[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fL8InhupuQMMGyWbRhDfQCJ7AayPdkCb0BzLtlNb3DQM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},1544,"Kun nukkuja herää","Wells, H. G.",1866,1946,"1544-wells-h-g-kun-nukkuja-heraa","1544__Wells_H._G.__Kun_nukkuja_herää",null,"romaani",[14,15],"tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1899,1907,62667,405021,false,51529,[25,26,27,28,29,30],"Dystopias -- Fiction","London (England) -- Fiction","Science fiction","Technological innovations -- Fiction","Time travel -- Fiction","Twenty-first century -- Fiction",[32,33],"Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Kun nukkuja herää: Romaani\" by H. G. Wells is a dystopian science fiction novel published in 1899. When Graham falls into a deep sleep in 1897 London, he awakens 203 years later to discover he has become the world's richest man. His accumulated wealth has transformed society into a vast plutocracy ruled by the White Council. As revolutionaries claim they need his leadership, Graham must navigate a nightmarish future where workers suffer under brutal exploitation, and nothing is as it seems. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Finne, Jalmari",347,"Graham herää yli kahdensadan vuoden unesta tulevaisuuden Lontooseen, jossa hän huomaa olevansa maailman rikkain mies. Hän joutuu keskelle hallitsevan neuvoston ja kapinallisten välistä valtataistelua teknisesti kehittyneessä mutta ankarassa yhteiskunnassa.","H. G. Wellsin 'Kun nukkuja herää' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1544.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","KUN NUKKUJA HERÄÄ\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nH. G. WELLS\n\n\nSuomentanut Jalmari Finne\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1907.\n\nKirjapaino Osakeyhtiö Sana.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Unettomuus.\n    II. Valekuolema.\n   III. Herääminen.\n    IV. Kaiku kapinasta.\n     V. Liikkuvat kadut.\n    VI. Atlaksen sali.\n   VII. Hiljaisissa huoneissa.\n  VIII. Kaupungin katoilla.\n    IX. Kansa marssii.\n     X. Taistelu pimeässä.\n    XI. Kaikkitietävä vanhus.\n   XII. Ostrog.\n  XIII. Vanhan järjestelmän loppu.\n   XIV. Näkötorni.\n    XV. Arvokkaita henkilöitä.\n   XVI. Aeropiili.\n  XVII. Kolme päivää.\n XVIII. Graham muistaa.\n   XIX. Ostrogin katsantokanta.\n    XX. Kaupungin kaduilla.\n   XXI. Alhaalla.\n  XXII. Taistelu Neuvoston palatsissa.\n XXIII. Kun aeroplaanit ovat tulossa.\n  XXIV. Aeroplaanien tulo.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nUnettomuus.\n\n\nEräänä iltapäivänä, luodeveden aikana, lähti mr. Isbister, nuori\nBoscastlen kylässä asuva maalari Pentargen kauniisen lahteen päin\nkatselemaan siellä löytyviä luolia. Kuljettuaan puolet matkasta\ntapasi hän äkkiä kallionkielekkeellä istuvan miehen, joka näytti\nvaipuneen mitä syvimpään epätoivoon. Miehen kädet lepäsivät\nhervottomina hänen polvillaan, silmänsä olivat punaiset ja hän\ntuijotti eteenpäin kyynelten valuessa pitkin poskiaan.\n\nHän kääntyi katsomaan kuullessaan Isbisterin tulevan. Isbister\noli ehkä enemmän hämillään kuin toinen ja päästäkseen vapaaksi\nsiitä kiusallisesta tunteesta, jonka äkillinen seisahtuminen oli\nhänessä synnyttänyt, lausui hän, että ilma oli katsoen vuodenaikaan\nodottamattoman kuuma.\n\n\"Hyvin kuuma\", vastasi tuntematon lyhyesti. Sitten, oltuaan hetkisen\nvaiti, lisäsi hän soinnuttomalla äänellä: \"Minä en voi nukkua\".\n\nIsbister säpsähti. \"Ettekö?\" sanoi hän vaan, mutta hänen äänensä\nilmaisi säälivää osanottoa.\n\n\"Se saattaa kuulua uskomattomalta\", sanoi tuntematon, luoden\nväsyneen katseensa Isbisteriin ja kuvaten sanojaan väsyneellä käden\nliikkeellä, \"mutta minä en ole nukkunut -- en ole nukkunut kuuteen\nyöhön\".\n\n\"Oletteko neuvotellut lääkärin kanssa?\"\n\n\"Olen kyllä. Heidän neuvonsa ovat suurimmaksi osaksi hyödyttömiä.\nRohtoja. Mutta minun hermostoni. Rohdot auttavat tavallisia ihmisiä.\nMinun tilaani on vaikea selittää. Minä en uskalla nauttia kyllin\nvoimakkaita lääkkeitä\".\n\n\"Se on vaikea asia\", sanoi Isbister.\n\nHän seisoi avutonna kaidalla polulla, tietämättä, mitä tulisi tehdä.\nTällaisissa olosuhteissa sangen luonnollinen ajatus saattoi häntä\njatkamaan keskustelua. \"Minua ei ole koskaan unettomuus vaivannut\",\nsanoi hän, \"mutta minä olen tuntenut samanlaatuisia sairaita, ja he\novat aina jollain tavoin parantuneet --\"\n\n\"Minä en uskalla enää koettaa mitään keinoa\".\n\nHän puhui verkalleen, teki epätoivoisen liikkeen, ja hetkisen olivat\nmolemmat miehet vaiti.\n\n\"Ruumiillinen liikunto?\" sanoi Isbister arasti luoden katseensa\ntuntemattoman kasvoista hänen matkailijapukuunsa.\n\n\"Olenhan minä sitäkin koettanut. Ehkä kaikista eniten. Minä olen\nkulkenut pitkin rannikkoa, päivän toisensa jälkeen, -- New Quaystä\ntänne asti. Se on vaan lisännyt ruumiillisen uupumuksen henkiseen\nuupumiseen. Tämä tauti on seurauksena liiallisesta työstä. surusta.\nEräs asia --\"\n\nHän vaikeni aivan uupuneena, pyyhki laihalla kädellään otsaansa, ja\njatkoi aivan kun haastaen itsekseen.\n\n\"Minä olen villi susi, yksinäinen mies, kulkien halki maailman, jossa\nminulla ei ole mitään tehtävää. Minulla ei ole vaimoa, ei lapsia --\njoku on sanonut että lapseton mies on kuin kuiva oksa elämän puussa.\nMinulla ei ole vaimoa, ei lapsia -- minulla ei ole ollut mitään\nelämäntehtävää, ei mitään kaipuuta sielussani. Lopulta oli olemassa\nvaan yksi ainoa asia, jonka päätin tehdä.\"\n\n\"Minä sanoin itselleni, minun täytyy se tehdä, ja voittaakseni\ntämän sieluttoman ruumiin velttouden turvauduin rohtoihin. Hyvä\nJumala, kuinka paljon minä olen niitä nauttinut. Minä en tiedä,\ntunnetteko te ruumiimme raskaan taakan, joka saattaa epätoivoon,\nkaikki ne huolet, jotka sielu tuottaa. Aika -- elämä! Elää! Me elämme\nainoastaan pienissä erissä. Me syömme ja sitä seuraa ruuansulatuksen\nikävä toiminta -- tai vaivat. Meidän täytyy hengittää ilmaa, muuten\najatuksemme tylstyy ja harhailee sinne ja tänne. Tuhannet huvitukset\nodottavat edessä ja takana, ja niitä seuraa kyllästyminen ja uni. Me\nnäytämme elävän nukkuaksemme. Kuinka pieni osa päivästä oikeastaan\nkuuluu meille -- paraimmassakin tapauksessa! Ja sitten tulevat\nnuo huonot ystävät, petolliset auttajat, huumaavat aineet, jotka\ntukahuttavat ruumiillisen uupumuksen ja _surmaavat levon_ -- musta\nkahvi, kokaiini --\"\n\n\"Minä ymmärrän\", sanoi Isbister.\n\n\"Minä sain lopulta työni valmiiksi\", sanoi uneton mies kärsivällä\näänellä.\n\n\"Ja tämä on sen palkka?\"\n\n\"Niin\".\n\nHetkisen olivat molemmat vaiti.\n\n\"Te ette voi kuvitellakaan kuinka minä kaipaan lepoa -- minä isoan\nja janoan sitä. Näinä kuutena päivänä työni valmistumisen jälkeen on\nsieluni ollut huimaava, taukoamaton ja muuttumaton pyörre, loputon\najatusten virta, joka yhtäpäätä säännöllisesti kiitää eteenpäin\".\n\n\"Loppukuilua kohden\".\n\nHän vaikeni.\n\n\"Teidän täytyy saada nukkua\", sanoi Isbister päättäväisesti,\nikäänkuin hän olisi keksinyt jonkun parannuskeinon. \"Teidän täytyy\nehdottomasti saada nukkua\".\n\n\"Ajatukseni ovat aivan selvät. Ne eivät koskaan ole olleet sen\nselvemmät kuin nyt. Mutta minä tunnen kiitäväni loppukuilua kohden.\nHeti kohta --\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Te olette kai joskus nähnyt esineiden katoavan pyörteesen? Jättävän\npäivän valon, raikkaan elämän kauneuden -- alas --\"\n\n\"Mutta\", vastusti Isbister.\n\nMies levitti kätensä, katseensa oli hurja ja äänensä äkkiä kimakka.\n\"Minä tapan itseni, jollei muu auta -- minä pääsisin silloin tuon\ntumman kuilun pohjalle, jossa vesi on viheriätä, jossa valkoinen\nvaahto nousee ja laskee ja pienet vesikuplat kohoavat. Siellä minä\nvihdoinkin saisin nukkua\".\n\n\"Se on järjetöntä\", sanoi Isbister kauhistuen miehen hermostunutta\nkiihkoa. \"Rohdot auttavat paremmin kuin se\".\n\n\"Siellä minä vihdoinkin saisin nukkua\", vastasi tuntematon\nkuuntelematta häntä.\n\nIsbister katsoi häneen ajatellen, mikä salaperäinen sallimus oli tänä\niltapäivänä tuonut heidät yhteen. \"Se ei ole laisinkaan varmaa\",\nhuomautti hän. \"Lulworthin luona on samallainen kallio kuin tämä --\nmelkein yhtä korkea -- eräs pieni tyttö putosi sieltä alas. Ja hän\nelää vielä tänään -- on terve ja reipas\".\n\n\"Mutta nämät kalliot?\"\n\n\"Vaikeata olisi teidän pysytellä koko yötä täällä väsyneen ruumiinne\nväristessä ja kylmän veden valellessa ruumistanne. Häh?\"\n\nHeidän katseensa yhtyivät. \"Minä en tahtoisi hävittää teidän\nihanteitanne\", sanoi Isbister ylpeillen omista sanoistaan. \"Mutta\nitsemurha syöksymällä alas tältä kalliolta -- tai miltä kalliolta\ntahansa -- se tuntuu minusta taiteilijasta --\" Hän nauroi. \"Niin\nsuurelta hutiloimiselta\".\n\n\"Mutta tuo toinen keino\", sanoi uneton mies kiihkeästi, \"tuo toinen\nkeino. Ei kukaan voi pysyä järkevänä, kun yö toisensa jälkeen --\"\n\n\"Oletteko kulkenut täällä yksinänne?\"\n\n\"Olen\".\n\n\"Sekin on järjetöntä. Suokaa anteeksi, kun niin sanon. Yksinänne!\nItsehän sanoitte: ruumiillinen uupumus ei paranna henkistä uupumista.\nKuka sitä on teille neuvonut? Onko se ihmeellistä; yhä vaan kuljette?\nJa päivä polttaa päähänne koko päivän, ja sitten te menette vuoteesen\nja koetatte kaikin keinoin -- häh?\"\n\nIsbister vaikeni äkkiä ja tarkasti kärsivää miestä.\n\n\"Katsokaa näitä kallioita!\" huudahti mies tehden äkkinäisen\nvoimakkaan liikkeen. \"Katsokaa merta, joka yhäti kimaltelee ja\nkuvastaa taivaan. Ja tuota sinikupua, jonka laelta heloittava päivä\npaistaa. Se on teidän maailmanne. Te elätte siinä ja iloitsette\nsiitä. Se lämmittää, ylläpitää ja hurmaa teidät. Mutta minä --\"\n\nHän käänsi päänsä ja verettömät kasvonsa, jonka silmät olivat\npunaiset ja huulet kelmeät, häneen päin. Hän lausui melkein\nkuiskaamalla: \"Se on minun kurjuuteni puku. Koko maailma on minun\nkurjuuteni puku\".\n\nIsbister loi katseensa ensin auringon valaisemiin kallioröykkiöihin\nja sitten noihin epätoivoa kuvastaviin kasvoihin. Hän oli hetkisen\nvaiti.\n\nHän vavahti ja teki liikkeen aivan kuin lykätäkseen luotaan\ntuskallisen tunteen. \"Teidän täytyy saada nukkua yksi yö rauhassa\",\nsanoi hän, \"niin ette te näe enää tässä mitään kurjuutta. Luottakaa\nminun sanaani\".\n\nNyt oli hän aivan varma siitä, että hän toimi kohtalon määräyksestä.\nPuoli tuntia sitten tunsi hän kauheata inhoa. Nyt tiesi hän voivansa\njollain auttaa, ja se ajatus teki hänet onnelliseksi. Hän ryhtyi heti\ntoimeen. Hänen mielestään tarvitsi tämä uupunut olento ensi sijassa\nseuraa. Hän istahti nurmikolle liikkumattoman olennon viereen ja\nalkoi tiedustella häneltä yhä lisää.\n\nKuulijansa näytti vaipuneen täydelliseen tylsyyteen; hän tuijotti\nsuoraan merelle, eikä avannut suutansa muuta kuin suoraan\nvastatakseen Isbisterin kysymyksiin -- eikä edes kaikkiin niihinkään.\nMutta hän ei mitenkään osottanut haluavansa päästä vapaaksi näistä\nhyväntahtoisista kysymyksistä, jotka etsivät syytä hänen epätoivoonsa.\n\nHän näytti koko avuttomuudessaan olevan kiitollinenkin, ja kun\nIsbister, joka huomasi keskustelun laimenevan, ehdotti, että he\npalaisivat Boscastleen katsellakseen näköalaa Blackapitiin päin,\nsuostui hän siihen tyynesti. Matkalla hän äkkiä alkoi puhua itsekseen\nja kääntäen kelmeät kasvonsa auttajaansa päin, hän kysyi: \"Mitähän\ntästä lopulta tulee?\" tehden laihalla kädellään epätoivoisen\nliikkeen. \"Mitähän tästä lopulta tulee? Ympäri, ympäri, ympäri. Se\nyhä ja yhä kiertää ja kiertää\".\n\nHän seisahtui tehden kädellään kiertävän liikkeen.\n\n\"Hyvin se päättyy, ystäväni\", vakuutti Isbister vanhan toverin\ntavoin. \"Elkää olko levoton. Luottakaa minuun\".\n\nTuntematon antoi kätensä vaipua alas ja astui eteenpäin. He kulkivat\npitkin rantakallioita ylängölle Penallyn yläpuolelle; uneton mies\nhuitoi käsiään taukoamatta, ja puhui katkonaisesti huimaavista\naivoistaan. Ylängöllä he istahtivat hetkiseksi penkille, josta näkyy\nBlackapit koko tummuudessaan. Isbister jatkoi puhettaan joka kerta\nkun polku tuli niin leveäksi, että he saattoivat kulkea rinnatusten.\nHän selitti miten vaikeata oli laivoilla myrskysäällä päästä\nBoscastlen satamaan. Äkkiä hänen seuralaisensa keskeytti puheen\nodottamattomalla lauseella.\n\n\"Minun pääni ei ole enää sellainen kuin ennen\", hän sanoi koettaen\nliikkeillä lisätä selitystä.\n\n\"Se ei ole enää sellainen kuin ennen. Minä tunnen siinä ahdistusta,\npainoa. Ei -- ei se ole unta, Jumala suokoon, että se olisi sitä! Se\non kuin varjo, synkkä varjo, joka äkkiä herpaisee toimintakykyni. Se\nkiertää ympäri, ympäri pimeydessä. Ajatusten tulva, humina, jota yhä\nja yhä jatkuu. Minä en voi sitä selittää. Minä en pysty kokoamaan\najatuksiani selittääkseni sen teille selvästi.\"\n\nHän vaikeni uupuneena.\n\n\"Elkää väsyttäkö itseänne, hyvä ystävä\", sanoi Isbister. \"Minä\nymmärrän varsin hyvin. Joka tapauksessa on se yhdentekevää,\nselitättekö te sen nyt tai joskus toiste\".\n\nUneton mies hieroi nyrkillään silmiään. Isbister puheli vielä jonkun\naikaa, sitten heräsi hänessä uusi ajatus. \"Tulkaa minun huoneeseni\",\nsanoi hän, \"ja koettakaa tupakoida. Minä voin näyttää teille muutamia\nluonnoksia tästä Blackapitista. Ehkä se miellyttää teitä?\" Toinen\nnousi nöyränä ja seurasi häntä.\n\nUsean kerran kuuli Isbister hänen kompastuvan laskeutuessaan\nylängöltä, ja hänen liikkeensä olivat hitaita ja arkoja.\n\n\"Minä en juo\", sanoi hän hitaasti, kulkiessaan puutarhan halki, ja\nlyhyen äänettömyyden jälkeen hän lausui uudelleen tylsällä tavalla:\n\"Ei -- minä en juo. Se menee ympäri. Ympäri, se kiertää -- ympäri --\"\n\nHän kompastui kynnykseen ja astui huoneesen aivan kuin näkemättä\nmitään.\n\nSitten hän istahti varovaisesti nojatuoliin ja näytti aivan kuin\nvaipuvan siihen. Hän nojautui eteenpäin, pää käsien varassa ja jäi\nliikkumattomana siihen asentoon.\n\nÄkkiä kuului korahtava ääni hänen suustaan. Isbister kulki\nhermostuneena huoneessa kuten kokematon isäntä ainakin, tehden tuon\ntuostakin huomautuksen, joka ei kaivannut vastausta. Hän meni huoneen\ntoiselle puolelle, otti piirustussalkkunsa, asetti sen pöydälle ja\nkatsoi kelloa.\n\n\"Minä en tiedä, haluatteko syödä illallista minun kanssani\", sanoi\nhän sytyttämätön sigaretti kädessään, samalla kun sielussaan heräsi\najatus koettaa antaa salavihkaa toverilleen annoksen kloraalia. \"Minä\nvoin tarjota vaan kylmää paistia, mutta se on mainion maukasta.\nJa luullakseni torttua.\" Hän sanoi saman asian kerta vielä hetken\näänettömyyden jälkeen.\n\nIstuva mies ei vastannut. Isbister vaikeni pitäen sytytettyä\ntulitikkua kädessään.\n\nÄänettömyys jatkui. Tulitikku sammui, sigaretti putosi hänen\nkädestään. Mies pysyi hyvin rauhallisena. Isbister otti salkun, avasi\nsen, asetti sen jälleen pöydälle, arkaeli, näytti aikovan puhua.\n\"Ehkä\", hän sanoi epäilevästi itsekseen. Äkkiä loi hän katseen oveen\nja sitten vieraasensa. Sitten poistui hän varpaillaan huoneesta ja\njoka askeleella kääntyi katsomaan seuralaiseensa.\n\nHän sulki oven varovaisesti. Ulko-ovi oli auki, hän astui\nporraskatoksen suojaan ja pysähtyi ukonhattuja kasvavan kukkamaan\nviereen. Tältä paikalta saattoi hän nähdä avoimen ikkunan kautta\nvieraansa istuvan liikkumattomana ja synkkänä pää käsien varassa. Hän\nei ollut hievahtanutkaan paikaltaan.\n\nTiellä kulki joukko lapsia, ne pysähtyivät uteliaina katselemaan\nmaalaria. Hän vastasi ohikulkevan soutomiehen tervehdykseen. Äkkiä\nheräsi hänessä ajatus, että tämä hänen vartioiva seisoskelemisensa\nsaattoi näyttää omituiselta ja epäilyttävältä, jos hän tupakoitsisi,\nniin näyttäisi se ehkä luonnollisemmalta. Hän otti piipun ja\ntupakkisäiliön taskustaan ja täytti hitaasti piippunsa.\n\n\"Minun mielestäni.\" sanoi hän, tuntien hiukkasen itsetyydytystä.\n\"Joka tapauksessa täytyy jonkun pitää hänestä huolta\".\n\nMiehekkäästi raapaisi hän tulta ja aikoi sytyttää piippunsa.\n\nÄkkiä kuuli hän takanaan, miten emännöitsijänsä lamppu kädessään tuli\nkyökistä. Hän kääntyi, viittoi piipullaan ja sai hänet pysähtymään\nasuinhuoneen ovelle. Hänen oli hiukan vaikea kuiskaamalla selittää\nasia, sillä eihän emännöitsijä tietänyt vieraan tulleen taloon.\nEmännöitsijä poistui vieden lampun muassaan, mutta hän näytti\nkäytöksestään päättäen hiukan epäluuloiselta. Isbister palasi\npaikalleen katoksen alle, hän punastui ja oli hiukan hermostunut.\n\nHän oli jo aikoja sitten lopettanut piippunsa, katsellut lepakkojen\nlentoa, kun uteliaisuus voitti arkuuden ja hän hiipi hämärään\nasuinhuoneesen. Hän seisahtui ovensuuhun. Vieras ei ollut\nliikahtanutkaan ja hän kuvastui tummana varjona ikkunaa vastaan.\nKaikki oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin muutamien merimiesten\nlaulua satamasta. Puutarhassa törröttivät ukonhatut ja delfiniumit\nodottaen yön tuloa. Outo ajatus heräsi äkkiä Isbisterissä; hän\nvavahti, kumartui pöydän yli ja kuunteli. Kamala luulo heräsi hänessä\nja muuttui varmuudeksi. Hänet valtasi kummastus joka vaihtui --\nkauhuksi.\n\nIstuva mies ei hengähtänytkään.\n\nHän kiersi hitaasti ja varovaisesti pöydän ohi pysähtyen kaksi\nkertaa kuuntelemaan. Vihdoinkin hän saattoi laskea kätensä tuolin\nselkänojalle. Sitten kumartui hän alas kunnes molempain päät olivat\naivan lähitysten. Hän painui alemmaksi katsoakseen vieraansa\nkasvoihin. Hän alkoi vavista ja kiljahti. Silmät olivat aivan\nvalkoiset.\n\nHän katsoi tarkemmin ja näki että ne olivat auki ja että silmäterät\nolivat siirtyneet luomien alle. Kauhu valtasi hänet. Pelästyen miehen\ntilaa tarttui hän tämän olkapäihin ravistaen häntä. \"Nukutteko?\"\nsanoi hän kimakalla äänellä. Hän kysyi uudelleen: \"Nukutteko?\"\n\nHänessä heräsi varmuus siitä, että mies oli kuollut. Äkkiä tunsi hän\ntäytyvänsä saada toimia, puuhata, hän riensi huoneen poikki, töytäsi\npöytään ohi kulkiessaan, ja soitti kelloa.\n\n\"Tuokaa heti valoa\", huusi hän eteiseen. \"Minun ystäväni on alkanut\nvoida pahoin\".\n\nSitten palasi hän liikkumattoman miehen luo, ravisti häntä olkapäistä\nja huudahti. Huone tuli valoisaksi, sillä emännöitsijä astui lamppu\nkädessään sisään. Isbister oli kalman kalpea kääntyessään silmiään\nsiristäen emännöitsijän puoleen. \"Täällä tarvitaan ehdottomasti\nlääkäriä\", sanoi hän. \"Hän on joko kuollut tai saanut halvauksen.\nOnko täällä kylässä lääkäri? Mistä löydämme lääkärin?\"\n\n\n\n\nII LUKU.\n\nValekuolema.\n\n\nValekuoleman jäykkyys kesti tässä miehessä odottamattoman kauvan,\nsitten herpaantui koko ruumis ja jäsenten velttoudesta päättäen olisi\nluullut hänen vaipuneen syvään uneen. Silloin voitiin ummistaa hänen\nsilmänsä.\n\nHän vietiin hotellista Boscastlen sairaalaan ja muutaman viikon\nkuluttua sairaalasta Lontoosen. Mutta kaikki keinot hänen\nherättämisekseen olivat turhia. Jonkun ajan kuluttua, myöhemmin\nmainittavien syiden perustuksella, luovuttiin näistä kokeista. Pitkän\naikaa virui hän tässä omituisessa tilassa, hän oli liikkumaton,\neloton -- ei kuollut eikä elävä, mutta aivan kuin väliasteella,\nriippuen katoamisen ja olemassaolon keskivälillä. Tätä pimeää\nolemassaoloa ei valaissut mikään ajatuksen tai tunteen säde, se\noli unetonta olemattomuutta, ikirauhallista jatkumista. Sielunsa\nlevottomuus oli ärtynyt siksi, kunnes se saavutti hiljaisuuden, jota\nei mikään voinut häiritä. Missä oli itse ihminen? Missä on jokainen\nihminen silloin kun elottomuus saa hänessä vallan?\n\n\"Muistan sen aivan kuin eilen tapahtuneeksi\", sanoi Isbister.\n\"Muistan aivan kuin se olisi juuri nyt tapahtunut -- vielä selvemmin,\nkuin jos se olisi tapahtunut eilen\".\n\nNäin puhui edellisessä luvussa toiminut Isbister, mutta nyt hän ei\nenää ollut nuori mies. Tukkansa, joka ennen oli ruskea ja tavallista\npitempi, oli nyt harmaa ja lyhyeksi leikattu. Hänellä oli harmahtava\nsuippoparta. Hän puhui vanhemmanpuoleiselle miehelle, joka oli\npuettu kesäpukuun (kesä oli silloin hyvin kuuma). Tämä oli Warming,\nlontoolainen asianajaja ja Grahamin, tuon valekuolemaan vaipuneen\nmiehen lähin sukulainen. Nämät molemmat miehet seisoivat vieretysten\neräässä huoneessa Lontoossa katsellen jäykkänä lepäävää ruumista.\n\nKellertävä ruumis, verhottuna avaraan paitaan makasi vedellä\ntäytetyllä gummipatjalla. Kasvot olivat ryppyiset, parta hoitamaton,\njäsenet laihtuneet ja kynnet pitkät ja häntä ympäröi lasinen\nlaatikko. Tämä lasi näytti eroittavan nukkujan todellisesta elämästä,\nhän oli aivan kuin muualle kuuluva, vieras, eristetty, epänormaali\nesine. Molemmat miehet seisoivat lasilaatikon ääressä taukoamatta\ntarkastellen häntä.\n\n\"Minä pelästyin kovasti\", sanoi Isbister. \"Minä muistan vieläkin sen\nkauhun, millä katselin noita valkoisia silmiä. Ne olivat valkoiset,\nymmärrättehän, kääntyneet nurin. Tullessani tänne johtui koko tapaus\njälleen mieleeni\".\n\n\"Ettekö ole nähnyt häntä sen koommin?\" kysyi Warming.\n\n\"Minä aijoin useinkin tulla\", sanoi Isbister; \"mutta toimialani vie\nnykyään niin kaiken aikani, etten ole voinut vapautua hetkeksikään.\nMinä olen oleskellut suurimman osan ajastani Amerikassa\".\n\n\"Jos muistan oikein\", sanoi Warming, \"niin te olette maalari?\"\n\n\"Niin, minä olin. Ja sitten menin naimisiin. Minä huomasin, että\nmaalailemisesta ei ollut mitään hyötyä -- keskinkertaiselle\ntaiteilijalle, ja minä ryhdyin toimimaan. Nuo ilmoituskuvat Doverin\nkallioissa ovat minun keksimiäni\".\n\n\"Ne ovat mainioita\", myönsi asianajaja, \"vaikka ei niitä mielellään\nnäkisikään siellä\".\n\n\"Ne kestävät yhtä kauvan kuin kalliot\", huudahti Isbister\ntyytyväisenä. \"Maailma muuttuu. Kun hän vaipui uneen, 20 vuotta\nsitten, olin Boscastlessa vesivärilaatikko kainalossa ja\nvanhanaikuinen kunnianhimo sielussa. Minä en voinut otaksuakaan,\nettä jonain kauniina päivänä minun maalaukseni koristaisivat vanhan\nEnglannin rannikoita Land's Endistä Lizardiin asti. Onni tulee usein\nluoksemme silloin kun vähimmin aavistammekaan\".\n\nWarming näytti epäilevän tällaista onnea. \"Minä muistuttelen jo\nkerran ennen nähneeni teidät\".\n\n\"Te tulitte Camefordin rautatien asemalta samalla kuin minä saavuin\nsinne. Se oli päivää ennen jubileumia, Victorian jubileumia, sillä\nminä muistan katsojalavat ja koristukset Westminsterin luota ja\nkuinka minä riitelin ajurin kanssa Chelsean luona\".\n\n\"Se oli timanttijubileumi\", sanoi Warming, \"toinen jubileumi\".\n\n\"Niin olikin! Edellisen jubileumin aikana -- hänen täyttäessään 50\nvuotta -- olin Wookeyssa -- ja olin pieni poika. Minä en nähnyt koko\njuhlaa. Mutta mitä huolia nukkuja tuottikaan meille! Emännöitsijäni\nei tahtonut ottaa häntä hoitoonsa, eikä pitää häntä luonaan -- hän\nnäytti niin kummalliselta istuessaan jäykkänä ja liikkumattomana. Me\nkannoimme hänet tuolissa hotelliin. Ja Boscastlen lääkäri -- se ei\nollut tämä nykyinen, mutta hänen edeltäjänsä -- oli hänen luonaan\nkello kahteen asti aamulla minun seurassani, hotellin omistajan\npitäessä kynttilää valaistessaan ja auttaessaan meitä\".\n\n\"Se oli ensi alussa jäykkäkouristusta, eikö niin?\"\n\n\"Hän oli aivan jäykkä! -- taivutti häntä miten tahansa, niin jäi hän\nsiihen asentoon. Te olisitte voinut panna hänet päälleen seisomaan,\nja hän olisi pysynyt siinä. Minä en ole koskaan nähnyt sellaista\njäykkyyttä. Se on selvää, että tuolla\" -- hän osoitti pään liikkeellä\nmakaavaa olentoa -- \"hän on aivan toisellainen. Ja koko ajan tuo\nlyhyt tohtori -- mikä hänen nimensä olikaan?\"\n\n\"Smithers?\"\n\n\"Smithers, juuri niin -- teki väärin koettaessaan herättää hänet\nliian varhain, se oli yleinen mielipide. Mitä kaikkia keinoja hän\nkoettikaan. Vielä nytkin pöyristyttää se minua -- uh! Sinappia,\nnuuskaa, pistoksia. Ja vieläpä tuollaista kamalaa pientä laitosta, ei\ndynamoa --\"\n\n\"Induktioonikonetta\".\n\n\"Niin. Olisittepa nähnyt miten hänen jäntereensä paisuivat ja\ntempoilivat; hän riuhtoi joka taholle, kahden kynttilän väräjävässä\nvalossa. Ja lyhyt hermostunut lääkäri puuhaili, ja _hän_ -- tempoi ja\nvääntelehti niin luonnottomalla tavalla. Minä luulin näkeväni pahaa\nunta\".\n\nÄänettömyys.\n\n\"Mikä omituinen valekuolema\", sanoi Warming.\n\n\"Elämä on täydellisesti kadonnut\", sanoi Isbister. \"Tässä on eloton\nruumis. Se ei ole kuollut, mutta ei eläväkään. Se on kuin tyhjä\ntuoli, jolle on kirjoitettu 'varattu'. Hän ei tunne, ei syö, ei sydän\nsyki -- eikä hengitys liiku. Tämän nähdessäni en mitenkään tunne\nseisovani ihmisen edessä. Hän on tavallaan kuolleempi kuin kuollut,\nsillä lääkärit väittävät, että hiuksetkin ovat lakanneet kasvamasta.\nTavallisenhan kuoleman jälkeen hiusten kasvua vielä jatkuu --\"\n\n\"Minä tiedän\", sanoi Warming alakuloinen väre äänessään.\n\nHe katselivat jälleen lasin läpi. Graham oli todellakin omituisessa\ntilassa, hän oli valekuollut, mutta tavalla, jollaista ei lääketiede\ntunne. Valekuolema on voinut kestää vuodenkin ajan -- mutta silloin\non tapahtunut herääminen tai kuolema; useimmin ensin toinen, jota\ntoinen on heti seurannut. Isbister tarkasteli niitä merkkiä, jotka\nolivat ilmaantuneet lääkärien ruiskuttaessa nukkujaan ravintoa, sillä\nhe olivat turvautuneet tähän keinoon, jatkaakseen valekuolemaa. Hän\nosoitti niitä Warmingille, joka koetti olla katsomatta niihin.\n\n\"Ja sillä aikaa kun hän on virunut tässä\", sanoi Isbister,\najatellessaan miten onnellinen hän oli ollut saadessaan vapaasti\nelää elämäänsä, \"olen minä muuttanut elämäni suunnan; minä menin\nnaimisiin, perustin perheen, vanhin poikani -- minä en ajatellutkaan\ntulla isäksi -- on Amerikan kansalainen ja lopettaa kohta lukunsa\nHowardin yliopistossa. Tukkani on harmaantunut. Mutta tämä mies\nei ole vanhentunut päivääkään eikä viisastunut (käytännöllisesti)\nhiukkaakaan siitä asti kuin minä olin hänen ikäisensä. Tuntuu\nomituiselta ajatella sitä\".\n\nWarming kääntyi häneen päin. \"Minäkin olen vanhentunut. Minä pelasin\nkrikettiä hänen kanssaan poikana ollessani. Hän on yhä vielä nuoren\nnäköinen. Ehkä hiukan keltainen. Mutta hän on pysynyt nuorena\".\n\n\"Ja sitten näimme sodan\", sanoi Isbister.\n\n\"Alusta loppuun asti\".\n\n\"Ja Marstähden asukkaiden hyökkäyksen\".\n\n\"Minä olen kuullut\", jatkoi Isbister hetken päästä, \"että hänellä oli\nomaisuutta jossain määrin?\"\n\n\"Oli kyllä\", sanoi Warming. Hän yskähti. \"Ja velvollisuuteni mukaan\n-- olen minä hoitanut sitä\".\n\n\"Ah!\" Isbister mietti, arkaili ja sanoi: \"Ei ole epäilemistäkään\nsiitä -- sillä eihän hänen olonsa täällä tule kalliiksi -- ei ole\nepäilemistäkään siitä, että hänen omaisuutensa on karttunut --\nlisääntynyt?\"\n\n\"Niin onkin. Hän herää paljoa varakkaampana -- jos hän herää -- kuin\nvaipuessaan uneen\".\n\n\"Minä olen tottunut hoitamaan raha-asioita, ja siksi tämä ajatus\nheräsi minussa. Minä olen, toden totta, ajatellut usein, että,\nkäytännöllisesti puhuen, hänen unensa on hänelle sangen edullinen\nasia. Että hän tietää, mitä tekee, jos niin voi sanoa, nukkuessaan\nniin kauvan. Jos hän olisi elänyt --\"\n\n\"En minä usko, että hän olisi edellyttänyt sitä\", sanoi Warming. \"Hän\nei ollut mies, joka rakentelee tulevaisuutta varten. Päinvastoin --\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Me olimme siinä suhteessa eri mieltä. Minä olin tavallaan hänen\nholhoojansa. Te olette kai kyllin suuressa määrässä afääri-ihminen\nkäsittääksenne, että joskus voi tulla kysymykseen kireitäkin asioita.\n-- Mutta vaikka otaksuukin, että hän olisi aavistanut tulevan\ntilansa, niin en voi uskoa hänen heräävän. Tällainen uni kuluttaa\nvoimat hitaasti, mutta se kuluttaa ne loppuun ajan pitkään. Hän näkyy\nhitaasti hyvin hitaasti ja vaivaloisesti liukuvan alas loivaa pintaa,\njos ymmärrätte tarkoitukseni?\"\n\n\"Ikävää olisi, jollen saisi nähdä hänen hämmästystään. Paljon on\nmuuttunut näinä kahtenakymmenenä vuotena. Tämä on Rip van Winklen\nsatu toteutuneena\".\n\n\"Tämä on Bellamytä\", sanoi Warming. \"On toden teolla tapahtunut\nmuutoksia. Ja yksi näistä muutoksista on se, että minä olen\nmuuttunut. Minusta on tullut vanhus\".\n\nIsbister oli hetkisen vaiti ja sanoi teeskennellen hämmästystä: \"Minä\nen olisi sitä uskonut\".\n\n\"Minä olin neljänkymmenen kolmen vuotias silloin kun hänen\npankkiirinsa -- muistattehan, että te telegrafeerasitte hänen\npankkiirillensa -- lähettivät minulle tiedon tapauksesta\".\n\n\"Minä otin osoitteen pankkiosoituskirjasta, joka oli hänen\ntaskussaan\", sanoi Isbister.\n\n\"No niin, yhteenlasku ei ole vaikea\", sanoi Warming.\n\nSyntyi jälleen äänettömyys, jonka jälkeen Isbister sanoi: \"Hän voi\npysyä tuollaisena useita vuosia\". Hän jatkoi hetkisen vaiettuaan:\n\"Meidän tulee ottaa se seikka varteen. Hänen omaisuutensa voi jonain\nkauniina päivänä joutua -- jonkun toisen käsiin, ymmärrättehän\".\n\n\"Se juuri, jos uskotte minua, mr. Isbister, vaivaakin eniten minun\najatuksiani. Me otaksumme -- että meillä ei ole omaisia, joihin\nvoisimme täydellisesti luottaa. Tämä on erikoinen ja ennen kuulumaton\ntapaus\".\n\n\"Niin onkin\", sanoi Isbister. \"Loogillisesti ajatellen, olisi se\nvirallisen valvojan asia, jos meillä vaan olisi sellainen virkamies\".\n\n\"Minun mielestäni olisi se pikemmin yleisen hoitokomitean, yhä\nuusiintuvan vartiolaitoksen tehtävä. Jos hän todellakin jatkaa\neloaan -- kuten ainakin muutamat lääkärit väittävät. Minä olenkin jo\nneuvotellut tästä parin ylhäisen virkamiehen kanssa. Mutta tähän asti\nei vielä ole ryhdytty mihinkään toimiin\".\n\n\"Ei olisi laisinkaan tyhmää uskoa hänet jonkin yleisen laitoksen --\nBritish Museumin johtokunnan tai kuninkaallisen lääketieteellisen\nakatemian huostaan. Tuntuuhan se hiukan oudolta, mutta onhan itse\nasiakin outo\".\n\n\"Vaikeata on saada heidät suostumaan siihen toimeen\".\n\n\"Virkavaltamuodollisuudet estäisivät, arvelen minä\".\n\n\"Juuri niin\".\n\nÄänettömyys. \"Tämä on merkillinen asia, se on totta\", sanoi Isbister.\n\"Ja yhä jatkuvat korot voivat nousta arvaamattomiin summiin asti\".\n\n\"Niin voivatkin\", sanoi Warming. \"Ja nyt kun kultavarat alkavat\ntyhjentyä -- kasvaa korko\".\n\n\"Minä olen sen huomannut\", sanoi Isbister. \"Mutta sitä parempihan se\non _hänelle_\".\n\n\"_Jos_ hän herää\".\n\n\"Jos hän herää\", uusi Isbister. \"Oletteko huomannut, miten hänen\nnenänsä on tullut suipemmaksi, ja miten hänen silmäluomensa painuvat\nsyvemmälle\".\n\nWarming katseli nukkuvaa ja vaipui mietteisiinsä. \"Minä epäilen,\nherääkö hän\", sanoi hän vihdoin.\n\n\"Minä en ole koskaan oikein käsittänyt\", sanoi Isbister, \"mikä\nsaattoi hänet tähän tilaan. Hän puhui jostain liiallisesta työstä.\nMinä olen usein miettinyt tätä asiaa\".\n\n\"Hän oli hyvin lahjakas mies, mutta hetken lapsi ja oikullinen.\nHänellä oli perheikävyyksiä, erosi vaimostaan, ja luultavasti juuri\nnämät seikat saivat hänet heittäytymään mitä hurjimpaan politiikkaan.\nHän oli kiihkeä radikaali -- sosialisti -- tyypillinen liberaali,\nkuten nuo äärimmäiset intoilijat kutsuvat itseään. Tarmokas --\nepätasainen -- hillitön. Äärimmäinen politiikka vei hänet tähän. Minä\nmuistan hänen kirjoittamansa lentokirjasen -- se oli merkillinen\nteos. Hurja, hillitön, riehuva. Siinä oli pari ennustusta. Muutamat\nniistä ovat osottautuneet vääriksi, muutamat ovat toteutuneet.\nMutta lukiessaan sellaista kirjaa, tulee huomaamaan, kuinka paljon\nodottamatonta maailma tarjoo meille. Hänellä olisi paljon opittavaa,\nja paljon muutettavaa ajatuksissaan, jos hän heräisi. Jos hän kerran\nherää\".\n\n\"Minä antaisin vaikka mitä\", sanoi Isbister, \"ollakseni kuulemassa\nmitä hän kaikesta sanoo\".\n\n\"Niin minäkin\", sanoi Warming. \"Niin, niin minäkin\", sanoi hän äkkiä\nalkaen surkutella omaa vanhuuttaan. \"Mutta minä en saa koskaan nähdä\nhänen heräävän\".\n\nHän katseli miettiväisenä nukkujan vahankelmeitä kasvoja. \"Hän ei\nherää koskaan\", sanoi hän vihdoin. \"Hän ei herää enää koskaan\".\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\nHerääminen.\n\n\nMutta Warming erehtyi. Herääminen tapahtui.\n\nKuinka kummallisen monipuolinen on se yhteys, joka näyttää niin\nyksinkertaiselta -- ihmisolemus! Kuka voi selittää sen uudistumisen,\nkun me aamu aamulta heräämme, tuon lukemattomien eri osien tulvan ja\nliittymisen, jotka sulautuvat toisiinsa ja täydentävät toisiaan? Kuka\nvoi selittää ensimmäiset sielun hämärät ilmaisut, miten kasvaa ja\nkehittyy tiedottomuus tajunnaksi, tajunta itsetietoisuudeksi, kunnes\nvihdoin tunnemme oman itsemme. Ja samoin kuin me tunnemme aamulla\nherätessämme, niin tunsi Graham herätessään pitkästä unestaan.\nTajunnan hämärä pilvi sai muodon, hän tunsi synkän alakuloisen\ntunteen ja hän huomasi lepäävänsä jossain, heikkona, mutta elossa.\n\nVaellus hänen omaa olemustaan kohden kulki suurten kuilujen yli\nja vuosikausien läpi. Jättiläissuuret unet, jotka ennen olivat\nvastanneet peloittavaa todellisuutta, jättivät hänen sieluunsa\nepävarman ja ahdistavan tunteen. Hän näki vieraita seutuja, jotka\nkuuluivat aivan kuin toiseen tähteen. Hän muisti myöskin selvästi\nerään tärkeän keskustelun, nimen -- mutta hän ei voinut sanoa, mikä\nnimi se oli -- nimen, joka myöhemmin tuli esiin. Hän muisti muutamia\njo kauvan sitten unohtuneita tunteita jäsenissään, suonissaan, muisti\ntoivottomasti ponnistaneensa, kuten mies joka on hukkumaisillaan\npimeyteen. Sitten seurasi sarja häikäiseviä näkyjä, jotka kaikki\nkatosivat.\n\nGraham huomasi, että hänen silmänsä olivat auki ja että hän katseli\nhänelle ventovieraita esineitä.\n\nHän näki jotain valkoista, jonkin pinnan edessään, puisen kehyksen.\nHän liikutti hiukan päätään seuratakseen tämän muodon rajoja. Ne\nulottuivat pitemmälle kuin mitä hän voi nähdä. Hän koetti arvata,\nmissä hän oli? Mutta mitä se auttoi, hän tunsi itsensä niin\nuupuneeksi. Jos hänen ajatuksillaan olisi ollut väri, niin olisi se\nollut mustaa mustempi. Hän tunsi tuon määräämättömän alakuloisuuden\ntunteen, joka ihmisellä on herätessään aamun koittaessa. Epäselvästi\nkuuli hän etäistä puhetta ja nopeasti poistuvien askeleiden ääntä.\n\nKoettaessaan kääntää päätään huomasi hän olevansa ruumiillisesti\naivan uupunut. Hän otaksui makaavansa rannikkokylän hotellissa, mutta\nhän ei mitenkään muistanut tuota valkoista pintaa. Hän oli varmaankin\nvaipunut uneen. Hän muisti todellakin kaivanneensa unta. Hän muisti\nkalliorannikon ja laineiden loiskeen ja sitten hän hämärästi muisti\npuhelleensa jonkun ohikulkijan kanssa.\n\nKuinka kauvan hän oli nukkunut? Mitä tuo hälinä tiesi? tuo askelten\nääni? Ja tuo kasvava ja hiljenevä kohina joka muistutti meren\naaltojen ääntä? Hän ojensi kätensä ikäänkuin ottaakseen kellonsa\ntuolilta, jolle hänen tapansa oli se laskea, ja kosketti kovaa ja\nliukasta pintaa, se oli aivan kuin lasia. Se oli niin odottamatonta,\nettä hän kovasti pelästyi. Hän kääntyi äkkiä, tuijotti eteensä\nhetkisen ja nousi istualleen. Mutta tämä liike oli hänelle\nodottamattoman vaivaloinen, ja häntä huimasi ja pyörrytti ja\nkummastutti.\n\nHän hieroi silmiään. Hänen ympäristönsä oli hänelle salaperäisen\noutoa, mutta ajatuksenjuoksunsa oli selvä -- hän tunsi, että uni\noli ehdottomasti ollut hänelle terveellinen. Hän ei maannut millään\nvuoteella, katsoen siihen, mitä hän vuoteella käsitti, vaan hän\nhuomasi lepäävänsä melkein alasti pehmeällä ja hienolla patjalla, ja\nhänen ympärillään oli tuskin läpikuultava lasikehys. Patjakin oli\nosaksi läpikuultava, joka huomio teki hänet hieman rauhattomaksi, ja\nalapuolellaan näki hän peilin, joka kuvasti hänet selvästi. Ranteensa\nympärille -- ja hän pelästyi huomatessaan ihonsa niin keltaiseksi ja\nkuivaksi -- oli sidottu kummallinen gummista valmistettu kone niin\ntaitavasti, että se tuntui painuvan hänen ihonsa alle sekä ranteen\nylä- että alapuolelta. Ja tämä omituinen vuode oli sijoitettu hänen\nmielestään viheriäisestä lasista tehtyyn laatikkoon; ja sen valkoinen\nkehys oli ensiksi vetänyt hänen huomionsa puoleensa. Laatikon\nkulmassa oli kiiltävä ja sirotekoinen kone, joka hänelle oli aivan\nvieras, vaikka hän näkikin siinä maximum- ja minimum-lämpömittarin.\n\nTämä hiukan viheriäksi värjätty lasinkaltainen aine, joka joka\npuolelta ympäröi häntä, esti näkemästä, mitä oli sen ulkopuolella,\nyhtäkaikki huomasi hän loistavan salin, jolla oli valkoinen aivan\nsileä holvikatto. Lasilaatikon vieressä oli muutamia huonekaluja,\npöytä, joka oli peitetty hopeakankaalla kimallellen kuin kalansuomus,\npari siromuotoista tuolia, ja pöydällä joukko tarjottimia, joilla\noli erilaisia ruokia, pullon ja kaksi lasia. Hän tunsi olevansa\ntavattoman nälissään.\n\nHän ei nähnyt ainoatakaan ihmisolentoa, ja hetken arkailtuaan hän\ntahtoi jättää läpikuultavan patjansa ja nousi seisomaan pienen\nasuntonsa valkoisella ja puhtaalla permannolla. Hän oli luullut\nitseään voimakkaammaksi, hän horjahti ja nojasi kädellään lasin\nkaltaiseen ainekseen pysyäkseen pystyssä. Jonkun aikaa kesti se hänen\npainoaan, antaen myöten kuin kautshukki, mutta sitten se heikosti\npaukahtaen halkesi ja katosi aivan kuin saippuakupla. Nukkuja, aivan\npyörällä päästään, putosi saliin. Hän takertui pöytään, kaatoi\nlasin, joka putosi kilahtaen mutta ei särkynyt, ja istahti toiseen\nnojatuoliin.\n\nHiukan toinnuttuaan, otti hän pullon, täytti toisen lasin ja joi. Se\noli väritöntä ainetta, ei vettä, jolla oli vieno tuoksu ja maku, ja\njoka heti virkisti ja voimistutti häntä. Hän laski lasin pöydälle ja\nkatsoi ympärilleen.\n\nSali ei kadottanut mitään suuruudestaan ja loistostaan, kun hän\nkatseli sitä suoraan, eikä vihertävän lasin läpi. Holvi, jonka hän\noli huomannut, johti alaspäin vieville portaille, jotka ilman välillä\nolevaa ovea veivät laajaan käytävään. Tämän käytävän sivut muodosti\npylväistö, joka oli tehty jostain valkojuovaisesta merensinisestä\naineesta. Käytävän kautta kuului sekavia ihmisääniä ja yhtämittaista\nkohinaa. Nyt, täysin herättyään, istui hän kuunnellen unohtaen\nedessään olevat ruuat.\n\nÄkkiä muisti hän olevansa vaatteitta ja etsiessään jotain, jolla hän\nvoisi verhota itsensä, näki hän vieressään tuolilla mustan pitkän\nvaipan. Hän verhosi sillä ruumiinsa ja istahti vavisten jälleen\ntuoliin.\n\nAjatuksensa tulivat yhä enemmän ja enemmän sekaviksi. Hän oli\nselvillä nukkumisestaan ja että hänet oli uneen vaivuttuaan siirretty\ntoiseen paikkaan. Mutta minne? Ja mitä oli tuo kansa, tuolla etäällä\nsinisten pylväiden takana? Boscastlen asukkaitako? Hän kaatoi\nlasiinsa tuota väritöntä ainetta ja joi muutaman siemauksen.\n\nMikä oli tämä paikka? -- jossa hänen aistimensa huomasivat\nvallitsevan elämää ja liikettä? Hän katseli ympärilleen ja näki kovin\nkauniita ja sopusuhtaisia muotoja, joita eivät mitkään ornamentit\nkoristaneet. Hän näki että salin kupukatossa oli pyöreä aukko, josta\nvalo virtasi sisään, ja katsellessaan ylöspäin näki hän aukon ohi\nliikkuvan varjon ja taas katoavan, palaavan uudestaan ja katoavan\ntaas. Joka kerta kuului kohahtava ääni, joka liittyi ilmaa täyttävään\nkohinaan.\n\nHän tahtoi huutaa, mutta kurkustaan tuli vaan heikko ääni. Sitten hän\nnousi ja horjuen kuin humalainen lähti kulkemaan pylväistöön päin.\nHän kompuroi portaita alas, kompastui yllään olevan mustan vaipan\nlaskoksiin ja tarttui kiinni siniseen pilariin pysyäkseen pystyssä.\n\nKäytävä jatkui eteenpäin sinisen ja purppuran väreissä ja päättyi\netäällä parvekkeen tapaiseen puolikehään, joka oli kirkkaasti\nvalaistu. Sen takana näkyi epäselvästi aivan kuin laajan rakennuksen\nsisusta. Taempana, etäällä näkyi mahtavia rakennusmuotoja.\n\nÄänien kohina kuului nyt selvemmin ja kovemmin ja parvekkeella\nkääntyneenä selin häneen ja kiihkeästi puhuen ja liikehtien oli kolme\nhenkilöä. He olivat puetut avariin kirkasvärisiin viittoihin. Suuren\nkansanjoukon puheen kohina lainehti parvekkeen yli, ja kerran oli\nhän näkevinään lipun liehuvan ilmassa ja himmeän sinisen esineen,\npäähineen tai pukukappaleen heitettävän ilmaan, kohoavan parvekkeen\nyläpuolelle ja putoavan jälleen alas. Hän oli myöskin kuulevinaan\nselvän huudahduksen, joka uusiutui tuon tuostakin, sanan: \"herää!\"\nHän kuuli kimeän, epäselvän huudahduksen, ja äkkiä nuo kolme olentoa\nalkoivat nauraa.\n\n\"Ha, ha, ha!\" ilkkui eräs heistä -- punatukkainen lyhyeen\npurppurapunaiseen takkiin puettu mies. \"Kun nukkuja herää -- _Kun_!\"\n\nPilkallisesti katsahtaen kääntyi hän käytävään päin. Ilme\nkasvoissaan muuttui, koko miehen olemus muuttui ja hän jäykistyi.\nHänen seuralaisensa kääntyivät hänen huudahtaessaan ja jäivät\nliikkumattomina paikalleen seisomaan. Heidän kasvonsa ilmaisivat\nhämmästystä, joka muuttui kauhuksi.\n\nÄkkiä Grahamin polvet horjuivat, pylvääsen nojautuva kätensä putosi\nvelttona alas, hän aikoi astua eteenpäin ja kaatui suulleen maahan.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nKaiku kapinasta.\n\n\nEnnen pyörtymistään kuuli Graham pauhaavaa kellojen soittoa.\nMyöhemmin sai hän kuulla olleensa aivan tiedottomana, häilyen elämän\nja kuoleman välillä melkein koko tunnin ajan. Tointuessaan makasi\nhän jälleen läpikuultavalla patjallaan, hän tunsi polttavaa tuskaa\nrinnassaan ja sydämessään. Tumma, käsivartensa ympärillä ollut\nlaitos oli kadonnut ja sijaan tullut side. Valkoinen kehys oli vielä\nympärillään, mutta vihertävä läpikuultava aines, joka oli särkynyt,\noli poissa. Sinipunervaan pukuun puettu mies, eräs niistä joka oli\nollut parvekkeella, kumartui huolestuneena hänen puoleensa.\n\nKaukaa kuuli hän pauhaavaa kellojen soittoa ja samalla sekavaa\nkohinaa, joka syntyy suuren kansanjoukon huutaessa yht'aikaa samaa.\nTämä pauhina keskeytyi, joku ovi sulkeutui.\n\nGraham liikutti päätään. \"Mitä tämä tietää?\" sanoi hän hitaasti.\n\"Missä olen?\"\n\nHän näki punatukkaisen miehen, joka ensimmäisenä oli huomannut hänet.\nÄäni tuntui kysyvän häneltä, mitä hän tarkoitti, mutta vaikeni kesken\nlausetta.\n\nSinipunervapukuinen mies vastasi hellästi, puhuen hiukan ulkomaisella\nmurteella, ainakin Nukkujan mielestä: \"Te olette aivan terve. Teidät\non tuotu tänne sieltä, missä vaivuitte uneen. Olkaa rauhassa. Te\nolette jo jonkun aikaa -- nukkunut. Ollut valekuollut\".\n\nHän sanoi vielä jotain, jota Graham ei kuullut, ja otti käteensä\npienen pullon. Graham tunsi, miten vilvoittavalla, tuoksuvalla\nnesteellä hierottiin hänen otsaansa ja hän tunsi suuresti\nvirkistyvänsä. Hän sulki tyytyväisenä silmänsä.\n\n\"Voitteko paremmin?\" kysyi sinipunervapukuinen mies, kun Graham\navasi silmänsä. Kysyjä oli miellyttävä, noin kolmenkymmenen vuotias\nmies, jolla oli vaalea suippoparta ja kaulassaan pukua kiinnipitävä\nkultainen solki.\n\n\"Voin\", vastasi Graham.\n\n\"Te olette ollut vaipuneena uneen pitkän aikaa. Valekuoleman uneen.\nYmmärrättehän? Valekuollut? Se kai ensiksi kummastuttaa teitä, mutta\nminä vakuutan, että kaikki nyt on hyvin\".\n\nGraham ei vastannut, mutta nämät sanat rauhoittivat häntä. Hän\nkatseli vuoroin kutakin häntä ympäröivää miestä. Nämät tuijottivat\nuteliaina häneen. Hän arveli olevansa jossain Cornwallissa, mutta hän\nei voinut yhdistää nykyisiä vaikuttimiaan tähän luuloonsa.\n\nAsia, joka oli ollut hänen mielessään hiukkaista ennen kuin hän\nnukahti Boscastlessa, johtui jälleen hänen mieleensä, päätös, joka\noli ollut varma, mutta jota hän ei ollut pannut toimeen.\n\n\"Oletteko sähköittänyt serkulleni?\" kysyi hän. \"E. Warming, 27,\nChancery Lane?\"\n\nKaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti. Mutta hänen täytyi kysyä\nuudelleen. \"Mikä omituinen tapa käyttää kurkkuääniä!\" kuiskasi\npunatukkainen mies. \"Sähköittänyt, sire?\" kysyi vaaleapartainen mies\nhyvin kummastuneena.\n\n\"Hän tarkoittaa sähkötelegrammia\", selitti kolmas miellyttävän\nnäköinen, noin kahdenkymmenen vuotias nuori mies. Vaaleapartainen\nmies huudahti. \"Olenpa minä typerä! Olkaa huoleti, sire, kyllä kaikki\ntoimitetaan\", sanoi hän Grahamille. \"Vaikeata on ehkä sähköittää\nserkullenne. Hän ei ole nyt Lontoossa. Mutta elkää huolehtiko\nsiitä; te olette nukkunut hyvin kauvan ja pääasia on nyt tointua\ntäydellisesti, sire\".\n\n\"Oh!\" sanoi Graham, ja rauhottui. Tämä kaikki tuntui suurelta\narvoitukselta, mutta kai nuo kolme oudoissa pukimissa olevaa miestä\ntiesivät, mitä tekivät. He kyllä näyttivät omituisilta ja sali oli\nomituinen. Hänet oli varmaankin viety johonkin vasta perustettuun\nlaitokseen. Hän epäili hetkisen. Tämä oli varmaankin joku yleinen\nnäyttelysali. Hän olisi tahtonut lausua ajatuksensa siitä\nWarmingille. Mutta sali ei näyttänyt oikein sellaiselta. Eikä häntä\nolisi alasti jätetty yleiseen näyttelysaliin.\n\nSitten äkkiä, yhdessä silmänräpäyksessä selvisi hänelle, mitä\noli tapahtunut. Ei ollut mitään väliastetta epäilyksensä ja\nvakaumuksensa välillä. Äkkiä tiesi hän nukkuneensa hyvin kauvan;\nikäänkuin hän olisi lukenut toisten ajatukset ymmärsi hän kaiken\nkatsoessaan ympärillään olijoiden kasvoihin. Hän katsoi tavattoman\nmielenliikutuksen vallassa terävästi heihin. Oli aivan kuin toiset\nolisivat lukeneet kaiken hänen silmistään. Hän liikutti huuliaan\npuhuakseen, mutta ei voinut sanaakaan sanoa. Selittämätön halu salata\najatuksensa heräsi hänessä samalla kun hän oli päässyt totuuden\nperille. Hän katseli paljaita jalkojaan sanomatta sanaakaan. Hänellä\nei ollut enää halua puhella. Hän vapisi kovasti.\n\nHänelle annettiin punertavaa vihertävään vivahtavaa juomaa, jolla oli\nlihan maku, ja hän tunsi, miten voimansa kasvoivat.\n\n\"Tämä -- tämä virkistää minua\", sanoi hän käheällä äänellä ja\nympärillä olijat osoittivat kunnioittavilla sanoilla iloaan. Nyt hän\noli kaikesta aivan selvillä. Hän aikoi puhua ja taas uudelleen puhua,\nmutta ei hän nytkään voinut.\n\nHän hengitti syvään ja koetti kolmannen kerran puhua. \"Kuinka\nkauvan?\" kysyi hän soinnuttomalla äänellä. \"Kuinka kauvan minä olen\nnukkunut?\"\n\n\"Jokseenkin kauvan\", vastasi vaaleapartainen mies luoden silmäyksen\ntoisiin.\n\n\"Kuinka kauvan?\"\n\n\"Hyvin kauvan\".\n\n\"Niin -- niin\", sanoi Graham äkkiä kärttyisesti. \"Mutta minä\ntahtoisin -- onko se -- onko se useampia vuosia? Hyvin monta vuotta?\nJotain on tapahtunut -- mutta minä olen sen unohtanut. Ajatukseni\novat sekaisin. Mutta te --\" Hän nyyhkytti. \"Elkää salatko mitään\nminulta. Kuinka kauvan --?\"\n\nHän vaikeni hengittäen epäsäännöllisesti. Hän hieroi silmiään ja\nodotti vastausta.\n\nMiehet keskustelivat puolikovaa.\n\n\"Viisi vai kuusi?\" kysyi hän arasti. \"Kauvemminko?\"\n\n\"Paljoa kauvemmin\".\n\n\"Vielä kauvemmin!\"\n\n\"Vielä kauvemmin\".\n\nHän katsoi heihin, olisi voinut luulla paholaisten kiusaavan häntä ja\nnykivän hänen kasvolihaksiaan. Hänen katseensa näytti kysyvän.\n\n\"Monta vuotta\", sanoi vaaleapartainen mies.\n\nGraham koetti nousta istualleen. Laihalla kädellään pyyhki hän\nkyyneleitä poskiltaan. \"Monta vuotta!\" kertasi hän. Hän sykersi\nsilmänsä umpeen, avasi ne, ja loi katseen toisesta hänelle oudosta\nesineestä toiseen.\n\n\"Kuinka monta vuotta?\" kysyi hän.\n\n\"Teidän täytyy valmistautua kuulemaan hämmästyttäviä asioita\".\n\n\"No niin?\"\n\n\"Yli grossi vuotta\".\n\nTuo outo sana ärsytti häntä. \"Yli _mitä_?\"\n\nKaksi miehistä vaihtoi pari sanaa keskenään. Hän ei heidän nopeasta\npuhelustaan eroittanut muuta kuin sanan \"desimaali\".\n\n\"Kuinka monta vuotta te sanoitte?\" kysyi Graham. \"Kuinka kauvan?\nElkää katsoko minuun noin. Sanokaa\".\n\nHe alkoivat uudelleen puhella puolikovaa, jolloin hän erotti sanat:\n\"Yli kaksi vuosisataa\".\n\n\"_Mitä_?\" huudahti hän kääntyen nuorimman puoleen, joka oli ne sanat\nlausunut. \"Mitä sanotte? Mitä se oli? Kaksi _vuosisataa_!\"\n\n\"Niin\", sanoi vaaleapartainen mies. \"Kaksi sataa vuotta\".\n\nGraham kertasi sanat. Hän oli valmistautunut kuulemaan, että hän\noli nukkunut hyvin kauvan, mutta sittenkin tämä suora vastaus aivan\nhuimasi häntä.\n\n\"Kaksi sataa vuotta\", sanoi hän taas tuntien sielussaan aukenevan\naivan kuin suunnattoman syvyyden; ja sitten: \"Oh, mutta --!\"\n\nToiset eivät vastanneet.\n\n\"Te -- sanoitteko --?\"\n\n\"Kaksi sataa vuotta. Kaksi vuosisataa\", sanoi vaaleapartainen mies.\n\nSyntyi äänettömyys. Graham katsoi heihin ja näki heidän puhuvan totta.\n\n\"Mutta sehän on mahdotonta\", sanoi hän valittavalla äänellä. \"Minä\nnäen unta. Olin valekuollut. Eihän valekuolema kestä niin kauvaa. Se\nei ole totta -- te ilveilette vaan kanssani! Sanokaahan -- enkö minä\nmuutama päivä sitten kävellyt pitkin Cornwallin kallioita?\"\n\nÄänensä sortui.\n\nVaaleapartainen mies alkoi epäröiden puhua. \"Minä en tunne perin\ntarkoin niitä asioita, sire\", sanoi hän arasti luoden katseen toisiin.\n\n\"Aivan oikein, sire\", sanoi nuorin heistä. \"Boscastle, vanhassa\nCornwallin herttuakunnassa -- sijaitsi maan lounaisosassa suurten\nlaitumien takana. Siitä on vielä yksi talo jälellä. Minä olen käynyt\nsiellä\".\n\n\"Boscastle!\" Graham loi katseensa nuorimpaan. \"Juuri niin --\nBoscastle. Pieni Boscastle. Minä vaivuin uneen jossain siinä kylässä.\nMinä en muista paikkaa aivan tarkoin. Minä en muista paikkaa aivan\ntarkoin\".\n\nHän painoi molemmat kätensä otsalleen ja sopersi: \"Yli _kaksi sataa\nvuotta_!\"\n\nHän alkoi puhua nopeasti, kasvonsa olivat vääntyneet, mutta sydäntään\nkouristi. \"Mutta jos se on kaksisataa vuotta, niin jokainen olento,\njonka tunsin, jolle puhuin ennen nukkumistani, on kuollut\".\n\nToiset eivät vastanneet.\n\n\"Kuningatar ja kuninkaallinen perhe, ministerit, kirkko ja valtio.\nYlhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät kaikki kuolleet --\"\n\n\"Löytyykö vielä Englantia?\"\n\n\"Tämä sali, missä nyt olen, onko se Lontoossa?\"\n\n\"Onhan tämä Lontoo, onhan? Ja te olette minun hoitaja-vartijani;\nhoitaja-vartijani. Ja nämät --? Mitä? Ovatko hekin\nhoitaja-vartijoitani!\"\n\nHän tuijotti heihin. \"Mutta miksi minä olen täällä? Ei! Elkää puhuko.\nOlkaa vaiti. Antakaa minun --\"\n\nHän vaikeni, hieroi silmiään ja kun hän avasi ne, näki hän\nitselleen ojennettavan juomaa. Hän joi annoksen. Hän voimistui\ntaas heti paikalla. Nautittuaan sen alkoi hän itkeä, ja se tuntui\nhelpoittavalta.\n\nÄkkiä hän katsoi toisiin, nauroi houkkamaisesti kyynelten valuessa\nsilmistään. \"Mutta -- kaksi -- sataa -- vuotta!\" sanoi hän. Hänen\nkasvonsa vääristyivät suonenvedontapaisesti ja hän peitti uudelleen\nkasvonsa.\n\nJonkun ajan kuluttua hän rauhottui. Hän nousi istualleen kädet\npolvillaan ollen melkein samassa asennossa kuin missä Isbister löysi\nhänet Pentargenin rantakallioilta. Hetkisen päästä herätti hänen\nhuomiotaan voimakas, komentava ääni, ja hän kuuli jonkun henkilön\nlähestyvän.\n\n\"Mitä te teette? Miksei minulle ole annettu tietoa? Olisihan\nteidän pitänyt tietää se jo ennakolta? Syyllinen tulee saamaan\nrangaistuksensa. Jättäkää tuo mies rauhaan. Ovatko ovet suljetut?\nKaikki ovet? Hänet täytyy jättää aivan rauhaan. Hänelle ei saa puhua\nmitään. Onko hänelle puhuttu jotain?\"\n\nVaaleapartainen mies sanoi jotain puolikovaa, ja Graham, katsoessaan\nhänen olkapäänsä yli näki tulijan. Tämä oli lyhyt, lihava ja aivan\nparraton mies; hänellä oli kotkan nenä, paksu kaula ja voimakas\nleuka. Paksut, mustat, hiukan viistot silmäkulmat melkein yhtyivät\nverhoten teräsharmaita silmiä. Koko hänen ulkomuotonsa teki erikoisen\nja peloittavan vaikutuksen. Hän loi ensin Grahamiin uhkaavan katseen,\nsitten kääntyi hän äkkiä vaaleapartaisen miehen puoleen. \"Te toiset\",\nsanoi hän tavattoman ärtyneesti, \"saatte lähteä pois\".\n\n\"Poisko?\" sanoi vaaleapartainen mies.\n\n\"Ehdottomasti -- menkää. Mutta katsokaa lähtiessänne, että ovet\nsuljetaan\".\n\nMolemmat puhutellut miehet kääntyivät nöyrinä lähtemään luotuaan\nikävöivän katseen Grahamiin. Tämä odotti heidän poistuvan\nholvikäytävän kautta, mutta he menivätkin päinvastaiselle puolelle\nsuoraan sileätä seinää kohden. Ja silloin tapahtui jotain omituista;\npitkä osa jykevää seinää nousi suhahtaen ylös, pysyi molempien\nmiesten yläpuolella ja putosi alas heidän mentyään. Grahamin seuraan\njäi siten uusi tulija ja sinipunervapukuinen, vaaleapartainen mies.\n\nEnsi aluksi ei lihava mies välittänyt vähääkään Grahamista, vaan\nkyseli toiselta -- joka nähtävästi oli hänen käskyläisensä -- siitä,\nmitä oli tapahtunut. Hän puhui selvästi, mutta Graham ymmärsi\nainoastaan osan hänen lauseistaan. Odottamaton herääminen näytti ei\nainoastaan hämmästyttäneen, vaan jopa suututtaneen ja kauhistaneen\nhäntä. Hän oli nähtävästi hyvin kiihoittunut.\n\n\"Te ette saa hämmentää hänen ajatuksiaan kertoen hänelle liian\npaljon\", sanoi hän useamman kerran. \"Te ette saa hämmentää hänen\najatuksiaan\".\n\nSaatuaan kuulla vastaukset kysymyksiinsä, kääntyi hän äkkiä ja loi\nheränneesen nukkujaan epäluuloisen katseen.\n\n\"Hiukan ymmällä?\" kysyi hän.\n\n\"Kokonaan\".\n\n\"Se mitä maailmasta näette, tuntuu oudolta?\"\n\n\"Minä arvelen, että minun täytyy elää siinä, olkoon se kuinka outo\ntahansa\".\n\n\"Sitä minäkin, nyt\".\n\n\"Ensiksi, eikö teidän mielestänne minulla pitäisi olla jotain\nvaatteita yllä?\"\n\n\"He ovat --\" sanoi lihava mies ja vaikeni. Vaaleapartainen mies\nloi häneen kysyvän katseen ja poistui. \"Te saatte heti paikalla\nvaatteet\", sanoi lihava mies.\n\n\"Onko se totta, että minä olen nukkunut kaksi sataa vuotta --?\" kysyi\nGraham.\n\n\"He ovat kertoneet sen teille, eikö niin? Kaksi sataa kolme vuotta\nsanoaksemme aivan tarkkaan\".\n\nGraham kuunteli tätä peittämätöntä tosiasiaa kohottaen silmäkulmiaan.\nHän istui hetkisen vaiti ja kysyi sitten: \"Onko täällä lähellä\nmylly tai sähkökone?\" Hän ei odottanut vastausta. \"Ajat ovat kai\ntavattomasti muuttuneet, luulisin minä?\" sanoi hän.\n\n\"Mitä nuo huudot tietävät?\" kysyi hän äkkiä.\n\n\"Ei mitään\", sanoi lihava mies kärsimättömästi. \"Se on vaan kansa.\nTe ymmärrätte sen paremmin sitten myöhemmin -- luultavasti. Kuten\nitse sanoitte, paljon on muuttunut\". Hän puhui lyhyesti rypistäen\nsilmäkulmiaan ja katsellen ympärilleen kuten etsien selitystä\npulmalliseen kysymykseen. \"Teidän täytyy saada vaatteita niin pian\nkuin mahdollista. Sitä ennen on teidän viisainta pysytellä täällä. Ei\nkukaan tule häiritsemään teitä. Teidän partanne täytyy ajella\".\n\nGraham kosketti leukaansa.\n\nVaaleapartainen mies lähestyi jälleen heitä, pysähtyi, kuunteli,\nkohottaen silmäkulmiaan katsoi hän esimieheensä ja riensi portaita\nalas ja käytävän kautta parvekkeelle. Huutava melu kasvoi ja lihava\nmies kääntyi myöskin kuulostamaan. Äkkiä hän lausui kirouksen ja\nloi vihamielisen katseen Grahamiin. Kiihkeä melu kiihtyi ja talttui\nvuorotellen, kuului voimakkaita huutoja, vihellyksiä ja solvauksia;\näkkiä kuului aivan kuin lyöntejä ja kiljahduksia ja sitten rätinää\naivan kuin kuivaa puuta olisi katkaistu. Graham kuunteli koettaen\ntästä melusta eroittaa jonkun äänen, jonka hän olisi ymmärtänyt.\n\nSitten erottautui, uudistuen tuon tuostakin, melusta määrätty lause.\nEnsiksi hän ei ollut uskoa omia korviaan. Mutta sanat kuuluivat aivan\nselvästi: \"Näyttäkää meille Nukkuja! Näyttäkää meille Nukkuja!\"\n\nLihava mies riensi äkkiä käytävään.\n\n\"Mielettömät!\" huusi hän. \"Mistä he ovat saaneet sen tietää? Mistä he\ntietävät sen? Vai arvaavatko he sen?\"\n\nVastaus hukkui meluun.\n\n\"Minä en voi tulla\", huusi lihava mies \"minun täytyy vartioida\n_häntä_. Mutta puhukaa heille parvekkeelta\".\n\nVastauksesta ei nytkään saanut selvää.\n\n\"Sanokaa ettei hän ole herännyt. Mitä tahansa. Minä annan teidän\nvapaasti toimia\".\n\nHän palasi nopeasti Grahamin luo. \"Teidän täytyy ensiksi saada\nvaatteet yllenne\", sanoi hän. \"Te ette voi jäädä tänne -- ja\nmahdotonta on --\"\n\nHän riensi pois Grahamin huutaessa kysymyksiä hänen jälkeensä. Hetken\nkuluttua hän palasi.\n\n\"Minä en voi kertoa teille, mitä on tapahtunut. Se on liian\nmonimutkaista. Heti kohta saatte vaatteenne. Niin -- heti kohta. Ja\nsilloin voin viedä teidät täältä pois. Pian te saatte tietää, mitä\nvaikeuksia meillä on olemassa\".\n\n\"Mutta nuo huudot. Minä kuulin ammuntaa --?\"\n\n\"Ne puhuivat Nukkujasta -- teistä. He ovat saaneet päähänsä\nkaikellaisia houreita. Minä en tiedä mitä houreita. Minä en tiedä\nmitään\".\n\nRäikeä kellon ääni sekaantui äkkiä kiihkeään hälinään. Heti lihava\nmies riensi salin nurkassa olevien pienien koneiden luo. Hän kuunteli\nhetkisen, katseli erästä kristallipalloa, kumarsi ja lausui muutamia\nepäselviä sanoja; sitten meni hän sitä seinää kohden, jonka kautta\nmolemmat edelliset miehet olivat kadonneet. Se nousi kuin esirippu\nylös ja hän pysähtyi odottamaan.\n\nGraham nosti käsivarttaan kummastellen, miten paljon juoma oli\nantanut hänelle voimia. Hän laski ensin toisen jalkansa vuoteeltaan\npermannolle ja sitten toisen. Päätään ei enää huimannut. Hän tuskin\nsaattoi uskoa voimistuneensa niin sukkelaan. Hän istui vuoteella\ntunnustellen jäseniään.\n\nVaaleapartainen mies palasi käytävästä ja samassa nousi hissilaitos\nlihavan miehen eteen. Siitä tuli laiha, harmaapartainen,\ntummanviheriään ruumiinmukaiseen pukuun puettu mies kantaen\nkainalossaan kääröä.\n\n\"Tämä on räätäli\", sanoi lihava mies esitellen tulijan. \"Tuo musta\npuku ei ollut suinkaan teille aijottu. Minä en ymmärrä, miten se on\ntänne joutunut. Mutta minä otan siitä selvän. Sen minä teen. Toimikaa\nniin nopeasti kuin suinkin?\" sanoi hän räätälille.\n\nViheriäpukuinen mies kumarsi, lähestyi ja istahti vuoteelle Grahamin\nviereen. Hän esiintyi hyvin rauhallisesti mutta silmistään vilkkui\ntavaton uteliaisuus.\n\n\"Te tulette huomaamaan, että muodit ovat kovasti muuttuneet, sire\",\nsanoi hän. Hän vilkaisi silmäkulmiensa alta lihavaan mieheen.\n\nHän avasi nopeasti käärönsä ja levitti polvilleen näytekokoelman\nhäikäiseviä kankaita. \"Te elitte sire, aikakautena, jolloin\nympyrämuoto oli määräävä. Hatuissa tuli joskus esiin puoliympyrän\nmuoto. Kaikkialla esiintyi pyöreitä kulmia. Mutta nyt --\" Hän\notti esiin pienen esineen, joka muistutti taskukelloa, hän painoi\nnappulaa, ja äkkiä ilmestyi taululle, kuten kinematograafissa, pieni\nvalkoiseen puetun olennon kuva, joka kävi edes ja takaisin. Hän otti\nesiin kappaleen hieman sinertävää valkoista silkkiä. \"Minä ehdoitan\nteitä pukeutumaan tällä tavoin\", sanoi hän.\n\nLihava mies lähestyi ja tuli aivan Grahamin viereen.\n\n\"Meillä on kiire\", sanoi hän.\n\n\"Luottakaa vaan minuun\", sanoi räätäli. \"Koneeni tuodaan kohta tänne.\nMitä sanotte tästä?\"\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi Graham.\n\n\"Teidän aikananne näytettiin teille muotikuvia\", sanoi räätäli,\n\"mutta tämä on tulos nykyajan kehityksestä. Katsokaahan\". Pieni\nolento alkoi taas liikkua, mutta nyt aivan toisissa pukimissa. \"Tai\ntämä\", kuului pieni napsahdus ja uusi olento puettuna avarampaan\npukuun ilmestyi taululle. Räätäli oli nopea liikkeissään ja vilkaisi\npuhellessaan hissiin päin.\n\nKuului heikko kohahdus ja hissistä astui esiin lyhyttukkainen,\nkalpea, kiinalaisen näköinen, vaaleansiniseen pukuun puettu\nnuorukainen. Hän lykkäsi pyörillä kulkevan monimutkaisen koneen\nhuoneesen. Heti räätäli pysäytti näytekoneensa ja pyysi Grahamia\nasettumaan koneen eteen. Räätäli antoi muutamia määräyksiä\nlyhyttukkaiselle miehelle, joka vastasi kurkkuäänellä. Graham ei\nymmärtänyt hänen sanojaan. Nuori mies meni sitten huoneen nurkassa\nolevien koneiden luo puhellen niihin, ja räätäli veti koneesta esiin\njoukon pieneen pyöreään levyyn päättyviä haarukoita, painaen ne\nGrahamin ruumista vasten, yhden kummallekin olkapäälle, kyynärpäihin,\nyhden niskaan ja niin edespäin, niin että lopulta oli Grahamin\nruumiin päällä yli neljäkymmentä tuollaista levyä. Samassa saapui\nuseita henkilöitä hissillä huoneesen. Räätäli pani liikkeesen erään\nkoneiston, joka synnytti rytmillisen rätisevän liikkeen, sitten\nhän yhdellä liikkeellä siirsi levyt Grahamin päältä pois ja päästi\nhänet vapaaksi. Räätäli auttoi hänen ylleen jälleen mustan viitan ja\nvaaleapartainen mies tarjosi hänelle lasillisen virkistävää juomaa.\nGraham näki juodessaan erään kalpeakasvoisen nuorukaisen kummallisen\nterävästi katsovan häneen.\n\nLihava mies käveli tällä välin levottomana salissa. Sitten meni hän\nportaita alas käytävän kautta parvekkeelle, josta kuului etäistä\nkatkonaista hälinää. Lyhyttukkainen nuorukainen antoi räätälille\nkappaleen sinertävää silkkiä, jonka he yhdessä kiinnittivät koneesen\ntavalla, joka muistutti paperin kiinnittämistä yhdeksännentoista\nvuosisadan kirjapainokoneesen. Sitten he lykkäsivät pyörien päällä\nseisovan koneen huoneen nurkkaan, josta useita johtolankoja tuli\nseinästä esiin. He yhdistivät johtolangat koneesen, joka heti alkoi\nnopeasti liikkua.\n\n\"Mitä he nyt tekevät?\" kysyi Graham osottaen tyhjällä lasillaan\npuuhaavia räätäleitä ja koettaen olla huomaamatta viimeistä tulijaa,\njoka yhä katsoi terävästi häneen. \"Käyttääkö sitäkin voima -- joka\ntulee johtolangoista?\"\n\n\"Käyttää\", sanoi vaaleapartainen mies.\n\n\"Kuka _tuo_ on?\" Hän osoitti taakseen käytävään päin.\n\nPurppurapukuinen mies epäröi, siveli partaansa ja vastasi puolikovaa:\n\"Hän on Howard, teidän ylin vartijanne. Katsokaahan, sir -- sitä on\nhiukan vaikea selittää. Neuvosto valitsee ylimmän vartijan ja hänen\napulaisensa. Tämä sali on, muutamia rajoituksia lukuunottamatta,\nyleinen, jotta kansa voi käydä täällä milloin tahtoo. Ensi kertaa me\nolemme sulkeneet ovet. Mutta minä luulen -- että on parasta antaa\nhänen itse selittää se teille\".\n\n\"Kummallista!\" sanoi Graham. \"Vartija? Neuvosto?\" Sitten kääntäen\nselkänsä viimeksi tulleesen päin kysyi hän puolikovaa. \"Kuka tuo mies\non, joka töllistelee minuun? Onko hän magnetiseeraaja?\"\n\n\"Magnetiseeraajako! Hän on kapitollomisti\".\n\n\"Kapitollomisti!\"\n\n\"Niin -- etevin heistä. Hänen tulonsa nousevat kuuteen tusinaan\nleijonaan\".\n\nNämät viimeiset sanat olivat Grahamin mielestä kerrassaan\njärjettömiä. Hän koetti käsittää viimeisen lauseen tarkoituksen.\n\"Kuusi tusinaa leijonaa?\" sanoi hän.\n\n\"Teidän aikananne ei kai ollut leijonia? Ei luullakseni. Te käytitte\nvanhaa puntaa. Leijonat ovat nyt rahayksikkönä kaikkialla\".\n\n\"Mutta mitä merkitsee tuo -- kuusi tusinaa?\"\n\n\"Niin, kuusi tusinaa, sir. Olojen muuttuessa nämätkin pikkuasiat\novat muuttuneet. Teidän aikananne käytettiin arabialaista\nkymmenjärjestelmää, satoja ja tuhansia. Meillä on nyt yksitoista\neri numeroa. Meillä on yksinkertainen laskumerkki kymmenelle ja\nyhdelletoista, ja kaksi kahdelletoista, ja tusina tusinaa tekee\ngrossin, joka on hiukan enemmän kuin sata teidän laskusanoissanne,\ntusina grossia on dozand ja dozand dozandia on myriaadi. Se on hyvin\nyksinkertaista?\"\n\n\"Eiköhän\", sanoi Graham. \"Mutta tuo kap -- miksi te häntä\nkutsuittekaan?\"\n\nVaaleapartainen mies katsoi hänen olkapäänsä yli.\n\n\"Pukunne on valmis!\" sanoi hän. Graham kääntyi äkkiä ja näki edessään\nhymyilevän räätälin, jolla oli aivan uusia vaatteita käsivarrellaan.\nLyhyttukkainen nuorukainen lykkäsi yhdellä sormellaan tuon\nmonimutkaisen koneen hissiin, josta hän oli tullut. Graham tuijotti\nvalmiiseen pukuun. \"Ettehän toki tarkoita, että --!\"\n\n\"Ne valmistettiin juuri nyt\", sanoi räätäli. Hän laski vaatteet\nGrahamin eteen, meni vuoteelle, jossa Graham vielä äsken oli\nlevännyt, heitti läpikuultavan patjan syrjään ja veti peilin esiin.\nHurja kellonsoitto kutsui lihavaa miestä nurkkaan. Vaaleapartainen\nriensi hänen luokseen ja juoksi sitten ulos käytävään.\n\nTällä välin auttoi räätäli Grahamin päälle tumman purppuraisen puvun,\njossa oli yhdessä liivit ja housut. Lihava mies palasi nurkasta\nja riensi käytävästä tulevaa vaaleapartaista miestä vastaan. He\nalkoivat nopeasti puhella puolikovaa, kaikesta huomasi heidän olevan\ntavattoman peloissaan. Purppuraisen aluspuvun päälle tuli hyvin\nerikoinen mutta siro vaaleansininen puku, ja Graham oli taas kerran\npuettuna muodin mukaan. Hän katseli kuvaansa peilissä, kalpeita\nkasvojaan, pitkää tukkaansa ja hoitamatonta partaansa. Hän ei ollut\nenää alasti, vaan päinvastoin esiintyi hän hienona miehenä.\n\n\"Minun täytyy ajella partani\", sanoi hän katsellen kuvaansa peilissä.\n\n\"Heti paikalla\", sanoi Howard.\n\nGrahamiin tuijottava nuori mies astui esiin. Hän sulki silmänsä,\navasi ne jälleen, ja laiha kätensä ojolla lähestyi hän Grahamia.\nSitten pysähtyi hän tehden kädellään hitaita liikkeitä ja katsoen\nhäneen.\n\n\"Tuoli\", sanoi Howard kärsimättömänä, ja heti toi vaaleapartainen\nmies tuolin Grahamin taakse. \"Olkaa niin hyvä ja istukaa\", sanoi\nHoward.\n\nGraham epäröi nähdessään teräväkatseisen miehen kädessä kiiltävän\nteräaseen.\n\n\"Ettekö ymmärrä, sire?\" sanoi vaaleapartainen mies hätäilevän\nkohteliaasti. \"Hän on tullut leikkaamaan tukkaanne\".\n\n\"Oh!\" huudahti Graham helpoituksesta. \"Mutta tehän kutsuitte häntä --\"\n\n\"Kapitollotomistiksi -- juuri niin. Hän on yksi maailman hienoimpia\ntaiteilijoita\".\n\nGraham istahti äkkiä tuoliin. Vaaleapartainen mies poistui.\nKapitollotomisti lähestyi siroin liikkein. Hän tarkasti Grahamin\nkorvia ja tutki hänen päätään, kosketti hänen takaraivoaan ja olisi\njälleen ruvennut häntä katselemaan, jollei Howard olisi selvästi\nosottanut kärsimättömyyttään. Sukkelaan, tehden nopeita liikkeitä ja\nkäytellen taitavasti erilaisia teräskaluja ajeli hän Grahamin leuvan,\nkähersi hänen viiksensä ja järjesti hänen tukkansa. Kaiken tämän teki\nhän sanomatta sanaakaan hurmaantuneena kuten innostunut runoilija.\nHeti kun hän oli lopettanut, tuotiin Grahamille jalkineet.\n\nÄkkiä kuului voimakas ääni -- se tuntui tulevan nurkassa olevasta\nkoneesta --\"Heti paikalla -- heti paikalla. Koko kaupungin kansa\ntietää sen. Työt ovat seisauksissa. Työt ovat seisauksissa. Elkää\nodottako mitään, vaan tulkaa\".\n\nTämä ääni teki Howardiin tavattoman vaikutuksen. Hänen liikkeistään\npäättäen huomasi Graham hänen häilyvän kahden ajatuksen välillä.\nÄkkiä meni hän nurkkaan, jossa kone oli ja pysähtyi pienen\nkristallipallon eteen. Samassa hälinä ja melu, jota oli kuulunut\nkoko ajan, paisui mahtavaksi myrskyksi aivan kuin tullen lähemmäksi,\nhiljentyen jälleen aivan kuin huutajat olisivat paenneet. Tämä\nhuuto vaikutti Grahamiin lumoavasti. Hän vilkaisi lihavaan mieheen\nja noudatti sitten mielenjohdettaan. Parilla harppauksella oli hän\nmennyt rappusista käytävään ja pian oli hän parvekkeella, jolla nuo\nkolme miestä olivat seisoneet.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\nLiikkuvat kadut.\n\n\nHän tuli parvekkeen kaidepuun luo ja katsoi ylöspäin. Hämmästyksen\nhuudahdus kuului hänen ilmestyessään ja suuri liike syntyi alhaalla\nolevalla areenalla.\n\nEnsiksi huomasi hän suunnattomia rakennusmuotoja. Edessään oleva\npaikka oli keskus jättiläismäisille rakennuksille, jotka suuressa\nkaaressa jatkuivat oikealle ja vasemmalle. Hänen päänsä yläpuolella\nkulki rautakaarroksia laajan aukeaman yli, ja näiden kaarroksien\npäällä oli jostain läpikuultavasta aineesta tehty katos, jonka\nläpi näkyi taivas. Jättiläissuuret valaistuspallot loivat kylmää\nvalkoista valoaan voittaen päivän säteet, jotka paistoivat ylhäältä\nmetallikaarrosten välitse. Siellä täällä oli aukeaman yli rakennettu\nkepeitä käytäviä, joilla näkyi kulkijoita ja ilma oli täynnä\nmetallijohtolankoja. Kääntäen päänsä näki hän että rakennus, jonka\nedustalla hän seisoi, jatkui ylöspäin, ja vastapäätä oleva rakennus\noli harmaa ja synkkä. Sen seinässä oli suuria kaaria, pyöreitä\naukkoja, parvekkeita, holvia, tornia, myriaadia suuria akkunoita ja\nsuuri joukko hänelle outoja rakennuskoristeita. Tämän rakennuksen\nseinällä oli pystypäin ja poikkipäin hänelle oudoista kirjaimista\nlaadittuja kirjoituksia. Siellä täällä oli aukkoihin kiinnitetty\nharvinaisen paksuja kaapeleja, jotka muodostaen kaaren johtivat\naukeaman vastaiselle puolelle; samassa kun Graham näki tämän veti\neräs tumman siniseen pukuun puettu mies hänen huomionsa puoleensa.\nTämä pieni ihmismuoto, näkyen hyvin ylhäällä vastaisella puolella\naivan kattokaarroksien kiinnikepaikan vieressä, kumartui erään\nrakennuskoristeen takaa esiin käsitellen johtolankoja, joita tuskin\neroittikaan. Äkkinäisellä liikkeellä, joka sai Grahamin sydämen\nmelkein taukoamaan, katosi tämä mies kaapelia pitkin vastaisella\npuolella olevan pyöreän aukon kautta. Tultuaan parvekkeelle\noli Graham ensin katsonut ylöspäin, ja se mitä hän näki päänsä\npäällä ja vastapäätä itseään herätti niin suuressa määrässä hänen\nuteliaisuuttaan, ettei hän huomannut muuta. Sitten hän äkkiä näki\nkadun! Se ei ollut mikään katu sellaisena kuin Graham sen käsitti,\nsillä yhdeksännellätoista vuosisadalla olivat kaikki kadut tehty\nkiinteästä aineesta, ja ajoneuvoja täyteen sullottu ajotie oli kahden\njalkatien välissä. Mutta tämä katu oli kolmesataa jalkaa leveä ja se\nliikkui; kaikki muu paitsi alin keskiosa liikkui. Tämä yhä jatkuva\nliikkuminen hämmensi hetkiseksi hänen ajatuksensa. Sitten ymmärsi\nhän, mitä se oli.\n\nParvekkeen alapuolella tämä omituinen katu kulki oikealle päin\nGrahamista katsottuna, yhtenä loputtomana ketjuna yhdeksännentoista\nvuosisadan pikajunan nopeudella. Se oli tehty kapeista poikittaisista\nlistoista, joiden välillä oli niin suuri rako, että kääntyminen\nkadun kulmauksissa sujui helposti. Sen päällä oli istuimia ja siellä\ntäällä kioskia, mutta se kiisi niin nopeasti hänen ohitseen, ettei\nhän selvästi voinut kaikkea eroittaa. Tästä häntä lähinnä olevasta\nkatukäytävästä laskeutui toisia kadun keskustaa kohden. Jokainen\nliikkui oikealle päin, toinen aina toistaan hitaammin, mutta nopeuden\nero oli niin pieni että helposti saattoi siirtyä viereiselle ja\nsiten esteettömästi kulkea nopeimmalta katukäytävältä keskimmäiselle\nliikkumattomalle katukäytävälle. Tämän keskiosan toisella puolen oli\nuusi sarja katukäytäviä, jotka liikkuivat vasempaan päin. Tavattoman\nsuuri, mitä erilaisin kansanjoukko oli kokoontunut äärimmäisille,\nleveimmille katukäytäville, tai laskeutui toiselta toiselle, tai\nkokoontui keskimmäiselle.\n\n\"Te ette saa jäädä tänne\", sanoi äkkiä Howard hänen vieressään.\n\"Teidän täytyy heti poistua täältä\".\n\nGraham ei vastannut. Hän kuuli tajuamatta sanoja. Katukäytävät\nkiisivät jyristen eteenpäin ja kansa huusi. Hän eroitti hajahapsisia\nkaunispukuisia naisia ja tyttöjä, joilla oli sidottu nauhat ristiin\nrinnan yli. Sen hän ensiksi huomasi kansanjoukosta. Sitten huomasi\nhän, että päävärinä tämän kirjavan joukon puvuissa oli vaalean\nsininen, joka räätälin apulaisellakin oli ollut. Hän alkoi eroittaa\nhuudon: \"Nukkuja. Mitä on tapahtunut Nukkujalle?\" Ja hänestä tuntui,\nettä liikkuville katukäytäville hänen edessään kokoontui yhä enemmän\nihmisten kaltaisia kalpeita olentoja. Hän huomasi miten sormella\nosoitettiin häntä. Parvekkeen vastapäätä olevalle liikkumattomalle\nkatukäytävälle keräytyi yhä tiheämpi parvi sinipukuista kansaa. Äkkiä\nsyntyi aivan kuin tungos. Ihmisiä lykättiin vastoin heidän tahtoaan\nmolemmin puolin liikkuville katukäytäville, jotka veivät heidät\neteenpäin. Päästyään jonkun matkan päähän tungoksesta palasivat\nihmiset juoksujalkaa sinne takaisin.\n\n\"Hän on Nukkuja. Hän on todellakin Nukkuja\", huusivat jotkut. \"Hän\nei voi olla Nukkuja\", huusivat toiset. Yhä useampia kasvoja kääntyi\nhäneen päin. Graham näki vähäisen välimatkan päässä toisistaan\nkeskiosassa aukkoja, vieden porraskäytäviin, joista tuli ja jonne\nmeni kansaa tulvillaan. Tungos keskittyi sen porraskäytävän luo,\njoka oli lähinnä parveketta. Kansaa riensi alas katukäytäviltä sitä\nkohden juosten viistoon katukäytävältä katukäytävälle. Ja ne, jotka\nolivat ylimmillä katukäytävillä näyttivät vuoroin katselevan tätä\nja parveketta. Joukko lyhytkasvuisia tulipunaiseen pukuun puettuja\nmiehiä, toimien yhdessä ja johdonmukaisesti, näytti puolustavan\ntämän porraskäytävän suuta. Heidän ympärilleen näytti syntyvän\nsuurin tungos. Heidän loistavanpunaiset pukunsa erosivat selvästi\nvastustajien vaaleansinisistä puvuista -- selvään näki heidän\ntaistelevan keskenään.\n\nKatsellessaan tätä kaikkea huusi Howard hänen korvaansa ja ravisti\nhäntä käsivarresta. Äkkiä Howard poistui ja Graham jäi yksikseen.\n\nHän huomasi, että tuo huuto: \"Nukkuja!\" kasvamistaan kasvoi ja että\nlähimmillä katukäytävillä olevat ihmiset seisoivat. Hänen oikealla\npuolellaan oleva nopein katukäytävä oli tyhjä ja vastapäätä olevat\ntoiseen suuntaan liikkuvat katukäytävät tulivat tulvillaan kansaa,\njoka poistui niiltä ja katukäytävä jatkoi tyhjänä matkaansa.\nUskomattoman nopeasti kerääntyi keskiosaan aivan hänen silmiensä\neteen suunnaton kansanjoukko, se yhä taajeni ja huudot, jotka alussa\nolivat olleet epäselviä, yhdistyivät tavattomaksi, taukoamattomaksi\nhuudoksi: \"Nukkuja! Nukkuja!\" kuului kättentaputuksia ja ilohuutoja,\npäähineitä heilutettiin ja huudettiin: \"Seisauttakaa kadut!\" Sitten\nkuului Grahamille aivan outo sana. Se oli \"Ostrog\". Hitaimmalle\nkatukäytävälle kokoontui taaja parvi, joka juoksi vastaiseen suuntaan\nkuin liikunta oli, pysyäkseen parvekkeen kohdalla.\n\n\"Seisauttakaa kadut\", huusi kansa. Vikkelimmät juoksivat nopeasti\nkeskikäytävältä nopeakulkuisimmalle hänen eteensä. Se vei sukkelaan\nhänen ohitseen nuo miehet, jotka huusivat hänelle outoja sanoja, ja\nmiehet palasivat takaisin juosten viistoon keskikäytävälle. Yhden\nlauseen eroitti hän aivan selvästi: \"Hän on todellakin Nukkuja! Hän\non todellakin Nukkuja!\"\n\nJonkun aikaa seisoi Graham aivan liikkumattomana. Sitten heräsi\nhänessä itsetietoisuus siitä, että tämä kaikki kohdistui häneen.\nHän oli mielissään tästä suuresta kansansuosiosta, hän nyökkäsi ja\nhaluten kuvaavammin osoittaa tyytyväisyyttään viittoi kädellään. Hän\naivan hämmästyi kuullessaan minkä suosionosoitusten myrskyn tämä\nliike synnytti. Hälinä portaiden luona kasvoi suunnattomasti. Hän\nhuomasi miten kansaa tulvi parvekkeille, miten miehet laskeutuivat\nköysiä myöten alas, ja miten toiset taas istuen köysistä riippuvalla\ntangolla häilyivät ilmassa. Hän kuuli ääniä takanaan, ja huomasi\nsuuren joukon tulevan käytävän kautta; äkkiä näki hän vartijansa\nHowardin, joka kovaa puristi hänen käsivarttaan ja huusi hänen\nkorvaansa hänelle outoja sanoja.\n\nHän kääntyi. Howard oli kalman kalpea. \"Tulkaa pois\", sanoi tämä. \"He\npysäyttävät katukäytävät. Koko kaupunki joutuu kuohuksiin\".\n\nHän näki joukon miehiä rientävän sinipylväistä käytävää myöten\nHowardin jälestä, punatukkaisen miehen, vaaleapartaisen miehen,\nerään pitkän tulipunaisessa puvussa olevan miehen ja joukon muita\npunapukuisia patukoita heiluttavia miehiä. Kaikkien kasvoissa ilmeni\nkiihkeä, levoton pelko.\n\n\"Viekää hänet pois\", huusi Howard.\n\n\"Mutta miksi?\" sanoi Graham. \"Minä en näe --\"\n\n\"Teidän täytyy tulla pois!\" sanoi punapukuinen mies käskeväisesti.\nHänen kasvonsa ja katseensa ilmaisivat päättäväisyyttä. Graham katsoi\ntoisesta toiseen ja hän tunsi miten vastenmielistä on elämässä joutua\nväkivallan alaiseksi. Joku tarttui hänen käsivarteensa. Miehet\nlaahasivat häntä pois. Melu näytti äkkiä kasvavan kaksinkertaiseksi,\nikäänkuin puolet tuolta kummalliselta torilta kuuluvista huudoista\nolisi tunkeutunut hänen jälestään suuren rakennuksen käytävään.\nKummastellen ja pyörällä päästään, tuntien valtaavan halun jäädä\nparvekkeelle, näki Graham miten häntä puoliksi talutettiin, puoliksi\nlykättiin sinipylväistä käytävää myöten. Äkkiä oli hän kahden\nHowardin kanssa hississä, joka vei heitä nopeasti ylöspäin.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nAtlaksen sali.\n\n\nSiitä hetkestä, jona räätäli kumarrellen lähti Grahamin luota,\nsiihen hetkeen, jona hän joutui hissiin, oli tuskin kulunut\nviittä minuuttia. Hänen pitkän unensa varjo hämmensi vielä hänen\najatuksiaan; hämmästyksensä, löytäessään itsensä elossa tässä\nkaukaisessa ajassa, loi kaikkeen salaperäisen epätodellisen valon\nja sekoitti todellisuuden ja unen. Hän oli kuin hämmästynyt katsoja\nkeskellä tätä elämää, johon hän vasta puoliksi kuului. Kaikki se,\nmitä hän oli nähnyt, erittäinkin kansantungoksen parvekkeelta,\ntuntui suuremmoiselta näytännöltä, jota hän katseli kuten teatterin\naitiosta. \"Minä en ymmärrä tästä mitään\", sanoi hän. \"Mitä tuo melu\nmerkitsi? Ajatukseni ovat aivan sekaisin, Mitä he huusivat? Mikä\nvaara on kysymyksessä?\"\n\n\"Meillä on ollut vaikeuksia\", sanoi Howard. Hänen silmänsä loivat\ntutkivan katseen Grahamiin. \"Nyt on levoton aika. Ja teidän\nilmestymisenne, heräämisenne juuri nyt, on tavallaan yhteydessä sen\nkanssa --\"\n\nHän puhui katkonaisesti aivan kuin hän ei täydelleen hallitsisi\nhengitystään. Äkkiä hän vaikeni.\n\n\"Minä en ymmärrä mitään\", sanoi Graham.\n\n\"Minä selitän sen myöhemmin selvemmin\", sanoi Howard. Hän katsoi\nlevottomana ylöspäin aivan kuin hissi hänen mielestään nousisi liian\nhitaasti.\n\n\"Minä kai ymmärrän kaikki selvemmin, kun ensin olen hiukan tottunut\nolooni\", sanoi Graham ällistyneenä. \"Kaikki on kai -- on hyvin\nkummallista. Nyt tuntuu kaikki niin oudolta. Ei mikään tunnu\nmahdolliselta. Ei mikään. Täytyy tottua yksityiskohtiin ensin. Teidän\nlaskutapanne, ymmärsin minä, on muuttunut\".\n\nHissi pysähtyi ja he astuivat kapeaan, mutta hyvin pitkään, kahden\nmuurin välissä kulkevaan käytävään, jossa oli suunnaton määrä torvia\nja johtolankoja.\n\n\"Kuinka kaikki täällä on laajaa!\" sanoi Graham. \"Onko tämä kaikki\nyhtä ainoata rakennusta? Mikä paikka tämä on?\"\n\n\"Tämä on kaupungin katu, jota käytetään yleisiin tarkoituksiin kuten\nvalaistuksen ynnä muun sellaisen johtamiseen\".\n\n\"Oliko se sosiaalinen kapina -- se -- se siellä suurella torilla?\nMillainen hallitus teillä on? Onko teillä poliisilaitosta?\"\n\n\"Useitakin\", sanoi Howard.\n\n\"Useita?\"\n\n\"Noin neljätoista\".\n\n\"Minä en ymmärrä\".\n\n\"Se on hyvin luultavaa. Meidän sosiaalinen järjestelmämme taitaa\ntuntua teistä hyvin monimutkaiselta. Puhuakseni suoraan, en minäkään\nsitä täydellisesti ymmärrä. Ei kukaan muukaan. Ehkä te sen ymmärrätte\n-- vähitellen. Meidän täytyy mennä Neuvoston luo\".\n\nGrahamin huomio kiintyi osaksi kaikkiin niihin odottamattomiin\nseikkoihin, jotka osuivat hänen tielleen ja joiden johdosta hän\nkyseli seuraajaltaan, osaksi niihin ihmisiin, joita hän tapasi\nmatkallaan käytävissä ja saleissa. Jonkun aikaa hänen koko huomionsa\nkohdistui Howardiin ja hänen niukkoihin vastauksiinsa, sitten kadotti\nhän kokonaan ajatustensa johtolangan muutamien aivan odottamattomien\nseikkojen vaikutuksesta. Käytävissä ja saleissa näkyi puolet kansasta\nolevan punapukuisia. Vaaleansinistä väriä, joka oli esiintynyt niin\nrunsaana liikkuvilla katukäytävillä, ei näkynytkään. Kaikki nämät\nmiehet katsoivat häneen ja kumarsivat hänelle ja Howardille.\n\nHowardia seuratessaan tuli hän pitkään käytävään, jossa tyttöjä istui\nmatalilla raheilla aivan kuin koulussa. Hän ei nähnyt opettajaa,\nhän näki vaan uuden koneen, josta hän kuvitteli tulevan äänen.\nTytöt katsoivat hänen mielestään häneen ja hänen seuralaiseensa\nuteliaina ja kummastuneina. Mutta häntä joudutettiin eteenpäin\nennenkuin hän ennätti muodostaa itselleen selvää käsitystä koulusta.\nHänen mielestään tunsivat tytöt Howardin, mutta eivät häntä ja\nihmettelivät, kuka hän oli. Tämä Howard näytti olevan joku arvokas\nhenkilö. Eikä hän kuitenkaan ollut muuta kuin Grahamin vartija. Se\noli kummallista.\n\nSitten tulivat he käytävään, jossa oli puolihämärää ja käytävässä\noli sellainen jalkatie, että hän näki ainoastaan ohikulkijoiden\njalat ja nilkat, ei sen enempää. Graham muisti hämärästi kulkeneensa\nkäytävissä, joissa siellä olevat muutamat henkilöt kääntyivät\nällistyneinä katsomaan näitä molempia miehiä ja heidän punapukuista\nvartiostoaan ja seurasivat heitä katseillaan.\n\nVirkistävän juoman vaikutus oli ohimenevää laatua. Tämä tavattoman\nkiivas kulku alkoi uuvuttaa häntä. Hän pyysi Howardin astumaan\nhitaammin. Äkkiä tulivat he hissiin, jonka ikkuna oli kadulle päin,\nmutta sitä ei saanut auki, ja he olivat liian korkealla nähdäkseen\nliikkuvat katukäytävät. Hän näki vaan ihmisten kulkevan kaapelien\navulla tai astuvan omituisia, hentoja siltoja myöten.\n\nSitten menivät he kadun yli, mutta tavattoman korkealla ilmassa.\nHe kulkivat kapeata siltaa myöten, joka oli kokonaan lasista, ja\nniin läpikuultava, että häntä huimasi sitä ajatellessaankin. Sen\npermantokin oli lasista. Ajatellessaan New-Quayn kallioita Boscastlen\nluona, jotka olivat hänen muistossaan niin lähellä ja kuitenkin\nsamalla niin kaukana, laski hän sillan olevan noin neljäsataa jalkaa\nliikkuvien katukäytävien yläpuolella. Hän seisahtui ja katseli\njalkojensa välitse tuota sini- ja punapukuisten kihisevää parvea,\njoka näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä, ja joka yhä pyrki\ntaistellen tuota pientä, tuota pienen pientä parveketta kohden, jolla\nhän vielä äsken oli seisonut. Ohut usva ja suurten valopallojen\nloisto verhosi kaiken muun. Eräs mies istuen pienellä kehdon\ntapaisella avoimella istuimella kiisi kapeata siltaa korkeammalta\nkaapelia pitkin niin nopeasti kuin jos hän olisi pudonnut. Graham\nseisahtui ehdottomasti katselemaan miten tuo kummallinen kulkija\nkatosi paljoa alempana olevaan suureen aukkoon, ja sitten hänen\nkatseensa taas kiintyi väentungokseen.\n\nYlintä, nopeakulkuisinta katukäytävää myöten saapui äkkiä tiuha\njoukko punapukuisia miehiä. Se lähti liikkeelle lähestyessään\nparveketta ja riensi alas keskimmäiselle katukäytävälle\nkiihoittunutta kansanjoukkoa kohden. Heillä näkyi olevan kädessään\nkepit tai pamput, joilla he löivät ja iskivät. Syntyi suunnaton\nhuuto, kuului suuttumuksen ja tuskan huutoja ylös sillalle asti ja\nGrahamia huimasi ja pyörrytti. \"Tulkaa pois\", huusi Howard vetäen\nhäntä käsivarresta eteenpäin.\n\nToinen mies kiisi kaapelia myöten alas. Graham katsoi äkkiä ylös\nnähdäkseen, mistä he tulivat, ja näki lasikaton ja johtolankojen\nja kaapelien verkon lomitse säännöllisesti ohikulkevia muotoja,\naivan kuin myllynsiipiä, ja niiden lomitse näkyi etäällä palanen\nsameaa taivasta. Howard veti häntä yhä eteenpäin pitkin siltaa ja\nhe saapuivat kapeaan käytävään, joka oli koristettu geometrisillä\nkuvioilla.\n\n\"Minä tahdon vielä katsella\", huusi Graham tehden vastarintaa.\n\n\"Ei, ei\", huusi Howard päästämättä hänen käsivarttaan vapaaksi.\n\"Tätä tietä, teidän täytyy tulla tätä tietä\". Ja heitä seuraavat\npunapukuiset miehet näyttivät olevan valmiina toteuttamaan hänen\nmääräyksiään.\n\nKäytävän päässä näkyi joukko neekeriä, jotka olivat puetut omituiseen\nkeltaiseen ja mustaan univormuun näyttäen sen kautta suurilta\nvapsahaisilta. Yksi heistä riensi kohottamaan suuren seinälaatan,\njoka Grahamin mielestä oli näyttänyt ovelta, ja astui heidän\nedellään. Graham tuli galleriaan, joka oli suuren salin perällä.\nMusta- ja keltapukuinen palvelija astui sen läpi, avasi uuden oven ja\njäi sen viereen odottamaan.\n\nTämä huone näytti odotushuoneelta. Keskellä oli joukko henkilöitä ja\nvastaisella puolella oli suuri ja mahtava aukko, jolle johti portaat.\nAukossa oli raskas verho, jonka yksi kulma oli nostettu ylös, niin\nettä takana näkyi vieläkin suurempi sali. Graham näki valkoverisiä,\npunapukuisia miehiä ja musta- ja keltapukuisia neekereitä seisovan\ntämän porttaalin luona.\n\nKulkiessaan gallerian läpi kuuli hän kuiskattavan: \"Nukkuja\", ja\nhuomasi miten päät ja katseet uteliaina kääntyivät häneen. He\nastuivat sisään toisesta odotushuoneessa olevasta ovesta ja joutuivat\nrauta-aitauksella varustettuun galleriaan, joka kulki isosta aukosta\nnäkemänsä salin sivulla. He astuivat saliin nurkasta, joten he\nparaiten näkivät salin suuremmoiset muodot. Vapsahaisunivormuinen\nmies seisoi vieressä kuten hyvin opetettu palvelija ainakin ja sulki\naukon heidän jälestään.\n\nVerrattuina muihin ennen näkemiinsä saleihin näytti tämä sali olevan\nkoristettu mitä komeimmin. Salin perällä ja loistavammin valaistuna\nkuin mikään muu oli jalustalla jättiläiskokoinen, valkoinen, mahtava\nja jäntereikäs Atlaksen veistokuva, kantaen harteillaan maanpalloa.\nSe ensiksi herätti hänen huomiotaan, sillä se oli niin kookas, niin\ntarkalleen ja taitavasti tehty, niin valkoinen ja yksinkertainen.\nLukuunottamatta kuvapatsasta ja keskellä olevaa koroitusta oli koko\nsalin permanto yhtä ainoata loistavaa pintaa. Koroitus aivan katosi\navarassa salissa ja olisi näyttänyt sileältä metallilevyltä, ellei\nsen päällä olisi ollut seitsemän miestä, jotka seisoivat pöydän\nympärillä. Verraten salia heihin tuli huomaamaan salin äärettömän\nsuuruuden. He olivat puetut valkoiseen pukuun, he näyttivät juuri\nnousseen seisomaan ja katsoivat terävästi Grahamiin. Pöydän päässä\nnäki Nukkuja kiiltäviä koneita.\n\nHoward johti häntä galleriaa myöten aivan Atlaksen eteen. Sitten hän\nseisahtui. Ne kaksi punapukuista miestä, jotka olivat seuranneet\nheitä galleriaan jäivät seisomaan Grahamin kummallekin puolelle.\n\n\"Teidän täytyy jäädä tähän\", kuiskasi Howard, \"vähäksi aikaa\", ja\nodottamatta vastausta juoksi hän galleriaa pitkin.\n\n\"Mutta, _miksi_--?\" kysyi Graham.\n\nHän aikoi seurata Howardia, mutta punapukuinen mies asettui hänen\ntielleen. \"Te saatte odottaa täällä, sire\", sanoi punapukuinen.\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Niin on määrätty, sire\".\n\n\"Määrättyä?\"\n\n\"Niin, meille\".\n\nGrahamin epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.\n\n\"Missä minä olen?\" kysyi hän äkkiä. \"Keitä nuo miehet ovat?\"\n\n\"Ne ovat Neuvoston jäseniä, sire\".\n\n\"Minkä Neuvoston?\"\n\n\"Neuvoston\".\n\n\"Oh!\" sanoi Graham, ja koetettuaan turhaan päästä poistumaan toiselle\npuolelle, lähestyi hän koroitusta ja katsoi valkopukuisiin miehiin,\njotka seisaallaan etäältä tuijottivat häneen ja kuiskailivat\nkeskenään.\n\nNeuvosto? Hän huomasi heitä nyt olevan kahdeksan, mistä viimeinen\noli saapunut, ei hän tietänyt. He eivät tervehtineet; he seisoivat\nkatsellen häntä samoin kuin yhdeksännellätoista vuosisadalla\ntalonpoikaisryhmä olisi maantiellä katsellut äkkiä etäälle\nilmestynyttä ilmapalloa. Mikä mahtoi olla tuo täällä toimiva\nneuvosto, tuo pieni valkoisen Atlaksen eteen kokoontunut pieni ryhmä\nmiehiä, rauhassa kaikilta urkkijoilta tämän juhlallisen ympäristön\nkeskellä? Ja miksi hän oli tuotu tänne näiden miesten eteen,\njotka taukoamatta katsoivat häneen ja puhuivat hiljaa keskenään?\nHoward ilmestyi jälleen tullen kiiltävää permantoa pitkin heitä\nkohden. Koroituksen edessä hän kumarsi ja teki muutamia omituisia,\nluultavasti kunnioitusta osoittavia liikkeitä. Sitten nousi hän\nportaita ylös koroitukselle ja jäi pöydän päässä olevien koneiden\nääreen.\n\nGraham huomasi heidän keskustelevan, mutta ei kuullut sanaakaan. Tuon\ntuostakin joku valkopukuinen vilkaisi häneen. Graham turhaan höristi\nkorviaan. Kahden keskustelevan miehen liikkeet kävivät kiivaiksi.\nHän katseli heitä hetkisen, loi sitten katseensa vartijainsa\nliikkumattomiin kasvoihin... Kääntäessään päänsä näki hän Howardin\nojentavan kätensä ja pudistavan päätään. Hänet keskeytti eräs\nvalkopukuisista miehistä naputtaen pöytään.\n\nGrahamin mielestä kesti keskustelu hyvin kauvan. Hän loi silmänsä\nkohden liikkumatonta jättiläistä, jonka juurella Neuvosto oli\nkoolla. Sitten loi hän silmänsä salin seiniin. Niillä oli\npuolijaappanilaiseen tyyliin tehtyjä seinämaalauksia, useat\nniistä olivat hyvinkin kauniita. Näiden maalausten kehys oli\nkomeata, taidehikasta, tummaa metallia, joka liittyi gallerian\nmetallipäätyihin ja salin suuriin rakennustaiteellisiin piirteihin.\nNäiden maalausten siro kauneus oli vastakohtana ja kohottamassa salin\nvalkoisen keskuskuvan voimakasta vaikutusta. Graham loi taas silmänsä\nNeuvostoon ja näki Howardin tulevan portaita alas. Heti kun hän\neroitti hänen piirteensä huomasi hän Howardin olevan hyvin punaisen\nja mutisevan itsekseen. Hän oli vielä kiihoittunut kun hän vähän ajan\nkuluttua tuli galleriaan.\n\n\"Tätä tietä\", sanoi hän lyhyesti, ja he menivät vaiti pientä ovea\nkohden, joka aukeni heidän lähestyessään. Molemmat punapukuiset\nmiehet jäivät oven kummallekin puolen. Howard ja Graham astuivat\nsisään, ja Graham, katsoessaan taakseen, näki valkopukuisen neuvoston\nseisovan liikkumattomana katsellen hänen jälkeensä. Sitten ovi\nraskaasti sulkeutui hänen takanaan ja ensi kerran heräämisensä\njälkeen oli Graham keskellä hiljaisuutta. Astuessaankaan ei kuulunut\nääntä.\n\nHoward avasi erään oven, he astuivat etummaiseen kahdesta yhteen\nkuuluvasta huoneesta. Huone oli sisustettu valkoisella ja viheriällä.\n\"Mikä Neuvosto se oli?\" kysyi Graham. \"Mistä he väittelivät? Mitä\ntekemistä heillä on minun kanssani?\" Howard sulki huolellisesti\noven, huokasi syvään ja sanoi jotain puolikovaa. Hän kulki viistoon\nhuoneen poikki ja kääntyi huokaillen uudelleen. \"Uh!\" huokasi hän\nhelpoituksesta.\n\nGraham seisoi katsellen häneen.\n\n\"Teille täytyy minun selittää\", sanoi Howard äkkiä katsomatta\nGrahamia silmiin, \"että meidän sosiaalinen järjestelmämme on hyvin\nmonimutkainen. Puolinainen selitys, vaillinainen kuvaus antaisi\nteille aivan väärän käsityksen siitä. Todellisuudessa on pääkysymys\nyksinomaan suurista yhtyneistä eduista -- teidän varanne ja siihen\nmyöhemmin lisäksi tullut serkkunne Warmingin rikkaus -- ja muutamat\nmuut tulot -- muodostavat hyvin suuren omaisuuden. Ja syistä, joita\nteidän on vaikea ymmärtää, on teistä tullut tärkeä -- hyvin tärkeä\nhenkilö -- joka vaikuttaa koko maailman asioihin\".\n\nHän vaikeni.\n\n\"Niinkö?\" sanoi Graham.\n\n\"Nykyään on olemassa suuria sosiaalisia häiriöitä\".\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Asiat ovat menneet niin pitkälle, että viisainta on sulkea teidät\ntänne\".\n\n\"Pitää minua vankina!\" huudahti Graham.\n\n\"Niin -- meidän täytyy pitää teitä syrjässä\".\n\nGraham kääntyi häneen päin. \"Tämäpä on omituista!\" sanoi hän.\n\n\"Teille ei tehdä mitään pahaa\".\n\n\"Eikö pahaa!\"\n\n\"Mutta teidän täytyy pysyä täällä --\"\n\n\"Luultavasti siksi, kunnes olen päässyt selville omasta asemastani\".\n\n\"Juuri niin\".\n\n\"Hyvä on. Alkakaa siis. Mitä merkitsee tuo: _ei mitään pahaa_?\"\n\n\"Sitä en voi nyt selittää\".\n\n\"Miksi ette?\"\n\n\"Se kävisi liian pitkäksi, sire\".\n\n\"Sitä suurempi syy alkaa nyt heti. Te sanoitte, että minä olen\ntärkeä henkilö. Mitä tiesivät ne huudot, jotka kuulin? Miksi suuri\nkansanjoukko joutuu intoihinsa kuullessaan uneni loppuneen, ja mitä\nolivat nuo valkopukuiset miehet suuressa Neuvostosalissa?\"\n\n\"Kaikki selitetään teille, sire\", sanoi Howard. \"Mutta ei noin\nyht'äkkiä, ei noin yht'äkkiä. Nykyään on sellainen rauhaton aika,\njolloin kaikki ovat kiihottuneita. Teidän heräämisenne. Ei kukaan\nodottanut teidän heräävän. Neuvosto miettii ja punnitsee asiaa\".\n\n\"Mikä Neuvosto?\"\n\n\"Se Neuvosto, jonka näette\".\n\nGraham kävi kärsimättömäksi. \"Te teette väärin\", sanoi hän. \"Minun\npitää saada tietää, mitä tapahtuu\".\n\n\"Teidän täytyy odottaa. Teidän täytyy todellakin odottaa\".\n\nGraham istahti äkkiä. \"Minä arvelen, että kun minä olen näin kauvan\nodottanut henkiin heräämistäni, niin voin vielä jonkun aikaa odottaa\".\n\n\"Sitä parempi\", sanoi Howard. \"Niin, se on parempi. Ja minun täytyy\njättää teidät yksin. Vähäksi aikaa. Minun täytyy ottaa osaa Neuvoston\nkeskusteluun... Pyydän anteeksi\".\n\nHän meni kohden ovea, epäröi hetkisen, ja katosi sitten.\n\nGraham meni ovelle, koetti avata sitä, mutta huomasi sen olevan\nsuljetun tavalla, jota hän ei ymmärtänyt; kääntyi takaisin, käveli\nhermostuneesti huoneessa ja istui lopulta. Hän istui jonkun aikaa\nliikkumattomana, käsivarret ristissä ja silmäkulmat rypyssä,\npureskellen kynsiään ja koetti selvitellä itselleen niitä vaihtelevia\nkuvia, jotka hän oli nähnyt ylösnousemisensa ensimmäisen tunnin\nkuluessa; hän muisteli laajaa liikkuvaa katua, lukemattomia huoneita\nja käytäviä, kansanjoukkoa, joka tungeksi ja huusi noilla oudoilla\nkaduilla, tuota pientä vastenmielisten miesten ryhmää, joka oli\nkokoontunut Atlaksen kuvapatsaan eteen, Howardin kummallista\nkäytöstä. Hän alkoi ajatella suunnatonta perintöä -- perintöä, jota\nehkä oli väärin käytetty -- joka antoi hänelle ennen kuulumattoman\nvallan ja etuoikeudet. Mitä hänen tulisi tehdä? Ja tämä hiljainen\nhuone todisti kyllinkin selvästi hänelle, että hän oli vankina.\n\nGrahamin sielussa heräsi voittamaton vakuutus siitä, että tämä\nsuuremmoisten vaikutelmien sarja olikin unta. Hän koetti sulkea\nsilmänsä ja jatkaa unta, mutta kun hän avasi ne jälleen niin ei hän\ntämän keinon kautta ollutkaan herännyt. Sitten alkoi hän tunnustella\ntoista omituista huonekalua toisensa jälkeen näissä molemmissa\nhuoneissa.\n\nPitkässä soikeassa peilissä näki hän oman kuvansa suureksi\nhämmästyksekseen. Hän oli puettu komeaan purppuranpunaiseen ja\nsinertävänvalkoiseen pukuun, hänellä oli pieni, suippo, hiukan\nharmahtava parta, ja hänen musta tukkansa, jossa oli valkoisia\nsuortuvia, oli kammattu otsalle oudolla mutta sirolla tavalla. Hän\nnäytti noin neljänkymmenen viiden vuotiaalta mieheltä. Ensi hetkessä\nei hän voinut käsittää, että se oli hänen oma kuvansa.\n\nTuntiessaan itsensä purskahti hän nauruun. \"Minun pitäisi tällaisena\nmennä Warmingin luo!\" huudahti hän, \"ja mennä ravintolaan hänen\nkanssaan syömään aamiaista!\"\n\nSitten teki hänen mielensä nähdä toisen henkilön toisensa jälkeen,\njoiden kanssa hän oli seurustellut nuoruudessaan, mutta keskellä\ntätä iloista ajatusta muistikin hän, että kaikki ne, jotka hän olisi\ntahtonut tavata, olivatkin kuolleet jo monta, monta vuotta sitten.\nTämä ajatus synnytti hänessä tuskallisen tunteen; hän seisahtui ja\nkalpeni kauhusta.\n\nTulvimalla tulivat muistoonsa nuo liikkuvat katukäytävät ja\ntuon ihmeellisen kadun rakennusten päädyt. Hän muisti huutavan\nkansanjoukon, ja nuo ynseät, valkopukuiset, mykät neuvostonjäsenet.\nHän tunsi itsensä niin pieneksi, niin vähäpätöiseksi ja\nvoimattomaksi, surkean huomattavaksi henkilöksi. Ja kaikki hänen\nympärillään, koko maailma oli niin -- _vieras_.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\nHiljaisissa huoneissa.\n\n\nGraham oli alkanut tutkia huonetta. Uteliaisuus voitti väsymyksen\nja piti häntä pirteänä. Hän huomasi että sisähuone oli korkea; sen\nkupukatossa oli soikea aukko johtaen suppilon muotoiseen torveen,\njossa pyöri suuri ilmanvaihtokone. Tämän käynnistä syntyvä suhahdus\noli ainoa ääni, minkä kuuli tässä rauhallisessa huoneessa. Koneen\nsiipien vaihtuessa näki Graham vilauksen taivasta. Hän hämmästyi\nnähdessään tähden.\n\nTämä seikka sai hänet huomaamaan, että huoneen kirkas valo tuli\nsuuresta joukosta heikkoja hehkulamppuja, jotka paloivat pitkin\nkatonreunaa. Huoneessa ei ollut ikkunoita. Ja hän alkoi muistaa,\nettei hän missään niistä monista huoneista, joiden läpi hän oli\ntullut Howardin seurassa ollut huomannut ikkunoita. Vai löytyikö\nniitä? Olihan olemassa suuria kadulle johtavia aukkoja, mutta\nolivatko ne valon saamista varten? Vai valaistiinko kaupunkia yöt ja\npäivät, niin ettei siellä vallinnut koskaan pimeys?\n\nToinenkin arvoitus tuli hänen eteensä. Missään huoneessa ei ollut\ntulisijaa. Oliko nyt kesä, ja olivatko nämät vaan kesäasuntoja, vai\nlämmitettiinkö ja jäähdytettiinkö koko kaupunkia? Nämät kysymykset\nherättivät hänen mielenkiintoaan, hän alkoi tutkia seinillä\nolevia siroja kirjoituksia, yksinkertaisesti laadittua vuodetta,\nmiten nerokkaan keksinnön kautta palvelijan työt olivat tehdyt\ntarpeettomiksi. Ja kaikkialla näki hän ihmeekseen koristusten\npuuttuvan, pääpaino oli pantu muodoille ja väreille, jotka hivelivät\nhänen silmiään. Tuolit olivat mukavia, kepeällä, pienien pyörien\navulla liikkuvalla pöydällä oli useita pulloja ja laseja ja kaksi\nlautasta, joilla oli kiiselin tapaista kirkasta ainetta? Sitten\nhuomasi hän, että huoneessa ei löytynyt kirjoja, ei sanomalehtiä,\neikä kirjoitusneuvoja. \"Maailma on paljon muuttunut\", sanoi hän.\n\nHän huomasi että ulomman huoneen yhdellä seinällä oli omituisia riviä\nkaksinkertaisia silinteriä, joiden yläpuolella oli viheriäisillä\nkirjaimilla valkoiselle pohjalle laaditut kirjoitukset. Tämä\nväriyhteys oli sopusoinnussa huoneen muun sisustuksen kanssa.\nKeskellä oli pieni valkoinen, alaltaan noin neliöjalan suuruinen\npinta. Sen eteen oli asetettu tuoli. Ohimennen tuli hän ajatelleeksi,\nettä nämät silinterit mahtoivat olla kirjoja, tai uusi, kirjoja\nkorvaava keksintö, vaikka eivät ne ensi alussa näyttäneet siltä.\n\nHän luki seuraavan nimen:\n\n\"Mies, joka tahtoi olla kuningas\".\n\nHän muisti lukeneensa ennen sen kertomuksen, joka hänen mielestään\noli maailman kauneimpia kertomuksia. Mutta tämä ei ollut kirja siinä\nmerkityksessä kuin hän sen käsitti. Hän oudoksui kahden seuraavan\nsilinterin nimeä: \"Pimeyden sydän\", sitä hän ei ollut koskaan ennen\nlukenut eikä \"Tulevaisuuden madonnaa --\" mutta epäilemättä ne olivat\nkertomuksia, jotka olivat syntyneet jälkeen Victoria kuningattaren\nhallituksen.\n\nHän tuumaili jonkun aikaa tämän silinterin edessä, jätti sen ja\nkääntyi tarkastamaan neliskulmaista laitosta. Hän avasi kannen\ntapaisen ja löysi sen alta parittaiset silinterit. Sen yläpäässä oli\npieni sähkönappulan tapainen laitos. Hän painoi sitä, kuului nopeaa\nratinaa, sitten se taukosi. Hän kuuli ääniä ja soittoa ja huomasi\nvalkoisella pinnalla eläviä värillisiä kuvia. Hän äkkiä älysi, mitä\ntämä oli, ja vetäytyi taaksepäin katselemaan.\n\nValkoisella pinnalla näkyi nyt kirkkailla väreillä tehty maisema,\nja keskellä tätä maisemaa liikkui henkilöitä; ne eivät ainoastaan\nliikkuneet vaan puhuivatkin kirkkaalla äänellä. Oli aivan kuin\nolisi katsellut oikeita ihmisiä kiikarin läpi ja kuunnellut puhetta\npitkän torven avulla. Häntä huvitti heti toiminta. Mies käveli edes\nja takaisin äkeästi puhellen kauniille mutta nenäkkäälle naiselle.\nMolemmat olivat puetut niihin siroihin pukuihin, jotka Grahamista\nnäyttivät niin oudoilta. \"Minä teen työtä\", sanoi mies, \"mutta mitä\nte teette?\"\n\n\"Aha!\" sanoi Graham. Hän unohti kaiken muun ja istahti tuoliin.\nVähän myöhemmin kuuli hän nimensä mainittavan, kuuli lauseen \"kun\nNukkuja herää\" käytettävän sananlaskuna asiasta, joka aina lykätään\ntuonnemmaksi, ja hän tunsi oman itsensäkin niin kaukaiseksi ja\nuskomattomaksi. Mutta vähän ajan kuluttua tunsi hän nuo molemmat\nhenkilöt yhtä hyvin kuin läheisimmät ystävänsä.\n\nVihdoin loppui tämä pienoisdraama ja valkoinen kalteva pinta oli\njälleen valkoinen.\n\nHän oli saanut katsahtaa omituiseen maailmaan. Se oli epäilevä,\nnautinnonhimoinen, tarmokas, viekas, samalla myöskin kamalan,\nekonoomisen taistelun maailma. Tässä draamassa oli viittauksia,\njoita hän ei voinut ymmärtää, nopeita tapauksia, jotka viittasivat\nomituisiin muutoksiin moraalisessa mielipiteessä ja tavoissa. Sininen\npuku, jonka ensiksi kaupungin nähdessään oli ollut niin valtaavana\nvärinä, näyttäytyi yhä selvemmin ja selvemmin olevan alhaiston\npukuna. Hän oli varma siitä, että tämä realistisen voimakas kertomus\nkuvasi nykyaikaa. Se päättyi murhenäytelmään, joka teki tärisyttävän\nvaikutuksen. Hän seisoi tuijottaen valkoiseen pintaan.\n\nVihdoin hän vavahti ja hieroi silmiään. Tämä entisajan novellia\nkorvaava kertomus oli niin perinpohjin lumonnut hänet, että, kun hän\nhuomasi olevansa valkoisella ja viheriäisellä verhotussa huoneessa,\nsäikähti hän melkein yhtä paljon kuin ensi kertaa herätessään.\n\nHän nousi ja ajatuksensa palasivat hänen omaan ihmemaahansa. Esitetty\nkertomus haihtui mielestä ja hän muisti selvästi jälleen tungoksen\nkadulla, salaperäisen Neuvoston, eri tapaukset heräämisensä jälkeen.\nNuo kertomuksen ihmiset olivat puhuneet Neuvostosta ikäänkuin jostain\nmaailmaa hallitsevasta voimasta. Ja he olivat puhuneet Nukkujasta;\nhän ei silloin ollut päässyt täyteen selvyyteen siitä, että juuri\nhän oli tuo Nukkuja. Hän koetti tarkkaan muistella, mitä he olivat\nsanoneet...\n\nHän palasi makuuhuoneesen ja koetti nähdä jotain ilmanvaihtokoneen\nliikkuvien siipien lomitse. Sen liikkuessa kuului tasaista, koneen\ntapaista kohinaa. Muuten vallitsi syvä hiljaisuus. Vaikka hänen\nhuoneessaan vallitsi täydellinen päivä, näki hän pienen viilekkeen\ntumman sinistä -- melkein mustaa -- taivasta, jolla kiilui pieniä\ntähtiä.\n\nHän alkoi jälleen tutkia huonettaan. Hän ei millään keinoin saanut\nauki ovea, ei löytänyt kelloa tai muuta keinoa, jolla hän olisi\nvoinut kutsua palvelijoita luokseen. Ei hän enää kummastellut mitään,\nmutta hän oli utelias ottamaan selvää kaikesta. Hän halusi saada\ntarkan tiedon siitä, missä suhteessa hän oli näihin kaikkiin uusiin\nkeksintöihin. Ensiksi päätti hän rauhallisesti odottaa, kunnes joku\ntulisi hänen luokseen. Mutta pian tuli hän rauhattomaksi, hän halusi\nsaada tietoja, huvituksia, tuoreita vaikutelmia.\n\nHän palasi toisessa huoneessa olevan koneen luo, ja pian oli hän\nkeksinyt keinon, miten hän voi vaihtaa koneesen uusia silinteriä.\nTätä tehdessään tuli hän ajatelleeksi, että näiden pienien koneiden\navulla oli puhekieli saanut niin varman muodon, että se kahden sadan\nvuoden jälkeen oli niin perin selvää ja helppoa ymmärtää. Sattumalta\nvalitsemansa silinterit esittivät musikaalista näytelmää. Alussa\noli se suuremmoisen kaunis, muuttui sitten aistilliseksi. Sanoista\nselvisi hänelle, että se oli muunnos Tannhäuser-tarinasta. Musiikki\noli hänelle vierasta, mutta esitys oli realistista ja siinä oli tuota\nomituisuutta, joka ilmeni kaikessa tämän uuden ajan keksinnöissä,\nTannhäuser ei mennytkään Venusvuoreen, vaan Nautinnon kaupunkiin.\nMikä oli Nautinnon kaupunki? Luultavasti unelma, mielikuvitusrikkaan,\nnautinnonhaluisen kirjailijan keksintö.\n\nTämä herätti hänen mielenkiintoaan ja uteliaisuuttaan. Tarina\nkehittyi kuvaten suurella kiihkolla erikoista, rikasta tunne-elämää.\nÄkkiä tarina tuntui hänestä vastenmieliseltä, ja tämä tunne kasvoi\nhänessä sitä myöten kun tarina kehittyi.\n\nHänen tunteensa nousivat kapinaan. Esitys ei ollut mitään\nmaalauksia tai ihannoituja kuvia, vaan valokuvattua tosielämää.\nKahdennenkymmenennen toisen vuosisadan Venusvuori inhoitti häntä, ja\nunohtaen, mikä asema oli alastomalla taiteella 19:llä vuosisadalla,\nheräsi hänessä arkaistinen suuttumus. Hän nousi, tyytymättömänä\nja puoleksi häveten katselleensa tällaista yksinäänkin. Hän\niski nyrkillään koneesen koettaen väkivalloin saada sitä äkkiä\nseisahtumaan. Jotain kuului särkyvän. Sininen välähdys iski koneesta\nhäntä käsivarteen koukistaen sen, ja kone pysähtyi. Kun hän\nseuraavana päivänä tahtoi panna Tannhäuser silinterin sijaan toisen,\nhuomasi hän koneen menneen rikki...\n\nHän käveli pitkin huonetta nurkasta nurkkaan sietämättömän,\nsuunnattoman levottomuuden vallassa. Kaikki se, mitä hän oli kuullut\nkoneesta ja omin silmin nähnyt, hämmensi ja kiihoitti häntä. Eniten\nhämmästytti häntä se, että 30 vuotisen elämänsä aikana ei hän\nkoskaan ollut koettanut luoda kuvaa tulevaisuudesta. \"Me valmistamme\ntulevaisuutta\", sanoi hän, \"mutta ei ainoakaan meistä viitsi\najatella, mitä tulevaisuutta me valmistamme. Ja tässä se nyt on!\"\n\n\"Missä he ovat, mitä on tehty? Miten minä olen joutunut keskelle tätä\nkaikkea?\" Hän odotti kyllä näkevänsä suuria katuja sekä taloja ja\npaljon kansaa. Mutta nuo taistelut kadulla! Ja tuo rikkaiden miesten\nluokan systemaattinen aistillisuus!\n\nHän ajatteli Bellamytä, jonka Sosialistinen Utopia nimisen romaanin\nsankari oli niin omituisen tarkkaan ennustanut, mitä tulee\ntapahtumaan. Mutta tämä ei ollut mitään utopiaa, tämä ei ollut\nsosialistinen valtio. Hän oli jo kylliksi nähnyt huomatakseen, että\nnuo entiset vastakohdat, ylellisyys, tuhlaus ja nautinto toisella\npuolen ja äärimmäinen köyhyys toisella puolen, yhä olivat olemassa.\nHän tunsi kyllin tarkoin elämän pääkysymykset voidakseen tehdä tämän\njohtopäätöksen. Eivät ainoastaan kaupungin jättiläisrakennukset ja\ntungos kaduilla, vaan tiellä kuulemansa huudot, Howardin levottomuus,\nkoko ympäristö ilmaisi, että suuri tyytymättömyys oli vallalla. Missä\nmaassa hän oli? Englannissa varmaankin, mutta nyt se tuntui niin\n\"epäenglantilaiselta\". Hän koetti kuvitella, millainen muu maailma\nolisi, mutta salaperäinen verho esti hänen ajatuksiaan.\n\nHän liikkui huoneessaan, tarkastaen kaikkea kuten häkkiin suljettu\nvillipeto. Hän oli hyvin uupunut, mutta se oli tuota hermostunutta\nväsymystä, joka ei salli ihmisen lepäävän. Hän kuunteli pitkän aikaa\nilmanvaihtokoneen alla kuullakseen jonkun heikon kaiun kapinasta,\njonka hän tiesi kaupungissa jatkuvan.\n\nHän alkoi puhua itsekseen. \"Kaksi sataa kolme vuotta!\" sanoi hän\nitsekseen useamman kerran, naurahtaen typerästi. \"Minä olen siis\nkahden sadan kolmenkymmenen kolmen vuotias! Maailman vanhin mies!\nTämä aika ei näytä pysyneen siinä mielipiteessä, kuten minun\nnuoruudessani, että hallitus on uskottava vanhimmalle. Minulla on\nsuurimmat oikeudet. Minä höpisen turhia! Minä muistan turkkilaisten\nväkivaltaisuudet aivan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Todellakin\npitkä ikä! Hahaha!\" Hän ensiksi hämmästyi kuullessaan oman naurunsa,\nja sitten alkoi hän nauraa vapaammin ja kovemmin. Sitten huomasi hän\nkäyttäytyvänsä narrimaisesti. \"Rauhoitu\", sanoi hän. \"Rauhoitu!\"\n\nHän alkoi kävellä rauhallisemmin. \"Minä en ymmärrä tätä uutta\nmaailmaa\", sanoi hän. \"_Miksi_?... Yhä vaan sama kysymys: _miksi_!\"\n\n\"Minä otaksun, että he osaavat lentää ilmassa ja tehdä kaikellaisia\nihmeellisiä temppuja. Koetelkaamme nyt muistella menneisyyttä\".\n\nHän ensiksi hämmästyi huomatessaan miten hämärästi hän muisti nuo\nensimäiset kolmekymmentä vuotta. Hän muisti vaan yksityiskohtia,\nnekin suuremmaksi osaksi vähäpätöisiä, tapauksia, jotka olivat\naivan arvottomia. Lapsuutensa aika tuntui ensin selvimmältä,\nhän muisti koulukirjansa ja muutamia laskuoppituntia. Sitten\njohtui hänen mieleensä elämänsä onnettomimmat ajat; hän muisteli\nvaimovainajaansa, joka oli niin turmiokkaasti vaikuttanut häneen,\nja nyt oli maatunut, muisteli ystäviään, kilpailijoitaan ja niitä,\njotka olivat pettäneet häntä; muisteli viimeisiä onnettomia vuosiaan,\nvaihtelevia päätöksiään, ja viimeiseksi tutkimuksiaan ja kiihkeitä\ntöitään. Jonkun ajan kuluttua huomasi hän kaiken tämän jääneen\nmieleen; ehkä himmeänä, kuten kauvan maassa maannut metalliesine,\nmutta ei mitenkään särkyneenä tai pilaantuneena, kaivaten vaan\nkiilloittamista. Ja menneisyys sai yhä tummemman onnettomuuden värin.\nKannattaisiko sitä kiilloittaa? Ihmeen kautta hän oli siirtynyt pois\nelämästä, joka oli tullut hänelle sietämättömäksi.\n\nAjatuksensa palasivat hänen nykyisiin olosuhteihinsa. Hän taisteli\nturhaan tosiseikkojen kanssa. Kaikki muuttui yhdeksi ainoaksi\nsekavaksi vyyhdeksi. Ilmanvaihtokoneen kautta näki hän taivaan,\njoka alkoi punertua aamun valossa. Vanha tottumus pilkisti esiin\nhänen ajatuksistaan. \"Minun täytyy nukkua\", sanoi hän. Uni\ntuntui suloiselta helpoitukselta levottomille ajatuksilleen ja\nvoimattomille, uupuneille jäsenilleen. Hän meni omituisen pienen\nvuoteen luo, laskeutui levolle ja vaipui heti uneen.\n\nHänen täytyi tottua tähän huoneustoonsa, sillä hän oli siellä vankina\nkolme vuorokautta. Tänä aikana ei kukaan muu kuin Howard käynyt hänen\nvankilassaan. Hänen kohtalonsa omituisuus liittyi hänen elossaoloonsa\nja tavallaan pienensi sen arvoa. Hän näytti heränneen eloon vaan\njoutuakseen tähän yksinäiseen paikkaan. Howard toi säännöllisesti\nvirkistävää ja ravitsevaa juomaa, ja helposti sulavia ja maukkaita,\nGrahamille ventovieraita ruokia. Joka kerta tullessaan sulki hän\nhuolellisesti oven. Hän oli hyvin valmis selittämään eri asioita,\nmutta niistä siteistä, jotka olivat Grahamin ja niiden suurien\ntapausten välillä, mitkä niin salaperäisesti kehittyivät huoneen\nmuurien ulkopuolella, ei hän antanut mitään selitystä. Hän vältti\nmahdollisimman kohteliaasti kaikkia kysymyksiä, jotka koskivat\nulkopuolella olevaa maailmaa.\n\nJa näinä kolmena päivänä harhailivat Grahamin ajatukset kiihkeinä\nsinne ja tänne. Se mitä hän oli nähnyt, ja kaikki se huoli, jolla\nkoetettiin häntä estää enempää näkemästä, vaikuttivat voimakkaasti\nhänen ajatuksiinsa. Hän koetti monella eri tavalla selittää omaa\nasemaansa -- ja sattumalta löysikin hän oikean selityksen. Kaikki,\nmitä hänelle nyt tapahtui, muodostui tekemiensä johtopäätöksien\nperustuksella uskottavaksi. Kun vapautuksen hetki vihdoin koitti, oli\nhän valmistunut kaiken varalta.\n\nSe tapa, jolla Howard käyttäytyi hänen seurassaan, vakuutti\nGrahamille, miten tärkeä henkilö hän oli; oven auetessa näytti\ntulevan sisään hänen kanssaan kokonainen tulva tapahtumia. Hänen\nkysymyksensä tulivat yhä varmemmiksi ja kiihkeämmiksi. Howard\nvastusteli ja teki estelyjä. \"Herääminen tapahtui odottamatta\", sanoi\nhän aina; \"se näytti sattuneen yhteen suuren sosiaalisen liikkeen\nkanssa. Voidakseni selittää sen täytyisi minun kertoa puolen toista\ngrossin vuoden tapahtumat\", sanoi hän.\n\n\"Asian laita on tämä\", sanoi Graham. \"Te pelkäätte minun tekevän\njotain. Minä olen mielestäni jollain tavoin ylin määrääjä -- siksi\nminä tahtoisinkin tulla\".\n\n\"Ei se ole juuri niin. Mutta teillä on -- voinhan minä sanoa sen\nteille -- omaisuutenne säännöllinen kasvaminen antaa teille suuren\nmahdollisuuden sekaantua asioihin. Ja sitäpaitsi te käyttäisitte\nvaikutusvaltaanne kahdeksannentoista vuosisadan mielipiteiden mukaan\".\n\n\"Yhdeksännentoista\", oikaisi Graham.\n\n\"Teillä olisi vanhan ajan mielipiteet, joka suhteessa, ettekä\ntietäisi meidän valtiomme oloista\".\n\n\"Olenko minä niin typerä?\"\n\n\"Ette suinkaan\".\n\n\"Pelkäättekö, että minä toimisin ajattelemattomasti\".\n\n\"Me emme odottaneet teidän koskaan toimivan millään tavoin. Ei kukaan\notaksunutkaan teidän heräävän. Neuvosto suojeli ruumistanne kaikin\ntavoin. Mutta me uskoimme teidän kuolleen -- mätänemisen pysähtyneen.\nJa -- mutta kaikki tämä on niin monimutkaista. Me emme uskalla\nyht'äkkiä -- sillä te olette vasta puoliksi herännyt!\"\n\n\"Se on huono puolustus\", sanoi Graham. \"Otaksukaamme, että asian\nlaita on niin kuin te sanotte -- miksi ette silloin syötä minulle\nyöt päivät tietoja ja selityksiä ja miksei minua opasteta voidakseni\nparemmin olla edesvastuunalainen uudesta asemastani? Olenko minä\nnyt hituistakaan viisaampi kuin kaksi päivää sitten, sillä minun\nheräämisestänihän on kulunut kaksi päivää?\" Howard puri huuleensa.\n\n\"Minä alan tuntea -- minä alan hetki hetkeltä yhä selvemmin tuntea --\nettä on olemassa monimutkainen salaisuus, jonka te voisitte minulle\nselittää. Onko tuo Neuvosto, tai komitea, tai miksi te suvaitsette\nsitä kutsua, väärentänyt omaisuuttani koskevat tilikirjat? Sekö on\ntässä kysymyksessä?\"\n\n\"Tuo teidän epäluulonne --\" sanoi Howard.\n\n\"Uh!\" sanoi Graham. \"Nyt, tarkatkaa minun sanojani, ne, jotka ovat\nminut teljenneet tänne, saavat sen kalliisti maksaa. He saavat sen\nkalliisti maksaa. Minä olen elossa. Elkää epäilkökään sitä, minä\nolen elossa. Päivä päivältä sykkii vereni voimakkaammin, ajatukseni\nselvenee ja voimistuu. Valekuolema on loppunut. Minä olen herännyt\njälleen henkiin. Ja minä tahdon _elää_ --\"\n\n\"_Elää_!\"\n\nHowardin kasvot kirkastuivat, uusi ajatus heräsi hänessä. Hän\nlähestyi Grahamia ja puheli hyvin tuttavallisella äänellä.\n\n\"Neuvosto on katsonut teidän omaa parastanne sulkiessaan teidät\ntänne. Te olette rauhaton. Onhan se luonnollista terveelle miehelle!\nTeidän aikanne käy täällä pitkäksi. Mutta me tahdomme toteuttaa, mitä\nhaluatte, kaiken mitä haluatte -- olkoon se sitten mitä tahansa. Te\nhaluatte jotain. Haluatteko seuraa?\"\n\nHän vaikeni hymyillen kaksimielisesti.\n\n\"Niin\", sanoi Graham miettiväisenä. \"Minä haluan jotain\".\n\n\"Ah! _Nyt_ huomaan! Me olemme lyöneet paljon laimin teidän suhteenne\".\n\n\"Mitä merkitsi tuo tungos kadulla\".\n\n\"Sitä\", sanoi Howard, \"minä en voi --. Mutta --\"\n\nGraham alkoi kävellä pitkin huonetta. Howard seisoi oven luona\ntarkastaen häntä. Graham ei voinut täydellisesti ymmärtää Howardin\ntarjoumusta. Seuraa? Otaksuen että hän suostuu tarjoumukseen, että\nhän pyytää itselleen _seuraa_. Olisiko ehkä mahdollista käyttää\nhyväkseen keskustelua tuon seurahenkilön kanssa ja saada tietää edes\njotain tuosta kapinasta, joka oli syntynyt hänen herätessään? Hän\nmietti asiaa ja yht'äkkiä näyttäytyi asia hänelle oikeassa valossaan.\nHän kääntyi äkkiä Howardin puoleen.\n\n\"Mitä te tarkoitatte tuolla seuralla?\" Howard loi katseensa taivaasen\npäin ja kohotti olkapäitään. \"Ihmisolentoja\", sanoi hän omituisen\nhymyn levitessä hänen lihaville kasvoilleen.\n\n\"Meidän sosiaaliset ajatuksemme\", sanoi hän, \"ovat varmaankin\nvapaamielisempiä kuin teidän aikananne. Jos mies haluaa poistaa tämän\nkaltaisen ikävän -- esimerkiksi naisen seurassa, niin emme me näe\nsiinä mitään skandaalia. Me olemme vapautuneet muodollisuuksista.\nTässä kaupungissa on erityinen luokka, tarpeellinen luokka, jota ei\nenää halveksita -- hienotunteinen --\" Graham ällistyi.\n\n\"Siten saatte aikanne kulumaan\", sanoi Howard. \"Minun olisi pitänyt\najatella sitä jo aikaisemmin, mutta, totta puhuen, on tapahtunut niin\npaljon --\" Hän osotti ulkomaailmaa.\n\nGraham epäröi. Hetkisen hurmasi häntä ajatus naisesta, jonka hänen\nmielikuvituksensa oli äkkiä luonut. Sitten suuttui hän.\n\n\"Ei!\" huusi hän.\n\nHän käveli kiivaasti edes ja takaisin huoneessa. \"Kaikki mitä\nsanotte, kaikki mitä teette, vakuuttaa minulle -- että on tekeillä\njotain suurta, johon minäkin olen sekaantunut. Minä en tahdo kuluttaa\naikaani niinkuin te tahdotte. Niin, minä tiedän sen, nautinto ja\ntyydytys täyttävät elämän, omalla tavallaan -- samoin kuolema!\nMaatuminen! Siinä elämässä, jonka elin ennen nukkumistani, sain\nkärsiä tuon saman surkean tunteen tähden. Minä en tahdo alkaa sitä\nuudestaan. Ympärilläni on kaupunki, suuri kansan paljous --. Ja sillä\nvälin olen minä täällä kuin jänis satimessa\".\n\nHänen raivonsa kasvoi. Hän oli tukehtumaisillaan ja pui nyrkkiään.\nHän sai oikean raivokohtauksen ja kiroili. Hän huitoi aivan kuin\nuhaten jotakuta.\n\n\"Minä en tiedä, mihin puolueesen te kuulutte. Minä en tiedä mitään\nja te pidätte minua tietämättömyydessä. Mutta minä tiedän, että te\nolette vanginneet minut jossain pahassa tarkoituksessa. Jossain\npahassa tarkoituksessa. Minä varoitan teitä, minä varoitan teitä\nseurauksista. Kun minä kerran pääsen valtaan --\"\n\nHeti huomasi hän, että uhkaukset voisivat tulla hänelle itselleen\nvaarallisiksi. Hän vaikeni. Howard katsoi häneen uteliaana ja\njännitettynä.\n\n\"Minä käsitän tämän uhkaukseksi Neuvostolle\", sanoi Howard.\n\nGraham tunsi äkillisen halun syöksyä tuon miehen kimppuun, lyödä\nhänet kuoliaaksi tai kuristaa hänet. Tämä tunne kuvastui varmaankin\nhänen kasvoillaan, sillä Howard poistui nopeasti. Sukkelaan\nsulkeutui ovi hänen jälestään ja yhdeksännentoista vuosisadan\nmies oli yksinään. Hetkisen seisoi hän liikkumattomana, nyrkit\npuoliksi koholla. Sitten antoi hän niiden äkkiä vaipua alas. \"Mikä\nhullu minä olen ollut!\" sanoi hän, ja ilmaisi taas suuttumustaan\nkävellen kiivaasti huoneessa ja kiroillen. Pitkän aikaa hän puheli\nitsekseen tämän raivopuuskan vallassa, kiroillen kohtaloaan, omaa\ntyperyyttään, ja houkkioita, jotka olivat vanginneet hänet. Tämän\nhän teki päästäkseen tyynesti punnitsemasta asemaansa. Hän turvautui\nsuuttumukseen -- peläten joutuvansa pelon valtaan.\n\nPian hän kuitenkin huomasi alkaneensa miettiä asioita. Tätä\nvangitsemista ei voinut millään selittää, mutta ehkä lakimuodot --\nuuden ajan uudet lakimuodot -- sallivat sen. Hänen vangitsemisensa\noli siis laillinen. Nämät ihmiset olivat kaksi sataa vuotta\npitemmällä sivistyksessä kuin hänen aikalaisensa. Mutta luultavaa\noli, että he olivat vähemmän -- inhimillisiä. Olivathan he\nvapautuneet muodollisuuksista! Olikohan inhimillisyys vaan\nmuodollisuutta kuten siveyskin?\n\nMielikuvituksensa alkoi tuumia mikä kohtalo häntä odottaa. Vaikka\nhän mietti ja mietti päästäkseen selvyyteen, vaikka hän aivan\njohdonmukaisesti otaksui yhtä ja toista, niin ei hän kuitenkaan\npäässyt lopputulokseen. \"Minkätähden he voisivat tehdä minulle\njotain?\"\n\n\"Jos asiat kääntyvät pahoin päin\", sanoi hän viimein, \"niin voinhan\nminä suostua heidän vaatimuksiinsa. Mutta mitä he vaativat? Ja miksi\nhe eivät kysy sitä minulta, vaan vangitsevat minut?\"\n\nHän alkoi jälleen miettiä, mitä Neuvosto mahdollisesti tulisi\ntekemään. Sitten muisteli hän Howardin käytöstä, hänen synkkiä\nkatseitaan ja selittämätöntä epäröimistään. Jonkun aikaa tuumaili\nhän, miten hän voisi päästä täältä pakoon; mutta minne hän pakenisi\ntässä avarassa, ihmisrikkaassa maailmassa? Hän olisi avuttomampi\nkuin keskiajan talonpoika, joka äkkiä joutuisi yhdeksännentoista\nvuosisadan Lontoosen. Ja sitäpaitsi, miten kukaan pääsisi pakenemaan\nnäistä huoneista?\n\n\"Mitä hyötyä kenellekään olisi siitä, jos minulle tapahtuu jotain\npahaa?\"\n\nHän ajatteli kapinaa, suurta sosiaalista taistelua, jonka keskustaksi\nhän niin odottamatta oli joutunut. Hän muisti erään lauseen jolla ei\nmitenkään ollut yhteyttä hänen ajatustensa kanssa, mutta joka yhä\nuudelleen palautui hänen mieleensä, ikäänkuin uiden hänen synkkien\najatustensa pinnalla. Ennen muinoin oli eräs toinen Neuvosto sanonut:\n\n\"Parempi on meille, että yksi mies kuolee koko kansan puolesta\".\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nKaupungin katot.\n\n\nIlmanvaihtajan pyöriessä sisemmän huoneen pyöreässä kattoaukossa,\njosta silloin tällöin välähti öinen taivas, kuului sieltä heikkoa\npuheensupinaa. Graham, joka seisoi kupukaton alla ajatuksissaan\ntaistellen niiden synkkien voimien kanssa, jotka olivat vanginneet\nhänet, ja joita hän nyt uhkarohkeasti uhmaili, vavahti kuullessaan\nihmisäänen.\n\nHän katsoi ylös ja näki ilmanvaihtokoneen siipien lomitse tummana ja\nepäselvänä miehen pään ja hartiat. Tämä mies katsoi häneen. Tumma\nkäsi ojentautui alas, koneen siipi löi siihen, seisahtui hetkiseksi\nja jatkoi pyörimistään, jolloin sen kaidalla lehdellä näkyi\nruskehtava pilkku ja jotain alkoi siitä pudota pisaroina lattialle,\nkuten hiljainen sade.\n\nGraham katsahti alas ja näki veripilkkuja jalkojensa edessä. Hän\nkatsoi jälleen ylös hyvin kiihoittuneena. Olento oli kadonnut.\n\nHän seisoi paikallaan liikkumattomana -- kaikki aistimensa\nsuunnattuina tuota tummaa aukkoa kohden, sillä sieltä näkyi synkkä\nyö. Hän luuli näkevänsä heikkojen, etäisten valkoisten pilkkujen\nkiitävän pimeän ilman halki. Ne laskeutuivat alas, lentäen sinne\ntänne ristiin ja katoavan ilmanvaihtokoneen ajamina. Valosäde\nvälähti ilman halki valaisten valkoisella valollaan kirkkaasti nuo\npilkut, sitten palasi taas entinen pimeys. Lämpimästä ja valoisasta\nhuoneestaan huomasi hän lunta satavan muutaman askeleen päässä\nhänestä.\n\nGraham poistui huoneen toiseen ääreen ja palasi jälleen\nilmanvaihtokoneen alle. Hän näki miehen pään pistäytyvän esiin. Hän\nkuuli kuiskailtavan, kuuli miten metalli kilahti ja ilmanvaihtokone\nseisahtui. Lumihiuteita satoi huoneesen ja ne sulivat ennenkuin\nennättivät päästä lattialle. \"Elkää pelätkö\", sanoi ääni.\n\nGraham seisoi ilmanvaihtokoneen alla. \"Keitä te olette?\" kuiskasi\nhän.\n\nJonkun aikaa ei kuullut muuta kuin ilmanvaihtokoneen nytkähdyksiä,\nsitten pistäytyi miehen pää varovaisesti aukosta sisään. Hänen päänsä\npainui melkein suoraan alaspäin; musta tukkansa oli sulaneesta\nlumesta märkänä. Kätensä ojentautui ylöspäin pimeään pidellen\njostain kiinni. Hän oli nuoren näköinen, silmänsä olivat kirkkaat ja\notsasuonensa olivat paisuneet. Hän näytti ponnistelevan pysyäkseen\ntasapainossa.\n\nUseamman sekunnin ajan ei hän eikä Graham hiiskuneet sanaakaan.\n\n\"Oletteko Nukkuja?\" kysyi uusi tulokas vihdoin.\n\n\"Olen\", sanoi Graham. \"Mitä te minusta tahdotte?\"\n\n\"Ostrog lähetti minut, sire\".\n\n\"Ostrog?\"\n\nAukossa oleva mies kääntyi niin että Graham näki hänen kasvonsa\nsivuttain. Hän näytti kuuntelevan. Äkkiä kuului varottava huudahdus\nja mies heittäytyi taapäin ennättäen töintuskin välttää käyntiin\npäässeen ilmanvaihtokoneen siipiä. Ja katsoessaan ylös ei Graham\nnähnyt muuta kuin hitaasti satavaa lunta.\n\nKesti noin neljännestunnin ajan ennenkuin kukaan palasi\nilmanvaihtokoneen luo. Mutta uudelleen kuului sama metallinen\nkilahdus; siivet seisahtuivat ja mies tuli näkyviin. Graham oli koko\najan seisonut paikallaan toimettomana ja tavattoman jännityksen\nvallassa.\n\n\"Kuka te olette? Mitä te tahdotte?\" kysyi hän.\n\n\"Me haluamme puhella kanssanne, sire\", sanoi tulija. \"Me tahdomme --\nminä en voi pidättää konetta. Me olemme koettaneet päästä luoksenne\n-- näinä kolmena päivänä\".\n\n\"Minä pääsen siis vapaaksi?\" kuiskasi Graham. \"Pakoon?\"\n\n\"Niin, sire. Jos vaan tahdotte\".\n\n\"Te kuulutte minun puolueeseni -- Nukkujan puolueesen?\"\n\n\"Niin, sire\".\n\n\"Mitä minun pitää tehdä?\" sanoi Graham.\n\nKuului liikettä. Tulijan käsi tuli esiin -- se vuosi verta. Polvensa\ntulivat näkyviin. \"Seisokaa loitommalla\", sanoi hän, ja hän hyppäsi\nraskaasti alas käsilleen ja toiselle olalleen Grahamin eteen.\nIlmanvaihtokone alkoi kohisten pyöriä. Tulokas kaatui maahan, nousi\nmelkein heti paikalla ja katsoi, painaen kädellään loukkaantunutta\nolkapäätään, säihkyvin silmin Grahamiin.\n\n\"Te olette todellakin Nukkuja\", sanoi hän. \"Minä näin teidät\nnukkuneena. Salliihan laki jokaisen käydä teitä katsomassa\".\n\n\"Minä olen se mies, joka olin valekuolleena\", sanoi Graham. \"Minua on\npidetty täällä vankina. Minä olen ollut täällä heräämisestäni asti --\nnämät viimeiset kolme päivää\".\n\nTulija näytti aikovan vastata, samassa kuuli hän jotain kolinaa,\nkatsahti ovelle päin, äkkiä poistui hän Grahamin vierestä juosten\novea kohden huutaen käsittämättömiä sanoja. Pieni teräspuukko välkkyi\nhänen kädessään ja hän alkoi nopeasti iskeä sillä oven sarantoihin.\n\"Varokaa!\" kuului ääni. \"Oh!\" Ääni tuli ylhäältä.\n\nGraham katsoi ylös, näki miehen jalat riippuvan kattoaukosta, hän\nväisti, putoava mies töytäisi häntä olkapäähän ja miehen raskas paino\nheitti hänet maahan. Hän putosi polvilleen ja sitten suulleen, ja\nmies lensi hänen ylitseen. Graham nousi polvilleen ja näki toisen\nylhäältä tulleen miehen istuvan edessään.\n\n\"Minä en huomannut teitä, sire\", läähätti mies. Hän nousi ja auttoi\nGrahamia nousemaan. \"Loukkasitteko itseänne, sire?\" läähätti hän.\nJoku alkoi taajaan iskeä ilmanvaihtokoneen siipiin, jotain putosi\nGrahamin kasvoille, ja kimalteleva, valkoinen metallilevy putosi\npyörähdellen ilmassa lappeelleen huoneen permannolle.\n\n\"Mitä tämä tietää?\" huusi Graham aivan ymmällä, katsahtaen\nilmanvaihtokoneesen päin. \"Keitä te olette? Mitä te teette?\nMuistakaa, että minä en ymmärrä tästä vähääkään\".\n\n\"Taapäin\", sanoi ensiksi tullut lykäten hänet ilmanvaihtokoneen alta\npois samassa kuin toinen pala valkoista metallia putosi alas.\n\n\"Me tulimme noutamaan teitä, sire\", läähätti viimeksi tullut, ja\nGraham huomasi kääntyessään häneen päin hänen otsallaan haavan, josta\nveri tiuhkui. \"Kansanne kutsuu teitä\".\n\n\"Minne? Kansaniko?\"\n\n\"Suureen saliin kauppahallien luo. Täällä on henkenne vaarassa.\nMeillä on urkkijoita. Me saimme sen juuri äsken tietää. Neuvosto\non juuri tänään päättänyt joko myrkyttää tai surmata teidät. Ja\nkaikki on valmiina. Kansaa on harjoitettu, tuulimoottori-poliisit,\ninsinöörit ja puolet katukäytävien virkamiehistä ovat meidän\npuolellamme. Kokoussalit ovat täynnä innostunutta kansaa. Koko\nkaupunki on noussut kapinaan Neuvostoa vastaan. Meillä on aseita\".\nHän pyyhkäisi kädellään veren pois kasvoiltaan. \"Täällä on henkenne\nvaarassa --\"\n\n\"Mutta miksi aseita?\"\n\n\"Kansa on noussut puolustamaan teitä, sire. Mitä tämä on?\"\n\nHän kääntyi sukkelaan kuullessaan ensiksi tulleen miehen viheltävän\nhampaittensa lomitse. Tämä väistyi nopeasti syrjään, viittasi heitä\nkätkeytymään ja piiloutui itse aukenevan oven taakse. Samassa astui\nHoward sisään, kasvonsa olivat huolestuneen näköiset. Hänellä oli\npieni tarjotin kädessään. Hän vavahti, katsahti ympärilleen, ovi\npaukahti kiinni hänen takanaan, tarjotin viskattiin syrjään ja puukko\npisti häntä korvan taakse. Hän kaatui maahan kuin kaadettu puu jääden\nmakaamaan poikittain ulompaan huoneesen johtavan oven eteen. Mies,\njoka puukollaan oli iskenyt häneen, kumartui nopeasti tarkastamaan\nruumiin kasvoja, nousi ja meni jatkamaan oven luona aloittamaansa\ntyötä.\n\n\"Teidän myrkkynne!\" sanoi ääni Grahamin korvaan.\n\nÄkkiä sammui valo huoneessa. Lukemattomat katon rajassa olevat lamput\nolivat sammuneet. Graham näki, miten ilmanvaihtokoneen aukosta\ntuiskusi sisään lunta ja ylhäällä liikkui nopeasti tummia olentoja.\nKolme heistä laskeutui polvilleen. Jokin esine -- nuoraportaat --\nlaskettiin aukosta alas ja näkyi käsi, joka piti kädessään tuulessa\nliehuvaa keltaista valoa.\n\nHän epäröi hetkisen. Mutta näiden miesten esiintymistapa, heidän\nnopea toimintansa, sanansa, kaikki sopi niin hyvin yhteen sen pelon\nkanssa, jota hän tunsi Neuvostoa kohtaan. Kaikki näytti lupaavan\nhänelle vapauden ja pelastuksen, siksi hän heitti kaikki epäilykset\nsyrjään. Ja hänen oma kansansahan odotti häntä!\n\n\"Minä en ymmärrä mitään\", sanoi hän, \"mutta minä luotan teihin.\nSanokaa, mitä minun tulee tehdä\".\n\nVeriotsainen mies tarttui Grahamin käsivarteen. \"Kavutkaa ylös\nportaita\", kuiskasin hän. \"Sukkelaan. He ovat varmaankin kuulleet\nkaiken --\"\n\nGraham etsi käsi ojolla tikapuita; laskiessaan jalkansa alimmalle\npienalle ja kääntäessään päänsä näki hän, lähinnä seisovan miehen\nolan yli, ensiksi tulleen seisovan hajareisin Howardin ruumiin yli\nja jatkavan työtään oven luona. Graham kääntyi taas tikapuihin\npäin, oppaansa auttoi häntä ylöspäin ja ylhäällä olijat vetivät\nhäntä, kunnes hän seisoi kylmällä, kovalla ja liukkaalla pinnalla\nilmanvaihtoaukon vieressä.\n\nHän värisi tultuaan äkkiä lämpimästä huoneesta kylmään ulkoilmaan.\nPuoli tusinaa miehiä seisoi hänen ympärillään ja lumihiuteet lensivät\nkäsille ja kasvoille, sulaen niille. Oli hetkisen pilkkopimeätä,\nsitten välähti valkoinen sinipunervaan hohtava valo läpi ilman, sen\nkadottua palasi entinen pimeys jälleen.\n\nHän huomasi tulleensa sen suuren kaupunkirakenteen katolle, joka oli\nastunut entisajan Lontoon eri talojen, katujen ja torien sijaan.\nPinta, jonka päällä hän seisoi, oli tasainen, ja sitä myöten kulki\npaksuja johtolankoja joka taholle eri suuntiin. Tuulimoottorien\npyöreät tuulikehät näkyivät epäselvinä ja suunnattoman suurina yön\npimeässä lumisateen läpi, ne liikkuivat ratisten sen mukaan kuin\ntuuli heikkeni tai kasvoi. Etäämpänä leimahti valkoinen voimakas valo\nalhaaltapäin, se valaisi hohtavalla valollaan lumihiuteet ja loi\nkatoavan valojuovan yöhön. Siellä täällä, matalalla, liikkui jokin\ntuulen käyttämä koneisto, josta sinkosi kirkkaita kipinöitä.\n\nKaiken tämän näki hän vaan ylimalkaisesti odottaessaan auttajiensa\nnousevan portaita ylös. Joku heistä heitti hänen harteilleen\nturkiksien kaltaisen kudotun vaipan kiinnittäen sen soijilla\nvyötäisille ja olkapäille. He puhuivat lyhyesti ja päättäväisesti.\nJoku vei häntä eteenpäin.\n\nHän huomasi tumman varjon tarttuneen hänen käsivarteensa. \"Tätä\ntietä\", sanoi tämä varjo jouduttaen häntä eteenpäin ja osottaen\nGrahamille pitkin tasaista aluetta sinne päin, jossa näkyi\npuolipyöreä himmeästi valaistu aukko. Graham totteli.\n\n\"Varokaa!\" sanoi ääni, kun Graham oli kompastumaisillaan erääsen\njohtolankaan. \"Astukaa niiden väliin, mutta elkää niiden päälle\",\nsanoi ääni. \"Meidän täytyy kiirehtiä\".\n\n\"Missä kansa on?\" kysyi Graham. \"Kansa, jonka sanoitte minua\nodottavan?\"\n\nOpas ei vastannut. Hän päästi Grahamin käsivarren vapaaksi, sillä tie\ntuli kapeammaksi, ja riensi tietään nopein askelin eteenpäin. Graham\nseurasi sokeasti. Vähän ajan päästä he juoksivat. \"Tulevatko toiset?\"\nkysyi hän läähättäen, mutta ei saanut vastausta. Seuralaisensa\nvilkaisi taakseen ja juoksi eteenpäin. He saapuivat metallista\ntehdylle tielle, joka poikkesi suoraan sivulle päin. He kääntyivät\nsille tielle. Graham katsoi taakseen, mutta toiset olivat hävinneet\nlumituiskuun.\n\n\"Eteenpäin!\" sanoi opas. Juostessaan tulivat he aivan lähelle\nkorkealla ilmassa pyörivää tuulimoottoria. \"Seis\", sanoi Grahamin\nopas, ja he väistivät hihnaa, joka kierti siipien akselin ympäri.\n\"Tätä tietä\", ja he vaipuivat syvälle sulavaan lumeen astuessaan\nkahden metalliseinän väliseen kujaan, jonka sivut äkkiä kohosivat\nhyvin korkealle. \"Minä astun edellä\", sanoi opas. Graham kietoi\nviitan lujemmin ympärilleen ja seurasi. Äkkiä tuli heidän tielleen\npieni aukko, jonka yli kuja vei kadoten pimeyteen. Graham katsahti\nreunalta pimeään aukkoon. Hetkisen katui hän pakoaan. Hän ei\nuskaltanut katsoa minnekään ja päätään huimasi kulkiessaan puoliksi\nsulaneessa lumessa.\n\nKujasta päästyään riensivät he laajan alueen yli, jolla oli sulavaa\nlunta, siellä täällä näkyi valoa, se tuli alhaaltapäin. Hän arkaili\nastua tälle näennäisesti heikolle pinnalle, mutta hänen oppaansa\njuoksi aivan huoletonna eteenpäin; he astuivat liukkaita portaita\nalas ja saapuivat rautaisen kupukaton luo. He kulkivat sen ympäri.\nEtäällä, alhaalla näytti paraillaan tanssittavan ja soitto kaikui\nkupukaarroksen läpi. Graham oli kuulevinaan huutoa lumituiskusta, ja\nhänen oppaansa joudutti häntä yhä suuremmalla vauhdilla eteenpäin.\nKavuten pääsivät he paikalle, jossa oli suunnattoman suuria\ntuulimoottoreja, yksi niistä oli niin suuri, että sen siiven alapää\nainoastaan näkyi, pyöri ja katosi yöhön ja lumituiskuun. He juoksivat\ntuulimoottorien suunnattoman suurien kannatustelineiden lomitse\nja saapuivat lopulta paikalle, josta näkyi liikkuvat kadut, kuten\nsillä paikalla, jonka Graham ensiksi oli nähnyt parvekkeeltaan. He\nkapusivat tätä katua peittävän lasikaton päällä niin hyvin kuin\nvoivat, sillä katto oli lumisateesta tullut liukkaaksi.\n\nMelkein kaikkialla oli lasikatto alapuolella hiessä, niin että hän\nnäki kadun ainoastaan usvan läpi, mutta kaarikaton ylimmät ruudut\nolivat kirkkaita ja niiden läpi saattoi hän nähdä, mitä alhaalla\ntapahtui. Oppaansa kiirehti häntä eteenpäin, mutta Graham ei\njaksanut, häntä pyörrytti ja hän vaipui hetkiseksi suulleen. Alhaalla\nliikkuvien pilkkujen ja pisteiden tavoin kulki unettoman kaupungin\nväestö ainaisessa päivänvalossaan, ja liikkuvat kadut jatkoivat\ntaukoamatonta kulkuaan. Lähettiä ja tuntemattomaan työhön rientäviä\nmiehiä kiisi pitkin kulkuköysiä ja katujen yli vievät hennot\nsillat olivat täynnä väkeä. Graham oli katsovinaan suunnattoman\nsuureen mehiläispesään, joka aukeni hänen allaan, eikä häntä\nerottanut siitä muu kuin lasi, jonka hänelle tuntematon kestävyys\nesti häntä putoamasta alas. Alhaalla oleva katu näytti valoisalta\nja lämpöiseltä, mutta Graham oli läpimärkä sulaneesta lumesta ja\njalkansa olivat jääkylmät. Hän ei tahtonut jaksaa liikkua paikaltaan.\n\"Eteenpäin!\" huusi hänen oppaansa äkkiä kauhun valtaamana.\n\"Eteenpäin!\"\n\nGraham pääsi vaivoin katoksen harjan yli. Toisella puolella seurasi\nhän oppaansa esimerkkiä ja liukui takaperin alaspäin, pienen\nlumikasan kerääntyessä hänen jalkojensa tielle. Liukuessaan alas\najatteli hän, mitähän tapahtuisi, jos äkkiä osuisi tielleen ammottava\naukko. Päästyään katoksen alareunaan vaipui hän syvälle lumihyhmään,\nmutta kiitti luojaansa seisoessaan taas vaakasuoralla pinnalla.\nHänen oppaansa kiipesi jo metallista, loivaa pintaa myöten jonnekin\nylemmäksi.\n\nHeikkenevän lumipyryn läpi näkyi suunnattomien tuulimoottorien\nuusi rivi. Äkkiä kuului kimakka ääni tuulimoottorien kohinan läpi.\nÄäni oli koneen voimakas, viheltävä ääni, joka näytti tulevan joka\nsuunnalta.\n\n\"He ovat huomanneet pakomme!\" huusi Grahamin opas kauhuissaan.\nÄkkiä loisti läpi yön häikäisevä valo. Lumipyryn yläpuolella,\ntuulimoottorien yläpuolella oli suunnattoman korkeita mastoja,\njoiden päästä loisti suuria valopalloja. Ne loivat valosäteitä joka\nsuuntaan. Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli lumipyry valaistu.\n\n\"Nouskaa tuonne\", huusi Grahamin opas lykäten häntä lumettomalle\nrautaristikkotielle, joka mustana juovana kulki molemmin puolin\nulottuvan lumikentän halki. Heikko höyry nousi siitä ja Graham tunsi\nlämpimän ilmavirran kohmettuneiden jalkojensa alla.\n\n\"Eteenpäin!\" huusi hänen oppaansa päästyään kymmenen metriä\npitemmälle, ja viipymättä riensi hän kirkkaasti valaistun paikan\nyli uuden tuulimoottoririvin kannatustelineitä kohden. Graham\ntoinnuttuaan hämmästyksestään seurasi häntä, varmasti vakuutettuna\nsiitä että kohta joutuisi kiinni...\n\nMuutaman sekunnin päästä olivat he valoisalla paikalla, jossa oli\ntummia varjoja ja vielä tummempia paksuja liikkuvia rautaparruja,\nsuunnattoman suurien pyörien alla. Opas juoksi jonkun aikaa\neteenpäin, kääntyi äkkiä sivullepäin ja katosi pimeään paikkaan\nkorkean kannatustelineen alle. Hetkisen kuluttua seisoi Graham hänen\nrinnallaan. Hän piiloutui läähättäen sinne tuijottaen eteensä.\n\nSe näky, joka kohtasi Grahamia oli omituinen ja vieras. Lumipyry\noli vähitellen tauonnut; muutamia lumihiuteita lensi vielä siellä\ntäällä. Mutta edessään näkivät he valkoisen alueen, jolla näkyi\nsuunnattoman suuria koneistoja, liikkuvia muotoja ja pitkiä, tumman\ntummia juovia. Kaikkialla näkyi korkeita metallirakenteita, Grahamin\nmielestä ylenluonnollisen suuria ristikkoja, ja tuulimoottorien\nsiivet liikkuivat hitaasti myrskyä seuranneessa tyvenessä, kulkivat\nloistavassa kaaressa ohitse yhä ylemmäksi ja ylemmäksi kohti\nvalaistua usvaa. Kaikkialla, missä lumesta kimalteleva valo osui\nmaahan, kannatustelineet, ristikkokäytävät ja loppumattomat johdot\nnäkyivät selvästi jatkuen ja kadoten pimeään. Ja vaikka kaikkialla\nilmeni suunnatonta toimintaa, vaikka kaikki todisti ihmistahdon ja\ntarkoituksen vallitsevan tätä kaikkea, niin koko tämä suunnattomaan\nlumivaippaansa puetun koneiston keskellä ei näkynyt ainoatakaan\nihmisolentoa, kaikki näytti yhtä autiolta ja asumattomalta kuin\nAlppien suunnaton jäätikkö.\n\n\"Meitä on lähdetty takaa-ajamaan\", huusi opas. \"Me emme ole kulkeneet\nvielä puoltakaan matkasta. Vaikka onkin niin kylmä, täytyy meidän\npiiloutua tänne hetkiseksi -- ainakin siksi, kunnes lumipyry alkaa\nuudestaan\".\n\nHampaansa kalisivat.\n\n\"Missä kauppahallit ovat?\" kysyi Graham katsellen ympärilleen.\n\nToinen ei vastannut.\n\n\"_Katsokaa_!\" kuiskasi Graham, kyyristyi eikä enää liikahtanut\npaikaltaan.\n\nOli alkanut jälleen äkkiä pyryttää, tummalta taivaalta laskeutui\nnopeasti siipipyörien avulla liikkuva suuri epämääräinen esine. Se\nlaskeutui alas jyrkässä kaaressa, lensi suuressa kehässä ympäri\nsuurten siipien halkaistessa ilmaa. Sen takaosasta hulmusi höyry,\njoka haihtui ilmaan. Sitten kohosi se tavattoman helposti ylöspäin,\nnousi hitaasti ilmaan, leijaili vaakasuorassa asennossa suuressa\nkehässä ja katosi jälleen lumipyryyn. Tämän suuren ilmalaivan sivujen\nlomitse näki Graham kaksi pientä, hentoa, toimeliasta miestä, jotka\ntutkistelivat alapuolellaan olevaa lumikenttää kuten näytti kiikarien\navulla. Lyhyen ajan näki hän heidät selvästi, sitten epäselvästi\nlumituiskun läpi, sitten pieninä etäisyydessä, kadoten lopulta\nnäkyvistä.\n\n\"_Nyt_!\" huusi hänen oppaansa. \"Tulkaa!\"\n\nHän tarttui Grahamin ranteesen ja heti paikalla juoksivat molemmat\nmiehet tuulimoottorien alla olevan rautapylväistön läpi. Graham\njuoksi sokeana eteenpäin ja töytäsi opastaan vastaan, kun tämä äkkiä\npysähtyi ja kääntyi häneen päin. Noin kymmenen metrin päässä heistä\noli musta aukko. Se ulottui niin kauvaksi kuin hän voi nähdä sekä\noikealle että vasemmalle. Se näytti täydellisesti estävän heidän\npakoaan.\n\n\"Tehkää niinkuin minäkin\", kuiskasi hänen oppaansa. Hän ryömi kuilun\nreunalle asti, kääntyi ja kömpi taaksepäin siksi kunnes jalkansa\nolivat kuilun reunan sisäpuolella. Hän näytti tunnustelevan jotain\njalallaan, löysi sen, ja liukui reunan yli syvyyteen. Päänsä pujahti\njälleen näkyviin. \"Tämä on uoma\", kuiskasi hän. \"Se on pitkin\npituuttaan varjossa. Tehkää niinkuin minäkin\".\n\nGraham epäröi, ryömi eteenpäin, tuli uoman reunalle ja tuijotti\npimeään syvyyteen. Hänellä ei ollut rohkeutta edetä eikä kääntyä\ntakaisin, sitten istahti hän reunalle ja antoi jalkojensa riippua\nalas, tunsi oppaansa vetävän häntä jaloista, tunsi kauhuksensa\nliukuvansa reunan yli tuntemattomaan syvyyteen, putosi alas ja tunsi\nseisovansa pilkkopimeässä sulavassa lumiuomassa.\n\n\"Tätä tietä\", kuiskasi ääni ja hän alkoi rämpiä ryhmäisessä uomassa\neteenpäin painautuen seinää vastaan. He kulkivat jonkun aikaa\neteenpäin. Hän tunsi miten hän kulkiessaan minuutti minuutilta\nkylmässä ja kosteudessa sai kokea sadat vaivat kunnes hän aivan\nuupui. Lopulta katosi kaikki tunto hänen käsistään ja jaloistaan.\n\nUoma painui alaspäin. Hän huomasi nyt olevansa monta jalkaa alempana\nrakennuksen kattoa. Alhaalla näkyi valkoisia haamumaisia aukkoja\naivan kuin säleverkon rakoja. He saapuivat erään kaapelin luo, joka\noli kiinnitetty yhden tällaisen suuren ikkunan yläpuolelle. Sitä\ntuskin saattoi erottaa ja se katosi synkeään pimeyteen. Äkkiä tunsi\nhän oppaan tarttuvan käteensä. \"_Seis_!\" kuiskasi tämä hyvin hiljaa.\n\nHän katsoi ylöspäin ja vavahti, ja näki päänsä päällä suunnattoman\nsuuren lentolaivan, joka hitaasti lensi harmaalla taivaalla keskellä\nlumipyryä. Pian oli se jälleen kadonnut näkyvistä.\n\n\"Pysykää alallanne; se palaa takaisin\".\n\nMolemmat pysyivät hetken liikahtamatta paikaltaan, sitten Grahamin\nopas nousi ja ojentaen kätensä kaapelin kiinnikekohtaa kohden alkoi\nhän selvitellä jotain epäselvästi näkyvää nuoraryhmää.\n\n\"Mitä tuo on?\" kysyi Graham.\n\nAinoa vastaus, minkä hän sai, oli heikko kirahdus. Mies seisoi\nkyyryllään. Graham kumartui katsomaan häntä kasvoihin. Mies tuijotti\ntaivasta kohden ja Graham näki seuratessaan hänen katsettaan\nlentokoneen etäällä pienenä pilkkuna. Sitten näki hän, miten se\nlevitti molemmin puolin siipensä, lensi heitä kohden, tullen hetki\nhetkeltä suuremmaksi. Se kulki uoman suuntaan heitä kohden.\n\nMiehen liikkeet kävivät tempoileviksi. Hän heitti kaksi ristiin\nliitettyä rautaa Grahamin käteen. Graham ei voinut nähdä niitä,\nhän huomasi niiden muodon tunnustelemalla käsillään. Ne olivat\nohuilla nuorilla yhdistetyt kaapeliin. Nuoriin oli liitetty jostain\njoustavasta aineesta tehdyt kädensijat. \"Istukaa hajareisin ristin\npäälle\", kuiskasi opas hermostuneesti, \"ja tarttukaa kädensijoihin.\nPitäkää lujasti kiinni!\"\n\nGraham noudatti käskyä.\n\n\"Hypätkää\", sanoi ääni. \"Jumalan nimessä, hypätkää!\"\n\nKauhu valtasi Grahamin, hän ei voinut hiiskua sanaakaan. Jälestäpäin\niloitsi hän siitä, että pimeys peitti hänen kasvonsa. Hän ei sanonut\nsanaakaan, vaan alkoi kovasti vavista. Hän vilkaisi ilmalaivaan, joka\nnäkyi taivaalla ja kiisi heitä kohden.\n\n\"Hypätkää! Hypätkää -- Jumalan nimessä! Tai he saavat meidät kiinni\",\nhuusi Grahamin opas ja voimatta hillitä kiihkoaan lykkäsi häntä\neteenpäin.\n\nGraham horjahti suonenvedontapaisesti, hän ei voinut hillitä itseään,\nvaan kiljaisi hurjasti ja samassa hetkessä kun lentokone laskeutui\nalas tavottaakseen heidät, kiisi hän eteenpäin pimeään onkaloon\nistuen rautaristin päällä ja pidellen nuorista epätoivon tuskalla.\nJotain meni poikki ja löi paukahtaen seinää vasten. Hän kuuli miten\nliikkuvan istuimensa kannatepyörä ponnahti. Hän kuuli lentokoneen\nmiesten nauravan. Hän tunsi miten oppaansa polvet painuivat hänen\nselkäänsä. Hän kiisi suinpäin eteenpäin vaipuen hurjaa vauhtia alas\nläpi ilman. Koko hänen voimansa oli nyt hänen käsissään. Hän olisi\ntahtonut kiljaista, mutta ei saanut ääntä suustaan.\n\nHän kiisi niin huikaisevan valon läpi, että se sai hänet yhä lujemmin\ntarttumaan kiinni. Hän tunsi torin ja liikkuvat kadut, ilmasta\nriippuvat valopallot ja kadun yli johtavat sillat. Kaikki tämä tuntui\nkiitävän häntä kohden. Hän tunsi vaipuvansa kuiluun, joka oli valmis\nhänet nielemään.\n\nTaas oli hän pimeässä, laskeutuen, laskeutuen yhä alemmaksi, verisin\nkäsin pidellen kiinni. Äkkiä kuului huutoja, välähti valo, hän on\nloistavasti valaistussa salissa ja alapuolellaan oli suunnaton\nkansanpaljous. Kansa! Hänen kansansa! Lava, näyttämö kiisi häntä\nkohden ja kaapelinsa laskeutui pyöreään aukkoon näyttämön oikealle\npuolelle. Hän tunsi putoavansa hitaammin, yhä hitaammin. Hän erotti\nääniä: \"Pelastettu! Mestari! Hän on pelastettu!\" Lava tuli häntä\nkohden yhä hitaammin ja hitaammin. Sitten --\n\nHän kuuli takanaan olevan miehen kauhistuneena kiljaisevan ja\nalhaalta vastasi kaiku tähän huudahdukseen.\n\nHän tunsi, ettei hän enää kiitänyt kaapelia pitkin vaan putosi sen\nmukana. Kuului kiljaisuja, huutoja ja hälinää. Hän tapasi jotain\npehmeätä ojennetun kätensä alla ja tunsi putoavansa jollekin\npehmeälle...\n\nHän ei jaksanut liikkua ja ihmiset nostivat hänet ylös. Hänestä\ntuntui, että hänet nostettiin lavalle ja hänelle juotettiin jotain,\nmutta hän ei ollut siitä aivan varma. Hän ei saanut tietää, miten\noppaansa oli käynyt. Selviytyessään seisoi hän jälleen jaloillaan;\nmonta kättä oli tukemassa häntä. Hän oli suuressa alkovissa, joka\nhänen entisten kokemustensa mukaan muistutti teatterin aitiota. Ehkä\ntämä olikin teatteri.\n\nHuumaava melu kuului hänen korviinsa, jyriseviä huutoja, lukematon\nkansanjoukko huusi: \"Hän on Nukkuja! Nukkuja on meidän kanssamme!\"\n\n\"Nukkuja on meidän kanssamme! Mestari -- kaiken omistaja! Mestari on\nmeidän kanssamme! Hän on pelastettu\".\n\nGraham näki edessään suunnattoman suuren salin täynnä huutavaa\nkansaa. Hän ei nähnyt mitään yksityistä, hän näki vaan lainehtivan\nihmisjoukon, käsiä ja päähineitä heiluttavan, hän tunsi salaperäisen\nvaikutuksen siitä, miten kansanjoukko riensi häntä kohden nostaen\nhänet ylös. Hän näki parvekkeita ja riviä, suuria holvikäytäviä,\njoista aukeni laaja perspektiivi, ja kaikkialla oli kansaa, areena\ntungokseen asti täynnä ja kaikki ne huusivat. Lähellä häntä oli\nkatkaistu kaapeli maassa aivan kuin käärme. Lentokoneen miehet olivat\nkatkaisseet sen yläpäästä ja se oli valunut alas saliin. Miehet\nnäkyivät kuljettavan sitä syrjään. Mutta kokonaisvaikutus oli hänelle\nhämärä, koko rakennus vapisi ja tärisi huudoista.\n\nHän seisoi horjahdellen ja katseli edessään olevaan joukkoon.\nJoku kannatti häntä toisesta käsivarresta. \"Viekää minut johonkin\nsyrjähuoneeseen\", sanoi hän itkien, \"syrjähuoneeseen\", eikä jaksanut\nsanoa sen enempää. Mustapukuinen mies lähestyi ja tarttui hänen\ntoiseen käsivarteensa. Hän huomasi miten useat riensivät avaamaan\nhänelle ovea. Joku talutti hänet istumaan. Hän horjahti, istahti\nraskaasti tuoliin ja peitti käsillään kasvonsa; hän vapisi kovasti,\nhermojensa vastustusvoima oli loppunut. Häneltä riisuttiin viitta,\nmutta hän ei sitä huomannutkaan; hänen purppuraiset housunsa olivat\nmustat ja märät. Ihmisiä juoksi hänen ympärillään, tapahtui yhtä ja\ntoista, mutta hänen huomionsa ei kiintynyt mihinkään.\n\nHän oli päässyt pakoon. Myriaadit äänet kertoivat sen hänelle. Hän\noli pelastettu. Tämä kansa oli se, joka oli hänen puolellaan. Jonkun\naikaa hän hengitti vaivalloisesti, sitten istui hän rauhallisena\nkädet kasvoillaan. Ilmassa kaikui lukemattomien miesten huudot.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\nKansa marssii.\n\n\nHän huomasi jonkun kiihkeästi tarjoovan hänelle lasissa kirkasta\njuomaa, hän katsahti ylös ja huomasi, että tarjooja oli\nkeltapukuinen, tummaverinen mies. Hän joi juoman ja tunsi heti\nsuloista lämpöä ruumiissaan. Kookas mustapukuinen mies seisoi\nhänen vieressään viitaten saliin johtavaan, puoliksi avonaiseen\noveen. Tämä mies huusi aivan hänen korvaansa, mutta hän ei kuullut\nsanoja suuresta teatterista kaikuvan melun tähden. Tämän miehen\ntakana oli hopeanharmaapukuinen tyttö, jonka Graham, vaikka olikin\naivan huumaannuksissa, huomasi olevan hyvin kauniin. Hänen tummat,\nsalaperäiset, uteliaisuutta ilmaisevat silmänsä olivat suunnattuina\nhäneen ja hänen huulensa vavahtelivat. Puoliksi avoinna olevasta\novesta näkyi väkeä tulvillaan oleva sali, ja kuului epätasaista\nkovaa melua, jalkojen töminää, kätten taputusta ja huutoja, jotka\nheikkenivät, kasvoivat jälleen uudelleen jyriseväksi myrskyksi\njatkuen siten koko sen ajan kun Graham oli sivuhuoneessa. Graham,\nseuratessaan mustapukuisen miehen suun liikkeitä, huomasi tämän\nantavan hänelle ylimalkaisen selityksen kaikesta.\n\nHän katseli hölmistyneenä jonkun aikaa kaikkea tätä, nousi sitten\näkkiä, tarttuen tuon huutavan miehen käsivarteen.\n\n\"Sanokaa minulle!\" huusi hän. \"Missä minä olen? Missä minä olen?\"\n\nToiset lähestyivät kuullakseen hänen sanojaan. \"Missä minä olen?\"\nSilmänsä tutkistelivat toisten kasvoja.\n\n\"He eivät ole kertoneet hänelle mitään\", huudahti nuori tyttö.\n\n\"Sanokaa minulle, sanokaa minulle!\" huusi Graham.\n\n\"Te olette maailman valtias. Te omistatte puolet maailmasta\".\n\nHän luuli kuulonsa pettävän. Hän ei tahtonutkaan tulla vakuutetuksi\nsiitä, hän ei ollut kuulevinaan eikä ymmärtävinään mitään. Hän\nkorotti jälleen ääntään. \"Minä olen ollut kolme päivää hereillä --\nkolme päivää vankina. Minä luulen, että kaupungin asukkaiden välillä\non rauhattomuuksia -- onko tämä Lontoo?\"\n\n\"On\", vastasi nuori mies.\n\n\"Ja nuo, jotka näin tuossa suuressa Atlaan kuvapatsaalla koristetussa\nsalissa? Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan? Se kai kohdistuu\njollain tavalla minuun. _Miten_, sitä en tiedä. Minun mielestäni on\nmaailma nukkumiseni aikana tullut hulluksi, tai minä olen sitä. Mitä\nnuo neuvosherrat Atlaan patsaan juurella ovat? Miksi koettivat he\nmyrkyttää minua?\"\n\n\"Saadakseen teidät vaipumaan tainnuksiin\", vastasi keltapukuinen\nmies. \"Estääkseen teitä sekaantumasta asioihin\".\n\n\"Mutta _miksi_?\"\n\n\"Siksi että _te_ olette Atlas, sire\", sanoi keltapukuinen mies.\n\"Maailma lepää teidän harteillanne. He hallitsevat sitä teidän\nnimessänne\".\n\nSalissa oli melu vaiennut ja kuului vaan yksi ainoa yksitoikkoinen\nääni. Äkkiä syntyi siellä pauhaava melu; kuului jyriseviä huutoja\nja eläköönhuutoja ja töminää, tuhannet riemunhuudot kuuluivat,\nkorkeat ja kimeät äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi meluksi, niin että\nsyrjähuoneessa olevat eivät kuulleet toistensa huutojakaan.\n\nGraham seisoi ja koetti epätoivon kiihkolla päästä selvyyteen\nkaikesta siitä, mitä hän oli kuullut. \"Neuvosto\", mutisi hän, sitten\njohtui hänen mieleensä nimi, joka oli herättänyt hänen huomiotaan.\n\"Mutta kuka on Ostrog?\" kysyi hän.\n\n\"Hän on järjestäjä -- kapinan järjestäjä. Meidän johtajamme -- teidän\nnimessänne\".\n\n\"Minunko nimessäni? -- Ja te? Miksei hän ole täällä?\"\n\n\"Hän -- on valinnut meidät. Minä olen hänen veljensä -- hänen\nvelipuolensa, Lincoln. Hän tahtoo että te ensin näyttäytyisitte\ntäällä kansalle ja sitten tulisitte hänen luokseen. Sen vuoksi\nlähetti hän meidät. Hän on tuulimoottorien päävirastossa, hän on sen\njohtaja. Kansa on liikkeellä\".\n\n\"Teidän nimessänne\", huusi nuorempi mies. \"Kansaa on hallittu,\nsorrettu, poljettu. Mutta vihdoinkin --\"\n\n\"Minunko nimessäni! Minun nimessäni! Valtias?\"\n\nSamalla hiljeni hälinä salissa ja nuori mies voi saada äänensä\nkuuluviin; hän oli kiihoittunut, suuttunut ja punaisen kotkannokan\nja pienten viiksiensä alta kuului kova, terävä ääni. \"Ei kukaan\nodottanutkaan teidän heräävän. Nuo tyrannit olivat ovelia. Mutta\nte yllätitte heidät. He eivät tietäneet, pitikö heidän myrkyttää,\nhypnotiseerata vai surmata teidät\".\n\nSalista kuuluva huuto keskeytti taas kaiken.\n\n\"Ostrog on tuulimoottorien toimistossa valmiina. -- Taistelu on jo\nalkanut\".\n\nMies, joka oli kutsunut itseään Lincolniksi lähestyi nyt häntä.\n\"Ostrogilla on omat aikeensa. Luottakaa häneen. Me olemme\njärjestyneet, kaikki on valmiina. Me otamme lentokoneiden lähtöasemat\nhaltuumme --. Ehkä se jo on tehtykin. Sitten --\"\n\n\"Tässä yleisessä amfiteaatterissa\", sanoi keltapukuinen mies\nkerskaillen, \"ei ole kuin pieni osa meitä. Meillä on viisi myriaadia\nharjoitettua väkeä --\"\n\n\"Meillä on aseita\", huusi Lincoln. \"Meillä on suunnitelmat valmiina,\nmeillä on johtomies. Heidän poliisinsa ovat jo peräytyneet kaduilta\nja sulkeutuneet --\" Lauseen loppu hukkui hälinään. \"Nyt tai ei\nkoskaan. Neuvosto vapisee -- se ei voi luottaa edes harjoitettuun\nväkeensä --\"\n\n\"Kuulkaa, miten kansa kutsuu teitä!\"\n\nGrahamin sielu oli kuin kuutamoyö, vuoroin liikkui siellä synkkiä ja\ntoivottomia pilviä, vuoroin valaisi sen kirkas ja loistava valo. Hän\noli maailman herra, mutta sulava lumi oli myöskin kastellut hänet\nlikomäräksi. Saamiensa vaikutelmien joukossa oli kaksi, jotka olivat\nhänen mielestään aivan toistensa vastakohtia; toiselta puolelta oli\nolemassa Valkoinen Neuvosto, voimakas, järjestynyt, harvalukuinen,\ntuo sama Valkoinen Neuvosto, jonka käsistä hän juuri äsken oli\npäässyt pakenemaan, toiselta puolelta taas rajaton kansajoukko,\nihmispaljous, jonka kasvoja ei hän edes voinut erottaa ja joka huusi\nhänen nimeään ja kutsui häntä valtijaaksi. Edellinen oli ottanut\nhänet vangiksi ja tuominnut hänet kuolemaan, jälkimmäinen, joka\npienen oven toisella puolella riemuitsi, oli hänet vapauttanut. Mutta\nmiksi kaikki oli juuri näin, sitä hän ei voinut käsittää.\n\nOvi aukeni. Lincolnin ääni hukkui huutoihin ja niiden ohella ryntäsi\nhuoneesen joukko ihmisiä, jotka kiihkein liikkein tulivat häntä\nja Lincolnia kohden. Ulkoa kuuluvat huudot selittivät, mitä he\ntahtoivat. \"Näyttäkää meille Nukkuja! Näyttäkää meille Nukkuja!\"\nkuului tavan takaa keskeltä melun. Toiset äänet huusivat: \"Hiljaa!\nAlallanne!\"\n\nGraham katsoi avoimesta ovesta ja hän näki pitkän, kaidan osan\nsalista, jossa lainehti loputon määrä huutavia olentoja, miehiä ja\nnaisia, heiluttaen käsissään sinisiä vaatteita. Useat seisoivat, eräs\nruskeihin ryysyihin verhottu laiha mies seisoi penkillä heiluttaen\nmustaa vaatetta. Graham näki innostuksen ja odotuksen kuvastuvan\nnuoren tytön silmiin. Mitähän tuo kansa odotti häneltä. Hän oli\nhuomaavinaan, että hälinän luonne oli muuttunut, että sen keskeltä\nkuului rytmikästä kohinaa. Grahamin oma mielialakin muuttui. Ensi\nhetkessä ei hän voinut selvitellä itselleen, minkä vaikutuksen hän\ntunsi. Se oli ensiksi kyllä pakokauhua, mutta se haihtui. Hän koetti\nsaada puhettaan kuuluviin, tietääkseen, mitä häneltä vaadittiin.\n\nLincoln huusi hänen korvaansa, mutta hän ei saanut sanoista selvää.\nKaikki, paitsi tuo tyttö, viittoivat saliin päin. Nyt hänelle\nselvisi, mikä muutos oli hälinässä tapahtunut. Tuo suuri kansanjoukko\nlauloi. Se ei ollut yksinomaan laulua, ääniä yhdisti ja kannatti\nvoimakas soitto, joka muistutti urkujen ääntä, ja siihen yhdistyi\ntorvien räikeä ääni, lippujen liehunta ja mahtavan sotamarssin vauhti\nja lento. Ja kansa polki jalallaan tahtia -- tram, tram.\n\nToiset lykkäsivät häntä ovea kohden ja hän totteli koneellisesti.\nTuon laulun voima tuki, rohkaisi ja innostutti häntä. Sali avautui\nhänen eteensä ja kaikkialla liehui kankaita laulun rytmin mukaan.\n\n\"Viittokaa heille\", sanoi Lincoln. \"Viittokaa heille\".\n\n\"Hänen täytyy\", sanoi ääni hänen toisella puolellaan, \"saada tämä\".\nJa kynnyksellä heitettiin hänen harteilleen ja kiinnitettiin hänen\nkaulaansa pehmeille laskoksille laskeutuva musta viitta. Hän\nvapautui heistä ja seurasi Lincolnia. Aivan vieressään näki hän\ntuon harmaapukuisen tytön, joka innostuneen näköisenä oli valmis\nhäntä seuraamaan. Sillä hetkellä oli tuo punastuva, innostuva tyttö\nGrahamille koko kansan laulusydän. Hän astui alkovista esiin. Heti\nhänen ilmestyttyään vaikeni laulu ja puhkesi suunnattomaan huutoon.\nLincolnin taluttamana kulki hän viistoon näyttämön poikitse yleisöön\npäin.\n\nSali oli avara ja monipuolinen -- parvekkeita, riviä, kohoavia\namfiteaatteri-istuimia ja suuria holvikaarroksia. Etäällä, ylhäällä\noli suunnattoman suuren valtauoman aukko täynnä huutavaa kansaa.\nKoko tuo kansanpaljous muodosti yhden kokonaisuuden. Muutamat\nolennot erottautuivat joukosta, vetivät Grahamin huomion hetkiseksi\npuoleensa ja katosivat jälleen joukkoon. Lavan edessä, kolmen miehen\nolkapäillä, istui komea hajahapsinen nainen heiluttaen viheriäistä\nsauvaa. Tämän ryhmän vieressä eräs ryppyinen sinipukuinen vanhus\npysyttelihe vaivoin paikallaan ja taaempana huusi eräs aivan kalju\nmies hampaaton suunsa ammollaan. Eräs ääni lausui tuon loihtusanan:\n\"Ostrog\". Kaikki muu vaikutti himmeästi Grahamin mieleen paitsi tuo\nrytmikäs laulu. Kansa säesti sitä poljennollaan -- astuen tahdissa\ntram, tram, tram, tram, tram. Viheriäiset aseet heiluivat, välkkyivät\nja painuivat alas. Sitten hän näki, että lähinnä lavaa olevat\nalkoivat liikkua suurta holviaukkoa kohden huutaen: \"Neuvostoon!\"\nTram, tram, tram, tram. Hän viittoi kädellään ja huuto tuli kahta\nkertaa voimakkaammaksi. Hän muisti huutaneensa: \"eteenpäin!\" Suunsa\nlausui sankarillisia sanoja, joita ei kukaan kuullut. Hän viittoi\nvielä kerran holvia kohden huutaen: \"eteenpäin!\" Nyt ei enää poljettu\nlaulun tahtia, vaan astuttiin eteenpäin; tram, tram, tram, tram.\nJoukossa oli täysi-ikäisiä miehiä, vanhuksia, nuoria, liehuvapukuisia\nnaisia käsivarret paljaina. Uuden ajan miehiä ja naisia! Ylelliset\npuvut, risaiset ryysyt liehuivat yhdessä vallitsevan sinisen\nvärin keskellä. Suuri musta lippu vietiin oikealle. Hän näki\nsinipukuisen neekerin, ryppyisen keltapukuisen vaimon; sitten ryhmä\nkookkaita vaaleatukkaisia, valkoihoisia sinipukuisia miehiä kulki\nteatraalisesti hänen ohitseen. Hän huomasi myöskin kaksi kiinalaista.\nKookas, kellertävä ihoinen, tummatukkainen, kirkassilmäinen,\nkiireestä kantapäähän valkoiseen puettu nuori mies hyppäsi lavalle\ninnostuneena huutaen, ja hyppäsi jälleen alas, liittyi joukkoon\nkatsahtaen taakseen. Päät, hartiat, käsissä olevat aseet aaltoilivat\neteenpäin marssin tahdissa.\n\nUseat kasvot erottautuivat joukosta, katseet yhtyivät ja he katosivat\njälleen. Miehet viittoivat hänelle huutaen yksityisiä lauseita, joita\nhän ei kuullut. Useimpien kasvot olivat punaisia, mutta kalpeitakin\nnäkyi joukossa. Tauditkin ilmenivät heidän joukossaan, ja moni häntä\nkohden ojennettu käsi oli laiha ja voimaton. Uuden ajan miehiä ja\nnaisia! Omituinen ja outo kansanjoukko! Kun kansan virta kulki hänen\nohitseen oikealle päin, saapui ylempää salista uusia, jotka täyttivät\nedellisten paikat; tram, tram, tram, tram. Holvien ja käytävien kaiku\nvahvisti ja monisti yksiäänistä laulua. Sekaisin miehet ja naiset\nkulkivat rivissä; tram, tram, tram, tram. Koko avara maailma tuntui\nmarssivan. Tram, tram, tram, tram; Graham tunsi suonien ohimoillaan\ntakovan tahdissa. Joukko lainehti eteenpäin, uusia kasvoja esiintyi\nyhä runsaammin.\n\nTram, tram, tram, tram; Lincoln viittasi hänelle ja hän kääntyi\nholvia kohden astuen vaistomaisesti laulun tahdissa. Hän tuskin\ntiesi mitä liikkeitä hän teki, hän oli kokonaan laulun lumoissa.\nJoukko, liikkeet ja laulu, kaikki kulki samaan suuntaan, kansanvirta\nkulki alaspäin, kunnes taakseen katsovien kasvot olivat hänen\njalkojensa tasalla. Hän huomasi, että hänelle tehtiin tilaa, että\nhänen ympärilleen muodostui kunniavartiosto ja että Lincoln kulki\nhänen oikealla puolellaan. Uudet tulokkaat liittyivät vartiostoon\nja yhä enemmän estivät häntä näkemästä kansaa. Hänen edellään kulki\nmustapukuinen vartiosto, kolme miestä rivissä. Kulkue kulki avonaista\ntietä myöten, pitkin pylväistöä, jonka alapuolella kansanjoukko\nriemuiten tervehti häntä. Hän ei tietänyt minne häntä vietiin,\neikä hän sitä halunnutkaan tietää. Hän katsahti taakseen suureen\nvaloloistavaan saliin päin. Tram, tram, tram, tram.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\nTaistelu pimeässä.\n\n\nHän ei enää ollut suuressa amfiteatterissa, vaan kulki pitkin\npylväistöä, jonka alapuolella oli suuri tie liikkuvine katuineen,\njotka ulottuivat kaupungin läpi. Vartiosto kulki hänen edellään ja\nhänen jälestään. Liikkuvien katujen kupera pinta oli täynnä marssivaa\nkansaa, se huusi, heilutti käsiään ja aseita, muodostaen yhden\nainoan loputtoman ihmisvirran; se huusi tullessaan näkyviin, huusi\nkulkiessaan ohi, huusi poistuessaan näkyvistä, kunnes sähköpallojen\npitkä rivi etäällä näytti painuvan alas ja sekaantuvan yhteen\nihmispäiden kanssa. Tram, tram, tram, tram.\n\nLaulu kohosi Grahamin luo korkeana ja meluisana, sillä soitto ei enää\npitänyt sitä koossa, ja jalkojen rytmilliseen töminään tram, tram,\ntram, tram, yhtyi harjottamattomien joukkojen pauhaava askelten ääni\nniiden kulkiessa ylempiä katuja myöten.\n\nÄkkiä huomasi hän jyrkän eroituksen kadun viereisissä rakennuksissa.\nVastaisella puolella olevat rakennukset näyttivät autioilta, kaapelit\nja sinne johtavat sillat olivat autioita ja peittyivät pimeään.\nGrahamin mieleen juolahti, että näilläkin oli ollut tulvillaan kansaa.\n\nHän tunsi omituisen tunteen -- se oli ohimenevä -- mutta hyvin\nvoimakas! Hän seisahtui taas. Edellään kulkevat vartijat jatkoivat\nmatkaansa; hänen takanaan olevat pysähtyivät. He katsoivat kaikki\nyhtäänne päin. Kaikkien huomio oli kääntynyt valopalloihin. Hänkin\nkatsahti sinne.\n\nEnsi aluksi luuli hän jonkin häiriön tapahtuneen lampuille,\nyksityisen tapauksen, jolla ei ollut mitään yhteyttä muiden asioiden\nkanssa. Jokainen näistä häikäisevistä palloista sammui, leimahti\njälleen, sammui taas, valo ja pimeys vaihtelivat nopeasti.\n\nGraham huomasi, että tämä omituinen lamppujen välkähtely kiinnitti\nalhaalla olevien huomiota suuresti puoleensa. Talot ja kadut\nmuuttivat muotoaan, taaja kansanjoukko muutti muotoaan valon ja\nvarjojen vaihdellessa. Hän näki miten varjot alkoivat liikkua, miten\nne hyökkäsivät eteenpäin, laajenivat, kasvoivat, nousivat nopeasti\n-- peräytyen äkkiä ja hyökäten voimistuneina uudelleen. Laulu ja\npoljenta oli vaiennut. Innostunut marssi taukosi, ihmiset juoksivat\nja peräytyivät joka suuntaan huutaen: \"Valot!\" Äänet yhtyivät\nyhdeksi ainoaksi huudoksi. \"Valot!\" huusivat kaikki. \"Valot!\"\nHän katsoi alaspäin. Värähtelevässä valossa oli kadulle syntynyt\ntäydellinen sekasorto. Suuret valopallot muuttuivat purppuraisiksi\nvalon vaihtuessa punaiseen, värähtelivät yhä nopeammin, häilyivät\nvalon ja sammumisen välillä, lakkasivat värähtelemästä ja muuttuivat\nheikoiksi, hehkuviksi pilkuiksi keskellä pimeyttä. Kymmenessä\nsekunnissa oli kaikki sammunut, eikä pimeydestä kuulunut muuta\nkuin kumeaa hälinää. Musta kuilu oli äkkiä niellyt nämät myriaadit\nintoilevat ihmiset.\n\nHän tunsi henkilöiden seisovan luonaan; joku tarttui hänen\nkäsivarteensa. Hän tunsi iskun osuvan leukaansa jättäen jälkeensä\npakoittavan tunteen. Äkkiä karjui joku hänen korvaansa: \"Se on hyvä\n-- se on hyvä\".\n\nGraham heräsi ensi hämmästyksen aiheuttamasta huumauksesta.\nLiikkuessaan löi hän otsansa Lincolnin otsaan ja huusi; \"Mitä tämä\npimeys tietää?\"\n\n\"Neuvosto on katkaissut kaupungin valaistusjohdot. Meidän täytyy\nodottaa -- seisahtua. Kansa saa rynnätä eteenpäin. Se saa --\"\n\nLauseen loppua ei kuulunut. Huudettiin: \"Pelastakaa Nukkuja.\nSuojelkaa Nukkujaa\". Eräs vartijoista horjahti Grahamia vastaan ja\nvaromattomuudessaan haavoitti häntä aseellaan käteen. Hurja melu\npuhkesi esiin, se kasvoi kovemmaksi, pauhaavammaksi, raivoisammaksi\nhetki hetkeltä. Kaikellaisia lauseita kuului hänen ympärillään, mutta\nne hukkuivat meluun ennenkuin hän pääsi niistä selville. Annettiin\nmitä vastaisimpia määräyksiä, toiset äänet vastasivat niihin. Äkkiä\nkuului kimeitä huutoja aivan läheltä, heidän alapuoleltaan.\n\nJoku huusi hänen korvaansa: \"Punainen poliisi\", poistuen selittämättä\nsen enempää.\n\nAivan kuin pyssyjen pauke läheni ja samalla näkyi ulommalta\nkatukäytävältä lentelevän pieniä tulia. Niiden valossa näki\nGraham joukon miehiä, joilla oli samallaiset aseet kuin hänen\nvartioillaankin. Tuon tuostakin he välähtivät näkyviin. Koko laajalta\nalueelta alkoi kuulua pauketta, pienet lukuisat tulet välkähtelivät\nja pimeys haihtui kuin syrjään vedetty verho.\n\nHäikäisevä valo osui hänen silmiinsä. Hän oli aivan huumaantunut\ntaistelusta. Kadulta kuului kirkunaa ja riemuhuutoja. Hän katsoi\nylöspäin nähdäkseen, mistä tuo valo sai alkunsa. Eräs mies riippui\naivan ylhäällä erään kaapelin päällä pidellen nuorista riippuvaa\nvalotähteä, se oli haihduttanut pimeyden. Hän oli punaiseen\nunivormuun puettu.\n\nGraham katsoi taas alaspäin. Vähäisen matkan päässä oleva\npunapukuinen ryhmä herätti hänen huomiotaan. Tiheä joukkio\npunapukuisia miehiä oli kokoontunut kadun ylemmälle osalle selin\nrakennuksen seinään vastustajiensa ahdistaessa heitä. He taistelivat\nkeskenään. Aseet välkkyivät, kohosivat ja laskeutuivat, päitä painui\ntaistelurintamassa alas mutta uusia tuli sijaan, valon tauottua\nmuuttuivat viheriäisistä aseista leimahtavat liekit harmaaksi\nhöyrypilveksi.\n\nÄkkiä sammui valo ja katu oli taas pilkkopimeä ja taistelu jatkui.\n\nHän tunsi jonkun lykkäävän häntä. Hän juoksi toisten tyrkkäämänä\npitkin pylväistöä. Joku huusi jotain -- ehkä hänelle. Hän oli niin\nhuumaantunut, ettei kuullut mitä sanottiin. Häntä lykättiin seinää\nvasten ja suuri kansanjoukko kiisi hänen ohitseen. Hänen mielestään\ntaisteli hänen vartiostonsa keskenään.\n\nÄkkiä kaapelista riippuva valotähden pitäjä ilmestyi uudelleen\nja koko seudun täytti häikäisevä valo. Punapukuisten pitkä rivi\nlaajeni ja läheni; he muodostivat kolmion, jonka kärki ulottui\nylimmältä tieltä kadun keskelle. Ja katsoessaan ylemmäksi näki Graham\njoukon näitä miehiä ilmestyvän vastaisen rakennuksen alemmille\nparvekkeille ja ampuvan toveriensa päiden yli alemmalla kadulla\noleviin vastustajiin. Nyt alkoi hän käsittää kaiken. Marssiva kansa\noli lähtiessään joutunut saarroksiin. Valon äkkinäinen sammuminen\noli saanut kapinoitsijoissa hämmingin aikaan, ja punainen poliisi\nhyökkäsi nyt heihin. Sitten huomasi hän olevansa yksin ja että\nvartijansa ja Lincoln riensivät galleriaa pitkin siihen suuntaan\nkuin he olivat kulkeneet ennen valon sammumista. He huusivat hänelle\nhurjasti viittoen käsillään ja juoksivat häntä kohden. Suuri huuto\nkuului alhaalta. Vastaisella puolella olevan pimeän rakennuksen\nparvekkeet olivat täpö täynnä punapukuisia miehiä. He osoittivat\nhäntä ja huusivat: \"Nukkuja! Pelastakaa Nukkuja!\" huusi alhaalla\noleva kansa.\n\nJotain osui seinään hänen päänsä yläpuolelle. Hän katsahti ylös ja\nnäki hopeanhohtavan metallitähden särkyvän seinään. Lincoln seisoi\nhänen vieressään, tarttui hänen käsivarteensa. Sitten paukahti kaksi\nkertaa, kuula oli taas mennyt ohitse.\n\nEnsi hetkessä ei hän sitä ymmärtänyt. Katu oli pimeä, kaikki oli\npimeätä katsoessaan ympärilleen. Toinen kerta oli valo sammunut.\n\nLincoln oli tarttunut Grahamin käsivarteen ja veti häntä mukanaan\npylväistöä pitkin. \"Ennenkuin valo taas syttyy!\" huusi hän. Hänen\nkiihkonsa tarttui Grahamiin. Itsensä varjelemisen vaisto voitti\nkauhun aiheuttaman velttouden. Tällä hetkellä oli hän vaan sokean\nkuolemanpelon alainen olento. Hän juoksi, kompastui pimeässä,\ntöytäsi vartijoihinsa, jotka pakenivat hänen edellään. Hänen ainoa\najatuksensa oli päästä niin pian kuin mahdollista vaarallisesta\npylväistöstä pois. Kolmas valo syttyi melkein samassa. Samassa kuului\nriemuhuutoja ylemmiltä kaduilta, joihin vastasi melu alemmilta\nkaduilta. Punapukuiset olivat päässeet jo keskitielle asti. Heidän\nlukemattomat kasvonsa kääntyivät häneen päin, ja he huusivat.\nVastapäisen valkoisen talon parvet olivat täynnä punapukuisia. Kaikki\ntämä kohdistui häneen, hän oli kaiken tämän keskustana. Nuo olivat\nNeuvoston vartijoita, jotka koettivat saada hänet vangikseen.\n\nKaikeksi onneksi hänelle olivat nämät laukaukset ensimmäisiä,\nmitä ammuttiin sitten sataan viiteenkymmeneen vuoteen. Hän kuuli\nkuulien vinkuvan päänsä yli, tunsi kuulan sirun osuvan korvaansa ja\nhuomasi, että vastapäinen rakennus oli yhtenä ainoana piilopaikkana\npunapukuisille poliiseille, jotka sieltä ampuivat häntä kohden.\n\nYksi hänen vartijoistaan kaatui ja Graham, voimatta pysäyttää\njuoksuaan, hyppäsi kuolinkamppailussa vääntelehtivän ruumiin yli.\n\nVähän sen jälkeen pujahti hän vahingoittumattomana pimeään käytävään,\nja joku, joka juoksi käytävän poikitse töytäsi pimeässä häntä\nvastaan. Hän riensi aivan mielettömänä pilkkopimeässä portaita alas.\nJoku töytäsi taas häneen, hän horjahti ja lensi käsiään vastaan\nseinään. Hän tunsi joutuneensa väenahdinkoon, kääntyi ympäri ja\nkoetti raivata itselleen tietä oikealle päin. Mutta väentungos\nnaulitsi hänet paikoilleen. Hän voi tuskin hengittää, rintaluunsa\ntuntuivat murskaantuvan. Hän pääsi hetkiseksi vapaammaksi ja koko\nväen paljous vei hänet mukanaan suurta amfiteaatteria kohden, josta\nhän juuri äsken oli lähtenyt. Toisinaan hänen jalkansa eivät edes\nottaneet maahan. Hän hapuili ja kansa lykkäsi häntä eteenpäin. Hän\nkuuli huudettavan: \"Tuolla he ovat!\" Hän kuuli aivan vieressään\nhuudahduksen. Hän töytäsi jotain pehmeätä vastaan ja kuuli jalkojensa\njuuresta kirouksen. Hän kuuli huudettavan: \"Nukkuja!\" mutta hän\noli liian hätääntynyt voidakseen vastata. Hän kuuli viheriäisten\naseiden paukkuvan. Silloin kadotti hän kokonaan oman tahtonsa ja\nmuuttui atoomiksi keskellä pakokauhua, hän toimi sokeasti, mitään\najattelematta, koneellisesti. Hän tyrkki kyynärpäillään ja koetti\nsaada ahdingossa tilaa itselleen, kompastui portaisiin ja tunsi\nnousevansa kaltevaa pintaa myöten. Äkkiä näkyivät kaikki kasvot,\nne olivat kalpeita, kauhistuneita, hikisiä, häikäisevän valon\nvalaistessa niitä. Erään nuoren miehen kasvot olivat aivan hänen\nlähellään, noin parin askeleen päässä. Tapaus itsessään ei merkinnyt\nsen enempää, mutta nuo kasvot johtuivat aina sittemmin hänen\nmieleensä. Sillä tämä nuori mies, joka tungoksessa pysyi pystyssä,\noli saanut kuulan rintaansa ja oli jo kuollut.\n\nKaapelin päällä oleva mies oli varmaankin sytyttänyt neljännen\ntähden. Valo tunkeutui suurien ikkunoiden ja holvien kautta ja\nGraham näki nyt olevansa keskellä tiheää väentungosta, joka pyrki\namfiteatterin alinta osaa kohden. Tällä kertaa näki hän kaiken\nharmaana, siellä täällä näkyi tummia varjoja. Hän näki, miten aivan\nhänen lähellään punapukuiset poliisit raivasivat itselleen tietä\ntungoksen läpi. Hän ei voinut sanoa, näkivätkö ne hänet. Hän etsi\nLincolnia ja vartiostoaan. Hän näki Lincolnin seisovan lähellä\nnäyttämön lavaa mustamerkkisten vartioiden ympäröimänä, jotka\nnostivat hänet ylös voidakseen katsella yli kansanjoukon etsiessään\nGrahamia. Graham oli vastaisella puolella salia, hänen takanaan\naitauksen eroittamana alkoivat istuimien kaltevasti nousevat rivit.\nHänessä heräsi äkkiä päätös, hän koetti raivata itselleen tietä\naitauksen luo. Päästyään siihen sammui valo.\n\nNopeasti avasi hän harteillaan riippuvan viitan, joka ei ainoastaan\nestänyt hänen liikkumistaan, vaan samalla ilmaisi hänet kaikille ja\nantoi sen valua maahan. Hän kuuli jonkun polkevan sen jalkoihinsa.\nSamassa kapusi hän aitauksen yli ja pakeni eteenpäin. Hapuillessaan\neteenpäin joutui hän ylöspäin nousevan käytävän suuhun. Ammunta\ntaukosi ja jalkojen töminä hiljeni. Äkkiä hän tapasi portaan,\nkompastui ja kaatui. Samassa valaisi pimeyden voimakkaat valosäteet,\npauhina kasvoi ja viidennen tähden kirkas valo paistoi laajan\nteatterin suurien aukkojen kautta sisään.\n\nHän kaatui muutaman tuolin yli, kuuli huutoja ja pyssyjen pauketta,\nkoetti nousta ja kaatui taas. Hän huomasi ympärillään joukon\nmustamerkkisiä miehiä, jotka ampuivat alempana oleviin punapukuisiin\npoliiseihin, hyppäsivät tuolien yli, kumartuivat niiden taakse\nladatakseen aseensa. Vaistomaisesti kyyristyi hänkin tuolien taakse,\nsillä kuulat osuivat tuolien pneumaatisiin selkänojiin ja niiden ohut\nmetallipäällys särkyi kiiltävänä sateena. Vaistomaisesti huomasi hän\nmyöskin, mistä hän pääsisi ulos ja mitä tietä olisi turvallisinta\npaeta, kun pimeys taas verhoo teatterin.\n\nSinisessä puvussa oleva nuori mies riensi eteenpäin harpaten tuolien\nyli. \"Varokaa!\" huusi hän jalkansa melkein osuessa kyyristyvän\nNukkujan kasvoihin.\n\nHän ei näyttänyt tuntevan Grahamia, ojensi pyssynsä, ampui ja\nhuutaen: \"Kuolema Neuvostolle!\" aikoi ampua uudelleen. Samassa näki\nGraham, miten puolet miehen niskasta katosi. Lämmintä nestettä tippui\nGrahamin poskelle. Viheriäinen ase vaipui alas. Hetkisen seisoi mies\nilmeettömin kasvoin paikallaan ja alkoi sitten painua eteenpäin.\nPolvensa lyyhistyivät. Mies kaatui samassa kun pimeys peitti kaiken.\nKuullessaan hänen kaatuvan juoksi Graham henkensä edestä kunnes\nhän kohtasi portaat. Hän kompastui, nousi ylös ja lähti kulkemaan\nportaita pitkin.\n\nKuudennen tähden syttyessä oli hän jo käytävän suussa. Valon tultua\njuoksi hän nopeammin, astui käytävän aukosta sisään, kääntyi\nkulmauksesta ja oli jälleen keskellä pimeyttä. Joku lykkäsi hänet\nkumoon, mutta hän nousi nopeasti ylös. Hän huomasi olevansa keskellä\nsamaan suuntaan pakenevia miehiä. Hänellä oli nyt sama ajatus kuin\nheilläkin; päästä pakoon tästä taistelusta. Hän tyrkki ja löi,\nhorjui, juoksi, joutui aivan likistyksiin, kompastui ja nousi taas\nylös.\n\nMuutaman minuutin ajan hän juoksi kapeata, pimeää solaa myöten,\njoutui sitten jollekin suurelle, avoimelle paikalle, laskeutui\npitkää, loivaa pintaa alaspäin ja joutui vihdoin laskeuduttuaan\nportaita alas, tasaiselle paikalle. Useat huusivat: \"He tulevat!\nVartijat tulevat. He ampuvat. Pakoon. Vartijat ampuvat.\nSeitsemännellä kadulla olemme turvassa! Lähtekäämme sinne!\" Joukossa\noli vaimoja ja lapsia yhtä paljon kuin miehiäkin. Kulkiessaan\nGrahamin ohitse huusivat he hänelle kaikellaisia solvaisevia\nlauseita. Joukko riensi holvattuun käytävään, saapui lyhyen käytävän\nkuljettuaan heikosti valaistulle avoimelle paikalle. Mustapukuiset\nmiehet erkaantuivat ja nousivat juoksujalkaa jättiläiskorkeita\nportaita ylös. Hän seurasi heitä. Kansa hajaantui oikealle ja\nvasemmalle. Hän huomasi tungoksen ympärillään loppuneen. Hän\nseisahtui ylimmälle portaalle. Hänen edessään oli istuimia ja pieni\nkioski. Hän lähestyi sitä ja piiloutuen sen varjoon katseli hän\nläähättäen ympärilleen.\n\nKaikki oli hämärää ja harmaata, mutta hän huomasi että nämät portaat\nolivatkin \"katuja\", jotka nyt olivat liikkumattomia. Molemmin puolin\nmuodostivat ne kaltevan pinnan, niiden vieressä kohosivat rakennukset\nsuurina ja haamumaisen pimeinä, niiden seinissä olevat kirjoitukset\nnäkyivät hyvin hämärästi ja ylhäällä näkyi katon kannattimien lomitse\nvaalea taivas. Joukko kansaa riensi ohitse. Heidän huudoistaan\npäättäen riensivät he taisteluun. Toisia hiljaisia olentoja hiipieli\narasti ja nopeasti varjojen suojassa.\n\nAlhaalta kadulta hyvin kaukaa kuuli hän taistelun pauhinan. Mutta\nselvää oli, ettei tämä ollut se katu, jonka varrella teatteri oli.\nEdellinen taistelu näytti kokonaan tauonneen. Ja -- mikä hullu\najatus! -- kaikki nuo taistelivat hänen tähtensä!\n\nJonkun aikaa oli hän aivan kuin mies, joka hetkiseksi lopettaa\njännittävän kirjan lukemisen, ja alkaa epäillä onkohan kaikki se,\nminkä hän on todeksi otaksunut, laisinkaan totta. Hänen ajatuksensa\neivät kiintyneet tällä haavaa yksityiskohtiin, hän ajatteli\nkokonaisuutta, ja se herätti hänessä suurta kummastusta. Kummallista\nkyllä, vaikka hän selvästi muisti pakonsa Neuvoston vankilasta,\nkansankokouksen teatterissa, punaisen poliisin hyökkäyksen kansan\nkimppuun, niin saattoi hän vaivalloisesti muistaa heräämisensä ja\npitkät mietiskelynsä Hiljaisissa Huoneissa. Ensiksi unohti hän tämän\nkaiken ja muisteli Pentargen vesiputouksia ja päivän valaisemia\nloistavia Cornwallin kallioita. Nämät vastakohdat tekivät kaiken\nniin epäoleelliseksi. Sitten selveni kaikki ja hän alkoi käsittää\nasemansa. Se ei ollut enää mikään arvoitus, kuten se oli ollut\nHiljaisissa Huoneissa ollessaan. Kaikki sai nyt oudon, mutta\nselvän muodon. Hän oli jollain tavalla joutunut omistamaan puolet\nmaailmasta, ja suuret valtiolliset puolueet taistelivat hänen\nomistamisestaan. Toisella puolella Valkoinen Neuvosto punaisen\npoliisin avulla päätti rohkeasti kaapata hänen omaisuutensa ja ehkä\nmurhatakin hänet; toisella puolella oli vallankumous, joka oli\nhänet vapauttanut, ja sen näkymätön johtaja \"Ostrog\". Ja koko tässä\nsuunnattomassa kaupungissa riehui taistelu tämän tähden. Koko tämä\nkummallinen maailma oli raivon vallassa! \"Minä en ymmärrä tätä\",\nhuudahti hän. \"Minä en ymmärrä tätä!\"\n\nHän oli pujahtanut taistelevien puolueiden lomitse ja oli nyt\nyksinään tässä hämärässä paikassa. Mitähän nyt tulee tapahtumaan?\nMitähän nyt tapahtuu? Hän oli näkevinään punapukuisten poliisien\nvimmoissaan ajavan häntä takaa syytäen tieltään mustamerkkisiä\nvallankumouksellisia.\n\nJoka tapauksessa sai hän nyt ainakin hiukan hengittää. Hän saattoi\nkenenkään huomaamatta piiloutua ja seurata asioiden kulkua. Hän\nsilmäili pimeiden rakennusten kummallisen suurta kokoa; ja hänestä\ntuntui ihmeelliseltä, että tämän kaiken yläpuolella aurinko nousi ja\nettä maailma loisti päivän tutussa valossa. Hän alkoi pian hengittää\nrauhallisemmin. Lumen kastelemat vaatteensa olivat jo kuivuneet hänen\nyllään.\n\nHän kulki muutaman penikulman katua pitkin, hämärässä, puhumatta\nkenellekään, kenenkään häiritsemättä, synkkänä varjona varjojen\nkeskellä -- hän, tuo menneen ajan ihailtu mies, joka tietämättään\noli saanut omakseen puolet maailmasta. Kaikkialla, missä vaan oli\nvaloisaa tai kansaa koolla, tai erikoinen kiihtymys vallitsi, pelkäsi\nhän ihmisten tuntevan hänet; hän väisti, käänsi heille selkänsä,\nlaskeutui tai nousi keskellä olevia portaita, joutui ylemmälle tai\nalemmalle kadulle. Vaikka hän ei huomannutkaan mitään taistelua, niin\nkoko kaupunki oli kiihkoissaan. Kerran sai hän paeta juoksujalkaa\nväistääkseen koko kadun täyttävää, hyökkäävää joukkoa. Kaikki\nnäyttivät ottavan osaa taisteluun. Taistelijat olivat suurimmaksi\nosaksi miehiä ja heillä oli kiväärin tapaisia aseita. Hänen\nhuomatakseen oli taistelu nyt kohdistunut siihen kaupunginosaan,\njosta hän juuri tuli. Tavan takaa osui hänen korviinsa etäistä\npauhinaa ilmaisten taistelun yhä vielä jatkuvan. Hän sai taistella\nvarovaisuuden ja uteliaisuuden välillä. Mutta varovaisuutensa voitti\nja hän kulki poispäin taistelusta -- niin kauvaksi kuin hän vaan voi.\nHän asteli kenenkään tuntematta tai epäilemättä hämärässä eteenpäin.\nJonkun ajan kuluttua ei hän kuullut enää kaikuakaan taistelusta, yhä\nvähemmän kulki hänen ohitseen väkeä, kunnes vihdoin leveä katu tuli\nautioksi. Rakennusten seinät olivat rumia ja karkeatekoisia; hän\nhuomasi tulleensa kaupunginosaan, jossa oli tyhjiä tavaravarastoja.\nYksinäisyyden tunne sai hänessä vallan. Hän alkoi astua hitaasti.\n\nVäsymyksensä lisääntyi. Joskus teki hänen mielensä pysähtyä ja\nistua yhdelle noista ylemmän kadun lukemattomista istuimista. Mutta\nkuumeentapainen levottomuus, itsetietoisuus siitä, että hän oli\nkaiken tämän taistelun aiheena, esti häntä jäämästä kauvemmaksi aikaa\nsamaan paikkaan. Oliko hän sitten tämän kapinan ainoana aiheena?\n\nEräällä yksinäisellä paikalla ollessaan tunsi hän maan tärähtävän\n-- sitä seurasi kamala räjähdys ja jyrinä, kylmä ilmanviima kulki\nhalki kaupungin, kuului, miten suuret ikkunat särkyivät, rakennukset\nsortuivat -- joukko suunnattomia jyrähdyksiä. Joukko lasia ja\nrautatelineitä putosi ylhäältä alas noin sadan metrin päähän hänestä\nkeskelle katua, ja etäältä kuului juoksua ja huutoja. Hän juoksi\nensin mielettömänä yhtäänne, ja palasi sitten takaisin tietämättä\nmiksi.\n\nEräs mies juoksi häntä kohden. Graham tuli taas täysiin tajuihinsa.\n\"Mikä on räjähtänyt?\" kysyi mies hengästyneenä, \"sillä räjähdys se\noli\". Ja ennenkuin Graham ennätti puhua hänen kanssaan, oli hän jo\njuossut tiehensä.\n\nSuuret rakennukset kohosivat hämärinä usvaisessa aamuilmassa, vaikka\nylhäällä oleva taivas näytti jo päivän nousseen. Hän huomasi monta\nseikkaa, jota hän ei käsittänyt; hän sai selvän monesta foneettisesti\nkirjoitetusta kirjoituksesta. Mutta mitä hyötyä oli ottaa selvää\nkummallisista kirjaimista, kun pinnistettyään silmiään ja järkeään,\ntapaa tällaisia lauseita: \"Tässä on Eadhamite\" tai; \"Työtoimisto --\nPienipuoli?\" Kummallinen ajatus: ehkä muutamat tai kaikki noista\nsuurista huonevuorista kuuluivat hänelle.\n\nHänelle selvisi täydellisesti, miten paljon tässä kaikessa oli\nvakavaa. Todellisuudessa oli hän tehnyt tuollaisen hyppäyksen ajassa,\njota romaanin kirjoittajat niin usein ovat kuvitelleet. Kerran\ntämän hyppäyksen tehtyään odotti hän, tai ainakin hänen ajatuksensa\nodottivat saada nähdä jonkun loistavan näytelmän. Mutta ei mikään\nnäytelmä, vaan suuri vaara, vihamieliset varjot ja pimeys ympäröi\nhäntä. Jossain, pitkin hämäriä solia etsi kuolema häntä. Täytyisikö\nhänen kuolla, ennenkuin hän oli saanut kaikki tietää? Ehkä jo\nlähimmän kulmauksen varjossa oli turmio odottamassa häntä. Hänessä\nheräsi palava halu saada nähdä, saada tietää jotain. Hän alkoi pelätä\nkulmauksia ja hän uskoi että turvallisuutensa riippui siitä, miten\ntaitavasti hän osasi piilottautua. Minnekähän hän voisi kätkeytyä,\njotta häntä ei nähtäisi silloin kun valot taas syttyivät? Lopulta\nistahti hän ylemmän kadun penkille erääsen syvennykseen huomatessaan,\nettä siellä hän oli rauhassa.\n\nHän hieroi väsyneitä silmiään. Ehkä hän, avatessaan ne jälleen,\nnäkeekin pitkän hämärän kadun ja sietämättömän korkeiden rakennusten\nkadonneen? Ehkä hän huomaakin, että näiden muutaman päivän tapaukset,\nheräämisensä, huutava kansa, pimeys ja taistelu, olivatkin vaan\nmielikuvituksen luomia, uutta ja tavallista vilkkaampaa unta.\nSen täytyi olla unta, sillä olihan se niin järjetöntä niin\nepäjohdonmukaista. Miksi kansa taisteli hänen puolestaan? Miksi tämä\njärkiviisas maailma pitäisi häntä Valtijaana ja Mestarina?\n\nNäin hän ajatteli silmät ummessa, kun hän ne jälleen avasi, toivoi\nhän näkevänsä jotain tuttua yhdeksänneltätoista vuosisadalta,\nnäkevänsä ehkä Boscastlen pienen sataman, Pentargen kalliot, tai\nmakuuhuoneen omassa asunnossaan. Mutta tositapaukset välittävät vähät\nihmisten toiveista. Joukko miehiä astui varjosta esiin seuraten\nrientoaskelin mustaa lippua aikeissa taisteluun, ja heidän takanaan\nnäkyi talojen huimaavan korkeat, suuret ja pimeät seinät, joilla\nnäkyi hämäriä, outoja sanoja, joita hän ei ymmärtänyt.\n\n\"Tämä ei ole unta\", sanoi hän, \"ei ole unta\". Hän peitti käsillään\nkasvonsa.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\nKaikkitietävä vanhus.\n\n\nHän säpsähti kuullessaan jonkun vieressään yskivän.\n\nHän kääntyi nopeasti ja tarkasteltuaan näki varjossa kyyryllään\nistuvan pienen ihmisolennon.\n\n\"Mitä uutta tiedätte?\" kysyi kimakka, hengästynyt, hyvin vanhan\nmiehen ääni.\n\nGraham epäröi. \"En mitään\", sanoi hän.\n\n\"Minä jään tänne siksi, kunnes valo syttyy jälleen\", sanoi vanhus.\n\"Nuo siniset heittiöt ovat kaikkialla -- kaikkialla\".\n\nGraham mutisi vastaukseksi. Hän koetti nähdä vanhuksen, mutta varjo\npeitti hänen kasvonsa. Hänen teki mielensä kysellä, puhella, mutta ei\ntietänyt, millä aloittaisi.\n\n\"Voi kurjuutta ja kirousta\", sanoi vanhus äkkiä.\n\n\"Kurjuutta ja kirousta! Ajettu pois huoneestani keskelle näitä\nkauhuja\".\n\n\"Se on kovaa\", säälitteli Graham. \"Se on kovaa\".\n\n\"Mikä pimeys. Vanha mies keskellä pimeyttä. Ja koko maailma on tullut\nhulluksi. Sotaa ja taistelua! Poliisi on saanut selkäänsä ja roistoja\non kaikkialla. Miksi he eivät tuota neekereitä meitä suojelemaan?\nMinä en mene enää pimeisiin käytäviin. Minä kompastuin siellä miehen\nruumiisen. Toisen seurassa tuntee itsensä turvallisemmaksi ... jos\nseura vaan on oikeata laatua\". Hän katsoi terävästi Grahamiin, nousi\näkkiä ja astui hänen luokseen.\n\nHän oli luultavasti tyytyväinen tarkastukseensa. Vanhus istahti ja\nnäytti iloitsevan saadessaan seuraa. \"Eh!\" sanoi hän, \"tämä on kamala\naika! Sotaa ja tappelua, ja kuolema kaikkialla vaanimassa -- miehet,\nterveet miehet, sortuvat pimeässä. Minun poikani! Minulla on kolme\npoikaa. Jumala tietää, missä he ovat tänä yönä\".\n\nHän vaikeni. Sitten jatkoi hän valittaen: \"Jumala tietää, missä he\novat tänä yönä\".\n\nGraham mietti, miten hän kyselisi ilmaisematta tietämättömyyttään.\nVanhus katkaisi jälleen äänettömyyden.\n\n\"Tuo Ostrog saa voiton\", sanoi hän. \"Hän saa voiton. Ja miten\nmaailman käy hänen johtonsa alla, ei tiedä kukaan. Minun poikani ovat\nkaikin kolmisin tuulimoottorien hoidossa. Yksi minun miniöistäni oli\njonkun aikaa hänen jalkavaimonaan. Hänen jalkavaimonaan! Me emme\nolekaan mitään tavallista väkeä. Ja yhtäkaikki ajoivat he minut tänä\nyönä ulos tupertumaan jollain tavoin. Minä tiesin mitä oli tekeillä.\nJo ennen kuin monet muut. Mutta tämä pimeys! Ja äkkiä sitten\nkompastuu pimeässä ruumiisen!\"\n\nGraham kuuli hänen vaivalloisesti hengittävän.\n\n\"Ostrog!\" sanoi Graham.\n\n\"Maailman etevin päällysmies\", sanoi ääni.\n\nGraham mietti, mitä hän kysyisi. \"Neuvostolla on kai hyvin vähän\nystäviä kansan joukossa\".\n\n\"Hyvin vähän ja nekin kurjia raukkoja. Nyt heidän aikansa on tullut.\nEh! Heidän olisi pitänyt olla varuillaan. Mutta kaksi kertaa he\nestivät vaalit. Ja Ostrog -- Ja nyt se on puhjennut ilmi, eikä mikään\nvoi sitä ehkäistä, ei mikään. He hylkäsivät kaksi kertaa Ostrogin\n-- Ostrogin, suuren työnjohtajan. Minä kuulin hänen raivoavan\nsiihen aikaan -- se oli kamalaa. Taivas heitä varjelkoon! Sillä ei\nmikään maan päällä voi heitä pelastaa nyt, kun hän on nostattanut\nTyökomppaniat heitä vastaan. Kukaan muu ei olisi uskaltanut sitä\ntehdä. Kaikki sinipukuiset ovat aseissa ja liikkeessä! Hän ajaa\nasiansa loppuun asti -- loppuun asti\".\n\nSyntyi lyhyt äänettömyys. \"Tuo Nukkuja\", sanoi hän ja vaikeni.\n\n\"Niin\", kysyi Graham. \"Mitä hänestä?\"\n\nUkon ääni painui tuttavalliseksi kuiskaukseksi ja kalpeat ja\nryppyiset kasvot tulivat lähemmäksi. \"Tuo oikea Nukkuja --\"\n\n\"Niin\", sanoi Graham.\n\n\"Kuoli jo aikoja sitten\".\n\n\"Mitä?\" sanoi Graham nopeasti.\n\n\"Jo aikoja sitten. Kuoli. Jo aikoja sitten\".\n\n\"Se ei voi olla mahdollista!\" sanoi Graham.\n\n\"On kyllä. On kyllä mahdollista. Hän on kuollut. Tuo Nukkuja, joka\nheräsi -- vaihdettiin yöllä. Joku lääkkeillä huumattu miesparka.\nMutta minä en uskalla sanoa kaikkea, mitä minä tiedän. Minä en\nuskalla sanoa kaikkea, mitä minä tiedän\".\n\nHän löpisi hetken sekavia lauseita. Hänen salaisuutensa kävi liian\nraskaaksi kantaa. \"Minä en tunne laisinkaan niitä, jotka vaivuttivat\nhänet uneen -- se tapahtui paljo ennen minun aikaani -- mutta minä\ntunsin miehen, joka ruiskutti häneen virkistäviä aineita ja herätti\nhänet. Oli kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan -- herättää tai\ntappaa. Herättää tai tappaa. Niin tekee Ostrog\".\n\nGraham oli niin hämmästynyt tästä kaikesta, että hän keskeytti\npuheen ja pyysi vanhusta uudelleen kertomaan kaiken, kyseli häneltä,\nennenkuin hän tuli täysin vakuutetuksi siitä, että ukko puhui\njärjettömiä. Hänen heräämisensä ei siis ollutkaan luonnollinen! Oliko\ntuo kaikki vanhuksen höperöä lavertelua, vai oliko siinä jotain\nperää? Etsiessään muistonsa pimeistä sokkeloista löysi hän äkkiä\njotain, jota voi pitää tuollaisena valveuttamisvaikutuksena. Hän\ntuli ajatelleeksi, että kohtalo oli valmistanut hänelle onnellisen\nsattuman, että hän ehkä sittenkin sai oppia jotain uudelta ajalta.\nVanhus ähki hetkisen, sylkäisi ja jatkoi sitten piipittävällä\näänirähjällään:\n\n\"Kun he ensi kerran hylkäsivät hänet, niin seurasin minä koko asiaa\ntarkoin\".\n\n\"Hylkäsivät, kenet?\" kysyi Graham. \"Nukkujanko?\"\n\n\"Nukkujan? _Ei_. Ostrogin. Hän oli aivan kamalankamala! Ja silloin\nluvattiin valta hänelle, luvattiin varmasti seuraavaksi kerraksi.\nNiitä hulluja -- eivät pelänneet häntä sen enempää. Nyt on koko\nkaupunki jalkeella, ja me muut olemme vaan tomua hänen jalkojensa\nalla. Tomua jalkojensa alla. Ennenkuin hän sekaantui asiaan -- niin\ntyömiehet leikkasivat toisiensa kurkkuja poikki, murhasivat jonkun\nkiinalaisen tai työnjohtajan, mutta jättivät kaiken muun rauhaan.\nMurhia! Ryöväyksiä! Pimeyttä! Sellaista ei ole nähty grossiin\nvuoteen. Eh! -- hullusti käy pienien, kun suuret tappelevat! Huonosti\nkäy!\"\n\n\"Mitä sanoitte -- mitä ei ole ollut -- mitä? grossiin vuoteen?\"\n\n\"Häh?\" sanoi vanhus.\n\nVanhus puhui jotakin hänen puheensa katkaisemisesta ja antoi\nGrahamin kysyä samaa kolme eri kertaa. \"Taisteluja ja aseellisia\nmurhia, ja hullujen vapauden rähinää ja muuta sellaista\", sanoi\nvanhus. \"Sellaista ei ole tapahtunut minun eläissäni. Nyt on aivan\nsamallaista kuin entisaikaan -- aivan varmaan -- kun Pariisin kansa\nryhtyi taisteluun -- kolme grossia vuotta sitten. Sellaista ei ole\nnähty sen jälkeen. Mutta sellaista on maailman meno. Kaikki palaa\ntakaisin. Minä tiedän sen. Minä tiedän sen. Ostrog on nyt toiminut\nviisi vuotta, ja sinä aikana on ollut kapina kapinan jälkeen, ja\nnälänhätä ja uhkauksia ja suuria sanoja ja aseita. Sinipukuisia ja\nmutinaa. Ja rangaistuksia. Kaikki kiehuu ja kuohuu. Ja tässä sitä nyt\nollaan! Kapina ja taistelu ja Neuvosto on menettänyt kaikki\".\n\n\"Te näytätte tarkoin tietävän nämät asiat\", sanoi Graham.\n\n\"Minä tiedän, mitä minä näen. En minä kuuntele yksinomaan\npuhekoneita\".\n\n\"Ette kai\", sanoi Graham ihmetellen mitähän nuo puhekoneet olivat.\n\"Ja oletteko siis varma siitä, että Ostrog -- oletteko varma,\nettä Ostrog on järjestänyt tämän kapinan ja herättänyt Nukkujan?\nNäyttääkseen vaan omaa voimaansa -- kun häntä ei valittu Neuvostoon?\"\n\n\"Tietäähän sen koko maailma, luulisin minä\", sanoi vanhus.\n\"Lukuunottamatta -- tyhmeliiniä. Hän tahtoi päästä herraksi millä\ntavalla tahansa. Neuvoston kautta tai ilman sitä. Jokainen, joka\ntietää jotain, tietää sen. Ja tässä sitä nyt on ruumiita kaikkialla\nkeskellä pimeyttä! Mutta mistä te olette tullut, kun ette ole kuullut\nOstrogin ja Verney'den välisestä riidasta? Ja mistä syystä luulette\ntämän taistelun alkaneen? Nukkujan tähden? Häh? Te luulette kai\nNukkujan olevan olemassa ja heräävän omin voimin -- häh?\"\n\n\"Minä olen rauhallinen mies, vanhempi kuin miltä näytän, ja unohdan\nniin helposti\", sanoi Graham. \"Minä olen unohtanut paljon --\nerittäinkin viime vuosien tapahtumista --. Jos minä olisin Nukkuja,\nniin, totta puhuen, en voisi olla tietämättömämpi näistä asioista\".\n\n\"Eh!\" sanoi ääni. \"Vanha, tekö vanha? Ettepä te juuri vanhalta\nnäytä. Mutta onhan se totta, etteivät kaikki säilytä minun ijälläni\nmuistiaan niin tuoreena kuin minä. Mutta ovathan nämät asiat niin\nyleisesti tunnettuja! Ettehän te ole niin vanha kuin minä -- ette\nläheskään niin vanha. Minun ei ehkä pitäisi arvostella toisia oman\nitseni mukaan. Minä olen nuori -- ollakseni näin vanha mies. Te\nmahdatte olla vanha, niin nuori kuin olettekin\".\n\n\"Se on totta\", sanoi Graham. \"Minun elämäni on ollut hyvin\nmerkillinen. Minä tiedän hyvin vähän! Ja historia! Siitä minä en\nsuorastaan tiedä mitään. Nukkuja ja Julius Caesar ovat minulle aivan\nsamoja. Hauskaa on kuulla teidän puhuvan tästä kaikesta\".\n\n\"Minä tiedän yhtä ja toista\", sanoi vanhus. \"Minä tiedän muutamia\nasioita. Mutta --. Kuulkaa!\"\n\nMolemmat miehet vaikenivat ja kuuntelivat. Kuului kumea jyräys, niin\nvoimakas, että heidän istuimensa vavahtivat. Ohikulkijat seisahtuivat\nhuutaen jotain toisilleen. Graham rohkaistui heidän esimerkistään,\nnousi ja liittyi toisiin. Kukaan ei tietänyt, mitä oli tapahtunut.\n\nHän palasi istumaan ja kuuli vanhuksen mutisevan heikolla äänellä\nepämääräisiä kysymyksiä. Vähään aikaan he eivät sanoneet sanaakaan\ntoisilleen.\n\nTietoisuus tästä jättiläistaistelusta, joka oli niin lähellä\nja kuitenkin niin etäällä, vaikutti voimakkaasti Grahamin\nmielikuvitukseen. Oliko tuo vanhus oikeassa, olivatko nuo tiedot\nkansasta todenmukaisia, ja olivatko vallankumoukselliset voitolla?\nVai erehtyivätkö he, ja ajoiko punainen poliisi kaikkia edellään?\nMikä hetki tahansa voi taistelun hyökylaine ulottua tähän kaupungin\nrauhalliseen kolkkaan ja riistää hänet jälleen mukaansa. Hänen täytyi\nsaada tietoa asioista niinkauvan kuin hänellä vielä oli siihen aikaa.\nHän kääntyi äkkiä vanhuksen puoleen aikoen tehdä hänelle kysymyksen,\njoka kuitenkin jäi sanomatta. Mutta tämä liike sai vanhuksen jälleen\njatkamaan puhettaan.\n\n\"Eh! Kuinka kaikki tässä maailmassa kehittyy!\" sanoi vanhus. \"Minä\ntunnen tuon Nukkujan elämäntarinan, johon kaikki tyhmeliinit nyt\npanevat toivonsa -- minä olen aina pitänyt historiasta. Kun minä\nolin lapsi -- minä olen nyt niin kovin vanha -- osasin minä lukea\npainettuja kirjoja. Te ette kai usko sitä. Te ette kai koskaan\nole nähnyt niitä -- niin ne kuluvat ja muuttuvat tuhaksi -- ja\nterveyskomitea polttaa ne ja tekee niistä valkaisuainetta. Mutta\nniistä oli hyötyä, vaikka ne olivatkin niin likaisia. Niistä oppi\naina jotain. Mitä tulee noihin uudenaikaisiin puhekoneisiin -- teidän\nmielestänne eivät ne kai ole uudenaikaisia -- niin käsittää niiden\npuheen helposti, mutta unhottaa myöskin helposti. Mutta minä olen\nseurannut Nukkujan tarinaa aivan alusta alkaen\".\n\n\"Te ette taida uskoa\", sanoi Graham hitaasti, \"mutta minä olen niin\ntietämätön kaikesta -- minä olen niin ollut kiinni omissa hommissani,\nkoko elämäni on ollut niin perin omituinen -- että minä en tiedä\nmitään Nukkujan historiasta. Kuka hän oli?\"\n\n\"Eh!\" sanoi vanhus. \"Kyllä minä tiedän. Kyllä minä tiedän. Hän oli\neräs olento parka, jota hänen ilkeä vaimonsa kiusasi! Hän vaipui\nvalekuolemaan. Nuo vanhat ruskeat kuvat, joita ennen muinoin\nkäytettiin -- valokuvat -- esittävät häntä makaamassa. Siitä on nyt\npuolitoista grossia vuotta -- puolitoista grossia vuotta?\"\n\n\"Vai kiusasi häntä ilkeä vaimo, mies parka\", sanoi Graham puolikovaa\nja jatkoi sitten ääneen: \"Niin -- hyvä on! jatkakaa\".\n\n\"Hänellä oli Warming niminen serkku, jolla ei ollut lapsia ja joka\ntuli hyvin rikkaaksi keksiessään tiet -- kadut -- ensimmäiset\neadhamititiet. Mutta sen te kai tiedätte? Ettekö? Kuinka se voi olla\nmahdollista? Hän hankki itselleen patentin ja perusti suuren yhtiön.\nSiihen aikaan oli olemassa monen monta yhtiötä ja kauppaliittoa.\nMonen monta! Hänen keksintönsä syrjäytti rautatiet -- nuo entiset\nkulkuneuvot -- kahdessa tusinassa vuotta. Hän osti kaikki rautatiet\nja muutti ne eadhamiteiksi. Ja kun hän ei tahtonut hajottaa\nomaisuuttaan eikä luovuttaa rikkauksiaan, eikä huolinut osakkaista,\njätti hän kaiken Nukkujalle ja uskoi sen hoitoneuvostolle, jonka\nhän itse oli valinnut ja järjestänyt. Hän tiesi, ettei Nukkuja\nherää ja että hän nukkuu nukkumistaan kunnes kuolee. Hän tiesi\nsen varsin hyvin. Ja sitten, loiskis! eräs yhdysvaltalainen, joka\nkadotti molemmat poikansa haaksirikossa, heitti siihen lisäksi suuren\nomaisuuden. Tämä neuvosto sai heti alussa käsiinsä tusinan myriadin\nleijonan omaisuuden\".\n\n\"Mikä oli hänen nimensä?\"\n\n\"Graham\".\n\n\"Ei -- minä tarkotan tuota amerikalaista\".\n\n\"Isbister\".\n\n\"Isbister!\" huudahti Graham. \"Enhän minä tunne tuota nimeä\".\n\n\"Ette kai\", sanoi vanhus. \"Ette kai. Ei nykyaikaan opita koulussa\npaljoakaan. Mutta minä tiedän kaikki, mitä hänestä voi tietää. Hän\noli rikas amerikalainen, joka alkujaan oli englantilainen, ja joka\njätti Nukkujalle vielä suuremman omaisuuden kuin Warming. Miten hän\noli sen koonnut? Sitä en tiedä. Hän oli keksinyt keinon maalata\ntauluja koneen avulla. Mutta hän kokosi rahat ja testamenttasi ne,\nja niillä sai Neuvosto alkaa toimintansa. Se oli ensi alussa vaan\nhoitoneuvosto\".\n\n\"Ja miten tuo omaisuus kasvoi?\"\n\n\"Eh! -- ettehän te tiedä mitään. Raha tekee rahaa -- ja kaksitoista\npäätä toimii paremmin kuin yksi. He käyttivät rahoja taitavasti.\nHe käyttivät rahaa valtiollisiin tarkoituksiin, kartuttivat rahoja\nkorkojen ja monopoolien kautta. Omaisuus kasvoi kasvamistaan. Ja\npitkän aikaa nuo kaksitoista hoitoneuvoston jäsentä pitivät Nukkujan\nomaisuutta salassa, käyttämällä kaksinkertaisia nimiä ja yhtiönimiä\nja muuta sellaista. Neuvosto otti haltuunsa kaikki rahat, osakkeet\nja lainat, osti kaikki valtiolliset puolueet itselleen ja lahjoi\nkaikki sanomalehdet. Jos seuraatte näitä vanhoja kertomuksia, niin\nhuomaatte, miten Neuvoston valta kasvamistaan kasvoi. Nukkujan\nomaisuus oli lopulta biljonan biljonaa leijonaa. Ja kaikki tämä\njohtui oikusta -- Warmingin testamentista ja Isbisterin poikien\nsatunnaisesta kuolemasta\".\n\n\"Ihmiset ovat kummallisia\", sanoi vanhus. \"Mikä minusta on\nkummallista, on se, että Neuvosto saattoi niin kauvan toimia\nyksimielisesti. Olihan heitä kokonaista kaksitoista. Mutta he\ntoimivat jo alusta alkaen puolueryhmissä. Ja sitten he luopuivat\nsiitä. Kun minun nuoruudessani puhuttiin Neuvostosta, niin puhuttiin\naivan kuin Jumalasta. Me emme voineet ajatellakaan heidän voivan\ntoimia väärin. Me emme tietäneet heidän vaimoistaan emmekä muusta!\nMinä olen nyt tullut viisaammaksi\".\n\n\"Ihmiset ovat kummallisia\", sanoi vanhus. \"Tässä te, nuori mies, ette\ntiedä mitään, ja minä -- seitsemänkymmenen vuotias näen ja kuulen\nkaiken ja selitän teille järkevästi ja selvästi näitä asioita\".\n\n\"Seitsemänkymmenen vuotias\", sanoi hän, \"seitsemänkymmenen, ja minä\nkuulen ja näen -- kuulen paremmin kuin näen. Ja punnitsen selvästi\nkaikkea ja seuraan kaikkia tapahtumia. Seitsemänkymmenen vuotias!\"\n\n\"Elämä on kummallinen. Minä olin kahdenkymmenen vuotias Ostrogin\nsyntyessä. Minä muistan hänet jo aikoja ennen kuin hän potkaisi\nitsensä tuulimoottorien ylihoitajaksi. Minä olen nähnyt paljon\nmuutoksia. Minäkin olen kantanut sinistä pukua. Ja kaiken lopuksi\nolen saanut nähdä tämän taistelun ja pimeyden ja tappelun ja\nruumiiden makaavan tielläni. Ja kaikki tämä on hänen työtään! Hänen\ntyötään!\"\n\nHänen puheensa painui epäselväksi hyminäksi ylistellessään Ostrogia.\n\nGraham kävi miettiväksi. \"Kuulkaahan\", sanoi hän, \"olenko minä\noikeassa\".\n\nHän ojensi kätensä ja alkoi laskea sormillaan. \"Nukkuja on ollut\nunessa --\"\n\n\"Hän on vaihdettu\", sanoi vanhus.\n\n\"Ehkä. Ja sillävälin kasvoi Nukkujan omaisuus kahdentoista\nneuvosmiehen käsissä, kunnes se vihdoin sai haltuunsa melkein kaiken\nmaailman omaisuuden. Nuo kaksitoista hoitaessaan tätä omaisuutta ovat\ntavallaan tulleet oikeiksi maailman haltijoiksi, siksi että he ovat\nmaksavana mahtina, kuten Englannin parlamentti oli ennen --\"\n\n\"Eh!\" sanoi vanhus. \"Juuri niin -- se on hyvä vertaus. Te ette\nolekaan niin --\"\n\n\"Ja nyt tuo Ostrog -- on äkkiä nostattanut vallankumouksen\nherättäessään Nukkujan -- jonka heräämistä ei kukaan muu kuin\ntaikauskoinen roskaväki ole uneksinutkaan -- herättäen, jotta hän\nvaatisi takaisin Neuvostolta omaisuutensa näin monen vuoden jälkeen\".\n\nVanhus yskäisi vakuudeksi. \"Kummallista on\", sanoi hän, \"tavata mies,\njoka ensi kertaa kuulee tästä tänä iltana\".\n\n\"Niin\", sanoi Graham, \"kummaa se on\".\n\n\"Oletteko te käynyt Nautinnon kaupungissa?\" kysyi vanhus. \"Minä olen\nkoko elinikäni toivonut sinne --\". Hän naurahti. \"Vielä nytkin\",\nsanoi hän, \"tekisi mieleni hiukan huvitella. Hauskaa olisi edes saada\nse nähdä\". Hän höpisi lauseen, jota Graham ei käsittänyt.\n\n\"Nukkuja -- milloin hän heräsi?\" kysyi Graham äkkiä.\n\n\"Kolme päivää sitten\".\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Ostrog on ottanut hänet huostaansa. Hän pääsi Neuvoston vankilasta\ntuskin neljä tuntia sitten. Hyvä herra, missä te olitte silloin? Hän\noli suuressa salissa hallien luona -- jossa sitten taistelukin alkoi.\nKoko kaupunki puhui siitä. Kaikki puhekoneet. Kaikkialla huudettiin\nja kiljuttiin hänen nimeään. Neuvostoa kannattavat idiootitkin\nsallivat sen. Kaikki ryntäsivät katsomaan häntä -- kaikki tarttuivat\naseihin. Olitteko te juovuksissa vai nukuitteko? Ja vielä nytkin!\nMutta tehän laskette leikkiä! Te vaan teeskentelette! Estääkseen\npuhekoneita toimimasta ja kansaa kokoontumasta sammuttivat he\nsähkövalon -- ja vaivuttivat meidät tähän kirottuun pimeyteen. Mitä\naijoitte sanoa --?\"\n\n\"Minä kuulin Nukkujan vapauttamisesta\", sanoi Graham. \"Mutta -- kerta\nvielä, oletteko varma siitä, että hän on Ostrogin luona?\"\n\n\"Ei hän päästä Nukkujaa käsistään\", sanoi vanhus.\n\n\"Ja Nukkuja. Oletteko varma siitä, että hän ei ole se oikea. Minä en\nole koskaan kuullut --\"\n\n\"Niin kaikki tyhmeliinit uskovat. Niin ne ajattelevat. Ikäänkuin\nei olisi olemassa tuhansia asioita, joista ei koskaan puhuta. Minä\ntunnen Ostrogin siksi hyvin. Enkö sitä sanonut teille? Minä olen\nOstrogin kanssa tavallaan läheisissä väleissä. Läheisissä väleissä.\nMiniäni kautta\".\n\n\"Minä otaksun --\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Minä otaksun, ettei tuo Nukkuja mitenkään voi käyttää oikeuksiaan.\nMinä luulen, että hän tulee olemaan vaan leikkikalu -- Ostrogin tai\nNeuvoston käsissä heti taistelun loputtua\".\n\n\"Ostrogin käsissä -- aivan varmaan. Miksei hän olisi nukkena?\nAjatelkaa hänen asemaansa. Kaikki on tehty häntä varten, kaikki\nmahdolliset nautinnot. Miksi hän ei tahtoisi käyttää oikeuksiaan?\"\n\n\"Mikä tuo Nautinnon kaupunki on?\" kysyi Graham äkkiä.\n\nVanhus antoi hänen kysyä uudelleen. Kun hän vihdoinkin oli varma\nGrahamin sanoista, töytäisi hän tätä kovasti kylkeen. \"Tämä on jo\nliikaa\", sanoi hän. \"Tehän pidätte vanhusta pilananne. Minä jo\nepäilin teidän tietävän enemmän kuin väitättekään\".\n\n\"Ehkä\", sanoi Graham. \"Mutta ei! miksi minä teeskentelisin? Ei, minä\nen tiedä, mitä Nautinnon kaupunki on\".\n\nVanhus rähähti tuttavalliseen nauruun.\n\n\"On paljon muuta, mitä en tiedä, minä en osaa lukea kirjaimianne, en\ntiedä, mitä rahaa käytätte, en tiedä, mitä maita löytyy tämän maan\nulkopuolella. Minä en tiedä missä olen. En osaa laskea. En tiedä\nmistä saan ruokaa tai juomaa tai yösijaa\".\n\n\"Jopa nyt jotakin\", sanoi vanhus, \"jos saisitte lasillisen juotavaa,\nniin kaataisitteko sen korvaanne tai silmäänne?\"\n\n\"Teidän pitää selittää minulle kaikki\".\n\n\"Hehe! Kyllähän silkkipukuinen herra saa huvitella\". Kuihtunut\nkätensä siveli Grahamin käsivartta. \"Silkkiä. Niin on! Mutta olkoon\nkuinka tahansa, minä haluaisin olla se mies, joka pantiin Nukkujan\nsijaan. Hän saa viettää hauskoja päiviä. Loistossa ja nautinnoissa.\nHän oli niin hullunkurisen näköinen. Kun kaikki saivat käydä häntä\nkatsomassa, otin minäkin pääsylipun ja menin sinne. Tuo sijainen\noli aivan sen oikean Nukkujan näköinen, jommoiseksi valokuvat hänet\nesittävät. Keltainen. Mutta kyllä ne hänet syöttävät. Tämä on\nhullunkurinen maailma. Ajatelkaahan sellaista onnenpotkausta. Minä\nodotan että hänet lähetetään Capriin. Se on paras paikka toipuville\".\n\nHän sai taas yskänpuuskan ja alkoi valitella, ettei hän saa osakseen\nnautintoja ja iloja. \"Mikä onnenpotkaus! Minä olen koko elinikäni\noleskellut Lontoossa toivoen, että minunkin aikani kerran tulee\".\n\n\"Mutta kuinka voitte olla varma Nukkujan kuolemasta?\" sanoi Graham\näkkiä.\n\nVanhus antoi hänen kysyä uudestaan.\n\n\"Ihmiset eivät elä kymmentä tusinaa vuotta kauvempaa. Se ei ole\nluonnollista\", sanoi vanhus. \"Minä en ole hassu. Hassut sitä\nuskokoot, mutta en minä\".\n\nVanhuksen varmuus suututti Grahamia. \"Olette hassu tai ette\", sanoi\nhän, \"mutta Nukkujan suhteen ainakin olette väärässä\".\n\n\"Mistä sen tiedätte? Minähän luulin, ettette tiedä mitään -- ette\nedes mikä Nautinnon kaupunki on\".\n\nGraham vaikeni.\n\n\"Sitä te ette tiedä\", sanoi vanhus. \"Mistä sen tietäisitte? Hyvin\nharvat --\"\n\n\"_Minä_ olen Nukkuja\".\n\nHän sai sanoa sen toistamiseen.\n\nSyntyi äänettömyys. \"Tuopa on paljasta leikinlaskua, kaikella\nkunnioituksella sanoen. Teillä voisi tällaisina aikoina olla siitä\npaljon ikävyyksiä\", sanoi vanhus.\n\nGraham, vaikkakin hiukan epävarmasti, vakuutti olevansa Nukkuja.\n\n\"Minä olen Nukkuja. Minä vaivuin monen monta monta vuotta sitten\nuneen eräässä kivestä rakennetussa kylässä, siihen aikaan, jolloin\nvielä löytyi lehtoja, kyliä ja majataloja ja koko maaseutu oli\njaettu pieniin alueihin ja lohkoihin. Ettekö te koskaan ole kuullut\npuhuttavan niistä ajoista? Ja minä se olen -- minä joka puhun teille\n-- joka heräsin neljä päivää sitten\".\n\n\"Neljä päivää sitten! -- Nukkuja! Mutta Nukkujahan _on_ heidän\nhuostassaan. He ovat saaneet hänet käsiinsä eivätkä luovu hänestä.\nLoruja! Tehän puhuitte tähän asti jokseenkin järkevästi. Kyllä minä\narvaan, miten kaikki käy. Lincoln kulkee aina hänen kintereillään;\neivät he päästä häntä yksinään kuljeksimaan. Olkaa siitä varma.\nTe olette hullunkurinen mies. Tuollainen leikinlaskija. Nyt minä\nymmärrän miksi te nielette niin mukavasti sanojanne, mutta --\"\n\nHän vaikeni äkkiä ja Graham näki hänen tekevän liikkeen kädellään.\n\n\"Ikäänkuin Ostrog päästäisi Nukkujan juoksentelemaan yksinään! Te\nsatuitte kertomaan tuon kaiken väärälle miehelle. Eh! niinkuin\nminä sitä uskoisin. Mistä se ajatus teissä heräsi? Mehän puhelimme\nNukkujasta\".\n\nGraham nousi. \"Kuulkaahan\", sanoi hän. \"Minä olen Nukkuja\".\n\n\"Leikinlaskija te olette\", sanoi vanhus, \"istutte täällä pimeässä,\npureskelette sanojanne ja valehtelette mokomia. Mutta --\"\n\nGrahamin epätoivo puhkesi nauruun. \"Tämähän on järjetöntä\", huudahti\nhän. \"Järjetöntä. Unen täytyy loppua. Tämä käy yhä hurjemmaksi.\nTässä minä seison -- tässä kirotussa hämärässä -- minä en ennen ole\ntietänyt, että puolihämärässä voi nähdä unta -- minä elän kaksisataa\nvuotta myöhemmin ja koetan typerälle vanhukselle uskottaa olevani oma\nitseni ja kuitenkin -- Uh!\"\n\nHänen mielensä oli ärtynyt ja hän juoksi pois. Vanhus juoksi hänen\njälestään. \"Eh! elkää menkö!\" huusi vanhus. \"Minä olen vanha höperö,\ntiedättehän. Elkää menkö. Elkää jättäkö minua tähän pimeään\".\n\nGraham epäröi, seisahtui. Äkkiä käsitti hän, miten mielettömästi hän\noli tehnyt kertoessaan salaisuudestaan.\n\n\"En minä tahtonut loukata teitä -- epäillä sanojanne\", sanoi vanhus\nlähestyessään. \"Eihän siinä ole mitään pahaa. Kutsukaa vaan itseänne\nNukkujaksi, jos tahdotte. Tosin se on järjetöntä --\"\n\nGraham käänsi hänelle tuotapikaa selkänsä ja jatkoi kulkuaan.\n\nJonkun aikaa koetti vanhus seurata häntä läähättäen juostessaan.\nMutta lopulta pimeys peitti hänet, eikä Graham häntä enää nähnyt.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\nOstrog.\n\n\nGraham käsitti nyt asemansa paljoa selvemmin. Hän harhaili\nvielä pitkän aikaa. Puheltuaan vanhuksen kanssa oli hän päässyt\ntäydellisesti selville tuosta Ostrogista ja tiesi mitä hänen\nnyt tuli tehdä. Yksi asia oli päivän selvää, se nimittäin, että\nkapinoitsijoiden pääosaston oli onnistunut mainiosti salata hänen\nkatoomisensa. Mutta joka hetki odotti hän saavansa kuulla, että hän\noli kuollut tai että Neuvosto oli jälleen saanut hänet vangiksi.\n\nEräs mies seisahtui hänen eteensä. \"Oletteko kuullut?\" kysyi hän.\n\n\"En!\" vastasi Graham vavisten.\n\n\"Melkein dozandi\", sanoi mies, \"melkein dozandi miestä!\" ja juoksi\nedelleen.\n\nJoukko miehiä ja tyttöjä juoksi pimeässä huutaen ja tehden kiihkeitä\nliikkeitä: \"Antautunut! Antautunut!\" \"Dozandi miestä!\" \"Kaksi\ndozandia\". \"Ostrog eläköön! Ostrog eläköön!\" Äänet loittonivat ja\nkävivät epäselviksi.\n\nToinen huutava parvi seurasi. Jonkun aikaa kuunteli hän vaan\nnoita ohitseen kiitäviä huutoja. Hän epäili, puhuivatko kaikki\nenglanninkieltä. Hän kuuli lauseita, jotka tuntuivat englanninkielen\nmurteelta, neekerien puhetavalta, niin sekavaa ja puutteellista\nkieltä se oli. Hän ei uskaltanut kysellä keneltäkään. Hänessä varmeni\nse ajatus, mikä hänellä oli jo ennen ollut kansasta ja taistelusta,\nja minkä hän vanhuksen puheiden kautta oli saanut Ostrogista.\nVähitellen vasta hän ymmärsi, että kaikki nämät ihmiset iloitsivat\nNeuvoston sortumisesta, ja että Neuvosto, joka oli niin voimakkaasti\najanut häntä takaa, olikin heikompi näistä kahdesta puolueesta. Ja\njos niin oli asian laita, mitä seurauksia se tuottaisi hänelle?\nMonta kertaa hän arkaili ottaa tarkkaa selvää asioista. Kerran\nhän jo kääntyi ja seurasi pitkän matkaa erästä pyylevää, lyhyttä,\nystävällisen näköistä miestä, mutta hän ei uskaltanut kysellä häneltä.\n\nHänelle johtui mieleen, että hän voisi tiedustella, missä on\n\"tuulimoottorien\" toimisto, olkoon tuo \"tuulimoottorien toimisto\"\nsitten mitä tahansa. Ensi kertaa kysyttyään kehoitettiin häntä\njatkamaan matkaansa Westminsteriin päin. Seuraavalla kerralla\nneuvottiin häntä kulkemaan erästä kujaa myöten. Häntä käskettiin\nsitten kulkemaan aivan toista tietä kuin tähän asti -- sillä eihän\nhän ollut tuntenut mitään muuta kulkutietä -- ja laskeutumaan\nkeskikadun portaita alas pimeälle kadulle. Siellä koki hän muutamia\nseikkailuja; ensiksi kohtasi hän epäilyttävän olennon, jota hän ei\nvoinut nähdä ja joka karkealla äänellään puhui kummallista vieraalta\nkieleltä kuulostavaa murretta; se oli sanatulva, jossa siellä täällä\nvilahti englanninkielisiä sanoja, luultavasti oli se sen ajan\nroskaväen puheenpartta. Sitten läheni toinen, laulava tytön ääni,\n\"tralala tralala\". Hän puhutteli Grahamia ja puheensa muistutti\nhiukan edellisen murretta. Hän väitti kadottaneensa sisarensa, hän\npainautui häneen päin, aikoi syleillä ja alkoi nauraa. Mutta Graham\nvastasi hänelle töykeästi ja tyttö katosi jälleen.\n\nMelu alkoi lähetä. Kiihkeästi puhelevia ihmisiä kulki hänen ohitseen.\n\"He ovat joutuneet saarroksiin!\" \"Neuvosto! Eihän vaan Neuvosto!\"\n\"Niin kaduilla kerrottiin\". Katu tuntui laajenevan. Äkkiä osui seinä\neteen. Hänen edessään oli avonainen paikka, jolle oli kokoontunut\nkiihtyneitä ihmisiä. Hän kyseli taas tietä eräältä vähäpätöiseltä\nhenkilöltä. \"Kääntykää oikealle\", sanoi naisen ääni. Hän lähti seinän\nluota ja töytäsi pientä pöytää vasten, jolla oli lasiesineitä.\nGrahamin pimeyteen tottuneet silmät huomasivat pitkän pöytärivin. Hän\nmeni niitä kohden. Parin pöydän luota kuuli hän lasien kilinää ja\nkuuli syötävän. Löytyi siis niin rauhallisia ihmisiä, että he voivat\nsyödä tai ehkäpä varastaa ruokaa itselleen keskellä valtiollista\ntaistelua ja pimeyttä. Ylhäältä, korkealta näki hän äkkiä valon\ntunkeutuvan puolipyöreästä aukosta. Lähestyessään tätä löysi hän\nportaat ja joutui galleriaan. Hän kuuli nyyhkytyksiä ja tapasi kaksi\npientä tyttöä kyyryllään eräällä kaidepuulla. Tytöt vaikenivat hänen\nlähestyessään. Hän koetti lohduttaa, mutta he eivät hiiskuneet\nsanaakaan. Jatkaessaan matkaansa kuuli hän heidän alkaneen uudelleen\nnyyhkyttää.\n\nÄkkiä osui taas portaat hänen tielleen, ne johtivat suurelle\naukolle, ja hän näki valon hohtavan ylhäältä ja astui pimeydestä\ntaas liikkuvalle kadulle. Tätä pitkin kulki huutava kansanlauma. He\nlauloivat osia vallankumouslaulusta, useimmat heistä aivan väärin.\nSiellä täällä leimahteli soihtuja luoden väräjäviä varjoja. Hän kysyi\ntaas tietä ja hänelle vastattiin samalla epäselvällä murteella. Vasta\nkolmannen vastauksen hän ymmärsi. Hän oli kahden penikulman päässä\nWestminsterista, mutta tietä sinne ei ollut vaikea löytää.\n\nLähestyessään vihdoin tuulimoottorien toimistoa päätti hän\nriemuitsevista kulkueista, joita hän kohtasi kaduilla, ilonhuudoista\nja lopulta sähkövalon palaamisesta, että Neuvosto oli lopullisesti\nkukistettu. Eikä missään puhuttu hänen katoamisestaan.\n\nKaupungin sähkövalon syttyminen vaikutti häikäisevästi. Ensi alussa\nhän oli soaistu, kaikki hänen ympärillään seisahtuivat ja koko\nmaailma näytti hehkuvan. Valon syttyessä oli hän aivan sen väkijoukon\nlaidassa, joka kiihoittuneina ryhminä täytti tuulimoottorien\ntoimiston läheiset kadut ja tietäessään nyt olevansa kaikkien\nnähtävänä, tunnettavissa muuttui hänen halunsa päästä Ostrogin luo\ntäydelliseksi kauhuksi.\n\nHäntä tyrkki ja lykki miesjoukko, joiden ääni oli tullut aivan\nkäheäksi hänen nimensä huutamisesta, muutamat olivat saaneet haavoja\ntaistellessaan hänen asiansa puolesta. Tuulimoottorien toimiston\nulkoseinällä oli eläviä kuvia, mutta hän ei voinut nähdä niitä,\nsillä huolimatta kaikista ponnistuksistaan esti kansanjoukko\nhäntä lähestymästä. Sieltä täältä kuulemistaan lauseista päättäen\narveli hän niiden esittävän uutisia Neuvoston palatsin edustalla\ntapahtuvasta taistelusta. Tietämättömyytensä ja epävarmuutensa\ntekivät hänen liikkeensä hitaiksi ja aroiksi. Hän tuumiskeli, miten\nhän voisi päästä tämän kansanjoukon läpi. Hän raivasi itselleen tien\naskel askeleelta tungoksen läpi, kunnes hän huomasi, että keskitieltä\nlähtevät portaat johtivat rakennuksen sisään. Hän painalti eteenpäin,\nmutta tungos oli portaiden luona niin taaja, että kesti kauvan\nennenkuin hän pääsi perille. Ja sielläkin asettui hänen tielleen\nkaikellaisia esteitä, ja koko tunti kului kiivaisiin neuvotteluihin\nensiksi vartiosalissa ja sitten muissa saleissa, kunnes hän sai erään\nhenkilön viemään kirjelapun sille miehelle, jonka kiihkeimmin olisi\nluullut haluavan tavata häntä. Ensiksi naurettiin ja pilkattiin\nhäntä; viisastuttuaan tästä kokemuksesta selitti hän vihdoin tuovansa\nOstrogille hyvin tärkeitä uutisia. Mitä ne olivat, ei hän tahtonut\nsanoa. Hänen kirjeensä lähetettiin halveksivaisesti eteenpäin. Pitkän\naikaa odotti hän pienessä huoneessa hissin vieressä, kunnes vihdoin\nLincoln ilmestyi levottomana, anteeksi pyynnellen ja hämmästyneenä.\nHän seisahtui ovensuuhun tarkastamaan Grahamia ja syöksyi sitten\nhyvin ystävällisesti hänen luokseen.\n\n\"Niin\", huudahti hän. \"Te se olette. Ettekä olekaan kuollut!\"\n\nGraham selitti kaikki lyhyesti.\n\n\"Veljeni odottaa teitä\", selitti Lincoln. \"Hän on yksinään\ntuulimoottorien toimistossa. Me pelkäsimme teidän kaatuneen\ntaistelussa teatterissa. Hän oli aivan onneton -- asiat ovat hyvin\nvaarallisella kannalla, vaikka me kansalle ilmoitammekin toisin --\nmuussa tapauksessa olisi hän rientänyt teidän luoksenne\".\n\nHe nousivat hissin avulla ylös, tulivat kapeaan käytävään, kulkivat\nsuuren salin läpi väistäen kahta juoksevaa lähettiä, ja tulivat\nsuhteellisesti pieneen huoneesen, jonka ainoana kalustona oli\nleposohva ja soikea, harmahtava, väriä vaihtava lasilevy, joka\nriippui alas seinään kiinnitettyjen kannattimien varassa. Lincoln\njätti tänne Grahamin, joka alkoi katsella lasilevyllä liikkuvia\nusvamaisia varjoja, ymmärtämättä niistä mitään.\n\nHänen huomionsa kiintyi äkkiä kuuluvaan meluun. Kuului huutoja,\nsuunnattoman kansanjoukon riemua, mutta hyvin kaukaa. Se taukosi yhtä\näkkiä kuin oli alkanutkin aivan kuin ovi olisi avattu ja suljettu.\nViereisestä huoneesta kuului nopeita askeleita ja kalisevaa ääntä,\nkuten rautaketju olisi kiertänyt pyörän ympäri.\n\nSitten kuului naispuvun kahinaa ja naisääni sanoi: \"Se on Ostrog!\"\nPieni kello kilahti, ja sitten oli kaikki taas hiljaista.\n\nSamassa kuului ääniä, askeleita ja liikuntaa ulkoa. Yhden henkilön\naskeleet erottautuivat muusta kohinasta ja lähestyivät varmoina\nja tasaisina. Verho kohosi hitaasti. Kookas, valkotukkainen mies\npuettuna kellervään silkkipukuun katseli Grahamia kohotetun\nkäsivartensa alatse.\n\nHän piteli lyhyen hetken verhoa ylhäällä, antoi sen laskeutua alas\nja seisoi sen edessä. Graham huomasi aivan ensiksi hänen leveän\notsansa, hyvin vaaleat silmänsä, jotka välkkyivät syvältä valkoisten\nsilmäkulmien alta, kotkannokkansa ja varmapiirteisen, tarmokkaan\nsuunsa. Lihapussit silmien ympärillä, alaspäin kääntyneet suupielet\nrikkoivat kauniin ulkomuodon ilmaisten, että mies olikin vanha.\nGraham nousi aivan vaistomaisesti, ja hetkisen seisoivat molemmat\nmiehet vastatusten katsoen toisiinsa.\n\n\"Te olette Ostrog?\" sanoi Graham.\n\n\"Minä olen Ostrog\".\n\n\"Johtaja?\"\n\n\"Niin minua kutsutaan\".\n\nVaitiolo alkoi vaivata Grahamia.\n\n\"Minä tiedän, että minä saan pääasiassa kiittää teitä\npelastuksestani\", sanoi hän.\n\n\"Me pelkäsimme teidän kaatuneen\", sanoi Ostrog. \"Tai vaipuneen\n-- ikuiseen uneen. Me olemme kaikin tavoin salanneet -- teidän\nkatoamistanne. Missä te olette ollut? Miten tulitte tänne?\"\n\nGraham kertoi kaiken lyhyesti.\n\nOstrog kuunteli sanaakaan sanomatta.\n\nHän hymähti. \"Tiedättekö, mitä minä paraillaan tein, kun minulle\nilmotettiin teidän saapuneen?\"\n\n\"Sitä en voi arvata\".\n\n\"Valmistin sijaista teille\".\n\n\"Minun sijaistani?\"\n\n\"Me valitsimme teidän näköisenne miehen. Me aijoimme hypnotiseerata\nhänet, jotta hänen olisi helpompi näytellä osaansa. Meidän täytyi\nse tehdä. Tämän kapinan menestys riippui siitä, että te olitte\nherännyt, elossa ja kuuluitte meihin. Juuri nyt on suuri kansanjoukko\nkeräytynyt teatteriin vaatien teitä sinne. He eivät luota. Kai te\ntiedätte -- jotain asemastanne?\"\n\n\"Hyvin vähän\", sanoi Graham.\n\n\"Teidän asemanne on seuraava\". Ostrog astui pari askelta ja kääntyi.\n\"Te omistatte täydellisesti\", sanoi hän, \"yli puolet maailmasta.\nSeurauksena siitä on se, että te olette tavallaan kuningas. Teidän\nvaltanne on rajoitettu tuhannella eri tavalla, mutta te olette\nkuitenkin kaikista korkein, hallituksen populäärisin symbooli. Tuo\nValkoinen Neuvosto, Hoitoneuvosto niinkuin sitä kutsuttiin --\"\n\n\"Minä olen saanut siitä kuulla pääasiat\".\n\n\"Millähän tapaa\".\n\n\"Minä tapasin erään lavertelevan vanhuksen\".\n\n\"Minä ymmärrän... Massat -- se sana on saanut alkunsa teidän\najaltanne -- ja arvaattehan että meillä on massoja -- pitävät\nteitä todellisena hallitsijana. Samoin teidänkin aikananne monet\nsekoittivat kruunun ja vallan. Yli koko maapallon ovat massat\ntyytymättömiä hoitoneuvoston toimintaan. Pääasiassa on se tuo\nijänikuinen sota, joka työväellä on kurjuutta, kurinpitoa ja\nkykenemättömyyttä vastaan. Mutta teidän Neuvostonne on toden totta\nmenetellyt väärin. Muutamissa asioissa, nimittäinkin Työkomppanian\njärjestämisessä ovat ne menetelleet kaikkea muuta kuin viisaasti.\nHe ovat tuoneet lukemattomia tekosyitä esiin. Ja me toisetkin\nkansalliseen puolueesen kuuluvat hommasimme uudistuksia -- kun te\nheräsitte. Jos se olisi ollut järjestetty, niin ei se olisi voinut\ntulla sopivammalla hetkellä\". Hän hymyili: \"Yleinen mielipide,\najattelematta pitkää untanne, oli jo ajatellut herättää teidät ja\npyytää teidän apuanne ja -- silloin!\"\n\nHän kuvasi liikkeellä kapinan puhkeamista ja Graham nyökäytti\nosottaakseen ymmärtävänsä.\n\n\"Neuvosto hätääntyi -- riitaantui keskenään. Sitä he ovatkin aina\ntehneet. He eivät voineet päättää, mitä he tekisivät teille.\nTiedättehän, miten he sulkivat teidät vankilaan?\"\n\n\"Tiedän. Tiedän. Ja nyt -- olemmeko voittaneet?\"\n\n\"Olemme. Me olemme todellakin voittaneet. Tänä yönä, viidessä\nnopeassa tunnissa. Me iskimme äkkiä joka taholta. Tuulimoottorien\nväki, työkomppania ja sen miljoonat katkaisivat kahleensa. Me olimme\nottaneet haltuumme aeropiilit\".\n\nHän vaikeni. \"Niin\", sanoi Graham, arvaten että aeropiilit olivat\nilmalaivoja.\n\n\"Se oli välttämätön varokeino. Muuten he olisivat paenneet. Koko\nkaupunki nousi kapinaan, melkein kaksi kolmannesta otti siihen osaa!\nKaikki siniset, kaikki yleiset palvelijat, paitsi viittä aeronautia\nja noin puolta punaisesta poliisistosta. Teidät pelastettiin,\nja heidän omat katupoliisinsa -- noin puolet heistä saarrettiin\nNeuvoston palatsiin -- hajoitettiin, vangittiin tai surmattiin. Koko\nLontoo on teidän -- nyt. Kaikki muu paitsi Neuvoston palatsi.\"\n\n\"Puolet heidän puolelleen jääneistä punaisista poliiseista kaatui\nkoettaessaan mielettöminä saada teidät uudelleen vangiksi. He\nkadottivat järkensä kadottaessaan teidät. He ryntäsivät täysin voimin\nteatteriin. Silloin me katkaisimme heiltä paluutien palatsiin. Tämä\nyö on todellakin ollut voiton yö. Kaikkialla loistaa teidän tähtenne.\nVielä eilen --, hallitsi Valkoinen Neuvosto niinkuin se on grossin\nvuotta, puolitoista sataa vuotta, hallinnut, ja sitten kuiskataan\npari sanaa, miehet tarttuvat kaikkialla aseihin, ja äkkiä -- näin!\"\n\n\"Minä tiedän hyvin vähän\", sanoi Graham. \"Minä otaksun --. Minä en\naivan selvästi käsitä taistelun menoa. Selittäkäähän minulle. Missä\non Neuvosto? Missä tapahtuu taistelu?\"\n\nOstrog astui huoneen halki, kuului napsahdus ja äkkiä oli koko huone,\npaitsi tuo soikea lasilevy, pimeänä. Ensi alussa Graham säikähti.\n\nSitten näki hän, että tuo harmaa lasilevy kuvasti väriä ja muotoja,\nse oli kuin suuri ikkuna, josta näkyy outo maisema.\n\nEnsiksi oli hänen aivan mahdotonta arvata, mitä tämä maisema oli.\nNäkyi harmaan talvipäivän valaisema maisema. Kuvan yli ja kuten\nnäytti puolimatkassa katsojan ja etäisimmän kohdan välillä oli\nvaakasuorassa paksu kiiltävästä metallilangasta punottu paksu\njohtoköysi. Suurien tuulimoottorien rivit, suuret välimatkat, siellä\ntäällä olevat pimeät aukot muisti hän nähneensä paetessaan Neuvoston\npalatsilta. Hän näki järjestyneen rivin punapukuisia miehiä marssivan\nmustapukuisten miesten vartioimana, ja hän ymmärsi jo ennenkuin\nOstrog oli hänelle selittänytkään, että hän näki Lontoon laajan\nkaton. Yöllinen lumi oli kadonnut. Hän arveli, että tämä peili oli\njonkimmoinen uusi muodostus entisajan camera obscurasta, mutta\nhänelle ei tätä selitetty. Vaikka punaisten miesten rivi kulkikin\nvasemmalta oikealle, niin katosi se kuvasta pois vasemmalla. Hän\nensiksi ihmetteli sitä, mutta sitten huomasikin hän, että koko kuva\nliikkui panoraaman tavoin soikean peilin yli.\n\n\"Kohta näette taistelun\", sanoi Ostrog hänen vieressään. \"Nuo\npunapukuiset ovat vankia. Tämä on Lontoon katto -- kaikki talot\nmuodostavat nykyään yhden ainoan kokonaisuuden. Kadut ja avonaiset\npaikat ovat nyt katetut. Teidän aikanne tyhjiä, tarpeettomia paikkoja\nei löydy enää\".\n\nJoku peilin polttopisteen ulkopuolella oleva varjosi puoleksi peilin.\nSe näytti mieheltä. Kuului metallin helähdys, varjo peitti hetkiseksi\nkoko soikean peilin, aivan kuin linnun silmäluomi peittää sen silmän,\nja sitten kuva taas selveni. Ja nyt näki Graham miesten juoksevan\ntuulimoottorien alitse, käyttäen aseita, joista välähti kirkas\nvalo ja sauhua. He riensivät yhä taajempana joukkueena oikealle\npäin, huitoen käsiään -- he näyttivät huutavan, mutta kuva pysyi\näänettömänä. He ja tuulimoottorit kulkivat hitaasti ja tasaisesti\npeilin pinnan yli.\n\n\"Nyt\", sanoi Ostrog, \"näette Neuvoston palatsin\", ja hitaasti\ntuli musta kuilu näkyviin kiinnittäen Grahamin huomion puoleensa.\nKohta huomasi hän, että se ei ollutkaan mikään tavallinen kuilu,\nvaan mustunut ammottava aukko, rakennusten välillä, josta pieniä\nsauhupatsaita nousi harmaata talvitaivasta kohden. Suuren rakennuksen\nrauniot, pilarit ja särkyneet koristeet kohosivat peloittavina tästä\npimeästä, ammottavasta aukosta. Ja tämän palatsin jätteillä kiipeili,\nhyppieli ja kiehui lukematon miesparvi.\n\n\"Tämä on Neuvoston palatsi\", sanoi Ostrog. \"Heidän viimeinen\nlinnoituksensa. Ja nuo mielettömät tuhlasivat ampumavaroja, joilla he\nolisivat voineet vastustaa meitä koko kuukauden ajan, räjäyttääkseen\nympärillä olevat rakennukset, siten muka -- estääksensä meidän\nhyökkäystämme. Kuulittehan räjähdyksen? Se särki puolet kaupungin\nruuduista\".\n\nOstrogin puhellessa huomasi Graham raunioiden lomitse kohoten\nniitä korkeammalle valkoisen suunnattoman suuren rakennuksen. Tämä\nrakennus oli eristetty ympäristöstään säälimättömästi hävittämällä\nkaikki sen lähellä olevat talot. Mustat aukot näyttivät, missä\nhävitys oli kulkenut tietään; suurten salien katot olivat pudonneet\nalas ja niiden loistava sisustus näkyi talvipäivän hämärässä, ja\npitkin särkyneitä seiniä riippui katkenneita johtoja ja vääntyneitä\nmetalliköysien ja lankojen päitä. Tämän hävityksen keskellä liikkui\npieniä punaisia pilkkuja, punapukuisia Neuvoston puolustajia.\nTavan takaa heikot, haihtuvat tulet valaisivat näitä varjoja. Ensi\nhetkellä näytti Grahamista siltä, että hyökkäys oli tekeillä tätä\nyksinäistä valkoista rakennusta vastaan, mutta sitten huomasi hän,\nettä hyökkääjien puolue ei lähestynytkään, vaan kätkeytyen niiden\nraunioiden taakse, jotka ympäröivät tätä punapukuisten viimeistä\nsuojusvarustusta, ampuivat taukoamatta heitä kohden.\n\nJa tuskin kymmenen tuntia sitten oli hän seisonut ilmavaihtokoneen\nalla pienessä huoneessa tässä palatsissa ajatellen, mitähän\nmaailmassa tapahtuu!\n\nTarkemmin katsoessaan tätä sotakohtausta, joka hiljaa kuvastui\npeilin keskustaan, huomasi Graham, että tuon valkoisen rakennuksen\njoka puolella oli raunioita, ja Ostrog alkoi lyhyin lausein\nselittää, miten palatsin puolustajat olivat panneet tämän hävityksen\ntoimeen suojellakseen itseään hyökkäyksen tapahtuessa. Hän puhui\nvälinpitämättömällä äänellä siitä suunnattomasta mieshukasta, jonka\ntämä hyökkäys oli maksanut. Hän näytti väliaikaisen ruumishuoneen\nlaaditun sinne, missä kuhisi haavureita kuten muurahaisia pitkin\nsitä paikkaa, jossa ennen oli ollut liikkuva katu. Hän oli paljoa\ninnostuneempi selittäessään Neuvoston palatsin eri osia, ja\nhyökkääjien asemia. Muutamassa hetkessä pääsi Graham täydellisesti\nselville siitä kansalaissodasta, joka riehui Lontoossa. Eilen\npuhjennut taistelu ei ollut mikään meluisa kapina, ei taistelu\nerivoimaisten vastustajien välillä, vaan mainiosti järjestetty\nvaltakaappaus. Ostrog oli hämmästyttävän tarkoin arvannut kuinka\nkaikki päättyisi; hän näytti tuntevan jokaisen niiden mustan tai\npunaisen pilkun tehtävän, jotka kapuilivat raunioiden keskellä.\n\nHän ojensi kätensä valoisan kuvan yli ja osotti Grahamille huonetta,\njosta hän oli paennut, ja näytti kesken raunioita tietä, mitä\nmyöten hän oli paetessaan kulkenut. Graham tunsi onkalon, jossa\nsadeuoma oli, ja tuulimoottorit, joiden alla hän oli ollut piilossa\nvälttääkseen ilmalaivaa. Muu osa hänen pakotiestään oli räjähdyksen\nsattuessa kadonnut. Hän katseli kerta vielä Neuvoston palatsia, joka\njo puoliksi oli siirtynyt peilistä pois, ja näki oikealla puolella\nkohoavan kukkulan, jolla olevat kirkot ja tornit hämärinä ja etäisinä\nliukuivat esiin.\n\n\"Ja Neuvosto on todellakin kukistettu?\" sanoi hän.\n\n\"On\", vastasi Ostrog.\n\n\"Ja minä --. Onko se totta, että minä --?\"\n\n\"Te olette maailman herra\".\n\n\"Mutta tuo valkoinen lippu --\"\n\n\"Se on Neuvoston lippu -- maailman hallituksen lippu. Se laskeutuu.\nTaistelu on päättynyt. Hyökkäys teatteria vastaan oli heidän\näärimmäinen voimanponnistuksensa. Heillä on ainoastaan tuhatkunta\nmiestä ja niistäkin osa aikoo tulla meidän puolellemme. Heillä on\nvähän ampumavaroja. Ja me uudistamme entiset keksinnöt. Me valamme\nkanuunoita\".\n\n\"Mutta -- sanokaahan. Onko tämä kaupunki koko maailma?\"\n\n\"Oikeastaan on tässä kaikki se, mitä heillä on vallastaan jälellä.\nToiset kaupungit ovat joko meidän kanssamme nousseet kapinaan tai\nvalmistelevat hyökkäystä. Teidän heräämisenne teki ne epävarmoiksi ja\nlamautti voimat\".\n\n\"Mutta onhan Neuvostolla lentokoneita? Miksei se ole paennut niiden\navulla?\"\n\n\"Heillä oli. Mutta suuri osa aeronauteista oli kapinan syttyessä\nmeidän puolellamme. He eivät tahtoneet antautua vaaraan taistelemalla\nyhdessä meidän kanssamme, mutta he eivät tahtoneet taistella\nmeitä vastaankaan. Yli puolet heistä oli meidän puolellamme ja\ntoiset tiesivät sen. Neuvostolla oli yksi ainoa käytettävänään\nteidän paetessanne. Tunti sitten -- me tapoimme miehen, joka ajoi\nteitä takaa. Heti alussa otimme me haltuumme kaikki ilmalaivojen\nlähtöasemat kaikissa kaupungeissa ja siten olemme seisauttaneet ja\nvalloittaneet kaikki aeroplaanit, ja mitä tulee muutamiin pienempiin\nlentokoneisiin, jotka lähestyivät -- sillä muutamat uskalsivat sen\ntehdä -- niin suuntasimme niitä kohden taajan ja voimakkaan tulen,\njoka esti niitä lähestymästä Neuvoston palatsia. Jos ne olisivat\nlaskeutuneet alas, eivät ne enää olisi voineet kohota ilmaan,\nsillä maanlaatu teki sen mahdottomaksi. Me hävitimme useita, useat\nantautuivat; muutamat lensivät mannermaalle päin etsien ystävällistä\nkaupunkia, jos vaan voivat ennättää sinne ennen kuin koneen voima\nloppuu. Useat näistä miehistä joutuivat mielellään vankeuteen, sillä\nsiten olivat he turvassa. Ei ole erittäin hauskaa pudota lentokoneen\nkanssa alas. Tältä puolelta ei Neuvosto saa mitään apua. Sen päivät\novat luetut\".\n\nHän kääntyi taas soikean peilin puoleen näyttääkseen Grahamille, mitä\nhän tarkotti lentoasemilla. Neljä lähinnä olevaa näkyivät etäältä\nepäselvästi aamun usvassa. Mutta Graham huomasi, että ne olivat\nsuunnattoman suuria verrattuina alhaalla oleviin rakennuksiin.\n\nJa kun peilikuva taas siirtyi, saattoi Graham jälleen nähdä sen\naukeaman, jonka yli punapukuiset äsken olivat marssineet, sitten\nmustat rauniot, ja vielä kerran piiritetyn palatsin valkoiset\nseinät. Se ei enää näyttänyt synkältä rakennukselta, vaan loisti\npäivänvalossa, sillä aamu-usva oli haihtunut. Piirittäjät olivat\nhetkeksi tauonneet taistelusta, eivätkä punapukuiset enää ampuneet.\n\nSiten näki yhdeksännentoista vuosisadan mies tuossa kuvastavassa\npeilissä suuren kapinan viimeisen kohtauksen, näki asemansa\nvahvistettavan väkivallan avulla. Häntä vapisutti ajastellessaan,\nettä tämä oli nyt hänen maailmansa, eikä se toinen, joka oli\nhänen takanaan; että tämä ei ollut vaan näytelmää, joka saavuttaa\nhuippukohtauksensa ja katoo sitten; että tässä maailmassa se osa\nolemassaoloa, mikä hänellä vielä oli jälellä, kuului hänelle\nvelvollisuuksineen, vaaroineen ja tehtävineen. Hän kääntyi alkaen\njälleen kysellä. Ostrog vastasi, mutta sanoi sitten äkkiä. \"Nämät\nasiat selitän minä teille sitten myöhemmin. Tällä hetkellä on meillä\n-- velvollisuuksia. Kansa on kerääntynyt kaupungin joka puolelta\nliikkuvia katuja myöten tälle taistelupaikalle, hallit ja teatterit\novat tungokseen asti täynnä. Te saavuitte juuri oikeaan aikaan.\nHe huutavat haluavansa nähdä teitä. Kaikkialla tahdotaan teitä\nnähdä. Pariisissa, New-Yorkissa, Chikagossa, Denverissä, Caprissa\n-- tuhannet kaupungit ovat nousseet kapinaan, ovat epävarmoja ja\nvaatimalla vaativat saada nähdä teitä. Jo useita vuosia on vaadittu\nherättämään teidät ja nyt, kun se on tapahtunut, ei kukaan tahdo sitä\nuskoa.\"\n\n\"Mutta enhän minä voi lähteä.\"\n\nOstrog vastasi huoneen toiselta puolen ja soikeaan lasiin syntyvä\nkuva himmeni valon äkkiä syttyessä huoneessa. \"Onhan meillä\nkinetotele-fotografia\", sanoi hän. \"Kun te täällä kumarratte kansalle\n-- niin yli maanpallon myriadit ja taas myriadit ihmiset istuen\nkoolla pimeissä saleissa näkevät teidän sen tekevän. Kuva esiintyy\nmustana ja valkoisena -- ei tällaisena kuin tämä. Ja te kuulette\nheidän huutonsa yhtyvän näiden huutoon täällä.\"\n\n\"Meillä on tätä varten eräs optillinen keksintö\", sanoi Ostrog,\n\"jota käyttävät muutamat näyttelijät ja tanssijattaret hyväkseen.\nSe on oleva teille uutta. Kirkas valo osuu teihin, he eivät näe\nteitä itseään vaan suurennetun kuvanne, joka kuvastetaan valkoiselle\npinnalle -- niin että etäimmällä parvekkeella oleva henkilö voi\nlaskea, jos tahtoo, silmäripsenne\".\n\nGraham teki äkkiä kysymyksen, jota hän epätoivoisena oli tuuminut.\n\"Paljoko Lontoossa on asukkaita?\" sanoi hän.\n\n\"Kaksikymmentä kahdeksan myriadia?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Yli kolmekymmentä kolme miljoonaa\".\n\nTämä määrä oli suurempi kuin Graham saattoi kuvitellakaan.\n\n\"Teidän täytyy puhua heille jotain\", sanoi Ostrog. \"Teidän ei\ntarvitse pitää puhetta, joksi te sitä kutsutte, vaan sanoa sana,\njoksi me sitä kutsumme -- joku lause, kuusi tai seitsemän sanaa.\nJotain hyvin varmaa ja selvää. Esimerkiksi -- 'Minä heräsin ja\nsydämeni kuuluu teille'. Sellaista kansa kaipaa\".\n\n\"Kuinka tuo lause kuului?\" kysyi Graham.\n\n\"'Minä heräsin ja sydämeni kuuluu teille'. Sitten kumarratte --\nkumarratte kuninkaan tavoin. Mutta ensin täytyy teidän saada\nitsellenne musta puku -- musta on teidän värinne. Muistattehan\nlauseen? Sitten poistuvat he kyllä kotiaan\".\n\nGraham epäröi. \"Minä olen vallassanne\", sanoi hän.\n\nOstrog oli ehdottomasti samaa mieltä. Hän mietti hetken,\nkääntyi verhoon päin ja antoi lyhyitä määräyksiä näkymättömille\npalvelijoille. Melkein heti tuotiin musta puku, se oli aivan\nsamallainen kuin teatterissa saamansa puku. Heittäessään sen\nharteilleen kuuli hän viereisestä huoneesta kimakkaa kellon soittoa.\nOstrog kääntyi kysyvän näköisenä palvelijan puoleen, näytti sitten\näkkiä muuttavan mielipidettä, siirsi verhoa syrjään ja poistui.\n\nHetkisen seisoi Graham nöyrän palvelijan seurassa kuunnellen Ostrogin\npoistuvien askelten ääntä. Kuului nopeita kysymyksiä ja vastauksia ja\nnähtiin miesten juoksevan pois. Verho siirrettiin syrjään ja Ostrog\npalasi hyvin kiihottunut ilme kasvoillaan. Hän astui nopeasti huoneen\npoikki, sammutti valon, tarttui Grahamin käsivarteen ja osotti\nhänelle peiliä.\n\n\"Juuri samassa, kun me käänsimme sille selkämme\", sanoi hän.\n\nGraham näki hänen etusormensa suurena ja mustana osottavan Neuvoston\npalatsia. Ensi aluksi ei hän ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Sitten\nhuomasi hän, että lipputanko, jossa oli liehunut valkoinen lippu,\nolikin tyhjä.\n\n\"Mitä tarkotatte --?\" kysyi hän.\n\n\"Neuvosto on antautunut. Heidän valtansa on ainiaaksi loppunut\".\n\n\"Katsokaa!\" sanoi Ostrog ja osotti mustaa vaatetta, joka nytkähdellen\nnousi pitkin tyhjää lipputankoa ja alkoi liehua ilmassa.\n\nSoikea kuva hämärtyi, kun Lincoln siirsi verhon syrjään ja astui\nhuoneesen.\n\n\"Kansa käy levottomaksi\", sanoi hän.\n\nOstrog piteli yhä kiinni Grahamin käsivarresta.\n\n\"Me olemme nostattaneet kansan kapinaan\", sanoi hän. \"Me annoimme\nheille aseita. Ainakin tänään on heidän tahtonsa meille laki\".\n\nLincoln piti verhoa ylhäällä, jotta Graham ja Ostrog pääsivät sen\nalitse kulkemaan.\n\nMennessään halliin päin näki Graham ohikulkiessaan pitkän rivin\nvalkoisia huoneita, jonne sinipukuiset miehet veivät arkun tapaisia\nlaatikoita ja jossa lääkärin punaisiin pukuihin verhotut miehet\nriensivät paikasta toiseen. Tästä huoneesta kuului huutoa ja\nvalitusta. Hän näki tyhjän, verisen vuoteen ja toisia vuoteita,\njoilla virui verisiä, siteillä sidottuja miehiä. Tämän kaiken näki\nhän ainoastaan vilahdukselta kulkiessaan erästä parveketta myöten,\nsitten astuivat he holvin kautta ja he jatkoivat matkaansa hallia\nkohden.\n\nKansan kohina läheni, se kuului ukkosen jyrinältä. Mustia lippuja\nliehui, sinisiä vaatteita ja ruskeita ryysyjä häilyi ilmassa ja hän\nnäki hallien lähellä olevan teatterin aukenevan pitkän käytävän\npäässä. He tulivat yhä lähemmäksi. Hän tunsi teatterin, se oli sama,\njonne hän ensiksi oli tullut, jossa hän viimeksi oli nähnyt valomeren\nja pimeyden paetessaan punaisen poliisin tieltä. Tällä kertaa tuli\nhän saliin pitkin parveketta, joka kulki hyvin ylhäällä näyttämön\nyläpuolella. Teatteri oli taas kirkkaasti valaistu. Hän etsi\nkäytävää, jonka kautta hän oli paennut, mutta hän ei voinut sanoa,\nmikä se oli noista monesta samallaisesta aukosta; ei hän myöskään\nnähnyt kumoon kaadettuja tuolia, eikä rikkiammuttuja istuimia,\nsillä tungos oli niin tavattoman suuri. Lukuun ottamatta näyttämöä\ntäytti kansa teatterin ääriään myöten. Ylhäältä katsottuna näytti\nteatteri alueelta, joka oli täynnä vaaleanpunaisia pilkkuja, sillä\nkaikki katsoivat ylöspäin häntä kohden. Tullessaan Ostrogin seurassa\nsyntyi hiljaisuus, laulu vaikeni, yhteinen jännitys lopetti kaiken\nsekasorron. Joka ainoa näistä myriadista olennosta näytti katsovan\nhäneen.\n\n\n\n\nXIII Luku.\n\nVanhan järjestelmän loppu.\n\n\nGrahamin laskujen mukaan oli juuri keskipäivä silloin, kun Neuvoston\nvalkoinen lippu laskettiin alas. Mutta muutamia tuntia kului,\nennenkuin antautuminen muodollisesti oli ennättänyt tapahtua,\nja lausuttuaan nuo \"sanansa\", vetäytyi hän uuteen huoneustoonsa\ntuulimoottorien toimistoon. Viimeisten kahdentoista tunnin\ntaukoamaton jännitys oli tavattomasti uuvuttanut häntä, hän ei ollut\nenää edes uteliaskaan; hetkisen istui hän paikallaan toimettomana\nja velttona tuijottaen eteensä, ja vaipui piankin uneen. Kaksi\nlääkärinapulaista herätti hänet tuoden hänelle virkistäviä aineita,\njotta hän jaksaisi kestää uusia ponnistuksia. Juotuaan heidän\nrohtojaan ja kylvettyään heidän neuvostaan kylmässä vedessä, tunsi\nhän mielenkiintonsa ja tarmonsa palautuvan, ja oli hän heti valmis ja\nhalukas seuraamaan Ostrogia useita penikulmia kulkien pitkin käytäviä\nja hisseissä ollakseen läsnä kohtauksessa, jossa Valkoisen Neuvoston\nvalta lopullisesti päättyi.\n\nHeidän tiensä kulki monen monituisen rakennuksen läpi. Lopulta\nsaapuivat he tielle, jonka päässä avautui heidän eteensä soikea\npaikka; päivän valaisemien pilvien alla kohosi Neuvoston palatsin\nrauniot. Suunnaton riemunhuuto kuului Grahamin korviin. Sen\njälkeen kulki Graham seurueineen pitkin rakennuksien kattoja\nraunioiden vieritse. Avara arena näkyi Grahamin edessä, se näytti\nvielä omituisemmalta ja ihmeellisemmältä kuin soikeasta peilistä\nkatsoessaan.\n\nTämä melkein amfiteatterin muotoinen alue oli yli penikulman\nlevyinen. Auringon säteet kultasivat sen vasemman puolen ja oikean\npuolen muodot näkyivät kylmän selvinä varjossa. Neuvoston harmaana\nmuista eroavan palatsin katolla liehui antautumisen musta lippu\nhitaasti heleää päivää vastaan. Huoneet, salit, käytävät ammottivat\nniin outoina, katkenneita metallijohtoja riippui sikinsokin\nraunioiden keskellä. Suuret määrät poikkinaisia, kiemurtelevia\njohtoja riippui vesiheinän tavoin kaikkialla ja alhaalta kuului\nlukemattoman kansanjoukon huuto, kumeaa jyrinää ja torvien räikeää\npauhinaa. Suunnaton hävitys ympäröi tuota suurta valkoista\nrakennusta, näkyi särkyneitä ja mustuneita massoja, Neuvoston\nkäskystä perustuksiaan myöten räjäytetyn tehtaan rauniot, kasottain\nrautaisia rakennuskannattimia, jättiläismäisiä tiilikasoja ja\nkokonaisia metsiä katkenneita pilareita. Siellä täällä, tämän kamalan\nhävityksen keskellä kuohui ja kimalteli vesi, ja etäällä näkyi\nraunioiden välitse, miten kahdensadan jalan korkeudelta pulppusi\nerään laajan rakennuksen raunioista vettä paksusta vesijohtotorvesta,\nsyöksyen kimaltelevana koskena alas. Ja kaikkialla tungeksi kansaa.\n\nMissä vaan oli hiukankaan jalansijaa, liikkui lyhytkasvuista kansaa,\nne näkyivät niin perin tarkoin kaikkialla paitsi siellä, missä\npäivän paiste muutti ne häikäisevällä kullallaan epäselviksi. He\nkapuilivat pitkin luhistuneita seiniä, he liittyivät parviksi ja\nryhmiksi pystyssä olevien pilarien ympärille. He kulkivat pitkin\nkehänmuotoista rauniorengasta. Ilma oli täynnä heidän huutojaan, kun\nhe tungeksivat keskustaa kohden.\n\nNeuvoston palatsin ylimmät kerrokset näyttivät autioilta, sieltä\nei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Valloittajien musta lippu\nainoastaan riippui auringon valaisemana tangossaan. Neuvoston\npalatsin ympärillä ei näkynyt ruumiita, ne oli joko kansa vienyt pois\ntai tungos peitti ne. Graham näki muutamia harvoja raunioiden ja\nvirtaavan veden keskellä.\n\n\"Suvaitsetteko näyttää itsenne heille, sire?\" sanoi Ostrog. \"He\nhaluavat niin kiihkeästi nähdä teidät\".\n\nGraham epäröi, astui sitten eteenpäin aivan rakennuksen katon\nreunalle. Hän katsoi alaspäin ja hänen yksinäinen pitkä vartalonsa\nkuvastui taivasta vastaan.\n\nVähitellen alkoi raunioille kerääntynyt kansanjoukko nähdä hänet.\nPieni ryhmä mustaunivormuisia miehiä kulki esteiden yli Neuvoston\npalatsia kohden. Pienet mustat päät muuttuivat vaaleanpunaisiksi\nkääntyessään häneen päin, ja nähdessään aaltoilemisen syntyvän tässä\njoukossa, arvasi hän niiden huomanneen hänet. Hän arveli täytyvänsä\nantaa heille jotain elonmerkkiä. Hän kohotti kätensä, viittasi\nNeuvoston palatsiin päin. Alhaalla äänet yhtyivät, kasvoivat, ja\nnousivat häntä kohden lukemattomina riemuhuudon aaltoina.\n\nLännen pilvet olivat muuttuneet sinertävän vihreiksi ja vaalenneet,\nja Jupitertähti loisti etelässä, eikä antautuminen ollut vielä\nloppuunsa suoritettu. Ylhäällä taivaalla tapahtui hitaasti muutos, yö\nläheni kirkkaana ja kauniina; alhaalla vallitsi tungos, kiihkoilu,\nkuului vastakkaisia käskyjä, kansa seisahtui, koetettiin saada\njärjestystä aikaan, ihmiset huusivat keskellä suurta epäjärjestystä.\nEnnenkuin Neuvosto astui palatsista veivät kantajat sadottain niiden\nruumiita, jotka olivat taistelussa kaatuneet palatsin pitkiin\nkäytäviin ja saleihin.\n\nMustapukuiset vartijat seisoivat molemmin puolin tietä, jota myöten\nNeuvoston piti tulla, ja niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi\nkaikkialla kansaa, se kiipeili palatsin ulkoneville rakennusosille\nja ympärillä oleville rakennusten raunioille illan sinertävässä\nvalossa. Vaikka kansa ei huutanutkaan, niin kuului kuitenkin aivan\nkuin meren pauhinaa sen loiskuessa rantakallioita vastaan. Ostrog oli\nvalinnut erään suunnattoman rauniokasan ja käskenyt kiireimmän kautta\nlaatimaan sille kannattimista ja metalliparruista lavan. Se oli jo\npääasiassa valmiina, mutta alhaalla kohisi ja jyskyi suuri joukko\nkoneita luoden valovälähdyksiä illan hämärään.\n\nLavalla oli korkeampi osa, sille asettui Graham Ostrogin ja\nLincolnin seurassa, hiukan taempana seisoi joukko alempia upseeria.\nTämän ylemmän lavan ympäri kulki toinen lava hiukan alempana ja\nsille asettui aseellisen kapinan mustapukuiset vartijat viheriöine\naseineen, joiden nimeä Graham ei vielä tietänyt. Hänen ympärillään\nseisovat huomasivat, miten hän katsoi vuoroin hämärässä raunioille\nseisovaan kansaan, vuoroin Valkoisen Neuvoston palatsiin päin, josta\nneuvoston jäsenten piti tulla, sitten ympärillä oleviin raunioihin\nja uudelleen taas kansaan. Kansanjoukon huuto paisui pauhaavaksi\nnieluksi.\n\nHän näki Neuvoston jäsenten ensi aluksi räpyttävän silmiään tielleen\nasetettujen sähkölamppujen häikäisevän valon osuessa heihin. He\nseisoivat pienenä valkoisena ryhmänä palatsin portailla. Neuvoston\npalatsi oli aivan pimeä. Hän näki heidän lähestyvän ja tuo heidän\nsata viisikymmentä vuotta sortamansa kansa mutisi uhkaavasti\nheille. Jota lähemmäksi he tulivat sitä selvemmin näki, miten\nväsyneitä, kalpeita ja arkoja he olivat. Hän näki heidän sähkövalon\nhäikäisevässä loistossa katsovan häneen ja Ostrogiin. Ja samassa\nhän muisti miten tylyn kylmästi he olivat katsoneet häneen Atlaksen\nsalissa. Nyt tunsi hän jo muutamia heistä; hänet, joka oli lyönyt\nkättään pöytään Howardin edessä, kookkaan punapartaisen miehen ja\ntoisen hennon, lyhyen, tumman miehen, jolla oli harvinaisen soikea\npääkallo. Hän huomasi kahden kuiskaavan keskenään ja katsovan häneen\nja Ostrogiin päin. Heitä seurasi kookas, tumma, komean näköinen\nmies kulkien alakuloisena eteenpäin. Äkkiä katsahti hän ylöspäin,\nsilmänsä osuivat Grahamiin ja siirtyivät siitä Ostrogiin. Tie, jota\nmyöten he saivat kulkea, oli niin järjestetty, että heidän täytyi\ntehdä suuri kierros ennenkuin pääsivät niille puuportaille, jotka\njohtivat lavalle, missä heidän lopullinen vallastaluopumisensa tuli\ntapahtumaan.\n\n\"Mestari! Mestari! Jumala ja mestari!\" huusi kansa. \"Kuolema\nneuvostolle!\" Graham katsoi tuohon suunnattomaan kansanlaumaan, joka\nhuutaen ulottui hämärässä näkymättömän kauvaksi, sitten siirtyi\nhänen katseensa vieressään seisovaan, kalpeaan, liikkumattomaan ja\nvaikenevaan Ostrogiin. Silmänsä osuivat taas Valkoiseen Neuvostoon.\nSitten loi hän katseensa jälleen tuttuihin tähtiin, jotka kiiluivat\npäänsä päällä. Hänen omituinen kohtalonsa selveni niin voimakkaana\nhänelle. Olikohan tuo elämä kuulunut hänelle, joka vielä oli hänen\nmuistossaan, ja josta oli kulunut kaksi sataa vuotta -- ja kuuluiko\ntämä hänelle?\n\n\n\n\nXIV Luku.\n\nNäkötorni.\n\n\nPitkän odotuksen jälkeen ja epäilyksien ja taistelujen kautta oli\ntämä yhdeksännentoista vuosisadan mies joutunut tämän monimuotoisen\nmaailman herraksi.\n\nKun hän vapautuksensa ja Neuvoston antautumisen jälkeen heräsi\npitkästä unestaan, niin ei hän ensi aluksi tuntenut ympäristöään.\nPonnistaen ajatuksiaan löysi hän lopulta muistostaan punaisen\nlangan, ja sen avulla johtuivat kaikki tapahtumat jälleen mieleensä,\nensi alussa tosin aivan kuin hän olisi kuullut jonkun uskomattoman\ntarinan tai lukenut sen jostain kirjasta. Ja ennenkuin ajatuksensa\nselvenivät, huumasi häntä ilo siitä, että hän oli päässyt pakoon\nja hän oli saanut sellaisen loistavan aseman. Hän omisti puolet\nmaailmasta; hän oli maailman herra. Tämä uusi aikakausi oli tavallaan\nhänen aikakautensa. Hän ei enää udellut itseltään, oliko kaikki\nnäkemänsä vaan unta; hän oli vaan levoton siitä, miten hän pääsee\nvarmuuteen siitä, että kaikki todella oli olevaa.\n\nNöyrä palvelija auttoi häntä pukeutumaan, ylemmän valvojan johtaessa,\njoka oli hyvin arvokas, pieni jaapanilaisen näköinen mies, vaikka hän\npuhuikin englannin kieltä kuten englantilainen. Tämä kertoi hänelle\nyhtä ja toista asioiden kulusta. Vallankumous oli päättynyt; läpi\nkoko kaupungin oli jo ryhdytty jälleen toimiin ja työhön. Muualla oli\nNeuvoston kutistuminen otettu ilolla vastaan. Neuvostoa ei suosittu\nmissään ja tuhannet Länsi-Amerikan kaupungit, jotka vielä kahden\nvuosisadan päästä olivat kateellisia New-Yorkille, Lontoolle ja koko\nItä-Amerikalle, olivat nousseet melkein yksimielisesti kapinaan jo\nkaksi päivää aikaisemmin, heti kun olivat saaneet tiedon Grahamin\nvangitsemisesta. Pariisissa jatkui vielä taistelua. Koko muu osa\nmaailmaa odotti asiain kehitystä.\n\nSyödessään aamiaista kuului huoneen nurkasta telefoonikellon\nsoitto ja hänen ylin palvelijansa ilmoitti, että Ostrog tiedusteli\nhyvin levottomana Grahamin vointia. Graham heitti aterioimisen\nsikseen vastatakseen. Kohta saapui Lincoln ja Graham lausui hänelle\ntoivovansa saada puhua kansalle ja päästä hiukan enemmän selville\ntästä hänelle niin oudonuudesta elämästä. Lincoln ilmoitti, että\nkolmen tunnin päästä saapuvat edustavat viralliset henkilöt rouvineen\ntuulimoottorien johtajan suureen huoneustoon. Mitä tuli Grahamin\ntoivomukseen päästä kulkemaan pitkin kaupungin katuja, niin oli se\ntällä haavaa kansan kiihkeän mielialan vuoksi mahdotonta. Mutta\nhän voisi helposti saada kokonaiskuvan kaupungista nousemalla\ntuulimoottorien tarkastajan näkötorniin. Lincolnin apulainen kyllä\noli valmis seuraamaan Grahamia sinne. Lincoln ylisteli apulaisensa\nkykyä ja pyysi anteeksi sitä, että hän ei voinut lähteä matkaan,\nsillä kiireelliset hallinnolliset työt kutsuivat häntä.\n\nTämä näkötorni oli korkeammalla kuin suurimmat tuulimoottorit, se\noli ainakin tuhannen jalkaa kattoja korkeammalla ja sen muodosti\npieni rautatelineiden ja rautaköysien tukema lava. Graham nostettiin\nsinne pienessä hississä. Puolimatkassa oli pieni galleria, josta\nuloni joukko -- alhaalta katsottuna hyvin pienen näköisiä -- tuubia,\nliikkuen hitaasti kehässä parvekkeen ulointa reunaa myöten. Nämät\nolivat _speculoita_, jotka olivat yhteydessä tuulimoottorien hoitajan\npeilin kanssa ja jommoisesta Ostrog oli näyttänyt Grahamille hänen\nuutta valtakuntaansa. Jaapanilainen apulainen astui edeltä ja hän\nvietti melkein tunnin siellä kysellen ja saaden vastauksia.\n\nIlmassa tuntui jo kevään tulo. Tuuli tuntui lämpimältä. Taivas oli\nheleän sininen ja avaran Lontoon päällys kimalteli aamuauringon\nvalossa. Ilma oli puhdas sauhusta ja usvasta ja oli leuto kuten\nvuoristoilma.\n\nLukuunottamatta Neuvoston palatsin ympärillä olevaa epäsäännöllisen\nsoikeaa aukkoa ja antautumisen liehuvaa mustaa lippua, niin ei\navarassa kaupungissa mikään muistuttanut kapinaa, joka yhden yön\nja päivän kuluessa oli muuttanut koko maailman kohtalon. Kansaa\nkokoontui yhä vielä raunioille ja korkea areena paljaan taivaan\nalla, josta rauhanaikoina aeroplaanit lähtivät Europan ja Amerikan\nkaupunkeihin, oli mustanaan ihmisiä. Kaidalla sillalla, joka oli\nlaadittu raunioille, liikkui työmiehiä koittaen yhdistää palatsin\nkaabelia ja johtolankoja muun kaupungin kanssa, jotta Ostrogin\npääkortteeri voitaisiin toistaiseksi siirtää tuulimoottorien\ntoimistosta palatsiin.\n\nMuuten oli päivän valaisema alue aivan autio. Niin suuri oli\nsen rauha verrattuna sen alla oleviin sekasortoisiin alueihin,\nettä katsellessaan sitä Graham unohti ne tuhannet ihmiset, jotka\nnäkymättöminä tuon lasikaton alla tuossa melkein maanalaisessa\nsokkelossa, viruivat kuolleina tai kuolemaisillaan yöllä saamistaan\nhaavoista, unohti tilapäiset sairashuoneet, lääkärit, haavurit,\nrammat, nopeasti liikkuvat kantajat, unohti kaikki uutuudet, ihmeet\nja kummat, jotka olivat hänelle näyttäytyneet sähkövalossa. Hän\ntiesi, että tuolla alhaalla noilla lukemattomilla muurahaisten teillä\noli vallankumous saanut voiton, että musta oli kaikkialla saavuttanut\nylivallan, mustat koristeet, mustat liput, mustat nauhat kaikkialla\njoka kadulla. Ja täällä vapaan päivän valossa taisteluhyörinän\nyläpuolella, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, pyörivät monet\nNeuvoston hallituksen aikana laaditut tuulimoottorit rauhallisesti,\ntehden taukoamatonta työtään.\n\nKauvempana, jokaisella kukkulalla ja mäellä, joilla ennen lehtoja,\nhuviloita, kirkkoja, hotellia ja maalaiskartanoita näkyi puiden\nlomitse, oli nyt samallaisia tuulimoottoria kuin muuallakin ja niiden\nsivuissa ilmoituksia, noita uuden ajan jättiläismäisiä tunnusmerkkiä.\nJa tuulimoottorit pyörivät ja hankkivat taukoamatta sitä voimaa, joka\nvirtasi kaikissa kaupungin suonissa. Ja niiden juurella kulkivat\nruokatrustin lukemattomat karjalaumat yksinäisten paimentensa ja\nvahtiensa vartioimina.\n\nEi missään tuttua muotoa, joka olisi eronnut tuosta jättiläismäisestä\nyhtenäisestä rakenteesta. Paavalin katedraali oli vielä olemassa ja\nuseimmat Westminsterin rakennuksista, mutta ne olivat näkymättömissä,\nsillä tämän suuren aikakauden kupukaarrokset peittivät ne. Thames\nvirta ei enää hopeanhohtavana virraten tuottanut vaihetusta tähän\nlaajan laajaan kaupunkiin; janoisat vesijohdot nielivät jokaisen\npisaran, ennenkuin ne pääsivät uomaansa. Virran entinen uoma oli\njaoitettu ja syvennetty, merivesi täytti sen nyt, ja venheet\nkuljettivat tehtaisiin raaka-aineita aivan työmiesten eteen.\nEtäämpänä välkkyi hämärästi taivaan ja maan välillä laaja mastometsä,\nsillä kaikki liikenne, joka ei vaatinut suurempaa nopeutta,\ntoimitettiin purjelaivoilla pitkin maanpalloa, ja se kauppatavara,\njolla oli kiire, toimitettiin perille pienillä nopeakulkuisilla,\nvoimakkaiden moottorien käyttämillä laivoilla.\n\nKukkuloiden yli johti laaja vesijohto merivettä likaviemäreihin.\nKolmeen eri suuntaan johti teitä, joilla liikkui harmaita pilkkuja.\nEnsi näkemältä päätti Graham mennä niitä katsomaan. Mutta\nsitten päätti hän sen tehdä ensin purjehdittuaan ilmalaivoilla.\nSeuralaisensa selitti, että nämät tiet muodosti kaksi eri sadan\nmetrin levyistä pintaa, joita kumpaakin käytettiin tavaran\nkuljettamiseksi samaan suuntaan. Näiden uusien teiden pinta oli\ntehty uudesta keinotekoisesta aineesta, nimeltä _eadhamite_ ja sen\nmukaan kuin hän voi arvostella oli se läpikuultavaa, karaistua lasia.\nPitkin näitä teitä kiisi oudon hurjaa vauhtia pieniä gummipyöräisiä\najoneuvoja: jotkut olivat yksipyöräisiä, toisissa taas oli kaksi tai\nneljä pyörää, ja ne kulkivat yhden ja kymmenen kilometrin nopeudella\ntunnissa. Rautatiet olivat kadonneet, muutamia penkereitä oli vielä\nolemassa siellä täällä vanhanaikuisine kiskoineen. Usein olivat ne\nvaan perustuksena eadhamiteille.\n\nEräs erikoinen asia herätti hänen huomiotaan. Niin pitkälle kuin\nsilmä kantoi pohjoiseen ja etelään näkyi suuria ilmapalloja\nilmoitustauluineen muodostaen sekavan sarjan pitkin aeroplaanien\nkulkuteitä. Ainoatakaan aeroplaania ei näkynyt. Yksi ainoa aeropiili\nleijaili korkealla sinitaivaalla pienenä pilkkuna liidellen suurissa\nkaarissa kukkuloiden ympäri.\n\nGraham oli jo kuullut erään asian, jota hänen oli hyvin vaikea\nkuvitella, sen nimittäin, että melkein kaikki pienet kaupungit ja\nkylät olivat kadonneet. Siellä täällä ainoastaan, hänen ymmärryksensä\nmukaan, oli hotellia muistuttava jättiläisrakennus, joka peitti\nuseamman kilometrin suuruisen alueen ja oli säilyttänyt sen kaupungin\nnimen, jonka sijalle se oli tullut. Hänen seuralaisensa selitti,\nettä sellainen muutos oli tullut aivan välttämättömäksi. Entinen\njärjestelmä oli siroittanut pitkin maata lukuisia maatiloja ja\naina neljän viiden kilometrin päässä oli jonkun ylhäisen herran\ntilus; siellä missä oli majatalo, suutarin mökki, kauppapuoti ja\nkirkko oli samalla kylä. Noin kahdentoista kilometrin etäisyydellä\noli huvilakaupunki, jossa asui lainvalvoja, viljan-, kankaan-,\nrihkamankauppiaat, satulasepät, eläinlääkärit, lääkärit, verhoilijat,\nkankurit y.m. Mutta ei mitenkään kymmentä, kahtatoista kilometria\nkauvempana, sillä sen matkan voi helposti suorittaa päästäkseen\nkaupunkiin asioille, puolet matkasta sinne ja puolet takaisin. Mutta\nkun rautatiet joutuivat pois käytännöstä ja niiden sijaan tuli\nkepeät junat ja kaikki uudet automoottori-ajoneuvot, jotka olivat\nastuneet junien ja hevosten sijaan, ja kun myöhemmin alettiin laatia\nteitä puusta, kautsukista, eadhamitesta ja muista kestävistä mutta\nelastisista aineista, niin katosi kokonaan tarve käydä niin usein\nkaupungissa. Ja suuret kaupungit kasvoivat. Ne vetivät puoleensa\ntyömiehiä tarjoten yhtämittaista työtä ja työnantajia saadakseen\nhelposti ja taukoamatta työvoimia käytettäväkseen.\n\nKun mukavuuden vaatimus lisääntyi sen mukaan kuin elämän mekaaninen\nmoninaisuus kasvoi, niin maalla oleskelu tuli yhä kalliimmaksi,\nihmiset luopuivat siitä, osaksi tuli se melkein mahdottomaksi. Kun\npapisto ja virkamiehet poistuivat, ja kylälääkärin sijaan astuivat\nkaupungin erikoislääkärit, niin maalaiskylät kadottivat viimeisenkin\nsivistyksellisen leimansa. Kun telefooni, kinematoragrafi ja\nfonograafi astuivat sanomalehtien, kirjojen, opettajien ja aakkosten\nsijaan -- niin oleskelu sähkölankaverkon ulkopuolella olisi tuntunut\nmelkein raakalaiselämältä. Maalla puuttui keinoja pukea ylleen ja\nsyödä (ajan hienostuneen maun mukaisesti), siellä ei ollut lääkäriä\ntarpeen tullen, ei seuraa, ei mitään hyödyllistä ajanviettoa. Sen\nlisäksi oli mekanismin sovittaminen maanviljelykseen tehnyt yhden\nkoneenkäyttäjän kolmenkymmenen työmiehen veroiseksi.\n\nPäinvastoin kuin kaupungin virkailijat tekivät siihen aikaan, jolloin\nLontoossa vallitsi ainainen sumu, tulivat nykyään työmiehet teitä\nmyöten tai ilman halki katsomaan kaupunkia ja sen yöllisiä iloja\nlähteäkseen taas aamulla pois. Kaupunki oli niellyt koko ihmiskunnan\nitseensä; ihminen oli saavuttanut uuden kehitysaskeleen. Ensin\noli olemassa alkuasukas, metsästäjä, sitä seurasi maanviljelyksen\naikakauden asukas, joille kaupungit eivät olleet muuta kuin maja- tai\nkauppapaikkana. Ja nyt oli keksintöjen aikakauden luonnollisena\nseurauksena se, että ihmiset olivat kokoontuneet yhteen. Lontoon\nulkopuolella löytyi vaan neljä muuta kaupunkia Englannissa --\nEdinburgh, Portsmouth, Manchester ja Shrewsbury. Grahamin oli hyvin\nvaivalloista kuvitella tätä kaikkea, joka näille ihmisille oli\nitsestään selvä asia. Ja kun hän ajatteli \"ulompana olevia oloja\",\njotka vallitsivat mannermaalla, niin joutui hänen päänsä aivan\npyörälle.\n\nHän oli näkevinään loputtoman määrän kaupunkeja -- kaupunkeja,\njotka sijaitsivat tasangoilla, suurien virtojen varrella, laajoja\nmeren rannalla sijaitsevia kaupunkeja, lumen ympäröimiä kaupunkeja.\nSuurimmalla osalla maanpalloa puhuttiin englannin kieltä; jos\notti lukuun espanjalaisamerikalaisen murteen, neekerien kielen ja\nenglantilaishindulaisen ja englantilaiskiinalaisen murteen, niin\nkäytti kaksikolmannesta maailman asukkaista sitä. Mannermaalla,\nlukuunottamatta muutamia antiikkisia kielijätteitä, vallitsi\nkolme eri kieltä: saksa, joka ulottui Antiokiaan ja Genuaan\nasti ja kosketti englantilaisespanialaiseen kieleen Cadixissa;\ngallialaistunut venäjän kieli, joka ulottui englantilais-hindulaiseen\nPersiassa ja Kurdistanissa ja englantilais-kiinalaiseen\nPekingissä; ja ranskankieli, joka oli säilyttänyt selvyytensä,\nloistavuutensa ja kirkkautensa, valliten Välimeren rantoja yhdessä\nsaksan ja englantilais-hindulaisen murteen kanssa ja ulottuen\nranskalaisneekerimurteen avulla Congoon asti.\n\nKaikkialla, kautta koko kaupungeista runsaan maanpallon,\nlukuunottamatta päiväntasaajan \"mustia seutuja\", vallitsi nyt\nsama kansainvälinen sosiaalinen järjestelmä, ja kaikkialle,\npohjoisnavasta päiväntasaajaan asti, ulottui Grahamin valta ja\nedesvastaus. Koko maailma oli sivistynyt, koko maailma asui\nkaupungeissa, koko maailma oli yksityisomaisuutta. Yli koko Englannin\nvaltakunnan ja Amerikan oli Grahamin omistusoikeus melkein rajaton;\nkongressia ja parlamenttia pidettiin käytännössä vanhanaikuisina.\nVenäjän ja Saksankin valtakunnassa oli hänen rikkautensa vaikutus\ntuntuva. Siellä esiintyi kyllä kaikellaisia vaikeuksia -- ja uusia\nedistysmahdollisuuksia -- mutta, huumaantunut vallastaan kun hän\noli, niin olivat Venäjä ja Saksa hänen mielestään niin etäällä.\nMitä tuli mustan alueen hallitsemiseen, sen mukaan kuin hän käsitti\ntuon alueen ulottuvan, niin hän edellisessä elämässä saavuttaneensa\ntavan mukaan ei välittänyt siitä vähääkään. Että jokin vaara voisi\nuhata tätä edessään olevaa loistavaa elämää, ei juolahtanutkaan\nhänen ajatuksiinsa. Sitä vastoin siirtyivät hänen ajatuksensa\nkauhistuttavaan vaaraan, joka ennen oli ollut niin uhkaava. \"Miten\nnyt on keltaisen vaaran laita?\" kysyi hän ja Asano selitti sen\nhänelle. Tuo keltainen kummitus oli kadonnut. Kiinalaiset ja\nEurooppalaiset elivät sovussa keskenään. Kahdeskymmenes vuosisata\noli vasten tahtoaan tullut huomaamaan, että keskimäärin oli\nkiinalainen sivistyneempi, siveellisempi ja intelligentimpi kuin\nkeskimäärin Eurooppalainen, ja englantilaisten ja skotlantilaisten\nyhteensulautuminen, joka oli alkanut jo yhdeksännellätoista\nvuosisadalla, oli nyt täydellisesti tapahtunut, Asano sanoikin: \"Kun\noikein asiaa aprikoitiin, niin huomattiin, että me itse asiassa\nolimmekin valkoisia\". Graham kääntyi jälleen katselemaan näköalaa ja\najatuksensa saivat uuden suunnan.\n\nKaukana koillisessa kimalteli hurmaavina, samalla lumoavina ja\nsamalla peloittavina Nautinnon kaupungit, joista kinematograafi\nja vanhus olivat hänelle kertoneet. Ne olivat omituisia paikkoja,\nne muistuttivat sadun Sybarista nuo taiteen ja kauneuden\nkaupungit, joissa sekä taide että kauneus olivat kaupan. Ne olivat\nhedelmättömiä, loistavia kaupunkia, täynnä vilkasta elämää ja\nmusiikkia, ja jonne kokoontuivat kaikki ne, jotka olivat rikastuneet\njulmassa ja inhoittavassa ekonoomisessa taistelussa tuolla hänen\nallaan olevissa sokkeloissa.\n\nTuo taistelu oli julma, sen hän tiesi. Hän huomasi sen jo siitäkin,\nettä tämä kansa piti yhdeksännentoista vuosisadan Englantia\nihanteellisena ja rauhallisena. Hän katseli kerta vielä edessään\nolevaa aluetta ja ajatteli, mikä ääretön määrä työtä tehtiin tässä\nmonimutkaisessa ihmispesässä.\n\nHän tiesi, että kaupungin pohjoispuolella asuivat ruukuntekijät,\njotka eivät ainoastaan valmistaneet esineitä savesta ja posliinista,\nvaan myöskin muista aineista, joita hienompi kivennäistieteellinen\nkemia oli keksinyt; siellä asuivat kuvapatsaiden, seinäkoristeiden ja\nhienojen huonekalujen tekijät; siellä asuivat myöskin kirjailijat,\njotka alituisen kuumeisen kiihkon vallassa valmistivat runojaan\nja fonograafireklaamiaan, ryhmittivät henkilöitä ja kehittivät\nkinematograafidraamojensa toiminnan yhä jännittävämmäksi. Sieltä\nmyöskin lähtivät salaman tavoin uutiset koko maailmaan, sieltä\nuutistenkertojat levittelivät kaikkia valheitaan, sieltä lähtivät\njohdot telefoonikoneihin, jotka olivat astuneet entisajan\nsanomalehtien sijaan.\n\nNeuvoston palatsin raunioiden takana oli kaupungin kontrollin\nja hallinnon rakennukset. Lähellä satamaa oli kauppapaikat,\nsuunnattomat hallit, teatterit, yhdistysten kokoussalit, pelihuoneet,\nbiljardisalongit, potku- ja lyöntipallopelihuoneet, villipetojen\nnäyttelyt, ja lukemattomat kristittyjen ja puolikristittyjen kirkot,\nmuhamettilaisten, buddalaisten, gnostilaisten, haamujenpalvelijoiden,\nesineiden palvelijoiden y.m., y.m. temppelit; ja etelässä päin oli\navattu tehtaita kankaiden, säilykkeiden, viinien ja höysteiden\nvalmistamista varten. Ja näitä eri paikkoja yhdisti toisiinsa suuri\nmäärä liikkuvia katuja. Mikä suunnaton mehiläispesä, jota tuuli\npalveli taukoamatta ja jonka symboolina olivat nuo aina liikkuvat\ntuulimoottorit.\n\nHän ajatteli tuota huimaavan suurta kansanlaumaa, joka oli ahdettu\nkaikkiin noihin saleihin ja gallerioihin -- noita kolmeakymmentä\nkolmea miljoonaa asukasta, jotka kukin elivät omaa lyhyttä,\njokapäiväistä, surkeata elämäänsä tuolla hänen jalkojensa alla, ja\nkaikki se ilo, minkä auringon loiste ja suuremmoinen näköala ja hänen\noman valtansa rajaton suuruus oli tuottanut hänelle, alkoi vähetä\nja kadota. Katsellessaan täältä ylhäältä kaupunkia alkoi hänelle\nselvitä, mitä merkitsi nuo kolmekymmentä kolme miljoonaa ihmistä,\nja mikä edesvastaus oli hänellä, ja kuinka suunnattoman suuri oli\nse ihmisolentojen pyörre, jonka yläpuolella liehui hänen häipyvä\nkuningaskuntansa.\n\nHän koetti kuvitella aikalaistensa sielunelämää. Hämmästyksekseen\nhuomasi hän miten vähän kansanmies oli muuttunut, vaikka olosuhteet\nolivat niin huomattavalla tavalla muuttuneet. Ihmisen henki ja\nomaisuus oli todellakin turvattu yli koko maanpiirin; kaikellaiset\ntarttuvat taudit ja bakteriatartunnat olivat kadonneet; kaikilla oli\nkylliksi ruokaa ja vaatetta, kaupungin kaduilla oli lämmin olla ja\nhe olivat suojassa kaikkia ilmanmuutoksia vastaan; tieteen melkein\nkoneellinen kehitys ja yhteiskunnan materiellinen järjestys oli\nsaanut kaiken tämän edistyksen aikaan. Mutta hän huomasi nyt jo,\nettä kansa pysyi kansana, että se oli villitsijöiden ja järjestäjien\nehdottoman vallan alaisena, että yksilöinä oli kansa pelkuri,\nyksilöinä ruokahalunsa orja, laumana taas häilyväinen. Mieleensä\njohtui tuo lukematon määrä sinipukuisia olentoja. Hän tiesi, että\ntuolla hänen alapuolellaan oli miljoonia ihmisolentoja, miehiä ja\nnaisia, jotka eivät koskaan olleet käyneet kaupungin ulkopuolella,\neivät olleet nähneet mitään ulkopuolella tuota pientä, ikävää\ntyökehää, johon maailman työjärjestelmä oli heidät kahlehtinut,\nulkopuolella noita hapuilevia ja vääriä nautintoja, jotka eivät\ntuottaneet tyydytystä. Hän muisteli aikalaistensa toiveita, ja\nWilliam Morris'en kertoma ihannemaa ja Hudsonin kuvailema valtio\ntuntuivat hänestä särkyneiltä unelmilta. Ja hän muisteli omiakin\ntoiveitaan.\n\nEläessään viimeisiä päiviään tuota entistä kiihkeätä elämäänsä, joka\nnyt tuntui niin etäiseltä, oli hän pitänyt ihmiskunnan vapauden ja\nyhdenvertaisuuden kehittämistä mahdollisena. Hän oli toivonut kuten\nkoko hänen silloinen aikakautensakin toivoi, että kerran koittaa\npäivä, jolloin enemmistön ei tarvitse uhrautua muutamille harvoille;\nettä se aika oli lähellä, jolloin jokaisella naisesta syntyneellä\noli samat oikeudet tasa-arvoisuuteen ja onneen. Kahdensadan vuoden\npäästä sama pettynyt toive kaikui epätoivoisena huutona läpi koko\nlaajan kaupungin. Kahdensadan vuoden kuluessa huomasi hän köyhyyden,\ntoivottoman työn, kaiken kurjuuden kasvaneen entistään suuremmaksi ja\nsaavuttaneen aivan jättiläismäisen muodon.\n\nVähitellen pääsi hän selville kaikista niistä tapahtumista, jotka\nolivat sattuneet hänen unensa aikana. Hän näki nyt mikä moraalinen\ntaantumus oli syntynyt yliluonnollisen uskonnon hävittyä kansasta,\nmiten kunniantunto oli heikentynyt, ja mikä vaikutusvalta oli\nrikkaudella. Sillä ihmiset, jotka olivat kadottaneet uskonsa\nJumalaan, olivat kuitenkin säilyttäneet uskonsa omaisuuden voimaan,\nja rikkaus vallitsi yli uskonnollisesti suvaitsevaisen maailman.\n\nJaapanilainen seuralaisensa, Asano, joka selitti hänelle kuluneiden\nkahden vuosisadan valtiollista historiaa, käytti puheessaan hyvin\nsattuvaa ajatuskuvaa, verraten sosiaalista järjestelmää hyönteisten\ntyhjäksi syöneesen siemeneen. Ensi alussa kypsyi siemen voimakkaasti.\nSitten ilmestyy hyönteinen, joka laskee siihen munansa, ja hyvin pian\non siemenestä jälellä vaan kuori, sillä toukka syö sen sisustan.\nIlmestyy sitten joku alempi hyönteinen, joku ichneumonkärpänen ja\nlaskee munansa tähän toukkaan, ja tämä muuttuu taas vuorostaan\npiankin paljaaksi kuoreksi, ja uusi tulokas kehittyy edeltäjänsä\nnahan alla, jonka suojana on vuorostaan taas siemenen kuori. Siemenen\nkuori säilyttää aina muotonsa; koko maailma uskoo sen siemeneksi,\neikä mikään estä sitä itseään kuvittelemasta olevansa terve ja\nelinvoimainen siemen. \"Teidän kuningasvaltanne Victorian aikana\",\nsanoi Asano, \"oli samallainen -- onttosydäminen kuningasvalta\".\nMaanomistajat, paroonit ja pikkuaatelisto astui ensin esiin\nkuningas Johanin aikaan; kului pitkä aika, sitten mestasivat he\nCharles kuninkaansa ja kadottivat valtansa kuningas Georgen aikana,\njolloin valta todellisuudessa joutui parlamentin käsiin. Mutta\nparlamentti, maataomistavan pikkuaateliston edustaja, ei saanut\npitää valtaa. Se muodostui jo yhdeksännellätoista vuosisadalla.\nValtarajat laajennettiin niin, että sen sisälle mahtuivat kaikki\nasioita ymmärtämättömätkin \"myriaadit kaupungin asukkaita\", jotka\nsekavana laumana tulivat äänestämään. Luonnollisena seurauksena tästä\nvalitsijoiden suunnattomasta lukumäärästä oli eri puolueryhmien\nmuodostuminen. Jo Victorian aikana oli valta kuulunut salaisesti\njärjestetyille, ryhmittyneille ja turmeltuneille yhdistyksille. Hyvin\npian joutui se rahamiesten käsiin, jotka antoivat tarpeelliset varat\npuolueen järjestämiseksi. Jonkun aikaa oli koko valta ja valtakunnan\nmenestys kahden ryhmän käsissä, jotka hallitsivat sanomalehtien ja\nvaalitaistelujen avulla -- kahden, rikkaiden ja taitavien miesten\nryhmän käsissä, jotka ensiksi toimivat toisiaan vastaan, mutta\nsittemmin yksinneuvoin.\n\nSyntyi kyllä reaktiooni, mutta se oli heikko, eikä saanut mitään\naikaan. Useat teokset kertoivat siitä, mainitsi Asano, -- joista\nmuutamat olivat ilmestyneet siihen aikaan kun Graham vaipui uneen --\noli olemassa kokonainen kirjallisuus, joka kosketteli reaktioonia.\nReaktioonipuolue näyttää sulkeutuneen huoneesensa ja tehneen\nrohkeita päätöksiä -- paperilla. Välttämättömintä näytti olevan\nottaa molempain ryhmien johtomiehet vangiksi ja siten riistää heiltä\nheidän valtansa, ja tämä ajatus näkyy olevan vallalla kaikissa\nyhdeksännentoista vuosisadan teoksissa, sekä Amerikassa että\nEnglannissa. Useimmissa asioissa toimi Amerika aikaisemmin kuin\nEnglanti, mutta molemmat kulkivat samaa tietä.\n\nVasta-vallankumousta ei tapahtunut koskaan. Sitä ei voitu koskaan\njärjestää niin, että se pysyisi puhtaana. Maailmassa ei löytynyt enää\nkylliksi tuota vanhanaikuista tunneherkkyyttä eikä uskoa oikeuteen,\njoka ennen oli vallinnut. Jokainen järjestetty puolue, joka pääsi\nniin suureen valtaan, että se voi vaikuttaa vaaleihin, joutui etevien\nrikkaiden miesten houkutusten, hävittämisen ja lahjomisen esineeksi.\nSosialistien, kansanvaltaisten, reaktionäärien, oikeamielisten\npuolueet olivat lopulta vaan rahanvaihtopaikkoja, jotka myivät\nvakuutuksensa voidakseen maksaa vaalimenot. Ja rikkaiden päätoimena\noli turvata omaisuus ja valmistaa tilaa kauppakeinottelulle, kuten\nentisajan läänityslaitos oli tehnyt säilyttääkseensä metsästys- ja\nsotaoikeutensa. Koko maailma oli tehty kaupan esineeksi; kaikkialla\nvallitsi kauppataistelu, rahalliset keikaukset, kurssien aleneminen\nja yleneminen, tariffisota saivat enemmän kurjuutta aikaan\nkahdennellakymmenellä vuosisadalla -- sillä kurjuus oli toivottomassa\nelämässä eikä äkillisessä kuolemassa -- kuin sota, rutto ja nälkä\nolivat saaneet aikaan historian synkimpinä aikoina.\n\nGraham huomasi nyt selvästi, mikä vaikutus hänellä oli ollut asioiden\nkehitykseen. Tämän mekaanillisen sivilisatioonin asteettaisen\nkehityksen aikana oli syntynyt uusi voima -- joka ensin auttoi ja\nsitten kokonaan ohjasi sen kehitystä -- nimittäin Neuvosto, joka\nhoiti hänen omaisuuttaan. Ensi alussa oli se vaan satunnainen\nIsbisterin ja Warmingin miljoonien yhtyminen, rahavaltainen yhtiö,\njoka oli syntynyt kahden lapsettoman lahjoittajan oikun kautta,\nmutta sen hoitajien monipuolinen johtokyky nosti sen hyvinkin pian\nvaikutusvaltaiseen asemaan, kunnes se hypoteekkien, lainojen ja\nosakkeiden oston kautta, käyttämällä satoja eri liikenimiä oli\nsyöpynyt läpi koko Englannin ja Amerikan valtion.\n\nKäyttämällä suunnatonta vaikutusvaltaansa ja suosikkijärjestelmää\ntuli Neuvostosta hyvinkin pian valtiollinen puolue; ja omaisuuden\nkasvaessa taukoamatta tuhlasi se varojaan vaikuttaakseen\nvaltiollisiin päätöksiin ja käytti hyväkseen näitä valtiollisia\netuja kootakseen yhä suurempia ja suurempia rikkauksia. Lopulla oli\nmolempien pallonpuoliskojen valtiollisten puolueiden muodostuminen\nsen käsissä; siitä muodostui sisäasioita valvova, valtiollinen\nNeuvosto. Viimeisen taistelunsa kävi se suurien juutalaisperheiden\nliittoa vastaan. Mutta nämät perheet olivat liittyneet toisiinsa\nheikkojen siteiden kautta, mikä hetki tahansa voi perinnön kautta\njoutua iso osa heidän rikkauksistaan jollekin kaivostyömiehelle,\nnaiselle tai narrille, avioliitot ja jälkisäädökset siirsivät\nsuunnattomia summia vieraisiin käsiin. Neuvostolla ei ollut näitä\nvaaroja. Sen omaisuus kasvoi kasvamistaan.\n\nNeuvosto, vaikka siihen alkujaan kuuluikin kaksitoista erinomaisen\ntaitavaa miestä, muodosti yhdessä yhden ainoan nerokkaan\npersoonallisuuden. Se tavoitteli rohkeasti rikkautta ja valtiollista\nvaikutusvaltaa ja nämät molemmat auttoivat toinen toistaan.\nHämmästyttävällä nerokkaisuudella tuhlasi se suunnattomia summia\nlentokoneiden kehittämiseen odottaen vaan sopivaa aikaa, jolloin\nse panisi tämän keksintönsä käytäntöön. Se käytti patenttilakia ja\nmuita puolilaillisia keinoja tuhotakseen kaikki ne keksijät, jotka\neivät suostuneet toimimaan yhdessä sen kanssa. Alkuaikoina otti\nse palvelukseensa kaikki etevät henkilöt ja maksoi niille suuret\npalkat. Neuvosto noudatti niinä aikoina erehtymätöntä, voimakasta\npolitiikkaa ja sen vaikutus kasvoi kasvamistaan tapaamatta muita\nesteitä kuin satunnaisesti rikastuneiden miesten hapuilevat,\nitsekkäät ponnistukset. Sadan vuoden sisällä omisti Graham Afrikan,\nEtelä-Amerikan, Ranskan, Lontoon, Englannin, ja sen vaikutus ulottui\n-- kaikissa käytännöllisissä asioissa -- Pohjois-Amerikaankin --\njoka siihen asti oli vallinnut koko maata. Neuvosto osti ja järjesti\nKiinan, valloitti Aasian rikkaudet, herpaisi vanhan maailman valtiot,\notti niiden raha-asiat haltuunsa, ryhtyi taisteluun niiden kanssa ja\nkukisti ne.\n\nJa se ahmi itselleen maailman niin ovelasti -- satojen pankkien,\nyhtiöiden, syndikaattien kautta, jotka peittivät Neuvoston toimintaa\n-- että se oli jo päässyt hyvin pitkälle, ennenkuin ihmiset yleensä\narvasivatkaan, minkä hirmuvallan alaiseksi he olivat joutuneet.\nNeuvosto ei koskaan arkaillut eikä vavissut. Liikenneneuvot, maat,\ntilukset, rakennukset, kunnallishallitukset, lämpimien maiden\ntuotantoyhtiöt -- kaikki inhimilliset yritykset joutuivat sen käsiin.\nJa se ohjasi ja järjesti miehistönsä, rautatiepoliisit, liikkuvien\nkatujen poliisit, talojensa vartijat, vesi- ja sähköjohtojensa\nhoitajat ja maatilojensa viljelijäarmeijan. Se ei osottanut mitään\nsuoranaista vihamielisyyttä palkkalaisiensa järjestämiä yhdistyksiä\nvastaan, mutta se taittoi niiden vallan, petti ne ja osti ne\nlahjomalla puolelleen. Se osti lopulta koko maailman itselleen. Ja\nsen paras temppu oli lentokoneiden ottaminen käytäntöön.\n\nKun Neuvosto joutui riitaan työväkensä kanssa eräässä suuremmassa\nmonopoolilaitoksessaan ja teki tekoja, joiden laittomuus oli aivan\nliian selvää -- eikä se sitä ennen ollut edes tapansa mukaan lahjonut\nhaitallisia henkilöitä -- niin vanha laki, nähdessään etujensa\nhupenevan, etsi aseita taistellakseen. Mutta sillä ei ollut enää\narmeijaa eikä laivastoa; rauhan aikakausi oli tullut. Ainoat sotaan\nkelpaavat laivat kuuluivat Neuvoston meriyhtiölle. Poliisivoima oli\nheidän hallussaan; rautateiden, laivojen ja maatilojen poliisi,\nkaikellaiset vartijat, joiden lukumäärä oli kymmentä kertaa suurempi\nkuin vanhan hallituksen käytettävänä olevat voimat. Silloin\nlaskettiin lentokoneet liikkeesen. Vielä on elossa vanhuksia, jotka\nmuistavat viimeisen suuren taistelun edushuoneessa -- lakipuolue oli\nvähemmistönä, mutta se taisteli epätoivoisena vastaan -- väliaikoina\nedushuoneen jäsenet katselivat terrassilta noita suurisiipisiä\nkoneita, jotka tyynesti leijailivat heidän päänsä päällä. Neuvosto\noli saavuttanut täyden vallan. Viimeinen demokraatinen hallitus,\njoka oli hyväksynyt rajattoman, edesvastuusta vapaan omaisuuden, oli\nloppunut.\n\nSata viisikymmentä vuotta Grahamin nukkumisen jälkeen saattoi\nNeuvosto riisua naamionsa ja hallita, vaatien itselleen ylivallan.\nVaalit olivat tulleet vaan naurettavaksi muodollisuudeksi, joka\nseitsemäs vuosi uusiutuvaksi narrinpeliksi, se oli vaan enää\nmerkityksetön vanha tapa. Sosiaalinen parlamentti, joka oli yhtä\ntarpeeton kuin kansallisen kirkon neuvosto Victorian aikana,\nkokoontui silloin tällöin; ja Englannin laillinen kuningas,\nkadotettuaan perintönsä, esiintyi humalaisena ja typeränä eräässä\ntoisen luokan varieteessa. Siten tuo 19:nen vuosisadan suuremmoinen\nunelma, jalo tarkoitus taata kaikille yksilöllinen vapaus ja\nyleinen onni, oli nyt, kun epärehellisyyden ruttotaudit olivat sen\nsaastuttaneet, absoluuttisen omistusoikeuden taikausko sen pilannut,\nkun uskonnolliset lahkokunnat kiistelivät kansan kasvatuksesta,\nriistivät ihmisiltä kaikki käyttäytymisen säännöt ja saivat\nhalveksimaan kaikkia moraalisääntöjä -- tuo unelma oli muodostunut\nkeksintöjen ja rikollisten yritysten kautta ensin taistelevaksi\nrahavallaksi ja sitten hirmuvaltaiseksi rahavallaksi. Lopulta ei\nNeuvosto pitänyt edes tarpeellisena hankkia perustuslaillisten\nviranomaisten hyväksymistäkään päätöksilleen. Ja sinä aikana lepäsi\nGraham liikkumattomana, ryppyisenä, kelmeänä, olematta kuollut\ntai elävä, hän, maapallon täydellinen omistaja. Ja kun hän sitten\nheräsi, näki hän olevansa tuollaisen perinnön omistaja! Ja kun hän\nsitten heräsi, seisoi hän täällä pilvettömän taivaan alla katsellen\nsuunnattoman suurta valtakuntaansa.\n\nMitä tarkoitusta varten hän oli herännyt? Oliko tämä kaupunki,\ntämä toivottomien raatajien lauma siis lopputulos hänen vanhoista\ntoiveistaan? Tai elikö tuo vapauden liekki, tuo liekki, joka oli\nhänen kuluneen elämänsä aikana leimahtanut ja sammunut, elikö se\nvielä kaiken tuon alla. Hän muisteli vallankumouslaulun lentoisaa\nvoimaa. Oliko tuo laulu vaan jonkun kansanyllyttäjän huumekeksintöä,\njoka unohtui heti tarkoituksen saavutettua? Oliko hänessä yhä vielä\nelävä toivo vain hyljättyjen aatteiden, vain kuolleen uskon-varjoa?\nVai oliko sillä laajempi tarkoituksensa, joka vaikuttaisi koko\nihmiskohtaloon? Mitä varten hän oli herännyt, mitä tulisi hänen\ntehdä? Ihmiskunta oli hänen jalkojensa juuressa aivan kuin kartta.\nHän ajatteli miljoonia ja taas miljoonia olentoja, jotka yhtenä\nvirtana seurasivat toisiaan olemattomuuden pimeydestä kuolon\npimeyteen. Mitä varten? Joku tarkoitus täytyi hänellä olla, mutta\ntuo tarkoitus meni yli hänen ymmärryksensä. Ensi kerran näki hän\naivan selvästi oman äärettömän pienuutensa, näki mikä traagillinen\nvastakohta oli ihmisvoiman ja ihmissydämen sykinnän välillä. Tänä\nlyhyenä aikana tunsi hän, mikä pieni sattuman luoma olento hän\noli, ja kuinka suuria olivat hänen toiveensa. Äkkiä tuli hänen oma\npienuutensa ja pyrkimyksensä niin sietämättömiksi hänelle itselleen,\nettä vastustamaton voima pakotti hänet rukoilemaan. Ja hän rukoili.\nRukouksensa oli sekavaa, epäjohdonmukaista, hapuilevaa, hänen\nsielunsa pyrki ajan ja paikan yli ja yli olemassa-olon moninaisen ja\nsekavan hämmingin kohden jotain -- hän ei edes tiennyt mitä kohden --\nkohden jotain, joka ymmärtäisi hänen tuskansa ja armahtaisi häntä.\n\nEtäällä, alhaalla, nautti mies ja vaimo eräällä parvekkeella\naamun raikkaasta ilmasta. Mies oli tuonut kiikarin katsellakseen\nNeuvoston palatsia ja neuvoi naista sitä käyttämään. Pian oli heidän\nuteliaisuutensa tyydytetty, kun he eivät voineet sinne asti nähdä\nmitään veriläiskäleitä. Katseltuaan pilvetöntä taivasta, suuntasi\nnainen kaukoputkensa näkötornia kohden. Ja he näkivät kaksi mustaa\npilkkua, niin pientä, että töin tuskin erotti ne ihmisiksi, toinen\ntarkasteli ympärilleen, toinen kohotti kätensä hiljaista taivasta\nkohden.\n\nHän ojensi kaukoputken miehelle. Tämä katsoi ja huudahti:\n\n\"Se on kai Mestari. Niin. Minä olen siitä varma. Hän _on_ Mestari!\"\n\nHän laski kaukoputken alas ja jatkoi. \"Hän liikuttaa käsiään aivan\nkuin rukoilisi. Mitähän hän oikeastaan on. Auringonpalvelijako? Hänen\naikanaan ei löytynyt tulenpalvelijoita, eihän?\"\n\nHän katsoi taas. \"Nyt hän lopetti. Ehkä se olikin vaan satunnainen\nasento\". Hän antoi kaukoputken vaipua ja kävi miettiväksi. \"Hänen\nei tarvitse tehdä muuta kuin nauttia elämästä -- nauttia elämästä.\nOstrog kyllä ohjaa purtta. Ostrogilla onkin täysi työ pitääkseen\nkurissa koko tuon työväkilauman. Heidät ja heidän laulunsa! Ja kaiken\ntuon on hän saanut omakseen nukkuessaan, nukkuessaan. Kyllä tämä\nmaailma on merkillinen\".\n\n\n\n\nXV Luku.\n\nArvokkaita henkilöitä.\n\n\nTuulimoottorien johtajan asunto olisi tuntunut Grahamista\nhämmästyttävän monimutkaiselta, jos hän olisi tullut sinne suorastaan\n19:nen vuosisadan elämästä, mutta hän oli jo ennättänyt tottua uuden\najan rakennussuhteisiin. Vaikeata oli erottaa mitään eri salia\ntai huoneita, sillä monimutkainen systeemi siltoja, kaarroksia\nja käytäviä jakoi ja yhdisti tämän avaran rakennuksen eri osat.\nHän saapui tuollaisen, hänelle jo tutun siirtyvän seinän kautta\nlavalle, josta leveät ja matalat astimet johtivat alaspäin, ja\njoilla liikuskeli miehiä ja naisia loistavammissa puvuissa kuin\nmitä hän tähän asti oli nähnyt. Tältä paikalta katsoessaan näki\nhän pylväistön, jonka omituiset koristeet oli laadittu himmeän\nvalkoisesta, keltaisesta ja purppuranpunaisesta marmorista.\nKaikkialla oli parvekkeita, jotka näyttivät olevan tehdyn posliinista\nja filigraanista.\n\nKatsoessaan ylöspäin näki hän lukemattoman määrän parvekkeita, joilta\nkansa katsoi häneen. Ilmassa aaltoili puheen kohina ja soitto, joka\nkuului ylhäältä, iloinen ja pirteä soitto, mutta jonka alkulähdettä\nhän ei voinut löytää.\n\nKeskusta oli täynnä väkeä, mutta siellä ei vallinnut tungos;\nuseampia tuhansia näytti olevan koolla. Pukunsa olivat komeita,\njopa fantastisiakin, miehet olivat yhtä erikoisesti puettuja kuin\nnaisetkin, sillä oli luovuttu tuosta puritaanisesta miespuvun\nkuosista, jolla ennen oli ollut niin suuri vaikutus. Miesten\ntukka, vaikka se ainoastaan harvoilla oli pitkä, oli huolellisesti\nkäherretty laineille ja kaljupäisyys oli kadonnut maailmasta.\nRunsaasti oli niitä joiden tukka oli käherretty tapaan, joka olisi\nRossettiakin hurmannut, ja eräällä omituiselta henkilöllä, jota\nkutsuttiin Grahamille oudolla nimellä \"amoristiksi\" oli kaksi\npalmikkoa. Miesten palmikkoja näki useita, näytti siltä, että\nsyntyjään kiinalaisia kaupungin asukkaita ei enää halveksittu rotunsa\ntähden. Miesten puvut olivat hyvin vähän yhdenkaltaisia. Komeimmat\nmiehet verhosivat vartalonsa leveihin housuihin, siellä täällä näki\npuhvi- ja kaistahousuja, viittoja ja mekkoja. Leo X:n aikuiset\npuvun kuosit olivat kyllä vallalla, mutta itämaiden kaunoaistin\nmääräämät muodot olivat myöskin runsaasti edustettuina. Lihavuus,\njota Victorian aikana olisi koetettu supistaa kiristämällä takkia ja\nverhoamalla ruumis säälimättömän ahtaisiin housuihin ja takkeihin,\nantoi nyt vaan aihetta runsaihin laskoksiin, jotka ylevinä valuivat\nmaahan asti. Eniten näkyi hentoja ja siroja muotoja. Grahamin\nmielestä, joka oli jäykkä jäykän aikakauden lapsi, olivat nämät\nihmiset liian siroja olennossaan ja liian vilkkaita käytöksessään\nja ilmerikkaissa eleissään. He tekivät liikkeitä, kuvasivat\nhämmästystään, mielenkiintoaan, iloaan, ja ennen kaikkea ilmaisivat\nhämmästyttävän avomielisesti, minkä vaikutuksen ympärillään olevat\nnaiset tekivät heihin. Heti ensi silmäykseltä huomasi, että naisia\noli eniten koolla.\n\nNäiden miesten seurassa olevat naiset olivat puvussaan, liikkeissään\nja eleissään hillitympiä, mutta paljoa teennäisempiä. Muutamat\nmatkivat puvuissaan kreikkalaisten pukujen yksinkertaisuutta ja\neleissään Ranskan empireajan siroutta, ja Graham näki ohikulkiessaan\nhohtavan kauniita olkapäitä ja käsivarsia. Muutamilla oli suoria\npukuja vailla saumoja tai vyötä, toisilla taas laskeutui suuria\nlaskoksia olkapäiltä alas. Juhlapukujen suloja paljastava muoto ei\nollut kadonnut näiden kahdensadan vuoden kuluessa.\n\nKaikkien liikkeet olivat tavattoman siroja. Graham huomautti\nLincolnille, että useat miehet liikkuessaan muistuttivat Raphaelin\nmaalauksia, ja Lincoln sanoi hänelle, että määrättyjen sirojen\nliikkeiden omaksuminen kuului jokaisen rikkaan henkilön kasvatukseen.\nMestari otettiin tullessaan vastaan pienellä naurutervehdyksellä,\nmutta nämät henkilöt ilmaisivat sivistystään sillä, etteivät juosseet\nhänen luokseen eivätkä kiusanneet häntä alituisella katselemisellaan\nhänen astuessaan portaita alas salin keskustaa kohden.\n\nHän oli jo aikaisemmin kuullut Lincolnilta, että nämät olivat\nLontoon seurapiirin arvokkaimpia jäseniä. Melkein jokainen oli\nmahtava virkamies tai sellaisen virkailijan läheinen sukulainen.\nUseat olivat palanneet Euroopan Nautinnon kaupungeista tervehtimään\nhäntä. Ilmalaivojen toimimiehet, joilla oli Neuvoston kukistamisessa\nollut melkein yhtä tärkeä osa kuin Grahamilla, olivat lukuisasti\nsaapuneet, samoin tuulimoottorien virkailijat. Saapuvilla oli\nmyöskin ruokintatrustin etevämpiä jäseniä; eurooppalaisen\nsianteurastuslaitoksen tarkastaja oli alakuloisen ja intressantin\nnäköinen, tavoissaan hienostellun kyynillinen. Juhlapukuinen piispa\nkulki Grahamin ohitse, puhellen erään henkilön kanssa, joka oli\npuettu aivan kuin Chaucer, päässään laakeriseppele.\n\n\"Kuka tuo on?\" kysäsi hän ehdottomasti.\n\n\"Lontoon piispa\", sanoi Lincoln.\n\n\"Ei -- minä tarkotan tuota toista\".\n\n\"Poeta laureatus\".\n\n\"Vieläkö sellainen --?\"\n\n\"Tosin ei hän runoile. Hän on Wottonin -- erään neuvoston jäsenen\nserkku. Mutta hän kuuluu äärimmäisten kuningasmielisten klubiin --\nhauska klubi -- ja he ylläpitävät noita vanhoja tapoja.\"\n\n\"Asano kertoi jonkun kuninkaan elävän\".\n\n\"Kuningas ei kuulu klubiin. He ajoivat hänet sieltä pois. Hän on\nStuartin sukua luullakseni; mutta toden totta --\"\n\n\"Liian paljon?\"\n\n\"Aivan liian paljon\".\n\nGraham ei ymmärtänyt täydellisesti tätä, mutta se näytti\nkoskettelevan jotain tämän uuden ajan yleistä hairahdusta. Hän\nkumarsi ensimmäiselle esiteltävälle henkilölle. Selvästi näki hän\nhienon luokkarajan vielä olevan olemassa tässäkin seurassa, koska\nLincoln piti ainoastaan pienen seuran sen arvoisena, että heidät\nesiteltiin hänelle. Ensimmäinen oli ilmalaivojen ylipäällikkö, jonka\npäivän rusketuttamat kasvot erosivat ympäristönsä hienovärisistä\nkasvoista. Hän kun oli luopunut Neuvostosta ratkaisevalla hetkellä,\nniin oli hän nyt hyvinkin huomattava henkilö.\n\nHänen esiintymisensä erosi Grahamille sangen mieluisella tavalla\nkaikista muista. Hän laversi muutamia jokapäiväisiä lauseita,\nvannoi uskollisuuttaan ja tiedusteli Mestarin vointia. Puheensa oli\nreipasta eikä hänen kielessään ollut tuota lyhyttä, huolimatonta\npuhetapaa. Hän mainitsi Grahamille hyvin selvästi, että hän oli vanha\n\"ilmakarhu\" -- hän käytti sitä sanaa -- ettei hän lörpötellyt tyhjiä,\nettä hän oli kiireestä kantapäähän asti jykevä ukko ja vanhanajan\nmies, ettei hän tahtonut paljoa tietää, ja että se, mitä hän ei\ntietänyt, ei ollut tietämisen arvoistakaan. Hän kumarsi miehekkäästi\naivan kuin tahtoen olla vapaa kaikesta matelemisesta, ja astui\nsyrjään.\n\n\"Hauskaa on nähdä tuon ihmislajin vielä olevan jälellä\". sanoi Graham.\n\n\"Fonograafin ja kinematograafin ansioita\", sanoi Lincoln hiukan\npilkallisesti. \"Hän on matkinut luontoa\". Graham vilkaisi kookkaaseen\nmieheen. Kaikki olikin vaan kopiota.\n\n\"Me ostimme hänet\", sanoi Lincoln. \"Osaksi. Ja osaksi pelkäsi hän\nOstrogia. Kaikki riippui hänestä\".\n\nHän kääntyi nopeasti esitelläkseen koulutrustin ylivalvojan. Tämä oli\nmielistelevä, sinisen-harmaasen akademian vaippaan puettu henkilö,\nhän katsoi Grahamiin entisaikaisten silmälasien läpi ja valaisi\nsanojaan huolellisesti hoidetun kätensä liikkeillä. Graham oli\nintresseerattu tämän henkilön toiminnasta ja teki hänelle koko joukon\nkysymyksiä. Ylivalvoja näytti olevan huvitettu Mestarin suuresta\nsuoruudesta. Hän puhui vaan ohimennen kasvatusmonopoolista, joka\nhänen yhdistyksellään oli, hän oli tehnyt kontrahdin Lontoon monien\nkunnallishallitusten kanssa, mutta hän puhui sitä innokkaammin niistä\nedistysaskeleista, jotka kasvatus oli tehnyt Victorian ajasta asti.\n\"Me olemme poistaneet liiallisen rasituksen\", sanoi hän, \"poistaneet\nsen kokonaan -- maailmassa ei löydy enää ainoatakaan tutkintoa.\nEttekö ole tyytyväinen?\"\n\n\"Mitenkä te sitten saatte ne tekemään työtä?\" kysyi Graham.\n\n\"Me teemme työn mieluiseksi -- niin mieluiseksi kuin mahdollista. Ja\njos se ei miellytä jotakuta -- saa hän mennä. Meidän toiminta-alamme\non ääretön\".\n\nHän selitteli muutamia yksityiskohtia ja keskustelua jatkui.\nYlivalvoja mainitsi Pestalozzin ja Froebelin nimet suurella\nkunnioituksella, vaikka hän ei salannut, että hän ei täydellisesti\ntuntenut heidän käänteentekeviä teoksiaan. Graham sai kuulla, että\nyliopisto oli vielä olemassa vaikka toisessa muodossa. \"Löytyy\nesimerkiksi joukko tyttöjä\", sanoi Ylivalvoja ylpeillen omasta\narvokkaisuudestaan, \"joilla on aivan tavaton vimma vakaviin\ntutkimuksiin -- jolleivät ne ole liian vaikeita, ymmärrättehän. Me\npidämme siitäkin huolen. Tällä hetkellä\" sanoi hän arvokkaasti kuin\nNapoleon, \"melkein viisisataa fonograafia luennoitsee Lontoon eri\nosissa Platonin ja Swiftin vaikutuksesta Shelleyn, Haylittin ja\nBurnsin rakkaudentarinoihin. Jälestäpäin kirjoittavat he aineita\ntämän johdosta ja heidän nimensä julkaistaan paremmuuden mukaisessa\njärjestyksessä. Näettehän, miten tuo pieni siemen on kasvanut? Tuo\nteidän aikakautenne typerä välikoulu on kadonnut\".\n\n\"Ja kansakoulut\", sanoi Graham. \"Tarkastatteko te niitäkin?\"\n\nYlivalvoja vastasi: \"täydellisesti\". Graham oli entisinä\ndemokraatisina aikoina ollut niistä hyvin intresseerattu ja hän\nalkoi yhä innokkaammin kysellä. Hän muisti eräitä lauseita, joita\ntuo vanhus hämärässä oli hänelle lausunut. Ylivalvoja vakuuttikin\nvanhuksen lauseet tosiksi. \"Me olemme poistaneet rasituksen\", sanoi\nhän, ja Graham kysyi eikö olisi poistettava kaikenlainen kuolettava\nja yksitoikkoinen työ. \"Me koetamme tehdä alkeiskoulut pikkulapsille\nmahdollisimman hauskoiksi. Heidänhän täytyy ryhtyä työhön niin perin\nvarhain. Heille opetetaan vaan pääprinsiippiä - tottelevaisuutta,\ntyöntekoa.\"\n\n\"Te opetatte heille siis sangen vähän\".\n\n\"Miksi suotta? Sehän johtaa vaan kapinaan ja tyytymättömyyteen. Me\nhuvitamme heitä. Onhan tälläkin hetkellä -- kapinoita ja kiihkoilua.\nMistä työväki saa nuo ideansa, sitä on vaikea sanoa. He kertovat\nniitä toinentoisilleen. Heillä on sosialistisia unelmia -- jopa\nanarkistisiakin! Heidän joukossaan löytyy varmaan agitaattoreja. Minä\nolen arvellut -- minä olen aina arvellut -- että minun päätehtäväni\non taistella kansan tyytymättömyyttä vastaan. Miksi tekisimme kansan\nonnettomaksi?\"\n\n\"Niin juuri\", sanoi Graham miettiväisenä. \"Mutta on olemassa paljon\nasioita, joista minä tahtoisin päästä selville\".\n\nLincoln, joka koko keskustelun ajan oli tarkastanut Grahamia, ehätti\nväliin. \"Täällä on useita muitakin\", sanoi hän puolikovaa.\n\nYlivalvoja teki kauniin kumarruksen ja väistyi syrjään. \"Ehkä\", sanoi\nLincoln seuraten Grahamin katsetta, \"haluatte tutustua muutamiin\nnaisiin?\"\n\nEurooppalaisen sianteurastustrustin johtajan tytär oli suloinen,\npieni, punatukkainen ja kirkas-sinisilmäinen olento. Lincoln antoi\nGrahamin keskustella hetkisen hänen kanssaan, ja hän näytti ihailevan\nsuuresti \"tuota vanhaa hyvää aikaa\", jonka loppupuolella Mestari oli\nvaipunut uneen. Hän hymyili puhuessaan ja hänen silmänsä hymyilivät\ntartuttavalla tavalla.\n\n\"Minä olen koettanut\", sanoi hän, \"monta monituista kertaa kuvitella,\nmillainen oli tuo vanha romantinen aika. Ja te -- muistatte sen.\nKuinka omituiselta ja sekavalta mahtaakaan nykyaika tuntua teistä!\nMinä olen nähnyt valokuvia ja tauluja noilta vanhoilta ajoilta,\npieniä yksinäisiä, poltetuista tiilistä tehtyjä rakennuksia,\njotka olivat aivan mustia hiilenpolton tähden, rautatiensiltoja,\nyksinkertaisia ilmoitustauluja, juhlallisia puritaanisia miehiä,\njoilla on mustat puvut ja tuollaiset korkeat hatut, rautatien junia\nkulkien siltoja pitkin päänne yläpuolella, hevosia ja ajoneuvoja, ja\nkoiria, jotka hurjina juoksevat pitkin katua. Ja sitten te yht'äkkiä\njoudutte tänne!\"\n\n\"Tänne\", sanoi Graham.\n\n\"Erilleen omasta elämästä -- kaikesta, mihin olitte tottunut\".\n\n\"Tuo entinen elämä ei ollut mitään onnellista elämää\", sanoi Graham,\n\"minä en kaipaa sitä\".\n\nNeiti katsahti häneen. Syntyi lyhyt äänettömyys. Hän huokasi\npettyneenä. \"Ettekö?\"\n\n\"En\", sanoi Graham. \"Elämä oli niin pikkumaista -- vailla tarkotusta.\nMutta tämä --. Me pidimme maailmaamme kyllin järjestyneenä,\nväkirikkaana ja sivistyneenä. Nyt näen -- vaikka olenkin tässä\nmaailmassa ollut vaan neljä päivää -- ajatellessani entistä aikaa --\nettä se oli raaka, vanhentunut -- ainoastaan alkuna tälle nykyiselle\njärjestelmälle. Teidän on vaikea uskoa, kuinka vähän minä vielä\ntiedän kaikesta\".\n\n\"Kysykää minulta, mitä vaan haluatte\", sanoi hän hymyillen.\n\n\"Sanokaa sitten, keitä nämät ihmiset ovat. Minulla on hyvin hämärät\ntiedot heistä. Olen aivan ymmällä. Ovatko nuo kenraalia?\"\n\n\"Nuoko sulkahattuiset miehet?\"\n\n\"Eivät suinkaan. Ei. Minä otaksun, että he ovat suurten yleisten\ntoimien tarkastajia. Kuka on tuo hienon näköinen mies?\"\n\n\"Tuoko? Hän on hyvin ylhäinen virkailija. Hän on Morden. Hän on\nsappitautipilleri-tehtaan johtaja. Minä olen kuullut, että hänen\nmiehensä valmistavat vuorokaudessa myriadin myriadia pilleriä.\nAjatelkaahan, myriadin myriadia!\"\n\n\"Myriadin myriadia. Eipä ihme, että hän on ylpeän näköinen\", sanoi\nGraham. \"Pilleriä! Mikä merkillinen aika. Ja tuo purppurapukuinen\nmies?\"\n\n\"Hän ei oikeastaan kuulu hienompaan seurapiiriin. Mutta me pidämme\nhänestä. Hän on todellakin hyvin viisas ja hauska mies. Hän on\nLontoon yliopiston lääketieteellisen osaston johtomiehiä. Kaikki\nlääkärit, ymmärrättehän, kuuluvat lääketieteellisen osaston\nkomppaniaan, ja kantavat purppuranpunaista pukua. Jokaisen pitäisi\n-- kyetä tehtäväänsä. Mutta onhan se selvää, että kun ihmiset saavat\nvakituisen palkan _tehdäkseen_ jotain --\" Hän hymyili ivallisesti\nsellaisten ihmisten sosiaalisille vaatimuksille.\n\n\"Onko täällä ketään aikanne suurta taiteilijaa tai kirjailijaa?\"\n\n\"Ei kirjailijaa. Ne ovat yleensä niin hassuja olentoja -- ovat vaan\nintresseerattuja omasta itsestään. Ja he ovat niin kovia riitelemään!\nMuutamat heistä voivat tapella siitäkin, kenellä on oikeus kulkea\nportailla toisen edellä. Eikö se ole kamalaa? Mutta minä luulen, että\nWraysbury muoti-capillotomisti on täällä. Hän tulee Caprista\".\n\n\"Capillotomisti\", sanoi Graham. \"Ah! Nyt muistan. Taiteilija!\nMiksikäpä ei?\"\n\n\"Meidän täytyy palvella häntä\", sanoi neiti puolustuksekseen. \"Onhan\nmeidän päämme hänen käsissään\". Hän hymyili.\n\nGraham arkaili lausua neidin odottamaa kohteliaisuutta, mutta\nhänen katseensa oli sitä puhuvampi. \"Onko taide kehittynyt samaan\nsuuntaan kuin kaikki muu?\" kysyi hän. \"Ketkä ovat teidän suurimpia\nmaalarianne?\"\n\nNeiti katsoi ensin kummastuneena häneen. Alkoi sitten nauraa.\n\"Ensi aluksi\", sanoi hän, \"luulin minä teidän tarkottavan --\" Hän\nnauroi taas. \"Te tarkotitte varmaankin noita kunnon miehiä, joista\nte piditte sellaista melua siksi, että he osasivat peittää suuria\npinta-aloja öljyvärillä. Suuria neliöitä. Ja ihmiset panivat niitä\nkultakehyksiin ja ripustivat niitä pitkiin riviin seinilleen. Ei\nmeillä ole sellaisia. Ihmiset ovat väsyneet sellaisiin\".\n\n\"Mutta mitä te luulitte minun tarkottaneen?\"\n\nMerkitsevällä liikkeellä laski hän sormensa poskelleen, jonka\nhelakkaa väriä ei olisi voinut kukaan epäillä, ja hymyili\nveitikkamaisesti, somasti ja yllyttävästi. \"Ja nämät\", ja hän osotti\nsilmäkulmiaan.\n\nGraham oli joutumaisillaan kiusauksen valtaan. Sitten juolahti\nmieleensä kuva, jonka hän joskus oli nähnyt, ja joka kuvasi setä\nTopiasta ja leskeä. Ja entisajan häpeän tunne sai vallan hänessä.\nHänestä tuntui tuskalliselta olla suuren ihmisparven uteliaiden\nkatseiden esineenä. \"Minä ymmärrän\", sanoi hän kuten sattumalta.\nHämillään kääntyi hän viekottelevan ja hauskan seuralaisensa luota\npois. Hän katsahti ympärilleen ja näki miten kaikkien silmät\nkääntyivät katselemaan jotain muuta. Hän tunsi hieman punastuvansa.\n\"Kuka on tuo mies, joka puhelee saframipukuisen naisen kanssa?\" kysyi\nhän välttäen neidin katsetta.\n\nKysymyksessä oleva henkilö oli suurten amerikalaisten teatterien\norganiseeraaja ja hän oli juuri palannut suurelta näytäntöretkeltä\nMexikosta. Hänen kasvonsa muistuttivat Caligulan kasvoja. Toinen\narvokas henkilö oli neekerien työnjohtaja. Se lause ei sillä\nhetkellä tehnyt häneen mitään syvempää vaikutusta, mutta hän muisti\nsen sitten myöhemmin; -- neekerien työnjohtaja? Pikku neiti sanoi\nsitten, joutumatta lainkaan hämilleen, erään ohikulkevan kauniin\nnaisen olevan Lontoon piispan apupuolison. Hän alkoi ylistellä\npiispan rohkeutta -- tähän asti oli yksiavioisuus ollut tavallista\nkirkollisissa piireissä -- \"joka ei ollut luonnollista eikä\nedullista. Miksi tunteiden luonnollista kehittymistä rajoitetaan tai\nestetään sen vuoksi, että mies on pappi?\"\n\n\"Ja, sanokaahan\", kysyi hän, \"oletteko te anglikaani?\" Graham arkaili\nkysyä, mitä tuo apupuoliso oikeastaan oli, sillä se lause tuntui niin\nerikoiselta, kun samassa Lincolnin tulo keskeytti tämän hupaisan ja\nintressantin keskustelun. He menivät salin halki erään kookkaan,\ntulipunaisessa puvussa olevan henkilön luo, joka kahden suloisen,\n(hänen mielestään) birmalaiseen pukuun puetun naisen kanssa odotti\nheitä. Heidät esiteltyä esiteltiin Grahamille vielä useita muita.\n\nPian nämät moninaiset vaikutelmat muodostuivat hänessä yhdeksi\nkokonaisuudeksi. Ensiksi tämä kokoontunut seura herätti hänessä\ndemokratian; hän kävi vihamieliseksi ja ivalliseksi. Mutta\nihmisluonne ei voi vastustaa kohteliaiden katseiden vaikutusta.\nSoitto, valo, värien välke, välkkyvät käsivarret ja olkapäät hänen\nympärillään, käsien kosketus, hymyilevien kasvojen ilme, taidolla\nlaadittujen lauseiden helinä, kohteliaisuuksien määrä, kunnioitus\nja ihailu, tuotti hänelle lopulta suurta nautintoa. Hän unohti\nhetkiseksi kokonaan suuret tuumansa. Hän antautui huomaamattaan uuden\nasemansa huumaavan vaikutuksen alaiseksi. Hän tuli käytöksessään\nvapaammaksi, itsetietoisemmaksi kuninkuudestaan, hän astui varmemmin,\nmusta puku laskeutui rohkeammille laskoksille ja ylpeys antoi\näänelleen jalomman soinnun. Olihan tämä kuitenkin niin loistava ja\nmieltä kiinnittävä maailma.\n\nHyväksyvällä katseella silmäili hän ympäristönsä pukujen vaihtelevia\nväriä. Äkkiä juolahti hänen mieleensä, että hänen jollain\ntavoin täytyi pyytää anteeksi tuolta pieneltä, punatukkaiselta\nja kirkassilmäiseltä neidiltä. Hän tunsi menetelleensä hiukan\nkömpelösti. Ruhtinaan ei sopinut olla huomaamatta tuollaisia\nlähentelyjä, vaikka hänen poliittisena henkilönä täytyikin ne\nhyljätä. Hän ajatteli miten hän löytäisi tuon neidin uudestaan. Äkkiä\npieni asia riisti kaiken loiston tältä seurueelta ja muutti sen arvon\ntoiseksi.\n\nHän katsoi ylöspäin ja näki posliiniparveketta myöten kulkevan\nolennon, joka katsoi häneen, kadoten melkein samalla, hän oli\nse sama nuori tyttö, jota hän toissayönä oli ihaillut teatterin\ntakaisessa pienessä huoneessa paettuaan Neuvoston vankilasta. Hänen\nkatseessaan oli tuo sama hillityn toivon ilme, joka epävarmana,\nmutta jännityksellä odotti hänen toimintaansa. Ensi hetkessä ei\nhän muistanut, missä he olivat tavanneet toisensa, mutta heti\nmuistettuaan heräsi hänessä tuo sama loihtuisa tunne kuin silloinkin.\nMutta ilmassa kaikuva tanssisävel esti häntä muistamasta marssin\nsäveltä.\n\nNainen, jonka kanssa hän puheli sai uusia kysymyksensä ja Graham\npalasi tuohon puolikuninkaalliseen lemmenleikkiin, johon hän oli\njoutunut.\n\nMutta tästä hetkestä alkaen sai hänessä vallan outo tunne, joka\nkasvoi melkein vastenmielisyydeksi. Hän tunsi ikäänkuin moitteen\nsiitä, että hän oli lyönyt laimin velvollisuutensa, että tärkeät\nasiat liukuivat pois keskellä tätä valoa ja loistoa. Hänen\nympärillään olevat hurmaavat naiset eivät enää vaikuttaneet\nhäneen. Hän antoi vaan epämääräisiä ja sekavia vastauksia kaikkiin\nlemmekkäisiin ehdoituksiin, joita hän huomasi hänelle tehtävän,\nja silmänsä etsivät noita kasvoja, jotka olivat niin mieluisasti\nvaikuttaneet hänen kauneudenaistiinsa. Mutta hän ei nähnyt häntä\nuudelleen, odottaessaan Lincolnia, lähteäkseen pois tästä seurasta.\nVastaukseksi hänen kysymyksiinsä oli Lincoln luvannut, että\niltapäivällä he lähtevät lentämään, jos ilma vaan on suotuisa. Hän\noli mennyt tekemään valmistuksia.\n\nGraham seisoi ylemmällä parvekkeella puhellen erään kirkassilmäisen\nnaisen kanssa eadhamitista -- hän oli itse valinnut tämän\nkeskusteluaiheen eikä nainen. Hän oli keskeyttänyt kaikki\npersoonalliset alamaisuuden osoitukset tekemällä kysymyksiä. Hän\nhuomasi, kuten hän jo oli huomannut useista muista tämän ajan\nnaisista, että ne olivat vähemmän sivistyneitä kuin hurmaavia.\nÄkkiä, taistellen lähempää kaikuvan soiton säveliä vastaan kuului\nkapinanlaulu saliin karkeana ja mahtavana hänen korviinsa.\n\nHän katsahti kummastuneena ylös ja näki soikean aukon, josta laulu\nkuului ja hän näki kaapelia, sinisen usvan ja katujen lamppurivit.\nHän kuuli laulun hukkuvan meluun ja vaikenevan. Mutta nyt erotti hän\nselvästi liikkuvien katujen kohinan ja kansanjoukon melun. Hän oli\nvakuutettu, miksi, sitä hän ei tietänyt, mutta tunteensa sen sanoi,\nettä tuolla ulkona taaja kansanjoukko ympäröi sitä paikkaa, missä\nheidän Mestarinsa oli huvittelemassa.\n\nVaikka laulu oli niin äkkiä vaiennut, vaikka salissa kaikuva soitto\nhukutti jälleen kaikki muut äänet, niin marssin sävel kerran\nalettuaan soi yhä hänen sielussaan.\n\nKirkassilmäinen nainen selitteli vaivalloisesti vielä eadhamitin\nsalaisuuksia, kun Graham taas näki teatterissa tavanneensa tytön. Hän\ntuli nyt parveketta myöten häntä kohden; Graham huomasi hänet ennen\nkuin hän Grahamin. Hänen pukunsa oli hohtavaa harmaata kangasta,\ntumma tukkansa kaarsi kepeästi hänen otsaansa, ja kun Graham huomasi\nhänet laskeutui kadulle johtavasta aukosta kylmä valo hänen alaspäin\npainuneille kasvoilleen.\n\nNainen, joka oli joutunut pulaan keskustellessaan eadhamitista,\nhuomasi ilmeen vaihteen hänen kasvoissaan ja käytti tilaisuutta\nhyväkseen päästäkseen hänestä vapaaksi. \"Tahdotteko tutustua tuohon\ntyttöön, sire?\" kysäsi hän rohkeasti. \"Hän on Helen Wotton --\nOstrogin sisarentytär. Hän tietää ja tuntee paljon vakavia asioita.\nHän on sivistynein kaikista naisista. Minä olen siitä varma, että hän\nmiellyttää teitä\".\n\nVähän sen jälkeen keskusteli Graham tytön kanssa, ja kirkassilmäinen\nnainen oli kadonnut.\n\n\"Minä muistan teidät varsin hyvin\", sanoi Graham. \"Te olitte tuossa\npienessä huoneessa silloin kun kansa lauloi ja polki jaloillaan\ntahtia. Ennenkuin astuin saliin sisään\".\n\nHänen arkuutensa katosi. Hän katsahti vakavasti Grahamiin. \"Se oli\nihanaa\", sanoi hän, epäröi, ja jatkoi sitten hiukan vaivalloisesti.\n\"Kaikki he olisivat kuolleet teidän puolestanne, sire. Tuona yönä\nkuoli lukematon määrä miehiä teidän puolestanne\".\n\nHänen kasvonsa säteilivät. Hän vilkaisi sivuilleen nähdäkseen kuuliko\nkukaan heitä.\n\nLincoln näkyi matkan päässä parvekkeella astuvan joukon läpi heitä\nkohden. Tyttö huomasi hänet, kääntyi äkkiä omituisen kiihkeänä\nGrahamin puoleen ja puhui hänelle tuttavallisesti. \"Sire\", sanoi hän\nnopeasti, \"minä en voi nyt täällä selittää kaikkea. Mutta kansa on\nonneton; sitä sorretaan -- hallitaan huonosti. Elkää unohtako kansaa,\njoka uhmaili kuolemaa -- kuolemaa, jotta te saisitte elää\".\n\n\"Minä en tiedä mitään\" -- sanoi Graham.\n\n\"Minä en voi nyt selittää\".\n\nLincoln oli aivan lähellä. Hän kumarsi anteeksipyytääkseen tytölle.\n\n\"Miellyttääkö uusi maailma teitä, sire?\" kysyi Lincoln\nkunnioittavasti hymyillen ja osottaen käden liikkeellä koolla olevaa\nloistavaa seuraa. \"Joka tapauksessa, on se mielestänne kai muuttunut\".\n\n\"Niin on\", sanoi Graham, \"muuttunut. Eikä kuitenkaan muutos ole ollut\nniin perin suuri\".\n\n\"Odottakaahan, kunnes pääsette ilmaan\", sanoi Lincoln. \"Tuuli on\ntyyntynyt; aeropiili odottaa teitä\".\n\nNuori tyttö odotti Grahamin tervehdystä poistuakseen.\n\nGraham katsahti häneen, oli tekemäisillään kysymyksen, näki\nvarottavan ilmeen hänen kasvoissaan, kumarsi hänelle ja poistui\nLincolnin seurassa.\n\n\n\n\nXVI Luku.\n\nAeropiili.\n\n\nKulkiessaan Lincolnin seurassa Tuulimoottorien toimiston käytävien\nläpi oli Graham mietteisiinsä vaipuneena. Mutta hän pinnisti\najatuksiaan kuullakseen Lincolnin selityksiä. Ja pian hänen synkät\nmietteensä haihtuivat. Lincoln puheli hänelle lentomatkasta.\nGrahamissa heräsi kiihkeä halu tutustua lähemmin tähän uuteen\nkeksintöön. Hän alkoi ahdistaa Lincolnia kysymyksillään. Hän oli\ntarkoin seurannut ilmapurjehduksen hapuilevia kokeiluja edellisen\nelämänsä aikana; hän kuunteli ihastuksella hänelle tuttuja nimiä\nsellaisia kuin Pilcher, Langley ja Chanute ja ennenkaikkea\nilmapurjehduksen marttyyri Lilienthal, joka oli säilynyt ihmisten\nkunnioittavassa muistossa.\n\nEdellisen elämänsä aikana olivat kokeilut pitäneet mahdollisena\nkaksi eri vastakkaista muotoa, ja nyt ne molemmat olivat toteutetut.\nToisella puolella oli suuri koneellakäypä aeroplaani, jossa oli\nkaksinkertainen rivi vaakasuoria siipiä ja takana oli paksu\nilmapropelli, toisella puolella oli kepeämpi aeropiili. Aeroplaanit\nkulkivat turvallisesti ainoastaan leudossa tai tasaisessa tuulessa,\nja äkilliset myrskyt, häiriöt ilmapiirissä, jotka nyt voitiin\naivan tarkoin tietää jo edeltäpäin, tekivät ne kelpaamattomiksi\nkaikkea kiireellisempää käytäntöä varten. Ne tehtiin suunnattoman\nsuuriksi -- siipien väli oli tavallisesti kuusisataa jalkaa tai\nenemmänkin ja pituus tuhannen jalkaa. Niitä käytettiin yksinomaan\nmatkustajien kuljetukseen. Niiden alla riippuva kepeä vaunu oli sata\nja sataviisikymmentä jalkaa. Se oli kiinnitetty niin, että voitiin\nniin pieneksi kuin mahdollista supistaa häilyminen, jonka leutokin\ntuuli voi saada aikaan, ja samoin vaunussa olevat pienet istuimetkin\n-- jokainen matkustaja istui matkalla ollessaan -- keinui vapaasti\njoka puolelle. Kone voitiin heittää liikkeesen vaan vaunun avulla,\njoka kulki kiskoilla erittäin sitä varten rakennetulla lavalla,\nGraham oli nähnyt näitä suuria lavoja, lentolavoja näkötornista. Oli\nolemassa yhteensä kuusi sellaista suurta areenaa, ja jokaisella oli\nsuunnattoman suuri \"lähetysvaunu-lava\".\n\nLaskeutumispaikka oli myöskin rajoitettu, tarvittiin aivan vaakasuora\npinta ennenkuin laskeutuminen saattoi tapahtua turvallisesti. Jos\ntämä suuri määrä kangasta ja köysiä olisi laskeutunut alas tai sen\nolisi pitänyt nousta joltain epätasaiselta pinnalta, esimerkiksi mäen\nrinteeltä, niin olisivat siivet voineet puhjeta tai vioittua, tai\nköydet katketa, ehkä matkustajatkin kuolla.\n\nEnsi alussa tunsi Graham itsensä pettyneeksi nähdessään nämät\nmonimutkaiset laitokset, mutta pian huomasi hän, että pienempiä\nkoneita ei olisi kannattanut laittaa, siitä syystä, että niiden\nkantavuuskyky olisi ko'on pienetessä tullut mitättömäksi. Sitäpaitsi\nvoivat ne tavattoman kokonsa kautta -- ja se olikin pääehto --\nkulkea ilman halki hyvin nopeasti ja siten välttää odottamattomia\nilmanmuutoksia. Lyhin matka, Lontoosta Pariisiin, kesti noin kolme\nneljännestä, jolloin nopeus ei vielä ollut erikoisen suuri; matka\nNew-Yorkiin kesti noin kaksi tuntia ja jos kiiruhti eri pysäkeillä\nniin voi lentää maapallon ympäri yhdessä päivässä.\n\nPienet aeropiilit (ne olivat ilman mitään erikoista syytä saaneet\ntämän nimen) olivat aivan toisen muotoisia. Useita sellaisia\nnäkyi juuri ilmassa. Ne oli laskettu kantavan vaan yhden tai\nkaksi henkilöä, ja niiden rakenne ja hoito tuli niin kalliiksi,\nettä ne jäivät vaan rikkaimpien yksinomaiseksi oikeudeksi. Niiden\nkirkasväriset purjeet olivat tehdyt kahdesta vaakasuorasta siivestä\nja takana oli propelli. Pienen muotonsa tähden saattoi niillä\nlaskeutua helposti mille avonaiselle paikalle tahansa, ja niihin voi\nhelposti kiinnittää gummipyöriä tai tavallisia moottoria ja kuljettaa\nniitä siten pitkin maata, kunnes sopiva nousupaikka ilmaantui. Löytyi\nerityisiä nopealiikkeisiä vaunuja, jotka heittivät aeropiilin ilmaan,\nmutta ne voivat toimia millä puista ja korkeista rakennuksista\nvapaalla paikalla tahansa. Inhimilliset lentokoneet olivat kuitenkin\nGrahamin mielestä hyvin kaukana kalalokkien ja pääskysten nopeudesta.\nPuuttui suuri vaikutin, joka nopeasti olisi kehittänyt aeropiilit\nviimeiseen täydennykseensä asti; tätä keksintöä ei ollut nimittäin\nvielä koskaan käytetty sodassa. Viimeinen suuri kansainvälinen\ntaistelu oli tapahtunut ennen Neuvoston vallananastusta.\n\nLontoon kuusi lentokonelaivaa oli sijoitettu epätasaiseen kaareen\nThames virran eteläpuolelle. Ne muodostivat parittain kolme eri\nryhmää ja niillä oli entiset etukaupunkien nimet. Niillä oli\nseuraavat nimet: Roehampton, Wimbleton Park, Streatham, Norwood,\nBlackheath ja Shooter's Hill. Ne olivat korkeita kaavamaisesti\nlaadittuja rakennuksia, jotka kohosivat paljon yleisen katon\nyläpuolelle. Jokainen niistä oli noin neljä tuhatta jalkaa pitkä\nja tuhannen jalkaa leveä ja ne olivat laaditut tuosta raudan ja\naluminiumin yhdistyksestä, joka oli astunut entisajan rakennusraudan\nsijaan. Ne muodostivat avonaisia ristikkoja, joiden kautta hissit ja\nportaat nousivat, ja ylhäällä oli tasainen pinta, jolla heittovaunut\nvoivat loivia kiskoja myöten liukua lavan reunaan asti. Jollei joku\naeroplaani tai aeropiili ollut juuri lähtemässä, niin näitä lavoja\npidettiin vapaina tulevia aeroplaania varten.\n\nSillä aikaa kun aeroplaania pantiin kuntoon, odottivat matkustajat\nteattereissa, ravintoloissa, uutishuoneissa tai lukuisissa\nhuvittelupaikoissa, joita löytyi alhaalla suuremmoisten makasiinien\nrinnalla. Tämä osa Lontoota olikin sen vuoksi kaupungin iloisin\nosa, jossa vallitsi merisataman tai hotellikaupungin vilkas elämä.\nJa niitä varten, jotka ottivat ilmapurjehduksen vakavammalta\nkannalta, olivat eri uskonlahkot perustaneen houkuttelevan\nmäärän hartauskappelia, joiden kanssa kilpaili suuremmoiset\nlääketieteelliset laitokset, jotka valmistivat rohtoja matkaa varten.\nJa eri korkeudella, läpi huoneiden ja käytävien, kulki, liittyen\nkaupungin liikkuviin katuihin, järjestetty joukko portaita, hissiä\nja vaunuja, joiden avulla voitiin helposti kuljettaa matkustavia ja\ntavaroita toiselta lavalta toiselle. Kuvaavaa tämän kaupunginosan\nrakenteelle olivat monet raskaat rautapilarit ja kannikkeet,\njotka kaikkialla estivät näköalaa ja yhdistivät saleja ja hallia\ntoisiinsa, risteillen ja liittyen toisiinsa kannattaakseen lavoja ja\naeroplaanien raskasta rakennetta.\n\nGraham lähti lentoasemalle yleistä katua myöten. Häntä seurasi\nAsano, hänen jaapanilainen seuralaisensa. Lincoln oli saanut kutsun\nsaapua Ostrogin luo, joka oli kokonaan vaipunut hallitustoimiin.\nTuulimoottorien poliisien vahva vartiosto odotti Mestaria\nTuulimoottori-viraston ulkopuolella ja raivasivat hänelle tietä\nylemmälle katukäytävälle. Hänen lähtönsä lentoasemalle tapahtui\naivan odottamatta ja kuitenkin kokoontui suuri kansanjoukko hänen\nympärilleen ja seurasi häntä määräpaikkaansa. Kulkiessaan kadulla\nkuuli hän kansan huutavan hänen nimeään ja näki lukemattoman määrän\nsinipukuisia naisia ja lapsia nousevan keskikäytävän portaita ylös\nhuitoen käsiään ja huutaen. Hän ei kuullut, mitä ne huusivat. Hän\nhuomasi taas, että kansan alemmilla kerroksilla oli erikoinen\nmurre. Poistuessaan liikkuvalta kadulta ympäröi tiheä ja kiihkeä\nkansanparvi heti hänen vartijansa. Jälestäpäin tuli hän ajatelleeksi,\nettä useat tahtoivat ojentaa hänelle anomuksia. Vartijat raivasivat\nvaivalloisesti hänelle tietä.\n\nAeropiili ja sitä hoitava aeronauti oli häntä odottamassa. Läheltä\nkatsottuna näytti kone hyvin pieneltä. Kun sen aluminiumirunko\nasetettiin heittovaunuihin, niin ei se ollut sen pitempi kuin\n20 tonnin jahdin runko. Sivusiivet oli kiinnitetty runkoon\nmetallikannattimilla, jotka muistuttivat suonia mehiläisen\nsiivissä, ja niiden päälle pingoitettu kalvo loi varjoaan monen\nsadan metrin suuruisen alueen yli. Kaksi tuolia, toinen käyttäjää\ntoinen matkustajaa varten, riippui vapaasti metalliköysistä siipien\nalapuolella melkein lentokoneen takaosassa. Matkustajan tuolia\nsuojasi tuulivarjostin ja sitä ympäröi metallikehä, joissa oli\ngummityynyt. Se voitiin, jos niin halusi, kokonaan sulkea umpeen,\nmutta Graham, joka tahtoi jälleen nähdä jotain uutta, antoi sen olla\navoinna. Aeronauti istui lasin takana, joka suojasi hänen kasvojaan.\nMatkustaja voi sitoa itsensä tuoliin kiinni, joka olikin melkein\nvälttämätöntä maahan laskeutuessa, tai saattoi hän pienien kiskojen\nja ohjaustangon avulla liikkua koneen vieressä olevalle laatikolle\nasti, jonne matkatavarat ja matkalla tarvittavat virvoitusaineet\npantiin, ja joka yhdessä tuolien kanssa muodosti vastapainon\nkoneelle, joka aeropiilin keskellä ulottui toisaalla propelliin ja\ntoisaalla kärkeen asti.\n\nKone näytti hyvin yksinkertaiselta. Asano näytti hänelle sen eri osia\nja selitti, että se muistutti Victorian aikaisia kaasumoottoria,\njoka pisaroittain kulutti \"fomile\" nimistä ainetta. Koneessa oli\nvaan reservoaari ja pitkä terästanko, joka oli yhdistetty propellin\npitkään veiviin. Niin paljon pääsi Graham koneesta selville.\n\nLentoasemalle ei päästetty muita kuin Graham, Asano ja hänen\nseurueensa. Aeronautin avulla asettui Graham tuoliin istumaan. Sitten\njoi hän erotinin sekaista juomaa, jota ainetta hän kuuli annettavan\nkaikille lentokoneesen lähtijöille, sillä se esti vähenevän\nilmanpaineen vaikuttamasta vahingollisesti ihmisen elimistöön.\nJuotuaan sanoi hän olevansa valmis lähtemään. Asano otti tyhjän lasin\nhänen kädestään, kiipesi kannikerautojen yli ja heilutti lavalle\npäästyään kättään. Äkkiä näytti hän liukuvan lavaa pitkin oikealle ja\nkatoavan.\n\nKone kohisi, propelli pyöri ja samassa alkoi lava ja alapuolella\nolevat rakennukset liukua nopeasti ja vaakasuoraan Grahamin\nsilmien ohi; sitten näyttivät ne äkkiä aivan katoavan. Hän tarttui\nvaistomaisesti istuimensa kaidepuihin. Hän tunsi nousevansa ylöspäin,\nilma kohisi tuulisuojuksen yli. Propelli pyöri tahdissa kovaa ympäri\n-- yksi, kaksi, kolme, sitten paussi; yksi, kaksi, kolme -- jota\nliikettä koneenkäyttäjä tarkalleen seurasi. Kone alkoi vavahdella, ja\nsitä sitten jatkui koko matkan, ja katot ja talot katosivat huimaavan\nnopeasti pieneten yhä enemmän ja enemmän. Graham tahtoi katsoa koneen\nrautakannattimien lomitse. Sivullepäin katsoessaan ei hän kauhistunut\nlaisinkaan -- pikajunasta katsoessaan olisi hän tuntenut saman\ntunteen. Hän tunsi Neuvoston palatsin ja Highgaten tuomiokirkon.\nSitten katsahti hän oikealle puolelleen alaspäin.\n\nSilloin valtasi hänet fyysillinen kauhu, kamala epävarmuuden tunne.\nHän aivan jähmettyi. Vähään aikaan ei hän voinut lainkaan avata\nsilmiään. Noin sadan jalan päässä hänestä, aivan suoraan hänen\nalapuolellaan oli tuollainen suuri Lontoon tuulimoottori ja sen\nvieressä näkyi lentolaiva, joka oli aivan täynnä mustilta pilkuilta\nnäyttäviä ihmisolentoja. Kaikki tämä näytti aivan kuin putoavan yhä\nalemmaksi. Hetkisen tunsi hän vastustamattoman halun heittäytyä alas.\nHän puri hampaansa yhteen, kohotti voimiaan ponnistaen katseensa\nylöspäin, ja tuo kauhu katosi.\n\nHän puri hetkisen hampaitaan yhteen ja silmät selällään tuijotti\nsinistä taivasta kohden. Trop, trop, trop -- pani kone; trop, trop,\ntrop -- yhä uudelleen. Hän puristi lujasti kaidepuita, katsahti\naeronautiin ja näki hymyn hänen ruskettuneilla kasvoillaan. Hän\nhymyili vastaukseksi -- vaikka hiukan pakollisesti. \"Ensi alussa se\ntuntuu hyvin omituiselta\", huusi hän unohtaen koko arvokkaisuutensa.\nMutta hän ei pitkään aikaan uskaltanut katsoa alaspäin. Hän tuijotti\naeronautin pään yli sinertävää taivasta kohden, joka näkyi pilvien\nlomitse. Pitkään aikaan ei hän voinut olla ajattelematta, että jokin\nonnettomuus voisi helposti tapahtua. Trop, trop, trop -- pani kone;\nentä jos jokin pieni osa koneesta menisi rikki. Entä jos menisi --!\nHän koetti kaikin voimin karkottaa senlaatuisia ajatuksia. Ja hän\nkohosi yhä, yhä ylemmäksi ja ylemmäksi kirkkaasen ilmaan.\n\nKun hän oli päässyt vapaaksi siitä vastenmielisestä tunteesta, jonka\nilmaan nousu oli hänessä herättänyt, niin katosi koko ilkeä tunne,\nja matka muuttui hänelle hyvinkin mieluisaksi. Hänelle oli puhuttu\nilmakivusta. Mutta hänen mielestään oli aeropiilin vavahteleva liike\nyhdessä leudon lounastuulen kanssa paljoa pienempi kuin laivan\nkeinuminen aallokossa tuulessa, ja hän oli hyvä purjehtija. Ja\nharveneva ilma, johon he nousivat, herätti hänessä helpoituksen ja\niloisuuden tunteen. Hän katsoi ylös ja näki taivaan olevan täynnä\npieniä pilvenhattaroita. Hän katseli sitten koneen kannatusosien\nläpi alemmaksi ja näki ryhmän hohtavanvalkoisia lintuja lentävän\nhänen alapuolellaan. Sitten katsoessaan varovaisesti alemmaksi näki\nhän tuulimoottorien vartijan siron, auringon valaiseman näkötornin\npienenevän pienenemistään. Kun hän nyt huolettomammin katsoi alas,\nnäki hän sinertäviä kukkuloita ja tuulen alla Lontoon ja sen\njättiläiskaton. Sen ulkorajat erottautuivat selvinä ja terävinä,\nja hänen viimeinen vastenmielisyyden tunteensa haihtui jättäen\nsijaa kummastukselle. Sillä tämä Lontoon raja oli kuin muuri tai\nkallioseinä, kolmen tai neljänsadan jalan korkuinen pystysuora\nseinä, jossa vaan siellä täällä näkyi joku parveke tai omituisesti\nkoristettu pääty.\n\nTuo kaupungin vähittäinen muuttuminen etukaupungin kautta\nmaaseuduksi, joka oli ollut niin kuvaavaa yhdeksännentoista\nvuosisadan kaupungille, oli nyt kokonaan kadonnut. Lontoon\nympäristöstä ei ollut jälellä muuta kuin rauniot erilaisten\npensaiden peitossa, jotka ennen olivat koristaneet esikaupunkien\npuutarhoja, siellä täällä oli kivitettyjä katuja ja pensasaitoja.\nNämät olivat alkaneet jo ulottua rakennusten sisällekin. Mutta\nsuureksi osaksi nämät raunioiden kasat olivat entisten katujen ja\nteiden varsilla, aivan kuin yksinäiset saaret keskellä vihantaa.\nAsukkaat olivat lähteneet niistä jo aikoja sitten, mutta ne näyttivät\nliian jykeviltä, jotta ne olisi voitu raivata tämän uuden ajan\nmaanviljelyksen tieltä pois.\n\nTämän erämaan vihanta kasvullisuus lainehti ja rehoitti lukemattomien\nsortuvien muurien keskellä, ja ulottui aivan kaupungin ulkoseinään\nasti, jossa kasvoi köynnöksiä, tiuhaa pensaikkoa ja pitkää ruohoa.\nSiellä täällä kohosi loistavia nautinnon palatsia keskellä Victorian\najan rakennusten raunioita, ja kaapelitiet johtivat kaupungista\nsinne. Tällaisina talvipäivinä näyttivät palatsit olevan autioina.\nAutioita olivat myöskin komeat, raunioiden keskellä olevat puutarhat.\nKaupungin rajat olivat yhtä selvästi määrätyt kuin keskiajalla,\njolloin portit suljettiin yönaikaan ja vihamies hiipi aivan muurin\nluo. Puolikaaressa kulkeva eadhamititie vei kansaa suunnattomassa\nmäärässä Bathiin päin. Hänen iloinen tunnelmansa kasvoi nopeasti ja\nmuuttui melkein huumaukseksi. Hän hengitti syvään raitista ilmaa,\nnauroi ääneen ja hänen teki mielensä huutaa. Jonkun ajan päästä tämä\nhalu tulikin liian voimakkaaksi ja hän huusi.\n\nKone oli nyt noussut niin korkealle kuin aeropiili voi kohota, ja\nhe alkoivat kaaressa laskeutua etelään päin. Tarkastaessaan huomasi\nGraham mitä saatiin aikaan avaamalla pari kapeaa kaistaa toisessa\ntai toisessa muuten liikkumatta pysyvässä siivessä tai panemalla\nkone kulkemaan eteen tai taaksepäin pitkin kannatusrautojaan.\nAeronauti antoi käyntikoneen hiljaa liukua kiskojaan myöten\neteenpäin ja avasi tuulen alla olevan siiven aukon, kunnes\naeropiilin keskirunko oli aivan vaakasuorassa asennossa ja osotti\neteläänpäin. Ja tähän suuntaan kiisivät he myötätuuleen, vaihtaen\nsilloin tällöin lentotapaa, ensin nousivat he jyrkkään ylöspäin ja\nsitten laskeutuivat loivasti alaspäin, ja tämä lento tuntui hyvin\nsuloiselta. Tämän laskeutumisen aikana ei propelli ollut käynnissä.\nNoustessa tunsi Graham onnellisen voimantunteen, laskeutuminen läpi\npuhtaan ilman tuotti hänelle aivan selittämätöntä iloa. Hän olisi\ntahtonut ainiaaksi jäädä ilmaan.\n\nHän tarkasteli seutua, joka hänen alapuolellaan kiisi pohjoista\nkohden. Sen pienet selvästi näkyvät muodot miellyttivät häntä\nsuuresti. Hän näki raunioina talot, jotka ennen olivat peittäneet\nmaan, näki puuttomia suunnattomia alueita, joista talot ja kylät\nolivat kadonneet jättäen vaan raunioita jälelle. Hän tiesi, että niin\noli käynyt, mutta se tuntui kuitenkin toiselta nähdessään sen omin\nsilmin. Hän koetti löytää paikkoja, jotka hän ennen oli tuntenut tuon\nkuperan laakson pohjalla, mutta jätettyään Thames-virran laakson\ntaakseen ei hän tuntenut ainoatakaan seutua. Mutta kun he kulkivat\nkorkean kalkkivuoren yli, niin tunsi hän sen Guildfordin aasin\nseläksi, sillä sen itäisin puoli oli hänelle tuttu omituisen muotonsa\nvuoksi ja hän tunsi molempien kaupunkien rauniot, jotka olivat tuon\nlaakson kummallakin puolen. Ja siitä voi hän johtaa muutkin paikat\nmieleensä, tuolla oli Leith Hill, Aldershotin hiekkaiset särkät ja\npaljon muita tuttuja paikkoja. Hiekkasärkällä oli jättiläissuuria,\nhitaasti liikkuvia tuulimoottoreja. Lukuunottamatta leveätä\nPortsmouthiin johtavaa eadhamititietä, joka oli entisen rautatien\npaikalla, oli koko Weyn laakso yhtenä ainoana tiheikkönä.\n\nKoko särkkäranta, niin pitkälle kuin silmä kantoi usvan läpi,\noli täynnä suuria tuulimoottoreja, joiden rinnalla kaupungin\ntuulimoottorit näyttivät niiden nuoremmilta veljiltä. Ne liikkuivat\nmajesteetillisesti tuulessa. Siellä täällä oli alueita täynnä\nenglantilaisen ruokayhtiön lampaita, joita paimensi hevosen selässä\nistuva pieneltä pilkulta näyttävä mies. Sitten näytti kiitävän\naeropiilin alle Wealdenin kukkulat, Hindheadin ylängöt, Pitch Hill\nja Leith Hill, jolla oli uusi rivi tuulimoottoria, jotka näyttivät\nkiistelevän särkkien tuulimoottoreilta itselleen osaa tuulesta.\nPunertavan usvan läpi näkyi keltakukkaisia niittyjä, ja etempänä\nkulki suuri musta härkälauma ratsastavien miesten paimentamana.\nKaikki tämä kiisi nopeasti aeropiilin alatse ja pian se himmeni,\nkadotti värinsä ja oli vaan liikkuva varjo, joka katoo usvaan.\n\nJa kun tämä kaikki oli haihtunut etäisyyteen, kuuli Graham aivan\nvierestään kalalokkien kirkunaa. Hän huomasi nyt olevansa eteläisten\nsärkkien kohdalla, ja katsoessaan olkansa yli näki hän Portsmouthin\nilmalaivat, jotka kohosivat Portsdownin kukkulaa korkeammalle. Heti\nsen jälkeen näki hän uivaa kaupunkia muistuttavan laivajoukon,\nNeedlesin matalat, valkoiset auringon valaisemat kalliot ja meren\nlahdelman harmaat, kimaltelevat laineet. He kulkivat Solentin yli,\nja pian oli Wightin saari heidän takanaan ja hänen alapuolellaan\navautui meri yhä laajempana ja laajempana, milloin se punersi usvan\nalla, milloin oli se harmaa tai ruskehtavan kimalteleva, milloin\ntaas lainehtien sinivihreänä. Wightin saari pieneni pienenemistään.\nVähän ajan päästä erkani harmaa usvaharso toisista, jotka olivatkin\npilviä, painautui alaspäin ja näytti rannikon -- houkuttelevan alueen\nauringon valossa -- Pohjois-Ranskan rannikon. Se selveni, sai väriä,\ntuli selväpiirteisemmäksi ja Englannin vastainen särkkämaa aukeni\nhänen eteensä.\n\nÄkkiä Pariisi näkyi taivaan rannalla, ja katosi jälleen näkyvistä,\nkun aeropiili teki suuren kaaren kääntyäkseen jälleen pohjoiseen\npäin. Graham näki Eiffeltornin vielä seisovan paikallaan ja sen\nvieressä korkean kupukaton, jonka päässä oli neulannupilta näyttävä\nkuvapatsas. Ja hän huomasi myöskin, vaikka hän ei sitä silloin\nymmärtänyt, pitkän kiemurtelevan savupilven. Aeronauti puhui jostain\n\"häiriöistä sisemmillä teillä\", mutta Graham ei silloin pannut siihen\nmitään huomiota. Mutta hän näki tornia, kupoolia, siroja rakennuksia,\njotka lukemattomina kohosivat ilmaan yläpuolelle kaupungin\ntuulimyllyjä, ja hän huomasi, että siroudessa ja komeudessa voitti\nPariisi aina Lontoon, tuon avaran ja väkirikkaamman kilpailijansa.\nKatsellessaan tätä kiisi harmaansininen esine kuten tuulessa\najelehtiva kuiva lehti kaupungista. Se lensi monessa kaaressa ja\nkiisi heitä kohden kasvaen nopeasti yhä suuremmaksi. Aeronauti sanoi\njotain. \"Mitä?\" kysyi Graham, vastenmielisesti kääntäen katseensa\npois tästä suuremmoisesta näystä. \"Aeroplaani, sire\", huusi aeronauti\nviitaten kädellään.\n\nSe läheni ja kääntyi pohjoiseen päin tullessaan lähemmäksi. Jota\nenemmän se läheni sitä suuremmaksi se kasvoi. Aeropiilin koneen\nvauhti, joka oli tuntunut niin voimakkaalta ja nopealta tuntui\näkkiä hitaalta verrattuna tuohon hurjaan lentoon. Mikä suunnaton\njättiläinen! Kuinka nopea ja tasakulkuinen! Se kulki aivan heidän\nalitseen, hiljaa eteenpäin rautakehyksineen ja läpikuultavine\nsiipineen, aivan kuin elävä olento. Graham näki vilahdukselta\nmonta riviä matkustajia, jotka istuivat pienissä tuoleissaan\nilmanhalkasijan takana, valkopukuisen kuljettajan, joka huolimatta\nkovasta ilmavirrasta kulki pitkin tikapuusiltaa, kohisevat koneet,\njotka puhkuivat höyryä, pyörivän propellin ja äärettömän laajat\nsiivet. Hän joutui aivan intoihinsa tämän nähdessään. Pian oli se\nkadonnut näkyvistä.\n\nSe nousi hiukan ylemmäksi ja aeropiilin siivet uivat sen\nsiipien ilmavirrassa. Se laskeutui ja pieneni. He olivat tuskin\nliikahtaneetkaan, ennenkuin se näytti olevan vaan pieni sinervä\npilkku pilvissä. Se oli Lontoon ja Pariisin välillä kulkeva\naeroplaani. Kauniilla ja tyynellä ilmalla teki se tämän matkan\nneljään kertaan kumpaankin suuntaan.\n\nHe kulkivat nyt Kanaalin yli, hitaasti, kuten Graham nyt näki\nliioittelevassa mielessään, ja Beachy Head kohosi harmaana heidän\noikealla puolellaan.\n\n\"Maa!\" huusi aeronauti ja hänen äänensä kuului heikosti tuulessa.\n\n\"Ei vielä\", vastusti Graham nauraen. \"Ei vielä maihin. Minä tahdon\nlähemmin tutustua tähän koneesen\".\n\n\"Minä luulin --\" sanoi aeronauti.\n\n\"Minä tahdon lähemmin tutustua tähän koneesen\", sanoi Graham\nuudestaan.\n\n\"Minä tulen teidän luoksenne\", sanoi hän, nousi tuoliltaan ja astui\naskeleen heitä erottavalle raiteelle. Hän seisahtui, kalpeni ja\nkätensä kouristuivat. Uusi askel ja hän tarttui kiinni aeronautiin.\nHän tunsi ilmanpainon painavan kuin taakan olkapäitään. Tukkansa\nliehui pörröisenä. Hattu lensi kauvaksi. Ilmavirta kohisi jakajan\nyli ja löi hänen kutrinsa poskille. Aeronauti teki nopeasti muutaman\nliikkeen saadakseen tasapainon kuntoon ja suojatakseen hänet\nilmanpainolta.\n\n\"Selittäkää minulle\", sanoi Graham. \"Mitä seuraa siitä, kun lykkäätte\nkoneen eteenpäin\".\n\nAeronauti epäröi. Vastasi sitten. \"Sitä on hyvin vaikea selittää,\nsire\".\n\n\"Vaikkakin\", huusi Graham. \"Vaikkakin\".\n\nSyntyi hetken äänettömyys. \"Lentotaito on salaisuus --\"\n\n\"Minä tiedän. Mutta minähän olen Mestari ja haluan sen tietää\". Hän\nnauroi tietäessään mikä valta hänellä oli ilmassakin.\n\nAeropiili teki kaarroksen alaspäin ja tuuli puhalsi Grahamin\nkasvoihin ja pukunsa liehui koneen kärjen kääntyessä länteenpäin.\nMolemmat miehet katsoivat toisiaan silmästä silmään.\n\n\"Sire, on olemassa _laki_.\"\n\n\"Joka ei kuulu minuun\", sanoi Graham. \"Te näytätte sen unohtavan\".\n\nAeronauti tarkasti hänen kasvojaan. \"En\", sanoi hän. \"Minä en\nsitä unohda, Sire. Mutta koko maan päällä -- ei ole muilla kuin\nvalantehneillä aeronauteilla -- oikeutta hoitaa konetta. Muut ovat\nvaan matkustajia --\"\n\n\"Minä olen kyllä kuullut siitä. Mutta minä en aijo ruveta\nväittelemään tästä teidän kanssanne. Tiedättekö, miksi olen nukkunut\nkaksisataa vuotta? Saadakseni lentää ilmassa!\"\n\n\"Sire\", sanoi aeronauti, \"laki -- jos minä rikon lain --\"\n\nGraham teki rauhoittavan liikkeen.\n\n\"Jos siis tahdotte seurata minun liikkeitäni --\"\n\n\"En\", sanoi Graham, joka äkkiä horjahti ja tarrasi kiinni, sillä\nkone nosti taas kärkensä noustakseen. \"Se ei riitä minulle. Minä\ntahdon itse hoitaa konetta. Itse hoitaa, vaikka murskautuisinkin!\nEi! Minä tahdon. Ymmärrättekö? Minä kiipeän tänne -- ja istun\nviereenne. Varokaa! Minä tahdon itse lentää oman lentoni, vaikka\nlopulta syöksyisinkin alas. Minä tahdon saada jonkun korvauksen\nnukkumisestani. Ja kaikesta muustakin --. Menneessä elämässäni\nuneksin saavani lentää. Nyt -- pysykää nyt tasapainossa\".\n\n\"Tusina vakoojia vaanii minua, sire!\"\n\nGrahamin kärsivällisyys oli loppunut. Ehkä hän hiukan liioittelikin\närtymystään. Hän kirosi. Hän hyppäsi välillä olevien kannattamien yli\nja aeropiili heilahti.\n\n\"Olenko minä maailman herra?\" sanoi hän. \"Vai onko se teidän\nyhtiönne? No. Ottakaa kätenne pois noista viputangoista ja tarttukaa\nranteisiini. Niin -- noin. Ja nyt, ja miten nyt käännetään sen kärki,\njos haluan laskeutua alaspäin?\"\n\n\"Sire\", sanoi aeronauti.\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Suojelettehan minua?\"\n\n\"Hyvä Jumala! Suojelen! Vaikka minun täytyisi sytyttää koko Lontoo\ntuleen. Nyt!\"\n\nJa tällä lupauksella maksoi Graham ensimäisen opetuksensa\nilmapurjehduksessa. \"Sitä edullisempaa vaan teille\", sanoi hän\nleveästi nauraen, sillä ilma vaikutti häneen huumaavan viinin tavoin\n--, \"jos tänään opetatte minulle kaiken niin pian kuin mahdollista.\nPitääkö minun vetää tästä? Ah! Näinkö? Hei vaan!\"\n\n\"Taapäin, sire! Taapäin!\"\n\n\"Taapäin -- hyvä on. Yksi, kaksi, kolme -- hyvä Jumala! Ah! Kas,\nkuinka se nousee! Mutta tämähän on kuin elävä olento!\"\n\nJa kone alkoi kaarrella mitä omituisimmin ilmassa. Toisinaan kiisi\nse sata metriä leveässä kierteessä ylöspäin, toisinaan nousi se\nhurjaa vauhtia, laskeutui jälleen melkein pystysuoraan alaspäin,\nnopeasti, kiitäen kuin haukka, noustakseen taas huimaavaa kyytiä\nyläilmoihin. Kerran nopeasti laskeutuessaan näytti se kiitävän\nsuoraan ilmoituspalloja kohden, mutta lensikin niiden alitse ja\nväisti ne sukkelalla käänteellä. Liikkeen tavaton nopeus ja sulous,\npuhtaan ilman vaikutus sai Grahamin aivan huolettoman raivon valtaan.\n\nMutta eräs omituinen tapaus rauhotti jälleen häntä ja palautti hänet\ntuohon kummalliseen arvoituksista rikkaasen allaan olevaan maailmaan.\nKiitäessään alaspäin töytäsi hän jotain vastaan, tuntui pieni\ntärähdys ja muutama pisara putosi hänen päälleen. Laskeutuessaan\nalemmaksi käänsi hän päänsä ja näki jotain valkoista putoavan koneen\njälestä. \"Mitä se oli?\" kysyi hän. \"Minä en sitä huomannut\".\n\nAeronauti katsoi, tarttui sitten koneesen saadakseen aeropiilin\nnousemaan, sillä he painaltivat hurjaa vauhtia alaspäin. Kun\naeropiili jälleen kohosi ylöspäin, hengähti hän syvään: \"Se oli\",\nsanoi hän osottaen alaspäin putoavaa valkoista esinettä, \"joutsen\".\n\n\"Minä en huomannut sitä\", sanoi Graham. Aeronauti ei vastannut ja\nGraham huomasi hänen otsallaan veripilkkuja.\n\nHe kiisivät vaakasuoraan eteenpäin ja Graham kapusi tuoliinsa\nkoettaen välttää ilmavirtaa. Sitten laskeutuivat he huimaa vauhtia\neteenpäin, propelli pyöri vastaiseen suuntaan helpoittaakseen\nalaslaskeutumista, lentolava läheni enemmän ja enemmän. Aurinko\npainui lännen kalkkivuorien taakse ja kultasi pilvet.\n\nIhmiset erottautuivat jo pieninä mustina pilkkuina. Hän kuuli\nhuutojen kohoavan häntä kohden, huutojen, jotka muistuttivat aaltojen\nloisketta rantakallioita vastaan. Lentolavan ympärillä olevat katot\nolivat mustanaan kansaa, jotka iloitsivat nähdessään hänen terveenä\npalaavan takaisin. Lavan alapuolella oli suunnaton kansan paljous,\njosta erottautui lukemattomia kasvoja, liehuvia nenäliinoja ja\nliikehtiviä käsiä.\n\n\n\n\nXVII Luku.\n\nKolme päivää.\n\n\nLincoln odotti Grahamia lentolavan lähellä olevassa huoneustossa. Hän\nnäytti olevan utelias saamaan lähempiä tietoja matkasta, ja iloitsi\nnähdessään, millä ilolla ja innolla Graham oli ottanut retkeen osaa.\nGraham oli aivan haltioissaan. \"Minun täytyy saada oppia lentämään\",\nhuudahti hän. \"Minun täytyy osata hoitaa konetta. Minä säälin kaikkia\nolentoja, jotka ovat kuolleet saamatta tuntea tätä nautintoa. Kuinka\nsuloista on tuollainen huima ilmamatka! Se on ihmeellisin keksintö,\nminkä maailma on luonut\".\n\n\"Te saatte nähdä, että tämä uusi aika on täynnä ihmeellisiä\nkeksintöjä\", sanoi Lincoln. \"Minä en tiedä, mitä te nyt mielellänne\nhaluaisitte. Meidän musiikkimme tulee olemaan teille jotain aivan\nuutta\".\n\n\"Tällä hetkellä\", sanoi Graham, \"olen eniten innostunut lentämiseen.\nAntakaa minun oppia se täydellisemmin. Aeronautinne sanoi, että jokin\nsäädös estää oppimasta\".\n\n\"Niin estääkin\", sanoi Lincoln. \"Mutta eihän se koske teitä! Jos te\nitse tahdotte hoitaa konetta, niin voimmehan me huomenna tehdä teidät\nvalantehneeksi aeronautiksi\".\n\nGraham sanoi kiihkeästi haluavansa sitä ja puheli laajasti, minkä\nvaikutuksen lento oli tehnyt. \"Ja valtioasiat\", kysyi hän äkkiä.\n\"Millä kannalla ne ovat?\"\n\nLincoln lykkäsi valtioasiat syrjään. \"Ostrog kertoo kyllä niistä\nhuomenna\", sanoi hän. \"Kaikki alkaa jo tasaantua. Vallankumous\nulottuu yli koko maailman. Siellä täällä tapaa kyllä vastustusta,\nmutta teidän valtanne on varma. Te voitte olla aivan rauhassa, kun\nOstrog hoitaa asioita\".\n\n\"Käykö se laatuun, että minut nimitetään valantehneeksi aeronautiksi,\njoksi te sitä kutsutte, heti -- ennen levolle menoa?\" kysyi Graham\nastuen hitaasti eteenpäin. \"Silloin voisin minä heti huomisaamuna\nryhtyä siihen.\"\n\n\"Kyllä se käy laatuun\", sanoi Lincoln miettiväisenä. \"Varsin hyvin.\nKyllä se toimitetaan\". Hän nauroi. \"Minä tulin juuri ehdottamaan\nteille huvituksia, mutta te olettekin itse pitänyt siitä huolen. Minä\ntelefoneeraan täältä aeronautikaaliselle asemalle ja me palaamme\ntuulimoottorien johtajan toimistossa olevaan asuntoonne. Te syötte\npäivällistä ja sillä välin on aeronauteilla aikaa saapua. Ettekö\nsitten syötyänne haluaisi --?\" Hän vaikeni.\n\n\"Mitä\", kysyi Graham.\n\n\"Me olemme järjestäneet tanssiohjelman. Tanssijattaret ovat saapuneet\nCaprin teatterista\".\n\n\"Minä vihaan balettia\", sanoi Graham lyhyesti. \"Minä olen aina niin\ntehnyt. Mutta tuo toinen asia --. En minä tanssia halua nähdä.\nMeillä oli entisaikaan tanssijattaria. Niitä oli jo muinaisessa\nEgyptissäkin. Mutta saada lentää --\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Lincoln. \"Mutta meidän tanssijattaremme --\"\n\n\"He voivat odottaa\", sanoi Graham, \"he voivat odottaa. Kyllä minä\ntiedän. Minä en ole mikään latinalainen. Minä tahtoisin kysellä\nmuutamia seikkoja joltain asiantuntevalta -- koskien mekaanisia\nasioita. Siihen minä olen innostunut. En minä kaipaa huvituksia\".\n\n\"Teillä on koko maailma valittavananne\", sanoi Lincoln; \"kaikki mitä\nvaan haluatte, kuuluu teille\".\n\nAsano saapui ja mahtavan vartioston seuraamana kulkivat he kaupungin\nkatuja pitkin Grahamin asuntoon. Hänen palatessaan oli kokoontunut\npaljoa suurempi joukko katsomaan häntä kuin lähtiessään, ja kansan\nilo ja riemuhuudot peittivät usein ne vastaukset, jotka Lincoln\nantoi Grahamin lukuisiin lentoa koskeviin kysymyksiin. Ensi aluksi\notti Graham tervehdyshuudot vastaan nyökkäämällä ja viittomalla\nkädellään, mutta Lincoln huomautti hänelle, että sellaista menettelyä\nvoitaisiin pitää sopimattomana. Graham, joka oli jo väsynyt noihin\nyhtämittaisiin tervehdyksiin, luopui niistä matkansa loppupuolella.\n\nHeti kun he olivat saapuneet hänen huoneustoonsa, lähti Asano\netsimään kinematograafisia kuvia koneista, ja Lincoln lähetti\nGrahamin pyynnöstä hakemaan konemallia ja pieniä koneita, jotka\nvoisivat selittää koneiden kehitystä näinä viimeisinä kahtenasatana\nvuotena. Pieni ryhmä koneita, joilla telegrafeerattiin pitkien\nmatkojen päähän, miellyttivät Mestaria niin suuressa määrässä, että\nhänen maukas päivällisateriansa, jota tarjoilemassa oli miellyttäviä,\nkohteliaita palvelijattaria, sai odottaa. Tupakoimisen tapa oli\njo kadonnut maan päältä, mutta kun hän halusi nauttia siitä, niin\nalettiin etsiä ja löydettiin Floridasta mainioita sikaaria, jotka\ntuotettiin hänelle erikoisella pneumaattisella tavalla sillä aikaa\nkun hän oli aterioimassa. Sitten saapuivat aeronautit, ja heidän\ninsinöörinsä näytteli Mestarille useita nerokkaita keksintöjä. Tällä\nhetkellä olivat lasku- ja mittauskoneiden komeus ja täydellisyys,\nrakennuskoneet, kehruukoneet, patenttiovet, räjähdysmoottorit,\nvilja- ja vesielevaattorit, teurastuskoneet ja niittokoneet Grahamille\nmieluisampia kuin tanssijattaret. \"Me olimme villiä\", sanoi hän tavan\ntakaa, \"me olimme villiä. Me elimme kiviajassa -- verrattuna tähän.\nJa mitä muuta teillä on?\"\n\nPsykologistit tulivat selittämään hänelle, mitä mieltäkiinnittäviä\nedistysaskeleita oli tehty hypnotismin alalla. Milne, Bramwell,\nFechner, Liebault, William James, Myers ja Gurney olivat tulleet\nniin kuuluisiksi, että heidän aikalaisensa olisivat hämmästyneet.\nUseat käytäntöön sovitetut kohdat psykologiaa olivat nyt yleiseen\ntunnettuja; niitä käytettiin suuressa määrässä rohtojen,\nantiseptisten ja anestetisten lääkekeinojen sijasta; niitä\nkäyttivät melkein kaikki, joilla oli jotain tekemistä ajatusten\nponnistusten kanssa. Inhimilliset henkiset avut näkyvät tässä\nsuhteessa kehittyneen hyvin paljon. Lukujen laskijoiden ihmeet, joita\nGraham ennen oli pitänyt hypnotiseeraajan suurimpana voittona, voi\nnyt tehdä kuka tahansa, jolla vaan oli varoja maksaa erikoiselle\nhypnotiseeraajalle. Jo aikoja sitten oli vanha tutkintosysteemi\nsaanut väistyä tämän järjestelmän tieltä. Opiskelevien ei tarvinnut\nlueskella vuosikausia, he makasivat muutaman viikon hypnotillisessa\nunessa, ja tänä aikana taitavat opettajat saivat painaa heidän\nmieliinsä kaikki ne tiedot, jotka vastasivat määrättyihin\nkysymyksiin, lisäten vielä senkin, että he kauvan aikaa voivat\nsäilyttää nämät tiedot. Erittäinkin matematiikassa oli tämä apu hyvin\ntärkeä, ja kaikki ne henkilöt, jotka pelasivat shakkia tai muita\nsuurta ajattelemista vaativia peliä, käyttivät tätä hyväkseen. Tällä\ntavoin myöskin kaikki leikkaukset toimitettiin ankarien sääntöjen\nmukaan, se on, melkein koneellisesti, ja päästiin siten vapaaksi\nmielikuvituksen tai levottomuuden aikaansaamista hairahduksista ja\nvoitiin kaikki toimittaa hämmästyttävän tarkkaan. Työväenluokan\nlapset, heti kun pääsivät tarpeelliseen ikään, hypnotiseerattiin, ja\nmuuttuivat siten ajatteleviksi koneiksi, jotka tekivät tehtävänsä\ntäsmällisesti ja kuuliaisesti ja pääsivät vapaaksi pitkän pitkistä\nopinnoista. Aeronautien oppilaat, joiden päätä huimasi, vapautettiin\nhypnotismin avulla tästä pelosta. Joka kadulla näki hypnotiseeraajia,\njotka olivat valmiit painamaan pysyväisiä ajatuksia ihmisten mieleen.\nJos joku tahtoi muistaa jonkun nimen, summan, laulun tai puheen,\nniin turvaantui hän tähän keinoon, sen avulla voitiin myös poistaa\nikäviä muistoja, pahoja tapoja hävittää ja intohimoja karkoittaa.\nTällaista psyykillistä leikkausta käytettiin hyvin usein. Siten voi\nunohtaa halpamaisuudet, loukkaukset, nöyryytykset, rakastavat lesket\npoistivat mielestään miesvainajansa kuvan, onnettomasti rakastuneet\npääsivät vapaaksi tunteestaan. Mutta haluja ei vielä voitu hävittää\nja ajatusten siirtämistä ei vielä oltu systemaattisesti järjestetty.\nPsykoloogit todistivat taitoaan antaen sinipukuisten kalpeiden lasten\nsuorittaa mitä vaikeimpia muistitemppuja.\n\nGraham, samoin kuin suurin osa hänen aikalaisistaan, halveksi\nhypnotiseeraajia; jollei hän olisi sitä tehnyt, olisi hän heti\nvoinut päästä vapaaksi monesta tuskallisesta tunteesta. Mutta\nvaikka Lincoln kuinkakin vakuutteli, niin pysyi hän vanhassa\nteoriiassaan, jonka mukaan vaipumalla hypnoottiseen uneen ihminen\nluopui omasta persoonallisuudestaan, omasta tahdostaan. Katsellessaan\nhypnootillisia kokeiluja päätti hän pysyä järkähtymättömästi omana\nitsenään.\n\nKolmena seuraavana päivänä katseli Graham tällaisia kokeiluja,\nvälillä käyttäen useita tuntia ilmapurjehdusmatkoihin. Kolmantena\npäivänä leijaili hän Ranskan yläpuolella ja näki lumipeitteiset\nalpit. Nämät matkat tuottivat hänelle rauhallisen unen ja pian\nkatosi se heikkous, joka herätessään oli häntä vaivannut. Ja aina\nkun Graham vaan ei ollut lentomatkoilla, niin Lincoln koetti kaikin\ntavoin huvittaa häntä. Hänelle näytettiin kaikki uuden ajan keksinnöt\nja erikoisuudet, siksi kunnes hänen uteliaisuutensa alkoi olla\ntyydytetty. Voisi kirjoittaa tusinan paksuja kirjoja kuvatakseen\nkaikkia hänelle näytettyjä keksintöjä. Joka iltapäivä oli hänellä\nnoin tunnin kestävä vastaanotto. Hän iloitsi nähdessään, miten\naikalaisensa tulivat yhä tutummiksi ja persoonallisemmiksi. Ensi\nalussa kiintyi hänen huomionsa siihen, mikä heissä oli erikoista\nja odottamatonta, kaikki teennäisyys heidän puvuissaan, kaikki\nheidän tapansa, jotka sotivat hyvää makua vastaan, loukkasivat ensi\nalussa häntä. Mutta hän itsekin hämmästyi, miten siitä syntyvä\nvastenmielisyys alkoi kadota, ja miten pian hän tottui uuteen\nasemaansa ja piti entistä aikaansa, yhdeksättätoista vuosisataa, niin\nperin etäisenä ja omituisena. Eurooppalaisen sianteurastuslaitoksen\njohtajan punatukkainen tytär miellytti häntä aivan erikoisesti.\nSeuraavana päivänä, päivällisen jälkeen tutustui hän erääsen uuden\najan tanssijattareen ja ihmetteli hänen suurta taituruuttaan. Ja\nsen jälkeen katseli hän taas hypnotiseeraajien ihmeellisiä kokeita.\nKolmantena päivänä koetti Lincoln houkutella Grahamia lähtemään\nNautinnon kaupunkiin, mutta Graham kieltäytyi eikä suostunut\nottamaan hypnotiseeraajilta mitään apua lähtiessään lentoretkilleen.\nPaikallisuuden side pidätti häntä Lontoossa; hän nautti tuntiessaan\neri paikat kaupungissa, ja tätä nautintoa hän ei olisi saanut missään\nmuualla osakseen. \"Täällä -- tai sata jalkaa alempana\", saattoi hän\nsanoa, \"söin minä ateriani oleskellessani Lontoon yliopistossa.\nTuolla kauempana oli rautatienasema ja lukematon määrä junia.\nKuinka usein seisoinkaan tuolla, matkalaukku kädessäni, katsellen\nmerkkilyhtyjen lomitse taivasta kohden ajattelemattakaan, että minä\nkerta vielä saisin matkustaa tuolla korkealla ilmassa. Ja nyt kiidän\nminä aeropiilillä ilmassa, joka ennen oli yhtenä harmaana usvana\".\n\nNäinä kolmena päivänä oli Graham niin kiintynyt tällaisiin\nhuvituksiin, että hän hyvin vähän tiesi niistä valtiollisista\nliikkeistä, jotka tapahtuivat hänen asuntonsa ulkopuolella. Hänen\nympäristönsä ei maininnut hänelle siitä mitään. Joka päivä tulivat\nOstrog, johtaja, hänen suuri visiirinsä, hänen palatsinhoitajansa\nkertomaan, että maassa vallitsi rauha ja hänen valtansa oli\nlujitettu; joku \"pieni kapina\" oli kukistettu jossain kaupungissa,\n\"vähäpätöinen häiriö\" jossain toisessa. Sosiaalisen kapinan laulu\nei enää kaikunut Grahamin korvissa; hän ei koskaan saanut tietää,\nettä kunnallinen hallitus oli kieltänyt sen; ja kaikki ne suuret\nvaikutelmat, jotka hän oli tuntenut näkötornissa, olivat haihtuneet\nhänen mielestään.\n\nMutta toisena ja kolmantena päivänä, vaikka teurastuslaitoksen\njohtajan tytär miellyttikin häntä, ja ehkä juuri hänen puhelujensa\nvaikutuksesta, alkoi hän muistella Helen Wottonia, tuota tyttöä,\njoka oli puhellut hänelle niin omituisesti tuulimoottorien johtajan\npalatsissa pidetyssä juhlassa. Hän oli tehnyt hyvin syvän vaikutuksen\nGrahamiin, vaikka monet, uudet, hämmästyttävät seikat estivät\nhäntä pitempää aikaa ajattelemasta häntä. Mutta nyt tuo muisto sai\nhänessä vallan. Hän mietiskeli, mitähän hän oli tarkottanut noilla\nkatkonaisilla, jo puoliksi unohtuneilla sanoillaan, hän alkoi yhä\nenemmän muistella hänen silmiään, kasvojensa vakavan kiihkeätä\nilmettä, ja hänen innostuksensa kaikkiin uusiin keksintöihin alkoi\nvähetä. Helenen kauneus asettui hänen ja eräiden äkkiä puhjenneiden,\nhuonojen nautinnon halujen väliin. Mutta Graham ei nähnyt häntä\nkertaakaan näinä kolmena päivänä.\n\n\n\n\nXVIII Luku.\n\nGraham muistaa.\n\n\nGraham tapasi hänet eräässä pienessä galleriassa, joka johti\ntuulimoottoritoimistosta hänen juhlahuoneustoonsa. Galleria oli\npitkä ja kaita, siinä oli joukko syvennyksiä ja niissä suuria\nkaari-ikkunoita, joista näkyi palmuja kasvava pihamaa. Graham\nnäki hänet istuvan eräässä syvennyksessä. Kuullessaan hänen\naskeleensa käänsi hän päänsä, tunsi hänet ja vavahti. Hän tuli\naivan kalmankalpeaksi. Hän nousi heti, astui askeleen häntä kohden,\nikäänkuin aikoen puhua hänelle, mutta epäröi. Graham seisahtui ja\nodotti. Sitten, nähdessään että suuri levottomuus esti nuorta tyttöä\npuhumasta, ymmärsi hän hänen tulleen tänne nimenomaan tavatakseen\nhänet.\n\nKuninkaallinen tunne vaati häntä rohkaisemaan häntä. \"Minä olen\nkaivannut teitä\", sanoi hän. \"Muutama päivä sitten halusitte te\nsanoa minulle jotain -- halusitte puhua kansasta. Mitä teillä on\nsanottavaa?\"\n\nTyttö katsahti levottomana häneen.\n\n\"Te väititte, että kansa on onneton\".\n\nTyttö vaikeni hetkisen.\n\n\"Se tuntui teistä kai oudolta\", sanoi hän äkkiä.\n\n\"Tuntui kyllä. Mutta kuitenkin --\"\n\n\"Minä tein sen vaistomaisesti\".\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Niin\".\n\nTyttö katsahti epäröiden häneen. Hän jatkoi vaivalloisesti. \"Te\nunohdatte\", sanoi hän huokaisten syvään.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kansan --\"\n\n\"Mitä tarkoitatte --?\"\n\n\"Te unohdatte kansan\".\n\nGraham katsahti kysyvästi häneen.\n\n\"Niin. Te hämmästytte. Sillä te ette ymmärrä, kuka te olette. Te ette\ntiedä, mitä on tapahtunut\".\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Te ette ymmärrä\".\n\n\"En ehkä aivan selvästi. Mutta selittäkää minulle\".\n\nHelen teki äkkinäisen päätöksen ja kääntyi hänen puoleensa. \"Sitä on\nniin vaikea selittää. Minä olen toivonut ja tahtonut sen tehdä. Ja\nnyt -- en voikaan sitä tehdä. Minä en osaa sovittaa sanojani. Mutta\nkaikki, mikä teitä koskee -- on niin kummallista. Teidän unenne --\nheräämisenne -- on aivan kuin ihme. Ainakin minulle -- ja kansalle.\nTe, joka kärsitte ja kuolitte, kuten tavallinen kansalainen, te\nheräätte jälleen eloon ja olette silloin koko maailman herra\".\n\n\"Maailman herra\", sanoi Graham. \"Niin he sanovat minulle. Mutta te\nette voi tietää, kuinka vähän minä tiedän itse asiassa\".\n\n\"Kaupungit -- trustit -- työkomppania --\"\n\n\"Ruhtinaskunnat, hallitukset, valtiot -- valta ja loisto. Niin\nminä olen heidän kuullut sitä huutavan. Minä tiedän sen. Minä olen\nMestari. Kuningas, jos niin tahdotte. Yhdessä Ostrogin kanssa --\"\n\nHän vaikeni.\n\nHelen kääntyi häneen päin ja katsoi uteliaana ja jännitettynä häntä\nkasvoihin. \"No niin?\"\n\nGraham hymyili. \"Joka kantaa edesvastauksen\".\n\n\"Sitä me olemmekin alkaneet pelätä\". Hän vaikeni hetkiseksi. \"Ei\",\nsanoi hän hitaasti. \"_Teidän_ täytyy ottaa edesvastaus niskoillenne.\nTeidän täytyy ottaa edesvastaus niskoillenne. Kansa luottaa teihin\".\n\nHelen puhui hitaasti. \"Kuulkaa! Puolet unenne ajasta -- sukupolvet\ntoisensa jälkeen -- monet ihmiset, yhä useammat ihmiset ovat\nrukoilleet, että te heräisitte -- _rukoilleet_\".\n\nGraham aikoi puhua, mutta ei voinutkaan.\n\nHelen epäröi ja vieno puna kohosi hänen poskilleen. \"Tiedättekö,\nettä te olette ollut myriadeille -- kuningas Arthur, Barbarossa\n-- kuningas, joka saapuu otollisena aikana ja palauttaa maailman\ntolalleen\".\n\n\"Minä luulen, että kansan mielikuvitus --\"\n\n\"Ettekö ole kuullut puheenpartta: 'Kun nukkuja herää?' Teidän\nmaatessa elottomana ja liikkumattomana -- tuli luoksenne tuhansia.\nTuhansia. Joka kuun ensimmäisenä päivänä makasitte te valkoisessa\njuhlapuvussanne ja kansa tulvehti teitä katsomaan. Pikku tyttönä näin\nteidät tuollaisena, niin kalpeana ja tyynenä\".\n\nHelen loi katseensa hänestä ja tuijotti edessään olevaan seinään.\nHän puhui hiljaa. \"Pikku tyttönä katselin kasvojanne ... minusta\nolivat ne niin liikkumattomat ja odottavaiset, aivan kuin Jumalan\npitkämielisyys\".\n\n\"Sitä me ajattelimme teistä\", sanoi hän. \"Sellaisena, näimme me\nteidät\".\n\nHän kääntyi säihkyvin silmin Grahamiin päin, äänensä soi kirkkaana\nja voimakkaana. \"Kaupungissa, koko maailmassa odottavat myriaadin\nmyriaadit miehet ja naiset, mitä te teette, ja tämä odotus on täynnä\nsatunnaisia, uskomattomia toiveita\".\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Ei Ostrog -- eikä kukaan muu -- voi ottaa tätä edesvastausta\nniskoilleen\".\n\nGraham katsahti hänen innostuksesta hehkuviin kasvoihinsa. Hän oli\nvaivalloisesti alkanut puhua ja oli lämmennyt omista sanoistaan.\n\n\"Uskotteko\", sanoi hän, \"että te, joka elitte pienissä olosuhteissa\nniin kaukana menneisyydessä, te joka vaivuitte uneen ja heräsitte\naivan kuin ihmeen kautta -- uskotteko, että koko maailman ihailu,\nkunnioitus ja toiveet olisivat ympäröineet teitä, jotta te\ntaas saisitte elää uutta, omaa, pientä elämäänne?... Jotta te\nvapautuisitte edesvastauksesta siirtämällä sen toisen harteille?\"\n\n\"Minä arvaan, mikä edesvastaus minulla on tästä kuninkuudestani\",\nsanoi Graham epäröiden. \"Minä tiedän, kuinka suurelta se näyttää.\nMutta onko se todellinen? Se on niin uskomatonta -- aivan kuin unta.\nOnko se todellista, vai onko se vaan suuri hairahdus?\"\n\n\"Se on todellinen\", sanoi Helen, \"jos te vaan uskallatte\".\n\n\"Siis perustuu, kaikesta päättäen, minun kuninkuuteni ainoastaan\nuskoon. Se on ihmisten sieluissa syntynyt hairahdus\".\n\n\"Jos te uskallatte!\" sanoi hän.\n\n\"Mutta --\"\n\n\"Lukemattomat ihmiset uskovat siihen\", sanoi Helen, \"ja niin kauvan\nkuin tämä ajatus pysyy heidän sielussaan -- tottelevat he\".\n\n\"Mutta minä en tiedä mitään. Vaikka koetankin parastani. Minä\nen tiedä mitään. Ja nuo toiset -- Neuvosherrat, Ostrog. He ovat\nviisaampia, kylmäverisempiä, he tuntevat asiat aivan tarkoin. Ja\nmistä onnettomuudesta te puhutte? Mitä minun tulee tietää? Mitä\ntarkoitatte --\"\n\nHän vaikeni äkkiä.\n\n\"Minä en ole muuta kuin lapsi\", vastasi Helen. \"Mutta minun\nmielestäni on maailma täynnä kurjuutta. Maailma on teidän ajastanne\nmuuttunut ja muuttunut hyvin omituisella tavalla. Minä olen rukoillut\nsaavani sanoa tämän kaiken teille. Maailma on muuttunut. Ikäänkuin\nsyöpä olisi saanut siinä vallan -- ja se riistää elämän kaikelta,\nmillä vaan on jotain arvoa\".\n\nHelen katsahti häneen punastuen yht'äkkiä. \"Teidän aikanne oli\nvapauden aika. Niin -- niin minä olen uskonut. Minä olen saanut\npaljon ajatella, sillä minun elämäni -- ei ole ollut onnellinen.\nIhmiset eivät ole vapaampia, suurempia eikä parempia kuin teidän\naikananne. Eikä siinä kaikki. Tämä kaupunki -- on vankila. Jokainen\nkaupunki on nyt vankila. Mammona pitää sen avaimet hallussaan.\nMyriaadit, lukemattomat myriaadit kärsivät kehdosta hautaan asti.\nOnko se oikein? Täytyykö tätä kestää -- ijankaikkisesti? Niin, olot\novat paljoa pahemmat kuin teidän aikananne. Ympärillämme, allamme\nvallitsee vaan hätä ja tuska. Kaikki ne väärät nautinnot, joilla\nteidät ympäröidään koskettelevat aivan läheltä mitä kurjinta elämää.\nNiin, köyhä sen tietää -- se tietää kärsivänsä. Nuo lukemattomat\nolennot, jotka kaksi yötä sitten uhmailivat kuolemaa teidän tähtenne\n--! Te olette velvollinen uhraamaan heille elämänne\".\n\n\"Niin\", sanoi Graham hitaasti. \"Niin. Niin, minä olen velvollinen\nuhraamaan heille elämäni\".\n\n\"Te elitte sinä aikana\", sanoi Helen, \"jona suurten kaupunkien\nhirmuvalta oli vasta alulla. Niin, se on hirmuvaltaa -- hirmuvaltaa.\nTeidän aikananne oli läänitysherrojen valta kadonnut ja uusi\nrahavalta oli alulla. Puolet maapallon asukkaista eli vapaana maalla.\nKaupungit eivät vielä olleet nielleet heitä. Minä olen lukenut sen\nvanhoista kirjoista -- silloin oli olemassa aatelismiehiä. Kansa\neli elämää, joka oli täynnä rakkautta ja uskollisuutta -- he saivat\nvapaasti toimia. Ja te -- te tulette tuosta ajasta\".\n\n\"Niin eivät olot olleet --. Mutta vähät siitä. Millaista on elämä nyt\n--?\"\n\n\"Taistelua rahasta ja Nautinnon kaupungit! Tai orjuus -- säälitön,\nhäpeällinen orjuus\".\n\n\"Orjuus!\" sanoi Graham.\n\n\"Orjuus\".\n\n\"Ettehän toki väitä, että ihmisolentoja kohdellaan kuin kuolleita\nkappaleita\".\n\n\"Vielä pahemmin. Juuri se täytyy teidän tietää, nähdä se. Minä\ntiedän, että te ette sitä tiedä. He tahtovat salata sen teiltä\nja viedä teidät Nautinnon kaupunkiin. Mutta olettehan nähnyt\nsinipukuisia miehiä, naisia ja lapsia, nähnyt heidän kalpeat kasvonsa\nja elottomat silmänsä?\"\n\n\"Olen, kaikkialla\".\n\n\"Puhuen kamalaa, raakaa, köyhää murrettaan\".\n\n\"Minä olen kuullut sen\".\n\n\"Ne ovat orjia -- teidän orjianne. Ne ovat Työkomppanian, teidän\nomaisuutenne orjia\".\n\n\"Työkomppanian! Mutta sehän sana kuuluu tutulta. Ah! nyt muistan.\nMinä näin sen kävellessäni pitkin kaupunkia, silloin kun sähkövalo\nsyttyi uudelleen ... harmaan sinisiä suunnattomia rakennuksia.\nTarkoitatteko te siis todellakin --?\"\n\n\"Tarkoitan. Miten voisin selittää sen teille? Tietysti on sininen\npuku pistänyt silmäänne? Kolmas osa kansaanne saa kantaa sitä -- ja\nuusia tulee joka päivä. Työkomppania on kasvanut taukoamatta\".\n\n\"Mitä _on_ tuo Työkomppania?\" kysyi Graham.\n\n\"Mitä te ennen teitte nälkää kärsiville?\"\n\n\"He joutuivat köyhäinhuoneisiin, jotka olivat seurakuntien valvonnan\nalaisina\".\n\n\"Köyhäinhuoneet! Niin -- minä tiedän. Niistä puhuttiin\nhistoriantunnilla. Nyt minä muistan. Työkomppania hävitti\nköyhäinhuoneet. Se muodostui -- osaksi -- erään yhdistyksen\nperustalle -- muistatte kai uskonnollisen järjestetyn yhdistyksen,\njonka nimi oli Pelastusarmeija, -- ja siitä muodostui\nafäärikomppania. Alussa oli se yksinomaan hyväntekeväisyyslaitos.\nSe pelasti ihmiset köyhäinhuoneen kurjuudesta. Nyt minä muistan,\nettä se oli teidän yhtiönne ensimmäisiä valtauksia. He ostivat\nPelastusarmeijan ja muodostivat sen täksi. Perusajatus oli ollut\nantaa työtä kodittomille ihmisille\".\n\n\"Niin\".\n\n\"Nykyään ei löydy köyhäinhuoneita, ei hyväntekeväisyyslaitoksia,\nei muuta kuin Työkomppania. Sen toimistoja on kaikkialla. Sen\nväri on sininen. Ja jokaisen miehen, naisen tai lapsen, joka on\nnälkäännääntymäisillään ja epätoivoissaan, koditon ja vailla ystäviä,\ntäytyy lopulta kääntyä komppanian puoleen -- tai etsiä jotain tapaa\nkuollakseen. Euthanasia ei ole heidän vallassaan, heitä odottaa vaan\ntuskallinen kuolema. Ja joka aika vuorokaudesta saavat he ruokaa,\nsuojaa ja kaikille samallaisen sinisen puvun -- se on komppanian\nensimmäinen pääehto -- ja yhden päivän suojasta saavat he tehdä\nkomppanialle yhden päivän työtä, joka antaa sitten työmiehelle\npukunsa takaisin ja ajaa hänet pois\".\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Ehkä se ei tunnukaan teistä niin kamalalta? Teidän aikananne\nkuolivat ihmiset kadulle nälkään. Se oli kyllä kamala kuolema, mutta\nhe kuolivat ainakin ihmisinä. Jotavastoin nämät sinipukuiset --. On\nolemassa sananlasku: 'Sininen puku kerran, sininen puku ainiaaksi!'\nKomppania käyttää hyväkseen heidän työtään ja takaa heille ainaista\ntyötä. Ihmiset tulevat sen käsiin puutetta kärsien ja avuttomina --\nhe saavat yhden päivän ruoan ja nukkuvat yhden yön ja lähtevät taas\npois. Jos he ovat tehneet hyvin työtä, saavat he pennin tai pari --\njolloin he menevät teatteriin tai tanssipaikalle, kinematograafiin,\nsyövät tai pelaavat. He harhailevat sinne tänne tuhlattuaan rahansa.\nKerjääminen on ankarasti kielletty. Eikä kukaan antaisikaan\nmitään. He palaavat seuraavana tai sitä seuraavana päivänä --\nsaman toivottomuuden ajamana kuin ensi kerrallakin. Lopulta heidän\nvaatteensa kuluvat, tai ryysynsä käyvät niin kurjiksi, että heitä\nhävettää. Silloin täytyy heidän tehdä monta kuukautta työtä ennenkuin\nvoivat hankkia itselleen uusia. Jos he haluavat saada uusia.\nSuuri määrä lapsia syntyy komppanian valvonnan alaisena. Palkaksi\nsaamastaan hoidosta täytyy äidin tehdä koko kuukauden työtä, sitten\nkasvatetaan ja kehitetään lapsia neljänteentoista ikävuoteensa asti,\njonka jälkeen heidän täytyy tehdä kaksi vuotta työtä. Ymmärrättehän,\nettä nämät lapset ovat syntyneet kantamaan sinistä pukua. Siten\ntoimii komppania\".\n\n\"Tässä kaupungissa ei löydy irtolaisia?\"\n\n\"Ei. He joko kantavat sinistä pukua tai ovat vankilassa\".\n\n\"Jolleivät tahdo tehdä työtä?\"\n\n\"Useimmat suostuvat siihen tilaan jouduttuaan tekemään työtä, ja\nkomppanialla on omat keinonsa. He käyttävät omaa rangaistustapaa\n-- he riistävät heiltä ruoan -- ja jos joku mies tai nainen\nkieltäytyy tekemästä työtä, niin hänen tuntomerkkinsä ja kuva hänen\npeukaloistaan lähetetään kaikille työkomppanioille yli koko maailman.\nJa sitäpaitsi, millä tuollainen miesparka lähtee pois kaupungista?\nMatka Pariisiin maksaa kaksi leijonaa. Ja tottelemattomuuden\nseurauksena on vankila,-- pimeät, kamalat tyrmät -- tuolla alhaalla\nnäkymättömissä. Ihminen voi monesta syystä joutua vankilaan\".\n\n\"Ja kolmas osa kansasta saa kantaa sinistä pukua\".\n\n\"Enemmän kuin kolmas osa. Nuo työjuhdat saavat elää vailla\nylpeyttä, iloa tai toivoa. Tarinat Nautinnon kaupungeista kaikuu\nheidän korvissaan ilkkuen heidän surkeaa elämäänsä, puutettaan ja\nrasitustaan. He ovat liian köyhiä hankkiakseen edes euthanasian,\ntuon rikkaan miehen keinon päästä elämästä vapaaksi. Nuo mykät,\nsorretut miljoonat, lukemattomat miljoonat, yli koko maailman, jotka\neivät tiedä muuta kuin että elämänsä on rajoitettu ja toiveensa\ntäyttämättä. He syntyvät, kärsivät ja kuolevat. Siihen tilaan olemme\nme tulleet\".\n\nGraham istahti pää alas painuneena.\n\n\"Mutta sittenhän tuli vallankumous\", sanoi hän. \"Kaikki tämä muuttuu.\nOstrog --\"\n\n\"Sitä me toivoimmekin. Sitä toivoi koko maailma. Mutta Ostrog ei sitä\ntee. Hän on valtiomies. Hän tahtoo säilyttää olot sellaisinaan. Vähät\nhän kaikesta muusta. Hänestä on se niin luonnollista. Kaikki rikkaat,\nvaikutusvaltaiset, kaikki onnelliset pitävät lopulta kurjuutta\nluonnollisena. He käyttävät ihmisiä politiikkaansa varten ja elävät\noman mielensä mukaan turmeltuneitten pyyteittensä orjina. Mutta te --\nte tulette onnellisemmasta ajasta ja teihin katsoo kansa. Teihin\".\n\nGraham katsoi häneen. Helenen silmät uivat kyynelissä. Graham tunsi\nomituisen tunteen. Hän unohti hetkeksi koko kaupungin, hän unohti\nihmisrodun ja epäselvät äänet tämän kauniin naisen suoranaisen\nihmisyyden edessä.\n\n\"Mutta mitä minun tulee tehdä?\" kysyi hän katsoen häntä suoraan\nsilmiin.\n\n\"Hallitkaa\", vastasi hän hiljaa kumartuen häntä kohden. \"Hallitkaa\nmaailmaa niinkuin sitä vielä ei koskaan ole hallittu, ihmisten\nonneksi ja hyväksi. Sillä teillä on valta -- te osaatte hallita.\nKansa on rauhaton. Yli koko maailman on kansa rauhaton. Yksi sana,\nyksi sana teidän suustanne, ja ne liittyvät yhteen. Keskisäätykin on\nlevoton -- onneton. Teille ei kerrota, mitä on tapahtunut. Kansa ei\ntahdo palata orjuuteen, se ei tahdo luopua aseista. Ostrog herätti\nenemmän kuin hän tahtoikaan -- hän herätti toivon\".\n\nGraham tunsi sydämensä vinhaan sykkivän. Hän koetti olla juhlallisen,\npunnitsevan näköinen.\n\n\"Heiltä puuttuu vaan johtaja\", sanoi Helen.\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Te teette mitä tahdotte; -- maailma kuuluu teille\".\n\nGraham ei uskaltanut enää katsoa häneen. Äkkiä alkoi hän puhua. \"Nuo\nvanhat unelmat, kaikki se mitä uneksin, vapaus, onni. Ovatko ne vaan\nunelmaa? Voisiko yksi mies -- _yksi mies_ --?\" Äänensä hiljeni ja hän\nvaikeni.\n\n\"Ei yksi mies, vaan kaikki yhdessä -- antakaa heille vaan johtaja,\njoka antaa muodon heidän sydämensä toiveille\".\n\nGraham pudisti päätään ja vaikeni hetkisen.\n\nHän katsoi äkkiä ylös ja heidän katseensa yhtyivät. \"Minä en usko\nniinkuin te\", sanoi hän. \"Minä en ole niin nuori. Minulla on täällä\nvaan otaksuttu valta. Ei -- antakaa minun puhua. Minä en voi perustaa\noikeuden valtakuntaa -- siihen minulla ei ole voimaa -- mutta\njotain, joka enemmän lähenee oikeutta kuin vääryyttä. Minä en voi\nluoda tuhatvuotista valtakuntaa, mutta minä olen päättänyt hallita.\nPuheenne on herättänyt minut. Te olette oikeassa. Ostrog saa tietää,\nmissä hänen valtansa loppuu. Ja minä opetan hänelle. Yhden minä\nlupaan teille. Tämä työorjuus loppuu\".\n\n\"Ja te tahdotte hallita?\"\n\n\"Niin. Sillä ehdolla, että --. Yhdellä ehdolla\".\n\n\"Millä?\"\n\n\"Sillä, että te autatte minua\".\n\n\"_Minä!_ -- nuori tyttö!\"\n\n\"Niin. Ettekö te näe, että minä olen ypöyksin\".\n\nHelen vavahti ja silmissään näkyi säälin ilme. \"Tarvitseeko teidän\nkysyä, tahdonko auttaa teitä?\" sanoi hän.\n\nHelen seisoi hänen edessään kauniina, lumoavana, ja hänen\ninnostuksensa, heidän aikeittensa suuruus loi aivan kuin vahvan\nvirran heidän välilleen. Koskea häneen, tarttua hänen käteensä oli\nse ilo mitä hän eniten toivoi. \"Minä tahdon siis hallita\", sanoi hän\nhitaasti. \"Minä tahdon hallita --\" Hän vaikeni. \"Teidän kanssanne\".\n\nSyntyi syvä äänettömyys. Sitten kuului kellon lyönti. Helen ei\nvastannut mitään. Graham nousi.\n\n\"Juuri nyt\", sanoi hän, \"odottaa Ostrog minua\". Hän epäröi katsoen\nhäntä suoraan silmiin. \"Kun minä olen kysynyt häneltä muutamia\nasioita --. On paljon, mitä minun täytyy saada tietää. Minä menen\nehkä omin silmin katsomaan kaikkea tuota, josta te puhuitte. Ja kun\nsitten palaan --?\"\n\n\"Minä saan kyllä tietää, milloin menette ja tulette. Minä tahdon\nodottaa teitä täällä\".\n\nGraham loi häneen syvän katseen.\n\n\"Minä saan sitten tietää\", sanoi Helen ja vaikeni.\n\nGraham odotti, mutta hän ei sanonut enää mitään. He katsoivat\ntoisiinsa hetkisen suoraan, kysyvästi. Sitten lähti Graham\ntuulimoottorien toimistoa kohden.\n\n\n\n\nXIX Luku.\n\nOstrogin katsantokanta.\n\n\nOstrog odotti Grahamia antaakseen hänelle muodollisen selonteon\npäivän hallinnosta. Tätä ennen oli Graham toimittanut tämän\ntehtävänsä niin nopeasti kuin mahdollista päästäkseen jatkamaan\nilmapurjehduskokeilujaan, mutta nyt alkoi hän tehdä laajoja ja selviä\nkysymyksiä. Hän halusi heti tarttua vallan ohjaksiin. Ostrog antoi\nhänelle hyvin edullisia tietoja ulkomaanasioiden kehittymisestä.\nPariisissa ja Berliinissä kuuli Graham olleen häiriöitä, ei mitään\njärjestettyä kapinaa, mutta tyytymättömyyden ilmauksia. \"Monien\nvuosien päästä\", vastasi Ostrog Grahamin kiihkeisiin kysymyksiin,\n\"oli kommunismi taas nostanut päätään. Jos suoraan puhui, niin\ntaistelun oikea luonne oli anarkistinen\". Mutta järjestys oli\npalautettu näissä kaupungeissa. Mutta Graham alkoi aavistaa pahaa\nja kyseli sen vuoksi tarkemmin, oliko ollut mitään taistelua. \"Oli\nhiukan\", vastasi Ostrog. \"Mutta ainoastaan yhdessä kaupunginosassa.\nMutta meidän afrikalainen maanviljelyspoliisimme senegalilainen\nosasto -- yhdistyneillä afrikalaisilla yhtiöillä oli mainiosti\nharjoitettu poliisilaitos -- oli valmiina, samoin aeroplaanit. Me\nodotimme pieniä kapinoita mannermaan kaupungeissa ja Amerikassa.\nMutta Amerikassa on kaikki rauhallista. He ovat tyytyväisiä Neuvoston\nkukistamiseen. Ainakin joksikin aikaa\".\n\n\"Minkä vuoksi te odotitte kapinaa?\" kysyi Graham äkkiä.\n\n\"On olemassa paljon tyytymättömyyttä -- sosiaalista tyytymättömyyttä\".\n\n\"Työkomppania?\"\n\n\"Te olette ottanut asioista selvää\", sanoi Ostrog hiukan\nhämmästyneenä. \"Niin. Pääasiassa ollaan tyytymättömiä Työkomppaniaan.\nSe sai aikaan tarpeellisen kiihoituksen kukistaaksemme Neuvoston --\nse sekä heräämisenne\".\n\n\"Niinkö?\"\n\nOstrog hymyili. Hän alkoi selvitellä. \"Meidän täytyi yllyttää\ntyytymättömyyttä, herättää nuo entiset yleisen onnen unelmat --\ntasa-arvoisuudesta -- yleisestä onnesta -- ylellisyyden estämisestä\ntulemasta muutamien harvojen osaksi -- nuo unelmat, jotka olivat\nolleet kaksisataa vuotta haudattuina. Kyllähän te ne tunnette? Meidän\ntäytyi herättää nuo unelmat, niin mahdottomia kuin ne olivatkin --\nvoidaksemme kukistaa Neuvoston. Ja nyt --\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"Vallankumous on tapahtunut, Neuvosto on kukistettu, ja tuo\nherättämämme kansa -- pysyy levottomana. Me emme taistelleet\nkyllin kauvaa. Teimmehän me lupauksia. Kummallista on nähdä, miten\nvoimakkaasti ja nopeasti tuo epämääräinen, vanhentunut humanitarismi\nheräsi ja levisi. Se on hämmästyttänyt meitäkin, jotka sen panimme\nalkuun. Pariisissa, kuten jo sanoin -- saimme turvautua ulkoapäin\ntulevaan apuun\".\n\n\"Ja täällä\".\n\n\"Täällä on rauhatonta. Monet eivät halua palata töihinsä. Yleinen\nlakko on olemassa. Puolet tehtaista ovat tyhjinä ja kansa kuljeksii\nkaduilla. He puhelevat kommunismista. Silkki ja samettipukuisia\nmiehiä solvaistaan kadulla. Sinipukuiset odottavat teiltä\nvaikka mitä. Mutta teillä ei ole mitään syytä olla levoton. Me\npanemme puhekoneet käymään, ne saavat olla vastapainona kaikille\nvahingollisille vaikutuksille ja vedota lakiin ja järjestykseen.\nMeidän täytyy tarttua lujasti kiinni; siinä kaikki\".\n\nGraham mietti. Hän huomasi millä keinoin hän voisi saada vallan\nkäsiinsä. Mutta hän jatkoi hilliten itseään.\n\n\"Vaikka täytyisikin tuottaa neekeripoliisit\", sanoi hän.\n\n\"Se on välttämätöntä\", sanoi Ostrog. \"Ne ovat mainion uskollisia\nolentoja, joilla ei ole mitään omia ajatuksia -- jotka turmelevat\nmeidän rotumme. Jos Neuvostolla olisi ollut niitä katupoliiseina\nniin asiat olisivat kääntyneet toisin. Joka tapauksessa ei tarvitse\npelätä muuta kuin pieniä häiriöitä ja väentungoksia. Te voitte\nlähteä lentoretkillenne ja voitte pujahtaa Capriin, jos täällä\naletaan ampua tai polttaa. Meillä on kaikkien suurien yhtiöiden\nlangat käsissämme; aeronauteilla on etuoikeuksia ja he ovat rikkaita\nmiehiä, se on maailman suljetuin yhtiö, samoin on tuulimoottorien\ninsinöörienkin laita. Meillä on ilma vallassamme, ja silloin me\nvallitsemme maankin. Ei löydä ainoatakaan elävää olentoa, joka voisi\nohjata niitä meitä vastaan. Heillä ei ole johtajia -- lukuunottamatta\nniiden paikallisten salaisten seurojen johtomiehiä, jotka me\njärjestimme ennen teidän heräämistänne. He ovat vaan villitsijöitä\nja kiihoittajia, jotka ovat hirveän kateellisia toisilleen. Kukaan\nheistä ei kelpaa ylimmäksi johtajaksi. Jos kapina syttyy, niin se ei\nole järjestetty. Ollakseni suora -- niin minä toivon sitä. Mutta se\nei tule häiritsemään teidän lentoretkiänne. Ne ajat, jolloin kansa\npystyy tekemään vallankumouksen, ovat olleet ja menneet\".\n\n\"Kyllä minä uskon\", sanoi Graham. \"Kyllä minä uskon\". Hän\nvaipui mietteisiinsä. \"Tämä teidän maailmanne on hämmästyttänyt\nminua monessa suhteessa. Minun aikanani uneksimme ihmeellisestä\nkansanvaltaisesta elämästä, jolloin jokainen olisi yhdenarvoinen ja\nonnellinen\".\n\nOstrog katsoi häneen terävästi. \"Kansanvaltaisuuden ajat ovat\njo menneet\", sanoi hän. \"Menneet ainiaaksi. Ne alkoivat Crecyn\njousimiesten taistelulla, ja päättyivät, kun hyökkäävä jalkaväki,\nmieslaumat lakkasivat saavuttamasta maailmanvoittoja, kun kalliit\nkanuunat, suuret sotalaivat ja sotilaalliset rautatiet tulivat vallan\napukeinoiksi. Nyt on rahavallan aika. Rahalla on nyt suurempi valta\nkuin koskaan ennen -- se hallitsee maata, merta ja pilviä. Valta\nkuuluu sille, joka osaa rikkautta käyttää. Teidän täytyy alistua\ntosiasioiden alle, ja nämät ovat tosiasioita. Maailma kansalle! Kansa\nhallitsemaan! Teidänkin aikananne tuo oppi hyljättiin ja tuomittiin.\nNykyään sillä ei ole muuta kuin yksi kannattaja -- tosin monipäinen,\nmutta typerä -- yksityinen kansaan kuuluva mies\".\n\nGraham ei heti vastannut. Hän oli vaipunut synkkiin ajatuksiinsa.\n\n\"Ei\", sanoi Ostrog. \"Kansanmiehen aikakausi on ollut ja mennyt.\nVapaudessaan on mies yhtä hyvä kuin toinenkin, tai melkein yhtä hyvä.\nAikaisempi aatelisto perustui tuohon hiukan häilyvään perustaan,\nvoimaan ja rohkeuteen. Heidän valtaansa rajoitettiin -- rajoitettiin.\nSyntyi kapinoita, kaksintaisteluja, sotia. Ensimmäinen, todellinen\naatelisto syntyi linnojen ja peitsien turvassa, ja sortui kiväärien\nja kaaripyssyjen edessä. Mutta nyt on olemassa toinen aatelisto. Se\noikea. Tuo kanuunain ja kansanvallan aika oli vaan pyörre virrassa.\nKansanmies kuuluu nyt avuttomasti yhteen suureen kokonaisuuteen. Nyt\nmeillä on tuo suuri koneisto, jonka nimi on kaupunki, ja täydellinen\njärjestelmä, jota kansanmies ei voi hävittää\".\n\n\"Mutta\", sanoi Graham, \"jotainhan vastustusta löytyy -- jotain, jota\nteidän täytyy tukahuttaa -- mutta joka ponnistelee ja vastustaa\".\n\n\"Saattepa nähdä\", sanoi Ostrog hymyillen pakollisesti ikäänkuin\nlykätäkseen nämät vaikeudet syrjään. \"Minä en ole herättänyt tuota\nvoimaa omaksi turmiokseni -- luottakaa siihen\".\n\n\"Kukapa tietää\", sanoi Graham. Ostrog katsoi hämmästyneenä häneen.\n\"_Täytyykö_ maailman mennä tätä tietä eteenpäin?\" sanoi Graham, joka\nei enää voinut hillitä itseään. \"Täytyykö sen kulkea tätä tietä\neteenpäin? Onko meidän kaikki toiveemme olleet turhia?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Ostrog. \"Toiveemme?\"\n\n\"Minä tulen kansanvaltaisesta ajasta. Ja minä löydän aateliston\nhirmuvallan!\"\n\n\"Niin, -- mutta tehän olette tämän hirmuvallan päämies\".\n\nGraham katsahti ylös.\n\n\"No niin\", sanoi Ostrog, \"katsokaahan kaikkea yleisemmältä kannalta.\nTätä tietä on muutos aina kulkenut. Toisella puolella aatelisto,\netevämpien ylivalta -- toisella puolella kykenemättömien kärsimys ja\nsorrettu tila, siten kuljetaan edistystä kohden\".\n\n\"Aatelisto! nuo ihmiset, jotka tapasin --\"\n\n\"Oh! eivät _he_!\" sanoi Ostrog. \"Useimmat heistä kulkevat kohti\nkuolemaansa. Pahe ja nautinto! Heillä ei ole lapsia. Se ihmislaji\nkuolee sukupuuttoon, jos maailma kulkee tietään eikä käänny takaisin.\nIrstailun rauhallinen tie, jonka lopulla on nautinnon karreksi\npolttamille olennoille euthanasia, on keino, jonka avulla tuo rotu\ntuhotaan!\"\n\n\"Hyvinkin hauska keino\", sanoi Graham. \"Kuitenkin --\". Hän mietti\nhetkisen. \"Mutta onhan olemassa muutakin -- tuo köyhien suuri lauma.\nKuoleeko sekin? Se ei kuole. Se kärsii, ja sen kärsimys on voima,\njota ette tekään --\"\n\nOstrog teki kärsimättömän liikkeen ja hän alkoi puhua rauhattomammin\nkuin äsken.\n\n\"Elkää olko levoton näiden asioiden, suhteen\", sanoi hän. \"Kaikki\ntämä tasaantuu muutamassa päivässä. Kansa on suuri, typerä eläin.\nMitä siitä, vaikka se ei kuolekaan? Ja vaikka se ei kuolekaan, niin\nsitä voidaan kesyttää ja ohjata. Minulla ei ole mitään hellyyttä\norjia kohtaan. Te kuulitte tuon kansan huutavan ja laulavan kaksi\nyötä sitten. Heille oli opetettu tuo laulu. Jos te olisitte\nsattumalta valinnut jonkun ja kylmäverisesti kysynyt, miksi hän\nhuusi, niin ei hän olisi voinut vastata siihen. He luulivat teidän\nihastuvan heidän huudoistaan, he uskoivat siten osottavansa\nuskollisuuttaan ja alamaisuuttaan. Sillä hetkellä olivat he valmiita\ntuhoamaan Neuvoston. Tänään -- alkavat he jo suuttua niille, jotka\nkukistivat Neuvoston\".\n\n\"Ei, ei\", sanoi Graham. \"He huusivat siksi, että heidän elämänsä oli\nkamala, iloton ja toivoton ja siksi että he toivoivat minun -- minun\n--\".\n\n\"Ja mitä he toivoivat? Mitä he toivoivat? Mikä oikeus heillä oli\ntoivoa? He tekivät huonosti työtä ja kadehtivat niitä, jotka tekevät\nhyvin. Ihmiskunnan toive -- mikä se on? Että jonain päivänä ilmestyy\nyli-ihminen, että jonain päivänä kaikki huono, heikko ja raaka\nvähenee ja katoo. Vähenee, jollei aivan katoa. Maailmassa ei ole\ntilaa huonoille, typerille ja hermostuneille. Heidän velvollisuutensa\n-- sillä onhan se velvollisuus -- on kuolla. Kuolema sovittaa\nheikkenemisen! Tätä tietä kulkien raaka peto saavuttaa korkeamman\nmaalin\".\n\nOstrog astui muutaman askeleen, näytti miettivän ja kääntyi Grahamin\npuoleen. \"Minä voin kuvitella, miten oudolta tämä meidän aikamme\nnäyttää Victorian aikuiselle englantilaiselle. Te kaipaatte kaikkia\nvanhoja eduslaitosmuotoja -- muutamissa ihmisissä kummittelee\nvielä ajatus äänestävästä neuvostosta, parlamentista ja muista\nyhdeksännentoista vuosisadan hullutuksista. Te olette valmis\ninhoamaan Nautinnon kaupunkeja. Olisihan minun pitänyt ajatella sitä,\njollen olisi ollut niin toimiin kiintynyt. Mutta kyllä te vielä\nmuutatte mielipiteitänne. Kansa on aivan mieletön kateudesta --\nheillä on sama kanta kuin teilläkin. Kaduilla huudetaan paraillaan,\nettä Nautinnon kaupungit olisi hävitettävät. Mutta Nautinnon\nkaupungit ovat valtion puhdistuskeinoja, sinne kokoontuu vuosittain\nkaikki, mikä on heikkoa ja turmeltunutta, mikä on irstasta ja\nlaiskaa, kaikki maailman konnamaisuus, joka kulkee hienoa häviötään\nkohden. He menevät sinne, oleksivat siellä, kuolevat lapsettomina,\nja ihmiskunta parantuu. Jos kansa punnitsisi järkevästi, niin eivät\nhe kadehtisi rikkaiden kuolintapaa. Ja te tahtoisitte parantaa\ntyperät ja tyhmät työmiehet, jotka me olemme tehneet orjiksi, ja\nkoettaa tehdä heidän elämänsä rauhalliseksi ja hauskaksi. Juuri kun\nhe ovat vaipuneet siihen, mihin he kelpaavat.\" Hän hymyili tavalla,\njoka ärsytti Grahamia. \"Kyllä te muutatte mielipiteitä. Kyllä minä\nnuo ajatukset tunnen; nuoruudessani minä luin Shelleytä ja uneksin\nvapaudesta. Vapautta ei löydy viisauden ja itsensähillitsemisen\nulkopuolella. Vapaus on meissä -- eikä ulkopuolellamme. Se on\njokaisen oma asia. Otaksukaahan -- vaikka se on mahdotonta -- että\ntuo haukkuva, typerä, sinipukuinen joukkio saisi ylivallan, mitä\nsitten? He joutuisivat vaan toisten vallitsijoiden käsiin. Niin\nkauvan kuin lampaita on olemassa, niin luonto ehdottomasti tuottaa\nsusia. Jos he saisivat voiton, niin merkitsisi se vaan monen sadan\nvuoden taantumista. Aateliston muodostuminen on kohtalon horjumaton\ntahto. Lopputuloksena on yli-ihminen -- huolimatta ihmiskunnan\nhulluista vastustuksista. Tehkööt kapinoita, voittakoot ja surmatkoot\nminut ja kaltaiseni. Uusia nousee -- uusia johtajia. Lopputulos on\naina sama\".\n\n\"Kukapa tietää\", sanoi Graham itsepäisesti.\n\nHän seisoi hetken katse maahan painuneena.\n\n\"Mutta minun täytyy itse saada nähdä kaikki\", sanoi hän äkkiä\nvarmalla ja käskevällä äänellä. \"Vasta silloin voin ymmärtää. Minun\ntäytyy nähdä. Sen minä tahdoin sanoa teille, Ostrog. Minä en tahdo\ntulla Nautinnon kaupungin kuninkaaksi; se ei ole mieleeni. Minä olen\nkuluttanut kylliksi aikaa ilmapurjehduksiin -- ja moneen muuhun.\nMinun täytyy oppia näkemään, miten kansa nyt elää, miten kansan elämä\non kehittynyt. Sillä minun täytyy päästä tästä kaikesta selville.\nMinun täytyy nähdä, miten elää -- varsinkin työkansa -- miten he\ntekevät työtä, menevät naimisiin, saavat lapsia, kuolevat --\"\n\n\"Näettehän sen meidän realistisista kertomuksistamme\", vakuutti\nOstrog käyden äkkiä hätäiseksi.\n\n\"Minä tahdon nähdä todellisuuden\", sanoi Graham.\n\n\"Se käy vaikeaksi\", sanoi Ostrog vaipuen mietteisiinsä. \"Kaikkialla\nehkä --\"\n\n\"Sitä en odottanut --\"\n\n\"Minä vaan arvelin --. Mutta kuitenkin, ehkä --. Te sanoitte\nhaluavanne kulkea pitkin kaupungin katuja katsomassa kansan elämää\".\n\nÄkkiä näytti hän tekevän päätöksen. \"Teidän täytyy pukeutua\nvalepukuun\", sanoi hän. \"Kaupunki on kiihkoissaan ja tieto teidän\nläsnäolostanne voisi saada vaarallisen mellakan aikaan. Mutta koska\nte haluatte lähteä katselemaan kaupunkia --. Niin, nyt se kyllä\nnäyttää mahdolliselta --. Me löydämme kyllä keinon. Jos se todellakin\nhuvittaa teitä! Olettehan te valtijas. Te voitte mennä, minne vaan\nhaluatte. Asano hankkii teille valepuvun tätä matkaa varten. Hän\nlähtee kanssanne. Tuo ajatus ei ole sittenkään mikään huono ajatus\".\n\n\"Ettekö te tahdo neuvotella mistään minun kanssani?\" kysyi äkkiä\nGraham, jossa paha epäluulo oli herännyt.\n\n\"Oh, hyvä Jumala, en lainkaan! En! Minä luulen, että te voitte uskoa\nasioiden hoidon minun käsiini ainakin joksikin aikaa\", sanoi Ostrog\nhymyillen. \"Vaikka me olisimmekin eri mieltä --\"\n\nGraham loi häneen terävän katseen.\n\n\"Luuletteko, että verinen taistelu puhkee kohta?\" kysyi hän äkkiä.\n\n\"En suinkaan\".\n\n\"Minä ajattelen noita neekerejä. Minä en usko, että kansa ryhtyy\nmihinkään vihamielisyyksiin minua kohtaan, sillä olenhan minä\nkuitenkin mestari. Minä en tahdo, että noita neekerejä tuotetaan\nLontoosen. Ehkä se on vanhanaikuinen ennakkoluulo, mutta minä tunnen\njotain osanottoa europpalaisia ja heidän heimoisia rotujaan kohtaan.\nJa mitä Pariisiinkin tulee, niin --\"\n\nOstrog katsoi häneen rypistyneiden silmäkulmiensa alta. \"Minä en\ntuota neekereitä Lontoosen\", sanoi hän hitaasti. \"Mutta jos --\"\n\n\"Te ette saa tuoda aseellisia neekeriä Lontoosen, tapahtukoon mitä\ntahansa\", sanoi Graham. \"Tässä suhteessa on päätökseni järkähtymätön\".\n\nOstrog, oltuaan hetken vaiti, päätti olla vastaamatta ja kumarsi\nkunnioittavasti.\n\n\n\n\nXX Luku.\n\nKaupungin kaduilla.\n\n\nSamana yönä lähti Graham kenenkään tuntematta tai aavistamatta,\npuettuna kuten tuulimoottoritoimiston alempi palvelija, joka oli\nsaanut lomapäivän, seurassaan Työkomppanian siniseen pukuun puettu\nAsano, tarkastamaan kaupunkia, jonka läpi hän oli harhaillut pimeän\nvallitessa. Mutta nyt näki hän sen valaistuna, kansaa oli liikkeellä\nja kaikkialla vallitsi elämän hyörinää. Välittämättä vallankumouksen\nkuohuvasta pauhusta, välittämättä tavattomasta tyytymättömyydestä,\nvalmistuksista uuteen taisteluun, jolle edellinen kapina oli\nollut vaan alkusäveleenä, kulkivat kaupan monenlaiset virtaukset\nlaajoina ja voimakkaina. Hän oli jo päässyt selville uuden ajan\nyleispiirteistä ja yleissuhteista, mutta hän ei ollut valmistautunut\nniiden odottamattomien hämmästysten varalta, jotka monenlaiset värit\nja vaikutelmat herättivät hänessä.\n\nNyt hän ensi kertaa joutui suoranaisiin tekemisiin tämän uuden\nkansan kanssa. Hän huomasi, että kaikki se, mikä tätä ennen oli\ntapahtunut, lukuunottamatta huomioitaan suuressa teatterissa ja\nhalleissa, oli ollut jotain erikoista, oli ollut rajoitettua\ntoimintaa valtiollisessa kaupunginosassa ja siis suhteellisen\nsupistettua, ja että kaikki hänen aikaisemmat vaikutelmansa olivat\nkohdistuneet hänen omaan asemaansa. Mutta nyt näki hän kaupungin yön\ntoimeliaimpien tuntien aikana, näki kansan suurin joukoin palanneen\nomiin välittömiin puuhiinsa, näki todellisen elämän eikä virallista,\nnäki tämän uuden ajan olot ja tavat.\n\nEnsiksi tulivat he kadulle, jonka vastakkaisiin suuntiin liikkuvat\nkatukäytävät olivat täynnä sinipukuista kansaa. Tämä joukkue oli\nosa kulkueesta, joka -- kummaa kyllä katsella -- kiersi kaupunkia\n_istuen_. Miehillä oli karkeasta punaisesta kankaasta tehtyjä\nlippuja, joihin oli maalattu kirjoituksia. \"Ei luovuta aseista\",\nseisoi lipuissa, useimmin olivat kirjaimet kömpelöitä ja sama asia\nlausuttiin eri sanoilla, kuten: \"Miksi me luopuisimme aseista?\"\n\"Ei heitetä aseita\". \"Ei luovuta aseista\". Lippu toisensa jälkeen\nkiisi ohitse yhtenä virtana ja lopulta kaikui vallankumouksen laulu\nomituisten räikeiden soittimien säestämänä. \"Heidän pitäisi kaikkien\nolla työssä\", sanoi Asano. \"Heillä ei ole ollut ruokaa näinä kahtena\npäivänä, tai ovat he sen sitten varastaneet\".\n\nÄkkiä teki Asano kierroksen karttaakseen tungosta, joka oli syntynyt\nruumiita kannettaessa sairashuoneesta hautuumaalle, noita ensimmäisen\nkapinan kuoleman viikatteen tähkiä.\n\nTänä yönä nukkuivat hyvin harvat, kaikki olivat liikkeellä.\nSuunnaton levottomuus, loppumattomien joukkojen ääretön määrä\nympäröi taukoamatta Grahamia; taukoamaton hälinä, huudot ja alkavan\nsosiaalisen taistelun oudot välähdykset huumasivat hänet kokonaan.\nKaikkialla liehui mustia nauhoja ja lippuja ja omituisia koristuksia,\njotka selvästi osoittivat, kuinka suuressa kansan suosiossa hän\noli. Kaikkialla kuuli hän palasia tuosta karkeasta ja lyhyestä\nmurteesta, jota käytti kirjallisesti sivistymätön kansa, se on se\nluokka, joka ei voinut kustantaa itselleen fonograafillista opetusta.\nKaikkialla puhuttiin aseiden luovuttamisesta niin kiihkeästi, että\nhän ei voinut sitä otaksuakaan tuulimoottoritoimistossa ollessaan.\nHän käsitti täytyvänsä heti palattuaan keskustella tästä Ostrogin\nkanssa paljoa pontevammin kuin tähän asti, ja samalla myöskin kapinan\nseurauksista, jotka niin selvästi ilmenivät. Taukoamatta tänä yönä,\nheti matkan alussa kiinnitti tämä levottomuus ja kapinallisuus niin\nhänen huomionsa, että hän ei joutunut ottamaan varteen lukuisia\nyksityiskohtia, jotka muuten eivät olisi jääneet huomaamatta.\n\nNäiden ajatusten vaikutuksesta sai hän vaan puolinaisen\nkuvan kaikesta. Vaikka hän näkikin näin paljon omituisia ja\nmieltäkiinnittäviä seikkoja, niin ei ainoakaan esine tai seikka,\noli se sitten kuinka persoonallinen tai hämmästyttävä tahansa,\nvoinut kokonaan kiinnittää hänen ajatuksiaan. Toisinaan muisto\nvallankumouksesta katosi kokonaan hänen mielestään, ikäänkuin verho\nolisi vedetty syrjään jonkun ihmeellisen näyn edestä. Helen oli\nhänessä herättänyt tuon kiihkeän tutkimishalun, mutta toisinaan\nkatosi hänkin hänen ajatuksistaan. Kerran esimerkiksi huomasi\nhän kulkevansa uskonnollisen kaupunginosan läpi, sillä nopeiden\nliikeneuvojen tähden ei kirkkoja ja kappelia tarvinnut enää siroittaa\nsinne tänne kaupunkia -- ja hänen huomionsa kiintyi erään kristityn\nuskonlahkon rakennuksen päätyyn.\n\nHe kulkivat istuen ylemmällä liikkuvalla katukäytävällä. Eräässä\nkadun käänteessä välähti rakennus heidän näkyviinsä ja näytti\nlähestyvän täyttä vauhtia. Ylhäältä alas asti oli rakennuksen seinä\ntäynnä valkoisia ja punaisia kirjoituksia, vapaana oli vaan se osa\nseinää, jossa avaralla läpikuultavalla pinnalla esitettiin hyvin\nrealistisesti kohtausta uudesta testamentista, ja kirjoitusten\nedessä liehui suuri musta lippu osottaen, että uskontokin seurasi\nvaltiollisia virtauksia. Graham oli jo tottunut lukemaan näitä\nfoneettisia kirjoituksia ja nämät kirjoitukset näyttivät hänen\nmielestään solvaisevan uskontoa. Vähemmän loukkaavien joukossa\noli seuraavia: \"Pelastus ensi kerroksessa oikealla\". \"Sijoittakaa\nrahanne Vapahtajaanne\", \"Nopein kääntäminen Lontoossa, taitavat\nohjaajat! Avatkaa silmänne!\" \"Mitä Kristus sanoisi Nukkujalle\".\n\"Turvatkaa uusimpiin pyhimyksiin!\" \"Tulkaa kristityiksi -- huolimatta\nnykyisestä toimialastanne\". \"Taitavimmat piispat tänä iltana ja\npalkinnot tavallisuuden mukaan\". \"Nopein ja käytännöllisin armo\nafääri-ihmisille\".\n\n\"Tämähän on ilettävää!\" sanoi Graham tämän jättiläisrakennuksen\nedessä, jossa uskontoa kaupattiin.\n\n\"Mikä on ilettävää?\" kysyi hänen seuralaisensa koettaen turhaan etsiä\njotain odottamatonta näiden huutavien kirjoitusten joukosta.\n\n\"_Tämä!_ Uskonnon perusajatus onhan kunnioitus\".\n\n\"Oh! _tämäkö!_\" Asano katsahti Grahamiin. \"Sekö teitä loukkaa?\"\nsanoi hän aivan kuin tehden odottamattoman löydön. \"Totta kyllä,\nsen myönnän. Minä aivan unohdin. Nykyään on kilpailu huomion\nherättämisessä niin suuri, eikä ihmisillä ole nykyään niin paljoa\naikaa pitää huolta sielustaan kuin ennen\". Hän hymyili. \"Teidän\naikananne oli teillä sunnuntai, jolloin lähdettiin maalle. Vaikka\nminä muistan jostain lukeneeni, että sunnuntai-iltapäivällä --\"\n\n\"Mutta, _tuo_\", sanoi Graham vilkaisten taakseen kirjavaan\nrakennukseen. \"Tuo ei liene ainoa --\"\n\n\"Löytyy satamäärä eri tapoja. Mutta jollei uskonlahko turvaudu\nreklaamiin, niin ei se kannata. Uskonto on kehittynyt ajan mukana.\nLöytyy ylhäisöä varten eri uskonlahkoja, jotka käyttävät hienompia\nkeinoja -- kalliita suitsutuksia, yksityisiä jumalanpalveluksia.\nMutta nämät lahkokunnat ovat hyvin suosittuja ja menestyvät\nmainiosti. He maksavat monta tusinaa leijonaa näistä lokaaleistaan\nNeuvostolle -- teille, aijoin sanoa\".\n\nRahayksikkö oli jo aikaisemmin tuntunut Grahamista oudolta ja tuo\nlause \"tusinasta leijonaa\" pakoitti hänet ottamaan selvää siitä.\nTämä uusi ajatus poisti heti hänen mielestään kaikki kirkot ja\nniiden ilmoitukset. Hän kysyi ja sai tietää, että kulta ja hopea\nolivat kadonneet ja että myntätty raha, jota foinikialaiset\nkauppiaat ensin olivat alkaneet käyttää, oli kokonaan poistettu.\nMuutos oli tapahtunut vähitellen mutta nopeasti, sen oli saanut\naikaan shekkijärjestelmä, joka jo hänen eläissään oli esiintynyt\nkaikissa suuremmissa kauppa-asioissa. Koko kaupungin asioissa ja\nkoko maailman liikkeessä käytettiin Neuvoston pienille summille\nosoitettuja ruskeita, viheriäisiä ja punertavia shekkiä. Asanolla oli\nmuutamia muassaan ja ensi tilaisuudessa täydensi hän kokoelmaansa.\nNe eivät olleet painetut kestävälle paperille vaan läpikuultavalle\nsilkkikudonnalle. Jokaisessa oli Grahamin nimikirjoitus, ja ensi\nkerran kahdensadan kolmen vuoden päästä näki hän nuo tutut kirjaimet\nja käänteet.\n\nNämät tekemänsä huomiot eivät vaikuttaneet kyllin voimakkaasti\nhäneen voidakseen estää ajatusta \"aseiden riisumisesta\" uudelleen\npujahtamasta sieluunsa. Erään teosoofisen temppelin sekavat\nseinämaalaukset ja tuikkivista valoista muodostetut suunnattoman\nkorkeat kirjaimet, jotka lupasivat _Ihmeitä_, eivät ehkä\nkokonaan haihtuneet hänen muistostaan. Northumberland kadun\njättiläisruokasalit herättivät suurta mielenkiintoa hänessä. Asanon\npontevan ja itsepäisen esiintymisen kautta pääsi hän katsomaan salia\npieneltä parvekkeelta, jota palvelusväki käytti. Koko suuren salin\ntäytti äärestä toiseen kaukainen kohina, se oli kuin vihellystä,\ntukahutettua huutoa, josta hän ei ensi aluksi ymmärtänyt mitään,\nmutta se muistutti sitä omituista, karkeata ääntä, jonka hän oli\nkuullut yöllisellä matkallaan silloin, kun valo yht'äkkiä jälleen\nsyttyi.\n\nHän oli jo tottunut suuriin rakennusmuotoihin ja taajalukuisiin\nkansanjoukkoihin, mutta yhtä kaikki jäi hän pitkäksi aikaa\nkatselemaan tätä. Katsellessaan aivan alapuolellaan olevan pöydän\nluona tapahtuvaa tarjoilua ja kysellessään ja saadessaan vastauksia\ntiedusteluihinsa alkoi hän saada täydellisen käsityksen tästä\nateriasta, johon useampia tuhansia ihmisiä otti osaa.\n\nHän oli tavan takaa tullut huomaamaan, että ne muutokset, joiden\nolisi pitänyt herättää hänen erikoista huomiotaan, liukuivat hänen\nohitseen, jos niihin ei vaan liittynyt jokin häiritsevä kohta, joka\nveti hänen huomionsa puoleensa. Siten ei ollut juolahtanutkaan hänen\nmieleensä, että tämä kaupungin rajoitettu alue, joka oli suojattu\nkaikkia ilmanmuutoksia vastaan, nämät suuret salit ja kadut, olivat\nhävittäneet entisajan asunnot; että tuo Victorian ajalle niin\nominainen \"koti\", tuo pieni erikoinen rakennus, johon kuului kyökki\nja tarjoiluhuone, asuinhuoneet ja makuuhuoneet, oli, lukuunottamatta\nmaalla olevia raunioita, kadonnut aivan kokonaan. Mutta nyt hän\nhuomasi sen, joka jo alussa oli esiintynyt niin selvänä, että Lontoo,\nkatsottuna elävien olentojen asuinpaikaksi, ei enää ollutkaan\nkoottu lukuisista eri rakennuksista, vaan oli yksi ainoa hotelli,\nhotelli, jossa oli tuhansia eri mukavuuksia, tuhansia ruokasaleja,\nkappeleita, teattereja, toreja ja kokoontumispaikkoja, erilaisimpien\ntoimialojen yhdistys, ja hän, Graham, omisti tämän kaiken. Kansalla\noli makuuhuoneensa, ja niiden yhteydessä ehkä asuinhuonekin, jotka\nolivat ainakin terveellisiä, oli ne sitten kuinka vähä mukavia tai\neristettyjä tahansa; mitä muihin asukkaihin tulee, niin elivät he\nkuten useimmat olivat eläneet jo Victorian aikana uudenaikaisissa\njättiläishotelleissa, syöden, lukien, ajatellen, huvitellen,\npuhellen, yhä vaan yleisillä paikoilla, lähtien sitten työhönsä joko\nkaupungin tehdasosastoon tai kauppaosastossa oleviin toimistoihinsa.\n\nHän käsitti, että tämän kaiken oli ehdottomasti täytynyt kehittyä\nVictorian aikuisesta kaupungista. Uudenaikuisen kaupungin toiminnan\nperiajatuksena oli aina ollut yhteistoiminnan kautta saavutettu\nsäästäväisyys. Pääsyynä siihen, että hänen aikanaan eivät vielä\nasukkaat olleet sulautuneet yhteen, oli kansan vaillinainen sivistys,\nraa'an ylpeyden synnyttämä vastustushalu, intohimot ja ennakkoluulot,\nkateus, ja väkivaltaisuus, joka vallitsi keski- ja alaluokissa; se\noli pakoittanut eroittamaan asunnot täydellisesti toisistaan. Mutta\nkansan muodostaminen ja kehittäminen oli jo silloin kulkenut hyvää\nvauhtia eteenpäin. Kolmenkymmenen elinvuotensa kuluessa oli hän\nhuomannut, miten ihmiset yhä enemmän ja enemmän tottuivat aterioimaan\nulkopuolella kotiaan, yleiset ravintolahuoneet olivat laajenneet,\nnaisklupeja oli perustettu, ja lukusalien ja kirjastojen nopea\nkasvaminen todisti, että sosiaaliselta kannalta katsottuna ihmiset\nalkoivat yhä enemmän luottaa toisiinsa. Tämä alku oli nyt kehittynyt\ntäydellisyyteensä. Lukittua, eristettyä taloutta ei enää ollut\nolemassa.\n\nTämän ruokasalin vieraat kuuluivat, kuten hänelle sanottiin, ylempään\naliluokkaan, ne olivat juuri sinipukuisten työmiesten yläpuolella,\nluokkaan, joka Victorian aikana oli siihen määrään tottunut\nnauttimaan ateriansa erillään, yksityisesti, että jos heidän pakosta\ntäytyi aterioida yhdessä, niin he salasivat hämillä olonsa karkean\nleikinlaskun taakse tai käyttäytyivät jäykän juhlallisesti. Mutta\nnämät kirkkaan värisiin, kepeisiin ja yksinkertaisiin pukuihin puetut\nihmiset, vaikka toimivatkin nopeasti, kiireesti, puhellen vähän\ntoisilleen, olivat koko esiintymisessään luonnollisia ja viihtyivät\nvarmaankin siinä suhteessa, missä he olivat toisiinsa.\n\nEräs seikka herätti Grahamin erikoista huomiota; pöytä, niin pitkälle\nkuin hän saattoi nähdä, oli miellyttävän puhdas, ei missään näkynyt\nepäsiisteyden merkkiäkään, ei leivänsiruja, ei lihan tai vihannesten\njätteitä, ei pöydälle kaatuneita juomia tai sikin sokin heitettyjä\nruoka-astioita, joka kaikki oli niin silmiinpistävää Victorian ajan\nkansan tavoissa. Koko ruokapöydän järjestelmä erosi hyvin paljon\nentisajan pöydistä. Pöydällä ei ollut mitään koristuksia tai kukkia,\npöydällä ei ollut liinaa, se oli valmistettu jostain aineesta, joka\nvärinsä ja kuvioittensa puolesta muistutti liinakudontaa. Hän huomasi\nmyös, että pöydän kuviot muodostivat samalla siroja liikemiesten\nilmoituksia.\n\nJokaisen aterioivan edessä oli eräänlaatuisessa syvennyksessä\nposliinista ja metallista tehty erikoinen koneisto. Jokaisella oli\nvalkoinen posliinivati ja eri ruokalajien välillä huuhteli jokainen\nitse vatinsa kuumassa ja kylmässä vedessä, joita hän sai eri\ntorvista; samoin huuhteli hän valkoisesta metallista tehdyt komeat\nveitsensä, kahvelinsa ja lusikkansa.\n\nSoppa ja kemiallinen viini, jota tavallisesti juotiin, tuli\nsamallaisista torvista, ja muut ruokalajit tulivat aistikkaasti\njärjestetyissä vadeissa automaattisesti hopearaiteita myöten, jotka\nkulkivat pitkin pöytää. Aterioiva seisautti ne ja otti itselleen\nsen, minkä halusi. Ne ilmestyivät pienestä ovesta salin toisesta\npäästä ja katosivat toiseen. Tässä kansassa ilmeni niin selvänä\ntuo pilaantuneen kansanvaltaisuuden piirre, tuo alhaisten sielujen\nylpeys, joka estää heitä palvelemasta yhdenvertaisiaan. Grahamin\nhuomio oli niin kiintynyt tähän kaikkeen, että vasta poistuessaan\nhuomasi hän suuret dioramailmoitukset, jotka kulkivat juhlallisesti\npitkin salin seinien yläpuolta ja ylistelivät eri kauppatavaroiden\nverrattomia ominaisuuksia.\n\nSieltä joutuivat he saliin, joka oli täpötäynnä väkeä, ja nyt hän\nmyöskin tajusi, mistä se ääni lähti, joka oli herättänyt hänen\nhuomiotaan. He maksoivat sisäänpääsymaksun käänneportin luona.\n\nGrahamin huomio kiintyi heti kovaan, karjuvaan huutoon, jota\nseurasi voimakas, karkea ääni. \"Mestari nukkuu rauhassa\", huusi se.\n\"Hänen terveytensä on mainio. Hän aikoo uhrata lopun elämästään\nilmapurjehdukselle. Hän sanoo, että naiset ovat kauniimmat nyt\nkuin ennen. Klup-klup-vov! Meidän ihmeellinen sivistyksemme\nhämmästyttää häntä rajattomasti. Aivan rajattomasti. Klup-klup.\nHän luottaa Ostrogiin, luottaa aivan täydellisesti. Ostrogista\ntulee hänen pääministerinsä; hän voi eroittaa ja asettaa kaikki\nyleiset virkailijat -- kaikki järjestys on hänen käsissään. Kaikki\njärjestys Ostrogin käsissä! Neuvoston jäsenet on viety takaisin omaan\nvankilaansa, jonka he rakensivat Neuvosto-palatsin päälle\".\n\nGraham seisahti ensi lauseen kuulleessaan, ja katsoessaan ylöspäin\nhuomasi hän äänen tulevan naurettavasta torvesta, joka oli ihmisen\nkasvojen näköinen. Se oli Yleisten Uutisten kone. Se näytti\nhengähtävän hetkisen, kuului vaan säännöllistä napsutusta sen\nkoneistosta. Sitten huusi se jälleen \"Klup-klup\", ja alkoi taas.\n\n\"Pariisi on nyt rauhoitettu. Kaikki vastustus on loppunut. Klup-klup!\nMustat poliisit pitävät kaikki kaupungin tärkeimmät paikat\nhallussaan. He taistelivat urhoollisesti laulaen sotalauluja, joita\nheidän esi-isiensä kunniaksi kirjoitti muinoin runoilija Kipling.\nPari kertaa pääsivät he karkaamaan johtajiensa valvonnan alta, ja\nkiduttivat ja rääkkäsivät haavottuneita ja vangituita kapinallisia,\nmiehiä ja naisia. Moraali -- ei pidä ryhtyä kapinaan! Haha!\nKlup-klup! Ne ovat vilkkaita poikia. Rohkeita ja voimakkaita. Olkoon\ntämä varoituksena tämän kaupungin järjestymättömille rosvojoukoille.\nNiin! Rosvojoukoille! Maailman saastalle! Klup, klup!\"\n\nÄäni vaikeni. Joukosta kuului tyytymättömyyden mutinaa. \"Kirotut\nneekerit\". Eräs mies alkoi puhua hänen lähellään. \"Onko Mestari niin\nkäskenyt, veljet? Onko Mestari niin käskenyt?\"\n\n\"Mustat poliisit!\" sanoi Graham. \"Mitä ne ovat? Enkö minä ole --\"\n\nAsano kosketti hänen käsivarteensa ja loi häneen varoittavan katseen.\nSamassa alkoi eräs toinen kone käydä pitäen hirveätä ääntä ja kimakka\nääni alkoi huutaa. \"Jahah, jaha, jap! Kuulkaa elävän sanomalehden\npuhetta! Elävän sanomalehden. Jaha! Kauheita murhia Pariisissa!\nJahaha! Pariisilaiset ovat joutuneet mustien poliisien menettelyn\nkautta epätoivoon ja ovat tehneet monta murhaa. Kauhea kosto. Raa'at\najat palaavat jälleen. Verta! Verta! Jaha!\" Lähempänä oleva puhekone\nalkoi äkkiä huutaa, \"Klup, klup!\" Lauseen loppu ei kuulunut, ja kone\njatkoi alkaen äskeistä lempeämmällä äänellä selitellä kapinan kauhuja.\n\n\"Lakia ja järjestystä on ylläpidettävä\", sanoi lähempi puhekone.\n\n\"Mutta\", alkoi Graham.\n\n\"Elkää kyselkö täällä mitään\", sanoi Asano, \"jollette tahdo joutua\nkeskusteluihin ihmisten kanssa\".\n\n\"Menkäämme siis pois\", sanoi Graham, \"sillä minä tahdon saada näistä\nasioista lähempiä tietoja.\"\n\nKun hän seuralaisineen sai kyynärpäillään raivata itselleen tietä\nkansanjoukon läpi, joka tiheänä laumana kuunteli näitä koneita,\npäästäkseen ulko-ovelle, niin joutui Graham lähemmin tarkastamaan\ntämän salin laajuutta ja muotoa. Se oli pitkä ja kapea, ja siellä oli\nkai tuhannen tuollaista vinkuvaa, huutavaa, karjuvaa ja löpisevää\nkonetta, ja jokaisen edessä oli kuulijaparvi, joista suurimmalla\nosalla oli sininen puku. Siellä oli kaikenlaisia koneita, pienistä\nlöpisevistä koneistoista asti, jotka lausuivat purevia lauseitaan\njossain syrjäisessä nurkassa, jättiläiskokoisiin viisikymmentä jalkaa\nkorkeisiin asti, jommoisen huutavan äänen Graham ensiksi oli kuullut.\n\nSali oli tavallista täydempi, sillä kaikkien huomio oli nyt siirtynyt\nPariisin tapahtumiin. Nähtävästi oli taistelu ollut paljoa verisempi\nkuin miksi Ostrog oli sen kuvannut. Kaikki koneet puhuivat vaan tästä\nsamasta asiasta ja kansan kertoessa erikoisia lauseita syntyi tavaton\nmelu, jonka keskeltä erotti sanoja, kuten \"Poliiseja tapettu\",\n\"Naisia poltettu elävältä\". \"Mutta salliiko Mestari sellaista\ntapahtuvan?\" kysyi eräs mies hänen lähellään. \"_Tämäkö_ on alku\nMestarin valtakunnalle?\"\n\n_Tämäkö_ on alku Mestarin valtakunnalle? Vielä kauvan aikaa sen\njälkeen, kun hän jo oli salista poistunut, kaikui koneiden huuto,\nvihellys ja ulvonta hänen korvissaan: \"klup, klup\", \"Jahaha, jaha,\njap! jaha!\" _Tämäkö_ on alku Mestarin valtakunnalle?\n\nHeti kun olivat päässeet kadulle, alkoi hän kysellä Asanolta lähempiä\ntietoja Pariisin kapinasta. \"Tuo aseiden riisuminen! Mitä vastustusta\nhe tekivät? Mitä tämä kaikki tietää?\" Asano näytti etupäässä haluavan\nvakuuttaa hänelle, että kaikki oli hyvin siten kuin oli. \"Mutta nuo\nväkivaltaisuudet!\"\n\n\"Ei munapaistikasta synny\", sanoi Asano, \"jollei särje munia. Se\non vain roskaväkeä. Vain yhdessä kaupungin osassa. Kaikki muu on\njärjestynyt. Pariisilaiset työmiehet ovat hurjimpia koko maailmassa,\nlukuunottamatta meikäläisiä\".\n\n\"Mitä! Lontoolaisiako?\"\n\n\"Ei, jaapanilaisia. Heitä täytyy pitää järjestyksessä\".\n\n\"Mutta elävältä poltettuja naisia!\"\n\n\"Kommunismia!\" sanoi Asano. \"He tahtoivat ryöstää itselleen teidän\nomaisuuttanne. He tahtoivat hävittää kaiken omaisuuden ja antaa\nmaailman roskaväen haltuun. Te olette Mestari, maailma kuuluu teille.\nMutta täällä ei synny kommunismia. Täällä ei tarvita mustia poliisia.\"\n\n\"Koetettiin olla mitä hienotunteisimpia heitä kohtaan. Ne ovat heidän\nomia neekereitään -- ranskaa puhuvia neekereitä. Senegalin, Nigerin\nja Timbuktun rykmentit\".\n\n\"Rykmentit?\" sanoi Graham, \"minä luulin, että niitä oli vaan yksi --\"\n\n\"Ei\", sanoi Asano luoden katseen häneen. \"Niitä on useampia kuin\nyksi\".\n\nGraham tunsi itsensä niin toivottoman voimattomaksi.\n\n\"Minä en voinut ajatellakaan\", alkoi hän ja vaikeni äkkiä. Hän oli\njatkavinaan lausettaan ja alkoi kysellä yhtä ja toista puhekoneiden\njohdosta. Suurimmaksi osaksi oli salissa koolla ollut joukko\nköyhästi, melkeinpä kurjasti puettua kansaa, mutta Graham sai kuulla\nettä varakkaita varten löytyi jokaisessa vähänkin mukavammassa\nyksityisessä asunnossa kaupungissa puhekoneita, jotka alkoivat heti\ntoimia kun vaan painoi erästä nappulaa. Asukas voi yhdistää koneensa\njokaiseen Uuden Yhtiön johtoon, aivan mielensä mukaan. Kuullessaan\ntämän kysyi hän, miksei niitä ollut laisinkaan hänen huoneissaan.\nAsano tuijotti häneen. \"Sitä en tullut ajatelleeksi\", sanoi hän.\n\"Ostrog on ne varmaankin poistanut\".\n\nGraham tuijotti häneen. \"Kuinka minä siis saisin mitään tietääkään?\"\nhuudahti hän.\n\n\"Ehkä hän luuli sen häiritsevän teitä\", sanoi Asano.\n\n\"Ne ovat pantavat paikoilleen heti kotia tultuani\", sanoi Graham\nlyhyen äänettömyyden jälkeen.\n\nHänen oli vaikea ymmärtää, että tuo uutisten sali ja ruokasali eivät\nolleetkaan ainoita sellaisia paikkoja, vaan että niitä oli kaikkialla\npitkin koko kaupunkia. Mutta tavan takaa, kulkiessaan yön aikaan\npitkin kaupunkia, kuuli hän keskeltä liikkuvien katujen kohinaa\nOstrogin oman äänenkannattajan \"Klup, klup!\" Tai kimakan \"Jahaha,\njaha, jap! -- Kuulkaa elävän sanomalehden puhetta!\" joka oli sen\nvaarallisin kilpailija.\n\nKaikkialla oli myöskin sellaisia _seimiä_ kuin se, johon he nyt\ntulivat. Sinne tultiin hissin avulla ja pitkin lasisiltaa, joka\nkulki ruokahallin ylitse ja johti kadun poikki. Päästäkseen\nensimmäiseen osastoon täytyi hänen Asanon kehoituksesta näyttää\nnimikirjoituksensa. Mies, jolla oli sinipunerva puku ja kultainen\nsolki, käytännöllisen lääkärin tunnusmerkit, liittyi heti heitä\nseuraamaan. Hän huomasi tuon miehen käytöksestä, että hän tiesi, kuka\nhän oli, ja sen vuoksi uskalsi hän vapaasti kysellä kaikkea tässä\nomituisessa laitoksessa.\n\nKummallakin puolen käytävää, joka oli hiljainen ja kankaalla\nvuorattu, jotta kaikki kolina katoaisi, oli pieniä ovia, jotka\nmuotonsa puolesta muistuttivat Victorian aikuisia vankityrmän ovia.\nMutta kunkin oven yläosa oli tehty tuosta samasta vihertävästä,\nläpikuultavasta aineesta, joka oli häntäkin verhonnut hänen\nherätessään, ja jonka takana hämärästi näki jokaisessa osastossa\nmakaavan pienen lapsen pienessä pumpulipesässä. Hyvin täydellinen\nkone näytti millaista ilma kussakin osastossa oli ja pani kellon\nsoimaan hyvin kaukana keskustoimistossa, jos ilman lämpö tai kosteus\nhiukankaan muuttui. Tämä seimi järjestelmä oli melkein kokonaan\nastunut entisen epävarman imettämisen sijaan. Grahamin seurassa\noleva lääkäri kiinnitti hänen huomiotaan imettäjiin, koneellisiin\nnukkeihin, joiden käsivarret, olkapäät ja rinta oli erehdyttävän\nhyvin muovailtuja, mutta jotka olivat vaan kolmijalalla seisovia\nrintakuvia ja kasvojen sijassa oli sileä levy, jossa oli äitien\nhuomiota kiinnittäviä ilmoituksia.\n\nKaikesta siitä oudosta, minkä Graham tänä yönä oli nähnyt, ei mikään\nniin suuressa määrässä sotinut hänen tapojaan ja ajatuksiaan vastaan\nkuin juuri tämä. Hänestä tuntui vastenmieliseltä nähdä noita pieniä\nolentoja, joiden jäsenet tekivät ensimmäisiä epävarmoja liikkeitä,\nnoin yksinään, vailla hyväilyjä ja hellyyttä. Lääkäri oli aivan\ntoista mieltä. Hän todisti statistiikan avulla aivan epäämättömästi,\nettä Victorian aikana oli vaarallisin osa elämää se, joka kului\näidin sylissä, että sillä ijällä oli kuolemismäärä suurin. Sitä\nvastoin tämä kansainvälinen seimi-yhdistys ei kadottanut kuoleman\nkautta muuta kuin puoli prosenttia niistä miljoonista lapsista, jotka\nuskottiin sen hoidettavaksi. Mutta Grahamissa oleva ennakkoluulo ei\nvoinut hävitä näiden numeroidenkaan vaikutuksesta.\n\nKulkiessaan pitkin erästä käytävää tapasivat he äkkiä sinisiin\npukuihin verhotun nuoren parin, joka hermostuneesti nauraen katseli\nlasin läpi esikoisensa kaljua päätä. Grahamin kasvoissa näkyi\nvarmaankin se lämmin tunne, jota hän tunsi heitä kohtaan, sillä he\nvaikenivat äkkiä ja olivat hämillään. Mutta tämä pieni tapaus todisti\nhänelle niin selvästi, mikä ammottava kuilu oli hänen ja tämän\nuuden ajan ajatusten välillä. Hämillään ja hajamielisenä tuli hän\nleikkihuoneeseen ja lastenpuistoon. Hän näki nämät laajat huoneet\ntyhjinä! Tämän uuden ajan lapset edes nukkuivat kuitenkin yönsä.\nKulkiessaan näissä saleissa osoitti oppaansa hänelle leikkikaluja,\njotka olivat kehittyneet etevän sentimentalistin Froebelin\nkeksinnöistä. Löytyi kyllä lapsenhoitajia täällä, mutta ne olivat\nkoneellisia ja käyntiin pantua lauloivat, tanssivat ja liekuttivat.\n\nMonesta seikasta ei Graham vielä ollut selvillä. \"Mutta näin paljon\norpoja\", sanoi hän kummastuneena, sillä hän teki taas väärän\njohtopäätöksen, ja hänelle täytyi selittää, että ne eivät lainkaan\nolleet orpoja.\n\nHeti kun olivat seimen jättäneet alkoi hän puhua siitä kauhusta,\njonka nuo lapset hautomakaapeissaan olivat hänelle tuottaneet. \"Onko\näidintunne kadonnut?\" kysyi hän. \"Oliko se vaan jotain oletettua?\nSe oli ehdottomasti vaisto. Tämä tuntuu luonnottomalta -- melkein\nhirvittävältä\".\n\n\"Me tulemme kohta tanssipaikalle\", sanoi Asano vastauksen sijasta.\n\"Se on tietysti tungokseen asti täynnä. Huolimatta kaikista\nvaltiollisista rauhattomuuksista on siellä tulvillaan väkeä.\nNaiset eivät yleensä ota osaa politiikkaan -- harvoja poikkeuksia\nlukuunottamatta siellä ja täällä. Te saatte nähdä äitejä -- suurin\nosa Lontoon nuorista naisista on äitejä. Tämä kansanluokka pitää\nkunnianasiana saada yhden lapsen -- se on elinvoimaisuuden merkki.\nMutta harvoilla alemman luokan jäsenillä on useampaa kuin yksi\nlapsi. Työkomppanian laita on aivan toisin. Mikä äidintunne heissä!\nHe ylpeilevät kovasti lapsistaan. He käyvät usein täällä katsomassa\nniitä\".\n\n\"Tarkoitatteko siis, että maailman väkiluku --?\"\n\n\"Pienenee? Tarkoitan. Paitsi Työkomppanian vallan alle kuuluvissa\njoukoissa. Ne ovat huolettomia --\".\n\nÄkkiä alkoi ilmassa kuulua tanssisoittoa, ja pitkin käytävää, jota he\nsivultapäin lähestyivät, ja jota koristi kimaltelevat, kuten näytti\nkirkkaasta ametistista tehdyt pilarit, tulvehti iloinen ihmisparvi ja\nhuutoja ja naurua kaikui kaikkialla. Hän näki käherrettyjä hiuksia ja\nseppelöityjä otsia ja riemuitseva joukko kulki heidän ohitseen.\n\n\"Nyt saatte nähdä\", sanoi Asano hymähtäen. \"Maailma on muuttunut.\nHetken kuluttua saatte nähdä uuden ajan äidit. Tulkaa tätä tietä.\nKohta saamme nähdä tuommoisia nuoria pareja kuin seimessä näimme\".\n\nHe nousivat jonkun matkaa nopeakulkuisella hissillä ja siirtyivät\nsiitä hitaampaan. Noustessaan kuului soitto yhä selvemmin, kunnes\nse kaikui täyteläisenä ja kirkkaana, ja sen heleiden sävelien\nkeskeltä eroittivat he tanssivien jalkojen kopinan. He maksoivat\nsisäänpääsymaksun ja nousivat parvekkeelle, joka kiersi tanssisalia\nja josta täydellisesti voi nähdä ja kuulla kaiken.\n\n\"Tuossa näette\", sanoi Asano, \"noiden pienokaisten isät ja äidit\".\n\nHalli ei ollut yhtä rikkaasti koristettu kuin Atlaksen sali,\nmutta sitä lukuunottamatta oli se komein mitä Graham oli nähnyt.\nKauniit valkomuotoiset kuvapatsaat, jotka kannattivat parveketta,\nmuistuttivat hänelle jälleen kuvanveistotaiteen suuremmoista\nkehitystä; ne näyttivät ottavan lumoavia asentoja ja hymyilevän.\nSoitto tuli jostain näkymättömästä lähteestä ja loistava permanto\noli täynnä tanssivia pareja. \"Katsokaa heitä\", sanoi hänen oppaansa,\n\"katsokaa miten paljon he välittävät äidintunteesta\".\n\nSe parveke, jolla he seisoivat, oli rakennettu suuren holviaukon\npäälle, joka toiselta puolelta katkaisi tanssisalin ja eroitti sen\nulkosalista, josta taas näkyi suurien aukkojen kautta kaupungin\ntaukoamatta liikkeessä olevat kadut. Tässä ulkosalissa oli kansaa,\njoka oli yksinkertaisemmin puettua kuin se joka tanssi, suurimmalla\nosalla oli Työkomppanian sininen puku, joka Grahamille oli jo käynyt\nniin tutuksi. He olivat liian köyhiä maksaakseen sisäänpääsymaksun,\nmutta he eivät voineet olla katselematta tanssin pyörrettä ja salin\nloistoa. Muutamat olivat hankkineet itselleen hiukan tilaa ja\ntanssivat ryysyjään liehuttaen. Muutamat huusivat tanssiessaan ja\nsingahuttelivat sanasutkauksia, joita Graham ei ymmärtänyt. Äkkiä\nalkoi eräs viheltää vallankumouksen laulua, ja Graham oli kuulevinaan\nmiten äkkiä laulu saatiin vaikenemaan. Nurkka, jossa tämä tapahtui,\noli niin pimeä, että Graham ei nähnyt, mitä oli tekeillä. Hän loi\njälleen katseensa saliin päin. Parveketta kannattavien kuvapatsaiden\nyläpuolella oli niiden miesten kuvapatsaita, joita tämä uusi aika\npiti suurina moraalin uudistajina ja esitaistelijoina; useat nimet\nolivat Grahamille outoja, mutta tuttuja sellaiset kuin Grant Allen,\nGallienus, Nietzsche, Shelley ja Goodwin. Suuret mustat liput ja\nkaunopuheliaat kirjoitukset täyttivät sen koristuksen, joka rumensi\ntanssisalin yläosaa ja ilmoitti, että \"Heräämisjuhlaa\" paraillaan\njatkui.\n\n\"Myriaadit ovat jättäneet paikkansa tai ottaneet lomaa viettääkseen\nsitä, lukuunottamatta niitä työmiehiä, jotka ovat kieltäytyneet\npalaamasta työhön\", sanoi Asano. \"Ne ovat aina valmiita pitämään\njuhlapäivää\".\n\nGraham lähestyi kaidepuuta ja nojautui siihen katsellen tanssivia.\nLukuunottamatta pari kolme paria jotka olivat erottautuneet muista\nsaadakseen rauhassa kuiskailla, olivat hän ja oppaansa kahden\nparvekkeella. Lämmin hajuveden ja hien sekainen ilma nousi heitä\nkohden. Salissa olevat miehet ja naiset olivat kepeästi puetut,\nkäsivarret ja kaula paljaina, sillä kaupungin yhäti lauhkeassa\nilmassa kävi se laatuun. Miesten hiukset olivat useimmin naismaisesti\nkäherretyt, leuka oli parraton ja posket useimmin rasvatut tai\nmaalatut. Useat naiset olivat somia ja kaikki olivat keikailevan\naistikkaasti puettuja. Kun tanssivat parit alhaalla kulkivat hänen\nohitseen niin näki hän kasvoissa huumaantuneen ilmeen ja silmät\nolivat nautinnosta puoliksi ummessa.\n\n\"Mitä lajia kansaa nämät ovat?\" kysyi hän äkkiä.\n\n\"Työväkeä -- varakasta työväkeä. Sitä, mitä teidän aikananne\nkutsuttiin keskiluokaksi. Vapaat kauppiaat ja niiden pienet erikoiset\nliikkeet ovat jo aikoja sitten kadonneet. Nyt löytyy makasiinien ja\nvarastojen palvelijoita, johtajia ja insinööriä jos jonkinlaisia.\nTänään on lepopäivä ja senvuoksi kaikki kaupungin tanssisalit ovat\nluonnollisesti ahdinkoon asti täynnä, samoin kaikki uskonnolliset\npaikat\".\n\n\"Mutta -- naiset?\"\n\n\"Ovat samallaisia. Nykyään löytyy tuhansia eri työaloja naisille.\nMutta naisen työn kautta saavutettu riippumattomuus on saanut alkunsa\nteidän aikananne. Suurin osa naisista on nyt riippumattomia. Useimmat\nnäistä naisista ovat enemmän tai vähemmän naimisissa -- löytyy niin\nmonenmoisia avioliittosopimuksen muotoja -- ja sen kautta naiset\nkartuttavat tulojaan ja voivat enemmän huvitella\".\n\n\"Minä ymmärrän\", sanoi Graham katsellen kiihoittuneita kasvoja,\nliikkeiden hyörinää ja ajatellen kuin unennäköä noita avuttomia\npienokaisia. \"Ja nämät ovat -- äitejä\".\n\n\"Suurin osa\".\n\n\"Jota enemmän katselen tätä, sitä monimutkaisemmalta teidän\nprobleeminne tuntuu. Vanhat totutut ajatukseni eivät tahdo\nhaihtua -- ajatukset, jotka luullakseni perustuvat jo olleihin ja\nmenneihin oloihin. Meidän aikanamme oli naisen velvollisuus ei\nainoastaan synnyttää lapsia, vaan rakastaa niitä, uhrautua niille,\nkasvattaa niitä -- lapsi sai kiittää äitiään moraalisen ja henkisen\nkasvatuksensa perustuksesta. Useimmilla sitä kyllä ei ollut. Nykyään\neivät lapset näytä tarvitsevan sitä, ne eivät ole sen enempää kuin\nperhoset. Minä ymmärrän sen! Mutta meillä oli olemassa ihanne --\nse oli vakava, kärsivällinen nainen, kodin hiljainen ja vakaa\njohtaja, äiti ja ihmisen luoja -- hänen ihailemisensa oli tavallaan\njumalanpalvelusta --\"\n\nHän vaikeni ja sanoi uudelleen, \"tavallaan jumalanpalvelusta\".\n\n\"Ihanteet muuttuvat\", sanoi tuo pieni mies, \"sen mukaan kuin olot\nmuuttuvat\".\n\nGraham näytti vaipuneen syviin unelmiin, ja Asanon täytyy toistaa\nsanansa. Grahamin ajatukset palasivat jälleen näihin asioihin.\n\n\"Minä näin kyllä kaiken järjellisen johdannaisuuden tässä.\nEsteet, vakavuus, kypsyneet ajatukset, epäitsekkäät teot kuuluvat\nvälttämättöminä ehtoina raakalaisvaltioon, vaararikkaasen elämään.\nRauhattomuus ja epäluottamus on ihmisen vero valloittamattomalle\nluonnolle. Mutta nyt on ihminen saanut luonnon valtaansa kaikissa\nkäytännöllisissä kysymyksissä -- valtiolliset olot järjestää johtaja\nmustan poliisin avulla -- ja elämä on iloista\".\n\nHän loi jälleen katseensa tanssijoihin. \"Iloista\", sanoi hän.\n\n\"Löytyy sitä väsymyksenkin hetkiä\", sanoi pieni opas mietteisiinsä\nvaipuneena.\n\n\"He näyttävät kaikki nuorilta. Heidän joukossaan olisin minä kai\nvanhimman näköinen. Omana aikanani olisin ollut keski-ikäisen\nnäköinen\".\n\n\"He ovatkin nuoria. Tämän kansanluokan joukossa löytyy hyvin vähän\nvanhoja\".\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Vanhusten elämä ei ole nyt niin hauskaa kuin ennen, jolleivät he ole\nrikkaita ja voi palkata itselleen niitä, jotka heitä rakastavat ja\nauttavat. Ja meillä on laitos, jonka nimi on Euthanasia\".\n\n\"Aha! Euthanasia!\" sanoi Graham. \"Helppo ja mieluinen kuolema?\"\n\n\"Helppo kuolema. Se on viimeinen nautinto. Euthanasia-yhtiö on hyvin\nsuosittu. Ihmiset maksavat maksun -- se on hyvin suuri -- jo aikoja\nennen, menevät johonkin nautinnon kaupunkiin ja palaavat sieltä\nköyhtyneinä ja väsyneinä, hyvin väsyneinä\".\n\n\"Paljon on vielä asioita, joita minä en ymmärrä\", sanoi Graham\nhetkisen äänettömyyden jälkeen. \"Nyt minä näen loogillisuuden tässä\nkaikessa. Meidän aikanamme löytyi surun hyve ja taistelun ilo ja ne\nolivat seurauksena vaaroista ja rauhattomasta elämästä. Stoalainen,\npuritaani, ne alkoivat jo minunkin aikanani kadota. Entisaikaan\nvalmistautui ihminen taistelemaan tuskaa vastaan, nyt voi hän uhrata\nkaiken nautinnolle. Siinä on koko eroitus. Sivistys on karkoittanut\ntuskan ja vaaran kauvaksi rikkaista. Ja rikkaat ainoastaan\nmerkitsevät nykyään jotain. Minä olen nukkunut kaksi sataa vuotta\".\n\nHän nojasi hetkisen kaidepuuta vastaan seuraten tanssin vaihtelevia\nkäänteitä. Tämä näky oli todella suuremmoinen.\n\n\"Suoraan sanoen\", jatkoi Graham äkkiä, \"niin olisin mieluimmin\nhaavoitettu vartija, joka tuiskussa värisee kuin joku noista\nhoukkioista!\"\n\n\"Tuiskussa oleva\", sanoi Asano, \"ajattelee kai toisin\".\n\n\"Minä olen sivistymätön\", sanoi Graham välittämättä hänen\nlauseestaan. \"Siitä kaikki syntyy. Minä olen alkuasukas --\nmuinaisaikuinen. _Heidän_ raivonsa, vihansa ja pelkonsa lähde\non teiltä suljettu, elämänne tavat tekevät teidät iloisiksi,\nkepeämielisiksi, säteileviksi. Koettakaa käsittää, että minulla on\nyhdeksännentoista vuosisadan inho ja kyllästyminen tätä kaikkea\nkohtaan. Te sanoitte että nämät ovat taitavia työntekijöitä ja\nammattilaisia. Ja heidän tanssiessaan taistelevat toiset -- toiset\nkuolevat Pariisissa, jotta maailma pysyisi samallaisena ja he\nsaisivat tanssia\".\n\nAsano hymähti. \"Samaa tarkoitusta varten kuolee ihmisiä\nLontoossakin\", sanoi hän.\n\nSyntyi hetken äänettömyys.\n\n\"Missä he nukkuvat?\" kysyi Graham.\n\n\"Ylhäällä ja alhaalla -- erikoisissa makuusaleissa\"\n\n\"Ja missä he tekevät työtä? Tämähän on -- joutoelämää\".\n\n\"Te näette tänä yönä hyvin vähän tehtävän työtä. Puolet työväestä on\naseissa tai poissa työstä. Puolet näistä viettivät lomapäivää. Mutta\nme voimme mennä työpaikalle, jos niin tahdotte\".\n\nHetkisen katseli Graham tanssivia, sitten hän äkkiä kääntyi. \"Minä\ntahdon nähdä työmiehiä. Minä olen jo kylliksi katsellut näitä\", sanoi\nhän.\n\nAsano vei hänet parveketta myöten tanssisalin toiselle puolelle.\nÄkkiä tulivat he käytävään, josta puhalsi raittiimpi, viileämpi ilma.\n\nAsano loi sinne katseen, pysähtyi, palasi varpaillaan ja kääntyi\nhymyillen Grahamin puoleen. \"Täällä, sir\", sanoi hän, \"on jotain,\njota olette tottunut näkemään -- ja kuitenkin. Mutta minä en sano\nmitään edeltäkäsin. Tulkaa!\"\n\nHän vei Grahamia pitkin suljettua käytävää, jossa yht'äkkiä tuntui\nkylmältä. Jalan kaiku ilmaisi, että he kulkivat pitkin siltaa.\nKuljettuaan pyöreää galleriaa myöten, jossa ruudut eroittivat heidät\nulkoilmasta saapuivat he pyöreään huoneesen, joka Grahamista tuntui\ntutulta, vaikk'ei hän varmaan voinut muistaa, milloin hän siinä oli\nollut. Tässä huoneessa oli tikapuut -- ensimmäiset, jotka Graham\nnäki heräämisensä jälkeen -- joita myöten he kapusivat ja saapuivat\nkorkeaan, pimeään, kylmään huoneesen, jossa oli toiset tikapuut.\nGrahamin hämmästykseksi he nousivat näitäkin ylös.\n\nMutta päästyään ylös tunsi hän ne rautakannattimet, joihin hän\nnojasi. Hän oli siinä häkissä, joka peitti Pyhän Paavalin katedraalin\nkupua. Tuomiokirkon kärki kohosi vain hiukkasen yläpuolelle muun\nkaupungin yön hämärässä ja katosi loistavana ja kuten etäisen valon\nverhoomana pimeyteen.\n\nKannattimien välitse suuntasi hän katseensa pilvettömälle pohjoiselle\ntaivaalle ja näki tähtisikermät kirkkaina ja muuttumattomina\nkuten aina. Capella näkyi lännessä, Vega oli nousemassa ja Otavan\nseitsemän kiiltävää pistettä loisti hänen päänsä päällä suunnaten\nmajesteetillista kaartaan pohjoista kohden.\n\nHän näki nämät tähdet pilvettömällä taivaalla. Etelässä ja idässä\nvalittaen liikkuvat suuret tuulimoottorit peittivät Neuvoston\npalatsin kohdalla siivillään suuren osan taivasta. Lounaisessa\nkimalteli Orionin kalpea valo rautakannattimien välistä. Rämeä huuto\nkeskeytti hiljaisuuden ja ilmoitti ilmalavalta maailmalle, että\naeroplaani oli lentoon lähdössä. Grahamin katse kiintyi hetkiseksi\ntuohon valaistuun lähtöasemaan. Sitten käänsi hän jälleen silmänsä\npohjoista taivasta kohden.\n\nPitkän aikaa oli hän vaiti. \"Tämä\" sanoi hän vihdoin hymyillen\npimeässä, \"näyttää kuitenkin merkillisimmältä kaikesta. Seisoa Pyhän\nPaavalin tuomiokirkossa ja katsella jälleen näitä tuttuja, hiljaisia\ntähtiä!\"\n\nSitten Asano vei hänet mutkikkaita teitä myöten siihen suureen\npeli- ja afäärikaupunginosaan, jossa kaupungin suuret omaisuudet\nkadotettiin ja voitettiin. Hän näki melkein loppumattoman sarjan\nhyvin suuria hallia, joissa oli parveke toisensa päällä ja näillä\ntuhansia eri konttooreita, ja hallien läpi kulki suuri joukko\nsiltoja, kävelyteitä, ilmamoottorikiskoja, johtoja ja rautaköysiä. Ja\ntäällä, jos missään, ilmeni tuo tavaton elinvoimaisuus, suunnaton,\nkiihkeä toiminta. Kaikkialla oli räikeitä ilmoituksia, kunnes hänen\nsilmiään huumasi tuo tavaton värien ja valon sekoitus. Ja erittäin\nkimakkaääniset puhekoneet, joita oli kaikkialla, täyttivät ilman\nloppumattomalla löpinällään ja järjettömillä lauseillaan. \"Sulkekaa\nsilmänne ja antakaa luistaa\", \"Hei vaan, Bonanze\", \"Lörpöttäjät,\ntulkaa ja kuulkaa!\"\n\nSuunnattoman laaja alue näytti hänestä olevan täynnä kiihkeitä\nihmisiä tai niitä ilmestyi kaikkialta kuin salaperäisen loihdun\nvoimasta. Mutta hän sai kuulla, että täällä nyt oli suhteellisesti\ntyhjää, että viimeisten päivien suuret valtiolliset mullistukset\nolivat kauppaliikenteen tehneet mahdollisimman pieneksi. Eräällä\navaralla paikalla näkyi suunnaton rivi pelipöytiä, joiden jokaisen\nympärillä tungeskeli kiihoittunut, alhainen ihmisjoukko; toisaalla\noli laverteleva Babel, jossa kalpeakasvoiset naiset ja punakaulaiset,\nsuurikeuhkoiset miehet myivät jonkun tekaistun yhtiön osakkeita,\njotka joka viides minuutti maksoivat kymmenen prosenttia ja erään\narpapyörän avulla arvottiin kelpaamattomiksi osa osakkeista.\n\nTämä afääritoiminta oli niin kiihkeätä, että se helposti muuttui\nväkivaltaiseksi, ja kun Graham läheni erästä tiheää joukkoa, näki\nhän keskellä kaksi kauppiasta kiivaasti väittelevän kynsin hampain\njostain arkaluontoisesta kauppakysymyksestä. Jotain siis oli\nvielä maailmassa, jonka edestä kannatti tapella. Hänen huomiotaan\nherätti eräs kaikkialla esiintyvä ilmoitus, jossa foneettisilla\nloistavilla kirjaimilla, jotka olivat kaksi kertaa miestä korkeammat\nilmoitettiin: \"Me vakuutamme omistajan. Me vakuutamme omistajan\".\n\n\"Minkä omistajan?\" kysyi hän.\n\n\"Teidät\".\n\n\"Mutta miksi he minut vakuuttavat?\" kysyi hän. \"Miksi he minut\nvakuuttavat?\"\n\n\"Eikö teillä ollut vakuutuksia?\"\n\nGraham mietti. \"Henkivakuutuksia?\"\n\n\"Niin -- henkivakuutuksia. Niinhän sitä entisaikaan kutsuttiin. He\nvakuuttavat teidän henkenne. Dozandit ihmiset ovat ottaneet itselleen\nosuuksia, myriadia leijonia on maksettu teistä. Ja tuonnempana\nmaksavat muut vuosikorkoja. Siten tehdään jokaiselle vähänkin\nhuomatulle henkilölle! Katsokaa tuonne!\"\n\nSuuri kansanjoukko riehui ja mutisi, ja Graham näki mustalle pohjalle\näkkiä ilmestyvän purppuraiset hohtavat kirjaimet. \"Omistajan\nkuoletus -- x 5 pr. G.\" Kansa alkoi karjua lukiessaan sen, joukko\nhengästyneitä miehiä, silmät tuijottaen päässä ja kädet heiluen\nilmassa juoksi eteenpäin. Erään pienen oven luona syntyi mieletön\ntungos.\n\nAsano laski nopeasti. \"Seitsemäntoista prosenttia vuodessa on heidän\nvuosikorkonsa. Eivät he maksaisi niin paljoa, jos tietäisivät teidän\nolevan täällä, sire. Mutta he eivät sitä tiedä. Tätä ennen oli\nteidän vuosikorkonne varma, mutta nyt se on vaihtelun alaista. Tämä\nviimeinen teko on kai vaan epätoivoinen toimenpide. Tuskimpa ihmiset\nenää sijoittavat siihen rahojaan\".\n\nVuosikoron ottajien lukumäärä kasvoi äkkiä niin suureksi heidän\nympärillään, että he eivät päässeet eteen eikä taaksepäin. Graham\nhuomasi, mikä suuri määrä naisia oli keinottelijoiden joukossa, ja\nmuisti miten ekonoomisesti riippumattomia heidän sukupuolensa nykyään\noli. Ne näyttivät varsin hyvin tulevan tungoksessa toimeen käyttäen\nkyynärpäitään erinomaisen taitavasti, ainakin mitä ne häneen itseensä\nkohdistuivat. Eräs nuori, käherrettytukkainen mies, joka äkkiä joutui\ntähän tungokseen, katsoi pitkään häneen useamman kerran, aivan kuin\nhän olisi hänet tuntenut, sitten, lähestyen häntä tahallaan, kosketti\nhänen käteensä käsivarrellaan tavalla, jota ei voinut otaksua\nsatunnaiseksi ja ilmaisi katseellaan, joka oli yhtä vanha kuin\nChaldea, että Graham oli löytänyt suosion hänen silmissään. Mutta\neräs laiha, harmaapartainen mies, hikoillen kovasti tuossa jalossa\nrikastumisen taistelussa, ollen sokea kaikelle muulle maalliselle,\ntunkeutui heidän väliinsä rynnätessään vimmalla tuota loistavaa \"x 5\npr G\" kohden.\n\n\"Minä tahdon päästä täältä pois\", sanoi Graham Asanolle. \"Tätä minä\nen tahdo nähdä. Näyttäkää minulle työmiehiä. Minä tahdon nähdä\nsinipukuisia. En näitä mielettömiä loisia --\"\n\nHän huomasi joutuneensa keskelle raivoisaa parvea ja viimeinen\ntoiverikas lauseensa jäi kesken.\n\n\n\n\nXXI Luku.\n\nAlhaalla.\n\n\nKauppaliikkeen kaupunginosasta tulivat he liikkuvia katuja myöten\npian siihen kaupunginosaan, jossa tehdastavaraa summittain\nvalmistetaan. Matkallaan kulki katu kahdesti Thames-virran yli,\nja he tulivat leveää kohotietä myöten sille laajalle tielle, joka\npohjoisesta saapui kaupunkiin. Molemmissa tapauksissa oli saamansa\nvaikutelma hyvin nopea, mutta syvä. Virta, leveä, kimalteleva,\ntummalla merivedellä täytetty uoma, kulki rakennuksien alitse ja\nkatosi kummallekin puolen pimeään, josta välkkyi vaan valoja. Sarja\nmustia pursia, joita ohjasi sinipukuiset miehet, kulki merta kohden.\nPohjoisesta tuleva tie oli hyvin pitkä, leveä ja korkea tunneli,\njota pitkin koneelliset ajoneuvot kulkivat täyttä vauhtia mutta\näänettöminä. Täälläkin näkyi pääasiassa Työkomppanian sinipukuista\nväkeä. Tuo kaksiraiteinen tie ja paksujen, ilmalla täytettyjen\ngummipyörien korkeus ja kepeys verrattuina ajoneuvoihin, herättivät\nGrahamin erikoista huomiota. Kapeat ja hyvin korkeat ajoneuvot,\njoissa oli pitkittäin rautatankoja ja joista riippui monta sataa\nteurastettua lammasta, olivat hänen erikoisen huomionsa esineenä.\nMutta äkkiä tien käänne esti häntä näkemästä sen enempää.\n\nKohta lähtivät he kadulta ja laskeutuivat alas hissin avulla,\nkulkivat loivaa käytävää pitkin ja joutuivat jälleen alaspäin\nlaskeutuvaan hissiin. Täällä kaikki alkoi muuttua toisellaiseksi.\nKaikki, mikä oli rakennustaiteellisen koristeen näköistä, katosi,\nsähkövalot pienenivät voimansa ja lukumääränsä suhteen, rakennukset\ntulivat yhä kookkaimmiksi sen mukaan, jota lähemmäksi saavuttiin\ntehdaskaupunginosastoa. Ja kaikkialla, ruukunvalajain tomuisissa\nkaupunginosissa, joissa posliinia valmistettiin, kalkkimyllyissä,\nmetallisorvarien osastoissa, keskellä eadhamitin valmistussammioita,\nkaikkialla näki vain sinisiä pukuja miehillä, naisilla ja lapsilla.\n\nMonet näistä tomuisista Gallerioista olivat vain autioita konerivejä,\nloputtomia sammuneita sulatusuuneja, jotka kertoivat vallankumouksen\naikaansaamista häiriöistä. Mutta siellä missä työtä tehtiin, tekivät\nsitä siniseen pukuun puetut miehet hitaasti. Ainoat, joilla ei ollut\nsinistä pukua, olivat työpaikan tarkastusmiehet ja työpoliisit\nkeltaisissa univormuissaan. Ja nähtyään tanssipaikan säteilevät\nkasvot, kauppaosaston tahdonlujat ja toiverikkaat ilmeet, näki hän\ntäällä väsyneitä kasvoja, heikkoja lihaksia ja työmiesten toivottoman\nväsyneitä katseita. Kaikki ne, jotka hän näki työssä olivat\nsilminnähtävästi ruumiillisesti heikompia kuin iloisiin väreihin\npuetut tarkastusmiehensä tai tarkastusnaiset, jotka johtivat heidän\ntöitään. Yhdeksännentoista vuosisadan voimakkaat työmiehet olivat\nkadonneet samaa tietä kuin vetohevoset ja kaikki muut elävän voiman\ntuottajat; heidän liian kalliiden lihaksiensa sijaan oli tullut\ntaitavia ja täydennettyjä koneita. Työntekijän, sekä miehen että\nnaisen tehtävänä oli hoitaa, syöttää konetta, hän oli palvelija ja\napulainen, tai taiteilija, joka noudatti määräyksiä.\n\nNaiset, verrattuina niihin, joita Graham muisti, olivat rumia ja\nlaihoja. Kaksisataa vuotta ulkopuolella moraalin ja puritaanisen\nuskonnon, kaksisataa vuotta kaupunkielämää oli tehnyt tehtävänsä\nja riistänyt kaiken naisellisen kauneuden ja joustavuuden noilta\nmyriadeilta sinipukuisilta. Loistaa ruumiillisesti tai sielullisesti,\nolla jollain tavalla huomiota herättävä tai erikoinen, oli ollut\nja oli vieläkin ainoa keino, jolla voi päästä orjuudesta vapaaksi,\npaeta Nautinnon kaupunkiin, loistoon ja komeuteen ja lopulta\neuthanasian kautta lepoon. Se kurja henkinen ruoka, jota näille\nraukoille tarjottiin ei voinut pitää heitä lujina tällaista kiusausta\nvastaan. Grahamin entisen elämän aikana oli nuorissa kaupungeissa\njuuri muodostunut työläiskansa ollut hyvin toisistaan eroavaa, mutta\nkaikilla oli samat persoonalliset ajatukset kunniasta ja korkeammasta\nmoraalista; nyt se muodosti oman erikoisen luokkansa, jolla oli\nmoraalisesti ja ruumiillisesti toisista eroava kanta -- ja jolla oli\noma murteensakin.\n\nHe laskeutuivat yhä ja yhä alaspäin kohden vakituisia työsaleja.\nMatkallaan kulkivat he liikkuvan kadun alitse ja näkivät miten ne\nkiskojen päällä kiisivät eteenpäin ja miten poikittaisten liisteiden\nlomitse välkkyi valkoista valoa. Niissä tehtaissa, joissa työ oli\ntauonnut, oli vain heikko valaistus; ja niiden korkeat kaarrokset ja\njättiläismäiset koneet näyttivät hukkuvan puolihämärään, ja niissäkin\nosastoissa, joissa työ oli käynnissä, oli valaistus köyhempi kuin\nkaduilla.\n\nKuljettuaan häikäisevien eadhamitisammioiden ohi saapuivat\nhe kultaseppien osastoon, ja vasta kun hän oli näyttänyt\nnimikirjoituksensa, pääsi Graham näihin saleihin. Ne olivat korkeita\nja hämäriä, melkein kylmiä. Ensimmäisessä työmiehet valmistelivat\nkultafiligraani-töitä, kukin työskenteli oman pienen työpöytänsä\nääressä ja pienen verhotun lampun valossa. Pitkä rivi valoisia\npilkkuja, nuo monet taitavat, voimakkaasti valaistut sormet, jotka\nkäsittelivät kultaista, hohtavaa lankaa, ja haamumaiset, näivettyneet\nkasvot jokaisen valopilkun edessä, vaikuttivat omituisesti katsojaan.\n\nTyötä tehtiin huolellisesti, mutta kuosista puuttui voima ja aisti,\npääasiassa olivat ne monimutkaisia koukeroita tai muunnoskuosia\ngeometrisen kuvion ympärillä. Näillä työmiehillä oli erityiset\nunivormut, joissa ei ollut taskuja eikä hihoja. He pukivat tullessaan\nsen ylleen ja riisuivat lähtiessään, ja ennen lähtöään tarkastettiin\nheidät huolellisesti. Kaikista varokeinoista huolimatta, kertoi\nhiljaa eräs työpoliisi, varastetaan yhtiöltä hyvinkin usein. Etempänä\noli pitkä galleria, jossa naiset valmistivat ja kiinnittivät\njuotoksiin keinotekoisia rubiinia, ja seuraavassa valmistivat\nmiehet ja naiset kuparilankaa koruissa käytettävien ristikkojen\ntekemistä varten. Useiden näiden työmiesten huulet ja sieramet olivat\nlumivalkeita, se oli tunnusmerkkinä eräästä purppuranpunaisesta\nemaljista, joka siihen aikaan oli kovasti muodissa. Asano pyyteli\nanteeksi Grahamilta sitä, että oli tuonut hänet näkemään näin\nvastenmielisiä olentoja, ja ylisteli tämän retken muita hyviä puolia.\n\"Tätähän minä tahdoin nähdä\", sanoi Graham, \"tätähän minä tahdoin\nnähdä\", koettaen hillitä väristystä, joka hänessä syntyi, kun eräs\nerikoisen muodottomaksi mennyt nainen loi heihin tylsän katseensa.\n\n\"Olisi hän voinut tehdä muuta parempaa kuin tämän\", sanoi Asano.\n\nGraham ilmaisi inhonsa tämän nähdessään.\n\n\"Mutta, sire, mahdotontahan on pitää koristuksia ilman\npurppuraemaljia\", sanoi Asano. \"Teidän aikananne ihmiset kyllä\nsuvaitsivat tällaista julmuutta, olivathan he kaksisataa vuotta\nlähempänä raakalaisuutta\".\n\nHe jatkoivat matkaansa ja kulkivat pitkin tämän koristeosaston\nsivugalleriaa, ja joutuivat pienelle sillalle, joka kulki erään\nholvin yli. Katsoessaan kaidepuun yli näki hän alhaalla suuren\nvarvin, jonka kattokaarrokset olivat laajimmat mitä hän tähän asti\noli nähnyt. Kolmea parkkilaivaa, joita tuskin näkyi tomuisen ilman\nläpi, purettiin paraillaan. Niissä oli survottua kalkkia ja sitä\nkuljetti joukko yskiviä miehiä pienien kärryjen avulla. Tomu täytti\nilman niin, että sähkölamput tuikkivat sen läpi keltaisina. Sarja\npurkajien varjoja läheni ja eteni pitkin valkoiseksi rapatun seinän\nsivua. Tuon tuostakin pysähtyi joku yskimään.\n\nKorkea tiilirakenne, joka kohosi mustan vedenpinnan ylitse muistutti\nGrahamille, mikä suuri määrä katuja, käytäviä ja hissejä, kerros\ntoisensa päällä oli hänen ja pilvien välillä. Miehet tekivät vaiti\ntyötä kahden työpoliisin valvonnan alaisina; astuntansa kaikui\nkumeasti kulkiessaan lautoja pitkin. Mutta äkkiä joku ääni pimeässä\nalkoi laulaa.\n\n\"Hiljaa!\" huusi toinen poliisi, mutta käsky jäi tottelematta, ja\nensin toinen ja sitten toinen näistä valkotomuisista miehistä,\njotka täällä alhaalla työskentelivät, alkoivat uhallakin laulaa\nvallankumouksen laulua. Ja laudat heidän jalkojensa alla kumisivat\nheidän tahtia poikiessaan. Poliisi, joka äsken oli huutanut, loi\nkatseen toveriinsa ja Graham näki tämän vain kohottavan olkapäitään.\nHän ei koettanutkaan enää vaientaa laulua.\n\nNäin jatkoivat he matkaansa tehtaiden ja työpajojen läpi, ja näkivät\npaljon kamalaa ja pöyristyttävää. Grahamin muistoon jäi kuva\nlukemattomista holvikattoisista saleista, holvista, joissa ihmiset\ntyöskentelivät keskellä paksua tomupilveä, monimutkaisista koneista,\ntöistä, joissa metallilangat kaartelivat eri kuoseissa, maanalaisista\nhuonosti valaistuista saleista, kansan makuuhuoneista, ja pitkistä\nrivistä pieniä nuppineulan kärjen tapaisia valopilkkuja; kauvan kuuli\nhän korvissaan koneiden jyskettä, vaunujen ja nostokoneiden vinkunaa\nja pauketta. Täällä oli parkin hajua, leipomon hajua, tuntemattomia\nhöyryjä. Ja kaikkialla näki pylväitä ja kaarroksia niin suuria, ettei\nGraham sellaisia ollut koskaan nähnyt, suuria tiilistä muurattuja,\nkiiltäviä jättiläisiä, jotka makasivat tämän suuren kaupungin\nalla. Ja kaikkialla näki myös kalpeita kasvoja, heikkoja jäseniä,\nmuodottomia ja huonontuneita ihmisolentoja.\n\nKolme kertaa vielä kuuli Graham vallankumouksen laulun pitkän ja\nvastenmielisen kulkunsa aikana, ja kerran näki hän tappelun eräässä\nkäytävässä ja kuuli, että joukko työmiehiä oli anastanut itselleen\nleipää ennenkuin päivätyönsä oli päättynyt. Graham nousi katuja\nkohden, kun hän näki joukon sinipukuisia lapsia juoksevan erästä\nkäytävää pitkin ja äkkiä huomasi hän syynkin tähän pakoon, joukko\ntyöpoliisia juoksi pamput käsissä jotain tuntematonta kahakkaa\nkohden. Sitten kuuli hän etäältä melua. Mutta suurimmaksi osaksi\nne, jotka olivat alhaalla, tekivät toivottomina työtään. Kaikki se\ninnostus ja tuli, mitä tässä huonontuneessa ihmiskunnassa vielä oli\njälellä, oli kaduilla, kutsuen Mestaria ja taistellen urhoollisesti\nja kiihkeästi hänen puolestaan.\n\nHe nousivat näistä alemmista kerroksista ylös ja seisoivat jälleen\nkadun keskikäytävän häikäisevässä valossa. Etäältä kuulivat he\nuutistoimiston puhekoneen löpinää, ja äkkiä juoksi miehiä heidän\nohitseen, ja pitkin katuja ja käytäviä kuului huutoja. Heidän\nohitseen juoksi eräs nainen tuijottaen eteensä aivan kalpeana\nkauhusta, sitten toinen, joka juostessaan päästi sydäntäsärkeviä\nhätähuutoja.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Graham hämmästyneenä, sillä hän ei ollut\nymmärtänyt ihmisten murteellista puhetta. Sitten kuuli hän sen omalla\nkielellään ja tajusi, että se asia, jota jokainen huusi, jota miehet\nkertoivat toisilleen, jonka vaimot kiraisten kuulivat, joka puhalsi\nkuin rajuilman ensimmäinen tuulenpuuska läpi kaupungin, kylmänä ja\nhävittävänä, oli tämä: \"Ostrog on kutsunut mustat poliisit Lontoosen.\nMustat poliisit tulevat Etelä-Afrikasta. Mustat poliisit. Mustat\npoliisit\".\n\nAsano kalpeni ja hänen kasvoissaan kuvastui kummastus; hän hidasteli,\nkatsahti Grahamiin ja kertoi hänelle sen, minkä tämä jo tiesi. \"Mutta\nmistä he ovat sen saaneet tietää?\" kysyi Asano.\n\nGraham kuuli jonkun huutavan. \"Pysäyttäkää työt. Pysäyttäkää työt!\"\nja tummanverinen kyttyräselkäinen mies, joka oli puettu naurettavaan\nviheriän ja kullan kirjavaan pukuun, juoksi katuja alas heitä kohden\nhuutaen: \"Tämä on Ostrogin työtä! Ostrog, senkin konna! Mestaria\non petetty\". Äänensä oli rämeä ja valkoinen vaahto juoksi hänen\nsuustaan. Hän kertoi, mitä hirmutekoja mustat poliisit olivat tehneet\nPariisissa ja riensi pois huutaen: \"Ostrog, konna!\"\n\nHetkisen seisoi Graham liikkumattomana, sillä uudelleen heräsi\nhänessä se ajatus, että tämä kaikki olikin vain unta. Hän loi\nkatseensa korkeisiin rakennuksiin kadun kummallakin puolen, jotka\nkatosivat sinervään usvaan sähkölamppujen yläpuolelle, ja sitten\nliikkuville katukäytäville, joilla huutava, huitova kansa juoksi\nhänen ohitseen. \"Mestaria on petetty!\" huusivat ne. \"Mestaria on\npetetty!\"\n\nÄkkiä asian tila selveni hänelle kirkkaana, vaatien häntä toimimaan.\nHänen sydämensä alkoi sykkiä taajemmin ja voimakkaammin.\n\n\"Se on tapahtunut\", sanoi hän. \"Olisihan minun pitänyt se aavistaa.\nHetki on tullut\".\n\nHän ajatteli nopeaan. \"Mitä minun nyt tulee tehdä?\"\n\n\"Palata Neuvoston palatsiin\", sanoi Asano.\n\n\"Miksi en turvautuisi näihin --? Täällä on kansa\".\n\n\"Te menetätte sen kautta aikaa. He voisivat epäillä teitä. Mutta\nhe kokoontuvat Neuvoston palatsin eteen. Siellä te tapaatte heidän\njohtajansa. Siellä on teidän voimanne -- heidän kanssaan\".\n\n\"Mutta ehkä se onkin vaan paljasta huhua?\"\n\n\"Se kuuluu todenmukaiselta\", sanoi Asano.\n\n\"Ottakaamme siitä selvä\", sanoi Graham.\n\nAsano kohotti olkapäitään. \"Parasta olisi mennä Neuvoston palatsiin\",\nhuusi hän. \"Sinne kaikki rientävät. Tuskin taitaa enää päästä\nraunioiden yli\".\n\nGraham loi häneen epäröivän katseen ja seurasi häntä.\n\nHe nousivat nopeimmin kulkevalle katukäytävälle, ja siellä puhutteli\nAsano erästä työmiestä. Hän vastasi epäselvällä kansan murteella.\n\n\"Mitä hän sanoo?\" kysyi Graham.\n\n\"Hän tietää hyvin vähän, mutta hän sanoo, että mustat poliisit\nolisivat saapuneet tänne kansan tietämättä -- jollei joku\ntuulimoottorien toimistosta olisi sitä ilmaissut. Se kuuluu olleen\neräs tyttö\".\n\n\"Tyttökö? Ei vaan --?\"\n\n\"Tyttö, sanoi hän -- mutta ei tiedä kuka hän oli. Hän tuli\nNeuvoston palatsista huutaen ääneen ja kertoi asian sen raunioilla\ntyöskenteleville miehille\".\n\nTällä hetkellä kuului uusi huuto ja heti sekava melu muuttui\njärjestyneeksi. Huuto kulki kuin vihuri pitkin katuja. \"Osastoihinne,\nosastoihinne. Joka mies aseisiin. Joka mies paikoilleen!\"\n\n\n\n\nXXII Luku.\n\nTaistelu Neuvoston palatsissa.\n\n\nKun Asano ja Graham juoksivat Neuvoston palatsia ympäröiviä raunioita\nkohden, huomasivat he miten kaikkialla kansaa yhä enemmän kokoontui.\n\"Osastoihin! Osastoihin!\" Kaikkialla juoksi sinipukuisia miehiä ja\nnaisia tuntemattomista pohjakerroksista keskikadun portaita myöten\nylös; eräällä paikalla näki Graham vallankumouksellisen komitean\nasevaraston, jonka ympärillä oli suuri joukko huutavia miehiä, ja\ntoisaalla taas ajoi kansanjoukko takaa keltapukuisia työpoliiseja\npitkin vastaiseen suuntaan nopeasti liikkuvaa katua.\n\n\"Osastoihin!\" kaikui yhä useammin jota lähemmäksi he tulivat\nNeuvoston palatsia. Muutamista huudoista ei saanut laisinkaan selvää.\n\"Ostrog on pettänyt meidät\", huusi eräs mies karkealla äänellä\ntaukoamatta karjuen tätä lausetta Grahamin korviin siksi että hän\nei enää muuta kuullutkaan. Tämä mies seisoi aivan Grahamin ja\nAsanon vieressä nopeakulkuisella katukäytävällä heittäen lauseensa\nniille ohimennessään, jotka seisoivat alempana hitaampikulkuisilla\nkatukäytävillä. Hän vuoroin syytti Ostrogia, vuoroin antoi epäselviä\nmääräyksiä. Kohta hyppäsi hän alemmaksi ja katosi.\n\nMelu huumasi Grahamin ajatukset. Hän oli hyvin epävarma siitä, mitä\nhänen tulisi tehdä. Milloin oli hän seisovinaan jollain korkealla\nparvekkeella puhuen kansalle, milloin astuvinaan suoraan Ostrogin\neteen. Hän oli raivoissaan, hän tunsi vastustamatonta halua käyttää\nvoimiaan, kätensä puristautuivat nyrkkiin ja huulensa olivat lujaan\nyhteen puristetut.\n\nNeuvoston palatsiin ei voinut päästä raunioiden yli, mutta\nAsano aavisti tämän vaikeuden tulevan eteen ja vei hänet\npääpostitoimistoon. Postilaitos toimi säännöllisesti, mutta\nsinipukuiset palvelijat liikkuivat vastahakoisesti tai seisahtuivat\nkatselemaan galleriansa holviakkunoista ulkona liikkuvia huutavia\nmiehiä. \"Joka mies osastoonsa! Joka mies osastoonsa!\" Täällä, Asanon\nkehoituksesta, ilmaisi Graham kuka hän oli.\n\nHe tulivat Neuvoston palatsiin kuljetuskaapelia myöten. Nyt jo, niin\nvähän palatsin antautumisen jälkeen, oli raunioissa tapahtunut suuri\nmuutos. Ryöppynä syöksyvä vesijohto oli tukittu ja uusia johtoja oli\nlaiteltu, pitkät väliaikaiset heikon näköiset telineet kannattivat\nniitä. Ilma oli täynnä Neuvoston palatsiin vieviä johtoja ja uudet\nrakennustelineet, joilla oli nostokoneita ja muita käynnissä olevia\nlaitoksia, kohosivat valkoisen rakennuksen vasemmalla puolella.\n\nLiikkuvat kadut oli täällä pantu kuntoon ja kulkivat jonkun osan\nmatkaansa paljaan taivaan alla. Nämät kadut oli Graham nähnyt\nherättyään pieneltä parvekkeelta, siitä oli nyt tuskin yhdeksän\npäivää ja toisella puolen oli nukkumissalinsa, jossa nyt näkyi suuria\nalaspudonneita lohkareita ja särkynyttä rappausta.\n\nOli jo selvä päivä ja aurinko paistoi kirkkaasti. Pitkistä\nsähkövalolla valaistuista holveistaan tulivat liikkuvat kadut,\njoilla oli tungokseen asti kansaa, se riensi heitä kohden ja\nasettui raunioille ja röykkiöille. Heidän huutonsa täytti ilman,\nja kansa tungeksi rakennuksen keskiosaa kohden. Yleensä oli tämä\njoukko hajanaista mutta siellä täällä näki Graham koetettavan\nsaada järjestystä toimeen. Ja kaikki äänet huusivat järjestymään.\n\"Osastoihin! Joka mies osastoonsa!\"\n\nKaapeli vei heidät huoneesen, jonka Graham tunsi Atlas-salin\netuhuoneeksi, lähelle sitä parveketta, jota myöten hän muutama\npäivä sitten kulki Howardin seurassa näyttääkseen itseään nykyään\nkukistetulle Neuvostolle. Nyt oli sali tyhjä, siellä oli vaan kaksi\nkaapelin hoitajaa. Nämät miehet näyttivät kovasti hämmästyvän\ntuntiessaan Nukkujaksi sen miehen, joka risti-istuimelta hyppäsi alas.\n\n\"Missä on Helen Wotton?\" kysyi hän. \"Missä on Helen Wotton?\"\n\nKukaan ei tiennyt.\n\n\"Missä sitten on Ostrog. Minun täytyy heti tavata Ostrog. Hän on\nrikkonut määräykseni. Minä olen palannut ottaakseni vallan pois hänen\nkäsistään\". Odottamatta Asanoa riensi hän salin halki, nousi sen\npäässä olevia portaita ylös, veti verhon syrjään ja seisoi titaanin\nedessä, joka yhä kantoi raskasta taakkaansa.\n\nSali oli tyhjä. Se oli paljon muuttunut siitä, kun hän sen\nensi kertaa näki. Se oli kärsinyt suuria vaurioita ensimmäisen\ntaistelun aikana. Kuvapatsaan oikealla puolen oli seinän yläosa\nnoin kahdensadan jalan pituudelta särkynyt ja suuri levy sitä\nsamaa joustavaa ainetta, jonka alla Grahamkin oli herännyt, peitti\naukon ja hiljensi, mutta ei kokonaan tukahuttanut ulkoa kuuluvia\nääniä. \"Osastoihin! Osastoihin! Osastoihin!\" kuuli hän huudettavan.\nTämän kuultavan aineen läpi näkyi metallinen rakennusteline, joka\nnousi ja laski sen mukaan kuin työ vaati. Erään rakennuskoneen\npitkät, punaiseksi maalatut ulottimet, jotka hiljalleen ottivat\nkivennäisaineista tehdyt rakennuskoristeet ja asetti ne halutulle\npaikalle, kuulsi outona tämän viheriäiseksi maalatun seinän läpi.\nTelineillä näkyi joukko työmiehiä kummastuneina katselevan alhaalla\nliikkuvaa kansaa. Hetkisen seisoi hän katsellen tätä kaikkea, kunnes\nAsano tuli hänen luokseen.\n\n\"Ostrog\", sanoi Asano, \"on kai tuolla taempana olevissa pienissä\nvirkahuoneissa\". Tuo pieni mies oli nyt kalmankalpea ja hänen\nkatseensa kiintyi Grahamin kasvoihin.\n\nHe olivat astuneet tuskin kymmentä askelta verhon luota eteenpäin,\nkun pieni ovi Atlaksen vasemmalla puolella nousi, ja Ostrog Lincolnin\nja kahden musta ja keltapukuisen neekerin seurassa ilmestyi ja kulki\nsalin nurkan poikki toista aukkoa kohden, joka oli auki. \"Ostrog\"\nhuusi Graham ja hänen äänensä kuullessaan seisahti tuo pieni ryhmä\nhämmästyneenä.\n\nOstrog sanoi jotain Lincolnille ja lähestyi yksinään.\n\nGraham puhui ensiksi. Hänen äänensä oli voimakas ja käskevä. \"Mitä\nminä kuulen?\" kysyi hän. \"Aijotteko te tuottaa tänne neekereitä --\npitääksenne kansaa kurissa?\"\n\n\"Jo on aikakin\", sanoi Ostrog. \"Tämä kansa on kapinan jälkeen käynyt\nyhä hillittömämmäksi. Minä arvasin, että te --\"\n\n\"Siis nuo kirotut neekerit ovat tulossa?\"\n\n\"Ovat. Näittehän millainen kansa on -- tuolla ulkona?\"\n\n\"Ei ole ihmekään. Mutta -- sen jälkeen mitä minä määräsin. Te olette\nollut liian omavaltainen, Ostrog\".\n\nOstrog ei sanonut mitään, vaan lähestyi.\n\n\"Nämät neekerit eivät saa tulla Lontoosen,\" sanoi Graham. \"Minä olen\nMestari ja kiellän heitä tulemasta\".\n\nOstrog katsahti Lincolniin, joka heti lähestyi heitä molempien\nseuralaistensa kanssa. \"Miksi ei?\" kysyi Ostrog.\n\n\"Valkoisia miehiä on hillittävä valkoisilla miehillä. Muuten --\"\n\n\"Neekerit ovat vain välikappale\".\n\n\"Siitä ei nyt ole kysymys. Minä olen Mestari. Minä aijon olla\nMestari. Ja minä sanon, että nuo neekerit eivät tule\".\n\n\"Kansa --\"\n\n\"Minä luotan kansaan\".\n\n\"Siksi että te olette anakronismi. Te tulette tänne menneisyydestä --\nsattumalta. Te omistatte ehkä puolet maailmasta. Mutta te ette ole\nMestari. Teillä ei ole kylliksi tietoja ollaksenne Mestari\".\n\nHän loi jälleen katseen Lincolniin. \"Minä tiedän nyt, mitä te\najattelette. Minä arvaan kyllä, mitä te aijotte tehdä. Vielä\nei ole kyllin myöhäistä varoittaa teitä. Te uneksitte ihmisten\nyhdenvertaisuutta -- sosialistista järjestystä -- teillä on kaikki\nnuo yhdeksännentoista vuosisadan unelmat elävinä ja virkeinä\nmielessänne, ja te aijotte hallita tätä aikakautta, jota ette\nlaisinkaan ymmärrä\".\n\n\"Kuulkaa!\" sanoi Graham. \"Te kuulette sen -- kuten meren pauhinan. Ei\neri ääniä -- yhden ainoan laulun. Ymmärrättekö _te_ sitä?\"\n\n\"Me sen heille opetimmekin\", sanoi Ostrog.\n\n\"Ehkä. Voitteko pakoittaa heitä se unohtamaankin? Mutta kylliksi\ntästä! Nuo neekerit eivät saa tulla\".\n\nSyntyi äänettömyys ja Ostrog katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n\"Ne tulevat\", sanoi hän.\n\n\"Minä kiellän sen\", sanoi Graham.\n\n\"Ne ovat jo matkalla\".\n\n\"Minä en sitä salli\".\n\n\"Ette\", sanoi Ostrog. \"Ikävä kyllä täytyy minun noudattaa Neuvoston\ntapaa --. Teidän omaksi eduksenne -- te ette saa olla kapinan\npuolella. Ja nyt kun te olette täällä --. Te olitte ystävällinen kun\ntulitte tänne\".\n\nLincoln laski kätensä Grahamin olalle. Samassa huomasi Graham\nminkä suunnattoman tyhmyyden hän oli tehnyt tullessaan tänne\nNeuvoston palatsiin. Hän kääntyi verhoa kohden, joka eroitti salin\netuhuoneesta. Asanon käsi oli tiellä. Ja samassa hetkessä tarttui\nLincoln Grahamin viittaan. Hän kääntyi ja löi Lincolnia vasten\nkasvoja, mutta samassa toinen neekeri oli tarttunut hänen kurkkuunsa\nja käsivarteensa. Hän riuhtaisi itsensä vapaaksi, hihansa repesi, hän\nhorjahti taaksepäin, ja toinen neekeri pisti jalkansa hänen tielleen.\nHän kaatui raskaasti maahan ja oli hetken liikkumatta tuijottaen\nkaukaiseen kattoon.\n\nSitten hän huudahti, kääntyi suulleen, taisteli vimmalla, tarttui\ntoisen neekerin jalkaan ja kaatoi hänet maahan ja nousi itse\njaloilleen.\n\nLincoln tuli jälleen häntä kohden, mutta sai nyrkiniskun leukaansa,\nkaatui ja jäi liikkumattomana makaamaan. Graham astui pari askelta\nja horjahti. Ostrogin käsivarsi kietoutui hänen kaulaansa ja heitti\nhänet selälleen maahan, ja hänen käsivartensa painettiin lujaan\nlattiaa vastaan. Ponnistettuaan muutaman kerran epätoivoissaan luopui\nhän taistelusta ja jäi selälleen makaamaan tuijottaen läähättävään\nOstrogiin.\n\n\"Te -- olette -- nyt vankina\", läähätti Ostrog riemuiten. \"Te --\nolette hullu -- kun tulitte takaisin\".\n\nGraham käänsi päänsä vasemmalle ja näki salin epätasaisen viheriän\nikkunan läpi, miten rakennustelineillä olevat miehet kiihkeästi\nviittoivat alhaalla olevalle kansalle. Ne olivat nähneet kaiken!\n\nOstrog seurasi hänen katsettaan ja säpsähti. Hän huusi jotain\nLincolnille, mutta Lincoln ei liikahtanutkaan. Kuula lensi seinään\nAtlaksen yläpuolelle. Molempiin kuultavasta aineesta tehtyihin\nlevyihin, jotka peittivät aukkoa, syntyi reikä, niiden reunat\nmustenivat, käpristyivät, levenivät nopeasti reunoja kohden, ja\nsilmänräpäyksessä oli Neuvoston sali avoinna ulkoilmaan. Kylmä\nviima tulvehti sisään, ja sen mukana kuului raunioilta huutoja ja\nuhkauksia: \"Pelastakaa Mestari!\" \"Mitä he tekevät Mestarille?\"\n\"Mestaria on petetty!\"\n\nGraham äkkäsi, että Ostrogin huomio siirtyi sinne, että hänen\notteensa höltyi, ja lykäten hänen käsivartensa syrjään nousi hän\näkkiä polvilleen. Sitten töytäisi hän Ostrogia taapäin, ja polvistuen\ntoiselle jalalleen tarttui hän Ostrogin kurkkuun ja puristi lujaa\nhänen kaulassaan olevaa silkkihuivia.\n\nMutta nyt riensi heitä kohden miehiä salin perällä olevasta ovesta\n-- ja joiden aikeet Graham ymmärsi väärin. Hän näki jonkun juoksevan\netuhuoneen verhoa kohden, ja samassa pääsi Ostrog hänen käsistään\nja vastatulleet hyökkäsivät Grahamin kimppuun. Hänen suureksi\nhämmästyksekseen tarttuivat ne häneen. He tottelivat Ostrogin\nhuutamia käskyjä.\n\nNe veivät häntä jo kymmenkunta metriä eteenpäin, kun hän vasta\nhuomasi, että ne eivät olleetkaan mitään ystäviä -- että ne vetivät\nhäntä avoinna olevaa oviaukkoa kohden. Tämän huomatessaan hän\nheittäytyi taapäin, koetti painua istualleen alas ja huusi apua niin\nkovaa kuin jaksoi. Tällä hetkellä kuului huutoja vastaukseksi hänelle.\n\nHänen kurkkuaan kuristava käsi hellitti ja katso! muurin repeämän\nsisimmän puoleiseen kulmaan ilmestyi ensin yksi ja sitten useampia\npieniä tummia olentoja, jotka huusivat ja huitoivat käsiään. He\nhyppäsivät sille parvekkeelle, joka vei hiljaisiin huoneisiin. He\njuoksivat niin läheltä, että Graham näki aseita heidän käsissään.\nOstrog hänen vieressään huusi kehoitushuutoja häntä ympäröiville\nmiehille ja jälleen taisteli Graham kaikin voimin niitä miehiä\nvastaan, jotka koettivat viedä häntä oviaukkoa kohden. \"He eivät\npääse alas\", läähätti Ostrog. \"He eivät uskalla ampua. Hyvä on. Vielä\nhe eivät saa häntä käsiinsä\".\n\nMuutaman minuutin ajan, jotka Grahamista tuntuivat pitkiltä, kesti\ntätä vimmattua taistelua. Pukunsa oli siekaleina, hän oli aivan\ntomuinen, toinen kätensä oli ruhjoutunut. Hän kuuli puoluelaistensa\nhuudot ja kuuli laukauksiakin. Voimansa raukesivat, hän tunsi\ntekevänsä mieletöntä, turhaa vastarintaa. Mutta apua ei tullut ja\nvarmasti, väistämättä, läheni tuo ammottava aukko yhä enemmän.\n\nÄkkiä tunsi hän käsien päästävän hänet irti ja hän nousi seisaalleen.\nHän näki Ostrogin harmaan pään äkkiä horjahtavan ja hän tunsi\nolevansa vapaa. Hän kääntyi ja seisoi mustapukuisen miehen edessä.\nViheriäinen pyssy laukesi aivan hänen vieressään, kirpeä sauhu\ntulvehti hänen kasvoilleen, teräase välähti. Koko sali musteni hänen\nsilmissään.\n\nHän näki sinipukuisen miehen lävistävän musta- ja keltapukuisen\nvartijan kolmen askeleen päässä hänestä. Sitten käsiä tarttui taas\nhäneen.\n\nHäntä vedettiin nyt kahteen eri suuntaan. Hänen mielestään huudettiin\nhänelle jotain. Hän koetti ymmärtää, mutta ei voinut. Jotkut\ntarttuivat hänen jalkoihinsa ja nostivat hänet ylös kaikista hänen\nponnistuksistaan huolimatta. Äkkiä hän ymmärsi tarkoituksen ja\nlakkasi taistelemasta vastaan. Miehet nostivat hänet olkapäilleen ja\nveivät hänet kauvas vaarallisesta oviaukosta. Kymmenen tuhatta miestä\nhuusi voitonriemusta.\n\nHän näki sini- ja mustapukuisten juoksevan peräytyvien Ostrogilaisten\njälestä ja ampuvan. Istuessaan miesten olkapäillä näki hän nyt koko\nsalin Atlaksen kuvan luota, näki että häntä vietiin keskellä olevaa\nkoroitusta kohden. Salin toinen pää oli jo täynnä kansaa, joka juoksi\nhäntä kohden. Ne katsoivat häneen ja hurrasivat.\n\nHän huomasi että jonkimmoinen henkivartiosto muodostui hänen\nympärilleen. Toimeliaat miehet hänen ympärillään jakoivat\nepämääräisiä käskyjä. Hän näki aivan vierellään sen mustaviiksisen,\nkeltapukuisen miehen, joka yleisessä teatterissa jo oli häntä\ntervehtinyt, johtavan ja komentavan. Sali oli jo aivan täynnä\nkiihoittunutta kansaa, pieni metalliparveke notkui huutavan joukon\nalla, perällä oleva verho oli vedetty syrjään ja etuhuone oli\ntungokseen asti täynnä väkeä. Melu oli niin suuri, että häntä\nlähinnä oleva mies tuskin kuuli hänen kysymystään. \"Missä on Ostrog\"\ntiedusteli hän.\n\nMies osoitti kädellään ihmisten päiden yli pienempää ovea, joka oli\nsalin päässä vastapäätä muurinaukeamaa. Se oli auki ja sinipukuiset\nkapinalliset, joilla oli mustat vyöt, juoksivat siitä sisään ja\nkatosivat takana oleviin huoneisiin ja käytäviin. Laukauksien rätinä\nkuului melun läpi. Grahamia kannettiin kaaressa salin läpi pientä\novea kohden, joka oli muurinaukeaman alapuolella.\n\nHän näki miesten tylyn käskevästi koettavan raivata hänelle tietä\njoukon läpi, jotta hän pääsisi eteenpäin. Salista poistuttuaan näki\nhän uuden, juuri valmistetun, valkoisen muurin, jonka yläpuolella\nkuulsi sininen taivas, kohoavan eteensä. Hänet laskettiin jaloilleen\nja joku tarttui hänen käsivarteensa opastaakseen häntä. Hän näki\nkeltapukuisen miehen kulkevan vierellään. Hän nousi kapeita\nportaita ylös ja pian näki hän edessään rakennuskoneen punaiset\nnostolaitokset, vivut ja tangot.\n\nHän pääsi portaiden päähän. Hän kulki kaitaa, sivuilta verhottua\nkäytävää myöten, ja äkkiä huumaavan huudon kaikuessa aukeni\nraunioinen amfiteatteri jälleen hänen eteensä. \"Mestari on meidän\nkanssamme! Mestari! Mestari! Mestari!\" Huuto kulki kuin laine\nkasvoista kasvoihin tuossa häntä kohden kääntyneessä ihmismeressä,\nlöi raunioiden kareja vastaan ja palasi suurena riemunhuutona.\n\"Mestari on meidän puolellamme!\"\n\nGraham huomasi, että kansaa ei enää ollut hänen ympärillään,\nettä hän seisoi valkoisesta metallista tehdyllä väliaikaisella\nparvekkeella, joka kuului Neuvoston palatsia ympäröiviin heikon\nnäköisiin telineihin. Kaikkialla, pitkin laajoja raunioita lainehti\nhuutava kansa; siellä täällä liehui kapinallisten mustia lippuja\nmuodostaen harvoja järjestyneitä kohtia tässä tungoksessa. Muureilla\nja telineillä, joiden kautta pelastajat olivat tunkeutuneet Atlaksen\nsaliin, oli tiheä joukko kansaa, ja pienet, jäntevät, tummat\nolennot takertuivat pilareihin ja rakennuksen ulkonevan osiin ja\nkoettivat kaikin tavoin saada tuota tiheää ja paikallaan seisovaa\nkansanjoukkoa liikkeelle. Hänen takanaan rakennustelineiden huipulla\nkapusi joukko miehiä ylöspäin kuljettaen mukanaan liehuvaa mustaa\nlippua. Ammottavasta seinän aukeamasta saattoi hän nähdä Atlaksen\nsalissa ahdinkoon asti pakkautuneen odottavan kansanjoukon. Etelän\npuolella olevat lentoasemat näkyivät selvinä ja loistavina aivan\nkuin odottamattoman kuulakka ilma olisi tuonut ne lähemmäksi.\nKeskiasemalta lähti äkkiä yksinäinen aeropiili aivan kuin tulevia\naeroplaaneja vastaan.\n\n\"Miten Ostrogin on käynyt?\" kysyi Graham, ja juuri tätä sanoessaan\nnäki hän kaikkien katseiden kääntyvän hänestä Neuvoston palatsin\nkatolle päin. Hänkin katsoi samaan suuntaan. Ensiksi ei hän nähnyt\nmuuta kuin muurin särkyneen kulmauksen, joka selvänä erottautui\nsinistä taivasta vastaan. Sitten näki hän varjon keskeltä huoneen\nsisustan, ja vavahtaen tunsi hän sen valkoisista ja viheriäisistä\nkoristuksista vankilakseen. Ja tämän avonaisen huoneen läpi tuli\naivan raunion ääreen asti nopeasti pieni valkopukuinen mies ja hänen\njälessään kaksi mustaan ja keltaiseen puettua olentoa. Hän kuuli\nviereisensä miehen huudahtavan \"Ostrog\", ja kääntyi häneen päin\nkysyäkseen. Mutta hän ei ennättänyt sitä tehdä, sillä samassa toinen\nhänen vieressään oleva mies huudahti ja osoitti sormellaan. Hän\nkatsoi sinnepäin ja näki, että aeropiili, joka äsken oli lähtenyt\nlentoasemalta, lähestyikin heitä. Sen nopea ja säännöllinen lento\noli hänelle vielä siksi uutta, että se voi kokonaan kiinnittää hänen\nhuomionsa puoleensa.\n\nSe läheni, tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kulki etäisimmän\nraunion yli ja joutui siten koko kansan näkyviin. Se sukelsi paikan\nhalki, nousi ja kulki ihmisten päiden yli ja välttääkseen Neuvoston\npalatsin seiniä nousi tuo kuultava kone, jonka kannattimien lomitse\nnäkyi yksinäinen aeronauti, yhä ylemmäksi. Se katosi raunioiden\nyläpuolelle.\n\nGraham käänsi huomionsa Ostrogiin. Tämä viittoi kädellään samalla\nkun hänen seuralaisensa riensivät nousemaan edessään olevalle seinän\nrauniolle. Vähän ajan päästä palasi aeropiili, ensin näkyen pienenä\npilkkuna, lensi suuressa kaaressa ja hidastutti kulkuaan.\n\nSitten keltapukuinen mies äkkiä huusi: \"Mitä he tekevät? Mitä kansa\ntekee? Miksi jättävät he Ostrogin tuonne? Miksi eivät ota häntä\nvangiksi. Hän pääsee pakoon -- hän pääsee aeropiilillä pakoon! Ah!\"\n\nSuunnaton huuto vastasi kaikuna näihin sanoihin. Viheriäisten\naseiden pauke kuului ylös Grahamin luo asti, ja katsoessaan alas\nnäki hän musta- ja keltapukuisia miehiä juoksevan pitkin avointa\nkäytävää, joka oli aivan sen paikan alapuolella, missä Ostrog\nseisoi. He ampuivat juostessaan miehiin, joita ei näkynyt, sitten\nnäkyi joukko kalpeita sinipukuisia miehiä ajavan heitä takaa. Tämä\ntaistelu näiden pienien ryhmien välillä teki mitä omituisimman\nvaikutuksen. Ne näyttivät juoksevilta tinasotilailta. Tämä taistelu\navonaisessa, särkyneessä talossa keskellä huoneita ja käytäviä\nnäytti niin epätodelliselta. Se tapahtui kai noin kahdensadan metrin\npäässä hänestä ja noin viisikymmentä jalkaa raunioilla seisovan\njoukon yläpuolella. Musta ja keltapukuiset miehet asettuivat\nerääsen holviin, kääntyivät ja laukaisivat yhteislaukauksen. Eräs\ntakaa-ajajista harppasi raunioiden reunalle, heilutti käsiään,\nhorjahti sivullepäin, näytti Grahamin mielestä hetkisen riippuvan\nraunion yli, ja putosi sitten pää edellä alas. Graham näki hänen\nlentävän erästä esiinpistävää kulmaa vastaan, ponnahtavan ulommaksi,\npyörähtävän ympäri ja katoavan rakennuskoneen punaisten telineiden\ntaakse.\n\nSitten varjo osui Grahamin ja auringon väliin. Hän katsahti ylös,\ntaivas oli kirkas, mutta hän tajusi aeropiilin lentäneen ohitse.\nOstrog oli kadonnut. Keltapukuinen mies hänen vieressään syöksyi\neteenpäin ja osoitti hiki otsassa ja vimmasta karjuen kädellään.\n\n\"Ne laskeutuvat alas!\" huusi keltapukuinen mies. \"Ne laskeutuvat\nalas. Käskekää kansaa ampumaan. Käskekää ampumaan!\"\n\nGraham ei ymmärtänyt tästä mitään. Hän kuuli jyrisevien äänien\nuusivan tätä käskyä.\n\nÄkkiä näki hän raunioiden yläreunan yli saapuvan aeropiilin ja äkkiä\npysähtävän. Heti ymmärsi hän, että kone oli tullut auttamaan Ostrogia\npakoon. Hän näki alhaalta nousevan sinisen sauhun ja ymmärsi, että\nalhaalla oleva kansa ampui nyt sitä kohden.\n\nVieressään oleva mies huudahti ilosta, ja hän näki että sinipukuiset\nmiehet olivat valloittaneet musta ja keltapukuisten miehittämän\nholvin ja juoksivat nyt loputtomana virtana avonaista käytävää myöten.\n\nÄkkiä aeropiili liukui Neuvoston palatsin katonrajan ohi ja laskeutui\nalaspäin. Se painui neljänkymmenen viiden asteen kulmassa alaspäin,\nniin jyrkästi että Grahamin samoin kuin kaikkien muiden katsojien\nmielestä sen oli enää mahdotonta nousta ylös.\n\nSe laskeutui niin läheltä häntä, että hän näki Ostrogin pitelevän\ntuolin nojapuista kiinni ja valkoisen tukkansa liehuvan ilmassa; hän\nnäki aeronautin aivan kalpeana kaikin voimin painavan sitä vipua,\njonka avulla moottori kulki raiteitaan myöten. Hän kuuli pelokkaita\nhuutoja alhaalta lukuisan kansan joukosta.\n\nGraham nojasi edessään olevaan kaidepuuhun ja tuijotti aeropiiliin.\nTämä sekunti tuntui hänestä ijankaikkisuudelta. Aeropiilin alaosa\nmelkein hipaisi alhaalla olevaa kansaa, joka kiljuen ja parkuen\ntyrkki ja murskasi toisiaan.\n\nJa sitten se nousi ylöspäin.\n\nHetkisen näytti siltä, kuin ei se voisi päästä vastakkaisen muurin\nyli, ja sitten, ettei se voisi väistää lähellä olevan tuulimoottorin\nsiipiä.\n\nMutta äkkiä oli se vapaa liikkumaan mielin määrin, lensi yhä vielä\nsivuttain ja kohosi sinertävää taivasta kohden.\n\nHetken jännitystä seurasi epätoivoinen raivo, sillä kansa tajusi\nOstrogin päässeen pakoon. He alkoivat, mutta liian myöhään, kiivaasti\nampua, laukausten pauke muuttui loputtomaksi pauhuksi, koko arenan\npeitti sininen sauhu ja ilma muuttui kirpeäksi ja pistäväksi.\n\nLiian myöhään! Aeropiili pieneni pienenemistään, lensi kaaressa ja\nlaskeutui sirossa käänteessä samaa lavaa kohden, josta se hetki\nsitten oli lähtenyt. Ostrog oli päässyt pakoon.\n\nJonkun aikaa kuului raunioiden keskeltä epäselvää mutinaa,\nsitten kaikkein huomio palasi Grahamiin, joka seisoi ylhäällä\nrakennustelineellä. Hän näki ihmisten kasvojen kääntyvän häneen päin,\nkuuli heidän iloitsevan hänen pelastuksestaan. Kaukaa liikkuvilta\nkaduilta kaikui vallankumouksen laulu, se levisi kuin vihuri tämän\nlainehtivan ihmismeren yli.\n\nHänen ympärillään oleva pieni ryhmä miehiä onnitteli häntä\npelastumisensa johdosta. Keltapukuinen mies seisoi aivan hänen\nvieressään ja hänen liikkumattomissa kasvoissaan säihkyi silmät. Ja\nlaulu kasvoi, paisui ja laajeni.\n\nHitaasti alkoi hän käsittää kaikkien näiden tapausten merkityksen, ja\nymmärsi mikä nopea muutos oli tapahtunut hänen asemassaan. Ostrog,\njoka aina oli ollut hänen rinnallaan, kun hän seisoi tämän kansan\nedessä, pakeni nyt tuolla -- vastustajanaan. Kukaan ei enää hallinnut\nMestarin sijasta. Ympärillään oleva kansakin, joukon johtajat ja\npäälliköt odottivat häneltä määräyksiä toimiakseen, odottivat hänen\nkäskyjään. Nyt oli hän todella kuningas. Hänen valehallituksensa oli\nloppunut.\n\nHän halusi nyt tehdä sen, mitä häneltä odotettiin. Hänen hermonsa\nja jäntereensä olivat jännityksessä, hänen ajatuksensa olivat ehkä\nhiukan sekavia, mutta hän ei tuntenut pelkoa eikä vihaa. Kätensä,\njota oli puristettu, vavahti ja oli kuuma. Ajatellessaan, mitä hänen\ntuli tehdä, hermostui hän hiukan. Hän tiesi, ettei hän pelännyt,\nmutta hän oli arka siitä, että luultaisiin hänen pelkäävän. Entisessä\nelämässään oli hän ollut kiihoittuneempi pelatessaan valppautta\nkysyviä peliä. Hän halusi heti toimia, hän tiesi, ettei hän saisi\nliian yksityiskohtaisesti ajatella edessään olevaa taistelua, sillä\nhän pelkäsi sen monipuolisuuden vaikuttavan häneen lamauttavasti.\nTuolla toisella puolella nuo neliskulmaiset siniset lavat, nuo\nlentolavat merkitsivät Ostrogia. Hän taisteli nyt Ostrogin kanssa\nmaailmasta.\n\n\n\n\nXXIII Luku.\n\nKun aeroplaanit ovat tulossa.\n\n\nMaailman herra ei alussa ollut omien ajatustensa herra. Hänen\ntahtonsakaan ei näyttänyt enää kuuluvan hänelle itselleen, hänen\nomat tekonsa kummastuttivat häntä, eivätkä ne olleet muuta kuin\nosa siitä omituisten kokemusten sarjasta, joka tulvehti hänen\nylitseen. Seuraavat seikat olivat aivan varmat, aeroplaanit tulevat,\nHelen Wotton ilmoitti kansalle niiden tulosta, ja hän oli maailman\nMestari. Jokainen näistä ajatuksista taisteli saadakseen hänen\nsielunsa valtaansa. Ne pilkistivät esiin suurista saleista, korkeilta\nparvekkeilta, huoneista, joissa osastojen päälliköt kokoontuivat,\nkinematograafi- ja telefoonihuoneista ja ikkunoista, joista näkyi\nmarssivien miesten loputon virta. Keltapukuinen mies, ja ne, joita\nhän kutsui osastojen päälliköiksi, lykkäsivätkö häntä eteenpäin vai\ntottelivatko häntä nöyrästi; sitä oli vaikea sanoa. Ehkä he tekivät\nkumpaakin. Ehkä jokin näkymätön ja aavistamaton voima ajoi heitä\nkaikkia eteenpäin. Mutta hän tiesi aivan varmaan aikovansa antaa\njulistuksen maailman kansoille ja hänen mielessään liikkui muutamia\nsuuria lauseita, yhtä epäselviä ja määräämättömiä kuin sekin, mitä\nhän aikoi sanoa. Muutamien pienten tapausten jälkeen astui hän\nkeltapukuisen miehen kanssa pieneen huoneesen, jossa hänen tuli\nlausua julistuksensa.\n\nTämä huone oli hänen mielestään hyvin omituisesti kalustettu.\nKeskellä oli kirkas soikea pinta, jota heijastajilla varustetut\nsähkölamput valaisivat ylhäältäpäin. Kaikki muu oli pimeää ja\nkaksinkertaiset, huolellisesti valmistetut ovet, joiden kautta hän\nsaapui Atlaksen meluavasta salista tänne, eroittivat kaikki vieraat\näänet pois. Ovien kumea kaiku sulkeutuessaan, ja kaiken sen melun\näkillinen katoaminen, jossa hän pitkän aikaa oli elänyt, häikäisevä\nvalo, varjossa hämärästi näkyvien palvelijoiden kuiskaukset ja nopeat\nliikkeet, tekivät Grahamiin omituisen vaikutuksen. Koneellisen\nfonograafin suuret korvat odottivat hänen sanojaan, suurten\nvalokuvauskoneiden mustat silmät vuottivat hänen liikkeitään, etäällä\nmetalliset tangot ja langat kuulsivat himmeästi ja jotain pyörien\nkohisi taukoamatta hänen takanaan. Hän astui keskelle valoa, ja hänen\nvarjonsa supistui pieneksi, mustaksi kehäksi hänen jalkojensa juureen.\n\nSe, mitä hän aikoi sanoa, alkoi jo saada epämääräisiä muotoja hänen\nsielussaan. Mutta tämä hiljaisuus, tämä yksinäisyys, äkkinäinen\nerottautuminen kansan tarttuvasta innostuksesta, nuo hiljaiset,\nkiiltävät, ammottavat, kuuntelevat koneet olivat hänelle jotain aivan\nodottamatonta. Tuntui siltä kuin kaikki se, mikä häntä kannatti\nolisi kadonnut; hän tunsi pudonneensa tänne aivan odottamatta, tunsi\nlöytäneensä itsensä täältä kuten sattumalta. Samassa kaikki hänessä\nmuuttui. Hän pelkäsi nyt olevansa heikompi, kuin mitä asemansa vaati,\npelkäsi olevansa teatraalinen, pelkäsi äänensä pettävän, puheensa\ntulevan epäselväksi; anteeksipyytävällä liikkeellä kääntyi hän\nkeltapukuisen miehen puoleen. \"Hetkisen\", sanoi hän, \"täytyy minun\nodottaa. Minä en luullut tätä tällaiseksi. Minun täytyy miettiä\nsanottavaani\".\n\nHänen arkaillessaan saapui lähetti kiireesti ilmoittamaan, että\nensimmäiset aeroplaanit olivat jo kulkeneet Arawanin yli.\n\n\"Arawan?\" kysyi hän. \"Missä se on? Mutta olkoon kuinka tahansa, he\ntulevat. He ovat kohta täällä. Milloin?\"\n\n\"Iltahämärässä\".\n\n\"Suuri Jumala! Muutaman tunnin päästä. Mitä uutta lähtöasemilta?\"\nkysyi hän.\n\n\"Lounaisen osaston miehet ovat valmiina\".\n\n\"Valmiina!\"\n\nHän kääntyi kärsimättömänä jälleen linssien kehää kohden.\n\n\"Minun mielestäni pitäisi puheeni olla jonkimmoinen kehoituspuhe.\nJumala suokoon, että tietäisin, mitä minun tulee sanoa! Aeroplaanit\nja Arawan! Nämät ovat varmaankin lähteneet ennen suurta laivastoa. Ja\nkansa ei ole muuta kuin valmiina! Ehdottomasti...\"\n\n\"Samahan se on, puhunko hyvin vai huonosti!\" sanoi hän ja näki valon\ntulevan voimakkaammaksi.\n\nHän oli jo ajatuksissaan muodostellut muutamia kansanvaltaisia\nlauseita, kun epäilys äkkiä heräsi hänessä. Hän huomasi, että\nhänen luottamuksensa sankaritehtäväänsä ja suureen kutsumukseensa\noli alkanut horjua. Hän tunsi olevansa pieni häilyvä korsi\nkäsittämättömän kohtalon hurjassa myrskyssä. Äkkiä selveni hänelle\ntotuus: tämä kapina Ostrogia vastaan oli ennenaikuinen, jo\nedeltäkäsin tuomittu epäonnistumaan, ajattelematon tunnepurkaus\nmuuttamattomia oloja vastaan. Aeroplaanien nopea lento oli hänen\nmielestään kuva kohtalosta, joka kiisi tuhotakseen hänet. Hän\nihmetteli sitä, että hän ennen oli nähnyt asiat toisin. Näin\npunnitessaan asioita päätti hän, heittäen syrjään kaikki arvelut,\nkäyköön kuinka tahansa, suorittaa alkamansa työ loppuun asti. Mutta\nalkaakseen ei hän löytänyt sanaakaan. Seisoessaan siinä arkana,\nhidastellen, kömpelöt anteeksipyynnön sanat huulillaan, kuuli hän\nhämmästyksen huudahduksia ja ihmisten juoksevan sinne ja tänne.\n\"Odottakaa\", huusi joku ja ovi aukeni. \"Hän on tullut\", sanoi ääni.\nGraham kääntyi ja häikäisevä valo himmeni.\n\nAvoimesta ovesta näki hän harmaapukuisen olennon kepeästi kulkevan\nlaajan salin läpi. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Se\noli Helen Wotton. Meluava riemastus seurasi ja ympäröi häntä.\nKeltapukuinen mies astui varjosta valokehän sisään.\n\n\"Tämä tyttö ilmaisi meille Ostrogin aikeet\", sanoi hän.\n\nHelenin kasvot säteilivät ja muutamat irtaantuneet tummat kiharat\nlaskeutuivat hänen olalleen. Pehmeän silkkipukunsa laskokset\naaltoilivat astuntansa tahdissa. Hän yhä läheni ja läheni ja Grahamin\nsydän sykki kiivaammin. Nyt hänen kaikki epäilyksensä olivat\nkadonneet. Kynnyksellä varjo verhosi Helenin vartalon ja kasvot ja\nhän seisoi Grahamin edessä. \"Te ette ole pettänyt meitä?\" huudahti\nhän. \"Te olette meidän puolellamme?\"\n\n\"Missä te olitte?\" kysyi Graham.\n\n\"Lounaisten osastojen toimistossa. Kymmenen minuuttia sitten en\nvielä tietänyt paluustanne. Minä menin lounaiseen osastoon etsimään\nosastopäälliköitä, jotta nämät kutsuisivat kansan koolle\".\n\n\"Minä palasin heti kun kuulin --\"\n\n\"Minä tiesin sen\", huudahti hän. \"Tiesin, että te tahdoitte olla\nmeidän puolellamme. Ja minä se olin -- minä, joka kerroin uutisen\nkansalle. Ne ovat nousseet aseisiin. Koko maailma on noussut\naseisiin. Kansa on herännyt. Suokoon Jumala, etten ole turhaan\ntoiminut! Te olette vielä Mestari\".\n\n\"Te ilmaisitte sen kansalle\", sanoi hän hitaasti, ja hän näki, että\nrauhallisesta katseestaan huolimatta nuoren tytön huulet vapisivat ja\nrinta nousi ja laski kiihkeästi.\n\n\"Minä ilmaisin sen. Minä kuulin käskyn. Minä olin täällä. Minä\nkuulin, että neekerit tulevat Lontoosen suojelemaan teitä ja\nkukistamaan kansan -- ja vangitsemaan teidät. Ja minä sen estin. Minä\nriensin ulos ja kerroin sen kansalle. Te olette vielä Mestari\".\n\nGraham loi katseen valokuvauskoneiden mustiin linsseihin, koneiden\nsuuriin, kuunteleviin korviin ja sitten jälleen Heleniin. \"Minä olen\nvielä Mestari\", sanoi hän hitaasti ja hän muisti aeroplaanien pitkää,\nlentävää laivastoa.\n\n\"Ja te tämän teitte? Te, Ostrogin sisarentytär\".\n\n\"Teidän tähtenne\", huudahti hän. \"Teidän tähtenne! Jotta te, jota\nmaailma on odottanut, ette tuntisi valtaanne rajoitetuksi\".\n\nGraham seisoi hetkisen sanatonna, katsellen häntä. Hänen epäilynsä\nja arvelunsa olivat Helenin läsnäollessa kadonneet. Hän muisti, mitä\nkaikkea hän oli aikonut sanoa. Hän astui jälleen koneiden kehään ja\nvalo tuli kirkkaammaksi. Hän kääntyi kerta vielä häneen päin.\n\n\"Te pelastitte minut\", sanoi hän, \"te pelastitte valtani. Ja taistelu\non alkanut. Jumala tietää, miten se päättyy -- ei ainakaan häpeällä\".\n\nHän vaikeni. Sitten alkoi hän puhua noille näkymättömille joukoille,\njotka noiden omituisten silmien kautta katsoivat häneen. Aluksi puhui\nhän hitaasti.\n\n\"Te uuden ajan miehet ja naiset\", sanoi hän, \"te olette nousseet\ntaistelemaan ihmisyyden puolesta! Ja tässä taistelussa ei voittoa ole\nhelppo saavuttaa\".\n\nHän vaikeni etsiäkseen sanoja. Ne ajatukset, jotka olivat ilmenneet\nennen Helenin tuloa, palasivat jälleen, mutta muuttuneina ja vailla\nmahdollisen epäilyksen varjoja. \"Tänä yönä se alkaa\", huusi hän.\n\"Tämä taistelu, joka on tullut, joka leimahdellen saapuu tänä iltana,\nse on vaan alkua. Koko elämänne ajan täytyy teidän ehkä taistella.\nElkää lannistuko, vaikka minä sortuisin, kokonaan katoaisin\".\n\nHän huomasi, että sielussaan oleva ajatus oli liian epämääräinen\nsanoihin puettavaksi. Hän oli hetkisen vaiti, puheensa kohdistui\nkehoituksiin ja rohkaisuihin, mutta sitten sanojen virta puhkesi\ntaas esiin. Paljon siitä, mitä hän puhui, oli vaan menneen ajan\nhumanitaarisia suuria sanoja, mutta äänensä vakuuttava voima teki ne\neläviksi. Hän kertoi vieressään olevalle naiselle, mitä entisajan\npäivät olivat nykyajan ihmiselle. \"Minä tulen menneisyydestä\nluoksenne\", sanoi hän, \"ja minulla on muisto aikakaudesta, joka\ntoivoi paljon. Minun aikani oli unelmien aika -- alun aika, jalojen\ntoiveiden aika; koko maailmassa me olimme herättäneet kaipuun saada\nsodat loppumaan, jotta kaikki miehet ja naiset saisivat elää jalosti\nnauttien vapautta ja rauhaa. Niin me toivoimme menneinä aikoina. Ja\nmiten on näiden toiveiden käynyt? Minne on ihminen joutunut näinä\nkahtena satana vuotena?\"\n\n\"Suunnattoman suuria kaupunkeja, laajoja valtoja, kollektiivinen\nsuuruus, jota emme voineet uneksiakaan. Sitä varten me emme\ntyöskennelleet, ja se oli seurauksena. Mutta miten on käynyt niiden\nyksityisten olentojen, jotka muodostavat tämän suuren kokonaisuuden?\nMillaista on yksilön elämä? Se on pysynyt samallaisena -- puutetta ja\ntyötä, elämää, joka on särkynyttä ja pettymyksistä rikasta, elämää\nsitoo valta, sitoo voima ja se päättyy särkyneenä tai hulluuteen.\nVanha uskonto on hävitetty tai muutettu ja uusi uskonto --. Löytyykö\nuutta uskontoa?\"\n\nMonta seikkaa, joita hän ennen oli toivonut voivansa uskoa, hän\ntunsi nyt uskovansa. Hän puhui uskosta, selvitteli sitä, takertui\nsiihen joksikin aikaa. Hän puhui innokkaasti, katkonaisin ja\nepäjohdonmukaisin lausein, mutta sydämen lämmöllä ja koko voimallaan\ntuosta uudesta uskostaan, joka hänellä oli. Hän puhui kieltäytymisen\nsuuruudesta, uskostaan ihmiskunnan elämän kuolemattomuuteen,\nelämän, jossa me olemme ja liikumme ja josta saamme alkumme. Hänen\näänensä nousi ja laski, ja mittauskoneet merkitsivät voimakkaita\nsuosionosoituksia, pimeässä hänen rinnallaan kuuntelijat odottivat\nhänen sanojaan. Ja tällä epäilyksen ja häilyväisyyden hetkellä\nsai hän varmuutta ja suoruutta tietäessään vierellään olevan\nkuulijoita. Innostuksensa sai hänessä vallan; hän ei epäillyt\nsankarikutsumustaan, ei sankarillisia sanojaan, ne tulivat\nluonnollisesti ja vaivatta. Kaunopuheliaisuutensa ei enää ollut\nontuvaa. Vihdoin lopetti hän puheensa. \"Tässä ja nyt\", huusi hän,\n\"teen minä testamenttini. Kaikki, mitä minun on tässä maailmassa,\nannan minä maailman kansalle. Sen minä annan teille, ja itseni minä\nannan teille. Ja, jos Jumala sen tahtoo, elän puolestanne tai kuolen\npuolestanne\".\n\nSuurella liikkeellä lopetti hän puheensa ja kääntyi poispäin. Hän\nnäki äskeisen innostuksensa kuvastuvan nuoren tytön kasvoilla. Heidän\nkatseensa kohtasivat toisensa; ne olivat tulvillaan innostuksen\nkyyneleitä. Näkymätön voima vei heitä toisiaan kohden. He tarttuivat\ntoistensa käsiin ja seisoivat siten kauvan vaiti. Helen kuiskasi.\n\"Minä tiesin sen\", kuiskasi hän. \"Minä tiesin sen\". Graham ei\nlöytänyt sanoja, hän vaan puristi hänen kättään omassaan. Hänen\nsielussaan taisteli suuret tunteet.\n\nKeltapukuinen mies astui heidän viereensä. Ei kumpikaan heistä\nhuomannut hänen tuloaan. Hän ilmoitti, että lounainen osasto marssi\npalatsia kohden. \"Minä en odottanut niiden niin pian valmistuvan\",\nhuudahti hän. \"He ovat tehneet ihmeitä. Teidän täytyy lähettää heille\njoku sana rohkaistakseen heitä matkallaan\".\n\nGraham laski Helenen käden vapaaksi ja katsoi keltapukuiseen mieheen\nvaipuneena omiin ajatuksiinsa. Sitten vavahti hän ja mieleensä\njuolahti aikaisempi ajatuksensa lentoasemista.\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Se on hyvä, se on hyvä\". Hän mietti sopivaa\ntervehdystä. \"Sanokaa heille: -- oivasti tehty, lounaislaiset\".\n\nHän loi jälleen katseensa Helen Wottoniin. Hänen kasvoistaan voi\nHelen lukea, miten eri ajatukset taistelivat hänen sielussaan.\n\"Meidän täytyy valloittaa lentoasemat\", selitti hän. \"Jos emme sitä\nonnistu tekemään, niin voivat he tuoda neekerit kaupunkiin. Ennen\nkaikkea täytyy meidän saada ne valtaamme\".\n\nPuhuessaan tunsi hän, ettei tämä ollut sitä, mitä hänen mielessään\nliikkui ennenkuin hänet keskeytettiin. Hän näki pettymyksen ilmeen\nHelenin silmissä. Hän aikoi jotain sanoa, kun kimeä kellonsoitto\npeitti hänen sanansa. Graham aavisti Helenin odottavan siitä, että\nhänen piti astua johtamaan marssivaa kansaa, että se oli hänen\ntehtävänsä. Hän ehdoitti sitä yht'äkkiä. Hän puhui keltapukuiselle\nmiehelle, mutta Helenille hän oikeastaan sen sanoi. Helenen kasvoissa\nvälähti ilo. \"Täällä minä en tee mitään\", sanoi Graham.\n\n\"Se on mahdotonta\", vastusteli keltapukuinen mies. \"Taistelu on\nkäsirysyä. Teidän paikkanne on täällä\".\n\nHän selitteli laveasti. Hän näytti, missä huoneessa Grahamin tuli\nodottaa, ja väitti, ettei mikään muu ollut mahdollista. \"Meidän\ntäytyy tietää, missä te olette\", sanoi hän. \"Joka hetki voi syntyä\nodottamattomia seikkoja, jotka vaativat teidän läsnäoloanne ja\npäätöstänne\". Huone oli komea ja siellä oli runsaasti uutiskoneita ja\nsärkynyt peili, joka ennen oli ollut yhteydessä vahtitornin kanssa.\nGrahamin mielestä oli aivan luonnollista, että Helen jäi hänen\nluokseen.\n\nSuunnattomat rauniot olivat herättäneet hänessä kuvan voimakkaasta\ntaistelusta, taajoista joukoista, jotka taistelivat vimmoissaan.\nMutta täällä ei ollutkaan uneksimaansa taistelukenttää. Sen sijaan\ntäytyi hänen olla erillään -- ja joutilaana. Vasta iltapäivällä sai\nhän vähitellen tarkan tiedon taistelusta, joka sinne kuulumatta ja\nnäkymättä raivosi neljän kilometrin päässä hänestä Roehamptonin\nlentoaseman alapuolella. Se oli omituinen ja ennen tuntematon\nkamppailu, taistelu, joka muodostui sadasta tuhannesta pienestä\nottelusta teiden risteyksissä ja käytävissä, kaukana auringon\nvalosta, sähkövalon loistossa, suunnaton taistelu, kun monet aseihin\ntottumattomat huutojen ohjaamina kävivät sotaa, monet, joiden voimat\nolivat heikontuneet koneellisessa työssä ja veltostuneet kaksisataa\nvuotta kestäneen orjuustunteen vaikutuksesta, koettaen voittaa\ntoisia, jotka olivat huonontuneet aistillisen ja etuoikeuksien luoman\nturmeluksen kautta. Ei heillä ollut kanuunoita kummallakaan puolella,\neikä mikään univormu eroittanut heitä; ainoana aseena kummallakin\npuolen oli tuo viheriäinen pyssy, joiden salainen valmistaminen ja\näkkinäinen jakaminen runsain määrin oli ollut Ostrogin taitavin\nvoimannäyte taistelussaan Neuvostoa vastaan. Harvat osasivat näitä\naseita käyttää, useat eivät olleet niitä koskaan ladanneet, moni\nsellaisen saatuaan lähti ilman ampumavaroja taisteluun; sodan\nhistoria ei tunne hurjempaa taistelua. Se oli harjottelijain sotaa,\nhirveätä koetaistelua, aseelliset kapinoitsijat taistellen toinen\ntoistaan vastaan, aseelliset kapinalliset rientäen huutojen ja laulun\nvimman johtamina eteenpäin, luottaen omaan lukumääräänsä, juosten\nmyriadittain pitkin kapeita käytäviä, hävitettyjä hissejä, verestä\nliukkaita gallerioja, salit ja käytävät täynnä sauhua, lentoasemien\nalapuolella, oppien siellä, missä kaikki peräytyminen oli mahdotonta,\nentisen sodankäynnin salaisuudet. Taivas oli aivan kirkas, ja\nlukuunottamatta pieniä rusohohtavia usvia, jotka illan tullen\nlisääntyivät, ei taivaalla näkynyt ainoatakaan pilveä. Ostrogilla\nei näyttänyt olevan pommia ja taistelun alkupuolella ei siis\naeroplaaneilla ollut mitään tehtävää. Taivas oli kirkas, se näytti\npysyvän selvänä odottaessaan aeroplaanien tuloa.\n\nTavan takaa tuli uusia viestejä ilmoittaen aeroplaanien\nlähestyvän, viestejä ensin Välimeren etelärannalta ja sitten äkkiä\nEtelä-Ranskasta. Mutta Grahamin käskyistä huolimatta ei löydetty\nniitä uusia kanuunoita, jotka Ostrog oli antanut valaa ja jotka\nlöytyivät jossain kaupungin sisällä; ei myöskään tiedetty, millä\ntuloksella vimmattu kansa taisteli lentoasemien valloittamisesta.\nToinen Työkomppanian osasto toisensa jälkeen ilmoitti olevansa\nvalmiina ja lähtevänsä liikkeelle, sitten katosivat ne sokkeloihin,\njoissa sota riehui, eikä niistä kuulunut enää sen enempää. Mitä\nsiellä tapahtui? Toimeliaimmat osastopäällikötkään eivät sitä\ntietäneet. Vaikka ovia taukoamatta avattiin ja suljettiin,\nvaikka kiireellisiä viestejä tuotiin, ja sähkökellot soivat ja\ntiedonantokoneet yhtäpäätä naksuttivat, niin tunsi Graham olevansa\nniin erillään kaikesta, niin kumman toimeton ja tarpeeton.\n\nTämä erillään olo tuntui hänestä omituisemmalta, odottamattomimmalta\nmitä oli tapahtunut heräämisensä jälkeen. Tämä muistutti tuota\npakollista toimettomuutta, jota ihminen joskus tuntee unissaan.\nEnsiksi kapina, odottamaton taistelu hänen ja Ostrogin välillä\nmaailman vallasta, ja sitten tämä oleskelu rauhallisessa pienessä\nhuoneessa, jossa oli torvet, kellot ja särkynyt peili!\n\nToisinaan ovi sulkeutui ja he olivat aivan kahdenkesken; he olivat\naivan erillään tästä suuren suuresta taistelusta, joka raivosi\nulkona, jonka he tarkalleen tiesivät ollessaan kahden kesken\ntässä yksinäisyydessä. Sitten ovi taas aukeni, lähetit riensivät\nsisään, tai kimeä kellonääni keskeytti heidän rauhansa, ja tuntui\nkuin rajumyrsky äkkiä olisi lentänyt ikkunasta sisään loistavasti\nvalaistuun taloon. Tuima ja pauhaava kiihko, taistelun vimma ja\nväkivaltaisuus tunkeutui tänne aivan heidän luokseen huumaten\nheidät. He eivät enää olleet toimivia henkilöitä, vaan katselijoita,\npeloittavan hirmukouristuksen näkijöitä. He tuntuivat toinen\ntoisilleenkin epätodellisilta, pienoisolennoilta, sanomattoman\nvähäpätöisiltä ja ainoat todelliset vastavoimat, todelliset olemassa\nolevat seikat olivat, ensiksi kaupunki, joka tuolla etäällä riehui ja\ntoimi puolustuksen yhä jatkuvassa vimmassa, ja toiseksi aeroplaanit,\njotka varmasti saapuivat heitä kohden maapallon pyöreän olan yli.\n\nEnsiksi oli heidät vallannut innostunut luottamus ja turvantunne\ntoisiinsa, suuri ylpeys oli saanut heissä vallan, molemminpuolinen\nylpeys ajatellessaan, mitkä suuret tapaukset he olivat saaneet\naikaan. Graham oli alkanut kävellä pitkin huonetta puhellen\ninnoissaan ja ollen vakuutettu suunnattoman suuresta kohtalostaan.\nMutta hitaasti oli epämääräiset ja levottomat ajatukset lähestyvästä\ntappiosta alkaneet kalvaa hänen innostustaan. Kului pitkä aika,\njolloin he olivat kahden. Hän vaihtoi silloin puheenainetta, muuttui\nitsekkääksi, puhui merkillisestä unestaan, entisestä pienestä\nelämästään ja kaukaisista mutta selvistä muistoistaan, kuten\nkatsoen ison suurennuslasin läpi, ja kaikista niistä intohimon ja\nhairahdusten lyhyistä leikeistä, jotka olivat muodostaneet hänen\nentisen elämänsä. Helen puhui vähän, mutta kasvojensa ilme seurasi\nMestarin ääntä ja sen sävyä, ja Graham oli onnellinen löydettyään\nvihdoinkin jonkun, joka häntä täydellisesti ymmärsi. Jättäen syrjään\nkaikki vanhat muistot palasi hän siihen suuruuden tunteesen, jonka\nHelen herätti hänessä. \"Ja keskellä kaikkea sitä odotti tämä\nkohtalo minua\", sanoi hän; \"tämä suunnaton perintö, josta en voinut\nuneksiakaan\".\n\nVähitellen heidän sankarilliset ajatuksensa vallankumouksen\ntaistelusta siirtyivät heidän keskinäisiin asioihinsa. Graham alkoi\nkysellä häneltä. Helen kertoi elämästään ennen hänen heräämistään,\npuhui hyvin vilkkaasti tyttöunelmistaan, jotka olivat määränneet\nhänen elämänsä suunnan ja siitä uskomattomasta vaikutuksesta, joka\nGrahamin heräämisellä oli ollut. Hän puhui myöskin nuoruutensa\ntraagillisesta kohtalosta, joka oli synkistänyt hänen mielensä,\nkasvattanut hänessä vihan vääryyttä vastaan, ja jo varhain avannut\nhänen sydämensä tuntemaan laajemmin ihmiskunnan kärsimyksiä. Muutaman\nhetken ajan oli Grahamin mielestä tuo ulkona riehuva sota vain\nsuuremmoisena taustana heidän yksilöllisille asioilleen.\n\nSamassa heidän avomielinen keskustelunsa keskeytyi. Lähetit\ntulivat ilmoittamaan, että suuri laivasto aeroplaaneja kiisi jo\nAvignonin yli. Graham meni huoneen nurkassa olevan kristallilevyn\neteen ottaakseen asiasta tarkan selon. Hän meni karttahuoneesen\nja tutki erästä karttaa mittaillen Avignonin, Arawanin ja Lontoon\nväliä. Hän teki nopeasti laskelmansa. Hän palasi osastopäälliköiden\nhuoneesen saadakseen kuulla uutisia lentoasemien valloittamisesta\n-- mutta mitään tietoja ei ollut heillä. Hetken kuluttua palasi hän\nhuoneesensa.\n\nKasvojensa ilme oli muuttunut. Hänen mielessään hämärti ajatus,\nettä taistelu oli jo puoliksi käyty, että Ostrog pysyi kannallaan,\nettä aeroplaanien tulo voi saada aikaan pakokauhun, josta voi olla\nturmiokkaita seurauksia. Erään lähettilään viestissä oleva lause sai\nhänet ajattelemaan, mitä oli tulossa. Jokainen näistä lentävistä\njättiläisistä toi tuhannen puolivilliä neekeriä tuhoamaan kaupungin.\nÄkkiä hänen humaaninen innostuksensa lauhtui. Kaksi osastopäällikköä\nainoastaan oli salissa, kun hän vähän ajan kuluttua sinne palasi,\nAtlaksen sali näytti tyhjältä. Hän huomasi muutoksen tapahtuneen\nympärillään olevissa ihmisissä. Synkkä pettymyksen tunne valtasi\nhänet. Helen katsoi levottomana häneen, kun Graham jälleen palasi\nhänen luokseen.\n\n\"Ei mitään uutta\", sanoi hän teeskennellyn väliäpitämättömästi\nnähdessään hänen kysyvän katseensa.\n\nSitten hän puhui suoraan. \"Tai pikemmin -- huonoja uutisia. Me\nolemme tappiolla. Me emme valloita asemaa itsellemme, ja aeroplaanit\nlähestyvät yhä enemmän\".\n\nHän käveli huoneen perälle ja kääntyi.\n\n\"Jollemme aivan kohta saa lentoasemia valtaamme -- niin jotain\nkauheata tapahtuu. Me joudumme tuhon omiksi\".\n\n\"Ei!\" sanoi Helen. \"Meillä on oikeus ja kansa puolellamme. Meillä on\nJumala puolellamme\".\n\n\"Ostrogilla on sotakuri -- hänellä on suunnitelmansa. Tiedättekö,\nmitä juuri äsken tunsin --. Kun kuulin noiden aeroplaanien yhä\nlähenevän. Minä tunsin taistelevani kohtalon sotavoimaa vastaan\".\n\nHelen ei vastannut pitkään aikaan. \"Me olemme tehneet oikein\", sanoi\nhän vihdoin.\n\nGraham loi häneen epäilevän katseen. \"Me teimme, mitä meidän täytyi.\nMutta riippuiko tämä meistä? Eikö tämä ole vanha synti, vanhan synnin\npalkka?\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" kysyi Helen.\n\n\"Nuo neekerit ovat villiä, voiman avulla on heitä hallittu, ja\nvoimana heitä on käytetty. Ja he ovat olleet valkoisten vallan\nalaisena kaksisataa vuotta. Eikö se ole rotujen keskinäistä\ntaistelua? Toinen rotu rikkoo -- toinen kostaa\".\n\n\"Mutta nämät työmiehet, tämä onneton Lontoon kansa --!\"\n\n\"Näennäistä sovintoa. Nousemalla kapinaan kostavat he tehtyjä\nvääryyksiä\".\n\nHelen katsoi häneen kummastuen sitä uutta puolta, jonka hän näki\nasioista.\n\nSamassa kuului kellon kimeä ääni, askelten ääntä ja fonograafisen\nkoneen puhetta. Keltapukuinen mies tuli huoneesen. \"Mitä?\" kysyi\nGraham.\n\n\"He ovat Vichyssä\".\n\n\"Missä ovat ne kaikki, jotka odottivat Atlaksen salissa?\" kysyi\nGraham äkkiä.\n\nSamassa kuului taas puhekoneen ääni. \"Me saisimme nyt voiton\", sanoi\nkeltapukuinen mies mennessään pois, \"jos vaan tietäisimme, minne\nOstrog on kätkenyt kanuunat. Kaikki riippuu nyt siitä. Ehkä tämä --\"\nGraham seurasi häntä. Kaikki tiedot koskivat vain aeroplaania. Ne\nolivat ennättäneet jo Orleansiin.\n\nGraham palasi Helenin luo. \"Ei mitään uutisia\", sanoi hän. \"Ei mitään\nuutisia\".\n\n\"Emmekö me voi mitään tehdä?\"\n\n\"Emme mitään\".\n\nHän käveli kärsimättömänä edes ja takaisin huoneessa. Äkkiä hänen\nluonteensa mukainen suuttumus sai hänessä vallan. \"Kirottu olkoon\ntämä sekava maailma!\" huusi hän, \"ja kaikki ihmisten keksinnöt! Että\nihminen kuolee kuin hiiri satimeen koskaan näkemättä vihamiestään!\nOh, kun saisi purkaa kiukkuaan!...\"\n\nHän kääntyi, ja koko esiintymisessään oli tapahtunut muutos. \"Tämähän\non järjetöntä\", sanoi hän. \"Minä olen villi-ihminen\".\n\nHän käveli ja sitten seisahtui. \"Ovathan Lontoo ja Pariisi vain\nkaksi kaupunkia. Koko lauhkea vyöhyke on noussut kapinaan. Mitä\nsiitä, vaikka Lontoo on tuomittu turmioon ja Pariisi häviöön? Nehän\novat vain satunnaisia tapauksia\". Jälleen ajoi uutisten kuulemisen\nnälkä hänet tiedustelemaan. Hän palasi vakavamman näköisenä ja istui\nHelenin viereen.\n\n\"Loppu on jo lähellä\", sanoi hän. \"Kansa näyttää kymmentuhansin\njoukoin taistelleen ja kaatuneen, kadut Roehamptonin tienoilla\nmahtavat näyttää palaneelta mehiläiskeolta. Ja he ovat turhaan\nkaatuneet. He hyökkäävät vain alinta kerrosta vastaan. Aeroplaanit\novat Pariisin lähellä. Vaikka voitto leimahtaisikin nyt esiin, niin\nei mitään voitaisi tehdä, ei olisi aikaa tehdä mitään, ennenkuin ne\novat hyökänneet meihin. Kanuunat, jotka olisivat voineet pelastaa\nmeidät, ovat kadonneet! Kadonneet! Ajatelkaa tätä epäjärjestystä!\nKatsokaa tätä järjetöntä taistelua, jossa ei löydetä edes omia\naseita! Oh, olisi minulla nyt aeropiili -- edes yksi ainoa! Ilman\nsitä olen voitettu. Ihmiskunta on voitettu ja asiamme kadotettu!\nMinun kuningaskuntani, minun järjetön ja typerä kuningaskuntani on\nkestänyt yhden yön. Ja minä yllytin tätä kansaa taisteluun --\"\n\n\"He olisivat muutenkin taistelleet\".\n\n\"Sitä epäilen. Minä olen tullut heidän keskelleen --\"\n\n\"Ei\", huudahti Helen, \"se ei ole totta. Jos tappio tulee -- jos te\nkuolette --. Mutta se ei voi tapahtua, ei voi tapahtua näin monen\nvuoden kärsimysten jälkeen\".\n\n\"Ah! Me tarkoitimme hyvää. Mutta -- uskotteko todellakin?\"\n\n\"Jos joudutte tappiolle\", huudahti hän, \"niin te olette kuitenkin\npuhunut. Sananne kiisivät tuulen viimana läpi maailman, ja puhalsivat\nvapaudentulen ilmiliekkiin. Mitä siitä, jos tuo liekki hiukan\nleiskahteleekin. Ei mikään voi puhuttua sanaa muuttaa. Tehtävänne on\nonnistunut.\"\n\n\"Mitä varten? Olkoon niin. Olkoon niin. Muistattehan, mitä tästä\nkaikesta sanoin, kun te siitä minulle puhuitte -- hyvä Jumala! Siitä\non nyt tuskin vuorokausi kulunut! -- Minä sanoin, ettei minulla ollut\nteidän uskoanne. Olkoon kuinka tahansa -- nyt ei missään tapauksessa\nvoi tehdä enää mitään.\"\n\n\"Teillä ei ole minun uskoani! Tarkoitatteko sillä --? _Kadutteko_?\"\n\n\"En\", vastasi Graham nopeasti, \"en! Nimessä Jumalan -- _en_!\" Äänensä\nvärähti. \"_Mutta_ --. Minä olen hätäillyt. Minä tiesin liian vähän --\nja toimin liian nopeasti...\"\n\nHän vaikeni. Hän häpesi omaa tunnustustaan.\n\n\"Mutta yksi onni korvaa kaiken. Minä löysin teidät. Tämän vuosien\nkuilun yli tulin luoksenne. Kaikki muu on täytetty -- loppunut.\nTeillekin on tämä ehkä ollut hiukan enemmän -- tai hiukan vähemmän --\"\n\nGraham vaikeni ja katsoi suoraan häneen, ja ulkona huusi lähetti,\nettä aeroplaanit olivat jo Amiensin kohdalla.\n\nHelen nosti kätensä kaulaansa, huulensa olivat kelmeät. Hän\ntuijotti eteensä aivan kuin nähden jonkun kamalan mahdollisuuden\nuhkaavan. Äkkiä kasvojensa ilme muuttui. \"Oh! kunhan vaan olen ollut\nrehellinen!\" huudahti hän, ja sitten, \"_olenko_ ollut rehellinen?\nMinä rakastin maailmaa ja vapautta, minä vihasin julmuutta ja sortoa.\nNiin, sitä se oli\".\n\n\"Niin\", sanoi Graham, \"niin. Ja me teimme, mitä me voimme tehdä.\nMe julistimme oppimme, meidän oppimme. Mutta nyt --. Mutta nyt kai\nviimeinen hetkemme on tullut, kun nämät suuret asiat ovat täyttyneet.\"\n\nHän vaikeni. Helen istui vaiti. Kasvonsa olivat kalman kalpeat.\n\nHe eivät kuulleet äkillistä melua ulkoa, edes ja takaisin\njuoksemista, huutoja. Sitten äkkiä Helen vavahti ja kuunteli. \"Se\non --\", kiljaisi hän ja nousi, voimatta puhua, voimatta uskoa,\nriemuiten. Ja Grahamkin kuunteli. Kirkkaat äänet huusivat \"Voitto!\"\nNiin, he huusivat \"Voitto!\" Hänkin vuorostaan nousi ja tavaton toivon\nvälke loisti kasvoissaan.\n\nKeltapukuinen mies veti verhot syrjään ja astui sisään vavisten,\nsuuren mielenliikutuksen vallassa. \"Voitto\", huusi hän, \"voitto!\nKansa voittaa. Ostrogin miehet ovat joutuneet tappiolle\".\n\n\"Voittoko?\", huudahti Helen ja hänen äänensä sointui käheältä ja\nheikolta.\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" kysyi Graham. \"Kertokaa minulle! _Mitä_?\"\n\n\"Me olemme karkoittaneet heidät Norwoodin alemmista gallerioista,\nStreatham sytytettiin ja palaa ilmiliekissä, ja Roehampton en meidän\nhallussamme. _Meidän!_ -- ja me olemme anastaneet sinne jääneen\naeropiilin\".\n\nHetkisen Graham ja Helen olivat vaiti, heidän sydämensä sykkivät\nkiihkeästi, he katsoivat toinen toisiinsa. Viimeisen kerran välähti\nGrahamin mieleen ajatus valtakunnasta, kuningasvallasta yhdessä\nHelenin kanssa. Se välähti ja katosi.\n\nKimeä kello soi. Kiihoittunut, harmaatukkainen mies tuli\nosastopäällikköjen huoneesta. \"Kaikki on hukassa\", huusi hän.\n\n\"Mitä hyötyä meillä nyt on Roehamptonin valloituksesta? Aeroplaanit\nnähtiin jo Boulognen luona!\"\n\n\"Siis kanaali enää jälellä!\" sanoi keltapukuinen mies.\n\nHän teki nopeasti laskelman. \"Puolen tunnin päästä\".\n\n\"Heillä on kolme lentoasemaa hallussaan\", sanoi vanhus.\n\n\"Ja kanuunat?\" sanoi Graham.\n\n\"Me emme voi saada niitä kuntoon -- puolessa tunnissa\".\n\n\"Onko ne siis löydetty?\"\n\n\"Liian myöhään\", sanoi vanhus.\n\n\"Jos me voisimme heitä pidättää tunnin ajan!\" huusi keltapukuinen\nmies.\n\n\"Ei mikään heitä nyt voi pidättää\", sanoi vanhus. \"Heillä on\nensimmäisessä laivastossaan lähes sata aeroplaania\".\n\n\"Tunninko ajan?\" kysyi Graham.\n\n\"Niin lähellä voittoa!\" sanoi osastopäällikkö. \"Nyt kun olemme\nlöytäneet nuo kanuunat. Niin lähellä voittoa --. Jos saisimme ne edes\nnostetuiksi kaupungin katolle\".\n\n\"Pitkänkö ajan se veisi?\" kysyi Graham äkkiä.\n\n\"Tunnin ajan -- varmasti\".\n\n\"Liian myöhään\", huudahti osastopäällikkö, \"liian myöhään\".\n\n\"_Onko_ se liian myöhäistä?\" kysyi Graham. \"Juuri nyt --. Tunnin\npäästä!\"\n\nHän keksi äkkiä pelastuksen mahdollisuuden. Hän koetti puhua\ntyynesti, mutta kasvonsa olivat kalmankalpeat. \"Yksi mahdollisuus\nlöytyy. Te sanoitte, että yksi aeropiili löytyy --?\"\n\n\"Roehamptonin lentoasemalla, sir\".\n\n\"Särjettynäkö?\"\n\n\"Ei. Se makaa selällään vaunuissa. Sen voi nostaa raiteille -- hyvin\nhelposti. Mutta meillä ei ole aeronautia --\".\n\nGraham katsahti molempiin miehiin ja sitten Heleniin. Hän puhui\npitkän äänettömyyden jälkeen. \"_Meilläkö_ ei ole aeronautia?\"\n\n\"Ei ainoatakaan\".\n\n\"Aeroplaanit ovat kömpelöitä\", sanoi hän mietteissään, \"verrattuina\naeropiileihin\".\n\nHän kääntyi äkkiä Helenin puoleen. Hän oli päätöksensä tehnyt. \"Minun\ntäytyy se tehdä\".\n\n\"Tehdä, mitä?\"\n\n\"Mennä lentoasemalle -- tuon aeropiilin luo\".\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\"\n\n\"Minähän olen aeronauti. Ja siis --. Nämät päivät, joista te minua\nmoititte, eivät siis ole kuluneet hukkaan\".\n\nHän kääntyi keltapukuisen ja vanhuksen puoleen. \"Käskekää heitä\nnostamaan aeropiili raiteille\".\n\nKeltapukuinen hidasteli.\n\n\"Mitä te aijotte tehdä?\" huudahti Helen.\n\n\"Tuo aeropiili -- se on kohtalon suoma --\".\n\n\"Te aijotte --?\"\n\n\"Taistella -- niin. Taistella ilmassa. Minä olen sitä jo ajatellut\n--. Aeroplaani on kömpelö. Tarmokas mies --!\"\n\n\"Mutta -- siitä asti kuin lentokoneet keksittiin --\" huudahti\nkeltapukuinen mies.\n\n\"Sitä ei ole tarvittu. Mutta nyt on aika tullut. Sanokaa heille nyt\n-- käskekää heitä nyt -- nostamaan se raiteille\".\n\nVanhus loi kysyvän katseen keltapukuiseen mieheen, kohotti päätään,\nja riensi pois.\n\nHelen astui askeleen Grahamia kohden. Hänen kasvonsa olivat kalpeat.\n\"Mutta -- miten yksi voi taistella? Te saatte surmanne\".\n\n\"Ehkä. Mutta, jollen tee sitä itse -- tai annan jonkun toisen sen\nuskaltaa --\".\n\nHän vaikeni, hän ei enää voinut puhua, yhdellä liikkeellä hän\nsyrjäytti muut mahdollisuudet, ja he seisoivat katsoen toisiinsa.\n\n\"Te olette oikeassa\", sanoi Helen vihdoin hiljaa. \"Te olette\noikeassa. Jos se on tehtävä. Niin teidän täytyy mennä\".\n\nGraham astui askeleen häntä kohden, Helen peräytyi, käänsi kalpeat\nkasvonsa poispäin ja esti häntä lähestymästä. \"Ei\", sanoi hän\nvaivalloisesti hengittäen. \"Minä en voisi --. Menkää nyt\".\n\nGraham ojensi kätensä. Helen puristi sitä. \"Menkää nyt\", huudahti\nhän. \"Menkää nyt\".\n\nGraham hidasteli ja tajusi. Hän nosti kätensä ylöspäin\npuoliteatraalisella tavalla. Hän ei voinut sanoa sanaakaan. Hän\npoistui.\n\nKeltapukuinen mies kääntyi hienotunteisena ovea kohden. Mutta Graham\nmeni hänen ohitseen. Hän riensi salin läpi, jossa osastopäällikkö\ntelefoonin kautta käski nostamaan aeropiilin raiteille.\n\nKeltapukuinen mies loi katseen liikkumattomaan Heleniin, hidasteli\nja riensi Grahamin jälestä. Graham ei katsahtanut taakseen, hän ei\nsanonut sanaakaan ennenkuin etuhuoneen suureen saliin johtava verho\nsulkeutui hänen takanaan. Sitten käänsi hän päänsä ja verettömiltä\nhuuliltaan kuului lyhyt, nopea käsky.\n\n\n\n\nXXIV Luku.\n\nAeroplaanien tulo.\n\n\nKaksi sinipukuista miestä makasi suullaan rautasillalla, joka\nkulki Roehamptonin lentoaseman reunaa myöten, pyssyt ojolla\ntähystellen Wimbleton-Parkin lentoasemalle päin. Tuon tuostakin\nnämät miehet vaihtoivat sanan keskenään. He puhuivat sitä sotkuista\nenglanninkieltä, jota heidän kansanluokkansa ja aikakautensa käytti.\nOstrogilaisten tuli oli harventunut ja lopulta tauonnut, eikä vähään\naikaan ollut näkynyt muuta kuin joitakuita yksityisiä vihollisia.\nMutta kaiku siitä taistelusta, jota yhä vielä käytiin alemmissa\ngallerioissa, kuului joskus kansan huutojen tauottua. Muutaman\nmetrin päässä heidän takanaan virui kuollut taistelija selällään,\nja hänen sininen pukunsa kyti hiljaa sen aukon ympärillä, josta\nkuula oli osunut hänen rintaansa. Aivan ruumiin vieressä istui eräs\nhaavoittunut, jonka jalka oli ammuttu, elottomin kasvoin tuijottaen\nvammaansa. Heidän takanaan lepäsi jättiläiskoossaan valloitettu\naeropiili kärryjensä päällä selällään. Toinen miehistä kertoi miten\nhän nähdessään erään vihollisen koettavan pujahtaa rautapylvään\ntaakse suojaan, oli umpimähkään ampunut ja osunut toiseen juuri kun\ntämä vauhdin vaikutuksesta olikin juossut pylvään ohitse.\n\n\"Minä en näe häntä lainkaan\", sanoi toinen mies kiusalla.\n\nAmpuja alkoi räyhätä ja haukkua kiihoittuneena selittäen tehneensä\ntuon teon. Mutta äkkiä, keskellä hänen puhettaan kuului alhaalta\nvoimakasta huutoa.\n\n\"Mitä nyt on tapahtunut\", sanoi hän ja nousi toiselle kyynärpäälleen\nja katsoi portaiden päästä keskikerrokseen. Joukko sinipukuisia\nriensi portaita ylös ja kiisi lentoaseman halki aeropiilin luo.\n\n\"Emme me tarvitse noita houkkioita\", sanoi hänen toverinsa. \"Ne vaan\nhäiritsevät ja estävät ampumasta. Mitä he nyt aikovat?\"\n\n\"Ssh! -- he huutavat jotain\".\n\nMolemmat miehet kuuntelivat. Äsken tullut joukko oli kokoontunut\naeropiilin luo. Kolme osastopäällikköä, jotka tunsi heidän mustista\nviitoistaan ja arvonmerkeistään, ryömi aeropiilin sisään ja nousi\nsen päälle. Koko joukko tarttui koneesen, pari kolme miestä\nkuhunkin siivenkannattajaan, kunnes koko lentokoneen ympärillä oli\nnostajia. Toinen ampujista nousi polvilleen. \"He aikovat kääntää sen\nvaunuilleen -- sitä he tekevät\".\n\nHän nousi seisomaan, samoin toverinsa. \"Mitä varten?\" sanoi hänen\ntoverinsa. \"Eihän meillä ole aeronautia\".\n\n\"He panevat sen ainakin kuntoon\". Hän loi katseen pyssyynsä, sitten\npuuhaavaan parveen, ja äkkiä kääntyen haavoittuneen puoleen sanoi\nhän: \"Pidä sinä tätä\", antaen hänelle pyssynsä ja patruunalaukkunsa;\nja kiireesti juoksi hän aeropiilin luo. Neljännestunnin ajan oli hän\nhikoileva, vetävä, lykkäävä, huutava ja käskyjä noudattava titaani,\nja kun se oli saatu paikoilleen oli hän toisten titaanien joukossa\nhuutamassa hurraata omalle työlleen. Silloin vasta sai hän kuulla\nsen, minkä jokainen jo kaupungissa tiesi, että Mestari, vaikka olikin\nvasta-alkaja, aikoi itse käyttää lentokonetta, ja saapui kohta\ntarkastamaan sitä, eikä sallinut kenenkään muun antautuvan vaaraan.\n\"Se, joka uskaltaa suurimpaan vaaraan, joka kantaa raskaimman taakan,\nse mies on kuningas\", siten kerrottiin Mestarin sanoneen. Ampuja\nhuusi vielä hurraata ja hiki tippui hänen pörröisestä tukastaan, kun\nhän kuuli yhtämittaista kohinaa, vallankumouksen laulun poljennan\nja säveleen. Joukon keskelle auennutta tietä myöten näki hän sankan\nparven nousevan portaita ylös. \"Mestari tulee\", huudettiin, \"Mestari\ntulee\", ja joukko hänen ympärillään taajeni taajenemistaan. Ampuja\nkoetti päästä lähemmäksi keskiportaita. \"Mestari tulee!\" \"Nukkuja,\nMestari!\" \"Jumala ja Mestari\", huusivat äänet.\n\nÄkkiä nousi hänen eteensä vallankumouksen kaarti mustissa\nunivormuissaan ja ensimäisen ja viimeisen kerran elämässään näki\nhän Grahamin aivan läheltä. Hän oli kookas mies, yllään liehuva,\nmusta viitta, kasvonsa kalpeat mutta päättäväiset ja katsoen suoraan\neteenpäin; mies, joka ei kuullut, ei nähnyt, ei ajatellut ympärillään\nolevia pikkuseikkoja. Koko elinaikansa hän oli muistava Grahamin\nkalpeat kasvot. Hetkisen kuluttua oli hän mennyt ohitse ja ampuja\nkoetti raivata itselleen tietä taajassa joukossa. Kauhusta itkevä\nsotilas tyrkkäsi häntä, juosten portaita kohden huutaen: \"Tilaa\naeropiilille!\" Lähtökello soi äkkiä raskaasti ja soinnuttomasti.\n\nKellon äänen kaikuessa korvissaan astui Graham lähemmäksi aeropiiliä\nja kulki sen siipien alitse. Hän huomasi, että monet vieressään\nseisovat tarjoutuivat seuraamaan häntä, mutta hän hylkäsi käden\nliikkeellä heidän tarjoumuksensa. Hänen täytyi miettiä, miten hän\nsaa koneen käyntiin. Kello soi yhä nopeammin ja tahdissa astuvan\nkansan käynti kuului yhä voimakkaammin ja selvemmin. Keltapukuinen\nmies auttoi häntä nousemaan siipien kannikerautojen yli. Hän\nasettui aeronautin paikalle ja istui huolellisesti ja varmasti\ntuoliin. Mitä se oli? Keltapukuinen mies osotti kahta aeropiiliä,\njotka näkyivät etelän taivaalla. Ei epäilemistäkään, ne odottivat\naeroplaanien tuloa. Pääasia -- tällä hetkellä -- oli päästä\nlähtemään. Hänelle huudettiin jotain, kysymyksiä, varoituksia. Nuo\nihmiset ikävystyttivät häntä. Hän tahtoi miettiä, muistella kaikkea,\nmitä hän edellisillä kokeiluillaan oli oppinut. Graham viittasi\nkansaa väistymään ja hän näki keltapukuisen miehen astuvan siipien\nkannattimien yli, näki kansan viittauksestaan poistuvan edessään\nolevilta kiskoilta.\n\nHetkisen oli hän liikkumattomana, katsoi vipuun, josta kone pantiin\nkäyntiin, ja hentoihin koneenosiin, jotka hän niin puutteellisesti\ntunsi. Silmiinsä osui pieni kaltevuuden mittaaja, jonka ilmarakkula\noli hänen puolellaan, ja hän muisti äkkiä jotain, kuljetti\nkymmenkunta sekuntia konetta eteenpäin, kunnes vesirakkula oli\nmittaajan torven keskellä. Kansa oli vaiti, tarkastellen hänen\njokaista liikettään. Kuula osui erääsen rautaan hänen päänsä päällä.\nKuka ampui? Oliko tie vapaa? Hän nousi katsomaan ja istui jälleen\nalas.\n\nSekunti sen jälkeen alkoi propelli pyöriä ja hän kiisi raidetta\nmyöten eteenpäin. Hän tarttui ohjausvipuun ja siirsi koneen taapäin\nsaadakseen aeropiilin keulan nousemaan. Silloin alkoi kansa hurrata.\nHetkisen sykki sydämensä kilpaa koneen tykytyksen kanssa, sitten\nhuudot hiljenivät ja lopulta kaikki oli hiljaista. Ilma vinkui\ntuulisuojustimen yli ja maa näytti painuvan yhä alemmaksi.\n\nYlöspäin hän kiisi. Hän tunsi itsensä niin kaikesta levottomuudesta\nvapaaksi, niin tyyneksi ja varmaksi. Hän nosti keulan vielä hiukan\nkorkeammalle, avasi vasemman siiven aukon, pyöri ympäri ja kohosi.\nHän katsoi päätään huimaamatta alas ja sitten ylös. Toinen Ostrogin\naeropiileistä riensi estämään hänen kulkuaan. Graham lähestyi sitä\nviistoon aikoen äkkinäisellä käänteellä lentää sen alitse. Sen pienet\naeronautit pitivät häntä silmällä. Mitähän he aikoivat tehdä? Hänen\ntoimintahalunsa kasvoi. Toisen näki hän tähtäävän pyssyllä valmistuen\nlaukaisemaan. Mitähän ne luulivat hänen aikovan tehdä? Samassa\nymmärsi hän heidän aikeensa, ja hänen päätöksensä oli tehty. Hänen\nhetkellinen toimettomuutensa oli kadonnut. Hän avasi kaksi aukkoa\nlisää vasemmanpuolisesta siivestä, pyöri ympäri, lensi vihamielistä\naeropiiliä kohden, sulki siiven aukot ja iski suoraan sitä kohden,\nkeulan ja tuulisuojustimen varjellessa häntä pyssyn kuulalta. Se\ntaipui hiukan ikäänkuin väistääkseen. Graham käänsi keulan ylöspäin.\n\nHän puri hampaansa yhteen, kasvonsa vääntyivät tahtomattaan, ja\nkrats! Hän iski vastustajaan! Hän iski alhaalta ylöspäin lähinnä\nolevaan siipeen.\n\nHyvin hitaasti näytti vastustajan siipi palaavan entiseen asentoon\nhyökkäyksen jälkeen. Hän näki sen koko leveydessään, sitten se liiti\nalas hänen näkyvistään.\n\nHän huomasi keulansa painuvan alaspäin, kätensä takertui vipuun\nkiinni, veti ja sai koneen siirtymään taapäin. Hän tunsi pienen\ntäräyksen, koneen keula kääntyi äkkiä ylöspäin ja hetkisen aikaa\ntunsi hän makaavansa melkein selällään. Kone kieppui ja heilui, se\nnäytti tanssivan paikallaan. Hän ponnisti kovasti voimiaan, painautui\nvipua vastaan ja sai koneen hitaasti taas kulkemaan eteenpäin.\nHän nousi, mutta ei enää niin jyrkästi pystysuoraan. Hän läähätti\nhetkisen, ja tarttui jälleen vipuihin. Ilma vinkui hänen ympärillään.\nUusi ponnistus ja hän lensi melkein vaakasuorassa. Hän saattoi\njälleen hengittää. Ensi kerran käänsi hän päänsä nähdäkseen, miten\nvastustajiensa oli käynyt. Hän tarkasti vielä vipua, katsoi uudestaan\nalaspäin. Ensi hetkessä luuli hän niiden kadonneen. Kuten kupariraha\npyörii rahapeliä pelattaessa, niin näki hän etelänpuoleisten\nlentoasemien välillä jotain pientä, litteää, kepeää ja särkyvää\nputoavan.\n\nEnsiksi ei hän ymmärtänyt, mitä se oli, mutta sitten hurja ilo\nsai hänessä vallan. Hän huusi täyttä kurkkua ja hänen äänensä\nkuului villiltä, ja kiisi yhä ylemmäksi taivaalla. \"Missä on\ntoinen aeropiili\", ajatteli hän. \"Nyt on sen vuoro --\" Katsoessaan\nympärilleen avaruuteen pelkäsi hän ensi hetkessä, että se oli\nlentänyt hänen yläpuolelleen, mutta sitten näki hän sen laskeutuvan\nNorwoodin lentoasemalle. He olivat aikoneet ampua. Mutta kun olisivat\nvoineet pudota suinpäin pari tuhatta jalkaa alaspäin, niin heidän\nrohkeutensa ei riittänyt siihen. Taistelu oli päättynyt.\n\nHetkisen liiteli hän kehässä ja sitten lensi hän jyrkästi alaspäin\nlounaisia lentoasemia kohden. Hämärä alkoi jo tulla; sauhu palavasta\nStreathamin lentoasemasta, joka oli ollut niin paksu ja musta,\noli nyt vaan tulipylväänä. Kaikki liikkuvien katujen täyttämät\naukeamat, kadut ja läpikuultavat kupukatot, kuilut rakennusten\nvälillä välkkyivät nyt sähkövalon loistossa, jota pehmensi laskevan\nauringon säteet. Niillä kolmella lentoasemalla, jotka vielä\nolivat Ostrogilaisten hallussa -- sillä Wimbledon-Parkin asemaa\nei voitu käyttää, -- se oli niin lähellä palavaa Roehamptonia,\nja Streatham oli yhtenä pätsinä -- paloi rovioita opastaakseen\ntulevia aeroplaaneja. Kun hän lensi Roehamptonin ylitse näki hän\nsiellä tiheän väkijoukon. Hän kuuli innokkaita hurraahuutoja, kuuli\nWimbleton-Parkista ammutun kuulan suhahtavan ilman läpi ja lentävän\nSurreyn kenttien yli. Hän tunsi tuulen viiman ja käänsi lentokoneensa\nniin, että se nosti hänet yhä ylemmäksi.\n\nHän kohosi ja kohosi, pitäen silmällä koneen tasaista käyntiä, kunnes\nkoko seutu näytti siniseltä ja epäselvältä, ja koko Lontoo oli\nkuin pieni valojuovainen kartta, leikkikalukaupunki etäisyydessä.\nTaivaanrannan pilvireunan alapuolella oli taivas safiirinvärinen ja\nnoustessaan ylöspäin tuli yhä enemmän tähtiä näkyviin.\n\nJa kas! Etelässä alhaalla ja nopeasti lähestyen näkyi kaksi pientä\nvalopilkkua, sitten useampia ja lopulta kokonainen valosikermä\nkiitäen nopeasti eteenpäin. Kohta hän saattoi ne laskea. Niitä oli\nkaksikymmentä neljä. Aeroplaanien ensimmäinen laivasto saapui!\nKauempana näkyi vielä suurempi lauma.\n\nHän lensi puolikehässä päästämättä tätä lähestyvää laivastoa\nnäkyvistään. Ne lensivät kolmion muodossa, ja nuo jättiläiskokoiset\nloistavat muodot lähestyivät täyttä lentoa ilmassa Grahamin\nalapuolella. Hän laski sukkelaan heidän nopeutensa ja lykäten koneen\neteenpäin alkoi hän laskeutua yhä suuremmalla vauhdilla. Hän veti\nvivusta ja kone lakkasi käymästä. Hän alkoi laskeutua alaspäin\nyhä nopeammin ja nopeammin. Hän suuntasi kolmion kärkeä kohden.\nHän putosi kuin kivi vinkuvan ilman halki. Hänen mielestään kului\ntuskin sekunti tämän hetken ja sen hetken välillä, jolloin hän iskee\netummaiseen aeroplaaniin.\n\nEi kukaan tuossa lähenevässä suuressa neekerilaumassa aavistanut\nuhkaavaa kohtaloaan, ei kukaan uneksinutkaan haukasta, joka taivaalta\nsiten iski heitä kohden. Ne, jotka eivät olleet ilmataudista\nheikkoja, kurottivat mustia kaulojaan ja silmät selällään katselivat\nusvaista kaupunkia, joka yhä läheni, rikasta ja loistavaa kaupunkia,\njonne heidän tottelevia käsivarsiaan tuotettiin. Hampaat kiiluivat\nja mustat kasvot loistivat. He olivat kuulleet puhuttavan Pariisiin\ntuotettujen toveriensa urotöistä, ja he tiesivät, että heilläkin\nolisi ihanat hetkensä Lontoon köyhälistön keskellä. Ja äkkiä Graham\niski heihin.\n\nHän oli suunnannut aeroplaanin runkoa kohden, mutta aivan viime\nhetkessä heräsi parempi ajatus hänen mielessään. Hän kierrähti hiukan\nja lensi koko painollaan vasempaan siipeen. Töytäys lennätti hänet\ntaapäin. Keula lensi aeroplaanin joustavan siiven läpi keskustaa\nkohden. Hän tunsi miten suuren aeroplaanin vauhti vei häntä ja\naeropiiliään eteenpäin, ja kului sekunti, jona hän ajatteli, miten\ntämä päättynee. Hän kuuli tuhannen ihmisen hätähuudot ja huomasi,\nettä koneensa pysyi tasapainossa, mutta kiinni jättiläislaivassa,\njoka vei häntä mukanaan alaspäin. Hän katsoi sivulle ja näki\naeroplaanin keskisiiven ja vastaisen siiven läpättävän. Hän näki\nsiipien kannatteiden läpi kaatuneita tuolia, tuijottavia silmiä ja\ntaipuneihin kannatteihin takertuvia käsiä. Vastaisen siiven aukot\naukenivat, kun aeronauti koetti saada laivaansa tasapainoon! Ylhäällä\nseisahtui toinen aeroplaani äkkiä välttääkseen joutuvansa putoavan\ntoverinsa pyörteesen. Leveiden siipien lainehtiva pinta tuntui\nratkeavan. Hän tunsi aeropiilinsä päässeen irti. Ja tuo vioittunut\nhirviö hänen allaan kääntyi aivan nurin kuin kaatuva muuri.\n\nGraham ei ollut aivan selvillä siitä, että hän oli iskenyt\naeroplaanin sivusiipeen ja päässyt irti, ennenkuin hän huomasi\nlentävänsä vapaasti ja alaspäin nopeasti lähestyen maata. Mitä oli\nhän tehnyt? Sydämensä sykki rinnassaan kuten hurjasti käypä kone,\nja vähään aikaan, joka oli vaarallinen hetki hänelle, ei hän voinut\nliikuttaa vipuja, sillä hänen kätensä olivat aivan herpaantuneet.\nVihdoin saattoi hän sen kuitenkin tehdä ja veti voimakkaasti konetta\ntaapäin, taisteli pari sekuntia häilymistä vastaan, tunsi koneen\npääsevän paikoilleen, asettuvan vaakasuoraan, ja sai vihdoin sen\njälleen liikkeesen.\n\nHän katsoi ylöspäin ja näki kaksi aeroplaania kiitävän aivan hänen\nylitseen, niiden matkustajat huusivat. Hän katsoi taaksepäin ja\nnäki laivaston pääosan hajaantuvan ja pakenevan joka taholle;\nhävittämänsä aeropiili, ja joka ei ollut voinut kääntyä oikeinpäin,\nsipaisi kuin jättiläissuuren veitsen terä aivan alapuolellaan olevan\ntuulimoottorin siipiä.\n\nHän painoi koneen taapäin ja katsoi vielä. Hänen koko huomionsa\nkohdistui allaan olevaan näkyyn ja hän nousi ylöspäin tarkastamatta\naeropiilinsä suuntaa. Suuri aeroplaani putosi maahan, ja oma painonsa\nsärki koneen sisustan; sitten kone heilahti, murskaantui suulleen\nsiipiensä päälle. Äkkiä sen kyljestä nousi valkoinen tulen kieleke\ntaivasta kohden. Tällä hetkellä huomasi Graham toisen aeroplaanin\nkiitävän suoraan häntä kohden, ja käänsi koneensa ylöspäin ja\nvältti siten hyökkäyksen -- jos se oli hyökkäys. Se kaarteli hänen\nvieressään, veti hänet metrin verran alaspäin ja melkein kaasi hänet\nnurin hurjaa vauhtia kiitäessään.\n\nHän näki kolme muuta aeroplaania syöksyvän häntä kohden ja hän\nhuomasi, että hänen välttämättä täytyi päästä niiden yläpuolelle.\nAeroplaaneja oli hänen ympärillään ja ne kaartelivat hurjaa kyytiä\nkoettaen väistää häntä, kuten hän luuli. Niitä oli hänen vieressään\nylä- ja alapuolella, idän ja lännen puolella. Hyvin etäältä kuuli\nhän yhteentörmäyksen ja kaksi aeroplaania syöksyi syvyyteen. Etäällä\nnäkyi uusi laivasto saapuvan. Graham nousi tasaisesti ylöspäin.\nKohta olivat kaikki aeroplaanit hänen alapuolellaan, mutta vähään\naikaan ei hän uskaltanut tehdä hyökkäystä, kun ei tietänyt välimatkan\nsuuruutta. Ja sitten syöksyi hän toisen uhrinsa kimppuun, ja kaikki\nsiinä olevat sotilaat näkivät hänen tulevan. Raskas kone kieppui ja\nheilahteli, sillä kaikki kauhistuneet miehet kapusivat aeroplaanin\nperäosaan ottamaan aseitaan. Joukko kuulia vinkui ilmassa ja\ntulikipinä välähti häntä suojaavan tuulisuojuksen lasissa. Aeroplaani\nhidasti kulkuaan ja laskeutui alemmaksi, mutta laskeutuikin liian\npaljon. Samassa hetkessä näki Graham Bromleykukkulan tuulimoottorien\nkiitävän lähemmäksi, käänsi koneensa syrjään ja aeroplaani, jota\nhän oli kiidättänyt eteenpäin paiskautui sitä vastaan. Kaikki äänet\nyhtyivät kamalaksi hätähuudoksi. Suuri aeroplaani näytti sekunnin\najan seisahtuvan pystyyn moottorien siipien sirpaleiden keskelle,\nja sitten se särkyi. Suuria kappaleita lensi ilman halki ja sen\nkoneet pirstaantuivat kuin simpukan kuoret. Kirkas liekki leimahti\niltahämäräiselle taivaalle.\n\n\"_Kaksi_!\" huusi Graham, samalla kun ylhäältä heitetty pommi räjähti\npudotessaan, ja kiisi täyttä vauhtia jälleen ylöspäin. Ylpeä iloisuus\nsai hänessä vallan ja hän tunsi jättiläissuurta toimintahalua.\nKaikki hänen levottomuutensa ihmiskunnan kohtalosta ja omasta\nkykenemättömyydestään olivat kokonaan kadonneet. Hän oli nyt vaan\ntaistelija, joka iloitsi omasta voimastaan. Aeroplaanit näyttivät\nkiitävän joka taholle, koettaen vaan päästä häntä pakoon, neekerien\nhätähuudot kuuluivat lyhyeinä parahduksina aina kun hän lensi niiden\nlähitse. Hän valitsi kolmannen uhrinsa, iski siihen nopeasti, mutta\nei saanut sitä kaatumaan. Se pääsi pakoon ja murskaantui Lontoon\nkorkeita ulkoseiniä vastaan. Tästä yhteentörmäyksestä päästyään liiti\nhän niin alas, että näki jäniksen peloissaan kiitävän erään kummun\nyli. Äkkinäisellä käänteellä nousi hän ylöspäin ja huomasi kulkevansa\nLontoon keskiosan yli ja että ilma hänen ympärillään oli aivan vapaa.\nHänen oikealla puolellaan lennättivät Ostrogilaiset ilmaan tavattoman\nmäärän varoitusrakettia, jotka paukkuivat hämärässä. Etelässä\nsauhusi puoli tusinaa aeroplaanin raunioita, ja idässä, lännessä ja\npohjoisessa pakeni niitä hurjaa kyytiä. Ne liitelivät pohjoiseen ja\nlänteen ja palasivat sitten etelään, sillä ne eivät voineet pysähtyä\nilmassa. Nykyisen hämmennyksen aikana olisi jokaista hyökkäysyritystä\nseurannut kamalia yhteentörmäyksiä. Grahamin oli vaikea täydelleen\narvostella, mitä hän oli tehnyt. Joka taholla poistui aeroplaaneja.\nNe poistuivat. Ne tulivat yhä pienemmiksi. Ne pakenivat!\n\nHän kulki noin parisataa jalkaa Roehamptonin lentoaseman yläpuolitse.\nSe oli aivan mustanaan kansaa, joka innoissaan huusi. Mutta\nmiksi Wimbleton-Parkin asema oli myöskin mustanaan riemuitsevaa\nkansaa? Streathamin lentoaseman liekit peittivät kolme etäämpänä\nolevaa asemaa. Hän kiersi ja nousi ylemmäksi nähdäkseen pohjoiset\nkaupunginosat. Ensiksi näkyi sauhun takaa Shooters' Hill'in valaistu\nlentoasema, jolla eräs aeroplaani, jonka oli onnistunut päästä\nmaihin, purki neekereitään. Sitten näkyi Blackheath, ja viimeisten\nsauhupilvien alla Norwoodin lentoasema. Blackheathille ei ollut\ntullut aeroplaania, mutta eräs aeropiili oli lentovalmiina raiteilla.\nNorwood oli aivan täynnä kansaa, joka juoksi sinne ja tänne hurjan\nsekasorron vallitessa. Miksi? Äkkiä hän ymmärsi syyn. Lentoasemien\nitsepintainen puolustus oli loppunut, kansa tunkeutui Ostrogin\nviimeisen turvapaikan alakerrokseen. Ja sitten, kaukaa kaupungin\npohjoiselta puolelta kuului kumea jyrähdys, iloinen viesti hänelle,\nvoiton merkki ja ääni, kanuunan raskas paukahdus. Suunsa aukeni\npuoliksi, mielenliikutus kuvastui kasvoissaan.\n\nHän hengitti syvään. \"He voittavat\", huusi hän vapaasen ilmaan;\n\"kansa voittaa!\" Toinen kanuunan paukahdus kuului aivan kuin\nvastaukseksi. Ja sitten näki hän Blackheathin aeropiilin kiitävän\npitkin raiteitaan lentääkseen. Se kiisi eteenpäin ja kohosi. Se lensi\nilmaan kuin kuula suunnaten kulkuaan etelään, häntä pakoon.\n\nHeti ymmärsi hän, mitä oli tekeillä. Ostrog pakeni varmaankin sillä.\nHän huusi ja kiisi sitä kohden. Jouduttamalla laskeutumistaan\nlensi hän nopeasti viistoon alaspäin. Pakolainen nousi äkkiä hänen\nlähestyessään. Graham lisäsi vauhtia ja syöksyi suoraan sitä kohden.\n\nMutta aeropiili väisti äkkiä, ja Graham meni ohitse kiitäen suinpäin\nhyödyttömällä vauhdillaan maata kohden.\n\nGraham oli raivoissaan. Hän veti koneen taapäin ja kiisi kaarissa\nylöspäin. Hän näki edessään Ostrogin aeropiilin kierteenmuotoisesti\npakenevan. Graham nousi suoraan ylöspäin ja sai sen kiinni\nsuuremmalla vauhdillaan ja aeropiilinsä kepeydellä, hänellä kun\noli siinä yksi mies vähemmän. Hän syöksyi suinpäin ja epäonnistui\njälleen! Kiitäessään ohitse näki hän Ostrogin aeronautin tyynet ja\nitseensä luottavat kasvot, ja Ostrogin horjumattoman päättäväisen\nryhdin. Ostrog näytti katsovan suoraan toisaanne -- etelään. Graham\nkäsitti kuinka kömpelöltä hänen lentonsa mahtoi näyttää, ja se\nsuututti häntä. Alapuolellaan näki hän Croydonin kalliot. Hän nousi\näkkiä jälleen ylöspäin ja sai uudelleen vihollisensa kiinni.\n\nHän katsoi olkansa yli, outo näky kiinnitti hänen huomiotaan.\nShooter's Hill'in lentoasema näytti nousevan; tulipylväs, joka\nmuuttui harmaaksi muodoksi, kuten savu ja rautahatuksi, lensi ilmaan.\nSilmänräpäyksen tämä hatun muoto pysyi pudottaen päältään suuret\nmäärät metallia, sitten tiheä sauhu alkoi tulvia siitä. Kansa oli\nräjäyttänyt sen ilmaan aeroplaanineen ja kaikkineen! Ja äkkiä toinen\nsamallainen harmaa sauhupylväs nousi Norwoodin lentoasemalta. Ja\njuuri kun hän tätä katseli, kuului kumea jyrähdys, ja ensimmäisen\nräjähdyksen ilmalaine osui häneen. Hän lensi ylös ja sivulle.\n\nEnsiksi aeropiili putosi melkein pystysuoraan keula edellä ja\noli menemäisillään aivan nurin. Graham nojasi tuulensuojustimeen\nvälttäen pyörää, joka kieppui hänen päänsä päällä. Ja sitten toisen\nräjähdyksen laine iski aeropiilin sivuun.\n\nGraham takertui erääsen kannaterautaan ja ilma vinkui hänen ohitseen\nja _ylöspäin_. Hän tunsi olevansa paikallaan, liikkumatta ilmassa,\nviiman kulkiessa hänen ohitseen. Hän otaksui putoavansa. Sitten oli\nhän putoamisestaan varma. Hän ei voinut katsoa alaspäin.\n\nHän muisti uskomattoman nopeasti kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut\nheräämisestään asti, epäilyksen hetkiä, vallan päiviä, ja lopulta\nOstrogin suunnitellun petoksen myrskyisää ilmitulemista. Hän\noli joutunut tappiolle, mutta Lontoo oli pelastettu. Lontoo oli\npelastettu.\n\nKaikki se oli hänen mielestään niin epätodellista. Kuka oli hän?\nMiksi takertui hän niin epätoivoisesti kiinni? Miksi hän ei voinut\nirroittautua? Tällähän tavoin lukemattomat unet olivat päättyneet.\nMutta hetken päästä hän varmaan herää.\n\nAjatuksensa kiisivät yhä nopeammin. Hän kysyi itseltään, näkeneekö\nhän enää Heleniä. Hänestä olisi se järjetöntä, ellei hän enää tapaisi\nhäntä. Tämän _täytyi_ olla unta! Nyt hän varmaankin kohtaa hänet. Hän\nainakin oli todellinen. Hän oli todellinen. Hän herää ja tapaa hänet.\n\nVaikka hän ei sitä voinutkaan nähdä, niin äkkiä huomasi hän tulleensa\naivan lähelle maata.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]