Musta ja valkea sydän

MUSTA JA VALKEA SYDÄN

Kirj.

H. Rider Haggard

Suomentanut Yrjö Talma

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925.

SISÄLLYS:

I. Philip Hadden kuningas Cetywayon Luona.

II. Ennustus.

III. Täplikäs kissa.

IV. Nanea.

V. Kuolemanlampi.

VI. Vainajan haamu.

I.

PHILIP HADDEN KUNINGAS CETYWAYON LUONA.

Kun tutustuimme Philip Haddeniin, oli hän kuormastonjohtajana ja kauppiaana Zulu-maassa. Hän oli vielä alle neljänkymmenen ikäinen, hyvin kaunis mies: pitkä ja kookas, terävät silmät, lyhyeksi leikattu suippoparta, kihara tukka ja säännölliset kasvonpiirteet. Hän oli viettänyt sangen vaiherikasta elämää, ja siihen sisältyi tapahtumia, joita hän ei kertonut lähimmille ystävilleenkään. Joka tapauksessa hän oli hyvää sukua, ja sanottiin, että hän oli saanut Englannissa alkeiskoulu- ja yliopistosivistystä. Tiettyä on, että hän sopivissa tilaisuuksissa saattoi siteerata klassikoita, taito, joka yhdessä hänen hienostuneen puhetapansa ja hänen sivistymättömissä seuduissa epätavallisen käytöksensä kanssa oli syynä siihen, että hänen raa'at toverinsa olivat antaneet hänelle lisänimen Prinssi.

Millainen hänen menneisyytensä olikin ollut, varmaa on, että kun hän siirtyi Nataliin, oli hän joutunut joihinkin vaikeuksiin, ja yhtä varmaa on, että hänen kotona olevat sukulaisensa olivat mielissään, kun heidän ei enää tarvinnut huolehtia hänen kohtalostaan. Niiden viidentoista tai kuudentoista vuoden aikana, jotka Hadden oli viettänyt siirtomaissa, oli hän harjoittanut monenlaisia ammatteja onnistumatta ainoassakaan. Ollen älykäs ja omaten miellyttävän käytöksen hän solmi helposti ystävyyssuhteita, ja keksi aina vaikeuksitta jonkin uuden yrityksen kokeiltavakseen. Mutta vähitellen ystävät alkoivat epäillä häntä; ja kun hän jonkin aikaa eli toiminut jollakin alalla enemmän tai vähemmän ahkerasti, teki hän itse lopun hyvästä alusta ja katosi paikalta jättäen jälkeensä arveluttavan maineen ja joukon ikäviä velkoja.

Ennen sitä ajankohtaa, josta tämä kertomus hänen elämänsä merkillisimmistä tapahtumista alkaa, oli Philip Hadden useita vuosia toiminut kuormastonjohtajana, t.s. kuljettanut tavaroita härkävaunuilla Durbanista tai Maritzburgista. Muuan kiusallinen selkkaus – sellaisia oli useammin kuin kerran sattunut hänelle hänen maallisen vaelluksensa aikana – sai hänet toistaiseksi luopumaan siitä elinkeinosta. Kun hän näet kerran tuli Utrecht-nimiseen rajakaupunkiin Transvaaliin tuoden eräälle sikäläiselle kauppiaalle kaksi vaunulastia sekalaista tavaraa, huomattiin, että kuudesta laatikosta konjakkia, jotka Haddenilla piti olla mukanaan, puuttui viisi. Hadden selitti asian lykkäämällä syyn "poikiensa" kafferien niskoille; mutta kauppias, joka oli raaka ja häikäilemätön mies, sanoi häntä vasten kasvoja varkaaksi ja kieltäytyi maksamasta kolikkoakaan kuljetusmaksua. Sanasodasta miehet siirtyivät käsikähmään, veitset vedettiin esille, ja ennenkuin kukaan ehti väliin, oli kauppias saanut kylkeensä ammottavan haavan. Hadden ei jäänyt odottamaan viranomaisten sekaantumista, vaan katosi samana yönä kaupungista ja kiiruhti härkineen takaisin Nataliin. Mutta sielläkään hän ei tuntenut olevansa turvassa, ja siitä syystä hän jätti toiset vaununsa Newcastleen, kuormitti toiset kaffereille sopivilla tavaroilla – vilteillä, kattuunilla, rauta- ja terästavaroilla – ja lähti Zulu-maahan, jonne niihin aikoihin varmastikaan kukaan sheriffi ei seuraisi häntä.

Tuntien hyvin alkuasukkaiden kielen ja tavat hän teki edullisia kauppoja ja omisti pian jonkin määrän käteistä rahaa sekä pienen karjalauman, jonka hän oli saanut maksuksi tavaroistaan. Mutta hän sai tietää, että mies, jota hän oli haavoittanut, eli ja oli vannonut kostoa ja että hän sentähden oli asettunut yhteyteen Natalin viranomaisten kanssa. Näin ollen ei Haddenin lähiaikoina sopinut palata sivistyneeseen maailmaan, ja kun kaupanteon jatkaminen oli mahdollista vasta sitten, kun hän saattoi hankkia uusia tavaravarastoja, Hadden viisaana miehenä päätti sensijaan käyttää aikaansa huvituksiin. Hän lähetti vaununsa ja karjansa rajan yli erään hänelle suosiollisen päällikön säilytettäväksi ja matkasi jalan Mundiin hankkiakseen kuninkaalta, Cetywayolta, luvan metsästykseen hänen maassaan. Hän sai kuninkaan päälliköiltä kohteliaan vastaanoton, seikka, joka ihmetytti häntä kovasti; hänen vierailunsa tapahtui nimittäin muutamia kuukausia ennen zulusodan puhkeamista vuonna 1878, ja Cetywayo osoittautui jo silloin vihamieliseksi englantilaisia kauppiaita ja muita sellaisia kohtaan, vaikk'ei voitu käsittää, mistä se johtui.

Ensimmäisessä ja viimeisessä keskustelussaan Cetywayon kanssa Hadden sai kaukaisen aavistuksen kuninkaan omituisen käytöksen syistä. Se tapahtui seuraavasti. Toisena päivänä hänen kuninkaan kraaliin tulonsa jälkeen saapui hänen luokseen sanansaattaja ilmoittamaan, että "Elefantti, jonka askeleet tärisyttävät maata" oli tiedoittanut, että hän suvaitsi ottaa muukalaisen vastaan. Hadden vietiin siis tuhansien majojen lomitse ja suuren aukion poikki pieneen aitaukseen, jossa Cetywayo, majesteetillisen näköinen zulu, istui tuolilla yllään leopardinnahkainen kaross ja piti neuvonantajiensa ympäröimänä indabaa eli neuvottelua. Se induna eli päällikkö, joka oli johdattanut hänet hallitsijan luo, heittäytyi maahan, lausui kuninkaallisen bayete-tervehdyksen ja ryömi Cetywayon eteen ilmoittamaan, että valkoinen mies odotti.

"Anna hänen odottaa", sanoi kuningas kimmastuneena ja kääntyi jatkamaan keskustelua neuvonantajiensa kanssa.

Hadden osasi, kuten sanottu, täydellisesti zulu-kieltä, ja kun kuningas toisinaan koroitti ääntään, saattoi Hadden erottaa joitakin sanoja.

"Mitä!" sanoi Cetywayo eräälle vanhalle, kuihtuneelle miehelle, joka näytti tekevän hänelle vakavia huomautuksia. "Olenko minä koira, koska nuo valkoiset hyeenat kohtelevat minua tällä tavoin? Eikö maa ole minun, ja eikö se ollut minun isäni ennen minua? Eikö kansa ole minun, enkö minä saa vaikka tappaa sitä, jos tahdon? Sanon sinulle, että hävitän sukupuuttoon nuo pienet valkoiset miehet; impini (rykmenttini) tulevat nielemään ne. Olen puhunut!"

Taas kuihtunut vanhus teki huomautuksia, ilmeisesti rauhallisessa tarkoituksessa. Hadden ei voinut kuulla hänen puhettaan, mutta mies nousi seisomaan ja osoitti merta, samalla kuin hän, hänen ilmeikkäistä eleistään ja huolestuneesta katsannostaan päättäen, näytti ennustavan onnettomuutta, jos seurattaisiin vissiä menettelytapaa.

Kuningas kuunteli häntä jonkin aikaa, sitten hän hypähti pystyyn silmät raivosta salamoivina.

"Kuule!" huusi hän neuvonantajalleen. "Olen jo kauan aavistanut asian, ja nyt olen siitä varma. Sinä olet petturi. Sinä olet Sompseun [sir Theophilus Shepstone] koira ja Natalin hallituksen koira, enkä minä enää tahdo pitää talossani toisen koiraa, joka vaanii tilaisuutta purrakseen minua. Viekää hänet pois!"

Päällikköjen keskuudesta kuului hiljaista, vaistomaista tohinaa, mutta vanhus ei peräytynyt askeltakaan, ei edes siiloin, kun sotilaat, joiden pian piti tappaa hänet, tulivat ja tarttuivat raa'asti häneen. Muutaman sekunnin, kenties viisi, hän seisoi ääneti, liikahtamatta ja peitti kasvonsa krassinsa liepeellä; sitten hän kohotti katseensa ja puhui kuninkaalle selvällä ja kirkkaalla äänellä.

"Oi kuningas", hän sanoi, "minä olen hyvin vanha mies. Nuorena minä taistelin Chaka Leijonan joukoissa, ja minä kuulin, kuinka hän kuolinhetkellään ennusti, että valkoiset miehet tulevat. Sitten valkoiset tulivat, ja minä taistelin Dingaanin puolesta Verijoella. He tappoivat Dingaanin, ja minä olin sitten monta vuotta Pandan, sinun isäsi, neuvonantaja. Minä seisoin rinnallasi, oi kuningas, Tugelan taistelussa, silloin kun sen harmaa vesi värjäytyi punaiseksi Umbulazizin ja kymmenientuhansien hänen kansalaistensa verestä. Sitten minusta tuli sinun neuvonantajasi, oi kuningas, ja minä olin mukanasi, kun Sompseu painoi kruunun sinun päähäsi ja sinä annoit Sompseulle lupauksesi – lupauksen, jota et ole täyttänyt. Nyt sinä olet väsynyt minuun, ja se on hyvä; sillä minä olen kovin vanha, ja minä puhun varmasti houkkamaisesti, niinkuin vanhat toisinaan puhuvat. Mutta minä luulen kuitenkin, että Chakan, sinun isäsi veljen, ennustus on käyvä toteen, että valkoiset miehet tulevat käyttämään mahtiaan sinua vastaan ja että sinä tulet saamaan surmasi heidän kauttaan. Mielelläni olisin vielä kerran taistellut sinun rinnallasi, oi kuningas, koska sinä aiot taistella; mutta se loppu, jonka sinä olet minulle valinnut, on paras. Nuku hyvin, oi kuningas, ja jää hyvästi! Bayete!"

Hetken oli kaikki hiljaista; miehet odottivat kuninkaan muuttavan tuomionsa. Mutta häntä ei miellyttänyt olla lempeä, taikka sitten politiikan vaatimukset painoivat vaa'assa enemmän kuin hänen säälinsä.

"Viekää hänet pois!" hän toisti; ja kasvoillaan heikko hymy ja huulillaan ainoastaan sanat "hyvää yötä" vanha soturi ja valtiomies poistui erään sotilaan tukemana horjuvin askelin kuolinpaikalle.

Haddenissa oli tämä kohtaus herättänyt hämmästystä, johon kieltämättä sekaantui myöskin pelkoa.

"Jos hän kohtelee omia palvelijoitaan tuolla tavoin, kuinka sitten minun käy?" ajatteli hän. "Me englantilaiset olemme nähtävästi joutuneet hänen epäsuosioonsa, sen jälkeen kuin minä jätin Natalin. Haluaisinpa tietää, aikooko mies ryhtyä sotaan meitä vastaan vai mikä hänen tarkoituksensa lienee. Jos hän ajattelee sotaa, ei minun paikkani ole täällä."

Samassa sattui kuningas, joka oli katsonut synkkänä maahan, kohottamaan katseensa.

"Tuokaa muukalainen tänne!" sanoi hän.

Hadden kuuli sen; hän astui kuninkaan eteen ja ojensi hänelle kätensä niin kylmästi ja huolimattomasti kuin suinkin saattoi. Kuningas tarttui siihen, mikä jossakin määrin hämmästytti Haddenia.

"Valkoinen mies", sanoi kuningas katsoen hänen kookasta, solakkaa vartaloaan ja säännöllisiä piirteitään, "sinä et ainakaan ole unfagozan (alhaissyntyinen mies); sinussa on ylimysverta."

"Niin, kuningas", vastasi Hadden kevyesti huokaisten, "olen ylhäistä sukua".

"Mitä tahdot minun maastani, valkoinen mies?"

"Hyvin vähän, kuningas. Olen harjoittanut täällä kauppaa, niinkuin varmaankin olet jo kuullut, ja olen myynyt kaikki tavarani. Nyt pyydän sinulta lupaa saada metsästää puhveleita ja muita isoja eläimiä, ennenkuin palaan Nataliin."

"Siihen en voi suostua", vastasi Cetywayo. "Sinä olet vakooja, jonka Sompseu tai kuningattaren induna on lähettänyt Natalista."

"Vai niin", sanoi Hadden olkapäitään kohauttaen, "siinä tapauksessa toivon, että Sompseu tai kuningattaren induna tai kumpikin maksaa minulle, kun palaan omaan maahani. Kuitenkin tottelen sinua, koska minun täytyy, mutta ensin tahtoisin antaa sinulle lahjani."

"Lahjasi?" sanoi kuningas. "En tarvitse mitään lahjoja. Me olemme täällä rikkaita, valkoinen mies!"

"Tapahtukoon siis niin, kuningas. Lahjani ei ole sen arvoinen, että sinä ottaisit sen vastaan, se on vain ampuma-ase."

"Ampuma-aseko, valkoinen mies? Missä se on?"

"Ulkopuolella. Olisin ottanut sen mukaani, mutta palvelijasi sanoivat minulle, että oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty tulemasta asestettuna puhuttelemaan 'Elefanttia, joka tärisyttää maata'."

Cetywayo rypisti otsaansa, sillä Haddenin sanojen pilkallinen sävy ei ollut jäänyt hänen terävältä korvaltaan huomaamatta.

"Tuokaa valkoisen miehen lahja tänne, minä tahdon nähdä sen."

Päällikkö, joka oli seurannut Haddenia, kiiruhti heti täyttämään käskyä; hän juoksi niin etukenossa, että hän näytti joka hetki olevan kaatumaisillaan nenälleen. Vähän ajan kuluttua hän tuli takaisin kivääri kädessään ja ojensi sen kuninkaalle sillä tavoin, että piippu tähtäsi suoraan kuninkaan rintaan.

"Pyydän sinua kunnioittavimmin kiinnittämään huomiosi erääseen seikkaan, oi Elefantti", sanoi Hadden venytellen, "nimittäin siihen, että sinun pitäisi käskeä palvelijasi ottaa tuo pyssynpiippu pois sydämesi kohdalta."

"Miksi niin?" kysyi kuningas.

"Vain sen tähden, että se on ladattu ja täysvireessä, oi Elefantti, joka luultavasti edelleenkin haluaa tärisyttää maata."

Kuullessaan nämä sanat "Elefantti" huudahti säikähdyksestä ja putosi istuimeltaan hyvin epäkuninkaallisella tavalla, samalla kuin kauhistuneen päällikön onnistui peräytyessään koskettaa liipasinta ja ampua kuula juuri siihen kohtaan, jossa kuninkaan pää hetkistä aikaisemmin oli ollut.

"Viekää hänet pois!" kiljui maassa lojuva kuningas raivostuneena, mutta jo kauan ennen kuin hän oli ehtinyt puhua, oli päällikkö huutaen, että pyssy oli noiduttu, heittänyt sen luotaan ja syöksynyt pois.

"Hän on jo itse vienyt itsensä pois", selitti Hadden toisten nauraa hihittäessä. "Ei, kuningas, älä kajoa pyssyyn ihan vielä; se on pikakivääri. Katso..." Hän nosti winchester-kiväärin poskelleen ja ampui jäljellä olevat neljä panosta peräkkäin; ne osuivat kaikki erään puun latvaan, johon hän koko ajan tähtäsi.

"Vov, se on ihmeellistä!" sanoivat katselijat hämmästyneinä.

"Onko se nyt lopussa?" kysyi kuningas.

"On tällä kertaa", vastasi Hadden. "Katsohan sitä."

Cetywayo otti pikakiväärin ja tutki sitä varovaisesti, samalla hän käänsi sitä vaakasuorassa tasossa niin, että piippu suuntautui eräiden huomattavimpien päällikköjen vatsoihin; näille tuli silloin kiire vetäytyä syrjään.

"Katsohan, millaisia pelkureita he ovat, valkoinen mies", sanoi kuningas paheksuvasti, "he pelkäävät, että tässä pyssyssä on vielä yksi panos".

"Niin", vastasi Hadden, "he ovat todellakin pelkureita. Luulenpa, että jos he istuisivat tuoleilla, niin he romahtaisivat niiltä maahan, aivan niinkuin teidän majesteetillenne äsken sattui."

"Osaatko tehdä pyssyjä, valkoinen mies?" kiiruhti kuningas kysymään, sillä välin kuin kaikki päälliköt käänsivät kasvonsa poispäin ja katsoivat takanansa olevaan aitaan.

"En, kuningas, en osaa tehdä pyssyjä, mutta osaan korjata niitä."

"Jos minä maksan sinulle hyvin, valkoinen mies, tahtoisitko jäädä kraaliini korjaamaan minulle pyssyjä?" kysyi Cetywayo innokkaasti.

"Se tulee riippumaan maksusta", vastasi Hadden, "mutta tätä nykyä olen väsynyt työhön ja haluan levätä jonkin aikaa. Jos kuningas antaa minulle pyytämäni metsästysluvan ja muutamia miehiä seuraksi, voimme palattuani kenties keskustella asiasta. Muussa tapauksessa sanon kuninkaalle hyvästi ja suuntaan kulkuni Nataliin."

"Kertoakseen, mitä hän täällä on nähnyt ja kuullut", mutisi Cetywayo.

Samassa heidän puhelunsa keskeytyi, sillä soturit, jotka olivat vieneet vanhan päällikön pois, palasivat nopeasti ja heittäytyivät maahan kuninkaan eteen.

"Onko hän kuollut?" kysyi tämä.

"Hän on mennyt kuninkaan sillan yli", vastasivat soturit kylmästi, "hän kuoli laulaen ylistyslaulua kuninkaasta."

"Hyvä on", sanoi Cetywayo, "siihen kiveen en enää satuta jalkaani. Menkää nyt Nataliin ja kertokaa asiasta Sompseulle ja kuningattaren indunalle", lisäsi hän painokkaasti ja katkerasti.

"Baba! Kuulkaa, isämme puhuu! Kuunnelkaa Elefantin jyrinää!" sanoivat päälliköt, jotka heti ymmärsivät viittauksen, ja eräs, joka oli muita rohkeampi, lisäsi: "Pian me kerromme heille, noille valkoisille suunsoittajille, toisenlaisen sadun, punaisen sadun, keihään sadun, ja meidän sotajoukkomme laulavat sen heidän korviinsa."

Näiden sanojen kaikuessa kuulijat valtasi hurmio, niinkuin äkillinen liekki valtaa kuivan ruohon. He hypähtivät pystyyn – useimmat heistä näet istuivat kyykyllään – ja polkien jalkojaan maahan he lausuivat yhteen ääneen:

    Indaba ibomwu – indabaye mikonto
    lizo dunyiswa nge impi ndhlebeni yaho.

    (Punaisen sadun! Punaisen sadun! Keihään sadun!
    Ja impit laulavat sen heidän korviinsa.)

Eräs heistä, pitkä, julman näköinen mies, meni kaiken lisäksi Haddenin eteen ja huusi hänelle nuo säkeet heristäen nyrkkiään hänen nenänsä alla – onneksi hänellä kuninkaan läsnäollessa ei ollut assegaita. (keihästä).

Kuningas huomasi, että tuli, jonka hän oli sytyttänyt, paloi aivan liian kiivaasti.

"Vaiti!" karjui hän syvällä äänellään, josta hän oli kuuluisa, ja silmänräpäyksessä jokainen mies ikäänkuin muuttui kiveksi; vain kaiku vastasi:

"Ja impit laulavat sen heidän korviinsa – heidän korviinsa."

"Ei, tämä paikka ei totisesti ole minua varten", ajatteli Hadden. "Jos tuolla lurjuksella olisi ollut ase, olisi hän ehkä menettänyt malttinsa... Mutta mitä tuo on?"

Samassa astui veräjästä sisään komea zulu. Mies, joka näytti noin kolmenkymmenenviiden ikäiseltä, oli Umcityu-rykmentin päällikköjen sotavarustuksissa. Hänen otsaansa ympäröivästä saukonnahkavanteesta kohosi sulkatöyhtö; vyötäisillä, käsivarsissa ja polvissa riippui pitkiä, mustia härännahkasuikaleita; toisessa kädessään hänellä oli pieni kilpi, joka sekin oli musta, toinen käsi oli tyhjä, koska kuninkaan eteen ei saanut astua aseistettuna. Miehen kasvot olivat kauniit, hänen suunsa oli herkkäsävyinen, ja vaikka hänen silmissään sillä hetkellä oli huolestunut ilme, olivat ne ystävälliset ja rehelliset. Hän oli varmaankin kuuden jalan ja kolmen tuuman mittainen, mutta hän ei näyttänyt niin pitkältä, mikä ehkä johtui siitä, että hänen hartiainvälinsä oli suuri ja hänen jäsenensä lujat ja voimakkaat; kummallisena vastakohtana viimeksimainituille olivat kädet ja jalat sirot, miltei naiselliset, niinkuin usein jalosukuisilla zuluilla. Lyhyesti sanoen, mies oli ylhäissyntyinen villi gentlemanni, jonka olemus uhkui arvokkuutta ja pelottomuutta.

Hänen seurassaan oli yksinkertaiseen mutschaan puettu mies, jonka harmahtava tukka todisti yli viidenkymmenen vuoden ikää. Hänelläkin oli miellyttävät, vieläpä hienopiirteiset kasvot, mutta silmät olivat arat ja suu ilmeetön.

"Mitä nuo ovat?" kysyi kuningas.

Molemmat miehet vaipuivat polvilleen hänen eteensä ja kumarsivat niin syvään, että heidän otsansa koskivat maahan, samalla kuin he antoivat hänelle sibonga eli ylistysnimiä.

"Puhukaa!" sanoi kuningas kärsimättömästi.

"Oi kuningas", sanoi nuori soturi istuutuen zulujen tavalla, "minä olen Nahun, Zomban poika, Umcityu-rykmentin päällikköjä, ja tämä on enoni Umgona, isäni nuorimman vaimon veli."

Cetywayo rypisti otsaansa.

"Mitä teet täällä kaukana rykmentistäsi, Nahun?" kysyi hän.

"Armollisin kuningas, olen saanut virkavapautta korkeimmilta päälliköiltä, ja minun on pyydettävä kuninkaaltani suosionosoitusta."

"Puhu sitten nopeasti, Nahun!"

"Asia on tämä", sanoi päällikkö hieman hämillään. "Jonkin aikaa sitten suvaitsi kuningas tehdä minut keschlaksi eräiden palvelusten vuoksi, jotka suoritin." – Sen sanoessaan nuori mies kosketti mustaa vannetta, joka oli hänen päänsä ympärillä. – "Kun nyt olen vannehdittu mies ja päällikkö, pyydän minä kuninkaalta miehen oikeutta – oikeutta mennä naimisiin."

"Oikeutta? Puhu nöyremmin, Zomban poika. Minun sotureillani ja karjallani ei ole mitään oikeuksia."

Nahun puri huultaan, sillä hän huomasi tehneensä pahan erehdyksen.

"Anna minulle anteeksi, oi kuningas! Asia on tämä. Tällä Umgona-enollani on kaunis tytär, nimeltä Nanea, jonka minä haluan vaimokseni ja joka haluaa minut miehekseen. Odottaessani kuninkaan lupaa olen kihloissa hänen kanssaan ja pantiksi olen Umgonalle maksanut viidentoista nautaeläimen – lehmän ja vasikan, lobolan. Mutta Umgonalla on mahtava naapuri, vanha Maputa-niminen päällikkö, Krokotiilikaalamon rajavartija, jonka kuningas luultavasti tuntee; ja tämä päällikkö tahtoo myöskin Nanean vaimokseen ja ahdistaa Umgonaa ankarasti ja uhkaa häntä monilla onnettomuuksilla, ellei hän anna tyttöä hänelle. Mutta Umgonan sydän on valkea minua kohtaan ja Maputaa kohtaan se on musta, sentähden me kaksi olemme tulleet tänne pyytämään tätä suosionosoitusta kuninkaalta."

"Asia on niin, kuin hän sanoo", virkkoi Umgona.

"Lopettakaa!" huudahti Cetywayo vihastuneena. "Sopiiko minun soturieni nyt etsiä itselleen vaimoja, vaimoja, jotka muuttavat heidän sydämensä vedeksi? Tietäkää, että viimeksi eilen käskin siitä rikoksesta kuristaa kaksikymmentä tyttöä, jotka olivat rohjenneet mennä ilman minun lupaani naimisiin Undi-rykmentin miesten kanssa, ja määräsin heidän ruumiinsa asetettaviksi tienristeyksiin ja niiden lisäksi heidän isäinsä ruumiit, jotta kaikki saisivat tietää heidän rikoksensa ja ottaisivat sen varteen. Niin, Umgona, on hyvä sinulle ja sinun tyttärellesi, että pyysitte minun lupaani, ennenkuin hän meni tämän miehen vaimoksi. Kuulkaa nyt vastaukseni: minä hylkään sinun pyyntösi, Nahun, ja koska sinua, Umgona, ahdistaa mies, jota sinä et halua vävyksesi, nimittäin vanha Maputa-päällikkö, vapautan minä sinut siitä vaivasta. Nahun sanoo, että tyttö on kaunis nähdä – hyvä, minä tahdon itse osoittaa hänelle suosiotani, ja hänet otetaan kuninkaan vaimojen joukkoon. Katso, että tyttö kolmenkymmenen päivän kuluttua tästä hetkestä, ensi uuden-kuun aikana, luovutetaan sigodhlaan (kuninkaalliseen naisten taloon) ja hänen mukanaan ne lehmät ja vasikat, jotka Nahun on antanut sinulle ja jotka hän nyt saa suorittaa sakkona minulle, koska hän on uskaltanut ajatella avioliittoa, ennenkuin oli hankkinut kuninkaansa luvan."

II.

ENNUSTUS.

"Siinäpä hupaisa tuomari!" ajatteli Hadden, joka jännittyneenä oli seurannut hurjaa näytelmää. "Tuo lemmensairas nuori mies on nyt saanut jotakin muuta ja enemmän kuin oli pyytänyt. Niin käy, kuin vetoaa Caesariin!"

Samalla hän tarkasteli molempia anojia. Vanha Umgona paljasti vain hetkeksi hämmästyksensä, sitten hän alkoi vuodataa tavanmukaisia kiitoksia ja kuninkaan hyvyyden ja alentuvaisuuden ylistyksiä. Cetywayo kuunteli ääneti; ja kun Umgona oli lopettanut, vastasi kuningas ainoastaan muistuttamalla häntä lyhyesti siitä, että ellei Nanea sovitulla hetkellä olisi saapunut, joutuisivat varmasti hän ja hänen äitinsä koristamaan tienristeystä heidän lähimmässä naapuristossaan.

Nahun tarjosi paljon mielenkiintoisemman tutkimusaiheen. Kun nuo kohtalokkaat sanat tulivat kuninkaan huulilta, saivat Nahunin kasvot ensin rajattoman hämmästyksen ilmeen, joka heti vaihtui raivoa osoittavaksi – sellaisen miehen oikeutettua raivoa, joka äkkiä on kärsinyt sanomatonta vääryyttä. Koko hänen vartalonsa vapisi, kaula- ja ohimosuonet pullistuivat, käsi puristui nyrkkiin, kuin se olisi tarttunut keihäänvarteen. Mutta raivo katosi pian – sillä yhtä hyvin saattoi olla vihoissaan kohtalolle kuin zulu-tyrannille – ja sitä seurasi pohjaton epätoivo. Mustat, ylpeät silmät samentuivat, kuparinruskeat kasvot painuivat kuopalle ja tulivat tuhkanharmaiksi, huulet puristuivat yhteen, ja toisesta suupielestä herui kapea verijuova. Kohottaen kätensä kuningasta tervehtiäkseen tuo komea mies nousi ja pikemmin hoiperteli kuin käveli veräjälle.

Kun hän oli tullut sen kohdalle, käski Cetywayo hänen pysähtyä.

"Pysähdy!" hän huusi. "Minulla on sinulle tehtävä, Nahun, joka on karkoittava sinun päästäsi nuo vaimo- ja avioliitto-ajatukset. Näet tämän valkoisen miehen; hän on minun vieraani ja haluaa metsästää puhveleita ja isoja petoja. Minä jätän hänet sinun haltuusi; ota miehiä mukaasi ja katso, ettei mitään pahaa tapahdu hänelle. Pidä myöskin huoli siitä, että tuot hänet tänne minun luokseni kuukauden kuluttua, tai muuten saat hengelläsi maksaa laiminlyöntisi. Toimita hänet tänne minun kuninkaalliseen kraaliini uudenkuun ensimmäisellä viikolla – silloin kun Nanea tulee – ja silloin saat myöskin tietää, olenko hänen kauneudestaan samaa mieltä kuin sinä vai enkö. Mene nyt, lapseni, ja sinä, valkoinen mies, mene sinäkin; ne, jotka seuraavat sinua, ovat luonasi päivän sarastaessa, jää hyvästi, mutta älä unohda, että me tapaamme jälleen uudenkuun aikana; silloin voimme sopia palkastasi, kun tulet minun pyssysepäkseni. Älä petä minua, valkoinen mies, muuten lähetän miehiä noutamaan sinua, ja minun sanansaattajani ovat toisinaan kovakouraisia."

"Toisin sanoen olen vanki", ajatteli Hadden, "mutta olisipa ihmeellistä, ellen keksisi mitään keinoa päästä pakoon. Jos sota julistetaan, niin en aio jäädä tähän maahan tullakseni murskatuksi mutiksi (lääkkeeksi), saadakseni silmäni puhkaistuiksi tai jotakin muuta yhtä hauskaa."

Kymmenen päivää oli kulunut, kun Hadden ja hänen seuralaisensa eräänä iltana leiriytyivät Verijoen ja Unvunyana-joen väliselle koskemattomalle, vuoriselle maakaistaleelle, vain kahdeksan mailin päähän "Pienen käden paikasta", joka muutamia viikkoja sen jälkeen oli tuleva maailmankuuluksi alkuasukasten siitä käyttämällä nimellä: Isandhlwana. He olivat seuranneet kolme päivää pienen puhvelilauman jälkiä, joka yhä oleili niillä seuduin, mutta heidän ei ollut onnistunut löytää sitä. Zulu-metsästäjät olivat ehdottaneet, että seurattaisiin Unvunyanan juoksua merelle päin, siellä kun oli runsaammin metsänriistaa; mutta Hadden ja Nahun-päällikkö eivät olleet erikoisen halukkaita siihen, syistä, jotka kumpikin piti omana tietonaan. Haddenin tarkoitus oli vähitellen vetäytyä Puhvelijoelle, jonka yli hän sitten toivoi pääsevänsä Nataliin, Nahun taas yritti pysytellä lähellä Umgonan kraalia, joka ei ollut erittäin kaukana heidän nykyiseltä leiripaikaltaan; hän toivoi näet hämärästi, että hän saisi tilaisuuden puhutella tai ainakin nähdä Naneaa, tyttöä, jonka kanssa hän oli kihloissa ja joka muutaman viikon kuluttua otettaisiin häneltä ja luovutettaisiin kuninkaalle.

Kaameampaa ja tenhoisampaa paikkaa kuin se, jonne he olivat leiriytyneet, Hadden ei milloinkaan ollut nähnyt. Heidän takanaan oli maakaistale, puoliksi suota, puoliksi pensaikkoa, jossa puhvelien arveltiin piileskelevän. Kauempana kohosi yksinäisen suurenmoisena Isandhlwana-vuori, kun taas suoraan heidän edessään nousi pengermäisesti mitä synkin metsä, jota etäisyydessä ympäröivät vuorenhuiput. Metsässä virtasi joki, joka otti soiden veden ja oli tyyni ja hiljainen sillä kohtaa tasaisella maalla; mutta sellaisena se ei pitkälti pysynyt, sillä muutaman sadan jalan päässä heistä se äkkiä heittäytyi alas eräältä äkkivierteeltä, joka ei ollut erikoisen korkea, mutta hyvin jyrkkä, ja putosi kuohuvaan, vuorien reunustamaan lampeen, johon auringonvalo ei koskaan näyttänyt pääsevän.

"Mika tuon metsän nimi on, Nahun?" kysyi Hadden.

"Emagudu. Kuolleitten koti", vastasi zulu hajamielisenä, sillä hän istui ja katseli kohden Nanean kraalia, joka oli tunnin matkan päässä oikealla kohoavan harjanteen toisella puolella.

"Kuolleitten koti! Minkä tähden?"

"Sen tähden että kuolleet asuvat siellä, ne, joita me nimitämme esemkofuiksi, mykiksi, ja yhdessä heidän kanssaan toiset henget, amahlosi, joista elämänhenki on paennut, mutta jotka kuitenkin yhä elävät."

"Tosiaankin!" sanoi Hadden. "Entä oletko koskaan nähnyt noita aaveita?"

"Luuletko, että minä olen vähämielinen, valkoinen mies, niin että menisin katsomaan niitä? Vain kuolleet astuvat tuohon metsään, ja sen laidoilla kansamme toimittaa uhrinsa kuolleille."

Nahunin seuraamana Hadden lähti kallion reunalle ja katseli alas. Vasemmalla näkyi syvä ja kaamea lampi, ja aivan sen rannalla, kapealla nurmikaistaleella kallion ja metsän välillä, kohosi maja.

"Kuka tuolla asuu?" kysyi Hadden.

"Suuri Isanusi – hän, jota sanotaan inyangaksi eli rohtonaiseksi ja jota myöskin nimitetään Inyosiksi (Mehiläiseksi), koska hän kerää viisautta kuolleista, jotka kasvavat metsässä."

"Luuletko, että hän saisi kerätyksi tarpeeksi viisautta voidakseen sanoa minulle, tulenko tappamaan ainoatakaan puhvelia?"

"Kenties, valkoinen mies", vastasi Nahun. "Mutta", lisäsi hän hymähtäen, "voi sattua, että ne, jotka käyvät Mehiläisen keolla, eivät saa kuulla mitään, mutta voi myöskin sattua, että he saavat kuulla enemmän kuin haluavat. Tämän Mehiläisen sanat pistävät."

"Hyvä on; tahdonpa nähdä, voiko hän pistää minua."

"Täyttyköön tahtosi!" sanoi Nahun; hän kääntyi ja kulki aluksi kalliota pitkin, kunnes saapui muutamalle alkuasukasten polulle, joka meni luikerrellen alas.

Tätä polkua he nyt astuivat, kunnes tulivat rinteen juurella olevalle nurmikolle, jota he sitten seurasivat majalle asti; sitä ympäröi matala kaisla-aita, ja sen sisäpuolella oli pieni, kovaksi ja sileäksi tallatulla muurahaiskeko-maalla katettu piha. Pihalla istui Mehiläinen, tuolinsa melkein siinä pyöreässä aukossa, joka oli majan ovena. Kaikki, mitä Hadden aluksi saattoi hänestä nähdä, hän kun istui kyykistyneenä varjossa, oli epämääräinen hahmo, joka on kiedottu tahraiseen ja repaleiseen kissannahka-karossiin; sen alta näkyi silmäpari, julma ja eloisa kuin leopardin. Hänen jalkainsa juuressa kyti vähäinen tuli, ja sitä reunustivat puoli ympyrään järjestetyt ihmisen pääkallot, jotka oli asetettu parittain ikäänkuin keskustelemaan, kun taas muita luita, kaikesta päättäen nekin ihmisen, oli köynnöksinä koristamassa majaa ja piha-aitaa.

"Näenpä, että tuo vanha ämmä on varustautunut noita-akan tavallisilla tarvekaluilla", ajatteli Hadden, mutta ei sanonut mitään.

Ei myöskään "velhotohtori" sanonut mitään, hän kohdisti vain välkkyvät silmänsä Haddenin kasvoihin. Tämä vastasi kohteliaisuuteen ja seisoi ja tuijotti naiseen kaikin voimin, kunnes vihdoin tunsi hävinneensä tässä omituisessa kaksinkamppailussa. Hänen päätänsä huimasi, ja hän kuvitteli, että hänen edessään oleva nainen oli muuttunut suunnattomaksi, hirveäksi hämähäkiksi, joka istui pyydyksensä aukossa, ja että nuo luut olivat hänen uhriensa jätteitä.

"Miksi sinä et puhu, valkoinen mies?" virkkoi nainen lopulta hitaasti ja selvällä äänellä. "Mutta se ei ole tarpeen, sillä minä voin lukea sinun ajatuksesi. Sinä ajattelet, että minua, jota nimitetään Mehiläiseksi, voisi paremmalla syyliä sanoa Hämähäkiksi. Älä pelkää, minä en ole tappanut näitä ihmisiä. Mitä hyötyä minulle siitä olisi, kun kuolleita on niin paljon? Minä imen ihmisten sieluja, en heidän ruumiitaan, valkoinen mies. Heidän eläviä sydämiään minä tahdon katsella, sillä niistä minä luen paljon ja niistä minä tulen viisaaksi. Sano minulle nyt, mitä tahdot Mehiläisestä, valkoinen mies, Mehiläisestä, joka työskentelee tässä Kuoleman puutarhassa? Ja mikä sinut on tänne tuonut, Zomban poika? Miksi et ole nyt heimosi, umcituyjen keskuudessa, kun he varustautuvat suureen sotaan – viimeiseen sotaan – valkoisten ja mustien sotaan – tai ellei sinua haluta taistella, miksi et ole ylvään ja kauniin Nanean rinnalla?"

Nahun ei vastannut, mutta Hadden sanoi:

"Olen tullut tänne vähäpätöisen asian vuoksi, äiti; haluaisin tietää, tuleeko ajojahtini onnistumaan."

"Ajojahtisi, valkoinen mies – mikä ajojahti? Metsänriistan, rahan vaiko naisten? jotakin näistä kolmesta se on, sillä ajossa sinun aina täytyy olla; sinun luontosi on ajaa ja tulla ajetuksi. Sanohan minulle, miten sen kauppiaan haavan laita on, hänen, joka sai maistaa sinun terästäsi siellä maboonien (buurien) kaupungissa? Sinun ei tarvitse vastata, valkoinen mies, mutta millaisen maksun annat kurjalle rohtonaiselle, jonka taitoon sinä turvaudut?" lisäsi hän vinkuvalla äänellä. "Varmaankaan et vaadi, että vanhan naisen on tehtävä työtä maksutta?"

"Minulla ei ole mitään tarjottavana sinulle, äiti", sanoi Hadden, joka oli saanut tarpeekseen Mehiläisen huomio- ja ajatustenluku-kyvystä.

"Vai niin", sanoi nainen epämiellyttävästi naurahtaen, "tekisitkö sinä kysymyksen odottamatta vastausta? Minä en tahdo toistaiseksi ottaa sinulta mitään maksua, valkoinen mies, sinä saat korvata minulle myöhemmin, kun tapaamme jälleen", lisäsi hän ja nauroi taas. "Anna minun katsoa kasvoihisi, anna minun katsoa kasvoihisi", sanoi hän sitten ja nousi ja asui Haddenin eteen.

Samassa Hadden tunsi jotakin kylmää niskassaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli Mehiläinen hypähtänyt hänen luotaan pitäen peukalon ja etusormen välissä tummaa hiuskiehkuraa, jonka oli leikannut Haddenin päästä. Teko tapahtui niin nopeasti, ettei viimeksimainittu ehtinyt estää sitä eikä myöskään suuttua siitä, hän vain seisoi ja tuijotti typerästi naiseen.

"Siinä kaikki, mitä tarvitsen", toisti tämä, "sillä kuten sydämeni on taikuutenikin valkoinen. Älä lähde, Zomban poika, anna minulle kiehkura sinunkin tukastasi, sillä niiden, jotka käyvät Mehiläisen luona, täytyy kuunnella hänen surinaansa."

Nahun täytti hänen pyyntönsä ja leikkasi terävällä assegaillaan pienen kiehkuran hiuksistaan, vaikka hyvin näkyi, ettei hän tehnyt sitä vapaaehtoisesti, vaan siitä syystä, ettei uskaltanut kieltäytyä.

Nyt Mehiläinen antoi karossinsa pudota maahan; hän kumartui tulen puoleen ja heitti siihen yrttejä, jotka hän otti kupeellaan olevasta pussista. Hän oli vielä kaunispiirteinen nainen, eikä hänellä ollut yllään yhtään mistä inhottavista esineistä, joita Hadden oli nähnyt muilla noita-akoilla ja rohtonaisilla. Kuitenkin hänellä oli kaulassaan omituinen koriste, pieni elävä käärme, joka vivahteli punaisen ja harmaan värisenä ja jonka Mehiläisen vieraat tunsivat yhdeksi niiden seutujen vaarallisimpia matelijoita. Ei ole lainkaan tavatonta, että velhot ja poppamiehet somistautuvat sillä tavoin käärmeillä, mutta onko myrkkyhampaat ensin vedetty pois vai eikö, sitä ei kukaan tiedä.

Hetken kuluttua alkoivat yrtit suitsuta, ja savu kohosi kapeana, suorana juovana, joka kohdatessaan Mehiläisen kasvot kietoutui hänen päänsä ympärille ja peitti sen kuin omituiseen siniseen huntuun. Nyt nainen ojensi äkkiä kätensä ja pudotti hiuskiehkurat palaville yrteille, ja ne liikahtelivat ja muuttuivat tuhkaksi kuin elävät olennot. Sitten Mehiläinen avasi suunsa ja alkoi syvin henkäyksin vetää keuhkoihinsa hiuksista ja yrteistä lähteviä höyryjä, sillä välin kuin käärme, jota savu kiusasi, rupesi sähisemään, irrottautui hänen kaulaltaan, mateli ylöspäin ja pakeni hänen tukkalaitteensa mustien sulkien suojaan.

Pian alkoivat höyryt vaikuttaa; Mehiläinen huojui edestakaisin mutisten itsekseen, sitten hän vaipui vasten majan seinää ja hänen päänsä asettui lepoon sen oljille. Nyt hänen kasvonsa olivat kääntyneet valoon päin, ja ne olivat hirveän näköiset, sillä ne olivat tulleet sinisiksi ja silmät olivat painuneet sisään kuin kuolleella; ja koko ajan tuo punainen käärme sähisi ja liikahteli levottomasti hänen otsansa yläpuolella. Ainakin kymmeneksi minuutiksi Mehiläinen jäi siihen asentoon, sitten hän puhui ontolla ja luonnottomalla äänellä:

"Oi musta sydän valkoisessa ja kauniissa ruumiissa, minä katson sinun sydämeesi, ja se on musta kuin veri ja tulee mustaksi verestä. Kaunis valkoinen ruumis, jossa on musta sydän, sinä olet löytävä riistasi ja ajava sitä, ja se on vievä sinut Kodittomien taloon, Kuolleitten kotiin, ja se on oleva härkä, se on oleva tiikeri, se on oleva nainen, jota kuninkaat ja vesi eivät voi vahingoittaa. Kaunis valkoinen ruumis ja musta sydän, sinä olet saava palkkasi, rahoja rahoista ja iskuja iskuista. Muista minun sanojani, kun täplikäs kissa kehrää sinun rinnallasi; muista niitä, kun sota pauhaa ympärilläsi; muista niitä, kun saat palkkasi ja viimeisen kerran seisot Kuolleitten kodissa vastatusten vainajan haamun kanssa."

"Oi valkoinen sydän ja musta ruumis", jatkoi nainen, "minä katson sinun sydämeesi, ja se on valkoinen kuin maito, ja viattomuuden maito on sen pelastava. Houkkio, miksi isket tuon iskun? Anna hänen olla, jota tiikeri rakastaa ja jonka rakkaus on kuin tiikerin rakkaus. Oh! Mitkä kasvot nuo ovat, jotka ilmaantuvat taistelussa? Seuraa niitä, seuraa niitä, oi nopsajalka! Mutta seuraa varovasti, sillä kieli, joka on valehdellut, ei koskaan puhu säälistä, ja käsi, joka on pettänyt, on väkevä sodassa. Valkoinen sydän, mitä on kuolema? Kuolemassa elää elämä, ja kuolleitten parissa sinä olet löytävä sen elämän, jonka olet kadottanut, sillä siellä odottaa sinua se, jota kuninkaat ja vesi eivät voi vahingoittaa."

Mehiläisen puhuessa hänen äänensä painui yhä alemmaksi, kunnes se lopulta oli miltei kuulumaton. Sitten puhe kokonaan taukosi, ja nainen näytti siirtyvän hurmiotilasta uneen. Hadden, joka oli kuunnellut häntä huvitetusti ja kyynillisesti hymyillen, nauroi nyt ääneen.

"Miksi sinä naurat, valkoinen mies?" kysyi Nahun harmistuneena.

"Nauran omalle mielettömyydelleni hukata aikaa kuunnellen tuon vilpillisen petkuttajan tyhjää puhetta."

"Se ei ole tyhjää puhetta, valkoinen mies!"

"Todellakin? Siinä tapauksessa ehkä hyväntahtoisesti sanot minulle, mitä se merkitsee."

"En voi vielä sanoa sinulle, mitä se merkitsee, mutta hänen sanansa tarkoittavat jotakin naista ja jotakin leopardia, sinun kohtaloasi ja minun."

Hadden kohautti olkapäätään arvellen, ettei asia ansainnut pitempiä jaaritteluja, ja samassa heräsi Mehiläinen vavisten, otti punaisen käärmeen tukastaan, kietoi sen kaulalleen ja kääriytyi jälleen tahraiseen karossansa.

"Oietko tyytyväinen viisauteeni, inkus?" kysyi hän Haddenilta.

"Olen vakuutettu siitä, että sinä olet Zulu-maan viekkaimpia petkuttajia, äiti", vastasi puhuteltu kylmästi. "No, paljonko minun on maksettava?"

Mehiläinen ei närkästynyt toisen loukkaavista sanoista, vaikka hänen katseensa kävi omituisesti sen kaltaiseksi, jonka Hadden oli nähnyt käärmeen silmissä, kun savu kiusasi sitä.

"Jos valkoinen mies sanoo, että minä olen petkuttaja, on hän varmasti oikeassa, sillä hän tuntee vilpin paremmin kuin kukaan toinen. Minä olen sanonut, etten halua mitään maksua – ei, anna minulle hiukan tupakkaa kukkarostasi."

Hadden aukaisi antiloopinnahkaisen kukkaronsa, otti hiukan tupakkaa ja antoi sen Mehiläiselle. Ottaessaan sen vastaan tämä tarttui hänen käteensä ja katseli keskisormessa olevaa sormusta, joka oli käärmeen muotoinen ja johon oli kiinnitetty kaksi pientä rubiinia eläimen silmiksi.

"Minä kannan käärmettä kaulallani ja sinä kädessäsi, inkus. Tahtoisin mielelläni kantaa tuota sormusta kädessäni, ettei kaulalleni kietoutunut käärme enää olisi niin yksin."

"Pelkäänpä, että saat odottaa, kunnes olen kuollut", vastasi Hadden.

"Niin, niin", sanoi nainen tyytyväisesti, "se oli hyvä sana. Minä odotan, kunnes sinä olet kuollut, ja otan sormuksen sitten, eikä kukaan voi sanoa, että olen sen varastanut, sillä Nahun voi todistaa, että sinä olet antanut minulle luvan ottaa sen."

Ensi kerran tunsi Hadden säikähtyvänsä, sillä Mehiläisen äänensävyssä oli jotakin, joka sorahti hänen korvissaan. Jos nainen olisi puhunut hänelle ammattimaisella tavallaan, ei hän olisi kiinnittänyt siihen huomiota, mutta ahneudessaan noita oli käynyt luonnolliseksi, ja oli ilmeistä, että hän puhui vakaumuksesta ja uskoi omiin sanoihinsa.

Mehiläinen näki toisen säikähdyksen ja muutti heti äänensävyä.

"Antakoon valkoinen mies anteeksi vanhan rohtonaisen leikin", sanoi hän vinkuvalla äänellä. "Minä olen niin paljon tekemisissä Kuoleman kanssa, että hänen nimensä aina tulee huulilleni", lisäsi hän, katsahti ensin ympärillään oleviin pääkalloihin ja sitten putoukseen, joka toi vettä siihen synkkään lampeen, jonka rannalla hänen majansa oli.

"Katso!" sanoi hän yksinkertaisesti.

Seuraten hänen ojennetun kätensä osoittamaa suuntaa Haddenin katse kohtasi kaksi kuihtunutta mimosapuuta, jotka kasvoivat putouksen yläpuolella melkein suorassa kulmassa sen kallioista reunaa vasten. Nämä puut oli yhdistetty toisiinsa karkeatekoisella sillalla, jonka muodostivat nahkahihnoilla toisiinsa yhdistetyt tukit. Sillalla seisoi kolme henkilöä; etäisyydestä ja putouksesta kohoavasta vihmasta huolimatta Hadden saattoi nähdä, että siinä oli kaksi miestä ja nuori nainen, sillä heidän vartalonsa piirtyivät auringon laskiessa selvästi keltaisenpunaista taivasta vasten. Sillä hetkellä heitä oli kolme, hetkistä myöhemmin kaksi – sillä tyttö oli poissa, ja jokin tumma esine, joka syöksyi alas putoukseen, kohtasi järven pinnan kovasti läiskähtäen, ja samalla kajahti heikko, mutta sydäntävihlova huudahdus.

"Mitä tuo on?" kysyi Hadden hämmästyneenä ja kauhistuneena.

"Ei mitään", vastasi Mehiläinen naurahtaen. "Et siis tiedä, että uskottomat naiset ja tytöt, jotka ovat rakastaneet ilman kuninkaan lupaa, viedään tuolle paikalle kuolemaan, ja heidän mukanaan heidän rikostoverinsa. Ah, täällä kuolee ihmisiä sillä tavoin joka päivä, ja minä näen heidän kuolevan ja pidän laskua heidän lukumäärästään."

Sitten hän veti majan olkikatolta pykäläpuun, otti veitsen ja lisäsi uurteen niihin moniin, jotka puussa ennestään olivat, samalla kuin hän katsoi Nahuniin puoliksi kysyvästi, puoliksi varoittavasti.

"Niin, niin, se on kuoleman paikka", mutisi hän. "Tuolla ylhäällä kuolee eläviä joka päivä, ja tuolla" – hän viittasi järven toiselle puolelle, sille kohdalle, missä metsä muutaman sadan jalan päässä hänen majastaan alkoi – "tuolla on heidän haamujensa asunto. Kuule!"

Hänen puhuessaan tunkeutui heidän korviinsa ääni, joka tuntui tulevan tummasta metsänreunasta, eriskummallinen, kaamea ääni, jota parhaiten voinee kuvata sillä, että se kuulosti petomaiselta ja miltei muodottomalta.

"Kuule!" toisti Mehiläinen. "Ne ovat iloisia siellä."

"Mitkä?" kysyi Hadden. "Babiaanitko?"

"Ei, valkoinen mies, vaan amatongoi – aaveet – tervehtivät häntä, joka juuri on tullut yhdeksi heistä."

"Aaveet!" sanoi Hadden karskisti, sillä häntä harmitti oma pelkonsa. "Tahtoisinpa nähdä ne aaveet. Luuletko äiti, etten ennen ole kuullut apinalauman pitävän meluaan metsässä? Tule, Nahun, lähtekäämme kapuamaan kalliolle, niin kauan kuin vielä on valoisaa. Hyvästi!"

"Hyvästi, inkus, ja ole varma siitä, että toivosi täyttyy. Mene rauhassa, inkus, nuku hyvin!"

III.

TÄPLIKÄS KISSA.

Mehiläisen toivotuksesta huolimatta Hadden nukkui sinä yönä huonosti. Hän tunsi olevansa mitä parhaissa voimissa, eikä hänen omatuntonsa vaivannut häntä sen enempää kuin muulloinkaan, mutta kuitenkaan hän ei voinut saada lepoa. Heti kun hän sulki silmänsä, näki hän edessään julman velhottaren kuvan ja kuuli hänen pahaenteisten sanojensa kaiun, sellaisina kuin hän oli kuullut ne edellisenä iltapäivänä. Hän ei ollut taikauskoinen eikä pelkuri, ja jos hänessä ylimalkaan piili jonkinlainen usko yliluonnollisiin asioihin, niin se ainakin torkkui. Mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta hän ei voinut voittaa sitä kaameata pelkoa, että tuon noidan ennustuksessa sittenkin saattoi olla hiukan totta. Jospa hän todellakin oli lähellä kuolemaansa, jos sen sydämen, joka nyt sykki niin voimakkaasti hänen rinnassaan, pian täytyi ikuisiksi ajoiksi pysähtyä – ei, hän ei tahtonut ajatella sitä. Tuo synkkä paikka ja se hirveä näky, jonka hän oli nähnyt sinä päivänä, olivat kiihoittaneet hänen hermojaan. Noiden zulujen kotoiset tavat eivät olleet miellyttäviä, ja hän puolestaan oli lujasti päättänyt jättää nämä ihmiset, heti kun pääsi pakenemaan.

Hänen aikomuksensa oli paeta rajalle seuraavana yönä, jos se jollain tavoin kävi laatuun. Mutta jotta suunnitelma voisi toteutua, täytyi hänen välttämättä tappaa puhveli taikka jokin muu iso metsäeläin. Silloin häntä seuraavat metsästäjät, niinkuin hän hyvin tiesi, mässäisivät lihalla, kunnes tuskin pääsisivät liikkumaan, ja hänen hetkensä olisi tullut. Mutta kenties Nahun ei lankeaisi siihen kiusaukseen; silloin hänen täytyi luottaa onneensa. Pahimmassa tapauksessa hän lähettäisi Nahuniin kuulan, mihin hän katsoi olevansa oikeutettu, koska Nahunia saattoi pitää hänen vanginvartijanaan. Jos hänen täytyisi mennä niin pitkälle, tiesi hän voivansa tehdä sen turhitta omantunnonvaivoitta, sillä hän ei pitänyt Nahunista, vaan tunsi toisinaan vihaakin tätä kohtaan. Heidän luonteensa olivat aivan erilaiset, ja Hadden tiesi, että tuo kookas zulu epäili ja halveksi häntä; ja se, että villi neekeri halveksi häntä, oli enemmän kuin hänen ylpeytensä saattoi sallia.

Päivän sarastaessa Hadden nousi ja herätti seuralaisensa, jotka vielä makasivat uneen vaipuneina sammuvan tulen ympärillä, kukin mies karossiinsa eli vilttiinsä kietoutuneena. Nahun nousi oikoen jäseniään ja näytti aamuhämärissä jättiläismäiseltä.

"Mikä on tahtosi, umlungu (valkoinen mies), kun olet ylhäällä ennen aurinkoa?"

"Tahtoni, muntumpofu (keltainen mies), on metsästää puhveleita", vastasi Hadden kylmästi; häntä harmitti, ettei villi antanut hänelle minkäänlaista arvonimeä.

"Saat antaa minulle anteeksi", sanoi zulu, joka arvasi hänen ajatuksensa, "mutta en voi käyttää sinusta inkus-nimitystä, koska et ole minun päällikköni etkä kenenkään toisenkaan; mutta jos puhuttelusana 'valkoinen mies' loukkaa sinua, annamme sinulle nimen."

"Niinkuin haluat", vastasi Hadden lyhyesti.

Ja he antoivat hänelle nimen Inhlizinmgama, jolla nimellä hänet sitten tunnettiin heidän keskuudessaan, mutta Hadden ei ollut erikoisen tyytyväinen saatuaan selville, että noiden pehmeiltä sointuvien tavujen merkitys oli Mustasydän. Niin oli velhovaimo nimittänyt häntä, joskin käyttäen toisia sanoja.

Tunnin kuluttua he olivat jo leiripaikan takaisella pensasta kasvavalla rämeellä ja etsivät metsänriistaa. Ei kestänyt kauan, ennenkuin Nahun kohotti kätensä ja viittasi sitten maahan. Hadden katsahti siihen ja huomasi suoperäisessä maassa pienen puhvelilauman syvät jäljet, jotka kaikesta päättäen eivät olleet vielä kymmenen minuutin ikäisiä.

"Tiesin, että kohtaisimme metsänriistaa tänään", kuiskasi Nahun, "sillä Mehiläinen sanoi sen."

"Piru vieköön Mehiläisen!" sanoi Hadden matalalla äänellä. "Tule mukaan!"

Neljännestunnin ajan he seurasivat jälkiä tiheän kaislikon halki, kunnes vihdoin Nahun hiljaa kuiskaten tarttui Haddenin käteen. Tämä katsoi ympärilleen, ja noin viidensadan jalan päässä heistä söivät puhvelit ruohoa muutamassa mimosametsikössä, joka oli hieman korkeammalla kuin se paikka, missä metsästäjät nyt olivat. Siinä oli kuusi puhvelia: vanha, komeapäinen härkä, kolme lehmää, hieho ja suunnilleen neljän kuukauden ikäinen vasikka. Sekä tuuli että maasto olivat metsästäjille epäsuotuisat, niin etteivät he voineet hiipiä eläinten kimppuun siltä suunnalta; sentähden he tekivät parin tuhannen jalan kierroksen ja hiipivät varovasti puhveleita kohti vastatuuleen. Välillä he piilottautuivat mimosa-runkojen taakse ja, kun niitä ei ollut, ryömivät vatsallaan korkean tambuti-ruohon suojassa. Lopulta he olivat sadanviidenkymmenen jalan etäisyydessä, ja näytti mahdottomalta päästä tunkeutumaan lähemmäksi, sillä vanhan härän liikkeistä näkyi selvästi, että vaikk'ei se vielä vainunnut heitä, kuuli se kuitenkin joitakin epäilyttäviä ääniä ja alkoi aavistaa pahaa. Lähimpänä Haddenia, jolla yksin oli ampuma-ase, seisoi hieho kylki häneen päin – kaunis maalitaulu. Muistaen, että siitä saisi parhaan paistin, Hadden kohotti martini-kiväärinsä poskelleen, tähtäsi nopeasti lavan taakse ja painoi liipasinta. Laukaus pamahti, ja hieho kaatui kuolleena maahan, luoti sydämessä. Kummallista kyllä toiset puhvelit eivät heti juosseet tiehensä; päinvastoin ne näyttivät joutuneen ymmälle äkillisestä pamauksesta, jonka syytä ne eivät voineet käsittää, ja kun ne eivät vainunneet mitään, nostivat ne päänsä ja jäivät tuijottamaan ympärilleen.

Hadden ehti sillä välin ladata pyssynsä uudelleen ja tähdätä toistamiseen, tällä kertaa vanhaan härkään. Luoti osui johonkin kohdin niskaan tai lapaan, sillä härkä vaipui polvilleen; mutta tuossa tuokiossa se oli jälleen jalkeilla, ja kun se näki savupilven, ryntäsi se suoraan sitä kohti. Samaisen savun vuoksi tai jostakin muusta syystä Hadden ei nähnyt härän tuloa ja olisi aivan varmasti joutunut sen jalkoihin tai sarviin, ellei Nahun olisi rientänyt apuun ja temmannut häntä oman henkensä uhalla erään muurahaiskeon taakse. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli valtava eläin mylvien syöksynyt ohitse välittämättä heistä sen enempää.

"Eteenpäin!" sanoi Hadden, ja jättäen useimmat miehet nylkemään hiehoa ja kuljettamaan parhaat lihapalat leiriin he alkoivat seurata verisiä jälkiä.

Taivallettuaan muutaman tunnin he kadottivat jäljet kivisessä ja pensaikkoisessa seudussa; helteen uuvuttamina he laskeutuivat lepäämään ja syömään hiukan biltongia eli auringossa kuivatettua lihaa, jota heillä oli mukanaan. He olivat juuri lopettaneet ateriansa ja aikoivat palata leiriin, kun eräs mukana olevista neljästä zulusta meni juomaan pienestä joesta, joka virtasi ainoastaan kymmenen askeleen päässä heistä. Puoli minuuttia sen jälkeen he kuulivat hirveätä mylvintää ja läiskettä ja näkivät zulun lentävän ilmaan. Heidän syödessään oli haavoitettu puhveli koko ajan väijynyt heitä joen rannalla tiheän pensaikon takana, tietäen viekkaana eläimenä hyvin, että sen vuoro oli ennemmin tai myöhemmin tuleva. Kauhusta huudahtaen he riensivät paikalle, mutta näkivät vain härän katoavan rinteen yli, ennenkuin Hadden oli päässyt ampumaan. Toverinsa he löysivät kuolemaa tekemästä, sillä pedon hirveät sarvet olivat lävistäneet hänen keuhkonsa.

"Se ei ole puhveli, se on paholainen", virkkoi zulu parka raukealla äänellä ja heitti huoaten henkensä.

"Paholainen tai ei, minä tapan sen!" huudahti Hadden.

Jättäen toisten tehtäväksi kantaa kuollut toverinsa leiriin Hadden ryhtyi Nahunin seuraamana jatkamaan takaa-ajoa. Maasto oli nyt avoimempaa ja ajo helpompaa, sillä he näkivät väliin vilahduksen pedosta, vaikkakaan eivät päässeet kyllin lähelle voidakseen ampua. Hetken kuluttua he laskeutuivat jyrkkää rinnettä.

"Tiedätkö, missä me olemme?" kysyi Nahun osoittaen aivan heidän edessään olevaa metsävyöhykettä. "Tuo on Emagudu, Kuolleitten koti – ja katso, härkä suuntaa kulkunsa sinne."

Hadden katseli ympärilleen; Nahun oli oikeassa; vasemmalla näkyivät putous, Kuoleman lampi, niinkuin putouksen alla olevaa suvantoa nimitettiin, ja Mehiläisen maja.

"Hyvä on", sanoi hän, "siinä tapauksessa täytyy meidänkin mennä sinne."

Nahun pysähtyi.

"Et sinä kai tosissasi aio tunkeutua sinne?" huudahti hän.

"Aion tietysti", vastasi Hadden. "Mutta jos pelkäät, ei sinun tarvitse seurata minua."

"Minä pelkään – aaveita", sanoi zulu, "mutta minä lähden mukaasi."

He menivät siis kapean niittykaistaleen poikki aavemetsään. Se oli todellakin synkkää seutua; suuret, tuuhealatvaiset puut, joita siellä kasvoi vieri vieressä, estivät taivaan näkymästä; sitäpaitsi oli ilma, jota ainoakaan tuulenhenkäys ei pannut liikkeelle, tukahduttavaa mätänevistä lehdistä kohoavien höyryjen vuoksi. Siellä ei ollut merkkiäkään elämästä, eikä siellä kuulunut minkäänlaista ääntä; vain iljettävä, täplikäs käärme ojentautui toisinaan kierteistään ja mateli pois, ja silloin tällöin kuului raskas, lahonnut oksa putoavan rytisten maahan.

Haddenin huomio oli siinä määrin kiintynyt puhveliin, ettei ympäristö sanottavasti voinut vaikuttaa häneen; hän pani vain merkille, että moisessa hämärässä oli vaikea ampua, ja kulki eteenpäin.

He olivat varmaankin vaeltaneet metsässä mailin tai enemmän, kun jäljet äkkiä muuttuivat verisemmiksi kuin aikaisemmin ja ilmaisivat, että härän haava oli käynyt sille vaaralliseksi.

"Juokse nyt!" virkahti Hadden iloisesti.

"Ei, hamba gachle (käy hiljaa)", vastasi Nahun. "Paholainen on kuolemaisillaan, mutta se tekee meille vielä ennen kuolemaansa kepposet."

Ja hän tähyili edelleen varovasti ympärilleen.

"Mutta tämähän on kaikki niinkuin olla pitää", sanoi Hadden osoittaen jälkiä, jotka johtivat suoraan eteenpäin ja olivat painuneet syvälle soiseen maahan.

Nahun ei vastannut, vaan seisoi vain ja tuijotti kahteen puunrunkoon, jotka olivat muutaman askeleen päässä heistä oikealla.

"Katso!" kuiskasi hän.

Hadden katsoi sinne ja erotti vihdoin puiden taakse lyyhistyneen ruskean esineen ääriviivat.

"Se on kuollut!" huudahti hän.

"Ei", vastasi Nahun, "se on palannut samaa tietä, mitä oli tullutkin, ja väijyy parhaillaan meitä. Se tietää, että me seuraamme sen jälkiä. Jos seisot tässä, voit luullakseni ampua puunrunkojen välistä sitä selkään."

Hadden polvistui, tähtäsi huolellisesti erääseen kohtaan aivan härän selkärangan alle ja laukaisi. Kuului hirveä mylvähdys, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli peto jalkeilla ja hyökkäsi heitä kohti. Nahun singautti leveän keihäänsä, ja se tunkeutui syvälle eläimen rintaan; sitten kumpikin pakeni omalle taholleen. Puhveli seisoi hetken hiljaa etujalat levällään ja pää riipuksissa ja katsoi ensin toista, sitten toista miestä; sen jälkeen se äkkiä ähkäisi ja lysähti kuolleena maahan, murskaten kaatuessaan Nahunin assegain sirpaleiksi.

"Kas niin, nyt se on saanut loppunsa", virkkoi Hadden, "ja luulenpa että sinun assegaisi surmasi sen. Mutta kuule! Mikä ääni tuo on?"

Nahun kuunteli. Useilta tahoilta metsästä – kuinka kaukaa, oli mahdotonta sanoa – kuului omituista ääntä ikäänkuin olisi siellä ollut ihmisiä, jotka huusivat toisilleen peloissaan soinnuttomia sanoja. Nahun vapisi.

"Ne ovat esemkofuja", hän sanoi, "aaveita, joilla ei ole kieltä ja jotka saattavat vain vikistä kuin pienet lapset. Menkäämme tiehemme, tämä paikka ei ole hyvä kuolevaisille."

"Ja vielä vähemmän puhveleille", sanoi Hadden potkaisten kuollutta härkää. "Mutta meidän täytyy kuitenkin jättää se tänne ystävillesi esemkofuille, koska meillä on kylliksi lihaa emmekä voi kantaa sen päätä."

He lähtivät takaisin aukealle. Heidän avatessaan hitaasti tietänsä puunrunkojen lomitse pälkähti Haddenin päähän äkkiä oiva tuuma. Kun hän olisi päässyt kunnolla tuosta metsästä, ei hänellä olisi enempää kuin tunnin matka Zulu-rajalle ja päästyään sen yli hän tuntisi itsensä onnellisemmaksi ihmiseksi kuin hän zulujen parissa oli. Hän oli, kuten sanottu, aikonut yrittää paeta pimeässä; mutta se oli vaarallinen suunnitelma. Kenties kaikki zulut eivät söisi liikaa ja vaipuisi uneen, varsinkaan toverinsa kuoltua; ainakaan Nahun, joka vartioi häntä öin päivin ei sitä tekisi. Oikea hetki oli nyt tullut; kysymys oli enää vain siitä, mitä hän tekisi Nahunille.

No niin, pahimmassa tapauksessa täytyi Nahunin kuolla; sehän oli helppo juttu – hänellä oli ladattu kivääri, kun taas Nahunilla, nyt kun hänen assegainsa oli särkynyt, oli ainoastaan kerry (eräänlainen nuija tai ryhmysauva). Hadden ei tahtonut surmata häntä, vaikka uskoi olevansa täysin oikeutettu siihen, jos hänen oma turvallisuutensa oli vaarassa. Miksei hän esittäisi asiaa Nahunille – ja antautuisi sitten asianhaarain johdettavaksi?

Nahun kulki pienen aukion yli noin kymmenen askelta Haddenin edellä, niin viimeksimainittu saattoi varsin hyvin nähdä hänet, kun taas hän itse oli suuren puun varjossa, jonka rungosta ulkoni matalalta tuuheita, vaakasuoria oksia.

"Nahun", sanoi hän.

Zulu kääntyi ja astui askeleen häntä kohti.

"Ei, älä liikahda, seiso hiljaa siinä, missä olet, muutoin pakotat minut ampumaan. Kuulehan nyt äläkä turhaan pelkää, sillä minä en ammu varoittamatta sinua ensin. Minä olen sinun vankisi, ja sinä olet saanut tehtäväksesi viedä minut takaisin kuninkaan luokse tullakseni hänen palvelijakseen. Mutta minä luulen, että syttyy sota sinun kansasi ja minun kansani välillä; niin ollen käsität kai, etten halua lähteä Cetywayon kraaliin, sillä silloin joko joutuisin kärsimään siellä väkivaltaisen kuoleman taikka sitten pitäisivät omat veljeni minua petturina ja kutittelisivat minua sen mukaisesti. Zulu-raja on täältä vain runsaan tunnin matkan päässä – sanokaamme puolentoista, ja aikomukseni on olla rajan toisella puolella ennenkuin kuu nousee. Nyt kysyn sinulta, Nahun, haluatko eksyä minusta tässä metsässä ja antaa minulle puolentoista tunnin etumatkan vai tahdotko mieluummin jäädä tänne sen aavekansan pariin, josta puhut? Ymmärrätkö? Ei, ole hyvä äläkä liikahda."

"Minä ymmärrän sinut", sanoi zulu täysin rauhallisella äänellä, "ja minä luulen, että me annoimme sinulle tänä aamuna hyvän nimen, vaikkakin, Mustasydän, sanoissasi on jonkin verran oikeutusta ja vielä enemmän viisautta. Tilaisuus on otollinen, sellainen, jota sinun nimisesi miehen ei sovi jättää käyttämättä."

"Minua ilahduttaa, että olet sitä mieltä asiasta, Nahun, ja nyt haluat ehkä hyväntahtoisesti olla eksyvinäsi minusta ja olla etsimättä minua, ennenkuin kuu on noussut?"

"Mitä tarkoitat, Mustasydän?"

"Tarkoitan sitä mitä sanon. Jouduhan, en voi hukata hetkeäkään."

"Sinä olet omituinen mies", sanoi zulu miettivästi. "Sinähän kuulit, mitä kuningas sanoi – tahdotko, että minun pitäisi kieltäytyä tottelemasta kuninkaan käskyä?"

"Niin, tietysti tahdon sitä. Sinulla ei ole mitään syytä pitää Cetywayosta, ja sinulle on samantekevää, palaanko hänen kraaliinsa pyssyjä valmistamaan vai enkö. Jos luulet, että hän vihastuu, ellen minä saavu, niin voithan sinäkin lähteä rajan yli; mehän voimme mennä yhdessä."

"Ja jättää isäni ja kaikki veljeni alttiiksi hänen kostolleen? Mustasydän, sinä et sitä käsitä. Ja kuinka voisitkaan, kun sinulla on sellainen nimi? Minä olen soturi, ja kuninkaan sana on kuninkaan sana. Minä olin toivonut saavani kuolla taistelussa, mutta nyt olen lintu, joka on joutunut sinun ansaasi. Kas niin, ammu, muuten et pääse rajalle ennen kuun nousua", lausui Nahun ja levitti hymyillen kätensä.

"Jos sen täytyy tapahtua, niin tapahtukoon. Hyvästi, Nahun! Sinä olet ainakin rohkea mies, mutta jokaisen täytyy pelätä henkeään", vastasi Hadden rauhallisesti.

Samalla hän kohotti kylmäverisesti kiväärinsä ja tähtäsi zulua rintaan.

Jo koskettivat – hänen uhrinsa seisoessa yhä hymyillen paikoillaan, vaikkakin huulien vavahtelu ilmaisi sen luonnollisen pelon, jota suurinkaan rohkeus ei voi karkoittaa – jo koskettivat Haddenin sormet liipasinta, kun hän äkkiä lennähti selälleen kuin salaman lyömänä. Ja katso! hänen päällään oli iso, täplikäs peto, joka heilutti pitkää häntäänsä ja tuijotti hänen silmiinsä.

Se oli leopardi – tiikeriksi sitä sanotaan Afrikassa – joka maatessaan puun oksalla ei ollut voinut vastustaa kiusausta tyydyttää julma nälkänsä alhaalla seisovalla miehellä. Parin sekunnin ajan vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan leopardin kehräävä tai pikemminkin kuorsaava ääni. Sillä hetkellä palautui Haddenin mieleen, kumma kyllä, Mehiläinen; hän näki naisen pään nojaavan majan olkiseinään ja kuuli hänen kuolonkalpeiden huuliensa mutisevan: "Muista minun sanojani, kun iso kissa kehrää rinnallasi."

Nyt peto alkoi käyttää voimiaan. Toinen käpälä tunkeutui syvälle hänen vasemman reitensä lihaksiin ja toinen raapi hänen rintaansa, kiskoi siitä vaatteet ja piirsi syviä vakoja lihaan. Valkoisen lihan näkeminen näytti saattavan leopardin suunniltaan, ja julmassa verenhimossaan se painoi tylpän kuononsa uhriinsa ja kalvoi torahampaansa Haddenin olkapäähän. Samassa silmänräpäyksessä kuului rientävien jalkojen ryskettä ja raskaasti putoavan nuijan jysähdys. Leopardi nousi vihaisesti muristen, kunnes se seisoi yhtä korkeana kuin zulukin. Tämän kimppuun se nyt heittäytyi, löi hurjasti käpälillään ja raastoi ja kynsi mustaa miestä, niinkuin vähän aikaisemmin valkoista. Jälleen osui kerry leopardin leukoihin, ja se kaatui selälleen. Ennenkuin se ennätti nousta, tai oikeammin, juuri kun se yritti nousta, osui raskas ryhmysauva siihen uudelleen, tällä kertaa sattumalta suoraan niskaan, ja lamautti pedon. Se kiemurteli ja piehtaroi maassa ja puri joka puolelle tupruttaen ilmaan multaa ja lehtiä, mutta samalla sen niskaan satoi iskuja, kunnes se lopulta kouristuksellisesti nytkähdellen ja tukahdutetusti ärjyen jäykkeni liikkumattomaksi, aivojen valuessa ulos ruhjotusta pääkopasta.

Hadden nousi istumaan veren virratessa hänen haavoistaan.

"Sinä olet pelastanut elämäni, Nahun", sanoi hän heikosti, "ja minä kiitän sinua."

"Älä kiitä minua, Mustasydän", vastasi zulu, "kuninkaan käsky oli, että minun oli huolehdittava sinun turvallisuudestasi. Mutta tuo tiikeri on saanut osakseen ankaraa kohtelua, sillä ihan varmaa on, että se on pelastanut minun elämäni", sanoi Nahun ottaen martini-kiväärin ja ampuen piipun tyhjäksi.

Samassa Hadden kadotti tajuntansa.

Kaksikymmentäneljä tuntia oli kulunut, kun Hadden, niinkuin hänestä tuntui, vain hetken kestäneen levottoman unen jälkeen, jonka aikana hän oli kuullut ääniä käsittämättä, mitä ne sanoivat, ja oli tuntenut, että häntä kannettiin, hän ei tietänyt minne – heräsi ja huomasi makaavansa karossilla suuressa, puhtaassa ja komeassa kafferi-majassa, tyynynään turkistukku. Hänen vieressään oli maidolla täytetty kulho, ja kun häntä vaivasi jano, koetti hän ojentaa kätensä maitoa kohden, mutta havaitsi hämmästyksekseen, että hänen kätensä vaipui takaisin kupeelle kuin kuolleen ihmisen. Hän katseli kärsimättömästi ympärilleen ja huomasi, ettei majassa ollut ketään, joka olisi voinut auttaa häntä, ja siitä syystä hän teki ainoan, minkä saattoi tehdä – makasi hiljaa. Hän ei nukahtanut, mutta hänen silmänsä sulkeutuivat ja jonkinlainen suloinen horros valtasi hänet, puoliksi sumentaen hänen palanneen tajuntansa. Hetken kuluttua hän kuuli lempeän äänen puhuvan; se tuntui kaukaiselta, mutta hän erotti selvästi sanat.

"Mustasydän nukkuu vielä", sanoi ääni, "mutta hänen kasvoissaan on väriä. Luulen, että hän pian herää ja palaa tajuihinsa."

"Älä pelkää, Nanea, hän herää varmasti, hänen haavansa eivät ole vaarallisia", vastasi toinen ääni, Nahunin. "Hän kaatui pahasti tiikerin paino päällään, ja siitä syystä hän on ollut niin kauan tiedottomana. Hän oli lähellä kuolemaa, mutta ei varmastikaan kuole."

"Olisi ollut vahinko, jos hän olisi kuollut", virkkoi lempeä ääni, "hän on niin kaunis. Milloinkaan en ole nähnyt valkoista miestä, joka olisi ollut niin kaunis."

"Minun mielestäni hän ei ollut kaunis, kun hän seisoi edessäni kivääri suunnattuna rintaani", vastasi Nahun synkästi.

"Niin, mutta hänhän tahtoi päästä pakoon Cetywayon kynsistä, ja sitä ei sovi ihmetellä", sanoi tyttö huoaten. "Sitäpaitsi hän pyysi sinua seuraamaan mukana, ja olisi kenties ollut hyvä, että olisit sen tehnyt; tarkoitan, jos olisit ottanut minut kanssasi!"

"Kuinka olisin voinut tehdä sen, tyttö?" kysyi Nahun kiihtyneenä. "Tahtoisitko sinä, että minä laiminlöisin kuninkaan määräyksen?"

"Kuninkaan!" vastasi toinen koroittaen ääntään. "Mitä sinä olet tuolle kuninkaalle velkaa? Sinä olet palvellut häntä uskollisesti, ja palkaksi hän muutaman päivän kuluttua tulee ottamaan minut sinulta – minut, jonka piti tulla sinun vai raoksesi – ja minun täytyy – minun täytyy..."

Ja tyttö alkoi hiljaa itkeä lisäten nyyhkytysten lomassa:

"Jos sinä todella rakastaisit minua, ajattelisit sinä enemmän minua ja itseäsi ja vähemmän Mustaa ja hänen käskyjään. Oi, paetkaamme, Nahun, paetkaamme Nataliin, ennenkuin tämä keihäs lävistää minut!"

"Älä itke, Nanea", sanoi Nahun. "Miksi revit sydämeni kahtia ja saatat rakkauteni sotaan velvollisuuttani vastaan? Sinä tiedät, että minä olen soturi ja että minun täytyy vaeltaa sitä tietä, jolle kuningas on minun jalkani johtanut. Luulen, että kohta olen kuoleva, sillä minä etsin kuolemaa, ja sitten tämä kaikki ei merkitse enää mitään."

"Ei mitään sinulle, Nahun, joka saat rauhan; mutta entä minulle? Kuitenkin, sinä olet oikeassa, anna siis anteeksi minulle, joka en ole soturi, vaan nainen, jonka myöskin täytyy totella – kuninkaan tahtoa."

Ja hän kietoi kätensä Nahunin kaulaan ja itki itkemistään miehen rintaan nojaten.

IV.

NANEA.

Pian Nahun mutisten jotakin, jota Hadden ei voinut kuulla, jätti Nanean ja ryömi ulos siitä pienestä aukosta, joka oli majan ovena. Sitten Hadden avasi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Aurinko laski, ja kimppu sen punaista valoa tunkeutui sisään aukosta ja täytti majan lempeällä, karmosiininpunaisella hehkulla. Keskellä majaa oli sitä tukemassa ruusupuinen kattopylväs, joka oli mustunut liedestä kohoavasta savusta; tuohon pylvääseen nojasi Nanea, ja auringon runsas valo lankesi hänen vartalolleen – lempeästä epätoivosta kertova näky.

Niinkuin zulu-naiset toisinaan ovat, oli Nanea kaunis – niin kaunis, että hänen ulkomuotonsa tunkeutui suoraan valkoisen miehen sydämeen ja sai tämän hetkeksi pidättämään henkeään. Tytön puku oli hyvin yksinkertainen. Hänen hartioillaan riippui edestä avonaisena sinisillä helmillä reunustettu vaippa, joka oli tehty pehmeästä valkoisesta kankaasta; vyötäisillään hänellä oli metsäkauriinnahkainen mutscha, joka sekin oli koristettu sinisillä helmillä; otsalla ja vasemmassa polvessa oli harmaita turkissuikaleita ja oikeassa nilkassa välkkyvä pronssirengas. Hänen alaston, kuparinruskea vartalonsa oli pitkä ja mittasuhteiltaan täydellinen; kasvot olivat aivan toisenlaiset kuin tavallisilla alkuasukas-tytöillä, ja niissä oli selviä jälkiä esi-isien arabialaisesta tai seemiläisestä verestä. Ne olivat soikeat, ja piirteet olivat hienot, kotkaa muistuttavat; lisäksi: kaarevat kulmakarvat, täyteläiset huulet, pienet korvat, joiden takaa aaltoileva, hiilenmusta tukka vaipui hartioille, sekä kaksi verrattoman kaunista tummaa ja kirkasta silmää.

Minuutin tai kauemminkin Nanea seisoi siinä asennossa, suloiset kasvonsa tulvillaan auringonpaistetta, ja Haddenin silmät ahmivat hänen kauneuttaan. Syvään huoaten tyttö sitten kääntyi, ja nähdessään, että potilas oli valveilla, hän säpsähti, peitti rintansa vaippaan ja astui tai oikeastaan liukui Haddenin luo.

"Päällikkö on valveilla", sanoi hän zulujen pehmeällä äänensävyllä. "Tarvitseeko hän jotakin?"

"Kyllä", vastasi Hadden, "tahtoisin juoda, mutta olen pahaksi onneksi liian heikko."

Tyttö polvistui hänen viereensä, ja tukien sairasta vasemmalla kädellään hän vei oikealla kalebassin hänen huulilleen.

Hadden ei koskaan oikein tajunnut, kuinka se kävi, mutta ennenkuin hän oli lopettanut juonnin, oli hänessä tapahtunut muutos. Johtuiko se sitten zulu-tytön kosketuksesta, hänen omalaatuisesta kauneudestaan, joka oli suloinen kuin nuoren naarashirven, vaiko hänen silmissään kuvastuvasta hellästä osanotosta – seuraus oli sama; Tyttö oli koskettanut jotakin kieltä hänen levottomassa, kesyttömässä luonteessaan, ja hänet valtasi äkkiä intohimoinen tunne Naneaa kohtaan – tunne, joka, ellei se ollutkaan ylevä, ainakin oli todellinen. Hetkeäkään hän ei ollut epätietoinen sen kiihkeän tunnevirran merkityksestä, joka kuohui hänen suonissaan. Hadden ei koskaan yrittänyt salata itseltään tosiasioita.

"Herran nimessä", ajatteli hän, "minähän olen rakastunut mustaan kaunottareen – rakastunut lujemmin kuin milloinkaan ennen! Se on naurettavaa, mutta siinä on myös joitakin hyviä puolia, joiden vuoksi sitä kannattaa ajatella. Sitä pahempi Nahunille tai Cetywayolle tai kummallekin. Tarkasti katsoen pääsen toki tytöstä irti milloin hyvänsä, jos hän koituu minulle taakaksi."

Hänen verensä levottomuus aiheutti uuden heikkouden-kohtauksen; hän vaipui jälleen turkisvuoteelleen ja jäi makaamaan katsellen Nanean kasvoja, kun tämä pani leopardin repimille haavoille erästä alkuasukasten käyttämää voidetta, joka oli valmistettu ruhjotuista lehdistä.

Tuntui miltei siltä, kuin tyttö olisi aavistanut jotakin siitä, mikä tapahtui Haddenin sielussa. Ainakin hänen kätensä vapisivat hiukan, kun hän hoiti miehen haavaa, ja kiiruhtaen lopettamaan työnsä mahdollisimman pian hän nousi seisomaan ja sanoi kohteliaasti:

"Se on valmis, inkus", ja palasi entiselle paikalleen kattopylvään luo.

"Minä kiitän sinua valtiatar", lausui Hadden. "Sinun kätesi on hyvä ja hellä."

"Sinä et saa sanoa minua valtiattareksi", vastasi tyttö, "minä en ole suuren päällikön tytär, vaan ainoastaan johtajan, Umgonan."

"Ja nimesi on Nanea. Älä hämmästy, olen kuullut puhuttavan sinusta. No niin, Nanea, sinustahan tulee pian suuren päällikön vaimo – kuninkaan kraaliin."

"Niin, mutta minä en tahdo, minä en tahdo!" huudahti Nanea, ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Älä sure, Nanea. Pensasaita ei koskaan ole niin korkea ja tiheä, ettei sen yli voi kiivetä tai sen läpi ryömiä."

Tyttö otti kätensä kasvoiltaan ja katsoi Haddeniin terävästi, mutta tämä ei selittänyt sanojaan tarkemmin.

"Sano minulle, kuinka tulin tänne, Nanea?"

"Nahun ja hänen toverinsa kantoivat sinut tänne, inkus."

"Totisesti, alanpa tuntea kiitollisuutta tuota leopardia kohtaan, joka paiskasi minut maahan. No niin, Nahun on urhoollinen mies, ja hän on minulle tehnyt suuren palveluksen. Toivonpa kerran voivani korvata sen – sinulle, Nanea."

Tämä oli Nanean ja Haddenin ensimmäinen keskustelu, ja niitä seurasi monta, sillä jälkimmäisen sairaus teki ne välttämättömiksi. Valkoinen mies ei hetkeäkään horjunut päätöksessään ottaa valtoihinsa tämä tyttö, joka oli hänet hurmannut. Saavuttaakseen päämääränsä, vieroittaakseen hänet Nahunista ja voittaakseen hänen sydämensä hän käytti kaikkia lumoamiskeinojaan. Mutta hän ei ollut häikäilemätön ihailija, vaan päinvastoin käyttäytyi sangen varovaisesti, kietoi tytön imarrusten ja kohteliaisuuksien verkkoon, jonka varmasti piti vangita hänet. Ja niin olisi käynytkin – sillä Naneahan oli nainen ja kehittymätön nainen – ellei olisi ollut olemassa erästä yksinkertaista suhdetta, joka hallitsi koko hänen olemustaan. Hän rakasti Nahunia, eikä hänen sydämessään ollut paikkaa kellekään muulle miehelle, ei valkoiselle eikä mustalle. Haddenia kohtaan hän oli kohtelias ja ystävällinen, mutta ei sen enempää, eikä hau myöskään tuntunut käsittävän niitä hienoja huomaavaisuuden osoituksia, joilla mies yritti vallata hänen sydämensä. Hadden ihmetteli aluksi tätä mitä suurimmassa määrin, mutta sitten hän muisti, että zulu-naiset ylipäänsä eivät milloinkaan osoittaneet helliä tunteita ihailijaa kohtaan, joka ei ollut vielä ilmaissut sydämensä taipumusta. Kävi sentähden välttämättömäksi puhua suunsa puhtaaksi.

Tehtyään tämän päätöksen ei Haddenin kauan tarvinnut odottaa sopivaa tilaisuutta. Hän oli nyt täydelleen toipunut vammoistaan ja teki usein kävelyretkiä kraalin lähistölle. Muutaman sadan jalan päässä Umgonan majoista pulppusi lähde, ja sinne oli Nanean tapana iltaisin mennä hakemaan vettä. Lähteelle johtava polku vei läpi metsikön. Sinne Hadden kerran heittäytyi lepäämään nähtyään Nanean menevän veden hakuun. Hetken kuluttua tyttö tuli takaisin kantaen suurta kalebassia päänsä päällä. Hänellä ei ollut muuta vaatetta kuin mutscha, sillä hän omisti vain yhden viitan ja pelkäsi sen kastuvan. Hadden istui katsellen hänen tuloaan pitkin polkua; tytön kädet lepäsivät lanteilla, ja ihana alaston vartalo kuvastui laskevaa aurinkoa vasten. Miehen mieltä askarrutti ajatus, mitä keksiä keskustelun aluksi. Sattuma tuli kuitenkin hänen avukseen, sillä käärme kiemurteli tien poikki tytön jalkojen editse, niin että tämä hypähti pelästyneenä taaksepäin ja pudotti vesikalebassinsa. Hadden nousi ja nosti sen maasta....

"Odotahan", sanoi hän nauraen, "minä menen täyttämään sen uudelleen."

"Ei, inkus", vastusteli tyttö, "se on naisen työtä."

"Minun kansani keskuudessa miehet kernaasti auttavat naisia heidän töissään", vastasi Hadden ja kiiruhti lähteelle jättäen tytön hämmästyksiinsä.

Ennenkuin hän oli ennättänyt takaisin, oli hän jo katunut kohteliaisuuttaan, sillä hänen täytyi kantaa sangatonta kalebassia olkapäällään; vettä roiski hänen vaatteilleen, ja hän tuli aivan märäksi. Mutta siitä seikasta hän ei puhunut Nanealle mitään.

"Tässä on vesi, Nanea, kannanko minä sen sinulle kraaliin?"

"Ei, inkus, minä kiitän sinua, mutta anna se minulle, se on raskas ja on jo väsyttänyt sinua."

"Odotahan täällä vähän, minä lähden sitten samaan matkaan. Oi Nanea, minä olen heikko vielä, ja ellei sinua olisi ollut, olisin minä jo ruumiina."

"Nahunhan sinut pelasti, inkus – enkä minä."

"Nahun pelasti minun ruumiini, mutta sinä, Nanea, sinä yksin voit pelastaa minun sydämeni."

"Sinä puhut hämärästi, inkus."

"Siinä tapauksessa minun täytyy puhua selvemmin. Minä rakastasi sinua, Nanea."

Tyttö avasi silmänsä ammolleen.

"Sinä, valkoinen mies, rakastat minua, zulu-tyttöä? Kuinka se on mahdollista."

"En tiedä, Nanea, mutta niin vain on, ja ellet olisi sokea, olisit nähnyt sen. Minä rakastan sinua ja tahdon sinut vaimokseni."

"Ei, inkus, se on mahdotonta, minä olen jo kihloissa."

"Niin", vastasi Hadden, "kihloissa kuninkaan kanssa."

"Ei, vaan Nahunin."

"Mutta kuningashan ottaa sinut viikon kuluttua, eikö niin? Ja etkö tahtoisi mieluummin tulla minulle kuin mennä kuninkaalle?"

"Siltä ehkä näyttää, inkus, ja mieluummin minä menisin naimisiin sinun kanssasi kuin kuninkaan, mutta kaikkein mieluimmin minä menen naimisiin Nahunin kanssa. On mahdollista, etten saa häntä, mutta siinä tapauksessa minusta ei ainakaan tule kuninkaan naista."

"Miten sinä aiot päästä siitä, Nanea?"

"On vettä, johon tyttö voi hukuttautua, ja puita, joihin hän voi hirttäytyä", vastasi Nanea, ja hänen kasvonsa saivat vakavan ilmeen.

"Se olisi vahinko, Nanea, sinä olet liian kaunis kuolemaan."

"Kaunis tai ruma, silloin minä kuolen joka tapauksessa, inkus."

"Ei, ei, lähde minun kanssani – minä kyllä keksin keinon – ja tule vaimokseni", sanoi Hadden laskien kätensä tytön vyötäisille ja koettaen vetää häntä puoleensa.

Arvokkaasti, ilman mitään kiivaita liikkeitä Nanea vapautti itsensä miehen syleilystä.

"Sinä tarjoat minulle suuren kunnian, inkus", sanoi hän rauhallisesti, "mutta sinä et ymmärrä minua. Minä olen Nahunin vaimo, minä kuulun Nahunille, enkä sen vuoksi voi katsella muita miehiä, niin kauan kuin Nahun elää. Sellainen ei ole meidän tapamme, inkus, sillä me emme ole niinkuin valkoiset naiset. Me olemme tietämättömiä ja yksinkertaisia, ja kun me olemme antaneet miehelle sanamme, niin me pidämme sen aina kuolemaan saakka."

"Todellakin", sanoi Hadden, "ja nyt sinä aiot kertoa Nahunille, että minä olen tarjoutunut ottamaan sinut vaimokseni."

"En, inkus, miksipä minä puhuisin Nahunille sinun salaisuuksistasi. Olen sanonut sinulle ei enkä kyllä, ja sentähden hänellä ei ole mitään oikeutta tietää sitä", vastasi tyttö kumartuen nostamaan kalebassia.

Hadden harkitsi pikaisesti asiaa, ja saamansa rukkaset kiihdyttivät vain hänen haluaan koettaa onneaan. Hän teki äkkiä suunnitelman tai oikeammin suunnitelman luonnoksen. Suunnitelma ei ollut lainkaan kaunis, ja moni ehkä olisi vieronut sitä; mutta koska Haddenia ei haluttanut alentua zulu-tytön edessä, päätti hän – tosin pahoitellen – että kun hän ei voinut päästä päämääräänsä kunniallisin keinoin, hänen täytyi turvautua epäilyttävämpiin.

"Nanea", sanoi hän, "sinä olet hyvä ja rehellinen nainen, ja minä kunnioitan sinua. Niinkuin olen sinulle sanonut, rakastan minäkin sinua, mutta ellet tahdo kuulla minua, ei siitä asiasta enää hyödytä puhua; ja itse asiassa olisikin kenties parempi, että menisit naimisiin jonkun oman kansasi miehen kanssa. Mutta, Nanea, sinä et koskaan pääse naimisiin Nahunin kanssa, sillä kuningas ottaa sinut; ja ellei hän lahjoita sinua jollekin toiselle miehelle, niin sinusta joko tulee yksi hänen 'sisaristaan' taikka sinä vapautuaksesi hänestä niinkuin itse sanot, tulet kuolemaan. Kuule nyt, mitä minä ehdotan, sillä sanon sen siitä syystä, että rakastan sinua ja toivon sinun parastasi. Miksi et pakene Nataliin ja ota Nahunia mukaasi? Sillä siellä sinä voit, niinkuin tiedät, elää rauhassa, ja sieltä eivät Cetywayon kädet sinua tavoita."

"Se on toivoni, inkus, mutta Nahun ei tahdo suostua siihen. Hän sanoo, että syttyy sota meidän ja teidän, valkoisten miesten, välillä, eikä hän tahdo pettää kuningasta paeten hänen joukoistaan."

"Silloin hän ei varmastikaan rakasta sinua paljon, Nanea, ja sinun täytyy ainakin ajatella itseäsi. Kuiskaa tahtosi isäsi korvaan ja paetkaa yhdessä, sillä voit olla varma siitä, että Nahun silloin pian seuraa teitä. Niin, ja minä itsekin pakenen sinun kanssasi, sillä minäkin luulen että syttyy sota, ja silloin on valkoinen mies tässä maassa kuin lammas kotkien parissa."

"Jos Nahun lähtee, lähden minäkin, inkus, mutta minä en voi paeta ilman Nahunia. Silloin on parasta, että minä jään tänne ja käyn kuolemaan."

"Varmasti voit sinä, joka olet niin kaunis ja rakastat häntä niin lämpimästi, saada hänet luopumaan mielettömyydestään ja pakenemaan kanssasi. Neljän päivän kuluttua täytyy meidän lähteä kuninkaan kraaliin, ja jos sinun onnistuu taivuttaa Nahun, on meidän helppo kääntyä etelään ja mennä sen joen yli, joka virtaa Zulumaan ja Natalin välillä. Meidän kaikkien tähden, mutta eniten oman itsesi vuoksi, koeta tehdä se, Nanea, sinä, jota minä olen rakastanut ja jonka minä nyt tahtoisin pelastaa. Hae hänet ja puhu hänelle, niinkuin sinä osaat puhua, mutta älä sano hänelle, että minä ajattelen pakoa, sillä silloin minua alettaisiin pitää silmällä."

"Totisesti, minä teen sen, inkus", vastasi tyttö innokkaasti, "ja minä kiitän sinua hyvyydestäsi. Älä pelkää että petän sinut – ennemmin kuolisin. Hyvästi."

"Hyvästi, Nanea!" sanoi Hadden ja vei hänen kätensä huulilleen.

Myöhään samana iltana, juuri kun Hadden aikoi mennä makuulle, kuuli hän hiljaista koputusta lautaan, joka sulki majan aukon.

"Sisään", sanoi hän avaten oven, ja pienen lyhtynsä valossa hän näki Nanean ryömivän majaan Nahunin pitkän hahmon seuraamana.

"Inkus", sanoi tyttö kuiskaten, kun ovi oli suljettu, "minä olen puhunut Nahunille, ja hän on suostunut pakenemaan; ja mikä enemmän, minun isänikin tulee mukaan."

"Onko niin, Nahun?" kysyi Hadden.

"On", vastasi zulu ja näytti häpeävän. "Pelastaakseni tämän tytön kuninkaan käsistä ja sen tähden, että rakkaus häneen jäytää minun sydäntäni, olen minä myynyt kunniani. Mutta minä sanon sinulle, Nanea, ja sinulle, valkoinen mies, niinkuin äsken sanoin Umgonalle, etten usko tästä paosta seuraavan mitään hyvää, ja jos meidät saadaan kiinni tai kavalletaan, saamme me kaikki surmamme."

"Kiinni me tuskin voimme joutua", virkkoi Nanea innokkaasti, "sillä kuka voisi meidät kavaltaa, lukuunottamatta tätä inkusta..."

"Joka ei siihen luultavasti hevin ryhdy", sanoi Hadden rauhallisesti, "koska hän haluaa päästä pakoon niinkuin tekin ja koska hänenkin henkensä on vaarassa."

"Se on totta, Mustasydän", sanoi Nahun, "muussa tapauksessa, sen sanon sinulle, en minä olisi luottanut sinuun."

Hadden ei kiinnittänyt huomiota tuohon vilpittömään tunnustukseen, ja he istuivat yhdessä myöhään yöhön suunnitellen matkaansa.

Varhain seuraavana aamuna Hadden heräsi kiivaaseen sananvaihtoon. Hän meni ulos ja huomasi, että väittelijät olivat Umgona ja muuan paksu, ilkeän näköinen kafferi-päällikkö, joka oli tullut kraaliin pienellä hevosella ratsastaen. Tuon päällikön nimi oli, kuten Hadden pian sai tietää, Maputa, ja hän oli sama mies, joka oli pyytänyt Naneaa vaimokseen ja oli ollut syynä siihen onnettomuuteen, että Nahun ja Umgona vetosivat kuninkaaseen. Nyt tuo mies parhaillaan sätti ja moitti vimmatusti Umgonaa, syytti häntä siitä, että hän muka oli varastanut joitakin hänen häristään ja noitunut hänen lehmänsä, niin että ne eivät antaneet lainkaan maitoa. Varkaussyytös oli verraten helppo torjua, mutta noituus saattoi antaa aihetta pohdintaan.

"Sinä olet koira ja koiran poika", huusi Maputa ja heristi paksua nyrkkiään vapisevan, mutta syvästi harmistuneen Umgonan nenän alla. "Sinä lupasit tyttäresi minulle vaimoksi, mutta sittemmin olet luvannut hänet tuolle umfagozanille – tuolle yksinkertaiselle palkkasoturille, Nahunille, Zomban pojalle. Te menitte yhdessä kuninkaan luo ja myrkytitte hänen korvansa minua vastaan ja toimititte minulle ikävyyksiä kuninkaan taholta, ja nyt sinä olet noitunut minun karjani. Mutta odotahan, minä kyllä kostan sinulle, senkin velho – odotahan, eräänä kylmänä aamuna sinä heräät ja näet aitauksesi punaisena tulesta ja kostajien seisovan porteillasi valmiina syömään sinut ja sinun väkesi keihäillään..."

Sillä hetkellä kiiruhti Nahun, joka siihen saakka oli ääneti kuunnellut, lopettamaan kinastelun tehokkaalla tavalla.

"Hyvä on", hän sanoi, "me odotamme, mutta emme sinun seurassasi, Maputa päällikkö. Hamba! (Mene!)"

Samassa hän tarttui vanhaa lurjusta niskaan ja paiskasi hänet maahan niin voimakkaasti, että hän kieri pallona pikku rinnettä alas.

Hadden nauroi ja jatkoi matkaansa joelle, jossa hän aikoi uida. Juuri kun hän saapui perille, näki hän Maputan ratsastavan polkua pitkin, otsavanne mullassa ja savessa, huulet purppuranpunaisina ja mustat kasvot tuhkanharmaina raivosta.

"Siinä on vihastunut mies", ajatteli Hadden. "Jospa voisin..." lisäsi hän ja katsahti ylös, ikäänkuin pyytäen neuvoa.

Hän sai sen; kenties piru kuiskasi sen hänen korvaansa, joka tapauksessa hänen suunnitelmansa oli muutamassa hetkessä valmis, ja hän tunkeutui pensaitten läpi kohdatakseen Maputan.

"Rauha sinulle, päällikkö!" sanoi hän. "Sinua on nähtävästi tuolla kohdeltu julmasti. Kun minulta puuttui valta sekaantua asiaan, menin minä tieheni, sillä minä en tahtonut katsella niin häpeällistä tekoa. On todellakin häpeällistä, että raaka, oluesta juopunut renttu paiskaa likaan korkeassa asemassa olevan, kunnianarvoisan vanhan miehen."

"Niin, se on häpeällistä, valkoinen mies!" sanoi Maputa huohottaen. "Sinun sanasi ovat tosia. Minä, Maputa, panen kallionlohkareet vyörymään, minä nujerran tuon varkaan. Kun ensi sato kypsyy, sen lupaan sinulle, ei Nahun eikä Umgona eikä kukaan hänen kraalistaan ole korjaava sitä."

"Ja miten aiot sen saada aikaan, Maputa?"

"En tiedä, mutta minä keksin kyliä jonkin keinon. Niin, sen sanon sinulle, keino keksitään."

Hadden taputteli miettivästi hevosta kaulalle, sitten hän kumartui eteenpäin, katsoi päällikköä silmiin ja sanoi:

"Mitä annat minulle, Maputa, jos ilmoitan sinulle keinon, turvallisen tavan kostaa kuolemalla Nahunille, jonka väkivaltaisen teon sinua kohtaan minäkin olen nähnyt, ja Umgonalle, joka taikatempuillaan on tuottanut minulle ankaran sairauden?"

"Mitä sinä tahdot palkaksesi, valkoinen mies?" kysyi Maputa innokkaasti.

"Vähäpätöisen seikan, päällikkö, vähäarvoisen seikan, vain tuon Nanea-tytön, johon minäkin sattumalta olen mieltynyt."

"Minä tahdoin tytön omiin hoteisiini, valkoinen mies, mutta hän, joka istuu Ulundissa, on laskenut kätensä hänen päälleen."

"Se ei tee mitään, päällikkö, minä voin järjestää asiat hänen kanssaan, joka 'istuu Ulundissa'. Mutta sinun kanssasi, joka olet täällä suuri, tahdon minä tehdä sopimuksen. Jos sinä suostut minun toivomukseeni, niin minä täytän kaikki, mitä tahdot vihollisillesi tapahtuvaksi, ja kun tyttö on jätetty minun käsiini, lahjoitan sinulle lisäksi tämän kiväärin ja sata panosta."

Maputa katseli martini-kivääriä, ja hänen silmänsä loistivat.

"Sepä hyvä", sanoi hän, "oikein hyvä. Usein olen toivonut itselleni pyssyä, jonka avulla voisin ampua otuksia ja puhua kaukaa vihollisteni kanssa. Lupaa se minulle, valkoinen mies, ja sinä saat tytön, jos minä voin antaa hänet sinulle."

"Vannotko sen, Maputa?"

"Minä vannon sen Chakan pään ja isieni henkien kautta."

"Hyvä. Aamunkoitteessa neljäntenä päivänä tästä hetkestä aikovat Umgona, hänen tyttärensä Nanea ja Nahun mennä joen yli Nataliin sen kahluupaikan kohdalla, jota sanotaan Krokotiilikaalamoksi, ja ottaa mukaan karjansa ja pujahtaa pakoon kuninkaalta. Minä tulen myöskin olemaan heidän joukossaan, sillä he tietävät, että minä tunnen heidän salaisuutensa, ja he murhaisivat minut, jos koettaisin erota heistä. Nyt pitää sinun, joka olet rajapäällikkö ja tuon kaalamon vartija, piiloutua yön aikaan paikalle ja odottaa, kunnes me tulemme. Etunenässä kulkee Nanea ajaen lehmiä ja vasikoita, ja minä seuraan häntä; sitten tulevat Umgona ja Nahun härkiä ja hiehoja paimentaen. Heidän kimppuunsa on sinun hyökättävä, tapettava heidät ja otettava karja, ja sitten annan minä sinulle pyssyn."

"Mutta jos kuningas kysyy tyttöä, valkoinen mies?"

"Silloin vastaat, ettet sinä aamuhämärässä tuntenut häntä ja että hänen onnistui päästä sinulta pakoon; edelleen, ettet ensi aluksi uskaltanut käydä tytön kimppuun, koska hänen huutonsa olisi saattanut varoittaa miehiä, jotka sillä tavoin olisivat päässeet pakoon."

"Hyvä on. Mutta kuinka voin olla varma siitä, että sinä annat minulle pyssyn, kun olet turvallisesti päässyt joen yli?"

"Sen asian voimme järjestää seuraavalla tavalla. Ennenkuin astun kaalamoon, panen pyssyn ja panokset jollekin rantakivelle ja sanon Nanealle, että käyn hakemassa ne, kun olen ajanut karjan joen yli."

"Hyvä on, valkoinen mies, minä en petä sinua."

Niin oli salahanke valmis, ja keskusteltuaan vielä hetkisen yksityiskohdista pudistivat salaliittolaiset toistensa kättä ja erosivat.

"Tästähän tulee mainiota", ajatteli Hadden sukeltaessaan jokiveteen, "mutta kuinka hyvänsä, en oikein luota tuohon kelpo Maputaan. Olisi ollut parempi, jos olisin voinut päästä Nahunista ja hänen kunnioitettavasta enostaan omin neuvoin – pari laukausta virrassa olisi riittänyt. Mutta sehän olisi murha, ja murha on aina epämiellyttävä seikka, kun taas tämä toinen menettelytapa sisältää vain sen, että jätän tuomittavaksi kaksi kurjaa sotilaskarkuria, mikä militaristisessa maassa on kiitettävä teko. Sekaantumalla henkilökohtaisesti asiaan voisin lisäksi saada tytön vihollisekseni, kun hänen sitävastoin Maputan toimitettua Umgonan ja Nahunin pois tieltä täytyy tyytyä minun seuraani. Tietysti voi seikkailu käydä vaaralliseksi, mutta jokaisessa yrityksessä täytyy toisinaan varovaisimmankin antautua vaaralle alttiiksi."

Osoittautui, että Philip Hadden ei ollut aiheetta epäillyt apulaistaan Maputaa. Jo ennenkuin tämä arvoisa päällikkö oli ehtinyt omaan kraaliinsa, oli hän tullut siihen lopputulokseen, että valkoisen miehen suunnitelma monista eduistaan huolimatta oli liian vaarallinen, sillä se oli varmaa, että kuningas vihastuisi kovasti, jos Nanea tyttö pääsisi pakenemaan, ja mikä takaa, että Umgonaa ja Nahunia tappamaan otetut miehet eivät lörpöttelisi tarpeettomia? Toiselta puolen pääsisi hän kuninkaalle hyviin kirjoihin, jos paljastaisi suunnitelman, hänhän voisi sanoa kuulleensa sen valkoiselta metsästäjältä, jonka Umgona ja Nahun olivat pakottaneet mukaan. Mitä tuohon hartaasti haluttuun kivääriin tuli, toivoi hän jonkin onnellisen sattuman avulla pääsevänsä sen omistajaksi.

Tuntia myöhemmin kiiruhti kaksi luotettavaa miestä poikki tasankojen vieden viestiä Maputa päälliköltä Ulundin "suurelle mustalle elefantille."

V.

KUOLEMANLAMPI.

Nahunin ja Nanean suunnitelmia suosi kohtalo omituisella tavalla. Zulu-johtajan suurimpana pulmana oli, miten selviytyisi seuralaisistaan, jotka kuningas oli valinnut hänen mukaansa auttamaan Haddenia metsästyksessä ja estämään hänen mahdolliset pakohankkeensa. Mutta nyt sattui niin, että päivä jälkeen Maputan käynnin saapui viestintuoja itse suuren indunan Tvindwayo-ka-Marolon, zulu-armeijan silloisen ylipäällikön luota ja jätti Nahunille määräyksen, että noiden miesten oli palattava rykmenttiinsä, Umcityu-joukkoihin, jotka nyt asetettaisiin sotakannalle. Nahun lähetti heidät heti tielle ja ilmoitti itse seuraavansa Mustasydäntä vielä muutaman päivän, sillä valkoinen mies ei ollut vielä kyllin toipunut kestääkseen niin pitkän ja kiireisen matkan. Soturit lähtivät ilman pienimpiäkään epäluuloja.

Nyt ilmoitti Umgona, että hän kuuliaisena kuninkaan käskylle aikoi lahtea Ulundiin ja ottaa mukaansa tyttärensä Nanean jättääkseen hänet sigodhlaan sekä sen viisitoista nautaa käsittävän lobolan, jonka Nahun oli antanut tulevan avioliittonsa pantiksi, mutta jonka Cetywayo oli tuominnut hänet maksamaan sakkona. Vedoten siihen, että entiset laidunmaat oli syötetty tyhjiin, hän lähetti muun karjansa erään basuto-paimenen huostaan ja pyysi häntä pysyttelemään jokilaaksossa Krokotiilikaalamon lähettyvillä, koska ruoho siellä oli rehevää ja kun varustelut oli suoritettu, lähti tuo pieni joukkue kolmantena päivänä matkaan ja suuntasi kulkunsa suoraan kohti Ulundia. Mutta matkattuaan muutamia maileja he jättivät tien, poikkesivat jyrkästi oikealle ja kulkivat kenenkään näkemättä halki laajan, asumattoman metsäalueen. Heidän polkunsa ei ollut kaukana Kuolemanlammesta, joka sijaitsi aivan lähellä Umgonan kraalia; pitkälti ei liioin ollut tuohon metsään, joka tunnettiin nimellä Kuolleitten koti, vaikkakaan he eivät voineet nähdä kumpaakaan. Heidän tarkoituksensa oli tehdä matkaa yöllä ja saapua aamulla sille kallioiselle pengermälle, joka sijaitsi Krokotiilikaalamon läheisyydessä. Siellä he aikoivat piillä päivän ja seuraavan yön ja kerättyään sinne edeltäkäsin kuljetetun karjan kahlata aamunkoitteessa virran yli ja paeta Nataliin. Toisin sanoen: se oli Nahunin aikomus; kuten tiedämme oli Haddenilla toinen ohjelma, jonka mukaan kaksi henkilöä seurueesta ei tulisi näyttelemään niin pitkää osaa.

Tämän pitkän iltapäivävaelluksen aikana kulki Umgona, joka tunsi joka tuumanalan maasta, etunenässä ajaen edellään viittätoista sarvipäätä ja kantaen kädessään pitkää, valkoisesta ja mustasta umzimbeet-puusta valmistettua matkasauvaa; vanhus näytti olevan hyvin innokas pääsemään matkan maaliin. Lähinnä hänen jäljessään kulki Nahun, leveä assegai aseenaan, mutta ilman muuta verhoa kuin mutscha ja papiaanin hampaista sidottu kaulakoriste. Hänen rinnallaan kulki Nanea valkeassa, helmireunustaisessa vaipassaan. Hadden, joka kulki viimeisenä, pani merkille, että tytön oli vallannut vastustamaton pelko jostain uhkaavasta vaarasta, sillä hän tarttui tämän tästä rakastettunsa käsivarteen, katsahti häntä silmiin ja puhui hänelle kiihkeästi, miltei intohimoisesti.

Omituista kyllä liikutti tämän näky Haddenia, ja hän tunsi pari kertaa niin viiltävää omantunnontuskaa ajatellessaan osuuttaan tässä murhenäytelmässä, että hän alkoi miettiä keinoa, miten voisi tehdä tyhjäksi itse järjestämänsä väijytyksen. Mutta paha ääni kuiskutti lakkaamatta hänen korvaansa, muistutti, että tuo musta kaunotar oli halveksinut häntä, valkoista inkusta, ja että jos hänen nyt onnistuisi pelastaa tyttö, olisi tämä muutaman tunnin kuluttua villin vaimo – sen miehen, joka oli antanut hänelle nimen Mustasydän ja halveksinut häntä, sen miehen, jonka hän oli aikonut murhata ja joka heti kosti hänen petoksensa pelastamalla hänet leopardin kidasta oman henkensä uhalla. Sitäpaitsi oli Haddenilla elämänlakina, ettei hän koskaan kieltänyt itseltään mitään, mitä halusi, jos vain pystyi sen hankkimaan – laki, joka oli vienyt hänet yhä syvemmälle syntiin. Muissa suhteissa se ei tosiaankaan ollut vienyt häntä pitkälle, sillä hän oli tähän saakka halunnut paljon, mutta saavuttanut vähän; mutta tämä kukka erikoisesti oli hänen ulottuvillaan, ja hän poimisi sen. Jos Nahun oli hänen ja kukan välissä, niin sitä pahempi Nahunille, ja jos se kuihtuisi hänen hoidossaan, niin sitä pahempi kukalle, senhän saattoi aina heittää pois.

Ja niin tapahtui, eikä suinkaan ensimmäistä kertaa hänen elämässään, että hän karkoitti hieman puuskittain tulevat tunnonvaivansa ja kuuli pahan kuiskutusta.

Puoli viiden aikaan iltapäivällä menivät nuo neljä pakolaista joen yli, joka muutamia satoja jalkoja alempana putosi jyrkänteeltä Kuolemanlampeen. Juuri kun he tunkeutuivat toisella rannalla kasvavaan mimosa-metsikköön, joutuivat he keskelle kahdenkymmenenkahden miehen suuruista soturiparvea, miehet lyhensivät pitkää odotusaikaansa nuuskaamalla ja polttamalla daggaa eli sisämaan hamppua. Yhdessä heidän kanssaan odotti pienen hevosensa selässä istuen – koska oli liian lihava kävelläkseen – Maputa päällikkö.

Nähdessään niiden tulevan, joita olivat odottaneet, miehet koputtivat piippunsa tyhjiksi, pistivät nuuskarasiat takaisin loviin, jotka oli tehty heidän korviinsa, ja kiiruhtivat vangitsemaan nuo neljä.

"Mitä tämä tarkoittaa, te kuninkaan soturit?" kysyi Umgona väräjävällä äänellä. "Me olemme matkalla Cetywayon kraaliin, miksi ahdistatte meitä?"

"Vai niin, miksi menette sitten etelään päin? Asuuko Musta etelässä? No niin, te saatte kohta matkata toiseen kraaliin", sanoi joukon päällikkö ovelasti nauraen.

"En ymmärrä", änkytti Umgona.

"Siinä tapauksessa minä selvitän asian, sillä välin kuin sinä lepäät", sanoi päällikkö. "Tämä Maputa päällikkö lähetti sanan Mustalle Ulundiin, että hän oli saanut tietää teidän pakosuunnitelmastanne tältä valkoiselta mieheltä, joka oli varoittanut häntä. Musta vihastui ja lähetti meidät ottamaan teidät kiinni ja surmaamaan teidät. Siinä kaikki. Seuraa nyt kiltisti mukana, ja pankaamme toimeksi. Kuolemanlampi on aivan lähellä, teidän kuolemastanne ei tule suurta vaivaa."

Nahun kuuli sanat ja hyökkäsi Haddenia kohti, mutta soturit pidättivät häntä. Nanea oli myöskin kuullut ja kääntyi katsomaan petturia silmiin. Hän ei sanonut mitään, katsoi vain, mutta Hadden ei voinut milloinkaan unohtaa sitä katsetta. Hadden puolestaan oli suunniltaan vihasta Maputaa kohtaan.

"Senkin katala konna!" pääsi Haddenilta. Päällikkö hymyili väkinäisesti ja kääntyi poispäin.

Sen jälkeen heidät kuljetettiin alaspäin joen rantaa, kunnes saavuttiin Kuolemanlampeen syöksyvälle putoukselle.

Hadden oli tavallaan rohkea mies, mutta hänen sydäntään ahdisti, kun hän katsoi kuiluun.

"Aiotteko te heittää minut tuonne?"

"Sinutko, valkoinen mies?" virkkoi soturi huolettomasti. "Emme, meillä on määräys viedä sinut kuninkaan luo, ja mitä hän sinulle tekee, sitä me emme tiedä. Kai tulee sota sinun kansasi ja meidän kansamme välillä, niin että ehkä hän aikoo jauhaa sinut lääkkeeksi poppamiesten tarpeiksi tai sitoa sinut muurahaispesään varoitukseksi muille valkoisille miehille."

Hadden otti selityksen vastaan sanaakaan sanomatta, mutta se vaikutti elähdyttävästi hänen aivoihinsa, sillä hän alkoi paikalla miettiä jotakin pakokeinoa.

Oli pysähdytty lähelle kahta mimosapuuta, joiden oksat taipuivat lammen yli.

"Kuka sukeltaa ensiksi?" kysyi joukon johtaja kääntyen Maputa päällikön puoleen.

"Vanha velho", vastasi tämä ja nyökkäsi kohden Umgonaa, "sitten hänen tyttärensä ja viimeisenä tämä lurjus", lisäsi hän lyöden Nahunia korvalle.

"Tulehan nyt, velho, ja näytä meille uimataitoasi", sanoi johtaja ja tarttui Umgonaa käsivarresta.

Tämän kuolemantuomion kuullessaan näytti Umgona saavan takaisin sen itsehillinnän, joka oli ominainen hänen kansalleen.

"Ei sinun tarvitse taluttaa minua, joka olen vanha ja kuolemaan valmistunut", sanoi hän ja riuhtaisi itsensä kiivaasti irti.

Sitten hän suuteli tytärtään, joka seisoi hänen rinnallaan, puristi Nahunin kättä ja kääntäen Haddenille halveksivasti selkänsä astui sillalle, joka yhdisti mimosa-puiden rungot. Siinä seisoi hän hetkisen katsellen laskevaa aurinkoa, heittäytyi sitten sanaakaan sanomatta yhtäkkiä syvyyteen ja katosi.

"Siinä oli rohkea mies", sanoi johtaja ihaillen. "Voitko sinäkin, tyttö, hypätä itse, vai täytyykö meidän heittää sinut?"

"Minä tahdon käydä isäni jälkiä", vastasi Nanea heikosti, "mutia sitä ennen pyydän minä sanoa pari sanaa. On totta, että aioimme paeta kuninkaan luota, ja siksi täytyy meidän lain mukaan kuolla, mutta suunnitelman laati Mustasydän, ja hän on meidät kavaltanut! Tahdotteko tietää, miksi hän on meidät kavaltanut. Siksi että hän etsi minun suosiotani ja minä torjuin hänet luotani, ja tämä on hänen kostonsa – valkoisen miehen kosto."

"Vov", puuttui puheeseen Maputa päällikkö, "kaunis tyttö puhuu totta, sillä valkoinen mies tahtoi tehdä kanssani sopimuksen, jonka mukaan poppamies Umgona ja soturi Nahun surmattaisiin Krokotiilikaalamolla, mutta hänet päästettäisiin pakenemaan tytön kanssa. Minä puhuin hänen kanssaan lempeitä sanoja ja sanoin kyllä, ja sitten kerroin minä rehellisenä miehenä kuninkaalle asian."

"Siinä kuulette", sanoi Nanea huokaisten. "Nahun, hyvästi, vaikka me kukaties tapaamme piankin. Minä sinut houkuttelin velvollisuudestasi. Minun tähteni sinä unohdit kunniasi, ja minä olen saanut rangaistukseni. Hyvästi, rakastettuni. On parempi kuolla kanssasi kuin astua kuninkaan vaimojen joukkoon", lisäsi Nanea ja astui sitä sanoessaan sillalle.

Pitäen kiinni mimosa-puun oksasta hän kääntyi ja sanoi Haddenille:

"Mustasydän, sinä luulet voittaneesi, mutta ainakin minut sinä kadotat, ja – aurinko ei ole vielä laskenut. Auringon laskettua tulee yö, Mustasydän, ja siinä yössä saat sinä ikuisesti vaeltaa, ja sinun täytyy juoda minun vertani ja isäni Umgonan verta ja kihlatun mieheni Nahunin verta, hänen, joka pelasti sinun henkesi ja jonka sinä olet murhannut. Kukaties, Mustasydän, me kerran kohtaamme toisemme siellä – Kuolleitten talossa."

Hiljaa huudahtaen löi Nanea kätensä yhteen ja hyppäsi alas sillan ulkoreunalta. Vartioivat sotilaat kumartuivat alas katsomaan. He näkivät hänen syöksyvän pää edellä veteen viidenkymmenen jalan korkeudesta. Hetken kuluttua he näkivät vilauksen hänen valkoisesta vaatekerrastaan, joka hohti synkän lammen pinnalla. Mutta pian se peittyi varjoihin ja usvapilveen, ja Nanea oli hävinnyt.

"Nyt, Nahun, on sinun vuorosi!" kuului johtajan hilpeä ääni. "Siellä alhaalla on sinun morsiusvuoteesi, reipastupas nyt seuraamaan morsiantasi, joka niin halukkaasti meni edellä. Vov! te olette kunnon väkeä kuolemaan, en ole koskaan joutunut tekemisiin kenenkään kanssa, joka olisi antanut vähemmän vaivaa. Sinä..."

Hän vaikeni, sillä sielunahdistus oli tehnyt tehtävänsä. Nahun oli äkkiä hänen silmiensä edessä tullut mielipuoleksi.

Karjuen kuin leijona taisteli tuo jättiläismäinen mies itsensä vapaaksi vartijoistaan, tarttui erästä heistä vyötäisistä ja reiden alta ja kooten jättiläismäiset voimansa kohotti hänet ilmaan kuin pikku lapsen ja linkosi yli jyrkänteen reunan murskautumaan Kuolemanlammen kallioihin. Sitten hän huusi:

"Mustasydän, nyt on sinun vuorosi! Mustasydän, kavaltaja!"

Hän ryntäsi Haddenia kohti suu vaahdossa ja silmiään villisti pyöritellen ja sysäsi ohi mennessään yhdellä iskulla Maputan hevosen selästä maahan. Huonosti olisi valkoisen miehen käynyt, jos Nahun olisi saanut hänet käsiinsä, mutta sotilaat heittäytyivät hänen päälleen ja löivät peloittavasta vastarinnasta huolimatta hänet maahan, niinkuin joissakin juhlissa zulu-soturit paljain nyrkein iskevät sonnin maahan kuninkaan kunniaksi.

"Työntäkää hänet vatsallaan alas, ennenkuin hän ennättää tehdä enemmän pahaa", kuului ääni.

Mutta johtaja huusi:

"Ei, ei, hän on pyhä, taivaan tuli on iskenyt hänen aivoihinsa; emme me saa vahingoittaa häntä, sillä silloin kohtaa onnettomuus meitä jokaista. Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja kantakaa hänet varovasti jonnekin, jossa hän saa hoitoa. Minä luulin näiden pahantekijöiden antaneen meille kovin vähän vaivaa, mutta sen sijaan saimmekin tämmöistä."

He alkoivat nyt sitoa Nahunia ja menettelivät siinä mitä hellimnnin, sillä zulu-neekerien kesken pidetään mielipuolta pyhänä. Heidän työnsä ei ollut helppo, ja se kysyi aikaa.

Hadden silmäsi ympärilleen ja näki, että tilanne oli hänelle suotuisa. Hänen kiväärinsä lojui maassa aivan hänen vieressään, jonne muuan sotureista oli sen jättänyt, ja kolmen-, neljänkymmenen jalan päässä seisoi Maputan hevonen ja söi ruohoa. Salamannopeasti sieppasi hän kiväärinsä ja hetkistä myöhemmin hän istui hevosen selässä ja lasketti täyttä laukkaa Krokotiilikaalamoa kohti. Niin äkkiä hän suoritti tämän mestarillisen peräytymisen, että Nahunin sitomisessa puuhailevat soturit eivät vähään aikaan huomanneet, mitä oli tapahtunut. Maputa sattui sen näkemään ja lähti taapertamaan hänen jäljessään mäkeä ylös huutaen:

"Valkoinen varas! hän on varastanut hevoseni ja pyssyn, jonka hän on luvannut minulle!"

Hadden, jolla sillä hetkellä oli muutaman sadan jalan etumatka, kuuli selvästi hänen sanansa ja tunsi verensä kiehuvan raivosta. Tuo mies oli tehnyt hänet julkisesti murhaajaksi, ja vielä enemmän, tuon toimesta oli riistetty häneltä tyttö, jonka vuoksi hän oli ryhtynyt näihin likaisiin puuhiin. Hän vilkaisi taakseen ja näki, että Maputa vielä juoksi yksin. Hänellä oli aikaa tehdä se, ainakin hän tahtoi yrittää!

Pysäyttäen hevosen yhdellä nykäyksellä hyppäsi hän maahan ja pujotti saman tien kätensä suitsiin. Hevonen sattui olemaan laukauksiin tottunut, kuten hän oli toivonutkin, ja seisoi hiljaa. Hadden otti tukevan asennon ja vetäen syvään henkeään viritti lukon ja tähtäsi lähestyvää päällikköä. Nyt selvisi Maputalle hänen tarkoituksensa, kauhun huuto pääsi hänen huuliltaan, ja hän kääntyi pakoon. Hadden odotti silmänräpäyksen, kunnes sai varman tähtäyskohdan hänen leveästä selästään, ja painoi sitten liipasinta juuri kun soturit tulivat näkyviin mäenharjan takaa. Hän oli tunnettu taitavaksi ampujaksi, eikä hänen varmuutensa pettänyt nytkään, sillä ennenkuin osuneen laukauksen kaiku palasi hänen korviinsa, levitti Maputa kätensä ja kaatui kuoliaana maahan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Hadden oli hurjasti kiroten jälleen hypännyt hevosensa selkään ja ratsasti henkensä edestä jokea kohti, jonka yli hän hetken kuluttua turvallisesti kulki.

VI.

VAINAJAN HAAMU.

Kun Nanea hyppäsi Kuolemanlammen pyörryttävän korkealta sillalta, oli hänellä ihmeellinen onni. Aivan jyrkänteen kohdalla oli useita kallionkielekkeitä; niihin syöksyi vesiputous kohisten ja ponnahti sitten pitkinä vaahto- ja usmasuihkuina edelleen sameaan vesihautaan. Näihin kiviin murskautuivat kuoliaiksi uhrit, jotka heitettiin alas kalliolta. Mutta Nanea ei ollut antanutkaan tehdä sitä itselleen. Hän oli hypännyt alas itse ja vältti taitavasti kallionkielekkeet; ja kun hän tottuneen hyppääjän tavoin tuli veteen pää edellä, vaipui hän yhä syvemmälle ja syvemmälle, niin ettei luullut enää milloinkaan pääsevänsä ylös. Hän kohosi kuitenkin pinnalle yläpuolella vuolasta koskea, joka alkoi kuljettaa häntä nopeasti alas. Onneksi koskessa ei ollut vaarallisia paasia, ja hyvänä uimarina hän pelastui helposti viskautumasta rantoja vasten.

Hän ajautui näin pitkän matkaa, kunnes huomasi tulleensa metsään, sillä puut varjosivat virran ja niiden oksat lakaisivat veden pintaa. Nanea tarttui virran ylle ojentuvaan oksaan ja veti sen avulla itsensä maihin Kuolemanvirrasta, josta kukaan ennen häntä ei ollut hengissä päässyt. Hän seisoi nyt rannalla, kovasti huohottaen, mutta aivan vahingoittumattomana; hän ei ollut saanut naarmuakaan, vieläpä hänen lyhyt, valkoinen vaippansakin oli pysynyt kiinni hänen kaulansa ympärillä.

Mutta jos hän olikin vaurioitta suoriutunut kauheasta matkastaan, oli hän niin lopen uupunut, että tuskin jaksoi pysyä pystyssä. Oli pimeä kuin yöllä, ja vilusta väristen hän katsoi ympärilleen jotakin suojapaikkaa etsien. Aivan vedenrajassa kasvoi valtavan suuri keltapuu; hän laahusti sinne kiivetäkseen suojaan sen oksille; sieltä eivät ainakaan petoeläimet voisi häntä tavoittaa. Nytkin oli onni hänelle suopea, sillä puussa oli parin jalan korkeudella maasta suurehko aukko, ja lähemmin tarkastaessaan huomasi hän puun ontoksi. Hän ryömi koloon valmistuneena siihen, että siellä kenties pitäisi käärme tai jokin muu vaarallinen eläin asuntoa; mutta siellä oli tilavaa ja lämmintä. Kuivaakin siellä oli, sillä ontelon pohjalle oli keräytynyt jalan korkuinen kerros lahonneita kääpäsieniä ja sammaleita, joita hiiret tai linnut olivat sinne kuljettaneet. Tälle vuoteelle hän asettui lepäämään, peitti itsensä sammaliin ja lehtiin ja vaipui uneen tai oikeammin horrokseen.

Miten kauan hän oli nukkunut, oli hänen mahdoton arvaillakaan, kun hän vihdoin heräsi omituiseen hälinään, joka tuntui oudolta ja kummalliselta ihmispuheelta. Hän kohosi polvilleen ja katseli ulos aukosta. Oli yö, mutta tähdet loistivat kirkkaasti ja valaisivat ympyrän muotoista aukeamaa lähellä virran rantaa. Keskellä aukeamaa paloi tuli, ja jonkin matkan päässä tulesta istui kymmenkunta kauheannäköistä olentoa, joilla näytti olevan suurta iloa jostakin maassa lojuvasta esineestä. Heidän tukkansa oli pitkä ja ohut, heidän leukansa ja hampaansa eteenpäin työntyvät, heidän mustan ruumiinsa ympärysmitta oli aivan suhteettoman suuri pituuteen verrattuna. Käsissään heillä oli pitkiä keppejä, joihin oli sidottu teräviä kiviä tai karkeatekoisia, kirveen tapaisia kiviveitsiä.

Nyt petti Nanean rohkeus; pelko saattoi hänet miltei järjiltä, sillä hän tiesi nyt tulleensa kummitusten metsään, ja varmasti olivat nuo olennot esemkofuja, pahoja henkiä, jotka siellä asustivat. Kuitenkaan hän ei voinut siirtää katsettaan niistä – tuo kamala näky kahlitsi hänet. Mutta jos ne olivat kummituksia, niin miksi ne lauloivat ja tanssivat kuin ihmiset? Miksi ne heiluttivat teräviä kiviään ja riitelivät ja löivät toisiaan? Ja minkä tähden ne olivat tehneet tulen valmistaakseen ruokansa aivan niinkuin ihmiset?

Ja mikä oli se pitkä tumma esine, josta ne niin näyttivät iloitsevan? Se ei näyttänyt riistaeläimeltä, tuskin se oli krokotiilikaan, mutta jotakin ruokaa se aivan varmasti oli, sillä parhaillaan ne teroittelivat kiviveitsiään paloitellakseen sen.

Juuri kun hän teki näitä havaintoja, meni muuan noista kauheista pikku olennoista tulen luo ja nouti siitä palavan oksan näyttääkseen tulta toiselle, joka veitsineen oli askartelemassa esineen ääressä. Nanea veti silmänräpäyksessä päänsä takaisin tukahdutettu huudahdus huulillaan. Nyt hän näki, mikä se oli – ihmisruumis. Niin, eivätkä nuo olennot olleet mitään kummituksia; he olivat ihmissyöjiä, joista hänen äitinsä oli hänelle kertonut, kun hän pienenä oli tahtonut kulkea liian kauaksi kotoa.

Mutta kuka oli tuo ihminen, jonka he aikoivat syödä? Se ei voinut olla heidän kansaansa, sillä se oli paljon kookkaampi kasvultaan. Oi, nyt hän tiesi! Se oli varmasti Nahun, joka oli surmattu putouksella ja jonka ruumiin virta oli tuonut alas, niinkuin se oli tuonut hänet elävänä. Niin, se oli varmasti Nahun. Ja hänen täytyisi nähdä, kuinka hänen rakastettunsa syötäisiin hänen silmiensä edessä! Hänestä oli masentavaa ajatella sitä. Että Nahun kuolisi kuninkaan määräyksestä, oli luonnollinen asia; mutta että hänen pitäisi saada tällainen hautaus! Mutta millä hän voisi sen estää? Yhdentekevää! Hän estäisi sen, vaikka se maksaisi hänen henkensä. He voisivat pahimmassa tapauksessa vain tappaa ja syödä myöskin hänet, ja nyt Nahunin ja isänsä mentyä pois hän ei tuntenut erikoisen suurta halua säilyttää omaa elämäänsä, hänelle kun kaikki uskonnolliset ja hengelliset toiveet olivat tuntemattomia.

Nanea ryömi ulos puusta ja kulki aivan rauhallisena ihmissyöjiä kohden – ilman kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tekisi perille tultuaan. Kun hän tuli tulen heijastuspiiriin, selveni tuo tarkoituksettomuus yht'äkkiä hänen tajunnalleen, ja hän pysähtyi miettimään. Samassa silmänräpäyksessä katsahti muuan ihmissyöjistä eteensä ja näki pitkän kookkaan, vaikeaan verhotun olennon, joka tulen loimuavassa hohteessa näytti milloin astuvan esiin varjokkaasta taustasta, milloin taas kätkeytyvän siihen. Tuolla kurjalla villipahalla oli kivipuukko hampaitten välissä, kun hän huomasi hänet, mutta se ei pysynyt siinä kauan. Aukaisten valtavat leukansa päästi hän hurjimman ja viiltävimmän huudon, mitä Nanea milloinkaan oli kuullut. Silloin huomasivat toisetkin hänet, ja pian kaikui metsä villien pelonhuudoista. Muutaman sekunnin seisoivat nuo kurjat olennot ja tuijottivat Naneaan kauhusta jäykin silmin, mutta sitten he hajaantuivat kaikkiin suuntiin ja puikkivat läpi tiheikön kuin arat shakaalit. Zulujen perinnäisuskon esemkofut oli karkoittanut näiden omilta olinpaikoiltaan olento, jota ne luulivat hengeksi.

Esemkofu raukat! Ne eivät olleet muita kuin surkeita nälkäisiä bushmanneja, jotka monta vuotta sitten tähän huonomaineiseen paikkaan ajautuneina olivat tarttuneet tuohon keinoon kurjan henkensä pitimiksi. Täällä he ainakin saivat olla rauhassa, ja koska riista ylimalkaan oli tässä erämaassa ja metsässä vähissä, pitivät he hyvänään mitä virta antoi. Kun mestauksia pantiin verraten harvoin toimeen Kuolemanlammella, oli heillä tosiaankin tiukat olot – sillä muun puutteessa häätyivät he syömään toisiaan. Tässä syy siihen, että heidän joukossaan ei ollut ensinkään lapsia.

Kun villien meteli ja huuto oli häipynyt etäisyyteen, kiiruhti Nanea tarkastamaan maassa makaavaa ruumista. Hän hämmästyi ja huokasi helpotuksesta samalla kertaa saadessaan nähdä sen. Se ei ollut Nahun; mutta hän tunsi sen erääksi heidät yllättäneistä sotilaista. Kuinka tämä oli joutunut tänne? Oliko Nahun tappanut hänet? Oliko Nahunin onnistunut paeta? Hän ei kyennyt siihen vastaamaan; onnellisimmassa tapauksessakaan se ei ollut todennäköistä. Kuitenkin tämän soturin näkeminen viritti heikon toivon hänen sydämessänsä; sillä kuinka olisi hän voinut menettää henkensä täällä, jos Nahunilla ei ollut osuutta asiaan? Mutta hän ei voinut sietää sitä niin lähellä piilopaikkaansa. Hän vieritti sen raskain ponnistuksin veteen, joka hiljaa kuljetti sen pois. Senjälkeen palasi hän piilopaikkaansa lisättyään ensin polttopuita tuleen ja jäi odottamaan aamun tuloa.

Vihdoinkin päivä valkeni, sikäli kuin ylipäänsä voi puhua valkenemisesta tuossa pimento-alhossa – ja Nanea, joka tunsi itsensä nälkäiseksi, laskeutui maahan piilostaan ja lähti etsimään ravintoa. Hän etsi koko päivän löytämättä mitään, kunnes auringon laskiessa muisti, että metsän ulkoreunassa oli litteä paasi, jolle ne, joita oli kohdannut onnettomuus tai jotka epäilivät joutuneensa taiotuiksi, toivat sovintouhrina ruokaa esemkofujen ja amalhosien ravinnoksi. Nälän ahdistamana kiirehti Nanea sinne ja totesi ilokseen, että jollekin lähikraalille oli sattunut ikävyyksiä, sillä Uhrikivi oli kukkuroillaan maissintähkiä, maitokurpitsoja, puuroa ja lihaa. Ottaen mukaansa niin paljon kuin kantaa jaksoi palasi hän suojaansa; siellä hän joi maidon loppuun ja kypsytti lihan ja jauhomöykyt tulella. Senjälkeen hän taas ryömi puuhun ja nukkui.

Lähes kaksi kuukautta eli Nanea tällä tavoin metsässä, sillä hän ei uskaltanut poistua sieltä peläten uudestaan joutuvansa kiinni ja kokeilemaan kuninkaan tuomiolla. Metsässä hän ainakin oli turvassa, sillä kukaan ei uskaltanut tunkeutua sinne, eikä esemkofuistakaan koitunut hänelle enempää haittaa. Hän näki heitä pari kertaa, mutta he pakenivat aina kirkuen ja etsivät suojaa etäisistä piiloistaan. Ei häneltä liioin ruokaa puuttunut, sillä kun hurskaat ihmiset huomasivat henkien ottaneen sitä Uhrikiveltä, toivat he runsaasti uutta tilalle.

Mutta voi! Elämä oli kauheata, ja pimeys ja yksinäisyys liittoutuivat hänen syvän surunsa kanssa ja saattoivat hänet toisinaan mielipuolisuuden rajoille. Kuitenkin eli hän edelleen, vaikka usein toivoikin saavansa kuolla. Jos hänen isänsä olikin kuollut, ei löydetty ruumis kuitenkaan ollut ollut Nahunin, ja niin kyti vielä toivon kipinä hänen sydämessään. Mutta mitä hän toivoi, sitä hän ei osannut itselleen sanoa.

Kun Philip Hadden pääsi sivistyneille seuduille, sai hän kuulla, että pian julistettaisiin sota Englannin ja Amazulun kuninkaan Cetywayon välillä; edelleen totesi hän, että sotakuumeessa ja kiihtymyksessä unohdettiin hänen pieni seikkailunsa Utrechtin kauppiaan kanssa. Hän omisti kahdet hyvät, nelipyöräiset vankkurit vankkoine härkävaljakkoineen; tähän aikaan tarvittiin kipeästi ajoneuvoja kuljettamaan sotatarpeita Zulu-maahan hyökkääville joukoille. Maksettiin mielihyvin yhdeksänkymmentäkin puntaa kuukaudessa vaunujen vuokraa ja taattiin omistajille korvaus kaikista juhdille ehkä sattuvista vaurioista. Vaikka hän ei tuntenut itseään erittäin innokkaaksi palaamaan Zulu-maahan, oli tarjous kuitenkin liian houkutteleva. Hän vuokrasi vaununsa englantilaisille viranomaisille ja pestautui itse ajomieheksi ja tulkiksi.

Hänet sijoitettiin hyökkäysrykmentin kolmanteen kolonnaan, joka, niinkuin muistetaan, oli välittömästi lordi Chelmsfordin päällikkyyden alainen, ja 20 p. tammikuuta 1897 otti hän osaa marssiin Rorkes Driftistä Indeni-metsään ja taisteli seuraavan yön sen jylhän ja aution kallion suojassa, joka tunnetaan nimellä Isandlhwana.

Samana päivänä marssi myöskin kuningas Cetywayon suuri armeija, luvultaan kaksikymmentätuhatta miestä tai enemmänkin, alas Upindo-vuoren rinnettä ja leiriytyi sille kivien peittämälle nummelle, joka sijaitsee puolitoista Englannin penikulmaa Isandhlwanasta itään päin. Tulia ei sytytetty, ja armeija lepäsi hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa, sillä soturit "nukkuivat keihään kupeella."

Tähän impiniin kuului Umcityu-rykmentti, joka oli kolmentuhannen-viidensadan miehen vahvuinen. Kun induna aamun koittaessa katsoi ympärilleen mustan kilpensä alta, joka oli ollut hänen peittonaan, näki hän paksun usvan läpi kookkaan miehen seisovan edessään. Miehellä ei ollut muuta verhoa kuin mutscha, ja hänen riutuneissa kasvoissaan paloi villi katse; kädessä hänellä oli karkea, raskas nuija. Kun miestä puhuteltiin, ei hän vastannut mitään, seisoi vain ja antoi katseensa liukua pitkin lukemattomien kilpien tiheitä rivejä.

"Kuka on tämä silwana (villi luontokappale)?" kysyi induna hämmästyneenä alipäälliköiltään.

Päälliköt tuijottivat vaeltajaan, ja eräs heistä vastasi:

"Tämä mies on Nahun-ka-Zomba (Zomban poika), joka joku aika sitten oli alipäällikkönä tässä Umcityu-rykmentissä. Hänen kihlattunsa Nanea, Umgonan tytär, surmattiin yhdessä isänsä kanssa Mustan käskystä, ja Nahun tuli mielipuoleksi surusta, kun hän näki sen, sillä taivaan tuli iski hänen aivoihinsa, ja mielipuoli on hän ollut siitä lähtien."

"Mitä sinä täältä haet, Nahun-ka-Zomba?" kysyi induna.

Silloin sanoi Nahun hiljaa:

"Minun rykmenttini lähtee taisteluun valkoisia miehiä vastaan, anna minulle kilpi ja miekka, oi kuninkaan käskynhaltija, niin että saan taistella rykmenttini mukana, sillä minä haen eräitä kasvoja taistelusta."

He antoivat hänelle kilven ja miekan, sillä he eivät uskaltaneet ajaa pois miestä, jonka aivoissa paloi taivaan tuli.

Kun aurinko oli korkeimmillaan tuona päivänä, alkoi kuulia sataa Umcityu-rykmentin riveihin. Silloin nousivat umcityut seisoalleen komppania komppanialta, ja koko suuri zulu-armeija nousi maasta ja peitti brittiläisten leiritasangon valtavaan eteenpäin liikehtivään keihäsvälkkeeseen. Kuulat rapsahtelivat kilpiin, granaatit repivät aukkoja heidän riveihinsä, mutta he eivät pysähtyneet, eivät hetkeäkään horjuneet. Eteenpäin työntyivät kummallakin sivustalla keihässiivet sulkien leirin rautasyleilyynsä. Kun ne nyt alkoivat vetäytyä yhteen, kajahti zulujen sotahuuto, ja kuin pauhaava hyökyaalto, kuin ulvova myrsky, suristen kuin miljoonien mehiläisten ärsytetty parvi vyöryi rintaman keskusta vastustamattomina aaltoina valkoisten miesten päälle. Siinä hyökkäsivät umcityut mustine kilpineen, ja heidän joukossaan oli Nahun, Zomban poika. Hänen kylkeensä osui kuula, se ponnahti vasten kylkiluuta – hän ei välittänyt siitä; hänen edessään putosi valkoinen mies hevosensa selästä, hän antoi miehen olla, sillä hän etsi vain yksiä kasvoja taistelusta.

Hän etsi – ja vihdoin löysi. Siellä, vaunujen lomassa, jossa keihäät heiluivat vilkkaimmin, hevosensa vieressä, nopeaan ampuen, seisoi Mustasydän, mies, joka oli tuottanut Nanealle, hänen kihlatulleen, kuoleman. Kolme brittiläistä soturia seisoi heidän välissään; yhden niistä pisti Nahun kuoliaaksi, kaksi lakaisi hän syrjään ja rynnisti sitten suoraan kohti Haddenia.

Mutta valkoinen mies näki hänen tulevan; mielipuolen naamionkin alta tunsi hän Nahunin, ja kauhu valtasi hänet. Heittäen pois tyhjän kiväärinsä – hänen panoksensa olivat näet loppuneet – hyppäsi hän hevosensa selkään ja painoi kannukset sen kupeisiin. Hevonen lennähti villiin vauhtiin veriseltä kentällä, hyppäsi yli kuolleitten, raivasi tien läpi kilpirivien, ja sen jäljessä juoksi Nahun etuviistossa ja pystyin päin antaen keihään laahata perässään.

Hadden aikoi ensin ohjata kulkunsa Rorkes Driftiä kohti, mutta silmäys vasemmalle osoitti, että undien joukot sulkivat sen tien, senvuoksi antoi hän hevosen laukata suoraan eteenpäin luottaen kohtalon ohjaukseen. Viiden minuutin kuluttua oli hän ratsastanut yli harjun jättäen taistelevat taakseen nummelle. Kymmenen minuutin kuluttua olivat taistelun äänet tyystin häipyneet, sillä montakaan kiväärinlaukausta ei ammuttu englantilaisten puolelta heidän suorittaessaan tuon hirvittävän kilpajuoksun Fugitives Driftiin eikä assegai pidä pauketta. Jollakin omituisella tavalla tuo vastakohta taakse jääneen melskeisen verinäytelmän ja nyt häntä ympäröivän rauhallisen luonnon välillä vaikutti elävästi hänen tajuntaansa. Täällä lauloivat linnut ja vuohet pureksivat ruohoa, eikä ruudinsavu himmentänyt auringon kirkasta paistetta; vain korkealla sinisissä avaruuksissa näkyivät korppikotkien pitkät jonot matkalla Isandhlwanan nummelle.

Maasto oli sangen epätasaista, ja Haddenin hevonen alkoi väsyä. Hän katsahti olkapäänsä yli – tuolla muutamia satoja jalkoja taempana tuli zulu julmana kuin kuolema ja vääjäämättömänä kuin kohtalo. Hadden tarkasteli pistooliaan; vain yksi panos oli jäljellä, kaikki muut oli ammuttu, ja patruunatasku oli tyhjä. No niin, yksi kuula yhdelle villille, siinä kyliin. Ratkaistava oli, pysähtyisikö hän ja käyttäisi sitä nyt. Ei, hän voisi ampua harhaan taikka haavoittaa vain lievästi. Hänhän oli hevosen selässä. Hänen vihollisensa tuli jalan, parasta oli väsyttää mies.

Kotvan kuluttua Hadden ajoi pienen joen yli. Se näytti hänestä tutulta. Niin, tuossa joessahan hän oli uinut ollessaan Umgonan, Nanean isän vieraana; ja tuolla kukkulalla olivat majat tai oikeammin sanoen niiden rauniot, sillä ne oli poltettu. Hadden ihmetteli, mikähän sattuma hänet oli tälle paikalle tuonut; sitten hän uudelleen katsahti Nahuniin, joka tuntui lukevan hänen ajatuksensa, sillä zulu heilutti keihästään ja osoitti hävitettyä kraalia.

Hadden jatkoi matkaansa nopeasti, sillä maa oli täällä tasaista, ja suureksi ilokseen hän kadotti seuraajansa näkyvistään, mutta sitten taas tuli eteen kappale kallioista maata. Ja kun hän sen yli päästyään katsoi taaksensa, huomasi hän Nahunin saman matkan päässä kuin ennenkin. Hevonen oli aivan uuvuksissa; Hadden kannusti sitä, mutta ratsasti muuten umpimähkään. Hän ajoi yli kapean ruohoaukeaman; edessään hän kuuli virran kuohuvan, vasemmalla kohosi korkea penger. Pian ruohovyöhyke teki mutkan, ja tuolla edessä tuskin sadan jalan päässä näkyi kafferilaismaja joen rinteellä. Hän katseli sitä. Tosiaankin, se oli sen kirotun inyangan, Mehiläisen maja. Ja kukapa aidan luona seisoi, ellei Mehiläinen itse. Silloin upo uupunut hevonen astui harhaan, kompastui ja kaatui maahan, jääden siihen huohottaen makaamaan. Hadden lensi satulasta, mutta oli kohta uudelleen jaloillaan.

"Kas vain, Mustasydän, sinäkö siinä? No, mitä uutta sodasta, Mustasydän?" huusi Mehiläinen pilkallisesti.

"Auta minua, äiti, minua vainotaan", voihkaisi Hadden.

"Tiedän sen, Mustasydän. Mutta hänhän on lopen väsynyt mies. Pysähdy ja taistele hänen kanssaan, sillä nyt ovat Valkosydän ja Mustasydän yhdessä jälleen. Etkö tahdo? No, mene sitten metsään ja etsi suojaa kuolleiden luota, jotka sinua tuolla odottavat. Sano, Naneanko kasvot minä jonkin aikaa sitten näin vedessä. Hyvä on! Vie minun terveiseni hänelle, kun te kohtaatte toisenne Kuolleitten talossa."

Hadden katseli jokea; vesi oli korkealla ja virta voimakas, niin ettei hän voinut uida sen yli. Ennustajattaren ilkeä nauru korvissaan hän juoksi metsään. Hänen jäljessään juoksi Nahun kieli roikkuen suusta kuin sudella. Hadden oli nyt metsän suojassa, mutta hän kiirehti yhä edelleen joen suuntaan, kunnes hän viimein hengästyi ja pysähtyi toiselle puolen pientä aukeamaa, jonka laidassa kasvoi suuri puu. Nahun oli hänestä vielä keihäänkantaman päässä; oli hyvästi aikaa ottaa pistooli esille ja laittautua valmiiksi.

"Pysähdy, Nahun!" huusi Hadden niinkuin kerran ennenkin. "Tahdon puhua kanssasi."

Zulu kuuli hänen huutonsa ja totteli.

"Kuulehan", sanoi Hadden. "Olemme juosseet pitkän matkaa ja taistelleet kauan ja kumpikin olemme vielä hengissä. Jos sinä jatkat, niin sangen pian on toinen meistä vainajana. Sinä nimittäin, Nahun, sillä minä olen aseistettu ja sinä tiedät, että minä osaan ampua tarkkaan. Mitä siitä sanot?"

Nahun ei vastannut, seisoi vain hiljaa aukeaman reunassa tuijottaen hehkuvin silmin valkoisen miehen kasvoihin.

"Annatko sinä minun mennä, jos minä annan sinun mennä?" kysyi Hadden. "Tiedän, miksi sinä vihaat minua; mutta tapahtunutta ei voi muuttaa eikä kuolleita manata takaisin maan päälle."

Nahun ei nytkään vastannut, mutta hänen vaitiolonsa vaikutti kohtalokkaammalta ja kammottavammalta kuin mitkään sanat; mikään uhkaus ei Haddenista olisi tuntunut niin kaamealta. Zulu ei vastannut, vaan nosti assegaitaan ja kulki uhkaavana vihollistaan vastaan.

Hänen tultuaan viiden askeleen päähän Hadden tähtäsi ja laukaisi. Nahun hypähti syrjään, mutta kuula osui häneen, sillä hänen oikea kätensä vaipui ja keihäs lensi vahingoittamatta valkoisen miehen pään yli.

Mutta sanaakaan sanomatta zulu tarttui vasemmalla kädellään hänen kurkkuunsa. Hetken he kamppailivat peloittavasti kierien sinne tänne; mutta Hadden oli terve ja taisteli epätoivon vimmalla. Nahun sitävastoin oli kahdesti haavoittunut ja saattoi käyttää vain toista kättään. Pian zulu makasi maassa voimatta nousta.

"Nytpä teemmekin lopun jutusta", kähisi Hadden hurjasti. Hän etsi katseellaan assegaita, mutta horjahti samassa taapäin silmät ammollaan. Sillä tuolla hänen edessään valkoiseen mantteliinsa verhoutuneena ja keihäs kädessä seisoi Nanean haamu.

"Muista sanojani", mutisi Hadden itsekseen – hänen mieleensä palautui hämärästi, mitä inyanga oli sanonut – "kun seisot Kuolleitten kodissa vastatusten vainajan haamun kanssa!"

Kuului kirkaisu, teräs välkähti, ja leveä keihäs lensi Haddenia kohti ja sukelsi hänen rintaansa. Hän horjahti, hän kaatui, ja hetken kuluttua Mustasydän sai sen palkan, jonka Mehiläisen sanat olivat hänelle ennustaneet.

"Nahum, Nahun!" kuiskasi lempeä ääni. "Herää, ei tässä ole aaveita, tässä olen minä, Nanea, sinun elävä morsiamesi, minun ehlose [suojelushenki] on antanut minun pelastaa sinut." Nahun kuuli ja avasi silmänsä katsoakseen, ja pimeys väistyi hänen sielustaan.

"Tervetuloa, vaimoni", sanoi hän heikosti, "nyt minä tahdon elää, kun Kuolema on tuonut sinut takaisin luokseni Kuolleitten kodissa."

Nykyisin Nahun on Englannin hallituksen induna zulu-maassa, ja hänen kraalinsa ympärillä leikkii iloinen lapsilauma. Juuri hänen vaimoltaan Nanealta tämän tarinan kertoja kuuli sen pääpiirteet.

Mehiläinenkin elää vielä ja harjoittaa niin paljon taikuutta kuin suinkin uskaltaa valkoisten miesten hallitessa. Hänen mustassa kädessään loistaa käärmeen muotoinen rubiinisormus, ja siitä korustaan Mehiläinen on hyvin ylpeä.