[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjUNSim87OMzU_0Ee6bVr4p4Hj6jFPguAmagfqB0bvhA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1542,"Musta ja valkea sydän","Haggard, H. Rider",1856,1925,"1542-haggard-h-rider-musta-ja-valkea-sydan","1542__Haggard_H._Rider__Musta_ja_valkea_sydän",null,"romaani",[],[],"fi",1896,15883,99783,true,[],[],[],"Seikkailukertomus sijoittuu Etelä-Afrikan Zulu-maahan 1800-luvun lopulla. Päähenkilönä on moraaliltaan arveluttava kauppias Philip Hadden, joka joutuu tekemisiin kuningas Cetshwayon ja paikallisten heimojen kanssa. Teos tarkastelee petosta ja uskollisuutta vaarallisissa olosuhteissa.","H. Rider Haggardin 'Musta ja valkea sydän' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1542. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUSTA JA VALKEA SYDÄN\n\nKirj.\n\nH. Rider Haggard\n\n\nSuomentanut Yrjö Talma\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Philip Hadden kuningas Cetywayon Luona.\n   II. Ennustus.\n  III. Täplikäs kissa.\n   IV. Nanea.\n    V. Kuolemanlampi.\n   VI. Vainajan haamu.\n\n\n\nI.\n\nPHILIP HADDEN KUNINGAS CETYWAYON LUONA.\n\n\nKun tutustuimme Philip Haddeniin, oli hän kuormastonjohtajana ja\nkauppiaana Zulu-maassa. Hän oli vielä alle neljänkymmenen ikäinen,\nhyvin kaunis mies: pitkä ja kookas, terävät silmät, lyhyeksi leikattu\nsuippoparta, kihara tukka ja säännölliset kasvonpiirteet. Hän oli\nviettänyt sangen vaiherikasta elämää, ja siihen sisältyi tapahtumia,\njoita hän ei kertonut lähimmille ystävilleenkään. Joka tapauksessa hän\noli hyvää sukua, ja sanottiin, että hän oli saanut Englannissa\nalkeiskoulu- ja yliopistosivistystä. Tiettyä on, että hän sopivissa\ntilaisuuksissa saattoi siteerata klassikoita, taito, joka yhdessä hänen\nhienostuneen puhetapansa ja hänen sivistymättömissä seuduissa\nepätavallisen käytöksensä kanssa oli syynä siihen, että hänen raa'at\ntoverinsa olivat antaneet hänelle lisänimen _Prinssi_.\n\nMillainen hänen menneisyytensä olikin ollut, varmaa on, että kun hän\nsiirtyi Nataliin, oli hän joutunut joihinkin vaikeuksiin, ja yhtä\nvarmaa on, että hänen kotona olevat sukulaisensa olivat mielissään, kun\nheidän ei enää tarvinnut huolehtia hänen kohtalostaan. Niiden\nviidentoista tai kuudentoista vuoden aikana, jotka Hadden oli viettänyt\nsiirtomaissa, oli hän harjoittanut monenlaisia ammatteja onnistumatta\nainoassakaan. Ollen älykäs ja omaten miellyttävän käytöksen hän solmi\nhelposti ystävyyssuhteita, ja keksi aina vaikeuksitta jonkin uuden\nyrityksen kokeiltavakseen. Mutta vähitellen ystävät alkoivat epäillä\nhäntä; ja kun hän jonkin aikaa eli toiminut jollakin alalla enemmän tai\nvähemmän ahkerasti, teki hän itse lopun hyvästä alusta ja katosi\npaikalta jättäen jälkeensä arveluttavan maineen ja joukon ikäviä\nvelkoja.\n\nEnnen sitä ajankohtaa, josta tämä kertomus hänen elämänsä\nmerkillisimmistä tapahtumista alkaa, oli Philip Hadden useita vuosia\ntoiminut kuormastonjohtajana, t.s. kuljettanut tavaroita härkävaunuilla\nDurbanista tai Maritzburgista. Muuan kiusallinen selkkaus -- sellaisia\noli useammin kuin kerran sattunut hänelle hänen maallisen vaelluksensa\naikana -- sai hänet toistaiseksi luopumaan siitä elinkeinosta. Kun hän\nnäet kerran tuli Utrecht-nimiseen rajakaupunkiin Transvaaliin tuoden\neräälle sikäläiselle kauppiaalle kaksi vaunulastia sekalaista tavaraa,\nhuomattiin, että kuudesta laatikosta konjakkia, jotka Haddenilla piti\nolla mukanaan, puuttui viisi. Hadden selitti asian lykkäämällä syyn\n\"poikiensa\" kafferien niskoille; mutta kauppias, joka oli raaka ja\nhäikäilemätön mies, sanoi häntä vasten kasvoja varkaaksi ja kieltäytyi\nmaksamasta kolikkoakaan kuljetusmaksua. Sanasodasta miehet siirtyivät\nkäsikähmään, veitset vedettiin esille, ja ennenkuin kukaan ehti väliin,\noli kauppias saanut kylkeensä ammottavan haavan. Hadden ei jäänyt\nodottamaan viranomaisten sekaantumista, vaan katosi samana yönä\nkaupungista ja kiiruhti härkineen takaisin Nataliin. Mutta sielläkään\nhän ei tuntenut olevansa turvassa, ja siitä syystä hän jätti toiset\nvaununsa Newcastleen, kuormitti toiset kaffereille sopivilla tavaroilla\n-- vilteillä, kattuunilla, rauta- ja terästavaroilla -- ja lähti\nZulu-maahan, jonne niihin aikoihin varmastikaan kukaan sheriffi ei\nseuraisi häntä.\n\nTuntien hyvin alkuasukkaiden kielen ja tavat hän teki edullisia\nkauppoja ja omisti pian jonkin määrän käteistä rahaa sekä pienen\nkarjalauman, jonka hän oli saanut maksuksi tavaroistaan. Mutta hän sai\ntietää, että mies, jota hän oli haavoittanut, eli ja oli vannonut\nkostoa ja että hän sentähden oli asettunut yhteyteen Natalin\nviranomaisten kanssa. Näin ollen ei Haddenin lähiaikoina sopinut palata\nsivistyneeseen maailmaan, ja kun kaupanteon jatkaminen oli mahdollista\nvasta sitten, kun hän saattoi hankkia uusia tavaravarastoja, Hadden\nviisaana miehenä päätti sensijaan käyttää aikaansa huvituksiin. Hän\nlähetti vaununsa ja karjansa rajan yli erään hänelle suosiollisen\npäällikön säilytettäväksi ja matkasi jalan Mundiin hankkiakseen\nkuninkaalta, Cetywayolta, luvan metsästykseen hänen maassaan. Hän sai\nkuninkaan päälliköiltä kohteliaan vastaanoton, seikka, joka ihmetytti\nhäntä kovasti; hänen vierailunsa tapahtui nimittäin muutamia kuukausia\nennen zulusodan puhkeamista vuonna 1878, ja Cetywayo osoittautui jo\nsilloin vihamieliseksi englantilaisia kauppiaita ja muita sellaisia\nkohtaan, vaikk'ei voitu käsittää, mistä se johtui.\n\nEnsimmäisessä ja viimeisessä keskustelussaan Cetywayon kanssa Hadden\nsai kaukaisen aavistuksen kuninkaan omituisen käytöksen syistä. Se\ntapahtui seuraavasti. Toisena päivänä hänen kuninkaan kraaliin tulonsa\njälkeen saapui hänen luokseen sanansaattaja ilmoittamaan, että\n\"_Elefantti, jonka askeleet tärisyttävät maata_\" oli tiedoittanut, että\nhän suvaitsi ottaa muukalaisen vastaan. Hadden vietiin siis tuhansien\nmajojen lomitse ja suuren aukion poikki pieneen aitaukseen, jossa\nCetywayo, majesteetillisen näköinen zulu, istui tuolilla yllään\nleopardinnahkainen _kaross_ ja piti neuvonantajiensa ympäröimänä\n_indabaa_ eli neuvottelua. Se _induna_ eli päällikkö, joka oli\njohdattanut hänet hallitsijan luo, heittäytyi maahan, lausui\nkuninkaallisen _bayete_-tervehdyksen ja ryömi Cetywayon eteen\nilmoittamaan, että valkoinen mies odotti.\n\n\"Anna hänen odottaa\", sanoi kuningas kimmastuneena ja kääntyi jatkamaan\nkeskustelua neuvonantajiensa kanssa.\n\nHadden osasi, kuten sanottu, täydellisesti zulu-kieltä, ja kun kuningas\ntoisinaan koroitti ääntään, saattoi Hadden erottaa joitakin sanoja.\n\n\"Mitä!\" sanoi Cetywayo eräälle vanhalle, kuihtuneelle miehelle, joka\nnäytti tekevän hänelle vakavia huomautuksia. \"Olenko minä koira, koska\nnuo valkoiset hyeenat kohtelevat minua tällä tavoin? Eikö maa ole\nminun, ja eikö se ollut minun isäni ennen minua? Eikö kansa ole minun,\nenkö minä saa vaikka tappaa sitä, jos tahdon? Sanon sinulle, että\nhävitän sukupuuttoon nuo pienet valkoiset miehet; _impini_\n(rykmenttini) tulevat nielemään ne. Olen puhunut!\"\n\nTaas kuihtunut vanhus teki huomautuksia, ilmeisesti rauhallisessa\ntarkoituksessa. Hadden ei voinut kuulla hänen puhettaan, mutta mies\nnousi seisomaan ja osoitti merta, samalla kuin hän, hänen ilmeikkäistä\neleistään ja huolestuneesta katsannostaan päättäen, näytti ennustavan\nonnettomuutta, jos seurattaisiin vissiä menettelytapaa.\n\nKuningas kuunteli häntä jonkin aikaa, sitten hän hypähti pystyyn silmät\nraivosta salamoivina.\n\n\"Kuule!\" huusi hän neuvonantajalleen. \"Olen jo kauan aavistanut asian,\nja nyt olen siitä varma. Sinä olet petturi. Sinä olet Sompseun [sir\nTheophilus Shepstone] koira ja Natalin hallituksen koira, enkä minä\nenää tahdo pitää talossani toisen koiraa, joka vaanii tilaisuutta\npurrakseen minua. Viekää hänet pois!\"\n\nPäällikköjen keskuudesta kuului hiljaista, vaistomaista tohinaa, mutta\nvanhus ei peräytynyt askeltakaan, ei edes siiloin, kun sotilaat, joiden\npian piti tappaa hänet, tulivat ja tarttuivat raa'asti häneen. Muutaman\nsekunnin, kenties viisi, hän seisoi ääneti, liikahtamatta ja peitti\nkasvonsa krassinsa liepeellä; sitten hän kohotti katseensa ja puhui\nkuninkaalle selvällä ja kirkkaalla äänellä.\n\n\"Oi kuningas\", hän sanoi, \"minä olen hyvin vanha mies. Nuorena minä\ntaistelin Chaka Leijonan joukoissa, ja minä kuulin, kuinka hän\nkuolinhetkellään ennusti, että valkoiset miehet tulevat. Sitten\nvalkoiset tulivat, ja minä taistelin Dingaanin puolesta Verijoella. He\ntappoivat Dingaanin, ja minä olin sitten monta vuotta Pandan, sinun\nisäsi, neuvonantaja. Minä seisoin rinnallasi, oi kuningas, Tugelan\ntaistelussa, silloin kun sen harmaa vesi värjäytyi punaiseksi\nUmbulazizin ja kymmenientuhansien hänen kansalaistensa verestä. Sitten\nminusta tuli sinun neuvonantajasi, oi kuningas, ja minä olin mukanasi,\nkun Sompseu painoi kruunun sinun päähäsi ja sinä annoit Sompseulle\nlupauksesi -- lupauksen, jota et ole täyttänyt. Nyt sinä olet väsynyt\nminuun, ja se on hyvä; sillä minä olen kovin vanha, ja minä puhun\nvarmasti houkkamaisesti, niinkuin vanhat toisinaan puhuvat. Mutta minä\nluulen kuitenkin, että Chakan, sinun isäsi veljen, ennustus on käyvä\ntoteen, että valkoiset miehet tulevat käyttämään mahtiaan sinua vastaan\nja että sinä tulet saamaan surmasi heidän kauttaan. Mielelläni olisin\nvielä kerran taistellut sinun rinnallasi, oi kuningas, koska sinä aiot\ntaistella; mutta se loppu, jonka sinä olet minulle valinnut, on paras.\nNuku hyvin, oi kuningas, ja jää hyvästi! _Bayete_!\"\n\nHetken oli kaikki hiljaista; miehet odottivat kuninkaan muuttavan\ntuomionsa. Mutta häntä ei miellyttänyt olla lempeä, taikka sitten\npolitiikan vaatimukset painoivat vaa'assa enemmän kuin hänen säälinsä.\n\n\"Viekää hänet pois!\" hän toisti; ja kasvoillaan heikko hymy ja\nhuulillaan ainoastaan sanat \"hyvää yötä\" vanha soturi ja valtiomies\npoistui erään sotilaan tukemana horjuvin askelin kuolinpaikalle.\n\nHaddenissa oli tämä kohtaus herättänyt hämmästystä, johon kieltämättä\nsekaantui myöskin pelkoa.\n\n\"Jos hän kohtelee omia palvelijoitaan tuolla tavoin, kuinka sitten\nminun käy?\" ajatteli hän. \"Me englantilaiset olemme nähtävästi\njoutuneet hänen epäsuosioonsa, sen jälkeen kuin minä jätin Natalin.\nHaluaisinpa tietää, aikooko mies ryhtyä sotaan meitä vastaan vai mikä\nhänen tarkoituksensa lienee. Jos hän ajattelee sotaa, ei minun paikkani\nole täällä.\"\n\nSamassa sattui kuningas, joka oli katsonut synkkänä maahan, kohottamaan\nkatseensa.\n\n\"Tuokaa muukalainen tänne!\" sanoi hän.\n\nHadden kuuli sen; hän astui kuninkaan eteen ja ojensi hänelle kätensä\nniin kylmästi ja huolimattomasti kuin suinkin saattoi. Kuningas tarttui\nsiihen, mikä jossakin määrin hämmästytti Haddenia.\n\n\"Valkoinen mies\", sanoi kuningas katsoen hänen kookasta, solakkaa\nvartaloaan ja säännöllisiä piirteitään, \"sinä et ainakaan ole\n_unfagozan_ (alhaissyntyinen mies); sinussa on ylimysverta.\"\n\n\"Niin, kuningas\", vastasi Hadden kevyesti huokaisten, \"olen ylhäistä\nsukua\".\n\n\"Mitä tahdot minun maastani, valkoinen mies?\"\n\n\"Hyvin vähän, kuningas. Olen harjoittanut täällä kauppaa, niinkuin\nvarmaankin olet jo kuullut, ja olen myynyt kaikki tavarani. Nyt pyydän\nsinulta lupaa saada metsästää puhveleita ja muita isoja eläimiä,\nennenkuin palaan Nataliin.\"\n\n\"Siihen en voi suostua\", vastasi Cetywayo. \"Sinä olet vakooja, jonka\nSompseu tai kuningattaren _induna_ on lähettänyt Natalista.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Hadden olkapäitään kohauttaen, \"siinä tapauksessa\ntoivon, että Sompseu tai kuningattaren _induna_ tai kumpikin maksaa\nminulle, kun palaan omaan maahani. Kuitenkin tottelen sinua, koska\nminun täytyy, mutta ensin tahtoisin antaa sinulle lahjani.\"\n\n\"Lahjasi?\" sanoi kuningas. \"En tarvitse mitään lahjoja. Me olemme\ntäällä rikkaita, valkoinen mies!\"\n\n\"Tapahtukoon siis niin, kuningas. Lahjani ei ole sen arvoinen, että\nsinä ottaisit sen vastaan, se on vain ampuma-ase.\"\n\n\"Ampuma-aseko, valkoinen mies? Missä se on?\"\n\n\"Ulkopuolella. Olisin ottanut sen mukaani, mutta palvelijasi sanoivat\nminulle, että oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty tulemasta\nasestettuna puhuttelemaan '_Elefanttia, joka tärisyttää maata_'.\"\n\nCetywayo rypisti otsaansa, sillä Haddenin sanojen pilkallinen sävy ei\nollut jäänyt hänen terävältä korvaltaan huomaamatta.\n\n\"Tuokaa valkoisen miehen lahja tänne, minä tahdon nähdä sen.\"\n\nPäällikkö, joka oli seurannut Haddenia, kiiruhti heti täyttämään\nkäskyä; hän juoksi niin etukenossa, että hän näytti joka hetki olevan\nkaatumaisillaan nenälleen. Vähän ajan kuluttua hän tuli takaisin\nkivääri kädessään ja ojensi sen kuninkaalle sillä tavoin, että piippu\ntähtäsi suoraan kuninkaan rintaan.\n\n\"Pyydän sinua kunnioittavimmin kiinnittämään huomiosi erääseen\nseikkaan, oi Elefantti\", sanoi Hadden venytellen, \"nimittäin siihen,\nettä sinun pitäisi käskeä palvelijasi ottaa tuo pyssynpiippu pois\nsydämesi kohdalta.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi kuningas.\n\n\"Vain sen tähden, että se on ladattu ja täysvireessä, oi Elefantti,\njoka luultavasti edelleenkin haluaa tärisyttää maata.\"\n\nKuullessaan nämä sanat \"Elefantti\" huudahti säikähdyksestä ja putosi\nistuimeltaan hyvin epäkuninkaallisella tavalla, samalla kuin\nkauhistuneen päällikön onnistui peräytyessään koskettaa liipasinta ja\nampua kuula juuri siihen kohtaan, jossa kuninkaan pää hetkistä\naikaisemmin oli ollut.\n\n\"Viekää hänet pois!\" kiljui maassa lojuva kuningas raivostuneena, mutta\njo kauan ennen kuin hän oli ehtinyt puhua, oli päällikkö huutaen, että\npyssy oli noiduttu, heittänyt sen luotaan ja syöksynyt pois.\n\n\"Hän on jo itse vienyt itsensä pois\", selitti Hadden toisten nauraa\nhihittäessä. \"Ei, kuningas, älä kajoa pyssyyn ihan vielä; se on\npikakivääri. Katso...\" Hän nosti winchester-kiväärin poskelleen ja\nampui jäljellä olevat neljä panosta peräkkäin; ne osuivat kaikki erään\npuun latvaan, johon hän koko ajan tähtäsi.\n\n\"_Vov_, se on ihmeellistä!\" sanoivat katselijat hämmästyneinä.\n\n\"Onko se nyt lopussa?\" kysyi kuningas.\n\n\"On tällä kertaa\", vastasi Hadden. \"Katsohan sitä.\"\n\nCetywayo otti pikakiväärin ja tutki sitä varovaisesti, samalla hän\nkäänsi sitä vaakasuorassa tasossa niin, että piippu suuntautui eräiden\nhuomattavimpien päällikköjen vatsoihin; näille tuli silloin kiire\nvetäytyä syrjään.\n\n\"Katsohan, millaisia pelkureita he ovat, valkoinen mies\", sanoi\nkuningas paheksuvasti, \"he pelkäävät, että tässä pyssyssä on vielä yksi\npanos\".\n\n\"Niin\", vastasi Hadden, \"he ovat todellakin pelkureita. Luulenpa, että\njos he istuisivat tuoleilla, niin he romahtaisivat niiltä maahan, aivan\nniinkuin teidän majesteetillenne äsken sattui.\"\n\n\"Osaatko tehdä pyssyjä, valkoinen mies?\" kiiruhti kuningas kysymään,\nsillä välin kuin kaikki päälliköt käänsivät kasvonsa poispäin ja\nkatsoivat takanansa olevaan aitaan.\n\n\"En, kuningas, en osaa tehdä pyssyjä, mutta osaan korjata niitä.\"\n\n\"Jos minä maksan sinulle hyvin, valkoinen mies, tahtoisitko jäädä\nkraaliini korjaamaan minulle pyssyjä?\" kysyi Cetywayo innokkaasti.\n\n\"Se tulee riippumaan maksusta\", vastasi Hadden, \"mutta tätä nykyä olen\nväsynyt työhön ja haluan levätä jonkin aikaa. Jos kuningas antaa\nminulle pyytämäni metsästysluvan ja muutamia miehiä seuraksi, voimme\npalattuani kenties keskustella asiasta. Muussa tapauksessa sanon\nkuninkaalle hyvästi ja suuntaan kulkuni Nataliin.\"\n\n\"Kertoakseen, mitä hän täällä on nähnyt ja kuullut\", mutisi Cetywayo.\n\nSamassa heidän puhelunsa keskeytyi, sillä soturit, jotka olivat vieneet\nvanhan päällikön pois, palasivat nopeasti ja heittäytyivät maahan\nkuninkaan eteen.\n\n\"Onko hän kuollut?\" kysyi tämä.\n\n\"Hän on mennyt kuninkaan sillan yli\", vastasivat soturit kylmästi, \"hän\nkuoli laulaen ylistyslaulua kuninkaasta.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Cetywayo, \"siihen kiveen en enää satuta jalkaani.\nMenkää nyt Nataliin ja kertokaa asiasta Sompseulle ja kuningattaren\n_indunalle_\", lisäsi hän painokkaasti ja katkerasti.\n\n\"_Baba!_ Kuulkaa, isämme puhuu! Kuunnelkaa Elefantin jyrinää!\" sanoivat\npäälliköt, jotka heti ymmärsivät viittauksen, ja eräs, joka oli muita\nrohkeampi, lisäsi: \"Pian me kerromme heille, noille valkoisille\nsuunsoittajille, toisenlaisen sadun, punaisen sadun, keihään sadun, ja\nmeidän sotajoukkomme laulavat sen heidän korviinsa.\"\n\nNäiden sanojen kaikuessa kuulijat valtasi hurmio, niinkuin äkillinen\nliekki valtaa kuivan ruohon. He hypähtivät pystyyn -- useimmat heistä\nnäet istuivat kyykyllään -- ja polkien jalkojaan maahan he lausuivat\nyhteen ääneen:\n\n    Indaba ibomwu -- indabaye mikonto\n    lizo dunyiswa nge impi ndhlebeni yaho.\n\n    (Punaisen sadun! Punaisen sadun! Keihään sadun!\n    Ja _impit_ laulavat sen heidän korviinsa.)\n\nEräs heistä, pitkä, julman näköinen mies, meni kaiken lisäksi Haddenin\neteen ja huusi hänelle nuo säkeet heristäen nyrkkiään hänen nenänsä\nalla -- onneksi hänellä kuninkaan läsnäollessa ei ollut _assegaita_.\n(keihästä).\n\nKuningas huomasi, että tuli, jonka hän oli sytyttänyt, paloi aivan\nliian kiivaasti.\n\n\"Vaiti!\" karjui hän syvällä äänellään, josta hän oli kuuluisa, ja\nsilmänräpäyksessä jokainen mies ikäänkuin muuttui kiveksi; vain kaiku\nvastasi:\n\n\"Ja _impit_ laulavat sen heidän korviinsa -- heidän korviinsa.\"\n\n\"Ei, tämä paikka ei totisesti ole minua varten\", ajatteli Hadden. \"Jos\ntuolla lurjuksella olisi ollut ase, olisi hän ehkä menettänyt\nmalttinsa... Mutta mitä tuo on?\"\n\nSamassa astui veräjästä sisään komea zulu. Mies, joka näytti noin\nkolmenkymmenenviiden ikäiseltä, oli Umcityu-rykmentin päällikköjen\nsotavarustuksissa. Hänen otsaansa ympäröivästä saukonnahkavanteesta\nkohosi sulkatöyhtö; vyötäisillä, käsivarsissa ja polvissa riippui\npitkiä, mustia härännahkasuikaleita; toisessa kädessään hänellä oli\npieni kilpi, joka sekin oli musta, toinen käsi oli tyhjä, koska\nkuninkaan eteen ei saanut astua aseistettuna. Miehen kasvot olivat\nkauniit, hänen suunsa oli herkkäsävyinen, ja vaikka hänen silmissään\nsillä hetkellä oli huolestunut ilme, olivat ne ystävälliset ja\nrehelliset. Hän oli varmaankin kuuden jalan ja kolmen tuuman mittainen,\nmutta hän ei näyttänyt niin pitkältä, mikä ehkä johtui siitä, että\nhänen hartiainvälinsä oli suuri ja hänen jäsenensä lujat ja voimakkaat;\nkummallisena vastakohtana viimeksimainituille olivat kädet ja jalat\nsirot, miltei naiselliset, niinkuin usein jalosukuisilla zuluilla.\nLyhyesti sanoen, mies oli ylhäissyntyinen villi gentlemanni, jonka\nolemus uhkui arvokkuutta ja pelottomuutta.\n\nHänen seurassaan oli yksinkertaiseen _mutschaan_ puettu mies, jonka\nharmahtava tukka todisti yli viidenkymmenen vuoden ikää. Hänelläkin oli\nmiellyttävät, vieläpä hienopiirteiset kasvot, mutta silmät olivat arat\nja suu ilmeetön.\n\n\"Mitä nuo ovat?\" kysyi kuningas.\n\nMolemmat miehet vaipuivat polvilleen hänen eteensä ja kumarsivat niin\nsyvään, että heidän otsansa koskivat maahan, samalla kuin he antoivat\nhänelle _sibonga_ eli ylistysnimiä.\n\n\"Puhukaa!\" sanoi kuningas kärsimättömästi.\n\n\"Oi kuningas\", sanoi nuori soturi istuutuen zulujen tavalla, \"minä olen\nNahun, Zomban poika, Umcityu-rykmentin päällikköjä, ja tämä on enoni\nUmgona, isäni nuorimman vaimon veli.\"\n\nCetywayo rypisti otsaansa.\n\n\"Mitä teet täällä kaukana rykmentistäsi, Nahun?\" kysyi hän.\n\n\"Armollisin kuningas, olen saanut virkavapautta korkeimmilta\npäälliköiltä, ja minun on pyydettävä kuninkaaltani suosionosoitusta.\"\n\n\"Puhu sitten nopeasti, Nahun!\"\n\n\"Asia on tämä\", sanoi päällikkö hieman hämillään. \"Jonkin aikaa sitten\nsuvaitsi kuningas tehdä minut _keschlaksi_ eräiden palvelusten vuoksi,\njotka suoritin.\" -- Sen sanoessaan nuori mies kosketti mustaa vannetta,\njoka oli hänen päänsä ympärillä. -- \"Kun nyt olen vannehdittu mies ja\npäällikkö, pyydän minä kuninkaalta miehen oikeutta -- oikeutta mennä\nnaimisiin.\"\n\n\"Oikeutta? Puhu nöyremmin, Zomban poika. Minun sotureillani ja\nkarjallani ei ole mitään oikeuksia.\"\n\nNahun puri huultaan, sillä hän huomasi tehneensä pahan erehdyksen.\n\n\"Anna minulle anteeksi, oi kuningas! Asia on tämä. Tällä\nUmgona-enollani on kaunis tytär, nimeltä Nanea, jonka minä haluan\nvaimokseni ja joka haluaa minut miehekseen. Odottaessani kuninkaan\nlupaa olen kihloissa hänen kanssaan ja pantiksi olen Umgonalle maksanut\nviidentoista nautaeläimen -- lehmän ja vasikan, _lobolan_. Mutta\nUmgonalla on mahtava naapuri, vanha Maputa-niminen päällikkö,\nKrokotiilikaalamon rajavartija, jonka kuningas luultavasti tuntee; ja\ntämä päällikkö tahtoo myöskin Nanean vaimokseen ja ahdistaa Umgonaa\nankarasti ja uhkaa häntä monilla onnettomuuksilla, ellei hän anna\ntyttöä hänelle. Mutta Umgonan sydän on valkea minua kohtaan ja Maputaa\nkohtaan se on musta, sentähden me kaksi olemme tulleet tänne pyytämään\ntätä suosionosoitusta kuninkaalta.\"\n\n\"Asia on niin, kuin hän sanoo\", virkkoi Umgona.\n\n\"Lopettakaa!\" huudahti Cetywayo vihastuneena. \"Sopiiko minun soturieni\nnyt etsiä itselleen vaimoja, vaimoja, jotka muuttavat heidän sydämensä\nvedeksi? Tietäkää, että viimeksi eilen käskin siitä rikoksesta kuristaa\nkaksikymmentä tyttöä, jotka olivat rohjenneet mennä ilman minun lupaani\nnaimisiin Undi-rykmentin miesten kanssa, ja määräsin heidän ruumiinsa\nasetettaviksi tienristeyksiin ja niiden lisäksi heidän isäinsä ruumiit,\njotta kaikki saisivat tietää heidän rikoksensa ja ottaisivat sen\nvarteen. Niin, Umgona, on hyvä sinulle ja sinun tyttärellesi, että\npyysitte minun lupaani, ennenkuin hän meni tämän miehen vaimoksi.\nKuulkaa nyt vastaukseni: minä hylkään sinun pyyntösi, Nahun, ja koska\nsinua, Umgona, ahdistaa mies, jota sinä et halua vävyksesi, nimittäin\nvanha Maputa-päällikkö, vapautan minä sinut siitä vaivasta. Nahun\nsanoo, että tyttö on kaunis nähdä -- hyvä, minä tahdon itse osoittaa\nhänelle suosiotani, ja hänet otetaan kuninkaan vaimojen joukkoon.\nKatso, että tyttö kolmenkymmenen päivän kuluttua tästä hetkestä, ensi\nuuden-kuun aikana, luovutetaan _sigodhlaan_ (kuninkaalliseen naisten\ntaloon) ja hänen mukanaan ne lehmät ja vasikat, jotka Nahun on antanut\nsinulle ja jotka hän nyt saa suorittaa sakkona minulle, koska hän on\nuskaltanut ajatella avioliittoa, ennenkuin oli hankkinut kuninkaansa\nluvan.\"\n\n\n\n\nII.\n\nENNUSTUS.\n\n\n\"Siinäpä hupaisa tuomari!\" ajatteli Hadden, joka jännittyneenä oli\nseurannut hurjaa näytelmää. \"Tuo lemmensairas nuori mies on nyt saanut\njotakin muuta ja enemmän kuin oli pyytänyt. Niin käy, kuin vetoaa\nCaesariin!\"\n\nSamalla hän tarkasteli molempia anojia. Vanha Umgona paljasti vain\nhetkeksi hämmästyksensä, sitten hän alkoi vuodataa tavanmukaisia\nkiitoksia ja kuninkaan hyvyyden ja alentuvaisuuden ylistyksiä. Cetywayo\nkuunteli ääneti; ja kun Umgona oli lopettanut, vastasi kuningas\nainoastaan muistuttamalla häntä lyhyesti siitä, että ellei Nanea\nsovitulla hetkellä olisi saapunut, joutuisivat varmasti hän ja hänen\näitinsä koristamaan tienristeystä heidän lähimmässä naapuristossaan.\n\nNahun tarjosi paljon mielenkiintoisemman tutkimusaiheen. Kun nuo\nkohtalokkaat sanat tulivat kuninkaan huulilta, saivat Nahunin kasvot\nensin rajattoman hämmästyksen ilmeen, joka heti vaihtui raivoa\nosoittavaksi -- sellaisen miehen oikeutettua raivoa, joka äkkiä on\nkärsinyt sanomatonta vääryyttä. Koko hänen vartalonsa vapisi, kaula- ja\nohimosuonet pullistuivat, käsi puristui nyrkkiin, kuin se olisi\ntarttunut keihäänvarteen. Mutta raivo katosi pian -- sillä yhtä hyvin\nsaattoi olla vihoissaan kohtalolle kuin zulu-tyrannille -- ja sitä\nseurasi pohjaton epätoivo. Mustat, ylpeät silmät samentuivat,\nkuparinruskeat kasvot painuivat kuopalle ja tulivat tuhkanharmaiksi,\nhuulet puristuivat yhteen, ja toisesta suupielestä herui kapea\nverijuova. Kohottaen kätensä kuningasta tervehtiäkseen tuo komea mies\nnousi ja pikemmin hoiperteli kuin käveli veräjälle.\n\nKun hän oli tullut sen kohdalle, käski Cetywayo hänen pysähtyä.\n\n\"Pysähdy!\" hän huusi. \"Minulla on sinulle tehtävä, Nahun, joka on\nkarkoittava sinun päästäsi nuo vaimo- ja avioliitto-ajatukset. Näet\ntämän valkoisen miehen; hän on minun vieraani ja haluaa metsästää\npuhveleita ja isoja petoja. Minä jätän hänet sinun haltuusi; ota miehiä\nmukaasi ja katso, ettei mitään pahaa tapahdu hänelle. Pidä myöskin\nhuoli siitä, että tuot hänet tänne minun luokseni kuukauden kuluttua,\ntai muuten saat hengelläsi maksaa laiminlyöntisi. Toimita hänet tänne\nminun kuninkaalliseen kraaliini uudenkuun ensimmäisellä viikolla --\nsilloin kun Nanea tulee -- ja silloin saat myöskin tietää, olenko hänen\nkauneudestaan samaa mieltä kuin sinä vai enkö. Mene nyt, lapseni, ja\nsinä, valkoinen mies, mene sinäkin; ne, jotka seuraavat sinua, ovat\nluonasi päivän sarastaessa, jää hyvästi, mutta älä unohda, että me\ntapaamme jälleen uudenkuun aikana; silloin voimme sopia palkastasi, kun\ntulet minun pyssysepäkseni. Älä petä minua, valkoinen mies, muuten\nlähetän miehiä noutamaan sinua, ja minun sanansaattajani ovat toisinaan\nkovakouraisia.\"\n\n\"Toisin sanoen olen vanki\", ajatteli Hadden, \"mutta olisipa\nihmeellistä, ellen keksisi mitään keinoa päästä pakoon. Jos sota\njulistetaan, niin en aio jäädä tähän maahan tullakseni murskatuksi\n_mutiksi_ (lääkkeeksi), saadakseni silmäni puhkaistuiksi tai jotakin\nmuuta yhtä hauskaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen päivää oli kulunut, kun Hadden ja hänen seuralaisensa eräänä\niltana leiriytyivät Verijoen ja Unvunyana-joen väliselle\nkoskemattomalle, vuoriselle maakaistaleelle, vain kahdeksan mailin\npäähän \"Pienen käden paikasta\", joka muutamia viikkoja sen jälkeen oli\ntuleva maailmankuuluksi alkuasukasten siitä käyttämällä nimellä:\n_Isandhlwana_. He olivat seuranneet kolme päivää pienen puhvelilauman\njälkiä, joka yhä oleili niillä seuduin, mutta heidän ei ollut\nonnistunut löytää sitä. Zulu-metsästäjät olivat ehdottaneet, että\nseurattaisiin Unvunyanan juoksua merelle päin, siellä kun oli\nrunsaammin metsänriistaa; mutta Hadden ja Nahun-päällikkö eivät olleet\nerikoisen halukkaita siihen, syistä, jotka kumpikin piti omana\ntietonaan. Haddenin tarkoitus oli vähitellen vetäytyä Puhvelijoelle,\njonka yli hän sitten toivoi pääsevänsä Nataliin, Nahun taas yritti\npysytellä lähellä Umgonan kraalia, joka ei ollut erittäin kaukana\nheidän nykyiseltä leiripaikaltaan; hän toivoi näet hämärästi, että hän\nsaisi tilaisuuden puhutella tai ainakin nähdä Naneaa, tyttöä, jonka\nkanssa hän oli kihloissa ja joka muutaman viikon kuluttua otettaisiin\nhäneltä ja luovutettaisiin kuninkaalle.\n\nKaameampaa ja tenhoisampaa paikkaa kuin se, jonne he olivat\nleiriytyneet, Hadden ei milloinkaan ollut nähnyt. Heidän takanaan oli\nmaakaistale, puoliksi suota, puoliksi pensaikkoa, jossa puhvelien\narveltiin piileskelevän. Kauempana kohosi yksinäisen suurenmoisena\nIsandhlwana-vuori, kun taas suoraan heidän edessään nousi\npengermäisesti mitä synkin metsä, jota etäisyydessä ympäröivät\nvuorenhuiput. Metsässä virtasi joki, joka otti soiden veden ja oli\ntyyni ja hiljainen sillä kohtaa tasaisella maalla; mutta sellaisena se\nei pitkälti pysynyt, sillä muutaman sadan jalan päässä heistä se äkkiä\nheittäytyi alas eräältä äkkivierteeltä, joka ei ollut erikoisen korkea,\nmutta hyvin jyrkkä, ja putosi kuohuvaan, vuorien reunustamaan lampeen,\njohon auringonvalo ei koskaan näyttänyt pääsevän.\n\n\"Mika tuon metsän nimi on, Nahun?\" kysyi Hadden.\n\n\"_Emagudu. Kuolleitten koti_\", vastasi zulu hajamielisenä, sillä hän\nistui ja katseli kohden Nanean kraalia, joka oli tunnin matkan päässä\noikealla kohoavan harjanteen toisella puolella.\n\n\"_Kuolleitten koti!_ Minkä tähden?\"\n\n\"Sen tähden että kuolleet asuvat siellä, ne, joita me nimitämme\n_esemkofuiksi_, mykiksi, ja yhdessä heidän kanssaan toiset henget,\n_amahlosi_, joista elämänhenki on paennut, mutta jotka kuitenkin yhä\nelävät.\"\n\n\"Tosiaankin!\" sanoi Hadden. \"Entä oletko koskaan nähnyt noita aaveita?\"\n\n\"Luuletko, että minä olen vähämielinen, valkoinen mies, niin että\nmenisin katsomaan niitä? Vain kuolleet astuvat tuohon metsään, ja sen\nlaidoilla kansamme toimittaa uhrinsa kuolleille.\"\n\nNahunin seuraamana Hadden lähti kallion reunalle ja katseli alas.\nVasemmalla näkyi syvä ja kaamea lampi, ja aivan sen rannalla, kapealla\nnurmikaistaleella kallion ja metsän välillä, kohosi maja.\n\n\"Kuka tuolla asuu?\" kysyi Hadden.\n\n\"Suuri _Isanusi_ -- hän, jota sanotaan _inyangaksi_ eli rohtonaiseksi\nja jota myöskin nimitetään _Inyosiksi_ (Mehiläiseksi), koska hän kerää\nviisautta kuolleista, jotka kasvavat metsässä.\"\n\n\"Luuletko, että hän saisi kerätyksi tarpeeksi viisautta voidakseen\nsanoa minulle, tulenko tappamaan ainoatakaan puhvelia?\"\n\n\"Kenties, valkoinen mies\", vastasi Nahun. \"Mutta\", lisäsi hän\nhymähtäen, \"voi sattua, että ne, jotka käyvät Mehiläisen keolla, eivät\nsaa kuulla mitään, mutta voi myöskin sattua, että he saavat kuulla\nenemmän kuin haluavat. Tämän Mehiläisen sanat pistävät.\"\n\n\"Hyvä on; tahdonpa nähdä, voiko hän pistää minua.\"\n\n\"Täyttyköön tahtosi!\" sanoi Nahun; hän kääntyi ja kulki aluksi kalliota\npitkin, kunnes saapui muutamalle alkuasukasten polulle, joka meni\nluikerrellen alas.\n\nTätä polkua he nyt astuivat, kunnes tulivat rinteen juurella olevalle\nnurmikolle, jota he sitten seurasivat majalle asti; sitä ympäröi matala\nkaisla-aita, ja sen sisäpuolella oli pieni, kovaksi ja sileäksi\ntallatulla muurahaiskeko-maalla katettu piha. Pihalla istui Mehiläinen,\ntuolinsa melkein siinä pyöreässä aukossa, joka oli majan ovena. Kaikki,\nmitä Hadden aluksi saattoi hänestä nähdä, hän kun istui kyykistyneenä\nvarjossa, oli epämääräinen hahmo, joka on kiedottu tahraiseen ja\nrepaleiseen kissannahka-karossiin; sen alta näkyi silmäpari, julma ja\neloisa kuin leopardin. Hänen jalkainsa juuressa kyti vähäinen tuli, ja\nsitä reunustivat puoli ympyrään järjestetyt ihmisen pääkallot, jotka\noli asetettu parittain ikäänkuin keskustelemaan, kun taas muita luita,\nkaikesta päättäen nekin ihmisen, oli köynnöksinä koristamassa majaa ja\npiha-aitaa.\n\n\"Näenpä, että tuo vanha ämmä on varustautunut noita-akan tavallisilla\ntarvekaluilla\", ajatteli Hadden, mutta ei sanonut mitään.\n\nEi myöskään \"velhotohtori\" sanonut mitään, hän kohdisti vain välkkyvät\nsilmänsä Haddenin kasvoihin. Tämä vastasi kohteliaisuuteen ja seisoi ja\ntuijotti naiseen kaikin voimin, kunnes vihdoin tunsi hävinneensä tässä\nomituisessa kaksinkamppailussa. Hänen päätänsä huimasi, ja hän\nkuvitteli, että hänen edessään oleva nainen oli muuttunut\nsuunnattomaksi, hirveäksi hämähäkiksi, joka istui pyydyksensä aukossa,\nja että nuo luut olivat hänen uhriensa jätteitä.\n\n\"Miksi sinä et puhu, valkoinen mies?\" virkkoi nainen lopulta hitaasti\nja selvällä äänellä. \"Mutta se ei ole tarpeen, sillä minä voin lukea\nsinun ajatuksesi. Sinä ajattelet, että minua, jota nimitetään\nMehiläiseksi, voisi paremmalla syyliä sanoa Hämähäkiksi. Älä pelkää,\nminä en ole tappanut näitä ihmisiä. Mitä hyötyä minulle siitä olisi,\nkun kuolleita on niin paljon? Minä imen ihmisten sieluja, en heidän\nruumiitaan, valkoinen mies. Heidän eläviä sydämiään minä tahdon\nkatsella, sillä niistä minä luen paljon ja niistä minä tulen viisaaksi.\nSano minulle nyt, mitä tahdot Mehiläisestä, valkoinen mies,\nMehiläisestä, joka työskentelee tässä Kuoleman puutarhassa? Ja mikä\nsinut on tänne tuonut, Zomban poika? Miksi et ole nyt heimosi,\numcituyjen keskuudessa, kun he varustautuvat suureen sotaan --\nviimeiseen sotaan -- valkoisten ja mustien sotaan -- tai ellei sinua\nhaluta taistella, miksi et ole ylvään ja kauniin Nanean rinnalla?\"\n\nNahun ei vastannut, mutta Hadden sanoi:\n\n\"Olen tullut tänne vähäpätöisen asian vuoksi, äiti; haluaisin tietää,\ntuleeko ajojahtini onnistumaan.\"\n\n\"Ajojahtisi, valkoinen mies -- mikä ajojahti? Metsänriistan, rahan\nvaiko naisten? jotakin näistä kolmesta se on, sillä ajossa sinun aina\ntäytyy olla; sinun luontosi on ajaa ja tulla ajetuksi. Sanohan minulle,\nmiten sen kauppiaan haavan laita on, hänen, joka sai maistaa sinun\nterästäsi siellä _maboonien_ (buurien) kaupungissa? Sinun ei tarvitse\nvastata, valkoinen mies, mutta millaisen maksun annat kurjalle\nrohtonaiselle, jonka taitoon sinä turvaudut?\" lisäsi hän vinkuvalla\näänellä. \"Varmaankaan et vaadi, että vanhan naisen on tehtävä työtä\nmaksutta?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään tarjottavana sinulle, äiti\", sanoi Hadden, joka\noli saanut tarpeekseen Mehiläisen huomio- ja ajatustenluku-kyvystä.\n\n\"Vai niin\", sanoi nainen epämiellyttävästi naurahtaen, \"tekisitkö sinä\nkysymyksen odottamatta vastausta? Minä en tahdo toistaiseksi ottaa\nsinulta mitään maksua, valkoinen mies, sinä saat korvata minulle\nmyöhemmin, kun tapaamme jälleen\", lisäsi hän ja nauroi taas. \"Anna\nminun katsoa kasvoihisi, anna minun katsoa kasvoihisi\", sanoi hän\nsitten ja nousi ja asui Haddenin eteen.\n\nSamassa Hadden tunsi jotakin kylmää niskassaan, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli Mehiläinen hypähtänyt hänen luotaan pitäen\npeukalon ja etusormen välissä tummaa hiuskiehkuraa, jonka oli leikannut\nHaddenin päästä. Teko tapahtui niin nopeasti, ettei viimeksimainittu\nehtinyt estää sitä eikä myöskään suuttua siitä, hän vain seisoi ja\ntuijotti typerästi naiseen.\n\n\"Siinä kaikki, mitä tarvitsen\", toisti tämä, \"sillä kuten sydämeni on\ntaikuutenikin valkoinen. Älä lähde, Zomban poika, anna minulle kiehkura\nsinunkin tukastasi, sillä niiden, jotka käyvät Mehiläisen luona, täytyy\nkuunnella hänen surinaansa.\"\n\nNahun täytti hänen pyyntönsä ja leikkasi terävällä _assegaillaan_\npienen kiehkuran hiuksistaan, vaikka hyvin näkyi, ettei hän tehnyt sitä\nvapaaehtoisesti, vaan siitä syystä, ettei uskaltanut kieltäytyä.\n\nNyt Mehiläinen antoi _karossinsa_ pudota maahan; hän kumartui tulen\npuoleen ja heitti siihen yrttejä, jotka hän otti kupeellaan olevasta\npussista. Hän oli vielä kaunispiirteinen nainen, eikä hänellä ollut\nyllään yhtään mistä inhottavista esineistä, joita Hadden oli nähnyt\nmuilla noita-akoilla ja rohtonaisilla. Kuitenkin hänellä oli kaulassaan\nomituinen koriste, pieni elävä käärme, joka vivahteli punaisen ja\nharmaan värisenä ja jonka Mehiläisen vieraat tunsivat yhdeksi niiden\nseutujen vaarallisimpia matelijoita. Ei ole lainkaan tavatonta, että\nvelhot ja poppamiehet somistautuvat sillä tavoin käärmeillä, mutta onko\nmyrkkyhampaat ensin vedetty pois vai eikö, sitä ei kukaan tiedä.\n\nHetken kuluttua alkoivat yrtit suitsuta, ja savu kohosi kapeana,\nsuorana juovana, joka kohdatessaan Mehiläisen kasvot kietoutui hänen\npäänsä ympärille ja peitti sen kuin omituiseen siniseen huntuun. Nyt\nnainen ojensi äkkiä kätensä ja pudotti hiuskiehkurat palaville\nyrteille, ja ne liikahtelivat ja muuttuivat tuhkaksi kuin elävät\nolennot. Sitten Mehiläinen avasi suunsa ja alkoi syvin henkäyksin vetää\nkeuhkoihinsa hiuksista ja yrteistä lähteviä höyryjä, sillä välin kuin\nkäärme, jota savu kiusasi, rupesi sähisemään, irrottautui hänen\nkaulaltaan, mateli ylöspäin ja pakeni hänen tukkalaitteensa mustien\nsulkien suojaan.\n\nPian alkoivat höyryt vaikuttaa; Mehiläinen huojui edestakaisin mutisten\nitsekseen, sitten hän vaipui vasten majan seinää ja hänen päänsä\nasettui lepoon sen oljille. Nyt hänen kasvonsa olivat kääntyneet valoon\npäin, ja ne olivat hirveän näköiset, sillä ne olivat tulleet sinisiksi\nja silmät olivat painuneet sisään kuin kuolleella; ja koko ajan tuo\npunainen käärme sähisi ja liikahteli levottomasti hänen otsansa\nyläpuolella. Ainakin kymmeneksi minuutiksi Mehiläinen jäi siihen\nasentoon, sitten hän puhui ontolla ja luonnottomalla äänellä:\n\n\"Oi musta sydän valkoisessa ja kauniissa ruumiissa, minä katson sinun\nsydämeesi, ja se on musta kuin veri ja tulee mustaksi verestä. Kaunis\nvalkoinen ruumis, jossa on musta sydän, sinä olet löytävä riistasi ja\najava sitä, ja se on vievä sinut _Kodittomien taloon, Kuolleitten\nkotiin_, ja se on oleva härkä, se on oleva tiikeri, se on oleva nainen,\njota kuninkaat ja vesi eivät voi vahingoittaa. Kaunis valkoinen ruumis\nja musta sydän, sinä olet saava palkkasi, rahoja rahoista ja iskuja\niskuista. Muista minun sanojani, kun täplikäs kissa kehrää sinun\nrinnallasi; muista niitä, kun sota pauhaa ympärilläsi; muista niitä,\nkun saat palkkasi ja viimeisen kerran seisot _Kuolleitten kodissa_\nvastatusten vainajan haamun kanssa.\"\n\n\"Oi valkoinen sydän ja musta ruumis\", jatkoi nainen, \"minä katson sinun\nsydämeesi, ja se on valkoinen kuin maito, ja viattomuuden maito on sen\npelastava. Houkkio, miksi isket tuon iskun? Anna hänen olla, jota\ntiikeri rakastaa ja jonka rakkaus on kuin tiikerin rakkaus. Oh! Mitkä\nkasvot nuo ovat, jotka ilmaantuvat taistelussa? Seuraa niitä, seuraa\nniitä, oi nopsajalka! Mutta seuraa varovasti, sillä kieli, joka on\nvalehdellut, ei koskaan puhu säälistä, ja käsi, joka on pettänyt, on\nväkevä sodassa. Valkoinen sydän, mitä on kuolema? Kuolemassa elää\nelämä, ja kuolleitten parissa sinä olet löytävä sen elämän, jonka olet\nkadottanut, sillä siellä odottaa sinua se, jota kuninkaat ja vesi eivät\nvoi vahingoittaa.\"\n\nMehiläisen puhuessa hänen äänensä painui yhä alemmaksi, kunnes se\nlopulta oli miltei kuulumaton. Sitten puhe kokonaan taukosi, ja nainen\nnäytti siirtyvän hurmiotilasta uneen. Hadden, joka oli kuunnellut häntä\nhuvitetusti ja kyynillisesti hymyillen, nauroi nyt ääneen.\n\n\"Miksi sinä naurat, valkoinen mies?\" kysyi Nahun harmistuneena.\n\n\"Nauran omalle mielettömyydelleni hukata aikaa kuunnellen tuon\nvilpillisen petkuttajan tyhjää puhetta.\"\n\n\"Se ei ole tyhjää puhetta, valkoinen mies!\"\n\n\"Todellakin? Siinä tapauksessa ehkä hyväntahtoisesti sanot minulle,\nmitä se merkitsee.\"\n\n\"En voi vielä sanoa sinulle, mitä se merkitsee, mutta hänen sanansa\ntarkoittavat jotakin naista ja jotakin leopardia, sinun kohtaloasi ja\nminun.\"\n\nHadden kohautti olkapäätään arvellen, ettei asia ansainnut pitempiä\njaaritteluja, ja samassa heräsi Mehiläinen vavisten, otti punaisen\nkäärmeen tukastaan, kietoi sen kaulalleen ja kääriytyi jälleen\ntahraiseen karossansa.\n\n\"Oietko tyytyväinen viisauteeni, _inkus_?\" kysyi hän Haddenilta.\n\n\"Olen vakuutettu siitä, että sinä olet Zulu-maan viekkaimpia\npetkuttajia, äiti\", vastasi puhuteltu kylmästi. \"No, paljonko minun on\nmaksettava?\"\n\nMehiläinen ei närkästynyt toisen loukkaavista sanoista, vaikka hänen\nkatseensa kävi omituisesti sen kaltaiseksi, jonka Hadden oli nähnyt\nkäärmeen silmissä, kun savu kiusasi sitä.\n\n\"Jos valkoinen mies sanoo, että minä olen petkuttaja, on hän varmasti\noikeassa, sillä hän tuntee vilpin paremmin kuin kukaan toinen. Minä\nolen sanonut, etten halua mitään maksua -- ei, anna minulle hiukan\ntupakkaa kukkarostasi.\"\n\nHadden aukaisi antiloopinnahkaisen kukkaronsa, otti hiukan tupakkaa ja\nantoi sen Mehiläiselle. Ottaessaan sen vastaan tämä tarttui hänen\nkäteensä ja katseli keskisormessa olevaa sormusta, joka oli käärmeen\nmuotoinen ja johon oli kiinnitetty kaksi pientä rubiinia eläimen\nsilmiksi.\n\n\"Minä kannan käärmettä kaulallani ja sinä kädessäsi, _inkus_. Tahtoisin\nmielelläni kantaa tuota sormusta kädessäni, ettei kaulalleni\nkietoutunut käärme enää olisi niin yksin.\"\n\n\"Pelkäänpä, että saat odottaa, kunnes olen kuollut\", vastasi Hadden.\n\n\"Niin, niin\", sanoi nainen tyytyväisesti, \"se oli hyvä sana. Minä\nodotan, kunnes sinä olet kuollut, ja otan sormuksen sitten, eikä kukaan\nvoi sanoa, että olen sen varastanut, sillä Nahun voi todistaa, että\nsinä olet antanut minulle luvan ottaa sen.\"\n\nEnsi kerran tunsi Hadden säikähtyvänsä, sillä Mehiläisen äänensävyssä\noli jotakin, joka sorahti hänen korvissaan. Jos nainen olisi puhunut\nhänelle ammattimaisella tavallaan, ei hän olisi kiinnittänyt siihen\nhuomiota, mutta ahneudessaan noita oli käynyt luonnolliseksi, ja oli\nilmeistä, että hän puhui vakaumuksesta ja uskoi omiin sanoihinsa.\n\nMehiläinen näki toisen säikähdyksen ja muutti heti äänensävyä.\n\n\"Antakoon valkoinen mies anteeksi vanhan rohtonaisen leikin\", sanoi hän\nvinkuvalla äänellä. \"Minä olen niin paljon tekemisissä Kuoleman kanssa,\nettä hänen nimensä aina tulee huulilleni\", lisäsi hän, katsahti ensin\nympärillään oleviin pääkalloihin ja sitten putoukseen, joka toi vettä\nsiihen synkkään lampeen, jonka rannalla hänen majansa oli.\n\n\"Katso!\" sanoi hän yksinkertaisesti.\n\nSeuraten hänen ojennetun kätensä osoittamaa suuntaa Haddenin katse\nkohtasi kaksi kuihtunutta mimosapuuta, jotka kasvoivat putouksen\nyläpuolella melkein suorassa kulmassa sen kallioista reunaa vasten.\nNämä puut oli yhdistetty toisiinsa karkeatekoisella sillalla, jonka\nmuodostivat nahkahihnoilla toisiinsa yhdistetyt tukit. Sillalla seisoi\nkolme henkilöä; etäisyydestä ja putouksesta kohoavasta vihmasta\nhuolimatta Hadden saattoi nähdä, että siinä oli kaksi miestä ja nuori\nnainen, sillä heidän vartalonsa piirtyivät auringon laskiessa selvästi\nkeltaisenpunaista taivasta vasten. Sillä hetkellä heitä oli kolme,\nhetkistä myöhemmin kaksi -- sillä tyttö oli poissa, ja jokin tumma\nesine, joka syöksyi alas putoukseen, kohtasi järven pinnan kovasti\nläiskähtäen, ja samalla kajahti heikko, mutta sydäntävihlova huudahdus.\n\n\"Mitä tuo on?\" kysyi Hadden hämmästyneenä ja kauhistuneena.\n\n\"Ei mitään\", vastasi Mehiläinen naurahtaen. \"Et siis tiedä, että\nuskottomat naiset ja tytöt, jotka ovat rakastaneet ilman kuninkaan\nlupaa, viedään tuolle paikalle kuolemaan, ja heidän mukanaan heidän\nrikostoverinsa. Ah, täällä kuolee ihmisiä sillä tavoin joka päivä, ja\nminä näen heidän kuolevan ja pidän laskua heidän lukumäärästään.\"\n\nSitten hän veti majan olkikatolta pykäläpuun, otti veitsen ja lisäsi\nuurteen niihin moniin, jotka puussa ennestään olivat, samalla kuin hän\nkatsoi Nahuniin puoliksi kysyvästi, puoliksi varoittavasti.\n\n\"Niin, niin, se on kuoleman paikka\", mutisi hän. \"Tuolla ylhäällä\nkuolee eläviä joka päivä, ja tuolla\" -- hän viittasi järven toiselle\npuolelle, sille kohdalle, missä metsä muutaman sadan jalan päässä hänen\nmajastaan alkoi -- \"tuolla on heidän haamujensa asunto. Kuule!\"\n\nHänen puhuessaan tunkeutui heidän korviinsa ääni, joka tuntui tulevan\ntummasta metsänreunasta, eriskummallinen, kaamea ääni, jota parhaiten\nvoinee kuvata sillä, että se kuulosti petomaiselta ja miltei\nmuodottomalta.\n\n\"Kuule!\" toisti Mehiläinen. \"Ne ovat iloisia siellä.\"\n\n\"Mitkä?\" kysyi Hadden. \"Babiaanitko?\"\n\n\"Ei, valkoinen mies, vaan _amatongoi_ -- aaveet -- tervehtivät häntä,\njoka juuri on tullut yhdeksi heistä.\"\n\n\"Aaveet!\" sanoi Hadden karskisti, sillä häntä harmitti oma pelkonsa.\n\"Tahtoisinpa nähdä ne aaveet. Luuletko äiti, etten ennen ole kuullut\napinalauman pitävän meluaan metsässä? Tule, Nahun, lähtekäämme\nkapuamaan kalliolle, niin kauan kuin vielä on valoisaa. Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi, _inkus_, ja ole varma siitä, että toivosi täyttyy. Mene\nrauhassa, _inkus_, nuku hyvin!\"\n\n\n\n\nIII.\n\nTÄPLIKÄS KISSA.\n\n\nMehiläisen toivotuksesta huolimatta Hadden nukkui sinä yönä huonosti.\nHän tunsi olevansa mitä parhaissa voimissa, eikä hänen omatuntonsa\nvaivannut häntä sen enempää kuin muulloinkaan, mutta kuitenkaan hän ei\nvoinut saada lepoa. Heti kun hän sulki silmänsä, näki hän edessään\njulman velhottaren kuvan ja kuuli hänen pahaenteisten sanojensa kaiun,\nsellaisina kuin hän oli kuullut ne edellisenä iltapäivänä. Hän ei ollut\ntaikauskoinen eikä pelkuri, ja jos hänessä ylimalkaan piili\njonkinlainen usko yliluonnollisiin asioihin, niin se ainakin torkkui.\nMutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta hän ei voinut voittaa sitä\nkaameata pelkoa, että tuon noidan ennustuksessa sittenkin saattoi olla\nhiukan totta. Jospa hän todellakin oli lähellä kuolemaansa, jos sen\nsydämen, joka nyt sykki niin voimakkaasti hänen rinnassaan, pian täytyi\nikuisiksi ajoiksi pysähtyä -- ei, hän ei tahtonut ajatella sitä. Tuo\nsynkkä paikka ja se hirveä näky, jonka hän oli nähnyt sinä päivänä,\nolivat kiihoittaneet hänen hermojaan. Noiden zulujen kotoiset tavat\neivät olleet miellyttäviä, ja hän puolestaan oli lujasti päättänyt\njättää nämä ihmiset, heti kun pääsi pakenemaan.\n\nHänen aikomuksensa oli paeta rajalle seuraavana yönä, jos se jollain\ntavoin kävi laatuun. Mutta jotta suunnitelma voisi toteutua, täytyi\nhänen välttämättä tappaa puhveli taikka jokin muu iso metsäeläin.\nSilloin häntä seuraavat metsästäjät, niinkuin hän hyvin tiesi,\nmässäisivät lihalla, kunnes tuskin pääsisivät liikkumaan, ja hänen\nhetkensä olisi tullut. Mutta kenties Nahun ei lankeaisi siihen\nkiusaukseen; silloin hänen täytyi luottaa onneensa. Pahimmassa\ntapauksessa hän lähettäisi Nahuniin kuulan, mihin hän katsoi olevansa\noikeutettu, koska Nahunia saattoi pitää hänen vanginvartijanaan. Jos\nhänen täytyisi mennä niin pitkälle, tiesi hän voivansa tehdä sen\nturhitta omantunnonvaivoitta, sillä hän ei pitänyt Nahunista, vaan\ntunsi toisinaan vihaakin tätä kohtaan. Heidän luonteensa olivat aivan\nerilaiset, ja Hadden tiesi, että tuo kookas zulu epäili ja halveksi\nhäntä; ja se, että villi neekeri halveksi häntä, oli enemmän kuin hänen\nylpeytensä saattoi sallia.\n\nPäivän sarastaessa Hadden nousi ja herätti seuralaisensa, jotka vielä\nmakasivat uneen vaipuneina sammuvan tulen ympärillä, kukin mies\n_karossiinsa_ eli vilttiinsä kietoutuneena. Nahun nousi oikoen\njäseniään ja näytti aamuhämärissä jättiläismäiseltä.\n\n\"Mikä on tahtosi, _umlungu_ (valkoinen mies), kun olet ylhäällä ennen\naurinkoa?\"\n\n\"Tahtoni, _muntumpofu_ (keltainen mies), on metsästää puhveleita\",\nvastasi Hadden kylmästi; häntä harmitti, ettei villi antanut hänelle\nminkäänlaista arvonimeä.\n\n\"Saat antaa minulle anteeksi\", sanoi zulu, joka arvasi hänen\najatuksensa, \"mutta en voi käyttää sinusta _inkus_-nimitystä, koska et\nole minun päällikköni etkä kenenkään toisenkaan; mutta jos\npuhuttelusana 'valkoinen mies' loukkaa sinua, annamme sinulle nimen.\"\n\n\"Niinkuin haluat\", vastasi Hadden lyhyesti.\n\nJa he antoivat hänelle nimen _Inhlizinmgama_, jolla nimellä hänet\nsitten tunnettiin heidän keskuudessaan, mutta Hadden ei ollut erikoisen\ntyytyväinen saatuaan selville, että noiden pehmeiltä sointuvien tavujen\nmerkitys oli _Mustasydän_. Niin oli velhovaimo nimittänyt häntä, joskin\nkäyttäen toisia sanoja.\n\nTunnin kuluttua he olivat jo leiripaikan takaisella pensasta kasvavalla\nrämeellä ja etsivät metsänriistaa. Ei kestänyt kauan, ennenkuin Nahun\nkohotti kätensä ja viittasi sitten maahan. Hadden katsahti siihen ja\nhuomasi suoperäisessä maassa pienen puhvelilauman syvät jäljet, jotka\nkaikesta päättäen eivät olleet vielä kymmenen minuutin ikäisiä.\n\n\"Tiesin, että kohtaisimme metsänriistaa tänään\", kuiskasi Nahun, \"sillä\nMehiläinen sanoi sen.\"\n\n\"Piru vieköön Mehiläisen!\" sanoi Hadden matalalla äänellä. \"Tule\nmukaan!\"\n\nNeljännestunnin ajan he seurasivat jälkiä tiheän kaislikon halki,\nkunnes vihdoin Nahun hiljaa kuiskaten tarttui Haddenin käteen. Tämä\nkatsoi ympärilleen, ja noin viidensadan jalan päässä heistä söivät\npuhvelit ruohoa muutamassa mimosametsikössä, joka oli hieman\nkorkeammalla kuin se paikka, missä metsästäjät nyt olivat. Siinä oli\nkuusi puhvelia: vanha, komeapäinen härkä, kolme lehmää, hieho ja\nsuunnilleen neljän kuukauden ikäinen vasikka. Sekä tuuli että maasto\nolivat metsästäjille epäsuotuisat, niin etteivät he voineet hiipiä\neläinten kimppuun siltä suunnalta; sentähden he tekivät parin tuhannen\njalan kierroksen ja hiipivät varovasti puhveleita kohti vastatuuleen.\nVälillä he piilottautuivat mimosa-runkojen taakse ja, kun niitä ei\nollut, ryömivät vatsallaan korkean _tambuti_-ruohon suojassa. Lopulta\nhe olivat sadanviidenkymmenen jalan etäisyydessä, ja näytti\nmahdottomalta päästä tunkeutumaan lähemmäksi, sillä vanhan härän\nliikkeistä näkyi selvästi, että vaikk'ei se vielä vainunnut heitä, kuuli\nse kuitenkin joitakin epäilyttäviä ääniä ja alkoi aavistaa pahaa.\nLähimpänä Haddenia, jolla yksin oli ampuma-ase, seisoi hieho kylki\nhäneen päin -- kaunis maalitaulu. Muistaen, että siitä saisi parhaan\npaistin, Hadden kohotti martini-kiväärinsä poskelleen, tähtäsi nopeasti\nlavan taakse ja painoi liipasinta. Laukaus pamahti, ja hieho kaatui\nkuolleena maahan, luoti sydämessä. Kummallista kyllä toiset puhvelit\neivät heti juosseet tiehensä; päinvastoin ne näyttivät joutuneen\nymmälle äkillisestä pamauksesta, jonka syytä ne eivät voineet käsittää,\nja kun ne eivät vainunneet mitään, nostivat ne päänsä ja jäivät\ntuijottamaan ympärilleen.\n\nHadden ehti sillä välin ladata pyssynsä uudelleen ja tähdätä\ntoistamiseen, tällä kertaa vanhaan härkään. Luoti osui johonkin kohdin\nniskaan tai lapaan, sillä härkä vaipui polvilleen; mutta tuossa\ntuokiossa se oli jälleen jalkeilla, ja kun se näki savupilven, ryntäsi\nse suoraan sitä kohti. Samaisen savun vuoksi tai jostakin muusta syystä\nHadden ei nähnyt härän tuloa ja olisi aivan varmasti joutunut sen\njalkoihin tai sarviin, ellei Nahun olisi rientänyt apuun ja temmannut\nhäntä oman henkensä uhalla erään muurahaiskeon taakse. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli valtava eläin mylvien syöksynyt ohitse\nvälittämättä heistä sen enempää.\n\n\"Eteenpäin!\" sanoi Hadden, ja jättäen useimmat miehet nylkemään hiehoa\nja kuljettamaan parhaat lihapalat leiriin he alkoivat seurata verisiä\njälkiä.\n\nTaivallettuaan muutaman tunnin he kadottivat jäljet kivisessä ja\npensaikkoisessa seudussa; helteen uuvuttamina he laskeutuivat lepäämään\nja syömään hiukan _biltongia_ eli auringossa kuivatettua lihaa, jota\nheillä oli mukanaan. He olivat juuri lopettaneet ateriansa ja aikoivat\npalata leiriin, kun eräs mukana olevista neljästä zulusta meni juomaan\npienestä joesta, joka virtasi ainoastaan kymmenen askeleen päässä\nheistä. Puoli minuuttia sen jälkeen he kuulivat hirveätä mylvintää ja\nläiskettä ja näkivät zulun lentävän ilmaan. Heidän syödessään oli\nhaavoitettu puhveli koko ajan väijynyt heitä joen rannalla tiheän\npensaikon takana, tietäen viekkaana eläimenä hyvin, että sen vuoro oli\nennemmin tai myöhemmin tuleva. Kauhusta huudahtaen he riensivät\npaikalle, mutta näkivät vain härän katoavan rinteen yli, ennenkuin\nHadden oli päässyt ampumaan. Toverinsa he löysivät kuolemaa tekemästä,\nsillä pedon hirveät sarvet olivat lävistäneet hänen keuhkonsa.\n\n\"Se ei ole puhveli, se on paholainen\", virkkoi zulu parka raukealla\näänellä ja heitti huoaten henkensä.\n\n\"Paholainen tai ei, minä tapan sen!\" huudahti Hadden.\n\nJättäen toisten tehtäväksi kantaa kuollut toverinsa leiriin Hadden\nryhtyi Nahunin seuraamana jatkamaan takaa-ajoa. Maasto oli nyt\navoimempaa ja ajo helpompaa, sillä he näkivät väliin vilahduksen\npedosta, vaikkakaan eivät päässeet kyllin lähelle voidakseen ampua.\nHetken kuluttua he laskeutuivat jyrkkää rinnettä.\n\n\"Tiedätkö, missä me olemme?\" kysyi Nahun osoittaen aivan heidän\nedessään olevaa metsävyöhykettä. \"Tuo on _Emagudu, Kuolleitten koti_ --\nja katso, härkä suuntaa kulkunsa sinne.\"\n\nHadden katseli ympärilleen; Nahun oli oikeassa; vasemmalla näkyivät\nputous, _Kuoleman lampi_, niinkuin putouksen alla olevaa suvantoa\nnimitettiin, ja Mehiläisen maja.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän, \"siinä tapauksessa täytyy meidänkin mennä sinne.\"\n\nNahun pysähtyi.\n\n\"Et sinä kai tosissasi aio tunkeutua sinne?\" huudahti hän.\n\n\"Aion tietysti\", vastasi Hadden. \"Mutta jos pelkäät, ei sinun tarvitse\nseurata minua.\"\n\n\"Minä pelkään -- aaveita\", sanoi zulu, \"mutta minä lähden mukaasi.\"\n\nHe menivät siis kapean niittykaistaleen poikki aavemetsään. Se oli\ntodellakin synkkää seutua; suuret, tuuhealatvaiset puut, joita siellä\nkasvoi vieri vieressä, estivät taivaan näkymästä; sitäpaitsi oli ilma,\njota ainoakaan tuulenhenkäys ei pannut liikkeelle, tukahduttavaa\nmätänevistä lehdistä kohoavien höyryjen vuoksi. Siellä ei ollut\nmerkkiäkään elämästä, eikä siellä kuulunut minkäänlaista ääntä; vain\niljettävä, täplikäs käärme ojentautui toisinaan kierteistään ja mateli\npois, ja silloin tällöin kuului raskas, lahonnut oksa putoavan rytisten\nmaahan.\n\nHaddenin huomio oli siinä määrin kiintynyt puhveliin, ettei ympäristö\nsanottavasti voinut vaikuttaa häneen; hän pani vain merkille, että\nmoisessa hämärässä oli vaikea ampua, ja kulki eteenpäin.\n\nHe olivat varmaankin vaeltaneet metsässä mailin tai enemmän, kun jäljet\näkkiä muuttuivat verisemmiksi kuin aikaisemmin ja ilmaisivat, että\nhärän haava oli käynyt sille vaaralliseksi.\n\n\"Juokse nyt!\" virkahti Hadden iloisesti.\n\n\"Ei, _hamba gachle_ (käy hiljaa)\", vastasi Nahun. \"Paholainen on\nkuolemaisillaan, mutta se tekee meille vielä ennen kuolemaansa\nkepposet.\"\n\nJa hän tähyili edelleen varovasti ympärilleen.\n\n\"Mutta tämähän on kaikki niinkuin olla pitää\", sanoi Hadden osoittaen\njälkiä, jotka johtivat suoraan eteenpäin ja olivat painuneet syvälle\nsoiseen maahan.\n\nNahun ei vastannut, vaan seisoi vain ja tuijotti kahteen puunrunkoon,\njotka olivat muutaman askeleen päässä heistä oikealla.\n\n\"Katso!\" kuiskasi hän.\n\nHadden katsoi sinne ja erotti vihdoin puiden taakse lyyhistyneen\nruskean esineen ääriviivat.\n\n\"Se on kuollut!\" huudahti hän.\n\n\"Ei\", vastasi Nahun, \"se on palannut samaa tietä, mitä oli tullutkin,\nja väijyy parhaillaan meitä. Se tietää, että me seuraamme sen jälkiä.\nJos seisot tässä, voit luullakseni ampua puunrunkojen välistä sitä\nselkään.\"\n\nHadden polvistui, tähtäsi huolellisesti erääseen kohtaan aivan härän\nselkärangan alle ja laukaisi. Kuului hirveä mylvähdys, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli peto jalkeilla ja hyökkäsi heitä kohti. Nahun\nsingautti leveän keihäänsä, ja se tunkeutui syvälle eläimen rintaan;\nsitten kumpikin pakeni omalle taholleen. Puhveli seisoi hetken hiljaa\netujalat levällään ja pää riipuksissa ja katsoi ensin toista, sitten\ntoista miestä; sen jälkeen se äkkiä ähkäisi ja lysähti kuolleena\nmaahan, murskaten kaatuessaan Nahunin _assegain_ sirpaleiksi.\n\n\"Kas niin, nyt se on saanut loppunsa\", virkkoi Hadden, \"ja luulenpa että\nsinun _assegaisi_ surmasi sen. Mutta kuule! Mikä ääni tuo on?\"\n\nNahun kuunteli. Useilta tahoilta metsästä -- kuinka kaukaa, oli\nmahdotonta sanoa -- kuului omituista ääntä ikäänkuin olisi siellä ollut\nihmisiä, jotka huusivat toisilleen peloissaan soinnuttomia sanoja.\nNahun vapisi.\n\n\"Ne ovat _esemkofuja_\", hän sanoi, \"aaveita, joilla ei ole kieltä ja\njotka saattavat vain vikistä kuin pienet lapset. Menkäämme tiehemme,\ntämä paikka ei ole hyvä kuolevaisille.\"\n\n\"Ja vielä vähemmän puhveleille\", sanoi Hadden potkaisten kuollutta\nhärkää. \"Mutta meidän täytyy kuitenkin jättää se tänne ystävillesi\n_esemkofuille_, koska meillä on kylliksi lihaa emmekä voi kantaa sen\npäätä.\"\n\nHe lähtivät takaisin aukealle. Heidän avatessaan hitaasti tietänsä\npuunrunkojen lomitse pälkähti Haddenin päähän äkkiä oiva tuuma. Kun hän\nolisi päässyt kunnolla tuosta metsästä, ei hänellä olisi enempää kuin\ntunnin matka Zulu-rajalle ja päästyään sen yli hän tuntisi itsensä\nonnellisemmaksi ihmiseksi kuin hän zulujen parissa oli. Hän oli, kuten\nsanottu, aikonut yrittää paeta pimeässä; mutta se oli vaarallinen\nsuunnitelma. Kenties kaikki zulut eivät söisi liikaa ja vaipuisi uneen,\nvarsinkaan toverinsa kuoltua; ainakaan Nahun, joka vartioi häntä öin\npäivin ei sitä tekisi. Oikea hetki oli nyt tullut; kysymys oli enää\nvain siitä, mitä hän tekisi Nahunille.\n\nNo niin, pahimmassa tapauksessa täytyi Nahunin kuolla; sehän oli helppo\njuttu -- hänellä oli ladattu kivääri, kun taas Nahunilla, nyt kun hänen\n_assegainsa_ oli särkynyt, oli ainoastaan _kerry_ (eräänlainen nuija tai\nryhmysauva). Hadden ei tahtonut surmata häntä, vaikka uskoi olevansa\ntäysin oikeutettu siihen, jos hänen oma turvallisuutensa oli vaarassa.\nMiksei hän esittäisi asiaa Nahunille -- ja antautuisi sitten\nasianhaarain johdettavaksi?\n\nNahun kulki pienen aukion yli noin kymmenen askelta Haddenin edellä,\nniin viimeksimainittu saattoi varsin hyvin nähdä hänet, kun taas hän\nitse oli suuren puun varjossa, jonka rungosta ulkoni matalalta\ntuuheita, vaakasuoria oksia.\n\n\"Nahun\", sanoi hän.\n\nZulu kääntyi ja astui askeleen häntä kohti.\n\n\"Ei, älä liikahda, seiso hiljaa siinä, missä olet, muutoin pakotat\nminut ampumaan. Kuulehan nyt äläkä turhaan pelkää, sillä minä en ammu\nvaroittamatta sinua ensin. Minä olen sinun vankisi, ja sinä olet saanut\ntehtäväksesi viedä minut takaisin kuninkaan luokse tullakseni hänen\npalvelijakseen. Mutta minä luulen, että syttyy sota sinun kansasi ja\nminun kansani välillä; niin ollen käsität kai, etten halua lähteä\nCetywayon kraaliin, sillä silloin joko joutuisin kärsimään siellä\nväkivaltaisen kuoleman taikka sitten pitäisivät omat veljeni minua\npetturina ja kutittelisivat minua sen mukaisesti. Zulu-raja on täältä\nvain runsaan tunnin matkan päässä -- sanokaamme puolentoista, ja\naikomukseni on olla rajan toisella puolella ennenkuin kuu nousee. Nyt\nkysyn sinulta, Nahun, haluatko eksyä minusta tässä metsässä ja antaa\nminulle puolentoista tunnin etumatkan vai tahdotko mieluummin jäädä\ntänne sen aavekansan pariin, josta puhut? Ymmärrätkö? Ei, ole hyvä\näläkä liikahda.\"\n\n\"Minä ymmärrän sinut\", sanoi zulu täysin rauhallisella äänellä, \"ja\nminä luulen, että me annoimme sinulle tänä aamuna hyvän nimen,\nvaikkakin, Mustasydän, sanoissasi on jonkin verran oikeutusta ja vielä\nenemmän viisautta. Tilaisuus on otollinen, sellainen, jota sinun\nnimisesi miehen ei sovi jättää käyttämättä.\"\n\n\"Minua ilahduttaa, että olet sitä mieltä asiasta, Nahun, ja nyt haluat\nehkä hyväntahtoisesti olla eksyvinäsi minusta ja olla etsimättä minua,\nennenkuin kuu on noussut?\"\n\n\"Mitä tarkoitat, Mustasydän?\"\n\n\"Tarkoitan sitä mitä sanon. Jouduhan, en voi hukata hetkeäkään.\"\n\n\"Sinä olet omituinen mies\", sanoi zulu miettivästi. \"Sinähän kuulit,\nmitä kuningas sanoi -- tahdotko, että minun pitäisi kieltäytyä\ntottelemasta kuninkaan käskyä?\"\n\n\"Niin, tietysti tahdon sitä. Sinulla ei ole mitään syytä pitää\nCetywayosta, ja sinulle on samantekevää, palaanko hänen kraaliinsa\npyssyjä valmistamaan vai enkö. Jos luulet, että hän vihastuu, ellen\nminä saavu, niin voithan sinäkin lähteä rajan yli; mehän voimme mennä\nyhdessä.\"\n\n\"Ja jättää isäni ja kaikki veljeni alttiiksi hänen kostolleen?\nMustasydän, sinä et sitä käsitä. Ja kuinka voisitkaan, kun sinulla on\nsellainen nimi? Minä olen soturi, ja kuninkaan sana on kuninkaan sana.\nMinä olin toivonut saavani kuolla taistelussa, mutta nyt olen lintu,\njoka on joutunut sinun ansaasi. Kas niin, ammu, muuten et pääse rajalle\nennen kuun nousua\", lausui Nahun ja levitti hymyillen kätensä.\n\n\"Jos sen täytyy tapahtua, niin tapahtukoon. Hyvästi, Nahun! Sinä olet\nainakin rohkea mies, mutta jokaisen täytyy pelätä henkeään\", vastasi\nHadden rauhallisesti.\n\nSamalla hän kohotti kylmäverisesti kiväärinsä ja tähtäsi zulua rintaan.\n\nJo koskettivat -- hänen uhrinsa seisoessa yhä hymyillen paikoillaan,\nvaikkakin huulien vavahtelu ilmaisi sen luonnollisen pelon, jota\nsuurinkaan rohkeus ei voi karkoittaa -- jo koskettivat Haddenin sormet\nliipasinta, kun hän äkkiä lennähti selälleen kuin salaman lyömänä. Ja\nkatso! hänen päällään oli iso, täplikäs peto, joka heilutti pitkää\nhäntäänsä ja tuijotti hänen silmiinsä.\n\nSe oli leopardi -- tiikeriksi sitä sanotaan Afrikassa -- joka\nmaatessaan puun oksalla ei ollut voinut vastustaa kiusausta tyydyttää\njulma nälkänsä alhaalla seisovalla miehellä. Parin sekunnin ajan\nvallitsi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan leopardin kehräävä tai\npikemminkin kuorsaava ääni. Sillä hetkellä palautui Haddenin mieleen,\nkumma kyllä, Mehiläinen; hän näki naisen pään nojaavan majan\nolkiseinään ja kuuli hänen kuolonkalpeiden huuliensa mutisevan: \"Muista\nminun sanojani, kun iso kissa kehrää rinnallasi.\"\n\nNyt peto alkoi käyttää voimiaan. Toinen käpälä tunkeutui syvälle hänen\nvasemman reitensä lihaksiin ja toinen raapi hänen rintaansa, kiskoi\nsiitä vaatteet ja piirsi syviä vakoja lihaan. Valkoisen lihan näkeminen\nnäytti saattavan leopardin suunniltaan, ja julmassa verenhimossaan se\npainoi tylpän kuononsa uhriinsa ja kalvoi torahampaansa Haddenin\nolkapäähän. Samassa silmänräpäyksessä kuului rientävien jalkojen\nryskettä ja raskaasti putoavan nuijan jysähdys. Leopardi nousi\nvihaisesti muristen, kunnes se seisoi yhtä korkeana kuin zulukin. Tämän\nkimppuun se nyt heittäytyi, löi hurjasti käpälillään ja raastoi ja\nkynsi mustaa miestä, niinkuin vähän aikaisemmin valkoista. Jälleen osui\n_kerry_ leopardin leukoihin, ja se kaatui selälleen. Ennenkuin se\nennätti nousta, tai oikeammin, juuri kun se yritti nousta, osui raskas\nryhmysauva siihen uudelleen, tällä kertaa sattumalta suoraan niskaan,\nja lamautti pedon. Se kiemurteli ja piehtaroi maassa ja puri joka\npuolelle tupruttaen ilmaan multaa ja lehtiä, mutta samalla sen niskaan\nsatoi iskuja, kunnes se lopulta kouristuksellisesti nytkähdellen ja\ntukahdutetusti ärjyen jäykkeni liikkumattomaksi, aivojen valuessa ulos\nruhjotusta pääkopasta.\n\nHadden nousi istumaan veren virratessa hänen haavoistaan.\n\n\"Sinä olet pelastanut elämäni, Nahun\", sanoi hän heikosti, \"ja minä\nkiitän sinua.\"\n\n\"Älä kiitä minua, Mustasydän\", vastasi zulu, \"kuninkaan käsky oli, että\nminun oli huolehdittava sinun turvallisuudestasi. Mutta tuo tiikeri on\nsaanut osakseen ankaraa kohtelua, sillä ihan varmaa on, että _se_ on\npelastanut _minun_ elämäni\", sanoi Nahun ottaen martini-kiväärin ja\nampuen piipun tyhjäksi.\n\nSamassa Hadden kadotti tajuntansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksikymmentäneljä tuntia oli kulunut, kun Hadden, niinkuin hänestä\ntuntui, vain hetken kestäneen levottoman unen jälkeen, jonka aikana hän\noli kuullut ääniä käsittämättä, mitä ne sanoivat, ja oli tuntenut, että\nhäntä kannettiin, hän ei tietänyt minne -- heräsi ja huomasi makaavansa\n_karossilla_ suuressa, puhtaassa ja komeassa kafferi-majassa, tyynynään\nturkistukku. Hänen vieressään oli maidolla täytetty kulho, ja kun häntä\nvaivasi jano, koetti hän ojentaa kätensä maitoa kohden, mutta havaitsi\nhämmästyksekseen, että hänen kätensä vaipui takaisin kupeelle kuin\nkuolleen ihmisen. Hän katseli kärsimättömästi ympärilleen ja huomasi,\nettei majassa ollut ketään, joka olisi voinut auttaa häntä, ja siitä\nsyystä hän teki ainoan, minkä saattoi tehdä -- makasi hiljaa. Hän ei\nnukahtanut, mutta hänen silmänsä sulkeutuivat ja jonkinlainen suloinen\nhorros valtasi hänet, puoliksi sumentaen hänen palanneen tajuntansa.\nHetken kuluttua hän kuuli lempeän äänen puhuvan; se tuntui kaukaiselta,\nmutta hän erotti selvästi sanat.\n\n\"Mustasydän nukkuu vielä\", sanoi ääni, \"mutta hänen kasvoissaan on\nväriä. Luulen, että hän pian herää ja palaa tajuihinsa.\"\n\n\"Älä pelkää, Nanea, hän herää varmasti, hänen haavansa eivät ole\nvaarallisia\", vastasi toinen ääni, Nahunin. \"Hän kaatui pahasti\ntiikerin paino päällään, ja siitä syystä hän on ollut niin kauan\ntiedottomana. Hän oli lähellä kuolemaa, mutta ei varmastikaan kuole.\"\n\n\"Olisi ollut vahinko, jos hän olisi kuollut\", virkkoi lempeä ääni, \"hän\non niin kaunis. Milloinkaan en ole nähnyt valkoista miestä, joka olisi\nollut niin kaunis.\"\n\n\"Minun mielestäni hän ei ollut kaunis, kun hän seisoi edessäni kivääri\nsuunnattuna rintaani\", vastasi Nahun synkästi.\n\n\"Niin, mutta hänhän tahtoi päästä pakoon Cetywayon kynsistä, ja sitä ei\nsovi ihmetellä\", sanoi tyttö huoaten. \"Sitäpaitsi hän pyysi sinua\nseuraamaan mukana, ja olisi kenties ollut hyvä, että olisit sen tehnyt;\ntarkoitan, jos olisit ottanut minut kanssasi!\"\n\n\"Kuinka olisin voinut tehdä sen, tyttö?\" kysyi Nahun kiihtyneenä.\n\"Tahtoisitko sinä, että minä laiminlöisin kuninkaan määräyksen?\"\n\n\"Kuninkaan!\" vastasi toinen koroittaen ääntään. \"Mitä sinä olet tuolle\nkuninkaalle velkaa? Sinä olet palvellut häntä uskollisesti, ja palkaksi\nhän muutaman päivän kuluttua tulee ottamaan minut sinulta -- minut,\njonka piti tulla sinun vai raoksesi -- ja minun täytyy -- minun\ntäytyy...\"\n\nJa tyttö alkoi hiljaa itkeä lisäten nyyhkytysten lomassa:\n\n\"Jos sinä todella rakastaisit minua, ajattelisit sinä enemmän minua ja\nitseäsi ja vähemmän _Mustaa_ ja hänen käskyjään. Oi, paetkaamme, Nahun,\npaetkaamme Nataliin, ennenkuin tämä keihäs lävistää minut!\"\n\n\"Älä itke, Nanea\", sanoi Nahun. \"Miksi revit sydämeni kahtia ja saatat\nrakkauteni sotaan velvollisuuttani vastaan? Sinä tiedät, että minä olen\nsoturi ja että minun täytyy vaeltaa sitä tietä, jolle kuningas on minun\njalkani johtanut. Luulen, että kohta olen kuoleva, sillä minä etsin\nkuolemaa, ja sitten tämä kaikki ei merkitse enää mitään.\"\n\n\"Ei mitään sinulle, Nahun, joka saat rauhan; mutta entä minulle?\nKuitenkin, sinä olet oikeassa, anna siis anteeksi minulle, joka en ole\nsoturi, vaan nainen, jonka myöskin täytyy totella -- kuninkaan tahtoa.\"\n\nJa hän kietoi kätensä Nahunin kaulaan ja itki itkemistään miehen\nrintaan nojaten.\n\n\n\n\nIV.\n\nNANEA.\n\n\nPian Nahun mutisten jotakin, jota Hadden ei voinut kuulla, jätti Nanean\nja ryömi ulos siitä pienestä aukosta, joka oli majan ovena. Sitten\nHadden avasi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Aurinko laski, ja kimppu\nsen punaista valoa tunkeutui sisään aukosta ja täytti majan lempeällä,\nkarmosiininpunaisella hehkulla. Keskellä majaa oli sitä tukemassa\nruusupuinen kattopylväs, joka oli mustunut liedestä kohoavasta savusta;\ntuohon pylvääseen nojasi Nanea, ja auringon runsas valo lankesi hänen\nvartalolleen -- lempeästä epätoivosta kertova näky.\n\nNiinkuin zulu-naiset toisinaan ovat, oli Nanea kaunis -- niin kaunis,\nettä hänen ulkomuotonsa tunkeutui suoraan valkoisen miehen sydämeen ja\nsai tämän hetkeksi pidättämään henkeään. Tytön puku oli hyvin\nyksinkertainen. Hänen hartioillaan riippui edestä avonaisena sinisillä\nhelmillä reunustettu vaippa, joka oli tehty pehmeästä valkoisesta\nkankaasta; vyötäisillään hänellä oli metsäkauriinnahkainen _mutscha_,\njoka sekin oli koristettu sinisillä helmillä; otsalla ja vasemmassa\npolvessa oli harmaita turkissuikaleita ja oikeassa nilkassa välkkyvä\npronssirengas. Hänen alaston, kuparinruskea vartalonsa oli pitkä ja\nmittasuhteiltaan täydellinen; kasvot olivat aivan toisenlaiset kuin\ntavallisilla alkuasukas-tytöillä, ja niissä oli selviä jälkiä esi-isien\narabialaisesta tai seemiläisestä verestä. Ne olivat soikeat, ja\npiirteet olivat hienot, kotkaa muistuttavat; lisäksi: kaarevat\nkulmakarvat, täyteläiset huulet, pienet korvat, joiden takaa\naaltoileva, hiilenmusta tukka vaipui hartioille, sekä kaksi verrattoman\nkaunista tummaa ja kirkasta silmää.\n\nMinuutin tai kauemminkin Nanea seisoi siinä asennossa, suloiset\nkasvonsa tulvillaan auringonpaistetta, ja Haddenin silmät ahmivat hänen\nkauneuttaan. Syvään huoaten tyttö sitten kääntyi, ja nähdessään, että\npotilas oli valveilla, hän säpsähti, peitti rintansa vaippaan ja astui\ntai oikeastaan liukui Haddenin luo.\n\n\"Päällikkö on valveilla\", sanoi hän zulujen pehmeällä äänensävyllä.\n\"Tarvitseeko hän jotakin?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Hadden, \"tahtoisin juoda, mutta olen pahaksi onneksi\nliian heikko.\"\n\nTyttö polvistui hänen viereensä, ja tukien sairasta vasemmalla\nkädellään hän vei oikealla kalebassin hänen huulilleen.\n\nHadden ei koskaan oikein tajunnut, kuinka se kävi, mutta ennenkuin hän\noli lopettanut juonnin, oli hänessä tapahtunut muutos. Johtuiko se\nsitten zulu-tytön kosketuksesta, hänen omalaatuisesta kauneudestaan,\njoka oli suloinen kuin nuoren naarashirven, vaiko hänen silmissään\nkuvastuvasta hellästä osanotosta -- seuraus oli sama; Tyttö oli\nkoskettanut jotakin kieltä hänen levottomassa, kesyttömässä\nluonteessaan, ja hänet valtasi äkkiä intohimoinen tunne Naneaa kohtaan\n-- tunne, joka, ellei se ollutkaan ylevä, ainakin oli todellinen.\nHetkeäkään hän ei ollut epätietoinen sen kiihkeän tunnevirran\nmerkityksestä, joka kuohui hänen suonissaan. Hadden ei koskaan\nyrittänyt salata itseltään tosiasioita.\n\n\"Herran nimessä\", ajatteli hän, \"minähän olen rakastunut mustaan\nkaunottareen -- rakastunut lujemmin kuin milloinkaan ennen! Se on\nnaurettavaa, mutta siinä on myös joitakin hyviä puolia, joiden vuoksi\nsitä kannattaa ajatella. Sitä pahempi Nahunille tai Cetywayolle tai\nkummallekin. Tarkasti katsoen pääsen toki tytöstä irti milloin hyvänsä,\njos hän koituu minulle taakaksi.\"\n\nHänen verensä levottomuus aiheutti uuden heikkouden-kohtauksen; hän\nvaipui jälleen turkisvuoteelleen ja jäi makaamaan katsellen Nanean\nkasvoja, kun tämä pani leopardin repimille haavoille erästä\nalkuasukasten käyttämää voidetta, joka oli valmistettu ruhjotuista\nlehdistä.\n\nTuntui miltei siltä, kuin tyttö olisi aavistanut jotakin siitä, mikä\ntapahtui Haddenin sielussa. Ainakin hänen kätensä vapisivat hiukan, kun\nhän hoiti miehen haavaa, ja kiiruhtaen lopettamaan työnsä\nmahdollisimman pian hän nousi seisomaan ja sanoi kohteliaasti:\n\n\"Se on valmis, _inkus_\", ja palasi entiselle paikalleen kattopylvään\nluo.\n\n\"Minä kiitän sinua valtiatar\", lausui Hadden. \"Sinun kätesi on hyvä ja\nhellä.\"\n\n\"Sinä et saa sanoa minua valtiattareksi\", vastasi tyttö, \"minä en ole\nsuuren päällikön tytär, vaan ainoastaan johtajan, Umgonan.\"\n\n\"Ja nimesi on Nanea. Älä hämmästy, olen kuullut puhuttavan sinusta. No\nniin, Nanea, sinustahan tulee pian suuren päällikön vaimo -- kuninkaan\nkraaliin.\"\n\n\"Niin, mutta minä en tahdo, minä en tahdo!\" huudahti Nanea, ja kätki\nkasvonsa käsiinsä.\n\n\"Älä sure, Nanea. Pensasaita ei koskaan ole niin korkea ja tiheä, ettei\nsen yli voi kiivetä tai sen läpi ryömiä.\"\n\nTyttö otti kätensä kasvoiltaan ja katsoi Haddeniin terävästi, mutta\ntämä ei selittänyt sanojaan tarkemmin.\n\n\"Sano minulle, kuinka tulin tänne, Nanea?\"\n\n\"Nahun ja hänen toverinsa kantoivat sinut tänne, _inkus_.\"\n\n\"Totisesti, alanpa tuntea kiitollisuutta tuota leopardia kohtaan, joka\npaiskasi minut maahan. No niin, Nahun on urhoollinen mies, ja hän on\nminulle tehnyt suuren palveluksen. Toivonpa kerran voivani korvata sen\n-- sinulle, Nanea.\"\n\nTämä oli Nanean ja Haddenin ensimmäinen keskustelu, ja niitä seurasi\nmonta, sillä jälkimmäisen sairaus teki ne välttämättömiksi. Valkoinen\nmies ei hetkeäkään horjunut päätöksessään ottaa valtoihinsa tämä tyttö,\njoka oli hänet hurmannut. Saavuttaakseen päämääränsä, vieroittaakseen\nhänet Nahunista ja voittaakseen hänen sydämensä hän käytti kaikkia\nlumoamiskeinojaan. Mutta hän ei ollut häikäilemätön ihailija, vaan\npäinvastoin käyttäytyi sangen varovaisesti, kietoi tytön imarrusten ja\nkohteliaisuuksien verkkoon, jonka varmasti piti vangita hänet. Ja niin\nolisi käynytkin -- sillä Naneahan oli nainen ja kehittymätön nainen --\nellei olisi ollut olemassa erästä yksinkertaista suhdetta, joka\nhallitsi koko hänen olemustaan. Hän rakasti Nahunia, eikä hänen\nsydämessään ollut paikkaa kellekään muulle miehelle, ei valkoiselle\neikä mustalle. Haddenia kohtaan hän oli kohtelias ja ystävällinen, mutta\nei sen enempää, eikä hau myöskään tuntunut käsittävän niitä hienoja\nhuomaavaisuuden osoituksia, joilla mies yritti vallata hänen sydämensä.\nHadden ihmetteli aluksi tätä mitä suurimmassa määrin, mutta sitten hän\nmuisti, että zulu-naiset ylipäänsä eivät milloinkaan osoittaneet helliä\ntunteita ihailijaa kohtaan, joka ei ollut vielä ilmaissut sydämensä\ntaipumusta. Kävi sentähden välttämättömäksi puhua suunsa puhtaaksi.\n\nTehtyään tämän päätöksen ei Haddenin kauan tarvinnut odottaa sopivaa\ntilaisuutta. Hän oli nyt täydelleen toipunut vammoistaan ja teki usein\nkävelyretkiä kraalin lähistölle. Muutaman sadan jalan päässä Umgonan\nmajoista pulppusi lähde, ja sinne oli Nanean tapana iltaisin mennä\nhakemaan vettä. Lähteelle johtava polku vei läpi metsikön. Sinne Hadden\nkerran heittäytyi lepäämään nähtyään Nanean menevän veden hakuun.\nHetken kuluttua tyttö tuli takaisin kantaen suurta kalebassia päänsä\npäällä. Hänellä ei ollut muuta vaatetta kuin _mutscha_, sillä hän\nomisti vain _yhden_ viitan ja pelkäsi sen kastuvan. Hadden istui\nkatsellen hänen tuloaan pitkin polkua; tytön kädet lepäsivät lanteilla,\nja ihana alaston vartalo kuvastui laskevaa aurinkoa vasten. Miehen\nmieltä askarrutti ajatus, mitä keksiä keskustelun aluksi. Sattuma tuli\nkuitenkin hänen avukseen, sillä käärme kiemurteli tien poikki tytön\njalkojen editse, niin että tämä hypähti pelästyneenä taaksepäin ja\npudotti vesikalebassinsa. Hadden nousi ja nosti sen maasta....\n\n\"Odotahan\", sanoi hän nauraen, \"minä menen täyttämään sen uudelleen.\"\n\n\"Ei, _inkus_\", vastusteli tyttö, \"se on naisen työtä.\"\n\n\"Minun kansani keskuudessa miehet kernaasti auttavat naisia heidän\ntöissään\", vastasi Hadden ja kiiruhti lähteelle jättäen tytön\nhämmästyksiinsä.\n\nEnnenkuin hän oli ennättänyt takaisin, oli hän jo katunut\nkohteliaisuuttaan, sillä hänen täytyi kantaa sangatonta kalebassia\nolkapäällään; vettä roiski hänen vaatteilleen, ja hän tuli aivan\nmäräksi. Mutta siitä seikasta hän ei puhunut Nanealle mitään.\n\n\"Tässä on vesi, Nanea, kannanko minä sen sinulle kraaliin?\"\n\n\"Ei, _inkus_, minä kiitän sinua, mutta anna se minulle, se on raskas ja\non jo väsyttänyt sinua.\"\n\n\"Odotahan täällä vähän, minä lähden sitten samaan matkaan. Oi Nanea,\nminä olen heikko vielä, ja ellei sinua olisi ollut, olisin minä jo\nruumiina.\"\n\n\"Nahunhan sinut pelasti, _inkus_ -- enkä minä.\"\n\n\"Nahun pelasti minun ruumiini, mutta sinä, Nanea, sinä yksin voit\npelastaa minun sydämeni.\"\n\n\"Sinä puhut hämärästi, _inkus_.\"\n\n\"Siinä tapauksessa minun täytyy puhua selvemmin. Minä rakastasi sinua,\nNanea.\"\n\nTyttö avasi silmänsä ammolleen.\n\n\"Sinä, valkoinen mies, rakastat minua, zulu-tyttöä? Kuinka se on\nmahdollista.\"\n\n\"En tiedä, Nanea, mutta niin vain on, ja ellet olisi sokea, olisit\nnähnyt sen. Minä rakastan sinua ja tahdon sinut vaimokseni.\"\n\n\"Ei, _inkus_, se on mahdotonta, minä olen jo kihloissa.\"\n\n\"Niin\", vastasi Hadden, \"kihloissa kuninkaan kanssa.\"\n\n\"Ei, vaan Nahunin.\"\n\n\"Mutta kuningashan ottaa sinut viikon kuluttua, eikö niin? Ja etkö\ntahtoisi mieluummin tulla minulle kuin mennä kuninkaalle?\"\n\n\"Siltä ehkä näyttää, _inkus_, ja mieluummin minä menisin naimisiin\nsinun kanssasi kuin kuninkaan, mutta kaikkein mieluimmin minä menen\nnaimisiin Nahunin kanssa. On mahdollista, etten saa häntä, mutta siinä\ntapauksessa minusta ei ainakaan tule kuninkaan naista.\"\n\n\"Miten sinä aiot päästä siitä, Nanea?\"\n\n\"On vettä, johon tyttö voi hukuttautua, ja puita, joihin hän voi\nhirttäytyä\", vastasi Nanea, ja hänen kasvonsa saivat vakavan ilmeen.\n\n\"Se olisi vahinko, Nanea, sinä olet liian kaunis kuolemaan.\"\n\n\"Kaunis tai ruma, silloin minä kuolen joka tapauksessa, _inkus_.\"\n\n\"Ei, ei, lähde minun kanssani -- minä kyllä keksin keinon -- ja tule\nvaimokseni\", sanoi Hadden laskien kätensä tytön vyötäisille ja koettaen\nvetää häntä puoleensa.\n\nArvokkaasti, ilman mitään kiivaita liikkeitä Nanea vapautti itsensä\nmiehen syleilystä.\n\n\"Sinä tarjoat minulle suuren kunnian, _inkus_\", sanoi hän\nrauhallisesti, \"mutta sinä et ymmärrä minua. Minä olen Nahunin vaimo,\nminä kuulun Nahunille, enkä sen vuoksi voi katsella muita miehiä, niin\nkauan kuin Nahun elää. Sellainen ei ole meidän tapamme, _inkus_, sillä\nme emme ole niinkuin valkoiset naiset. Me olemme tietämättömiä ja\nyksinkertaisia, ja kun me olemme antaneet miehelle sanamme, niin me\npidämme sen aina kuolemaan saakka.\"\n\n\"Todellakin\", sanoi Hadden, \"ja nyt sinä aiot kertoa Nahunille, että\nminä olen tarjoutunut ottamaan sinut vaimokseni.\"\n\n\"En, _inkus_, miksipä minä puhuisin Nahunille sinun salaisuuksistasi.\nOlen sanonut sinulle _ei_ enkä _kyllä_, ja sentähden hänellä ei ole\nmitään oikeutta tietää sitä\", vastasi tyttö kumartuen nostamaan\nkalebassia.\n\nHadden harkitsi pikaisesti asiaa, ja saamansa rukkaset kiihdyttivät\nvain hänen haluaan koettaa onneaan. Hän teki äkkiä suunnitelman tai\noikeammin suunnitelman luonnoksen. Suunnitelma ei ollut lainkaan\nkaunis, ja moni ehkä olisi vieronut sitä; mutta koska Haddenia ei\nhaluttanut alentua zulu-tytön edessä, päätti hän -- tosin pahoitellen\n-- että kun hän ei voinut päästä päämääräänsä kunniallisin keinoin,\nhänen täytyi turvautua epäilyttävämpiin.\n\n\"Nanea\", sanoi hän, \"sinä olet hyvä ja rehellinen nainen, ja minä\nkunnioitan sinua. Niinkuin olen sinulle sanonut, rakastan minäkin\nsinua, mutta ellet tahdo kuulla minua, ei siitä asiasta enää hyödytä\npuhua; ja itse asiassa olisikin kenties parempi, että menisit naimisiin\njonkun oman kansasi miehen kanssa. Mutta, Nanea, sinä et koskaan pääse\nnaimisiin Nahunin kanssa, sillä kuningas ottaa sinut; ja ellei hän\nlahjoita sinua jollekin toiselle miehelle, niin sinusta joko tulee yksi\nhänen 'sisaristaan' taikka sinä vapautuaksesi hänestä niinkuin itse\nsanot, tulet kuolemaan. Kuule nyt, mitä minä ehdotan, sillä sanon sen\nsiitä syystä, että rakastan sinua ja toivon sinun parastasi. Miksi et\npakene Nataliin ja ota Nahunia mukaasi? Sillä siellä sinä voit,\nniinkuin tiedät, elää rauhassa, ja sieltä eivät Cetywayon kädet sinua\ntavoita.\"\n\n\"Se on toivoni, _inkus_, mutta Nahun ei tahdo suostua siihen. Hän\nsanoo, että syttyy sota meidän ja teidän, valkoisten miesten, välillä,\neikä hän tahdo pettää kuningasta paeten hänen joukoistaan.\"\n\n\"Silloin hän ei varmastikaan rakasta sinua paljon, Nanea, ja sinun\ntäytyy ainakin ajatella itseäsi. Kuiskaa tahtosi isäsi korvaan ja\npaetkaa yhdessä, sillä voit olla varma siitä, että Nahun silloin pian\nseuraa teitä. Niin, ja minä itsekin pakenen sinun kanssasi, sillä\nminäkin luulen että syttyy sota, ja silloin on valkoinen mies tässä\nmaassa kuin lammas kotkien parissa.\"\n\n\"Jos Nahun lähtee, lähden minäkin, _inkus_, mutta minä en voi paeta\nilman Nahunia. Silloin on parasta, että minä jään tänne ja käyn\nkuolemaan.\"\n\n\"Varmasti voit sinä, joka olet niin kaunis ja rakastat häntä niin\nlämpimästi, saada hänet luopumaan mielettömyydestään ja pakenemaan\nkanssasi. Neljän päivän kuluttua täytyy meidän lähteä kuninkaan\nkraaliin, ja jos sinun onnistuu taivuttaa Nahun, on meidän helppo\nkääntyä etelään ja mennä sen joen yli, joka virtaa Zulumaan ja Natalin\nvälillä. Meidän kaikkien tähden, mutta eniten oman itsesi vuoksi, koeta\ntehdä se, Nanea, sinä, jota minä olen rakastanut ja jonka minä nyt\ntahtoisin pelastaa. Hae hänet ja puhu hänelle, niinkuin sinä osaat\npuhua, mutta älä sano hänelle, että minä ajattelen pakoa, sillä silloin\nminua alettaisiin pitää silmällä.\"\n\n\"Totisesti, minä teen sen, _inkus_\", vastasi tyttö innokkaasti, \"ja\nminä kiitän sinua hyvyydestäsi. Älä pelkää että petän sinut -- ennemmin\nkuolisin. Hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi, Nanea!\" sanoi Hadden ja vei hänen kätensä huulilleen.\n\nMyöhään samana iltana, juuri kun Hadden aikoi mennä makuulle, kuuli hän\nhiljaista koputusta lautaan, joka sulki majan aukon.\n\n\"Sisään\", sanoi hän avaten oven, ja pienen lyhtynsä valossa hän näki\nNanean ryömivän majaan Nahunin pitkän hahmon seuraamana.\n\n\"_Inkus_\", sanoi tyttö kuiskaten, kun ovi oli suljettu, \"minä olen\npuhunut Nahunille, ja hän on suostunut pakenemaan; ja mikä enemmän,\nminun isänikin tulee mukaan.\"\n\n\"Onko niin, Nahun?\" kysyi Hadden.\n\n\"On\", vastasi zulu ja näytti häpeävän. \"Pelastaakseni tämän tytön\nkuninkaan käsistä ja sen tähden, että rakkaus häneen jäytää minun\nsydäntäni, olen minä myynyt kunniani. Mutta minä sanon sinulle, Nanea,\nja sinulle, valkoinen mies, niinkuin äsken sanoin Umgonalle, etten usko\ntästä paosta seuraavan mitään hyvää, ja jos meidät saadaan kiinni tai\nkavalletaan, saamme me kaikki surmamme.\"\n\n\"Kiinni me tuskin voimme joutua\", virkkoi Nanea innokkaasti, \"sillä\nkuka voisi meidät kavaltaa, lukuunottamatta tätä _inkusta_...\"\n\n\"Joka ei siihen luultavasti hevin ryhdy\", sanoi Hadden rauhallisesti,\n\"koska hän haluaa päästä pakoon niinkuin tekin ja koska hänenkin\nhenkensä on vaarassa.\"\n\n\"Se on totta, Mustasydän\", sanoi Nahun, \"muussa tapauksessa, sen sanon\nsinulle, en minä olisi luottanut sinuun.\"\n\nHadden ei kiinnittänyt huomiota tuohon vilpittömään tunnustukseen, ja\nhe istuivat yhdessä myöhään yöhön suunnitellen matkaansa.\n\nVarhain seuraavana aamuna Hadden heräsi kiivaaseen sananvaihtoon. Hän\nmeni ulos ja huomasi, että väittelijät olivat Umgona ja muuan paksu,\nilkeän näköinen kafferi-päällikkö, joka oli tullut kraaliin pienellä\nhevosella ratsastaen. Tuon päällikön nimi oli, kuten Hadden pian sai\ntietää, Maputa, ja hän oli sama mies, joka oli pyytänyt Naneaa\nvaimokseen ja oli ollut syynä siihen onnettomuuteen, että Nahun ja\nUmgona vetosivat kuninkaaseen. Nyt tuo mies parhaillaan sätti ja moitti\nvimmatusti Umgonaa, syytti häntä siitä, että hän muka oli varastanut\njoitakin hänen häristään ja noitunut hänen lehmänsä, niin että ne eivät\nantaneet lainkaan maitoa. Varkaussyytös oli verraten helppo torjua,\nmutta noituus saattoi antaa aihetta pohdintaan.\n\n\"Sinä olet koira ja koiran poika\", huusi Maputa ja heristi paksua\nnyrkkiään vapisevan, mutta syvästi harmistuneen Umgonan nenän alla.\n\"Sinä lupasit tyttäresi minulle vaimoksi, mutta sittemmin olet luvannut\nhänet tuolle _umfagozanille_ -- tuolle yksinkertaiselle\npalkkasoturille, Nahunille, Zomban pojalle. Te menitte yhdessä\nkuninkaan luo ja myrkytitte hänen korvansa minua vastaan ja toimititte\nminulle ikävyyksiä kuninkaan taholta, ja nyt sinä olet noitunut minun\nkarjani. Mutta odotahan, minä kyllä kostan sinulle, senkin velho --\nodotahan, eräänä kylmänä aamuna sinä heräät ja näet aitauksesi\npunaisena tulesta ja kostajien seisovan porteillasi valmiina syömään\nsinut ja sinun väkesi keihäillään...\"\n\nSillä hetkellä kiiruhti Nahun, joka siihen saakka oli ääneti\nkuunnellut, lopettamaan kinastelun tehokkaalla tavalla.\n\n\"Hyvä on\", hän sanoi, \"me odotamme, mutta emme sinun seurassasi, Maputa\npäällikkö. _Hamba!_ (Mene!)\"\n\nSamassa hän tarttui vanhaa lurjusta niskaan ja paiskasi hänet maahan\nniin voimakkaasti, että hän kieri pallona pikku rinnettä alas.\n\nHadden nauroi ja jatkoi matkaansa joelle, jossa hän aikoi uida. Juuri\nkun hän saapui perille, näki hän Maputan ratsastavan polkua pitkin,\notsavanne mullassa ja savessa, huulet purppuranpunaisina ja mustat\nkasvot tuhkanharmaina raivosta.\n\n\"Siinä on vihastunut mies\", ajatteli Hadden. \"Jospa voisin...\" lisäsi\nhän ja katsahti ylös, ikäänkuin pyytäen neuvoa.\n\nHän sai sen; kenties piru kuiskasi sen hänen korvaansa, joka\ntapauksessa hänen suunnitelmansa oli muutamassa hetkessä valmis, ja hän\ntunkeutui pensaitten läpi kohdatakseen Maputan.\n\n\"Rauha sinulle, päällikkö!\" sanoi hän. \"Sinua on nähtävästi tuolla\nkohdeltu julmasti. Kun minulta puuttui valta sekaantua asiaan, menin\nminä tieheni, sillä minä en tahtonut katsella niin häpeällistä tekoa.\nOn todellakin häpeällistä, että raaka, oluesta juopunut renttu paiskaa\nlikaan korkeassa asemassa olevan, kunnianarvoisan vanhan miehen.\"\n\n\"Niin, se on häpeällistä, valkoinen mies!\" sanoi Maputa huohottaen.\n\"Sinun sanasi ovat tosia. Minä, Maputa, panen kallionlohkareet\nvyörymään, minä nujerran tuon varkaan. Kun ensi sato kypsyy, sen lupaan\nsinulle, ei Nahun eikä Umgona eikä kukaan hänen kraalistaan ole\nkorjaava sitä.\"\n\n\"Ja miten aiot sen saada aikaan, Maputa?\"\n\n\"En tiedä, mutta minä keksin kyliä jonkin keinon. Niin, sen sanon\nsinulle, keino keksitään.\"\n\nHadden taputteli miettivästi hevosta kaulalle, sitten hän kumartui\neteenpäin, katsoi päällikköä silmiin ja sanoi:\n\n\"Mitä annat minulle, Maputa, jos ilmoitan sinulle keinon, turvallisen\ntavan kostaa kuolemalla Nahunille, jonka väkivaltaisen teon sinua\nkohtaan minäkin olen nähnyt, ja Umgonalle, joka taikatempuillaan on\ntuottanut minulle ankaran sairauden?\"\n\n\"Mitä sinä tahdot palkaksesi, valkoinen mies?\" kysyi Maputa\ninnokkaasti.\n\n\"Vähäpätöisen seikan, päällikkö, vähäarvoisen seikan, vain tuon\nNanea-tytön, johon minäkin sattumalta olen mieltynyt.\"\n\n\"Minä tahdoin tytön omiin hoteisiini, valkoinen mies, mutta hän, joka\nistuu Ulundissa, on laskenut kätensä hänen päälleen.\"\n\n\"Se ei tee mitään, päällikkö, minä voin järjestää asiat hänen kanssaan,\njoka 'istuu Ulundissa'. Mutta sinun kanssasi, joka olet täällä suuri,\ntahdon minä tehdä sopimuksen. Jos sinä suostut minun toivomukseeni,\nniin minä täytän kaikki, mitä tahdot vihollisillesi tapahtuvaksi, ja\nkun tyttö on jätetty minun käsiini, lahjoitan sinulle lisäksi tämän\nkiväärin ja sata panosta.\"\n\nMaputa katseli martini-kivääriä, ja hänen silmänsä loistivat.\n\n\"Sepä hyvä\", sanoi hän, \"oikein hyvä. Usein olen toivonut itselleni\npyssyä, jonka avulla voisin ampua otuksia ja puhua kaukaa vihollisteni\nkanssa. Lupaa se minulle, valkoinen mies, ja sinä saat tytön, jos minä\nvoin antaa hänet sinulle.\"\n\n\"Vannotko sen, Maputa?\"\n\n\"Minä vannon sen Chakan pään ja isieni henkien kautta.\"\n\n\"Hyvä. Aamunkoitteessa neljäntenä päivänä tästä hetkestä aikovat\nUmgona, hänen tyttärensä Nanea ja Nahun mennä joen yli Nataliin sen\nkahluupaikan kohdalla, jota sanotaan Krokotiilikaalamoksi, ja ottaa\nmukaan karjansa ja pujahtaa pakoon kuninkaalta. Minä tulen myöskin\nolemaan heidän joukossaan, sillä he tietävät, että minä tunnen heidän\nsalaisuutensa, ja he murhaisivat minut, jos koettaisin erota heistä.\nNyt pitää sinun, joka olet rajapäällikkö ja tuon kaalamon vartija,\npiiloutua yön aikaan paikalle ja odottaa, kunnes me tulemme. Etunenässä\nkulkee Nanea ajaen lehmiä ja vasikoita, ja minä seuraan häntä; sitten\ntulevat Umgona ja Nahun härkiä ja hiehoja paimentaen. Heidän kimppuunsa\non sinun hyökättävä, tapettava heidät ja otettava karja, ja sitten\nannan minä sinulle pyssyn.\"\n\n\"Mutta jos kuningas kysyy tyttöä, valkoinen mies?\"\n\n\"Silloin vastaat, ettet sinä aamuhämärässä tuntenut häntä ja että hänen\nonnistui päästä sinulta pakoon; edelleen, ettet ensi aluksi uskaltanut\nkäydä tytön kimppuun, koska hänen huutonsa olisi saattanut varoittaa\nmiehiä, jotka sillä tavoin olisivat päässeet pakoon.\"\n\n\"Hyvä on. Mutta kuinka voin olla varma siitä, että sinä annat minulle\npyssyn, kun olet turvallisesti päässyt joen yli?\"\n\n\"Sen asian voimme järjestää seuraavalla tavalla. Ennenkuin astun\nkaalamoon, panen pyssyn ja panokset jollekin rantakivelle ja sanon\nNanealle, että käyn hakemassa ne, kun olen ajanut karjan joen yli.\"\n\n\"Hyvä on, valkoinen mies, minä en petä sinua.\"\n\nNiin oli salahanke valmis, ja keskusteltuaan vielä hetkisen\nyksityiskohdista pudistivat salaliittolaiset toistensa kättä ja\nerosivat.\n\n\"Tästähän tulee mainiota\", ajatteli Hadden sukeltaessaan jokiveteen,\n\"mutta kuinka hyvänsä, en oikein luota tuohon kelpo Maputaan. Olisi\nollut parempi, jos olisin voinut päästä Nahunista ja hänen\nkunnioitettavasta enostaan omin neuvoin -- pari laukausta virrassa\nolisi riittänyt. Mutta sehän olisi murha, ja murha on aina\nepämiellyttävä seikka, kun taas tämä toinen menettelytapa sisältää vain\nsen, että jätän tuomittavaksi kaksi kurjaa sotilaskarkuria, mikä\nmilitaristisessa maassa on kiitettävä teko. Sekaantumalla\nhenkilökohtaisesti asiaan voisin lisäksi saada tytön vihollisekseni,\nkun hänen sitävastoin Maputan toimitettua Umgonan ja Nahunin pois\ntieltä _täytyy_ tyytyä minun seuraani. Tietysti voi seikkailu käydä\nvaaralliseksi, mutta jokaisessa yrityksessä täytyy toisinaan\nvarovaisimmankin antautua vaaralle alttiiksi.\"\n\nOsoittautui, että Philip Hadden ei ollut aiheetta epäillyt apulaistaan\nMaputaa. Jo ennenkuin tämä arvoisa päällikkö oli ehtinyt omaan\nkraaliinsa, oli hän tullut siihen lopputulokseen, että valkoisen miehen\nsuunnitelma monista eduistaan huolimatta oli liian vaarallinen, sillä\nse oli varmaa, että kuningas vihastuisi kovasti, jos Nanea tyttö\npääsisi pakenemaan, ja mikä takaa, että Umgonaa ja Nahunia tappamaan\notetut miehet eivät lörpöttelisi tarpeettomia? Toiselta puolen pääsisi\nhän kuninkaalle hyviin kirjoihin, jos paljastaisi suunnitelman, hänhän\nvoisi sanoa kuulleensa sen valkoiselta metsästäjältä, jonka Umgona ja\nNahun olivat pakottaneet mukaan. Mitä tuohon hartaasti haluttuun\nkivääriin tuli, toivoi hän jonkin onnellisen sattuman avulla pääsevänsä\nsen omistajaksi.\n\nTuntia myöhemmin kiiruhti kaksi luotettavaa miestä poikki tasankojen\nvieden viestiä Maputa päälliköltä Ulundin \"suurelle mustalle\nelefantille.\"\n\n\n\n\nV.\n\nKUOLEMANLAMPI.\n\n\nNahunin ja Nanean suunnitelmia suosi kohtalo omituisella\ntavalla. Zulu-johtajan suurimpana pulmana oli, miten selviytyisi\nseuralaisistaan, jotka kuningas oli valinnut hänen mukaansa auttamaan\nHaddenia metsästyksessä ja estämään hänen mahdolliset pakohankkeensa.\nMutta nyt sattui niin, että päivä jälkeen Maputan käynnin saapui\nviestintuoja itse suuren _indunan_ Tvindwayo-ka-Marolon, zulu-armeijan\nsilloisen ylipäällikön luota ja jätti Nahunille määräyksen, että noiden\nmiesten oli palattava rykmenttiinsä, _Umcityu_-joukkoihin, jotka nyt\nasetettaisiin sotakannalle. Nahun lähetti heidät heti tielle ja\nilmoitti itse seuraavansa Mustasydäntä vielä muutaman päivän, sillä\nvalkoinen mies ei ollut vielä kyllin toipunut kestääkseen niin pitkän\nja kiireisen matkan. Soturit lähtivät ilman pienimpiäkään epäluuloja.\n\nNyt ilmoitti Umgona, että hän kuuliaisena kuninkaan käskylle aikoi\nlahtea Ulundiin ja ottaa mukaansa tyttärensä Nanean jättääkseen hänet\n_sigodhlaan_ sekä sen viisitoista nautaa käsittävän _lobolan_, jonka\nNahun oli antanut tulevan avioliittonsa pantiksi, mutta jonka Cetywayo\noli tuominnut hänet maksamaan sakkona. Vedoten siihen, että entiset\nlaidunmaat oli syötetty tyhjiin, hän lähetti muun karjansa erään\nbasuto-paimenen huostaan ja pyysi häntä pysyttelemään jokilaaksossa\nKrokotiilikaalamon lähettyvillä, koska ruoho siellä oli rehevää ja kun\nvarustelut oli suoritettu, lähti tuo pieni joukkue kolmantena päivänä\nmatkaan ja suuntasi kulkunsa suoraan kohti Ulundia. Mutta matkattuaan\nmuutamia maileja he jättivät tien, poikkesivat jyrkästi oikealle ja\nkulkivat kenenkään näkemättä halki laajan, asumattoman metsäalueen.\nHeidän polkunsa ei ollut kaukana Kuolemanlammesta, joka sijaitsi aivan\nlähellä Umgonan kraalia; pitkälti ei liioin ollut tuohon metsään, joka\ntunnettiin nimellä _Kuolleitten koti_, vaikkakaan he eivät voineet\nnähdä kumpaakaan. Heidän tarkoituksensa oli tehdä matkaa yöllä ja\nsaapua aamulla sille kallioiselle pengermälle, joka sijaitsi\nKrokotiilikaalamon läheisyydessä. Siellä he aikoivat piillä päivän ja\nseuraavan yön ja kerättyään sinne edeltäkäsin kuljetetun karjan kahlata\naamunkoitteessa virran yli ja paeta Nataliin. Toisin sanoen: se oli\nNahunin aikomus; kuten tiedämme oli Haddenilla toinen ohjelma, jonka\nmukaan kaksi henkilöä seurueesta ei tulisi näyttelemään niin pitkää\nosaa.\n\nTämän pitkän iltapäivävaelluksen aikana kulki Umgona, joka tunsi joka\ntuumanalan maasta, etunenässä ajaen edellään viittätoista sarvipäätä ja\nkantaen kädessään pitkää, valkoisesta ja mustasta _umzimbeet_-puusta\nvalmistettua matkasauvaa; vanhus näytti olevan hyvin innokas pääsemään\nmatkan maaliin. Lähinnä hänen jäljessään kulki Nahun, leveä _assegai_\naseenaan, mutta ilman muuta verhoa kuin _mutscha_ ja papiaanin\nhampaista sidottu kaulakoriste. Hänen rinnallaan kulki Nanea valkeassa,\nhelmireunustaisessa vaipassaan. Hadden, joka kulki viimeisenä, pani\nmerkille, että tytön oli vallannut vastustamaton pelko jostain\nuhkaavasta vaarasta, sillä hän tarttui tämän tästä rakastettunsa\nkäsivarteen, katsahti häntä silmiin ja puhui hänelle kiihkeästi, miltei\nintohimoisesti.\n\nOmituista kyllä liikutti tämän näky Haddenia, ja hän tunsi pari kertaa\nniin viiltävää omantunnontuskaa ajatellessaan osuuttaan tässä\nmurhenäytelmässä, että hän alkoi miettiä keinoa, miten voisi tehdä\ntyhjäksi itse järjestämänsä väijytyksen. Mutta paha ääni kuiskutti\nlakkaamatta hänen korvaansa, muistutti, että tuo musta kaunotar oli\nhalveksinut häntä, valkoista _inkusta_, ja että jos hänen nyt\nonnistuisi pelastaa tyttö, olisi tämä muutaman tunnin kuluttua villin\nvaimo -- sen miehen, joka oli antanut hänelle nimen Mustasydän ja\nhalveksinut häntä, sen miehen, jonka hän oli aikonut murhata ja joka\nheti kosti hänen petoksensa pelastamalla hänet leopardin kidasta oman\nhenkensä uhalla. Sitäpaitsi oli Haddenilla elämänlakina, ettei hän\nkoskaan kieltänyt itseltään mitään, mitä halusi, jos vain pystyi sen\nhankkimaan -- laki, joka oli vienyt hänet yhä syvemmälle syntiin.\nMuissa suhteissa se ei tosiaankaan ollut vienyt häntä pitkälle, sillä\nhän oli tähän saakka halunnut paljon, mutta saavuttanut vähän; mutta\ntämä kukka erikoisesti oli hänen ulottuvillaan, ja hän poimisi sen. Jos\nNahun oli hänen ja kukan välissä, niin sitä pahempi Nahunille, ja jos\nse kuihtuisi hänen hoidossaan, niin sitä pahempi kukalle, senhän\nsaattoi aina heittää pois.\n\nJa niin tapahtui, eikä suinkaan ensimmäistä kertaa hänen elämässään,\nettä hän karkoitti hieman puuskittain tulevat tunnonvaivansa ja kuuli\npahan kuiskutusta.\n\nPuoli viiden aikaan iltapäivällä menivät nuo neljä pakolaista joen\nyli, joka muutamia satoja jalkoja alempana putosi jyrkänteeltä\nKuolemanlampeen. Juuri kun he tunkeutuivat toisella rannalla kasvavaan\nmimosa-metsikköön, joutuivat he keskelle kahdenkymmenenkahden miehen\nsuuruista soturiparvea, miehet lyhensivät pitkää odotusaikaansa\nnuuskaamalla ja polttamalla _daggaa_ eli sisämaan hamppua. Yhdessä\nheidän kanssaan odotti pienen hevosensa selässä istuen -- koska oli\nliian lihava kävelläkseen -- Maputa päällikkö.\n\nNähdessään niiden tulevan, joita olivat odottaneet, miehet koputtivat\npiippunsa tyhjiksi, pistivät nuuskarasiat takaisin loviin, jotka oli\ntehty heidän korviinsa, ja kiiruhtivat vangitsemaan nuo neljä.\n\n\"Mitä tämä tarkoittaa, te kuninkaan soturit?\" kysyi Umgona väräjävällä\näänellä. \"Me olemme matkalla Cetywayon kraaliin, miksi ahdistatte\nmeitä?\"\n\n\"Vai niin, miksi menette sitten etelään päin? Asuuko _Musta_ etelässä?\nNo niin, te saatte kohta matkata toiseen kraaliin\", sanoi joukon\npäällikkö ovelasti nauraen.\n\n\"En ymmärrä\", änkytti Umgona.\n\n\"Siinä tapauksessa minä selvitän asian, sillä välin kuin sinä lepäät\",\nsanoi päällikkö. \"Tämä Maputa päällikkö lähetti sanan _Mustalle_\nUlundiin, että hän oli saanut tietää teidän pakosuunnitelmastanne tältä\nvalkoiselta mieheltä, joka oli varoittanut häntä. _Musta_ vihastui ja\nlähetti meidät ottamaan teidät kiinni ja surmaamaan teidät. Siinä\nkaikki. Seuraa nyt kiltisti mukana, ja pankaamme toimeksi.\nKuolemanlampi on aivan lähellä, teidän kuolemastanne ei tule suurta\nvaivaa.\"\n\nNahun kuuli sanat ja hyökkäsi Haddenia kohti, mutta soturit pidättivät\nhäntä. Nanea oli myöskin kuullut ja kääntyi katsomaan petturia silmiin.\nHän ei sanonut mitään, katsoi vain, mutta Hadden ei voinut milloinkaan\nunohtaa sitä katsetta. Hadden puolestaan oli suunniltaan vihasta\nMaputaa kohtaan.\n\n\"Senkin katala konna!\" pääsi Haddenilta. Päällikkö hymyili väkinäisesti\nja kääntyi poispäin.\n\nSen jälkeen heidät kuljetettiin alaspäin joen rantaa, kunnes saavuttiin\nKuolemanlampeen syöksyvälle putoukselle.\n\nHadden oli tavallaan rohkea mies, mutta hänen sydäntään ahdisti, kun\nhän katsoi kuiluun.\n\n\"Aiotteko te heittää minut tuonne?\"\n\n\"Sinutko, valkoinen mies?\" virkkoi soturi huolettomasti. \"Emme, meillä\non määräys viedä sinut kuninkaan luo, ja mitä hän sinulle tekee, sitä\nme emme tiedä. Kai tulee sota sinun kansasi ja meidän kansamme välillä,\nniin että ehkä hän aikoo jauhaa sinut lääkkeeksi poppamiesten tarpeiksi\ntai sitoa sinut muurahaispesään varoitukseksi muille valkoisille\nmiehille.\"\n\nHadden otti selityksen vastaan sanaakaan sanomatta, mutta se vaikutti\nelähdyttävästi hänen aivoihinsa, sillä hän alkoi paikalla miettiä\njotakin pakokeinoa.\n\nOli pysähdytty lähelle kahta mimosapuuta, joiden oksat taipuivat lammen\nyli.\n\n\"Kuka sukeltaa ensiksi?\" kysyi joukon johtaja kääntyen Maputa päällikön\npuoleen.\n\n\"Vanha velho\", vastasi tämä ja nyökkäsi kohden Umgonaa, \"sitten hänen\ntyttärensä ja viimeisenä tämä lurjus\", lisäsi hän lyöden Nahunia\nkorvalle.\n\n\"Tulehan nyt, velho, ja näytä meille uimataitoasi\", sanoi johtaja ja\ntarttui Umgonaa käsivarresta.\n\nTämän kuolemantuomion kuullessaan näytti Umgona saavan takaisin sen\nitsehillinnän, joka oli ominainen hänen kansalleen.\n\n\"Ei sinun tarvitse taluttaa minua, joka olen vanha ja kuolemaan\nvalmistunut\", sanoi hän ja riuhtaisi itsensä kiivaasti irti.\n\nSitten hän suuteli tytärtään, joka seisoi hänen rinnallaan, puristi\nNahunin kättä ja kääntäen Haddenille halveksivasti selkänsä astui\nsillalle, joka yhdisti mimosa-puiden rungot. Siinä seisoi hän hetkisen\nkatsellen laskevaa aurinkoa, heittäytyi sitten sanaakaan sanomatta\nyhtäkkiä syvyyteen ja katosi.\n\n\"Siinä oli rohkea mies\", sanoi johtaja ihaillen. \"Voitko sinäkin,\ntyttö, hypätä itse, vai täytyykö meidän heittää sinut?\"\n\n\"Minä tahdon käydä isäni jälkiä\", vastasi Nanea heikosti, \"mutia sitä\nennen pyydän minä sanoa pari sanaa. On totta, että aioimme paeta\nkuninkaan luota, ja siksi täytyy meidän lain mukaan kuolla, mutta\nsuunnitelman laati Mustasydän, ja hän on meidät kavaltanut! Tahdotteko\ntietää, miksi hän on meidät kavaltanut. Siksi että hän etsi minun\nsuosiotani ja minä torjuin hänet luotani, ja tämä on hänen kostonsa --\nvalkoisen miehen kosto.\"\n\n\"_Vov_\", puuttui puheeseen Maputa päällikkö, \"kaunis tyttö puhuu totta,\nsillä valkoinen mies tahtoi tehdä kanssani sopimuksen, jonka mukaan\npoppamies Umgona ja soturi Nahun surmattaisiin Krokotiilikaalamolla,\nmutta hänet päästettäisiin pakenemaan tytön kanssa. Minä puhuin hänen\nkanssaan lempeitä sanoja ja sanoin _kyllä_, ja sitten kerroin minä\nrehellisenä miehenä kuninkaalle asian.\"\n\n\"Siinä kuulette\", sanoi Nanea huokaisten. \"Nahun, hyvästi, vaikka me\nkukaties tapaamme piankin. Minä sinut houkuttelin velvollisuudestasi.\nMinun tähteni sinä unohdit kunniasi, ja minä olen saanut\nrangaistukseni. Hyvästi, rakastettuni. On parempi kuolla kanssasi kuin\nastua kuninkaan vaimojen joukkoon\", lisäsi Nanea ja astui sitä\nsanoessaan sillalle.\n\nPitäen kiinni mimosa-puun oksasta hän kääntyi ja sanoi Haddenille:\n\n\"Mustasydän, sinä luulet voittaneesi, mutta ainakin minut sinä kadotat,\nja -- aurinko ei ole vielä laskenut. Auringon laskettua tulee yö,\nMustasydän, ja siinä yössä saat sinä ikuisesti vaeltaa, ja sinun täytyy\njuoda minun vertani ja isäni Umgonan verta ja kihlatun mieheni Nahunin\nverta, hänen, joka pelasti sinun henkesi ja jonka sinä olet murhannut.\nKukaties, Mustasydän, me kerran kohtaamme toisemme siellä --\n_Kuolleitten talossa_.\"\n\nHiljaa huudahtaen löi Nanea kätensä yhteen ja hyppäsi alas sillan\nulkoreunalta. Vartioivat sotilaat kumartuivat alas katsomaan. He\nnäkivät hänen syöksyvän pää edellä veteen viidenkymmenen jalan\nkorkeudesta. Hetken kuluttua he näkivät vilauksen hänen valkoisesta\nvaatekerrastaan, joka hohti synkän lammen pinnalla. Mutta pian se\npeittyi varjoihin ja usvapilveen, ja Nanea oli hävinnyt.\n\n\"Nyt, Nahun, on sinun vuorosi!\" kuului johtajan hilpeä ääni. \"Siellä\nalhaalla on sinun morsiusvuoteesi, reipastupas nyt seuraamaan\nmorsiantasi, joka niin halukkaasti meni edellä. _Vov!_ te olette kunnon\nväkeä kuolemaan, en ole koskaan joutunut tekemisiin kenenkään kanssa,\njoka olisi antanut vähemmän vaivaa. Sinä...\"\n\nHän vaikeni, sillä sielunahdistus oli tehnyt tehtävänsä. Nahun oli\näkkiä hänen silmiensä edessä tullut mielipuoleksi.\n\nKarjuen kuin leijona taisteli tuo jättiläismäinen mies itsensä vapaaksi\nvartijoistaan, tarttui erästä heistä vyötäisistä ja reiden alta ja\nkooten jättiläismäiset voimansa kohotti hänet ilmaan kuin pikku lapsen\nja linkosi yli jyrkänteen reunan murskautumaan Kuolemanlammen\nkallioihin. Sitten hän huusi:\n\n\"Mustasydän, nyt on sinun vuorosi! Mustasydän, kavaltaja!\"\n\nHän ryntäsi Haddenia kohti suu vaahdossa ja silmiään villisti\npyöritellen ja sysäsi ohi mennessään yhdellä iskulla Maputan hevosen\nselästä maahan. Huonosti olisi valkoisen miehen käynyt, jos Nahun olisi\nsaanut hänet käsiinsä, mutta sotilaat heittäytyivät hänen päälleen ja\nlöivät peloittavasta vastarinnasta huolimatta hänet maahan, niinkuin\njoissakin juhlissa zulu-soturit paljain nyrkein iskevät sonnin maahan\nkuninkaan kunniaksi.\n\n\"Työntäkää hänet vatsallaan alas, ennenkuin hän ennättää tehdä enemmän\npahaa\", kuului ääni.\n\nMutta johtaja huusi:\n\n\"Ei, ei, hän on pyhä, taivaan tuli on iskenyt hänen aivoihinsa; emme me\nsaa vahingoittaa häntä, sillä silloin kohtaa onnettomuus meitä\njokaista. Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja kantakaa hänet varovasti\njonnekin, jossa hän saa hoitoa. Minä luulin näiden pahantekijöiden\nantaneen meille kovin vähän vaivaa, mutta sen sijaan saimmekin\ntämmöistä.\"\n\nHe alkoivat nyt sitoa Nahunia ja menettelivät siinä mitä hellimnnin,\nsillä zulu-neekerien kesken pidetään mielipuolta pyhänä. Heidän työnsä\nei ollut helppo, ja se kysyi aikaa.\n\nHadden silmäsi ympärilleen ja näki, että tilanne oli hänelle suotuisa.\nHänen kiväärinsä lojui maassa aivan hänen vieressään, jonne muuan\nsotureista oli sen jättänyt, ja kolmen-, neljänkymmenen jalan päässä\nseisoi Maputan hevonen ja söi ruohoa. Salamannopeasti sieppasi hän\nkiväärinsä ja hetkistä myöhemmin hän istui hevosen selässä ja lasketti\ntäyttä laukkaa Krokotiilikaalamoa kohti. Niin äkkiä hän suoritti tämän\nmestarillisen peräytymisen, että Nahunin sitomisessa puuhailevat\nsoturit eivät vähään aikaan huomanneet, mitä oli tapahtunut. Maputa\nsattui sen näkemään ja lähti taapertamaan hänen jäljessään mäkeä ylös\nhuutaen:\n\n\"Valkoinen varas! hän on varastanut hevoseni ja pyssyn, jonka hän on\nluvannut minulle!\"\n\nHadden, jolla sillä hetkellä oli muutaman sadan jalan etumatka, kuuli\nselvästi hänen sanansa ja tunsi verensä kiehuvan raivosta. Tuo mies oli\ntehnyt hänet julkisesti murhaajaksi, ja vielä enemmän, tuon toimesta\noli riistetty häneltä tyttö, jonka vuoksi hän oli ryhtynyt näihin\nlikaisiin puuhiin. Hän vilkaisi taakseen ja näki, että Maputa vielä\njuoksi yksin. Hänellä oli aikaa tehdä se, ainakin hän tahtoi yrittää!\n\nPysäyttäen hevosen yhdellä nykäyksellä hyppäsi hän maahan ja pujotti\nsaman tien kätensä suitsiin. Hevonen sattui olemaan laukauksiin\ntottunut, kuten hän oli toivonutkin, ja seisoi hiljaa. Hadden otti\ntukevan asennon ja vetäen syvään henkeään viritti lukon ja tähtäsi\nlähestyvää päällikköä. Nyt selvisi Maputalle hänen tarkoituksensa,\nkauhun huuto pääsi hänen huuliltaan, ja hän kääntyi pakoon. Hadden\nodotti silmänräpäyksen, kunnes sai varman tähtäyskohdan hänen leveästä\nselästään, ja painoi sitten liipasinta juuri kun soturit tulivat\nnäkyviin mäenharjan takaa. Hän oli tunnettu taitavaksi ampujaksi, eikä\nhänen varmuutensa pettänyt nytkään, sillä ennenkuin osuneen laukauksen\nkaiku palasi hänen korviinsa, levitti Maputa kätensä ja kaatui\nkuoliaana maahan.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Hadden oli hurjasti kiroten jälleen\nhypännyt hevosensa selkään ja ratsasti henkensä edestä jokea kohti,\njonka yli hän hetken kuluttua turvallisesti kulki.\n\n\n\n\nVI.\n\nVAINAJAN HAAMU.\n\n\nKun Nanea hyppäsi Kuolemanlammen pyörryttävän korkealta sillalta, oli\nhänellä ihmeellinen onni. Aivan jyrkänteen kohdalla oli useita\nkallionkielekkeitä; niihin syöksyi vesiputous kohisten ja ponnahti\nsitten pitkinä vaahto- ja usmasuihkuina edelleen sameaan vesihautaan.\nNäihin kiviin murskautuivat kuoliaiksi uhrit, jotka heitettiin alas\nkalliolta. Mutta Nanea ei ollut antanutkaan tehdä sitä itselleen. Hän\noli hypännyt alas itse ja vältti taitavasti kallionkielekkeet; ja kun\nhän tottuneen hyppääjän tavoin tuli veteen pää edellä, vaipui hän yhä\nsyvemmälle ja syvemmälle, niin ettei luullut enää milloinkaan\npääsevänsä ylös. Hän kohosi kuitenkin pinnalle yläpuolella vuolasta\nkoskea, joka alkoi kuljettaa häntä nopeasti alas. Onneksi koskessa ei\nollut vaarallisia paasia, ja hyvänä uimarina hän pelastui helposti\nviskautumasta rantoja vasten.\n\nHän ajautui näin pitkän matkaa, kunnes huomasi tulleensa metsään, sillä\npuut varjosivat virran ja niiden oksat lakaisivat veden pintaa. Nanea\ntarttui virran ylle ojentuvaan oksaan ja veti sen avulla itsensä\nmaihin Kuolemanvirrasta, josta kukaan ennen häntä ei ollut hengissä\npäässyt. Hän seisoi nyt rannalla, kovasti huohottaen, mutta aivan\nvahingoittumattomana; hän ei ollut saanut naarmuakaan, vieläpä hänen\nlyhyt, valkoinen vaippansakin oli pysynyt kiinni hänen kaulansa\nympärillä.\n\nMutta jos hän olikin vaurioitta suoriutunut kauheasta matkastaan, oli\nhän niin lopen uupunut, että tuskin jaksoi pysyä pystyssä. Oli pimeä\nkuin yöllä, ja vilusta väristen hän katsoi ympärilleen jotakin\nsuojapaikkaa etsien. Aivan vedenrajassa kasvoi valtavan suuri keltapuu;\nhän laahusti sinne kiivetäkseen suojaan sen oksille; sieltä eivät\nainakaan petoeläimet voisi häntä tavoittaa. Nytkin oli onni hänelle\nsuopea, sillä puussa oli parin jalan korkeudella maasta suurehko aukko,\nja lähemmin tarkastaessaan huomasi hän puun ontoksi. Hän ryömi koloon\nvalmistuneena siihen, että siellä kenties pitäisi käärme tai jokin muu\nvaarallinen eläin asuntoa; mutta siellä oli tilavaa ja lämmintä.\nKuivaakin siellä oli, sillä ontelon pohjalle oli keräytynyt jalan\nkorkuinen kerros lahonneita kääpäsieniä ja sammaleita, joita hiiret tai\nlinnut olivat sinne kuljettaneet. Tälle vuoteelle hän asettui\nlepäämään, peitti itsensä sammaliin ja lehtiin ja vaipui uneen tai\noikeammin horrokseen.\n\nMiten kauan hän oli nukkunut, oli hänen mahdoton arvaillakaan, kun hän\nvihdoin heräsi omituiseen hälinään, joka tuntui oudolta ja\nkummalliselta ihmispuheelta. Hän kohosi polvilleen ja katseli ulos\naukosta. Oli yö, mutta tähdet loistivat kirkkaasti ja valaisivat\nympyrän muotoista aukeamaa lähellä virran rantaa. Keskellä aukeamaa\npaloi tuli, ja jonkin matkan päässä tulesta istui kymmenkunta\nkauheannäköistä olentoa, joilla näytti olevan suurta iloa jostakin\nmaassa lojuvasta esineestä. Heidän tukkansa oli pitkä ja ohut, heidän\nleukansa ja hampaansa eteenpäin työntyvät, heidän mustan ruumiinsa\nympärysmitta oli aivan suhteettoman suuri pituuteen verrattuna.\nKäsissään heillä oli pitkiä keppejä, joihin oli sidottu teräviä kiviä\ntai karkeatekoisia, kirveen tapaisia kiviveitsiä.\n\nNyt petti Nanean rohkeus; pelko saattoi hänet miltei järjiltä, sillä\nhän tiesi nyt tulleensa kummitusten metsään, ja varmasti olivat nuo\nolennot _esemkofuja_, pahoja henkiä, jotka siellä asustivat. Kuitenkaan\nhän ei voinut siirtää katsettaan niistä -- tuo kamala näky kahlitsi\nhänet. Mutta jos ne olivat kummituksia, niin miksi ne lauloivat ja\ntanssivat kuin ihmiset? Miksi ne heiluttivat teräviä kiviään ja\nriitelivät ja löivät toisiaan? Ja minkä tähden ne olivat tehneet tulen\nvalmistaakseen ruokansa aivan niinkuin ihmiset?\n\nJa mikä oli se pitkä tumma esine, josta ne niin näyttivät iloitsevan?\nSe ei näyttänyt riistaeläimeltä, tuskin se oli krokotiilikaan, mutta\njotakin ruokaa se aivan varmasti oli, sillä parhaillaan ne\nteroittelivat kiviveitsiään paloitellakseen sen.\n\nJuuri kun hän teki näitä havaintoja, meni muuan noista kauheista pikku\nolennoista tulen luo ja nouti siitä palavan oksan näyttääkseen tulta\ntoiselle, joka veitsineen oli askartelemassa esineen ääressä. Nanea\nveti silmänräpäyksessä päänsä takaisin tukahdutettu huudahdus\nhuulillaan. Nyt hän näki, mikä se oli -- ihmisruumis. Niin, eivätkä nuo\nolennot olleet mitään kummituksia; he olivat ihmissyöjiä, joista hänen\näitinsä oli hänelle kertonut, kun hän pienenä oli tahtonut kulkea liian\nkauaksi kotoa.\n\nMutta kuka oli tuo ihminen, jonka he aikoivat syödä? Se ei voinut olla\nheidän kansaansa, sillä se oli paljon kookkaampi kasvultaan. Oi, nyt\nhän tiesi! Se oli varmasti Nahun, joka oli surmattu putouksella ja\njonka ruumiin virta oli tuonut alas, niinkuin se oli tuonut hänet\nelävänä. Niin, se oli varmasti Nahun. Ja hänen täytyisi nähdä, kuinka\nhänen rakastettunsa syötäisiin hänen silmiensä edessä! Hänestä oli\nmasentavaa ajatella sitä. Että Nahun kuolisi kuninkaan määräyksestä,\noli luonnollinen asia; mutta että hänen pitäisi saada tällainen\nhautaus! Mutta millä hän voisi sen estää? Yhdentekevää! Hän estäisi\nsen, vaikka se maksaisi hänen henkensä. He voisivat pahimmassa\ntapauksessa vain tappaa ja syödä myöskin hänet, ja nyt Nahunin ja\nisänsä mentyä pois hän ei tuntenut erikoisen suurta halua säilyttää\nomaa elämäänsä, hänelle kun kaikki uskonnolliset ja hengelliset toiveet\nolivat tuntemattomia.\n\nNanea ryömi ulos puusta ja kulki aivan rauhallisena ihmissyöjiä kohden\n-- ilman kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tekisi perille\ntultuaan. Kun hän tuli tulen heijastuspiiriin, selveni tuo\ntarkoituksettomuus yht'äkkiä hänen tajunnalleen, ja hän pysähtyi\nmiettimään. Samassa silmänräpäyksessä katsahti muuan ihmissyöjistä\neteensä ja näki pitkän kookkaan, vaikeaan verhotun olennon, joka tulen\nloimuavassa hohteessa näytti milloin astuvan esiin varjokkaasta\ntaustasta, milloin taas kätkeytyvän siihen. Tuolla kurjalla\nvillipahalla oli kivipuukko hampaitten välissä, kun hän huomasi hänet,\nmutta se ei pysynyt siinä kauan. Aukaisten valtavat leukansa päästi hän\nhurjimman ja viiltävimmän huudon, mitä Nanea milloinkaan oli kuullut.\nSilloin huomasivat toisetkin hänet, ja pian kaikui metsä villien\npelonhuudoista. Muutaman sekunnin seisoivat nuo kurjat olennot ja\ntuijottivat Naneaan kauhusta jäykin silmin, mutta sitten he\nhajaantuivat kaikkiin suuntiin ja puikkivat läpi tiheikön kuin arat\nshakaalit. Zulujen perinnäisuskon _esemkofut_ oli karkoittanut näiden\nomilta olinpaikoiltaan olento, jota ne luulivat hengeksi.\n\n_Esemkofu_ raukat! Ne eivät olleet muita kuin surkeita nälkäisiä\nbushmanneja, jotka monta vuotta sitten tähän huonomaineiseen paikkaan\najautuneina olivat tarttuneet tuohon keinoon kurjan henkensä pitimiksi.\nTäällä he ainakin saivat olla rauhassa, ja koska riista ylimalkaan oli\ntässä erämaassa ja metsässä vähissä, pitivät he hyvänään mitä\nvirta antoi. Kun mestauksia pantiin verraten harvoin toimeen\nKuolemanlammella, oli heillä tosiaankin tiukat olot -- sillä muun\npuutteessa häätyivät he syömään toisiaan. Tässä syy siihen, että heidän\njoukossaan ei ollut ensinkään lapsia.\n\nKun villien meteli ja huuto oli häipynyt etäisyyteen, kiiruhti Nanea\ntarkastamaan maassa makaavaa ruumista. Hän hämmästyi ja huokasi\nhelpotuksesta samalla kertaa saadessaan nähdä sen. Se ei ollut Nahun;\nmutta hän tunsi sen erääksi heidät yllättäneistä sotilaista. Kuinka\ntämä oli joutunut tänne? Oliko Nahun tappanut hänet?  Oliko Nahunin\nonnistunut paeta? Hän ei kyennyt siihen vastaamaan; onnellisimmassa\ntapauksessakaan se ei ollut todennäköistä. Kuitenkin tämän soturin\nnäkeminen viritti heikon toivon hänen sydämessänsä; sillä kuinka olisi\nhän voinut menettää henkensä täällä, jos Nahunilla ei ollut osuutta\nasiaan? Mutta hän ei voinut sietää sitä niin lähellä piilopaikkaansa.\nHän vieritti sen raskain ponnistuksin veteen, joka hiljaa kuljetti sen\npois. Senjälkeen palasi hän piilopaikkaansa lisättyään ensin\npolttopuita tuleen ja jäi odottamaan aamun tuloa.\n\nVihdoinkin päivä valkeni, sikäli kuin ylipäänsä voi puhua\nvalkenemisesta tuossa pimento-alhossa -- ja Nanea, joka tunsi itsensä\nnälkäiseksi, laskeutui maahan piilostaan ja lähti etsimään ravintoa.\nHän etsi koko päivän löytämättä mitään, kunnes auringon laskiessa\nmuisti, että metsän ulkoreunassa oli litteä paasi, jolle ne, joita oli\nkohdannut onnettomuus tai jotka epäilivät joutuneensa taiotuiksi,\ntoivat sovintouhrina ruokaa _esemkofujen_ ja _amalhosien_ ravinnoksi.\nNälän ahdistamana kiirehti Nanea sinne ja totesi ilokseen, että\njollekin lähikraalille oli sattunut ikävyyksiä, sillä Uhrikivi oli\nkukkuroillaan maissintähkiä, maitokurpitsoja, puuroa ja lihaa. Ottaen\nmukaansa niin paljon kuin kantaa jaksoi palasi hän suojaansa; siellä\nhän joi maidon loppuun ja kypsytti lihan ja jauhomöykyt tulella.\nSenjälkeen hän taas ryömi puuhun ja nukkui.\n\nLähes kaksi kuukautta eli Nanea tällä tavoin metsässä, sillä hän ei\nuskaltanut poistua sieltä peläten uudestaan joutuvansa kiinni ja\nkokeilemaan kuninkaan tuomiolla. Metsässä hän ainakin oli turvassa,\nsillä kukaan ei uskaltanut tunkeutua sinne, eikä esemkofuistakaan\nkoitunut hänelle enempää haittaa. Hän näki heitä pari kertaa, mutta he\npakenivat aina kirkuen ja etsivät suojaa etäisistä piiloistaan. Ei\nhäneltä liioin ruokaa puuttunut, sillä kun hurskaat ihmiset huomasivat\nhenkien ottaneen sitä Uhrikiveltä, toivat he runsaasti uutta tilalle.\n\nMutta voi! Elämä oli kauheata, ja pimeys ja yksinäisyys liittoutuivat\nhänen syvän surunsa kanssa ja saattoivat hänet toisinaan\nmielipuolisuuden rajoille. Kuitenkin eli hän edelleen, vaikka usein\ntoivoikin saavansa kuolla. Jos hänen isänsä olikin kuollut, ei löydetty\nruumis kuitenkaan ollut ollut Nahunin, ja niin kyti vielä toivon kipinä\nhänen sydämessään. Mutta mitä hän toivoi, sitä hän ei osannut itselleen\nsanoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Philip Hadden pääsi sivistyneille seuduille, sai hän kuulla, että\npian julistettaisiin sota Englannin ja Amazulun kuninkaan Cetywayon\nvälillä; edelleen totesi hän, että sotakuumeessa ja kiihtymyksessä\nunohdettiin hänen pieni seikkailunsa Utrechtin kauppiaan kanssa.\nHän omisti kahdet hyvät, nelipyöräiset vankkurit vankkoine\nhärkävaljakkoineen; tähän aikaan tarvittiin kipeästi ajoneuvoja\nkuljettamaan sotatarpeita Zulu-maahan hyökkääville joukoille.\nMaksettiin mielihyvin yhdeksänkymmentäkin puntaa kuukaudessa vaunujen\nvuokraa ja taattiin omistajille korvaus kaikista juhdille ehkä\nsattuvista vaurioista. Vaikka hän ei tuntenut itseään erittäin\ninnokkaaksi palaamaan Zulu-maahan, oli tarjous kuitenkin liian\nhoukutteleva. Hän vuokrasi vaununsa englantilaisille viranomaisille ja\npestautui itse ajomieheksi ja tulkiksi.\n\nHänet sijoitettiin hyökkäysrykmentin kolmanteen kolonnaan, joka,\nniinkuin muistetaan, oli välittömästi lordi Chelmsfordin päällikkyyden\nalainen, ja 20 p. tammikuuta 1897 otti hän osaa marssiin Rorkes\nDriftistä Indeni-metsään ja taisteli seuraavan yön sen jylhän ja aution\nkallion suojassa, joka tunnetaan nimellä Isandlhwana.\n\nSamana päivänä marssi myöskin kuningas Cetywayon suuri armeija,\nluvultaan kaksikymmentätuhatta miestä tai enemmänkin, alas\nUpindo-vuoren rinnettä ja leiriytyi sille kivien peittämälle nummelle,\njoka sijaitsee puolitoista Englannin penikulmaa Isandhlwanasta itään\npäin. Tulia ei sytytetty, ja armeija lepäsi hiiskumattoman hiljaisuuden\nvallitessa, sillä soturit \"nukkuivat keihään kupeella.\"\n\nTähän _impiniin_ kuului Umcityu-rykmentti, joka oli\nkolmentuhannen-viidensadan miehen vahvuinen. Kun _induna_ aamun\nkoittaessa katsoi ympärilleen mustan kilpensä alta, joka oli ollut\nhänen peittonaan, näki hän paksun usvan läpi kookkaan miehen\nseisovan edessään. Miehellä ei ollut muuta verhoa kuin _mutscha_,\nja hänen riutuneissa kasvoissaan paloi villi katse; kädessä hänellä\noli karkea, raskas nuija. Kun miestä puhuteltiin, ei hän vastannut\nmitään, seisoi vain ja antoi katseensa liukua pitkin lukemattomien\nkilpien tiheitä rivejä.\n\n\"Kuka on tämä _silwana_ (villi luontokappale)?\" kysyi induna\nhämmästyneenä alipäälliköiltään.\n\nPäälliköt tuijottivat vaeltajaan, ja eräs heistä vastasi:\n\n\"Tämä mies on Nahun-ka-Zomba (Zomban poika), joka joku aika sitten oli\nalipäällikkönä tässä Umcityu-rykmentissä. Hänen kihlattunsa Nanea,\nUmgonan tytär, surmattiin yhdessä isänsä kanssa _Mustan_ käskystä, ja\nNahun tuli mielipuoleksi surusta, kun hän näki sen, sillä taivaan tuli\niski hänen aivoihinsa, ja mielipuoli on hän ollut siitä lähtien.\"\n\n\"Mitä sinä täältä haet, Nahun-ka-Zomba?\" kysyi _induna_.\n\nSilloin sanoi Nahun hiljaa:\n\n\"Minun rykmenttini lähtee taisteluun valkoisia miehiä vastaan, anna\nminulle kilpi ja miekka, oi kuninkaan käskynhaltija, niin että saan\ntaistella rykmenttini mukana, sillä minä haen eräitä kasvoja\ntaistelusta.\"\n\nHe antoivat hänelle kilven ja miekan, sillä he eivät uskaltaneet ajaa\npois miestä, jonka aivoissa paloi taivaan tuli.\n\nKun aurinko oli korkeimmillaan tuona päivänä, alkoi kuulia sataa\nUmcityu-rykmentin riveihin. Silloin nousivat umcityut seisoalleen\nkomppania komppanialta, ja koko suuri zulu-armeija nousi maasta ja\npeitti brittiläisten leiritasangon valtavaan eteenpäin liikehtivään\nkeihäsvälkkeeseen. Kuulat rapsahtelivat kilpiin, granaatit repivät\naukkoja heidän riveihinsä, mutta he eivät pysähtyneet, eivät hetkeäkään\nhorjuneet. Eteenpäin työntyivät kummallakin sivustalla keihässiivet\nsulkien leirin rautasyleilyynsä. Kun ne nyt alkoivat vetäytyä yhteen,\nkajahti zulujen sotahuuto, ja kuin pauhaava hyökyaalto, kuin ulvova\nmyrsky, suristen kuin miljoonien mehiläisten ärsytetty parvi vyöryi\nrintaman keskusta vastustamattomina aaltoina valkoisten miesten päälle.\nSiinä hyökkäsivät umcityut mustine kilpineen, ja heidän joukossaan oli\nNahun, Zomban poika. Hänen kylkeensä osui kuula, se ponnahti vasten\nkylkiluuta -- hän ei välittänyt siitä; hänen edessään putosi valkoinen\nmies hevosensa selästä, hän antoi miehen olla, sillä hän etsi vain\n_yksiä_ kasvoja taistelusta.\n\nHän etsi -- ja vihdoin löysi. Siellä, vaunujen lomassa, jossa keihäät\nheiluivat vilkkaimmin, hevosensa vieressä, nopeaan ampuen, seisoi\nMustasydän, mies, joka oli tuottanut Nanealle, hänen kihlatulleen,\nkuoleman. Kolme brittiläistä soturia seisoi heidän välissään; yhden\nniistä pisti Nahun kuoliaaksi, kaksi lakaisi hän syrjään ja rynnisti\nsitten suoraan kohti Haddenia.\n\nMutta valkoinen mies näki hänen tulevan; mielipuolen naamionkin alta\ntunsi hän Nahunin, ja kauhu valtasi hänet. Heittäen pois tyhjän\nkiväärinsä -- hänen panoksensa olivat näet loppuneet -- hyppäsi hän\nhevosensa selkään ja painoi kannukset sen kupeisiin. Hevonen lennähti\nvilliin vauhtiin veriseltä kentällä, hyppäsi yli kuolleitten, raivasi\ntien läpi kilpirivien, ja sen jäljessä juoksi Nahun etuviistossa ja\npystyin päin antaen keihään laahata perässään.\n\nHadden aikoi ensin ohjata kulkunsa Rorkes Driftiä kohti, mutta silmäys\nvasemmalle osoitti, että undien joukot sulkivat sen tien, senvuoksi\nantoi hän hevosen laukata suoraan eteenpäin luottaen kohtalon\nohjaukseen. Viiden minuutin kuluttua oli hän ratsastanut yli harjun\njättäen taistelevat taakseen nummelle. Kymmenen minuutin kuluttua\nolivat taistelun äänet tyystin häipyneet, sillä montakaan\nkiväärinlaukausta ei ammuttu englantilaisten puolelta heidän\nsuorittaessaan tuon hirvittävän kilpajuoksun Fugitives Driftiin eikä\n_assegai_ pidä pauketta. Jollakin omituisella tavalla tuo vastakohta\ntaakse jääneen melskeisen verinäytelmän ja nyt häntä ympäröivän\nrauhallisen luonnon välillä vaikutti elävästi hänen tajuntaansa. Täällä\nlauloivat linnut ja vuohet pureksivat ruohoa, eikä ruudinsavu\nhimmentänyt auringon kirkasta paistetta; vain korkealla sinisissä\navaruuksissa näkyivät korppikotkien pitkät jonot matkalla Isandhlwanan\nnummelle.\n\nMaasto oli sangen epätasaista, ja Haddenin hevonen alkoi väsyä. Hän\nkatsahti olkapäänsä yli -- tuolla muutamia satoja jalkoja taempana tuli\nzulu julmana kuin kuolema ja vääjäämättömänä kuin kohtalo. Hadden\ntarkasteli pistooliaan; vain yksi panos oli jäljellä, kaikki muut oli\nammuttu, ja patruunatasku oli tyhjä. No niin, _yksi_ kuula _yhdelle\nvillille_, siinä kyliin. Ratkaistava oli, pysähtyisikö hän ja käyttäisi\nsitä nyt. Ei, hän voisi ampua harhaan taikka haavoittaa vain lievästi.\nHänhän oli hevosen selässä. Hänen vihollisensa tuli jalan, parasta oli\nväsyttää mies.\n\nKotvan kuluttua Hadden ajoi pienen joen yli. Se näytti hänestä tutulta.\nNiin, tuossa joessahan hän oli uinut ollessaan Umgonan, Nanean isän\nvieraana; ja tuolla kukkulalla olivat majat tai oikeammin sanoen niiden\nrauniot, sillä ne oli poltettu. Hadden ihmetteli, mikähän sattuma hänet\noli tälle paikalle tuonut; sitten hän uudelleen katsahti Nahuniin, joka\ntuntui lukevan hänen ajatuksensa, sillä zulu heilutti keihästään ja\nosoitti hävitettyä kraalia.\n\nHadden jatkoi matkaansa nopeasti, sillä maa oli täällä tasaista, ja\nsuureksi ilokseen hän kadotti seuraajansa näkyvistään, mutta sitten\ntaas tuli eteen kappale kallioista maata. Ja kun hän sen yli päästyään\nkatsoi taaksensa, huomasi hän Nahunin saman matkan päässä kuin\nennenkin. Hevonen oli aivan uuvuksissa; Hadden kannusti sitä, mutta\nratsasti muuten umpimähkään. Hän ajoi yli kapean ruohoaukeaman;\nedessään hän kuuli virran kuohuvan, vasemmalla kohosi korkea penger.\nPian ruohovyöhyke teki mutkan, ja tuolla edessä tuskin sadan jalan\npäässä näkyi kafferilaismaja joen rinteellä. Hän katseli sitä.\nTosiaankin, se oli sen kirotun _inyangan_, Mehiläisen maja. Ja kukapa\naidan luona seisoi, ellei Mehiläinen itse. Silloin upo uupunut hevonen\nastui harhaan, kompastui ja kaatui maahan, jääden siihen huohottaen\nmakaamaan. Hadden lensi satulasta, mutta oli kohta uudelleen\njaloillaan.\n\n\"Kas vain, Mustasydän, sinäkö siinä? No, mitä uutta sodasta,\nMustasydän?\" huusi Mehiläinen pilkallisesti.\n\n\"Auta minua, äiti, minua vainotaan\", voihkaisi Hadden.\n\n\"Tiedän sen, Mustasydän. Mutta hänhän on lopen väsynyt mies. Pysähdy ja\ntaistele hänen kanssaan, sillä nyt ovat Valkosydän ja Mustasydän\nyhdessä jälleen. Etkö tahdo? No, mene sitten metsään ja etsi suojaa\nkuolleiden luota, jotka sinua tuolla odottavat. Sano, Naneanko kasvot\nminä jonkin aikaa sitten näin vedessä. Hyvä on! Vie minun terveiseni\nhänelle, kun te kohtaatte toisenne _Kuolleitten talossa_.\"\n\nHadden katseli jokea; vesi oli korkealla ja virta voimakas, niin ettei\nhän voinut uida sen yli. Ennustajattaren ilkeä nauru korvissaan hän\njuoksi metsään. Hänen jäljessään juoksi Nahun kieli roikkuen suusta\nkuin sudella. Hadden oli nyt metsän suojassa, mutta hän kiirehti yhä\nedelleen joen suuntaan, kunnes hän viimein hengästyi ja pysähtyi\ntoiselle puolen pientä aukeamaa, jonka laidassa kasvoi suuri puu. Nahun\noli hänestä vielä keihäänkantaman päässä; oli hyvästi aikaa ottaa\npistooli esille ja laittautua valmiiksi.\n\n\"Pysähdy, Nahun!\" huusi Hadden niinkuin kerran ennenkin. \"Tahdon puhua\nkanssasi.\"\n\nZulu kuuli hänen huutonsa ja totteli.\n\n\"Kuulehan\", sanoi Hadden. \"Olemme juosseet pitkän matkaa ja taistelleet\nkauan ja kumpikin olemme vielä hengissä. Jos sinä jatkat, niin sangen\npian on toinen meistä vainajana. Sinä nimittäin, Nahun, sillä minä olen\naseistettu ja sinä tiedät, että minä osaan ampua tarkkaan. Mitä siitä\nsanot?\"\n\nNahun ei vastannut, seisoi vain hiljaa aukeaman reunassa tuijottaen\nhehkuvin silmin valkoisen miehen kasvoihin.\n\n\"Annatko sinä minun mennä, jos _minä_ annan _sinun_ mennä?\" kysyi\nHadden. \"Tiedän, miksi sinä vihaat minua; mutta tapahtunutta ei voi\nmuuttaa eikä kuolleita manata takaisin maan päälle.\"\n\nNahun ei nytkään vastannut, mutta hänen vaitiolonsa vaikutti\nkohtalokkaammalta ja kammottavammalta kuin mitkään sanat; mikään uhkaus\nei Haddenista olisi tuntunut niin kaamealta. Zulu ei vastannut, vaan\nnosti _assegaitaan_ ja kulki uhkaavana vihollistaan vastaan.\n\nHänen tultuaan viiden askeleen päähän Hadden tähtäsi ja laukaisi. Nahun\nhypähti syrjään, mutta kuula osui häneen, sillä hänen oikea kätensä\nvaipui ja keihäs lensi vahingoittamatta valkoisen miehen pään yli.\n\nMutta sanaakaan sanomatta zulu tarttui vasemmalla kädellään hänen\nkurkkuunsa. Hetken he kamppailivat peloittavasti kierien sinne tänne;\nmutta Hadden oli terve ja taisteli epätoivon vimmalla. Nahun\nsitävastoin oli kahdesti haavoittunut ja saattoi käyttää vain toista\nkättään. Pian zulu makasi maassa voimatta nousta.\n\n\"Nytpä teemmekin lopun jutusta\", kähisi Hadden hurjasti. Hän etsi\nkatseellaan _assegaita_, mutta horjahti samassa taapäin silmät\nammollaan. Sillä tuolla hänen edessään valkoiseen mantteliinsa\nverhoutuneena ja keihäs kädessä seisoi Nanean haamu.\n\n\"Muista sanojani\", mutisi Hadden itsekseen -- hänen mieleensä palautui\nhämärästi, mitä _inyanga_ oli sanonut -- \"kun seisot _Kuolleitten\nkodissa_ vastatusten vainajan haamun kanssa!\"\n\nKuului kirkaisu, teräs välkähti, ja leveä keihäs lensi Haddenia kohti\nja sukelsi hänen rintaansa. Hän horjahti, hän kaatui, ja hetken\nkuluttua Mustasydän sai sen palkan, jonka Mehiläisen sanat olivat\nhänelle ennustaneet.\n\n\"Nahum, Nahun!\" kuiskasi lempeä ääni. \"Herää, ei tässä ole aaveita,\ntässä olen minä, Nanea, sinun elävä morsiamesi, minun _ehlose_\n[suojelushenki] on antanut minun pelastaa sinut.\" Nahun kuuli ja avasi\nsilmänsä katsoakseen, ja pimeys väistyi hänen sielustaan.\n\n\"Tervetuloa, vaimoni\", sanoi hän heikosti, \"nyt minä tahdon elää, kun\nKuolema on tuonut sinut takaisin luokseni _Kuolleitten kodissa_.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNykyisin Nahun on Englannin hallituksen _induna_ zulu-maassa, ja hänen\nkraalinsa ympärillä leikkii iloinen lapsilauma. Juuri hänen vaimoltaan\nNanealta tämän tarinan kertoja kuuli sen pääpiirteet.\n\nMehiläinenkin elää vielä ja harjoittaa niin paljon taikuutta kuin\nsuinkin uskaltaa valkoisten miesten hallitessa. Hänen mustassa\nkädessään loistaa käärmeen muotoinen rubiinisormus, ja siitä korustaan\nMehiläinen on hyvin ylpeä.\n\n\n\n"]