Historiallinen katsaus suomalaiseen itsenäisyysliikkeeseen ja jääkärien toimintaan vuosina 1914–1918. Teos valottaa aktivistien salaisia ponnisteluja, sotilaskoulutusta Saksassa sekä jääkäripataljoonan rintamakokemuksia itärintamalla ja paluuta Suomeen sisällissodan ja itsenäisyyden koittaessa.
K. A. Wegeliuksen 'Suomen leijona ja Saksan kotka' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1545. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
SUOMEN LEIJONA JA SAKSAN KOTKA
Aseveljeyden historiaa 1914-1918
Kirj.
K. A. WEGELIUS
Porvoo–Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, Kirjapainossa Porvoossa 1938.
"Oikeastaan suorittivat päätyön Suomessa 'nuoret', so.
ylioppilaat kautta maan lukuisten apulaistensa ja Suomeen
komennettujen jääkärien avulla. Kuta enemmän tietoja
värväystyöstä, sotilasvalmisteluista, venäläisiä sotavoimia
koskevien tietojen peräti vaarallisesta kokoamisesta sekä kansan
keskuudessa suoritetusta valistustyöstä tulee julkisuuteen,
sitä suurenmoisemmalta tuntuu tämä toiminta."
Herman Gummerus.
Kansamme syvän kiitollisuuden ja kunnioituksen
saakoot kautta aikojen ne Suomen ylioppilaat, jotka
panivat alulle itsenäisyysliikkeen.SISÄLLYS:
Lukijalle.
Johdanto.
Suomi Venäjän yhteydessä. Nikolai II:n toimeenpanema valtiokaappaus. Suuri adressi ja eurooppalainen adressi. Perustuslakitaistelu. Eugen Schauman. Perustuslakitaistelu jatkuu. Lyhyt hengähdys vain – ja uusi sortokausi alkaa. "Marraskuun venäläistämisohjelma". Mieliala Suomessa 1914 ennen maailmansotaa ja sen jälkeen.
27. Jääkäripataljoonan esihistoria.
Ensimmäiset saksalais-suomalaiset kosketukset maailmansodan
alkutaipaleella
Suomen ylioppilasnuorison päättäväinen – joskin kohtalonraskas askel.
Ylioppilasnuoriso järjestyy.
Ylioppilasvaltuutettujen käynnit eräiden vanhempien aktivistipiirien
jäsenten luona.
Ylioppilaiden keskuskomitean edustajina lähtee kaksi ylioppilasta
Tukholmaan tiedustelemaan yhteysmahdollisuuksia Saksaan.
Suomalaisten sotilaskoulutusasian käsittely Saksassa.
Sotilaskoulutuskurssin järjestyminen.
Ylioppilas-aktivistien valmistelutoimenpiteet Helsingissä.
Sassnitz – Hampurin etappi.Lockstedtin leirin aika.
Pfadfinder- ja musketöörikausi.
Ponnistuksia Lockstedtin kurssin pidentämiseksi.
Keisarin päätös ja Wetterhoffin ponnistelut sen muuttamiseksi.
Suomessa toimivia aktivistijärjestöjä ja Suomen vapausliikkeen
Tukholman ulkomaanvaltuuskunta.
Wetterhoffin kohtalo.Toimintaa Suomessa.
Värväys. Etappitiet. Tornion etappi. Kemin etappi. Uumajan etappi avoveden aikana syksyllä 1915. Uumajan etappi kevättalvella 1916. Lapuan etappi. Kajaanin etappi. Jääkärietapit. Jääkäritilastoa. Etappitilastoa. Sotapakolaistilastoa. Sekä värväyksen että etappityön vaikeudet. Tiedustelutoiminta.
27. Kuninkaallinen Preussilainen Jääkäripataljoona.
27. Kuninkaall. Preussil. Jääkäripataljoona.
Majuri Maximilian Bayer.
Rintamalle lähdön valmistelut.
Jääkäreitä suuressa päämajassa ja Mitaun keisariparaati.
Joitakuita viittauksia sotatilanteeseen Jääkäripataljoona 27:n
siirtyessä Saksan itärintamalle.
27. Jääkäripataljoona rintamalla.
Rintama-aika Missellä.
Jääkäripataljoona 27:n tykistöjaosto Eckau–Keckaun taistelussa.
Schmardenin taistelu.
Rintama-aika Riianlahdella.
Prikaatikenraali ja aluepäällikkö hänen ylhäisyytensä
kenraaliluutnantti Wynecken.
"Jääkäripataljoona 27" siirretään Libauhun.
Majuri Bayerin ero.
Jääkäripataljoona Aa-joen talvitaisteluissa.
Murheen lehtiä 27. Jääkäripataljoonan historiassa.
Jääkäripataljoona 27:n sijoitus Tuckumiin.
Libaun aika.
Uuden koulutuksen suuntaviivat.
Vuosi 1918 koittamassa ja jääkärien paluu kotimaahan.
Pataljoonan Suomeen-lähtö.
Jääkärien vastaanotto Vaasassa.Toimenpiteet Suomen aseistamiseksi.
Tilanne Suomessa Venäjän vallankumouksen jälkeen.
Suomalaisen sotilaskomitean edustajat Tukholmassa.
Tukholman Ulkomaanvaltuuskunnan toimenpiteet aseiden
hankkimiseksi.
V:n 1917 elokuun aselähetys- ja kapinahankesuunnitelma.
Selvittelyä v:n 1917 elo-syyskuun aselähetys- ja
kapinahankesuunnitelman johdosta.
Syksyn 1917 diplomaattiset neuvottelut.Equityn ensimmäinen retki Suomeen.
Valmistelut Saksassa.
Itämeren sotavoimain ylipäällikön toimintakäsky selityksineen.
Matkanteko.
Equityn vastaanoton valmistelut Suomessa.
Equityn saapuminen Vesterölle.
Aseiden maihinvienti Storsandvikenissä.
Equity palaa Ruotsin aluevesille ja taas Suomen puolelle.
Equityn vastaanoton valmistelut Pietarsaaren puolessa.
Aseiden maihinvienti Tolvmansgrundetille.
Aseiden siirto Tolvmansgrundetilta ja Vesteröltä turvallisempiin
paikkoihin – valkoisen rintaman hyväksi.
Equityn paluu ensimmäiseltä retkeltä.U. C. 57:n Suomen-retki.
U. C. 57 lähetetään Suomeen. Vastaanotto Hamnskärissä. Jääkärit sijoittuvat tehtäviinsä. U. C. 57:n kohtalo.
Aselaiva Equityn toinen retki.
Kriitillinen tilanne. Retken valmistelut Saksassa. Itämeren sotavoimain ylipäällikön toimintakäsky. Tilanteen selvittelyä Suomessa. Porin asetilaus. Syksyn 1917 kuluessa tapahtuneet aselähetyshälytykset. Porilaiset saavat herkeämättä tietoja aselaivan saapumisesta. Tohtori Eric Åströmin käynti Vaasassa. Jääkärit ja matkanteko. Equity Bålsöstä käsin neljä kertaa Revelin edustalle. Merelle etsimään Equityä. Jääkäripatrulli. Rantasen, Gustafssonin ja Mahlamäen ponnistelut. Rantasen moottori Equityn kyljessä. Equityn aselastin vastaanoton järjestelyt Edväisissä ja Vesteröllä. Equityn retki pohjoiseen ja Saksaan paluu. Loppuselvittelyä Equityn toisen retken epäonnistumisen syistä. Saksan apu.
Itämeren-divisioona.
Sotatilanne Suomessa. Itämeren-divisioonan osanotto Suomen vapaussotaan. Saksalaisen apuretkikunnan lähettämisen syyt. Suomen retkeen osallistuneet alukset. Ahvenanmaan retki. Hanko valitaan maihinnousupaikaksi; kulkureitin kuntoonpaneminen. Itämeren-divisioonan joukko-osastot. Joukkojen kuljetus Suomeen. Toiminta Helsingin valtaukseen asti. Toiminta Helsingin valtauksen jälkeen. Eversti von Brandensteinin maihinnousuosasto ja taistelut Lahdesta. Taisteluiden tauottua.
Lähdekirjallisuutta.
Viiteselitykset.
LUKIJALLE.
Kun eräät jääkärit ja aktivistit tutustuivat saksankielisenä julkaistavaksi aiotun teokseni käsikirjoitukseen, joka koskee saksalaisten ja suomalaisten yhteistoimintaa maailmansodan aikana 1914-1918, kehoittivat he minua toimittamaan saman teoksen myös suomeksi. Suomenkielinen laitos poikkeaa saksankielisestä vain sen verran, että muutamia aikaisempien teosteni kohtia on siitä poistettu. Teoksen tarkoituksena on selvittää jääkärien ja aktivistien toimintaa sekä sitä, mitä Saksan ylin sodanjohto sekä sen alaiset saksalaiset ystävämme – keskellä raskainta sodan pauhua – tekivät Suomen itsenäisyyden hyväksi.
Avustajistani mainitsen ennen kaikkea professori Herman Gummeruksen, tohtori Arvi Korhosen ja pankinjohtaja Pehr H. Norrménin, jotka työssäni ovat minua monin tavoin auttaneet. Samoin ovat professori A. R. Cederberg, jääkärieversti E. Jernström, everstiluutnantit Eero Kuussaari ja Heikki Nurmio sekä monet muut tukeneet minua tiedoillaan ja neuvoillaan. Erikoisesti pyydän vielä mainita "Equityn" komentajan, kapteeniluutnantti Gustav Pezoldin, jonka laajat ja arvokkaat muistiinpanot olen saanut käytettävikseni. Hän on myös lähettänyt minulle "Equityn" retkien sotapäiväkirjain ja Saksan Itämeren sotavoimien Ylipäällikön toimintakäskyjen ym. jäljennökset. Kaikkia avustajiani kiitän sydämellisesti.
Tässä yhteydessä kiitän vielä Opetusministeriötä ja lähinnä ministeri Uuno Hannulaa teokseni julkaisemista varten myönnetystä avustuksesta.
Helsingissä, lokakuun 15. p:nä 1937.
K. A. WEGELIUS
JOHDANTO.
Suomi Venäjän yhteydessä.
Se uskollisuus ja urhoollisuus, jota Suomen joukot olivat osoittaneet taistellessaan vv. 1808-09 maansa puolesta, oli herättänyt Venäjän hallitsijassa Aleksanteri I:ssä kunnioitusta voitettuja kohtaan, joten hän Porvoon valtiopäivillä maaliskuussa 1809 pani täytäntöön ne aikeet, joita hän jo aikaisemmin oli suunnitellut. Keisari oli näet päättänyt säilyttää maamme vanhan yhteiskuntajärjestyksen ja myöntää sille siihen perustuvan erikoisaseman Venäjän valtakunnassa täten kiinnittääkseen Suomen kansan Venäjään kiitollisuuden ja uskollisuuden sitein. Porvoon tuomiokirkossa pidetyssä juhlatilaisuudessa Aleksanteri I antoi Suomen säädyille allekirjoittamansa hallitsijavakuutuksen, jossa lausuttiin, että sitten kun hän oli ottanut haltuunsa Suomen suuriruhtinaskunnan, hän oli tahtonut vahvistaa ja vakuuttaa maan uskonnon ja perustuslait sekä ne etuudet ja oikeudet, joita kukin sääty mainitussa suuriruhtinaskunnassa erittäin ja kaikki sen asukkaat yhteisesti, niin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka valtiosäännön nojalla ovat nauttineet, luvaten myös pitää kaikki nämä edut ja asetukset vahvoina ja järkähtämättöminä täydellisessä voimassa. Säädyt vannoivat samassa juhlallisessa tilaisuudessa uskollisuudenvalan ja tervehtivät keisaria maan laillisena hallitsijana, Suomen suuriruhtinaana. – Valtiopäivien lopettajaisiin saman vuoden heinäkuun 17. p:nä saapui jälleen keisari, joka säädyille pitämässään puheessa julisti "jalon ja rehellisen" Suomen kansan "kohotetuksi kansakuntien arvoon lakiensa turvissa".
Näin oli Suomesta tullut autonominen valtio, jolla oli oma valtiosääntönsä ja perustuslaillinen valtiomuotonsa – kuitenkin ilman suvereenisia oikeuksia – ja jota yhdisti Venäjään etupäässä vain se, että molemmilla kansoilla oli sama hallitsija, keisari-suuriruhtinas, joka hallitsi Suomea suomalaisten viranomaisten ja suomalaisten miesten avulla.
Suomen valtiosääntöä ja lakeja Venäjän hallitus piti kyllä toistaiseksi kunniassa ulkonaisesti, kirjaimellisesti, mutta ei niiden vapaan hengen kannalta katsoen. Tässä suhteessa tapahtui muutos Aleksanteri II:n aikana, jonka hallitus oli Suomelle valoisa ja toivehikas. Suomen miesten – ennen kaikkea Suomen suurimman valtiomiehen ja kansansa herättäjän Juhana Wilhelm Snellmanin – toimiessa opastajina antoi Aleksanteri II:n hallitus voimakkaan sysäyksen Suomen valtiolliselle elämälle ja samalla kansamme todellisen itsenäisyyden unelmille. Valtiopäivät kutsuttiin ensi kerran v:n 1809 jälkeen koolle v. 1863 – perustuslaillisessa järjestyksessä. Suomi sai oman rahan 1865. Vuonna 1869 vahvistettiin uusi valtiopäiväjärjestys, joka takasi ja järjesti säätyjen valtuudet sekä osanoton lainsäädäntöön ja valtion talouden hoitoon. Valtiopäivät tulivat nyt myös määräaikaisiksi.
Näin maassa vallitseva luottamus autonomisen asemamme pysyväisyyteen ja etuihin lujittumistaan lujittui Aleksanteri II:n hallituskautena ja ilmeni sekä Suomen kansan että sen hallituksen vakaana haluna lojaalisesti täyttää maan velvollisuudet Venäjää kohtaan. Tästä on todistuksena mm. valtiopäivien vuonna 1878 hyväksymä Suomen asevelvollisuuslaki.
Myös Aleksanteri III näytti Suomen suhteen noudattavan Aleksanteri II:n politiikkaa, mutta hänen hallituksensa loppupuolella pääsi kuitenkin kansalliskiihkoinen panslavistinen katsantokanta sanelemaan Venäjän politiikan Suomen autonomian tuhoa ennustavia suuntaviivoja. Aleksanteri III kuoli v. 1894, jolloin hänen heikko ja lahjaton poikansa Nikolai II nousi valtaistuimelle.
Tarvittiin sulatusuunia ja ahdistuksen tulta, jotta oikea isänmaanrakkaus ja itsenäisyyskaipuu leimahtaisi ilmiliekkiin ja jotta Suomen kansalle kävisi päivääkin selvemmäksi, että sitä uhkasi täydellinen kansallinen tuho ja perikato Venäjän yhteydessä. Jumala piti tästäkin huolen.
Nikolai II:n toimeenpanema valtiokaappaus.
Nikolai II oli, kuten kaikki edellisetkin Venäjän keisarit, valtaistuimelle noustessaan vahvistanut Aleksanteri I:n hallitsijavakuutuksen ja antanut Suomen kansalle pyhän lupauksen säilyttää maamme valtiosäännön ja lait loukkaamattomina.
Maallemme oli taattu täydellinen sisäinen itsehallinto, mikä merkitsi, että meillä oli 1) oma kotimainen hallitus, Suomen keisarillinen senaatti, jonka jäsenet olivat maan omia kokeneimpia ja pystyvimpiä miehiä, lukuunottamatta venäläistä kenraali-kuvernööriä, joka vain enemmän nimellisesti oli senaatin puheenjohtaja; 2) oma kansanedustus (tosin vanhentunut 4-kamari-järjestelmä), jota ilman lainlaadinta ja verotus eivät olleet mahdollisia; 3) oma kotimainen virkamieskunta, joka tarkkaan noudatti Suomen lakeja; 4) oma sotalaitos (vain jalka- ja ratsuväkeä, mutta ei tykistöä), joka perustui yleiseen asevelvollisuuteen, ollen tosin Venäjän ylimmän armeijajohdon alainen; 5) omat Ruotsin aikaiset lait – ennen kaikkea keisarin vahvistamat perustuslait; 6) oma oikeuslaitos; 7) oma raha; 8) oma tullilaitos; 9) suomen- ja ruotsinkieli olivat maan viralliset kielet; 10) opetuslaitos oli kotimaisen hallituksen valvonnan alainen; 11) ministerivaltiosihteerinä suomalainen mies, joka esitteli keisari-suuriruhtinaalle Suomea koskevat asiat; 12) maan uskonto oli säilytettävä pyhänä (ev.-lut. tunnustus).
Ainoastaan ulkomaiseen edustukseen ja sotilaspoliittisiin asioihin nähden Suomi oli edelleen kokonaan alistettu Venäjän valtakunnan hallituksen alaiseksi. Suomi oli itse asiassa siis valtio, joka ainoastaan tarvitsi ulkonaista itsenäisyyttä voidakseen edelleen rakentaa sille pohjalle, joka jo oli olemassa.
Tämän Suomen erikoisaseman katsoivat Venäjän silloiset valtiomiehet olevan ristiriidassa Venäjän valtakunnallisen eheyden kanssa. Mutta he unohtivat, että juuri valtakunnan etu olisi vaatinut Suomen autonomian voimassa-pitämistä, jonka turvin Suomen kansa eli onnellisena ja Venäjää sekä keisari-suuriruhtinasta kohtaan vilpittömän uskollisena. Tulemme pian näkemään, mihin Venäjän valtiomiesten lyhytnäköisyys ja heidän sortopolitiikkansa johti.
Neljä vuotta kului ilman sanottavia hyökkäyksiä Suomen valtiosäännön mukaista asemaa vastaan. Kaikessa hiljaisuudessa vehkeiltiin kuitenkin maamme autonomian poistamiseksi. Lähimpänä tarkoituksena oli saada hallitsija mullistavien suunnitelmien puolelle.
Nikolai II:kin oli joutunut panslavististen piirien ja ensi sijassa isänsä neuvonantajan Pobedonostsevin vaikutusvallan alaiseksi ja taipunut lopulta heidän hankkeisiinsa.
Venäjän hallitus päätti ensiksi hyökätä sotalaitoksemme kimppuun saattaakseen sen yhdenmukaiseksi Venäjän sotalaitoksen kanssa, vaikka 1878 vuoden asevelvollisuuslaki oli osoittautunut kaikin puolin tyydyttäväksi. Tämä herätti maassamme suurta levottomuutta, joka vain lisääntyi, kun kenraalikuvernööriksi nimitettiin Venäjän sota-ministeriön esityksestä (eikä ministerivaltiosihteerin, kuten lain mukaan olisi pitänyt tapahtua) kenraali Nikolai Bobrikov, määrätietoinen ja järkähtämätön venäläinen natsionalisti, joka asettui venäläistämispolitiikan sokeaksi välikappaleeksi, mies, jolle Suomi ja sen perustuslait eivät merkinneet mitään.
Pian kuitenkin vallanpitäjät saivat huomata, että Senaatti, valtiopäivät ja yleensä koko kansa suhtautuivat sotalaitostamme koskevaan asiaan selvän torjuvasti. Silloin Venäjä pani toimeen valtiokaappauksen Suomeen nähden julkaisemalla helmikuun manifestin, jonka keisari allekirjoitti helmikuun 15. p:nä 1899. Manifestilla ei kyllä ollut kumouksellisen asiakirjan ulkonaista leimaa, mutta itse asiassa se pyyhkäisi pois Suomen autonomisen valtio-aseman ja sen perustuslait.
Manifestiin liittyivät sitä varten vahvistetut perussäännökset. Näiden mukaan oli niin hyvin keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset "valtakunnanlait" kuin myöskin ne yksinomaan suomalaiset lait, jotka koskevat valtakunnan etuja, riistettävä Suomen lakiasäätävien laitosten ratkaisu- ja päätösvallan alaisuudesta. Venäläisten viranomaisten tuli olla aloitteen tekijöinä ja ehdotusten harkitsijoina – ja lopullisen ratkaisun säätäisi hallitsija. Säädyillä olisi vain oikeus antaa lausuntonsa sellaisista lakiehdotuksista. Hallitsijalla olisi oikeus määrätä, mitkä asiat kuuluisivat uuden lainsäädäntöjärjestelmän piiriin. On ilmeistä, että venäläiseltä taholta olisi helposti voitu selittää, että miltei kaikki lait koskivat valtakunnan etuja, ja näin olisi säätyjen lainsäädäntövalta ja Suomen perustuslaillinen asema joutuneet kokonaan syrjäytetyiksi.
Manifestin vaikutus oli masentava ja se tuli täydellisenä yllätyksenä niin hyvin Suomen hallitukselle kuin kansalle.
Suuri adressi ja eurooppalainen adressi.
Kansa puuttui välittömästi asiaan, se uskoi vielä, että hallitsija olisi halukas kuulemaan Suomen kansan ääntä ja suostuisi tyydyttämään sen oikeudenmukaiset vaatimukset.
Laadittiin kansalaisadressi, jossa kansan huolestunut mieliala tuotiin esiin. Kahdessa viikossa saatiin tämän ns. "suuren adressin" alle likipitäen viidensadankahdenkymmenenkolmentuhannen (522.931) täysikasvuisen Suomen miehen ja naisen allekirjoitus, maan koko väkiluvun ollessa alle kolmen miljoonan. Selvempää kansan ajatusten ja tunteiden ilmausta ei voitu vaatia. Adressi päättyi sanoihin: "– – – Emme voi sydämistämme karkoittaa luottamusta Keisarin sanan järkähtämättömyyteen. Mehän tiedämme kaikki, että meidän armollinen hallitsijamme on koko ihmiskunnalle julistanut, että vallan tulee kunnioittaa oikeutta. Ja pienen kansan oikeus on yhtä pyhä kuin suuremman, sen isänmaanrakkaus on Kaikkivaltiaan Jumalan edessä velvollisuus, josta se ei koskaan saa luopua." – Viidensadan miehen suuruinen lähetystö lähti viemään adressia Pietariin päästäkseen hallitsijan puheille ja ojentaakseen hänelle adressin, mutta lähetystöä ei otettu vastaan. Keisarin kieltäytyminen ottamasta heitä vastaan, kuulemasta kansan ääntä ja tylysti torjuvan vastauksen muoto haihdutti unelmat ja tuntui loukkaukselta. – Kansan kunnioitus hallitsijaa kohtaan oli saanut kovan iskun, eikä koskaan enää vanha, avoin, luottamuksellinen suhde palautunut. Vuonna 1899 tapahtui käänne Suomen kansan alamaisissa tunteissa. Lojaalisuuden järkkyminen valmisti maaperää todella separatistiselle ajatustavalle maassamme.
Hyökkäykset valtiosääntöämme vastaan ja aikomus lakkauttaa Suomen autonomia herättivät huomiota myös ulkomailla, ensi sijassa oikeusoppineiden piirissä. – Voimakkaan ulkomaisen mielipiteen ilmaus oli ns. "Eurooppalainen adressi", jonka tuhatkunta huomattua miestä Euroopan kaikista sivistysmaista oli allekirjoittanut. Lähetystön, johon kuului eteviä tieteen edustajia eri maista ja joka kesällä 1899 saapui Pietariin, oli määrä ojentaa se keisari Nikolaille. Mutta keisari ei sitäkään ottanut vastaan, koska Suomen kysymys muka oli "Venäjän sisäinen asia". Tämä diplomaattinen epäkohteliaisuus herätti oikeutettua suuttumusta.
Perustuslakitaistelu.
Helmikuun manifesti ja Suomen kansan tulokseton vetoaminen hallitsijaan synnytti ns. passiivisen vastarinnan, joka käytti laillisia, siveellisesti moitteettomia keinoja, kuten päättäväisesti kiinnipysymistä voimassa olevassa laissa ja järjestyksessä sekä virkamiesten ja yksityisten kansalaisten kieltäytymistä myötävaikuttamasta laittomuuden edistämiseen ja noudattamasta laittomia käskyjä. Tämän passiivisen vastarinnan huomattavin johtaja oli jalo isänmaanystävä ja valtiomies Leo Mechelin. Vastarinnan järjesti salainen kansalaiskomitea ns. "kagaali".
Vaikka Suomen kansa selvästi osoitti mielipiteensä Venäjän hallituksen laittomista toimenpiteistä, seurasi isku toisensa perästä, joista selvästi ilmeni, että Suomi oli askel askeleelta tehtävä venäläiseksi maakunnaksi.
Syksyllä 1899 nimitettiin ministerivaltiosihteeriksi eli Suomen asiain esittelijäksi H. M. Keisarille venäläinen mies, vallitsevan hallitussuunnan kannattaja, salaneuvos W. von Plehwe, mikä oli rikos sitä perustuslain säännöstä vastaan, että suomalaista virkaa saa hoitaa vain Suomen mies. Sittemmin v. Plehwe nimitettiin myös Helsingin yliopiston v.t. kansleriksi. Kesäkuun 20. p:nä 1900 annettiin julistuskirja venäjänkielen käytäntöön ottamisesta Suomen korkeimmissa virastoissa. Vuonna 1905 tulisi myöskin keskusvirastojen jo suorittaa kirjeenvaihtonsa ylempien virastojen kanssa venäjänkielellä. Maan omat viralliset kielet, suomi ja ruotsi, olivat siis tungettavat syrjään ja korvattavat venäjänkielellä, jota vain ani harvat henkilöt Suomessa osasivat. – Samaan aikaan oli kokoontumisvapaus lakkautettava. Samoin oli vastoin elinkeinolakia avattava mahdollisuus urkkimista harjoittaville venäläisille kulkukauppiaille vapaasti liikkua maassa. Heinäkuussa 1901 annettiin laiton asevelvollisuusasetus. Se oli syntynyt laittomassa järjestyksessä ja sen sisällys oli sellainen, ettei Suomen kansa voinut sitä hyväksyä. Seurauksena olivat kutsuntalakot vuosina 1902 ja 1903. Edellisenä vuonna jäi 25.000 kutsutusta saapumatta 15.000 ja jälkimmäisenä vuonna 1/3 kutsutuista. Joka tapauksessa venäläishallitus oli kärsinyt pahan tappion, niin että laitonta asevelvollisuuslakia ei sittemmin käytännössä toteutettukaan, kun asevelvollinen nuoriso osoittautui vallanpitäjistä epäluotettavaksi. Kutsuntalakot olivat muuten passiivisen vastarinnan loistavin saavutus.
Asevelvollisuusiässä olevien nuorten miestemme päättäväinen asenne sai aikaan senkin, että kansamme säästyi lähettämästä poikiaan Japanin sotaan.
Ennen v:n 1901 loppua hajotettiin erinomaisessa kunnossa olleet 8 Suomen tarkk'ampuja-pataljoonaa, mikä kohtalo tuli sittemmin myös Suomen kaartin ja Rakuuna-rykmentin osaksi. Niin ikään lakkautettiin Haminan kuuluisa kadettikoulu. Kaikki tämä Venäjän valtiomahdin aiheuttama laittomuus ja ärsytyksiltä tuntuvat iskut synnyttivät suurta sekasortoa ja katkeruutta.
Maamme hovioikeuksien virkamiehiä erotettiin suuret määrät, kun he eivät voineet noudattaa laittomia lakeja ja asetuksia.
Muitakin virkamiehiä erotettiin lukuisasti. Ne korvattiin ala-arvoisilla henkilöillä, jotka usein olivat vailla riittävää muodollista tai asiallista pätevyyttä, kotoperältään venäläisiä ja tuskin taisivat maan kieltä. Maan kahdeksasta kuvernööristä oli näihin aikoihin 5 venäläistä, jotka eivät tunteneet maan lakeja ja oloja. – Poliisilaitos oli suuresti huonontunut, sen palvelukseen otettiin erittäin epäiltäviä, osittain rikollisiakin aineksia – useat syntyperältään venäläisiä tai virolaisia. Venäläinen santarmisto toimi venäläistyneen kotimaisen poliisilaitoksen avustajana. – Sanomalehdistön asema oli miltei turvaton, niitä lakkautettiin mielivaltaisesti tai niiden epäsuosiossa olevat toimittajat olivat pakotetut eroamaan, jne.
Kenraalikuvernööri, joka huomasi, minkä sekasorron ja vastustuksen hän oli aikaansaanut, halusi laajennettua valtaa voidakseen pitää Suomen niskuroivaa yhteiskuntaa kurissa. Keisarillisella käskykirjeellä huhtikuun 9. p:ltä 1903 hänet varustettiinkin diktatoorisella vallalla kolmeksi vuodeksi. Seurauksena oli lukuisia vangitsemisia ja maan parhaiden miesten karkotuksia ulkomaille ja Venäjälle.
Tällaisissa oloissa osoittautui passiivinen vastarinta ajan pitkään toivottomaksi ja tuloksettomaksi Venäjän suhteen. Se teki sen virheen, että se perusti toivonsa hallitsijain ja valtiomiesten oikeamielisyyteen ja mielenjalouteen, jota ei ollut olemassa.
Kuitenkin on tunnustettava, että passiivinen vastarinta mitä tehokkaimmin vaikutti – varsinkin alussa – kansan isänmaallisten tunteiden herättämiseksi ja sen vastustusvoiman lujittamiseksi. "Kagaalin" ansioksi on myöskin luettava, että se ulkomailla harjoitti laajaa valistustoimintaa, jonka tuloksena oli, että Suomi verettömässä taistelussaan sai länsimaitten yleisen mielipiteen lämpimän myötätunnon puolelleen.
Eugen Schauman.
Kuta enemmän venäläiset vallanpitäjät nojautuivat raakaan väkivaltaan, sitä ilmeisemmin rupesi aktivistinen harrastus kytemään nuoremmassa polvessa. Vanhat johtajat olivat edelleenkin passiivisen vastarinnan kannalla, että nim. vastustuksen piti tapahtua lain pohjalta. Mutta oikeuskäsitteiden täytyi lopulta hämmentyä, kun nähtiin, että lainrikkojat saivat olla turvassa ja että vääryyttä kärsineet eivät saaneet hyvitystä. Nuoret taas kysyivät: Minkä tähden me emme saa suojella itseämme, minkä tähden meidän täytyy olla kahlehdittuina dogmiin (uskonsääntöön), jonka mukaan meidän aseettomana turvanamme on vain laki, sillä meillähän vallitsee todellisuudessa venäläisten julistama sotatila, ja laki on syrjäytetty?
Näin ajatteli Senaatin virkamies Eugen Schauman, Suomen ensimmäinen aktivisti. Vakaan harkinnan jälkeen hän ampui venäläisen sorron pahimman välineen, kenraalikuvernööri Bobrikovin senaatin rakennuksessa kesäkuun 16. päivänä 1904. Eugen Schauman katsoi tekonsa isänmaan puolesta tehdyksi hätävarjelukseksi ja sovitti tekonsa ampumalla samassa kaksi kuulaa sydämeensä. Että isänmaan hätä oli pakottavana hänen sydämellään, sitä todistaa hänen liikuttavan kaunis kirjeensä tsaarille, joka oli hänen taskussaan hänen tekoaan suorittaessaan. Hän edellytti näet, että tsaarilta oli salattu todellinen tila maassamme, että Bobrikov ja Plehwe olivat "valheilla ja väärillä esityksillä" saaneet H. Majesteettinsa loukkaamaan niitä lakeja, jotka hän oli valtaistuimelle noustessaan valallaan vahvistanut.
Eugen Schaumanin teon hyväksyivät kaikki isänmaallisesti ajattelevat kansalaiset. Suuri ilo valtasi sekä nuorten että vanhojen mielet, kun oli noussut edes yksi, joka oli uskaltanut kohottaa aseensa ilkkuvaa, väkivaltaista sortajaa vastaan, eikä vain tätä, vaan koko sitä hallitusjärjestelmää vastaan, joka polki allensa meidän lakimme ja sai hallitsijan rikkomaan pyhät lupauksensa. Kenraalikuvernööri Bobrikovin kuolema synnyttikin uutta rohkeutta koko maassa, kansa vapautui oman voimattomuutensa tunteesta.
Eugen Schauman viitoitti ensimmäisenä sen tien, jolle Suomen ennemmin tai myöhemmin oli astuttava, nimittäin aktiivisen taistelun tien – sitten kun historian pyörä oli heilahtanut sopivalle kohdalle.
Myöskin ulkomainen lehdistö kiinnitti suurta huomiota meidän maahamme, kun tieto tapahtumasta ja Schaumanin tsaarille osoittama kirje tuli ulkomailla tunnetuksi. Lausuntoja siitä oli mm. useissa saksalaisissa lehdissä. Juuri Saksassa, jossa parhaiten tunnettiin meidän olomme ja jossa oli tarkasti ja myötämielisesti seurattu meidän taisteluamme, verrattiin Eugen Schaumania Wilhelm Telliin.
Perustuslakitaistelu jatkuu.
Vuoden 1904 loppupuolella perustettiin "Suomen aktiivinen vastustuspuolue", joka tahtoi pitää hereillä ja vahvistaa itsenäisyystahtoa kansassamme – ja hankkia sille myös aseita. Voimaliitto, jonka piti käytännössä toteuttaa aktiivisen vastustuspuolueen ohjelmaa, perustettiin noin vuotta myöhemmin, mutta se kykeni toimimaan vain vuoden päivät. Sekä Suomen aktiivisen vastustuspuolueen että Voimaliiton syntysanat oli lausunut väsymätön ja rohkea itsenäisyysmies Konni Zilliacus, joka mm. Japanin sodan aikana oli yhteistoiminnassa tämän Venäjän vihollisen kanssa. Aktivistit olivat näet vakuuttuneet siitä, että Suomi hädässään oli täysin oikeutettu hakemaan apua Venäjän tsaarivallan kaikkien vastustajien puolelta. Niinpä he myöskin ylläpitivät läheisiä suhteita Venäjän vallankumouksellisiin puolueisiin.
Niin lyhyeksi kuin Voimaliiton tarina tulikin, oli sen merkitys kuitenkin suuri, sillä se ja Suomen aktiivinen vastustuspuolue laski pohjan ja kylvi siemenen, joka maailmansodan puhjettua kantoi hedelmän – Suomen kansan aktiivisen nousun.
Venäjälle häpeällinen ja onneton Japanin sota aiheutti vuoden 1905 toisella puoliskolla suurta kuohuntaa koko Venäjän valtakunnassa. Lokakuun lopulla vallankumouksellinen mieliala purkautui Venäjällä yleislakkoon. Vallastaan niin arka Nikolai II joutui astumaan nöyryyttävän askeleen, hänen oli pakko antaa lokakuun 30. p:nä Venäjän kansalle julistuskirja, jossa luvattiin lainalainen vapaus ja kansanedustus. – Suomessakin puhkesi samaan aikaan viikonpäivät kestänyt "suurlakko", jolloin kaikki säännöllinen ja julkinen toiminta pysähtyi. Myöskin Suomi käytti tilaisuutta hyväkseen. Perustuslaillisten puolueiden luottamusmiehet laativat ehdotuksen julistuskirjaksi, jonka keisari vahvisti marraskuun 4. p:nä 1905.
Julistuskirjassa ei nimenomaan peruutettu raskainta perustuslakiemme rikkomusta, nim. helmik. 15. p:n manifestia v:lta 1899, mutta siihen kuuluvien perussäännösten noudattaminen lakkautettiin, "siksi kuin siinä mainitut asiat tulevat lainsäädäntötoimien kautta järjestetyiksi". Räikeimmät Bobrikovin aikaiset lainvastaiset asetukset kyllä peruutettiin. Suomen kansa iloitsi suurlakkonsa monista huomattavista saavutuksista, mutta helmikuun manifesti jäi itse asiassa peruuttamatta samoin kuin julistus venäjänkielen käytäntöönottamisesta. Edellisen suhteen viitataan salakavalasti lainsäädäntötoimeen; myöhemmin tulemme näkemään, että sillä tarkoitettiinkin – ei Suomen eduskunnan, vaan Venäjän duuman lainsäädäntöä!
Täten oli loppunut ensimmäinen sortokausi. Suomen ulkopuolella olevien voimien vaikutus, nim. Japanin-sodan vastoinkäymiset ja Venäjällä vallitseva sisäinen levottomuus, mursivat – ajaksi – Venäjän hallituksen sortojärjestelmän. Olisi luullut, että tuo hallitus olisi jotakin oppinut, mutta tulemme pian huomaamaan, että niin ei ollut laita.
Lyhyt hengähdys vain – ja uusi sortokausi alkaa.
Suomen kansa saattoi nyt jälleen hengittää vapaammin ja käydä korjaamaan niitä vammoja, joita sortohallinto oli yhteiskuntaruumiiseemme iskenyt. Maamme sai myös uuden, länsimaisen ajatustavan omaksuvan kenraalikuvernöörin, valtakunnanneuvoston jäsenen Nikolai Gerardin, joka kaikin puolin halusi ymmärtää asemaamme. Mutta kansassa oli yhtenäisyys pahasti horjutettu. Jo helmikuun manifestin (1899) päiviltä lähtien oli syntynyt kaksi ajatussuuntaa, nim. passiivisen vastarinnan aseekseen omaksuma perustuslaillinen näkemys ja senaattori Y. S. Yrjö-Koskisen johtama myöntyväisyyssuunta, johon lukeutuivat ns. vanhasuomalaiset eli suomettarelaiset. Ja vaikkeivät viimeksimainitutkaan suinkaan hyväksyneet venäläistämistoimia, alistuivat he valtiolliseen välttämättömyyteen – toivoen parempia aikoja ja luullen täten venäläisten helläkätisemmin panevan toimeen aikeitaan; sitä paitsi he katsoivat maan suomenkielisen väestön kokoamisen sekä sen kansallistietoisuuden ja sivistyksen kohottamisen tärkeämmäksi kuin autonomisen yhteiskuntarakennuksen loukkaamattomuuden. Ns. perustuslailliset ja vanhasuomalaiset ottivat toisiinsa nähden hyvinkin jyrkän kannan. Syksyn 1905:n suurlakon jälkeen syntyi myös kolmas valtatekijä, sosialidemokraattinen työväenpuolue, joka ei ensinkään ollut tyytyväinen suurlakon saavutuksiin, ruveten kulkemaan omia teitään ja noudattaen suorastaan hyökkäävää politiikkaa porvarillista yhteiskuntaa ja uutta perustuslaillista hallitusta vastaan. – Yksimielisyys kansassa oli siis järkkynyt, mikä ei suinkaan jäänyt viholliseltamme, Venäjän hallitukselta, huomaamatta. Lyhyenä rauhankautena saatiin kuitenkin aikaan yksikamarinen eduskunta-uudistus, joka perustui kaikkien 24 vuotta täyttäneiden kansalaisten, miesten ja naisten, yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen ja jonka hallitsija vahvisti heinäkuun 20. p:nä 1906. Uudistus oli askel tietymätöntä kohti – ja moni ajatteli epäröiden sen toteuttamista. Yhteiskuntaluokkien välinen kuilu ei ole sen johdosta tasoittunut, kuten alussa toivottiin, vaan eduskuntauudistus on päinvastoin synnyttänyt rikkinäisen puoluemenon. Saavutettu valta on puolueissa vain lisännyt vallanhimoa – useinkin isänmaan edun kustannuksella.
Venäjän rauhallinen suhtautuminen Suomeen ei tullut pitkäaikaiseksi, sillä se oli syntynyt vain olosuhteiden pakosta. Selvänä merkkinä hallitussuunnan muutoksesta oli vapaamielisen kenraalikuvernööri Gerardin ero tammikuussa 1908. Jo vuoden 1907 lopulla oli kenraalikuvernöörin apulaiseksi nimitetty Suomen autonomian verivihollinen, kenraali F. A. Seyn, joka pian tuli kenraalikuvernööriksi (1909-1917).
Kenraali Seynin puuttuessa Suomen asioihin alkoi vuonna 1908 uusi laittomuuskausi, joka tuli sitä vaarallisemmaksi, kun Venäjän hallituksen laittomia toimenpiteitä tuki valtakunnan duuma, keisarikunnan kansanedustuslaitos.
Suomen asiain esittelyssä otettiin käytäntöön laiton menetelmä, jonka mukaan Venäjän ministerineuvoston oli ensin annettava lausunto Suomea koskevista asioista, ennen kuin ministerivaltiosihteeri sai esittää ne hallitsijalle. Täten Venäjän ministerineuvosto sai tarkastusoikeuden Suomen asioihin.
Valtakunnanlainsäädäntökysymys tuli taas päiväjärjestykseen. Maaliskuussa 1910 hallitsija antoi manifestin sekä ehdotuksen laiksi "niiden Suomenmaata koskevien lakien ja asetusten säätämisjärjestyksestä, joilla on yleisvaltakunnallinen merkitys". Tämä lakiehdotus annettiin valtakunnanneuvoston ja duuman käsiteltäväksi. Ehdotusta seurasi luettelo sellaisista valtakunnallisista asioista, jotka oli riistettävä Suomen lainsäädännön piiristä venäläisten viranomaisten ratkaistaviksi. Näiden asiain joukossa olivat muiden muassa: 1) Suomen osallisuus valtakunnan menoihin; 2) asevelvollisuuden suorittaminen ja muut sotilaalliset rasitukset; 3) Suomessa asuvien venäläisten oikeudet; 4) valtakunnan kielen käyttö Suomessa; 5) pääperusteet, joiden mukaan Suomen hallintoa oli hoidettava erikoisten laitosten avulla; 6) oikeuslaitoksen ja 7) koululaitoksen pääperusteet; 8) sanomalehdistöä, 9) tullilaitosta ja tullitariffeja, 10) rahajärjestelmää, 11) postia ja sähkölennätintä sekä 12) joissakin suhteissa kulkulaitoksia, 13) merenkulkua sekä luotsi- ja majakkalaitosta koskeva lainsäädäntä ym. Suomen valtiopäiviltä vaadittiin vain lausuntoa kuukauden kuluessa. Eduskunta oli valmis sovitteluihin sellaisissa asioissa, jotka voivat antaa aihetta selkkauksiin ja ristiriitoihin, mutta koska lakiehdotus sisälsi Suomen perustuslakien perinpohjaisen muutoksen ja eduskunta ei voinut luopua sille tällaisessa asiassa kuuluvasta päättämisoikeudesta, ei se katsonut voivansa antaa tarkoitettua lausuntoa lakiehdotuksen sisällyksestä.
Kiinnittämättä huomiota valtiopäivien kantaan tässä koko kansalliselle olemassaololle niin tärkeässä kysymyksessä valtakunnan duuma hyväksyi lain, jonka hallitsija saman vuoden kesäkuun 30. p:nä – tavattomalla kiireellä – vahvisti. Kysymyksessä olevaa lakia ei koskaan tunnustettu Suomessa päteväksi, eikä kansaneduskunta koskaan ryhtynyt antamaan lausuntoa valtakunnanduumalle eikä valitsemaan siihen edustajia. Tästä huolimatta laki pantiin täytäntöön.
Tämä yksipuolinen ja väärä duumassa tapahtunut lainsäädäntö aiheutti lukuisia ristiriitoja. Suomalaiset tuomarit eivät katsoneet voivansa noudattaa näin laittomasti syntyneitä lakeja ja asetuksia. Seurauksena oli lukuisain, mitä kunnioitettavimpien tuomarien raastaminen Venäjän vankiloihin. Mm. tuomittiin 23 Viipurin hovioikeuden jäsentä 8 kuukaudeksi Krestyn vankilaan Pietarissa – ja vietiin sinne väkivalloin. Tällainen kohtelu oli oikeudentuntoa selvästi loukkaavaa ja se oli samalla, kuten Suomen eduskunta on lausunut, "itse sen perustan aukirepimistä, jolla yhteiskuntajärjestys lepää, se oli anarkian asettamista järjestyneiden yhteiskuntaolojen sijalle". – Suomen yhteiskunta oli voimaton moisten väkivallantekojen edessä – se tiesi kyllä nemesiksen tulevan – joskus. Ja se tulikin verraten pian hirvittävän perinpohjaisessa muodossa.
Suoranainen käytännöllinen venäläistämistyö edistyi nyt nopeassa tahdissa. Venäjänkieli sai yhä suuremman käytön virastoissa. Koulujen lukujärjestys sullottiin taas täyteen venäjänkielen tunteja. Korkeakoulujen asteittaista venäläistämistä suunniteltiin. Luotsilaitos oli alistettu Venäjän meriministeriön alaiseksi ja sen miehistöön otettu maan merenkulkuoloihin perehtymättömiä venäläisiä. Keisarillisen Suomen senaatin jäsenet olivat pääasiallisesti venäläisiä.
Tätä uutta venäläistämisraivoa vastaan asetettiin uusi järkkymätön ja uhrautuva passiivinen vastarinta, jota häikäilemättömät rangaistukset eivät kyenneet lamauttamaan. Mutta jatkuva sorto vaikutti masentavasti luoden samalla mieliin kuvaamattoman katkeruuden. "Suomen aktiivisen vastustuspuolueen" tarinakin oli lopussa (1909) Seynin santarmien ylivoimaisuuden johdosta, mutta se oli jättänyt nuorille huomattavan testamentin, nimittäin sen, että heidän piti olla valmiit maan vapauttamiseen, kun jokin uusi katastrofi saisi Venäjän kukistumaan. Tällaisen tilaisuuden näytti maailmansodan puhkeaminen tarjoavan.
"Marraskuun venäläistämisohjelma."
Venäjän vallanpitäjäin ääretöntä sokeutta osoittaa vielä se, että vaikka elokuussa 1914 alkaneen maailmansodan olisi pitänyt vaatia heidän kaiken tarmonsa, heiltä kuitenkin riitti aikaa ja sisua Suomen täydelliseksi kukistamiseksi. Tsaarin ja hänen neuvonantajiensa viha Suomea kohtaan mahtoi olla rajaton, koska tsaari syyskuun 29. p:nä 1914 vahvisti "Ohjelman Suomea koskevista lainsäädäntötoimenpiteistä ja toimista", jonka ohjelman oli laatinut "kaikkeinkorkeimmasti perustettu Suomen asiain erityisen neuvoskunnan valmistelukomitea". Suomessa tämä ns. "marraskuun venäläistämisohjelma" tuli tunnetuksi vasta marraskuun 17. p:nä 1914. Ohjelma mainitsee toteutettavaksi kaksi perusryhmää toimenpiteitä, joista ensimmäinen tarkoitti Venäjän valtiovallan lujittamista Suomessa sekä lakien noudattamisen turvaamista ja asianmukaisen järjestyksen ylläpitämistä maassa – ja toinen valtiollisen ja taloudellisen lähenemisen aikaansaantia Suomen ja muun keisarikunnan välillä.
Keskellä mitä vakavinta tilannetta syksyllä 1914 Nikolai II näki hyväksi vahvistaa edellämainitun venäläistämisohjelman, jossa oli lueteltu 52 meidän kuristamiseksemme tarkoitettua kohtaa. Näistä oli jo 9 yksipuolisesti vahvistettu v:n 1910 yleisvaltakunnallisia asioita koskevassa laissa.
Noista 43 uudesta tuhosuunnittelusta mainitsemme vain joitakuita raskaimpia. Ensimmäinen kohta koski maamme virkamiehistöä: sen tekemät virkarikokset oli ratkaistava keisarikunnan oikeuslaitoksissa (näin siis virkamiehet olisivat joutuneet ulkopuolelle Suomen lakien suojaa); niin ikään oli virkamiesten erottamattomuutta rajoitettava, heidän valankaavaansa oli muutettava, ja he eivät saisi kuulua valtiollisiin puolueisiin. Toinen kohta esitti toimenpiteitä henkilökunnan valmistamiseksi (Venäjällä) Suomen suuriruhtinaanmaan hallintovirkoja varten, kuten suomalaisen oikeuden professorinviran perustaminen keisarikunnan korkeimpiin oppilaitoksiin, suomen- ja ruotsinkielen ottaminen opetusaineiksi keisarikunnan oppilaitoksiin. Yksi kohta koski maamme ylihallituksia, jotka ehdotettiin muutettaviksi kollegiaalisista sellaisiksi virastoiksi, joita yksinomaan niiden päälliköt johtaisivat. Eräässä kohdassa taas ehdotettiin toimenpiteitä Venäjän kruunun etujen suojelemiseksi. Kenraalikuvernöörin kansliaan suunniteltiin perustettavaksi erityinen lainneuvontaosasto ja uskottujen miesten asettaminen asioita puolustamaan paikallisissa oikeuksissa. Varsin uhkaavia olivat ne kohdat, joissa ehdotettiin Suomen oppilaitosten ja Helsingin Aleksanterin yliopiston alistamista Venäjän kansanvalistusministeriön valvonnan alaisiksi; Suomen rahajärjestelmän yhdistettäväksi keisarikunnan rahajärjestelmään; Suomen valtion saattamista osalliseksi valtakunnan menoihin; sen kysymyksen järjestämistä, joka koski syntyperäisten venäläisten kuulumista Suomen kansalaisiin. Myöskin oli venäläistämisohjelmaan otettu kreikkalaiskatolista uskontoa ja kirkkoa Suomessa koskevain kysymysten järjestäminen. Kun muistamme, että jo kreivi Feodor Logginovitsh Heiden oli v. 1891 ottanut laatimaansa Suomen tuhoa ennustavaan "Ohjesääntöön Suomen suuriruhtinaskunnan läänien hallintoa varten" kohdan, jonka mukaan kreikkalaiskatolinen kirkko oli tuleva valtiokirkoksi meilläkin, niin ymmärrämme, mitä marraskuun venäläistämisohjelmassa lausuttu mainittua kirkkoa koskeva "järjestäminen" merkitsi.
Kysymyksessä oleva venäläistämisohjelma[1] yleisvaltakunnallista
laatua olevien lakien säätämisen kera tietää mitä yksityiskohtaisinta
Suomen perustuslakien ja Suomen valtiolaitoksen tuhoamista. Meillä ei
syksyllä 1914 ollut enää mitään menetettävää, me olimme itse asiassa
menettäneet kaikki.Historian osoittamien katalimpien tekojen sarjaan on luettava Nikolai II:n ja hänen neuvonantajiensa suunnittelut ja toimenpiteet Suomen tuhoamiseksi. Hallitsija, jonka velvollisuuksiin kuuluu – jo kunniansa ja itsesäilytysvaistonkin kannalta – oikeuden, lain pyhyyden ja keisarinsanan loukkaamattomuuden säilyttäminen, rikkoi järjestelmällisesti kansallemme kahdesti antamansa juhlalliset vakuutukset, ja täten hän itse vapautti meidät uskollisuuden velvoituksesta.
Millainen ero germaanilaisen oikeuskäsityksen ja idän mielivallan välillä! Felix Dahn antaa itägoottien päällikön Vitigeksen lausua: "– – – älkää tehkö vasten oikeutta, sellainen hävittää valtakunnat ja kansat".
Mieliala Suomessa 1914 ennen maailmansotaa ja sen puhkeamisen jälkeen.
Kuvauksemme Venäjän valtiomahdin toimenpiteistä kansaamme vastaan osoittaa, että tilanne Suomessa vähän ennen maailmansotaa oli peloittavan vakava. Uusi sortokausi oli tuhonnut autonomiamme, ja kansamme täydellinen sulattaminen Venäjään oli vain ajan kysymys. – Semminkin virkamiehet olivat erittäin vaikeassa asemassa, he menettivät virkansa, heitä raastettiin Pietarin vankiloihin, heitä karkoitettiin Siperiaan ja muualle – vain sen tähden, että he olivat hallitsijan aikanaan vahvistamille laeille kuuliaisia ja tekivät tehtävänsä mitä tunnollisimmin. Heidän paikkansa täytettiin joko nöyräselkäisillä vallitsevan systeemin orjilla tai, mikäli oli saatavissa, aitovenäläisillä.
Kenraalikuvernööri Seynin järjetöntä raivoa todistaa mm. se, että hän keskellä maailmansodan hyrskyjä erotti virasta Lappeen tuomiokunnan tuomarin (sittemmin Suomen tasavallan presidentin) Pehr Evind Svinhufvudin, kun tämä lakiemme ja oikeuksiemme lahjomaton vartija oli kieltäytynyt tunnustamasta venäläisen prokuraattorin virkapätevyyttä. Eikä tässä kyllin; kun Svinhufvud, joka laittomasti oli erotettu toimestaan, edelleen hoiti virkaansa, vangittiin hänet tuomarinpöytänsä äärestä ja karkoitettiin Siperian kaukaisimmille seuduille, mistä hän vasta Venäjän vallankumoushumussa vapautui. Yleinen mielipide oli Venäjän valtiomahdin toimenpiteiden johdosta aivan neuvotonna.
Vuosien 1913-1914 vaihteessa ei tarkkaaja enää voinut havaita sitä iloista, uhrivalmista luottamusta ja sitä eheää rintamaa, joka ensimmäisen sortokauden aikana oli vallannut koko kansan, vaan sen sijaan oli hiipinyt raskas pessimismi ja väsynyt tappion tunne.
Kun maailmansota elokuun alussa 1914 puhkesi, se oli tietysti Suomessakin tavaton sensaatio. Vaikka maamme olikin kahlehdittu Venäjään, tuntui jo alussa siltä, että sota ei oikeastaan koskenut meitä. Onneksi oli meidän oma oivallinen sotalaitoksemme hävitetty, ja sitä paitsi olivat Suomen välit Venäjään niin kireät, ettemme alussa edes katsoneet tarvitsevamme pelätä pakkoasevelvollisuutta. Me olimme siis ikäänkuin neutraalisen maan asukkaita, vain venäläisten sotatointen kylmiä syrjästäkatsojia. Ainoa mikä häiritsi meidän rauhaamme, oli sotatilan julistus kaikkine pakkotoimenpiteineen. Mm. pantiin toimeen ankara sotasensuuri, joka koski sanomalehtiä ja yksityistä kirjeenvaihtoakin. Pian siirrettiin maahamme myös noin 100.000 miehen vahvuinen venäläinen armeija, mikä nähtävästi oli varovaisuustoimenpide Ruotsia vastaan, jonka venäläiset luulivat liittyvän heidän vihollisiinsa, mutta samalla se oli myös Suomen uhkana. Ei kulunut myöskään kauan, ennen kuin Venäjän santarmisto laumoittain tulvi maahamme tullen sittemmin suureksi häiriöksi itsenäisyysliikkeellemme. – Sotasensuurista, joka salli puhuttavan ja kirjoitettavan ainoastaan Venäjän "voitoista", selvisimme pian, käsittäen nuo "voitot" enimmäkseen vain "suuren isänmaan" tappioiksi.
Sodan ensi kuukausina me olimme kuin unessakävijöitä. Terveesti harkitseva kansanaines sekä maaseudulla että kaupungeissa kuitenkin arveli: "Nyt tulee Jumalan kosto kärsittyjen vääryyksien johdosta." Ja se luki henkeään pidättäen Saksan armeijan sankariteoista ja iloitsi sen voitoista kuin omista voitoistaan.
Oikeastaan kuitenkin meidän isänmaallisesti valistunut
ylioppilasnuorisomme – joka alussa kyllä oli verrattain pieni
joukko – ensinnä käsitti, että meidän oli kaikkien mahdollisuuksien
varalta valmistauduttava taisteluun ja että Suomen oikeuksia voitiin
enää puolustaa vain raudalla ja verellä. Suomen myötämielisyys
kohdistui heti sodan alusta lähtien keskusvaltoihin, varsinkin
Saksaan, mikä olikin luonnollista, koska keskusvallat olivat
Venäjän vihollisia. Mitään vihamielisyyttä länsivaltoja kohtaan
ei Suomessa suinkaan tunnettu, mutta kun ne olivat meidän
perivihollisemme Venäjän liittolaisia, niin se tietenkin heikensi
sitä myötätuntoa, joka niitä kohtaan oli olemassa. Englannilta ja
Ranskalta oli hyvin varovaisessa muodossa koetettu tiedustella,
voisiko Suomi odottaa mitään apua ja tukea näiden suurvaltojen
taholta, mutta vastaukseksi oli saatu, että maailmansota vei niiltä
kaiken tarmon ja huomion ja että Venäjä sitä paitsi oli niiden
liittolaismaa, jonka sisäisiin asioihin[2] ei haluttu sekaantua.Niitä, joiden katseet Suomen pelastamiseksi suuntautuivat länsivaltoihin ja Amerikkaan, oli itse asiassa kuitenkin hyvin vähän, sillä monet niistäkin, jotka henkilökohtaisista tunnesyistä tunsivat myötämielisyyttä länsivaltoja kohtaan, tulivat siihen, että meillä ei ollut muuta kuin yksi ainoa mahdollisuus, nim. kääntyminen Saksan puoleen ja turvautuminen sen apuun.
Asianlaita onkin aina ollut sellainen, että pienet sorretut kansat, joissa vapaudenjano on herännyt, ovat valppaasti seuranneet suuria historiallisia tapahtumia kiinnittäen huomionsa ja vapautumistoiveensa sortajakansan vihollisiin. Niinhän meidän aktivistimme, kuten jo on mainittu, v. 1904-1905 olivat luoneet katseensa Venäjän silloisen vihollisen Japanin puoleen, jopa ryhtyneet salaisiin kosketuksiin sen kanssa.
Terve vaisto määräsi siis jatkuvan myötämielisen suhtautumisemme keskusvaltoihin, sillä me toivoimme Saksan ja sen liittolaisten aseiden voittoa ja Venäjän kukistumista päästäksemme täten irti Venäjästä.
Mutta olipa paljon muitakin tekijöitä, jotka myötävaikuttivat tähän lämpimään mielialaan. Suhteemme saksalaisiin olivat näet kautta aikojen olleet varsin läheiset. Alkaen gööttien ja ltämeren-suomalaisten keskinäisistä kosketuksista ja vilkkaasta kauppayhteydestä Hansan kanssa keskiajalla on saksalaisilla ja suomalaisilla koko uuden ajan historian kuluessa ollut paljon kiinnekohtia.
Ennen kaikkea mainittakoon uskonnollista ja henkistä laatua olevat siteet. – – – Saksastahan me saimme uskonpuhdistuksen, joka tiesi tavatonta henkistä ja siveellistä nousua. Oli aika, jolloin ei ollut sitä pienoista mökkiä Suomen erämaissa, jossa ei Martin Luther olisi ollut tunnettu.
Uskonpuhdistuksen ajoilta saakka on myös Saksan korkea humanistinen sivistys välittömästi virtaillut hedelmöittävästi maahamme. Monet ovat ne Suomen miehet, jotka kautta koko uuden ajan – nykypäiviin saakka – ovat opiskelleet Saksan yliopistoissa. Wittenberg, Rostock, Greifswald, Jena, Tübingen, Erlangen, Leipzig, Berlin ym. ovat meikäläisille tuttuja ja rakkaita opintopaikkoja.
Saksalaisen hengen tuotteet tieteiden ja taiteiden alalla ovat meille tunnetut, Saksan suurista runoilijoista Goethestä ja Schilleristä puhumattakaan, joiden kuolemattomia runoelmia yksin koulupoikammekin lukevat. Yliopistollisessa opiskelussakin on tähän mennessä suureksi osaksi käytetty saksalaista tieteellistä kirjallisuutta.
Älköönkä väheksyttäkö sitäkään, että saksalaisia ja meitä yhdistää myös veriveljeys – semminkin 30-vuotisen sodan ajoilta. Meidän ei tarvitse mainita muuta kuin nimet Breitenfeld, Lech ja Lützen, niin ymmärrämme, mitä tarkoitamme.
Oli siis aivan luonnollista, että mieliala jo heti maailmansodan alussa oli saksalaisia kohtaan lämmin. – Sekä talonpojilla että kaupunkien asukkailla – samoin valtavimmalla osalla sivistyneistöämme ja ylioppilasnuorisolla – oli selvä ja voimakas saksalaismielinen kanta. Kansamme iloitsi vilpittömästi Saksan sotatoimien menestyksestä – se oli monilla suorastaan rukouksen aiheena. Ja keisari Wilhelm II oli varsinkin talonpoikiemme keskuudessa hyvin suosittu, he käyttivätkin hänestä tavallisesti kansanomaista nimitystä "Saksan Wille" ja toivoivat sydämensä pohjasta, että hän meidänkin puolestamme antaisi venäläisille aikalailla selkään.
Kun siis Saksassa Suomen asiaa ajavat aktivistimme tuon tuostakin vetosivat kansamme ilmeiseen saksalaisystävällisyyteen, niin he eivät lainkaan liioitelleet, sillä kuten jo olemme osoittaneet, saksalaismielisyytemme oli todella vilpitön ja voimakas. Me ihailimme myös sitä sankaruutta ja tarmoa, jota Saksa osoitti taistellessansa miltei yksin koko maailmaa vastaan.
27. JÄÄKÄRIPATALJOONAN ESIHISTORIA.
Ensimmäiset saksalais-suomalaiset kosketukset maailmansodan alkutaipaleella.
On aivan luonnollista, että sotaa käyvissä valloissa täytyi kiinnittää huomiota kaikkiin, yksinpä pienimpiinkin mahdollisuuksiin, jotka jollakin tavalla saattoivat tuottaa etua tai helpotusta sodassa. – Niinpä Saksassa ja Itävalta-Unkarissa jo aivan sodan alussa kohdistettiin huomio Pietarin porttien läheisyydessä olevaan Suomeen ja toivottiin kapinan syntymistä täällä, jotta Venäjän olisi ollut pakko siirtää Suomeen melkoisia sotavoimia. Jo elokuun 15. p:nä 1914 ilmoittaa Tukholmassa oleva Saksan sotilasasiamies Itävalta-Unkarin ylimmälle sodanjohdolle: "Nykyisin ei ole olemassa mitään toiveita kapinan puhkeamisesta Suomessa. Puuttuu aseita, koulutusta, johtajia ja päättäväisyyttä."
Olikin ilmeistä, ettei Suomi vielä tällöin – kaksi viikkoa maailmansodan puhkeamisen jälkeen – voinut olla valmis nousemaan kapinaan, joskin lukemattomien suomalaisten sydämissä jo silloin heräsi ajatus – nyt jos koskaan – irti Venäjästä!
Mutta me tulemme näkemään, että sama Suomen kapinaan nousemisen toivomus oli sodan jatkuessakin keskusvalloissa vireillä – ei ainoastaan siinä mielessä, että Venäjän olisi ollut pakko sitoa Suomeen suurehkoja sotavoimia, vaan ottaen myös huomioon sen kapinahankkeista johtuvan asianlaidan, että Venäjä ei uskaltaisi aloittaa Suomessa sotaväenottoa.
Sodan syttyessä oli ulkomailla useitakin suomalaisia, joilla oli tilaisuus antaa Suomea koskevia tietoja. Niiden joukossa nimeämme muiden muassa myöhemmin kuuluisaksi tulleen maanmiehemme, varatuomari Adolf Fredrik Wetterhoffin, joka jo elokuun 5. p:nä 1914 oli Saksan yleisesikunnalle esittänyt toivomuksensa päästä Saksaa palvelemaan Suomen intressissä ja jonka tarjouksen Saksan sotilasjohto hyväksyikin.
Paitsi Wetterhoffia, mainitsemme ennen kaikkea kaksi muuta suomalaista, joilta Saksan ulkoministeriö ja jotkut korkeassa asemassa olevat saksalaiset sodan alussa saivat Suomea koskevia tietoja, nimittäin tohtori Herman Gummeruksen ja varatuomari Jonas Castrénin, jotka molemmat siihen aikaan oleskelivat ulkomailla. Tohtori Gummerus (nyk. Helsingin yliopiston yleisen historian professori) oli tunnettu itsenäisyysmies kuuluen "Suomen aktiiviseen vastustuspuolueeseen". Ennen maailmansodan alkua tohtori Gummerus oleskeli joitakuita vuosia Italiassa harjoittaen siellä tieteellisiä tutkimuksia ja ollen samalla vapaaehtoisessa maanpaossa, sillä hänet oli tuomittu kuuden kuukauden vankeuteen majesteettirikoksesta, mistä hän kyllä vasta heinäkuussa 1914 sai tiedon.
Kun Saksan ulkoministeriössä haluttiin neuvotella jonkun Suomen olojen tuntijan kanssa, matkusti Gummerus yliopiston lehtorin Johannes Öhqvistin kehoituksesta Berliiniin, lähtien Roomasta syyskuun 19. p:nä 1914. Berliiniin saavuttuaan hän asettui heti Johannes Öhqvistin saksalaisten ystävien yhteyteen ja tapasi heidän keskuudessaan mitä vilkkainta harrastusta Suomen saksalaisystävälliseen asenteeseen. Sitten hän kävi Saksan ulkoministeriössä, kuten määrä oli, ja joutui tekemisiin lähinnä lähetystösihteeri Weberin kanssa, jonka alaan kuului Venäjää ja pohjoismaita koskevien kysymysten käsittely. Kaikkialla virallisissa piireissä Gummerus huomasi hämmästyttävää tietämättömyyttä Suomessa vallitsevasta tilanteesta. Weberin ensimmäisestä kysymyksestä: "Puuhataanko Suomessa kapinaa?" selvisi Gummerukselle, millä kannalla asiat olivat. Kysymykseen hän saattoi vastata ainoastaan, että Suomi on aivan aseeton, että kapinaan nouseminen näin ollen ei toistaiseksi voi tulla kysymykseen, että maa on ankaran sorron alaisena, että kansa kaipaa vapautumista Venäjän ikeestä. Mitä Suomessa ajatellaan mahdollisesta yhteistoiminnasta Saksan kanssa, siitä tohtori Gummerus ei sanonut tietävänsä. Se riippui myöskin siitä, mitä Saksa saattoi Suomelle luvata. Keskustelun tuloksena oli, että Gummerus tarjoutui matkustamaan Suomeen ottamaan selkoa sikäläisestä mielialasta. Tämä tarjous oli Weberistä erittäin suotava. Vaiherikkaan matkan jälkeen Gummerus saapui Helsinkiin ja asettui jyrkkien passiivisen vastarinnan miesten, ns. "kagaalin" kanssa yhteyteen koettaen saada selkoa maassa vallitsevasta mielialasta, joka ei kyllä ollut vielä likimainkaan selvä – eikä mitenkään rohkaiseva. Kagaalin jäsenet olivat jotakuinkin kaikki saksalaisystävällisiä ja pitivät erittäin tärkeänä yhteyden ylläpitämistä Saksan kanssa. Sen ilahduttavan seikan sai Gummerus kuitenkin kuulla, että maaseudulla, nimenomaan Karjalassa, vallitsi voimakas isänmaallinen mieliala ja ilmeinen halu toimintaan Saksan yhteydessä. Kagaalin mielestä oli kuitenkin pysyttävä "odottavalla kannalla". Loppujen lopuksi Gummerusta pyydettiin asettumaan Tukholmaan kagaalin asiamieheksi sieltä käsin ylläpitääkseen yhteyttä Saksaan, mihin hän suostuikin. Eräältä aktivistitoveriltaan Gummerus kuitenkin sai kuulla ylioppilaiden keskuudessa vallitsevasta sotaisesta mielialasta, mutta kun yleinen mieliala maassa hänestä näytti olevan liian valmistautumaton päättäväiseen toimintaan, ei hän kiinnittänyt kuulemaansa sen enempää huomiota.
Näine tietoineen Gummerus lähti lokakuun puolivälissä paluumatkalleen Tukholman ja Berliinin kautta Roomaan asti.
Berliinissä Gummerus antoi lähetystösihteeri Weberille selonteon Suomessa saamistaan vaikutelmista. "Vihdoinkin joku, jolta voimme saada päteviä tietoja", huudahti Weber nähdessään Gummeruksen. Tiedot eivät kyllä mahtaneet tuottaa herra lähetystösihteerille suurtakaan mielihyvää, – mutta tosi oli totta. Gummeruksen mielestä olisi ollut suorastaan vaarallistakin salata saksalaisilta, että Suomessa ei vielä ollut odotettavissa sitä "kapinaa", jota he oloja tuntemattomina olivat toivoneet. Olisihan ollut tuntuva helpotus Saksan itäarmeijalle, jos kansannousu aivan Pietarin lähimmässä läheisyydessä olisi sitonut pari, kolme venäläistä armeijakuntaa. Kertomuksessaan Gummerus totesi, että laajoissa piireissä Suomessa odotettiin maan vapauttamista Saksan avulla, mutta että missään tapauksessa ei aktiivista yhteistyötä Saksan kanssa käynyt odottaminen, ennen kuin oli saatu selko Saksan hallituksen aikeista Suomeen nähden, ennen kaikkea varmuus siitä, että Saksa tulisi ulottamaan sotatoimensa Venäjää vastaan Suomeen asti. – Gummeruksen mielestä oli hänen kuvauksensa asemasta ehkä liian synkkävärinen, mutta hän piti tärkeänä ja oikeana, asian ollessa vasta tässä vaiheessa, ettei saksalaisille uskoteltu Suomen olevan valmis kapinaan.
Roomasta palattuaan Gummerus siirtyi Tukholmaan, saapuen sinne joulukuun 5. p:nä 1914.
Asiat kehittyivät melkein heti sille tolalle, että hänestä tulikin – ei kagaalin – vaan Suomen itsenäisyyden esitaistelijain asiamies.
Myöskin suomalainen lakimies ja poliitikko, varatuomari Jonas Castrén oleskeli maailmansodan puhkeamisen aikana ulkomailla, Tyrolissa, missä hän oli terveyttään hoitamassa. Castrén, jolla entuudestaan oli suhteita vaikutusvaltaisiin saksalaisiin, sai Ruotsin Berliinin-lähettilään kreivi Arvid Tauben välityksellä kutsun saapua poliittisia keskusteluja varten Saksaan, aluksi Müncheniin, missä hänellä syyskuun 16. p:nä oli neuvottelu Saksan entisen Pariisin-suurlähettilään vapaaherra von Schönin kanssa, joka tiedusteli, mitä Castrénin, Venäjän olojen tuntijan, mielestä oli tehtävä, jos Saksa saisi voiton Venäjästä. Castrén selitti olevansa sitä mieltä, että Venäjän politiikka tähtäsi valtakunnan laajennuksiin, jonka johdosta Venäjän naapureita uhkasi alituinen vaara. Olisi sen vuoksi pyrittävä muodostamaan Venäjän ja sen läntisten naapurivaltioiden välille itsenäisiä puskurivaltioita. Sellaisina hän luetteli Puolan, Liettuan, Valko-Venäjän, Itämeren-maakunnat ja Suomen. Ukrainan hän ei katsonut olevan kypsyneen valtiolliseen itsenäisyyteen. Itämeren-maakuntia taas ei hänen mielestään olisi mahdollista – niiden saksalaisen yläluokan vastustuksen ja tärkeyden takia – itsenäistää eri kansallisuuksien mukaan, vaan että Balticumista voitaisiin tehdä Saksan liittovaltio – muiden puskurivaltioiden sen sijaan tullessa itsenäisiksi. Saksan etuja itsenäisestä Suomesta hän perusteli erittäin seikkaperäisesti. Castrénin lausunnoista ilmoitettiin Berliinin ulkoministeriölle sekä kreivi Taubelle.
Saamansa kehoituksen mukaisesti Castrén matkusti Berliiniin syyskuun 19. p:nä. Siellä kävi häntä tapaamassa ulkoasiainministeriön alivaltiosihteeri Zimmermann, joka osoittautui olevan pääasiallisesti yhtä mieltä Castrénin kanssa. Zimmermann lausui pelkäävänsä kestävän vielä kauan, ennen kuin Saksa voisi vakavasti tarttua kiinni Venäjään. Mutta hän suhtautui kuitenkin hyvin ymmärtäväisesti ja myötätuntoisesti Suomen vapausajatukseen lausuen, että Suomi oli ajan tullen vapautettava Venäjästä, mutta että toistaiseksi oli rajoituttava muokkaamaan sitä koskevaa yleistä mielipidettä Suomessa ja Saksassa. – Saksan suurlähettiläänä sodan syttymiseen saakka Pietarissa ollut kreivi v. Pourtalés kävi niin ikään Castrénin puheilla osoittaen tuntevansa lämmintä mielenkiintoa Suomea kohtaan. Se seikka, että Zimmermann katsoi panslavismin vastustamisen vaativan Saksan puolelta jyrkkää politiikkaa Venäjän suhteen, antaa erikoista arvoa Castrénin keskustelulle hänen kanssaan.
Castrénin kutsuminen poliittisia, myös Suomea koskevia neuvotteluja varten Saksaan on merkki Saksan ulkoasiainjohdon osoittamasta mielenkiinnosta Suomea kohtaan jo heti sodan alussa. Castrén antoi edelleenkin saksalaisille poliittisia ja sotilaallisia tietoja Suomesta. Hän siirtyi sittemmin Tukholmaan, jossa hän ns. Tukholman delegaation jäsenenä toisten suomalaisten itsenäisyysmiesten, alussa tohtori Herman Gummeruksen ja Suomen aktiiviseen vastustuspuolueeseen kuuluneen, kuuluisan John Graftonin varustajan maisteri Almar Fabritiuksen kanssa toimi erittäin pontevasti Suomen itsenäistymishankkeen hyväksi. Castrénkin oli jyrkästi sitä mieltä, että Suomen oli itsenäisyyspyrkimyksissään välttämättömästi etsittävä Saksan tukea. Tuo ent. passiivisen vastarinnan innokas esitaistelija oli muuttunut lujaksi aktivistiksi. Hänen ohjelmansa oli lyhyt ja selvä: Saksa oli saatava täydellä todella ryhtymään Suomen vapauttamiseen yhteistoimin Ruotsin kanssa, joka oli herätettävä ymmärtämään, että venäläisvaara uhkasi sen omaa turvallisuutta. Castrénin selvää aktivistista kantaa osoitti sekin, että hän oivalsi heti Helsingin ylioppilaiden rohkean yrityksen tavattoman merkityksen antaen sille syvän myötätuntonsa ja voimakasta apua. Hänellä oli niin jyrkkä kanta Venäjää vastaan, että hänen mielestään Suomen oli päästävä irti Venäjästä millä hinnalla tahansa. Kerran eräässä tuttavallisessa keskustelutilaisuudessa, jossa oli myös läsnä eräitä ruotsalaisia Suomen-ystäviä, oli tohtori Sven Hedin kysynyt Castrénilta: Eikö Suomi haluaisi yhtymistä Ruotsiin? – Kyllä, sanoi tämä empimättä, tarkoittaen sillä, että mitenpäin tahansa, kunhan Suomen ei vain tarvitsisi olla tekemisissä Venäjän kanssa.
Tohtori Herman Gummerus lausuu tästä merkittävästä työtoveristaan: "Kokeneen veteraanin vaikuttavalla ulkomuodolla, vakaumuksensa voimakkuudella, omaperäisten ajatusten rikkaudella ja sillä verrattomalla paatoksella, millä hän mielipiteensä esitti, Castrén teki syvän vaikutuksen ruotsalaisiin ja saksalaisiin."
Kapteeni, salaneuvos Ernst von Hülsen, joka oli paljon tekemisissä Castrénin kanssa, mainitsee: "Hän oli Suomen kansallisen liikkeen huomattavimpia henkilöitä. Hänen tulinen isänmaanrakkautensa, hänen taipumaton tarmonsa ajaessaan saksalaisen avun saamista tarkoittavia toiveita ja hänen lausuntojensa vakuuttava, sydämen sisimmästä kumpuava voima ovat tuntuvasti vahvistaneet Suomelle suosiollista mielialaa niissä saksalaisissa virastoissa ja toimipaikoissa, joissa hän kävi neuvottelemassa."
Ja suomalainen aktivisti, maisteri Y. O. Ruuth (nyk. tohtori Ruutu) lausuu tästä mainiosta maanmiehestämme: "Tuomari Castrénin henkilössä oli sitä aktiivisuutta ja hedelmällistä optimismia, joka on välttämätön eteenpäin vievälle poliittiselle toiminnalle. Oli virkistävää puhutella sellaista miestä, kun niin usein sai olla tekemisissä äärimmäisen varovaisuuden kanssa, joka itse asiassa monesti oli vain saamattomuutta, haluttomuutta ja tarmon puutetta."
Olemme jo maininneet, kuinka varatuomari Fr. Wetterhoff heti sodan alussa oli pyrkinyt ja päässyt Saksan sotilasjohdon yhteyteen; samoin hän oli päässyt suhteisiin Saksan ulkoministeriöön, joka, kuten tiedämme, toivoi levottomuuksien aikaansaamista Suomessa venäläisten joukkojen sitomiseksi sinne. Jo syyskuulla 1914 Wetterhoff esitti mainitulle ministeriölle, että kapinan aikaansaamiseksi oli tehokkain keino saksalaisten maihinnousu Suomessa, mutta että tätä varten oli järjestettävä Venäjän Suomeen kohdistuvia suunnitelmia ja sotajoukkojen siirtoja selville ottava tiedustelutoimisto ja yli koko Suomen ulottuva vapausliikettä valmistava järjestö sekä sotilaallisten johtajien kouluttaminen tätä liikettä varten. Sotaministeriön kehoituksesta lähetti Wetterhoff syyskuun lopulla 1914 Saksan yleisesikunnalle kirjelmän, jossa hän korosti Venäjälle tehtävän hyökkäyksen mahdollisuutta saksalaisystävällisestä Suomesta ilmoittaen kykenevänsä hankkimaan luotettavia luotseja ja välittämään yhteyttä Suomen johtaviin poliittisiin piireihin.
Marraskuun jälkipuoliskolla Wetterhoff pyrki Berliinissä oleskelevien suomalaisten yhteyteen. Saman kuun 27. p:nä Berliinissä pidettiinkin kokous maanmiehemme, tohtori Johannes Sundwallin ollessa puheenjohtajana. Tällöin päätettiin perustaa Suomen asiaa ajava komitea, jonka johtajaksi valittiin Wetterhoff. Kokouksen päätöslause oli seuraava: "Suomen on nykyään mahdoton aseellisesti nousta Venäjää vastaan, mutta niin pian kuin Saksa riittävällä sotilasvoimalla tulee suomalaisten avuksi ja suomalaiset saavat aseita, ovat nämä valmiit taistelemaan maansa vapauden puolesta." Tällaiseen, asialliselle todellisuuspohjalle perustuvaan päätöslauselmaan nojautuen sekä komitea että eritoten Wetterhoff ryhtyivät työskentelemään asian hyväksi.
Oli luonnollista, että Saksa ja Itävalta-Unkari jo heti maailmansodan alussa koettivat koota kaikki oljenkorretkin tuekseen, sillä ne käsittivät, että melkein koko maailma tulisi liittymään niitä vastaan. Toiselta puolen oli sekin ymmärrettävää, että Saksa puolestaan tahtoi tukea niitä, jotka olivat valmiit jotakin sen hyväksi uskaltamaan.
Suomen ylioppilasnuorison päättäväinen – joskin kohtalonraskas askel.
Nikolai II ja Venäjän kansa olivat toispuoleisesti kokonaan katkaisseet ne siteet, jotka aikaisemmin olivat yhdistäneet meitä hallitsijaamme.
Venäjästä oli tullut meidän vihollisemme, ja se oli pysyvä sellaisena, niin kauan kuin sen valta oli murtumaton. Meidät tahdottiin väkivalloin sulattaa kansaan, jonka sivistystaso ja koko maailmankatsomus oli meitä tavattoman paljon alempana, mutta joka väenpaljoudellaan olisi meidät pian olemattomiin niellyt, kuten suureksi osaksi on käynyt kovaosaisten veljiemme Pohjois- ja Keski-Venäjällä. Koska kansallinen ja valtiollinen olemassaolomme oli siis suunniteltu tuhottavaksi, oli ainoa pelastuksemme irtipääsy Venäjästä, täydellinen itsenäisyys. Mutta se oli mahdollista vain Venäjän joutuessa sodassa tappiolle, minkä mahdollisuuden varalta Suomen kansan oli noustava olemassaoloaan turvaamaan.
Tämä itsenäisyyspyrkimys ja toimiminen sen toteuttamiseksi ei ollut rikollista, sillä yksinkertaisinkin oikeusvaisto osoitti, että meillä suomalaisilla ei enää voinut olla mitään oikeudellis-siveellisiä velvollisuuksia Venäjää ja sen hallitsijaa kohtaan, koska meiltä oli vääryydellä riistetty milt'ei kaikki oikeutemme. Meitä vastaan oli Venäjän taholta julistettu sota, joka teko oli sen johdosta vieläkin katalampi, että vihollinen tiesi meidän avuttomuutemme – aseettomuutemme, ja kun se sitä paitsi tiesi meidät pieneksi kansaksi Venäjän 150-miljoonaisen alkumassan rinnalla. –
Kun Euroopan olot näyttivät saaneen yhä vakavamman ja sekavamman luonteen, rupesi itsenäisyysajatus – juuri keskellä uhkaavinta sortoa – voittamaan tilaa syvimmin ja rohkeimmin ajattelevien mielissä. Ensi kerran asiain tässä vaiheessa lausuttiin julkisesti ja selvästi itsenäistymisemme oikeutus siinä merkillisessä puheessa, jonka Eteläpohjalaisen osakunnan kuraattori Kaarlo Koskimies piti pohjalaisten osakuntien Porthan-juhlassa 1913. Tässä puheessa hän osoitti, että "Suomen kansalla täytyi olla oikeus oman riippumattoman valtion ylläpitämiseen ja että kaikki sisäiset edellytykset itsenäisyyden toteuttamiselle alkavat olla olemassa." – Puhe teki kuulijoihin valtavan ja sytyttävän vaikutuksen. Siihen oli kätketty elinvoimainen siemen, joka löysi hyvän, jotenkin valmiiksi muokatun maaperän.
Tuli sitten v:n 1914 promotio-juhlat rohkeine miehineen ja rohkeine ajatuksineen ja puheineen. Nämä juhlat osoittivat, että itsenäisyyssiemen todella iti. Itsenäisyysajatus kehittyy sittemmin juhlapuheista keskusteluaiheeksi; ja itsenäisyyspyrkimys muuttuu jo vakavaksi velvollisuudeksi. Jos tätä ei olisi oivallettu, olisi kansakunnallamme ollut varma tuho edessä.
Kaiken tämän ymmärsi syvällisimmin aktivistinen ylioppilasnuoriso – sekä suomen- että ruotsinkielinen – ja se käsitti myös, että maailmansota tarjosi itsenäistymiseemme ainoalaatuisen mahdollisuuden, jonka laiminlyöminen olisi ollut suoranainen rikos. Ylioppilasnuorisomme tajusi niin ikään, että Saksa oli se valtatekijä, jonka jalomielisyyteen meidän oli turvauduttava, mikä käsitys sittemmin osoittautuikin ainoaksi oikeaksi.
Se tie, jonka Suomi ja sen nuoriso valitsi, tuntui kyllä uhkarohkealta, mutta se oli vallitsevissa olosuhteissa sittenkin ainoa mahdollinen. Itsenäisyystaistelumme pohjana ei siis ollut mikään poikamainen haaveilu tai seikkailunhalu, vaan vakava harkinta ja maailmansodan aiheuttaman yleisen tilanteen oikea arviointi.
Ylioppilasnuoriso järjestäytyy.
Ylioppilaille, kuten monille muillekin, oli maailmansodan puhkeaminen elokuun alussa 1914 voimakkaasti herättävä tapaus, joka pani heidät ajattelemaan maamme asemaa ja sitä mahdollisuutta, että olosuhteet saattoivat tavalla tai toisella muuttua meidänkin eduksemme, jollei muuten, niin ainakin siinä muodossa, että korskea vihollisemme sai nyt muutakin tekemistä kuin toimia Suomen kuristamiseksi ja että historian nemesis saattaisi kohdata Venäjää ja sen hallitsijaa kärsimiemme vääryyksien johdosta.
Kun ylioppilaat sitten lokakuun alussa[3] kokoontuivat Helsinkiin
päästen keskinäisiin kosketuksiin, niin ainakin aktiivisemmin
ajatteleville selvisi, että nyt oli kaiken varalta valmistauduttava
toimintaan. Ja maaseudulta – varsinkin Karjalasta ja Pohjanmaalta –
pääkaupunkiin saapuneet ylioppilaat toivat vielä sen iloisen viestin,
että maalaiskansa oli rohkean ja toivehikkaan mielialan valtaama.Mitään varsinaista järjestymistä ei vuoden 1914 marraskuun puoliväliin mennessä ollut saatu toimeen; aika meni nuorilta etupäässä mielipiteiden selvittelyyn. Päähuomio keskusteluissa suuntautui Saksaan, uskottiin sen voittavan ja Venäjän kukistuvan. Saksalaismielisyyden levittäminen yhä laajempiin piireihin olikin nuorten ylioppilas-aktivistien ensimmäisiä tehtäviä.
Yksityisissä toveripiireissä ja osakuntakokouksien jälkeen keskusteltiin muistakin toimintamuodoista, ja näin katseet mm. kääntyivät myös Ruotsin puoleen. Ruvettiin siis miettimään sitäkin, miten Ruotsin yleiseen mielipiteeseen voitaisiin vaikuttaa hyväksemme, sillä pidettiinhän luonnollisena, että Ruotsi ennen pitkää oman etunsa mukaisesti ryhtyisi sotaan Saksan liittolaisena, kerta kaikkiaan poistaakseen Venäjän taholta alituisesti uhkaavan vaaran luomalla Suomesta itsenäisen puskurivaltion Ruotsin ja Venäjän välille. Eräissä piireissä harkittiin sitäkin mahdollisuutta, että Suomi liittyisi unionin kautta Ruotsiin, jos nim. Ruotsi hyökkäämällä Suomeen auttaisi meidät irti Venäjästä. Suomenkielisissäkin aktivistipiireissä suhtauduttiin kysymyksessä olevaan unioniajatukseen suopeasti, sillä Venäjästä me välttämättömästi tahdoimme päästä irti. Unionikysymys oli esillä jo lokakuun alkupuolella, mutta Ruotsi ei historian sille tarjoamaa suurta hetkeään oivaltanut – tai ei kyennyt sitä käyttämään.
Näihin aikoihin rupesivat nuoret myös suunnittelemaan välttämättömästi hankittavaa sotilasopetusta. Suunnitelmia oli useitakin – pääasiallisesti kuitenkin kolme – jotka monissa aktivistipiireissä samanaikaisesti heräsivät, mutta suuntautuminen Saksaan näytti kuitenkin olevan yleisin ylioppilas-aktivistien keskuudessa – mikä olikin luonnollista. Kun maisteri Pehr H. Norrmén syyskuun lopulla 1914 palasi Englannista kotimaahan, oli hänelle jo aivan selvillä, että Saksaan meidän oli turvauduttava, jos mielimme päästä irti Venäjästä. – Eikä tämä ajatus herännyt ainoastaan hänen mielessään, vaan niitä oli monta – huomattavimmat kanta-aktivistimme yleensä, kuten Väinö Kokko, Y. O. Ruuth (Ruutu), Kai Donner, A. H. Saastamoinen ja monet muut – joille maailmansodan puhjettua Saksaan suuntautuminen oli selviö, koska Saksa oli Venäjän voimakkain vihollinen. – Oli kyllä niitäkin, jotka ajattelivat sotilasopetusta kotoisella pohjalla. Jotkut kääntyivätkin entisten suomalaisten upseerien puoleen pyytäen näitä esittämään sopivia opettajia, mutta upseerit eivät olleet siihen taipuvaisia, sillä asian ilmitulemisen vaara olikin heihin nähden hyvin suuri. – Eri henkilöiden välityksellä esitettiin sama asia ruotsinmaalaisille sotilaspiireille, mutta tästäkään ei tullut mitään, kun Ruotsi tahtoi tarkoin seurata puolueettomuutensa vaatimuksia.
Marraskuun 17. p:nä 1914 oli Helsingin lehdissä venäläisten
vallanpitäjien suostumuksella julkaistuna tuo jo aikaisemmin
selostamamme ja keisarin vahvistama ns. "marraskuun
venäläistämisohjelma". Se oli kuin pommi, joka räjähdyksellään
varsinkin ylioppilaspiireissä sai niidenkin silmät avautumaan,
jotka aktivistiseen suuntautumiseen nähden vielä olivat epäilevällä
kannalla, sillä tuo hirvittävä ohjelma teki yhdellä iskulla selväksi,
että Venäjän ja länsivaltojen puolelta ei ollut muuta odotettavissa
kuin maamme venäläistäminen.[4]Edellisestä ilmenee, mikä mieliala jo oli vallalla aktivisteissa ylioppilaspiireissä, mutta marraskuun 17. päivä oli sittenkin kuin sotatorven törähdys. – Kun tuo outo ja järkyttävä uutinen oli luettu, oli luonnollista, että ylioppilaat joutuivat kuohuksiin. Monet niistäkin, jotka ennen olivat olleet aktiiviseen toimintaan nähden epäilevällä kannalla, selvisivät ratkaisevasti epäilyksistään. Niinpä muiden muassa P. Zilliacus riensi toverinsa, maisteri P. H. Norrménin luo, selittäen nyt olevansa valmis mihin tahansa isänmaan pelastamiseksi, jolloin Norrmén kiiruhti heti virastoajan alettua henkivakuutusyhtiö Kalevan toimistoon Kokkoa tapaamaan, jonka hän entuudestaan hyvin tunsi kokoovaksi persoonallisuudeksi ja rohkeaksi aktivistiksi. Seurauksena oli, että päätettiin kokoontua muutamien muiden kanssa illalla Kokon luona. Saman 17. päivän aamupäivällä hakivat myöskin toistensa yhteyttä maisterit Väinö Kokko ja Yrjö Ruuth (Ruutu), joista Ruuth oli ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja ja Kokko Pohjoispohjalaisen osakunnan kuraattori ja edellisen kevään promotio-aktivistien lujimpia miehiä. Voidaksensa rauhassa keskustella asioista he menivät Gradinin ravintolaan, ja täällä he tulivat siihen tulokseen, että vakava toiminnan hetki oli nyt alkanut ja että oli pyrittävä yhteistoimintaan kaikkien ylioppilaspiirien kanssa, sillä isänmaan hätä yhdisti, ja erimielisyydet – olivatpa ne sitten mitä laatua tahansa – oli unohdettava. Mm. päättivät Kokko ja Ruuth pyrkiä ns. vanhasuomalaisten yhteyteen ja kääntyivät tässä mielessä lujaksi aktivistiksi tuntemansa voimistelunopettaja V. E. Tiirin puoleen, jolla Satakuntalaisen osakunnan kuraattorina, "Suomalaisen Nuijan" puheenjohtajana ja ylioppilaskunnan hallituksen jäsenenä oli vaikutusvaltainen asema – semminkin vanhasuomalaisiin. Nämä kolme kokoontuivatkin päivemmällä Central-ravintolaan neuvottelemaan ratkaisevista toimenpiteistä päivän kaamean uutisen johdosta. – Y. O. Ruuth esitti, että kutsuttaisiin kokoon aktivistiylioppilaiden suurempi kokous viemään asiaa eteenpäin, ja Tiiri puolestaan ehdotti, että kokouksessa tulisi olla edustettuina osakunnat, mieluimmin kuraattorien kautta, sekä ylioppilaitten poliittiset yhdistykset. Tämä tulikin päätökseksi. Saman 17. päivän illalla pidettiin sitten Kokon luona aamulla sovittu kokous, jossa olivat läsnä vain Kokko, Norrmén, Kai Donner ja Ruuth. Kokoontuneiden kesken vallitsi sangen myrskyinen ja korkea mieliala, niinkuin oli luonnollista niiden kesken, jotka isänmaan puolesta olivat valmiit vihkiytymään kuolemaan. Kokouksessa pohdittiin tilanteen aiheuttamia kysymyksiä ja valmisteltiin asiaa tuota suurempaa kokousta silmällä pitäen. "Irti Venäjästä – ja toimintaan!" oli kokoontuneiden yksimielinen tunnussana.
Marraskuun 20. päivän suurempi kokous oli Ostrobotnian kassahuoneessa. Kokouksessa olivat edustettuina useat osakunnat, sekä Teknillinen korkeakoulu ja ylioppilaitten poliittiset yhdistykset. Kokouksen osanottajina oli muiden muassa Väinö Kokko, Yrjö O. Ruuth (Ruutu), Pehr H. Norrmén, Kai Donner, P. J. Hynninen, V. E. Tiiri, K. J. Kalliala, Väinö Puhakka, Vilho Suvirinne ja Rainer Sopanen. Maisteri Kokko, joka johti puhetta, esitti ytimekkäässä lausunnossa 17. p:n yksityisluontoisissa kokouksissa lausutut mielipiteet. Tässäkin kokouksessa oltiin yksimielisiä siitä, että nyt oli ryhdyttävä suoranaisiin aktiivisiin toimenpiteisiin Suomen itsenäisyyden aikaansaamiseksi ja että nuorten ehdoton velvollisuus oli käyttää oikealla tavalla hyväksi maailmansodan tarjoamaa ainoalaatuista tilaisuutta. Alusta alkaen oltiin selvillä siitäkin, että tuleva toiminta oli kokonaan perustettava Saksan ja keskusvaltojen sotatoimiin Venäjää vastaan. Silti ei tietysti jätetty huomioonottamatta Ruotsin taholta mahdollisesti tarjoutuvaa apua. Maisteri Kokko korosti erikoisesti sitä, että pelastus oli etsittävä läheisestä yhteydestä Saksan kanssa. Maisteri Donner vuorostaan esitti, että maan ja kansan pelastamiseksi oli välttämätöntä saada aikaan aseellinen nousu joko ulkomaiden avulla tai ilman niitä. Hän selosti käyneensä myös sosialisteja haastattelemassa ja sanoi näiden kyllä harrastaen seuraavan itsenäisyyden saavuttamista tarkoittavia toimenpiteitä, joskin he itse kiinnittivät toiveensa Venäjän odotettavissa olevaan vallankumoukseen. Nyt sovittiin myös, ettei mikään yhteistyö Venäjän vallankumouksellisten kanssa voinut tulla kysymykseen. Maisteri Norrmén taas osoitti selvästi, että passiivinen vastarinta oli kadottanut tehonsa ja edellytyksensä. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin astua "valtiopetoksen tielle". Kaikki salaliittoromantiikka oli hylättävä. Ainoastaan vakavaa työtä oli tehtävä sekä mitä suurinta varovaisuutta ja vaiteliaisuutta noudatettava. Kokouksessa olikin kauttaaltaan vallalla vakava ja päättäväinen henki. Ajan voittamiseksi kokous muodostui jonkinlaiseksi ylioppilaiden keskuskomiteaksi, ottaen tehtäväkseen asian edelleen ajamisen.
Se toimi oikeastaan siten, että muutamat sen aktiivisimmat jäsenet muodostivat eräänlaisen toimeenpanevan komitean, johon kuuluvat edustivat komiteaa kukin omassa osakunnassaan värväten uusia kannattajia ja levittäen oikeita tietoja siitä, mihin itsenäisyysajatus pohjautui.
Vuoden 1914 marraskuun 20. päivää on siis pidettävä uuden aktivismin ratkaisevana merkkipäivänä. Tänä päivänä pidetyssä kokouksessa läsnäolijat olivat kaikki periaatteessa yksimielisiä siitä, ettei venäläistämisohjelman vahvistamisen jälkeen enää voitu tyytyä passiiviseen ja odottavaan politiikkaan, sillä jos tämä ohjelma toteutettaisiin, olisi Suomen perikato varma, eikä myöskään ollut enää mitään toiveita siitä, että Venäjä saataisiin peruuttamaan keisarin (29.9.14) vahvistama suunnitelma, päinvastoin sai tsaari yhä edelleen voimakkaita kehoituksia lyödä säälimättä maahan tuo kapinoiva Suomen kansa. Suomen irroittaminen Venäjästä oli siis ainoa pelastus; se oli tapahtuva maailmansodan kestäessä ja oli mahdollinen vain aseellisen taistelun avulla ja Venäjän vihollisten myötävaikutuksella. Taisteluvalmistuksiin oli heti ryhdyttävä ja saatava aikaan yhteys keskusvaltoihin, ennen kaikkea Saksaan. Niin ikään oli tehtävä vielä kaikki mahdollinen Ruotsin yleisen mielipiteen suostuttamiseksi yhtymään sotaan keskusvaltojen puolella.
Lähimmät tehtävät, nim. propagandanteko, rahanhankinta, yhteys
maaseudun kanssa jaettiin heti komitean jäsenten kesken.
Propagandan harjoittaminen asian hyväksi ylioppilaskunnassa ei
tuottanut mitään erikoisia vaikeuksia, sillä ylioppilaskunnan
hallituksen enemmistö ja melkein kaikki osakuntien kuraattorit
olivat liittyneet itsenäisyysliikkeeseen.[5] Propagandanteko
maaseudulla tapahtui lentolehtisten avulla, joita joululomalle
lähteneet ylioppilaat sitten levittivät. Tämä olikin erittäin
tärkeä ja hedelmällinen toimenpide. Lentolehtisissä tehostettiin
maamme itsenäisyyspyrkimyksen välttämättömyyttä maailmansodan
aikana ja Saksan avulla, koska tämä saattoi olla ehkä ainoa
tilaisuus isänmaan vapauttamiseksi. Keskeisenä ajatuksena oli
myös se, ettei mikään kansa voi saavuttaa itsenäisyyttään ilman
omaa toimintaa ja omia uhrauksia. Sen vuoksi olisi pyrittävä
luomaan oma aseellinen kantajoukko. Eräässä lentolehtisessä oli
tekstin tehostuksena otteita "Nuijamiesten marssista", joka hyvin
tulkitsi silloista taistelutahtoa. Lentolehtisiä kirjoittivat mm.
Y. O. Ruuth, Kaarlo Koskimies ja maisteri Oskari Autere, jonka
kirjoitus on laajennettuna julkaistu 1918 "Saksa ja sen viholliset"
nimisenä. Itsenäisyyspolitiikan keskeisin ajatus, nim. kysymys
sotilaskasvatuksen hankkimisesta Saksassa, rupesi saamaan yhä
varmemman ja kiinteämmän muodon. Ylioppilasaktivistien edustajina
lähtivätkin ylioppilaat W. Horn ja B. Paulig joulukuun alussa 1914
Ruotsiin tiedustelemaan sotilaskasvatuksen saamisen mahdollisuutta
Saksassa. Heidän matkaansa ja saavutuksiinsa tutustumme kohta
lähemmin.Ja valtuuskunnalle, jonka muodostivat maisterit P. J. Hynninen, Y. O. Ruuth ja P. H. Norrmén, annettiin tehtäväksi yhteyteen pyrkiminen eräisiin vanhempiin politikkopiireihin, joiden syystä voitiin ajatella olevan myötämielisiä ylioppilaiden hankkeille. Näille piti tiedoitettaman, mitkä mielipiteet vallitsivat nuorison keskuudessa. Oli myös tiedusteltava, mihin toimenpiteisiin heidän tahollaan oli aikaisemmin ryhdytty.
Muutamat propagandatyöntekijät saivat taas toimekseen asettua yhteyteen eri puolueiden johtomiesten kanssa, jotta saataisiin selville, missä määrin Saksaan suuntautuvalle aktivistiselle liikkeelle voitaisiin saada kannatusta laajemmiltakin kansalaispiireiltä. He saivat kuitenkin sen käsityksen. että puolueiden johtomiehet olivat ylimalkaan hyvin varovaisia, jopa suorastaan vastustaviakin.
Ylioppilasvaltuutettujen käynnit eräiden vanhempien aktivistipiirien jäsenten luona.
Se ylioppilaiden valtuuskunta (Hynninen, Norrmén ja Ruuth), joka marraskuun 20. p:n kokouksessa järjestyi, sai jo seuraavana päivänä tilaisuuden aloittaa tehtävänsä suoritusta. Ns. vanha kagaali (jyrkän passiivisen vastarinnan taistelujärjestö) oli sekin "marraskuun venäläistämisohjelman" johdosta kutsuttu koolle vapaaherra Adolf von Bonsdorffin luo, joka kuultuaan valtuuskunnan tehtävästä ystävällisesti kutsui sen jäsenet kokoukseen. Valtuuskunta esitti tilaisuudessa ne päätökset, jotka edellisen päivän kokouksessa oli tehty. – Läsnäolevat herrat, joiden joukossa olivat mm. professorit R. Erich, Th. Homén ja E. Estlander sekä metsäneuvos T. A. Heikel, osoittivat valtuutetuille persoonallista ystävällisyyttä ja harrastusta, mutta suhtautuivat ylipäänsä hylkäävästi valtuuskunnan esittämään toimintasuunnitelmaan – lukuunottamatta metsäneuvos Heikeliä, joka silloin, niinkuin aina myöhemminkin, osoittautui aktivististen ajatusten innokkaaksi ja pelottomaksi kannattajaksi. Kagaali-herrat olivat sitä mieltä, ettei pitänyt vielä nyt hylätä taattua ja koeteltua passiivista vastarintaa (!) eikä antautua uusille ja vaarallisille urille. Kapinaliike tulisi muka kaikiksi ajoiksi kompromettoimaan Suomen oikeustaistelun, jonka edellytyksenä oli mitä jyrkin lojaalisuus meidän puoleltamme; se tulisi vahingoittamaan meitä ulkomaitten silmissä jne. – Kun sitten ylioppilasvaltuuskunnan jäsenet suoraan kysyivät, oliko kagaalin taholta tähän asti mitään tehty kosketuksiin pääsemiseksi Saksan kanssa ja sen pohjoismaita koskevien suunnitelmien selville saamiseksi, vastattiin, ettei tämänsuuntaiseen lähentymiseen ollut edelläviitatuista syistä ryhdytty, ja että heidän mielestään sellainen olisi ollut turhaa, koska se, mitä me täällä Suomessa teimme tai jätimme tekemättä, tuskin kuitenkaan tulisi vaikuttamaan saksalaisten valmiisiin suunnitelmiin. – Ylioppilasnuorison käsityksen, Suomen Venäjästä irroittamisen välttämättömyyden, läsnäolijat sitä vastoin täydellisesti hyväksyivät ja selittivät itse jo aikaisemmin tehneensä samanlaisen päätöksen. Mutta kun valtuutetut kysyivät, oliko tällä päätöksellä tarkoitettu muuta kuin hurskaan toivomuksen lausuminen, jäi tehty kysymys vastausta vaille.
Oli vallan käsittämätöntä, että kagaali-herrat vielä "marraskuun venäläistämisohjelman" tunnetuksi tulemisen jälkeen saattoivat kiitellä passiivisen vastarinnan mielestämme jo kylläkin lahonnutta merkitystä ja puhua mitä jyrkimmästä lojaalisuudesta ym.
Ylioppilaiden keskuskomitea ei kyllä saanut vanhojen taholta – metsäneuvos Heikelin kantaa lukuunottamatta – juuri minkäänlaista rohkaisua, mutta se päätti kuitenkin horjumatta pysyä aikaisemmissa päätöksissään ja tyynesti jatkaa työtänsä.
Ylioppilaiden keskuskomitean valtuutetuille, joita tällä kertaa edustivat maisterit Hynninen, Norrmén, Ruuth ja tekn. ylioppilas B. Paulig, oli joulukuun 22. p:nä 1914 taas yhteinen neuvottelu kagaalin edustajain kanssa professori Th. Homénin luona. Kagaalin jäsenistä olivat läsnä professorit Th. Homén, Werner Söderhjelm, E. Estlander, R. Erich, tri Adolf Törngren, vapaaherra Adolf von Bonsdorff, metsäneuvos T. A. Heikel, tohtorit W. Zilliacus, K. R. Brotherus ja Heikki Renwall. – Vanhemmat herrat sopivat ensin työjärjestyksestään, joka lähinnä tarkoitti propagandaa saksalaisystävälliseen suuntaan. Nuorempien taholta oli jo aikaisemmin esitetty, että vanhemmat itsenäisyysmiehet järjestäisivät pysyväisen edustuksen Berliiniin ja mahdollisesti myös Tukholmaan vaikuttamaan Suomen hyväksi. Mutta tähän esitykseen vastattiin nyt lopullisesti, ettei katsottu ajan vielä olevan valmis tällaista askelta varten. Sen sijaan mainittiin, että oli järjestetty yhteys Berliiniin Tukholmassa olevan edustajan tohtori Herman Gummeruksen välityksellä.
Sitten esittivät maisterit Norrmén ja Hynninen ylioppilaiden keskuskomitean suunnitelmia ja ylioppilaiden mielialoja. Mm. selostettiin keskuskomitean päätös edustajien lähettämisestä Ruotsiin, minkä vanhemmat herrat katsoivat sopivaksi, luvaten vielä rahallisesti sitä kannattaa. Mutta illemmalla, kun ylioppilaiden edustajat esittivät, että keskuskomitea oli päättänyt lähettää joukon luotettavia ylioppilaita Saksaan saamaan siellä sotaopetusta ja että tässä asiassa jo oli asetuttu suhteisiin Saksan Tukholmassa olevaan lähetystöön, vastaanottivat vanhat tämän uutisen kiivaasti paheksuen. Seurauksena oli, että pitkän ja ajoittain varsin myrskyisen keskustelun jälkeen läsnäolevat erosivat pääsemättä mihinkään tulokseen. Herrat Heikel, Renwall ja Zilliacus suhtautuivat asiaan ymmärtämyksellisesti ja vapaaherra von Bonsdorff asettui nyt välittävälle kannalle, mutta muut ilmaisivat ehdottoman paheksumisensa ja selittivät pesevänsä kätensä seurauksien suhteen. – Mitään vaikutusta tapahtumien kulkuun ei kuitenkaan tällä, enempää kuin edelliselläkään sekakonferensilla ollut, sillä nuoret jatkoivat yhä edelleen päättäväisesti suunnitelmiensa toteuttamista.
Tämän saman joulun tienoissa sai ylioppilasnuoriso rohkaisuakin työssään, kun tuli tiedoksi, että valtioneuvokset Edv. Hjelt ja Alexis Gripenberg, yliopiston rehtori Anders Donner, senaattori Aug. Nybergh sekä professorit Westermarck ja Engström olivat itsenäisyysmiehiä, jotka lämpimästi suhtautuivat nuorten toimintaan.
Tammikuun 10. p:nä 1915 oli vanhemmilla aktivisteilla, kagaalilla, jälleen kokous professori Th. Homénin luona. Siihen ottivat osaa paitsi isäntää herrat R. Erich, A. von Bonsdorff, E. Estlander, A. Törngren, W. Zilliacus, O. Sivén ja K. R. Brotherus, Ylioppilaspiirien edustajina olivat tällä kertaa herrat P. J. Hynninen, K. Koskimies, B. Paulig ja R. Numelin. Viimeksimainittu oli ensimmäisenä palannut ylioppilaslähetystön Tukholman-matkalta ja toi tiedon, että saksalaiset olivat periaatteessa hyväksyneet ajatuksen suomalaisten sotaopinnoista Saksassa. Tämä tiedonanto synnytti vilkkaan keskustelun, jossa tohtori Sivén antoi täyden tunnustuksen aloitteelle, tri Zilliacus kannatti sitä myös – vaikka epäilyksin, professori Erich taas esitti asian ratkaisun siirrettäväksi tuonnemmaksi, kunnes yleispoliittinen asema selvenisi, mutta vapaaherra von Bonsdorff oli jyrkästi vastustavalla kannalla. Muut eivät lausuneet mielipiteitään. – Eräässä tilaisuudessa – kun Norrmén ja Horn olivat jäähyväisiä sanomassa (5.2.15) – koetti vapaaherra Adolf von Bonsdorff omassa ja kagaalin nimissä saada nuoret luopumaan Saksanmatka-aikomuksestaan, mutta hänen puheensa kaikui kuuroille korville; vielä hyvästellessään vieraitaan hän sanoi: "Matkustakaa nyt sitten Jumalan nimeen, en enää tahdo evätä teitä menemästä, mutta en myöskään voi ajatusta kannattaa."
Nuoret asettuivat muidenkin vanhempien poliitikkojen yhteyteen, mutta kaikkialla vastustettiin kiivaasti ylioppilaiden keskuskomitean Saksassa järjestettävää sotaopetusaloitetta – lukuunottamatta jo mainituita itsenäisyysmiehiä.
Tilanteen ollessa tällainen oli sijaiskansleri Edv. Hjeltin ja yliopiston rehtorin Anders Donnerin tuki nuorille todellakin suuriarvoinen.
Myöhemmin kyllä useimmat vanhemmat aktivistit tarkistivat kantaansa
ja ryhtyivät tukemaan nuorten hellittämättömiä ponnistuksia
maamme itsenäistämiseksi. Tämä tapahtui varsinkin sen jälkeen,
kun Lockstedtin harjoitusjoukko oli saatu syntymään. Silloin
myöskin eräät maalaisliiton johtomiehet, kuten maanviljelijät
Mikko Luopajärvi ja J. A. Heikkinen ("Hallan Ukko"), liittyivät
aktiivisesti mukaan. Mutta "kagaalissa" oli valitettavasti
tapahtunut hajaannus, joten osa sen jäsenistä vieraantui yhä
enemmän itsenäisyysmiehistä tyytyen tavoittelemaan vanhaa sisäistä
autonomiaamme, joka jo itse asiassa oli murskattu. Tällaisista
autonomiaamme tyytyvistä ja kauemmas tähtäävää toimintaa
vastustavista poliitikoista oli itsenäisyystoiminnallemme koko joukon
harmia.Vanhempi taistelupolvi, joka oli elänyt ja tarmokkaasti toiminut aikaisemman sortokauden aikana, näytti edelleenkin pitävän kiinni passiivisen vastarinnan soveltamisesta, nim. siitä, että oli kieltäydyttävä noudattamasta Venäjän hallituksen määräämiä, perustuslakiemme kanssa ristiriidassa olevia asetuksia. Sen vastustus oli, kuten näytti ensi sijassa juriidista – eikä poliittista laatua. Taistelu ei merkinnyt heille niin paljon taistelua itse Suomen kuin sen oikeusjärjestyksen puolesta, se ei siis välittömästi koskenut kansan kansallista taistelua vapautensa ja itsemääräämisoikeutensa puolesta, vaan taistelua abstraktisen oikeusihanteen puolesta. "Siitä tuli juristien ja virkamiesten taistelu adressein ja pykälin, mutta ei sellaista taistelua, jossa kansan suuri joukko omin uhrein ja omin voimanponnistuksin pakostakin oppi rakastamaan isänmaataan ja sitä verin suojelemaan."
Passiivinen vastarinta oli epäilemättä paikallaan ensimmäisen sortokauden aikana ja silloin nähdäksemme ainoa mahdollinenkin, mutta sitä ei voitu ajan pitkään noudattaa, kun vihollinen ei lainkaan näyttänyt kunnioittavan perustuslakejamme eikä välittävän vastaväitteistämme – olivatpa ne mitä laatua tahansa. Koko kansa ei myöskään enää kannattanut passiivista vastarintaa, – niinkuin oli ollut laita ensimmäisen sortokauden aikana, taistelu kun nyt näyttäytyi tuloksettomaksi. Passiivisen vastarinnan soveltumattomuuden oli jo "Suomen aktiivinen vastustuspuolue" käsittänyt ja sen oivalsi ennen kaikkea Suomen maailmansodan aikainen opiskeleva nuoriso. Eräs heidän huomattavimpia edustajiansa, maisteri P. H. Norrmén lausuu mm.: "Nuoriso ei tuntenut mitään todellista mielenkiintoa oikeustaisteluun, sitä eivät pykälät innostuttaneet, eikä sillä ollut mitään halua jonkun lakipykälän vuoksi puolustaa oikeusperiaatetta istumalla vankilassa, kun siitä kuitenkaan ei ollut mitään sanottavaa etua kansallemme. Mutta nuorisolta ei silti puuttunut isänmaallisuutta. Monella taholla hehkui tuli tuhan alla, kalvoi katkeruus maan hädän johdosta. – Edellä esitetty eroavaisuus vanhemman, passiivista vastarintaa kannattavan polven ja nuoremman, aktiivista toimintaa edustavan polven välillä oli todellinen, reaalinen käsitystapojen eroavaisuus."
Vanhempi polvi, joka kyllä piti maamme itsenäisyyden saavuttamista ihanteena ja näin ollen toivottavana, olisi ilman nuorten oma-aloitteista ja voimakasta esiintymistä kenties käynyt passiivisesti odottamaan muka vieläkin sopivampaa hetkeä ja ehkä turvautunut aseellisen taistelun sijasta politikointiin, jolloin otollinen hetki olisi hyvinkin saattanut mennä ohi – ja politikoiminen yksinään olisi varmaan tuottanut epäonnistumisen. Vanhemman polven niin sanoaksemme saamattomuus, joka juuri oli passiivisuutta, johtui siitä, ettei se uskonut mahdolliseksi itsenäisyyden saavuttamista aseilla.
Tämä on kyllä hyvin ymmärrettävää pitkäaikaisen rauhan vallitessa ja ollessamme kytkettyinä suurvaltaan, jonka pistinten luku oli huimaava, jo yksin maailmansodan eri rintamilla ainakin 3 miljoonaa (288 divisioonaa) – kansamme koko asukasluvun ollessa 3 3/4 miljoonaa. Mutta maailmansodan tarjotessa mahdollisuuden Venäjän sortumiseen oli suomalaisten, nuorten mielestä, noustava aseisiin – Saksan jalomielisen kansan tukemina. Ja tähän tarvittiin Venäjän taholta vain yksi vihainen piiskanisku, tuo usein mainittu vuoden 1914 "marraskuun venäläistämisohjelma", niin Suomen nuoriso ymmärsi, mikä sen velvollisuus oli. – Se ei lähtenyt enään rukoilemaan – eikä rikottuja lakipykäliä näyttämään – vaan sen korvissa soivat suuren runoilijamme sanat: "Siis miekkahan ja vastaan vainoojaamme!"
Ylioppilaiden keskuskomitean edustajina lähtee kaksi ylioppilasta Tukholmaan tiedustelemaan yhteysmahdollisuuksia Saksaan.
Kaikille kansamme kohtaloa syvemmin ajatteleville oli maailmansodan puhkeaminen voimakas herätys jotakin tekemään ja uskaltamaan isänmaan puolustukseksi, ja varsinkin ylioppilasnuoriso ymmärsi, ettei se saanut ristissä käsin antaa sellaisen tilaisuuden mennä ohi, joka kenties vasta monien vuosisatojen perästä oli uudestaan tarjoutuva, jolloin itsenäisyysvaistoista Suomen kansaa tuskin olisi enää ollut olemassa.
"Suomi itsenäiseksi – irti Venäjästä!" – tuli tunnussanaksi jokaiselle vähänkin aktiivisesti ajattelemaan kykenevälle.
Mutta suurten asiain toimeenpano vaatii kypsymistä ja vakavaa harkintaa. Syksy 1914 tarjosi tällaisen kypsymis- ja harkinta-ajan. Aktivistinen ylioppilasnuoriso järjestyi tehtäväänsä ja loi vakavasti harkitun taistelusuunnitelman, käyden sitä sitten pontevasti ja vitkastelematta toteuttamaan.
Monella eri taholla, mutta eritoten ylioppilasnuorison keskuudessa syntyi itsenäisesti ajatus siitä, kuinka välttämätöntä meille olisi saada perustetuksi edes pienehkö, uudenaikaisen sotilaallisesti harjoitettu joukko.
Tämän ajatuksen takana oli seuraavanlainen harkinta: 1:o) Laskettiin Venäjän voivan hävitä sodassa, jolloin tällainen aseellinen joukko oli ehdottomasti tarpeen maan itsenäisyyden aikaansaamiseksi; 2:o) oltiin myös sitä mieltä, että jos Venäjällä syntyisi vallankumous, tätä joukkoa tarvittaisiin sisäisen järjestyksen ylläpitämiseksi maassa; 3:o) ymmärrettiin niin ikään, että, jos Saksassa olisi suomalainen joukko-osasto, saksalaiset paremmin kuin muuten voisivat kiinnittää huomionsa siihenkin mahdollisuuteen, että sotaretki Venäjää vastaan saatettaisiin suorittaa Suomen kautta, koska tällaisen joukon olemassaolo olisi jonkinmoisena todisteena siitä mielialasta, mikä vallitsi ainakin Suomen nuorisossa.
Erinomaisen valaisevasti perustelee maisteri P. H. Norrmén tätä ylioppilasnuorison johtavien voimien keskuudessa ilmennyttä Saksaan-suuntautumisen ajatusta, esittäen sen näin:
"Meidän on aloitettava lähentymisemme Saksaan tarjoamalla todellista uhria, tekemällä jotakin, joka selvään osoittaisi, että meillä on tosi tarkoitus sanojemme takana ja joka ratkaisevasti kumoaisi meistä ulkomailla kerrotut valheet meidän muka järkkymättömästä uskollisuudestamme Venäjää kohtaan. Meidän on aloitettava tekemällä jokin tarjous – eikä pyynnöllä – ja meidän on lähdettävä taipaleelle semmoisella tavalla, että se herättää saksalaisten luottamusta ja aukaisee tien enemmälle lähestymiselle. Meiltä puuttuu sotilaallista asiantuntemusta, meiltä puuttuu sotilaallisia johtajia. Entäpä jos nyt tarjoutuisimme lähettämään Saksaan muutamia satoja sivistyneitä nuoria miehiä, jotka siellä kasvatettaisiin tulevan suomalaisen vapaustaisteluarmeijan johtajiksi? Selvempää todistusta suunnitelmiemme vakavuudesta ja samalla aikomustemme rehellisyydestä emme voisi milloinkaan antaa."
Ja maisteri Norrmén jatkaa: "Tämä ajatus näytti silloin meistä kaikista epäämättömän oikealta: se näyttää siltä vielä tänäkin päivänä."
Pian käsitettiin myös tiedustelutoiminta hyvin vaikuttavaksi keinoksi saksalaisten huomion suuntaamiseksi Suomeen; oli näet ryhdyttävä hankkimaan heille tarkkoja sotilaallisia tietoja Suomeen sijoitetuista venäläisistä sotavoimista, varsinkin Venäjän laivastosta, jonka pääasemapaikka oli Helsingin edustalla oleva Kruununvuoren selkä.
Nuori polvi tunsi syvästi, että sen velvollisuus oli – vaikkapa perin kallein uhrein – koettaa pelastaa isänmaa. Se oivalsi myös, että sitä raskaana painaisi historian tuomio, jos se menettelisi toisin. Suomen nuoriso luki historian lehdiltä sen totuuden, että pienten kansojen parhaaksi turvaksi ovat osoittautuneet suurten taistelut. Se harkitsi, se kuunteli omantuntonsa ääntä ja toimi sen mukaan. Eikä maailmansodan puhjetessa varmaan Suomessa ollut monta ajanmerkkien tarkkaajaa, jonka sydämessä ei olisi välähtänyt toivon säde.
Ylläolevasta huomaamme, että itsenäisyystaisteluun valmistautuneen ylioppilasnuorison suunnitelmat pohjasivat vakavaan harkintaan eikä suinkaan ajattelemattomaan, poikamaiseen innostukseen. Ei nuoriso myöskään ollut "villiintynyt" eikä "harhaanjohdettu", kuten moni vanhempi lyhytnäköisesti nuoria tuomiten valitettavasti heidän päättävää toimintaansa arvosteli. – Ja "joskin aloite olisi epäonnistunut", lausuu asioissa mukana olleen välittömyydellä maisteri Y. O. Ruuth (Ruutu), "olisi se sittenkin ollut ylpeä lehti Suomen historiassa", se olisi todistanut, että "kaikki eivät nukkuneet orjan unta". – Eivätkä meidän nuoret miehemme toimineet yksin, vaan he saivat sittemmin monet vanhemmatkin, jotka alussa epäilivät, asiasta lämpenemään ja uskomaan, että nyt oli todellakin edessä historian suuri hetki, Suomen itsenäisyyden synnyinhetki.
Vaikka vanhempien aktivistien taholta – joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta – alussa jyrkästi vastustettiin sotakoulutuksen aikaansaamisyritystä Saksassa, pysyi ylioppilaiden keskuskomitea kuitenkin vakaumuksessaan. Sen toimeenpaneva elin, ns. valtuuskunta, lähetti jo joulukuun 2. p:nä 1914 teknillisen ylioppilaan Bertel Pauligin ja lääketieteen ylioppilaan Walter Hornin Rauman kautta Tukholmaan, jotta he siellä asettuisivat lähempään yhteyteen saksalaisten edustajiin. Heidän oli tiedusteltava: voisivatko saksalaiset tarvittaessa hankkia Suomelle aseita ynnä räjähdysaineita. Heidän oli myöskin kysyttävä, voisiko 150 ylioppilasta saada sotilaallista opetusta Saksassa. Heidän oli samalla ilmoitettava, että suomalaisten mieliala oli Saksaa kohtaan suopea ja että ylioppilaspiirit milt'ei kauttaaltaan olivat saksalaismielisiä. Lähettimme olivat tohtori Arvid Neoviukselta saaneet salamusteella kirjoitetun suosituskirjeen kreivi Carl Mannerheimille, jolta heidän toivottiin saavan apua asiansa esittämisessä. Mannerheim neuvoikin heitä kääntymään tohtori Herman Gummeruksen puoleen, jonka jo seuraavana, joulukuun 5. päivänä piti saapua Tukholmaan. Näin ylioppilaslähetit joutuivat Gummeruksen yhteyteen, parhaimman miehen, minkä he asiansa edesauttamiseksi olisivat voineet löytää, sillä Suomen itsenäisyyspyrkimys oli nuoruusvuosista saakka ollut hänen sydämellään, ja, kuten tiedämme, oli hän niitä rohkeita miehiä, jotka jo 10 vuotta aikaisemmin olivat katsoneet aktiivisen taistelun tien olevan ainoan mahdollisen Suomen pelastamiseksi; hänellä oli sitä paitsi huomattavia suhteita Saksan viranomaisiin.
Ylioppilasvaltuutettujen asia oli toiselta puolen mieluinen yllätys Gummerukselle, mutta toiselta puolen oli hänen nyt ratkaistava, voisiko hän ottaa vastuulleen ylioppilaittemme rohkean suunnitelman toteuttamisen. Entisen aktivistin ei kuitenkaan tarvinnut kauan harkita asiaa, sillä kuuluihan aktivismin periaatteisiin, että yksityisen kansalaisen oikeus, jopa erinäisissä oloissa hänen velvollisuutensakin oli toimia omin päinsä maan hyväksi, kun yhteiskunta tai valtio ei sitä voinut tai ymmärtänyt tehdä.
Gummerus ryhtyi nyt yhdessä Pauligin ja Hornin kanssa laatimaan Saksan viranomaisille osoitettua kirjelmää, joka laadittiin Gummeruksen antaman raportin muotoon. Siinä huomautettiin ensin, että mieliala Suomessa oli paljon selvinnyt sen jälkeen, kun Gummerus lokakuussa oli esittänyt ensimmäisen raporttinsa, ja että se oli yhä enemmän kehittynyt yhteistoimintaan Saksan kanssa pyrkivään aktivistiseen suuntaan. Samalla kuvattiin kansamme täydellisen aseettomuuden tuottamaa suurta vaikeutta. Selonteko päättyi tiedusteluun, onko Suomen mahdollista saada aseita, ja anomukseen, että noin 150 ylioppilaalle hankittaisiin tilaisuus saada sotilaskoulutusta Saksassa. Kirjelmässä tehostettiin avomielisesti sitäkin, että kapinaan ryhtyminen Suomessa ilman ulkomaista apua syöksisi maan onnettomuuteen. Tämä raportin muotoon laadittu kirjelmä jätettiin Gummeruksen nimessä joulukuun 8. p:nä 1914 Saksan Tukholmassa olevalle sotilasasiamiehelle, majuri von Aweydenille, joka oman puoltolauseensa kera lähetti sen edelleen esimiehilleen Berliiniin. Paulig ja Horn palasivat sen jälkeen Suomeen, jonne he saapuivat joulukuun 17. p:nä. – Nyt seurasi jännittävän odotuksen aika, joka tuli pitemmäksi kuin oli ajateltu.
Mutta asian hyväksi työskenneltiin myös Berliinissä olevien suomalaisten taholta, joista varsinkin varatuomari Fr. Wetterhoff ja hänen avustajansa tohtori Johannes Sundwall toimivat pontevasti – suunnitellen jo tähän aikaan sotilaskoulutuksen hankkimista Saksassa asuville suomalaisille.
Gummeruksen, Pauligin ja Hornin laatimasta raportista ilmoitettiin tietenkin Wetterhoffille ja hänen avustajillensa. Wetterhoff jatkoikin tarmokkaasti ja taitavasti työtänsä Berliinissä hankkien yhä enemmän vaikutusvaltaisia ystäviä Suomen asialle.
Kun asian ratkaisu yhä vain viipyi, lähettivät ylioppilasaktivistit Tukholmaan joulukuun lopulla 8-miehisen lähetyskunnan, jonka jäseninä olivat Bertel ja Runar Appelberg, Pehr H. Norrmén, Ragnar Numelin, Rolf Pipping, Yrjö Ruuth (Ruutu), Yrjö Somersalo ja Väinö Tiiri. Lähetyskunnan tuli vaikutusvaltaisille ruotsalaisille tehdä selkoa Suomen oloista ja ylioppilasnuorison kannanotosta isänmaan asioissa. Vaikk'ei Suomi saisikaan suoranaista apua Ruotsin taholta, tahdottiin kuitenkin vaikuttaa sen yleiseen mielialaan, jottei se ainakaan asettaisi esteitä Suomen pyrkimysten tielle, sillä yhteytemme Saksaan oli kokonaan tapahtuva Ruotsin kautta. Lähettien tarkoituksena oli myöskin vakuuttaa Saksan Tukholmassa oleville edustajille, että ylioppilaat yksimielisesti kannattivat aikaisemmin tehtyä anomusta sotilasoppikurssin toimeenpanosta Saksassa ja että he halusivat saada tietää mainitun kurssin toimeenpanomahdollisuuksista.
Lähetystön saapuminen oli Gummerukselle hyvin iloinen asia,
sillä täten hän sai varmoja tietoja tilanteesta Suomessa ja
saattoi tyydytyksekseen vielä lähemmin tutustua ylioppilaiden
tarkoitusperiin. Mm. tunsi Gummerus erikoisen suurta tyydytystä,
kun hän havaitsi, että lähetystössä oli, ei vain ruotsinmielisiä,
vaan myös suomenmielisten ryhmien edustajia. Uusi aktivismi astui
siis vanhan aktivismin jälkiä siinäkin, ettei se välittänyt
kieli- ja puolue-erosta. Gummerus saattoi niin ikään todeta, että
uus-aktivisminkin päämääränä oli Suomen täydellinen itsenäisyys
eikä vain "laillisuuden palauttaminen" ja että Suomen oli omalla
asevoimalla vapautettava itsensä – liittymällä Venäjän
vihollisiin, ennen kaikkea Saksaan. Vain yhdessä kohdin ilmeni
periaatteellinen eroavaisuus uuden ja vanhan aktivismin välillä,
nim. siinä, että uus-aktivismi ei nojautunut liittoon Venäjän
vallankumouksellisten puolueiden kanssa, sillä vanhat aktivistit[6]
olivat riittävästi saaneet kokea, kuinka epäluotettava sellainen
liittoutuminen oli ollut.Koska ylioppilaslähetystö ennen kaikkea tahtoi saada selkoa siitä, millä kannalla neuvottelut sotilasoppikurssista olivat, matkusti Gummerus tammikuun alussa Berliiniin. Ilokseen hän saattoi todeta, että asia oli hyvällä tolalla ja että Wetterhoff oli hoitanut sitä sangen taitavasti. Ei voinut enää olla epäilystäkään siitä, etteikö hän juuri nyt ollut mies paikallaan. Hän oli sanalla sanoen välttämätön.
Oli niin ikään selvää, että Wetterhoffin täytyi myös saada ylioppilasjärjestön tukea suhteessaan saksalaisiin, joten Gummerus Tukholmaan palattuaan ehdotti lähetystölle, että Wetterhoff tunnustettaisiin aktivistisen ylioppilaskomitean asiamieheksi Berliinissä. Näin asia sovittiinkin. Kun sotilaskoulutusasiassa ei vain näyttänyt tulevan ratkaisua ja kun ylioppilaslähetystön alkuperäinen tarkoitus oli ollut, että sen edustajat odottaisivat Berliinistä saapuvaa vastausta, matkusti Gummerus tammikuun loppupuolella jälleen Berliiniin. Itse koulutusasia oli edelleen toivehikkaalla kannalla, joten Gummerus palattuaan saattoi tässä suhteessa lohduttaa lähetystön jäseniä.
Gummeruksen käynti Berliinissä oli eräässä toisessa suhteessa hyvin
tärkeä. Wetterhoffin asema oli näet melko tukala. Häneltä puuttui ns.
"sotakassa", hänelle ei ollut onnistuttu hankkimaan rahoja, joita
hän laajan toimintansa tähden kipeästi kaipasi. Tämä asia korjautui
kyllä myöhemmin. Mutta vielä vaikeampi oli Wetterhoffin asema sen
johdosta, ettei hänellä ollut Saksan viranomaisille näytettävänä
Suomesta mitään valtuuksia toiminnalleen. Silloin Gummerus päätti
ratkaista pulman, hän kun oli sopinut asiasta ylioppilaslähetystön
kanssa. Gummerus meni näet Saksan yleisesikuntaan tiedustelemaan,
millä kannalla koulutusasia oli. Ja kun tällöin häneltä siellä mm.
kysyttiin, ketä oli pidettävä Suomen vapausliikkeen edustajana
Saksassa, niin hän vastasi lyhyen päättäväisesti: "Staatsanwalt[7]
Friedrich Wetterhoff". Nämä sanat muuttivat kerrassaan Wetterhoffin
aseman – ja sanottakoon myös, että näillä sanoilla oli Suomen
itsenäisyysliikkeelle mitä ratkaisevin merkitys, sillä ilman
Wetterhoffin erittäin älykästä ja pontevaa toimintaa ei
"Kuninkaallista Preussiläistä Jääkäripataljoonaa 27" olisi koskaan
syntynyt – ja Suomen itsenäisyys olisi ollut vain nuorten kaunis
ja kaihomielinen unelma. Gummerus lausuu tällöin ajatelleensa:
Sanokoot Helsingissä mitä hyvänsä! – "Ja tätä tekoani en ole koskaan
katunut", kirjoitti hän perästäpäin.Suomalaisten sotilaskoulutusasian käsittely Saksassa.
Odottavan aika on aina pitkä – ja pitkältä se todella tuntuikin sotilaskoulutuskysymyksen aloitteentekijöistä. Mutta Saksan ylin sodanjohto ja niihin kuuluvat elimet tahtoivat ensin tarkoin harkita asiaa Saksan edun kannalta. Kenraali Ludendorff on lausunut "Sotamuistelmissaan" ns. "Itämeren-divisioonan" Suomeen lähettämisestä: "Joukkomme lähetettiin Suomeen puhtaasti saksalaisten etujen eikä Suomen etujen vuoksi." Ja tätä samaa periaatetta Saksan ylin sodanjohto noudatti jo alunperin. Joulukuun lopulla 1914 oli kuitenkin päästy niin pitkälle, että ulkoministeriön, yleis- ja amiraali-esikunnan edustajista muodostettiin erityinen Suomen asiain komitea.
On epäilemätöntä, lausuu tohtori Gummerus, että sotatapahtumat
itärintamalla olennaisesti vaikuttivat Saksan viranomaisten
taipumiseen suomalaisten aloitteelle suosiollisiksi. Voidaanpa
sanoa, että Suomen ylioppilasvaltuuskunnan aseidensaantia ja
sotakoulutusta koskeva anomus oli Saksan sotilasviranomaisille ja
sen ulkoasiain johdolle suorastaan tervetullut. Kuten tiedetään,
oli taistelurintama idässä syksyllä 1914 – sitten loka-marraskuun
– vyörynyt edestakaisin, kunnes Venäjän Puolassa Veikselin
länsipuolella kärsimät tappiot[8] (Lodzin taistelu 6.12.) mursivat
venäläisten suuren ryntäyksen.Sotaonni oli siis kääntynyt ja saksalaiset saaneet itärintamalla – Lodzin taisteluissa – huomattavan voiton, joten nähtävästi jo joulukuun lopulla 1914 alettiin suuressa päämajassa suunnitella sitä valtavaa rynnistystä, jolla Puola, Liettua ja osa Kuurinmaata valloitettiin seuraavan kevään ja kesän kuluessa – ja tällöin olisi myös Suomen kapinasta ollut Saksan aseille etua.
Suomalaisten ylioppilasvaltuutettujen tohtori Gummeruksen välityksellä joulukuun 8. p:nä majuri von Aweydenille jättämä rohkea esitys tapahtui siis sangen suotuisana ajankohtana, joskaan asiaa ei voitu käsitellä niin kiireellisesti, kuin suomalaiset olivat toivoneet.
Kun tohtori Gummerus oli esittänyt varatuomari Wetterhoffin nuorten suomalaisten aktivistien edustajaksi Saksassa, sai hänen toimintansa lujan pohjan, joten hän saattoi entistä pontevammin ja toivehikkaammin ryhtyä ajamaan Suomen itsenäisyyspyrkimystä Saksan sota-asioita käsittelevissä korkeimmissa virastoissa, kuten sijais-yleisesikunnassa ynnä sota- ja ulkoministeriöissä. Jo vuoden 1915 alussa perustettiin Saksan ulkoministeriön alainen ja sen rahoittama "Finnländische Kanzlei" (ns. Wetterhoffin toimisto). Kanslian poliittista osastoa johti Wetterhoff itse, tohtori Johannes Sundwallin häntä avustaessa. Sotilaallisena asiantuntijana työskenteli yliluutnantti von der Heyden pfadfinder Wäinö Paanasen avustamana. Ja sanomalehtipropagandasta huolehti sittemmin lehtori Joh. Öhqvist. – Wetterhoffin onnistui myös saada joukko vaikutusvaltaisia henkilöitä Suomen asiaa neuvoilla ja toiminnalla avustamaan. Tällaisten persoonallisten, Suomen asiaa suuresti edistävien suhteiden solmimisen onnistumiseen vaikuttivat Wetterhoffin harvinaisen selvä järki ja hänen suuri asian- ja henkilötuntemuksensa sekä hänen hieno ja varma esiintymisensä.
Sotilaskoulutuskurssin järjestyminen.
Tammikuun 26. päivänä 1915 pidettiin sotaministeriössä Berliinissä kokous, jossa olivat läsnä sotaministeriön edustajina majurit von der Bergh, von Busch ja Schmidt sekä kapteeni von Festenberg-Packish, yleisesikunnan edustajana eversti von Zimmermann sijaisyleisesikunnasta, amiraliteetin edustajana korvettikapteeni Prieger sekä ulkoasiain ministeriön edustajana lähetystösihteeri Weber.
Neuvottelu tapahtui von der Berghin toimiessa puheenjohtajana ja sen tuloksena oli seuraava lausunto: "Alkuaan oli suomalaisen avustusjoukon käyttämistä ajateltu siten, että se vaikuttaisi yhteistoiminnassa saksalaisen sotajoukon kanssa, sen noustua Suomessa maihin, mahdollisesti rikkomalla venäläisten selkäpuolen yhteyksiä jne. Yleisesikunnan ja amiraliteetin lausunnon mukaan ei saksalaisten maihinnousu Suomessa ole kuitenkaan vielä pitkiin aikoihin mahdollista; sentähden ei saa herättää suomalaisissa toiveita, että he voisivat luottaa maihinnousun tapahtuvan.
"Siitä huolimatta on suositeltava, että Tukholmassa olevan sotilasasiamiehen tarjoamat 150 nuorta suomalaista saavat koulutusta Saksassa, jotta heille osoitettaisiin Saksan myötätuntoa Suomea kohtaan ynnä tutustutettaisiin heidät Saksan korkeaan sivistykseen ja sotilaalliseen henkeen sekä jotta heidät tehtäisiin kykeneviksi sotilaallisten tehtävien suorittamiseen siinä tapauksessa, että Ruotsi esiintyy aktiivisesti Venäjää vastaan tai että Suomi ryhtyy itsenäisesti kapinaan."
Kurssin toimeenpanon ajateltiin tapahtuvan seuraavasti: "Toistaiseksi on kurssin pituudeksi määrätty neljä viikkoa; aikaa voidaan, jos niin on tarpeen, pidentää. Kurssi alkaa helmikuun puolivälissä Lockstedtin harjoituskentällä Altonan lähellä käytännöllisen sotakoulukurssin tapaisessa muodossa. Osanottajien on oltava peräisin hyvistä perheistä ja sivistyneistä piireistä. Heitä ei ole tarkoitus käsitellä kuten tavallista miehistöä, vaan perustuu koulutus enemmän oppilaiden sivistykseen ja kunniantuntoon sillä tavalla kuin sotakoulussa. Opetukseen kuuluu: Sotilaallisen hengen juurruttaminen, ampumistaito, pienten yksilöiden taistelut, jalkaväen tiedustelu ja varmistus, pioneerityöt, rautateiden ja kaikenlaisten rakenteiden – satamalaitosten ja laivojen – hävittäminen, sissisodan käynti jne. Muodollisia harjoituksia vain vähäisessä määrässä (yksinkertaisimmat joukkomuodot ja joukon liikkeet). Kurssin salassapysyttämisen turvaamiseksi annetaan kurssille ulospäin partiopoikakurssin (Jugendwehr) luonne.
"Kurssin osanottajien ylläpidosta huolehtii sotaministeriö, joka suorittaa heille koko ajalta myös pienet päivärahat sekä matkakulut. He eivät kuitenkaan tule kuulumaan Saksan armeijaan. Kurssin päätyttyä he, jäämättä sen jälkeen pitkäksi aikaa Saksaan, siirtyvät opintojen tai muiden tekosyiden varjolla Ruotsiin. Siellä he ovat lähempänä Suomea ja voivat harjaantua siellä olevien aseiden käyttöön. Jääminen Saksaan maihinnousuun saakka Suomessa on kokonaan mahdollisuuksien ulkopuolella."
Lopuksi päätettiin, että asian jatkuva käsittely kuuluu sotaministeriölle.
Wetterhoffille ilmoitettiin, sotaministeriön taholta, että se tulee, sikäli kuin sen vallassa on, huolehtimaan siitä, että kurssin osanottajat eivät joudu Venäjän repressaalioiden (kostotoimien) alaisiksi, vaikkeivät suomalaisten suunnitelmat onnistuisikaan.
Näin oli ylioppilasaktivistien asia saanut osakseen Saksan määräävässä asemassa olevien viranomaisten myötätunnon – ja vähän enemmänkin. Saksa oli ojentanut Suomelle "pikkusormensa" ja Suomi ymmärsi kiitollisena pitää siitä lujasti kiinni, toivoen lopulta saavansa mahtavan ymmärtäjänsä koko käden, kuten sitten kävikin.
Kokouksessa tehty suotuisa päätös kierteli vielä muodon vuoksi eri virastoissa, mutta jo tuona Suomelle historiallisena tammikuun 26. p:nä sotaministeriö tiedoitti ulkoministeriön kautta Tukholman sotilasasiamiehelle von Aweydenille neuvottelun tuloksista. Tämä puolestaan kutsui helmikuun l. p:nä 1915 tohtori Gummeruksen luokseen selostaen hänelle tammikuun 26. p:n neuvottelun myönteisen lausunnon, ei kuitenkaan varsin samassa muodossa kuin se ilmeni pöytäkirjasta – vaan hieman lievennettynä. Kun esim. asiakirjassa mainittiin, että maihinnousu Suomessa ei ole vielä "pitkiin aikoihin" mahdollinen (noch auf lange Zeit hinaus), ilmoitti von Aweyden tämän kohdan: "maihinnousu ei ole lähimmässä tulevaisuudessa (zunächst) mahdollinen". Hän jätti myös mainitsematta sanoman: "sentähden ei saa herättää suomalaisissa toiveita, että he voisivat luottaa maihinnousun tapahtuvan" jne. von Aweyden oli käytännöllinen mies ja vilpitön Suomenystävä, hän näet ei tahtonut saattaa suomalaisten mieltä liian apeaksi, arvellen kai, että tehty päätös ei ollut vielä viimeinen sana – ei yhdessä eikä toisessa suhteessa. Pääasia hänen mielestään oli, että saksalaiset sotilasviranomaiset olivat edes jossakin muodossa ottaneet Suomen aktivistien asian omakseen. Senpä tähden hän kaikesta huolimatta hymyillen kysyi Gummerukselta: "Oletteko tyytyväinen nyt?" – "Gewiss, Herr Major", kuului vastaus – ehk'ei kuitenkaan yhtä hymyillen lausuttuna kuin kysymys! – Tunnetussa, "Jääkärit ja aktivistit"-nimisessä teoksessa Gummerus lausuu julki sydämensä ajatukset: "Täytynee myöntää, ettei tämä päätös enempää kuin koulutuskurssin koko suunnitelma juuri ollut omiansa synnyttämään erikoisen suurta luottamusta siihen apuun, mitä Saksa tulisi Suomelle antamaan." Mutta hän lopettaa arvostelunsa huudahdukseen: "Kuka silloin saattoi aavistaa, että kurssit eivät tulisi kestämään neljä viikkoa, vaan kolme vuotta ja että näihin ottaisi osaa sadanviidenkymmenen asemesta kaksi tuhatta miestä?"
Sotakoulutuksen suunnitelma aiheutti tyytymättömyyttä ennen kaikkea ylioppilasaktivistien keskuudessa, sillä he olivat toivoneet täydellistä upseeriopetusta sekä pitkäaikaisempaa harjoittelua Saksassa, mutta matkaan lähtevien isänmaanrakkaus oli niin suuri, että he katsoivat täytyvänsä tyytyä pieneen "muruunkin", joka rikkaan pöydältä putosi. Neuvottelujen lopputuloksena oli, että joka tapauksessa oli Saksaan lähdettävä, sillä he tiesivät olevansa tekemisissä jalomielisen ja uljaan kansan kanssa, joka nähtävästi ei aloitettua yritystä heittäisi kesken – jos se suinkin oli mahdollista.
Se, että kurssi määrättiin kovin lyhyeksi, johtui ilmeisesti siitä, että ylin sodanjohto ja sen päällikkö kenraali von Falkenhayn piti Saksan politiikan tärkeimpänä tehtävänä erikoisrauhan saavuttamista Venäjän kanssa, joka jo vuoden 1914 lopulla oli kärsinyt melkoisia tappioita Puolassa; ja tammikuun alkupuolella päätettyyn, Venäjää vastaan suunnattuun hyökkäystoimintaan asetettiin suuria toiveita. Jos siis erikoisrauha Venäjän kanssa, johon von Falkenhayn pyrki, olisi saatu aikaan, ei Suomen kysymyksellä enää olisi ollut merkitystä Saksalle. Oli siis luonnollista, että Saksa ei halunnut sitoa käsiään kannatuksen antoon Suomen vapausliikkeelle, vaan ryhtyi siihen nähden ainoastaan tilapäisiin toimenpiteisiin, joskin sekin oli luonnollista, ettei se myöskään kokonaan tahtonut vieroittaa Suomea itsestään, kun kysym. olevan rauhan aikaansaaminen oli epävarmaa.
Saksan pyrkimys rauhan tekoon Venäjän kanssa oli "jouhesta" riippuva "Damokleen miekka", joka myöhemminkin oli Saksassa taistelevien suomalaisten uhkana.
Ylioppilas-aktivistien valmistelutoimenpiteet Helsingissä.
Vaikka saksalaiset viranomaiset vasta tammikuun lopulla 1915 tekivät sotilaskurssiasiassa ratkaisevan päätöksen, oli heidän suhtautumisensa asiaan pitkin matkaa ollut myötämielinen. Paulig ja Horn palattuaan joulukuun 17. p:nä Helsinkiin saattoivat jo kertoa, että ainakin Tukholmassa olevat saksalaiset viranomaiset, majuri von Aweyden ennen muita, olivat sotilaskoulutusasialle suosiollisia. Ja sillä aikaa kun Berliinissä ja Tukholmassa olevat suomalaiset ajoivat asiaa herkeämättömällä tarmolla, rupesivat ylioppilasaktivistit tiedustelemaan tovereiltaan, ketkä olisivat halukkaita lähtemään Saksaan, jos, kuten toivottavaa oli, päätös koulutusasiassa tulisi olemaan suotuisa. – Tämä tiedustelu – eli "värväystoiminta" järjestettiin niin, että maisteri Bertel Appelberg oli ruotsalaisen värväystoimiston johtaja ja maisteri Väinö Kokko taas suomalaisen.
Kokon "värväyskonttori" oli hänen asunnossaan Ostrobotnian talossa ja Appelbergin toiminimi Söderström & C:n huoneistossa. Toiminta tapahtui tietysti mitä suurimmassa salaisuudessa. Kun hankittiin matkallelähtijöitä, meneteltiin siten, että se, joka kehoitti toista lähtemään, ei maininnut sitä kolmatta, joka oli hänelle ilmoittanut Saksaanlähtösuunnitelmista, vaan asia oli aina pidettävä kahdenkeskisenä. Mistään varsinaisesta värväyksestä ei oikeastaan tarvinnut huolehtia, sillä pyrkijöitä oli liiaksikin, mutta värväyskonttorin neuvot olivat lähtijöille kuitenkin varsin välttämättömät. Kokko ja Appelberg olivat väsymättömiä yhä uudelleen selittämään aloitteen tarkoitusta ja antamaan matkaa koskevia ohjeita sekä innostamaan lähtijöitä.
Paitsi Kokon ja Appelbergin päätoimistoja syntyi kokonainen sarja pikkutoimistoja. – Suomenkielisille ylioppilaille tuotti usein haittaa varattomuus, he kun olivat enimmäkseen köyhistä kodeista ja velkaantuneita. Ruotsinkielisten oli helpompi järjestää asiansa. Rahoja eivät "konttoritkaan" tuhlanneet; vain niille, jotka eivät itse voineet kustantaa matkaansa Ruotsiin, annettiin 50-75 mk:aa mieheen. Matkan Ruotsista Lockstedtin leirille maksoivat saksalaiset viranomaiset. Mitään erikoisen mainittavaa etappitoimintaa tällöin vielä ei myöskään tarvittu, sillä Saksaan pyrkijät kulkivat junassa ja rehellisillä passeilla. Passin saantia varten oli yliopiston rehtorilta, valtioneuvos Anders Donnerilta saatava suositteleva esteettömyystodistus muka Ruotsiin tehtävää opiskelumatkaa varten. Rehtori, joka oli tietoinen nuorten miesten todellisesta matkasuunnitelmasta, toivotti onnea retkelle, isällisesti puristaen todistuksensaajien kättä. Tällainen ymmärtämyksellinen suhtautuminen asiaan oli tietysti omansa innostamaan ja rohkaisemaan nuoria. Uudenmaanläänin lääninhallituksesta annettiin sitten muitta mutkitta passit viiden vuoden ulkomailla oleskelua varten.
Kurssien aikaansaaminen oli joka tapauksessa ilosanoma ylioppilasaktivisteille, joille Gummerus sopimuksen mukaisesti lähetti helmikuun 2. päivänä 1915 ylioppilas Harald Öhqvistille (nyk. jääkärikenraaliluutnantti) osoitetun näin kuuluvan sähkösanoman:
Harald Oehqvist. Koepmansgatan 8, Helsingfors.
Nachrichten von Ihrem Vater, Entschiedene Verbesserung.
Artzt hofft vollstaendige Genesung zwei Wochen.[9]
HellbergHelsingissä oli siis sähkösanoman saapuessa kaikki valmiina ja jännitys äärimmillään. Jo seuraavana päivänä eli helmikuun 3:ntena lähtivät neljä ensimmäistä (Janne Ahlroth, nyk. Arajuuri, Friedel Jacobson, Aarne Snellman ja Sven Weckström) Saksaa kohti.
Saksaan pyrkijät matkustivat junassa Tornioon tai enimmäkseen vähän pohjoisempana olevalle Karungin asemalle. Tornioon jääneet tarkastuttivat santarmeilla passinsa, ja silloin jo toimintavalmiin Tornion-etapin johtaja, ylioppilas Eero Heickell (Kuussaari) toimitti heidät suorimmiten Ruotsinpuolen Haaparannalle. Karunkiin matkustaneita odotti vähän perusteellisempi passiviseeraus, jolloin samalla oli selvitettävä matkan tarkoitus ja mihin paikkaan asianomainen oli aikonut ensiksi sijoittautua – rahavaroistakin otettiin selvä. Tämän jälkeen jatkui matka hevoskyydillä Tornionjoen yli Ruotsin Karunkiin. Ruotsin puolellakin seurasi passien leimaus ja tavanmukaisten kysymysten teko.
Seuraava pysähdyspaikka oli Tukholma, jossa oli käytävä tapaamassa tohtori Herman Gummerusta (Oden-kadun 19:ssä) matkarahojen (75 kruunua mieheen) ja enempien ohjeiden saamista varten. Erinomaisen suurena apuna oli hänellä pfadfinder-kautena tohtori Alma Söderhjelm, joka tällöin oleskeli Tukholmassa arkistotutkimuksia harjoittamassa.
Tohtori Söderhjelm asui hotelli d'Angleterressä huoneessa n:o 19, josta nyt tuli tärkeä etappikanslia. Hänen tehtäviinsä kuului ottaa vastaan Gummeruksen lähettämät suomalaiset, kirjoittaa heidän nimensä ja tuntomerkkinsä matrikkeliin, ottaa huostaansa heidän paperinsa ja tavaransa, ne, joita heidän ei sallittu viedä mukanaan, antaa heille matkan varalta tarpeellisia tietoja ja neuvoja ym. Heidän tuli mm. vaatteistaan poistaa kaikki nimikirjaimet ja tavaramerkit, valokuvistakin valokuvaajan nimi ja paikka, sanalla sanoen kaikki, mikä voisi osoittaa heidän olevan Suomesta. Heidän ei pitänyt matkalla puhua suomea – eikä juuri ruotsiakaan; niiden jotka eivät osanneet saksaa, oli näyteltävä mykän osaa jne. Kaikki tämä, jotteivät he herättäisi urkkijain huomiota. Tohtori Söderhjelmin tärkeimpiä tehtäviä oli kuitenkin matkapassien hankkiminen Lockstedtiin pyrkijöille Saksan lähetystöstä, mikä tapahtui majuri von Aweydenin erinomaisen suosiollisella välityksellä, mutta se tuotti sittenkin paljon vaivaa ollen toisinaan arveluttavaakin. Tohtori Söderhjelm auttoi Lockstedtiin menijöitä myös järjestämällä heidän kirjeenvaihtonsa, joka ei suinkaan ollut mikään helposti suoritettava asia. Nuoret miehet saivat näet jonkin oikean osoitteen, ei tekaistua, vaan olemassa olevan henkilön, joka ystävällisesti oli suostunut täten palvelemaan heitä. Tämä sama osoite ilmoitettiin sitten kaikille heidän kotimaisille kirjeenvaihtotutuilleen; ennen matkustamistaan nuoret Saksaan-menijät kirjoittivat omalla käsialallaan osoitteet niin moneen kirjekuoreen, kuin he luulivat tulevansa muutaman kuukauden aikana kirjeitä kirjoittamaan. Ruotsalainen vastaanottaja lähetti sitten kirjeet avaamattomina tohtori Söderhjelmille, joka poisti entisen kuoren ja muutti kirjeen uuteen, asianomaisen osoitteella varustettuun kuoreen. Samoin kotimaasta lähetetyt kirjeet saivat uuden kuoren – osoitettuna Lockstedtiin. Tohtori Söderhjelmin salanimi oli "neiti Arwidsson", mutta nuoret miehet kutsuivat äidillistä neuvojaansa vain "häneksi"; tuo hieno ja rakastettava von Aweyden käytti taas "hänestä" sanoja "Die Dame!" – Näistä isänmaansa puolesta vieraaseen maahan lähteneistä nuorista miehistä, joiden asema oli mitä kohtalokkain, oli tohtori Söderhjelm saanut hyvin voimakkaan ja erittäin hyvän vaikutelman. Melkein kaikki matkustivat – mainitsee hän – ilman erikoistoiveita ja antamatta teolleen mitään sankariteon loistetta. He eivät kerskailleet selittäessään vaikutteita, joiden vuoksi he jättivät työnsä ja tulevaisuutensa, vanhempansa ja morsiamensa heittäytyäkseen mitä arveluttavimpaan uhkapeliin. Tuskin koskaan mikään seikkailunhalu loisti heidän silmistään – pikemmin vakavuus.
Tukholmasta miehemme kulkivat Trelleborgiin ja höyrylautalla Saksan puolella olevaan Sassnitziin sekä sieltä Hampuri–Altonan kautta Lockstedtin leirille. Ensimmäiset lähtijät, noin 55 miestä, poikkesivat kyllä viikon kestäneille alustaville sotatieteellisille kursseille Berliiniin.
Sassnitz – Hampurin etappi.
Ensimmäisiä suomalaisryhmiä vastaanottamassa Sassnitzissa oli eräs siviilipukuinen saksalainen kapteeni, joka järjesti miestemme asiat tullissa ja saattoi heidät rautatievaunuun, missä he saivat oman osaston. Jotteivät he herättäisi saksalaisten salapoliisien huomiota, oli heitä kielletty puhumasta vieraita kieliä. – Sittemmin komennettiin Sassnitzin etappiaseman johtajiksi Lockstedtin leiriltä suomalaisia ryhmänjohtajia (gruppenführer), jotka vuoronperään toimivat täällä noin kaksi kuukautta kerrallaan. – Etapin "päämajana" oli hotelli "Geschwister Koch", missä sisarukset Koch osoittivat suomalaisille etappipäälliköille äidillistä huolenpitoa. – Pfadfinderkauden verraten harvalukuisista lähetyksistä oli pian selvitty. Toista oli syksyllä 1915 ja keväällä 1916, jolloin suomalaisten Lockstedtiin matkustajain lukumäärä oli kasvanut kymmenkertaiseksi. Komennetun gruppenführerin oli joka aamu kello 11 ajoissa mentävä satamaan vastaanottamaan Trelleborgista odotettavia "lähetyksiä". Ruotsista ilmoitettiin tulevan milloin "standartteja", milloin "kolleja", milloin taas "puolivalmista tavaraa", mutta aina ne olivat samannäköisiä: parvi useinkin hyvin kovaäänisiä suomalaisia matkamiehiä karvalakit päässä ja pieksut jalassa. Sassnitzin poliisin lupalipulla vastaanottava etappimies pääsi kohta lautalle. "Kollit" maihin! Poliisikomissaarit hymyilivät tyytyväisinä, kun "kansaa" saapui lisää Saksan valtakuntaan, ja antoivat miestemme mennä menojaan ilman tarkastusta. Tullimiehet olivat yhtä ymmärtäväisiä suorittaen tehtävänsä hyvin pintapuolisesti. Saksalaiset viranomaiset samoin kuin etapin päällikkökin koettivat saada suomalaiset matkamiehet erotetuksi muista matkustajista. Jonkin matkaa tarkastushallin edustalla odotti juna, jonne suomalaiset sijoitettiin eri vaunuosastoon ja luovutettiin kuljetuksen johtajalle. Sähköteitse ilmoitettiin sitten Hampurin etapille, että niin ja niin monta "standarttia" oli taas tulossa.
Hampurin etapin johtajana oli siellä asunut suomalainen insinööri C. H. Nyström, joka myös oli ollut jonkin aikaa Lockstedtissa. Hotellit "Zum Deutschen Eiche" (Altonassa) ja "Itzehoer Hof" olivat aluksi majapaikkoina. Näiden hoitajat joutuivat kuitenkin vähitellen aivan epätoivoisiksi, sillä kirjavat suomalaismatkaajat peloittivat pois muut matkustajat. Mutta valtion hyvitys auttoi asiassa, kunnes hotellin isännät lopulta pyysivät päästä vastaanottamasta "tuota puolivalmista tavaraa". Silloin etappi majoitti pojat hotelli Smolkaan ja täysihoitola Buhriin. Rouva Buhr osoitti suomalaisille vierailleen liikuttavaa huolenpitoa. Hänen hoitolassaan olikin yöpynyt 1384 suomalaista. Hampurista jatkettiin matkaa Altonaan ja sieltä noin kahden tunnin matkan päässä olevan Lockstedtiin.
LOCKSTEDTIN LEIRIN AIKA.
Pfadfinder- ja musketöörikausi (25.2.–31.8.1915).
Ei koskaan vapautta kantanut
oo nuoruus kilvellänsä ihanammin,
ei koskaan itseänsä antanut
oo nuoruus alttihiksi rohkeammin,
ei koskaan pyhitetty kauniimmasti
oo miekkaa lappehesta kahvaan asti!
V. A. Koskenniemi.Kun Berliinin valmistavat sotilaskurssit, joiden johtajana toimi
yliluutnantti von der Heyden, olivat päättyneet, lähetettiin Suomen
pojat sotakouluun Etelä-Holsteinissa olevalle Lockstedtin leirille,
minne ensimmäiset saapuivat kahdessa joukossa helmikuun 25. p:nä
1915.[10]Ylioppilasnuorison isänmaanvapauttamista tarkoittava suunnitelma oli nyt toteutumassa. Lockstedtin leirille oli saapunut vastaisen jääkäripataljoonan kantajoukko. – Tuntui kuitenkin siltä, kuin Saksan valtio olisi alussa arastellut antaa suomalaisille puhtaasti sotilaallista kasvatusta. Heitä aiottiin kaikesta päättäen pitää vain ikäänkuin Saksan vieraina muutaman viikon aika, jolloin he saisivat vähän harjaantumista jalkaväen tiedustelu- ja varmistustoiminnassa valmistuakseen sitten jonkinlaisen sissisodan käyntiin. Alkoi siis ns. Pfadfinder- eli partiopoikakausi, jota kesti helmikuun 25 p:stä 1915 saman vuoden heinäkuun 24. p:ään, jolloin alkoi ns. musketöörikausi, jota puolestaan jatkui elokuun 31. p:ään 1915.
Elämä Lockstedtin leirillä oli pfadfinder- ja musketöörikautena hyvin yksitoikkoista, päivät olivat toistensa kaltaisia, ja miestemme mieli oli kovin painuksissa opintoajan jatkumisen epävarmuuden tähden.
Pfadfinderkurssien tarjoama sotilaskasvatus ei alussa ensinkään tyydyttänyt osanottajia. Mutta komento kehittyi sitten kuitenkin vähitellen sotilaallisemmaksi. Heidän pukunsa, partiopoikain nuorukaisasu, ei myöskään miellyttänyt miehiämme, joiden keski-ikä lähenteli 24 vuotta, mutta tällekään ei mahdettu mitään. Tunnetussa vuoden 1915 tammikuun 26 p:n kokouksessa, jossa tehtiin päätös koulutuskurssiasiassa, sanotaan: Kurssin salassa pysyttämisen turvaamiseksi annetaan kurssille ulospäin partiopoikakurssin (Jugendwehr) luonne. Partiolaispuvulla tahdottiin myös osoittaa, että suomalaisia ei katsottu Saksan armeijaan kuuluviksi. Luultavasti saksalaisetkin pian huomasivat, että puku oli vähän hullunkurinen, kun kurssilaisissa oli paljon kypsyneitä miehiä: maistereita, insinöörejä, lääkäreitä, liikemiehiä ja valmistumaisillaan olevia tuomareita ja loput kokolailla kehittyneitä ylioppilaita. Mutta käsky oli käsky, ja niin tuo outo pukupeli sai jatkua.
Kun tohtori Gummerus keväällä 1915 kävi Lockstedtissa poikiamme tervehtimässä, pisti hänenkin silmäänsä puvun outous, mutta hänen huuliltansa häipyi pian hymy, kun hän katseli heidän ryhtiään ja kasvojaan. Heihin oli tullut jotakin uutta, jotakin, jota heissä ei ollut ennen ollut. Ja seuratessaan sittemmin heidän harjoituksiaan hän lausuu ihaillen: "Minä näin heidän asettuvan riviin ja sitten reippaasti marssivan eteenpäin kivääri olalla laulaen Porilaisten marssia, minkä keuhkot kestivät. Perille tultua sain nähdä, että se, mitä heiltä vaadittiin, ei ollut partiolaisten leikkiä, vaan täysien miesten kovaa valmistusta sodan ankaruuteen."
Pfadfinderien päällikkönä oli Saksan ylin päällikkö, hienosti sivistynyt ja syvästi velvollisuudentuntoinen mies, majuri Maximilian Bayer, joka, kuten myöhemmin tulemme huomaamaan, täydellisesti ymmärsi suomalaisten suuren ja ihanan päämaalin. – Majuri Bayer siirrettiin tähän uuteen toimeensa Belgiasta, missä hän oli rintamapalveluksessa.
On ilmeistä, että majuri Bayer ja kursseille komennetut saksalaiset upseerit olivat pian havainneet, ettei pfadfinderjärjestöjen koulutusohjeita voitu sovittaa leirille saapuneisiin suomalaisiin, vaan että heille oli annettava todellinen sotilaskoulutus kaikkine siihen kuuluvine harjoituksineen.
Kuten jo on viitattu, oli pfadfinderkausi Lockstedtissa oleville suomalaisille sielullisesti hyvin raskas aika kurssien jatkumisen suuren epävarmuuden johdosta. Kurssithan oli alkuaan suunniteltu vain 4-6 viikkoa kestäviksi ja Saksan viranomaisten taholta oli lausuttu, että osanottajien kurssien päätyttyä oli lähdettävä pois Saksasta ja siirryttävä Ruotsiin. Mutta miten he siellä selviäisivät ja mitä tulisi heidän yrityksestään? Eikä heidän saamansa sotilaskoulutuksensa ollut likimainkaan riittävä. Kaikki näytti synkältä ja epätoivoiselta. Eräs huomattu pfadfinder, Olof Lagus, kuvailee päiväkirjassaan (31.5.15) suomalaisten mielialaa seuraavasti: "On kauheata olla tässä tietämättömyydessä. Ehkä kaikki lyhyen ajan kuluttua on lopussa ja me itse heitettyinä maailmaan – tullaksemme toimeen miten vain." Ja 11.6.15 hän lausuu: "Että meidän asiamme ei menesty, riippuu sotaministeriöstä, joka pitää yritystämme erittäin arveluttavana sekä valtiollisessa että sotilaallisessa suhteessa ja vastustaa sentähden kaikkea. Ei siis ihme, että mieliala keskuudessamme on vallan kurja ja että useimmat ovat menettäneet kaiken toivon." Hän lopettaa kuitenkin merkintänsä suomalaiselle ominaisella päättäväisyydellä: "Joka tapauksessa on velvollisuutemme kestää, huolimatta kaikista vastuksista, eikä kenenkään pitäisi täältä (Lockstedtista) lähteä – ei edes lomalle – ennenkuin kaikki toivo on poissa ja kurssit julistettu lopetetuiksi."
Pfadfindereitä[11] oli kaikkiaan vain 182, näistä 143 Suomesta, 36
Saksassa tilapäisesti oleskelleita suomalaisia ja 3 muualta. Suurin
osa pfadfindereitä, 142, oli ylioppilaita tai yliopistollisen
oppiarvon saavuttaneita, joista melkein puolet kuuluivat
Uusmaalaiseen osakuntaan ja enemmät kuin puolet ruotsinkielisiin
osakuntiin, heidän keski-ikänsä, kuten jo mainittu, oli noin 24
vuotta, mikä osoittaa, etteivät he olleet "pelkkiä yltiöpäitä" ja
kokemattomia nuorukaisia.Musketöörikausi erosi siinä suhteessa pfadfinderajasta, että elämä ja miehistön kasvatus muuttui tuosta pfadfinderien puolittain siviilimäisestä olotilasta sotilaallisemmaksi. Partiopoikapukukin vaihdettiin sotilaspukuun, joka väriltään oli kenttäharmaa (olkalaput ilman numeroita) ja johon kuului saappaat. Mutta mitään olennaisempaa muutosta ei kuitenkaan ollut huomattavissa, ennen kuin vasta sitten, kun Lockstedtin harjoitusjoukko perustettiin.
Tuomari Wetterhoffin väsymättömät ponnistukset saivat aikaan sen, että pfadfinderkautta viikko viikolta pidennettiin, kunnes kurssit Keisarin heinäkuun 24. p:nä 1915 antaman määräyksen johdosta oli kuitenkin kokonaan lakkautettava.
Ponnistuksia Lockstedtin kurssin pidentämiseksi.
Kun tammikuun 26. p:nä 1915 hyväksytyn suunnitelman mukaan kurssin oli määrä varmuudella kestää vain kuukauden, ryhtyivät Gummerus ja Wetterhoff heti toimenpiteisiin koulutusajan pidentämiseksi – päämääränä tietenkin kansankapina Suomessa saksalaisten maihinnousun yhteydessä.
Wetterhoff tietysti käytti hyväkseen suhteitaan vaikutusvaltaisiin henkilöihin, joista kenraali v. Liebertin apu oli hänelle hyvin suuriarvoinen.
Jo maaliskuun 4. p:nä 1915 Wetterhoff saattoi lähettää Tukholmaan tiedon, että kurssin pidentämisestä oli hyviä toiveita; ja maaliskuun 17. p:nä hän lähetti uuden tiedonannon, että kurssi kestää vähintäin toukokuun 5. p:ään. Kurssiasian suotuisa kehitys johtui epäilemättä Wetterhoffin ponnistuksista ja hänen taitavuudestaan hoitaa neuvotteluja sotaministeriössä, sijaisyleisesikunnassa ja ulkoministeriössä. Sitä paitsi oli Saksalla jo silloin ilmeistä hyötyä suomalaisten tiedustelutoiminnasta, jonka kautta saksalaiset saivat tarkkoja tietoja Suomessa olevista venäläisten sotavoimista, linnoitustöistä ja laivastosta. Jos siis Saksa olisi lakannut kannattamasta suomalaisten pyyteitä, olisivat nämäkin jättäneet tiedustelutoiminnan sikseen. Helmi- ja maaliskuussa vaikutti kurssiasian hyväksi myös itärintamalla aloitettu hyökkäystoiminta. Wetterhoff tuli tällöin kuitenkin siihen tulokseen, että olisi parasta neuvottelujen asemesta Berliinissä olevien, kuitenkin aina "sijais"- ja epäitsenäisten herrojen kanssa, yrittää vaikuttaa suoraan niihin, joilla oli ratkaisuvalta. Hän kääntyikin tässä mielessä taas ystävänsä kenraali v. Liebertin puoleen, joka sai aikaan, että toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö, kenraali v. Falkenhayn tuli informoiduksi Suomen kysymyksestä. Pian sai Wetterhoff v. Liebertiltä kehoituksen tehdä kirjeellisesti selkoa Suomen pyrkimyksistä v. Falkenhaynille, joka suorastaan odotti esitystä niistä. Wetterhoff lähettikin esityksensä v. Falkenhaynille jo maaliskuun 17. päivänä. Kirjelmä päättyi pyyntöön, että hän saisi henkilökohtaisesti v. Falkenhaynille esittää Suomen suunnitelmia ja toivomuksia. Anomustaan hän perusteli seuraavasti: Kaikille suomalaisille isänmaanystäville on tullut selväksi, että Suomi menettää viimeisetkin jätteet sisäisestä itsenäisyydestään, ellei se Venäjästä vapautumiseen käytä hyväkseen maailmansodan tarjoamaa tilaisuutta. Yhteinen vaara ja yhteiset toiveet ovat nyt yhdistäneet ennen aavistamattomassa määrässä koko kansan. Katseet suuntautuvat Saksaan, kaikkialla maassa ollaan valmiit nousemaan ja yhdessä Saksan kanssa taistelemaan yhteistä vihollista vastaan. Kun Suomesta ilmoitettujen tietojen mukaan Venäjän hallitus suunnittelee Suomessa sotaväenottoa, tulisi sellainen yritys, ei ainoastaan epäonnistumaan, vaan varmasti johtamaan myös kapinaan. Silloin syntyisi vaara, että liikettä ei voitaisi ohjata, joten kapina tulisi huonosti järjestetyksi ja se voitaisiin helposti kukistaa. Saksan hallitus on jo valmistanut suomalaiselle järjestölle tilaisuuden antaa sotilaallista koulutusta nuorille suomalaisille. Näyttäisi olevan välttämätöntä niin pian kuin mahdollista päättää, mitä nyt pitäisi tehdä. Saksa voisi saada etua siitä, että sillä olisi uudella rintamalla lähellä Venäjän pääkaupunkia 200.000 innostunutta suomalaista taistelijaa. Samalla Wetterhoff lähetti v. Falkenhaynille memorandumin Suomen sotilaallisesta valmiudesta.
Suomen taholta ollaan valmiit – Wetterhoff lausuu – jos saksalainen maihinnousu Suomessa tapahtuu ja jos suomalaisille toimitetaan aseita ja muita sotatarpeita, nousemaan kapinaan saksalaisen johdon alaisena Venäjää vastaan. Voidaan ehdottomasti laskea koko Suomen väestön myötämielisyyteen.
Suomen mahdollisista sotavoimista Wetterhoff mainitsee, että ensimmäisten suomalaisten vapaajoukkojen lukumäärä voisi nousta 45.000 mieheen. Suomen entisestä sotaväestä voitaisiin saada noin 200 upseeria ja 600 aliupseeria. Lisäksi tulisivat Saksassa nyt koulutettavat vapaaehtoiset. Suomen entisessä sotaväessä palvelleesta miehistöstä on sotakelpoisia vielä vajaa 13.000 miestä. Ja heti kun Suomi tulee Saksan sotilashallinnon alaiseksi, voidaan asiantuntijain laskelmien mukaisesti saada aikaan 200.000 miehen vahvuinen kansanarmeija. – Sitä paitsi on miltei koko väestö ampumataitoinen. Sitten seuraa Wetterhoffin memorandumissa laaja selostus niistä mahdollisuuksista, joita Suomi voi tarjota rautateittensä, sähkösanoma- ja puhelinverkostonsa, hevosten, kuletuskärryjen, rannikkolaivojensa, proomujensa jne. muodossa; arveleepa hän, että myöhemmin voitaisiin saada elintarpeitakin. – Wetterhoffin käsitystä Suomen sotilaallisesta valmiudesta on sanottu liioitelluksi, mutta ei hän mielestämme varsin suuresti ole erehtynyt, muuta kuin Suomen entisen sotaväen – sekä upseeriston että miehistön – käyttökelpoisuuteen nähden, sillä hän edellyttää voimakkaan saksalaisen maihinnousujoukon synnyttämää innostusta kansassamme, jonka venäläinen valtiomahti lainrikkomustensa ja sortotoimenpiteittensä kautta on saattanut toivottomuuden partaalle – suoraan sanoen leppymättömäksi vihollisekseen. Wetterhoffin memorandumissa käsitellään seikkaperäisesti paljon muitakin asioita, kuten maihinnousupaikkoja ja -aikaa koskevia seikkoja ym. Mm. hän huomauttaa, että ilman ulkoapäin tulevaa apua Suomi ei voi ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin ja että onnellisinta olisi, jos saksalaiset maihinlaskujoukot voisivat miehittää koko Suomen. Ellei se ole mahdollista on suomalaisten luotava oma armeija – lausutaan memorandumissa.
Wetterhoff ei kuitenkaan päässyt esittelemään asiaa ylimmälle sodanjohdolle, v. Falkenhayn oli kyllä suuresti kiinnostunut Suomen asiasta, mutta hän kehoittaa Wetterhoffia kääntymään Berliinissä toimivien virastojen, sijaisyleisesikunnan ynnä sota- ja ulkoministeriön puoleen ja mainitsee antaneensa sijaisyleisesikunnassa palvelevalle majuri Salzalle tarkat ohjeet asiassa, v. Liebert, jonka kanssa Wetterhoff jatkuvasti oli kirjeenvaihdossa, neuvoo ystäväänsä kääntymään suoraan sijaisyleisesikunnan päällikön, kenraali v. Moltken puoleen, jolleivät neuvottelut majuri Salzan kanssa osoittautuisi riittäviksi.
Tähän aikaan sai Wetterhoff tietää, että Lockstedtin kurssi kestäisi vain toukokuun 5. p:ään, minkä johdosta hän oli koko lailla huolissaan, mutta v. Liebert lohdutti häntä sillä, että mainittuun päivään mennessä keksitään kyllä keino kurssin pidentämiselle, huomauttaen että suuressa päämajassa ei käsitellä tällaisia yksityisseikkoja, vaan että ne on järjestettävä Berliinissä.
Maaliskuun lopulla oli huomattavia suomalaisia aktivisteja Wetterhoffin erikoisesta pyynnöstä saapunut Berliiniin, nimittäin maisterit Almar Fabritius ja Kai Donner sekä meille entuudestaan tuttu tohtori Herman Gummerus. Suomalaisten toiminta Berliinissä kohdistui pääasiassa kahteen kysymykseen. Toinen koski toimenpiteitä Lockstedtin kurssin pidentämiseksi ja laajentamiseksi – toinen taas Saksalta vaadittavien takeiden saamista. Niin suotavaa kuin suomalaisten kannalta olisikin ollut edes jonkinlaisten takeiden saaminen, käsitettiin kuitenkin, että saksalaisten oli vaikea antaa mitään sitovia lupauksia. Sijaisyleisesikunnassa muodostetussa Suomen asiain valiokunnassa lausuttiin vain:
"Saksalla on todellista intressiä Suomea ja sen pyrkimyksiä kohtaan."
"Saksan sotilaallinen toiminta Suomen taholla, ja sen tapahtuessa tämänkin maan pyrkimyksien ajaminen, on mahdollinen."
"Siitä, tuleeko ja milloin tässä suhteessa jotakin tapahtumaan, ei luonnollisesti edeltäkäsin voida mitään ilmoittaa tai sanoa."
Hyökkäys Itämerenmaakuntiin oli kyllä päätetty asia ja välillisesti se vaikutti rohkaisevalta myös Suomen kysymykseen.
Meidän täytyi siis luottaa Saksan hyvään tahtoon ja toimia vain sen mukaan.
Suomi taas pyrki täydelliseen itsenäisyyteen tai – toisella sijalla – sopimuksin taattuun autonomiaan. Sen saavuttamiseksi oli Suomen itsenäisyyspuolue – määrätyin edellytyksin – päättänyt järjestää kapinan, jonka luultiin onnistuvan kolmessa eri tapauksessa: 1) saksalaisen maihinnousun tapahtuessa Suomessa, 2) Ruotsin yhtyessä sotaan Venäjää vastaan, 3) suurten vallankumouksellisten liikkeitten syntyessä Venäjällä. Toinen näistä mahdollisuuksista ei toistaiseksi näyttänyt tulevan kysymykseen ja kolmas oli hyvin epävarma. Näin ollen tuli huomionalaiseksi vain ensinmainittu mahdollisuus. Samalla kuin itsenäisyyspuolue asetti siihen toiveensa, se lähti siitä käsityksestä, että Saksalla on sekä poliittista että taloudellista intressiä Suomen vapautumisesta ja että Suomessa tapahtuva toiminta liitossa suomalaisten kanssa oli saksalaisille myös sotilaallisesti edullinen.
Mutta samalla kun Suomi kiinnitti toiveensa saksalaisten joukkojen maihinnousuun Suomessa, täytyi sen kiirehtiä omien joukkojensa valmeutta, ja se kaipasi ennen kaikkea, paitsi aseita, päällystöä ja alipäällystöä. – Olisi siis suuri vahinko, jos Lockstedtin leirillä aloitettu kaunis työ tehtäisiin tyhjäksi siten, että kurssin osanottajat olisivat pakotetut hajaantumaan ja että he ehkä eivät olisi enään sitten yhteen saatavissa, kun he olisivat tarpeen. Eikä tässä kyllä, vaan suomalaisten taholla tiedettiin, että he tarvitsivat paljon enemmän näitä Saksassa koulutettuja nuoria miehiä, joita he olivat valmiit hankkimaan lisää.
Kaikkia näitä näkökohtia silmällä pitäen Wetterhoff v. Falkenhaynin kehoituksesta kääntyi sijaisyleisesikunnan puoleen ja jätti huhtikuun 9. päivänä pitkän kirjelmän itse sijaisyleisesikunnan päällikölle kenraalieversti v. Moltkelle. Kirjelmä oli yhteisten neuvottelujen tulos Donnerin, Gummeruksen, Fabritiuksen, Wetterhoffin ja Sundwallin kanssa. Se päättyi mm. seuraaviin ehdotuksiin:
"1. että Lockstedtin leirin harjoituskomppaniaa ei hajotettaisi, vaan pikemmin täydennettäisiin uusilla vapaaehtoisilla, jotta se tulevaisuudessa muodostaisi suomalaisen kantajoukon;
"2. että osoitettaisiin riittävät varat, jotta tehtäisiin mahdolliseksi yhteys Suomen kanssa tietojen saattamiseksi tänne ja käskyjen, ohjeiden sekä myös räjähdysaineiden ym. kuljettamiseksi sinne;
"3. että myönnettäisiin riittävät varat Ruotsissa tehtävää propagandaa varten; ja
"4. että Suomen vapausjärjestön Berliinin-edustukselle myönnettäisiin tarpeelliset varat toimistomenoja varten."
Maaliskuun 17 päivänä v. Falkenhaynille lähettämässään kirjelmässä Wetterhoff tehosti Suomessa vallitsevan kapinallisen mielialan lujuutta ja halua aseelliseen taisteluun Venäjää vastaan sekä tahtoi tuoda esiin sitä merkitystä, mikä Saksalle koituisi yhteistyöstä suomalaisten kanssa. – Huhtikuun 9. päivän kirjelmässä tahdottiin voittaa Saksa suomalaisten avustamisen ja tällöin ennen kaikkea Lockstedtin kurssin jatkamisen puolelle esittämällä mm., kuinka Suomessa perusteellisesti valmistaudutaan ja tahdotaan valmistautua sotilaalliseen esiintymiseen Venäjää vastaan yhdessä Saksan kanssa saksalaisen maihinnousun tapahtuessa Suomessa.
Samanaikaisesti kirjelmän lähettämisen kanssa pani Wetterhoff jälleen v. Liebertin liikkeelle, v. Falkenhayn tilasi sijaisyleisesikunnasta tutkittavakseen kysymystä koskevat paperit ja huhtikuun 16 päivänä hän teki päätöksen asiassa. Hän antoi sille määräyksen, jonka mukaan kurssilaisten lukumäärä voisi nousta 1000 mieheen ja kurssin ylimalkaisesta pidentämisestä, mutta ei mitään täsmälleen määriteltyä. Kurssin osanottajille ilmoitettiin sen tulleen pidennetyksi toukokuun 5. päivään, Wetterhoffin taas annettua tietää, että v. Falkenhaynin määräyksen perustalla tulee valmistettavaksi yksityiskohtainen suunnitelma. Mitään määrätympää ei kuulunut edes toukokuun 3. päivänä. Tukholman suomalaiset toimihenkilöt ja Wetterhoffkin odottivat kärsimättöminä asian ratkaisua.
Tämä viivytys saa selityksensä kahdesta seikasta. Toinen niistä oli sotaministeriön vastustus, joka ministeriö jo ennen huhtikuun 16. päivän määräystä oli tehnyt päätöksen kurssin hajoittamisesta. Toinen aiheutui taas Saksan itäpoliittisista suunnitelmista, joiden tarkoituksena oli heikentää Venäjää siinä määrin, että se tulisi taipuvaiseksi tekemään yksityisrauhan. Tilanne oli jatkuvasti niin epäselvä, että Saksalla ei ollut vieläkään mitään varsinaista kiinteää suunnitelmaa Suomen kysymykseen yleensä, eikä siis myöskään Lockstedtin kurssiin nähden. Mutta kun päämäärän saavuttaminen Venäjään nähden oli epävarma, ei Saksa myöskään halunnut luopua Suomen kysymyksestä.
Olemme jo maininneet sotaministeriön vastustuksesta kurssiasiassa. Se huomautti mm. v. Falkenhaynille, että Lockstedtin harjoituskenttä ja kurssilaisten koulutukseen käytetyt voimat tarvittiin muihin tarkoituksiin, ja myöskin säästäväisyyssyistä se tahtoi saada Lockstedtin kurssin lopetetuksi. – Sotaministeri Wild von Hohenborn väitti vielä toimitun hänen selkänsä takana. Asia sai sen valitettavan käänteen, että toukokuun 20. päivän tienoilla von Hohenborn sai taivutetuksi myös v. Falkenhaynin luopumaan kurssin kannattamisesta. Näin näytti siis Lockstedtin joukon hajaantuminen päätetyltä asialta ja koko suomalaisten yritys olevan lähellä loppuaan. Mutta Wetterhoff ei ollut neuvoton eikä toivoton nytkään. Hän pääsi pian selville, että kyseessä oli sotaministeriön vastarinta ja sai v. Zimmermannin, Weberin ja Bayerin tekemään kaikkensa v. Falkenhaynin uuden päätöksen muuttamiseksi. Lohdullista oli kuitenkin se, että ulkoministeriössä suhtauduttiin suopeasti suomalaisten yrityksiin, v. Falkenhaynin kannanmuutokseen oli nähtävästi vaikuttanut, ei niin paljon sotaministeriön painostus kuin v. Aweydenin tiedoitukset, että suomalaisten kapinaan nousemisen suoranainen ehto oli saksalaisten joukkojen maihinnousu Suomessa, v. Falkenhayn peruutui siis alkuperäisestä kannastaan, koska suomalaiset alkavat asettaa ehtoja. Wetterhoff oli kyllä samaa mieltä saksalaisten maihinnousun välttämättömyydestä Suomen kapinan edellytyksenä kuin Gummerus, mutta hän katsoi viisaammaksi olla tätä erikoisemmin painostamatta. Hänen mielestään oli nyt ensi sijassa pyydettävä saksalaisten suostumusta sotilaskoulutuksen järjestämiseen ja apua kapinan valmistamiseen, joita ilman ei kansannousu Suomessa ollut missään tapauksessa mahdollinen.
Suunnitelma keskieurooppalaisesta valtioliitosta, johon toivottiin Ruotsin ja Romanian yhtyvän, tuli Wetterhoffin pyrkimyksille suureksi avuksi. Romanian Berliinin-lähettiläs Beldiman ja Ruotsin lähettiläs kreivi Arwid Taube olivat vakavasti saksalaismielisiä ja toivoivat maittensa yhtymistä sotaan Venäjää vastaan. Beldiman vakuutti, että hänen maansa olisi tähän valmis, jos Pohjois-Eurooppa, ennen kaikkea Ruotsi, tulisi mukaan. Taube taas esitti mielipiteenään, että Ruotsi ei voi liittyä sotaan, ellei Romania tee sitä ja ennen kaikkea, ellei Suomi nouse kapinaan. – Wetterhoffin oli onnistunut suhteittensa avulla päästä Beldimanin ja Tauben yhteyteen ja hän selitti näille, että Suomen nouseminen kapinaan riippui ensi sijassa siitä, onko sillä olemassa sotilaallisesti kasvatettuja johtajia. Tähän taas olisi hänen mielestään tärkein keino Lockstedtin kurssin laajentaminen. Täten Wetterhoff sai heidät toimimaan kurssin säilyttämisen ja sen laajentamisen puolesta.
Wetterhoff itse tietysti tehosti määrääville saksalaisille piireille suomalaiskurssin välttämättömyyttä. Sijaisyleisesikunnassa hän esitti ajatuksenaan: "Emme voi tietää, osallistuuko Ruotsi sotaan. Mutta yksi seikka on varma, se, että Ruotsi ei tule mukaan, ellei Suomi nouse kapinaan, mikä taas tehdään mahdottomaksi hajoittamalla Lockstedtin kantajoukko."
Saksan ulkoasiain ministeriötä kiinnosti suuresti germaanisen valtioliiton muodostaminen Pohjois-Euroopassa ja se oivalsi myös, että Lockstedtin kurssi on olennainen rengas nykyhetken poliittisessa ketjussa, joten se piti erikoisesti kiinni kurssin jatkamisesta ja laajentamisesta. Ministeriön ja ylimmän sodanjohdon välillä tapahtuikin neuvotteluja Lockstedtin kurssikysymyksestä. Ja niiden tuloksena oli, että v. Falkenhayn peruutui kannanmuutoksestaan. – Kesäkuun 16. päivänä pidetyssä sijaisyleisesikunnankokouksessa määrättiin, että Lockstedtin suomalaisjoukko oli saatava pataljoonan suuruiseksi, jossa oli 4 komppaniaa, 1 pioneeri- ja 1 konekiväärikomppania sekä 1 polkupyörä-osasto; kokouksessa myös määrättiin vastaisen koulutuksen suuntaviivat. – Täten näytti koulutuskysymys olevan ratkaistu.
Wetterhoff oli väsymätön kurssiasian ajamisessa katsoen välttämättömäksi valmistelutöiden tehokkaan suorittamisen. Tässä mielessä hän mm. lähti Badenin prinssin Maxin luo Konstanziin hänen myötävaikutuksensa hankkimiseksi suunnitelman toteuttamiselle. Prinssi Maxin tuttavuuteen oli Wetterhoffin muuten välittänyt kreivitär Charlotte Hohenau.
Prinssin voittaminen Suomen vapauspyrkimysten kannattamiseen ei ollut ehdoton. Prinssi ilmoitti kuitenkin olevansa valmis yhteistyöhön Suomen irroittamiseksi Venäjästä, päämääränä, että "Suomi tulisi yhdistetyksi Ruotsiin niin läheisesti kuin mahdollista".
Wetterhoff oli hankkinut monia muitakin vaikutusvaltaisia henkilökohtaisia suhteita kannatuksen syventämiseksi Suomen vapausliikettä kohtaan. Näitä suhteita hän osasi menestyksellisesti käyttää Suomen kysymyksen hyväksi. Toimintansa alusta saakka Berliinissä hän oli osoittautunut erinomaisen taitavaksi tässä suhteessa. Jo aikaisemmin hän oli voittanut Suomen asian puolelle mm. Mecklenburgin herttuan Adolf Friedrichin. Myöskin oli hänen onnistunut saada poliittiseksi neuvonantajakseen professori Schiemann, jonka tiedettiin olleen suoranaisessa henkilökohtaisessa kosketuksessa keisari Wilhelmiin. Myöskin ryhtyi Wetterhoff näihin aikoihin toimenpiteisiin saadakseen kiinnitetyksi valtakunnankansleri v. Bethmann-Hollwegin huomion Suomen kysymykseen. Eversti von Zimmermann lausuikin Wetterhoffille "olevansa valtuutettu ilmoittamaan, että valtakunnankanslerilla on sama tulevaisuuden suunnitelma kuin meillä". Schiemannin, Tauben ja prinssi Maxin välityksellä hän niin ikään koetti vaikuttaa v. Bethmann-Hollwegiin.
Mutta kaikista Wetterhoffin ponnistuksista huolimatta Lockstedtin kurssikysymys näytti auttamattomasti ajautuneen karille. Sotaministeriössä jatkui vain vastarinta, eikä kesäkuun 16. päivän päätöstä ryhdytty panemaan toimeen. – Palatessaan Konstanzista prinssi Maxin luota Berliiniin heinäkuun 24. päivänä kohtasi Wetterhoffia kova isku, hän sai tietää, että v. Hohenborn olikin juuri sitä ennen esitellyt keisarille Lockstedtin kurssiasian, seurauksena, että keisari oli määrännyt kurssin hajoitettavaksi.
Tämä epäsuotuisa käänne Lockstedtin kurssin kohtalossa todistaa entistä painavammin sitä, kuinka Saksan määräävillä piireillä ei ollut kiinteää yhtenäistä ohjelmaa Suomen kysymyksessä ja kuinka mielipiteet siinä kävivät ristiin. Ei edes erikoisrauhan toiveet olleet tänä ajankohtana määräävät, sillä toivottua ratkaisua itärintamalla ja idän politiikassa ei ollut tapahtunut. Näin ollen voidaan sanoa, että kurssin hajoitusmääräys oli ilmaus johtavissa piireissä vallalla olevasta mielipiteiden eroavaisuudesta ja tulos nimenomaan sotaministeriön vaikutuksesta. Tämä virastohan noudatti kielteistä kantaa Lockstedtin kurssiin nähden ulkoministeriötä ja myös ylintä sodanjohtoa vastaan.
Keisarin päätös ja Wetterhoffin ponnistelut sen muuttamiseksi.
Wetterhoffilla oli nyt edessään uusi tehtävä: estää jo annetun keisarin päätöksen toimeenpano ja kaikesta huolimatta johtaa kysymys myönteiseen tulokseen.
Aluksi Wetterhoff pyysi eversti Zimmermannilta, että tämä ei vielä virallisesti ilmoittaisi hänelle hajoitusmääräystä. Uskaltaessaan tarttua tähän rohkeaan toimenpiteeseen keisarillisen hajoitusmääräyksen toimeenpanon lykkäämiseksi Wetterhoff luotti Tauben ja Beldimanin kanssa käymiinsä neuvotteluihin, jotka näyttivät saavuttaneen lupaavan asteen. Ja hän ryhtyi nyt panemaan liikkeelle kaikki käytettävissään olevat voimat Lockstedtin kurssia uhkaavan hajoituksen estämiseksi. – Tauben, Beldimanin ja monet muut hän sai heti toimintaan kurssin puolesta. Jo heinäkuun 26. päivänä kävi Beldiman v. Bethmann-Hollwegin puheilla tehostaen hänelle intressiä, joka Romanialla oli Suomen kapinasta. Kansleri oli silloin lausunut, että pieninkään kohta ei ole muuttunut Saksan ulkopoliittisessa ohjelmassa ja että on lujasti päätetty toimeenpanna Suomen ja Itämerenmaakuntien vapautus. Edelleen kansleri oli huomauttanut, että Venäjä tahtoo vain jatkaa sotaa, minkä takia Saksalla ei ole minkäänlaista syytä arkailuun Venäjän kysymyksessä. Wetterhoff puolestaan tehosti Saksan ulkoasiain johdolle, kuinka Lockstedtin kurssin hajoittaminen merkitsisi, että ulkoministeriön suunnitelma keskieurooppalaisesta valtioliitosta olisi määrätty raukeamaan. – Niin ikään puhui Taube Suomen asiasta sekä ulkoministeriössä valtiosihteeri von Jagowille, alivaltiosihteeri Zimmermannille että v. Bethmann-Hollwegille, joka elokuun alkupäivinä mainitsi, että kurssikysymys oli nyt ratkaistu myönteiseen suuntaan. Samaan tapaan puhuivat merikabinetin päällikkö, amiraali von Müller, jonka Wetterhoff myös oli voittanut Suomen asian puolelle, alivaltiosihteeri Zimmermann ja suuramiraali von Tirpitz, joka kuului myös niihin henkilöihin, jotka asian tässä vaiheessa vaikuttivat Lockstedtin kurssin jatkamisen puolesta.
Kuitenkin osoittautui, että nämä tiedot olivat ennenaikaisia ja että Lockstedtin kurssikysymys oli vielä ratkaisematta. Se olikin varsin luonnollista, sillä – vastoin v. Bethmann-Hollwegin vakuutusta Beldimannille Saksan idänpolitiikan tarkoitusperistä – juuri näihin aikoihin oli kysymyksessä erikoisrauhan tarjous Venäjälle. – Saadessaan kuulla majuri Bayerin välityksellä sotaministeriöstä, että kurssiasiaa ei olekaan vielä ratkaistu, Wetterhoff kääntyi elokuun 10. päivänä amiraali v. Müllerin puoleen, joka oli tärkein puoltajamme päämajassa, kuten Wetterhoff sanoi. Eräässä kirjeessään elokuun alussa amiraali oli ilmoittanut Wetterhoffille olevansa aina valmis tukemaan suomalaisten pyrkimyksiä, sillä hän oli vakuuttunut siitä, että Saksan intressit olivat niiden kanssa yhteiset. – Wetterhoff ilmoitti nyt amiraalille, että Lockstedtin kurssiasia ei ole vielä järjestynyt huolimatta ulkoministeriöstä ja valtakunnankanslerilta saaduista tiedoista. Wetterhoff huomautti amiraalille edelleen, että Lockstedtin kantajoukko on välttämätön perusehto, jotta Suomen kapina voitaisiin kerran menestyksellisesti suorittaa. Saksalaiset joukot lähestyvät Itämerenmaakuntia, ja sitten kun ne ovat edenneet siellä määrätyn pitkälle, on Suomen aika ryhtyä toimintaan. Lopuksi Wetterhoff esitti kirjeessään välillisen pyynnön, että hän pääsisi henkilökohtaisesti esittämään sotilaallisia ja poliittisia oloja sekä niihin kohdistuvia suunnitelmia Pohjolassa, erikoisesti Suomessa, joko itselleen v. Falkenhaynille tai jollekulle muulle Suuressa päämajassa.
Elokuun 13. päivänä Wetterhoff kirjoitti Gummerukselle Tukholmaan, että sotaministeriö ei ollut vieläkään myöntynyt kurssiasiassa, ja hän jatkaa: "Yksissä neuvoin ulkoministeriön kanssa olemme päättäneet panna asian menemään eteenpäin sotaministeriöstä riippumatta."
Vastoin sotaministerin käsityskantaa ja hänestä riippumatta ei tarvinnut kuitenkaan menetellä. Elokuun 14. päivänä Wetterhoff sai tiedon v. Mülleriltä, että tämä oli puhunut kurssiasiasta von Hohenbornin kanssa ja antanut hänelle Wetterhoffin kirjeen. Sotaministeri oli tällöin myöntynyt Wetterhoffin toivomuksiin kurssiasiassa ja luvannut vaikuttaa siihen suuntaan, että v. Falkenhayn antaisi esitellä itselleen Wetterhoffin suunnitelmat.
Samanaikaisesti tahtoi Wetterhoff vaikuttaa myös valtakunnan poliittiseen johtoon. Tärkein henkilö, jonka avulla se oli tapahtuva, oli prinssi Max. – Suomen asian valaisemiseksi oli myös saatu ruotsalainen kenraali C. O. Nordensvan Berliiniin laatimaan suunnitelma sotatointen suorittamisesta Suomessa. Hän aloittikin työnsä elokuun 9. päivänä. Sivuutamme prinssi Maxin toiminnan ja Nordensvanin suunnitelman, samoin Wetterhoffin oman suunnitelman ja seuraamme vain pääpiirteittäin Lockstedtin kurssiasian kehitystä.
Vielä elokuun 19. päivänä Wetterhoff kirjoitti Gummerukselle käsityksenään siihenastisten neuvottelujen ja toimenpiteiden tuloksista: "Asemamme on äärimmäisen vaikea; on uskomattoman tukala tehtävä olla heikoin kolmesta liittolaisesta ja kuitenkin koettaa valvoa omia etujaan menemättä liian lähelle vahvempia. Asemamme tulee häilyväiseksi päivä päivältä ellei teidän onnistu saada kotoa jotakin todella kouraantuntuvaa todistusta suomalaisten tahdosta."
Saatuaan ohjelmansa pääasialliset kohdat valmiiksi ja neuvottelut prinssi Maxin ym. kanssa käyntiin Wetterhoff kääntyi uudestaan, elokuun 17. päivänä, amiraali v. Müllerin puoleen hankkiakseen tilaisuuden esitellä suunnitelmansa suuressa päämajassa. Seurauksena oli, että Wetterhoffille tiedotettiin, että hänen olisi saavuttava Suureen päämajaan elokuun 24. p:ksi.
Perille tultuaan kävi Wetterhoff ensin amiraali v. Müllerin luona, jolla edelleen oli hyvin lämmin mielenkiinto Suomen asiaa kohtaan. Hän oivalsi, että Saksan voitto Venäjästä vaatisi sellaista loppusuoritusta kuin Suomen valloittamista ja hyökkäystä Pietariin pohjoisesta.
Vähän myöhemmin pääsi Wetterhoff v. Falkenhaynin puheille. v. Falkenhayn oli ystävällinen ja erittäin hyvin selvillä kaikesta, mitä Wetterhoff oli kirjoittanut tai jättänyt sijaisyleisesikunnalle Berliiniin. Mitä tulee Saksan hyökkäykseen Pietariin Suomen kautta, sanoi hän, että sen merkitys olisi tavattoman suuri; se olisi kuolinisku Venäjälle, mutta samalla hän lausui, että sotateknillisesti Saksan on mahdotonta ryhtyä sotatoimiin Suomessa, ellei etappitie sinne voisi kulkea joko Ruotsin tai Tallinnan kautta.
Sitten tuli keskustelun alaiseksi Lockstedtin kurssikysymys. Wetterhoff tehosti kurssin laajentamisen olevan Suomen kapinan välttämätön edellytys, v. Falkenhayn itse ei kuitenkaan puuttunut kurssiasiaan, vaan kehoitti häntä puhumaan siitä sotaministerille.
Wetterhoff kutsuttiin vielä samana iltana sotaministerin luokse, joka – tuo entinen vastustaja – teki sympaattisen ja luottamusta herättävän vaikutuksen. Lockstedtin leirin kurssia kosketeltiin ensin, von Hohenborn kysyi, oliko se välttämätön, ja saatuaan Wetterhoffilta myöntävän vastauksen hän sanoi antavansa heti määräyksen sen jatkamisesta ja laajentamisesta. Päämajassa ollessaan Wetterhoffilla oli vielä neuvotteluja Suomen kysymyksestä paitsi v. Hohenbornin kanssa myöskin ulkoministeriön päämajan edustajan, ministeri Treuflerin kanssa, jotka kiinnostuneesti kuuntelivat hänen suunnitelmiaan.
Lopulta oli hänellä myös keskustelu amiraliteetin päällikön, amiraali v. Bachmannin kanssa. Niin lämmin kuin tämä olikin Suomen kysymykselle, ilmoitti hänkin, että ehdotettua Ahvenanmaan miehitystä ei voida panna toimeen ilman Ruotsin myöntämää kauttakulkuoikeutta.
Suuri taakka oli nostettu Wetterhoffin hartioilta. Lockstedtin kurssia koskeva asia oli nyt ratkaistu myönteisesti – puuttui vain keisari Wilhelmin vahvistus. Tämän elokuun 26. päivälle päivätyn määräyksen allekirjoitti Hänen Majesteettinsa kahta päivää myöhemmin eli elokuun 28. päivänä 1915.
Sijaisyleisesikunta käsitteli asian toimeenpanoa elokuun 29. päivänä, jossa kokouksessa myös Wetterhoff oli läsnä. Tällöin eversti von Zimmermann antoi toimeenpano-ohjeet asianomaisille upseereille.
Määräys julkiluettiin Lockstedtin kurssilaisille elokuun 31 päivänä. Se sisälsi, että Lockstedtin harjoitusjoukko oli vähitellen muodostettava pataljoonan suuruiseksi, sekä yksityiskohtaiset tiedot joukon asemasta, järjestelystä ym. Myös oli siinä nimenomainen ohje, että joukkomuodostelman olemassaolo on pidettävä salassa.
Virallisen tiedonannon Lockstedtin joukon laajentamisesta toi Tukholman suomalaisille syyskuun 1 päivänä saksalainen luutnantti Schüss, joka samalla oli määrätty johtamaan saapujain kuljettamista Ruotsin läpi.
Saksan johtaville piireille Lockstedtin harjoitusjoukon olemassaolo antoi epäämättömän todistuksen siitä, että Suomessa vallitsi levollisen kuoren alla voimakas venäläisvastainen mieliala ja että maassa haluttiin valmistautua vapaustaisteluun. Jääkäripataljoona oli alituinen uljas "memento" ylimmälle sodanjohdolle siitä, mitä Suomi tahtoi ja mihin se oli valmis Saksan aseiden turvin ja kanssa. Jääkärijoukko oli pieni kourallinen uljaita miehiä Saksan mahtavaan, monimiljoonaiseen voimaan verrattuna, mutta se luja veriveljeys, joka taisteluissa Saksan itärintamalla suomalaisten ja saksalaisten välillä solmittiin, osoitti, että kansa, joka sellaisen ja senluontoisen joukon lähetti maailmansodan myllerrykseen, ei suinkaan ollut halveksittava.
Lockstedtin harjoitusjoukon ("Ausbildungstruppe Lockstedt")
perustamiskäsky oli keisari Wilhelm II:n suuri hallitsijanteko,
jolla hän on lähtemättömästi painanut nimensä Suomen kansan
kiitolliseen sydämeen. – Oli myös kuin vuorenraskas taakka olisi
nostettu Saksaan lähteneitten suomalaisten ja Suomen aktivistien
hartioilta.Kaikista saavutuksistamme itsenäisyytemme luomiseksi on meidän kannettava nöyrä kiitosuhri isäimme Jumalalle, mutta Hän käyttää toimiessaan ihmisiä välikappaleinaan. – Paitsi aktivistista ylioppilasnuorisoa oli tässä itsenäisyystaistelun vaiheessa kaksi miestä rinnan, toinen harvinaisen lahjakas ja toimintakykyinen varatuomari Adolf Fredrik Wetterhoff ja toinen syvällinen kulttuuripersoonallisuus, hienosti sivistynyt tiedemies, tohtori Herman Gummerus, joka jo nuoruudestaan saakka oli vihkiytynyt Suomen itsenäisyyden esitaistelijaksi. – Gummerus harjoitti tähän aikaan etuvartiopalvelusta Tukholmassa, Wetterhoff taas toimi, niinkuin tiedämme, Berliinistä käsin. Nämä miehet tarvitsivat toisiansa. Gummerus oli sydän, joka laajakatseisena miehenä antoi taistelutoverilleen sen tuen, jota ilman tämä ei olisi voinut toimia. Wetterhoff taas oli taitava toiminnan mies, jonka häikäilemätön nerokkuus aikaansai Lockstedtin harjoitusjoukon perustamisen, jota ilman Suomi ei olisi saavuttanut itsenäisyyttä.
Suomessa toimivia aktivistijärjestöjä ja Suomen vapausliikkeen Tukholman ulkomaanvaltuuskunta.
Vaikka tarkoituksemme ei olekaan seikkaperäisemmin selostaa Suomen
eri aktivistisia järjestöjä kotimaassa ja ulkomailla, katsomme
kuitenkin tapahtumain kulun yhteydessä niidenkin olemassaolosta ja
toiminnasta jotakin arvoisille saksalaisille lukijoillemme mainita.
Paitsi aktivistisia ylioppilasjärjestöjä, joista kerromme erikseen
värväystoiminnan yhteydessä, toimi Helsingissä kaksi tunnettua
aktivistijärjestöä, nim. Aktiivinen keskuskomitea ("A.K.") ja ns.
"Vanhojen neuvosto" ("C.K.").Aktiivinen keskuskomitea ("Aktionskommitten") käsitti oikeastaan
kaksi toimintavaihetta, nim. aikaisemman (jääkäriliikkeen aikaisen)
ja myöhemmän (Venäjän vallankumouksesta Suomen vapaussodan
alkuun). Kiinnitämme huomiomme tässä yhteydessä vain edelliseen
toimintavaiheeseen.Kun jääkäripataljoonan miehistön värvääminen ja etappityö (kuljetus rajan yli) joutui "nuorten" asiaksi, oli luonnollista, että tämä raskas ja edesvastuullinen tehtävä pakotti heitä etsimään – jollei muuta, niin ainakin aatteellista tukea ja vaikeimmissa tilanteissa neuvoa vanhempien isänmaallisten miesten taholta. A.K. tukikin "nuoria" myötätunnollaan ja ulospäin – arvovallallaan.
A.K. ei ollut minkään laajemman aktivistipiirin valitsema ja valtuuttama järjestö; sen muodollista järjestäytymistä ei edes tarkalleen tunneta, vaan se oli pikemmin joukko arvovaltaisia ja vakaumukseltaan lujia itsenäisyysmiehiä, jotka olivat itse ottaneet itselleen toimi- ja määräämisvallan isänmaan kohtalokkaimmalla hetkellä. Ennen kaikkea hoiti A.K. liikkeen rahallisen puolen, otti vastaan värvärien ja etappimiesten tiedoituksia, antaen taas eri tilanteissa tarpeellisiksi katsomiaan ohjeita ja määräyksiä. Raha-asiain huollossa sai A.K. verratonta apua ja tukea tohtori Wilhelm Zilliacukselta, joka kyllä ei kuulunut A.K:hon, mutta joka suureksi osaksi hankki kaikki jääkäriliikkeeseen tarvittavat varat.
"C.K." (Central Komitén) eli "Vanhojen neuvosto" muodostui jo helmikuulla 1915. Siihen oli liittynyt joukko arvovaltaisia henkilöitä, kuten valtioneuvokset Edv. Hjelt ja Alexis Gripenberg, prof. R. Erich, johtaja Samuli Sario, vapaaherra Adolf von Bonsdorff, tohtori Wilhelm Zilliacus, prof. Edvard Westermarck ym.
Kun A.K. oli ottanut jääkäripataljoonan ja Suomen itsenäistämiseen kohdistuvan jääkäriliikkeen huoltamisen tehtäväkseen, tuli C.K. olemaan vain A.K:n moraalisena tukena ja tarvittaessa sille neuvoja antavana apuna.
Sotilaskomiteaan ("M.K.", "Militär Komitén"), joka oli Suomen
entisten upseerien yhtymä ja joka vakavammin rupesi toimimaan vasta
Venäjän vallankumouksen jälkeen v. 1917 ja semminkin syksyllä 1917.
Siihen kuuluivat mm. eversti N. Mexmontan ja silloiset ratsumestarit
Hannes Ignatius, Harald Åkerman, Mauritz Gripenberg, G. Ahrenberg ym.Suomen vapausliikkeen Tukholmassa toimiva valtuuskunta eli ns. "Tukholman delegatio" syntyi oikeastaan itsestään itsenäisyystyön luomana ja valtuuttamana, ja sen kolme alkutekijää olivat tohtori Herman Gummerus, maisteri Almar Fabritius ja tuomari Jonas Castrén, jotka, kuten osittain olemme nähneet ja edelleen tulemme huomaamaan, toimivat kukin paikallaan erittäin ansiokkaasti, Suomen itsenäisyyden saavuttaminen suurena ja ainoana päämaalinaan. Kun sitten Lockstedtin harjoitusjoukon syntysanat oli lausuttu, sai Tukholman-valtuuskunta lisää voimia, nim. syyskuussa 1915 vapaaherra Adolf von Bonsdorffin ja professori Rafael Erichin sekä tammikuussa 1916 johtaja Samuli Sarion. Sitä paitsi liittyivät siihen myöhemmin Helsingin "Aktiivisen keskuskomitean" (A.K:n) entiset jäsenet maisteri Kai Donner, tohtori W. O. Sivén ja maisteri Bertel Appelberg. "Tukholman delegation" toiminnan yksityiskohtaisempi selostus veisi meidät liian pitkälle suunnitelmastamme, joten tyydymme toteamaan sen pääasiallisimmat työskentelytavat. Delegatio pyrki valistamaan yleistä mielipidettä Suomen itsenäisyyskysymykseen nähden niin Saksassa kuin Ruotsissakin. Se koetti myös saada Saksan määräämään kantansa Suomen vapausliikkeeseen, jopa niin että delegatio toivoi sen sitoutuvan määrättyihin avustuslupauksiin. Niin ikään oli asehankinta Saksasta käsin delegation huolena. Delegatio ylläpiti myös yhteyttä Suomen aktivistijärjestöihin ja koetti yleensä tukea jääkäripataljoonan toivomuksia Saksan sotilasvirastoissa.
Wetterhoffin kohtalo.
Kun jotakin suurta on aikaansaatu, nousevat tavallisesti pinnalle harmaan jokapäiväisyyden pienet mahtailijat ja ottavat isäntävallan asioissa, joissa heidän osuutensa on hyvin vähäinen – usein olematon.
Noin vuoden verran sai Wetterhoff toimia jotakuinkin häiritsemättä, joskin kahnauksia puolelta ja toiselta oli huomattavissa. Varsinkin kaivoi pohjaa hänen altaan se, että Tukholman valtuuskunnan uudet "isännät" eivät tahtoneet tunnustaa hänen ansioitaan, vaan kielsivät häneltä Gummeruksen ja Fabritiuksen ehdottaman jäsenyyden valtuuskunnassa. Oli suuri erehdys, että Wetterhoffilta, jota sitä paitsi jääkärit ja yleensä "nuoret" kannattivat, riistettiin hänen tarvitsemansa tuki. Myöskin professori Westermarck käydessään huhtikuulla 1916 Tukholmassa ilmoitti, että aktivistien "Vanhinten neuvostokin" (C.K.) nyt todenteolla toivoi tehtävän yhteistyötä Wetterhoffin kanssa. Mutta siitä ei tullut mitään.
Majuri Bayerin ja Wetterhoffin alussa niin hyvät välit rikkoutuivat, kun jälkimmäinen ei olisi suonut, että pataljoona vietäisiin rintamalle, ja kunniapyyteillä lienee myös ollut osansa tässä välien rikkoutumisessa.
Oli miten oli, Wetterhoffin omien varomattomuuksien ynnä hänen suomalaisten ja saksalaisten vastustajiensa aikaansaannosten seurauksena oli, että saksalaiset vangitsivat hänet lokakuun 9. päivänä 1916, pannen hänet suojelusvankeuteen (Schutzhaft) sen toteen näyttämättömän syytöksen nojalla, että hän olisi vehkeillyt jääkäripataljoonan komentajaa vastaan. Hänen toimistonsa arkisto takavarikoitiin ja hän sai istua saksalaisessa vankilassa huhtikuuhun saakka 1917 saaden vihdoin sen armonosoituksen, että hänet lähetettiin tavallisena rivimiehenä Saksan länsirintamalle. Monet isänmaanystävät, semminkin jääkärit ja "nuoret" paheksuivat kovin, ettei Wetterhoffille suomalaiselta taholta ymmärretty antaa sitä tukea, jota hän ansiokkaan toimintansa jatkamiseksi olisi tarvinnut. "Miksi jätettiin Wetterhoff pulaan, kun hän oli pinteessä keskenään kilpailevien saksalaisten viranomaisten ja omien kateellisten kilpailijainsa välissä?" Näin kysyy tohtori Gummerus ja viittaa taas siihen farisealaiseen katsantokantaan, joka teki niin suuren numeron tuon erinomaisen etevän miehen heikkouksista.
Kun Wetterhoffin kukistuminen oli tapahtunut, lausui tohtori Wilhelm Zilliacus murhaavasti: "Onko herroille mahdollista ylläpitää Wetterhoffin suhteita Berliinissä?" Ja valtioneuvos Edv. Hjelt sanoo Wetterhoffin kukistamisesta paheksuvasti: "Arvoamme se ei Saksassa lisännyt."
Selostaessaan valtioneuvos Edv. Hjeltin ja Wetterhoffin leppymättömän antagonistin vapaaherra Adolf von Bonsdorffin käyntiä (26.11.1917) Kreuznachissa kenraali Ludendorffin luona ja sen Suomelle menestyksellistä tulosta lausuu professori Herman Gummerus:
"Vähän enemmän kuin kaksi vuotta aikaisemmin oli toinen neuvottelu Suomen kysymyksestä tapahtunut Suuressa päämajassa – Plessissä. Se mies, Fredrik Wetterhoff, joka silloin ajoi Suomen asiaa Saksan yleisesikunnan päällikön luona, oli nyt tavallisena sotamiehenä jossakin länsirintamalla kaikkien unohtamana ja hylkäämänä. Mutta voitaneen kysyä, olisiko se menestys, minkä Hjelt ja Bonsdorff saavuttivat kenraali Ludendorffin luona marraskuun 26. p:nä 1917, ylimalkaan ollut mahdollinen, ellei Wetterhoffin elokuun 24. p:nä 1915 olisi onnistunut saada kenraali von Falkenhaynia taivutetuksi Jääkäripataljoonamme perustamiseen. Olisiko saksalaista avustusretkeä milloinkaan aikaansaatu, ellei sen lähtökohtana olisi ollut tämä Saksassa muodostettu suomalainen joukko?" Ja voitaneen vielä kysyä, olisiko yleensä Suomen vapaussota 1918 ollut mahdollinen.
Jääkärit ja "nuoret" eivät kuitenkaan olleet unohtaneet
Wetterhoffia[12] – eikä häntä voi unohtaa kukaan ennakkoluulottomasti
isänmaataan rakastava suomalainen.TOIMINTAA SUOMESSA.
Värväys.
Syyskuun 1. p:nä 1915 saapui Berliinistä Tukholmaan saksalainen luutnantti Schüss mukanaan virallinen tiedonanto, että Lockstedtin suomalaisjoukko tultaisiin laajentamaan aina 2.000 miehen vahvuiseksi. Samalla Schüss oli saanut tehtäväkseen Tukholman etapin päällikkönä huolehtia suomalaisten kuljettamisesta Ruotsin läpi Saksaan.
Schüssin, kuten 17. p:ä lokakuuta 1915 hänen seuraajakseen tulleen kapteeni Carl Heldtin apuna ja rinnalla toimi tietenkin suomalaisia asiantuntijoita. Näistä on ennen kaikkea mainittava vanhaan aktiiviseen puolueeseen kuulunut, erittäin toimintatarmoinen suomalainen, maisteri Almar Fabritius, joka 1905 aselaiva "John Graftonin" historiassa oli näytellyt huomattavaa osaa. Fabritius, jonka entuudesta tunnemme, oli ollut pfadfinderinä Lockstedtissä jonkin aikaa, mutta siirtynyt kesällä 1915 Tukholmaan, kun kaikki oli ollut niin epävarmaa.
Tukholmassa ja Berliinissä laaditut värväyksen ja etappiteiden järjestämistä koskevat ohjeet vei suomalainen itsenäisyysmies, professori Westermarck mukanaan, kun hän syyskuun 11. p:nä 1915 matkusti Tornion kautta Helsinkiin. Kirjeen, jossa nämä ohjeet olivat, oli Fabritius kirjoittanut salamusteella. Se oli päivätty Tukholmassa syyskuun 11. p:nä 1915, siis samana päivänä, jolloin Westermarck lähti Suomeen.
Nämä ohjeet olivat seuraavat:
"Kurssin laajentaminen on nyttemmin virallisesti päätetty. Suomalainen legiona lisätään 2.000 mieheksi, ehkäpä suuremmaksikin. Kykymme saada tarpeellinen miehistö kokoon katsotaan osoittavan tahtomme ja järjestelytaitomme määrää.
"Lähettäkää heti tarpeellinen määrä emissarioita (10 à 15) piiriasiamiehiksi tai suoraan paikallisasiamiehiksi määräyksellä, että jokainen näistä alueellaan värvää niin monta luotettavaa miestä kuin suurempaa huomiota herättämättä suinkin on mahdollista. Varatkaa niille, joilla ei ole varoja, matkarahat rajalle. Rekryteerauksen tulee pääasiassa tapahtua kansan syvien rivien keskuudessa. – Asettukaa yhteyteen asiamiehemme kanssa Torniossa ja Thompen (Tuompon) ja Kekonin kanssa Haaparannalla ja hankkikaa näiltä tieto niitten henkilöitten osoitteista, joiden luo värvätyt on lähetettävä heidän edelleen kuljettamisekseen Tornion kautta. – Antakaa piiriasiamiehille Vaasassa (tai jossakin muussa kaupungissa Merenkurkun lähellä) määräys yhdessä paikallisasiamiesten kanssa järjestää tarpeellinen määrä etappiasemia, jonne värvätyt, pääasiallisesti Pohjanmaalta tulevat, voidaan lähettää heidän saattamisekseen edelleen yli Merenkurkun. – Piiriasiamiehen on edelleen huolehdittava siitä, että yksi taikkapa pari etappiasemaa järjestetään ulkosaaristoon, jonne rekrytit mannermaalta voidaan kuljettaa. – Ulkosaaristoetapeista noudetaan rekrytit Ruotsin puolelta moottoriveneillä tulevaisuudessa lähemmin tehtävän sopimuksen mukaan. – Palkatkaa kalastajia, etenkin semmoisia, joilla on moottoriveneitä, kuljettamaan miehiä rannikkoetapeista ulkosaaristoetappeihin. – Jos nämä kalastajat ottavat viedäkseen pienempiä lähetyksiä (15-10) suoraan Ruotsiin, sitä parempi.
"Ruotsin puolella on henkilöitä järjestämässä yhteyttä yli
Merenkurkun. He ovat saaneet määräyksen kääntyä vaasalaisen
asiamiehen puoleen ja heitä on neuvottu ensiksi kuulustelemaan
asioita toimittaja Sundqvistilta Vaasassa. – Kaikki toimenpiteet
kulkuyhteyden aikaansaamiseksi Merenkurkun yli olkoot yhden
vastuunalaisen henkilön käsissä, piiriasiamiehen tai sen, jonka
tämä siihen määrää. Tämän täytyy olla kykenevä eikä hän saa muissa
asioissa puuhata. – Ensimmäiset rekryttilähetykset voivat mennä
Tornion reittiä, joka jo on valmis. Myöhemmin käytetään etupäässä
Merenkurkkua, varsinkin Pohjanmaalta tuleville. – Lähetykset
lähetettävä seuraavin ohjein: 1) matkustakaa X-asemalle, 2) menkää
sieltä X-kylään, 3) etsikää sieltä käsiinne Z ja todentakaa itsenne
hänelle sovitun tunnusmerkin kautta, 4) liikkukaa mahdollisimman
vähän odottaessanne enempiä ohjeita. Jos joudutte kiinni, ilmoittakaa
olevanne työn etsinnässä tai pakenevanne pelosta, että maan
miespuolinen nuoriso kutsutaan sotapalvelukseen".[13]Syyskuun 9. p:nä oli taas varatuomari (sittemmin Suomen ulkoasiain ministeri) Hjalmar J. Procopé A.K:n lähettämänä saapunut Tukholmaan ottamaan selvää asemasta. Hänkin sai tietoonsa tuon iloisen, suomalaisen harjoitusjoukon laajentamista koskevan sanoman, sekä näyttää Tukholmassa tutustuneen myöskin edellämainittuihin ohjeisiin. Procopé lähti Tukholmasta paluumatkalle syyskuun 16. p:nä 1915 kulkien meren yli Sundsvallista Vaasaan. Siellä hän riensi tapaamaan "Vasabladetin" toimittajaa Edvin Sundqvistia, joka, kuten noista ohjeista selviää, oli ratkaisevasti asettunut Suomen itsenäisyystaistelijain riveihin.
Sundqvist kutsui heti kokoon Vaasan huomatuimmat aktivistit, joista ennen kaikkia mainitsemme silloisen hovioikeuden asessorin Harald Bouchtin ja insinööri Fredrik Wikmanin. Procopé selitti tilanteen kokoontuneille kehottaen vaasalaisia ripeään ja päättäväiseen toimintaan. Vaasan värväreistä mainitsemme pääasiallisesti maisteri Artur Eklundin, toimittaja Eino Kontsaan (Kontsas), kelloseppä E. Malmin ja ylioppilas Gunnar Mellinin.
Kun Westermarckin tuoma iloinen tiedonanto Lockstedtin harjoitusjoukon perustamisesta oli tullut Helsinkiin, ottivat värväystoiminnasta pääasiallisesti huoltaakseen ylioppilasosakuntien kuraattorit ja ylioppilaat – ei ainoastaan Helsingin kaupungissa, vaan ympäri maan. Ylioppilaathan olivat Saksassa tapahtuvan sotakoulutuksen aloitteentekijät, kuten yleensäkin itsenäisyysliikkeen syntysanojen lausujat.
Helsingissä oli useita värväystoimistoja. Mainitsemme niistä vain pari huomattavinta. Toinen oli teknillisten ylioppilaiden eli "polyteekkarien" järjestö, jonka loi heidän hallituksensa puheenjohtaja insinööri Harry Backberg. Siinä vallitsi mitä ankarin kuri. Jokaisen, jolle salaisuus uskottiin, piti sormet Voimaliiton aikaisella graftonpistoolilla vannoa vala, joka velvoitti ehdottomaan vaitioloon, annettujen tehtävien noudattamiseen ja väkijuomien karttamiseen. Oli järjestetty myös niin, että tärkeimmät asiat tiesi aina vain kaksi miestä, joista toinen suoritti pahimmat tehtävät johtaen samalla järjestön toimintaa, ja toinen astui edellisen tilalle, jos tämä joutui kiinni. "Polyteekkarien" värväystoimiston kautta jääkäripataljoona sai riveihinsä monta huomattavaa miestä.
Järjestöä johti Backberg vangiksi joutumiseensa saakka (18.2.1916). Raskaissa kahleissa kuljetettiin uljasta värväriä vankilasta vankilaan, kunnes hänen niinkuin niin monen muun matka päättyi kuuluisaan "Shpalernaja"-nimiseen tutkintovankilaan Pietariin.
Backbergin vangitsemisen jälkeen otti toimiston johdon huostaansa hänen uskollinen apulaisensa, insinööri Aale Roos, joka hyvin tietäen vaaranalaisen asemansa pysyi paikallansa, kunnes vihollinen löi hänetkin kahleisiinsa (19.5.1916).
Toisen sangen huomattavan keskuselimen muodostivat etupäässä eteläsuomalaiset ylioppilaat. Heidän kokouspaikkana oli Karjalaisten talossa sijaitseva ns. Liisankadun toimisto, joka perustettiin syyskuussa 1915, kun suurvärväys alkoi. Siihen kuuluivat läheisemmin ylioppilaat Erik Malmberg, Juho Aalto, Ragnar Heikel, Edvard Bruun (Lillan), Olli Malmberg ja Eino Polón sekä välillisesti monet muut.
Tämän toimiston tehtävät olivat moninaiset, pääasiallisesti kuitenkin värväys- ja tiedustelutoiminta. Sen kautta sai myös huomattava osa Helsingistä Saksaan lähtevistä ohjeet ja matkarahat. Toimistossa hoidettiin niin ikään jääkärien sekä Saksaan menevää että sieltä tulevaa kirjeenvaihtoa. Tämä työ oli varsin vaativaa, kun kirjeet saapuivat salakirjoitettuina, sillä niiden tulkitsemiseen meni paljon aikaa ja työtä. Agitaatiokirjallisuutta toimisto niin ikään levitti.
Osakuntien värvääjät antoivat värvätyille usein joko Liisankadun toimiston tai jonkun siihen kuuluvan henkilön osoitteen, ja niin hoidettiin miehet eteenpäin. Mainittakoon myös, että tämä toimisto lähetti matkalle kolmisensataa miestä – omia ja muitten värväämiä. Toimiston hävittivät santarmit (24.12.1915), kun yksi sen jäsenistä oli pakomatkallaan joutunut kiinni. Tämä laaja toiminta siirtyi sitten Backbergin toimistolle.
Paitsi edelläselostamaamme värväystoimintaa Helsingissä ryhdyttiin yleensä koko maata koskevan värväyksen järjestelyyn. Lukuisia värväyspiirejä muodostettiin, joissa paikkakunnilta kotoisin olevat ylioppilaat pääasiallisesti panivat alulle värväyksen saaden tietysti muitakin asiaan innostuneita auttajikseen. Useilla paikkakunnilla oli myös oma-aloitteisesti ryhdytty värväystyöhön, kuten oli laita Etelä-Pohjanmaalla.
On todettava, että niin kiinnostuneita kuin ylioppilaat olivatkin tehtäväänsä, ei värväystyötä saatu käyntiin suuremmassa mittakaavassa ennen kuin vasta lokakuun puolivälissä. Ensinnäkin saatiin Lockstedtin joukon laajentamisesta tieto Helsinkiin vasta syyskuun 15. p:n tienoilla, johon hidasteluun nähtävästi oli syynä sekin, että tiedettiin ylioppilaiden maaseudulta kokoontuvan vasta silloin pääkaupunkiin; ja ennen kuin niin suuri ja vaativa työ saatiin järjestetyksi, vei se aikaa. Ei siis ihme, että majuri Bayer kävi kärsimättömäksi, kun miehiä ei heti suuremmassa määrässä ruvennut kuulumaan, mikä aiheuttikin sen, että hän lähetti pfadfindereitä värväämään eristysleireistä suomalaisia merimiehiä ym.
Helsingistä käsin järjestetty maaseudun värväystyö sai ensi sysäyksen vasta lokak. 11. p:nä, jolloin maisteri Arvi Korhonen (nyk. tohtori ja Helsingin yliopiston dosentti), värvärien värväri, lähetettiin Pohjanmaalle. Hänen tehtävänsä oli värvätä eri paikkakunnilla päävärväreitä, jotka sitten vuorostaan valitsivat apulaisikseen muita sopiviksi katsomiaan aatteen kannattajia. Niinpä jo Korhosen kanssa lähti värväystyöhön kotiseudulleen kirjailija Kyösti Wilkuna.
Jotenkin samoihin aikoihin ja samassa tarkoituksessa lähti lääketieteenkandidaatti Jussi Malkamäki Etelä-Pohjanmaalle.
Värväystyö oli perin vaikeata. Vaikka Suomen kansa suurimmalta
osaltaan oli saksalaismielistä ja vaikka se huokasi syvästi
venäläisten orjuuttamana, niin itsenäisyyspyrkimys tositeossa oli
vielä monelle uutta, eikä uskottu sen mahdollisuuteen. Venäjän
kolossi, joka jo heti maailmansodan alussa pani liikekannalle
kymmenisen miljoonaa sotamiestä, tuntui niin suurelta voimatekijältä,
että Suomen irroittaminen Venäjästä näytti olevan sula
mahdottomuus. Näinhän ajatteli ensin suurin osa Suomen älymystöäkin,
joka oli koulutettu passiivisen vastarinnan tiellä, mitä sitten
varsinainen kansa. Suomen kansa oli sitä paitsi pitkäaikaisen
rauhantilan vallitessa vieraantunut aseiden käytöstä, joskin sillä
noin parinkymmenen vuoden aikana oli ollut oma sotalaitos, joka
sekin Venäjän hallituksen toimenpiteistä oli laittomasti hajoitettu.
Ei siis ollut ihme, että vanhempi polvi,[14] joka kyllä sekin tunsi
Venäjän sortohallituksen painon, ei uskonut Suomen itsenäistymisen
mahdollisuuteen eikä ollut noin vain valmis uhraamaan poikiansa
epävarmaan yritykseen kaukana vieraassa maassa. Värväri ei siis
voinut lähestyä itse asiassa muita kuin sitä isänmaallista nuorta
miestä, jonka hän luuli olevan valmis uhrautumaan isänmaan pyhälle
asialle, perin harvoissa tapauksissa hän saattoi odottaa tukea tuon
nuoren miehen omaisilta. Oli siis melkein poikkeuksetta esitettävä
asia vain kahden kesken. Kaikkein useimmissa tapauksissa ei
edes asianomainen värväyksen kohde katsonut voivansa ilmoittaa
omaisillensa aikomustaan. Näin ollen oli lopullisen ratkaisun teko
itse värvätystäkin, vaikka hän ymmärsikin asian tärkeyden, usein
hyvin vaikeata. Monesti täytyi vain hiljaa ja siunaten painaa kodin
ovi kiinni ja – hävitä. Lujat siteet oli katkaistava, isä, äiti,
ehkäpä morsiankin jätettävä, koko tulevaisuus heitettävä kohtalon
käteen. Raskainta oli värväreille juuri omien, kunniallisten
kansalaisten ymmärtämättömyys ja itsekäs asiaan suhtautuminen.
Värväri käsitti suuren tehtävänsä, mutta masentavaa oli, kun hänen
täytyi omienkin kansalaisten keskuudessa hiipiä kuin pahantekijä.Värvärien vaarallisimpia vihollisia olivat myös juorupuheet, joilla näytti olevan siivet kaikkialla. Vain todelliset aktivistit osasivat pitää suunsa kiinni.
Vaikka maa olikin jaettu värväyspiireihin, ei tavattoman kiireen takia suunnitelmaa kuitenkaan likimainkaan kaikkialla täydellisesti saatu toteutetuksi, joten värväystyö jäi monin paikoin muutamien asiaan innostuneiden paikkakuntalaisten ja Saksasta syksyn 1915 kuluessa komennettujen jääkärien varaan. Näin ollen ei kaikilla värväreillä voinut olla tarkkoja ja yhdenmukaisia ohjeita, joten toisinaan syntyi selkkauksia.
Siellä, missä oli useampia värväreitä, meneteltiin siten, että päävärväri saattoi alavärvärien tietoon Helsingissä sijaitsevan Aktiivisen Komitean eli ns. A.K:n antamat ohjeet ja välitti rahoitusta. Useimmissa tapauksissa oli näet värvätyille annettava matkarahat Ruotsiin asti; avustus oli aivan minimaalinen, 25-50 mk mieheen riippuen matkan pituudesta. Matkakustannukset Ruotsin läpi, 75 kruunua miestä kohti, suorittivat Saksan viranomaiset.
Erittäin tehoisaksi osoittautui se tapa, että sellainen alavärväri, joka itsekin oli päättänyt lähteä Lockstedtiin, värväsi mukaansa suuremman tai pienemmän joukon. Tällöin saattoi alavärväri, kun hän itsekin samalla hävisi, esiintyä rohkeammin ja avomielisemmin sekä myöskin vedota omaan esimerkkiinsä. Oli muuten lausuttu toivottavaksi, että Saksaan menevät alavärvärit, mikäli mahdollista, koettaisivat saada mukaansa noin 10 miestä.
Värväysjärjestykseen kuului, että samalla paikkakunnalla toimivien värvärien tuli yleensä karttaa toisiansa. Sattuipa niinkin, että paikkakunnalla oli värväreitä, jotka eivät tietäneet toisistaan niin mitään.
Kapinallisena tekona täytyi värväystyön tapahtua mitä suurimmassa salaisuudessa ymmärtämättömien omien kansalaisten tähden ja ennen kaikkea venäläisten takia, joilla jo kesällä 1915 oli tiedossa, että suomalaisia nuoria miehiä oli lähtenyt Saksaan.
Venäjän santarmilaitos oli maailmansodan alussa miltei kokonaan siirtynyt Suomeen, sen sotilaallisesti järjestetyt joukot olivat levinneet kaikkialle: kaupunkeihin, miltei kaikille rautatieasemille, jopa suurempiin maaseutukeskuksiinkin. Se oli kuin suuri ja tuhoisa heinäsirkkaparvi, joka itse asiassa oli myöskin hyvin järjestetty, osasi palkata paikallisen väestön keskuudestakin riittävän määrän kurjia apureita. Pohjois-Pohjanmaalle, jonka kautta huomattavimmat jääkärien etappitiet kulkivat, oli sijoitettu noin 2.000 miehen vahvuinen rajavartiosto, joka muodosti yhtenäisen vartioketjun Lapista Kokkolaan saakka, toimien tietenkin yhdessä santarmiston kanssa. Eikä tässä kyllin, Keski- ja Etelä-Suomeen oli sijoitettu noin 100.000 miestä venäläistä sotaväkeä. Näiden joukko-osastojen päällystö ei suinkaan luottanut suomalaisiin, vaan vainusivat kaikkialla kapinahenkeä ja tietysti tuki santarmiston ja sen suomalaisten kätyrien työtä. Muistettakoon vain, kuten tämän teoksen historiallisessa johdannossa on kuvattu, että kenraalikuvernööri Seynin oli onnistunut ulottaa venäläinen sortovalta kaikkialle, niin että esim. maamme melkein kaikki poliisilaitokset olivat venäläisten vallanpitäjien käskyjen ja määräysten nöyriä toimeenpanijoita ja niiden palveluksessa olijat usein pahempia kuin ryssät.
Jos siis jääkärin polku oli raskas niin värvärin ja etappimiehen tie oli vieläkin raskaampi, sillä värväri oli yksin ja kaiken aikaa vihollisen urkkimana ja ahdistamana – usein omien, isänmaallisesti sokeiden kansalaisten väärin ymmärtämänä ja tuomitsemana.
Etappitiet.
Ei siinä kyllin, että miehet oli värvätty, heidät täytyi myös toimittaa rajan yli. – Oli siis valittava sopivia paikkoja, ns. etappikeskuksia, mistä miesten ylikuljetus saattoi tapahtua.
Ainoa tie, joka veti Saksaan, kävi Ruotsin kautta. Ei siis tullut muu kysymykseenkään kuin länsirajan ylittäminen. Ahvenanmaalaiset Lockstedtiin-menijät kulkivat tietenkin vanhoja tuttuja reittejään Tukholmaan ja mikä minnekin. Muualta Suomesta ani harvoissa tapauksissa käytettiin tätä tietä, Turun tienoilta ja saaristosta ehkä jotkut.
Myöskin varsin harvat kulkivat yli Pohjanlahden eteläosan satamista, kuten Porista ja Raumalta, joten mitään varsinaista etappitoimintaa ei täällä syntynytkään. Mutta sen sijaan vetivät Pohjanlahden pohjoisosan rannikkokaupungit ja Tornionjokilaakso Lockstedtiin-menijäin huomion puoleensa, ja täällä syntyi erinäisiä hyvin järjestettyjä etappikeskuksia rajan ylittämistä varten.
Tornion etappi.
Käymme tutustumaan näihin etappipaikkoihin pääasiallisesti siinä järjestyksessä, kuin ne syntyivät. Ensimmäinen oli ns. Tornion etappi, jonka oli järjestänyt silloinen ylioppilas Eero Kuussaari (Heickell) jo pfadfinderien kulkiessa rajan yli, joten se oli heti valmis kuljettamaan miehiä yli, kun Lockstedtin joukko perustettiin. Sen toimintapiiri käsitti, ei vain Tornion kaupunkia, vaan myös Tornion jokivartta etelään ja pohjoiseen. Voidaankin sanoa, että Tornio oli maailmansodan aikana idän ja lännen välinen portti, jonne suuntautui suuri kauttakulkuliikenne. Ja Lockstedtiin pyrkijät pääsivät Torniosta ja Tornionjokilaaksosta lyhyintä tietä rajan yli. Olihan Ruotsin Haaparanta aivan käden ulottuvilla, sillalla yhdistettynä Tornioon. Mutta Lockstedtiin-matkaajilla oli Tornion etappia käytettäessä suuri kiinnijoutumisen vaara, sillä Torniossa toimi lukuisa santarmisto ja pitkin Tornion jokivartta kulkivat venäläiset rajavartiopatrullit tuhka tiheään, myöskin tullivartiot vaikeuttivat usein ylikulkua. Tornion etappi toimi kuitenkin mainiosti: oli luotettavia oppaita ja, mikä parasta, poliisilaitoskin oli suureksi osaksi etapin avustaja ja tullimiehissäkin oli liittolaisia. Mutta oli olemassa yksi haitta: kaupungin pienuuden takia Tornion etappi saattoi ottaa vain rajoitetun miesmäärän yht'aikaa vastaan.
Kemin etappi.
Edellä mainitun haitan tähden Tornion etapin valpas johto järjesti jo syysk. 3. p:nä 1915 varaetapin naapurikaupunkiin Kemiin, saaden sen erinomaisiksi johtajiksi insinööri Konstu Pietilän ja maisteri Arvi Hällforsin. Kemistä tulikin sitten kaikkein tärkein etappikeskus, joka oli valmis toimimaan jo syyskuun puolivälissä. Sen kautta ohjattiin 800 Lockstedtiin pyrkijää Ruotsin puolelle. Matka Ruotsiin oli kyllä monta vertaa pitempi kuin Torniosta. Syksyllä avoveden aikana, jolloin kuljetettiin miehiä yli purje- ja moottoriveneillä, täytyi varovaisuussyistä tehdä 60-80 kilometrin kaarros Ruotsin puolen ensimmäiselle etappiasemalle Seittenkariin. Talvella, jolloin miehet lähetettiin luotettavien oppaiden johdolla hiihtämällä suoraan Haaparantaan, oli uloin reitti, jota tavallisesti käytettiin, 40 kilometriä, sisäreitti, jota vain eräs opas käytti, oli 20 kilometriä. Mutta Kemistä voitiin lähettää miehiä maitsekin, mikä tapahtui semminkin kelirikon aikana, nimittäin Kyläjoen sivuetapin (rautatieasema Torniosta etelään) ja Tornion kautta. Sitä paitsi oli Kemin–Rovaniemen radan varteen saatu järjestymään kaksi sivuetappia, Tervolan ja Muurolan etapit, jonne Kemistä myöskin voitiin tarpeen tullen ohjata miehiä. Tervolan ja Muurolan etapin oppaat kuljettivat miehet edelleen Kemijoen ja Tornionjoen välisen, osittain asutun erämaan halki Tornionjoelle ja siitä yli; matka Tervolasta oli noin 60 kilometriä ja Muurolasta 80 kilometriä.
Kemissäkin oli santarmeja, kuitenkin vähemmän kuin Torniossa, mutta venäläistä sotaväkeä oli melkolailla, mikä tuotti vaikeuksia. Sitä paitsi Kemikin oli pieni kaupunki. Mutta täälläkin oli se verraton etu, että koko poliisilaitos teki kaikkensa tukeakseen etappia. Poliisipäällikkö K. V. Linderoos toimi toisinaan itse etappimiehenä, ja kun venäläiset ottivat kiinni Lockstedtiin-pyrkijöitä, niin Linderoos heidät vapautti tai majoitti poliisikamariin. Samoin oli koko Kemin virkamiehistö, sähköttäjistä alkaen, läpeensä isänmaallisia; samaa on sanottava myös kaupungin väestöstä yleensä. Oppaat olivat erinomaisia, useat heistä olivat "Voimaliiton" aikaisia aktivisteja, kuuluisan aselaivan "John Graftonin" vastaanottajia. Lockstedtiin-pyrkijäin majoittajat olivat myöskin kaiken kiitoksen yläpuolella, semminkin matkailijakoti "Osulan" isäntä Juho Heiskanen, jonka tie pian päättyi Shpalernajan tutkintovankilaan.
Vastaanotto Kemin asemalla oli järjestetty hyvin, vaikka rajavartioston puolelta pantiinkin toimeen ankara passintarkastus. Miehet kulkivat usein asemavirkailijain huoneiden läpi ja "Osulan" ketterä juoksupoika – ja etappimiehet yleensä – saattoivat heidät majataloon.
Lockstedtiin-pyrkijäin lähettäminen oli rohkeata ja uljasta peliä. Miehet kokoontuivat meren jäälle Kemin kaupungin ulkopuolelle, siellä olivat etapin johtajat, toisinaan poliisipäällikkökin, katsomassa, että kaikki meni hyvässä järjestyksessä, ja ennen kaikkea matkaan lähtijät suksineen ja oppaineen. Lähtijöitä oli milloin enemmän, milloin vähemmän, suurin joukko kerrallaan oli 35 miestä. Kaikki täytyi olla hyvin järjestetty, kaupungilla kuljettiin pienehköissä joukoissa, toisistaan melkoisen välimatkan päässä, ja sittenkin saattoi jokin joukko kadunkulmauksessa joutua venäläisen patrullin kanssa vastakkain; ei muuta kuin rohkeasti hiihtäen vain eteenpäin – eikä olla hämmästyvinäänkään. Meren jäällä saattoi kaupungin lähettyvillä olla monet kiinnijoutumisen mahdollisuudet, teitä kulki ristiin rastiin ja niitä pitkin tehtaiden ja sahojen työväkeä, jotka eivät likimainkaan aina olleet luotettavia, ja mikä pahinta, venäläisiä patrulleja kulki usein hyvinkin kauas jäällä. Senpä tähden oppaiden tavallisesti täytyi tehdä syvä kaarros meren ulapalle. Ei ollut myöskään helppoa 40-kilometrinen hiihto epätasaisella ja usein liukkaalla meren jäällä – semminkään hiihtoon tottumattomille kaupunkilaisnuorukaisille, sydänhalvauskin saattoi joskus kohdata hiihtäjää. Kun Ruotsin rajan yli oli kuljettu, silloin laukesi jännitys, ja miehet olivat usein niin uupuneet, että paiskautuivat jäälle maata. Kun joukko osui olemaan suurempi, oli oppaalla täysi työ pitää miehiä koossa. Kun lähestyttiin Ruotsin rantaa, oli usein nousuvettä niin paljon, että oli kahlattava jokin kilometri veden ulottuessa puoliruumiiseen, eikä tällainen kylpy ollut suinkaan varsin lämmintä. Saksalaiset joskus ihmettelivät, kun etappimiehet valittivat vaikeuksia, ja sanoivat; mitäs se, "hyppää vain rajan yli!" Mutta sitä oli helpompi sanoa, kuin noudattaa. Ei ollut helppoa sekään, kun tiettömissä erämaissa oli taivallettava 60-80 kilometriä ja kahlattava vetisten soitten yli. Mutta Lockstedtiin-matkaajat tekivät tämän intomielin – isänmaa vaati – ei kuultu valituksen sanaa. Toisinaan vain mielipuolen huudahduksia, kun matkaaja oli eksynyt Lapin erämaihin, mutta nekin loppuivat aikanaan, kun kuolema oli tullut harhailijan vapauttajaksi. Vuoden, parin perästä erämiehet saattoivat löytää ikuiseen lepoon vaipuneen Lockstedtiin-pyrkineen jäännökset, saaden selityksen erämaan kaameaan ulvontaan.
Ruotsin puolella Lockstedtiin-pyrkijät selvisivät hyvin; rajavartiostot toisinaan pidättivät heitä ja veivät Haaparantaan, mutta päällystö vapautti pian pidätetyt ja suhtautui isänmaansa puolesta taistelemaan rientäviin ymmärtämyksellisesti ja erittäin myötätuntoisesti. Ja Ruotsin puolen väestökin suhtautui varsin kauniisti suomalaisiin. Haaparannalla oli sitä paitsi etappijääkäreitä ja Heldtin konttorin alaosasto, jotka huolehtivat miesten kuljetuksesta eteenpäin.
Kemin etapin toiminta kesti melko kauan, lähes 4 kuukautta, mutta sitten tuli räjähdys. Santarmit pidättivät "Osulan" Heiskasen, jonka tie päättyi Shpalernajan tutkintovankilaan Pietarissa, ja matkailijakodin juoksupoikakin karkotettiin Sisä-Venäjälle, mistä hän kuitenkin omin neuvoin palasi Kemiin siirtyen täältä Ruotsiin. Niin myös pidätettiin erään toisen Lockstedtiin-menijöitä majoittaneen matkailijakodin omistaja ja lähetettiin Shpalernajaan.
Heiskanen pidätettiin tammikuun 20. p:nä 1916, jolloin Kemin etapin uljasta tarinaa saatetaan pitää päättyneenä – joskin toiminta jonkin ajan perästä, tosin hyvin rajoitetussa mittakaavassa, taas jatkui.
Täytyy ihmetellä, että etappi saattoi näinkin kauan toimia ihan vihollisen silmien edessä. Sen selittää vain Kemin etapin erinomainen johto, sen väsymättömät avustajat, poliisilaitoksesta lähtien, ja sen taitavat, rohkeat oppaat.
Uumajan etappi avoveden aikana syksyllä 1915.
Paitsi Tornion ja Kemin etappeja ynnä sen sivuhaarautumia
Tervolan ja Muurolan etappeja, järjestettiin Lockstedtiin-pyrkijäin
ylikulkupaikkoja muualtakin Pohjanlahden rannikolta, Vaasasta,
Pietarsaaresta ja Kokkolasta – määräpaikkana Ruotsin puolella
Uumaja, jossa oli jo silloin joku etappijääkäri tulokkaita
vastaanottamassa. Mutta kun värväys saatiin suurempaan vauhtiin
vasta lokakuun puolivälissä ja kun talvi tuli verraten aikaisin,
ei syksyllä 1915 näitä reittejä myöten voitu kuljettaa yli muuta
kuin noin 40 miestä. Etappimiehet kyllä olivat valmiit äärimmäisin
ponnistuksin palvelemaan yhteistä suurta asiaa, mutta edellämainitut
seikat aiheuttivat sen, että moottorietapin toimikausi muodostui
hyvin lyhyeksi, käsittäen oikeastaan vain kolmen viikon ajan. Sitä
paitsi veti Kemin etappi kulkumahdollisuuksien mukavuuden takia
Lockstedtiin-pyrkijäin enemmistön väkisinkin puoleensa. – Olkoonpa
sekin sanottu, että pitkäaikaista toimintaa näistä Uumajan etapin
lähtökohdista tuskin olisi voitu odottaa, sillä semminkin Vaasassa
ja Pietarsaaressa oli venäläinen santarmisto lukuisa ja valpas sekä
sikäläiset poliisilaitokset santarmiston kuuliaisimpia palvelijoita,
kuten etappimiesten Herbert Mannsin ja Johannes Sandvikin ym.
vangitsemiset[15] osoittivat.Uumajan etappi kevättalvella 1916.
Varsinkin sen jälkeen kun Kemin etappi jo tammikuun alussa 1916 näytti ilmeisiä tuhoutumisen oireita helsinkiläisten salapoliisien ilmestyttyä "Osulaan" jo tammikuun 6. p:nä, kiintyi jääkäriliikkeen miesten huomio sekä kotimaassa että Ruotsissa ja Saksassa yhä kiinteämmin Merenkurkun eli Uumajan etappiin. Joulun ja uudenvuoden tienoilla vallinneet ankarat pakkaset antoivat aihetta toivomaan, että Jumala laittaisi Suomen ja Ruotsin välille sillan Merenkurkun yli. Tämä tapahtuu tosin vain noin kerran kymmenessä vuodessa. Ja todellakin Merenkurkku oli mennyt kantavaan jäähän jo joulupäivän vastaisena yönä 1915, kuten tullivahtimestarien päiväkirjasta ilmenee. Jääpeite kesti sitten yhteen menoon toukokuun 1. päivään 1916.
Tammikuun 10. päivän tienoilla tiedusteltiinkin Lockstedtin leirillä jääkäreiltä, ketkä olisivat halukkaita lähtemään Suomeen hankkimaan pataljoonaan miehiä ja suorittamaan muitakin mahdollisesti määrättäviä tehtäviä. Lähtemään halukkaita oli runsaasti. Mm. ilmoittautui kolme jääkäriä, joista yksi oli Einar Wichmann (nyk. eversti Wihma, Suomen Valkoisen kaartin komentaja). Parin päivän perästä miehet lähetettiin matkaan – Tukholmaan, jossa heidän oli ilmoittauduttava kapteeni Heldtille. Jääkärimme lähetettiin Haaparannalle ja edelleen eri tehtäviin, mutta Wichmann komennettiin takaisin Tukholmaan, missä hänelle Heldtin konttorissa maisteri Almar Fabritius antoi pääasiallisimmat ohjeet, ja Uumajassa, jonne hänet nyt komennettiin, hän sai lisää ohjeita.
Wichmannin oli hiihdettävä Merenkurkun yli Holmön saarelta ja otettava Suomen puolella yhteys Vaasassa asuvaan toimittaja Sundqvistiin ja Jepualla asuviin von Esseneihin sekä tiedoitettava, että Ruotsin puolella oli kaikki valmista Lockstedtiin-pyrkijäin vastaanottamista varten; edelleen, että tulokkaiden oli hiihdettävä Holmön saarelle ja että heidän pitäisi alkaa tulla viipymättä. Sitä paitsi oli Wichmannin saatava tiedot Suomen-puolen järjestelyistä ja heti palattava Ruotsiin niistä ilmoittamaan.
Tammikuun 24. p:nä 1916 Wichmann ja hänen seuralaisekseen komennettu jääkäri Raatikainen lähtivät hiihtämään Suomea kohti ja tulivat sattumoisin Mickelsöyran saaristoon. Täällä he tapasivat von Essenin lähettämiä miehiä, mm. Vesteröstä kotoisin olevan Emil Westerön. Miehet olivat samoilla asioilla, sillä von Essen oli heidät lähettänyt Merenkurkun jääsuhteita tutkimaan. Emil Westerö saattoikin nyt Wichmannin hevosellaan Vaasaan, jonne saavuttiin tammikuun 27. p:nä. – Kun Sundqvistia kuitenkin Herbert Mannsin 27.12.1915 tapahtuneen vangitsemisen jälkeen pidettiin kovasti silmällä, ei hän sanonut voivansa erikoisesti toimia etapin järjestäjänä. Vaasasta Wichmann matkusti Emil Westerön mukana ensin Vesterön saarelle ja sieltä von Essenien luo Jepualle, jonne he saapuivat 30.1.1916. Täällä neuvoteltiin tilanteesta ja Wichmann palasi Vesterölle, missä sovittiin, että Westerön talo siitä noin kolmen kilometrin päässä olevine kalastajamajoineen tulisi väliasemaksi ja samalla lopulliseksi lähtöpaikaksi. Holmön pohjoisosassa oli taas maanviljelijä Karlssonin talo järjestetty etappitaloksi, jonka koko väki oli Suomen asialle hyvin myötämielinen. Wichmann lähti heti Ruotsia kohti – ja saapui helmikuun 4. päivänä tietoineen Tukholmaan saaden heti komennuksen Uumajaan toimiakseen yhdysmiehenä Ruotsin- ja Suomen-puolen välillä ja huolehtiakseen siitä, että etappi toimisi säännöllisesti.
Suomessa oli myös ryhdytty ripeästi toimeen. Aktivistipiireissä oli herännyt ajatus, että Etelä-Pohjanmaalle oli saatava etappikeskus, jossa tunnettaisiin kuljetusmahdollisuudet ja josta sitten sopivissa erissä miehet lähetettäisiin eteenpäin.
Lapuan etappi.
Tällaiseksi keskukseksi tuli Lapuan Isossakylässä Kosolan mahtava majatalo, jonka omistivat maanviljelijä Vihtori Kosola ja hänen puolisonsa Elin Kosola. Nämä avasivat tietoisesti ovensa niille nuorille miehille, joiden isänmaallisena päämääränä oli Suomen irroittaminen Venäjästä ja sen saattaminen itsenäiseksi. Muodostui kolmekin reittiä:
1) Voltti-Isotalo-Välitalo-Oravainen-Vesterö-Mickelsöyran saariryhmä-Holmö-Uumaja.
2) Varareitti: Jepua-Bonäs-Laxö-Helsingkallan-Holmö-Uumaja.
3) Vaasa-Koivulahden (Kvevlaks) Petsmo-Mickelsöyran saariryhmä-Holmö-Uumaja.
Reiteistä oli ensimmäinen huomattavin ja kolmas toimi itsenäisesti erillään Lapuan keskuksesta. Tätä reittiä käyttivät Vaasaan tulleet ja Vaasan puolen rannikkolaiset. Raippaluotolaiset kulkivat omia matkojaan Holmöhön jne.
Emme käy lähemmin selostamaan toimihenkilöitä ja toimintatapoja. Mainittakoon kuitenkin, että Alahärmän, Voltin ja Vuoskosken ym. kylissä oli erittäin uljasta ja toimintatarmoista väkeä. Asemapäällikkö Oiva Suosalmi otti tulokkaat asemalla vastaan ja neuvoi heidät pelottoman miehen, kauppias J. E. Härmäsen luo, jonka koti oli Lockstedtiin-lähtijäin varsinainen majoituspaikka. Täältä ohjattiin miehet kuuluisan jääkärin Antti Isotalon kotitaloon Isoontaloon, josta matkanteko alkoi, milloin hevosilla, milloin suksilla. Isotalo oli myös Härmän asemalta tulleiden majoituspaikka. Kauhavalle jääneet miehet kulkivat Välitalon kylään, joka oli molempien haaraantumien yhtymäpaikka.
Lapuan-Voltin-Oravaisten reitin tarina – murheellista todeta – oli kuitenkin lyhyt, sillä helmikuun 29. päivänä 1916 santarmit löivät rautoihin 12 uljasta Suomen poikaa, niiden joukossa myös Vihtori Kosolan, jonka matka monien muiden kanssa kulki kohti Shpalernajaa, josta hän Venäjän vallankumouksen humussa vapautui, samoin muut sinne teljetyt itsenäisyytemme esitaistelijat – 73 miestä. Jumalan enkeli aukaisi vankihuoneen oven!
Uumajan etapin vilkkain toimikausi käsitti oikeastaan vain helmikuun, jolloin yksin Voltin-Oravaisten reittiä myöten kulki Merenkurkun yli noin 140 Lockstedtiin-pyrkijää sekä Vaasasta ja Vöyristä yhteensä 31.
Vaikka Voltti-Oravaisten reitti oli helmikuun lopulla tuhoutunut, olivat tiet kuitenkin avoinna Vaasasta, Raippaluodosta ja Jepualta, niin että yksinään Vaasan läänin pohjoisalueelta saapui Merenkurkun yli Lockstedtiin maaliskuussa vielä 80 miestä. Näistä tuli Vaasan tienoilta ja Raippaluodosta 56. Huhtikuussa saapui pataljoonaan niin ikään Merenkurkun yli 19 miestä ja toukokuussa 9. Jepuan-Laxön ja Jepuan-Okskangarin kautta on arviolta kulkenut noin 50 miestä. Yhteensä lienee avoveden aikana ja talvella taivaltanut Merenkurkun yli 350 Lockstedtiin-pyrkijää.
Monen ylikulkijan voimat uhkasivat uupua kesken, mutta toverien ja etappijääkärien huolenpito ynnä holmöläisten avuliaisuus saivat aikaan sen, että Lockstedtiin-pyrkijöitä ei Merenkurkun jääkentällä tuhoutunut muuta kuin yksi. Uumajassakin oli etappijääkäreitä vastaanottamassa Lockstedtiin-pyrkijöitä – sekä avoveden aikana että talvella. Etapin ruotsalaisista avustajista mainittakoon varsinkin lääninhallituksen notario Sven Hällström ja Uumajan poliisimestari Axel Hjalmar Landgren, jotka olivat hyvin suosiollisia suomalaisille. Myöskin Uumajaan sijoitetun ruotsalaisen sotaväen upseeriston myötätunto oli ilmeinen.
Kajaanin etappi.
Niin kauan kuin rautateitse matkustaminen Pohjanmaan rannikkorataa pitkin Kemiin, Tornioon ynnä sen haarautumaa Rovaniemen rataa myöten Tervolaan, Muurolaan ja Rovaniemeen asti kävi päinsä, oli luonnollista, että Lockstedtiin pyrkijät nuoret miehemme valitsivat tämän tien, sillä sen kautta oli sittenkin helpompi kulkea. Mutta varsinkin sen jälkeen, kun Kemin etappi tammikuun alussa 1916 pirstoutui ja kun poliisi-, santarmi- ja rajavartiostovalvonta mainituilla radoilla kovin tiukkeni, täytyi läntisen rajamme yli pyrkivien valita turvallisempi, joskin paljon vaivalloisempi tie Savon radan pääpisteessä sijaitsevan Kajaanin kautta Pohjois-Suomen suurten erämaiden halki. – Ja varsinkin sen jälkeen, kun Lapuan-Voltin-Oravaisten Uumajaan johtava reitti helmikuun lopussa tuhoutui, hakeutui miesten kuljetus semminkin Itä-Suomesta ja muualtakin Kajaanin etapin linjoille. Eikä tässä kyllä, vaan keskusvaltojen sotapakolaiset, jotka joutuivat Itä-Suomeen, käyttivät paljon näitä teitä, vieläpä nekin, jotka tulivat Nurmekseen, joskin osa sinne saapuneista ohjattiin myös suoraan Hyrynsalmen Hallaan ja sieltä samoin suorimmiten eteenpäin.
Kajaanin etapin reittejä oli useita, jotka johtivat Kemijokivarteen joko Rovaniemelle tai Tervolaan – joskus myöskin Muurolaan. Näistä etapin päätepisteistä ohjattiin kulkijat taas Tornionjokilaaksoon, Rovaniemeltä pohjoisempia teitä pitkin Tornionjokilaakson Pellon kylään tai muihin pohjoisiin ylikulkupaikkoihin; Tervolasta vietiin Lockstedtiin-pyrkijät tavallisesti Korpikylään, josta heidät saatettiin yli. Mainitsemme pari näistä reiteistä, jotta siten tutustumme yleiseen kulkusuuntaan:
1) Kajaani-Mieslahti-Ristijärvi-Hyrynsalmi-Puolanka-Pudasjärvi-Ranua -Rovaniemi.
2) Sotapakolaisten ja muidenkin usein käyttämä reitti: Kajaani-Kiehimä-Puolanka-Pudasjärvi-Veska-Puukkokumpu-Lehmikumpu- Tervola.
Reitit Kajaanista Tervolaan olivat keskimäärin 350 kilometriä pitkät ja kun siihen lisätään Tervola-Tornionjoen välinen, noin 60 km pitkä taival, oli matka 410 km. Rovaniemeen ja siitä pohjoisia teitä pitkin oli matka ainakin 500 kilometrin pituinen. Matkustaminen tapahtui talvella enimmäkseen hevoskyydillä, mutta hiihtäminenkin tuli usein kysymykseen. Kesällä oli paljon kuljettava jalkaisin; tämä tuli semminkin sotapakolaisten osaksi, jotka olivat valinneet karkaamisajakseen kesän tai syksyn.
Kajaanissa ei ollut mitään erikoista etappikansliaa, vaan yksityisten aktivistien osoitteet olivat tiedossa, kuten Elja Rihtniemen, rovasti Väyrysen perheen, toimittaja E. E. Nordlundin, konttoristi Lauri Pokin ym. Kajaanin kautta lienee välittömästi lähetetty noin 200 Lockstedtiin-pyrkijää ja noin 500 sotapakolaista.
Mutta Kajaanin etappikaan ei saanut toimia ilman kovia kolahduksia. – Kajaanissa ei virkakuntien ja etapin toimihenkilöiden kesken vallinnut sellainen isänmaallinen yhteisymmärrys kuin Torniossa ja Kemissä sikäläisten etappien toimikautena.
Poliisilaitoksen tuki ja apu olisi ollut Kajaanin etapille erinomaisen tärkeä. Poliisilaitoksen päällikkö oli kyllä hyvä ja isänmaallinen mies koettaen torjua santarmiviranomaisten asioihin puuttumista, mutta hänellä ei kuitenkaan ollut edellytyksiä ryhtyä päättäväisesti ja tietoisesti aktivistien mukana toimimaan – eikä hän voinut luottaa alaisiinsa. Maaliskuun alkupuolella 1916 sijoitettiin Kajaaniin yksi santarmi, joka ei myöskään ollut erikoisen vaarallinen. Mutta loppupuolella vuotta 1916 sai hän apulaisikseen kaksi urkkijaa, jotka olivat 42. armeijakunnan vakoilijoita. Venäläistä sotaväkeä sijoitettiin kaupunkiin vuosien 1916 ja 1917 vaihteessa 150 miestä.
Koko vuoden 1916 sai Kajaanin etappi toimia jotakuinkin rauhassa, mutta vuoden 1917 alkupuoli muodostui aktivisteille hyvin kohtalokkaaksi. Mikkelistä käsin tuli santarmeja, jotka tammikuun 10 p:nä yrittivät vangita Elja Rihtniemen, mutta hänen onnistui rohkean neuvokkaasti paeta. Sitten tuli vangitsemisia tuhka tiheään, joten etapin viimeisetkin toimihenkilöt katsoivat viisaimmaksi paeta Ruotsiin. Venäjän vallankumouksen jälkeen kotiutuivat kuitenkin maanpakolaiset ja pidätetyt.
Huolimatta kevättalvella 1917 tapahtuneista lukuisista pidätyksistä ja etappimiesten paosta saattoi etappi kuitenkin toimia runsaasti kaksi vuotta. Tämä johtui monestakin syystä. Ensiksikään eivät venäläiset alussa ymmärtäneet kiinnittää huomiota tähän syrjäiseen sisämaan seutuun. Toisekseen etapin varsin venyvät reitit ynnä sen perin luonnollinen itsehakuinen toiminta ja järjestely – erittäinkin reittien alkutaipaleen luotettavat käymätalot – suojasivat sitä. Ja lopuksi asiaan ratkaisevasti vaikutti nuorten aktivistien vaaroja ja vaikeuksia pelkäämätön toimintatarmo.
Mutta Kajaanin etapin toiminta ei ollut pelkästään varsinaista etappityötä, nim. miesten kuljetusta; myöskin isänmaallisen herätystyöntekijänä sillä – kuten muillakin etapeilla – oli tavattoman suuri merkitys. Huolimatta suurmiestemme herätyshuudoista kulki kansamme valtava enemmistö vielä maailmansodan kynnyksellä silmät puoliummessa; ja ne, jotka onnettoman asemamme huomasivatkin, olivat toivottomuuteen sortumassa. Jääkäriliike sellaisenaan oli kuin suuri mylly, joka jauhoi kansastamme välinpitämättömyyden, saamattomuuden ja epätoivon kuonan. Vasta tällöin Kainuunkin kansa alkoi käsittää, että Suomen täytyi päästä itsenäiseksi ja että se suorastaan oli kansallisen olemassaolomme elinehto. – Eräs entinen Muurmanin legioonalainen lausuu painavasti: "Vasta tulevaiset aikakirjat osaavat oikein arvostella jääkäriliikkeen miesten tekojen täyden merkityksen, mutta nykyisenkin polven, koko Suomen kansan, yksinpä kapinassa hävinneiden työläistenkin olisi kiitollisuudella muistettava niitä miehiä, jotka ensimmäisinä uskalsivat kaikkensa vapaan, itsenäisen Suomen luomiseksi."
Jääkärietapit.
"Jääkäripataljoona 27" oli toukokuun 31. p:nä 1916 siirretty Saksan itärintamalle. Miesten tulo Suomesta oli jo toukokuusta lähtien 1916 milt'ei pysähtynyt, ja kuitenkin oli täydennysmiehistön saapuminen hyvin tarpeellista täyttämään niitä aukkoja, joita sota toi taistelurivistöön – eikä joukon vahvuus muutenkaan ollut liiallinen. Sitä paitsi oli jääkäreissä syntynyt ajatus toisen suomalaisen jääkäripataljoonan perustamisesta. – Nämä tarkoitusperät silmämääränä päätettiin muodostaa kaksi uutta etappitietä, läntinen ja itäinen. Näiden järjestäjiksi ja hoitajiksi valittiin pataljoonan rohkeimpia ja kylmäverisimpiä miehiä. Tarkoituksena oli, että jääkärit eivät itse esiintyisi värväreinä, vaan että he toimittaisivat rajan yli muiden värväämät miehet. Jääkärit luulivat myös, että he voisivat paremmin toimia etappimiehinä kuin paikalliset asukkaat, sillä näiden oli venäläisten ja viranomaisten taholta johtuneen ankaran vainon takia hyvin vaikea suoriutua. Tällöin eivät jääkärit ja saksalaisten Tukholmassa ylläpitämä etappitoimisto tienneet, että tilanne Etelä- ja Keski-Suomessa oli niin äärimmäisen vaikea, että itse värvääminenkin tyrehtyi, vaan he luulivat, että värvätyitä oli paljon, kun vain tiet saataisiin pysymään auki rohkeiden miesten välityksellä.
Kumpaankin etappiin, sekä läntiseen että itäiseen, valittiin 13 miestä, siis yhteensä 26. Elokuun lopussa ja syyskuun alkupäivinä 1916 miehet kulkivat pienenpuoleisina ryhminä Tornionjoelle ja alkoivat painua sydänmaihin etappilinjojansa järjestämään. Läntisen etapin päällikkö oli joukkueenjohtaja Aarne Sihvo ja itäisen etapin ylijoukkueenjohtaja Friedel Jacobson. Läntisen etapin alkupää oli Tornionjoen Korpikylä, mistä se vetäytyi osapuilleen yhdensuuntaisesti rannikkoradan kanssa (Tervola-Simo-Kuivaniemi-Ylikiiminki) loitoten siitä eteläpäässä lähelle Jyväskylää. Itäinen etappi otti lähtökohdakseen Ylitornion tienoon, kulkien lähipitäen yhdensuuntaisesti läntisen etapin kanssa, mutta kuitenkin melko etäällä sisämaassa (Ranua-Pudasjärvi-Puolanka-Hyrynsalmi) päätepisteinään Kajaani-Nurmes. Sivumennen mainittakoon, että kun eräs itäisen etapin joukkue saapui synkän erämaan siimeksessä olevalle Konttijoen suurelle tukkikämpälle, he riemukseen näkivät oven yläpuolella kirjoituksen "Deutschland, Deutschland über alles" (= Saksa, Saksa yli kaiken), mistä he huomasivat, että kämpässä oli ennenkin majaillut "pitkän-matkan-miehiä" – nimitys, jota kansa tavallisesti käytti jääkäreistä.
Läntisen etapin tarina oli hyvin lyhyt; se oli juuri syyskuun puolivälissä ennättänyt järjestyä, kun sen päällikkö Aarne Sihvo etapin asioissa Jyväskylässä tuli lokakuun 2. p:nä 1916 vangituksi ja kahden muun jääkärin kanssa teljetyksi Shpalernajaan. Seurauksena oli etapin hajaantuminen, sillä sen asemapaikat tulivat Sihvon papereista vihollisen tietoon. Miehet vetäytyivät Ruotsiin, mutta aikoivat järjestää uuden etappilinjan. Näissä toimissa ollessaan uuden linjan eteläpään jääkärit sekä Ruotsissa asioilla ollut itäisen etapin jääkäri Sven Weckström joutuivat joulukuun 11. p:nä 1916 aseelliseen yhteenottoon Oulun läänin maaherran lähettämän neljän poliisin ja kuuden venäläisen sotamiehen kanssa – Simon takalistolla, Maaninkajärven niittysaunan edustalla. Tämä kuuluisaksi tullut Simon kahakka, jossa jääkärit näyttelivät erittäin uljasta osaa, päättyi siten, että eräs nuori jääkäritarjokas kaatui ja Weckström, saatuaan 40 haavaa ruumiiseensa susihaulipanoksesta ja kiväärinkuulista, joutui vangiksi, samoin eräs toinen jääkäri. Heidät vietiin Oulun läänin vankilaan, mistä he Venäjän vallankumoushumussa vapautuivat. Toiset jääkärit pääsivät verissä päin pakenemaan – ensin ystäviensä luo ja sitten Ruotsiin.
Mutta vaikka läntisen etapin yrityksillä ei ollut onnea, niin ns. Simon kahakalla oli kuitenkin suuri isänmaallis-siveellinen merkitys. Se oli ensimmäinen avoin taistelu Suomen maakamaralla suomalaisten ja venäläisten välillä jälkeen 1808-09 vuosien sodan. Tapaus herätti tavattoman suurta huomiota varsinkin Peräpohjolassa ja kautta koko Suomen.
Simon kahakan eli Maaninkajärven taistelun tapahtumapaikalle on kymmenen vuotta sitten pystytetty mahtava muistopatsas.
Itäisen etapin tarina ei ollut yhtä kohtalokas kuin läntisen – paitsi että se menetti piiristänsä urhean jääkärin – Weckströmin. Mutta senkin saavutukset etapilla olivat hyvin vähäiset. Miehiä ei juuri ensinkään saapunut. Kuljetusvaikeudet olivat suunnattomasti suurentuneet, niin että niistä kymmenkunnasta ryhmästä (à 2-6 miestä) nuoria miehiä, jotka oli lähetetty, oli viime aikoina usea ryhmä jäänyt ankaran valvonnan takia välille ennen Ruotsin rajaa, ja niihin kuuluvien oli ollut pakko palata takaisin kotiseuduilleen; vain noin 15 miestä oli onnellisesti päässyt Ruotsin rajan yli.
Ulkonaisiin saavutuksiin nähden oli siis tulos itäisenkin etapin toiminnasta sangen pieni. Näin ollen oli toisen jääkäripataljoonan syntyminen sula mahdottomuus, mutta silti oli näidenkin velvollisuutensa täyttäneiden, rohkeitten miesten uhrautuva toiminta suuriarvoinen maaperän muokkaamiseksi vapaussotaamme varten.
Hyrynsalmen Halla oli jääkärien tärkeä keskusasema, jossa Jacobson pääasiallisesti asuikin ja jonne kaikkikin jääkärit lähtönsä edellä kokoontuivat. Hallaan oli tullut joulukuussa 1916 myös kaksi arvoisaa vierasta, molemmat vanhaan aktivistiseen puolueeseen kuuluvia, maisteri Herman Stenberg ja tohtori W. O. Sivén. Edellinen oli saapunut joulukuun alussa ja jälkimmäinen joulukuun keskimailla. Pakolaisia olivat molemmat ja santarmien ahdistamia.
Kun Jacobson jääkäreinensä hankkiutui lähtemään Hallasta, seurasivat nämä molemmat kunnianmiehet mukana jakaen tuon 500 kilometriä pitkän, seikkailurikkaan matkan vaivat jääkärien kanssa. Tammikuun 14. p:nä 1917 kello 3 aamulla oli Jacobsonin retkikunta onnellisesti Ruotsissa.
Jääkäritilastoa.
Värväyksen tulokset värväyksen alussa ja silloin kuin se oli antoisinta – 1915 syyskuusta – vuoden 1916 huhtikuuhun.
Virallinen tilasto miehien saapumisesta Suomesta Lockstedtiin:
Syyskuu 88
Lokakuu 168
1915 Marraskuu 252
Joulukuu 260
Tammikuu 234 – 1002
Helmikuu 289
1916 Maaliskuu 201
Huhtikuu 44 – 1536Pfadfindereistä, joita kaikkiaan oli 182, oli leirillä pataljoonan syntyessä 143 miestä ja poistuneista palasi pataljoonaan myöhemmin 5 miestä.
Suomalaiseen jääkäripataljoonaan kirjoittautuneiden kokonaisluku on 1.930; tähän voidaan vielä lisätä viitisenkymmentä miestä, koska tiedot täydennysjoukkoon saapuneista eivät ole ehdottomasti luotettavia, syystä että täydennysjoukon sotilaskantakirja valitettavasti on hävinnyt.
Mainitut 1.980 miestä eivät koskaan yht'aikaa kuuluneet pataljoonan piiriin, vaan osa oli komennettu erilaisiin sotilaallisiin tehtäviin, kuten värväys- ja etappitoimiin ym., jotkut erosivat myös sairauden vuoksi tai muista syistä. – Yleinen keski-ikä oli rintamalle lähdettäessä 23.5 vuotta. – Pataljoonaan oli liittynyt miehiä kaikista yhteiskuntaluokista.
Etappitilastoa.
Pfadfindereitä (Tornion-Karungin kautta) noin .............. 150
Saksasta ym. saapuneita (merimiehiä ym.) ................... 60
Merenkurkun kautta syksyllä (40) ja kevättalvella 1916 ..... 350
Tornion kautta välittömästi ................................ 100
Kemin kautta (välittömästi ja välillisesti) myöh. vaihe (50) 800
Tervolan kautta välittömästi ............................... 225
Muurolan ja Oulun (Kyläjoelta) kautta suoraan .............. 50
Kajaanin kautta välittömästi ............................... 200
Rovaniemen kautta pohjoisia teitä .......................... 28
Jääkärietappien lähettämät (pohjoisia teitä) ............... 17
Lockstedtiin menneitä yhteensä 1.980.Sotapakolaistilastoa.
Kajaanin kautta ...................................... 500
Hallan kautta ........................................ 160
Nurmeksesta suoraan ja Kuopion kautta ................ 840
Yhteensä 1.500.Kun Muurolan ja Tervolan etapit tuhoutuivat kesällä ja syyskesällä 1916, niin Kajaanista lähetetyt saatettiin tämän jälkeen Tornionjoelle saakka.
Sekä värväyksen että etappityön vaikeudet.
Paitsi maahamme sijoitettua, noin 100.000 mieheen nousevaa venäläistä miehitysjoukkoa oli kolme erittäin valpasta urkintaelintä, nim. santarmisto, rajavartiosto ja tästä muodostettu erityinen vastavakoiluosasto. Alussa olivat rajavartiot sijoitetut vain Ruotsin rajan lähimmälle alueelle, Tornionjokilaaksoon, mutta kun jääkärien värväystä suomalaispataljoonan perustamisen jälkeen harjoitettiin sangen laajasuuntaisesti, järjestettiin vielä toinen,
sisempi vartiolinja Kemijokilaaksoon (Kemistä Rovaniemelle)
marraskuussa 1916. Kemijoen länsipuolisella alueella liikkujia varten oli annettu aivan erikoisia, kovennettuja määräyksiä: vaadittiin paitsi tavallisia valokuvapasseja, että kaikkien 18-35:n ikävuoden välillä olevien tuli saada Oulun läänin lääninhallituksesta aivan erityinen lupa, jos halusivat liikkua Oulua pohjoisempana. Sitten kun oli kokonaan lakattu antamasta ulkomaanpasseja tämänikäisille, määrättiin kaikki tällaiset henkilöt pidätettäviksi Oulun asemalla ja sitten vietäviksi poliisikamariin lähempiä toimenpiteitä odottamaan. – Sitä paitsi olivat kaikki Pohjanlahden rannikkokaupungit vahvasti vartioituja ja asukkaiden liikkuminen merellä oli ankarasti säännöstelty.
Venäläisten urkkija- ja vakoilujärjestelmän saattoi hyvin ymmärtää, sillä olihan jääkäriliikkeen tunnussana: "Irti Venäjästä!" Ja taistelivathan jääkärit sittemmin ilmeisesti Venäjän vihollisten riveissä. Mutta että suomalaiset saattoivat tarjota venäläiselle urkkijajärjestelmälle apuansa, on suomalais-isänmaalliselta näkökannalta arvosteltuna murheellinen erehdys, jopa suorastaan rikos.
Se suomalainen viranomainen, joka silmäänsä räpäyttämättä ennen muita ojensi avustavan kätensä venäläisen santarmiston ja sotilasvakoilun edustajille, oli Oulun läänin silloinen kuvernööri Axel Fabian af Enehjelm, suomalainen aatelismies ja sotilasarvoltaan eversti. – Hänen kaikki toimenpiteensä tarkoittivat jääkäriliikkeen tukahduttamista. Hänen santarmistolle antamansa apu oli "ehdoton". Mm. olivat kuvernööri ja hänen apulaisensa hyvin halukkaita toimittamaan santarmistolle erinäisten henkilöiden valokuvia. Sellaisille, jotka avustivat viranomaisia sotavankien ja Lockstedtiin-menijöiden vangitsemisessa, luvattiin joka kerta rahapalkintoja, jota vastoin sotapakolaisten ja jääkärien suosijoita uhattiin sotalain kaikella ankaruudella. Eräs työnjohtaja, Taavetti Lukkarinen, joka oli joutunut kiinni sotapakolaisten avustamisesta, jätettiin rajavartioston päällikön, eversti Katrskijn käsiin hirtettäväksi. Teloitus pantiinkin täytäntöön. Kuvernööri af Enehjelm olisi hyvin voinut vaikuttaa Lukkarisen armahtamiseksi, mutta hän ei puuttunut asiaan, sillä hän nähtävästi tahtoi asettaa esimerkin siitä, miten niiden käy, jotka sotavankeja ja jääkäreitä avustavat. Seurauksena olikin, että kansa Oulun läänissä oli äärimmäisen pelon ja säikähdyksen vallassa, joten jääkärietappien oli tämänkin johdosta hyvin vaikea toimia. af Enehjelmin ajojahti jääkäreitä vastaan ilmeni siinäkin muodossa, että hän perusti salaisia poliisiasemia niille paikkakunnille, joiden kautta tiet veivät Vaasan ja Kuopion lääneihin. Sitten lähetettiin poliisikomennuskuntia maaseudulle pitämään kotitarkastuksia jääkärien majoittamisten johdosta. Yksi tällainen komennuskunta juuri aiheutti ennen mainitun Simon kahakan. Kuvernööri af Enehjelmin viimeisiä toimenpiteitä oli 100-miehisen poliisikomennuskunnan järjestäminen. Se oli kivääreillä aseistettu ja jaettu kahdeksaan 12-miehiseen osastoon, joita sitten lähetettiin eri paikkoihin etappiteiden varsille, parhaisiin etappitaloihin, joissa raskain mielin seurattiin Oulun poliisikomennuskuntien mellastelua. Mutta kauan ei tätä "Enehjelmin kaartin" uhkaa ja komentoa kestänyt. Vallankumous pyyhkäisi sen jäljettömiin – niinkuin sen perustajankin, kuvernööri af Enehjelmin.
Tiedustelutoiminta.
Tiedustelutoiminnan merkitys oli jo alun perin selviö niille nuorille miehille, jotka odottelivat Lockstedtin kurssiasian ratkaisua. Niinpä muun muassa ne neljä matkavalmista, Janne Ahlroth (nyk. Arajuuri), Friedel Jacobson, Aarne Snellman ja Sven Weckström, jotka kaikkein ensimmäisinä Suomesta lähtivät, Lockstedtin leiri lähimpänä päämääränään, ajattelivat, mitä he veisivät Saksan pääesikunnalle "tuliaisiksi". – Ennen lähtöään he harjoittivat viikon ajan vakoilua, jotta heillä olisi mukanaan jotakin tiedusteluaineistoa. Tätä varten he yhdessä maisteri J. W. Snellmanin ja insinööri B. Pauligin kanssa piirsivät karttoja Helsingin ympäristön linnoituksista ynnä satamista ja määräsivät Metsätieteellisestä laitoksesta lainaamallaan teodoliitilla eli kulmamittauskoneella venäläisten laivojen ankkuripaikat Kruunuvuoren selällä sekä valokuvasivat talviteloillaan olevan laivaston. Kartat suurennettiin Metsätieteellisen laitoksen kartansuurennuskoneella ja valmistettiin Kirkkokadun 4:nnessä, eräässä ylimmän kerroksen nurkkahuoneessa. Nuorten työhön suhtautuivat Metsätieteellisen laitoksen opettajat isänmaallisella ymmärtämyksellä, varsinkin tohtori Werner Cajanus-vainaja, jota Saksaan-menijät kävivät ennen lähtöään hyvästelemässäkin. Ylioppilaat vapautettiin muista töistä ja heidän sallittiin työskennellä lukittujen ovien takana. Laivastosta tehty kartta annettiin jonkun välikäden kautta eräälle suomalaisten toimikunnalle Saksan yleisesikuntaan lähetettäväksi.
Olemme tämän vähäpätöisen kertomuksen selostaneet yksityiskohtaisesti, sillä se osoittaa, millä innolla nuoret Lockstedtiin-lähtijät tahtoivat palvella Saksaa. Ja se oli ehkä siemen siihen laajaan tiedustelutoimintaan, johon suomalaiset jääkäriliikkeen aikana myöhemmin ryhtyivät. Kertomuksemme osoittaa myöskin, miten perinpohjaisesti nuoret työnsä suorittivat; se viittaa myös vastaiseenkin tarkkuuteen, jota suomalaiset yleensäkin tiedustelutoimintaa harjoittaessaan noudattivat.
On myöskin huomattava, että tällaista tiedustelutoimintaa uurastivat useimmat värvärit syksyn 1915 aikana. Semminkin se ylioppilasvärväystoimisto, jota ruvettiin kutsumaan "Liisankadun toimistoksi", otti värväys- ym. aktivistisen toiminnan ohessa tiedustelunkin ohjelmaansa. Kun tämän toimiston kaksi sangen toimeliasta jäsentä, ylioppilaat Ragnar Heikel ja Erik Malmberg, olivat toimistonsa asioissa vähän ennen joulua pakotetut käymään Ruotsissa, eivät he enään voineetkaan palata takaisin, sillä santarmit olivat jouluaattoiltana sulkeneet toimiston. He asettuivat sitten Ruotsin Haaparannalle ja antautuivat Saksan Yleisesikunnan tiedusteluosaston palvelukseen, täällä perustaen tekaistun toiminimen "Firma Hansson & Lund", joka "firma" harjoitti varsin huomattavaa ja taitavaa tiedustelutoimintaa. "Firma" toimi Tukholmassa olleen Saksan Yleisesikunnan tiedusteluosaston alaosastona, mutta sai kuitenkin itsenäisesti suunnitella ja järjestää työnsä. Sen toiminta oli hyvin monipuolista laatua, koskien sota-asiain tiedustelun kaikkia aloja – ja yksinpä sabotaasiakin.
Tämän tiedustelutoimen Tukholman pääkonttorin suomalaisena johtajana oli maisteri J. W. Snellman ja avustajana maisteri Isak Alfthan.
Saksan meriesikunnan tiedustelutoimintaa, jonka etunenässä olivat saksalaiset Lassen-veljekset, hoiti erittäin ansiokkaasti Eero Heickell (Kuussaari) varsinkin Ruotsiin paettuaan, mutta osaksi jo Torniossa olonsakin aikana. Hänellä oli paljon ala-agentteja ja hänen kauttaan kulkivat kaikki mainitun esikunnan itään ja kaakkoon, vieläpä Jäämerelle saakka suuntautuvat tiedustelulinjat. Ruotsiin komennusta varten Heickell sai Saksassa passin, jossa olevan valokuvan alle oli merkitty Carl Ek – preussilainen. Tällä nimellä hän oli tunnettu ollessaan Saksan meriesikunnan palveluksessa Ruotsissa.
Tiedustelutoiminta oli epäilemättä vaarallista työtä, mutta se oli myös erinomaisen tärkeätä. Suomalaiset ponnistivat kaikki voimansa suorittaakseen heille uskotun tehtävän mitä tunnollisimmin. Ja varmaan tämäkin toiminta vaikutti, että saksalaiset yhä enemmän kiinnittivät huomionsa suomalaisten pyrkimyksiin.
Yksin sabotaasiakin (tuhotoimintaa) "firma" valmisteli, ryhtyen toimenpiteisiin Venäjän, Englannista lähetettyjen suurien sotatarvevarastojen tuhoamiseksi Kilpisjärvellä, Vardössä, Kirknäsissä ja Salmijärvellä – vieläpä Arkangelissakin. Suunnitelmaa näin suuressa mittakaavassa ei tosin voitu erään tilapäisen seikan johdosta toteuttaa muuta kuin Kilpisjärvellä, missä neljä jääkäriä kesäkuun 6. p:nä 1916 räjähdytti ja poltti suuren venäläisen sotatarvevaraston; sen arvo oli noin 4-5 miljoonaa Suomen markkaa.
27. KUNINKAALLINEN PREUSSILAINEN JÄÄKÄRIPATALJOONA.
Elokuun 31. p:ää 1915 on pidettävä Jääkäripataljoonan
virallisena perustamispäivänä, sillä silloin uuden pataljoonan
päällikkö, majuri Bayer, juhlallisesti ilmoitti molemmille
musketööri-(Feldmeister-)komppanioille, että Hänen Majesteettinsa
Saksan Keisari Wilhelm II oli nähnyt hyväksi määrätä, että
suomalaisjoukko oli uudelleen järjestettävä ja että se sai nimekseen
Lockstedtin harjoitusjoukko ("Ausbildungstruppe Lockstedt").
Tässä samassa tilaisuudessa majuri Bayer luki pataljoonan
perustamiskäskyn, salaisen virallisen asiakirjan, joka oli oleva
jääkäripataljoonan peruslakina, sisältäen kaikki joukkoa koskevat
uudistus- ja muutosmääräykset sekä myöskin jääkärien annettavat
selitykset (XII kohta) ja heidän velvollisuutensa (XIII kohta).
Nämä kaksi kohtaa olivat jääkäreille raskaat. Kunkin jääkärin tuli
allekirjoittaa seuraava selitys: "Minulle on tehty tiettäväksi,
etteivät Saksan sotilasviranomaiset ota mitään velvollisuuksia
minun myöhemmin Saksan kansalaiseksi saattamiseeni enemmän kuin
avustamiseenikaan nähden, jos Saksan joukoissa sattuisin tulemaan
työkyvyttömäksi. Edelleen on minulle ilmoitettu, etteivät omaiseni
voi Saksalle tehdä mitään vaatimuksia siinäkään tapauksessa,
että tulisin invaliidiksi taikka menettäisin henkenikin"[16] Ja
XIII kohdassa sanotaan jääkärien velvollisuuksista: – – –
"että hän on velvollinen kaikin voimin ja kaikkialla palvelemaan
Saksan valtakuntaa, että hänen on toteltava kaikkia esimiestensä
määräyksiä, että hänen on alistuttava tottelemaan Saksan valtio-
ja sotilaslakeja samoinkuin sodankäyntiä koskevia määräyksiäkin."
Outo ja nöyryyttävä oli myöskin perustamiskäskyn VI kohta, jonka
mukaan saksalaisten sotamiesten ei tarvinnut esimiehinään kunnioittaa
jääkärien upseeriarvoisia suomalaisia päälliköitä, mutta näiden
kyllä saksalaisia aliupseereja. Kaikkeen tähän jääkärit alistuivat
palvellakseen isänmaatansa ja saattaakseen Suomen itsenäiseksi.Vaikka siis pataljoonan perustamiskäskyssä olikin eräitä jääkäreille outoja ja nöyryyttäviä kohtia, voidaan kuitenkin sanoa, että nyt vasta alkoi reippaan, päämäärästä tietoisen toiminnan – ja valoisampi suurien toiveiden aika. Lockstedtissä alkoi vakava sotilasharjoittelu ja Suomessa aktivistien rohkea, uhrautuva toiminta suuren miehistömäärän hankkimiseksi Saksaan. Heti perustettiin kaksi erikoisjoukkoa, nim. pioneeri- ja konekiväärikomppania, ja tämäkin uusi järjestely viittasi laajakantoisiin suunnitelmiin.
Kun käsky pataljoonan täydentämisestä tuli Suomessa tiedoksi vasta paljon myöhemmin, kuin Saksassa luultiin, ja kun siis miehiä ei kuulunut, ryhtyi pataljoonan päällikkö, majuri Bayer toimenpiteisiin miehistön värväämiseksi Saksan eristysleireissä olevien suomalaisten keskuudesta. Näin tuli joukkoon paljon hyvääkin ainesta, mutta myös sellaista, mistä myöhemmin kaikenlaisten rettelöiden muodossa oli pataljoonalle harmia ja haittaakin. Samasta syystä ja silmällä pitäen saksalaisten mahdollista hyökkäystä Pietaria vastaan otettiin majuri Bayerin aloitteesta pienehkö määrä (noin 15 miestä) itämerenmaakuntalaisia pataljoonaan; tämä toimenpide luonnollisesti oudoksutti ja katkeroitti suomalaisia. Kuten jo mainittu, Saksassa ei näytty kyllin selvästi käsitetyn, mitä äärettömiä vaikeuksia jääkärien värväys Suomessa tuotti, vaan oltiin kärsimättömiä sen johdosta, ettei rekryyttien hankinta sujunut suuremmalla nopeudella. Syyskuun puolivälissä alkoi kuitenkin uusia rekryyttejä tulla Suomesta, alussa tosin niukanlaisesti, mutta kuitenkin yhtäjaksoisesti, joten pataljoonan miesluku jo ennen joulukuun puoliväliä 1915 oli kasvanut 800:ksi. Ensimmäisen ja toisen komppanian lisäksi voitiin näin ollen jo perustaa kolmas ja neljäs. Seuraavan vuoden maaliskuulla perustettiin vielä ensimmäinen tykistö-osasto. Kuten olemme osoittaneet, miesten lukumäärä kasvoi sitten kasvamistaan; huhtikuulla 1916 se oli jo 1536.
Marraskuun 7. p:stä 1915 ruvettiin joukkueenjohtajille ja ryhmänjohtajille pitämään luentoja sotatieteen eri aloilta. Miehistöä harjoitettiin ankarasti. Uusien tulokkaiden opettaminen annettiin suomalaisen päällystön tehtäväksi. Pataljoona sai myös oman soittokunnan. Jo tammikuulta 1916 lähtien puhuttiin pataljoonan mahdollisesta rintamalle lähettämisestä, mitä jääkärit itse, muutamia verraten harvoja lukuunottamatta, yleensä hartaasti halusivat. Toiselta puolen he hyvin ymmärsivät, etteivät he olleet tulleet Saksaan taistellakseen saksalaisten riveissä – Suomen itsenäisyyden luominenhan oli heidän tietoinen ja selvä päämääränsä – mutta toiselta puolen he taas käsittivät, että he välttämättömästi tarvitsivat harjoitusta itse sodankäynnissä rintamalla. – Toukokuun 3. p:nä 1916 olikin H. M. Keisari allekirjoittanut pataljoonan liikekannalleasettamismääräyksen, ja saman kuun 31. p:nä lähtivät Suomen pojat rohkein mielin Saksan itärintamalle antaaksensa verivihollisillemme venäläisille taas pitkästä aikaa suomalaisten iskun esimakua.
Lockstedtin harjoitusjoukkoa luotaessa oli jääkärien yleinen mieliala vallan toinen kuin pfadfinder- ja musketöörikautena; toivottomuus ja epävarmuus oli väistynyt, ja valoisat toiveet päämäärän saavuttamisesta täyttivät jääkärien sydämet. Kurja, vihollisen tallaama isänmaa oli heille kaikki kaikessa, lujat ja kalliit olivat ne siteet, jotka liittivät heidät kotimaahan. Varsin voimakkaina ja syvinä ilmenivät jääkärien tunteet heidän viettäessään ensimmäistä joulua vieraalla maalla. Melkein lapsenomainen oli ilo ja kuumeinen oli touhu juhlanviettoa valmisteltaessa. Kaikki puhdistettiin, järjestettiin ja siistittiin. Joka tuvassa oli oma pieni joulukuusi kynttilöineen, ja kaikkialla kohtasi silmää suuren juhlan leima. Jääkärinkin sydän irtaantui hetkiseksi raskaasta todellisuudesta, ja kotoiset muistot lämmittivät sitä. – Kukin komppania kokoontui kello 6 illalla omaan lukusaliin, missä runsas juhlaohjelma vaatimattomine joululahjoineen, puheineen, lauluineen ja runoineen suoritettiin. Joukkueenjohtaja, maisteri Runar Appelberg puhui mieleenpainuvasti soturitovereilleen:
"Siellä kotona alkaa joulu-ilta nyt hämärtyä. – – – Tuhansin säikein tänä iltana muistot, toiveet ja ajatukset liittävät meidät omaisiimme. Vaikka vietämmekin joulumme vieraalla maalla, tunnemme toki voimakkaammin kuin koskaan, miten kuulumme yhteen omiemme kanssa." Kosketeltuaan joulun merkitystä hän jatkoi: "Kaikella suurella, mikä maailmassa tapahtuu, on vähäinen alku. Niin mekin toivomme, että meidän heikosta yrityksestämme kerran on orastava Suomelle suuri ja valoisa tulevaisuus. Niinkuin kerran Itämaitten tietäjät, tahdomme mekin seurata tähteämme ja vaikeuksista ja vastuksista huolimatta avata itsellemme tien sielläkin, missä muut eivät mitään tietä voi nähdä ja uskoa päämääräämme silloinkin, kun muilla ei sellaista edes ole. Ei koskaan suomalainen nuoriso liene viettänyt jouluansa sellaisissa oloissa kuin me nyt. Ei koskaan suomalaisen nuorison edessä ole ollut sellaista tehtävää kuin se, minkä tuleva vuosi meidän suoritettavaksemme asettaa. Tehköön tämä ajatus meidät nöyriksi ja vahvoiksi. Näissä merkeissä vietämme tämän joulun. Kenties se monellekin on viimeinen. Näillä sanoilla toivotan teille, toverit, hauskaa joulua".
Erikoista muistamista ansaitsee myös Tukholmassa olevien Suomen aktivistien jääkäreille lähettämä joulutervehdys, sillä siitä huokuu se korkea käsitys ja ne suuret toiveet, jotka isänmaan ystävillä oli jääkäreistä ja jääkäriliikkeestä. Tervehdys kuului näin:
Herrat Jääkärit! Te, Saksanmaan suomalainen legioona, olette se luja pohja, johon koko meidän äärettömän epävarma yrityksemme nojaa. Teidän harteillanne se nyt on, kasvakoot ne vahvoiksi kantamaan taakkansa arvokkaasti. – – – Kenties muona teistä välistä tuntuu riittämättömältä, ja leipä on niukkaa. Muistakaa silloin, että kuulutte kansaan, joka on tottunut leipäänsä sekoittamaan pettua ja että te nyt juuri valmistaudutte kulkemaan sen armeijan jälkiä, joka muinoin viluissaan ja nälissäänkin osasi voittaa – – –. Kun läksitte kotoanne tuntematonta tulevaisuutta kohti, olitte vain pieni joukko pioneereja. Teidän uskonne ja rohkeutenne on nyt tarttunut vanhoihin ja varovaisiinkin. Mikäli saattaa havaita, on koko isänmaa ottanut teidän asianne omakseen. Kaikkien puolueitten johtomiehet, kieleen ja säätyyn katsomatta, työskentelevät kotimaassa meidän kanssamme ja meidän hyväksemme. Se on hiljaista ja vaikeata työtä keskellä kavalia väijyjöitä ja vaatii tuskin vähemmän sankarimieltä kuin se työ, minkä suoritusta isänmaa teiltä odottaa. Pian koittaa uusi päivä. Varmaan se on kohtalokkaampi kuin yksikään ennen kansamme eläneistä. Tulevaisuutemme on vielä hämärässä. Mutta muistakaa, että teidän kauniiksi osaksenne on tullut voimakkaammin kuin useimpien muiden auttaa sen kirkastumista. Me tervehdimme teitä, Herrat Jääkärit, ja toivomme teille hauskaa joulua ja onnellista uutta vuotta.
Hilpein mielin ja juhlatunnelmin sekä sotilaallisin menoin viettivät jääkärit myös uuden vuoden aattoa. "Pari minuuttia ennen klo 12 päällikkö komensi: Huomio! Nouskaa! Sitten avattiin ikkunat. Kuolemanhiljaisuus vallitsi saleissa. Tuntui kuin jokin suuri ja mahtava olisi laskeutunut yllemme. – Samassa jymähti kolme kanuunanlaukausta. Ikkunat tärähtivät, miehet vavahtivat. Komennuksesta ja täsmällisesti kajahti kolminkertainen hurraa-huuto. Vuosi 1916 oli astunut Lockstedtin leirin suomalaiskasarmeihin". Näin kertoo eräs jääkäri.
Runebergin päivä, helmikuun 5. 1916 vietettiin kansallisjuhlan tavoin kaikenlaisten urheilujen merkeissä. Tällöinkin piti maisteri Runar Appelberg sytyttävän puheen, lausuen mm. näin:
"Historia on meidän kansallemme määrännyt aivan erikoisen tehtävän. Aina siitä ajasta saakka, kun Ruotsin valta loi Suomesta itselleen suojamuurin Venäjää vastaan, me olemme seisoneet länsimaitten äärimmäisinä itäisinä vartioina. Vartian paikka on vastuunalainen paikka – – –. Vartia ei voi ryhtyä neuvotteluihin vihollisen kanssa; hän voi vain seistä ja kaatua – – –. Kun me nyt varustaudumme taisteluun Venäjää vastaan, muistakaamme, että juuri tähän taisteluun Suomen nuoriso sukupolvi sukupolvelta monen sadan vuoden aikana on valmistautunut. – – – Älkäämme unohtako, että tuskin sata vuotta sitten esi-isämme Siikajoella, Lapualla ja Oravaisissa paljastetuin asein astuivat samaa vihollistamme vastaan."
Näistä juhlatilaisuuksista ilmenee, kuinka vakava, isänmaallinen ja toivehikas se mieliala oli, joka jääkäreissä asui ennen heidän rintamalle lähtöään. Tosin saattoivat kaikenlaiset, varmempaa pohjaa puuttuvat huhut, jotka kertoivat, milloin rauhan solmimisesta venäläisten kanssa, milloin rintamallelähdön lykkäytymisestä, vieläpä pataljoonan hajoituksestakin, häiritsevästi vaikuttaa mielialaan, mutta pian ne osoittautuivat vääriksi ja olivat siis ohimenevää laatua.
Runebergin päivän yhteydessä ylennettiin kuusi suomalaista
joukkueenjohtajaa,[17] mm. Appelberg, ylijoukkueenjohtajiksi eli
komppanianpäälliköiksi.Korkeimmaksi suomalaiseksi päälliköksi eli pääjoukkueenjohtajaksi (Hauptzugführer) tuli Erik Jernström, joka tämän kunniakkaan, mutta erinomaisen vaikean ja edesvastuullisen toimensa täytti varsin ansiokkaalla tavalla – tasoittaen ristiriitoja sekä vaikuttaen kohottavasti ja yhdistävästi. Kaikki suomalaiset sotilasarvot käsitettiin suhteessa saksalaisiin alipäällystöarvoiksi. Rintamalle lähdettäessä olivat komentosuhteet seuraavat:
Koko joukon komentajana oli majuri Bayer ja hänen suomalaisena apulaisenaan pääjoukkueenjohtaja Jernström. Pataljoonan komentajana oli kapteeni Knaths. Komppanioita johtivat:
1. komppaniaa kapt. Höcker ja suom. Oberzugführer Ståhlberg (Jacobson)
2. " " v. Mangold " " Appelberg
3. " " v. Coler " " Öhqvist
4. " " Ausfeld " " Horn
Konekiväärikompp. yliluutn. Stahel ja suom. Oberzugföhrer v. Bonsdorff Pioneerikompp. – kapteeni Just " " Mandelin Tykistöjaostoa – luutn. Frantzen " zugühfrer Lesch.
Sitten oli pataljoonassa joukko muitakin saksalaisia upseereja, kuten kapteenit Heldt (Tukholmassa) ja Bade; yliluutn. Braun (patalj. adjutantti), sijaisupseeri Eller; aliupseeri Huyssen (ylioppilas), josta paljon pidettiin.
Pataljoonan koulutusta tarkastivat useat korkeat upseerit mm. eversti von Zimmermann, kenraali von Roehl ja eversti Humboldt, antaen tunnustuksen pataljoonan ryhdille ja taistelukunnolle. Suomalaisiakin vieraili leirillä: Wetterhoff, Konni Zilliacus, A. v. Bonsdorff, Sario, Hällfors, Saastamoinen ym.
Pataljoona oli sen tuleviin tehtäviin ja koulutustapaan katsoen määrätty jääkäripataljoonaksi. Komppanian ampumasaavutukset olivat mainiot. Keväällä 1916 sai pataljoona vihreät jääkäripukunsa. Toukok. 9. p:nä 1916 ilmoitettiin pataljoonan virallisen nimen olevan:
"Königl. Preuss. Jägerbataillon 27" eli 27. Kuninkaallinen Preussilainen Jääkäripataljoona.
Majuri Maximilian Bayer.
Pfadfinderien isällinen johtaja ja jääkäripataljoonan luoja sekä sen päällikkö, majuri Maximilian Bayer on syvälle piirtänyt nimensä suomalaisjoukon historiaan.
Majuri Bayer oli syntynyt toukokuun 11. p:nä 1872 Etelä-Saksassa, Badenin Karlsruhessa. Hän oli vanhaa sotilassukua ja oli saanut huolellisen upseerikasvatuksen. Kohottuaan kapteeniksi hän otti vuosina 1904-05 yleisesikuntaupseerina osaa sotaretkeen Herero-kansaa vastaan Saksan Lounais-Afrikassa. Sotilasharrastustensa ohella hän esiintyi myös kirjailijana. Majuri Bayerin varsinainen elämäntyö oli ehkä Saksan partiopoikaliiton järjestäminen. Hänen ihanteellinen maailmankatsomuksensa sotilaallisen koulutuksen ohessa teki hänestä erittäin sopivan nuorison kasvattajan. Maailmansodan puhjettua hän toimi sangen ansiokkaasti Saksan länsirintamalla, tullen voittoisesti taisteluaan ensin Lüttichin ja sitten Brüsselin komendantiksi. Täältä hänet helmikuun 13. p:nä 1915 kutsuttiin järjestämään ja johtamaan suomalaisten sotilasopetuskursseja Lockstedtin leirille. Tämä vaali osoittautui sittemmin erinomaisen onnistuneeksi, sillä Bayerilla oli suuret edellytykset luottamuksen herättämiseen miehistössä ja esiintymiseen rintaman edessä. Hänen sotilaallisia ominaisuuksiaan ja henkilökohtaista toimintaansa arvosteltaneen kyllä jääkärien keskuudessa eri tavoin, mutta siitä lienevät kaikki yksimielisiä, että hän sittenkin oli yksi niitä harvoja, jotka alunpitäen ihanteellisesti ja oikein suhtautuivat jääkärien suureen päämäärään, nim. heidän horjumattomaan pyrkimykseensä Suomen itsenäisyyden luomiseksi. Kun ajattelee niitä raskaita sisällisiä taisteluita, joita jääkäreillä oli kestettävänä, he kun yrityksensä onnistumiseen nähden elivät alituisen pelon ja epävarmuuden ahdistamina, täytyy pitää erityisenä Jumalan ohjauksena, että nämä isänmaansa vapauttamiseksi uhrautuneet suomalaiset saivat päällikökseen miehen, joka heitä ymmärsi ja joka otti heidän pyhän asiansa omaksensa, tehden kaikkensa sen hyväksi.
Rintamalle lähdön valmistelut.
Jo vuoden 1916 alussa, miehistön parhaillaan virratessa leirille, ryhtyi majuri Bayer suunnittelemaan pataljoonan viemistä rintamalle. Tämän suunnitelman tarkoituksena luonnollisesti oli vain hankkia suomalaisille vapaaehtoisille todellista rintamakokemusta. Itärintama oli tässä tarkoituksessa miltei ainoa mahdollinen ja pataljoona oli sijoitettava niin pohjoiseen kuin suinkin, jotta kotimaan läheisyys olisi miehiä innostamassa ja yhteys sopivan hetken tullen kenties voitaisiin järjestää Suomen etelärannikon satamiin sekä avata täten uudet etappitiet pataljoonan täydentämiseksi Suomesta saatavilla alokkailla. – Kirjelmässään sotaministeriölle 17.3. majuri Bayer ehdottikin joukon sijoittamista Riian suunnalle. Kirjelmään liittyi myös Suomen vapausliikkeen Tukholman valtuuskunnan hyvinperusteltu puoltolause. – Majuri Bayer oli ensin pyytänyt sellaista tuomari Wetterhoffilta, joka kuitenkin kieltäytyi puoltolausetta antamasta, arvellen Suomen etujen kärsivän, jos pataljoona jo näin aikaisin siirrettäisiin rintamalle ja asetettaisiin alttiiksi tappioille.
Rintamallevientiehdotus saavutti yleisesikunnan hyväksymisen, ja toukokuun 3. p:nä 1916 allekirjoitti Hänen Majesteettinsa Wilhelm II suomalaispataljoonan liikekannalleasettamismääräyksen. – Samana päivänä ilmoitti majuri Bayer asian pataljoonalle, joka raikuvin hurraa-huudoin tervehti tietoa. Majuri Bayer ei suinkaan halunnut pataljoonaa uhrattavaksi sodan pauhuissa – silloinhan sen varsinainen tarkoitus, Suomen vapaustaistelu, olisi heidän osaltaan jäänyt toteuttamatta. Toiselta puolen pataljoonan täytyi hänen mielestänsä saada tarpeellista käytännöllistä opetusta ja sotatottumusta – tosin niin suojatussa asemassa kuin mahdollista. Jääkärit olivat päällikkönsä kanssa samaa mieltä – niitä verraten pieniä vastahakoisten ryhmiä lukuunottamatta, jotka myöhemmin käyttäytyivät niin surullisella tavalla – sillä olihan joukon saatava harjaantumista sodan vakavassa leikissä, muutenhan heidän sotilaskasvatuksensa olisi ollut vaillinainen. Ja sotahan heitä juuri odotti Suomessa – eikä paraatit ja politiikka.
Päämaalistaan jääkärit aina olivat selvillä, siitä, että heidän tuli valmistautua taistelemaan Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi, ja etteivät heidän rivinsä saisi tuhoutua itärintamalla. Mutta paitsi saadakseen sotakokemusta tahtoivat jääkärit myös saksalaisille näyttää, mihin suomalaiset kelpasivat, herättääkseen siten Saksan sotilasviranomaisissa harrastusta Suomen asiaan ja selvittääksensä Saksan kansalle ja koko sivistyneelle Euroopalle, että suomalaiset eivät olleet venäläisiä, vaan kansa, joka oli venäläisten verivihollinen ja joka pakosta kantoi tuon aasialaisen barbarian nöyryyttävää ja tuhoavaa iestä, kansa, joka nyt oli valmis päättäväisesti taistelemaan venäläisiä vastaan. Että tämä oli Euroopan sivistyskansoille vaikeasti opittava läksy, on tunnettua. Saksan itärintamallakin luultiin ensin yleisesti, että suomalaiset taistelivat saksalaisia vastaan; tähän väärinkäsitykseen oli syynä, paitsi yleistä tietämättömyyttä, myös se, että eräällä Venäjän kaartinrykmenteistä oli nimenä "Suomenmaalainen rykmentti".
Rintamalle lähtöä ruvettiin nyt kuumeisesti valmistelemaan sekä varustuksiin että harjoituksiin nähden. Toukokuun 16. p:nä piti majuri Bayer jääkäreille syvämielisen puheen, jossa hän ihanalla tavalla osoitti käsittävänsä jääkärien pyhän kutsumuksen ja korosti rintamallelähdön tärkeyttä. Majuri lausui pääasiallisesti:
"Pian lähtee joukkonne itärintamalle taistelemaan. Yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa on teidän raivattava tie Suomeen. Teidän vastassanne taisteluissa ovat venäläiset, jotka nyt sata vuotta ovat maatanne sortaneet.
"Teidän taistelunne päämäärä on Suomen vapautus. Ensi hetkestä alkaen on teidän työnne ollut työtä tämän päämäärän saavuttamiseksi, sillä jokainen venäläinen, jonka rintamalla täytyy taistella teitä vastaan, merkitsee yhtä sortajaa vähemmän Suomessa.
"Ette varmaan tahdo, että saksalaiset joukot yksin raivaavat teille tien. Teidän tulee nyt ottaa osa vaivoista omille hartioillenne. Suomalainen joukkomme on vain pieni osa siitä armeijasta, joka itärintamalla taistelee. Mutta pienikin joukko voi saada paljon aikaan, jos se rakastaa isänmaataan ja on urhoollinen.
"Suomen historia todistaa, että suomalainen on hyvä ja urhoollinen sotilas. Se asia tiedetään omassa maassanne, se tiedetään myöskin Saksassa. Sentähden katsovat kaikki jännityksellä teihin nähdäkseen, oletteko te vanhan suomalaisen sotilasmaineen arvoisia, onko suomalainen kautta satavuotisen rauhan säilynyt veltostumatta, voiko hän taistella kuten esi-isänsä.
"Teidän kaunis kotimaanne Suomi odottaa teiltä, että te sen vapautatte venäläisten sorrosta. Teidän kansanne odottaa teiltä, että te nostatte Suomen vanhan maineen uuteen kunniaan.
"Kukaan ei voi tietää tulevaisuutta eikä kukaan kykene ilmaisemaan asioita, jotka Jumala yksin tietää; mutta suunnitella ihminen voi ja asettaa itsellensä päämäärän, jonka hän koettaa saavuttaa.
"Teidän päämääränne on nyt Suomenlahti ja sitten Suomen ranta. Ne venäläiset, jotka nyt tämän tien sulkevat, ovat karkoitettavat. Sitten on teidän karkoitettava venäläiset omasta maastanne. Kansalaisenne, jotka sortajanne ovat vanginneet, on teidän vapautettava. Ne ovat suuria, mutta myös vaikeita tehtäviä. Te voitte ne täyttää, jos te ponnistatte voimanne, ettekä häikäile vaaroja enempää kuin valvojakaan.
"Kun kerran vapaa Suomen valtio on rakennettu, niin teidän teoistanne kerrotaan, että ne olivat Suomen pelastuksen alkutyö.
"Ehkäpä lukumääränne tuntuu teistä pieneltä niin suuriin tehtäviin. Maailman historia todistaa kuitenkin, että kohtalo voi sallia usein vähilläkin voimilla suuria saavutettavan. Mutta vain sellaisten ihmisten onnistuu saavuttaa suuria, jotka Jumalaan luottaen uskaltavat panna alttiiksi henkensä eivätkä pelkää vaivoja eivätkä vastuksia.
"Teidän rinnallanne taistelee Saksan suuri, voittoisa armeija. –
"Teidänkin joukkonne tulee valtavasti kasvamaan, kun te kerran saavutte Suomeen. Silloin liittyy teihin vapaaehtoisia joukoittain, ja teidän esikuvanne mukaan ja teidän saavuttamanne harjoituksen perustalle rakennetaan silloin oma Suomen armeija.
"Lähimmät kuukaudet tulevat varmaan olemaan teille vaikeimmat, mutta ne tulevat myös olemaan asiallenne ratkaisevat. Ryhtykää vakavuudella ja mielen lujuudella tehtäväänne, ilman uhrauksia ei ole myöskään mitään voittoa. Teidän saksalaiset toverinne taistelevat, kuten tekin, samaa vihollista vastaan, maansa vapauden, itsenäisyyden ja oikeuden puolesta. –
"Sitä suuremmaksi tulee edesvastuunne siitä syystä, että tämä ehkä on Suomen viimeinen tilaisuus vapautua sortajastaan, ennenkuin ryssä on hävittänyt kaiken, minkä isänne ovat rakentaneet ja mikä teille on kallista.
"Jos edesvastuunne onkin suuri, niin ei teidän myöskään pidä unohtaa, että se etu, se onni, mikä teille on suotu: panna isänmaanne vapaustaistelu alkuun, myös on suuri ja kaunis. Täyttäköön tämä ajatus teidät kiitollisuudella Jumalaa kohtaan, ilomielisellä urhoollisuudella ja uhrautuvaisuudella – – –.
"Pitäkää päämääränne vakaasti silmäinne edessä! Pysykää päätöksessänne, täyttäkää isänmaallinen velvollisuutenne! Käyttäytykää uskollisesti ja toverillisesti saksalaisia joukkoja kohtaan, jotka teidän rinnallanne taistelevat venäläisiä vastaan, muistakaa kiitollisuudella Hänen Majesteettiaan Saksan keisaria, joka on sallinut saksalaisten upseerien ja aliupseerien valmistaa teidät kelpo sotilaiksi! Älkää koskaan unohtako, mikä on taistelunne päämäärä: Suomen vapaus!"
Puhe luettiin ja jaettiin jääkäreille.
Mutta tuskinpa edes majuri Bayer – jääkäreistä puhumattakaan – aavisti kuinka äärimmäisen vakava tilanne oli itärintamalla kesällä 1916. Wetterhoffin huolet pataljoonan kohtalosta eivät suinkaan olleet tuulesta temmatut; kyllä hänkin ymmärsi rintamakoulutuksen tärkeyden, mutta entäs jos pataljoona olisi tuhoutunut! Hän yksin käsitti, minkä suuren vaivan takana jääkäripataljoonan synty oli – sekä Saksassa että Suomessa, hänhän Saksassa kantoi tuon synnytystaakan miltei yksin.
Jääkäreitä suuressa päämajassa ja Mitaun keisariparaati.
Kaksi päivää tämän jälkeen eli 18. p:nä toukokuuta lähti majuri Bayer Kovnoon, itärintaman päämajaan, mukanaan viisi jääkäriä, nim. joukkueenjohtajat Jacobson (1. kompp.), Nissilä (3. kompp.), Heinrichs (4. kompp.) sekä jääkärit Ilmari Sihvo (1. kompp.) ja Rydman (3. kompp.). Matkan tarkoituksena oli mukana olevien jääkärien esittäminen heidän ylhäisyyksillensä, kenraaleille Ludendorffille ja von Hindenburgille. Jo Berliinissä jääkärit esitettiin muutamille ylhäisille saksalaisille, kuten tunnetulle Suomen-ystävälle alivaltiosihteeri Zimmermannille ja suuren sijaisyleisesikunnan päällikölle kenraalieversti von Moltkelle. Kovnossa – 21.5.1916 – esitti majuri Bayer jääkärinsä ensin kenraali Ludendorffille, joka ystävällisen näköisenä katseli heitä ja tiedusteli heidän ikäänsä, kotipaikkaansa, koulunkäyntiään, Saksaan-tuloaan jne., joihin tiedusteluihin vastattiin sotilaitten tapaan lyhyesti ja kaikuvasti. Sitten kenraali kysyi:
"Miksi olette tänne saapuneet?"
"Isänmaan puolesta, teidän ylhäisyytenne", vastasi Jacobson.
"Minne rintamalle haluatte?"
"Sinne, mistä lyhyin tie Pietariin."
"Katsotaan, että tulette sinne, minne haluatte", sanoi kenraali.
Hetkisen kuluttua aukeni toisen huoneen ovi, ja jääkärit seisoivat Saksan sodanjumalan, Hindenburgin, edessä. Hänen ylhäisyytensä katseli jääkäreitä – jokaista erikseen – kauan ja tarkkaan. Takana huoneen toisella ovella seisoivat kenraali Ludendorff ja majuri, vapaaherra von Wechmar. Vallitsi täydellinen hiljaisuus, ainoastaan Hindenburgin katse kulki miehestä mieheen ja päästä jalkoihin. Sitten seurasivat taas tavalliset kysymykset: kuinka vanha, mistä kotoisin, miten kauan on palvellut sotaväessä, missä oppinut saksankielen jne. Sitten hänen ylhäisyytensä lausui:
"Te tahdotte olla apuna ryssiä lyötäessä? Onko teistä menijäksi päin vihollista?"
"Kyllä, teidän ylhäisyytenne", kajahti viidestä suusta kuin ukkosen jyrähdys.
"Niin Jumalan avulla saavutamme sen, mitä toivomme", lopetti
Hindenburg.[18]Jääkärit saivat poistua, mutta majuri jäi vielä puoleksi tunniksi Hindenburgin puheille. Miestemme jännitys oli luonnollisesti ollut suuri. Outo, pelonsekainen tunne oli vallannut heidät heidän astuessaan nykyajan suurimpien sotapäälliköiden eteen. Yhdyttyään jääkäreihin lausui majuri Bayer:
"Te voitte olla ylpeitä tästä retkestä. Harvat ovat niin onnelliset, että saavat tehdä sellaisen matkan."
Ja toukokuun 31. p:nä oli samoilla jääkäreillä ynnä eräillä pioneerikomennuskuntaan kuuluvilla suomalaisilla kunnia olla mukana keisariparaatissa Mitaussa. Keisari kulki ohi nopein askelin ryhmä ryhmältä, kiittäen ja tervehtien. Pian hän oli suomalaisten kohdalla, jolloin lähettiupseeri esitti:
"27. Jääkäripataljoona, Teidän Majesteettinne."
"Hyvää huomenta, toverit!" tervehti keisari.
"Hyvää huomenta, Teidän Majesteettinne!" jyrisi vastaus.
"Vai niin, nämä ovat niitä!" kuultiin keisarin sanovan.
Sen jälkeen hän puheli majuri Bayerin kanssa ja kysyi:
"Miten suomalaiset ampuvat?"
"Erinomaisesti, Teidän Majesteettinne!" – Siihen tokaisi keisari:
"No, sanokaamme sangen hyvin, niin sekin on hyvä." – Sen jälkeen lausui Wilhelm II kivipatsaina seisoville jääkäreille:
"No tähdätkää sitten ryssiä kunnollisesti."
Keisari jatkoi tarkastustaan edelleen.
Joitakuita viittauksia sotatilanteeseen "Kuninkaallisen Preussilaisen Jääkäripataljoona 27:n" siirtyessä Saksan Itärintamalle.
Kesäsotaretki Venäjää vastaan 1915 päättyi siten, että venäläinen oli lyöty ja tungettu taaksepäin koko rintamalla. – Saksan itärintama kulki kaaressa Riianlahdesta alkaen Riian länsi- ja lounaispuolitse Friedrichstadtin, Dünaburgin (Väinänlinnan), Smorgonin, Baranowitschin, Pinskin, Dubnon ja Tarnapolin kautta Rumanian rajakulmakkeeseen.
Luultiin, että saksalaiset aloittaisivat 1916 itärintamalla uuden yleisen etenemisen, joka ratkaisisi Venäjän kohtalon.
Mutta toisin oli käyvä. – Saksan ylin armeijanjohto päätti hyökätä Verdunia vastaan ja Itävalta-Unkarin ylikomento Tyrolista Italiaan.
Koko itärintaman täytyi tämän vuoksi luovuttaa pois joukkoja ja ryhtyä torjumaan varmasti odotettavia venäläisten hyökkäyksiä. Kenraali Ludendorff sanoo "Sotamuistelmani"-nimisessä teoksessa: "Verdun oli strateegisesti oikein valittu hyökkäyskohdaksi. Tämä linnoitus oli aina ollut erittäin arka hyökkäys-aukko meitä vastaan ja se uhkasi tavattomasti selkäpuolen yhteyksiämme".
Emme tietenkään eksy Verdunin hyökkäysvaiheita selostamaan, mainitsemme kuitenkin, että hyökkäys alkoi helmikuun 21. p:nä 1916 ja maaliskuun alkuun mennessä näytti Saksan voitto ilmeiseltä. Mutta saksalaisten hyökkäys Verdunia vastaan ei sittenkään johtanut ratkaisevaan tulokseen. Jo toukokuussa se oli saanut ensimmäisen suuren uuvutustaistelun luonteen, jossa ihmisiä ja sotatarpeita joukoittain käyttäen yhä vain taisteltiin ratkaisusta samalla paikalla. Verdunin taisteluista oli seurauksena, että Saksan itärintaman mm. täytyi lähettää länteen raskasta tykistöä.
Mutta mikä oli vielä arveluttavampi, Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon oli pakko heikontaa tuntuvasti itärintamaansa Italiaa vastaan suunnitellun hyökkäyksen hyväksi, vaikka tämä toimenpide venäläisten melkoisen ylivoiman vuoksi oli vaarallista.
Saksan hyökkäys Verdunia vastaan sai sitä paitsi Italian armeijan maaliskuun 5. p:nä ryhtymään Isonzon hyökkäykseen, siis jo paria kuukautta aikaisemmin, kuin Itävallan hyökkäyksen Ylä-Italiaan piti tapahtua.
Venäjänkin armeija astui näyttämölle. Määrätietoisella työllä satojen ranskalaisten ja englantilaisten upseerien avulla oli Venäjän sotavoima talven kuluessa uudelleen järjestetty, vahvistettu ja lujitettu, joten se keväällä 1916 oli taas voimakas vastustaja.
Ympärysvaltojen sotilasjohdon tarkoitus oli, että heidän armeijansa
kesäkuukausina aloittaisivat valtavan yleishyökkäyksiensä sarjan.
Tähän suurtaisteluun, jossa ylivoimalla aiottiin kerta kaikkiaan
nujertaa keskusvallat, oli Venäjänkin heitettävä mahtavat armeijansa,
aseisiin kutsuttujen lukumäärän ollessa tähän mennessä 9.573. 000.[19]
– Emme käy lähemmin selostamaan Venäjän armeijan voimakkaita
hyökkäyksiä keväällä 1916 Riian, Narotsh-järven ja Jakobstadtin ym.
seuduilla – mainittakoon kuitenkin, että esim. heidän tykistönsä
taisteluissa oli voimakkaampi kuin koskaan ennen.Vaikka Venäjän joukot tekivät rajuja hyökkäyksiä pitkin itärintamaa, päättivät he vihdoin yllättävän suuren menestyksen johdosta hyökätessään Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan ryhtyä varsinaiseen yleishyökkäykseen Volhyniassa ja Galitzissa kenraali Brusilovin johdolla.
Kun Itävalta-Unkarin joukkojen taisteluteho yleensä oli heikko ja kun kaksoismonarkia oli aloittanut hyökkäyksen vielä Italiaan, oli seurauksena, että Saksan täytyi yhä ja yhä heikentää itärintamaansa ja lähettää joukkojansa Itävalta-Unkarin avuksi. – Venäläiset vetivät myöskin joukkojansa etelään – juuri Volhyniaan ja Galitziaan, mutta heillä oli esim. Riian–Smorgonin seuduilla vielä tavattoman vahvat reservit käytettävinä taisteluissa Saksan itärintamaa vastaan, jota vastoin Saksan reservit olivat huvenneet olemattomiin niitä yhä siirreltäessä Itävallan avuksi.
Kesäkuun 4. p:nä aloitetussa hyökkäyksessä venäläiset murtautuivat syvälle Itävalta-Unkarin armeijan rintamaan ja, mikä pahempi, Itävalta-Unkarin joukot olivat osoittaneet kovin vähäistä vastustuskykyä. Tämän kaiken johdosta kenraali Ludendorff lausuukin, että "asema itärintamalla oli yhdellä iskulla käynyt erinomaisen vakavaksi".
Heinäkuun alussa oli valtava kamppailu käynnissä suurimmalla osalla itärintamaa, mutta saksalaiset kestivät hyökkäyksen ja monipäiväisen taistelun jälkeen torjuivat sen, vaikka heidän joukkonsa yhä jatkuvien siirtojen johdosta etelään olivat vähäiset. "Nämä olivat sanomattoman vakavia päiviä", lausuu kenraali Ludendorff, "luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan, ettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme". Ja niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella voimalla heinäkuun 16. p:nä aivan Väinäjoen länsirantaa Riian siltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään. Kului raskasta jännityksen aikaa, ennen kuin ahdinko täälläkin joukkojen urhoollisuuden ja 8:nnen armeijan huolellisen johdon kautta saatiin voitetuksi. Johdon täytyi jo työskennellä yksityisillä pataljoonilla ja pattereilla. Näihin heinäkuun taisteluihin otti osaa myös suomalaisen jääkäripataljoonan tykistöjaosto Eckau–Keckaun luona ja pataljoonan pioneerikomppania Schmardenissa, joista myöhemmin yksityiskohtaisesti.
Kun taistelut Riian luona olivat jo laimenemaan päin, ryhtyi venäläinen heinäkuun 25. p:nä Baranowitschin pohjoispuolella uudelleen hyökkäämään, mutta hyökkäykset, jotka vihollinen teki suurella raivolla, jäivät tuloksettomiksi. Taistelu oli levinnyt pohjoiseenkin Gronaun armeijaryhmän kohdalle, mutta joukot puolustautuivat voimakkaasti ja mallikelpoisen tyynesti. – Ludendorff lausuu: "Väkeä vihollisella riitti, mutta se käytti sitä säälimättä; semmoisella taktiikalla se ei ohuita linjojamme vastaan saavuttanut mitään menestystä. Armeijaryhmän ylikomento toivoi edelleenkin voivansa vallita tilannetta."
Lopulta oli venäläinen huomannut, ettei se mahtanut mitään saksalaisten rintamalle – eikä se Pripjetin pohjoispuolella enää hyökännyt. Se siirsi yhä tuntuvammin pääpainostuksen Volhyniaan ja Itä-Galitziaan ja vei sinne uusia voimia.
Tällainen oli yleistilanne itärintamalla, kun suomalainen jääkäripataljoona saapui sinne.
27. Jääkäripataljoona rintamalla. (31.5.1916--25.3.1917.)
Syvä iskumme on, viha voittamaton,
meill' armoa ei, kotimaata.
Koko onnemme kalpamme kärjessä on,
ei rintamme heltyä saata.
Sotahuutomme hurmaten maalle soi,
mi katkovi kahleitansa:
Ei ennen uhkamme uupua voi
kuin vapaa on Suomen kansa.
(Heikki Nurmio: "Jääkärimarssi.")Suomen vapauttamiseksi Venäjästä oli jääkäriliike syntynyt; luonnollista siis oli, että jääkäripataljoona lähetettiin Saksan itärintamalle kouliintumaan taisteluissa perivihollistamme vastaan.
Toukokuun 23. p:nä 1916 komennettiin ensimmäinen etujoukko, 21 miestä, lähtemään Lockstedtistä; tämän osaston piti järjestää pataljoonan majoitus. Kolmen päivän kuluttua lähetettiin lisäksi 22 pioneeria laittamaan kuntoon pataljoonan tulevia asuntoja. Ja toukokuun 31. p:nä lähti koko pataljoona kolmella junalla rintamalle, herättäen vilkasta myötätuntoa lähiseutujen saksalaisissa, jotka kaikesta huolimatta olivat jo ennättäneet tutustua noihin salaperäisiin suomalaisiin. Korkea ja vilpitön oli myös se isänmaallinen tunnelma, joka rintamallelähdön hetkenä valtasi jääkärien mielet. – Kolmen vuorokauden rautatiematkan jälkeen he hurraten sivuuttivat Venäjän rajan ja saapuivat pieneen Mitau-nimiseen Kuurinmaan kaupunkiin. Pataljoona majoitettiin Mitausta 5 kilometrin päässä olevan Titelmünden kartanon autioihin rakennuksiin, missä se sai levätä 8 vuorokautta.
Rintama-aika Missellä. (3.6.–24.8.1916.)
Varsin ankarana ajankohtana saapui siis suomalainen jääkäripataljoona rintamalle, vaikkakin, kuten edellisestä yleiskatsauksesta selviää, itärintaman pohjoissiivellä, mihin se sijoitettiin, olosuhteet sattumalta olivat suhteellisen rauhalliset. – Pataljoona, jonka keskimääräinen vahvuus oli 40 upseeria (saksalaisia), 1.427 miestä ja 198 hevosta, tuli kuulumaan kenraali von Belowin komentamaan 8. armeijaan. Pohjoisin tämän armeijan ryhmistä oli ns. "ryhmä Mitau", jonka komentaja oli kenraaliluutnantti v. Pappritz. Pataljoonan lähimmäksi päälliköksi tuli 3. ratsuväkiprikaatinkomentaja, eversti von der Schulenburg. Kesäkuun 7. p:nä kaikki nämä korkeat esimiehet tarkastivat pataljoonan Titelmündessä – saman kuun 10. ja 12. päivinä pataljoonan komppaniat marssivat etulinjaan ja ottivat saksalaisilta nostoväkijoukoilta huostaansa 4 kilometrin pituisen rintamalohkon Missejoen laaksosta, noin penikulman päässä Mitaun kaupungista, ja pari kilometriä oikealla Mitau-Riian valtamaantiestä, vastapäätä Olain-kirkkoa. Neljä komppaniaa ja konekiväärikomppania olivat etulinjassa, pioneerikomppania taas reservinä Gallingissa ja pataljoonan esikunta Sihlessä. Itse etulinja kulki Misse-joen eteläpuolella pitkin suoperäistä metsänreunaa. Edessä olevan niittyaukeaman keskellä virtasi pieni, mutta nyt vielä kevättulvien paisuttama Misse-joki. Liikenteen ylläpitämiseksi taaksepäin oli ollut pakko rakentaa ristiin rastiin kapulasiltoja, ja varustukset taas oli suurella työllä muovailtu maanpäällisiksi suojavalleiksi sekä hirsistä ja mullasta kyhätyiksi asuinsijoiksi, joista harvat kestivät tykkitulta. Seutu oli kovin suoperäistä ja ilmasto epäterveellistä. Juuri suoperäisyyden vuoksi oli "juoksuhaudatkin" rakennettu maanpäällisiksi. Missen ajoilta olivatkin jääkäripataljoonassa peräisin useat taudintapaukset. Jääkärit tottuivat kuitenkin uusiin olosuhteisiin ja hoitivat tehtävänsä päällystön tyytyväisyydeksi.
Missen takana noin 600-800 metrin päässä näkyivät samanlaisissa olosuhteissa kyhätyt venäläisten asemat. Vihollispartiot olivat täällä usein öisin ahdistelleet saksalaisten piikkilankavarustuksia. – Tästä tuli nyt lyhyt loppu jääkäripataljoonan saavuttua. Partiotoiminta tarjosi mielenkiintoista harjoitusta rintamain välisellä, suhteellisen laajalla alueella. Siellä käydyillä kahakoilla työnnettiin venäläispartiot pian Missen taa ja suomalaisten partiot vuorostaan uivat nyt joskus joen yli tiedustelemaan lähelle Missen rantaa rakennettujen venäläisten asemien laatua. Toinen opettava sotilaallinen toiminta Missellä oli omien asemien varustustyön jatkaminen ja lujittaminen. Täten saatiin arvokasta lisäkoulutusta jalkaväen pioneeritoiminnassa. Aika ajoin molemminpuolinen tykkituli päivittäin häiritsi tätä muuten verraten rauhallista rintamalohkoa.
Tilanne Missellä muuttui kokonaan sen jälkeen, kun yöllä kesäkuun 25. päivää vastaan kaksi jääkäriä karkasi venäläisten puolelle. Molemmat olivat eristysleiriltä värvättyjä merimiehiä – toinen suomea, toinen ruotsia puhuva. Ja neljän päivän kuluttua karkasi kolmas. Petturit päälle päätteeksi ilmaisivat venäläisille jääkärien asemat, mistä oli seurauksena, että ryssät kesäkuun 25. p:n illalla klo 10.45 avasivat ankaran tykkitulen, ampuen noin 600 panosta, joista useimmat kuitenkin lensivät 50 metriä asemien taakse. Klo 11:sta lähtien jääkärien patterit ampuivat raivokasta kostotulta. Ryssien tykistö oli toiminnassa klo 1:een asti yöllä.
Jääkäri Heikki Nurmio kuvailee venäläisten ammuntaa seuraavasti:
"Pian saimme kokea seurauksia katalien 'yliloikkarien' työstä.
"Saman päivän iltana jo venäläiset äkkiä aloittivat ankaran tulen, jonka vertaista meikäläiset eivät vielä olleet osanneet aavistaakaan.
"Komppaniat olivat parhaillaan tavanmukaisissa iltapuuhissaan. Kolmas komppania vietti hieman myöhästynyttä juhannusjuhlaa parin oluttynnyrin ääressä. Oli pidetty puhe, ja mieskuoro oli kajahutellut pari reipasta laulua pienessä lehvikossa muutamia kymmeniä metrejä rintaman takana. Komppanian johtaja piti viimeisen puheen kohottaen maljan kauniille isänmaallemme. Miehet lähtivät juuri tyytyväisinä asumuksiaan kohti.
"Silloin myrsky puhkesi. Aluksi tuntui ilmapiiri vapisevan ja ulvovan monien kymmenien kranaattien ja shrapnellien yhtaikaa kiitäessä suoraan asemiamme kohti. Kuului valtavia pamahduksia, tulia leimahti, kitkerä savu täytti maiseman. Korkeat multa- ja savupylväät kohosivat mustina yli metsän, ja savun seasta saattoi nähdä suurten honkien nousevan monia metrejä korkealle maasta, ilmassa murskautuvan ja putoavan jymähtäen maahan.
"Ilmanpaine heitti miehiä kumoon ja pamahdukset tuottivat kipua päässä. Jääkärit alkoivat nopein syöksyin pyrkiä kiväärien luo ja asemiinsa.
"Muutaman sekunnin kuluttua olivat miehet paikoillaan. Kämpissä ja pommisuojissa oli vahvasti väkeä. Hautavahdit seisoivat juhlallisina paikoillaan. Kämppään pyrkiessäni astuin haudan pohjalla makaavien miesten yli.
"'Tule suojaan', huusin eräälle.
"'Samapa tuo, missä sitä kuolee', kuului vastaus.
"Myrskyn pauhina tuntui vain kasvavan. Ilma vonkui ja vapisi herkeämättä, kaikkialla välkkyi ja paukkui. Sirpaleet surisivat, rapsahtelivat puihin ja maahan.
"Vähitellen kuitenkin tilanne alkoi selvetä. Vonkunasta saattoi eroittaa suurten kranaattien äänen pienistä, ja shrapnellit räyskivät puiden latvoissa, kuin ilkeät rakkikoirat olisivat haukkuneet.
"Miehet käyttäytyivät ihmeellisen rauhallisesti, olivat vain tavallista kalpeampia ja hiljaisia. Saksalainenkin tykistö alkoi vihdoin vastata. Sen heikkoudesta huolimatta tuntui olo jälleen turvallisemmalta. Uljaat sanitäärit kulkivat kämpästä toiseen kysyen haavoittuneita."
Eräs jääkäri on muistikirjaansa kirjoittanut seuraavan yksinkertaisen kauniin tunnelmakuvan.
"Mieleeni muistuivat omaiset ja koti, nuoruuteni, koko eletty elämäni. Mutta kaikkeen tottuu. Kun tunti oli kulunut, eikä kummempaa kuulunut, miesten kasvonpiirteet rauhoittuivat. Sytytettiin savukkeet, alkoi kuulua puhetta, jopa leikinlaskuakin. –
"Vähitellen käy vihollisen tuli heikommaksi. Kello 1 yöllä se lakkasi kokonaan. Ampumahautamme ovat siellä täällä hajallaan, ja varsinkin takana oleva alue on paljon kärsinyt, miltei muotoaan muuttanut. Ryssä ampui liian pitkin tähtäimin, muutoin olisikin meille käynyt huonosti."
Venäläisten tuli oli kohdistunut ankarimmin noin 50 metrin päähän asemiemme taa. Siitä johtuivat pataljoonan pienet tappiot – 2 kaatunutta ja 3 haavoittunutta.
Tykkituli oli syvästi vaikuttanut kaikkien jääkärien mieleen, mutta samalla se oli kokemus, joka teki miehistä sotilaita. Tuli oli kohdistunut pataljoonamme koko alueelle, mutta vieressä olleet saksalaiset joukot saivat olla aivan rauhassa. Sen jälkeen saatiin sangen vihaista tykkitulta päivittäin. Kun oli syytä odottaa vieläkin pahempaa, alkoi ankara työ asemien vahvistamiseksi. Heinäkuun alkupuoli oli kuitenkin tyynempää.
"Yliloikkarien" tuottama häpeä koski kipeästi suomalaisjoukkoon, mieliala oli masentunut, mutta majuri Bayer ja älykkäimmät saksalaiset upseerit eivät kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota, vaan koettivat rohkaista jääkäreitä. – "Päät pystyyn pojat, paria karkuria ei meidän kannata surra, meillä on muuta tehtävää!" lausui tapauksen johdosta kapteeni von Coler.
Puolivälissä heinäkuuta myrskyn enteet sentään lisääntyivät. Todettiin lukuisain uusien suurikaliiperisten patterien saapuminen vihollisen rintamalle ja niiden maalintarkistusammunnat tärisyttivät jääkärien asemia.
Heinäkuun 16. päivänä alkoi äkkiä eräs pohjoisrintaman suurimpia taisteluita. Jääkäripataljoonaa kohtasivat kuitenkin vain sen vähäiset syrjämainingit, sillä päätaistelu suoritettiin muutaman kilometrin päässä jääkärien rintamalohkolta.
Kenraali Brusilowin kootessa päävoimansa itärintaman eteläsivulle katsoivat venäläiset välttämättömäksi käydä suurilla reserveillään hyökkäämään myös pohjoissiivellä sitoakseen siellä olevia saksalaisia voimia ja estääkseen heitä viemästä lisää joukkoja itävaltalaisten avuksi. Pohjoisen venäläisen armeijaryhmän komentaja oli Japanin sodan aikainen ylipäällikkö, kenraali Kuropatkin, vanha Suomen-vihollinen. Jo heinäkuun 5. p:nä kävivät eräät kenraali Garbatewskin johtaman 12. armeijan joukot hyökkäämään Katherinenhofin luona Mitauta kohti, mutta yritys torjuttiin. Sillä aikaa oli päähyökkäystä valmisteltu Eckau–Keckaun tiellä, missä yhden divisioonan tehdessä valehyökkäyksen Missellä piti neljän vahvan divisioonan, so. koko 43. armeijakunnan mainitun tien molemmin puolin saada aikaan rintamanmurto ja vyöryttää v. Pappritzin ryhmä pohjoista kohti. Kun otamme huomioon, että 27. Jääkäripataljoona oli juuri sen joukon naapurina, jota vastaan pääisku kohdistui, on selvää, että ensinmainittuakin odotti tuhoutumisvaara, jos venäläishyökkäys onnistuisi.
Taistelu alkoi heinäkuun 16. p:nä 1916 ankaralla nelituntisella rumputulella, minkä jälkeen tapahtui hyökkäys, joka ulottui jääkärien asemista n. 3 kilometrin päässä sijaitsevaan Plakenen kylään, ja venäläisten onnistuikin eräissä kohdin tunkeutua saksalaisten asemiin. Seuraavina päivinä taistelu jatkui taukoamatta saksalaisten saatua paikalle vähäiset reservinsä. Lentokoneet surisivat yläilmoissa ja rumputulet jyrisivät päivittäin. Pataljoonalle määrättiin alusta lähtien suurin hälytysvalmius, ja pataljoonan tykistöjaosto sai käskyn Zugführer Lauri Malmbergin johdolla lähteä apuun kriitillisimmälle kohdalle, missä se toimi erittäin tehokkaasti saaden useissa päiväkäskyissä kiitosmaininnan.
Myös jääkäripataljoonan rintamalohkolla oli näinä päivinä levotonta. Asemia pommitettiin sekä maasta että ilmasta. Partiot olivat joka yö vilkkaassa toiminnassa kaikkien varustusten ollessa hyökkäysten aikana lukuisain valonheittäjien ja rakettien valaisemat. Vasta 20. päivänä oli vaara sivuutettu. Apuun tulleet saksalaiset joukot valtasivat sen jälkeen kaikki menetetyt asemat takaisin.
Seuraavassa annamme tuokiokuvan suomalaisen tykistöjaoston elokuun 19. päivän taistelusta.
Jääkäripataljoona 27:n tykistöjaosto Eckau–Keckaun taistelussa.
Eräs mukana ollut kertoo.
Olimme syöneet vankan päivällisen, joka oli valmistettu kuumaan
veteen sekoitetuista kuivatuista vihanneksista, joukossa joku sitkeä
lihapalanen, eli koko seosjuoksuhautanimellä "Drahtverhau mit
Spass".[20] Tyytyväisinä sikaareita imien makasimme koko iltapäivän
nurmikolla korttia pelaten.Olimme oikealla nurmikolla, hiekkaisella kankaalla Mismelupissa, emme enää Missen mutaisessa suossa. Eilen, heinäkuun 18:ntena, oli asemanmuutto tapahtunut, sillä ryssät olivat oikein laumoittain ruvenneet tällä rintamaosalla tuppautumaan saksalaisten juoksuhautoihin vierailuille, ja tuntien hyvin haupitsiemme tulikidat tykistön komentaja oli määrännyt meidät – tykistöjaoston – tänne saksalaisten pattereiden avuksi. Se oli meille mieluisa käsky.
Jo eilen olimme ampuneet neljättä tuntia venäläisten juoksuhautoihin
Katerinenhofin luona. Yhä uudestaan olivat ryssät koettaneet
lähteä rynnäkköön, mutta omien juoksuhautojensa partaalla he
aina nukahtivat. Hyökkäys oli virallisesti ilmoitettuna "glatt
abgewiesen".[21]Olimme varmoja, että sama leikki tänäänkin uudistuisi, siksi koetimme vapaan ajan käyttää niin hauskasti kuin taisimme. Rahamiehet pelasivat jaloa "venttiä" ja rumpalit olivat "kihoina".
Peli loppui kuitenkin äkkiä, kun päivystävä telefonisti ilmoitti
kaikuvalla äänellä: "Feuerbereitschaft machen",[22] johon jatkona
kajahti "Malan" (Malmberg) mahtava ääni suuren sikaarin takaa:
"Kortit pois, poliisi tulee!"Ketterinä kuin oravat juoksemme jokainen tykkien ääreen. Otamme pois tykkejä lentäjiltä kätkevät naamiopuvut, raahaamme parisenkymmentä ammuskoria kammiosta valmiiksi putkeen pantaviksi ja tarkastamme vielä kerran haupitsien eri osat; sitten asettautuen paikoillemme pistämme pumpulitukot korviin ja jäämme odottamaan komentoja.
"Sperrfeuer Erika",[23] kuuluu jo puhelinkammiosta, pasuunan kaltaisen
äänen välittämänä kantautuvat sanat korviimme. Kuin "lehteä"
kääntäen on suuntaaja parissa sekunnissa veivannut tykkimme tuttua
maalia kohden. Yksi tykkimies on valmis asettelemaan kuulaa, toinen
ruutipanosta.Puhelin ilmoittaa: "Laden" (ladatkaa), johon hetkistä myöhemmin vastataan molemmista tykeistä: "feuerbereit" (tulivalmiit).
"Eine Gruppe"[24] – ja jo lentävät molemmat kranaattimme surmaa
ennustaen venäläisten hautoihin.Molemmat saksalaiset luutnanttimme ovat saaneet vetäytyä tuliasemaamme ja patterin "silmänä" toimii eräs Saksan etevimmistä tykistöupseereista, joka salamannopeasti antaa puhelimella varmoja käskyjään.
Venäläisten tämäniltainen hyökkäys onkin rajuin tähänastisista, ja hetken kuluttua ovat kymmenet tykit aloittaneet hurjan kiihkeän tulen. Kivääri- ja konekiväärituli kuulostaa vain kuin pikkulintujen piipitykseltä tässä äänikaaoksessa.
Ponnistamme voimamme ja taitomme äärimmäisyyteen saakka. Vaikka päällämme on vain ohuet housut ja paita, niin tuntuu vaatetus sittenkin liian raskaalta. Ruudin savu ja pauke tahtoo väkisinkin huumata aistimemme; on vaikea seurata komentoja, vaikka ne toistetaan moneen kertaan kaikuvalla äänellä melkein korvamme juuressa.
Komentoja tulee tulvanaan, ampumamatka lyhenee lyhenemistään ja sivusuunta kääntyy aina vain oikealle. Ryssät ovat siis juoksuhautalinjojen välillä, ovat siis kuitenkin murhaavasta tulesta huolimatta päässeet rynnäkköön. Mutta paljon pitää siinä miestä olla. Rivien aukot, jotka näyttävät suunnattomilta, ovat hetken kuluttua uusien miesten täyttämät.
Pian on varakammiot tykkien äärestä ammuttu loppuun ja nyt komennetaan kaikki joutilaat miehet, vieläpä kaikkivoipa luutnantin burschi Junkellkin ammuksien kantoon suuresta ammuskammiosta. Järjestetään ketjut kammiolta tykkien luo ja yhtenä lankana liukuvat projektiilit mies mieheltä kammiosta tykin piippuun. Varmoin ottein niitä pitää käsitellä, sillä huolimattomuus saattaa maksaa monenkin hengen.
Yhtä mittaa sulkeutuu ja avautuu tykin lukko, yhtä mittaa kiskoo Totti liipasimesta, pamaus seuraa pamausta nopeasti kuin moukarin isku pajassa. Tykin häntä kaivautuu yhä syvemmälle maahan, niin ettei Hirvosen "hännän heiluttajana" tarvitse kuin istua ohjaustangon päällä. Paikkoja vaihdellaan tykin ääressä, ettei liikarasitus tuottaisi mitään virhettä ammunnassa. Ja yhä vain jatkuu tuntimääriä tätä helvetillistä tulta.
"Dreiunddreissighundert (ampumamatkan pituus 3.300 m) – fünfmehr (5 piirua viistoon edellisestä suunnasta) (sivusuunta) – Libelle neunundzwanzig (vesivaaka näyttäköön 29) – auf haarscharf einrichten (otettava perin tarkka suuntauspiste; ampujat eivät näe maalia, mutta tykki suunnataan perin tarkkaan takana olevaan suuntauspisteeseen) – schnellster Feuer" (nopeinta tulta), kuuluu komennus puhelimesta.
Tilanteen jännitys on äärimmillään. Ryssät ovat piikkilanka-aitojen luona ja pieninkin virhe ammunnassa saattaisi tuottaa monen meikäläisen surman omassa hautarivissä.
Pääsevätköhän nuo juuttaat tunkeutumaan linjojemme läpi ja saartamaan meidät muiden muassa? Eikö tulemme ole kyllin tehokas, vai astuuko yhden kaatuneen tilalle kymmeniä?
Laavana sataa räjähtelevät kranaatit ja shrapnellit vihollislaumoihin, ja mitä tykkitulelta jää jäljelle, sen niittävät sadat konekiväärit ja tuhannet käsikranaatit.
Työskentelemme kuin koneet, liikkeemme sulautuvat toisiinsa kuin moninaiset rattaat tehtaan koneistossa. Kaikki käy kuin ulkoaopittu läksy. Yhtenä savu- ja tulimerenä on patterimme paikka. Kaiken lisäksi on joku venäläinen patteri ruvennut pommittamaan meitä shrapnelleilla, mutta polvistuen tykin suojakilven taakse emme hellitä otettamme, vaan jatkamme huippuun kehitettyä tultamme.
Mahdoton on ihmisvoiman kestää konemaista surmaa. Ryssien hyökkäys murskautuu lopultakin tuhansiksi sirpaleiksi; harvat eloon jääneet koettavat nopeasti vetäytyä turvaan omiin hautoihinsa, ja seuraavana päivänä kuuluu virallisessa tiedonannossa:
Angriff der Russen am 19. bei Eckau–Keckau mit Artilleriefeuer blutig abgewiesen (ryssien hyökkäys 19. p:nä Eckau–Keckaun luona tykkitulella verisesti torjuttu.)
Hengähdämme helpotuksesta ja pistämme sauhuksi. "Kurländerit" esille, jatkamme taas keskeytynyttä korttipeliämme. On aika olla iloinen ja huoleton, sillä olemme varmat, että vasta huomenna uskaltaa Iivana taas kömpiä pesästään ulos.
Venäläisten raju hyökkäys Eckau–Keckaun tienoilla oli lyöty takaisin verisessä, 4 päivää kestäneessä taistelussa melkein pelkällä tykkitulella. Arvion mukaan kaatui tällöin venäläisiä 30.000 miestä.
Schmardenin taistelu.
Venäläiset olivat parin viime viikon kuluessa rakentaneet lähes 2 kilometriä leveän "eteentyönnetyn" varustuksen Schmardenin kylän edustalle. – Yöllä heinäkuun 24.-25. p:n välillä 1916 oli tämä vihollisen uhmaa osoittava etuvarustus tuhottava. Tietysti kysymyksessä oleva taistelu oli vain vähän huomatumpi etuvartiokahakka ja maailmansodan suurissa taisteluissa tuskin mainitsemisen arvoinen, mutta suomalaisjoukon maineen kannalta se oli huomattava, sillä saksalaiset joukot olivat nyt tilaisuudessa edelleen havaitsemaan, mitä erinomaista taisteluainesta suomalaisjoukko oli, kuten jääkäripataljoonan tykistöjaosto viisi päivää aikaisemmin Eckau–Keckaun taistelussa jo oli osoittanut.
Kello 4 iltapäivällä heinäkuun 24. p:nä 1916 lähti "Jääkäri-pataljoonan 27:n" pioneerikomppania Salesta täyttämään sille uskottua erikoistehtävää tiedusteluhyökkäyksellä (Gewaltsame Erkundung) yhdessä saksalaisten kanssa tuhoamaan venäläisten "eteentyönnetyn", täyttämään juoksuhaudat ja rikkomaan piikkilankaesteet. Palkkakirjat, 27-numerolla varustetut olkalaput, kuolinmerkit ja yleensä kaikki, mikä saattoi ilmaista pioneerin kansallisuuden oli ollut jätettävä pois, samoin tornisterit. – Komppania oli toistaiseksi määrätty nostoväkiprikaatin komentajan kenraali Wyneckenin käytettäväksi.
Ilma oli kuuma, ja pehmeä tie pölisi, äänettöminä ja vakavina miehemme marssivat, olivathan he matkalla ensimmäiseen, puoliyön tienoissa tapahtuvaan hyökkäykseen.
Parin kilometrin päässä Schulessa he kohtasivat toisia tshakoopäisiä vihreätakkeja, itäpreussilaisen 1. reservijääkäripataljoonan 3:n komppanian. Nämä olivat tuossa tuokiossa valmiit, ja matkaa jatkettiin yhdessä, saksalaiset edellä tottuneen hitaasti, suomalaiset perässä hieman kärsimättöminä. Noin 4 tunnin kuluttua taisteluun rientävät saapuivat Skudreen, joka maatila oli 1 1/2 kilometrin päässä etulinjasta. Oli kuljettu kiertotietä noin 15 km venäläisten tähystäjäin pettämiseksi.
Kokoontumispaikkaan tulivat muutkin 1. jääkäripataljoonan komppaniat. Miehet näyttivät olevan uteliaita saamaan selvyyttä suomalaisista, saattoipa muutamien kasvoista huomata pilkkaakin. Kuten myöhemmin kuultiin, olivat jotkut heistä olleet mukana hyökkäyksissä 40:kin kertaa.
Ilta alkoi jo huomattavasti pimetä. Suomalaiset jaettiin tasan 1. jääkäripataljoonan komppaniain kesken, siten että puolet joutui ensimmäiseen linjaan, jonka oli määrä vallata asemat ja olla varmistuksena, sillä aikaa kuin toinen linja, johon toinen puoli suomalaisia joutui, lapioilla, kirveillä ja hakuilla toimittaisi tuhoamistyön. Pari, kolme miestä sijoitettiin kuhunkin saksalaiseen ryhmään. Tämä toimenpide oli suomalaisista tavallaan loukkaus, se kun saattoi osoittaa, että heidän kuntoisuuttaan epäiltiin. No, pian se nähtäisiin.
Kello 11 aikaan taistelijat lähtivät marssimaan etulinjaan. Saksalaiset puhua hälisivät, suomalaiset outoina heidän joukossaan olivat vaiti niukasti vastaten "toverien" uteliaisiin kysymyksiin. Kuun sirppi oli noussut taivaalle. Kolmen neljännestunnin kuluttua häämöttivät tummat asemat etenevien edessä.
Kellot oli illalla tarkistettu. Täsmälleen kello 12 piti ensimmäisen linjan lähteä.
Oli puoliyön hetki. Kuu oli pilvien peitossa. Takimmaisen linjan miehet näkivät mustien tshakoopäisten varjojen solahtavan rintavarustuksen yli ja katoavan pimeyteen. – Hetken perästä seurasi toinen linja. Kulku kävi useista kohdin piikkilankaesteiden aukoista läpi.
Hitaasti, äänettömästi, varovasti eteni ensimmäinen linja vihollista kohti. Pistimet oli jo lähtiessä kiinnitetty. –
Yht'äkkiä räsähti hyökkääjien edessä sarja hätäisiä laukauksia.
Venäläinen vartio hälyytti toverinsa. Tuli yltyy, leikkiin yhtyvät
konekivääritkin, mutta saksalais-suomalainen rivistö vain etenee
syöksyittäin, suomalaiset etunenässä pitkin linjaa. Ryssät
viskovat jo hädissään käsikranaattejakin, vaikka hyökkääjät olivat
vielä arviolta heistä 300 metrin päässä. Kuulat menevät enimmäkseen
yli. Maahan! Kaivakaa! kuuluvat käskyt. Muutamia minuutteja kuluu,
odotuksen, jännityksen minuutteja. – Oli vain yksi ajatus: päästä
vihollisen kimppuun.[25]Vihdoin tuli vapauttava komento: "syöksyyn mars – mars!" – Silloin kaikki suomalaiset lähtivät etenemään vimmatusti. Ensin saksalaiset, paremmin tottuneina käyttäytymään konekivääritulessa, pysyivät toistaiseksi suojassa, mutta kun oikean sivustan suomalaiset komennon kuultuaan arvelematta syöksyivät eteenpäin pitkin linjaa, seurasivat saksalaiset jääkärit mukana, ja nyt edettiin kilpaa eteenpäin yli pensaita kasvavan, soisen aukean, joka oli täynnä kranaatin kuoppia. Hurraata huutaen raivataan tieltä piikkilankaesteet ja syöksytään vihollisen juoksuhautaan. Mutta haudat ovat tyhjät. Alkaa takaa-ajo. Pian saammekin näkyviimme yksinäisiä pakenevia vihollisia, jotka koettavat pelastautua edessämme olevaan metsään. Muutamat piiloutuvat kranaatin kuoppiin, luullen pimeyden heitä auttavan, mutta saavat kuolemansa pistintaistelussa tai joutuvat vangiksi.
Saavuttuaan metsään järjestäytyivät miehet vähän – ja jälleen eteenpäin. Varovasti – sillä metsä oli sysimusta. Täällähän venäläisillä piti olla lujat asemat, ja oli saatava selko, miten vahvasti ne oli miehitetty. Äkkiä, ehdittyään metsän reunasta muutamia kymmeniä metrejä, saivat he haluamansa tiedon – – –. Salamoina välkkyy vastaan sulkutuli epälukuisista kivääreistä, siihen yhtyvät pian konekiväärit, joita laskettiin olevan kaikkiaan kuusi, miinanheittäjät ja kohta myös tykit. Tuliaseitten äänivaikutus kasvaa metsässä moninkertaiseksi. Miehet heittäytyivät heti asemiin ja alkoivat vastata tuleen. Hetken perästä, kun oli totuttu pimeyteen, selviää, että ryssät ovat suomalaisista korkeintaan 50 metrin päässä – heidän pääasemansa piikkilanka-aita on aivan edessä.
Jyrisee ja salamoi!
Silloin kohtasi hyökkääjiä uusi yllätys, sillä saksalainen tykistö avasi tulen kukistaakseen vihollisen tulen. Ensimmäiset laukaukset tulivat suoraan etumaisen linjan keskelle tehden paljon tuhoa. Tämä erehdys johtui siitä, että toisen linjan miehet olivat erehdyksestä ampuneet väärän merkkiraketin. Samalla kuitenkin etummaisesta linjasta ammuttiin oikea raketti, jolloin tykkituli heti siirtyi kauemmaksi vihollisen asemien taakse. Enemmän kuin puolen tuntia kesti hyökkääjien ammunta, jolloin panoksetkin alkoivat loppua.
"Hitaasti takaisin!" tulee komento. "Kuolleet ja haavoittuneet otettava mukaan!" Vetäydytään suuressa kaaressa takaisin. Nyt selviää, että jotkut toiseenkin linjaan määrätyt olivat innoissaan joutuneet ensimmäiseen. Se ei kuitenkaan ollut estänyt toista linjaa täyttämästä sille määrättyä tehtävää. Haudat oli hyökkääjien oikealla sivustalla täytetty, suojavallit ja esteet tuhottu.
Toinen hyökkäysrivistö eteni niin ikään noudattaen suurinta
hiljaisuutta metrinkorkuista heinää kasvavaa lakeutta pitkin noin 200
metriä, ainoastaan heinän kahina saattoi herättää vihollisen. Tähän
päättyikin alussa eteneminen keskustassa ja vasemmalla sivustalla,
sillä vihollinen avasi pian kovan kivääri- ja konekivääritulen, johon
myös kohta yhtyi venäläinen tykistö. Hyökkääjillä ei ollut nyt muuta
neuvoa kuin painautua maahan ja etsiä suojaa ojista. Hyökkäystä
haittasi muuten pimeys, se kun oli aloitettu täsmälleen keskiyöllä,
joten hyökkääjien yhteys ei voinut säilyä. Vihollisen voimakkaat
valoraketit valaisivat arveluttavasti hyökkääjien liikkeitä, mutta
siitä ei suinkaan ollut apua hyökkääjien yhteyden säilymiselle. Näin
suomalaiset häipyivät saksalaisista aseveljistään ja noudattivat
vain päällikkönsä ohjausta. Huolimatta mitä ankarimmasta tulesta
kaikui päällikön[26] komennus: "Eteenpäin suomalaiset!" Ja eteenpäin
pieni suomalaisjoukko syöksyjä tehden ja ryömien pyrkikin, edeten
vielä toiset 200 metriä. Mutta sen kauemmaksi oli eteneminen
mahdotonta ja uuden päivän hämykin jo alkoi, joten hyökkääjien
täytyi vähitellen vetäytyä saksalaisen rintaman suojaan. Tulos
keskustassa ja vasemmalla sivustalla ei vastannut tarkoitusta,
mutta joka tapauksessa kertovat sota-aikakirjat siitä rohkeasta
etenemishengestä, joka oli vallannut suomalaiset pioneerit.Hyökkääjät tulivat vähitellen omiin hautoihin takaisin, haavoittuneita mukana laahaten. Mutta ryssän kiukku ei ollut heikentynyt, saksalaisten asemiin kohdistui nyt tuima shrapnellituli.
Aamu valkeni valkenemistaan. Saksalaisten kranaatit nostivat vastaisella puolella ilmaan korkeita multapatsaita. Taistelukentällä oli sumua ja siellä liikkuivat sairaankantajat näyttivät kahlaavan valkeassa sumujärvessä.
Suomalaiset kerääntyivät rintavarustuksen taa yhteen. Todettiin, että vain yksi oli varmasti kuollut. Haavoittuneita oli useita. Moni puuttui joukosta. Heidän kohtalostaan oltiin epävarmoja.
Sillä välin kannettiin kuolleita ja haavoittuneita yhä sisään telttakankaissa ja paareilla. Saksalaisilla oli ollut suhteellisesti kahta vertaa enemmän häviöitä kuin suomalaisilla. Vangiksi otettuja vihollisia oli kaikkiaan 16.
Suomalaiset olivat kunnolla kilpailleet tuimassa hyökkäyksessä saksalaisten jääkärien kanssa ja heidän maineensa oli yhdellä iskulla suuresti kasvanut. Kaikki saksalaiset komentajat antoivat heille sekä puheissa että päiväkäskyissä mitä parhaan tunnustuksen. Kenraali Wynecken lausui jäähyväispuheessaan pioneerikomppanialle mm.: "Teistä voidaan antaa vain yksi arvostelu, kaikkein paras." – Suomalaisten tappiot olivat: 1 kaatunut ja 1 myöhemmin kuollut sekä 9 haavoittunutta. Lokakuun 12. p:nä jaettiin pataljoonalle Eckau–Keckaun ja Schmardenin taistelujen johdosta 6 rautaristiä.
Jääkäripataljoona 27:n tykistöjaostoa ja pioneerikomppaniaa oli käytetty irrallisina joukkoina, joten oli kyllä tullut rikotuksi lupaus, että suomalaisjoukkoa käytettäisiin vain sotilaallisena kokonaisuutena. Majuri Bayer teki tässäkin suhteessa kaiken voitavansa 27. Jääkäripataljoonan sotilaallisen kokonaisuuden turvaamiseksi – huolimatta korkeamman päällystön epäsuosiosta, joka arvattavasti juuri tämän johdosta tulikin hänen osakseen. Tämä pataljoonasta huolehtiminen oli aivan paikallaan, mutta sanottakoon korkeimman päällystön, varsinkin kenraaliluutnantti von Pappritzin puolustukseksi, että tilanne itärintamalla oli tähän aikaan äärimmäisen vakava, että tällaisia erillisiä komppanioita, kuin tykistöjaosto ja pioneerikomppaniakin, oli käytettävä siellä, missä tarve oli suurin, sillä saksalaisilla joukoilla pohjoissiivellä oli tuskin lainkaan reservejä. Sitä paitsi pidettiin 27. Jääkäripataljoonan varsinainen tarkoitusperä korkeammalta päällystöltäkin visusti salassa. Siitä tiesi oikeastaan vain ylin sodanjohto ja pataljoonan oma upseeristo.
Elokuun 24. päivän vastaisena yönä pataljoona siirrettiin Riian lahden rannalle saatuaan saksalaisten joukkojen komentajilta jäähyväissanoiksi mitä kiittävimpiä arvosteluita. – Siirrosta oli jo puhuttu useita viikkoja. Tarkoituksena oli hankkia pataljoonalle vaihtelua, mutta rintaman vaihto oli samalla oleva varovaisuustoimenpide eräiden vihollisen suunnitelmista saatujen tietojen johdosta, joista suunnitelmista ei kuitenkaan tullut mitään, kun venäläiset huomasivat saksalaisten päässeen niistä selville ja ryhtyneen vastatoimenpiteisiin.
Rintama-aika Riianlahdelia. (25.8.1916-14.12.1916.)
Pataljoona oli nyt siirtynyt suotuisammille olosijoille. Kuivat nummet ja sinertävät mäet ilahduttivat jääkärien mieliä. Saavuttuaan elokuun 25. p:n illalla pieneen Tuckumin kaupunkiin he seuraavana päivänä jatkoivat matkaa Kneisin kalastajakylään, johon asettuivat syyskuun 14. päivään asti, rakennellen piikkilankaesteitä rannikolle. Pataljoona, joka edelleen kuului 8. armeijaan ja Mitaun ryhmään, komentajana kenraaliluutnantti von Pappritz, otti nyt haltuunsa Saksan itärintaman pohjoisimman kärjen, rannikon vartioimisen Riianlahden rannalla, siinä oli sekä maa- että meririntama. Pataljoonan keskivahvuus oli 36 upseeria, 1.440 miestä ja 184 hevosta.
Verrattuina Missen sumuiseen suoalueeseen olivat uudet, korkean honkametsän peittämissä hietakummuissa sijaitsevat asemat suurenmoiset, mutta toista oli taistelutoimintakin. Vastustajana oli itäsiperialainen tarkka-ampujarykmentti N:o 55. Rintaman läheisyys oli lähinnä rantaa, siis 3. ja 2. komppania alueella 250-300 metriä, 1. komppanian alueella sitä vastoin 1.000-1.500 metriä. Päivin pauhasi tykistö aivan toisella voimalla kuin Missellä ja yöllä kahakoivat partiot kiivaasti. Useat haavoittumiset ja 1 kaatunut heti ensi päivänä kehoittivat miehistöä pitämään silmät auki.
1. komppanian alueella alkoi nyt toiminta, jolla sittemmin oli suuri
merkitys tämän lohkon taisteluille. Palattuaan erikoistehtävästään olivat pioneerit alkaneet rakentaa "eteentyönnettyä" varustusta mainitun komppanian ja saksalaisen naapurijoukon, 261. jalkaväenrykmentin edustalle, missä Dubeln-kylän kohdalla olevalla suoalueella oli ryhmä jyrkkäreunaisia hietikkokukkuloita. Tähän asti olivat vuoroin saksalaiset, vuoroin venäläiset partiot vallinneet niitä, mutta nyt ne päätettiin lopullisesti yhdistää saksalaisten puolustusasemiin, ja pian ne miehitettiinkin; sinne kaivettiin ampumahautoja, rakennettiin suojuksia ja suomalaiset pioneerit ympäröivät kukkularyhmän piikkilankaesteillä.
Sitten ruvettiin vetämään uutta puolustuslinjaa suoalueen halki 1. ja 2. komppanian rajaan – venäläisten häiritessä pioneerejä partiohyökkäyksillä.
Ankaralla työllä, jota kesti pataljoonan poislähtöön, joulukuuhun saakka, saatiin uusi puolustuslinja sellaiseen kuntoon, että vihollisen vahvimmatkaan yritykset sen valtaamiseksi eivät enää onnistuneet.
Syyskuun 28. p:nä pakeni neljäs ja viimeinen yliloikkari jääkäripataljoonasta vihollisen puolelle ilmaisten suomalaisten asemat. Seuraukset tuntuivat heti. Pataljoonan lohko joutui pitemmän aikaa ankaran tykkitulen alaiseksi ja miltei päivittäin haavoittui miehiä. – Suomalaiset vastasivat samalla mitalla. Kiikarikivääreillä varustetut komppanian tarkimmat ampujat kulkivat aamusta iltaan ampumahaudoissa tarkaten jokaista liikettä vihollisen puolella sekä lähettäen luotinsa nopeasti ja varmasti maaliin.
Loka-marraskuun vaihteessa alkoi ilmetä uhkaavia merkkejä vihollisen hyökkäysaikeista. Useita järeitä pattereita esiintyi, ja tähystäjät ilmoittivat, että vihollisen ampumahautaverkosto alkoi lähestyä suomalaisten asemia. Jääkäripataljoona 27 sai käskyn lähettää vahvoja partioita, joiden tuli murtautua (Oberzugführerien Gadolinin ja Öhqvistin ynnä Zugführer Hägglundin johdolla) vihollisasemiin, joiden puolustajat joko peräytyivät tai kaatuivat. – Venäläiset olivat varsin hermostuneita näiden rohkeiden partiohyökkäysten johdosta. Marraskuun 19. p:stä lähtien heidän tykistönsä olikin kiihkeässä toiminnassa jääkäripataljoonan asemia vastaan – ampuen usein rumputulta. Mutta erinomaiset, vahvat varustukset suojasivat miehiämme. Tehdyt hyökkäykset torjuttiin mm. jääkäritykistön tehokkaasti ottaessa osaa taisteluihin. Mainittakoon sekin, että joulukuun 3. p:nä jääkärien tykistö sai lisää 2 kevyttä kenttähaupitsia, joten tykistöjaos kasvoi patteriksi.
Marraskuun lopulta joulukuun 13. p:ään, jolloin Jääkäripataljoona 27 toistaiseksi siirrettiin pois rintamalta, seurasi rauhallisempi ajanjakso.
Prikaatikenraall ja aluepäällikkö hänen ylhäisyytensä kenraaliluutnantti Wynecken.
(Erik Heinrichsin mukaan.)
Kenraaliluutnantti Wynecken oli erikoisesti kiinnostunut suomalaisiin jääkäreihin, jotka ajoittain olivatkin hänen päällikkyytensä alaisina. – Muistammehan, kuinka hän Schmardenin taistelun jälkeen oli antanut tunnustusta siihen osanottaneille suomalaisen pioneerikomppanian miehistölle mm. lausuen: "Tunteenne isänmaatanne kohtaan saavuttavat mitä lämpimintä vastakaikua kaikkien saksalaisten mielissä." Ja ne saavuttivat sitä ennen kaikkea kenraali Wyneckenin sydämessä.
Kun suomalaispataljoona elokuun lopulla 1916 siirrettiin Riianlahden rintamalle, hänen ylhäisyytensä tarkasti usein kernaasti suomalaisten asemia, ja aina hänellä oli sydämellisiä sanoja varattuna jääkäreille. Ja milloin vain tilaisuutta tarjoutui, mainitsi hän kiittävästi päiväkäskyissään suomalaisista jääkäreistä. – Sanalla sanoen, suomalaiset saivat osakseen aina yhtä suurta ja rohkaisevaa hyväntahtoisuutta prikaatikenraalin puolelta; jopa silloinkin, kun pataljoonan saksalainen päällystö ei saanut armoa hänen silmissään, hän osoitti suosiotaan suomalaiselle miehistölle.
Kun "Jääkäripataljoona 27" joulukuun 13. p:nä 1916 oli vapautunut asemistansa Riianlahden seudulla ja siirtynyt Tuckumiin tullaksensa kuljetetuksi joulukuun 15. p:n vastaisena yönä Libauhun, oli hänen ylhäisyytensä Wynecken Tuckumin itäisellä asemalla. Hän oli vartavasten jääkärien vuoksi tullut prikaatin esikunnasta Durbenista nähdäksensä hänelle rakkaaksi käyneen suomalaisen jääkäripataljoonan lähtöä. Vaikka oli kylmä joulukuun yö, hänen ylhäisyytensä viipyi hyvän aikaa kovassa pakkasessa – kudottu korvien suojus vedetty alas niskaan ja lakin leukahihna laskettu leualle, jommoisissa taanneissa hänet useasti näki. Viikset hohtivat valkoisina härmästä.
Kenraalin adjutantti keskusteli, niin ystävällisesti kuin kylmyys salli, jääkäripataljoonan saksalaisten kapteenien kanssa. Hänen ylhäisyytensä itse seisoi yksin korkean lyhtypatsaan alla, joka oli tehty vuolemattomasta, tuoreesta kuusesta ja jonka latvassa suriseva karbidilamppu heitti levottoman valonsa aseman jäätyneitten lyhtyjen ja kaikenkarvaisten vierivien ainesten yli.
Siellä oli ranskalaisia rautatievaunuja, joiden ranskankielisten kirjoitusten viereen oli piirretty sanat: "Generaleisenbahndirektion Brüssel". Siellä oli venäläisiä vaunuja, joiden puoleksi avoimissa, luikuovissa oli venäläisiä kirjoituksia, balkanilaisia vaunuja, joiden kilpiin oli piirretty sanat: "Deutscher Chef des Feldeisenbahnwesens beim türkischen Heere".
Mutta mitä peliä tämä oli!
Vaunujen jako ei pitänyt paikkaansa! Siinä kiroiltiin ja noiduttiin.
Keskellä järkkymättömästi levollisten suomalaisten jääkärien ja kovaäänisten saksalaisten vääpelien joukkoa seisoi kenraaliluutnantti Wynecken mietteisiinsä vajonneena.
Hänen siniset silmänsä tutkivat tarkkaavasti vieraskielisiä kirjoituksia näiden rautatievaunujen kyljissä, jotka osaltaan todistivat, että kaukana kotimaastakin taisteltiin ja tehtiin työtä Saksan hyväksi.
Väliin hänen katseensa jälleen kiintyi äänettömiin poislähteviin jääkäreihin. Ja hänen silmistään näkyi, että nämä suomalaiset olivat käyneet hänelle rakkaiksi ja että jokin side oli olemassa hänen ja heidän välillään.
Eräässä eversti Ausfeldille 1918 osoitetussa kirjeessä, joka Suomen vapautuksen johdosta sisälsi lämpimiä onnitteluja suomalaisille jääkäreille heidän entiseltä prikaatikenraaliltaan, selviää se side, joka niin läheisesti yhdisti kenraaliluutnantti Wyneckenin jääkäreihin. Kenraaliluutnantti Wynecken kirjoitti:
"Minua ilahduttaa suuresti, että joukkonne yhäti ajattelee minua kiintymyksellä. Minun tunteeni tätä urheaa pataljoonaa kohtaan on aina ollut ja tulee myös olemaan mitä lämpimin. Olen oppinut kunnioittamaan suomalaisia ja pitämään heitä hartaina maansa puolustajina.
"Ehkäpä minä ymmärrän heidän erikoisasemansa paremmin sen vuoksi, että olin täydellisesti perehtynyt niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa isoisäni ja hänen veljensä poistuivat ranskalaisten miehittämästä Hannoverin maasta ja panivat alttiiksi sekä itsensä että koko omaisuutensa voidakseen taistella vihollistaan ja kotiseutunsa sortajaa, Napoleon Bonapartea vastaan. Heidän täytyi tässä tarkoituksessa ruveta ulkomaalaiseen palvelukseen, ns. "The King's German Legion", ja he näkivät rakkaan isänmaansa vasta 7-8 vuoden kuluttua. Waterloon taistelussa he saivat olla mukana antamassa viimeisen ratkaisevan iskun anastajalle."
"Jääkäripataljoona 27" siirretään Libauhun.
Tuckumin asemalla olemme seuranneet, kuinka pataljoona joulukuun 15. p:n vastaisena yönä sijoittui junaan siirtyäkseen Libauhun. Majuri Bayer oli johdonmukaisesti pitänyt kiinni pataljoonan säilyttämisestä yhtenäisenä. Hänelle oli myöskin selvinnyt, että pataljoonan toimintamuodot oli lopullisesti järjestettävä sen varsinaista päämaalia, Suomen itsenäisyystaistelua silmällä pitäen.
Jo lokakuun lopulla 1916 oli Berliinissä pidetty kokous, jossa eräiden Tukholman Suomalaisen valtuuskunnan jäsenten lisäksi oli pataljoonan edustajina Hauptzugführer Jernström ja Oberzugführer Appelberg. Semminkin jääkärit katsoivat välttämättömäksi pataljoonan siirron rintamalta ja sen erikoiskouluttamisen Suomen vapaussotaa varten. Seurauksena olikin viranomaisille tehty esitys, johon myönnyttiinkin, kuten olemme nähneet. – Pataljoona saapui Libauhun mainittuna joulukuun 15. p:nä.
Joulukuun 17. p:nä 1916 Kuurinmaan kenraalikuvernööri kenraaliluutnantti von Alten tarkasti pataljoonan lausuen suomalaiset tervetulleiksi kaupunkiin. "Ne ihanteet, joiden puolesta te taistelette, ovat hyvät ja jalot", jatkoi hän. "Te olette tehneet kunnollista työtä rintamalla. Me saksalaiset olemme edelleenkin uskollisesti vierellänne ja taistelemme yhdessä kanssanne vapauttaaksemme teidän kansanne ja isänmaanne. Kun suuri taistelu idässä taas alkaa, on teidän oltava hyvässä kunnossa, sillä silloin kysytään kestävyyttä ja hyvää kuria." Lyhyt ja voimakas hurraa kajahti H. M. Keisarille ja paraatimarssi, joka onnistui erinomaisesti. – Äksiisi ja koulutus alkoi.
Valmistuttiinkin pitempiaikaiseen oleskeluun. Majuri Bayer, palattuaan vast'ikään Berliinistä, ilmoitti suomalaisille joukkueenjohtajille sotaministeriössä joulukuun 18. p:nä pidetyn neuvottelun tuloksista, jotka olivat suomalaisille mitä suotuisimmat. Kokoukseen olivat ottaneet osaa ulkoministeriön, sotaministeriön, yleisesikunnan ja amiraaliesikunnan edustajat, ja pataljoonaa edustamassa olivat sen komentaja, majuri Bayer, ja kreivi Schwerin. Päätökseksi tuli: "Koska ulkoasiainministeriön taholta on pidetty tarpeellisena Suomen vapauspyrkimysten edelleen tukemista, pysytetään joukko sellaisenaan tähänastisessa kokoonpanossaan. – Sen liittäminen taisteluarmeijaan riippuu sotilaallisesta ja poliittisesta tilanteesta. Liittäminen on suotavaa vain silloin, kun suomalaisille voidaan osoittaa jokin tarkoitus, joka edistää heidän pyrkimyksiänsä ja samalla vastaa mahdollisia uhreja." – Tämä lausunto huokui mitä suurinta Suomen asiain ymmärtämystä ja oli jääkäreille varsin lohdullinen, sillä syksyn kuluessa oli nähtävästi Saksan sotaministeriön taholta taas suunniteltu jääkäripataljoonan hajoittamista. – Pataljoona valmistui siis näin ollen pitempiaikaiseen oleskeluun Libaussa.
Mutta pian tuli taas raskaita pettymyksiä. Tammikuun 5. päivä 1917 oli murheiden päivä pataljoonalle. Aamupäivällä sille ilmoitettiin, että se oli menettävä päällikkönsä, majuri Bayerin; ja neljä tuntia tämän jälkeen tuli odottamaton hälytyskäsky lähteä Aa-joen rintamalle, missä venäläiset olivat aloittaneet suuren hyökkäyksen.
Majuri Bayerin ero.
Tammikuun 4. p:nä 1917 tuli yllättävä tieto, että majuri Bayer oli siirretty pois pataljoonasta ja määrätty rykmentinkomentajaksi länsirintamalle. Tieto herätti pataljoonassa suurta hämmästystä ja huolestumista. – Vaikkakin majurin useita toimenpiteitä oli uskallettu pataljoonassa arvostella, tajuttiin kuitenkin hänen koko sielustaan ja sydämestään ajavan Suomen asiaa sekä aina puolustavan pataljoonan yhtenäisyyttä ja säilyttämistä. Kun nyt juuri monet harhakäsitteet olivat selvinneet ja uusia suunnitelmia oli parhaillaan tekeillä pataljoonan koulutusta varten, olisi majuri Bayer epäilemättä ollut mies paikallaan ne toteuttamaan.
Kun hän poistui, oli syytä pelätä, että uusi komentaja, joka ei ollut alusta pitäen ollut luomassa ja johtamassa tätä joukkoa, ei ymmärtäisikään sen erikoisluonnetta, päämääriä ja tarpeita, vaan käsittelisi sitä kuin tavallista saksalaista pataljoonaa, ehkäpä vielä kylmäkiskoisemmin, kuten muukalaisjoukkoa ainakin. – Yhtä pettynyt oli majuri Bayer itse.
Tammikuun 5. p:nä kello 9 oli jääkäripataljoona ja kaikki sen erikoismuodostelmat asetettu paraatitorille Hansa-kasarmin luo.
Majuri tuli tapansa mukaan kiirein askelin. Soittokunta puhalsi: "Die Wacht am Rhein". Majurille ilmoitettiin pataljoona, hän alkoi puhua harvaan ja selkeästi:
"Jääkärit! H. M. Keisari on suvainnut antaa minulle rykmentin. Minä lähden luotanne raskain sydämin, sillä harrastin Suomen asiaa ja olin iloinen tästä pataljoonasta. Olen oppinut tuntemaan teidät kelpo sotilaiksi, jotka osaavat taistella ja jotka tuottavat kunniaa Suomelle.
"Minä lausun herroille upseereille, joukkueenjohtajille täyden tunnustuksen Teidän urhoollisesta ja alttiista, väsymättömästä työstänne, jolla tämä oivallinen joukko on saatu aikaan.
"Pataljoonan vararyhmänjohtajille ja jääkäreille lausun täyden tunnustuksen heidän aina väsymättömästä velvollisuudentunnostaan ja heidän urhoollisesta esiintymisestään vihollista vastaan.
"Rakkaudesta isänmaahan ovat suomalaiset tulleet tänne meren yli taistelemaan sitä vihollista vastaan, joka sortaa heidän kotimaataan. Kansa, jolla on sellaiset ihanteet ja niin lujatahtoisia miehiä, ei koskaan sorru.
"Täydestä sydämestäni toivon, että suomalaiset saavuttavat päämääränsä: Suomen vapauden.
"Minä toivon, että se toveruusside, mikä kiinnittää minut joukkoon, pysyy edelleenkin, sillä minä en lakkaa seuraamasta mielenkiinnolla ja jännityksellä pataljoonan vastaisia kohtaloita. Ja minä iloitsisin, jos viitoitettu päämäärä uuden komentajan aikana tulisi lähemmäksi ja lopulta saavutettaisiin.
"Täyttäköön vuosi 1917 ainakin osan toiveistanne, sillä vain vähitellen voidaan se päämäärä saavuttaa, minkä asetitte itsellenne. Osoittakaa uudelle komentajallenne samaa luottamusta kuin minullekin ja muistakaa, että teidän käytöksenne vast'edeskin on määräävä sen kunnioituksen, minkä Saksan armeija jo nyt teitä kohtaan tuntee.
"Toivotan onnea teille, jääkärit. Kaikkea hyvää tulevaisuudessa! Jumala suojelkoon Suomea!"
Näin puhuttuaan kulki majuri pitkin rintamaa. Oikealla sivustalla oleva soittokunta soitti Maamme-laulun. Sen jälkeen komennettiin lepo ja majuri Bayer kutsui kaikki entiset pfadfinderit ja osan miehistöä rintaman eteen. Näille hän puhui vielä muutamia sanoja.
Liikuttuneen näköisenä hän puristi jokaisen kättä.
Kun sitten pääjoukkueenjohtaja Jernström oli esittänyt eläköön-huudon poistuvan komentajan kunniaksi, päästettiin komppaniat kotiin. Loppupäivä julistettiin vapaaksi. – Majuri läksi ja pataljoona palasi kasarmeihinsa soittokunnan puhaltaessa Porilaisten marssia, joka nyt kaikui kuin surumarssi – sen rytmeistä ei askel reipastunut, ne toivat vain mieleen ankaria kysymyksiä. Miksi läksi majuri pois? Vapaaehtoista ei se saattanut olla. Hänhän oli korvaamaton pataljoonalle – – –. Synkkiä olivat ajatukset.
Pian veti uusi tapahtuma yleisen huomion puoleensa.
Kello 12 samana päivänä sai pataljoona puhelimitse käskyn olla neljässä tunnissa "alarmbereit" (hälytysvalmis). Venäläiset olivat hyökänneet Kuurinmaalla Aa-joen rannoilla ja jääkäripataljoona 27:ta käytettäisiin armeijan reservinä. Majuri Bayerin oli otettava joukon päällikkyys uudelleen; tämä herätti vielä toiveita siitä, että pataljoona ehkä saisi pitää hänet komentajana edelleenkin. Mutta nämä heikot toiveet pettivät. Aa-joen talvitaistelujen aikana tammikuun 11. p:nä 1917 jätti majuri Bayer lopullisesti suomalaispataljoonansa.
Miten kunnioitettu majuri Bayer suomalaisten keskuudessa oli ja kuinka vilpittömästi hänen poismenoaan valitettiin, siitä ovat todistuksena seuraavat hänelle lähetetyt jäähyväistervehdykset.
Suomen ulkomaandelegaation adressi, joka oli päivätty Tukholmassa 12.2.1917, kuului:
"Teidän korkeasukuisuutenne.
Olemme saaneet tiedon, että Teidän korkeasukuisuutenne on nimitetty
toisen joukko-osaston komentajaksi ja siten jättää meidän nuorista
maanmiehistämme muodostetun joukon, ja se on herättänyt meissä
syvän valittelun tunteita. Olemme tottuneet näkemään Teidän
korkeasukuisuutenne läheisesti kiintyneenä Saksassa tapahtuneeseen
toimintaamme maailmansodan kestäessä. Teidän korkeasukuisuutenne on
osoittanut mitä lämpimintä harrastusta meidän nuorten maanmiestemme
sotilaalliseen koulutukseen, heidän etuihinsa ja menestymiseensä
samoinkuin meidän toimintaamme Saksassa ja meidän asiaamme yleensä,
eikä ole karttanut mitään vaivoja, kun on ollut kysymyksessä meidän
avustamisemme.
Rakas Herra Majuri!
Maanmiestemme ja omassa nimessämme lausumme Teille syvän
kiitollisuutemme kaikesta siitä, mitä Te olette tahtonut hyväksemme
tehdä. Kehittyköönpä asiamme miksi tahansa, koskaan emme unohda
Teidän osuuttanne työhömme, ja ajatus siitä saattaa meidät lujasti
toivomaan, että Te yhä edelleenkin omistaisitte Suomen asialle
hyväätarkoittavan harrastuksenne. Majuri Bayerin nimi tulee aina
olemaan liittyneenä, ei vain suomalaisesta nuorisosta Saksassa
muodostettuun legioonaan, vaan myös Suomen kansan toiveisiin
turvautua Saksaan, Venäjän mahtavaan vastustajaan.
Me pyydämme Teitä, Herra Majuri, ottamaan vastaan sydämellisen
kiitoksemme ja toivomme, että meidän vastedeskin sallittaisiin
lähettää Teille maamme ja kansamme tervehdys.
Erinomaisella kunnioituksella ja ihailulla Teidän ylhäisyytenne
alttiimmat ja kiitolliset
Adolf von Bonsdorff. Jonas Castrén.
K. Donner. Rafael Erich.
E. A. Fabritius. Herman Gummerus.
Samuli Sario."Jääkäripataljoonan adressi, jonka olivat allekirjoittaneet pääjoukkueenjohtaja Jernström ja komppaniani ylijoukkueenjohtajat, kuului:
"Herra Majuri ja Komentaja.
"Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun me ensi kerran seisoimme Teidän edessänne, silloin Teitä tervehtiäksemme, tänään astumme taasen eteenne, tällä kertaa ottaaksemme Teiltä jäähyväiset.
"Ei vain Teidän vanhojen pfadfindereittenne nimessä, vaan, sen uskaltanemme sanoa, kaikkien 27:nnen Jääkäripataljoonan suomalaisten nimessä pyydämme Teille, Herra Majuri, lausua vilpittömimmän ja sydämellisen kiitoksemme kaikesta, mitä Te olette meille joukkomme syntymisen ja menestymisen hyväksi tehnyt.
"Nyt kun meidän on pakko luopua toivosta saada nähdä Teidät, Herra Majuri, uudelleen johtajanamme, tunnemme ja ymmärrämme, mitä me Teidän poistuessanne kadotamme.
"Teidän eronne joukostamme koskee meihin kipeästi ja täyttää meidän mielemme huolilla tulevaisuudesta; olihan meillä Teissä päämäärästä tietoinen ja laajakatseinen johtaja, joka aloiterikkaasti ja tarmokkaasti pystyitte tasoittamaan yrityksemme vaikeudet ja joka meidän vapauspyrkimystemme onnistumiseksi uhrasitte kaikkenne.
"Joukkomme, joka on Saksan mahtavaan armeijaan liitetty, on pieni ja sotilaallisesti miltei merkityksetön, mutta siinä on ruumiillistuneena pieni kansa, joka vuosisataisen taistelun tuloksena oli miltei saavuttamaisillaan vapaan valtioelämän länsimaisen kulttuurinsa turvin, mutta nyt sorrettuna ja väkivallan uhrina panee viimeisenkin toivonsa Jumalaan ja Saksan miekkaan.
"Te annoitte meille enemmän kuin sotilaallista opetusta, Te annoitte meille vilpittömän ystävyytenne, lämpimän sympatianne ja syvän myötätunnon meidän onnettomaan maahamme.
"Kiitollisuuttamme emme voi sanoihin pukea. Te tulette saamaan ikuisiksi ajoiksi kiitollisen maininnan Suomen historiassa Kuninkaallisen Preussiläisen Jääkäripataljoonan 27:n perustajana ja ensimmäisenä komentajana.
"Me, jotka Teidät persoonallisesti tunnemme, emme ole Teitä milloinkaan unhoittava, ja pyydämme, että Te, Herra Majuri, myös hyväntahtoisessa muistossanne säilytätte meidät, vanhan joukkonne."
Tähän viimeksimainittuun adressiin tuli majuri Bayerilta seuraava sisältörikas vastaus, joka oli päivätty Charlottenhurgissa 29.3.1917 ja osoitettu pääjoukkueenjohtaja Jernströmille:
"Rakas Pääjoukkueenjohtaja.
"Kirjelmä, jonka Te ja ylijoukkueenjohtajat lähetitte minulle, tuottaa minulle suurta iloa ja todistaa minulle, että molemminpuolisen luottamuksen ja ymmärtämyksen silta oli rakennettu johtoasemissa olevien suomalaisten ja minun, komentajan, välille. Voin vakuuttaa, että minulle tuotti unohtumatonta iloa tulla kosketuksiin Suomen kansan edustajien kanssa ja oppia tuntemaan tämän kansallisuuden edustajain syvä isänmaallinen henki, päättäväisyys ja uskollisuus vakaumukselleen.
"Yhä edelleen luotan minä lujasti Suomen tulevaisuuteen ja uskon, että juuri tämä tuhansien vaikeuksien voittaminen oli välttämätöntä todistamaan, että Suomi on sen vapauden arvoinen, jonka se tahtoo ja tulee saavuttamaan.
"Olen hyvin ylpeä, että olin tämän suomalaisista kokoonpannun joukon ensimmäinen komentaja. Mielessäni on aina kangastanut, että siitä saattaisi tulla Suomen armeijan koulutusjoukko. Käyköön niin. Se aika näyttää olevan lähempänä kuin koskaan ennen.
"Tarvinnen tuskin vakuuttaa, miten raskaalta minusta tuntui luopua minulle rakkaaksi käyneestä joukosta. Mutta sydämessäni pysyn Teihin kiintyneenä ja seuraan jännitetyllä mielenkiinnolla vastaisia kohtaloitanne. Teille ja ylijoukkueenjohtajille parhain kiitokseni niistä lämpimistä sanoista, joilla ilmaisitte kiintymyksenne minuun.
"Yhteinen toivomuksemme on: Saksan voitto ja Suomen vapaus!"
Komennettuaan joitakin kuukausia järjestelyn alaista jalkaväkirykmenttiä n:o 453 majuri Bayer joutui uudestaan reservijalkaväkirykmentti n:o 259:n komentajana länsirintamalle, otti osaa ankariin taisteluihin Chemin des Dames'in ja Verdunin luona ja kaatui lokakuun 25. p:nä 1917.
Hän oli lähtenyt tapansa mukaan etulinjoja tarkastamaan. Seuralaisensa hän jätti asemien taa ja käveli yksin eteenpäin. Saavuttuaan naapuriosaston viimeisen vartion luo hän tiedusteli erään komppanianpäällikön asumusta ja läksi sitten kauemmas eteenpäin. Jonkin ajan kuluttua näki eräs vartio sumuisen ilman läpi miehen kulkevan noin 400-600 metrin päässä aivan ranskalaisten piikkilanka-esteiden äärellä.
Äkkiä kuului laukaus ja mies kaatui. Kaatunut ei voinut olla kukaan muu kuin majuri Bayer. Kadonnutta ruvettiin etsiskelemään kaikkialta, mutta ei majuria eikä hänen ruumistaan löydetty mistään. Luultiin, että hän oli joutunut vangiksi ja hänen kohtaloaan tiedusteltiin ranskalaisiltakin, mutta tuloksetta.
Vihdoin, lähes puolen vuoden kuluttua löytyi hänen ruumiinsa aivan sattumalta. Selvisi, että majuri Bayer oli kaatunut kaulaan sattuneesta luodista.
Kallis, arvokas elämä oli sammunut – ja Suomi oli menettänyt hänessä itsenäisyyspyrkimyksensä lämpimän ymmärtäjän, miehen, joka miltei oli käsittänyt elämäntyökseen sen toteuttamisen.
Syvästi kiitollisena piirtää Suomi historiaansa majuri Maximilian Bayerin nimen.
Hänen miekkaansa ja kunniamerkkejänsä säilytetään Suomenlinnan sotamuseossa – kalliina muistoina.
Jääkäripataljoona Aa-joen talvitaisteluissa. (5.1.–8.2.1917.)
Itärintaman pohjoissiivellä oli vuoden 1916 loppupuolella pitkät ajat vallinnut hiljaisuus, mutta vuoden 1917 alussa oli Venäjän sodanjohto päättänyt täällä ryhtyä suureen hyökkäykseen, kun ankara pakkanen sitä paitsi oli jäätänyt laajat Tirul-suot ja kun saksalaisilla tiedettiin olevan vain harvalukuisia puolustusjoukkoja. – v. Pappritzin armeijaryhmää vastapäätä oli sijoitettu toimeliaan bulgarilaissyntyisen kenraalin Radko-Dimitrieffin johtama 12. venäläinen armeija, joka sai hyökkäyksen suorittaakseen. Hyökkäyksen päämääränä oli murtaa saksalaisten rintama ja vallata takaisin Mitau sekä koko Kuurinmaa. Hyökkäys järjestettiin niin, että se tuli täydellisenä yllätyksenä saksalaisille. Kaikki partiotoimintakin oli kielletty, etteivät saksalaiset voisi vangeilta urkkia tietoja. Tykistö ja lentäjätkin vaikenivat kokonaan; radio- ja puhelintoimintakin oli hyökkäyshetkeen asti kielletty; hyökkäyskäskyt jaettiin joukoille vasta viime tingassa, jne.
Tammikuun 5. p:nä kello 4 aamulla alkoi lyhyt, mutta raivokas tykistövalmistus useissa kohdin laajalla rintamalla. Sen jälkeen lähtivät vihollisketjut etenemään osaksi lumivaippoihin pukeutuneina; saksalainen nostoväki oli kuitenkin varuillaan ja yleensä torjuttiin hyökkäykset takaisin. Mutta parissa kohden vihollinen saavutti pysyvämmän menestyksen, nim. Riika-Mitaun tien varrella ja Mangal-kylän kohdalla ja siitä vielä jonkin matkaa pohjoiseen. Saksalaisten rintama murtui tällöin noin 7 km:n leveydeltä ja venäläiset etenivät yli toisen puolustuslinjan vallaten osan tykistöäkin. Tie Mitauhun näytti olevan viholliselle selvä, sillä saksalaisten reservit olivat kovin pienet. Yksi pataljoona riitti kuitenkin täällä pelastamaan tilanteen. Mutta Mangalin luona vähäiset joukot eivät riittäneet vihollisen takaisinheittämiseksi, joten tilanne Kalnzemin-kylän luona oli varsin uhkaava. Ns. Kalnzemin särkkää viholliset ankarasti ahdistivat, sen molemmin puolin oli rintamassa laajat aukot.
27. Jääkäripataljoona saapui nyt ainoana reservinä murtokohtaan
Kalnzemin luo lounaasta tullen (lähtien Erselistä), saaden käskyn edelleen marssia Piken kylään. Mutta pian tuli tieto, että venäläiset olivat sen vallanneet vahvoin joukoin. Kun kylän takaisin valtaaminen vähäisin voimin ei ollut mahdollista, sai jääkäripataljoona käskyn marssia Latschen-kylään Kalnzemin taakse ja olla siellä valmiina käytettäväksi venäläisiä vastaan joko Kalnzemin oikealla tai vasemmalla puolen. Oli päätetty asettua puolustukseen kunnes vahvempia voimia saapuisi apuun. Pioneerikomppania oli saanut käskyn täyttää Ronen luona rintamassa olevan aukon. Heti Suinarakiin saavuttuaan kenttähaupitsipatteri asetettiin 247:nnen patterin alaiseksi, jonka kanssa se yhdessä seuraavina vuorokausina menestyksellisesti otti osaa taisteluun. Oli suorastaan ihme, etteivät venäläiset jatkaneet hyökkäystään muualla kuin Kalnzemin kylän kohdalla, missä nostoväki sen torjui.
Tammik. 8. p:nä venäläiset pommittivat niin kiihkeästi Latschen-kylää, että majuri Bayer välttääkseen tappioita veti pataljoonansa Bucholziin. Tänä aikana sai pataljoona useita hälyyttäviä ilmoituksia vihollisen hyökkäysaikeista sekä useita käskyjä ja vastakäskyjä, mitkä kaikki kuvastivat tilanteen sekavuutta. Pakkasta oli 20 astetta.
Tammikuun 9. p:nä saapui saksalaisille vihdoin vahvoja apuvoimia Kalnzem-Mangalin uhatulle rintamalle kenraali von Pappritzin käytettäväksi; mm. 2. jalkaväkidivisioona, joka oli aiottu Ranskan rintamalle. Se miehitti nyt etulinjan kokonaan ja jääkäripataljoonan pioneerikomppania vapautui tehtävästään. Pataljoona viipyi kuitenkin tällä rintamalohkolla tammikuun 18. p:ään, jolloin se siirrettiin Mitauhun. Vaikkeivät suomalaiset joutuneetkaan kokonaisuudessaan ensimmäiseen tulilinjaan, niin he saivat tehdä tavattoman raskaita marsseja kovassa pakkasessa ollen tuon 5 viikkoa kestäneen taisteluajan alituisen tykkitulen alaisina saamatta edes öisin suojaa shrapnelleilta ja kylmältä. Ei siis ollut ihme, että monien jääkärien kärsivällisyys rupesi loppumaan, kun näytti siltä, että heidän alkuperäinen tarkoituksensa häipyisi hämärän peittoon. Jääkäripataljoona 27:n komentajaksi majuri Bayerin jälkeen oli tullut kapteeni Knaths.
8. armeijan komentaja, kenraali _Scholtz_, joka vielä oli saanut
lisää väkeä, oli päättänyt käydä vastahyökkäykseen ottaakseen venäläisiltä kokonaan hyökkäyshalun.
Tähän hyökkäykseen määrättiin myös 27. Jääkäripataljoona ottamaan osaa. Se sai erittäin vaarallisen joskin kunniakkaan tehtävän. Pataljoonan pääosasta muodostettiin 500-miehinen hiihtokomennuskunta yliluutnantti Stahelin johdolla. Tarkoitus oli käyttää sitä kevyenä joukkona vihollisen selkäpuolella sen jälkeen, kun rintamamurto olisi suoritettu.
Tämä oli täydellinen yllätys pataljoonalle ja se otettiin vastaan hyvin sekavin tuntein. Koska kieltäytyminen olisi leimattu kapinaksi, katsoi miehistö – 70 lukuunottamatta – täytyvänsä mukautua tähänkin – isänmaan pyhä asia nytkin silmämääränään.
Tammikuun 24. p:nä lähti hiihtojoukko samoin kuin hiihtämättömätkin (kapteeni von Colerin johdolla) rintamalle Skangalia kohti, missä päähyökkäyksen piti tapahtua. Mutta rintamamurrosta ei tullut mitään, vaikka sitä useiden vuorokausien aikana yritettiin tehokkaan tykkitulen avulla. Venäläisillä oli ratkaiseva ylivoima, kaksi armeijakuntaa saksalaisten kahta divisioonaa vastassa. Sitä paitsi teki hirvittävä pakkanen, -35°C, hyökkäysliikkeet miltei mahdottomiksi.
Taistelut kestivät kuitenkin helmikuun 3. p:ään, mutta rintamamurtoa ei vain syntynyt. Jotakuinkin entisiin asemiin päättyi Aa-joen kuuluisa talvitaistelu, joka samalla oli tsaarinvallan ajan viimeinen offensiivi. Aa-joen taistelujen aikana oli pataljoonan keskivahvuus 37 upseeria, 1.302 miestä ja 191 hevosta.
Merkillisellä tavalla oli "Jääkäripataljoona 27" täälläkin säästynyt tappioilta, sillä oli vain 1 kaatunut ja 3 haavoittunutta, mutta sairastuneiden (keuhkokuumeisten) ja paleltumisvikoja saaneiden lukumäärä nousi noin 40;een. Sitä paitsi sai näissä perin vaikeissa olosuhteissa noin 150 miestä taudinsiemenen, joka heidät sittemmin murti.
Aa-joen talvitaistelut olivat pahin ja raskain ajanjakso suomalaisten jääkärien Saksassa olon aikana. Pakkasta oli koko ajan 20°-35°C. Majoituspaikat olivat enimmäkseen kylmiä ulkosuojia, jonne pitkillä marsseilla hiostuneet miehet saivat heittäytyä pitkäkseen. Kaikkea sitä kurjuutta, mitä jääkärit näiden viikkojen aikana saivat kokea, on vaikea sanoin kuvata.
Koko Aa-joen taistelun lopputulos oli ±0. Saksalaisten tappiot olivat 30 tykin menetys sekä mieshukka kaatuneina, haavoittuneina ja vangiksi joutuneina noin 3.000 miestä. Venäläiset taas menettivät vankeina enemmän kuin 7.000 miestä sekä kaatuneina ja haavoittuneina noin 60.000.
Kenraali Radko-Dimitrieffin ylpeä unelma Kuurinmaan takaisin valloittamisesta oli aiheuttanut venäläisille hirvittävän mieshukan – eikä muuta.
Murheen lehtiä 27. Jääkäripataljoonan historiassa.
Ns. "yliloikkareista", jotka poistuivat riveistänsä ja menivät vihollisen puolelle, olemme maininneet tapahtumain yhteydessä. Niitä oli kaikkiaan neljä, viimeinen heistä poistui syyskuun 28. p:nä 1916 pataljoonan ollessa Riian lahdella.
Asia oli syvästi valitettava ja jääkäreihin tämä koski kipeästi, mutta ymmärtävimmät pataljoonan saksalaisesta upseeristosta ottivat asian kylmästi lausuen, että Efialtes-tyyppejä ilmenee aina silloin tällöin. Kysymyksessä olevien luonteen alhaisuutta osoittaa, että he ilmaisivat viholliselle jääkärien asemat ja esiintyivät Shpalernajan tutkintovankilassa uljaitten värväriemme ja etappimiestemme syyttäjinä, todistaen heitä vastaan. – Mutta he ovat saaneet palkkansa!
Vakavampaa laatua oli se tyytymättömyyden ja tottelemattomuuden henki, joka oli päässyt pesiytymään pataljoonassa Riianlahden rintamalla ja Aa-joen talvitaistelun ensimmäisen vaiheen jälkeen.
Pohjaltaan koski kummallakin kerralla kysymys sitä ristiriitaa, joka pintapuolisesti arvostellen näytti olevan pataljoonan rintamalla käytön ja sen varsinaisen päämäärän välillä. Mutta tähän kysyvään ja arvostelevaan mielialaan sekaantui, kuten tavallisesti, subjektiivisiä tekijöitä, kuten pelkoa omasta tulevaisuudesta, epäluuloja puoleen ja toiseen, ehkä jonkin verran taistelun pelkoakin – olihan mm. kysymys pataljoonan osallistumisesta johonkin suureen taisteluun syksyllä 1916 –. Ja tällaisessa pessimistisessä maaperässä pääsi sitten helposti orastamaan joidenkuiden huonojen ainesten ilkeämielinen tyytymättömyyden ja epäluulojen kylvö, joka heikoissa ja arvostelukyvyttömissä mielissä pian kehittyi itsepäiseksi niskoitteluksi.
Pataljoonan päiväkirja 24.9.1916 kuvailee jotenkin selkeästi joukossa ilmenneen levottomuuden syitä. Siinä lausutaan:
"Jääkärit keskustelevat vilkkaasti asemastaan. He tuntuvat surevan tulevaisuuttaan ja pohtivat paljon kysymystä, tokko he joukkoa tällä tavoin käytettäessä oikeastaan taistelevatkaan varsinaisen päämääränsä, Suomen vapauttamisen puolesta. Joukkoon on kuulunut huhuja, että Saksa aikoisi solmita erikoisrauhan Venäjän kanssa, ja suomalaiset uskovat siinä tapauksessa saavansa haudata kaikki toiveensa. Jotkut heistä valittavat sitäkin, että ovat kokonaan eristettyjä isänmaastaan, ja arvelevat, ettei enää tulekaan lisää rekryyttejä sekä ettei heidän pyrkimystensä toteuttaminen siis lainkaan olisi mahdollinen. Jotkut ovat niin ikään levottomia pitkäaikaisen asemasodan vuoksi. Eräisiin huonompiin aineksiin kaikki tämä lörpöttely vaikuttaa epäedullisesti ja uhkaavat kokonaan kieltäytyä palveluksesta."
Majuri Bayer ryhtyi viipymättä tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Samana syyskuun 24. p:nä antoi hän jakaa joukolle sepittämänsä pitkän julistuksen, jossa hän loppumattomiin ja hyvin jyrkkäsanaisesti luettelee, mitä Saksa on suomalaisten hyväksi tehnyt. Lopuksi sanotaan julistuksessa: "joko joukko tottelee ja tekee rintamalla velvollisuutensa, mikäli käsketään, tai se kieltäytyy siitä sotilaskurin ja sotilaskunnon puutteessa. Viimemainitussa tapauksessa minä heti pyydän pataljoonan hajoitusta – – –". Majurin julistus oli oikea, mutta yksipuolinen, siinä kun ei lainkaan kosketeltu, minkälaisen palveluksen jääkäripataljoona jo pelkällä olemassaolollaan oli Saksalle tehnyt – estäen mm. noin 300.000 miehen lisäyksen Venäjän rintamalla ja tiedustelutoiminnalla, jota suomalaiset erittäin ansiokkaasti suorittivat, sekä että Suomen kysymys yleensä oli Saksan edun mukainen. – Varsinkin majurin "joko-tai" uhkasi käydä turmiolliseksi, sillä sen kautta juuri heikot ja kelvottomat ainekset, jotka jo olivat väsyneet 5-kuukautisen rintamallaolon vaaroihin ja vastuksiin, luulivat löytävänsä odottamattoman tilaisuuden päästä pois. Majuri itsekin huomasi erehdyksensä ja antoi komppanian tietää, ettei suinkaan ollut kysymys mistään "äänestyksestä", vaan että hän oli tahtonut saada selville pataljoonan mielialan perussävyn (Grundstimmung).
Tämän surullisen selkkauksen selvittämiseksi olivat jotkut huomattavat joukkueenjohtajat kirjoittaneet vetoomuksen jääkäreille, jossa he mm. huomauttivat, että "kysymys on koko joukon ja Suomen kohtalosta – eikä yksityisten jääkärien päähänpistoista. Meidän on sotilaina toteltava ja tehtävä velvollisuutemme. Sitä, joka ei tätä tee, rangaistaan sotalakien mukaan." Lopuksi he vetosivat aktivistien johtajien kehoitukseen rintamalle lähdettäessä: "Pitäkää Suomen kunnia mielessänne!"
Kiihtynyt mieliala alkoi itsestään asettua. Pataljoonan verrattomasti suurin enemmistö mukautui tilanteeseen ja luotti edelleen Saksan voimiin, kykyyn ja hyvään tahtoon Suomen itsenäisyyspyrkimyksen toteuttamisessa. Ja komppaniain johtajat saattoivat ilmoittaa, "että mielialan perussävy komppanioissa on 'durchhalten' (kestää)". – Loppujen lopuksi erotettiin pahimmat riidanrakentajat – kaikkiaan noin 60 miestä – ja lähetettiin Altona-Bahrenfeldin sotilastyökomennuskuntaan.
Jääkäripataljoonan komentaja piti nyt selkkauksen selvitettynä, lisäten vain aivan oikein: sotilas lyö vihollisensa, sen asiana ei ole politikoida.
Tukholmassa olevalta Suomen ulkomaanvaltuuskunnalta saapui pataljoonalle kehoittava kirje, jossa mm. sanotaan: "Muistakaa, mitä kerran aikaisemmin teille sanottiin: 'etupäässä juuri teidän hartioillanne lepää nyt asiamme'. Niin kauan kuin te kannatte sitä kunnialla, on meillä toivoa. Mutta jos te horjutte, ei mikään diplomaattinen taito voi enää korjata vahinkoa, joka silloin tapahtuisi." – Marraskuun 3. p:nä 1916 tuli neljä Suomen ulkomaanvaltuuskunnan jäsentä tervehtimään pataljoonaa. Heidän miehekkäät, osaa ottavat, vieläpä joskus nuhtelevatkin sanansa tekivät jääkäreihin syvän vaikutuksen.
Mutta raskain mielin meni moni vakavammin ajatteleva suomalainen takaisin paikalleen rintamaan. Oli näet selvinnyt jokaiselle, että lopullinen ratkaisu ja toiminnan siirto Suomeen oli jälleen lykkääntynyt kauaksi tulevaisuuteen, jos se yleensä koskaan toteutuisikaan. – Kuitenkin jokainen astui paikalleen. Itse kukin oli tehnyt päätöksen, jota ulkopuolella olevan on melkein mahdoton kyllin korkeaksi arvostaa, päätöksen kestää kaikesta huolimatta ja saattaa isänmaan vapauttamiseksi aloitettu taistelu onnelliseen loppuun.
Aa-joen talvitaistelujen aikana uudistui vielä viimeisen kerran sama murheellinen lehti jääkärien kärsimysten historiassa. Kun suksikomennuskunta läksi Mitausta uudestaan rintamalle, kieltäytyi noin 70 suksilla varustamattomista jääkäreistä palveluksesta, ja heidätkin lähetettiin myöhemmin Altona-Bahrenfeldin sotilastyökomennuskuntaan. Kaiken alkusyynä oli epäilemättä jääkärien eri velvollisuuksia raastava ristiriita: ajaa Suomen itsenäisyyden suurta asiaa ja kuitenkin samalla kertaa olla Saksan keisarillisen armeijan sotilaita. Kieltäytyjät olivat nöyrästi ja alttiisti menneet Aa-joen taistelun ensi vaiheeseen auttamaan saksalaisia tovereitaan, kun vihollinen ylivoimalla hyökkäsi. He olivat nurisematta kestäneet tuon kaksiviikkoisen taistelun raskaat kärsimykset, mutta kun sitten tuli uudestaan lähtö rintamalle ja tilanne uhkasi tulla erittäin vaaralliseksi suomalaisjoukolle, eivät heidän hermonsa kestäneet. Tähän ei suinkaan ollut syynä pelko – vaan Suomen vapaustaistelun synkältä näyttävä kohtalo. – Ja vielä oli yksi murheenpikari tyhjennettävä, kun Aa-joen jäällä suksikomennuskunta odotti taisteluun lähtöä. Erään joukkueenjohtajan täytyi silloin ampua niskoitteleva, lähtemään kieltäytynyt miehensä.
Tämäntapaiset kompastukset olivat niitä katkeria murheenmaljoja, joita isänmaatansa yli kaiken rakastavat jääkärit saivat tyhjentää. – "Ulkona sota ja sisällä rauhattomuus!"
Kun otetaan huomioon, että jääkärien 1.930 miestä käsittävästä joukosta vain noin 140 niskoittelullaan rikkoi sotilaskuria vastaan, olisi todellakin tuntunut kovalta, jos "Jääkäripataljoona 27" näiden tähden olisi hajoitettu.
Nämä tottelemattomuusrikokset olivat perin valitettavia, mutta niitäkin voi jossakin merkityksessä ymmärtää. Muistettava on, että suuri värväys Suomessa toi joukkoon aineksia, joille päämäärä ei laisinkaan kajastanut niin selvänä kuin suotavaa olisi ollut. Ja sitten se syvä pessimismi, joka johtui Suomen asian usein toivottomalta näyttämisestä, sai jäykkäniskaisen suomalaisen suistumaan velvollisuuden tieltä. Monet Altona-Bahrenfeldin rangaistusleiriltä vapautuneet pesivät sittemmin Suomen vapaussodassa tahransa, taistellen loistavalla tavalla kansamme itsenäisyyden puolesta.
Heistäkin voidaan sanoa:
"He riensi urhoina kuolemaan
edestä armaan synnyinmaan."Jääkäripataljoona 27:n sijoitus Tuckumiin.
Helmikuun 8. p:nä 1917 jääkäripataljoona siirrettiin Tuckumiin armeijan reserviksi, ja vanha komppaniajako palautettiin. Ensimmäinen komppania lähetettiin kuitenkin pian varuskuntajoukoksi Libauhun.
Tuckumiin siirto oli pataljoonalle suuri pettymys, sillä se oli hartaasti toivonut, että olisi päästy Libauhun koulutusta jatkamaan. Syynä siirtoon lienee ollut se, että armeija ei voinut mielellään antaa yhdenkään pataljoonan poistua riveistään. Sitä paitsi oli Jääkäripataljoona 27:n asia Mitaun ryhmän päällikölle, kenraaliluutnantti von Pappritzille vieras, sillä sitä koskevat neuvottelut, kuten tiedämme, pidettiin äärimmäisen salassa. Tosin majuri Bayerin kautta oli kenraali von Pappritz nähtävästi saanut yhtä ja toista tietää tuosta salaperäisestä pataljoonasta, mutta tietoihin ei kai kiinnitetty sen enempää huomiota. – Eikä pataljoonan uusi komentaja kapteeni Knaths lainkaan näyttänyt ymmärtävän suomalaisten erikoistarkoitusta, Suomen vapauttamista, vaan tuntui olevan yhtä vieras sille kuin 8. armeijan johto. Onneksi eivät kaikki pataljoonan upseerit olleet Knathsin kannalla, sillä osa, kapteeni Ausfeld etunenässä, tahtoivat jatkaa majuri Bayerin viitoittamaa tietä. Knaths ei kuitenkaan muuttanut käsityskantaansa, mikä suuresti rupesi huolestuttamaan suomalaisia. Silti ei oltu toimettomia. Berliinin suomalainen toimisto teki voitavansa viranomaisten taivuttamiseksi. Sillä välin jatkettiin kaikenlaisia harjoituksia Tuckumissa, luentoja pidettiin, erikoiskursseja pantiin toimeen ja suoritettiin runsaasti pioneeriteknillisiä töitä. Maaliskuun alussa siirryttiin töitä jatkamaan suomalaisten vanhoihin asemiin Riianlahdelle. Työ oli pääasiallisesti teiden naamioimista ja elämä rintamalla verraten hiljaista. Tuskin kuului laukaustakaan. – Velvollisuutensa täyttivät jääkärit kuin miehet, mutta heidän mielialansa oli masentunut. He oleskelivat pienessä, syrjäisessä paikassa, ja kun heidän joukkonsa oli siroteltu sinne tänne, oli se miltei hajaantumistilassa, vaikka sitä oli luvattu käyttää sotilaallisena kokonaisuutena. Sitä paitsi oli joukkueenjohtaja Oesch, joka maaliskuun alussa palasi komennukselta Suomesta, antanut tosiasioihin perustuvan synkän kuvan kotimaan oloista. Santarmit ja venäläismieliset viranomaiset raivosivat entistä enemmän. Suuret olivat todella jääkärien sielulliset kärsimykset, mutta he eivät antaneet perään, vaan ajattelivat: "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi."
Ja niin kävikin. Maaliskuun 16. p:nä saivat jääkärit tiedon Venäjän vallankumouksesta; se täytti heidän mielensä ilolla ja suurilla toiveilla. Nyt he uskoivat, että pian alkaisi lopullinen selvitys perivihollisen kanssa. Myöskin saksalaiset viranomaiset kohdistivat nyt entistä enemmän huomionsa pataljoonaan, josta äkkiä tuli hyvin arvokas tekijä oltuansa sitä ennen miltei "vararikkotilassa".
Vapaaherra von Bonsdorffin aloitteesta ja Saksan yleisesikunnan valtiollisen jaoston myötävaikutuksella teki ulkoasiainministeriö maaliskuun 22. p:nä esityksen Preussin sotaministerille pataljoonan siirtämisestä johonkin sopivaan kohtaan Saksan rintaman taakse, jotta se asiain Suomessa niin vaatiessa heti olisi saatavissa ja jotta sen koulutus kotimaista tehtävää varten vielä voisi jatkua. Nähtävästi olivat pataljoonasta Berliiniin siihen aikaan matkustaneet kapteenit Ausfeld ja ylijoukkueenjohtaja Erik Heinrichs vapaaherra von Bonsdorffille selostaneet tilannetta ja siten vaikuttaneet yllämainitun esityksen tekoon Preussin sotaministeriölle. Siitä olikin seurauksena päätös, ettei pataljoonaa enää pidettäisi taisteluyksikkönä, vaan koulutusjoukkona, joka sitä varten siirrettäisiin Libauhun.
Koska jääkärien rintamallaolo näin oli katsottava päättyneeksi, lienee paikallaan kosketella vielä eräitä seikkoja.
Mitä tulee pataljoonan täydentämiseen sen rintamalla ollessa, tapahtui se siten, että kotimaasta värvätyt miehet lähetettiin ensin Lockstedtin leirille, missä heidät kirjoitettiin Lockstedtin harjoitusjoukkoon (Ausbildungstruppe Lockstedt). Värvätyt harjoitettiin täällä ensin sekä lähetettiin sitten pienehköissä erissä ja tarpeen tullen rintamalle. Päällikkönä oli ensin jääkärien asian lämmin ymmärtäjä, kapteeni Bade ja hänen jälkeensä taas majuri, kreivi von Schwerin. Viimeksimainittu oli jo vanha upseeri ja hänen oli vaikea perehtyä Suomea koskevaan, monihaaraiseen poliittiseen toimintaan, samoin kuin suomalaisen jääkäripataljoonan erikoisluonteeseen ja sen tuleviin historiallisiin tehtäviin. Itse pataljoonaa ja sen miehistöä kohtaan hän kyllä tunsi myötätuntoa, mistä on todistuksena mm. hänen suunnittelemansa suomalaisen maanviljelyskolonian perustaminen Itä-Preussiin siltä varalta, että Suomen asia päättyisi onnettomasti ja jääkärit eivät pääsisi palaamaan kotimaahan.
Paitsi sitä suurta tunnustusta, minkä jääkärit saivat osaksensa Saksan sodanjohdon ja saksalaisten taistelutoveriensa taholta sekä yksityisten urotekojen että yhteisen miehuullisen esiintymisen johdosta rintamalla, jaettiin jääkäripataljoonalle 87 rautaristiä, Saksan armeijan korkeaa kunniamerkkiä, joista suomalaisten osalle tuli 64. Jääkäreille jaetut rautaristit ovat osaltaan todistuksena siitä uljaasta aseveljeydestä, jonka jääkäripataljoona on solminut saksalaisten kanssa. Suhteellisesti paljon suomalaiset saivatkin näitä rautaristejä. Luonnollista kuitenkin on, ettei tällainen ulkonainen kunnianosoitus voinut tulla muuta kuin muutamien harvojen osaksi. Mutta kenellä ei ole rautaristiä, sillä on nyt kunniakas Suomen vapaudenristi.
Kuoleman saalis suomalaisjoukon Saksassa-olon aikana nousi 45 mieheen. Näistä kaatui rintamalla 12, kaksi teki itsemurhan, yksi joutui venäläisten vangiksi palaamatta koskaan, Osnabrückin rautatieonnettomuudessa sai surmansa 12 ja rintamalla saatuihin tauteihin sortui 18. Täytyy ihmetellä tätä Tuonen vähäistä saalista, kun ajattelee, kuinka monissa ja vaarallisissa tilanteissa pataljoona oli. Jo ensimmäisen "rumputulen" aikana se olisi voinut menettää suurimman osan miehistöstä, jos venäläisten kranaatit ja shrapnellit olisivat osuneet vain 50 metriä lähemmä. Aa-joen taistelujen aikana jääkärit monta kertaa säästyivät uhkaavilta ja tuhoisilta hyökkäyksiltä kuin ihmeen kautta. Saksalaiset puhuivatkin suomalaisten satumaisesta onnesta. Mutta me sanomme, että Jumala muisti Suomea ja säästi sen vartioita. Sen sijaan kostui isänmaan tanner jääkärien verestä, sillä Suomen vapaussodassa kaatui heistä joka 10:s eli yhteensä 120 miestä.
Libaun aika. (25.3.1917–13.2.1918.)
Maaliskuun 25. p:nä 1917 saapui jääkäripataljoona toisen kerran Libauhun. – Alkoi uusi vaihe jääkärien elämässä, vaihe, joka sekin toi mukanaan uusia koettelemuksia ja pettymyksiä. Alkoi suuri odotus. Loppuosan Saksassa-oloajasta pataljoona vietti Libaussa. Jääkäreillä oli nyt 10-kuukautinen rintamakokemus. Tämä rintama-aika oli ollut omiaan mitä suurimmassa määrässä syventämään ja täydentämään heidän sotilaskasvatustansa, se oli kiinnittänyt heidän huomiotaan yksityiskohtiin ja opettanut heidät erottamaan epäoleelliset seikat oleellisista. Toisin sanoen: jääkärit olivat saaneet perinpohjaisen sotilaskasvatuksen. Tämän jälkeen oli koulutus suunnattava toisia päämääriä kohti: "sotilaista oli kasvatettava sekä upseereja että alipäällystöä". Kahdeksannen armeijan johto määräsikin heti, että uusi koulutusohjelma oli laadittava erikoisesti silmälläpitäen alipäällystökasvatusta. Pataljoonan v.t. komentaja, kapteeni Höcker (kapteeni Knaths oli maaliskuun 17. p:stä saakka sairaslomalla) teki koulutusohjelmaehdotuksen, joka ei kuitenkaan miellyttänyt niitä upseereja, jotka selvemmin tajusivat suomalaisen pataljoonan tulevan tehtävän. Silloin teki kapteeni Ausfeld uuden ehdotuksen. Koska hänen käsityksensä mukaan jääkäripataljoona muodosti Suomen rauhanaikaisen armeijan upseeri- ja aliupseerikunnan kantajoukon, oli koulutus järjestettävä tälle pohjalle ja siis annettava miehistölle harjoitusta kaikissa aselajeissa; jääkäreistä oli kasvatettava kykeneviä miehiä täyttämään kaikki upseeripaikat aina rykmentinkomentajaan saakka. Ja pienin vaatimus kullekin oli se, että hän osaisi harjoittaa rekryyttejä. Myös suomalaiset komentosanat oli otettava käytäntöön.
Tähän kapteeni Ausfeldin ohjelmaan yhtyivät useimmat komppanianpäälliköt, ja erittäinkin kannatti sitä kapteeni Mangold, joka jo Tuckumin ajoilta oli tukenut kapteeni Ausfeldin pyrkimyksiä jääkäripataljoonan hyväksi. Mutta valitettavasti asettui pataljoonan komentaja, kapteeni Knaths, joka huhtikuun puolivälissä oli palannut sairaslomalta, ohjelmaan nähden vastustavalle kannalle. Laadittiin uusi koulutussuunnitelma, joka tosin ei ollut aivan ansioton, mutta joka ei kuitenkaan vastannut suomalaisten toivomuksia. Huolimatta näistä pettymyksistä valmistuivat jääkärit kumminkin innolla työskentelemään suurta päämääräänsä, isänmaan vapauttamista silmälläpitäen.
Libaussa pääsi joukko myös lähempään yhteyteen Tukholman valtuuskunnan ja Berliinin suomalaisen toimiston kanssa. Heti pataljoonan saavuttua Libauhun lähettikin Tukholman valtuuskunnan puolesta sen puheenjohtaja, vapaaherra Adolf von Bonsdorff jääkäreille selostuksen valtiollisesta tilanteesta, kehoittaen joukkoa vakavasti pysymään koossa ja kärsivällisesti odottamaan aseman selvenemistä. Venäjän silloin vallassaolevien vallankumousmiesten Suomelle antamasta julistuksesta sanotaan selostuksessa: "Se on hernerokka, josta emme saa myydä oikeuttamme emmekä heittää täydellisen itsenäisyyden saavuttamismahdollisuuksiamme, jotka nyt ovat suuremmat kuin koskaan ennen."
Ylijoukkueenjohtaja Jacobsonin mukana, joka huhtikuun alkupäivinä palasi pataljoonaan, saivat jääkärit kotimaan oloja kuvastavan itsenäisyysmiesten tervehdyksen, jossa kerrottiin Venäjän valtion ja armeijan olevan hajoamistilassa ja lausuttiin lopuksi:
"Älkööt teitä johtako harhaan huhut siitä ilosta ja riemusta, minkä Venäjällä valtaan päässyt uusi olojen järjestys muka meillä on nostattanut. Näitä ilonpurkauksia toimeenpanevat vain hupakot ja ajattelemattomat ihmiset – – –. Vapauden kaipuu ja viha Venäjää kohtaan ovat kaikissa yhteiskuntaluokissa yhtä syvät kuin ennenkin. Venäjän vankiloista päässeet toverinne tulevat siitä teille kertomaan. Ei voi olla kaukana se hetki, jolloin lopullinen voittomme perivihollisesta saavutetaan ja jolloin teitä, taisteltuanne ylevän ja maailmanmaineisen Saksan kansan riveissä loppuun saakka, ylpeydellä ja kiitollisuudella on tervehtivä vapautettu isänmaanne. Seniorit."
Seuratessaan Suomen sanomalehdistöstä kotimaan tapahtumain kulkua huomasivat jääkärit mielenkiintoisten iloisten viestien ohessa myös sellaista, mikä ahdistavasti vaikutti heidän mieleensä, kuten esim. selostuksia venäläis-suomalaisista "vapauspäivällisistä" niissä pidettyine maljapuheineen yms. Tällöin jääkärit lähettivät kotimaahan tervehdyksen, jossa huomautettiin, että Suomen on otettava kohtalonsa omiin käsiinsä.
"Suomalainen sotilasjoukko" – lausuttiin siinä – "on sukeutunut kansan keskuudesta, joka usein on kärsinyt pettymyksiä ja niistä tehnyt sen johtopäätöksen, ettei ole riemuittava liian aikaisin. Suomen jääkärit tietävät, että heidän synnyinmaansa ei vapaudu Pietarin kumousliikkeiden avulla. Heillä on varma vakaumus siitä, että vapautemme vaatii omien poikiemme työtä ja uhreja. – – – Varma vakaumuksemme on, että jos Suomi tahtoo täyttää historiallisen tehtävänsä, sen täytyy nousta omalta pohjaltaan eikä jättäytyä avuttomaan riippuvaisuuteen vieraitten satunnaisista mielijohteista ja oikuista. Luotamme siihen, että kansalaisemme kotimaassa jakavat kanssamme tämän käsityksen ja toimivat sen mukaisesti."
Huhtikuun puolivälissä kävivät pataljoonassa herrat E. A. Fabritius, W. v. Essen ja J. Ekola tuoden kotimaan uutisia ja kertoen, että mieliala venäläisiä kohtaan oli sangen pidättyvä sekä että itsenäisyysmiehet työskentelivät innokkaammin kuin koskaan. Niin ikään he kehoittivat jääkäreitä edelleen tyynesti ja rauhallisesti odottamaan sitä päivää, jolloin he voisivat palata kotimaahansa. Vieraiden käynnillä oli virkistävä vaikutus jääkäreihin.
Toivehikasta mielialaa vahvisti myös tieto siitä tunnustuksesta, minkä silloinen pääministeri, sosialisteihin kuuluva Oskari Tokoi ohjelmapuheessaan eduskunnassa 20. p:nä huhtikuuta antoi jääkäriliikkeestä. Huomautettuaan, että Venäjän voitto maailmansodassa olisi Suomen onnettomuus, sen tuho ja turmio, jatkoi Tokoi:
"Tästä näkökohdasta on myöskin löydettävä lähtökohta sille liikkeelle, joka meidän maassamme pääsi valtaan ja jota me emme saa itseltämme eikä muilta salata, ja se oli se, että yksi ja toinen isänmaataan rakastava nuorukainen näki oikeaksi ja isänmaansa edun vaativan, että heidän on uhrattava voimansa Venäjän vihollisten hyväksi, koska he uskoivat, että sen kautta ja sitä tietä voidaan Suomellekin vapaus saada."
Erittäin rohkaiseva oli jääkäreille tieto sen kirjelmän sisällöstä, minkä Suomen Ylioppilaskunnan lähetystö huhtikuun 15. p:nä 1917 jätti oikeusministeri Kerenskille ja missä varmasti ja ehdottomasti ilmoitettiin Suomen kansan vaativan täydellistä itsenäisyyttä.
Kotimaasta saapuneet tiedot olivat siis kyllä mielialaa kohottavia, mutta kaikki viittasi kuitenkin siihen, että joukon kotiutumismahdollisuudet lykkäytyivät edelleen kaukaiseen tulevaisuuteen. Jääkärien mieliä kaiveli myös se ajatus, että Suomen itsenäisyyspyrkimykset saattaisivat toteutua ilman heidän myötävaikutustaan. Että tämä tuntui kipeältä jääkäreistä, jotka vieraalla maalla olivat uhranneet kaikkensa Suomen itsenäisyyden saavuttaminen silmämääränään, oli luonnollista, olletikin kun he olivat vakuuttuneita siitä, että kansa, joka saa vapautensa lahjana, ei kykene antamaan sille arvoa. – Jääkärit eivät kuitenkaan vielä luottaneet asian rauhalliseen kehitykseen, ja lisäaihetta epäilyksiinsä he saivat siitä vastauksesta, minkä Kerenski antoi Suomen Ylioppilaskunnan edustajille. Tämä lausui näet, että Suomi itsenäisenä valtiona olisi alituisena vaarana Pietarille. Nämä sanat paljastivat jääkäreille sen tosiseikan, että jokainen Venäjän hallitus tulisi vastustamaan Suomen itsenäisyyspyrintöjä.
Tästä syystä he olivat siis yhä edelleen sitä mieltä, että taistelu olisi ainoa keino, joka kaikiksi ajoiksi katkaisisi meidän nöyryyttävän suhteemme pimeään Venäjään. Tätä taistelua varten tahtoi pataljoona edelleen tehdä työtä – ja odottaa.
Kesäkuun lopulla saapui Tukholmasta maisteri Kai Donner Libauhun osaksi selostaakseen Aktiivisen keskusjärjestön (A.K.) toimintaa, osaksi perinpohjaisemmin kuullakseen pataljoonan toivomuksia. Jääkärit esittivät Keskuskomitealle seuraavia näkökohtia: Oli toimittava siihen suuntaan, että sotilaallista esiintymistä Suomessa valmistettaisiin tarmokkaasti ja kyllin ajoissa sekä että ryhdyttäisiin toimenpiteisiin aseitten kuljettamiseksi Suomeen ja tilaisuuden tullen jääkäripataljoonan siirtämiseksi kotimaahan sekä räjäytyskomennuskunnan muodostamiseen, jota käytettäisiin etujoukkona. Samoin olisi koko sotasuunnitelma ajoissa valmistettava saksalaisten yleisesikuntaupseerien johdolla.
Donnerin lähdettyä seurasi taas pitkä odotuksen aika. Suomesta saapui tietoja, joitten mukaan siellä yhä enemmän voitti alaa se mielipide, että venäläiset oli lähitulevaisuudessa asevoimin karkotettava maasta, mutta toiselta puolen kuultiin myöskin eri puolueryhmien kesken puhjenneista syvistä ristiriidoista. Miten jääkärit suhtautuivat kysymyksessäoleviin huolestuttaviin ristiriitoihin, ilmenee pääjoukkueenjohtaja Jernströmin miehuutta ja isänmaanrakkautta uhkuvasta puheesta, jossa hän mm. lausui seuraavaa:
"Toimikoon kukin meistä hyvän toverihengen säilyttämiseksi ja kehittämiseksi, jotta, kun ratkaiseva hetki lähestyy, koko joukkomme toimisi yksimielisenä kuin yksi mies, jolla on sama tahto ja sama miekka. Me suomalaiset sotilaat emme nyt tahdo tietää muista puolueista kuin siitä, jonka päämääränä on Suomen valtiollinen itsenäisyys. Esiintyköön meissä ruumiillistuneena uhrautuva isänmaan rakkaus, todellinen patriotismi, ilman mitään syrjävaikutteita. Meille, jotka olemme taistelleet vieraan lipun alla, ja jotka olemme kokeneet kohtalon vaiheita jo 27 kuukautta vieraassa maassa, on isänmaanrakkaus kirkastunut koko syvyydessään. Elämä ja työ, sotilastakki on tehnyt meidät samanlaatuisiksi, ei ainoastaan ulkonaisesti vaan myöskin sisäisesti. Me ymmärrämme, että sana suomalainen merkitsee enemmän kuin suomenmielinen, ruotsinmielinen, köyhälistö, sosialisti, kapitalisti tai mitä lienevätkään nuo eri vastakohdat yhteiskunnassamme. Me tahdomme olla ja pysyä tuona yhdistävänä elementtinä (aineksena), joka ei ole puolue-etuisuuksien kahleissa ja lumoissa, vaan joka pyrkii yhdistämään kaikkia puoluevärejä tunnustavat suomalaiset, niin ylhäiset kuin alhaiset, isänmaan puhtaan lipun ympärille."
Kun pataljoonan päällikön, kapteeni Knathsin koulutussuunnitelma ei jääkäreitä tyydyttänyt ja kun häntä ei mitenkään saatu muuttamaan mielipiteitään, pyysi kapteeni Ausfeld lomaa ja matkusti Berliiniin saadakseen asian sieltäkäsin korjatuksi. Tämä onnistuikin Tukholman valtuuskunnan ja pataljoonan upseerikunnan yhteisillä ponnistuksilla. Kirjelmässään sotaministerille 24.6.1917 oli valtuuskunta anonut, että jääkäripataljoonalle pätevän saksalaisen johdon alaisena annettaisiin perinpohjainen sekä teoreettinen että käytännöllinen koulutus, minkä tarkoituksena olisi valmistaa Suomen armeijalle kunnollisia upseereja sekä erikoisaloihin perehtyneitä sotilashenkilöitä. Uusi ohjelma julkaistiin heinäkuun 21. p:nä, ja jääkärien opetus järjestettiin sen mukaan niin monipuoliseksi kuin mahdollista. Työ aloitettiin suurella innolla uudestaan ja rautaisen mieskurin välttämättömyyttä teroitettiin jokaiselle.
Uuden koulutuksen suuntaviivat. Kun ensin kaikki Lockstedtissä opittu oli uudelleen kerrattu, jakautui koulutus aluksi pääasiassa kahteen ryhmään, nim.: a) erikoiskoulutukseen lukuisille eri kursseille komennetuille sopiville jääkäreille ja b) alipäällystökoulutukseen kaikille muille. Viimeksimainittuun taas kuului teoreettiset oppitunnit, joissa alipäällystön tehtävät kaikissa eri palvelushaaroissa selvitettiin, komentamisharjoitukset sekä ryhmän- ja joukkueenjohtajakoulutus kentällä siihen liittyvine pienine taisteluharjoituksineen. – Komentokieli muuttui uuden komentosanaston valmistuttua saksasta suomeksi.
Erikoiskursseja taas toimeenpantiin pitäen silmällä kaikkia sotalaitoksessa esilletulevia palvelushaaroja. Pioneeri-kursseilla täydennettiin ennen saatu koulutus. Konekiväärikursseilla suurin osa pataljoonaa koulutettiin tämän aseen sekä teknilliseen että taktilliseen käyttöön. Syöksyharjoituksia toimeenpantiin erikoisesti rakennetulla harjoituskentällä. – Rautatiejoukoksi koulutettiin ryhmä jääkäreitä Libaun sotasatamassa. Samassa paikassa pidettiin moottoriajoneuvokurssit, jonka jäsenet viideksi viikoksi komennettiin tietojaan täydentämään Schaulenin auto-osastoon. Radiolennättäjät saivat Libaun radioasemalla perinpohjaisen koulutuksen. Heistä muodostettiin pataljoonan viestiosasto, jonka vahvuus oli 54 miestä. Aseseppäkoulutusta annettiin tähän alaan pystyville jääkäreille ensin Libaussa ja sittemmin Kovnon ja Spandaun tehtaissa. Tykistöseppien koulutus tapahtui Mitaussa, sittemmin Riiassa. Kengitysseppäkurssit toimeenpantiin Libaussa. Varus- ja muonitusmestareiksi sekä komppanian vääpeleiksi ja toimitusaliupseereiksi koulutettiin sopivat miehet pataljoonan keskuudessa. Ratsastusopetusta annettiin kaikille joukkueenjohtajille ja erikoinen ratsuosasto muodostettiin (30 miestä). Pari jääkäriä opiskeli Libaun lentokoulussakin. Pataljoonassa oli myös sekä sotilaslääkintä- että eläinlääkintäalallakin omat pätevät edustajansa. Ns. Polangenin komennuskunta, josta myöhemmin enemmän, sai monipuolisen erikoiskoulutuksen. – Voimme huomata, että näin monipuolisen koulutuksen arvo ja merkitys oli erinomaisen suuri jo vapaussodassa ja myöhemmin, kun Suomen vakinaista armeijaa ryhdyttiin perustamaan ja järjestämään.
On myös huomattava, että komppanianupseerien tehtävät jätettiin suomalaisille, jotka täten saivat tarpeellista harjaantumista. Näin oli osaksi ollut laita jo rintamallakin, mutta varsinkin Libaussa saksalaiset upseerit toimivat vain jonkinlaisina harjoitusten valvojina ja suomalaisten upseerien neuvonantajina.
Pataljoonan keskimääräinen vahvuus Libaun-aikana oli 30 upseeria, 1.289 miestä ja 177 hevosta. Täydennysmiehistöä saapui silloin tällöin Lockstedtistä.
Aa-joen taistelujen jälkeen ei pataljoonan terveydentila enää ollut tyydyttävä, sillä harvinaisen kovat pakkaset olivat murtaneet usein lujatkin voimat. Keuhkotauti teki yhä tuhoaan, temmaten tuonelan tuville mm. ylijoukkueenjohtajan, maisteri Runar Appelbergin, miehen, joka oli parhaita jääkärien joukossa (k. Tuckumissa 22/7 1917). Kesällä sairasti noin 67 % jääkäreistä ankaraa vilutautia (malariaa), joka kuitenkin syksymmällä lakkasi. Joskin sairasten ja haavoittuneiden hoito Saksan armeijassa oli korkealla tasolla, oli 27. jääkäripataljoonalla vielä se onni, että sitä palvelemaan oli rientänyt kaksi uhrautuvaa naista, sairaanhoitajattaret Ruth Munck ja Saara Rampanen, joiden sydän paloi yhtä lämpimästi isänmaalle kuin jääkärienkin ja jotka tekivät kaikkensa hoitaessaan sairaita jääkäreitä – sitä suotuisampaa, kun he saattoivat palvella avuntarpeessa-olevia näiden äidinkielellä. – Jääkärien ravinto oli myös perin niukka, joten miehet olivat kalpeita ja heikkoja. Myöhemmin parantui sentään ruoka, ja pataljoona alkoi vähitellen voimistua kestämään uusia ponnistuksia ja vaivoja, jotka sitä kotimaassa odottivat.
Jääkäripataljoonan siirryttyä Libauhun alkoi suuri odotus Venäjän romahduksen johdosta. Jääkärien silmät olivat kuumeisesti – entistä enemmän – käännetyt vain Suomeen, he odottivat hetkeä, jolloin heidän "syvä iskunsa" Suomen vapauttamiseksi venäläisestä sortajasta toteutuisi isänmaan kamaralla.
Kun suunnittelut vuoden 1917 elokuun suuresta aselähetyksestä, josta kohta enemmän, ja jääkäripataljoonan siirtämisestä Suomeen syyskuun alussa tulivat pataljoonan tietoon, täyttyivät jääkärien sydämet rajattomalla ilolla, mutta kun taas pian osoittautui, että suunnitelmaa ei voitukaan vielä toteuttaa, oli pettymys sitä musertavampi. Kuten myöhemmin tulemme näkemään, oli peruutus kyllä Suomen ja sen itsenäisyyspyrkimyksen onneksi, mutta eiväthän jääkärit eristettyinä isänmaastaan voineet tuntea oikeata asianlaitaa, kun tilannetta Suomessa ei tunnettu edes Tukholmassa työskentelevässä Ulkomaanvaltuuskunnassa – eikä edes kyllin selvästi Suomessa toimivien aktivistien keskuudessa.
Pataljoonan saksalaisessa päällystössä tapahtui elo-syyskuussa joitakuita muutoksia. Kreivi Schwerin oli elokuun 31. p:nä luopunut Lockstedtin harjoitusjoukon päällikkyydestä, jonka nyt otti vastaan kapteeni Höcker. Syyskuun 29. p:nä erosi taas kapteeni Knaths pataljoonan päällikkyydestä ja hänen sijaansa tuli komentajaksi lämmin Suomen-ystävä, nerokas ja toimintakykyinen kapteeni Ausfeld. Komentajanvaihdoksesta johtui, että suomalaisten ja pataljoonan saksalaisen johdon välille palautui entinen luottava suhde. Ausfeld, kuten muistamme, oli tarmokkaasti työskennellyt uuden koulutusohjelman aikaansaamiseksi.
Hänen johdollaan alkoi nyt vilkas toiminnan aika. Ylijoukkueenjohtajille, joukkueenjohtajille ja vanhemmille ryhmänjohtajille järjestettiin sotakorkeakoulutusopetusta, mikä kuitenkin pataljoonan lähtiessä Suomeen jäi kesken. – Tärkeänä esityönä Suomen armeijan tulevalla koulutuksella oli myös laaja, 5-osainen suomalainen sotilaskäsikirja, jonka laatimiseen otti osaa ylijoukkueenjohtaja Ståhlbergin johdolla parikymmentä eriarvoista jääkäriä.
Pitkäaikainen eristyneisyys Suomesta ja tietämättömyys kotimaan tapahtumista vaikuttivat Libaussa oloaikanakin pataljoonan mielialaan masentavasti – samoin puutteellinen muonitus ja pataljoonan terveydentilan arveluttava aleneminen. Kun Helsingin Aktiivinen keskuskomitea (A.K.) pääsi tietoiseksi näistä valitettavista olosuhteista, järjesti se kiinteämmän yhteyden pataljoonaan ja toimitti jääkäreille taloudellista avustusta.
Myöhempään syksyllä lähti kolme jääkärikomennuskuntaa Suomeen aselaivojen mukana, joihin kohta joudumme lähemmin tutustumaan.
Vuosi 1918 koittamassa ja jääkärien paluu kotimaahan.
Suomi oli joulukuun 6. p:nä 1917 julistautunut itsenäiseksi, mihin Venäjän kansankomissariaattikin oli antanut myönnytyksensä. Ja tammikuun 4. p:nä 1918 oli H. M. Keisari Wilhelm II antanut kreivi Hertlingin toimeksi lausua julki Suomen riippumattomuuden tunnustaminen, minkä tämä suorittikin tammikuun 6. p:nä 1918.
Lämmin Suomen-ystävä, valtiollisen jaoston johtaja salaneuvos Ernst von Hülsen ilmoitti tapahtumasta tammikuun 7. p:n aamulla Jääkäripataljoona 27:lle. Pataljoonan riemu oli sanoin kuvaamaton. Tammikuun 8. p:nä sai valtiollinen jaosto Libausta sähkösanoman:
"27. Jääkäripataljoona pyytää ilmaista valtiollisen jaoston ja
ulkoministeriön välityksellä alamaisimman kiitoksensa kaikkein
korkeimpaan paikkaan.
Toimeksi saaneina:
von Coler, Jernström, Mandelin."Koko Saksassa herätti Suomen riippumattomuuden tunnustaminen Venäjän, Ruotsin ja Saksan valtakunnan taholta iloista vastakaikua.
Tärkeä saavutus oli aikaansaatu. Mutta kaikki tämä tapahtui ajankohtana, jolloin asema maassamme, kuten kohta tulemme näkemään, oli synkempi kuin koskaan ennen. Tästä on laajempi selvitys vähän jäljempänä.
Tiedot, joita jääkärit saivat kotimaasta, vakuuttivat heille yhä varmemmin, että se hetki, jolloin heidän varsinainen tehtävänsä alkaisi, ei enää voinut olla kaukana.
Tähän viittasi myös pataljoonan komentaja kapteeni Ausfeld uudenvuoden tervehdyksessänsä, huomauttaen, että "27. Jääkäripataljoona" on nyt tullut erittäin tärkeäksi tekijäksi Suomen hallitukselle; sen on muodostettava perusta uudelle suomalaiselle armeijalle. "Maailmansota on opettanut, ettei mikään valtio voi tulla toimeen ilman sotajoukkoa, ja kuta vankempi jonkin valtion sotalaitos on, sitä paremmin se kykenee pitämään loitolla viholliset ja säilyttämään rauhan." Ja kapteeni Ausfeld lisäsi vielä: "Joka hetki on pataljoona valmiina Suomen hallituksen kutsusta lähtemään Suomeen, ja tuo hetki on uutena vuotena pian tuleva."
Jääkärit olivat kuitenkin tottuneet siihen, että tuo heidän toivomansa "pian" tietäisi sittenkin "ei vielä", sillä Saksan hallituksen rauhanneuvottelut bolshevikkien kanssa saattaisivat hidastuttaa heidän lähtöään. – Mielialan virkistämiseksi päätettiin laskea jääkäripataljoonasta noin 150 miestä siviililomalle Saksaan. Lomien piti kestää helmikuun alkuun saakka.
Mutta virkistysmatkasta oli useille tuleva viimeinen matka. Tammikuun 15. p:nä oli eräs komennuskunta matkalla Lockstedtistä Kölniin, missä siviililomalle matkustaville oli hankittu työpaikat. Junan oli pakko pysähtyä radalle, kun edellisenä yönä raivonnut ankara lumimyrsky oli kaatanut puita kiskoille. Keskellä raivaustyötä syöksyi takaapäin Bremenistä tuleva pikajuna täyttä vauhtia pysähtyneen junan päälle, jolloin 6 viimeistä vaunua täydellisesti pirstoutui pikajunan veturin tunkeutuessa niiden sisään. Eräässä näistä vaunuista olivat suomalaiset, 16 miestä. Heistä sai 12 silmänräpäyksessä surmansa ja kolme haavoittui pahasti, ainoa eheänä säilynyt tuli mielipuoleksi. Tapaus herätti pataljoonassa syvää ja vilpitöntä surua. – Kaikkiaan sai surmansa 35 sotilasta, mutta vain suomalaiset haudattiin suurin juhlallisuuksin Osnabrückissä tammikuun 23. p:nä valtavan kansajoukon läsnäollessa. – Superintendentti Weidner puhui sydämeenkäypiä sanoja sovittaen onnettomuudenuhrien kohtaloon lauseen: "Jumalasta, Jumalalle ja Jumalan kautta on kaikki maan päällä." Sen jälkeen viritti sotilassoittokunta virren "Jeesus turvani on". Vainajat saatettiin hautaan suurin sotilaallisin kunnianosoituksin.
Tuskin olivat jääkärien mielet vähän tasaantuneet tämän murheellisen tapahtuman vaikutuksilta, niin tuli toinen vielä kaameampi sanoma. Eversti Thesleff lähetti 30. p:nä tammikuuta sähkösanoman, että Suomessa on puhjennut kansalaissota, jonka punaiset, liittoutuen perivihollisemme kanssa, olivat aloittaneet. – Tämä oli odottamaton ja kova isku jääkäreille, jotka – Tokoin miehekäs puhe muistossaan – eivät olleet osanneet edes uneksuakaan, että heidän oli nyt taisteltava myös omia kansalaisia vastaan. Yksimielisesti he kuitenkin tuomitsivat sosialistien tekemän valtiopetoksen, tuon ennen kuulumattoman rikoksen. Jääkärit lähettivät heti lähetystön pataljoonan komentajan luo pyytäen, että tämä tekisi voitavansa kiirehtiäksensä pataljoonan kotiin pääsyä. Tässä suhteessa olivat kuitenkin Suomen valtuutetut tehneet kaiken voitavansa.
Helmikuun ensi päivinä olivat ylin sodanjohto ja Brest-Litowskissa silloin oleskeleva valtiosihteeri von Kühlmann päässeet täyteen yksimielisyyteen siitä, että Suomen hallituksen toivomuksia "27. Jääkäripataljoonan" kotiin palauttamisesta ynnä aseiden, ammusten ja varustusten toimittamisesta Suomeen siellä järjestyksen palauttamiseksi muodostettavaa kansanmiliisiä varten oli tyydytettävä seuraavassa muodossa:
1. "27. Jääkäripataljoona" hajoitetaan. Sen suomalaiset jäsenet
päästetään palveluksesta ja kuljetetaan siviilihenkilöinä ilman aseita ja ammuksia suomalaisella laivalla Suomeen.
2. Saksan sotilashallinto myy etupäässä sotasaalisvarastoistaan
Suomen valtuutettujen haluamat ja muuten tarpeellisiksi huomatut aseet, ammukset ja muut sotatarpeet jollekin yksityiselle saksalaiselle toiminimelle, joka vuorostaan myy ne jollekin yksityiselle suomalaiselle toiminimelle, joka viimemainittu luovuttaa ne Suomen sotilashallinnolle. Suomen taholta on myönnyttävä siihen, että maksu mahdollisimman mukaan suoritetaan Saksaan tuotavina raaka-aineina. Näiden sotatarpeiden kuljetuksen Saksasta tulee tapahtua suomalaisilla laivoilla.
Tällainen muoto oli välttämätön Brest-Litowskin rauhanneuvottelujen tähden.
Yrityksen käytännöllinen toteuttaminen jäi Saksan yleisesikunnan valtiollisen jaoston suoritettavaksi. Kiirettä kysyttiin, lausuu salaneuvos von Hülsen, jonka arvokasta selostusta yllä olemme noudattaneet.
Helmikuun 6. p:nä saivat jääkärit vihdoin tuon vuosikausia odottamansa ilosanoman, että heidän lähtönsä tapahtuisi aivan lähipäivinä, niin pian kuin suomalaiset laivat saapuisivat satamaan. Kaikki koetut ristiriidat ja kärsimykset unohdettiin: jokaisen silmissä kuvastui iloinen odotus.
Pataljoonan Suomeen-lähtö.
Ei mikään sulku matkaamme saa estää;
ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää.Libaussa elettiin näinä päivinä lähtökuumeessa. Tavanmukainen palvelus oli kokonaan loppunut. Saksassa lomalla olevia ja siviilitöihin laskettuja jääkäreitä palasi joka päivä. Kaupungilla oli hälinää ja kiirettä. Kaikkialla näkyi vihreätakkisia, touhuavia jääkäreitä. Sata miestä oli määrätty etujoukkona saattamaan Danzigista lähteviä aselähetyksiä. Aseitten kuljetusta varten oli tänne saapunut Suomesta kolme laivaa, nim. Mira, Poseidon ja Virgo.
Helmikuun 11. p:nä lähtivät Mira ja Poseidon aseilla lastattuina, mukanaan 80 jääkäriä majuri Öhqvistin johdolla sekä kenraali Mannerheimin kuriiri, turkulainen vuorineuvos B. Grönblom, joka jo syksyllä 1917 oli erittäin ansiokkaasti toiminut valkoisen Suomen aseistamisen hyväksi. Myös tunnettu luotsi K. Rönnholm oli mukana. Höyrylaiva Virgo jäi odottamaan lisäaseita, joita saksalaiset viranomaiset varsin auliisti hankkivat. Virgo pääsi lähtemään vasta helmikuun 20. p:nä 1918 mukanaan 20 jääkäriä joukkueenjohtaja Rehnbäckin johdolla. Näissä kolmessa laivassa kuljetettiin Suomeen 70.000 kivääriä ja 22.480.000 panosta, 8 tykkiä, 8 haupitsia, 70 konekivääriä, 363 pistoolia, 12.325 käsikranaattia, 16.420 tykinammusta, 6 langattoman lennättimen tarpeet ja 1 lentokone.
Helmikuun 9. p:nä saapui Libauhun eversti Thesleff, jonka Suomen hallitus oli valtuuttanut ottamaan haltuunsa pataljoonan. Helmikuun 10. p:nä oli "27. Jääkäripataljoonan" viimeinen paraati, jolloin eversti Thesleff tarkasti sen. Jääkäreille tämän jälkeen pitämässään puheessaan hän ilmoitti Suomen laillisen hallituksen ja isänmaan kiitoksen heidän suurenmoisesta työstään, "joka ikuisiksi ajoiksi on jäävä kauneimmaksi, valoisimmaksi, unhottumattomimmaksi muistoksi Suomen vapaustaistelussa".
Jo seuraavana päivänä, helmikuun 11:ntenä, saapuivat Libauhun höyrylaivat Arcturus ja Castor, jotka Suomen hallitus oli lähettänyt noutamaan suomalaista jääkäripataljoonaa kotimaahan. Iltapäivällä jääkärit allekirjoittivat sitoumuksen, minkä nojalla he astuivat yhden vuoden ajaksi Suomen hallituksen perustaman armeijan palvelukseen. Helmikuun 12. p:nä eversti Thesleff julkaisi ensimmäisen päiväkäskynsä, jossa hän huomautti pataljoonan astuneen Suomen valtion palvelukseen sekä ilmoitti jääkärien arvonkorotukset. Täten ylennettiin 13 majureiksi, 41 kapteeneiksi, 66 yliluutnanteiksi, 126 luutnanteiksi, 157 vänrikeiksi, 50 vääpeleiksi, 188 varavääpeleiksi, 423 aliupseereiksi, 66 jefreittereiksi. Yhteisluku oli 1.130 miestä. Helmikuun 13. p:nä tapahtui "27. Kuninkaallisen Preussiläisen Jääkäripataljoonan virallinen lakkauttaminen". Pataljoona kokoontui Bayern-kasarmin pihalle. Liikutuksesta väräjävin äänin lausui kaikkien kunnioittama entinen pataljoonan komentaja kapteeni Ausfeld lakkauttamismääräyksen ja jatkoi sitten: "Te eroatte nyt saksalaisista tovereistanne lähteäksenne armaaseen synnyinmaahanne. Minä kiitän teitä, jääkärit, kolmivuotisesta työstänne Saksan sotajoukossa ja toivon, että te isänmaallenne menestyksellä näytätte, mitä täällä olette oppineet. Eläköön Suomi!"
Majuri Jernström kohotti pataljoonan puolesta eläköönhuudon Saksalle,
Saksan keisarille ja armeijalle. Joukko jääkäreitä otti sitten kapteeni
Ausfeldin käsilleen ja pataljoonan hurratessa lennätti hänet kolmasti
ilmaan. Tämän jälkeen eversti Thesleff otti vastaan pataljoonan ja
edellämainittu päiväkäsky luettiin. Juhlatilaisuuden päätyttyä
pidettiin Libaun Trinitatis-kirkossa jumalanpalvelus, jonka kestäessä
jääkärit vannoivat uskollisuudenvalan Suomen lailliselle hallitukselle.
Samassa tilaisuudessa vihittiin pataljoonan kaunis lippu.[27]Kun pataljoonan sotilaspappi, jääkäri Anttila oli pitänyt saarnan ja tehostanut valan merkitystä, luki majuri Jernström valan kaavan, minkä kaksi jääkäriä kustakin komppaniasta, lipun ääressä nostaen kaksi sormea, toisti jääkäripataljoonan nimessä. Valan jälkeen kaikui "Isänmaan virsi" valtavana vyörynä korkeassa temppelissä. Monen silmässä kiilsi liikutuksen kyynel, sillä tuo virsi antoi jokaiselle horjumattoman vakuutuksen oikean asian voitosta.
Salaneuvos von Hülsen kirjoittaa: "Nyt oli eron hetki käsissä. He kaikki, jotka nyt lähtivät luotamme, veivät mukanaan povessaan sen ylpeän tunteen, että olivat kunnialla kantaneet saksalaisen jääkärin vihreää takkia. Ja ylpeyden tunteeseen liittyi harras kiintymys Saksaan, sen armeijaan ja kansaan. Täten muodostui vapauttamishetki Saksan armeijasta ja ero saksalaisista upseereista ja tovereista erityisen juhlalliseksi tilaisuudeksi. – – – Kotiin päin kävi matka, taisteluun kodin ja konnun, rakkaan isänmaan puolesta. Suomen vapauden suuri hetki oli lyönyt. Se tapasi suuren sukupolvenkin".
Vielä saman päivän iltana jääkärit puettiin siviilipukuihin, ja yön kuluessa entiset komppaniat marssivat satamaan ja sijoittautuivat laivoihin, tykistömiehet Castoriin, muut Arcturukseen. Täsmälleen klo 2.15 helmikuun 14. p:nä molemmat laivat lähtivät Libaun satamasta ohjaten kulkunsa merelle – Suomea kohti.
Matka kävi aluksi etelään ja länteen, koska oli syytä pelätä venäläisten yrittävän Itämerellä tykkiveneillään tai hävittäjillään tuhota laivat. Vasta myöhään illalla 15. päivänä käännyttiin Stolpmünden itäpuolella olevan Stilon majakan kohdalta pohjoiseen Itämerelle, valot sammutettuina. Seuraavana aamuna saavuttiin Öölannin eteläniemen kohdalle, mihin ruotsalainen torpedovene oli saapunut vastaanottamaan laivoja Ruotsin vesille tultaessa, ja kahden torpedoveneen saattamana aina jääalueelle saakka jatkui matka pohjoiseen seuraavina päivinä aivan tavallisesti. – Näin olivat kulkeneet myös aikaisemmin lähteneet Mira ja Poseidon. – Varhain 18. päivänä olivat laivat Grislehamnin luotsiaseman seutuvilla. Vaikeat jääesteet alkoivat nyt hidastuttaa kulkua, ja kärsimättöminä odotettiin suomalaisen jäänmurtajan Sammon apuun saapumista. 20. päivänä Arcturuksen voimat uupuivat ja laivat pysähtyivät Svartklubbenin ja Öregrundin välille. Kello 16 aikaan vihdoin tuli taivaanrannalla Sampo näkyviin ja illalla se saapui kuljetuslaivojen luo. Sampo otti nyt haltuunsa Castorin lastin – tykistön ja sen miehistön – ja matka aloitettiin seuraavana aamuna jäänmurtajan avatessa väylää. 22. päivänä jätettiin Castor Gävleen. Pitkin rannikkoa ponnistelivat Sampo ja Arcturus Härnösendin kohdalle, mistä kulku 23. päivän illalla ohjattiin yli Pohjanlahden suoraan Vaasaa kohti. Vasta 25. päivänä saavuttiin Suomen rannikolle ja vihdoin kello 17 tienoilla laskivat Sampo ja Arcturus Vaasan satamaan Vaskiluotoon – tasan kolme vuotta sen jälkeen kun ensimmäiset pfadfinderit olivat Lockstedtin leirille päätyneet.
Jääkärien vastaanotto Vaasassa.
Jääkäripataljoona nousi kotimaan kamaralle, missä valtavat kansanjoukot sitä riemun ja syvän liikutuksen valtaamina tervehtivät.
Helmikuun 18. p:n vastaisena yönä olivat aikaisemmin lähteneet Mira ja Poseidon kallisarvoisine aselasteineen 80 jääkärin kera saapuneet jäänmurtaja Sammon ohjaamina Vaasan ulkosatamaan Vaskiluotoon. – Kummankin laivueen matka Itämeren yli oli ollut vaarallinen. Miinat vaanivat kaikkialla, ja Pohjanlahden paksu jääpeite teki vielä viimeisiä esteitään.
Kuvaamaton oli kummallakin kerralla molemminpuolinen näkemisen ilo. Onnellinen Vaasa, joka sait nähdä tuon ihmeellisen sankaritarinan ihanan loppunäytelmän ja joka kiitolliseen syliisi sait ensinnä sulkea Suomen parhaimmat pojat!
Seuraavana päivänä kello 3 ip. oli Vaasan torilla jääkäripataljoonan suuri paraati, jota koko kaupunki ja ympäristön maaseutu hartain mielin seurasi. Hetki oli historiallinen siitäkin syystä, että siiloin ensi kerran kohtasivat toisensa kaksi vapaussotamme keskeisintä tekijää, jääkärit ja valkoisen Suomen suuri ylipäällikkö, kenraali Mannerheim.
Vaasan marssin sävelten kaikuessa saapui kenraali Mannerheim seurueineen. Joustavin askelin, päätänsä pitempänä muuta kansaa, hän astui jääkäreitten luo, tervehti ensinnä vanhinta majuria, Jernströmiä, ja kulki sitten tervehtien kunniaa tekevien rivien ohi, kätellen jokaista komentavaa upseeria. Katselmuksen päätyttyä valkoinen kenraali lausui jääkäreille suomeksi:
"Isänmaa tervehtii teissä parhaita poikiaan. Suomen muodostumassa oleva nuori armeija näkee teissä opettajansa ja tulevat johtajansa. Teitä odottaa suuri ja kunniakas tehtävä: armeijan luominen, joka pystyy tekemään Suomen vapaaksi, suureksi ja mahtavaksi."
Kenraali lopetti kohottamalla kolminkertaisen eläköön-huudon jääkäreille, jotka vastasivat kohottamalla eläköön-huudon kenraali Mannerheimille. Soittokunta viritti samassa hetkessä "Jumala ompi linnamme", ja kansanjoukko paljastetuin päin yhtyi virteen. Itäisen tullin luota jymähtelivät kanuunain kunnialaukaukset, syvällä jylinällään kohottaen harrasta tunnelmaa.
Jääkärit ryhmittyivät sitten kahden leijonalipun koristaman puhujalavan eteen. Sitten kun Mustasaaren kirkkoherra I. A. Björklund oli pitänyt rukouksen ja valtiopäivävirsi oli veisattu, astui puhujalavalle Vaasan hallituksen päämies, senaattori Heikki Renvall, hallituksen nimessä tervehtien jääkäripataljoonaa suomeksi ja ruotsiksi pitämillään puheilla. Puhuttuaan voimakkaasti perivihollisemme Venäjän menettelystä v. 1808 lausui herra senaattori seuraavaan tapaan:
"Väkivalloin ja petoksin oli Venäjän valta tullut Suomeen. Väkivalloin ja annettuja valoja rikkoen se oli täällä viime aikoina kansaamme sortanut. Maanpettureihin rakentaen se nyt koetti uudestaan syliinsä sulkea äsken vapaaksi tunnustamansa Suomen. Nuorisomme kuningasajatus: itsenäisen Suomen luomisen mahdollisuus ja sen luomisen välttämättömyys raudalla ja verellä on nyt toteutettava." Huomautettuaan, että tämä alkanut vapaustaistelu oli samalla ihmiskunnankin sotaa kaikkia sivistyssaavutuksia ja perinnäisiä siveellisyyskäsitteitä tuhoavaa bolshevismia vastaan, päätti puhuja puheensa seuraavasti: "Suomen kansan valitseman hallituksen nimessä minä lausun teidät tervetulleiksi isänmaahan. Suomen historiassa ei ole koskaan ollut päivää, jolloin koko kansakunnan olisivat täyttäneet lämpimämmät tunteet kuin tänä päivänä ja niinä päivinä, jolloin teitä on odotettu. Tienne tulee olemaan siunattu kaikkien niitten tuhanten rukouksien kautta, joita ylhäiset ja alhaiset tässä maassa ovat kohottaneet, kaikkien niitten kyynelten kautta, joita puolestanne on vuodatettu, kaikkien niitten lämpimien toiveitten kautta, joita jääkäripataljoonaan on liitetty. Isänmaa on ylpeä teistä, isänmaa ylpeänä katsoo teihin ja on varma siitä, että Suomen talonpoikaisjoukot, te johtajinaan ensi rivissä, tulevat palauttamaan kansalle vapauden ja jakamattomalle isänmaalle työrauhan. Hallituksen nimessä lausun teidät tervetulleiksi, kiittäen siitä, mitä olette tehneet, ja täysin vakuutettuna siitä, että tulette suorittamaan sen työn, jolle nuoren elämänne olette omistaneet."
Porilaisten marssin sävelten kaikuessa, päällystö ja jääkärilippu etunenässä, poistuivat jääkärit torilta ryhdikkäässä, saksalaisessa paraatimarssissa.
Kotiin palanneitten lepoaika ei ollut pitkä. Rintama odotti omiaan, ja pian olivat jääkärit etumaisilla tulilinjoilla loppuun suorittamassa alkamaansa isänmaallista työtä.
Tällainen on jääkärien tarina.
On syytä vielä tehdä lyhyt yhteenveto siitä, mitä "27. Jääkäripataljoona" Suomelle merkitsi.
Suomen puolelta oli 27. Jääkäripataljoonan ylpeä tarina kolmen vuoden aikana – keskellä maailmansodan melskeistä kiirettä – Saksan ylimmälle sodanjohdolle alituinen ja painava "admonitor" (muistuttaja) Suomen kysymyksen merkityksestä sekä siitä, mitä Suomi Saksalta toivoi ja välttämättä tarvitsi.
Samalla jääkäripataljoona pelottomasti taistellen yhdessä saksalaisten kanssa osoitti, mikä arvokas tekijä Suomi puolestansa saattoi Saksalle olla. Mutta ei siinä kyllin, että Saksa kasvatti vapaustaisteluamme varten huomattavan määrän upseereita ja alipäällystöä, vaan se antoi Suomelle myös aseet, joita ilman emme olisi voineet vapaussotaamme käydä. Kun Ruotsi jätti meidät joka suhteessa avuttomiksi, niin Saksa antoi auliin käsin – vieläpä omien poikainsa verenkin. Kaiken tämän suuriarvoisen avun hankkijoina olivat jääkärit ja ne Suomen ja Saksan miehet, jotka jääkäriliike oli haltioinut ja mukaansa temmannut.
Mutta paitsi sitä, että jääkärit näin kiinnittivät ulkomaiden, varsinkin Saksan huomion puoleemme, he vaikuttivat herättävästi kotimaassakin. Jo pelkkä Venäjästä vapautumisen ajatus tuntui meistä aikaisemmin mahdottomalta; me olimme niin vajonneet oman heikkoutemme ja voimattomuutemme selviönä pitämiseen, että itsenäisyystaistelu monista tuntuikin ensin aivan houreelta. Jääkäriliike aukaisi silmät, herätti uskoa, valoi intoa ja takoi rohkeutta kaikkien kansankerrosten keskuudessa. Tämä herätystyö oli niin voimallinen juuri sen takia, että sen takana oli rohkea, uhrautuva teko – eikä vain kuluneet iskusanat. Jääkäriliike muokkasi ja valmisti maaperää Suomessa vapaustaistelullemme.
Ei ole myöskään unohdettava sitä, että jääkärien itseuhrin kautta sadattuhannet Suomen kodit säästyivät antamasta poikiaan mitä suurimpien kärsimysten alaisiksi maailmansodan kauhuihin Venäjän armeijan riveissä, sillä Venäjän ministerineuvosto oli moneen kertaan käsitellyt asevelvollisuuskysymystä, mutta ei ollut koskaan uskaltanut tehdä mitään lopullista päätöstä. Oli yksi seikka, joka sitä esti siitä: suomalaisen jääkäripataljoonan olemassaolo. Se oli venäläisille elävänä todistuksena siitä, että suomalaisten uskollisuus oli mennyttä ja että Suomi päinvastoin näytti olevan valmis astumaan Venäjän vihollisten riveihin. – Jos venäläiset kerran olisivat ruvenneet viemään suomalaisia rintamillensa, niin tuo pakko-otto olisi epäilemättä uuvuttanut Suomen tai nostattanut sen ennenaikaiseen kapinaan, joka olisi veriin tukahdutettu. Jääkäriliikkeen kautta säästyivät Suomen pojat omaa vapaustaistelua varten.
Jääkäripataljoona oli siis monessa suhteessa arvaamattoman tärkeä ja keskeinen tekijä Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi.
Kaiken tämän ihmeellisen takana oli kuitenkin isäimme Jumala, jolle ainoalle kaikukoon ajasta aikaan, sukupolvi sukupolvelta nöyrien sydänten kiitos ja ylistys!
Piirrämme tähän vielä erään, Suomen itsenäisyyden rakennustyössä mukanaolleen valtiomiehen, Edv. Hjeltin vaskeen veistettävän, koruttoman ja oikean arvostelun jääkäriliikkeestä:
"Harvoin lienee intuitiivisesti omaksuttu (sisäiseen näkemykseen perustuva) suunnitelma osoittautunut edellytyksiltään ja tuloksiltaan oikeammaksi kuin tämä Suomen nuorison uskalias ja rohkea, mutta samalla edesvastuullinen teko."
Pataljoonan Suomeen palauttaminen aiheutti sydämellisen sähkösanomain vaihdon, mikä osoitti suomalaisten syvää kiitollisuutta – ja myöskin saksalaisten kiintymystä suomalaisiin jääkäreihin, joiden suuri teko oli tullut heille ilmeiseksi.
Everstiluutnantti Thesleffin tervehdys:
"Ylin armeijanjohto, valtiollinen jaosto: kenraali Ludendorffille:
Teidän ylhäisyytenne! Hallitukseni, isänmaani ja nyt hajoitetun
jääkäripataljoonan nimessä sallikaa minun lausua Teille meidän
sydämellisin ja mitä syvimmin tunnettu kiitollisuutemme kaikesta
siitä, mitä olette tehnyt meidän ja asiamme hyväksi. Teidän
Ylhäisyytenne! Suomi ei ole ikinä unhoittava Teitä ja voitollista
Saksan armeijaa, sillä Tehän olette sen auttanut vapauteen ja
menestykseen. Saavutettu vapaus ja kolmivuotinen aseveljeys, jonka
sinettinä on yhdessä vuodatettu veri, on kiinnittänyt synnyinmaamme
ikuisin sitein Saksaan. Kauan eläköön suuri Saksan kansa, sen
keisari ja sen kunniakas armeija!
Libaussa, helmikuun 14. p:nä 1918.
Thesleff."Kenraali Ludendorff lähetti valtioneuvos Hjeltille seuraavan sähkösanoman:
"Valtioneuvos Hjelt – Berliini:
Everstiluutnantti Thesleff lähettää minulle "27.
Jääkäripataljoonan" lähdön edellä kiitossähkösanoman, joka on
minua suuresti ilahduttanut. Olkoon nuorten suomalaisten matka
ja heidän kotiintulonsa onnellisena enteenä heidän kotimaansa
tulevaisuudesta, jonka maan kehitys ja voimistuminen on minulle
vastakin oleva kallis meidän molempien maittemme yhteiseksi
siunaukseksi. Täyttäköön Suomen kansan ennen kaikkea se vakaumus,
että ainoastaan kaikkien voimien päämäärästään tietoinen
yhteistoiminta, erikoistoiveet syrjäyttämällä, ja rautainen
tahto voi kaikista vaikeuksista huolimatta viedä voittoon.
Suuressa päämajassa, helmikuun 17. p:nä 1918.
Ludendorff."TOIMENPITEET SUOMEN ASEISTAMISEKSI.
Tilanne Suomessa Venäjän vallankumouksen jälkeen.
Venäjällä puhkesi vallankumous maaliskuun alkupuolella 1917. Shpalernajaan teljetyt suomalaiset valtiolliset vangit, 73 aktivistia ja jääkäriä, vapautuivat vallankumouksen humussa jo maaliskuun 12. p:nä, ja Venäjälle sekä Siperiaan karkoitetut suomalaiset pääsivät palaamaan kotimaahan, niiden mukana kuuluisa kansalaisemme tuomari Pehr Evind Svinhufvud. Suomessa tuli tämä historiallinen tapahtuma yleisemmin tunnetuksi maaliskuun 17. p:nä, jolloin myös saatiin tietää, että keisari Nikolai II oli jo saman kuun 15. p:nä luopunut valtaistuimesta ja että valta oli siirtynyt Kerenskin johtamalle ns. Väliaikaiselle hallitukselle, jossa kadettipuolueella oli määräävä asema. Kun Shpalernajasta vapautuneet tuskin olivat päässeet kotimaahan, tuli tieto, että Venäjän vallankumoushallitus käski "vakoilijat", "maankavaltajat" ja "Saksan armeijassa palvelleet" uudestaan vangittaviksi. Silloin suuri osa shpalernajalaisia pakeni vanhoja tuttuja etappiteitä myöten erämaiden halki Ruotsiin – ja edelleen Saksaan. Tämä oli Venäjän vallankumouksen alkusoitto Suomelle. Itsenäisyysmiehemme huomasivat selvää selvemmin, että Venäjällä oli vain tapahtunut "isännän" muutos, mutta että järjestelmä oli sama. Venäjän väliaikainen hallitus riensi kyllä saman maaliskuun 20. p:nä antamaan "julistuskirjan Suomen Suuriruhtinaanmaan valtiosäännön vakuuttamisesta sekä jälleen saattamisesta täysin toteutetuksi". Aktivistimme, jotka harkiten suhtautuivat julistuskirjaan, muistivat liiankin hyvin, että Venäjän hallituksen lupauksiin ei ollut luottamista. Julistuskirja sisälsi vain kuluneita korulauseita, jotka taas milloin tahansa voitiin peruuttaa. Jos Kerenskin hallitus olisi vähänkin vakavammalta kannalta ottanut sen, mitä se Suomelle lupasi, niin sen olisi täytynyt "julistuskirjaan" liittää laaja amnestiavakuutus kaikille valtiopetoksesta syytetyille, siten tunnustaen, että Venäjän tsaarinaikainen hallitus ja valtakunnan duuma polkemalla Suomelle pyhästi vakuutettuja perustuslakeja itse asiassa olivat olleet syynä suomalaisten kapinantielle nousemiseen.
Julistuskirja herätti kuitenkin varsinkin kaupungeissa tavattoman riemun, joten täydellinen "vapaushumala" valtasi laajat kansalaispiirit. Venäjän "vapaata ja jaloa kansaa" ylistettiin sanomalehdissä ja toimeenpannuissa juhlissa. Mutta ylioppilasnuoriso pysyi loitolla näistä pidoista. Sen kanta oli vankkumaton, perustipa se oman, "Uusi Päivä"-nimisen sanomalehdenkin, jonka johdonmukainen ja voimakas sävy oli omiaan pitämään ajan suurinta, Suomen itsenäisyyttä koskevaa kysymystä etualalla ja joka saksalaismielisillä kirjoituksillaan vaikutti nostattavasti. Samoin oli Suomen vankan talonpoikaisen rahvaankin laita, senkin päämaalina oli Suomen täydellinen itsenäisyys. – Kun amiraali Nepeninin murhan jälkeen Venäjän Itämerenlaivaston ylipäälliköksi nimitetty amiraali Maksimov tuli Helsinkiin, tahtoi hän voittaa ylioppilaatkin vallankumouksen lupauksille suosiollisiksi ja kitkeä heidän mielestään kaikki epäilykset; hän tunsi nähtävästi jääkäripataljoonan olemassaolon ja ylioppilaiden osallisuuden sen syntyyn. Tätä varten hän maaliskuun 21. p:nä yliopiston ääriään myöten täyttyneessä juhlasalissa piti puheen Suomen ylioppilaille, mm. lausuen: – "Nyt minä kysyn teiltä, tahdotteko tulla venäläisen vapauden voimakkaiksi veljiksi, sanokaa se avomielisesti, avoimin sydämin, sanokaa, että tahdotte auttaa meitä –." Vastauksessaan ylioppilaskunnan puheenjohtaja tohtori Yrjö Kajava kiitti ensin amiraalia ystävällisistä sanoista ja lopetti lyhyen vastauksen seuraavasti: "– meidän on vaikea nyt täysin arvostella äskeisten tapahtumain merkitystä, Herra amiraali, Suomen ylioppilaat käsittävät tilanteen vakavuuden ja pysyvät levollisina".
Tätä kylmän kalseata, melkein jyrkästi kielteistä vastausta monet vallankumouksen hurmaamat kansalaiset sekä yksityisesti että julkisesti paheksuivat ja valittivat katkerasti, että "Suomen ylioppilasnuoriso on niin saksalaisen myrkyn saastuttama, ettei se enää kykene tuntemaan mitään todella suurta". (!) Ylioppilaiden etevä edustaja vastasi kuitenkin harkitusti antamatta hetken hurmion eksyttää itseänsä.
Ja Suomen talonpojat ajattelivat samalla lailla, hekin pitivät Suomen täydellisen itsenäisyyden vaatimusta selviönä. Pysyväisesti on aikakirjoihin merkittävä se suuri historiallinen kansalaiskokous, joka huhtikuun 7. p:nä 1917 pidettiin kaukaisen erämaapitäjän Suomussalmen kirkossa. Kokouksessa, jossa oli saapuvilla noin 2.000 henkeä, omaksuttiin voimakkaasti jääkärien ja Suomen itsenäisyysmiesten päämaali: Suomi itsenäiseksi ja Kauko-Karjala vapaaksi. Kokous valtuutti lähetystön viemään kansalaiskokouksen pöytäkirjan liitteineen Helsinkiin ja kääntymään asiassa eduskunnan puhemiehen, eri eduskuntaryhmien, senaatin puheenjohtajan ynnä maan prokuraattorin puoleen, mutta kaikki nämä vain neuvoivat asianomaisia varovaisuuteen ja hiljaisuuteen. Eduskunnan puhemies Kullervo Manner, sittemmin kapinan tielle eksynyt, oli ainoa, joka edes sanoi: "Asia on hyvä, mutta se riippuu tällä kertaa Hindenburgista ja Jumalasta." Syvästi pettyneinä ja hammasta purren palasivat Suomussalmen kokouksen valtuutetut – takaisin korpiinsa.
Sama huoli isänmaan itsenäisyyden välttämättömyydestä painoi myöskin Etelä-Pohjanmaan miehiä. Heinäkuun 7. p:nä 1917 oli Ylistarossa suuri meijeriliiton kokous, jossa mm. pidettiin valtiollisia puheita ja rohkeasti lausuttiin ajatus, että Suomen täytyi päästä kokonaan irti Venäjästä. Kokous valitsi toimikunnan laatimaan eduskunnalle ja hallitukselle esitettävän julkilausuman Suomen julistautumisesta täysin itsenäiseksi. Samoin valitsi se tämän lausuman perillesaattajiksi kaksi vakavaa ja rohkeata miestä, jotka heti matkustivatkin Helsinkiin. Eduskunnan silloinen puheenjohtaja Kullervo Manner otti Pohjanmaan miehet ystävällisesti vastaan ja kiitti eduskunnalle annetusta hyvästä neuvosta, mutta Suomen hallitusmiehet pelkäsivät mitkä mitäkin. Toiset olivat kauhuissaan arvellen, että moisella esityksellä menetettäisiin länsivaltojen sympatiat. Toiset taas olivat periaatteessa adressissa lausutun suuren asian puolella, mutta olivat aivan neuvottomia siihen nähden, miten asia voitaisiin käytännöllisesti toteuttaa, kun Suomella ei ollut omaa armeijaa. Silloin nämä lujat Pohjanmaan miehet valaisivat puhuttelemaansa senaattoria, josta sittemmin tuli myös ns. Itsenäisyyssenaatin jäsen että armeija oli juuri syntymässä ja että olipa jo ylipäällikkökin tiedossa. Kuka? kysyi puhuteltu, ja kun miehemme laukasivat vakuuttavasti – Hindenburg, oli senaattorimme pelosta horjahtaa, mutta sai peukaloittensa varassa kirjoituspöytänsä laidasta kiinni. Vaikka tilanne olikin vakava, eivät Pohjanmaan miehet voineet muuta kuin säälien hymyillä. Mutta olipa sitten vielä niitäkin, jotka valtiollisia vaalipuheita pitäessään kulkivat pitäjästä pitäjään ja varoittivat kansaa moisista maanpettureista, sellaisista kuin jääkärit ja aktivistit, jotka puuhasivat vaarallisia asioita, nim. Suomen itsenäisyyttä – sisäinen autonomia oli heidän mielestään vallan kylliksi.
Kun sitten vallankumous tuli ja lahjoitti meille, kuten näytti, entisen autonomiamme, niin olihan tämä jotakin vallan erinomaista ja juhlimisen arvoista niille, jotka vain tiesivät Venäjän tsaarivallanaikaisen hallituksen sortotoimenpiteistä ja kuinka se yhä päättävämmin toteuttamalla marraskuun venäläistämisohjelmaa vuodelta 1914 uhkasi täydellisesti hävittää koko kansamme olemassaolon. Juhlijat unohtivat, ettei venäläisten lupauksiin ollut paljonkaan luottamista, mutta tiesihän joka tapauksessa sortajan täydellinen kukistus muka toivon paremman ajan koittamisesta kansallemme. Toisin oli niitten laita, jotka tiesivät, mikä oli jääkärien ja aktivistien päämaali, ja sittenkin tuomitsivat tämän ylvään ja ainoan oikean ajatuksen; ne eivät olleetkaan "humalassa", ne vain omahyväisesti sokeudessaan järkeilivät, niiltä puuttui sydäntä uhrautua isänmaan puolesta ja toivoa ylläpitävä usko.
Seuraamme nyt pääpiirteittäin tapahtumain kulkua vallankumouksen jälkeen. Vallankumous, joka Venäjällä lakaisi pois vanhan järjestelmän, puuttui kovalla kädellä myös tsaarivallan korkeimpiin käskynhaltijoihin. Suomessakin matruusineuvosto pakotti Itämeren-laivaston ylipäällikön Nepeninin vangituttamaan kenraalikuvernööri F. A. Seynin ja venäläistyneen senaatin varapuheenjohtajan M. Borovitinovin. Molemmat kuljetettiin Pietarin vankiloihin – tietymättömiä kohtaloita kohden. Mutta taas toiselta puolen Venäjän "Väliaikainen hallitus" ja Suomessa majaileva venäläinen sotaväki sekä Venäjän entinen "vapaamielinen" sanomalehdistö näyttivät, mitä Suomen vapaudella todellisuudessa tarkoitettiin. Väliaikainen hallitus kielsi jyrkästi senaatin toimivallan laajentamisen. Entinen vapaamielinen lehdistö vuorostaan lietsoi vallankumouksellisen Venäjän natsionalistiset vaistot ilmi liekkiin. Suomeen sijoitettu venäläinen sotaväki taas sekaantui häikäilemättömästi suomalaisten sisäisiin asioihin; ja kun lähempi veljeily heidän ja sosialistien välillä syntyi, ei sotaväen harjoittamalla pakkovallalla ollut enää mitään rajoja – murhat, ryöstöt, varkaudet ja raiskaukset olivat heidän puoleltaan jokapäiväisiä ilmiöitä. – Kaikki nämä tapaukset ja ilmiöt pakottivat jokaisen ajattelevan suomalaisen heräämään ja tunnustamaan itselleen, että Venäjän vallankumous ei ollut antanut Suomelle yhtään mitään siitä itsenäisyydestä ja vapaudesta, josta oli haaveiltu. Vanha, milloin hyvänsä Venäjän taholta rikottavissa oleva autonomia, joka tulevaisuuteen nähden ei merkinnyt juuri mitään, oli tosin saatu takaisin, mutta kaupanpäällisiksi jäi maahamme venäläinen "svaboda"-sotaväki, jolle lait eivät merkinneet mitään ja joka polki jalkoihinsa kaiken yhteiskunta- ja valtioelämän peruspylväät.
Tilanne asetti ratkaistavaksi kysymyksen: "Mitä on tehtävä?" Toiset vastasivat tähän: "Emme voi tehdä muuta kuin odottaa ja ottaa vastaan, mitä meille annetaan" – siis armopaloja. Toisille taas oli toinen vastaus selvä: "Meidän on taistellen voitettava itsellemme oikeutemme." Merkillistä on huomata, kuinka useimmat porvarillisten puolueiden vanhoista kokeneista, passiivisen vastarinnan taisteluissa karaistuneista johtomiehistä asettuivat ensinmainitulle kannalle. He kuvittelivat vieläkin, kuinka luja ja pettämätön kallio laillisuusperusta oli ja heitä peloitti yhä vielä jättiläismäisen Venäjän mahti. He uneksivat vain laajennettua autonomiaansa Venäjän yhteydessä, tyytyen jättämään sota- ja ulkoasiat, kuten ennenkin, Venäjän huostaan.
Mutta kuten olemme nähneet nuorisossa ja maatalousväestössä oli itsenäisyysajatus saanut lujan jalansijan. Aktivistien tunnussana: "Irti Venäjästä millä hinnalla hyvänsä" sekä heidän järkkymätön käsityksensä: "Venäjältä ei Suomelle milloinkaan tule mitään hyvää, olipa siellä vallassa millainen suunta hyvänsä", saavuttivat yhä enemmän vastakaikua kansassamme. Poliittisista puolueista oli maalaisliitto lähinnä itsenäisyyspyrkimyksiä omaksuen ne melkein sellaisinaan. Muissakin porvarillisissa puolueissa oli itsenäisyysajatuksella hartaita kannattajia, vaikkakin niiden johto oli asettunut kielteiselle kannalle. – Sosialidemokraattinen puolue oli alussa kaikkein jyrkimmin kannattanut itsenäisyyspyrkimystä, vielä kesäkuun 12. p:nä 1917 piti senaatin varapuheenjohtaja O. Tokoi ennenmainitun, suuren itsenäisyyspuheen, joka oli omansa aktivisteissa herättämään tyytyväisyyttä. Mutta sosialistien innokkaasti ajama "valtalaki", jonka he maalaisliiton ja muutamien muiden porvarillisten avustamina saivat läpi heinäkuun 18. p:nä osoitti, että selvä kanta itsenäisyysasiassa oli heitetty yli laidan. Valtalain mukaan eduskunta pidätti itselleen kaiken suuriruhtinaalle kuuluneen vallan "lukuunottamatta sota- ja ulkoasioita, joista oli myöhemmin erikseen päätettävä". Lisäksi valtalaki päätettiin vain saattaa Venäjän väliaikaisen hallituksen tietoon, sen hyväksymistä ei pyydetty. Valtalaki otettiin hyvin sekavin tuntein vastaan varsinkin itsenäisyysmiesten keskuudessa. Paheksumista herätti sekin, että sosialistit eivät olleet antaneet porvareille tilaisuutta tämän tärkeän kysymyksen alkukäsittelyyn. Vaikka bolshevismi jo ilmeisesti nosti päätänsä, oli väliaikaisella hallituksella vielä voimaa hajoittaa Suomen valtiopäivät ja määrätä uudet vaalit pidettäviksi lokakuun 1. p:nä 1917. Sosialisteilla oli jo kesällä vihiä bolshevikkien valtaanpääsystä, ja he luisuivat yhä ilmeisemmin sen syliin. Maltillisemmat sosialistit olivat voimattomat tukahduttamaan sitä bolshevistista anarkiaa, joka kesällä 1917 ilmeni monissa muodoissa, mm. noissa kaikkea järkeä vailla olevissa maatalouslakoissa, joiden aikana isännät estettiin kokoamasta viljojansa ja emännät hoitamasta karjaansa jne; porvarillisten lehtien suu tukittiin toista kuukautta kestäneellä kirjaltajalakolla; kaikenlaiset väkivallantyöt, mellastukset ja ryöstöt kuuluivat päiväjärjestykseen. Elokuussa alkoivat "Työmies"-lehden kiihotuskirjoitukset, jotka mm. aiheuttivat voiryöstöt Turussa ja Helsingissä.
Hallitus oli voimaton ylläpitämään maassa järjestystä – sosialistiset senaattorit eivät vakavissaan sitä tarkoittaneetkaan, he vain kehoittivat (!) työväkeä esiintymään maltillisesti ja arvokkaasti. Hyvä olikin väkivallantekijäin näin temmeltää, kun aseistetut venäläiset sotilaat, joita kaikkiaan tällöin vielä lienee ollut maassa noin 50.000, olivat valmiit heitä pistimiensä avulla tukemaan.
Järjestysvallan avuksi ja kodin rauhan turvaamiseksi oli jo kevätkesästä eri osiin maata muodostettu suojeluskuntia, joista sitten myöhemmin tuli Suomen valkoisen armeijan kantajoukko. Sosialistien johtokin oli tietoinen suojeluskunnista – jopa oli hyväksynyt niiden toiminnan. Mutta sosialistilehtien tarkoituksellinen kiihotus leimaa ne syksymmällä jo työväenluokan verivihollisiksi. Ja jo syyskuun lopulla kehoittaa "Työläisnuoriso"- niminen lehti suojeluskuntien vastapainoksi perustamaan aseellisia punakaarteja, joiden säännöt lokakuun 25. p:nä julkaistaan "Työmies"-lehdessä.
Kaikki tämä oli seurauksena siitä, että bolshevismi Venäjällä alkoi saada yliotteen. Marraskuun 7. p:nä olikin Leninillä ja Trotskilla jo valta – ja Kerenski pakeni pikaisesti.
Venäjä, joka syyskuun 14. p:nä 1917 oli julistettu tasavallaksi, oli nyt ilman minkäänlaista hallitusta, joten sen suvereeniset oikeudet Suomeen nähden olivat lakanneet. Venäläinen kenraalikuvernööri Nekrasoff ja hänen apulaisensa olivat luopuneet toimistaan. Suomi ei siis enää ollut vain valtiollisesti ja siveellisesti, vaan myöskin oikeudellisesti oikeutettu ottamaan kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä. Valtiopäivät päättivätkin julistaa itsellensä korkeimman vallan käytön Suomessa. – Kaiken oman kurjuuden lisäksi oli maassa oleva venäläinen sotaväki, kuten jo olemme viitanneet, syyskuusta lähtien solunut selvästi bolshevistiselle kannalle, ollen valmis asettumaan työväenjohtajien maankavallussuunnitelmien taakse, kuten osoittautui siinä verisessä murhenäytelmässä, joka on tunnettu marraskuun suurlakon nimellä.
Lakko oli ilmeisesti suunniteltu Venäjältä käsin, missä maailmanvallankumous oli otettu ohjelmaan. Sen tarkoituksena oli antaa työväestölle ja punakaarteille tilaisuutta näyttämään voimaansa ja pelottamaan porvarillista yhteiskuntaa sekä valmistella vallankumousta. Sitä onkin sattuvasti sanottu sittemmin puhjenneen punakapinan kenraaliharjoitukseksi. Rikosvankeja päästettiin irti vankiloista, kuvernöörejä ja muita järjestysvallan valvojia vangittiin. Raa'at vaistot purkautuivat murhiksi, ryöstöiksi, kiristyksiksi ja muiksi kammottaviksi ilkitöiksi.
Lakko kesti kokonaisen viikon (13. p:stä 19. p:ään), jona aikana punakaarti murhasi 33 aseetonta kansalaista, pani toimeen lukemattomia ryöstöjä ja kotitarkastuksia etsien muka ennen kaikkea aseita; samoin vangittiin lukuisia viattomia kansalaisia, yksin Helsingissäkin 270 henkeä. Marraskuun 19. p:nä lakko vihdoinkin lopetettiin, mutta lopettajaislausunnossa sanottiin mm.: "Suomen porvaristo ei tosin ole vielä polvillaan työväenluokan edessä. Mutta tämän lakon lopettaminen ei merkitse sitä, että vallankumoustaistelu olisi loppunut."
Suomen hallituksen laita oli niin ja näin, sillä valtiopäiväin hajoituksen jälkeen olivat hallituksen sosialistiset jäsenet eronneet, ainoastaan porvarilliset senaattorit jäivät hoitamaan juoksevia asioita – professori Setälän väliaikaisesti johtaessa hallitusta.
Marraskuun 27. p:nä valtiopäivät päättivät muodostaa uuden hallituksen eri porvarillisiin puolueisiin kuuluvista henkilöistä, puheenjohtajana P. E. Svinhufvud. Tämä ns. itsenäisyyssenaatti muodostui siis sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin Saksan suuressa päämajassa pidettiin tunnettu Kreuznachin kokous, jossa Suomen edustajat, valtioneuvos Edv. Hjelt ja vapaaherra Adolf von Bonsdorff, neuvottelivat kenraali Ludendorffin kanssa Suomen asioista. Perin raskas oli se taakka, jonka uusi hallitus otti hartioilleen, ja suurella kiitollisuudella on sen uhrautuvaa työtä isänmaan puolesta muisteltava. Maammehan oli melkein hajoamistilassa eikä hallituksella ollut alussa juuri minkäänlaisia voimakeinoja edes ulkonaisen järjestyksen palauttamiseksi. Häpeän ja voimattomuuden tunne sydämessä nähtiin, kuinka punaiset häikäilemättömän julkisesti vaunulastittain kuljettivat aseita Pietarista. Ikimuistettavan työn teki itsenäisyyssenaatti ennen kaikkea siinä, että se julisti Suomen itsenäiseksi tasavallaksi ja hankki siihen sittemmin Neuvostohallituksen suostumuksen ryhtyen sen jälkeen hankkimaan myös muiden valtojen tunnustuksen. Riippumattomuus oli kyllä toistaiseksi saavutettu vain paperilla, mutta itsenäisyysjulistus oli silti välttämätön ja arvaamattoman tärkeä valtioteko. Pian kehittyivätkin asiat niin, että itsenäisyytemme vahvistettiin aseellisessa taistelussa Saksan suuriarvoisen avun turvin.
Vielä on luotava silmäys siihen uupumattomaan työhön, jonka aktivistit suorittivat maamme itsenäisyyden hyväksi Venäjän vallankumouksen jälkeen.
Jääkäriliikkeen-aikainen Aktiivinen komitea, A.K, oli olosuhteiden pakosta joulukuulla 1916 kokonaan lakannut toimimasta. Mutta Venäjän vallankumouksen jälkeen kaikki merkit viittasivat siihen, että aktiivisen taistelun tielle oli itse Suomessa hyvinkin pian astuttava, joten alustavaa työtä oli entistä ripeämmin tehtävä. Aktivistien oli siis järjestäydyttävä, ja näin alkaa A.K:n myöhäisempi vaihe, joka nyt käytti nimitystä "Aktiivinen keskusjärjestö". Se muodostettiin laajemmalle pohjalle kuin entinen; ja sen toimikausi kesti Venäjän vallankumouksen tienoilta Suomen vapaussodan alkuun. A.K:n myöhäisempi vaihe, kuten jääkäriliikkeen-aikainenkin A.K, toimi omin valtuuksin – isänmaan paras päämaalina.
Keskusjärjestön puheenjohtajana oli valtioneuvos Alexis Gripenberg ja sen vakinaisina jäseninä paitsi puheenjohtajaa olivat: ratsumestari Harald Åkerman, tohtori Eino Suolahti, varatuomari Otto Åkesson, tohtori Sven Donner, maisterit Eino Välikangas, Thure Svedlin ja E. E. Kaila.
Perustamisestaan asti A.K. (myöh. vaihe) oli itsenäisyystaistelijain keskuselin. Suhteissa ulospäin sitä edusti Suomen Tukholman-valtuuskunta ja varsinkin valtuuskunnan jäsen maisteri Kai Donner, joka oli varsinaisena välittäjänä A.K:n ja Jääkäripataljoonan sekä Berliinissä olevan suomalaisen toimiston välillä. A.K. toimi niin ikään itsenäisyyssenaatin ja Saksan viranomaisten välittäjänä maamme itsenäisyysjulistukseen asti ja toimitti läheteillään senkin jälkeen hallituksen kirjeenvaihtoa Ruotsin rajan yli.
A.K:n tärkein tehtävä oli kuitenkin vapaustaistelun valmistelujen johto kotimaassa:
a) päällystön hankkiminen;[28]
b) taistelujärjestöjen (suojeluskuntain) luominen; sekä
c) niiden aseistaminen.
Taistelujärjestöistä oli A.K:ssa ensi kerran kysymys kesäkuun alussa 1917. Maa jaettiin piireihin – keskuspaikkana jokin kaupunki – yhteyttä A.K:n kanssa piti piiriasiamies. Järjestön tuli tietenkin toimia aivan salassa. Yhteyden ottaminen ja asiamiesten hankkimisen A.K. jätti ns. työjaostolle: maistereille Thure Svedlin (ruotsalaisseutu), Eino Välikangas (Savo) ja Elmo E. Kaila (muu osa maasta). Heinäkuusta alkaen kiinnitettiin A.K:n työhön taistelujärjestöharrastusta levittämään urheiluneuvoja maisteri Lauri Pihkala, jonka laaja henkilötuntemus ja väsymätön työskentely asian hyväksi oli erinomaisen suuriarvoinen.
Juoksevain asiain ja toiminnan yksityiskohtien käsittely jäi työjaoston jäsenille. – Aseiden tuonnin ja jaon järjestäminen ynnä muut käytännölliset tehtävät joutuivat sille myös.
Marraskuun lakon jälkeen työjaosto luopui kaikista yhteistoimintayrityksistä sosialistien kanssa.
Syksyllä – ennen marraskuun lakkoa – kuului taistelujärjestöihin noin 10.000 miestä. "Uusi Metsätoimisto" oli eräs A.K:n toimisto ja sijaitsi Helsingissä Yrjönkadun 25:ssä. Toimiston johtajana oli maisteri E. E. Kaila, ja sen päätehtävänä oli toimia taistelujärjestöjä perustavien piirihallitusten ja asiamiesten keskuselimenä – antaa näille ohjeita, neuvoja ja tietoja sekä hankkia matka-asiamiehiä jne. Myöskin taistelujärjestöjen harjoittajiksi aiottujen jääkärien tuli ilmoittautua "Uuteen Metsätoimistoon" saadakseen sieltä lähemmät ohjeet.
Maisteri E. E. Kailan hartioilla tuli suurimmaksi osaksi lepäämään Saksasta saapuneiden aselaivojen kallisarvoisten lastien vastaanottamisen järjestely ja saatujen aseiden siirto.
Eikä vähiten työtä ja vaivaa Kailalle tuottanut Keskusvaltojen sotapakolaisten huolto ja heidän kuljetuksensa järjestäminen Ruotsin rajalle.
Posti- ja kuriiriyhteyden ylläpitäminen Tornion–Haaparannan kautta Tukholmaan ja Saksaan oli A.K:n jäsenen tohtori Sven Donnerin huollettavana.
Kuten tästä lyhyestä yhteenvedosta huomaamme, oli A.K:n myöhemmän vaiheen toiminta erinomaisesti järjestetty – se ei enää ollut mikään enemmän tai vähemmän virallinen "komitea", vaan koko vapaussodan valmistelun suurisuuntaisesti toimiva keskusjärjestö, jolle Suomi tulee aina olemaan syvässä kiitollisuudenvelassa.
Varsinkin A.K:n työjaoston vaikeat tehtävät vaativat tekijöiltään tavattomia ponnistuksia – ja ennen kaikkea suurta rakkautta suureen isänmaalliseen tehtävään.
Suomen vapausarmeijaa ei saatu syntymään vain "maahan polkaisemalla", vaan se oli suurisuuntaisen, uupumattoman työn tulos. Kun Valkoisen Suomen nuoriin miehiin oli jääkäriliikkeen kautta istutettu luja itsenäistymistahto ja kun itse järjestö oli luotu, ei suuren ylipäällikkömme tarvinnut tehdä muuta kuin näyttäytyä ja törähdyttää sotatorveen, niin hänen ympärillään oli vapaaehtoinen armeija, jonka pistimet kyllä eivät lukuisuudellaan pimittäneet aurinkoa, mutta jolla oli mitä palavin taistelutahto ja jonka isänmaanrakkaus oli rajaton.
Vuosi 1917 oli monessa suhteessa levotonta aikaa. Vuoden alkupuolella näyttivät tsaarin-aikaisen hallituksen toimenpiteet hyvin uhkaavilta. Santarmisto oli vähitellen koonnut laajan todistusainehiston itsenäisyysliikkeen lopulliseksi kukistamiseksi. Se odotti vain sopivaa hetkeä suuren apajan vetämiseksi, mutta vallankumous esti sen toteuttamisen.
Vallankumouksen jälkeinen aika oli sekin täynnä levottomuutta. Edellä olemme kuvailleet sitä kuohuntaa ja epävarmuutta, jonka se toi oleviin oloihin. Nekään, jotka Kerenskin hallituksen Suomelle antamasta julistuskirjasta ensin riemuitsivat, eivät perästäpäin oikein tietäneet, olivatko he vain nähneet unta, jonka uusi päivä pyyhkäisi pois. Ja niinhän se olikin. – Aktivistit taas olivat päämäärästään täysin selvillä, nim. siitä, että Suomen täytyi hinnalla millä hyvänsä päästä irti Venäjästä, mutta heistä tuntui raskaalta, kun porvarillisen katsantokannan omaavissakin oli niin paljon sellaisia, joille valtiollinen tilanne oli aivan epäselvä. Myöskin täydellinen aseettomuutemme vaikeutti paljon aktivistien toimintaa, saattaen heidät esim. elokuun suurta aselähetystä suunniteltaessa, josta kohta enemmän, yliarvioimaan aseiden vastaanottomahdollisuutensa. Huolestumista aktivistien piirissä lisäsi suuresti myös se, että sosialistit "valtalain" toteuttamispyrkimyksessään olivat ilmeisesti luopuneet kannattamasta maamme täydellistä itsenäistymistä ja rupesivat sen sijaan häikäilemättömästi ajamaan omia itsekkäitä valta- ja luokkapyyteitään siirtyen yhä vain vasemmalle, joka lopuksi sitten vei heidät isänmaankavalluksen tielle. Mutta vaikka vaikeudet tuntuivat miltei voittamattomilta, tekivät aktivistit herkeämättä työtä suuren asiansa perille saattamiseksi, sillä he tiesivät, että kansamme terve aines sittenkin tuki heitä.
Marraskuun verinen suurlakko osoitti sokeimmillekin ja asiaintilasta välinpitämättömimmillekin, että ainoa pelastus maalle ja kansalle oli sittenkin itsenäisyysmiesten suunnitelman toteuttaminen. Suomen täydellinen itsenäisyys.
Jokaiselle isänmaan tulevaisuutta harkitsemaan kykenevälle suomalaiselle kävi ilmeiseksi, että Suomen itsenäisyys oli sen parhaimpien poikien veren hinnalla ostettava. Sodan välttämättömyys oli siis raskas ja vakava selviö. Ei sitä himoittu eikä sitä haluttu, mutta niin kauan kuin monikymmentuhantinen vihollisarmeija piti maata miehitettynä ja kun yhä selvemmäksi kävi, että marxilaisten oppien myrkyttämä kansamme osa toivoi venäläisten pistimien avulla pääsevänsä maatamme hallitsemaan ja sen yhteiskunnalliset olot tuhoamaan, niin Suomen kansan parhaimmistolla oli valittavana joko orjan osa vuosisataisten sivistyksellisten ja siveellisten arvojen menettämisen ohella tai taistelu elämästä ja kuolemasta.
Niitä, joiden kilpeen oli kirjoitettu Suomen itsenäisyys ja esi-isien kalliin perinnön säilyttäminen, ei johtanut taisteluun viha - vaan rakkaus synnyinmaata ja sen kovaosaista kansaa kohtaan.
Oli siis hankkiuduttava sotaan, mutta se edellytti armeijan luomista johtajineen ja aseita.
Armeijan luomiseen tarvittiin, paitsi sotilas-ainesta, ennen kaikkia upseereja ja alipäällystöä.
Jääkäripataljoona poisti suuressa määrässä tämän puutteen, sillä pataljoona oli kokonaisuudessaan upseerien ja aliupseerien joukko, joka ei tuonut armeijaamme vain taistelukuntoa ja taisteluhenkeä, vaan noin 1.200 maailmansodassa koulutettua upseeria ja aliupseeria. Voimme käsittää, mikä korvaamaton lahja tämäkin oli isänmaalle – eikä tämä ollut vain sattuma, vaan se kuului aktivistiemme ja Lockstedtiin-lähtijäin alkuperäiseen suunnitelmaan.
Niinkuin Saksa auttoi meitä jääkärijoukon kouluttamisella, antoi se meille myös aseita, lähettipä vielä Suomeen 15.000 miestä käsittävän valiojoukonkin – mihin kaikkeen tulemme myöhemmin lähemmin tutustumaan. Auttaessaan Suomea Saksan täytyi tietenkin katsoa myös omaa etuansa ja tehdä laskelmia Venäjää vastaan tähdättyjä sotaliikkeitä silmälläpitäen, mutta ilmeistä on toiselta puolen, että asioita punnittaessa inhimillinen myötämielisyyskin pientä, sorrettua kansaa kohtaan painoi vaa'assa jonkin verran. Saksa ei voinut kylmänä katsella sitä, että korkean germaanilaisen sivistyksen omaava kansa joutuisi joko poispyyhkäistyksi kansakuntien joukosta tai kommunistisen raakalaisuuden uhriksi. Ja kerrotaanhan Saksan suuren sotapäällikön kenraali Ludendorffin kerran eräässä tilaisuudessa avomielisesti lausuneen tähän tapaan: Kaikkein useimmat päätökseni olen tehnyt järjelläni, mutta Suomen asiaa olen harkinnut sekä järjellä että sydämellä.
Suomalaisen sotilaskomitean edustajat Tukholmassa.
Venäjän vallankumouksen jälkeinen aika, jolloin sodan välttämättömyys tuli yhä selvemmäksi, synnytti tavattoman asenälän. Sekä kotimaassa että Ruotsissa toimivat aktivistimme kävivätkin kuumeisen kiihkeästi käsiksi aseiden hankintaan – samoin katsottiin jääkäripataljoonan kotimaahan palauttaminen välttämättömäksi – ja niin ikään saksalaisten joukkojen maihinnousu jossakin Pohjanlahden rannikolla.
Niinpä ennen selostamamme Sotilaskomiteakin ("M.K.") päätti lähettää
kolme edustajaa Tukholmaan ottamaan selkoa siitä, miten Saksa
lopullisesti suhtautuisi Suomen itsenäisyyspyrintöihin, ja ennen
kaikkea siitä, olisiko suomalaisilla toiveita saksalaisten joukkojen
maihinnoususta Suomessa.M.K:ta edustivat silloiset ratsumestari H. Ignatius ja G. Ahrenberg sekä v. 1905 lakkautetun, mainehikkaan "Suomen Kaartin" ent. komentaja, eversti N. Mexmontan. Kokous pidettiin Tukholmassa toukokuun 14. ja 15. päivinä 1917. Saksalaisia edusti päämajasta lähetetty kapteeni von Reiche. – Sotilaskomitean edustajat korostivat sitä, että koko Suomen kansa, marxilaisia lukuunottamatta, tulisi yhtenä miehenä asettumaan maihin nousevien saksalaisten puolelle. Suomen aktiivisesta avustamiskyvystä he mm. esittivät:
1) Välttämättömästi tarvittavalle kahdelle Saksan armeijakunnalle voitaisiin hankkia liha, maito ja voi – mutta ei viljaa.
2) Sotatoimiin ottaisi osaa ent. Suomen sotaväki, josta oli vielä jäljellä noin 200 upseeria, 600 upseerikokelasta (?), 50.000-75.000 taistelukelpoista miestä ja 25.000 varusväeksi kelpaavaa.
3) Uuteen armeijaan voitaisiin saada noin 200.000 asekuntoista miestä – "27. Jääkäripataljoona" muodostaisi tämän armeijan ydinjoukon.
4) Suomen rautatiet vallattaisiin hyvissä ajoin jne. Ehdoksi suomalaiset asettivat, että Saksa toimittaisi aseita ja ampumatarpeita, viimeistään saksalaisten maihinnousujoukkojen mukana.
Kapteeni von Reiche piti kuitenkin hyökkäystoimintaa Pietaria vastaan ja maihinnousua Suomessa toistaiseksi mahdottomana, selittäen, että tämä oli myös Saksan ylimmän sodanjohdon kanta. Hänen mielestään olisi aseellinen toiminta Suomenkin etujen kannalta ollut liian aikainen ja epäilemättä muodostunut sangen kohtalokkaaksi. Oli muuten ymmärrettävää, että Saksan ylin sodanjohto ei katsonut voivansa sitoa itseään lupauksilla, jotka kokonaan riippuivat sodan kehittymisestä ja kulusta.
Epäilemättä M.K:n lähetystö herätti melkoista huomiota Saksan ylimmässä sodanjohdossa ja oli omansa enemmän kiinnittämään saksalaisten huomiota Suomen kysymykseen.
Lähetystöstä jäi eversti N. Mexmontan Tukholmaan M.K:n asiamieheksi. Valitamme vain sitä, ettei Mexmontania valittu Tukholman delegaation jäseneksi, vaikka hän epäilemättä kokeneena ja isänmaataan palavasti rakastavana upseerina olisi voinut Suomen aktivistien suurta yhteistä asiaa paljon palvella, sillä Saksan ylin sodanjohtokin – varsinkin kenraali Ludendorff – kiinnitti melkoista huomiota mm. hänen liikekannallepanosuunnitelmaansa Suomen kansan aseisiinnostattamista varten yleisen asevelvollisuuden perustalla. – Tuntui myös siltä, että Saksan sodanjohto toivoi, että hänestä tulisi Suomen luotavana olevan armeijan ylipäällikkö.
Sotilaslähetystön Tukholman-matka oli siinäkin suhteessa huomattava, että se sai Tukholman Ulkomaan-valtuuskunnankin yhä pontevampiin toimiin aselähetysten aikaansaamiseksi ja jääkäripataljoonan koulutuksen järjestämiseksi vapaussodan vaatimuksia enemmän vastaavaksi.
Tukholman Ulkomaanvaltuuskunnan toimenpiteet aseiden hankkimiseksi.
Valtuuskunta kääntyi kirjeellisesti ja samanaikaisesti Saksan ulkoministeriön, sotaministeriön ja yleisesikunnan puoleen esittäen asiansa seuraavasti. – Koska Suomessa organisoidulta miliisiltä kokonaan puuttuu aseita, sanoo valtuuskunta rohkenevansa kysyä, olisiko mahdollista saada tarvittavia aseita ja ampumavaroja Saksalta. Tarvittaisiin kiväärejä ja konekiväärejä ynnä riittävä määrä patruunia ja muita sotatarpeita sadalletuhannelle miehelle sekä saksalaisia aluksia niiden Suomeen kuljetusta varten. Kirjelmän jälkimmäisessä osassa selitetään, että jääkäripataljoona olisi pidettävä lähtövalmiina, jotta se tarvittaessa voitaisiin nopeasti siirtää Suomeen, tullen sen pääasialliseksi tehtäväksi miliisin harjoittaminen ja johto. Pataljoona olisi säilytettävä eheänä kokonaisuutena, sen tulisi saada niin monipuolinen koulutus kuin mahdollista ja tällöin kelvollisimmat miehet koulutettaisiin upseereiksi ja muut siihen soveltuvat aliupseereiksi.
Edellä selostettu kirjelmä tarkastettiin ja hyväksyttiin Berliinissä kesäkuun 24. päivänä 1917 pidetyssä kokouksessa, johon ottivat osaa Castrén, Gummerus, Sario ja Donner. Kirjelmä oli katsottava ensimmäiseksi viralliseksi anomukseksi, jossa Saksalta pyydettiin aseita Suomen suojeluskuntia varten ja jatkuvia toimenpiteitä jääkäripataljoonan valmentamiseksi vapaussotaa silmälläpitäen. Tri Gummerus lausuu: "Kirjelmän vaikutus tuli ratkaisevaksi Saksan armeijanjohdon toimenpiteille Suomeen nähden", minkä pian tulemmekin huomaamaan.
Jääkäripataljoonassakin pohdittiin vakavasti näitä asioita. Keskustelun tulokset saattoi pääjoukkueenjohtaja Jernström kesäkuun 30. p:nä 1917 allekirjoittamassaan kirjelmässä Helsingin Aktiivisen keskusjärjestön (A.K:n) tietoon. Kirjelmässä esitettiin samat toivomukset, jotka henkilökohtaisesti oli saatettu maisteri Kai Donnerin tietoon hänen kesäkuun lopulla 1917 käydessään Libaussa – joista aikaisemmin on selostettu.
Tukholman-valtuuskunnan kirjelmän johdosta lähetti ylin sodanjohto heinäkuun alussa 1917 yleisesikuntakapteeni Crantzin eversti Mexmontanin luo Tukholmaan asiaa edelleen pohtimaan ja jouduttamaan. Täällä pidetyissä neuvotteluissa Mexmontan ja suomalaisen valtuuskunnan jäsenet selostivat hänelle seikkaperäisesti suomalaisella taholla tehtyjä esitöitä suomalaisen armeijan luomiseksi. Tällöin näyttäytyi, etteivät nuo valmistukset olleet vielä kehittyneet tarpeeksi pitkälle, jotta olisi voitu ruveta nyt jo laatimaan suunnitelmia sotatointen aloittamiseksi heti kohta.
Kapteeni Crantz huomautti myös, kuinka ehdottoman tärkeää oli, että itse Suomessa määrättäisiin johtava mies vapausliikkeen etunenään. Hän oli myös tämän saman vierailunsa aikana varhemmin huomauttanut, että päämaja edelleenkin halusi sotilaalliseen puoleen nähden olla tekemisissä yksistään Mexmontanin kanssa. Tästä eversti Mexmontan lieneekin saanut sen käsityksen, että Saksan taholta toivottiin häntä ylipäälliköksi.
Toimintatarmoinen ja vaikutusvaltainen suomalainen patriootti ja Tukholman-valtuuskunnan jäsen, tuomari Jonas Castrén oli tällä välin laatinut (8.7.17), kuten von Hülsen lausuu, "suurisuuntaisen kirjelmän", jossa hänkin eritoten painostaa saksalaisten maihinnousujoukkojen tärkeyttä kapinaa Suomessa aloitettaessa ja lausuu myös toivottavaksi, että saksalaiseen hyökkäystoimintaan itärintamalla ryhdyttäisiin samanaikaisesti. Ajatteleepa hän Suomen vapauttamista omin voiminkin.
Kaikkien tapausten varalta oli viipymättä lähetettävä aseita ja ammuksia Suomeen, ja heti, kun kansannousu Suomessa oli saatu alkuun, oli myös Jääkäripataljoona vietävä sinne – sekä lisää aseita.
Kun kapteeni Crantz heinäkuun 10. p:nä palasi Berliiniin, oli hänellä, von Hülsenillä ja Castrénilla perusteellinen neuvottelu Castrénin kirjelmän johdosta, jolloin tämä vielä perusteli venäläisen rintaman viipymättömän puhkaisemisen välttämättömyyttä Itämerenmaakunnissa. Keskustelu, joka pidettiin Berliinin lähellä olevan Grünewaldin "Königin Augusta"-nimisessä sanatoriossa, kesti myöhään yöhön, von Hülsen lausuu sen johdosta: "Se oli unohtumaton ilta. Tulisesti innostuneena rakastetun kotimaan vapauttamiskysymyksestä tuo harras isänmaanystävä unohti ruumiilliset kipunsa ja koetti yhä uudelleen takoa mieliimme sitä vakaumusta, että saksalaisten apu oli Suomelle välttämätön. – Hänen työnsä ei ollut jäävä turhaksi."
Kapteeni Crantz palasi suureen päämajaan selostaakseen ylimmälle sodanjohdolle Tukholmassa ja Grünewaldissa pidettyjä neuvotteluja, kannattaen tällöin lämpimästi suomalaisten toivomuksia.
Tosin ylin sodanjohto, pitäen silmällä Saksan sotilaallista asemaa, ei vielä nytkään voinut luvata saksalaisten joukkojen apua, mutta se ratkaiseva käänne tapahtui, että salaneuvos von Hülsenille annettiin toimeksi ensin neuvotella Berliinissä olevan sotaministeriön kanssa aseiden, patruunien ja muiden sotatarpeiden varaamisesta 100.000 miehen vahvuiselle Suomen armeijalle samaten kuin "27. Jääkäripataljoonan" varustamisesta ja sen harjoittamisen yksityiskohdista; toiseksi sopia laivaston amiraaliesikunnan kanssa aseiden ym. sekä pataljoonan Suomeen kuljettamisesta.
von Hülsen ryhtyi heti saamiinsa tehtäviin ja hankki Tukholman valtuuskunnan välityksellä tarkkoja ehdotuksia maihinnousupaikoista Suomessa ynnä suomalaisten luotsien lähettämisestä Berliiniin.
V:n 1917 elokuun aselähetys- ja kapinahankesuunnitelma.
Heinäkuun 29.-30. päivinä 1917 oli Sassnitzissa tärkeä kokous, johon ottivat osaa von Hülsen, Berliinin poliittisen jaoston edustaja Tukholmassa johtaja Steinwachs, ja maisteri Kai Donner. Neuvottelu koski aseiden maihin toimittamista ja jääkäripataljoonan kuljetuksen yksityiskohtia. Maisteri Donner ilmoitti, että kansannousua toimeenpaneva järjestö Suomessa oli jo valmis ja että myös kolme sopivaa aseiden maihinlaskemispaikkaa oli löydetty.
Suomalaisten oli kohta saatava iskeä ratkaiseva isku, koska moista järjestöä ei voitaisi pitää pitkää aikaa toimettomana. Aseiden pitäisi siis olla Suomen rannikolla elokuun 20. p:n seutuvilla. Jääkäripataljoonan kotiin kuljettaminen saisi riippua tapausten kehityksestä Suomessa, von Hülsen saattoi maisteri Donnerille vakuuttaa, että tämä 100.000 miehen aseistus olisi viimeistään elokuun 15. p:nä 1917 Danzig-Neufahrwasserin satamassa laivoihin valmiiksi lastattuina Suomeen vietäväksi, jotta ne hyvin kerkiäisivät perille elokuun 20. päiväksi. – Kaikki toimintaa koskevat lopulliset aikamäärät määrättäisiin tarkoin Tukholmasta käsin maisteri Donnerin ja johtaja Steinwachsin sinne palattua.
Toimintasuunnitelma-ehdotus laadittiinkin yhdessä eversti Mexmontanin kanssa – aikamääriä kuitenkaan esittämättä. Ehdotus toimitettiin sähköteitse von Hülsenille, joka elokuun 5. p:nä kuriirin mukana palautti sen Steinwachsille. Suunnitelma oli tarkoin Tukholmassa laaditun mukainen, paitsi että tähän oli yksin aikamäärätkin merkitty.
Koskettelemme vain lyhyesti toimintasuunnitelmaa ja siinä esiintyviä aikamääriä.
Elokuun 11. p:nä on eräs sukellus-alus lähtövalmiina Libaussa – mukana räjähdysaineita ja noin 10 miestä etujoukkovartioksi, Viipurin–Pietarin rataosalle.
Elokuun 20. p:nä laskee Suomessa maihin rahtihöyrylaiva mukanaan 141 jääkäriä erilaisia tehtäviä varten.
Syyskuun 8. p:nä lasketaan Suomessa maihin suuri aselähetys ja 40 konekiväärin käyttöön harjoittautunutta jääkäriä.
Muutamia päiviä syyskuun 8. p:n jälkeen nousee Suomessa maihin "27. Jääkäripataljoona".
Maihinnousujen paikan- ja ajanmääräykset piti johtaja Steinwachsin tarkistettuina vielä ilmoittaa salaneuvos von Hülsenille mitä joutuisimmin.
Mutta suureksi hämmästyksekseen sai von Hülsen elokuun 9. p:nä johtaja Steinwachsilta edellisenä päivänä päivätyn, näin kuuluvan sähkösanoman: "Kaikki suomalaiset aikamäärät tänään uusien periaatteellisten kysymysten takia kumotut. Pyydän pysähdyttämään koko yrityksen."
Eversti Mexmontan oli niin ikään huomannut, ettei suunnitelmaan kuulunutkaan, kuten hän oli olettanut, saksalaisten joukkojen maihin laskeminen Suomessa, jolloin hän katsoi täytyvänsä peruuttaa kaiken. – Huomattava on, että saksalaiset olivat tähän asti lausunnoissaan saksalaisten joukkojen Suomessa tapahtuvasta maihinnoususta olleet hyvin varovaisia, antamatta minkäänlaisten lupausten sitoa itseänsä. Mutta toiselta puolen on myös huomattava, että Mexmontan ja Sotilaskomitea (M.K.) eivät katsoneet minkään itsenäisen toiminnan Suomessa mahdolliseksi – ilman saksalaisia maihinnousujoukkoja. Sellainen käsitys oli Mexmontanin ja M.K:n taholta selviö – josta he aina pitivät kiinni. On luultavaa, että Mexmontan todella luuli, että vihdoinkin oli ylimmän sodanjohdon kanta muuttunut, kun saksalaiset olivat ryhtyneet niin suurenmoisiin toimiin, nim. hankkimaan aseita 100.000 miehelle ja kuljettamaan jääkäripataljoonaa Suomeen. On kyllä valitettavaa, jos Mexmontan Tukholmassa pidetyissä, aselähetyksiä koskevissa neuvotteluissa ei kyllin selvästi aikaisemmin korostanut saksalaisten joukkojen Suomessa tapahtuvan maihinviennin välttämättömyyttä.
Vaikka koko yrityksen peruuttaminen oli varsin ikävä asia siihen nähden, että saksalaiset viranomaiset ja näiden toimihenkilöt olivat suotta uhranneet työnsä ja harrastuksensa näin suuren yrityksen toteuttamiseksi, niin aselähetysten ym. peruuttaminen oli tällä kertaa erinomainen varjelus, sillä jos elo-syyskuun aselähetys- ja kapinasuunnitelmasta olisi tullut tosi, niin Suomen itsenäisyyshanke olisi auttamattomasti hautautunut – ehkä ainaiseksi.
Sanoohan salaneuvos von Hülsenkin arvostellessaan tapahtunutta sekä punniten syitä ja vastasyitä, hän, joka itse oli kaiken järjestämisessä kantanut raskaimman taakan, ihailtavan kauniisti ja ymmärtämyksellisesti: "– – – oli aivan oikein, että suunnitelluista suomalaisista sotatoimista ei vielä tullut mitään. Harhaaniskemistä oli kaikin mokomin vältettävä, sillä silloinhan Suomen vapaus olisi todennäköisesti jäänyt iäksi saavuttamatta."
Ja täytyihän Tukholman Ulkomaan-valtuuskunnankin Berliinin valtiolliselle jaostolle elokuun 14. p:nä lähetetyssä "promemoriassa" myöntää, että Mexmontan oli ollut oikeassa, kun siinä korostetaan, että tyhjentämisen (venäläisten karkottamisen) menestyksen perusedellytyksenä on Saksan apu myöskin joukko-osastojen muodossa ja että saksalaisten joukkojen maihinnousu ja suomalaisen järjestön toiminnan täytyisi tapahtua samanaikaisesti.
Ja kun von Hülsen elokuun 21. p:nä suuressa päämajassa esitti kenraali Ludendorffille Suomen kysymystä, saattoi hän todeta, että kenraali Ludendorffkin suhtautui tapahtumaan ymmärtämyksellisesti, joskin oli luonnollista, että Saksan yksinään kamppaillessa kokonaista vihollismaailmaa vastaan valtakunnan sotilaalliset edut oli asetettava ensi sijassa ratkaiseviksi. Neuvottelussa tuli Ludendorff mm. seuraaviin tuloksiin:
1. Kun Saksalla ei tätä nykyä ole ehdotonta herruutta Itämerellä,
ei saksalaisten joukkojen maihinnousua voida suomalaisille luvata, yhtä vähän kuin voidaan ennakolta sitoutua hyökkäystoimintaan saksalaisella koillisrintamalla.
2. Koska suomalaiset pitävät kaikkia aseellisia yrityksiä ilman
saksalaisten joukkojen apua toivottomina maassa olevien vahvojen venäläisten sotavoimien takia, täytyy toiminnan alkaminen lykätä tuonnemmaksi. Mutta silti ei saa lakata edelleen jatkamasta valmisteluja, pikemminkin on niitä jatkettava siihen suuntaan, että aseellinen nousu voi olla mahdollinen minä hetkenä hyvänsä.
Ludendorff pitää myös tärkeänä, että saadaan hankituksi Suomessa työskentelevä johtohenkilö – vaikkapa siviilimieskin, joka samalla on saksalaisten kanssa kosketuksissa Tukholmassa.
Ja vaikka tuo suuri elokuun aselähetyssuunnitelma oli täytynyt peruuttaa, osoittaa kenraali Ludendorff siitä huolimatta syvää myötätuntoaan Suomelle. Hän lausuu nim. neuvottelun lopussa: "Mahdollisimman joutuin on Suomeen lähetettävä aseilla lastattu laiva. Suomalaisten pitää saada nähdä, että me todenteolla autamme heitä, ja tästä lähetyksestä saadaan kokemuksia vastaisten aselähetysten varalle."
Että maisteri Kai Donner ja Tukholman Ulkomaan-valtuuskunnan
muutkin jäsenet ensin antoivat hyväksymisensä v:n 1917 elo-syyskuun
kapinahankesuunnittelulle,[29] johtui suureksi osaksi siitä, että
ulkomailla ja Ruotsissa olevat johtomiehemme olivat kovin
vaillinaisessa yhteydessä kotimaan kanssa, toisin sanoen Suomessa
olevien aktivistien olisi täytynyt pitkin matkaa perehdyttää esim.
juuri Tukholman Ulkomaanvaltuuskuntaa kotimaassa vallitsevaan
todelliseen tilanteeseen – eikä tämä suinkaan olisi ollut erikoisen
vaikeatakaan Venäjän vallankumouksen jälkeen.Mitä kapinahankevalmistuksiin v:n 1917:n elo-syyskuussa tulee, olivat ne Suomessa vielä aivan alkuasteellaan – tuskin 2.000 miestä oli valmiina toimintaan ja nekin ilman aseita. Suojeluskuntajärjestö saatiin mieslukuisammaksi vasta syksyn kuluessa 1917. Että taas Suomessa toimivat aktivistit uskalsivat ryhtyä ottamaan vastaan aseistusta 100.000 miehelle, saanee selityksensä siitä, että aseiden puute oli todella huutava. Suojeluskuntajärjestö olisi paljon nopeammin kasvanut, jos miehistölle olisi voitu jakaa aseita – sen sijaan kun heidän aseitten puutteessa enimmäkseen täytyi harjoitella aidanseipäillä. Asenälkä oli niin suunnaton, että aseiden toivossa ei jaksettu ajatella kylmästi – ja samalla häämötti Suomessakin saksalaisten joukkojen toivottu maihinnousu. Jos saksalaiset joukot olisivat Suomessa nousseet maihin, niin nuo 100.000 kivääriä olisivat heti saaneet varmat kantajansa – eikä Sotilaskomitean edustajien puhe 200.000 miehen aseisiin nostattamisen mahdollisuudesta olisi ollut ensinkään liioiteltua. Meidän heikkoutemme syynä ei ollut suinkaan puuttuva miesten kunto eikä puuttuva itsenäistymistahto, vaan kansamme täydellinen aseettomuus.
Senpä tähden kenraali Ludendorffin päätös, että Suomeen oli mahdollisimman joutuin lähetettävä aseilla lastattu laiva, oli erinomaisen suurimerkityksellinen ja siunattu. Yhden ja toisen laivalastillisen aseita me kyllä kykenimme ottamaan vastaan, mutta emme 100.000 miehen aseistusta elo-syyskuussa, kun maatamme miehitti vielä noin 100.000 mieheen nouseva vihollisjoukko ja kun venäläinen vastavakoilujärjestö santarmilaitoksen kera oli lukuisa ja valpas.
Seurauksena elo-syyskuun suuresta aselähetyksestä olisi epäilemättä ollut, että tuo suunnaton asemäärä olisi joutunut vihollistemme käsiin ja että syyskuun kapina olisi niin perinpohjaisesti veriin tukahdutettu, että itsenäisyysliikkeen jatkaminen olisi ollut mahdotonta.
Peruuttaessaan siis elokuun aselähetys- ja kapinahankesuunnitelman toteuttamisyrityksen eversti Mexmontan on tehnyt isänmaallemme suuren, ikimuistettavan työn – oman nöyryytyksensä hinnalla – sillä, sanomme vieläkin, jollei kapinahankkeen toimeenpanoa olisi saatu ehkäistyksi, Suomen itsenäisyysyritys olisi auttamattomasti ajautunut karille jääden kenties ikipäiviksi toteuttamatta.
Selvittelyä v:n 1917 elo-syyskuun aselähetys- ja kapinahankesuunnitelman johdosta.
Lienee paikallaan vielä luoda silmäys vuoden 1917 elo-syyskuun aselähetys- ja kapinahankesuunnitelmaan varsinkin saksalaisten toiminnan perusteiden selville saamiseksi siinä määrässä, kuin se meille on mahdollista ilman arkistotutkimuksia ja puhuttelematta toimivia saksalaisia ystäviämme. Eräitä todennäköisyyksiä uskallamme kuitenkin esittää.
Suomen taholta oli hartaasti esitetty, että Saksa aloittaisi sotatoimet Suomesta käsin Pietaria vastaan, josta tietysti olisi ollut seurauksena Suomen kansan nousu ja Suomen itsenäistyminen, mutta Saksan ylin sodanjohto piti sitä toistaiseksi mahdottomana, ei edes pienempien saksalaisten joukkojen maihinviennistä Suomeen kapinahankkeemme tukemiseksi katsottu voitavan luvata – yhtä vähän kuin sitäkään, että ylin sodanjohto ennakolta sitoutuisi hyökkäystoimintaan saksalaisella koillisrintamalla – päämääränä Pietarin valloittaminen.
Vielä olivat sekä Sotilaskomitean edustajat että Tukholman Ulkomaanvaltuuskunta pyytäneet Saksalta aseita, valtuuskunta, niin kuin tiedämme, kirjelmässään kesäkuun 24. p:ltä 1917 esittäen aina 100.000 miehen aseistusta suuresti toivottavaksi.
Asekysymykseen näytti ylin sodanjohto, kuten elo-syyskuun aselähetyssuunnitelma osoittaa, suhtautuvan myönteisesti, vaikka Saksan päämajasta Tukholmaan lähetetty kapteeni von Reiche suomalaisen sotilaskomitean edustajille toukokuun 14.-15. p:inä pidetyssä kokouksessa nimenomaan huomautti, että hänen mielestään aseellinen toiminta Suomen etujen kannalta olisi ollut liian aikainen ja epäilemättä muodostunut Suomelle sangen kohtalokkaaksi.
Mutta jo heinäkuun lopulla 1917 oli tilanne nähtävästi muuttunut melkoisesti suotuisammaksi, niin että ylin sodanjohto suunnitteli voimakasta etenemistä myös koillisrintamalla. Kenraali Ludendorff mainitsee "Sotamuistelmissaan". "Idässä piti meidän monelta taholta nuijia Venäjää ja antaa sille iskuja murskataksemme tämän jättiläisen." Hän mainitsee myös eversti Hoffmannilta tiedustelleensa, mitä tämä ajattelisi hyökkäyksestä Väinäjoen yli Riian pohjoispuolella. Eversti hehkui kyllä innostuksesta, mutta tietenkin hän tarvitsi siihen joukkoja, jotka olivat vielä taistelemassa Galitsiassa. Niitä vapautuikin, kun eteneminen Galitsiassa ja Bukovinassa oli keskeytettävä siksi, kunnes rautatiet tulivat siellä korjatuiksi, ja itärintaman ylipäällikkö sai määräyksen kulkea Väinäjoen yli. Ludendorff lausuu edelleen mainitussa teoksessaan: "Luulin silloin, että se voisi tapahtua elokuun 20:ntenä." Hän mainitsee vähän myöhemmin, että tapaukset länsirintamalla näyttivät kuitenkin ehkäisevän kaikkien muiden suunnitelmien toimeenpanon ja että siis myöskin Väinäjoen luona toimeenpantavaksi suunniteltu hyökkäys oli lykättävä myöhemmäksi. Ylin armeijanjohto pysyi kuitenkin aikeissaan, mitä tuli Väinäjoen yli suunniteltuun hyökkäykseen. Se uskoi suureen menestykseen, hyökkäys kun tapahtuisi Pietarin lähellä, joskaan hyökkäyksen tarkoitus ei ollut ulottua hyvin laajalle alueelle. Sotilaallisessa suhteessa oli tämä sotaliike aiottu oikeastaan vain rintaman parannukseksi, jonka kautta toivottiin voitavan säästää joukkoja.
Syyskuun 1. p:nä menivät Saksan armeijat Uexküllin luona, Riian kaakkoispuolella, Väinäjoen yli. Ylimeno onnistui, vaikka se tapahtui lujan vihollisaseman edustalla. Venäläiset olivat poistaneet joukkonsa joen vasemmalla rannalla olevasta siltalinnakkeesta ja tekivät saksalaisille yleensä hyvin heikkoa vastarintaa. Riian valloitus taas tapahtui syyskuun 3. p:nä. 8:s armeija sai kuitenkin pian käskyn pysähtyä, alkaen heti rakentaa etumaisten linjojensa taakse asemia ja sijoittaen ne lyhyimmälle linjalle Väinäjoen ja Riianlahden välille. – Mainittakoon tässä yhteydessä vielä, että Riianlahden edustalla olevat saaret vallattiin laivastonliikkeellä lokakuun 16. ja 18. päivinä 1917. Saksalaisten täten antama isku oli siis tähdätty Pietaria vastaan. Taistelu itärintamalla oli kuitenkin toistaiseksi päättynyt.
Olemme seuranneet sotatapahtumia Saksan koillisrintamalla, koska ne tilanteen kehittymiselle Suomeenkin nähden olivat tärkeät, vaikka oikeastaan olemme halunneet todeta eräitä päivämääriä koillisrintaman hyökkäyssuunnitelmassa, nimittäin elokuun 20. p:ää ja syyskuun 1. p:ää, jolloin hyökkäys aloitettiin.
Tuntuu siltä, että Suomeen vietäväksi tarkoitetut aselähetykset ja "27. Jääkäripataljoonan" siirto ovat kuuluneet Saksan koillisrintaman hyökkäyssuunnitelman yhteyteen, sillä Suomen kapinalla, jos se olisi onnistunut, kuten saksalaiset ystävämme edellyttivät, olisi epäilemättä ollut molemminpuolinen merkitys. Näiden suunnitelmien yhteenkuuluvaisuutta ovat pitäneet luultavana mm. eversti Mexmontan-vainaja, nyk. kenraaliluutnantti H. Ignatius ja jääkärieversti W. E. Tuompo.
Niiden lausuntojen perustuksella, mitä saksalaiset olivat saaneet suomalaisilta aktivistijärjestöiltä, sotilaskomitean edustajilta ja Tukholman Ulkomaanvaltuuskunnalta, joka jälkimmäinen nimenomaan pyysi aseita 100.000 miehelle, he luulivat, että kapinavalmistelut olivat kehittyneet paljon pitemmälle kuin todellisuudessa oli asianlaita. Näin ollen he tavallaan tahtoivat sysätä Suomen itsenäisesti yrittämään vapautumista Venäjän ikeestä.
Niinpä esim. meille muuten niin suosiollinen ulkoministeri Zimmermann jo Venäjän vallankumouksen jälkeen oli lausunut tohtori Gummerukselle verraten kipakasti, että Suomen, jos se tahtoo tulla vapaaksi, pitäisi nyt tehdä jotakin vapautuksensa hyväksi. "Muutenhan te olette yhtä pehmoisia kuin venäläiset", hän sanoi. – Saksalaisten ystäviemme oli näet vaikea käsittää, kuinka avuttomia me itse asiassa olimme – kokonaan ilman aseita, ilman harjaantunutta sotajoukkoa (vanhaan suomalaiseen sotaväkeen ei paljonkaan voitu perustaa), osa kansastamme (sosialistit) hyvin horjuvia, jotka myöhemmin menivätkin vihollisen puolelle – ja maassa noin 100.000 venäläistä sotamiestä ynnä vakoilujärjestö, joka valppaasti seurasi pienintäkin liikehtimistä, minkä kaiken tässä vielä toistamme.
Syksyn 1917 diplomaattiset neuvottelut.
Elokuun 21. p:n neuvottelun johdosta suuressa päämajassa toteaa salaneuvos von Hülsen, että neuvottelun tulos tiesi Suomen vapausliikkeelle valtavaa edistysaskelta, sillä siinä ensi kerran otettiin periaatteellisesti lukuun saksalaisten joukkojen apu, vaikka sitä sillä hetkellä ei tuntunut käyvän toimittaminen. – Tarvittiin vain voimakasta suomalaista persoonallisuutta, jolla olisi valtiomiehen silmää ja perusteellinen tuntemus kaikista Suomen oloista, kuten kenraali Ludendorff oli pitänyt tärkeänä.
Jo elokuun 30. p:nä 1917 saattoi johtaja Steinwachs von Hülsenille ilmoittaa:
"Kysymykseen tuleva Suomen vapausliikkeen johtaja, entinen senaatin puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston kansleri, valtioneuvos Edvard Hjelt on saapunut tänään Tukholmaan."
Valtioneuvos Hjeltin liityttyä mukaan saksalais-suomalaisiin valmistelutöihin alkoi mitä tärkein jakso Suomen vapauskamppailussa – jakso, jonka kuluessa valmistelut kypsyivät tositeoiksi.
Hjelt ja Suomen erikoiset "valtuutetut" jättivät Saksan edustajalle laajan "memorandumin Suomen aseisiin nostattamisesta", jonka Saksan yleisesikunnan valtiollinen jaosto syyskuun 19. p:nä 1917 toimitti ylimmälle sodanjohdolle ja ulkoministeriölle. Siinä esitettiin pääasiallisesti seuraavaa:
Kaikki Suomen puolueet ja kansankerrokset ovat yhtä mieltä siitä, että Venäjästä on päästävä täydellisesti vapautumaan; tämä oli saavutettavissa ainoastaan siten, että saksalaisia joukkoja nousisi Suomessa maihin ja että samanaikaisesti suomalaiset itse nousisivat aseisiin; jollei saksalaisia sotilaallisista syistä voitaisi laskea Suomessa maihin, niin olisi ainakin Ahvenanmaan saarten miehittäminen mitä tärkeintä, koska se toimenpide olisi Suomen kansalle takeena siitä, että Saksan aikomuksena oli avustaa Suomea asevoimin.
Kapteeni Crantz saapui taas neuvotteluja varten Tukholmaan syyskuun 25. p:nä. Hän saattoi tällöin todeta, että Suomessa oli järjestelytyössä tuntuvasti edistytty ja että liike oli saanut yhä suurempaa kantavuutta. Mutta vielä nytkään eivät olosuhteet olleet siksi hyvin selvinneet, että Saksan puolelta olisi voitu varmasti luvata joukkojen lähetyksen muodossa tapahtuvaa menestyksellistä avustamista syksyllä 1917, kuten "valtuutetut" olivat ehdottaneet. Vaikkakin suomalaiselta taholta, ennen kaikkea valtioneuvos Hjeltin puolelta, hellyttävästi kuvailtiin Suomessa vallitsevaa hirveää hätää, piti kapteeni Crantz velvollisuutenaan varoittaa käymästä liian aikaisin toimeen. Crantz palasi syyskuun 27. p:nä Berliiniin ilmoittaen valtiolliselle jaostolle neuvottelujen kulusta ja lähti heti suureen päämajaan, jossa hän esitteli matkansa tulokset.
Ylin sodanjohto ei myöskään katsonut voivansa mitään ratkaisevampaa päätöstä vielä tehdä.
von Hülsenin kutsumana valtioneuvos Hjelt saapui Berliiniin marraskuun 15. p:nä 1917, ja hänen seuralaisinaan olivat vapaaherra Adolf von Bonsdorff sekä Helsingin yliopiston valtio-oikeuden professori Rafael Erich. von Hülsenin luona, yleisesikunnan talossa, pidettiin tärkeä neuvottelu, jossa perusteellisesti pohdittiin koko Suomen asiaa ja nimenomaan saksalaisten joukkojen saapumista Suomeen. Seuraavana päivänä jätti valtioneuvos Hjelt von Hülsenille Saksan ylimmälle sodanjohdolle osoitetun kirjelmän. Siinä tehtiin selkoa Suomen kansan saksalaisystävällisestä mielialasta ja yleensä Suomen oloista, silmällä pitäen kansan itsenäisyyspyrkimyksiä. Saksalaisten joukkojen Suomessa tapahtuva maihinnousu oli Hjeltin lausunnon mukaan kaikkein toivotuin; kansa kävisi silloin yhteistoimintaan niiden kanssa. Mutta jollei maihinnousua ennen talvea voitaisi ajatella, niin olisi Ahvenanmaan saarten mahdollisimman joutuisa miehittäminen, johon tietenkin "27. Jääkäripataljoonakin" ottaisi osaa, merkitykseltään ratkaiseva.
Siitä olisi mm. seurauksena, että Suomen kansa tulisi huomaamaan, että Suomen kysymyksen todella katsotaan myös koskevan Saksan etuja. Se innostaisi porvarillisia puolueita tekemään kaikkensa maan vapauttamiseksi; ja Suomen suojeluskunnat voisivat saada turvallista tietä aseita Ahvenanmaan kautta. Näistä alkuneuvotteluista, joita jatkettiin vielä ulkoministeriössä, oli seurauksena, että kenraali Ludendorff päätti ottaa valtioneuvos Hjeltin ja vapaaherra von Bonsdorffin puheilleen marraskuun 26. p:nä 1917 Kreuznachissa sijaitsevassa Suuressa päämajassa.
Kreuznachin neuvottelu. Tähän suurimerkitykselliseen neuvotteluun
ottivat osaa, paitsi kutsutuita suomalaisia, kenraalit Ludendorff
ja von Bartenwerffer. Valtioneuvos Hjelt selvitteli asemaa Suomessa
ja esitti kansamme toivomuksia. Esitys ei päättynyt suoranaiseen
anomukseen, että Suomeen ensitilassa lähetettäisiin saksalainen
apujoukko, vaikka senkin tärkeyttä kyllä korostettiin, vaan lähinnä
tahdottiin tähdentää Saksan sotilaallisen ja valtiollisen kannatuksen
välttämättömyyttä Suomen vapautukselle. Pääpainon edustajat
panivat siihen, että saisivat päämajan vakuutetuksi siitä, kuinka
välttämätöntä oli saada venäläiset sotavoimat pois Suomesta, ja
että siihen tarvittiin Saksan myötävaikutusta. Ahvenanmaan saarten
miehittämistä saksalaisilla joukoilla pidettiin suomalaisten taholta
erittäin tärkeänä; toimenpide, jonka turvissa Suomi voisi itse käydä
puhdistustyöhön, jos se lisäksi saisi Saksasta aseita ja jos "27.
Jääkäripataljoonasta" saataisiin suojeluskuntajoukoille tarvittavia
ohjaajia ja upseereja. Kenraali Ludendorff osoitti sekä ymmärtämystä
että myötätuntoa suomalaisten toivomuksia kohtaan,[30] vaikkapa niihin
ei sinä hetkenä voitukaan joka suhteessa suostua. Neuvottelun
tuloksena oli muun muassa:1) Ahvenanmaan saarien miehittäminen ei voi puheena olevana vuonna tulla kysymykseen, sitä vastoin ovat toiveet sellaiselle yritykselle seuraavana vuonna suotuisat, edellyttäen, että asema silloin on toisenlainen kuin nykyisin. – Tätä nykyä täytyy ottaa huomioon Venäjän kanssa solmittava aselepo.
2) Siinä tapauksessa, että Venäjän kanssa tehdään aselepo, tulee Suomen antaa selitys, että Suomen kansa vaatii itsemääräämisoikeutta. Sen ulkonaiseksi ilmaukseksi on asetettava vaatimus, että Venäjä vie joukkonsa pois Suomesta.
3) Tähän selitykseen liittyen täytyy julkisesti ilmaista se toivomus, että Saksa avustaisi Suomen pyrkimyksiä. Kenraali Ludendorff selitti olevansa valmis vaikuttamaan siihen suuntaan, että Suomen toivomusta päästä vapaaksi venäläisistä joukoista kannatetaan aselepo- tai rauhanneuvotteluissa.
4) Suomen täytyy olla siinä asemassa, että se voi antaa pontta selitykselleen. Tämä saavutetaan parhaiten kiinteällä järjestöllä ja valmistelemalla miliisiä toimeen.
5) Ylin sodanjohto tulee jatkamaan jo aloitettua aseiden ym. hankintaa ja antamaan luvatun aselähetyksen perästä tulla toisia samanlaisia. Edelleen tulee suomalainen "27. Jääkäripataljoona" vietäväksi Suomeen, osaksi yhdessä aselähetysten kanssa, osaksi pienempinä ryhminä Ruotsin ja Saarenmaan kautta.
Suomen edustajien käynti Suuressa päämajassa oli erittäin tärkeä. Kenraali Ludendorffin Suomen-kysymyksen tuntemus oli lisääntynyt, samoin hänen luottamuksensa itsenäisyyspyrkimystemme vakavuuteen ja mahdollisuuteen oli lujittunut.
Erityisen tärkeä oli kenraalin vahvasti korostama neuvo Suomelle, että se heti paikalla kävisi julistamaan todellisen riippumattomuutensa ja koettamaan tukea vapauttaan omin voimin. – Käynnin tuloksesta ilmoitettiin heti kipinäteitse hallituksen päämiehelle Svinhufvudille, erityisesti huomauttaen riippumattomuusjulistuksen välttämättömyydestä.
Kuten jo on mainittu, hallituksemme ensimmäisiä toimia olikin, että maamme julistettiin julkisesti ja juhlallisessa muodossa jouluk. 6. p:nä 1917 Venäjästä riippumattomaksi, mihin julistukseen Venäjän hallitus antoi suostumuksensa tammikuun 4.-5. p:nä 1918.
Suomen vapausliikkeen johtajasta Edvard Hjeltistä lausuu salaneuvos von Hülsen: "Onnellinen tähti johti Suomea, kun se johtavain poliitikkojensa joukosta valitsi tämän etevän miehen tuohon tärkeään toimeen." Ja von Hülsen jatkaa: "Hänen vilpitön ja lämmin ystävyytensä ja ihailunsa Saksaa kohtaan, hänen hieno poliittinen vaistonsa ja suora mielenlaatunsa ovat avanneet hänelle ovet ja sydämet selko selälleen kaikissa saksalaisissa virastoissa. Eikä vähimmän ole juuri hänen ansiokasta vaikutustaan kiittäminen siitä, että Saksan valtiollinen ja sotilaallinen apu Suomen vapautukselle toteutui juuri oikealla hetkellä. Hänen nimensä kirjoitetaan vaskikirjaimin Suomen kansan historiaan."
EQUITYN ENSIMMÄINEN RETKI SUOMEEN.
Valmistelut Saksassa.
Suuressa päämajassa elokuun 21. p:nä 1917 pidetyssä neuvottelussa oli kenraali Ludendorff tehnyt ratkaisevan päätöksen Suomen kysymyksessä. Suomen itsenäisyyspyrkimyksiä oli tuettava, ei ainoastaan aselähetysten muodossa, vaan ottamalla huomioon saksalaisten joukkojen suoranaisen avun mahdollisuus, joskin toiminnan alkaminen täytyi jättää riippuvaksi sotilaallisen tilanteen kehittymisestä Saksan itärintamalla. Tilanne näyttäkin syksyllä 1917 suotuisalta, sillä Saksan päämaja oli aloittanut suuren hyökkäysliikkeen Venäjää vastaan. Jo syyskuun 3. p:nä joutui mm. Riika saksalaisten haltuun, ja Saksan laivasto valtasi "Välimeren-divisioonan" entisen kuuluisan komentajan amiraali Wilhelm Souchonin johdolla lokakuun 16. ja 18. päivänä Saarenmaan, Muhun ja Hiidenmaan saaret, jotka ilmeisesti oli aiottu edelleen etenemisen tukikohdiksi Saksan katseiden suuntautuessa Pietaria kohti. Tästä saa myös selityksensä Saksan ylimmän sodanjohdon vakava pyrkimys Suomen itsenäisyystaistelun valmistelujen jatkamiseen.
Aselähetysten yksityiskohtaisen järjestelyn oli Ludendorff jättänyt salaneuvos von Hülsenin huoleksi.
Saksassa suoritettavat sotilaalliset valmistelut eivät olleet elokuun puolivälistä lähtien 1917 päässeet katkeamaan.
Jääkäripataljoonan koulutusta ja varustelua jatkettiin herkeämättä. Myöskin Danzigiin ja sen ympäristöön Suomea varten lastattavaksi koottua sotatarvevarastoa täydennettiin yhä ja aseiden osat varmennettiin ruostumista vastaan pitemmän varastossapidon varalta.
Ludendorffilta saamansa määräyksen mukaan oli kapteeni von Hülsen Suomeen lähetettävää aselaivaa silmällä pitäen tehnyt Saksan Yleisesikunnan valtiollisen osaston ja laivaston amiraaliesikunnan kesken seuraavan sopimuksen:
1. Amiraaliesikunta varustaa 8 päivää vaatimisen jälkeen
rahtihöyrylaivan lähtökuntoon Danzigin keisarillisella telakalla.
2. Johtaja Steinwachs ilmoittaa Tukholmasta käsin maihinlaskupaikan
ja ajan ynnä laivalle annettavat tiedot niistä tuntomerkeistä, jotka ilmaisevat suomalaisten ystäviemme olevan maihinlaskupaikalla valmiina ottamaan aseet vastaan, sekä lähettää yhden tai kaksi suomalaista luotsia siksi ajoissa Tukholmasta, että he ovat Berliinissä kaksi päivää ennen laivan lähtöä.
Mitä sopimuksen jälkimmäiseen kohtaan tulee, piti maisteri Kai Donnerin huolehtia Suomessa toimitettavista tiedonotoista ja sopimuksista.
Mainittakoon tässä yhteydessä, että maisteri Kai Donner palatessaan Libausta 10.7.1917 oli saanut von Hülseniltä tietää, että Saksan yleisesikunnan asianomainen osasto oli valinnut hänet aselähetyksiä Suomen puolelta valmistamaan ja yksityiskohtia myöten järjestämään. Hänen toimenpiteisiinsä siis vedottiin jo elokuun (1917) aselähetyksiä suunniteltaessa.
Donnerin suorittama välitystyö oli vaivalloista ja aikaa vievää, kun tiedot alussa täytyi toimittaa perille ja saada kuriirien kautta. Se oli samalla mitä edesvastuullisinta ja suurinta tarkkuutta vaativaa työtä, sillä pieninkin virhe saattoi aiheuttaa koko yrityksen epäonnistumisen. Tämän varsin vastuunalaisen tehtävänsä maisteri Donner suoritti erinomaisella tavalla, josta ynnä paljosta muusta Suomi on hänelle suuressa kiitollisuuden velassa.
Jo syyskuun 19. p:nä 1917 tuli valtiolliselle jaostolle Tukholmasta käsin sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että Vaasan lähellä oleva Vesterön saari oli valittu maihinlaskukohdaksi. Muut välttämättömät tiedonotot veivät kuitenkin vielä useita viikkoja. Toiselta puolen vaativat Suomessa vallitsevat olot ja Saksan sotasuunnitelmat, että ainakin osa Danzigissa varastoiduista aseista oli nopeasti toimitettava meren yli. Asema Suomessa oli hyvin jännittynyt, kaikki viittasi aseelliseen yhteenottoon, ja sitä paitsi oli taistelujärjestöjen aseilla varustaminen itsenäisyystoiminnan pääehtoja siinäkin suhteessa, että se lisäsi innostusta ja toivoa ollen myös omansa suuresti kartuttamaan taistelujärjestöjen mieslukua. – Oli luonnollista, että meriministeriö määräsi kysymyksessä olevaan, perin tärkeään ja vastuunalaiseen toimeen yhden luotettavimmista ja etevimmistä upseereistaan. von Hülsen lausuukin, että laivastoyliluutnantti Pezold. joka aikaisemmin oli kuulunut sukellusvenelaivastoon, oli "suorasukainen ja erittäin huolellinen upseeri, maltillisuudeltaan ja velvollisuudentunnoltaan rautainen ynnä reippaan uskalias mies".
Kun etujoukkoja kuljetettiin Riian lahden edustalla olevien saarien, Saarenmaan, Muhun ja Hiidenmaan, valtaamiseksi, oli Pezold ohjaamassa H. M:nsa apusotalaivaa Equityä, joka oli aikaisemmin englantilaisilta kaapattu rahtihöyrylaiva.
Pian se kuitenkin komennettiin Danzigiin. Täällä Pezold joutui erinomaisen miehen, kapteeniluutnantti Hagedornin kanssa tekemisiin Equityn perinpohjaisen korjauksen ollessa kysymyksessä sen uutta tärkeätä matkaa varten. Väsymättömällä huolella Hagedorn avusti Pezoldia laivan saattamiseksi täysipitoiseen kuntoon. Kysymyksen ollessa laivan lastaamisesta saattoi Pezold vakuuttaa olevansa jotenkin sen asian perillä, ja mitä Itämerellä liikkumiseen tulee, arveli hän siitäkin selviytyvänsä, koska hänellä oli 1 1/2 vuoden kokemus vedenalaisen päällikkönä Pohjanmerellä, Biskajan lahdella ja yleensä Atlantilla.
Equityn varustaminen alkoi. Ja 26-vuotias meriväenyliluutnantti tunsi olevansa tavallista tärkeämpi tekijä, kun valtakunnan merivirastolta tuli määräys, että kaikki muut työt olivat keisarillisella telakalla keskeytettävät – paitsi uusien U-veneitten rakentaminen – jotta Equity saataisiin mitä nopeimmin parhaimpaan kuntoon.
Kaikki paikat tarkastettiin ja korjattiin, molemmat kattilat puhdistettiin ja pari tusinaa uusia kattilaputkia pantiin vanhentuneiden ja vuotavien tilalle; ennen kaikkea kiinnitettiin huomiota laivan nopeuden lisäämiseen; se nousikin 9 1/2:sta solmusta 14 1/2:ten. Laivan sisuskin muutettiin tavallista lastausta silmälläpitäen ja tusina hyttejä laitettiin kuntoon, joiden asukkaista ei vielä ollut tietoa.
Laivan tulevaa komentajaa kehoitettiinkin tämän jälkeen saapumaan Berliinin Sijais-yleisesikuntaan. Täällä hän myös näki ensi kerran suomalaisen kruununluotsin Rönnholmin, jonka tuli ohjata laivaa saaristoväylällä ankkuroimispaikkaan asti. Amiraaliesikunnassa valmistetun, tarkan operaatiomääräyksen sai laivan komentaja virkateitse, s.o. Itämeren sotavoimain ylipäällikön, suuramiraali Preussin prinssi Heinrichin toimesta. Tehtävän sanottiin tapahtuvan kenraali Ludendorffin käskystä, ja sitä pidettiin valtakunnan yleisen sodankäynnin takia erittäin tärkeänä. – Suomalaisia jääkäreitä mainittiin tulevan laivaan lähdön edellisenä yönä, heihin nähden oli katsottava, ettei yksikään miehistöstä tule heidän kanssansa kosketuksiin ja huomaa, että he ovat suomalaisia, ennenkuin laiva on merellä.
Lokakuun 23. p:nä oli Equity laskettu telakalta; 25. p:nä oli varustelu päättynyt; mainittakoon kuitenkin vielä, että komentosillalle oli rakennettu puinen karttahuone, joka samalla oli matkan kestäessä aiottu komentajan asunnoksi. Viimeksi tuotiin kannelle kaksi moottorivenettä, neljä sumukonetta keinotekoisen sumun aikaansaannosta varten ja vesipommeja. Myöskin miehistö oli saanut siviilivaatteet, jonkinlaisen nutun päällevedettäväksi ja sen lisäksi sivilistin lakin.
Illalla lähti Equity telakalta Neufahrwasserin vapaasatamaan, missä hiilien otto heti alkoi; se oli kello 2 aikaan yöllä lokakuun 26. päivää vasten päättynyt.
Kapteeni Püschelin johdolla alkoi sitten lastaus, jota tarmokkaasti avustivat kapteeniluutnantti Hagedorn ja everstiluutnantti vapaaherra von Eichendorff, tykistövaraston sotamiesten työskennellessä maissa. Koska miinaanosumisvaaran tuottama tuho oli otettava huomioon, pantiin räjähdysaineet ja ammukset laivan pohjalle, jolloin laiva joka tapauksessa tuhoutuisi. Päälle lastattiin vain aseita, joita mahdollisessa taistelussa jokin osuma saattoi kohdata aikaansaamatta varsin suurta tuhoa. Lastaustyö sujui erinomaisesti ja vaunullinen toisensa jälkeen tyhjeni laivan ruumaan.
Jääkärikomennuskuntaan, jonka piti seurata mukana, kuului paitsi päällikköä, joukkueenjohtaja Juho Heiskasta (Heissmann), seuraavat seitsemän jääkäriä: Arvi Kokkonen, Juho Komonen, Kalle Heikki Kuokkanen, Viljo Laakso, Einari Mäkinen, Lauri Tiainen ja Reino Ilmari Vuolle.
Kello 12 aikaan yöllä vasten lokakuun 27. päivää, kun kaikki jo nukkuivat syvässä unessa, saapuivat suomalaiset jääkärit kuorma-autossa laivalle – iloisesti meluten ja säteilevin kasvoin. Heitä kehoitettiin ääneti ja hiljaa tulemaan laivaan ja heidät saatettiin hytteihinsä, joista eivät saaneet lähteä ilman komennusta. – Turhaa varovaisuutta! 27. p:n aamulla puhui koko miehistö hytteihin kätketyistä suomalaisista, sillä laivan postinkantaja oli jostakin tullut kuulleeksi noista salaperäisistä matkustajista ja arvellut niiden olevan suomalaisia.
Nämä kahdeksan jääkäriä, kuuluivat kaikki tuohon salaperäiseen
Polangenin komennuskuntaan.[31]Equityyn saavuttuaan jääkärien piti heti pukeutua mukaan ottamiinsa siviilivaatteisiin; jääkäripuvut pantiin nippuihin ja toimitettiin pois pataljoonan varastoon palautettaviksi. Mutta jääkäreille oli varattu, tarpeen vaatiessa, saksalaiset matruusiunivormut varusteineen. Sitten heille annettiin, kahdelle miehelle yhteensä, Suomen kartta (1:300000) ja kompassit, ja aseiksi oli Polangenissa kullekin annettu tikari sekä mauser- ja Bayard-pistooli ynnä 2-5 munakranaattia. Sitä paitsi komennetuille oli annettu 350 mk mieheen, kuukauden muona ja väärät passit.
Lokakuun 27. p:nä jatkettiin vielä lastausta puoleen päivään. Kello 3 ip. oli Equity valmis lähtemään lastin tasausta varten ulkoredille.
Ulkoredillä toimitettiin viimeisiä matkavalmistuksia, mm. Pezold päätti järjestää matkanteon keskinopeudeksi 11 meripenikulmaa; navigatoorisesti vaikeimmat taipaleet oli kuljettava päivällä, mutta esim. vihollisen vartioima Ahvenanmeri taas yöllä.
Kun viimeinen telakan henkilökunnasta oli jättänyt laivan, vapautettiin suomalaiset jääkärit vankeudestaan. Ankkurissa olevan Equityn kannelle – kaupungin vielä näkyessä – komennettiin nyt laivan miehistö ja jääkärit kuullakseen, mikä oli matkan päämäärä ja tarkoitus.
Heidän eteensä astui laivan komentaja, pitkä ja solakka, erittäin
tarmokkaan näköinen upseeri, laivasto-yliluutnantti Pezold
pannen toimeen lyhyen, pysyvästi mieleen painuvan juhlahetken.
Avattuaan suljetun, virallisen Itämeren sotavoimain Ylipäällikön
toimintakäskyn (Operationsbefehl) ynnä siihen liittyvän
selityksen ja luettuaan ne, mistä juuri kävi selville matkan
päämäärä ja lastin tarkoitus, huomautti laivan komentaja,
yliluutnantti Pezold odottavansa saksalaisilta miehiltään edelleenkin
velvollisuuksien täyttämistä. Hän viittasi siihen, kuinka he
entisinä U-laivojen miehinä olivat hänen kanssaan pelottomasti
merien syvyyksissä liikkuneet, mutta kuinka tämäkin matka, joka
kävi laajojen miinavyöhykkeiden läpi, oli erittäin vaarallinen
vaikka samalla kunniakas. Heidän velvollisuutensa oli nyt, lausui
päällikkö, auttaa urhoollisia aseveljiään – suomalaisia jääkäreitä,
jotka Saksan armeijan riveissä uljaasti olivat taistelleet
yhteistä vihollista vastaan. – Hetki oli hyvin juhlallinen ja
päättyi rukoukseen. Oli lauantai-ilta ja pyhäkin teki jo tuloaan.
Jumalanpalvelus Equityllä oli kuin etukäteen pidetty. Pian oli
Itämeri näyttäväkin, kuinka heikkoja ovat ihmislapset luonnonvoimien
myllertäessä. Jääkärit olivat laivassa ollessaan tietenkin komentajan
määräysten alaisia, kunnes he astuivat Suomen alueelle, jolloin
heidän oli astuttava Suomen hallituksen yhteyteen.[32]Itämeren sotavoimien ylipäällikön toiminta-käsky selityksineen.
Itämeren sotavoimain Ylipäällikkö. Kiel, 21.10.1917.
Käsky Höyrylaiva Equityn erikoistehtävästä.
Tietoja vihollisesta.
1) Ahvenanmerellä ja Pohjanlahdella on huomioitava
kevyitä vihollisen taisteluvoimia.
2) Erään luotsin lausuman mukaan elokuussa 1917 kuuluvat
venäläiset ylläpitävän saattojoukkopalvelusta Skagsudden
ja Vaasan (Nikolainkaupungin) välillä.
3) Nikolainkaupunkiin on sijoitettu vartiolaivoja. Muutamia
pieniä torpedoveneitä on siellä huomioitava.Ruotsalainen sanomalehtitiedoitus: Norrbottens Curir kertoo 17.X., että neljä suomalaista olisi koettanut Hattingenin edustalla salakuljettaa Suomeen ampuma-aseita. Uumajassa asuvat suomalaiset olisivat ilmiantaneet, että saksalaiset U-veneet määrätyissä paikoissa Merenkurkkua luovuttivat suomalaisille veneille ampuma-aseita ja muita sotatarpeita.
Tehtävä: "Equityn" tulee viedä Suomeen 150 tonnia aseita, ampumatarpeita ja räjähdysaineita, näistä on 50 tonnia lokakuun 31. p:nä purettava Vesterön saaren länsirannalle, loput marraskuun 1 p:nä Helsingöreniin.
Suoritus: Lähtö lokakuun 27. p:nä kello 7 illalla.
Matka niin järjestettävä, että väli Svenska-Högarne-Tjärfven on kuljettava päivällä, väli Svartklubben-Grundkallan pimeässä. Equityn tulee 31.X. kello 7.30 illalla suuntia (peilata) Helsingkallan loistolaivan suoraan näyttäessä N.O 5 mp. ja siellä antaa sovittu luotsisignaali. Luotsin vastaus on kolme kertaa 5 sekuntia kestävää soihtutulta tai käyttämällä valkoista lyhtyä. Luotsinkutsusignaali tietysti on toistettava joka puolen tunnin perästä, kunnes vastaus on saatu.
Edelleen matkustaminen Vesterölle viimeistään kello 8.30 illalla mahdollisesti ilman luotsia jatkettava ja ohjatessa Vesteröhön ilman luotsia on samoin annettava signaali ja luotsia odotettava. Ankkuriin asettumisen jälkeen (noin kello 10 aikaan illalla) on 50 t purettava, sitä varten on 5 venettä ja 30 suomalaista maissa valmiina. Lastin purkamisen lopettaminen, jos mahdollista, kello 2.30 aamulla. Luotsi Helsingörer-Stegeen otettava, Helsingkallan-loistolaivan pohjoispuolitse kuljettava ja marraskuun 1. p:nä kello 8.30 illalla ankkuroitava Helsingören-Stegin pohjoiskärjessä. Loput lastista kello 4 ap. purettava, sitä varten on maissa 5 venettä ja 30 suomalaista valmiina.
Tie: Helsingkallanin-loistolaivaan kuten karttaan merkitty suunta osoittaa. Paluu kuten meno.
Omien ja vihollisten miinakenttien asema. Katso ympäröityjä kohtia mukaanannetussa kartassa.
Kohdattaessa vihollinen on meneteltävä: Equity on apusotalaiva, mutta on näyteltävä kauppalaivaa ja on kuljettava käyttäen vierasta lippua.
Viimeistään taistelutilanteen alkaessa on sotalippu vedettävä ja miehistöllä on oltava sotalaivan matruusin tuntomerkit. Tämä käsky ja kartta-aines eivät saa joutua vihollisen käsiin. Vihollisen kaappauksen uhatessa on laiva upotettava. Ilmoitus tehtävän suorituksesta on tehtävä ensimmäisessä tarjona olevassa tilaisuudessa.
Käskystä.
gez. XX.
D Equity.Selityksiä toiminta-käskyyn 1.
On lastattava: 6.500 venäl. kivääriä ja 1.850.000 patruunaa
30 k.k. (M.G.) " 700.000 "
500 mauserpistoolia " 75.000 "
4.500 käsikranaattia
8 moottoripyörää tarpeineen
17 työkalukirstua
17 asemallikirstua k.k. varten
38 kirstullista räjähdysaineita
1 luotsi 8 miestä Jääkäripataljoona 27:stä.Tästä on purettava:
A. Ensimmäiseen maihinnousupaikkaan Vesterön länsirannalle 31.X.17
kello 10:stä illalla 2.30:een aamulla:
2.500 kivääriä ja 650.000 patruunaa
10 k.k. ja 213.000 ei vöissä olevaa patruunaa
ja 20.000 vöissä olevaa patruunaa
(Kaikkien kirstujen kannella on punainen risti.)
l.500 käsikranaattia
200 mauserpistoolia ja 30.000 patruunaa
4 moottoripyörää ja 1/2 astiaa bentsolia, 1/2 ast. öljyä,
1/2 rasiaa rasvaa, 1/2 kirstullista tarpeita
3 miestä, niiden joukossa asemestari
5 työkalukirstua k.k. varten
1 asemallikirstu. k.k. varten
B. Toiseen maihinnousupaikkaan Helsingören-Stegin pohjoispäähän
1.XI.17. kello 8.30:stä illalla kello 4:ään aamulla.
4.000 kivääriä ja 1.200.000 patruunaa
20 k.k. ja 427.000 ei vöissä olevaa patruunaa
ja 4.000 vöissä olevaa patruunaa
(Kaikki räjähdysainekirstut ovat merkityt punaisella ristillä.)
3.000 käsikranaattia
300 mauserpistoolia ja 45.000 patruunaa
4 moottoripyörää, 1/2 astiaa bentsolia ja 1/2 ast. öljyä,
1/2 rasiaa rasvaa ja 1/2 kirstullista tarpeita
38 kirstullista räjähdysaineita
5 miestä, niiden joukossa räjähdystyöhön koulutettu mies
10 työkalukirstua k.k. varten
1 asemallikirstu k.k. varten
1 luotsi, jollei tämä vastakäskystä ole saanut komennuksen
määräystä, että hänet on katsottu tarpeelliseksi
paluumatkaa varten.Mukaanotetut molemmat moottoriveneet seuraavat lastattua ja tyhjää aselaivaa (Palvelusmiehistö käyttää univormua ja sen yli vedettyä siviilipukua) palvellakseen sitä paitsi vaarallisilla kulkuväylillä edelläkulkien ja syvyyttä mitaten jne.
Tarkkaan ohjaamiseen (Navigierung), paikanmääräykseen, meren virtaamisiin, sortumisiin (Versetzungen), nopeusmittauksiin ja alituiseen poikkeaman (Deviation) määräämiseen on pantava mitä suurin paino.
Vähän ennen Neufahrwasserista lähtöä tulee Vesterötä varten luotsi laivaan.
Sitä paitsi tulee vielä laivaan 8 miestä (suomalaisia), jotka ovat siviilipuvuissa ja ovat jätettävät I ja II maihinnousupaikkaan, myös lastin purkamisessa auttaakseen; sotilaallisesti he ovat komentajan alaisia.
Kielitaidon mukaan voivat nämä miehet laivan mahdollisen pintapuolisen tarkastuksen aikana käydä sen miehistöstä ja luotsi kuljettajasta. Laivassa oloaikana annetaan näille miehille majapaikka ja täysi ylläpito.
Purkamispaikoissa ei omaa miehistöä ole päästettävä maihin ja moottorivenepalveluksessa on veneestä poistuminen kielletty.
Loistolaivoja ja muita aluksia sivuutettaessa sekä maan läheisyydessä ei miehistön pidä näyttäytyä kannella kauppalaivan-luonteen säilyttämiseksi.
Equity on apusotalaiva, mutta sen tulee näytellä kauppalaivaa; vastaavat kansallisliput, savupiippumerkit, laivanvarustus-yhtiöliput ja nimikilvet on annettu laivaan.
Suurimman vaaran uhatessa on tämä käsky sekä laivassa oleva K. L:n signaalikirja varmasti hävitettävät.
Käsiaseet ja k.k:t sekä käsikranaatit, sumu- ja vesipommit on niin näkymättömiin ladottava kuin mahdollista, kuitenkin hyvin käyttövalmiina pidettävä.
Kuljettaessa vieraalla lipulla on huomattava, että
Pohjois-Merenkurkusta lähtien (tai niillämain) on vain Venäjän
lippua käytettävä, siinä tapauksessa, että vaaran uhatessa täytyisi
turvautua Ruotsin aluevesiin, silloin olisi Ruotsin lippu nostettava
tankoon. Ruotsin sota- tai palveluslaivojen lähestyessä niiden
aluevesien rajojen sisällä on käytettävä sotalippua.[33]Yleensä on laivan kuljettava ilman valoja ja matka on niin järjestettävä, että vaaralliset kulkuväylät ovat kuljettavat päivällä, vihollisen vaarantamat paikat taas yöllä.
"Equityn" tulee lokakuun 31. p:nä kello 10 illalla saavuttaa ensimmäinen maihinnousupaikka, viimeiset meripenikulmat ennen sitä ovat poijuihin asetetuilla lyhdyillä merkityt.
Maihinnousupaikan tuntemissignaalina käytetään mukaanannettua Lloyd-signaalia, johon maalta vastataan kolme kertaa 5 sekuntia kestävällä soihtutulella tai näyttämällä vastaavasti valkoisella lyhdyllä. – Ensimmäisessä maihinnousupaikassa, missä, kuten toisessakin, lastin purkaminen määrättyjen tuntien kuluessa täytyy olla päättynyt, katso sivua 1, tulee luotsi laivaan toista maihinnousupaikkaa varten; tätä, Helsingören-Stegiä, koskevat samat signaalit, kuin Vesterötä; lähdettäessä on Helsingkallan loistolaiva pohjoispuolelta kierrettävä.
Siinä tapauksessa, ettei "Equity" saavuta Vesterötä lokakuun 31. p:nä kello 10 illalla tai vähän myöhemmin, siirtyy purkaminen ymmärrettävästi yhden päivän; sama koskee tietysti Helsingören-Stegiä.
Koko lastin purkamisen jälkeen on samaa tietä, s.o. suoraan Helsingören-Stegistä, takaisin kuljettava ja laiva Danzigin keisarilliselle telakalle sijoitettava keisarilliseen inventoimiseen luovuttamistarkoituksessa.
Toimintakäskyssä punaisten sulkumerkkien väliset paikat ovat tällä käskyllä peruutetut muuttuneiden toimenpiteiden vaikutuksesta; muuten on ensimmäistä noudatettava.
Matkanteko.
Kun ensimmäiset suuntaukset oli karttaan piirretty, etäisyydet ja kulkuajat likipitäen määrätty, nostettiin ankkuri lauantaina lokakuun 27. p:nä kello 7.30 illalla. Matka suuntautui ensin pitkin Kuurinmaan rannikkoa Libaun korkeudelle vauhdin ollessa 11 mpenik.
Sunnuntaina lokakuun 28:ntena kello 12 aikaan päivällä suuntasi Equity kulkunsa luoteeseen (NW) kohti Gotlantia.
Nyt tunsi Pezold olevansa yksinään kulkevan sotalaivan itsenäisenä, mutta vastuunalaisena komentajana, laivassa kun ei ollut edes Funken-lennätintä. Vaikk'ei ollutkaan erikoisen kova myrsky, kävi maininki jotenkin korkeana, niin että irtaimet esineet laivassa paiskautuivat laidasta laitaan, ja eräät jääkärit, merenkäyntiin tottumattomina, joutuivat pian aivan heikkoon tilaan. – Sunnuntai oli käytettävä yhteen ja toiseen matkan järjestelyyn, ja laivan komentaja tahtoi semminkin opastaa jääkäreitä, miten eri tilaisuuksissa olisi meneteltävä. Saksan sotalippu otettiin alas ja käärittiin kokoon sekä pantiin sopivaan paikkaan lipputangon läheisyyteen ollakseen silmänräpäyksessä käsillä, jos "Equityn" täytyisi ottaa sotalaivan luonne. Muuten se näytteli kauppalaivaa, mutta ruotsalaisten sotalaivojen ilmestyessä näköpiiriin Ruotsin aluevesillä oli kuitenkin Saksan sotalippu nostettava tankoon. Kauppalaivaa näyteltäessä oli käsky, että vain 2-3 miestä saisi päivällä näyttäytyä kannella ja sen lisäksi saisi olla pari miestä laivan samanpuoleisella sivulla. Tätä määräystä oli semminkin noudatettava alueella, missä oletettiin englantilaisia U-veneitä saattavan ilmestyä, sillä niille täytyi uskotella, että kysymyksessä oli vain viaton kauppalaiva, koska kansi oli miltei miehistä tyhjä. Laivan nimikin muutettiin "Adolf Anderseniksi" – ja tietenkin savupiipun rengas vaihdettiin punaiseen.
Jääkärit perehdytettiin ennen kaikkea taistelumenetelmiin vihollislaivan näkyviin tullessa. Oli neljä konekivääriä helposti löydettävissä paikoissa, samoin oli saatavissa käsikranaatteja ja pistooleja. – Laivapaperien valmistamiseen, ikävä kyllä, ei ollut jäänyt aikaa. Se aiheutti vähän epävarman tunteen. Oli siis toimittava niin, ettei niitä voitaisi käydä vaatimassa. Oli näyteltävä tyhmän ja tietämättömän osaa, kunnes tiedustelija kärsimättömänä ajaisi Equityn kylkeen, jolloin sen köydet lujasti kiinnitettäisiin ja se saisi silmänräpäyksessä nähdä, mikä sitä odotti. – Yksi puolustusmenetelmä oli pako keinotekoisen sumun turvissa.
Tarvittavan sumun aikaansaantia varten oli laivan kannella neljä suurta sumuhöyrysäiliötä (1 1/2 m korkeita jalan leveitä), joiden käyttöön jääkärit opastettiin. Kussakin säiliössä oli nim. sokkanaulalla varmistettu puutappi, joka, sitten kun sokkanaula oli poistettu, oli lyötävä alas, jolloin sumuhöyry säiliöiden ulkokuoren pyöreistä rei'istä virtasi ulos hajautuen laajalle alalle. Jos pakoonpääsy täten ei onnistuisi, oli ryhdyttävä taisteluun. Oli suunniteltu seuraava taistelujärjestys: Etukannelle oli asetettava yksi konekivääri ja peräkannelle toinen, kahden jääkärin toimiessa konekiväärimiehinä. Laivan keskiosassa, kattilahuoneen päällä oli pieni suoja, jonne 3-4 miehisen, käsigranaateilla varustetun iskuryhmän, erään joukkueenjohtajan ollessa päällikkönä, piti piiloutua.
Koska laivassa ei ollut tykkejä – joita kyllä oli Pezoldille tarjottu, mutta joita hän piti tarpeettomina ja "kauppalaivaan" soveltumattomina – olisi taisteluun ryhdyttäessä aluksi ollut näyteltävä aivan rauhallista osaa, kunnes vihollinen olisi tullut noin 300 metrin päähän. Tällöin olisi ollut avattava vihollisen tykkimiehiä vastaan konekiväärituli ja näiden tultua ammutuiksi olisi komentosilta ollut ammuttava puhtaaksi. Tällä aikaa olisi laiva ohjattu vihollisen laivan kylkeen, jolloin iskuryhmän olisi granaatteineen ollut hypättävä sen kannelle ja vallattava laiva. Jos taistelu näyttäisi toivottomalta, oli kaiken varalta kolmeen kohtaan asetettu pommeja räjähdysainevaraston läheisyyteen, ja Pezold näytti jääkäreille, miten hän komentosillalla olevasta hytistään, painamalla vain sähköjohdon nappia, saattoi tarvittaessa räjäyttää laivan, tehostaen erikoisesti sitä, että se ei missään tapauksessa saisi jäädä venäläisten käsiin, vaan että se oli ilman muuta upotettava. Pezold muuten usein korosti sitä, että hän erikoisesti luotti jääkäreihin – he olivat sitä paitsi erittäin hyviä ampujia ja aivan pelkäämättömiä. Muita upseereja kuin Pezold ei laivassa ollut.
Miinavyöhykkeitä oli merkitty karttaan Gotlannin tienoilla kaksi saksalaisten omaa miina-aluetta; kulkuväylät olivat vain verraten kapeita, noin 4-5 km leveitä uomia. Myöskin Ahvenanmeren salmet ja Pohjanlahden eteläosa oli miinoitettu. Merenkurkusta oli miinat raivattu pois.
Miinavyöhykkeiden kohdalla ajettiin tietysti hiljaa. Päivä ja yö kuluivat levollisesti ja Ruotsin saarien tulet tulivat rauhoittavina esiin. Matkaa oli käskyn mukaan yöllä tehty ilman tulia. – Lokakuun 29. p:n aamulla varhain oli tultu Itämeren pohjoisosaan; kello 10.30 ap:llä oli "Svenska Högarna" suoraan edessä, aina kello 3.45 ip. kuljettiin saaristossa. Kun virtasuhteita ei tarkoin tunnettu, ajettiin vain 6 mpenik:n vauhdilla. Jotenkin voimakas merivirta suuntautui etelään. Jos sen suhteen oli oltava varuillaan, oli siitä paljon apuakin, sillä se toi näkyviin vedenalaiset luodot ja kalliot, joita täten helposti voitiin karttaa.
"Equity" oli saapunut Ahvenanmerelle. Täällä oli vältettävä venäläisten vartioalusten tähystystä. Ilma oli aselaivan kuljettajille mitä suotuisin: paksua sumua, sadetta, joka valui virtanaan, ja koko navakanlainen tuuli (6-7 Bf). Kello 5 ip:llä oli pilkkosen pimeä, laiva kulki ilman valoja 12 meripenikulman vauhdilla. Kaikki viittasi siihen, että venäläisten vartioalusten liikkeelläoloa ei lainkaan tarvinnut pelätä. Vaikka kuljettiin aivan lähellä "Understeniä" ja Grundkallan loistolaivaa, tuskin erotti niiden lähettämää mahtavaa valoa; vastaantulijoita ei ollut lainkaan. Kello 8.30 oli "Equity" päässyt saaristosta ja liukui – käskyn mukaan – länttä kohden, seuraten Ruotsin rannikkoa. Vähän jälkeen kello 11 illalla tuli eräs pieni alus näkyviin, jonka perä oli silmään pistävän korkea ja joka kulki ilman valoja. Jos se olisi ollut torpeedovene, olisi se ennen pitkää saavuttanut "Equityn", sentähden oli aselaivamme käännyttävä vastatuuleen, avomerelle ja valmistauduttava sumuttamaan. Siihen ei kuitenkaan tarvinnut turvautua, sillä alus ei seurannutkaan "Equityä", vaan katosi pian näkyvistä. – Pezold otti kyllä huomioon kaikki mahdollisuudet, mutta hän ei itse asiassa ollut huolissaan tapahtumasta.
Jonkin ajan kuluttua joutui Equity ruotsalaisten malmilaivojen liikenneväylälle. Yöllä kello 12 ja 6 välillä tulikin aselaivaamme vastaan noin 15 höyrylaivaa, joille Equity jätti melkoisen tilan sen ja rannikon välille, joten ilman valoja kulkeva aselaiva ei voinut joutua niiden nähtäviin. Olisihan välinpitämättömien joukossa voinut olla jokin vähemmän ystävällinen laiva. Malmilaivat suuntautuivat itään ja etelään. Kaikilla laivoilla oli puolueettomuusmerkit, s.o. maan värit olivat kannen seinämään hyvin näkyvästi maalatut, kuten englantilaisillakin laivoilla oli tapana menetellä – käyttäen luonnollisesti neutraaleja värejä. Laivat käyttivät sitä paitsi lippua. Mutta kun "Equityllä" ei ollut puolueettomuusmerkkiä, kulki se myös ilman lippua; näin se herätti sangen vähän huomiota ja todennäköisesti sitä pidettiin venäläisenä, mikä olikin kaikkein parasta.
Kun lokakuun 30. päivä vaikeni, uskalsi Equity ajaa lähemmäksi vastaantulevia höyrylaivoja, sillä varmemman navigaation tähden sen täytyi pistäytyä lähempänä Ruotsin rannikkoa. Pezoldillahan oli käsky kulkea lähellä aluevesien rajaa voidaksensa tarpeen tullen pistäytyä sen taakse. Silloin oli kiusallisen tarkoin kuljettava, sillä siellä vaani useissa paikoin hirvittäviä kareja ja vedenalaisia kallioita. Kello 6.30 illalla puhalsi lounaasta (3-4 Bf), oli selkeätä ja sangen kirkas kuutamo, revontuliakin oli huomattavissa. Kun Lungö oli sivuutettu, pantiin näkyviin suomalaisen höyrylaivan "Miran" nimikilpi ja asemalyhdyt (Positionslaternen) sytytettiin.
Päämäärä läheni vähitellen. Pezoldin ja jääkärit alkoi vallata korkea tunnelma. Suomalaiset olivat nyt matkalla kotiin, monet heistä kaksi ja puolivuotisen poissaolon jälkeen, ja kotimaassa odotti heitä ihana ja tärkeä toiminta. "Me saksalaiset taas", lausuu Pezold, "olimme ylpeitä omasta erikoistehtävästämme, täynnä iloa voidessamme palvella tätä oivallista kansaa, jonka edustajat me kauan sitten olimme sulkeneet sydämeemme."
Equityllä siis pantiin asemalyhdyt palamaan. Ilman valoja kulkeminen, kuten käsky oli, ei olisi vastannut tarkoitustaan, sillä laiva ilman sääntöjenmukaisia asemalyhtyjä olisi vartioaluksesta pitkän välimatkan päässä näyttänyt epäilyttävältä. "Equity" kulki siis käyttämällä huippulyhtyjä ja asemalyhtyjä. Kukapa olisi juuri Equityä epäillyt niin monien muiden laivojen joukossa! Oma harkinta aiheutti tilanteenmukaisen päätöksen, sanoo Pezold, vaikka se olikin vastoin käskyä. Merenkulkija, joka on kasvatettu itsenäisesti toimimaan, noudattaa korkeampaa kuria ja on ylpeä siitä. Asia oli kyllä oikea, mutta pieni rangaistus oli siitä kuitenkin tuleva. Kello 10.30 illalla tuli vasemmalta näkyviin useiden laivojen oikeanpuoleisia asemalyhtyjä. Tämän ei tarvinnut merkitä mitään levottomuutta herättävää, se vain oli outoa, että laivat ilmeisesti pitäytyivät itäänpäin, jota vastoin Ruotsin rannikon koko liikenne suuntautui pohjoisesta etelään ja etelästä pohjoiseen. Mutta asia kävi arveluttavammaksi, kun yhtäkkiä yksi valonheittäjä suuntasi valonsa "Equityyn" ja heti sen jälkeen toinen pyyhkäisi sen ylitse. Ensimmäinen ajatus oli käden käänteessä kääntyminen ja rannikolle pitäytyminen siinä toivossa, ettei Equityä vielä oltu huomattu, mutta sivulyhdythän paloivat, jolloin laiva kyllä oli nähty, ja olisi joka tapauksessa herättänyt huomiota, jos Equityn suunta olisi muutettu, jonka saattoi huomata jo valojen asennon muuttumisesta. Siis entinen suunta oli pidettävä ja olla olevinaan huoletonna, tuli mitä tuli. Nyt vain käsky konehuoneeseen: höyryä korkeinta vauhtia varten! Oli oltava valmiina pakenemaan äärimmäisin voimin. Jännittävää! Mitä oli tapahtuva? Alukset lähenevät, niitä oli komea määrä. Ilmeisesti oli kysymyksessä venäläisten turvasaattolaivue Skagsudden ja Vaasan välillä, kuten toimintakäskyssä oli huomautettu. "Equity" kulkee eteenpäin näytellen täydellisesti "suruttomuutta". Kohta tulee saattueen suunta ylitetyksi. Ilmoitus konehuoneesta: "Höyry on korkea." Siis rajusti eteenpäin! Jo on Equity suuntaviivalla, nyt on se ylitetty; vauhti on niin suuri, ettei kukaan olisi uskonut vanhan Equityn sellaista ennätystä saavan. Neljätoista päivää aikaisemmin oli sen korkein vauhti ollut 9 1/2 mpenik., nyt osoittaa vauhdin mittari 14 1/2 mpenik. Asema on jo sellainen, että hätätilassa on pelastus mahdollinen keinotekoisen sumun turvin. Mutta "Equityllä" on onnea, ei kukaan näy sitä seuraavan ja sen nopeus onkin sellainen, että vanha, vaappuisa torpedoalus tuskin olisi sitä saavuttanutkaan. Hyvä oli kuitenkin, ettei kilpa-ajosta tullut mitään, sillä saattueen ollessa niin etäällä takanapäin, että Equity pian olisi voinut kulkea tavallista vauhtia, kone pysähtyi itsestään Merenkurkkua lähestyttäessä. Toisen kattilan syöttöventtiilin tiivistys oli nim. irtaantunut. Seurasi kiusallinen puolen tunnin pysähdys noin puolenyön tienoilla kello 11.30, kunnes vika oli korjattu. Jos tämä olisi tapahtunut neljännestuntia aikaisemmin, olisi siitä voinut olla hyvinkin kohtalokas seuraus.
Kun Equity lokakuun 31. p:nä kello 2 aamulla oli saapunut Holmön saariryhmän eteläpuolelle ja kun laivan komentaja Pezold aikoi kulkea itäisen Merenkurkun kautta, aivan läheltä Holmötä, kuten Saksassa oli suunniteltu, katsoi luotsi Rönnholm velvollisuudekseen huomauttaa, että mainittu reitti oli kovin luotoinen ja vaarallinen, jonka tähden hän ehdotti, että kuljettaisiin läntistä Merenkurkkua, Holmön ja Ruotsin rannikon välivesiä, jota reittiä näillä main liikkuvat laivat tavallisesti noudattivat. Rönnholm olikin ensiluokkainen luotsi, joka tarkoin tunsi Merenkurkun vedet. Pezold, joka tarkoin harkitsi syitä ja vastasyitä, ottikin varteen Rönnholmin huomautuksen, ja näin "Equity" saapui onnellisesti Holmön pohjoispuolelle Fjäderäggin majakan tienoille.
Laivan uljaan komentajan Pezoldin hartioilla oli suuri edesvastuu,
ei ainoastaan laivaan ja miehistöön, vaan myös siihen suureen asiaan
nähden, josta oli kysymys. Aseethan olivat tarkoitetut Suomen
itsenäisyystaistelun alkuunpanoa varten, niiden piti suomalaisille
isänmaanystäville osoittaa, että saksalaiset todenteolla halusivat
meitä auttaa; ja kenraali Ludendorffin sanojen mukaan tästä
aselähetyksestä oli myös saatava "kokemuksia".[34] Jos siis tämä
aselähetys olisi jossakin suhteessa epäonnistunut, joko niin, että
laiva olisi tuhoutunut miinoihin tai ettei olisi kyetty aseita
saamaan maihin, niin on hyvin luultavaa, että Saksan ylin sodanjohto
ei olisi ollut niinkään halukas uhraamaan saksalaisia laivoja ja
miehistöä näin epävarman asian hyväksi. Kaiken tämän oivalsi Pezold
paremmin kuin kukaan muu laivassaolijoista, joten epäonnistumisen
mahdollisuus piti häntä jännityksessä. Jääkärien rakkaus suomalaiseen
isänmaahan ja heidän alulle panemaansa suureen asiaan oli kiistaton,
mutta he eivät voineet käsittää yhtä hyvin kuin Pezold, mitä tämän
matkan epäonnistuminen Suomelle saattoi merkitä.Keskellä vaaroja ja vaikeuksia osoittautui Pezold erittäin lujaksi ja kylmäveriseksi mieheksi – hän olikin jo paljon kokenut sodan kauhujen tiellä. Kun esim. Ahvenanmerellä kohdattiin tuo ilman valoja kulkeva laiva ja kun jännittyneinä odotettiin, ryhtyisikö se Equityyn nähden joihinkin toimenpiteisiin, niin Pezold vain tyynenä arveli, että "se on kai jokin samanlaisilla salaperäisillä retkillä kulkeva alus – kuin mekin".
Meidän on myös erinomaista kunnioitusta tuntien kiinnitettävä huomiomme Pezoldin ainutlaatuiseen tunnollisuuteen ja uskollisuuteen hänen tehtävissään. – Noiden neljän vuorokauden kuluessa, jonka ajan matkanteko Vesterölle kesti, hän tuskin lainkaan nukkui. Sen käsityksen saivat ainakin jääkärit. Sillä joka kerta kun he komentosillalle menivät – olipa yö tai päivä – oli Pezold aina valveilla, mitä jääkärit suuresti ihmettelivät. Pezoldilla oli kyllä karttahytissä vuode, jolla saattoi loikoa, mutta tätäkään hän ei tehnyt. Kerran hän kuitenkin – oman kertomansa mukaan – oli heittäytynyt pitkälleen annettuaan peränpitäjälle kompassisuunnan, mutta loikoessaan hän huomasi katossa olevasta kompassista suunnan muuttuneen jo useita piiruja, joten hän katsoi, että kontrolli oli aina tarpeen.
Equityn vastaanoton valmistelut Suomessa.
Olemme jo ennen korostaneet, että Ruotsissa maanpaossa oleva maisteri Kai Donner oli – heinäkuusta 1917 lähtien – aseiden hankinnan keskeisin henkilö. Toiselta puolen hän neuvotteli asioista saksalaisten viranomaisten kanssa – omaten näiden täyden luottamuksen – toiselta puolen hän valmisteli ja järjesti aseiden vastaanoton Suomessa, ollen läheisessä suhteessa A.K:n työjaoston jäseneen, toimintatarmoiseen maisteri Elmo E. Kailaan Helsingissä, sekä yhtä kyvykkääseen ja isänmaamme itsenäisyyttä palavasti ajavaan, silloiseen hovioikeudenasessoriin (nyk. hovioikeudenneuvos ja kihlakunnantuomari) Harald Bouchtiin, jota yhteyttä pidettiin yllä laajan salaisen kirjeenvaihdon kautta. Donnerin yhteys Bouchtiin tapahtui myöskin langattoman sähkölennättimen avulla, jonka vastaanottokoneen hän oli jääkärien välityksellä toimittanut Vaasaan.
Vaikka Saksasta saapuvien aselastien vastaanoton varsinaisena järjestäjänä Vaasan tienoilla oli asessori Boucht, joka uhrautuvasti oli asettunut itsenäisyysliikkeemme etunenään ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, on meidän tässä yhteydessä myös syytä korostaa sitä, että itsenäisyystoiminta Vaasan puolessa ei suinkaan perustunut vain sattuman varaan, nim. yksityisten aktivistien rohkeaan ja päättäväiseen toimintaan, vaan että se Venäjän vallankumouksen jälkeen oli täällä saanut lujan muodon Vaasassa perustetun keskusjärjestön kautta, jonka puheenjohtajana toimi juuri asessori Harald Boucht ja joka siis antoi Bouchtille hänen vaikeassa ja moninaisessa toiminnassaan hyvän selkänojan.
Toimiston puheenjohtaja Boucht ja insinööri Vikman toimivat pääasiallisesti ulkomaisten yhteyksien ylläpitämiseksi. Ennen kaikkea oltiin vilkkaassa yhteydessä kotimaisten järjestöjen Helsingin Aktiivisen Keskusjärjestön (A.K:n) ja Sotilaskomitean (M.K:n) kanssa. Suhteet ulkomaihin, Ruotsiin ja Saksaan, koskivat keskusvaltojen sotapakolaisten ylikuljetusta, kuriiritoiminnan järjestelyä pikatiedoituksineen, aseiden salahankintaa jne. Eipä siis ihme, että asessori Boucht, joka ei säästänyt askeleitaan ja vaivojaan, uskollisesti seurasi Uumajan etapin uljaiden merisissien Suomen-retkiä, ollen melkein aina heidän moottorivenettään "Merrimacia" vastaanottamassa – vieraillen jääkäri J. Sihvon ja tämän toverien kanssa heidän saaristolaisystäviensä luona. Näillä matkoillaan – ja yleensä vanhana vaasalaisena – Boucht oli hyvin tutustunut yksivakaisiin, rohkeisiin ja isänmaallisiin saaristolaisiin, niin että nämä tunsivat Bouchtin – ja tämä taas heidät. Kun sitten toiminnan hetki tuli – niin suhteessa kuin toisessakin –, saattoi Boucht olla varma noiden uskollisten saaristolaisten kernaasti annetusta avusta, mikä ilmeni kauniilla tavalla juuri Saksasta saapuneiden aselastien vastaanotossa.
Saaristolaissuhteittensa avulla Boucht oli mm. löytänyt toimessaan varsin taitavan ja luotettavan luotsin, Raippaluodosta kotoisin olevan Karl Rönnholmin, jonka hän ajoissa toimitti Uumajaan ja sieltä edelleen Saksaan, miehen, jonka jo pelkkä ulkonäkökin herätti saksalaisissa viranomaisissa suurta luottamusta.
Vaikka Boucht oli huomattavassa asemassa oleva lakimies, ei hän isänmaansa pelastamiseksi ollut epäillyt astua kapinan polulle. Hän ei ollut takertunut lain kuolleeseen kirjaimeen, vaan lain henki, koko kansakunnan yhteinen paras, oli tullut eläväksi voimaksi hänen sydämessään, voimaksi, joka isänmaan puolesta ei epäröinyt uhrata kalleintansa – henkilökohtaista vapauttansa ja elämäänsä.
Aselähetyskysymys synnytti laajan kirjeenvaihdon toiselta puolen Donnerin ja Bouchtin sekä toiselta puolen Donnerin ja Kailan välillä. Viimeksimainitusta kirjeenvaihdosta julkaisemme viimeisen kirjeen, joka Equityn vastaanottoon nähden oli tärkein.
23.10.1917 kirjoittaa Donner Kailalle: "Ei ole luettava julki A.K:n kokouksessa. Pidettävä ehdottomasti salassa. Jollei seuraavista asioista muita teitä ole saapunut tieto Vaasaan, on niistä viipymättä sinne ilmoitettava.
"Tämän kuun 31. p:nä saapuu Vesterön saaren luo puheenalainen aselaiva. Luotsi on matkustanut alas ja seuraa mukana perille asti. Kaikki hänen kanssaan sovitut merkit on ajoissa asetettava paikoilleen. Pietarsaaren luotsien täytyy samana yönä olla ensimmäisessä paikassa voidakseen jatkaa (matkaa) pohjoista kohti. Laivasta tullaan antamaan seuraavat merkit: "Ensin valkoinen ja sitten kahden minuutin kuluttua punainen. Vastaukseksi annetaan valkoisella lyhdyllä kolme kertaa parin sekunnin väliajalla uudistuva merkki." – – –
Aselaivan vastaanoton yksityiskohdat olivat kaikin puolin erinomaisella huolella järjestetyt. Tarkkojen tutkimusten jälkeen oli aselähetyksen ensimmäiseksi vastaanottopaikaksi valittu Maksamaahan kuuluvan Vesterön saaren länsipuolella oleva Storsandviken-niminen lahti, joka sijaitsi Vesterön talon kohdalla, vastakkaisella rannalla. Paikka oli lastin purkamista silmällä pitäen erittäin sopiva – lahti 6 m syvä – ja lastin sijoituspaikka hyvin suojattu.
Aselaiva Equityn vastaanottoa varten oli Vesteröllä koossa joukko rohkeita miehiä, 8 tänne kokoontunutta jääkäriä ja paikkakunnan omia miehiä. Kun aselaiva toi mukanaan vielä 8 "27. Jääkäripataljoonan" miestä, jotka niin ikään tehokkaasti ottivat osaa tuon kallisarvoisen lastin purkamiseen, niin saatamme kuvitella, millä voimalla ja millä päättäväisyydellä aseet siirrettiin maihin.
Paikkakunnan miehistä mainitsemme ennen kaikkea kaksi läheistä naapurusta, Simon Östmanin ja Emil Westerön. Östman oli Bouchtin erikoinen luottamusmies, joka oli saanut toimekseen Equityn vastaanoton päähuollon. Emil Westerö taas oli tunnettu aktivisti, jonka talo Merenkurkun etapin aikana oli mitä huomattavin etappiasema, niinkuin se nytkin tuli olemaan Equityn aselastin purkajien ja siirtäjien viihtyisä koti.
Paitsi jääkärien kuljettamia Merrimacia ja Emden II:a osallistuivat Equityn lastin purkamiseen 1 noin 40 tonnin vetoinen kalastajakutteri, 1 pieni moottorivene sekä 3 pienempää kalastajamoottoria. Aseita vietiin maihin myös Equityn moottoriveneillä, joita saksalaiset matruusit kuljettivat.
Lähtiessänsä Saksaan oli luotsi Rönnholm sopinut Bouchtin kanssa siitä, että Jeusanin saaren lähettyvillä olevat kaksi luotoa Fiskargrund, noin 2 meripenik. Jeusanista pohjoiseen, ja Berggrund, toista meripenikulmaa Jeusanista etelälänteen, olivat merkittävät ja varustettavat lyhdyillä. Edellinen oli 3 m:n syvyydessä oleva, koko laaja pohjaluoto, jälkimmäinen taas matalan veden aikana näkyvä kallio, mutta syksyllä noin jalan verran veden alla. Molemmat luodot olivat muuten ohjauslinjalla. Edellämainitut luodot tulivat asianmukaisesti merkityiksi ja varustetuiksi lyhdyillä. Lyhtyihin käytiin iltaisin panemassa öljyä, jolloin ne myös sytytettiin. Tätä jatkui sitten kerran toisensa jälkeen. Kun Bouchtilta saapui uusi varma tieto aselaivan saapumisesta, lähtivät Vesteröllä odottaneet jääkärit – velvollisuudelleen uskollisina – tarkastamaan lyhtyjä, vaikka olikin kovanlainen tuuli. Tuona muistorikkaana lokakuun 31. p:n iltana he saattoivat kuitenkin sytyttää vain Berggrundilla olleen lyhdyn, sillä Fiskargrundin lyhty oli nähtävästi tullivartijain toimesta poistettu.
Equityn saapuminen Vesterölle.
Edellisessä olemme seuranneet mustan, aavemaisen aselaivamme vaaroja täynnä olevia reittejä ja jättäneet sen Ruotsin aluevesille Holmön pohjoispuolelle – Fjäderäggin majakan tienoille. Täältä se lähti kello 9 aamulla liikkeelle Suomea kohti, suoraan vihollismaahan – eipä niin, vaan vihollisen miehittämään ystävämaahan. Kello 3 ip. saattoi jo kiikarilla nähdä Mässkärin majakan ja kappaleen Suomen rantaa. Suuri hetki, riemuhuudoin tervehditty!
Saadaksensa varman maantunnun Suomen puolella Equity otti heti suunnan Pietarsaarta kohti.
Kun Pietarsaaren tornit rupesivat näkymään, tuli kapteeni Pezold levottomaksi peläten, että laiva joutuisi venäläisten näköpiiriin, jonka tähden jälleen suuntauduttiin ulospäin. Ajetaan hyvin varovasti pitkin matkaa ja luodataan. Kello 5 aikaan ip. on saavutettu Nygrund, joka on Helsingkallanista noin 10 mpenik. kaakkoon. Luotsi Rönnholm tarttuu nyt itse ohjauspyörään.
Equityn kannella on haudan hiljaista, koneen yksitoikkoinen jyskinä vain halkoo ilmaa. On pimeähkö lokakuinen ilta, kuu vain heittää silloin tällöin pilvien raoista valjua valoaan, jota ajoittaiset pienet sadekuurotkin olivat omansa himmentämään. – Sankarimme Rönnholm, isänmaan kohtalon uhka ja kuoleman paino rinnassaan, seisoo ohjauspyörän takana. Hänen sivullaan on laivan päällikkö, Pezold, suuri vastuuntunto hänenkin kannettavanaan, samoin jääkärit henkeään pidättäen seuraavat laivan kulkua; toimien samalla Rönnholmin tulkkeina.
Sopimuksen mukaan piti Fiskargrundin ristireimarissa olla merkkilyhty laivan ohjausta varten, mutta Rönnholmin silmä ei – enempää kuin toistenkaan – huomannut mitään valoa, mikä johtui siitä, kuten myöhemmin saatiin kuulla, että tullialus "Suomi" oli kulkenut reimarin ohi ja ottanut pois lyhdyn. Equityn ohjaaminen oli kyllä hyvin vaikeata; laivalla oli pienin mahdollinen vauhti ja luotaaminen yhä jatkui. Aina välillä pysähdytään. Laiva on ahtaassa väylässä kahden hämärästi näkyvän luodon välissä. Tuntui siltä, kuin Rönnholm ohjaisi laivan luotojen keskelle. Silloin Pezold alkoi epäillä, löytäisikö Rönnholm lainkaan Vesterölle. Pezold sanoo myöhemmin muistelmissaan: "Tuo oivallinen, levollinen mies suokoon sen minulle anteeksi, että minun kärsivällisyyteni ja hermoni neljän läpi valvotun yön jälkeen alkoivat pettää. Keskustelua hänen kanssaan vaikeutti vielä se, että sen täytyi tapahtua tulkin kautta. Kaikkiin kysymyksiini vastasi Rönnholm hyvin harvasanaisesti."
Kun Jeusanin luona olevan saaristomaiseman ääriviivat nyt olivat selvät ja Rönnholm tiesi, että kaikista kareista selvittäisiin, jos Jeusanin ja Storstensörenin ja Björkskäretin ääriviivat näkyisivät erillisinä kuten pisteviiva edellisellä sivulla olevassa piirroksessa osoittaa, uskalsi hän – tullen pohjoisesta – kulkea eteenpäin Jeusanin ja Storstensören välistä salmea kohti. Kun lähestyttiin Jeusania – Svartöranin seutuvilla – suuntautui Rönnholm vähitellen länteen päin noudattaen laivareittiä, ja nähtyään pian, että Jeusanin eteläläntisen niemekkeen ohjaustaulut olivat linjassa, komensi hän koneen käymään täyttä vauhtia, jotta määrätyllä kellonlyönnillä – klo 8 ip. – ennätettäisiin perille. Rönnholmin annettua määräyksen vauhdin lisäämisestä oli Pezold vasta oikein säikähtänyt ja sanonut:
"Nyt hän ottaa kovan vauhdin, jotta me ajaisimme oikein lujasti kiinni", mutta kun hän sitten oli huomannut, että Rönnholmilla oli ohjaustaulut linjassa, hän oli ollut hyvillään ja viitaten sormellaan huomauttanut, kuinka tarkkaan Rönnholm noudatti tauluja. Berggrundilla olevasta, punaista suuntavaloa näyttävästä lyhdystä ei Rönnholmilla ollut mitään apua, sillä tuuli oli kääntänyt lyhdyn sokeat sivut laivaan päin. Lyhdyn valo huomattiin vasta sitten, kun Berggrund oli sivuutettu. Laiva oli nyt onnellisesti selvinnyt Jeusanin tienoilla olevista matalikoista, edeten rauhallisesti Vesterön luoteista ja länsirannikkoa pitkin. Eikä kulunutkaan kauan, ennen kuin Equity saattoi pysähtyä Vesterön Storsandvikenin edustalle kellon ollessa silloin 7.40 illalla. Paikka oli aivan suojattu, vaikka puhalsikin koko navakka kaakkoistuuli (7 Bf).
Aseiden maihin vienti Storsandvikenissa.
Kun laiva oli pysähtymässä Storsandvikenin edustalle 300 m päähän rannasta, ajoi Simon Östman sen luo voidakseen – moottorillaan edellä kulkien – ohjata sen lähelle rantaa. Laiva heittikin sitten ankkurin 50 metrin päähän sovitusta lastauspaikasta kello 7.45 illalla. Vesterölle jo ennen tulleet jääkärit kiipesivät köysitikkaita myöten kannelle tervehtiäkseen tovereitaan. Heidät esitettiin myös laivan komentajalle, jolla oli terävä peloton haukan katse ja jonka ahavoituneisiin, jänteviin piirteisiin oli lyönyt leimansa vaaroissa ja rasituksissa kehittynyt voimakas sisäinen ryhti. Myöskin muiden vastaanottajien ja aselaivalla saapuneiden tervehdystä kaunisti miehekäs molemminpuolinen riemu.
Tämän jälkeen aloitettiin heti purkamistyöt. Joskin veneitä ei ollut paljon, sitä ripeämmin ne liikkuivat. Laivan omat moottoriveneet ottivat myös osaa työhön saksalaisten matruusien kuljettaessa niitä. Ranta veden rajassa oli kivikkoinen, joten sitä oli kivillä tasoitettu, jotta raskasta lastia veneistä kannettaessa olisi helpommin voitu liikkua. Laivasta annettiin sitä paitsi lankkuja laiturin tapaista varten ja kuljetuksen helpottamiseksi. Lastauspaikan sopivaisuudesta olemme jo ennen maininneet, se oli metsän reunustama, vain hieman ulkoneva niemeke; rantametsikön suojaan oli rakennettu lato, pääasiallisesti kalastustarpeita varten, ladon välittömässä läheisyydessä oli pieni kenttä; mutta ei siinä kyllin, että metsä suojasi latoa ja kenttää merelle päin, vaan sisäpuolelle metsää vastaan oli suuri luonto vielä nostanut pystyyn kolmattakin metriä korkeita suuria kulmikkaita kivimöhkäleitä; nämä olivat hämmästyttävän lähekkäin, muodostaen mahtavan kivisuojuksen, joka olisi kyennyt suojaamaan tuota kallista aselastia vaikkapa tykistötulelta; joka tapauksessa oli niemeke niin mainiosti suojassa mereltä päin, etteivät ohikulkevat veneet ja laivat voineet mitään huomata siitä, mitä niemekkellä tällä kertaa oli – kaikki viittasi vain kuolleeseen, uinuvaan, koskemattomaan rantaan.
Kun lastin purkaminen oli järjestynyt ollen jo hyvässä vauhdissa, tunsi Pezold ensi kerran, Danzigista lähdettyään, että jännitys oli lauennut ja helpotuksen tunne valtasi miehen, joka neljään vuorokauteen ei ollut edes neljännestuntia nukahtanut. Hän olisi mielellänsä seurannut suomalaisten ponnistuksia, mutta luonto vaati oikeutensa – eikä häntä tällöin myöskään tarvittu. Kello 10 illalla vetäytyi hän karttahyttiinsä ja heittäytyi vuoteelleen, nukkuen kello 2:een asti aamulla, niin sikeästi, että kun hänet herätettiin, hänen täytyi miettiä, missä hän oli.
Osa laivasta oli pakko pitää valaistuna, jotta lastia voitaisiin suunnitelman mukaan purkaa. Ruumassa, jossa useimmat Equityllä seuranneet jääkärit työskentelivät, pantiin kivääriniput, 10 kpl kussakin, patruuna- ja pistoolilaatikot ohuesta teräsvaijerista punottuihin lastausverkkoihin, jotka höyryllä käyvän nostokoneen avulla nostettiin ylös ja siirrettiin laivan kupeella odottavien veneiden ulottuville; nostokoneiden jyrinää ei voitu kokonaan vaimentaa, joskaan kalisevia kettinkejä ei käytetty, vaan sen sijaan teräsvaijereita; miestenkään huutoja ei voitu täysin tukahduttaa. Vene veneen jälkeen täyttyi laivan antimista, jotka soutamalla vietiin rantaan ja rantalaiturille, toisten kantaessa niitä etemmäksi. Räjähdysaineet sytytystarpeineen pantiin latoon; kiväärit ja panoslaatikot ym. ladottiin hyvään järjestykseen ladon edessä olevalle aukeamalle, jonne vähitellen muodostui pienoinen sotatarvekumpu, joka osaksi vielä peitettiin havuilla. Koska aikaisemmin on Equityn ottama lasti tarkoin selostettu, tyydymme nyt vain mainitsemaan, että 150 tonnia käsittävästä lastista vietiin Vesterölle maihin noin 80 tonnia. Näinkin suuren ase- ja sotatarvemäärän sijoittaminen niemekkeen suojaan ei ollut niinkään helppoa, sillä kaikki rannalle saatu oli kannettava määräpaikkaan. Mainittakoon sekin, että kun Equityn moottoriveneet, johtuen siitä, kuinka kovassa lastissa ne olivat, eivät uskaltaneet tulla aivan rantaan, täytyi jääkärien toisinaan kahlata suolivyötä myöten vedessä niiden lastia vastaanottaakseen. – Lastin purkamispaikka muistutti muuten täydellistä satamaa, jossa työskenneltiin yövuorolla.
Kun lastin purkaminen oli kestänyt suunnilleen 6 tuntia, niin Equityn ruumaluukut suljettiin, nostopuomit laskettiin alas ja valot sammutettiin laivan hankkiutuessa lähtemään. Aamutunnit olivatkin jo alkaneet, joten laivan täytyi taas pimeän turvin siirtyä päiväksi Ruotsin aluevesille voidaksensa seuraavana iltana olla toisessa määräpaikassa, Luodon saaristossa. Tätä varten olikin Vesteröllä Equityyn noussut pankinjohtaja Wilhelm von Essen ja kaksi varmaa tilapäisluotsia, konttoristit Frans Härmälä ja Walter Öström, jotka hyvin tunsivat Luodon saariston vedet. Myöskin pankinjohtaja von Essenin lanko seurasi mukana.
Equityllä saapuneista 8:sta jääkäristä jäi kolme Vesteröhön. He ottivat sotatarvevaraston vartioinnin, puolustuksen ja tarpeen tullen hävittämisen vastuulleen. Mutta viisi jääkäriä, niiden joukossa komennuskunnan päällikkö Heiskanen, seurasivat Equityä Luotoon asti.
Ennen Equityn lähtöä oli vielä yksi pulma selvitettävänä. Luotsi Rönnholmin oli nimittäin kuljetettava laiva sisäväylää pitkin takaisin avomerelle – samojen lukuisten matalikkojen lomitse kuin hän sen oli tuonutkin. Mutta kuka toisi hänet takaisin? Ei ollut helppo löytää moottorivenettä, joka olisi lähtenyt Equityn mukaan merelle, sillä melkein kaikki veneet olivat jo poistuneet ja pari paikalla vielä olevaa venettä tekivät lähtöä. Jääkärien veneetkin olivat epäkunnossa. Vihdoin suostui toinen venekunta lähtemään laivan hinaamana merelle sillä ehdolla, että jääkäri J. Sihvo tulisi mukaan.
Equity palaa Ruotsin aluevesille ja taas Suomen puolelle.
Kun Vesterölle jätetyille jääkäreille oli sanottu sydämelliset jäähyväiset, "Equity" nosti ankkurinsa täsmälleen klo 2.30 aamulla ja lähti – valot sammutettuina – merelle. Mukana seuraavassa vesteröläisessä moottoriveneessä oli vain kolme miestä. – Berggrundilla oleva lyhty lepatti vielä heikkoa punaistansa laivan sivuuttaessa sen ja jatkaessaan matkaansa avomerta kohti. – Oli jo kuljettu Hällgrundin ohi, kun laivalta annettiin merkki, että luotsi oli valmis tulemaan alas. Vene siirrettiin laivan viereen ja sopivalla hetkellä kello 3.30 aamulla luotsi pudottautui siihen onnellisesti.
Rönnholm oli yöllä ollut kohtalaisen pirteä, mutta nyt, kun hän oli tehnyt tehtävänsä ja jännitys oli lauennut, hän oli jokseenkin väsyneen näköinen. Puhumatta montakaan sanaa hän katseli ympärilleen veneessä, huomasi sen, jota etsi, koneen "pressun", otti sen mukaansa veneen keulaan, kyyristyi sen alle suojatakseen itseään kaakkoismyrskyä vastaan, sillä hänellä oli muutenkin kovia vilunkouristuksia.
Vene teki kierroksen ja sen keula suunnattiin Vesterötä kohti.
Saavuttuaan Vesterön kylän rantaan olivat miehemme kylmän kohmetuttamina kankeita kuin pölkyt – varsinkin venettä ohjannut jääkäri.
Kun luotsi Rönnholm Svartöranin tienoilla oli jättänyt Equityn, ajoi se täysin konein venäläisten vartioaseman Stubbenin majakan ohi ja otti suunnan Ruotsin puolen Fjäderäggin majakkaa kohti. Kova kaakkoinen puhalsi ja meri aaltoili ankarasti, satoi ja oli usvaista. Tarkoitus oli saada senpuolen maamerkeistä tarkka suunta laivalle. Mutta tästä oli pian luovuttava lännessä ilmenneen savupilven vuoksi, joka viittasi laivaan – tosin kaukana olevaan. Pezold ei halunnut ajaa eteenpäin, sillä jos laivan näköpiirissä olisi täytynyt tehdä suunnanmuutos itään, olisi se herättänyt huomiota. Tätä välttääkseen hän päätti nyt jo (kello 11.15) tehdä käännöksen, ennenkuin se vastaantulijan taholta saatettiin huomata. Equity lähti siis hitaasti kulkemaan toisen kerran Suomea kohti. Noin kello 3 aikaan ip. tulivat Suomen rannikon majakat näköpiiriin. Equity oli jo aikaisemmin panettanut "Miran" nimikilven sivuunsa ja laivalla olevat suomalaiset kehoittivat Pezoldia käyttämään myös Venäjän kauppalippua, joka vielä käännettiin ylösalaisin, niin että punainen tuli ylimmäksi väriksi. Näin siis saksalainen sotalaiva käytti Venäjän vallankumouslippua! Tarkoitus pyhitti keinon – pääasia oli, että Suomi saisi aseita päästäkseen irti, ei vain vallankumouksen Venäjästä, vaan Venäjästä yleensä.
Equityn vastaanoton valmistelut Pietarsaaren puolessa.
Pietarsaarelainen aktivisti, pankinjohtaja Wilhelm von Essen, jonka syyskuussa 1916 santarmien ahdistamana oli täytynyt jättää isänmaansa ja joka seuraavan vuoden elokuun loppupuolella oli vanhempainsa seurassa palannut Jepualle, sai isänmaan asioissa liikkeellä olevalta maisteri E. E. Kailalta tietää, että saksalaiset olivat vihdoinkin päättäneet lähettää Suomeen aseita, jota varten oli suunniteltava hyvät lastinpurkauspaikat.
Sopivaa aseiden vastaanottopaikkaa etsittäessä Wilhelm von Essen asettui nyt jääkäri Sten Holmin langon, pietarsaarelaisen liikemiehen Axel Holmströmin ja insinööri Erik Schaumanin yhteyteen, jotka molemmat selittivät olevansa valmiit toimimaan.
Kun avomeren äärellä oleva Tolvmansgrundet oli katsottu sopivimmaksi aseiden purkamispaikaksi Luodon saaristossa, lähti Erik Schauman yhdessä konttoristien Frans Härmälän ja Valter Öströmin kanssa vielä lähemmin tutkimaan, mikä kysym. olevan saaren kohta olisi vastaanottopaikaksi parhain, ja luotaamalla tutkimaan Flaskskärin ja Tolvmansgrundetin välisen lahden syvyyssuhteet, jotta Härmälä ja Öström, jotka sittemmin tulisivat toimimaan luotseina aselaivan pyrkiessä määräpaikkaansa Luodon saaristossa, olisivat täysin selvillä kaikesta.
Noin viikkoa myöhemmin Holmström ja Schauman ilmoittivatkin, että kaikki oli järjestyksessä aselastin vastaanottamista varten, luotsit hankittu, samoin luotetut vastaanottajat, ja että Tolvmansgrundet Luodon ulkosaaristossa oli lopullisesti valittu aseiden maihinvientipaikaksi.
Luodossa, Pietarsaaressa ja Pietarsaaren maaseurakunnassa valmistauduttiin nyt päättävästi aselastia vastaanottamaan. Tieto siitä, että aseita oli tulossa, sai isänmaalliset miehet ja mielet liikkeelle, kaikki olivat valmiit milloin tahansa lähtemään aselaivaa vastaan ja olemaan apuna aseiden maihintuomisessa – huolimatta siitä, että venäläisiä vartiostoja ja niiden asettamia vahtisotilaita oli tärkeimmissä liikekohdissa, kuten Alholman laivarannassa, Mässkärin luotsipaikalla, Luodon Kackurissa ja Krokissa ym.
Equityn vastaanoton väsymätön puuhaaja pankinjohtaja Wilhelm von Essen oli ennen lähtöään Vesterölle varmuuden vuoksi hälyyttänyt liikkeelle myös Lapuan miehiä.
Nämä eivät antaneetkaan kahdesti käskeä itseään, kun niin tärkeä asia oli kyseessä.
Kaikki vastaanottajat, nuo lujat ja isänmaalliset miehet – ketkä kirvesmiehiä, kalastajia, talollisia ja talollisten poikia, ketkä tehtaiden ja pankkien johtajia, tohtoreita, insinöörejä, liike- ja virkamiehiä, konttoristeja, olivat veneineen asettuneet paikoilleen, kaikki oli hiljaa, ei hiiskahdustakaan, mitään ei näkynyt, kaukainen ulkosaaristo ei lainkaan poikennut entisestään. Mutta jotakin suurta, salaperäistä, ihmeellistä oli sittenkin ilmassa – ja ennen kaikkea uljaiden miesten sydämissä – miesten, joita eivät erottaneet mitkään sääty-, luokka-, toimi- ja kielirajat, vaan joiden kaikkien sydän sykki yhtä voimakkaasti ja lämpimästi isänmaalle. Tuo jylhän majesteetillinen karu luontokin näytti liittoutuneen miesten kanssa, jotka seurauksia pelkäämättä olivat valmiit uhraamaan kaikkensa.
Tolvmansgrundetin metsäinen kalliomaisema oli valmis kätkemään suojaansa aavemaisen aselaivan, jota kaikki henkeään pidättäen odottivat. Myöskin illan hämärä peitti ystävälliseen vaippaansa rohkeiden miesten toimet.
Equity jatkoi uljasta kulkuaan. Mieliala laivalla oli hyvin toivehikas ja Pezoldin luottamus asian onnistumiseen oli melkoisesti noussut, sillä olihan Equity edellisenä iltana erinomaisesti suoriutunut tehtävästään Vesteröllä. Laivalla tosin ei ollut ammattiluotsia, mutta sen sijaan nuo aikaisemmin mainitut pietarsaarelaiset nuoret miehet tunsivat hyvin reitin ja, kuten tiedämme, olivatpa tehneet syvyysmittauksiakin Tolvmansgrundetin ja Flaskskärin välisessä lahdessa, jonne laiva oli ohjattava, ja todenneet, että lahti oli taatusti syvä, joskin semminkin etelämpänä verraten ahdas – niin suuren laivan kuin Equityn kääntymismahdollisuuksia silmälläpitäen. Reitti oli myöskin aivan selvä, sillä Tolvmansgrundet (Helsingören-Steg), joka tällä kertaa oli retken päämäärä, oli aivan avomeren laidassa.
Joukko vastaanottajia, insinööri L. Gellin ja Lapuan miehet olivat, taivallettuaan läpi saaren juuri parahiksi, kello 5 aikaan illalla saapuneet Tolvmansgrundetin pohjoiskärkeen ja valinneet itselleen sopivan tähystyspaikan, ruveten tarkkailemaan avomerta, jonka yli laivan tiedettiin kulkevan. Ei kuitenkaan erikoisemmin hätäilty, sillä saatujen tietojen mukaan laivan piti saapua perille vasta klo 9 aikaan illalla. Mutta kun ei ollut muutakaan tehtävää, niin silmä vain etsi kaivattua. Eikä aikaakaan, niin illan hämärtymisestä huolimatta klo 5 tienoissa iltapäivällä miehemme olivat etäällä huomaavinaan mustan liikkuvan pisteen, joka lähenemistään läheni lännestä päin, kunnes jo laivan ääriviivatkin rupesivat vähitellen selvenemään. Laivan ilmeneminen herätti ensin jonkin verran sekavia tunteita, sillä Equityn piti tulla noin kolme tuntia myöhemmin, joten tulija olisi myös saattanut olla vihollisen aluksia. Pian kuitenkin usko voitti epäilykset, ja kun laivan valomerkit rupesivat näkymään, oli asia selvä ja vastaanottajien riemu kuvaamaton.
Seurueella oli tärkeä tehtävä, nim. sovittujen valomerkkien antaminen Equitylle. Ne olivat samat kuin Vesterölläkin käytetyt.
Niin pian kuin laivan antamat merkit todettiin oikeiksi, oltiin siis valmiit antamaan vastaanottajain tervehdys: kolme lyhyttä valkoista valomerkkiä parin sekunnin väliajoin. Kun vastaanottajat olivat useasti toistaneet valomerkkien annon, seurasi satamaan ohjausmerkin anto, nimittäin valkoisen värin näyttäminen joka viides minuutti mutta tätä ei tarvinnut toistaa, sillä laiva osasi luotsiensa avulla rantaan muutenkin.
Kuten tiedämme, olivat Härmälä ja Öström täysin perillä väylästä ja siitä, että Tolvmansgrundetin itäpuolella oli syvää ja selvää vettä. Tästä saakin selityksensä se, että aselaiva läheni kovaa vauhtia, joten vastaanottajat olivat huolissaan, että laiva ajaisi liian lähelle lahdenpohjaa. Kaikki sujui kuitenkin onnellisesti, ja Equity asettui ankkuriin noin 200 metrin päähän rannasta Tolvmansgrundetin koillispuolelle – suojaavien kallioiden tienoille, joten lännen puolella avautuvalle avomerelle ei näkynyt mitään siitä, mitä koillispuolella puuhattiin. Equity saapui suojaiseen lahdelmaansa klo 5.30 illalla marraskuun 1. p:nä. Kun aselaiva oli heittänyt perä- ja keula-ankkurinsa, ei tuuli päässyt sitä siirtämään. Osa vastaanottajista meni ensin Equityn komentajaa ja jääkäreitä tervehtimään.
Aseiden maihinvienti Tolvmansgrundetille.
Lastin purkaminen aloitettiin heti. Pian olivat myös saaren kupeille piiloutuneet pienemmät ja suuremmat moottoriveneet toimintahaluisine miehineen Equityn ankkuripaikalla, joten syntyi eloa ja liikettä laivajättiläisen ympärillä. Saksalaisella täsmällisyydellä ja saksalaisten komentosanojen kaikuessa ryhdyttiin kuumeiseen työhön. Suuressa hälinässä ja äärimmilleen jännittyneen mielialan vallitessa sattuu toisinaan harmillisia kommelluksia – niinpä nytkin. Lastauksen alussa nostokurkia kuntoon laitettaessa sattui muuan onnettomuus, josta oli seurauksena pitkä höyrypillin ulvahdus. Tämä oli tietenkin hyvin kiusallinen ja säikähdystä synnyttävä juttu, sillä Krokin kylässä olevat vihollisen vartiot eivät olleet kovinkaan kaukana. Pimeys suojasi kuitenkin, sillä tunnettuahan on, että venäläinen ei juuri hevin pimeässä toimi. Laivan päällikön kylmäverisyys ja terävät komentosanat saivat tapahtuneen pian unohtumaan. – Vaikka, kuten tunnettua, höyrynostokurjet käyttivätkin kolisevien kettinkien asemasta teräsvaijereita, synnyttivät ne sittenkin melkoista kitinää, samoin airojen loiske ja miesten huudot aiheuttivat jonkin verran melua, joskin hiljaisuutta tavoiteltiin. Mutta onneksi oli ryssien uni sikeä, joten he nähtävästi eivät kuulleet mitään epäilyttävää. – Laivassa saapuneet viisi jääkärikomennuskuntaan kuuluvaa jääkäriä, ottivat myös osaa yhteisiin ponnistuksiin. Monien moottoriveneiden lukua lisäsivät myös Equityn kaksi omaa moottorivenettä, jotka toimivat hyvin vinhaan. Voimme sanoa, että vastaanottajia oli varsin lukuisa joukko, noin viitisenkymmentä miestä, saksalaisia matruuseja lukuun ottamatta. Ja sittenkin, kuten luonnollista, pidettiin kovaa kiirettä aseita ja patruunalaatikoita laivasta purettaessa. Monta patruunalaatikkoa putosi kiireessä mereen, mutta sille ei mahtanut mitään. – Rantaa oli täälläkin koetettu tasoittaa kivilohkareilla ja Equitystä annetuilla lankuilla, jotta veneissä tuotu lasti helpommin saataisiin maihin, ranta kun oli kovin kivikkoinen. Tiedämme, että Equityn lastin 150 tonnista purettiin noin 80 tonnia Vesterölle, joten 70 tonnia tuli Luodon osaksi. Lastista sijoitettiin suurin osa laivan ankkuripaikan lähelle, Tolvmansgrundetille. Rannalla oli pieni lato, joka pian täyttyi kiväärinpuista ja teräaseista. Ladon sivuille ja sen lähellä olevaan metsään pinottiin patruuna-, käsikranaatti- ja käsiaselaatikoita, konekiväärejä, moottoripyöriä, bensiinitynnyreitä ym.
Erään luotolaisen 35 tonnia vetävään proomuun lastattiin huomattava määrä kiväärinippuja, patruuna- ym. laatikoita. Tämä proomu oli hyvin tärkeä tekijä, sillä se joudutti laivan tyhjentämistä sangen suuressa määrässä, siihen kun voitiin tavarat sijoittaa erittäin nopeasti. Sen lasti purettiin samana aamuna erään Krokönvirrasta pistäytyvän lahdelman rannalle.
Ja kun vapaasti käytettävänä olevaa rommitynnyriäkin oli yön kuluessa koetettu tyhjentää, mikä vilustuneille miehille oli suoranainen lääke, oli laivan lasti purettu illalla kello 10.45:een mennessä. Viimeiseksi poistuivat Saksasta tulleet jääkärit.
Lapuan miesten mukana seuranneet jääkärit jäivät toistaiseksi Tolvmansgrundetin asevarastoa vartioimaan.
Pezold oli alussa ollut huolissaan, miten "Equity" voisi niin kapeassa lahdessa kääntyä, mutta taitavan manövreerauksen avulla se kääntyi mainiosti. Sydämellisten molemminpuolisten jäähyväisten jälkeen musta, valoton sotalaiva hävisi rohkeine päällikköineen ja miehistöineen syysyöhön –
Ja Tolvmansgrundetin rannalta kaikui voimakas eläköön huuto: Saksalle, sen keisarille ynnä Equityn erinomaiselle komentajalle.
Jo ennen keskiyötä marraskuun 2. p:ää vastaan 1917 oli Luodon saarilla hiljaista ja kuollutta, kuten ennenkin. Ulkona pauhasi alkava myrsky, vain vartiat valvoivat konekiväärinsä ääressä ja rantametsässä häämöttivät havuilla peitettyjen aselaatikoitten korkeat rivit.
Aseiden siirto Tolvmansgrundetilta ja Vesteröltä turvallisempiin paikkoihin – valkoisen rintaman hyväksi.
Aseet oli täten onnellisesti saatu maihin kummassakin määräpaikassa ja suuri työ oli joka tapauksessa tehty, mutta oli luonnollista, että asia ei ollut vielä muuta kuin puolivälissä. Näitä kallisarvoisia sotatarvevarastoja ei voitu jättää kaukaisiin meren saariin pitkäksikään aikaa, sillä niiden osaksi olisi saattanut tulla monenlainen tuho. Vihollinen olisi ne ehkä keksinyt joko suorastaan tai epäisänmaallisten tiedoittajien kautta, jotka sattumalta olisivat voineet päästä varastoista selville. Aseet ja patruunat ym. tavarat oli siis kiireellisesti vietävä muualle ja joka tapauksessa saatettava varmaan talteen. Samat uljaat miehet, jotka veivät aseet Equitystä maihin, pitivät myös huolen siitä, että ne kiireimmiten siroteltiin ensinnä pienehköinä erinä sinne tänne saaristoon ja peitettiin visusti, jotta ne sittemmin varsinkin talvikelin aikana voitaisiin siirtää taattuihin paikkoihin ja varmoihin käsiin. Kummassakin lastinpurkamispaikassa meneteltiin myös siten, että viimeiset laivasta otetut erät vietiin suoraa päätä vastaanottajien omiin kätköihin, mistä ne sitten joutuivat valkoisen rintaman käytettäviksi. Aseiden siirtäminen ei ollut suinkaan helppoa, sillä se ei ensinkään voinut tapahtua päivällä, vaan pimeinä syysöinä sekä vuodenaikaan, jolloin syysmyrskyt raivosivat. Tarvittiin siis lujia veneitä ynnä lujia ja pelottomia miehiä, jotka tarkkaan tunsivat kulkuväylät voidakseen pimeässä ajaa ja luovia reiteillä, jotka kaartelivat luotojen ja karikoiden kupeita tai pujotteleivat kivien lomitse – usein rajussa ilmassa, joka pyrki pirstoamaan veneen sekä tuhoamaan kallisarvoisen lastin, josta miehillämme oli enemmän huolta kuin itsestään.
Noin kolmen viikon aikana aseiden vastaanotosta lukien, kun vielä oli avovettä, Luodon, Pietarsaaren ja Kokkolan puolen miehet ynnä kruununkyläläiset olivat aseita siirtelemässä joko erinäisiin turvattuihin paikkoihin saaristossa tai mannermaalle.
Talvikelin tultua täytyi Luodon miesten käydä kätköpaikoistaan saaristossa antamassa aseita kauempaa tuleville noutajille, ja määräyksen saatuaan he itsekin kuljettivat niitä milloin mihinkin. Pimeys ja lumipyry olivat parhaat liittolaiset, sillä pimeys esti vihollista näkemästä ja lumipyry peitti jäljet.
Equitystä Tolvmansgrundetille jääneet viisi jääkäriä odottelivat Luodossa (Larssmo) muutaman päivän sopivaa lähtötilaisuutta ja siirtyivät pian Etelä-Pohjanmaalle, jonne joksikin ajaksi saapuivat myös heidän Vesterölle jääneet toverinsa. Tänne jääkärit olivat erittäin tervetulleet suojeluskuntia järjestämään ja harjoittamaan ynnä kaikenlaiseen vapaussodan järjestelyyn, sillä ilmeinen sodan tuntu oli ilmassa. Voidaan sanoa, että valkoisessa Suomessa oli yhtä suuri jääkärinälkä kuin asenälkäkin.
Vesteröltä taas siirrettiin aseet suureksi osaksi Koivulahden (Kvevlaks) ja Maksamaan (Maxmo) rannikolle, mistä taas Vöyrin miehet kävivät niitä noutamassa sisämaahan jaettaviksi. Osa aseita vietiin myös Vaasan puoleen ja Raippaluodon miesten kätköpaikkoihin. – Ilmitulemisen mahdollisuutta silmälläpitäen ei Vesteröllä viivytelty päivääkään asetarvevaraston hajoittamista ja siirtämistä mannermaalle. Aseiden kuljetus olikin täällä erittäin hyvin järjestetty ja likipitäen kahdessa viikossa suoritettu. Pääasiallisesti suoritti tämän työn 10 venekuntaa.
Matka Vesteröltä Koivulahden Vassorin kylään oli noin 30 km. Aseita Koivulahden ja Maksamaan rannikolle kuljetettaessa meneteltiin muuten seuraavasti:
Veneet kuormattiin iltapäivällä ennen hämärän tuloa asekätköpaikan läheisyydessä. Illan hämärtyessä lähtivät ne liikkeelle, seuraten kaikki toisiaan, ollen sateessa ja pimeässä joskus toisiinsa kiinnitetytkin sekä saapuen mikä Maksamaahan, mikä Vassoriin ja mikä minnekin riippuen sopimuksista rannikolla olevien vastaanottajien kanssa; siitä riippui myös, kuinka monta venelastia kulloinkin toimitettiin rannikolle – välistä lähetettiin vain yksi tai kaksi venelastillista. – Aamupäivällä kuljettajat nukkuivat, ja iltapäivällä alkoi taas tuo salainen toiminta. Mainittakoon sekin, että aseiden rahtaaminen tapahtui mieluimmin sadesääliä ja pimeässä, jolloin tiedettiin paikkakunnalle sijoitettujen ryssien visusti pysyvän asunnoissaan; mm. kirkkaanpuoleista kuunvaloa oli kartettava. – Kaksi etapille komennettua jääkäriä, Edvard Wik ja Johannes Björkman, sekä jo mainitut Simon Östman ja Emil Westerö, kaikki paikkakuntalaisia, olivat mestareita pimeässäkin ohjaamaan veneitä karikoiden läpi ja kapeista salmista. Heidän ja yleensä saaristolaisten apu tässä suhteessa oli ehdottoman tarpeellinen. Myöskin Vesterölle kokoontuneet toisetkin jääkärit ottivat tehokkaasti osaa, ei ainoastaan aseiden vartioimiseen, vaan myös niiden kuljetukseen paikkakuntalaisten kuitenkin toimiessa luotseina.
Kenenkään osuutta väheksymättä uskallamme kuitenkin väittää, että aselastin maihinviennin onnistuminen Vesteröllä ja sen siirtäminen manterelle oli jääkärien ja aktivistien suuri teko ja jääkärihengen hedelmä. Ei niin, että he yksin olisivat suorittaneet työn, sillä se kaipasi kyllä johtajia ja se kaipasi kansan ymmärtämystä ja voimakasta tukea. Olemme huomanneet, että Vesteröllä oli mukana 16 jääkäriä, joiden pelkkä läsnäolo jo oli omansa isänmaallisesti suggeroimaan muut, oli omansa vielä enemmän antamaan rohkeutta ja päättäväisyyttä ottamatta lukuun sitä, että he samalla tarmokkaasti ottivat osaa työhön. Osa näistä jääkäreistä oli myös seisonut aselaivan erinomaisen komentajan Pezoldin sivulla, joka antoi heidän ymmärtää, että ratkaisevassa tilanteessa hän luotti vain heihin. Jääkärit olivat Vesteröllä ottaneet myös huomattavasti osaa vastaanoton esitöihin – ja jääkäri se oli, joka aselaivan lähtiessä vielä parin rehdin saaristolaisen avustamana teki viimeisen palveluksen käydessään myrskyävän meren ulapalta Equitystä noutamassa luotsi Rönnholmin, tuon isänmaahansa nähden suuresti ansioituneen miehen.
Ja varsin huomattavaa oli myös se, että vastamainitut, Koivulahden pitäjästä kotoisin olevat jääkärit, veljekset Edvard Wik ja Johannes Björkman olivat kylväneet jääkärihenkeä ja miesten mieltä saaristokansan sydämeen, niin että kun aseita sitten siirrettiin rannikolle, useimpien Koivulahden kyläkuntien melkein koko mieskuntoinen väki oli Equityllä tuotuja aseita turvallisiin piilopaikkoihin viemässä ja niitä kantamassa. Tästä huomauttamalla emme suinkaan väheksy Vaasasta länteen ja pohjoiseen ulottuvan ruotsinkielisen rannikko- ja saaristoalueen erinomaisen kansan rohkeata ja lämmintä suhtautumista jääkäriliikkeeseen, kuten Etelä- ja Keski-Pohjanmaan jääkäriliikkeen historiassa olemme osoittaneet.
Mutta mitä on sitten tuo taikamainen jääkärihenki, josta olemme niin usein maininneet? Se on sitä, mitä vanhat kreikkalaiset kuvailivat sanoessaan: "Joko voittajana tai kilvellä kotiin." Se tietää isänmaataan rakastavan nuoren miehen sellaista itseuhria, että taistelussa on joko voitettava tai kaaduttava – silmämääränä vain isänmaan etu. Jääkärihenki on se epäitsekäs jumalkipinä Suomen kansan sydämessä, jota ilman ei tätä kansaa, sen isiltä perittyä uskoa ja sen yhteiskuntajärjestystä enää olisi olemassa, vaan se olisi poljettu pohjattomaan suohon – vihan ja valheen kylmään hetteeseen. Tämän hengen, tämän jumalkipinän saivat jääkärit lahjaksi ylhäältä – ja tästä johtuu, että se teko, joka on heidän takanaan, on mitä kunniakkain.
Kauniisti laulaakin heistä tunnettu runoilijamme V. A. Koskenniemi:
On elämämme lyhyt päivä vain
ja iltaan mont' ei hetkeä oo vaille,
mut kautta aikain mittaamattomain
ei laske kunnianne päivä maille,
te Suomen suvun sydän sytytetty,
te miekka vapaudelle pyhitetty.Equityn paluu ensimmäiseltä retkeltä.
Keskiyön tienoissa marraskuun 2. päivää vasten 1917 Equity jätti Luodon saariston tarvitsematta mitään luotsia apunaan, sillä avomeri oli aivan Tolvmansgrundetin takana.
Ylpeänä kynti aselaiva Pohjanlahden ulappaa Ruotsin puolen "Stor-Fjäderäggiä" kohti kääntyen sitten etelään tuttua väylää läntisen Merenkurkun kautta, Ruotsin rannikkovesiä edelleen noudattaen.
Sitten otettiin suunta Gotska Sandöhön Svenska Högarne ollessa suoraan takana. Laivan vasemmalla puolen miinoja – oikealla luotoja. Yht'äkkiä rysähtää ankara sysäys laivan sivua vasten. Silmänräpäyksen kestävä ajatus panee arvelemaan, että on tapahtunut onnettomuus, mutta laiva ei ollut syöksynyt karille eikä myöskään ollut seurannut miinaräjähdystä. Silloin tutkittiin kaikki paikat, mutta mitään vahinkoa ei voitu todeta. – Nähtävästi oli Equity törmännyt yhteen jonkin vedenalaisen kanssa. Kello 7 illalla oltiin jo Farön tienoilla.
Matkaa jatkettiin, ja kello 5.10 aamulla tulivat Libaun tulet näkyviin – kotimaan ranta häämötti ja rohkeutta ynnä voimia kysyvä, perin vaaranalainen tehtävä oli suoritettu. Equity ankkuroi Libaun etusatamaan sunnuntaina 4.11. kello 7 aamulla, sillä hiilivarastoa oli täydennettävä 25 tonnilla. Tämä Libauhun poikkeamisen aihe oli myös hyvin tervetullut sekä laivan komentajalle että miehistölle, sillä lepo oli heille välttämätön. Varsinkin laivan komentaja ei ollut 6 1/2 vuorokauteen nukkunut muuta kuin 8 tuntia yhteensä.
Marraskuun 6. p:n aamulla Equity saapui Danzigiin ja kiinnitettiin kello 8.30 Keisarillisen telakan laituriin.
Aselaiva Equityn ensimmäisen retken onnistumisella oli Suomelle todella mitä ratkaisevin merkitys. Ensinnäkin oli maamme saanut aseistuksen, vaikkapa vähäisenkin, jota ilman vapaussotamme ei olisi saattanut alkaa. Ja toiseksi retken onnistuminen oli todella lisännyt Saksan vaikutusvaltaisten piirien harrastusta Suomen asiaan, mikä ilmeni mm. siinä, että heti tämän jälkeen ruvettiin uusia aselähetyksiä toimittamaan Suomeen.
U. C. 57:N SUOMEN-RETKI.
Kun elokuun aselähetyksistä 1917 oli Suomen valmistumattomuuden tähden ollut luovuttava, oli Saksan ylin sodanjohto pääasiallisesti Keskusvaltojen etuja silmälläpitäen tehnyt ratkaisevan päätöksen Suomen auttamiseksi, sillä paitsi sitä, että se tunsi myötämielisyyttä Saksan kulttuuripiiriin kuuluvaa pientä pohjolan etuvartiota kohtaan, joka itsenäisyytensä saavuttamiseksi oli valmis uhraamaan kaikkensa, mistä juuri jääkäripataljoona oli ylväänä ja pysyvänä muistuttajana, se käsitti, että Saksa saisi Suomen kansasta uskollisen ja sen mainiota sotilasainesta silmälläpitäen myöskin sangen huomattavan liittolaisen sekä samalla lujan tukikohdan muodostumaisillaan olevan uuden itärintaman syntymisen ehkäisemiseksi. Ja koska olosuhteet syksyn 1917 kuluessa olivat Suomessa siksi kärjistyneet, että sota ei ollut vältettävissä, katsoi Saksan ylin sodanjohto hetken tulleen yhä lähettää Suomeen aseita ja sodassa tarvittavia räjähdysaineita.
Kun apusotalaiva Equityllä suoritettu ensimmäinen aselähetys oli erittäin hyvin onnistunut, päätettiin heti lähettää Etelä-Suomeen käsiaseita ja räjähdysaineita ym. U. C. 57-nimisellä sukellusveneellä, pääasiallisesti Viipurin–Pietarin-välisen rataosan katkaisemiseksi sodan sattuessa.
Danzig-Neufahrwasserin satamassa puuhaili jälleen ns. "Liettuan komennuskunta" väsymättömän kapteeni Püschelin johdolla. Eristetyllä alueella, vähän syrjässä, oli syksyllä 1916 rakennettu 52 metrin pituinen sukellusvene U. C. 57, jonka ahtaisiin komeroihin vast'ikään oli siirretty pääasiallisesti pioneeri- ja kipinäsähkötystarpeita ynnä jokin määrä lyhyitä aseita patruunoineen, yhteensä 100 laatikkoa, painoltaan noin 4.000 kiloa, josta 2/3 oli räjähdysaineita, siis jonkin verran enemmän kuin alkuaan oli suunniteltu.
Sukellusveneen päällikkönä oli nuori, erittäin taitava ja rohkea upseeri, kapteeniluutnantti Friedrich Wissmann (isä kuuluisa Afrikan-tutkija Herman Wissman); paitsi Wissmannia oli sukellusveneessä vielä 2 upseeria ynnä 24 aliupseeria ja miestä. Vasta noin vuoden kestäneillä sotapoluillaan oli U. C. 57 urhean päällikkönsä johdolla saavuttanut Itämeren vesillä suurta mainetta, ja oli myös jo aikaisemmin retkeillyt Suomen- ja Pohjanlahdella aina Kemin tienoille asti (juhannuksen vaiheissa 1917).
Olemme jo aikaisemmin tutustuneet ns. Polangenin komennuskuntaan. Tähän valiojoukkoon kuului retkeen osallistuneista 8 jääkäristä kuusi – vain 2, nimittäin radiolaitteiden erikoistuntijat, olivat komennetut Libaussa sijaitsevasta pataljoonasta. Suomeen tällä kertaa komennettujen jääkärien päällikkönä oli joukkueenjohtaja, sittemmin Karjalan rintamalla niin suuresti ansioitunut Woldemar Hägglund. Komennuskunta käsitti kuusi pioneeria ja kaksi radiomiestä. Paitsi komennuskunnan päällikköä oli mukana seuraavat jääkärit: Viljo Hämäläinen, Veikko Läheniemi, Sulo-Veikko Pekkola, Väinö Strömberg, Einar Wichmann (nyk. Wihma) ynnä radiomiehet Leo Ekberg ja Yrjö Tenhunen.
Marraskuun 11. p:nä varhain aamulla lähtivät räjäytyskomennuskunta ja radiosähköttäjät marssimaan Polangenista lähimmälle asemalle – saatuaan ensin matkaa varten tarvittavat varusteet. Sitten seurasi junamatka Danzigiin ja sieltä Neufahrwasserin satamassa olevaan U. C. 57:ään, jonne miehemme saapuivat vähän jälkeen keskiyön.
Varhain seuraavana aamuna, marraskuun 12. p:nä 1917 kuului ankara herätyshuuto ja jääkärien täytyi pukeutua siviilivaatteisiin. Kun osa vielä mukaan otettavaa lastia oli sijoitettu kannen alle ja muutkin lähtövalmistelut olivat suoritetut, irroitettiin köydet, ja klo 2.25 ip. lähti U. C. 57 Danzigin satamasta aavalle merelle – pohjoista kohti. Kun ensin oli tehty pari koelaskua – toinen 60 metrin syvyyteen – aluksen tasapainosuhteiden tutkimiseksi –, alkoi varsinainen, perin vaaranalainen matkanteko Itämeren miinakenttien lävitse ja alitse. Kapteeni Wissmann, joka ohjauspöydällä olevasta kartasta näki lukuisten miinakenttien paikat, katsoi parhaaksi – Libaun sivuutettuaan – Windaun korkeudelta kääntää sukellusveneen jotenkin länttä kohti, vähemmän vaarallisia vesiä kyntämään. Näin pyrittiin Itämeren ylitse Gotlannin suunnassa Ruotsin aluevesille. Gotlannin pohjoispäästä kuljettiin melkein suoraan pohjoiseen Suomen eteläisimmän majakan, Bogskärin tienoille, jonka saksalaiset jo 1914 olivat hävittäneet. Nyt alkoi suuntautuminen itään ja itäkoilliseen, Suomenlahden vahvasti miinoitettuja alueita kohti, jotka oli 60 metrin syvyydessä läpäistävä. Vaarallisin matkanteko oli siis edessä ja U. C. 57 sai tuon tuostakin tehdä tuttavuutta venäläisten miinakiinnikkeiden kanssa, joihin aluksen kylki vähän väliä raapaisi aiheuttaen aikamoisen kolinan ja räminän. Mutta miinavaara ei ollut ainoa, sillä venäläiset olivat meren uumeniin 30-50 metrin syvyyksiin pingottaneet myös teräsvaijereista punottuja verkkoja juuri vihollisen vedenalaisten pyydystämiseksi. Kolmisen tuntia oli sukellusvene kulkenut Suomenlahden pohjavesissä, kun se yht'äkkiä tarttui vaijeriverkkoon pääsemättä minnekään. Taitavien liikkeiden avulla se kuitenkin irtautui siitä. Sitten alkoi mitä uhkaavin kulku pinnalla venäläisen miinavyöhykkeen läpi. – Nyt kuljemme Jumalan ohjaamina, sanoi joku saksalaisista merimiehistä. Ja niinpä asia epäilemättä olikin. Noin 3/4 tunnin kuluttua oli miinavyöhykkeestä selviydytty, ja marraskuun 16. päivän aamulla 1917 U. C. 57 uskalsi taas painua turvalliseen syvyyteen ottaen suunnan Suursaarta kohti. Pahimmat vaarat olikin sivuutettu. Kulkien eri syvyyksissä sukellusvene läheni Suursaarta, ollen siitä vain muutamien meripeninkulmien päässä. Nähtävästi oli kapteeniluutnantti Wissmannin tarkoituksena päästä selvyyteen, oliko Suursaaren tienoilla venäläisiä sotalaivoja, jotka olisivat voineet uhata sukellusveneen nousua ja lastin purkamista. – Kun mitään merkkejä ei vihollisen läheisyydestä ollut huomattavissa, suuntasi U. C. 57 kulkunsa matkan päämäärää, Hamnskärin pientä kallioluotoa kohti. Sinne sukellusvene saapuikin liian aikaisin odotellen tämän takia syvyydessä, kunnes se täsmälleen määräaikana, marraskuun 17. p:nä 1917 klo 7 illalla kohosi pinnalle ja antoi sovitut valomerkit, valkoista ja punaista väriä, kumpaakin 3 minuutin ajan. Mutta kun mitään vastausta ei saatu, laskeutui U. C. 57 pohjaan odottamaan, jonkin ajan kuluttua se jälleen nousi pinnalle antaen taas sovitut valomerkit, joihin nyt luodolta 1/2 9 illalla annettiin selvät vastausmerkit, leimuvalkeata kolmesti aina 5 sekunnin väliajoin. Sekä sukellusveneellä saapuneiden että vastaanottajien riemu oli suuri. Saksalaiset iloitsivat hyvin suoritetun työn johdosta ja jääkärit taas siitä, että he olivat jälleen isänmaan maakamaralla – eikä vastaanottajienkaan ilo ollut vähäisin.
Vastaanotto Hamnskärissä.
Vastaanotto oli tällä kertaa järjestetty Sotilaskomitean (M.K:n) taholta. Sotilaskomitea oli tuon tuostakin kiirehtänyt sukellusveneen lähtöä, sillä se katsoi varsin tärkeäksi katkaista rautatieyhteyden Venäjälle, niin pian kuin aseellinen yhteenotto oli alkanut. Ja tämän toimenpiteen tärkeyden ymmärsi kuka vain. Aselähetysten varsinaisina välittäjinä olivat silloiset maisterit Kai Donner ja E. E. Kaila, edellinen toimi Ruotsissa, jälkimmäinen taas Suomessa. Kun sukellusveneen lopullisesta lähettämisestä oli saksalaisten taholta tehty päätös, ilmoitti Donner tästä Kailalle ja tämä taas sotilaskomitealle. Vastaanoton lähempien yksityiskohtien laatiminen jäi sitten silloisten ratsumestarien Harald Åkermanin ja Hannes Ignatiuksen sekä varsinkin vapaaherra Gustaf Silverhjelmin huoleksi. Viimeksimainittu tunsi hyvin koko Loviisan saariston ynnä kysymyksessä olevaan vastaanottotarkoitukseen soveliaat miehet, joista osa oli ent. luotseja ja kaikkikin isänmaallista, rohkeata väkeä.
Kun oli miltei aivan tyven, päätettiin lasti purkaa merellä moottoriveneisiin, joihin jääkäritkin sittemmin sijoittuivat. Vastaanottajien vaatimattomaksi kiitollisuudenosoitteeksi nostettiin sukellusveneeseen noin 80 kilon painoinen juusto-tahko, joka oli halkaistava kahtia mahtuakseen aluksen pienestä kansiaukosta sisälle, sekä lisäksi voidritteli, muutamia satoja savukelaatikoita ja 6 litraa Savon viinaa.
Seurasi lyhyt, vakava ja sydämellinen hyvästely. – Suomalaiset kohottivat kolmikertaisen eläköönhuudon U. C. 57:lle ja Saksalle, johon kannella olevat saksalaiset vastasivat kolmikertaisella hoch-huudolla Suomen menestykseksi. Sitten U. C. 57 loittoni hiljaa moottoriveneistä ja sen tornissa seisoi pitkään kapteeniluutnantti Wissmann upseereineen kunniaa tehden. – Eronhetki toi jääkärien mieleen syvän hartauden. Tuntui ennemäisesti, että ne rohkeat miehet, jotka harvinaisella uskollisuudella olivat tehneet tehtävänsä heille tuntemattoman Suomen puolesta, lähtivät nyt viimeiselle retkelleen – kohti kohtalon kovuutta.
Kun U. C. 57 oli kadonnut näkyvistä, suuntasi moottorivenelaivue lastia lajittelemaan Lill-Hudön rantaan. – Lasti oli alkuaan suunniteltu siirrettäväksi kolmelle taholle, nim. Porvooseen, Kotkaan ja Pernajaan – tätä suunnitelmaa noudatettiin nytkin, vaikka se jääkäreille oli aivan outoa, heillä kun ei ollut tietoa retken yksityiskohdista.
Emme kuitenkaan käy lähemmin näiden venekuntien vaiheita seuraamaan.
Kotkan venekunnan järjestäjä oli pankinjohtaja Aimo Hallberg, joka itse asui Kotkassa ja oli myös sotilaskomitean (M.K:n) jäsen. Kotkaan menevien lasti järjestettiin pian, sillä heidän täytyi pimeän turvissa päästä matkaan. Kotkalaisten veneessä seurasivat mukana jääkärit Hämäläinen, Läheniemi ja Wichmann. Päästyään onnellisesti lasteineen Langon saareen, mistä toisten kotkalaisten aktivistien piti samoihin aikoihin noutaa heidät, he joutuivatkin loppujen lopuksi lasteineen punaisten käsiin. Monien vaiheiden jälkeen vangitut jääkärit ja heidän kotkalaiset avustajansa vapautettiin, mutta kallisarvoinen lasti jäi kuin jäikin punaisten haltuun.
Pernajan venekunnan järjesti vapaaherra Silfverhjelm, saaden avukseen tilanomistaja Woldemar Uddin ja muutamia luotseja. Venekunnan veneisiin sijoitettiin mm. radiovastaanottokone laitteineen ja sen hoitaja, jääkäri Ekberg. Se suoritti vapaussodan aikana tärkeän tehtävän ylläpitäen yhteyttä Saksan ja Etelä-Suomen välillä.
Porvoon venekunnan järjestämisen jätti vapaaherra Silfverhjelm jääkäri Gunnar Stenbäckin huoleksi, joka jo aikaisemmin kesällä oli saapunut paikkakunnalle suojeluskuntatyötä käyntiin saamaan. Vanhana porvoolaisena Stenbäck tunsi hyvin paikkakunnan ja koko saaristoalueen. Venekunta lähti viimeiseksi liikkeelle Lill-Hudöstä, nim. vasta samaisen marraskuun 18. p:nä iltapäivällä. Tämän mukana seurasivat joukkueenjohtaja Hägglund ja jääkärit Pekkola, Strömberg ja Tenhunen. Emme käy seuraamaan tämänkään retken monia vaiheita ja seikkailuja. Toteamme vain, että kallisarvoinen lasti saatiin vihdoin varmaan talteen, erään porvoolaisen rautakaupan naulamakasiiniin, niistä laatikot, saatuaan uuden kehyksen ja nauloja väliin, lähetettiin määräpaikkoihinsa Itä-Suomeen.
Jääkärit sijoittuvat tehtäviinsä.
Kuten jo olemme viitanneet, kuului U. C. 57:llä saapuneiden jääkärien tehtäviin ennen kaikkea rautatiesiltojen räjähdyttäminen Itä-Suomessa, semminkin Viipurin ja Pietarin välisellä rataosalla. Alkuperäisen suunnitelman mukaan oli useita siltoja tuhottava semminkin Viipurin–Pietarin välillä. Tätä tärkeätä toimintaa varten oli räjähdyskomennuskunnan päällikkö, joukkueenjohtaja Volter Hägglund erikoisesti koulutettu.
Kun Suomen aseellisen kansannousun suunnitelmasta elo-syyskuuksi 1917 ei tullut mitään, siirtyi Hägglund eversti Mexmontanin käytettäväksi. Sattui sitten, että Hägglund epäiltynä vakoilusta vieraan maan hyväksi syyskuun lopussa 1917 karkotettiin Ruotsista, jolloin hän siirtyi ensin Berliiniin. Nyt kävi, kuten Hägglund oli arvaillutkin, että hänelle Saksan yleisesikunnan valtiollisen osaston Berliinin jaoston taholta uskottiin Suomeen pian lähetettävän räjähdyskomennuskunnan johto. Berliinissä täytyi hänen nyt yhä syvemmin perehtyä tehtäväänsä, täydentäen yksityiskohtaisia laskelmiaan kutakin siltaa varten tarvittavista räjähdysainemääristä sekä samalla tutustuen saksalaisten räjähdystekniikan viimeisiin saavutuksiin. Berliinissä oli Hägglundilla myös käytettävänään tarkkoja piirustuksia Suomen huomatuimmista rautatiesilloista, joita piirustuksia suomalaiset aktivistit olivat hankkineet. Räjähdystehtäviin valitut jääkärit saivat sittemmin Hägglundilta piirustukset niihin siltoihin, joiden räjähdyttämiseen he olivat määrätyt. Kysymyksessä olevien piirustusten mukaan olikin grammalleen laskettu kuinka paljon kunkin sillan räjähdyttämiseksi räjähdysainetta tarvittiin, kutakin sillan kaarta ja palkkia varten määrätty räjähdysainepanos oli numeroitu ja sen paikka piirustukseen vastaavalla numerolla merkitty. Kaikki tämä osoittaa saksalaisten perinpohjaisuutta.
Vapaussodan kynnyksellä oli Suomessa suuri harjoituspäälliköiden puute, joten U. C. 57:ssäkin tulleet jääkärit haluttiin tähän toimeen. Sotilaskomitean (M.K:n) asettamat piiripäälliköt suorastaan taistelivat saadakseen jääkäreitä piireihinsä suojeluskuntien harjoittajiksi, mikä kyllä oli ymmärrettävää – mutta alkuperäinen suunnitelma jäi täten toteuttamatta.
U. C. 57:n kohtalo.
Saksan antama uhri oli todellakin suuri, sillä U. C. 57 ei koskaan palannut tältä retkeltään, vaan sen erinomainen päällikkö, kapteeniluutnantti Friedrich Wissmann sekä hänen velvollisuudentuntoiset upseeritoverinsa reserviluutnantti Richard Faust ja insinööriupseerikokelas August Weingand ynnä 24 Saksan laivaston valioväkeen kuuluvaa miestä saivat hautansa joko Suomenlahden tai Itämeren syvyyksissä. "He olivat ensimmäiset saksalaiset sotilaat, jotka uhrasivat henkensä Suomen vapauden hyväksi ja Saksan kunniaksi, uskollisina kuolemaan asti."
Syvä kiitollisuus ja syvä suru täyttää jokaisen oikeamielisen suomalaisen sydämen tätä suurta uhrilahjaa muistaessamme. Ja me yhdymme runoilijan sanoihin:
"Kaunein on kuolo, kun näin voi, veljeä auttaen, antaa
henkensä lunnaaksi
sen seestyvän vapauden,
tuskinpa arvaten ees kuink' kauas sen merkitys kantaa.
Suomi on uhrista sen
ain' iki-kiitollinen."ASELAIVA EQUITYN TOINEN RETKI SUOMEEN.
Kriitillinen tilanne.
Saksan sotilaallinen asema länsirintamalla teki rauhan Venäjän
kanssa välttämättömäksi. Kenraali Ludendorff olikin jo kesällä 1917
tältä varalta laatinut aselevon ehdot. Saksa odotti vain sopivaa
tilaisuutta ja se tulikin marraskuun 26. p:nä 1917, jolloin Venäjän
armeijan ylikomentaja, kansankomissaari Krylenko kipinäsähköteitse
kysyi Saksan ylimmältä sodanjohdolta, olisiko se valmis tekemään
aselevon. Tämä tapahtui siis samana päivänä jolloin Suomen edustajat,
valtioneuvos Edv. Hjelt ja vapaaherra Adolf von Bonsdorff olivat
Saksan suuressa päämajassa Kreuznachissa esittämässä kenraali
Ludendorffille niitä toivomuksia, joiden toteuttamista Suomi pyysi
Saksalta. Kenraali Ludendorff osoitti sekä suurta ymmärtämystä että
myötätuntoa suomalaisten toivomuksia kohtaan antaen mm. tärkeitä
neuvoja siihen nähden, miten Suomen oli meneteltävä itsenäisyytensä
julistamiseksi, ja että Suomen täytyi voida antaa pontta
vaatimuksilleen sotilaallisen valmiutensa kautta. Kenraali lupasi
myös, että ylin sodanjohto tulisi jatkamaan aseiden ym. lähettämistä
ja että jääkäripataljoona vietäisiin pienehköissä ryhmissä
Suomeen. – Venäjän aselepotarjous[35] uhkasi kuitenkin toistaiseksi
tulla pahaksi esteeksi. Todennäköisesti täyttääksensä Suomen
edustajille Kreuznachissa marraskuun 26. p:nä 1917 annetun lupauksen ja
tietoisena pian solmittavasta aselevosta Saksan ylin sodanjohto
kiirehti kolmannen aselähetyksen jouduttamista Suomeen, oivaltaen
myös, mitä marraskuun 7. p:nä tapahtunut bolshevikkivallankumous ja
Suomen sosialistien Venäjään lähentyminen merkitsi Suomelle: että
sitä odotti taistelu elämästä ja kuolemasta, mistä marraskuun lakko
ryöstöineen ja murhineen oli esimakua.Retken valmistelut Saksassa.
Kenttäarmeijan yleisesikunnan Berliinissä olevan valtiollisen jaoston päällikkö, salaneuvos Ernst von Hülsen ryhtyikin taas tarmokkaasti uuden aselähetyksen valmisteluihin käsittäen myöskin, että kysymyksessä ei ollut enää mikään koematka, vaan Suomen varustaminen melko suurella asemäärällä. Amiraaliesikunta oli myöskin jo aikaisemmin suostunut siihen, että Suomen retkeltä onnellisesti palannut Equity ja sen suuresti ansioitunut päällikkö Pezold olisivat edelleen aseiden kuljetukseen käytettävissä. Niin ikään päätti von Hülsen taas käyttää Saksan ylimmän sodanjohdon uskottua, Tukholmassa olevaa maisteri Kai Donneria sopimusten tekoon Suomen paikallisten toimihenkilöiden kanssa aseiden maihinviennin paikoista, ajoista ja merkkitunnuksista, mikä ei suinkaan ollut helppoa marraskuun suurlakon jälkimainingeissa ja Pohjanlahden rannikolla vallinneiden epäsuotuisten jääsuhteiden johdosta. Donnerin avustajina Suomessa olivat entuudestaan tunnetut aktivistit, maisteri E. E. Kaila ja hovioikeudenasessori Harald Boucht.
Saatuaan marraskuun 30. p:nä Tukholmasta johtaja Steinwachsilta tarvittavat tiedot teki von Hülsen lopullisen suunnitelman. Hän kutsui ensin laivasto-yliluutnantti Gustav Pezoldin luokseen Berliiniin tiedoittaen tälle, että kysymyksessä oli toinen aseidenkuljetusretki Suomeen ja tiedustellen sen onnistumismahdollisuuksia. Pezold huomautti, että lisääntyneitä vaikeuksia oli olemassa semminkin myöhäisen vuodenajan johdosta, sillä talvi teki tuloansa, joten meren lahdelmat saattoivat jo saada jääpeitteen ja ilmatkin uhkasivat muuttua paljon epävakaisemmiksi. – Tietenkään saksalainen upseeri ei voinut eikä saanut pitää mitään mahdottomana. Pezold lausui vain pääasian olevan, että sopimukset maihinvientipaikoista ja muut valmistelut pitivät paikkansa. Myöskin mukaan tulevien suomalaisten jääkärien suhteen hän piti välttämättömänä, että he mahdollisen taistelun varalta saisivat pitää univormunsa, koska kerran laivan varsinainen miehistökin esiintyi matruusiunivormuissa. Näihin toivomuksiin luvattiin suostua. Tietysti suomalaisilla täytyi myös olla siviilivaatteet Suomen maaperälle laskeutuessaan.
Equityn oli Danzig-Neufahrwasserissa lastattava 20.000 venäläistä kivääriä, 50 venäläistä konekivääriä, 6.050.000 patruunaa, 600 pistoolia 70.000 patruunan kera ynnä kaksi vara-akkumalaattoria Vaasassa olevaa kipinäsähkötys-asemaa varten. Libaussa olevasta 27. Jääkäripataljoonasta ja Polangenin erikoiskomennuskunnasta oli myös otettava mukaan 22 jääkäriä. Näistä oli 21 konekiväärimiehiä ja 1 radiosähköttäjä; jääkärien erikoistarkoituksena oli miehistön harjoittaminen kotimaassa. Equityn piti joulukuun 3. p:nä 1917 kello 6 aamulla lähteä Danzig-Neufahrwasserista kuljettaakseen lastinsa kolmeen maihinnousukohtaan Pohjanlahden rannalle.
Itämeren sotavoimain Ylipäällikkö. Kiel, joulukuun l. p:nä 1917.
Käsky, koskeva höyrylaiva Equityn erikoistehtävää.
Tietoja vihollisesta.
1. Ahvenanmerellä ja Pohjanlahdella on vihollisen kevyitä sotavoimia
huomioitava.
2. Erään luotsin lausunnon mukaan elokuussa 1917 ovat venäläiset
järjestäneet turvasaattuepalveluksen Skags-Udden ja Vaasan (Nikolainkaupunki) välillä.
3. Nikolainkaupunkiin on sijoitettu vartioaluksia. Muutamia
pieniä torpedoveneitä on siellä huomioitava. Ruotsalainen sanomalehtikirjoitus: Neljä suomalaista kuuluu Hattingenin edustalla yrittäneen salakuljettaa ampuma-aseita Suomeen. Uumajassa asuvat suomalaiset olisivat ilmoittaneet, että saksalaiset U-veneet luovuttivat määrätyissä Merenkurkun paikoissa suomalaisiin veneisiin ampuma-aseita ja muuta sotatarvetavaraa. Sitä paitsi on tunnettua, että venäläiset ovat marraskuun keskivaiheilla sijoittaneet sotavoimia Suomenlahden saaristoon kuviteltujen saksalaisten laivojen varalta. On siis venäläisten valppautta huomioitava pitkin koko Suomen rannikkoa.
Tehtävä: "Equityn" on vietävä Suomeen 310 t. aseita ja ampumatarpeita. Tästä on purettava 79 t. I:een maihinvientipaikkaan V. Refvetiin (Revelin luoto), 169 t. II:een maihinvientipaikkaan Edväinen-nimiseen saareen P. Uudestakaupungista ja 62 t. III:een maihinvientipaikkaan Vesterön saareen – kuten edellisen erikoistehtävän tapahtuessa.
Suoritus: a) Yleistä.
Luotsi Rönnholm on taas, kuten edellisellä retkellä, otettava laivaan; sitä paitsi vielä 22 suomalaista, niiden joukossa eräs luotsi, jonka pitäisi hyvin tuntea Pohjanlahti, ja yksi kipinäsähköttäjä. Suomalaisten tulee eri paikoissa suoritettavassa purkamistyössä auttaa ja asianhaarojen mukaan tulla jätetyiksi maihin. Matkan varrella maan ja toisten laivojen läheisyydessä ei näiden miesten tule näyttäytyä – yhtävähän kuin varsinaisen miehistön – kauppalaivaluonteen säilyttämiseksi.
b) Lähtö joulukuun 3. p:nä kello 6 aamulla. Matka on järjestettävä niin, että Svenska Högarne–Tjärfvikenin väli on kuljettava päivällä ja Svartklubben–Grundkallanin väli pimeässä. "Equityn" tulee olla joulukuun 5. p:nä I:n maihinvientipaikan saapumiskohdassa – 61° 45.75' pohj. lev. ja 21° 17.25' it. pit. – Porista pohjoiseen V. Refvetin luona ja siellä antaa sovittu signaali: joka 5:des minuutti lyhyitä, valkoisia valomerkkejä, joihin maalta – V. Refvefiltä – tullaan vastaamaan ja lisäksi joka 10:nes minuutti lyhyesti: punainen–valkoinen–punainen. Myrskyn tai sumun vallitessa on maihinohjaamista yritettävä samaan aikaan seuraavana tai sitä seuraavana päivänä, jonka kautta koko tehtävä vastaavanlaisesti seuraavissa maihinvientipaikoissa myöhästyy. Ensimmäiseen maihinvientipaikkaan määrätty lasti, nimittäin:
100 käsikranaattia,
5.000 kivääriä,
1.500.000 patruunaa,
15.000 patruunavöissä,
600 mauserpistoolia ynnä 70.000 patruunaa,
15 k.k.yhteensä noin 79 t. on purettava ja matkan jatkaminen II:een paikkaan heti purkamisen jälkeen, jos mahdollista viimeistään kello 3:een aamulla 6.12. aloitettava. Luotsit II:a ja III:a maihinvientipaikkaa varten ovat mukaan otettavat.
Matkan jatkaminen on niin järjestettävä, että II:een maihinvientipaikkaan – Edväisten saareen luoteeseen Uudestakaupungista – saavutaan pimeän tultua 6.12. II:sta maihinvientipaikkaa varten ei ole määrätty mitään merkkisignaalia. Todennäköisesti on luotsi Rönnholmille ilmoitettu lähemmin. II:een maihinvientipaikkaan on pimeän aikana purettava:
10.000 kivääriä,
3.500.000 patruunaa,
25.000 patruuna vöissä,
25 k.k.,
100 käsikranaattia,
yhteensä 169 t.Purkamisen jälkeen ennen päivän valkenemista 7.12. on matkan jatkaminen III:een maihinvientipaikkaan – Vesterölle – aloitettava. Ensin on ohjattava Fingrundetin loistolaivaa kohti ja sitten on valittava sama suunta kuin I:llä Vesterölle tehdyllä yrityksellä, noudattamalla Ruotsin rannikkoa. Matka on niin järjestettävä, että Helsingkallanin loistolaivan sivuuttaminen – jätettävä etelään – tapahtuu pimeän tultua 8.12. Helsingkallania ja Vesterötä varten ei ole määrätty mitään merkkisignaalia. Tiettävästi on käytettävä samaa signaalia kuin I:n yrityksen aikana. Vastaus: kolme kertaa – 5 sekunnin väliajoin – soihtutulta tai valkoista lyhtyä. Ankkuroimisen jälkeen on Vesterölle purettava loput:
5.000 kivääriä,
1.000.000 patruunaa,
10 k.k.,
10.000 patruunavöissä,
50 käsikranaattia,
2 vara-akkumulaattoria (Vaasassa olevaa kipinäsähkötys-asemaa
varten), yhteensä noin 62 t.Viimeistään on pois lähdettävä kello 2 aikaan aamulla; Helsingkallanin loistolaivan pohjoispuolitse kuljettava ja I:n yrityksen suunnassa suoritettava paluumatka Danzigiin mitä nopeimmin.
Matkan tukena on käytettävä mukaanannettuja merikortteja suuntaviivauksineen.
Omien ja vihollisten miinakenttien paikat.
Katso viivauksia mukaanannetuissa (oheisissa) kartoissa.
Menettely viholliseen yhdyttäessä.
Equity on apusotalaiva, mutta sen tulee näytellä kauppalaivaa ja kulkea vieraalla lipulla. Viimeistään taistelutoiminnan alkaessa on nostettava sotalippu ja miehistöllä on oltava sotalaivan matruusien puku.
Tämän käskyn ja kartta-aineiston ei pidä joutua vihollisen haltuun. Kaappausvaaran uhatessa tai siihen verrattavissa tilanteissa on laiva lastinsa kera upotettava.
Ensimmäisessä tarjona olevassa tilaisuudessa on tehtävän suorituksesta ilmoitettava – – –
Itämeren sotavoimain Ylipäällikön puolesta
Esikuntapäällikkö,
merk. (gez.)Edellä olevasta huomaamme, että tässä ovat "toimintakäsky" ynnä sen "selitykset" yhdistetyt ja että Equityn komentajalle, joka niin erinomaisesti suoritti ensimmäisen retken, on annettu suurempi vapaus itsenäiseen toimintaan, esim. ei enää mainita, että on ehdottomasti kuljettava ilman valoja jne.
Tässäkin toimintakäskyssä mainitaan tietysti toisen retken tehtävät, aseiden maihinvientipaikat, purkamisajat ja miten paljon aseita oli kuhunkin paikkaan jätettävä, samoin merkkisignaalit; siinä annetaan myös kaikenlaisia ohjeita matkan varalta, miten viholliseen yhdyttäessä on meneteltävä, missä kohdin on etsittävä pimeydestä turvaa jne.
Equityn toinen retki Suomeen oli suunniteltu silmälläpitäen semminkin Lounais-Suomen asetarvetta ja se oli runsaine asemäärineen kenraali Ludendorffin Hjeltille ja von Bonsdorffille antaman lämpimän kädenlyönnin vahvistus.
Equityn toinen retki alkoi pahoin entein. Luotsi Rönnholm
oli vakavasti sairastunut eikä voinut tulla mukaan, vaikka
"toimintakäskyssä" oletettiin, että hän oli Danzigissa nouseva
laivaan. Hovioikeudenneuvos Boucht oli kyllä Rönnholmin
sairastumisesta ilmoittanut maisteri Donnerille kuin myöskin siitä,
että muutakaan luotsia ei ollut lähetettävissä. Sen sijaan oli
Boucht ehdottanut, että "27. Jääkäripataljoonassa" palveleva
kruununluotsi Emil Björkas[36] komennettaisiin mukaan, sillä hän
tunsi hyvin Vesterön tienoon vedet oltuaan useana kesänä luotsina
Stubbenin luotsiasemalla. Itämeren sotavoimain Ylipäällikön
"toimintakäskyssä" sanotaan mukaan tulleista jääkäreistä, että
"näiden joukossa (oli) eräs luotsi, jonka pitäisi hyvin tuntea
Pohjanlahden". Ketä tällä tarkoitettiin, on vaikea sanoa, kun
kerran Björkas ei ollut saanut komennusta – ehkäpä kiväärinjohtaja
Asplundia; hänellä saattoi kyllä olla paikallistuntemusta Vaasan
puolessa – mutta ei vesien. Ettei Björkasta komennettu mukaan, oli
suuri erehdys, kun kerran Rönnholm ei voinut tulla.Valitettavaa oli sekin, ettei voitu noudattaa "toimintakäskyn" lähtömääräystä (3.12. kello 6 aamulla), vaan päästiin lähtemään Neufahrswasserin ulkorediltä vasta kello 5 ip. – kenties odotettiin juuri luotsia. Tästä oli seurauksena suuri sekaannus Equityn saapumispäivään nähden Revelin luodon edustalle, – milloin ilmoitettiin saapumispäiväksi 5.12. milloin 6.12. – vieläpä 7.12. Ja tämä synnytti epävarmuutta muillakin maihinvientipaikoilla.
Tietysti saksalaiset ystävämme tekivät, minkä suinkin voivat – siitä ei ole epäilystäkään. Sanomme vain nyt jo, että toisen retken onnettomuutena oli ennen kaikkea aseleponeuvottelujen alkaminen (3.12.) Venäjän kanssa. Tämä aiheutti tavattoman hätäilyn ja kiireen. Mutta jo se, että Equity kuitenkin lähetettiin kallisarvoisine lastineen, osoitti Ylimmän sodanjohdon taholta suurta halua auttaa meitä.
Aselähetyssuunnitelmaan liittyi myöskin eräs alkuaan verraten
vähäpätöinen sivuasia, joka koitui hyvin kohtalokkaaksi koko
retkelle – ja Suomelle. Tarkoitamme Poriin jo elokuulla 1917 tehtyä
pientä mauserpistoolitilausta patruunoineen, josta kohta enemmän.
Tällä oikeastaan ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä suuren
aselähetyksen kanssa, mutta käsittämättömällä tavalla se tuli siihen
kytketyksi ja aiheutti, että saksalaiset, sivuuttamalla maisteri
Kai Donnerin ja Suomessa toimivan maisteri Elmo E. Kailan,
itsepintaisesti määräsivät – asiasta ensin ja sitten pitkin matkaa
suoraan porilaisten kanssa neuvoteltuaan – Revelinluodon Merikarvian
edustalla ensimmäiseksi vastaanottopaikaksi. Huomattuaan saksalaisten
päätöksen tässä paikanvalinnassa järkkymättömäksi täytyi myös
Donnerin ja Kailan siihen lopulta mukautua.[37]Silmäillessämme edellä olevaa, Saksan Itämeren sotavoimain ylipäällikön käskyä, joka koskee höyrylaiva Equityn erikoistehtävää, huomaamme, että ainoastaan Porin tienoille, s.o. Revelin luodon lähettyvillä, oli määrätty mm. purettavaksi 600 mauserpistoolia ja 70.000 patruunaa. Tämä viittaa siis ilmeisesti siihen, että juuri nämä pistoolit panoksineen olivat aiotut porilaisille heidän tilauksensa perustalla.
Lastin vastaanottopaikkoina tulivat siis lopullisesti olemaan: Lupa-niminen lastauspaikka Edväisten saarella Uudenkaupungin saaristossa – Revelinluoto Porin tienoilla Merikarvian ulkosaaristossa ja meille entuudestaan tuttu Vesterö Vaasan saaristossa. Laivan oli ensin pyrittävä Revelinluodon läheisyyteen, sitten Lupaan, jos se saisi Revelistä Edväisiin ohjaavan luotsin, ja viimeiseksi Vesterölle saatuaan Revelistä niin ikään luotsin sinne, kun luotsiksi ehdotettua jääkäri Emil Björkasta ei lähtökiireissä oltukaan otettu mukaan.
Tilanteen selvittelyä Suomessa.
Satakunnassa. — Surullisenkuuluisiksi tulivat sosialistien keväällä ja kesällä 1917 toimeenpanemat maatalouslakot, joita sosialistijohtajien kiihottama ja eksyttämä työläisväestö sai aikaan monessa Satakunnan pitäjässä, kun maanviljelijät eivät suostuneet ottamaan käytäntöön maataloudessa mahdotonta 8-tuntista työpäivää. Järjettömyys meni niin pitkälle, ettei edes isäntä perheväkineen saanut lakon aikana toimittaa kylvöjä, ei karjaansa ruokkia eikä korjata edes heinää ja viljaa. Tämän väkivallan ja järjettömyyden takana olivat, kuten sanottu, sosialistijohtajat – vieläpä kaikessa hiljaisuudessa itse sosialistiset senaattoritkin, jotka näön vuoksi antoivat jonkinlaisia kehoituksia järjestyksen noudattamisen suotavuudesta, käymättä kuitenkaan tehokkaasti estämään lakkoväkivaltaisuuksia. – Lakot aiheuttivat maanviljelijäin järjestäytymisen. Heidän täytyi itse ruveta suojaamaan työrauhaansa, kun heikko ja voimaton hallitus ei sitä kyennyt turvaamaan. Tämä johti järjestyskuntain eli suojeluskuntain perustamiseen. Satakunnan järjestyskunnat olivat siis syntyneet talonpoikien omasta aloitteesta elokuulla 1917.
Satakunnan maaseudun johtomiesten järjestäytyminen oli kunnioitusta herättävä toimenpide. Myöskin tavallisten rivimiesten uhrivalmiutta seuratessa lämpenee sydän ja tulee ajatelleeksi, mitä näiden miesten ponnistuksilla olisikaan aikaansaatu, jos heillä olisi ollut sotilaallisia ohjaajia – ja aseita. Innostus oli suuri, mutta sotilasohjaajista ja aseista oli kova puute. Jos joulukuussa 1917 Merikarvian saaristoon saapunut aselasti olisi saatu maihin, niin vapaussotamme olisi saanut aivan toisen luonteen, sillä Satakunnan järjestyskunnan miehet olivat isänmaallista valioväkeä, heidän lukumääränsäkin – noin 4.000 ennen vapaussotaa – oli varsin huomattava, mutta aseiden puute masensi rohkeimpienkin mielet.
Porin asetilaus.
Viitaten edelläolevaan korostamme vielä sitä, että sosialistijohtajain yllyttämä maataloustyöväen liikehtiminen vaikutti kiihottavasti myös Porin ja sen ympäristön lukuisaan huligaaniaineistoon, josta sitten oli seurauksena Porin vapaaehtoisen järjestyskunnan perustaminen. Mutta tästäkään ei ollut paljon apua, kun sekin oli ilman aseita.
Aseiden hankkimisesta keskusteltiin paljon ja pyydettiin, että eräs rouva Stenwall, joka usein matkusteli muotiliikkeensä asioissa Ruotsissa ja Tanskassa, matkoillaan koettaisi hankkia Porin vapaaehtoiselle järjestyskunnalle 500 mauserpistoolia ja niihin melkoisen määrän patruunia. Pirteä ja toimintatarmoinen rouva lupasikin tässä suhteessa tehdä parhaansa. – Pian olikin hän matkalla Tukholmaan – tällä kertaa aseidenhankinta matkansa varsinaisena tarkoituksena.
Rouva Stenwallilla oli Tukholmassa läheinen kauppatuttava, saksalaissyntyinen Ruotsin alamainen värikauppias Geo Weise. Tälle hän nyt päätti uskoa huolensa ja asiansa. Weisellä taas oli suhteita Saksan Tukholman-lähetystön virkailijoihin ja hän lupasi ottaa asejutun huoltaakseen, käydenkin heti käsiksi asiaan. Tällöin eräs k.o. lähetystön virkamies selitti olevansa valmis yrittämään, mutta että hän tarvitsisi aikaa asian järjestämiseen.
Rouva Stenwall palasi Poriin ja jonkin viikon kuluttua hän
lähti uudelleen Tukholmaan saadakseen tietää, mihin tulokseen
asianomainen aseidenhankkija oli päässyt. Ilokseen hän nyt kuuli,
että asia oli kääntynyt porilaisille myönteiseksi, mutta että
aseiden lähettäminen vaati aikansa. Tällöin myös sovittiin, että
sähkösanomain- ja kirjeenvaihto tapahtuisi toiminimi, rautakauppa
D. V. Vidbomin välityksellä, joka oli liikeyhteydessä Weisen
kanssa. Liikkeen prokuristin Georg Stenwallin piti hoitaa
asiat, ja hänen rouvansa Ida Stenwall oli lupautunut välittämään
kaikki tiedot Porin vapaaehtoisen järjestyskunnan päällikölle. –
Tukholmassa sovittiin niin ikään sähkösanomain ja kirjeenvaihdon
salakielestä siten, että eri väreillä oli määrätty merkitys.
Tämänluontainen salakieli sopikin hyvin, sillä Weise myi ja välitti
värejä Vidbomin liikkeelle. Salamerkkijärjestelmää laadittiin kaksi
kappaletta, toisen sai asianomainen lähetystövirkamies ja toisen
rouva Stenwall, joka kuitenkaan ei uskaltanut viedä sitä Suomeen,
vaan matkalla Haaparantaan opetteli sen ulkoa, ja paperipalasen,
jossa salakieli oli selostettu, hän kirjaimellisesti söi ennen
Haaparannalle saapumistaan. Tällä samalla Tukholmanmatkalla oli
asianomainen lähetystövirkamies Weisen välityksellä myös pyytänyt,
että rouva Stenwall lähettäisi hänelle merikortin palasen, johon
olisi merkitty paikka, missä aseet olivat purettavat. – Näine
tietoineen ja ohjeineen rouva Stenwall taas kotiutui Poriin.
Eräänä päivänä tämän jälkeen – nähtävästi vasta syyskuussa – hän
sai Vidbomin liikkeen välityksellä sähkösanoman, jossa häntä vielä
samana päivänä pyydettiin lähettämään Weisen välityksellä k.o.
virkamiehelle 10.000 Ruotsin kruunua[38] muka todistukseksi siitä,
että rouva Stenwall oli liikkunut oikeilla asioilla. Rahat hän
nostikin Stenwallien omalta pankkitililtä ja lähetti ne sähköteitse
Tukholmaan.Mitä lastiupurkamispaikkaan tulee, siitä oltiin Porin puolessa eri mieltä. Toiset, kuten Vanhankartanon miehet ja monet muut, katsoivat Preiviikin lahden tai Viasveden rannikon sopivammaksi kuin merikarvialaisten ehdottaman Revelinluodon edustan. Varsinkin Preiviikin lahden Yyterin-puoleinen rannikko oli asumatonta seutua, jonne edellisten mielestä aselaiva olisi helposti voitu ohjata – huolimatta siitä, että Kuuminaisten niemessä oli ryssien näkötorni ja valonheittäjä sekä välittämättä venäläisten "Berkut"- ja "Kondor"-nimisistä tykkiveneistä, jotka vaanivat Mäntyluodon tienoota. Nämä näet arvelivat, että ryssistä aina olisi jollakin tavoin voitu selvitä, yksin joulukuinen pimeä yö suojeli jo riittävästi – eivätkä venäläisten tykkiveneetkään yöllä olisi uskaltaneet liikkua. Mutta varovaisemmat kallistuivat valitsemaan Revelinluodon tienoon, ja suunniteltiin, että aselaivasta otetut aseet kuljetettaisiin mannermaalle jonnekin Haminaholman sahan läheisyyteen. Jos verrataan molempia ehdotettuja purkamispaikkoja toisiinsa silmälläpitäen niitä vaatimuksia, joita saksalaiset olivat asettaneet tällaisille paikoille, oli erotus varsin suuri. Saksalaiset vaativat näet, että niissä tuli olla tarpeellisen syvä vesi, 24 jalkaa, että niiden tuli sijaita lähellä rautatietä ja jokiteitä sekä että paikkakunnalla piti olla luotettava suojeluskunta. Revelinluodon tienoo ei ensinkään täyttänyt näitä ehtoja. Sitä paitsi olisi aseiden vastaanoton Revelin tienoilla pitänyt tapahtua kokonaan suojattomalla avomerellä, sillä 5-6 kilometriä lähemmäksi Revelin luotoa ei aselaivaa semminkään öiseen aikaan olisi uskallettu ohjata. Kun vertaamme Equityn ensimmäisen retken purkamispaikkoja Vesteröllä ja Tolvmansgrundetilla Revelin edustaan, on erotus aivan huutava, sillä vastamainituissa paikoissa – semminkin Vesteröllä aselaiva saattoi laskea melkein kiinni rantaan; ja kumpikin paikka oli erikoisen suojaisa, Vesteröllä suojana metsää kasvava niemeke ja Tolvmansgrundetilla rantakalliot, joten väylällä kulkevat tulli- ja vihollislaivat eivät voineet nähdä, mitä niemekkeen ja kallioiden takana tapahtui.
Previikin lahden ja Viasveden rannikot olisivat taas tarjonneet
verraten sopivat lastinpurkamispaikat, Viasveden pohjoispuolinen
ranta kun oli syvä ja rannikot asumattomia seutuja, Mäntyluodon radan
ollessa varsin lähellä. Ja joskin venäläisiä joukkoja oli Porissa
ja sen ympäristöllä alun toistatuhatta miestä, oli taas Satakunnan
järjestyskunnat, joskin huonosti asestettuina, paljon lukuisammat ja
myös valmiit mihin uhrauksiin tahansa; eikä asiata olisi tarvinnut
niin huonosti johtaa, että kysymykseen olisi tullut ilmi taistelu.
Sitä paitsi olisi aselaiva Preiviikin–Viasveden tienoilla
helpommin päässyt jääkärien avulla vastaanottajien yhteyteen, jos
nämä jostakin syystä eivät olisi määräaikana olleet laivaa vastassa,
jota vastoin Revelinluodon tienoilla se osoittautui mahdottomaksi,
kuten myöhemmin tulemme näkemään. Varovaisempien miesten kannanotto
paikkaan nähden tuli kuitenkin hyväksytyksi, varsinkin kun he
olivat Porin vapaaehtoiselle järjestyskunnalle rouva Stenwallin
välityksellä elokuulla 1917 tilatun asemäärän varsinaiset
järjestäjät. Rouva Stenwallin Tukholmasta tuomaan merikortin
palaseen merkittiin silloin musteella risti siihen kohtaan, mihin
aselaivan tuli heittää ankkurinsa, ja paikka oli Ison-Enskärin ja
Karvian Ouraiden keskimailla kahden 200 metrin päässä toisistaan
olevan, 17 jalkaa syvän matalikon keskivälillä Revelinluodosta noin 6
kilometrin päässä suoraan länteen.[39]Kun aselaivan vastaanottopaikka täten oli merkitty, toimitettiin merikortin palanen värikauppias Geo Weiselle Tukholmaan – annettavaksi asianomaiselle Saksan lähetystön virkailijalle.
Syksyn 1917 kuluessa tapahtuneet aselähetyshälytykset.
Käymme nyt päällisin puolin seuraamaan niitä ponnistuksia, joita tuolla asiaan sekaantuneella lähetystövirkamiehellä oli toimittaessansa porilaisille nuo lupaamansa aseet. Tämä oli nähtävästi jonkun välikäden kautta aselähetyksistä tietoisten henkilöiden yhteydessä, saaden täten tarkkoja tietoja Suomeen syksyn 1917 kuluessa lähetettäviksi suunnitelluista aselähetyksistä, joita ei päivämäärälleen sitten voitukaan toteuttaa, mutta virkamiehemme katsoi kuitenkin täytyvänsä niistä Weisen kautta aina ilmoittaa Poriin. Seurauksena oli monet pettymykset, niin että kun sitten tuli kysymykseen oikea lopullinen lähetys, niin Porin puolessa oltiin niin velttoja, että siellä luultiin vain nähtävän unta, kun saksalaiset joulukuun alussa lähettivät sähkösanoman toisensa perään, joissa selvin sanoin tiedotettiin aselaivan saapumispäivästä – jopa kellonlyömästäkin, puhumattakaan tuosta tavattomasta asemäärästä, joka oli laivaan lastattu, jne.
Suunniteltuja aselähetyshälytyksiä oli useita. Ensimmäinen, syyskuun 16. päivän, kuului kai elokuun aselähetyssuunnitelman sarjaan; toinen, lokakuun 16. päivän, koski Loviisan saaristoon (Hamnskäriin) aikaisemmin aiottua ase- ja räjähdysainelähetystä; kolmas, marraskuun 17. päivän, koski sukellusvene U. C. 57:llä toteutettua, Hamnskäriin toimitettua aselähetystä, ja neljäs joulukuun 6. päivän oli se uskomaton hetki, jolloin aselaiva Equity todella ilmestyi Revelinluodon edustalle.
Nuo kolme ensiksi mainittua aselähetystä piti toimitettaman saksalaisella sukellusveneellä, neljäs taas oli päätetty toimittaa suurella Equity-nimisellä höyrylaivalla.
Paljon näkivät Porin herrat ja heidän avustajansa turhaa vaivaa tiedusteluretkillään, mihinkään todelliseen aseiden vastaanottoyritykseen ei oltu ryhdyttykään.
Porilaiset saavat herkeämättä tietoja aselaivan saapumisesta.
Eräs A.K:n huomatuimpia lähettejä, lääketieteenkandidaatti Jussi Malkamäki, joka oli ollut mukana Equityn ensimmäistä lastia purettaessa, kävi Porissa marraskuun lopulla 1917 ja ilmoitti, että Porin tienoille, Revelin luodon edustalle oli saapumassa vielä paljon suurempi aselasti kuin Vesterölle ja Tolvmansgrundetille. Hän antoi käytännöllisiä neuvoja porilaisille ja kehoitti nuorempia miehiä itsenäisesti toimimaan ja jättämään syrjään johtajansa, herra Ståhlin, joka oli jo iäkäs mies, vanha kaartin aliupseeri, jolla ei näyttänyt olevan kykyä, ei tarmoa eikä rohkeutta. Mutta näistä hyvistä neuvoista ei ollut mitään apua, sillä tuo kykenemätön johtaja oli niinkuin mikäkin tabu nuoremmillekin porilaisille, jotka hekin täten osoittautuivat kykenemättömiksi oikein ja vakavasti arvioimaan, mitä oli tehtävä ja miten toimittava. – Myöskin eräs toinen A.K:n lähetti toi aselaivan saapumista koskevan tärkeän tiedon Poriin, mutta tuo vanha johtaja pysyi yhä edelleen tyhjän toimittajana.
Mutta ei tässä kyllin, saksalaiset puolestaan rupesivat myös tiedoituksillaan pommittamaan porilaisia. Rouva Stenwall oli saanut joulukuun 2. p:nä salakielellään Tukholmasta suoraan Poriin (toiminimi Vidbomin välityksellä) sähkösanoman, jossa tiedotettiin aselaivan saapumisesta ja että siinä on noin 400 tonnia aseita.
Ja edelleen. Vaasasta saapui joulukuun 4. p:n illalla Bouchtin
pikalähetti, joka jätti rouva Stenwallille Merenkurkun yli saapuneen
kirjeen. Siinä oli tiedoitettu laivan saapumisen aikamäärät ja tarkat
aselaivan vastaanottoa koskevat määräykset, kuinka monta proomua
oli järjestettävä aseita vastaanottamaan jne. kuin myöskin selitys[40]
minkä tähden aseita ei oltu voitu aikaisemmin lähettää. Kirjeen
sisällön rouva Stemvall tiedoitti isännöitsijä Ståhlille ja pyysi,
että hän tämän mukaan järjestäisi aselaivan vastaanoton. Luotseista
ei lainkaan ollut ollut puhetta – ei rouva Stenwallin käydessä
Tukholmassa eikä myöskään sähkösanomissa ja vastamainitussa kirjeessä.Kyllä siis porilaiset olivat aselaivan saapumisesta tietoja saaneet!
Tohtori Eric Åströmin käynti Vaasassa. Saadakseen vielä lähemmin selkoa kysymyksessä olevan aselastin tavattomasta suuruudesta lähettivät porilaiset eläinlääkäri Åströmin joulukuun 3. p:nä Vaasaan. Hänen onnistuikin vihdoin saavuttaa asessori Bouchtin luottamus, saaden tältä haluamansa tiedot. Boucht puolestaan käytti hyväkseen Åströmiä pyytäen tätä toimittamaan perille Equityn komentajalle, yliluutnantti Pezoldille osoitetun kirjeen, joka sisälsi tärkeitä tietoja Equityn ohjaamiseksi Vesterölle, mm. sen, että luotsi Rönnholm odotti aselaivaa Svartöranin saarella. Pistettyään kirjeen sukkansa varteen palasi Åström Poriin joulukuun 5. päivän illalla, ottaen heti yhteyden isännöitsijä Ståhliin. Saatuaan tältä tietää, että liikemies Lauri Kuuminaisen piti parin toverin kera yrittää päästä aselaivan yhteyteen noutaakseen sieltä porilaisten tilaamat pistoolit ja patruunat, lähti Åströn vielä samana iltana tapaamaan Kuuminaista jättäen tämän huostaan Bouchtin Pezoldille osoittaman kirjeen, mistä Pezold myös olisi saattanut huomata, että venäläiset olivat poistuneet Stubbenilta.
Jääkärit ja matkanteko.
Erikoiskomennuskunnat valittiin tavallisesti Polangeniin komennetusta miehistöstä. Tällä kertaa tulivat kuitenkin useimmat komennetuiksi suoraan Libaussa olevasta pataljoonasta, mutta heidätkin lähetettiin Polangeniin – viimeistä voitelua saamaan. Täältäkäsin kävi komennuskunnan päällikkö, kiväärinjohtaja Wolter Asplund Königsbergistä ostamassa miehille siviilipukuja, jotka jääkäreillä piti olla mukana.
Muuten he olivat varustetut samoin kuin Equityn ensimmäiseen retkeen osallistuneet jääkärit.
Jääkärikomennuskuntaan kuului seuraavat 22 jääkäriä: Asplund, Wolter F. E., komennuskunnan päällikkö; Petrelius (nyk. Pertamo), Bertel A., komennuskunnan alipäällikkö; Brander, Viljo W.; Dikert, Felix; Heikka, Pekka; Jauhiainen, Johan Benjamin; Kaarlonen, Kaarlo Herman; Karhula, Nestori I; Korte, Wilho; Nenonen, Otto Wilhelm; Nousiainen, Toivo Henrik; Nyström, Karl Edvard; Närvänen, Jussi; Pelkonen, Lauri; Purhonen, Onni A.; Rantasalo, Mauri; Rosenholm, Albert William; Salminen, Arne; Sihvonen, Urho; Vakkilainen, Hannes; Viljanen, Kaarlo Ilmari; Väinönheimo, Gerhard Yrjö.
Saatuaan lisää miehiä Polangenista lähti komennuskunta, varhain joulukuun 2. p:nä 1917, Deutsch-Grottingenin asemaa kohti ja sieltä junassa Danzigiin, jonne miehemme saapuivat puolenyön tienoissa. Täältä he heti jatkoivat kuorma-autoissa matkaa Neu-Fahrwasserin satamaan, missä siirtyivät Equityyn. Kun viimeiset tavaralaatikot oli lastattu laivaan, irroitti Equity köytensä ja siirtyi Neu-Fahrwasserin ulkoredille kello 10.30 aamulla, mistä se maanantaina joulukuun 3. p:nä kello 5 ip. lähti merelle ja koko voimakkaassa tuulessa (WNW 7) alkoi halkoa Itämeren etelälaitaa Libauta kohti. Redillä oltaessa Pezold komensi jääkärit ja miehistön Equityn kannelle ja juhlallisesti luki heille Itämeren sotavoimain Ylipäällikön toimintakäskyn, josta ilmeni matkan tarkoitus ja tehtävät eri tilanteissa. Jääkäreille selvisi nyt, kuinka erinomaisen kallisarvoinen lasti Equityllä oli –, samoin kuin nuo kolme lastinpurkamispaikkaa: Revelin-luoto, Edväinen (Lupa) ja Vesterö – ja ketkä jääkärit 7-miehisinä ryhminä olivat jätettävät kuhunkin paikkaan. Määräykset ja tehtävät olivat tietenkin samat kuin ensimmäiselläkin retkellä, nim. taisteluun ryhtyminen mahd. ahdistavaa vihollista vastaan avaamalla konekiväärituli, Pertamon (Petrelius) ollessa konekiväärien päällikkönä, ja mahdollinen vihollislaivan valtaaminen käsikranaateilla varustetun iskujoukon avulla – sitten kun konekiväärit ensin olivat tehneet puhdasta jälkeä lakaisemalla pois vihollislaivan tykki- ja kansimiehet. Equitytä ei myöskään millään ehdolla saanut jättää vihollisen saaliiksi; viimeisenä keinona oli laivan räjähdyttäminen sähkösytyttimen ja paikoilleen asetettujen pommien avulla, mistä laivan komentaja piti huolen. Yleensä oli joka miehelle annettu määrätty tehtävänsä. Miinavaaraa ja vihollisaluksia silmälläpitävä tähystys oli tarkoin jaettu saksalaisen miehistön ja jääkärien kesken; oli järjestetty keinotekoisen sumun aikaansaaminen vihollisen eksyttämiseksi jne. Vaikka Pezold kykenikin pitämään hyvän kurin ja järjestyksen laivan miehistön keskuudessa, hän osoitti kuitenkin nytkin pääasiallisesti luottavan jääkäreihin, sillä kuri Saksan laivastossa oli jo syksyllä 1917 höltymässä. Sitä paitsi oli saksalainen miehistö jo Danzigissa saanut vihiä Venäjän kanssa alkaneista aseleponeuvotteluista, joten he toivoivat sodan piankin loppuvan ja pääsevänsä hajaantumaan koteihinsa. Matkantekoon Libaun kohdalle oli mennyt lähes 21 tuntia, siis noin 4 1/2 tuntia kauemmin kuin edellisellä kerralla, vauhdin ollessa vain 6-7 mpenik. verraten kovan sivuvastaisen vaikutuksesta. Oli melkoisen kylmä, niin että ylitse huuhtoutunut vesi jäätyi. – Libau sivuutettiin 4.12. kello 1.55 päivällä (NO 5-6). Vastaantulevia laivoja oli vain jokunen rannikkoalus. Kun merkkejä oli vaihdettu, rupesi Equity suuntautumaan merelle. Paremman turvallisuuden vuoksi oli kulku Itämeren yli suoritettava öiseen aikaan, joskin miinavaara silloin oli suurempi. "Maschinisten-maat'ille" (ylikonemestarille) Pezold antoi seuraavan määräyksen: "Parasta hiiltä uuniin[41] ja vauhti niin suureksi kuin mahdollista." Ja hän lisäsi: "Me kuljemme nyt Jumalan turvin; jos tällainen vauhti jatkuu kello 5:een aamulla, niin me kuljemme iltaan asti." Sivuutettuaan Windaun kohdalla pienehkön saksalaisen miinakentän Pezold suuntasi laivansa Gotlannin pohjoiskärjessä olevaa Farön majakkaa kohti; tuuli oli vähän asettunut, mutta aivan vastainen, joten vauhti oli vain 9 mpenik. Farö sivuutettiin 5.12. klo 1 aamulla (NO 5). Tämä oli valitettavaa, mutta Danzigista oli päästy lähtemään 11 tuntia myöhemmin kuin piti. Nyt suuntauduttiin melkein suoraan pohjoiseen noin 4-5 kilometrin levyistä purjehdusväylää.[42] Gotlannin pohjoispuolelta lähtien tuuli edelleen niin, että laivan kallistuessa aallot jo paiskautuivat komentosillalle asti. Tämä yö oli useille myrskyyn tottumattomille jääkäreille kova koettelemus. Laivan hyvä ruoka oli houkutellut jääkäreitä syömään vankasti, mutta ankara merisairaus pakotti heidät antamaan veron merelle. Pimeän tultua oli laivassa kaikki ulospäin näkyvät valot sammutettu, tarkka vahti piti vain silmällä vastaan tulevia aluksia. Aamun tullen myrsky jo rupesi tyyntymään ja Equity kulki edelleen hyvin läheltä Ruotsin rannikkoa.
Tukholman saaristossa oli ilma harvinaisen kirkas ja meri melkein tyven. Tällainen sää ei ollut Ahvenanmerellä toivottavaa. Sen huomasi taivaskin. Ilmapuntari rupesi laskemaan, ja jo ennen Ahvenanmerta tuli kova lumisade. Kun Simpnäsklubb oli sivuutettu kello 3.40 ip:llä (SW. 6) jatkui lumen tuloa koko matkan Ahvenanmerellä ja eteläisessä Merenkurkussa. Understenin kirkas valo tuli aivan heikosti näkyviin, vaikka se sivuutettiin varsin läheltä.
Heti sen jälkeen sakeni ilma niin, että kättä tuskin erotti silmien edessä. Samoin oli laita sivuutettaessa Grundkallanin voimakasvaloinen loistolaiva; sen valoa voitiin vain vähän aavistaa, vaikka kuljettiin aivan läheltä. Heti kun Ahvenanmeri oli kulkijain takana, valkeni joulukuun 6. p:n aamu varsin kirkkaana. – Equity saapui 6.12.1917 kello 3.50 aamulla Ruotsin rannikolla olevaan Bålsöhön, Huddiksvallin ja Sundsvallin keskimaille. Täällä oli hiljalleen risteiltävä, kunnes oli aika suuntautua itään, Suomea kohti. Kaikki oli käynyt hyvin tähän asti.
Equity Bålsöstä käsin neljä kertaa Revelin edustalle.
Löytääksensä pimeässä Revelin luodon, joka oli ilman maamerkkejä, saariston ulkoreunassa ja ilman huomattavia saaristomaisemia lähimmässä läheisyydessä, päätti Pezold menetellä seuraavasti:
1) Hän ohjaisi laivan 13 mpenik. (24 km) Revelistä pohjoiseen olevaa Yttergrundin majakkaa kohti päivällä – niin kauaksi, että hän itse voisi sen erottaa, mutta ettei laivaa voitaisi huomata Yttergrundista käsin, siis arviolta noin 15 mpenik:n (28 km) päähän majakasta, joten hän likimain toimitetun suuntiman (peilauksen, tällä kertaa syvyysmittauksen) avulla saisi jotenkin tarkan leveys-määrreen tietoonsa.
2) Hämärän alkaessa laiva kulkisi itäänpäin, jolloin luotaamista jatkettaisiin, kunnes olisi saavutettu 40 metriä alempi syvyys; kun ajateltu 40 metrin linja kulkee tässä jotenkin tarkkaan pohjoisesta etelään (NS), saataisiin tämän kautta vielä varma pituus-määrre.
3) Pisteestä B – etelään – pisteeseen C edelleen käyttämällä apuna vähän ennen C:tä jyrkästi itään poikkeavaa 40 m:n linjaa.
4) C:stä suoraan (kaakkoon) etsittävään paikkaan, jonne (Reveliin) päästään, kun on saavutettu 30 metriä alempi syvyys.
Tätä menetelmää noudattaen löysi Equity aina määräpaikkansa Revelin luodon edustalla.
Näin menetellen Equity saapui ensi kerran Revelin luodon edustalle
joulukuun 6. p:nä 1917 kello 5 ip. Kun luotaus osoitti 15 m:n
syvyyttä, käännettiin laiva ja pysähdytettiin. Pezoldin käsityksen
mukaan oli sovittu paikka saavutettu. Alkoi merkinanto: joka 5:des
minuutti lyhyitä valkoisia valomerkkejä ja lisäksi joka 10:nes
minuutti lyhyesti: punainen – valkoinen – punainen. Merkinanto
laivasta ja maalta oli oleva sama. Mutta mitään merkkivaloja ei
Revelin suunnalta näkynyt. Sen sijaan laiva antoi komentosillalta
merkkejään erittäin voimakkaalla valonheittimellä – aina kello 11
saakka illalla. Tällöin Equity katsoi täytyvänsä palata Ruotsin
aluevesille, sillä venäläisillä oli rannikkovartioita Karvian
Ouraissa ynnä Ahlaisten Sandössä ja kaksi tykkivenettä Reposaaren
tienoilla. Revelistä noin 3 km:n päässä – itään – olevassa
Aspuskärissä asuva kalastaja Mauri Rantanen oli kyllä huomannut
annetut valomerkit ja oli heti rientänyt rannikolla sijaitsevalle
Haminaholman sahalle lupauksensa mukaan tiedoittamaan tapahtumasta,
joten valomerkit jäivät häneltä sillä kertaa antamatta.[43]Syvä ja suuri oli jääkärien riemu, kun Suomen rannikko ensi kerran oli näkyvissä, mutta yhtä suuri oli heidän pettymyksensä, kun sovittuihin Equityn antamiin voimakkaisiin valomerkkeihin ei Revelin taholta vastattu, vaikka laiva odotti ankkuroimispaikallaan noin 6 tuntia.
Merelle etsimään Equityä. Täsmälleen samaan aikaan, kun Equity oli ensi kertaa Revelin luodon edustalla, oli rohkeita miehiä liikkeellä sitä tavoittelemassa.
Paitsi liikemies Lauri Kuuminaista, osallistui Equityn etsintäretkeen maanviljelijä Heikki Vanhakartano, mies jolle isänmaan asia oli kallis ja joka kaikissa edesottamuksissaan oli aivan pelkäämätön, kolmas seuralainen oli luotsi Antti Hakkiluoto, joka tunsi hyvin Porin puolen vedet ja joka ei suinkaan ensi kertaa nähnyt Pohjanlahden pauhuja.
Porista tultuaan (5.12.) päätti Lauri Kuuminainen tehdä Kuuminaisten niemessä olevan voimakkaan valonheittimen tehottomaksi. Sekoittamalla ryssien järjenjuoksun alkoholilla pääsi hän särkemään valonheittimen koneen. Tämä oli välttämätöntä, jotta miehemme paluumatkalla voisivat turvallisesti saapua rantaan aselasteineen, kuten he kuvittelivat; ja olipa heillä toinen, vieläkin suurempi ajatus: he toivoivat nim. saavansa Equityn komentajan taivutetuksi kuljettamaan laiva Outooriin, Preiviikin lahden suulle; osaksi tätäkin varten oli luotsi Antti Hakkiluotoa pyydetty mukaan. Bouchtin kirjeen toimittaminen Pezoldille oli tietysti myös miestemme huolena. Hankittuaan vielä itselleen merikelpoisen veneen lähtivät he myrskyävän Pohjanlahden ulapoille seuraavana päivänä, joulukuun 6:na kello 2 päivällä. Kuuminainen oli Porissa saanut verraten ylimalkaisen viitteen aselaivan ankkuroimispaikasta; isännöitsijä Ståhl oli sormellaan osoittanut erästä kohtaa Pohjanlahden yleiskartalla, sanoen kyllä, että aselaivan piti olla Revelin luodosta länteen päin. Seurauksena oli, että miehemme eivät löytäneetkään Equityä, vaan ajoivat pimeässä kokonaista 37 km Revelistä länteenpäin. Laivan etsimistä vaikeutti sekin, että sen tulet olivat sammutetut – lukuunottamatta sen antamia ajoittaisia valomerkkejä. Turhaan etsittyään laivaa kello 10 asti illalla päättivät miehet viettää yön erään luodon rannalla, siellä tekemänsä nuotion ääressä. Vielä seuraavana aamuna he jatkoivat etsimistään, mutta sitä vaikeutti sakea sumu – sitä paitsi oli Equity jo poistunut Ruotsin aluevesille. – Pettyneinä palasivat miehemme takaisin Kuuminaisiin, ollen kello 2 aikaan päivällä Vähäniemen rannassa. Torpassa oltiin juuri lopettamassa huutokauppaa, jota siellä sinä päivänä (7.12.) oli pidetty.
Näin jäivät aseet saamatta ja Bouchtin perin tärkeä kirje Pezoldille saapumatta – täten tapahtui koko Suomen aseistukselle korvaamaton vahinko.
Equity kulki kaikkiaan neljänä iltana peräkkäin Revelin edustalle toivoen pääsevänsä vastaanottajien yhteyteen, sillä paitsi aseiden jättämistä Pezold odotti kiihkeästi kahta luotsia, joista toisen piti ohjata laiva Lupa-nimiseen vastaanottopaikkaan Edväisten saarella – ja toisen Vesteröhön.
Seuraavana päivänä, joulukuun 7. p:nä, uudistui sama näytelmä ja samoihin aikoihin. Mutta mitään merkkivaloja ei nytkään Revelin suunnalta saatu, Suomen ranta oli yhä vain pimeä ja eloton. Tilanne rupesi tuntumaan jääkäreistä ja Pezoldista kaamealta, sillä näille oli päivänselvää, mitä äärettömiä arvoja Suomelta menisi hukkaan silmälläpitäen vapaussotaa, jonka semminkin Pezold oivalsi olevan jo aivan käden ulottuvilla. Kun taas oli palattu Ruotsin puolelle ja Pezold seuraavanakin päivänä sanoi vielä yrittävänsä päästä Porin puolen vastaanottajien yhteyteen, rupesivat jääkärit pitämään tätä ajanhukkana ja arvelivat, että olisi pyrittävä toisiin vastaanottopaikkoihin – vaikkapa ilman luotsia. Mutta Pezold toivoi vain Porista käsin saavansa laivaan luotsin – ehkäpä parikin, ja niitähän välttämättömästä tarvittiin.
Joulukuun 8. p:nä oli Equity kolmannen kerran Revelin edustalla – ajat olivat samat ja entinen lohduton merkinanto alkoi. Revelinluodolta ja sen takaa ei nytkään saatu ainoatakaan valonpilkahdusta. Jääkärit olivat aivan kauhuissaan, eikä suinkaan Pezoldinkaan sydän ollut rauhallinen. Kaikki oli suurta pettymystä ja vielä suuremmaksi se oli tänä iltana tuleva. Jääkärit olivat jo tälle kolmannelle kierrokselle lähdettäessä esittäneet Pezoldille, että jollei nytkään saaristosta käsin saada mitään merkkivaloja, olisi Revelinluodolle lähetettävä moottoriveneellä patrulli, jonka tulisi väkisinkin pyrkiä vastaanottajien yhteyteen. Jääkärit, jotka eivät lainkaan tunteneet seutua, kuvittelivat, että jostakin selittämättömästä syystä ei oltu annettu valomerkkejä. Jääkärit eivät tietäneet, että Reveli oli aivan autio ja että ensimmäinen ihmisasunto oli vasta kolmen kilometrin päässä sen takana. Vastamainittu patrulliretki oli suunniteltu suoritettavaksi laivan toisella moottoriveneellä siten, että patrullin päälliköksi rupeaisi ryhmänjohtaja Pertamo (Petrelius), mutta miehistö olisi saksalainen. Mutta nytpä näyttäytyikin, että saksalaisessa miehistössä joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta oli kytemässä vastahakoisuus enempiin ponnistuksiin. Aseleponeuvotteluista tietoisina oli heidän tunnussanansa: "Meillä on vaimot ja lapsia – me tahdomme kotiin!" – Jääkärit taas – heillä ei ollut mitään, – ei, olipa sentään rikkirevitty ja kavallettu isänmaa, jonka puolesta he olivat valmiit uhraamaan henkensä – ainoan, minkä he omistivat.
Tuli sitten kysymykseen patrulliretken valmistelut. Moottoriveneitä alaslaskettaessa tapahtui niille melkoisia vahinkoja, toisen peräsin meni rikki ja toinen täyttyi vedellä eikä sen konetta saatu käyntiin; nämä vahingot johtuivat saksalaisten matruusien tahallisesta huolimattomuudesta.
Suunnitellusta patrulliretkestä ei siis tällä kertaa tullut mitään.
Joulukuun 8. p:n havainnot olivat miehistöön nähden huolestuttavia. Laivassa ei kyllä ollut kapinaa ja miehistön suhtautuminen yliluutnantti Pezoldiin oli ilmeisesti luottamuksellista, ja hänestähän muuten laivan ja sen miehistön pelastus paluumatkalla riippui, mutta ilmeistä vastahakoisuutta oli saksalaisen miehistön taholta kuitenkin huomattavissa. Tästä huolimatta Pezold päätti kuitenkin oma-aloitteisesti yrittää vielä neljännenkin kerran päästä aseiden vastaanottajien yhteyteen, viimeiseen saakka toivoen ainakin luotsien saapuvan. Näin risteiltiin joulukuun 9. p:nä entiseen tapaan avovedellä vauhdin ollessa Ruotsin alueella – hiilien säästämiseksi – aivan hiljainen, noin 5-6 kilometriä.
Sidebyn kirkontorni ja Yttergrundin majakka kohoavat ennen hämärän tuloa kuten ennenkin, laiva kääntyy pian taas etelään ja syvyysmittarin avulla löydetään entinen ankkuripaikka kello 4 ip:llä. – Entinen merkinanto alkaa, ja jääkärit rupeavat puuhaamaan patrulliretkeään.
Jääkäripatrulli.
Siltä varalta, ettei Revelin luodon taholta nytkään saataisi vastausta Equityn valomerkkeihin, olivat jääkärit pyytäneet yliluutnantti Pezoldilta, että vain he – ilman saksalaista miehistöä – saisivat tehdä tiedusteluretken Reveliin. Jääkärit tahtoivat näet hinnalla millä tahansa päästä yhteyteen rannikon kanssa sekä lastin purkamisen tähden että tavatakseen luotseja, joiden muka piti täältä nousta laivaan ohjataksensa sen noihin kahteen muuhun lastinpurkamispaikkaan.
Equityn saavuttua neljännen kerran entiselle asemapaikalleen Revelinluodon edustalle ja kun ei laivan antamiin valomerkkeihin tälläkään kertaa mitään vastausta luodolta saatu, hankkiutui pieni 5-miehinen jääkäripatrulli vaaralliselle matkalleen. Vain laivan toista moottorivenettä voitiin käyttää. Sen kone, joka edellisellä kerralla ei ottanut syttyäkseen, tutkittiin ja saatiin kuntoon.
Ne viisi miestä, jotka lounaismyrskyn raivotessa ja yhä kiihtyvän pakkasen vallitessa astuivat veneeseen, olivat jääkärikomennuskunnan päällikkö Wolter F. E. Asplund (myös patrullin päällikkö) sekä jääkärit: F. Dikert (perämies), N. I. Karhula, O. W. Nenonen (moottoriveneen koneenkäyttäjä) ja A. W. Rosenholm (tähystäjä). Vene laskettiin vintturien avulla mereen, jolloin aallon nostaessa sen ylös miestemme onnistui irroittaa nuo 1 1/2 tuumaiset teräsköydet vintturien koukuista, ja tuo pieni moottorivene keinui nyt vapaana Pohjanlahden aallokossa.
Lounaismyrsky heitteli pientä alusta sinne ja tänne ollen jo vähällä
paiskata sen palasiksi laivan sivua vasten. Kaikeksi onneksi kone
lähti liikkeelle ensi nykäisystä ja vene alkoi kiitää pimeässä 8
solmuvälin vauhdilla. Etu- ja peräkeulassa olevat irroittamattomat
teräsköydet tekivät alussa kompassineulan levottomaksi, joten vene
ei heti saanut oikeata suuntaa; mutta kun kompassia ruvettiin
pitämään mahdollisimman korkealla koneesta ja teräsköysistä,
järjestyi asia pian. Laivan valovilkkeistä oli suunnistamisessa
paljon apua, mutta korkea aallokko esti niitä näkymästä suoraan
perässä. Silloin tällöin kuohahti aalto veneen ylitse, niin että
moottorin sähköjohdot iskivät tulta. Kone "yski" varoittavasti,
mutta siitä huolimatta se toimi moitteettomasti. Kului 10 minuuttia
ja kaikki meni hyvin, mutta pian alkoivat vaikeudet. Nousi tiheä,
märkä lumipyry, jolloin laivan valomerkit eivät näkyneet, joten
suuntaa ei voitu tarkistaa – täytyi vain turvautua tuulensuuntaan
ja levottomaan kompassiin. Kun oli kuljettu täyttä vauhtia noin
20 minuuttia, kirkastui ilma äkkiä, tähdetkin pilkahtivat esiin
idän taivaalla, ja laivan merkkivalot näkyivät suoraan vasemmalta
(lännestä), jolloin vene oli suunnattava enemmän pohjoiseen.
Muutamien minuuttien kuluttua tuli meri kuoppaisemmaksi ja aallot
yhä kiukkuisemmiksi, mikä merkitsi maan läheisyyttä. Äkkiä huusi
tähystäjä "ruori liki vasempaan" ja tarttui ruorirattaaseen nopeasti
auttaakseen peränpitäjää läheisen vaaran torjumiseksi. Tuon äkillisen
ohjausliikkeen aiheutti suuri, tumma esine, joka näkyi pari metriä
oikealla ja jota vastaan aallot kuohupäinä murtuivat. Se oli kivi.
Vauhtia hiljennettiin ja vene kulki kivien ohitse toinen toisensa
jälkeen,[44] jotka näkyivät milloin oikealla, milloin taas
vasemmalla, joka silmänräpäys oli vene vaarassa syöksyä jotakin
vedenalaista kiveä vasten ja hajota sirpaleiksi rajussa aallokossa.
Kulkien hiljaista vauhtia vene paiskautui sinne ja tänne veden
kiehuessa ja tyrskytessä sen ympärillä. Oli ankara ristiaallokko ja
vedessä näkyi uiskentelevia jääpalasia. Yhtäkkiä ilmeni pohjoista
kohti noin 10 metrin päässä leveä, musta vyöhyke, jolla oli valkoinen
reuna alhaalla. Se oli Revelin luoto, jonka rantaa reunusti jää ja
aaltojen tyrsky. Patrullivene oli lähestynyt luotoa etelästäpäin
ollen sitä niin lähellä, että veneessä olijat saattoivat erottaa
luodon länsipäässä sijaitsevan merimerkin. Veneestä suunnattiin
voimakkaalla merkinantolyhdyllä valomerkkejä luotoa kohti ja samalla
oli pian pyrittävä pois tyrskvävältä matalikolta länttä kohden.
Veneessäolijoista tuntui vaikealta ymmärtää, kuinka sellaisesta
karikosta oli selvitty. Siinä ilmeni Jumalan varjelus!Kun vene oli tullut saaren länsipäähän, näkyi merkkivaloja saaren pohjoisrannalta – kolme lyhyttä valkoista valomerkkiä –. Jääkärit luulivat, että heidän merkkivalonsa oli huomattu, ja että heitä tahdottiin johtaa lähelle saarta. He eivät myöskään voineet päättää, olivatko valot ystävien tai vihollisten antamia, koska ne eivät olleet sovittujen mukaisia. Varovaisuussyistä ei patrulliveneestä annettu Equitylle mitään merkkiä, sillä Karvian-ouraissa ja Ahlaisten Sandössä olevat venäläiset vartiostot olisivat saattaneet kiinnittää tähän huomionsa, vaan jääkärien vene suunnattiin laivaa kohti. – Kuten pian tulemme huomaamaan, olivat saaren pohjoisrannalta annetut valomerkit ystävien suuntaamia, mutta ei jääkäreille, vaan Equitylle. Patrulliveneen paluumatka oli vasta-aallokon vuoksi vaikeampi kuin matka Revelin luodolle, sillä veneeseen räiskyi kovin vettä, niin että jääkärit olivat kehräluihin asti vedessä, vaikka vettä ajettiin tarmokkaasti pois. Onneksi oli kone ja sen sytytyslaite rakennettu niin korkealle, että vesi ei haitannut konetta. Kun Equity – nähdessänsä nuo vieraat valomerkit – oli lopulta lakannut antamasta merkkivaloja, oli laivan löytäminen pimeässä koko vaikeata, mutta ajamisajasta saatettiin sentään päättää laivan läheisyys – ja pian se löydettiinkin. Pääsy Equityn kannelle onnistui myös hyvin. Jääkärit olivat läpikylmiä ja märkiä – ainoastaan tuo tavaton jännitys oli pitänyt heitä jotakuinkin kunnossa.
Equityllä ei kyllä alussa oltu voitu todeta, että valomerkit tulivat toisestakin lähteestä kuin patrulliveneestä, koska oli tehty se huomio, että kovan aallokon takia Equityn liikkuessa Asplundin merkit näkyivät eri suunnilta. Mutta sitten sattui, että yht'aikaa näkyi valoja kahdelta eri taholta, josta voitiin päättää, että muitakin oli liikkeellä kuin patrullimoottorivene. Vihdoin huomattiinkin, että eräs moottorivene teki hiljalleen tuloa laivaa kohti. Vene näkyi kauan aikaa ja oli toisinaan kadoksissakin joko jonkin luodon takana tai suuren aallokon vuoksi.
Taisteluun järjestyminen tapahtui nyt suurella kiireellä ja pimeässä. Muun muassa olivat räjähdyspommit asetetut Equityn kattiloiden alle laivan mahdollisen upottamisen varalta ja konekiväärit olivat ampumavalmiina, niin myös käsikranaattimiehistö odotti vain käskyä. – Tämä oli saksalaista huolellisuutta kaiken varalta. Taas mahdollista ystävää silmälläpitäen ruvettiin toiselta puolen ajattelemaan myös lastin purkamista, joten lastiruumain kannetkin oli avattu.
Rantasen, Gustafssonin ja Mahlamäen ponnistelut.
Kun Haminaholman sahan silloinen konttoristi Väinö Johannes Gustafsson (nyk. Kalanti) marraskuun 17. p:n tienoilla 1917 taas oli käynyt tovereineen yhä odotetun aselaivan saapumista tiedustelemassa, mutta jota nytkään ei tavattu, sovittiin Aspuskärissä asuvan kalastaja Mauri Rantasen kanssa, että jos tämä huomaisi valomerkkejä merellä, hän tulisi siitä ilmoittamaan Haminaholmaan.
Tähän Rantanen tietysti suostuikin, jos suinkin vain olisi mahdollista tulla, kun nim. pahin kelirikko oli uhkaamassa. Joulukuun 6. p:nä olikin hän ollut huomaavinaan jonkin laivan valomerkkejä ja arveli, että ne mahtoivat olla tuon kauan odotetun aselaivan lähettämiä. Näin ollen hän lähti heti ilmoittamaan tästä Haminaholmaan Gustafssonille, joka puolestaan oli isännöitsijä Ståhlille aikaisemmin luvannut olla avullisena Porin osalle tulevan lastin vastaanottamisessa – ajatellen pääasialliseksi auttajakseen juuri kalastaja Rantasta, jolla oli erinomaisen merikuntoinen kalastajamoottorivene.
Gustafsson siis, saatuaan joulukuun 6. p:n iltana Rantaselta tiedon
tuosta merkkitapahtumasta, kutsui seuraavana päivänä Merikarvian
aktiivisimmat henkilöt luokseen siinä mielessä, että miehissä
mentäisiin Aspuskäriin ja sieltä käsin laivaa vastaan. Mutta
sumun, heikon jään ja kaikenlaisten esteiden pidättäminä saapuikin
sanan saaneista vain maanviljelijän poika Jalmari Mahlamäki,
erittäin vahva ja "friski" mies. Turhaan odotettuaan toisia
tovereitaan lähtivät Gustafsson ja Mahlamäki kahden joulukuun 7.
p:nä Aspuskäriin kello 7 illalla varsin heikkoa jäätä myöten.
Gustafssonin ja Mahlamäen saavuttua Rantasen asunnolle ryhtyivät he
heti tämän kanssa työhön maalle vedetyn moottoriveneen laskemiseksi
talviteloiltaan rantaan, mikä ei ollutkaan vaikeata, sillä kaksi
miestä sen tavallisesti kykenee työntämään alas käyttäen lankkuja ja
rullia apunaan. Mutta toista oli uoman avaaminen moottoriveneelle ja
sen saattaminen avoveden reunaan, sillä jää oli jo paikka-paikoin
miehen kestävää. Onneksi oli avattava uoma vain 1/2 kilometrin
pituinen, sillä saman päivän (8.12.) aamupäivällä alkanut kovanlainen
länsituuli oli rikkonut jään Aspuskärin ulkopuolella aina saaren
pohjoiskärkeä myöten. Miehemme käyttivät uoman aukaisemisessa
pääasiallisesti aseenaan hyljeruuhta, jolla he hartiavoimalla
murskasivat jäätä. Työhön ryhdyttiin heti pimeän tultua, mutta
se keskeytyi vähäksi aikaa, kun miehemme klo 7 tienoissa illalla
huomasivat taas aselaivan antamat valomerkit. Hurraten riensivät he
Aspuskärin merenpuoleiselle rannalle antamaan vastavaloja. Turhia
kuitenkin olivat tässä suhteessa miestemme merkkivalopuuhat, sillä
ne eivät kuitenkaan Aspuskäristä annettuina näkyneet Equityyn, koska
lyhdyn valovoimakkuus oli liian heikko ja välimatka liian pitkä. Tämä
laivan merkkivalojen aiheuttama välikohtaus oli vain omansa lisäämään
jäänmurtajiemme innostusta ja työtarmoa. Työtä ei kuitenkaan tehty
läpi yön, vaan välillä nukuttiin, jotta sitä taas pimeässä joulukuun
9. p:nä aamulla virkein voimin jatkettaisiin. – Saman päivän
iltapuolella – pimeän tultua – oli jo moottori avovedessä. Sitä vain
pelättiin, ettei laiva enää saapuisikaan; kaikkien suureksi iloksi
huomattiin kuitenkin noin klo 5-6 tienoissa illalla nuo odotetut
merkkitulet. Nyt riensivät miehemme veneeseensä. Ajaessaan laivaa
kohti antoivat he moottoristaan koko ajan valomerkkejä.[45] Päästyä
noin 3 kilometrin päähän Equitystä sammuivat yht'äkkiä laivan valot ja
merkkitulet. Matkaa päätettiin kuitenkin jatkaa laivaan asti, joka jo
näkyi suurena mustana möhkäleenä. Laivan suunta oli muuten lännestä
itään – tuulen ollessa vähän luoteen puolella. Sen perässä oli
kotipaikkaa muka osoittava merkintä: Danmark-Randers.Rantasen moottori Equityn kyljessä.
Saavuttuaan klo 9 aikaan illalla laivan lähimpään läheisyyteen, miehemme kajahduttivat suomeksi: "Hei, keitä olette", jolloin laivasta huomattiin miehet oikeiksi ja annettiin määräys, että moottori, kuten luonnollista olikin, vietäisiin laivan suojanpuolelle. Kun laivasta oli vielä annettu köysi moottorin kiinnittämistä varten, laskettiin alas nuoratikkaat, joita myöten kaikki kolme nousivat laivaan – mitään erikoista moottorin hoitajaa ei tarvittu, sillä laiva oli kuin suuri luoto, tarjoten moottorille aivan turvallisen tyvennön. Olkoon mainittu, että täälläkin kuten aikaisemmin Tolvmansgrundetin luona laivan höyrypilli luultavasti taas nostopuomin painaessa vetolaitetta rupesi pahasti ulvahtelemaan. Tämä tapahtui vähää ennen kuin Rantasen moottori saapui Equityn kylkeen, jolloin Gustafsson laivaan noustuaan ei voinut peittää hämmästystään moisen varomattomuuden johdosta. Pezold taas nähtyään moottorin sanoi pettyneenä: "Donnerwetter, tuollaisellako veneellä te luulette tällaisen laivan tyhjennettävän!"
Miehemme olivat – kaikesta huolimatta – jääkärien ja yliluutnantti Pezoldin vilkkaan ja ystävällisen huomion kohteina. Kapteeni kysyi heti ensimmäiseksi: "Onko teillä mukananne luotsi?" Mihin valitettavasti oli annettava kieltävä vastaus. Sitten kapteeni tiedusteli, voitaisiinko laiva kuljettaa lähemmäksi maata, mutta Rantanen vastasi, ettei pimeässä voitu päästä sen lähemmäksi.
Kun Gustafsson ja Rantanen avatuista lastiruuman luukuista katsoivat sisään ja näkivät, että laiva oli enemmän kuin puolillaan aseita ja patruunalaatikoita – tyhjää tilaa oli enää vain noin sylen verran laivan kannesta lukien, he suureksi surukseen huomasivat, että oli tehty kohtalokas virhe, kun aseiden vastaanottamiseksi ei oltu tämän enempää toimittu. Jääkärikomennuskunnasta oli oikeastaan vain Pertamon ryhmä, 7 miestä, päällikkö mukaan luettuna, jääpä Revelinluodon vastaanottopaikalle. Mutta Pezoldin ja jääkärien välillä syntyi vilkas neuvottelu toistenkin jääkärien suhteen, sillä kun kerran luotsia ei ollut saapunut, jäi aivan epävarmaksi, voisiko Equity päästä enää muiden vastaanottopaikkojen yhteyteen ja silloin olisi käynyt niin, että suurimman osan jääkäreistäkin olisi ollut palattava Saksaan. Kun jääkäreitä kuitenkin kipeästi kaivattiin suojeluskuntiin opettajiksi ja kouluttajiksi sekä vapausaatteen yleisen innostuksen nostattajiksi, katsottiin tärkeäksi, että kaikki jääkärit – yhtä lukuunottamatta – toimitettaisiin maihin. Neuvottelu vastaanottajien kanssa johti taas siihen, että moottori ennättäisi vain yhden kerran tämän jälkeen käydä Equityllä. Aseita päätettiin ottaa sen verran kuin niitä jääkärien kera saataisiin veneeseen mahtumaan. Laivan vintturit asetettiinkin heti purkamaan ase- ja patruunalaatikoita moottoriveneeseen, johon niitä ei tietenkään aivan paljon mahtunut, kun myös 11 jääkäriä oli tällä kertaa otettava mukaan. – Moottori ajoi nyt täydellä vauhdilla Aspuskäriin purkamaan siellä lastinsa voidakseen palata takaisin niin pian kuin suinkin, jotta myös Equity ajoissa pääsisi lähtemään. Noin kolmen tunnin kuluttua moottorivene saapui toisen kerran laivan sivulle. Aseita otettiin nytkin niin paljon kuin mahdollista, joukossa pari olkiin käärittyä kiväärinippuakin, ja jääkäreitä astui veneeseen 10 miestä. Näin oli murhenäytelmä Merikarvian rannikolla näytelty loppuun; jonkinlaisena sovituksena oli kyllä se, että edes yksi moottori oli saapunut tuomaan Suomen terveiset ja että oli edes muutamia, jotka eivät olleet saamattomuuden lyömiä.
Kaikkiaan saatiin laivasta 2 konekivääriä, 20 kivääriä, satakunta
pistoolia ja noin 20.000 patruunaa, pari laatikkoa käsikranaatteja
ynnä 2 radiovastaanottimen akkumulaattoria – ja lisäksi jääkäreille
noin 3 päivän[46] ruokatarpeet.Jäähyväishetkellä ehdotti kaksi jääkäriä, 1) että laiva vielä kerran menisi Ruotsin vesille ja palaisi kahden päivän perästä Revelin edustalle. Tällä välillä lupasivat jääkärit ottaa yhteyden Poriin ja toimia niin, että aseiden maihinlaskumahdollisuudet olisivat silloin valmistetut joko moottoriveneiden avulla taikka siten, että laiva olisi laskenut maihin lähempänä Poria, sellaiseen kohtaan, jossa olisi jyrkät rannat ja jotka todennäköisesti olisivat vielä vapaat jäistä. 2) Toinen ehdotus oli, että laiva laskisi vastahakoisimmat saksalaisesta miehistöstä Ruotsissa maihin, ja että laiva aseineen, jääkärien täyttäessä maihinlaskettujen paikat, kuljetettaisiin Kristiinan saaristoon, noin 6 penikulmaa Revelistä pohjoiseen ja jätettäisiin paikoilleen piiloon jonkin saaren suojaan, kunnes jää kestäisi lastin purkamisen. Sitä varten olisi tarpeellista maalata laiva valkoiseksi, taittaa ja laskea alas mastot ynnä savupiippu. Ehdotusten johdosta, joita jo aikaisemminkin oli pohdittu, syntyi vielä keskustelua.
Kapteeni Pezold sanoi täydellisesti ymmärtävänsä aseiden Suomeen saamisen tärkeyden, sillä sitä vartenhan tämä vaarallinen matkakin oli tehty, mutta hän selvitti, mitä vaikeuksia oli odotettavissa tehtyjä suunnitelmia toteutettaessa.
Toiseen ehdotukseen kapteeni tuntui mielistyneen, mutta sanoi: Niinkuin herrat tietävät, miehistö pitää nyt jo palvelusta liian vaativana ja uhkarohkeana, joten siihen en voi täydellisesti luottaa. Lisäksi huomautti kapteeni leikillisesti: Mitä olette aikoneet tehdä minun kanssani, joka en ymmärrä maan kieltäkään? Jääkärit vakuuttivat, että he saattaisivat hänet etappiteitä myöten turvallisesti Tornion kautta Ruotsiin ja sieltä edelleen Saksaan. Pezold hymyili ja sanoi: Noh, minun kohtalollani ei teidän tarvitse päätänne vaivata. Jos tässä uusia suunnitelmia tulisi toteutettavaksi ja ne onnistuisivat, niin jään teidän pariinne.
Keskustelu oli lopussa ja sydämellinen käsienpuserrus merkitsi sitä tuskaa ja toiveiden murtumista, mitä ero laivan kapteenin ja jääkärien välillä merkitsi. Jääkärit laskeutuivat moottoriveneeseen ja Equity pani koneensa käyntiin – molemmat häipyivät yön pimeyteen.
Pezoldin määräyksestä jäi laivaan jääkärikomennuskunnan päällikkö Asplund, koska hänellä vaasalaisena oli ainakin jonkinlaista paikallistuntemusta Vaasan saaristossa ja tarvittaessa saattoi hän myös esiintyä tulkkina, sillä myöhäisen vuodenajan tähden saattoi laivalla ja miehistöllä olla monet vaiheet edessä. Vuoden lopussa palasi hänkin kotipuoleensa, Vaasaan – työhön ja toimeen vapaussotamme loppuvalmisteluissa, ottaen sittemmin osaa sen taisteluihin.
Equityn aselastin vastaanoton järjestelyt Edväisissä ja Vesteröllä.
Asianomaiset Saksassa olivat tehneet päätöksensä Edväisten (Lupa) valitsemisesta aseiden maihinvientipaikaksi niin myöhään, että maisteri Kaila sai tästä tiedon vasta joulukuun 3. p:nä, joten vastaanoton yksityiskohtia ei enää voitu järjestää – eikä luotsiakaan Edväistä varten lähettää Porin kautta Revelin luodon luo, jonne Equityn piti saapua jo joulukuun 5. p:nä, sillä ei mitenkään voitu tietää, että Equity aina joulukuun 10. p:ään asti oli ajoittain siellä tavattavana.
Tästä huolimatta oli turkulainen liikemies, insinööri ja vuorineuvos Berndt Grönblom ryhtynyt ponteviin toimiin aseiden vastaanoton järjestämiseksi. Tätä tarkoitusta varten hän oli mm. ostanut 200 tonnin kantoisen, äskettäin korjatun Minerva-nimisen höyryaluksen.
Joulukuun 6. p:nä palasi Grönblomin lähetti Helsingistä tuoden mukanaan maisteri Kailalta eräälle A.K:n asiamiehelle toimitettavan kirjelapun. Mutta kun tämä oli matkoilla, piti Grönblom velvollisuutenaan tutustua Kailan tiedonannon sisällykseen, joka kuului: "Paikka E:ssä, josta aikaisemmin on ollut kysymys, on hyvä, ja hän tulee 7. p:nä P:hen, missä luotsin on oltava vastassa avustamassa E:hen. Pyydän Teidän viipymättä lähettämään luotsin sinne." Grönblom sai Kailan kirjeen käsiinsä 6. p:nä joulukuuta klo 1/2 12 yöllä, joten oli aivan mahdotonta lähettää luotsia seuraavaksi päiväksi Poriin.
Grönblom lähetti kuitenkin höyrylaiva "Minervan" joulukuun 8. p:n illalla Edväisiin. Minerva saapui perille seuraavan päivän illalla ja sen reipas miehistö odotteli, tehtyään matkan merelle mitään aselaivaa tapaamatta, vielä lähes viikon päivät autioilla saarilla tuulessa ja pakkasessa saapuen vihdoin takaisin Turkuun. Laivan varustaminen ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä sille oli hankittava mm. merimiesrullia ja merkkirullia ym. öljylastia varten eräälle olemattomalle uuskaupunkilaiselle liikkeelle. Sitä paitsi oli Grönblomilla paljon vaivaa ja työtä neuvotellessaan saaristopitäjien ja eräiden mannermaan kuntien suojeluskuntain edustajain kanssa odotetun lastin vastaanoton ja jakelun järjestämisestä.
Joulukuun 17. p:nä lähetti Grönblom Minervan Gevleen siinä mielessä, että Donner ja johtaja Steinwachs mahdollisesti saisivat vielä Equityn pysähdytetyksi, jotta Minerva merellä voisi vastaan ottaa aselastin. Tästäkään ei tullut mitään ja pakkanen yhä kiihtyi, jolloin Minervan kapteeni vei laivan takaisin Suomeen, missä se Kustavissa sai turvapaikan joulukuun 24. p:nä 1917.
Vastaanottotoimenpiteet Vesteröllä. Edellisestä tiedämme, että luotsia ei voitu toimittaa Equityyn, mutta asessori Boucht toivoi, että Equity, hänen aselaivan komentajalle osoittamansa kirjeen mukaan, olisi ohjannut kulkunsa Stubbenin majakan lähettyville. Tätä silmälläpitäen hän oli järjestänyt aseiden vastaanoton, määräten jääkäri Lauri Tiaisen vastaanottomiehistön johtajaksi.
Luotsi Karl Rönnholm, joka vast'ikään oli parantunut taudistaan, ei nytkään kieltänyt palvelustaan. – Vaikka Raippaluodon rannikot ja sisäsaaristo jo olivat saaneet jäävaipan, lähti hän kuitenkin pienen ruuhensa varassa liikkeelle seuralaisinaan sisarensa poika ja eräs kolmas mies, kaikki Raippaluodosta. Muut raippaluotolaiset eivät olleet katsoneet voivansa jääesteiden tähden yrittää mukaan. Matka Svartöraniin, missä Rönnholm päätti odottaa Equitytä, kesti kaksi vuorokautta. Ensin oli ruuhta vedettävä perässä pitkät matkat ja sitten jatkettava matkaa soutamalla. Kun miestemme odotus tuli pitemmäksi, kuin oli osattu arvatakaan – olo saarella kesti näet viisi vuorokautta – loppuivat eväät kesken, joten heidän täytyi lopuksi turvautua vain pihlajanmarjoihin ja jonkinlaiseen velliin, veden ja jauhojen sekoitukseen.
Paitsi Rönnholmia ja hänen seuralaisiaan saapui Equityä vastaanottamaan myös kaksi björköläistä venekuntaa, kumpaankin venekuntaan kuului paitsi omistajaa 4 muuta miestä. Veneet olivat ns. hyljeveneitä, jotka ovat paljon suurempia ja kantavampia kuin tavalliset kalastajaveneet; niitä on myös suhteellisen helppo vetää jäätä myöten. – Björköläisiä oli siis yhteensä 10 miestä ja lähtö tapahtui Björkön Svidjehamnista lauantaina joulukuun 8. p:nä. Lumimyrskyn takia saavuttiin ensimmäisenä matkapäivänä vain Märaskäriin (etelään Mickelsöyran saariryhmästä) ja vasta seuraavana päivänä Vesterölle. Olipa tänne saapunut vielä neljäskin venekunta, nim. korsnäsiläisen ent. luotsin Karl Qvistin, jonka mukana oli pari paikkakunnan miestä. Korsnäsin miehet olivat lähteneet ankarassa lumimyrskyssä Vaasaan ja saatuaan asessori Bouchtilta lähemmät määräykset ajaneet edelleen Vesterölle.
Tänne kokoontuneet miehet oleskelivat mitkä missäkin, pääasiallisesti kuitenkin nuotioiden ääressä kuusien alla, joskus eräässä saunassakin. Saavuttuaan Vesterölle koetti Tiainen saada Qvistin, joka oli jo vanha, mutta hyvissä voimissa oleva mies, Equityn saapumisen määräpäiväksi lähtemään merelle, mutta hirveän myrskyn takia ei hän eivätkä muutkaan siihen pystyneet. Myrskyä kesti useita päiviä ja se oli niin ankara, että se rikkoi jäät Vesterön lähettyviltä.
Vesteröllä oltiin siis tälläkin kertaa erittäin hyvin valmistuneita
Equityä vastaanottamaan. Eikä siinä kyllä, että tänne oli muualta
saapuneet mainitut venekunnat, vaan Equityn ensimmäisen aselastin
purkamiseen osallistuneet, Vesterön omat venekunnat,[47] olivat nytkin
valmiit ryhtymään aseiden vastaanottamiseen, niin pian kuin Equity
olisi taas heidän rannoilleen saapunut.Kun aselaivan saapumisesta ei kuitenkaan näyttänyt tulevan mitään, lähtivät miehet lopulta pois (16.12.1917) myrskyn ja pakkasen turruttamina – vaikkakin eräs mukana ollut hyvätuulisuudellaan oli yrittänyt pitää miesten mielialaa yllä. Venekunnat olivat odottaneet Vesteröllä seitsemän päivää. Rönnholmkin turhaan kauan odotettuaan Svartöranilla souti tovereineen ensin Vesterölle ja sieltä kotiinsa, joten matkapäivät mukaanluettuina miehemme viipyivät retkellään 9 vuorokautta.
Equityn retki pohjoiseen ja Saksaan paluu.
Oltuaan neljännen kerran Revelin luodon edustalla nosti Equity ankkurinsa kello 3.30 aamulla joulukuun 10. p:nä 1917 – ja käänsi keulansa suoraan pohjoiseen pyrkien Stubbenin ohitse Vesterölle.
Pezoldin uhrautuvaisuus ja uskollisuus on todella ollut ilmiömäinen, vaikka hänellä oli suuria vaikeuksia voitettavana, esim. saksalaisen miehistön mielialan johdosta, miehistön, joka jo uhkaavasti vaati päästä suorinta tietä Saksaan. Vain hänen voimakas persoonallisuutensa sai miehistön mielialan muuttumaan, niin että sekin oli lopulta valmis ponnisteluihin jääkärien ja Suomen asian hyväksi.
Uusien yritysten toiveet näyttivät kyllä synkiltä. Kaikki sitä paitsi olivat alakuloisia tämän ensimmäisen epäonnistumisen johdosta. Mitä hiilien puutteeseen tuli, ei se ollut niin todellinen, kuin aikaisemmin oli luultu. Sekä hiiliä että muonaa oli noin 6 päiväksi ja sillä päästiin jo pitkälle.
Equity kulki melkein sammutetuin valoin, ainoastaan hyvin heikon huippulyhdyn palaessa. – Joulukuun 11. p:nä ap:llä kello 9.30 oli saavuttu Holmö Gaddin eteläpuolelle ja ajan voittamiseksi päätettiin kulkea itäisen Merenkurkun kautta; päivä oli kirkas ja tuuli lounaasta (SW 4-5).
Ainoastaan moottoriveneen avulla toivoi Pezold saavuttavansa Vesterön. Hänen suunnitelmansa oli seuraava. Equityn on otettava suunta Stubbenia kohti, kunnes majakka on hyvin näkyvissä. Silloin pannaan vesille moottorivene, joka jo hämärän tullessa voi saapua Svartöyranin matalikolle ja salmeen, missä sen on oltava ankkurissa. Pimeän tultua Equity kulkee moottorivenettä kohti ja joutuessaan sen näköpiiriin saa veneestä ilmoituksen, onko sillä tarkka asento ja miltä puolelta on kuljettava. Kun Equity on sivuuttanut moottoriveneen on tämän seurattava laivaa, ollakseen valmis luotaamalla kulkemaan edellä, jos se vielä näyttäytyisi tarpeelliseksi. Jos moottorivene ei ole varma siitä, että sillä on tarkka, toivottu asento, niin sen on ilmoitettava tästä laivaan, jolloin Equity kääntyy takaisin ja tulee seuraavan päivän iltapäivällä uudestaan. Tällä välin kulkee moottorivene eteenpäin Vesterölle ja on seuraavana päivänä hämärtyessä Svartöyranin edustalla jonkun suomalaisen kera, joka luotsaa laivan Vesterölle. Vene on matkan mukaisesti varustettava ruokavaroilla ja apuneuvoilla jäitä vastaan (keula ja sivut metallilevyillä vahvistettavat), koska jo Holmö Gaddin tienoilla oli liikkeellä olevaa jäätä huomattavissa. Veneen johtajana tulisi olemaan joukkueenjohtaja Asplund, joka jonkin verran tunsi saaristoa – vaikk'ei vesiä. Tämä suunnitelma oli Pezoldin mielestä ainoa mahdollinen, sillä ilman moottoriveneen apua ei Equity yöllä olisi voinut luotoisessa saaristossa mitenkään suoriutua, sen saattoi jo ensimmäisen retken kokemuksista todeta, jolloin laivaa oli ohjaamassa taitava luotsi; päivällä taas vihollisen läheisyys, kuten oletettiin, oli haittana.
Mutta valitettavasti tätä hyvää suunnitelmaa ei voitu toteuttaa, kun ilma tuli yhä uhkaavammaksi. Ilmapuntari laski herkästi ja kello 1.30 11.12. oli vahva lounaistuuli (SW 6-8), joka vain yltymistään yltyi, niin että kello 10 saman päivän illalla oli tuulen voima 10. Näin ollen ei ollut ajattelemistakaan laskea moottorivenettä vesille, sillä se ei avomerellä olisi mitenkään voinut kestää sellaista ilmaa. Equityn täytyi siis etsiä suojaa Holmön rannikolta hiljalleen risteilemällä siellä. Vaikka Equity pysyttelihen lähellä maata ja vaikka sen vauhti oli varsin vähäinen, syöksyi tyrsky toisensa perästä kannelle, jonka jääpeite kasvamistaan kasvoi.
Eikä asia parantunut seuraavanakaan päivänä (12.12.), sillä sama lounaistuuli yhä vain yltyi (SW 10-11) puhjeten hirvittäväksi lumimyrskyksi. Ja lämpömittari osoitti – harvinaista kyllä - 12 C° pakkasta lounaistuulella. Aallot vyöryivät korkeina ja löivät laivan yli, vaikka tuuli oli perän puoleinen. Nyt vasta alkoi kurjuus laivalla. Kaikki vedenjuoksukohdat jäätyivät laivan alkaessa täyttyä vedellä, ja se heittelihen kauheasti. Kannella olevat moottoriveneetkin täyttyivät vedellä, joten oli pelättävissä, että ne jäätyisivät rikki. Eikä mitään voitu tehdä tämän estämiseksi, sillä vesi jäätyi melkein silmänräpäyksessä.
Vain hyvin vaikeasti – ja mereen pyyhkäistyksi tulemisen uhalla – voitiin liikkua vahvan jääkerroksen peittämällä kannella. Kaikki oli kuin jäähän valettu. Mastot, vintturit, vantit, kaikki, paitsi savupiiput, olivat paksun jääkuoren peitossa. Kannen alla taas ui kaikki. Kaikkialla tippui vesi alas katosta – melkein satamalla. Oli kurjuutta joka taholla, minne silmänsä suuntasi. Kylmää oli ja kaikki olivat läpimärkiä.
Kun myrsky ei vain ottanut tauotakseen, päätti Pezold hiiliä säästääkseen ankkuroida laivan lähelle maata. Varovasti kuljettiin luotaamalla, kun ei paljonkaan eteensä nähnyt, Suuren Fjäderäggin suojaan, toivottiin näet ankkurien pitävän, kun rantavesi näytti suhteellisen rauhalliselta. Kello 12.45 päivällä heitettiin yksi ankkuri 8 m:n syvyyteen ja heti sen jälkeen toinen. Mutta tästä ei tullut mitään, tuuli painoi laivaa niin kovasti, että ankkurit, vaikka kettingit olivatkin pitkät – 100 metriä – juoksivat. Ei auttanut muu kuin nostaa ankkurit ylös ja ruveta taas hiljaa risteilemään.
Tänä päivänä ei tietysti ollut yrittämistäkään Stubbenin tienoille ja Vesterölle.
Kuuden aikaan illalla Pezold päätti kulkea läntisen Merenkurkun läpi etelään. Tuuli ja meri painautuivat tässä suppilonmuotoisessa kulkuväylässä yhteen ja raivoisa merenkäynti nousi laivaa vastaan. Varsinkin yöllä oli suurenmoinen näky, raskas tyrsky kun toisensa jälkeen löi yli. Joka silmänräpäys nousi potkuri ylös vedestä, laiva tärisi ja vapisi, meri pauhasi ja myrsky raivosi, Equityn kulkiessa sangen hitaasti eteenpäin. Mutta onneksi rupesi näkemään paremmin, levollisina loistivat Ruotsin majakkatulet yli ilman raivon ja läpi yön pimeyden, näyttäen tietä vakaville ja uljaille kulkijoille. Equity risteili nyt Berguddenin suuren loistotulen pääsektorissa odottaen aamun valkenemista ja seuraavan päivän ratkaisua.
Pezoldin oli nyt tehtävä päätös, ilmaa silmällä pitäen, oliko vielä yritettävä Vesterölle, vaiko aloitettava kotimatka. Kun tuulen voima (5-6) oli joulukuun 13. p:n aamullakin vielä melkoinen ja kun merenkäynti oli voimakas, päätti Pezold aloittaa kotimatkan, varsinkin kun hän ei luullut vastaanottajia enää olevan Vesteröllä, nämä kun olivat saaneet niin kauan turhaan odottaa aselaivan saapumista. Pezoldin paluupäätökseen vaikutti myöskin se, että hiilet todellakin olivat niin lopussa, että niillä töin tuskin enää päästäisiin Libauhun – samoin ruokavarat olivat huvenneet hyvin vähiin. Näinollen ei Equity voinut myöskään enää yrittää poiketa Edväisiin, mikä ilman luotsia olisikin ollut miltei mahdotonta.
Kello 8 aamulla 13.12. alkoi paluumatka. Tunnin perästä nousi niin kova lumimyrsky, että puolen tunnin kuluttua ei nähnyt juuri mitään eteensä. Jotta Equity edessä olevana yönä ennättäisi Ahvenanmeren läpi, jätti Pezold rannikkoväylän ja ohjasi laivan lyhyintä tietä 10 mpk:n keskinopeudella keskeltä Pohjanlahtea Grundkallania kohti, joka sivuutettiin 14.12. kello 4.20 aamulla. Matka sujui häiriöittä, mutta Ahvenanmerellä tuli näkyviin toiselta puolen pitkää, idässä olevaa miinavyöhykettä nähtävästi venäläinen torpedovene. Se suuntasi kulkunsa heti pohjoiseen miinasulun ympäri seuratakseen Equityä. Tämä tuntui jotenkin epämiellyttävältä, sillä Equity oli itse asiassa koko turvaton aseistettua sotalaivaa vastaan. Equityn vauhti oli korkein mahdollinen, 14 mpenik. Mutta joka tapauksessa päätti Pezold käyttää myös keinotekoisen sumun apua, varsinkin kun tuuli oli vastainen, joten sumusta ei ollut haittaa Equitylle. Täten syntynyt sumuvyöhyke oli noin 2 km leveä ja 11 km syvä. Torpedovene hävisi sumuun ja alkavaan hämärään.
Mitään erikoisempaa ei sen jälkeen tapahtunut. Joulukuun 15. p:nä kello 8 aamulla Equity heitti ankkurinsa Libaun satamaan – kattiloiden edessä oli vielä 1/2 tonnia hiiliä; leipää oli jäljellä vain muutama kilo ja puolikas makkaraa!
Pian oli hiiliä otettu lisää loppumatkaa varten, ja joulukuun 16. p:nä kello 9 aamulla oli Equity Danzigin Keisarillisen telakan laituriin kiinnitetty.
Loppuselvittelyä Equityn toisen retken epäonnistumisen syistä.
Aselaiva Equityn toisen retken epäonnistumiseen vaikutti monta tekijää niin saksalaisten kuin suomalaistenkin taholta, joten emme saa ainoastaan porilaisia syyttää tapahtuneesta onnettomuudesta.
Saksalaisten liiallinen hätäileminen on ensiksi otettava huomioon,
Aselähetysten pääjärjestäjä, salaneuvos von Hülsen lausuukin:
"Parempi olisi ehkä ollut ennen laivan matkaanlähettämistä vielä
odottaa Suomen paikalliselta komitealta tarkkoja tietoja siitä,
että kaikkiin varustelutoimiin oli todellakin ryhdytty." Kuitenkin
von Hülsen huomauttaa: "Mutta sekään ei valitettavasti käynyt
päinsä, kun lisääntyvän jäävaaran takia viimeinen hetki oli
tullut laivan kuljettamiseen ilman jäämurtajan apua – ja alkavat
saksalais-venäläiset aseleponeuvottelut eivät myöntäneet lykkäystä
Equityn matkassa." Mitä ensinmainittuun syyhyn, nimittäin jäävaaraan,
tulee, oli se mielestämme toisarvoinen asia, mutta aseleponeuvottelut
näyttävät todella olleen vakava laivan lähdön jouduttamisen
aihe. – Saksalaisia on myös syytetty siitä, että he myöhemmissä
tiedotuksissaan sekä Poriin että Vaasaan olivat laiminlyöneet
teroittaa Edväistä ja Vesterötä varten tarvittavien luotsien
toimittamisen välttämättömyyttä Revelin luo ilmestyvään Equityyn.
Tämä oli kyllä laiminlyönti saksalaisten taholta ja sekin osoittaa
heidän puoleltaan melkoista hätäilemistä, mutta pitihän aseiden
vastaanoton järjestäjäin se tietää muutoinkin. Sitä paitsi oli Kai
Donner jo kirjeessään 17.11.1917 teroittanut luotsin lähettämisen
tärkeyttä "tänne", nimittäin Tukholmaan ja sieltä tietenkin edelleen
Danzigiin. Että aselaiva lähti Danzig-Neufahrwasserin satamasta
ilman luotsia ja ilman lähempiä tietoja siitä, olivatko kaikki
valmistelut jo suoritetut, osoittaa, että heidän mielestään oli
pakko lähteä, jos aseita ensinkään oli Suomeen enää vietävä, ja
että he edellisten onnistuneitten aseiden vastaanottojen johdosta
suuresti luottivat suomalaisiin arvellen, että nämä joka suhteessa
tekisivät parhaansa. Oli itsestään selvää, että kun Rönnholmia
sairauden tähden ei voitu lähettää Danzigiin, olisi luotsi –
mikäli mahdollista[48] – ollut lähetettävä Poriin (Aspuskäriin
odottamaan) ja sieltä Revelinluodon luo saapuvaan Equityyn, kun kerran
laivan määräpaikka (Reveli) ja saapumisaika, 5:des tai 6:des
joulukuuta, oli aktivistiemme tiedossa. On kuitenkin olemassa seikka,
joka selvittää, miksi Vaasan aktivistit eivät katsoneet luotsin
lähettämistä Poriin välttämättömäksi – ilman saksalaisten erikoista
pyyntöä. Boucht oli nimittäin aikaisemmin ehdottanut, että Equityyn
otettaisiin luotsiksi Libaussa oleva raippaluotolainen jääkäri
Emil Björkas, joka oli ent. kruununluotsi. Kun saksalaiset eivät
myöhemmin olleet tehneet mitään esitystä luotsin lähettämiseksi,
olettivat Vaasan aktivistit, että Björkas oli mukana laivassa.
Näin ei kuitenkaan ollut – olisiko tämäkin luettava saksalaisten
hätäilemisen lukuun, emme tiedä, vai eikö ehkä Bouchtin erinomaiseen
ehdotukseen oltu lainkaan kiinnitetty huomiota.Bouchtin kirje Pezoldille, jonka tri Åström toi Poriin joulukuun 5. p:n illalla, olisi hyvin korvannut luotsin lähettämisen, jos se vain olisi saapunut Pezoldille ennen Equityn lähtöä pohjoiseen. Kun Boucht ei voinut varmuudella tietää, oliko jääkäri, luotsi Emil Björkas laivassa, oli kirjeen lähettäminen Pezoldille hyvin harkittu varovaisuustoimenpide.
Saksalaiset olivat niin ikään laiminlyöneet ajoissa ilmoittaa, että he olivat valinneet myös Edväisten saaren aseiden vastaanottopaikaksi. Luotsin lähettäminen Poriin Edväistä silmälläpitäen oli ajan niukkuuden tähden aivan mahdotonta.
Tulemme nyt kaikkein raskaimpaan, saksalaisten syyksi lankeavaan seikkaan, nimittäin Porin seudun Revelinluodon tienoon valitsemiseen aseiden vastaanottopaikaksi – sivuuttamalla suomalaiset asiantuntijat, Donnerin ja Kailan, jotka olivat jo aikaisin ehdottaneet Edväistä Lounais-Suomen vastaanottopaikaksi ja entuudestaan tunnettua Vesterötä toiseksi. Tästä huolimatta saksalaiset itsepintaisesti valitsivat Revelin luodon edustan, vaikka paikka ei ensinkään vastannut heidän aikaisemmin asettamiaan vastaanottopaikan sopivaisuusehtoja. Donnerin ja Kailan täytyi tietenkin mukautua saksalaisten valintaan Porin seudun suhteen – ja myöskin suuresti valittaa sitä, että saksalaiset asettuivat välittömään yhteyteen porilaisten kanssa, vaikka he eivät lainkaan tunteneet näiden toimintakykyä ja mahdollisuuksia.
Kuten tiedämme, tämä kaikki aiheutui Porin järjestyskunnan asetilauksesta, josta oli maksettu melkoinen välityspalkkio, 10.000 Ruotsin kruunua.
Tunnustettakoon avomielisesti, että myöskin suomalaiset tekivät virheitä, joilla on runsas osuutensa aselähetyksen vastaanoton epäonnistumiseen. – Porin aktivistien täydellinen saamattomuus ja toimettomuus johtui osaksi siitä, että Porissa oli miltei kokonaan eristäydytty sitä ympäröivän laajan maakunnan isänmaallisesta väestöstä. Onhan vanha, vaikka kansojen elämässä vaikeasti opittu totuus, että yksimielisyys tietää voimaa ja toimintatarmoa, jota vastoin omahyväinen eristäytyneisyys saa aikaan sen, että suurimmatkin aikeet sortuvat. Maakunnan ja sen keskuksen – Porin – välillä puuttui voimia kokoavaa yhteishenkeä ja yhteistyötä.
Myöskin Aktivistisen keskusjärjestön (A.K:n) työjaoston olisi pitänyt enemmän kohdistaa voimansa aseiden vastaanoton valmisteluihin Porissa, sillä Porin puolessa oli jääkäriliike verraten vähän saanut jalansijaa ja näin ollen siellä isänmaallinen toimintakin oli heikkoa. A.K. ei huomannut, mikä ääretön erotus oli esim. Vaasan puolen ja Porin puolen edellytyksissä aselastin vastaanottoon nähden, se luuli täälläkin asioiden järjestyvän lyhyiden määräysten ja tiedoitusten perustalla, toisin sanoen se luotti liian paljon porilaisten toimintakykyyn, joten aselaivan vastaanoton valmistelujen valvontaan ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota – eikä siihen ryhdytty ajoissa. – Olemme edellisessä koettaneet selvitellä Revelin luodon katastrofin syitä, sillä se on aikanaan ollut kansallinen häpeä ja on sellainen vieläkin, sillä nykypäivinäkin kysyvät saksalaiset asiantuntijat, mikä oli syynä siihen, että Suomessa ei oltu valmistauduttu vastaanottamaan tuota suurta aselähetystä. Mutta Revelin luodon tapahtuman selvittämistä vaatii ennen kaikkea se veri, joka näiden aseiden puutteessa on turhaan vuotanut – sitä vaatii myöskin totuus. – Tapahtuman yli laskeutunutta verhoa emme katso täydellisesti poistaneemme – suureksi osaksi kuitenkin.
Mutta olivatpa syyt tähän murhenäytelmään mitkä tahansa, yksi asia on kiistaton, se nim. että Saksan ylin sodanjohto tällöinkin, keskellä omia suuria vaikeuksiaan, oli valmis meitä auttamaan ja että Equityn syvästi velvollisuudentuntoinen komentaja teki kaiken voitavansa saadakseen tuon kallisarvoisen aselastin Suomeen puretuksi.
Saksan apu.
Teoksessamme olemme tutustuneet niihin suuriin ponnistuksiin, joilla Suomen itsenäisyysliikkeen Ruotsissa ja Saksassa toimivat edustajat koettivat vaikuttaa Saksan viranomaisiin, varsinkin ylimpään sodan johtoon, aseiden luovuttamiseksi itsenäisyystaisteluamme varten, jolloin samalla myös tehostettiin sotilaallisen avustuksen välttämättömyyttä Saksan joukko-osastojen muodossa. Varsinkin sen jälkeen kun Tukholmasta käsin toimiva Suomen Ulkomaan-valtuuskunta kesäkuun 24. p:nä 1917 oli kääntynyt asiassa Saksan viranomaisten puoleen, osoittivat saksalaiset ilmeistä halua auttaa meitä luovuttamalla riittävän asemäärän, mutta suoranaiseen sotilaalliseen avustukseen nähden he olivat pitkin matkaa torjuvalla kannalla, koska he eivät katsoneet voivansa sitoa itseään lupauksella, joka oli riippuva sotatointen kehityksestä Saksan itäisellä rintamalla. Eivätkä saksalaiset sittenkään, kun suuri hyökkäys syyskuun alussa 1917 itärintamalla alkoi, olleet taipuvaisia lähettämään joukko-osastojaan Suomeen – aseita kyllä, kuten olemme nähneet. Saksan ylin sodanjohto näet toivoi, että Suomi omin voimin voisi suoriutua itsenäisyystaistelustansa tukien tällä tavoin myös Saksan aseiden menestystä itärintaman suuren hyökkäyksen aikana.
Teemme seuraavassa yhdistelmän Saksasta saamistamme aseista,[49] josta huomaamme, miten ääretön merkitys jo aseiden[50] muodossa Saksan antamalla avustuksella meille oli.
Saksasta saatujen ja tuotujen aseiden yhteenlaskettu määrä:
78.520 kivääriä
43.600.000 kiväärin, konekiväärin ja pistoolin patruunaa
202 konekivääriä
813 pistoolia
40 tykkiä ja haupitsia
110.620 tykin- ja haupitsin ammusta
17.825 käsikranaattia
83 kenttäkeittiötä
4 lentokonetta
8 moottoripyörää
1.000 ratsumiehelle ja ratsulle varusteet.
Tuhansia kiloja räjähdysaineita.Ne aseet, jotka Suomeen lähetettiin, kuuluivat ns. "Liettuan
komennuskunnan" varastoihin, jotka jo kesällä 1917 olivat varatut
Suomea varten.[51]Suomi oli todella Saksasta saanut suuriarvoisen ystävän, joka kaikin tavoin tahtoi sitä tukea ja auttaa. Olemme nähneet, kuinka Saksan ylin sodanjohto mm. kiirehti Suomea julistautumaan itsenäiseksi ja kääntymään myös Venäjän Neuvostohallituksen puoleen anomuksella, että tämä tunnustaisi Suomen riippumattomaksi, sillä Venäjän tunnustus oli myös muiden valtojen tunnustamisen edellytys. Sekä Suomen hallitus että Neuvostohallitus olivat tähän alussa haluttomia. Mutta Saksan kova painostus Brest-Litowskissa taivutti Venäjän myöntymään, ja Saksan monien vakavien kehoitusten jälkeen myös Suomen hallitus teki tässä suhteessa anomuksen Neuvostohallitukselle, jonka vastaus olikin myönteinen. Seurauksena oli, että Suomi joulukuun 6. p:nä 1917 julistautui itsenäiseksi ja että Venäjän Neuvostohallitus tammikuun 4-5. p:nä 1918 tunnusti Suomen riippumattomuuden. Näin muutkin vallat – Englanti myöhemmin – aivan pian tunnustivat Suomen itsenäiseksi valtioksi. Paitsi muuta Saksa antoi siis Suomelle myös mahtavan poliittisen tukensa. Ja kaiken päätteeksi se lopulta lähetti Suomeen vielä apujoukonkin, joka voimakkaasti joudutti kenraali Mannerheimin voittoa.
Kaikesta huomaamme, että Suomen suhtautuminen Saksaan oli ainoa oikea ja mahdollinen. Saksalaiset ymmärsivätkin tekonsa suuruuden ja arvon, joskin he samalla pitivät silmällä Saksan etuja, kuten ymmärrettävää oli.
ITÄMEREN-DIVISIOONA.
Sotatilanne Suomessa.
Kun kenraali C. G. E. Mannerheim oli nimitetty Suomen sotaväen ylipäälliköksi, lähti hän jo tammikuun 18. p:nä 1918 Vaasaan, Etelä-Pohjanmaan kauniiseen hallituskaupunkiin, saapuen sinne seuraavana päivänä ja järjestäen tänne päämajansa. Mannerheimin ensi toimia oli venäläisten aseista riisuminen, joka oli tapahtuva yllättämällä ja samanaikaisesti eri paikkakunnilla. 28. päivänä oli melkein koko Etelä-Pohjanmaa puhdistettu venäläisistä – kahta eteläistä rannikkokaupunkia lukuunottamatta, jotka nekin jo 31. p:nä vapautuivat vihollisista. Keski- ja Pohjois-Karjalassa oli samanlainen venäläisten aseistariisunta tapahtunut jo noin viisi päivää aikaisemmin. Sortavalan, Joensuun, Antrean ja Vuoksenniskan venäläiset varuskunnat oli näet tammik. 23.-26. päiväin välillä riisuttu aseista ja Vuoksen eteläpuolella ryhdytty puolustautumaan ensi sijassa Antrean luona sekä Valkjärvellä ja Raudussa. Rintama kulki Laatokasta Saimaaseen. Sitten tuli Pohjois-Pohjanmaan vuoro puhdistua. Kemissä oli venäläiset riisuttu aseista tammikuun 29. p:nä. Oulu vallattiin asevoimalla helmikuun 3. p:nä. Ja koko Perä-Pohjola joutui valkoisten valtaan, kun venäläiset helmikuun 6. p:nä olivat lyödyt Torniossa jääkäriupseerien toimiessa suojeluskuntajoukkojen johtajina. Satakunnan suojeluskuntajoukot vetäytyivät Kankaanpäähän lähemmäksi Pohjanmaan valkoista rintamaa ja Lounais-Suomen valkoiset kokoontuivat ensin Uuteenkaupunkiin, josta he suuntasivat retkensä etelään päin tavoitteena Ahvenanmaan puhdistaminen venäläisistä. – Haapamäen asema miehitettiin tammik. 30. p:nä; joten tärkeä Haapamäen–Pieksämäen yhdysrata jäi valkoisille. Helmikuun 7. p:nä siirsi Mannerheim päämajansa Seinäjoelle. Helmik. 8. päivänä vapautui Pohjois-Savon keskus, Kuopio, punaisista, ja jo ennen sitä oli Kajaani vapautunut. Etelä-Savon hallituskaupunki Mikkeli jäi myös valkoisten puolelle.
Etelä-Savossa käytiin taisteluja Savitaipaleella sekä Mäntyharjulla. Pohjois-Häme oli valkoisten toiminta-aluetta, Jyväskylä keskuksena. Satakunnan rintama kulki Ikaalisista Pomarkun kautta Ahlaisiin. Kovimpien hyökkäysten kohteina olivat Ruoveden–Vilppulan ynnä Karjalassa Antrean ja Raudun seudut. Rintama muodosti käyrän poikki maan Laatokasta Pohjanlahteen.
Tammikuun 28. p:n vastaisena yönä, jolloin ylipäällikön suunnittelema rohkea toiminta alkoi Etelä-Pohjanmaalla, alkoi myös punainen kapina yhteistoiminnassa venäläisten kanssa. Punaiset saivat valtaansa maan eteläosan – valkoiset pitivät hallussaan muun osan maata. Punaisten taisteluvahvuus oli noin 75.000 miestä – ja valkoisten sodan loppuvaiheessa n. 70.000 miestä.
Punaisten hyökkäyskauden aikana oli kenraali Mannerheim järjestänyt ja vahvistanut valkoisen armeijan, joka oli luotava hyökkäyskykyiseksi, sillä kapinallisten rintaman murtaminen ja vihollisen voittaminen edellyttivät hyökkäystaisteluita. Helmikuun 25. p:nä valkoinen armeija sai kouluttajiksi ja johtajiksi jääkärit, yli 1.000 miestä, jotka silloin saapuivat Vaasaan suuren asevaraston kera. Valkoiseen armeijaan oli liittynyt myös Suomen ent. sotaväen upseeereja ynnä Venäjän armeijassa palvelleita suomal. upseereja sekä ruotsal. ja saksal. upseereja. – Kun Saksa oli maaliskuun alussa ilmoittanut tulevansa lähitulevaisuudessa lähettämään Suomen hallituksen pyytämät saksalaiset apujoukot valkoisten avuksi, ryhtyi ylipäällikkö kiirehtimään hyökkäysvalmisteluja. Hän piti välttämättömänä, että suomalaiset ennen saksalaisten saapumista saavuttaisivat jonkin ratkaisevan voiton, koska muussa tapauksessa voisi käydä niin, että Suomi näyttäisi saaneen vapautensa saksalaisten antamana lahjana. Suomalaisten oli omalla verellään ostettava vapautensa.
Valkoinen länsirintama oli maaliskuun puolivälin tienoissa valmis ryhtymään ensimmäiseen suurhyökkäykseen saartaakseen punaisten päävoimat Tampereella ja tämä onnistuikin maaliskuun 26. p:ään mennessä. Ratkaiseva hyökkäys Tamperetta vastaan alkoi huolellisten valmistelujen jälkeen huhtikuun 3. p:nä – samana päivänä, jolloin saksalainen Itämeren-divisioona nousi maihin Hangossa. Punaiset puolustivat Tamperetta sitkeästi, ja vasta 6. p:nä, veristen katutaistelujen jälkeen, kaupungin valtaus saatiin loppuunsuoritetuksi. –
Savossa ja Karjalassa taas oli menestyksellisesti torjuttu punaisten hyökkäykset. Taistelut olivat erityisen ankaroita Ahvolassa ja Raudussa. Enimmäkseen jääkäriupseerit johtivat taisteluita – ja erittäin ansiokkaasti. Jo ennen Tampereen valtausta ja saksalaisten maihinnousua ryhtyi kenraali Mannerheim myös valmistelemaan valkoisen armeijan seuraavaa suurta sotatointa, Karjalassa taistelevien vihollisvoimien tuhoamista, sillä sieltä oli tullut vakavia tietoja.
Karjalan rintamalla oli valkoisten maaliskuun 24. päivänä täytynyt Ahvolassa peräytyä vihollisen voimakkaan tykkitulen vuoksi, ja kun itärajan yli, Raasulista käsin, rupesi vielä venäläisiä joukkoja etenemään, oli majuri Sihvon pyydettävä päämajasta apua. Vihollisen hyökkäykset saatiin kuitenkin torjutuksi. Raudussa saatiin huomattava voitto venäläisistä huhtikuun 5. p:nä. Vapaussodassamme oli siis ratkaiseva käänne jo tapahtunut saksalaisten joukkojen aloittaessa toimintansa Suomessa. – Tampere oli vallattu ja Karjalan valkoiset joukot odottivat vain hyökkäyskäskyä yhtyäksensä operaatioon Viipuria vastaan. Mutta silti olivat Itämeren-divisioonan sotaliikkeet suuriarvoiset Etelä-Suomen vapauttamiseksi – maamme sivistyskeskuksen säilymiseksi tuhoutumasta. Tampereen valtauksen jälkeen johti ylipäällikkö kenraali Mannerheim valkoisen armeijan päävoimat toiseen suureen hyökkäysliikkeeseen, joka suoritettiin Karjalan rintamalla; se johti siellä toimivien punaisten voimien tuhoamiseen ja Viipurin valloitukseen huhtikuun 29. p:nä.
Mainittakoon vielä, että Lounais-Suomi ja sen tärkeä keskus, Turku, vapautui punaisesta terrorista huhtikuun 12. p:nä. Sitten vetäytyivät Lounais-Suomen, Satakunnan ja Tampereen ympäristössä vielä liikuskelevat punaiset suurena vyörynä itään päin, tavoitteina Lahti ja Viipuri.
Tällä välin olivat saksalaiset joukot kenraali kreivi von der Goltzin johdolla ryhtyneet sotatoimillansa vapauttamaan Etelä-Suomea – Hankoniemen ja Kymijoen välisellä alueella. Seuraavassa luomme tarkemman yleiskatsauksen Itämeren-divisioonan Suomen-retkeen ja sen kunniakkaaseen toimintaan maassamme.
Itämeren-divisioonan osanotto Suomen vapaussotaan.
Sekä Ruotsissa että Saksassa toimivat Suomen vapausliikkeen edustajat olivat alun perin hartaasti toivoneet ja esittäneet, että Saksa ennen kaikkea myös maihinnousujoukkojensa kautta olisi tukenut Suomen itsenäisyyspyrkimyksiä, mutta Saksan ylin sodanjohto ei ollut katsonut sotatilanteen sallivan sitä, ennenkuin vuoden 1918 alkupuolella.
Kun Suomen vapaussota oli tammikuun 27. p:nä 1918 alkanut, tuntui punaisten hallussa olevan Etelä-Suomen asema kerrassaan epätoivoiselta, semminkin kun odotettavissa oli, että valkoinen armeija alkaisi painaa punaisia joukkoja yhä enemmän etelään, missä ne niitä odottavan tappion hurjistamina ja venäläisten joukkojen kiihottamina, joita maassamme vielä oli noin 40.000 miestä, tulisivat panemaan perinpohjaisen hävityksen toimeen. Jo helmikuun alkupäivinä kehoitti sen tähden Helsingissä piileskelevä maan laillisen hallituksen päämies Svinhufvud Suomen Tukholmassa olevaa lähettilästä Gripenbergiä pyytämään aseellista apua Ruotsin tai Saksan hallituksilta. Kun Ruotsin hallitus kieltäytyi aktiivisesta toiminnasta Suomen itsenäisyyden hyväksi, oli turvauduttava Saksan apuun.
Kenraali Mannerheim oli saksalaisten apujoukkojen maahan kutsumisen johdosta toista mieltä kuin Suomen hallitus, toivoen Suomen omin voimin selviytyvän sodasta – tätä ei suinkaan turhamaisuudesta, vaan jotta suomalaiset saisivat itseluottamusta vastaisten pahojen päivien varalle ja jotta he osaisivat antaa arvoa vapaudellensa. Samaa mieltä oli alussa Vaasan senaattikin, mutta se asettui kuitenkin pian puheenjohtajansa Svinhufvudin kannalle, koska Etelä-Suomea uhkasi suurten sivistyksellisten ja taloudellisten arvojen tuhoutuminen, jos sota tulisi pitkäaikaiseksi. Kenraali Mannerheimkin taipui lopulta hallituksen toimenpiteisiin, vieläpä tunnetussa sähkösanomassaan kiirehtikin saksalaisen apujoukon lähettämistä, kun asia kerran Suomen hallituksen taholta jo oli ratkaistu ja Saksan ylin sodanjohto oli antanut siihen suostumuksensa.
Me suomalaiset olimme pitkin matkaa selvillä siitä, että Saksan ylimmällä sodanjohdolla oli kyllä halu auttaa meitä. Siitä oli todistuksena ei ainoastaan Jääkäripataljoona 27:n kouluttaminen, vaan myös Suomen aseistus, mihin edellisessä olemme yksityiskohtaisesti tutustuneet. Mutta juuri tänä ajankohtana olivat Brest-Litowskin aselepo- ja rauhanneuvottelut estämässä Saksaa tehokkaasti puuttumasta asioihimme – lukuunottamatta Saksan antamaa suurta poliittista tukea.
Kun Saksa sitten neuvottelujen kuluessa huomasi, että bolshevikit eivät todellisuudessa halunneetkaan rauhaa, vaan että propagandanteko lienee ollut heille pääasia, pidettiin helmikuun 13. p:nä 1918 Homburgin neuvottelu, jossa keisarikin oli läsnä. Seurauksena oli keisarin hyväksymä aselevon irtisanominen ja sotatointen jatkaminen Itämeren-maakunnissa. – Suomeen tehtävä retki soveltui nyt hyvin Saksan sotasuunnitelmiin. Ja kun Suomen Berliinin-lähettiläs valtioneuvos Hjelt vielä helmikuun 21. p:nä uudisti pyynnön apuretkikunnan lähettämisestä, sai Saksan laivasto käskyn ryhtyä toimiin saksalaisen avustusjoukon kuljettamiseksi Suomeen, ja sen tuli valmistavana toimenpiteenä muodostaa Ahvenanmaan saaristosta tukikohta Suomeen kohdistetulle päätoiminnalle.
Maihinnousupaikoiksi suunniteltiin ensin Mäntyluodon ja Rauman satamia, koska Suomen valkoisen armeijan ylipäällikkö, ratsuväen kenraali, vapaaherra Mannerheim oli alkanut vapaustaistelun maan läntiseltä rantaseudulta.
Kysymyksessä oleva etappitukikohta oli välttämätön semminkin matkan pituuden tähden. Retki oli muuten suoritettava laivojen liikunnalle mitä kylmimpänä vuodenaikana, helmi-maaliskuulla, jolloin jäät Itämeren pohjoisosissa ovat vahvimmillaan, ahtojäävyöhykkeet miltei läpäisemättömät ja jolloin tiheään esiintyvät usvat haittaavat purjehdusta luodoista ja kareista rikkailla saaristovesillä vaikeuttaen suuressa määrin miinanetsijä- ja miinanraivaaja-alusten toimintaa – jopa suorastaan keskeyttäenkin sen päiväkausiksi. Ripeä toiminta oli siis tarpeen, jos mieli tuoda Suomelle apua ja Saksallekin etua – oikeaan aikaan.
Saksalaisen apuretkikunnan lähettämisen syyt.
Olemme pitkin matkaa selostaneet, kuinka tarpeellinen ja välttämätön Saksan apu meille oli maamme itsenäisyyden saavuttamiseksi. Me käännyimme Saksan puoleen hädässämme kuin suuren mahtavan ystävän puoleen. Emme kuitenkaan ilmaiseksi pyytäneet tätä apua: me selitimme olevamme valmiit nousemaan Saksan joukkojen kanssa yhteistä vihollista, meidän sortajaamme vastaan. Me tiesimme, että Suomi tarjoaisi Saksan sotatoimille pohjoisessa erinomaisen tukikohdan. Mutta me emme kyenneet harkitsemaan tarpeeksi. Me luulimme alussa hyväuskoisesti, että Ruotsi ryhtyisi Saksan liittolaisena sotaan ja että Ruotsi–Saksa yhdessä lähettäisi joukkojansa Suomen kautta ja kanssa Venäjää vastaan. Tämä uskomme petti, mutta me emme hellittäneet sittenkään, me pidimme edelleen kiinni Saksasta, me tiesimme, että meitä siellä ymmärrettiin ja että Saksalla oli halu meitä auttaa. Käsitimme kyllä senkin, että Saksalla olisi aikaisemmin ollut suuria vaikeuksia joukkojensa siirtämiseksi Itämeren yli, niin kauan kuin Venäjä ei vielä ollut täydellisesti luhistunut. Mutta v:n 1918 keväällä oli tilanne tässä suhteessa aivan toinen, joskin joukkojen siirrolla talviseen aikaan oli taas omat vaikeutensa, kuten tulemme näkemään Saksan laivaston erikoisryhmän miltei ylivoimaisilta näyttäneistä ponnistuksista.
Saksan sodankäynnissä ilmeni sittemmin seikkoja, jotka aiheuttivat sen, että joukkojen Suomeen siirto oli Saksankin edun mukaista.
Antakaamme vilpittömän ystävämme ja Saksan suuriarvoisen avun tuojan, kenraali kreivi von der Goltzin selostaa, miten Suomen ja Saksan edut nyt kävivät yhteen. Hän lausuu seuraavasti:
"Totta on, että Saksa lähettämällä apuretkikunnan Suomeen ajoi myöskin omia etujaan. Mutta ilman niitä ei mikään hallitus rohkenisi vuodattaa omien maanmiestensä verta – kaikkein vähimmin sellaisen maan hallitus, joka vuosikausia oli saanut ponnistaa voimansa äärimmilleen puolustaakseen vapauttaan kokonaista vihollismaailmaa vastaan.
"Tähän aikaan Saksa pelkäsi Venäjän itärintaman uudestaan muodostumista, jonka vuoksi sen Ranskassa olevan armeijan selkäpuoli oli ehdottomasti turvattava. Sen täytyi senvuoksi pitää kurissa uutta bolshevikki-imperialismia, joka lähinnä kohdistui Suomea vastaan, mutta sitten edelleen myöskin Ruotsia ja Saksaa vastaan, ja joka kaikissa julistuksissaan avoimesti teki propagandaa maailmanvallankumoukselle. Taistelemalla suomalais-venäläisiä punaisia vastaan Saksa samalla suojeli itseäänkin sekä sisään- että ulospäin. Mutta samalla piti saataman estetyksi se, ettei Englanti pääsisi Muurmanin-rataa pitkin tunkeutumaan etelään päin, valtaamaan Pietaria ja Kronstadtia ja ettei venäläinen sotapuolue, järjestyksen tultua palautetuksi maahan, asettaisi Venäjän jättiläisarmeijat uudestaan rintamaan Saksaa vastaan tai Kronstadtista käsin uhkaisi Saksan Itämeren rannikkoa.
"Suomen ja Saksan edut kävivät siis yhteen Venäjään nähden, kuten kaikessa terveessä aseveljeydessä tulee käydäkin. Mutta samalla molemmat kansat taistelivat maailmankulttuurin puolesta. Kuinka tosi tämä väite on, sitä ei nytkään vielä suurin osa ihmisistä käsitä vaikka Suomen vapaussota oli vain ensimmäinen näytös taistelussa aasialaista sivistystuhoa vastaan, ja seuraavat näytökset todistavat mikä vaara koko Eurooppaa uhkaa voittoisan bolshevismin taholta."
Voimmeko selvempää, rehellisempää ja arvovaltaisempaa selostusta saada siihen, miksi Saksa lähetti joukkojansa Suomeen!
Suomen retkeen osallistuneet alukset.
Suomen retkeen käytettävät merivoimat oli pääasiallisesti
otettava Pohjanmerelle sijoitetusta valtamerilaivastosta, koska
Itämeren laivasto-osastoista ei riittänyt tarpeeksi laivoja niin
laajakantoiseen yritykseen. H. M. Keisarin käskystä muodostettiin
sen vuoksi helmikuun 21. p:nä 1918 erikoinen laivastoryhmä,[52] joka
tehtävien mukaan jakautui kolmeen osastoon:I. osasto: Pääalukset olivat linjalaivat "Westfalen" ja "Rheinland"
ynnä suuri joukko tarkoitukseen tarvittavia laivoja, miinanetsijöitä ym. Tämän osaston tehtävänä oli tukikohdan valtaaminen.
II. osasto: Miinalaiva "Nautilus" ja kuljetushöyrylaiva "Giessen",
kaksi torpedovenettä, yksi sairaalalaiva ja yksi hiilihöyry. Osaston tehtävänä oli tukikohdan perustaminen.
III. osasto: Kuljetuslaivasto, jonka laivaluku oli 50, oli pääretken
käytettävänä.
Laivastoryhmä alistettiin välittömästi merisotajohdon alaiseksi ja sen päälliköksi nimitettiin valtamerilaivaston IV. laivueen siihenastinen 2. amiraali, kontra-amiraali Meurer.
Ahvenanmaan retki.
Ahvenanmaan saarten miehityksen jouduttamiseksi päätettiin sinne aluksi vietäväksi vain 1 pataljoona (29 upseeria, 9 upseerinsijaista ja 991 miestä), joka sijoitettiin "Westfalen" ja "Rheinland"-nimisiin linjalaivoihin. Erikoisryhmän I. osasto pääsi lähtemään vasta helmikuun 28. p:nä 1918 Danzigin edustalta. Laivue kulki Öölannin eteläkärkeen ja sitten Öölannin ja Gotlannin välitse saapuen Gotska Sandöstä pohjoiseen olevien saksalaisten miinakenttien väliselle merialueelle maaliskuun 2. p:n valjetessa. Ajojääkentät kävivät yhä suuremmiksi ja kello 17 sai ryhmä käskyn käydä ankkuriin "Svenska Högarnen" tasalla, keskellä tiheätä ajojääselkää. Seuraavan päivän sarastaessa nostettiin ankkuri ja tarkoituksena oli tunkeutua Ahvenanmerelle Vitkubb-karista länteenpäin ja sitten edelleen avoimia paikkoja myöten Eckerön lounaiskärkeen. Ei näet ollut mahdollista päästä suoraa tietä millekään Ahvenanmerenpurjehdukselle suotuisalle selälle, sillä laajat venäläiset miinavyöhykkeet olivat esteinä, samoin myös jään vahvuus, joka yhä kasvoi. Vitkubb-karin väylä, joka oli Saksan laivastolle tullut tunnetuksi muutamien sukellusveneiden retkeilyistä Ahvenanmerellä ja Pohjanlahdella, oli ahdas ja tarkoin luodattava saaristoväylä, semminkin kun oli kysymyksessä 6-8 m syvyydessä kulkevat sotalaivat. Jääsuhteista koetettiin jäänmurtajan avulla päästä selvyyteen, ja niin ryhdyttiin varhain maaliskuun 3. p:n aamulla etenemään, mutta jään vahvuus kasvoi nopeasti, niin että jäänmurtajakaan ei kunnolla päässyt etenemään. – Kun suurin ponnistuksin oli tultu venäläisten miina-alueen rajalle, jolloin olisi ollut käännyttävä pohjoiseen, näkyivät tähystystornista silmänkantamattomat jääkentät, ja kaikesta päättäen oli myös Vitkubb-väyläkin vahvassa jäässä. – Raskas kamppailu pohjolan talvihirmujen kanssa oli alkanut. Varsinkin pienten alusten tila kävi yhä tukalammaksi, sillä niiden oli vaikea edetä avatussa railossakin, jossa uiskenteli puolen metrin paksuisia jäälohkareita. Suomalaiset luotsit, joita oli laivueessa kaksi, pitivätkin pieniä aluksia kelpaamattomina jäätyneillä vesillä.
Oli ilmeistä, että maaliskuun 3. päivän yritys oli keskeytettävä. Laivastoryhmän päällikkö, amiraali Meurer päätti sen vuoksi, että oli käännyttävä takaisin, ja raskain sydämin hän antoi käskyn maaliskuun 3. p:n illalla paluumatkalle lähtemisestä. Yritystä ei suinkaan silti ollut jätettävä kesken, vaan oli otettava kipinäteitse yhteys II:n osaston laivueeseen, joka oli lähtenyt Kielistä maaliskuun 1. p:nä. Uuden suunnitelman mukaan oli lähdettävä yrittämään uudestaan kaikkein vahvimmilla aluksilla, samalla rajoittaen niiden lukua mitä vähimpään. II:n osaston päällikkö, "Nautiluksen" komentaja, sai sen vuoksi kipinäkäskyn lähettää höyrylaiva "Giessenin" ja yhden hiililaivan kovimmalla nopeudella paikalle. "Nautilus" itse määrättiin II:n osaston jäljellä olevien laivojen ja I:stä osastosta palautettavien kevyitten alusten kera pysyttelemään Gotlannin länsipuolella – ulkopuolella Ruotsin aluevesiä.
Kello 2.30 aamulla maaliskuun 4. p:nä saapuivat jäljellejääneeseen, I osaston laivueeseen II:sta osastosta "Giessen", yksi hiililaiva ja jäänmurtaja "3 Hamburg" ynnä kaksi näiden suojana tullutta torpedoalusta.
Laivojen yhdyttyä suunnattiin matka jälleen pohjoiseen. Puolenpäivän aikaan ryhdyttiin lentokoneiden avulla tutkimaan Vitkubb-väylän kuljettavaisuutta, mutta tästä ei tullut mitään, kun toinen vesitaso sai moottorivian. Aikaa vain kului, joten ajateltiin ankkuroimista "Svenska Högarnen" kohdalla taajojen jääkenttien keskelle, mutta tätä luotsit jyrkästi vastustivat. Näin ollen oli taas käännyttävä "Gotska Sandötä" kohti, jonka pohjoispuolella oltiin noin kello 19, mutta nyt vaikeuksiin liittyi vielä sumukin. Kello 20 vallitsi sellainen usva, että alukset kadottivat toisensa kokonaan näkyvistä – eikä ankkuroiminen niin syvillä vesillä tullut kysymykseenkään.
Tiistaina, maaliskuun 5. p:nä kello 2 aamulla lähtivät laivat uudestaan liikkeelle ohuen jään läpi ja kello 4 aikaan oli saavuttu taas "Svenska Högarnen" kohdalle, mutta usva pysyi yhä vielä sakeana. Kipinäkäskyjen avulla saatiin laivasto ankkuroiduksi 50 m:n syvyydelle jäiden keskeen, mikä oli katsottava kelpo saavutukseksi sekä johtoon että kipinäasemain hoitajiin nähden. Kello 6 aikaan aamulla selkeni ilma nopeasti ja laivue nosti ankkurin otettuaan tarkan lähtöpisteen maasuuntiman avulla. Jääsuhteetkin näyttivät parantuneen, joten toivottiin päästävän perille vielä samana päivänä. Kello 7:stä 10:een taisteltiin ajojääkenttien keskellä, mutta kello 10 aikaan päästiin jo selville vesille, ja puolen päivän tienoissa oli laivueella Vitkubb-väylä edessään. Mutta matkan merkkikiven, Vitkubb-karin löytäminen vaati tuskallisen tarkkaa työtä. Laivueessa osui olemaan eräs Laudon-niminen perämies, joka edellisiltä sukellusveneretkiltään tunsi väylän. Hänen erinomaisen paikallistuntemuksensa ja mitä huolellisimman ohjauksensa ansiota etupäässä on, että laivue pääsi kulkemaan Vitkubb-väylästä häiriöittä. Ohi kuljettaessa laskettiin tälle 2 m korkealle ja 8 m laajuiselle karille miehiä ja tarveaineita ison merimerkin pystyttämiseksi vastaisten matkojen varalta. Se oli samalla oleva todisteena siitä, että saksalainen erikoisryhmä oli löytänyt miinojen, usvan ja jäitten halki tien pienelle Vitkubb-karille ja alistanut sen palvelukseensa.
Kun Vitkubb-väylästä oli selvitty, jouduttiin pian miltei avoveteen. Ja kello 15 tienoissa tuli Eckerön selältä näkyviin kaksi ruotsalaista sotalaivaa, "Sverige" ja "Oscar II". Kello 16 "Westfalen" pysähtyi Eckerön lounaisrannikon kohdalla. Kaksi amiraaliesikuntaupseeria lähetettiin "Hindenburg"-nimisellä jäänmurtajalla ruotsalaiselle lippulaivalle antamaan tietoa Saksan laivaston erikoisryhmän tulosta ja tarkoituksesta sekä sopimaan lähemmän neuvottelun ajasta.
Kello 18.30 maaliskuun 5. p:nä 1918 laskivat saksalaiset laivat jäälohkareilta otettujen ahvenanmaalaisten luotsien opastusta hyväkseen käyttäen Eckerön satamaan, kiinteän jään reunaan Ruotsin sotalaivojen lähettyville.
Varman tukikohdan valtaaminen Ahvenanmaalla oli nyt saavutettu ja se oli yksi Suomen avustusretken tärkeimpiä edellytyksiä.
Mutta mitä oli tapahtunut Ahvenanmaalla helmikuulla 1918 noin pari viikkoa ennen saksalaisten saapumista sinne? Ns. Uudenkaupungin suojeluskunta, noin 500 miestä – koottuna Lounais-Suomen isänmaallisista miehistä ja päällikkönä kapteeni J. C. S. Fabritius, rohkea ja tarmokas mies, – kokoonnuttuaan Uuteenkaupunkiin aikoi ensin pyrkiä pohjoiseen, kenraali Mannerheimin joukkoihin. Mutta turkulainen liikemies, johtaja Edgar Grönblom, joka oli vaikutusvaltaisimpia joukossa, oli tullut siihen vakaumukseen, että läpimurto pohjoiseen ei onnistuisi, vaan että suojeluskunnan olisi suunnattava kulkunsa kokonaan toiselle taholle, Ahvenanmaalle. Oli kuin Korkeimman johdatus, joka vei tämän urhean joukon etelään juuri Ahvenanmaan-kysymyksen kriitillisimmällä hetkellä. Jollei "Uudenkaupungin suojeluskunta", joka kuului Suomen laillisen hallituksen sotavoimiin, olisi ilmestynyt Ahvenanmaalle ja täällä edustanut Suomea, emme tiedä, miten Ahvenanmaan-kysymys olisi päättynyt. Suojeluskunnan, vaikka se rohkeasti riensi voitosta voittoon ja vielä helmikuun 17. p:nä vallattuaan Godbyn[53] sekä 19. p:nä lyötyään siellä verisesti pakosalle Turusta saapuneiden punakaartilaisten hyökkäyksen, täytyi ruotsalaisten taholta annettujen väärien tietojen perustuksella kulkea isänmaansa tähden alennuksen tietä. Heille oli totuudesta poiketen tiedoitettu, että heidän ylipäällikkönsä, kenraali Mannerheim muka oli pyytänyt Ruotsin avustusta suojeluskunnan kuljettamiseksi Suomeen. Myöskin Suomen Tukholman-lähettiläälle, Gripenbergille, oli annettu vääriä tietoja suojeluskunnan muka hädänalaisesta tilasta ja niin saatu hänet houkutelluksi kehoittamaan sitä poistumaan. Näin ollen saatiin suojeluskunnan johtomiehet (20.2.18) neuvottelemaan tilanteesta ja allekirjoittamaan häpeällinen sopimus, jonka ruotsalaiset upseerit ja Ahvenanmaan separatistit sekä ruotsalaisella sotalaivalla tuotu bolshevikki-komissaari Vorovski olivat sanelleet. Sen mukaan oli Uudenkaupungin suojeluskunnan poistuttava Ahvenanmaalta, vieläpä luovutettava aseensakin ja melkoinen sotasaalis[54] osaksi venäläisille, osaksi ruotsalaisten huostaan. Heidät vietiin ruotsalaisilla laivoilla ensin meren yli Ruotsiin ja sitten junassa Haaparannalle sekä täältä Suomen puolen Tornioon. Venäläisten oli myöskin määräajan, 5 viikon kuluttua poistuttava, mutta he saivat pitää aseensa ja varastonsa – vieläpä tilaisuuden lähettää niitä kaksi laivalastillista Turkuun, missä ne tietysti joutuivat punaisille. Ruotsalaiset olivat ilmeisesti paljon suopeampia venäläisiä kuin suomalaisia kohtaan, mutta ruotsalaisten upseerien joukossa oli sentään useita kunnianmiehiäkin, kuten amiraali Ehrensvärd ja everstiluutnantti Ros, jotka vastenmielisesti seurasivat tuota häpeällistä Ruotsin hallituksen puuttumista Suomen asioihin ja urheiden miesten pettämistä.
Ruotsalaiset esiintyivät inhimillisyyden varjolla, he tahtoivat muka varjella ahvenanmaalaisia verisistä selkkauksista, mutta itse asiassa näyttää Ruotsin viranomaisten menettely olleen ilmeinen yritys anastaa Ahvenanmaa Suomelta, joka silloin juuri taisteli elämästä ja kuolemasta ja jonka voitto tai tappio merkitsi Ruotsillekin tavattoman paljon.
Ruotsalaisilla näyttää kyllä olleen vihiä Saksan ja Suomen välisestä sopimuksesta, mutta saksalaisten odottamaton saapuminen lienee sittenkin ollut heille yllätys ja vähemmän tervetullut.
Meille suomalaisille taas se oli erittäin toivottu asia. sillä meidän käsityksemme mukaan saksalaisen Itämeren-divisioonan väliintulo pelasti silloisessa vaikeassa asemassa Suomelle Ahvenanmaan.
Kun Saksan laivaston erikoisryhmän laivat olivat saapuneet Eckeröhön, saivat saksalaiset ruotsalaisten kanssa nopeasti aikaan toimintasopimuksen, jossa mm. määrättiin ne alueet, juuri Ahvenanmaan pääpaikat, jotka 14. Jääkäripataljoona miehittäisi. Jääkäripataljoona ryhtyikin tarmokkaasti silmälläpitämään venäläisten omavaltaisuuksia, mm. pidättäen kaksi punaisten laivaa, jotka uuden kerran täyteen lastattuina olivat viemässä aseita ja sotatarpeita Turkuun.
Amiraali Meurerin huolena ei ollut ainoastaan etappitukikohdan valtaaminen ja järjestäminen, vaan hänen täytyi myös suunnitella retken jatkamista Itämeren-divisioonan ylikuljetusta silmälläpitäen. Hän tuli kuitenkin pian siihen käsitykseen, että jääesteet tekivät mahdottomaksi Saksan sotavoimain maihinnousun Raumalla ja Mäntyluodossa, vaikka vahvojakin jäänmurtajia käytettäisiin. Kaikkien luotsien ja asiantuntijain mukaan oli Hanko ainoa satama, jota tähän vuodenaikaan voitiin ajatella joukkojen maihinnousupaikaksi, se oli sitä paitsi lähellä Etelä-Suomen keskustaa, maan pääkaupunkia Helsinkiä, jonka vapauttaminen punaisesta hirmuvallasta oli sotatoimien tärkeimpiä tehtäviä. Strategisessa suhteessa ei Hangon valitseminen kyllä liene ollut paras mahdollinen. Amiraali Meurer ilmoitti tästä uudesta suunnitelmasta kipinäteitse merisotajohdolle ja lähti maaliskuun 19. p:nä linjalaiva "Westfalenilla" Saksaan voidakseen henkilökohtaisesti merisotajohdolle esittää Hangon valitsemisen tärkeyttä. "Westfalenia" seurasi kaksi saarronmurtajaa ja jäänmurtaja "3 Hamburg". Gotlannin länsipuolelta otettiin myös mukaan "Nautilus" ja sen johdossa olevat pienemmät alukset. Näin laivat ottivat suunnan Danzigia kohti. Matkalla Danzigiin toi lähettilaiva "T. 143" amiraali Meurerille H. M. Keisarin toimintakäskyn Suomen avustamista tarkoittavan pääretken suorittamisesta.
H. M. käskee mm.
1) Suomen hallituksen avustamiseksi lähetetään Itämeren-divisioona Länsi-Suomeen.
2) Itämeren-divisioonan toimia johtaa Itämeren-divisioonan päällikkö. Hän ottakoon tällöin varteen Suomen sotavoimain ylipäällikön antamat ohjeet.
3) Toimintapohjakseen on laivasto ottanut haltuunsa Ahvenanmaan saaret.
Hanko valitaan maihinnousupaikaksi; kulkureitin kuntoonpaneminen.
Amiraali Meurerin lähimpänä tehtävänä Danzigiin saavuttuaan oli asettua henkilökohtaiseen yhteyteen Itämeren-divisioonan päällikön kenraalimajuri kreivi von der Goltzin kanssa, joka joukkojensa ja kuljetuslaivaston kera jo oli saapunut Danzigiin. Tällöin pidettiin esikuntamajassa neuvottelu, jossa Itämeren-divisioonan komentaja tutustutettiin joukkojen Suomeen-kuljetusmahdollisuuksiin ja 14. jääkäripataljoonan siirtoon Turkuun. Molemmat päälliköt olivat selvillä siitä, että yritystä oli mahdollisuuden mukaan joudutettava.
Amiraaliesikunnassa Berliinissä pidetyt neuvottelut johtivat siihen, että lopullisesti hylättiin ajatus saksalaisen apujoukon kuljettamisesta Raumalle tai Mäntyluotoon tai Ahvenanmaan kautta Hankoon, koska jääsuhteet näillä vesillä olivat epäsuotuisat ja koko yritys niiden takia viivästyisi. Sen sijaan valittiin Viron saarten länsi- ja pohjoispuolinen reitti kulkuväyläksi ja Hanko maihinnoususatamaksi.
Siitä suuresta laivamäärästä, mikä retken suorittamiseen tarvittiin, olemme aikaisemmin tehneet summittaisen yhteenvedon ja käsitämme, mitä suurta huolta laivojen hankinta ja järjestely vaati.
Nyt alkoi kulkureitin kuntoonpaneminen, joka Itämeren miinanetsintäosaston päälliköltä fregattikapteeni von Rosenbergiltä kysyi suurta taitavuutta ja tarmoa. Ennen kaikkea täytyi hänen saada käytettäväkseen kaikki purjehdusta helpottavat apuneuvot, kuten majakkavalojen ja merimerkkien kuntoonpaneminen ja ylläpitäminen Baltian rannikolla sekä majakkalaivoja sijoitettaviksi reitin varrelle. Miinanetsintäosaston päällikölle annettiin sitten seikkaperäinen toimintaohje. Se sisälsi pääasiallisesti määräyksen 2 meripenikulman levyisen, miinoista vapaan reitin kuntoonsaattamisesta Danzigista Hankoon niin lyhyen ajan kuluessa kuin mahdollista. Reitiksi käytettäisiin alussa vanhaa rannikkoväylää Neufahrwasser–Brüsterort–Libau ja sitä väylää, jota kuljetuslaivasto oli kulkenut Viron saaria valloitettaessa. Saarenmaan-väylän päätepisteestä suunnattaisiin kulku – suomalaisen yliluutnantti Roosin ehdotusta noudattaen – Viron saarten länsi- ja pohjoispuolitse itäänpäin Odensholmin saaren kohdalle asti ja sieltä poikki Suomenlahden Hangon suuntaan.
Maaliskuun 20. p:nä olivat kaikki laivasto-osastot jo niin lähellä yhteistä toimintapaikkaa, että etsintäosaston päällikkö voi koota voimansa Libauhun yhteistä matkaanlähtöä varten. Mutta merellä tehtävää työtä haittaavat usein luonnonesteet, kuten sumu ja myrsky; näitä vastuksia sai etsintäosastokin kokea, ja kaiken lisäksi tulivat odottamattomat miinoihin kosketukset, joista oli seurauksena kolmen laivan tuhoutuminen, yhden koko miehistöineen. Kaikkiaan hukkui miinoja raivattaessa 16 miestä. Maaliskuun 25. p:nä saapui etsintäosastolle, sen myrskyn takia viruessa Hiidenmaan rannikolla, seuraava kipinäsanoma:
"H. M. Keisari on käskenyt, että Suomeen lähetettävän retkikunnan on jouduttava matkaan niin pian kuin mahdollista. Erikoisryhmä."
Tietenkin tämän ylimmän sotaherran toivomus, jonka osaksi Suomen hätä oli aiheuttanut, oli mahtavana kiihokkeena, mutta vielä 26:nakin oli myrskyn ja merenkäynnin vuoksi mahdoton ruveta töihin.
Maaliskuun 30. p:nä oli tuuli taas yltynyt 6-8 Beaufortin vahvuiseksi, niin että etsintäosaston päällikön täytyi raskain sydämin keskeyttää työt. – Erikoisryhmältä tuli taas seuraava kipinäsanoma:
"Otaksun, että työt ovat maaliskuun 31. p:ään mennessä edistyneet
niin pitkälle, että kuljetuslaivasto voi lähteä matkaan maaliskuun
31. p:nä.
Erikoisryhmän päällikkö."Tämä sähkösanoma oli aiheutunut kenraali Mannerheimin ynnä Suomen senaatin puheenjohtajan Svinhufvudin Tukholman kautta lähettämistä sähkösanomista, joissa kaikki viivyttely saksalaisen apuretkikunnan taholla merkittiin "tuhoatuottavaksi" ja pyydettiin niin pian kuin suinkin jouduttamaan sen matkaanlähtöä.
Etsintäosaston päällikkö, häntä täten kiirehdittäessä, päätti perinpohjaisesti poiketa alkuperäisestä suunnitelmasta ja raivata matkareitin venäläisen saartoalueen lävitse (väylä Golotowa-, Serbina- ja Apollo-särkkien pohjoispuolitse). Uudet työt aloitettiin 30. p:nä klo 9 – ne menestyivät, joten toiveet näyttivät valoisammilta. Maaliskuun 31. p:n iltana voitiin erikoisryhmälle ilmoittaa, että reitti oli pääpiirteissään saatu raivatuksi. Huhtikuun 1. p:nä sijoitettiin puuttuvat majakkalaivat paikoilleen. Samana päivänä puolen päivän aikaan oli kuljetuslaivasto jo lähtenyt liikkeelle Danzigista. – Kaikille miinanetsijäosastoon kuuluville on lausuttava tämän erinomaisen vaivalloisen ja tärkeän työn johdosta meidän suomalaisten puolesta korkein tunnustus ja kiitos.
Tämä suppea yhteenveto jo antaa aavistuksen niistä äärettömistä ponnistuksista, joita Ahvenanmaan-retkeen osallistuneilta laivasto-osastoilta ja pääretken reitin raivaustyön suorittajilta vaadittiin.
Itätneren-divisioonan joukko-osastot.
Ne joukot, jotka määrättiin Suomen-retkeä varten, olivat Brest-Litowskin rauhanteon jälkeen vapautuneet itärintamalta, eikä niitä oltu vielä viety Ranskaan. Näistä mitä erilaisimmista joukkoyhtymistä kokoonpantiin uusi divisioona, jonka taistelukelpoisuus oli mainio.
Joukot olivat seuraavat:
2. Kaartin ratsuprikaati eversti _von Tschirschky und
von Boegendorffin_ johdolla. Siihen kuuluivat 1. ja 3. Kaartin-ulaanirykinentti ynnä Saksilainen karabinieerirykmentti, kaikki kolme rykmenttiä jalkaisin, koska asemasodan alkamisesta lähtien ratsuväki etupäässä oli taistellut jalan.
95. reservijalkaväkiprikaati kenraali _Wolfin_ johdolla; prikaatiin
kuului 4. ja 14. Jääkäripataljoona ja 3. reservijääkäripataljoona; edelleen:
5 polkupyöräkomppaniaa ja vuoristokonekivääriosastot 228 ja 229; nämä 7 pientä osastoa liitettiin tarpeen mukaan muihin osastoihin.
1 eskadroona 3. kyrassieerirykmentistä, 1 baijerilainen vuorikenttätykistöjaos,
2 10 sm ja 1 15 sm patteria,
1 pioneerikomppania,
puhelin-, kipinälennätin-, sairaanhoito- ja voimavaunumuodostelmat sekä viimein filmiosasto.
Johtoon astui hajoitetun 12. nostoväkidivisioonan esikunta, joka sai uuden komentajan kenraalimajuri kreivi von der Goltzista ja uuden ensimmäisen pääesikuntaupseerin kapteeni Karmannista; molemmat viimeksimainitut tulivat Ranskan rintamalta. Uusi divisioona sai nimekseen Itämeren-divisioona.
Itämeren-divisioonan miesvahvuus, siihen luettuna Saksan laivaston erikoisryhmä ja eversti, vapaaherra von Brandensteinin maihinnousujoukko oli kaikkiaan 15.000 miestä, joista von der Goltzin varsinaisiin taistelujoukkoihin kuului noin 10.000 miestä.
Joukkojen kuljetus Suomeen.
Kun reitti Hankoon oli suurin ponnistuksin saatu selväksi, tapahtui pääjoukon ja sen varusteiden laivaus hyvin nopeasti kuljetuslaivaston päällikön, laivastokapteeni Irmerin tarmokkaalla johdolla. Kuljetuslaivasto oli seuraavalla tavalla järjestetty:
1) Etujoukko:
Miinanetsintäpuolilaivue, III. saarronmurtajaryhmä ja
jäänmurtaja "Sampo".
2) Pääjoukko:
Linjalaivoja, 1-2 torpedoalusta ja yksi liikennehöyrylaiva.
3) I. kuljetusryhmä:
Yksi risteilijä ja 5 kuljetuslaivaa.
4) II. kuljetusryhmä:
Yksi miinalaiva ja 3 kuljetuslaivaa.
5) III. kuljetusryhmä:
Yksi risteilijä ja 3 kuljetuslaivaa.
6) Hinaajaryhmä:Yksi torpedoalus, pumppuhöyrylaiva, kaksi hinaajaa proomuineen ja pieni kuljetushöyrylaiva.
Pääjoukon kuljetusryhmäin perusnopeudeksi oli määrätty 10 meripenikulmaa ja välimatkaksi noin 30 meripenikulmaa, jottei arvaamattomien esteiden sattuessa syntyisi linjassa pysähdyksiä.
Kello 8 pääsiäismaanantaina, 1. p:nä huhtikuuta 1918, ihanan pääsiäisilman vallitessa alkoi matkaanlähtö. Etumaisena kulki lippulaiva, linjalaiva "Westfalen". – Keskiviikkona huhtikuun 3:ntena kello 4.25 oli linjalaiva "Westfalen" Hangon väylän suulla.
Kreivi von der Goltzin käytyä maaliskuulla Berliinissä tapaamassa sinne tullutta Suomen hallituksen puheenjohtajaa P. E. Svinhufvudia kirjoitti tämä saksalaisten joukkojen Suomessa levitettäväksi seuraavan julistuksen:
"Yleisön tiedoksi saatetaan täten, että Suomen avuksi lähetetty
saksalainen sotajoukko, jonka päällikkönä on kenraalimajuri, kreivi
von der Goltz, on maassamme tapahtuvien sotatoimien aikana
katsottava suomalaisen sotajoukon arvoiseksi. Sen tulee näin ollen
nauttia kaikkia kotimaisen sotajoukon oikeuksia. Sitä paitsi ovat
valtion ja kuntain viranomaiset velvolliset antamaan saksalaiselle
apujoukolle tarpeellista virka-apua sekä katsomaan, että sen
tekemät tilaukset täytetään.
Berliinissä, maaliskuun 12. p:nä 1918.
P. E. Svinhufvud."Vielä antoi Svinhufvud matkalla Suomeen Saksan ja Ruotsin kautta Suomessa levitettäväksi tarkoitetun julistuksen, jossa mm. lausutaan:
"Kansalaiset!
Ne saksalaiset joukot, jotka nyt saapuvat Suomeen, eivät tule
maatamme valloittamaan. Ne tulevat tänne taistelemaan yhdessä
meidän kanssamme idän ruttoa vastaan ja kukistamaan punaisen
hirmuvallan. Otettakoon ne vastaan tervetulleina vieraina maasta,
joka on tahtonut ja edelleenkin tahtoo edistää Suomen onnea ja
menestystä.
Maaliskuulla 1918.
P. E. Svinhufvud.
Suomen hallituksen puheenjohtaja."Myöskin Suomen valkoisen armeijan ylipäällikkö, kenraali, vapaaherra Mannerheim tervehti saksalaisia joukkoja Suomen armeijalle huhtikuun 8:ntena antamassaan päiväkäskyssä seuraavin sanoin:
"Suomen hallituksen pyynnöstä on joukko-osastoja Saksan
voittoisasta ja mahtavasta armeijasta noussut maihin Suomessa
auttamaan meitä karkoittamaan maastamme bolshevikit ja heidän
murhaajakoplansa. Olen vakuutettu, että se aseveljeys, joka
vastaisissa taisteluissamme solmitaan verellä, on lisänä sille
ystävyydelle ja luottamukselle, jolla Suomen kansa aina on
katsonut Saksan suureen keisariin ja mahtavaan kansaan. Minä
toivon, että Suomen nuori armeija, taistellessaan rinnatusten
Saksan mainehikkaiden joukkojen kanssa, oppii sitä rautaista
kuria, sitä suurta järjestysvaistoa ja voimakasta velvollisuuden
tuntoa, jotka ovat luoneet Saksan armeijan suuruuden ja vieneet
sen voitosta voittoon.
"Tervehtien Saksan uljaita sotureita tervetulleiksi Suomeen,
toivon, että jokainen mies Suomen armeijassa käytöksellään
osoittaa, että hän ymmärtää sen suuren uhrin, jonka Saksan jalo
kansa antaa meidän maamme hyväksi aikana, jolloin joka mies
tarvitaan taistelemaan oman maansa puolesta."Ryhdyttiin tietysti sotilaallisiin varokeinoihin. Kello 5.30 laski neuvottelijain alus Russarön majakkasaaren rantaan; ja linjalaivat sijaitsivat noin 8 km:n päässä valmiina avaamaan tulen. Neuvottelun tuloksena oli ehdoton antautuminen. Miehistöä saarella olikin vain 30 miestä ja tykit olivat lukkoja vailla. Hangon aallonmurtajalta vain kuului neljä valtavaa pamausta, jota seurasi mahtavia liekkejä ja sankka savupilvi. Punaiset, jotka kiireellisesti pakenivat junalla, olivat sytyttäneet tuleen erään petroolihöyrylaivan. He olivat ennen lähtöään myös upottaneet muutamia sukellusveneitä. Hanko vallattiin melkein ilman taistelua, sillä pian oli kaupunki puhdistettu punakaartilaisista, ja Saksan sotalippu vedettiin Hangon vesitorniin.
Väestö ilmaisi ilonsa liikuttavan kauniilla tavalla, lausuu kreivi von der Goltz. Naiset ja tytöt koristivat maihin nousevat joukot kevätkukkasin ja illalla vietettiin kiitosjumalanpalvelus. Kaupungin eturivin miehet tervehtivät kiitospuhein kirkon ovella sydämellisesti Itämeren-divisioonan komentajaa, kenraali kreivi von der Goltzia, joka selitti, että saksalaiset eivät olleet tulleet valloittajina, vaan vapauttajina.
Saksalaisten maihinnousun ikiaikaiseksi muistoksi on Hankoon pystytetty kaunis obeliski, jonka kantakivessä luemme:
Hangon vapaudenpatsas.
Saksalaiset sotajoukot nousivat maihin Hangossa huhtikuun 3. p:nä
1918 auttamaan maatamme sen taisteluissa vapautensa puolesta. Vielä
myöhäisiin aikoihin todistakoon tämä kivi meidän kiitollisuuttamme.
Deutsche Truppen landeten am 3 April 1918 in Hangö und halfen
unserem Lande in seinem Kampfe um die Freiheit. Möge dieser Stein
der späten Nachwelt ein Zeuge unserer Dankbarkeit sein.Suuri kuljetuslaivasto oli turvallisesti ja vahinkoja kärsimättä saatettu jäiden ja miinakenttien läpi matkan perille Hangon satamaan. – Joukkojen maihinnousu kävi saksalaisella täsmällisyydellä, jossa vaativassa työssä myös laivasto avusti kaikin voimin. Varastoista purettiin vain kaikkein välttämättömimmät. Näin oli purkaminen suoritettu 48 tunnin kuluessa satamaan tulosta luettuna eli puolenpäivän aikaan huhtikuun 5. p:nä, josta Itämeren-divisioonan komentaja lähetti ilmoituksen ylimmälle sodanjohdolle. Suurin osa varastoista oli jätetty kuljetuslaivoihin vasta Helsingissä purettaviksi; ainoastaan Tammisaaren etappiasemalle purettiin pienten alusten avulla Helsinkiä kohti edettäessä tarvittavat tavarat.
Laivastolle lausui kenraali kreivi von der Goltz erityisessä kirjeessä kiitollisuutensa sen turvallisesta saattamisesta ja pontevasta avustuksesta maihinnousutoimissa.
Toiminta Helsingin valtaukseen asti.
Mitä sotatoimiin tulee, oli kenraali von der Goltz päättänyt ensiksi vallata maan pääkaupungin Helsingin, joka huokasi ankaran terrorin alaisena. Viipymättä lähtivätkin saksalaiset joukot liikkeelle, mutta niiden etenemistä ehkäisi täydellinen veturien puute, vain 3 resiinaa oli käytettävissä. Niillä olikin rautatiepatrulli rientänyt pohjoiseen estääkseen Pohjanpitäjänlahden yli johtavien siltojen tuhoamisen. Syntyi taistelu, mutta sillat jäivät tuhoamatta.
Kun purkamistyöt sujuivat hyvää vauhtia, ryhtyi divisioona huhtikuun
5. p:ksi toimenpiteisiin yleisen etenemisen[55] aloittamiseksi.
Pääjoukot etenivät Tammisaaren pohjoispuolelta rannikkotietä pitkin
(Snappertuna-Inkoo-Degerby-Kirkkonummi-Espoo) Helsinkiä kohti, kreivi
Hamiltonin osaston edetessä Hangon-Hyvinkään rataa myöten Karjaan
kautta Lohjalle, suojellaksensa pääjoukon sivustaa. Karjaalla hänen
joukkonsa kohtasivat vihollisen puolelta ankaraa vastarintaa, joten
kenraali Wolfin täytyi pääjoukosta jääkäriprikaatinsa kanssa
rientää Karjaalla taisteleville avuksi, mutta hän vetäytyi sittemmin
pääjoukkoon takaisin. Samoin teki myöhemmin (17.4.) myös Hamiltonin
osasto edettyään ensin taistellen Lohjalle jopa Nummelaan saakka.Huhtikuun 10. p:nä yhtyi Tammisaaressa pääjoukkoon 14. Jääkäripataljoona, joka aikaisemmin oli toiminut Ahvenanmaalla ja Turun saaristossa.
Helsinkiä lähestyttäessä punaiset puolustivat heikosti asemiansa hyvin tuntemassaan kallioisessa ja metsäisessä maastossa, osoittautuen kyllä hyviksi ampujiksi, mutta heiltä oli tarmo poissa, kun he tiesivät, että heidän vastassansa oli saksalaisia joukkoja.
Huhtikuun 12. p:nä kello 15.30 tienoissa saapui 4. Jääkäripataljoonan 3. komppania Turuntietä kulkiessaan kaupungin ensimmäisten talojen kohdalle ja eteni verkkaan Kansallismuseon luo saaden ns. "Turun kasarmista" konekivääritulta vastaansa; sitten tyhjennettiin punaisista Ruotsalainen teatteri jne. Koko yö 13. päivää vastaan puhdistettiin kaupunkia punaisista, jota puhdistustyötä sitten jatkui koko 13. p:n kello 19:ään illalla, jolloin Helsinki oli kaikilta osiltaan Itämeren-divisioonan hallussa. Niin pian kuin saksalaiset joutuivat kaupunkiin, hyökkäsi myös valkoisia suojeluskuntajoukkoja kaduille, ollen saksalaisille apuna ja opastaen heitä. Kaupunkilaisten loppumattomaksi riemuksi vapautettiin myös Liisankadun varrella olevassa Ruotsalaisessa lyseossa säilytetyt punaisten vangit. Toisinaan oli tuimiakin kahakoita, useinkin jonkin talon valtaamisesta, jonka katoilta ja muista väijyspaikoista hyökkääjiä ammuskeltiin. Ylijohto antoi yksityisille joukko-osastoille kullekin määrätyt kaupunginosat vallattaviksi ja sen jälkeen miehitettäviksi. Kaupungin puhdistuksessa pääansio kuuluikin tavallisille rivisotilaille, nuorille upseereille ja alipäällystölle, joita elähdytti mieskohtainen uljuus ja alati henkensä alttiiksi antava velvollisuudentunto, lausui kreivi von der Goltz.
Emme suinkaan saa unohtaa myöskään amiraali Meurerin johtaman
laivaston osuutta Helsingin puhdistamisessa, sillä sen antama apu oli
sangen huomattava. Se saapui Helsinkiin 12. p:nä iltapuolella kello 17
jälkeen, venäläisten laivojen laskiessa lippunsa miltei partaaseen
asti,[56] ja ankkuroi "Suomenlinnan" edustalle n. yhden meripenikulman
päähän kaupungista. Maan puolelta ei taistelun merkkejä vielä
paljonkaan näkynyt; lukuunottamatta etäistä tykkien jyskettä ja
joitakin harvoja konekiväärinlaukauksia vallitsi joltinenkin rauha.
Ei aikaakaan, niin oli laivaston 400-miehinen maihinnousujoukko
maissa miehittäen koko Katajanokan kohtaamatta mainittavaa
vastarintaa ja järjestäen sinne merkinantoaseman. 13. p:nä laivasto
edelleen tuki maajoukkojen puhdistustyötä ja sen esiintymisellä oli
suuri moraalinen merkitys. Vielä 14. p:näkin oli sen valpas suojelu
tarpeen, silloin kun maajoukot kokoontuivat Suomen edustajien
juhlalliseen vastaanottoon Senaatin torille, jossa tilaisuudessa
"Erikoisosastonkin" oli määrä esiintyä. Sotalaivastosta käsin oli
myös aseista riisuttu ja takavarikoitu useita punakaartilaisten
aluksia.Huhtikuun 14. p:nä pani kreivi von der Goltz toimeen saksalaisten joukkojen juhlallisen marssin kaupunkiin, joka tapahtui häiriöittä – valkokaartin ja perikadosta pelastuneen porvarillisen väestön muodostaessa kunniakujanteen. Vapautuksen riemu oli kuvaamaton. Juhlan huippukohta oli joukkojen juhlallinen vastaanotto Senaatintorilla, missä Suomen laillisen hallituksen ja kaupungin puolesta esiintyi arvovaltaisia juhlapuhujia, joiden puheisiin kreivi von der Goltz vastasi. Lopuksi seurasi saksalaisten sotilaiden ja valkokaartin suorittama ohimarssi. Ilon ja riemun osoituksilla ei näyttänyt olevan rajoja, pian piiritti monituhantinen kansanjoukko Kämpin hotellissa sijaitsevan saksalaisen päämajan ja kohotti loppumattomia eläköönhuutoja Saksalle, Saksan keisarille, kreivi von der Goltzille ja hänen uljaille joukoilleen.
Maanantaina huhtikuun 15. p:nä saapui valtion ja kaupungin viranomaisten lähetystö linjalaiva "Westfaleniin" ja tulkitsi lämpimin sanoin amiraali von Meurerille Suomen ja Helsingin kaupungin tuntemaa kiitollisuutta Saksan keisarillista laivastoa ja sen erinomaista päällikköä kohtaan.
Helsingin valloitus oli täten saanut virallisen lopun.
Näinä päivinä lujittui Suomen pääkaupungin asukkaissa mitä vilpittömin kiitollisuus ja rakkaus Suomen puolesta taistelleisiin saksalaisiin sotureihin ja myötämielisyys heidän isänmaatansa kohtaan. Mutta taisteluita, jopa sangen kiivaitakin, saivat saksalaiset joukot vielä kestää puhdistaessaan Etelä-Suomea, sillä kenraali Mannerheimin valkoisen armeijan huhtikuun 6. p:nä suorittama Tampereen valloitus ei vielä ratkaissut koko sotaa.
Toiminta Helsingin valtauksen jälkeen.
Jo huhtikuun 11. p:nä oli 3. kaartin ulaanirykmentti lähetetty Helsingin pitäjän kirkonkylään ja Tikkurilan aseman tienoille suojaamaan Helsinkiä pohjoisesta päin mahdollisesti uhkaavaa vaaraa vastaan. Ulaanit löivätkin Tikkurilassa rautateitse tulleet avustusjoukot.
Huhtikuun 19. p:nä lähetettiin Helsingin pitäjän kirkonkylästä liikkeelle eräs etujoukko, jonka kärkieskadroona yhdytti vihollisen Hyrsylässä. Taisteluita jatkui edelleen, kunnes kenraali Wolfin prikaati huhtikuun 21. p:nä valloitti Hyvinkään rautatieaseman ja seuraavana päivänä (22.4.) Riihimäen tärkeän solmuaseman.
Täällä saksalaiset saivat omin silmin todeta punaisten petomaisia raatelemisia. Vihollisista oli kolme junallista päässyt pakenemaan Lahteen päin, mutta pääosa oli samonnut Hämeenlinnaa kohti. Riihimäeltä kenraali Wolfin prikaati marssi kenraali Mannerheimin esityksestä Hämeenlinnaan, joka sanottavaa vastusta kohtaamatta vallattiin huhtikuun 26. p:nä.
Tampereen valloituksen jälkeen oli Mannerheimin armeijan päävoimat rautateitse siirretty Viipuria vastaan, joten jäljelle jääneet valkoiset joukot eivät yksin voineet estää punaisten melkoisten läntisten joukkojen yritystä murtautua Hauhon-Tuuloksen ja Lammin kautta Lahteen ja sieltä Viipuriin.
Näin ollen oli Itämeren-divisioonan komentajan ohjeiden mukaisesti kenraali Wolf huhtikuun 27. p:nä lähettänyt majuri von Redenin ehkäisemään Hämeenlinnasta koilliseen päin pakenevia punaisia. Samassa tarkoituksessa suuntasi ratsumestari Ehrenkrook kulkunsa joukkoineen Turengista Lammille, kohdaten vahvasti varustettuja vihollisasemia, jotka illalla kovan taistelun jälkeen vallattiin väkirynnäköilä. von Redenin kolonna pääsi iltapäivällä Syrjäntaan tienristeykseen ja yöpyi siellä kohtaamatta erikoista vastarintaa. Erään patrullin välityksellä se pääsi Tuuloksessa olevan valkokaartiosaston yhteyteen saaden tältä kuulla, että vahvoja punakaartilaisosastoja oli keräytynyt Hauholle.
Molempina seuraavina päivinä joutuivat nämä Wolfin prikaatin joukot, vaikka ne saivat paljon vahvistustakin, äärimmäisen ankaran vastarinnan kohteeksi monin kerroin vahvempien vihollisjoukkojen taholta, joten niiden täytyi antaa punaisten loppumattoman sotalauman vyöryä ohitseen. Varsin raskaita tappioita oli karabinieerirykmentti näissä taisteluissa kärsinyt, menettäen 37 kaatunutta, niiden joukossa ratsumestari, vapaaherra v. d. Busschen, sekä 39 haavoittunutta. WoIfin prikaatikin sai sitten käskyn ottaa osaa Lahden luona tehtävään suureen saartoliikkeeseen.
Samaan aikaan kun Itämeren-divisioonan päävoimat suunnattiin pohjoiseen, oli kreivi von der Goltz lähettänyt joukko-osaston Porvoota ja Loviisaa kohti. Huhtikuun 20. p:nä se saapui Porvooseen sekä jatkoi täältä matkaa Loviisaan, saapuen sinne 21. p:nä. Tämä joukko alistettiin majuri, kreivi Hamiltonin johtoon. 23. p:nä oli Hamiltonin osasto ehtinyt Pien-Ahvenkoskelle ja pakotti punaiset peräytymään kosken itärannalle. Huhtikuun 27. p:nä sai hän käskyn kiiruhtaa joukkoineen Lahteen.
Eversti von Brandensteinin maihinnousuosasto ja taistelut Lahdesta.
Tallinnaan sijoitetussa 68. komentovirastossa suunniteltiin Hangosta käsin alkavan sotaliikkeen tukemista laskemalla joukkoja maihin Helsingin itäpuolella. Tämä hyvä suunnitelma saikin osakseen ylimmän sodanjohdon hyväksymisen. Sen tarkoituksena oli vallata Kouvolan tärkeä rautatiesolmu ja sen kautta katkaista ainoa Länsi- ja Etelä-Suomesta Venäjälle johtava rautatieyhteys. Kaikkiaan 1.100 miestä käsittävien joukkojen myöhempi liikehtiminen tuli kuitenkin riippumaan Itämeren-divisioonan etenemisestä. Brandensteinin joukot lähtivät Suomea kohti huhtikuun 5. p:n aamulla, H. K. K. Preussin prinssi Heinrichin ja komentavan kenraalin, vapaaherra von Seckendorffin hyvästellessä joukkoja. Aiottiin ensin nousta maihin Kotkassa, mutta kun sen edustalla oleva saari oli vahvasti varustettu, valittiin maihinnousupaikaksi Loviisan satama, jonne joukot saapuivat huhtikuun 7:nä puolenpäivän aikaan. Puhdistettuaan Loviisan tienoot vihollisista ryhtyivät eversti von Brandensteinin joukot huhtikuun 13. p:nä etenemään Pietarin–Helsingin rataa kohden vallaten ensiksi Uudenkylän aseman, josta kuitenkin kovien taistelujen jälkeen oli huhtik. 15. p:nä luovuttava. Huhtikuun 17. p:nä onnistuttiin päästä Itäineren-divisioonan yhteyteen ja saatiin tietää tämän aikovan 19. p:nä edetä Helsingistä Riihimäen kautta idemmäksi ja että von Brandensteinin osasto oli alistettu kreivi von der Goltzin käskynalaiseksi. Tänä ajankohtana oli etenemisellä Lahden tärkeään maantiesolmukohtaan melkoinen merkitys punaisen länsiarmeijan pidättämiseksi pääsemästä Viipuriin. Valmisteleviin liikkeisiin sitä varten ryhdyttiin heti. Huhtikuun 19. p:nä kello 10.30 illalla käski Itämeren-divisioona Lahden miehitettäväksi. Kaupungin valloitus merkitsi kovaa iskua viholliselle, joka 2.500 miehen voimalla oli hyvin aseistettuna sitä puolustanut. Saksalaiset saivat 500 vankia ja paljon sotasaalista: 12 tykkiä, 13 konekivääriä, tuhansia kiväärejä, 100 hevosta, 7 veturia, 152 vaunua ym. Maihinnousuosaston tappio oli 6 kaatunutta ja 30 haavoittunutta. Kaupunkilaisten ilo oli suuri, mutta kovaosaisen kaupungin oli vielä kestettävä monta raskasta päivää. Täällä saavutettiin myös ensi kerran yhteys Mannerheimin armeijan kanssa. Majuri Kalmin joukko marssi näet huhtikuun 20. p:nä pohjoisesta Lahteen murtauduttuaan kolmipäiväisten kovien taistelujen jälkeen punaisten linjojen läpi; saman päivän illalla se otti vielä haltuunsa Heinolan kaupungin, turvaten siten saksalaisten aseman pohjoiseen päin. Mutta nyt alkoivat monipäiväiset puolustustaistelut Lahden luona, sillä punaiset yrittivät suurin voimin läpimurtoa ja kohdistivat 24. ja 25. p:nä ankaran tulen kaupunkia ja saksalaisten asemia vastaan. Voidakseen läheltä seurata joukkojen taisteluita ja antaa käskyjään oli Itämeren-divisioonan päämaja huhtikuun 26. p:nä siirretty Riihimäelle. Huhtikuun 27. p:nä tuli Itämeren-divisioonalta hyökkäyskäsky. Hyökkäystä ryhdyttiin heti valmistelemaan. Pyynnöstä saatiin Ahvenkoskelta kreivi Hamiltonin osasto, joka saapui junalla kaupunkiin. Huhtikuun 30. p:nä vihollinen kävi vielä kerran kaikilla voimillaan hyökkäämään, mutta se työnnettiin kuitenkin verissä päin takaisin eversti, vapaaherra von Brandensteinin erinomaisen taitavalla johdolla.
Toukokuun l. ja 2. p:nä jatkui yhä ankaria taisteluja, mutta vihdoin tuli vihollisen neuvottelijoita tarjoamaan antautumista. Kaikkiaan saatiin Lahden ja Sairakkalan taisteluissa 20.000 vankia, 500 hevosta, yli 200 konekivääriä ja 50 tykkiä, useita lentokoneita ja 2 panssarijunaa. Tähän päättyivät suurin piirtein von Brandensteinin maihinnousu-osaston ja Itämeren-divisioonan taistelut. Saksalaiset olivat Lahden taisteluissa menettäneet 38 kaatunutta ja 83 haavoittunutta.
Kaikkiaan oli Itämeren-divisioona maihinnousustaan alkaen menettänyt 8 upseeria ja 277 miestä kaatuneina sekä 16 upseeria ja 675 miestä haavoittuneina; 8 miestä oli joutunut kadoksiin. Ja von Brandensteinin maihinnousu-osaston mieshukka oli 3 upseeria ja 94 miestä kaatuneita sekä 3 upseeria ja 254 miestä haavoittuneita.
Lahden kaupunki oli saanut kestää vaikean ajan. Sen asukkaiden kiitollisuus vapautuksestaan sai ylevän ilmaisun Lahden hautausmaalle pystytetyssä hautapatsaassa sekä siellä kaatuneiden omaisille ja haavoittuneille saksalaisille sotilaille kootuissa rahastoissa. Maihinnousuosaston upseerit ja miehistö saivat asukkaiden puolelta osakseen paljon kunnioituksen ja huomaavaisuuden osoituksia.
Huhtikuun 29. p:nä olivat Mannerheimin joukot valloittaneet Viipurin ja toukokuun 2. p:nä olivat von der Goltzin joukot lopullisesti lyöneet punaisten voimat Lahdessa.
Suomalaiset joukot Viipurissa ja saksalaiset Lahdessa tukivat huomattavasti toisiaan. Molemmat sotapäälliköt, Mannerheim ja von der Goltz, vaihtoivat onnitteluja saatujen voittojen johdosta.
Etelä-Suomen nopealle vapautumiselle punaisesta hirmuvallasta oli saksalaisten sotatoimilla maassamme ratkaiseva merkitys. Tästä ovatkin koko isänmaallinen Suomi ja sen kaunis pääkaupunki ainaisesti syvästi kiitollisia saksalaisia vapauttajiaan kohtaan.
Taistelu ei juuri vielä ollut tauonnut, kun saatiin kuulla, että Saksan laivaston erikoisryhmän päällikkö, kontra-amiraali Meurer oli kutsuttu pois Suomesta ottaakseen H. M. Keisarin käskystä vastaan Pohjanmerellä olevan valtamerilaivaston erään suurtaistelulaivueen kunniakkaan päällikkyyden.
Kontra-amiraali Meurer jätti Saksan laivaston erikoisryhmän päällikkyyden huhtikuun 30. p:nä 1918. Me suomalaiset opimme amiraali Meureria kunnioittamaan tarmokkaana ja velvollisuudentuntoisena päällikkönä, jota eivät suuretkaan vastukset saaneet päämaalistaan luopumaan. Vieläkin korostamme sitä, että Ahvenanmaan säilyminen Suomelle on suureksi osaksi Saksan laivaston apuretkikunnan ansiota.
Taisteluiden tauottua.
Suomi oli vapaa, itsenäinen. Mutta vielä vaanivat sitä vallankumoukselliset voimat Pietarista käsin ja Kronstadtissa oleva Venäjän laivasto. Suomalaisia punaisia oli hajallaan ympäri maata ja 80.000 punaista vankia vartioitavana.
Keväällisten maataloustöiden vuoksi oli välttämätöntä päästää suurin osa talonpoikaisarmeijaa hajalle. Myöskin sisäiset uudistustoimet, uuden valtion vakaannuttaminen, vaativat paljon järjestelevää työtä.
Tilanteen ollessa tällainen Suomen hallitus pyysi saksalaisia joukkoja jäämään vielä toistaiseksi maahan sekä saksalaisia järjestäjiä ja ohjaaja-upseereita avustamaan uuden suomalaisen armeijan luomisessa. Tähän Saksa myöntyikin.
Suomen vapaussodan päätyttyä tuli hallitusmuotokysymys uudestaan esille. Joulukuun 6. p:nä 1917 tehty päätös tasavaltaisen hallitusmuodon voimaansaattamiseksi oli silloisissa oloissa ainoa mahdollinen. Mutta kun maamme hallitusmuodon lopullinen määrääminen oli ratkaistava, kääntyivät ns. porvarillisen Suomen katseet tässäkin suhteessa Saksaan, semminkin koska monarkkinen Saksa taistellessaan maailmansodassa mitä suunnattominta ylivoimaa vastaan oli osoittanut hämmästyttävää lujuutta ja voimakkuutta. Tämä huomio ja Saksan meille antama apu vakaannuttivat kansamme suuressa osassa sen käsityksen, että Suomi monarkiana, jossa hallitsijan vallan terveellisenä vastapainona olisi kansanvaltaisille perusteille nojautuva eduskunta, parhaiten kykenisi säilyttämään ulkonaisen ja sisäisen puolueettomuutensa, rauhallisuutensa ja menestyksellisen kehityksensä. Seurauksena olikin – vielä voimassa olleen 1772 vuoden hallitusmuodon mukainen – kuninkaanvaali lokakuun 9. p:nä 1918, jolloin Suomen kuninkaaksi valittiin Saksan keisarin Wilhelm II:n lanko, Hessenin prinssi Friedrich Karl, joka suuresti epäröityään oli suostunut vastaanottamaan ehdokkuuden. Mutta olosuhteet muodostuivat kuitenkin pian sellaisiksi, että hallitsijaksi valittu Friedrich Karl ilmoitti jo joulukuun 14. p:nä olevansa velvollinen Suomen kansan itsensä vuoksi vapauttamaan sen velvoituksista häntä kohtaan. Se syvä myötätunto, jota Suomi ja suomalaiset olivat hänessä herättäneet, ja hänen ylevä käsityksensä hallitsijan tehtävistä sai ilmauksensa kieltäytymiskirjelmän kauniissa tervehdyksessä "maalle ja vakavakatseiselle kansalle". Kirjelmä päättyi sanoihin: "Tulkoon onnelliseksi tämä minulle rakas kansa, sen miehet ja naiset ja sen ihana nuoriso, johon tulevaisuuden toivo perustuu."
Emme käy lähemmin selostamaan sitä voimaperäistä ja hedelmällistä työtä, jota saksalaiset upseerit tekivät Suomen sotalaitoksen järjestelyssä, ja niitä kauniita suhteita, jotka rakentuivat ja lujittuivat maahamme pelastajina ja vapauttajina saapuneiden saksalaisten aseveljiemme ja meidän välillämme. Olot muuttuivat niin Saksassa kuin Suomessakin. Ententen painostuksesta saksalaisten täytyi poistua. Ja Saksassakin kehittyivät asiat sille asteelle, että sen Suomessa olevat joukot oli kuljetettava pois maastamme, mikä tapahtui joulukuussa 1918. Viimeisenä, joulukuun 16. p:nä, poistui myös uskollisimpien joukko-osastojensa kera kenraali kreivi von der Goltz, jota me suomalaiset olimme oppineet rakastamaan ja kunnioittamaan maamme ystävänä ja auttajana hädän hetkellä. Monet olivatkin ne kiitollisuuden ja kunnioituksen osoitteet, jotka eron lähetessä tulivat saksalaisten ystäviemme osaksi niin Suomen hallituksen kuin yksityisten kansalaistenkin taholta.
Meistä tuntui raskaalta, kun emme saaneet pitää edes niitä saksalaisia upseereita luonamme, jotka olivat panneet alulle sotalaitoksemme järjestelyn, me surimme tätä ja suurta nöyryytystämme. ja me suorastaan häpesimme, kun nekään saksalaiset upseerit, jotka olivat olleet jääkärien kouluttajia ja sittemmin taistelleet heidän rinnallaan, eivät saaneet jäädä toimiinsa Suomen armeijassa ja sen suojeluskunnissa.
Maamme puolesta kaatuneet saksalaiset lepäävät Suomen mullassa. Heidän haudoillensa on Suomen kansan kiitollisuus ja rakkaus pystyttänyt muistomerkkejä. Ne kertovat jälkipolville siitä suurisuuntaisesta avusta, minkä Saksa antoi pienelle sorretulle kansallemme, joka sen turvin ja omien poikainsa ponnistuksin pääsi kohoamaan täysin itsenäisten kansakuntien joukkoon. Vainajien hautakummut kertovat myöskin saksalaisten ja suomalaisten uskollisesta aseveljeydestä velvoittaen meitä suomalaisia aina muistamaan hyväntekijöitämme.
Lähdekirjallisuutta
B. Estlander: Eugen Schauman. Helsinki 1924.
von der Goltz: Toimintani Suomessa ja Baltian maissa. Porvoo 1920.
Herman Gummerus: Jääkärit ja aktivistit. Porvoo 1928.
J. O. Hannula: Suomen vapaussodan historia. Porvoo 1933.
Erik Heinrichs: Itämeren ääriltä. Helsinki 1918.
Edv. Hjelt: Vaiherikkailta vuosilta I-II. Itsenäinen Suomi. Helsinki 1921.
Hannes Ignatius: Sortovuosista itsenäisyyteen. Helsinki 1927.
Erik Jernström: Jääkärit maailmansodassa; historiikki: Jääk. ev.luutn. Heikki Nurmio. Helsinki 1933.
Ludendorff: Sotamuistelmani 1914-1918. Porvoo 1919.
N. Mexmontan: Ur Frihetskrigets förhistoria. Tukholma 1929.
Y. O. Ruuth: Itsenäisyyspolitiikan edellytykset ja alkuvaiheet. Jyväskylä 1918.
Aaro Pakaslahti: Suomen politiikka maailmansodassa, osat I ja II. Porvoo 1933-1934.
'Suomen Jääkärit', Elämä ja toiminta sanoin ja kuvin. Kuopio 1918-1919.
'Suomen Vapaussota', toimittaneet Kai Donner, Th. Svedlin ja Heikki Nurmio. Jyväskylä 1921. (Eritoten kirjoitukset, joiden laatijat ovat: v. d. Goltz, von Bastian, Ernst von Hülsen, Carl Henke, von Brandenstein, Yrjö Koskelainen ym.)
Suomi. Maa, kansa, valtakunta II. Otava 1924.
Suomen kohtaloa ratkaistaessa: (Berndt Grönblom: Eräitä yrityksiä tuoda aseita meritse Suomeen talvella 1917-1918.) Helsinki 1927.
E. W. Tuompo: Sukellusveneellä U.C. 57 vapaussotaan. Helsinki 1934.
K. A. Wegelius: "Routaa ja rautaa I-V". Porvoo 1926-1933.
K. A. Wegelius: "Aseveljet I-II". Porvoo 1934. (1924-1925.)
K. A. Wegelius: "Aselaiva". Porvoo 1935.
Viiteselitykset:
[1] On arveltu, että marraskuun venäläistämisohjelma olisi
kenraalikuvernööri Seynin toimesta julkaistu; jälkeenpäin selitettiin
sen tapahtuneen muka "erehdyksestä". Toimenpide ei ollut vain
erehdys, vaan se osoitti mitä suurinta harkitsemattomuutta. – Meille
venäläistämisohjelman julkaisu oli kyllä siinä suhteessa erinomainen
asia, että se aukoi kansalaisten silmiä ja osoitti, ettei mikään muu
valinta ollut mahdollinen kuin aktiivisen taistelun tie.[2] Englannin ulkoministeri Sir Eduard Grey sähköttää joulukuun alussa
1914 suurlähettiläs Sir George Buchananille Pietariin mm.:"On vielä eräs seikka, jota pyydän Teitä käsittelemään mahdollisimman varovaisesti. Suomen jatkuva venäläistäminen olisi omiaan ärsyttämään Ruotsin mielipidettä ja johtaisi suoranaisesti sotaan, jopa Saksan suunnitelmien toteuttamiseen. Olisi erittäin toivottavaa, että venäläiset panisivat toimeen niin vähän muutoksia kuin mahdollista asiain nykyisissä vaiheessa. Tämä asia liittyy niin läheisesti Venäjän sisäisiin asioihin, että olisi kai parasta, että Te, mikäli lainkaan asiaan kajoatte, esittäisitte sen omana henkilökohtaisena mielipiteenänne." Vastaussähkosanomassaan ilmoitti Buchanan, että Sasonov omien sanojensa mukaan oli tehnyt kaikkensa hälventääkseen Ruotsin hallituksen epäilykset: Venäjän hallitus ei vaadi Suomen ja Ruotsin rautateitten yhdyslinjaa ja on antanut suostumuksensa erinäisten tavaroitten vientiin Ruotsiin.
Suomen kysymyksestä ei Buchananin ollut onnistunut puhua Sasonoville, koska läsnä keskustelun aikana oli ollut Ranskan lähettiläs Paléologue, joka kerran toisensa jälkeen oli tähdentänyt Sasonoville sovinnollisen Suomen-politiikan suotavuutta. (Prof. H. Gummeruksen mukaan.) – Edelläoleva sähkösanomavaihto on ilmeisesti tapahtunut ns. marraskuun venäläistämisohjelman johdosta.
Englannin ulkoministeri halusi mielellään Venäjän muuttavan sortopolitiikkaansa Suomea kohtaan, jollei muista syisiä, niin ainakin rauhoittaakseen Ruotsin yleistä mielipidettä, mutta samalla hän varoi loukkaamasta Venäjää, koska Suomen kysymystä pidettiin Venäjän sisäpoliittisena asiana.
[3] Maailmansodan puhkeamisen aiheuttaman kuohuntatilan johdosta oli
yliopiston syyslukukausi määrätty alkavaksi vasta lokakuun 1. p:nä.[4] Tosin aikaisemmin selostamassamme, Sir Edw. Greyn ja Pietarissa
maailmansodan aikana toimineen Englannin lähettilään Buchananin
välisessä sähkösanomavaihdossa Grey lausuu "erittäin toivottavaksi,
että venäläiset panisivat (Suomessa) toimeen niin vähän muutoksia
kuin mahdollista asiain nykyisessä vaiheessa". Tahtoisimme
alleviivata sanat "asiain nykyisessä vaiheessa" – siis myöhemmin
menetelköön Venäjä Suomen suhteen, niinkuin se tahtoo! Kysymyksessä
olikin vain Ruotsin rauhoittaminen – eikä suinkaan Suomen
suojeleminen niiltä vääryyksiltä, joita Venäjä julkaisemassaan
"marraskuun venäläistämisohjelmassa" Suomea vastaan yhä suunnitteli.[5] Itsenäisyyspolitiikkaan ja jääkäriliikkeen alullepanoon syksyllä
1914 osaaottaneita aktivisteja: Aalto, Juho; Alfthan, Isak;
Appelberg, Bertel; Appelberg, Runar; Backberg, Harry; Donner, Kai;
Eklund, Artur; Gripenberg, C. A.; Hannikainen, Lauri; Heinrichs,
Gunnar; Horn, Walter; Hynninen, F. J.; Jernström, Erik; Kalliala,
K. J.; Kokko, Väinö; Koskimies Kaarlo; Lesch, Bruno; Linden, V.;
Malmberg, Erik; Malmberg, Lauri; Norrmén, Pehr H.; Numelin, Ragnar;
Nuorteva, Väinö; Paulig, Bertel; Pipping, Rolf; Polón, Eino; Puhakka,
Väinö; Rantanen, Eemeli; Ruuth (Ruutu), Yrjö O.; Räsänen, Ilmari;
Salminen, Väinö; Snellman, J. V.; Sopanen, Rainer; Stenbäck, Kurth:
Suvirinne, Vilho; Svedlin, Thure; Tiiri, Väinö; Willamo, Oiva;
Zilliacus, Henrik; Zilliacus, P.; Öhqvist, Harald.[6] Vanhaa aktivismia voinemme kuitenkin kysym. olevassa
liittoasiassa ymmärtää, sillä Venäjän vallankumoukselliset olivat
ainoat tsaarivallan viholliset siihen aikaan – ja johonkin
oljenkorteen täytyi pienen kansan yrittää turvautua. Japanilta
vanha aktivismi sai ymmärtämystä – ja aseiden muodossa jonkin
verran apuakin, mutta se oli joka tapauksessa liian kaukainen
liittolaiseksemme.[7] Arvonimi vastaa meillä tuomaria.
[8] Voidaan muuten empimättä väittää, että Hindenburg ja Ludendorff
Tannenbergin, Masurianjärvien ja Lodzin voittojen ansiosta pelastivat
Keski-Euroopan kulttuurin, jotka suurenmoiset voitot saavutettiin
verrattoman paljon pienemmillä sotavoimilla. Mitä korvaamattomia
tappioita olisikaan länsimaiselle sivistykselle tuotettu, jos
Nikolai Nikolajevitshin Englannin ja Ranskan sanomalehdistön niin
ajattelemattomasti ylistämä "höyryjyrä" olisi päässyt vyörymään
Saksan ja Itävalta-Unkarin kukoistavien maiden yli. Kukaties
vieläkin tuhoisampi olisi ollut se poliittinen ylivalta, jonka tuo
puoliaasialainen suurvalta samalla olisi saavuttanut Euroopassa.
– Mikä silloin olisi tullut mm. Suomen kohtaloksi, sitä tuskin
uskaltaa ajatellakaan. Olihan Suomen täydelliseksi tuhoamiseksi
suunniteltu "marraskuun venäläistämisohjelma" venäläisten
kuvitteleman voitonvarmuuden hedelmä. Kun venäläiset luulivat tuota
pikaa olevansa Berliinin edustalla, empisivätkö he näin ollen lyödä
pirstaleiksi Suomen sisäisen itsehallinnon viimeisetkin jäännökset,
varsinkin kun he hyvin tiesivät, että jok'ikinen suomalainen
hartaasti toivoi Venäjän tappiota.[9] Tietoja isästänne. Selvästi paranemaan päin. Lääkäri toivoo
täydellistä tervehtymistä kahden viikon kuluessa. Hellberg.
(= Gummerus.)[10] Tätä päivää Suomen jääkärit viettävät suurten muistojensa ja
Jääkäriliiton vuosipäivänä.[11] Pfadfinderit pitävät hopeista muistosormusta, jonka kannassa on
kirjaimet P.K. (= Pfadfinderkursus) ja sisällä L.L. (Lockstedter
Lager) 25.2.1915.[12] Sodan loputtua tuli Wetterhoff taas Suomen kansalaiseksi
ja toimi jonkin aikaa Suomen Berliinin lähetystössä siirtyen
sittemmin Suomeen, missä hän työskenteli ulkoasiain ministeriön
sanomalehtiosastolla (k. 2.12.1922).[13] Ohjeista, jotka on tähän jäljennetty teoksesta "Suomen jääkärit",
huomaamme, että Merenkurkun etappi oli ajateltu pääasiallisesti
Pohjanmaalta lähtevien käytettäväksi, niinkuin asia sittemmin
järjestyikin. Ohjeet edellyttivät, että asetettaisiin sekä piiri-
että paikallisia asiamiehiä. Sittemmin ajatteli ns. Aktiivinen
komitea (= A.K.), että maa olisi jaettava 87:ään värväyspiiriin,
mutta suunnitelmaa ei likimainkaan ennätetty tässä laajuudessa
toteuttaa, värväystyökin kun saatiin alulle oikeastaan vasta lokakuun
puolivälin tienoissa. Ohjeita laadittaessa ei myöskään vielä voitu
olla tietoisia Kemin etapin järjestymisestä, etapin, josta sitten
tuli maan huomattavin.[14] Toisella tavalla suhtauduttiin asiaan pari vuotta myöhemmin
siellä, missä ns. jääkäriliike oli avannut silmiä ja herättänyt
kansan itseensä luottamusta.[15] Molemmat pääsivät kuitenkin uljaitten toverien avulla karkaamaan.
[16] Joulukuun 18. p:nä 1916 Berliinissä pidetyssä tärkeässä
kokouksessa, jossa olivat edustettuina ulko- ja sotaministerit,
yleis- ja amiraaliesikunta sekä läsnä majuri Bayer ja kreivi
Schwerin, päätettiin mm., että suomalaiset sotakorvaus- ja
eläkevaatimuksiin nähden rinnastetaan saksalaisten kanssa.[17] Jääkäripataljoonan virallisen perustamiskäskyn V:nnen kohdan
mukaan jääkärit voitiin ylentää: joukkueenjohtajiksi (Zugführer),
ryhmänjohtajiksi (Gruppenführer) ja vararyhmänjohtajiksi
(Hilfsgruppenführer). Joukkueenjohtajat olivat varavääpelin
arvoisia, ryhmänjohtajat olivat arvoltaan ylijääkäreitä ja
vararyhmänjohtajilla oli jefreitterin arvo. Sittemmin ylennettiin
joukkueenjohtajia ylijoukkueenjohtajiksi (Oberzugführer), jotka
olivat komppaniain johtajia – saksalaisten komppanianpäälliköiden
apuna. Pataljoonassa oli myös yksi pääjoukkueenjohtaja
(Hauptzugführer), joka oli jääkärien ylin ja majuri Bayerin avustaja.
Nämä arvot koskivat vain suomalaisia.[18] Näiden viiden jääkärin esiintyminen suuressa päämajassa Kownossa
näytti säilyneen elävänä sotamarsalkka von Hindenburgin mielessä
vielä 16 vuotta myöhemmin, mikä ilmeni siinä juhlallisessa
tilaisuudessa, minkä Saksan valtakunnan Presidentti von Hindenburg
oli valmistanut Suomen lähetyskunnalle, joka Suomen vapaustaistelun
ylipäällikön, silloisen ratsuväenkenraali G. Mannerheimin
johdolla Suomea edustaen otti osaa Lützenin taistelun ja Kustaa II
Adolfin kuoleman 300-vuotismuistojuhlaan. Kenraali Mannerheimin
seurueeseen kuului 9 suomalaista upseeria, joista viisi oli
taistellut kunniakkaan Kuninkaall. Preussilaisen Jääkäripataljoona
27:n riveissä Saksan rintamalla. Valtakunnan Presidentti oli
rinnastanut tuon aikaisemman 5-miehisen jääkäri-esiintymisen
tähän 5:n jääkäriupseerin kunniatervehdykseen. Vierailu, johon
Saksan valtakunnan Presidentti oli valmistanut tilaisuuden
kenraali Mannerheimille ja hänen seurueelleen, muodostui suureksi
juhlahetkeksi suomalaisille, jääden elämänikäisesti lämmittämään
heidän sydämiään. Presidentti von Hindenburg oli puhunut erikoisella
painolla Saksalle ystävällisestä Suomesta. Ja hänellä oli
tilaisuudessa ainoana kunniamerkkinä Suomen vapaudenristin
suurristi, josta hän lausui: "Kannan aina tätä kunniamerkkiä ilolla,
todistuksena siitä ystävyydestä, joka vallitsee Suomen ja Saksan
välillä." Keskustelu oli erittäin sydämellinen ja Presidentti
kosketteli myös Suomen puolustuskysymystä. Sen hän piti pienilläkin
joukoilla hyvin menestyksellisenä maassa, jossa hän kuuli olevan
60.000 järveä. Muuten Hänen Ylhäisyytensä lausui ihailunsa ja
ihmettelynsä Suomen vapaussodan onnelliseen loppuun saattamisesta.[19] Stanislas Kohnin "The Cost of The War To Russia"-nimisessä
teoksessa (sivut 135 ja 143) on Venäjän maailmansodan-aikaisista
voimista seuraavat numerotiedot: Mobilisoitu kevääseen 1916 mennessä ynnä rauhanaikainen armeija
9.573.000
Mobilisoitu huhtikuuhun 1917 mennessä ................. 13.700.000
Jos rauhanaikainen armeija otetaan lukuun – saadaan .. 15.123.000
Tappiot (kuolleet, haavoittuneet ja sotavangit) syys-lokakuuhun 1917
8.428.717.[20] "Piikkilanka-soppa"; näin kutsuivat jääkärit piloillaan "keittoa",
jossa toisinaan ilmeni pistäviäkin aineksia.[21] loistavasti torjuttu.
[22] tulivalmiit.
[23] sulkutulta Eriikkaan (Eriikka oli tekaistu nimi, tarkoitti
määrättyä kukkulaa tai paikkaa, johon tuli oli suunnattava –
tekaistua nimeä käytettiin vakoojien tähden).[24] yhtaikaa (molemmat tykit).
[25] Tässä kerrotaan pääasiallisesti suomalais-saksalaisen oikean
sivustan hyökkäyksestä.[26] Pääjoukkueenjohtaja Jernström, joka johti keskustaan sijoitettuja
suomalaisia, lausuu tyydytyksellä ja ylpeydellä muistelevansa
taistelussa mukana olleen saksalaisen upseerin lämmön ja innostuksen
kannustamia sanoja, joita tämä lausui, kun oli saavuttu saksalaisen
rintaman suojaan: "Jos meillä olisi useita sellaisia liittolaisia
kuin suomalaiset, silloin sota olisi saanut toisenlaisen luonteen."
Tähän virkkoi Jernström: "Emmehän me päässeet mihinkään tulokseen,
vaan meidän oli pakko hakea suojaa ojissa." Siihen vastasi
saksalainen aseveli: "Se ei merkitse mitään, meidäthän yllätti
ylivoimainen venäläinen tuli, voitiinhan ainakin oikealla sivustalla
tarkoitus saavuttaa. – Sitä paitsi te suomalaiset pääsitte vähäisin
vaurioin takaisin, sentähden että te hyökkäsitte rohkeasti eteenpäin;
meillä, jotka jäimme kauaksi teistä jälkeen, oli paljon suuremmat
tappiot. Me annamme täyden tunnustuksen suomalaisten hyville
sotilasominaisuuksille ja kuolemaa halveksuvalle kylmäverisyydelle."
– Kaataen kenttäpullostaan taistelutoverinsa pikariin rommia lausui
hän vielä: "Hyvin tehty." (Gut gemacht.)[27] Tämän oli saksalaissyntyinen professorinrouva Hedvig Hahl
lahjoittanut suomalaisten lähtiessä Saksan itärintamalle. Lippuansa
eivät jääkärit olleet nähneet ennen kuin nyt vasta. Siinä on Saksan
rautaristin muotoinen sininen risti valkoisella pohjalla, keskellä
Suomen leijona-vaakuna ja ristin haarojen välillä Saksan kotka.[28] Sotilasohjaajain puutteen vähentämiseksi järjestettiin joulukuun
lopulla ns. Vimpelin sotakoulu, jossa opettajina toimi 10 jääkäriä.
Kursseilla sai kaikkiaan 200 miestä opetusta. Sittemmin siirrettiin
kurssit Vöyrin kirkonkylään.[29] Professori Herman Gummerus lausuu, että hän ja useat Tukholman
delegaation jäsenet olivat hyvin vähän perillä v:n 1917 elokuun
kapinahankesuunnitelmasta, jota ajettiin kovin salaisesti, ja että
valtuuskunta tämän jälkeen tuli johtoasemaansa nähden yhä enemmän
syrjäytetyksi uusien, Suomesta saapuneiden "valtuutettujen" kautta.[30] Kun kenraali Ludendorff lokakuulla 1918 oli luopunut korkeasta
asemastaan, päätti hän vallankumouksen kohtaloita välttääkseen
joksikin ajaksi jättää Saksan. Eräs huomattava suomalainen kertoo
vallankumouksen puhkeami:päivänä ohimennen nähneensä tuon suuren
sotapäällikön siviilipuvussa, lisäten, ettei hän voi milloinkaan
unohtaa kenraalin kasvojen ilmeitä, joissa kuvastui samalla
kertaa miehuullinen voima, kovuus, katkeruus ja suru. Eikä ihme,
kun tiedämme, miten Ludendorff oli yli neljä vuotta Hindenburgin
rinnalla Saksaa palvellut – ja nyt oli sota menetetty ja
Saksan valtakunta hajaannustilassa – omien harhaanjohdettujen
kansalaisten kavaltamana. – Ludendorffin matka järjestettiin
Suomen Berliinin-lähetystöstä käsin ja kenraalille sommiteltiin
passi lähetystöneuvos Ernst Lindströmin nimiin. Hän matkusti ensin
Köpenhaminaan, mutta siirtyi sieltä pois Ruotsiin, Pohjois-Skånessa
sijaitsevaan Hessleholmin kartanoon kirjoittaen siellä kuuluisan
teoksensa "Sotamuistelmani 1914-1918". Mutta kun häntä Ruotsin
hallituksen taholta täällä odotti häätö ja kun Saksassakin
hänen elämänsä saattoi olla vaarassa, aikovat muutamat huomatut
suomalaiset, vapaaherra Adolf von Bonsdorff, senaattori Alex.
Frey, tohtori Eino Suolahti ym. suunnitella hänen tyyssijakseen
Kirkkonummen Hilan tilaa, jonka silloin omisti senaattori Frey. Tässä
tarkoituksessa lähetettiin helmikuun alkupuolella 1919 kenraali
Ludendorffin luo maisteri Pehr H. Norrmén (nykyään Pohjoismaiden
Yhdyspankin johtajia), joka esitti suomalaisten asian kenraalille.
Ludendorff otti erittäin ystävällisesti kaukaisen vieraansa vastaan
ollen hyvin liikuttunut siitä, että suomalaiset häntä muistivat, heti
kuitenkin ilmoittaen päättäneensä palata Saksaan. Norrmén keskusteli
myöhemmin Ludendorffin kanssa. Tämä kyseli tällöin hyvin tarkoin
Suomen oloja ja kerran toisensa jälkeen lausui ilonsa siitä, että oli
saanut myötävaikuttaa Suomen vapauttamiseksi, mikä hänen mielestään
oli "Saksaan nähden maailmansodan ainoa positiivinen tulos".[31] Sen muodosti noin 110 jääkäriä, joista 80 oli elokuun 2. p:nä
yht'äkkiä siirretty Libausta pieneen kuurinmaalaiseen, Venäjän ja
Saksan rajojen yhtymäpaikkaa lähellä olevaan, Venäjän-puoleiseen
kauppalaan Itämeren rannalle. Neljän päivän kuluttua komennuskunta
sai vielä 30 miestä lisää. Tuo pikainen komennus aiheutui elokuun
aselähetys-yrityksestä. Polangenissa alkoi heti sangen monipuolinen
koulutus räjähdystekniikassa, tiedonanto- ja konekivääri-palveluksessa
ynnä sabotaashissa. Komennuskunnan päällikkönä oli luutnantti Mellis
ja opettajiksi lähetettiin Berliinistä kunkin erikoisalan
ammattimiehiä. Vaikka Suomen-matkasta syyskuussa 1917 ei tullutkaan
mitään, oli Polangenin komennuskunta kuitinkin hyvin tärkeä tekijä,
ja juuri sen keskuudesta valittiin Suomen sittemmin lähetetyt
erikoiskomennuskunnat. Mm. useimmat Equityn molempiin retkiin
osallistuneet ynnä U. C. 57:n mukana lähetetyt jääkärit olivat
Polangenin miehiä.[32] Komennuskuntaan kuuluvat olivat jo ennen lähtöään Polangenissa
allekirjoituksin hyväksyneet kaksi tiedoitusta, joista toinen sisälsi
sen, että he olivat vapaat Saksan valtion käskynalaisuudesta ja ettei
heillä ollut mitään vaatimuksia Saksan valtiolle, ja toinen, että he
tästä lähtien olivat Suomen hallituksen alaisia ja käskettäviä.[33] Equityn oli näytettävä kansallisuutensa ja
sotalaiva-ominaisuutensa (siis huomaavaisuudenosoitus).[34] Matka oli siis tavallaan koematka; tästä syystä kai aseitakin oli
mukana verraten vähän, kivääreitäkin vain 6.500 kappaletta, vaikka
laivaan olisi niitä sopinut noin kuusikertainen määrä.[35] Brest-Litowskin aselepo- ja välirauhanneuvottelut. Joulukuun
2. p:nä 1917 matkustivat Venäjän neuvottelijat Saksan rintaman
yli. Joulukuun 3. p:nä alkoivat neuvottelut: seurauksena ensin 10
päivän aselepo (7.-17.12). Jouluk. 12. p:nä alkoi neuvottelu
välirauhasta, joka solmittiin 15.12.17 ja kestäisi tammikuun 14.
p:ään sekä edelleenkin, ellei sitä sanottaisi irti 7 päivää ennen
määräajan loppuunkulumista.[36] Björkas on tämän kirjoittajalle maininnut, ettei kukaan ollut
hänelle edes vihjannutkaan Suomeen tehtävästä retkestä.[37] Kaila oli kyliä aikaisemmin esittänyt Lounais-Suomea varten
aseiden vastaanottopaikaksi Edväinen-nimistä saarta Uudenkaupungin
tienoilla, ja Kai Donner oli sitä saksalaisille suositellut, mutta tätä
eivät asianomaiset ottaneet varteen ennenkuin viime tingassa, kun
Equityn kiireellisen lähdön vuoksi ei ennätetty saada laivaan
Vesterölle ohjaavaa luotsia.[38] Sekä rouva Stenwall että Porin aktivistit käsittivät asian siten,
että kysymyksessä oli suoranainen välityspalkkiovaatimus, sillä vasta
aselaiva Equityn saapumisen aikaan tuli lasku, joka suuruudellaan
tyrmistytti asianomaisia Porissa, siinä kun nähtävästi velottiin
kaikista niistä aseista, joita Equityn oli tarkoitus Porin tienoille
jättää.[39] Paikka muuten sama, mihin maailmansodan alussa eräs saksalainen
sukellusvene oli upottanut höyrylaiva "Martinniemen".[40] Tämä viittaa ilmeisesti siihen, että kirjeen lähettäjä on ollut
tuo monesti mainittu lähetystövirkamies.[41] Näin oli kuljettava venäläisten miinakenttien ohi, koska oli
pelättävä venäläisiä vartioaluksia. Hyviä hiiliä oli käytettävä,
jottei syntyisi kipinöitä, jotka ilmaisisivat laivan.[42] Molemmin puolin laajoja saksalaisia miinakenttiä.
[43] Equityn valomerkkeihin vastattiin kyllä seuraavina iltoina
Aspuskäristä, mutta luonnollista oli, että tavallisen lyhdyn valo ei
voinut näkyä 8 kilometrin päässä olevaan Equityyn. – Eikä näillä
valomerkeillä itse asiassa olisi ollutkaan juuri mitään merkitystä,
kun mihinkään todellisiin toimiin aseiden vastaanottamiseksi ei Porin
taholta oltu ryhdyttykään ja kun luotsejakaan ei ollut saapunut
Equityyn vietäviksi.[44] Patrullivene oli joutunut Krääksin eteläpuolella
olevan, vaarallisen matalikon läheisyyteen. Karikko on 2 km pitkä,
mutta verraten soukka.[45] Rantasen moottorista ei annettu mitään erikoisia valomerkkejä
jääkäripatrulliveneelle, vaikka jääkärit niin luulivat – jääkärien
venettä tuskin huomattiinkaan, valomerkkien anto kohdistui vain
Equityyn.[46] Equityn komentaja, kapt.luutn. Pezold oli kyllä antanut määräyksen
kolmen viikon ruokatarpeista – mutta asenälkä uhkasi enemmän.[47] Vesterö samoin kuin sen vieressä oleva Österö olivat hyvin
asuttuja saaria.[48] Hovioikeudenneuvos Boucht on kyllä maininnut allekirjoittaneelle,
ettei silloin ollut muuta luotettavaa luotsia kuin Rönnholm.[49] Tässä on otettu huomioon myös Equityllä saadut aseet ja
U. C. 57:llä tuodut räjähdysaineet. Samoin vapaussotamme kuluessa
myöhemminkin saadut aseet ja ammukset.[50] Ruotsin silloinen hallitus sen sijaan ei antanut meille
kivääriäkään hädässämme, vaikka se hyvin olisi voinut yksin
ihmisyyssyistä auttaa meitä, tulematta silti vedetyksi
maailmansotaan. Tosin saimme me myötätuntoakin ruotsalaisten
puolelta, nimittäin eteviä yleisesikuntaupseereja ja ruotsalaisen
apujoukon, ns. "Ruotsalaisen prikaatin", 500 miestä, jotka
vuodattivat vertaan valkoisen Suomen kunniakkailla taistotantereilla.[51] Suomen hallitus on eri aikoina ja eri erissä suorittanut Saksan
vaatiman korvauksen jääkärien koulutuksesta ynnä Suomeen lähetetyistä
ase- ja ammusmääristä sekä elintarpeista.[52] Linjalaivoja 3, risteilijöitä 4, torpedoveneitä 4, saarronmurtajia
4, miinanetsijöitä 23, miinanraivaajia 63, etuvartiolaivoja 16,
sukellusveneiden hävittäjiä 5, kuljetuslaivoja 11, kuljetuslaivaston
muita laivoja 8, hiililaivoja 9, vesialuksia 3, öljyaluksia 1,
liikennealuksia 5, sairaalalaivoja 2, laivaston komennuskunnan
laivoja 2, majakkalaivoja 8, yhteensä 171 alusta ja lisäksi 3
lentokonetta sekä 4 suomalaista jäänmurtajaa.[53] Godbyn vallattuaan oli Fabritius päättänyt edetä Jomalan
kirkolle, missä venäläisillä oli suuria varastoja ja josta tie
Maarianhaminaan oli avoin, mutta ruotsalaisten toimeenpanemat
neuvottelut ehkäisivät tämän voittokulun ja saattoivat venäläisten
tietoon suojeluskunnan voimien pienuuden sekä urheille miehille
syvän nöyryytyksen.[54] Voitollisissa taisteluissa oli saatu, paitsi vallattuja paikkoja
ja linnoitusasemia kiinteine varustuksineen, 8 kenttätykkiä
ampumavaroineen, 12 konekivääriä lukuisine patruunanauhoineen, noin 300
kivääriä, 50 tuh. patruunaa, suuret määrät elintarpeita, bensiiniä,
kenttäpuhelimia ja muita teknillisiä tarpeita ja noin 300 vankia.
Mainittakoon hauskana sattumana, että kun nuo 8 tykkiä oli vallattu, ei
suomalaisjoukossa ollut yhtään miestä, joka olisi niitä kyennyt
kokoonpanemaan ja käyttämään. Mutta ikäänkuin taivaasta pudoten saapui
seuraavana päivänä suojeluskunnalle apuaan tarjoamaan sen jälkiä
mannermaalta asti seurannut saksalainen tykistöluutnantti K.
Schleutker, muuan Venäjältä paluutiellä oleva sotavanki. Pian alkoivat
Schleutkerin tykit toimia huomattavalla varmuudella, ja tuo
kylmäverinen, taitava mies oli koko joukon suosikki.[55] Kuten jo on mainittu, ei kenraali von der Goltz katsonut Hankoa
strategisesti parhaiten valituksi maihinnousupaikaksi, mutta
saksalaisten eteneminen Helsinkiä kohti saattoi tapahtua verraten
suojatusti sen kautta, että Tampereen valtaus suoritettiin juuri
samaan aikaan kuin saksalaiset alkoivat etenemisensä. Valkoinen
armeija oli sitonut suuret punaiset voimat Tampereella ja kaiken
näiden huomion, helpottaen täten saksalaisten etenemistä.[56] Tämän kunnianosoituksen sai aikaan Venäjän laivaston kanssa
(5.4.) tehty Hangon sopimus, jonka mukaan sen ja rannikkolinnoitusten
oli pysyttävä puolueettomina ja jätettävä linnoitukset Suomen
viranomaisille täysin vahingoittumattomina; miehistö sai
turvallisuutensa taatuksi ja laivasto sittemmin vapaan ulospääsyn.