka?\" ällisteli Vihtori Sorsimo. \"Eikö hän kuitenkin ole\nsivistyneistöä? -- No, hän kai kyllästyttää sinua puhumalla yhtä\npäätä urheilusta... Mutta olisitpa kuullut, miten hän vielä\npuolikymmentä vuotta sitten, kun oli terve höpisi juoksemisista\nja hyppäämisistä! Kuinka! Eikö hän nyt jutellutkaan sellaisista\nasioista? Pelkästäänkö postimerkeistä? Kas kummaa! Ennen muinoin\nhän pauhasi vain lautamestaruudesta ja joutsenhypyistä ja\nkomeista vatsanläiskäyksistä tai kuningaspallosta, josta hänen\nmielestään tulisi käänteentekevä suomalainen uutuus, joka leviäisi\nulkomaillekin, sekunnin voitoista, joita olemme saavuttaneet\nkansainvälisillä tantereilla, tai kansallissurusta, joka muka\nkohtasi Suomea, jos jokin urheilijamme 'olympialaisissa', kuten hän\nsanoi, petti kansamme toiveet, koska 'pöllistyi hermojännityksestä\ntoimettomaksi kuin penkkiin vietävä pässi'. No niin, häneltä nyt\nei voi vaatia, että sellainen, jonka nimenä on työ, merkitsisi\nhänen mielestään jotakin tällä kurjalla maapallolla, sillä 'suuret\nfilosofit eivät ajattele mitään'! -- Vai niin, hän siis puhui sinulle\nainoastaan liikemieshommista? Mikä kainouden puuska... Joskus\ntuokin poika-parka karttanee asioita, joissa on joutunut tappiolle,\nniinkuin kettu maistamaansa myrkkyä: Oivahan menetti terveytensä\nliioittelulla, niin hän on joskus kertonut... Mutta: _mitä_ sinulla\non hänessä asiallista nurkumista?\"\n\n\"Sitähän minä\", selitti Kleophas, \"että hän lienee, mikäli ymmärsin,\nottanut ennakkorahoja eräiltä maalaiseukoilta ja -ukoilta, joille on\nkuvitellut voivansa hankkia sukulunastusoikeudella heidän muinaiset\nsukutalonsa takaisin... Keneltä muutamia kymmeniä markkoja, eräiltä\nsatojakin... Köyhiltä ihmisiltä... Mutta ei ilmeisesti tunnu oikein\nvälittävän näiden vippiensä maksamisesta: hän itse siitä naureskeli\nminulle, tuo veitikka, että 'Harmaasta kivestäkö minä heille rahat\nlähetän?' ja ettei hän rupea vastaamaan heidän kirjeisiinsä,\n'harakanvarpaisiin' -- Sehän minun mieltäni niin pahoittaa\", lopetti\nKleophas Leanteri.\n\n\"Vai se.\"\n\n\"Ja toiseksi se\", jatkoi Kleophas järjestelmällisesti, \"että hän\ntuntuu menevän niin pelottomasti minne paikkoihin hyvänsä, kaikkein\nhienoimpiinkin perheisiin...\"\n\n\"Joita sinä arastelet pyhästä kunnioituksesta?\" tokaisi\nkaljatehtailija.\n\n\"Niin, ne ovat kylläkin _eri_ paikkoja minulle, tottumattomalle\",\nmyönsi Kleophas. \"Enhän minä sellaisiin, -- vaikka mieleni tekisikin.\nMutta näyttää siltä kuin häneltä ei tarpeen tullen puuttuisi\nrohkeutta mennä kyläilylle vaikka itse presidentin luo hänen\npalatsiinsa... Taikka ei niin paljon kyläilylle, vaan tahtomattaan ja\netsimään -- vanhoja postimerkkejä.\"\n\n\"Niin, kun hän saa nokkansa ovenrakoon, niin koko mies kiilautuu\nmukana. -- No, oletko nyt käynyt jossakin hänen kanssaan?\"\n\n\"Kyllä, olen käynyt\", vastasi Kleophas Leanteri, \"kun hän niin vaati\nminua...\"\n\n\"Jaha, vai... vaati? -- Ellen erehdy, tunnuit itsekin ikävöineen\ntoisenlaiseen seuraan kuin nämä kunnon krokelbyläiset, joita et\nsulata, -- puhumattakaan 'maan lapsista, mullan lapsista', joilta\nei voi kovin paljon vaatia... Ikävöit korkeampaa näkemystä, jonka\nsuurempi sivistys, koulutus tuo mukanaan... Ja laajempi elämä, --\npääkaupungissa...\"\n\nKleophas häpesi:\n\n\"Siis: 'Vaimo, jonkas minulle annoit', toistuu tässä. Anteeksi, olet\noikeassa: oma haluni oli hiukan nähdä piirejä tuollaisia, ja tuomari\nTommola tuntuu tosiaan olevan siinä suhteessa erinomainen opas!\nAinoastaan yksi ainoa seikka on hiukan haitallinen: hänen kanssaan\ntäytyy juosta liikaa, niin metsänjuoksija kuin olenkin, hänellä\ntuntuu olevan joka paikassa tuttavia...\"\n\n\"Ajalta, jolloin hän oli varsinainen liikemies, ei vain\npostimerkki-aloittelija\", selitti Sorsimo. \"Ja ehkäpä ihminen saa\nuusia tuttavuuksia, jos oikein haluaa. No niin, tänään kävitte missä?\"\n\n\"Oh, kolmessa perheessä. Niiden postimerkkivarastot ja vanhat kirjeet\nhän sai nähtävikseen, ja lupasi omistajille sievät prosentit, jos\njokin 'hammasreunainen' tai 'tyyrisviallinen' tuosta saaliista\nlöytyisi. Osittain hän jo siellä irroitteli merkit kirjekuorista,\nnuolaisi parhaita ja liimasi ne erikoiseen vihkoon. Siihen meni\ntietenkin hiukan aikaa, ja sillä välin minä todellakin ennätin\npuhella muiden ihmisten kanssa. Ja puhelihan se Oivakin, minkä\nhommaltaan ennätti, siitä Punkaharjusta... Ja jonkinlaisesta --\nfascistisesta liikkeestä, joka alkaisi täällä Suomessakin...\"\n\n\"Vai niin, onko hän senkin kannattajia?\" ihmetteli Sorsimo. \"Ettäkö\nsellainen liike tosiaan olisi tekeillä? Väittävät, että Lapualla.\nMutta mitä ohjelmakohtia Oivalla oli esitettävänä?\"\n\n\"Olihan sillä\", myönsi Kleophas Leanteri melkoisen ihmetyksissään.\n\"Sellaista, että kommunisteilta, joihin hän luonnollisesti lukee\netenkin kaikki, jotka puhuvat kieltolain säilyttämisestä, ja sitä\npaitsi sellaiset, jotka 'jaarittelevat' esim. kansanvalistuksesta,\non 'muurattava turpa umpeen', muuten 'tyssätään' heidät rajan yli\nVenäjälle tai ehkä ammutaan kuulakin kalloon. Ei hänen ohjelmansa\nniin monimutkainen ollut... Hän esitteli tällä matkalla minulle\neräitä muitakin samaa harrastavia miehiä, isänmaallisia kylläkin,\nja sivistyneitä, opinsaaneita herrasmiehiä. Nyt hän jäi itse\nsinne kaupunkiin johonkin tuollaisten samanhenkisten kokoukseen,\njoka oli muka kovin salainen. -- Minä... minua väsytti jo se\npostimerkkijuoksukin... Ja olinhan jo saanut yhden päivän osalle\nnähdä jotakin helsinkiläistä...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Muuta kuin tämän rakkaan kyläni kyynilliset heput? Päännyökkäyksesi\ntodistaa, että myönnät. -- No, keneen esim. siellä tutustuit,\nuskallanko hävyttömästi kysellä?\"\n\n\"Ensinnäkin erääseen asessori Bergeriin... Tommolan entisiä tuttuja\nmaaseudulta...\"\n\n\"Tunnen, tai paremminkin: olen hänestä hiukan kuullut\", vastasi\nSorsimo. \"Vanha mies, aikoinaan perinpohjin yliopistossa lukenut,\nnimittäin kahdeksan vuotta, sen ajan hyvään tapaan. Sitten\ntilanomistaja...\"\n\n\"Aivan niin; menetti muuten maatilansa, mikäli hänen ja Tommolan\njutuista huomasin, tavalla, joka minusta on hämmästyttävä.\"\n\nRaitiovaunu palasi nyt päätekohdasta pysäkille, ja naiskonduktööri\nkalisteli kiivaasti kelloa kaljatehtailijalle, joka oli nähtävästi\nhänelle tuttu, joten hän tahtoi odottaa Sorsimoa. Sorsimo pisti\nKleophaalle kiireesti kättä, mutta huudahti vielä juuri vaunusillalle\nhypätessään:\n\n\"No, hei hei, käyhän tarinoimassa, jos miellyttää...\"\n\n\n\n\nAsessori Leon Berger\n\n\nKleophas tulikin sitten taas Sorsimon luo. Istuttiin sievoisen aikaa\nuntelosti vaiti. Sitten alkoi Kleophas:\n\n\"Lupasin kertoa sinulle tuosta asessori Bergeristä. Minua hiukan\nhämmästytti se mies...\"\n\n\"Hyvä, että _sinäkin_ alat kertoa\", keskeytti Sorsimo. \"Minä tässä\nolen soittanut suutani ihan hävettämiin asti. No niin, alahan nyt\nsinä!\"\n\n\"Niin, minua hämmästyttää edelleen tuo herra asessori.\"\n\n\"Lausutpa ikäänkuin erikoisella korostuksella sanat 'herra\nasessori'\", tokaisi Sorsimo. \"Luulisi, että sinulle itsellesi\nriittäisi pelkkä asessori, koska isäsikään tuskin lienee edes osannut\nlausua oikein tällaista yksinkertaista titteliä, mutta seuraatkin\nKiprin esimerkkiä: 'herra ekspeditööri, rouva ekspeditöörska,\nsenatuurska, entinen tirehtöörska, kapteenska'. Titteli antaa\nmeillä henkilölle arvon, toisin kuin näit esimerkiksi Ranskassa,\njossa nokikolarikin on monsieur, samoin kuin lääkäri, ministeri,\nprofessori. Mikä on näin lisännyt luontaista vaatimattomuuttasi,\nkoska tuolla äänellä sanot: _herra_ asessori? Mutta: eikö hän\nole jossakin määrin tsinovnikaan vivahtava, mikäli olen kuullut?\nTarkoitan: tuollainen vanhankansan onnellinen virkamies, jollaisia\nmaamme oli ennen täynnänsä?\"\n\n\"Juuri sitä hän minun mielestäni on\", huomautti Kleophas. \"Ja sen\ntähden kielelleni, tuli tämä 'herra asessori', Jumala paratkoon. --\nNo, annahan nyt, niin kerron sinulle, sikäli, luonnollisesti, kuin\nsiellä Tommolan kanssa kykenin huomaamaan... Ehkä saatan pahasti\nerehtyä, mutta -- pääasia on ainakin varma.\"\n\nJa meidän _kiltti_ Kleophas Leanterimme alkoi kertoa:\n\n\"Siellä on useita huoneita, mutta yleensä kaikki näytti minusta\nhiukan köyhtyneeltä... Mikä on ymmärrettävää, kun kuulet asessorin\nmerkillisen kohtalon, jonka muuten tuntenetkin?\"\n\n\"En tunne suinkaan niin tarkoin, että en tahtoisi kuulla sitä uudelta\ntaholta nähtynä\", vastasi kaljatehtailija. \"Siis: siellä näytti\nköyhtyneeltä? -- Tai köyhyys tuntui kenties -- kaalinhajustakin, joka\nkeittiöstä levisi?\"\n\n\"Ei levinnyt\", torjui Kleophas Leanteri. \"Sen varattomuuden huomasi\nvain huonekalujen päällisistä, jotka olivat haalistuneet tai\nreikäisiksi kuluneet, kaappien kulmista, joista maali oli hankautunut\npois... Niin, itsensä herra asessorin vaatteistakin, koska ne olivat\nilmeisesti kahdesti käännetyt. Itse herra: rasittuneen näköinen\nvanhus... Hänen leveät kasvonsa, jotka olivat kai aikoinaan hohtaneet\npunaisina, olivat kalpeat. Tukka, jonka jätteet oli ennen taitavasti\nkammattu peittämään ikäänkuin latteaksi lyödyn päälaen kaljua, oli\nsurullisessa epäjärjestyksessä. Ja niskasta olivat lihavuuden poimut,\njoita siinä varmasti oli aikoinaan ollut, sulaneet pois. Mutta ennen\nkaikkea: silmät, siniset, viattomat silmät, olivat hyvin surulliset,\nkun hän kertoi meille tarinansa, haeskeltuaan nuo tärkeät postimerkit\nOiva Tommolalle. Tarinansa, jonka pääsisältönä oli, että hän oli\nnykyään köyhä mies...\"\n\n\"Kuinka?\" kysyi Sorsimo. \"Asessoriko, siis melkoisen arvon omistava\nvirkamies, Suomessa köyhä? Sehän on melkein sama kuin sanoa, että\nkruunu olisi köyhä. Siinä mielessä ei Suomi yleensä ole ollut\ntsinovnikkain maa. Vanha mies, entisajan virkamies... Oojaa, mennä\nvirastoon, salkku kainalossa, varsin täsmällisesti, koko lailla\ntäsmällisesti... Mutta eipä silloin työaika toki ollut 8-tuntinen,\nja sehän oli aivotyötä, henkistä työtä, -- jaa-ah, siis kovempaa\nkuin ruumiillinen työ. Mutta jos työ oli kova, niin vastaisuudessa\nodottikin ainakin varma eläke. Välivirkistyksinä virkavapauksia,\njollaista nyt itsekin nautit, veliseni, ja lisävapauksia, joita\naina saattoi toverien kesken järjestää, terveysmatkoja esimerkiksi\nBaden-Badeniin... Ja lisäksi kauniit kesälomat...\"\n\n\"Ja omistihan asessori ennen kaikkea sukutilan, Pyylahden kartanon,\n-- jonka hän on nyt niin kummallisella tavalla hukannut...\"\n\nKleophas kuvaili Leon Bergerin entistä elämää tuossa kartanossa,\ntallia, jossa oli ollut oikeinpa joutohevosia, nimittäin\nratsuhevosia, hänen metsästysretkiään ja koiratarhaansa, hänen\npyssykokoelmaansa, josta hän oli nähnyt vieläkin pari viimeistä\nasessorin helsinkiläisessä asunnossa, kartanon ansaria ja muita pikku\nihmeitä.\n\n\"Niin, sellaista oli komeilla herroilla vielä siihen aikaan, Leon\nBergerin miehuudeniässä\", sanoi Sorsimo. -- \"Mutta mitä nyt puhut?\nJoskin virkamiesten palkat ovat nykyään käyneet hiukan pienemmiksi,\ntasoittuen köyhempien kansanluokkien hyväksi, niin pitihän sellaisen\nsukukartanon toki suojata hänet köyhyydeltä? Kuinka sen talon\noikeastaan kävi... en tarkalleen muista?\"\n\nKleophas Leanteri ei heti jatkanut pääasiaa, vaan siteerasi,\njostakin omituisesta syystä, ensin Snellmanin tunnetun lauseen, että\n_\"kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä\"_. Ja sitten hän\njatkoi suunnilleen seuraavasti:\n\nBergerien sukukartano Pyylahti (eli Pylax, kuten nimi ennen\nkuului) oli ollut kaunis. Päärakennusta ympäröi laaja puutarha,\njonka reunustoilla kasvoi ikivanhoja palsamipoppeleita, mutta\nkeskellä hoidettiin omenapuita ja marjapensaita. Viljelykset olivat\npitäjän parhaat: satoja vuosia sitten olivat herrat osanneet\nostaa (tai kenties anastaakin) juuri sellaiset savipohjaisimmat\nja tuottavimmat paikat suomalaisilta talonpojilta, jotka olivat\nammoin niille asettuneet ja niitä viljelleet. Että he olivat\ntosiaan niitä viljelleet, todisti vielä talon suomalainen nimikin.\nMutta -- 'Pylax', kuten asessori nimen yleensä lausui? Kyllä, hän\non muka suomalaismielinen, joskin tuntuu ainakin kotonaan puhuvan\nyleensä ruotsia; ja hänen suomen kielensäkin oli eräänlaista --\nvanhanaikaista ja hiukan naurettavaa keittiösuomea.\n\nNo niin, tuon Kristiina-kuningattaren Bergereille lahjoittaman\nkartanon menneisyydestä tiedettiin muuten, -- niin oli Tommola\nkertonut, -- siellä maalla paljon hauskoja juttuja. Tosiaan hauskoja,\n-- siis muitakin tarinoita kuin väkivaltaisista teoista, joilla\nsuku oli puolustanut erikoisasemaansa ympäristön väestöä vastaan...\nRuotsin vallan viimeisinä aikoina ja Venäjän vallan alkupuolella\nolivat Pyylahden herrasväet asuneet melkein kaikki enimmäkseen\nulkomailla, aluksi Tukholmassa, sitten Pietarissa. Kartanossa,\njoka oli jätetty voudin hoidettavaksi, he aikailivat ainoastaan\nkesäisin... Tulivat sinne vaunuilla, kiertelivät vierailuilla\noman ja naapuripitäjien aatelis- ja herraskartanoissa, antaen\nviinaksien runsaasti virrata, viikkoja yhteen menoon... Järjestivät\nvuorostaan omaankin kartanoonsa pitkiä pitoja: värilyhdyt ja\nsoihdut paloivat, tanssi ja jyry kaikui kartanosta -- kauemmaksi\nkorpeen ja vastaisuuteen kuin luulisikaan. -- Mutta tämän maailman\nkäytännöllisistä asioista ei Pyylahden herroilla liene ollut suurta\naavistusta. Eräästä heistä kulki tällainen kasku:\n\nVouti oli valittanut isännälleen, joka oli vast'ikään tullut\nTukholmasta, ettei joku torppari, laiska ja ovela, ollut tehnyt\nvaadittuja aitoja. -- Herra päätti silloin itse ottaa mökkiläisen\nkäsiinsä ja saattaa hänet laiminlyönnistä tilille. Hän oli mennyt\nmökkiin. Torppari selitti:\n\n\"Kyllähän minä aidat panisin, mikäs siinä... Mutta kun aidakset,\njoista on kontrahti semmoinen, että kartano teettää ne, ovatkin\neripituisia! Miten minä saisin aidan aidaksista, joista toinen on\nnäin lyhyt, toinen näin pitkä. Siinä se syy... kyllä minä muuten\naitaa pistelisin, mikäs siinä...\"\n\nNyt herra kyllä ymmärsi torpparinsa, ja antoi hänelle anteeksi.\n\n\"Hän oli kai lauhkea mies, se silloinen herra\", huomautti Kleophas\nLeanteri. \"Ja lauhkea on tämä nykyinenkin, joka -- ei enää ole\nmikään kartanonomistaja... Siinä luonteenpiirteessä ei vikaa... Eikä\nsittenkään _aina_ kovin lauhkea, sen saat kertomuksestani nähdä\",\nlopetti hän välihuomautuksensa.\n\nTuollaisella Bergereille ominaisella tilanhoidolla oli Pyylahti\nlopulta, kovemman taloudellisen elämän alkaessa, joutunut suvulta\npois. Se oli menneellä vuosisadalla kierrellyt kädestä käteen,\njoutunut milloin ruotsalaisten herrain, milloin suomalaisten\ntalonpoikain omaksi. -- Ja noina kartanon köyhtymisaikoina\noli sen alue suuresti supistunut: silloin kuin kuningatar oli\nlahjoittanut nämä tilukset jollekin suosikilleen, olivat ne\nkäsittäneet enimmän osan koko pitäjää. Nyt, viime aikoina, kartano\nomisti tuskin kolmeasataa hehtaaria. -- Kartano oli siis joutunut\nsuvulta pois. Mutta kuinka oli Leon Berger saanut sen itselleen\ntakaisin? Naimakaupalla! Itse hän oli enää ollut pelkkä varattoman\nmajurinlesken poika, jota äiti tuskin oli jaksanut kouluttaa.\nYlioppilaaksi hän oli kuitenkin päässyt (muuten ruotsinkielisestä\nlyseosta, jota pidettiin yllä keskellä umpisuomalaista seutua).\nHän oli lukenut tuomariksi, ottaen runsaasti velkaa, koska\nsaattoi luottaa virkamiehen varmaan tulevaisuuteen. Asunut aina\nkomeasti: vastainen herra tuomari, joka osasi antaa rahojen pyöriä,\nmonivuotinen ylioppilas, joka rakasti naisia, tietysti kaikessa\nhiljaisuudessa, sillä hän on ulkonaisista muodoista sangen arka\nmies. -- Kun hänestä sitten tuli todellinen tuomari (ei mikään\nOiva Tommola, Jumala varjelkoon, kaukana toki siitä), ymmärsi hän,\nennen auttamatonta vanhuutta, siinä 40 vuoden iässä, ottaa erään\nrikkaan tehtailijan tyttären, tehtailijan, joka muuten oli menneen\nsataluvun suurien nälkävuosien aikana, jolloin talonpojilta sai\nmaatiloja joskus jauhosäkillä, rikastunut kansanmies, ja samalla niin\nherrastunut, että hänkin saattoi muuttaa nimensä ruotsalaiseksi.\nTällä naimakaupalla Leon Berger voi ostaa takaisin sukutilansa.\nSiellä kelpasi hovioikeudenasessorin viettää loma-aikoja. Koiria\nkymmenisen koiratarhassa keskellä puutarhaa! Pyssyjä palvelijattaret\nputsailivat, niistä ja metsästysretkistä riitti tärkeitä tarinoita\nystäväseurassa. Oi menneitä onnenpäiviä!\n\nSillä tulivatpa sitten ajat, jotka tekivät asessorille pahat jekut!\nTuli vuosi 1918.\n\nMutta paljon sitä ennen, hiljalleen, oli kehitys Suomessa muuttunut.\nPaljon uusia ns. aatteita. Suomalaisuusaatteen asessori hyväksyikin:\nylioppilasvuosien virtaukset olivat vaikuttaneet häneen niin,\nettä hän myönsi, vaikk'ei juuri kuuluttanutkaan, olevansa jo\nperiaatteessa suomenmielinen, vaikkakin käytti kotikielenään ruotsia\nvaimonsa ja tyttärensä, ainoan lapsensa kanssa. -- Mutta muutkin\nolot muuttuivat. Kansa, alustalaiset alkoivat tulla levottomiksi.\nJostakin merkillisestä syystä. Asessori muisti vieläkin, kuinka\neräs torppari oli lyönyt toista, talolle uskollisempaa, puukolla\nrintaan: ennenkuulumaton tapaus sillä rauhallisella seudulla! --\nJa hän muisti, miten sosialistisia lehtiä ruvettiin julkaisemaan,\nja miten sosialismi, hänelle yhäkin vastenmielinen sana, koska se\ntodistaa hänen mielestään materialismia, tuli yhä yleisemmäksi. --\nJa se paha kehitys kävi nopeasti! Missä olivat viimein ajat, jolloin\neukot lyykistivät herran edessä jotta takapuoli sipaisi maahan, missä\nnuo yksinkertaiset vanhat ajat? -- Nyt oli tullut sijaan nurinaa,\nhuonoa velvollisuuksien täyttämistä, herran nylkemistä milloin\nvain voitiin, salaista metsänhaaskuuta ja ansoilla pyytämistä,\nsunnuntaimetsästäjiä, jne. -- Yhä vain kustannuksia itselleen\nherralle! Asessori oli niin katkera sosialistisille lehdille, että\nhän tuli punaiseksi niitä ajatellessaankin, vaikk'ei niitä koskaan\nlukenut: tämän viimeksimainitun huomion oli Kleophas Leanteri tehnyt\nhänen jutuistaan.\n\nNo, tuona onnettomana vuonna 1918 oli asessorilta mennyt\nsukukartano... Eivätkä sitä häneltä vieneet suinkaan sosialistit,\njoita hän oli pelännyt, maanryöstäjiä, torpparien vapauttajia; vaan\nsen oli tehnyt eräs olento, jollaisia asessori aivan erikoisesti\n_ihaili_!\n\nVanha majuritar oli kauan sitten kuollut. Ja kuollut asessorin\npuolisokin. -- Asessorilla oli ainoastaan tytär, jota hän\nhellästi rakasti. -- Viimeisen kuolemantapauksen suru haihtui,\nja asessori, joka ei ollut mikään pöhkö, joka olisi pullikoinut\nelämän luonnollista menoa vastaan, koska kuolema on välttämättömyys\n(josta kuitenkaan ei pidä puhua), vielä terve ja komea asessori\nalkoi jo katsella itselleen uutta vaimoa. Ja joskaan tulot noina\nyhä isompia summia nielevinä maailmansodan vuosina eivät tahtoneet\nriittää, vaan palkka kävi hämmästyttävän niukaksi, maatila ei\nalustalaisten niskuruuden vuoksi tuottanut niin paljon kuin ennen\n(eikä asessori ollut tottunut kieltäytymään mistään, jopa se olisi\nollut hänestä korkean virkamiehen arvolle sopimatontakin), ja joskin\npuolison myötäjäisrahat olivat ihmeellisellä tavalla ikäänkuin\nilmaan haihtuneet (nimittäin hevosiin ja metsästyshuveihin ja sen\nsellaisiin), siis vaikkakin elämä yleensä maailmansodan tähden, jota\nhän ihaili, koska _saksalaiset_ olivat enimmän osan siitä ajasta\nvoitonpuolella, yhäti kiristyi, niin, lopultakin hän selvisi kaikesta\npaljon helpommin kuin monet muut: kaikki meni hyvin.\n\nMutta sitten tuo vuosi 1918! Vieläkin ällistyttävämpi kuin edellisen\nvuoden kesä ja syksy, joina asessori oli saanut ilkeän iskun\nkartanonsa vakinaisilta alustalaisilta ja etenkin tilapäiseltä\ntyöväeltään: työläiset ryhtyivät maatalouslakkoon, jättäen sadon\nmädäntymään korjaamatta pelloille. Yllytetyn rahvaan vaatimukset\nolivat yhä vain lisääntyneet. Torpparit ja kulkuri-reuhkat olivat\ntiukanneet itselleen alinomaa lisää tuloja... Jopa olivat torpparit\ntahtoneet omakseen maata: muuten he eivät suostuneet maata möyrimään!\n-- Niin, he olivat vaatineet itselleen asessorin omaisuutta,\nhänen omistamaansa maata. Sama se asessorista, vaativatko he sitä\nilmaiseksi vaiko valtion lunastuksella. -- Se, että he täten\ntahtoivat _laajentaa omistusoikeuttaan, loukkasi_ asessorin mielestä\nomistusoikeuden pyhyyttä: hän oli lainoppinut mies. -- Ja hän panikin\nkovan kovaa vastaan: hän ei suinkaan luvannut koskaan luovuttaa\ntorppareilleen omia maitaan... Mieluummin hän kärsi lakosta koituvan\nsuuren vahingon, menetti kaikki tulonsa, jotka näinä aikoina eivät\nsuinkaan olisi olleet pienet...\n\nMutta vihdoinkin: tuo vuosi 1918? -- Murtuneena vietti asessori sen\nkevättalven Helsingissä, jossa hänellä silloin oli virka, -- nyt\nhän on jo täysin palvellut. Joskus hänen uskonsa porvarilliseen\nvoimaan oli aivan pettää, niin kauan kesti vapaussotaa. Mutta lopulta\nisänmaan etua ja kaikkea järjellisesti ajattelevat voittivat,\nsuureksi osaksi _saksalaisten avulla_. Maa oli, Jumalan kiitos,\npelastettu!\n\nSe pitäjä, jossa asessorin sukukartano oli, muodosti taipaleen sitä\nkulkutietä, jota myöten saksalaiset kesällä 1918 pyrkivät itään\npäin, valloittamaan Kauko-Karjalaa ja \"lahjoittamaan\", sen, kuten\nyleensä ihasteltiin, Suomelle. -- Eräs saksalaisista sotilaista osasi\njättäytyä Pyylahteen, jossa asessori jälleen tyttärensä kanssa vietti\nkesää.\n\nAsessori: hän ihaili saksalaisia. Jo koulussa oli Saksa ollut\nse maa, josta meille oli jaettu ensinnä ja enimmän tietoja.\nSieltä oli Luther... Ja sieltä oli ennen kaikkea Bismarck...\nSieltä oli _kaikki_... Sillä siellä oli Leon Berger itsekin\nkäynyt, kylpymatkoillaan, ja nähnyt siellä keisarikunnan hyvän\njärjestyksen... Muualla ei hän ollutkaan käynyt... Ranskalaiset\nolivat hänestä melkoisesti apinoita, italialaiset ikäänkuin\nposetiivinsoittajia kaikki, ja englantilaiset... No niin, kyllä\nSaksa heille näyttäisi! Saksa oli voittanut koko maailman!...\nSaksalaisten apujoukkojen saapuessa Helsinkiin hän oli kulkenut\njakelemassa ystävällisesti saksalaisille tupakkaa, kun taas hänen\nkaunis tyttärensä oli sovitellut ruusunkukkia saksalaisten rakuunain\nhevosten suitsiin... Olihan kyllä puutetta omillakin joukoilla, jotka\nolivat soissa ryysyisinä ryömineet ja tarponeet... hän rakasti kyllä\nomiakin sotamiehiä, vaikka hieman epäillen... Ja kiitollisuus ennen\nkaikkea, -- kiitollisuus avuliaille saksalaisille!\n\nSiispä Leon Berger ihaili koko sydämestään tuota saksalaista\nsotilasta, joka oli jäänyt hänen taloonsa terveyttään hoitelemaan.\nPunakkaa, tottelevaista, ryhdikästä, varmaa, ikäänkuin roomalaista\nsoturia, jolla muuten oli roomalainen kypäräkin! Mikä sitkeys tuossa\nsaksalaisessa rodussa! Mutta se olikin -- germaanista rotua: Leon\nBergerin omaa sukulaisrotua!\n\nÄärimmäisen suuttumuksen vallassa kuvaili asessori Berger heti\nkesän alussa tuolle hymyilevälle miehelle, miten sosialistit olivat\npettäneet Suomen, myyneet sen meidän perivihollisellemme. Ja aivan\nvakuutettuna hän lausui, että kaikki kapinalliset olisi pitänyt\nampua, -- kaikki 60-80 tuhatta miestä ja naista: liian lieviä oli\noltu tuomioissa!\n\nSillä välin saksalainen (joustava käytökseltään kuin ainakin\nulkomaalainen suomalaisen rinnalla) suunnitteli jotakin. Kertoi\nolevansa kreivi. Sotilasarvoltaan ainoastaan luutnantti, mutta,\noli jonkin sotilaskepposen vuoksi, ymmärtäähän sen, alennettu\ntoistaiseksi. Ja siellä Pyylahdessa, etappilinjalla, hänellä oli\njoitakin tärkeitä, Suomelle siunauksellisia tehtäviä, joista ei\nsopinut puhua.\n\nTietenkin hän osasi kaikkea. Mitäpä saksalainen ei osaisi? -- Hän\nehdotti siis asessorille haluavansa ryhtyä hoitamaan tätä tilaa, --\nvain ajankuluksi, erästä komennusta odottaessaan. Hän lupasi saattaa\nkartanon jotakuinkin lyhyessä ajassa varsin loistavaan kuntoon.\nTakasi lainoppineelle asessorille senkin, etteivät alustalaiset saisi\nasessorin tilasta itselleen tilkkuakaan maata: löytyisihän vielä\ntakaportteja, vaikka eduskunta olikin jo säätänyt uuden torpparilain.\nMitkä ne portit olivat? Soturi vihjasi kautta rantain Saksan\nkeisarilliseen käskyvaltaan, joka nyt tulisi Suomeen, -- seikka, joka\nhiukan hätkähdytti asessoria, mutta -- minkäpä sille nyt enää voi?\nJa olihan Saksan alamaisena aina parempi olla kuin Venäjän, jossa\nnyt vallankumous riehui... Asessori oli niin väsynyt rettelöistä\nalustalaistensa kanssa. Hän oli jättänyt kaikki toiveensa saada\nheistä enää entisiä kelpo suomalaisia. Hoitakoon siis saksalainen,\ntämä kreivi Eulenspiegl zu Eulenfels koko asian! Asessori antoi\nkreiville eräänlaisen valtuutuksen sukukartanonsa hoitoon. Sitten\nhän teki itse pieniä virkistysmatkoja siellä täällä maassa, tuon\nedellisen talven vaikutuksista vapautuakseen. Hän autteli osaltaan\nparhaansa mukaan vaatteidenhankinnassa puutetta kärsiville Saksan\nlapsille, -- Suomen lapsia hän kyllä _muisti_, mutta nehän olivat\nniin _tottuneet_ niukempiin oloihin... Syksymmällä hän metsästeli...\nJa ennen kaikkea hän unelmoi: mikäpä hänen olisi viettää vanhuutensa\npäiviä talossaan tämän vävynsä kanssa, joka ymmärsi kaikki asiat;\nsillä nähtävästi nuori kreivi aikoi naida hänen tyttärensä.\n\nKreivi myi Pyylahdesta ensin hevoset ja lehmät: sellainen kuului\njollakin tavoin hänen systemaattisesti tehtyihin suunnitelmiinsa,\njoista Leon Berger ei saanut oikein tarkkaa selvää, kun ei osannut\nsaksaakaan aivan tarpeeksi. Mutta alustalaiset ymmärsivät saksaa\ntarpeeksi: kreivin komennukset ja hänen vyössään riippuvan kumipampun!\n\nMyöhemmin syksyllä kreivi myi sitten kaikki maatalouskoneet ja koko\nsadon. Ja piti itse rahat. -- Mutta silloin oli asessori jo palannut\nkesälomaltaan Helsinkiin, virkaansa.\n\nTästä viimeisestä kaupasta tuli asessori kylläkin hiukan\nlevottomaksi, kun maalaisnaapurit kirjoittivat siitä. Mutta tytär\nrauhoitti isäänsä: hän luotti Wolfgangiin kuin kultaan, Wolfgang oli\nluvannut ottaa hänet puolisokseen, häämatka Saksaan olisi pian edessä.\n\nLokakuulla tuli Pyylahdesta tieto, ettei kreiviä ollut siellä\nenää moniin aikoihin nähty. Eikä hän ollut käynyt Helsingissäkään\nasessorin ja hänen tyttärensä luona.\n\nAsessori ryhtyi nyt toimenpiteisiin. Ja huomasi, että paennut\nkreivi oli ottanut hänen tilaansa vastaan lainoja kaikkialta,\nsaadenkin niitä verraten helposti, kun oli saksalaisia, joita siihen\naikaan Suomessa pidettiin moitteettomassa arvossa, ja vieden rahat\nmennessään -- minne? Leon Berger jatkoi tutkimuksiaan. Hän hankki\nitselleen tulkin, kun ei täysin luottanut kielitaitoonsa, eikähän\ntytärkään saksaa oikein osannut, vaikka olikin ryhtynyt uutterasti\nharrastamaan sitä, koska Suomesta piti tulla jonkinlainen Saksan\n'liittomaa'. Leon Berger meni tulkkinsa kanssa Saksan lähetystöön...\nJa juuri ennen kuin Saksan keisarikunta hänen uskomattomaksi\nihmeekseen kukistui, hän sai lopullisen tiedon, ettei kreivi Wolfgang\nollutkaan kreivi, vaan karvari, joskin luutnantti, -- sellainenhan\noli sota-aikana mahdollista, -- ja että hänen isänsäkin oli ollut\nkarvari.\n\nMinkäpä Leon Berger sille! Mutta hänen sukukartanonsa oli mennyttä:\nse oli besorgattu niin perinpohjaisesti, että joutui 'vasaran alle'.\n\n\"Mutta kaikkein surullisinta\", lopetti Kleophas Leanteri, \"että\ntuolle herttaiselle asessorin tyttärelle tuli... hm... matka Saksaan,\nei valitettavasti etsimään kreiviä, jonka olinpaikka ehkä kylläkin\nolisi saatu tietoon, jos olisi tahdottu, vaan...\"\n\n\"Jatkamaan karvarin aatelissukua\", sutkautti Sorsimo. \"Pam! -- No\nniin, tunsin nyt kylläkin tämän yleisesti tunnetun jutun, joka on\nniin uskomaton, että se olisi valhe, ellei sellaista olisi toistunut\nmeillä muulloinkin erilaisissa muodoissa: nimittäin tällainen\nmeissä tavallinen ulkomaalaisihailu! Luulla kaikkia ulkomaalaisia\nsuuriksikin herroiksi! Joku polvistuu ranskalaisen parturin\nedessä, siksi, että hän puhuu -- ranskaa. Niin tekevät ne naiset,\njotka ikävöivät Pariisiin, useimmiten tietystä syystä. Viisaampia\nranskalaisihailijoita taitavat sittenkin olla jo Pariisissa\nkäyneet 'Jean de Franciet', jotka keikailevat ranskalaisesti\nainoastaan kotimaassa, koska Parisi oli -- töllistellyt heidän\nnarrillisuuttaan. Ah, tätä ihailuamme! Siitäkö syvinnä johtuu,\nettä -- vapaussodassammekin vetosimme vähintään kahteen vieraaseen\nkansaan...? Vuosikymmeniä, ehkä -satoja menee ennen kuin se yhteinen\nerehdyksemme on hyvitetty... No niin; mutta puhutaanpa tästä\nvain kahden kesken, muuten eräillä tahoilla pidettäisiin meidän\nkäsitystämme 'epäoleellisena', kuten kaunistelijat usein väittävät\nniille, jotka koettavat parantaa kansallisluonteen mätähaavoja\nkirpeillä, mutta terveellisillä antiseptisillä aineilla.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKleophas Leanteri oli tullut näistä Sorsimon väitteistä melkoisen\nneuvottomaksi. Hän huokaili hiljaa, hän riiputti päätään, oli syvästi\nmasentunut, supisi jotakin epämääräistä: myönteli, ettei tämä Leon\nBerger valitettavasti oikein ymmärtänyt rahvasta... Kleophaan oma\nisä oli ollut mökkiläinen, joten Kleophas tiesi torpparin olot,\njoiden parantamista asessori oli niin jyrkästi vastustanut... --\nMutta ehkäpä tuo asessori Berger olikin ikäänkuin -- vajaalahjainen?\nTai niinä pahoina murrosaikoina liiaksi kiihtynyt? Varmaankin hänen\nmielipiteensä nykyään olivat muuttuneet...\n\n\"Kuka tietää\", sanoi Sorsimo, \"vanhojen polvien mielipiteet\nmuuttuvat yleensä kovin vaivalloisesti. Luultavammin hän on yhä\nsamaa käsitystä kuin siihenkin aikaan, nimittäin esimerkiksi,\nettä sosialidemokraattinen puolue on ollut ja tulee olemaan\nvaltiollisessa elämässä taloudellisen elämän ja nimenomaan\nvähäväkisten kansanainesten menestyksen pahimpia, ehkä pahin este. --\nTällaisia ajatuksia julistetaan verraten yleisesti varsinkin viime\naikoina. Kummallista todellakin! Taitavat tosissaan kuvitella, että\nporvarillinen maailma olisi omasta tahdostaan ryhtynyt auttamaan\nköyhiä sellaisiin oloihin, joihin ne nyt toki ovat päässeet,\nmuistamatta sananpartta, että 'kukapa koiran hännän nostaa, ellei\nkoira itse'...\"\n\n\"Jaah, jaah\", -- muuta ei Kleophas ensin osannut sanoa. -- Mutta\nsitten hän taas sopersi: \"Niin, ehkäpä Leon Berger oli sittenkin\njollakin tavoin meille -- _vierasta_... Jokin tilkka vierasta verta\nhänen suonissaan, vaikka hän lukeutuikin suomalaisiin... Vierasta,\nikäänkuin -- ylimyksellistä verta. Suomalainen (tarkoitan kansan\nkeskuudesta noussut suomalainen sivistyshenkilö) ymmärtäisi varmasti\nparemmin kansallisen arvonsa, suomalaisuutensa...\"\n\n\"Tietysti, tietysti\", myönsi medio.\n\n\n\n\nVakuutusvirkailija Lahokas ja hänen perheensä\n\n\nHe jatkoivat yhä juttua, jonka tämän ilveilyn vakava sepittäjä\nkatkaisi edellisen luvun loppuun.\n\n\"Ehkäpä Leon Bergerissä näkemäsi melkoinen tietämättömyys\nkansakunnalle kaikkein tärkeimmästä, nimittäin ehdottomasta\nkansallisesta yhteenkuuluvaisuuden-tunteesta\", naurahteli se, jonka\nme tiedämme Viksarin medioksi, salaperäisesti, \"ja hänen ymmärtämätön\ntylyytensä alempaa kansanluokkaa kohtaan johtuvat tosiaan siitä,\nettä hän on kai sukuperältään -- ruotsalaisiamme (tai ainakin\nulkomaalaisia); puhumattakaan siitä, että häneen lienee jäänyt\nentisajan virkamiesten byrokraattisia tottumuksia omavaltaisuuteen,\njota muuten suomalainen rahvas ei ole vieläkään unohtanut...\"\n\n\"Ehkä\", myönteli Kleophas Leanteri nöyrästi, ei laisinkaan\nintoilevasti. \"Kuten kerroin, Berger puhui muuten sellaista\nkeittiösuomea kuin entisellä herraspolvella lienee ollut yleisenä\ntapana. Samanlaista puhui koulukaupungissani sekin herrasväki,\njoka suopeasti otti minut poikainsa kotiopettajaksi... Keskenään\nvanha pariskunta käytti tietenkin pelkästään ruotsia; lapset olivat\nkylläkin suomalaistuneet niin, että nuorimmat tuskin enää ruotsia\nosasivat. -- Tässä asessorissa on luultavasti sievoinen jäte siitä\nmuukalaisuudesta, jota rahvaamme siellä maalla syystä valittaa...\"\n\nSamassa, illan hämärtäessä, marssi sisään Oiva Tommola, ripeänä,\nhousut prässissä, kaulassa korkea kaulus, jonka sisästä hänen pieni\npäänsä kurkotteli kuin ankeriaan.\n\n\"Terve, 'Piru pullossa'\", sanoi hän ja kätteli Sorsimoa, \"hei\nsun suurilles'!\" Hän tervehti Kleophasta ja nauroi: \"Hei sun\npienilles'! -- Tiedäks' sinä\", jatkoi hän Sorsimolle, \"mistä nyt\nsaisi _briefmarkeja_?... Asessori Bergiltä raapaisin eilen koko\nsikarilaatikollisen...\"\n\n\"Kuinkahan olisi\"... alkoi Sorsimo miettiä, \"eräiden isojen\nliikkeiden toimitusjohtajilla ja konttoristeillahan niitä saattaisi\nolla... ja vieraiden kielten amatööreillä, jotka opiskelevat\nesim. kiinaa tai jotakin timbuktua postikorttikirjeenvaihdon\navulla... Tunnetko maisteri Lahokasta? Häntä, joka palvelee\nvakuutustoimistossa?\"\n\n\"Lahokas?\" muisteli Oiva Tommola. \"Kusti Lahokas? Miks' en tuntisi!\nOn juotu kerran yhdessä eräällä kesäretkellä riikapalsamiakin Lahden\nlaivalaiturissa, kun laivassa ei ollut muuta kitaan kaadettavaa.\n-- Onko hän nyt vakuutusvirkailija? Ennen hän oli toimittaja. --\nJa sinä, Viskari, luulet siis, että Kustilla olisi postimerkkejä?\"\n-- Tommola nuolaisi halukkaasti suupieltään, niinkuin näyttelijä\nJaakko Korhonen Caligulana. \"Niille toimittajillehan kyllä tulee\nprokuuraa, eli mikä se on _ex officio_: Niitä ulkomaalaisia\nlehtiäkin, kaikenmoisten suomalaisten uutislähetysten lisäksi,\n_Illustrierte Zeitungia_. ja jurnaaleja, -- mistä minä tiedän!\nNiissä on ulkomaalaisia postimerkkejä. -- Hyvä: otetaan siis\nensiksi tämä, kunnes neuvot minulle emäafäärejä... Eivätkös ne\nvakuutusvirkailijatkin ole kirjeenvaihdossa Japaniin ja Kiinaan\nasti, onhan siellä meillä lähetyssaarnaajia, joiden henki aina\nriippuu hiuskarvasta?\" -- Tommola sylkäisi pirskun kämmeniinsä ja löi\nniitä yhteen: \"Täyskäännös vasempaan päin, Kleophas Leanteri! Nyt\nlähdetään, metsäherra!\"\n\nKleophas Leanteri vastusteli, hän kun ei Lahokasta edes tuntenutkaan,\n-- ei enempää kuin asessori Bergeriä edellisenä päivänä.\n\n\"Mutta _tutustut_\", sanoi Oiva Tommola; jatkaen vakavasti: \"Minä olen\nnäet päättänyt, että sinä tutustut Helsinkiin, -- sinusta tulee pian\nhieno mies. -- Enkä minä kauankaan siellä viivy, ihmisen täytyy olla\nrutakka otteissaan... Ja heti Sörkästä päästyämme ostan sinulle\",\nsanoi hän mairivasti, \"silkkisen nenäliinan rintataskuun, en mitään\nräkäliinaa, vaan pienen 'näytteen ilman arvoa'. Ala loikkia,\nKleophas.\"\n\nTommola työnsi kätensä Kleophaan niskaan ja sikäli hänet itsensä\nulos, -- tuskin toinen ennätti ottaa lakkinsa. Alas Tigerstedtin\npojan äidin korkeat ja natisevat sisäportaat, ja sitten puolijuoksua\nraitiotiepysäkille, jolle parhaillaan raitiovaunu porhalsi.\n\nRaitiovaunussa kysäisi Tommola:\n\n\"No, veliseni, onko mieleesi johtunut jokin maatila, jolla ei olisi\nlaillista lainhuudatusta?\"\n\nEi... eihän Kleophas ollut sitä asiaa paljon ajatellutkaan.\nTommola hiukan närkästyi, mutta Kleophas ei tätä huomannut: hänen\npäässään pyöri yhä tuo asessori Berger, josta äsken oli puhuttu,\nja siitä asiasta johtuvat monenmoiset ajatusryhmät... Varsin\nkauaskantoisetkin: hän ajatteli ruotsalaisten valta-asemaa maassa;\neräänlaista ruotsalaista ajatustapaa, joka ilmeni esimerkiksi\nBergerissä... Muisteli kauhuissaan, että asessorista olisi ollut\naivan paikallaan, jopa maailman yksinkertaisin temppu, vuonna\n1918 ammuttaa 60-80 tuhatta rahvaan lasta. Vai niin: täten voi\najatella kylläkin ulkomaalainen, -- tai byrokraatti, jonkinlainen\n\"spartalainen\", joka oli tottunut pitämään kurissa \"helootteja\"...\n-- Kleophas huokasi masentuneena, ja kuohuksissaankin, -- mikäli\nhän kykeni kuohumaan: ei hänen sielunsa kapinoinut sellaista\nhistoriallista tosiasiaa vastaan, että rotumme isännäksi heti\nhistoriamme alussa oli päässyt muukalainen, Ruotsi, sillä saattoihan\nse olla ainakin parempi kuin _jos_ olisi käynyt _vielä_ pahemmin:\njos olisimme joutuneet Venäjän orjiksi (vaikka hän ymmärsikin, että\noli naurettavaa rakentaa mitään päätelmiä _jos_-sanan perustalle,\nsellaisia kuin: että miten olisi käynyt, _jos_ Tuomaspiispa\nolisi voittanut Aleksanteri Nevalaisen, jne.) -- Mutta ainakin\nse oli hänestä paha, että vieras rotu oli kuin olikin päässyt\njohtamaan meidän asioitamme, -- seuraukset siitä tuntuivat yhä\nvieläkin. Vieras ei hänen mielestään voinut kyllin _syvästi_ tuntea\nyhteenkuuluvaisuutta meidän kanssamme, eivät sivistyneetkään.\nSilloinkin kuin heidän suonissaan oli suomalaista verta, vaikutti\nheidän katsomuksensa Kleophaasta ikäänkuin muukalaiselta: siinä oli\njotakin oligarkista, joka piti omaa alempaa ihmistä aina kuitenkin\njollakin tavalla huonompana kuin ulkomaalaista... Miten _viattomasti_\nasessori oli antautunut tuon saksalaisen karvarin petettäväksi!\n\nNäin aprikoi Sampila, kun ajettiin kaupunkiin, Hermannin\nkaupunginosan kirjavien puutalojen välitse, jouduttiin Vallilaan,\njossa jo kohoili korkeita kivirakennuksia, ja sitten väkeä kuhisevaan\nSöörnäisiin. Ja hänestä tuntui jonkinlaiselta helpotukselta, että\nnykyään oli aika viimeinkin kääntynyt suomalaisuuden voitoksi. --\nNiin, hänestä tuntui sittenkin oikein hauskalta mennä tuon Tommolan\nkanssa _suomalaisen_ sivistyneen herrasmiehen kotiin.\n\nOli tultu kaupunkiin, ja alettiin rientää tuiskun halki, kaulukset\npystyssä, maisteri Kusti Lahokkaan luo.\n\nOtteissaan rutakka Oiva Tommola sanoi siellä heti eteisessä isännälle:\n\n\"Terve, Kusti, ei olla nähty toisiamme pitkään aikaan. Onk' sulla\nvanhoja postimerkkejä, paljonko maksaa?\" Maisteri Lahokas nauroi:\n\n\"No tervepä terve. Mutta -- vanhoja postimerkkejä? Mitä sinä niillä?\"\n\n\"Älä sano\", torjui Oiva Tommola, \"se on afääriä, mutta älä hiisku\nkenellekään muulle! -- Kah, olin ihan unohtaa, saanko luvan esitellä:\nmaisteri Lahokas, forstmestari Sampila, Kleophas Leanteri, hyvä\nystäväni, jolle näyttelen Helsinkiä.\"\n\nMaisteri Lahokas, lyhyt, paksu ja hyvin keltainen mies, jolla oli\npullottavat silmät, kätteli Sampilaa ja johti sitten vieraat pieneen\nsaliinsa. Vanhanaikainen sohva, yksijalkainen pyöreä pöytä, nurkassa\nTakasen _Andromeda_, jonka mahassa pienellä kukkaruukulla täytetty\niso reikä, amerikkalainen keinutuoli, fiikus, seinillä nähtävästi\nulkomaisista sanomalehdistä irroitettuja värikuvia koirista ja\nkauniista naisista, kehyksissä, jotka oli tehty Tiputtelemalla\nliimalla sivellylle puulle korkkimuruja, jotka sitten oli pronssittu.\n\nSohvalla pöydän takana istui pieni mies, jolla oli leveät kasvot,\ntuuhea harmahtava tukka ja pyöreät silmät, edessään soma kanisteri,\ntuollainen \"lahna\", joka sopii kaikkiin taskuihin, niin eteen kuin\ntaaksekin, mukava kuljetella ravintoloihin, työpaikkaan, perheisiin,\nminne vain.\n\n\"Saanko esitellä herroille entisen kollegani, toimittaja Into\nTranen\", lausui maisteri Lahokas. \"Olemme vanhoja kamuja, niinkuin\nsanotaan, palvelimme yhdessä Uudessa Suomessa, kunnes minä siirryin\nvakuutusalalle, ja tämä Trane Hämeenlinnaan, Häme-lehteen. --\nOlkaa hyvä, istuutukaa. -- Niin, mitä sinä sanoitkaan, Tommola?\nPostikorttejako?\"\n\n\"Kostiportteja, hihihi\", väänsi toimittaja Trane.\n\n\"Kyllä niitäkin, mutta mieluummin postimerkkejä\", ohjasi Tommola.\n\"Pieniä ja isoja, uusia ja vanhoja, oikeita ja vääriä, kaikki kelpaa.\"\n\n\"Mielelläni, mutta... mahtaakohan niitä olla\", arveli maisteri\nLahokas, silitellen parratonta leukaansa.\n\n_\"'Får det lov att vara pannkaka?'\"_ keskeytti toimittaja Trane.\n\"Niin sanoi entinen rouvakin vierailleen, ja kun ne halusivat\npannukakkua, jatkoi: _'Jo, men det finns inte.' -- Skål på den\nsaken!_\"\n\n\"_Skål_ sinulle itselles _i alla fulla fall_!\" vastasi Lahokas ja\nnosti lasinsa, kuitenkaan siitä maistamatta. \"Tarkoitan, että ehkä\npojillani lienee vähän postimerkkejä kokoelmassaan, mutta sinä,\nTommola, tarvitset kai paljonkin?\"\n\n\"Säkillisen!\" sanoi Tommola.\n\n\"No, sitten ei tule mitään\", naurahteli Lahokas. \"Mutta käykäähän\nkuitenkin tänne, pojat\", huusi hän viereiseen huoneeseen, \"ja\nnäyttäkää tälle sedälle albuminne... siinähän on eräitä varsin\narvokkaita\".\n\nPojat ilmestyivät saliin, kaksi nakkelia, jotka olivat kooltaan\nsamassa suhteessa isäänsä kuin Majakka Perävaunuun: murrosikäisten\nsuunnatonta ohutsäärisyyttä ja pentumaista honteluutta.\n\n\"No, Olle ja Sven, rihvelikintut, näyttäkääpäs nyt, miten sedille\nkumarretaan\", neuvoi maisteri Lahokas ystävällisesti. \"Tämä setä\ntahtoisi tietää, mitä teidän postimerkkialbumissanne on... Mutta:\nehkäpä sinullekin pikku lasi, Tommola?\"\n\n_\"En liten hipperihuja, kikiki\"_, nauroi Into Trane.\n\n\"Menepäs sanomaan mammalle, että hankkisi meille pisaran kahvia\nlisää\", kehoitti isä toista poikaa.\n\nSitten tuli sisään kookas, laiha, ystävällinen, hienokäytöksinen\nrouva, otsan ympärillä taivaansininen silkkinauha, joka muistutti\nKleophaasta hiukan kalevalaista \"pankaa\" (myöhemmin hän ajatteli,\nettä sen tarkoitus oli kai vastata jonkinlaista antiikkista\ndiadeemaa). Hän alkoi seurustelunsa ruotsiksi, ja sitten pirtunsa\nääressä kikattava Trane ja maisteri Lahokaskin käänsivät sen (kai\nkohteliaisuudesta \"naisille\") melkein kokonaan sille kielelle.\n\nSe, ettei Sampila halunnut, moraalipäätöksensä mukaisesti, maistaa\nedes likööriäkään, jota rouva toi kristallikarahvissa, vaan kyllä\nmielellään kahvia, herätti rouvassa \"beklagande\", Tommolassa\nnaurunräkätystä, maisteri Lahokkaassa neuvottomuutta ja Into Tranessa\nhiljaista vierastelua. -- Pojat olivat menneet toiseen huoneeseen\netsimään postimerkkialbumiaan. -- Tunnelma salissa parani kuitenkin\npian, liköörin (_alias_ pirtun) voimalla.\n\n\"_Skål, en liten hipperihuja_, kuten tämä ystävämme, _som har kommit\ntill Helsingfors_, sanoo!\" huudahti rouva. \"_Skål, kära Into_. Siitä\non etäällä, kun me olemme sanonut toisillemme hipperihuijaa!\"\n\n\"Eipäs, vaan _lipperimuijaa_\", käänsi toimittaja Trane.\n\n\"Pohjanmaan kautta\", vahvisti Kusti Lahokas. \"_'Det friskar den gamla\nkroppen'_, kuten se eräs vanha majurska sanoi tammastaan.\"\n\nIstuttiin, naukittiin, -- Sampila maisteli tietenkin ainoastaan\nkahvia ja seurasi juttelua, tehden sen ohella huomioita. Puhuttiin\npolitiikkaa, maisteri Lahokas väitti, (pyydellen ensin anteeksi\nTranelta, joka oli mennyt vastakkaiseen leiriin, minkä seikan\nhän muuten hyvin ymmärsi), että kohta tulisi maahan toisenlainen\njärjestys, hänen puolueensa kieltämättömästä ansiosta: hän tiesi,\nettä maaseudulla sarkatakkisten talonpoikain keskuudessa mielet\nkuohuivat eduskunnan löperyyden ja kommunistien yhä jatkuvan\nmyyräntyön tähden, johon viimeksimainittuun vasemmistoporvaritkin\nolivat suuresti syynä... Niin, maalla järjestettiin jonkinlaista\nkansanliikettä. Rouva Lahokas oli ihastunut tuollaiseen liikkeeseen,\nsillä sehän, kuten hän oli kuullut, jättäisi vihdoinkin ohjelmastaan\npois tuon onnettoman kieltolain, ja kielipolitiikan, antaisi jotakin\n_oikeutta_ myöskin ruotsalaisillemme: \"Ruotsalaiset, tarkoitan\nlänsimainen kulttuuri, sehän on tehnyt täällä kaikki\", alkoi hän,\n\"_religionen har kommit hit från Sverige, lag och den västerländska\nkulturen ha vi fått_... sieltäpäin, -- _och nu har man förfinskat\ntill och med namnen på järnvägsstationer_: Kauniainen, _det är så\nbesynnerligt_...\"\n\n_\"Usch, hurudana egendomliga namn!\"_ kuului viereisestä huoneesta\ntoisen pojan ääni.\n\n\"_Fula namn_: nala _fum_\", kikatti toimittaja Trane.\n\nIlo kohosi spriin mukana, jatkettiin politiikkaa, myöskin\nulkopolitiikkaa, valettiin kannuja Inkerin ja Aunuksen puolesta,\njoiden valloittamista rouva Lahokas kuitenkin piti vaarallisena\nyrityksenä, jolloin Oiva Tommola ponnahti hänen vastustajakseen,\njoten maisteri Lahokkaan täytyi rauhoittaa:\n\n\"Asiaan... _i alla fulla fall_.\"\n\nMyöskään toimittaja Trane ei pitänyt tunnelmaa häiritsevistä\nkysymyksistä:\n\n\"Huomatkaa, hyvät herra ja _ärade damer_\", sanoi hän, \"että minä\nolen tullut tänne Hämeenlinnasta ottamaan pienen hipperihuijan. Siis\nasiaan, _i alla fulla fall, tills alla falla fulla. Fula fall_.\"\n\nSaadakseen aikaan rauhan, hän veti povitaskustaan huuliharpun, ison,\nkaksiosaisen huuliharpun, jossa oli saranat, ja -- Hildur-rouvan\nalkaessa ylistellä hänen musikaalisuuttaan, -- soitti ensin\nPorilaisten marssin, sitten Sibeliusta.\n\nTällä välin oli Oiva Tommola ostanut pojilta kaksi Jamaikan merkkiä\nviidellä markalla, jotka hän sitten, kun tunnelma kasvoi, liimasi\notsaansa. Oli hauskaa! Kaikilla muilla paitsi ei varmastikaan\nKleophaalla, joka oli liian moraalinen, yhteiskunnallisesti\najatteleva olento, eikä siis kyennyt asettamaan yksilöiden tyhmyyttä\nheidän kunkin omaan tiliinsä, vaan otti sen omaksi asiakseen.\nJärkkymättä Pariisissa tekemästään raittiuspäätöksestä hän --\npäihdytti itseään muka tärkeämmältä. Hän huomioi, että tässä\nperheessä, jonka päämies oli suomalaisen talonpojan poika Lahokas,\nlapset, nuo pojat, kävivät ruotsalaista koulua: sitä ei epäilemistä,\nsillä se tosiasia ilmeni, kun Sampila sitä nimenomaan kysyi. Eikä\ntämä suinkaan ollut muuta kuin nöyryyttävää suomalaiselle: se todisti\nsittenkin -- vieraan rodun merkillistä voimaa.\n\nOiva Tommola puhui jo Punkaharjustaan, kehui kerran olevansa sen\nomistaja, väite, joka herätti toisissa ensin naurua ja sitten\nsekavaa ällistymistä. Mutta nyt taas toimittaja Into Trane, jonka\nkanssa Tommola ja Sampila olivat sillä välin ennättäneet sinuiksi,\nsoitti Chopinin poloneeseja, masurkkoja, valsseja, balladeja,\nlopulta kokonaisen sonaatin. Kun sitten, melkein yöllä, lähdettiin\nmaisteri Lahokkaan luota, oli Tommola vielä sen verran selvä, että\nsaattoi räkättää raitiovaunupysäkillä ylioppilastalon edustalla, eli\nHullunmyllyssä, kuten sitä sanotaan:\n\n\"Piru, kun minä olen humalassa! Nyt pitää saada _jatkoa_...\nKrokelbyssä mennään Viksarin luo.\"\n\nSaavuttiin perille, herätettiin Sorsimo. Siellä tuli tietysti pullo\npöytään, -- pullo, josta oli tuskin neljännestä otettu.\n\n\"Mitäkö?\" vastasi Tommola johonkin Sorsimon kysymykseen. \"Sain kuin\nsainkin 2 jamaikalaista: viisi markkaa! Kah, -- nyt ne ovatkin\npudonneet sinne Lahokkaan Kustin lattialle, pernana, liimasin ne\nsiellä otsikkooni. Mutta ei meillä surra! Puhutaanpas hauskemmista:\ntämä Leanteri oli tuolla raitiovaunussa närkästynyt siitä, että\nsiellä Kustin luona vänskättiin kuin fiineissä perheissä...\"\n\n\"Vai niin\", ihmetteli Sorsimo viattomana.\n\n\"Ja vänskäsinhän minäkin\", jatkoi Tommola hieman häpeissään, \"mutta\nminä olen vanhoja snakomia Kustin kanssa, ja Hilturi on hänen\nrouvansa. Mutta pohjaltani minä olen suomalainen.\"\n\n\"Mitäpä se, mitäpä se\", rauhoitteli Sorsimo, \"niitä on paljon\nsellaisia aviomiehiä kuin tämä lupsakka Kusti Lahokas... Tunnen\nsuomenmielisiä ministereitäkin, joiden rouvat kotikielenään\nvänskäävät... Arkkitehti... sanokaamme Asikaisen, tai miksei\nVasikaisen, rouva selittää seurassakin, että hänen sukunimensä on\ntosin suomennettu jostakin Kalfdansista, mutta että hän miehensä\nkanssa on kuitenkin ruotsalaisia, kunnes Asikainen, sen myönnän,\njoskus lyö nyrkkinsä pöytään: täytyyhän sitä jossakin protesteerata!\n-- Tunnenpa suomalaisista mäkituvista lähteneitä taiteilijoita, jotka\nosaavat ruotsia yhtä surkeasti kuin eräs täkäläinen lihakauppias,\nmutta jotka ainakin kotonaan venskaavat, kai ilmaistakseen\nherranominaisuuttaan. Puheen tullen: kylän lihakauppiaalla on\nruotsalainen vaimo, joten hän sanoo: 'Minun plikkani se tuli\nylioppilaaksi ruotsalaisesta koulusta.' -- No, hän on niin lauhkea\nmies kuin Lahokaskin, joten vaimo taluttaa hänet korvasta äänestämään\nruotsalaisten listaa...\"\n\n\"Älä perhana!\" huudahti Tommola ällistyneenä. \"Tämähän on... tämähän\non... Jumal'auta, siitä pitää tulla loppu!\"\n\nJa hän jyrähdytti nyrkkinsä pöytään.\n\n_\"Akta möblerna!\"_ huudahti Sorsimo.\n\nTommola ei kuunnellut:\n\n\"Jumal'auta! Siitä tehdään loppu. Ja minä voin uskoa teille sen\nsalaisuuden: minä olen eilisestä asti jäsen sellaisessa liitossa,\njossa siitä tehdään loppu. Sen nimeksi kuuluu tulevan Lapuan\nliitto...\"\n\n\"Oho\", sanoi Sorsimo. Mutta hänen ei tarvinnut jatkaa, koska\nKleophaskin nyt ilmaisi sen maisteri Lahokkaan perheessä tekemänsä\nhuomion, että rouva Lahokas oli iloinnut nimenomaan siitä, että tuo\nhuhuttu talonpoikaisliike jättäisi kieliasiat.\n\n\"Niin, se on pelkkää ruotsalaisten pettämistä\", väitti Tommola.\n\n\"Usein johtuu ajattelemaan\", filosofeeraili Sorsimo, \"että ne,\njotka väittävät meidän rotumme pienentyneen, -- rotumme, joka oli\naikoinaan valtavan suuri, -- johtuvan siitä, että suomen kieli on\nliian onneton kieleksi, nimittäin liian vaikea toisten rotujen oppia;\njohtuu ajattelemaan, etteivät tällaiset väittäjät olisikaan oikeassa,\nvaan että syynä vieraskielisen yläluokkamme syntymiseen olisikin\npohjimmaltaan jokin muu ja pahempi...\"\n\nHän vaikeni; mutta jatkoi hymyillen:\n\n\"Vieläkin meillä tuollainen oppinut mies, sanokaamme yliopistomies,\njokin Pekka Kervinen (suomalaisen pikku tönön poika, mutta\nluonteeltaan sellainen kuin _tönön_ poika useinkin, nimittäin\nherroja hiukkasen liehivä), -- vieläkin hän saattaa vakuutella\ntosissaan: 'Mutta onhan meidän ruotsalainen yläluokkamme meidän omia\nluomuksiamme, omia kulttuurisaavutuksiamme!' Tosiaan! -- Hän muuten\ntilaa mieluimmin Hufvudstadsbladetia: se on niin herraskaista.\"\n\n\"Ja se on yliopistomies!\" huudahti tuomari Tommola. \"Vänskän kielellä\nyliopisto äskettäin avattiinkin... Vänskejä rohvessorit... Niin\npaljon minäkään en _kapulakieltä_ osaa, suomalainen mies, että olisin\nsaanut sellaisella päähäni juritiikan parakraahvit. _Siksi_ minun\ntäytyikin keskeyttää lukemiseni yliopistossa. -- Helvettiin olisi\najettava sieltä kaikki ruotsalaiset, ja ne ajetaan!\"\n\nInnostunut Sorsimo ei kuunnellut hänen kiivailuaan, vaan:\n\n\"Ja, Kleophas ystäväni, eiköhän vain maallakin (esimerkiksi siellä\nsinun kotiseudullasi, josta olet kertonut, tuossa kaupungissa, jossa\nmelkein kaikki porvarit lapsuudessasi puhuivat keskenään ruotsia ja\nainoastaan rahvaalle 'kyökkisuomeaan') -- eiköhän siellä vieläkin\njoku... sanokaamme ruustinna, olisi valmis alkamaan puhutella sinua\nruotsiksi! Vaikk'ei tietenkään osaisi tuota kieltä sen kummemmin\nkuin: _'Ja' va' i da' så tidigt på benorna, att ja' hörde tuppens\ngalningar.'_ -- Näin alkoi minulle viime kesänä Kärsäniemen\nruustinna...\"\n\nSyntyi pieni hiljaisuus. Kleophas, joka oli tuonoin pitänyt asessori\nBergerin ulkomaalaisihailun syynä sitä, että tuo herra oli vierasta\njuurta, tunsi itsensä kovin nolatuksi, nöyryytetyksi, -- murheellisen\n_tyytymättömäksi_.\n\n\"Mutta ainakin valtavin enemmistö tällaisista, joita nyt olen\nmoittinut, on sittenkin suomalaisia, ehdottomasti suomalaisia\",\njatkoi Sorsimo. \"Miksi siis moittia asessori Leon Bergeriä? Parempi\ntosiaan ajatella, että syynä kielelliseen, tuohon kansalliseen\nheikkouteemme, josta hajanaisuutemme paljon johtuu, piilee syvemmällä\nkuin ruotsin kielessä...\"\n\n\"Siis -- suomalaisessa kansallisluonteessa\", sopersi Kleophas\nLeanteri.\n\n\"Mutta siitä tulee loppu!\" huuteli Tommola hypellen kahta jalkaa.\n\"Talonpoikaisliike...!\"\n\n\n\n\nVaratuomari Kokko ja \"pitkätukkainen\"\n\n\nKaljatehtailija teki paradoksin, kun huomasi Kleophas Leanterin\npelon, että juuri suomalaisten oma kansallistunto olisi liian heikko:\n\n\"Liian herrasteleva, siis -- orjamainen. -- Mutta mitä hulluja:\n'yksi kärpänen ei kesää tee', joten yhden kärpäsen kuolema ei sitä\nmyöskään lopettane, -- eivätkä lukuisatkaan äskeisenlaiset esimerkit,\njoita kyllä löytyisi tarvittaessa, mutta lienevät vain poikkeuksia,\njotka vahvistavat sääntöä. Ainakin myöntänet, ettei siellä maalla,\ntalonpoikain keskuudessa, 'vänskätä', vaan ollaan suomalaisia, jopa\nniin aitoja, että saattaa tuntua huvittavalta, kun jokin talonpoika\nvakuuttaa olevansa suomalainen. -- Ja onhan niitä Helsingissäkin\nsuomalaisia, jotka aina puhuvat suomea, ohoi, aivan lukemattomia...\"\n\nJa kun sitten Tommola, whiskystä erikoiselle intotuulelle\npäässeenä, kävellen ympäri permantoa ja poltellen sikaria, kyseli,\nPunkaharju-toiveidensa lomassa, ystäviltään, missä nyt olisi tiedossa\n\"briefmarkeja\", niin Vihtori Sorsimo heitti hänen eteensä nimen\nKokko: varatuomari Kokko.\n\n\"Sekö, joka oli haarapankin johtajana Kokkolassa?\" tiedusteli\nTommola. \"Vai se mies! Me oltiin ennen hänen kanssaan tuttuja,\nkavereita. Hän on suomalainen...\"\n\n\"Jyrkkä suomalainen\", vahvisti Sorsimo. \"Jo parikymmentä vuotta\nsitten aitosuomalainen, kuten nykyaikaan sanottaisiin...\"\n\n\"Siis aitomus!\" sutkautti Tommola.\n\n\"Niin juuri: aitojen yli hyppääjä, niinkuin hevonen; ja todellakin\nhän aikoinaan kieliasioissa ylitti oman aikansa suomalaisvaatimusten\nkorkeimmatkin aidat. Ja suomalaisuuden voimalla hän kohosi silloin\nensin huomattavaksi puoluemieheksi, ollen ikäänkuin jokin pikku\nYrjö-Koskinen, sitten mainitsemasi pankin johtajaksi, jossa\npalveli viime vuosiin asti, ja sillä välin afäärimieheksi ynnä\nlahjoittajaksi, joka on tehnyt paljon kansallisuuden hyväksi.\"\n\nNäin ylisteli Sorsimo varatuomari Kokkoa; mutta -- kertoi hänestä\nsamalla myöskin eräitä inhimillisiä heikkouksia, sellaisia kuin\nettä tuo kansallinen mies, joka muuten oli alkanut valtiollisen\nvaikutuksensa sanomalehtimiehenä, oli siihen aikaan saarnannut Suomen\nkansalle alistuvaisuutta venäläisten vaatimuksiin (sillä Venäjä\noli varsin mahtava), mutta ohella supisuomalaisuutta, melkeinpä\nruotsalaisvihaa. Siten hän oli ylennyt puolueensa merkkihenkilöksi,\n-- ja ehkäpä olisi kiivennyt vaikka senaattoriksi, elleivät olisi\ntulleet ajat, jotka vapauttivat meidät Venäjästä.\n\n\"Kyllä minä hänet tiedän, koira hän on ollut koko ikänsä niissä\nasioissa\", sanoi Oiva Tommola.\n\nKeskustelua Kokosta ei kuitenkaan jatkettu, sillä touhukas tuomari\nTommola meni jälleen omiin asioihinsa:\n\n\"Jaha, sinä, Viskari, luulet siis, että Alfred Rafaelilla olisi\nbriefmarkeja?... Tietysti hänellä onkin, vanhalla liikemiehellä!\"\n\nJa Tommola päätti heti huomenna, mutta vasta iltapuolella, kun olisi\nensin liotellut, lajitellut, liimannut ja erotellut pusseihinsa\nviimeisen postimerkkisaaliinsa, lähteä varatuomari Kokon, entisen\n\"kaverinsa\" luo, ja viedä Kleophas Leanterin mukaansa.\n\nHän tulla kolistikin seuraavan päivän illan hämärtyessä Kleophaan\nasuntoon ja kiskoi hänet mukaansa Helsinkiin, -- jos kiskomisesta\nenää kannatti puhua: Kleophas itsehän se \"ajeli\" nyt henkilöitä,\ntai paremminkin \"ihanteita\": sielukkuutta, altruismia y.m. kaikkea\nsellaista, miksi hänen kaipuutaan nimittäisimmekään.\n\nVaratuomari Kokko ei ollut kotona:\n\n\"Eivätkö herrat tätä tiedä?\" sanoi heille jokin naishenkilö Kokon\nkomeassa eteisessä. \"Tuomarin kunniaksihan pidetään tänä iltana\nkansalaisjuhlat.\"\n\nTommola:\n\n\"Missä? Mitä juhlia? Minkätähden? Kuka pitää?\"\n\n\"Kalevalaseura, jolle hän on lahjoittanut suuren rahasumman\nmaalauksen teettämistä varten seuran huoneistoon\", selitti nainen.\n\n\"Missä se seuran huoneisto on?\" kysyi Tommola.\n\n\"Kluuvikadulla, numero 8:ssa.\"\n\nEnempää ei Tommola kuunnellut, vaan sanoi Kleophas Leanterille:\n\n\"Me painellaan viivana sinne, Kleophas.\"\n\nHe painelivat. Tulivat Kluuvikadun numero kahdeksaan. Tommola\nällistyi: \"Mutta tässähän lukee 'Valvoja-Ajan toimitus'. -- Ei,\n_tuossa_ lukee myöskin 'Kalevalaseura'. Mutta miksi siellä on niin\npimeää?\" -- Hän soitti ja soitti, mutta ovi ei auennut millään\nrimputtamisella. -- He menivät silloin talonmiehen puheille, joka\nsanoi, etteihän sellaista suurta karonkkaa täällä voitaisikaan pitää,\nkoska seuran huoneistossa oli ainoastaan kaksi huonetta. Nämä juhlat\nolivat hotelli Kämpissä.\n\n\"No niin, hyvästi, painellaanpa nyt sinne\", sanoi Tommola.\n\nHe painelivat. Siellä Tommola, saatuaan eteisessä tukkansa kammatuksi\nja housunlahkeensa oikein suoriksi oiotuksi, luikahti katsomaan\nalasaliin, jossa juhlia ei kuitenkaan ollut. Nyt siis ylemmäksi. He\ntulivat toiseen kerrokseen. Yläsalin ovella seisoikin tarjoilija,\njoka vastasi heille, että täällä ne illalliset olivat, ja parhaillaan.\n\nTommola avasi heti oven ja pilkisti sisään, mutta vetäytyi takaisin,\nhuudahtaen:\n\n\"Perhana, onpas siellä väkeä! Näitkö, mikä määrä herroja,\nvalko- ja harmaapäitä ja keski-ikäisiäkin! Hevosenkengänmuotoon\nasetetuilla pöydillä kynttilät _kanttilaapereissa_. Ja näitkö:\nsiellä keskimmäisen pöydän takana, tuolilla, joka oli kuin mikäkin\nvaltaistuin, kekotteli Alfred Rafael kunnianloistossa, senkin\nmesenaatti, joka on lahjoittanut, vai mitä se ämmä siellä hänen\nasunnossaan sanoi, rahasumman maalauksen teettämiseksi minnekä?...\"\n\nKeskustelu katkesi, sillä salin ovi aukesi ja heidän luokseen astui\nsieltä toimittaja Viperus, jonka he molemmat tunsivat, ja sanoi:\n\n\"Hei, Oiva ja forstmestari! Aiotteko tekin tänne?\"\n\n\"Enkös perhana\", vastasi Tommola. \"Pirunko tekemistä minulla täällä\nolisi? Ei minulla ole frakkiakaan, enkä tullut ajatelleeksi, kun\nhalusin tavata Kokkoa, että olisi nämä karonkat. Minkä tähden näitä\npidetään?\"\n\nViperus sanoi, ettei hän ollutkaan nyt täällä minkään \"Krokelbyn\nrokkatorven\", vaan \"Uuden Suomen\" reportterina, ja selitti heille\nkoko asian, jonka he olivat kuulleet sekä varatuomari Kokon eteisessä\nettä Kluuvikadun 8:ssa, mutta jota Tommola ei nytkään liene\nkuunnellut. Ja sitten Viperus ehdotti:\n\n\"Pujahtakaa tänne viereiseen huoneeseen, siellä ei ole ketään, --\nniin esitän teille eräitä näistä huomattavista henkilöistä.\"\n\nHe menivät. Ja Viperus alkoi:\n\n\"Tuo tuolla kunniapaikalla, tuolilla, jonka selkä on koristettu\npuunleikkauksilla, kanteleilla ja viisikannoilla, joita ei pidä\nsekoittaa polsujen ruokottomaan vaakunaan, joka on viisikanta, on\ntietysti juhlavieras, -- tuo, jolla on pyöreä pää ja kasvot, jotka\nrusottavat kuin keskikesän kuu...\"\n\n\"Kyllä minä hänet tunnen\", sanoi Tommola, \"silmineen, jotka\nvälkähtelivät tosiaan kuin kokolla, eli kotkalla\".\n\n\"Mitä sinä hänen silmistään?\" kysyi toimittaja Viperus. \"Nehän ovat\nvaaleansiniset, pohjolan taivaan siniset. -- No niin, mutta tuo\nhänen oikealla puolellaan, hyst, tuo herra, jonka otsa on ikäänkuin\npois vuoltu ja jonka päälaki on niin merkillinen, -- mutta ei puhuta\ntällaisia joka paikassa, -- hän on itse Gallen-Kallela. Tosin eräät\nnuoret taiteilijat, boheemi-sutarit, väittävät kateudessaan, että\nhänen maalauksissaan olisi plagiaatteja esimerkiksi italialaisista\nja japanilaisista: 'Kullervon sotaan lähtö' Sienan raatihuoneelta\nja 'Sammon ryöstön' laineet Hokusaita. Mutta -- mistä sitä niin\nitsenäistä löytyisi! -- Kokon vasemmalla puolella istuva _ei_ ole\nmikään lappalainen, vaan Akateemisen Karjalaseuran Ruijanjaoston\nsihteeri, ja minä myönnänkin, että myöskin Ruijan _tulisi_ joutua\nmeille. -- Tuossa etummaisen pöydän alapäässä istuu Sorvamo,\ntiedättehän, tuo tumma mies, joka katselee nyt maahan, mutta selkä\nkenossa, joten hänen hiukan töhröisten liiviensä alta näkyy vyöremmi,\nkoska hän ei käyttäne olkaimia, -- kuuluisa tohtori Sorvamo, joka on\nkirjoitellut lehtiin muinaissuomalaisista kuninkaista, löytäen heidän\nnimensäkin Eddasta ja Kalevalasta, öhöm: minusta kyllä kuningasvalta\nolisi meille sopivin, joten siis kuninkaallista sukupuutakin\ntarvittaisiin. -- Tuo nuorukainen, jolla on erikoisen tuuhea, vaalea\ntukka, tuossa selin tännepäin, on tohtori Hiironen, Ruusuristin\njäsen; hän selittää Kalevalaa teosofisesti. Mutta nyt hyst: nyt alkaa\nuusi puhe, tohtori Kaskaan, kaikin auktoritatiivisin auktorein ja\nautenttisin auguurein, jos käyttäisin kalevalaista alliteraatiota,\njossa hän on niin loistava...\"\n\nHe kuuntelivat. Nuori tohtori Kaskas puhui lahjoittajan laajasta\nelämäntyöstä, hänen uhrautuvalla uurastuksella kootusta huomattavasta\nomaisuudestaan, hänen lahjakkuudestaan, teräväsilmäisestä\nälystään, kaukokatseisuudestaan. Kleophas Leanterista tuntui\nkuin hänen puheessaan, joka ensin hakalteli, mutta sitten nousi\nyhä ylimalkaisempaan, pateettiseen sävyyn, olisi ollut jotakin\n_puolustelevaa_: aivan kuin jokin paholainen olisi kuiskannut puhujan\n(ja Kleophaan) korvaan jotakin arveluttavaa tuosta Vespaniuksen\nsutkauksesta: _Non olet_, jota puhuja käytti ja jota hän selitteli\nvarsin inhimilliseen, järjelliseen suuntaan. Puhuja ravisti ja haroi\nkuumuutta hälventävällä kädenliikkeellä tuuheaa taiteilijantukkaansa,\nvaikkei hän ollutkaan taiteilija, vaan tiedemies, ja vaikkei\nnykyaikainen taiteilija muuten olekaan enää mikään töyhtötukka,\nkuten vielä tämän vuosisadan alkaessa, -- haroi, ja jatkoi\nylimalkaisuuksiaan: liikemiehen neroutta, joka oli osannut parissa\nkymmenessä, sanokaamme viidessätoista vuodessa koota valistuneisiin\nkäsiin miljoonat ja tiesi velvollisuutensa käyttää niitä kansallisten\naatteiden hyväksi, nimittäin hän, \"päivän sankari, ja illan ja tämän\npöydän sankari, lahjoittaja, tieteemme lohdutus, taiteenkin ponsi ja\nponnahduslauta, humaanisuuden valo, kansantalouden järki... Öhöm,\nyhym, näinä lohduttomina kulttuurin pula-aikoina, toivottavasti ei\ndeklinaatio-aikoina, jolloin yleensä kulttuurin arvoja ei ymmärretä,\nöhöm, niin, öhöm... Ei tosiaan liene liikaa, että pyydän tänne\nkokoontuneita kunniavieraamme ihailijoita kohottamaan kolminkertaisen\neläköön-huudon varatuomari Kokolle!\"\n\nPöydissä noustiin pystyyn, ja eläköön kajahteli humisten ja rämisten.\n\nKleophas Leanterin päässä risteilivät sekavina tiedot, joita Sorsimo\noli jutellut tästä Kokosta, ja ikävöivä, melkein epätoivoinen\najattelu, eikö maailmassa tosiaan mitään hyvää saada aikaan ilman\n_vastaavaa pahaa_? Aivan kuin hyväntekeväisyyttä köyhiä kohtaan\nei ehkä voisi olla ilman hyväntekeväisyysbasaareja, -tivoleita ja\n-tanssiaisia, joissa jazzataan orpolasten ja kunniallisten köyhien\nauttamiseksi...? Hänen mieleensä johtuivat Snellmanin sanat, joista\nSorsimo oli jo ennen huomauttanut, tyynet sanat (Kleophaan mielestä\nkyynilliset), että ihmisen toimintaan valtion hyväksi kietoutuu\nkaikkialla itsekkäitä pyyteitä, jopa petoksia... Ei: hän, joka\njanosi ihanteellisuutta, ei voinut tyytyä siihen, mitä Snellman\nsanoi jatkoksi, nimittäin: \"Kansallishengen voima on kyllin suuri\npakottamaan itsekkäänkin toiminnan tuon hengen hyväksi\", ja että\n\"juuri siksi näemmekin monen kehnon ihmisen suorittavan jaloja\ntekoja\".\n\nKleophas Leanteri oli varma ajatuksestaan:\n\n-- Hm, samanlaista kai myöskin Macchiavelli ja Loyola luulivat, ja\ntiedetäänpä, minkämoisin seurauksin. Kehnosta ei lähtene mitään\nlopullista hyvää.\n\nHän heräsi siihen, että Tommola sanoi:\n\n\"Kyllä sen kelmin nyt kelpaa! Mutta mennään hiiteen täältä, Kleophas,\ntämä saattaa olla viimeinen puhe, he alkavat jo syödä desääriä ja\nvoivat tulla tänne!\"\n\nJa niin sanoen hän vei Kleophas Leanterin kanssaan alakertaan.\nTommola vedätti ylleen päällystakin, ja heti, kun hän ja Kleophas\njoutuivat ulos Esplanadin käytävälle, jatkoi Tommola:\n\n\"Kyllä on maailma merkillinen! Minunkin mieleeni johtui yksi tapaus,\nmiten hän pankkimiehenä petti erään tuttavani, maatilanomistaja\nMyyrimön.\"\n\nNyt Tommola kertomaan, kuinka varatuomari Kokko oli pankkia\njohtaessaan keplotellut Myyrimöltä kokonaisen sahan ja hänen suuren\nperintötilansa. Lopuksi Tommola ärähti:\n\n\"Sellaista se on! Kunhan vain kukin itse pitää puolensa, siinä\nkaikki. Ja, odotahan, kyllä minä vielä menen tämän Alfred Rafaelin\nluokse, kiskaisen häneltä aika säkillisen postimerkkejä, enkä maksa\nhänelle en pennin fyrkkaa. Mutta nytpä johtuikin mieleeni eräs\ntoinen tuuma: eiköhän myöskin Rieti Myyrimöllä olisi kirjeenvaihto\njäljellä siltä ajalta, jolloin hän oli afäärimies ja posessionaatti?\nKäydäänpäs siellä, minä tiedän, missä tuo Myyrimö asuu, tapasin hänet\nennen joulua kadulla, hän sanoi minulle osoitteensa Aleksis Kiven\nkadulla. Mennään Krokelbyhyn ajettaessa sinne!\"\n\nHe ajoivat Söörnäisiin ja Vallilaan. Löysivät viimein Myyrimön\nasunnon, joka oli kolkonlaisessa kellarikerroksessa. -- Mutta Myyrimö\nitse ei ollut kotona, vaan eräällä uudisrakennuksella, jossa oli\nsaanut yövahdin toimen. Tämän ilmoitti rouva Myyrimö, joka tunsi Oiva\nTommolan, ja alkoi heti, kun kuuli Tommolalta äskeisistä juhlista,\ntulisen kiihkeästi ja katkeruudesta vapisten soimata varatuomari\nKokkoa ja kertoa samaa tarinaa, jonka jo Tommola oli Kleophaalle\njutellut, nimittäin että Kokko-roisto oli ryöstänyt vääryydellä\nheidän, Myyrimöiden, omaisuuden: tarjonnut heille pankissaan\nluottoa, sitten yhtäkkiä keskeyttänyt luoton eikä ollut antanut\nheille edes tiliotetta, kun he sitä vaativat; ajanut heidän sahansa\nvararikkoon ja ostattanut sen ja koko heidän maatilansa itselleen\neräällä bulvaanilla. Nyt oli siitä käyty oikeutta monta vuotta,\nja Myyrimöiltä olivat menneet siihen viimeisetkin pennit, mitä he\nsaattoivat maailmalta kokoon raapia. \"Mutta odottakoonpas, kyllä\noikeus kerran voittaa!\" lopetti rouva Myyrimö, \"saadaanpas nähdä,\nmiten hän sitten lahjoittelee maalauksia meidän rahoillamme...\"\n\nRouva puhui hyvin tulisesti (vieden heidät kuitenkin siinä ohella\nsaliin eli ruokasaliin, jossa ei muuten ollut paljon kummankaan\nnäiden huoneen huonekaluja, ja viitaten heitä istumaan), joten\nTommola ei päässyt edes esittämään, että rouva kaivelisi käsille\nentiset postimerkkivarastonsa siltä ajalta, jolloin saha oli ollut\nkirjeenvaihdossa ulkomaistenkin puutavaraliikkeiden kanssa. Talosta\nlähdettäessä hän mainitsi rouvalle menevänsä näinä päivinä katsomaan\nkelpo ystäväänsä tuonne uudisrakennukselle. Ja sitten he palasivat\nKleophaan kanssa Krokelbyhyn.\n\n\"Suuret filosofit eivät ajattele mitään!\" sanoi Tommola\nraitiovaunussa. -- Mutta Kleophas Leanteri kuvitteli (huomatkaa\ntämä, te älykkäät lukijat: hän _kuvitteli_, hän, Kleophas, joka oli\ntähän asti tyytynyt todellisuuden ilmiöihin), -- hän kuvitteli nyt\nmenevänsä Vallilassa sille uudisrakennukselle, jossa Myyrimö oli\nnähtävästi aivan viimeisessä hätätoimessa, nimittäin yövahtina.\nNiin, kuinka kävikään! Kummallista vakavalle, totiselle miehelle!\nHän huomasi yhtäkkiä joutuneensa tuonne Helsingin laitamalle,\njoka oli kamala paikka, sillä sakilaiset, joista hän oli lukenut\nsanomalehdistä ja nähnytkin muutamia Krokelbyssä ennen joulua,\nkulkivat siellä pimeillä kaduilla syltä levein lahkein, lyhkäisissä\ntakeissa, jotta takapuoli pylkötti pitkällä, tukka otsalla niinkuin\nelokuvainkin 'apacheilla', naamat veripunaisina tai lumivalkeina,\nteräväksi tahkottu tikari eli puukko valmiina kädessä eli hihansuuhun\npiilotettuna. \"Kamal paikk\", kuten Nortamo sanoo: hengestään täällä\npääsee helposti, ilman mitään vaikeuksia... Ilta pimeä, yö tulossa,\nilma raaka ja sumuinen... Harvat katulyhdyt heittävät hikistä\nvaloaan synkille porteille, joilla kuhisee outoa väkeä, miehiä\nja naisia salaperäisissä hommissa: he aikovat kai lähteä myymään\nspriitä, murtamaan kultaseppien ikkunaruutuja, pyydystämään lassoilla\nautonkuljettajia, puukottamaan viattomia kävelijöitä, varastamaan,\nryöväämään kukkaroita, taskukelloja...\n\nKleophas oli tulevinaan (erään juovuksissa heiluvan ja kauheuksia\nrallattelevan nuoren pojan ja parin karmivassa sumussa\nspriikanistereita kantavan naisen ohi) keskeneräiselle rakennukselle,\njota telineet ympäröivät ja sulkivat. \"Telineet, jotka ovat kuin\nfunkisrakennus: aukkoja, aukkoja... jotakin uutta\", sanoi jokin ääni\nKleophaalle. -- Sitten, tuon uudisrakennuksen pimeydessä, jonne hän\npujahti kadulta pakoon, tuli vastaan (tai paremminkin koetti paeta\nsisääntunkeutujaa telineiden taakse) keski-ikäinen, huonoihin, liian\nväljiin vaatteisiin puettu mies: hänellä oli kädessä taskulamppu,\njolla hän valaisi Kleophasta kasvoihin, joten Kleophas näki hänet\nilmi-elävänä -- ainakin sielussaan! Neljänkymmenen ikäinen mies,\npitkäksi päässyt tukka harmaa. Sairaasta hermostuksesta ja vilusta\npunaiset, köyhyydestä ja nälästä ryppyiset laihtuneet kasvot...\nNiin, hänen kätensä, jotka olivat isot kuin kyntömiehen, vapisivat\nkauhusta... Puku roikkui hänen yllään kuin väljä säkki.\n\n\"Jumalan nimeen vannotan, antakaa minun olla!\" huusi hän Kleophaalle\nhieman teatraaliseen tyyliin, sillä hän olikin osittain Kleophaan\npuolikirjallinen luomus. \"Vannotan... Kuka te olette? Miksi te\ntulette tänne? -- Kas, taisinkin erehtyä: sehän onkin herrasmies!\nMinä luulin, että tänne työntäytyisi roistoja, pelkäsin sakilaisia,\njotka ampuvat ihmisen koska tahansa kuin koiran... Minä en voisi\nheille mitään, minulla ei ole edes revolveria, minulle ei ole sitä\nannettu: luulevat varmaankin, että minä tappaisin itseni...\"\n\nKleophas muisti, mitä äskettäin Espanjasta tullut Sorsimo oli\nkertonut espanjalaisista talonvartijoista, _severinoista_,\nyksityistalojen yhteisesti palkkaamista yövahdeista, jollaisia esim.\nMadridissa käytetään. Mutta siellä he ovat kai aseistettuja nuo\nvarmuusvahdit... Tälle Myyrimöraukalle sen sijaan ei ole annettu edes\nasetta (ja siinä lienee tavallaan tehty oikein), mutta siitä johtuu\nmyöskin pelko, joka voi olla hänelle surmanisku, hänelle, joka on\nmenettänyt vääryydellä kaiken omaisuutensa ja syöksynyt rikkaudesta\nkurjuuden alimpaan kuiluun...\n\nKleophas Leanteri oli nyt tarjoavinaan Myyrimölle savukkeen, johon\nentinen rikas mies iskeytyi kiinni vapisevin sormin kuin nälkäinen\nleipään. Ja sitten Myyrimö esitteli itsensä, kertoi kiirehtimättä,\nmutta kiihkeästi, rajattoman väsyneenä, mutta kuohuksissaan saman\ntarinan, jonka Kleophas oli oikeastaan kuullut Sorsimolta, Tommolalta\nja rouva Myyrimöltä, -- tarinan, joka oli niin tuskan-katkera,\ntoivoton, epätoivoinen kuin itsensä sorretuksi tuntevan ihmisen\ntarina koskaan saattaa olla:\n\n\"Minä olen Myyrimö. Rieti Myyrimö. Ennen rikas... Voi, miksi ne olot\nhylkäsin! Nyt minulla ei ole mitään, ja minä itse olen p-ska. Mutta\nrehellinen mies...! Pankinjohtaja Alfred Rafael Kokko ryösti minulta\nkaikki.\"\n\nMyyrimö oli ollut maanviljelijä, niin, tilanomistaja. Sivistyksen\nalkeitakin hänellä oli: hän oli käynyt Kokkolassa viisi luokkaa\nlyseota. Perintönä mahtava kartano: yhdeksänsataa hehtaaria. \"Hyvä\nJumala!\" huudahti hän taas, \"miksi en pysynyt siinä kiinni? Miksi\nantauduin seikkailuun, perustin keskelle metsääni sahan? Mutta --\nminut petettiin, jumal'auta, petettiin!\"\n\nJa hän puristi sydämensä kohdalta rintaansa niinkuin hänellä olisi\nollut paha sydänvika.\n\nHän oli siis perustanut sahan. Se oli alkanut tuottaa melkoisen\nloistavasti, -- tai se _olisi_ alkanut. Ja sen rakentamiseen hän oli\nsaanut luottoa juuri siltä pankilta, jonka johtajana Kokko silloin\noli.\n\n\"Se roisto! Se viho-viimeinen kettu!\" -- Luotto Myyrimölle oli\nollut ensin rajaton: 300 tuhatta, 500 tuhatta, miljoona silloista\nkovaa rahaa: ota pois! -- Mutta kun velka oli kasvanut kyllin\nisoksi, oli Kokko lopettanut luoton: \"Pirullisuudessaan, suokaa\nanteeksi, herra Sampila... Kysyttekö, miksi? Ettekö nyt ymmärrä?\nSiihen ei tarvita mitään afäärimiestä: hevoshuijarin temput ovat\nyksinkertaisia! Sellainen menettelyhän on, häpeä sanoa, juuri\nkaikkein kansallisimpien pankkiemme vanha, tunnettu keino: tarjota\nluottoa ja keskeyttää se yht'äkkiä, jolloin joku pankkiherroista\npääsee konkurssihuutokaupassa, jossa yksityiset eivät tietenkään voi\nkilpailla pankin kanssa, ostamaan velallisen maat ja mannut. Niin\nteki tämä Kokko: vei 4 miljoonan omaisuuteni polkuhintaan, 800:lla\ntuhannella!\"\n\n\"Täytynee myöntää\", vastasi Kleophas Leanteri, \"että, mikäli olen\nyhdestä ja toisesta seikasta huomannut, Suomessa tapahtuu tuollaista\nusein. Ehkä ollaankin oikeassa, kun siitä vaietaan: kuinka Pescaran\nmarkiisi varoittikaan Macchiavellia ilmaisemasta kansalle kaikkia\npoliittisia ajatuksiaan? Sellainen julkisuus voisi lopettaa\nluottamuksen yhteiskuntaan...\"\n\n\"Niin, sanomalehdet sen salaavat\", vastasi Rieti Myyrimö,\n\"nimittäin ne, jotka ovat sidotut Kokkoon puoluevelvoituksilla\ntai säädyllisyyssyillä. -- Nyt huomaan, että rikkauteen tarvitaan\nennen kaikkea ainoastaan yhtä: purra hävyltään häntä poikki!\nPyyhkäistä tuntonsa pois, -- se näyttää olevan paljon helpompaa\nkuin luullaankaan, sillä eihän eräillä mitään omaatuntoa ole ollut\nedes syntyessään; ja sitä paitsi tuntoa voi lahjoa tekemällä eräitä\nlahjoituksia, antamalla toisaalle sitä, jota ryöstää toisaalla,\nkansakunnalle... persoonalliselle loistolleen...\"\n\nMyyrimö oli istahtanut tiilikivikasalle, puristeli otsaansa, huokaili\nja puuskutti:\n\n\"Minä tunnen, että hermoni pettävät. Olen käynyt monta vuotta\nkäräjiä: turhaan, se roisto osaa suojautua muodolliseen\nlaillisuuteen. Ja hänellä on varaa, osa niistä minun rahojani,\npalkata itselleen kalleimmat, julkeimmat asianajajat, ja totta on,\nettä herroille on laki toinen kuin muille ihmisille. Olen tehnyt\nkaikkeni. Lasteni koulunkäynti keskeytyi, ne kärsivät nälkää.\nOlemme tehneet kaikki, vaimoni ja minä, mitä ihminen ikinä voi\nperheensä puolesta. Ei ole helppoa köyhän, mutta vielä vaikeampi\ntulla liian rikkaasta köyhäksi! Ei ole helppoa kestää ystäviensä\nlohdutusta: 'Emmekö sinua varoittaneet!' (vaikka ne varoittelut\nolivat paremminkin onnittelua siitä, että he saivat nauttia\nvieraanvaraisuutta pöydässäni). Vielä vaikeampi kerjätä itselleen\nja lapsilleen. -- Pääni on mennyt sekaisin... En jaksa enää mitään.\nVaimoni on vedonnut presidenttiinkin: turhaan.\"\n\nMyyrimö istui kauan vaiti, hiki virtasi hänen otsaltaan. Sitten hän\nvilkastui, sanoi:\n\n\"Eräs saksalainen tohtori, joka kävi meillä aikoinaan vieraana\nsiellä maalla, on kirjoittanut vaimolleni, että hän osaisi paljastaa\ntämän Kokon vääryydet hypnotismin avulla. Luuletteko, olisiko\nsellainen mahdollista? -- Sitä varten hänen tulisi päästä Suomeen,\ntoimittaakseen täällä Kokon tunnustamaan itsensä oikeuden edessä\nvääränvalan tekijäksi ja kaikeksi, mitä hän on, mutta matkaan hän\ntarvitsisi viisituhatta markkaa. Mistä me sen? Meillä ei ole mitään\nmuuta kuin minun surkea palkkani täällä rakennuksella, minä en pysty\nenää mihinkään aivotyöhön. Ennustajissakin on vaimoni juossut...\nMinä tulen hulluksi! -- Omaiseni siellä maalla ajoivat minut ulos,\nkun menin kerjäämään heiltä yhtä ainoaa leipää lapsilleni. Ja he\nylpeilivät niin minun sahastani ja autostakin, jolla lapset vietiin\nmaatilalta kaupunkiin kouluun... Nyt he väittävät, että minulla\nhopeaesineitteni joukossa olisi ollut yöastiakin hopeaa! En jaksa\nenää. Olen kestänyt tätä monta vuotta, nyt veri nousee niin päähän...\nTämä pukukin on kerjätty eräältä vanhalta luokkatoverilta...\"\n\nKleophas Leanteri heräsi jälleen näistä kieltämättä omituisista\nkuvitelmistaan, kun Tommola huomautti:\n\n\"Nukutko sinä? Hei, me ollaan perillä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Kleophas sitten kertoi Sorsimolle nämä asiat, jotka olivat\noikeastaan saaneet alkunsa Sorsimosta itsestään, hymähteli toinen:\n\n\"Ethän kai luule Kokkoa juhlitun sen tähden, että hän oli, -- ehkä,\n-- puijannut tuon sahan- ja maatilanomistajan, vaan siitä syystä,\nettä hän tosiaan luovutti yhteiskunnalle takaisin osan siitä, mitä\ntoisilta, -- kenties, -- sieppasi? -- Tuo Myyrimö saattanee kyllä,\nniinkuin pelkäät, tulla hulluksi tai kuolla aivohalvaukseen keskellä\nkurjuuttaan... Mutta etkös kertonut, että hänellä olisi ollut\nloistoaikoinaan se nimetönkin puhdasta hopeaa?\"\n\n\"Ei, hän väitti nimenomaan, että juuri tämä ihmisten hävyttömyys ei\nole totta\", sopersi Kleophas Leanteri. \"Tai... taikka sittenkin... en\ntiedä...\"\n\n\n\n\nMikael Reineck\n\n\nNäitte edellisestä luvusta, että Sampilan mielikuvitus alkaa\nnyt _lentää_: hän kuvittelee paikkoja, joissa ei ole käynyt, ja\nhenkilöä, jota ei ole edes nähnyt, nimittäin Myyrimöä; tosin pohjaten\nkuvitelmansa faktoihin, jotka oli kuullut rouva Myyrimöltä ja\nSorsimolta ja -- Tommolalta! Mutta paisutellen kuvitelmiaan, itse\nsitä tietämättä, kylläkin muka ankarasti noihin tosiasioihin vedoten.\n\nJa seuraavasta pakinasta aavistanette häneen tulleen jotakin\n_piintynyttä_; sellaista, joka ei usko, ei halua uskoa, silmiään,\nvaan tyytyy pelkästään mielikuvitukseen; jotakin \"apriorista\",\nylimalkaista. -- Sellaista uskoaan hän uskoi ihanteenkaipuukseen.\n\nTuomari Tommola se puuhaili liiketoimissaan. Niinpä hän jo sitä\nseuraavana päivänä, jonka edellisenä iltana Kokon illalliset\npidettiin, ampui kuin ampiainen juhlitun kimppuun hänen asunnossaan,\npäättäen, ettei maksaisi Kokolle, senkin korpille, pennin hyrrää\n'briefmarkeista'. Mukana oli Kleophas Leanteri, ei suinkaan pakosta,\nvaan omasta halustaan ja huulillaan -- _ylimielisyyttä_.\n\nHumoristille tarjoutuisi ehkä jälleen erinomainen tilaisuus kertoa,\nkuinka hauskasti Oiva Tommola kärhensi postimerkkejä varatuomarilta,\nmutta kovin valitettavasti ei näiden pakinain kyhääjän kyky riitä\nvarsinaiseen huumoriin, vaan hänen täytyy inhimillisen rajoitettuna\ntyytyä ainoastaan jatkamaan pääasiaansa siten, että Tommola ja\nSampila tapasivat varatuomari Kokon luona Mikael Reineckin, joka\noli antikviteetti- ja taidekauppias, taidegallerian omistaja,\ntaidenäyttelyjen järjestäjä, varsin huomattava taiteen, etenkin\nSuomen taiteen, ystävä ynnä omisti helsinkiläisiä rakennuksia ja\ntontteja.\n\nMissä määrin Tommolan isoin postimerkkisäkki (tuollainen 80 kilon\njauhosäkki, hyvin jauhoinen vieläkin, varasto, jota hän muuten\nsäilytti Krokelbyssä huvila Mohedan halkoliiterissä, kuten lukijat\nmuistavat, jos muistavat), -- missä määrin se tältä visiitiltä\npaisui, lienee kai nyt toisarvoinen seikka. Tärkeämpää on\npakinoitsijasta, että ihmeellisen pateettiseksi kiihtynyt Kleophas\nLeanteri sai uuden tilaisuuden _kuvitella_, nim. herra Reineckia.\nVain kuvitella, niiden hetkellisten huomioiden perusteella, joita hän\nsieppaili Reineckista Kokon kotona, ja niiden tarinain, joita sitten\nSorsimo uskoi hänelle \"salaisesti\", tuntematta laisinkaan Reineckia\nsen enempää. Ja Kleophas teki tämän siten kuin seuraavassa luetaan:\n\nSe talo tai jonkinmoinen yksityispalatsi, jonka herra Mikael\nReineck omisti itäisessä Kaivopuistossa ja jossa hän asui, näytti\nmerkilliseltä siinä suhteessa, että sen valtava pääty oli melkein\numpinainen, siinä oli vain yksi ainoa pikku reikä, ovi, joka\nvei parvekkeelle, joka muistutti pääskynpesää ja oli koristettu\njuhlallisilla symbolistisilla ihmiskäpälillä, joiden etusormet\nkohosivat vannovasti pystyyn; sillä Mikael Reineck kuului olevan\nmm. teosofi. -- Kleophas oli kuvitellut, että sisälle kävisi\nhyvinkin vaikeaksi päästä, sillä porttikäytävässä seisoi porttivahti\nsinisessä, tosin hillitynvärisessä livreessä, pitkä, hopeoitu sauva\nhilpurina kädessä (ikäänkuin palatsien ovilla Espanjassa, jossa\nylimystö, -- niin oli Sorsimo kertonut, -- tuntuu huolehtivan liian\nvähän muusta kuin omasta mukavuudestaan, eläen perintöjensä koroilla\nniin kauan kuin niitä riittää, asuen rumat vuodenajat ulkomailla ja\nainoastaan kauniit isänmaassaan, muistuttaen siinä suhteessa esim.\nsangen monia suomalaisia suurtehtailijoita). Mutta Tommolan urheuden\nja terävän nenän avulla hänkin solahti sisään aivan helposti. Hän ei\nhuomannut, saiko Oiva edes lupauksen postimerkeistä vai ei. Mutta hän\nkuvitteli Mikael Reineckista tällaisia \"totuuksia\":\n\nMikael Reineck on nykyään korkea herra, joskin kymmenisen vuotta\nsitten aivan tyhjätasku; herra, jolla on jo tilaisuus vetäytyä\nhiljalleen yksityiseen rauhaansa: filosofiaan, meditatsioniin,\nteosofiaan, ja siinä ohella yhä syvemmälle estetiikkaan, jolla alalla\nhän on niin paljon taidettamme rikastuttanut ja itse nerokkaasti\nrikastunut.\n\n\"Taide\", supisi Kleophas Leanteri, kun Tommolasta varatuomari Kokon\nasuintalon edustalla erottuaan kuljeskeli yksinään helmikuisen\nräntäisiä katuja: hän ei ollut enää tahtonut kunnon Oivaa mukaansa:\nhän kaipasi omiin ajatuksiinsa, Tommola oli saanut lähteä ilman\ntoveria jonnekin muualle, liiketoimiinsa. -- \"Taide\", mutisi hän siis\nhiljaa, \"miten ennen, siellä maalla, lämpeni rannalla sitä ihailin...\nikäänkuin olisin lysähtänyt polvilleni maahan sen eteen...\"\n\nHän oli kuulevinaan, samoin kuin edellisessäkin pakinassa, Vihtori\nJohannes Sorsimon hiukan vastenmielisesti rämähtelevän äänen jatkavan:\n\n\"Niin, taide: kulttuurin kukka! Muu on kai pelkkiä mäntyjä, katajia,\nleppiä. Tai ruista. Taikka -- puuta ja heinää... Mutta taide,\nse on ikäänkuin kameliankukka, tahi jokin harvinainen kaktus,\nyönkuningatar, joka puhkeaa harvoin, mutta juovuttavan kauniina.\n-- No niin; mutta mikä sinulta, Kleophas, lienee turmellut taiteen\nihanat 'autuaittenkentät', Elysiumin? Tämä Mikael Reineck? Hänkö,\njoka ei ole varsinainen taiteenluoja, ei siis taiteilija, mutta\nkuitenkin suuri taiteenystävä, keräilijä, ekspertti ja mesenaattikin,\nkuten myönnetään, koska hän ostaa runsaasti maalauksia ja vetää\nkätköstä esille kykyjä, joita ei ole vielä huomattu, ja antaa\nlehdissäkin koirannuuskaa sellaisille taiteilijoille, jotka eivät\nsaa armoa päästä hänen myytävikseen: enintään hän myy näitä\nviimeksimainittuja ainoastaan salaa. Oi, monelle repäisevälle\nnuorelle kyvylle hän on ikäänkuin sadun haltija, joka loitsii\nperhostoukalle siivet, -- jos nyt vertaisimme taidetta hienon\nkukkasen lisäksi myöskin esimerkiksi perhoseen: mikä eläinkunnassa on\nhienompaa, arempaa, ihailtavampaa kuin perhonen? -- En epäilekään,\netteikö olisi aivan paikallaan, että Mikael Reineck on taideasioissa\nniin alinomaan haastateltu kuin sanomalehdistä näet, niin palveltu,\nglorioitu, niin jopa saapasnuoltu kuin uutiset hänestä todistavat,\nsillä hän, tuo tuimaotsainen mies, joka muistuttaa kasvoiltaan\nBaudelairea, tuo nerokas, rikastunut herra, joka on harvinaisen\ntarkkasilmäinen huomaamaan todella arvokkaat taideteokset ja taitava\nhankkimaan niitä itselleen, nuo aarteet, jotka muuten kerran\nrikastuttavat isänmaatamme (oi, nyt tuli erehdys, tästä puhumme\nmyöhemmin)... Sanon vain, että ne rikastuttavat maata, jos hän ne\ntänne jättää: jos hän ei siirry kamppeineen ulkomaille, tauluineen\nja veistoksineen, jotka on kerännyt Euroopasta tai Venäjältä: sillä\njokainen järkevä ihminen on sellainen, että lain muotoja noudattaen\nsaatu tavara, kuten tässä tapauksessa bolshevikkien saaliit, jotka\novat maksaneet verta ja kuolemaa sekä omistajilleen että niiden\nryöstäjille, kelpaavat hänelle: samoin menettelisi työmies ehkä\nvieläkin varmemmin kuin porvari, koska työläinen on lähempänä\nsitä luonnonlakia, joka kuuluu: 'Saalista saakaa', Kiplingin\nviidakkoeläinten perustuslain ensimmäinen pykälä. -- Niin, herra\nReineck on etevä, ja mesenaatiksi sanottu, ja lieneekin eräille\nmesenaatti. Hienomakuinen herrasmies, kuten ehkä huomasit hänen\nkodistaan, joka oli täynnä arvokkaita taideteoksia...\"\n\n\"Mutta kuinka hän nyt aikoo -- siirtyä Suomesta rahoineen\nBerliiniin?\" kysyi Kleophas, ei suinkaan Sorsimolta, sillä olivathan\nSorsimon jutut muuttuneet hänen omiksi ajatuksikseen. \"Niin puhutaan\nyleisesti Helsingissä: tunnettu ja syystä salaa moitittu, mutta\nei julkisesti moittia tohdittu (niinkuin se ansaitsisi) totuus,\nkoska herra Reineck on rikas ja siis senkin tähden, ilmoittajana,\npyhä sanomalehdistölle. Kuulinhan itse hänen omasta suustaan\njo varatuomari Kokon luona, että hän aikoo muuttaa ulkomaille,\nrahoineen, jotka on saanut taidekaupalla enimmäkseen suomalaisilta\nostajilta. Hän ei ainakaan rehentele kansallistunnollaan, -- ei\nnyt enää! Hän tuntui pelkäävän lama-aikaa, joka tekee taidekaupat\ntäällä mahdottomiksi, ja inflaatiota, ehkä mellakoitakin työttömien\npuolelta. Jopa sotaa, johon kansallisintoilijat muka kaipaavat! Hän\nmenee pakoon; jotakuinkin samoin kuin moni suomalaisilla metsillä\nrikastunut tukkiherra säilyttelee rahojaan ulkomailla. Hän ikäänkuin\npudistaa Suomen tomut jaloistaan, jättäen maan ja sen taiteilijat\nsuremaan mesenaattiaan...\"\n\n\"Kuinka ihanaa olisi\", huudahti Kleophas Leanteri, toinen silmä\nsirrillään kuin lorgnettia käyttävän likinäköisen naisen, joka\nkatselee tuimasti ja ylpeänmakuisesti ympärilleen, \"kuinka ihanaa\nolisi, jos näkisimme rikkaan (jollaisten on tietysti helpompi olla\njalo kuin köyhän, jota nälkä ja puute viettelevät), -- jos näkisimme\nrikkaan miehen kilven välkkyvän kirkkaana, tahraa vailla! Ah, eikö\nsiis ole muita synnittömiä kuin Hän, josta evankeliumit kertovat?\"\n\nSamassa johtui hänen mieleensä, mitä Sorsimo oli kerran naljaillut:\n\n\"Lue Renania\", oli hän sanonut, -- \"tai luonnollisesti olet\nlukenutkin, sinä uskonnollinen olento. Tai Straussia, Schweitzeriä,\nEmil Ludwigia, tuosta tosiaan jumalallisesta, joka hapuili\nkutsumuksestaan tietämättömänä, vuoroin väitti olevansa jumalanpoika,\nvuoroin tavallinen ihmisen poika; toisin hetkin pelkäsi vihollisiaan,\ntoisin jälleen raivosi ruoska kädessä, hän, joka julisti, että\nlyödyn on käännettävä lyöjilleen toinenkin poskensa; hänestä, jonka\ntäytyi turvautua viekkauteen, kun esivalta, jonka hän kielsi, alkoi\nanarkistia uhkailla: 'Antakaa keisarille se kuin keisarin on.' --\nNiin, ennen kaikkea Renania, jota aikoinaan väitettiin (ja joka\nehkä olikin ja on yhäti) pahaksi rappionedistäjäksi; yhteiskuntahan\ntarvitsee ennen kaikkea _uskoa_, -- illuusioita. -- No niin,\nmiksi olisimme siis niin kovia poloista Reineckiä kohtaan, kun\nkerran Hänkin... Miksi Reineckin pitäisi olla mallikelpoinen _joka\nsuhteessa_...\"\n\nNo, näitä ystävänsä _korostettuja_ sanoja ei Kleophas tietenkään\nhuomannut. Ei, hänestä näytti nykyään aivan selvältä asialta\njuoru, jonka hän oli kuullut eräässä kahvilassa, jossa istuskeli\ntaidekauppias Reineckin vastaleiriin lukeutuvia taiteilijoita, --\nsillä reklaami vaatii usein _leiriytymistä_, se nostaa henkilöt\nesille; -- juoru, että Reineck tiesi sen Rembrandtin taulun, jonka\nKleophas itsekin oli nähnyt varatuomari Kokon luona, jolle Reineck\nkoetti sitä kaupata, väärennetyksi. Vielä halveksittavampaa oli, että\nMikael Reineck puijasi eräiltä vanhoilta neideiltä melkein ilmaiseksi\nkalliin itämaisen maton. Kleophas naurahti kyynillisesti. kun\nmuisteli, mitä nuo taiteilijat olivat siitä mattokaupasta keskenään\njutelleet. Näin oli heidän juttunsa:\n\nFincken neidit, kaksi aatelisneitiä, kuihtuneita, itserakkaita\nsuvustaan, ja köyhiä (nuo neidit, joilla oli muuten ollut juuri\nKrokelbyssä pieni huvila, kunnes muudan tuomari oli houkutellut sen\nheiltä sellaisella kauniilla lupauksella, että he saisivat asua\nhuvilansa yläkerrassa kaupanteon jälkeenkin elämänsä loppuun asti,\nmutta jotka oli kuitenkin ajettu huvilasta pois, koska lupausta ei\nollut merkitty paperille, vaan annettu suusanallisesti); no niin,\nnuo Fincken neidit omistivat Helsinkiin muutettuaan vielä, paitsi\nkaksi ranskalaista buldoggia (joille he niukuin naukuin saivat koiran\nlihaa, s.o. vasikanpaistia, ja kermaista maitoa siten, että myivät\nyhden toisensa jälkeen pienistä sukumuistoistaan), -- he omistivat\nmm. itämaisen maton. Aidon Gecha-maton. Jonkinlaisen \"sukumaton\".\nMutta kun he yhäti köyhtyivät, tuli matonkin vuoro, ja eräänä\npäivänä he verhosivat laihat lantionsa muinaisiin haalistuneisiin\nsilkkileninkeihinsä, sovittivat valkotukkaisiin paininsa\nkummallisilla nälkäkurjensulkain jätteillä kaunistetut hattunsa,\njoiden nauhoissa piili viime vuosisadan tomua, ottivat ajurin ja\nlähtivät (toinen rullalle käärittyä mattoa, toinen lihavuuttaan\nhalkeavia buldoggeja sylissään pitäen) Mikael Reineckin puheille,\ntarjoamaan hänelle mattoaan kaupaksi.\n\n\"Me rukoilemme\", alkoi siellä laihempi neiti, jolla oli huulissaan ja\nposkissaan karkeaa, valkeaa partaa, \"me rukoilemme: sanokaa meille,\nherra Reineck, sanokaa suoraan, mikä tämän maton oikea arvo on? Onko\ntällä yleensä todellakaan arvoa? Te olette ekspertti... me vetoamme\nteihin... Jumalan avulla tulemme vielä toimeen, mutta tahtoisimme nyt\nmaton kuitenkin myydä...\"\n\n\"Hm, jaa, hm\", myhähteli herra Reineck.\n\nJa suuri asiantuntemus sai hänen sydämensä laajenemaan riemusta.\nMutta: rauhaa vain, kylmyyttä, niinkuin ennenkin! -- Hän siis katseli\nitämaista aarretta, joka oli levitetty hänen salinsa permannolle, hän\nkäänteli sen kulmia, nakkeli niitä huolettomasti:\n\n\"Jaa-a... Kyllä se on... Kyllä siitä jotakin voi saada... Siitä voi\nhyvinkin saada kaksi tuhatta.\"\n\nNeidit olivat tietysti haaveilleet paljon enempää. Mutta matto täytyi\nmyydä... koira-parkojakin uhkasi puute. Kuitenkaan he eivät olleet\nniin tuhmia, että olisivat heti myyneet sen Mikael Reineckille, vaan\nottivat ajurin ja raahasivat painavan mattonsa takaisin kotiinsa. --\nMutta Reineck lähetti erään asiamiehensä ostamaan maton heiltä.\n\nSen kaupan jälkeisenä päivänä Mikael Reineck sieppasi samasta\nmatosta eräältä asiantuntijalta kuusikymmentätuhatta. Hänen\nasiantuntemukseensa oli vedottu...\n\n\"Taide: ainakin _sen_ pitäisi olla jotakin ikäänkuin pyhää...\nMiten voi sellainen mies kuin Reineck, joka lienee tehnyt\nsiitä rikastumisvälineen, lopultakaan erottaa oikeaa taidetta\nväärennetystä? Ja kuinka voi ihminen _elää_, jos hänellä ei ole\n_jotakin_... ihannetta...\"\n\n\n\n\nMestari Antti Oinola\n\n\nAika meni. Näiden pakinain sankarin kehitys oli kulkenut sitä tietä,\nettä hän, joka oli ensin kainostellut Helsinkiä, lähti sinne Tommolan\nkanssa omasta halustaan. Ja nyt he olivat kierrelleet siellä yhdessä\nmonien henkilöiden luona, joista on esitetty vain pari näytteeksi.\n-- Mutta kaikkein viimeiseksi, tällä hetkellä, kuljeskelee Kleophas\nLeanteri Helsingissä melkein aina yksin, ja yhä kirpeämmästä halusta:\nkatselee siellä yhtä ja toista, solmii uusia tuttavuuksia miten\nmilloinkin, ja lisäilee todistusaineistoaan.\n\nMissä sitten tuomari Oiva Tommola? Hänestä Kleophas Leanteri, kuten\ntiedätte, osasi irroittautua, ja sen hän teki tempuilla, joiden\nkeksimistä hän hyvillä hetkillään hätkähtää: hänestä tuntuu siltä\nkuin ne todistaisivat hänestä itsestäänkin jotakin samanlaista, jota\nhän muissa ihmisissä tuomitsee, -- nimittäin tuollaiset verukkeet,\nettä hänellä esim. silloin viime kerralla, kun Oiva hyökkäsi hänen\nasuntoonsa, oli muka meno jonnekin, eräälle tärkeälle asialle, ja\ntoisen kerran eräs työ, taikka pikku pahoinvointi, jne.\n\nNo niin, nyt oli Kleophas Leanteri päässyt kiinni langan\npäästä: saanut Vihtori Johannes Sorsimon ja Tommolan \"kautta\"\neräitä tuttavia, ja ne tuttavuudet ovat tuoneet hänelle uusia,\nheidän seurapiiriinsä kuuluvia, milloin missäkin: kahviloissa,\nravintoloissa, teattereissa ja konserteissa, joissa maalaisemme\non alkanut melkoisen täsmällisesti käydä, jopa elokuvissakin,\npuhumattakaan kaduista.\n\n\"Kas, kas\", naurahteli Vihtori Sorsimo (eli Kleophaan\n\"suojelushenki\", _alias_ paholainen, jota hän yhäti silloin\ntällöin tapasi, mutta ei enää niin usein kuin ennen, -- eikä niin\nriippuvaisena olentona). \"Kas, mikä loistava, sinipunainen nenäliina\nrintataskussasi? Tuonko se Oiva sinulle osti?\"\n\nKleophas nostaisi olkapäitänsä, -- kai Parisista tai romaaneista\ntarttunut ruma tapa:\n\n\"Sattui kai häneltä unohtumaan. Hänellähän on tärkeämpiäkin\ntehtäviä\", vastasi Kleophas.\n\n\"Se on ymmärrettävää: kullakin on omia suuria huoliaan\", sanoi\nSorsimo. -- \"No niin. Ja nuo miljonäärihousut, harmaat ja\nmustajuovaiset. Ja saketti, mikä sopii kylläkin arvokkaaseen\ntyyliisi...\" (\"ja harmaisiin kasvoihisi ja julkeuteesi, joka sinussa,\nviattomassa olennossa, valitettavasti näyttää pistävän päätänsä\nesille\", aikoi hän jatkaa, mutta hillitsi itsensä ja hymyili). \"Niin.\nVai ei Tommola sitä nenäriepua sinulle muistanutkaan ostaa?\"\n\n\"Ehkä vihreää...\", naurahti Kleophas Leanteri.\n\n\"Tai taivaansinistä. -- Taikka sinisen ja mustan kirjavaa: sellainen\nkuuluu olevan meidän fascistiemme väri. -- Mutta sinä rakastat\nsinipunaista.\"\n\nKleophas Leanteri vastasi hämmästyttävän röyhkeästi:\n\n\"Ole hiljaa, ja sillä hyvä. Tuletko tänä iltana esimerkiksi\nCataniaan? Juttelisimme kaikenmoista, -- jos sinulle soveltuisi...\"\n\nSorsimolle ei sopinut sinä iltana.\n\n\"No, mitäpäs siitä\", sanoi Kleophas Leanteri. Ja he erosivat,\nkohdattuaan muuten toisensa tällä kertaa eräässä pankissa, johon\nKleophas oli tullut nostamaan säästöjään.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Hauskaa, että näkee jonkin ihmisen muuttuvan: kehittyvän! Näin\najatteli Sorsimo, kun hänen ystävänsä oli pankista poistunut. -- En\niloitsisi paljonkaan vielä hänen ulkoasustaan ja käyttäytymisestään,\nsillä edellistä vaivaa ainakin se vika, etteivät hänen kasvojensa\nharmaus ja jäykkä tukkansa soinnu mitenkään mustaan haikaratakkiin\neivätkä housujen sarkoihin; -- vielä vähemmin ne tulevat sointumaan\nsylinteriin, jonka hän tietenkin aikoinaan pistää juhlallisesti\npäähänsä, ellei -- suutu sitä ennen... Kuitenkin hänen vaistolleen\ntäytynee antaa (mikäli vähän näitä asioita käsittäisin) se tunnustus,\nettei hän koeta olla tiptop, niinkuin monet räätälimaun mestarit,\njoiden kenties sopisi muistaa (elleivät tahdokin pukeutua hiukan\nitseään reklamoidakseen) Serlon sanat _Wilhelm Meisterista_:\n'Hänen täytyy erota muista, ja kuitenkaan hän ei saa jäädä yksin\nhienouteensa, tunkeutua koskaan ensimmäiseksi.' -- Ja jälkimmäiseen,\nnimittäin ulkonaiseen käyttäytymiseen nähden, ei Kleophas-poloiseni\ntietenkään ole ennättänyt ajatella sellaista kuin esim. Goethen\nsäikähdyttävää lauselmaa, joka kuuluu, -- kuinkas se olikaan, --\nmuistaakseni samaisen Serlon suusta: että käyttäytymistä on _vaikea_\njäljitellä..., ja että meidän tulisi säilyttää aina ulkonainen\ntasapaino, kävipä sisällämme kovakin myrsky: no, ystävässäni näkyy\nomituinen, ja yhä kiihtyvä, myrsky varsin selvästi. -- Mutta\nlopultakin toivon, ettei kunnon Kleophas pääse koskaan siitä: en\nitsekään ymmärrä, miksi sitä toivon; mutta sen ilmaisee jo pelkästään\nhänen otsansa, joka on kapea ja kulmikas, ja se paljastuu huulilta,\njotka eivät _osaa_ nauraa, eivät koskaan... Hän on niin ihannetta\najatteleva mies...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisessa asussa ja kasvoiltaan näin muuttuneena kierteli Kleophas\nLeanteri siellä ja täällä. Alakuloisena (mutta ei niin alakuloisena\nkuin ennen, eikä samalla tavalla) ja ironisena: mielestään hyvinkin\nvakavana! Ja sieppasi näkemistään vain ne, jotka hänelle soveltuivat,\nja paisutteli niitä itsevarmasti kuin melkoinen luova taiteilija.\n-- Nyt hän sai siinä tai siinä ravintolassa tilaisuuden tutustua\njohonkin tuomariin, joka oli afääreillä hankkinut itselleen valtavat\ntulot, jotka eivät kuitenkaan riittäneet, koska hänen vaimonsa on\nvain maalaistyttö, siis herrasoloihin _vielä_ vähän soveltumaton,\nmerkillisen syyntakeeton tuhlaaja, rehentelijäkin, nousukkaan tapaan.\nToisessa paikassa hänelle esitettiin jokin ihastuttavan kohtelias\naatelisherra, (Kleophas kuuli nimen Schnabelfeltiksi); eräät\nkertoivat hänen, joka muuten lateli nyt, niinkuin varmaankin koko\nikänsä oli tehnyt, muinoin eläneiden (miten eläneiden?) esi-isiensä\nkunniaa omanaan, ruotsalaisen rotunsa hienoutta, -- kertoivat hänen\nkäyneen lyseota, eronneen siitä tylsäpäisyytensä tähden ja saaneen\nystäviensä avulla jonkin sinekuurin: puhtaanapitolaitoksessa.\nAatelismies oli nyt innokkaasti liittynyt samaan kansanliikkeeseen,\njonka tulemisesta yhä enemmän huhuttiin, enimmin Oiva Tommola.\n-- Eräässä tupakansavun ja lapsellisen lavertelun täyttämässä\ntaiteilijaravintolassa hän tutustui johonkin runoilijaan, jolle hän\nantoi mielessään nimen Sieppo. Sankarimmehan rakasti, ei, hän ihaili\nrunoutta, ja oli ihaillut runoilijoita. Mutta tämä Raimo oli hänestä\nhiukan liian tulinen käymään runoillaan tai runosuomennoksillaan\nsellaisenkin verraten uuden tuttavansa \"kimppuun\" kuin Kleophas;\nhän ei _osannut_ puhua oikeastaan mistään muusta kuin runoudesta,\nkirjallisuudesta, siis tavallaan itsestään; hän huitoi käsiään,\nkalpeni, punotti, kun lausui tai luki (taikka lausutti Kleophaalla)\ntuotteitaan; taikka hän itse paasasi niitä niin kovalla äänellä,\nettä koko ravintolayleisö kääntyi kuuntelemaan... Kleophas ajatteli,\nettä hän istuisi häpeän tulisilla hiilillä, jos olisi kirjailija\nja tällaisessa tilaisuudessa: sehän tuoksahteli itserakkaudelle,\n-- suuruudelle. -- Jospa Sieppo vain tyhjentäisi whiskygroginsa ja\nhuutaisi: 'Kukkelikuu!' -- se olisi paljon hauskempaa. -- Sitten,\ntästä ahtaasta kirjallisuuden hengestä päästyään, hän joutui samana\niltana eräille hyvin juhlallisille virkamiesperheen illallisille,\njonne muudan hänen uusi tuttavansa, lehtori Padda, hänet vei.\nJotakuinkin samanlaisille kuin rouva Hotin joulukutsut: ruokapöydässä\nrouvat enimmäkseen \"haukkuivat\", kuten sanotaan, palvelijattariaan:\nse oli helppoa -- puheenaiheen puutteessa. Siellä hän muuten kuuli\ntarinan, -- jota hän ei suinkaan \"ottanut\" psykologisesti, nimittäin\ntarinan jostakin äitipuolesta, joka vihaa lapsipuoliaan siinä\nmäärin, että sättii, panettelee, parjaa niitä heidän isälleen,\noman lapsukaisensa eduksi. Äidinrakkautta! -- Mutta toisessa pikku\nporvarin perheessä aviosängyssä... (Mutta tässä täytyy näiden\npakinain sepittäjän huomauttaa: \"Ahaa, meidän hurskas ja vakava\nKleophas Leanterimme kuvittelee siis jälleen _aviosänkyjäkin_, samoin\nkuin Vihtori Sorsimo oli niistä puhunut ennen Jalo J. Kyykosken\njuhlia! Ja selittää, että tämä johtunee tietenkin Sorsimon salaisesta\nvaikutuksesta, eräänlaisesta sielullisesta sähkövirrasta, kuten\ntaikauskoiset taikka teosofit väittäisivät: siksi hän jollakin tavoin\nmatkii Sorsimoa. Ainakin on totuus se, että hän on merkillisesti\nalkanut 'katsella' ihmisten huoneistoihin, ikäänkuin me pöydän\nääressä seisoen katselisimme esim. zoologin linnunmunakokoelmaa,\nmunalaatikkoon, jonka kansi on avattu; eri huoneistot ovat hänelle\nkuin sellaisen laatikon lokeroita.\") -- No niin, siinä toisessa\nperheessä: mitä hän näkeekään aviosängyssä? Rouvan, joka vaatii\njuonitellen puolisoltaan, että tämän olisi päänsä valkeaksi työssä\nponnistellen hankittava hänelle rahat kalliisiin laulutunteihin,\njoihin eräs tuloja tarvitseva laulunopettaja tahtoo hänet narrata,\njotta rouva-parka pääsisi kerran samaan autuuteen kuin sangen\nlukuisat muutkin rouvat, jotka laulavat ja, eräät uhraten hätätilassa\nkunniansakin jollekin kuuluisalle opettajalle, jopa sadattuhannet\nmarkat ulkomaisiin opintoihin, voivat lopultakin antaa yliopiston\njuhlasalissa yhden tai kaksi konserttia, joihin ystävät tuovat\napplodit ja kukkakuormat ja joista laulajattarelle puolestaan\ntuodaan laskut ynnä hänen pyytämänsä arvostelut, joissa sanotaan,\nettä hänen alarekisterinsä on \"tukkohinen ja pehmennyt\", kuten\ntoimittaja Viperus \"Krokelbyn rokkatorvessa\" pisteli kellosepänleski\nHittamaata; mutta näitä tärkeitä arvosteluja rouva tietysti uskoo\npuolueellisiksi. \"Oi kuinka välttämätön uskonvarmuus ihmiselle on!\"\nhuokasi Kleophas Leanteri.\n\nJa sitten hän (joka ei osannut nauraa: \"siihen on hänen otsansa liian\nkorkea, kapea ja kulmikas\", alkoi Sorsimo ajatella), -- sitten hän\ntutustui säveltäjä Antti Oinolaan. Mutta sitä ennen hän oli käynyt\njos missäkin. Käynyt, kuten sanottu, ravintoloissa, teattereissa,\nkonserteissakin, elokuvissa. Niin, hän oli lähtenyt rouva Hotin\nja hänen tyttärensä kanssa sellaiseenkin kuin Japanin-lähetyksen\nbasaariin, koska neito kaipasi sieltä jotakin ihmeellistä\npikkuesinettä, linnunpoikaa, lipastonsa päälle, kuunnellut kiltisti,\nkuinka pappismies puhui kristillisyyden nykyisestä hädänalaisesta\nasemasta, iloiten tosin siitä, että Ambomaassa oli jälleen\nkolme kuningasta (sylinterit päässä ja esiliina vyötäröillä)\nkastattanut itsensä, mutta valittaen, että pakanat Kiinassa olivat\njulmasti surmanneet kolme lähetyssaarnaajatartamme...(-- Euroopan\nkristillisten valtioiden heikennyttyä viimeisessä suursodassa ja\nvarustautuessa uuteen samanlaiseen sotaan kanuunoilla, kaasuilla,\nmyrkyillä, ajatteli Kleophas Leanteri.) Kelpo Hotit antoivat\nkolehtinsa lähetykselle, ostivat lelunsa, ja Kleophas Leanteri pisti,\ntosin itselleen naurahtaen, kerjäläiselle (joita ei tarvinnutkaan\nkaukaa etsiä, sillä yksi seisoi heti tuon punaisen tiilirakennuksen\nedustalla, Thorvaldsenin pseudoklassillisen, syliään avaavan\nKristuksen kohdalla) markan! -- Mutta seuraavana iltana Kleophas\nLeanteri istui eduskunnan parvekkeella, Heimolan salissa, seuraamassa\nistuntoa, ja kohtasi siellä taas referentti Viperiuksen, joka\npisteli, väkivaltaa melkein sadistisesti rakastavaan tapaansa, ja\nvaleli myrkkyä suunnilleen näin: \"Kas, kas täkäläisiä herroja.\nEtenkin maalaisliittolaisista on taas puolet poissa äänestyksestä:\nkummallinen seikka, koska nyt ei ole edes saunailtakaan, siis\ntuollainen maksuton huviretki maalle veronmaksajain laskuun,\nsievoisella päiväpalkalla, jonka asianomainen edustaja itse on\nitselleen säätänyt. No, se matkustamisen vaiva tietenkin paranee,\nkun tämä ruhtinasneuvosto, mieslukuisempi kuin Ranskan tasavallan,\nsaa tämän epämukavan Heimolan sijaan uuden palatsin, jota nykyään\nrakennetaan ja jonne tulee jokaiselle palkannauttijalle kullekin\noma saunakamari, josta voi käsitellä parlamenttiasioita vuoteesta\nja äänestää asioista seinänappulaa painamalla. Ei: yksi viisas ja\nylevä kuningas on mielestäni parempi kuin kaksisataa itsekästä ja\nmaatiaista...\"\n\nMutta nyt Kleophas iskee säveltäjä Antti Oinolan \"kimppuun\",\ntietenkin vain mielessään, joskin eräiden tosiasiain perusteella,\nja ääneensä ainoastaan uskotulleen, -- Vihtori Johannes Sorsimolle.\n-- Hän nimittäin istuu eräänä iltana Cataniassa, jonne hän ei\ntullut oikeastaan ei syömään, ei hiljakseen nauttimaan (sen\nvähemmin juomaan: sehän on selvä, hän oli tehnyt _horjumattoman_\nraittiuspäätöksensä Parisissa). Mutta Cataniassa sattui olemaan\nVihtori Johannes Sorsimo.\n\n\"Kas, sinäkin täällä?\" sanoi Sorsimo.\n\n\"Käynhän minä täällä joskus\", vastasi Kleophas Leanteri.\n\n\"Niin, minä olen kylläkin paatunut yksiin paikkoihin...\" alkoi\nSorsimo.\n\n\"Minä sitä vastoin käyn nykyjään milloin missäkin\", jatkoi Kleophas\njutteluaan, \"yksi ja sama paikka tulee pian ikäväksi\".\n\n\"Niin minäkin ajattelin ennen muinoin\", huomautti kaljatehtailija.\n\"Oli aika, jolloin meikäläiselle riitti yksi ainoa kerta kussakin\nravintolassa; tällaiset paikathan ovat maailmassa suunnilleen\nsamanlaisia... Mutta silloin minulla oli muka jokin lapsellinen\nintressi vaihtaa paikkaa, ikäänkuin etsiskellä jotakin -- uutta. Niin\nhassu ihminen on. -- Etkö tule rupattelemaan?\"\n\nKleophas Leanteri asettui Sorsimon pöytään. Mutta silloin hän huomasi\njonkin henkilön toisessa nurkassa, nousi ja kumarsi hänelle; ja kun\nsitten oli juteltu Sorsimon kanssa kaikenmoisia 'preludeja', alkoikin\nKleophas Leanteri suunnilleen tähän tapaan:\n\n\"Tuo, joka istuu tuolla, on professori Oinola, tiedäthän...\"\n\n\"Tiedän\", vastasi Sorsimo. \"Minut on hänelle joskus esiteltykin. Sinä\nolet tutustunut häneen?\"\n\n\"Kerran rautatieasemalla, jossa hän oli odottamassa ulkomailta yhtä\ntyttäristään\", vastasi Kleophas. -- Ja hän jatkoi:\n\n\"Todellinen suurmies... Tuo kansanlapsi... Ihailtava, jos ei\njuuri siksi, että hän on kansanlapsesta noussut, vaan että hän\nlienee todellakin musiikkimiestemme ensimmäisiä nimiä, mikäli olen\nasiantuntijain puheesta ymmärtänyt. Minähän en ole erikoisesti\nmusikaalinen...\"\n\n\"Epäilemättä hän ansaitsee kaiken kunnian\", myönsi Sorsimo. \"Hän\nkuuluu muuten olevan varsin järkeväkin mies, uuttera, kunnon mies,\nyksinkertainen, vaatimaton, rehellinen. Mutta ennen kaikkea lahjakas:\nsen myöntävät musiikkiarvostelijat...\"\n\n\"Mutta\", jatkoi Kleophas Leanteri, \"miksi hän näyttää nyt niin\nhermostuneelta? Jos viitsit vilkaista... katso, kuinka hän siellä\npusertelee kädellään leukaansa, pusertelee korkeaa otsaansa, ja\nraapaisee joskus ohimotukkaansa? Ja miksi hänen sieraimensa (jotka\nmuuten ovat avoimet, sillä etkös puhunut kerran, että nenä on rodun\nvarmimpia ikämerkkejä? Minäkin olen tullut ajatelleeksi esim.\nMedicien kehitystä tässä suhteessa, ensimmäisen suuren Medicin\nlattanenästä ja rosvonsieraimista yhä kapenevaan ja kyömyiseen\nylimysnenään päin, joka merkitsee heikkonemista, dekadenssia...)\"\n\n\"_Sinullakin_ on kyömynenä, -- koska talonpoikaissukukin saattaa olla\nvanhaa ja -- siis muka ylimyksellistä\", sutkautti Sorsimo. \"No niin,\nmutta mitä sitten Antti Oinolan -- nenästä?\"\n\n\"Niin, miksi hänen sieraimensa värähtelevät? Ja hänen keskeltä\njakaukselle kammattu tukkansa, joka tavallisesti pöhöttää komeasti\npystyssä, on sekaisin sormien toimittamasta kyntämisestä. -- Odotahan\nsiunaaman hetki: menen miestä tervehtimään, -- maamme on siitä\nreilua, kansanvaltaista, että tavallinen kuolevainenkin saa lähestyä\nmestaria.\"\n\nKleophaan Sorsimolta pyytämä odotushetki oli todellakin vain\n\"siunaaman hetki\": kymmenen minuuttia, jonka ajan Sorsimo näki\nKleophaan istuvan säveltäjän pöydässä tarkkaavasti kuunnellen ja\nvälisti jonkin kysymyksen tehden. Sitten Kleophas tuli Sorsimon\npöytään takaisin, toinen silmä melkein kiinni ja toisessa merkillinen\nvälkähtely.\n\nHe aterioivat vähän aikaa vaieten. Kleophas huokaili, kaljatehtailija\nhymyili. Kleophaan toinen silmä välkähteli pahemmin. Viimein hän\nsanoi, tosin niin hiljaa, ettei toisiin pöytiin kuultu:\n\n\"Säveltäjä Oinola _oli_ hermostunut. Mistä syystä? -- Minun täytyy\ntunnustaa sama, minkä hän tuli tuolla minulle tunnustaneeksi:\nhän tuntee itsensä hermostuneeksi siitä, että hänelle, joka on\nmenestyksestään huolimatta vieläkin ainoastaan varsin kohtalaisissa\nvaroissa, koska maamme on kultakaivokseksi, luulen, köyhä kaikkein\nparhaimmillekin, -- siitä, että hänelle, jolla on muuten kokonainen\nlauma lapsia niistä monta nuorta, on tarjottu, kun hän viikon päästä\ntäyttää 60 vuotta, _pienehkö_ valtioneläke, kuten meidän kauniisiin\nkansanvaltaisiin tapoihimme kuuluu: kansa lapsilleen yhtä hyvin\nkuin ruhtinaat muinoin -- omilleen! Hän oli tuonoin saanut siitä\naikeesta tiedon. Olisipa hänen luullut tuntevan helpotusta: auttaahan\nsekin jonkin verran voimia turhaan kuluttavassa taloudellisessa\nepävarmuuden tilassa. Mutta...\"\n\nTuli paussi.\n\n\"Mutta mitä?\" kysyi Sorsimo.\n\n\"Mutta\", jatkoi Kleophas Leanteri, \"tarjouksessa on se puoli,\nettä eläkkeensaaja-ehdokkaina on eräitä toisiakin säveltäjiä. Nyt\ntuntui mestari Oinola olevan hiukan närkästynyt: 'Taistelisivat\nensin, tekisivät ensin kymmenet vuodet työtä kynnet veressä', sanoi\nmestari. -- Siten hän itse oli tehnyt; ja sen uskonkin: hän on,\nkuten tässä puhuimme, kansanlapsi, joka on noussut talonpoikaisella\nsisulla (eikä olisi säästänyt sormiaan, tulipa niihin hankautumia\npianontangenteista tai rautakangesta; hän on sellainen kyky, joka\nluultavasti pystyisi kaikkiin hommiin samalla tavalla...) No niin,\nmestari ilmaisi siis, että ihmisen hänen mielestään täytyisi _saada\ntaistella_, muuten ei hän arvellut taiteilijasta kehittyvän oikeaa\nsyvää persoonallisuutta. Hm, kautta rantain, hän tuntui oikeastaan\nväheksyvän miehiä, jotka eivät tule toimeen omillaan, vaan verottavat\nvaltiota, kuten Suomessa yleensä liiaksikin tehdään, kerjäävät\nomalta kansaltaan. '_Minä_ olen jaksanut tulla toimeen omillani',\ntoisti hän, vaikka hänellä onkin kahdeksan lasta, jota vastoin\nnoilla toisilla: yhdellä ei yhtään, ja kahdella ainoastaan 3-4.\n-- Ajattelehan: hän kysyi minulta, verraten 'poskeiselta', mitä\ntarjouksesta ajattelisin.\"\n\n\"Sinä tietysti rauhoitit mestaria?\"\n\n\"Kyllä, minä rauhoitin\", vastasi Kleophas. \"Olin samaa mieltä kuin\nhänkin: miehen täytyy tulla toimeen omin voimin; miehen täytyy saada\ntaistella, -- muuten ei todellista kirkastettua kruunua pistetä hänen\npäähänsä. Myönsin, että nuorille elämykset tekevät hyvää. -- Siihen\nmestari? -- 'Hm, jaah, hm', hän myönteli. Kaiken kaikkiaan sanoin,\nettä Suomen kansa kunnioittaisi mestariaan varmaan vieläkin enemmän,\njos hän _ei_ huolisi eläkettä.\"\n\n\"Sinä? Et kai niin törkeästi sanonut?\"\n\n\"En tätä viimeistä lausetta\", myönsi Kleophas Leanteri, ja hänen\ntoinen suupielensä nousi kaareksi. \"Mutta tämä lienee kuitenkin\n'puudelin ydin', Akilleuksen-kantapää, psykologisesti se, että\nmestari aikoo nyt kieltäytyä tarjotusta eläkkeestä sen tähden,\nettä sitä tarjotaan toisillekin. -- Mistäkö sen arvaan? Tosin hän\nkohotteli juhlallisesti synnyntävalkeita kulmakarvojaan, ja mutisteli\njuhlallisesti, arvokkaan punnitsevasti suutansa; mutta lopulta\nlähti hänestä _arvostelu_: se tai se hänen kilpailijoistaan oli\nsiinä tai siinä suhteessa heikko... En tietenkään ymmärtänyt mitään\nhänen musiikkitermeistään, hänen partituureistaan, tuollaisista\n'tonaalisuuksista' tai 'atonaalisuuksista', joista hän syytti etenkin\nnuorinta ja lahjakkainta säveltäjää, mutta kaikilla oli kuitenkin\njokin vika, yhdellä yksi, toisella toinen, ja kolmas nyt oli:\n'Suoraan sanoen, ajan mitalla punnittuna, vähän niin ja näin. Ei\nole saanut oikeaa kontrapunktiopetusta.' -- _Summa summarum_: hänen\npäätöksensä itse pääasiaan nähden kuului kuitenkin: 'Kunnon ihmisen\ntäytyy elää omillaan.' _Siitä_ syystä hän ei huoli eläkettä.\"\n\nSekä kaljatehtailija että Sampila purskahtivat nauruun. Kleophas\njatkoi:\n\n\"Kuitenkin oli, Jumalan kiitos, professorille tarjottu muutakin,\nnimittäin tohtorin arvo. -- Ja sen hän kyllä sanoi sittenkin\najatelleensa ottaa: sehän ei ollut rahaa, ei mitään alentavaa\navustusta.\"\n\n\"Omituinen 'voita leivän allekin' professorille: tieteilijän\nosuus taiteilijalle! -- Mutta _edistyt_, rakas Kleophas Leanteri!\nKippis. -- Mutta tästä asiasta puheen tullen: olen tuntenut\nmestarin aikoinani, joskin vain tilapäisesti. Myöhemmin emme\nole seurustelleet, emmekä ole kumpikaan katsoneet asialliseksi\ntervehtiäkään toisiamme. Siitä on hyvin kauan. Minä olin siihen\naikaan nuorempi kuin nyt. Pelkkä nolkki. Hän eli silloin\ntaistelukauttaan... oli juuri suurella vaivalla päässyt\nmusiikkiopistoon: hän, suomalaisena, kansanpoikana, rahvaanlapsena,\nkohtasi näet siellä kovaa vastarintaa ruotsinkielisten hoiteleman\nmusiikkiopiston taholta. Mutta hän meni ennen kaikkea sisulla\nläpi. No niin, siihen aikaan hän lausui ihailevansa sellaisia\nsankareita kuin esimerkiksi Wagner, jonka musiikkia koko maailma\nhaukkui tunkiosta otetun vanhan posetiivi-rämän vinkunaksi, ja\nBeethovenia, joka kärsi koko ikänsä puutetta, -- tai mistäpä minä\nsen muistan, mutta Romain Rolland kai väittää niin; -- taikka\nsellaista taiteilijaa kuin Zorn, joka torjui (näin kertoi silloin\nmestari Oinola) Parisista Ruotsin akademian hänelle antaman mitalin\nsähköttäen: 'Minä p:n teidän mitalillenne!' -- Muistan hyvin\nmestarin silloiset kieltäytyjä-kasvot; ja muistan, kuinka hän\nsamassa tilaisuudessa jutteli jonkin ivallisen kohtauksen erään\ntoisen, nyt jo kuolleen, suurhenkilömme itserakkaudesta, kun hänen\nkunniatohtori-hattuaan suvaittiin pistellä, -- pistelijänä mm.\nmestari Oinola. Näiden entisten muistojen perusteella en oikein\nuskoisi päätelmiäsi, Kleophas.\"\n\n\"En minäkään vielä oikein\", vastasi Kleophas Leanteri. \"Sillä,\nvälttääkseni väärämielisyyttä, myönnän, että hän oli vielä tähänkin\ntoiseen tarjoukseen nähden, joka tehtiin ainoastaan hänelle, kuten\nymmärrettävää on, koska hän on vanhin ja ansioitunein, harkitseva:\nhän sanoi vain ajatelleensa sen ottaa, ollen noin kahden vaiheilla.\nJa katso, nytkin hän puristaa leukaansa, raapaisee tukkaansa ja\ntuijottaa _synkästi_ eteensä...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikon päästä kertoivat sanomalehdet professori Oinolan suuresta\nelämäntyöstä ja että mestarille oli annettu kunniatohtorin arvonimi;\nja tiesipä eräs hölmö haastattelija (ei siis suinkaan mikään\nViperius), että mestarimme oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänelle\nviimeinkin tarjottua taiteilijaeläkettä, koska hänen mielestään\netenkään näinä koko kansakunnalle kovina lama-aikoina ei pitäisi\nrasittaa kansakunnan yhteistä kukkaroa, sillä hän oli kuitenkin\npystynyt pelkällä uutteralla ahertelullaan viemään maailmassa läpi\njopa suurenkin lapsilauman. \"Neroudellaan\", lisäsi haastattelija,\n\"tämän seikan vaatimaton mestari jätti mainitsematta\".\n\n\"Olisipa eläke tarjottu mestarille yksinään\", huomautti\nkaljatehtailija.\n\n\"Niin, niin\", sanoi Kleophas Leanteri, joka hänelle luki tämän\nuutisen. \"Haastattelijan signatuuri on muuten: A--s.\"\n\n\"Ja nyt on Antti Aatos Oinola päässyt tunnonvaivoistaan: kalvanut\neläkkeen pois ammattitovereiltaan, jotka eivät saa ponnistuksistaan\nniin hyviä palkkioita kuin hän, kun eivät ole yhtä kansanomaisia kuin\nhän, mistä syystä: se ei ole meidän epämusikaalisten ratkaistavissa!\nHän olisi kai hylännyt tohtorinkin, jos sitä olisi myöskin toisille,\nkehnoille, tarjottu, mutta onhan hän todellakin niin ylivoimainen,\nettä se tuskin olisi tullut kysymykseen.\"\n\n\n\n\nArkkitehti Alvar Armas Örnell\n\n\nKleophas ei tietänyt, kuinka hänen oikeastaan Oinolakeskustelun\njälkeen kävi... Hän kyllä aavisti, hänen fantasiansa sepitteli,\n_loi_, ikäänkuin varmaankin muiden ihmisten juovuksissa, vaikka\nhän ei ollut maistanut niin tippaa. -- No, ryypynrakastajat eivät\nliene ainoita, eivätkä vaarallisimpia, jotka juopuvat; raittiin pään\n_aatteet_ ovat usein paljonkin tuhoisampia. Sorsimo kertoi kyllä\nhänelle tunteneensa mm. erään suuren raittiusmiehen (ja terveen\nmiehen, koska hän oli nuoresta asti säännöllisesti voimistellutkin),\njoka erinomaisesti täytti yhteiskunnalliset velvollisuutensa ja\noli mallikelpoinen perheenisä, mutta niin vakava, hurskas, että\nalkoi vaatia paitsi perheensä myöskin kaikki vieraansa joka päivä\nkanssaan polvirukoukseen, \"iskien kyntensä ristiin\", niinkuin\n_Seitsemän veljeksen_ Simeoni (mitä sanoikaan eräs fariseuksista,\njotka rukoilevat kadunkulmissa?) ja lausui kerran, kaiken terveytensä\nhuippuilmauksena sellaisenkin -- juopuneen hullutuksen, että\nryypynottaja pitäisi sterilisoida. -- No niin; mutta kun Kleophas\ntuli tätä muistelleeksi, aavisti hän, mutta liian heikosti, että nyt\nhän oli itsekin jollakin tavoin juopunut ilman mitään Le Dômen _Kill\nme quick_ myrkkyä.\n\nOinola-tarinasta päästyään hän oli _kuvitellut_ seisovansa jossakin\nkauniissa, hyvin yksinkertaisessa, vanhanaikaisessa salissa, joka oli\nerään arkkitehti Örnellin. Alvar Armas Örnellin. Sitten hän siitä\nkuvitelmasta heräsi ja nauroi mielessään:\n\n\"Älä ole milläsikään, Kleophas, vaikka tunkeuduitkin vieraaseen\nsaliin! Ole vain rohkea kuin aina ontuvien ja usein lurjusmaisten\naforismien sorvaajat, koska se, joka kovin analysoi itseään,\nei yleensä pysty välittömään altruismiin: ajattele vain esim.\nRochefoucauldia. -- Rohkeutta: inspiraatiota! Säikähdit, että näet\nolevasi luvatta tässä toisen ihmisen kodissa. Miksi kursailet? Ethän\nole mikään vieras: et ole tullut tänne ovea murtamalla, ikkunasta\nkiiveten; etkä -- savupiipun kautta! Rikollinen on ainoastaan se,\njoka ei kirjaimellisesti kierrä lakia. _Ergo_: et ole rikollinen,\nkoska suoritat tekosi hengen tiirikoilla. Luultavasti on tänne\ntulosi suuresti, ja ehkä pelkästään, mielikuvitusta kuten...\nmikä? Mistä löytäisin vertauksen, joka suunnilleen soveltuisi?\nSanon: niinkuin esim. biografiat, joilla esseistit tunkeutuvat tai\nluulevat pääsevänsä kuuluisain vainajien, jopa elävienkin elämään,\nkysymättä heiltä lupaa: sillä kuolleiltakin voitaisiin tavallaan\nkysyä lupa, jos todella uskottaisiin kuolemattomuuteen, ihmisen\npersoonalliseen arvoon; biografistin tarkoitus on liian usein\nmainostaa omaa nimeään, tai suorastaan palkkio hänen julkeasta\ntungettelustaan, kuvitelmistaan ja väärentelystään. -- No niin,\nälä ole milläsikään, vaikka nyt tunkeuduit arkkitehti Örnellin\nsaliin. Hän ei itse tästä tiedä mitään; hän ja hänen perheensä\neivät ole edes kotona, vanhemmat perheenjäsenet ovat menneet\nteatteriin, poika jonnekin aitosuomalaiseen kokoukseen ja tytär\nsukulaisiinsa, kun taas uskollinen palvelijatar lepäilee keittiössä\ntietämättä sinusta, varkaasta, kerrassaan mitään. Kuten sanottu,\net ole näprännyt auki abloy-lukkoa, etkä edes kurkistellut tänne\nvakoillaksesi vastapäisen naapurin ikkunasta kadun poikki. Sinä\nvain ajattelet Örnelliä, ja ruoskit miestä sikäli kuin olet hänen\nerehdyksiään kuullut. Puuhaile täällä kuin kotonasi, Kleophas, sinä\nsuopea sielu. -- Tämä on kaunis, yksinkertainen, vanhanaikainen sali.\nKatselepa ensin esimerkiksi valokuva-albumia, niinkuin säädyllisissä\nporvarisperheissä joskus kuuluu asiaan, jopa tulee hätäkeinoksikin,\nmilloin uusi vieras ensi kertaa istuu talon plyyssisessä nojatuolissa\neikä tiedetä, miten pakina alkaa. Kohota nyt, Kleophas, tämän\nalbumin välityksellä menneisyyden kantta. Mitä näet albumissa? Ennen\nkaikkea itsensä talon isännän, Alvar Armas Örnellin nuorena. Kas\ntuossa hän on, tämän tavallaan vaatimattoman, koruttoman huoneiston\nomistaja, nykyään kuuluisa arkkitehti. -- Mutta vieläkin: voiko\nkyllin ihailla tätä salia! Mikä yksinkertaisuus, melkein ankaruus!\nEi mattoja enempää kuin yksi ainoa, ja sekin pienenlainen; ei\nlukematonta koristerihkamaa, niinkuin tavallisesti näet etenkin\nnousukassivistyneistön saleissa, vaikka Örnell onkin suomalaisen\npikkuporvarin poika. Muutamia mahonkituoleja, jotka ovat puhdasta\nklassillista tyyliä, yksinkertaisia, kerskailemattomia; ei valtavia\nkullattuja kuvastimia, ei seinäverhoja, ei ainoatakaan kallista\nryijyä, ei monta maalaisystävien antamaa tai heiltä ostettua taulua:\nsillä hän ei ystäviään verota, eikä hänellä, totisella työmiehellä,\nole ollut varaa paljoakaan taideaarteita ostaa, kaiken on vienyt\nhänen oma taiteensa. Niin, täällä ei ole oikeastaan mitään, mutta\nnäkee, että tämä on sali, joka kuuluu sielullisesti hienoon kotiin.\n\n\"Nyt silmäys isännän kuvaan, omistajan, joka on tähän saliin\nheijastanut jalon henkensä. Hänen nuoruutensa aikoina otettu kuva,\nkoska se ilmentää parhaiten sitä, mitä hän -- oli. Kuinka liikuttavaa\nkatsella vanhoja, haalistuneita valokuvia, menneen ajan huonoja,\ntummia kuvia! Tuntuu kuin vainajat nousisivat eteemme haudoistaan,\nvakuuttaakseen ainaista samaa, muuttumatonta: yleisinhimillistä,\n-- puutteellista. -- Katso Alvar Armas Örnelliä ylioppilaana:\nharvinaisen korkea otsa; vaalea, pehmeä, kihartava tukka, joka on\nkammattu pystyyn silloisen tavan mukaan, joskaan se ei pysy siinä\nasennossa, se on niin pehmeä, se taipuu vapaasti hienoina kiharoina.\nNenä suora, sieraimet kapeat, -- tavaton askel alkuihmisestä,\nvain 'kukonaskel' täydelliseen hienostumiseen, ja pitkä matka\nrappeutumiseen. Entä silmät! Ne ovat kuvassa parhaat: vakavat,\nmelkein lapsellisen viattomat vielä, mutta jo syvämietteiset. Pään\nasento uljas, suora. -- Siitä lienee nelisenkymmentä vuotta, kun tämä\nkuva eräässä maaseutukaupungissa otettiin.\n\n\"Ja hän jaksoi sangen, sangen kauan toteuttaa, mitä tuo\nnuoruuden valokuva ennusti: hän on noussut arvoonsa melkeinpä\nyksinomaan kyvyllään, hiljaisella, meluttomalla työllä, niin,\nmaailmanmaineeseen, joka hänellä nykyään on, tällä Saksassa,\nAmerikassa ja Ranskassakin huomatulla suomalaisella arkkitehdillä.\nHän ei ole aikoinaan juossut, häärinyt, ei kumarrellut: hänen\nniskansa, hänen kunniansa onkin siihen liian jäykkä; ei 'ravannut\nvallan rappuja', kuten Eino Leino, hänen aikalaisiaan, ennen\nrappiopäiviään eräitä narreja satirisoi. Ei reklamoinut omia\nansioitaan, valitellut syrjäyttämistään, jota hän aluksi, mikäli\nolet kuullut, sai osakseen, ei käyttänyt mainostamiseensa perhettään\nja vaimoaan, joka sellainenkin on nykyisin tapana (rakastajattaria\nhänellä ei tietysti ole ollutkaan). Hän on noussut hitaasti, mutta\nvarmasti, niinkuin honka kasvaa muuta metsää korkeammaksi, niinkuin\nkotka nousee leivosenkin yläpuolelle. Hän ei luonnollisesti ole\nvieläkään edes huomattavasti rikastunut: hän suunnittelee, piirtää\nliian harkiten, hartaasti; hänelle riittää se, että hän tulee\nkunnollisesti toimeen: filosofi esim. Senecan henkeen; hän lukeekin\npaljon etenkin klassillista kirjallisuutta. -- Kaiken kaikkiaan:\nstoalaisessa ankaruudessa itseään kohtaan ja epikurolaisessa\nhymyssään, jonka monet toisarvoiset kysymykset saavat häneltä\nosakseen, hän on melkoisesti 'jumalankuva', ehkä rahdun enempääkin\nkuin se, mitä Napoleon, neroksi ainakin väitetty, sanoi Goethestä:\n'Kas tuossa ihminen' (tai sanoiko hän ainoastaan: 'Kas tuossa\n_mies_'?)\n\n\"Ja kuitenkin\", jatkoi Kleophas tätä yksinpuheluaan, pureskellen\nmasentuneena huuliaan, \"kuitenkin näyttää kuin hänessä olisi\ntapahtunut hiljainen, hidas aleneminen niistä päivistä, joita tuo\nylioppilaskuva esittää! -- Jesaja: 'Kuinka olet taivaalta pudonnut,\nsinä kointähti, aamuruskon poika?' Sinä, joka olit nuorena niin\n-- ylpeä! En tahtoisi parjata sinua, kuten ei maan tunnustuksen\npyhittämistä henkilöistä saisi tapahtua, sillä -- sellainenhan voi\nviedä epäluuloon, epäuskoon, henkiseen rappioon, ja arkkitehti\nÖrnell on todellakin suuri, harvinainen mies, yhäti melkoisen suuri\nluonteensa ja ennen kaikkea suuri työnsä puolesta...\"\n\nKleophaan ajatukset tunkeutuivat jonnekin yhä syvemmälle; ne\nikäänkuin sukelsivat jostakin ottamaan kallista helmeä... -- Sitten\nhän jatkoi, liikuttuneena:\n\n\"Mutta eräs toinen arkkitehti, hänen ikäisensä, suunnilleen hänen\naikalaisensa, on... on niin, mitäpä vähäpätöisistä ihmisistä. Hän\non vain Miljo Maimanen. Etenkin juoppoutensa tähden hän on joutunut\nköyhyyteen, suorastaan kurjuuteen varsinkin näinä pula-aikoina, joina\nsivistyneillekään ei riitä työtä.\n\n\"Siis vain Miljo Maimanen, pikku arkkitehti! -- Mutta kerran\nkumminkin potkaisi onni Maimastakin: ihmeellinen menestys, joka\npaisutti hänen rasvoittunutta sydäntään ylpeydellä: hän sai nimittäin\nrakentaa oikeinpa kirkon! Maalaiskirkon.\n\n\"Sen ehdon tuo maalaiskunta kuitenkin hänelle asetti, että arkkitehti\nÖrnell tarkastaisi vielä hänen piirustuksensa.\n\n\"Alvar Armas Örnell, aina valmis työhön, tarkasti ne huolellisesti,\nhartaasti, mitaten ja pohtien, punniten kaikki kultavaa'alla, tehden\nvakavaa, vaivalloista työtä, -- pelkästä asianharrastuksesta,\nilman palkkiotakin, niin, ystävyydestä Maimasta kohtaan, jonka\nsuostumuksella hän muutti joukon detaljeja. Kyhäykseen jäi yleensä\nMaimasen leima, tosin verraten avuton. Sitten se kirkko rakennettiin.\nJa Maimanen sai siitä kiittelyn, täytyyhän lehdistön, joka on yleensä\nkansallismielistä, innostaa maalaisseurakuntain hurskaita aikeita;\nja siispä tuo kirkko, joka oli kuin kameli, kyttyränään sementtinen\nkupoli, tuli oikeinpa huomatuksi, Maimas-parka nostetuksi ilmoihin.\n\n\"Mutta kun näin tapahtui, silloin Alvar Armas Örnell tappoi hänet\nyhdellä ainoalla kyntensä iskulla, arvaahan sen: 'elefanttien kanssa\nei leikkimistä', niinkuin Ibsen sanoo.\n\n\"No, ehkä liioittelin. Ei hän tappanut: hän vain riisti Maimaselta\narkkitehtimaineen. Miljo Maimanen ei nimittäin ollut huomannut\nniin yksinkertaista asiaa, että hänen olisi pitänyt _julkisesti\nkiittää_ Örnelliä niistä muutoksista, jotka mestari oli tehnyt hänen\npiirustuksiinsa. Tai oikeastaan tuo maanmatonen ei niitä pitänytkään\nyksinomaan Örnellin tekeminä: olivathan he kaksi _yhdessä_ monet\ntunnit pohtineet, mitanneet niitä, punninneet, harkinneet; se\noli ollut jonkinlaista toveruustyötä. -- Nyt huomasi kuitenkin\nmurtumattomalla maineella panssaroitu Örnell, että _hänen_ tärkeä\nosuutensa oli lehtien kirjoituksissa unohdettu, Maimanen salasi\nsen! Örnell nosti siis julkisen metelin: lehtien yleisönosastoissa\nhän palautti, loistavana tyylitaiturina, joka oli kirjoittanut\nartikkeleita mm. ulkomaisiin ammattilehtiin, asiat paikoilleen:\nsovitti vaa'an tasapainoon, -- siis sikäli vinoon, että sen toinen\nkuppi vaipui _hänen painonsa_ mukaan; ilmaisi rivien välitse, että\nhän oli luonut hienoimman osuuden tuosta kirkosta.\n\n\"Mutta: jos hän kerran oli ne muutokset tehnyt, eikö hänellä ollut\noikeus ilmaista osuuttansa työhön?\n\n\"Kyllä: jumalallinen oikeus\", vastasi Kleophas Leanteri itselleen.\n\"Hänellä, mahtavalla, jota vastaan olisi ollut julkinen synti\nkenenkään hiiskahtaa, hänellä, nykyisin niin varmassa asemassa\nolevalla, hänellä, -- jolla olisi ollut varaa _armahtaa_, varaa\nhymyillä (niinkuin ennen, nuorempana) -- hänellä oli ilmeinen oikeus\ntappaa, -- anteeksi, asettaa Maimanen sille kohtuulliselle paikalle,\njonka luonto oli hänelle sallinut! -- Maimaselle tämä paljastus oli\nmurhaava isku: hänen maineensa, joskin pieni tässäkin parhaassa\ntapauksessa, meni häneltä ikipäiviksi. Siitä seurasi, että Alvar\nArmas Örnell kyllä sai rakentaa jälleen uuden, ja montakin uutta\nkirkkoa, mutta Maimanen, joka oli nolattu julkisuudessa, ei tämän\njälkeen enää toista. -- Tietenkin Örnell _luuli_ menetelleensä täten\nankaran harkinnan jälkeen, taiteen vuoksi: rakennustaiteen päämäärät\novat toki tärkeämmät kuin pienemmät, hetkelliset syyt. Ja tosiaan\nÖrnellin kirkot ovat ikuista taidetta, -- joka saattaa olla kadonnut\nainakin 500 vuoden kuluttua, tai tulipalon tuhoamat ehkä 100:n, 50:n,\n5:n vuoden päästä...\"\n\n\"Kuules: miksi niin vaitelias?\" huomasi Kleophas Sorsimon häneltä\nkysyvän, sillä he olivat istuneet kahden, Sorsimo jutellut jotakin\nÖrnellistä, pikku piirteitä, niinkuin yleensä on tapana.\n\nKleophas heräsi, hyvin nolona, niin että vastasi:\n\n\"Mitä sanoit? Vaitelias? -- Muistelin vain erästä asiaa, josta muudan\nparoni Schnabelfelt kertoi minulle äskettäin City-ravintolassa.\"\n\n\"Schnabelfelt? Tunnetko sinä jo hänetkin? -- Kai tarkoitat\nSabelfeltiä, vaikka miestä sanotaan joskus Schnabel- tai\nSnabelfeltiksi, hän kun on tosiaan hieman nenäkäs.\"\n\nKleophas kertoi nyt lyhyesti, miten paroni oli pilkannut kyvytöntä\nMaimasta Örnellin kustannuksella.\n\n\"Taas paradoksin-tapainen\", naurahti Sorsimo: \"nuoruus on aina\nnuoruus, ja vanhuus sellaista, ettei sillä ole enää juuri muuta kuin\nyksi intohimo... Muistan todellakin tuon polemiikin Örnellin ja\nMaimasen välillä, jos sitä nyt polemiikiksi voi sanoa, sillä olihan\ntoisella puolella auktoriteetti Örnell: hän mykisti Maimasen heti\nniin, ettei toinen osannut muuta kuin haukkoa kitusiaan. -- Yksi\nintohimo: ikuisuuden kaipuu. Siksi lienee Örnell, entisen nuoren\nSuomen valioita, ihmeellisellä tavalla muuttunut. Nuoret syyttävät\nhäntä kaiken nuoren epäilijäksi, hän muka valittaa alinomaa nuorten\narkkitehtien julkeutta, väittää, etteivät he kunnioita enää mitään\nvanhaa; raakuttaa muka kuin vanha krokotiili Kiplingin eläintarhoissa\nlapsia suuhunsa pyytäessään: _'kunnioittakaa vanhoja!'_ -- Vanha,\ntai vanhaksi heittäytynyt, on arka asemastaan, jonka toiset voisivat\nviedä, muka sellaisenkin aseman, mikä Örnellillä kerta kaikkiaan on.\nEhkäpä hän lopultakin -- pelkää, vihaa aikaa, joka ei anna hänelle\nmitään lisää, ja vääntää siis parhaansa mukaan ajan ratasta takaisin,\noman suuntaansa... -- No, niin: säälit Miljo Maimasta?\"\n\n\"Niin, pidän sittenkin sydäntä jalompana ominaisuutena kuin\nsäkenöiviä lahjoja\", sanoi Kleophas pateettisesti. \"Täytyyhän\nonnetonta ja vaatimatonta sääliä.\"\n\n\"Hm!\" myhähti toinen, nostaen punaisen nenänsä pystyyn.\n\n\n\n\nMistä Sorsimon nimitys \"Viksari eli piru pullossa\" johtui; luku,\njossa koetetaan perusteellisesti, kansainvälisillä tarinoilla,\ntodistaa, että kirjat saattavat olla eräille \"vakaville\" sieluille\nvaarallisemmat kuin kevytmielinen elämä\n\n\nNäinä aikoina, tällaisten \"näkemysten\" jälkeen (joiden runsaasta\njoukosta pakinoitsija on saattanut esittää ainoastaan muutamia\nnäytteitä) Kleophas vielä joskus ikäänkuin kummastui; taikka heräsi\ntuokioksi ikäänkuin narkoosista, joka ei ollut toistaiseksi aivan\ntäydellinen; sekaannus, levottomuus siitä, että hän näki ihmiset näin\nyksipuolisesti. Se vivahti jo katumukseenkin. Katumukseen -- mistä?\nEttä hän tohti, siltä hänestä tuntui, ajatella ihmisiä \"irvokkaina\",\nkuten moni syvemmin arvosteleva olisi väittänyt.\n\nOi, tämä oli kuitenkin vain hetkellistä katumusta, alkua tietoon,\njoka kerran kasvaisi niin musertavaksi, että se lopullisesti\nKleophaan tuhoaisi.\n\nLukijat muistanevat, että Kleophas Leanteri Sampila, jonka sielu\nvielä puoli vuotta sitten uinui ikäänkuin se tyyni lampi, josta\nhän oli niin mielellään onkinut ahvenia, tuli Sorsimon (alias\nViksarin) paradokseista ja hänen järjestämistään elämännäyistä ensin\nkummastuneeksi, niukan salaärtyiseksi, sitten loukkaantuneeksi,\nmutta kuitenkin enemmän surulliseksi kuin moraalisesti suuttuneeksi;\nmutta pian sen jälkeen seurasi suuttumus, pateettinen into kaivata\nparempaa ihmistä, suorastaan ajella sellaista täydellisyyttä; ja\nlopuksi (mikä vielä pahempaa) se kehittyi ihmishalveksinnaksi, kuten\nhuomaatte. -- Ja viimein tuli kaikkein pahin: hän, joka oli ensin\nsurkutellut huomioittensa kohteita, kyllästynyt, väsynyt niihin,\nmutta yleensä verraten rauhallisin mielin tyytynyt vain toteamaan,\n-- hän oli viimein alkanut itse sepitellä ihmisistä \"satuja\":\nsommitella kokonaisia ihmisluonteita eräiden elämän yksityistapausten\nperusteella: ikäänkuin rakentaa elävää ihmistä luurangon muutamista\nnikamista.\n\nMutta tällaisesta luomistyöstä, joka vivahti melkoisesti runoiluun,\nhän nyt joskus vielä heräsi, ikäänkuin avasi hetkeksi silmänsä,\nhieroi niitä, koetti katsella, nähdä laajempaan todellisuuteen,\najatella syvemmin; mutta jaksoi päästä vain tuon uuden ajatustavan\nalkuun, -- ja vaipui takaisin pahaan uneensa.\n\n\"Ihminen ei ole oikein kaunis!\" huudahti hän herätessään. \"Mutta\nkuitenkin: _mitä pahaa ihmiset minulle ovat tehneet_?\" -- Tämähän\nriittää yleensä meidän puoleltamme lähimmäisemme puolustukseksi!\n-- Niin, mitä pahaa ne olivat Kleophaalle tehneet? Eivät ainakaan\nmitään sellaista, josta kannatti puhua: sen Kleophas rehellisesti\nmyönsi, -- ja rehellisyyshän oli hänelle _suunnattomasti liioiteltu\nimperatiivi_! -- Ainakaan tässä kylässä, jossa hänen silmänsä olivat\nmuka varsinaisesti auenneet, ei kukaan totisesti ollut tehnyt\nhänelle kerrassaan mitään pahaa! Aina tehtailija Sorsimosta alkaen,\njoka oli hänelle moitteetonta, hymyilevää ystävyyttä, joskin hänen\nsanoissaan ja pelkässä hymyssäänkin tuntui merkillinen, peloittava\nviileys, -- aina hänestä kunnallisneuvos Kyykoskeen ja hänen\nrouvaansa, konttoristi Iiliin, rouva Hottiin ja Oiva Tommolaan\njne.: kohteliaisuutta, tuttavallista kädenpuristusta, toverillista\npakinoimista yleisistä asioista! -- Mitäpä sellaisista kovin\njoutavista, kuin että rouva Hotti ilmaisi, naiivi kummastus sinisissä\nsilmissään, hänelle epäluulonsa, mikä hän oikeastaan oli miehiään,\nkun makaili ja käveli vain täällä ilmeisesti toimettomana, vaikka\nsanoi olevansa virkamies? Tai joistakin Oiva Tommolan pienistä\npistoksista hänen saamattomuudestaan, -- koska Kleophas Leanteri\nei vieläkään ollut keksinyt Tommolalle lainhuudatusta puuttuvia\nmaatiloja, hänen \"räätälöimättömästä\" ulkoasustaan ja rumuudestaan,\nmahdottomuudestaan saavuttamaan naissuosiota: nämäkin Tommolan\nviimeiset lapselliset syytteet Kleophas myönsi aivan oikeutetuiksi...\n\nKaupungissakaan ei kukaan, ei ainoakaan hänen uusista tuttavistaan,\nollut millään tavoin käynyt hänen kimppuunsa. Näin hän ajatteli:\ntunnustakaamme taas ainakin hänen rehellisyytensä.\n\n\"Mutta\", kuuli hän näin ajatellessaan ikäänkuin jonkin toisen\nolennon analysoivan äänen, joka muistutti Sorsimon ääntä, vaikka\nKleophas tiesi, ettei se voinut olla hänen äänensä, sillä Kleophas\noli tällä kertaa yksinään -- \"mutta kentiespä tuo ihmisten suopeus\nsinulle, Kleophas, johtuukin jonkinlaisesta sinun neutraalista\nasemastasi: siitä, että et ole heidän kanssaan varsinaisesti missään\nreaalisuhteissa?\"\n\nNiin, raha-asioissakin Kleophas oli ainoastaan rouva Hotin kanssa, ja\nne nyt olivat niin vähäpätöisen pieniä ja selviä.\n\nHän eleli yleensä täällä ikäänkuin vieras, jonkinmoinen\nsyrjäinen, 'poskeinen': hän ei kuulunut heidän yhteiskunnallisiin\njärjestöihinsä, heidän lukuisiin seuroihinsa, liittoihinsa... Tuskin\nvoitiin tällaista tulokasta vaatia edes mihinkään puolueeseen;\nhänellä ei ollut täällä omaisia, ei ammattikilpailijoita... Hän\noli vain virkalomalla; ei harjoittanut mitään täkäläistä ammattia;\nei yleensä tavoitellut täällä mitään... Oli ainoastaan alkanut,\nvarsin ihmeellisellä tavalla, ikävöidä _kaunista ihmistä_:\nsiinä hänen nykyinen elämäntehtävänsä! -- Alkanut ikävöidä --\nihannetta. Ikävöidäkö? Ei, vaatia sitä... Aivan luonnottomasti\nvaatia! Sitä kauniimpaa, korkeampaa, kuta ylempänä henkilö seisoi\nyhteiskunnan portailla: sitä suurempi oikeus tuntui olevan vaatia\nhäneltä sellaista: ehdotonta puolueettomuutta suhteissaan muihin,\nlempeyttä, epäitsekkyyttä, oman tärkeytensä ankaraa tuomitsemista,\nsyrjäänvetäytymistä tarvittaessa, hiljaisuutta, meluttomuutta.\n\nMutta: ihmisillä oli toki avujakin, jopa suuria avuja, joita Kleophas\nmielestään ei ollut tarpeeksi huomannut; hän oli siis ehkä -- ilkein\nihminen kaikista! Täten itseään arvostellen hän ymmärsi (paitsi\nsitä, ettei hänen tarvinnut ottaa huomioon Tommolan lapsellisuuksia\nmuuten kuin nauraen ja säälien), että jonkin sellaisen kuin Leon\nBergerin luonnetta tuli surkutella jonkinlaisena vajavuutena; ja\neivätkö jonkin pankinjohtaja Kokon, säveltäjä Oinolan tai arkkitehti\nÖrnellin teot yhteiskunnan tahi taiteiden hyväksi merkinneet muka\nmitään sen rinnalla, että he saattoivat ihmisinä horjahtaa? Miksi\nsiis hän, Kleophas, mielessään, -- jopa sanoissaankin, -- tosin\nedelleen ainoastaan Sorsimolle, -- hyökkäili niin kiivaasti heidän\nerehdystensä kimppuun? Pahemminkin: pisteliäästi...\n\nTämä hänen oma vihastuksensa sai hänet kauhistumaan, milloin hän nyt\nheräsi arvostelemaan itseään: tämä, että hän itse oli niin ilkeä!\nVastenmielisen ilkeä, niin vaiti kuin pysyikin, syrjästäkatsoja kun\noli.\n\n\"Minne tällainen kylmä, mutta tuskallinen eristyminen elämässä\npuuhailevista ihmisistä, joihin juuri tuo puuhailu tartuttanee\ntahroja niinkuin pelto kyntäjän vaatteisiin, -- minne se vie sinut\nitsesi lopulta, Kleophas, johdonmukaisesti jatkettuna?\" kuului hänen\nsielustaan kysymys.\n\n\"Tuhoon\", vastasi sama ääni. Ja toisen kerran, yhä uhkaavammin ja\nilkkuvammin, samaa. Ja lopulta se vastaus kuului:\n\n\"Hirteen!\"\n\nVai hirteen! Kummallisen hassua: hän nyt muka -- hirttämään itseään!\nMiksi ei samalla räjähdyttäisi dynamiitilla itseään, suomalaiseen\ntapaan. -- Lapsellinen mielenjohde! Mutta se uhkaava ääni ei silti\nvaiennut.\n\n\"Hirteen!\"\n\nMissä hän tuon uhkauksen oli ennenkin kuullut?\n\nTämän saman oli lausunut Vihtori Johannes Sorsimo, niin hän\nkiihkossaan luuli, -- Parisissa, tuona yönä, jolloin hän, Kleophas,\noli häpeäkseen juonut itsensä humalaan ja mellastanut koko Parisin\nnähden. Ja mennyt niin alas Madeleine Punaisen kanssa, oh, tätä ei\nsietänyt edes ajatellakaan...\n\nMielettömältä tuntunee väittää, että jokin juopumiskohtauksen\nsana, jokin sutkaus tuollaisessa seurassa merkitsisi yleensä\nsuuria. Mutta Kleophas Leanteriin nähden se oli merkinnyt, häneen\nse oli vaikuttanut, koska se sana niin erikoisesti nyt leimahti\nhänen mieleensä. -- Mutta sanoiko Sorsimo tosiaan \"Hirteen\"?\nMahdotonta! Ehkä vain humalassa, -- varma ei Kleophas siitä\nkuitenkaan ollut, koska hän oli silloin -- juovuksissa. Ehkäpä sen\nsanan olikin keksinyt vain hänen oma mielikuvituksensa?... Oh, nyt\nhän muisti, että hän siinä tilaisuudessa oli nähnyt eräänlaisia\n\"pikku-ukkojakin\", tai paremminkin vain yhden ukkelin, joka oli\nnoussut tuosta _Kill me quick_ putelista, kun hän sen oli avannut.\nOtapa tästä nyt selvä! Kummallista! -- Se häpeällisessä juopumuksessa\ntullut houreko, tuollainen epäterve näky, hallusinaatio, vaiko\nSorsimo, joka sitten ilmestyi pöytään siellä helvetillisessä Le Dômen\nmetelissä ja esitteli itsensä \"piruksi pullossa\", kuten Tommola ja\neräät muutkin Sorsimoa nimittivät, -- tuo lapsellinen houreko, siis\nhänen oma mielikuvituksensa, vai kaljatehtailijako oli ennustanut\nhänelle tuhoa?\n\nMikä hänelle oikeastaan toi mieleen nyt karkean sanan: \"Hirteen?\"\n-- Kleophas muisti, että Sorsimo oli selittänyt tuon burleskin\nlempinimensä, Viksarin, johtuneen eräästä kansantarinasta...\n\nTämä naurettavuus, sekava vyyhti, johon tuntui kietoutuvan niin\nmonta sielullista säiettä, alkoi nyt kiinnostaa Kleophasta aivan\nitsepintaisesti. Viksari...?\n\nVähitellen selkeni Kleophaan päässä eräs muisto, -- ikäänkuin hänen\naivoihinsa olisi syttynyt jokin valo, -- muisto, joka koski juuri\ntätä Viksari-nimeä. Hänen isänsä, siihen aikaan mökkiläinen, oli\nkertonut hänelle, joka silloin lienee ollut aivan pieni, satua\nsennimisestä olennosta. Kleophas ei enää muistanut tuosta sadusta\nmuuta kuin että Viksari oli ollut paholainen, joka oli mennyt pajaan\ntekemään sepälle kiusaa; mutta, -- kuinka se olikaan...? Seppä oli\npolttanut oralla reiän pajansa oveen, asettanut reikään ladatun\nhaulikon, narrannut tyhmän paholaisen pujahtamaan ulos reiästä:\nViksari joutui silloin pyssyn piippuun, ja seppä ampui hänet\nsiekaleiksi...\n\nNäitä lapsellisia asioita valaisevat muistokuvat, joita hän\nalkoi etsiskellä menneisyydestä, kirkastuivat sitten edelleen.\nKappaleittain, pieninä katkelmina, jotka kasvoivat hiljaa yhteen ja\nmuodostivat kokonaisuuden, palautui hänen mieleensä, että isä oli\nlukenut hänelle lapsena erästä kirjaa, jonka nimi oli \"Viksari eli\npiru pullossa\"... Ja lisäksi Kleophas oli nähnyt markkinoillakin\nlähikaupungeissa olennon, jota sanottiin Viksariksi, olennon,\njoka tosiaan oli _pullossa_! Hän oli silloin aivan pieni, joten\nei muistanut enää asioista paljoakaan. Muisti vain, että samoilla\nmarkkinoilla \"esiintyi\" myöskin katkaistu ihmispää, joka riippui\nulkona erään talon kulmassa ja -- puhui \"siansaksaa\", huonoa suomea.\n-- Mutta sen pään alla, pienessä teltassa, seisoi mies, joka\ntyrkytteli pikku maksusta ihmisten kosketella nesteellä täytettyä\npulloa, jossa kellui jokin pikkuruinen nukke. Tätä ihmettä näyttelevä\n\"komeljanttari\" oli selitellyt (se palautui nyt Kleophaan mieleen),\nettä jos \"höveli, hyvä ja jumalinen ihminen\" puristi tuota pulloa,\nniin piru, joka oli pullon sisässä, tuli \"nervöösiksi\" ja \"paiskeli\näkäisenä kullerpyttyjä\"... Koetettiinhan sitä ihmettä... maalaiset\nvarsinkin. Ja Kleophas muistaa hävenneensä -- ylpeyttään, sillä kun\nhän puristi pulloa, niin nukke hyppeli ylös ja alas vimmatusti: hän,\nKleophas, oli siis muka \"höveli ihminen\", muita _parempi_... Ja tätä\nKleophas oli hävennyt...\n\nNyt, näinä aikoina kiinnostivat hänen mieltään aivan ihmeellisesti\nnuo lapsuudenaikaiset kaskut Viksarista ja se tapaus siellä\nmarkkinoilla.\n\nKäsittääkseen koko tämän pulman ei tarvinne, sivumennen sanoen, olla\nmikään älykäs lukija, vaan ainoastaan kuulua sellaisiin, joille\nastraali-, mentaali- ja fyysilliset tasot jne. ovat vakavia asioita,\ntai niihin, jotka pitävät nykyaikaa lähestyvänä Harmageddonina,\nhenkien taistelun kärkijoukkojen alkukahakointina, ja siis\nmahdollisena, että rienaaja saattaa mennä ihmisiin; taikka kuulua\nvain niihin, joiden vakaumuksen mukaan meidän on vaarallista joutua\nhuonoon seuraan, tässä tapauksessa siis Sorsimon. -- Ei; sillä\ntällaisetkin lukijat, ja ennen kaikkea he nimenomaan, muistavat, mitä\neräässä alkupakinassani oli tapahtunut taivaassa, nimittäin, että\nKleophas Leanteri oli jätetty pahan vieteltäväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän Kleophas aavistikin, mutta liian epävarmasti; hän vain tunsi,\nettä hänen sielullinen kehityksensä oli alkanut mennä hiukan\nkieroon...\n\nJa kun meidän ihmisten yleensä lienee vaikea myöntää omia vikojamme,\ntunnustaa itseämme, omaa olemustamme syypääksi onnettomuuteemme,\nvaan sysäämme mieluummin pahuutemme lähimmäistemme hartioille, niin\nteki myöskin Kleophas Leanteri samoin, -- toistaiseksi kylläkin\nmelkeinpä tietämättään. (Tästä näemme, ettei se oikea Viksari\ntaivaassa suinkaan aiheetta epäillyt meidän Kleophas Leanterimme\nehdotonta hurskautta, kun väitti, että sen laatu nähtäisiin sitten\nvasta kun se jätettäisiin alttiiksi kokeilulle ja kiusaukselle.) --\nJa nyt, kun Kleophas ei löytänyt muita syyllisiä katkeruuteensa,\nihmisepäilykseensä ja -halveksintaansa, valitsi hän syylliseksi\n-- ystävänsä Sorsimon! Hän syytti mielessään Vihtori Sorsimon\nskeptillisiä pakinoita, hänen ainaista haluaan arvosteluun, -- hänen\npelkkää hymyäänkin; ne kaikki olivat johtaneet hänet ajattelemaan\ntällä tavalla, tehneet hänet näin levottomaksi... Älykkäät lukijat\novat huomanneet, että Kleophas oli jo alussa, Parisissa, tavallaan\nhiukan pelännyt Sorsimoa ja että hän myöhemmin Krokelbyssä oli\nvälisti kartellut hänen seuraansa. -- Nyt hän tunsi joskus, --\ntosin häpeäkseen, -- melkeinpä vihaavansa tuota miestä, joka ei\nkuitenkaan ollut koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan päin\nvastoin koettanut täyttää hänen kaikki arimmatkin toivomuksensa...\nMutta Sorsimon skeptillisyys! Hänen itsekkäältä tuntuva yksinäinen\nrauhansa, hänen, jolla oli sellaiseen varaa: olihan Sorsimolla\ntilaisuus eristäytyä, hän oli rikas, hänellä ei ollut perhettä...\nHän oli kiusallisella tavalla ikäänkuin turisti, joka valmistautui\nmatkustamaan tästä maailmasta pois. Mutta tuo nyt ei soveltunut\ntoiseen ihmiseen, Kleophaaseen, jonka täytyi mielestään täällä\ntaistella, selvitä... elää...\n\nNiin pitkälle meni Kleophaan vastenmielisyys Sorsimoa kohtaan, että\nkului kerrankin kokonaista kolme viikkoa, joina Kleophas kieltäytyi\nhänen seurastaan, -- melkein samoin kuin tungettelevan Tommolan.\nHän torjui Sorsimon lähentymiset ja telefonipuhelut kaikenmoisilla\nverukkeilla: hänellä ei ollut koskaan aikaa, vaikka _sitä_ hänellä\njuuri olikin!\n\nMutta jos meidän maapallomme on pieni, niin Krokelbyn kylä on siinä\nvähemmän kuin mikroskooppinen, ja niinpä Kleophas taas kerran tapasi\nkaljatehtailijan taluttamassa omin käsin punaista tehtaan hevosta,\njoka veti rämisevää pullokuormaa kapealla tehtaan tiellä, jonka\nlumisade oli sotkenut niin, ettei sitä edes hevonen erottanut. Sitten\nSorsimo vei hänet ystävällisesti pyytäen kotiinsa.\n\nKleophas oli siellä jäykkä, melkein pöyhkeältä vaikuttava. Mistä\nnyt jutella? -- Mutta sitten johtui hänen mieleensä, kun hän sattui\nkatsahtamaan kaljatehtailijan kirjahyllyihin, se Viksari-satu, jota\nhänen isänsä oli hänelle kertonut tai luultavasti lukenut eräästä\nkirjasta, -- satu, joka oli niin omituisesti viime aikoina vaivannut\nhänen päätänsä. Sitä ei hänen omissa kirjoissaan ollut: hän oli\nkoonnut yhteen kaikki lapsuutensa harvat kirjat, ja se puuttui\nniistä, minne lienee joutunut... Mutta ehkäpä se olisi Sorsimolla,\njolla oli eräitä vanhojakin painoksia. Kleophas Leanteri kysäisi nyt\ntuota hänelle niin tärkeää kirjaa.\n\n\"Jaha, 'Viksari eli piru pullossa'?\" vastasi Sorsimo. \"Miksi sinä\nsitä tahdot? -- Kyllä sen pitäisi olla täällä, onhan se minun\nkaimanikin...\"\n\nHän laskeutui polvilleen permannolle ja alkoi penkoa kirjastonsa\nluukuilla suljettavia alahyllyjä, väänsi kirjoja esille, ja löysikin\nviimein vihkosen, josta karisteli paksua pölyä. Sen haalistuneessa\nkannessa oli kaksi pientä pullonkuvaa. Sorsimo sanoi:\n\n\"Tässä se on. 'Palanderin kirjapainossa, Porissa 1866.' --\nMuistaakseni lapsellinen satu, kuten varmaankin tiedät... Aihe muuten\nkansainvälinen, -- niinkuin senkin tietänet. Arabialaisissa saduissa\nkerrotaan kalastajasta, joka löysi meren rannalta pullon, jossa asui\njonkinmoinen demoni; se henki lupasi ja antoi kalastajalle monta\nhyvää, mutta vaati palkkioksi hänet itsensä, veti hänet syvyyteen. --\nMyöhemmät kirjailijat ovat käyttäneet samaa aihetta: esim. Kellermann\nvertailee eräässä romaanissaan sankarinsa piintynyttä ajatusta,\n_fiks-ideaa_, tuollaiseen pullon-henkeen: kertoo, että ihminen\nsaattoi komentaa ajatuksensa takaisin sielunsa syvyyteen, niinkuin\npullon henki ajettiin takaisin pulloon, mutta sitten, lopulta, se\npikku kummitus ei enää totellutkaan, vaan oli kasvanut jättiläiseksi\nja komensi omistajaansa; jotakin sellaista. -- Kansainvälistä\nyhteisperintöä tämäkin suomalainen satu, joka muuten ei olekaan\nsuomalainen, vaan suomennos luullakseni jostakin saksalaisesta. --\nMuuten muistan lukeneeni mm. eräästä Wallensteinin suosikista, siis\n30-vuotisen sodan ajalta, -- että hänellä oli samantapainen haltija,\njonka hän sulki aina yöksi pulloon... -- Mutta kas tässä lisää\",\njatkoi Sorsimo, siepaten ylähyllyltä ranskankielisten kirjojensa\nvälistä kaksi pientä ja haalistunutta vihkoa, joiden kansissa näkyi\nolevan Parisin kuva, kupoleja, torneja, Notre Dame, riemukaari y.m.\n\"Tässä jatkoa siihen, mitä tunnut haluavan: _Le diable boiteux_,\ntekijä Le Sage, kuten tiedät. Tai... tunnetko kirjan?\"\n\nKleophaalle valkeni nyt, että hän oli lukenut siitä jotakin\nkirjallisuushistorioista:\n\n\"Eikös siinä kuljeteta päähenkilöä yli kaupungin kattojen, näytetä\nhänelle ihmisten asuntoja niinkuin -- zoologin linnunmunalaatikkoa,\njosta kansi avataan?\" kysyi hän.\n\n_Siksikö_ hän, Kleophas, itse oli samalla tavalla katsellut ihmisiä?\nAinakin kuvitellut tunkeutuvansa ihmisten asuntoihin, esim.\narkkitehti Örnellin?\n\n\"Juuri niin\", vastasi Sorsimo. \"Siinäkin paholainen ilmestyy\nsankarille pullosta... Ja koska olet kiinnostunut tuosta\nsuomalaisesta teoksesta, joka on kädessäsi, niin ajattelisin, että\ntämä ranskalainenkin huvittaa sinua, antaen sinun perehtyä syvemmin\ntähän kirjalliseen asiaan. Niin, tässäkin tarinassa (samoin kuin\narabialaisessa sadussa ja tuossa Kellermannin vertauskuvassa, josta\nsinulle mainitsin) on aiheena pullo, jossa asuu paholainen; ken saa\npullon, sille antaa paholainen kaikenmoista hyvää, mutta maksattaa\nlopulta lahjansa viemällä hänet 'päin Helsinkiä'. Siis eräänlainen\nFaust-tarina tämäkin. Kuta kauemmin ihminen pullon omistaa, sitä\nuhkaavammin henki alkaa vaatia häneltä palveluksistaan kallista\nkorvausta...\"\n\n\"Hm\", virkahti Kleophas Leanteri hajamielisenä, aivan aiheettomasti,\n\"muistatko jotakin: kun sinä siellä Parisissa esittelit itsesi\nViksarina, niin sinä -- vähän taisit rähjätä minulle, -- suoraan\nsanoen haukuit minua...\"\n\n\"Mitä? Haukuin sinua?\" ihmetteli Sorsimo.\n\n\"Niin\", nauroi Kleophas, \"etköhän oikein peloitellut minua? Että\nminut lopulta perisi paha... joutuisin hirteen?\"\n\n\"Niinkö?\" ihmetteli Vihtori Sorsimo yhä enemmän. \"Niinkö? -- Jos\nsen tein, on se sittenkin mahdottomuus! Kadun sitä: anelen, että\nse luettaisiin pöhnän tiliin... Eihän silloin tiedä, mitä sattuu\npuhumaan. Muistan, että haastelin sinulle espanjaakin... ja\nodotapas... Syyn selitän myöhemmin, -- paitsi nyt sitä, että olin\njuuri tullut Espanjasta: molskataanhan aina vähän sitä kieltä, jota\nturistina on viimeksi kuultu.\"\n\nSorsimo oli tullut hyvin punaiseksi noloudesta; ja siitä päästäkseen\nhän nyt jatkoi:\n\n\"Hm... Ja jos tahtoisit vielä enemmän syventyä tähän tarinaan, niin\nvoisin suositella sinulle edellisten lisäksi erästä espanjalaista\nkertomusta... Tekijä on muistaakseni jokin Gevara tai Guevara...\nElänyt 1600-luvulla. Hänen kertomuksestaan on tämä Le Sagen juttu\n(muuten ikävä) plagiaatti, jota seikkaa Le Sage itsekään ei kiellä.\n-- Sen saisi kai yliopiston kirjastosta, olen sen sieltä itse\naikoinaan lainannut... Hm... peijakas: mitä tulee siihen, että\nsillä tavoin tervehdin sinua siellä räyhäävässä De Domessa, niin se\njohtunee juuri tästä kirjasta. Kuinka osuitkin juuri siihen? Mutta\nselitykseni näet ehkä itse oikeaksi, jos Le Sagen kirja huvittaa\nsinua niin paljon, että haluat sitä katsella...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKleophas Sampila meni Sorsimon luota heti asuntoonsa lukemaan näitä\nkahta lainaamaansa kirjaa.\n\nEnsin suomalainen, eli tuo suomennos. Kun hän sitä aloitti, herätti\nse heti hänessä vanhanaikaisella, kömpelöllä suomen kielellään\neräitä suloisia lapsuudenreminisenssejä, -- ja sai hänet samalla\nhätkähtämään eräällä lauseella, joka tuntui hänestä enteelliseltä.\nTuossa pienessä kirjassa eli vihkosessa nimittäin luki: \"Kun kerran\nollaan pahan vallassa, niin _piukalla_ siinä ollaan ennenkuin irti\npäästään... Tämän saatte itse nähdä Huvihartun elämänvaiheista...\"\n\nSitten alkoi kertomus:\n\nHuviharttu oli \"nuoren kauppiaan nimi Saksan maalla\", -- kauppiaan,\njoka \"rikkaaseen Veneetian kaupunkiin tultuaan\" eräässä ravintolassa\nkohtaa espanjalaisen, joka myy hänelle \"vähäiseen lasiin eli pulloon\nsuljettuna pienen, peljättävän olennon, jota kutsutaan pahuudeksi\neli Wiksariksi\". Se olento oli sellainen, että hankki omistajalleen\ntilaisuuden \"saada rahaa joka hetki ja vieläpä joka minuutti\"\nniin paljon kuin tämä ikinä halusi, mutta siitä (joka \"pulppi\"\npullossa ylös ja alas) ei päässyt vapautumaan muuten kuin myymällä\nsen ostohintaa halvemmalla toiselle; jos tämä ei onnistunut, vei\npaholainen omistajansa helvettiin. -- Espanjalaista, joka pullon\nHuvihartulle myi, ei se liene \"varsin onnelliseksi saattanut\",\nkoskapa hän viimein meni jouhipaitaan pukeutuneena luostariin. Ja\nhuonosti kävi Huvihartullekin: \"Helposti arvaa hänestä tulleen\njumalattoman, sekä hänen pian unohtaneen kaikki hyvät avut\"; hän\nviettää surkean huonoa elämää. Mutta katuu, ja vapautuakseen pullosta\nhän viskaa sen kauas mereen... Mutta mitä vielä: pullo ilmestyy\ntakaisin hänen taskuunsa, Wiksari kiipeää ulos sen suusta, mustana\nmiehenä, joka \"ehtimiseen räpäköitteli siivillänsä\" ja uhkasi\nomistajaansa \"iäisellä piinalla...\" Omistaja myy nyt pullon parista\nkolikosta eräälle toiselle, antaapa vielä rahatkin vaivaisille; mutta\nse ostaja puijaa hänelle pullon takaisin! -- Hän myy sen vieläkin\ntoiselle, kaikkein pienimmästä rahasta mitä on olemassa: se tulee\nkiusallakin takaisin hänen taskuunsa. Hän menee epätoivoissaan\nsotaan, mutta pullon henki estää hänet kuolemasta. -- Pullo\nryöstetään häneltä: mitä vielä, pullo ilmestyy yhä vain takaisin\nhänelle. Hän koettaa rikkoa sitä: hän kuulee vain ilkkuvan naurun\npullon sisästä, joka ei mene rikki. -- Viimein eräs \"ratsastaja\nveripunaisessa puvussa\" neuvoo hänelle keinon, miten hän saisi\npienintäkin rahaa pienemmän rahan, jolla voisi ostattaa itseltään\npullon, nimittäin lyöttämällä väärää rahaa! Niin onneton Harttu tekee\nja saa siten viimeinkin itsensä vapautetuksi pullosta. Hän oli siis\nnyt vapaa, \"mutt'ei iloinen... Iloiseksi ja vapaaksi tuli hän vasta,\nkun Jumala kuoleman kautta hänet vapautti.\"\n\nNäin päättyi \"Wiksari eli piru pullossa\", tuo vihkonen, jonka\ntakakannessa muuten oli kolmimastoisen laivan kuva, joka nyt sekin\npalautui Kleophaan mieleen, niinkuin yleensä lapsuudenmuistot, kun\nniihin eräällä iällä kosketaan.\n\nMutta tämä kirjanen vaikutti Kleophaaseen _keventävästi: tässä_ siis\noli selitys, miksi hän oli Parisissa näkevinään pullosta nousevan\ntuollaisen pikku paholaisen: hänen alitajunnastaan oli herännyt,\nnoussut pinnalle lapsuudenaikaisia kuvia. Tuo pikku-ukko oli siis\nollut aivan luonnollinen asia, ei mikään ihme! Se oli johtunut\nmuinaisista kertomuksista ja siitä tapahtumasta pikkukaupungin\nmarkkinoilta; asioista, jotka hän oli välillä täysin unohtanut. Mutta\nne olivat _vaikuttaneet_ häneen pienenä.\n\nNiin, tämä tarina, johon hän nyt näin myöhäisellä iällä tutustui\nuudestaan, oli tehnyt paljon syvemmän vaikutuksen kuin miksi hän sitä\nluuli. Sen saamme nähdä: totuuden, jonka älykkäät metafysiikkaan\nkiinnostuneet itsestäänkin aavistavat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten tarttui Kleophas toiseen Vihtori Sorsimolta lainaamaansa\nkirjaan, nimittäin tuohon Le Sagen Ontuvaan paholaiseen. -- Jo eräät\nkirjan alkurivit kummastuttivat Kleophasta mitä suurimmasti:\n\n\"-- -- -- enfin, il était prés de minuit lorsque _Cleophas Léandro\nPerez Zambullo_ sortit par une lucarne\", jne.\n\nMitä ihmettä! Kleophas hätkähti, hänen hiuskarvansa nousivat pystyyn.\nSillä: Cléophas Landro: nämähän olivat hänen omat nimensä!\n\nNe olivat hänen nimensä luonnostaan! Hänen vanhempansa olivat ne\nantaneet hänelle.\n\nJa lisäksi: Petrinpoika, Pereziä muistuttava...!\n\nEntä vielä lisää: Zambullo ja Sampila! Kleophaan ihmetys kasvoi\nsuunnattomaksi... Hän ei tietänyt, mitä ajatella!\n\nSitten, pitkän, pitkän miettimisen jälkeen, hänen päässään valkeni\ntaas eräs seikka, jonka hän oli unohtanut niinkuin nämä tarinatkin\nViksarista. Nimittäin, että hänen sukunimensä oli muutettu... Kuinka\nhän sen oli unohtanut? Se oli vain jäänyt pois hänen mielestään,\nvaikka hänen vanhempansa olivatkin toisennimisiä. Niin, hiukan\nnoloa: hänen isänsä oli ollut Nölliäinen: ei suinkaan imartelevaa.\nNölliäinen kuin Nölliäinen. -- Muutoksen oli ehdottanut lyseon\nranskan kielen opettaja, hieman irvileuka, rehtorille, ja sitten\noli sukunimi ilman muuta _sievistetty_, -- jopa jätetty siihen\nkielivirhekin. Kleophas Leanteri huokasi: tämä oli enemmän\nnöyryyttävää kuin harmillista, tämä, että poikaselle työnnettiin uusi\nnimi, jossa hänet muutettiin melkeinpä -- kaviaariksi!\n\nJa: liitettiin hänet ikäänkuin -- minkä pullosta nousseen paholaisen\noppilaaksi! Sillä kun hän nyt alkoi ahmia Le Sagen kirjaa,\nikäänkuin jotakin omaa suku- eli kohtalonkirjaansa, niin yhä\nsyvemmin hän kummastui, että siinäkin päähenkilölle (ylioppilaalle,\njoka rakastajattarensa sukulaisia paetessaan pujahti sisään\nkattoikkunasta erään tiedemiehen lukukammioon, jossa salaperäinen\nääni pullosta aneli, että ylioppilas vapauttaisi hänet tästä\nvankilasta, johon taikuri oli hänet sulkenut; jolloin ylioppilas\npäästikin pullosta tuon demonin, joka oli muuten sama, josta,\nmikäli Kleophas kirjallisuushistorioista muisti, on niin paljon\ntarinoitu, Agrippasta Runar Schildtiin asti), niin, nyt forstmestari\nkummastui yhä syvemmin: aprikoi sormiaan purren sitä, että kirjassa\ntuo henki lupasi näyttää vapauttajalleen kaiken, mitä maailmassa\ntapahtuu, paljastaa hänelle ihmisten viat, tehdä hänet muka \"vielä\n_valistuneemmaksi kuin itse Sokrates_...\"\n\nSitten henki vaati, että vapauttaja tarttuisi hänen viittansa\nhelmaan, ja vei hänet ensiksi San Salvadorin kirkon torniin\nMadridissa... Sieltä edelleen yli kattojen... Poisti taloista katot,\nniin että kuljetettu näki sisälle, mitä ihmisten kodeissa tapahtui,\naivan \"kuin piiraan kuoren sisälle, joka leikataan auki\"; näki\nihmisten elämän, riidat, taistelut, -- syyt niihin...\n\nYleensä tämä oli ikävä, huonosti kirjoitettu kirja; ikäänkuin\ntilapäisten rahojen hankkimiseksi hätiköity, kaksiosaiseksi venytetty\njännä följetongi.\n\nMutta Kleophaalle kohtalokas seikka: hän näki nyt itsensä\nkurkistelemassa ehdoin tahdoin ihmisten asumuksiin ja heidän\nsieluihinsa, samalla tavoin kuin tuo hänen kirjallinen\nkaksoisolentonsa Zambullo. Kiusallinen Zambullo, joksi hävytön\nranskan kielen opettaja oli hänet tehnyt...\n\nJa vieläkin kohtalokkaampaa: siinä tiedossa, että hänestä oli\nlapsena ilveillen tehty tällainen Zambullo, oli hänelle jotakin\nfatalistista, -- niinkuin siinä, ettei Huviharttu millään päässyt\nirti pahastahengestä.\n\nMitäpä siitä: kun ei kerran päässyt, niin ei päässyt.\n\nTätä asiaa täytyi Kleophaan kuitenkin yhä edelleen ajatella,\nhuolimatta siitä, että hän oli voinut selittää ulkonaisen\npikku-ukon niin luonnollisella tavalla. -- Niinpä hän nyt halusi\nlisää samanlaisia tarinoita, vaikka viimeinen niistä, Le Sagen\nOntuva paholainen oli, kuten sanottu, kuiva, -- melkein pelkästään\nhajanaista, detaljimaista rikosten luetteloimista. Mutta tämä\ntutkimusinto teki Kleophaan suorastaan vilkkaammaksi: tuntui kuin\nse olisi herättänyt hänessä eloon jotakin toimeliaaseen vivahtavaa,\njopa tuonut hänelle -- iloa: suu hymyn-kaarella hän luki Le Sagea...\nPelästyi lomaan sitä, oliko hän itse kirjailijan kanssa oikeassa! --\nMutta jatkoa hän vain tahtoi, kuten sanottu; tahtoi nähdä, mistä tämä\nkirja oli se peittelemätön plagiaatti, joksi Le Sage itse sen myönsi.\n\nHän häpesi mennä tietelemään Sorsimolta jatkoa. Mutta hänen täytyi:\nsiinä koko selitys, niinkuin Jacques Fatalisti väittää, että kaikki,\nmitä meille tapahtuu, on merkitty kirjoihin \"tuolla ylhäällä\".\nKleophas Leanteri (kohtalon merkitsemä, vaikk'ei hän _tästä_\nsurullisesta käsityksestään muille hiiskunut) meni siis sittenkin\njälleen Sorsimon luo, joka lupasi hankkia hänelle mainitsemansa\nteoksen erään yliopistonkirjastossa palvelevan tuttavansa avulla.\nJa tietenkin hän sen hankki, ystävällisenä ja toimeliaana miehenä,\njopa hän toi kirjan itse Kleophaan asuntoon, ja nauroi, kun Kleophas\nsitten seisoi se kädessä:\n\n\"Merkillistä... piruako sinä tällä teet? Eikö se Le Sagen ikävyys\nsinulle riittänyt? Tämä on yhtä ikävä; juoneltaan jotakuinkin sama ja\nhengeltään yhtä monotoninen, tämä Guevaran Nilkku paholainen, tämä\n'totuuksia ja tarinoita toisesta elämästä' --. Tekijä latelee vain\nnoita 1600-luvulla kaikkein makeimpina pidettyjä rikoksia, nimittäin\nrakkausrikoksia, ja niistä aiheutuvia miekka- ja myrkkymurhia,\njotka sittemmin kadottivat paljon viettelevää kauneuttaan,\nmutta ovat kylläkin nykyään jälleen tulleet ymmärrettäviksi,\nluultavasti maailmansodan jälkeisessä rikosrenessanssissa, josta\nmeilläkin näemme alinomaa loistokukkasia: himomurhia, isänmurhia,\näidinmurhia; ymmärrät, mitä tarkoitan. Edellisen polven mielestä,\njohon polveen ainakin minä, ja ehkä vielä sinäkin, vaikka olet\nnuorempi minua, kuulumme, tuntuvat näiden kaksoiskirjain sankarien\nnäkemykset ja kokemukset raaoilta, mutta ehkä myöskin liian\nköyhiltä, koska ne ovat pelkästään rakkautta ja murhaa, kun taas\nme, viimeaikuisten yhteiskunnallisten näkemysten mukaisesti,\nhuomaamme rikosta _muuallakin_ kuin nimenomaan murhissa, näemme siis\nrikoksen monivivahteisempana, rikkaampana: aivan proosallisissa\n(porvarillisissa) yhteiskuntapiireissä, ja juuri siellä joskus\nkaikkein henkevimmissä ihmisissä... Tosin on de Guevarassakin\nmuistaakseni alkeita tähän nykyaikaiseen realistiseen suuntaan.\nHauska huomata tuossa vielä melkein keskiaikaisessa kirjailijassa\neräitä meille tutun arkisen totuuden pilkahduksia... Annahan kirja\ntänne...\"\n\nKleophas luovutti hänelle kirjan, Sorsimo selaili sitä, ja alkoi:\n\n\"Sallitko, niin mukavuuden vuoksi suomennan sinulle...? 'Me Don\nApollo, Jumalan armosta runotarten kuningas, Aamuruskon ruhtinas,\nDelfoin oraakkelin vapaaherra ja herttua, Parnasson kreivi y.m. y.m.\ny.m., teemme täten kaikille uskollisille alamaisillemme tiettäväksi\nuuden kirjallisen seuramme säännöt, joissa määrätään ensinnäkin,\nettei kirjailija saa panetella toista kirjailijaa enempää kuin\nkahdesti viikossa...' -- Entä tämä paragrafi: '_Item: que à los\npoetas satíricos no se les dé lugar en los academias_, -- että\npistelijät on luettava runouden rajojen ulkopuolella oleviin, --\n_bandidos_, bandiiteiksi: ehkäpä tämä 1600-luvun letkauttelija --\nikävöikin akademiaan! Hauska inhimillinen piirre! -- Mutta nyt\nmuistan, että tässä kirjassa on jotakin vielä komeampaa: _mesnie\nfurieuse_, noitajahti, melkein yhtä suurenmoinen kuin _Wilde\nJagd_ Heinen _Att Troll_-issa: ihmisparkain lakkaamaton juoksu\nFortuna-jumalattaren perästä, jonka hovissa filosofit muka saavat\nkärsiä nälkää: tietysti, sillä satiirikko de Guevara ilmeisesti luuli\nolevansa filosofi...\"\n\nKleophas näki nyt senkin vaivan, että nilkutti kohtalaisen ranskan\nkielensä avulla tämänkin Nilkun paholaisen sisällön käsittämiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin siis se demoni (huomautan tästä metafyysillisiä asioita\nharrastamattomille), joka taivaassa vehkeili Kleophaan päänmenoksi ja\njoka, kun oli saanut luvan käsitellä Kleophas Leanteria, oli siihen\ntarkoitukseensa käyttänyt mediona ensin varsin viatonta Sorsimoa ja\nsitten vielä viattomampaa, aivan yksinkertaista Tommolaa, arveli nyt\nhetken tulleen johdella ihmisuhriaan kirjallisuuden avulla, johdella\nsamaan tapaan kuin hän oli aikoinaan kuljetellut Huviharttua ja de\nGuevaran ja Le Sagen ylioppilasta. -- Tosin Kleophas joskus vielä,\nkuten sanottu, kauhistui siitä, että hän tuntui saavan maailmasta\nvarsin omituisen kuvan, jolle nämä lapselliset kirjaset julkenivat\nantaa ikäänkuin lisäväritystä; hän kauhistui ja katui, hän häpesi\nja ponnisteli sitä pahaa taipumustaan vastaan. Jopa aavisteli, että\njuuri nämä kirjaset, nämä lapselliset kirjaset, saattoivat viedä\nhänet yhä syvemmälle pahaan... Mutta sitä hän vain _aavisteli_:\nhän ainoastaan heräsi (\"heräsi\", kuului sana tuossa Palanderin\nkustantamassa kirjasessa), mutta nukkui jälleen kuin synninuneen.\nHeräsi usein siihen kauhistavaan ajatukseen, että hänet oli ennakolta\ntuomittu näkemään maailma tällaisena, -- heräsi \"valuen kylmää hikeä,\nja tuntui niinkuin sammakko olisi rähminyt hänen rinnallansa\" (näin\nkuvaili samainen suomennos Huvihartun tuskia, ja Kleophas oli nyt --\nHuviharttu!). Hän koetteli päästä irti nykyisistä käsityksistään:\nkoetteli vapautua \"pullostaan\"; mutta kun hän \"pisti kätensä\nyönuttunsa taskuun, niin tuli se kamala\" -- tuo pois heitetty pullo,\n-- \"takaisin hänen kouraansa\".\n\nEikö ollut kohtalon-oireellista, että hänen vanhempansa antoivat\nhänelle juuri tällaiset ristimänimet, jotka olivat aivan samoja kuin\nsen miehen, jota demoni näissä tarinoissa kuljetteli? Ja eikö aivan\nihme, että se irvihammas opettaja oli muuttanut hänen sukunimensäkin:\nikäänkuin predestinaatio siitä, että hänestä täytyi tulla tuollainen\nZambullo? -- Kaikki näytti menevän niinkuin oli ennakolta määrätty...\n\"Hei! hei! ei sinua auta mörinäsi eikä kirinäsi, minun sinä olet!\"\nilveili tarinassa sairaalle Huvihartulle yksi hänen vuoteensa\nvieressä olevista lääkepulloista, -- juuri se, josta hän ei voinut\npäästä vapaaksi.\n\nNiin, kyllä Kleophas Leanteri kartteli 'huonoa seuraansa',\nkaljatehtailijaa. Mutta tämä kohtalo oli määrätty hänelle ylhäältä!\n-- Siksi hän lopulta kuitenkin palasi _tyynesti_ kaljatehtailijan\nluo, joka muuten ei suinkaan näyttänyt hänelle itseään tungettelevan.\nEi, hän oli päin vastoin tullut entistä vähäpuheisemmaksi; hän vain\nhymyili ja katseli ihmetellen Kleophasta.\n\nJa kun Kleophas Leanteri sitten eräänä kevätpäivänä (sillä näin\npitkälle on aika tällä välin kulunut) tuli Sorsimon asuntoon, sattui\nsiellä seuraava kohtaus eli tapahtui \"niinkuin seuraavassa värssyssä\nluetaan\", kuten laulussa _Herra Petteri_ sanotaan:\n\n\n\n\nTri Kaskas\n\n\nNämä \"totuudet\", jotka Luis Velez de Guevara y Dueñas [_El diablo\ncojuelo_, verdades soñadas y novelas de la otra vida, traducidas a\nesta por L. Velez Guevara. Biblioteca de autores españoles, Madrid\n1846-80, 33 osa.] vuosisatoja sitten kirjoitti, nämä kuivanlaiseen\nprotokollatyyliin luetteloidut seikkailut, joista Kleophaan mieleen\nerikoisesti jäi tuo noitajahti (jopa niin, että se tekisi hänestä\naikoinaan jonkinlaisen elävän plagiaatin), ynnä näiden vielä\nkuivempi kopia, Le Sagen _Ontuva paholainen_, ne rohkaisivat jälleen\nKleophasta hänen hyökkäyksissään, jos vähäpätöisen ja syrjäisen\nihmisen mietiskelyä voi sanoa hyökkäämiseksi. Jonkinmoiseksi\nylpeydekseen hän nyt nimittäin huomasi, että oli muitakin, jopa\nhistoriallisia henkilöitä, jotka ajattelivat samalla tavalla kuin\nhän! Ja vielä enemmän, ja vielä -- kohtalokkaampaa: hän oli ajatellut\nsillä tavalla kuin he jo ennen kuin oli heidän kirjojaan edes nähnyt.\nMiten omiaan tällainen oli nostattamaan nöyränkin miehen ylpeyttä. --\nKas, ylpeys piileskeli siis sittenkin hänen sydämessään!\n\nMutta yhä kohtalokkaampaa oli se, että hänen nimensä niin läheisesti\nmuistutti tämän espanjalaisen tarinan ja sen ranskalaisen\njäljennöksen sankarin nimeä! Ihmeellistä Kleophaasta! Ja ihme\nse todella lienee ainakin niistä lukijoista, jotka myöntävät,\nettä maailmassa, saati sitten kaikkeudessa, täytyy olla paljon\nihmeellisiä asioita, joita ihminen ei voi ymmärtää. -- Etunimet\nkäyvät vielä laatuun: puhumattakaan, että moni meistä on Pietari,\nPetteri tai Pekka tai Paavali, Paavo tai Paakki apostolien mukaan,\ntaikka Jeremias, Hesekiel, Joel, Nahum (tuskin kuitenkaan Habakuk!)\nprofeettojen nimellä, on sellaisiakin henkilöitä, jotka ovat vaikkapa\nNapoleoneja: nimenomistajalle rintaanostattavaa...! Mutta Kleophaan\nsukunimi, tuo niin julkeasti muutettu siitä syystä, että Nölliäinen\noli tuntunut ranskan kielen opettajasta liian nololta, oli kaikkein\ntärkeintä: juuri tämän muutetun sukunimen liittyminen verraten\nluontevasta sattumasta tulleisiin ristimänimiin, se oli Kleophaalle\njotakin salliman määräämää: hänen kai piti ehdottomasti olla jokin\nZambullo!\n\nNyt hän kyllä tiesi, että se pikku-ukko, jonka hän oli Parisissa\nnähnyt nousevan _Kill me quick_ putelista, oli vain alitajuntaan\npainuneita ja sieltä viimein pinnalle palautuneita kirjallisia\nasioita. Se \"Viksari\" ei ollut ainakaan mikään elävä ihminen...\n\nMutta se, että hänen mielikuvituksensa pyrkimys tällaisiin näytti\nnousevan jostakin paljon syvemmältä kuin elävästä ympäristöstä tai\nihmisistä, nimittäin hänen aikaisimmasta lapsuudestaan asti (tuo\n\"taikaesine\" siellä markkinoilla, hänen siihen aikaan kuulemansa\nViksaria käsittelevät sadut, hänelle kasteessa annetut nimet,\nja ennen kaikkea se ihme, että hänen sukunimensä oli muutettu\nSampilaksi), -- se yhdisti Kleophaan mielestä hänet johonkin\n_auttamattomaan_, josta tuntui turhalta koettaa \"rimpuilla\" vapaaksi,\nenempää kuin Huvihartun päästä vapautumaan pullostaan...\n\nNo niin, koska tämä kaikki oli ikäänkuin \"tuolla ylhäällä kirjoihin\nmerkittyä\", kuten _Jacques Fatalisti_ sanoo (hän, jolle kapakat,\nporttomaiset naiset, pyövelin hevonen, koirat ja kissat ovat\n\"tuolla ylhäällä kirjoitettuja\" kohtalontekijöitä!), niin antoi\nKleophas sitten kehityksensä verraten vastustelematta mennä siihen\nsuuntaan, jota hän ei voinut auttaa. Antoi itsensä yhä ankaroitua\nainakin yhteiskunnan huipuilla seisoville, vaatien heiltä ehdotonta\nkovuutta itseään kohtaan, kieltäytymistä. Ainakin heiltä, -- jos\nhän talonpojille myönsikin itsekkyyden oikeuden... ikäänkuin\njoillekin -- eläimille: no, näin kyynillisesti ei hän ajatustaan\nilmentänyt Sorsimollekaan. -- Ja myönsipä hän keskisäädyllekin\njonkinlaisen oikeuden moraalin sekavuuteen, koska se ei ollut päässyt\ntarpeellisessa määrin osalliseksi \"tiedosta\": tieto oli hänelle\nmoraalia. Mutta kuta ylemmäksi hän oli joutunut katselemaan, sitä\nenemmän hän vaati: onnellinen sieluntila! Ehdoton varmuus jostakin\nasiasta: _uskoa_!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran kaljatehtailijan ylelliseltä näyttävässä, mutta verraten\naskeettisessa kodissa ei Kleophas mitenkään jaksanut olla\naprikoimatta:\n\n\"Tunnustan ikäväkseni, jos nyt tällaisen vähäisen yksilön\ntunnustuksilla on mitään 'tärkeyttä', että entinen käsitykseni\nhenkisen työn tekijöistä, kuten heitä sanotaan, tai\n'kulttuurinkukkasista', kuten nimitys myöskin kuuluu, tuntuu minusta\nnykyään lapselliselta. Sillä minä -- kaipaisin ihannetta...\"\n\n\"Ihannetta\", toisti Vihtori Sorsimo, \"se on 80-luvun tyypillisimpiä\nsanoja, tuon ajan, jonka myöhäisvesoja minäkin olen, -- jonkinmoinen\näpäräheinä siitä ajasta...\"\n\n\"Äpäräheinä? Sanot tämän melkeinpä pilkallisesti\", moitti Kleophas.\n\n\"No, itse heinä sitten: aatteita, ihanteita, jotka kasvoivat hyvin\nhedelmättömässä maassa. Näemmehän nykyaikaan, miten kaikki silloiset\naatteet ovat lakastuneet: kansojen keskinäinen ystävyys, rauhanaate,\nesperanto, raittius, inhimillisyys, kaikki... Niille nauretaan\nnykyisin: ne ovat jotakuinkin pelkkää heinää...\"\n\n\"Mutta _täytyyhän_ ihmisillä olla joitakin ihanteita!\" huudahti\nKleophas. \"Ilman niitä ei ihminen voisi elää...! _Jotakin_ täytyy\nhänellä olla toivossa.\"\n\n\"Täytyy, tietenkin täytyy\", myönsi Vihtori Sorsimo lyhyesti. Ja\nKleophas jatkoi:\n\n\"Ihanne: se on jotakin -- _ihanaa_!\" Tämä huudahdus sai hänet\nmuistamaan tuon rouva Hotin sukulaisnaisen, joka huusi aina kaikesta,\nlastenrievuista, ja vaikkapa kirpun kiinnisaamisessa: \"Ihanaa\" eli\n\"ihahaa!\" jollaiseksi se huudahdus oli Kleophaan mielessä vääntynyt.\nMutta tämä kriitillinen ajatus haihtui heti hänen mielestään, ja hän\njatkoi: \"Olisi ihanaa nähdä mies, jonka nöyryys, terveys...\"\n\n\"Olisi aivan rajatonta\", keskeytti Sorsimo.\n\n\"Niin, mies, joka ei esimerkiksi työntäytyisi yhteiskunnassa\nkaikkialle tai niin moneen paikkaan eli tehtävään kuin suinkin\npääsee, ja siten riistäisi toisilta ehkä viimeistä leipämuruakin...\"\n\n\"Ajatellen, että ainoastaan hän _itse_ niihin pystyy\", selventeli\nSorsimo Kleophaan katkailevaa ajatusta, ja alkoi kaivaa\nkirjahyllyltään esille jotakin kirjaa, löysi sen ja ryhtyi sitä\nselailemaan, kuitenkin katsahtaen vähän väliä kohteliaasti Leanteriin\nja yhtyen juttuun.\n\n\"Niin\", sopersi Kleophas... \"Olisi ainakin ihanaa nähdä jossakin\nihmisessä, jolla on tosin vähäiset lahjat, mikä ei liene vika,\nvaatimattomuutta, joka ei olisi pelkästään...\"\n\n\"Irvinaamio\", hymähti Sorsimo, ja laski kirjan polvelleen.\n\nKleophas se vain jatkoi:\n\n\"Nähdä ihminen, joka olisi uskollinen nuoruutensa aatteille...\"\n\n\"Muustakin syystä kuin kateudesta: ajattelet kai nyt mestari Oinolaa?\"\n\nKleophas nyökkäsi päätänsä:\n\n\"Alentaakohan, madaltaa, paaduttaa vanhuus yleensä meidät...? Tekee\nahnaiksi kaikelle, ja juuri niinä ikämme päivinä, jolloin meidän\npitäisi alkaa luopua kaikesta maallisesta...\"\n\n\"Sen se yleensä tehnee\", vastasi Sorsimo ja -- haukotteli.\n\n\"Mutta uusi nuoriso aina nousee tilalle!\" huudahti Kleophas. \"Se\njatkaa lipun kantamista korkealla...\"\n\n\"Puhutpa kuin Norjan 80-luvun miehet, nuo meidän henkiset\nkasvatti-isämme, esim. Ibsen. Tuo 'lipunkantaminen'...\"\n\n\"Tarkoitan aatteiden, kaiken jalon ja kauniin, kehittämistä, -- siis\nlipunkantamista, -- rohkeasti, terveesti, omaa itseään muistamatta...\"\n\n\"Siihen tässä pyrinkin, kun otin esille tämän kirjan\", keskeytti\nSorsimo. \"Siitä hyvin yksinkertaisesta ulkonaisesta pakosta, että\nmuudan nuori, tervehenkinen puhuja, jos niin voi sanoa, tulee pian\ntänne minua tapaamaan. Tri Kaskas. Tunnetko hänet? Tässä on eräs\nhänen hienoja teoksiaan.\"\n\n\"Tunnenko!\" huudahti Kleophas Leanteri. \"Nuori, voimakas Kaskas.\nTottahan hänen tuntemisensa kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin.\nKaikkein huomattavimpia puhetaitureita. Niin, sain äskettäin omin\nkorvin kuullakin häntä, nimittäin siellä Kalevalaseuran illallisilla,\njotka pidettiin tuomari Kokolle. Tosin seisoin vain oven takana\ntoisessa huoneessa. Sillä kertaa se tuntui kylläkin hieman ontolta,\nmutta luultavasti, ja varmasti, se oli tilapäinen, tai Kaskas\nväsynyt. Mutta yleensä hänen puheensa, jotka ovat ilmestyneet\npainettuina kokoelmina, ovat erinomaisia. Olen niitä hankkinut,\nvaikka ne ovatkin hiukan kalliita minulle...\"\n\n\"Tavallaan loistopainoksia, ja nykyajan kustannushommat ovat\nkalliita...\"\n\n\"Olen lukenut sanomalehdistäkin, mitä suinkin olen Kaskaalta niissä\nnähnyt. Missä hän nykyään vakinaisesti elelee? Kierteleekö hän\nedelleen puhujana siellä täällä?\"\n\n\"Eiköhän, kunnes yliopistossa avautuu hänelle jokin aukko\",\narveli Sorsimo. \"Oppineiden täytyy meidän aikanamme, jolloin ei\nylioppilaslakki eikä edes tohtorinhattukaan riitä kolehtihaaviksi,\njollaisella ennen muinoin sai hyvin helposti rahaa, -- heidän täytyy\ntällaisena odotusaikanaan elätellä henkeään minkä milläkin.\"\n\n\"Se on vahinko, kun on kysymys Kaskaasta\", sanoi Kleophas Leanteri.\n\"Miten hänen kielensä on loistava: niin täydellinen, ettei pari\nvuosikymmentä sitten saatettu suomesta sellaista uneksiakaan. --\nJa puhujana: ei-poliittisena puhujana, -- sillä hän pysytteleiksen\nihanteellisesti yleisasioissa, korkeammalla puolueita, mutta on\nkuitenkin isänmaallinen, silti ymmärtäen köyhienkin kansanluokkain\nmielialan, -- niin, puhujana hänessä on suurta hartautta, melkein\nuskonnollisuutta, ainakin sikäli, että hän myöntää kehityksemme\nvoivan jatkua jollakin tavoin haudan tuollakin puolella... Hän on\nmiehekkäässä rohkeudessaankin nöyrä, puolustaessaan tasapuolista\ninhimillisyyttä... Hänessä on jotakin erikoista ajatuksellista\nkuulautta. Ja mikä terveys!... Kuin raikas tuuli tuntureilta!\"\n\nTämän tiradin loppuessa Sorsimo sanoi:\n\n\"No niin, -- hänen pitäisi aivan kohta tulla tänne. Alakerran rouva\nkertoi, että hän oli käynyt täällä jo eilen, kun olin kaupungissa...\nKäynyt kaksikin kertaa, tai -- kahlannut, sillä tiet ovat täynnä\nupottavaa lumisohjoa. -- Kuului muuten ilmaisseen, että olisi\nhalunnut nimeäni vekseliin... vain muutaman sadan paperi. Sain tänä\naamuna kirjeen, että hän tulee tänään uudestaan.\"\n\n\"Niin, sinä olet niin auttavainen... taiteilijoillekin\", sanoi\nKleophas Leanteri.\n\n\"Kuulehan\", virkahti Sorsimo melkein vihaisesti, \"älähän taas puhu\npäättömiä! Halkokauppiaat pitävät ehkä suurenmoisena, jos ostavat\npari vaivaista taulua, joita eivät tunne tarvitsevansa. Samoin en\nminäkään ole ostanut monta, eivätkä ne, joita olen ostanut, maksa\npaljon mitään, sillä parhaat taiteilija-parat ovat köyhiä... Muuten\npidänkin joitakin roposia tavallisille tarvitseville tärkeämpinä kuin\ntaiteelle... No niin...\"\n\nSyntyi hiljaisuus. Sorsimo alkoi jälleen selailla tohtori Kaskaan\nkirjaa, lukien siitä sitten ihastuneena ääneen eräitä lauselmia,\njotka olivat ihmeen muotokomeita, kalskahtavia, terveitä, kuten hän\nvilpittömästi myönteli Kleophas Leanterin huudahduksiin, jotka olivat\nvieläkin ihastuneemmat kuin hänen.\n\nLieneekö kulunut puoli tuntia, niin oveen arasti koputettiin.\nMutta tulija ei ollut vielä tohtori Kaskas, vaan jokin pitkä ja\nvaaleaverinen mies, jonka Sorsimo esitteli taiteilija Igelströmiksi.\nHän toi Sorsimon nähtäväksi pari kaunista kameeta, joista toinen\nesitti Marjatta-neitsyttä, ja norsunluisen savukeholkin, johon oli\nleikattu lempiviä sikoja. Sorsimo ei niitä töitä kuitenkaan voinut\nostaa, koska sanoi mielestään omistavansa tarpeeksi tätä laatua,\nmutta lupasi mennä tarjoamaan niitä Mikael Reineckille; taiteilija\nitse oli ilmeisesti hyvin kaino, koskapa asettui aivan nurkkaan\nja käänsi puhutteluihin vastatessaan aina kasvonsa seinään päin,\nikäänkuin katsellakseen Goyan piirustusta _Lentävää koiraa_, joka\noli hänen vieressään. Ja sitten tohtori Kaskas tuli. Igelström\naikoi lähteä pakoon, mutta Sorsimo sai hänet jäämään. -- He kaikki\nnäkivät tohtorin tulevan tuolla huvilamäen alla, hän talsi syvää\nlumisohjoa ruskeissa puolikengissä ja päällystakissa, joka oli\nmelkein yhtä vaalea kuin lumi. -- Nyt hän soitti hermostuneesti\novikelloa, vaikka ovi ei ollut lukossa, soitti monella nopealla ja\nkiivaalla nykäisyllä. Ja sitten hän törmäsi sisään. Kalpeat kasvot\nsinersivät vilusta, kengät olivat tulleet märkyydestä melkein\nmustiksi, ne litisivät vettä ja jättivät pikku lammikot nojatuolin\neteen, jossa hän sitten, kun toiset vieraat oli hänelle esitetty,\nvuoroin istui, hyvin tuolin reunalla, niin että tuoli kiikkui kuin\nkeinutuoli, vuoroin hypähti siitä kävelemään ja kierteli, juoksi\nedestakaisin. Hänen kasvonsa, jotka pysyivät edelleen kalpeina\nkuin liitu, olivat säännölliset, soikeat; tukka pikimusta ja\nsakeakiharainen kuin neekerin: joskus nähty \"suomalainen rotutyyppi\",\nkuten Sorsimo varmaankin olisi sutkauttanut. -- Tohtori Kaskas alkoi\nmelkein heti puhua henkisen työn tekijäimme kurjasta asemasta:\nentisille kuvernööreillekin, venäläisten saappaannuolijoille, niin,\nisänmaanpettureille, oli annettu neljänkymmenentuhannen markan\neläkkeet, mutta varaton tiedemies, joka valvoi yönsäkin ottaakseen\nkuin perhonen kukasta sekä menneisyyden että nykyajan ikuisista\naatteista parhaan ekstraktin, jonka voima ei väljähdy milloinkaan,\n-- tiedemiehen täytyi meillä kärsiä nälkää. \"Minä en voi elää alle\nkahdeksankymmenen tuhannen vuodessa\", sanoi tohtori Kaskas; \"ja minä\nvaadinkin, suorastaan näyttääkseni esimerkkiä ammattiveljilleni,\nteoksistani oikean maksun\". Hän luetteli teoksiaan, joista\n\"Yliluonnollinen tietämys\" oli tuottanut hänelle niin ja niin paljon.\nSeuroilta ja liitoilta hän otti luennoistaan niin ja niin paljon ja\ntunsi sellaiset palkkiot ansainneensa, koska se ja se filosofian\nja sosiologian professori oli lähettänyt hänelle nimenomaan siitä\ntai siitä kirjasta mitä ylistävimmän lausunnon: \"Kuulkaas, tuokin\nvanha koira, joka muuten aina imartelee meitä nuoria, tai yleensä\non kalvanut minuakin salaa, kun ei uskalla julkisesti, nyt hän\nviimeinkin tunnustaa kirjeellisesti nimeni. Tästä alkaen minä\nlisään palkkiovaatimuksiani: pitäkööt kustantajat paremman huolen\nreklaamista, niinkuin minä työstä, niin teokseni kannattavat...\"\n\n\"Aivan niin\", myönteli Sorsimo. \"Mainos merkitsee nykyään kohtalaisen\npaljon: sen ovat meidänkin kynäilijämme viimein oppineet ulkomailta,\nkai etenkin Ranskasta.\"\n\n\"Niin, se on hyvin tärkeä puoli\", sanoi Kaskas. \"Mutta nyt minulla\nei ole aikaa, minulla on kiire. Kuule, Viksari ystäväni, minä olen\nkäynyt täällä, kuten kirjoitin, jo kaksi kertaa eilen. Sinä, joka\nolet minulle kuin toinen isä\", sanoi hän mairittelevasti, \"minä\ntarvitsen apuasi, enhän ole sinua koskaan vaivannut...\"\n\nSorsimo purskahti nauruun. -- Tohtori Kaskas jatkoi nopeasti,\nnäyttäen vähän vihaiselta ja ikäänkuin antaen ultimaatumin:\n\n\"Minä tarvitsen ehdottomasti kahden tunnin päästä, ennen kuin pankit\nsuljetaan, tuhat markkaa.\" Ja vaalean päällystakin taskusta tuli\nesille vekselilomake.\n\nSorsimo näytti epäröivän. Tohtori Kaskas jatkoi:\n\n\"Minä... minä... Minun pitää saada ostaa sormus... Hän tahtoo sitä...\"\n\n\"Jaha, kihloissako?\" kysyi Sorsimo. \"Onnea! Onnea ja -- paljon\nkauniita lapsia!\"\n\n\"Lapsia?\" toisti tohtori Kaskas hämmästyneenä. \"Lapset... niin... jos\nminulla olisi poika, niin hän... mutta -- kihloihin minä aion, eikä\nhän suostu, ellei saa erästä kaunista jalokivisormusta. Loistavan\nsinisiä safiireja... näin sen antiikkikaupassa... hän vaatii nyt\nsitä, se voi tulla myydyksi tänään: minun _täytyy_ saada rahat heti!\"\n\n\"Jaha... Mutta mikäs kihlattu se nyt on niin kiivas? Tarkoitan,\nniin malttamaton?\" kysyi Sorsimo. \"Ja korusormus? Kultaisiahan\nkihlautuneet tavallisesti käyttävät.\"\n\n\"Mikä? Niin, tavallisesti... -- Mutta _minä_ pidän siitä\nsormuksesta, ja hän pitää. Se sopii hänen pitkiin, valkoisiin\npianistinsormiinsa...\"\n\n\"Jaha, hän on taiteilijatar\", sanoi Sorsimo. \"Mikäpä siinä: eräät\ntaiteilijattaretkin keittävät erinomaisesti, jopa paremmin kuin\nporvarisrouvat.\"\n\n\"Keittävät!\" huudahti tohtori Kaskas. \"Ei, -- ei hän keitä...\"\n\n\"Esteettinen rouva...\"\n\n\"Rouva?\" huudahti Kaskas jälleen.\n\n\"Niin, neiti, josta tulee rouva.\"\n\n\"Sinä et ymmärrä oikein... tätä asiaa\", sanoi tohtori. \"Hän on\npianisti... Untamo Riekki.\"\n\n\"Untamo Riekki?\" ihmetteli Vihtori Sorsimo. \"Untamo... No niin, nämä\nnykyaikaiset ristimänimet... Sellaiset kuin Hermo Sairanen tai Mielo\nPuolanne ymmärtää hyvin, mutta esim. Ahti ja Loimi ja Lahja jne...\nTarkoitan: käytetäänkös Untamoa naisen nimenä?\"\n\n_\"Hän on mies!\"_ huusi Kaskas, ja hiukan vaahtoa ilmestyi hänen\nsuupieleensä. \"Ihana olento!\"\n\n\"Mies, jonka kanssa sinä kihloihin?\"\n\nSyntyi hiljaisuus, vain Igelström nurkassa kurahti, peittäen turpeat\nhuulensa kämmenellään.\n\nOltiin tuokio vaiti, sitten Sorsimo sanoi:\n\n\"Ja sellaisiin asioihin sinä luulisit minun pistävän nimeni?\"\n\nTohtori Kaskas ryntäsi pystyyn. Hän näytti aikovan karata kurkkuun\nSorsimoa, joka hymyili säälivästi, hän puhui jotakin sekavaa\nLeonardo da Vincistä ja Beltraffiosta, Wildestä ja lord Douglasista,\nniin, Rollandista ja Panait Istratista (paitsi nyt Sokrateesta ja\nAlkibiadeesta), puhui nerojen oikeudesta ja sairaudesta, josta\nheidän neroutensa johtui. Sorsimo vain myhähteli, hän työnsi\nvekselilomakkeen pois. Silloin tohtori Kaskas hyökkäsi ulos,\npaiskaten oven kiinni niin että paukahti:\n\n\"Haista p-ska!\"\n\n\"Haist' itte, ei siitä tikkuja mene omaan nenääsikään!\" ennätti\nSorsimo vastata. Ja sitten hän nauraa hyrisytti Ingelströmille\nja Kleophaalle: \"Varsin yleinen vastatodistus meillä. Kas, kas,\neipäs tämä Kaskas tarjonnut kuitenkaan sitä, mikä lienee hänestä\nkaikkein vastenmielisintä... Ohoi, ennen muinoin, nuorena ollessani\n(ja tuntuu kuin siitä olisi aikaa enemmän kuin muistan) noloilivat\neräät näyttelijät, kynäilijät ja tirehtöörit melkoisesti tällaisia\nkihlauksia, joita heilläkin oli (niinkuin nykyisillä nuorukaisilla,\nynnä vissillä joukolla sivistyneitä naisiammekin; -- ja onhan niitä\ntalonpojillakin: talonpoikaisuus ei ole niinkään läpitervettä\nkuin yleensä luullaan), niin, he noloilivat kihlauksiaan jonkin\nUntamon tai Jussin kanssa siinä määrin, etteivät mielellään\nniistä yleensä puhuneet. Tämä nuori, terve tohtori olisi valmis\niskemään hainhampaansa, kuten hän joskus toveripiireissä ylistää\nruosteensyömiä hampaitaan, vertauskuvallisesti tietysti, --\nporoporvariin, joka tietysti vain ovelasti imartelee nuorisoa,\nmutta ei asian tullen tahdo hellittää tuhatta markkaa edes hänen\nkihlaukseensa toisen kanssa, jota kyllä sanotaan, kuten ehkä olette\nkuulleet, kauniiksi Amaliaksi eli neiti Amaliaksi, -- tuollainen\nParisissa käynyt Jean de France: muistathan, Kleophas. Ohoi, tätäkin\n_terveyttä... Tätäkin_ 'rautaista nuorisoa', kuten se joskus itseään\nmainitsee, -- niinkuin aina nuorina olemme rautaisia...\"\n\nSorsimo hohotti, taiteilija Igelström nauroi niin, että hänen suunsa\nnäytti aukeavan korviin asti ja että kyynelet valuivat silmistä, ja\nKleophas: _Kleophas nauroi_!\n\n\"Satutteko muistamaan, mitä se kreikkalainen sofista vastasi\nkeisari Nerolle, joka taiteilijanmatkallaan Hellaassa näytteli\nhänelle hameisiin puettamaansa nuorta seurapoikaa vaimonaan ja\nkysyi, eikö tämä uusi keisarinna ollut filosofin mielestä kaunis.\n-- 'Erinomainen', vastasi sofista. -- 'olisipa isälläsikin ollut\nsamanlainen puoliso'! -- Mutta kai on totta, että Kaskas kirjoittaa\nja puhuu aina hyvin ja terveesti.\"\n\n\n\n\nVaatimattomuus l. arkkitehti Maimanen\n\n\nKleophas siis nauroi Kaskaalle. Ikävä kyllä se oli surkeaa naurua:\nhän, joka oli alkanut epäillä, oliko neron työllä kaikkein korkeinta\narvoa, jos neron tuntoa samensi jokin tahra, hän nauroi sille, että\neräs hänen entinen uskottelunsa oli jälleen mennyttä, nimittäin, että\ntohtori Kaskas edustaisi jotakin tervettä, kuulasta, -- jotakin tosi\nsyvällistä...\n\nKleophas alkoi nyt ikävöidä sellaisten pariin, jotka _eivät_ olleet\nhuomattavuuksia, vaan vähäpätöisyyksiä.\n\nHän jatkoi juttua tohtori Kaskaasta, niin, jatkoi sitä taiteilija\nVietti Igelströmin kuullen, vaikka Sorsimo pudisti hänelle päätänsä.\nNäin epähienoksi hän oli tullut. Hän alkoi siitä, etteikö Kaskas\nollut kehunut osaavansa pitää hyvin puolensa ruuvatessaan korkealle\npalkkioitaan teoksistaan; ja eikö hän pitänyt tärkeänä reklaamia;\njopa iskenyt \"hainhampaillaan\" (ruosteisilla, kuten Vihtori\nSorsimo oli sanonut) kiittäjäinsäkin kimppuun, jos ne uskalsivat\nväärinkäsittää hänen nerouttaan.\n\n\"No, niinhän tulin sanoneeksi, vaikka siinä lienee tinkimisen varaa\",\nmyönteli Sorsimo.\n\n\"Tinkimisenkö?\" kysyi Kleophas. \"Ei, sellainen ei voi olla oikeaa.\"\nJa Kleophas, jonka toinen silmä nykyään tuomarihetkillä oli aina ihan\nummessa ja joka silloin kohotteli saarnaavasti kättänsä, vakuutti\nvielä uudestaan: \"Ei ole kaunista, vaatimatonta pitää sillä tavoin\nhuolta itsestään.\"\n\n\"Kai olisi 'hienompaa' olla ilman sellaista\", alkoi nyt myöskin\nSorsimo. \"Tuollainen melu on hieman vastenmielistä silloinkin kuin\nse tukee ansiokasta henkilöä, joko hänen omasta tai muiden toimesta\njärjestettynä, -- saati silloin kuin sillä nostetaan tavallisempaa\nväkeä... Melkoisen naurettavia ovat esim. nuo sanomalehtihaastattelut\n(jotka lienevät useinkin enemmän asianomaisen itsensä aloittamia\nkuin journalistien), nuo haastatellun kainon peitellyt tai alastomat\ntunnustukset, mihin ihmeelliseen henkilöön haastattelija on muka\nsaanut tutustua (kenties tunkeutumalla hänen tutukseen, uhrinsa\najanhukaksi), luettelot, mitä kaikkea 'suuruus' on opiskellut ja\nmissä kaikkialla, -- nuo useinkin varsin yleiset asianomaisen\njaaritukset elämästään, kodistaan, ehkä banaalissa radiossa ja\nyleisölle, joka on kaikkein banaaleinta, koska se on suurinta,\nlaajinta: nuo kuvien julkaisemiset, valokuvien, jotka on otettu\nluomet lupassa, käsi poskella tai poski kädessä, silmät muijallaan\njostakin syvästä mietelmästä, taikka suu hohotuksenirvistyksessä,\nvaikka kuvattava ei luonteeltaan ole suinkaan huumoriin taipuvainen,\nvaan -- ylen vakava ja arvokas! -- Sellaista puolustanee ainoastaan\nehkä se huomioonotettava seikka, että asianomaisella saattaa kenties\nolla liian monta köyhää läheistä, jotka ilman tällaisia paljastuksia\njoutuisivat puutteeseen; -- henkilön oma köyhyys tuskin lienee\npuolustus: eihän kenelläkään ihmisellä ole kuin yksi ainoa vatsa\nja yksi verhottava ruumis (Diogeneskin osasi sen verraten pienen\npulman ratkaista). Mutta Kleophas, eikö sinustakin ole pahinta\njulkisuuden- ja kunnianhimo etenkin varmaan asemaan päässeen kyvyn\nominaisuutena, -- esim. sellaisen kuin arkkitehti Örnell, joka\nsieppasi, kuten tiedämme, vähäisenkin kunnian ammattiveljeltään\nMaimaselta... Se todistaa erästä _relatiivisuutta_, sekin. Vai mitä\narvelet, Kleophas?\"\n\nJa Sorsimo vilkaisi ilveilevästi ystäväänsä.\n\nEi kaivattu muuta kuin tämä pieni kosketus Kleophaan yleiseen\nepäilykseen mahtiasemassa olevia kohtaan, niin hän oli valmis\nhuudahtamaan:\n\n\"Maimanen? Minua... miellyttää tuo Maimanen, vaatimaton olento...\"\n\n\"Et tunne häntä persoonallisesti?\" kysyi Sorsimo.\n\nEi, Kleophas ei ollut häneen tutustunut, oli vain kuullut hänestä\nparoni Sabelfeltiltä, joka tuota onnetonta oli ilkeästi pilkannut.\n\n\"No, minä tunnen jossakin määrin\", lopetti Sorsimo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJokin aika tämän jälkeen, eräänä päivänä, kun Sorsimo ja Sampila\nolivat olleet Helsingissä, Kleophas Leanteri aamiaisella\nautomaatissa, ja Sorsimo samaa tärkeää elinkeinoa harjoittamassa\njossakin kerhossa ja viettämässä joutilaita aikojaan (sillä\nSorsimo sanoi itseään yleensä joutilaaksi, hänen tehtaansa kävi\nmuka omalla painollaan, entisellä vauhdillaan, työmiehet hoitivat\nsen), he kohtasivat toisensa, kumpikin omalta suunnaltaan tullen,\nKauppatorilla, raitiovaunun edessä, jolla he molemmat aikoivat\nkörötellä Krokelbyhyn. Tämä tapahtui kevään alussa (niin pitkälle\non nyt talvi jo kulunut, ja Kleophas oleskeli yhä vain täällä,\npoissa virastaan, josta asiasta myöhemmin). -- He puhelivat\nraitiovaunussa hiljalleen ilmoista, kuten kohteliaisuuden alkeisiin\nkuuluu. Kysäisipä Vihtori Sorsimo jotakin Kleophaan palaamisesta\nmaallekin, virkaansa. Siihen ei Kleophas vastannut oikein sitä\neikä tätä. -- Meni muutama minuutti. Vaunuun heitä vastapäätä tuli\neräs lihavanlainen herrasmies, joka tervehti Sorsimoa. Hän jutteli\nSorsimon kanssa vähän aikaa, -- ja sitten Sorsimo esitteli hänet\ntoverilleen:\n\n\"Arkkitehti Maimanen.\"\n\nPienikokoinen, pöhöttyneen lihava mies. Nenä punainen kuin\nSorsimolla, ja suusta höyrysi alkoholi toiselle puolelle vaunua. --\nTosiaan köyhännäköinen: ruskeaksi vettynyt vanha naapukka päässä,\nkriminnahkainen kaulus koinsyömä, isoimpiin reikiin pistetty\npeitteeksi pieniä Suomen lippuja, koska sattui olemaan jokin\nisänmaallinen rahankeräyspäivä. Kasvot punaiset, ja kädet vielä\npunaisemmat, ehkä kihdistä, koska sorminivelet olivat pullistuneet\npaksuiksi muhkuroiksi, tai ehkä vetoisesta asunnosta, huonoista\nvaatteista ja yksipuolisesta ravinnosta: näin Kleophas Leanteri\noletti.\n\nHänen tuttavakseen oli Maimanen iloisen kohteliaasti valmis... Kun\nSorsimo kuuli, että arkkitehti aikoi vaihtaa vaunua, joten heidän\nkolmen yhteinen matka olisi lyhyt, osasi hän varsin pian johtaa jutun\nMaimaselle tärkeimpään asiaan, nimittäin rakennuskysymyksiin.\n\nMaimanen vilkastui, hänen kasvonsa syttyivät entistäänkin\npunaisemmiksi, hänen harmaat hapsensa huiskahtelivat oikealle ja\nvasemmalle, sillä hän alkoi vilkua milloin Sorsimoon, milloin\nSampilaan, milloin yleisöön; ja lyhyet sormet vapisivat:\n\n\"Niin, jaha, jaha\", sammalteli hän, \"rakennuksiako? Vähän niitä\non nykyään tekeillä, anteeksiantamattoman vähän: muurari, joka\nainoastaan latoo tiilet päälletysten... jaha, jaha, jaha... tai\nrakennusmestari, joka ei oikeastaan ymmärrä edes alan alkeita,\nansaitsee paremmin kuin opiskellut arkkitehti... Meikäläinen saa\ntehdä työtä konttorissa kello kolmeen asti joka yö, Jumalan kiitos,\nminulla on vielä ollut työtä, monet ammattiveljet ovat kärsineet\nsuorastaan leivättömyyttä toista vuotta, eläneet ilmeisessä nälässä.\n_Minulla_... no... jaha, jaha...\"\n\nKun hän sanoi _minulla_, kohosi hänen äänensä niin, että koko\nraitiovaunu sen kuuli.\n\n\"Mutta huonosti maksavat konttorissa vanhallekin tekijälle,\nsellaiselle kuin _minä_\", jatkoi hän, ja ääni kohosi. \"Se on\npula-ajan tulos... Ja prinsipaalini on niin... peittelemättä\nsanoen... niin kitsas. Angermaa, tiedättehän, afäärimies: teettää\ntyöt apulaisilla, itse pistää voitot taskuunsa, ja kunnian. Höm\nhöm... jaha, jaha, jaha...\"\n\nMeni pari sekuntia.\n\n\"Katsokaas nyt tätäkin, herra Sorsimo, ja, niin, mikä se olikaan...\nforstmestari, jaha, jaha\", sopersi Maimanen ja veti vapisevin sormin\npovitaskustaan paksun kirjekuoren, siirtyi toiselle puolelle vaunua,\nSorsimon ja Sampilan väliin, ja levitti kuoresta näkyville hiukan\nnuhruisia sinikopioita: \"Katsokaas tätäkin Angermaan taloa, jonka\nH.O.H. teetti hänellä: hän on tietysti teettäjä, tilauksen saaja,\nmutta _minun_ niin sanoakseni kynteni jälkien _pitäisi_ näissä näkyä,\ntai oikeammin kynsieni verijälkien! Nuo kohdat, ne tuossa, nuo, ja\nnuo: _hän_ ei sommittele tällä tavalla, hän vaati funkista, jota\nvastoin minä paremminkin, mieluummin... jaha, jaha... minä suosin\nsitä vanhanaikaista, suomalaista. Jaha, jaha... Mitä järkeä siinä\non: vetää joka paikkaan vertikaaliviivoja? _Minä_ pysyn uskollisena\nsille entiselle tyylille: horisontaalille, nousulle... no, anteeksi:\nehkäpä forstmestarin lienee vaikea seurata näitä ammattiasioita,\narkkitehtien... jaha, jaha, jaha...\"\n\nRaitiovaunu rämisi Hakaniemen torilta Hämeentielle, jonka varrella\nMaimanen kuului asuvan. Ja hänelle tuli kiire puhua nopeammin,\nsamalla kuin ääni koveni vieläkin kuuluvammaksi, niin että se näytti\nhermostuttavan eräitä matkustajia, herättäen kunnioitusta tai\nkateutta, kukapa sen tutkii.\n\n\"Mutta nämä nyt ovat vain minun leipätöitäni\", jatkoi arkkitehti.\n\"Pula-aika, näettekös: täytyy tehdä kaikkia töitä, jotka -- saanevat\nhukkuakin toisten, teettäjien, työn joukkoon. -- Mutta minulla on\nomiakin, itsenäisiä töitä\", ääni nousi melkeinpä huudoksi, \"omia\nsuunnitelmia. Ja minusta on lievimmin sanoen skandaali, että minä\nen saa rakentaa mitään ominpäin, vaan minun täytyy tyytyä pikku\nnäpertelyihin Angermaan toimistossa. Katsokaas näitä\", toinen\nkirjekuori piirustuksia putkahti esille Maimasen povitaskusta, paljon\nedellisiäkin rutistuneempina. \"Minäkin, vaatimattomasti sanoen,\nkilpailin siitä H.O.H:n rakennuksesta... Minä noudatin vanhaa\ntyyliä, suomalaista tyyliä, tervettä tyyliä, mutta uutuutena se,\nettä siinä piti olla jotakin sen tyylin renessanssia... jaha, jaha,\njaha... Mutta, tietäkääs: lautakunnassa, johon liittomme nykyinen\njohtokunta vaikuttaa, tämä vanha ja aito hylättiin, -- funkis voitti!\nOnko siinä mitään järkeä?\" -- Arkkitehdin suupielet vapisivat.\n\"Vaikka itse Örnell, professori Alvar Armas Örnell... hänestä en sano\nmitään... minua suositteli...\"\n\nMaimanen lensi hyvin punaiseksi, ja Kleophas oletti, nykyisen\npahuutensa mukaan tietysti, että Maimanen sattui kenties muistamaan,\nmiten Örnell kerran oli vienyt häneltä sen maalaiskirkon. Ainakin\nKleophas nyt kunnioitti Maimasta siitä, ettei hän Örnelliä moittinut.\n-- Mutta sekin kunnioitus muuttui, kun hän tuli ajatelleeksi,\nettä Maimanen, jota Örnell oli loukannut niin töykeästi kuin\nlehdistä siihen aikaan näki, käytti nyt kuitenkin edukseen\nÖrnellin auktoriteettia. Hm, Maimanen oli niin erikoisella tavalla\nkeskeyttänytkin lauseensa, ettei hän muka 'sanonut Örnellistä\nmitään'. -- Maimanen jatkoi kuitenkin: \"Itse Örnell, hän suositteli\nminun piirustuksiani\", ja vilkaisi voitokkaasti ympärilleen. \"Kai\n_hän_ jotakin ymmärtää... Mutta tilaajat eivät usko sellaiseenkaan\nauktoriteettiin, joten en saa tehdä omaa työtä... elämä kuluu\nnäperryksissä hukkaan, kun se pitäisi käyttää maan hyväksi... jaha,\njaha, jaha... Ai, nyt meni minun pysäkkini ohitse, täytyy juosta,\njotta ennätän seuraavalle, ajaa siitä takaperin... kuin kaikessa\nmuussakin henkisen työn tekijät nykyaikaan, hyvästi! Hauska oli\ntavata... Toivottavasti näkemiin... jaha, jaha, jaha...\"\n\nHän kepotti kangistuneilla jaloillaan takasillalle, jossa konduktööri\njo kiskoi kelloa, ja laskeutui takaperin alas vaunusta.\n\n\"Olihan tämä se Maimanen, jolta se toinen, kuuluisa, vei hänen\nkirkkonsa?\" kuiskasi Kleophas Sorsimolle hetken kuluttua.\n\nSorsimo nyökkäsi kuivasti päätänsä.\n\nKului pitkän aikaa, he olivat vaiti. Kun he tulivat Krokelbyhyn\nja pääsivät kahden kesken kävelemään, mutisi Sorsimo, ikäänkuin\nitsekseen ja niin epäselvästi, että Kleophaan täytyi heristää\nkorviaan:\n\n\"_Wilhelm Meister_issa. sanotaan, muistaakseni, jotakin sellaista,\nettä heikkoudet, joita vailla kukaan ihminen ei voi olla, ovat\nainoastaan silmiinpistävimmät lahjakkailla ihmisillä ja että\nmeitä vaivaa usein julkeus vaatia, ettei niiden, joilla on suuret\nerikoisuudet, tarvitsisi maksaa niistä mitään luonnolle... No niin,\nhei nyt, näkemiin, ellet tahdo tulla kanssani kaljatehtaalle.\"\n\nKleophas saattoi Sorsimoa vähän matkaa... Kevät lähestyi. Kaupungissa\noli jää auringonpuoleisilla katukäytävillä alkanut sulaa, räystäät\nolivat tiputtaneet vettä jääpiikeistään ja kourut solisseet...\nSöörnäisissäkin oli kaduilla kajahdellut kevään iloisia ääniä...\n\nMutta Kleophaalle ei keväällä ollut suloa...\n\nKun hän piankin erosi Sorsimosta ja pujahti metsän sisään,\noikaistakseen rouva Hotin huvilalle, näki hän kuusien alaoksat\nniin luottavasti painuneina lumikuorman alle, jonka ne olivat\nsaaneet äskeisestä, ehkä viimeisestä lumisateesta. Luottavastiko?\nLumikuormahan uhkasi niitä -- katkeamisella...\n\nAvoimilla paikoilla tuuli riehahteli keväisesti, pudotteli\nyksinäisten kuusien latvapuolelta vetisiä lumimöykkyjä, pehmeästi\ntupsahduttaen... Taivaalla kulki pilviä, paikoin aukesi siinä\ntaas sinisiä läikkiä... Tiaiset visertivät keväisesti. Niin, ne\nvisertelivät tahdikkaasti: \"Tyyteli, tyyteli\"... Talvellahan ne vain\nvalittavat: \"Tii-tii...\"\n\nTässä pieni niitty, jonka pajuissa oli pieniä \"kissoja\": miten hän\nennen muinoin iloitsi niistä, siellä maalla, lampensa rannalla...\n\nHän tuli rouva Hotin pihaan. Huvilan eteläpuolella räystäät\nvaluttivat vettä hankeen, mutta pohjoispuolella riippuivat vielä\npitkät jääpuikot... Pihalla varpuset hälisevät, tirskahtelevat\niloisesti... Varpusparvi pyrähtää hajalle, kun hän lähenee...\n\nAurinko paistaa lämmittäen Kleophaan kamariin. Hanget ulkona\nkiiltelevät hileitä... Jälleen kajahtelee sieltä tiaisten kevyt ja\niloinen: \"Tyyteli, tyyteli...\" Yleensä ne kuitenkin ovat alkaneet\nvähetä hänen ikkunansa lintulaudalta, jossa hän on niitä kuukausia\nruokkinut ja tarkkaillut. Lienevätkö lähteneet omasta halustaan,\nkoska löytävät nyt jo itsekin ravintoa luonnosta? Vai punatulkutko\nne karkoittivat, nuo koreammat linnut? Niille hän on hankkinut\npellavansiemeniä, joita ne hiljaa kuorivat nokassaan, pudottaen\nkuoret toisesta nokanpielestä ulos kuin ruodot särkeä syövän\ntalonpojan suupielestä tippuvat... Aurinko säteilee, mutta se ei\nhäikäise vielä, sen säteilyä voi katsoa suoraan silmiin...\n\nKevät siis...\n\nMutta se ei ole Kleophaalle enää entisiä keväitä... Se on\nalakuloisuutta, jollaista hän ei ole ennen tuntenut... väsynyttä\nalakuloisuutta. Ja -- se on yhdentekevämpi kuin ennen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta palatakseni asiaan, josta kerran ohimennen kai lupasin puhua:\nmiten on hänen virkansa laita? Kysytte ehkä sitä samoin kuin joskus\nrouva Hotti: \"Eikös forstmestarin virkavapaus ole jo päättynyt?\" Ja\nvälisti Sorsimokin. -- \"Kyllä onhan se\", on Kleophas vastannut heille\nmolemmille, mutta selittämättä sen enempää. -- No, vuokransa hän on\nkyllä rouvalle maksanut, joten siltä puolelta ei mitään ahdistelua;\nja Sorsimo nyt on eräänlainen dekadentti, kuten näiden pakinain\nsommittelija jo kauan sitten on ilmaissut.\n\nNiin, se virkavapaus: pakinoitsija ei pidä suotavana selitellä\nsitä asiaa ainakaan tällä kertaa, tuskin koskaan, sen paremmin.\nSelittelystä voisi tulla vain eräänlainen Cervantesin aasi, jonka\nkriitikot tuntevat, monien tämän tarinan entisten lisäksi, mutta\nilman Cervantesin valtavan nerouden oikeuttamaa suojelusta, --\nja hänellekin tuosta yhdestä ainoasta harmaasta aasista koitui\nhämmästyttävästi huolta. -- Niin, tämä virkavapaus ei lopultakaan ole\nmikään kerrottava asia, sen älykkäät lukijat ymmärtävät.\n\n\n\n\nTuomari Tommola aikoo ruveta yhteiskunnalliseksi henkilöksi, niinkuin\neräät muutkin tässä luvussa vilahtelevat tuttavamme ovat\n\n\nKleophas Leanterilta taitavat ajatukset mennä löysälleen, koskapa\nhän nyt, Helsingissä Aleksanterinkatua tallustellessaan, mutisee\nitsekseen:\n\n\"Mitäpä tästä... Pitäisi antaa itsensä kellua pinnalla...\nKilvoitella, ponnistaa, unohtautua työhön... Olla näkemättä\nheikkouksiaan. Vehkeillä vahvassa uskossa, että ajaa jotakin suurta\nasiaa: kaunista uskonjuopumusta! -- Tehdä anastuksia, siepata luu\ntoisilta. -- Tai naureskella koko nykyisen elämänvirran samealle\nryöpylle, niinkuin Sorsimo, tuo merkillinen mies. -- Mikäpä siinä!\nKaikki näyttää pilalta, sellaisetkin hommat, joiden taustalla\nuhkaa oikea vakavuus: yleismaailmallinen työttömyys. Tämäkin\nmuuttuu tavallaan pilaksi, kun parhaatkaan ihmisaivot eivät kykene\nsitä auttamaan, kansainliitot ja muut, joiden johtokyky näyttää\nhupenevan laverteluun. Mitä väitti Tolstoi nerokkaista yksilöistä?\nEttei heillä ole merkitystä, vaan että heitäkin jokin kaitselmus\njohtelee, käyttäen heitä pelinappuloinaan. 'Mitä olemmekaan me\nsuuret ihmiskunnan aallokossa! Me luulemme valitsevamme sitä, ja se\nheitteleekin meitä edestakaisin', sanoi Parman Margareta geusien\nkapinaa surressaan. -- Miksi siis pikku yksilönkään täytyisi muuta\nkuin leikkiä? -- Ehkäpä historiaa, ihmistyönä katsoen, eivät\nyritäkään johtaa mitkään ihmisaivot, vaan se kehittyy meidän\nihmis-parkain _luonteen mukaisesti_: siinä koko hengenlahjojemme\nvarasto...\"\n\nSen jälkeen kuin Kleophas näki arkkitehti Maimasen raitiotievaunussa,\non hän jos ei aivan vältellyt ihmisiä, niin ainoastaan huiskauttanut\nkättänsä heidän tarinoilleen. Ja painunut sen sijaan lukemaan\nkirjoja, sekä niitä, jotka omistaa entuudestaan, että sellaisia,\njoita hän saa lainata tuon kirjastomiehen avulla, johon Sorsimo oli\nhänet tutustanut. -- Mutta kuitenkin hän on kohdannut pikimmältään\nesim. toimittaja Viperuksen. Viperus ei syventynyt paljon siihen\nomaan uutiseensa, jonka Kleophas oli jo muuten kuullut Kipri Iililtä,\nnimittäin siihen, että hän, Viperus, oli \"Krokelbyn rokkatorvella\"\nilokseen saanut aikaan sen, että kellosepänleski Hittamaan rakastaja\nToukkari oli nyt ajettu lesken talosta pois, lesken sukulaisten\ntoimesta, ja leski itse asetettu holhuun alle: \"Näette, metsäherra,\nmikä kolmas valtiomahti journalisti on\", nauraa kikatti toimittaja\ntätä kertoessaan. Mutta sitten hän siirtyi vakavampiin asioihin:\nsanoi liittyneensä lujasti kannattamaan tuota paljon puhuttua\nLapuan liikettä. -- Mulliaisenkin oli Kleophas kerran tavannut;\nhän oli tänä keväänä siirtynyt Krokelbyhyn asumaan, kohdannut\nKleophaan, ja he olivat kävelleet vähän aikaa yhdessä. Mulliainen\noli viittaillut olleensa \"kaukaa viisas\", kun oli maatilain arvon\npudotessa muuttanut tilansa ajoissa rahaksi; hän ei valitellut enää\npaljonkaan tilallisten pulaa niinkuin ennen joulua, jopa hän nauroi\ntalonpoikain tuhlailulle edellisinä vuosina, heidän autoilleen ja\nliioille yhteiskunnallisille harrasteluilleen, vastusti inflaatiota,\njota maalaiset vaativat, ja hymähteli pari kertaa -- ruotsiksi: \"Gör\nbonden rätt, men aldrig gott.\" Hän hallitsi siis huvilanomistajana\nja koroillaaneläjänä asemaansa. -- Myöskin rouva Hotti hallitsi\ntilannetta: hän oli saanut postineideiltä ostamaansa pikku tönöön\nkelpo asukit, ja sitä paitsi omaisiltaan lahjaksi kissan, ja tytär\nmenisi luultavasti pian kihloihin: \"Herra forstmestari, Hottien\nsuku on tarmokasta sukua!\" -- Huvila Kanistonkin rouva hallitsi\ntilannetta; hän kuljetti yhä innokkaammin sianruokaa kaupungista,\nsillä \"miniä-tyttäreni on taas saamassa pieniä, minä olen ollut,\nmitä olen ollut, mutta nythän se suku korjautuu\". -- Myöskin tri\nTörsön Kleophas tapasi kerran Helsingissä. Kiitollisena Parisin\nmuistoista Törsö vei hänet kahville \"Kultaiseen kissaan\"; hän oli\nterveessä kunnossa, höyrysi spriille, intoili kieltolakia vastaan,\nmutta siirtyi sitten kertomaan, että hänen oli ollut pakko tulla\ntänne Turusta saadakseen aikaan painokanteen \"Sosialidemokraattia\"\nvastaan, joka oli kertonut eräässä pakinassaan, jonka Kleophas\nkyllä tiesi, kuten koko maailma, että hän olisi muka unohtanut\nerään operoimansa naisen mahaan karvahattunsa. \"Se on lievimmin\nsanoen törkeää liioittelua, unohdin sinne ainoastaan sakset, ja vain\nkerran, jota vastoin tuo marxilaislehti väittää mainitun naisen\nehdottaneen minulle, että hänen vatsanahkaansa varustettaisiin napit\nja napinreiät, niin ei muka aina tarvitsisi uudestaan veitsellä\nratkoa hänen vatsaansa.\" -- Kipri Iili vallitsi niinikään maailmansa:\nvarasti edelleen ilmeisellä menestyksellä, koska kertoi käyvänsä\nnykyään joka lauantainakin kirkossa, ja eleli riemukkaassa toivossa,\nettä pääsisi pian laukomaan sosialisteja otsaan niinkuin vuonna 1918\nosattiin tehdä; tämä oli muka Lapuan Liikkeen ohjelma. -- Herra\nKaltti, tuo Myrskyn Jorkka, hän sen sijaan kellui vain pinnalla,\nmutta mitä hauskimmasti: kulkea helisteli ja kalisteli edelleen\ntäydessä peltipuvussaan Krokelbyn valtakaduilla ja raitiovaunuissa,\n-- nesteellä täytetyssä puvussa, niinkuin tiedemiehet Afrikassa\ntai Indiassa tropiikkihattu päässä. -- Mitäpä siitä... Muuten:\ntaustalla kavalluksia, ylimmistä luokista alimpiin asti, vekselin-,\nleimamerkin-, postimerkinväärennyksiä. Varkauksia, ullakko- ja\nkellarivarkauksia, näpistyksiä, ryöväyksiä kaduilla lassoilla ja\nkourin kuristamalla; murhia: spriimurhia, veljesmurhia, isän-,\näidin-, pojan-, sisarenmurhia, himomurhia. Kerjäläisyyttä;\ntyöttömiksi jääneiden työläisten pakenemista rajan yli Venäjälle,\nautuutensa maahan, polsujen salahommia, luikkimista edestakaisin\nrajan poikki, soluttamista...\n\nTällaiset voimakkaat varjot kuuluvat kieltämättä sen ajan\ntapainkuvaukseen.\n\n\"Kellua pinnalla! Mutta mitäpä siitä!\" mutisi Kleophas Leanteri\n-- varsin lohdullisesti. Ja että hän oli todellakin päässyt\ntällaiseen lohdulliseen vakaumukseen, todisti ensinnäkin tuo hänen\nhuolimaton kädenhuiskauksensa ihmisten jutuille, toiseksi hänen\nmelkoisen kyynillinen hymynsä, kolmanneksi hänen ilveilevästi, mutta\nhermostuneesti välkähtelevät silmänsä, ja lopuksi, muita oireita\nmainitsematta, hänen pukunsakin: se oli varsin säädyllinen, mutta\nalkoi näyttää hiukan huolimattomasti hoidetulta.\n\nAinakin tuomari Tommola näytti osaavan kellua pinnalla: mikäpäs\nsitten, ja kuinkas ei, -- uimamaisterikin arvoltaan!\n\nKleophas on, kuten tiedämme, kartellut Tommolaa, tosin häpeäkseen,\nsillä sekin on hänestä pelkuruutta, jonkinmoista heikkoutta tai --\ntiedonhalunpuutetta: tuo väsymys nähdä edessään moista vouhkaa, jota\ntulisi sääliä.\n\nMutta, -- kuten Sorsimo oli joskus paradoksoinut:\n\n\"Pikkukaupungissa Helsingissä tapaavat kaikki toisensa melkein\nyhtä helposti kuin suomalaiset joutuvat väkistenkin toistensa\nseuraan Parisin bulevardeilla, Lontoon Strandilla tai Shanghaissa\nHvang-pun rantakadulla\", -- niin Kleophaskin törmäsi kerran Aleksilla\nTommolaa vastaan, jolloin heidän terävät nenänsä, toisen taivaalle,\ntoisen maan puoleen viittaava, olivat joutua miekkasille ja he\nitse \"raivaamaan toistensa läpi kulkutietä, kuten keskiaikana\nkansalaiset Italian kaduilla, koska ei muuta mahdollisuutta ollut\":\ntämänkin kuvauksen oli tietysti Sorsimo antanut Italian itämaisista\nkaduista. -- No, Aleksilla olisi kyllä ollut tilaa solahtaa toistensa\nsivuitsekin, mutta tuomari Tommola teki hyökkäyksen Kleophasta\nvastaan, hän kulki tahallaan kovaa vauhtia suoraan hänelle vasten\nkasvoja, tuolle \"surullisen hahmon ritarille\", joka käveli pää\nkumarassa, mietteissään, hitaasti.\n\nReippaasti asiat sellaisinaan \"ottaen\" tuomari Tommola paljasti\njotakuinkin kohta, ensin hiukan nolona, mutta sitten nauraen, ettei\nhän enää kerännytkään \"briefmarkeja\".\n\n\"P--kele\", kirosi hän rehellisesti ja nyhtäisi knallin alta tukkaansa,\n\"rotat söivät minulta koko höskän!\"\n\n\"Älä nyt? Valitan surua! Koko talven työ... Kuinka se nyt niin kävi?\"\n\n\"No tiedäthän, että minä säilytin kokoelmiani, nimittäin päävarastoa,\nsiellä Villa Mohedan halkoliiterissä\", vastasi Tommola. \"Kaksi isoa\nsäkkiä. Ajattelin, että sisällä voisi sattua tulipalo. -- Mutta rotat\np--keleet huomasivat siellä ne säkit... Siellä on niin tulen s--nasti\nrottia, se liiteri kun on ihan p-skalan vieressä. Rotat söivät\nsäkit, ja söivät ja sittasivat merkit pilalle. Postimerkeissähän on\nliimaa... Syövätkös rotat liimaa? Yleensä ne purkivat merkit säkeistä\nhujan hajan, niin ettei niistä enää mikään ota selvää, ja kun jää nyt\nkeväällä sulaa liiteristä halkojen alta, niin vesikin vei mennessään\nmerkkejä mäeltä alas haisevaan viemäriojaan.\"\n\n\"Ehkä se johtui siitäkin, että säkkisi olivat jauhosäkkejä...\"\n\n\"Ai, perhana, ehkä.\"\n\nTuomari Tommola oli silmänräpäyksen vaiti, ja huokasi sitten: \"Siihen\nse nyt meni.\" Taas vaiti. Ja iloisesti:\n\n\"Mutta: suuret filosofit eivät ajattele mitään.\"\n\nKäveltiin.\n\n\"Entäs sitten se maatilojen sukulunastus?\" alkoi Kleophas Leanteri\nkainosti.\n\n\"P--kele!\" ärjäisi Tommola. \"Tämä onkin pahempi! Ajatteles: se\nGuleniuskin kun petti minut!\"\n\nNyt ei Tommola ainakaan nauranut, hän puri leukojaan niin, että\nhampaat narisivat: \"Mutta odottakoonpas! Saa nähdä, ketä hän\non pistänyt! Uskottelee ensin minulle, että minun olisi ollut\nmahdollista saada Punkaharju sukulunastuksella. Juo monen sadan\nmarkan edestä minun liköörejäni, ottaa vastaan täältäkin minulta\nrahaa, jota olen suurella vaivalla kerännyt... Ja kun sitten\nviimein vaadin häneltä tuloksia, niin yht'äkkiä ilmaisee, ettei\nainakaan pääafääri tule onnistumaan, vaikka ehkä kymmenien vuosien\nkäräjöinnillä saisin pari mökin-töröä. Minä en oikein uskonut.\nTartuin asiaan tervarukkasilla, kävin erään lakijuristin puheilla:\ntotta se oli, valtio ei hellitä Punkaharjua. -- Mutta odottakoonpas:\nminä toimitan vielä Guleniuksen suolineen sorkkineen sinne, jota hän\nei arvaakaan!\"\n\nTämä oli Kleophaan mielestä paljon lupaava viittailu, joten hän\ntiedusteli selitystä: tapaa, aikaa, paikkaa.\n\nTuomari Tommola tekeytyi vielä vähän salaperäiseksi. Hän vihjaili\nkuitenkin tuohon \"Lappulan Liikkeeseen\", kuten hän sanoi, murisi\njoitakin uhkailuita, ja uskoi viimein salaisuutena, että tuo\ntalonpoikaisen kansan liike, jolla piti olla rikkaitakin kannattajia,\nalkoi nyt tulla sellaiseen kuntoon, että saisi jotakin aikaan:\n\n\"Näitkös, miten taannoin Vaasassa kävi? Löivät polsujen kirjapainon\nmäskiksi. Väitetään, että kommunistit itse olisivat sen tehneet,\nmutta annahan olla... Riekkuivatkin viime syksynä punaiset\npaidat päällä. Ja nyt, odotahan: ensiksi annetaan pitkät hatkat\nkieltolaille, ryypätään Suomelle sotalaivasto. Kommunisteille sama\nkyyti kuin Virossa, josta ne on talutettu korvasta rajan taakse.\nÄänioikeus niiltä, jotka lisäävät kustinkeja. -- Ja siinä jytäkässä,\nkun aletaan tehdä rajoja selviksi, minä nipistän vähän korvasta sitä\nGuleniusta: huliis, autoon vaan...\"\n\n\"Mutta\", sanoi Kelophas Leanteri, \"onkos tämä sen liikkeen tarkoitus?\nEikös se Gulenius sentään kuulu meikäläisiin?\"\n\n\"Hä?\" sanoi Tommola. \"Älä turise... Sinäkin...\"\n\nTämän hän lausui sillä äänellä kuin Caesar: \"Sinäkin, Brutus!\"\n\nHän näytti synkältä, katkeralta. Hän vilkaisi syrjästä Kleophaaseen\nja kysäisi viimein, jotakin mietittyään, päättävästi:\n\n\"Entäs _sinä_? Milloin sinä menet maalle?\"\n\n\"Maalle?\"\n\n\"Niin, virkaasi?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Et tiedä? Eikö sinun lomasi ole jo loppunut?\" koveni Tommola.\n\n\"Aikaa sitten... Minun olisi ollut mentävä virkaan maaliskuun alussa.\"\n\n\"Hä? Ja sinä et mene virkaasi?\"\n\n\"En\", naurahti Kleophas Leanteri röyhkeästi.\n\n\"Mitä? Hulluko sinä olet? -- Sinä: et aiokaan tiedustella minulle\nniitä maatiloja -- sinäkään.\"\n\n\"En\", vastasi Kleophas.\n\n\"Sinä et mene maalle?\"\n\n\"En. En mene!\"\n\n\"Et mene?\"\n\n\"En. Minä en mene maalle! Minulla ei ole pienintäkään halua mennä\nmaalle!\" Kleophas nosti torjuvasti käsiään ja väistyi kuin paeten\nTommolan edestä. \"Minä en mene maalle. Minä tuskin menen sinne\nmilloinkaan.\"\n\n\"Et mene! Hullu! -- No niin, olkoon sitten. Täytyy ryhtyä toisiin\ntoimenpiteisiin.\"\n\nOltiin taas vähän aikaa vaiti. -- Sitten lipaisi Oiva Tommola\nkielellään toista suupieltänsä, niinkuin tuo Korhosen mainio\nCaligula, ja sanoi:\n\n\"No niin, täytyy jättää nämä toimenpiteet ja ryhtyä tosiaan uusiin\ntoimenpiteisiin. Eikä tiedä... ei sitä tiedä, vaikka minusta vielä\ntulisi yhteiskunnallinen henkilö.\"\n\n\n\n\nYlellisyys l. johtaja Tuhkuri\n\n\n\"Yhteiskunnallinen henkilö, eipä vähän!\" naurahti Sorsimo Tommolaa.\n\"No, jotakuinkin samanlaisia kuin hän meillä puuhailee muka\nyhteiskunnallisissa asioissa montakin; melkein kaikkienhan täytyy\nolla mukana yhteiskunnallisissa kysymyksissä, yhdistyksissä,\nyhtymissä, seuroissa, liitoissa, salaliitoissakin, touhuta kovasti.\"\n\nNäistä sanoista tuli Kleophaan mieleen eräs johtaja Tuhkuri, Hilkku\nHerman Tuhkuri.\n\nSiihen aikaan kuin tuomari Tommola toimi vielä liikemiehenä, oli hän\nkerran Espiksellä sattunut Sorsimoa ja Sampilaa vastaan, tietysti iso\npuotipussi postimerkkejä salkkuna kainalossa:\n\n\"Nyt onni potkaisi minua takapuoleen\", oli hän sanonut kättä\nlyödessään.\n\n\"Eikä otsaan\", nauroi Sorsimo. \"'Ei käynyt heikkoon otsahan, vaan\njaloon sydämeen'\", siteerasi hän.\n\n\"Turpa kii'!\" huusi Tommola. \"Hilkku työnsi minulle ilmaiseksi koko\ntämän posan postimerkkejä, hän tekee nimittäin joka tapauksessa\nkonkurssin, piruako hän siis näilläkin lihottamaan velkojiaan!\nTäydellinen pankrutti, rukkaset pöytään...\"\n\n\"Tai poloiset paljaat kämmykät\", hymähti kaljatehtailla\nsurumielisesti. \"Ja hänellä kun oli niin kaunis koti!\"\n\n\"Ja komia!\" huudahti Oiva Tommola. \"Kelpasi siinä kellistellä. Sai\nsipsutella joka huoneessa vaikka paljasjaloin paksuilla matoilla,\nniinkuin kesänurmikolla. Kotimaisilla matoilla, jotka haisivat\nlehmälle, ja persialaisilla ja pernanpuukkolaisilla, mistä minä\ntiedän! 'Isot filosofit eivät ajattele mitään', paitsi asioita,\njoissa on selvä järki voimassa. Niin, Kleophas, siellä olisi sinulla\nollut tilaisuus oikein nuuskia kirjoja: viidettätuhatta nidettä\nkuului olevan; miltei kaikki korukansiin nidottuja...\"\n\n\"Sidottuja\", oikaisi Sorsimo, veti esille sikarikotelonsa ja tarjosi\nTommolalle.\n\n\"Olkoot jos hitottuja, niinkuin ovatkin: mättääpä rahansa, kymmeniä\ntuhansia, sellaiseen! Jäätynyttä kapitaalia, ihan pohjamutiin\njäätynyttä, kaksi seinällistä.\"\n\n\"Ohoh\", torui Sorsimo, \"mitähän kustantajat tästä sanoisivat?\n_Täytyyhän_ ihmisen seurata aikaansa, kulkea, vetää henkeensä tuoksua\nsiitä sivistyksen kukkasesta, joka kirjallisuus on. Ja täytyyhän\nsivistyneen tuntea menneisyydenkin kulttuuria. Ja Tuhkuri tuntee:\nvaikka hän on liikemies, niin hän lukee, mikäli suinkin kerkeää, ja\nhän kerkeää yhteen ja toiseen. Ainakaan hänellä ei ole mihinkään\naikaa: milloin hänellä on kiire sinne, milloin tänne, sen tai sen\nhuomattavan henkilön luo, siihen tai siihen seuraan tai liittoon\nomien liikemiesseurainsa lisäksi; hän on monien yhdistysten jäsen\nvarmaankin Kalevalaseurasta Luuyhdistykseen ja Raviyhdistykseen asti:\nihmekö, sillä hän itsekin ravaa kovasti. Kaikkien tuttava, kaikkien\nystävä. 'Hyvä mies, mutta vähän heittiö'...\"\n\nKleophas säpsähti: taas tuntui Sorsimon ilveilyssä hänen tyly\nsuhtautumisensa ihmiseen (kuten lienee huomattu, oli Kleophas juuri\ntästä syystä koettanut karttaa Sorsimon seuraa; mutta Kleophaan vika\nei ollut, että jokin vei hänet aina jälleen kaljatehtailijan pariin,\nkai eräänlainen kohtalo...). -- Ikäänkuin Kleophaan tunteet aavistaen\nSorsimo jatkoi:\n\n\"Tällä 'heittiöllä' en tarkoita mitään _pahaa_, lausuin vain erään\nhauskan sananparren, joka eräällä seudulla maalla tunnetaan; tosin\nkevytmielisesti niinkuin yleensäkin sanoja lausumme. Sillä Hilkku\nTuhkuri on kaikille ystävällinen; yleensä, päältä katsoen, vaatimaton\nmies; kaikkia hyviä asioita harrastava, paitsi ei ehkä tarpeeksi\nyhtä: vähään tyytyväistä työtä.\"\n\nSyntyi vaitiolo, joka näytti tekevän Tommolankin mietteliääksi. --\nKaljatehtailija jatkoi:\n\n\"Mutta tietenkin tuollaiset monien seurojen kokoukset vaativat esim.\nillallisiakin, joista sitten seuraa, että Hilkun kämmykät etsivät\nseuraavana päivänä jotakin hänen tukastaan, koska hän ei tiedä, mistä\nnyt saisi pennoset mennäkseen edes päiväkahville kahvilaan, hän,\nhyvin palkattu, mutta korviin saakka velkainen mies.\"\n\n\"Sitä minäkin\", hölähdytti Tommola, \"miksi hän oli liian ylellinen?\nMitä hän tekee huoneistolla, jossa on viisi huonetta ja keittiö, kun\nhänellä ei ole perhettäkään kuin akka ja poika?\"\n\n\"Älä sano\", viisasteli Sorsimo, \"aivan rotankoloon ei voi\nvastaanottaa vieraita, ja Tuhkurilla käy paljon vieraita, hän on\nkaikkien tuttu, kuten jokin _Kim, koko maailman pikku ystävä_!\"\n\n\"Niin mutta: olisi ostanut esimerkiksi yksinkertaisemmat myöpelit,\njärjestänyt asuntonsa halvalla. Minun ihanteinani olisi suomalainen\ntupa, siinä pitkä pöytä ja pitkät rahit. Muuta minä en kaipaisi,\ntyytyisin vähään... Hm, en ainakaan kunnes asiat ovat vahvalla\npohjalla, se on toinen juttu, jos sitten ylijäämällä... jos se\nPunkaharju tipahtaisi...\"\n\nKuten sanottu, tämä tapahtui siihen aikaan kuin Tommola puuhaili\nvielä itselleen Punkaharjua.\n\nVihtori Sorsimo purskahti nauruun, jota Kleophas säesti hiljaisella\nsihinällä:\n\n\"Tietenkin sitten!\"\n\n\"Mutta tämä Hilkku: menee ja kalustaa koko huoneistonsa niin pirun\nkalliisti, ulkolaisillakin tavaroilla\", jatkoi Tommola.\n\n\"Niin, sitä omaahan minäkin kannattaisin\", uskalsi nyt myöskin\nKleophas huomauttaa. \"Minusta se, että hän, talonpojan poika, siellä\nempiren ja rokokoon keskellä...\"\n\n\"Oho\", oikaisi Sorsimo, \"eikö siis suomalaisella kansanlapsella\nolisi oikeus pitää kauneista empirekuvastimista, punaisista\nsilkkipäällyksistä...\"\n\n\"Kahdenkymmenenneljäntuhannen markan salinkalusto!\" huudahti\nTommola. \"Mutta etenkin se kallis kirjasto! Saisihan niitä kirjoja\nlainakirjastoistakin, sitä mieltä minä olen; vai mitä sinä siihen\narvelet, Kleophas? -- Ja minkä tähden Hilkku aina uudistaa kalustoja,\nmilloin sänkykamarin, milloin ruokasalin tai kyökin?\"\n\n\"Niin, kun eräillä toisillakin rouvilla on keittiössä sellaiset\nmarmoriset pesupöydät\", puolusteli Vihtori Sorsimo. \"Noilla toisilla,\njoita ei voi oikein kutsua luokseenkaan, ellei ole heidän ja aikansa\ntasalla, pyri eteenpäin: sehän on elämää. Ja aikansa tasalla ei\nsaata olla, jos ei seuraa aikaansa mm. kuulumalla yhdistyksistä\nmuihin paitsi ei ehkä 'Yhdistykseen yhdistyksiin kuulumattomia\nvarten', kuten Rolland pilailee sveitsiläisistä. -- Mutta tästä\nkai johtuu, että nuo yhdistykset ja kodin kaunistaminen, jolle ei\nitse Iivarikaan löytäisi loppua, on puhdistanut Hilkun taskut niin,\nettä parinsadantuhannen vuosipalkka on hänelle varsin vaatimaton,\nriittämätön. Muinoin, onnellisina kuherruskuukausina, tämä kunnon\npari tuli toimeen kahdessa huoneessa ja ilman palvelijaa. Sen jälkeen\nhän on nopeasti kohonnut, vaihtanut paikkaa joka vuosi, päässyt yhä\nkorkeammille palkoille.\"\n\n\"Kunnes, hullu, meni satojen tuhansien takaukseen hallitussihteeri\nMinkille, siinä on mies!\" sanoi Tommola.\n\n\"Tietysti: ihmisen täytyisi auttaa lähimmäisiään\", myönteli\nkaljatehtailija.\n\n\"Ja Minkki teki kompretin!\" jatkoi Tommola.\n\n\"Niin, mutta kuinka voi aavistaa, ken tekee kompretin, ken ei, taikka\nken siirtää omaisuutensa lastensa nimiin, tahi ken jälleen onnistuu\npönkäytymään uudestaan varmaan asemaan?\"\n\n\"Minkki se nyt vie Hilkun hilkut mennessään\", sanoi Tommola.\n\n\"Hilkku-raukka: saa pulittaa osan kuukausipalkastaan tästä ja muista\ntakaussitoumuksistaan.\"\n\n\"Älä höpise, Viksari\", vastasi Tommola. \"Hilkkuhan tekee konkurssin,\nhänen palkastaan ei mene mitään hänen velkojilleen. Tarkoitin\nhilkuilla vain hänen omaisuuttaan.\"\n\n\"Ai, niinkös se oli\", huomasi nyt Vihtori Sorsimo. \"Olisihan minun\ntämä pitänyt ymmärtää, liikemiehenä. -- Mutta mitähän Hilkun takaajat\ntästä arvelevat: sillä tietysti hän itsekin on tarvinnut takaajia:\njoutunut toisten takaamana pakostakin takaajaksi. Täten hän on joka\ntapauksessa nyt päässyt velkojistaan.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Tommola. \"Hän olikin jo rauhallisempi. Niinpä hän\ntyönsi nyt minulle tämän posan postimerkkejä: 'Ota pois', sanoi hän,\n'velkojat veisivät ne kuitenkin minulta!' -- Niinkuin vievätkin\nHilkun matot ja peilit ja taulut ja osakehuoneiston ja kirjat ja\nkaikki. Mutta nyt, sanoi Hilkku, hänen elämänsä on helpottunut,\nhänen, joka ei ollut saanut moneen vuoteen untakaan huolilta: aina\nvain vekselindiskaamista ja lainojen hankkimista.\"\n\n\"Siis: 'kun loppu hyvä, niin kaikki hyvä'\", päätteli Vihtori\nSorsimo. \"Hilkku on päässyt velkojistaan... Tosin olisivat ne\nrahantarvitsijat, joille hän meni takuuseen, voineet _itsekin_ tehdä\ntämän vararikon, se olisi käynyt mutkattomammin. Mutta sellainen\noli Tuhkurille mahdotonta, kun hänen täytyisi saada komeutta suurta\nseurapiiriään varten. No niin, mutta nyt hyvästi, minun täytyy näet\njuosta mallasjuomatehtailijain yhdistyksen kokoukseen. Prosit,\nprosit!\"\n\nJa Sorsimo lähti Heikinkadun kulmasta Seurahuoneelle päin,\nmerkillisen nopeasti, vaikka hänen toinen jalkansa oli taas näin\nkevätkosteilla tullut muka kipeäksi, joten hän vähän ontui.\n\n\n\n\nAlku edelliseen lukuun l. Tuhkurien pöytä\n\n\nKleophas kuvitteli Tuhkurien kotia, -- oli kuvitellut jo silloin\nkun Tommola tästä vararikosta kertoi, ja usein myöhemminkin, kun\ntällaisia maksujen lakkauttamisia alinomaa sattui. _Kuvitteli_,\nmillainen se koti oli ollut alussa ja millainen viime aikoina. Aivan\npohjaa vailla ei hänen kuvittelunsa silti ollut, niin ahkerasti hän\nkuunteli \"seurapiireissään\" kaikkia asioita.\n\nTätä tehdessään hän seisoi rouva Hotin huvilassa ikkunan ääressä,\njonka oli avannut, ja kuunteli punatulkkujen hiljaista sirinää ja\ntiaisten keväistä laulua, noiden taivaan lintujen, jotka heidän\n\"Isänsä ruokkii\", -- milloin ruokkii. Näin hän ajatteli itsekseen,\nvieläpä jatkaen puoli ääneen:\n\n\"Ei kylläkään ole ihme, ettei Tuhkurin herrasväki näytä oikein\nluottaneen siihen ruokintaan. -- Kuitenkin on liikuttavaa, millainen\nheidän kotinsa oli, kuulemani mukaan, siihen aikaan kuin he menivät\nnaimisiin. -- Näin kaksi nuorta ihmistä... taitavat olla mies ja\nvaimo, koska huoneessa on myöskin kapalovauva, vuoteessa, joka on\nkyhätty kahdesta tuolista, -- muuten huoneen ainoat tuolit. No,\nvauva nyt ei vielä kylläkään täysin todista heitä aviopuolisoiksi,\nmutta heillä on sormuksetkin. -- Tällä hetkellä he seisovat pienen\nristikkojalkaisen, maalaamattoman pöydän ääressä, ja, tosiaan\nliikuttavaa: vaimo suutelee pöytää... Hän sanoo sille jäähyväiset,\nkiitokset. -- Se on ollut nuoren parin ainoa pöytä monta vuotta. Nyt\nhe ovat päässeet varoissa niin pitkälle, että voivat ostaa uuden,\noikean pöydän; täytyy siirtää entinen ullakolle. Mutta he ovat\nniin kiitollisia tuolle vanhalle pöydälle! Se on ajalta, jolloin\nhe olivat hyvin, hyvin köyhiä, sillä he menivät naimisiin miehen\nvielä opiskellessa, ja he ovat molemmat rahvaanlapsia, toinen\npikkutilallisen poika, toinen mökintyttö. Mutta vieläkin heidän\nsilmänsä ovat kirkkaat toiveista ja rakkaudesta. Heillä on vasta yksi\nhuone ja keittiö, huoneessa yksi sänky, nuo kaksi tuolia, joista\nillalla tulee pienen sänky, ja tämä pöytä, -- ei paljon muuta. Siis\nristikkojalkainen pöytä, jonka levynä on faneeria. Se on hyvin\nhalpa huonekalu, ja epäkäytännöllinen: usein se on ollut kaataa\nvaimon vellit, siinä kun ei ole oikeaa ryhtiä, ja ollut luhistua\nkasaan, jos mies on nojannut siihen lujemmin käyttäessään sitä\nkirjoituspöytänäänkin.\n\n\"Uuden pöydän hankkimisesta on puhuttu tuon tuostakin. Mutta moneen\nvuoteen ei se ole vielä onnistunut: on sattunut niin paljon muita\nmenoja.\n\n\"Ja nyt, viimein, lukemattomien vaikeuksien jälkeen, joissa vaimo on\nollut miehen uskollisena auttajana, saivat he hankituksi itselleen\nuuden pöydän. Pieni on sekin vielä ja yksinkertainen, mutta toki\noikea pöytä.\n\n\"Vanha pöytä joutuu siis romujen joukkoon ullakolle. Uusi seisookin\nvalmiina keskellä permantoa.\n\n\"Mies ja vaimo tarttuvat vanhaan, horjuvaan pöytään, Hilkku toisesta,\nvaimo toisesta päästä. Mutta sitten mies ottaa pöydän syliinsä yksin,\n-- painava se ei suinkaan ole, moinen fanaarihontelo! Silloin hän\nsattuu katsahtamaan vaimoonsa: hän näkee vaimonsa silmissä jotakin,\nja -- pöytä jää vielä hetkeksi sisälle.\n\n\"Vaimo kumartuu pöydän puoleen, hän silittelee työstä kovettuneella\nkädellään sen kupertunutta pintaa, ja nyyhkien hän -- suutelee\nkömpelöä pöytää.\n\n\"Mies näkee tuon silityksen, hän näkee Valman silmissä pari kyyneltä,\nja kääntyy selin, menee ikkunan ääreen, ja hänenkin huulensa\nvapisevat. Mutta miehen täytyy salata kyynelensä, sillä eihän niillä\nmaailmassa selvitä...\n\n\"'Ei kylläkään!' vastaa Kleophas Leanteri itsekseen, niinkuin Tuhkuri\nolisi häneltä jotakin kysynyt, -- 'mutta ne ovat niin kauniita, nuo\ntuollaiset kyynelet, ne eivät ole häpeäksi!'\"\n\nKleophas jatkaa mielikuvansa katselua:\n\n\"Mies ja vaimo eivät puhu tämän enempää asiasta; mutta he ajattelevat\nsamaa, -- kunnon puolisoilla on ihmeellinen kyky ajatella yht'aikaa\nsamoja asioita. He ajattelevat molemmat, kuinka monesti he ovat\ntuon pöydän ääressä syöneet kovaa leipäänsä, köyhien kovalla työllä\nansaittua leipää, -- onnellisina siitä, että ovat saaneet nauttia\ntyönsä tuloksista. He ajattelevat miten he ovat sen pöydän ääressä\nrakennelleet tuulentupia, jotka nyt Luojan avulla ovat jo hieman\nalkaneet toteutua, sillä mies on nyt päässyt prokuristiksi. He\nmuistelevat, kuinka he juuri tämän pöydän ääressä ovat iloinneet\nvieraittensa kanssa, jotka ovat olleet heillä harvinaisia; katselleet\nsen luota hurmioituneina tuolien varassa lepäilevää lastaan. --\nVaikeimmat vuodet se pöytäparka oli heitä palvellut... Ja nyt se\nhylätään joutavana.\n\n\"Hellin käsin kantaa mies pöydän ulos, virkkaen kuitenkin, että\nehkäpä kerran tätä tarvittaisiin jossakin toisessa huoneessa, jos he\nsaisivat toisen huoneen: odottakoon ullakolla. Keittiökin on niin\npieni, ettei tämä sinne mahdu, se on oikeastaan vain keittokomero...\"\n\nNäin Kleophas kuvitteli Tuhkurien asuntoa sellaisena, mikä se kuului\nensin olleen.\n\nJa nyt hän näkee heidän viimeisen asuntonsa:\n\n\"Ja nyt\", toistaa hän (katsellen Tuhkurien huoneisiin aivan kuin\nlinnunmunakokoelman eri lokeroihin), \"onpa todellakin komeutta\ntällä entisellä maalaispojalla! Parkettipermantoinen sali. Jatkona\ntoisten yhtä isojen huoneiden perspektiivi. Lattioita pehmittävät\nmatot, aivan niinkuin Tommola kuvaili. Korkeat kirjahyllyt täynnä\narvokkaita teoksia, melkein kaikki korukansissa. Seinillä, joihin\nei ole kelvannut tavallinen paperitapetti, vaan täytynyt olla\nsilkkikangasta, tauluja riveittäin. Ikkunoilla, jalustoilla\nkuvan veistäjäin luomuksia. -- Huoneiden perspektiivi päättyy\nerkkeriin, jossa on kattokin lasia ja jonka läpi, kukkien välitse,\nnäkyy Esplanadi, jolla iltavalaistus alkaa kimaltaa. Mahonkia,\npäärynäpuuta, brasilialaista jakarandaa.\n\n\"Missä nyt lienee se surkea faneerista kyhätty pöytä?\n\n\"Ja kenpä on tämä mies, jonka tukka heilahtelee arvokkaasti, kun hän\nkäyskentelee salista ruokasaliin ja edelleen huoneiden 'askelia'\npitkin, -- astelee juhlallisesti niinkuin mikäkin Espanjan Alfonso\nhovivastaanottajaisissa (olihan Vihtori Sorsimo Espanjassa käyneenä\nkuvaillut, millaista sellaisissa tilaisuuksissa kuului olleen).\nKen tämä mies, joka näyttää mielestään niin -- aristokraattiselta?\nTietenkin suuren tukkuliikkeen johtaja Tuhkuri (sillä aristokraatti\non etenkin nousukkaiden ihanne, moisia 'aristokraatteja' lienee ehkä\nenimmän juuri rahvaanlapsissa, naurettavaa kyllä). -- Ja ken tuo\nkivulloiselta näyttävä (ja sanokaamme suoraan: etenkin laiskuudesta,\nruumiillisen ponnistuksen puutteesta todellakin kivulloiseksi tullut)\nnainen, joka loikoo sohvalla, vieressään maassa kirja, jonka hän on\nkyllästyneenä heittänyt kädestään, vaikka se onkin Casanovaa? Kas\nvain, rouva Tuhkuri, joka alkaa puhua miehelleen eräästä toiveestaan:\nkukkaerkkerin eteen olisi nyt välttämättä hankittava suihkulähde.\nSisälle huoneistoon suihkulähde. Rouvan terveys tuhoutuu tässä\nonnettomassa keskuslämmitysilmassa, joka on niin kuivaa, että...\nettä...\"\n\nKleophas Leanteri kysyi ikäänkuin joltakin toiselta henkilöltä:\n\n\"Rakastatko raha-arpajaisia?\"\n\n\"Kuinka niin?\" vastasi se toinen, joka oikeastaan oli Kleophas itse.\n\"En ymmärrä, mihin tällä kysymykselläsi pyrit?\"\n\n\"Toivotko yleensä jotakin _sattumalta_, hyvältä onnelta?\" kysyi\nKleophas taas ikäänkuin selitykseksi. Ja vastasi:\n\n\"En; ei ole johtunut mieleenikään ostaa milloinkaan mitään arpoja. En\ntahdo ketään moittia, mutta minusta tuntuisi ikäänkuin hävettävältä\ntavoitella lahjaksi jotakin, julkealta toivoa, että _onnen_ pitäisi\nsuosia juuri _minua_...\"\n\n\"No niin, yhä paremman tavoittelu: eikö se ole arpapeliä?\" vastasi\nhän sitten itselleen. \"Hylätä varma, ja haaveilla epävarmaa! -- Missä\nlienee nyt se halpa pöytä, jota silloin niin hellästi jäähyväisiksi\nsuudeltiin? Se hakattiin sittenkin hellapuiksi. Sitä seurasi\ntammipöytä, joka myöskin aikanaan hylättiin kömpelönä, rumana,\nhävettävänä ja jonka jälkeläinenkään ei enää omistajiaan tyydyttänyt,\nvaan sen sijaan tuli tuo valtava mahonkinen, joka nyt alkaa tuntua\nherrasväestä vanhanaikaiselta. Ja kuulepas: rouva puhuu nyt, paitsi\nsuihkulähteestä, myöskin aivan uuden, modernin ruokasalinkalustonkin\nhankkimisesta. -- Silloin riitti Tuhkureille yksi ainoa huone ja\nkeittiökomero, nyt ei tämäkään huoneisto anna heille kylliksi vapaata\nilmaa. He tahtoisivat yhä, yhä enemmän. He, jotka köyhyydessään\ntekivät itse melkein kaikki palvelustehtävänsä, palvellen rakkaudesta\ntoisiaan, he ovat nykyään nyreitä siitä, ettei heidän _kannata_\npitää kolmea palvelijatarta heitä kolmea vaalimassa. Parastaikaa\nmies, juhlallisesti edestakaisin marssiessaan, ilmaisee vaimolleen\najattelunsa tulokset: 'On se kuitenkin elämä ollut maailmassa\njoskus uljastakin. Ajattelen englantilaisia lordeja. Ei hullumpaa\nelämää...! Liioiteltu demokraattisuus hävittää kaiken, jolla olisi\nhistoriallista arvoa... Kaikki sekaantuvat suuriin asioihin... Olen\nsitä mieltä, että kansalle riittäisi kirjoiksi reilu katkismus ja\nraamattu. Mitäs sinä, Valma, tästä arvelet?'\n\n\"'Sinä olet aina oikeassa: kansa olisi varmaan onnellisempaa, jos sen\npäähän ei ajettaisi kaikenmoisia sekaannuttavia uutuuksia. -- Mutta\nkuulehan, minun _täytyy_ saada se suihkulähde.'\n\n\"'Se saadaan', vakuuttaa johtaja Tuhkuri. Ja hän on todellakin valmis\nuusiin ponnistuksiin: valvomaan kaiket yöt yli- ja sivutöissä,\nnousemaan aamulla työläisten aikaan, turmelemaan silmänsä -- näiden\nmattojen, seinä verhojen, maalausten, kirjojen, seurapiirien\nvaatimusten, juhlapäivällisten ja kotikekkereiden vuoksi, hän, tuo\nkansanpoika.\"\n\nKleophas säikähti: sillä hän kuuli äskeisen äänen jälleen\nkuiskuttavan korvaansa:\n\n\"Kleophas, tahdotko mattoja, huoneistoja, tavaraa kaikenmoista,\nyhä loistavampaa, yhä aistikkaampaa? Hienoja, uudenaikaisia\nkattokruunuja, ihmeellisiä makuukammioita, joissa saa rauhallisen\nunen mallikelpoisilla divaaneilla. Kirjoja -- tiedoksi ja --\nkunniaksi... Taidetta...\"\n\n\"Minäkö!\" huudahti Kleophas. \"Minä, jolla ei ole mitään. -- Enkä\ntaidakaan haluta mitään\", lisäsi hän hiljaisemmin. Ja hän naurahti:\n\"Ylellisyyttäkö minä, tällainen mökkiläisen poika.\" Ja hän tuli hyvin\npunaiseksi häpeästä.\n\n\"Onnittelen\", kuului silloin se ääni hänen sielustaan, ja,\nkummallista kyllä, se oli nyt Sorsimon naurahteleva ääni.\n\"Onnittelen, että olet pelastunut kokemuksista, joita esim. minun\nvähäpätöisyydelläni on ollut, joskin varsin pieniä, -- pääset\nsellaiselle kannalle, että tuntenet suurta tyydytystä, kun ylellisien\nkauppaliikkeiden loistavia näyteikkunoita katsellessasi voit sanoa\nitsellesi, että sinun ei tee mielesi mitään sieltä ostaa! Sillä onhan\nlaatuja niin paljon, valinnanvalta niin suunnaton, maun kehittymisen\nja inhimillisten oikkujen lisääntymismahdollisuudet niin rajattomat,\nettä et lopultakaan saattaisi seisahtua mihinkään rajaan: et tyytyisi\nkoskaan. Ainakin minusta on mukavinta olla enää hankkimatta melkeinpä\nmitään: sen minulle nuo houkuttelevat näyteikkunat opettavat. -- Ja\nsinä: etkö pitäisi parhaana lepopaikkana sellaista pirtinpenkkiä\nkuin lapsuudentönössäsi oli? Ja asuntona ehkäpä vaikka -- Diogeneen\ntynnyriä?\"\n\n\"Niin, mitäs minusta!\" vastasi Kleophas. \"Mutta sinä: nähdäkseni\nsinun kotisi on kohtalaisen komea.\"\n\n\"Komeako?\" nauroi Sorsimo. \"Niinkö luulet? Imartelet minua, niinkuin\neräät muutkin ystävällisyydessään! -- Siltä se ehkä ensin voinee\nnäyttää; mutta sinä, joka olet viettänyt siellä joutohetkiäsi\ntavallisimpana vieraana, olet toki huomannut, ettei siellä ole mitään\nsellaista, joka ei ainakin vastaisi varojani tai joka olisi tuottanut\nminulle turhanpäiväistä ponnistusta ja huolta. Ne pari vaivaista\nmahonkiesinettäkin siellä ovat vain polseviikkien ryöstötavaraa,\njotka taidekauppias Reineck luovutti minulle roskahintaan, koska hän\ntietänee, ettei niistä olisi kannattanut sitäkään maksaa. Ja nuo\nmuistoesineeni matkoilta: halpahintaista rihkamaa, -- mahdollisesti\nrumuutensa mukaan. Entä taulut, pari hyvääkin: tiedät, mitä taide, ja\njuuri parhain siitä, nykyään maksaa, nimittäin nuorten taide, joka on\nvielä tuntematon, _ars militans_, josta kylläkin heidän kuoltuaan voi\ntulla _ars triumphans_. Mutta -- se aika nyt ei minuun kuulune. --\nYleensä kaikki siellä silmänlumetta: pelkästään siitä johtuvaa, että\nesineet on kenties osattu sijoittaa hyvin, harmonisesti, noudattaen\nvärivastakohtiakin. Ja tästä en kiitä suinkaan itseäni, vaan...\ntiedäthän...\"\n\nKleophaan mieleen johtui tuo nainen, jonka hän oli nähnyt Kaniston\nhuvilassa jouluna ja sitten vain pari kertaa, kerran kotona ja toisen\nkerran eräässä konsertissa. Kotona uutterasti puuhaileva nainen,\njoka ei ilmeisestikään paljon välittänyt muusta maailmasta, tuskin\nyhtään huomattavista seurapiireistä, vaikk'ei hän koskaan niistä\nvirkkanutkaan pahaa sanaa, tuo nimeltään koomillinen Lirpus, jota\ntunnuttiin pidettävän kuin mitäkin kätkettyä aarretta.\n\nKleophaan mieleen johtuivat eräät Eino Leinon säkeet:\n\n    \"Kell' onni on, se onnen kätkeköön!\n    -- -- --\n    Ei onni kärsi katseit' ihmisten.\"\n    -- -- --\n\n\"Kummallista, miten ihmiset ovat tulleet vaativiksi\", sanoi\ntodellinen Sorsimo, kun Kleophas sitten pakinoi hänen kanssaan\nTuhkurista. \"Jos ajattelemme menneiden suurmiestemme koteja, niin\nihastumme, niin yksinkertaisia ne olivat... Runebergin, Topeliuksen\nja -- Aleksis Kiven... No, eihän viimeksimainittu 'koti' nyt mikään\nihanne ollut, jota voisi vaatia sellaiseltakaan kansanlapselta kuin\nTuhkuri...\"\n\nNäin viisasteli tuo kiusaaja: sillä lukijat tietävät, että hän _oli_\nkiusaaja, vaikka olikin vain medio. Ja me voimme kuvitella, että itse\ndemoni, joka oli ottanut kaljatehtailijan mediokseen, saattoi ilkkua\nseuraavasti, kun oli hävittänyt Kleophaasta entisenkin heikon halun\nomistamiseen:\n\n\"Hyvä! Kleophaalta loppuu halu koota itselleen mitään, niin rojua\nkuin tarpeellista ja kaunistakaan. Mutta mitä olisi elämä ilman tuota\nkaipuuta, jonka tähden mielellään näännytään, sairastutaan, kärsitään\ntauteja, jopa tehdään toisille ihmisille vääryyttäkin! -- Nyt siis\nsaan Kleophaalta jälleen poikki erään elinhermon, joka on ihmisille\nkaikkein tärkeimpiä. -- Mutta erehtyypä Kleophas, jos hän täten\nasioita harkiten luulee olevansa -- tyytyväinen!\"\n\n\n\n\nSäästävyys l. Harpagon\n\n\n\"No, Tuhkuri ei kuitenkaan ole niitä, jotka tekeytyvät kyynillisesti\nväittämään, että elämämme lopputarkoitus olisi raha. Onhan niitä\nsellaisiakin hirviöitä, haukan- ja korpinkynsillä kaappaavia,\nketunhampailla piiloon kantavia. Ei, Tuhkuri uneksi ylellisyyttä, ja\nkäytti siihen -- lähimmäistensä rahoja. -- Eikä suinkaan pahimpia\nhirviöitä ole myöskään vapaaherra Walter van Pyr, josta Vihtori\nSorsimo kertoi ensin sen pienen hauskan jutun ja sitten muuta,\nvakavampaa...\"\n\nNäin Kleophas Leanteri yhä pakinoi yksinään:\n\nSe pieni hauska juttu oli seuraava:\n\n\"Tuosta Walter van Pyristä puheen tullen, viime elokuussa, ennen\nulkomaanmatkaani, kun olin sisämaassa, verraten lähellä hänen\npaperitehdastaan\", kertoi Sorsimo, \"ja kävelin maantietä, noukkien\ntien varrelta kantarelleja, jotka minusta ovat niin tärkeitä, ajaa\ntietä auto, ja siitä hyppää Walter van Pyr ja sieppaa kantarellit\nnenäni edestä, tervehtimättä minua, vaikka olemme tuttuja: kohtasimme\ntoisemme eräässä seurassa, joka oli kokoontunut suunnittelemaan juuri\ntätä nykyistä kansanliikettä...\"\n\n\"Oletko sinäkin niissä kokouksissa käynyt?\" kysyi Kleophas Leanteri.\n\nSorsimo nyökkäsi, sanoi:\n\n\"Mieleni olisi käydä kaikkialla. Ja ainakin se lienee varmaa, että\njokin suuri kansanhengen nousu ei meillä olisi pahaksi. Ensinnäkin\npitäisi päästä kommunismista, tuosta kaikkein verisimmän hirmuvallan\npalvelijasta, jonka hullutukset uhkaavat viedä meidät mustimpaan\ntaantumukseen. -- No niin, Walter van Pyr sieppasi näppärästi\nkantarellit ja ajoi ilman muuta lipettiin: hänkin pitää tietysti\nkantarelleista. -- Mutta varsinainen ahnastelija hän ei ole. Vanhan\nkulttuurisuvun jäsenenä hän esim. kannattaa taidetta, tilaa paljon\nmaalauksia, rakastaa viiniä. Yleensä: persoonallisesti monipuolista\nja runsasta elämää. -- Mutta jos pyritään ottamaan selvää, miten\nisot tulot hän saa puumassa- ja paperitehtaistaan, niin hän on\nvarsin taitava selittämään ne pieniksi, kuten jokainen järkevä\nihminen voi aavistella sanomalehdestäkin, joissa silloin tällöin\non näkynyt oikeusjuttuja veronsalaamisista, juttuja, joissa hän on\ntosin voittanut: mutta ei savua ilman tulta. No niin, hänenlaisensa\nmahtavan luonteen olisi ollut helpompi pari sataa vuotta sitten,\nmiekkaa kantavana ritarina. Nykyään tuon aatelisen käy vaikeaksi\nsäilyttää aatelisryhtiään, milloin viitataan _for Ladies_ rulliin,\njoita hänen tehtaansa valmistaa, sillä aivan aatelista ei olisi\nedes lyödä kiusaajille vasten kasvoja muinaisroomalaisen keisarin\nsanoja: _Non olet_. Mutta varsinainen saituri hän ei ole. Ei\nsellainen, joka kiinnittää kauluksensa niskassaan kasvavaan\nnäppylään. Tai joka panee täin kahtia ja antaa lähimmäiselleen\npienemmän puolen. Taikka kiljuu, kun kykkii. Ei, hän tosiaan esim.\nkannattaa suurilla rahoilla taidetta. Eikä hän ole sellainen tökerö\nkuin jokin päätoimittaja Koiransilmä, joka sanoo kainosti: 'Eihän\nminulla ole muuta vanhuudenturvaa kuin tämä huoneisto', -- ja hakee\nKordelinin säätiöltä pienoista apurahaa, sillä hänellä on lehdeltään\ntuloja ainoastaan siinä 300 000 vuodessa. -- Ei Walter van Pyr ole\nmyöskään niin naurettava kuin jokin yliopistopalkkojen pienuutta\nvalittava professorinrouva, joka samalta säätiöltä vaivaiset 10\n000 saatuaan arvelee: 'Mitäs tuo nyt? Sehän menee jo saadakseni\npäälleni vähän vaatetta!' Samaan suuntaan valittelee kulttuurin\nalenemista niinikään Kansanvalistusseuran virkailija, jolla on\nsukukartano maalla, perintörikas vaimo ja pankkitalletuksia,\nmutta kulkee ja antaa vaimonsa kulkea kengissä, joista varpaat\nirvistelevät ulkona, ja anoo viidesti perätysten apurahaa johonkin\ntarkoitukseensa: sillä '_Mitä jokapäiväinen_ leipä on?' kysyttiin\nmeiltä lapsina Herran rukouksen selityksissä. _Vastaus: 'Kaikki_,\nmitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu, niinkuin ruoka ja\njuoma, vaatteet, koti ja kartano, pelto, karja, raha ja tavara',\nyritteliäs puoliso, huomaavaiset palkolliset, muhkeus ja motevuus ja\nterveys, huviloita maalla ja osakkeita kaupungissa, moottoriveneitä,\nautoja, hyvät ilmat, ei räntää ja rämyä, hyvät tavat, ei epäviisasta\nkainostelua: sitä on jokapäiväinen leipä! -- Samaa mieltä Kipri\nIilikin, milloin hän liitossa prinsipaalinsa kanssa sommittelee\ntaitavia veroilmoituksia, joista pisteleville hänen täytyy sanoa,\niloissaan ja silmäänsä iskien: 'Kas, raha se on poikaa!' -- Mutta\nvielä julkeampi on seppä Koppelo, tuo vuosikymmenen sitten kiivas\npolsu, mutta nykyään oikeistoon lukeutuva, kun hän vastaantullessasi\ntervehtii: 'Mitäkö kuuluu? Mitäpä sitä muuta kuin _köyhyyttä_,\nköyhyyttä, köyhyyttä!' -- Tällaisista se pyhin intohimo näkyy\nvahvana kuin terva öljyvärin alta. Ei, van Pyr on paljon hauskempi;\nmuistuttaa varista, jonka eräät luonnontutkijat väittävät kokoilevan\njopa taideteoksiakin; taitava zoologi voi muka saada nähdä variksen\nmetsässä kätköpaikalla, -- lintu pysähtyy, kääntää päätänsä, vilkuu\nympärilleen, olisiko kukaan näkemässä ja viimein se kaivaa salavihkaa\nesille särkyneen kahvikupin kullatun korvan, pitelee sitä nokassaan,\ntarkastelee sitä joka puolelta, hellii, -- ja sovittaa sen jälleen\ntakaisin aarteittensa joukkoon, -- niinkuin ihminen suurimman\nintohimonsa teeskentelyyn. Onhan tässä toki eräs korkea harrastus:\ntaide. Surullisemmin neiti Rosalia Snokanderin laita, joka on\nperinyt isältään pääoman, jonka korot nousevat siinä 800-900.000:een\nvuodessa; hän haluaisi itselleen pikku huvilan, jossa saisi hoidella\nkanoja. Erinomainen 80 000 maksava huvila olisi saatavissa, mutta\nkun hän kuulee hinnan, huokaa hän kysyvästi: 'Mutta -- _millä_ minä\nsitten elän?' -- Näin tuo hyvin arka, hyvin kiltti neiti, niin arka,\nettä vieraan puhutellessa vetäytyy kuoreensa kuin etana piilottaa\ntuulen kosketuksesta sarvensa, ja niin kiltti, että tarjoaa vieraille\njonkin kerran kahviakin. Mutta ennen kaikkea arka: on varmasti koko\nikänsä pelännyt kosijoita: veisivät häneltä hänen omaisuutensa. --\nKuuluu muuten testamentanneen kaikkensa pakanalähetykselle.\"\n\nMyöskin Kleophas muisti erään hauskan tyypin. Hän johteli Sorsimon\npieneen vanhanaikaiseen maalaispuotiin, vesirinkeleiltä, ryyneiltä,\nsaapasrasvalta, piparkakuilta, traanilta, silavalta, petrolilta,\npiipputupakalta, saippualta, karvahatuilta, nahkalta, pippurilta,\npirunpihkalta, suovalta, leivältä, kalalta, lipeäkalalta, köysiltä,\nrautanauloilta, ruosteelta, kävijäin takalistoilta, kangaspakoilta,\nsiirapilta, silliltä, sipulilta, karamellilta lemahtelevaan puotiin,\njonka omistaja oli ollut Onni Liero, ei onnen, vaan uutteruutensa\nja kieltäymystensä ansiosta. Onni Liero, kai _säästävyyssyistä_\nvanhapoika, sillä hän (joka muuten oli iloinen ja vitsailevakin)\nsai usein kuulla miesten suusta: 'Älä mene naimisiin, k. kuluu!' Ei\nkuitenkaan ihan kitupiikki, koska kuului joskus pistävän tinanapin\nkolehtihaaviin. -- Enimmäkseen hän vain kuritti _itseään_: hän, joka\nei riisunut saunanlavollakaan ryppyistä sortuuttiaan, sillä sen\nvuorin välissä pullotti ilmeisesti muhkeita setelipinkkoja, vitsaili,\nettei hänen kannattanut lämmittää ainoaa kamariaan, minkä vuoksi hän\ntalvellakin piti sen kylmillä ja makasi säkissä, upotti karvalakin\nkorvilleen, ryömi säkkiin ja vetäisi kurenauhat kiinni: 'Elän omissa\nlämpimissäni. Minäkö tarkka? Laihialla ne vasta tarkkoja ovat: miehet\nlaskevat illalla housut kinttuihinsa, etteivät ne penkillä istuessa\nkuluisi!' -- Koiransilmät väittivät, ettei Onni Liero hennonut\nantaa koiralleen nimeäkään, mutta se ei ollut totta, sillä hänellä\nei koiraa ollutkaan. -- Tämä rikas mies kuoli yksinään kylmään\nkamariinsa, kenties nälkään, koska sinne ei päässyt ketään apuun,\nsillä hän oli sairastuessaan lukinnut ja pönkittänyt ovensa lujasti\nsisältä, peläten, että hänen kovalla työllä keräämänsä setelit\nvietäisiin ehkä salapaikoista seinänraoista ja uunin takaakin, jonne\nhän oli niitä puolen ikäänsä piilotellut ja jossa rotat olivat ne\nrepineet, sitten kuin ne hänen kuoltuaan löydettiin (niinkuin rotat\nsöivät Tommolan postimerkit: tässä niillä oli rasvaisempi saalis:\ntoistasataatuhatta markkaa, joiden omistaja kuoli nälkään).\n\n\n\n\nRouva Egretti l. älyllisyys\n\n\n\"Hyvähän Vihtorilla\", mutisi Kleophas itsekseen ja pudisteli\npäätänsä, \"hän voi _katsella_, tosiaan katsella asioita ylä- tai\nparemmin ulkopuolelta! Älyllistä leikittelyä, josta puuttuu _tunne_!\"\n\nJa rehellisenä miehenä Kleophas ei malttanut olla ilmaisematta\nVihtori Sorsimolle moista omantunnonepäilystään. Se tapahtui\neräänä päivänä Sorsimon luona. Kun Kleophas tuli sinne, nousi\nkaljatehtailija kirjoituspöytänsä äärestä ja tuli vastaan\nkävelykeppiin nojaillen, vedellen toista jalkaansa:\n\n\"Tuo nilkkani, Akilleuksen-kantapääni, on niin pirun kipeä,\nkuten yleensä kosteilla ilmoilla, näin keväällä: yhtä ilkeä kuin\naurinkoisessa Italiassa talvella, jossa silloin sataa ropistaa kaiket\npäivät.\"\n\nNäin alkoi Sorsimo ilkamoida. Mutta kun hän sitten tapansa mukaan\nesitti jonkin häikäilemättömän arvostelunsa ihmisistä, niin Kleophas\nsai tilaisuuden ravistaa päätänsä, hän yskähteli ja alkoi:\n\n\"Tuota noin... tuota niin... _sitähän_ minun piti, että minusta\ntuntuu siltä kuin sinä, ollen melkoisen varallisessa asemassa ja\njoutumatta siitä syystä mukaan elämän katkeriin kohtaloihin, et voisi\nreageerata elämään _tunteella_, joka (nimittäin harras tunne) on\nminusta sitä, jota sanoisin uskonnollisuudeksi.\"\n\n\"Ahaa, tarkoitatko kysäistä minulta niinkuin Margareta Faustilta:\n_'Glaubst du an Gott?'_ -- Oi, Kleophas, rakas Margareta. Täytynee\nvastata siihen samoin kuin kysyit: _'Mein Liebchen, wer darf\nsägen: Ich glaub' an Gott?'_ -- Moni peittelee näillä sanoilla\nitsekritiikkinsä, johon hän ei kuolemakseenkaan uskaltaisi ryhtyä.\"\n\n\"Niin, en syytä sinua itseäsi\", vastasi Kleophas, \"vaan\nelämänasemaasi, joka mielestäni muistuttaa sitä, josta viime yönä\nluin _Wilhelm Meisteristasi_: jotakin sellaista kuin: 'Onnellisia\nne, jotka varallisuutensa avulla pääsevät kärsimästä oloista,\njoissa usein hyvä ihminen värisee vilusta koko ikänsä.' -- Mutta\nsitten seurasi loukkaava lause: 'Kuinka yleispätevän käsityksen\nhe (nimittäin nämä hyvässä asemassa elävät) saavat, kun heillä on\ntilaisuus katsella asioita korkeammalta näkökannalta.' -- Miten voi\nsellaisella, joka ei ole kärsinyt, _kokenut_ niinkuin alemmat luokat,\nolla yleispätevä käsitys asioista?\"\n\n\"En muista tuota kohtaa\", vastasi Sorsimo haukotellen, \"Goethe on\ntavalliselle ihmiselle liian suurta, joten, vaikka jumaloinkin\nFaustia, esim. _Vaaliheimolaiset_ on minusta paikoin tyrmistävän\nvalheellista. -- Ei, viime yönäkin luin jälleen Byronia, ja nauroin\nääneen, koska naurua ei voi sanoa itkuksi. Näet, että minäkin olen\nvakava, -- aivan liian vakava, koska en tyydy niinkuin Herakleitos\npelkkään nauruun, joka saattaisi näinä fanatismin aikoina olla\ntarpeellista. -- Ohoi, sinä esitit vakavan kysymyksen: _'Wie hast\ndu's mit der Religion?'_ -- Arvelet minua muka älylliseksi?\"\n\nKleophas katsoi kaljatehtailijan silmiin niin syvästi, että ystävä\ntunsi tulevansa liikutetuksi, ja niinpä hän vastasi:\n\n\"Tietenkin tarkoitat, että älyllinen olisi jotakin uskonnonvastaista?\"\n\nKleophas nyökkäsi päätänsä: hän nimittäin luuli olleensa\nuskonnollinen, koska ei entisessä elämässään (silloin kuin hänen\nunelmiaan metsälammella häiritsivät ainoastaan jotkin tilaisuudet,\njoissa hänen täytyi ratkaista talonpoikien riitoja metsäasioissa)\nollut yleensä joutunut käytännössä mittaamaan, kestikö hänen\nuskonnollisuutensa, siis moraalinsa, laajemmissa kysymyksissä vai\nei...\n\n\"Nyökkäsit päätäsi?\" jatkoi kaljatehtailla. \"Vastaan siis: ei,\ntoivottavasti en ole uskonnollinen. Mutta yhtä toivottavasti en ns.\n'älyllinenkään', koskapa pidän Byronista. En käy milloinkaan kirkossa\n(se olisi melkein samaa kuin vaatia kirkkoon pirua) paitsi eräänä\nvuonna Saksassa, Parisissa ja Roomassa, silloin kävin kirkossa noin\nkaksisataa kertaa. Siinä tuli varastoa moneksi vuodeksi. Lisäksi\nsynagoogissa, ja Afrikan puolella moskeijoissakin. -- Locke katsoi\nvoivansa _todistaa_ Jumalan olemassaolon, mikä oikeastaan todistaa --\nhänen uskonpuutettaan: aksioomaa ei näet todisteta, ja uskovaiselle\ntäytyy Jumalan olla ehdoton aksiooma. -- Tahtoisitko, että olisin\nuskonnollinen esim. siten, että ihailisin kirkoissa madonnankuvia,\nvahakynttilöitä ja taiteellista kuorolaulua, niinkuin katolinuskoon\njärkevästä luterilaisuudesta kääntyneet, joita sellaisiakin\nmeillä alkaa olla: katolisuudessa on heidän mielestään tunnelmaa,\n_'stämninkiä'_, -- mikä ei muuta heidän luonnettaan, vaan tälläkin\ntavoin uskonnollisina he ovat yhtä ilkeitä kuin ennenkin, jos ovat\nilkeitä. -- Tai pitäisikö minun ehdottomasti innostua tosin hiukan\nkuivien luterilaispappiemme saarnoihin, joista yhteiskunnallisesti\nheikko luokka ei löydä itselleen kylliksi puolustusta: tiedäthän\npapistomme lyhytnäköiset tavat jo Bobrikoffin ajoilta, jolloin\nse useimmiten asettui sortovallan tueksi. Olisi liikaa vaatia\ntällaiselle papistolle 'älymystön' rajatonta kannatusta... --\nPorttokin on varsin usein hyvin uskonnollinen, ja juuri portto: mikä\nsallii hänen heittäytyä kaikella tunteellaan elämäntapoihinsa. -- En\nmyöskään ole ainoa, joka nurkuu sellaista uskonnollisuutta kuin eräs\nsotaherroistamme tässä\" (kaljatehtailija sieppasi kirjoituspöytänsä\nkulmalta sanomalehden). \"Viitsitkö lukea?\"\n\nKleophas Leanteri otti lehden ja luki:\n\n\"'Voiko kukaan tervepäinen ihminen keksiä mitään järkeä siinä, että\nme tuhlaamme vuosittain melkoiset summat lähetystyöhön Japanissa ja\nAfrikassa, -- maailmanvaltojen herruuden levittämiseksi, -- mutta\njätämme köyhien kotiemme lapset kuihtumaan puutteessa? Hurskaat\ntantit kutovat meillä villasukkia japanilaisten ja murjaanien\nlapsien hyväksi samaan aikaan kuin Kuusamon ja Lieksan perukoilla\nnälkäraunioiden lapset juoksentelevat pakkasessa tarpeellaan paljain\njaloin, paitariekale yllä. Olen nähnyt molemmat seikat omin silmin.\n-- Meillä taistellaan tuberkuloosia vastaan rakentamalla toinen\ntoistaan komeampia parantoloita -- -- -- mutta ei pystytä auttamaan\nmaaseudun köyhien keskuudessa yleisesti vallitsevaa asuntokurjuutta.\n-- Me olemme säätäneet koulupakon, niinkuin välttämätöntä lienee\n-- koskapa sotaväkeen vuosittain saapuu yhä hämmästyttävä määrä\nluku- ja kirjoitustaidottomia nuorukaisia. -- Me tahdomme lisätä\nuskonnonopetusta ja kuria, mutta unohdamme järjestää koululapsille\nriittävän ravinnon...'\"\n\n\"Tämä upseeri, joka haluaisi armeijaamme terveitä poikia, on\nmielestäni oikeassa\", sanoi Vihtori Sorsimo; \"hän on eräänlainen\nkansallissosialisti, tervejärkinen ajattelija, joka tuntee, mikä\nkansallisen voiman ensimmäisiin elinehtoihin kuuluu. -- Etkö sinäkin,\nystäväni, aikoinaan loukkautunut siitä, että vapaussotamme loputtua,\nrahvaamme nääntyessä nälkään, kerättiin ravintoa lähetettäväksi\nSaksaan ja Unkariin? Muistaakseni puhuit jotakin sellaista asessori\nLeon Bergeriä kuvatessasi. Toiset toivat kelpo tavaraa, toiset\nmakkaranpätkiä, jotka kuihtuivat 'kuin lasaretin suurus'. -- Varsin\nmukava tapa, jolla eräistä kansallisista velvollisuuksista pääsi\nhelpommalla. -- No niin, mitäpä näistä laverrella! Kaiken kaikkiaan,\nkun kerran joutavista lavertelet: en ole mikään uskonnollinen, vaan\nkäytännön mies: afäärimies, näetkös!\"\n\nKaljatehtailija (johon rienaaja oli ottanut asuntonsa) purskahti\nnauruun:\n\n\"Olen siis 'älyllinen'. Mutta _tahtoisin_ olla tervepäinen ihminen...\nJoskaan en saa sopusointuun esim. sotaa ja evankeliumia (se on\nepätoivoinen yritys, jonka luulisi lopulta pyyhkäisevän pois\njoko sodan tai kristinopin, mutta eipä koskaan siten käy, sillä\nihmisälyn laita on niin ja näin) tai juuri siksi, että en saa niitä\nsopusointuun, valitsen sodan kaikessa alastomuudessaan: raakaa, mutta\nselvää kansallissosialismia, jolle uskonto on keino niin kuin --\nLoyolalle.\"\n\nJa kaljatehtailija lausui yksinpä uskonnollinen-sanankin niin\nsurkuttelevasti, että Kleophas aivan tyrmistyi. Vihtori Johannes\ntarkoitti kai uskonnollisuudella hyveellisyyttä? Siinä suhteessa\nei Kleophas voinutkaan tätä ystäväänsä paljon moittia... Tosin\nhän eli, varmaankin yhteydessä, tuon neiti Lirpuksen kanssa, mikä\ntuntui Kleophaasta tuskalliselta skandaalilta, mutta: tuo nainen oli\naina niin ystävällinen ja suopea, -- mutta hämmästyttävän mykkä...\nVihtori itse ei ollut puoluemies, jollaisia nykyään niin paljon\nmoititaan, ja täydellä syyllä... Hän ei ollut päässyt asemaansa, joka\noli verraten vaatimaton, puolueiden avulla: \"Minut auttoi vauhtiin\nkieltolain arvoon nostattama -- kalja!\" sanoi hän itse. Hän tyytyi\nsiihen, mitä oli saavuttanut, pikku tehtaaseensa. Hän ei varmaankaan\ntekisi konkurssia, kuten nykyisin oli jokapäiväinen, melkeinpä\nhyväksytty tapa, sillä hän turvautui vain reaaliseen -- kaljaansa.\nHänellä ei ollut takauksia keneltäkään, sen oli Kleophas huomannut,\njoten tuntui varsin kohtuulliselta, että hän kielsi nimensä ainakin\nsellaisilta kuin tohtori Kaskas, joka oli nähnyt tarpeelliseksi\npyrkiä kihloihin hinttapulin kanssa. -- Mutta kaikkein painavinta\nSorsimon puolelta: hän antoi verraten huomattavia summia paitsi\neräille ystävilleen, joita hän todella rakasti (tästä oli Kleophas\npäässyt perille eräistä Sorsimon ja neiti Lirpuksen keskinäisistä\njutuista, ikäänkuin salavihkaa, sillä edes sellaiselle tutulle\nkuin Kleophas eivät he kaksi hiiskuneet näistä asioista); ja vielä\nenemmän: antoi eräille hyväntekeväisyyslaitoksille, lastenkodeille,\njopa Pelastusarmeijallekin, johon hän erikoisesti luotti, koska\nsiinä harjoitettiin uskonnollisuutta: \"Ilman uskonnollisuutta ei voi\nkuvitellakaan hyväntekeväisyyttä\", sanoi hän.\n\nSiis tuo ironinen vintiö oli kuitenkin jollakin tavoin uskonnollinen\n-- moraalinen. Mitä hän oikeastaan oli? Ehkä hänen oppi-isänsä oli --\nZarathustra?\n\nTämän nimen naiivi Kleophas esitti kaljatehtailijalle. Sorsimo\nnaurahti:\n\n\"Kovinpa arvioit tuttava-parkasi korkealle, -- ellet minua jälleen\n-- pilkkaa. Kenen pää kestää hänen 'viisauttaan'? Luultavasti\ntähän vaikeatajuisuuteen on syynä hänen muotosekamelskansa! Mutta\nkuinka usein on varoitettukaan: 'Hämärästi sanottu on hämärästi\najateltu'! -- Ei, ehkä olisi parempi pysyä vain lujalla maan\nkamaralla kuin pyrkiä hänen 'vuorelleen', jonka huippu haihtuu _'ins\nBlaue hinein'_... Parempi jättää tämäkin 'uskonnollisuus' ja pyrkiä\nvain joutavissa elämän arkitapauksissa jotakuinkin siedettäväksi\nihmiseksi, vajavaisenakin, eikä uskonnolliseksi. -- Mutta älyllisyys!\nEipä vähän! Tosin ihmiskunnan kehitys lienee ollut (ja on olevinaan),\nJumalan kiitos, eroamista muusta eläinkunnasta: pyrkimistä yhä\nsuurempaan älyllisyyteen... Se on kyllä kaunista. -- Ja nyt pälkähtää\npäähäni: tahdotko nähdä erään varsin älyllisen ihmisen? Tulit tänne\nluokseni aivan kuin kutsuttuna. Katsopas tätä!\"\n\nVihtori Sorsimo sieppasi pöydältä erään paperiliuskan: pienen\nluettelon helleenistä kirjallisuutta, jonkinlaisen ohjeen, jonka\nhän nähtävästi oli äsken laatinut, koska kynä tökötti vielä\nmustepullossa. Kleophas katsoi paperia, siihen oli alleviivattu\nerikoisesti muinaiskreikkalaisia näytelmiä.\n\n\"Et varmaankaan kieltäytyne tekemästä minulle erästä pikku\npalvelusta. Näet, että minä en pääse jalaltani kaupunkiin. Etkö\nveisi tätä luetteloa eräälle rouva Egrettille? Tulin vuosia sitten\nhänen tuttavakseen, sillä hän on varakas (tai paremminkin: hänen\nmiehensä on ahkera ja siis varakas) ja taidetta rakastava, joten\nvoin kaupata hänelle eräitä taiteilija-ystävieni teoksia. Hän\npitää muuten erikoisesti Igelströmin raffinoiduista rivouksista...\nNo niin: nämä kirjat! On koomillista, että tuo rouva tahtoo\nluettelon niistä juuri minun välitykselläni, mutta ymmärrettävää:\nvoidakseen esiintyä arvopiireissä pätevästi kirjallisena (sillä\nhän on myöskin kirjallisesti sivistynyt nainen) lienee viisainta\nturvautua alkeistietojen hankinnassa johonkin -- kalakauppiaaseen. --\nYstävälläni Heli Egrettillä on pitkät ajat ollut halu näyttelemiseen;\nja nyt hän on saanut päähänsä ei enempää eikä vähempää kuin --\nLysistratan, Aristofaneen Lysistratan. Satuin sanomaan hänelle,\nkun hän siitä aikeestaan puhui, ettei hänelle olisi pahaksi\ntutustua sen pakanallisen ajan katsomuksiin; ja siitä nyt tämä\nluetteloni kirjoista, joihin hänen mielestäni pitäisi perehtyä.\nLupasin hankkiakin hänelle tarvittavat teokset... Mutta, kuten\nsanoin, sorkallani ei ole nyt ulos astumista. -- Menisitkö sinä\nruokailumatkallasi kaupungissa yliopiston kirjastoon? Ystävämme\nkirjastomies varmaankin järjestäisi tämän lainauksen, -- ja sinä\nveisit teokset rouva Egrettille?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tiedonhaluinen\" Kleophas suoritti tuon asian. Rouva Helena Egretti,\njoka oli ainakin ollut hyvin kaunis, otti tämän Sorsimon asiamiehen\nystävällisesti vastaan ja ilmaisi hänelle kiitollisuutensa. -- Ja\nkun hän kuuli muinaiskreikkalaisten kirjailijain nimiä, jotka tässä\ntilaisuudessa luiskahtivat Kleophaan suusta, olisi hän, joka ennenkin\noli nostanut tuntemattomuudesta eräitä kykyjä, mm. erään laulaja\nOtterin, kai ollut Kleophaalle vieläkin kiitollisempi, ellei meidän\npoloinen sankarimme olisi tuntenut itseään niin auttamattoman rumaksi\nja sitä paitsi inhonnut tuota Lysistrata-henkeä, joka tuoksui hienona\nparfyymina koko rouva Egrettin olemuksesta.\n\nJa sitten Kleophas Leanteri jälleen _kuvitteli_ seuraavaa, -- tosin\nsen pohjalla, mitä hänen ankara silmänsä oli vierailulla rouva\nEgrettin luona huomioinut:\n\nHän oli lähtevinään kaljatehtailijan kanssa rouva Egrettin\nluo. \"Mitähän kello nyt on?\" alkoi muka Vihtori Sorsimo,\nvilkaisten kelloaan, joka hänellä oli huolettomasti pistettynä\nhousuntaskuun. \"Kaksitoista! Sopiva aika sinne mennäksemme,\nniinkuin kujeilimme menevämme rouva Kyykosken kamariin; ikäänkuin\nsellaiselle pukeutumisvastaanotolle, jollaiset olivat yleisiä ns.\nvalistusaikakautena, jopa nykyäänkin eräissä ylimyksellisissä\nmaissa, kuten esim. Ranskan tasavallassa. Tuollainen vastaanotto\non meidän aikanamme hauskempi kuin silloin siinä suhteessa, ettei\nvastaanottavan 'madamen' aamupuvun lisäkkeenä näy täilusikkaa,\njoka kuului rokokoon enkelien vaatetukseen, tuota välinettä, jolla\nhäirittiin kauan kestäväksi rakennetun tukkalaitteen puutarhoihin\npesiytyneitä hyönteisiä, aivan samoin kuin lappalaiset ja Japanin\nmetsäläiset kaapivat niitä lusikalla selästään. -- No niin: rouva\nEgretti, jonka luo nyt tulemme, on pari tuntia sitten vuoteessa\nnauttinut aamukahvinsa, mutta, myöntäkäämme, erikoisen myöhään\njuuri tänä aamuna, sillä hänellä oli viime yönä jälleen unettomuus,\njoka ei luopunut kirjallisuuden lukemisella eikä unilääkkeilläkään;\nja nyt, meidän tullessamme, hän huutaa oven takaa, että me vain\nhetkisen odottaisimme, ja sitten hän ottaa meidät vastaan silkkisessä\naamupuvussaan, kättelee meitä, pyytää iloisesti istumaan, ja\nryhtyy, kuvastimen eteen asettuen, järjestämään tukkaansa, pakinoi\nkanssamme. Älä säikähdä, Kleophas-poikaseni, ei hän riekottele miten\nhyvänsä, hän ei ole mikään rouva Kyykoski, hänen vapaudessaan,\nuskaltaisinko sanoa, hänen uskonnottomuudessaan on niin paljon\nluontaista aistia, ettei hän hairahdu. Älä myöskään menetä silmiäsi\n(en tahdo sanoa: hänen kullankeltaiseksi värjätyn tukkansa tähden,\njohon kyllä näet iän ja unettomuuden jo räiskyttäneen harmaita\ntahrojaan) hänen silmiensä vuoksi, jotka ovat hurmaavan siniset ja\nsitä paitsi kirkastuvat nyt par'aikaa eräänlaisesta silmävedestä\nsäteileviksi. Täydellä syyllä ihastut hänen ääneensä, niin pehmeä se\non, ja vielä enemmän hänen puhetavastaan, sillä siinä ei ole mitään\nkarkeaa, talonpoikaista, ei edes keikailevaa murteellisuutta, joka\nraatelee kaunista kieltä rakastavan korvia, vaan se on moitteetonta\nkirjakieltä, josta ainakin minä lausun tunnustukseni. Jos lisäämme\ntähän muutamia kohteliaisuuksia, saat nähdä, miten tämä madonna\nseisoo häveliäästi luomet ummistettuina aamupuvussaan: se kauneuteen\nsuunnattu imartelu vaikuttaa häneen hyvin 'pukevasti'. -- Muuten\nhuomaat hänen ympärillään kaikkialla hienoa aistia, sivistystä,\nsuurta valistuneisuutta: älyllisyyttä. Paljon kirjoja turkkilaisella\nyöpöydällä ja mahonkisella Chippendale-kirjoituspöydällä, jossa\nnäet toukansyömiä (taidekauppias, jolta Mikael Reineck pöydän\nosti, lienee ampunut ne reiät haulikolla, kuten antiikkiseen\nhienouteen kuuluu). Mitä kirjoja? Sellaisia kuten esim. Pierre\nLouis, hänen _Aphroditensa_ ja Swinburnen _Sappho_, markiisi\nde Sade jne. Pikku rivouttakin, johon sinä nyt lisäät tuomasi\nhelleenisen kirjallisuuden. Mutta ehdotonta aistikkuutta ihailet\ntässä makuuhuoneessa, joka on rouvan yksityinen huone (ei mikään\nperhehautomo, jollaisia yleensä käytetään ja joita sanotaan\nsänkykamareiksi), nopeasti tuuletettu huone, jossa tuskin tuntuu\ntuulahdus hienoimmasta, mitä jotkin sellaiset parfyymiliikkeet kuin\nLentheric ja Roger & Gallet ovat saaneet aikaan: _Miracle_ tai\n_Fleurs d'amour_. Sellaista niin tässä 'budoaarissa' (jossa näet\ntauluja, tummuneen vanhoja tai aivan moderneja, värisoinnutukseltaan\näärimmäisen herkkiä, ja pari kuvanveistosta, joiden ylikulttuuri\nei olisi hävennyt itse Sarah Bernhardin käsissä; albumeja, joiden\nkuvien joukossa ei kuitenkaan ole aivan pompeijilaisia rivouksia)\nkuin salissakin, jonne sitten siirrymme. Ylimalkaan: rouvan hieno\nmaku ilmenee koko kalliissa kodissa, joka on herra Tammakon ansiota,\nhänen miehensä, joka palvelee lääninhallituksessa hyvin ahkerana\nvirkamiehenä, kulkien kotoa virastoonsa säntillisenä kuin Aleksis\nKiven 'Konnin kuokkamies'. -- Kleophas, sinun ei tarvitse pelätä\nvastenmielisiä kohtauksia! Tämä kaunotar ei raaku ruokottomuuksia\nniinkuin jokin vanha professorinrouva, joka on käynyt Parisissa ja\nluulee, että äly on jonkinlaista ruokottomuutta. Tämä vain vihjailee\nhienosti, että hänellä on rakkausasioissa salaisena, leikillisenä\nohjeenaan _Variatio delectat_. Vihjaisee, sanon, sillä pelkäänpä,\nettä hän on saanut sinusta sellaisen luulon, että sinä voisit\nmaailmassa, jos _tahtoisit_, herättää hälinää, ja ehkä herätätkin...\"\n\nTätä Kleophas hämmästyi: hän, tällainen rumilus? Vain sen vuoksi,\nettä hän mahdollisesti voisi herättää hälinää...\n\n\"Nyt pääsemme asiaan\", kuuli hän Sorsimon äänen jatkavan.\n\"Hälinää? -- Miksi käyttää rouva sellaista nimeä kuin Egretti?\nHän on käyttänyt omaa sukunimeään jo ennen kuin sellainen tapa\ntuli tunnetuksi, ja hän on oikeastaan syntyisin Heikarainen, siis\nhaikara, joten hän jo tyttövuosinaan muutti sen Egyptin haikaraksi,\njoka on egretti. Sellaiset nimikonstailut ovat verraten tavallisia\ntaiteilijatarpiireissä: oi, ken tahtoisi olla aivan talonpoikaista\njuurta, jota Helena-rouva todellisuudessa on? Rehellisinkin\nviittailee talonpoikaisen sukunsa olleen ainakin vanhaa tai _suurta_\ntalonpoikaissukua, -- ikäänkuin aatelista. Ja meidän Heli-rouvamme\non saanut eräistä vanhoista lähteistä, -- etenkin maalaisnaapurien\npuheista, -- tietoonsa salaisuuden, jota hän joskus mainitsee\nsopiville ystävilleen, nimittäin, että jokin ulkomaalainen herra\n(luultavasti eräs saksalainen paroni) oli kolme neljä miespolvea\nsitten Suomessa käydessään sattunut hipaisemaan erästä hänen\nesiäideistään: siitä hän jo heti tyttökoulusta päästyään tunsi\noikeudekseen muuttaa nimensä hienommaksi: siksi tuli Heikaraisesta\nEgretti. -- Rakas veli: mitä ei ihminen tekisi kunniakseen siitäkin,\njota lähimmäiset pitävät hänelle häpeänä?\n\n\"Mutta miksi on nyt tämä rouva, jonka ei tarvitse tehdä kotona\ntyötä talousasioissa eikä lastensa puolesta, vaan voi jättää ne\npalvelijoilleen (muu tuntuisikin hänestä luonnottomalta, _hänestä_,\nHeli Egrettistä), miksi on hän, joka saa lueskella kaiket päivät\nkaunokirjallisuutta, käydä konserteissa ja teattereissa, kierrellä\ntaidenäyttelyissä, jopa usein ulkomaillakin; -- hän, jolle tällaisen\naseman tekee eteenpäinkin varmaksi puolison säntillisyys ja ahkeruus,\nmiksi on hän kärsinyt taas viime yönä unettomuutta, joka tekee hänen\npäänsä harmaaksi? Ja juuri viime yönä niin kovasti, ettei bromista,\nbromuraalista, adaliinista, ado- ja muista -faaneista ollut mitään\napua?\n\n\"Hän luulee, että hän on rakastunut! Näyttelijä Jarno Vassbuckiin.\nVielä hän ei kuitenkaan ole varma siitä. Sillä kerran ennenkin hän\non ollut rakastunut, nimittäin laulaja Otteriin, jonka hän itse oli\n'löytänyt' vähäpätöisenä apulaisnimismiehenä, haltioitunut hänen\nlahjoistaan, 'nostanut' hänet, toitottanut hänen tulevaisuuttaan,\nauttanut hänet ulkomaille opiskelemaan, tehnyt hänet tunnetuksi.\nSiitä piti hänelle koitua erikoinen kunnia: hän oli löytänyt\nmestarin! -- Mutta tuskin Otter oli päässyt jaloilleen, niin hän\nlevitteli juttua, että hän olisi halaillut Heli-rouvaa ainoastaan\nreklaamin vuoksi, -- juttua, jossa 'halailu' sai hyvin laajan\nmerkityksen, vaikka heidän suhteensa oli ollut täysin platoninen.\nSiitä olisi kyllä voinut tulla 'jotakin', sillä rouvan mielipide\non: '_Minäkö_, Heli Egretti, _minä_, jonka suonissa virtaa ehkä\nylimysverta, minä en aio missään suhteessa estää persoonallista\nkehitystäni!' -- Eikä lääninsihteeri Tammakko, lauhkea ja\nvapaamielinen lallus, kenties olisi tällaista kehitystä estänytkään,\n-- sen arvaamme jo siitä, ettei vaimon tarvitse käyttää edes hänen\nsukunimeään, joka onkin hiukan naurettava. -- Mutta siihen se rakkaus\nsilloin loppuikin, kuten sanottu; siitä ei kehittynyt Otterin\njulkeuden tähden 'mitään'.\n\n\"Mutta nyt on Heli ollut huomaavinaan, että kuuluisa näyttelijä\nVassbuck on hänen seurassaan osoittanut jonkinmoista 'taipumusta'.\nHän ei ole tosin niin kaunis kuin Otter, mutta kuuluisampi: hyvä\nnäyttelijä, aika rutale näyttelijäksi, ryhditön ja tuhatflirttaaja.\nMeidänkin aikanamme pitää paikkansa Juvenaliksen kuvaus naisista,\njotka 'kaikki' rakastuivat gladiaattoriin, jolta nenä oli halki\nja silmät vuotivat rähmää: sillä hän oli toki ihmeellinen\ngladiaattori, joten hän näytti heistä kauniilta kuin Hyacinthus.\nNiin, niin Heli-rouva rakastuisi luultavasti vaikkapa kyssäniskaan\nSakris Kukkelmaniin, jos tällä kykyrällä olisi -- mainetta. Ja\nJarno Vassbuckilla _on_ mainetta! Kuinka nerokkaasti hän esittää\n_Pohjalla_-näytelmässä filosofia, ja vielä liikuttavammin _Elävän\nruumiin Fedjaa_. -- Ehkäpä Jarno Vassbuck (jos tästä suhteesta tulisi\n'jotakin') auttaisi puolestaan Heli-rouvaa saamaan sitä yleistä\nhuomiota, jonka hän ansaitsee? Mitä! _kaikki_ tässä maassa laulavat,\nkirjoittavat, kaikki lausuvat, tanssivat, puhuvat, esitelmöivät;\nperustavat seuroja, touhuavat niissä, rasittuvat! Mutta rouva Egretti\nei ole päässyt esiintymään julkisuudessa, hän, joka osaa kieliä,\nhän, joka on kaunis, hän, jolla on hieno synnynnäinen maku, johtuen\ntilkasta ylimysverta, hän, joka on perusteellisesti kehittänyt\nlahjojaan! Ja ne lahjat menisivät nyt hukkaan, monien typerien,\nmutta häikäilemättömien rinnalla! -- Näyttelijä Vassbuckilla olisi\nkyllä mahti auttaa ystävätärtään. Ja Heli-rouvalla on idea, jonka\ntäytyisi vaikuttaa: Aristofanes, hänen _Lysistratansa_! Hän on tullut\nmuuallakin hetkellisesti päivänkirjailijaksi, noussut tuhatvuotisesta\nhaudastaan, _Lysistrata_a. on näytelty Berlinissä, Kööpenhaminassa.\nSiitä tulisi meillä tietysti 'skandaali', mutta nerokas skandaali:\nse iskisi kuin salama kirkkaalta taivaalta! Jarno Vassbuck kuuluu\nKansannäyttämöön, jonka lavalla menee vapaampaakin. -- Heli-rouvaa\nkiduttaa kunnianhimo, se polttaa kuin palava taula hevosta: tässäpä\nolemme paljastaneet 'puudelin ytimen' tai Peer Gyntin sipulin\nsisimmäisen! -- Rouva tahtoisi itse näytellä _Lysistrata_a! Siten hän\npääsisi noiden merkillisten näyttelijäin, laulajain, kynäilijäin,\ntanssijain vertaiseen joukkoon, joka nykyisessä maailmassa ei ole\nvarsin -- harvalukuinen...\n\n\"Siinä pulma! Pitäisikö rouvan nyt -- koettaa vietellä Jarno\nVassbuck? -- Kunpa sen tietäisi! Se on vienyt rouvalta unen koko\nviime yönä.\"\n\n\"Kovin vaikeaa todellakin aavistaa, onnistuuko rouvalle tämä\ntuskallinen asia\", arveli Kleophas Sorsimolle -- _kuvitelmissaan_.\n\"Ehkäpä hänen täytyy mennä mustalaisten luo, joita asustelee\nteltoissaan täällä lähellä, Pukinmäellä?\"\n\nTämä mustalaisfantasia johtui siitä, että Kleophas oli äskettäin\nlukenut lehdistä uutisen:\n\n\"Parisen viikkoa sitten saapui mustalaiseukko erääseen\nhelsinkiläiseen kangastavaraliikkeeseen, kysyen myyjättäreltä,\nsaisiko hän povata tälle tulevia asioita. Eukko ilmoitti näkevänsä\nmyyjättären silmistä, että viimeksimainitulla oli paljon\nkadehtijoita, toinen hänen vanhemmistaan kuollut, ja hänen käsistään,\nettä hän oli kirouksen alla, jne. Hän lupasi vapauttaa tuon naisen\nkirouksesta 3000 markan maksusta. Myyjättärellä, joka oli nyt\ninnostunut asiaan, ei ollut tuota summaa, mutta eukko tyytyikin\nsiihen, että myyjätär levitti pöydälle muutamia setelirahoja, jotta\nniiden avulla voitaisiin nähdä, oliko myyjätärtä vainoava paha,\nnimittäin se, ettei hän ollut päässyt naimisiin, lähtöisin Jumalasta\nvai ihmisistä. Sitten eukko otti nämä rahat ja sanoi hyvästi.\nSeuraavana päivänä hän tuli liikkeeseen ilmoittaen tarvitsevansa\nvielä selvempää näkemystä varten villaliinan. Sen saatuaan hän\npoistui, mutta palasi kahden päivän kuluttua ja sanoi myyjättärelle:\n'Ota 2 lakanaa, 2 pöytäliinaa, 2 pyyheliinaa, 2 lakananpitsiä, 1\nkahvipannunmyssy, 3 miesten yöpaitaa ja 4 lastenkolttua ja pane ne\nminulle pakettiin!' -- Myyjätär totteli, ja eukko poistui kääröineen.\nSeuraavana päivänä hän lähetti toisen mustalaiseukon selittämään,\nettä myyjätär oli joutunut jonkin hengen lumoihin ja että hänen\nvapauttamisekseen tarvittiin 6 villaista hartialiinaa. Myyjätär antoi\nne. Seuraavana päivänä tuli eukko erään kolmannen mustalaisnaisen\nkanssa, vaatien samaan tarkoitukseen 15 000 markkaa. Myyjätär\noli sillä välin hankkinut rahoja, joten voi antaa 500 markkaa.\nSeuraavana päivänä eukko tuli vaatimaan 1500 markkaa. Myyjätär\noli ne tällä välin jostakin lainannut ja luovutti ennustajille\n1500 mk., samoinkuin lastenkoltun, naisen villaiset housut, 5\nparia villasukkia, 3 paria silkkisukkia, jotka kaikki tarvittiin\nennustuksen onnistumiseksi. Samalla kertaa mustalainen kehoitti\nmyyjätärtä kahden päivän kuluttua tulemaan eräälle laitakaupungin\nsillalle ja tuomaan hänelle vähintään 500 markkaa. Sovittiin, että\nnämä 500 markkaa palautettaisiin kahdentoista vuorokauden päästä,\njolloin ne olisi säilytettävä kolme yötä vuoteessa päänalusen alla ja\nsitten annettava jollekin mieshenkilölle, niin kirous katoaisi.\"\n\n\"Mustalaistenko luo?\" vastasi kuviteltu Sorsimo Kleophaalle. \"Kuinka\nsinä tällaista luulet sivistyneestä, älyllisestä Heli-rouvasta? Olet\nerehtynyt! Hän _ei_ mene Pukinmäelle. Se johtuu siitä, että hän\n(joka kyllä osaa _historiallisesti_ nauttia jostakin Theokritoksen\ntaiteellisesti verrattomasta lemmenmanauksesta, vaikkakin hänelle\njää käsittämättömäksi, miten muinaisroomalaiset auguurit saivat ilmi\nkohtalon salaisuuksia linnunsuolista) on jo käynyt mustalaisten luona\ntietelemässä tulevaisuuttaan, tosin kauan sitten. Sillä _jotakin_\nhenkimaailmallista täytyy hänen mielestään olla olemassa. Siitä on\nhänellä aivan henkilökohtaisia todistuksia. Viimeinen oli sellainen,\nettä kun hän äskettäin Place Pigallen markkinahälinässä osti\nonnenlehden, oli lehdessä, että hänen talismaaninsa oli turkoosi: ja\nkatso, hänellä on tosiaan antiikkinen sormus, jossa on iso turkoosi.\nEi, jotakin mystillistä maailmankaikkeudessa on, ehdottomasti on!\nAivan syyttä hän ei säpsähdä harakkaa niin, että sylkäisee sen\nnähdessään; syyttä hän ei koskaan tahdo astua vasenta jalkaansa\nensin kynnyksen yli; korvan soiminen merkitsee usein jotakin. Mutta\ntällaiset pikku ennustelut ovat paremminkin ikäänkuin leikkiä. -- Ei\nhän nyt myöskään mene tavallisten porvarisnaisten puheille, joita\nHelsingissä kuhisee kuin muinaisessa Roomassa ja joita lukemattomat\nmuut naiset, sivistyneetkin, elättelevät runsailla maksuilla ja\nlahjoilla. Ei, hänellä on tiedossa ihmeellisempää. -- Hän on kyllä\ntässä asiassa ajatellut erästä teosofia, ruusuristiläistä, jollaiset\novat ikäänkuin nykyaikaisia Mitran pappeja. Mutta sitten on hänen\nmieleensä johtunut jotakin vielä luotettavampaa. Siinä syy, miksi\nhän ei mene mustalaisten luo. -- Tosin huhutaan, että eräät noidat\njossakin Helsingin lähistöllä ennustaisivat katkotuista sormista ja\nihmispäistä, joita he muka kaivavat esille Malmin hautausmaasta.\nMutta jos tämä on totta, on se rouva Egrettille _liian kauheaa_! Ei,\nhän tyytyy henkilöön, josta nyt yleensä puhutaan, mutta joka ei ole\nmustalainen, ei povari, kortistakatsoja, 'nainen Gruusiasta', taikuri\nLapista tai hirvittävä metsäläisvelho Panu, joka kaiveli kirkon\nlattian alla irti ruumiiden hampaita; ei edes ruusuristiläinen.\nSillä hän on todellinen _kaukonäkijä_, jollaisia todistettavasti\nsilloin tällöin on ilmestynyt, niinkuin esim. Swedenborg. Tämä\nkaukonäkijä on eräs rouva Koskelo, joka _ilman mitään taikakeinoja_\non ilmoittanut useille varsin kunnioitettaville henkilöille, jotka\nrouva Egretti hyvin tuntee, heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa,\npelkästään nurkkaan tuijottamalla, tai ainoastaan koskettamalla\njotakin esinettä, joka on ollut yhteydessä ennustettavan asian\nkanssa. Mitenkä tuo ihmeellinen rouva oli mm. nähnyt, kuinka eräälle\nhänen luokseen tulleelle viipurilaiselle virkamiehelle kävi? Hän oli\nnähnyt sielustaan, että se herra kuolisi jonkin raskaan koneen alle.\nHerra palasi Viipuriin, uskaltamatta kuitenkaan ajaa sinne junassa,\nkoska pelkäsi ennustettua konetta; ei, hän kustansi itselleen matkan\nautolla, -- ja joutui autojen yhteentörmäykseen ja kuoli -- auton\nalle!\n\n\"Tämän rouvan luo älyllinen rouva Egretti nyt varmaan menee, ottaen\nmukaansa valkeaan paperiin käärittynä Aristofaneen, jonka säkenöivää\n_Lysistrata_a. hän tahtoisi näytellä. Ja luultavasti Heli-rouva\nhuomaa kaukonäkijättären ennustuksessa, joka tehdään ehkä tähän\nranskankieliseen kirjaan koskettamalla, jotakin suurenmoista,\nriemullista, jonka hän voi selittää lavalle asetetuksi näytelmäksi...\n\n\"Tulos: rouva Egretti päättää koettaa vietellä näyttelijä Jarno\nVassbuckin, jota hän nyt tuntee lämpöisesti, tulisesti rakastavansa,\n-- päättää tehdä aviorikoksen.\n\n\"Eikö älyllinen ihminen, joka on yleensä melkoisesti vapautunut\nuskonnollisuudesta, ole kaunis?\" lopetti Sorsimo, -- tai oikeastaan\nKleophas itse, sillä kaljatehtailla ei ollut lähelläkään.\n\n\n\n\nSorsimo koettaa saada Kleophasta menemään takaisin virkaansa\n\n\nMiksi Kleophas sekoitti Sorsimon omiin mielikuvitelmiinsa?\n\nMe tiedämme sen. Mutta ei Sorsimo, joka on vain medio.\n\nMutta jotakin Sorsimo aavisteli: nimittäin, että Kleophaan kehitys\nnäytti suuntautuvan hullulle tolalle.\n\nKun kaljatehtailija jälleen sattui häneltä kysäisemään, milloin hän\nmenisi virkaansa, vastasi hän karttelevasti, -- ja lopulta tuli\ntunnustus, tosin vain epämääräisenä selityksenä, ettei hän viihtynyt\nmaalla, mutta kuitenkin tunnustus, joka sai Vihtori Sorsimon\nhuomioimaan, että hänen ystävässään oli tapahtunut jokin muutos.\n\nJa nyt kaljatehtailija ajatteli Kleophaan kehitystä sinä aikana,\nminkä he olivat seurustelleet keskenään, ja hämmästyi yhä enemmän. --\nMillainen oli Kleophas ollut silloin kuin he tutustuivat toisiinsa?\nRauhallinen, vilpitön, herttainenkin, -- naiivi. Jo vaatteista näki,\nettä hän oli aivan maalainen.\n\nSitten oli häneen tullut jotakin ikäänkuin närkästynyttä, välisti\npelästynyttä... Jotakin valpasta... Ja ikäänkuin kyynilliseen\nvivahtavaa... Hänen toinen silmänsä, joka oli ollut luonnostaan\nsiristelevä, oli alkanut tähystellä ikäänkuin lorgnetilla. Otsakin\noli lopulta noussut hiukan julkeasti pystyyn... Joskus hän lasketteli\nihmisistä ilkeyksiä.\n\nNyt hän oli tullut omituisen hiljaiseksi. Mutta näytti\nmasentuneelta...\n\nJa väitti, ettei menisi enää virkaansa, koska muka tunsi\nvastenmielisyyttä maaseutua kohtaan!\n\nRyhtyen Kleophasta tarkastelemaan Sorsimo sitten teki erään huomion,\njota hän aivan hätkähti: sellaisen, että Kleophaalle oli tullut\neleitä, jotka olivat ominaisia hänelle, Vihtori Sorsimolle! Muutamia\nkädenliikkeitä... Ja Kleophaan päänasentokin, tuo keikkapäisyys:\nsekin ehkä häneltä lainattua? Vielä ilmeisemmäksi kävi tämä totuus\neräistä Kleophaan sanantavoista: nehän tulivat aivan kuin Sorsimon\nomasta suusta! Kun Kleophas sepusteli juttujaan ihmisistä, milloin\noli puhelias, niin hän kertoi samaan tyyliin kuin hän, Sorsimo: sitä\nei voinut mitenkään kieltää.\n\n_Apinoiko_ Kleophas Leanteri...?\n\nKaljatehtailija huomioi tämän epäilyksensä oikeutetuksi. Kleophas\nLeanteri matki! Hän ei nähnyt asioita omilla silmillään. Matki toisen\nihmisen luonteen ulkokuorta, -- niinkuin matkijain yleensä on tapa:\nkäsitti aivan _vakavasti_ sellaisen, mikä hänelle, Vihtori Sorsimolle\noli pelkkää leikkiä, pilaa, ilveilyä.\n\nSitäkö oli ollut Kleophaan taipuisuus kulkemaan minne vain Sorsimo\ntahtoi hänet mukaansa?\n\nNyt kaljatehtailija näki hänessä tavallaan -- oman kuvansa. Mutta\nkuvan luonteensa ulkokuoresta, tai kuvan sellaisen kuin se syntyy\nkierossa kuvastimessa.\n\nNo, tämä kuva ei ollut Vihtori Sorsimosta suinkaan kaunis! -- Oliko\n_hän_, Vihtori Johannes, _todellakin_ näin \"toissilmä\", näin --\nepärealistinen? Ehkä: kukaan ei tahdo tunnustaa omaa rumuuttaan,\nvaikka näkisi sen moitteettomastakin kuvastimesta.\n\n\"Mutta jos olen tuollainen, vaikkapa ainoastaan pintapuolisesti\nnähtynä\", sanoi Sorsimo itsekseen, \"niin harmittavaa jo sekin on\nminulle: saanpa tosiaan nauraa itselleni pilkallisesti! -- Mutta\npääasiaan: Kleophas vihjailee, ettei hän mene enää virkaansa! Mitä\nhittoa tämä oikeastaan on?\"\n\nOliko hän, Sorsimo, tätä tahtonut? Oliko hän ehkä _vaikuttanut_ tähän\nKleophaan järjettömyyteen, hän, joka oli omasta mielestään varsin\nporoporvarillinen ainakin sellaisissa asioissa.\n\nKaljatehtailla tiedusteli Kleophaalta tätä virka-asiaa oikein\nvarta vasten. Mitä Kleophas sitten aikoisi ryhtyä tekemään, kun ei\nmuka menisi virkaansa? -- Kleophas ei vastannut, hän vain hymyili\nalakuloisesti. Sorsimo haukkui. Kleophas selitteli koko juttua sitä\nvähemmän.\n\nOliko hän sulkeutunut Sorsimoltakin?\n\nSilloin tuli Sorsimolle, jonka me tiedämme vain medioksi,\ntunnonvaiva: kohtalaisen sydämellisenä ihmisenä hän syytti tästä\n_itseäänkin_. Kenpä ihminen, olkoon hän seurana kuinka vahingollinen\nhyvänsä, myöntäisi, että hän _tahtoisi_ toista turmella? Ei, hän\nmenettelee turmellessaan ainoastaan luonteensa mukaisesti, ikäänkuin\n_bona fide_. Niinpä nyt Sorsimo moitti itseään siitä, että Kleophas\noli muuttunut tällaiseksi, ja sääli, surkutteli syvästi Kleophasta.\n\nJa päätti olla varovaisempi: ei puhua enää edes omaksi huvikseenkaan,\nmikä oli hänelle suurin huvitus, Kleophaalle mitään \"alasrepivää\",\nkuten sanotaan. Tosin hän täten menetti osan tuosta huvituksestaan:\nmiksi käsittää elämä ja ihmiset niin vakavasti? Miksi ei meidän\nolisi hauskaa \"mykkyröidä\", pyöriä palloina toisten mukana täällä\nmaailmassa, ehkä surkuteltavina monine vikoinemme, mutta luoden\nitsellemme ansioita ainakin yhdessä: että koettaisimme olla\nskeptillisen sydämellisiä? -- Ei, nyt Vihtori Sorsimo päätti kääntyä\n\"ylösrakentavaksi\". Yksi hänen tähän suuntaan meneviä yrityksiään\noli seuraava vuodatus, jolla hän koetti saada Kleophaan palaamaan\nvirkaansa, maalle:\n\n\"Maalaisuus, talonpoika, on minusta (suo anteeksi, Kleophas,\nvertauskuvieni hämäryys, sillä olenhan ihminen, siis naurettavan\nvajavainen) -- maalaisuus on minusta kuin keskiaikainen kirkko,\npohjoismainen suomalainen kivikirkko, raskas, jykevä, hämärä...\nPienet ikkunat, heikko valaistus... Sisältä katsoen omituisen kaunis,\nvaikkapa hieman ummehtunut... Tuollainen vanha kirkko katoliselta\najalta... Kummallisia, aavistelevia valonsäteitä ikkunoista, jotka\novat korkealla... Saattaapa siellä nähdä seinissä rinnatusten\npyhimyksiä, madonnia ja alkeellisen naurettavia paholaisiakin, jotka\naikoinaan olivat kaikki tavallaan yhtä hartaasti palveltuja, --\nsaattaa hyvinkin, sillä korjataanhan muinaisia kirkkojamme nykyään\nennalleen, paljastetaan kalkkisivelyn alta tuollaisia entisiä\nmaalauksia, meillä, protestanttisessa maassa: osaltaan kai sekin\ntodistus siitä, ettei protestanttisuus, uskonpuhdistus, joka oli\nvallankumous, soveltune yhteiskuntaa suojelemaan, vaan tarvitaan\n'kauniimpaa', keskiaikaisempaa, mystillisempää. Palautumista juuri\nsiihen henkeen, mikä maalaisille onkin mielestäni ominaista.\nTalonpoika! Hän on kylläkin henkisesti ahdas, omahyväinenkin,\n-- kuinkapa hänellä, syrjässä elävällä, voisi olla hyvin paljoa\naavistusta nykymaailman pulmien suunnattomasta moninaisuudesta?\nKirjojakin hänellä on yleensä vähänlaisesti, jota vastoin\ntehdastyöläinen pääsee niihin helpommin käsiksi vaikkapa vain\nlainakirjastoissa, jos tahtoo, -- ja moni tahtookin. -- Talonpoika\non meistä usein suvaitsematon; se johtuu hurskaudesta, joka on niin\nsuuri, että hän tosiaankin kykenee surematta ampumaan valtiollisen\nvastustajansa, jumalisen vilpittömästi, -- yhtä vilpittömästi kuin\nhän saattaa ajatella, että jos käärme ryömii talon portaiden viereen,\nniin se ennustaa talolle pahaa. Talonpoikaa moititaan yleensä\nerikoisen rahantuntevaksi, mutta sekin on ymmärrettävää, koska\nhänen on vastattava itse kohtalostaan, hänellä kun ei ole eläkkeitä\nniinkuin virkamiehellä, ei ammattiliittojen apua tai sosialistisia\nunelmia, vaan hänen täytyy kadon sattuessa kiristää vyötänsä ja hyvän\nsadon sattuessa tallettaa laareihinsa huonojen aikojen varalle; hänen\ntäytyy olla tarkka, harkitseva, laskeva, -- vanhoillinen...\"\n\n\"Tuntuu kuin sinä nykyään ihailisit maalaista ahdasmielisyyttä?\"\nihmetteli Kleophas Sampila. \"Muistaakseni me ennen, kun näitä samoja\ntuumiasi esitit, maalaisia vähän naurettiin?\"\n\n\"Enkö naura nytkin!\" huudahti kaljatehtailija. \"Mutta kun ajattelen\nnykyaikaista valtiota, kaaosta, nälkää, alinomaisia meteleitä, jotka\ntuntuvat olevan pahimmat niissä maissa, joissa tehdastyöläiset ovat\nhuomattavina 'tekijöinä' (mikä ei ole heidän syynsä, vaan paremminkin\njuuri noiden siunattujen tehtaitten, siis porvariston, joka on\nsallinut kansan vieraantua maan povelta, maan mullasta, ja saanut\naikaan, että juuri tehdastyöläiset ovat taloudellisten ahdinkoaikojen\nkuluessa surkeimmassa asemassa: on pakko seisauttaa tehtaat, ja\nsilloin jäävät tuhannet, niin, nykyään kymmenet miljoonat ihmiset\nilman sitä, mikä on välttämättömintä niin minulle kuin sinullekin,\nnimittäin leipää), -- kun ajattelen tehdastyöläisiä, jotka pystyvät\nvääntämään koko yhteiskunnan nurin, niin suunnaton joukko heitä on\nlisääntynyt, silloin valitsen tietenkin kahdesta ikävästä pahasta\nvaltavasti pienemmän: talonpojan, jonka naiiviin muistotapoihin\nkangistumiseen, ahtaaseen uskonnollisuuteen taikauskoineen, koko\nhänen 'terveyteensä' sisältyy toki yksi perustotuus, ja kaikkein\ntärkein: omistusoikeuden pyhyys. Mitä turhaa puuhailua koettaa kumota\nmeidän pyhintämme: egoismia. Ajatelkaamme kurjaa Venäjää, jossa\nsielläkin musikka on viimeinen, jota yritetään pakottaa kommunistiksi\nja jota ei ikinä siihen pakoteta. Ei tämä 'maalaisihailuni' ole\nmielestäni mitään Rousseaun kuvittelemaa maaseudun kaunomaalausta,\nvaan realiteetti, jossa on vastenmielisetkin puolensa...\"\n\n\"Sinä siis tosiaan viihtyisit maalla?\" kysyi Kleophas Leanteri\nihmetellen.\n\n\"_Minä_ viihdyn hieman kaikkialla!\" nauroi kaljatehtailija.\n\"Mutta mitä tässä koetankaan selitellä? Voi taivas siunatkoon,\nmiten lörpöttelen. Tunnen kyllä sen vastenmielisen alentavaksi,\ntällaisen: 'höpö-höpö-höpö!' -- Minusta on parempi nyt ottaa ryyppy,\nmyöntäen, ettei minusta ole selittelijäksi: kuten sanoin, olen hyvin\nvajanainen, vajanaisempi kuin monet muut. Toivon ainoastaan, että...\nTalonpoika on isänmaan puolustajana paras. -- Ja kuka näitä asioita\nsen enemmän ymmärtää? Emmekä me näihin ole syypäitä. Miksi emme siis\nmykkyröisi joukossa niinkuin se virta, jota ei kukaan ihminen voi\nhallita, meitä pakosta vie. Miksi emme pyörisi siinä kuplina, mutta\npyörisi hauskasti! Ei, 'iloisen täytyy ihmisen osata olla, iloisen ja\nhyvän'! -- Mene sinä nyt virkaasi, Kleophas, sanon minä!\"\n\n\n\n\nKirjailija Hörhölä l. \"iloisen ja hyvän tulee ihmisen olla\"\n\n\nKleophas Leanteri koetti \"mykkyröidä\", pyöriä pallona, se meidän\ntäytyy myöntää.\n\n\"Mikä velvollisuus minulla on riiputtaa nenääni?\" aprikoi hän\nitsekseen. \"Minulla, jolla ei ole maailmanmenossa edes sitäkään\nmerkitystä kuin hämähäkillä taikinassa. Ei, tosiaan, 'iloisen ja\nhyvän tulee ihmisen olla', kuuluu vanha lauselma. Ja sellaisia\nihmisiä on kyllä muitakin. Niitä on varsin paljon... lienee paljon...\nKetä? Tommolako?\"\n\nHänen mieleensä johtui eräs pikku tapaus viime kesäkuulta.\n\nSillä nyt on jo heinäkuu: näin pitkälle on se aika, johon nämä\npakinat sisältyvät, kulunut!\n\nHe olivat kävelleet Oiva Tommolan kanssa Arkadiankadulla. Oli hyvin\nkuuma, monet herrat, joita kulki kadulla, olivat jo riisuneet\ntakkinsa, ja tuolla seisoi jokin eukko, kai talonmiehenvaimo,\nkivimuurin portilla paljasjaloin, vääristynein jalkoterin ja\nliikavarpaineen. -- Tommola oli silloin huomauttanut Kleophasta\nsamasta, josta nyt Sorsimokin, -- mistä syystä, sitä ei Kleophas enää\nmuistanut, mutta kai siksi, että Kleophas oli ollut niin vaitelias.\n\n\"Syö anteeksi\", oli Tommola sanonut, \"meininkini on, kaikessa\nystävyydessä, että sinä näytät niin totiselta kuin... kuin...\"\n\n\"Kuivattu sampi\", auttoi Kleophas Leanteri.\n\n\"Oikein. Tai härän olkinen p-ska\", huudahti Tommola. \"Mitä se\ntoimittaa? On kuin tuumisit maailmanloppua! Ei, sanon sinulle ilman\nsarvia ja sorkkia, että tuollainen hapatus ei vetele, nimittäin\nnaamasi hapanlohkomaisuus. Katsopas minua: onko tämä nyt ollut\nmukavaa tämä minun elämäni? Kohtalo karkasi minulle kurkkuun, ja\nhei: hyvästi kaikki olympialaisunelmat. Ja sitten Punkaharju! Mutta\nlopulta se olikin hyväksi minulle...\"\n\n\"Niin, Candide sanoo, että tämä maailma on kuitenkin paras\nmahdollinen\", myönteli Kleophas Leanteri.\n\n\"Hä? Mikä? Gandhiko? Se intialainen nälkätaiteilija? Gandhiti? Titi\nsinne ja titi tänne, tiedät minun filosofiani, että isot filosofit\neivät ajattele mitään, ja siinä on viisautta paljon enemmän kuin\nluullaankaan. Elämän vastoinkäymisistä on minulle ollut ainakin se\nhyöty, että olen tullut röyhkeäksi. Nytkin olen menossa eräille\n50-vuotispäiville. Asianomainen on jäänyt niitä varten tänne\nHelsinkiin, vaikka hänellä on parhaillaan kesäloma, ja hän tarjoaa\nkotonaan paitsi kahvia ja monenmoisia piparnakkareita muutakin niin,\nettä paikat roikuu, muuten hän ei saisikaan päivistään uutista\nlehtiin. Minä menen nyt sinne. Tule mukaan! Saat suklaatia, ja näet,\nmiten minä annan liköörin valua kurkkuuni: väkijuomat eivät suinkaan\nole pahaksi rintarisoille, ainakaan varovasti käyttäen. Minulla on\nnykyään lysti vaikka hautajaisissa: kun on kuunnellut puheet ja\nvärissyt sateessa tai pakkasessa hautausmaalla, niin sitten se ryyppy\npiristääkin, ja onhan maailmassa tilaa taas uusille ihmisille. Ei,\nveliseni, ei tuollainen naama vetele. 'Kun on hurtti humööri ja\nhyvät vaatteet, niin menee, vaikka p--se vilkkaa', kuten suomalainen\nsananlasku sanoo. Katsopas minua. Tällainen pitää olla ryhti ja\ntällainen kävely! Ja väitäpäs, että minusta näkisi, ettei taskussani\nole penniäkään rahaa, sillä se kirjakauppias ei ole vielä päättänyt,\nvoiko hän ostaa minun rotilta säilyneet albumini vai ei, jonka\njälkeen vasta pääsen Pohjanmaalle...\"\n\nHe olivat kävelleet vähän aikaa vaiti, Kleophas nyt sillä tavoin\nkuin Tommola neuvoi: heilutellen vikkelämmin jalkojaan ja huiskien\nkäsivarsillaan.\n\n\"Niin, 'iloisen ja hyvän tulee ihmisen olla'\", myönteli Kleophas\nvakavasti. \"Mikäpä tässä: sellaisia ihmisiä on paljonkin.\"\n\n\"Aivan niin, tuolla tulee yksi!\" huudahti Tommola. \"Hörhölä.\nKust-Hörhölä, kuten hän leikillään pistää nimensä kirjeisiinsä. Tai\n'Höst-Kurhola', niin hän usein itseään kutsuu. -- Tunnetko hänet?\nHauska mies, josta lehdet eivät voi olla kirjoittamatta, nimittäin\nhänen iloisesta tuulestaan. Vai et tunne. Tämäpäs passaa jullilleen\nkuin suutarin peukalo mummon pyllyyn: minä esittelen sinut hänelle,\nminä tunnen Kustin hyvin.\"\n\nHeitä lähestyi takki käsivarrella lyhyenlainen mies, jonka\nlihavuus teki vielä synnynnäistäkin paksumman näköiseksi,\nmelkein pallomaiseksi. Hän läähätti kovasti. Ehkäpä hänellä oli\nhengenahdistus, koska tuo vaivalloinen ähkiminen alkoi kuulua yhä\nkäheämpänä, kuta enemmän välimatka lyheni. Hän pyyhkieli yhtä mittaa\nhikeä otsaltaan, jolla riippui muutamia harmaita haivenia.\n\n\"Häntä vaivaa hengenahdistus\", huomauttikin Tommola, \"mutta ei hän\nsiitä paljoakaan välitä, ja hauskoja juttuja kertomaan hän on peto.\nNo, saathan kuulla!\"\n\nAsianomainen köllehti nyt, otsa syvissä rypyissä, niin likelle heitä,\nettä Tommola saattoi nyrkillään puksauttaa hänen suunnattomaan\nvatsaansa ennenkuin puksautettu sitä huomasikaan:\n\n\"Hei, Kusti, minne sinä köhnit?\"\n\n\"Hä\", vastasi toinen. \"Mitäh? Minnekö köhnin? Mitäh? Häh?\"\n\nJa Hörhölä nauroi niin, että katu kaikui. Se oli kai hänen\ntarkoituksensakin, koskapa hän katseli nauraessaan ympärilleen,\nja onnistuikin, sillä ainakin talonmiehen eukko kuuli hänen\nhörhötyksensä ja alkoi heitä kaikkia töllistellä.\n\n\"Mitä kuuluu?\" kysyi Tommola.\n\n\"Mitäkö kuuluu?\" toisti Hörhölä. \"Häh? Ittellesi kuuluu.\"\n\nJa hän alkoi tirkistellä taivaalle pienin silmin ja vielä pienempi\nnenä pystyssä, ja työntäen törrölleen alahuultaan, joka riippui\nniinkuin se hevosen huuli, jota kansansadut kertovat suden odottaneen\nputoavaksi. Nyt siihen huuleen tuli mehukas, naurava ilme, ja\nsilmätkin alkoivat välkkyä iloisuutta.\n\n\"Hä? Että mitäkö kuuluu?\" toisti hän.\n\n\"Älä sinä, Kusti!\" huudahti Tommola. \"Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä\ntarkoitan! Nimittäin, että mitä Kustille kuuluu.\"\n\n\"Mitäkö kuuluu? No niin, kyllähän se kuuluu, kun kovasti huutaa.\"\n\nJa hän nauraa hörhötti.\n\n\"Niin, niin. Mutta älä vehnästele! Kysyn, onko sinulla uusia kirjoja\ntekeillä? Romaaniako?\"\n\nHörhölä, joka siis oli kirjailija, minkä seikan Kleophas muutenkin\nnyt muisti, nyökkäsi päätänsä.\n\n\"Uusi romaani?\" tiukkasi Tommola. -- \"Paljonko sinä siitä saat?\"\n\n\"Paljonko saan! _Itte saat_\", murisi Hörhölä leikillisesti. \"Hm. --\nKyllä sietäisi kustantajan maksaa enemmän... Taiteellekin pitäisi\njotakin uhrata... Mutta mitäpä siitä! Nauroin tässä vain, kun\nmuistelin erästä mukavaa juttua...\"\n\n\"Anna tulla, Höst-Kurhola\", kehoitteli Tommola.\n\n\"No, höhöhöhöhö\", alkoi kirjailija, \"se oli se kuuluisa Korppilammen\nrovasti... mikäs sen nimi nyt olikaan... Häh? -- Niin, kun kerran\nkirkkoon tuli ehtoolliselle hyvin karvainen mies, erämaasta\njostakin... parta ajelematta... niin rovasti kiertää jakamassa\nehtoollista, pistää isäntien ja emäntien suuhun... Mutta kun joutuu\nsen ukon kohdalle, niin siinä paikassa keskeyttää, sanoo: 'Mitä? Mikä\nsie oot? Noin karvaisena Herran pöydän eteen!' -- Ja tiuskaisee:\n_'Mää matkaas, karvaturpa!_ Kottii! Niinhän se on kuin työntäisin\nHerran pyhän ehtoollisen karhun karvaiseen p--siiseen.'\"\n\nHörhölän silmistä valui vesi virtanaan, kun hän nauraa hihitti. --\nSitten hän tuli totiseksi:\n\n\"Niin tekisi minunkin mieleni sanoa kustantajille, perhanoille:\nantaa heille taidetta on kuin pistää se karhun karvaiseen... Mitäkö\nmaksavat? Kuusikymmentä tuhatta...\"\n\n\"Älä helvetissä!\" huudahti Tommola. \"Mutta sen nyt arvaakin: kyllä he\nsinusta tienaavat, usko pois!\"\n\nSamassa sattui Tommolalta pääsemään pieni napsahdus, hän kääntyi\nympäri ja löi omaa ampujaansa:\n\n\"Piruakos _sinulla_ on tähän kirjallisuusasiaan turisemista!\" Ja hän\nlöi kämmenellään takalistoonsa.\n\nSitäkös naurettiin. Mutta sitten muuttui Hörhölä jälleen vakavaksi:\n\n\"Kuusikymmentätuhatta ensimmäisestä painoksesta: ei se ole paljon!\nMonen vuoden työ... Mietiskely, muuttelu. Työ, joka voi ehkä\nsäilyä vuosisatoja... Kansakunnan kunnia... Hoitaisivat, perhanat,\nparemmin reklaamia! Mitäh...? Minunko kuvani joka ikkunassa? Älä\nsinä: itte olet ikkunassa! Hm... hm. Oletko sinä, Tommola, kuullut,\nettä se Mutu aikoo mennä naimisiin? Mikäkö Mutu? Häh? Se Into Mutu,\nkirjailija, ammattitovereitani. Naimisiin? Ja minä kun jo kerran\nsanoin hänelle, kun hän tästä asiasta minulta kysyi, sanoin, että jos\nmenet naimisiin, niin ota rikas, ja osaava. Mutta mitäs hän: kuuluu\nottavan tytön, jolla ei ole mitään. Sellaista se on... samaa kuin\nhän kirjoittaakin: muistuu mieleeni hänen romaaneistaan: 'suloinen\nsäihky soutaa sotilaan suonissa' ja 'nainen nousi ukkosilman\ntavalla nurkastaan kuultuaan, kuka hän oli' ja 'sotilas taputti\nhänen kättään omilla luisilla raajoillansa', hihihihihihihihihihii.\nHii. -- Mutta odottakoonpas pari vuotta, niin tulee lapsia! Millä\nkirjailija lapset elättää? Ei, minä sanoin hänelle, että jos menee\nnaimisiin, niin pitää ottaa ainakin sellainen, joka osaa kirjoittaa\nlehtiin. Mitäpä tämä tyttö nyt osaisi miehestään lehtiin kirjoittaa?\nMinä... tuota noin... olen kirjeenvaihdossa eräitten ulkomaalaisten\nkanssa... kyselty Brockhausin leksikosta... ja englantilaisesta\nPen-klubista... pitäisi vastata, vaikka on tällainen helle. -- Jaha,\nhäh, mikä oli nimi? Sampola? Forstmestari? Miksi et ennen esitellyt,\nTommi! Minä olen Hörhölä, niin, Kusti Hörhölä. 'Höst-Kurhola.' Mitä,\nforstmestari? Jos minulla olisi enemmän aikaa, niin veisin teidät\nhotelliin, jossa asun. Juttelisimme hauskoja. Mutta nyt en kerkiä.\nMitä häh, Tommi? Pitäisikö minun tässä seisoa sinun kanssasi kuin\nmikäkin havutukki karjapihassa? No niin, täytyy mennä... Ensinnäkin\nyhteen sanomalehden toimitukseen, aikoivat siellä vähän kirjoitusta\nminusta... Hyvästi. Näkemiin, herra Sampola...!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä pikku juttu oli siis sattunut kesäkuussa. Kleophas ei ollut\nmennyt Tommolan kanssa niille 50-vuotispäiville, vaan he olivat\neronneet kumpikin omiin harrastuksiinsa, joina Kleophaalla ei ollut\nmitään.\n\nMutta nyt, heinäkuun alussa, telefonoi kirjailija Hörhölä yht'äkkiä\nKleophaalle Krokelbyhyn, pyytäen herra forstmestaria luokseen\njollekin tärkeälle asialle. Kleophaasta oli hauskaa tavata iloista\nja ystävällistä miestä, joten hän ajoi raitiovaunussa Helsinkiin\nja riensi käsiään optimistisesti heilutellen hotelliin, jossa\nkirjailija edelleen asui. Hän tuli Kusti Hörhölän huoneeseen.\nSiellä ei ensin nähnyt kerrassaan mitään, niin tarkoin oli asukki\nvetänyt alas ikkunainsa uutimet: \"Kivulloisuuteni vuoksi\", kuului\npimeästä kirjailijan ääni, joka oli aivan toisenlainen kuin\nsiellä Arkadiankadulla, ihmisten näkyvissä, talonmiehen eukon\ntöllistellessä. Tukehduttavan kuumakin huoneessa oli, suorastaan\nsauna. Hörhölä lämmitti näet huonettaan kesäkuumallakin: \"Hiukkasen\npitää lämmittää, jotta huoneessa ei olisi kosteaa, kun täällä on\nmeri-ilmasto\", sanoi hän; \"minä en voi sietää vetoa... sairaalloinen.\nSiksi minun täytyykin asua tässä hotellissa, jossa keskuslämmityksen\nlisäksi on myöskin uunit.\" Vähitellen Kleophaan silmät tottuivat\npimeyteen, ja hän näki kirjailijan istuvan leveässä sängyssä, jossa\noli lukemattomia peitteitä, kietoutuneena huopaan ja hikoillen niin,\nettä hiki valui virtanaan hänen otsaltaan. -- Ikävä hotellihuone;\npersoonallista leimaa antamassa vain muutamia kirjailijasta itsestään\npiirrettyjä irvisteleviä karrikatyyrejä, joista loisti hänen tunnettu\njoviaalinen iloisuutensa.\n\nKirjailija laskeutui sängyn reunalta, kiersi auki huopansa, tuli\nkattelemaan, nosti vähän ylemmäksi kaihdinta, ja esiintyi sitten\nvarsin ystävällisenä isäntänä, asettaen heti asiaankuuluvat pullon\nja lasit pienelle pöydälle. Juteltiin yhtä ja toista. Kirjailija\nHörhölä hämmästyi suuresti, että Tommola oli jättänyt postimerkki- ja\nmuut afäärinsä. Siitä asiasta hän ei ollut kuullutkaan, -- hän oli\nluullut, että ehkäpä se kumma Punkaharjun-asia sittenkin onnistuisi!\n-- Puhe siirtyi kirjailijan omiin asioihin:\n\n\"Tuo lehti tuossa\", sanoi hän totisena, viitaten kirjoituspöydälleen,\n\"on ranskalainen Gringoir... Haluavat siihen elämäkertatietoja\nminusta... Suomentuntemus muustakin kuin urheilusta ja miesmurhista\nalkaa tunkea ulkomaille, ja se on hyvä... No niin, ryypätäänpäs nyt!\nEi, ei, minä en ryyppää, ja kukapa sitä ryyppäisikään? 'Minä vain\n_maistelen_', sanotaan, höhö!\" (Tulipas pieni hörötyskin!) \"Minä...\nminä en voi... tuo kivulloisuus... ja minun pitää tehdä työtä... Minä\nvain syön hedelmiä...\"\n\nKusti Hörhölä nousi ja meni ottamaan komuutistaan ison pussin\nbanaaneja, joita hän sitten tuossa tuokiossa nylki ja nieli neljä\nkappaletta.\n\nMyöskään Kleophas ei \"maistanut\", -- hänen Parisissa tehty\nkatumuspäätöksensä oli tietenkin aivan järkkymätön! Se oli häneen\npiintynyt kuin synti.\n\nJuteltiin edelleen kirjallisuudesta. -- Ja viimein päästiin\nsiihen, että Kleophas saattoi kysyä, miksi mestari oli hänet tänne\ntelefonoinut.\n\n\"Häh, mestari! Itte olette mestari... kun kerran olette forstmestari!\nMiksikö? Häh. Onko teillä niin kiire? Onpas teillä nyt hätä! Mikä\nhätä teillä! Mikä se on hätä, häh? Eikö teillä ole aikaa? 'Onhan\nsadassa vuodessa aikaa', sanoo kansa siellä minun kotipuolessani.\nIstutaan ja jutellaan mukavia... Minä: minua te miellytätte kovasti,\nherra forstmestari\", ja kyynelet tulivat kirjailijan silmiin.\n\"Hm: sanoitte, että Tommola on mennyt jo Pohjanmaalle? Senkin\npruuvryttari: naukui minulta vapaakappaleen viimeisestä romaanistani,\nsanoi, että hän järjestäisi siitä kirjoituksen 'Kuluttajain lehteen',\njonkun tuttavansa avulla. Vielä mitä järjesti... postimerkkisaksa...\"\n\nLopulta tuli selville se, mitä Kleophas kyseli: kirjailija\nesitti, että forstmestari ostaisi häneltä erään hänen romaaninsa\nkäsikirjoituksen. Sellainen oli tapana ulkomailla; sellaisilla\noli arvoa kirjastoissa, arkistoissa. -- Käsikirjoitus ei olisi\ntosiaankaan kallis: ehkä vain muutamia tuhansia...\n\nNyt Kleophas Leanteri nauroi: Kusti Hörhölä oli luullut, että hän\nolisi varakas.\n\nNo, tästä uutuudesta ei sitten tullut mitään. -- Kirjailijan kasvot,\njotka äsken vielä olivat tekeytyneet iloisiksi, muuttuivat vakaviksi.\nNe pudottivat lopullisesti tuon muhoilevan naamionsa, joka oli\ntunnettu hänen julkisista valokuvistaan, menettivät iloisuutensa\nniin, ettei jäänyt jäljelle muuta kuin lerpallaan riippuva alahuuli.\nHänen kokkapuheiset tarinansakin, joita kirjailija oli esittänyt\npari uudestaan ja joista Kleophas muisti lukeneensa pari jostakin,\nloppuivat itsestään. Kaiken kaikkiaan: kuuluisan humoristin kasvoilta\nikäänkuin valahti jotakin alas, hänen silmänsä tulivat sameiksi ja\nsurullisiksi, niiden luomet riippuivat ryppyisinä vesiharmaiden\nsilmien edessä. Vatsakin, tuo hänen valokuvia otettaessa pöyhistetty\npehmeytensä, näytti painuvan sisään, ja hän valitti:\n\n\"No, eihän sille mitään. Älkää pahastuko, minä luulin, että te...\nPitäisi tässä saada rahaa... Kun vain jaksaisi tehdä työtä... Jouluun\ntäytyisi olla uusi romaani valmiina, se on tilattu... En voinut tänä\nkesänä mennä edes maalle hoitamaan terveyttäni... Niin, minulla on\nkyllä korkoja, sadastakahdestakymmenestä tuhannesta, se ei ole --\npaljon koko elämäntyöstä ja kun ei tiedä, miten maailmassa vielä käy:\nmeilläkin alkavat kommunistit ja lapualaiset rähistä, rikkoivat sen\nkirjapainon Vaasassa keväällä... mikähän tästä vielä tulee? Vaikka\ntulisi kansalaissota! Minne tästä sitten menee, jos taas tulee sota?\nSiksi minä nyt aionkin varata rahaa, että voin päästä karkuun...\ntyöntäydyn vaikka Tahitille, niinkuin Pierre Loti. Se nyt on kumma,\nettei ihminen, joka rakastaa taidetta, saa rauhassa tehdä työtä...\"\n\nSyntyi pitkä hiljaisuus, jonka aikana kirjailija huokaili raskaasti.\n\nViimein hän jatkoi:\n\n\"Mutta... ettekö te tiedä jotakuta omasta piiristänne...\nmetsäherroja, jotka ostaisivat tällaisia... käsikirjoituksia? Vanhoja\nkäsikirjoituksia. Minä antaisin Maan kasvot, ensimmäisen konseptin...\nhm... huokealla... sanokaamme: seitsemäntuhatta!\"\n\nEi, Kleophas-raukalla ei ollut sellaisia tuttavia.\n\nIstuttiin murheellisina. Sitten muistui kirjailijan mieleen jotakin\nkiireellistä: hänen piti telefonoida erääseen paikkaan! Kleophas siis\nhyvästeli ja poistui. -- Porraskäytävään päästyään hän kuuli Kusti\nHörhölän puhuvan huoneessaan telefonissa, nauraa hörhöttelevän:\n\n\"Haloo, missä on? Onko se tukkukauppias Minkkilä? Hä, eikö kauppias\nole kotona, mitä, häh! Jahah, hän on kotona. Hyvä. -- Terve, se\non Hörhölä, Kust-Hörhölä, Höst-Kurhola. Mitäkö kuuluu? Kyllä se\nkuuluu, kun kovasti huutaa, höhö. Mitenkäkö voin? Voihan sitä, kun\nsyö voileipää ja hyvää särvintä. -- Minulla olisi asiaa... ostakaa\nminulta... se on uusi keksintö, mutta ulkomailla varsin tavallinen...\nostakaa käsikirjoitus, _Maan kasvojen_ ensimmäinen käsikirjoitus...\nOnhan sillä kai arkistoarvo... Häh? Kahdeksantuhatta... Ei se ole\npaljoa... No, kuusituhatta...\"\n\nKleophas oli tullut kadulle, mutta sielussaan hän näki, miten\nhumoristi seisoi telefonissa, tunnettu riippuva alahuuli vilkkaassa\ntoiminnassa, ja kuuli hänen kaupanhierontansa:\n\n\"Vai kallis! Rahanpuutteessa minä... pitäisi kunnioittaa\nsuurmiehiä... no: viisituhatta... Neljätuhatta...\"\n\n\n\n\nV:n 1930 kesä merkkitapauksineen. -- Kleophas Leanteri ei näe metsää\npuilta\n\n\nNyt on siis jo heinäkuu.\n\nNäin pitkälle on aika kulunut siitä illasta, jolloin Kleophas\nLeanteri Parisissa veti tulpan pois _Kill me quick_ putelista, --\nhänelle kovin tärkeä tapaus! Sillä tähän sopii se, mitä romantikko\nde Vigny muistaakseni sanoo: \"Sielussamme tapahtuvat vallankumoukset\njohtuvat useinkin pelkästään yhdestä ainoasta tunnista, jostakin\nmerkittävästä ja odottamattomasta keskustelusta, joka järkyttää meitä\nja ikäänkuin kylvää sieluumme aivan uusia siemeniä, jotka sitten\nhitaasti itävät, noista hetkistä, joista vastaiset tekomme ovat\nainoastaan luonnollisia seurauksia ja johdonmukaista kehitystä.\" --\nTuona iltana hän oli tutustunut kaljatehtailijaan, ja, vielä enemmän:\npäästänyt pullosta vapauteen olennon, joka oli pahempi kuin itse\nBarrabas...\n\nTalvi on nyt kauan sitten mennyttä, talvi, joka oli painanut\nKrokelbyn kuusikkojen oksat lumenkuormalla syvälle maahan, peittänyt\nhangella kalliot ja louhet, pyöristänyt ne ikäänkuin jonkinlaisiksi\n'pääkallonpaikoiksi'...\n\nPohjolan raikas talvi. Sillä olihan sitä raikastakin talvea tälläkin\nkostealla rantaseudulla! -- Ah, olisipa nyt tuomari Tommola ollut\nnuoruutensa parhaassa 'terveysramussa', sellaisessa kuin ennen sitä\naikaa, jolloin urheilu pilasi häneltä keuhkot, niin varmaan olisi hän\npakottanut Kleophas Leanterin hankkimaan itselleen mallikelpoiset\n\"murtsikat\", murtomaasukset, pakottanut hänet kiipimään kanssaan\nkorkeille kukkuloille ja laskemaan sieltä alas terveellisiä mäkiä,\njoista ulkonaisena tuloksena olisi ollut joko vikkelä käännähdys\nalhaalla luvivainioilla tai \"akka\", siis uppoaminen korvia myöten\nkinokseen, sinne tänne lentelevien suksensauvojen seassa, taikka\ntuuskahdus naamalleen kovan hangen pintaan sillä tavoin, että\nKleophaan \"keula\" olisi höylääntynyt niukan inhimillisemmäksi;\nja sisällisenä tuloksena olisi Kleophaalle kertynyt sielullista\nterveyttä! -- Mutta Tommolahan oli jo varhain keväällä, viimeisen\npostimerkkialbuminsa myytyään, matkustanut Pohjanmaalle\n_yhteiskunnalliseksi henkilöksi_. Kleophas oli aivan erikoisessa\nmäärin suomalaispassiivinen luonne, ja niinpä hän ei siis turvautunut\nsuksiin. Tuskinpa hän lopulta edes kävelikään asuinkylässään, mikä\nolisi ollut hänelle varmasti terveellistä, \"friskannut\" sekä hänen\nruumistaan että sieluaan; vaan sen minkä hän käveli, se tapahtui\nenimmäkseen Helsingin kaduilla. -- Mutta enimmät aikansa hän\nistuskeli sisällä, nim. Helsingissä kahviloissa ja ravintoloissa,\nja Krokelbyssä kaljatehtailijan ja myöskin eräiden porvarien luona.\nMutta kotonaan hän lueskeli. Kaikki tämä oli varsin moitittavia\ntapoja etenkin sunnuntaisin, jolloin kylän ympäristö kuhisi\nhiihtomiehiä ja kirjavahousuisia hiihtäjättäriä, jotka täyttivät\nhanget ristiin rastiin juoksevilla laduilla. Mutta Kleophas Leanteri\nse vain tärveli itseään rouva Hotin kamarissa! Vaihteeksi hän\nkatseli, miten pikkulinnut, tiaiset ja punatulkut, aterioivat hänen\nikkunansa lintulaudalla, -- nokkivat ja riitelivät. Se oli hänen\nulkoilmaelämäänsä! Ette moittine Kleophasta siitä, että hän menetteli\ntällä tavoin räntäisinä tai suorastaan vesisateisina päivinä, jotka\novat Etelä-Suomessa niin tavallisia ja jolloin räystäskourut hänen\nseinänsä takana kilvalla lorisivat ja kinokset hurahtivat jälleen\nmataloiksi, kuusten oksat painuivat märästä lumesta yhä alemmaksi;\nkunnes yht'äkkiä keikahtivat taas ylös, päästyään pesuriepuja\nmuistuttavasta painostaan. -- Mutta hän käytti väärin sellaisetkin\npäivät, jopa, kuten sanottu, sunnuntait, joiksi tuli taas pakkasia,\njääpuikot kimalsivat auringonpaisteessa, riippuen räystäissä koreina\nniinkuin matot ulkoparvekkeilla etelämaisissa juhlissa. -- Sitten\npäivät pitenivät, eivätkä enää ainoastaan 'kukonaskelen' kerrallaan,\nvaan huimaavan nopeasti... Mutta, kummallinen seikka, meidän\nLeanterimme se oli viime syksystä niin muuttunut, että hän murahteli:\n\"Nyt alkaa kevät, ja viiden kuukauden kuluttua on taas syksy.\"\n-- Olihan näet Sorsimon tapana pilailla juuri keväällä: \"Kohtapa\nse taas on syksy...\" Ja tämä meni Kleophaaseen niinkuin häkä, --\nse tarttui häneen kuin mikäkin sinappimyrkytys. Kuinka tylyä,\ntunteetonta ajatella tällä tavoin kevään koittaessa! Miksi ei sen\nsijaan lähteä aamulla, kello viideltä tai kuudelta, \"hankiaisille\":\ntämän nimityksen muisti Kleophas vielä kotiseudultaan (niin heikoiksi\nkuin hänen reminisenssinsä yleensä olivatkin muuttuneet), muisti,\nvielä toistaiseksi, miten hän oli siellä maalla kävellyt hankea\nmyöten, joka peitti kaiken niin, että tuskin aidanseipäät ja\n\"kissomaan\" pyrkivät pajut pistivät esille, naapureihin \"virpomaan\ntuoreeksi, terveeksi\" jotakin uneliasta nukkujaa. -- No, hän ei\nyleensä ajatellut enää maaseutua. Hän ei kaivannut sinne enää edes\nkesäksikään. Mutta, ohimennen sanoen, lääkäriä ei hän kuitenkaan\nvielä tarvinnut; hän tunsi itsensä ruumiillisesti aivan terveeksi, --\ntai paremminkin, hän ei tätä asiaa ajatellutkaan, tämä maalaismies,\njosta näin nopeasti oli tullut melkeinpä sähkönpalvelija: lopulta\nhän sytytti aamulla sähkönsä mieluummin kuin lähti ulos ihastelemaan\nkevään kauneutta.\n\nKaljatehtailija oli moittinut Sampilaa silloin kuin huomasi, ettei\nvirkamies aikonut mennä takaisin virkaansa:\n\n\"Minua harmittaa tuollainen\", oli Sorsimo sanonut. Ja viimein hän\noli haukkunut Kleophasta: \"Tuo on vetelyyttä! Ellei pahempaa:\njättää hyvä virkansa tällaisena aikana, jolloin miehiä ja naisia on\njokaiseen toimeen niin paljon, että niitä kuhisee kuin muurahaisia\nmuurahaispesään heitetyn sokeripalan kimpussa! Se todistaa\njonkinlaista kiittämättömyyttä -- tai kyynillisyyden puutetta!\"\n\n\"Oh, minä myönnän, että saatan menetellä väärin\", vastasi Kleophas\nLeanteri. Mutta ei selitellyt enempää: kaikki tämä oli hänestä\nnykyisin jotakuinkin yhdentekevää...\n\nJa sitten Sorsimo vain nostaisi olkapäitään, ulkomailla opittuun\nrumaan tapaansa.\n\nMyöskin rouva Hotti (jolla muuten oli jälleen sukukokous, nimittäin\npääsiäissunnuntaina, \"pääsiäisen mämmimäisimmimmillään ollessa\",\nkuten tohtori Riskilä vitsaili, \"joten muskettisoturin laajennus,\njonka Tiila-täti oli saanut aikaan, on koko suvulle tervetullut\";\nrouva Hotti oli nimittäin lisännyt tuota rakennusta, joten siinä oli\nnyt kolme osastoa, yksi postineideiltä pakkoluovutetun pikkuhuvilan\nasukkaille, toinen ison huvilan vuokralaisille ja rouva Hotin\npalvelustytölle ja kolmas Hottien suvulle; -- niin, sukukokous,\njossa konttoristi Lintupää kovin uteli kapteeni Pölli Hotilta,\ntulisiko tästä valtiokaappauksesta, jota kaikkien Hottien mielestä\nselvästikin järjestettiin Lapualla, veretön vai eikö, ja kuka tulisi\ndiktaattoriksi, kun talonpojat marssivat Helsinkiin, kuten yleisesti\nhuhuiltiin...) No niin, mutta mihinkä tämä taidokas periodi nyt\njohtikaan näiden surullisten ilveilyjen sepittäjän? Aloimme kappaleen\nrouva Hotista! Hyvä: myöskin rouva Hotti kummasteli, ettei virkamies\nlähtenyt virkaansa. Jopa värisytteli Kleophasta katsellessaan harvoja\nviiksihaiveniaan. Mutta Kleophaalla oli yhä rahaa, hän maksoi\nvuokransa sanallisesti, jopa varmuuden vuoksi ennakolta, ja olihan\ntämäkin rouva Hotille varsin merkittävä asia näinä vaikeina aikoina,\njolloin vuokrat Helsingissäkin pyrkivät alenemaan, joten tänne\nKrokelbyhyn oli yhä harvinaisempaa saada vuokralaisia, huviloihin,\njoissa ei yleensä ollut mukavuuksia, joskin rouva Hotti oli parhaansa\nmukaan koettanut sitä asiaa auttaa, ja suunnitteli jo vesijohtoakin.\n\nVarsinaisen kevään tultua Kleophas kuljeskeli Krokelbyssäkin\nvähän enemmän ulkona. Koivujen paljaat oksat punertuivat.\nRautatienpenkereen pohjoisrinteillä lumi oli vielä piiloutunut\nvarjoon, ikäänkuin häveten likaista ja hiilenpölyistä itseään...\nKas, jo putkahtivat kortteet esiin penkereen hiekasta, muodostellen\nkellertäviä käämejään, kevään ensimmäisiä \"kukkasia\". Sitten\ntulivat rentukat niityille, noihin lamparoihin, joita hänen luulisi\nkatselleen ikäänkuin kotilampeaan siellä maalla. Mutta niin ei ollut:\nhän ei todellakaan ajatellut enää lampeaan: jos se välisti johtuikin\nhänen mieleensä, ei se herättänyt hänessä enää mitään _tunteita_, ja\nse haihtui mielestä pois heti paikalla...\n\nTuomet kukkivat rouva Hotin huvilan ympärillä. Sitten pihlajat.\n-- Mutta tapahtui varsin tärkeitäkin asioita, seurauksiltaan\nmerkittäviä koko maalle, ja siis myöskin Kleophas Leanterille. Hän\nnäki ne sanomalehdistä, joita hän luki aivan yhtä ahkerasti kuin\nkirjallisuutta. \"Tänään lähtevät 30:n Etelä-Pohjanmaan pitäjän\nedustajat, 2000 miestä 500:lla autolla mielenosoitukselle Vaasaan\nseuraamaan oikeudenkäyntiä sosialistisen 'Työn Äänen' kirjapainon\nrikkomisesta\", joka oli tapahtunut aikaisemmin keväällä. --\n\"'Työn Äänen' taloudenhoitaja viety Kuolemankorpeen, kyyditsijät\ntuntemattomia.\" (-- Onkohan Tommolan-veitikka ollut tässä jo mukana?\n-- ajatteli Kleophas Leanteri) -- \"Väkijoukko riistänyt 'Työn Äänen'\npuolustusasianajajan poliisin käsistä, repinyt hänen vaatteensa,\nriisunut hänen housunsa.\" (-- \"Paljastanut hänen pyllynsä\",\najatteli tämä Kleophas.) -- \"Saksassa katutaistelut kulkutautina,\noikeauskoiset kommunistit syöksevät maan sekasortoon.\" -- \"Mitä\ntekee hallitus?\" vaatii edistysmielinen lehti. -- \"Koettaako\nhallitus vastustaa tervettä talonpoikaisvaistoa, joka ei suvaitse\nisänmaanpettureita\", vastaa oikeistolaislehti. -- \"Jalasjärven\ntyöväentalon vahtimestari viety pois autolla paikkakunnalta.\" (--\nJokohan maanmittari Gulenius on saanut kyytinsä, aprikoi Kleophas\nLeanteri.) -- \"Kavalluksia.\" \"Mies ampuu vaimonsa, kaksi lastansa\nja itsensä.\" \"Neljä ryöstöä porraskäytävissä.\" \"Kavalluksia\nvirkamiespiireissä.\" \"Kaksi kirjapainon rikkomiseen sekaantunutta\nnuorta miestä ampui itsensä. Toinen hautonut itsemurhaa jo pitemmän\najan.\" -- \"Yleistä mieltenkuohua rauhoitettava.\" \"Diktatuuriinko?\"\n\"Eduskunta kutsuttava koolle, maalle saatava lait kommunistien\nkukistamiseksi.\" \"Eduskunta kutsuttu koolle.\" \"Kommunistien ja\nsosialistien kyyditykset jatkuvat.\" \"Manner saanut vapaamatkan\nViitasaarelle.\" \"1200 miestä jälleen mielenosoituksella Vaasassa.\"\n\"Kaksi kommunistia pakotettu nousemaan autoon Saloisissa.\"\n\"Reposaarelta viety neljä kommunistia moottoriveneellä.\" \"Faktori\nNurminen, jolta kansanliike riisui housut, viety autolla.\"\n\"Kansanedustaja pantu autokyytiin.\" -- \"Talonpoikaismarssi Helsinkiin\npäätetty heinäk. 3-4 päiväksi.\"\n\nLuulisipa näissä olleen innostavia uutisia tarpeeksi ihmiselle,\njoka noudattaa tervettä elämää! Mutta mitäpä Kleophas Leanteri,\ntuo demonin viettelemä? Hän ei näe metsää puilta! Hän kummastelee\nyöllisiä päällekarkauksia, joissa ei toimeenpanijoita tunneta,\nmukittamisia ja retuuttamisia... Joskin hän myöntää, ettei\nkommunisteihin muukaan pysty, vaan ne ravaavat rajan yli alinomaa\nlevittääkseen uskoista mielettömintä: _uskovaisia_! -- Mutta eipä\nhän ole ainoa, joka tässä yleisessä kuohunnassa, uhkailuissa,\nymmärtämisessä ja sättimisessä, yöllisissä salahyökkäyksissä ja\njuovuspäissä tehdyissä kyydityksissä, ainoa sellainen, joka elelee\nomaa elämäänsä. On niitäkin, jotka kuljeskelevat Helsingissä kesän\nhellettä huokuvilla kaduilla paitahihasillaan, tallustelevat\nyleiselle hiekkarannalle, jonne Kleophaskin kerran eksyi, niinkuin\ntämä poliittinen kiihtymys ei koskisi heihin laisinkaan. Ei,\nsiellä hiekassa ne vain loikovat, tai heittelevät kuperkeikkaa\nauringonpaisteessa, nuo tuhannet, kymmenettuhannet, melkein\nalastomina, vatsallaan, selällään, silmiä häikäisevässä hiekassa,\n-- selällään kuin siihen kaadetut pronssikuvat, mustina kuin\nmulatit, vatsallaan kuin taikina, -- heitellen lomaan kuperkeikkoja\ntai telmien tyrskivässä suolavedessä niljaisten levien ja hauran\nseassa, kovaäänisen toitottaessa ulahtelevaa saksofoninsäveltä.\nTerveyttä: flirttiä, seikkailuita! -- Ja sellaisia on pitkin maata...\ntuollaista -- lihaa! Se on Kleophaasta lihaa! Hänelle tuntuu tulevan\nomituinen vastenmielisyys lihaa kohtaan. Miksi hän sitten sinne oli\njoutunut? Hänelle ei olisi tosiaan tarvinnut sanoa niin kuin hän\nkuuli erään hiekassa kellottavan naisen huudahtavan hänestä: \"Hyi,\nkuka tuo on? Partajassi?\" (Kleophas nimittäin oli alkanut tänä\nkesänä kovin parroittua.) -- Ei, hän oli tahtonut vain täälläkin\nkatsella ihmisiä. Ja myöntäen nämä sanat aivan oikeutetuiksi hän\nhiipi hiljaa pois, eikä hiekkarannalle enää palannut, vaan sulkeutui\nKrokelbyhyn lukemaan. Mitä hän luki? Riisuen takkinsa, punoittavin\nsilmin, tummunein silmäkoloin, harmaana, partaisena, aamulla kukkojen\nlaulaessa ja peipposien visertäessä, vetäen joskus uutimet alas, kun\npäivä paahtoi niin, että hänen paitansakin oli istumisesta likomärkä,\nKleophas tutki kirjoja, jotka oli Sorsimon toimesta vienyt rouva\nEgrettille. Se pikku tapaus oli johtanut hänen mielenkiintonsa\nniihin siinä määrin, että hän hankki ne itselleenkin, mikäli niitä\nei hänen kirjoissaan ollut. Mikä uusi maailma nähdä kaikki näin --\nhistoriantakaisesti! Kleophas kummasteli, ettei hän ennen ollut\n\"senteerannut\" tällä tavalla näitä teoksia, joista hän oli monet\nkyllä kauan sitten lukenut. Se tuntui -- vapauttavalta! Ja hän oli\ntästä ylpeä, -- vaikk'ei sitä tietänyt. -- Niinkuin olisi ollut\nmikäkin Amerikan löytäjä, sanokaamme Vespucci! -- Ja mitä juuri\nhänelle vaarallisia teoksia kaljatehtailija oli tietämättään hänet\nusuttanut nuuskimaan? Arkhilokhos (\"Hyvästi, Paros, kalaruokinesi!\"\n-- aivan kuin Kleophaan jäähyväiset ahvenilleen!) -- Arkhilokhos,\narmoton näkemään ihmis-paroissa apinoita, kettuja, aaseja; ihmisissä\nja myöskin -- itsessään: seikka, jota Kleophas ei vielä, onnekseen,\ntäysin huomannut. -- Solon (\"Ei valtakuntaamme Zeus päätöksellään\ntuhoo, vaan omain kansalaisten teot halvat\"). -- Ksenofanes. --\nPraksilla (\"Kuin kiven alta skorpioni pistää, niin imartelijankin\nliukas kieli\", -- kas: Kleophaan mieleen johtui toimittaja Viperus!)\n-- Palladas... Anakreon (\"Artemon sai ennen kaakinpuuta, nyt\nkultaisilla vaunuilla hän ajaa\", -- jälleen Kleophaalle entinen\ntuttava: kunnallisneuvos Kyykoski tämä Artemon!). -- _Pharsalian_\nvalitus kansalaissodasta (\"Mies Rooman kun voittoisan miekkansa\nlöi oman veljensä rintaan.\"). -- Flaccus (\"Uhratkaa jumalille,\nmit'ei tarjota saata Messalla: _oikeudentunto_.\"). -- Juvenalis,\nhänen hirvittävä ruoskansa, joka liikuttavasti suojelee köyhiä\npöyhkeilevän yläluokan sorrolta (\"Vain rahvaasta syntynyt on\nlakimies, joka aatelistyhmyrin auttaa oikeudessa\", -- Kleophaan\nmieleen johtuivat jokin Leon Berger tai Klas Sabelfelt, jota\nSnabelfeltiksi sanottiin. -- \"Vaikk' ois aateliskilpiä huoneesi\ntäynnä, niin muuta ei aateluutta kuin ihmisen kunto!\"); hänen ilkkuva\npilkkansa rahanpalvelijoille, tuhlareille, taikauskoisille naisille\n(pankinjohtaja Kokko, johtaja Tuhkuri, älyllinen rouva Egretti),\npilkka, jossa pauhaa dantelainen paatos; hänen epätoivonsa, kun hän\nnäkijänä aavistelee kansansa sortumista (\"Meille on jäänyt vain pila,\nkatkera nauru.\"). Sofokleen, Euripideen kaikkeudenmurhe. -- Ohoi,\nkauas torjui Kleophas Alkaioksen ja Anakreonin viinit: hän nyt oli\nkerran tehnyt _päätöksensä_ Parisissa! Ohitse Menanderin, ohitse\nHoratiuksen naurun hyökkäsi hän Voltaireen, Swiftiin, jne.\n\nMutta kaiken kaikkiaan: nuo tuhansia, satoja vuosia sitten mullaksi\nmuuttuneet ja vain sanoissa elävät ihmiset, joissa hän näki oman\naikansa henkilöt, ne vyöryivät hänen silmiensä editse hurjana\n\"noitajahtina\" kuin siinä de Guevaran kuvauksessa, jossa paholainen\nnäyttää predestinoidulleen tyyppejään, antaen hänen vilkaista\nihmisten asuntoihin, lennättäen hänet viitallaan yli kattojen.\nToivotonta, aina auttamatonta! -- Ja kun Kleophas näin ajatteli,\ntunsi hän jälleen olevansa -- se predestinoitu!\n\nTällä välin oli Vihtori Sorsimo lähtenyt \"kesälomalleen\" Terijoelle,\nSuursaareen, Viroon, hoitelemaan \"sorkkaansa\", kuten hän sanoi,\n-- ainoastaan pariksi kolmeksi viikoksi, koska hän syksyllä muka\nkuitenkin aikoi taas -- ulkomaille.\n\n-- Onpa tämä loogillista! ajatteli Kleophas Leanteri. -- Eikös\nVihtori itse ollut haukkunut kaikkia ulkomaita ikäviksi ja\nepämukaviksi?\n\nMutta kuitenkin hän oli tullut noutamaan Kleophasta luokseen pienille\njäähyväiskekkereille, kahville vain. Se oli kaunis päivä kesäkuun\nlopulla. \"Villa Kaniston\" yläkertaan näkyi horisontti laajana,\nsuurena, kaartuen puoliympyränä oikealle ja vasemmalle, kantaen\nvaltavaa taivaankupua, jonka alla maa ikäänkuin supistui pieneksi,\npainautui matalaksi. Se horisontti, musta kuin Vincin taulujen\nmaisemataustoissa, oli ikäänkuin taiteellinen keino, jolla laakson\nräikeä vihreys oli saatu vaikuttamaan voimakkaampana kuin se yksinään\nolisi ollut. Kuusimetsien varjot ojentuivat pitkinä vainioille. Ei\ntuulenhenkäystä, kaikki tuntui pysähtyneeltä. Meri, josta näkyi\npilkahdus kaukaa, harmaan Vantaan suusta, tuskin väreili, mutta ei\nkimaltanut: sekin oli pysähtynyt, torkahtanut, nukkunut autereen\nsameaan harsoon. -- Kevään raikkaus niityiltä ja pelloilta kauan\nsitten kadonnut, -- ei rentukkain kirkkautta, leinikköjen messinkiä,\nvoikukkien sokaisevaa kultaa! Alhaalla Sorsimon asuntorouvan, entisen\nporttomaisen, nyt kristillisen ihmisen puutarhassa, jossa syreenit\näskettäin olivat avanneet sinisen ja valkean ihanuutensa, rypistyivät\nvalkoruusutkin parhaallaan kulottavan nurmikon keskellä. -- Etäällä\nkallionhuipulla, josta hohti jokin valkeaksi laastittu huvilan torni,\nliikkui pikku olioita: auringonkylpijöitä puolialastomina, -- tai\nhe makasivat liikkumattomina kalliolla kuin tulisella hellalla tai\nliha halstarilla. -- Pölyisellä rautatieradalla, kiiltävien kiskojen\nvälissä, mateli pari mustaa työläistä työhön ja työstä pois. -- Suuri\nhiljaisuus. Ei pääskynenkään elävöittänyt lentopiirillään taivaan\nmaidonväristä tyhjyyttä...\n\nSorsimo ei tällä kertaa enää hiiskunut mitään Kleophaalle siitä, että\nKleophas oli jättänyt virkansa. Ja se oli Kleophaan mielestä aivan\npaikallaan: hän ei odottanutkaan mitään muuta...\n\nJa sitten Kleophas kohtasi Oiva Tommolan. Helsingissä. Heinäkuun\nalussa, tuon odotetun talonpoikaismarssin ensimmäisenä päivänä.\n\n\"Kuinka ihmeellä? Kuinka te ette ole jo marssia katsomassa?\"\nhuudahti hänelle neiti Hellä Hotti, kun Kleophas aamulla tuli\ntiedustelemaan aamukahviaan, jota ei tuntunut kuuluvan. \"Me luulimme,\nettä te olisitte jo kaupungissa! Me äidin kanssa olemme juuri sinne\nlähtemässä. Tohtori Riskiläkin on jäänyt sitä varten kaupunkiin eikä\nole mennyt kesälomalle.\"\n\n\"Anteeksi\", aneli Kleophas, \"tietysti minä sinne lähden...\"\n\nJa hän pujahti huoneeseensa, ja pisti sieltä tultuaan kätensä\nleikillään rouva Hotin kainaloon, auttaakseen rouvaa portaista alas,\nmutta rouva Hotti työnsi hänet nopeasti syrjään: sehän olisi ollut\nensinnäkin loukkaus, koska rouva tunsi itsensä varsin nuorekkaaksi ja\nelämänintoiseksi, ja toiseksi hänellä ei ollut mitään halua kulkea\nkäsikoukkua tuollaisen partaturilaan kanssa. Sitä paitsi he erosivat\nsiitäkin syystä, että innostunut rouva oli tilannut itselleen ja\ntyttärelleen Helsingistä auton. Mutta Kleophas Leanteri ajoi perille\nvain raitiovaunussa. -- Ja sitten, Erottajalla, hän yht'äkkiä\nnäki Tommolan, talonpoikain rivistössä, joka marssi Bulevardilta\nValtioneuvostontorille. Myöskin Tommola huomasi hänet melkein heti\nja juoksi Kleophasta tervehtimään. Lyötiin kättä, Oiva Tommola\nriensi takaisin paikalleen, ja Kleophas harppaili hänen vieressään,\nkuunnellen, kun hän kertoi olleensa Vaasassa, kommunistisen juristin\n\"pyllyä näyttämässä\", kuten hän sanoi, ja muillakin retkillä: \"Mutta\nenpäs kerrokaan kaikkea!\" keskeytti hän. Runebergin patsaan kohdalla\nhän heristeli nyrkkiään, käsivarressa sinimusta nauha, Heimolaan\npäin, joka näkyi Kluuvikadun päästä: \"Odottakaahan, te siellä! Pois\nteidät olisi pitänyt lakaista samalla kertaa! Mutta vieläköhän kauan\nistutte jaarittelemassa, että ihminen kuolee, jos olueen pannaan pari\nprosenttia alkoholia. Heil Hitler, te senkin suutarit...\"\n\n\"Turvat, karpit ja juotikkaat\", jatkoi Kleophas.\n\n\"Nikkarit ja maalarit ja muurarit.\"\n\n\"Lehmät, sonnit ja haisevat ketut\", myönsi Kleophas Leanteri.\n\"Haisunäädät! Mutta miksi sinä huudat saksaksi: _'Heil Hitler'_? Mitä\nSaksa meihin kuuluu?\"\n\n\"Mitäkö kuuluu? Sieltä tämä marxilaisuus on kotoisinkin. Mutta: turpa\nkiinni, mutta usko minua, diktatuuri tästä tulee. Ohimennen: minulla\non sinulle pieni asia. Voisitko lainata minulle 2000 markkaa?\"\n\nOiva Tommola sanoi nimittäin lähtevänsä heti huomenna takaisin\nmaaseudulle, noihin hommiin, joissa hänellä oli yhteiskunnallinen\ntehtävä. Kleophas saisi rahansa takaisin \"kahden kuukauden kuluttua,\nkäyvällä vekselikorolla\".\n\nKleophas Leanteri kaivoi Kauppatorin tungoksessa lompakon\ntakataskustaan ja antoi Tommolalle nuo lappuset.\n\n\"Entä -- se Gulenius?\" kysäisi hän juuri erottaessa, sillä hänestä\ntuntui aivan mahdottomalta päästä tungoksessa Valtioneuvostontorille.\n\n\"Hm... hän kuuluu olevan metsätöissä Itä-Suomessa\", vastasi tuomari\nTommola. \"Menepäs sinne metsiin autoilla! Mutta kyllä hänen vuoronsa\nvielä tulee, kun minä saan aikaa. Senkin Punkaharju-huijari!\"\n\nJa setelit kourassaan katosi Tommola hurraavan kansan keskelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi siitä mitään diktatuuria tullut, joskin Tommola sitä ennusti ja\njotkin sellaiset kuin tohtori Riskilä ja Molli Lintupää ja Kipri\nIili, jotka Kleophas Leanteri tapasi sinä päivänä, sitä toivoivat.\nEduskunta näet heräsi housujensa palaessa, sääti kommunistilait.\nPari kommunistia vain tyssättiin niskasta ulos eduskunnasta; jokin\nsanomalehtimies sai venekyydin autioon saareen, mutta ei tullut\nsäkki päässä hukutetuksi, niinkuin uhattiin. Eräs suutari tapettiin\nja jokin kommunistiksi väitetty toinen suuruus salamurhattiin\ntai kyydittiin Venäjälle: otapa tästä selvää, yksi kiihkoutunut\npuolue väitti näin, vastapuolue väitti päin vastoin. Ja edelleen\nkyydityksiä, isänmaallisia lauluja laulaen, hipperissä, mukittaen,\nlaulattaen, ja ennen kaikkea yöllä, niin ettei kyyditsijöitä\nhiisikään voinut tuntea! No, kommunistit puolestaan uhkasivat,\nettä jos heidät tapetaan niin kommunismi muka elää, ja tuikkasivat\nRovaniemen tuleen, uhkasivat räjähdyttää rautatiesiltoja, -- eivätkä\nräjähdyttäneet. -- Tuikattiin pari työväenyhdistyksen taloakin\ntuleen, pimeän suojassa. -- Muuten tavallista menoa: kavalluksia,\nväärennyksiä, murhia, humalaisuutta. \"Hitlerin voitto Saksassa\":\nuutta intoa suomalaiskansallisille! \"Uudet eduskuntavaalit\nlokakuussa\", siis verraten kohdakkoin.\n\nNiin, kesä alkoi kääntyä syksyiseksi, viimeiset heinät niityillä\nKrokelbyn ympärillä riippuivat seipäissä, ja vielä viikko tai pari,\nniin riippuisivat rukiit ja kauratkin, ne vähät, mitä tällaisen\nkaupunkilaiskylän mailla viljeltiin. Maa lemahteli jo mädänneelle...\n\nMutta ennen varsinaista syksyä vielä kaksi tapausta, jotka koskivat\nläheisesti Kleophas Leanteria. Ensimmäinen niistä oli se, että Oiva\nTommolalta saapui hänelle kirje, jossa Tommola karhusi Kleophaalta\nniitä \"200 mk, jotka vippasin sinulle silloin talonpoikaismarssin\naikaan\". -- Tommola puhui vakavissaan, -- no, hänen päänsä oli nyt\nkerta kaikkiaan niin huono! Kleophas aikoi ensin vastauksessaan\nkertoa hänelle yleisesti tunnetun vitsin eräästä velallisesta,\njoka tiuskaisi velkojalleen: \"Pidä huoli omista veloistasi äläkä\nminun!\" -- Mutta -- hän lähettikin Tommolalle nuo 200 mk, sanomatta\nkuitenkaan, että ne olivat korkoja siitä 2000 markasta, jotka Tommola\noli häneltä vipannut.\n\n\n\n\nKaljatehtailija jättää Kleophas Leanterin yksin\n\n\nJa toinen, Kleophasta vielä läheisemmin koskeva tapaus oli se, että\nVihtori Sorsimo lähti ulkomaille. -- Mutta sitä ennen kävi hän vielä\nKrokelbyssä, tuli takaisin huviretkiltään, joilla oli viipynyt paljon\nkauemmin kuin oli luullutkaan.\n\nKun Kleophas Leanteri kerran elokuun lopulla istui illansuussa\nCataniassa, vichyvesipullonsa ääressä, tuulenhenkäyksistä\nheilahtelevan ikkuna-uutimen vieressä, katsellen Esplanadille, jonka\npunaisina ruskottavien lehmusten takaa elokuvien valot alkoivat jo\nkummallisen kirkkaasti kiilua, vaikka oli vielä aivan päivä, joten\nnuo tulet eivät oikeastaan valaisseet, vaan näyttivät ainoastaan\nkaikki värinsä, ilmestyi sinne hiljaisuuteen, -- Kleophaan istuessa\nsiellä, sattumalta aivan yksin, viileissä, niin kylmyvissä,\nrauhallisissa ajatuksissaan, -- Vihtori Sorsimo, ruskeana kuin\nkupari, terveenä ja riehakkaana, siristellen silmiään hämärässä,\nsinertävässä sisävalossa; mutta yhäti huomattavasti ontuen.\n\n\"Hauskaa, että sattuma vei meidät heti yhteen\", sanoi hän, \"tulin\neilen Virosta... Olinkin Pärnussa: paljon etenkin tuota kaikkialla\nvapaata viinaa.\"\n\nJuteltiin ylimalkaisesti tästä kesästä, sen valtiollisista\nhälytapahtumista... Kleophaan hommiin ei ollenkaan koskettu.\n-- Sitten Sorsimo sanoi, että hän lähtisi (\"kuten hän ehkä oli\nmaininnutkin\") taas kiertelemään maapalloa. -- \"Milloin?\" -- \"Heti:\nylihuomenna!\" -- \"Vai ylihuomenna\", sanoi Kleophas, \"minne nyt?\" --\n\"En tiedä vielä\", vastasi Sorsimo; \"mutta en ainakaan sellaisiin\nmaihin, joissa olen ennen käynyt. Miksi ei Rio Janeiroon, --\ntaivas tiesi minne! Ehkä Oceaniaan; johonkin, joka olisi _'Finis\nterrae'_. Ehkä kuuhun. Katsos, jalkani tuntuisi sitä vaativan: se on\ntekosyy. Otin kyllä Pärnussa hierontaa; hoitajatar oli hyvä, mutta\nei sellainen, joka olisi minun koipeni tähden hankkinut itselleen\nsydänvian, kuten hierojattaren ammattiin oikeastaan kuuluisi. Joten\nhieronta ei auttanut mitään: siinäpä se...\"\n\nTarjoilijatar oli nyt tuonut Sorsimolle whiskyn, ja hän jatkoi\nkevytmielisiltä vaikuttavia juttujaan: kertoi jättäneensä tehtaan\npanimomestari Hallikan hoitoon, antaen täydet valtuudet ja oikeudet\njakaa siitä lähtevät tulot työväen kesken niin kauan kuin hän,\nomistaja itse, olisi maailmalla, -- ja se voisi kestää kauankin:\neihän ihminen koskaan tietänyt, mikä hänellä oli edessä, varsinkaan,\njos hänen päähänsä pistäisi pujahtaa johonkin, joka olisi _Finis\nterrae_. -- \"Minua huvittaa näin\", sanoi Vihtori Sorsimo. \"Työläiseni\nansaitsevat (lähinnä sitä sattumaa, että yleisö, jolta alkoholi on\nkielletty, etsii sitä minun mallasjuomistani) parhaiten tehtaani,\njos minulle jotakin tapahtuisi: työläisethän siellä ponnistelevat\nja hikoilevat, minun ollessani vain tehtailija! Sitä paitsi minulla\non ainoastaan kaukaisia sukulaisia, joista tiedän sen verran,\nettä 'suku sutta'! -- Mitä itseeni tulee, olen tehtaasta saanut\nliikaakin, koskapa voin matkustella vaikkapa tropiikkiin, kuten\nhuomaat, -- ylellisyyttä, jota työmiehen ei kannata uneksiakaan.\nJa sille ainoalle, jonka kanssa olen yhteisen työn liitossa (--\nKleophas ymmärsi, että Sorsimo tarkoitti tuota Lirpusta, josta\nhän, Kleophas, niin paljon piti), on ihmisten hassu kiintymys\nkaljaan, jossa ei ole alkoholia, tuottanut osuutensa. Lapsia ei\nminulla ole: onneksi heille, olemattomille, ja itsellenikin, sillä\nvaikkapa jälkeläisihanteet toteutuvatkin usein kvantitatiivisesti,\nniin kvaliteettiin nähden saattaa siinä suhteessa tulla milloin\ntahansa tyhjiä arpoja, -- arpapeliä, jossa atavismi, isien synnit\nja vajanaisuudet ja taudit ja kaikenmoiset sattumat merkitsevät\nliian paljon. Ohoi, jos minulla jälkeläisiä olisikin, niin tuskinpa\nedes tahtoisin jättää heille kaikkia 'kaljoja'; ilmaiseksi perityt\nomaisuudet menevät tavallisesti yhtä helposti kuin ovat saadutkin ja\nvievät mennessään perijäin ryhdin...\"\n\nKleophas hätkähti: hän oli tietysti miettinyt _tätäkin_ asiaa! Ja\nhuomannut sellaista ihmeellistä, että siinä tai siinä perheessä\npojasta uhkasi tulla ilmeinen heittiö, vaikka hänen molemmat\nvanhempansa olivat kohtuullisen kunnollisia; toisessa oli poika\ntylsä, ja tytär alkoi tulla ilkeäksi, jostakin atavistisesta\nsyystä. Kolmannessa poika puukotti äitipuolensa. Neljännessä heti\nylioppilaaksi päästyään ampui itsensä. -- Entä sitten tämä aika,\njoka uhkasi, vasten kaikkia menneen polven toiveita, uusilla\nsodilla: mihinkä muuhun yleinen fascismi ja sen lietsoma ehdoton\nkansallistunto veisi? -- Ei, jatkuminen oli ihmisille ei juuri ansio,\nmutta luonnon pakko... Jos siitä pääsisi, sen parempi: onnellista\nirtaantua \"olevaisuuden pyörästä\", kuten indialaiset tätä asiaa\nsanovat...\n\nMutta tässä, älykkäät lukijat, jotka ymmärtävät metafyysillisiä\nkysymyksiä yhtä paljon kuin kuka muu tahansa, tietävät, että\nse olento, joka vaikutti kaljatehtailijan \"kautta\", antoi nyt\nKleophaalle kaikkein peloittavimman iskunsa, nimittäin iskun aivan\nkoko olemassaolon ytimeen!\n\nNo niin, Sorsimo pyysi Kleophasta pikku kekkereille, jotka eivät\nolisi sellaiset näkemiin-toivotukset kuin viime kerralla, vaan\nhyvästelyt pitemmäksi ajaksi. Ne kekkerit olisivat seuraavana iltana.\nSorsimo oli kutsunut sinne eräitä muitakin vieraita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKleophas Leanteri meni. Kahvittelu Kaniston huvilassa oli jo\nalkanut. Kaljatehtailijan huoneet olivat kai liian ahtaat näinkin\nsuurelle joukolle, joten \"juhla\" oli järjestetty ulos \"puutarhaan\",\nkuten Kaniston rouva nimitti puolialastomia kallioitaan. Ilta oli\nmyöhä. Hatarassa syreenimajassa killui koreita paperilyhtyjä. Kuu\nkurkisti metsän ja sähkövaloja tuikkivan kylän toiselta puolelta,\nvaltavana ja punaisena kuin joskus heinäkuussa ukkoshelteellä.\nTuulenhenkäys tuskin suhahti petäjänlatvoissa kallionreunassa.\nYölepakko lentää suhahti silloin tällöin ohitse; pääskynpojat\npirisivät hiljaa pesissään, oudosta lyhtyvalaistuksesta heränneinä.\nKiiltomatojen kirpeä vihreä kiilui sieltä täältä kuin olisi maahankin\nsiroteltu tähtiä taivaasta, jossa niitä näkyi paljon. -- Kahvipöytä\nsyreenimajassa, katettuna vanhalle ovilevylle, jonka ympärille oli\nasetettu istuimiksi lankkuja. -- Sorsimo esitteli siellä Kleophaalle\nuudestaan panimomestari Hallikan, ja sitten muita työläisiä, jotka\nKleophas niinikään oli jo ennen nähnyt: \"puukhollari\" Tavin, erään\nHilarius Varpusen, hänen vaimonsa (joka oli komea kuin kuningatar),\nneljännen, jonka nimen hän kuuli Mäkäräiseksi, ja Piggvarin, jota\nSorsimo oli maininnut ilkeäksi punikiksi, molemmat vaimoineen.\nLisäksi kaksi taiteilijaa, joita Kleophas ei tuntenut kuin maineelta,\nja taiteilija Igelströmin. Myöskin Kipri Iili ilmestyi sinne kaikessa\ntarmossaan Hitler-viiksineen. Mutta jo sitä ennen Kaniston sianruokaa\nkantava rouva ja hänen poikansa Tigerstedt vaimoineen ja poikineen.\nKummallisen epäsointuinen seura. Neiti Lirpusta ei näkynyt. -- Jäykkä\nhiljaisuus vallitsi. -- Kuu alkoi menettää tulipalohohdettaan,\nmuuttuen kullankeltaiseksi sikäli kuin nousi taivaalle, joka loisti\nsuunnattomana holvina aukean kalliorinteen yllä. Hopeiset hattarat\nväikkyivät äänettömästi, varjostivat silloin tällöin kuun. --\nKeskusteltiin ilmoista, ja Sorsimo oli jättänyt panimonsa heidän\nhoitoonsa: kuinka he siitä vastaisivat? Sorsimo vain huiskaisi\nkättänsä ja nauroi heille. -- Tosiaankin, omituisen epäsointuinen\nseura. Kipri Iili oli siirtynyt taiteilijain luo, muodostaen heidän\nkanssaan eri ryhmän. -- Tukalaa päästä oikeaan puheenalkuun! Silloin\nvapautti tilanteen Piggvar, nousten rohkeasti, melkein hävyttömästi\npystyyn, ja huudahtaen: \"Mitäpä sitten kuin asiaan!\" Ja hän\nsieppasi takalistonsa ja penkin alta pöydälle ison korin, joka oli\nkymmenlitraisen kaljapullon pesänä. Sitten hän piti (tuo punikki,\njonka naama näytti punaisen paperilyhdyn valossa veriappelsiinilta),\npuheen, jossa hän myönsi, ettei Sorsimo ollut herroista pahimpia,\nvaan kohteli työmiestä sen arvoisena kuin herrat koiriaan; ja siksi\nhe, oluenpanijat, olivat isännältä lupaa kysymättä valmistaneet\nkymmenen litraa sellaista, joka ei ollut rapakaljaa, vaan sisälläpiti\nsekä vierrevoimaa että painoprosentteja, koska nyt porvari taas\nmatkusti huvittelemaan. -- \"Miksi hän haalasi meidät tällaiseen\nseuraan?\" kuuli Kleophas taiteilija Igelströmin tirskahtavan. --\n\"Niin, kyllä Vihtori olisi voinut pitää eri juhlat intellikenssille\",\nvastasi Kipri Iili; \"mutta mitä me siitä; ryypätään!\" Ja hän veti\nkaikki kolme taiteilijaa ottamaan olutlasinsa, itsekin Chaplinviikset\nvaahdossa. Juotiin olutta. Sorsimo hyvin ahneesti. Oli vieläkin\nikävänlaista. \"Nyt pitäisi olla minun vuoroni\", sanoi Sorsimo, ja\nluultavasti hän tiesi, että hänen vuoronsa tosiaan oli, koskapa\npimeästä astui esille kaikessa loistossaan herra Jorkka Kaltti!\nJorkka avasi takkinsa, peltipanssarin alta liivien kohdalta paljastui\nhanikka, jonka ranasta hän nyt vuodatti laseihin valkeanväristä, sen\nalapuolelta toinen, josta tuli punaista, takapuolelta kolmas, josta\nsuihkui keltaista: \"Ehta tavaraa, viskivettä, viiniä, konjakkia!\"\njulisti Myrskyn Jorkka. Nyt päästiin asiaan. Rouva Varpunen puski\nkatkeruuttaan erästä kylän porvarisrouvaa kohtaan, joka oli\nlastensuojeluseuran puheenjohtajana ja kimppusi sellaisia, joita\npiti halvempina, ompelemaan seuralleen ilmaiseksi vaatteita, mutta\nei kutsunut näitä varsinaisiin seuran juhliin, joihin ainoastaan\n\"paremmat\" pääsivät. Tämä oli solvaamista, vaikka rouva Varpunen\nei ollut mikään \"rauhattomuuden herättäjä\": hän ei sietänyt\nkerjäläisroikaleita, joita alinomaa kierteli tiukkaamassa avustusta,\nvaikk'eivät he tehneet työtä. -- Myöskin rouva Hallikka (joka\ntuskin maistoi vaatimattoman ryyppylasin Jorkan keskimmäisestä\nhanikasta) oli kerran käynyt tuossa ompeluseurassa, mutta se\nhänen täytyi myöntää, että rouvat olivat siellä parhaastaan\npureskelleet poissaolevia ystäviään, eivätkä täydellä todella\nommelleet; joten hänkään ei sinne enää erikoisesti halunnut.\n\"Niin, valitettavasti on juuri herrastelunhalu, 'herraskaisuus',\nmeidän suomalaisen kansallisluonteemme pahimpia vikoja\", myönsi\nVihtori Sorsimo, vilkaisten Kipri Iiliin. -- \"Perhana, mutta --\npalataanpas asiaan!\" vastasi hänelle konttoristi Iili hiukan\nnärkästyneenä. -- Itse Hallikka kiitteli kuitenkin porvareita:\n\"Kyllä siellä lastensuojeluseurassa saadaan tälläkin tavoin paljon\nhyvää aikaan\", sanoi hän. -- Työmies Piggvar intoutui silloin\nväittämään Hallikkaa porvariksi. Hallikka vastasi, että porvari\nhän olikin, jopa monarkisti. Tunnelma alkoi kiihtyä. Juttu siirtyi\nyhteiskuntakysymyksiin: kuvitteluihin, minkälainen tulevaisuuden\nvaltio, -- jonkinmoinen tuhatvuotinen valtakunta, olisi; Sorsimo\nkoetti valaa yleisöönsä -- epäuskoa (sehän nyt oli hänen tehtävänsä,\nsen tiedämme). Kuitenkin Piggvar alkoi käydä kovin kiukkuiseksi.\nMäkäräinen hoilaavaksi. Ja kun sitten asuntorouva, joka oli kaatanut\nsisäänsä \"viskivettä\" kuin ämpäriin, ryhtyi kansanomaisen alastomasti\nkuvailemaan entisen syntisen elämänsä lisäksi myöskin paksuja\nyksityiskohtia siitä, miten hänen miniänsä, rouva Tigerstedtin,\nseuraava lapsi syntyisi, niin, että hänen oppinut poikansa, herra\nTigestedt, rypisti kulmiaan ja miniä melkein ylenantoi, ja kun\nPiggvarin ja Mäkäräisen vaimot tulivat levottomiksi, ja Hallikat,\nVarpuset ja siisti Tavikin, joka ei edes tupakoinut, arvelivat, että\nolisi jo aika lähteä kotiin, niin ei Sorsimo asettunut vastarintaan.\nHallikat, Varpuset ja Tavi poistuivat kohteliaasti kiitellen ja\nonnellista matkaa ja onnellista paluuta Sorsimolle toivottaen.\nPiggvar ja Mäkäräinen erosivat täältä sen sijaan vastahakoisemmin,\nmutta erosivat kuitenkin vaimojensa houkuttelemina, Piggvar vain\nuhaten: \"Kun te, herra Sorsimo, tulette takaisin, niin me olemme\nryypänneet koko tehtaan!\" -- \"Oho, -- no jos ryyppäätte, niin antaa\nmennä!\" naurahteli Sorsimo.\n\n\"Hyvä, että menivät\", sanoi kaljatehtailija niille, jotka olivat\nvielä jääneet hänen hummaukseensa. \"Teuhata kansan parissa\njuovuksissa on haitallista keuhkoille, vatsalle ja sydämellekin,\njoka ei pidä raudan tökäisyistä, mikä ehkä olisi ollut mahdollista,\njos Barrabas olisi päässyt irti esim. Piggvarissa ja Mäkäräisessä.\nMennäänpä sisään.\"\n\nKaniston rouva ja Tigerstedtin herrasväki eivät kuitenkaan enää\nsinne tulleet, niin voimakkaasti vanha rouva oli vahvistanut\nwhiskylaseilla entisiä muistojaan. Sorsimo sammutteli Kipri Iilin\navustamana värilyhdyt. Korkealle kohonnut ja valkeaksi muuttunut kuu\nloi yksinään alakuloista valoaan autiolle ja äänettömälle kalliolle.\n-- Noustiin yläkertaan, nimittäin taiteilijat, konttoristi Iili\nja herra Jorkka Kaltti, joita Sorsimo työnteli edeltään. Kleophas\nviimeisenä. Nyt se vasta ilo alkoi! Kipri Iili esitteli itsensä\nsinuiksi taiteilijan kanssa. \"Menkää helvettiin, senkin pölsö\", sanoi\nhänelle yksi heistä, joka oli aivan päissään, niin ylenannetusti oli\nKaltti hanikoinut kaikkiin whiskylaseihin. Jorkka lauloi: \"Ruusut,\nruusut tulipunaruusut.\" Ne kaksi taiteilijaa, joita Kleophas ei\ntuntenut, sattuivat olemaan eri suuntaa, joten toinen heistä haukkui\ntoista, joka oli ottanut osaa Kalevalaseuran seinämaalauskilpailuun,\n-- juuri samaan, johon pankinjohtaja Kokko oli pulittanut rahat.\n\"Mikä tylsä kilpailu\", sanoi haukkuja; \"historiallisesta maalauksesta\nei voi koskaan tulla taidetta, sen näkee ulkomaiden museoista, joissa\nhistorialliset ovat pelkkää roskaa! Siitä minä syön mittani p-skaa!\nSen vähemmin mytologisista aiheista.\" Ja hän todisti viime väitteensä\nAino-taululla, joka oli muuttunut vesivelliksi, kun ensimmäinen\nkansallinen innostus oli hiukan haihtunut; siinä ei ollut enää mitään\nmuuta kunnollista kuin se osa, joka esitti haarareisiä. -- Toinen,\ntästä Kalevala-aiheesta kilpaillut taiteilija, paljasti silloin,\nkiitos whiskyn, luonteensa: etteikö muka suomalaisella kansalla,\nsuomalaisessa tarustossa ollut aiheita, joita kannatti maalata yhtä\nhyvin kuin muutkin kansat omiaan! -- \"Mutta millä tavalla?\" yhtyi\ntaiteilija Igelström puheeseen... Syntyi sekamelskainen mekastus,\njoka loppui siihen, että kilpailuun osaaottanut antoi, kasvot\nvalkeina ja humalasta kieroon vääristyneinä, toiselle maalarille\nleukaan niin, että hampaat risahtivat. -- No, sopuhan siitä kuitenkin\ntuli, Kipri Iilin, Igelströmin ja Sorsimon yhteisvoimilla...\n\nJa niin tämä juhla jatkui, ehkä kauankin, sillä Kleophas kysyi\nSorsimolta:\n\n\"Milloin te sitten niinkuin matkustatte?\"\n\n\"Huomenna\", vastasi Sorsimo.\n\n\"Huomenna!\" hoki Kleophas.\n\n\"Niin, -- enkö sitä sanonut? -- Kaikki kunnossa, passi ja matkalippu,\nensin Hampuriin.\"\n\n\"Huomenna?\" toisti Kleophas vieläkin.\n\n\"Mikä siinä?\" sanoi Sorsimo naurahtaen. \"Tiedäthän itsekin: maailma\non pieni...\"\n\nKleophas myönsi sen kyllä... Ja arveli, että ehkäpä hän kuitenkin\nhäiritsisi matkavalmisteluja, jos viipyisi täällä kovin myöhään. Ja\nyht'äkkiä hän teki lähdön koko mölinäseurasta, luvaten vielä, että\ntulisi huomenna laivalle... Kysyi laivan nimeä... Ja -- kiitteli\nliikuttuneena Sorsimoa kaikesta, -- koko menneestä vuodesta. Sitten\nhän poistui.\n\nMutta kun hän kuutamossa kulki rouva Hotin huvilalle, ajatteli hän,\nja hätkähti jälleen:\n\n-- Noin hän lähtee... Hän on viime aikoina ollut minulle niin\nvähäsanainen, niin kuiva. -- No niin, pitäisihän minun semmoiset\nasiat tietää. -- Mutta niin kuiva: vaikka juuri hän laverteli minulle\nennen kaikenmoisista asioista. -- Ja nyt: ei mitään! Lähtee vain,\nniinkuin omine aikoineen... Ja jättää minut -- yksin.\n\nSorsimo oli todellakin ollut lopulta Kleophaalle kovin kuiva: hän\nnimittäin pelkäsi viettelevänsä paradokseillaan ystävänsä johonkin\nvaaraan. Se oli ollut hyvin mahdollista: olihan Kleophas jo\njättänyt virkansakin, uhkaheitto, joka ei hänen mielestään lainkaan\nKleophaalle sopinut.\n\nMutta älykkäät lukijat, jotka tietävät, mikä oikeastaan\ntähän kaljatehtailijan käyttäytymiseen oli syynä, eivät\nluonnollisestikaan sano, että Sorsimon vaiteliaisuus olisi johtunut\nhänen ystävällisyydestään Kleophasta kohtaan, vaan että se oli\nmetafyysillinen _mysteeri_: se demoni, joka oli sijoittunut\nSorsimoon, oli nyt tehnyt kaiken, mitä hän Sorsimon välityksellä\nsaattoi tehdä, joten hän näki hetken tulleen siirtyä Sorsimon\n_fyysillisestä_ tasosta jonnekin muualle, -- niin, lopulta itseensä\nKleophas Leanteriin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKleophas meni seuraavana päivänä laivalle. Hän vei _heille_ kaksi\nkukkasvihkoa, sillä hän oli luullut, että myöskin neiti Lirpus,\n(vai mikä hän oli?) matkustaisi. Mutta niin ei ollut asianlaita:\nneiti seisoi alhaalla laiturilla, jotavastoin Vihtori Sorsimo jo\nkannella, ja sanoi hymyillen jäävänsä kotimaahan. -- Kleophaan täytyi\nmyöntää itselleen, että hän kummastui suuresti tästä: pitiväthän he\nilmeisesti toisistaan, -- ja nyt he erosivat näin! Moinen loukkasi\nKleophaassa jotakin, ehkä sellaista, mikä hänessä vieläkin oli\nporvarillista. Ja loukkasi siitäkin syystä, ettei hänelle, joka\nkuitenkin oli ollut Sorsimon ystävä, ollut hiiskuttu tästä matkan\npuolesta kerrassaan mitään. Ei mitään! -- Laiva irtaantui laiturista,\nmatkustajia muusta yleisöstä erottava köysi oli poistettu. Saattamaan\noli tullut toisiakin: Kipri Iili, kaunis, mutta vanhahtava rouva\nEgretti, taiteilija Igelström ja yksi eilisistä maalareista. Sorsimo\ntuli portaalle Kleophasta hyvästelemään. Kleophas antoi hänelle\ntoisen kukkakimppunsa. Sorsimo jutteli hänelle keveästi, että\nhänellä oli matkaseuraakin, nimittäin taidekauppias Reineck, joka\nnyt muutti Berliniin, koska hänen mielestään Saksassa alkaisi pian\nvarmempi aika, hitleriläisyys voittaisi varmasti ja porvaristuisi.\nMatkamies ja saattajat lavertelivat yhtä ja toista, nauroivat,\nalkoivat huiskutella nenäliinojaan. Sorsimo seisoi laivan perällä, --\nhänen punainen nenänsä hohti leveälippaisen lakin alta kuin mikäkin\niloinen porsaankärsä. -- Kleophas tarjosi toisen kukkakimppunsa neiti\nLirpukselle, joka kiitti siitä sydämellisesti, hyvästeli, ja alkoi\nmennä ensimmäisenä koko joukosta kaupungille, omille teilleen, --\nyhtä mystillisenä, luoksepääsemättömänä kuin Kleophas aina oli hänet\nnähnyt.\n\nSeurue hajaantui nopeasti. Kleophas sattui kulkemaan Igelströmin ja\ntuon toisen taiteilijan takana. Hän kuuli Igelströmin sanovan:\n\n\"Hyvähän Viksarin on matkustella...! Mutta vähän kelju mies hän on:\nnyt hänellä oli kamalasti rahaa, mutta vaikka hänen olisi pitänyt\nnähdä, että minä olen niin hävyttömässä rahapulassa, ei hän tarjonnut\nminulle vippiä...\"\n\n\n\n\nJoskin Kleophas on vapautunut pääviettelijästään, niin ei se\nsalaperäinen, jonka tiedämme, silti päästä häntä kynsistään\n\n\nSorsimon lähdön jälkeen tunsi Kleophas itsensä säikähtyneen\navuttomaksi, vaikk'ei tahtonut sitä itselleen myöntää. Ja hän ikävöi\nSorsimoa, vaikka oli hänelle harmissaan: jättääkin hänet tällä tavoin\nyksin...!\n\nKleophas lienee ollut oikeassa. Sorsimon nauru olisi tehnyt hänelle\nhyvää, varsinkin näinä aikoina, jolloin poliittiset tapahtumat\nkuohuttivat joka viidennen ihmisen mieltä. -- Nyt hän vasta oikein\nalkoi nuuskia sanomalehtiä, koettaen löytää ratkaisua, miten näihin\ntapahtumiin suhtautua. -- Mitä hän tänäänkin näki lehdissä? Ei\nerikoista, mutta kuitenkin kylliksi uutisia hänelle. Edelleen eräitä\nkyydityksiä, riepotuksia, juovuspäissä tehtyjä. Paria kommunistia\ntai sosialistia oli piiskattu. \"Oikeudenkäynti viimekesäisistä\nkyydityksistä. Vastaajat menevät satalukuisina oikeuteen, suurin\nosa heistä ei ole voinut olla kyydityksissä mukana.\" Kyyditsijät\nsiis piilottelivat, -- ehkä nekin, jotka olivat tehneet nuo\npari murhaa. -- \"Eduskuntavaalit.\" -- Muuten vain tavallisia\nasioita. \"Rikollisuuden yltyminen\", \"Varkauksia\", \"Sosialistinen\nkunnallismies tehnyt kavalluksen\", \"Murhapolttoja\", \"Petos ja\nväärennys\", \"Virkamies väärentäjänä\", \"Pahoinpitely ja tappo\",\n\"Puukkosankareita\", \"Itsemurhia\", jne.\n\nKleophas ajatteli:\n\n-- Kieltämättä kansanliikkeen lehdet ovat oikeassa, kun\nväittävät, että maassa on päässyt vallalle liian paljon\nrikollisuutta: ylhäältä pohjaan asti... puoluevehkeilyä rahavirkain\nsaamiseksi... kavalluksia, väärennyksiä... salakeinottelua yksinpä\ntaiteilijanammatissakin, rajatonta kyynillisyyttä... maanpetosta...\nRappioitumista...\n\nHän luki edelleen. \"Saksan valtiopäivät kokoontuvat. -- Hitler\nvoittoisa.\" \"Suomalaisia kansanliikkeen miehiä ottanut osaa\nTeräskypäräjärjestön kokoukseen Saksassa.\" -- \"Eduskuntavaalit.\nEntinen tasavallan presidentti Ståhlberg (tuo, jota kansanliikkeen\nmiehet tuntuivat pitävän kaiken vapaamielisen haaveilun\nhenkilöitymänä) valittu eduskuntaan.\" -- Muuten lisää tavallisia\nasioita, varkauksia, kavalluksia.\n\nKommunisteista oli toki päästy, noista ehkä vaarallisimmista,\nkoska heistä enimpiä vaivasi jonkinlainen \"uskonnollinen\" hulluus,\njohon eivät mitkään järjelliset neuvot, mikään valistus, opetus\npystynyt. Ne hullut oli kyyditty autoilla rajan taakse siihen\nvaltakuntaan, jossa heidän ihannevaltionsa oli toteutettu: saatu\naikaan hirmuvalta jolle ei porvarillisessa maailmassa vertaa... --\nKöyhälistön luoma ihannevaltio? Ei tarvinnut muuta kuin muistaa\njotakin Sutelinin perhettä tai seppä Koppeloa taikka panimomestari\nHallikan ja Tavin vaimoja, jotka himoitsivat päästä herrasrouviksi,\ntai joitakin mäkitupalaisia, maalaistyöläisiä, jotka olivat\nvieläkin tietämättömämpiä kuin nämä Krokelbyn työläiset, niin\nkäsitti naurettavuudeksi ajatella, että he ymmärtäisivät, tai\nedes tahtoisivat, rakentaa mitään entistä parempaa. Hyvä, että\nsille haaveilulle oli tehty este... Siinä oli tosin tapahtunut\npari murhaakin... Mutta missä oli tällaisia uudistuksia tapahtunut\nilman eräitä vikoja...? Sellaisia kuin jokin Tommola tunkeutui\naina joukkoon... Kaksi, kolme murhaa! Sellaisia oli tapahtunut\ntuhansia Italiassa, jonka fascismi kuitenkin oli pelastanut Venäjän\nkohtalosta, niinhän Sorsimo oli kuvaillut... Samaan yhteiskunnan\npuhdistukseen pyrittiin nyt Saksassakin... Tosin siellä samoin kuin\nItaliassa näyttiin tarvittavan siihen eräänlainen palautuminen\nvanhoillisuuteen, _luopuminen monista entisistä vapaamielisistä\nkäsityksistä_... Fascismissa ja kansallissosialismissa tuntui olevan\nhäikäilemätöntä kansalliskiihkoa, joka tietysti johtaisi uusiin,\nentistä julmempiin kansainvälisiin sotiin... Mutta paremmat nekin\nkuin kommunistien hirmuvalta!\n\nAinakin kansanliike meillä oli saanut aikaan jotakin tärkeämpää:\nlait, joilla \"uskonnolliset\" hullut karkoitettiin vaikutusvaltaisista\npaikoista ja joilla ne suljettaisiin sinne, minne he kuuluivat,\nnimittäin vankiloihin...\n\nJa kansanliike lupasi käydä kiinni muihinkin väärintekijöihin,\nyhteiskunnan ylimmistä alimpiin asti...\n\nVäitettiin, että se tahtoi diktaattoria, sellaista, joka oli tulossa\n-- Saksaan. Kleophasta hävetti, että hänkin, joka oli nurkunut\nsitä, että meillä vieraat maat, etenkin Saksa, otettiin niin usein\nmalliksi, -- hävetti, että hän nyt antoi Saksan jollakin tavoin\nvaikuttaa itseensä. Mutta minkä hän sille voi? Lukemattomat muut\nmenettelivät samoin... Hän ei ollut huonompi, joskin huono.\n\nKleophas, joka oli äskettäin lukenut Kreikan ja Rooman klassikoita,\njohtui itsestään ajattelemaan tyranneja, jotka olivat, tosin\nvallananastuksella, pakottaneet rappion partaalle joutuneet maansa\njärjestykseen, jossa laki oli kaikkien ylin käskijä, sorrettujen\nturva ja vehkeilijäin rankaisija, laki, sama kaikille, niin köyhille\nkuin rikkaille. Perikles, Augustus: antaneet uuden voiman elämälle,\nluoneet rauhan, jossa köyhä sai leipänsä ja rikas kehittää henkeään,\nsytyttäneet sammuvan vanhan kulttuurin vielä kerran ja kaikkein\nkorkeimpaan loistoon!\n\nTällaista toivoi Kleophas diktaattorilta... jos nyt diktaattori\ntahdottiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän eräänä päivänä tuli kotiin Helsingistä, riensi rouva Hotti\neteisessä vastaan ja selitti, että forstmestarin kamariin oli\ntunkeutunut jokin vieras herra, joka ei ollut suostunut lähtemään\nmatkaansa, vaan oli vaatinut itselleen pesuvettä, koska oli muka\njuuri tullut Jyväskylästä...\n\nKleophas astui huoneeseensa. Siellä seisoi tosiaan tuntematon vieras.\nSeisoi paitasillaan \"komuutin\" edessä, sääret hajallaan, pesten\nkasvojaan. Lyhyt, leveäharteinen mies. Hänen kasvojaan ei näkynyt:\nne olivat pesuvadissa, ja ruskea tukkakin oli pudonnut silmille kuin\nesirippu. -- Vieras huuhteli tukkaansa saippuakuohasta ja pulisutti\nhuulillaan niin, ettei luultavasti kuullut Kleophaan tuloa.\n\nKleophas odotti. Sitten mies nostikin päätänsä katsoi Kleophaaseen\nruskeilla silmillään, ja sanoi:\n\n\"Odottakaahan vähän... Onko tämä teidän pyyheliinanne puhdas? Ei kai\nteissä ole partasientä? Eikö teillä ole karkeampaa liinaa? No, olkoon\nmenneeksi, minun täytyy kuitenkin tänään käydä parturissa...\"\n\nJa hän alkoi kuivata kasvojaan ja tukkaansa Kleophaan pyyheliinalla.\nSitten hän pukeutui, veti ylleen housut. Otti käsilaukustaan, jonka\noli avannut Kleophaan pöydälle, jotakin sinistä, asettui tähän rouva\nHotin huoneeseen kuuluvan pienen kuvastimen eteen, ja alkoi sovitella\npäähänsä tuota sinistä. Se oli silkkinen hiusverkko. Kleophas seurasi\nhymyillen hänen puuhiaan; hänen mieleensä johtui Juvenaliksen kuvaus\neräästä roomalaisesta nuorukaisesta: \"Tukkansa mahdu ei kultaiseen\nhiusverkkoon.\" -- Se oli tosiaan kaunis, ruskea tukka. Surkea\nkuvastin ei kuitenkaan vierasta tyydyttänyt:\n\n\"Eikö täällä ole isompaa peiliä?\" kysyi hän.\n\n\"Ei, valitettavasti\", vastasi Kleophas.\n\n\"Mutta minä olin näkevinäni isomman peilin tuolla eteisessä\",\nsanoi vieras, joka ei ollut vielä esitellyt itseään, ja meni\npaitahihaisillaan eteiseen, rouva Hotin kuvastimen ääreen. Ovi jäi\nauki, joten Kleophas näki, miten hän sitten siellä sovitteli päähänsä\nkaunista hiusverkkoaan, katseli itseään kuvastimesta onnellisen\nnäköisenä, ja siveli vartaloaan kuin kureliiveihin kiristäytynyt\nnainen. Sisään palatessaan hän sanoi:\n\n\"Maaseudulla liikkumisesta on se etu, että vartalo pysyy solakkana\nniinkuin minun. Olen nimittäin viime aikoina samoillut siellä\nesitelmämatkoilla, lehteni toimihenkilönä. -- Mutta missä täällä on\nW.C.?\"\n\nKleophas meni ottamaan avaimen, jota pidettiin eteisessä erikoisessa\npaikassaan, etteivät asiattomat pääsisi rouvan huoneistoon kuuluvaan\nmuskettisoturi-osastoon. Vieras veti ylleen liivit ja takin ja lähti\nulos. Sisään palattuaan hän pesi kätensä, tarkasteli kieron pikku\npeilin edessä vielä hiusverkkoaan ja istahti sitten pöydän ääreen,\nroiskaisi koipensa pöydälle, otti taskustaan hopeisen kotelon ja\nsiitä sikarin, tarjosi Kleophaalle sikaria, hymyili itsetuntoisen\nsäälivästi, kun Kleophas sanoi polttavansa ainoastaan savukkeita,\npuhalsi kattoa kohti spiraalin sikarinsavua, ja sanoi:\n\n\"Kas niin, nyt voimme alkaa puhua asioista. _Ensimmäiseksi_: nimeni\non Hyyppönen. Sanomalehdentoimittaja. Ei tarvitse\", huomautti hän,\nkun Kleophas valmistautui esittelemään hänelle itseään, \"tiedän, kuka\nte olette. -- _Toiseksi_: tässä nyt tuon teille ne rahat.\"\n\nJa hän otti liivintaskustaan kolme seteliä.\n\n\"Mitkä rahat?\" kysyi Kleophas.\n\n\"Ne 3000, jotka ystävällämme Vihtorilla oli niin kiire karhuta\nminulta ja maksaa teille. Hän on hiukan turhanpäiväinen\nraha-asioissa, ja kuitenkin hänellä on niin hyvät tulot.\"\n\n\"Mitä kummaa!\" huudahti Kleophas silmät niin suurina, että valkuaiset\nnäkyivät renkaina.\n\nToimittaja luuli kai Kleophaan aikovan ilmaista erimielisyyttänsä\nsiihen nähden, että Vihtori Sorsimo olisi muka turhanaikainen\nraha-asioissa, koskapa intti kiivaasti:\n\n\"Älkää puhuko mitään, kyllä minä tämän asian tiedän, minä tunnen\nhänet, hän on todellakin joskus naurettavan saita, ja minä tiedän\nhänen tulonsa, minä olen laskenut ne, tiedän, että ne ovat hyvät, se\non totuus, josta hänellä itselläänkään tuskin lienee täyttä selkoa,\nhänellä kun ei ole... mitenkä sanoisin... erikoista laskupäätä. --\nNo niin, hän suvaitsi toissa päivänä minulle saapuneessa kirjeessä\nkarhuta minulta velkaa, jonka otin häneltä vuosi sitten, kun\nmenin 'Keskisuomalaisen' toimittajaksi. Tosin se minulta unohtui,\ntarkoitan, maksu viipyi; mutta minä nyt en palvele rahaa, olen\nantanut niille, joita kunnioitan ihmisinä, hiukan toisenmoisiakin\nsummia kuin tämä, vaikka itsellänikin on melkoisesti huolta etenkin\npeliveloista, joihin jouduin täällä Helsingissä. -- No, tuossa ne\ntuhatlappuset nyt ovat.\"\n\n\"Mitä minulla niiden kanssa on tekemistä?\"\n\n\"Eikö Vihtori sitten ole teille velkaa?\" kysyi toimittaja.\n\n\"Hänkö minulle!\" huudahti Kleophas.\n\nTuli suuri kummastus. -- Viimein päätteli toimittaja:\n\n\"No, ehkäpä hän tahtoo jotenkin autella teitä?\" Hän tarkasteli\nKleophasta, ja luultavasti tarkastelun tulos oli sellainen, että hän\nsai täyden syyn luoda silmänsä säälivästi hymyillen kattoon.\n\n\"Tämäpä merkillistä\", sanoi Kleophas. \"Mitä Sorsimo sitten teille\nkirjoitti tästä asiasta?\"\n\n\"Siinäpä se: ei oikeastaan mitään, ei kerrassaan mitään. Kirjoitti\nainoastaan, että minä toimittaisin nämä rahat teille, kunnes hän\npalaa ulkomailta. Ja koska lehdessämme oli juuri ollut kysymys,\nettä minä lähtisin tänne Helsinkiin ottamaan hiukan selvää noiden\nlapualaisten vallankaappaajain keskusjärjestön puuhista, niin\nlähdin heti matkaan pistääkseni rakkaan Vihtorimme omaan käteen\nnämä lappuset. Mutta kun nyt menin hänen asuntoonsa, oli hän jo\nmatkustanut. -- Minne hän oikein meni?\"\n\n\"Hampuriin, ensiksi!\" -- Muuta ei Kleophas tietänyt koko Sorsimon\nmatkasta.\n\n\"Sepä originellia, tuollainen jöröys: ei ilmoittanut kirjeessään\nlähtöpäivästään minulle mitään!\"\n\n\"Niin, jos hän nyt sitä tiesikään\", vastasi Kleophas, \"hän liikkuu\nmatkoilla kuin lintu ilmassa, käännähtelee minne vain päähän pistää\".\n\n\"Niin, mutta... mutta\", änkytteli toimittaja. \"No, suotakoon kullekin\noriginellille vapautensa... Olen inhimillinen hänellekin. -- Mutta\nte, Sampila, ette siis todellakaan ole saapa Vihtorilta näitä rahoja?\"\n\n\"En totisesti!\" huudahti Kleophas. -- Hänen mieleensä johtui,\nettei tuntunut aivan merkilliseltä, että Sorsimo nykäisi lainansa\npois tällaiselta mieheltä, joka jo tässä ennätti kehaista\npelivelkojaankin. Antoihan Sorsimo mieluummin avustusta vaikkapa\nPelastusarmeijalle. -- Mutta kun Kleophas samassa muisti, miten hän\noli ajatuksissaan moittinut Sorsimoa siitä kyynillisyydestä, että\nSorsimo muka erosi hänestäkin, ja muisti lisäksi, miten sellaisetkin\nkuin taiteilija Igelström, jota Sorsimo ilmeisesti oli suosinut\nrahoillaankin, olivat nurisseet Sorsimon turhanpäiväisyyttä, niin\nhänkö nyt olisi ottanut nämä 3000 aivan ansiottomasti hoitoonsa!\n\n\"Te ette siis huoli näitä lappusia? Teillä ei ole mitään osaa eikä\narpaa näihin?\" kysyi toimittaja Hyyppönen.\n\n\"Ei yhtään mitään. En ymmärrä koko asiaa\", vastasi Kleophas.\n\n\"No hyvä\", virkahti toimittaja, \"pistän ne takaisin taskuuni. Kuluvat\nkyllä, en anna rahalle arvoa. -- Ja siirtykäämme nyt seuraaviin\nasioihin. Siis: _kolmanneksi_, minulla on teille terveiset teidän\nrakkaalta ystävältänne tuomari Tommolalta!\"\n\n\"Tommolalta? Missä hän nyt on?\"\n\n\"Eräässä muhkeanlaisessa maalaistalossa Leivonmäellä. Kiertelin\naivan äskettäin sielläkin päin, lehteni ja edistyspuolueen asioissa.\nMinut ajettiin kyllä siitä talosta pois... hyvä, ettei muilutettu\n(autokyyditystä oli alettu näinä aikoina sanoa tällä nimellä):\nfanatismi, jonka oikeisto on ajanut kiihoituksellaan talonpoikiin,\noli siinä talossa suunnaton. -- No niin, tuomari pisti teille pienen\nkirjeen. Miehellä näytti muuten olevan talossa hyvä. Sanoi voivansa\nkuin pukki kaalimaassa. Ainoastaan jalka oli häneltä potkaistu\npoikki.\"\n\n\"Jalka poikki?\"\n\n\"Tai ainakin pahasti nyrjähtänyt, mistäpä sen niin tarkoin tiesin:\nkoetinhan edistyspuolueen miehenä levittää isäntäväkeen inhimillistä\nnäkemystä. -- No, olipa nyt tuo koipi poikki tai ainoastaan\nnyrjähtänyt, niin, kursailematta sanoen, se oli teidän rakkaalle\nystävällenne parhaiksi. Hänkin kuului nimittäin ajelleen viime\nkesänä ja nyt syksylläkin riepottelemassa joitakin suutareita rajan\ntaakse, -- valtakunnallemme ylen vaarallisia henkilöitä! -- Ja eräs\nkommunisti, jonka kimppuun hän oli yrittänyt Hiirolassa (idempänä,\nkuten ehkä tiedätte), oli antanut hänelle sellaisen potkun, että\nsääri katkesi. Se muilutus loppui siihen. Tuo kommunisti oli ollut\nsivistynyt mies, jokin maanmittari.\"\n\n\"Muistatteko hänen nimeään?\"\n\n\"Muistini on jotakuinkin hyvä! Hän oli maanmittari Gulenius.\"\n\n\"Kas niin!\" huudahti Kleophas väkisinkin. Mutta ei hiiskahtanut\nmitään Oiva Tommolan Punkaharju-afäärin pettymyksistä.\n\n\"Te nauratte?\" kysyi toimittaja. \"Tekään ette pidä lapualaisista?\n_Jos_ niin on, alamme sopeutua keskenämme. Ja nytpä tuleekin _neljäs_\nkysymys, jota varten lehteni lähetti minut tänne Helsinkiin:\ntarkkailemaan ja paljastamaan, mistä salaperäisestä luolasta\ntätä roistomaista mussolinismia, tai sanokaamme kossolinismia\n(kansanjohtaja Kosolan mukaan), tätä mussoli-hitleri-kossomaisuutta\noikeastaan johdetaan. Mistä tämän sotkuisen vyyhden salaiset langat\nlähtevät.\"\n\n\"No, kyllähän lienee ollut joutavaa kyyditä jotakin suutaria,\njoka filosofeerailee rummullaan, mutta ei voi väittää tapahtuneen\nerikoista vääryyttä, jos joukko todella toimivia kommunisteja on\nautettu rajan taakse sinne, jossa heidän ihailemansa valtio on\ntoteutettu; eihän sellaisen pitäisi olla heille kovin vastenmielistä.\"\n\n\"_Autettu!_ Tosiaan: automaattista autoapua! Mutta ajatelkaa: laki!\nJa ajatelkaa humaanisuutta! Ja ajatelkaa, millä tavoin: salaisilla\npäällekarkauksilla yöllä. Entä muuta: rikotaan työväentalojen\nikkunat, poltetaan itse talotkin, -- sitäkin on tapahtunut. Poltetaan\nyöllä, salaa! Oikeudenkäynneissä asianomaiset eivät tahdo mennä\nvastaamaan. Onko tämä sankaruutta? Ei, minä tiedän: minä olen\ntutkinut tätä asiaa! Tässä piilee vallankaappaus. Kommunismi on\nvain tekosyy. Vallankaappaus teollisuus-, pankki- ja sotaherrojen\npuolelta. Mikäkö tämän todistaa? Odottakaa: minä paljastan\nkoko asian. Minä tiedän jo tuon luolan, josta äsken mainitsin,\nluolan, jossa Lapuan Liikkeen kauniit johtohenkilöt rypevät;\nprivaattiporttolan, jonka tärkeimmän tarjoilupuolen hoitaa eräs neiti\ntai rouva (joka ei ole ollut neiti lapsenakaan eikä ole nykyään\nrouva, vaikka hänellä on liuta lapsia), nimeltään ei Craucher, vaan\nLindén, Lintu tai Mätinen, miten milloinkin, vaikka käyttää nimeä\nCraucher: saksalaisihastuksen vuonna varastettu nimi. -- Minä tiedän!\nÄlkää väittäkö vastaan, minä tiedän sen! Tämäkin asia on otettu\njulkisuuteen vasemmistopuolueiden keskuudessa. Tulkaa mukaan, niin\nminä todistan sen teille. Minulla on tuon rouvan osoite, minä en\npelkää, saavat salamurhata minut, jos tahtovat, tulkaa mukaan!\"\n\nToimittaja roiskaisi jalkansa alas Kleophaan pöydältä, riisui\nhiusverkon päästänsä, joka oli nyt tullut kauniin onduloiduksi, ja\nalkoi mennä eteiseen.\n\n\"Mutta se tuomari Tommolan kirje?\" kysyi Kleophas Leanteri.\n\n\"Ah, tosiaan, olin sen tässä aivan unohtaa\", sanoi Hyyppönen ja veti\nkirjeen povitaskustaan. Ja sillä aikaa kuin toimittaja järjesteli\nkuvastimen edessä päällystakkiaan ja siveli vielä kerran ruskeaa\ntukkaansa, pidellen hattuaan vasemmassa kädessään, johon se jäi\nsitten ulkonakin, Kleophas luki Tommolan kirjeen.\n\n\n\n\nLuku, jolla on ainakin sama ansio kuin kalleimmilla totuuksilla: se\non lyhyt\n\n\nTommolan kirje:\n\n    \"Hei, Kleophas Leanteri! Hei, Viksari eli piru pullossa! Hei\n    teidän molemmille! Minä olen täällä Leivonmäellä, ponsaritalossa.\n    Tämä talo on iso, 800 hehtoa, josta 400 heht. täyskasv.\n    myyntikelpoista metsää, jota ukko, sanokaamme appiukkoni, on\n    säästänyt kuin silmäteräänsä. Aporo: sinä, Kleophas, voisit\n    joutessasi lähettää minulle laskukaavakkeen, millä tavalla hehton\n    pinta-ala lasketaan. Ukko on lauhkea mies, vaikka tarkka, mutta\n    akka on perkele saituudessaan. Mutta älkäähän olko millännekään,\n    kyllä minulla on temppu. 'Potkaisen pojan povehen', vai mitä se\n    Lemminkäinen Kalevalassa sanoo. En akalle, vaan akan tyttärelle,\n    joka ei kylläkään ole kaunis, mutta pitäjän Kukkaro, kuten häntä\n    aivan oikeutetusti sanotaan. Ja sitten, monien elämänvaikeuksieni\n    jälkeen, rupean tilalliseksi! En kuin kylvän siementä vakoon,\n    tarkoitan perillisiä, joilla perin varm. lisää, koska tytt. on\n    ainoa talossa. Näette, että kun on 'hurtti humööri ja hyvät\n    vaatteet, niin menee vaikka Pylly vilkkaa'. -- Muuten olen tänä\n    kesänä ollut sontakuskina, 11 sont.kuor. täytyi kaataa ryssän\n    rajalla suohonkin. No niin, eipä nyt muuta tällä kert. käteni\n    lappautuu.\n\n    Kun kirjoitatte minulle, niin älkää helvetissä jättäkö\n    osoitteesta pois tuomaria, tuleva akkani on niin epäilevä, ja\n    pirun itara hänkin.\n\n                                            Toiva Ommola.\"\n\n-- No, kun loppu hyvä, niin kaikki hyvä! ajatteli Kleophas Leanteri.\n-- Ja oli oikein kiitollinen Tommolalle siitä, ettei Tommola\nkarhunnut häneltä osamaksuja summasta, jonka hän oli kesällä\nTommolalle vipannut.\n\n\n\n\nTarmo Hyyppönen jahtaa vallankaappaajia, ja saa potkun, joka ei ole\nyhtä onnellinen kuin se, joka katkaisi Tommolan säären. Rubriikin\npituuskin ennustaa pitkää mutta hyvää tarkoittavaa lukua henkilöistä,\njotka tarkoittavat hyvää\n\n\n\"Näyttääpä siltä, kuin teilläkin olisi vähän asiaa parturiin\", sanoi\ntoimittaja Hyyppönen raitiovaunussa, \"aivan turhaan ei tuomari\nTommola väittänyt, että te olette jonkinlainen filosofi\".\n\n\"Parrastani päättäen! Oh, sofistat luopuivat sellaisesta kuitenkin\nvastenmielisemmin kuin minä.\"\n\n\"Niin, minun käsittääkseni tuossa voisi pesiä jo vaikka ampiaisia\",\nsanoi toimittaja Hyyppönen.\n\nHe tulivat Helsinkiin, \"hullunmyllyyn\" eli \"karuselliin\",\nYlioppilastalon edustalla olevaan raitiolinjain solmuun, josta ei\naivan pian päässyt yli eikä ympäri vilisevien ajoneuvojen. Menivät\nHotelli Helsinkiin, jossa toimittaja otti huoneen, jätti sinne\nkäsilaukkunsa, ja sitten parturiin. Ja sillä aikaa kuin toimittajan\nohimokiharat ja niska ajettiin sieviksi ja puhtaiksi, ja hänen\npyöreät poskensa voideltiin ja putsutettiin, sai Kleophas Leanteri\njälleen tilaisuuden syventyä sanomalehtiin, noihin kiihkovälineisiin,\njoilla häneen nyt levottomuutta pumputtiin; hänen juhlallinen\npartansa oli näet poistettu parilla vetäisyllä niinkuin leukalappu\nlapsen kaulasta. Viimein he lähtivät kävelemään Töölöön, toimittaja\nsolakkana ja kauniina, häilyvin kiharoin, pidellen hattua kädessään.\nEräät vastaantulijat vilkaisivat häneen. \"Niin, tukkani herättää\naina melkoista huomiota\", mainitsi hän. -- Oli alkanut tulla hämärä.\nSyksyn viileä ilta. Uuden ylioppilastalon torni, jota Kleophas\nmuuten muisti Sorsimon pilallaan sanoneen Pisan kaltevaksi torniksi,\nsuitsutti patamaisesta kalotistaan mustaa kivihiilen savua, --\nalettiin jo lämmittää asumuksia. Taivas tummansininen. Aleksanterin\nja Erottajan valosikermät, liikkeiden ja elokuvien mainostulitukset\nkirkastuivat kirjavan räikeinä, sinisinä, punaisina, kultaisina.\nArkadiankadun sähkölamppujen rivi painui säihkyen alas kohti\nloppupäätänsä, Mechelininkadulle. He saapuivat perille, tuon rouvan\nasuntoon, jonka toimittaja tiesi. Itse rouva, lihava, vaaleaverinen,\ntuli avaamaan.\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta minulla on viestejä maaseudulta\nkansanliikkeen johtajille\", sanoi toimittaja. \"Ovatko he täällä?\"\n\n\"Eivät tällä kertaa\", vastasi rouva, ensin hiukan suu auki\nällisteltyään. \"Ei, -- eivät tällä kertaa. Mutta minä tiedän, missä\nheidät voi tavata. Kosola kävi pari päivää sitten luonani lainaamassa\nvähän rahaa, minähän olen kansanliikkeen rahastaja. -- Ettekö käy\nsisään?\"\n\nHe kävivät. Toimittajan suu lensi auki: \"Täällähän on tosiaankin\neleganttia.\" Tultiin takimmaiseen huoneeseen (huoneita oli kaksi),\n-- siihen, jota huhu yleensä mainitsi turkkilaiseksi huoneeksi,\nkoska siellä oli hiukan seinilläkin mattoja, jotka näyttivät\nitämaisilta, ja lattialla joukko pieluksia. \"Kas, sinäkin olet\ntäällä, Raimo!\" huudahti hän, \"siitä onkin mennyt vuosi kun\nviimeksi näimme toisemme\". Ja hän meni tervehtimään kalmankalpeaa\nnuorukaista, joka loikoi divaanilla syöden omelettia, edessään pullo\npunaviiniä; Kleophas tunsi tuon miehen samaksi runoilija Siepoksi,\njoka kerran oli kiusannut hänen korviaan lukemalla eli huutamalla\neräässä ravintolassa ääneen runojaan. \"Oletko sinäkin yhtynyt tähän\nkauniiseen liikkeeseen, sinä, joka vielä aivan äskettäin olet\nsoinnutellut kantelettasi inhimillisyydelle, yksilön ja ajatuksen\nvapaudelle?\" jatkoi toimittaja ironisesti. -- \"En ikinä\", vastasi\nrunoilija, \"minä en koskaan tule tunnustamaan noita mustia yökköjä.\nMutta olisin ilmeinen hullu, jos hylkäisin omeletin ja viinin,\njota tämä madame ystävällisesti tarjoaa. Minulla on nälkä!\" -- \"Ja\nhullu sinä oletkin\", nauroi toimittaja ylimielisesti, suu auki\nkohti kattoa, \"älä väitä vastaan: sinä olet hullu, minä tiedän! --\nMutta hyvä: tuo oli kuitenkin hullun puheeksi reilu tunnustus!\"\n-- Toimittaja istahti, ja roiskasi jalkansa pöydälle: -- \"No,\ntuokaahan meillekin laseja, kansanliike saa kustantaa!\" -- Rouva\ntoi kaksi lasia, ja alkoi kehua itseään, nimittäin mitä suuria\npalveluksia hän oli tehnyt Lapuan Liikkeelle, kustantanut kaikki\nne sinimustat nauhat, jotka talonpoikaismarssin aikaan olivat\nosanottajien käsivarressa, matkustellut maaseudulla, kerännyt\nviime viikolla niin ja niin monta kymmentä tuhatta rahaa. \"Kymmene\naktiebolagilta, Läskelältä, Fiskarssilta, Haarlalta, venäläisiltä\nemigranttiruhtinailta, pankkiherroilta.\" -- \"Eikö madame itse\nmaista?\" kysyi Hyyppönen. \"Ja te, Sampila? No, te nyt tuskin olette\ntottunut viiniin... Minä olen oikeastaan helsinkiläinen.\" --\nSitten toi rouva tuollaisen mustankirjan, johon perheissä kerätään\nvieraiden nimikirjoituksia, ja näytti, ketä suuria henkilöitä hänen\nsalongissaan seurusteli. \"Ehkä saan luvan vaivata teitä molempia?\"\nkysyi hän. \"Hyvä\": toimittaja sieppasi kirjan käteensä, veti\ntaskustaan täytekynän ja toisesta pikku lehtiön, kuunteli samalla\nkorviaan teristäen rouvan puhetta, jota lähti kuin rädystä, ja\nkirjoitti vuoroin nimiä ja tapauksia muistiin. Nyt johtui rouvan\nmieleen eräs tärkeä asia: hän meni puhelimeen, rullasi numerolevyä,\nlausui haloota, kumarteli, pyyteli anteeksi, muistutteli siitä\ntärkeästä tehtävästä, puhutteli kenraalia, hyvästeli; ja sanoi\nsitten: \"Se oli kenraali Mannerheim.\" -- \"Näettekös nyt, mihin\njoudumme?\" huusi toimittaja Hyyppönen, purskahtaen nauruun, jonka\nhän täydellä suulla suuntasi kattoon, \"oikeisto panee toimeen\nvaltiokaappauksen! -- Mutta miksi te ette maista, madame? Ei\nminua tarvitse kursailla, minä en ole ahdasmielinen, minä suosin\npersoonallista vapautta... Teihinkin nähden: minusta on aivan\nluonnollista, että esim. solmitaan sellaisia suhteita, joita papit\neivät ole vahvistaneet, minä itsekin olen oikeastaan pakana! Älkää\nteeskennelkö minulle! Tietenkin te maistatte, kuinka te muuten\nvoitte pitää kossolineille seuraa? Ettekö ymmärrä minua, te, noin\nintelligentti nainen? -- Mutta valitettavasti minun täytyy nyt\nlähteä. Palaan teidän luoksenne uudestaan. Missä ne herrat nyt\novat?\" -- \"Mitkä herrat?\" kysyi rouva suu vieläkin paremmin auki\nkuin toimittajan. \"Ahaa... aivan niin!\" jatkoi hän vilkastuen.\n\"Ne käyvät... toiset Sinipyörässä, toiset Kairossa... joskus\nvenäläisessä klubissa, milloin on salaisempia asioita: sillä ei\nyleisö niin ymmärrä. Hm... oikeastaan en voisi sanoa teille yhtään\nmitään... mutta minä luotan teihin. Sen vain saatan tunnustaa, että\nvaltiokaappaus tulee, mutta kuka diktaattoriksi: 'siinä pulma', sanoi\nHamlet. Se ei ole vielä aivan päätetty asia. -- Toivon, että saan\nnähdä teidät luonani uudestaan varsinaisessa salonki-illassani\",\njatkoi hän, hymyillen kauniskiharaiselle toimittajalle, joka oli jo\npotkaissut jalkansa alas pöydältä, huudahtaen: \"Siis suoraa päätä\nvenäläiselle klubille. Älkää olko huolissanne, minä en pelkää mitään,\nja paikka on minulle varsin tuttu, monta yötä olen viettänyt siellä\nruletin ääressä. Tai oikeastaan: ehkä on parasta soittaa ensin\ntohtori Basiljeffille, kun en ole klubin jäsen, vaan olen mennyt\nsinne hänen vieraanaan. Tunnettehan tuon hienon emigrantin?\" --\n\"Ahaa... Onko se tuo rikas Basiljeff?\" kysyi rouva. -- \"En tiedä,\nmutta hän on suuri kulttuuripersoonallisuus, olemme viihtyneet hyvin\nyhdessä\", vastasi toimittaja Hyyppönen. -- Hän soitti Basiljeffille,\npuhui saksaa, sai vastauksen, ettei hänen klubiin päästäkseen\ntarvinnut muuta kuin mainita siellä tohtorin nimi; ja sitten hän\nja Kleophas lähtivät. Toimittaja suuteli madamen kättä, valittaen\n(samoin kuin rouvakin), ettei rouva voinut tulla heidän mukaansa,\nkoska hänen luokseen kokoontui tänä iltana vielä muita taiteilijoita.\n\n\"Täytyy myöntää, että tämä madame Craucher on ihmeellinen nainen!\"\nhuudahti Hyyppönen kadulla. \"Hyvin älykäs. Juonittelija, no niin,\nmutta mikä on juonittelija? Sehän on älyä! Älkää sanoko mitään, se\n_on_ älyä! Ja hän on tavallaan suloinen, söpö... tavallaan. Minusta\nei ole ollenkaan ihme, jos on totta, mitä kerrotaan, -- enkä minä\nparjaa, -- että tohtori Kaskas, -- ette kai tunne tohtori Kaskasta,\ntuota _jotakuinkin_ huomattavaa puhujaa, -- kerrotaan, että tohtori\nKaskas erehtyi viemään hänet todellisena baltilaisena ylimysnaisena\nTampereelle Haarlan uuden palatsin vihkiäisiin, jossa tilaisuudessa\nmadame hurmioi kaikki vieraat. Tosiaan: hän on todellinen hurmööri.\nHänen käytöksensä on todellakin mallikelpoinen, ja hän on elegantti.\nKerrotaan, että hän on suuresti kielitaitoinen, eikä se ole vähän,\nsen minä käsitän.\" No niin, Kleophas oli kyllä huomannut tuossa\nnaisraukassa, joka oli vastenmielisen rasvainen, vain ällistelevän\nsuun, suuren syyntakeettoman julkeuden ja sievoisen oveluuden, mikä\nsekin hänestä oli typeryyttä.\n\nHe olivat tulleet Mikonkadulle, ja nousivat venäläiseen klubiin.\nPääsivät sisään parilla sanalla. Kleophas jäi eteiseen. Hän näki\ntoimittajan ensimmäisessä huoneessa pysähtyvän voileipäpöydän ääreen,\nnostelevan asetin toisensa jälkeen pystyn nenänsä alle, haistelevan\nleikkeleitä. Ei kai hän aseteista _maistellut_? Ei, hän riensi\nvielä sisemmälle. Viipyi siellä jonkin aikaa, tuli takaisin ja\nsanoi: \"Lähdetään pois. Olisin kyllä syönyt täällä annoksen tai pari\nmoskovalaista seljankaa, sillä täytyy myöntää, että tämä venäläinen\nklubi, jossa nuo isänmaalliset suomalaiset pesivät, valmistaa\nerinomaisia ruokia. Te kai ette ole syönyt seljankaa? -- Mutta\nsiellä ei ollut Kossolinia eikä muitakaan... kiertelin peilihuoneen,\nsalin ja kaikki. No, täällä tosin varsinainen humina alkaa vasta\nsydänyöstä... Mutta sitä ennen voimme tarkastaa Sinipyörän.\" --\nHe juoksivat Kaisaniemenkadulle. Kleophas jäi eteiseen. Hämärässä\nsalissa tuikkivat punaiset ja siniset lamput, orkesterin saksofoni\nulisi, kaihoili, uikutti ilveileviä lurituksia, tanssijain kirjava\ntungos kuvastui mustankiiltävään laipioon. Kleophaan edessä jokin\nherra käsitteli jonkin naisen rintoja, hypitellen niitä kummassakin\nkädessään ylös ja alas, sivuille, oikealle, edestakaisin niinkuin\narbuuseja, nakkeli kuin kumipalloja. Jokin hinttapuli tuli ja\nesitteli Kleophaalle itsensä: sanoi osaavansa taikatempun, joka\nmaksaisi ainoastaan neljätoista markkaa. Hyyppönen palasi: \"Hauska\npaikka, Suomi alkaa tulla mondeeniksi. Mutta eihän täällä voi\nillastaa, naiset karkaisivat poytätelefoneilla kimppuun. Jatketaan\nmatkaa. Ehkä he ovat Kairossa. Tai Dianassa: se teidän pitää nähdä.\nMissäkö se on? Aivan lähellä, Pitkänsillan kulmassa.\"\n\nMutta nyt teki Kleophas tenän: hän muisti juoksentelunsa Tommolan\nkanssa. Närkästyköön Hyyppönen, jos närkästyy, mutta Kleophas oli\nväsynyt, ja hiukan nälissään. \"Niin minäkin olen, totisesti\", myönsi\ntoimittaja, \"en ole syönyt tänään kuin ravintolavaunussa Tampereen\npaikkeilla. Ja kun olen terve mies, niin ruumiskin vaatii osansa.\nMennään kaikessa rauhassa illastamaan ja kunnon paikkaan. Oletteko\nkäynyt Fregatissa?\"\n\nSiellä ryhtyi toimittaja huolellisesti, huuliaan lupsutellen,\ntarkastelemaan ruokalistaa: \"_Sandwiches. Oxtailsoupe_. Lausutaan:\noksteil... tiedättekö?\" Ei, Kleophas ei tietänyt.\n\n\"Esturgeon, sauce tartare\", jatkoi Hyyppönen, \"mitähän tämä on?\"\n\n\"Se on... se on -- sampea\", sanoi Sampila tukalasti. -- \"Sampea!\"\nnauroi toimittaja. \"Kas, kun sen tiesitte! Se kai johtuu siitä,\nettä te itse olette -- juuri sampi. Mutta ehkä nyt jätämme tämän\nruokalajin kohteliaisuudesta teitä kohtaan. Suosittelen teille tätä\noxtailsoupea, -- häränhäntälientä muuten... näin kyllä, että teillä\nsiellä huoneessanne oli ranskalaisia kirjoja, mutta ettehän te\nengelskaa... Tiedättekö, että liemen päälle syödään yleensä jokin\nliha- tai kalaruoka. Mitä nyt valitsisin teille? Neiti, kuulkaas,\nmitä tämä on?\"\n\n\"Paistettua kanaa.\"\n\n\"Ah, paistettua kanaa\", virkkoi toimittaja nieleskellen sylkeään;\n\"entä tämä: eikö tämä ole lohta?\"\n\n_\"Jo, de' ä' lax.\"_\n\n\"_Lax? Vi taga lax_. Siis kaksi lohiannosta. Ja sitten, odottakaahan\nneiti, desääri. Jokin hieno desääri. Tässä on jäätelöä,\nvaniljajäätelöä, sitä me otamme\", jatkoi toimittaja. \"Ja sitten,\nodottakaahan vielä, minne teillä on sellainen kiire? Mitä sikareita\nteillä on? Mignon? No, en minä nyt oikein tiedä... näin, kun pääsee\nJyväskylästä vähän Helsinkiin. No, tuokaa nyt sitten niitä. --\nMignon... kirjoitetaan muuten M-i-g-n-o-n\", lisäsi hän Kleophaalle.\n\nHäränhäntäliemi tuli, toimittaja haisteli sitä, söi, tilasi toisen\nsamaa. Lohi tuli, hän haisteli sitä: \"Ei, tämä ei ole mätää\", sanoi\nhän ja pisteli annoksensa. \"Näettekös, miten hieno ravintola tämä\non, ehdottomasti Helsingin parhaita paikkoja. Pienemmissä, kuten\nesimerkiksi Cecilissä kerrankin... tuota noin\", kertoi hän huulet\nlohikastikkeessa ja niellen lohipaloja, \"olin tilannut konjakkia, se\ntuotiin pöytään, ja siinä oli pullon pohjassa, sanoisinko suoraan,\nkakkaa. Se on totta: älkää väittäkö vastaan! Minä tiedän, minä\nnäin sen itse, minä haistelin sitä; eikä se ollut suinkaan mitään\nkissan tai koiran, vaan luomakunnan kruunun, ihmisen, homo sapiensin\nekstremiteettiä!\" Sitten vaniljajäätelö, sikari suuhun, ja hän\nroiskasi jalkansa pöydälle.\n\nJa siellä, Fregatissa, tapasi Hyyppönen tänä iltana viimeinkin osan\nsitä joukkokuntaa, jota hän oli jahtaillut. Sisemmästä huoneesta tuli\nnäet, ohikulkumatkalla erääseen paikkaan, vapaaherra Klas Sabelfelt\n(yleisesti tunnettu nimeltä Snabel- tai Schnabelfelt). \"Terve, Tarmo\nHyyppönen! Terve, forstmestari; tekin täällä!\" huudahti hän ja riensi\nkättelemään. \"Odottakaa vähän, kun minä käyn tuolla, tulkaa sitten\nkanssani yksityishuoneeseen, siellä on muutakin älykästä seuraa.\nMutta odottakaahan nyt.\" -- Hän palasi: \"Mennään, minä esittelen.\nNiin, _minä_ se olen heidät tänne koonnut. Siellä on Walter van\nPyr, ystäväni, -- mehän kuulumme molemmat vanhaan aateliin.\nHän tuli Helsingissä käydessään minua tapaamaan. Erinomainen\nafäärimies muuten, kuten tiedätte ja kuten vanhalta suvulta sopii\nodottaa. On ansainnut niin pirusti viime aikoina. Hän osti Mikael\nReineckiltä koko loppuvaraston tauluja, kun Reineck siirtyi\nBerliiniin, mm. oikean Rembrandtin. Ja hän rakentaa nyt tehtaansa\nläheisyyteen, mutta tietysti sieltä on matkaa sinne niin pirusti,\nuutta metsästyspalatsia, jonka Örnell on piirtänyt, siihen tulee\nkammiot tyttövieraitakin varten, ja koiratarha ja kettufarmi, johon\ntoivottavasti pistetään pian nämä kansanedustajat. Uskokaa minua: ne\n_pistetään_, ne ajetaan täkäläisestä farmistaan pois, minä tiedän!\nLisäksi eräitä muita reiluja miehiä. Paroni van Pyr kustantaa kaiken,\ntulkaa! Mutta, kuten sanottu, _minä_ se tämän tilaisuuden järjestin;\nminusta on nimittäin, aivan samoin kuin lukemattomista muista,\nepäloogillista, että kommunismin hävittämisen jälkeen jätetään kelpo\nasia puolitiehen, joten aion herättää kysymyksen, että taistelu on\nsuunnattava myöskin sosialismia vastaan, jonka kannattajat ovat\nkommunisteja, ja edistysmieliset heidän suosijoitaan! Ne ovat, ne\novat!\" intti hän kiivaasti, kun Tarmo Hyyppönen murahti. \"Jokainenhan\ntämän tietää, että ne ovat! Mutta tulkaahan nyt!\"\n\n\"Kyllä, _me_ tulemme!\" huudahti Hyyppönen, vetäisten lautasliinalla\nyli suunsa korvasta toiseen. Hän pyysi neidiltä laskua, maksoi\nosansa, Kleophas noudatti esimerkkiä, ja sitten he kaikki kolme\nmenivät sisemmälle. Pöydässä (jolla olevasta maljakosta Hyyppönen\ntaittoi rintaansa asterin) oli päivällinen juuri lopetettu, koskapa\neräs, jonka Sabelfelt esitteli tilanomistaja Orhonpääksi Orivedeltä,\nkomea ja verevä nuori mies, jolla näkyi rinnassa karhulla ratsastavaa\npuukkojunkkaria esittävä metallimerkki, seisoi vielä sormet ristissä\nlautasensa edessä, ruokasiunausta supisten. Mutta sitä ennen\nesitteli Sabelfelt kirkkoherra Mursuman, joka oli niin vanha, että\ntuskin olisi jaksanutkaan nousta kättelemään nahkatuolistaan pöydän\npäästä, vaan ojensi näille verraten nuorille tulijoille istualtaan\nsuunnattoman ison kätensä. Sitten seurasi tehtailija van Pyr, kalpea\nkaljupää, jonka silmät hohtivat vilkkaina nenäkakkulain takaa, sen\njälkeen eräs pastori: kas niin, Kleophas tunsi hänet, hän oli pastori\nKimmonen, sama Krokelbyn pastori, jonka Kleophas oli joskus nähnyt ja\njota konttoristi Iili oli kiitellyt niin tarmokkaaksi saarnamieheksi.\nViimeiseksi everstiluutnantti Petrenius, jonka fysionomian\nerikoispiirre oli kaksi kolmannesta hänen kasvoistaan muodostava\npunainen leuka; upseeri nojaili muuten molemmin kyynärpäin pöytään,\ntukka hieman hurrin harrin, sillä hänen jalkainsa juuressa pöydän\nalla Kleophas huomasi taskuformaattisen \"kansallisastian\", kanisterin.\n\nVapaaherra Sabelfelt järjesti tulokkaille tuolit; ja sillä välin\nalkoi kirkkoherra Mursuma, äänellä, joka ensin ainakin Kleophasta\nhätkähdytti:\n\n\"Änk-känk-känk... tahtoisin vain ä-kä-äskeistä keskustelua\njatkaakseni lausua, että te, nuoremmat, muistaisitte,\nmitä Ko-koko-Koskisen runossa lauletaan: 'Ä-ä-Äänisjärvi,\nBo-bo-bo-bo-bobo-bo-po-po Pohjanlahti...\"\n\nSabelfelt kuiskasi Kleophaalle (joka istui hänen vieressään, kun taas\nKleophaan toisella puolella pastori Kimmonen):\n\n\"Setä-raukka, muuten samasta pitäjästä, jossa Sabelfeltien sukutilat\nolivat, on saanut halvauksen, puhuu vaikeasti...\"\n\nRovastin sanoista selvisi, että hän toivoi näiden nuorempien\ntoteuttavan sen aikakausien suunnitelman, jonka koittoa hän ei\ntietenkään itse enää näkisi, nimittäin:\n\n\"Ka-kaikki Pohjois-Venäjän suomensukuiset kansat... U-u-u-Uraliin.\"\n\nTehtailijan toista suupieltä häiritsi kai spasmi (eli \"vävähdys\",\nkuten Knut Cannelin tämän sanakirjassaan suomentaa), koska se\nnytkähti hiukan, mutta hän ei puhunut mitään. Sabelfelt naurahti\nleppoisesti. -- Mutta tilanomistaja Orhonpää kavahti seisoalleen,\nheristi nyrkkiään, puhui epäinhimillisestä sorrosta, johon ryssät\nolivat pusertaneet heimolaisemme Inkerissä, ja huusi:\n\n\"Jumal'auta! Yli rajan! Pietariin.\"\n\n\"Hyvä!\" säesti everstiluutnantti. \"Päämäärä saattaa näyttää liian\nsuurelta, mutta ilman suurta ihannetta, päämäärää ei ole milloinkaan\nsaavutettu pientäkään. Tarvitaan u-u-uskoa, siinä olen yhtä mieltä\nkanssanne, herra kirkkoherra. Uskomattomia ihmeitä on ennenkin meillä\ntoteutettu. Ken uskoi kaksitoista vuotta sitten, että Suomi on nyt\nvapaa? Ja meidän nykyisessä nuorisossamme sykkii nytkin, Jumalan\nkiitos, usko! Se on valmis kaatumaan, -- mikä on ensimmäinen ehto, --\nrivi riviltä, Karjalan ja Inkerin puolesta...\"\n\n\"U-u-u-Uraliin\", koetti vanha kirkkoherra jatkaa. Everstiluutnantti\nkumartui, kallisti nopeasti, säädyllisesti pöydän alla lasiinsa, eikä\nkaatunutkaan tuoliltaan, vaan jatkoi punaiset kasvot säteillen:\n\n\"On sanottu, että sotaan tarvitaan ensiksi rahaa, toiseksi ra-haa,\nkolmanneksi ra-ra-rahaa. Mutta minä sanon, että Suomen levittämiseksi\nensinnäkin siihen kaupunkiin, jonka nimi tulee olemaan minunkin\nnimeni, kaikessa nöyryydessä, nimittäin Petroskoihin, tarvitaan ennen\nmuuta uskoa! Jos saksalaisilla viime sodassa olisi riittänyt uskoa,\nolisi Saksa nyt maailman-va-valtias. Mutta uskon saavuttamiseksi\non lyötävä alas epäilys! Alas haihattelu, että kansojen välillä\nratkaisisi asioita mikään muu kuin miekka. Sijaan vanhaa,\nyksinkertaista uskoa. Alas liberaaliset saivartelut... mikä tämä\nusko... sanoisinko Jumala... sitten voisi olla? Usko tehdä työtä,\nkaatua rivi riviltä Su-suru-suur-Suomenpuolesta...\"\n\n\"Eläköön Jalo Petrenius!\" huudahti Orhonpää.\n\n\"Sano Jalo Petramo!\" lupasi everstiluutnantti.\n\nSabelfelt keskeytti: \"Oikein. Isänmaa on tärkeintä. Mutta sitä\nvarten, kaikkien voimiemme kokoamiseksi, ei ole mitään järkeä siinä,\nettä juuri ne, jotka tässä maassa edustavat _vanhinta_ kulttuuria\n(sukuperäsivistystä, vai kuinka se nyt suomeksi sanotaankaan),\nhienointa valistusta, syrjäytetään... Ja sitä ovat tehneet\nsosialistit. Älkää väittäkö mitään, _minä tiedän_, ajatelkaa vain,\nmiten kypsymättömiä voimia he ovat tuoneet vaikuttaviin paikkoihin.\nEdistysmieliset ovat heidän typeriä suosijoitaan. Maalaisliittolaiset\nmyöskin. Kokoomuskin on ollut, mutta on nyt huomannut yhteisen\nvahingon; kansanjohtajakin, olkoon hän nyt mikä tahansa, on sanonut\nsen totuuden, etteivät tämän maan pellot kysy, mitä kieltä sen\nkyntäjä puhuu\"...\n\n\"_Suomea_ se kyntäjä puhuu!\" huudahti Orhonpää.\n\n\"Hyst, hyst\", koetti Sabelfelt ystävällisesti selittää,\ntehtailijan nyökätessä hänelle päätänsä, \"enimmissä paikoissa,\nmutta vähemmistöllekin tulee antaa oikeutta...\" Mutta tuskin hän\nennätti: \"Minä olenkin pyytänyt teitä tänne: tämä on _minun_ ideani,\nmutta sille on kyllä kaikupohjaa koko maassa, -- minun ideani,\nettä eikö loogillisuus vaatisi antamaan näille muillekin, jotka\ntukevat kommunisteja, samaa nenänäpsyä kuin kommunisteille...\"\nniin pastori Kimmonen nosti innostuksen aivan uudelle tasolle. Hän\nnousi nimittäin itsekin ja piti oikean puheen. Hän tuijotti ensin\npöytään jyrkkäkulmaisten kasvojensa silmäkoloista, loi sitten\nkattoon silmänsä, joista singahteli tuli, ja huudahti: \"Ugrilaisten\nheimojumala...!\"\n\nHän keskeytti jälleen, kasvot säteilivät, ja sitten tuli valtavana\nsuggeroivana paatoksena sanavirta, joka lähti luultavasti\n_Ilmestyskirjasta_, sillä hän kuvaili, kuinka Mikael enkeleineen\ntaisteli taivaassa lohikäärmettä ja hänen enkeleitään vastaan,\n\"lohikäärmettä, joka perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan\": taivaissa\noli nyt juuri käymässä henkien taistelu, johon ihmisten kohtalo\noli yhtyä, sillä lohikäärme enkelien kanssa oli heitetty alas maan\npäälle viettelemään maailmaa, hän tunsi, hän uskoi, että nyt maan\npäällä lähestyi _henkien taistelu_. Samoin kuin taivaassa loimusivat\nliekit, kalskuivat aseet, jyrisi sodan ukkonen, niin oli ihmisenkin\nvelvollisuus ottaa soturina osaa tähän taisteluun, niitä ihmisiä\nvastaan, jotka olivat menneet perkeleen puolelle. Näkymättömät henget\nympäröivät meitä, niitä oli hyviä ja pahoja, mustia ja valkeita,\nnimittäin punaisia ja valkeita, mitään välivivahteita ei saattanut\nolla, ne tahtoivat meitä puolelle tai toiselle, tämä oli _henkien\ntaistelua_ ihmissieluista, henget kuiskuttivat meidän korviimme...\n\nKleophas säpsähti. Henget? Nuo näkymättömän maailman eri puolueiden\nvärvärit? -- Hän säpsähti ikäänkuin olisi herännyt unesta, vaikka\nistui tässä ja kuunteli toisten sanoja. Säpsähti: sillä unelmissaan\nhän oli juuri ollut kuulevinaan korvissaan ikäänkuin jonkin\nrämähdyksen, joka hänet herätti: se rämähdys oli kuin naurua! --\nKenen? (Lukijat kyllä tietävät, kenen tai minkä hengen naurua\nse oli, mutta Kleophas-parka ei.) Ja tosiaan: hänestä tuntui\nkuin se rämähtävä nauru olisi ollut jonkin _hengen_. Ääni sanoi\nhänelle: \"Katsos nytkin, tänä iltana: enkö ole ollut oikeassa,\nmitä olen väittänyt sinulle ihmisistä! Ikävöit... kaunista\nihmistä. Näet kauniin ihmisen, lähestyt: naamio putoaa, alla on\nturhamaisuus, itserakkaus, röyhkeys, julkeus, typeryys, petos,\nkerskailu, väkivalta, hulluus... Niin on... aina. Se on aina samaa,\niankaikkista. Siitä et pääse minnekään; sinun on käynyt niinkuin\nHuvihartun, joka ei saanut heitetyksi pois pulloa, jossa pieni, mutta\nvoimakas paholainen asui. Sinun on enää koskaan mahdotonta vapautua\nsiitä. -- Ei, sinun on jouduttava noitajahtiin sellaiseen, jossa\nde Guevaran kertomuksen romanttinen demoni lennätti suosikkiaan,\nnäytellen hänelle ihmisiä; suunnattomaan noitajahtiin, joka on aina\nsama, iankaikkisesti, maailman alusta hamaan maailman loppuun, --\nmaailman alusta: sillä muinaisuuden vainajatkin ottavat siihen\nosaa kirjallisuuden eläviksi tekeminä ihmisinä, jotka näet nytkin\nympärilläsi. Toivotonta. Kuulepas nyt, mitä nämä yahoot tietävät...\"\n\nKleophas kuuli: \"Mihin väärä vapaamielisyys on vienyt Venäjän?\nVeri hyytyy suonissa ajatellessa sitä pirullista kidutusta, joka\nsiellä kohdistuu yhtä lailla talonpoikiin ja intelligenssiin,\njonka rinnalla inkvisitiokin on lasten leikkiä, sitä henkistä ja\ntaloudellista sortoa, siksi suu tukkoon marxilaiset kun tulee puhe\nsuvaitsevaisuudesta nyt ei ole valinnan valtaa sillä te olette\nkaikkein pahimpia omantunnon sortajia höm, röhöm mitä historia\ntuntee sopisi liberaalien pitää pienempää ääntä sillä he ovat\nsuvaitsevaisia vain niin pitkälle kuin on heidän etujensa mukaista,\nhe ovat tietämättään juutalaisia, sillä kommunismi on lähtöisin\njuutalaisista, juutalaisuuden käsitystä elämästä, rakkaudesta,\nkuolemasta, ne olivat juutalaiset, jotka Hannas ja Kaifas etunenässä\nantoivat roomalaisten ristiinnaulita Mestarimme Kristuksen ne ovat\nsaaneet Venäjällä voittoon juutalaisuuden, josta liberaalit imevät\nvoimansa samoin kuin vapaamuurarien mysteereistä höh höh röhöm\njotka ovat juutalaisuutta totuuden ja valheen, oikean ja väärän,\nsiveellisen ja siveettömyyden sekoitusta älkäämme aliarvioiko\nvihollisen voimia, hän on itse Saatana, taistelumme ei ole taistelua\nverta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia ja valtaistuimia vastaan,\nhenkiä vastaan taivaan avaruudessa ne eivät kammo mitään keinoa,\ntaistelu yltyy kansanvalta on hyvä aatteena mutta olot eivät parane\nsäätämällä uusia lakeja, joita kukaan ei katso velvollisuudekseen\nnoudattaa höm höm höm sillä ne loisivat meille samanlaisen helvetin\nkuin Venäjällä vaikka laatijat olisivatkin täysin luotettavia\nja kunnioittaisivat Jumalaa, niin meidän kanssamme he lopulta\nkilluisivat hirsipuissa nämä kulttuuriliberalismin herraskukkaset\nnäivettyneet kasvamaan tämän kansan sielussa sillä se on yhä\nuudistuva historian todistus että jos ihminen sanoo _Me_, höm,\nröhöm niin ne jotka eivät häpeä kiihottaa kansan intohimoja kun\nisänmaamme etsikkohetki lyö ja kansojen taistelu yltyy jokaisen\ntäytyy vallata itselleen paikka auringossa sitä varten on henkien\ntaistelussa asetuttava oikeamielisten puolelle jotka alentuvat\nitsekkäälle tasolle puoluejuonittelussa huudahtamaan höm, röhöm eivät\nalennu ja niin kuin Jeremias sanoo että tämä on liian myöhäistä\nsilloin selviää että heidän väärä suvaitsevaisuutensa vie tämän\npienen kansan moraalisen voiman sillä tuokiolla jolloin Herra on\nvetänyt miekkansa tupesta pitäen sitä vielä tupesta ulkona ennenkuin\nlyö nälällä rutolla ja sodalla jos kansakunta ei heimonsa Jumalan\ntahdon mukaan uskalla tehdä sitä mikä on sen historiallinen kutsumus\nantikristillinen henki elää ja villitsee sitkeästi sielläkin missä\nyhä jaksetaan haaveilla kansainvälistä rauhaa jossa ei miekka\nratkaise tosin miedonnettuna ja sivistettynä tyhjänpäiväisin lausein\nsuvaitsevaisuudesta ja sovinnollisuudesta astukaat esiin kaikki\npäättäväiset miehet ja naiset iskekää jämerästi... höh, höh, höh jos\nkansallinen innostus saa uskonnollisisänmaallisen herätyksen leiman\nei sitä mikään voi vastustaa vaan näemme jo selvän näyn tulevaisuuden\nsuuresta Suomesta, jossa kaikki rakastavat ja kunnioittavat toisiansa\nja jossa jokainen heittää henkensä yhteisen hyvän alttarille...\"\n\nAinakaan pilkutusta ei puheeseen kuulunut, niin saarnaaja puuskutti,\nkähisi, yski, lennätti, kunnes yhtämittainen puhe sekoittui\nyskään. -- Sillä välin oli everstiluutnantti uljaasti nostanut\nkansallisastiansa pöydälle, jonka nähden tehtailija armahti miestä\nja tilasi pullon konjakkia. Toimittaja Tarmo Hyyppönen tarttui heti\npulloon ja ryhtyi, ikäänkuin kohtelias isäntä, siitä jakelemaan:\n\"Tämä on hyvää merkkiä, se minun täytyy myöntää. Maistakaa vain,\nforstmestari. Ettekö? Tuo on lapsellista! Tämän pöydän isäntä\nvoisi tilata tälle ystävälleni viiniä ja sen kanssa biskviittejä.\nPst, kyyppari, mitä viinejä teillä on? Tuokaa tänne jotakin, ja\nbiskviittejä. -- Herra pastori, 'margootako kaataa saan'?\" --\nPastori yski vielä, hän näytti aikovan jatkaa puhettaan, hän\nei huomannut konjakkilasia, jonka toimittaja Hyyppönen hänelle\ntäytti. Vanha rovasti torjui ryypyn, mutta ahdasmielinen ei hän\nsiinä suhteessa ollut: \"E-e-en sen takia, että se olisi synti,\nsillä ra-ra-raamatussakin sallitaan viini...\" Nyt Hyyppönen\nkaatoi tehtailijalle, Sabelfeltille ja Orhonpäälle: \"Herra\neverstiluutnantti, heittäkää pois tuo inhottava sotkunne, kun\nsaatte hienoa konjakkia! Maljanne, hyvät herrat, kuten näette, en\nole ahdasmielinen!\" Sitten Hyyppönen roiskasi jalkansa pöydälle,\njoten joutui katselemaan vanhaa kirkkoherraa kenkiensä välistä, ja\npurskahti, suu auki kattoa kohti, makeaan nauruun. Tuskin ennätti\nOrhonpää huudahtaa: \"Alas sosialistien häntyrit!\" ja Sabelfelt\njatkaa: \"Sitä juuri minäkin oikeastaan tarkoitan, pitäisi pistää\nheidät autoon, sitä varten koetinkin saada tänne ajattelevia\nmiehiä kokoon... Meidän on päästävä demagogeista, suunsoittajista,\nuudistusintoilijoista... sellaisista kuin heidän päämiehensä\nStåhlberg, jota aiotaan presidentiksikin\", johon everstiluutnantti\nlisäsi, lyöden nyrkkinsä pöytään: \"Myi Tarton rauhassa Karjalan ja\nInkerin ryssille hernerokasta, petturi\", -- niin toimittaja alkoi:\ntähystellen kattoon ja suu ylimielisessä hymyssä hän myönteli\nensin, että hän kyllä tunnusti tämän nuoren pastorin hyvän tahdon,\nmoraalisen puhtauden ja korkean isänmaallisuuden, mutta että hänen\najatuksistaan ei kannattanut puhuakaan, koska ne olivat suunnatonta,\nennenkuulumatonta ajatuksellista kaaosta, joka oli, sekin, ilmeisesti\ntartunnaista: Saksassahan juutalaisuus merkitsi jotakin, mutta\nmeillä oli juutalaisia vielä niukemmalti kuin pastorin pelkäämiä\nhirvittäviä vapaamuurareita. Miksi nyt pastori inhosi juutalaisia?\nOlihan juutalaisuus lahjoittanut meille, kristitylle maailmalle,\njuuri sen profeetan, niin, miksi ei, jumalan, jota kristikunta\npalveli, nimittäin Kristuksen, joka oli juutalainen. Eikö ollut?\nNo, ainakin hänen äitinsä oli juutalaisnainen, joskin toimittaja\nHyyppönen suostui myöntämään, että hänen isänsä oli Jahve tai Zeus\ntai mikä tahansa. -- No niin, pastorin kaaoksesta ei toimittajan\nkannattanut ryhtyä luomaan mitään selvyyttä; hän olisi vain toivonut,\nettä pastori olisi pysynyt näissä tavallisissa maallisissa asioissa,\nsekoittamatta niihin taivaallisten sotajoukkojen taisteluita. --\nHyyppönen siirtyi nyt vanhaan kirkkoherraan: \"Setä Mursuma-parka\nökisi sitten täällä, ellen erehtynyt, ei enempää eikä vähempää kuin:\n'Uraliin...'\"\n\n\"Ökisi?\" huudahti Orhonpää.\n\n\"Kuinka sinä, Tarmo Hyyppönen?\" sanoi Klas Sabelfelt. \"Etkö sinä\nymmärrä, että tämä on hyvin loukkaavaa! Minä en voinut aavistaa, että\nsinä...\"\n\n\"Että minä olin toista puolta! Muuten et olisi kutsunut minua tähän\nseuraan\", nauroi toimittaja. \"No niin, ei ole kumma, että _sinä_ et\nkyennyt sitä haistamaan, vaikka vaakunassasi on nenä, -- mutta onhan\nse katkaistu nenä.\"\n\n\"Sinä olet hullu!\" huusi Sabelfelt. \"Etkö sinä ymmärrä, että tämä\npuoli voittaa. Se voittaa, se voittaa, minä näen sen\", intti hän\nkäsiään levitellen.\n\n\"Se nyt ei vielä ole ratkaistu asia\", väitti Hyyppönen. \"Mutta\nsiirtykäämme kysymykseen, joka tuntuu tässä kaaoksessa olevan\nytimenä: Suur-Suomen kiitettävä luominen. Siitä ovat täällä\npuhuneet arvoisa kirkkoherra ja pastori ja tilanomistaja Orhonpää,\npuhumattakaan kunnon everstiluutnantista. Inkeri, Kauko-Karjala!\nJopa 'Uraliin': juuri tämän sanan olen nähnyt teidän lapualaisten\nlehtirepakoissa. Nekin vaativat: 'Uraliin!' Tietysti ryssät käyttävät\nsitä sanaa erinomaisena verukkeena tyhjentääkseen meidänheimoisiamme\nkaikella kiireellä pois niin Karjalasta kuin Inkeristäkin. 'Pietari\nraunioiksi!' Niin, tottahan venäläiset antavat meidän valloittaa\nPietarin, mikäpä siinä! -- En moiti hyvää uskoa, mutta teidän\nliiallista hälinäänne, jonka tähden ainakin Inkeri, ikävä kyllä,\non iäksi menetetty siinäkin muodossa kuin se olisi saattanut olla\nmeidän; siellä ei kohta ole enää mitään inkeriläisiä, mitään\nsuomalaisia, -- kansallisuuskysymys on siellä ratkaistu, ja siitä\nsaamme kiittää teitä, -- puhumattakaan siitä, että juuri te\nolette tehneet inkeriläisten kurjan kohtalon vieläkin kurjemmaksi\nkuin se olisi ollut, jos ette olisi kiihoittaneet siellä kansaa\nnaurettavuuksilla. Teidän sopisi Karjalaankin nähden muistaa vanhaa\nsananpartta: 'Ollaan hiljaa, niin ehkä saadaan jänis'...\"\n\n\"Mu-mu-mutta... jos Jumala tekee i-i-ihmeen\", keskeytti vanha arvoisa\nkirkkoherra.\n\n\"Ihmeen\", toisti Tarmo Hyyppönen. \"Ihmeen uskon voimalla! Siitä\npuhui täällä herra everstiluutnanttikin: '_Jos_ saksalaisilla olisi\nollut uskoa, niin Saksa olisi nyt maailmanvaltias'! Tietysti; mutta\njospa sen vihollisillakin oli uskoa, ja vielä muutakin, etenkin\nEnglannilla, jonka ihailijoihin _minä_ kuulun! Uskoa, joka antaisi\nmeille 150 miljoonaa asukasta käsittävän kansan pääkaupungin!\nHahahahahahaa! Sitä uskoa, kansallista eheyttä, te koetatte luoda\ntukehduttamalla työväenliikkeen, sulkemalla ja polttamalla sen talot,\nkieltämällä siltä sananvapauden ammattiasioissakin (en puhukaan\nnyt meistä edistyspuolueeseen kuuluvista, joita aiotte nyt ryhtyä\nmuiluttamaan: olkaa hyvät vain, koettakaa, siitä tulee eri leikki,\nminäkin olen suojeluskuntalainen, minä en ole varsin huono ampuja!).\nMutta puhukaamme työväenkysymyksestä. Te olette fascisteja. Hyvä.\nMutta unohdatte fascismin pääominaisuudet...\"\n\nNousi meteli. Kimmonen tyrmistyi, Hyyppönen selitti fascismin olevan\neräänlaista sosialismia. Orhonpää huusi: \"Se on lorua!\" Sabelfelt:\n\"Se keksittiin vain tyhmien joukkojen narraamiseksi! Minä _olen_\nkaiken tämän lukenut, minä tiedän...\" Everstiluutnantti: \"Mussolinin\nmaasta on...\" \"Macchiavelli\", jatkoi Hyyppönen. Kirkkoherra:\n\"Ö-ö-ö-...\" Tehtailija: \"Ei se voi olla niin... Siitä minä olen aivan\nvarma, että Hitler ei suvaitse sosialismia.\" Sabelfelt: \"Hän vetää\ntyhmiä, jotka luulevat olevansa yhdenvertaisia, nenästä, hän on\nmeidän miehiä.\" Tarmo Hyyppönenkin oli varma: hänkin tiesi sen: hän\noli lukenut sanomalehtimieheksi ruvettuaan suuria tätä asiaa koskevia\nteoksia; Italiassa järjestettiin näinä yhä kasvavan työttömyyden\naikoina _valtavia töitä_, rakennettiin suonkuivauskanavia, lohkottiin\nmaata viljelijöille, tehtiin teitä, kouluja, sairaaloita, -- tietysti\nporvarillisen aineksen verottamisella. Ainakin oli hänestä Mussolini\n(olipa muuten mikä raakalainen tahansa) siinä suhteessa nerokas,\nettä hän tiesi, ettei työväelle voi antaa ruoskaa, _ennenkuin sille\non antanut kohtuullisen leivän_: tätä perustotuutta, ensimmäistä\npykälää, ei näkynyt lapualaisten ainoassakaan ohjelmakohdassa. Mitä\nhe olivat tehneet hankkiakseen työttömille työtä? Tämän maan pellot\neivät tietenkään kysyneet, mitä kieltä niiden kyntäjä puhui, mutta\nainakin tehtaat tiesivät kysymättäkin, että tehtailijat (joille ei\nollut pahaksi alentaa työläisten palkkoja niin, että englantilaiset\nlehdet vertailivat olojamme venäläisiin) puhuivat melkein kaikki\nruotsia tai saksaa. Miksi ei herra van Pyr tähän vastannut?\nKommunisminvastainen kansanliike oli muuttunut finanssipiirien\ntaantumusliikkeeksi kaikkia sosiaalisia velvollisuuksia vastaan... se\nkielsi äitiys-, työttömyys-, vanhuusvakuutukset... Se ei ymmärtänyt\nmitään koko fascismista, joka tarkoitti kansallisten yhteisöjen\nsystematisointia nykyaikaisessa elämässä...\n\nHyyppönen poltti sikariaan hermostuneesti, hänen silmänsä kiilsivät.\nSitten hän tuli taas leikilliseksi: \"No, jos vapaaherra van Pyr ei\nvastaa, koska suomen kieli on vaikeanlaista, niin tämä Klas puhuu\nkyllä joltisenkin puhdasta suomea. Se johtuu siitä, että hänen\nmaaseudulla asuva sukunsa oli niin köyhtynyt, että sen täytyi\nlähettää hänet lähimpään maaseutukaupunkiin suomalaiseen kouluun.\nMutta eipä taitaisi hän marssia Uraliin... Jo vuonna 1918 hän\nodotteli tänne ruotsalaisia... ja (älä väitä vastaan, minä tiedän\nsen, kaikki tämän asian tuntevat) sitten saksalaisia, päästäkseen\nnappulaksi saksalaisen kuninkaan hoviin. Miksikä et olisi päässytkin?\nMikäs se sinun vaakunasi olikaan, Klas? Väitetään, että siihen olisi\nkuvattu nenä tai nokka, jonka miekka hakkaa poikki...\" -- \"Sinä\nherjaat\", huusi Sabelfelt, \"siinä on itämainen käyräsapeli, jonka\ngermaaninen miekka katkaisee\". -- \"Anteeksi\", nauroi Hyyppönen, \"minä\nluulin sitä sapelia kuovinnokaksi. Kerrotaan, että 30-vuotisen sodan\nviimeisen vaiheen aikana, Banérin ollessa ylipäällikkönä, jolloin\nmekin suomalaiset erikoisesti rosvosimme eli nykyaikaisesti sanoen\nbesorgasimme Saksassa, katolilaiset Wittstockin taistelussa vuonna\n1636, -- älä väitä vastaan, sinä olet itse kertonut tämän tuhannesti\nminulle ja lukemattomille muille, listivät nenän pois kantaisältäsi;\nluultavasti hän oli ryhtynyt hyökkäykseen nenällään, tai viholliset\nsaarsivat takaapäin, joten hän joutui naamatusten vihollisiin.\nSiitä tuli vaakunaasi katkaistu nenä, ja tuntuu nytkin siltä kuin\nnokkaasi silloin tällöin pitäisi hiukan lyhentää. Etpä tietenkään\ntahtoisi Uraliin: istuisit etapissa, kun te, herra everstiluutnantti,\nkaatuisitte rajan takana (niin kävi ns. Karjalan vapaustaistelunkin:\netappi maisteli Kajaanissa, ja Väinämöiset näkivät nälkää)... Ja\nmikäpäs maistella: tämä konjakki on oikein hyvää...\"\n\nKleophaan ajatuksissa marssivat Thraso ja Gnatho (edellisenä\nPetrenius, ja Sabelfelt molempina), Terentiuksen sapelityhmyri ja\nparasiitti (parasiittina tällä kertaa Sabelfelt, ehkä Hyyppönen, ja\n-- hän itse!), Plautuksen _miles gloriosus_ ja... Jos Sorsimo olisi\ntäällä ollut, olisi Kleophaan ajatus puhjennut iloisesti sanoiksi,\nmutta hän ei ennättänyt, -- alkoi vain:\n\n\"Pyrgopolinies...\" \"Minä heitän hänet ulos!\" huusi samassa Orhonpää\nja hyökkäsi. Samaa lienee Jalo Petrenius yrittänyt, mutta suistui\ntuoliltaan eikä enää päässyt ylös maasta, joten hän sinkautti vain\nkansallisastiansa, joka komahti Kleophaan pään sivuitse seinään.\n_\"Well!\"_ sanoi Hyyppönen urhoollisesti ja ryhtyi puolustautumaan.\nHän olikin melkoisen vikkelä, joten hän ennätti vielä haukkua\nlapualaisten johtajia juopoiksi, jotka olivat piirtäneet nimensä\nsyfiliittisen, mutta heitä älykkäämmän demimonden vieraskirjaan,\nmutta saivat papistoltaan, jonka oppi-isä oli Loyola, siitäkin\nanteeksiannon ja siunauksen. \"Liioittelua, valhetta!\" huusi pastori,\n\"kansalaiselämä on kyllä suistunut sellaiseen moraalittomuuteen,\nettä sitä voidaan verrata Sodoman elämään ennen tulikivisadetta,\nmutta kaikki terveet talonpojat eivät mahdu tuohon yhteen naiseen,\njonka päivät pitää oleman luetut...!\" Tehtailija istui hymyillen,\nSabelfelt oli vetäytynyt etäälle ja koetti sieltä käsillään hosuen\nrauhoittaa tappelijoita, mutta kun hän huomasi, että Orhonpää tarrasi\ntoisen kätensä toimittajan kauniiseen tukkaan ja toisen hänen\nkorvaansa, jolloin Hyyppönen alkoi vilkkaasti liukua ovea kohti,\nsai hänkin rohkeutta ja seurasi lennätettyä vauhdinantajana aina\nulko-ovelle asti, jossa hän löi viimeisen sinetin hänen takapäähänsä,\nsanoen: \"Hyvästi, piirrän kaikkein ystävällisimmällä potkauksella\nhintteriisi!\" -- Tarmo Hyyppönen tuli pihalle nenä edeltä eli nenä\nviidentenä jalkana. Mutta koska hänen nenänsä kuitenkin oli pehmeämpi\nkuin piha, ei se tunkeutunut kivitykseen, vaan antoi myöten, nousten\nensin luontaistakin pystympään ja lopulta, kaikkein tiukimman\nvastarinnan tullen, haljeten. \"Hyvä\", sanoi Kleophas osaaottavasti,\n\"etteivät ryhtyneet muiluttamaan.\" -- \"Mitä? Heillähän oli\nkonjakkipullo tuskin aloitettu\", vastasi Hyyppönen, maassa kontillaan.\n\nNyt nenä sidottiin tilapäisesti nenäliinalla, ja sitten se vietiin\naamuyön hiljaisuudessa kirurgiin, jonka portille he eivät heti\npäässeet soittamaan, sillä siinä oli tungos ja haavoittuneita\nhumalaisia, joita poliisit olivat tuoneet kahdella poliisiautolla.\n\nMutta seurasipa tästä nenäjutusta myöskin Kleophaalle jotakin. Tarmo\nHyyppösen täytyi nyt ryhtyä nenänhoidon ohella laajoihin tutkimuksiin\nja lykätä niiden tähden Jyväskylään paluunsa melkoiseksi aikaa.\nSaadakseen yhä tarkempia tietoja Fregatissa käydystä taistelusta hän\ntuli vähän väliä Kleophaan luo Krokelbyhyn. Veti esille salkustaan,\njonka oli käräjöimistä varten hankkinut, ison vahakantisen, roiskaisi\njalkansa kirjoituspöydälle ja merkitsi 'protokollaansa' uusia\nyksityiskohtia, vihastuen (nenä, jonka jatkoksi oli laastarilla\nliitetty eräänlainen tutti, joka muistutti lehmännänniä, vapisi\nsilloin), jos Kleophas ei antanut hänen aivan miten tahansa muutella\ntapahtumaa hänelle itselleen tai hänen puolueelleen mieluisaan\nsuuntaan. Samalla hän kirjoitti uutisia lehdelleen Lapuan Liikkeestä,\nennustellen Kleophaalle: \"Ei auta, kansalaissota tästä tulee,\nhe ryhtyvät nyt muiluttamaan meitä, parasta on heti Jyväskylään\npäästyäni rasvata kiväärini!\" -- Taikka hän istui Kleophaan kamarissa\nmuuten vain. Otti jonkin kirjan tai sanomalehden ja alkoi lukea sitä,\npuhumatta mitään isännälleen. Pistäytyi lomaan muskettisoturissa,\njättäen oven auki, joten rouva Hotti siunaili: \"On tämä nyt\nspektaakkelia, jota hän näyttelee ohikulkijoille.\" -- No, Kleophaan\nei joskus auttanut muu kuin poistua huoneestaan, moisesta arvokkaan\nsanattomasta seurasta, ja mennä kävelylle. \"Menkää te vain, te\nolettekin sen näköinen kuin kaipaisitte raitista ilmaa\", sanoi Tarmo\nHyyppönen.\n\n\n\n\nKaksi viisasta, tai: ei kahta kolmannelta\n\n\n-- Kaiken tietävät, ovat niin varmoja asioista. Ovat tutkineet,\najatelleet. Niinpä ilokseen lyövät toista, joka ei ole yhtä viisas\nkuin he...\n\nHuoneestaan paennut Kleophas kierteli rouva Hotin huvilaa niin kaukaa\nkuin mahdollista. -- Kun hän kerran kulki siten kylän laitamilla,\njossa talot olivat kirjavia, keltaisia, räikeänvihreitä tai mustia\nja omituisenmuotoisia eli paremminkin muodottomia, näki hän siellä\nkaksi heikkopäistä miestä, jotka koko kylä tunsi, ja antautui heidän\nkanssaan puheisille... Miehet kulkivat yleensä aina yhdessä. Toinen\nheistä, nuorempi, kantoi päänsä päällä koria, jossa oli leipiä (ehkä\npuutarhuri Sutelinin leipomon herkullisia tuotteita), vieden niitä\nhuviloihin. Toinen harppasi hänen vieressään kirje kädessä. Edellinen\noli nimeltään Karppinen. Toista sanottiin Suutariksi, lienee ollut\naikoinaan suutari... Mitäpä heikkopäinen sen tarkemmalla sukunimellä?\nSuutari ei kuitenkaan ollut niin hullu, että hänet olisi täytynyt\nsulkea kunnalliskotiin, vaan hän palveli täällä teollisuusneuvos\nKorpaksella jonkinmoisena talonmiehenä, kantaen vettä ja puita ja\nkirjeitä, ja toimittaen muillekin krokelbyläisille pikku asioita,\nkäyden kaupoissa: pistettiin vain hänen kouraansa ostosluettelo, eikä\nhän koskaan hukannut saamiaan rahoja.\n\nKarppinen oli oikeastaan Suutariin verraten herra. Sivistynyt,\nkoulua käynyt. Köyhän leskivaimon poika. Hyväpäisenä ja ahkerana hän\npääsi jo kahdeksannelle luokalle asti. Silloin kuoli äiti, ja köyhän\npojan tapasi väsymys. Ei ollut vaatteita mennä syksyllä kouluun.\nHän ei turvautunut opettajiin, vaan jäi koulusta pois, yksinään,\nomiin valtoihinsa. Ja voidakseen jatkaa koulua hän suunnattomassa\nsielullisessa synkeydessään sitten keksi sen, että meni naimisiin\nerään vanhan sivistymättömän leskiakan kanssa, jolla oli vähän\nvaroja... Se oli jo mielipuolen teko; ennen joulua hän oli tullut\naivan hulluksi.\n\nMonta, monta vuotta tuo onneton oli nyt tallustellut täällä\nKrokelbyssä, kantaen päänsä päällä pärekoria, jonka hänen vaimonsa\nkäy täyttämässä leipomoiden tuotteilla, lähettäen hänet sitten\nviemään näitä tilauksia ostajille. Kömpelönä möhkäleenä hän liikkuu,\nrisainen päällystakki yllään, raskaat saappaat jalassa. Hän tulee\nhuvilaan, työntäytyy sisään keittiön ovesta. Hänen korinsa avataan,\nsiitä otetaan tilatut leivät; -- hänen vaimonsa käy sitten perimässä\nmaksun. -- Siinä vähän kujeillaankin Karppisen kustannuksella:\nkysellään kuulumisia hänen rouvastaan, tai hänet houkutellaan\npuhumaan latinaa, sillä hän on käynyt Helsingin normaalilyseota.\nSitten hänet lähetetään edelleen. -- Mutta joskus käy niin, ettei\nhän tahtoisikaan lähteä. Sillä hänen sydäntään ahdistaa tuska:\nhän luulee, että koko maailma on yhtynyt juoneen tuhotakseen\nhänet. Hän tuntee yhäti olevansa jotakin erikoista, kuten ehkä\nonkin: ehkäpä tämä oivallinen latinisti olisi kelvannut vaikka\nyliopiston katederiin! Mutta nyt hän on marttyyri. Siksi hän pyytää\ntelefonoimaan presidentille, vaatii itselleen apua, suojakseen\nviisisataa pohjalaista rakuunaa, muuten typerät ja kateelliset\nvihamiehet hänet tappaisivat. Hänen pyyntönsä otetaankin huomioon:\ntelefonoidaan muka presidentille, ja presidentti lupaa hänelle\nsuojeluksensa. Silloin hän ilahtuu, kirkastuu niin, että puhuu\nlatinaakin. Sulavasti alkaa hänen murheellinen suunsa soittaa tuota\nkomeaa sankarikieltä, samalla kuin silmät kääntyvät kattoa kohti ja\nkäsi haparoi ilmaa. Hän on Cicero, Cato. Hän laskettelee kymmeniä\nsäkeitä Vergiliusta... tai ainakin taivuttaa: fio, factus sum, fieri,\njohon joku sovittaa tunnetun jatkon ja riimin. No niin, Karppinen ja\nSuutari kuljeksivat yhdessä. Miten lienevätkään toisiinsa kiintyneet.\nYhdessä he käyvät kaupoissa ja huviloissa...\n\nJa tietävät kumpikin olevansa viisaampi kuin toinen.\n\nMeidän Kleophas oli joskus nähnyt Suutarin istumassa rouva Hotin\nportailla, odottamassa Karppista, joka oli mennyt keittiöön viemään\nleipiä. -- \"Mitä Suutarille kuuluu?\" oli Kleophas kysynyt. --\n\"Mikäpäs tässä, hyvä olisi olla, jos ei täytyisi opastella tuota\nhupsua leivänkantajaa... Eipäs ymmärrä jo tulla takaisin ulos! Siellä\nse nyt höpisee, luulee, että presidentti aikoo hänet tappaa. Kuka\nhäntä tappamaan? Hahhahhah... kun on hullu, niin on hullu...\"\n\nNyt, tänä päivänä, Kleophas oli nähnyt Suutarin menevän sisälle\nerääseen peltikattoiseen huvilaan ja Karppisen jäävän istumaan\nulkoportaille, odottamaan ystäväänsä. \"Mitä kuuluu, Karppinen?\" oli\nKleophas kysynyt. \"Miksi sinä tässä portailla istut?\" -- \"Miksikö\nistun? Tuon suutarin tähden... Sivistymätön mies... miksi hänet on\nminun kintereilleni tuotu! Mutta täytyyhän höperöä vähän koettaa\nauttaa. Ei se osaa logaritmeja... Ekvaatio 2x2 = 10... ei osaa\nlaskea, antanevatko hänelle oikein takaisin? Pelkään, että...\n_vereor, vereris, veretur, veremur_... Piru vie, että hänet on minun\nkintereilleni luotu!\"\n\nNämä kaksi ovat verraten onnellisia: heillä kumpaisellakin on\ntieto, että hän on parempi kuin tuo toinen. -- Siinä kävellessään\nKleophas sattui muistamaan erään mielisairaan kotiseudultaan:\nrikkaan kauppiaan poika, joka oli käynyt pari luokkaa lyseotakin\nja osasi vielä hokea: \"_Hippocampus_, hippopotamus, virtahevonen,\nvirtapotamus. Hippo-hevonen... Hipollapa sitä ajetaan kyytiä\nkievarista, virtahevosella\", joten onnetonta sanottiin\nVirtahevoseksi. Mutta joskus hän, hyvin rikkaan poika, istui\nmahtavana pöydän ääressä, jolle oli järjestellyt eteensä suunnattomat\nrivit tulitikunpätkiä: ne olivat rahaa. Menepäs silloin pyytämään\nhäneltä yhtä ainoaa tulitikkua lainaksi! Hänen kelmeä suunsa kaartui\nautuaalliseen hymyyn, koko hänen keltainen naamansa säteili, hän\npyyhkäisi kädellään sinisten huultensa poikki ja vastasi: \"Lainaa?\nHöm... ehem... Ei, ei: kalliit ajat, kalliit ajat.\" -- _Ultima\nratio_: hän oli ehkäpä vieläkin onnellisempi kuin nämä köyhät\nKarppinen ja Suutari.\n\nKleophas kulki edelleen. Ohi teurastamon (nyt hän pääsi sen\ninhottavasta löyhkästä) Kyykosken sementtitehtaalle päin, ja vielä\nloitommaksi. Tuolta erään yksinäisen huvilan portilta lähti punainen\nhevonen (se muistutti niitä puuhevosia, jollaisia hänellä oli lapsena\nollut, paksukaulainen ja pitkäturpainen), vetäen nelipyöräisiä\nrattaita, joille oli lastattu putelilaatikoita. Rattaiden kyljissä\noli kirjoitus, jonka Kleophas tiesi, toisella puolella \"Vihtori J.\nSorsimo\", toisella: \"Antialkoholimallasjuomaa\". -- Tuo työmiehille\ntavallaan omaksi luovutettu tehdas siis kävi niinkuin ennenkin, --\nainakin toistaiseksi. -- Hän meni tehtaan lähistölle, ikäänkuin\nuudistamaan muistoja, katselemaan paikkoja, joissa hän täällä\noli Sorsimon kanssa liikuskellut. Oli syyskuun loppu. Taivas\nsininen äärestä toiseen. Aurinko, tuo laite, joka soveltuu meistä\nparhaiten ikuisuuden vertauskuvaksi, häikäisi, mutta ei enää paljoa\nlämmittänyt. Se vaivutti kuitenkin unelmiin niinkuin keväällä, johon\nolisi muutenkin luullut joutuneensa, sillä oraspellot loistivat\nkuin vaalea- ja tummakaistaiset matot, ja koivut kurkottelivat\ntaivaan sineä kohti kuin Böcklinin kevättauluissa... Mutta\ntodellisuus palautui: vaahterat tuossa pienen mökin aidan takana\nolivat keltaiset, melkein lehdettömät, ja kuuset vailla \"kukkiaan\",\npunaisia kävynalkuja. -- Tuli aukea, jolla tuntui tuuli, viillyttäen\nposkia... Variksia, harmaahameisia ja mustahuivisia, lehahti puusta\ntien vieriltä. Aukean yli lensi korkealla lentokone, sen moottori\nhurisi kilpaa autojen kanssa, joita porhalsi jossakin metsän takana,\nhillitöntä vauhtia, niinkuin ihmisillä olisi ollut jonnekin kiire...\nSiten hän läheni tehdasta. Tulviva vesi oli kohonnut niin, että se\nnäkyi putouksen kohdalta kallion yli vilisevänä pärskeenä. Putouksen\nalla viidakko, jossa puro rutaisena kierteli, pyrkien Vantaaseen\nja mereen. Pari poikasta uitteli halosta tekaistua laivaansa\npatolammikossa, johon vesi kerääntyi laajoilta soilta. Pienien\nrakennusten ympärillä, kaljatehtaan työläisten pihoilla, vilkuttivat\nköysille kuivumaan levitetyt esiliinat, hameet, pienokaisten rievut\nja miesten alushousut kuin signaaliliput jossakin juhlassa...\nKleophas ei mennyt tehtaaseen sisälle, -- hän kääntyi takaisin kylään\npäin. Äskeisen pienen mökin kohdalla, jonka vaahteroita hän oli\nkatsellut, metsän sisässä, jonne tuuli ei käynyt niinkuin aukeilla\npaikoilla, värähti yksi vaahteroista ikäänkuin itsestään, ja silloin\nsen viimeiset lehdet putosivat maahan, melkein ravistamatta...\nYht'äkkiä koko lehtipuku putosi alas, puu oli aivan alaston.\n\n\n\n\nSudet\n\n\nKleophaan säälivä, lempeä, melkein keventynyt mieliala näitä kolmea\n\"viisasta\" kohtaan ennustaisi, että hänen lopulta kävisi hyvin,\nnimittäin että hän oppisi tyytyväisyyden (luopuisi sitä varten liian\npaljosta aprikoinnista, mikä ei ole hyväksi), kelluisi vastaan\nponnistelematta elämänvirrassa mukana, niinkuin yleensä terveillä\nihmisillä on tapana. -- Mutta näiden pakinain lukijat, joissa muuten\nsaattaa olla sellaisiakin, jotka uskovat esim. kaappikellojen\npysähtyvän isännän tai emännän kuollessa tai aavistelevat, että\naavejutuissa voi olla jotakin perää; -- niin, lukijat tietävät, että\neräs pyöreäpäinen, mutta Kleophaalle varsin vaarallinen henki oli\nnyt kerta kaikkiaan päättänyt värvätä Kleophaan pahalle puolelle\nsiinä henkien taistelussa, josta mm. pastori Kimmonen oli niin\nvakuuttavasti puhunut; ja tästäpä johtui, että lukijat näkevät heti\nseuraavasta pakinasta, että hänen tyytymättömyytensä oli ainoastaan\nmuuttunut ihmistä koskevasta yleisemmäksi, siis laajentunut, koskapa\nhän huoneessaan ikkunan ääressä nurahtelee (yksinäänkö vai Tarmo\nHyyppösen seurassa, tämä lienee lukijoille yhdentekevää, sillä\nHyyppönen on tehnyt tehtävänsä ja saa nyt mennä vaikka hiiden\ntuuttiin, samoin kuin tuomari Tommola äskettäin!), -- niin, Kleophas\nLeanteri alkaa:\n\n_\"Homo homini lupus.\"_\n\nKleophas katselee tänä päivänä, joka on jo myöhäissyksyä,\nlintulautaansa, jolle oli alkanut taas ilmestyä tiaisia, vaikk'ei\nvielä parvittain, sillä maa on paljas, joten ne löytävät ravintoaan\nmuualtakin kuin Kleophaan ruokalasta. Ja hän _koettaa_ ajatella\npuolueettomasti: suuresti! -- Niin vilkas on hänen hengenelämänsä\nollut, että hänestä luultavasti sen vuoksi tuntuu siltä kuin syksy\nolisi nyt tullut ikäänkuin yllätyksenä. Kesä oli lyhyt, -- niinkuin\nköyhän ilot, jotka aina supistuvat vähiin. Nyt syksyllä näyttää\nsiltä kuin ihmisten kasvot, jotka loistivat kesällä, himmenisivät\nyht'äkkiä värittömiksi, tulisivat harmahtaviksi: myöskin sielullinen\nilo on sulkeutunut jälleen kuoreensa, ihmiset ovat tulleet\nvähäpuheisemmiksi...\n\nLuonto tuossa ikkunan edessä on kuin sureva ihminen... kuin leskeksi\njäänyt vaimo, joka vetää suruharson kasvoilleen: se harso on harmaata\nusvaa, se jää päivälläkin verhoamaan metsän reunaa... metsä muuttuu\nsiitä sinertävästä harsosta yhä hämärämmäksi.\n\nPihalla, jossa rouva Hotilla on syksyn viimeisten, imeliltä\ntuoksuvien kukkien, floksien, lisäksi myöskin vihannes- ja\nperunamaita, käy mädäntynyt, kostea perunanvarsien lemahdus, --\nikäänkuin tuoksu itsestään mullasta, maan sydämestä, maan ytimestä...\nOn ollut jo pakkasöitäkin. -- Huvilat ja töllit kuusikoiden keskellä\nnäyttävät ikäänkuin mustuneilta, vaikka olisivat värillisiäkin.\nAlastomat koivut seisovat tuolla vastapäisen kallion juurella\nvärähtämättä kuin talvella...\n\nMuutamien vimmattujen myrskynpuuskien jälkeen, jotka viilensivät\nilman pohjoisen voimalla, asettui sää päättävästi ja hiljaa\nsateiseksi. Sataa aamusta iltaan, tasaisesti... Vesi ripisee ulkona\nikkunan edessä... Milloin Kleophas lähtee aterioimaan tai noutamaan\nteurastamosta ihraa tiaisilleen, niin lamparoina lainehtivat polut\nlitisevät jaloissa, puiden oksista tippuu, vesipisarat killuvat\ntelefonilangoissa pitkänä helminauhana, joka katkeilee: isoimmat\nhelmet putoavat ensinnä hiekkaan, mätänevien lehtien joukkoon. Sitten\ntulevat toiset, isonevat, tipahtavat.\n\nTuossa lintulaudalla kävi ennen muitakin lintuja kuin talitinttejä:\npunatulkkuja, kaksi kirjavaa tikkaa, vihreätikkoja, paitsi nyt\npeipposia, ja varpusiakin. -- No, kesäksi punatulkut ja tikat\nväistyivät metsiin, kottaraisten ja muiden niille ilkeäin\nmuuttolintujen tieltä. -- Mutta missä ovat nyt peipposet? Tietysti\n-- lähteneet? Ainoastaan tiaiset tuossa hiljaa kapsuttelevat. Niiden\näänikin on talvinen, yksitoikkoinen: \"Tii-tii.\"\n\nKleophas kuulee soittoa kajahtelevan ilmassa. Hän kurkistaa\ntaivaalle: siellä lentää kurkiparvi, toitotellen kuin metalliset\ntorvet. Ne linnut menevät etelään, jonne Kleophas -- ei suinkaan\ntahdo...!\n\nSateen tippuminen räystäsputkessa on kuin tikuttava seinätoukka,\njota sanotaan myöskin kuolinkelloksi: tuskallista -- niinkuin hän ei\nodottaisi enää muuta kuin... Ja kuitenkin tuntuu siltä kuin alkaisi\npian todellakin keventyä: tuntuu siltä kuin alkaisi pian todellakin\nkeventyä: tuntuu siltä kuin hän alkaisi -- antautua...\n\nMutta mihinkä hänen ajatuksensa katkesikaan?\n\n_\"Homo homini lupus...\"_\n\nKuitenkin hän vielä aprikoi, miten tämän lauselman lopultakin lienee.\nHän mutisee:\n\n\"Jos _me_ ihmiset olisimme tuollaisia syntisäkkejä kuin olen joutunut\nnäkemään, aina vain egoisteja, jotka pienimmänkin oman etumme tähden\nunohdamme lähimmäistemme vaikeat kohtalot, ja typeriä, ahneita,\nitserakkaita, kiittämättömiä, turhamaisia, kavalia, teeskentelijöitä\nhymyhuulin ja kaunaa kantavin sydämin y.m,. y.m., joten olemassaolo\nolisi ainoastaan kaikkien sotaa kaikkia vastaan sekä kansainvälisesti\nettä jokaisen kansan keskuudessakin, niin: kuinka kansat voisivat\nollenkaan pysyä pystyssä, kyetä puolustamaan itseään naapurin\nkaratessa kimppuun, nuo poloiset kansat, joiden yksilöt ovat näin\nvajanaisia? Kuinka ne saattavat puolustautuessaan _haltioitua_\nsiinä määrin, että käyvät miljoonittain kuolemaan, usein aivan\nvapaaehtoisesti, joko kansallisuutensa puolesta taikka vain jonkin\nharha-aatteen, sellaisen, kuin mieletön kommunismi? Mikä on kyennyt\nsillä tavoin eräässä asiassa yhdistämään toisiinsa kurjan vajanaiset\nihmiset?\"\n\nKleophas ei vastannut pitkään aikaan tähän kysymykseensä mitään.\n\n\"Olisikohan pintapuolista esittää selitykseksi tämä vertaus\",\nkuului sitten ikäänkuin hänen ulkopuoleltaan ääni, joka muistutti\nkaljatehtailijan ääntä, mutta jonka älykkäät lukijat tietävät\nmelkoista pahemmaksi; \"selitys on tämä: _susilaumakin_, joka syö\nkyllä haavoittuneen toverinsa (tosin poikkeuksena, että, kuten\nrunoilija sanoo: 'Näyttämätöntä haavan ei susi sutta syö.'),\n-- susilaumakin puolustautuu vieraita vastaan... koiria ja\nmetsästäjiä... Jopa hyökkää ihmeellisen _yksimielisesti_ kyliinkin,\nkun nälkä polttaa sisuksia. Ja se on kuitenkin sama susilauma, joka\nsyö yksityisen jäsenensä, veljensä, sisarensa, niin, usein isänsä ja\nemonsa, kun vain näkee ne haavoittuneina...\"\n\nKleophas oli viime talvena huomioinut jotakin tiaisten, noiden\nveitikkain, elämäntaistelusta, joten hän saattoi jatkaa ääneen\njuttua: \"Somia ne ovat katsella, -- niin koreita kuin pohjolan luonto\nsallii, keltaisine rintoineen. Suojailmoilla, ja muulloinkin, kun\nniille on varattu _runsaasti_ ravintoa, ne aterioivat suhteellisessa\nsovussa. Mutta mitä pakkasempi tulee, tai jos ihra näyttää kuluvan\nvähiin, sitä -- kateellisempia, häijympiä nuo sievät linnut ovat\ntoisilleen. Niin, voimakkaammat niistä levittäytyvät silloin\npöyhkeiksi kuin torimatamit, karkoittavat siipiensä rajuilla iskuilla\nlaudalta pois toisia, heikompia, jotka saavat nyt odottaa syrjässä,\npilkistellen nurkan takaa, kunnes voimakas on syönyt itsensä\nliikaakin täyteen; tai yrittelevät nuo heikot siepata salaa jotakin\nvähäistä, kurkotellen kaulaansa niin, että rintaa halkaiseva musta\njuova venyy pelkäksi viivaksi... Rohkeimmat heikoista livahtavat\njoskus saaliille sivuteitä, mutta niiden täytyy hypähtää pakoon heti,\nkun julkeamman nokanisku uhkaa. -- Mutta punatulkkuja vastaan tiaiset\novat _yhtä mieltä_, -- punatulkkuja, jotka niihin verraten ovat\nkylläkin voimakkaampia, julmempia, vaikka näyttävät leppoisemmilta...\"\n\n\"Kyyhkysten 'kuhertelu', 'suutelu', josta on niin paljon kaunista\nrunoiltu: sekin aikomusta nokata toista silmään!\"\n\n\"Saman rodun, saman laadun yksimielisyyttä näkee kylläkin\",\nvastasi ääni; \"mutta ainoastaan niin kauan kuin ravintoa riittää\nsiedettävässä määrin ryhmäkunnan yksilöille. -- Vieraita vastaan\nkäydään sotaa. Peipposet ja kertut ahdistelevat räkättirastasta,\njoka söisi heidän munansa... Naakat pelloilla kirkuvat suuttumusta\nvariksille, jotka veisivät ihmisen muka naakoille jättämät jyvät...\"\n\nSiellä kotilammella, joka on Kleophaalta iäksi jäänyt, särjetkin ovat\nyksimielisiä ison ahvenen lähestyessä... Hauki söi ahvenen, mutta\nahdisti kuhaa, joka yritti ahdistaa _hänen_ ahventaan, hänen, väkevän\nhauen, joka söi nälissään vaikka vanhoja saappaita...\n\n\n\n\nMaailmankirjallisuuden tunnustamaa mielettömyyttä. -- Vanhuuden aave\n\n\n\"Kissa vie\", päivittelee Kleophas itseään (sillä hän ei kiroile edes\nsielussaan, saati sitten julkisesti, niinkuin esim. kaljatehtailija\n'pärähdytteli'), \"kissa vie, että minun täytyy nähdä kaikki\ntällaisena... Mutta kun mieltyneesti lähestyn _meitä_, ja tutustun\nmeihin, tuntuu kuin silmilleni kävisi niinkuin Peer Gyntin silmille\nuhkasi käydä Dovren-ukon luona, joka tahtoi operoida häneltä näkimet,\njotta se, mikä temmelsi hänen ympärillään, olisi hänestä 'suurta ja\nsorjaa':\n\n    \"ei enää sun silmiäs käännä vasta\n    siat kepottavaiset ja kellokkaat --\n    -- -- --\n    Muista, että näkö on juuri se ura,\n    joka uhkaa itkun karvasta lipeää.\"\n\nJohon Peer Gynt:\n\n    \"Se on totta; ja postilla sanoo tälleen:\n    puhkaise silmäs, jos pahennus siit' on.\"\n\nMutta kun Kleophas ei voi puhkaista tätä silmäänsä! Tai paremminkin:\nkun jokin peikko on jo operoinut sen -- luultavasti kieroksi. -- Hän\najattelee:\n\n\"Olisiko niin surullisesti, että en olisi montakin kertaa koettanut\nkatsella meitä toisin, nähdä meidät toisenlaisina? Hävittää\nsilmästäni moista 'paholaista seinältä', niinkuin muinoin se sadun\nseppä, joka ampui palasiksi pirun, narrattuaan sen pyssynpiippuun.\"\n-- Kleophas oli koettanut heittää tämän katsomuksen pois kimpustaan,\nniinkuin Huviharttu pullon, josta pahahenki oli putkahtanut hänelle,\n-- viemään hänet tuhoon. \"Hirteen!\" -- no, tuo huudahdus, jonka\nKleophas oli kuullut Parisissa, oli tosin vain erehdys, kuvitelmaa,\n-- mutta enteellistä. -- Huvihartunkin täytyisi hullutella, hummata,\nkoettaa unohtaa, minne 'Viksari eli piru pullossa' hänet lopulta\njohtaisi. -- Ei parempaa myöskään Kleophaan huvi: tuskin itse\npaholainenkan voisi nauttia tällaisesta iloittelusta!\n\n-- Mutta kaikki oli varmaankin _predestinoitua_! Ohoi, yksinpä hänen\nnimensäkin oli kokonaisuudessaan väännetty jotakuinkin samaksi kuin\nsen Alcalán ylioppilaan, jota hänen irtipäästämänsä demoni lennätteli\nsiellä täällä, näyttäen hänelle ihmiskunnan traagillisen noitajahdin.\n-- Tämä _oli_ siis ennalta määrättyä: niin Kleophas tunsi; hän oli\ntaikauskoinen, mutta omalla tavallaan, kuten me kaikki sitä olemme.\n\nNo, koska hän oli koettanut tästä vapautua, mutta ei ollut parhaalla\ntahdollaankaan kyennyt, niin hän lopullisesti alistui. Täytyi antaa\nmennä siten kuin oli määrätty: lentää taipumustensa viemänä.\n\nTiedätte, että Kleophas on jo lentänyt \"mielikuvituksen siivillä\",\nkuten sanotaan; vilkaissut ihmisten elämään ja koteihin, kuvitellut\nniitä, ollut tunkeutuvinaan ihmisten asuntoihin. Nyt tapahtuu\nmuutos. Mutta mikä sitten on ero hänen nykyisellä ja entisellä\nlennollaan? Pakinoitsija koettaa selitellä tätä. Ennen kaikkea hän\n\"lenteli\" nyt jollakin tavoin toivottomana. -- Mutta ulkonainen\nlento? Tämä urheilu sellaisenaan ei paljoakaan kummastuttaisi\nnykyaikaa, jolloin lentokoneita nähdään etäisillä metsäkulmillakin\nja ilmalaivat pian kiertelevät pienoista maapalloamme säännöllisin\nkulkuvuoroin. Ei, Kleophas ei mennyt lentokouluun, se poika! Hän\nei lentänyt millään koneella, ei edes sellaisella \"Tapikkaalla\"\nkuin Don Quijote ilmaan \"sokkona\"; Kleophas ainakin luuli silmiensä\nolevan hyvinkin avoinna. -- Mutta oliko hänen lentokoneensa ehkä\ntuo vanha Pegasos? Ei. Runohepo on käynyt hiukan mauttomaksikin,\nkoska johdumme sitä kuvitellessamme väkistenkin ajattelemaan, millä\ntavalla esim. Bellerofon, jumalien vihaama, siinä lihakoneessa istui:\neikö hänellä ollut epämukavaa, ilman satulaa, ja eivätkö hevosen\nsiivet lyöneet miestä korville kovin pahasti, koska niiden täytyi\nolla ainakin yhtä isot kuin tuulimyllyn; eiväthän enkelitkään enää\nnykyisen käsityksemme mukaan voisi lentää millään kamelikurjen\nsiipitypyköillä. -- Ratsastiko Bellerofon Pegasoksella niinkuin lapsi\nkeinutuolilla? Ja mitä sitten Pegasos teki kavioillaan, kun se oli\nolevinaan lintu? Ja söikö se heinää ja apetta? -- Yhtä lapselliselta\ntuntuisivat lukijoista varmaan myöskin \"Tuhannen ja yhden yön\"\nlentävät matot. Samoin noita-akkain prinssejä ja Mephistopheleen\nviisasta kuljettavat vaipat. -- Eivätkä lopultakaan espanjalaista\nylioppilasta kattojen yli lennättävän nilkun paholaisen temput\nenää oikeastaan meitä paljon muuta kuin haukotuta, niinkuin pian\nnykyiset lentokoneetkin yleiseen käytäntöön tultuaan, koska ne sitä\nmukaa menettävät loistonsa. Ja jos vielä tarkemmin ajattelette,\nniin yhtä ikävää (ja lisäksi äitelää) olisi kuvailla Kleophaan\nlentäneen \"sielunsa siivillä\", -- siis mielikuvittelun siivillä, --\npakinoitsija onkin käyttänyt tätä sanantapaa paremman puutteessa.\nNe siivet? Mielikuvitusta. -- Mutta millä hiidellä meidän Kleophas\noikeastaan sitten lensi?\n\nLuulen, että hän ei yleensä -- lentänyt ollenkaan! Hän ajoi\nraitiovaunussa, ja useammin käveli, poikkesi muutamille kyläilyille,\nkatseli ja punnitsi, tai ajatteli, millaista siellä tai siellä olisi,\njos hän sinne pistäytyisi.\n\nMutta ennen kaikkea: hänen ajatustapansa oli jälleen muuttunut; sen\nsaatte nähdä.\n\nEikä hän muuten ollut sen pahempi kuin joka viides ihminen siihen\naikaan. Ei ole mitään erikoisen moitittavaa siinä, että hänkin oli\njollakin tavoin kiihtynyt, että hän haihatteli, \"lenteli\". Miten,\nmilloin? -- Miksi? Tosin hermostuneena sellaisistakin naurettavista,\nkai meille kuulumattomista asioista, että kapinoita puhkeili\nkaikkialla, joten maapallo oli kuin tulivuori: nyt oli vallankumous\nBrasiliassa nyt Saksan kommunismi ja hitleriläisyys tappelivat sekä\nvaaleissa että kaduilla, molemmissa paikoissa melkein yhtä verisesti,\nnyt kommunistit Espanjassa uhkasivat polttaa kaikki kirkot ja\nluostarit, nyt talouspula Italiassa kiristyi, ja Venäjä ahdisteli\nKiinaa, jos se taipuisi Japanin valloitussuunnitelmiin, jne.\nPula-aika huoletti, meilläkin se tuntui omissa luissa ja ytimissä, ja\nhermoissa: se oli uutta. Olihan jo totuttu ilkeisiin lehtiuutisiin:\n\"puukotus\", \"murhapoltto\", \"väärennyksiä\", \"spriinkuljettajat\ntaistelussa: kaatuneita\", \"pahoinpitelyitä\", \"ampui vaimonsa ja\nitsensä\", jne. -- Mutta sitten se vasta herääminen, tietoisuus,\nkiihko alkoi, kun näiden kaikkien tapahtumien joukkoon, jotka olivat\nikäänkuin kiväärinkuulia sodassa, lensi oikea granaatti: uusi,\nmahtava muilutusyritys, presidentti Ståhlbergin. (Siihen aikaan\nnimittäin pälkähti joidenkin päähän, mitä lienevät olleet, koettaa\nviedä entinen valtakunnan presidentti rajan taakse, hylätä hänet\nvaltakunnan vihollisten sekaan.) Tuopa myllersi koko muurahaispesän\nylösalaisin, kiihdytti, hullautti, sai yhteiskunnan pakokauhuun,\nvesikauhuun, raivoon. Jokaisella oli käsitys, jokaisella kantansa,\njokainen tiesi koko asian, jokainen siihen sekaantui, -- vaikk'eivät\nyksilöt juuri ymmärtäneet, mikä se oikein jylähti, mistä tämä pommi\ntuli, mitä tapahtui ja miten se tapahtui. Innostus oli ihmeellisen\nelävää unteloiden kavallusten ja puukotuksien y.m.: jälkeen.\n\"Presidenttipari muilutettu. Auto saatu kiinni Joensuussa.\" Kuka?\nMinkätähden? -- \"Se oli hänelle parhaiksi!\" -- \"Milloin? Missä?\nKuka?\" -- \"Mistä syystä!\" -- \"Sehän oli selvää: petturi, lurjus,\nmyynyt maansa ryssille! Hähhähähäh!\" -- Kleophas pujahtelee\nsisään sinne ja tänne, Krokelbyssä, kaupungissa. -- Rouva Hotti\non isänmaanystävä, ehdottomasti valkea. Joskin hän lukee lehdistä\nenimmäkseen vain kuolin- ja kihlausuutisia, etenkin sukulaistensa\n(ja paljon muuta ei hän luekaan), niin hän huomaa niistä aina, että\nkommunistit tekevät myyräntyötään, lähtevät Venäjälle työnhakuun\nja palaavat sieltä vakoilemaan isänmaatansa, levittävät kirjasia,\njoissa herjataan uskontoa, armeijaa, siveellisyyttä, ja siis entinen\npresidentti oli hänestä kommunisti, koska hän puolustaa kommunisteja,\nsen on Hotti kuullut sukulaisiltaan ja muilta, ja Ståhlberg on\npetturi, hän myi Tarton rauhassa suomensukuisia alueita, sai rahaa,\non upporikas. -- \"Mutta mitä väriä oikeastaan on sisarenpoikanne\nMolli Lintupää, joka on nyt päässyt konttoripäälliköksi Elantoon,\njoka lienee työläisliike?\" pilailee Kleophas Leanteri. Rouva Hotti\ntulee ymmälle, hänen mursunhaivenensa ylähuulessa värisevät, hän\njoutuu -- ajattelemaan: se on vaikea, se on suunnaton yritys:\n\"Niin, mutta Mollilla on siellä hyvä olla... Ja miksi, -- _miksi_\nStåhlberg ei hypännyt pois autosta, kun olisi päässyt: muiluttajat\ntarjosivat hänelle tilaisuuden poistua heti matkan alussa. Pelkäsi,\nettä ammuttaisiin selkään! Hyi häpeä: _nämä_ miehet eivät ampuisi\n_presidenttiä_ selkään, ei, se oli häneltä laskettua _reklaamia_:\nhänet aiotaan valita presidentiksi uudestaan, hän tahtoi herättää\nsurkuttelua kannattajissaan... Varmaan hän on itse järjestänyt\nkoko kyydityksen. Hän on punainen, mutta miksi, miksi hänen piti\nmennä kyydittäväksi? Tuottaakseen kansanliikkeelle vahinkoa!\" --\nPresidenttipari on pelastunut, se saapuu Helsinkiin. Helsingin\nasemalla vastaanotto, suunnaton väkijoukko. Eläköön-huudot\nkaikuivat, kukkopillit vinkuivat. Rouva Tiila Hotti: \"Nyt se\nämmä (presidentinrouva) vasta aikoo reklameerata itseään: hän on\ntekeytynyt hermosairaaksi, aikoo mennä Kammioon. Hän, joka kuuluu\nennen itse pesseen sukkiaan, hänkö hermostunut? Mikä hänen hermonsa\nnyt niin heikensi? Mikä hätä heillä oli siinä autossa? Vieressä\nistuvan saattajan revolveri ei aina ollut suunnattu ainakaan rouvaa\nkohti.\" -- Rouva Hotti siis kuohuu, kiehuu: hän on varma, hän tietää\nkaikki, hän on selvillä kaikesta. Kun muiluttajia vangitaan, niin\nhän itkee kuumia kyyneliä: \"Se on totta, miksi heidän piti ryypätä\njuuri silloin, kun rupesivat muiluttamaan?\" -- Samasta syystä\nkiehuu myöskin Kipri Iili, joka rasvaa kivääriään ja ylpeilee\nChaplin-viiksiensä lähestyvällä oikeutuksella: \"Katsokaas nyt,\nmetsäherra, enkös arvannut oikein, kun leikkasin viikseni Hitlerin\nmalliin. Mutta on se häpeää, että suuria herroja, maan parhaita,\ntällä tavoin vangitaan. Miksi eivät panneet koko juttua suharin\n(chauffeurin) syyksi, sen Jannen, hän olisi joutanut istua, piruako\nsiinä Jannea säästämään?\" -- Niin myöskin toimittaja Hyyppönen\n(olettakaamme, että tämä olisi vielä aikaa, jolloin hän kävi\nhaastattelemassa Kleophasta sen tappelun johdosta puolueasiain\nvuoksi): \"Kansalaissota tästä nyt tulee, mitäs sanoin, niin kuin\nvuonna 1918. -- Mutta mitäpä siitä, vaikka Suomen kansa häviäisikin:\nitse asiassa se ei häviä, mikään maailmassa ei katoa, kansamme\nhenki jää kuitenkin maailmaan. Täytyy tapella; muuten tehtaanherrat\nja sateensuoja kainalossa kulkevat ja töpöhousuiset papit, nuo\nTorquemadat, tukehduttavat maassa orastavan suomalaisen kulttuurin.\"\n-- Niin, mitäpä siitä: \"Jäähän henki...!\" -- Varatuomarin perheessä\non yhtä innostunutta, ei tosin itsensä varatuomarin puolelta (sillä\nhän kuuluu tulleen hiukan mielisairaaksi, joten Myyrimön leski\nvakuuttelee: \"Näette, että Jumala kostaa! Kokko rosvosi ja tappoi\nmieheni: hän sai verensyöksyn aivoihin, kuoli surusta!\"), -- vaan\nrouva Kokko se kahviseuroissa huutaa, koska hän on talonpoikaista\nsukua, toisille rouville niinkuin talonpojat kokouksissaan toistensa\nkorvat tukkoon: \"Miksi, _miksi_ nämä muiluttajat olivat niin\ntuhmia? Miksi he eivät vieneet niitä reuhkoja yli rajan, upottaneet\nsuohon!\" -- Ihan samoin sähisee Sorsimon kaljatehtaan väliaikaisen\njohtajan, Hallikan, rouvakin, joka on vielä maalaisnainen: siis hyvin\nhermostunut eräistä asioista, terveen maalaishengen mukaisesti.\nHän, joka lukee yleensä hartauskirjoja, mutta myöskin ohella\npoliittisia asioita, joten hän tietää kaikki, on varma kaikesta, hän\nvapisee, tärisee, hypähtelee (tuskin paita pemppua tapaa): \"Mikä?\nToolperi? Mikä hän on? Kyllä se tiedetään! _Mustalainen_ hän on!\nNäkeehän sen jo naamastakin! Sellainen väkäleuka kuin mustalaisella.\nKuuluu olevan: seppä Koppelon matami, joka on kotoisin samasta\npitäjästä kuin Toolperikin, Pukkilasta, jossa on paljon mustalaisia\ntietää... Olisivat panneet hänelle säkin päähän ja upottaneet heidät\nsuohon!\" -- Perheissä riidellään. Eräissä tapellaan. -- Kaikki\nihmisen tietämättömyys, mahdottomuus tuntea monimutkaisia asioita,\nkateudenilo, voitonilo, taistelunilo, temmellyksen riemu pursuaa ulos\nihmissydämistä kuin tauti, joka on salaa vaivannut, puhkeaa mätäisenä\npaiseena. \"Älkää! Onko se totta? Onko neiti Sabelfelt pyllistänyt\nhänelle asemalla takapuolensa?\" huudahtaa rouva Hotti sukulaistensa\njoukossa. -- \"Ei Sabelfelt, vaan Snabelfelt\", vastaa tohtori Riskilä.\n-- \"Ei se ole Snabelfelt, se on Sabelfelt, kuinka sinä noin! Mutta\nonko hän tosiaan... hihi... minua hävettää sanoa tätä sanaa...\nnäyttänyt hänelle takapuolensa? Niin minäkin olisin tehnyt, jos\nolisin ollut nuori!\" -- \"Niin, neiti Snabelfeltilla olikin vielä\nnuorta näytettävää, ja hänellä kuului olleen oikein kauniit punaiset\nhousut\" -- \"Pyl... pyllistikö hän presidentille takapuolensa?\"\n-- \"Pyllisti, se on varma.\" -- \"Ei se ole totta, ei hän ole\npyllistänyt, sanomalehdethän eivät ole kertoneet siitä mitään\",\nvastaa joku. -- \"Pyllisti hän, minä olen kuullut, hän pyllisti, se\non varmaa!\" -- \"Pyllisti!\" -- \"Ei.\" -- \"Pyllisti: minä näin!\" --\n\"Et!\" -- \"Pyllisti.\" -- \"Et, et, et.\" -- Naurua, intoa, iloa, surua\ntakapuolesta. Kuka teki? Mitä? Missä, milloin? -- Kukaan ei tiedä\nmitään, kaikki tietävät kaiken, kaikki ovat varmoja, erinomaisen\nvarmoja. Niin myöskin Sutelin, joka on rakentanut itselleen leipomon\ntoiseen taloon, kun uusi omistaja tuli huvilaan, hyppii uuninsa\nedessä punaisempana ilosta kuin hiilien hehkusta: \"Nyt tulee meidän\nvuoromme, me saamme sosialistit ja edistyksen puolellemme, nyt\nnäytetään porvareille!\" -- \"Hii, haa, nyt mennään!\" siteeraa Kleophas\nJalo Julku Sutelinille, joka vetää rasvatun rullarevolverinsa esille.\n\n\"Hii, haa\", siteeraa Kleophas itselleenkin, ja -- lähtee tuohon\nlentoon, josta aloimme tämän luvun, kiitäen milloin Krokelbyssä,\nnimittäin eilen, milloin Helsingissä, tänään. \"Oi, ihmissydän:\npohjimmainen syy, josta on toivotonta puhua! Kuuluuhan sydän\nolennaisesti ruumiiseemme, samoin kuin kaikki muu, vatsa, keuhkot,\naivot... Ne voivat sairastaa, -- mutta niitä ei voi muuttaa.\" --\nKleophas lentelee ilmassa, hän tahtoo ylemmäksi, korkeammalle.\nHän on huiskahtanut ikkunasta ulos rouva Hotin huvilasta, hän on\nkierrellyt hetkisen kallioiden yläpuolella, viuhahdus, ja hän on\ntullut Helsinkiin. Hän laskeutuu alemmaksi. Iltahämärä. Tulet alkavat\nloistaa Aleksanterinkadulla... toiset valkeita, toiset punaisia,\nsinisiä... Raitiovaunujen lyhdyt häikäisevät väsyneitä silmiä\nikäänkuin valonheittäjät, ne näyttivät hänelle kuhisevia, mustia\nihmisvirtoja, joita ilmestyy valonhohteeseen ja jotka haihtuvat\njälleen pimeään. Bulevardilla etenevät tulet loputtomana rivinä\nruskoon, joka palaa kylmänä taustalla, samean taivaan alapuolella.\nTalot tummuvat varjokuviksi. Nyt hän kiitää yhä nopeampaan tahtiin,\nTöölöön päin. \"Tuolla asuu se inhottava nainen, jonka turkkilaiseen\nhuoneeseen jouduin Hyyppösen kanssa, hölmö, joka saa koota rahoja\nisänmaalliselle liikkeelle, maan uudistajille, ehkä Suur-Suomen\nluojille, joiden aate ilmenee valitettavasti enimmäkseen humalana,\n-- tuo lapsenmurhasta linnassa istunut nainen, jolla oli 'taito'\npäästä paitsi Kukkelmanin, erään Krokelbyssä asuvan ramman, yhdeksi\nrakastajattareksi, myöskin 'daamina' eräisiin 'kultiveeratuimpiin'\nseurapiireihin. -- Mutta kas, tuossa alla ratsastaa lehtori Pony\nmaalta rakastajattarensa luota, mutta kun hän tulee huvilaansa\nKaivopuistoon, on siellä toinen ratsumestari, kuvanveistäjä, joka\nvoi sanoa ratsastustaidostaan 'sai sen naisen satulalla', kuten\nFrance laulaa, mutta tuskin tämä ystävä on ennättänyt Ponyn kodissa\npyjamasasuunsa, niin Pony murtautuu roiskeella sisään, sieppaa\ntaiteilija Pilikukon polvilleen ja antaa hänelle ratsupiiskalla\n'pitkin pakaroita, että pläikkyy', kuten Jukolan Timo kerran aikoi:\n'Vieläkös pilikukkeli-kuleeraat toisen kunnialla!\" sanoo Pony. \"Mutta\nei se mitään: kunniaansa korjatakseen kuvanveistäjä hankkiutui\ntekemään mestariluoman itse tasavallan presidentistä! Tämä alkaa\nkäydä hauskaksi! Kas, tuolla ikkunan takana pankkineiti, joka on\nvarastellut rakastajalleen, ampuu itsensä, ja toinen pankkineiti,\njonka tileissä ei ole mitään vikaa, ampuu niinikään itsensä,\n_kuvitelmasta_, että hänkin olisi varastanut; itsemurhaus on tarttuva\ntauti. Tuolla asuu hieno, älyllinen rouva Egretti. Hän ei ole saanut\n_Lysistrataa_ lavalle, sillä etenkin papisto alkaisi siitä raivoisan\nmetelin näinä henkien taistelun, uskonnollisen uudistumisen, aikoina,\nja niinpä nyt rouva Egretti onkin turhaan antautunut nerokkaalle\nnäyttelijälle. Kaikki ponnistukset turhaan! Siksi hän on muuttunut\nhartaaksi uskonnolliseksi.\" -- Ilta on pimentynyt, alkaa tuulla,\nkaduilla ryöppyää hiekka ilmaan, savut tuskin ehtivät savupiippujen\nsuusta, kun jo sulavat hattaroihin, tuuletusroottorit katoilla\npyörivät... palotorniin syttyy punainen tähti, myrskynvaroitusmerkki.\nNaisten hameet nousevat ja takertuvat sääriin, miesten hatut\nlentävät, kierivät katua kuin kiekot. Kleophas lentää niinkuin\nAlcalán ylioppilas de Guevaran tarinassa. Ylemmäksi! Ylös! Hän tahtoo\nnähdä yli tavallisten pikku touhujen, yli ihmissydämenkin. -- \"Teepä\npieni tähystys kaukoputkeeni!\" Ja hän asetti Kleophaan toisen silmän\neteen, koska toinen oli muutenkin sirrillään, tähystimeksi käännetyn\nkouransa, \"katsopas tuonne, ja tuonne, ja tuosta ikkunasta sisälle!\"\nEi, Kleophas Leanteri ei tahdo enää katsella ihmisten pesiin, ei olla\nmikään ikäneito, joka uteliaasti tuijottelee vastapäiseen ikkunaan.\n\"Sinä tulet välinpitämättömäksi, innottomaksi\", moittii toinen.\n\"Katsoo nyt edes tuonne tärkeimpään, Heimolaan. Mennään sisään.\nMikä vanha ralli! Edustajat vätystelevät yhä (monettako kuukautta?)\nolutprosentista! Muutenkin he moittivat toisiaan, mutta ainoastaan\npuoluemiehinä, eivät yksilöinä, sillä lopultakin ovat he kaikki yhtä\nmieltä siitä, että heidän täytyy istua täällä mahdollisimman kauan.\nVälipä sillä, jos he leikillään näykkivät toisiaan sanomalehdissäkin\n(ja taitavasti, sillä heissä on sanomalehtien avustajia, siis\nsanomalehtimiehiä, ammattivalehtelijoita, joten he osaavat tahria\nvastustajan kiireestä kantaan, vääristäen ja suurentaen mahdottomiin\nhänen vikansa), -- välipä sillä: vastustaja voi lähteä niinkuin\nhekin lauantai-iltana saunaan, palkattuna saunamiehenä... Mutta\nmikä tuolla? Veri vuotaa, taas on mies tapettu kadulla: yksi lisää\npuoleen tuhanteen, jotka tapetaan spriihumalassa. -- Alkaa olla aivan\npimeä, jokin sakki varustautuu murtamaan ikkunoita: 'Ei auta, kun\nen saa mistään työtä', sanoo yksi heistä. -- Tuolla autiotontilla\npidetään salaista työttömien nuorten kokousta: 'Meidät on karkoitettu\neduskunnasta. Hyvä: porvarit ovat itse ajaneet meidät maan alle',\njne. 'Työttömyys yhä lisääntyy meilläkin: iloitkaamme, sillä kerran\ntäälläkin veri punnitaan, se, jota porvari 1918 virtoina valutti.\nPorissa ovat lapualaiset pystyttäneet punaisten haudoille säleet,\njotka oli vuoltu ciceroidemme muotoisiksi ja maalattu punaisiksi.\nTyöläisten on tiedettävä mellakkain alkeet, sillä ne tulevat sitä\ntarpeellisimmiksi, mitä enemmän työttömyys lisääntyy', jne., jne. --\nOptimisteja!\" -- \"Verioptimisteja!\" vastaa Kleophas; \"korkeammalle!\nPuhtaaseen, raikkaaseen ilmaan!\" -- \"Astupa selkääni!\" -- \"'Viimein\npuhkesi kaksi siipeä hänen hartioistaan ulos, ja nytpä rupesimme\nvilkkaisemaan ylös korkeuteen.'\" -- \"Sinä siteeraat Kiveä? Ei,\nhänen paholaisensa minä en ole.\" \"Ja minä olen kuin ne oudot hahmot\nhuuhkajan tai paholaisen selässä tai se lentävä koira, 'el perro\nvolante', jonka näin luonasi Goyan piirroksissa.\" -- \"No, istu siis\nvarmemmin, älä raahota kuin varis, mutta osaa lentää! Sinä et siis\ntahdo nähdä ihmisten asuntoihin? Sinä olet kyllästynyt sellaiseen? --\nMutta yksi sinun vielä on nähtävä: sinä kaipaat suurta, traagillista\nnäkyä. Yleisnäkyä. Hyvä. Vilkaistaan vielä jonnekin. Olemme nyt\nTähtitorninmäellä. Katso alas, hyinen vesi kimaltelee satamassa\ntuhansien tulien valossa. Mennään sisään!\" -- He menivät, ovenripa\nei narahtanut, ovi pysyi kiinni, mutta he menivät minne tahtoivat.\nTulivat eteiseen. Hän sanoi: \"Kas tuolla hän istuu. _Katso ihmistä_!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nGabriel Engel. Ministeri. Kunnioitettu, rikas mies. Vanhaa, varakasta\nsivistyssukua. Saanut hyvän kasvatuksen, jossa oli ankaruutta,\nmutta suunnattuna älyn kehittämiseen, ankaruutta, joka sekin on\nvaikuttanut, ettei hän ole päässyt veltostumaan niinkuin rikkaiden\nlapset useinkin. Kaunis mies, -- naisten ihailema: lukemattomia\novat olleet ne naiset, jotka olisivat tehneet paljon enemmän kuin\nainoastaan peittäneet ruusuilla hänen tiensä, kuten he aina tekevät,\nmutta hän on todellakin kunniallinen eikä niitä suurmiehiä, joiden\nsalaisten pikku syntien eteen ihailevan kansakunnan täytyy vetää\nvihaisesti eräänlaiset alkooviverhot tai ikäänkuin sulkea pesukaapin\novet... Harmoninen: siinäpä häneen soveltuva sana, koska hänessä\nälyyn ja moraaliin sisältyy myöskin hyvä sydän. Jo varsin nuorena\nhuomattavuus. Monta tuimaa iskua hän antoi maan periviholliselle\nvenäläistyttämisaikoina, varsinkin maanpaossa ollessaan Englannissa\nja Ranskassa. Mutta vielä tärkeämmän työn hän oli alkanut sitä\nennen, työn, jonka tähden hänet juuri ajettiin maanpakoon,\nnimittäin sen, että hän herätti kirjoitelmillaan meidän sisäistä\ntaistelutahtoamme, tuota kansakunnan ensimmäistä käskyä: sillä ulkoa\ntoivottu tai saatu apu on lopultakin ainoastaan \"apua\", joka kovimman\nhädän tullen muuttuu silmänlumeeksi. -- Ansiosta, jos kukaan, on\nGabriel Engel nyt, paitsi melkoinen eurooppalainen suuruus, jolla\non kunniamerkkejäkin niin, että hän juhlatiloissa nääntyy tuon\nkymmenkiloisen painon alla, josta osa killuu hänen housuissaankin ja\njolle hän hymyilee, -- niin, paitsi tätä, hän on niin kunnioitettu\nkansalainen, että julkeinkaan vastustaja tuskin tohtii lausua hänestä\nainoaakaan moraalista moitetta. Myöskin hänen perhe-elämänsä on\nollut, kaikesta päättäen, onnellista: puoliso yhtä kunnioitettavaa\nja rikasta sukua kuin hän itsekin; kaunis ja viisas: uuttera ja\nvaatimaton. Lapset, yhtä terveet ja älykkäät kuin vanhemmatkin, jo\naikuisia, naimisissa ja viroissa. -- Mutta mitä ministeri Engel\npuhelee itsekseen yksinään tänä myöhäisenä iltana, kirjoituspöytänsä\nääressä, katsellen säikähtyneenä kattoon, kädet ristissä, tuo\npunaposkinen mies, ainoastaan neljänkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen?\nMies, jonka ohimoilla kuultaa vain vähän harmaata? Kyyneletkin\npuhkeavat hänen silmiinsä... Mutta hän on harmoninen olento, siis\nhiukan humoristinen... Ja kuitenkin hän sanoo:\n\n\"Että hän _hennoi_! Mitä pahaa olen tehnyt, että taivas tällä tavoin\nsinkautti minuun salamansa viime yönä? Iski minulle ikäänkuin\nKainin merkin otsaan... Anteeksi, taivas: olethan ollut minulle\nhyvä, antanut minun saavuttaa menestyksen, palkkion vilpittömästä\ntahdostani kansani ja ihmiskunnan hyväksi. Kasvattanut minusta\nolennon, joka ehkä vaaksan verran lähenee sellaista, jota sanotaan\nonnistuneeksi. Mutta sittenkin: en uskalla enää vilkaista\nkuvastimeen. Siitä näkyy todellakin, että ohimoissani on harmaata. --\nEttä hän _hennoi_!\"\n\nJa Gabriel Engel kääntää katseensa surullisesti katosta eteensä\npöytään.\n\nTapahtuma oli tällainen: Vuorokausi sitten, tähän samaan aikaan,\nhän piti täällä kodissaan, kauniissa, hienostuneessa kodissa,\njohon muuten kuuluu kaksitoista huonetta, kutsut ja tanssiaiset.\nHallituksen jäseniä, diplomaatteja merkittäviä sanomalehtimiehiä,\ntaiteilijoita, koko vaatimattoman sivistyksemme huippu. Tilaisuuteen\nhän sovitti, tapansa mukaan, myöskin isänmaallisen tarkoituksen:\npäivällisten jälkeen hän taivutteli eräitä puolueensa vaikuttavia\nhenkilöitä oikeiston presidenttiehdokkaan puolelle (nekin vaalit\novat pian edessä), vaikk'ei hän laajasti humaanisena miehenä saata\näärimmäiselle oikeistolaisuudelle muuta kuin hymyillä; mutta hetken\nkiihkoa, niin, ehkä jonkinmoista kansalaissotaa välttääkseen hän oli\npäättänyt kannattaa kunnioitettua Svinhufvudia hänen kunnioitetun\nvastaehdokkaansa asemesta, hän, joka tietää, että kansaa on\nkohdeltava kuin lasta, lempeästi ja ankarasti, ymmärtäen sitä oikein,\ntietäen ohjata sitä taidolla oikeuteen. -- Se siitä! -- Mutta sitten:\nmitä tapahtui? Jotakin ministerille persoonallisesti hyvin kipeää.\nSiitä pikku jutusta hän supisee nyt:\n\n\"Sinä yönä se siis alkoi... Tuo nuorukainen, tai ei enää\nnuorukainenkaan, vaan mies, joka ei ollut enää varsin nuori,\npuhutteli siis minua -- _sedäksi_! Taisin säikähtää hiukan... Ja\nmieleni olisi tehnyt nykäistä veitikkaa korvasta, näyttää hänelle\n'keisaria', niinkuin minulle lapsena tehtiin: oltiin nostavinaan\nkorvista. -- _Setä_? Ensi kertaa se minulle tapahtui. Hm,\nluonnollisesti hän teki sen pelkästä kunnioituksesta 'Nestoriamme',\n-- 'vanhaa' sanomalehtimiestä ja tottunutta poliitikkoa kohtaan...\nMutta: että hän -- hennoi! Melkeinpä säädyttömyyttä! -- Mitä sitten\ntein _minä_? -- Minä joka en ollut noiden valtiollisten keskustelujen\nvuoksi tanssinut, minä... minä tulin vähän narrilliseksi: pyysin\norkesterilta vanhan Eugen Onegin valssin, joka kaikuu niin mahtavasti\nisossa salissa... _Näytin_, missä täällä on _setä_...! Jalo näky\nvarmaankin: tosin punaposkinen ja vahva mies, mutta ympärillä\nhuvitetut nuoret, jotka saivat odottaa tangoaan... Sillä minulla on\ntodellakin hiukan harmaat ohimot! Marionettinäytös! _Vanha_, joka\n_näyttelee_ olevansa aivan nuori, -- ainakin sielultaan: mitäpä muka\n_ruumis_ ja vain hiukkasen harmahtavat ohimot vaikuttaisivat! Poskeni\nvärisivät luultavasti niinkuin aladobi, -- vanhan poskilihaksethan\nhyllyvät... Joskin otin silmiini iloisen ilmeen: 'aina nuori niinkuin\nGladstone tai Goethe', niin kuitenkin tunsin: totuus on se, että\nminulle alkaa tulla vanhuus. -- Mutta sittenkin: tuollainen viaton\nkimppuunkarkaaminen! Ja tämä oma armoton toteamiseni! Sen yön muistan\naina, muistan -- iankaikkisesti! Ah, mikä satu, vain _satu_ se\nkohtaus Faustin noitakeittiössä, jossa apinat leikkien nakkelevat\nilmapalloa ja ihana, joskin pahalta tuoksuva nuorennuskattila kiehuu\nliedellä! Totuus kuin totuus: olen vasta neljänkymmenenkahdeksan\nikäinen, mutta vanhuus alkaa: se on _fait accompli_. Vanhuus:\nelämä... elämä on mennyt! Nimittäin parhain elämä. -- Mutta miksi\njuuri _minulle_ näin? Enkö nähnyt kerran maalaisemäntää, jolla\nriippui pikimusta tukka aina vyötärölle asti, ja kun sitä ihailin,\nsanoi hän: 'Mitäpä enää tämä! Olisittepa nähnyt sen silloin\nkuin olin nuori! Nyt olen seitsemänkymmenen, herra-kulta.' --\nSeitsemänkymmenen, ja tukka kuin korpinsulka! Miksi siis minulle\nnämä harmaat haituvat -- tällä iällä? Nämä niinet: sellaisilta ne\ntuntuvat käteeni, vaikka ovat vielä pehmeät. Miksi juuri minun\npäähäni tämä sänkipelto, jolta kuhilaita ryhdytään korjaamaan?\nTämä kulottuva nurmirinne, josta harava keväällä ei voi tehdä\npuhdasta muuten kuin raastamalla kuloheinän juurineen irti! Tämä --\njääkaappi, frigidario, jonka kylmyys nostaa tukkani pystyyn! Tämä\ntalveksi lehtensä karistava puu! Tämä nuori höperyys kunniakkaan\ntukan alla. Tämä hirvittävyyden gloria päässäni! Tämä kuolontanssi\nkorvallisillani! Nämä demoniset sarveisaineet, jotka polttavat\nsormiani kuin koskettaisin nokkosiin. Miksi, miksi tämä minulle? Oh,\nen liene niin typerä, että en tietäisi mennyttä menneeksi. Mutta --\nvanhuus on tuskallista, hyvin tuskallista, vaikka kuinka koettaisimme\nsitä kaunistella ja salata. Ehkä tuskallisempaa kuin kuolema.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Poloinen Gabriel Engel\", sanoi demoni Kleophaalle. \"En väitä enkä\nluule, että hän edes aikoisi sitä, mitä moni muu, jonka eteen tämä\naave yht'äkkiä ilmestyy, tämä totuus, joka lopettaa kaiken, hänen\niällään tekee: hylkää uskollisen vaimonsa tai miehensä ainoastaan\ntämän tähden, että elämä on mennyt, kenties sillä tavoin, ettei\nihminen työltään ole nähnyt taivaan tulevan silloin tällöin\nsiniseksi ja maan peittyvän kukkasiin; ikäänkuin kuolemantuskissa\nhän heittäytyy narrillisuuteen, hulluuteen. Mutta se vain on totta\nettä vanhuus on viimeinen tai ehkä melkein viimeinen kidutus, joka on\nihmiselle varattu kaiken muun jälkeen. Se kalvaa salaa jopa niitä,\njoille luonto on antanut selvimmän älyn ja onnetar parhaimmat keinot\nhankkia maallisen onnen mahdollisuuksia, mutta antanut heillekin\nainoastaan -- tämän yhden maallisen elämän. Sopii puhua suuresta,\njalosta elämäntyöstä, lohduttautua perillisillä, elämällä haudan\ntakana; -- mutta itsellesi sittenkin tunnustat, että nyt alkaa\nlähestyä se kauhu, joka muistuttaa niitä luurankoja, jotka näit\nLübeckin Marienkirchen _Kuolontanssi_ssa: vuoroin luuranko ja paavi,\nkardinaali, ruhtinas, kerjäläinen, vanhus, lapsi...\" -- \"Kauhein\nmaalaus, mitä olen vähillä matkoillani nähnyt!\" sanoi Kleophas;\n\"pois, pois!\" -- \"Ei vielä veliseni! Hetkinen vain, vilkaistaan\ntuohon huoneistoon. Istukaamme tähän ikkunalaudalle. Kas tuossa\nikkunan sisäpuolella istuu tohtori Kissapöllö, otsa käden varassa,\nhyvin kalpeana. Aikoo muuten Suomen ensimmäiseksi ammattifilosofiksi.\nOn tutkinut tuhansia alaansa koskevia teoksia ja julkaissut ihaillun\nkirjan: 'Elämäntaito': täydelliset ohjeet, miten on suunniteltava\nelämänsä, miten se rakennettava, miten päästään harmoniseksi\nihmiseksi. -- Miksi hän ei nyt kirjoittele, hän, joka on uhrannut\ntuhannet yöt lampun ääressä tämän saavuttamansa viisauden tähden? Hän\nistuu kalpeana, vapisten, tuo työssä itsensä laihduttanut raukka.\n-- Sitä hän miettii, että hän viisaudessaan oli ottanut nuoren\nvaimon, joka nyt on livistänyt pois hänen luotansa, pois laihan,\nkuolleen lihan luota.\" -- Ilta pimenee. Tuuli on yltynyt myrskyksi,\nhe lentävät yli kaupungin, alas mäeltä laaksoon, Esplanadin puut\nriuhtoivat, kattoviirit narisevat, savupiippujen hatut ovat kuin\nkeskenään pakisevia naakkaparvia, pyörähtelevät pohjoiseen päin,\nsillä myrsky pauhaa etelästä, mereltä, joka jylisee, ulisee.\nRaitiotielangat vonkuvat korvissa. Kotien ikkunoissa jysähtelee\nniinkuin valtavat siivet löisivät niihin, niinkuin demonit ulkona\ntemmeltäisivät: \"Se onkin totta, -- pahathenget ovat nykyään\nmaailmassa irrallaan -- käydään vielä Kämpissä, jossa vietit muutamia\nmiellyttäviä iltoja!\" -- \"Mitä siellä nyt?\" -- \"Siellä istuu maisteri\nJoutsen, toimittaja Viperus, kirjailija Hörhölä, ja paljon muita;\nmutta keskellä heitä terävästä kielestään tunnettu lähetystöneuvos\nJänes, lukien satiirejaan, sillä hän on runoilijakin, vaikk'ei ole\njulkaissut mitään. Seurue on suorastaan hämmästynyt: näin teräväksi\nse ei Jänestä luullut. Nyt se vaatii, että hänen olisi julkaistava\nnämä loistavat satiiriset runonsa. Silloin Jänes alkaa selitellä,\nettä 'meidän pienissä oloissa... toisin olisi suurissa maissa...\nmutta meillä... Täälläkin voi saada saman kohtalon, tosin pienessä\nmuodossa, kuin Martialis... Ja lopultakin, syvemmin ajatellen, ei\ntällainen olekaan yleisöä varten: se sekoittaa kehittymättömiä\nlampaanpäitä, jota vastoin sen pitäisi selvittää niitä...' Hän\nsiteeraa joitakin sanoja, jotka Pescaran markiisi joskus ehkä sanoi\nMacchiavellin _Ruhtinaasta_, nimittäin, ettei epämoraalia ole hyvä\npaljastaa kansalle. Ja -- pistää nerokkaat satiirinsa näppärästi\ntaskuunsa, sanoo vaatimattomasti hautaavansa ne kirjoituspöytänsä\nlaatikkoon.\" -- \"Varmaankin hän on aivan oikeassa\", lausahtaa Kleophas\ntoverilleen, \"hän ei ole itserakas, toivokaamme niin; hän vain\najattelee, että me emme kuitenkaan tuntisi itseämme siitä kuvasta,\njonka hänen runonsa antaisivat\". -- \"'Huomaatteko, kirjailijat,\nkirjallisuuden tarpeettomuuden?' väittää de Vigny, 'edistätte\nmelkeinpä aina asiaa, joka on teidän puolustamanne asian vastakohta.\nTe ette saa aikaan muuta kuin että herätätte vain eloon paheita,\njotka ylpeilevät siitä, että te niitä kuvailette, ihailevat itseään\nteidän maalauksissanne ja näkevät, että he ovatkin ihmeellisen\nkauniita.' -- Pois, pois! Mutta täällä on kylmä: jalkani ovat kuin\njääkynttilät. Käsiäni paleltaa...\" -- \"Sinulla pitäisi olla kädessä\nrukkaset, Kleophas Leanteri!\" -- Niin, oli tosiaan myöhäissyksy,\nviima ilmoissa poltti. Lumihiutaleita lenteli. Tähtitorninmäellä,\njonka kallioilla vesi oli hyytynyt jähmeiksi putouksiksi, puut\nvinkuivat tuulessa. Mäki kuumotti alla kuin pieni kumpu. Tuolla\nsaarien ja luotojen välissä, joita reunusti valkea jää, kohisi meri\nmustana, kuohuvana. Kolkon salmen takaa kimalsivat Suomenlinnan\nja Degerön tulet. Pakkasta. \"Älä riipu kuin varis, pistä kätesi\nkaulaani, Kleophas! Pian sinä olet vapaa -- kaikesta! Ylös! Kaupunki\nkiiluu etäällä... Mutta kuuletko tuota ääntä aitamme, syvältä\npimeydestä? Meri kimpoilee vimmattuna taivasta kohti, peittää\ngraniittirannat kylmään kuohuunsa. Näetkö? Tähystä käteni lävitse!\nMitä näet syvyydessä? Siellä haaksirikkoutuu parhaillaan höyrylaiva.\nSe on ajanut karille, se on vinossa 80 asteen kulmassa, se ritisee,\nratisee ja rutisee, se on katkeamaisillaan. Yksi pelastusvenhe\nihmisineen on jo kaatunut. -- Mutta ajattelepas: eräät laivamiehet,\njotka äsken ovat polvillaan huutaneet Jumalan puoleen, he etsivät nyt\nkiireesti esille kanistereita, joita ovat piilottaneet koksivaraston\nalle. Meri raivoaa. Kun he näkevät, ettei heillä ole toiveita\npelastumisesta, että heidät perii kuolema, niin he -- tahtovat juoda\nitsensä pyörryksiin! He ovat nyt humalassa. Kapteeni heittelee\nkanistereita mereen, hän neuvoo miehiä ottamaan pelastusvyöt ja\nkoettamaan pelastua. Tässäkö myrskyssä? Ei, he lyövät kapteeninsa\nkuoliaaksi! Epätoivo synnyttää hirvittävän riidan, he tappelevat\nkeskenään, yksi heistä saa suuresta ruuviavaimesta iskun päähänsä ja\nkuolee kannelle, vierähtäen mereen. Samassa höyrylaiva katkeaa, se\nuppoaa kahdessa sekunnissa, vieden surmaajat ja surmatut ikiaikojen\nsyvyyteen... Nyt sitä ei enää näy, Kleophas! -- Jaksatko hukkua\ntyynesti eetteriin, nähden maan naurettavana pallona allasi? Katso:\nse on nyt vielä valtava möykky. Nyt se alkaa olla kuin jäinen kuu,\njosta näkyvät vuoret ja laaksot kuutamoisen kalpeina. Nyt se on kuin\nomena, kelmeä raaka omena. Se pienenee... Nyt kuin neulannuppi.\nSiellä se on: se on hauska maapallo! Mutta taivas yläpuolellamme:\nsitä halkaisee linnunrata... Taivas on kuin vaakuna, jossa linnunrata\non palkkina, sen alapuolelle kuvattu kultainen kuu, ja yläpuolelle\nrajattomasti tähtiä...\"\n\n\n\n\nHaudat\n\n\nKleophas Leanteri Sampila, joka uskoo olevansa Cleofas Leandro\nZambullo, herää yöllä unestaan, jossa ei ole nähnyt mitään unta,\nmutta kun hän herää, tuntee hän, että hiki alkaa tippua hänen\notsaltaan: hän on herännyt ajatteluun ja sen mukana omituiseen\nkammoon: se kammo ja ajatus on kuvitelma, että hänen täytyisi jatkaa\nelämäänsä. Hän tahtoisi katoamista, haihtumista jononkin, minkä ei\n_oikeuden mukaan_ tulisi olla mitään, vaan ainoastaan täydellistä\nkatoamista...\n\nSitten hän vaipuu uudestaan uneen. Mutta mitäpä on hänelle unessakin\nkeksitty? -- Hän on päässyt tästä olemattomuutta janoavasta\nvalvonnanhetkestä, hän nukkuu jälleen. Hän on päässyt olotiloista\nihanimpaan. Mutta silloin tuodaan hänelle uni, hänen sieluntilaansa\nsointuva näky:\n\nHän on kulkevinaan lapsuudenkotinsa, tuon pienen töllin, kauneimmalla\nniityllä, jossa kasvoi kulleroita... Ne olivat kuin keltaisia\nruusuja, mutta hienompia tuoksultaan, sillä tuoksu niissä tuskin\ntuntui, ja se oli puhdasta; hiukan samanlaista kuin äskenpestyissä\nvaatteissa. Se ei oikeastaan mitään tuoksua ollutkaan, se oli vain\npuhtautta. Elämän ensimmäinen nautinto herkälle hajuaistille! --\nJa melkein yhtä ihania olivat leiniköt ja rentukat lainehtivissa\nkevätlamparoissa...\n\nSiellä niityllä, lammen rannalla, mustan, syvän lammen, on hän nytkin\nkulkevinaan... Hän iloitsee sydämensä pohjasta siellä... lähellä\nlampea, joka ammottaa ja kiiluu syvänteessä...\n\nSilloin: se niitty muuttuu yht'äkkiä -- _hautausmaaksi_! Ilma on\nsynkkä, se on omituisen hämärä. Hämäryys ei johdu pilvistä, vaan\njostakin muusta. Se on ikäänkuin auringonpimennys: kuollutta,\nloppumatonta, auttamatonta tuo vihertävä synkeys, joka lepää niityn\nkohdalla, tuon hänelle lapsena niin armaan niityn, ja leviää\nkauemmaksikin kaikkialle. Ah, ei tämä paikka ole mikään klassillinen\nElysion, josta hän on lukenut: sillä niillä autuudenkentillä\narmopaloina hänelle tarjotut ilot olisivat hänestä liian\nyksitoikkoisia, liian koettuja, liian tuttuja! Ei: tämä muistuttaa\nTartarosta, mutta sitä paljon pahempana: sillä täällä ei ole mitään,\nei kerrassaan mitään! Ei edes kidutusta, joka sekin olisi elämää,\nvaan täällä näkyy ainoastaan -- kuolleen aineen saastaa!\n\nJa hänen _täytyy_ (unessaankin hän tuntee, että hänen _täytyy_,\nettä hänelle tehdään täällä sellaista vääryyttä, että hänen täytyy)\nkuljeskella siellä hautojen, _likaisten_ hautojen keskellä! Hänet\npakotetaan siihen, hänen täytyy siellä ryömiä multaan kaivetuissa\ntai muuratuissa haudoissa, jotka ovat niin saastaisia, matalissa\nholveissa, jotka ovat tiilien rapautuessa murtuneet ja avanneet\nkattonsa tai luhistuneet kokonaan alas... Hän kulkee, ryömii\nsiellä. Ei inhottavampaa paikkaa! Hän kulkee selkä kumarassa, hän\nryömii pitkin vainajien ruumiiden likaiseksi tahraamaa maata,\nmultaa, tahmeaa savea, likaa... Ilma synkkä: pahempaa kuin mustin\npimeys, sillä se ei ole enää vihertävää, se ei ole harmaata, eikä\nmyöskään mustaa, se on vain jotakin -- _loputonta_, koska elämässä\npahinkin pilvisyys katoaa kerran, mutta täällä hän tuntee, tässä\nunessa, että hänen täytyy haparoida, ryömiä ja namuilla hautojen\nvälissä, ahtaitten holvien alla iankaikkisesti... Kompastella,\nkaatua hautoihin, joita ammottaa vieretysten, suistua tahmaisiin\nkuoppiin _iankaikkisesti_. Oh, ei silti, että täällä kummittelisi.\nEi suinkaan, täällä ei ole mitään aaveita, älkää luulko! Täällä\nei liiku lakanoihin kietoutuneita luurankoja eikä puolimätiä\nruumiita, joissa riippuisi lihariekaleita niinkun Dürerin ja\neräiden hänen aikalaistensa teräspiirroksien vainajissa. Tämä ei\nole Marienkirchen _Kuolontanssi_, jossa oli selviä luurankoja.\nTäällä ei ilmesty ja haihdu haamuja: tämä on paljon _pahempaa_:\nlikaa, saastaa! Ainetta materian kaikkein rumimmassa muodossa. Ei\nvainajia, elämässä petettyjä ihmisraukkoja. Vaan ainoastaan siellä\ntäällä jokin luu, jokin nikama. Ei pääkalloja (joihin on liiaksi\ntotuttu kauhunhuipennus-kuvauksissa, joten ne nykyään koristavat\nlääke- ja luonnontieteilijäin kirjoituspöytiäkin ja reklamoivat\nvaarallisia pulloja, joissa säilytetään myrkyllisiä nesteitä). Ei,\ntäällä ei ole pääkalloja. Täällä on ainoastaan muutamia keltaisia,\nmaatuneita nikamia, kappaleita selkärangasta tai leuasta, niinkuin\ntunkioilla ja kesannoilla nähdään eläinten luuston pikku jätteitä.\nAinoastaan niitä, -- ei rintakehiä tai valkeita aaveita... -- Mutta\njonkinlaiset rääsyt, ruumisliinain jätteet, ruumisliinain, joita\ntosin ei nykyään käytetä, joten nämä ovatkin vain lakanan- tai\nkuolleiden ihmisten paidankappaleita, tarttuvat yht'äkkiä siellä\nKleophaan jalkoihin, kiertyvät omituisesti hänen nilkkoihinsa\nkiinni, -- ja ovat niin likaisia, arvaahan sen: ruumiiden mätänevän\nlihan, ympärillä kun ovat olleet. Ne ovat niin inhottavia, ettei\nhän voi käsillään, sormenpäilläänkään tarttua niihin ja irroittaa\nniitä jaloistaan... Inhottavaa! Tunkkaista tunkiota! Tylympää kuin\nMarienkirchen _Kuolontanssi_, puhumattakaan Pisan Campo Santon\n_Kuoleman triumfista_: edellisessä on vielä ihmisiä (syystä,\nnimittäin elämänpöyhkeydestä, rangaistuja ihmisiä) ja jälkimmäisessä\neläviä ihmisiä, jotka eivät vielä ole nähneet, miten heidät kerran\n_petetään_ elämästä, mutta varmasti alkavat nähdä... Mutta täällä:\npelkästään likaisia, lihanesteitä ja mädäntynyttä verta tihkuvia\nvaaterääsyjä, repeytyneitä paidankappaleita niin paljon, että niihin\ntakertuu ja niin märkiä, että ne liimautuvat jalkoihin kiinni.\nLisäksi hautaseppeleitä, joista kirjoitukset, nimet, omistukset,\nrunot ovat tarkoin poishuuhtoutuneet, -- pian huuhtoutuneet: yhdessä\nainoassa sateessa. Ja aivan kuihtuneita seppeleitä kuin havuja\ntai luutia, joista neulaset ovat karisseet... Karisseet mustina\nmultaan... Seppeleetkin ovat mustia, multaisia, _tahrautuneita_.\nPeltiset seppeleet, joita eräissä maissa käytetään, ovat kaikkein\nilkeimmät: ne pistelevät rautalangoillaan...\n\nEikä ihmisestä mitään, ei kerrassaan _mitään_! Ei jäljellä mitään: ei\nedes pääkalloa! Ei muuta kuin pari keltaista tai multaista nikamaa,\n-- mistä ruumiinosista lienevätkään, -- pari nikamaa siellä täällä\nkoko suunnattomalla hautausmaalla, haudoissa, jotka ovat kaikki\n_avoinna_, rappiolla: ajan ja ihmisten hävittämiä, ammottaviksi\nmätäkuopiksi sortuneita, luhistuneita holveja... Siellä hän haparoi:\nmitä varten, sitä hän ei tiedä...\n\nJa hän tuntee _suuren_ vääryyden: että hänet on _pakotettu_ tänne,\ntällaiseen paikkaan! Näin yksinäinen ei ihminen voi olla edes\nelämässään! Tuntuu kuin kaikki muut ihmiset maailmassa olisivat\nkuolleet, ja hänen täytyisi yksinään haparoida, ryömiä täällä,\nelävänä, melkein ruumiina, tässä likaisuudessa, tällä paikalla,\njoka lapsena oli hänen _kaunein niittynsä_, täällä entisen lampensa\nrannalla.\n\nTässä unessaan Kleophas tuntee, että hänet on -- julmasti _petetty_.\n\n\n\n\nSe, jonka tiedämme, iskee Kleophasta -- ahveniin\n\n\nEräänä päivänä, kun räiskytteli räntää, tuuli huitoi puidenoksilla\nkuin pahatuulinen isä tai äiti lapsiaan rotakalla, ja savi hyllyi\nlumesta harmaalla tiellä, kulki Kleophas Leanteri teurastamon ohitse\n(muuten herra Mulliaisen kanssa, jonka oli sattumalta kohdannut\nja joka valitteli, että kaikki meni päin Halikkoa: hän ei saanut\nenää huvilaansa vuokralaisia, ja inflaatio oli tulossa, säästäjille\nsietämätön vääryys: \"Tuhlaavaisten maalaismullikkain syytä!\"). --\nTeurastamo haisi julmasti maantielle asti, johon siitä valui vertakin\nlikaisen lumen sekaan. \"Täst' on kulta kulkenunna, maan valio\nvaeltanunna\", siteerasi Mulliainen tuota löyhkää \"lupsakoidakseen\",\n-- \"huhhuh, kaalia, kaljaa, liimaa y.m. kuten ennen koulussa muistin\nhelpottamiseksi luetteloimme olevan eräässä yhdessä ja ainoassa\nEtelä-Amerikan valtiossa. Mutta mitäpä tästä: _naturalia non sunt\nturpia_...\"\n\n\"Pahempaa kuuluu olevan Atenassa teurastamoiden kohdalla ja aidompaa\nhaju Algerin italialaiskortteleissa\", sanoi Kleophas.\n\n\"Entäpä Pietarissa, jossa olen käynyt, ja Tallinnan hotelleissa: ei\ntämä vielä mitään\", arveli Mulliainen.\n\nSiinä oli teurastamo. Ja sen vieressä makkaratehdas, josta varsinkin\ntämä mädäntynyt veri kiemurteli maantielle.\n\nKleophas oli myöntynyt herra Mulliaisen ajatukseen, ettei tämä\nvielä mitään. Mutta sittenkin hänen mieleensä johtui Pisan vanhan\nhautausmaan _Kuoleman triumfi_in kuuluva ritari, joka pitelee\nnasustaan avonaisten ja asuttujen ruumisarkkujen edessä. Terveellistä\nnähdä kaiken -- aineellisuutta: sen pitäisi tehdä ihminen iloiseksi\nja hyväksi! Mutta kuitenkin! Kleophas oli nykyisin niin arka, että\nmuudan tämän saman laitoksen teurastaja, johon hän oli tutustunut\nkerran linnuille tehtaasta rasvaa ostaessaan, levitti hänen\nkäsittääkseen inhottavaa hajua silloinkin kuin istui raitiovaunussa\nmallikelpoisesti peseytyneenä.\n\nNyt hän tahtoi päästä kiireesti teurastamon ohitse. -- Mutta silloin\njuuri hänen täytyi pysähtyä siihen.\n\nTuolta lähestyi nimittäin ukko, joka talutti lehmäänsä teurastamolle\npäin, kiskoi sitä sarviin punotusta nuorasta, ja eukko, joka koetti\nvitsalla hoputella eläintä takapuolesta. Pitkäpartainen ukko, musta-\neli siis pyhäpukuinen eukko ja punainen lehmä joutuivat lähemmäksi.\nYht'äkkiä nauta pysähtyi: se asettui vastarintaan kynsineen, jotka\nolivat pitkät kuin sukset Olaus Magnuksen historian kuvituksissa, --\nlehmää oli kai pidetty kesälläkin navetassa, niinkuin tällä seudulla\nuseinkin oli pakko. Se levitti sieraimiaan, kohotteli turpaansa.\nSieraimet värisivät... se tunsi lihan ja mädäntyneen veren löyhkän,\njoka lemusi syrjäkujalta.\n\n\"Voi kultaseni\", vaikeroi eukko. \"Se tuntee haisusta, että se\ntapetaan. Ja katso, ukki, sen silmiä, niistä valuu vesi, se itkee...\"\n\nMyöskin ukko (joka muistutti näöltään suuresti Tolstoita) kääntyi\nkatselemaan eläintä:\n\n\"Niin, surkeaa tämä on, mutta minkäs sille voi? Jumala on luonut\nluontokappaleen ihmistä varten, muutenhan maailma olisi niin täynnä\nlehmiä, ettei tänne ihminen mahtuisikaan, ja tapetaanhan niitä\nihmisiäkin...\"\n\nNyt oli eläin saanut suksensa oikein syvälle liejuun, sen silmät\nkääntyivät nurin, se mörähteli kummallisesti, se haisteli,\nhätkähteli; se ei näyttänyt tuntevan edes emäntänsä vitsaa.\n\n\"Käynpä apua teurastamosta\", sanoi ukko. \"Pitelehän sen aikaa kokasta\nkiinni.\"\n\nEukko siirtyi lehmän \"kokkaan\", ja ukko kömpelehti teurastamoon,\njosta tuli sitten kaksi komeaa ja punaveristä miestä, valkea- ja\npunaruutuiset puserot yllä ja ihraiset nahkaesiliinat edessä, --\nheissä tuokin Kleophaan tuttava, molemmat lemahdellen lihalle,\nihralle ja verelle. -- Pariskunta katseli hetkisen, miten taitavasti\nmiehet ryhtyivät johtamaan lehmää teurastamoon. Lopuksi ukko sanoi:\n\"Kyllä, rahat on saatu, kuitit ollaan. Hyvästi vain, hyvä lehmä sinä\nolit.\"\n\nLehmä vietiin niin kiireesti pois maantieltä, ettei se ennättänyt\njarruttaa. Vasta makkaratehtaan seinävierellä, jossa verenhaju\npullahti kuin huuru kloaakista, se taas pysähtyi, sillä sisältä\nkajahti valtava kuoro: naudat, siat, lampaat parahtivat siellä\nammumaan, kirkumaan, valittavasti määkimään: yhteisvalitus, josta\nerottui jotakin jyskettä, murtuvan luuston rusketta. Teurastamon\novi avautui uudelle tulokkaalle, joten maantielle asti näkyi, miten\nsiellä sisällä parhaillaan iskettiin seinään kytkettyä härkää\nkirveellä niskaan, ja toisessa nurkassa ruhjottiin kirveshamaralla\nsianpäätä. Muut naudat, siat ja lampaat metelöivät ympärillä. Härkä\noli saanut eräitä iskuja, veri pursui sen niskasta koskena; mutta\nse tarvitsi vielä lisää; sen mustat silmät näyttivät suunnattoman\nisoilta, niissä ei enää raivokaan hehkunut. Sian kirkuna muuttui\nröhinäksi. Eräs tyttö hämmenteli kiireesti hurmetta, joka suihkusi\nteurastajan puukolla levittelemästä haavasta ja huppelehti keltaisena\nvaahdoten ämpäriin. -- Akan ja ukon lehmä lysähti polvilleen.\nTotisesti polvilleen: se ikäänkuin rukoili, vetosi johonkin\nkorkeampaan istuimeen, jota ei ainakaan eläimille ole kuviteltu.\n-- Se nostettiin pystyyn, ja kävelytettiin oviaukosta teurastamon\nveripunaiseen sisustaan.\n\n\"Viattoman luomakunnan huokaus\", sanoi Mulliainen. \"Mutta mitäpä\ntästä? Kyllä ne veriplätyt vain maistuvat mukavalle\", -- hän osasi jo\nkäyttää muotoa \"plätyt\".\n\nKleophas Leanteri voi pahoin, hän tuli kalpeaksi. Liikatunteellisuus\non varmasti jonkinlaista materialismia: niin huvittavasti\näärimmäisyydet yhtyvät toisiinsa, tämä olevaisuuden käärme, joka\npuree omaa pyrstöään.\n\nJoki ei ollut etäällä. Kleophas tahtoi raittiiseen ilmaan, edes\ntuuleen, joka siellä avonaisella rannalla kävi; hän kaipasi\nnähdä vettä, puhdasta vettä. Hyvin vähäsanaisena hän hyvästeli\nMulliaista, joka ei yrittänytkään hänen seuraansa, ja lähti omille\nteilleen, räntäiselle alanteelle. -- Puhdasta vettä! Mieleen johtui\nlampi, jossa hän oli istunut onkimassa. -- Niin, hän ei ollut\nsilloin vaatinut, pyytänyt muuta kuin saada olla siellä ongella,\n-- ja joskus ottaa taskuunsa hyppysellisen suolaa, jolla saattoi\npaistella ahvenensa rannalla, luonnon helmassa. Mitäpä hän muuta\nsaattoikaan toivoa? Mitä vapaa ihminen muuta kuin -- saada onkia!\n-- Suloinen lampi! Ei koskaan myrskyä siellä niinkuin ulapoilla,\nvaikka ei myöskään järven isoja haukia, noita vihreätäpläisiä\nveden susia, eikä messinginhohtavia kuhia, jotka ajavat toisia\nkaloja sähköisinä kiiluvat silmät pullollaan... Kleophaalle oli\nahvenissa kyllin. Hän istui tuntikausia ruuhessa, odotuksen\njännityksessä. Ilta tuli, aurinko aleni, sen säteet lämmittivät\nselkää, vesi välkkyi, sudenkorennot liitelivät rapisevin siivin,\nne olivat ikäänkuin lilliputtien lentokoneita... parittelivat\nkukkivien lumpeiden lehdillä, joilla oli hyvä kellua, niinkuin\nBuddhan jättiläislootuksella... Kultaiset päivänkorennot syntyivät\nehkä samoilla lumpeenlehdillä, hetken tanssiakseen, heti\nkuollakseen: onnellista elämää, -- jos vain ahvenet, jotka alkoivat\nauringonlaskussa kiivaasti heitellä voltteja, eivät olisi siepanneet\nniitä, syödäkseen koko heidän kalliin sukunsa...\n\nSitten hän muisteli, että isotkin ulapat ovat sellaisina iltoina\ntyynet. Ne päilyvät, hymyilevät... Kaikki äänet, kalojen\nläiskähdykset, erottaa korva luonnottoman etäältä, kilometrien\npäästä. Kalat leikkivät, sanotaan. Totuus on se, että silloin ne\nerikoisesti pyydystävät toisiaan... Silloin kelpaa uistelijan temmata\nsyvyydestä, jonka pinta näyttää niin kauniilta, vengottelevia haukia,\npainavia kuhia, -- iskeä piikkikirveensä niiden kupeeseen niin,\nettä terävät piit tunkeutuvat kalan läpi, tai kiskaista koukkunsa\nniiden suusta, jolloin suolet kalan vatsasta saattavat tulla mukana.\nVetää ylös noita veitikoita, joista eräillä voi potkia elävä ahven\nkidassa. -- Hänen omakin ongenkoukkunsa meni välisti ahvenen nieluun\nniin syvälle, että nielutuppi täytyi koukun mukana raastaa ulos\nkiemurtelevine matoineen. Oliko edullisempi käyttää koukussa yhtä\nvai kahta matoa? Kastemadot hän muistaakseen paloitti kappaleiksi,\nkun ne olivat niin isoja, mutta niiden palaset olivat huonompia kuin\ntavalliset lierot, sillä ne eivät _kiemurtelemisella_ houkutelleet\nahvenia niin hyvin kuin koukussa elävät syötit...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKleophas Leanterin päässä alkoivat kummitella teurastamot ja\nmakkaratehtaat, ja vesien syvyys, jossa olemassaolontaistelu käy\nkaikkein julmimmassa muodossaan, koska siellä on niin pimeää ja\näänetöntäkin, ja eräät kuvaukset, joita Sorsimo hänelle oli ladellut,\nesim. että Unkarissa talonpojat naulaavat syöttöhanhet räpylöistään\nlautaan, jotta ne eivät pääsisi kävelemään, vaan lihoisivat paremmin\nmaissinjyvistä, joita niille \"pakkosyötetään\", solutetaan kurkkuun\nniinkuin makkaratehtaassa täytettä suoleen; tai että Ranskassa\nkuljetetaan siipikarjaa torille ripustettuina elävinä jaloistaan\nkärryjen akseliin, -- no, tämän oli Kleophas itsekin nähnyt: Kongon\nneekerien tunteettomuutta! Ja Suomessa talonpojat eräillä seuduilla\nluulevat, että ankerias pitää nylkeä elävältä, muuten ei siitä muka\nnahka erkane, tuolta \"paholaiselta\"\n\nKuinka petomaisia olivat lintulaudan kauniit punatulkutkin\nvierassukuisille; jopa toisilleen, etenkin naaraat...!\n\nMitä sitten tästä aprikoimisesta? -- Ensinnäkin se, että Kleophasta\nellotti, jos hän vain ajattelikin lihaa. Samoin kävi myöskin niiden\nparin silakan, jotka kuuluivat annokseen automaateissa, joissa hän\nnykyään söi, sillä hänen rahansa olivat varsin vähissä; no, eivät\nne automaatit kumminkaan olleet niin surkeita kuin ne Parisin\n\"kuppilat\", joita kaljatehtailija oli hänelle näytellyt. -- Mutta\nkaikkiaan: nyt jo arvaatte, mistä tässä on kysymys! Vegetariaani? Ei,\ntämä ei vetele. Tämä on arveluttavaa! Sellainen meidän ilmastossamme\nainakin laihduttaa, -- tekee todellakin jonkinlaiseksi kalaksi, kuten\nhänen nimessään oli predestinoitu.\n\nTällä tavalla ihminen voi kuolla!\n\nOikein: Kleophas kuolee aivan pian. Hän nyt on kietoutunut ikäänkuin\nkärpänen hämähäkinseittiin. Joskus hän vielä vavahtaa kuten\nhyönteinen, jonka verta imetään; pyristelee vielä siipiään kerran tai\npari, mutta asettuu heti jälleen voimattomaan liikkumattomuuteen,\nhiljaisuuteen, jopa eräällä tavalla nauttien siitä, että hänen\nverensä vuotaa kuiviin, siitä, että hän saa raueta pois: sellainen\nhelpottaa... Se tapahtuu; eikä näiden pakinain sepittäjän tarvitse\nenää edes selittää, että syynä on surkuteltava uskon puute,\ntyytymättömyys. Eikä hän saata koko surkeudesta syyttää Ketään! --\nHän kuolee.\n\nKuolkoon, koska ei ymmärrä, miten hyvä on stroganoffpihvi,\nherkkusienet ja silavoitu selkäliha, hapanpaisti, vasikanpyy,\nporsaansatula tai paistettu porsas, joka on täytetty omenanlohkoilla;\ntai hiilillä paistettu kyrmyniskainen ahven. Minkäpä hänelle voitte,\njos hänen ihanteenaan ovat porkkanat ja retikat ja rediisit; tai ehkä\nkävyt niinkuin oravalla, taikka havut, kuten metsolla!\n\nMutta vielä hän vähän aikaa syö automaateissa kaurapuuroa ja\nlaihanlaista maitoa, ehkäpä leivän kanssa, mikä on hänen viimeinen\ntalonpoikainen reminisenssinsä. Sitten hän kuolee. Ja se tapahtuu\nniin pian, että voimme nyt sanoa koko tämän ilveilyn olevan lopussa.\n\n\n\n\nEpilogi taivaassa\n\n\n\"Sinä, joka olet kaiken yläpuolella, ympärilläsi ikuinen kuulaus,\njollaisen ihmislapsi näkisi alppien huipuilla, kun synkät ukkospilvet\nsalamoivat alla, -- kuulaus niin keveä, että sitä tuskin voisi\nkuvitella edes eetteriksi... Sinä, joka luot tarkoituksiisi!\nSinä, joka olet myriadien vuosien varrella kehittänyt bakteerista\nNeanderthalin karkean ihmisen ja kehität tuota kaikkeuteesi verraten\nvähäpätöiselle maapallolle asettamaasi luomusta yhäti edelleen,\n(samoinkuin hän puolestaan koettaa saada onnistumaan esim. mustan\ntulppaanin). Sinä, joka olet tehnyt minutkin, niinkuin toiset ja\nsuuremmat kieltämisen valtiaat (itse Lucifer oli sinun luomasi,\nniinhän sanasi vakuuttaa) eräitä myönteisiä tuloksia varten,\nkuten mullassa, joka ravitsee hedelmäpuut, tarvitaan myöskin\nvahingollisilta tuntuvia bakteereita, muuten ei multa ravitse...\nNiin, sinä, joka uskoit minun huolekseni tekaista sen negatiivisen\nmikrokosmoksen, joka oli uusi Kleophas Leanteri Sampila, ja johdattaa\nhänet kuolemaan (mikä minun mielestäni on hänen vapauttamistaan\nolevaisuudenpyörästä), -- sinä kysyt, luultavasti leikilläsi, koska\ntiedät koko asian, -- miten sain sen lopulta toimeksi. Koetan\nvastata lyhyesti (toistan vain raportin, jonka jo vein kenraalilleni\nBarbuelille, jonka joukkojen tunnusmerkkinä maapallolla on se,\nettä me ilmestymme ihmisille iloisen ja avuliaan villiporsaan\nhahmossa, kuten _Musta raamattu_ aivan oikein tietää; mutta mitä on\nBarbuel? Sinä olet hänenkin Luojansa), -- niin, vastaan lyhyesti,\njoskin viitaten Don Quijotea sahapukki Tapikkaalla lennättäneen\nherttuattaren sanoihin: 'Eräitä piloja ei voi esittää lyhyesti', siis\nettei suppeus suinkaan edellytä onnistumista, koska onnistuneita\ntarinoita on sekä lyhyitä että suunnattoman laajoja. -- No niin:\nsiellä maapallolla saattaisi olla eräitä lapsiasi, jotka voisivat\nluulla Kleophaan kuoleman johtuneen eräänlaisesta hulluudesta, koska\nhän nimittäin lensikin; siitä, että hän olisi muka ollut eräänlainen\nIkaros. Ei, tohtisin vakuuttaa noille proosan rakastajille hänen\nlentämisensä sittenkin olleen enimmäkseen ainoastaan kirjallista\ntai jonkinmoista älyllistä leikittelyä: hän lenteli ikkunansa\nääressä lintulautaansa katsellen, taikka askeettisessa vuoteessaan\nlepäillen; ja ainakin aavistaa kaikista edellisistä, että hän seisoi\n'lentäessäänkin' lujemmin maanpinnalla kuin edes Sancho istui\nTapikkaan selässä herransa takana ja että hänen ihanteensa oli selvä\nkäytännöllisyys, haaveiden tinkiminen mahdollisuuksien rajoihin: siis\nhän ei tosiasiassa lentänyt ollenkaan. Ei, hänen lentonsa ei ollut\nniinkään merkillistä kuin Simeonin matka kuuhun ja 'kuukuilu' sieltä\nalas maahan nahan kappaleella, sillä Kleophasta, joka oli 'maasta\nkotoisin', jos kukaan, 'veti kohden maata' vieläkin voimakkaammin\nkuin Simeonia. Puhumattakaan Pohjolan Louhen muuttumisesta kotkaksi,\njne. -- Toiset lapsukaisesi taasen voivat luulla Kleophaan kuolleen\nsiitä syystä, että hän alkoi inhota lihaa, jopa kalojenkin lihaa!\nMutta tälläkään tavalla ei se kuolema tapahtunut. Asia on paljon\nyksinkertaisempi! Tietysti tarkoituksellinen!\n\n\"Tiedät, että olin vietellyt hänet _tyytymättömäksi_ jopa itse\nelämäänkin, -- aivan kuin olin sinulle uhannut, tai luvannut: kuten\nsinun suostumuksellasi tein; siis kohtalaisen epäautuaaksi! --\nMielestäni ei moinen tyytymättömyys vielä kuitenkaan riittänyt!\nSiihen tapaan osaa kuka hyvänsä olla tyytymätön. Uutterana demonina\ntahdoin enemmän: tehdä hänet tyytymättömäksi myöskin _omaan\nitseensä_. Tiedät, että se on vaikea pulma. -- Mutta ylpeydekseni\nväitän, että ratkaisin tämän aivan helposti. Käytin entisiä\nesikuvia, jotka sinä sanassasi annat: johdin hänen kimppuunsa\nyhden huonon lohduttajan, Bildalin, -- se riitti alkuvauhdiksi!\nTiedät, että silloin kuin pompahdin Parisissa ulos verraten\ntehokkaasti vaikuttavasta alkoholipullosta ja aloin työn medioni\nvälityksellä, sinä iltana eli yönä ilmestyi tuohon humalassa\nräyhäävään suomalaisten seuraan suomalainen upseeri, jota medionikin\nhaukkui karkeasti nimellä _'Herr Bildad'_ ja 'herra Bildad'. -- No,\nniin. Johdattelin nyt tämän kelpo miehen Kleophaan kimppuun. Kun\nviettelemäni kerran maallisessa marraskuussa käyskenteli Helsingin\nEteläsatamassa, joka muuten oli jo riitteessä, ilmestyi hänen eteensä\ntämä herra _Bildad_, jonka nimeäkään Kleophas ei vielä sen tarkemmin\ntietänyt.\n\n\"'Hauska tavata! -- No, kuinka se nyt seiso tykö? kysyi herra Bildad.\n\n\"Sitten hän alkoi tarkastella lähemmin Kleophasta, jonka puku oli\nrypistynyt ja kasvot kalpean- ja laihanlaiset, silmissä väsynyt ilme.\nHän onki selville, ettei Kleophas ollut enää missään toimessa, eikä\ntahtonut enää toimeen.\n\n\"'Jassoo!' huudahti herra Bildad. '_Ja siksi vartenko_ mentiin\nParisissa? Siellä täytyy suomalaisten olla joko niinkuin nuo _akkat_,\njotka siellä, kun näkevät lapsien maistavan viiniä, luulevat, että\nheistä tulee juopot tai boheemit, jotka juovat kuin tratti, ja eivät\nviitsivät oppia kielen. Seuraus? Täällä Suomessa nuo Parisissa\nmenneet istuvat sitten _på sina äckliga caféer_ tekemättä mitään!\nHäpeämättä, että siten ryöstävät oman äitinsä, isänmaansa, ilman\nettä antavat hänelle mitään takaisin. Ja häväisten täten aivan omia\näitejänsä ja isiänsä, jotka ovat heistä ehkä niin paljon toivoneet.\n-- No jaa, en sano muuta. -- Minun täytyy nyt erota teistä, minä olen\nnyt komentajakapteeni, minun täytyy kiiruhtaa työhön.'\n\n\"Herra Bildad, jonka sinä tiedät muinaisten Elifaan ja Soofarin\nseuraajaksi, heidän, joille sinun vihasi julmistui 'heidän\ntyhmyytensä tähden', antoi Kleophaalle alkusysäyksen erääseen\nvaaralliseen herätykseen. 'Pettäneet, häpäisseet äitejänsä ja\nisiänsä', oli meriupseeri sanonut. -- Siitä riitti Kleophaalle\nhurskasta uutta ajattelemista öilläkin, myöhäisten talviaamujen\nsarastukseen asti... -- Se oli heräte, joka koitui Kleophaalle --\ntuhoisaksi.\n\n\"Äidistä tuo kelpo mies Bildad oli puhunut. -- Äiti! Kleophaan\nikäänkuin sisäänpäin katselevissa silmissä alkoivat nopeasti\nkirkastua eräät kasvot. Ne olivat puhtaat. Hänen silmänsä pelkkää\nhellyyttä... Tuon naisen, joka tietenkään ei ulkonaisesti ollut\nmillään tavoin kaunis; mutta olisiko Kleophas _uskaltanut_ väittää,\nettä hänessä olisi ollut jotakin _pahaa_! -- Ja jos ken sitä olisi\nväittänyt, ei Kleophas olisi uskonut.\n\n\"Äiti, joka oli Kleophasta niin uhrautuvasti vaalinut... Ollut\nhuolissaan hänen pikku sairastumisistaan... Niin ylpeä hänen\nmenestyksistään. -- Muuta ei minun tarvitse tähän lisätä; melkein\njokainen ymmärtää jo tästä (jokainen, jolla on ollut kunnon äiti,\nmikä ei tosin ole aina läheskään totta), että Kleophas huomasi\nkerrankin hyvän ihmisen.\n\n\"Ja isä, tuo mökinmies Petteri Nölliäinen! Ei tietenkään ulkonaisesti\nihasteltava... Mutta jos ihmiset lienevät Nölliäistä eräistä\nvioistakin moittineet, niin Kleophas _tiesi_, että hänessä oli\nmyöskin muuta, -- avuja, joiden tähden vain häpeämätön ei olisi\nantanut hänelle anteeksi. Kleophas oli nähnyt ne avut; vieraat ehkä\nainoastaan puutteita.\n\n\"Kuule, Herra, tämä oli alkua Kleophaan viimeiseen\n_tyytymättömyyteen_. Hänelle kirkastui toisiakin ihmiskasvoja,\njoissa tärkeänä, joskus olennaisimpana piirteenä oli hyvyys,\nkunniallisuus... Eräs talokas oli taannut Kleophaalle koululainen\npienistä varoistaan, jotka olivat kootut kovalla työllä... Toinen\noli ruokkinut Kleophasta pöydässään, lepuuttanut vuoteessaan...\nKolmannen kekkereissä hän oli ollut ikäänkuin kunniavieras, koska\noli juuri silloin valmistunut 'vorsmestariksi'. Koulussakin hän\noli vapaaoppilaana... Sai aivan kuin armosta sivistystä... Päässyt\nkotiopettajaksi perheeseen, jonka rouva oli hänelle yhtä hyvä kuin\nomille pojilleen... Jne. Kaikkiaan: jokin vaarallinen iloinen\nääni kuiski hänen korvaansa tuhansia pikku todisteita ihmisten\nystävyydestä hänelle itselleen. Ystävyyttä melkein kaikkialta, koko\nelämän varrelta. Hän näki niin monet lempeät kasvot, niin monet\nrehelliset, lempeät silmät. Kaikissa piireissä niitä oli. -- 'Kuinka\nolisi voinut ajatella _heistä_ pahasti?' -- Hänen tukkansa nousi\npystyyn: 'Kuinka olisin uskaltanut!' -- 'Kuinka -- hennonut', jatkoi\nhän kyyneleisin silmin. -- Kymmenet, ei, sadat kerrat hän näin\nhuudahteli itsekseen.\n\n\"Ja Kleophas _häpesi_! Häpesi kaikkea, mitä hän viimeisenä\nelinvuotenaan oli ajatellut, paitsi lukemattomista, joissa hän\nei nähnyt mitään vikaa, myöskin muista: näidenkin ansioita\nhän nyt alkoi etsiä. Lyhyesti: jokin Leon Berger, jonka aivot\nolivat niin yksinkertaiset, että se lienee saanut hänet tekemään\nkansansa yhteishyvälle jotakin haittaa, oli kuitenkin ollut\nainakin kunnollinen virkamies, jne.; jokin Kokko oli älykkäästi\njärjestänyt rahan liikkumaan yhteiseksi hyväksi; jokin Örnell,\njonka ammattiansioita kukaan ei voinut kieltää, ja jokin Mikael\nReineck edistäneet taiteen valtaa; jokin Oinola ainakin tehnyt\ntyötä, jne.; erään täytyi tungetella ison perheensä vuoksi, jne.\n'Intohimotta ihmiskyky ei ole vielä mitään suurta suorittanut.'\n-- Mutta nämä kaikki, joita Kleophas oli nähnyt, olivat jokainen\nomalla tavallaan yhteiskunnallisia henkilöitä. Heitä kiitettiin\ntietenkin heidän ansioittensa, ei heidän erehdystensä tähden, --\nkokonaisuudelle erehdykset merkitsivät vähän, mutta ansiot paljon;\njne. -- Lyhyesti: sinä ymmärrät nämä psykologiset viittailuni. Minä\nolisin tietysti väittänyt näihin Kleophaan päätelmiin, jos se olisi\nollut aikeilleni edullista: 'Jaha, nyt poikani siis alkaa _ymmärtää_,\nkuten usein lurjusmaisuuden suosimista nimitetään; alkaa kaivaa\nesille uhriensa ansioita, -- niinkuin patti hevosen jalassa paranisi\nsiitä, että kehutaan hevosen harjaa, hyvää ruokahalua jne.!' --\nMutta moinen huomauttelu olisi ollut minulle vahingollista, joten\nsallin Kleophaan jatkaa tätä ymmärtämistä, -- itsensä moittimiseksi.\nHän itse? Hän oli ainoastaan metsäherra. Ja vielä pahemmin: vain\nolento, joka ei ainakaan ollut tehnyt mitään varsinaisesti julkista,\nyhteiskunnallista. Eikä tehnyt edes mitään lähimmäistensä hyväksi.\nHänen oli helppo moittia muita, hänen, passiivisen pikku olion. Ja\nmallikelpoisenko olion? -- Oi, kuulehan nyt, Herra: yht'äkkiä muisto\njohdattaa Kleophaan mieleen sen -- parisilaisen yön, jolloin hän\noli häpeällisesti juonut itsensä kapteeniksi: 'Herra Jumala, koko\nParisin nähden!' Ja antautunut m:lle Punaiselle, suohon, rahkaan,\nrämeeseen! Nämä kaksi seikkaa, pikku pöhnä _koko Parisin nähden_ ja\nranskan puhuminen (_mon Dieu_, sanon tähän) ynnä m:lle Madeleine\nPunaise, riittivät armoniskuksi Kleophaalle. Muut hänen vikansa\nolivat hänestä viattomampia, esim. sellaiset, että hän pienenä oli\nvarastanut kerran sokeria äitinsä sokerirasiasta ja koulussa auttanut\nhuonopäisiä tovereitaan koekirjoituksissa, vastoin selvää lakia!\n-- Mutta varsinkin m:lle Punaise! 'Minä olen heittiö, minä olen\nsaastainen hylkiö!' huudahti Kleophas eräänä yönä. 'Minä olen nähnyt\nihmisistä vain yksityiskohtia, en heidän hyviä puoliaan, eräiden\nsuuruutta, en sitä, mikä painaa vaakalaudan heidän edukseen! Minä\nolen nähnyt -- pirullisesti... En ole huomannut kaikkea. -- Ja niin\nolen tehnyt minä. Voi hyvä Jumala: minä, suurin sitta! Mistä johtuu\nminun tällainen suhtautumiseni lähimmäisiin, jotka ovat ainakin minua\nitseäni paremmat? Mistä tämä paatumus, joka on ikäänkuin home, joka\nsyntyy seisovan veden pinnalle, toimettoman ihmisen sieluun. Tämä\nnaava, joka alkaa kasvaa metsään, nopeasti turmellen, mädännyttäen.\nTämä sammal, joka peittää varjossa kivet ja kannot, jopa maan\nkokonaisuudessaan?' -- Ja Kleophas jatkoi ajatustaan: 'Jokin nousi\nsyvältä omasta sielustani, vaikka luulin sen laskeutuneen itseeni\nkorkealta; se oli noussut minun -- omasta pahuudestani!' -- Hän oli\nluullut, että se oli johtunut hänen ihanteellisuudestaan, -- tuo\nhome, naava, sammaltuminen, tuo sielun syöpä, moinen ajatuspiintymä.\n-- Nyt se alkoi peittää hänet kokonaan! Se tukkesi, imi, kalvoi,\npisteli, kidutti, se teki elämän tyhjäksi, autioksi, teki päivin ja\nteki öin, jotka olivat ennen olleet hänen ystäviään, nuo yöt, mutta\njoina hän sitten oli herännyt yhä vain samaan kiduttavaan ajatukseen\nihmislapsien arvottomuudesta. Ja aamut alkoivat samanlaisina.\n\n\"Ei, tästä arvostelustaan Kleophas nyt tahtoi päästä, sillä hän\nitse oli muka paljon kehnompi, naurettavampi kuin kukaan muu. Hän:\njuonut itsensä kapteeniksi Parisissa, puhunut Parisissa ranskaa ja\nlikistellyt m:lle Madeleinea!\n\n\"Nyt hän vihdoinkin oli tyytymätön itseensä, kuten olin tarkoittanut.\nSepä vasta masentavaa! Tosin hän ensin koetti syyttää _jotakin_\nsiitä, että hän oli muodostunut mielestään näin kieroksi. Tuota\nkirjaako, josta hän erikoisesti piti, nimittäin de Guevaraa? Vaiko\nVihtori Johannes Sorsimoa, joka oli sen hänelle neuvonut? -- Mutta\nKleophas itsehän sitä oli kaivannut; Sorsimo oli vain saanut hänessä\nheräämään halun etenkin tähän kirjaan. Ei, Sorsimo oli tietämättään\nherättänyt hänessä jonkin vaiston, joka piili hänessä itsessään kuin\nummehtunut pohjavesi suon alla, -- rämeen, jossa mikään terve puu ei\nvoinut kasvaa. 'Mikä suon-alainen syvänne sielussani on? Kuin synkkä\nlampi... Olen perinnöllisen pahan vallassa! Enkö koskaan pääse tästä\nirti!' purkausi hänen huuliltaan.\n\n\"'Itserakkaus saa sekä hyveemme että vikamme näyttämään meistä paljon\nsuuremmilta kuin ne ovat.' Sinä, Herra, tiedät, mikä nero nämä sanat\non lausunut. Mutta huomaa, että tällainen tuo sinun Kleophaasi, jonka\nansioita epäilin, lopultakin oli.\n\n\"Juuri itserakkaus saattoi hänet syvimpään epätoivoon. Ei hän\ntehnyt tietenkään itsemurhaa. Tosin tällaisetkin asiat kiinnostivat\nKleophastasi. Että esim. roomalaiset kuolivat herttaisessa\nkylpyammeessa avattuaan suonensa. Mutta moista ylimyksellistä\nolisi hänessä vastustanut jo pelkästään se totuus, että hän\noli talonpojan, torpparin poika, -- eikä rouva Hotilla sitä\npaitsi ollut kylpyhuonetta, jos Kleophas olisikin alentunut\nkiusaamaan rouva Hottia kuolemallaan. -- Kullervo taas syöksyi\nmiekkaansa: kovin rajua! Mutta vieläkin mahdottomampi hänelle\nolisi ollut toinen suomalainen rajuus: hänen mieleensä muistui\nse ukko, joka oli tavattu kuolleena töllissään kädessä puukko\nja vatsassa parin desimetrin haava, se ukko, joka oli operoinut\nitse umpisuolensa, tehnyt tietämättään harakirin. Oh, Kleophas ei\npitänyt itseään vähimmässäkään määrässä samuraina! -- Entä yhäti\nrajumpi ja suomalaisempi tapa: pistää dynamiittipötky suuhunsa ja\nsytyttää se, hitaasti, perinpohjaisesti, odottaa sitten, miten\nruutilangassa tuli lähenee nallia, ja varoittaa ohitsekulkevia:\n_'Hoi, hoi, ampu tulee!'_ sekunti, ja miehestä ei jää jäljelle\nainakaan päätä. Todellakin jyrylähtö, josta ei puutu sisua, joka\noikeastaan merkitsee pahansisuisuutta. -- Toimitin kyllä, Kleophaan\nluonteesta rauhallisena, hänen silmiensä eteen seuraavankin\nsanomalehtiuutisen: '_Kaamea tapaus Kaukolassa_. Vegetariaani\nräjähdyttänyt itsensä kuoliaaksi. -- Viime lauantai-iltana tapahtui\nKaukolan pitäjässä kaamea tapaus, jonka yksityiskohdista ilmoitetaan\nseuraavaa: Klo 19 lauantaina huomasivat eräät henkilöt Kirkonmaan\nkylässä maakuopassa asuneen ylioppilas Tuuliaisen asunnon olevan\ntulessa. Kun paikalle riennettiin, nähtiin maakuoppaan kaivetun\nasunnon sortuneen ja tulen suitsuavan raunioista. Selvisi, että\nylioppilas Tuuliainen oli räjähdyttänyt itsensä, jolloin asunto\noli palanut. Muutamia hänen ruumiinosiaan, kuten esim. päätä ja\ntoista jalkaa ei löydetty mistään. -- Tuuliainen oli ollut hyvin\npidetty mies. Hän oli asunut maahan kaivamassaan kuopassa pitkän\naikaa. Hänen omituisen asuinpaikkansa selittää se, että hän oli\nvegetarianismin innokas kannattaja, joten oli koettanut tätä aatetta\ntoteuttaa omassa elämässään aivan tunnontarkasti. Hän oli erittäin\ninnokas kirjallisuuden harrastaja, sillä hänen maakuopassaan oli\nollut ainakin viiteentuhanteen niteeseen nouseva kirjasto, joka\nräjähdyksessä suureksi osaksi tuhoutui.'\n\n\"Tuo kirjastodetalji soveltui hiukan Kleophaaseen. Muuten hän koko\nuutiselle omalla tavallaan hymyili. Hänkö olisi muuttanut johonkin\nmaakuoppaan, jonnekin synkkään ja rämeiseen kuusikkoon? -- Ja koko\ntraagillinen tapaus oli ainakin liian äänekästä: mitäpä hän, kovin\nvähäpätöinen olento, moisesta efektistä! -- _Summa summarum_:\nKleophas ei suinkaan aikonut itsemurhaa, ei edes hempeäluontoisen\nveronaalin muodossa. Sellaista traagillisuudennäkemystä ei hänellä\nollut. Kun hän luki ja mietti tällaisia tapauksia, niin hän ajatteli:\n-- 'Elämä on _lyhyt_; jaksanee tuon loppuun asti, kun on alunkin\njaksanut. Elää minä aion, jos en muuten, niin -- rangaistakseni\nitseäni.'\n\n\"Näin pitkälle olin siis päässyt, oi Herra. Kleophas oli\nmahdollisimman _tyytymätön_.\n\n\"Mutta silloin aavistin, mikä hänen seuraava kehitysasteensa olisi.\nJa minä hermostuin! En todellakaan arvannut, että hän pystyisi\ntällaiseen kehitykseen. Minä olin syvästi loukkaantunut sinulle.\nÄrryin. Punottiinko minua vastaan salajuonia? Tiesin entisistä\nkokemuksista, että paholaisen valtaan joutuneet, tai annetut,\nuseinkin pelastetaan. Paitsi riistetään pahanhengen kynsistä; --\npoikkeuksena vain jokin tosiespanjalainen Don Juan. Oliko taivas\nsittenkin Kleophaasta oikeassa? -- Sappeni kiehui, -- tuo sielukas\nsisäelin. Minä purin hammasta, henkistä, abstraktista hammasta.\nMinä syljeskelin oikealle ja vasemmalle tulta ja tulikiveä. Olin\npamahtaa -- tyhjiin! -- Sillä ajattelin, että jos ihmislapsi huomaa\nitsensä syntipussiksi, vaikkapa niinkin naurettavasta syystä\nkuin että on Parisissa puhunut ranskaa ja likistänyt neitiä ynnä\nnäpistänyt pienenä sokerin äitinsä sokeriastiasta, niin itselleen hän\naina antaa anteeksi, ja sikäli vähitellen myöskin muille! -- Niin\nkävikin. Alkoihan Kleophas aprikoida: -- 'Jos minä toimisin, tekisin\njotakin, yleensä eläisin, niin olisin varmasti yhtä puutteellinen\nkuin kaikkein heikoimmat', jne. Se oli hänelle väsyttävä ajatus.\nMutta hän jatkoi: 'Onkohan minulla oikeuttakaan väsyä? Jos muka näen\nvikoja, niin eikö velvollisuuteni ole taistella niitä vastaan?' --\nSitten tuli hänen tyhjentymättömistä aivoistaan vielä pahempaa:\n'Velvollisuus raaputella kaikki halpa itsestäni pois, irtautua siitä\nniinkuin riisuisin yltäni likaiset vaatteet', jne. -- No, piru soi,\nmiksikö muka tästä hurjistuin ja menin sekaisin? Tästä olisi tietysti\nsaattanut seurata, että sinun Kleophaasi, kun hänen taskustaan olisi\nluiskahtanut viimeinenkin lantti (monta lanttia ei siinä enää ollut)\nolisi mennyt taas virkaansa, pitäen sitä itselleen liiankin hyvänä,\nja tehnyt koko ikänsä hiljaista metsätyötään, ehkä niin hiljaisena\nkuin mahdollista, riemuinnut erinomaisesti, milloin vain olisi nähnyt\nlähimmäisissään jotakin positiivista jne.\n\n\"Nyt minun siis täytyisi käyttää _nopeasti_ hyväkseni tilaisuutta:\nnyt hän vielä ikäänkuin halusi irtautua 'olevaisuudenpyörästä',\nbuddhalaiseen tapaan, -- halua, jossa jo tuntui vivahde harmoniaa.\nNiin, nyt juuri minun täytyi toimia, ja vähän vilkkaasti!\n\n\"Mitäpä ollakaan: muistin onneksi, että sinä silloin, kun löimme\ntavallaan Kleophaasta keskenämme veikkaa, olit jättänyt ikäänkuin\naukon kontrahtiimme, nimittäin sinä et ollut sanonut, niinkuin\neräässä analogisessa tapauksessa: '_Ainoastaan älä häneen kättäs\nsatuta_.'\n\n\"Näin et sanonut. -- Siis minulla oli _oikeus_ satuttaa käteni häneen.\n\n\"Joulu oli lähellä. Krokelbyssäkin kauppojen ikkunat killuivat täynnä\njoulurihkamaa, lasipalloja, hopeanauhavyyhtiä, eri kansallisuuksien\nlippuja sovinnossa keskenään. Helsingissä satakertaisesti; siellä\nkannettiin joulukuusia, Pelastusarmeijan almupatoja riippui\nkadunkulmissa ikäänkuin uhrialttareina laupeudenjumalalle. -- Muuten\nluminen joulu, 'maalaisjoulu': sellainen kuin Kleophas muisti joulun\nkotiseudultaan. Syksyn sateet ja marraskuun alaston, routaa kapiseva\nmaa muuttunut kahlattavaksi hangeksi parissa vuorokaudessa, joina\nilma ryöppysi täynnä valkeaa. -- Mitä Kleophas lumesta ja joulusta?\nMilloin ajatus pujahtaa siihenkin, niin se siirtyy heti suurempiin\nasioihin. Hän elää melkeinpä kokonaan aikamäärienkin ulkopuolella:\nparempi olisi puhua vain koko edellisen ajan tapahtumista, jotka\nmerkitsevät jotakin hänen kehityksessään.\n\n\"Eräänä päivänä rouva Hotti karhusi ystävällisesti, joskin selvästi,\nKleophaalta seuraavan kuukauden vuokraa. Se asia oli Kleophaalta\nunohtunut. Hänellä ei ollut enää rahaa. Sitä vikaansa hän ei\npeitellytkään, vaan sanoi, että se kyllä järjestyisi, ajatellen,\nettä tietenkin hänen nyt täytyisi hankkia itselleen jälleen toimi,\n-- entinen oli kai luovutettu toiselle ja pystyvälle. Rouva\nrauhoittui; kysyi vain, _milloin_ forsmestarilla oli _tentti_, jota\nvarten hän oli koko vuoden niin kovasti lukenut; jatkoi punastuen,\nettei vuokralla oikeastaan niin kiirettäkään, jopa pyysi Kleophasta\njouluaatoksi luokseenkin. -- Niin, tuon rouvan ankaruus, joka\nsaattoi eräissä hänen etujaan koskevissa kysymyksissä paisua hiukan\narveluttavaksi, johtui ilmeisesti hänen ahtaasta älystään, eli siis\nhänen -- elämänvoimastaan, samasta kuin se hänen hyvyytensä, että\nhän niin intohimoisesti rakasti sukuaan... Eikö siis hyväsydämisyys\nollutkaan hyvän _älyn_ tulos?\n\n\"No niin: Kleophaalle tuo pieni raha-asia ei merkinnyt mitään.\nAinoastaan ikäänkuin jotakin aavistellen hän niillä tunneilla\najatteli, että jos hänelle jotakin sattuisi (sillä kaikille voi aina\nsattua mitä hyvänsä), niin jäisihän häneltä rouva Hotille ainakin\nkohtalainen varasto kirjoja. -- Sitten Kleophas lähti ulkosalle. Ei\nmennyt Helsinkiin: Kleophas oli niin nöyryytetty (oman 'hurskautensa'\nnöyryyttämä), että hänen oli viime aikoina ollut kovin vaikea\nnäyttäytyä niiden 'piirien' keskellä, joita hän oli mielessään\nsolvannut. Häpeissään hän etsi yksinäisyyttä, kaupungissa hän kävi\nainoastaan syömässä kaurapuuronsa leivän kanssa. -- Mutta väsynyt hän\noli! Kaipasi pois... kaikesta. Irtaantua kaikesta niinkuin lasten\nilmapallo, jota pienokainen pitelee rihmasta hennossa kädessään:\nsekunnin hellitys, ja pallo karkaa, pikku omistajan silmät tulevat\nkummastuksesta pyöreiksi, -- se karkaa, ja leijuu yhä korkeammalle,\netenee, pienentyy, katoaa; ja tyhjenee jossakin, meren tai metsän\nkohdalla, haihtuu olemattomiin: kaunista! Minusta, kieltäjästä, se\non kaikkein kauneinta, oi Luojani! Olla kuin saippuakupla, jota\nlapsukainen puhaltaa! Se väreilee, se kuvastaa koko ympäristön,\nikkunaruudut, esineet, ihmiset hurmaavan kauniisti. Sitten se hiljaa\nripsahtaa, menee rikki; pikku ravistus irroittaa sen pillistä, ja se\nleijuu sekunnin, pari, katoaa olemattomiin...\n\n\"Kleophas käveli metsässä, tuiskussa. Kylmät lumihiutaleet viilsivät\nposkia, pohjatuuli puhalsi läpi vaatteiden, niin, läpi otsaluun. --\nHän, joka oli hiukan heikentynyt, tunsi itsensä omituisen keveäksi,\nvaikka väsyi paisuvissa kinoksissa kahlatessaan.\n\n\"Tien vieressä oli lautakoju, jossa vielä viime talvena oli asunut\nnuori työläispari lukuisine lapsineen. Mies, yleensä raitis, oli\nsaanut ryyppysen kylässä, herra Kaltin erinomaisen hienoa metyyliä.\nHän oli kävellyt rautatierataa kotiinsa, tuohon lautakojuun, jonka\npiti aikoinaan muuttua huvilaksi; juna oli ajanut hänen ylitseen,\nja -- perhe hajalle, pitkin maailmaa, kaikki unelmat tuuleen! --\nJoku käytti nyt kojua heinälatona, -- Kleophas pujahti sinne sisään,\nsillä lunta tuli kuin turkin hihasta. Hän näki kyllä hangessa\nsyviä ihmisjalan jälkiä, jotka johtivat kojuun tai sieltä pois:\nniistä ei erottanut enää muuta kuin kuopat. -- Siellä hän karisteli\nvaatteistaan lunta, heittäytyi kuivalle heinäkasalle, joka tuoksui\nvähän niinkuin luoko siellä kotilammen rantaniityllä.\n\n\"Silloin kahahti toinenkin heinäkasa takanurkassa, ja kasasta nousi\nihmisen pää, vartalo, koko mies. Ystävällinen, iloisennäköinen mies,\nohuissa kesävaatteissa, kaula paljaana. Hän tervehti, tuli käsi\nojolla Kleophaan luo, huudahti:\n\n\"'Mittee ihmettä? No jo nyt on kumma, kun tapasin _siut_?'\n\n\"He antoivat kättä, ja Kleophas, joka oli tullut suopeaksi kaikille\nihmisille, vastasi:\n\n\"'Entä minä sinut', -- tosin hän ei tätä miestä laisinkaan tuntenut.\n-- 'Mitä sitten sinulle kuuluu? Kuka olitkaan?'\n\n\"'Kukako _mie_? Niin, et tainne ennee minnuu tunteekaan? Mie...\nmiehän se oon se Tiitinen, Mikki Tiitinen. -- Niin, ja hyvä veli,\nkuulehan nyt: kun mie en oo vielä tänä päivänä syönnäkään! Oon\nkävellynnä toista yötä. Ei ole asuntoa, mie oon _työttömänä_. Löysin\ntämän kestikievarin... Kun antaisit minulle viitisenkin markkaa...'\n\n\"Kleophas tunnusteli taskujaan, ajatellen, että sellaistahan se on:\ntyöttömiä kierteli kaikkialla, enimmät todellisessa hädässä, kerjäten\nja kärsien solvauksia siitä, etteivät saaneet työtä. Hän alkoi\njutella tästä osaaottavasti. Ajatuksissaan hän otti taskustaan kaksi\nmarkkaa: enempää ei ollut.\n\n\"'_Vitonen_', kuului Tiitisen suusta.\n\n\"'Kyllä', virkkoi Kleophas häpeissään, 'mutta minulla ei ole...'\n\n\"'Jaha', sanoi Mikki Tiitinen kuivasti. 'Vai niin. Ei muka ole!'\n\n\"Kleophas näki jotakin kiiltävää Mikin oikeassa kourassa. --\n'Tärkkikravelit kaulassa', jatkoi Mikki, ja hänen leukansa vapisi\nniin, että hampaat kalisivat. 'Siinä sinulle!'\n\n\"Nyrkkirauta löi Kleophasta korvanjuureen, toisen, kolmannenkin\nkerran.\n\n\"Sanotaan, että paleltunutta pistelee niinkuin polttaisi, kun hän\nselviää. -- Mutta tästä minun on yhtä turha jutella kuin siitäkin,\nettä jos Kleophas jonkin ajan päästä löydetään, niin hän on sininen\nja rakoissa, jopa ehkä mustakin. Pääasia minulle on, oi Herra, että\nhän ei ennättänyt päästä _tyytyväisyyteen_, siihen, jota väittäisin\neräiden nykyaikaisten ihmisten ainoaksi autuudeksi. Joten minä olen\nnyt voittaja!\"\n\n\n\n"]