[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNzXA3X2k0_5sVdzBcWJRx3cuDHlsESRUl-Jhtcxeq14":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1545,"Suomen leijona ja Saksan kotka","Wegelius, Karl Albert",1864,1939,"1545-wegelius-k-a-suomen-leijona-ja-saksan-kotka","1545__Wegelius_K._A.__Suomen_leijona_ja_Saksan_kotka","Aseveljeyden historiaa 1914-1918","tietokirja",[],[],"fi",1938,null,78761,579202,true,[],[],[],"Historiallinen katsaus suomalaiseen itsenäisyysliikkeeseen ja jääkärien toimintaan vuosina 1914–1918. Teos valottaa aktivistien salaisia ponnisteluja, sotilaskoulutusta Saksassa sekä jääkäripataljoonan rintamakokemuksia itärintamalla ja paluuta Suomeen sisällissodan ja itsenäisyyden koittaessa.","K. A. Wegeliuksen 'Suomen leijona ja Saksan kotka' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1545. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN LEIJONA JA SAKSAN KOTKA\n\nAseveljeyden historiaa 1914-1918\n\n\nKirj.\n\nK. A. WEGELIUS\n\n\n\n\n\nPorvoo--Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\nKirjapainossa Porvoossa 1938.\n\n\n\n\n\n\n      \"Oikeastaan suorittivat päätyön Suomessa 'nuoret', so.\n      ylioppilaat kautta maan lukuisten apulaistensa ja Suomeen\n      komennettujen jääkärien avulla. Kuta enemmän tietoja\n      värväystyöstä, sotilasvalmisteluista, venäläisiä sotavoimia\n      koskevien tietojen peräti vaarallisesta kokoamisesta sekä kansan\n      keskuudessa suoritetusta valistustyöstä tulee julkisuuteen,\n      sitä suurenmoisemmalta tuntuu tämä toiminta.\"\n\n                                            _Herman Gummerus_.\n\n\n          Kansamme syvän kiitollisuuden ja kunnioituksen\n          saakoot kautta aikojen ne Suomen ylioppilaat, jotka\n          panivat alulle itsenäisyysliikkeen.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLukijalle.\n\nJohdanto.\n\n  Suomi Venäjän yhteydessä.\n  Nikolai II:n toimeenpanema valtiokaappaus.\n  Suuri adressi ja eurooppalainen adressi.\n  Perustuslakitaistelu.\n  Eugen Schauman.\n  Perustuslakitaistelu jatkuu.\n  Lyhyt hengähdys vain -- ja uusi sortokausi alkaa.\n  \"Marraskuun venäläistämisohjelma\".\n  Mieliala Suomessa 1914 ennen maailmansotaa ja sen jälkeen.\n\n27. Jääkäripataljoonan esihistoria.\n\n  Ensimmäiset saksalais-suomalaiset kosketukset maailmansodan\n    alkutaipaleella\n  Suomen ylioppilasnuorison päättäväinen -- joskin kohtalonraskas askel.\n  Ylioppilasnuoriso järjestyy.\n  Ylioppilasvaltuutettujen käynnit eräiden vanhempien aktivistipiirien\n    jäsenten luona.\n  Ylioppilaiden keskuskomitean edustajina lähtee kaksi ylioppilasta\n    Tukholmaan tiedustelemaan yhteysmahdollisuuksia Saksaan.\n  Suomalaisten sotilaskoulutusasian käsittely Saksassa.\n  Sotilaskoulutuskurssin järjestyminen.\n  Ylioppilas-aktivistien valmistelutoimenpiteet Helsingissä.\n  Sassnitz -- Hampurin etappi.\n\nLockstedtin leirin aika.\n\n  Pfadfinder- ja musketöörikausi.\n  Ponnistuksia Lockstedtin kurssin pidentämiseksi.\n  Keisarin päätös ja Wetterhoffin ponnistelut sen muuttamiseksi.\n  Suomessa toimivia aktivistijärjestöjä ja Suomen vapausliikkeen\n    Tukholman ulkomaanvaltuuskunta.\n  Wetterhoffin kohtalo.\n\nToimintaa Suomessa.\n\n  Värväys.\n  Etappitiet.\n  Tornion etappi.\n  Kemin etappi.\n  Uumajan etappi avoveden aikana syksyllä 1915.\n  Uumajan etappi kevättalvella 1916.\n  Lapuan etappi.\n  Kajaanin etappi.\n  Jääkärietapit.\n  Jääkäritilastoa.\n  Etappitilastoa.\n  Sotapakolaistilastoa.\n  Sekä värväyksen että etappityön vaikeudet.\n  Tiedustelutoiminta.\n\n27. Kuninkaallinen Preussilainen Jääkäripataljoona.\n\n  27. Kuninkaall. Preussil. Jääkäripataljoona.\n  Majuri Maximilian Bayer.\n  Rintamalle lähdön valmistelut.\n  Jääkäreitä suuressa päämajassa ja Mitaun keisariparaati.\n  Joitakuita viittauksia sotatilanteeseen Jääkäripataljoona 27:n\n    siirtyessä Saksan itärintamalle.\n  27. Jääkäripataljoona rintamalla.\n  Rintama-aika Missellä.\n  Jääkäripataljoona 27:n tykistöjaosto Eckau--Keckaun taistelussa.\n  Schmardenin taistelu.\n  Rintama-aika Riianlahdella.\n  Prikaatikenraali ja aluepäällikkö hänen ylhäisyytensä\n    kenraaliluutnantti Wynecken.\n  \"Jääkäripataljoona 27\" siirretään Libauhun.\n  Majuri Bayerin ero.\n  Jääkäripataljoona Aa-joen talvitaisteluissa.\n  Murheen lehtiä 27. Jääkäripataljoonan historiassa.\n  Jääkäripataljoona 27:n sijoitus Tuckumiin.\n  Libaun aika.\n  Uuden koulutuksen suuntaviivat.\n  Vuosi 1918 koittamassa ja jääkärien paluu kotimaahan.\n  Pataljoonan Suomeen-lähtö.\n  Jääkärien vastaanotto Vaasassa.\n\nToimenpiteet Suomen aseistamiseksi.\n\n  Tilanne Suomessa Venäjän vallankumouksen jälkeen.\n  Suomalaisen sotilaskomitean edustajat Tukholmassa.\n  Tukholman Ulkomaanvaltuuskunnan toimenpiteet aseiden\n    hankkimiseksi.\n  V:n 1917 elokuun aselähetys- ja kapinahankesuunnitelma.\n  Selvittelyä v:n 1917 elo-syyskuun aselähetys- ja\n    kapinahankesuunnitelman johdosta.\n  Syksyn 1917 diplomaattiset neuvottelut.\n\nEquityn ensimmäinen retki Suomeen.\n\n  Valmistelut Saksassa.\n  Itämeren sotavoimain ylipäällikön toimintakäsky selityksineen.\n  Matkanteko.\n  Equityn vastaanoton valmistelut Suomessa.\n  Equityn saapuminen Vesterölle.\n  Aseiden maihinvienti Storsandvikenissä.\n  Equity palaa Ruotsin aluevesille ja taas Suomen puolelle.\n  Equityn vastaanoton valmistelut Pietarsaaren puolessa.\n  Aseiden maihinvienti Tolvmansgrundetille.\n  Aseiden siirto Tolvmansgrundetilta ja Vesteröltä turvallisempiin\n    paikkoihin -- valkoisen rintaman hyväksi.\n  Equityn paluu ensimmäiseltä retkeltä.\n\nU. C. 57:n Suomen-retki.\n\n  U. C. 57 lähetetään Suomeen.\n  Vastaanotto Hamnskärissä.\n  Jääkärit sijoittuvat tehtäviinsä.\n  U. C. 57:n kohtalo.\n\nAselaiva Equityn toinen retki.\n\n  Kriitillinen tilanne.\n  Retken valmistelut Saksassa.\n  Itämeren sotavoimain ylipäällikön toimintakäsky.\n  Tilanteen selvittelyä Suomessa.\n  Porin asetilaus.\n  Syksyn 1917 kuluessa tapahtuneet aselähetyshälytykset.\n  Porilaiset saavat herkeämättä tietoja aselaivan saapumisesta.\n  Tohtori Eric Åströmin käynti Vaasassa.\n  Jääkärit ja matkanteko.\n  Equity Bålsöstä käsin neljä kertaa Revelin edustalle.\n  Merelle etsimään Equityä.\n  Jääkäripatrulli.\n  Rantasen, Gustafssonin ja Mahlamäen ponnistelut.\n  Rantasen moottori Equityn kyljessä.\n  Equityn aselastin vastaanoton järjestelyt Edväisissä ja Vesteröllä.\n  Equityn retki pohjoiseen ja Saksaan paluu.\n  Loppuselvittelyä Equityn toisen retken epäonnistumisen syistä.\n  Saksan apu.\n\nItämeren-divisioona.\n\n  Sotatilanne Suomessa.\n  Itämeren-divisioonan osanotto Suomen vapaussotaan.\n  Saksalaisen apuretkikunnan lähettämisen syyt.\n  Suomen retkeen osallistuneet alukset.\n  Ahvenanmaan retki.\n  Hanko valitaan maihinnousupaikaksi; kulkureitin kuntoonpaneminen.\n  Itämeren-divisioonan joukko-osastot.\n  Joukkojen kuljetus Suomeen.\n  Toiminta Helsingin valtaukseen asti.\n  Toiminta Helsingin valtauksen jälkeen.\n  Eversti von Brandensteinin maihinnousuosasto ja taistelut Lahdesta.\n  Taisteluiden tauottua.\n\nLähdekirjallisuutta.\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nKun eräät jääkärit ja aktivistit tutustuivat saksankielisenä\njulkaistavaksi aiotun teokseni käsikirjoitukseen, joka koskee\nsaksalaisten ja suomalaisten yhteistoimintaa maailmansodan aikana\n1914-1918, kehoittivat he minua toimittamaan saman teoksen myös\nsuomeksi. Suomenkielinen laitos poikkeaa saksankielisestä vain\nsen verran, että muutamia aikaisempien teosteni kohtia on siitä\npoistettu. Teoksen tarkoituksena on selvittää jääkärien ja\naktivistien toimintaa sekä sitä, mitä Saksan ylin sodanjohto sekä sen\nalaiset saksalaiset ystävämme -- keskellä raskainta sodan pauhua --\ntekivät Suomen itsenäisyyden hyväksi.\n\nAvustajistani mainitsen ennen kaikkea professori Herman Gummeruksen,\ntohtori Arvi Korhosen ja pankinjohtaja Pehr H. Norrménin, jotka\ntyössäni ovat minua monin tavoin auttaneet. Samoin ovat professori\nA. R. Cederberg, jääkärieversti E. Jernström, everstiluutnantit\nEero Kuussaari ja Heikki Nurmio sekä monet muut tukeneet minua\ntiedoillaan ja neuvoillaan. Erikoisesti pyydän vielä mainita\n\"Equityn\" komentajan, kapteeniluutnantti Gustav Pezoldin, jonka\nlaajat ja arvokkaat muistiinpanot olen saanut käytettävikseni. Hän on\nmyös lähettänyt minulle \"Equityn\" retkien sotapäiväkirjain ja Saksan\nItämeren sotavoimien Ylipäällikön toimintakäskyjen ym. jäljennökset.\nKaikkia avustajiani kiitän sydämellisesti.\n\nTässä yhteydessä kiitän vielä Opetusministeriötä ja lähinnä ministeri\nUuno Hannulaa teokseni julkaisemista varten myönnetystä avustuksesta.\n\nHelsingissä, lokakuun 15. p:nä 1937.\n\nK. A. WEGELIUS\n\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\n\n\nSuomi Venäjän yhteydessä.\n\n\nSe uskollisuus ja urhoollisuus, jota Suomen joukot olivat osoittaneet\ntaistellessaan vv. 1808-09 maansa puolesta, oli herättänyt Venäjän\nhallitsijassa Aleksanteri I:ssä kunnioitusta voitettuja kohtaan,\njoten hän Porvoon valtiopäivillä maaliskuussa 1809 pani täytäntöön\nne aikeet, joita hän jo aikaisemmin oli suunnitellut. Keisari oli\nnäet päättänyt säilyttää maamme vanhan yhteiskuntajärjestyksen\nja myöntää sille siihen perustuvan erikoisaseman Venäjän\nvaltakunnassa täten kiinnittääkseen Suomen kansan Venäjään\nkiitollisuuden ja uskollisuuden sitein. Porvoon tuomiokirkossa\npidetyssä juhlatilaisuudessa Aleksanteri I antoi Suomen säädyille\nallekirjoittamansa hallitsijavakuutuksen, jossa lausuttiin, että\nsitten kun hän oli ottanut haltuunsa Suomen suuriruhtinaskunnan, hän\noli tahtonut vahvistaa ja vakuuttaa maan uskonnon ja perustuslait\nsekä ne etuudet ja oikeudet, joita kukin sääty mainitussa\nsuuriruhtinaskunnassa erittäin ja kaikki sen asukkaat yhteisesti,\nniin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka valtiosäännön nojalla ovat\nnauttineet, luvaten myös pitää kaikki nämä edut ja asetukset vahvoina\nja järkähtämättöminä täydellisessä voimassa. Säädyt vannoivat\nsamassa juhlallisessa tilaisuudessa uskollisuudenvalan ja tervehtivät\nkeisaria maan laillisena hallitsijana, Suomen suuriruhtinaana. --\nValtiopäivien lopettajaisiin saman vuoden heinäkuun 17. p:nä saapui\njälleen keisari, joka säädyille pitämässään puheessa julisti \"jalon\nja rehellisen\" Suomen kansan \"kohotetuksi kansakuntien arvoon\nlakiensa turvissa\".\n\nNäin oli Suomesta tullut autonominen valtio, jolla oli oma\nvaltiosääntönsä ja perustuslaillinen valtiomuotonsa -- kuitenkin\nilman suvereenisia oikeuksia -- ja jota yhdisti Venäjään\netupäässä vain se, että molemmilla kansoilla oli sama hallitsija,\nkeisari-suuriruhtinas, joka hallitsi Suomea suomalaisten\nviranomaisten ja suomalaisten miesten avulla.\n\nSuomen valtiosääntöä ja lakeja Venäjän hallitus piti kyllä\ntoistaiseksi kunniassa ulkonaisesti, kirjaimellisesti, mutta ei\nniiden vapaan hengen kannalta katsoen. Tässä suhteessa tapahtui\nmuutos Aleksanteri II:n aikana, jonka hallitus oli Suomelle valoisa\nja toivehikas. Suomen miesten -- ennen kaikkea Suomen suurimman\nvaltiomiehen ja kansansa herättäjän Juhana Wilhelm Snellmanin --\ntoimiessa opastajina antoi Aleksanteri II:n hallitus voimakkaan\nsysäyksen Suomen valtiolliselle elämälle ja samalla kansamme\ntodellisen itsenäisyyden unelmille. Valtiopäivät kutsuttiin ensi\nkerran v:n 1809 jälkeen koolle v. 1863 -- perustuslaillisessa\njärjestyksessä. Suomi sai oman rahan 1865. Vuonna 1869 vahvistettiin\nuusi valtiopäiväjärjestys, joka takasi ja järjesti säätyjen\nvaltuudet sekä osanoton lainsäädäntöön ja valtion talouden hoitoon.\nValtiopäivät tulivat nyt myös määräaikaisiksi.\n\nNäin maassa vallitseva luottamus autonomisen asemamme pysyväisyyteen\nja etuihin lujittumistaan lujittui Aleksanteri II:n hallituskautena\nja ilmeni sekä Suomen kansan että sen hallituksen vakaana haluna\nlojaalisesti täyttää maan velvollisuudet Venäjää kohtaan. Tästä\non todistuksena mm. valtiopäivien vuonna 1878 hyväksymä Suomen\nasevelvollisuuslaki.\n\nMyös Aleksanteri III näytti Suomen suhteen noudattavan Aleksanteri\nII:n politiikkaa, mutta hänen hallituksensa loppupuolella pääsi\nkuitenkin kansalliskiihkoinen panslavistinen katsantokanta sanelemaan\nVenäjän politiikan Suomen autonomian tuhoa ennustavia suuntaviivoja.\nAleksanteri III kuoli v. 1894, jolloin hänen heikko ja lahjaton\npoikansa Nikolai II nousi valtaistuimelle.\n\nTarvittiin sulatusuunia ja ahdistuksen tulta, jotta oikea\nisänmaanrakkaus ja itsenäisyyskaipuu leimahtaisi ilmiliekkiin ja\njotta Suomen kansalle kävisi päivääkin selvemmäksi, että sitä uhkasi\ntäydellinen kansallinen tuho ja perikato Venäjän yhteydessä. Jumala\npiti tästäkin huolen.\n\n\n\n\nNikolai II:n toimeenpanema valtiokaappaus.\n\n\nNikolai II oli, kuten kaikki edellisetkin Venäjän keisarit,\nvaltaistuimelle noustessaan vahvistanut Aleksanteri I:n\nhallitsijavakuutuksen ja antanut Suomen kansalle pyhän lupauksen\nsäilyttää maamme valtiosäännön ja lait loukkaamattomina.\n\nMaallemme oli taattu täydellinen sisäinen itsehallinto, mikä\nmerkitsi, että meillä oli 1) oma kotimainen hallitus, Suomen\nkeisarillinen senaatti, jonka jäsenet olivat maan omia kokeneimpia ja\npystyvimpiä miehiä, lukuunottamatta venäläistä kenraali-kuvernööriä,\njoka vain enemmän nimellisesti oli senaatin puheenjohtaja; 2)\noma kansanedustus (tosin vanhentunut 4-kamari-järjestelmä), jota\nilman lainlaadinta ja verotus eivät olleet mahdollisia; 3) oma\nkotimainen virkamieskunta, joka tarkkaan noudatti Suomen lakeja;\n4) oma sotalaitos (vain jalka- ja ratsuväkeä, mutta ei tykistöä),\njoka perustui yleiseen asevelvollisuuteen, ollen tosin Venäjän\nylimmän armeijajohdon alainen; 5) omat Ruotsin aikaiset lait -- ennen\nkaikkea keisarin vahvistamat perustuslait; 6) oma oikeuslaitos; 7)\noma raha; 8) oma tullilaitos; 9) suomen- ja ruotsinkieli olivat\nmaan viralliset kielet; 10) opetuslaitos oli kotimaisen hallituksen\nvalvonnan alainen; 11) ministerivaltiosihteerinä suomalainen mies,\njoka esitteli keisari-suuriruhtinaalle Suomea koskevat asiat; 12)\nmaan uskonto oli säilytettävä pyhänä (ev.-lut. tunnustus).\n\nAinoastaan ulkomaiseen edustukseen ja sotilaspoliittisiin asioihin\nnähden Suomi oli edelleen kokonaan alistettu Venäjän valtakunnan\nhallituksen alaiseksi. Suomi oli itse asiassa siis valtio, joka\nainoastaan tarvitsi ulkonaista itsenäisyyttä voidakseen edelleen\nrakentaa sille pohjalle, joka jo oli olemassa.\n\nTämän Suomen erikoisaseman katsoivat Venäjän silloiset valtiomiehet\nolevan ristiriidassa Venäjän valtakunnallisen eheyden kanssa.\nMutta he unohtivat, että juuri valtakunnan etu olisi vaatinut\nSuomen autonomian voimassa-pitämistä, jonka turvin Suomen kansa\neli onnellisena ja Venäjää sekä keisari-suuriruhtinasta kohtaan\nvilpittömän uskollisena. Tulemme pian näkemään, mihin Venäjän\nvaltiomiesten lyhytnäköisyys ja heidän sortopolitiikkansa johti.\n\nNeljä vuotta kului ilman sanottavia hyökkäyksiä Suomen valtiosäännön\nmukaista asemaa vastaan. Kaikessa hiljaisuudessa vehkeiltiin\nkuitenkin maamme autonomian poistamiseksi. Lähimpänä tarkoituksena\noli saada hallitsija mullistavien suunnitelmien puolelle.\n\nNikolai II:kin oli joutunut panslavististen piirien ja ensi sijassa\nisänsä neuvonantajan Pobedonostsevin vaikutusvallan alaiseksi ja\ntaipunut lopulta heidän hankkeisiinsa.\n\nVenäjän hallitus päätti ensiksi hyökätä sotalaitoksemme kimppuun\nsaattaakseen sen yhdenmukaiseksi Venäjän sotalaitoksen kanssa,\nvaikka 1878 vuoden asevelvollisuuslaki oli osoittautunut kaikin\npuolin tyydyttäväksi. Tämä herätti maassamme suurta levottomuutta,\njoka vain lisääntyi, kun kenraalikuvernööriksi nimitettiin Venäjän\nsota-ministeriön esityksestä (eikä ministerivaltiosihteerin, kuten\nlain mukaan olisi pitänyt tapahtua) kenraali Nikolai Bobrikov,\nmäärätietoinen ja järkähtämätön venäläinen natsionalisti, joka\nasettui venäläistämispolitiikan sokeaksi välikappaleeksi, mies, jolle\nSuomi ja sen perustuslait eivät merkinneet mitään.\n\nPian kuitenkin vallanpitäjät saivat huomata, että Senaatti,\nvaltiopäivät ja yleensä koko kansa suhtautuivat sotalaitostamme\nkoskevaan asiaan selvän torjuvasti. Silloin Venäjä pani toimeen\nvaltiokaappauksen Suomeen nähden julkaisemalla helmikuun manifestin,\njonka keisari allekirjoitti helmikuun 15. p:nä 1899. Manifestilla ei\nkyllä ollut kumouksellisen asiakirjan ulkonaista leimaa, mutta itse\nasiassa se pyyhkäisi pois Suomen autonomisen valtio-aseman ja sen\nperustuslait.\n\nManifestiin liittyivät sitä varten vahvistetut perussäännökset.\nNäiden mukaan oli niin hyvin keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset\n\"valtakunnanlait\" kuin myöskin ne yksinomaan suomalaiset lait,\njotka koskevat valtakunnan etuja, riistettävä Suomen lakiasäätävien\nlaitosten ratkaisu- ja päätösvallan alaisuudesta. Venäläisten\nviranomaisten tuli olla aloitteen tekijöinä ja ehdotusten\nharkitsijoina -- ja lopullisen ratkaisun säätäisi hallitsija.\nSäädyillä olisi vain oikeus antaa lausuntonsa sellaisista\nlakiehdotuksista. Hallitsijalla olisi oikeus määrätä, mitkä asiat\nkuuluisivat uuden lainsäädäntöjärjestelmän piiriin. On ilmeistä,\nettä venäläiseltä taholta olisi helposti voitu selittää, että miltei\nkaikki lait koskivat valtakunnan etuja, ja näin olisi säätyjen\nlainsäädäntövalta ja Suomen perustuslaillinen asema joutuneet\nkokonaan syrjäytetyiksi.\n\nManifestin vaikutus oli masentava ja se tuli täydellisenä yllätyksenä\nniin hyvin Suomen hallitukselle kuin kansalle.\n\n\n\n\nSuuri adressi ja eurooppalainen adressi.\n\n\nKansa puuttui välittömästi asiaan, se uskoi vielä, että hallitsija\nolisi halukas kuulemaan Suomen kansan ääntä ja suostuisi tyydyttämään\nsen oikeudenmukaiset vaatimukset.\n\nLaadittiin kansalaisadressi, jossa kansan huolestunut mieliala\ntuotiin esiin. Kahdessa viikossa saatiin tämän ns. \"suuren adressin\"\nalle likipitäen viidensadankahdenkymmenenkolmentuhannen (522.931)\ntäysikasvuisen Suomen miehen ja naisen allekirjoitus, maan koko\nväkiluvun ollessa alle kolmen miljoonan. Selvempää kansan ajatusten\nja tunteiden ilmausta ei voitu vaatia. Adressi päättyi sanoihin:\n\"-- -- -- Emme voi sydämistämme karkoittaa luottamusta Keisarin sanan\njärkähtämättömyyteen. Mehän tiedämme kaikki, että meidän armollinen\nhallitsijamme on koko ihmiskunnalle julistanut, että vallan tulee\nkunnioittaa oikeutta. Ja pienen kansan oikeus on yhtä pyhä kuin\nsuuremman, sen isänmaanrakkaus on Kaikkivaltiaan Jumalan edessä\nvelvollisuus, josta se ei koskaan saa luopua.\" -- Viidensadan miehen\nsuuruinen lähetystö lähti viemään adressia Pietariin päästäkseen\nhallitsijan puheille ja ojentaakseen hänelle adressin, mutta\nlähetystöä ei otettu vastaan. Keisarin kieltäytyminen ottamasta\nheitä vastaan, kuulemasta kansan ääntä ja tylysti torjuvan vastauksen\nmuoto haihdutti unelmat ja tuntui loukkaukselta. -- Kansan kunnioitus\nhallitsijaa kohtaan oli saanut kovan iskun, eikä koskaan enää vanha,\navoin, luottamuksellinen suhde palautunut. Vuonna 1899 tapahtui\nkäänne Suomen kansan alamaisissa tunteissa. Lojaalisuuden järkkyminen\nvalmisti maaperää todella separatistiselle ajatustavalle maassamme.\n\nHyökkäykset valtiosääntöämme vastaan ja aikomus lakkauttaa Suomen\nautonomia herättivät huomiota myös ulkomailla, ensi sijassa\noikeusoppineiden piirissä. -- Voimakkaan ulkomaisen mielipiteen\nilmaus oli ns. \"Eurooppalainen adressi\", jonka tuhatkunta huomattua\nmiestä Euroopan kaikista sivistysmaista oli allekirjoittanut.\nLähetystön, johon kuului eteviä tieteen edustajia eri maista ja\njoka kesällä 1899 saapui Pietariin, oli määrä ojentaa se keisari\nNikolaille. Mutta keisari ei sitäkään ottanut vastaan, koska Suomen\nkysymys muka oli \"Venäjän sisäinen asia\". Tämä diplomaattinen\nepäkohteliaisuus herätti oikeutettua suuttumusta.\n\n\n\n\nPerustuslakitaistelu.\n\n\nHelmikuun manifesti ja Suomen kansan tulokseton vetoaminen\nhallitsijaan synnytti ns. passiivisen vastarinnan, joka käytti\nlaillisia, siveellisesti moitteettomia keinoja, kuten päättäväisesti\nkiinnipysymistä voimassa olevassa laissa ja järjestyksessä\nsekä virkamiesten ja yksityisten kansalaisten kieltäytymistä\nmyötävaikuttamasta laittomuuden edistämiseen ja noudattamasta\nlaittomia käskyjä. Tämän passiivisen vastarinnan huomattavin johtaja\noli jalo isänmaanystävä ja valtiomies Leo Mechelin. Vastarinnan\njärjesti salainen kansalaiskomitea ns. \"kagaali\".\n\nVaikka Suomen kansa selvästi osoitti mielipiteensä Venäjän\nhallituksen laittomista toimenpiteistä, seurasi isku toisensa\nperästä, joista selvästi ilmeni, että Suomi oli askel askeleelta\ntehtävä venäläiseksi maakunnaksi.\n\nSyksyllä 1899 nimitettiin ministerivaltiosihteeriksi eli Suomen\nasiain esittelijäksi H. M. Keisarille venäläinen mies, vallitsevan\nhallitussuunnan kannattaja, salaneuvos W. von Plehwe, mikä oli\nrikos sitä perustuslain säännöstä vastaan, että suomalaista virkaa\nsaa hoitaa vain Suomen mies. Sittemmin v. Plehwe nimitettiin myös\nHelsingin yliopiston v.t. kansleriksi. Kesäkuun 20. p:nä 1900\nannettiin julistuskirja venäjänkielen käytäntöön ottamisesta\nSuomen korkeimmissa virastoissa. Vuonna 1905 tulisi myöskin\nkeskusvirastojen jo suorittaa kirjeenvaihtonsa ylempien virastojen\nkanssa venäjänkielellä. Maan omat viralliset kielet, suomi ja ruotsi,\nolivat siis tungettavat syrjään ja korvattavat venäjänkielellä, jota\nvain ani harvat henkilöt Suomessa osasivat. -- Samaan aikaan oli\nkokoontumisvapaus lakkautettava. Samoin oli vastoin elinkeinolakia\navattava mahdollisuus urkkimista harjoittaville venäläisille\nkulkukauppiaille vapaasti liikkua maassa. Heinäkuussa 1901\nannettiin laiton asevelvollisuusasetus. Se oli syntynyt laittomassa\njärjestyksessä ja sen sisällys oli sellainen, ettei Suomen kansa\nvoinut sitä hyväksyä. Seurauksena olivat kutsuntalakot vuosina\n1902 ja 1903. Edellisenä vuonna jäi 25.000 kutsutusta saapumatta\n15.000 ja jälkimmäisenä vuonna 1/3 kutsutuista. Joka tapauksessa\nvenäläishallitus oli kärsinyt pahan tappion, niin että laitonta\nasevelvollisuuslakia ei sittemmin käytännössä toteutettukaan, kun\nasevelvollinen nuoriso osoittautui vallanpitäjistä epäluotettavaksi.\nKutsuntalakot olivat muuten passiivisen vastarinnan loistavin\nsaavutus.\n\nAsevelvollisuusiässä olevien nuorten miestemme päättäväinen asenne\nsai aikaan senkin, että kansamme säästyi lähettämästä poikiaan\nJapanin sotaan.\n\nEnnen v:n 1901 loppua hajotettiin erinomaisessa kunnossa olleet 8\nSuomen tarkk'ampuja-pataljoonaa, mikä kohtalo tuli sittemmin myös\nSuomen kaartin ja Rakuuna-rykmentin osaksi. Niin ikään lakkautettiin\nHaminan kuuluisa kadettikoulu. Kaikki tämä Venäjän valtiomahdin\naiheuttama laittomuus ja ärsytyksiltä tuntuvat iskut synnyttivät\nsuurta sekasortoa ja katkeruutta.\n\nMaamme hovioikeuksien virkamiehiä erotettiin suuret määrät, kun he\neivät voineet noudattaa laittomia lakeja ja asetuksia.\n\nMuitakin virkamiehiä erotettiin lukuisasti. Ne korvattiin\nala-arvoisilla henkilöillä, jotka usein olivat vailla riittävää\nmuodollista tai asiallista pätevyyttä, kotoperältään venäläisiä ja\ntuskin taisivat maan kieltä. Maan kahdeksasta kuvernööristä oli\nnäihin aikoihin 5 venäläistä, jotka eivät tunteneet maan lakeja ja\noloja. -- Poliisilaitos oli suuresti huonontunut, sen palvelukseen\notettiin erittäin epäiltäviä, osittain rikollisiakin aineksia\n-- useat syntyperältään venäläisiä tai virolaisia. Venäläinen\nsantarmisto toimi venäläistyneen kotimaisen poliisilaitoksen\navustajana. -- Sanomalehdistön asema oli miltei turvaton, niitä\nlakkautettiin mielivaltaisesti tai niiden epäsuosiossa olevat\ntoimittajat olivat pakotetut eroamaan, jne.\n\nKenraalikuvernööri, joka huomasi, minkä sekasorron ja vastustuksen\nhän oli aikaansaanut, halusi laajennettua valtaa voidakseen\npitää Suomen niskuroivaa yhteiskuntaa kurissa. Keisarillisella\nkäskykirjeellä huhtikuun 9. p:ltä 1903 hänet varustettiinkin\ndiktatoorisella vallalla kolmeksi vuodeksi. Seurauksena oli lukuisia\nvangitsemisia ja maan parhaiden miesten karkotuksia ulkomaille ja\nVenäjälle.\n\nTällaisissa oloissa osoittautui passiivinen vastarinta ajan pitkään\ntoivottomaksi ja tuloksettomaksi Venäjän suhteen. Se teki sen\nvirheen, että se perusti toivonsa hallitsijain ja valtiomiesten\noikeamielisyyteen ja mielenjalouteen, jota ei ollut olemassa.\n\nKuitenkin on tunnustettava, että passiivinen vastarinta mitä\ntehokkaimmin vaikutti -- varsinkin alussa -- kansan isänmaallisten\ntunteiden herättämiseksi ja sen vastustusvoiman lujittamiseksi.\n\"Kagaalin\" ansioksi on myöskin luettava, että se ulkomailla\nharjoitti laajaa valistustoimintaa, jonka tuloksena oli, että Suomi\nverettömässä taistelussaan sai länsimaitten yleisen mielipiteen\nlämpimän myötätunnon puolelleen.\n\n\n\n\nEugen Schauman.\n\n\nKuta enemmän venäläiset vallanpitäjät nojautuivat raakaan\nväkivaltaan, sitä ilmeisemmin rupesi aktivistinen harrastus\nkytemään nuoremmassa polvessa. Vanhat johtajat olivat edelleenkin\npassiivisen vastarinnan kannalla, että nim. vastustuksen piti\ntapahtua lain pohjalta. Mutta oikeuskäsitteiden täytyi lopulta\nhämmentyä, kun nähtiin, että lainrikkojat saivat olla turvassa\nja että vääryyttä kärsineet eivät saaneet hyvitystä. Nuoret taas\nkysyivät: Minkä tähden me emme saa suojella itseämme, minkä tähden\nmeidän täytyy olla kahlehdittuina dogmiin (uskonsääntöön), jonka\nmukaan meidän aseettomana turvanamme on vain laki, sillä meillähän\nvallitsee todellisuudessa venäläisten julistama sotatila, ja laki on\nsyrjäytetty?\n\nNäin ajatteli Senaatin virkamies Eugen Schauman, Suomen ensimmäinen\naktivisti. Vakaan harkinnan jälkeen hän ampui venäläisen sorron\npahimman välineen, kenraalikuvernööri Bobrikovin senaatin\nrakennuksessa kesäkuun 16. päivänä 1904. Eugen Schauman katsoi\ntekonsa isänmaan puolesta tehdyksi hätävarjelukseksi ja sovitti\ntekonsa ampumalla samassa kaksi kuulaa sydämeensä. Että isänmaan hätä\noli pakottavana hänen sydämellään, sitä todistaa hänen liikuttavan\nkaunis kirjeensä tsaarille, joka oli hänen taskussaan hänen tekoaan\nsuorittaessaan. Hän edellytti näet, että tsaarilta oli salattu\ntodellinen tila maassamme, että Bobrikov ja Plehwe olivat \"valheilla\nja väärillä esityksillä\" saaneet H. Majesteettinsa loukkaamaan\nniitä lakeja, jotka hän oli valtaistuimelle noustessaan valallaan\nvahvistanut.\n\nEugen Schaumanin teon hyväksyivät kaikki isänmaallisesti ajattelevat\nkansalaiset. Suuri ilo valtasi sekä nuorten että vanhojen mielet,\nkun oli noussut edes yksi, joka oli uskaltanut kohottaa aseensa\nilkkuvaa, väkivaltaista sortajaa vastaan, eikä vain tätä, vaan koko\nsitä hallitusjärjestelmää vastaan, joka polki allensa meidän lakimme\nja sai hallitsijan rikkomaan pyhät lupauksensa. Kenraalikuvernööri\nBobrikovin kuolema synnyttikin uutta rohkeutta koko maassa, kansa\nvapautui oman voimattomuutensa tunteesta.\n\nEugen Schauman viitoitti ensimmäisenä sen tien, jolle Suomen ennemmin\ntai myöhemmin oli astuttava, nimittäin aktiivisen taistelun tien --\nsitten kun historian pyörä oli heilahtanut sopivalle kohdalle.\n\nMyöskin ulkomainen lehdistö kiinnitti suurta huomiota meidän\nmaahamme, kun tieto tapahtumasta ja Schaumanin tsaarille osoittama\nkirje tuli ulkomailla tunnetuksi. Lausuntoja siitä oli mm. useissa\nsaksalaisissa lehdissä. Juuri Saksassa, jossa parhaiten tunnettiin\nmeidän olomme ja jossa oli tarkasti ja myötämielisesti seurattu\nmeidän taisteluamme, verrattiin Eugen Schaumania Wilhelm Telliin.\n\n\n\n\nPerustuslakitaistelu jatkuu.\n\n\nVuoden 1904 loppupuolella perustettiin \"Suomen aktiivinen\nvastustuspuolue\", joka tahtoi pitää hereillä ja vahvistaa\nitsenäisyystahtoa kansassamme -- ja hankkia sille myös aseita.\nVoimaliitto, jonka piti käytännössä toteuttaa aktiivisen\nvastustuspuolueen ohjelmaa, perustettiin noin vuotta myöhemmin,\nmutta se kykeni toimimaan vain vuoden päivät. Sekä Suomen aktiivisen\nvastustuspuolueen että Voimaliiton syntysanat oli lausunut väsymätön\nja rohkea itsenäisyysmies Konni Zilliacus, joka mm. Japanin sodan\naikana oli yhteistoiminnassa tämän Venäjän vihollisen kanssa.\nAktivistit olivat näet vakuuttuneet siitä, että Suomi hädässään\noli täysin oikeutettu hakemaan apua Venäjän tsaarivallan kaikkien\nvastustajien puolelta. Niinpä he myöskin ylläpitivät läheisiä\nsuhteita Venäjän vallankumouksellisiin puolueisiin.\n\nNiin lyhyeksi kuin Voimaliiton tarina tulikin, oli sen merkitys\nkuitenkin suuri, sillä se ja Suomen aktiivinen vastustuspuolue\nlaski pohjan ja kylvi siemenen, joka maailmansodan puhjettua kantoi\nhedelmän -- Suomen kansan aktiivisen nousun.\n\nVenäjälle häpeällinen ja onneton Japanin sota aiheutti vuoden 1905\ntoisella puoliskolla suurta kuohuntaa koko Venäjän valtakunnassa.\nLokakuun lopulla vallankumouksellinen mieliala purkautui Venäjällä\nyleislakkoon. Vallastaan niin arka Nikolai II joutui astumaan\nnöyryyttävän askeleen, hänen oli pakko antaa lokakuun 30. p:nä\nVenäjän kansalle julistuskirja, jossa luvattiin lainalainen vapaus\nja kansanedustus. -- Suomessakin puhkesi samaan aikaan viikonpäivät\nkestänyt \"suurlakko\", jolloin kaikki säännöllinen ja julkinen\ntoiminta pysähtyi. Myöskin Suomi käytti tilaisuutta hyväkseen.\nPerustuslaillisten puolueiden luottamusmiehet laativat ehdotuksen\njulistuskirjaksi, jonka keisari vahvisti marraskuun 4. p:nä 1905.\n\nJulistuskirjassa ei nimenomaan peruutettu raskainta perustuslakiemme\nrikkomusta, nim. helmik. 15. p:n manifestia v:lta 1899, mutta\nsiihen kuuluvien perussäännösten noudattaminen lakkautettiin,\n\"siksi kuin siinä mainitut asiat tulevat lainsäädäntötoimien kautta\njärjestetyiksi\". Räikeimmät Bobrikovin aikaiset lainvastaiset\nasetukset kyllä peruutettiin. Suomen kansa iloitsi suurlakkonsa\nmonista huomattavista saavutuksista, mutta helmikuun manifesti\njäi itse asiassa peruuttamatta samoin kuin julistus venäjänkielen\nkäytäntöönottamisesta. Edellisen suhteen viitataan salakavalasti\nlainsäädäntötoimeen; myöhemmin tulemme näkemään, että sillä\ntarkoitettiinkin -- ei Suomen eduskunnan, vaan Venäjän duuman\nlainsäädäntöä!\n\nTäten oli loppunut ensimmäinen sortokausi. Suomen ulkopuolella\nolevien voimien vaikutus, nim. Japanin-sodan vastoinkäymiset ja\nVenäjällä vallitseva sisäinen levottomuus, mursivat -- ajaksi --\nVenäjän hallituksen sortojärjestelmän. Olisi luullut, että tuo\nhallitus olisi jotakin oppinut, mutta tulemme pian huomaamaan, että\nniin ei ollut laita.\n\n\n\n\nLyhyt hengähdys vain -- ja uusi sortokausi alkaa.\n\n\nSuomen kansa saattoi nyt jälleen hengittää vapaammin ja\nkäydä korjaamaan niitä vammoja, joita sortohallinto oli\nyhteiskuntaruumiiseemme iskenyt. Maamme sai myös uuden, länsimaisen\najatustavan omaksuvan kenraalikuvernöörin, valtakunnanneuvoston\njäsenen Nikolai Gerardin, joka kaikin puolin halusi ymmärtää\nasemaamme. Mutta kansassa oli yhtenäisyys pahasti horjutettu. Jo\nhelmikuun manifestin (1899) päiviltä lähtien oli syntynyt kaksi\najatussuuntaa, nim. passiivisen vastarinnan aseekseen omaksuma\nperustuslaillinen näkemys ja senaattori Y. S. Yrjö-Koskisen johtama\nmyöntyväisyyssuunta, johon lukeutuivat ns. vanhasuomalaiset eli\nsuomettarelaiset. Ja vaikkeivät viimeksimainitutkaan suinkaan\nhyväksyneet venäläistämistoimia, alistuivat he valtiolliseen\nvälttämättömyyteen -- toivoen parempia aikoja ja luullen täten\nvenäläisten helläkätisemmin panevan toimeen aikeitaan; sitä paitsi\nhe katsoivat maan suomenkielisen väestön kokoamisen sekä sen\nkansallistietoisuuden ja sivistyksen kohottamisen tärkeämmäksi\nkuin autonomisen yhteiskuntarakennuksen loukkaamattomuuden. Ns.\nperustuslailliset ja vanhasuomalaiset ottivat toisiinsa nähden\nhyvinkin jyrkän kannan. Syksyn 1905:n suurlakon jälkeen syntyi\nmyös kolmas valtatekijä, sosialidemokraattinen työväenpuolue,\njoka ei ensinkään ollut tyytyväinen suurlakon saavutuksiin,\nruveten kulkemaan omia teitään ja noudattaen suorastaan hyökkäävää\npolitiikkaa porvarillista yhteiskuntaa ja uutta perustuslaillista\nhallitusta vastaan. -- Yksimielisyys kansassa oli siis järkkynyt,\nmikä ei suinkaan jäänyt viholliseltamme, Venäjän hallitukselta,\nhuomaamatta. Lyhyenä rauhankautena saatiin kuitenkin aikaan\nyksikamarinen eduskunta-uudistus, joka perustui kaikkien 24\nvuotta täyttäneiden kansalaisten, miesten ja naisten, yleiseen ja\nyhtäläiseen äänioikeuteen ja jonka hallitsija vahvisti heinäkuun\n20. p:nä 1906. Uudistus oli askel tietymätöntä kohti -- ja moni\najatteli epäröiden sen toteuttamista. Yhteiskuntaluokkien välinen\nkuilu ei ole sen johdosta tasoittunut, kuten alussa toivottiin,\nvaan eduskuntauudistus on päinvastoin synnyttänyt rikkinäisen\npuoluemenon. Saavutettu valta on puolueissa vain lisännyt vallanhimoa\n-- useinkin isänmaan edun kustannuksella.\n\nVenäjän rauhallinen suhtautuminen Suomeen ei tullut\npitkäaikaiseksi, sillä se oli syntynyt vain olosuhteiden pakosta.\nSelvänä merkkinä hallitussuunnan muutoksesta oli vapaamielisen\nkenraalikuvernööri Gerardin ero tammikuussa 1908. Jo vuoden 1907\nlopulla oli kenraalikuvernöörin apulaiseksi nimitetty Suomen\nautonomian verivihollinen, kenraali F. A. Seyn, joka pian tuli\nkenraalikuvernööriksi (1909-1917).\n\nKenraali Seynin puuttuessa Suomen asioihin alkoi vuonna 1908 uusi\nlaittomuuskausi, joka tuli sitä vaarallisemmaksi, kun Venäjän\nhallituksen laittomia toimenpiteitä tuki valtakunnan duuma,\nkeisarikunnan kansanedustuslaitos.\n\nSuomen asiain esittelyssä otettiin käytäntöön laiton menetelmä,\njonka mukaan Venäjän ministerineuvoston oli ensin annettava lausunto\nSuomea koskevista asioista, ennen kuin ministerivaltiosihteeri\nsai esittää ne hallitsijalle. Täten Venäjän ministerineuvosto sai\ntarkastusoikeuden Suomen asioihin.\n\nValtakunnanlainsäädäntökysymys tuli taas päiväjärjestykseen.\nMaaliskuussa 1910 hallitsija antoi manifestin sekä ehdotuksen\nlaiksi \"niiden Suomenmaata koskevien lakien ja asetusten\nsäätämisjärjestyksestä, joilla on yleisvaltakunnallinen\nmerkitys\". Tämä lakiehdotus annettiin valtakunnanneuvoston ja\nduuman käsiteltäväksi. Ehdotusta seurasi luettelo sellaisista\nvaltakunnallisista asioista, jotka oli riistettävä Suomen\nlainsäädännön piiristä venäläisten viranomaisten ratkaistaviksi.\nNäiden asiain joukossa olivat muiden muassa: 1) Suomen osallisuus\nvaltakunnan menoihin; 2) asevelvollisuuden suorittaminen ja\nmuut sotilaalliset rasitukset; 3) Suomessa asuvien venäläisten\noikeudet; 4) valtakunnan kielen käyttö Suomessa; 5) pääperusteet,\njoiden mukaan Suomen hallintoa oli hoidettava erikoisten laitosten\navulla; 6) oikeuslaitoksen ja 7) koululaitoksen pääperusteet;\n8) sanomalehdistöä, 9) tullilaitosta ja tullitariffeja, 10)\nrahajärjestelmää, 11) postia ja sähkölennätintä sekä 12) joissakin\nsuhteissa kulkulaitoksia, 13) merenkulkua sekä luotsi- ja\nmajakkalaitosta koskeva lainsäädäntä ym. Suomen valtiopäiviltä\nvaadittiin vain lausuntoa kuukauden kuluessa. Eduskunta oli valmis\nsovitteluihin sellaisissa asioissa, jotka voivat antaa aihetta\nselkkauksiin ja ristiriitoihin, mutta koska lakiehdotus sisälsi\nSuomen perustuslakien perinpohjaisen muutoksen ja eduskunta ei voinut\nluopua sille tällaisessa asiassa kuuluvasta päättämisoikeudesta, ei\nse katsonut voivansa antaa tarkoitettua lausuntoa lakiehdotuksen\nsisällyksestä.\n\nKiinnittämättä huomiota valtiopäivien kantaan tässä koko\nkansalliselle olemassaololle niin tärkeässä kysymyksessä valtakunnan\nduuma hyväksyi lain, jonka hallitsija saman vuoden kesäkuun 30. p:nä\n-- tavattomalla kiireellä -- vahvisti. Kysymyksessä olevaa lakia ei\nkoskaan tunnustettu Suomessa päteväksi, eikä kansaneduskunta koskaan\nryhtynyt antamaan lausuntoa valtakunnanduumalle eikä valitsemaan\nsiihen edustajia. Tästä huolimatta laki pantiin täytäntöön.\n\nTämä yksipuolinen ja väärä duumassa tapahtunut lainsäädäntö\naiheutti lukuisia ristiriitoja. Suomalaiset tuomarit eivät\nkatsoneet voivansa noudattaa näin laittomasti syntyneitä lakeja\nja asetuksia. Seurauksena oli lukuisain, mitä kunnioitettavimpien\ntuomarien raastaminen Venäjän vankiloihin. Mm. tuomittiin 23\nViipurin hovioikeuden jäsentä 8 kuukaudeksi Krestyn vankilaan\nPietarissa -- ja vietiin sinne väkivalloin. Tällainen kohtelu\noli oikeudentuntoa selvästi loukkaavaa ja se oli samalla, kuten\nSuomen eduskunta on lausunut, \"itse sen perustan aukirepimistä,\njolla yhteiskuntajärjestys lepää, se oli anarkian asettamista\njärjestyneiden yhteiskuntaolojen sijalle\". -- Suomen yhteiskunta\noli voimaton moisten väkivallantekojen edessä -- se tiesi kyllä\nnemesiksen tulevan -- joskus. Ja se tulikin verraten pian hirvittävän\nperinpohjaisessa muodossa.\n\nSuoranainen käytännöllinen venäläistämistyö edistyi nyt nopeassa\ntahdissa. Venäjänkieli sai yhä suuremman käytön virastoissa.\nKoulujen lukujärjestys sullottiin taas täyteen venäjänkielen\ntunteja. Korkeakoulujen asteittaista venäläistämistä suunniteltiin.\nLuotsilaitos oli alistettu Venäjän meriministeriön alaiseksi ja sen\nmiehistöön otettu maan merenkulkuoloihin perehtymättömiä venäläisiä.\nKeisarillisen Suomen senaatin jäsenet olivat pääasiallisesti\nvenäläisiä.\n\nTätä uutta venäläistämisraivoa vastaan asetettiin uusi järkkymätön ja\nuhrautuva passiivinen vastarinta, jota häikäilemättömät rangaistukset\neivät kyenneet lamauttamaan. Mutta jatkuva sorto vaikutti\nmasentavasti luoden samalla mieliin kuvaamattoman katkeruuden.\n\"Suomen aktiivisen vastustuspuolueen\" tarinakin oli lopussa (1909)\nSeynin santarmien ylivoimaisuuden johdosta, mutta se oli jättänyt\nnuorille huomattavan testamentin, nimittäin sen, että heidän piti\nolla valmiit maan vapauttamiseen, kun jokin uusi katastrofi saisi\nVenäjän kukistumaan. Tällaisen tilaisuuden näytti maailmansodan\npuhkeaminen tarjoavan.\n\n\n\n\n\"Marraskuun venäläistämisohjelma.\"\n\n\nVenäjän vallanpitäjäin ääretöntä sokeutta osoittaa vielä se, että\nvaikka elokuussa 1914 alkaneen maailmansodan olisi pitänyt vaatia\nheidän kaiken tarmonsa, heiltä kuitenkin riitti aikaa ja sisua Suomen\ntäydelliseksi kukistamiseksi. Tsaarin ja hänen neuvonantajiensa viha\nSuomea kohtaan mahtoi olla rajaton, koska tsaari syyskuun 29. p:nä\n1914 vahvisti \"Ohjelman Suomea koskevista lainsäädäntötoimenpiteistä\nja toimista\", jonka ohjelman oli laatinut \"kaikkeinkorkeimmasti\nperustettu Suomen asiain erityisen neuvoskunnan valmistelukomitea\".\nSuomessa tämä ns. \"marraskuun venäläistämisohjelma\" tuli tunnetuksi\nvasta marraskuun 17. p:nä 1914. Ohjelma mainitsee toteutettavaksi\nkaksi perusryhmää toimenpiteitä, joista ensimmäinen tarkoitti\nVenäjän valtiovallan lujittamista Suomessa sekä lakien noudattamisen\nturvaamista ja asianmukaisen järjestyksen ylläpitämistä maassa -- ja\ntoinen valtiollisen ja taloudellisen lähenemisen aikaansaantia Suomen\nja muun keisarikunnan välillä.\n\nKeskellä mitä vakavinta tilannetta syksyllä 1914 Nikolai II näki\nhyväksi vahvistaa edellämainitun venäläistämisohjelman, jossa oli\nlueteltu 52 meidän kuristamiseksemme tarkoitettua kohtaa. Näistä\noli jo 9 yksipuolisesti vahvistettu v:n 1910 yleisvaltakunnallisia\nasioita koskevassa laissa.\n\nNoista 43 uudesta tuhosuunnittelusta mainitsemme vain joitakuita\nraskaimpia. Ensimmäinen kohta koski _maamme virkamiehistöä_:\nsen tekemät virkarikokset oli ratkaistava _keisarikunnan\noikeuslaitoksissa_ (näin siis virkamiehet olisivat joutuneet\nulkopuolelle Suomen lakien suojaa); niin ikään oli _virkamiesten\nerottamattomuutta rajoitettava_, heidän _valankaavaansa oli\nmuutettava_, ja he eivät saisi kuulua valtiollisiin puolueisiin.\nToinen kohta esitti toimenpiteitä _henkilökunnan valmistamiseksi_\n(Venäjällä) _Suomen suuriruhtinaanmaan hallintovirkoja varten_,\nkuten suomalaisen oikeuden professorinviran perustaminen\nkeisarikunnan korkeimpiin oppilaitoksiin, suomen- ja ruotsinkielen\nottaminen opetusaineiksi keisarikunnan oppilaitoksiin. Yksi\nkohta koski maamme _ylihallituksia_, jotka ehdotettiin\nmuutettaviksi kollegiaalisista sellaisiksi virastoiksi, joita\nyksinomaan niiden _päälliköt johtaisivat_. Eräässä kohdassa\ntaas ehdotettiin toimenpiteitä _Venäjän kruunun etujen\nsuojelemiseksi. Kenraalikuvernöörin kansliaan_ suunniteltiin\nperustettavaksi erityinen _lainneuvontaosasto_ ja uskottujen\nmiesten asettaminen asioita puolustamaan paikallisissa oikeuksissa.\nVarsin uhkaavia olivat ne kohdat, joissa ehdotettiin _Suomen\noppilaitosten ja Helsingin Aleksanterin yliopiston alistamista_\nVenäjän _kansanvalistusministeriön valvonnan alaisiksi; Suomen\nrahajärjestelmän yhdistettäväksi keisarikunnan rahajärjestelmään;\nSuomen valtion saattamista osalliseksi valtakunnan menoihin_; sen\nkysymyksen järjestämistä, joka koski _syntyperäisten_ venäläisten\nkuulumista Suomen kansalaisiin. Myöskin oli venäläistämisohjelmaan\notettu _kreikkalaiskatolista uskontoa ja kirkkoa Suomessa koskevain\nkysymysten järjestäminen_. Kun muistamme, että jo kreivi Feodor\nLogginovitsh Heiden oli v. 1891 ottanut laatimaansa Suomen tuhoa\nennustavaan \"Ohjesääntöön Suomen suuriruhtinaskunnan läänien\nhallintoa varten\" kohdan, jonka mukaan _kreikkalaiskatolinen\nkirkko oli tuleva valtiokirkoksi meilläkin_, niin ymmärrämme, mitä\nmarraskuun venäläistämisohjelmassa lausuttu mainittua kirkkoa koskeva\n\"järjestäminen\" merkitsi.\n\nKysymyksessä oleva venäläistämisohjelma[1] yleisvaltakunnallista\nlaatua olevien lakien säätämisen kera tietää mitä yksityiskohtaisinta\nSuomen perustuslakien ja Suomen valtiolaitoksen tuhoamista. Meillä ei\nsyksyllä 1914 ollut enää mitään menetettävää, me olimme itse asiassa\nmenettäneet kaikki.\n\nHistorian osoittamien katalimpien tekojen sarjaan on luettava\nNikolai II:n ja hänen neuvonantajiensa suunnittelut ja toimenpiteet\nSuomen tuhoamiseksi. Hallitsija, jonka velvollisuuksiin kuuluu --\njo kunniansa ja itsesäilytysvaistonkin kannalta -- oikeuden, lain\npyhyyden ja keisarinsanan loukkaamattomuuden säilyttäminen, rikkoi\njärjestelmällisesti kansallemme kahdesti antamansa juhlalliset\nvakuutukset, ja täten hän itse vapautti meidät uskollisuuden\nvelvoituksesta.\n\nMillainen ero germaanilaisen oikeuskäsityksen ja idän mielivallan\nvälillä! Felix Dahn antaa itägoottien päällikön Vitigeksen lausua:\n\"-- -- -- älkää tehkö vasten oikeutta, sellainen hävittää valtakunnat\nja kansat\".\n\n\n\n\nMieliala Suomessa 1914 ennen maailmansotaa ja sen puhkeamisen jälkeen.\n\n\nKuvauksemme Venäjän valtiomahdin toimenpiteistä kansaamme vastaan\nosoittaa, että tilanne Suomessa vähän ennen maailmansotaa oli\npeloittavan vakava. Uusi sortokausi oli tuhonnut autonomiamme, ja\nkansamme täydellinen sulattaminen Venäjään oli vain ajan kysymys.\n-- Semminkin virkamiehet olivat erittäin vaikeassa asemassa, he\nmenettivät virkansa, heitä raastettiin Pietarin vankiloihin, heitä\nkarkoitettiin Siperiaan ja muualle -- vain sen tähden, että he\nolivat hallitsijan aikanaan vahvistamille laeille kuuliaisia ja\ntekivät tehtävänsä mitä tunnollisimmin. Heidän paikkansa täytettiin\njoko nöyräselkäisillä vallitsevan systeemin orjilla tai, mikäli oli\nsaatavissa, aitovenäläisillä.\n\nKenraalikuvernööri Seynin järjetöntä raivoa todistaa mm. se,\nettä hän keskellä maailmansodan hyrskyjä erotti virasta Lappeen\ntuomiokunnan tuomarin (sittemmin Suomen tasavallan presidentin) Pehr\nEvind Svinhufvudin, kun tämä lakiemme ja oikeuksiemme lahjomaton\nvartija oli kieltäytynyt tunnustamasta venäläisen prokuraattorin\nvirkapätevyyttä. Eikä tässä kyllin; kun Svinhufvud, joka laittomasti\noli erotettu toimestaan, edelleen hoiti virkaansa, vangittiin hänet\ntuomarinpöytänsä äärestä ja karkoitettiin Siperian kaukaisimmille\nseuduille, mistä hän vasta Venäjän vallankumoushumussa vapautui.\nYleinen mielipide oli Venäjän valtiomahdin toimenpiteiden johdosta\naivan neuvotonna.\n\nVuosien 1913-1914 vaihteessa ei tarkkaaja enää voinut havaita sitä\niloista, uhrivalmista luottamusta ja sitä eheää rintamaa, joka\nensimmäisen sortokauden aikana oli vallannut koko kansan, vaan sen\nsijaan oli hiipinyt _raskas pessimismi ja väsynyt tappion tunne_.\n\nKun maailmansota elokuun alussa 1914 puhkesi, se oli tietysti\nSuomessakin tavaton sensaatio. Vaikka maamme olikin kahlehdittu\nVenäjään, tuntui jo alussa siltä, että sota ei oikeastaan koskenut\nmeitä. Onneksi oli meidän oma oivallinen sotalaitoksemme hävitetty,\nja sitä paitsi olivat Suomen välit Venäjään niin kireät, ettemme\nalussa edes katsoneet tarvitsevamme pelätä pakkoasevelvollisuutta. Me\nolimme siis ikäänkuin neutraalisen maan asukkaita, vain venäläisten\nsotatointen kylmiä syrjästäkatsojia. Ainoa mikä häiritsi meidän\nrauhaamme, oli sotatilan julistus kaikkine pakkotoimenpiteineen.\nMm. pantiin toimeen ankara sotasensuuri, joka koski sanomalehtiä ja\nyksityistä kirjeenvaihtoakin. Pian siirrettiin maahamme myös noin\n100.000 miehen vahvuinen venäläinen armeija, mikä nähtävästi oli\nvarovaisuustoimenpide Ruotsia vastaan, jonka venäläiset luulivat\nliittyvän heidän vihollisiinsa, mutta samalla se oli myös Suomen\nuhkana. Ei kulunut myöskään kauan, ennen kuin Venäjän santarmisto\nlaumoittain tulvi maahamme tullen sittemmin suureksi häiriöksi\nitsenäisyysliikkeellemme. -- Sotasensuurista, joka salli puhuttavan\nja kirjoitettavan ainoastaan Venäjän \"voitoista\", selvisimme pian,\nkäsittäen nuo \"voitot\" enimmäkseen vain \"suuren isänmaan\" tappioiksi.\n\nSodan ensi kuukausina me olimme kuin unessakävijöitä. Terveesti\nharkitseva kansanaines sekä maaseudulla että kaupungeissa kuitenkin\narveli: \"_Nyt tulee Jumalan kosto kärsittyjen vääryyksien johdosta_.\"\nJa se luki henkeään pidättäen Saksan armeijan sankariteoista ja\niloitsi sen voitoista kuin omista voitoistaan.\n\nOikeastaan kuitenkin meidän isänmaallisesti valistunut\n_ylioppilasnuorisomme_ -- joka alussa kyllä oli verrattain pieni\njoukko -- ensinnä käsitti, että meidän oli kaikkien mahdollisuuksien\nvaralta valmistauduttava taisteluun ja että Suomen oikeuksia voitiin\nenää puolustaa vain _raudalla ja verellä_. Suomen myötämielisyys\nkohdistui heti sodan alusta lähtien _keskusvaltoihin_, varsinkin\n_Saksaan_, mikä olikin luonnollista, koska keskusvallat olivat\nVenäjän vihollisia. Mitään vihamielisyyttä _länsivaltoja kohtaan_\nei Suomessa suinkaan tunnettu, mutta kun ne olivat meidän\nperivihollisemme Venäjän liittolaisia, niin se tietenkin heikensi\nsitä myötätuntoa, joka niitä kohtaan oli olemassa. Englannilta ja\nRanskalta oli hyvin varovaisessa muodossa koetettu tiedustella,\nvoisiko Suomi odottaa mitään apua ja tukea näiden suurvaltojen\ntaholta, mutta vastaukseksi oli saatu, että maailmansota vei niiltä\nkaiken tarmon ja huomion ja että Venäjä sitä paitsi oli niiden\nliittolaismaa, jonka _sisäisiin asioihin_[2] ei haluttu sekaantua.\n\nNiitä, joiden katseet Suomen pelastamiseksi suuntautuivat\nlänsivaltoihin ja Amerikkaan, oli itse asiassa kuitenkin _hyvin\nvähän_, sillä monet niistäkin, jotka henkilökohtaisista tunnesyistä\ntunsivat myötämielisyyttä länsivaltoja kohtaan, tulivat siihen,\nettä meillä ei ollut muuta kuin yksi _ainoa mahdollisuus_, nim.\nkääntyminen Saksan puoleen ja turvautuminen sen apuun.\n\nAsianlaita onkin aina ollut sellainen, että pienet sorretut kansat,\njoissa vapaudenjano on herännyt, ovat valppaasti seuranneet\nsuuria historiallisia tapahtumia kiinnittäen huomionsa ja\nvapautumistoiveensa sortajakansan vihollisiin. Niinhän meidän\naktivistimme, kuten jo on mainittu, v. 1904-1905 olivat luoneet\nkatseensa Venäjän silloisen vihollisen Japanin puoleen, jopa\nryhtyneet salaisiin kosketuksiin sen kanssa.\n\nTerve vaisto määräsi siis jatkuvan myötämielisen suhtautumisemme\nkeskusvaltoihin, sillä me toivoimme Saksan ja sen liittolaisten\naseiden voittoa ja Venäjän kukistumista päästäksemme täten irti\nVenäjästä.\n\nMutta olipa paljon muitakin tekijöitä, jotka myötävaikuttivat\ntähän lämpimään mielialaan. Suhteemme saksalaisiin olivat näet\nkautta aikojen olleet varsin läheiset. Alkaen gööttien ja\nltämeren-suomalaisten keskinäisistä kosketuksista ja vilkkaasta\nkauppayhteydestä Hansan kanssa keskiajalla on saksalaisilla ja\nsuomalaisilla koko uuden ajan historian kuluessa ollut paljon\nkiinnekohtia.\n\nEnnen kaikkea mainittakoon uskonnollista ja henkistä laatua olevat\nsiteet. -- -- -- Saksastahan me saimme _uskonpuhdistuksen_, joka\ntiesi tavatonta henkistä ja siveellistä nousua. Oli aika, jolloin\nei ollut sitä pienoista mökkiä Suomen erämaissa, jossa ei _Martin\nLuther_ olisi ollut tunnettu.\n\nUskonpuhdistuksen ajoilta saakka on myös Saksan korkea _humanistinen\nsivistys_ välittömästi virtaillut hedelmöittävästi maahamme. Monet\novat ne Suomen miehet, jotka kautta koko uuden ajan -- nykypäiviin\nsaakka -- ovat opiskelleet Saksan yliopistoissa. Wittenberg, Rostock,\nGreifswald, Jena, Tübingen, Erlangen, Leipzig, Berlin ym. ovat\nmeikäläisille tuttuja ja rakkaita opintopaikkoja.\n\nSaksalaisen hengen tuotteet tieteiden ja taiteiden alalla ovat meille\ntunnetut, Saksan suurista runoilijoista Goethestä ja Schilleristä\npuhumattakaan, joiden kuolemattomia runoelmia yksin koulupoikammekin\nlukevat. Yliopistollisessa opiskelussakin on tähän mennessä suureksi\nosaksi käytetty saksalaista tieteellistä kirjallisuutta.\n\nÄlköönkä väheksyttäkö sitäkään, että saksalaisia ja meitä yhdistää\nmyös veriveljeys -- semminkin 30-vuotisen sodan ajoilta. Meidän ei\ntarvitse mainita muuta kuin nimet Breitenfeld, Lech ja Lützen, niin\nymmärrämme, mitä tarkoitamme.\n\nOli siis aivan luonnollista, että mieliala jo heti maailmansodan\nalussa oli saksalaisia kohtaan lämmin. -- Sekä talonpojilla\nettä kaupunkien asukkailla -- samoin valtavimmalla osalla\nsivistyneistöämme ja ylioppilasnuorisolla -- oli _selvä ja voimakas\nsaksalaismielinen kanta_. Kansamme iloitsi vilpittömästi Saksan\nsotatoimien menestyksestä -- se oli monilla suorastaan rukouksen\naiheena. Ja keisari Wilhelm II oli varsinkin talonpoikiemme\nkeskuudessa hyvin suosittu, he käyttivätkin hänestä tavallisesti\nkansanomaista nimitystä \"Saksan Wille\" ja toivoivat sydämensä\npohjasta, että hän meidänkin puolestamme antaisi venäläisille\naikalailla selkään.\n\nKun siis Saksassa Suomen asiaa ajavat aktivistimme tuon tuostakin\nvetosivat kansamme ilmeiseen saksalaisystävällisyyteen, niin _he\neivät lainkaan liioitelleet_, sillä kuten jo olemme osoittaneet,\nsaksalaismielisyytemme oli todella vilpitön ja voimakas. Me ihailimme\nmyös sitä sankaruutta ja tarmoa, jota Saksa osoitti taistellessansa\nmiltei _yksin koko maailmaa vastaan_.\n\n\n\n\n\n27. JÄÄKÄRIPATALJOONAN ESIHISTORIA.\n\n\n\n\nEnsimmäiset saksalais-suomalaiset kosketukset maailmansodan\nalkutaipaleella.\n\n\nOn aivan luonnollista, että sotaa käyvissä valloissa täytyi\nkiinnittää huomiota kaikkiin, yksinpä pienimpiinkin mahdollisuuksiin,\njotka jollakin tavalla saattoivat tuottaa etua tai helpotusta\nsodassa. -- Niinpä Saksassa ja Itävalta-Unkarissa jo aivan sodan\nalussa kohdistettiin huomio Pietarin porttien läheisyydessä olevaan\nSuomeen ja toivottiin kapinan syntymistä täällä, jotta Venäjän\nolisi ollut pakko siirtää Suomeen melkoisia sotavoimia. Jo elokuun\n15. p:nä 1914 ilmoittaa Tukholmassa oleva Saksan sotilasasiamies\nItävalta-Unkarin ylimmälle sodanjohdolle: \"Nykyisin ei ole olemassa\nmitään toiveita kapinan puhkeamisesta Suomessa. Puuttuu aseita,\nkoulutusta, johtajia ja päättäväisyyttä.\"\n\nOlikin ilmeistä, ettei Suomi vielä tällöin -- kaksi viikkoa\nmaailmansodan puhkeamisen jälkeen -- voinut olla valmis nousemaan\nkapinaan, joskin lukemattomien suomalaisten sydämissä jo silloin\nheräsi ajatus -- nyt jos koskaan -- irti Venäjästä!\n\nMutta me tulemme näkemään, että sama Suomen kapinaan nousemisen\ntoivomus oli sodan jatkuessakin keskusvalloissa vireillä -- ei\nainoastaan siinä mielessä, että Venäjän olisi ollut pakko sitoa\nSuomeen suurehkoja sotavoimia, vaan ottaen myös huomioon sen\nkapinahankkeista johtuvan asianlaidan, että Venäjä ei uskaltaisi\naloittaa Suomessa sotaväenottoa.\n\nSodan syttyessä oli ulkomailla useitakin suomalaisia, joilla oli\ntilaisuus antaa Suomea koskevia tietoja. Niiden joukossa nimeämme\nmuiden muassa myöhemmin kuuluisaksi tulleen maanmiehemme, varatuomari\n_Adolf Fredrik Wetterhoffin_, joka jo elokuun 5. p:nä 1914 oli Saksan\nyleisesikunnalle esittänyt toivomuksensa päästä Saksaa palvelemaan\nSuomen intressissä ja jonka tarjouksen Saksan sotilasjohto\nhyväksyikin.\n\nPaitsi Wetterhoffia, mainitsemme ennen kaikkea kaksi muuta\nsuomalaista, joilta Saksan ulkoministeriö ja jotkut korkeassa\nasemassa olevat saksalaiset sodan alussa saivat Suomea koskevia\ntietoja, nimittäin tohtori _Herman Gummeruksen_ ja varatuomari _Jonas\nCastrénin_, jotka molemmat siihen aikaan oleskelivat ulkomailla.\nTohtori Gummerus (nyk. Helsingin yliopiston yleisen historian\nprofessori) oli tunnettu itsenäisyysmies kuuluen \"Suomen aktiiviseen\nvastustuspuolueeseen\". Ennen maailmansodan alkua tohtori Gummerus\noleskeli joitakuita vuosia Italiassa harjoittaen siellä tieteellisiä\ntutkimuksia ja ollen samalla vapaaehtoisessa maanpaossa, sillä hänet\noli tuomittu kuuden kuukauden vankeuteen majesteettirikoksesta, mistä\nhän kyllä vasta heinäkuussa 1914 sai tiedon.\n\nKun Saksan ulkoministeriössä haluttiin neuvotella jonkun Suomen\nolojen tuntijan kanssa, matkusti Gummerus yliopiston lehtorin\n_Johannes Öhqvistin_ kehoituksesta Berliiniin, lähtien Roomasta\nsyyskuun 19. p:nä 1914. Berliiniin saavuttuaan hän asettui\nheti Johannes Öhqvistin saksalaisten ystävien yhteyteen ja\ntapasi heidän keskuudessaan mitä vilkkainta harrastusta Suomen\nsaksalaisystävälliseen asenteeseen. Sitten hän kävi Saksan\nulkoministeriössä, kuten määrä oli, ja joutui tekemisiin lähinnä\nlähetystösihteeri Weberin kanssa, jonka alaan kuului Venäjää ja\npohjoismaita koskevien kysymysten käsittely. Kaikkialla virallisissa\npiireissä Gummerus huomasi hämmästyttävää tietämättömyyttä Suomessa\nvallitsevasta tilanteesta. Weberin ensimmäisestä kysymyksestä:\n\"Puuhataanko Suomessa kapinaa?\" selvisi Gummerukselle, millä kannalla\nasiat olivat. Kysymykseen hän saattoi vastata ainoastaan, että Suomi\non aivan aseeton, että kapinaan nouseminen näin ollen ei toistaiseksi\nvoi tulla kysymykseen, että maa on ankaran sorron alaisena, että\nkansa kaipaa vapautumista Venäjän ikeestä. Mitä Suomessa ajatellaan\nmahdollisesta yhteistoiminnasta Saksan kanssa, siitä tohtori Gummerus\nei sanonut tietävänsä. Se riippui myöskin siitä, mitä Saksa saattoi\nSuomelle luvata. Keskustelun tuloksena oli, että Gummerus tarjoutui\nmatkustamaan Suomeen ottamaan selkoa sikäläisestä mielialasta.\nTämä tarjous oli Weberistä erittäin suotava. Vaiherikkaan matkan\njälkeen Gummerus saapui Helsinkiin ja asettui jyrkkien passiivisen\nvastarinnan miesten, ns. \"kagaalin\" kanssa yhteyteen koettaen saada\nselkoa maassa vallitsevasta mielialasta, joka ei kyllä ollut vielä\nlikimainkaan selvä -- eikä mitenkään rohkaiseva. Kagaalin jäsenet\nolivat jotakuinkin kaikki saksalaisystävällisiä ja _pitivät erittäin\ntärkeänä yhteyden ylläpitämistä Saksan kanssa_. Sen ilahduttavan\nseikan sai Gummerus kuitenkin kuulla, että maaseudulla, nimenomaan\nKarjalassa, vallitsi voimakas isänmaallinen mieliala ja ilmeinen\nhalu toimintaan Saksan yhteydessä. Kagaalin mielestä oli kuitenkin\npysyttävä \"_odottavalla kannalla_\". Loppujen lopuksi Gummerusta\npyydettiin asettumaan Tukholmaan kagaalin asiamieheksi sieltä käsin\nylläpitääkseen yhteyttä Saksaan, mihin hän suostuikin. Eräältä\naktivistitoveriltaan Gummerus kuitenkin sai kuulla _ylioppilaiden\nkeskuudessa vallitsevasta sotaisesta mielialasta_, mutta kun yleinen\nmieliala maassa hänestä näytti olevan liian valmistautumaton\npäättäväiseen toimintaan, ei hän kiinnittänyt kuulemaansa sen enempää\nhuomiota.\n\nNäine tietoineen Gummerus lähti lokakuun puolivälissä paluumatkalleen\nTukholman ja Berliinin kautta Roomaan asti.\n\nBerliinissä Gummerus antoi lähetystösihteeri Weberille selonteon\nSuomessa saamistaan vaikutelmista. \"Vihdoinkin joku, jolta voimme\nsaada päteviä tietoja\", huudahti Weber nähdessään Gummeruksen.\nTiedot eivät kyllä mahtaneet tuottaa herra lähetystösihteerille\nsuurtakaan mielihyvää, -- mutta tosi oli totta. Gummeruksen mielestä\nolisi ollut suorastaan vaarallistakin salata saksalaisilta, että\nSuomessa ei vielä ollut odotettavissa sitä \"kapinaa\", jota he oloja\ntuntemattomina olivat toivoneet. Olisihan ollut tuntuva helpotus\nSaksan itäarmeijalle, jos kansannousu aivan Pietarin lähimmässä\nläheisyydessä olisi sitonut pari, kolme venäläistä armeijakuntaa.\nKertomuksessaan Gummerus totesi, että laajoissa piireissä Suomessa\nodotettiin maan vapauttamista Saksan avulla, mutta että missään\ntapauksessa ei aktiivista yhteistyötä Saksan kanssa käynyt\nodottaminen, ennen kuin oli saatu selko Saksan hallituksen aikeista\nSuomeen nähden, ennen kaikkea varmuus siitä, että Saksa tulisi\nulottamaan sotatoimensa Venäjää vastaan Suomeen asti. -- Gummeruksen\nmielestä oli hänen kuvauksensa asemasta ehkä liian synkkävärinen,\nmutta hän piti tärkeänä ja oikeana, asian ollessa vasta tässä\nvaiheessa, ettei saksalaisille uskoteltu Suomen olevan valmis\nkapinaan.\n\nRoomasta palattuaan Gummerus siirtyi Tukholmaan, saapuen sinne\njoulukuun 5. p:nä 1914.\n\nAsiat kehittyivät melkein heti sille tolalle, että hänestä tulikin --\nei kagaalin -- vaan _Suomen itsenäisyyden esitaistelijain asiamies_.\n\nMyöskin suomalainen lakimies ja poliitikko, varatuomari _Jonas\nCastrén_ oleskeli maailmansodan puhkeamisen aikana ulkomailla,\nTyrolissa, missä hän oli terveyttään hoitamassa. Castrén, jolla\nentuudestaan oli suhteita vaikutusvaltaisiin saksalaisiin, sai\nRuotsin Berliinin-lähettilään kreivi _Arvid Tauben_ välityksellä\nkutsun saapua poliittisia keskusteluja varten Saksaan, aluksi\nMüncheniin, missä hänellä syyskuun 16. p:nä oli neuvottelu Saksan\nentisen Pariisin-suurlähettilään vapaaherra _von Schönin_ kanssa,\njoka tiedusteli, mitä Castrénin, Venäjän olojen tuntijan, mielestä\noli tehtävä, jos Saksa saisi voiton Venäjästä. Castrén selitti\nolevansa sitä mieltä, että Venäjän politiikka tähtäsi valtakunnan\nlaajennuksiin, jonka johdosta Venäjän naapureita uhkasi alituinen\nvaara. Olisi sen vuoksi pyrittävä muodostamaan Venäjän ja sen\nläntisten naapurivaltioiden välille itsenäisiä puskurivaltioita.\nSellaisina hän luetteli _Puolan, Liettuan, Valko-Venäjän,\nItämeren-maakunnat ja Suomen_. Ukrainan hän ei katsonut olevan\nkypsyneen valtiolliseen itsenäisyyteen. Itämeren-maakuntia taas\nei hänen mielestään olisi mahdollista -- niiden saksalaisen\nyläluokan vastustuksen ja tärkeyden takia -- itsenäistää eri\nkansallisuuksien mukaan, vaan että _Balticumista_ voitaisiin tehdä\n_Saksan liittovaltio_ -- muiden puskurivaltioiden sen sijaan tullessa\nitsenäisiksi. _Saksan etuja itsenäisestä Suomesta hän perusteli\nerittäin seikkaperäisesti_. Castrénin lausunnoista ilmoitettiin\nBerliinin ulkoministeriölle sekä kreivi Taubelle.\n\nSaamansa kehoituksen mukaisesti Castrén matkusti Berliiniin syyskuun\n19. p:nä. Siellä kävi häntä tapaamassa ulkoasiainministeriön\n_alivaltiosihteeri Zimmermann_, joka osoittautui olevan\npääasiallisesti yhtä mieltä Castrénin kanssa. Zimmermann lausui\npelkäävänsä kestävän vielä kauan, ennen kuin Saksa voisi vakavasti\ntarttua kiinni Venäjään. Mutta hän suhtautui kuitenkin hyvin\nymmärtäväisesti ja myötätuntoisesti Suomen vapausajatukseen lausuen,\nettä Suomi oli ajan tullen vapautettava Venäjästä, mutta että\ntoistaiseksi oli rajoituttava muokkaamaan sitä koskevaa yleistä\nmielipidettä Suomessa ja Saksassa. -- Saksan suurlähettiläänä sodan\nsyttymiseen saakka Pietarissa ollut _kreivi v. Pourtalés_ kävi niin\nikään Castrénin puheilla osoittaen tuntevansa lämmintä mielenkiintoa\nSuomea kohtaan. Se seikka, että Zimmermann katsoi panslavismin\nvastustamisen vaativan Saksan puolelta jyrkkää politiikkaa Venäjän\nsuhteen, antaa erikoista arvoa Castrénin keskustelulle hänen kanssaan.\n\nCastrénin kutsuminen poliittisia, myös Suomea koskevia neuvotteluja\nvarten Saksaan on merkki Saksan ulkoasiainjohdon osoittamasta\nmielenkiinnosta Suomea kohtaan jo heti sodan alussa. Castrén antoi\nedelleenkin saksalaisille poliittisia ja sotilaallisia tietoja\nSuomesta. Hän siirtyi sittemmin Tukholmaan, jossa hän ns. _Tukholman\ndelegaation_ jäsenenä toisten suomalaisten itsenäisyysmiesten,\nalussa tohtori _Herman Gummeruksen_ ja Suomen aktiiviseen\nvastustuspuolueeseen kuuluneen, kuuluisan _John Graftonin_\nvarustajan maisteri _Almar Fabritiuksen_ kanssa toimi erittäin\npontevasti Suomen itsenäistymishankkeen hyväksi. Castrénkin oli\njyrkästi sitä mieltä, että Suomen oli itsenäisyyspyrkimyksissään\nvälttämättömästi etsittävä Saksan tukea. Tuo ent. passiivisen\nvastarinnan innokas esitaistelija oli muuttunut lujaksi aktivistiksi.\nHänen ohjelmansa oli lyhyt ja selvä: Saksa oli saatava täydellä\ntodella ryhtymään Suomen vapauttamiseen yhteistoimin _Ruotsin_\nkanssa, joka oli _herätettävä ymmärtämään, että venäläisvaara uhkasi\nsen omaa turvallisuutta_. Castrénin selvää aktivistista kantaa\nosoitti sekin, että hän oivalsi heti Helsingin ylioppilaiden rohkean\nyrityksen tavattoman merkityksen antaen sille syvän myötätuntonsa ja\nvoimakasta apua. Hänellä oli niin jyrkkä kanta Venäjää vastaan, että\nhänen mielestään Suomen oli päästävä irti Venäjästä millä hinnalla\ntahansa. Kerran eräässä tuttavallisessa keskustelutilaisuudessa,\njossa oli myös läsnä eräitä ruotsalaisia Suomen-ystäviä, oli tohtori\n_Sven Hedin_ kysynyt Castrénilta: Eikö Suomi haluaisi yhtymistä\nRuotsiin? -- Kyllä, sanoi tämä empimättä, tarkoittaen sillä, että\nmitenpäin tahansa, kunhan Suomen ei vain tarvitsisi olla tekemisissä\nVenäjän kanssa.\n\nTohtori Herman Gummerus lausuu tästä merkittävästä työtoveristaan:\n\"Kokeneen veteraanin vaikuttavalla ulkomuodolla, vakaumuksensa\nvoimakkuudella, omaperäisten ajatusten rikkaudella ja sillä\nverrattomalla paatoksella, millä hän mielipiteensä esitti, Castrén\nteki syvän vaikutuksen ruotsalaisiin ja saksalaisiin.\"\n\nKapteeni, salaneuvos _Ernst von Hülsen_, joka oli paljon tekemisissä\nCastrénin kanssa, mainitsee: \"Hän oli Suomen kansallisen liikkeen\nhuomattavimpia henkilöitä. Hänen tulinen isänmaanrakkautensa, hänen\ntaipumaton tarmonsa ajaessaan saksalaisen avun saamista tarkoittavia\ntoiveita ja hänen lausuntojensa vakuuttava, sydämen sisimmästä\nkumpuava voima ovat tuntuvasti vahvistaneet Suomelle suosiollista\nmielialaa niissä saksalaisissa virastoissa ja toimipaikoissa, joissa\nhän kävi neuvottelemassa.\"\n\nJa suomalainen aktivisti, maisteri Y. O. Ruuth (nyk. tohtori\nRuutu) lausuu tästä mainiosta maanmiehestämme: \"Tuomari Castrénin\nhenkilössä oli sitä aktiivisuutta ja hedelmällistä optimismia, joka\non välttämätön eteenpäin vievälle poliittiselle toiminnalle. Oli\nvirkistävää puhutella sellaista miestä, kun niin usein sai olla\ntekemisissä äärimmäisen varovaisuuden kanssa, joka itse asiassa\nmonesti oli vain saamattomuutta, haluttomuutta ja tarmon puutetta.\"\n\nOlemme jo maininneet, kuinka varatuomari _Fr. Wetterhoff_ heti sodan\nalussa oli pyrkinyt ja päässyt Saksan sotilasjohdon yhteyteen; samoin\nhän oli päässyt suhteisiin _Saksan ulkoministeriöön_, joka, kuten\ntiedämme, toivoi levottomuuksien aikaansaamista Suomessa venäläisten\njoukkojen sitomiseksi sinne. Jo syyskuulla 1914 Wetterhoff esitti\nmainitulle ministeriölle, että kapinan aikaansaamiseksi oli\ntehokkain keino saksalaisten maihinnousu Suomessa, mutta että tätä\nvarten oli järjestettävä Venäjän Suomeen kohdistuvia suunnitelmia\nja sotajoukkojen siirtoja selville ottava tiedustelutoimisto ja\nyli koko Suomen ulottuva vapausliikettä valmistava järjestö sekä\nsotilaallisten johtajien kouluttaminen tätä liikettä varten.\nSotaministeriön kehoituksesta lähetti Wetterhoff syyskuun lopulla\n1914 Saksan yleisesikunnalle kirjelmän, jossa hän korosti Venäjälle\ntehtävän hyökkäyksen mahdollisuutta saksalaisystävällisestä Suomesta\nilmoittaen kykenevänsä hankkimaan luotettavia luotseja ja välittämään\nyhteyttä Suomen johtaviin poliittisiin piireihin.\n\nMarraskuun jälkipuoliskolla Wetterhoff pyrki Berliinissä\noleskelevien suomalaisten yhteyteen. Saman kuun 27. p:nä Berliinissä\npidettiinkin kokous maanmiehemme, tohtori _Johannes Sundwallin_\nollessa puheenjohtajana. Tällöin päätettiin perustaa _Suomen\nasiaa ajava komitea_, jonka johtajaksi valittiin Wetterhoff.\nKokouksen päätöslause oli seuraava: \"Suomen on nykyään mahdoton\naseellisesti nousta Venäjää vastaan, mutta niin pian kuin _Saksa\nriittävällä sotilasvoimalla tulee suomalaisten avuksi ja suomalaiset\nsaavat aseita_, ovat nämä valmiit taistelemaan maansa vapauden\npuolesta.\" Tällaiseen, asialliselle todellisuuspohjalle perustuvaan\npäätöslauselmaan nojautuen sekä komitea että eritoten Wetterhoff\nryhtyivät työskentelemään asian hyväksi.\n\nOli luonnollista, että Saksa ja Itävalta-Unkari jo heti maailmansodan\nalussa koettivat koota kaikki oljenkorretkin tuekseen, sillä ne\nkäsittivät, että melkein koko maailma tulisi liittymään niitä\nvastaan. Toiselta puolen oli sekin ymmärrettävää, että Saksa\npuolestaan tahtoi tukea niitä, jotka olivat valmiit jotakin sen\nhyväksi uskaltamaan.\n\n\n\n\nSuomen ylioppilasnuorison päättäväinen -- joskin kohtalonraskas\naskel.\n\n\nNikolai II ja Venäjän kansa olivat toispuoleisesti kokonaan\nkatkaisseet ne siteet, jotka aikaisemmin olivat yhdistäneet meitä\nhallitsijaamme.\n\nVenäjästä oli tullut meidän vihollisemme, ja se oli pysyvä\nsellaisena, niin kauan kuin sen valta oli murtumaton. Meidät\ntahdottiin väkivalloin sulattaa kansaan, jonka sivistystaso ja\nkoko maailmankatsomus oli meitä tavattoman paljon alempana, mutta\njoka väenpaljoudellaan olisi meidät pian olemattomiin niellyt,\nkuten suureksi osaksi on käynyt kovaosaisten veljiemme Pohjois- ja\nKeski-Venäjällä. Koska kansallinen ja valtiollinen olemassaolomme\noli siis suunniteltu tuhottavaksi, oli ainoa pelastuksemme irtipääsy\nVenäjästä, _täydellinen itsenäisyys_. Mutta se oli mahdollista vain\nVenäjän joutuessa sodassa tappiolle, minkä mahdollisuuden varalta\nSuomen kansan oli noustava olemassaoloaan turvaamaan.\n\nTämä itsenäisyyspyrkimys ja toimiminen sen toteuttamiseksi\n_ei ollut rikollista_, sillä yksinkertaisinkin oikeusvaisto\nosoitti, että meillä suomalaisilla ei enää voinut olla _mitään\noikeudellis-siveellisiä velvollisuuksia_ Venäjää ja sen hallitsijaa\nkohtaan, koska meiltä oli vääryydellä riistetty milt'ei kaikki\noikeutemme. Meitä vastaan oli Venäjän taholta julistettu sota, joka\nteko oli sen johdosta vieläkin katalampi, että vihollinen tiesi\nmeidän avuttomuutemme -- aseettomuutemme, ja kun se sitä paitsi\ntiesi meidät pieneksi kansaksi Venäjän 150-miljoonaisen alkumassan\nrinnalla. --\n\nKun Euroopan olot näyttivät saaneen yhä vakavamman ja sekavamman\nluonteen, rupesi itsenäisyysajatus -- juuri keskellä uhkaavinta\nsortoa -- voittamaan tilaa syvimmin ja rohkeimmin ajattelevien\nmielissä. Ensi kerran asiain tässä vaiheessa lausuttiin julkisesti\nja selvästi itsenäistymisemme oikeutus siinä merkillisessä puheessa,\njonka Eteläpohjalaisen osakunnan kuraattori _Kaarlo Koskimies_ piti\npohjalaisten osakuntien Porthan-juhlassa 1913. Tässä puheessa hän\nosoitti, että \"Suomen kansalla täytyi olla oikeus oman riippumattoman\nvaltion ylläpitämiseen ja että kaikki sisäiset edellytykset\nitsenäisyyden toteuttamiselle alkavat olla olemassa.\" -- Puhe teki\nkuulijoihin valtavan ja sytyttävän vaikutuksen. Siihen oli kätketty\nelinvoimainen siemen, joka löysi hyvän, jotenkin valmiiksi muokatun\nmaaperän.\n\nTuli sitten v:n 1914 promotio-juhlat rohkeine miehineen ja\nrohkeine ajatuksineen ja puheineen. Nämä juhlat osoittivat, että\nitsenäisyyssiemen todella iti. Itsenäisyysajatus kehittyy sittemmin\njuhlapuheista keskusteluaiheeksi; ja itsenäisyyspyrkimys muuttuu\njo vakavaksi velvollisuudeksi. Jos tätä ei olisi oivallettu, olisi\nkansakunnallamme ollut varma tuho edessä.\n\nKaiken tämän ymmärsi _syvällisimmin aktivistinen ylioppilasnuoriso_\n-- sekä suomen- että ruotsinkielinen -- ja se käsitti myös,\nettä maailmansota tarjosi itsenäistymiseemme ainoalaatuisen\nmahdollisuuden, jonka laiminlyöminen olisi ollut suoranainen\nrikos. Ylioppilasnuorisomme tajusi niin ikään, että Saksa oli se\nvaltatekijä, jonka jalomielisyyteen meidän oli turvauduttava, mikä\nkäsitys sittemmin osoittautuikin ainoaksi oikeaksi.\n\nSe tie, jonka Suomi ja sen nuoriso valitsi, tuntui kyllä\nuhkarohkealta, mutta se oli vallitsevissa olosuhteissa sittenkin\nainoa mahdollinen. Itsenäisyystaistelumme pohjana ei siis ollut\nmikään poikamainen haaveilu tai seikkailunhalu, vaan vakava harkinta\nja maailmansodan aiheuttaman yleisen tilanteen oikea arviointi.\n\n\n\n\nYlioppilasnuoriso järjestäytyy.\n\n\nYlioppilaille, kuten monille muillekin, oli maailmansodan puhkeaminen\nelokuun alussa 1914 voimakkaasti herättävä tapaus, joka pani heidät\najattelemaan maamme asemaa ja sitä mahdollisuutta, että olosuhteet\nsaattoivat tavalla tai toisella muuttua meidänkin eduksemme, jollei\nmuuten, niin ainakin siinä muodossa, että korskea vihollisemme sai\nnyt muutakin tekemistä kuin toimia Suomen kuristamiseksi ja että\nhistorian nemesis saattaisi kohdata Venäjää ja sen hallitsijaa\nkärsimiemme vääryyksien johdosta.\n\nKun ylioppilaat sitten lokakuun alussa[3] kokoontuivat Helsinkiin\npäästen keskinäisiin kosketuksiin, niin ainakin aktiivisemmin\najatteleville selvisi, että nyt oli kaiken varalta valmistauduttava\ntoimintaan. Ja maaseudulta -- varsinkin Karjalasta ja Pohjanmaalta --\npääkaupunkiin saapuneet ylioppilaat toivat vielä sen iloisen viestin,\nettä maalaiskansa oli rohkean ja toivehikkaan mielialan valtaama.\n\nMitään varsinaista järjestymistä ei vuoden 1914 marraskuun\npuoliväliin mennessä ollut saatu toimeen; aika meni nuorilta\netupäässä mielipiteiden selvittelyyn. Päähuomio keskusteluissa\nsuuntautui Saksaan, uskottiin sen voittavan ja Venäjän kukistuvan.\nSaksalaismielisyyden levittäminen yhä laajempiin piireihin olikin\nnuorten ylioppilas-aktivistien ensimmäisiä tehtäviä.\n\nYksityisissä toveripiireissä ja osakuntakokouksien jälkeen\nkeskusteltiin muistakin toimintamuodoista, ja näin katseet mm.\nkääntyivät myös Ruotsin puoleen. Ruvettiin siis miettimään sitäkin,\nmiten Ruotsin yleiseen mielipiteeseen voitaisiin vaikuttaa\nhyväksemme, sillä pidettiinhän luonnollisena, että Ruotsi ennen pitkää\noman etunsa mukaisesti ryhtyisi sotaan Saksan liittolaisena, kerta\nkaikkiaan poistaakseen Venäjän taholta alituisesti uhkaavan vaaran\nluomalla Suomesta itsenäisen puskurivaltion Ruotsin ja Venäjän\nvälille. Eräissä piireissä harkittiin sitäkin mahdollisuutta, että\nSuomi liittyisi unionin kautta Ruotsiin, jos nim. Ruotsi hyökkäämällä\nSuomeen auttaisi meidät irti Venäjästä. Suomenkielisissäkin\naktivistipiireissä suhtauduttiin kysymyksessä olevaan\nunioniajatukseen suopeasti, sillä Venäjästä me välttämättömästi\ntahdoimme päästä irti. Unionikysymys oli esillä jo lokakuun\nalkupuolella, mutta Ruotsi ei historian sille tarjoamaa suurta\nhetkeään oivaltanut -- tai ei kyennyt sitä käyttämään.\n\nNäihin aikoihin rupesivat nuoret myös suunnittelemaan\nvälttämättömästi hankittavaa sotilasopetusta. Suunnitelmia oli\nuseitakin -- pääasiallisesti kuitenkin kolme -- jotka monissa\naktivistipiireissä samanaikaisesti heräsivät, mutta suuntautuminen\nSaksaan näytti kuitenkin olevan yleisin ylioppilas-aktivistien\nkeskuudessa -- mikä olikin luonnollista. Kun maisteri Pehr H.\nNorrmén syyskuun lopulla 1914 palasi Englannista kotimaahan, oli\nhänelle jo aivan selvillä, että Saksaan meidän oli turvauduttava,\njos mielimme päästä irti Venäjästä. -- Eikä tämä ajatus herännyt\nainoastaan hänen mielessään, vaan niitä oli monta -- huomattavimmat\nkanta-aktivistimme yleensä, kuten Väinö Kokko, Y. O. Ruuth (Ruutu),\nKai Donner, A. H. Saastamoinen ja monet muut -- joille maailmansodan\npuhjettua Saksaan suuntautuminen oli selviö, koska Saksa oli Venäjän\nvoimakkain vihollinen. -- Oli kyllä niitäkin, jotka ajattelivat\nsotilasopetusta kotoisella pohjalla. Jotkut kääntyivätkin entisten\nsuomalaisten upseerien puoleen pyytäen näitä esittämään sopivia\nopettajia, mutta upseerit eivät olleet siihen taipuvaisia, sillä\nasian ilmitulemisen vaara olikin heihin nähden hyvin suuri. -- Eri\nhenkilöiden välityksellä esitettiin sama asia ruotsinmaalaisille\nsotilaspiireille, mutta tästäkään ei tullut mitään, kun Ruotsi tahtoi\ntarkoin seurata puolueettomuutensa vaatimuksia.\n\nMarraskuun 17. p:nä 1914 oli Helsingin lehdissä venäläisten\nvallanpitäjien suostumuksella julkaistuna tuo jo aikaisemmin\nselostamamme ja keisarin vahvistama ns. \"marraskuun\nvenäläistämisohjelma\". Se oli kuin pommi, joka räjähdyksellään\nvarsinkin ylioppilaspiireissä sai niidenkin silmät avautumaan,\njotka aktivistiseen suuntautumiseen nähden vielä olivat epäilevällä\nkannalla, sillä tuo hirvittävä ohjelma teki yhdellä iskulla selväksi,\nettä Venäjän ja länsivaltojen puolelta ei ollut muuta odotettavissa\nkuin maamme venäläistäminen.[4]\n\nEdellisestä ilmenee, mikä mieliala jo oli vallalla aktivisteissa\nylioppilaspiireissä, mutta marraskuun 17. päivä oli sittenkin kuin\nsotatorven törähdys. -- Kun tuo outo ja järkyttävä uutinen oli\nluettu, oli luonnollista, että ylioppilaat joutuivat kuohuksiin.\nMonet niistäkin, jotka ennen olivat olleet aktiiviseen toimintaan\nnähden epäilevällä kannalla, selvisivät ratkaisevasti epäilyksistään.\nNiinpä muiden muassa P. Zilliacus riensi toverinsa, maisteri P. H.\nNorrménin luo, selittäen nyt olevansa valmis mihin tahansa isänmaan\npelastamiseksi, jolloin Norrmén kiiruhti heti virastoajan alettua\nhenkivakuutusyhtiö Kalevan toimistoon Kokkoa tapaamaan, jonka\nhän entuudestaan hyvin tunsi kokoovaksi persoonallisuudeksi ja\nrohkeaksi aktivistiksi. Seurauksena oli, että päätettiin kokoontua\nmuutamien muiden kanssa illalla Kokon luona. Saman 17. päivän\naamupäivällä hakivat myöskin toistensa yhteyttä maisterit Väinö\nKokko ja Yrjö Ruuth (Ruutu), joista Ruuth oli ylioppilaskunnan\nhallituksen puheenjohtaja ja Kokko Pohjoispohjalaisen osakunnan\nkuraattori ja edellisen kevään promotio-aktivistien lujimpia\nmiehiä. Voidaksensa rauhassa keskustella asioista he menivät\nGradinin ravintolaan, ja täällä he tulivat siihen tulokseen, että\nvakava toiminnan hetki oli nyt alkanut ja että oli pyrittävä\nyhteistoimintaan kaikkien ylioppilaspiirien kanssa, sillä isänmaan\nhätä yhdisti, ja erimielisyydet -- olivatpa ne sitten mitä laatua\ntahansa -- oli unohdettava. Mm. päättivät Kokko ja Ruuth pyrkiä\nns. vanhasuomalaisten yhteyteen ja kääntyivät tässä mielessä\nlujaksi aktivistiksi tuntemansa voimistelunopettaja V. E. Tiirin\npuoleen, jolla Satakuntalaisen osakunnan kuraattorina, \"Suomalaisen\nNuijan\" puheenjohtajana ja ylioppilaskunnan hallituksen jäsenenä\noli vaikutusvaltainen asema -- semminkin vanhasuomalaisiin. Nämä\nkolme kokoontuivatkin päivemmällä Central-ravintolaan neuvottelemaan\nratkaisevista toimenpiteistä päivän kaamean uutisen johdosta. --\nY. O. Ruuth esitti, että kutsuttaisiin kokoon aktivistiylioppilaiden\nsuurempi kokous viemään asiaa eteenpäin, ja Tiiri puolestaan ehdotti,\nettä kokouksessa tulisi olla edustettuina osakunnat, mieluimmin\nkuraattorien kautta, sekä ylioppilaitten poliittiset yhdistykset.\nTämä tulikin päätökseksi. Saman 17. päivän illalla pidettiin sitten\nKokon luona aamulla sovittu kokous, jossa olivat läsnä vain Kokko,\nNorrmén, Kai Donner ja Ruuth. Kokoontuneiden kesken vallitsi\nsangen myrskyinen ja korkea mieliala, niinkuin oli luonnollista\nniiden kesken, jotka isänmaan puolesta olivat valmiit vihkiytymään\nkuolemaan. Kokouksessa pohdittiin tilanteen aiheuttamia kysymyksiä\nja valmisteltiin asiaa tuota suurempaa kokousta silmällä pitäen.\n\"Irti Venäjästä -- ja toimintaan!\" oli kokoontuneiden yksimielinen\ntunnussana.\n\nMarraskuun 20. päivän suurempi kokous oli Ostrobotnian kassahuoneessa.\nKokouksessa olivat edustettuina useat osakunnat, sekä Teknillinen\nkorkeakoulu ja ylioppilaitten poliittiset yhdistykset. Kokouksen\nosanottajina oli muiden muassa Väinö Kokko, Yrjö O. Ruuth (Ruutu),\nPehr H. Norrmén, Kai Donner, P. J. Hynninen, V. E. Tiiri, K. J.\nKalliala, Väinö Puhakka, Vilho Suvirinne ja Rainer Sopanen. Maisteri\nKokko, joka johti puhetta, esitti ytimekkäässä lausunnossa 17. p:n\nyksityisluontoisissa kokouksissa lausutut mielipiteet. Tässäkin\nkokouksessa oltiin yksimielisiä siitä, että nyt oli ryhdyttävä\nsuoranaisiin aktiivisiin toimenpiteisiin Suomen itsenäisyyden\naikaansaamiseksi ja että nuorten ehdoton velvollisuus oli käyttää\noikealla tavalla hyväksi maailmansodan tarjoamaa ainoalaatuista\ntilaisuutta. Alusta alkaen oltiin selvillä siitäkin, että tuleva\ntoiminta oli kokonaan perustettava Saksan ja keskusvaltojen sotatoimiin\nVenäjää vastaan. Silti ei tietysti jätetty huomioonottamatta Ruotsin\ntaholta mahdollisesti tarjoutuvaa apua. Maisteri Kokko korosti\nerikoisesti sitä, että pelastus oli etsittävä läheisestä yhteydestä\nSaksan kanssa. Maisteri Donner vuorostaan esitti, että maan ja kansan\npelastamiseksi oli välttämätöntä saada aikaan aseellinen nousu joko\nulkomaiden avulla tai ilman niitä. Hän selosti käyneensä myös\nsosialisteja haastattelemassa ja sanoi näiden kyllä harrastaen\nseuraavan itsenäisyyden saavuttamista tarkoittavia toimenpiteitä,\njoskin he itse kiinnittivät toiveensa Venäjän odotettavissa olevaan\nvallankumoukseen. Nyt sovittiin myös, ettei mikään yhteistyö Venäjän\nvallankumouksellisten kanssa voinut tulla kysymykseen. Maisteri Norrmén\ntaas osoitti selvästi, että passiivinen vastarinta oli kadottanut\ntehonsa ja edellytyksensä. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin astua\n\"valtiopetoksen tielle\". Kaikki salaliittoromantiikka oli hylättävä.\nAinoastaan vakavaa työtä oli tehtävä sekä mitä suurinta varovaisuutta\nja vaiteliaisuutta noudatettava. Kokouksessa olikin kauttaaltaan\nvallalla vakava ja päättäväinen henki. Ajan voittamiseksi kokous\nmuodostui jonkinlaiseksi ylioppilaiden keskuskomiteaksi, ottaen\ntehtäväkseen asian edelleen ajamisen.\n\nSe toimi oikeastaan siten, että muutamat sen aktiivisimmat\njäsenet muodostivat eräänlaisen toimeenpanevan komitean, johon\nkuuluvat edustivat komiteaa kukin omassa osakunnassaan värväten\nuusia kannattajia ja levittäen oikeita tietoja siitä, mihin\nitsenäisyysajatus pohjautui.\n\nVuoden 1914 marraskuun 20. päivää on siis pidettävä uuden aktivismin\nratkaisevana merkkipäivänä. Tänä päivänä pidetyssä kokouksessa\nläsnäolijat olivat kaikki periaatteessa yksimielisiä siitä, ettei\nvenäläistämisohjelman vahvistamisen jälkeen enää voitu tyytyä\npassiiviseen ja odottavaan politiikkaan, sillä jos tämä ohjelma\ntoteutettaisiin, olisi Suomen perikato varma, eikä myöskään ollut\nenää mitään toiveita siitä, että Venäjä saataisiin peruuttamaan\nkeisarin (29.9.14) vahvistama suunnitelma, päinvastoin sai tsaari\nyhä edelleen voimakkaita kehoituksia lyödä säälimättä maahan tuo\nkapinoiva Suomen kansa. Suomen irroittaminen Venäjästä oli siis\nainoa pelastus; se oli tapahtuva maailmansodan kestäessä ja oli\nmahdollinen vain aseellisen taistelun avulla ja Venäjän vihollisten\nmyötävaikutuksella. Taisteluvalmistuksiin oli heti ryhdyttävä ja\nsaatava aikaan yhteys keskusvaltoihin, ennen kaikkea Saksaan.\nNiin ikään oli tehtävä vielä kaikki mahdollinen Ruotsin yleisen\nmielipiteen suostuttamiseksi yhtymään sotaan keskusvaltojen puolella.\n\nLähimmät tehtävät, nim. propagandanteko, rahanhankinta, yhteys\nmaaseudun kanssa jaettiin heti komitean jäsenten kesken.\nPropagandan harjoittaminen asian hyväksi ylioppilaskunnassa ei\ntuottanut mitään erikoisia vaikeuksia, sillä ylioppilaskunnan\nhallituksen enemmistö ja melkein kaikki osakuntien kuraattorit\nolivat liittyneet itsenäisyysliikkeeseen.[5] Propagandanteko\nmaaseudulla tapahtui lentolehtisten avulla, joita joululomalle\nlähteneet ylioppilaat sitten levittivät. Tämä olikin erittäin\ntärkeä ja hedelmällinen toimenpide. Lentolehtisissä tehostettiin\nmaamme itsenäisyyspyrkimyksen välttämättömyyttä maailmansodan\naikana ja Saksan avulla, koska tämä saattoi olla ehkä ainoa\ntilaisuus isänmaan vapauttamiseksi. Keskeisenä ajatuksena oli\nmyös se, ettei mikään kansa voi saavuttaa itsenäisyyttään ilman\nomaa toimintaa ja omia uhrauksia. Sen vuoksi olisi pyrittävä\nluomaan oma aseellinen kantajoukko. Eräässä lentolehtisessä oli\ntekstin tehostuksena otteita \"Nuijamiesten marssista\", joka hyvin\ntulkitsi silloista taistelutahtoa. Lentolehtisiä kirjoittivat mm.\nY. O. Ruuth, Kaarlo Koskimies ja maisteri Oskari Autere, jonka\nkirjoitus on laajennettuna julkaistu 1918 \"Saksa ja sen viholliset\"\nnimisenä. Itsenäisyyspolitiikan keskeisin ajatus, nim. kysymys\nsotilaskasvatuksen hankkimisesta Saksassa, rupesi saamaan yhä\nvarmemman ja kiinteämmän muodon. Ylioppilasaktivistien edustajina\nlähtivätkin ylioppilaat W. Horn ja B. Paulig joulukuun alussa 1914\nRuotsiin tiedustelemaan sotilaskasvatuksen saamisen mahdollisuutta\nSaksassa. Heidän matkaansa ja saavutuksiinsa tutustumme kohta\nlähemmin.\n\nJa valtuuskunnalle, jonka muodostivat maisterit P. J. Hynninen,\nY. O. Ruuth ja P. H. Norrmén, annettiin tehtäväksi yhteyteen pyrkiminen\neräisiin vanhempiin politikkopiireihin, joiden syystä voitiin\najatella olevan myötämielisiä ylioppilaiden hankkeille. Näille piti\ntiedoitettaman, mitkä mielipiteet vallitsivat nuorison keskuudessa.\nOli myös tiedusteltava, mihin toimenpiteisiin heidän tahollaan oli\naikaisemmin ryhdytty.\n\nMuutamat propagandatyöntekijät saivat taas toimekseen asettua\nyhteyteen eri puolueiden johtomiesten kanssa, jotta saataisiin\nselville, missä määrin Saksaan suuntautuvalle aktivistiselle\nliikkeelle voitaisiin saada kannatusta laajemmiltakin\nkansalaispiireiltä. He saivat kuitenkin sen käsityksen. että\npuolueiden johtomiehet olivat ylimalkaan hyvin varovaisia, jopa\nsuorastaan vastustaviakin.\n\n\n\n\nYlioppilasvaltuutettujen käynnit eräiden vanhempien aktivistipiirien\njäsenten luona.\n\n\nSe ylioppilaiden valtuuskunta (Hynninen, Norrmén ja Ruuth), joka\nmarraskuun 20. p:n kokouksessa järjestyi, sai jo seuraavana\npäivänä tilaisuuden aloittaa tehtävänsä suoritusta. Ns. _vanha\nkagaali_ (jyrkän passiivisen vastarinnan taistelujärjestö) oli\nsekin \"marraskuun venäläistämisohjelman\" johdosta kutsuttu koolle\nvapaaherra _Adolf von Bonsdorffin_ luo, joka kuultuaan valtuuskunnan\ntehtävästä ystävällisesti kutsui sen jäsenet kokoukseen. Valtuuskunta\nesitti tilaisuudessa ne päätökset, jotka edellisen päivän kokouksessa\noli tehty. -- Läsnäolevat herrat, joiden joukossa olivat mm.\nprofessorit R. Erich, Th. Homén ja E. Estlander sekä metsäneuvos T. A.\nHeikel, osoittivat valtuutetuille persoonallista ystävällisyyttä\nja harrastusta, _mutta suhtautuivat ylipäänsä hylkäävästi\nvaltuuskunnan esittämään toimintasuunnitelmaan_ -- lukuunottamatta\nmetsäneuvos Heikeliä, joka silloin, niinkuin aina myöhemminkin,\nosoittautui aktivististen ajatusten innokkaaksi ja pelottomaksi\nkannattajaksi. Kagaali-herrat olivat sitä mieltä, _ettei pitänyt\nvielä nyt hylätä taattua ja koeteltua passiivista vastarintaa_ (!)\neikä antautua uusille ja vaarallisille urille. Kapinaliike tulisi\nmuka kaikiksi ajoiksi kompromettoimaan Suomen oikeustaistelun,\njonka edellytyksenä oli mitä jyrkin lojaalisuus meidän puoleltamme;\nse tulisi vahingoittamaan meitä ulkomaitten silmissä jne. -- Kun\nsitten ylioppilasvaltuuskunnan jäsenet suoraan kysyivät, oliko\nkagaalin taholta tähän asti mitään tehty kosketuksiin pääsemiseksi\nSaksan kanssa ja sen pohjoismaita koskevien suunnitelmien selville\nsaamiseksi, vastattiin, ettei tämänsuuntaiseen lähentymiseen ollut\nedelläviitatuista syistä ryhdytty, ja että heidän mielestään\nsellainen olisi ollut turhaa, koska se, mitä me täällä Suomessa\nteimme tai jätimme tekemättä, tuskin kuitenkaan tulisi vaikuttamaan\nsaksalaisten valmiisiin suunnitelmiin. -- Ylioppilasnuorison\nkäsityksen, Suomen Venäjästä irroittamisen välttämättömyyden,\nläsnäolijat sitä vastoin täydellisesti hyväksyivät ja selittivät itse\njo aikaisemmin tehneensä samanlaisen päätöksen. Mutta kun valtuutetut\nkysyivät, oliko tällä päätöksellä tarkoitettu muuta kuin hurskaan\ntoivomuksen lausuminen, jäi tehty kysymys vastausta vaille.\n\nOli vallan käsittämätöntä, että kagaali-herrat vielä \"marraskuun\nvenäläistämisohjelman\" tunnetuksi tulemisen jälkeen saattoivat\nkiitellä passiivisen vastarinnan mielestämme jo kylläkin lahonnutta\nmerkitystä ja puhua mitä jyrkimmästä lojaalisuudesta ym.\n\nYlioppilaiden keskuskomitea ei kyllä saanut vanhojen taholta --\nmetsäneuvos Heikelin kantaa lukuunottamatta -- juuri minkäänlaista\nrohkaisua, mutta se päätti kuitenkin horjumatta pysyä aikaisemmissa\npäätöksissään ja tyynesti jatkaa työtänsä.\n\nYlioppilaiden keskuskomitean valtuutetuille, joita tällä kertaa\nedustivat maisterit Hynninen, Norrmén, Ruuth ja tekn. ylioppilas\nB. Paulig, oli _joulukuun 22. p:nä 1914_ taas yhteinen neuvottelu\nkagaalin edustajain kanssa professori Th. Homénin luona. Kagaalin\njäsenistä olivat läsnä professorit Th. Homén, Werner Söderhjelm,\nE. Estlander, R. Erich, tri Adolf Törngren, vapaaherra Adolf\nvon Bonsdorff, metsäneuvos T. A. Heikel, tohtorit W. Zilliacus,\nK. R. Brotherus ja Heikki Renwall. -- Vanhemmat herrat sopivat\nensin työjärjestyksestään, joka lähinnä tarkoitti propagandaa\nsaksalaisystävälliseen suuntaan. Nuorempien taholta oli jo\naikaisemmin esitetty, että vanhemmat itsenäisyysmiehet järjestäisivät\npysyväisen edustuksen Berliiniin ja mahdollisesti myös Tukholmaan\nvaikuttamaan Suomen hyväksi. Mutta tähän esitykseen vastattiin nyt\nlopullisesti, ettei katsottu ajan vielä olevan valmis tällaista\naskelta varten. Sen sijaan mainittiin, että oli järjestetty yhteys\nBerliiniin Tukholmassa olevan edustajan _tohtori Herman Gummeruksen_\nvälityksellä.\n\nSitten esittivät maisterit Norrmén ja Hynninen ylioppilaiden\nkeskuskomitean suunnitelmia ja ylioppilaiden mielialoja. Mm.\nselostettiin keskuskomitean päätös edustajien lähettämisestä\nRuotsiin, minkä vanhemmat herrat katsoivat sopivaksi, luvaten vielä\nrahallisesti sitä kannattaa. Mutta illemmalla, kun ylioppilaiden\nedustajat esittivät, että keskuskomitea oli päättänyt lähettää\njoukon luotettavia ylioppilaita Saksaan saamaan siellä sotaopetusta\nja että tässä asiassa jo oli asetuttu suhteisiin Saksan Tukholmassa\nolevaan lähetystöön, vastaanottivat vanhat tämän uutisen kiivaasti\npaheksuen. Seurauksena oli, että pitkän ja ajoittain varsin\nmyrskyisen keskustelun jälkeen läsnäolevat erosivat pääsemättä\nmihinkään tulokseen. Herrat Heikel, Renwall ja Zilliacus suhtautuivat\nasiaan ymmärtämyksellisesti ja vapaaherra von Bonsdorff asettui\nnyt välittävälle kannalle, mutta muut ilmaisivat ehdottoman\npaheksumisensa ja selittivät pesevänsä kätensä seurauksien suhteen.\n-- Mitään vaikutusta tapahtumien kulkuun ei kuitenkaan tällä, enempää\nkuin edelliselläkään sekakonferensilla ollut, sillä nuoret jatkoivat\nyhä edelleen päättäväisesti suunnitelmiensa toteuttamista.\n\nTämän saman joulun tienoissa sai ylioppilasnuoriso rohkaisuakin\ntyössään, kun tuli tiedoksi, että valtioneuvokset _Edv. Hjelt_ ja\n_Alexis Gripenberg_, yliopiston rehtori _Anders Donner_, senaattori\n_Aug. Nybergh_ sekä professorit _Westermarck_ ja _Engström_ olivat\nitsenäisyysmiehiä, jotka lämpimästi suhtautuivat nuorten toimintaan.\n\nTammikuun 10. p:nä 1915 oli vanhemmilla aktivisteilla, kagaalilla,\njälleen kokous professori Th. Homénin luona. Siihen ottivat\nosaa paitsi isäntää herrat R. Erich, A. von Bonsdorff, E.\nEstlander, A. Törngren, W. Zilliacus, O. Sivén ja K. R. Brotherus,\nYlioppilaspiirien edustajina olivat tällä kertaa herrat P. J.\nHynninen, K. Koskimies, B. Paulig ja R. Numelin. Viimeksimainittu\noli ensimmäisenä palannut ylioppilaslähetystön Tukholman-matkalta\nja toi tiedon, että saksalaiset olivat periaatteessa hyväksyneet\najatuksen suomalaisten sotaopinnoista Saksassa. Tämä tiedonanto\nsynnytti vilkkaan keskustelun, jossa tohtori Sivén antoi täyden\ntunnustuksen aloitteelle, tri Zilliacus kannatti sitä myös --\nvaikka epäilyksin, professori Erich taas esitti asian ratkaisun\nsiirrettäväksi tuonnemmaksi, kunnes yleispoliittinen asema\nselvenisi, mutta vapaaherra _von Bonsdorff oli jyrkästi vastustavalla\nkannalla_. Muut eivät lausuneet mielipiteitään. -- Eräässä\ntilaisuudessa -- kun Norrmén ja Horn olivat jäähyväisiä sanomassa\n(5.2.15) -- koetti vapaaherra Adolf von Bonsdorff omassa ja kagaalin\nnimissä saada nuoret luopumaan Saksanmatka-aikomuksestaan, mutta\nhänen puheensa kaikui kuuroille korville; vielä hyvästellessään\nvieraitaan hän sanoi: \"Matkustakaa nyt sitten Jumalan nimeen, en\nenää tahdo evätä teitä menemästä, mutta _en myöskään voi ajatusta\nkannattaa_.\"\n\nNuoret asettuivat muidenkin vanhempien poliitikkojen yhteyteen, mutta\nkaikkialla vastustettiin kiivaasti ylioppilaiden keskuskomitean\nSaksassa järjestettävää sotaopetusaloitetta -- lukuunottamatta jo\nmainituita itsenäisyysmiehiä.\n\nTilanteen ollessa tällainen oli sijaiskansleri _Edv. Hjeltin_\nja yliopiston rehtorin Anders Donnerin tuki nuorille todellakin\nsuuriarvoinen.\n\nMyöhemmin kyllä useimmat vanhemmat aktivistit tarkistivat kantaansa\nja ryhtyivät tukemaan nuorten hellittämättömiä ponnistuksia\nmaamme itsenäistämiseksi. Tämä tapahtui varsinkin sen jälkeen,\nkun Lockstedtin harjoitusjoukko oli saatu syntymään. Silloin\nmyöskin eräät maalaisliiton johtomiehet, kuten maanviljelijät\nMikko Luopajärvi ja J. A. Heikkinen (\"Hallan Ukko\"), liittyivät\naktiivisesti mukaan. Mutta \"kagaalissa\" oli valitettavasti\ntapahtunut hajaannus, joten osa sen jäsenistä vieraantui yhä\nenemmän itsenäisyysmiehistä tyytyen tavoittelemaan vanhaa sisäistä\nautonomiaamme, joka jo itse asiassa oli murskattu. Tällaisista\nautonomiaamme tyytyvistä ja kauemmas tähtäävää toimintaa\nvastustavista poliitikoista oli itsenäisyystoiminnallemme koko joukon\nharmia.\n\nVanhempi taistelupolvi, joka oli elänyt ja tarmokkaasti toiminut\naikaisemman sortokauden aikana, näytti edelleenkin pitävän kiinni\n_passiivisen vastarinnan_ soveltamisesta, nim. siitä, että oli\nkieltäydyttävä noudattamasta Venäjän hallituksen määräämiä,\nperustuslakiemme kanssa ristiriidassa olevia asetuksia. Sen\nvastustus oli, kuten näytti ensi sijassa _juriidista_ -- eikä\npoliittista laatua. Taistelu ei merkinnyt heille niin paljon\ntaistelua itse Suomen kuin sen _oikeusjärjestyksen_ puolesta, se ei\nsiis välittömästi koskenut kansan kansallista taistelua vapautensa\nja itsemääräämisoikeutensa puolesta, vaan taistelua abstraktisen\noikeusihanteen puolesta. \"Siitä tuli _juristien ja virkamiesten\ntaistelu adressein ja pykälin_, mutta ei sellaista taistelua, jossa\nkansan suuri joukko omin uhrein ja omin voimanponnistuksin pakostakin\noppi rakastamaan isänmaataan ja sitä verin suojelemaan.\"\n\nPassiivinen vastarinta oli epäilemättä paikallaan ensimmäisen\nsortokauden aikana ja silloin nähdäksemme ainoa mahdollinenkin,\n_mutta sitä ei voitu ajan pitkään noudattaa_, kun vihollinen ei\nlainkaan näyttänyt kunnioittavan perustuslakejamme eikä välittävän\nvastaväitteistämme -- olivatpa ne mitä laatua tahansa. Koko\nkansa ei myöskään enää kannattanut passiivista vastarintaa, --\nniinkuin oli ollut laita ensimmäisen sortokauden aikana, taistelu\nkun nyt näyttäytyi tuloksettomaksi. Passiivisen vastarinnan\n_soveltumattomuuden_ oli jo \"Suomen aktiivinen vastustuspuolue\"\nkäsittänyt ja sen oivalsi ennen kaikkea Suomen maailmansodan aikainen\n_opiskeleva nuoriso_. Eräs heidän huomattavimpia edustajiansa,\nmaisteri P. H. Norrmén lausuu mm.: \"Nuoriso ei tuntenut mitään\ntodellista mielenkiintoa oikeustaisteluun, sitä eivät pykälät\ninnostuttaneet, eikä sillä ollut mitään halua jonkun lakipykälän\nvuoksi puolustaa oikeusperiaatetta istumalla vankilassa, kun siitä\nkuitenkaan ei ollut mitään sanottavaa etua kansallemme. Mutta\nnuorisolta ei silti puuttunut isänmaallisuutta. Monella taholla\nhehkui tuli tuhan alla, kalvoi katkeruus maan hädän johdosta. --\nEdellä esitetty eroavaisuus _vanhemman, passiivista_ vastarintaa\nkannattavan polven ja _nuoremman, aktiivista_ toimintaa edustavan\npolven välillä oli _todellinen_, reaalinen käsitystapojen\neroavaisuus.\"\n\nVanhempi polvi, joka kyllä piti maamme itsenäisyyden saavuttamista\nihanteena ja näin ollen toivottavana, olisi ilman nuorten\noma-aloitteista ja voimakasta esiintymistä kenties käynyt\npassiivisesti _odottamaan_ muka vieläkin sopivampaa hetkeä ja\nehkä turvautunut aseellisen taistelun sijasta _politikointiin_,\njolloin otollinen hetki olisi hyvinkin saattanut mennä ohi -- ja\npolitikoiminen yksinään olisi varmaan tuottanut epäonnistumisen.\nVanhemman polven niin sanoaksemme saamattomuus, joka juuri oli\npassiivisuutta, johtui siitä, ettei se uskonut mahdolliseksi\nitsenäisyyden saavuttamista aseilla.\n\nTämä on kyllä hyvin ymmärrettävää pitkäaikaisen rauhan vallitessa\nja ollessamme kytkettyinä suurvaltaan, jonka pistinten luku oli\nhuimaava, jo yksin maailmansodan eri rintamilla ainakin 3 miljoonaa\n(288 divisioonaa) -- kansamme koko asukasluvun ollessa 3 3/4\nmiljoonaa. Mutta maailmansodan tarjotessa mahdollisuuden Venäjän\nsortumiseen oli suomalaisten, nuorten mielestä, noustava aseisiin\n-- Saksan jalomielisen kansan tukemina. Ja tähän tarvittiin Venäjän\ntaholta vain yksi vihainen piiskanisku, tuo usein mainittu vuoden\n1914 \"_marraskuun venäläistämisohjelma_\", niin Suomen nuoriso\nymmärsi, mikä sen velvollisuus oli. -- Se ei lähtenyt enään\nrukoilemaan -- eikä rikottuja lakipykäliä näyttämään -- vaan sen\nkorvissa soivat suuren runoilijamme sanat: \"_Siis miekkahan ja\nvastaan vainoojaamme_!\"\n\n\n\n\nYlioppilaiden keskuskomitean edustajina lähtee kaksi ylioppilasta\nTukholmaan tiedustelemaan yhteysmahdollisuuksia Saksaan.\n\n\nKaikille kansamme kohtaloa syvemmin ajatteleville oli maailmansodan\npuhkeaminen voimakas herätys jotakin tekemään ja uskaltamaan isänmaan\npuolustukseksi, ja varsinkin ylioppilasnuoriso ymmärsi, ettei se\nsaanut ristissä käsin antaa sellaisen tilaisuuden mennä ohi, joka\nkenties vasta monien vuosisatojen perästä oli uudestaan tarjoutuva,\njolloin itsenäisyysvaistoista Suomen kansaa tuskin olisi enää ollut\nolemassa.\n\n\"_Suomi itsenäiseksi -- irti Venäjästä_!\" -- tuli tunnussanaksi\njokaiselle vähänkin aktiivisesti ajattelemaan kykenevälle.\n\nMutta suurten asiain toimeenpano vaatii kypsymistä ja vakavaa\nharkintaa. Syksy 1914 tarjosi tällaisen kypsymis- ja harkinta-ajan.\nAktivistinen ylioppilasnuoriso järjestyi tehtäväänsä ja loi vakavasti\nharkitun taistelusuunnitelman, käyden sitä sitten pontevasti ja\nvitkastelematta toteuttamaan.\n\nMonella eri taholla, mutta eritoten ylioppilasnuorison keskuudessa\nsyntyi itsenäisesti ajatus siitä, kuinka välttämätöntä meille olisi\nsaada perustetuksi edes pienehkö, uudenaikaisen sotilaallisesti\nharjoitettu joukko.\n\nTämän ajatuksen takana oli seuraavanlainen harkinta: 1:o) Laskettiin\nVenäjän voivan hävitä sodassa, jolloin tällainen aseellinen joukko\noli ehdottomasti tarpeen maan itsenäisyyden aikaansaamiseksi; 2:o)\noltiin myös sitä mieltä, että jos Venäjällä syntyisi vallankumous,\ntätä joukkoa tarvittaisiin sisäisen järjestyksen ylläpitämiseksi\nmaassa; 3:o) ymmärrettiin niin ikään, että, jos Saksassa olisi\nsuomalainen joukko-osasto, saksalaiset paremmin kuin muuten voisivat\nkiinnittää huomionsa siihenkin mahdollisuuteen, että sotaretki\nVenäjää vastaan saatettaisiin suorittaa Suomen kautta, koska\ntällaisen joukon olemassaolo olisi jonkinmoisena todisteena siitä\nmielialasta, mikä vallitsi ainakin Suomen nuorisossa.\n\nErinomaisen valaisevasti perustelee maisteri _P. H. Norrmén_ tätä\nylioppilasnuorison johtavien voimien keskuudessa ilmennyttä\nSaksaan-suuntautumisen ajatusta, esittäen sen näin:\n\n\"Meidän on aloitettava lähentymisemme Saksaan tarjoamalla todellista\nuhria, tekemällä jotakin, joka selvään osoittaisi, että meillä\non tosi tarkoitus sanojemme takana ja joka ratkaisevasti kumoaisi\nmeistä ulkomailla kerrotut valheet meidän muka järkkymättömästä\nuskollisuudestamme Venäjää kohtaan. Meidän on aloitettava tekemällä\njokin tarjous -- eikä pyynnöllä -- ja meidän on lähdettävä\ntaipaleelle semmoisella tavalla, että se herättää saksalaisten\nluottamusta ja aukaisee tien enemmälle lähestymiselle. Meiltä\npuuttuu sotilaallista asiantuntemusta, meiltä puuttuu sotilaallisia\njohtajia. Entäpä jos nyt tarjoutuisimme lähettämään Saksaan muutamia\nsatoja sivistyneitä nuoria miehiä, jotka siellä kasvatettaisiin\ntulevan suomalaisen vapaustaisteluarmeijan johtajiksi? Selvempää\ntodistusta suunnitelmiemme vakavuudesta ja samalla aikomustemme\nrehellisyydestä emme voisi milloinkaan antaa.\"\n\nJa maisteri Norrmén jatkaa: \"Tämä ajatus näytti silloin meistä\nkaikista epäämättömän oikealta: se näyttää siltä vielä tänäkin\npäivänä.\"\n\nPian käsitettiin myös tiedustelutoiminta hyvin vaikuttavaksi\nkeinoksi saksalaisten huomion suuntaamiseksi Suomeen; oli näet\nryhdyttävä hankkimaan heille _tarkkoja sotilaallisia tietoja_\nSuomeen sijoitetuista venäläisistä sotavoimista, varsinkin Venäjän\nlaivastosta, jonka pääasemapaikka oli Helsingin edustalla oleva\nKruununvuoren selkä.\n\nNuori polvi tunsi syvästi, että sen velvollisuus oli -- vaikkapa\nperin kallein uhrein -- koettaa pelastaa isänmaa. Se oivalsi myös,\nettä sitä raskaana painaisi historian tuomio, jos se menettelisi\ntoisin. Suomen nuoriso luki historian lehdiltä sen totuuden, että\npienten kansojen parhaaksi turvaksi ovat osoittautuneet suurten\ntaistelut. Se harkitsi, se kuunteli omantuntonsa ääntä ja toimi sen\nmukaan. Eikä maailmansodan puhjetessa varmaan Suomessa ollut monta\najanmerkkien tarkkaajaa, jonka sydämessä ei olisi välähtänyt toivon\nsäde.\n\nYlläolevasta huomaamme, että itsenäisyystaisteluun valmistautuneen\nylioppilasnuorison suunnitelmat pohjasivat vakavaan harkintaan eikä\nsuinkaan ajattelemattomaan, poikamaiseen innostukseen. Ei nuoriso\nmyöskään ollut \"villiintynyt\" eikä \"harhaanjohdettu\", kuten moni\nvanhempi lyhytnäköisesti nuoria tuomiten valitettavasti heidän\npäättävää toimintaansa arvosteli. -- Ja \"joskin aloite olisi\nepäonnistunut\", lausuu asioissa mukana olleen välittömyydellä\nmaisteri _Y. O. Ruuth_ (Ruutu), \"olisi se sittenkin ollut _ylpeä\nlehti Suomen historiassa_\", se olisi todistanut, että \"kaikki eivät\nnukkuneet orjan unta\". -- Eivätkä meidän nuoret miehemme toimineet\nyksin, vaan he saivat sittemmin monet vanhemmatkin, jotka alussa\nepäilivät, asiasta lämpenemään ja uskomaan, että nyt oli todellakin\nedessä historian suuri hetki, Suomen itsenäisyyden synnyinhetki.\n\nVaikka vanhempien aktivistien taholta -- joitakuita poikkeuksia\nlukuunottamatta -- _alussa jyrkästi vastustettiin_ sotakoulutuksen\naikaansaamisyritystä Saksassa, pysyi ylioppilaiden keskuskomitea\nkuitenkin vakaumuksessaan. Sen toimeenpaneva elin, ns. valtuuskunta,\nlähetti jo joulukuun 2. p:nä 1914 teknillisen ylioppilaan Bertel\nPauligin ja lääketieteen ylioppilaan Walter Hornin Rauman\nkautta Tukholmaan, jotta he siellä asettuisivat lähempään\nyhteyteen saksalaisten edustajiin. Heidän oli tiedusteltava:\nvoisivatko saksalaiset tarvittaessa hankkia Suomelle aseita\nynnä räjähdysaineita. Heidän oli myöskin kysyttävä, voisiko 150\nylioppilasta saada sotilaallista opetusta Saksassa. Heidän oli\nsamalla ilmoitettava, että suomalaisten mieliala oli Saksaa kohtaan\nsuopea ja että ylioppilaspiirit milt'ei kauttaaltaan olivat\nsaksalaismielisiä. Lähettimme olivat tohtori Arvid Neoviukselta\nsaaneet salamusteella kirjoitetun suosituskirjeen kreivi Carl\nMannerheimille, jolta heidän toivottiin saavan apua asiansa\nesittämisessä. Mannerheim neuvoikin heitä kääntymään tohtori _Herman\nGummeruksen_ puoleen, jonka jo seuraavana, joulukuun 5. päivänä piti\nsaapua Tukholmaan. Näin ylioppilaslähetit joutuivat Gummeruksen\nyhteyteen, parhaimman miehen, minkä he asiansa edesauttamiseksi\nolisivat voineet löytää, sillä Suomen itsenäisyyspyrkimys oli\nnuoruusvuosista saakka ollut hänen sydämellään, ja, kuten tiedämme,\noli hän niitä rohkeita miehiä, jotka jo 10 vuotta aikaisemmin olivat\nkatsoneet aktiivisen taistelun tien olevan ainoan mahdollisen Suomen\npelastamiseksi; hänellä oli sitä paitsi huomattavia suhteita Saksan\nviranomaisiin.\n\nYlioppilasvaltuutettujen asia oli toiselta puolen mieluinen yllätys\nGummerukselle, mutta toiselta puolen oli hänen nyt ratkaistava,\nvoisiko hän ottaa vastuulleen ylioppilaittemme rohkean suunnitelman\ntoteuttamisen. Entisen aktivistin ei kuitenkaan tarvinnut kauan\nharkita asiaa, sillä kuuluihan aktivismin periaatteisiin, että\nyksityisen kansalaisen oikeus, jopa erinäisissä oloissa hänen\nvelvollisuutensakin oli toimia omin päinsä maan hyväksi, kun\nyhteiskunta tai valtio ei sitä voinut tai ymmärtänyt tehdä.\n\nGummerus ryhtyi nyt yhdessä Pauligin ja Hornin kanssa laatimaan\nSaksan viranomaisille osoitettua kirjelmää, joka laadittiin\nGummeruksen antaman raportin muotoon. Siinä huomautettiin ensin,\nettä mieliala Suomessa oli paljon selvinnyt sen jälkeen, kun\nGummerus lokakuussa oli esittänyt ensimmäisen raporttinsa, ja\nettä se oli yhä enemmän kehittynyt yhteistoimintaan Saksan kanssa\npyrkivään aktivistiseen suuntaan. Samalla kuvattiin kansamme\ntäydellisen aseettomuuden tuottamaa suurta vaikeutta. Selonteko\npäättyi tiedusteluun, onko Suomen mahdollista saada aseita, ja\nanomukseen, että noin 150 ylioppilaalle hankittaisiin tilaisuus saada\nsotilaskoulutusta Saksassa. Kirjelmässä tehostettiin avomielisesti\nsitäkin, että kapinaan ryhtyminen Suomessa ilman ulkomaista apua\nsyöksisi maan onnettomuuteen. Tämä raportin muotoon laadittu\nkirjelmä jätettiin Gummeruksen nimessä joulukuun 8. p:nä 1914 Saksan\nTukholmassa olevalle sotilasasiamiehelle, _majuri von Aweydenille_,\njoka oman puoltolauseensa kera lähetti sen edelleen esimiehilleen\nBerliiniin. Paulig ja Horn palasivat sen jälkeen Suomeen, jonne he\nsaapuivat joulukuun 17. p:nä. -- Nyt seurasi jännittävän odotuksen\naika, joka tuli pitemmäksi kuin oli ajateltu.\n\nMutta asian hyväksi työskenneltiin myös Berliinissä olevien\nsuomalaisten taholta, joista varsinkin varatuomari _Fr. Wetterhoff_\nja hänen avustajansa tohtori _Johannes Sundwall_ toimivat pontevasti\n-- suunnitellen jo tähän aikaan sotilaskoulutuksen hankkimista\nSaksassa asuville suomalaisille.\n\nGummeruksen, Pauligin ja Hornin laatimasta raportista ilmoitettiin\ntietenkin Wetterhoffille ja hänen avustajillensa. Wetterhoff\njatkoikin tarmokkaasti ja taitavasti työtänsä Berliinissä hankkien\nyhä enemmän vaikutusvaltaisia ystäviä Suomen asialle.\n\nKun asian ratkaisu yhä vain viipyi, lähettivät ylioppilasaktivistit\nTukholmaan joulukuun lopulla 8-miehisen lähetyskunnan, jonka\njäseninä olivat Bertel ja Runar Appelberg, Pehr H. Norrmén, Ragnar\nNumelin, Rolf Pipping, Yrjö Ruuth (Ruutu), Yrjö Somersalo ja Väinö\nTiiri. Lähetyskunnan tuli vaikutusvaltaisille ruotsalaisille\ntehdä selkoa Suomen oloista ja ylioppilasnuorison kannanotosta\nisänmaan asioissa. Vaikk'ei Suomi saisikaan suoranaista apua Ruotsin\ntaholta, tahdottiin kuitenkin vaikuttaa sen yleiseen mielialaan,\njottei se ainakaan asettaisi esteitä Suomen pyrkimysten tielle,\nsillä yhteytemme Saksaan oli kokonaan tapahtuva Ruotsin kautta.\nLähettien tarkoituksena oli myöskin vakuuttaa Saksan Tukholmassa\noleville edustajille, että ylioppilaat yksimielisesti kannattivat\naikaisemmin tehtyä anomusta sotilasoppikurssin toimeenpanosta\nSaksassa ja että he halusivat saada tietää mainitun kurssin\ntoimeenpanomahdollisuuksista.\n\nLähetystön saapuminen oli Gummerukselle hyvin iloinen asia,\nsillä täten hän sai varmoja tietoja tilanteesta Suomessa ja\nsaattoi tyydytyksekseen vielä lähemmin tutustua ylioppilaiden\ntarkoitusperiin. Mm. tunsi Gummerus erikoisen suurta tyydytystä,\nkun hän havaitsi, että lähetystössä oli, ei vain ruotsinmielisiä,\nvaan myös suomenmielisten ryhmien edustajia. Uusi aktivismi astui\nsiis vanhan aktivismin jälkiä siinäkin, _ettei se välittänyt\nkieli- ja puolue-erosta_. Gummerus saattoi niin ikään todeta, että\nuus-aktivisminkin päämääränä oli _Suomen täydellinen itsenäisyys_\neikä vain \"laillisuuden palauttaminen\" ja että Suomen oli omalla\nasevoimalla vapautettava itsensä -- _liittymällä_ Venäjän\nvihollisiin, ennen kaikkea _Saksaan_. Vain yhdessä kohdin ilmeni\nperiaatteellinen eroavaisuus uuden ja vanhan aktivismin välillä,\nnim. siinä, että _uus-aktivismi ei nojautunut liittoon Venäjän\nvallankumouksellisten puolueiden kanssa_, sillä vanhat aktivistit[6]\nolivat riittävästi saaneet kokea, kuinka epäluotettava sellainen\nliittoutuminen oli ollut.\n\nKoska ylioppilaslähetystö ennen kaikkea tahtoi saada selkoa siitä,\nmillä kannalla neuvottelut sotilasoppikurssista olivat, matkusti\nGummerus tammikuun alussa Berliiniin. Ilokseen hän saattoi todeta,\nettä asia oli hyvällä tolalla ja että _Wetterhoff_ oli hoitanut\nsitä sangen taitavasti. Ei voinut enää olla epäilystäkään siitä,\netteikö hän juuri nyt ollut mies paikallaan. Hän oli sanalla sanoen\nvälttämätön.\n\nOli niin ikään selvää, että Wetterhoffin täytyi myös saada\nylioppilasjärjestön tukea suhteessaan saksalaisiin, joten Gummerus\nTukholmaan palattuaan ehdotti lähetystölle, että Wetterhoff\ntunnustettaisiin aktivistisen ylioppilaskomitean asiamieheksi\nBerliinissä. Näin asia sovittiinkin. Kun sotilaskoulutusasiassa\nei vain näyttänyt tulevan ratkaisua ja kun ylioppilaslähetystön\nalkuperäinen tarkoitus oli ollut, että sen edustajat odottaisivat\nBerliinistä saapuvaa vastausta, matkusti Gummerus tammikuun\nloppupuolella jälleen Berliiniin. Itse koulutusasia oli edelleen\ntoivehikkaalla kannalla, joten Gummerus palattuaan saattoi tässä\nsuhteessa lohduttaa lähetystön jäseniä.\n\nGummeruksen käynti Berliinissä oli eräässä toisessa suhteessa hyvin\ntärkeä. Wetterhoffin asema oli näet melko tukala. Häneltä puuttui ns.\n\"sotakassa\", hänelle ei ollut onnistuttu hankkimaan rahoja, joita\nhän laajan toimintansa tähden kipeästi kaipasi. Tämä asia korjautui\nkyllä myöhemmin. Mutta vielä vaikeampi oli Wetterhoffin asema sen\njohdosta, ettei hänellä ollut Saksan viranomaisille näytettävänä\nSuomesta mitään valtuuksia toiminnalleen. Silloin Gummerus päätti\nratkaista pulman, hän kun oli sopinut asiasta ylioppilaslähetystön\nkanssa. Gummerus meni näet Saksan yleisesikuntaan tiedustelemaan,\nmillä kannalla koulutusasia oli. Ja kun tällöin häneltä siellä mm.\nkysyttiin, ketä oli pidettävä Suomen vapausliikkeen edustajana\nSaksassa, niin hän vastasi lyhyen päättäväisesti: \"Staatsanwalt[7]\nFriedrich Wetterhoff\". Nämä sanat muuttivat kerrassaan Wetterhoffin\naseman -- ja sanottakoon myös, että näillä sanoilla oli _Suomen\nitsenäisyysliikkeelle mitä ratkaisevin merkitys_, sillä ilman\nWetterhoffin erittäin älykästä ja pontevaa toimintaa ei\n\"Kuninkaallista Preussiläistä Jääkäripataljoonaa 27\" olisi koskaan\nsyntynyt -- ja Suomen itsenäisyys olisi ollut vain nuorten kaunis\nja kaihomielinen unelma. Gummerus lausuu tällöin ajatelleensa:\nSanokoot Helsingissä mitä hyvänsä! -- \"Ja tätä tekoani en ole koskaan\nkatunut\", kirjoitti hän perästäpäin.\n\n\n\n\nSuomalaisten sotilaskoulutusasian käsittely Saksassa.\n\n\nOdottavan aika on aina pitkä -- ja pitkältä se todella tuntuikin\nsotilaskoulutuskysymyksen aloitteentekijöistä. Mutta Saksan ylin\nsodanjohto ja niihin kuuluvat elimet tahtoivat ensin tarkoin\nharkita asiaa Saksan edun kannalta. Kenraali _Ludendorff_ on\nlausunut \"Sotamuistelmissaan\" ns. \"Itämeren-divisioonan\" Suomeen\nlähettämisestä: \"_Joukkomme lähetettiin Suomeen puhtaasti\nsaksalaisten etujen eikä Suomen etujen vuoksi_.\" Ja tätä samaa\nperiaatetta Saksan ylin sodanjohto noudatti jo _alunperin_.\nJoulukuun lopulla 1914 oli kuitenkin päästy niin pitkälle,\nettä ulkoministeriön, yleis- ja amiraali-esikunnan edustajista\nmuodostettiin _erityinen Suomen asiain komitea_.\n\nOn epäilemätöntä, lausuu tohtori Gummerus, että sotatapahtumat\nitärintamalla olennaisesti vaikuttivat Saksan viranomaisten\ntaipumiseen suomalaisten aloitteelle suosiollisiksi. Voidaanpa\nsanoa, että Suomen ylioppilasvaltuuskunnan aseidensaantia ja\nsotakoulutusta koskeva anomus oli _Saksan sotilasviranomaisille ja\nsen ulkoasiain johdolle suorastaan tervetullut_. Kuten tiedetään,\noli taistelurintama idässä syksyllä 1914 -- sitten loka-marraskuun\n-- vyörynyt edestakaisin, kunnes Venäjän Puolassa Veikselin\nlänsipuolella kärsimät tappiot[8] (Lodzin taistelu 6.12.) mursivat\nvenäläisten suuren ryntäyksen.\n\nSotaonni oli siis kääntynyt ja saksalaiset saaneet itärintamalla\n-- Lodzin taisteluissa -- huomattavan voiton, joten nähtävästi jo\njoulukuun lopulla 1914 alettiin suuressa päämajassa suunnitella\nsitä valtavaa rynnistystä, jolla Puola, Liettua ja osa Kuurinmaata\nvalloitettiin seuraavan kevään ja kesän kuluessa -- ja tällöin olisi\nmyös Suomen kapinasta ollut Saksan aseille etua.\n\nSuomalaisten ylioppilasvaltuutettujen tohtori Gummeruksen\nvälityksellä joulukuun 8. p:nä majuri von Aweydenille jättämä rohkea\nesitys tapahtui siis sangen suotuisana ajankohtana, joskaan asiaa\nei voitu käsitellä niin kiireellisesti, kuin suomalaiset olivat\ntoivoneet.\n\nKun tohtori Gummerus oli esittänyt varatuomari Wetterhoffin\nnuorten suomalaisten aktivistien edustajaksi Saksassa, sai hänen\ntoimintansa lujan pohjan, joten hän saattoi entistä pontevammin\nja toivehikkaammin ryhtyä ajamaan Suomen itsenäisyyspyrkimystä\nSaksan sota-asioita käsittelevissä korkeimmissa virastoissa, kuten\nsijais-yleisesikunnassa ynnä sota- ja ulkoministeriöissä. Jo vuoden\n1915 alussa perustettiin Saksan ulkoministeriön alainen ja sen\nrahoittama \"Finnländische Kanzlei\" (ns. Wetterhoffin toimisto).\nKanslian poliittista osastoa johti Wetterhoff itse, tohtori Johannes\nSundwallin häntä avustaessa. Sotilaallisena asiantuntijana työskenteli\nyliluutnantti von der Heyden pfadfinder Wäinö Paanasen avustamana.\nJa sanomalehtipropagandasta huolehti sittemmin lehtori Joh. Öhqvist.\n-- Wetterhoffin onnistui myös saada joukko vaikutusvaltaisia\nhenkilöitä Suomen asiaa neuvoilla ja toiminnalla avustamaan.\nTällaisten persoonallisten, Suomen asiaa suuresti edistävien\nsuhteiden solmimisen onnistumiseen vaikuttivat Wetterhoffin\nharvinaisen selvä järki ja hänen suuri asian- ja henkilötuntemuksensa\nsekä hänen hieno ja varma esiintymisensä.\n\n\n\n\nSotilaskoulutuskurssin järjestyminen.\n\n\nTammikuun 26. päivänä 1915 pidettiin sotaministeriössä Berliinissä\nkokous, jossa olivat läsnä sotaministeriön edustajina majurit\n_von der Bergh, von Busch ja Schmidt_ sekä kapteeni _von\nFestenberg-Packish_, yleisesikunnan edustajana eversti _von\nZimmermann_ sijaisyleisesikunnasta, amiraliteetin edustajana\nkorvettikapteeni _Prieger_ sekä ulkoasiain ministeriön edustajana\nlähetystösihteeri _Weber_.\n\nNeuvottelu tapahtui von der Berghin toimiessa puheenjohtajana ja\nsen tuloksena oli seuraava lausunto: \"Alkuaan oli suomalaisen\navustusjoukon käyttämistä ajateltu siten, että se vaikuttaisi\nyhteistoiminnassa saksalaisen sotajoukon kanssa, sen noustua\nSuomessa maihin, mahdollisesti rikkomalla venäläisten selkäpuolen\nyhteyksiä jne. Yleisesikunnan ja amiraliteetin lausunnon mukaan\nei saksalaisten maihinnousu Suomessa ole kuitenkaan vielä pitkiin\naikoihin mahdollista; sentähden ei saa herättää suomalaisissa\ntoiveita, että he voisivat luottaa maihinnousun tapahtuvan.\n\n\"Siitä huolimatta on suositeltava, että Tukholmassa olevan\nsotilasasiamiehen tarjoamat 150 nuorta suomalaista saavat koulutusta\nSaksassa, jotta heille osoitettaisiin Saksan myötätuntoa Suomea\nkohtaan ynnä tutustutettaisiin heidät Saksan korkeaan sivistykseen\nja sotilaalliseen henkeen sekä jotta heidät tehtäisiin kykeneviksi\nsotilaallisten tehtävien suorittamiseen siinä tapauksessa, että\nRuotsi esiintyy aktiivisesti Venäjää vastaan tai että Suomi ryhtyy\nitsenäisesti kapinaan.\"\n\nKurssin toimeenpanon ajateltiin tapahtuvan seuraavasti: \"Toistaiseksi\non kurssin pituudeksi määrätty neljä viikkoa; aikaa voidaan, jos\nniin on tarpeen, pidentää. Kurssi alkaa helmikuun puolivälissä\nLockstedtin harjoituskentällä Altonan lähellä käytännöllisen\nsotakoulukurssin tapaisessa muodossa. Osanottajien on oltava peräisin\nhyvistä perheistä ja sivistyneistä piireistä. Heitä ei ole tarkoitus\nkäsitellä kuten tavallista miehistöä, vaan perustuu koulutus enemmän\noppilaiden sivistykseen ja kunniantuntoon sillä tavalla kuin\nsotakoulussa. Opetukseen kuuluu: Sotilaallisen hengen juurruttaminen,\nampumistaito, pienten yksilöiden taistelut, jalkaväen tiedustelu ja\nvarmistus, pioneerityöt, rautateiden ja kaikenlaisten rakenteiden --\nsatamalaitosten ja laivojen -- hävittäminen, sissisodan käynti jne.\nMuodollisia harjoituksia vain vähäisessä määrässä (yksinkertaisimmat\njoukkomuodot ja joukon liikkeet). Kurssin salassapysyttämisen\nturvaamiseksi annetaan kurssille ulospäin partiopoikakurssin\n(Jugendwehr) luonne.\n\n\"Kurssin osanottajien ylläpidosta huolehtii sotaministeriö,\njoka suorittaa heille koko ajalta myös pienet päivärahat sekä\nmatkakulut. He eivät kuitenkaan tule kuulumaan Saksan armeijaan.\nKurssin päätyttyä he, jäämättä sen jälkeen pitkäksi aikaa Saksaan,\nsiirtyvät opintojen tai muiden tekosyiden varjolla Ruotsiin. Siellä\nhe ovat lähempänä Suomea ja voivat harjaantua siellä olevien aseiden\nkäyttöön. Jääminen Saksaan maihinnousuun saakka Suomessa on kokonaan\nmahdollisuuksien ulkopuolella.\"\n\nLopuksi päätettiin, että asian jatkuva käsittely kuuluu\nsotaministeriölle.\n\nWetterhoffille ilmoitettiin, sotaministeriön taholta, että se tulee,\nsikäli kuin sen vallassa on, huolehtimaan siitä, että kurssin\nosanottajat eivät joudu Venäjän repressaalioiden (kostotoimien)\nalaisiksi, vaikkeivät suomalaisten suunnitelmat onnistuisikaan.\n\nNäin oli ylioppilasaktivistien asia saanut osakseen Saksan\nmääräävässä asemassa olevien viranomaisten myötätunnon -- ja vähän\nenemmänkin. Saksa oli ojentanut Suomelle \"pikkusormensa\" ja Suomi\nymmärsi kiitollisena pitää siitä lujasti kiinni, toivoen lopulta\nsaavansa mahtavan ymmärtäjänsä koko käden, kuten sitten kävikin.\n\nKokouksessa tehty suotuisa päätös kierteli vielä muodon vuoksi eri\nvirastoissa, mutta jo tuona Suomelle historiallisena tammikuun 26.\np:nä sotaministeriö tiedoitti ulkoministeriön kautta Tukholman\nsotilasasiamiehelle von Aweydenille neuvottelun tuloksista. Tämä\npuolestaan kutsui helmikuun l. p:nä 1915 tohtori Gummeruksen\nluokseen selostaen hänelle tammikuun 26. p:n neuvottelun myönteisen\nlausunnon, ei kuitenkaan varsin samassa muodossa kuin se ilmeni\npöytäkirjasta -- vaan hieman lievennettynä. Kun esim. asiakirjassa\nmainittiin, että maihinnousu Suomessa ei ole vielä \"pitkiin aikoihin\"\nmahdollinen (noch auf lange Zeit hinaus), ilmoitti von Aweyden tämän\nkohdan: \"maihinnousu ei ole lähimmässä tulevaisuudessa (zunächst)\nmahdollinen\". Hän jätti myös mainitsematta sanoman: \"sentähden\nei saa herättää suomalaisissa toiveita, että he voisivat luottaa\nmaihinnousun tapahtuvan\" jne. von Aweyden oli käytännöllinen mies ja\nvilpitön Suomenystävä, hän näet ei tahtonut saattaa suomalaisten\nmieltä liian apeaksi, arvellen kai, että tehty päätös ei ollut\nvielä viimeinen sana -- ei yhdessä eikä toisessa suhteessa. Pääasia\nhänen mielestään oli, että saksalaiset sotilasviranomaiset olivat\nedes jossakin muodossa ottaneet Suomen aktivistien asian omakseen.\nSenpä tähden hän kaikesta huolimatta hymyillen kysyi Gummerukselta:\n\"Oletteko tyytyväinen nyt?\" -- \"Gewiss, Herr Major\", kuului vastaus\n-- ehk'ei kuitenkaan yhtä hymyillen lausuttuna kuin kysymys! --\nTunnetussa, \"Jääkärit ja aktivistit\"-nimisessä teoksessa Gummerus\nlausuu julki sydämensä ajatukset: \"Täytynee myöntää, ettei tämä\npäätös enempää kuin koulutuskurssin koko suunnitelma juuri ollut\nomiansa synnyttämään erikoisen suurta luottamusta siihen apuun, mitä\nSaksa tulisi Suomelle antamaan.\" Mutta hän lopettaa arvostelunsa\nhuudahdukseen: \"Kuka silloin saattoi aavistaa, että kurssit eivät\ntulisi kestämään neljä viikkoa, vaan kolme vuotta ja että näihin\nottaisi osaa sadanviidenkymmenen asemesta kaksi tuhatta miestä?\"\n\nSotakoulutuksen suunnitelma aiheutti tyytymättömyyttä ennen kaikkea\nylioppilasaktivistien keskuudessa, sillä he olivat toivoneet\n_täydellistä upseeriopetusta_ sekä pitkäaikaisempaa harjoittelua\nSaksassa, mutta matkaan lähtevien _isänmaanrakkaus oli niin suuri_,\nettä he katsoivat täytyvänsä tyytyä pieneen \"muruunkin\", joka\nrikkaan pöydältä putosi. Neuvottelujen lopputuloksena oli, että\njoka tapauksessa oli Saksaan lähdettävä, sillä he tiesivät olevansa\ntekemisissä jalomielisen ja uljaan kansan kanssa, joka nähtävästi\nei aloitettua yritystä heittäisi kesken -- jos se suinkin oli\nmahdollista.\n\nSe, että kurssi määrättiin kovin lyhyeksi, johtui ilmeisesti siitä,\nettä ylin sodanjohto ja sen päällikkö kenraali _von Falkenhayn_ piti\nSaksan politiikan tärkeimpänä tehtävänä _erikoisrauhan saavuttamista\nVenäjän kanssa_, joka jo vuoden 1914 lopulla oli kärsinyt melkoisia\ntappioita Puolassa; ja tammikuun alkupuolella päätettyyn, Venäjää\nvastaan suunnattuun hyökkäystoimintaan asetettiin suuria toiveita.\nJos siis _erikoisrauha Venäjän kanssa_, johon von Falkenhayn pyrki,\nolisi saatu aikaan, _ei Suomen kysymyksellä enää olisi ollut\nmerkitystä Saksalle_. Oli siis luonnollista, että Saksa ei halunnut\nsitoa käsiään kannatuksen antoon Suomen vapausliikkeelle, vaan ryhtyi\nsiihen nähden ainoastaan tilapäisiin toimenpiteisiin, joskin sekin\noli luonnollista, ettei se myöskään kokonaan tahtonut vieroittaa\nSuomea itsestään, kun kysym. olevan rauhan aikaansaaminen oli\nepävarmaa.\n\nSaksan pyrkimys rauhan tekoon Venäjän kanssa oli \"jouhesta\" riippuva\n\"Damokleen miekka\", joka myöhemminkin oli Saksassa taistelevien\nsuomalaisten uhkana.\n\n\n\n\nYlioppilas-aktivistien valmistelutoimenpiteet Helsingissä.\n\n\nVaikka saksalaiset viranomaiset vasta tammikuun lopulla 1915\ntekivät sotilaskurssiasiassa ratkaisevan päätöksen, oli heidän\nsuhtautumisensa asiaan pitkin matkaa ollut myötämielinen. Paulig ja\nHorn palattuaan joulukuun 17. p:nä Helsinkiin saattoivat jo kertoa,\nettä ainakin Tukholmassa olevat saksalaiset viranomaiset, majuri von\nAweyden ennen muita, olivat sotilaskoulutusasialle suosiollisia. Ja\nsillä aikaa kun Berliinissä ja Tukholmassa olevat suomalaiset ajoivat\nasiaa herkeämättömällä tarmolla, rupesivat ylioppilasaktivistit\ntiedustelemaan tovereiltaan, ketkä olisivat halukkaita lähtemään\nSaksaan, jos, kuten toivottavaa oli, päätös koulutusasiassa tulisi\nolemaan suotuisa. -- Tämä tiedustelu -- eli \"_värväystoiminta_\"\njärjestettiin niin, että maisteri _Bertel Appelberg_ oli ruotsalaisen\nvärväystoimiston johtaja ja maisteri _Väinö Kokko_ taas suomalaisen.\n\nKokon \"värväyskonttori\" oli hänen asunnossaan Ostrobotnian talossa\nja Appelbergin toiminimi Söderström & C:n huoneistossa. Toiminta\ntapahtui tietysti mitä suurimmassa salaisuudessa. Kun hankittiin\nmatkallelähtijöitä, meneteltiin siten, että se, joka kehoitti\ntoista lähtemään, ei maininnut sitä kolmatta, joka oli hänelle\nilmoittanut Saksaanlähtösuunnitelmista, vaan asia oli aina\npidettävä kahdenkeskisenä. Mistään varsinaisesta värväyksestä ei\noikeastaan tarvinnut huolehtia, sillä pyrkijöitä oli liiaksikin,\nmutta värväyskonttorin neuvot olivat lähtijöille kuitenkin varsin\nvälttämättömät. Kokko ja Appelberg olivat väsymättömiä yhä uudelleen\nselittämään aloitteen tarkoitusta ja antamaan matkaa koskevia ohjeita\nsekä innostamaan lähtijöitä.\n\nPaitsi Kokon ja Appelbergin päätoimistoja syntyi kokonainen sarja\npikkutoimistoja. -- Suomenkielisille ylioppilaille tuotti usein\nhaittaa varattomuus, he kun olivat enimmäkseen köyhistä kodeista ja\nvelkaantuneita. Ruotsinkielisten oli helpompi järjestää asiansa.\nRahoja eivät \"konttoritkaan\" tuhlanneet; vain niille, jotka eivät\nitse voineet kustantaa matkaansa Ruotsiin, annettiin 50-75 mk:aa\nmieheen. Matkan Ruotsista Lockstedtin leirille maksoivat saksalaiset\nviranomaiset. Mitään erikoisen mainittavaa etappitoimintaa tällöin\nvielä ei myöskään tarvittu, sillä Saksaan pyrkijät kulkivat junassa\nja rehellisillä passeilla. Passin saantia varten oli yliopiston\nrehtorilta, valtioneuvos _Anders Donnerilta_ saatava suositteleva\nesteettömyystodistus muka Ruotsiin tehtävää opiskelumatkaa\nvarten. Rehtori, joka oli tietoinen nuorten miesten todellisesta\nmatkasuunnitelmasta, toivotti onnea retkelle, isällisesti puristaen\ntodistuksensaajien kättä. Tällainen ymmärtämyksellinen suhtautuminen\nasiaan oli tietysti omansa innostamaan ja rohkaisemaan nuoria.\nUudenmaanläänin lääninhallituksesta annettiin sitten muitta mutkitta\npassit viiden vuoden ulkomailla oleskelua varten.\n\nKurssien aikaansaaminen oli joka tapauksessa ilosanoma\nylioppilasaktivisteille, joille Gummerus sopimuksen mukaisesti\nlähetti helmikuun 2. päivänä 1915 ylioppilas _Harald Öhqvistille_\n(nyk. jääkärikenraaliluutnantti) osoitetun näin kuuluvan sähkösanoman:\n\n    Harald Oehqvist. Koepmansgatan 8, Helsingfors.\n\n    Nachrichten von Ihrem Vater, Entschiedene Verbesserung.\n    Artzt hofft vollstaendige Genesung zwei Wochen.[9]\n\n                                         Hellberg\n\nHelsingissä oli siis sähkösanoman saapuessa kaikki valmiina ja\njännitys äärimmillään. Jo seuraavana päivänä eli helmikuun 3:ntena\nlähtivät neljä ensimmäistä (Janne Ahlroth, nyk. Arajuuri, Friedel\nJacobson, Aarne Snellman ja Sven Weckström) Saksaa kohti.\n\nSaksaan pyrkijät matkustivat junassa Tornioon tai enimmäkseen\nvähän pohjoisempana olevalle _Karungin asemalle_. Tornioon jääneet\ntarkastuttivat santarmeilla passinsa, ja silloin jo toimintavalmiin\n_Tornion-etapin_ johtaja, ylioppilas Eero Heickell (Kuussaari)\ntoimitti heidät suorimmiten Ruotsinpuolen Haaparannalle. Karunkiin\nmatkustaneita odotti vähän perusteellisempi passiviseeraus, jolloin\nsamalla oli selvitettävä matkan tarkoitus ja mihin paikkaan\nasianomainen oli aikonut ensiksi sijoittautua -- rahavaroistakin\notettiin selvä. Tämän jälkeen jatkui matka hevoskyydillä Tornionjoen\nyli Ruotsin Karunkiin. Ruotsin puolellakin seurasi passien leimaus ja\ntavanmukaisten kysymysten teko.\n\nSeuraava pysähdyspaikka oli Tukholma, jossa oli käytävä tapaamassa\ntohtori Herman Gummerusta (Oden-kadun 19:ssä) matkarahojen (75\nkruunua mieheen) ja enempien ohjeiden saamista varten. Erinomaisen\nsuurena apuna oli hänellä pfadfinder-kautena tohtori _Alma\nSöderhjelm_, joka tällöin oleskeli Tukholmassa arkistotutkimuksia\nharjoittamassa.\n\nTohtori Söderhjelm asui hotelli d'Angleterressä huoneessa n:o 19,\njosta nyt tuli tärkeä etappikanslia. Hänen tehtäviinsä kuului ottaa\nvastaan Gummeruksen lähettämät suomalaiset, kirjoittaa heidän nimensä\nja tuntomerkkinsä matrikkeliin, ottaa huostaansa heidän paperinsa\nja tavaransa, ne, joita heidän ei sallittu viedä mukanaan, antaa\nheille matkan varalta tarpeellisia tietoja ja neuvoja ym. Heidän\ntuli mm. vaatteistaan poistaa kaikki nimikirjaimet ja tavaramerkit,\nvalokuvistakin valokuvaajan nimi ja paikka, sanalla sanoen kaikki,\nmikä voisi osoittaa heidän olevan Suomesta. Heidän ei pitänyt\nmatkalla puhua suomea -- eikä juuri ruotsiakaan; niiden jotka\neivät osanneet saksaa, oli näyteltävä mykän osaa jne. Kaikki tämä,\njotteivät he herättäisi urkkijain huomiota. Tohtori Söderhjelmin\ntärkeimpiä tehtäviä oli kuitenkin _matkapassien hankkiminen_\nLockstedtiin pyrkijöille Saksan lähetystöstä, mikä tapahtui majuri\nvon Aweydenin erinomaisen suosiollisella välityksellä, mutta se\ntuotti sittenkin paljon vaivaa ollen toisinaan arveluttavaakin.\nTohtori Söderhjelm auttoi Lockstedtiin menijöitä myös järjestämällä\nheidän kirjeenvaihtonsa, joka ei suinkaan ollut mikään helposti\nsuoritettava asia. Nuoret miehet saivat näet jonkin oikean osoitteen,\nei tekaistua, vaan olemassa olevan henkilön, joka ystävällisesti oli\nsuostunut täten palvelemaan heitä. Tämä sama osoite ilmoitettiin\nsitten kaikille heidän kotimaisille kirjeenvaihtotutuilleen;\nennen matkustamistaan nuoret Saksaan-menijät kirjoittivat omalla\nkäsialallaan osoitteet niin moneen kirjekuoreen, kuin he luulivat\ntulevansa muutaman kuukauden aikana kirjeitä kirjoittamaan.\nRuotsalainen vastaanottaja lähetti sitten kirjeet avaamattomina\ntohtori Söderhjelmille, joka poisti entisen kuoren ja muutti\nkirjeen uuteen, asianomaisen osoitteella varustettuun kuoreen.\nSamoin kotimaasta lähetetyt kirjeet saivat uuden kuoren --\nosoitettuna Lockstedtiin. Tohtori Söderhjelmin salanimi oli \"_neiti\nArwidsson_\", mutta nuoret miehet kutsuivat äidillistä neuvojaansa\nvain \"_häneksi_\"; tuo hieno ja rakastettava von Aweyden käytti\ntaas \"hänestä\" sanoja \"_Die Dame_!\" -- Näistä isänmaansa puolesta\nvieraaseen maahan lähteneistä nuorista miehistä, joiden asema oli\nmitä kohtalokkain, oli tohtori Söderhjelm saanut hyvin voimakkaan ja\nerittäin hyvän vaikutelman. Melkein kaikki matkustivat -- mainitsee\nhän -- ilman erikoistoiveita ja antamatta teolleen mitään sankariteon\nloistetta. He eivät kerskailleet selittäessään vaikutteita, joiden\nvuoksi he jättivät työnsä ja tulevaisuutensa, vanhempansa ja\nmorsiamensa heittäytyäkseen mitä arveluttavimpaan uhkapeliin. Tuskin\nkoskaan mikään seikkailunhalu loisti heidän silmistään -- pikemmin\nvakavuus.\n\nTukholmasta miehemme kulkivat Trelleborgiin ja höyrylautalla\nSaksan puolella olevaan Sassnitziin sekä sieltä Hampuri--Altonan\nkautta Lockstedtin leirille. Ensimmäiset lähtijät, noin 55 miestä,\npoikkesivat kyllä viikon kestäneille alustaville sotatieteellisille\nkursseille Berliiniin.\n\n\n\n\nSassnitz -- Hampurin etappi.\n\n\nEnsimmäisiä suomalaisryhmiä vastaanottamassa Sassnitzissa oli\neräs siviilipukuinen saksalainen kapteeni, joka järjesti miestemme\nasiat tullissa ja saattoi heidät rautatievaunuun, missä he saivat\noman osaston. Jotteivät he herättäisi saksalaisten salapoliisien\nhuomiota, oli heitä kielletty puhumasta vieraita kieliä. -- Sittemmin\nkomennettiin Sassnitzin etappiaseman johtajiksi Lockstedtin leiriltä\nsuomalaisia ryhmänjohtajia (gruppenführer), jotka vuoronperään\ntoimivat täällä noin kaksi kuukautta kerrallaan. -- Etapin\n\"päämajana\" oli hotelli \"_Geschwister Koch_\", missä sisarukset Koch\nosoittivat suomalaisille etappipäälliköille äidillistä huolenpitoa.\n-- Pfadfinderkauden verraten harvalukuisista lähetyksistä oli\npian selvitty. Toista oli syksyllä 1915 ja keväällä 1916, jolloin\nsuomalaisten Lockstedtiin matkustajain lukumäärä oli kasvanut\nkymmenkertaiseksi. Komennetun gruppenführerin oli joka aamu kello 11\najoissa mentävä satamaan vastaanottamaan Trelleborgista odotettavia\n\"lähetyksiä\". Ruotsista ilmoitettiin tulevan milloin \"standartteja\",\nmilloin \"kolleja\", milloin taas \"puolivalmista tavaraa\", mutta aina\nne olivat samannäköisiä: parvi useinkin hyvin kovaäänisiä suomalaisia\nmatkamiehiä karvalakit päässä ja pieksut jalassa. Sassnitzin poliisin\nlupalipulla vastaanottava etappimies pääsi kohta lautalle. \"Kollit\"\nmaihin! Poliisikomissaarit hymyilivät tyytyväisinä, kun \"kansaa\"\nsaapui lisää Saksan valtakuntaan, ja antoivat miestemme mennä\nmenojaan ilman tarkastusta. Tullimiehet olivat yhtä ymmärtäväisiä\nsuorittaen tehtävänsä hyvin pintapuolisesti. Saksalaiset\nviranomaiset samoin kuin etapin päällikkökin koettivat saada\nsuomalaiset matkamiehet erotetuksi muista matkustajista. Jonkin\nmatkaa tarkastushallin edustalla odotti juna, jonne suomalaiset\nsijoitettiin eri vaunuosastoon ja luovutettiin kuljetuksen\njohtajalle. Sähköteitse ilmoitettiin sitten Hampurin etapille, että\nniin ja niin monta \"standarttia\" oli taas tulossa.\n\nHampurin etapin johtajana oli siellä asunut suomalainen insinööri\n_C. H. Nyström_, joka myös oli ollut jonkin aikaa Lockstedtissa.\nHotellit \"_Zum Deutschen Eiche_\" (Altonassa) ja \"_Itzehoer Hof_\"\nolivat aluksi majapaikkoina. Näiden hoitajat joutuivat kuitenkin\nvähitellen aivan epätoivoisiksi, sillä kirjavat suomalaismatkaajat\npeloittivat pois muut matkustajat. Mutta valtion hyvitys auttoi\nasiassa, kunnes hotellin isännät lopulta pyysivät päästä\nvastaanottamasta \"tuota puolivalmista tavaraa\". Silloin etappi\nmajoitti pojat hotelli _Smolkaan_ ja täysihoitola _Buhriin_. Rouva\nBuhr osoitti suomalaisille vierailleen liikuttavaa huolenpitoa. Hänen\nhoitolassaan olikin yöpynyt 1384 suomalaista. Hampurista jatkettiin\nmatkaa Altonaan ja sieltä noin kahden tunnin matkan päässä olevan\nLockstedtiin.\n\n\n\n\n\nLOCKSTEDTIN LEIRIN AIKA.\n\n\n\n\nPfadfinder- ja musketöörikausi (25.2.--31.8.1915).\n\n\n    Ei koskaan vapautta kantanut\n    oo nuoruus kilvellänsä ihanammin,\n    ei koskaan itseänsä antanut\n    oo nuoruus alttihiksi rohkeammin,\n    ei koskaan pyhitetty kauniimmasti\n    oo miekkaa lappehesta kahvaan asti!\n\n                      V. A. Koskenniemi.\n\nKun Berliinin valmistavat sotilaskurssit, joiden johtajana toimi\nyliluutnantti _von der Heyden_, olivat päättyneet, lähetettiin Suomen\npojat sotakouluun Etelä-Holsteinissa olevalle _Lockstedtin leirille_,\nminne ensimmäiset saapuivat kahdessa joukossa _helmikuun 25. p:nä\n1915_.[10]\n\nYlioppilasnuorison isänmaanvapauttamista tarkoittava suunnitelma\noli nyt toteutumassa. Lockstedtin leirille oli saapunut vastaisen\njääkäripataljoonan kantajoukko. -- Tuntui kuitenkin siltä, kuin\nSaksan valtio olisi alussa arastellut antaa suomalaisille puhtaasti\nsotilaallista kasvatusta. Heitä aiottiin kaikesta päättäen pitää vain\nikäänkuin Saksan vieraina muutaman viikon aika, jolloin he saisivat\nvähän harjaantumista jalkaväen tiedustelu- ja varmistustoiminnassa\nvalmistuakseen sitten jonkinlaisen sissisodan käyntiin. Alkoi siis\nns. _Pfadfinder- eli partiopoikakausi_, jota kesti helmikuun 25\np:stä 1915 saman vuoden heinäkuun 24. p:ään, jolloin alkoi ns.\nmusketöörikausi, jota puolestaan jatkui elokuun 31. p:ään 1915.\n\nElämä Lockstedtin leirillä oli pfadfinder- ja musketöörikautena\nhyvin yksitoikkoista, päivät olivat toistensa kaltaisia, ja miestemme\nmieli oli kovin painuksissa opintoajan jatkumisen epävarmuuden\ntähden.\n\nPfadfinderkurssien tarjoama sotilaskasvatus ei alussa ensinkään\ntyydyttänyt osanottajia. Mutta komento kehittyi sitten kuitenkin\nvähitellen sotilaallisemmaksi. Heidän pukunsa, partiopoikain\nnuorukaisasu, ei myöskään miellyttänyt miehiämme, joiden keski-ikä\nlähenteli 24 vuotta, mutta tällekään ei mahdettu mitään. Tunnetussa\nvuoden 1915 tammikuun 26 p:n kokouksessa, jossa tehtiin päätös\nkoulutuskurssiasiassa, sanotaan: _Kurssin salassa pysyttämisen\nturvaamiseksi_ annetaan kurssille ulospäin partiopoikakurssin\n(Jugendwehr) luonne. Partiolaispuvulla tahdottiin myös osoittaa, että\nsuomalaisia ei katsottu Saksan armeijaan kuuluviksi. Luultavasti\nsaksalaisetkin pian huomasivat, että puku oli vähän hullunkurinen,\nkun kurssilaisissa oli paljon kypsyneitä miehiä: maistereita,\ninsinöörejä, lääkäreitä, liikemiehiä ja valmistumaisillaan olevia\ntuomareita ja loput kokolailla kehittyneitä ylioppilaita. Mutta käsky\noli käsky, ja niin tuo outo pukupeli sai jatkua.\n\nKun tohtori Gummerus keväällä 1915 kävi Lockstedtissa poikiamme\ntervehtimässä, pisti hänenkin silmäänsä puvun outous, mutta hänen\nhuuliltansa häipyi pian hymy, kun hän katseli heidän ryhtiään ja\nkasvojaan. Heihin oli tullut jotakin uutta, jotakin, jota heissä ei\nollut ennen ollut. Ja seuratessaan sittemmin heidän harjoituksiaan\nhän lausuu ihaillen: \"Minä näin heidän asettuvan riviin ja sitten\nreippaasti marssivan eteenpäin kivääri olalla laulaen Porilaisten\nmarssia, minkä keuhkot kestivät. Perille tultua sain nähdä, että se,\nmitä heiltä vaadittiin, ei ollut partiolaisten leikkiä, vaan täysien\nmiesten kovaa valmistusta sodan ankaruuteen.\"\n\nPfadfinderien päällikkönä oli Saksan ylin päällikkö, hienosti\nsivistynyt ja syvästi velvollisuudentuntoinen mies, _majuri\nMaximilian Bayer_, joka, kuten myöhemmin tulemme huomaamaan,\ntäydellisesti ymmärsi suomalaisten suuren ja ihanan päämaalin. --\nMajuri Bayer siirrettiin tähän uuteen toimeensa Belgiasta, missä hän\noli rintamapalveluksessa.\n\nOn ilmeistä, että majuri Bayer ja kursseille komennetut saksalaiset\nupseerit olivat pian havainneet, ettei pfadfinderjärjestöjen\nkoulutusohjeita voitu sovittaa leirille saapuneisiin suomalaisiin,\nvaan että heille oli annettava todellinen sotilaskoulutus kaikkine\nsiihen kuuluvine harjoituksineen.\n\nKuten jo on viitattu, oli pfadfinderkausi Lockstedtissa oleville\nsuomalaisille sielullisesti hyvin raskas aika kurssien jatkumisen\nsuuren epävarmuuden johdosta. Kurssithan oli alkuaan suunniteltu\nvain 4-6 viikkoa kestäviksi ja Saksan viranomaisten taholta oli\nlausuttu, että osanottajien kurssien päätyttyä oli lähdettävä\npois Saksasta ja siirryttävä Ruotsiin. Mutta miten he siellä\nselviäisivät ja mitä tulisi heidän yrityksestään? Eikä heidän\nsaamansa sotilaskoulutuksensa ollut likimainkaan riittävä. Kaikki\nnäytti synkältä ja epätoivoiselta. Eräs huomattu pfadfinder, Olof\nLagus, kuvailee päiväkirjassaan (31.5.15) suomalaisten mielialaa\nseuraavasti: \"On kauheata olla tässä tietämättömyydessä. Ehkä\nkaikki lyhyen ajan kuluttua on lopussa ja me itse heitettyinä\nmaailmaan -- tullaksemme toimeen miten vain.\" Ja 11.6.15 hän lausuu:\n\"Että meidän asiamme ei menesty, riippuu _sotaministeriöstä_, joka\npitää yritystämme erittäin arveluttavana sekä valtiollisessa että\nsotilaallisessa suhteessa ja vastustaa sentähden kaikkea. Ei siis\nihme, että mieliala keskuudessamme on vallan kurja ja että useimmat\novat menettäneet kaiken toivon.\" Hän lopettaa kuitenkin merkintänsä\nsuomalaiselle ominaisella päättäväisyydellä: \"Joka tapauksessa\non velvollisuutemme kestää, huolimatta kaikista vastuksista,\neikä kenenkään pitäisi täältä (Lockstedtista) lähteä -- ei edes\nlomalle -- ennenkuin kaikki toivo on poissa ja kurssit julistettu\nlopetetuiksi.\"\n\nPfadfindereitä[11] oli kaikkiaan vain 182, näistä 143 Suomesta, 36\nSaksassa tilapäisesti oleskelleita suomalaisia ja 3 muualta. Suurin\nosa pfadfindereitä, 142, oli ylioppilaita tai yliopistollisen\noppiarvon saavuttaneita, joista melkein puolet kuuluivat\nUusmaalaiseen osakuntaan ja enemmät kuin puolet ruotsinkielisiin\nosakuntiin, heidän keski-ikänsä, kuten jo mainittu, oli noin 24\nvuotta, mikä osoittaa, etteivät he olleet \"pelkkiä yltiöpäitä\" ja\nkokemattomia nuorukaisia.\n\n_Musketöörikausi_ erosi siinä suhteessa pfadfinderajasta, että elämä\nja miehistön kasvatus muuttui tuosta pfadfinderien puolittain\nsiviilimäisestä olotilasta sotilaallisemmaksi. Partiopoikapukukin\nvaihdettiin sotilaspukuun, joka väriltään oli kenttäharmaa (olkalaput\nilman numeroita) ja johon kuului saappaat. Mutta mitään olennaisempaa\nmuutosta ei kuitenkaan ollut huomattavissa, ennen kuin vasta sitten,\nkun Lockstedtin harjoitusjoukko perustettiin.\n\nTuomari Wetterhoffin väsymättömät ponnistukset saivat aikaan sen,\nettä pfadfinderkautta viikko viikolta pidennettiin, kunnes kurssit\nKeisarin heinäkuun 24. p:nä 1915 antaman määräyksen johdosta oli\nkuitenkin kokonaan lakkautettava.\n\n\n\n\nPonnistuksia Lockstedtin kurssin pidentämiseksi.\n\n\nKun tammikuun 26. p:nä 1915 hyväksytyn suunnitelman mukaan kurssin\noli määrä varmuudella kestää vain kuukauden, ryhtyivät Gummerus\nja Wetterhoff heti toimenpiteisiin koulutusajan pidentämiseksi --\npäämääränä tietenkin kansankapina Suomessa saksalaisten maihinnousun\nyhteydessä.\n\nWetterhoff tietysti käytti hyväkseen suhteitaan vaikutusvaltaisiin\nhenkilöihin, joista _kenraali v. Liebertin_ apu oli hänelle hyvin\nsuuriarvoinen.\n\nJo maaliskuun 4. p:nä 1915 Wetterhoff saattoi lähettää Tukholmaan\ntiedon, että kurssin pidentämisestä oli hyviä toiveita; ja maaliskuun\n17. p:nä hän lähetti uuden tiedonannon, että kurssi kestää\nvähintäin toukokuun 5. p:ään. Kurssiasian suotuisa kehitys johtui\nepäilemättä Wetterhoffin ponnistuksista ja hänen taitavuudestaan\nhoitaa neuvotteluja sotaministeriössä, sijaisyleisesikunnassa ja\nulkoministeriössä. Sitä paitsi oli Saksalla jo silloin ilmeistä\nhyötyä suomalaisten _tiedustelutoiminnasta_, jonka kautta saksalaiset\nsaivat tarkkoja tietoja Suomessa olevista venäläisten sotavoimista,\nlinnoitustöistä ja laivastosta. Jos siis Saksa olisi lakannut\nkannattamasta suomalaisten pyyteitä, olisivat nämäkin jättäneet\ntiedustelutoiminnan sikseen. Helmi- ja maaliskuussa vaikutti\nkurssiasian hyväksi myös _itärintamalla aloitettu hyökkäystoiminta_.\nWetterhoff tuli tällöin kuitenkin siihen tulokseen, että olisi\nparasta neuvottelujen asemesta Berliinissä olevien, kuitenkin aina\n\"sijais\"- ja epäitsenäisten herrojen kanssa, yrittää vaikuttaa\nsuoraan niihin, joilla oli ratkaisuvalta. Hän kääntyikin tässä\nmielessä taas ystävänsä kenraali v. Liebertin puoleen, joka sai\naikaan, että _toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö_, kenraali\n_v. Falkenhayn_ tuli informoiduksi Suomen kysymyksestä. Pian\nsai Wetterhoff v. Liebertiltä kehoituksen tehdä kirjeellisesti\nselkoa Suomen pyrkimyksistä v. Falkenhaynille, joka suorastaan\nodotti esitystä niistä. Wetterhoff lähettikin esityksensä v.\nFalkenhaynille jo maaliskuun 17. päivänä. Kirjelmä päättyi pyyntöön,\nettä hän saisi henkilökohtaisesti v. Falkenhaynille esittää Suomen\nsuunnitelmia ja toivomuksia. Anomustaan hän perusteli seuraavasti:\nKaikille suomalaisille isänmaanystäville on tullut selväksi, että\nSuomi menettää viimeisetkin jätteet sisäisestä itsenäisyydestään,\nellei se Venäjästä vapautumiseen käytä hyväkseen maailmansodan\ntarjoamaa tilaisuutta. Yhteinen vaara ja yhteiset toiveet ovat nyt\nyhdistäneet ennen aavistamattomassa määrässä koko kansan. Katseet\nsuuntautuvat Saksaan, kaikkialla maassa ollaan valmiit nousemaan ja\nyhdessä Saksan kanssa taistelemaan yhteistä vihollista vastaan. Kun\nSuomesta ilmoitettujen tietojen mukaan Venäjän hallitus suunnittelee\nSuomessa sotaväenottoa, tulisi sellainen yritys, ei ainoastaan\nepäonnistumaan, vaan varmasti johtamaan myös kapinaan. Silloin\nsyntyisi vaara, että liikettä ei voitaisi ohjata, joten kapina tulisi\nhuonosti järjestetyksi ja se voitaisiin helposti kukistaa. Saksan\nhallitus on jo valmistanut suomalaiselle järjestölle tilaisuuden\nantaa sotilaallista koulutusta nuorille suomalaisille. Näyttäisi\nolevan välttämätöntä niin pian kuin mahdollista päättää, mitä nyt\npitäisi tehdä. Saksa voisi saada etua siitä, että sillä olisi\nuudella rintamalla lähellä Venäjän pääkaupunkia 200.000 innostunutta\nsuomalaista taistelijaa. Samalla Wetterhoff lähetti v. Falkenhaynille\nmemorandumin Suomen sotilaallisesta valmiudesta.\n\nSuomen taholta ollaan valmiit -- Wetterhoff lausuu -- _jos\nsaksalainen maihinnousu Suomessa tapahtuu ja jos suomalaisille\ntoimitetaan aseita_ ja muita sotatarpeita, nousemaan kapinaan\nsaksalaisen johdon alaisena Venäjää vastaan. Voidaan ehdottomasti\nlaskea koko Suomen väestön myötämielisyyteen.\n\nSuomen mahdollisista sotavoimista Wetterhoff mainitsee, että\nensimmäisten suomalaisten vapaajoukkojen lukumäärä voisi nousta\n45.000 mieheen. Suomen entisestä sotaväestä voitaisiin saada noin\n200 upseeria ja 600 aliupseeria. _Lisäksi tulisivat Saksassa\nnyt koulutettavat vapaaehtoiset_. Suomen entisessä sotaväessä\npalvelleesta miehistöstä on sotakelpoisia vielä vajaa 13.000\nmiestä. Ja heti kun Suomi tulee Saksan sotilashallinnon alaiseksi,\nvoidaan asiantuntijain laskelmien mukaisesti saada aikaan 200.000\nmiehen vahvuinen kansanarmeija. -- _Sitä paitsi on miltei koko\nväestö ampumataitoinen_. Sitten seuraa Wetterhoffin memorandumissa\nlaaja selostus niistä mahdollisuuksista, joita Suomi voi tarjota\nrautateittensä, sähkösanoma- ja puhelinverkostonsa, hevosten,\nkuletuskärryjen, rannikkolaivojensa, proomujensa jne. muodossa;\narveleepa hän, että myöhemmin voitaisiin saada elintarpeitakin.\n-- Wetterhoffin käsitystä Suomen sotilaallisesta valmiudesta on\nsanottu liioitelluksi, mutta ei hän mielestämme varsin suuresti ole\nerehtynyt, muuta kuin Suomen entisen sotaväen -- sekä upseeriston\nettä miehistön -- käyttökelpoisuuteen nähden, sillä hän edellyttää\nvoimakkaan saksalaisen maihinnousujoukon synnyttämää innostusta\nkansassamme, jonka venäläinen valtiomahti lainrikkomustensa ja\nsortotoimenpiteittensä kautta on saattanut toivottomuuden partaalle\n-- suoraan sanoen leppymättömäksi vihollisekseen. Wetterhoffin\nmemorandumissa käsitellään seikkaperäisesti paljon muitakin\nasioita, kuten maihinnousupaikkoja ja -aikaa koskevia seikkoja ym.\nMm. hän huomauttaa, että _ilman ulkoapäin tulevaa apua Suomi ei voi\nryhtyä mihinkään_ toimenpiteisiin ja että onnellisinta olisi, jos\nsaksalaiset maihinlaskujoukot voisivat miehittää koko Suomen. Ellei\nse ole mahdollista on suomalaisten luotava oma armeija -- lausutaan\nmemorandumissa.\n\nWetterhoff ei kuitenkaan päässyt esittelemään asiaa ylimmälle\nsodanjohdolle, v. Falkenhayn oli kyllä suuresti kiinnostunut\nSuomen asiasta, mutta hän kehoittaa Wetterhoffia kääntymään\nBerliinissä toimivien virastojen, sijaisyleisesikunnan ynnä\nsota- ja ulkoministeriön puoleen ja mainitsee antaneensa\nsijaisyleisesikunnassa palvelevalle majuri _Salzalle_ tarkat\nohjeet asiassa, v. Liebert, jonka kanssa Wetterhoff jatkuvasti\noli kirjeenvaihdossa, neuvoo ystäväänsä kääntymään suoraan\nsijaisyleisesikunnan päällikön, kenraali _v. Moltken_ puoleen,\njolleivät neuvottelut majuri Salzan kanssa osoittautuisi riittäviksi.\n\nTähän aikaan sai Wetterhoff tietää, että Lockstedtin kurssi kestäisi\nvain toukokuun 5. p:ään, minkä johdosta hän oli koko lailla\nhuolissaan, mutta v. Liebert lohdutti häntä sillä, että mainittuun\npäivään mennessä keksitään kyllä keino kurssin pidentämiselle,\nhuomauttaen että suuressa päämajassa ei käsitellä tällaisia\nyksityisseikkoja, vaan että ne on järjestettävä Berliinissä.\n\nMaaliskuun lopulla oli huomattavia suomalaisia aktivisteja\nWetterhoffin erikoisesta pyynnöstä saapunut Berliiniin, nimittäin\nmaisterit _Almar Fabritius_ ja _Kai Donner_ sekä meille entuudestaan\ntuttu tohtori _Herman Gummerus_. Suomalaisten toiminta Berliinissä\nkohdistui pääasiassa kahteen kysymykseen. Toinen koski _toimenpiteitä\nLockstedtin kurssin pidentämiseksi ja laajentamiseksi -- toinen\ntaas Saksalta vaadittavien takeiden saamista_. Niin suotavaa kuin\nsuomalaisten kannalta olisikin ollut edes jonkinlaisten takeiden\nsaaminen, käsitettiin kuitenkin, että saksalaisten oli vaikea antaa\nmitään sitovia lupauksia. Sijaisyleisesikunnassa muodostetussa\nSuomen asiain valiokunnassa lausuttiin vain:\n\n\"_Saksalla on todellista intressiä Suomea ja sen pyrkimyksiä\nkohtaan_.\"\n\n\"Saksan sotilaallinen toiminta Suomen taholla, ja sen tapahtuessa\ntämänkin maan pyrkimyksien ajaminen, on mahdollinen.\"\n\n\"Siitä, tuleeko ja milloin tässä suhteessa jotakin tapahtumaan, ei\nluonnollisesti edeltäkäsin voida mitään ilmoittaa tai sanoa.\"\n\nHyökkäys Itämerenmaakuntiin oli kyllä päätetty asia ja välillisesti\nse vaikutti rohkaisevalta myös Suomen kysymykseen.\n\nMeidän täytyi siis luottaa Saksan hyvään tahtoon ja toimia vain sen\nmukaan.\n\nSuomi taas pyrki täydelliseen itsenäisyyteen tai -- toisella sijalla\n-- sopimuksin taattuun autonomiaan. Sen saavuttamiseksi oli Suomen\nitsenäisyyspuolue -- määrätyin edellytyksin -- päättänyt järjestää\nkapinan, jonka luultiin onnistuvan kolmessa eri tapauksessa: 1)\n_saksalaisen maihinnousun tapahtuessa Suomessa,_ 2) Ruotsin yhtyessä\nsotaan Venäjää vastaan, 3) suurten vallankumouksellisten liikkeitten\nsyntyessä Venäjällä. Toinen näistä mahdollisuuksista ei toistaiseksi\nnäyttänyt tulevan kysymykseen ja kolmas oli hyvin epävarma. Näin\nollen tuli huomionalaiseksi vain ensinmainittu mahdollisuus. Samalla\nkuin itsenäisyyspuolue asetti siihen toiveensa, se lähti siitä\nkäsityksestä, että Saksalla on sekä poliittista että taloudellista\nintressiä Suomen vapautumisesta ja että Suomessa tapahtuva toiminta\nliitossa suomalaisten kanssa oli saksalaisille myös sotilaallisesti\nedullinen.\n\nMutta samalla kun Suomi kiinnitti toiveensa saksalaisten joukkojen\nmaihinnousuun Suomessa, täytyi sen kiirehtiä omien joukkojensa\nvalmeutta, ja se kaipasi ennen kaikkea, paitsi aseita, _päällystöä\nja alipäällystöä_. -- Olisi siis suuri vahinko, jos Lockstedtin\nleirillä aloitettu kaunis työ tehtäisiin tyhjäksi siten, että kurssin\nosanottajat olisivat pakotetut hajaantumaan ja että he ehkä eivät\nolisi enään sitten yhteen saatavissa, kun he olisivat tarpeen.\nEikä tässä kyllä, vaan suomalaisten taholla tiedettiin, että he\ntarvitsivat paljon enemmän näitä Saksassa koulutettuja nuoria miehiä,\njoita he olivat valmiit hankkimaan lisää.\n\nKaikkia näitä näkökohtia silmällä pitäen Wetterhoff v. Falkenhaynin\nkehoituksesta kääntyi sijaisyleisesikunnan puoleen ja jätti\n_huhtikuun 9. päivänä_ pitkän kirjelmän itse sijaisyleisesikunnan\npäällikölle _kenraalieversti v. Moltkelle_. Kirjelmä oli yhteisten\nneuvottelujen tulos _Donnerin, Gummeruksen, Fabritiuksen,\nWetterhoffin ja Sundwallin_ kanssa. Se päättyi mm. seuraaviin\nehdotuksiin:\n\n\"1. että Lockstedtin leirin harjoituskomppaniaa ei hajotettaisi,\nvaan pikemmin täydennettäisiin uusilla vapaaehtoisilla, jotta se\ntulevaisuudessa muodostaisi suomalaisen kantajoukon;\n\n\"2. että osoitettaisiin riittävät varat, jotta tehtäisiin\nmahdolliseksi yhteys Suomen kanssa tietojen saattamiseksi tänne ja\nkäskyjen, ohjeiden sekä myös räjähdysaineiden ym. kuljettamiseksi\nsinne;\n\n\"3. että myönnettäisiin riittävät varat Ruotsissa tehtävää\npropagandaa varten; ja\n\n\"4. että Suomen vapausjärjestön Berliinin-edustukselle myönnettäisiin\ntarpeelliset varat toimistomenoja varten.\"\n\nMaaliskuun 17 päivänä v. Falkenhaynille lähettämässään kirjelmässä\nWetterhoff tehosti Suomessa vallitsevan kapinallisen mielialan lujuutta\nja halua aseelliseen taisteluun Venäjää vastaan sekä tahtoi tuoda esiin\nsitä merkitystä, mikä Saksalle koituisi yhteistyöstä suomalaisten\nkanssa. -- _Huhtikuun 9. päivän_ kirjelmässä tahdottiin voittaa\nSaksa suomalaisten avustamisen ja _tällöin ennen kaikkea Lockstedtin\nkurssin jatkamisen puolelle_ esittämällä mm., kuinka Suomessa\nperusteellisesti valmistaudutaan ja tahdotaan valmistautua\nsotilaalliseen esiintymiseen Venäjää vastaan yhdessä Saksan kanssa\nsaksalaisen maihinnousun tapahtuessa Suomessa.\n\nSamanaikaisesti kirjelmän lähettämisen kanssa pani Wetterhoff jälleen\nv. Liebertin liikkeelle, v. Falkenhayn tilasi sijaisyleisesikunnasta\ntutkittavakseen kysymystä koskevat paperit ja _huhtikuun 16\npäivänä_ hän teki päätöksen asiassa. Hän antoi sille määräyksen,\njonka mukaan kurssilaisten lukumäärä voisi nousta 1000 mieheen ja\nkurssin ylimalkaisesta pidentämisestä, mutta ei mitään täsmälleen\nmääriteltyä. Kurssin osanottajille ilmoitettiin sen tulleen\npidennetyksi toukokuun 5. päivään, Wetterhoffin taas annettua tietää,\nettä v. Falkenhaynin määräyksen perustalla tulee valmistettavaksi\nyksityiskohtainen suunnitelma. Mitään määrätympää ei kuulunut\nedes toukokuun 3. päivänä. Tukholman suomalaiset toimihenkilöt ja\nWetterhoffkin odottivat kärsimättöminä asian ratkaisua.\n\nTämä viivytys saa selityksensä kahdesta seikasta. Toinen niistä oli\n_sotaministeriön vastustus_, joka ministeriö jo ennen huhtikuun\n16. päivän määräystä oli tehnyt päätöksen kurssin hajoittamisesta.\nToinen aiheutui taas Saksan itäpoliittisista suunnitelmista, joiden\ntarkoituksena oli heikentää Venäjää siinä määrin, että se tulisi\n_taipuvaiseksi tekemään yksityisrauhan_. Tilanne oli jatkuvasti\nniin epäselvä, että Saksalla ei ollut vieläkään mitään varsinaista\nkiinteää suunnitelmaa Suomen kysymykseen yleensä, _eikä siis myöskään\nLockstedtin kurssiin nähden_. Mutta kun päämäärän saavuttaminen\nVenäjään nähden oli epävarma, ei Saksa myöskään halunnut luopua\nSuomen kysymyksestä.\n\nOlemme jo maininneet sotaministeriön vastustuksesta kurssiasiassa.\nSe huomautti mm. v. Falkenhaynille, että Lockstedtin harjoituskenttä\nja kurssilaisten koulutukseen käytetyt voimat tarvittiin muihin\ntarkoituksiin, ja myöskin säästäväisyyssyistä se tahtoi saada\nLockstedtin kurssin lopetetuksi. -- Sotaministeri _Wild von\nHohenborn_ väitti vielä toimitun hänen selkänsä takana. Asia sai\nsen valitettavan käänteen, että toukokuun 20. päivän tienoilla von\nHohenborn sai taivutetuksi myös v. Falkenhaynin luopumaan kurssin\nkannattamisesta. Näin näytti siis Lockstedtin joukon hajaantuminen\npäätetyltä asialta ja koko suomalaisten yritys olevan lähellä\nloppuaan. Mutta Wetterhoff ei ollut neuvoton eikä toivoton nytkään.\nHän pääsi pian selville, että kyseessä oli _sotaministeriön\nvastarinta_ ja sai v. Zimmermannin, Weberin ja Bayerin tekemään\nkaikkensa v. Falkenhaynin uuden päätöksen muuttamiseksi. Lohdullista\noli kuitenkin se, että ulkoministeriössä suhtauduttiin suopeasti\nsuomalaisten yrityksiin, v. Falkenhaynin kannanmuutokseen oli\nnähtävästi vaikuttanut, ei niin paljon sotaministeriön painostus\nkuin v. Aweydenin tiedoitukset, että suomalaisten kapinaan\nnousemisen suoranainen ehto oli saksalaisten joukkojen maihinnousu\nSuomessa, v. Falkenhayn peruutui siis alkuperäisestä kannastaan,\n_koska suomalaiset alkavat asettaa ehtoja_. Wetterhoff oli kyllä\nsamaa mieltä saksalaisten maihinnousun välttämättömyydestä Suomen\nkapinan edellytyksenä kuin Gummerus, mutta hän katsoi viisaammaksi\nolla tätä erikoisemmin painostamatta. Hänen mielestään oli nyt ensi\nsijassa pyydettävä _saksalaisten suostumusta sotilaskoulutuksen\njärjestämiseen ja apua kapinan valmistamiseen_, joita ilman ei\nkansannousu Suomessa ollut missään tapauksessa mahdollinen.\n\n_Suunnitelma keskieurooppalaisesta valtioliitosta_, johon toivottiin\n_Ruotsin ja Romanian_ yhtyvän, tuli Wetterhoffin pyrkimyksille\nsuureksi avuksi. Romanian Berliinin-lähettiläs _Beldiman_ ja Ruotsin\nlähettiläs kreivi _Arwid Taube_ olivat vakavasti saksalaismielisiä\nja toivoivat maittensa yhtymistä sotaan Venäjää vastaan. Beldiman\nvakuutti, että hänen maansa olisi tähän valmis, jos Pohjois-Eurooppa,\nennen kaikkea Ruotsi, tulisi mukaan. Taube taas esitti\nmielipiteenään, että Ruotsi ei voi liittyä sotaan, ellei Romania tee\nsitä ja _ennen kaikkea, ellei Suomi nouse kapinaan_. -- Wetterhoffin\noli onnistunut suhteittensa avulla päästä Beldimanin ja Tauben\nyhteyteen ja hän selitti näille, että Suomen nouseminen kapinaan\nriippui ensi sijassa siitä, onko sillä olemassa sotilaallisesti\nkasvatettuja johtajia. Tähän taas olisi hänen mielestään tärkein\nkeino _Lockstedtin kurssin laajentaminen_. Täten Wetterhoff sai\nheidät toimimaan kurssin säilyttämisen ja sen laajentamisen puolesta.\n\nWetterhoff itse tietysti tehosti määrääville saksalaisille piireille\nsuomalaiskurssin välttämättömyyttä. Sijaisyleisesikunnassa hän\nesitti ajatuksenaan: \"Emme voi tietää, osallistuuko Ruotsi sotaan.\n_Mutta yksi seikka on varma, se, että Ruotsi ei tule mukaan, ellei\nSuomi nouse kapinaan_, mikä taas tehdään mahdottomaksi hajoittamalla\nLockstedtin kantajoukko.\"\n\nSaksan ulkoasiain ministeriötä kiinnosti suuresti _germaanisen\nvaltioliiton muodostaminen_ Pohjois-Euroopassa ja se oivalsi\nmyös, että Lockstedtin kurssi on olennainen rengas nykyhetken\npoliittisessa ketjussa, joten se piti erikoisesti kiinni\nkurssin jatkamisesta ja laajentamisesta. Ministeriön ja ylimmän\nsodanjohdon välillä tapahtuikin neuvotteluja Lockstedtin\nkurssikysymyksestä. Ja niiden tuloksena oli, että _v. Falkenhayn\nperuutui_ kannanmuutoksestaan. -- Kesäkuun 16. päivänä pidetyssä\nsijaisyleisesikunnankokouksessa määrättiin, että Lockstedtin\nsuomalaisjoukko oli saatava pataljoonan suuruiseksi, jossa oli\n4 komppaniaa, 1 pioneeri- ja 1 konekiväärikomppania sekä 1\npolkupyörä-osasto; kokouksessa myös määrättiin vastaisen koulutuksen\nsuuntaviivat. -- Täten näytti koulutuskysymys olevan ratkaistu.\n\nWetterhoff oli väsymätön kurssiasian ajamisessa katsoen\nvälttämättömäksi valmistelutöiden tehokkaan suorittamisen. Tässä\nmielessä hän mm. lähti _Badenin prinssin Maxin luo Konstanziin_\nhänen myötävaikutuksensa hankkimiseksi suunnitelman toteuttamiselle.\nPrinssi Maxin tuttavuuteen oli Wetterhoffin muuten välittänyt\nkreivitär Charlotte Hohenau.\n\nPrinssin voittaminen Suomen vapauspyrkimysten kannattamiseen ei ollut\nehdoton. Prinssi ilmoitti kuitenkin olevansa valmis yhteistyöhön\nSuomen irroittamiseksi Venäjästä, päämääränä, että \"Suomi tulisi\nyhdistetyksi Ruotsiin niin läheisesti kuin mahdollista\".\n\nWetterhoff oli hankkinut monia muitakin vaikutusvaltaisia\nhenkilökohtaisia suhteita kannatuksen syventämiseksi Suomen\nvapausliikettä kohtaan. Näitä suhteita hän osasi menestyksellisesti\nkäyttää Suomen kysymyksen hyväksi. Toimintansa alusta saakka\nBerliinissä hän oli osoittautunut erinomaisen taitavaksi tässä\nsuhteessa. Jo aikaisemmin hän oli voittanut Suomen asian\npuolelle mm. Mecklenburgin herttuan _Adolf Friedrichin_. Myöskin\noli hänen onnistunut saada poliittiseksi neuvonantajakseen\n_professori Schiemann_, jonka tiedettiin olleen suoranaisessa\nhenkilökohtaisessa kosketuksessa keisari Wilhelmiin. Myöskin\nryhtyi Wetterhoff näihin aikoihin toimenpiteisiin saadakseen\nkiinnitetyksi _valtakunnankansleri v. Bethmann-Hollwegin huomion\nSuomen kysymykseen_. Eversti von Zimmermann lausuikin Wetterhoffille\n\"olevansa valtuutettu ilmoittamaan, että valtakunnankanslerilla on\nsama tulevaisuuden suunnitelma kuin meillä\". Schiemannin, Tauben\nja prinssi Maxin välityksellä hän niin ikään koetti vaikuttaa v.\nBethmann-Hollwegiin.\n\nMutta kaikista Wetterhoffin ponnistuksista huolimatta Lockstedtin\nkurssikysymys näytti auttamattomasti ajautuneen karille.\n_Sotaministeriössä jatkui vain vastarinta_, eikä kesäkuun 16. päivän\npäätöstä ryhdytty panemaan toimeen. -- Palatessaan Konstanzista\nprinssi Maxin luota Berliiniin _heinäkuun 24. päivänä_ kohtasi\nWetterhoffia kova isku, hän sai tietää, että _v. Hohenborn_ olikin\njuuri sitä ennen esitellyt keisarille Lockstedtin kurssiasian,\nseurauksena, että keisari oli määrännyt kurssin hajoitettavaksi.\n\nTämä epäsuotuisa käänne Lockstedtin kurssin kohtalossa todistaa\nentistä painavammin sitä, kuinka Saksan määräävillä piireillä ei\nollut kiinteää yhtenäistä ohjelmaa Suomen kysymyksessä ja kuinka\nmielipiteet siinä kävivät ristiin. Ei edes erikoisrauhan toiveet\nolleet tänä ajankohtana määräävät, sillä toivottua ratkaisua\nitärintamalla ja idän politiikassa ei ollut tapahtunut. Näin ollen\nvoidaan sanoa, että kurssin hajoitusmääräys oli ilmaus johtavissa\npiireissä vallalla olevasta mielipiteiden eroavaisuudesta ja tulos\nnimenomaan sotaministeriön vaikutuksesta. Tämä virastohan noudatti\nkielteistä kantaa Lockstedtin kurssiin nähden ulkoministeriötä ja\nmyös ylintä sodanjohtoa vastaan.\n\n\n\n\nKeisarin päätös ja Wetterhoffin ponnistelut sen muuttamiseksi.\n\n\n_Wetterhoffilla oli nyt edessään uusi tehtävä: estää jo annetun\nkeisarin päätöksen toimeenpano ja kaikesta huolimatta johtaa kysymys\nmyönteiseen tulokseen_.\n\nAluksi Wetterhoff pyysi eversti Zimmermannilta, että tämä ei\nvielä virallisesti ilmoittaisi hänelle hajoitusmääräystä.\nUskaltaessaan tarttua tähän rohkeaan toimenpiteeseen keisarillisen\nhajoitusmääräyksen toimeenpanon lykkäämiseksi Wetterhoff luotti\n_Tauben ja Beldimanin kanssa käymiinsä neuvotteluihin_, jotka\nnäyttivät saavuttaneen lupaavan asteen. Ja hän ryhtyi nyt panemaan\nliikkeelle kaikki käytettävissään olevat voimat Lockstedtin kurssia\nuhkaavan hajoituksen estämiseksi. -- Tauben, Beldimanin ja monet\nmuut hän sai heti toimintaan kurssin puolesta. Jo heinäkuun 26.\npäivänä kävi _Beldiman v. Bethmann-Hollwegin puheilla_ tehostaen\nhänelle intressiä, joka Romanialla oli Suomen kapinasta. Kansleri\noli silloin lausunut, että pieninkään kohta ei ole muuttunut\nSaksan ulkopoliittisessa ohjelmassa ja että on lujasti päätetty\ntoimeenpanna Suomen ja Itämerenmaakuntien vapautus. Edelleen\nkansleri oli huomauttanut, että Venäjä tahtoo vain jatkaa sotaa,\nminkä takia Saksalla ei ole minkäänlaista syytä arkailuun Venäjän\nkysymyksessä. Wetterhoff puolestaan tehosti Saksan ulkoasiain\njohdolle, kuinka Lockstedtin kurssin hajoittaminen merkitsisi, että\nulkoministeriön suunnitelma _keskieurooppalaisesta valtioliitosta_\nolisi määrätty raukeamaan. -- Niin ikään puhui _Taube_ Suomen\nasiasta sekä _ulkoministeriössä_ valtiosihteeri von Jagowille,\nalivaltiosihteeri Zimmermannille että v. Bethmann-Hollwegille,\njoka elokuun alkupäivinä mainitsi, että kurssikysymys oli nyt\nratkaistu myönteiseen suuntaan. Samaan tapaan puhuivat merikabinetin\npäällikkö, _amiraali von Müller_, jonka Wetterhoff myös oli voittanut\nSuomen asian puolelle, alivaltiosihteeri Zimmermann ja _suuramiraali\nvon Tirpitz_, joka kuului myös niihin henkilöihin, jotka asian tässä\nvaiheessa vaikuttivat Lockstedtin kurssin jatkamisen puolesta.\n\nKuitenkin osoittautui, että nämä tiedot olivat ennenaikaisia ja että\nLockstedtin kurssikysymys oli vielä ratkaisematta. Se olikin varsin\nluonnollista, sillä -- vastoin v. Bethmann-Hollwegin vakuutusta\nBeldimannille Saksan idänpolitiikan tarkoitusperistä -- juuri\nnäihin aikoihin oli kysymyksessä erikoisrauhan tarjous Venäjälle.\n-- Saadessaan kuulla majuri Bayerin välityksellä sotaministeriöstä,\nettä kurssiasiaa ei olekaan vielä ratkaistu, Wetterhoff kääntyi\n_elokuun 10. päivänä amiraali v. Müllerin puoleen_, joka oli\ntärkein puoltajamme päämajassa, kuten Wetterhoff sanoi. Eräässä\nkirjeessään elokuun alussa amiraali oli ilmoittanut Wetterhoffille\n_olevansa aina valmis tukemaan suomalaisten pyrkimyksiä_, sillä hän\noli vakuuttunut siitä, että Saksan intressit olivat niiden kanssa\nyhteiset. -- Wetterhoff ilmoitti nyt amiraalille, että Lockstedtin\nkurssiasia ei ole vielä järjestynyt huolimatta ulkoministeriöstä ja\nvaltakunnankanslerilta saaduista tiedoista. Wetterhoff huomautti\namiraalille edelleen, että _Lockstedtin kantajoukko on välttämätön\nperusehto_, jotta Suomen kapina voitaisiin kerran menestyksellisesti\nsuorittaa. Saksalaiset joukot lähestyvät Itämerenmaakuntia, ja sitten\nkun ne ovat edenneet siellä määrätyn pitkälle, on Suomen aika ryhtyä\ntoimintaan. Lopuksi Wetterhoff esitti kirjeessään välillisen pyynnön,\nettä hän pääsisi henkilökohtaisesti esittämään sotilaallisia ja\npoliittisia oloja sekä niihin kohdistuvia suunnitelmia Pohjolassa,\nerikoisesti Suomessa, joko itselleen v. Falkenhaynille tai jollekulle\nmuulle Suuressa päämajassa.\n\nElokuun 13. päivänä Wetterhoff kirjoitti Gummerukselle Tukholmaan,\nettä sotaministeriö ei ollut vieläkään myöntynyt kurssiasiassa, ja\nhän jatkaa: \"Yksissä neuvoin ulkoministeriön kanssa olemme päättäneet\npanna asian menemään eteenpäin sotaministeriöstä riippumatta.\"\n\nVastoin sotaministerin käsityskantaa ja hänestä riippumatta ei\ntarvinnut kuitenkaan menetellä. Elokuun 14. päivänä Wetterhoff\nsai tiedon _v. Mülleriltä_, että tämä oli puhunut kurssiasiasta\n_von Hohenbornin_ kanssa ja antanut hänelle Wetterhoffin kirjeen.\n_Sotaministeri oli tällöin myöntynyt Wetterhoffin toivomuksiin_\nkurssiasiassa ja luvannut vaikuttaa siihen suuntaan, että v.\nFalkenhayn antaisi esitellä itselleen Wetterhoffin suunnitelmat.\n\nSamanaikaisesti tahtoi Wetterhoff vaikuttaa myös valtakunnan\npoliittiseen johtoon. Tärkein henkilö, jonka avulla se oli\ntapahtuva, oli _prinssi Max_. -- Suomen asian valaisemiseksi oli\nmyös saatu ruotsalainen kenraali _C. O. Nordensvan_ Berliiniin\nlaatimaan suunnitelma sotatointen suorittamisesta Suomessa. Hän\naloittikin työnsä elokuun 9. päivänä. Sivuutamme prinssi Maxin\ntoiminnan ja Nordensvanin suunnitelman, samoin Wetterhoffin\noman suunnitelman ja seuraamme vain pääpiirteittäin Lockstedtin\nkurssiasian kehitystä.\n\nVielä elokuun 19. päivänä Wetterhoff kirjoitti Gummerukselle\nkäsityksenään siihenastisten neuvottelujen ja toimenpiteiden\ntuloksista: \"Asemamme on äärimmäisen vaikea; on uskomattoman tukala\ntehtävä olla heikoin kolmesta liittolaisesta ja kuitenkin koettaa\nvalvoa omia etujaan menemättä liian lähelle vahvempia. Asemamme tulee\nhäilyväiseksi päivä päivältä ellei teidän onnistu saada kotoa jotakin\ntodella kouraantuntuvaa todistusta suomalaisten tahdosta.\"\n\nSaatuaan ohjelmansa pääasialliset kohdat valmiiksi ja neuvottelut\nprinssi Maxin ym. kanssa käyntiin Wetterhoff kääntyi uudestaan,\nelokuun 17. päivänä, amiraali v. Müllerin puoleen hankkiakseen\ntilaisuuden esitellä suunnitelmansa suuressa päämajassa. Seurauksena\noli, että Wetterhoffille tiedotettiin, että hänen olisi saavuttava\nSuureen päämajaan elokuun 24. p:ksi.\n\nPerille tultuaan kävi Wetterhoff ensin amiraali v. Müllerin luona,\njolla edelleen oli hyvin lämmin mielenkiinto Suomen asiaa kohtaan.\nHän oivalsi, että Saksan voitto Venäjästä vaatisi sellaista\nloppusuoritusta kuin Suomen valloittamista ja hyökkäystä Pietariin\npohjoisesta.\n\nVähän myöhemmin pääsi Wetterhoff v. Falkenhaynin puheille. v.\nFalkenhayn oli ystävällinen ja erittäin hyvin selvillä kaikesta,\nmitä Wetterhoff oli kirjoittanut tai jättänyt sijaisyleisesikunnalle\nBerliiniin. Mitä tulee Saksan hyökkäykseen Pietariin Suomen\nkautta, sanoi hän, että sen merkitys olisi tavattoman suuri;\nse olisi kuolinisku Venäjälle, mutta samalla hän lausui, että\nsotateknillisesti Saksan on mahdotonta ryhtyä sotatoimiin Suomessa,\nellei etappitie sinne voisi kulkea joko Ruotsin tai Tallinnan kautta.\n\n_Sitten tuli keskustelun alaiseksi Lockstedtin kurssikysymys_.\nWetterhoff tehosti kurssin laajentamisen olevan Suomen kapinan\nvälttämätön edellytys, v. Falkenhayn itse ei kuitenkaan puuttunut\nkurssiasiaan, vaan kehoitti häntä puhumaan siitä sotaministerille.\n\nWetterhoff kutsuttiin vielä samana iltana sotaministerin luokse,\njoka -- tuo entinen vastustaja -- teki sympaattisen ja luottamusta\nherättävän vaikutuksen. Lockstedtin leirin kurssia kosketeltiin\nensin, von Hohenborn kysyi, oliko se välttämätön, ja saatuaan\nWetterhoffilta myöntävän vastauksen hän sanoi _antavansa heti\nmääräyksen sen jatkamisesta ja laajentamisesta_. Päämajassa ollessaan\nWetterhoffilla oli vielä neuvotteluja Suomen kysymyksestä paitsi\nv. Hohenbornin kanssa myöskin ulkoministeriön päämajan edustajan,\n_ministeri Treuflerin_ kanssa, jotka kiinnostuneesti kuuntelivat\nhänen suunnitelmiaan.\n\nLopulta oli hänellä myös keskustelu amiraliteetin päällikön,\n_amiraali v. Bachmannin_ kanssa. Niin lämmin kuin tämä olikin Suomen\nkysymykselle, ilmoitti hänkin, että ehdotettua Ahvenanmaan miehitystä\nei voida panna toimeen ilman Ruotsin myöntämää kauttakulkuoikeutta.\n\nSuuri taakka oli nostettu Wetterhoffin hartioilta. Lockstedtin\nkurssia koskeva asia oli nyt ratkaistu myönteisesti -- puuttui vain\nkeisari Wilhelmin vahvistus. Tämän elokuun 26. päivälle päivätyn\nmääräyksen _allekirjoitti Hänen Majesteettinsa_ kahta päivää\nmyöhemmin eli elokuun 28. päivänä 1915.\n\nSijaisyleisesikunta käsitteli asian toimeenpanoa elokuun 29. päivänä,\njossa kokouksessa myös Wetterhoff oli läsnä. Tällöin eversti von\nZimmermann antoi toimeenpano-ohjeet asianomaisille upseereille.\n\nMääräys julkiluettiin Lockstedtin kurssilaisille elokuun 31 päivänä.\nSe sisälsi, että Lockstedtin harjoitusjoukko oli vähitellen\nmuodostettava pataljoonan suuruiseksi, sekä yksityiskohtaiset tiedot\njoukon asemasta, järjestelystä ym. Myös oli siinä nimenomainen ohje,\nettä _joukkomuodostelman olemassaolo_ on pidettävä _salassa_.\n\nVirallisen tiedonannon Lockstedtin joukon laajentamisesta toi\nTukholman suomalaisille syyskuun 1 päivänä saksalainen _luutnantti\nSchüss_, joka samalla oli määrätty johtamaan saapujain kuljettamista\nRuotsin läpi.\n\nSaksan johtaville piireille Lockstedtin harjoitusjoukon olemassaolo\nantoi epäämättömän todistuksen siitä, että Suomessa vallitsi\nlevollisen kuoren alla voimakas venäläisvastainen mieliala ja että\nmaassa haluttiin valmistautua vapaustaisteluun. Jääkäripataljoona\noli alituinen uljas \"_memento_\" ylimmälle sodanjohdolle siitä, mitä\nSuomi tahtoi ja mihin se oli valmis Saksan aseiden turvin ja kanssa.\nJääkärijoukko oli pieni kourallinen uljaita miehiä Saksan mahtavaan,\nmonimiljoonaiseen voimaan verrattuna, mutta se luja veriveljeys,\njoka taisteluissa Saksan itärintamalla suomalaisten ja saksalaisten\nvälillä solmittiin, osoitti, että kansa, joka sellaisen ja\nsenluontoisen joukon lähetti maailmansodan myllerrykseen, ei suinkaan\nollut halveksittava.\n\nLockstedtin harjoitusjoukon (\"_Ausbildungstruppe Lockstedt_\")\nperustamiskäsky oli _keisari Wilhelm II:n suuri hallitsijanteko,\njolla hän on lähtemättömästi painanut nimensä Suomen kansan\nkiitolliseen sydämeen_. -- Oli myös kuin vuorenraskas taakka olisi\nnostettu Saksaan lähteneitten suomalaisten ja Suomen aktivistien\nhartioilta.\n\nKaikista saavutuksistamme itsenäisyytemme luomiseksi on meidän\nkannettava nöyrä kiitosuhri isäimme Jumalalle, mutta Hän käyttää\ntoimiessaan ihmisiä välikappaleinaan. -- Paitsi aktivistista\nylioppilasnuorisoa oli tässä itsenäisyystaistelun vaiheessa _kaksi\nmiestä rinnan_, toinen harvinaisen lahjakas ja toimintakykyinen\n_varatuomari Adolf Fredrik Wetterhoff_ ja toinen syvällinen\nkulttuuripersoonallisuus, hienosti sivistynyt tiedemies, _tohtori\nHerman Gummerus_, joka jo nuoruudestaan saakka oli vihkiytynyt\nSuomen itsenäisyyden esitaistelijaksi. -- Gummerus harjoitti tähän\naikaan etuvartiopalvelusta Tukholmassa, Wetterhoff taas toimi,\nniinkuin tiedämme, Berliinistä käsin. Nämä miehet tarvitsivat\ntoisiansa. Gummerus oli sydän, joka laajakatseisena miehenä antoi\ntaistelutoverilleen sen tuen, jota ilman tämä ei olisi voinut toimia.\nWetterhoff taas oli taitava toiminnan mies, jonka häikäilemätön\nnerokkuus aikaansai _Lockstedtin harjoitusjoukon_ perustamisen, _jota\nilman Suomi ei olisi saavuttanut itsenäisyyttä_.\n\n\n\n\nSuomessa toimivia aktivistijärjestöjä ja Suomen vapausliikkeen\nTukholman ulkomaanvaltuuskunta.\n\n\nVaikka tarkoituksemme ei olekaan seikkaperäisemmin selostaa Suomen\neri aktivistisia järjestöjä kotimaassa ja ulkomailla, katsomme\nkuitenkin tapahtumain kulun yhteydessä niidenkin olemassaolosta ja\ntoiminnasta jotakin arvoisille saksalaisille lukijoillemme mainita.\nPaitsi aktivistisia ylioppilasjärjestöjä, joista kerromme erikseen\nvärväystoiminnan yhteydessä, toimi Helsingissä kaksi tunnettua\naktivistijärjestöä, nim. Aktiivinen keskuskomitea (\"A.K.\") ja ns.\n\"Vanhojen neuvosto\" (\"C.K.\").\n\n_Aktiivinen keskuskomitea_ (\"Aktionskommitten\") käsitti oikeastaan\nkaksi toimintavaihetta, nim. aikaisemman (jääkäriliikkeen aikaisen)\nja myöhemmän (Venäjän vallankumouksesta Suomen vapaussodan\nalkuun). Kiinnitämme huomiomme tässä yhteydessä vain edelliseen\ntoimintavaiheeseen.\n\nKun jääkäripataljoonan miehistön värvääminen ja etappityö (kuljetus\nrajan yli) joutui \"nuorten\" asiaksi, oli luonnollista, että tämä\nraskas ja edesvastuullinen tehtävä pakotti heitä etsimään -- jollei\nmuuta, niin ainakin aatteellista tukea ja vaikeimmissa tilanteissa\nneuvoa vanhempien isänmaallisten miesten taholta. A.K. tukikin\n\"nuoria\" myötätunnollaan ja ulospäin -- arvovallallaan.\n\nA.K. ei ollut minkään laajemman aktivistipiirin valitsema ja\nvaltuuttama järjestö; sen muodollista järjestäytymistä ei edes\ntarkalleen tunneta, vaan se oli pikemmin joukko arvovaltaisia ja\nvakaumukseltaan lujia itsenäisyysmiehiä, jotka olivat itse ottaneet\nitselleen toimi- ja määräämisvallan isänmaan kohtalokkaimmalla\nhetkellä. Ennen kaikkea hoiti A.K. liikkeen rahallisen puolen,\notti vastaan värvärien ja etappimiesten tiedoituksia, antaen taas\neri tilanteissa tarpeellisiksi katsomiaan ohjeita ja määräyksiä.\nRaha-asiain huollossa sai A.K. verratonta apua ja tukea tohtori\nWilhelm Zilliacukselta, joka kyllä ei kuulunut A.K:hon, mutta joka\nsuureksi osaksi hankki kaikki jääkäriliikkeeseen tarvittavat varat.\n\n_\"C.K.\" (Central Komitén) eli \"Vanhojen neuvosto\"_ muodostui\njo helmikuulla 1915. Siihen oli liittynyt joukko arvovaltaisia\nhenkilöitä, kuten valtioneuvokset Edv. Hjelt ja Alexis Gripenberg,\nprof. R. Erich, johtaja Samuli Sario, vapaaherra Adolf von Bonsdorff,\ntohtori Wilhelm Zilliacus, prof. Edvard Westermarck ym.\n\nKun A.K. oli ottanut jääkäripataljoonan ja Suomen itsenäistämiseen\nkohdistuvan jääkäriliikkeen huoltamisen tehtäväkseen, tuli C.K.\nolemaan vain A.K:n moraalisena tukena ja tarvittaessa sille neuvoja\nantavana apuna.\n\n_Sotilaskomiteaan (\"M.K.\", \"Militär Komitén\")_, joka oli Suomen\nentisten upseerien yhtymä ja joka vakavammin rupesi toimimaan vasta\nVenäjän vallankumouksen jälkeen v. 1917 ja semminkin syksyllä 1917.\nSiihen kuuluivat mm. eversti N. Mexmontan ja silloiset ratsumestarit\nHannes Ignatius, Harald Åkerman, Mauritz Gripenberg, G. Ahrenberg ym.\n\n_Suomen vapausliikkeen Tukholmassa toimiva valtuuskunta eli ns.\n\"Tukholman delegatio\"_ syntyi oikeastaan itsestään itsenäisyystyön\nluomana ja valtuuttamana, ja sen kolme alkutekijää olivat tohtori\n_Herman Gummerus_, maisteri _Almar Fabritius_ ja tuomari _Jonas\nCastrén_, jotka, kuten osittain olemme nähneet ja edelleen tulemme\nhuomaamaan, toimivat kukin paikallaan erittäin ansiokkaasti, Suomen\nitsenäisyyden saavuttaminen suurena ja ainoana päämaalinaan.\nKun sitten Lockstedtin harjoitusjoukon syntysanat oli lausuttu,\nsai Tukholman-valtuuskunta lisää voimia, nim. syyskuussa 1915\nvapaaherra Adolf von Bonsdorffin ja professori Rafael Erichin sekä\ntammikuussa 1916 johtaja Samuli Sarion. Sitä paitsi liittyivät siihen\nmyöhemmin Helsingin \"Aktiivisen keskuskomitean\" (A.K:n) entiset\njäsenet maisteri Kai Donner, tohtori W. O. Sivén ja maisteri Bertel\nAppelberg. \"Tukholman delegation\" toiminnan yksityiskohtaisempi\nselostus veisi meidät liian pitkälle suunnitelmastamme, joten\ntyydymme toteamaan sen pääasiallisimmat työskentelytavat. Delegatio\npyrki valistamaan yleistä mielipidettä Suomen itsenäisyyskysymykseen\nnähden niin Saksassa kuin Ruotsissakin. Se koetti myös saada Saksan\nmääräämään kantansa Suomen vapausliikkeeseen, jopa niin että\ndelegatio toivoi sen sitoutuvan määrättyihin avustuslupauksiin. Niin\nikään oli asehankinta Saksasta käsin delegation huolena. Delegatio\nylläpiti myös yhteyttä Suomen aktivistijärjestöihin ja koetti yleensä\ntukea jääkäripataljoonan toivomuksia Saksan sotilasvirastoissa.\n\n\n\n\nWetterhoffin kohtalo.\n\n\nKun jotakin suurta on aikaansaatu, nousevat tavallisesti pinnalle\nharmaan jokapäiväisyyden pienet mahtailijat ja ottavat isäntävallan\nasioissa, joissa heidän osuutensa on hyvin vähäinen -- usein olematon.\n\nNoin vuoden verran sai Wetterhoff toimia jotakuinkin häiritsemättä,\njoskin kahnauksia puolelta ja toiselta oli huomattavissa. Varsinkin\nkaivoi pohjaa hänen altaan se, että _Tukholman valtuuskunnan\nuudet \"isännät\"_ eivät tahtoneet tunnustaa hänen ansioitaan, vaan\nkielsivät häneltä Gummeruksen ja Fabritiuksen ehdottaman jäsenyyden\nvaltuuskunnassa. Oli suuri erehdys, että Wetterhoffilta, jota sitä\npaitsi _jääkärit ja yleensä \"nuoret\"_ kannattivat, riistettiin\nhänen tarvitsemansa tuki. Myöskin professori Westermarck käydessään\nhuhtikuulla 1916 Tukholmassa ilmoitti, että aktivistien \"Vanhinten\nneuvostokin\" (C.K.) nyt todenteolla toivoi tehtävän yhteistyötä\nWetterhoffin kanssa. Mutta siitä ei tullut mitään.\n\nMajuri Bayerin ja Wetterhoffin alussa niin hyvät välit rikkoutuivat,\nkun jälkimmäinen ei olisi suonut, että pataljoona vietäisiin\nrintamalle, ja kunniapyyteillä lienee myös ollut osansa tässä välien\nrikkoutumisessa.\n\nOli miten oli, Wetterhoffin omien varomattomuuksien ynnä hänen\nsuomalaisten ja saksalaisten vastustajiensa aikaansaannosten\nseurauksena oli, että saksalaiset vangitsivat hänet lokakuun 9.\npäivänä 1916, pannen hänet suojelusvankeuteen (Schutzhaft) sen\ntoteen näyttämättömän syytöksen nojalla, että hän olisi vehkeillyt\njääkäripataljoonan komentajaa vastaan. Hänen toimistonsa arkisto\ntakavarikoitiin ja hän sai istua saksalaisessa vankilassa huhtikuuhun\nsaakka 1917 saaden vihdoin sen armonosoituksen, että hänet\nlähetettiin tavallisena rivimiehenä Saksan länsirintamalle. Monet\nisänmaanystävät, semminkin jääkärit ja \"nuoret\" _paheksuivat kovin_,\nettei Wetterhoffille suomalaiselta taholta ymmärretty antaa sitä\ntukea, jota hän ansiokkaan toimintansa jatkamiseksi olisi tarvinnut.\n\"Miksi jätettiin Wetterhoff pulaan, kun hän oli pinteessä keskenään\nkilpailevien saksalaisten viranomaisten ja omien kateellisten\nkilpailijainsa välissä?\" Näin kysyy tohtori Gummerus ja viittaa taas\nsiihen farisealaiseen katsantokantaan, joka teki niin suuren numeron\ntuon erinomaisen etevän miehen heikkouksista.\n\nKun Wetterhoffin kukistuminen oli tapahtunut, lausui tohtori _Wilhelm\nZilliacus_ murhaavasti: \"Onko herroille mahdollista ylläpitää\nWetterhoffin suhteita Berliinissä?\" Ja valtioneuvos _Edv. Hjelt_\nsanoo Wetterhoffin kukistamisesta paheksuvasti: \"Arvoamme se ei\nSaksassa lisännyt.\"\n\nSelostaessaan valtioneuvos Edv. Hjeltin ja Wetterhoffin leppymättömän\nantagonistin vapaaherra _Adolf von Bonsdorffin_ käyntiä (26.11.1917)\nKreuznachissa kenraali Ludendorffin luona ja sen Suomelle\nmenestyksellistä tulosta lausuu professori _Herman Gummerus_:\n\n\"Vähän enemmän kuin kaksi vuotta aikaisemmin oli toinen neuvottelu\nSuomen kysymyksestä tapahtunut Suuressa päämajassa -- Plessissä. Se\nmies, _Fredrik Wetterhoff_, joka silloin ajoi Suomen asiaa Saksan\nyleisesikunnan päällikön luona, oli nyt tavallisena sotamiehenä\njossakin länsirintamalla kaikkien unohtamana ja hylkäämänä. _Mutta\nvoitaneen kysyä, olisiko se menestys, minkä Hjelt ja Bonsdorff\nsaavuttivat kenraali Ludendorffin luona marraskuun 26. p:nä 1917,\nylimalkaan ollut mahdollinen, ellei Wetterhoffin elokuun 24. p:nä\n1915 olisi onnistunut saada kenraali von Falkenhaynia taivutetuksi\nJääkäripataljoonamme perustamiseen. Olisiko saksalaista avustusretkeä\nmilloinkaan aikaansaatu, ellei sen lähtökohtana olisi ollut tämä\nSaksassa muodostettu suomalainen joukko_?\" Ja voitaneen vielä kysyä,\n_olisiko yleensä Suomen vapaussota 1918 ollut mahdollinen_.\n\n_Jääkärit ja \"nuoret\"_ eivät kuitenkaan olleet unohtaneet\nWetterhoffia[12] -- _eikä häntä voi unohtaa kukaan ennakkoluulottomasti\nisänmaataan rakastava suomalainen_.\n\n\n\n\n\nTOIMINTAA SUOMESSA.\n\n\n\n\nVärväys.\n\n\nSyyskuun 1. p:nä 1915 saapui Berliinistä Tukholmaan saksalainen\nluutnantti Schüss mukanaan virallinen tiedonanto, että Lockstedtin\nsuomalaisjoukko tultaisiin laajentamaan aina 2.000 miehen\nvahvuiseksi. Samalla Schüss oli saanut tehtäväkseen Tukholman etapin\npäällikkönä huolehtia suomalaisten kuljettamisesta Ruotsin läpi\nSaksaan.\n\nSchüssin, kuten 17. p:ä lokakuuta 1915 hänen seuraajakseen\ntulleen kapteeni _Carl Heldtin_ apuna ja rinnalla toimi tietenkin\nsuomalaisia asiantuntijoita. Näistä on ennen kaikkea mainittava\nvanhaan aktiiviseen puolueeseen kuulunut, erittäin toimintatarmoinen\nsuomalainen, maisteri _Almar Fabritius_, joka 1905 aselaiva \"John\nGraftonin\" historiassa oli näytellyt huomattavaa osaa. Fabritius,\njonka entuudesta tunnemme, oli ollut pfadfinderinä Lockstedtissä\njonkin aikaa, mutta siirtynyt kesällä 1915 Tukholmaan, kun kaikki oli\nollut niin epävarmaa.\n\nTukholmassa ja Berliinissä laaditut värväyksen ja etappiteiden\njärjestämistä koskevat ohjeet vei suomalainen itsenäisyysmies,\nprofessori Westermarck mukanaan, kun hän syyskuun 11. p:nä 1915\nmatkusti Tornion kautta Helsinkiin. Kirjeen, jossa nämä ohjeet\nolivat, oli Fabritius kirjoittanut salamusteella. Se oli päivätty\nTukholmassa syyskuun 11. p:nä 1915, siis samana päivänä, jolloin\nWestermarck lähti Suomeen.\n\nNämä ohjeet olivat seuraavat:\n\n\"Kurssin laajentaminen on nyttemmin virallisesti päätetty.\nSuomalainen legiona lisätään 2.000 mieheksi, ehkäpä suuremmaksikin.\nKykymme saada tarpeellinen miehistö kokoon katsotaan osoittavan\ntahtomme ja järjestelytaitomme määrää.\n\n\"Lähettäkää heti tarpeellinen määrä emissarioita (10 à 15)\npiiriasiamiehiksi tai suoraan paikallisasiamiehiksi määräyksellä,\nettä jokainen näistä alueellaan värvää niin monta luotettavaa\nmiestä kuin suurempaa huomiota herättämättä suinkin on mahdollista.\nVaratkaa niille, joilla ei ole varoja, matkarahat rajalle.\nRekryteerauksen tulee pääasiassa tapahtua kansan syvien rivien\nkeskuudessa. -- Asettukaa yhteyteen asiamiehemme kanssa Torniossa\nja Thompen (Tuompon) ja Kekonin kanssa Haaparannalla ja hankkikaa\nnäiltä tieto niitten henkilöitten osoitteista, joiden luo värvätyt\non lähetettävä heidän edelleen kuljettamisekseen Tornion kautta. --\nAntakaa piiriasiamiehille Vaasassa (tai jossakin muussa kaupungissa\nMerenkurkun lähellä) määräys yhdessä paikallisasiamiesten kanssa\njärjestää tarpeellinen määrä etappiasemia, jonne värvätyt,\npääasiallisesti Pohjanmaalta tulevat, voidaan lähettää heidän\nsaattamisekseen edelleen yli Merenkurkun. -- Piiriasiamiehen on\nedelleen huolehdittava siitä, että yksi taikkapa pari etappiasemaa\njärjestetään ulkosaaristoon, jonne rekrytit mannermaalta voidaan\nkuljettaa. -- Ulkosaaristoetapeista noudetaan rekrytit Ruotsin\npuolelta moottoriveneillä tulevaisuudessa lähemmin tehtävän\nsopimuksen mukaan. -- Palkatkaa kalastajia, etenkin semmoisia,\njoilla on moottoriveneitä, kuljettamaan miehiä rannikkoetapeista\nulkosaaristoetappeihin. -- Jos nämä kalastajat ottavat viedäkseen\npienempiä lähetyksiä (15-10) suoraan Ruotsiin, sitä parempi.\n\n\"Ruotsin puolella on henkilöitä järjestämässä yhteyttä yli\nMerenkurkun. He ovat saaneet määräyksen kääntyä vaasalaisen\nasiamiehen puoleen ja heitä on neuvottu ensiksi kuulustelemaan\nasioita toimittaja Sundqvistilta Vaasassa. -- Kaikki toimenpiteet\nkulkuyhteyden aikaansaamiseksi Merenkurkun yli olkoot yhden\nvastuunalaisen henkilön käsissä, piiriasiamiehen tai sen, jonka\ntämä siihen määrää. Tämän täytyy olla kykenevä eikä hän saa muissa\nasioissa puuhata. -- Ensimmäiset rekryttilähetykset voivat mennä\nTornion reittiä, joka jo on valmis. Myöhemmin käytetään etupäässä\nMerenkurkkua, varsinkin Pohjanmaalta tuleville. -- Lähetykset\nlähetettävä seuraavin ohjein: 1) matkustakaa X-asemalle, 2) menkää\nsieltä X-kylään, 3) etsikää sieltä käsiinne Z ja todentakaa itsenne\nhänelle sovitun tunnusmerkin kautta, 4) liikkukaa mahdollisimman\nvähän odottaessanne enempiä ohjeita. Jos joudutte kiinni, ilmoittakaa\nolevanne työn etsinnässä tai pakenevanne pelosta, että maan\nmiespuolinen nuoriso kutsutaan sotapalvelukseen\".[13]\n\nSyyskuun 9. p:nä oli taas varatuomari (sittemmin Suomen ulkoasiain\nministeri) Hjalmar J. Procopé A.K:n lähettämänä saapunut Tukholmaan\nottamaan selvää asemasta. Hänkin sai tietoonsa tuon iloisen,\nsuomalaisen harjoitusjoukon laajentamista koskevan sanoman, sekä\nnäyttää Tukholmassa tutustuneen myöskin edellämainittuihin\nohjeisiin. Procopé lähti Tukholmasta paluumatkalle syyskuun 16. p:nä\n1915 kulkien meren yli Sundsvallista Vaasaan. Siellä hän riensi\ntapaamaan \"Vasabladetin\" toimittajaa _Edvin Sundqvistia_, joka,\nkuten noista ohjeista selviää, oli ratkaisevasti asettunut Suomen\nitsenäisyystaistelijain riveihin.\n\nSundqvist kutsui heti kokoon Vaasan huomatuimmat aktivistit, joista\nennen kaikkia mainitsemme silloisen hovioikeuden asessorin _Harald\nBouchtin_ ja insinööri _Fredrik Wikmanin_. Procopé selitti tilanteen\nkokoontuneille kehottaen vaasalaisia ripeään ja päättäväiseen\ntoimintaan. Vaasan värväreistä mainitsemme pääasiallisesti maisteri\n_Artur Eklundin_, toimittaja _Eino Kontsaan_ (Kontsas), kelloseppä\n_E. Malmin_ ja ylioppilas _Gunnar Mellinin_.\n\nKun Westermarckin tuoma iloinen tiedonanto Lockstedtin\nharjoitusjoukon perustamisesta oli tullut Helsinkiin, ottivat\nvärväystoiminnasta pääasiallisesti huoltaakseen _ylioppilasosakuntien\nkuraattorit ja ylioppilaat_ -- ei ainoastaan Helsingin\nkaupungissa, vaan ympäri maan. Ylioppilaathan olivat Saksassa\ntapahtuvan sotakoulutuksen aloitteentekijät, kuten yleensäkin\nitsenäisyysliikkeen syntysanojen lausujat.\n\nHelsingissä oli useita värväystoimistoja. Mainitsemme niistä\nvain pari huomattavinta. Toinen oli teknillisten ylioppilaiden\neli \"_polyteekkarien_\" järjestö, jonka loi heidän hallituksensa\npuheenjohtaja insinööri _Harry Backberg_. Siinä vallitsi mitä ankarin\nkuri. Jokaisen, jolle salaisuus uskottiin, piti sormet Voimaliiton\naikaisella graftonpistoolilla vannoa vala, joka velvoitti ehdottomaan\nvaitioloon, annettujen tehtävien noudattamiseen ja väkijuomien\nkarttamiseen. Oli järjestetty myös niin, että tärkeimmät asiat tiesi\naina vain kaksi miestä, joista toinen suoritti pahimmat tehtävät\njohtaen samalla järjestön toimintaa, ja toinen astui edellisen\ntilalle, jos tämä joutui kiinni. \"Polyteekkarien\" värväystoimiston\nkautta jääkäripataljoona sai riveihinsä monta huomattavaa miestä.\n\nJärjestöä johti Backberg vangiksi joutumiseensa saakka (18.2.1916).\nRaskaissa kahleissa kuljetettiin uljasta värväriä vankilasta\nvankilaan, kunnes hänen niinkuin niin monen muun matka päättyi\nkuuluisaan \"_Shpalernaja_\"-nimiseen tutkintovankilaan Pietariin.\n\nBackbergin vangitsemisen jälkeen otti toimiston johdon huostaansa\nhänen uskollinen apulaisensa, insinööri _Aale Roos_, joka hyvin\ntietäen vaaranalaisen asemansa pysyi paikallansa, kunnes vihollinen\nlöi hänetkin kahleisiinsa (19.5.1916).\n\nToisen sangen huomattavan keskuselimen muodostivat etupäässä\neteläsuomalaiset ylioppilaat. Heidän kokouspaikkana oli Karjalaisten\ntalossa sijaitseva ns. _Liisankadun toimisto_, joka perustettiin\nsyyskuussa 1915, kun suurvärväys alkoi. Siihen kuuluivat läheisemmin\nylioppilaat Erik Malmberg, Juho Aalto, Ragnar Heikel, Edvard Bruun\n(Lillan), Olli Malmberg ja Eino Polón sekä välillisesti monet muut.\n\nTämän toimiston tehtävät olivat moninaiset, pääasiallisesti kuitenkin\n_värväys- ja tiedustelutoiminta_. Sen kautta sai myös huomattava osa\nHelsingistä Saksaan lähtevistä ohjeet ja matkarahat. Toimistossa\nhoidettiin niin ikään jääkärien sekä Saksaan menevää että sieltä\ntulevaa kirjeenvaihtoa. Tämä työ oli varsin vaativaa, kun kirjeet\nsaapuivat salakirjoitettuina, sillä niiden tulkitsemiseen meni paljon\naikaa ja työtä. Agitaatiokirjallisuutta toimisto niin ikään levitti.\n\nOsakuntien värvääjät antoivat värvätyille usein joko Liisankadun\ntoimiston tai jonkun siihen kuuluvan henkilön osoitteen, ja niin\nhoidettiin miehet eteenpäin. Mainittakoon myös, että tämä toimisto\nlähetti matkalle kolmisensataa miestä -- omia ja muitten värväämiä.\nToimiston hävittivät santarmit (24.12.1915), kun yksi sen jäsenistä\noli pakomatkallaan joutunut kiinni. Tämä laaja toiminta siirtyi\nsitten Backbergin toimistolle.\n\nPaitsi edelläselostamaamme värväystoimintaa Helsingissä ryhdyttiin\nyleensä koko maata koskevan värväyksen järjestelyyn. Lukuisia\nvärväyspiirejä muodostettiin, joissa paikkakunnilta kotoisin olevat\nylioppilaat pääasiallisesti panivat alulle värväyksen saaden tietysti\nmuitakin asiaan innostuneita auttajikseen. Useilla paikkakunnilla\noli myös oma-aloitteisesti ryhdytty värväystyöhön, kuten oli laita\nEtelä-Pohjanmaalla.\n\nOn todettava, että niin kiinnostuneita kuin ylioppilaat olivatkin\ntehtäväänsä, ei värväystyötä saatu käyntiin suuremmassa mittakaavassa\nennen kuin vasta lokakuun puolivälissä. Ensinnäkin saatiin\nLockstedtin joukon laajentamisesta tieto Helsinkiin vasta syyskuun\n15. p:n tienoilla, johon hidasteluun nähtävästi oli syynä sekin,\nettä tiedettiin ylioppilaiden maaseudulta kokoontuvan vasta silloin\npääkaupunkiin; ja ennen kuin niin suuri ja vaativa työ saatiin\njärjestetyksi, vei se aikaa. Ei siis ihme, että majuri Bayer kävi\nkärsimättömäksi, kun miehiä ei heti suuremmassa määrässä ruvennut\nkuulumaan, mikä aiheuttikin sen, että hän lähetti pfadfindereitä\nvärväämään eristysleireistä suomalaisia merimiehiä ym.\n\nHelsingistä käsin järjestetty maaseudun värväystyö sai ensi sysäyksen\nvasta _lokak. 11. p:nä_, jolloin maisteri _Arvi Korhonen_ (nyk.\ntohtori ja Helsingin yliopiston dosentti), värvärien värväri,\nlähetettiin Pohjanmaalle. Hänen tehtävänsä oli värvätä eri\npaikkakunnilla päävärväreitä, jotka sitten vuorostaan valitsivat\napulaisikseen muita sopiviksi katsomiaan aatteen kannattajia. Niinpä\njo Korhosen kanssa lähti värväystyöhön kotiseudulleen kirjailija\n_Kyösti Wilkuna_.\n\nJotenkin samoihin aikoihin ja samassa tarkoituksessa lähti\nlääketieteenkandidaatti _Jussi Malkamäki_ Etelä-Pohjanmaalle.\n\nVärväystyö oli perin vaikeata. Vaikka Suomen kansa suurimmalta\nosaltaan oli saksalaismielistä ja vaikka se huokasi syvästi\nvenäläisten orjuuttamana, niin itsenäisyyspyrkimys tositeossa oli\nvielä monelle uutta, eikä uskottu sen mahdollisuuteen. Venäjän\nkolossi, joka jo heti maailmansodan alussa pani liikekannalle\nkymmenisen miljoonaa sotamiestä, tuntui niin suurelta voimatekijältä,\nettä Suomen irroittaminen Venäjästä näytti _olevan sula\nmahdottomuus_. Näinhän ajatteli ensin suurin osa Suomen älymystöäkin,\njoka oli koulutettu passiivisen vastarinnan tiellä, mitä sitten\nvarsinainen kansa. Suomen kansa oli sitä paitsi pitkäaikaisen\nrauhantilan vallitessa vieraantunut aseiden käytöstä, joskin sillä\nnoin parinkymmenen vuoden aikana oli ollut oma sotalaitos, joka\nsekin Venäjän hallituksen toimenpiteistä oli laittomasti hajoitettu.\nEi siis ollut ihme, että vanhempi polvi,[14] joka kyllä sekin tunsi\nVenäjän sortohallituksen painon, ei uskonut Suomen itsenäistymisen\nmahdollisuuteen eikä ollut noin vain valmis uhraamaan poikiansa\nepävarmaan yritykseen kaukana vieraassa maassa. Värväri ei siis\nvoinut lähestyä itse asiassa muita kuin sitä isänmaallista nuorta\nmiestä, jonka hän luuli olevan valmis uhrautumaan isänmaan pyhälle\nasialle, perin harvoissa tapauksissa hän saattoi odottaa tukea tuon\nnuoren miehen omaisilta. Oli siis melkein poikkeuksetta esitettävä\nasia vain _kahden kesken_. Kaikkein useimmissa tapauksissa ei\nedes asianomainen värväyksen kohde katsonut voivansa ilmoittaa\nomaisillensa aikomustaan. Näin ollen oli lopullisen ratkaisun teko\nitse värvätystäkin, vaikka hän ymmärsikin asian tärkeyden, usein\nhyvin vaikeata. Monesti täytyi vain hiljaa ja siunaten painaa kodin\novi kiinni ja -- hävitä. Lujat siteet oli katkaistava, isä, äiti,\nehkäpä morsiankin jätettävä, koko tulevaisuus heitettävä kohtalon\nkäteen. Raskainta oli värväreille juuri omien, kunniallisten\nkansalaisten ymmärtämättömyys ja itsekäs asiaan suhtautuminen.\nVärväri käsitti suuren tehtävänsä, mutta masentavaa oli, kun hänen\ntäytyi omienkin kansalaisten keskuudessa hiipiä kuin pahantekijä.\n\nVärvärien vaarallisimpia vihollisia olivat myös juorupuheet, joilla\nnäytti olevan siivet kaikkialla. Vain todelliset aktivistit osasivat\npitää suunsa kiinni.\n\nVaikka maa olikin jaettu värväyspiireihin, ei tavattoman kiireen\ntakia suunnitelmaa kuitenkaan likimainkaan kaikkialla täydellisesti\nsaatu toteutetuksi, joten värväystyö jäi monin paikoin muutamien\nasiaan innostuneiden paikkakuntalaisten ja Saksasta syksyn 1915\nkuluessa _komennettujen jääkärien_ varaan. Näin ollen ei kaikilla\nvärväreillä voinut olla tarkkoja ja yhdenmukaisia ohjeita, joten\ntoisinaan syntyi selkkauksia.\n\nSiellä, missä oli useampia värväreitä, meneteltiin siten, että\npäävärväri saattoi alavärvärien tietoon Helsingissä sijaitsevan\n_Aktiivisen Komitean_ eli ns. A.K:n antamat ohjeet ja välitti\nrahoitusta. Useimmissa tapauksissa oli näet värvätyille annettava\nmatkarahat Ruotsiin asti; avustus oli aivan minimaalinen, 25-50 mk\nmieheen riippuen matkan pituudesta. Matkakustannukset Ruotsin läpi,\n75 kruunua miestä kohti, suorittivat Saksan viranomaiset.\n\nErittäin tehoisaksi osoittautui se tapa, että sellainen alavärväri,\njoka itsekin oli päättänyt lähteä Lockstedtiin, värväsi mukaansa\nsuuremman tai pienemmän joukon. Tällöin saattoi alavärväri, kun\nhän itsekin samalla hävisi, esiintyä rohkeammin ja avomielisemmin\nsekä myöskin vedota omaan esimerkkiinsä. Oli muuten lausuttu\ntoivottavaksi, että Saksaan menevät alavärvärit, mikäli mahdollista,\nkoettaisivat saada mukaansa noin 10 miestä.\n\nVärväysjärjestykseen kuului, että samalla paikkakunnalla toimivien\nvärvärien tuli yleensä karttaa toisiansa. Sattuipa niinkin, että\npaikkakunnalla oli värväreitä, jotka eivät tietäneet toisistaan niin\nmitään.\n\nKapinallisena tekona täytyi värväystyön tapahtua mitä suurimmassa\nsalaisuudessa ymmärtämättömien omien kansalaisten tähden ja ennen\nkaikkea venäläisten takia, joilla jo kesällä 1915 oli tiedossa, että\nsuomalaisia nuoria miehiä oli lähtenyt Saksaan.\n\nVenäjän santarmilaitos oli maailmansodan alussa miltei kokonaan\nsiirtynyt Suomeen, sen sotilaallisesti järjestetyt joukot olivat\nlevinneet kaikkialle: kaupunkeihin, miltei kaikille rautatieasemille,\njopa suurempiin maaseutukeskuksiinkin. Se oli kuin suuri ja tuhoisa\nheinäsirkkaparvi, joka itse asiassa oli myöskin hyvin järjestetty,\nosasi palkata paikallisen väestön keskuudestakin riittävän määrän\nkurjia apureita. Pohjois-Pohjanmaalle, jonka kautta huomattavimmat\njääkärien etappitiet kulkivat, oli sijoitettu noin 2.000 miehen\nvahvuinen _rajavartiosto_, joka muodosti yhtenäisen vartioketjun\nLapista Kokkolaan saakka, toimien tietenkin yhdessä santarmiston\nkanssa. Eikä tässä kyllin, Keski- ja Etelä-Suomeen oli sijoitettu\nnoin 100.000 miestä venäläistä sotaväkeä. Näiden joukko-osastojen\npäällystö ei suinkaan luottanut suomalaisiin, vaan vainusivat\nkaikkialla kapinahenkeä ja tietysti tuki santarmiston ja sen\nsuomalaisten kätyrien työtä. Muistettakoon vain, kuten tämän teoksen\nhistoriallisessa johdannossa on kuvattu, että kenraalikuvernööri\nSeynin oli onnistunut ulottaa venäläinen sortovalta kaikkialle, niin\nettä esim. maamme melkein kaikki poliisilaitokset olivat venäläisten\nvallanpitäjien käskyjen ja määräysten nöyriä toimeenpanijoita ja\nniiden palveluksessa olijat usein pahempia kuin ryssät.\n\nJos siis jääkärin polku oli raskas niin värvärin ja etappimiehen\ntie oli vieläkin raskaampi, sillä värväri oli yksin ja kaiken aikaa\nvihollisen urkkimana ja ahdistamana -- usein omien, isänmaallisesti\nsokeiden kansalaisten väärin ymmärtämänä ja tuomitsemana.\n\n\n\n\nEtappitiet.\n\n\nEi siinä kyllin, että miehet oli värvätty, heidät täytyi myös\ntoimittaa rajan yli. -- Oli siis valittava sopivia paikkoja, ns.\n_etappikeskuksia_, mistä miesten ylikuljetus saattoi tapahtua.\n\nAinoa tie, joka veti Saksaan, kävi Ruotsin kautta. Ei siis tullut\nmuu kysymykseenkään kuin länsirajan ylittäminen. Ahvenanmaalaiset\nLockstedtiin-menijät kulkivat tietenkin vanhoja tuttuja reittejään\nTukholmaan ja mikä minnekin. Muualta Suomesta ani harvoissa\ntapauksissa käytettiin tätä tietä, Turun tienoilta ja saaristosta\nehkä jotkut.\n\nMyöskin varsin harvat kulkivat yli Pohjanlahden eteläosan\nsatamista, kuten Porista ja Raumalta, joten mitään varsinaista\netappitoimintaa ei täällä syntynytkään. Mutta sen sijaan vetivät\nPohjanlahden pohjoisosan rannikkokaupungit ja Tornionjokilaakso\nLockstedtiin-menijäin huomion puoleensa, ja täällä syntyi erinäisiä\nhyvin järjestettyjä etappikeskuksia rajan ylittämistä varten.\n\n\n\n\nTornion etappi.\n\n\nKäymme tutustumaan näihin etappipaikkoihin pääasiallisesti siinä\njärjestyksessä, kuin ne syntyivät. Ensimmäinen oli ns. _Tornion\netappi_, jonka oli järjestänyt silloinen ylioppilas Eero Kuussaari\n(Heickell) jo pfadfinderien kulkiessa rajan yli, joten se oli heti\nvalmis kuljettamaan miehiä yli, kun Lockstedtin joukko perustettiin.\nSen toimintapiiri käsitti, ei vain Tornion kaupunkia, vaan myös\nTornion jokivartta etelään ja pohjoiseen. Voidaankin sanoa, että\nTornio oli maailmansodan aikana idän ja lännen välinen portti, jonne\nsuuntautui suuri kauttakulkuliikenne. Ja Lockstedtiin pyrkijät\npääsivät Torniosta ja Tornionjokilaaksosta lyhyintä tietä rajan\nyli. Olihan Ruotsin Haaparanta aivan käden ulottuvilla, sillalla\nyhdistettynä Tornioon. Mutta Lockstedtiin-matkaajilla oli Tornion\netappia käytettäessä suuri kiinnijoutumisen vaara, sillä Torniossa\ntoimi _lukuisa santarmisto_ ja pitkin Tornion jokivartta kulkivat\nvenäläiset _rajavartiopatrullit_ tuhka tiheään, myöskin tullivartiot\nvaikeuttivat usein ylikulkua. Tornion etappi toimi kuitenkin\nmainiosti: oli luotettavia oppaita ja, mikä parasta, poliisilaitoskin\noli suureksi osaksi etapin avustaja ja tullimiehissäkin oli\nliittolaisia. Mutta oli olemassa yksi haitta: kaupungin pienuuden\ntakia Tornion etappi saattoi ottaa vain rajoitetun miesmäärän\nyht'aikaa vastaan.\n\n\n\n\nKemin etappi.\n\n\nEdellä mainitun haitan tähden Tornion etapin valpas johto järjesti\njo syysk. 3. p:nä 1915 varaetapin naapurikaupunkiin _Kemiin_,\nsaaden sen erinomaisiksi johtajiksi insinööri _Konstu Pietilän_ ja\nmaisteri _Arvi Hällforsin_. Kemistä tulikin sitten kaikkein tärkein\netappikeskus, joka oli valmis toimimaan jo syyskuun puolivälissä.\nSen kautta ohjattiin 800 Lockstedtiin pyrkijää Ruotsin puolelle.\nMatka Ruotsiin oli kyllä monta vertaa pitempi kuin Torniosta.\nSyksyllä avoveden aikana, jolloin kuljetettiin miehiä yli purje- ja\nmoottoriveneillä, täytyi varovaisuussyistä tehdä 60-80 kilometrin\nkaarros Ruotsin puolen ensimmäiselle etappiasemalle Seittenkariin.\nTalvella, jolloin miehet lähetettiin luotettavien oppaiden johdolla\nhiihtämällä suoraan Haaparantaan, oli uloin reitti, jota tavallisesti\nkäytettiin, 40 kilometriä, sisäreitti, jota vain eräs opas käytti,\noli 20 kilometriä. Mutta Kemistä voitiin lähettää miehiä _maitsekin_,\nmikä tapahtui semminkin kelirikon aikana, nimittäin _Kyläjoen\nsivuetapin_ (rautatieasema Torniosta etelään) ja Tornion kautta. Sitä\npaitsi oli Kemin--Rovaniemen radan varteen saatu järjestymään kaksi\nsivuetappia, _Tervolan ja Muurolan_ etapit, jonne Kemistä myöskin\nvoitiin tarpeen tullen ohjata miehiä. Tervolan ja Muurolan etapin\noppaat kuljettivat miehet edelleen Kemijoen ja Tornionjoen välisen,\nosittain asutun erämaan halki Tornionjoelle ja siitä yli; matka\nTervolasta oli noin 60 kilometriä ja Muurolasta 80 kilometriä.\n\nKemissäkin oli santarmeja, kuitenkin vähemmän kuin Torniossa, mutta\nvenäläistä sotaväkeä oli melkolailla, mikä tuotti vaikeuksia. Sitä\npaitsi Kemikin oli pieni kaupunki. Mutta täälläkin oli se verraton\netu, että _koko poliisilaitos_ teki kaikkensa tukeakseen etappia.\nPoliisipäällikkö _K. V. Linderoos_ toimi toisinaan itse etappimiehenä,\nja kun venäläiset ottivat kiinni Lockstedtiin-pyrkijöitä, niin\nLinderoos heidät vapautti tai majoitti poliisikamariin. Samoin\noli koko Kemin virkamiehistö, sähköttäjistä alkaen, läpeensä\nisänmaallisia; samaa on sanottava myös kaupungin väestöstä yleensä.\nOppaat olivat erinomaisia, useat heistä olivat \"_Voimaliiton_\"\naikaisia aktivisteja, kuuluisan aselaivan \"John Graftonin\"\nvastaanottajia. Lockstedtiin-pyrkijäin majoittajat olivat myöskin\nkaiken kiitoksen yläpuolella, semminkin matkailijakoti \"_Osulan_\"\nisäntä Juho Heiskanen, jonka tie pian päättyi Shpalernajan\ntutkintovankilaan.\n\nVastaanotto Kemin asemalla oli järjestetty hyvin, vaikka\nrajavartioston puolelta pantiinkin toimeen ankara passintarkastus.\nMiehet kulkivat usein asemavirkailijain huoneiden läpi ja \"Osulan\"\nketterä juoksupoika -- ja etappimiehet yleensä -- saattoivat heidät\nmajataloon.\n\nLockstedtiin-pyrkijäin lähettäminen oli rohkeata ja uljasta peliä.\nMiehet kokoontuivat meren jäälle Kemin kaupungin ulkopuolelle, siellä\nolivat etapin johtajat, toisinaan poliisipäällikkökin, katsomassa,\nettä kaikki meni hyvässä järjestyksessä, ja ennen kaikkea matkaan\nlähtijät suksineen ja oppaineen. Lähtijöitä oli milloin enemmän,\nmilloin vähemmän, suurin joukko kerrallaan oli 35 miestä. Kaikki\ntäytyi olla hyvin järjestetty, kaupungilla kuljettiin pienehköissä\njoukoissa, toisistaan melkoisen välimatkan päässä, ja sittenkin\nsaattoi jokin joukko kadunkulmauksessa joutua venäläisen patrullin\nkanssa vastakkain; ei muuta kuin rohkeasti hiihtäen vain eteenpäin\n-- eikä olla hämmästyvinäänkään. Meren jäällä saattoi kaupungin\nlähettyvillä olla monet kiinnijoutumisen mahdollisuudet, teitä kulki\nristiin rastiin ja niitä pitkin tehtaiden ja sahojen työväkeä,\njotka eivät likimainkaan aina olleet luotettavia, ja mikä pahinta,\nvenäläisiä patrulleja kulki usein hyvinkin kauas jäällä. Senpä tähden\noppaiden tavallisesti täytyi tehdä syvä kaarros meren ulapalle. Ei\nollut myöskään helppoa 40-kilometrinen hiihto epätasaisella ja\nusein liukkaalla meren jäällä -- semminkään hiihtoon tottumattomille\nkaupunkilaisnuorukaisille, sydänhalvauskin saattoi joskus kohdata\nhiihtäjää. Kun Ruotsin rajan yli oli kuljettu, silloin laukesi\njännitys, ja miehet olivat usein niin uupuneet, että paiskautuivat\njäälle maata. Kun joukko osui olemaan suurempi, oli oppaalla täysi\ntyö pitää miehiä koossa. Kun lähestyttiin Ruotsin rantaa, oli usein\nnousuvettä niin paljon, että oli kahlattava jokin kilometri veden\nulottuessa puoliruumiiseen, eikä tällainen kylpy ollut suinkaan\nvarsin lämmintä. Saksalaiset joskus ihmettelivät, kun etappimiehet\nvalittivat vaikeuksia, ja sanoivat; mitäs se, \"_hyppää vain rajan\nyli_!\" Mutta sitä oli helpompi sanoa, kuin noudattaa. Ei ollut\nhelppoa sekään, kun tiettömissä erämaissa oli taivallettava\n60-80 kilometriä ja kahlattava vetisten soitten yli. Mutta\nLockstedtiin-matkaajat tekivät tämän intomielin -- isänmaa vaati --\nei kuultu valituksen sanaa. Toisinaan vain mielipuolen huudahduksia,\nkun matkaaja oli eksynyt Lapin erämaihin, mutta nekin loppuivat\naikanaan, kun kuolema oli tullut harhailijan vapauttajaksi. Vuoden,\nparin perästä erämiehet saattoivat löytää ikuiseen lepoon vaipuneen\nLockstedtiin-pyrkineen jäännökset, saaden selityksen erämaan kaameaan\nulvontaan.\n\nRuotsin puolella Lockstedtiin-pyrkijät selvisivät hyvin;\nrajavartiostot toisinaan pidättivät heitä ja veivät Haaparantaan,\nmutta päällystö vapautti pian pidätetyt ja suhtautui isänmaansa\npuolesta taistelemaan rientäviin ymmärtämyksellisesti ja\nerittäin myötätuntoisesti. Ja Ruotsin puolen väestökin suhtautui\nvarsin kauniisti suomalaisiin. Haaparannalla oli sitä paitsi\n_etappijääkäreitä_ ja Heldtin konttorin alaosasto, jotka huolehtivat\nmiesten kuljetuksesta eteenpäin.\n\nKemin etapin toiminta kesti melko kauan, lähes 4 kuukautta, mutta\nsitten tuli räjähdys. Santarmit pidättivät \"Osulan\" Heiskasen,\njonka tie päättyi Shpalernajan tutkintovankilaan Pietarissa, ja\nmatkailijakodin juoksupoikakin karkotettiin Sisä-Venäjälle, mistä hän\nkuitenkin omin neuvoin palasi Kemiin siirtyen täältä Ruotsiin. Niin\nmyös pidätettiin erään toisen Lockstedtiin-menijöitä majoittaneen\nmatkailijakodin omistaja ja lähetettiin Shpalernajaan.\n\nHeiskanen pidätettiin tammikuun 20. p:nä 1916, jolloin Kemin etapin\nuljasta tarinaa saatetaan pitää päättyneenä -- joskin toiminta jonkin\najan perästä, tosin hyvin rajoitetussa mittakaavassa, taas jatkui.\n\nTäytyy ihmetellä, että etappi saattoi näinkin kauan toimia ihan\nvihollisen silmien edessä. Sen selittää vain Kemin etapin erinomainen\njohto, sen väsymättömät avustajat, poliisilaitoksesta lähtien, ja sen\ntaitavat, rohkeat oppaat.\n\n\n\n\nUumajan etappi avoveden aikana syksyllä 1915.\n\n\nPaitsi Tornion ja Kemin etappeja ynnä sen sivuhaarautumia\nTervolan ja Muurolan etappeja, järjestettiin Lockstedtiin-pyrkijäin\nylikulkupaikkoja muualtakin Pohjanlahden rannikolta, _Vaasasta,\nPietarsaaresta ja Kokkolasta_ -- määräpaikkana Ruotsin puolella\nUumaja, jossa oli jo silloin joku etappijääkäri tulokkaita\nvastaanottamassa. Mutta kun värväys saatiin suurempaan vauhtiin\nvasta lokakuun puolivälissä ja kun talvi tuli verraten aikaisin,\nei syksyllä 1915 näitä reittejä myöten voitu kuljettaa yli muuta\nkuin noin 40 miestä. Etappimiehet kyllä olivat valmiit äärimmäisin\nponnistuksin palvelemaan yhteistä suurta asiaa, mutta edellämainitut\nseikat aiheuttivat sen, että moottorietapin toimikausi muodostui\nhyvin lyhyeksi, käsittäen oikeastaan vain kolmen viikon ajan. Sitä\npaitsi veti Kemin etappi kulkumahdollisuuksien mukavuuden takia\nLockstedtiin-pyrkijäin enemmistön väkisinkin puoleensa. -- Olkoonpa\nsekin sanottu, että pitkäaikaista toimintaa näistä Uumajan etapin\nlähtökohdista tuskin olisi voitu odottaa, sillä semminkin Vaasassa\nja Pietarsaaressa oli venäläinen santarmisto lukuisa ja valpas sekä\nsikäläiset poliisilaitokset santarmiston kuuliaisimpia palvelijoita,\nkuten etappimiesten Herbert Mannsin ja Johannes Sandvikin ym.\nvangitsemiset[15] osoittivat.\n\n\n\n\nUumajan etappi kevättalvella 1916.\n\n\nVarsinkin sen jälkeen kun Kemin etappi jo tammikuun alussa 1916\nnäytti ilmeisiä tuhoutumisen oireita helsinkiläisten salapoliisien\nilmestyttyä \"Osulaan\" jo tammikuun 6. p:nä, kiintyi jääkäriliikkeen\nmiesten huomio sekä kotimaassa että Ruotsissa ja Saksassa yhä\nkiinteämmin Merenkurkun eli Uumajan etappiin. Joulun ja uudenvuoden\ntienoilla vallinneet ankarat pakkaset antoivat aihetta toivomaan,\nettä Jumala laittaisi Suomen ja Ruotsin välille sillan Merenkurkun\nyli. Tämä tapahtuu tosin vain noin kerran kymmenessä vuodessa. Ja\ntodellakin Merenkurkku oli mennyt kantavaan jäähän jo _joulupäivän\nvastaisena yönä 1915_, kuten tullivahtimestarien päiväkirjasta\nilmenee. Jääpeite kesti sitten yhteen menoon toukokuun 1. päivään\n1916.\n\nTammikuun 10. päivän tienoilla tiedusteltiinkin Lockstedtin\nleirillä jääkäreiltä, ketkä olisivat halukkaita lähtemään Suomeen\nhankkimaan pataljoonaan miehiä ja suorittamaan muitakin mahdollisesti\nmäärättäviä tehtäviä. Lähtemään halukkaita oli runsaasti. Mm.\nilmoittautui kolme jääkäriä, joista yksi oli _Einar Wichmann_ (nyk.\neversti Wihma, Suomen Valkoisen kaartin komentaja). Parin päivän\nperästä miehet lähetettiin matkaan -- Tukholmaan, jossa heidän\noli ilmoittauduttava kapteeni Heldtille. Jääkärimme lähetettiin\nHaaparannalle ja edelleen eri tehtäviin, mutta Wichmann komennettiin\ntakaisin Tukholmaan, missä hänelle Heldtin konttorissa maisteri Almar\nFabritius antoi pääasiallisimmat ohjeet, ja Uumajassa, jonne hänet\nnyt komennettiin, hän sai lisää ohjeita.\n\nWichmannin oli hiihdettävä Merenkurkun yli Holmön saarelta ja\notettava Suomen puolella yhteys Vaasassa asuvaan toimittaja\nSundqvistiin ja Jepualla asuviin von Esseneihin sekä tiedoitettava,\nettä Ruotsin puolella oli kaikki valmista Lockstedtiin-pyrkijäin\nvastaanottamista varten; edelleen, että tulokkaiden oli hiihdettävä\nHolmön saarelle ja että heidän pitäisi alkaa tulla viipymättä. Sitä\npaitsi oli Wichmannin saatava tiedot Suomen-puolen järjestelyistä ja\nheti palattava Ruotsiin niistä ilmoittamaan.\n\nTammikuun 24. p:nä 1916 Wichmann ja hänen seuralaisekseen komennettu\njääkäri Raatikainen lähtivät hiihtämään Suomea kohti ja tulivat\nsattumoisin _Mickelsöyran_ saaristoon. Täällä he tapasivat von\nEssenin lähettämiä miehiä, mm. _Vesteröstä_ kotoisin olevan _Emil\nWesterön_. Miehet olivat samoilla asioilla, sillä von Essen oli\nheidät lähettänyt Merenkurkun jääsuhteita tutkimaan. Emil Westerö\nsaattoikin nyt Wichmannin hevosellaan Vaasaan, jonne saavuttiin\ntammikuun 27. p:nä. -- Kun Sundqvistia kuitenkin Herbert Mannsin\n27.12.1915 tapahtuneen vangitsemisen jälkeen pidettiin kovasti\nsilmällä, ei hän sanonut voivansa erikoisesti toimia etapin\njärjestäjänä. Vaasasta Wichmann matkusti Emil Westerön mukana\nensin Vesterön saarelle ja sieltä von Essenien luo Jepualle, jonne\nhe saapuivat 30.1.1916. Täällä neuvoteltiin tilanteesta ja\nWichmann palasi Vesterölle, missä sovittiin, että Westerön talo\nsiitä noin kolmen kilometrin päässä olevine kalastajamajoineen\ntulisi väliasemaksi ja samalla lopulliseksi lähtöpaikaksi.\nHolmön pohjoisosassa oli taas maanviljelijä Karlssonin talo\njärjestetty etappitaloksi, jonka koko väki oli Suomen asialle hyvin\nmyötämielinen. Wichmann lähti heti Ruotsia kohti -- ja saapui\nhelmikuun 4. päivänä tietoineen Tukholmaan saaden heti komennuksen\nUumajaan toimiakseen yhdysmiehenä Ruotsin- ja Suomen-puolen välillä\nja huolehtiakseen siitä, että etappi toimisi säännöllisesti.\n\nSuomessa oli myös ryhdytty ripeästi toimeen. Aktivistipiireissä\noli herännyt ajatus, että _Etelä-Pohjanmaalle_ oli saatava\n_etappikeskus_, jossa tunnettaisiin kuljetusmahdollisuudet ja josta\nsitten sopivissa erissä miehet lähetettäisiin eteenpäin.\n\n\n\n\nLapuan etappi.\n\n\nTällaiseksi keskukseksi tuli Lapuan Isossakylässä _Kosolan mahtava\nmajatalo_, jonka omistivat maanviljelijä _Vihtori Kosola_ ja hänen\npuolisonsa _Elin Kosola_. Nämä avasivat tietoisesti ovensa niille\nnuorille miehille, joiden isänmaallisena päämääränä oli Suomen\nirroittaminen Venäjästä ja sen saattaminen itsenäiseksi. Muodostui\nkolmekin reittiä:\n\n1) Voltti-Isotalo-Välitalo-Oravainen-Vesterö-Mickelsöyran\nsaariryhmä-Holmö-Uumaja.\n\n2) Varareitti: Jepua-Bonäs-Laxö-Helsingkallan-Holmö-Uumaja.\n\n3) Vaasa-Koivulahden (Kvevlaks) Petsmo-Mickelsöyran\nsaariryhmä-Holmö-Uumaja.\n\nReiteistä oli ensimmäinen huomattavin ja kolmas toimi itsenäisesti\nerillään Lapuan keskuksesta. Tätä reittiä käyttivät Vaasaan tulleet\nja Vaasan puolen rannikkolaiset. Raippaluotolaiset kulkivat omia\nmatkojaan Holmöhön jne.\n\nEmme käy lähemmin selostamaan toimihenkilöitä ja toimintatapoja.\nMainittakoon kuitenkin, että Alahärmän, Voltin ja Vuoskosken\nym. kylissä oli erittäin uljasta ja toimintatarmoista väkeä.\nAsemapäällikkö _Oiva Suosalmi_ otti tulokkaat asemalla vastaan ja\nneuvoi heidät pelottoman miehen, kauppias _J. E. Härmäsen_ luo, jonka\nkoti oli Lockstedtiin-lähtijäin varsinainen majoituspaikka. Täältä\nohjattiin miehet kuuluisan jääkärin _Antti Isotalon_ kotitaloon\nIsoontaloon, josta matkanteko alkoi, milloin hevosilla, milloin\nsuksilla. Isotalo oli myös Härmän asemalta tulleiden majoituspaikka.\nKauhavalle jääneet miehet kulkivat Välitalon kylään, joka oli\nmolempien haaraantumien yhtymäpaikka.\n\nLapuan-Voltin-Oravaisten reitin tarina -- murheellista todeta --\noli kuitenkin lyhyt, sillä helmikuun 29. päivänä 1916 santarmit\nlöivät rautoihin 12 uljasta Suomen poikaa, niiden joukossa myös\n_Vihtori Kosolan_, jonka matka monien muiden kanssa kulki kohti\n_Shpalernajaa_, josta hän Venäjän vallankumouksen humussa vapautui,\nsamoin muut sinne teljetyt itsenäisyytemme esitaistelijat -- 73\nmiestä. Jumalan enkeli aukaisi vankihuoneen oven!\n\nUumajan etapin vilkkain toimikausi käsitti oikeastaan vain\n_helmikuun_, jolloin yksin Voltin-Oravaisten reittiä myöten kulki\nMerenkurkun yli noin 140 Lockstedtiin-pyrkijää sekä Vaasasta ja\nVöyristä yhteensä 31.\n\nVaikka Voltti-Oravaisten reitti oli helmikuun lopulla tuhoutunut,\nolivat tiet kuitenkin avoinna Vaasasta, Raippaluodosta ja Jepualta,\nniin että yksinään Vaasan läänin pohjoisalueelta saapui Merenkurkun\nyli Lockstedtiin maaliskuussa vielä 80 miestä. Näistä tuli Vaasan\ntienoilta ja Raippaluodosta 56. Huhtikuussa saapui pataljoonaan\nniin ikään Merenkurkun yli 19 miestä ja toukokuussa 9. Jepuan-Laxön\nja Jepuan-Okskangarin kautta on arviolta kulkenut noin 50 miestä.\nYhteensä lienee avoveden aikana ja talvella taivaltanut Merenkurkun\nyli 350 Lockstedtiin-pyrkijää.\n\nMonen ylikulkijan voimat uhkasivat uupua kesken, mutta toverien ja\netappijääkärien huolenpito ynnä holmöläisten avuliaisuus saivat\naikaan sen, että Lockstedtiin-pyrkijöitä ei Merenkurkun jääkentällä\ntuhoutunut muuta kuin yksi. Uumajassakin oli etappijääkäreitä\nvastaanottamassa Lockstedtiin-pyrkijöitä -- sekä avoveden aikana että\ntalvella. Etapin ruotsalaisista avustajista mainittakoon varsinkin\nlääninhallituksen notario _Sven Hällström_ ja Uumajan poliisimestari\n_Axel Hjalmar Landgren_, jotka olivat hyvin suosiollisia\nsuomalaisille. Myöskin Uumajaan sijoitetun ruotsalaisen sotaväen\nupseeriston myötätunto oli ilmeinen.\n\n\n\n\nKajaanin etappi.\n\n\nNiin kauan kuin rautateitse matkustaminen Pohjanmaan rannikkorataa\npitkin Kemiin, Tornioon ynnä sen haarautumaa Rovaniemen rataa\nmyöten Tervolaan, Muurolaan ja Rovaniemeen asti kävi päinsä, oli\nluonnollista, että Lockstedtiin pyrkijät nuoret miehemme valitsivat\ntämän tien, sillä sen kautta oli sittenkin helpompi kulkea. Mutta\nvarsinkin sen jälkeen, kun Kemin etappi tammikuun alussa 1916\npirstoutui ja kun poliisi-, santarmi- ja rajavartiostovalvonta\nmainituilla radoilla kovin tiukkeni, täytyi läntisen rajamme yli\npyrkivien valita _turvallisempi_, joskin _paljon vaivalloisempi\ntie_ Savon radan pääpisteessä sijaitsevan _Kajaanin kautta_\nPohjois-Suomen suurten erämaiden halki. -- Ja varsinkin sen jälkeen,\nkun _Lapuan-Voltin-Oravaisten_ Uumajaan johtava reitti helmikuun\nlopussa tuhoutui, hakeutui miesten kuljetus semminkin Itä-Suomesta\nja muualtakin Kajaanin etapin linjoille. Eikä tässä kyllä, vaan\n_keskusvaltojen sotapakolaiset_, jotka joutuivat Itä-Suomeen,\nkäyttivät paljon näitä teitä, vieläpä nekin, jotka tulivat\n_Nurmekseen_, joskin osa sinne saapuneista ohjattiin myös suoraan\nHyrynsalmen Hallaan ja sieltä samoin suorimmiten eteenpäin.\n\nKajaanin etapin reittejä oli useita, jotka johtivat Kemijokivarteen\njoko Rovaniemelle tai Tervolaan -- joskus myöskin Muurolaan. Näistä\netapin päätepisteistä ohjattiin kulkijat taas Tornionjokilaaksoon,\nRovaniemeltä pohjoisempia teitä pitkin Tornionjokilaakson _Pellon_\nkylään tai muihin pohjoisiin ylikulkupaikkoihin; Tervolasta vietiin\nLockstedtiin-pyrkijät tavallisesti _Korpikylään_, josta heidät\nsaatettiin yli. Mainitsemme pari näistä reiteistä, jotta siten\ntutustumme yleiseen kulkusuuntaan:\n\n1) Kajaani-Mieslahti-Ristijärvi-Hyrynsalmi-Puolanka-Pudasjärvi-Ranua\n-Rovaniemi.\n\n2) Sotapakolaisten ja muidenkin usein käyttämä reitti:\nKajaani-Kiehimä-Puolanka-Pudasjärvi-Veska-Puukkokumpu-Lehmikumpu-\nTervola.\n\nReitit Kajaanista Tervolaan olivat keskimäärin 350 kilometriä pitkät\nja kun siihen lisätään Tervola-Tornionjoen välinen, noin 60 km pitkä\ntaival, oli matka 410 km. Rovaniemeen ja siitä pohjoisia teitä\npitkin oli matka ainakin 500 kilometrin pituinen. Matkustaminen\ntapahtui talvella enimmäkseen hevoskyydillä, mutta hiihtäminenkin\ntuli usein kysymykseen. Kesällä oli paljon kuljettava jalkaisin;\ntämä tuli semminkin sotapakolaisten osaksi, jotka olivat valinneet\nkarkaamisajakseen kesän tai syksyn.\n\nKajaanissa ei ollut mitään erikoista etappikansliaa, vaan yksityisten\naktivistien osoitteet olivat tiedossa, kuten _Elja Rihtniemen_,\n_rovasti Väyrysen_ perheen, toimittaja _E. E. Nordlundin_, konttoristi\n_Lauri Pokin_ ym. Kajaanin kautta lienee välittömästi lähetetty noin\n200 Lockstedtiin-pyrkijää ja noin 500 sotapakolaista.\n\nMutta Kajaanin etappikaan ei saanut toimia ilman kovia kolahduksia.\n-- Kajaanissa ei virkakuntien ja etapin toimihenkilöiden kesken\nvallinnut sellainen isänmaallinen yhteisymmärrys kuin Torniossa ja\nKemissä sikäläisten etappien toimikautena.\n\nPoliisilaitoksen tuki ja apu olisi ollut Kajaanin etapille\nerinomaisen tärkeä. Poliisilaitoksen päällikkö oli kyllä hyvä ja\nisänmaallinen mies koettaen torjua santarmiviranomaisten asioihin\npuuttumista, mutta hänellä ei kuitenkaan ollut edellytyksiä ryhtyä\npäättäväisesti ja tietoisesti aktivistien mukana toimimaan --\neikä hän voinut luottaa alaisiinsa. Maaliskuun alkupuolella 1916\nsijoitettiin Kajaaniin yksi santarmi, joka ei myöskään ollut\nerikoisen vaarallinen. Mutta loppupuolella vuotta 1916 sai hän\napulaisikseen kaksi urkkijaa, jotka olivat 42. armeijakunnan\nvakoilijoita. Venäläistä sotaväkeä sijoitettiin kaupunkiin vuosien\n1916 ja 1917 vaihteessa 150 miestä.\n\nKoko vuoden 1916 sai Kajaanin etappi toimia jotakuinkin rauhassa,\nmutta vuoden 1917 alkupuoli muodostui aktivisteille hyvin\nkohtalokkaaksi. Mikkelistä käsin tuli santarmeja, jotka tammikuun\n10 p:nä yrittivät vangita Elja Rihtniemen, mutta hänen onnistui\nrohkean neuvokkaasti paeta. Sitten tuli vangitsemisia tuhka tiheään,\njoten etapin viimeisetkin toimihenkilöt katsoivat viisaimmaksi paeta\nRuotsiin. Venäjän vallankumouksen jälkeen kotiutuivat kuitenkin\nmaanpakolaiset ja pidätetyt.\n\nHuolimatta kevättalvella 1917 tapahtuneista lukuisista pidätyksistä\nja etappimiesten paosta saattoi etappi kuitenkin toimia runsaasti\n_kaksi vuotta_. Tämä johtui monestakin syystä. Ensiksikään eivät\nvenäläiset alussa ymmärtäneet kiinnittää huomiota tähän syrjäiseen\nsisämaan seutuun. Toisekseen etapin varsin venyvät reitit ynnä\nsen perin luonnollinen itsehakuinen toiminta ja järjestely --\nerittäinkin reittien alkutaipaleen luotettavat käymätalot --\nsuojasivat sitä. Ja lopuksi asiaan ratkaisevasti vaikutti nuorten\naktivistien vaaroja ja vaikeuksia pelkäämätön toimintatarmo.\n\nMutta Kajaanin etapin toiminta ei ollut pelkästään varsinaista\netappityötä, nim. miesten kuljetusta; myöskin _isänmaallisen\nherätystyöntekijänä_ sillä -- kuten muillakin etapeilla -- oli\ntavattoman suuri merkitys. Huolimatta suurmiestemme herätyshuudoista\nkulki kansamme valtava enemmistö vielä maailmansodan kynnyksellä\nsilmät puoliummessa; ja ne, jotka onnettoman asemamme huomasivatkin,\nolivat toivottomuuteen sortumassa. _Jääkäriliike sellaisenaan oli\nkuin suuri mylly, joka jauhoi kansastamme välinpitämättömyyden,\nsaamattomuuden ja epätoivon kuonan_. Vasta tällöin Kainuunkin kansa\nalkoi käsittää, että Suomen täytyi päästä itsenäiseksi ja että se\nsuorastaan oli kansallisen olemassaolomme elinehto. -- Eräs entinen\nMuurmanin legioonalainen lausuu painavasti: \"Vasta tulevaiset\naikakirjat osaavat oikein arvostella jääkäriliikkeen miesten tekojen\ntäyden merkityksen, mutta nykyisenkin polven, koko Suomen kansan,\nyksinpä kapinassa hävinneiden työläistenkin olisi kiitollisuudella\nmuistettava niitä miehiä, jotka ensimmäisinä uskalsivat kaikkensa\nvapaan, itsenäisen Suomen luomiseksi.\"\n\n\n\n\nJääkärietapit.\n\n\n\"Jääkäripataljoona 27\" oli toukokuun 31. p:nä 1916 siirretty Saksan\nitärintamalle. Miesten tulo Suomesta oli jo toukokuusta lähtien 1916\nmilt'ei pysähtynyt, ja kuitenkin oli _täydennysmiehistön_ saapuminen\nhyvin tarpeellista täyttämään niitä aukkoja, joita sota toi\ntaistelurivistöön -- eikä joukon vahvuus muutenkaan ollut liiallinen.\nSitä paitsi oli jääkäreissä syntynyt ajatus _toisen suomalaisen\njääkäripataljoonan perustamisesta_. -- Nämä tarkoitusperät\nsilmämääränä päätettiin muodostaa _kaksi uutta etappitietä_,\nläntinen ja itäinen. Näiden järjestäjiksi ja hoitajiksi valittiin\npataljoonan rohkeimpia ja kylmäverisimpiä miehiä. Tarkoituksena\noli, että jääkärit eivät itse esiintyisi värväreinä, vaan että\nhe toimittaisivat rajan yli muiden värväämät miehet. Jääkärit\nluulivat myös, että he voisivat paremmin toimia etappimiehinä kuin\npaikalliset asukkaat, sillä näiden oli venäläisten ja viranomaisten\ntaholta johtuneen ankaran vainon takia hyvin vaikea suoriutua.\nTällöin eivät jääkärit ja saksalaisten Tukholmassa ylläpitämä\netappitoimisto tienneet, että tilanne Etelä- ja Keski-Suomessa oli\nniin äärimmäisen vaikea, että itse värvääminenkin tyrehtyi, vaan\nhe luulivat, että värvätyitä oli paljon, kun vain tiet saataisiin\npysymään auki rohkeiden miesten välityksellä.\n\nKumpaankin etappiin, sekä läntiseen että itäiseen, valittiin 13\nmiestä, siis yhteensä 26. Elokuun lopussa ja syyskuun alkupäivinä\n1916 miehet kulkivat pienenpuoleisina ryhminä Tornionjoelle\nja alkoivat painua sydänmaihin etappilinjojansa järjestämään.\nLäntisen etapin päällikkö oli joukkueenjohtaja _Aarne Sihvo_\nja itäisen etapin ylijoukkueenjohtaja _Friedel Jacobson_.\n_Läntisen etapin_ alkupää oli Tornionjoen Korpikylä, mistä se\nvetäytyi osapuilleen yhdensuuntaisesti rannikkoradan kanssa\n(Tervola-Simo-Kuivaniemi-Ylikiiminki) loitoten siitä eteläpäässä\nlähelle Jyväskylää. _Itäinen etappi_ otti lähtökohdakseen\nYlitornion tienoon, kulkien lähipitäen yhdensuuntaisesti\nläntisen etapin kanssa, mutta kuitenkin melko etäällä sisämaassa\n(Ranua-Pudasjärvi-Puolanka-Hyrynsalmi) päätepisteinään\nKajaani-Nurmes. Sivumennen mainittakoon, että kun eräs itäisen\netapin joukkue saapui synkän erämaan siimeksessä olevalle Konttijoen\nsuurelle tukkikämpälle, he riemukseen näkivät oven yläpuolella\nkirjoituksen \"_Deutschland, Deutschland über alles_\" (= Saksa,\nSaksa yli kaiken), mistä he huomasivat, että kämpässä oli ennenkin\nmajaillut \"pitkän-matkan-miehiä\" -- nimitys, jota kansa tavallisesti\nkäytti jääkäreistä.\n\nLäntisen etapin tarina oli hyvin lyhyt; se oli juuri syyskuun\npuolivälissä ennättänyt järjestyä, kun sen päällikkö Aarne Sihvo\netapin asioissa Jyväskylässä tuli lokakuun 2. p:nä 1916 vangituksi\nja kahden muun jääkärin kanssa teljetyksi Shpalernajaan. Seurauksena\noli etapin hajaantuminen, sillä sen asemapaikat tulivat Sihvon\npapereista vihollisen tietoon. Miehet vetäytyivät Ruotsiin, mutta\naikoivat järjestää uuden etappilinjan. Näissä toimissa ollessaan\nuuden linjan eteläpään jääkärit sekä Ruotsissa asioilla ollut\nitäisen etapin jääkäri _Sven Weckström_ joutuivat joulukuun 11. p:nä\n1916 aseelliseen yhteenottoon Oulun läänin maaherran lähettämän\nneljän poliisin ja kuuden venäläisen sotamiehen kanssa -- Simon\ntakalistolla, Maaninkajärven niittysaunan edustalla. Tämä kuuluisaksi\ntullut _Simon kahakka_, jossa jääkärit näyttelivät erittäin uljasta\nosaa, päättyi siten, että eräs nuori jääkäritarjokas kaatui ja\nWeckström, saatuaan 40 haavaa ruumiiseensa susihaulipanoksesta ja\nkiväärinkuulista, joutui vangiksi, samoin eräs toinen jääkäri. Heidät\nvietiin Oulun läänin vankilaan, mistä he Venäjän vallankumoushumussa\nvapautuivat. Toiset jääkärit pääsivät verissä päin pakenemaan --\nensin ystäviensä luo ja sitten Ruotsiin.\n\nMutta vaikka läntisen etapin yrityksillä ei ollut onnea, niin ns.\n_Simon kahakalla_ oli kuitenkin _suuri isänmaallis-siveellinen\nmerkitys_. Se oli ensimmäinen avoin taistelu Suomen maakamaralla\nsuomalaisten ja venäläisten välillä jälkeen 1808-09 vuosien sodan.\nTapaus herätti tavattoman suurta huomiota varsinkin Peräpohjolassa ja\nkautta koko Suomen.\n\nSimon kahakan eli Maaninkajärven taistelun tapahtumapaikalle on\nkymmenen vuotta sitten pystytetty mahtava muistopatsas.\n\n_Itäisen etapin tarina_ ei ollut yhtä kohtalokas kuin läntisen --\npaitsi että se menetti piiristänsä urhean jääkärin -- Weckströmin.\nMutta senkin saavutukset etapilla olivat hyvin vähäiset. Miehiä ei\njuuri ensinkään saapunut. Kuljetusvaikeudet olivat suunnattomasti\nsuurentuneet, niin että niistä kymmenkunnasta ryhmästä (à 2-6 miestä)\nnuoria miehiä, jotka oli lähetetty, oli viime aikoina usea ryhmä\njäänyt ankaran valvonnan takia välille ennen Ruotsin rajaa, ja niihin\nkuuluvien oli ollut pakko palata takaisin kotiseuduilleen; vain noin\n15 miestä oli onnellisesti päässyt Ruotsin rajan yli.\n\nUlkonaisiin saavutuksiin nähden oli siis tulos itäisenkin etapin\ntoiminnasta sangen pieni. Näin ollen oli toisen jääkäripataljoonan\nsyntyminen sula mahdottomuus, mutta silti oli näidenkin\nvelvollisuutensa täyttäneiden, rohkeitten miesten uhrautuva toiminta\n_suuriarvoinen_ maaperän muokkaamiseksi vapaussotaamme varten.\n\nHyrynsalmen _Halla_ oli jääkärien tärkeä keskusasema, jossa Jacobson\npääasiallisesti asuikin ja jonne kaikkikin jääkärit lähtönsä edellä\nkokoontuivat. Hallaan oli tullut joulukuussa 1916 myös kaksi arvoisaa\nvierasta, molemmat vanhaan aktivistiseen puolueeseen kuuluvia,\nmaisteri _Herman Stenberg_ ja tohtori _W. O. Sivén_. Edellinen oli\nsaapunut joulukuun alussa ja jälkimmäinen joulukuun keskimailla.\nPakolaisia olivat molemmat ja santarmien ahdistamia.\n\nKun Jacobson jääkäreinensä hankkiutui lähtemään Hallasta, seurasivat\nnämä molemmat kunnianmiehet mukana jakaen tuon 500 kilometriä pitkän,\nseikkailurikkaan matkan vaivat jääkärien kanssa. Tammikuun 14. p:nä\n1917 kello 3 aamulla oli Jacobsonin retkikunta onnellisesti Ruotsissa.\n\n\n\n\nJääkäritilastoa.\n\n\nVärväyksen tulokset värväyksen alussa ja silloin kuin se oli\nantoisinta -- 1915 syyskuusta -- vuoden 1916 huhtikuuhun.\n\nVirallinen tilasto miehien saapumisesta Suomesta Lockstedtiin:\n\n          Syyskuu    88\n          Lokakuu   168\n    1915  Marraskuu 252\n          Joulukuu  260\n          Tammikuu  234 -- 1002\n          Helmikuu  289\n    1916  Maaliskuu 201\n          Huhtikuu   44 -- 1536\n\nPfadfindereistä, joita kaikkiaan oli 182, oli leirillä pataljoonan\nsyntyessä 143 miestä ja poistuneista palasi pataljoonaan myöhemmin 5\nmiestä.\n\nSuomalaiseen jääkäripataljoonaan kirjoittautuneiden kokonaisluku on\n1.930; tähän voidaan vielä lisätä viitisenkymmentä miestä, koska\ntiedot täydennysjoukkoon saapuneista eivät ole ehdottomasti\nluotettavia, syystä että täydennysjoukon sotilaskantakirja\nvalitettavasti on hävinnyt.\n\nMainitut 1.980 miestä eivät koskaan yht'aikaa kuuluneet pataljoonan\npiiriin, vaan osa oli komennettu erilaisiin sotilaallisiin tehtäviin,\nkuten värväys- ja etappitoimiin ym., jotkut erosivat myös sairauden\nvuoksi tai muista syistä. -- Yleinen keski-ikä oli rintamalle\nlähdettäessä 23.5 vuotta. -- Pataljoonaan oli liittynyt miehiä\nkaikista yhteiskuntaluokista.\n\n\n\n\nEtappitilastoa.\n\n\n  Pfadfindereitä (Tornion-Karungin kautta) noin .............. 150\n  Saksasta ym. saapuneita (merimiehiä ym.) ...................  60\n  Merenkurkun kautta syksyllä (40) ja kevättalvella 1916 ..... 350\n  Tornion kautta välittömästi ................................ 100\n  Kemin kautta (välittömästi ja välillisesti) myöh. vaihe (50) 800\n  Tervolan kautta välittömästi ............................... 225\n  Muurolan ja Oulun (Kyläjoelta) kautta suoraan ..............  50\n  Kajaanin kautta välittömästi ............................... 200\n  Rovaniemen kautta pohjoisia teitä ..........................  28\n  Jääkärietappien lähettämät (pohjoisia teitä) ...............  17\n                              Lockstedtiin menneitä yhteensä 1.980.\n\n\n\nSotapakolaistilastoa.\n\n\n    Kajaanin kautta ...................................... 500\n    Hallan kautta ........................................ 160\n    Nurmeksesta suoraan ja Kuopion kautta ................ 840\n                                                    Yhteensä 1.500.\n\nKun Muurolan ja Tervolan etapit tuhoutuivat kesällä ja syyskesällä\n1916, niin Kajaanista lähetetyt saatettiin tämän jälkeen\nTornionjoelle saakka.\n\n\n\n\nSekä värväyksen että etappityön vaikeudet.\n\n\nPaitsi maahamme sijoitettua, noin 100.000 mieheen nousevaa venäläistä\nmiehitysjoukkoa oli kolme erittäin valpasta urkintaelintä, nim.\n_santarmisto, rajavartiosto_ ja tästä muodostettu erityinen\n_vastavakoiluosasto_. Alussa olivat rajavartiot sijoitetut vain\nRuotsin rajan lähimmälle alueelle, Tornionjokilaaksoon, mutta kun\njääkärien värväystä suomalaispataljoonan perustamisen jälkeen\nharjoitettiin sangen laajasuuntaisesti, järjestettiin vielä toinen,\n _sisempi vartiolinja_ Kemijokilaaksoon (Kemistä Rovaniemelle)\nmarraskuussa 1916. Kemijoen länsipuolisella alueella liikkujia varten\noli annettu aivan erikoisia, kovennettuja määräyksiä: vaadittiin\npaitsi tavallisia valokuvapasseja, että kaikkien 18-35:n ikävuoden\nvälillä olevien tuli saada Oulun läänin lääninhallituksesta aivan\nerityinen lupa, jos halusivat liikkua Oulua pohjoisempana. Sitten\nkun oli kokonaan lakattu antamasta ulkomaanpasseja tämänikäisille,\nmäärättiin kaikki tällaiset henkilöt pidätettäviksi Oulun asemalla ja\nsitten vietäviksi poliisikamariin lähempiä toimenpiteitä odottamaan.\n-- Sitä paitsi olivat kaikki Pohjanlahden rannikkokaupungit vahvasti\nvartioituja ja asukkaiden liikkuminen merellä oli ankarasti\nsäännöstelty.\n\nVenäläisten urkkija- ja vakoilujärjestelmän saattoi hyvin ymmärtää,\nsillä olihan jääkäriliikkeen tunnussana: \"Irti Venäjästä!\" Ja\ntaistelivathan jääkärit sittemmin ilmeisesti Venäjän vihollisten\nriveissä. Mutta että suomalaiset saattoivat tarjota venäläiselle\nurkkijajärjestelmälle apuansa, on suomalais-isänmaalliselta\nnäkökannalta arvosteltuna murheellinen erehdys, jopa suorastaan rikos.\n\nSe suomalainen viranomainen, joka silmäänsä räpäyttämättä\nennen muita ojensi avustavan kätensä venäläisen santarmiston\nja sotilasvakoilun edustajille, oli Oulun läänin silloinen\nkuvernööri _Axel Fabian af Enehjelm_, suomalainen aatelismies\nja sotilasarvoltaan eversti. -- Hänen kaikki toimenpiteensä\ntarkoittivat jääkäriliikkeen tukahduttamista. Hänen santarmistolle\nantamansa apu oli \"ehdoton\". Mm. olivat kuvernööri ja hänen\napulaisensa hyvin halukkaita toimittamaan santarmistolle erinäisten\nhenkilöiden valokuvia. Sellaisille, jotka avustivat viranomaisia\nsotavankien ja Lockstedtiin-menijöiden vangitsemisessa, luvattiin\njoka kerta _rahapalkintoja_, jota vastoin sotapakolaisten ja\njääkärien suosijoita uhattiin _sotalain kaikella ankaruudella_.\nEräs työnjohtaja, Taavetti Lukkarinen, joka oli joutunut kiinni\nsotapakolaisten avustamisesta, jätettiin rajavartioston päällikön,\neversti Katrskijn käsiin hirtettäväksi. Teloitus pantiinkin\ntäytäntöön. Kuvernööri af Enehjelm olisi hyvin voinut vaikuttaa\nLukkarisen armahtamiseksi, mutta hän ei puuttunut asiaan, sillä hän\nnähtävästi tahtoi asettaa esimerkin siitä, miten niiden käy, jotka\nsotavankeja ja jääkäreitä avustavat. Seurauksena olikin, että kansa\nOulun läänissä oli äärimmäisen pelon ja säikähdyksen vallassa,\njoten jääkärietappien oli tämänkin johdosta hyvin vaikea toimia. af\nEnehjelmin ajojahti jääkäreitä vastaan ilmeni siinäkin muodossa, että\nhän perusti _salaisia poliisiasemia_ niille paikkakunnille, joiden\nkautta tiet veivät Vaasan ja Kuopion lääneihin. Sitten lähetettiin\npoliisikomennuskuntia maaseudulle pitämään kotitarkastuksia\njääkärien majoittamisten johdosta. Yksi tällainen komennuskunta juuri\naiheutti ennen mainitun _Simon kahakan_. Kuvernööri af Enehjelmin\nviimeisiä toimenpiteitä oli 100-miehisen poliisikomennuskunnan\njärjestäminen. Se oli kivääreillä aseistettu ja jaettu kahdeksaan\n12-miehiseen osastoon, joita sitten lähetettiin eri paikkoihin\netappiteiden varsille, parhaisiin etappitaloihin, joissa raskain\nmielin seurattiin Oulun poliisikomennuskuntien mellastelua.\nMutta kauan ei tätä \"Enehjelmin kaartin\" uhkaa ja komentoa\nkestänyt. Vallankumous pyyhkäisi sen jäljettömiin -- niinkuin sen\nperustajankin, kuvernööri af Enehjelmin.\n\n\n\n\nTiedustelutoiminta.\n\n\nTiedustelutoiminnan merkitys oli jo alun perin selviö niille nuorille\nmiehille, jotka odottelivat Lockstedtin kurssiasian ratkaisua.\nNiinpä muun muassa ne neljä matkavalmista, Janne Ahlroth (nyk.\nArajuuri), Friedel Jacobson, Aarne Snellman ja Sven Weckström, jotka\nkaikkein ensimmäisinä Suomesta lähtivät, Lockstedtin leiri lähimpänä\npäämääränään, ajattelivat, mitä he veisivät Saksan pääesikunnalle\n\"_tuliaisiksi_\". -- Ennen lähtöään he harjoittivat viikon ajan\nvakoilua, jotta heillä olisi mukanaan jotakin tiedusteluaineistoa.\nTätä varten he yhdessä maisteri J. W. Snellmanin ja insinööri\nB. Pauligin kanssa piirsivät karttoja Helsingin ympäristön\nlinnoituksista ynnä satamista ja määräsivät Metsätieteellisestä\nlaitoksesta lainaamallaan teodoliitilla eli kulmamittauskoneella\nvenäläisten laivojen ankkuripaikat Kruunuvuoren selällä sekä\nvalokuvasivat talviteloillaan olevan laivaston. Kartat suurennettiin\nMetsätieteellisen laitoksen kartansuurennuskoneella ja\nvalmistettiin Kirkkokadun 4:nnessä, eräässä ylimmän kerroksen\nnurkkahuoneessa. Nuorten työhön suhtautuivat Metsätieteellisen\nlaitoksen opettajat isänmaallisella ymmärtämyksellä, varsinkin\ntohtori _Werner Cajanus_-vainaja, jota Saksaan-menijät kävivät ennen\nlähtöään hyvästelemässäkin. Ylioppilaat vapautettiin muista töistä ja\nheidän sallittiin työskennellä lukittujen ovien takana. Laivastosta\ntehty kartta annettiin jonkun välikäden kautta eräälle suomalaisten\ntoimikunnalle Saksan yleisesikuntaan lähetettäväksi.\n\nOlemme tämän vähäpätöisen kertomuksen selostaneet\nyksityiskohtaisesti, sillä se osoittaa, millä innolla nuoret\nLockstedtiin-lähtijät tahtoivat palvella Saksaa. Ja se oli ehkä\nsiemen siihen laajaan _tiedustelutoimintaan_, johon suomalaiset\njääkäriliikkeen aikana myöhemmin ryhtyivät. Kertomuksemme osoittaa\nmyöskin, miten perinpohjaisesti nuoret työnsä suorittivat; se\nviittaa myös vastaiseenkin tarkkuuteen, jota suomalaiset yleensäkin\ntiedustelutoimintaa harjoittaessaan noudattivat.\n\nOn myöskin huomattava, että tällaista tiedustelutoimintaa\nuurastivat useimmat värvärit syksyn 1915 aikana. Semminkin se\nylioppilasvärväystoimisto, jota ruvettiin kutsumaan \"_Liisankadun\ntoimistoksi_\", otti värväys- ym. aktivistisen toiminnan ohessa\ntiedustelunkin ohjelmaansa. Kun tämän toimiston kaksi sangen\ntoimeliasta jäsentä, ylioppilaat _Ragnar Heikel_ ja _Erik\nMalmberg_, olivat toimistonsa asioissa vähän ennen joulua pakotetut\nkäymään Ruotsissa, eivät he enään voineetkaan palata takaisin,\nsillä santarmit olivat jouluaattoiltana sulkeneet toimiston. He\nasettuivat sitten Ruotsin Haaparannalle ja antautuivat _Saksan\nYleisesikunnan tiedusteluosaston palvelukseen_, täällä perustaen\ntekaistun toiminimen \"_Firma Hansson & Lund_\", joka \"firma\" harjoitti\nvarsin huomattavaa ja taitavaa tiedustelutoimintaa. \"Firma\"\ntoimi Tukholmassa olleen Saksan Yleisesikunnan tiedusteluosaston\n_alaosastona_, mutta sai kuitenkin itsenäisesti suunnitella ja\njärjestää työnsä. Sen toiminta oli hyvin monipuolista laatua, koskien\nsota-asiain tiedustelun kaikkia aloja -- ja yksinpä sabotaasiakin.\n\nTämän tiedustelutoimen Tukholman pääkonttorin suomalaisena johtajana\noli maisteri _J. W. Snellman_ ja avustajana maisteri _Isak Alfthan_.\n\nSaksan meriesikunnan tiedustelutoimintaa, jonka etunenässä olivat\nsaksalaiset Lassen-veljekset, hoiti erittäin ansiokkaasti _Eero\nHeickell_ (Kuussaari) varsinkin Ruotsiin paettuaan, mutta osaksi\njo Torniossa olonsakin aikana. Hänellä oli paljon ala-agentteja\nja hänen kauttaan kulkivat kaikki mainitun esikunnan itään ja\nkaakkoon, vieläpä Jäämerelle saakka suuntautuvat tiedustelulinjat.\nRuotsiin komennusta varten Heickell sai Saksassa passin, jossa\nolevan valokuvan alle oli merkitty _Carl Ek -- preussilainen_. Tällä\nnimellä hän oli tunnettu ollessaan Saksan meriesikunnan palveluksessa\nRuotsissa.\n\nTiedustelutoiminta oli epäilemättä vaarallista työtä, mutta se oli\nmyös erinomaisen tärkeätä. Suomalaiset ponnistivat kaikki voimansa\nsuorittaakseen heille uskotun tehtävän mitä tunnollisimmin. Ja\nvarmaan tämäkin toiminta vaikutti, että saksalaiset yhä enemmän\nkiinnittivät huomionsa suomalaisten pyrkimyksiin.\n\nYksin sabotaasiakin (tuhotoimintaa) \"firma\" valmisteli, ryhtyen\ntoimenpiteisiin Venäjän, Englannista lähetettyjen suurien\nsotatarvevarastojen tuhoamiseksi Kilpisjärvellä, Vardössä,\nKirknäsissä ja Salmijärvellä -- vieläpä Arkangelissakin. Suunnitelmaa\nnäin suuressa mittakaavassa ei tosin voitu erään tilapäisen seikan\njohdosta toteuttaa muuta kuin Kilpisjärvellä, missä neljä jääkäriä\nkesäkuun 6. p:nä 1916 räjähdytti ja poltti suuren venäläisen\nsotatarvevaraston; sen arvo oli noin 4-5 miljoonaa Suomen markkaa.\n\n\n\n\n\n27. KUNINKAALLINEN PREUSSILAINEN JÄÄKÄRIPATALJOONA.\n\n\n\n\nElokuun 31. p:ää 1915 on pidettävä Jääkäripataljoonan\nvirallisena perustamispäivänä, sillä silloin uuden pataljoonan\npäällikkö, majuri _Bayer_, juhlallisesti ilmoitti molemmille\nmusketööri-(Feldmeister-)komppanioille, että Hänen Majesteettinsa\nSaksan Keisari Wilhelm II oli nähnyt hyväksi määrätä, että\nsuomalaisjoukko oli uudelleen järjestettävä ja että se sai nimekseen\n_Lockstedtin harjoitusjoukko_ (\"Ausbildungstruppe Lockstedt\").\nTässä samassa tilaisuudessa majuri Bayer luki pataljoonan\nperustamiskäskyn, salaisen virallisen asiakirjan, joka oli oleva\njääkäripataljoonan peruslakina, sisältäen kaikki joukkoa koskevat\nuudistus- ja muutosmääräykset sekä myöskin jääkärien annettavat\nselitykset (XII kohta) ja heidän velvollisuutensa (XIII kohta).\nNämä kaksi kohtaa olivat jääkäreille raskaat. Kunkin jääkärin tuli\nallekirjoittaa seuraava selitys: _\"Minulle on tehty tiettäväksi,\netteivät Saksan sotilasviranomaiset ota mitään velvollisuuksia\nminun myöhemmin Saksan kansalaiseksi saattamiseeni enemmän kuin\navustamiseenikaan nähden, jos Saksan joukoissa sattuisin tulemaan\ntyökyvyttömäksi. Edelleen on minulle ilmoitettu, etteivät omaiseni\nvoi Saksalle tehdä mitään vaatimuksia siinäkään tapauksessa,\nettä tulisin invaliidiksi taikka menettäisin henkenikin\"_[16] Ja\nXIII kohdassa sanotaan jääkärien velvollisuuksista: -- -- --\n_\"että hän on velvollinen kaikin voimin ja kaikkialla palvelemaan\nSaksan valtakuntaa, että hänen on toteltava kaikkia esimiestensä\nmääräyksiä, että hänen on alistuttava tottelemaan Saksan valtio-\nja sotilaslakeja samoinkuin sodankäyntiä koskevia määräyksiäkin.\"_\nOuto ja nöyryyttävä oli myöskin perustamiskäskyn VI kohta, jonka\nmukaan saksalaisten sotamiesten ei tarvinnut esimiehinään kunnioittaa\njääkärien upseeriarvoisia suomalaisia päälliköitä, mutta näiden\nkyllä saksalaisia aliupseereja. Kaikkeen tähän jääkärit alistuivat\npalvellakseen isänmaatansa ja saattaakseen Suomen itsenäiseksi.\n\nVaikka siis pataljoonan perustamiskäskyssä olikin eräitä jääkäreille\noutoja ja nöyryyttäviä kohtia, voidaan kuitenkin sanoa, että\nnyt vasta alkoi reippaan, päämäärästä tietoisen toiminnan -- ja\nvaloisampi suurien toiveiden aika. Lockstedtissä alkoi vakava\nsotilasharjoittelu ja Suomessa aktivistien rohkea, uhrautuva toiminta\nsuuren miehistömäärän hankkimiseksi Saksaan. Heti perustettiin kaksi\nerikoisjoukkoa, nim. pioneeri- ja konekiväärikomppania, ja tämäkin\nuusi järjestely viittasi laajakantoisiin suunnitelmiin.\n\nKun käsky pataljoonan täydentämisestä tuli Suomessa tiedoksi vasta\npaljon myöhemmin, kuin Saksassa luultiin, ja kun siis miehiä ei\nkuulunut, ryhtyi pataljoonan päällikkö, majuri Bayer toimenpiteisiin\nmiehistön värväämiseksi Saksan eristysleireissä olevien suomalaisten\nkeskuudesta. Näin tuli joukkoon paljon hyvääkin ainesta, mutta\nmyös sellaista, mistä myöhemmin kaikenlaisten rettelöiden\nmuodossa oli pataljoonalle harmia ja haittaakin. Samasta syystä\nja silmällä pitäen saksalaisten mahdollista hyökkäystä Pietaria\nvastaan otettiin majuri Bayerin aloitteesta pienehkö määrä (noin\n15 miestä) itämerenmaakuntalaisia pataljoonaan; tämä toimenpide\nluonnollisesti oudoksutti ja katkeroitti suomalaisia. Kuten jo\nmainittu, Saksassa ei näytty kyllin selvästi käsitetyn, mitä\näärettömiä vaikeuksia jääkärien värväys Suomessa tuotti, vaan oltiin\nkärsimättömiä sen johdosta, ettei rekryyttien hankinta sujunut\nsuuremmalla nopeudella. Syyskuun puolivälissä alkoi kuitenkin uusia\nrekryyttejä tulla Suomesta, alussa tosin niukanlaisesti, mutta\nkuitenkin yhtäjaksoisesti, joten pataljoonan miesluku jo ennen\njoulukuun puoliväliä 1915 oli kasvanut 800:ksi. Ensimmäisen ja\ntoisen komppanian lisäksi voitiin näin ollen jo perustaa kolmas ja\nneljäs. Seuraavan vuoden maaliskuulla perustettiin vielä ensimmäinen\ntykistö-osasto. Kuten olemme osoittaneet, miesten lukumäärä kasvoi\nsitten kasvamistaan; huhtikuulla 1916 se oli jo 1536.\n\nMarraskuun 7. p:stä 1915 ruvettiin joukkueenjohtajille ja\nryhmänjohtajille pitämään luentoja sotatieteen eri aloilta.\nMiehistöä harjoitettiin ankarasti. Uusien tulokkaiden opettaminen\nannettiin suomalaisen päällystön tehtäväksi. Pataljoona sai myös\noman soittokunnan. Jo tammikuulta 1916 lähtien puhuttiin pataljoonan\nmahdollisesta rintamalle lähettämisestä, mitä jääkärit itse, muutamia\nverraten harvoja lukuunottamatta, yleensä hartaasti halusivat.\nToiselta puolen he hyvin ymmärsivät, etteivät he olleet tulleet\nSaksaan taistellakseen saksalaisten riveissä -- Suomen itsenäisyyden\nluominenhan oli heidän tietoinen ja selvä päämääränsä -- mutta\ntoiselta puolen he taas käsittivät, että he välttämättömästi\ntarvitsivat harjoitusta itse sodankäynnissä rintamalla. -- Toukokuun\n3. p:nä 1916 olikin H. M. Keisari allekirjoittanut pataljoonan\nliikekannalleasettamismääräyksen, ja saman kuun 31. p:nä lähtivät\nSuomen pojat rohkein mielin Saksan itärintamalle antaaksensa\nverivihollisillemme venäläisille taas pitkästä aikaa suomalaisten\niskun esimakua.\n\nLockstedtin harjoitusjoukkoa luotaessa oli jääkärien yleinen mieliala\nvallan toinen kuin pfadfinder- ja musketöörikautena; toivottomuus\nja epävarmuus oli väistynyt, ja valoisat toiveet päämäärän\nsaavuttamisesta täyttivät jääkärien sydämet. Kurja, vihollisen\ntallaama isänmaa oli heille kaikki kaikessa, lujat ja kalliit olivat\nne siteet, jotka liittivät heidät kotimaahan. Varsin voimakkaina ja\nsyvinä ilmenivät jääkärien tunteet heidän viettäessään ensimmäistä\njoulua vieraalla maalla. Melkein lapsenomainen oli ilo ja kuumeinen\noli touhu juhlanviettoa valmisteltaessa. Kaikki puhdistettiin,\njärjestettiin ja siistittiin. Joka tuvassa oli oma pieni joulukuusi\nkynttilöineen, ja kaikkialla kohtasi silmää suuren juhlan leima.\nJääkärinkin sydän irtaantui hetkiseksi raskaasta todellisuudesta,\nja kotoiset muistot lämmittivät sitä. -- Kukin komppania kokoontui\nkello 6 illalla omaan lukusaliin, missä runsas juhlaohjelma\nvaatimattomine joululahjoineen, puheineen, lauluineen ja runoineen\nsuoritettiin. Joukkueenjohtaja, maisteri _Runar Appelberg_ puhui\nmieleenpainuvasti soturitovereilleen:\n\n\"Siellä kotona alkaa joulu-ilta nyt hämärtyä. -- -- -- Tuhansin\nsäikein tänä iltana muistot, toiveet ja ajatukset liittävät meidät\nomaisiimme. Vaikka vietämmekin joulumme vieraalla maalla, tunnemme\ntoki voimakkaammin kuin koskaan, miten kuulumme yhteen omiemme\nkanssa.\" Kosketeltuaan joulun merkitystä hän jatkoi: \"Kaikella\nsuurella, mikä maailmassa tapahtuu, on vähäinen alku. Niin mekin\ntoivomme, että meidän heikosta yrityksestämme kerran on orastava\nSuomelle suuri ja valoisa tulevaisuus. Niinkuin kerran Itämaitten\ntietäjät, tahdomme mekin seurata tähteämme ja vaikeuksista ja\nvastuksista huolimatta avata itsellemme tien sielläkin, missä muut\neivät mitään tietä voi nähdä ja uskoa päämääräämme silloinkin, kun\nmuilla ei sellaista edes ole. Ei koskaan suomalainen nuoriso liene\nviettänyt jouluansa sellaisissa oloissa kuin me nyt. Ei koskaan\nsuomalaisen nuorison edessä ole ollut sellaista tehtävää kuin se,\nminkä tuleva vuosi meidän suoritettavaksemme asettaa. Tehköön tämä\najatus meidät nöyriksi ja vahvoiksi. Näissä merkeissä vietämme tämän\njoulun. Kenties se monellekin on viimeinen. Näillä sanoilla toivotan\nteille, toverit, hauskaa joulua\".\n\nErikoista muistamista ansaitsee myös Tukholmassa olevien Suomen\naktivistien jääkäreille lähettämä joulutervehdys, sillä siitä huokuu\nse korkea käsitys ja ne suuret toiveet, jotka isänmaan ystävillä oli\njääkäreistä ja jääkäriliikkeestä. Tervehdys kuului näin:\n\nHerrat Jääkärit! Te, Saksanmaan suomalainen legioona, olette se luja\npohja, johon koko meidän äärettömän epävarma yrityksemme nojaa.\nTeidän harteillanne se nyt on, kasvakoot ne vahvoiksi kantamaan\ntaakkansa arvokkaasti. -- -- -- Kenties muona teistä välistä tuntuu\nriittämättömältä, ja leipä on niukkaa. Muistakaa silloin, että\nkuulutte kansaan, joka on tottunut leipäänsä sekoittamaan pettua\nja että te nyt juuri valmistaudutte kulkemaan sen armeijan jälkiä,\njoka muinoin viluissaan ja nälissäänkin osasi voittaa -- -- --. Kun\nläksitte kotoanne tuntematonta tulevaisuutta kohti, olitte vain pieni\njoukko pioneereja. Teidän uskonne ja rohkeutenne on nyt tarttunut\nvanhoihin ja varovaisiinkin. Mikäli saattaa havaita, on koko isänmaa\nottanut teidän asianne omakseen. Kaikkien puolueitten johtomiehet,\nkieleen ja säätyyn katsomatta, työskentelevät kotimaassa meidän\nkanssamme ja meidän hyväksemme. Se on hiljaista ja vaikeata työtä\nkeskellä kavalia väijyjöitä ja vaatii tuskin vähemmän sankarimieltä\nkuin se työ, minkä suoritusta isänmaa teiltä odottaa. Pian koittaa\nuusi päivä. Varmaan se on kohtalokkaampi kuin yksikään ennen\nkansamme eläneistä. Tulevaisuutemme on vielä hämärässä. Mutta\nmuistakaa, että teidän kauniiksi osaksenne on tullut voimakkaammin\nkuin useimpien muiden auttaa sen kirkastumista. Me tervehdimme teitä,\nHerrat Jääkärit, ja toivomme teille hauskaa joulua ja onnellista\nuutta vuotta.\n\nHilpein mielin ja juhlatunnelmin sekä sotilaallisin menoin\nviettivät jääkärit myös uuden vuoden aattoa. \"Pari minuuttia ennen\nklo 12 päällikkö komensi: _Huomio! Nouskaa!_ Sitten avattiin\nikkunat. Kuolemanhiljaisuus vallitsi saleissa. Tuntui kuin jokin\nsuuri ja mahtava olisi laskeutunut yllemme. -- Samassa jymähti\nkolme kanuunanlaukausta. Ikkunat tärähtivät, miehet vavahtivat.\nKomennuksesta ja täsmällisesti kajahti kolminkertainen hurraa-huuto.\nVuosi 1916 oli astunut Lockstedtin leirin suomalaiskasarmeihin\". Näin\nkertoo eräs jääkäri.\n\nRunebergin päivä, helmikuun 5. 1916 vietettiin kansallisjuhlan\ntavoin kaikenlaisten urheilujen merkeissä. Tällöinkin piti maisteri\n_Runar Appelberg_ sytyttävän puheen, lausuen mm. näin:\n\n\"Historia on meidän kansallemme määrännyt aivan erikoisen tehtävän.\nAina siitä ajasta saakka, kun Ruotsin valta loi Suomesta itselleen\nsuojamuurin Venäjää vastaan, me olemme seisoneet länsimaitten\näärimmäisinä itäisinä vartioina. Vartian paikka on vastuunalainen\npaikka -- -- --. Vartia ei voi ryhtyä neuvotteluihin vihollisen\nkanssa; hän voi vain seistä ja kaatua -- -- --. Kun me nyt\nvarustaudumme taisteluun Venäjää vastaan, muistakaamme, että juuri\ntähän taisteluun Suomen nuoriso sukupolvi sukupolvelta monen sadan\nvuoden aikana on valmistautunut. -- -- -- Älkäämme unohtako, että\ntuskin sata vuotta sitten esi-isämme Siikajoella, Lapualla ja\nOravaisissa paljastetuin asein astuivat samaa vihollistamme vastaan.\"\n\nNäistä juhlatilaisuuksista ilmenee, kuinka vakava, isänmaallinen\nja toivehikas se mieliala oli, joka jääkäreissä asui ennen heidän\nrintamalle lähtöään. Tosin saattoivat kaikenlaiset, varmempaa pohjaa\npuuttuvat huhut, jotka kertoivat, milloin rauhan solmimisesta\nvenäläisten kanssa, milloin rintamallelähdön lykkäytymisestä, vieläpä\npataljoonan hajoituksestakin, häiritsevästi vaikuttaa mielialaan,\nmutta pian ne osoittautuivat vääriksi ja olivat siis ohimenevää laatua.\n\nRunebergin päivän yhteydessä ylennettiin kuusi suomalaista\njoukkueenjohtajaa,[17] mm. Appelberg, ylijoukkueenjohtajiksi eli\nkomppanianpäälliköiksi.\n\nKorkeimmaksi suomalaiseksi päälliköksi eli pääjoukkueenjohtajaksi\n(Hauptzugführer) tuli _Erik Jernström_, joka tämän kunniakkaan,\nmutta erinomaisen vaikean ja edesvastuullisen toimensa täytti varsin\nansiokkaalla tavalla -- tasoittaen ristiriitoja sekä vaikuttaen\nkohottavasti ja yhdistävästi. Kaikki suomalaiset sotilasarvot\nkäsitettiin suhteessa saksalaisiin alipäällystöarvoiksi. Rintamalle\nlähdettäessä olivat komentosuhteet seuraavat:\n\nKoko joukon komentajana oli majuri Bayer ja hänen suomalaisena\napulaisenaan pääjoukkueenjohtaja Jernström. Pataljoonan komentajana\noli kapteeni Knaths. Komppanioita johtivat:\n\n 1. komppaniaa kapt. Höcker ja suom. Oberzugführer Ståhlberg (Jacobson)\n 2.     \"       \"    v. Mangold  \"        \"        Appelberg\n 3.     \"       \"    v. Coler    \"        \"        Öhqvist\n 4.     \"       \"    Ausfeld     \"        \"        Horn\n\n Konekiväärikompp. yliluutn. Stahel ja suom. Oberzugföhrer\n v. Bonsdorff\n Pioneerikompp. -- kapteeni Just     \"  \"    Mandelin\n Tykistöjaostoa -- luutn. Frantzen   \" zugühfrer Lesch.\n\nSitten oli pataljoonassa joukko muitakin saksalaisia upseereja, kuten\nkapteenit Heldt (Tukholmassa) ja Bade; yliluutn. Braun (patalj.\nadjutantti), sijaisupseeri Eller; aliupseeri Huyssen (ylioppilas),\njosta paljon pidettiin.\n\nPataljoonan koulutusta tarkastivat useat korkeat upseerit mm. eversti\nvon Zimmermann, kenraali von Roehl ja eversti Humboldt, antaen\ntunnustuksen pataljoonan ryhdille ja taistelukunnolle. Suomalaisiakin\nvieraili leirillä: Wetterhoff, Konni Zilliacus, A. v. Bonsdorff,\nSario, Hällfors, Saastamoinen ym.\n\nPataljoona oli sen tuleviin tehtäviin ja koulutustapaan katsoen\nmäärätty jääkäripataljoonaksi. Komppanian ampumasaavutukset olivat\nmainiot. Keväällä 1916 sai pataljoona vihreät jääkäripukunsa. Toukok.\n9. p:nä 1916 ilmoitettiin pataljoonan virallisen nimen olevan:\n\n_\"Königl. Preuss. Jägerbataillon 27\"_ eli 27. Kuninkaallinen\nPreussilainen Jääkäripataljoona.\n\n\n\n\nMajuri Maximilian Bayer.\n\n\nPfadfinderien isällinen johtaja ja jääkäripataljoonan luoja sekä sen\npäällikkö, majuri _Maximilian Bayer_ on syvälle piirtänyt nimensä\nsuomalaisjoukon historiaan.\n\nMajuri Bayer oli syntynyt toukokuun 11. p:nä 1872 Etelä-Saksassa,\nBadenin Karlsruhessa. Hän oli vanhaa sotilassukua ja oli\nsaanut huolellisen upseerikasvatuksen. Kohottuaan kapteeniksi\nhän otti vuosina 1904-05 yleisesikuntaupseerina osaa\nsotaretkeen _Herero_-kansaa vastaan Saksan Lounais-Afrikassa.\nSotilasharrastustensa ohella hän esiintyi myös kirjailijana. Majuri\nBayerin varsinainen elämäntyö oli ehkä Saksan partiopoikaliiton\njärjestäminen. Hänen ihanteellinen maailmankatsomuksensa\nsotilaallisen koulutuksen ohessa teki hänestä erittäin sopivan\nnuorison kasvattajan. Maailmansodan puhjettua hän toimi sangen\nansiokkaasti Saksan länsirintamalla, tullen voittoisesti taisteluaan\nensin Lüttichin ja sitten Brüsselin komendantiksi. Täältä hänet\nhelmikuun 13. p:nä 1915 kutsuttiin järjestämään ja johtamaan\nsuomalaisten sotilasopetuskursseja Lockstedtin leirille. Tämä vaali\nosoittautui sittemmin erinomaisen onnistuneeksi, sillä Bayerilla\noli suuret edellytykset luottamuksen herättämiseen miehistössä ja\nesiintymiseen rintaman edessä. Hänen sotilaallisia ominaisuuksiaan\nja henkilökohtaista toimintaansa arvosteltaneen kyllä jääkärien\nkeskuudessa eri tavoin, mutta siitä lienevät kaikki yksimielisiä,\nettä hän sittenkin oli yksi niitä harvoja, jotka alunpitäen\nihanteellisesti ja oikein suhtautuivat jääkärien suureen päämäärään,\nnim. heidän horjumattomaan pyrkimykseensä Suomen itsenäisyyden\nluomiseksi. Kun ajattelee niitä raskaita sisällisiä taisteluita,\njoita jääkäreillä oli kestettävänä, he kun yrityksensä onnistumiseen\nnähden elivät alituisen pelon ja epävarmuuden ahdistamina,\ntäytyy pitää erityisenä Jumalan ohjauksena, että nämä isänmaansa\nvapauttamiseksi uhrautuneet suomalaiset saivat päällikökseen miehen,\njoka heitä ymmärsi ja joka otti heidän pyhän asiansa omaksensa,\ntehden kaikkensa sen hyväksi.\n\n\n\n\nRintamalle lähdön valmistelut.\n\n\nJo vuoden 1916 alussa, miehistön parhaillaan virratessa leirille,\nryhtyi majuri Bayer suunnittelemaan pataljoonan viemistä rintamalle.\nTämän suunnitelman tarkoituksena luonnollisesti oli vain hankkia\nsuomalaisille vapaaehtoisille _todellista rintamakokemusta_.\nItärintama oli tässä tarkoituksessa miltei ainoa mahdollinen ja\npataljoona oli sijoitettava niin pohjoiseen kuin suinkin, jotta\nkotimaan läheisyys olisi miehiä innostamassa ja yhteys sopivan hetken\ntullen kenties voitaisiin järjestää Suomen etelärannikon satamiin\nsekä avata täten uudet etappitiet pataljoonan täydentämiseksi\nSuomesta saatavilla alokkailla. -- Kirjelmässään sotaministeriölle\n17.3. majuri Bayer ehdottikin joukon sijoittamista _Riian\nsuunnalle_. Kirjelmään liittyi myös Suomen vapausliikkeen Tukholman\nvaltuuskunnan hyvinperusteltu puoltolause. -- Majuri Bayer oli\nensin pyytänyt sellaista tuomari _Wetterhoffilta_, joka kuitenkin\nkieltäytyi puoltolausetta antamasta, arvellen Suomen etujen kärsivän,\njos pataljoona jo näin aikaisin siirrettäisiin rintamalle ja\n_asetettaisiin alttiiksi tappioille_.\n\nRintamallevientiehdotus saavutti yleisesikunnan hyväksymisen, ja\ntoukokuun 3. p:nä 1916 allekirjoitti Hänen Majesteettinsa Wilhelm\nII suomalaispataljoonan liikekannalleasettamismääräyksen. --\nSamana päivänä ilmoitti majuri Bayer asian pataljoonalle, joka\nraikuvin hurraa-huudoin tervehti tietoa. Majuri Bayer ei suinkaan\nhalunnut pataljoonaa uhrattavaksi sodan pauhuissa -- silloinhan\nsen varsinainen tarkoitus, Suomen vapaustaistelu, olisi heidän\nosaltaan jäänyt toteuttamatta. Toiselta puolen pataljoonan täytyi\nhänen mielestänsä saada tarpeellista käytännöllistä opetusta ja\nsotatottumusta -- tosin _niin suojatussa asemassa kuin mahdollista_.\nJääkärit olivat päällikkönsä kanssa samaa mieltä -- niitä verraten\npieniä vastahakoisten ryhmiä lukuunottamatta, jotka myöhemmin\nkäyttäytyivät niin surullisella tavalla -- sillä olihan joukon\nsaatava harjaantumista sodan vakavassa leikissä, muutenhan heidän\nsotilaskasvatuksensa olisi ollut vaillinainen. Ja sotahan heitä juuri\nodotti Suomessa -- eikä paraatit ja politiikka.\n\nPäämaalistaan jääkärit aina olivat selvillä, siitä, että heidän tuli\nvalmistautua taistelemaan _Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi_,\nja etteivät heidän rivinsä saisi tuhoutua itärintamalla.\nMutta paitsi saadakseen sotakokemusta tahtoivat jääkärit myös\nsaksalaisille näyttää, mihin suomalaiset kelpasivat, herättääkseen\nsiten Saksan sotilasviranomaisissa harrastusta Suomen asiaan ja\nselvittääksensä Saksan kansalle ja koko sivistyneelle Euroopalle,\nettä _suomalaiset eivät olleet venäläisiä_, vaan kansa, joka oli\nvenäläisten verivihollinen ja joka pakosta kantoi tuon aasialaisen\nbarbarian nöyryyttävää ja tuhoavaa iestä, kansa, joka nyt oli valmis\npäättäväisesti taistelemaan venäläisiä vastaan. Että tämä oli\nEuroopan sivistyskansoille vaikeasti opittava läksy, on tunnettua.\nSaksan itärintamallakin luultiin ensin yleisesti, että suomalaiset\ntaistelivat saksalaisia vastaan; tähän väärinkäsitykseen oli syynä,\npaitsi yleistä tietämättömyyttä, myös se, että eräällä Venäjän\nkaartinrykmenteistä oli nimenä \"_Suomenmaalainen rykmentti_\".\n\nRintamalle lähtöä ruvettiin nyt kuumeisesti valmistelemaan sekä\nvarustuksiin että harjoituksiin nähden. Toukokuun 16. p:nä piti\nmajuri Bayer jääkäreille syvämielisen puheen, jossa hän ihanalla\ntavalla osoitti käsittävänsä jääkärien pyhän kutsumuksen ja korosti\nrintamallelähdön tärkeyttä. Majuri lausui pääasiallisesti:\n\n\"Pian lähtee joukkonne itärintamalle taistelemaan. Yhdessä\nsaksalaisten joukkojen kanssa on teidän raivattava tie Suomeen.\nTeidän vastassanne taisteluissa ovat venäläiset, jotka nyt sata\nvuotta ovat maatanne sortaneet.\n\n\"Teidän taistelunne päämäärä on Suomen vapautus. Ensi hetkestä alkaen\non teidän työnne ollut työtä tämän päämäärän saavuttamiseksi, sillä\njokainen venäläinen, jonka rintamalla täytyy taistella teitä vastaan,\nmerkitsee yhtä sortajaa vähemmän Suomessa.\n\n\"Ette varmaan tahdo, että saksalaiset joukot yksin raivaavat teille\ntien. Teidän tulee nyt ottaa osa vaivoista omille hartioillenne.\nSuomalainen joukkomme on vain pieni osa siitä armeijasta, joka\nitärintamalla taistelee. Mutta pienikin joukko voi saada paljon\naikaan, jos se rakastaa isänmaataan ja on urhoollinen.\n\n\"Suomen historia todistaa, että suomalainen on hyvä ja urhoollinen\nsotilas. Se asia tiedetään omassa maassanne, se tiedetään myöskin\nSaksassa. Sentähden katsovat kaikki jännityksellä teihin nähdäkseen,\noletteko te vanhan suomalaisen sotilasmaineen arvoisia, onko\nsuomalainen kautta satavuotisen rauhan säilynyt veltostumatta, voiko\nhän taistella kuten esi-isänsä.\n\n\"Teidän kaunis kotimaanne Suomi odottaa teiltä, että te sen vapautatte\nvenäläisten sorrosta. Teidän kansanne odottaa teiltä, että te\nnostatte Suomen vanhan maineen uuteen kunniaan.\n\n\"Kukaan ei voi tietää tulevaisuutta eikä kukaan kykene ilmaisemaan\nasioita, jotka Jumala yksin tietää; mutta suunnitella ihminen voi ja\nasettaa itsellensä päämäärän, jonka hän koettaa saavuttaa.\n\n\"Teidän päämääränne on nyt Suomenlahti ja sitten Suomen ranta. Ne\nvenäläiset, jotka nyt tämän tien sulkevat, ovat karkoitettavat.\nSitten on teidän karkoitettava venäläiset omasta maastanne.\nKansalaisenne, jotka sortajanne ovat vanginneet, on teidän\nvapautettava. Ne ovat suuria, mutta myös vaikeita tehtäviä. Te voitte\nne täyttää, jos te ponnistatte voimanne, ettekä häikäile vaaroja\nenempää kuin valvojakaan.\n\n\"Kun kerran vapaa Suomen valtio on rakennettu, niin teidän teoistanne\nkerrotaan, että ne olivat Suomen pelastuksen alkutyö.\n\n\"Ehkäpä lukumääränne tuntuu teistä pieneltä niin suuriin tehtäviin.\nMaailman historia todistaa kuitenkin, että kohtalo voi sallia usein\nvähilläkin voimilla suuria saavutettavan. Mutta vain sellaisten\nihmisten onnistuu saavuttaa suuria, jotka _Jumalaan luottaen_\nuskaltavat panna alttiiksi henkensä eivätkä pelkää vaivoja eivätkä\nvastuksia.\n\n\"Teidän rinnallanne taistelee Saksan suuri, voittoisa armeija. --\n\n\"Teidänkin joukkonne tulee valtavasti kasvamaan, kun te kerran\nsaavutte Suomeen. Silloin liittyy teihin vapaaehtoisia joukoittain,\nja teidän esikuvanne mukaan ja teidän saavuttamanne harjoituksen\nperustalle rakennetaan silloin oma Suomen armeija.\n\n\"Lähimmät kuukaudet tulevat varmaan olemaan teille vaikeimmat, mutta\nne tulevat myös olemaan asiallenne ratkaisevat. Ryhtykää vakavuudella\nja mielen lujuudella tehtäväänne, ilman uhrauksia ei ole myöskään\nmitään voittoa. Teidän saksalaiset toverinne taistelevat, kuten tekin,\nsamaa vihollista vastaan, maansa vapauden, itsenäisyyden ja oikeuden\npuolesta. --\n\n\"Sitä suuremmaksi tulee edesvastuunne siitä syystä, että tämä ehkä on\nSuomen viimeinen tilaisuus vapautua sortajastaan, ennenkuin ryssä on\nhävittänyt kaiken, minkä isänne ovat rakentaneet ja mikä teille on\nkallista.\n\n\"Jos edesvastuunne onkin suuri, niin ei teidän myöskään pidä unohtaa,\nettä se etu, se onni, mikä teille on suotu: panna isänmaanne\nvapaustaistelu alkuun, myös on suuri ja kaunis. Täyttäköön tämä\najatus teidät kiitollisuudella Jumalaa kohtaan, ilomielisellä\nurhoollisuudella ja uhrautuvaisuudella -- -- --.\n\n\"Pitäkää päämääränne vakaasti silmäinne edessä! Pysykää\npäätöksessänne, täyttäkää isänmaallinen velvollisuutenne!\nKäyttäytykää uskollisesti ja toverillisesti saksalaisia joukkoja\nkohtaan, jotka teidän rinnallanne taistelevat venäläisiä vastaan,\nmuistakaa kiitollisuudella Hänen Majesteettiaan Saksan keisaria,\njoka on sallinut saksalaisten upseerien ja aliupseerien valmistaa\nteidät kelpo sotilaiksi! Älkää koskaan unohtako, mikä on taistelunne\npäämäärä: Suomen vapaus!\"\n\nPuhe luettiin ja jaettiin jääkäreille.\n\nMutta tuskinpa edes majuri Bayer -- jääkäreistä puhumattakaan --\naavisti kuinka _äärimmäisen vakava_ tilanne oli itärintamalla kesällä\n1916. Wetterhoffin huolet pataljoonan kohtalosta eivät suinkaan\nolleet tuulesta temmatut; kyllä hänkin ymmärsi rintamakoulutuksen\ntärkeyden, mutta entäs jos pataljoona olisi tuhoutunut! Hän yksin\nkäsitti, minkä suuren vaivan takana jääkäripataljoonan synty\noli -- sekä Saksassa että Suomessa, hänhän Saksassa kantoi tuon\nsynnytystaakan miltei yksin.\n\n\n\n\nJääkäreitä suuressa päämajassa ja Mitaun keisariparaati.\n\n\nKaksi päivää tämän jälkeen eli 18. p:nä toukokuuta lähti majuri\nBayer Kovnoon, itärintaman päämajaan, mukanaan viisi jääkäriä,\nnim. joukkueenjohtajat Jacobson (1. kompp.), Nissilä (3. kompp.),\nHeinrichs (4. kompp.) sekä jääkärit Ilmari Sihvo (1. kompp.) ja\nRydman (3. kompp.). Matkan tarkoituksena oli mukana olevien\njääkärien esittäminen heidän ylhäisyyksillensä, kenraaleille\n_Ludendorffille_ ja _von Hindenburgille_. Jo Berliinissä jääkärit\nesitettiin muutamille ylhäisille saksalaisille, kuten tunnetulle\nSuomen-ystävälle _alivaltiosihteeri Zimmermannille_ ja suuren\nsijaisyleisesikunnan päällikölle _kenraalieversti von Moltkelle_.\nKovnossa -- 21.5.1916 -- esitti majuri Bayer jääkärinsä ensin\nkenraali Ludendorffille, joka ystävällisen näköisenä katseli heitä\nja tiedusteli heidän ikäänsä, kotipaikkaansa, koulunkäyntiään,\nSaksaan-tuloaan jne., joihin tiedusteluihin vastattiin sotilaitten\ntapaan lyhyesti ja kaikuvasti. Sitten kenraali kysyi:\n\n\"Miksi olette tänne saapuneet?\"\n\n\"Isänmaan puolesta, teidän ylhäisyytenne\", vastasi Jacobson.\n\n\"Minne rintamalle haluatte?\"\n\n\"Sinne, mistä lyhyin tie Pietariin.\"\n\n\"Katsotaan, että tulette sinne, minne haluatte\", sanoi kenraali.\n\nHetkisen kuluttua aukeni toisen huoneen ovi, ja jääkärit seisoivat\nSaksan sodanjumalan, Hindenburgin, edessä. Hänen ylhäisyytensä\nkatseli jääkäreitä -- jokaista erikseen -- kauan ja tarkkaan. Takana\nhuoneen toisella ovella seisoivat kenraali Ludendorff ja majuri,\nvapaaherra von Wechmar. Vallitsi täydellinen hiljaisuus, ainoastaan\nHindenburgin katse kulki miehestä mieheen ja päästä jalkoihin.\nSitten seurasivat taas tavalliset kysymykset: kuinka vanha, mistä\nkotoisin, miten kauan on palvellut sotaväessä, missä oppinut\nsaksankielen jne. Sitten hänen ylhäisyytensä lausui:\n\n\"Te tahdotte olla apuna ryssiä lyötäessä? Onko teistä menijäksi päin\nvihollista?\"\n\n\"Kyllä, teidän ylhäisyytenne\", kajahti viidestä suusta kuin ukkosen\njyrähdys.\n\n\"Niin Jumalan avulla saavutamme sen, mitä toivomme\", lopetti\nHindenburg.[18]\n\nJääkärit saivat poistua, mutta majuri jäi vielä puoleksi tunniksi\nHindenburgin puheille. Miestemme jännitys oli luonnollisesti\nollut suuri. Outo, pelonsekainen tunne oli vallannut heidät heidän\nastuessaan nykyajan suurimpien sotapäälliköiden eteen. Yhdyttyään\njääkäreihin lausui majuri Bayer:\n\n\"Te voitte olla ylpeitä tästä retkestä. Harvat ovat niin onnelliset,\nettä saavat tehdä sellaisen matkan.\"\n\nJa toukokuun 31. p:nä oli samoilla jääkäreillä ynnä eräillä\npioneerikomennuskuntaan kuuluvilla suomalaisilla kunnia olla mukana\nkeisariparaatissa Mitaussa. Keisari kulki ohi nopein askelin ryhmä\nryhmältä, kiittäen ja tervehtien. Pian hän oli suomalaisten kohdalla,\njolloin lähettiupseeri esitti:\n\n\"27. Jääkäripataljoona, Teidän Majesteettinne.\"\n\n\"Hyvää huomenta, toverit!\" tervehti keisari.\n\n\"Hyvää huomenta, Teidän Majesteettinne!\" jyrisi vastaus.\n\n\"Vai niin, nämä ovat niitä!\" kuultiin keisarin sanovan.\n\nSen jälkeen hän puheli majuri Bayerin kanssa ja kysyi:\n\n\"Miten suomalaiset ampuvat?\"\n\n\"Erinomaisesti, Teidän Majesteettinne!\" -- Siihen tokaisi keisari:\n\n\"No, sanokaamme sangen hyvin, niin sekin on hyvä.\" -- Sen jälkeen\nlausui Wilhelm II kivipatsaina seisoville jääkäreille:\n\n\"No tähdätkää sitten ryssiä kunnollisesti.\"\n\nKeisari jatkoi tarkastustaan edelleen.\n\n\n\n\nJoitakuita viittauksia sotatilanteeseen \"Kuninkaallisen Preussilaisen\nJääkäripataljoona 27:n\" siirtyessä Saksan Itärintamalle.\n\n\nKesäsotaretki Venäjää vastaan 1915 päättyi siten, että venäläinen oli\nlyöty ja tungettu taaksepäin koko rintamalla. -- Saksan itärintama\nkulki kaaressa Riianlahdesta alkaen Riian länsi- ja lounaispuolitse\nFriedrichstadtin, Dünaburgin (Väinänlinnan), Smorgonin,\nBaranowitschin, Pinskin, Dubnon ja Tarnapolin kautta Rumanian\nrajakulmakkeeseen.\n\nLuultiin, että saksalaiset aloittaisivat 1916 itärintamalla uuden\nyleisen etenemisen, joka ratkaisisi Venäjän kohtalon.\n\nMutta toisin oli käyvä. -- Saksan ylin armeijanjohto päätti hyökätä\n_Verdunia_ vastaan ja Itävalta-Unkarin ylikomento Tyrolista\n_Italiaan_.\n\n_Koko itärintaman täytyi tämän vuoksi luovuttaa pois joukkoja ja\nryhtyä torjumaan varmasti odotettavia venäläisten hyökkäyksiä_.\nKenraali Ludendorff sanoo \"Sotamuistelmani\"-nimisessä teoksessa:\n\"Verdun oli strateegisesti oikein valittu hyökkäyskohdaksi. Tämä\nlinnoitus oli aina ollut erittäin arka hyökkäys-aukko meitä vastaan\nja se uhkasi tavattomasti selkäpuolen yhteyksiämme\".\n\nEmme tietenkään eksy Verdunin hyökkäysvaiheita selostamaan,\nmainitsemme kuitenkin, että hyökkäys alkoi helmikuun 21. p:nä 1916\nja maaliskuun alkuun mennessä näytti Saksan voitto ilmeiseltä.\nMutta saksalaisten hyökkäys Verdunia vastaan ei sittenkään johtanut\nratkaisevaan tulokseen. Jo toukokuussa se oli saanut ensimmäisen\nsuuren uuvutustaistelun luonteen, jossa ihmisiä ja sotatarpeita\njoukoittain käyttäen yhä vain taisteltiin ratkaisusta samalla\npaikalla. Verdunin taisteluista oli seurauksena, että Saksan\nitärintaman mm. täytyi lähettää _länteen raskasta tykistöä_.\n\nMutta mikä oli vielä arveluttavampi, _Itävalta-Unkarin_ armeijan\nylikomennon oli pakko heikontaa tuntuvasti itärintamaansa Italiaa\nvastaan suunnitellun hyökkäyksen hyväksi, vaikka tämä toimenpide\nvenäläisten melkoisen ylivoiman vuoksi oli vaarallista.\n\nSaksan hyökkäys Verdunia vastaan sai sitä paitsi Italian armeijan\nmaaliskuun 5. p:nä ryhtymään _Isonzon_ hyökkäykseen, siis jo paria\nkuukautta aikaisemmin, kuin Itävallan hyökkäyksen Ylä-Italiaan piti\ntapahtua.\n\nVenäjänkin armeija astui näyttämölle. Määrätietoisella työllä satojen\nranskalaisten ja englantilaisten upseerien avulla oli Venäjän\nsotavoima talven kuluessa uudelleen järjestetty, vahvistettu ja\nlujitettu, joten se keväällä 1916 oli taas voimakas vastustaja.\n\nYmpärysvaltojen sotilasjohdon tarkoitus oli, että heidän armeijansa\nkesäkuukausina aloittaisivat valtavan yleishyökkäyksiensä sarjan.\nTähän suurtaisteluun, jossa ylivoimalla aiottiin kerta kaikkiaan\nnujertaa keskusvallat, oli Venäjänkin heitettävä mahtavat armeijansa,\naseisiin kutsuttujen lukumäärän ollessa tähän mennessä 9.573. 000.[19]\n-- Emme käy lähemmin selostamaan Venäjän armeijan voimakkaita\nhyökkäyksiä keväällä 1916 Riian, Narotsh-järven ja Jakobstadtin ym.\nseuduilla -- mainittakoon kuitenkin, että esim. heidän tykistönsä\ntaisteluissa oli voimakkaampi kuin koskaan ennen.\n\nVaikka Venäjän joukot tekivät rajuja hyökkäyksiä pitkin itärintamaa,\npäättivät he vihdoin yllättävän suuren menestyksen johdosta\nhyökätessään Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan ryhtyä varsinaiseen\nyleishyökkäykseen _Volhyniassa_ ja _Galitzissa_ kenraali _Brusilovin_\njohdolla.\n\nKun Itävalta-Unkarin joukkojen taisteluteho yleensä oli heikko ja\nkun kaksoismonarkia oli aloittanut hyökkäyksen vielä Italiaan, oli\nseurauksena, että Saksan täytyi yhä ja yhä heikentää itärintamaansa\nja lähettää joukkojansa Itävalta-Unkarin avuksi. -- Venäläiset\nvetivät myöskin joukkojansa etelään -- juuri Volhyniaan ja\nGalitziaan, mutta heillä oli esim. Riian--Smorgonin seuduilla\nvielä tavattoman vahvat reservit käytettävinä taisteluissa Saksan\nitärintamaa vastaan, jota vastoin Saksan reservit olivat huvenneet\nolemattomiin niitä yhä siirreltäessä Itävallan avuksi.\n\n_Kesäkuun 4. p:nä_ aloitetussa hyökkäyksessä venäläiset murtautuivat\nsyvälle Itävalta-Unkarin armeijan rintamaan ja, mikä pahempi,\nItävalta-Unkarin joukot olivat osoittaneet _kovin vähäistä\nvastustuskykyä_. Tämän kaiken johdosta kenraali Ludendorff lausuukin,\nettä \"_asema itärintamalla oli yhdellä iskulla käynyt erinomaisen\nvakavaksi_\".\n\n_Heinäkuun alussa_ oli valtava kamppailu käynnissä suurimmalla\nosalla itärintamaa, mutta saksalaiset kestivät hyökkäyksen ja\nmonipäiväisen taistelun jälkeen torjuivat sen, vaikka heidän\njoukkonsa yhä jatkuvien siirtojen johdosta etelään olivat vähäiset.\n\"_Nämä olivat sanomattoman vakavia päiviä_\", lausuu kenraali\nLudendorff, \"luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme\ntarkkaan, ettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän\nkimppuumme\". Ja niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin\nsuurella voimalla _heinäkuun 16. p:nä_ aivan Väinäjoen länsirantaa\nRiian siltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään. Kului\nraskasta jännityksen aikaa, ennen kuin ahdinko täälläkin joukkojen\nurhoollisuuden ja 8:nnen armeijan huolellisen johdon kautta saatiin\nvoitetuksi. Johdon täytyi jo työskennellä yksityisillä pataljoonilla\nja pattereilla. Näihin heinäkuun taisteluihin otti osaa myös\nsuomalaisen jääkäripataljoonan tykistöjaosto _Eckau--Keckaun_ luona\nja pataljoonan pioneerikomppania Schmardenissa, joista myöhemmin\nyksityiskohtaisesti.\n\nKun taistelut Riian luona olivat jo laimenemaan päin, ryhtyi\nvenäläinen heinäkuun 25. p:nä Baranowitschin pohjoispuolella\nuudelleen hyökkäämään, mutta hyökkäykset, jotka vihollinen teki\nsuurella raivolla, jäivät tuloksettomiksi. Taistelu oli levinnyt\npohjoiseenkin Gronaun armeijaryhmän kohdalle, mutta joukot\npuolustautuivat voimakkaasti ja mallikelpoisen tyynesti. --\nLudendorff lausuu: \"Väkeä vihollisella riitti, mutta se käytti sitä\nsäälimättä; semmoisella taktiikalla se ei ohuita linjojamme vastaan\nsaavuttanut mitään menestystä. Armeijaryhmän ylikomento toivoi\nedelleenkin voivansa vallita tilannetta.\"\n\nLopulta oli venäläinen huomannut, ettei se mahtanut mitään\nsaksalaisten rintamalle -- eikä se Pripjetin pohjoispuolella enää\nhyökännyt. Se siirsi yhä tuntuvammin pääpainostuksen Volhyniaan ja\nItä-Galitziaan ja vei sinne uusia voimia.\n\nTällainen oli yleistilanne itärintamalla, kun suomalainen\njääkäripataljoona saapui sinne.\n\n\n\n\n27. Jääkäripataljoona rintamalla. (31.5.1916--25.3.1917.)\n\n\n    Syvä iskumme on, viha voittamaton,\n    meill' armoa ei, kotimaata.\n    Koko onnemme kalpamme kärjessä on,\n    ei rintamme heltyä saata.\n    Sotahuutomme hurmaten maalle soi,\n    mi katkovi kahleitansa:\n    Ei ennen uhkamme uupua voi\n    kuin vapaa on Suomen kansa.\n\n         (Heikki Nurmio: \"Jääkärimarssi.\")\n\nSuomen vapauttamiseksi Venäjästä oli jääkäriliike syntynyt;\nluonnollista siis oli, että jääkäripataljoona lähetettiin Saksan\nitärintamalle kouliintumaan taisteluissa perivihollistamme vastaan.\n\nToukokuun 23. p:nä 1916 komennettiin ensimmäinen etujoukko, 21\nmiestä, lähtemään Lockstedtistä; tämän osaston piti järjestää\npataljoonan majoitus. Kolmen päivän kuluttua lähetettiin\nlisäksi 22 pioneeria laittamaan kuntoon pataljoonan tulevia\nasuntoja. Ja toukokuun 31. p:nä lähti koko pataljoona kolmella\njunalla rintamalle, herättäen vilkasta myötätuntoa lähiseutujen\nsaksalaisissa, jotka kaikesta huolimatta olivat jo ennättäneet\ntutustua noihin salaperäisiin suomalaisiin. Korkea ja vilpitön\noli myös se isänmaallinen tunnelma, joka rintamallelähdön hetkenä\nvaltasi jääkärien mielet. -- Kolmen vuorokauden rautatiematkan\njälkeen he hurraten sivuuttivat Venäjän rajan ja saapuivat pieneen\nMitau-nimiseen Kuurinmaan kaupunkiin. Pataljoona majoitettiin\nMitausta 5 kilometrin päässä olevan Titelmünden kartanon autioihin\nrakennuksiin, missä se sai levätä 8 vuorokautta.\n\n\n\n\nRintama-aika Missellä. (3.6.--24.8.1916.)\n\n\nVarsin ankarana ajankohtana saapui siis suomalainen jääkäripataljoona\nrintamalle, vaikkakin, kuten edellisestä yleiskatsauksesta selviää,\nitärintaman pohjoissiivellä, mihin se sijoitettiin, olosuhteet\n_sattumalta_ olivat suhteellisen rauhalliset. -- Pataljoona, jonka\nkeskimääräinen vahvuus oli 40 upseeria (saksalaisia), 1.427 miestä ja\n198 hevosta, tuli kuulumaan kenraali _von Belowin_ komentamaan _8.\narmeijaan_. Pohjoisin tämän armeijan ryhmistä oli ns. \"ryhmä Mitau\",\njonka komentaja oli kenraaliluutnantti _v. Pappritz_. Pataljoonan\nlähimmäksi päälliköksi tuli 3. ratsuväkiprikaatinkomentaja,\neversti _von der Schulenburg_. Kesäkuun 7. p:nä kaikki nämä korkeat\nesimiehet tarkastivat pataljoonan Titelmündessä -- saman kuun\n10. ja 12. päivinä pataljoonan komppaniat marssivat etulinjaan ja\nottivat saksalaisilta nostoväkijoukoilta huostaansa 4 kilometrin\npituisen rintamalohkon _Missejoen_ laaksosta, noin penikulman\npäässä _Mitaun_ kaupungista, ja pari kilometriä oikealla Mitau-Riian\nvaltamaantiestä, vastapäätä Olain-kirkkoa. Neljä komppaniaa\nja konekiväärikomppania olivat etulinjassa, pioneerikomppania\ntaas reservinä Gallingissa ja pataljoonan esikunta _Sihlessä_.\nItse etulinja kulki Misse-joen eteläpuolella pitkin suoperäistä\nmetsänreunaa. Edessä olevan niittyaukeaman keskellä virtasi pieni,\nmutta nyt vielä kevättulvien paisuttama _Misse-joki_. Liikenteen\nylläpitämiseksi taaksepäin oli ollut pakko rakentaa ristiin rastiin\nkapulasiltoja, ja varustukset taas oli suurella työllä muovailtu\nmaanpäällisiksi suojavalleiksi sekä hirsistä ja mullasta kyhätyiksi\nasuinsijoiksi, joista harvat kestivät tykkitulta. Seutu oli kovin\nsuoperäistä ja ilmasto epäterveellistä. Juuri suoperäisyyden vuoksi\noli \"juoksuhaudatkin\" rakennettu maanpäällisiksi. Missen ajoilta\nolivatkin jääkäripataljoonassa peräisin useat taudintapaukset.\nJääkärit tottuivat kuitenkin uusiin olosuhteisiin ja hoitivat\ntehtävänsä päällystön tyytyväisyydeksi.\n\nMissen takana noin 600-800 metrin päässä näkyivät samanlaisissa\nolosuhteissa kyhätyt venäläisten asemat. Vihollispartiot olivat\ntäällä usein öisin ahdistelleet saksalaisten piikkilankavarustuksia.\n-- Tästä tuli nyt lyhyt loppu jääkäripataljoonan saavuttua.\nPartiotoiminta tarjosi mielenkiintoista harjoitusta rintamain\nvälisellä, suhteellisen laajalla alueella. Siellä käydyillä\nkahakoilla työnnettiin venäläispartiot pian Missen taa ja\nsuomalaisten partiot vuorostaan uivat nyt joskus joen yli\ntiedustelemaan lähelle Missen rantaa rakennettujen venäläisten\nasemien laatua. Toinen opettava sotilaallinen toiminta Missellä oli\nomien asemien varustustyön jatkaminen ja lujittaminen. Täten saatiin\narvokasta lisäkoulutusta jalkaväen pioneeritoiminnassa. Aika ajoin\nmolemminpuolinen tykkituli päivittäin häiritsi tätä muuten verraten\nrauhallista rintamalohkoa.\n\nTilanne Missellä muuttui kokonaan sen jälkeen, kun yöllä kesäkuun 25.\npäivää vastaan kaksi jääkäriä karkasi venäläisten puolelle. Molemmat\nolivat eristysleiriltä värvättyjä merimiehiä -- toinen suomea, toinen\nruotsia puhuva. Ja neljän päivän kuluttua karkasi kolmas. Petturit\npäälle päätteeksi ilmaisivat venäläisille jääkärien asemat, mistä\noli seurauksena, että ryssät kesäkuun 25. p:n illalla klo 10.45\navasivat ankaran tykkitulen, ampuen noin 600 panosta, joista useimmat\nkuitenkin lensivät 50 metriä asemien taakse. Klo 11:sta lähtien\njääkärien patterit ampuivat raivokasta kostotulta. Ryssien tykistö\noli toiminnassa klo 1:een asti yöllä.\n\nJääkäri _Heikki Nurmio_ kuvailee venäläisten ammuntaa seuraavasti:\n\n\"Pian saimme kokea seurauksia katalien 'yliloikkarien' työstä.\n\n\"Saman päivän iltana jo venäläiset äkkiä aloittivat ankaran tulen,\njonka vertaista meikäläiset eivät vielä olleet osanneet aavistaakaan.\n\n\"Komppaniat olivat parhaillaan tavanmukaisissa iltapuuhissaan.\nKolmas komppania vietti hieman myöhästynyttä juhannusjuhlaa parin\noluttynnyrin ääressä. Oli pidetty puhe, ja mieskuoro oli kajahutellut\npari reipasta laulua pienessä lehvikossa muutamia kymmeniä metrejä\nrintaman takana. Komppanian johtaja piti viimeisen puheen kohottaen\nmaljan kauniille isänmaallemme. Miehet lähtivät juuri tyytyväisinä\nasumuksiaan kohti.\n\n\"Silloin myrsky puhkesi. Aluksi tuntui ilmapiiri vapisevan ja ulvovan\nmonien kymmenien kranaattien ja shrapnellien yhtaikaa kiitäessä\nsuoraan asemiamme kohti. Kuului valtavia pamahduksia, tulia leimahti,\nkitkerä savu täytti maiseman. Korkeat multa- ja savupylväät kohosivat\nmustina yli metsän, ja savun seasta saattoi nähdä suurten honkien\nnousevan monia metrejä korkealle maasta, ilmassa murskautuvan ja\nputoavan jymähtäen maahan.\n\n\"Ilmanpaine heitti miehiä kumoon ja pamahdukset tuottivat kipua\npäässä. Jääkärit alkoivat nopein syöksyin pyrkiä kiväärien luo ja\nasemiinsa.\n\n\"Muutaman sekunnin kuluttua olivat miehet paikoillaan. Kämpissä ja\npommisuojissa oli vahvasti väkeä. Hautavahdit seisoivat juhlallisina\npaikoillaan. Kämppään pyrkiessäni astuin haudan pohjalla makaavien\nmiesten yli.\n\n\"'Tule suojaan', huusin eräälle.\n\n\"'Samapa tuo, missä sitä kuolee', kuului vastaus.\n\n\"Myrskyn pauhina tuntui vain kasvavan. Ilma vonkui ja vapisi\nherkeämättä, kaikkialla välkkyi ja paukkui. Sirpaleet surisivat,\nrapsahtelivat puihin ja maahan.\n\n\"Vähitellen kuitenkin tilanne alkoi selvetä. Vonkunasta saattoi\neroittaa suurten kranaattien äänen pienistä, ja shrapnellit räyskivät\npuiden latvoissa, kuin ilkeät rakkikoirat olisivat haukkuneet.\n\n\"Miehet käyttäytyivät ihmeellisen rauhallisesti, olivat vain\ntavallista kalpeampia ja hiljaisia. Saksalainenkin tykistö alkoi\nvihdoin vastata. Sen heikkoudesta huolimatta tuntui olo jälleen\nturvallisemmalta. Uljaat sanitäärit kulkivat kämpästä toiseen kysyen\nhaavoittuneita.\"\n\nEräs jääkäri on muistikirjaansa kirjoittanut seuraavan yksinkertaisen\nkauniin tunnelmakuvan.\n\n\"Mieleeni muistuivat omaiset ja koti, nuoruuteni, koko eletty\nelämäni. Mutta kaikkeen tottuu. Kun tunti oli kulunut, eikä kummempaa\nkuulunut, miesten kasvonpiirteet rauhoittuivat. Sytytettiin\nsavukkeet, alkoi kuulua puhetta, jopa leikinlaskuakin. --\n\n\"Vähitellen käy vihollisen tuli heikommaksi. Kello 1 yöllä se lakkasi\nkokonaan. Ampumahautamme ovat siellä täällä hajallaan, ja varsinkin\ntakana oleva alue on paljon kärsinyt, miltei muotoaan muuttanut.\nRyssä ampui liian pitkin tähtäimin, muutoin olisikin meille käynyt\nhuonosti.\"\n\nVenäläisten tuli oli kohdistunut ankarimmin noin 50 metrin päähän\nasemiemme taa. Siitä johtuivat pataljoonan pienet tappiot -- 2\nkaatunutta ja 3 haavoittunutta.\n\nTykkituli oli syvästi vaikuttanut kaikkien jääkärien mieleen,\nmutta samalla se oli kokemus, joka teki miehistä sotilaita. Tuli\noli kohdistunut pataljoonamme koko alueelle, mutta vieressä olleet\nsaksalaiset joukot saivat olla aivan rauhassa. Sen jälkeen saatiin\nsangen vihaista tykkitulta päivittäin. Kun oli syytä odottaa vieläkin\npahempaa, alkoi ankara työ asemien vahvistamiseksi. Heinäkuun\nalkupuoli oli kuitenkin tyynempää.\n\n\"Yliloikkarien\" tuottama häpeä koski kipeästi suomalaisjoukkoon,\nmieliala oli masentunut, mutta majuri Bayer ja älykkäimmät\nsaksalaiset upseerit eivät kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota,\nvaan koettivat rohkaista jääkäreitä. -- \"Päät pystyyn pojat, paria\nkarkuria ei meidän kannata surra, meillä on muuta tehtävää!\" lausui\ntapauksen johdosta kapteeni _von Coler_.\n\nPuolivälissä heinäkuuta myrskyn enteet sentään lisääntyivät.\nTodettiin lukuisain uusien suurikaliiperisten patterien saapuminen\nvihollisen rintamalle ja niiden maalintarkistusammunnat\ntärisyttivät jääkärien asemia.\n\nHeinäkuun 16. päivänä alkoi äkkiä eräs pohjoisrintaman suurimpia\ntaisteluita. Jääkäripataljoonaa kohtasivat kuitenkin vain sen\nvähäiset syrjämainingit, sillä päätaistelu suoritettiin muutaman\nkilometrin päässä jääkärien rintamalohkolta.\n\nKenraali Brusilowin kootessa päävoimansa itärintaman eteläsivulle\nkatsoivat venäläiset välttämättömäksi käydä suurilla reserveillään\nhyökkäämään myös pohjoissiivellä sitoakseen siellä olevia\nsaksalaisia voimia ja estääkseen heitä viemästä lisää joukkoja\nitävaltalaisten avuksi. Pohjoisen venäläisen armeijaryhmän komentaja\noli Japanin sodan aikainen ylipäällikkö, kenraali _Kuropatkin_,\nvanha Suomen-vihollinen. Jo heinäkuun 5. p:nä kävivät eräät\nkenraali Garbatewskin johtaman 12. armeijan joukot hyökkäämään\nKatherinenhofin luona Mitauta kohti, mutta yritys torjuttiin. Sillä\naikaa oli päähyökkäystä valmisteltu Eckau--Keckaun tiellä, missä yhden\ndivisioonan tehdessä valehyökkäyksen Missellä piti neljän vahvan\ndivisioonan, so. koko 43. armeijakunnan mainitun tien molemmin puolin\nsaada aikaan rintamanmurto ja vyöryttää v. Pappritzin ryhmä pohjoista\nkohti. Kun otamme huomioon, että 27. Jääkäripataljoona oli juuri\nsen joukon naapurina, jota vastaan pääisku kohdistui, on selvää,\nettä ensinmainittuakin odotti tuhoutumisvaara, jos venäläishyökkäys\nonnistuisi.\n\nTaistelu alkoi _heinäkuun 16. p:nä_ 1916 ankaralla nelituntisella\nrumputulella, minkä jälkeen tapahtui hyökkäys, joka ulottui jääkärien\nasemista n. 3 kilometrin päässä sijaitsevaan Plakenen kylään, ja\nvenäläisten onnistuikin eräissä kohdin tunkeutua saksalaisten\nasemiin. Seuraavina päivinä taistelu jatkui taukoamatta saksalaisten\nsaatua paikalle vähäiset reservinsä. Lentokoneet surisivat\nyläilmoissa ja rumputulet jyrisivät päivittäin. Pataljoonalle\nmäärättiin alusta lähtien suurin hälytysvalmius, ja pataljoonan\ntykistöjaosto sai käskyn Zugführer _Lauri Malmbergin_ johdolla lähteä\napuun kriitillisimmälle kohdalle, missä se toimi erittäin tehokkaasti\nsaaden useissa päiväkäskyissä kiitosmaininnan.\n\nMyös jääkäripataljoonan rintamalohkolla oli näinä päivinä levotonta.\nAsemia pommitettiin sekä maasta että ilmasta. Partiot olivat joka yö\nvilkkaassa toiminnassa kaikkien varustusten ollessa hyökkäysten aikana\nlukuisain valonheittäjien ja rakettien valaisemat. Vasta 20. päivänä\noli vaara sivuutettu. Apuun tulleet saksalaiset joukot valtasivat sen\njälkeen kaikki menetetyt asemat takaisin.\n\nSeuraavassa annamme tuokiokuvan suomalaisen tykistöjaoston elokuun\n19. päivän taistelusta.\n\n\n\n\nJääkäripataljoona 27:n tykistöjaosto Eckau--Keckaun taistelussa.\n\n\n\n\nEräs mukana ollut kertoo.\n\n\nOlimme syöneet vankan päivällisen, joka oli valmistettu kuumaan\nveteen sekoitetuista kuivatuista vihanneksista, joukossa joku sitkeä\nlihapalanen, eli koko seosjuoksuhautanimellä \"Drahtverhau mit\nSpass\".[20] Tyytyväisinä sikaareita imien makasimme koko iltapäivän\nnurmikolla korttia pelaten.\n\nOlimme oikealla nurmikolla, hiekkaisella kankaalla Mismelupissa,\nemme enää Missen mutaisessa suossa. Eilen, heinäkuun 18:ntena, oli\nasemanmuutto tapahtunut, sillä ryssät olivat oikein laumoittain\nruvenneet tällä rintamaosalla tuppautumaan saksalaisten\njuoksuhautoihin vierailuille, ja tuntien hyvin haupitsiemme tulikidat\ntykistön komentaja oli määrännyt meidät -- tykistöjaoston -- tänne\nsaksalaisten pattereiden avuksi. Se oli meille mieluisa käsky.\n\nJo eilen olimme ampuneet neljättä tuntia venäläisten juoksuhautoihin\nKaterinenhofin luona. Yhä uudestaan olivat ryssät koettaneet\nlähteä rynnäkköön, mutta omien juoksuhautojensa partaalla he\naina nukahtivat. Hyökkäys oli virallisesti ilmoitettuna \"glatt\nabgewiesen\".[21]\n\nOlimme varmoja, että sama leikki tänäänkin uudistuisi, siksi koetimme\nvapaan ajan käyttää niin hauskasti kuin taisimme. Rahamiehet\npelasivat jaloa \"venttiä\" ja rumpalit olivat \"kihoina\".\n\nPeli loppui kuitenkin äkkiä, kun päivystävä telefonisti ilmoitti\nkaikuvalla äänellä: \"Feuerbereitschaft machen\",[22] johon jatkona\nkajahti \"Malan\" (Malmberg) mahtava ääni suuren sikaarin takaa:\n\"Kortit pois, poliisi tulee!\"\n\nKetterinä kuin oravat juoksemme jokainen tykkien ääreen. Otamme pois\ntykkejä lentäjiltä kätkevät naamiopuvut, raahaamme parisenkymmentä\nammuskoria kammiosta valmiiksi putkeen pantaviksi ja tarkastamme\nvielä kerran haupitsien eri osat; sitten asettautuen paikoillemme\npistämme pumpulitukot korviin ja jäämme odottamaan komentoja.\n\n\"Sperrfeuer Erika\",[23] kuuluu jo puhelinkammiosta, pasuunan kaltaisen\näänen välittämänä kantautuvat sanat korviimme. Kuin \"lehteä\"\nkääntäen on suuntaaja parissa sekunnissa veivannut tykkimme tuttua\nmaalia kohden. Yksi tykkimies on valmis asettelemaan kuulaa, toinen\nruutipanosta.\n\nPuhelin ilmoittaa: \"Laden\" (ladatkaa), johon hetkistä myöhemmin\nvastataan molemmista tykeistä: \"feuerbereit\" (tulivalmiit).\n\n\"Eine Gruppe\"[24] -- ja jo lentävät molemmat kranaattimme surmaa\nennustaen venäläisten hautoihin.\n\nMolemmat saksalaiset luutnanttimme ovat saaneet vetäytyä\ntuliasemaamme ja patterin \"silmänä\" toimii eräs Saksan etevimmistä\ntykistöupseereista, joka salamannopeasti antaa puhelimella varmoja\nkäskyjään.\n\nVenäläisten tämäniltainen hyökkäys onkin rajuin tähänastisista, ja\nhetken kuluttua ovat kymmenet tykit aloittaneet hurjan kiihkeän\ntulen. Kivääri- ja konekiväärituli kuulostaa vain kuin pikkulintujen\npiipitykseltä tässä äänikaaoksessa.\n\nPonnistamme voimamme ja taitomme äärimmäisyyteen saakka. Vaikka\npäällämme on vain ohuet housut ja paita, niin tuntuu vaatetus\nsittenkin liian raskaalta. Ruudin savu ja pauke tahtoo väkisinkin\nhuumata aistimemme; on vaikea seurata komentoja, vaikka ne toistetaan\nmoneen kertaan kaikuvalla äänellä melkein korvamme juuressa.\n\nKomentoja tulee tulvanaan, ampumamatka lyhenee lyhenemistään\nja sivusuunta kääntyy aina vain oikealle. Ryssät ovat siis\njuoksuhautalinjojen välillä, ovat siis kuitenkin murhaavasta tulesta\nhuolimatta päässeet rynnäkköön. Mutta paljon pitää siinä miestä olla.\nRivien aukot, jotka näyttävät suunnattomilta, ovat hetken kuluttua\nuusien miesten täyttämät.\n\nPian on varakammiot tykkien äärestä ammuttu loppuun ja nyt\nkomennetaan kaikki joutilaat miehet, vieläpä kaikkivoipa luutnantin\nburschi Junkellkin ammuksien kantoon suuresta ammuskammiosta.\nJärjestetään ketjut kammiolta tykkien luo ja yhtenä lankana liukuvat\nprojektiilit mies mieheltä kammiosta tykin piippuun. Varmoin ottein\nniitä pitää käsitellä, sillä huolimattomuus saattaa maksaa monenkin\nhengen.\n\nYhtä mittaa sulkeutuu ja avautuu tykin lukko, yhtä mittaa kiskoo\nTotti liipasimesta, pamaus seuraa pamausta nopeasti kuin moukarin\nisku pajassa. Tykin häntä kaivautuu yhä syvemmälle maahan, niin ettei\nHirvosen \"hännän heiluttajana\" tarvitse kuin istua ohjaustangon\npäällä. Paikkoja vaihdellaan tykin ääressä, ettei liikarasitus\ntuottaisi mitään virhettä ammunnassa. Ja yhä vain jatkuu tuntimääriä\ntätä helvetillistä tulta.\n\n\"Dreiunddreissighundert (ampumamatkan pituus 3.300 m) -- fünfmehr\n(5 piirua viistoon edellisestä suunnasta) (sivusuunta) -- Libelle\nneunundzwanzig (vesivaaka näyttäköön 29) -- auf haarscharf\neinrichten (otettava perin tarkka suuntauspiste; ampujat eivät\nnäe maalia, mutta tykki suunnataan perin tarkkaan takana olevaan\nsuuntauspisteeseen) -- schnellster Feuer\" (nopeinta tulta), kuuluu\nkomennus puhelimesta.\n\nTilanteen jännitys on äärimmillään. Ryssät ovat piikkilanka-aitojen\nluona ja pieninkin virhe ammunnassa saattaisi tuottaa monen\nmeikäläisen surman omassa hautarivissä.\n\nPääsevätköhän nuo juuttaat tunkeutumaan linjojemme läpi ja saartamaan\nmeidät muiden muassa? Eikö tulemme ole kyllin tehokas, vai astuuko\nyhden kaatuneen tilalle kymmeniä?\n\nLaavana sataa räjähtelevät kranaatit ja shrapnellit\nvihollislaumoihin, ja mitä tykkitulelta jää jäljelle, sen niittävät\nsadat konekiväärit ja tuhannet käsikranaatit.\n\nTyöskentelemme kuin koneet, liikkeemme sulautuvat toisiinsa kuin\nmoninaiset rattaat tehtaan koneistossa. Kaikki käy kuin ulkoaopittu\nläksy. Yhtenä savu- ja tulimerenä on patterimme paikka. Kaiken\nlisäksi on joku venäläinen patteri ruvennut pommittamaan meitä\nshrapnelleilla, mutta polvistuen tykin suojakilven taakse emme\nhellitä otettamme, vaan jatkamme huippuun kehitettyä tultamme.\n\nMahdoton on ihmisvoiman kestää konemaista surmaa. Ryssien hyökkäys\nmurskautuu lopultakin tuhansiksi sirpaleiksi; harvat eloon jääneet\nkoettavat nopeasti vetäytyä turvaan omiin hautoihinsa, ja seuraavana\npäivänä kuuluu virallisessa tiedonannossa:\n\nAngriff der Russen am 19. bei Eckau--Keckau mit Artilleriefeuer\nblutig abgewiesen (ryssien hyökkäys 19. p:nä Eckau--Keckaun luona\ntykkitulella verisesti torjuttu.)\n\nHengähdämme helpotuksesta ja pistämme sauhuksi. \"Kurländerit\" esille,\njatkamme taas keskeytynyttä korttipeliämme. On aika olla iloinen ja\nhuoleton, sillä olemme varmat, että vasta huomenna uskaltaa Iivana\ntaas kömpiä pesästään ulos.\n\nVenäläisten raju hyökkäys Eckau--Keckaun tienoilla oli lyöty takaisin\nverisessä, 4 päivää kestäneessä taistelussa melkein pelkällä\ntykkitulella. Arvion mukaan kaatui tällöin venäläisiä 30.000 miestä.\n\n\n\n\nSchmardenin taistelu.\n\n\nVenäläiset olivat parin viime viikon kuluessa rakentaneet lähes\n2 kilometriä leveän \"eteentyönnetyn\" varustuksen Schmardenin\nkylän edustalle. -- Yöllä heinäkuun 24.-25. p:n välillä 1916\noli tämä vihollisen uhmaa osoittava etuvarustus tuhottava.\nTietysti kysymyksessä oleva taistelu oli vain vähän huomatumpi\netuvartiokahakka ja maailmansodan suurissa taisteluissa tuskin\nmainitsemisen arvoinen, mutta suomalaisjoukon maineen kannalta se\noli huomattava, sillä saksalaiset joukot olivat nyt tilaisuudessa\nedelleen havaitsemaan, mitä erinomaista taisteluainesta\nsuomalaisjoukko oli, kuten jääkäripataljoonan tykistöjaosto viisi\npäivää aikaisemmin Eckau--Keckaun taistelussa jo oli osoittanut.\n\nKello 4 iltapäivällä heinäkuun 24. p:nä 1916 lähti\n\"Jääkäri-pataljoonan 27:n\" _pioneerikomppania_ Salesta täyttämään\nsille uskottua erikoistehtävää tiedusteluhyökkäyksellä (Gewaltsame\nErkundung) yhdessä saksalaisten kanssa tuhoamaan venäläisten\n\"eteentyönnetyn\", täyttämään juoksuhaudat ja rikkomaan\npiikkilankaesteet. Palkkakirjat, 27-numerolla varustetut olkalaput,\nkuolinmerkit ja yleensä kaikki, mikä saattoi ilmaista pioneerin\nkansallisuuden oli ollut jätettävä pois, samoin tornisterit. --\nKomppania oli toistaiseksi määrätty nostoväkiprikaatin komentajan\nkenraali Wyneckenin käytettäväksi.\n\nIlma oli kuuma, ja pehmeä tie pölisi, äänettöminä ja vakavina\nmiehemme marssivat, olivathan he matkalla ensimmäiseen, puoliyön\ntienoissa tapahtuvaan hyökkäykseen.\n\nParin kilometrin päässä Schulessa he kohtasivat toisia tshakoopäisiä\nvihreätakkeja, itäpreussilaisen 1. reservijääkäripataljoonan\n3:n komppanian. Nämä olivat tuossa tuokiossa valmiit, ja matkaa\njatkettiin yhdessä, saksalaiset edellä tottuneen hitaasti,\nsuomalaiset perässä hieman kärsimättöminä. Noin 4 tunnin kuluttua\ntaisteluun rientävät saapuivat _Skudreen_, joka maatila oli 1 1/2\nkilometrin päässä etulinjasta. Oli kuljettu kiertotietä noin 15 km\nvenäläisten tähystäjäin pettämiseksi.\n\nKokoontumispaikkaan tulivat muutkin 1. jääkäripataljoonan komppaniat.\nMiehet näyttivät olevan uteliaita saamaan selvyyttä suomalaisista,\nsaattoipa muutamien kasvoista huomata pilkkaakin. Kuten myöhemmin\nkuultiin, olivat jotkut heistä olleet mukana hyökkäyksissä 40:kin\nkertaa.\n\nIlta alkoi jo huomattavasti pimetä. Suomalaiset jaettiin tasan 1.\njääkäripataljoonan komppaniain kesken, siten että puolet joutui\nensimmäiseen linjaan, jonka oli määrä vallata asemat ja olla\nvarmistuksena, sillä aikaa kuin toinen linja, johon toinen puoli\nsuomalaisia joutui, lapioilla, kirveillä ja hakuilla toimittaisi\ntuhoamistyön. Pari, kolme miestä sijoitettiin kuhunkin saksalaiseen\nryhmään. Tämä toimenpide oli suomalaisista tavallaan loukkaus, se kun\nsaattoi osoittaa, että heidän kuntoisuuttaan epäiltiin. No, pian se\nnähtäisiin.\n\nKello 11 aikaan taistelijat lähtivät marssimaan etulinjaan.\nSaksalaiset puhua hälisivät, suomalaiset outoina heidän joukossaan\nolivat vaiti niukasti vastaten \"toverien\" uteliaisiin kysymyksiin.\nKuun sirppi oli noussut taivaalle. Kolmen neljännestunnin kuluttua\nhäämöttivät tummat asemat etenevien edessä.\n\nKellot oli illalla tarkistettu. Täsmälleen kello 12 piti ensimmäisen\nlinjan lähteä.\n\nOli puoliyön hetki. Kuu oli pilvien peitossa. Takimmaisen linjan\nmiehet näkivät mustien tshakoopäisten varjojen solahtavan\nrintavarustuksen yli ja katoavan pimeyteen. -- Hetken perästä seurasi\ntoinen linja. Kulku kävi useista kohdin piikkilankaesteiden aukoista\nläpi.\n\nHitaasti, äänettömästi, varovasti eteni ensimmäinen linja vihollista\nkohti. Pistimet oli jo lähtiessä kiinnitetty. --\n\nYht'äkkiä räsähti hyökkääjien edessä sarja hätäisiä laukauksia.\nVenäläinen vartio hälyytti toverinsa. Tuli yltyy, leikkiin yhtyvät\nkonekivääritkin, mutta saksalais-suomalainen rivistö vain etenee\n_syöksyittäin_, suomalaiset etunenässä pitkin linjaa. Ryssät\nviskovat jo hädissään käsikranaattejakin, vaikka hyökkääjät olivat\nvielä arviolta heistä 300 metrin päässä. Kuulat menevät enimmäkseen\nyli. Maahan! Kaivakaa! kuuluvat käskyt. Muutamia minuutteja kuluu,\nodotuksen, jännityksen minuutteja. -- Oli vain yksi ajatus: päästä\nvihollisen kimppuun.[25]\n\nVihdoin tuli vapauttava komento: \"syöksyyn mars -- mars!\" -- Silloin\nkaikki suomalaiset lähtivät etenemään vimmatusti. Ensin saksalaiset,\nparemmin tottuneina käyttäytymään konekivääritulessa, pysyivät\ntoistaiseksi suojassa, mutta kun oikean sivustan suomalaiset komennon\nkuultuaan arvelematta syöksyivät eteenpäin pitkin linjaa, seurasivat\nsaksalaiset jääkärit mukana, ja nyt edettiin kilpaa eteenpäin yli\npensaita kasvavan, soisen aukean, joka oli täynnä kranaatin kuoppia.\nHurraata huutaen raivataan tieltä piikkilankaesteet ja syöksytään\nvihollisen juoksuhautaan. Mutta haudat ovat tyhjät. Alkaa takaa-ajo.\nPian saammekin näkyviimme yksinäisiä pakenevia vihollisia, jotka\nkoettavat pelastautua edessämme olevaan metsään. Muutamat piiloutuvat\nkranaatin kuoppiin, luullen pimeyden heitä auttavan, mutta saavat\nkuolemansa pistintaistelussa tai joutuvat vangiksi.\n\nSaavuttuaan metsään järjestäytyivät miehet vähän -- ja jälleen\neteenpäin. Varovasti -- sillä metsä oli sysimusta. Täällähän\nvenäläisillä piti olla lujat asemat, ja oli saatava selko, miten\nvahvasti ne oli miehitetty. Äkkiä, ehdittyään metsän reunasta\nmuutamia kymmeniä metrejä, saivat he haluamansa tiedon -- -- --.\nSalamoina välkkyy vastaan sulkutuli epälukuisista kivääreistä, siihen\nyhtyvät pian konekiväärit, joita laskettiin olevan kaikkiaan kuusi,\nmiinanheittäjät ja kohta myös tykit. Tuliaseitten äänivaikutus kasvaa\nmetsässä moninkertaiseksi. Miehet heittäytyivät heti asemiin ja\nalkoivat vastata tuleen. Hetken perästä, kun oli totuttu pimeyteen,\nselviää, että ryssät ovat suomalaisista korkeintaan 50 metrin päässä\n-- heidän pääasemansa piikkilanka-aita on aivan edessä.\n\nJyrisee ja salamoi!\n\nSilloin kohtasi hyökkääjiä uusi yllätys, sillä saksalainen tykistö\navasi tulen kukistaakseen vihollisen tulen. Ensimmäiset laukaukset\ntulivat suoraan etumaisen linjan keskelle tehden paljon tuhoa. Tämä\nerehdys johtui siitä, että toisen linjan miehet olivat erehdyksestä\nampuneet väärän merkkiraketin. Samalla kuitenkin etummaisesta\nlinjasta ammuttiin oikea raketti, jolloin tykkituli heti siirtyi\nkauemmaksi vihollisen asemien taakse. Enemmän kuin puolen tuntia\nkesti hyökkääjien ammunta, jolloin panoksetkin alkoivat loppua.\n\n\"Hitaasti takaisin!\" tulee komento. \"Kuolleet ja haavoittuneet\notettava mukaan!\" Vetäydytään suuressa kaaressa takaisin. Nyt\nselviää, että jotkut toiseenkin linjaan määrätyt olivat innoissaan\njoutuneet ensimmäiseen. Se ei kuitenkaan ollut estänyt toista linjaa\ntäyttämästä sille määrättyä tehtävää. Haudat oli hyökkääjien oikealla\nsivustalla täytetty, suojavallit ja esteet tuhottu.\n\nToinen hyökkäysrivistö eteni niin ikään noudattaen suurinta\nhiljaisuutta metrinkorkuista heinää kasvavaa lakeutta pitkin noin 200\nmetriä, ainoastaan heinän kahina saattoi herättää vihollisen. Tähän\npäättyikin alussa eteneminen keskustassa ja vasemmalla sivustalla,\nsillä vihollinen avasi pian kovan kivääri- ja konekivääritulen, johon\nmyös kohta yhtyi venäläinen tykistö. Hyökkääjillä ei ollut nyt muuta\nneuvoa kuin painautua maahan ja etsiä suojaa ojista. Hyökkäystä\nhaittasi muuten pimeys, se kun oli aloitettu täsmälleen keskiyöllä,\njoten hyökkääjien yhteys ei voinut säilyä. Vihollisen voimakkaat\nvaloraketit valaisivat arveluttavasti hyökkääjien liikkeitä, mutta\nsiitä ei suinkaan ollut apua hyökkääjien yhteyden säilymiselle. Näin\nsuomalaiset häipyivät saksalaisista aseveljistään ja noudattivat\nvain päällikkönsä ohjausta. Huolimatta mitä ankarimmasta tulesta\nkaikui päällikön[26] komennus: \"_Eteenpäin suomalaiset!_\" Ja eteenpäin\npieni suomalaisjoukko syöksyjä tehden ja ryömien pyrkikin, edeten\nvielä toiset 200 metriä. Mutta sen kauemmaksi oli eteneminen\nmahdotonta ja uuden päivän hämykin jo alkoi, joten hyökkääjien\ntäytyi vähitellen vetäytyä saksalaisen rintaman suojaan. Tulos\nkeskustassa ja vasemmalla sivustalla ei vastannut tarkoitusta,\nmutta joka tapauksessa kertovat sota-aikakirjat siitä rohkeasta\netenemishengestä, joka oli vallannut suomalaiset pioneerit.\n\nHyökkääjät tulivat vähitellen omiin hautoihin takaisin,\nhaavoittuneita mukana laahaten. Mutta ryssän kiukku ei ollut\nheikentynyt, saksalaisten asemiin kohdistui nyt tuima shrapnellituli.\n\nAamu valkeni valkenemistaan. Saksalaisten kranaatit nostivat\nvastaisella puolella ilmaan korkeita multapatsaita. Taistelukentällä\noli sumua ja siellä liikkuivat sairaankantajat näyttivät kahlaavan\nvalkeassa sumujärvessä.\n\nSuomalaiset kerääntyivät rintavarustuksen taa yhteen. Todettiin,\nettä vain yksi oli varmasti kuollut. Haavoittuneita oli useita. Moni\npuuttui joukosta. Heidän kohtalostaan oltiin epävarmoja.\n\nSillä välin kannettiin kuolleita ja haavoittuneita yhä sisään\ntelttakankaissa ja paareilla. Saksalaisilla oli ollut suhteellisesti\nkahta vertaa enemmän häviöitä kuin suomalaisilla. Vangiksi otettuja\nvihollisia oli kaikkiaan 16.\n\nSuomalaiset olivat kunnolla kilpailleet tuimassa hyökkäyksessä\nsaksalaisten jääkärien kanssa ja heidän maineensa oli yhdellä\niskulla suuresti kasvanut. Kaikki saksalaiset komentajat antoivat\nheille sekä puheissa että päiväkäskyissä mitä parhaan tunnustuksen.\nKenraali _Wynecken_ lausui jäähyväispuheessaan pioneerikomppanialle\nmm.: \"Teistä voidaan antaa vain yksi arvostelu, kaikkein paras.\"\n-- Suomalaisten tappiot olivat: 1 kaatunut ja 1 myöhemmin kuollut\nsekä 9 haavoittunutta. Lokakuun 12. p:nä jaettiin pataljoonalle\nEckau--Keckaun ja Schmardenin taistelujen johdosta 6 rautaristiä.\n\nJääkäripataljoona 27:n tykistöjaostoa ja pioneerikomppaniaa oli\nkäytetty irrallisina joukkoina, joten oli kyllä tullut rikotuksi\nlupaus, että suomalaisjoukkoa käytettäisiin vain sotilaallisena\nkokonaisuutena. Majuri Bayer teki tässäkin suhteessa kaiken\nvoitavansa 27. Jääkäripataljoonan sotilaallisen kokonaisuuden\nturvaamiseksi -- huolimatta korkeamman päällystön epäsuosiosta,\njoka arvattavasti juuri tämän johdosta tulikin hänen osakseen.\nTämä pataljoonasta huolehtiminen oli aivan paikallaan, mutta\nsanottakoon korkeimman päällystön, varsinkin kenraaliluutnantti _von\nPappritzin_ puolustukseksi, että tilanne itärintamalla oli tähän\naikaan äärimmäisen vakava, että tällaisia erillisiä komppanioita,\nkuin tykistöjaosto ja pioneerikomppaniakin, oli käytettävä\nsiellä, missä tarve oli suurin, sillä saksalaisilla joukoilla\npohjoissiivellä oli tuskin lainkaan reservejä. Sitä paitsi pidettiin\n27. Jääkäripataljoonan varsinainen tarkoitusperä korkeammalta\npäällystöltäkin visusti salassa. Siitä tiesi oikeastaan vain ylin\nsodanjohto ja pataljoonan oma upseeristo.\n\nElokuun 24. päivän vastaisena yönä pataljoona siirrettiin Riian\nlahden rannalle saatuaan saksalaisten joukkojen komentajilta\njäähyväissanoiksi mitä kiittävimpiä arvosteluita. -- Siirrosta\noli jo puhuttu useita viikkoja. Tarkoituksena oli hankkia\npataljoonalle vaihtelua, mutta rintaman vaihto oli samalla oleva\nvarovaisuustoimenpide eräiden vihollisen suunnitelmista saatujen\ntietojen johdosta, joista suunnitelmista ei kuitenkaan tullut mitään,\nkun venäläiset huomasivat saksalaisten päässeen niistä selville ja\nryhtyneen vastatoimenpiteisiin.\n\n\n\n\nRintama-aika Riianlahdelia. (25.8.1916-14.12.1916.)\n\n\nPataljoona oli nyt siirtynyt suotuisammille olosijoille. Kuivat\nnummet ja sinertävät mäet ilahduttivat jääkärien mieliä. Saavuttuaan\nelokuun 25. p:n illalla pieneen Tuckumin kaupunkiin he seuraavana\npäivänä jatkoivat matkaa Kneisin kalastajakylään, johon asettuivat\nsyyskuun 14. päivään asti, rakennellen piikkilankaesteitä rannikolle.\nPataljoona, joka edelleen kuului 8. armeijaan ja Mitaun ryhmään,\nkomentajana kenraaliluutnantti von Pappritz, otti nyt haltuunsa\nSaksan itärintaman pohjoisimman kärjen, rannikon vartioimisen\nRiianlahden rannalla, siinä oli sekä maa- että meririntama.\nPataljoonan keskivahvuus oli 36 upseeria, 1.440 miestä ja 184 hevosta.\n\nVerrattuina Missen sumuiseen suoalueeseen olivat uudet, korkean\nhonkametsän peittämissä hietakummuissa sijaitsevat asemat\nsuurenmoiset, mutta toista oli taistelutoimintakin. Vastustajana oli\nitäsiperialainen tarkka-ampujarykmentti N:o 55. Rintaman läheisyys\noli lähinnä rantaa, siis 3. ja 2. komppania alueella 250-300 metriä,\n1. komppanian alueella sitä vastoin 1.000-1.500 metriä. Päivin\npauhasi tykistö aivan toisella voimalla kuin Missellä ja yöllä\nkahakoivat partiot kiivaasti. Useat haavoittumiset ja 1 kaatunut heti\nensi päivänä kehoittivat miehistöä pitämään silmät auki.\n\n1. komppanian alueella alkoi nyt toiminta, jolla sittemmin oli suuri\nmerkitys tämän lohkon taisteluille. Palattuaan erikoistehtävästään\nolivat pioneerit alkaneet rakentaa \"eteentyönnettyä\" varustusta\nmainitun komppanian ja saksalaisen naapurijoukon, 261.\njalkaväenrykmentin edustalle, missä Dubeln-kylän kohdalla olevalla\nsuoalueella oli ryhmä jyrkkäreunaisia hietikkokukkuloita. Tähän asti\nolivat vuoroin saksalaiset, vuoroin venäläiset partiot vallinneet\nniitä, mutta nyt ne päätettiin lopullisesti yhdistää saksalaisten\npuolustusasemiin, ja pian ne miehitettiinkin; sinne kaivettiin\nampumahautoja, rakennettiin suojuksia ja suomalaiset pioneerit\nympäröivät kukkularyhmän piikkilankaesteillä.\n\nSitten ruvettiin vetämään uutta puolustuslinjaa suoalueen halki\n1. ja 2. komppanian rajaan -- venäläisten häiritessä pioneerejä\npartiohyökkäyksillä.\n\nAnkaralla työllä, jota kesti pataljoonan poislähtöön, joulukuuhun\nsaakka, saatiin uusi puolustuslinja sellaiseen kuntoon, että\nvihollisen vahvimmatkaan yritykset sen valtaamiseksi eivät enää\nonnistuneet.\n\nSyyskuun 28. p:nä pakeni neljäs ja viimeinen yliloikkari\njääkäripataljoonasta vihollisen puolelle ilmaisten suomalaisten\nasemat. Seuraukset tuntuivat heti. Pataljoonan lohko joutui pitemmän\naikaa ankaran tykkitulen alaiseksi ja miltei päivittäin haavoittui\nmiehiä. -- Suomalaiset vastasivat samalla mitalla. Kiikarikivääreillä\nvarustetut komppanian tarkimmat ampujat kulkivat aamusta iltaan\nampumahaudoissa tarkaten jokaista liikettä vihollisen puolella sekä\nlähettäen luotinsa nopeasti ja varmasti maaliin.\n\nLoka-marraskuun vaihteessa alkoi ilmetä uhkaavia merkkejä vihollisen\nhyökkäysaikeista. Useita järeitä pattereita esiintyi, ja tähystäjät\nilmoittivat, että vihollisen ampumahautaverkosto alkoi lähestyä\nsuomalaisten asemia. Jääkäripataljoona 27 sai käskyn lähettää\nvahvoja partioita, joiden tuli murtautua (Oberzugführerien Gadolinin\nja Öhqvistin ynnä Zugführer Hägglundin johdolla) vihollisasemiin,\njoiden puolustajat joko peräytyivät tai kaatuivat. -- Venäläiset\nolivat varsin hermostuneita näiden rohkeiden partiohyökkäysten\njohdosta. Marraskuun 19. p:stä lähtien heidän tykistönsä olikin\nkiihkeässä toiminnassa jääkäripataljoonan asemia vastaan -- ampuen\nusein rumputulta. Mutta erinomaiset, vahvat varustukset suojasivat\nmiehiämme. Tehdyt hyökkäykset torjuttiin mm. jääkäritykistön\ntehokkaasti ottaessa osaa taisteluihin. Mainittakoon sekin,\nettä joulukuun 3. p:nä jääkärien tykistö sai lisää 2 kevyttä\nkenttähaupitsia, joten tykistöjaos kasvoi patteriksi.\n\nMarraskuun lopulta joulukuun 13. p:ään, jolloin Jääkäripataljoona\n27 toistaiseksi siirrettiin pois rintamalta, seurasi rauhallisempi\najanjakso.\n\n\n\n\nPrikaatikenraall ja aluepäällikkö hänen ylhäisyytensä\nkenraaliluutnantti Wynecken.\n\n(Erik Heinrichsin mukaan.)\n\n\nKenraaliluutnantti Wynecken oli erikoisesti kiinnostunut\nsuomalaisiin jääkäreihin, jotka ajoittain olivatkin hänen\npäällikkyytensä alaisina. -- Muistammehan, kuinka hän Schmardenin\ntaistelun jälkeen oli antanut tunnustusta siihen osanottaneille\nsuomalaisen pioneerikomppanian miehistölle mm. lausuen: \"Tunteenne\nisänmaatanne kohtaan saavuttavat mitä lämpimintä vastakaikua kaikkien\nsaksalaisten mielissä.\" Ja ne saavuttivat sitä ennen kaikkea kenraali\nWyneckenin sydämessä.\n\nKun suomalaispataljoona elokuun lopulla 1916 siirrettiin Riianlahden\nrintamalle, hänen ylhäisyytensä tarkasti usein kernaasti suomalaisten\nasemia, ja aina hänellä oli sydämellisiä sanoja varattuna\njääkäreille. Ja milloin vain tilaisuutta tarjoutui, mainitsi hän\nkiittävästi päiväkäskyissään suomalaisista jääkäreistä. -- Sanalla\nsanoen, suomalaiset saivat osakseen aina yhtä suurta ja rohkaisevaa\nhyväntahtoisuutta prikaatikenraalin puolelta; jopa silloinkin, kun\npataljoonan saksalainen päällystö ei saanut armoa hänen silmissään,\nhän osoitti suosiotaan suomalaiselle miehistölle.\n\nKun \"Jääkäripataljoona 27\" joulukuun 13. p:nä 1916 oli vapautunut\nasemistansa Riianlahden seudulla ja siirtynyt Tuckumiin tullaksensa\nkuljetetuksi joulukuun 15. p:n vastaisena yönä Libauhun, oli\nhänen ylhäisyytensä Wynecken Tuckumin itäisellä asemalla. Hän oli\nvartavasten jääkärien vuoksi tullut prikaatin esikunnasta Durbenista\nnähdäksensä hänelle rakkaaksi käyneen suomalaisen jääkäripataljoonan\nlähtöä. Vaikka oli kylmä joulukuun yö, hänen ylhäisyytensä viipyi\nhyvän aikaa kovassa pakkasessa -- kudottu korvien suojus vedetty alas\nniskaan ja lakin leukahihna laskettu leualle, jommoisissa taanneissa\nhänet useasti näki. Viikset hohtivat valkoisina härmästä.\n\nKenraalin adjutantti keskusteli, niin ystävällisesti kuin kylmyys\nsalli, jääkäripataljoonan saksalaisten kapteenien kanssa. Hänen\nylhäisyytensä itse seisoi yksin korkean lyhtypatsaan alla, joka oli\ntehty vuolemattomasta, tuoreesta kuusesta ja jonka latvassa suriseva\nkarbidilamppu heitti levottoman valonsa aseman jäätyneitten lyhtyjen\nja kaikenkarvaisten vierivien ainesten yli.\n\nSiellä oli ranskalaisia rautatievaunuja, joiden ranskankielisten\nkirjoitusten viereen oli piirretty sanat: \"Generaleisenbahndirektion\nBrüssel\". Siellä oli venäläisiä vaunuja, joiden puoleksi\navoimissa, luikuovissa oli venäläisiä kirjoituksia, balkanilaisia\nvaunuja, joiden kilpiin oli piirretty sanat: \"Deutscher Chef des\nFeldeisenbahnwesens beim türkischen Heere\".\n\nMutta mitä peliä tämä oli!\n\nVaunujen jako ei pitänyt paikkaansa! Siinä kiroiltiin ja noiduttiin.\n\nKeskellä järkkymättömästi levollisten suomalaisten jääkärien ja\nkovaäänisten saksalaisten vääpelien joukkoa seisoi kenraaliluutnantti\nWynecken mietteisiinsä vajonneena.\n\nHänen siniset silmänsä tutkivat tarkkaavasti vieraskielisiä\nkirjoituksia näiden rautatievaunujen kyljissä, jotka osaltaan\ntodistivat, että kaukana kotimaastakin taisteltiin ja tehtiin työtä\nSaksan hyväksi.\n\nVäliin hänen katseensa jälleen kiintyi äänettömiin poislähteviin\njääkäreihin. Ja hänen silmistään näkyi, että nämä suomalaiset olivat\nkäyneet hänelle rakkaiksi ja että jokin side oli olemassa hänen ja\nheidän välillään.\n\nEräässä eversti Ausfeldille 1918 osoitetussa kirjeessä, joka Suomen\nvapautuksen johdosta sisälsi lämpimiä onnitteluja suomalaisille\njääkäreille heidän entiseltä prikaatikenraaliltaan, selviää se\nside, joka niin läheisesti yhdisti kenraaliluutnantti Wyneckenin\njääkäreihin. Kenraaliluutnantti Wynecken kirjoitti:\n\n\"Minua ilahduttaa suuresti, että joukkonne yhäti ajattelee minua\nkiintymyksellä. Minun tunteeni tätä urheaa pataljoonaa kohtaan\non aina ollut ja tulee myös olemaan mitä lämpimin. Olen oppinut\nkunnioittamaan suomalaisia ja pitämään heitä hartaina maansa\npuolustajina.\n\n\"Ehkäpä minä ymmärrän heidän erikoisasemansa paremmin sen vuoksi,\nettä olin täydellisesti perehtynyt niihin olosuhteisiin, joiden\nvallitessa isoisäni ja hänen veljensä poistuivat ranskalaisten\nmiehittämästä Hannoverin maasta ja panivat alttiiksi sekä itsensä\nettä koko omaisuutensa voidakseen taistella vihollistaan ja\nkotiseutunsa sortajaa, Napoleon Bonapartea vastaan. Heidän täytyi\ntässä tarkoituksessa ruveta ulkomaalaiseen palvelukseen, ns. \"The\nKing's German Legion\", ja he näkivät rakkaan isänmaansa vasta 7-8\nvuoden kuluttua. Waterloon taistelussa he saivat olla mukana\nantamassa viimeisen ratkaisevan iskun anastajalle.\"\n\n\n\n\n\"Jääkäripataljoona 27\" siirretään Libauhun.\n\n\nTuckumin asemalla olemme seuranneet, kuinka pataljoona joulukuun 15.\np:n vastaisena yönä sijoittui junaan siirtyäkseen Libauhun. Majuri\nBayer oli johdonmukaisesti pitänyt kiinni pataljoonan säilyttämisestä\nyhtenäisenä. Hänelle oli myöskin selvinnyt, että pataljoonan\ntoimintamuodot oli lopullisesti järjestettävä sen varsinaista\npäämaalia, Suomen itsenäisyystaistelua silmällä pitäen.\n\nJo lokakuun lopulla 1916 oli Berliinissä pidetty kokous, jossa\neräiden Tukholman Suomalaisen valtuuskunnan jäsenten lisäksi oli\npataljoonan edustajina Hauptzugführer Jernström ja Oberzugführer\nAppelberg. Semminkin jääkärit katsoivat välttämättömäksi pataljoonan\nsiirron rintamalta ja sen erikoiskouluttamisen Suomen vapaussotaa\nvarten. Seurauksena olikin viranomaisille tehty esitys, johon\nmyönnyttiinkin, kuten olemme nähneet. -- Pataljoona saapui Libauhun\nmainittuna joulukuun 15. p:nä.\n\nJoulukuun 17. p:nä 1916 Kuurinmaan kenraalikuvernööri\nkenraaliluutnantti _von Alten_ tarkasti pataljoonan lausuen\nsuomalaiset tervetulleiksi kaupunkiin. \"Ne ihanteet, joiden\npuolesta te taistelette, ovat hyvät ja jalot\", jatkoi hän. \"Te\nolette tehneet kunnollista työtä rintamalla. Me saksalaiset olemme\nedelleenkin uskollisesti vierellänne ja taistelemme yhdessä\nkanssanne vapauttaaksemme teidän kansanne ja isänmaanne. Kun suuri\ntaistelu idässä taas alkaa, on teidän oltava hyvässä kunnossa, sillä\nsilloin kysytään kestävyyttä ja hyvää kuria.\" Lyhyt ja voimakas\nhurraa kajahti H. M. Keisarille ja paraatimarssi, joka onnistui\nerinomaisesti. -- Äksiisi ja koulutus alkoi.\n\nValmistuttiinkin pitempiaikaiseen oleskeluun. Majuri Bayer,\npalattuaan vast'ikään Berliinistä, ilmoitti suomalaisille\njoukkueenjohtajille sotaministeriössä joulukuun 18. p:nä pidetyn\nneuvottelun tuloksista, jotka olivat suomalaisille mitä suotuisimmat.\nKokoukseen olivat ottaneet osaa ulkoministeriön, sotaministeriön,\nyleisesikunnan ja amiraaliesikunnan edustajat, ja pataljoonaa\nedustamassa olivat sen komentaja, majuri Bayer, ja kreivi Schwerin.\nPäätökseksi tuli: \"Koska ulkoasiainministeriön taholta on pidetty\ntarpeellisena Suomen vapauspyrkimysten edelleen tukemista,\n_pysytetään joukko sellaisenaan tähänastisessa kokoonpanossaan_.\n-- Sen liittäminen taisteluarmeijaan riippuu sotilaallisesta ja\npoliittisesta tilanteesta. Liittäminen on suotavaa vain silloin,\nkun suomalaisille voidaan osoittaa jokin tarkoitus, joka edistää\nheidän pyrkimyksiänsä ja samalla vastaa mahdollisia uhreja.\" -- Tämä\nlausunto huokui mitä suurinta Suomen asiain ymmärtämystä ja oli\njääkäreille varsin lohdullinen, sillä syksyn kuluessa oli nähtävästi\nSaksan sotaministeriön taholta taas suunniteltu _jääkäripataljoonan\nhajoittamista_. -- Pataljoona valmistui siis näin ollen\npitempiaikaiseen oleskeluun Libaussa.\n\nMutta pian tuli taas raskaita pettymyksiä. Tammikuun 5. päivä 1917\noli murheiden päivä pataljoonalle. Aamupäivällä sille ilmoitettiin,\nettä se oli menettävä päällikkönsä, majuri Bayerin; ja neljä tuntia\ntämän jälkeen tuli odottamaton hälytyskäsky lähteä Aa-joen rintamalle,\nmissä venäläiset olivat aloittaneet suuren hyökkäyksen.\n\n\n\n\nMajuri Bayerin ero.\n\n\nTammikuun 4. p:nä 1917 tuli yllättävä tieto, että majuri Bayer oli\nsiirretty pois pataljoonasta ja määrätty rykmentinkomentajaksi\nlänsirintamalle. Tieto herätti pataljoonassa suurta hämmästystä\nja huolestumista. -- Vaikkakin majurin useita toimenpiteitä oli\nuskallettu pataljoonassa arvostella, tajuttiin kuitenkin hänen\nkoko sielustaan ja sydämestään ajavan Suomen asiaa sekä aina\npuolustavan pataljoonan yhtenäisyyttä ja säilyttämistä. Kun nyt\njuuri monet harhakäsitteet olivat selvinneet ja uusia suunnitelmia\noli parhaillaan tekeillä pataljoonan koulutusta varten, olisi majuri\nBayer epäilemättä ollut mies paikallaan ne toteuttamaan.\n\nKun hän poistui, oli syytä pelätä, että uusi komentaja, joka ei\nollut alusta pitäen ollut luomassa ja johtamassa tätä joukkoa, ei\nymmärtäisikään sen erikoisluonnetta, päämääriä ja tarpeita, vaan\nkäsittelisi sitä kuin tavallista saksalaista pataljoonaa, ehkäpä\nvielä kylmäkiskoisemmin, kuten muukalaisjoukkoa ainakin. -- Yhtä\npettynyt oli majuri Bayer itse.\n\nTammikuun 5. p:nä kello 9 oli jääkäripataljoona ja kaikki sen\nerikoismuodostelmat asetettu paraatitorille Hansa-kasarmin luo.\n\nMajuri tuli tapansa mukaan kiirein askelin. Soittokunta puhalsi: \"Die\nWacht am Rhein\". Majurille ilmoitettiin pataljoona, hän alkoi puhua\nharvaan ja selkeästi:\n\n\"Jääkärit! H. M. Keisari on suvainnut antaa minulle rykmentin. Minä\nlähden luotanne raskain sydämin, sillä harrastin Suomen asiaa ja\nolin iloinen tästä pataljoonasta. Olen oppinut tuntemaan teidät\nkelpo sotilaiksi, jotka osaavat taistella ja jotka tuottavat kunniaa\nSuomelle.\n\n\"Minä lausun herroille upseereille, joukkueenjohtajille täyden\ntunnustuksen Teidän urhoollisesta ja alttiista, väsymättömästä\ntyöstänne, jolla tämä oivallinen joukko on saatu aikaan.\n\n\"Pataljoonan vararyhmänjohtajille ja jääkäreille lausun täyden\ntunnustuksen heidän aina väsymättömästä velvollisuudentunnostaan ja\nheidän urhoollisesta esiintymisestään vihollista vastaan.\n\n\"Rakkaudesta isänmaahan ovat suomalaiset tulleet tänne meren yli\ntaistelemaan sitä vihollista vastaan, joka sortaa heidän kotimaataan.\nKansa, jolla on sellaiset ihanteet ja niin lujatahtoisia miehiä, ei\nkoskaan sorru.\n\n\"Täydestä sydämestäni toivon, että suomalaiset saavuttavat\npäämääränsä: Suomen vapauden.\n\n\"Minä toivon, että se toveruusside, mikä kiinnittää minut joukkoon,\npysyy edelleenkin, sillä minä en lakkaa seuraamasta mielenkiinnolla\nja jännityksellä pataljoonan vastaisia kohtaloita. Ja minä\niloitsisin, jos viitoitettu päämäärä uuden komentajan aikana tulisi\nlähemmäksi ja lopulta saavutettaisiin.\n\n\"Täyttäköön vuosi 1917 ainakin osan toiveistanne, sillä vain\nvähitellen voidaan se päämäärä saavuttaa, minkä asetitte itsellenne.\nOsoittakaa uudelle komentajallenne samaa luottamusta kuin minullekin\nja muistakaa, että teidän käytöksenne vast'edeskin on määräävä sen\nkunnioituksen, minkä Saksan armeija jo nyt teitä kohtaan tuntee.\n\n\"Toivotan onnea teille, jääkärit. Kaikkea hyvää tulevaisuudessa!\nJumala suojelkoon Suomea!\"\n\nNäin puhuttuaan kulki majuri pitkin rintamaa. Oikealla sivustalla\noleva soittokunta soitti Maamme-laulun. Sen jälkeen komennettiin lepo\nja majuri Bayer kutsui kaikki entiset pfadfinderit ja osan miehistöä\nrintaman eteen. Näille hän puhui vielä muutamia sanoja.\n\nLiikuttuneen näköisenä hän puristi jokaisen kättä.\n\nKun sitten pääjoukkueenjohtaja Jernström oli esittänyt eläköön-huudon\npoistuvan komentajan kunniaksi, päästettiin komppaniat kotiin.\nLoppupäivä julistettiin vapaaksi. -- Majuri läksi ja pataljoona\npalasi kasarmeihinsa soittokunnan puhaltaessa Porilaisten marssia,\njoka nyt kaikui kuin surumarssi -- sen rytmeistä ei askel\nreipastunut, ne toivat vain mieleen ankaria kysymyksiä. Miksi\nläksi majuri pois? Vapaaehtoista ei se saattanut olla. Hänhän oli\nkorvaamaton pataljoonalle -- -- --. Synkkiä olivat ajatukset.\n\nPian veti uusi tapahtuma yleisen huomion puoleensa.\n\nKello 12 samana päivänä sai pataljoona puhelimitse käskyn olla\nneljässä tunnissa \"_alarmbereit_\" (hälytysvalmis). Venäläiset olivat\nhyökänneet Kuurinmaalla Aa-joen rannoilla ja jääkäripataljoona 27:ta\nkäytettäisiin armeijan reservinä. Majuri Bayerin oli otettava joukon\npäällikkyys uudelleen; tämä herätti vielä toiveita siitä, että\npataljoona ehkä saisi pitää hänet komentajana edelleenkin. Mutta nämä\nheikot toiveet pettivät. Aa-joen talvitaistelujen aikana tammikuun\n11. p:nä 1917 jätti majuri Bayer lopullisesti suomalaispataljoonansa.\n\nMiten kunnioitettu majuri Bayer suomalaisten keskuudessa oli ja\nkuinka vilpittömästi hänen poismenoaan valitettiin, siitä ovat\ntodistuksena seuraavat hänelle lähetetyt jäähyväistervehdykset.\n\nSuomen ulkomaandelegaation adressi, joka oli päivätty Tukholmassa\n12.2.1917, kuului:\n\n    \"Teidän korkeasukuisuutenne.\n\n    Olemme saaneet tiedon, että Teidän korkeasukuisuutenne on nimitetty\n    toisen joukko-osaston komentajaksi ja siten jättää meidän nuorista\n    maanmiehistämme muodostetun joukon, ja se on herättänyt meissä\n    syvän valittelun tunteita. Olemme tottuneet näkemään Teidän\n    korkeasukuisuutenne läheisesti kiintyneenä Saksassa tapahtuneeseen\n    toimintaamme maailmansodan kestäessä. Teidän korkeasukuisuutenne on\n    osoittanut mitä lämpimintä harrastusta meidän nuorten maanmiestemme\n    sotilaalliseen koulutukseen, heidän etuihinsa ja menestymiseensä\n    samoinkuin meidän toimintaamme Saksassa ja meidän asiaamme yleensä,\n    eikä ole karttanut mitään vaivoja, kun on ollut kysymyksessä meidän\n    avustamisemme.\n\n    Rakas Herra Majuri!\n\n    Maanmiestemme ja omassa nimessämme lausumme Teille syvän\n    kiitollisuutemme kaikesta siitä, mitä Te olette tahtonut hyväksemme\n    tehdä. Kehittyköönpä asiamme miksi tahansa, koskaan emme unohda\n    Teidän osuuttanne työhömme, ja ajatus siitä saattaa meidät lujasti\n    toivomaan, että Te yhä edelleenkin omistaisitte Suomen asialle\n    hyväätarkoittavan harrastuksenne. Majuri Bayerin nimi tulee aina\n    olemaan liittyneenä, ei vain suomalaisesta nuorisosta Saksassa\n    muodostettuun legioonaan, vaan myös Suomen kansan toiveisiin\n    turvautua Saksaan, Venäjän mahtavaan vastustajaan.\n\n    Me pyydämme Teitä, Herra Majuri, ottamaan vastaan sydämellisen\n    kiitoksemme ja toivomme, että meidän vastedeskin sallittaisiin\n    lähettää Teille maamme ja kansamme tervehdys.\n\n    Erinomaisella kunnioituksella ja ihailulla Teidän ylhäisyytenne\n    alttiimmat ja kiitolliset\n\n                          Adolf von Bonsdorff. Jonas Castrén.\n                          K. Donner. Rafael Erich.\n                          E. A. Fabritius. Herman Gummerus.\n                                   Samuli Sario.\"\n\nJääkäripataljoonan adressi, jonka olivat allekirjoittaneet\npääjoukkueenjohtaja Jernström ja komppaniani ylijoukkueenjohtajat,\nkuului:\n\n\"Herra Majuri ja Komentaja.\n\n\"Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun me ensi kerran seisoimme Teidän\nedessänne, silloin Teitä tervehtiäksemme, tänään astumme taasen\neteenne, tällä kertaa ottaaksemme Teiltä jäähyväiset.\n\n\"Ei vain Teidän vanhojen pfadfindereittenne nimessä, vaan, sen\nuskaltanemme sanoa, kaikkien 27:nnen Jääkäripataljoonan suomalaisten\nnimessä pyydämme Teille, Herra Majuri, lausua vilpittömimmän ja\nsydämellisen kiitoksemme kaikesta, mitä Te olette meille joukkomme\nsyntymisen ja menestymisen hyväksi tehnyt.\n\n\"Nyt kun meidän on pakko luopua toivosta saada nähdä Teidät, Herra\nMajuri, uudelleen johtajanamme, tunnemme ja ymmärrämme, mitä me\nTeidän poistuessanne kadotamme.\n\n\"Teidän eronne joukostamme koskee meihin kipeästi ja täyttää meidän\nmielemme huolilla tulevaisuudesta; olihan meillä Teissä päämäärästä\ntietoinen ja laajakatseinen johtaja, joka aloiterikkaasti ja\ntarmokkaasti pystyitte tasoittamaan yrityksemme vaikeudet ja joka\nmeidän vapauspyrkimystemme onnistumiseksi uhrasitte kaikkenne.\n\n\"Joukkomme, joka on Saksan mahtavaan armeijaan liitetty, on\npieni ja sotilaallisesti miltei merkityksetön, mutta siinä on\nruumiillistuneena pieni kansa, joka vuosisataisen taistelun tuloksena\noli miltei saavuttamaisillaan vapaan valtioelämän länsimaisen\nkulttuurinsa turvin, mutta nyt sorrettuna ja väkivallan uhrina panee\nviimeisenkin toivonsa Jumalaan ja Saksan miekkaan.\n\n\"Te annoitte meille enemmän kuin sotilaallista opetusta, Te annoitte\nmeille vilpittömän ystävyytenne, lämpimän sympatianne ja syvän\nmyötätunnon meidän onnettomaan maahamme.\n\n\"Kiitollisuuttamme emme voi sanoihin pukea. Te tulette saamaan\nikuisiksi ajoiksi kiitollisen maininnan Suomen historiassa\nKuninkaallisen Preussiläisen Jääkäripataljoonan 27:n perustajana ja\nensimmäisenä komentajana.\n\n\"Me, jotka Teidät persoonallisesti tunnemme, emme ole Teitä\nmilloinkaan unhoittava, ja pyydämme, että Te, Herra Majuri, myös\nhyväntahtoisessa muistossanne säilytätte meidät, vanhan joukkonne.\"\n\nTähän viimeksimainittuun adressiin tuli majuri Bayerilta seuraava\nsisältörikas vastaus, joka oli päivätty Charlottenhurgissa 29.3.1917\nja osoitettu pääjoukkueenjohtaja Jernströmille:\n\n\"Rakas Pääjoukkueenjohtaja.\n\n\"Kirjelmä, jonka Te ja ylijoukkueenjohtajat lähetitte minulle, tuottaa\nminulle suurta iloa ja todistaa minulle, että molemminpuolisen\nluottamuksen ja ymmärtämyksen silta oli rakennettu johtoasemissa\nolevien suomalaisten ja minun, komentajan, välille. Voin vakuuttaa,\nettä minulle tuotti unohtumatonta iloa tulla kosketuksiin Suomen\nkansan edustajien kanssa ja oppia tuntemaan tämän kansallisuuden\nedustajain syvä isänmaallinen henki, päättäväisyys ja uskollisuus\nvakaumukselleen.\n\n\"Yhä edelleen luotan minä lujasti Suomen tulevaisuuteen ja uskon,\nettä juuri tämä tuhansien vaikeuksien voittaminen oli välttämätöntä\ntodistamaan, että Suomi on sen vapauden arvoinen, jonka se tahtoo ja\ntulee saavuttamaan.\n\n\"Olen hyvin ylpeä, että olin tämän suomalaisista kokoonpannun joukon\nensimmäinen komentaja. Mielessäni on aina kangastanut, että siitä\nsaattaisi tulla Suomen armeijan koulutusjoukko. Käyköön niin. Se aika\nnäyttää olevan lähempänä kuin koskaan ennen.\n\n\"Tarvinnen tuskin vakuuttaa, miten raskaalta minusta tuntui luopua\nminulle rakkaaksi käyneestä joukosta. Mutta sydämessäni pysyn Teihin\nkiintyneenä ja seuraan jännitetyllä mielenkiinnolla vastaisia\nkohtaloitanne. Teille ja ylijoukkueenjohtajille parhain kiitokseni\nniistä lämpimistä sanoista, joilla ilmaisitte kiintymyksenne minuun.\n\n\"Yhteinen toivomuksemme on: Saksan voitto ja Suomen vapaus!\"\n\nKomennettuaan joitakin kuukausia järjestelyn alaista\njalkaväkirykmenttiä n:o 453 majuri Bayer joutui uudestaan\nreservijalkaväkirykmentti n:o 259:n komentajana länsirintamalle, otti\nosaa ankariin taisteluihin Chemin des Dames'in ja Verdunin luona ja\nkaatui lokakuun 25. p:nä 1917.\n\nHän oli lähtenyt tapansa mukaan etulinjoja tarkastamaan.\nSeuralaisensa hän jätti asemien taa ja käveli yksin eteenpäin.\nSaavuttuaan naapuriosaston viimeisen vartion luo hän tiedusteli\nerään komppanianpäällikön asumusta ja läksi sitten kauemmas\neteenpäin. Jonkin ajan kuluttua näki eräs vartio sumuisen ilman läpi\nmiehen kulkevan noin 400-600 metrin päässä aivan ranskalaisten\npiikkilanka-esteiden äärellä.\n\nÄkkiä kuului laukaus ja mies kaatui. Kaatunut ei voinut olla kukaan\nmuu kuin majuri Bayer. Kadonnutta ruvettiin etsiskelemään kaikkialta,\nmutta ei majuria eikä hänen ruumistaan löydetty mistään. Luultiin,\nettä hän oli joutunut vangiksi ja hänen kohtaloaan tiedusteltiin\nranskalaisiltakin, mutta tuloksetta.\n\nVihdoin, lähes puolen vuoden kuluttua löytyi hänen ruumiinsa\naivan sattumalta. Selvisi, että majuri Bayer oli kaatunut kaulaan\nsattuneesta luodista.\n\nKallis, arvokas elämä oli sammunut -- ja Suomi oli menettänyt hänessä\nitsenäisyyspyrkimyksensä lämpimän ymmärtäjän, miehen, joka miltei oli\nkäsittänyt elämäntyökseen sen toteuttamisen.\n\nSyvästi kiitollisena piirtää Suomi historiaansa majuri _Maximilian\nBayerin_ nimen.\n\nHänen miekkaansa ja kunniamerkkejänsä säilytetään Suomenlinnan\nsotamuseossa -- kalliina muistoina.\n\n\n\n\nJääkäripataljoona Aa-joen talvitaisteluissa. (5.1.--8.2.1917.)\n\n\nItärintaman pohjoissiivellä oli vuoden 1916 loppupuolella pitkät\najat vallinnut hiljaisuus, mutta vuoden 1917 alussa oli Venäjän\nsodanjohto päättänyt täällä ryhtyä suureen hyökkäykseen, kun\nankara pakkanen sitä paitsi oli jäätänyt laajat Tirul-suot ja kun\nsaksalaisilla tiedettiin olevan vain harvalukuisia puolustusjoukkoja.\n-- v. Pappritzin armeijaryhmää vastapäätä oli sijoitettu toimeliaan\nbulgarilaissyntyisen kenraalin _Radko-Dimitrieffin_ johtama\n12. venäläinen armeija, joka sai hyökkäyksen suorittaakseen.\nHyökkäyksen päämääränä oli murtaa saksalaisten rintama ja vallata\ntakaisin Mitau sekä koko Kuurinmaa. Hyökkäys järjestettiin niin,\nettä se tuli täydellisenä yllätyksenä saksalaisille. Kaikki\npartiotoimintakin oli kielletty, etteivät saksalaiset voisi vangeilta\nurkkia tietoja. Tykistö ja lentäjätkin vaikenivat kokonaan;\nradio- ja puhelintoimintakin oli hyökkäyshetkeen asti kielletty;\nhyökkäyskäskyt jaettiin joukoille vasta viime tingassa, jne.\n\nTammikuun 5. p:nä kello 4 aamulla alkoi lyhyt, mutta raivokas\n_tykistövalmistus_ useissa kohdin laajalla rintamalla. Sen\njälkeen lähtivät vihollisketjut etenemään osaksi lumivaippoihin\npukeutuneina; saksalainen nostoväki oli kuitenkin varuillaan ja\nyleensä torjuttiin hyökkäykset takaisin. Mutta parissa kohden\nvihollinen saavutti pysyvämmän menestyksen, nim. _Riika-Mitaun_\ntien varrella ja _Mangal-kylän_ kohdalla ja siitä vielä jonkin\nmatkaa pohjoiseen. Saksalaisten rintama murtui tällöin noin 7 km:n\nleveydeltä ja venäläiset etenivät yli toisen puolustuslinjan vallaten\nosan tykistöäkin. Tie Mitauhun näytti olevan viholliselle selvä,\nsillä saksalaisten reservit olivat kovin pienet. Yksi pataljoona\nriitti kuitenkin täällä pelastamaan tilanteen. Mutta Mangalin luona\nvähäiset joukot eivät riittäneet vihollisen takaisinheittämiseksi,\njoten tilanne _Kalnzemin_-kylän luona oli varsin uhkaava. Ns.\nKalnzemin särkkää viholliset ankarasti ahdistivat, sen molemmin\npuolin oli rintamassa laajat aukot.\n\n27. Jääkäripataljoona saapui nyt ainoana reservinä murtokohtaan\nKalnzemin luo lounaasta tullen (lähtien Erselistä), saaden\nkäskyn edelleen marssia _Piken_ kylään. Mutta pian tuli tieto,\nettä venäläiset olivat sen vallanneet vahvoin joukoin. Kun kylän\ntakaisin valtaaminen vähäisin voimin ei ollut mahdollista, sai\njääkäripataljoona käskyn marssia Latschen-kylään Kalnzemin taakse ja\nolla siellä valmiina käytettäväksi venäläisiä vastaan joko Kalnzemin\noikealla tai vasemmalla puolen. Oli päätetty asettua puolustukseen\nkunnes vahvempia voimia saapuisi apuun. Pioneerikomppania oli\nsaanut käskyn täyttää Ronen luona rintamassa olevan aukon. Heti\nSuinarakiin saavuttuaan kenttähaupitsipatteri asetettiin 247:nnen\npatterin alaiseksi, jonka kanssa se yhdessä seuraavina vuorokausina\nmenestyksellisesti otti osaa taisteluun. Oli suorastaan ihme,\netteivät venäläiset jatkaneet hyökkäystään muualla kuin Kalnzemin\nkylän kohdalla, missä nostoväki sen torjui.\n\nTammik. 8. p:nä venäläiset pommittivat niin kiihkeästi\nLatschen-kylää, että majuri Bayer välttääkseen tappioita veti\npataljoonansa Bucholziin. Tänä aikana sai pataljoona useita\nhälyyttäviä ilmoituksia vihollisen hyökkäysaikeista sekä useita\nkäskyjä ja vastakäskyjä, mitkä kaikki kuvastivat tilanteen\nsekavuutta. Pakkasta oli 20 astetta.\n\nTammikuun 9. p:nä saapui saksalaisille vihdoin vahvoja apuvoimia\nKalnzem-Mangalin uhatulle rintamalle kenraali von Pappritzin\nkäytettäväksi; mm. 2. jalkaväkidivisioona, joka oli aiottu Ranskan\nrintamalle. Se miehitti nyt etulinjan kokonaan ja jääkäripataljoonan\npioneerikomppania vapautui tehtävästään. Pataljoona viipyi kuitenkin\ntällä rintamalohkolla tammikuun 18. p:ään, jolloin se siirrettiin\nMitauhun. Vaikkeivät suomalaiset joutuneetkaan kokonaisuudessaan\nensimmäiseen tulilinjaan, niin he saivat tehdä tavattoman raskaita\nmarsseja kovassa pakkasessa ollen tuon 5 viikkoa kestäneen\ntaisteluajan alituisen tykkitulen alaisina saamatta edes öisin\nsuojaa shrapnelleilta ja kylmältä. Ei siis ollut ihme, että monien\njääkärien kärsivällisyys rupesi loppumaan, kun näytti siltä, että\nheidän alkuperäinen tarkoituksensa häipyisi hämärän peittoon.\nJääkäripataljoona 27:n komentajaksi majuri Bayerin jälkeen oli\ntullut kapteeni _Knaths_.\n\n8. armeijan komentaja, kenraali _Scholtz_, joka vielä oli saanut\nlisää väkeä, oli päättänyt käydä vastahyökkäykseen ottaakseen\nvenäläisiltä kokonaan hyökkäyshalun.\n\nTähän hyökkäykseen määrättiin myös 27. Jääkäripataljoona ottamaan\nosaa. Se sai erittäin vaarallisen joskin kunniakkaan tehtävän.\nPataljoonan pääosasta muodostettiin 500-miehinen hiihtokomennuskunta\nyliluutnantti _Stahelin_ johdolla. Tarkoitus oli käyttää sitä kevyenä\njoukkona vihollisen selkäpuolella sen jälkeen, kun rintamamurto olisi\nsuoritettu.\n\nTämä oli täydellinen yllätys pataljoonalle ja se otettiin vastaan\nhyvin sekavin tuntein. Koska kieltäytyminen olisi leimattu kapinaksi,\nkatsoi miehistö -- 70 lukuunottamatta -- täytyvänsä mukautua tähänkin\n-- isänmaan pyhä asia nytkin silmämääränään.\n\nTammikuun 24. p:nä lähti hiihtojoukko samoin kuin hiihtämättömätkin\n(kapteeni _von Colerin_ johdolla) rintamalle _Skangalia_ kohti,\nmissä päähyökkäyksen piti tapahtua. Mutta rintamamurrosta ei tullut\nmitään, vaikka sitä useiden vuorokausien aikana yritettiin tehokkaan\ntykkitulen avulla. _Venäläisillä oli ratkaiseva ylivoima, kaksi\narmeijakuntaa saksalaisten kahta divisioonaa vastassa_. Sitä\npaitsi teki hirvittävä pakkanen, -35°C, hyökkäysliikkeet miltei\nmahdottomiksi.\n\nTaistelut kestivät kuitenkin _helmikuun 3. p:ään_, mutta\nrintamamurtoa ei vain syntynyt. Jotakuinkin entisiin asemiin päättyi\nAa-joen kuuluisa talvitaistelu, joka samalla oli tsaarinvallan ajan\nviimeinen offensiivi. Aa-joen taistelujen aikana oli pataljoonan\nkeskivahvuus 37 upseeria, 1.302 miestä ja 191 hevosta.\n\nMerkillisellä tavalla oli \"Jääkäripataljoona 27\" täälläkin säästynyt\ntappioilta, sillä oli vain 1 kaatunut ja 3 haavoittunutta, mutta\nsairastuneiden (keuhkokuumeisten) ja paleltumisvikoja saaneiden\nlukumäärä nousi noin 40;een. Sitä paitsi sai näissä perin vaikeissa\nolosuhteissa noin 150 miestä taudinsiemenen, joka heidät sittemmin\nmurti.\n\nAa-joen talvitaistelut olivat _pahin ja raskain ajanjakso_\nsuomalaisten jääkärien Saksassa olon aikana. Pakkasta oli koko ajan\n20°-35°C. Majoituspaikat olivat enimmäkseen kylmiä ulkosuojia, jonne\npitkillä marsseilla hiostuneet miehet saivat heittäytyä pitkäkseen.\nKaikkea sitä kurjuutta, mitä jääkärit näiden viikkojen aikana saivat\nkokea, on vaikea sanoin kuvata.\n\nKoko Aa-joen taistelun lopputulos oli ±0. Saksalaisten tappiot\nolivat 30 tykin menetys sekä mieshukka kaatuneina, haavoittuneina ja\nvangiksi joutuneina noin 3.000 miestä. Venäläiset taas menettivät\nvankeina enemmän kuin 7.000 miestä sekä kaatuneina ja haavoittuneina\nnoin 60.000.\n\nKenraali Radko-Dimitrieffin ylpeä unelma Kuurinmaan takaisin\nvalloittamisesta oli aiheuttanut venäläisille hirvittävän mieshukan\n-- eikä muuta.\n\n\n\n\nMurheen lehtiä 27. Jääkäripataljoonan historiassa.\n\n\nNs. \"yliloikkareista\", jotka poistuivat riveistänsä ja menivät\nvihollisen puolelle, olemme maininneet tapahtumain yhteydessä. Niitä\noli kaikkiaan neljä, viimeinen heistä poistui syyskuun 28. p:nä 1916\npataljoonan ollessa Riian lahdella.\n\nAsia oli syvästi valitettava ja jääkäreihin tämä koski kipeästi,\nmutta ymmärtävimmät pataljoonan saksalaisesta upseeristosta ottivat\nasian kylmästi lausuen, että Efialtes-tyyppejä ilmenee aina silloin\ntällöin. Kysymyksessä olevien luonteen alhaisuutta osoittaa, että he\nilmaisivat viholliselle jääkärien asemat ja esiintyivät Shpalernajan\ntutkintovankilassa uljaitten värväriemme ja etappimiestemme\nsyyttäjinä, todistaen heitä vastaan. -- Mutta he ovat saaneet\npalkkansa!\n\nVakavampaa laatua oli se tyytymättömyyden ja tottelemattomuuden\nhenki, joka oli päässyt pesiytymään pataljoonassa _Riianlahden\nrintamalla ja Aa-joen talvitaistelun ensimmäisen vaiheen jälkeen_.\n\nPohjaltaan koski kummallakin kerralla kysymys sitä ristiriitaa, joka\npintapuolisesti arvostellen näytti olevan pataljoonan _rintamalla\nkäytön_ ja sen _varsinaisen päämäärän_ välillä. Mutta tähän\nkysyvään ja arvostelevaan mielialaan sekaantui, kuten tavallisesti,\nsubjektiivisiä tekijöitä, kuten pelkoa omasta tulevaisuudesta,\nepäluuloja puoleen ja toiseen, ehkä jonkin verran taistelun pelkoakin\n-- olihan mm. kysymys pataljoonan osallistumisesta johonkin suureen\ntaisteluun syksyllä 1916 --. Ja tällaisessa pessimistisessä\nmaaperässä pääsi sitten helposti orastamaan joidenkuiden huonojen\nainesten ilkeämielinen tyytymättömyyden ja epäluulojen kylvö,\njoka heikoissa ja arvostelukyvyttömissä mielissä pian kehittyi\nitsepäiseksi niskoitteluksi.\n\nPataljoonan päiväkirja 24.9.1916 kuvailee jotenkin selkeästi\njoukossa ilmenneen levottomuuden syitä. Siinä lausutaan:\n\n\"Jääkärit keskustelevat vilkkaasti asemastaan. He tuntuvat surevan\ntulevaisuuttaan ja pohtivat paljon kysymystä, tokko he joukkoa\ntällä tavoin käytettäessä oikeastaan taistelevatkaan varsinaisen\npäämääränsä, Suomen vapauttamisen puolesta. Joukkoon on kuulunut\nhuhuja, että Saksa aikoisi solmita _erikoisrauhan Venäjän kanssa_,\nja suomalaiset uskovat siinä tapauksessa saavansa haudata kaikki\ntoiveensa. Jotkut heistä valittavat sitäkin, että ovat kokonaan\neristettyjä isänmaastaan, ja arvelevat, ettei enää tulekaan lisää\nrekryyttejä sekä ettei heidän pyrkimystensä toteuttaminen siis\nlainkaan olisi mahdollinen. Jotkut ovat niin ikään levottomia\npitkäaikaisen asemasodan vuoksi. Eräisiin huonompiin aineksiin\nkaikki tämä lörpöttely vaikuttaa epäedullisesti ja uhkaavat kokonaan\nkieltäytyä palveluksesta.\"\n\nMajuri Bayer ryhtyi viipymättä tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Samana\nsyyskuun 24. p:nä antoi hän jakaa joukolle sepittämänsä pitkän\n_julistuksen_, jossa hän loppumattomiin ja hyvin jyrkkäsanaisesti\nluettelee, mitä Saksa on suomalaisten hyväksi tehnyt. Lopuksi\nsanotaan julistuksessa: \"joko joukko tottelee ja tekee rintamalla\nvelvollisuutensa, mikäli käsketään, tai se kieltäytyy siitä\nsotilaskurin ja sotilaskunnon puutteessa. Viimemainitussa tapauksessa\nminä heti pyydän pataljoonan hajoitusta -- -- --\". Majurin\njulistus oli oikea, mutta yksipuolinen, siinä kun ei lainkaan\nkosketeltu, minkälaisen palveluksen jääkäripataljoona jo pelkällä\nolemassaolollaan oli Saksalle tehnyt -- estäen mm. noin 300.000\nmiehen lisäyksen Venäjän rintamalla ja tiedustelutoiminnalla,\njota suomalaiset erittäin ansiokkaasti suorittivat, sekä että\n_Suomen kysymys yleensä oli Saksan edun mukainen_. -- Varsinkin\nmajurin \"_joko-tai_\" uhkasi käydä turmiolliseksi, sillä sen kautta\njuuri heikot ja kelvottomat ainekset, jotka jo olivat väsyneet\n5-kuukautisen rintamallaolon vaaroihin ja vastuksiin, luulivat\nlöytävänsä odottamattoman tilaisuuden päästä pois. Majuri itsekin\nhuomasi erehdyksensä ja antoi komppanian tietää, ettei suinkaan ollut\nkysymys mistään \"äänestyksestä\", vaan että hän oli tahtonut saada\nselville pataljoonan mielialan perussävyn (Grundstimmung).\n\nTämän surullisen selkkauksen selvittämiseksi olivat jotkut\nhuomattavat joukkueenjohtajat kirjoittaneet vetoomuksen jääkäreille,\njossa he mm. huomauttivat, että \"_kysymys on koko joukon ja Suomen\nkohtalosta_ -- eikä yksityisten jääkärien päähänpistoista. Meidän\non sotilaina _toteltava ja tehtävä velvollisuutemme_. Sitä, joka\nei tätä tee, rangaistaan sotalakien mukaan.\" Lopuksi he vetosivat\naktivistien johtajien kehoitukseen rintamalle lähdettäessä: \"_Pitäkää\nSuomen kunnia mielessänne_!\"\n\nKiihtynyt mieliala alkoi itsestään asettua. Pataljoonan verrattomasti\n_suurin enemmistö_ mukautui tilanteeseen ja luotti edelleen Saksan\nvoimiin, kykyyn ja hyvään tahtoon Suomen itsenäisyyspyrkimyksen\ntoteuttamisessa. Ja komppaniain johtajat saattoivat ilmoittaa, \"että\nmielialan perussävy komppanioissa on '_durchhalten_' (kestää)\".\n-- Loppujen lopuksi erotettiin pahimmat riidanrakentajat --\nkaikkiaan noin 60 miestä -- ja lähetettiin _Altona-Bahrenfeldin_\nsotilastyökomennuskuntaan.\n\nJääkäripataljoonan komentaja piti nyt selkkauksen selvitettynä,\nlisäten vain aivan oikein: sotilas lyö vihollisensa, sen asiana ei\nole politikoida.\n\nTukholmassa olevalta Suomen ulkomaanvaltuuskunnalta saapui\npataljoonalle kehoittava kirje, jossa mm. sanotaan: \"Muistakaa,\nmitä kerran aikaisemmin teille sanottiin: '_etupäässä juuri teidän\nhartioillanne lepää nyt asiamme_'. Niin kauan kuin te kannatte\nsitä kunnialla, on meillä toivoa. Mutta jos te horjutte, _ei\nmikään diplomaattinen taito_ voi enää korjata vahinkoa, joka\nsilloin tapahtuisi.\" -- Marraskuun 3. p:nä 1916 tuli neljä Suomen\nulkomaanvaltuuskunnan jäsentä tervehtimään pataljoonaa. Heidän\nmiehekkäät, osaa ottavat, vieläpä joskus nuhtelevatkin sanansa\ntekivät jääkäreihin syvän vaikutuksen.\n\nMutta raskain mielin meni moni vakavammin ajatteleva suomalainen\ntakaisin paikalleen rintamaan. Oli näet selvinnyt jokaiselle,\nettä lopullinen ratkaisu ja toiminnan siirto Suomeen oli jälleen\nlykkääntynyt kauaksi tulevaisuuteen, jos se yleensä koskaan\ntoteutuisikaan. -- Kuitenkin jokainen astui paikalleen. _Itse kukin\noli tehnyt päätöksen, jota ulkopuolella olevan on melkein mahdoton\nkyllin korkeaksi arvostaa, päätöksen kestää kaikesta huolimatta ja\nsaattaa isänmaan vapauttamiseksi aloitettu taistelu onnelliseen\nloppuun_.\n\n_Aa-joen talvitaistelujen_ aikana uudistui vielä viimeisen kerran\nsama murheellinen lehti jääkärien kärsimysten historiassa. Kun\nsuksikomennuskunta läksi Mitausta uudestaan rintamalle, kieltäytyi\nnoin 70 suksilla varustamattomista jääkäreistä palveluksesta,\nja heidätkin lähetettiin myöhemmin _Altona-Bahrenfeldin_\nsotilastyökomennuskuntaan. Kaiken alkusyynä oli epäilemättä\njääkärien eri velvollisuuksia raastava ristiriita: _ajaa Suomen\nitsenäisyyden suurta asiaa ja kuitenkin samalla kertaa olla Saksan\nkeisarillisen armeijan sotilaita_. Kieltäytyjät olivat nöyrästi\nja alttiisti menneet Aa-joen taistelun ensi vaiheeseen auttamaan\nsaksalaisia tovereitaan, kun vihollinen ylivoimalla hyökkäsi. He\nolivat nurisematta kestäneet tuon kaksiviikkoisen taistelun raskaat\nkärsimykset, mutta kun sitten tuli uudestaan lähtö rintamalle ja\ntilanne uhkasi tulla erittäin vaaralliseksi suomalaisjoukolle,\neivät heidän hermonsa kestäneet. Tähän ei suinkaan ollut syynä\npelko -- vaan Suomen vapaustaistelun synkältä näyttävä kohtalo. --\nJa vielä oli yksi murheenpikari tyhjennettävä, kun Aa-joen jäällä\nsuksikomennuskunta odotti taisteluun lähtöä. Erään joukkueenjohtajan\ntäytyi silloin ampua niskoitteleva, lähtemään kieltäytynyt miehensä.\n\nTämäntapaiset kompastukset olivat niitä katkeria murheenmaljoja,\njoita isänmaatansa yli kaiken rakastavat jääkärit saivat tyhjentää.\n-- \"Ulkona sota ja sisällä rauhattomuus!\"\n\nKun otetaan huomioon, että jääkärien 1.930 miestä käsittävästä\njoukosta vain noin 140 niskoittelullaan rikkoi sotilaskuria vastaan,\nolisi todellakin tuntunut kovalta, jos \"Jääkäripataljoona 27\" näiden\ntähden olisi hajoitettu.\n\nNämä tottelemattomuusrikokset olivat perin valitettavia, mutta\nniitäkin voi jossakin merkityksessä ymmärtää. Muistettava on, että\nsuuri värväys Suomessa toi joukkoon aineksia, joille päämäärä ei\nlaisinkaan kajastanut niin selvänä kuin suotavaa olisi ollut.\nJa sitten se syvä pessimismi, joka johtui Suomen asian usein\ntoivottomalta näyttämisestä, sai jäykkäniskaisen suomalaisen\nsuistumaan velvollisuuden tieltä. Monet Altona-Bahrenfeldin\nrangaistusleiriltä vapautuneet pesivät sittemmin Suomen vapaussodassa\ntahransa, taistellen loistavalla tavalla kansamme itsenäisyyden\npuolesta.\n\nHeistäkin voidaan sanoa:\n\n    \"He riensi urhoina kuolemaan\n    edestä armaan synnyinmaan.\"\n\n\n\n\nJääkäripataljoona 27:n sijoitus Tuckumiin.\n\n\nHelmikuun 8. p:nä 1917 jääkäripataljoona siirrettiin Tuckumiin\narmeijan reserviksi, ja vanha komppaniajako palautettiin. Ensimmäinen\nkomppania lähetettiin kuitenkin pian varuskuntajoukoksi Libauhun.\n\nTuckumiin siirto oli pataljoonalle suuri pettymys, sillä se\noli hartaasti toivonut, että olisi päästy Libauhun koulutusta\njatkamaan. Syynä siirtoon lienee ollut se, että armeija ei voinut\nmielellään antaa yhdenkään pataljoonan poistua riveistään. Sitä\npaitsi oli Jääkäripataljoona 27:n asia Mitaun ryhmän päällikölle,\nkenraaliluutnantti von Pappritzille vieras, sillä sitä koskevat\nneuvottelut, kuten tiedämme, pidettiin äärimmäisen salassa.\nTosin majuri Bayerin kautta oli kenraali von Pappritz nähtävästi\nsaanut yhtä ja toista tietää tuosta salaperäisestä pataljoonasta,\nmutta tietoihin ei kai kiinnitetty sen enempää huomiota. -- Eikä\npataljoonan uusi komentaja kapteeni Knaths lainkaan näyttänyt\nymmärtävän suomalaisten erikoistarkoitusta, Suomen vapauttamista,\nvaan tuntui olevan yhtä vieras sille kuin 8. armeijan johto. Onneksi\neivät kaikki pataljoonan upseerit olleet Knathsin kannalla, sillä\nosa, kapteeni Ausfeld etunenässä, tahtoivat jatkaa majuri Bayerin\nviitoittamaa tietä. Knaths ei kuitenkaan muuttanut käsityskantaansa,\nmikä suuresti rupesi huolestuttamaan suomalaisia. Silti ei oltu\ntoimettomia. Berliinin suomalainen toimisto teki voitavansa\nviranomaisten taivuttamiseksi. Sillä välin jatkettiin kaikenlaisia\nharjoituksia Tuckumissa, luentoja pidettiin, erikoiskursseja pantiin\ntoimeen ja suoritettiin runsaasti pioneeriteknillisiä töitä.\nMaaliskuun alussa siirryttiin töitä jatkamaan suomalaisten vanhoihin\nasemiin Riianlahdelle. Työ oli pääasiallisesti teiden naamioimista\nja elämä rintamalla verraten hiljaista. Tuskin kuului laukaustakaan.\n-- Velvollisuutensa täyttivät jääkärit kuin miehet, mutta heidän\nmielialansa oli masentunut. He oleskelivat pienessä, syrjäisessä\npaikassa, ja kun heidän joukkonsa oli siroteltu sinne tänne, oli\nse miltei hajaantumistilassa, vaikka sitä oli luvattu käyttää\nsotilaallisena kokonaisuutena. Sitä paitsi oli joukkueenjohtaja\n_Oesch_, joka maaliskuun alussa palasi komennukselta Suomesta,\nantanut tosiasioihin perustuvan synkän kuvan kotimaan oloista.\nSantarmit ja venäläismieliset viranomaiset raivosivat entistä\nenemmän. Suuret olivat todella jääkärien sielulliset kärsimykset,\nmutta he eivät antaneet perään, vaan ajattelivat: \"Viel' uusi päivä\nkaikki muuttaa voi.\"\n\nJa niin kävikin. Maaliskuun 16. p:nä saivat jääkärit tiedon _Venäjän\nvallankumouksesta_; se täytti heidän mielensä ilolla ja suurilla\ntoiveilla. Nyt he uskoivat, että pian alkaisi lopullinen selvitys\nperivihollisen kanssa. Myöskin saksalaiset viranomaiset kohdistivat\nnyt entistä enemmän huomionsa pataljoonaan, josta äkkiä tuli hyvin\narvokas tekijä oltuansa sitä ennen miltei \"vararikkotilassa\".\n\nVapaaherra von Bonsdorffin aloitteesta ja Saksan yleisesikunnan\nvaltiollisen jaoston myötävaikutuksella teki ulkoasiainministeriö\nmaaliskuun 22. p:nä esityksen Preussin sotaministerille pataljoonan\nsiirtämisestä johonkin sopivaan kohtaan Saksan rintaman taakse, jotta\nse asiain Suomessa niin vaatiessa heti olisi saatavissa ja jotta sen\nkoulutus kotimaista tehtävää varten vielä voisi jatkua. Nähtävästi\nolivat pataljoonasta Berliiniin siihen aikaan matkustaneet kapteenit\n_Ausfeld_ ja ylijoukkueenjohtaja _Erik Heinrichs_ vapaaherra\nvon Bonsdorffille selostaneet tilannetta ja siten vaikuttaneet\nyllämainitun esityksen tekoon Preussin sotaministeriölle. Siitä\nolikin seurauksena päätös, ettei pataljoonaa enää pidettäisi\ntaisteluyksikkönä, vaan koulutusjoukkona, joka sitä varten\nsiirrettäisiin Libauhun.\n\nKoska jääkärien rintamallaolo näin oli katsottava päättyneeksi,\nlienee paikallaan kosketella vielä eräitä seikkoja.\n\nMitä tulee _pataljoonan täydentämiseen_ sen rintamalla ollessa,\ntapahtui se siten, että kotimaasta värvätyt miehet lähetettiin\nensin Lockstedtin leirille, missä heidät kirjoitettiin Lockstedtin\nharjoitusjoukkoon (Ausbildungstruppe Lockstedt). Värvätyt\nharjoitettiin täällä ensin sekä lähetettiin sitten pienehköissä\nerissä ja tarpeen tullen rintamalle. Päällikkönä oli ensin jääkärien\nasian lämmin ymmärtäjä, kapteeni _Bade_ ja hänen jälkeensä taas\nmajuri, kreivi _von Schwerin_. Viimeksimainittu oli jo vanha upseeri\nja hänen oli vaikea perehtyä Suomea koskevaan, monihaaraiseen\npoliittiseen toimintaan, samoin kuin suomalaisen jääkäripataljoonan\nerikoisluonteeseen ja sen tuleviin historiallisiin tehtäviin. Itse\npataljoonaa ja sen miehistöä kohtaan hän kyllä tunsi myötätuntoa,\nmistä on todistuksena mm. hänen suunnittelemansa suomalaisen\n_maanviljelyskolonian_ perustaminen Itä-Preussiin siltä varalta,\nettä Suomen asia päättyisi onnettomasti ja jääkärit eivät pääsisi\npalaamaan kotimaahan.\n\nPaitsi sitä suurta tunnustusta, minkä jääkärit saivat osaksensa\nSaksan sodanjohdon ja saksalaisten taistelutoveriensa taholta sekä\nyksityisten urotekojen että yhteisen miehuullisen esiintymisen\njohdosta rintamalla, jaettiin jääkäripataljoonalle 87 rautaristiä,\nSaksan armeijan korkeaa kunniamerkkiä, joista suomalaisten osalle\ntuli 64. Jääkäreille jaetut rautaristit ovat osaltaan todistuksena\nsiitä uljaasta aseveljeydestä, jonka jääkäripataljoona on solminut\nsaksalaisten kanssa. Suhteellisesti paljon suomalaiset saivatkin\nnäitä rautaristejä. Luonnollista kuitenkin on, ettei tällainen\nulkonainen kunnianosoitus voinut tulla muuta kuin muutamien harvojen\nosaksi. Mutta kenellä ei ole rautaristiä, sillä on nyt kunniakas\nSuomen vapaudenristi.\n\nKuoleman saalis suomalaisjoukon Saksassa-olon aikana nousi 45\nmieheen. Näistä kaatui rintamalla 12, kaksi teki itsemurhan, yksi\njoutui venäläisten vangiksi palaamatta koskaan, Osnabrückin\nrautatieonnettomuudessa sai surmansa 12 ja rintamalla saatuihin\ntauteihin sortui 18. Täytyy ihmetellä tätä Tuonen vähäistä saalista,\nkun ajattelee, kuinka monissa ja vaarallisissa tilanteissa\npataljoona oli. Jo ensimmäisen \"rumputulen\" aikana se olisi voinut\nmenettää suurimman osan miehistöstä, jos venäläisten kranaatit\nja shrapnellit olisivat osuneet vain 50 metriä lähemmä. Aa-joen\ntaistelujen aikana jääkärit monta kertaa säästyivät uhkaavilta ja\ntuhoisilta hyökkäyksiltä kuin ihmeen kautta. Saksalaiset puhuivatkin\nsuomalaisten satumaisesta onnesta. Mutta me sanomme, että Jumala\nmuisti Suomea ja säästi sen vartioita. Sen sijaan kostui isänmaan\ntanner jääkärien verestä, sillä Suomen vapaussodassa kaatui heistä\njoka 10:s eli yhteensä 120 miestä.\n\n\n\n\nLibaun aika. (25.3.1917--13.2.1918.)\n\n\nMaaliskuun 25. p:nä 1917 saapui jääkäripataljoona toisen kerran\nLibauhun. -- Alkoi uusi vaihe jääkärien elämässä, vaihe, joka sekin\ntoi mukanaan uusia koettelemuksia ja pettymyksiä. Alkoi suuri odotus.\nLoppuosan Saksassa-oloajasta pataljoona vietti Libaussa. Jääkäreillä\noli nyt 10-kuukautinen rintamakokemus. Tämä rintama-aika oli ollut\nomiaan mitä suurimmassa määrässä syventämään ja täydentämään\nheidän sotilaskasvatustansa, se oli kiinnittänyt heidän huomiotaan\nyksityiskohtiin ja opettanut heidät erottamaan epäoleelliset seikat\noleellisista. Toisin sanoen: jääkärit olivat saaneet perinpohjaisen\nsotilaskasvatuksen. Tämän jälkeen oli koulutus suunnattava toisia\npäämääriä kohti: \"_sotilaista oli kasvatettava sekä upseereja että\nalipäällystöä_\". Kahdeksannen armeijan johto määräsikin heti, että\nuusi koulutusohjelma oli laadittava erikoisesti silmälläpitäen\nalipäällystökasvatusta. Pataljoonan v.t. komentaja, kapteeni _Höcker_\n(kapteeni Knaths oli maaliskuun 17. p:stä saakka sairaslomalla)\nteki koulutusohjelmaehdotuksen, joka ei kuitenkaan miellyttänyt\nniitä upseereja, jotka selvemmin tajusivat suomalaisen pataljoonan\ntulevan tehtävän. Silloin teki kapteeni Ausfeld uuden ehdotuksen.\nKoska hänen käsityksensä mukaan jääkäripataljoona muodosti Suomen\nrauhanaikaisen armeijan upseeri- ja aliupseerikunnan kantajoukon,\noli koulutus järjestettävä tälle pohjalle ja siis annettava\nmiehistölle harjoitusta kaikissa aselajeissa; jääkäreistä oli\nkasvatettava kykeneviä miehiä täyttämään kaikki upseeripaikat aina\nrykmentinkomentajaan saakka. Ja pienin vaatimus kullekin oli se, että\nhän osaisi harjoittaa rekryyttejä. Myös suomalaiset komentosanat oli\notettava käytäntöön.\n\nTähän kapteeni Ausfeldin ohjelmaan yhtyivät useimmat\nkomppanianpäälliköt, ja erittäinkin kannatti sitä kapteeni Mangold,\njoka jo Tuckumin ajoilta oli tukenut kapteeni Ausfeldin pyrkimyksiä\njääkäripataljoonan hyväksi. Mutta valitettavasti asettui pataljoonan\nkomentaja, kapteeni Knaths, joka huhtikuun puolivälissä oli palannut\nsairaslomalta, ohjelmaan nähden vastustavalle kannalle. Laadittiin\nuusi koulutussuunnitelma, joka tosin ei ollut aivan ansioton,\nmutta joka ei kuitenkaan vastannut suomalaisten toivomuksia.\nHuolimatta näistä pettymyksistä valmistuivat jääkärit kumminkin\ninnolla työskentelemään suurta päämääräänsä, isänmaan vapauttamista\nsilmälläpitäen.\n\nLibaussa pääsi joukko myös lähempään yhteyteen Tukholman\nvaltuuskunnan ja Berliinin suomalaisen toimiston kanssa.\nHeti pataljoonan saavuttua Libauhun lähettikin Tukholman\nvaltuuskunnan puolesta sen puheenjohtaja, vapaaherra _Adolf von\nBonsdorff_ jääkäreille selostuksen valtiollisesta tilanteesta,\nkehoittaen joukkoa vakavasti pysymään koossa ja kärsivällisesti\nodottamaan aseman selvenemistä. Venäjän silloin vallassaolevien\nvallankumousmiesten Suomelle antamasta julistuksesta\nsanotaan selostuksessa: \"_Se on hernerokka, josta emme saa\nmyydä oikeuttamme emmekä heittää täydellisen itsenäisyyden\nsaavuttamismahdollisuuksiamme_, jotka nyt ovat suuremmat kuin\nkoskaan ennen.\"\n\nYlijoukkueenjohtaja Jacobsonin mukana, joka huhtikuun alkupäivinä\npalasi pataljoonaan, saivat jääkärit kotimaan oloja kuvastavan\nitsenäisyysmiesten tervehdyksen, jossa kerrottiin Venäjän valtion ja\narmeijan olevan hajoamistilassa ja lausuttiin lopuksi:\n\n\"Älkööt teitä johtako harhaan huhut siitä ilosta ja riemusta,\nminkä Venäjällä valtaan päässyt uusi olojen järjestys muka meillä\non nostattanut. Näitä ilonpurkauksia toimeenpanevat vain hupakot\nja ajattelemattomat ihmiset -- -- --. Vapauden kaipuu ja viha\nVenäjää kohtaan ovat kaikissa yhteiskuntaluokissa yhtä syvät kuin\nennenkin. Venäjän vankiloista päässeet toverinne tulevat siitä teille\nkertomaan. Ei voi olla kaukana se hetki, jolloin lopullinen voittomme\nperivihollisesta saavutetaan ja jolloin teitä, taisteltuanne\nylevän ja maailmanmaineisen Saksan kansan riveissä loppuun saakka,\nylpeydellä ja kiitollisuudella on tervehtivä vapautettu isänmaanne.\nSeniorit.\"\n\nSeuratessaan Suomen sanomalehdistöstä kotimaan tapahtumain kulkua\nhuomasivat jääkärit mielenkiintoisten iloisten viestien ohessa\nmyös sellaista, mikä ahdistavasti vaikutti heidän mieleensä, kuten\nesim. selostuksia venäläis-suomalaisista \"vapauspäivällisistä\"\nniissä pidettyine maljapuheineen yms. Tällöin jääkärit lähettivät\nkotimaahan tervehdyksen, jossa huomautettiin, että Suomen on otettava\nkohtalonsa omiin käsiinsä.\n\n\"Suomalainen sotilasjoukko\" -- lausuttiin siinä -- \"on sukeutunut\nkansan keskuudesta, joka usein on kärsinyt pettymyksiä ja niistä\ntehnyt sen johtopäätöksen, ettei ole riemuittava liian aikaisin.\n_Suomen jääkärit tietävät, että heidän synnyinmaansa ei vapaudu\nPietarin kumousliikkeiden avulla_. Heillä on varma vakaumus siitä,\nettä vapautemme vaatii omien poikiemme työtä ja uhreja. -- -- --\nVarma vakaumuksemme on, että jos Suomi tahtoo täyttää historiallisen\ntehtävänsä, sen täytyy nousta omalta pohjaltaan eikä jättäytyä\navuttomaan riippuvaisuuteen vieraitten satunnaisista mielijohteista\nja oikuista. Luotamme siihen, että kansalaisemme kotimaassa jakavat\nkanssamme tämän käsityksen ja toimivat sen mukaisesti.\"\n\nHuhtikuun puolivälissä kävivät pataljoonassa herrat _E. A. Fabritius,\nW. v. Essen ja J. Ekola_ tuoden kotimaan uutisia ja kertoen,\nettä mieliala venäläisiä kohtaan oli sangen pidättyvä sekä että\nitsenäisyysmiehet työskentelivät innokkaammin kuin koskaan. Niin\nikään he kehoittivat jääkäreitä edelleen tyynesti ja rauhallisesti\nodottamaan sitä päivää, jolloin he voisivat palata kotimaahansa.\nVieraiden käynnillä oli virkistävä vaikutus jääkäreihin.\n\nToivehikasta mielialaa vahvisti myös tieto siitä tunnustuksesta,\nminkä silloinen pääministeri, sosialisteihin kuuluva _Oskari\nTokoi_ ohjelmapuheessaan eduskunnassa 20. p:nä huhtikuuta\nantoi jääkäriliikkeestä. Huomautettuaan, että Venäjän voitto\nmaailmansodassa olisi Suomen onnettomuus, sen tuho ja turmio, jatkoi\nTokoi:\n\n\"Tästä näkökohdasta on myöskin löydettävä lähtökohta sille\nliikkeelle, joka meidän maassamme pääsi valtaan ja jota me emme saa\nitseltämme eikä muilta salata, ja se oli se, että yksi ja toinen\nisänmaataan rakastava nuorukainen näki oikeaksi ja isänmaansa edun\nvaativan, että heidän on uhrattava voimansa Venäjän vihollisten\nhyväksi, koska he uskoivat, että sen kautta ja sitä tietä voidaan\nSuomellekin vapaus saada.\"\n\nErittäin rohkaiseva oli jääkäreille tieto sen kirjelmän sisällöstä,\nminkä _Suomen Ylioppilaskunnan lähetystö_ huhtikuun 15. p:nä 1917\njätti oikeusministeri Kerenskille ja missä varmasti ja ehdottomasti\nilmoitettiin Suomen kansan vaativan täydellistä itsenäisyyttä.\n\nKotimaasta saapuneet tiedot olivat siis kyllä mielialaa\nkohottavia, mutta kaikki viittasi kuitenkin siihen, että joukon\nkotiutumismahdollisuudet lykkäytyivät edelleen kaukaiseen\ntulevaisuuteen. Jääkärien mieliä kaiveli myös se ajatus, että\nSuomen itsenäisyyspyrkimykset saattaisivat toteutua ilman heidän\nmyötävaikutustaan. Että tämä tuntui kipeältä jääkäreistä, jotka\nvieraalla maalla olivat uhranneet kaikkensa Suomen itsenäisyyden\nsaavuttaminen silmämääränään, oli luonnollista, olletikin kun he\nolivat vakuuttuneita siitä, että _kansa, joka saa vapautensa lahjana,\nei kykene antamaan sille arvoa_. -- Jääkärit eivät kuitenkaan\nvielä luottaneet asian rauhalliseen kehitykseen, ja lisäaihetta\nepäilyksiinsä he saivat siitä vastauksesta, minkä Kerenski antoi\nSuomen Ylioppilaskunnan edustajille. Tämä lausui näet, että Suomi\nitsenäisenä valtiona olisi alituisena vaarana Pietarille. Nämä\nsanat paljastivat jääkäreille sen tosiseikan, että jokainen Venäjän\nhallitus tulisi vastustamaan Suomen itsenäisyyspyrintöjä.\n\nTästä syystä he olivat siis yhä edelleen sitä mieltä, että taistelu\nolisi ainoa keino, joka kaikiksi ajoiksi katkaisisi meidän\nnöyryyttävän suhteemme pimeään Venäjään. Tätä taistelua varten tahtoi\npataljoona edelleen tehdä työtä -- ja odottaa.\n\nKesäkuun lopulla saapui Tukholmasta maisteri Kai Donner Libauhun\nosaksi selostaakseen Aktiivisen keskusjärjestön (A.K.) toimintaa,\nosaksi perinpohjaisemmin kuullakseen pataljoonan toivomuksia.\nJääkärit esittivät Keskuskomitealle seuraavia näkökohtia: Oli\ntoimittava siihen suuntaan, että _sotilaallista esiintymistä\nSuomessa valmistettaisiin tarmokkaasti_ ja kyllin ajoissa sekä että\nryhdyttäisiin toimenpiteisiin aseitten kuljettamiseksi Suomeen ja\ntilaisuuden tullen _jääkäripataljoonan siirtämiseksi kotimaahan_\nsekä räjäytyskomennuskunnan muodostamiseen, jota käytettäisiin\netujoukkona. Samoin olisi _koko sotasuunnitelma ajoissa valmistettava\nsaksalaisten yleisesikuntaupseerien johdolla_.\n\nDonnerin lähdettyä seurasi taas pitkä odotuksen aika. Suomesta\nsaapui tietoja, joitten mukaan siellä yhä enemmän voitti alaa\nse mielipide, että venäläiset oli lähitulevaisuudessa asevoimin\nkarkotettava maasta, mutta toiselta puolen kuultiin myöskin\n_eri puolueryhmien kesken puhjenneista syvistä ristiriidoista_.\nMiten jääkärit suhtautuivat kysymyksessäoleviin huolestuttaviin\nristiriitoihin, ilmenee pääjoukkueenjohtaja _Jernströmin_ miehuutta\nja isänmaanrakkautta uhkuvasta puheesta, jossa hän mm. lausui\nseuraavaa:\n\n\"Toimikoon kukin meistä hyvän toverihengen säilyttämiseksi ja\nkehittämiseksi, jotta, kun ratkaiseva hetki lähestyy, koko joukkomme\ntoimisi yksimielisenä kuin yksi mies, jolla on sama tahto ja sama\nmiekka. Me suomalaiset sotilaat emme nyt tahdo tietää muista\npuolueista kuin siitä, jonka päämääränä on Suomen valtiollinen\nitsenäisyys. Esiintyköön meissä ruumiillistuneena uhrautuva isänmaan\nrakkaus, todellinen patriotismi, ilman mitään syrjävaikutteita.\nMeille, jotka olemme taistelleet vieraan lipun alla, ja jotka\nolemme kokeneet kohtalon vaiheita jo 27 kuukautta vieraassa maassa,\non isänmaanrakkaus kirkastunut koko syvyydessään. Elämä ja työ,\nsotilastakki on tehnyt meidät samanlaatuisiksi, ei ainoastaan\nulkonaisesti vaan myöskin sisäisesti. Me ymmärrämme, että sana\nsuomalainen merkitsee enemmän kuin suomenmielinen, ruotsinmielinen,\nköyhälistö, sosialisti, kapitalisti tai mitä lienevätkään nuo eri\nvastakohdat yhteiskunnassamme. Me tahdomme olla ja pysyä tuona\nyhdistävänä elementtinä (aineksena), joka ei ole puolue-etuisuuksien\nkahleissa ja lumoissa, vaan joka pyrkii yhdistämään kaikkia\npuoluevärejä tunnustavat suomalaiset, niin ylhäiset kuin alhaiset,\nisänmaan puhtaan lipun ympärille.\"\n\nKun pataljoonan päällikön, kapteeni Knathsin koulutussuunnitelma ei\njääkäreitä tyydyttänyt ja kun häntä ei mitenkään saatu muuttamaan\nmielipiteitään, pyysi kapteeni Ausfeld lomaa ja matkusti Berliiniin\nsaadakseen asian sieltäkäsin korjatuksi. Tämä onnistuikin\nTukholman valtuuskunnan ja pataljoonan upseerikunnan yhteisillä\nponnistuksilla. Kirjelmässään sotaministerille 24.6.1917 oli\nvaltuuskunta anonut, että jääkäripataljoonalle pätevän saksalaisen\njohdon alaisena annettaisiin perinpohjainen sekä teoreettinen että\nkäytännöllinen koulutus, minkä tarkoituksena olisi valmistaa Suomen\narmeijalle kunnollisia upseereja sekä erikoisaloihin perehtyneitä\nsotilashenkilöitä. Uusi ohjelma julkaistiin heinäkuun 21. p:nä, ja\njääkärien opetus järjestettiin sen mukaan niin monipuoliseksi kuin\nmahdollista. Työ aloitettiin suurella innolla uudestaan ja rautaisen\nmieskurin välttämättömyyttä teroitettiin jokaiselle.\n\n_Uuden koulutuksen suuntaviivat_. Kun ensin kaikki Lockstedtissä\nopittu oli uudelleen kerrattu, jakautui koulutus aluksi pääasiassa\nkahteen ryhmään, nim.: a) _erikoiskoulutukseen_ lukuisille\neri kursseille komennetuille sopiville jääkäreille ja b)\n_alipäällystökoulutukseen_ kaikille muille. Viimeksimainittuun\ntaas kuului teoreettiset oppitunnit, joissa alipäällystön tehtävät\nkaikissa eri palvelushaaroissa selvitettiin, komentamisharjoitukset\nsekä ryhmän- ja joukkueenjohtajakoulutus kentällä siihen liittyvine\npienine taisteluharjoituksineen. -- Komentokieli muuttui uuden\nkomentosanaston valmistuttua saksasta suomeksi.\n\nErikoiskursseja taas toimeenpantiin pitäen silmällä kaikkia\nsotalaitoksessa esilletulevia palvelushaaroja. _Pioneeri-kursseilla_\ntäydennettiin ennen saatu koulutus. Konekiväärikursseilla suurin\nosa pataljoonaa koulutettiin tämän aseen sekä teknilliseen että\ntaktilliseen käyttöön. _Syöksyharjoituksia_ toimeenpantiin\nerikoisesti rakennetulla harjoituskentällä. -- Rautatiejoukoksi\nkoulutettiin ryhmä jääkäreitä Libaun sotasatamassa. Samassa\npaikassa pidettiin moottoriajoneuvokurssit, jonka jäsenet\nviideksi viikoksi komennettiin tietojaan täydentämään Schaulenin\nauto-osastoon. _Radiolennättäjät_ saivat Libaun radioasemalla\nperinpohjaisen koulutuksen. Heistä muodostettiin pataljoonan\n_viestiosasto_, jonka vahvuus oli 54 miestä. _Aseseppäkoulutusta_\nannettiin tähän alaan pystyville jääkäreille ensin Libaussa ja\nsittemmin Kovnon ja Spandaun tehtaissa. _Tykistöseppien_ koulutus\ntapahtui Mitaussa, sittemmin Riiassa. _Kengitysseppäkurssit_\ntoimeenpantiin Libaussa. _Varus- ja muonitusmestareiksi_ sekä\n_komppanian vääpeleiksi ja toimitusaliupseereiksi_ koulutettiin\nsopivat miehet pataljoonan keskuudessa. _Ratsastusopetusta_\nannettiin kaikille joukkueenjohtajille ja erikoinen ratsuosasto\nmuodostettiin (30 miestä). Pari jääkäriä opiskeli Libaun\nlentokoulussakin. Pataljoonassa oli myös sekä _sotilaslääkintä_-\nettä _eläinlääkintäalallakin_ omat pätevät edustajansa. Ns.\n_Polangenin komennuskunta_, josta myöhemmin enemmän, sai monipuolisen\nerikoiskoulutuksen. -- Voimme huomata, että näin monipuolisen\nkoulutuksen arvo ja merkitys oli erinomaisen suuri jo vapaussodassa\nja myöhemmin, kun Suomen vakinaista armeijaa ryhdyttiin perustamaan\nja järjestämään.\n\nOn myös huomattava, että komppanianupseerien tehtävät jätettiin\nsuomalaisille, jotka täten saivat tarpeellista harjaantumista. Näin\noli osaksi ollut laita jo rintamallakin, mutta varsinkin Libaussa\nsaksalaiset upseerit toimivat vain jonkinlaisina harjoitusten\nvalvojina ja suomalaisten upseerien neuvonantajina.\n\nPataljoonan keskimääräinen vahvuus Libaun-aikana oli 30 upseeria,\n1.289 miestä ja 177 hevosta. Täydennysmiehistöä saapui silloin tällöin\nLockstedtistä.\n\nAa-joen taistelujen jälkeen ei pataljoonan terveydentila enää ollut\ntyydyttävä, sillä harvinaisen kovat pakkaset olivat murtaneet usein\nlujatkin voimat. Keuhkotauti teki yhä tuhoaan, temmaten tuonelan\ntuville mm. ylijoukkueenjohtajan, maisteri _Runar Appelbergin_,\nmiehen, joka oli parhaita jääkärien joukossa (k. Tuckumissa\n22/7 1917). Kesällä sairasti noin 67 % jääkäreistä ankaraa vilutautia\n(malariaa), joka kuitenkin syksymmällä lakkasi. Joskin sairasten\nja haavoittuneiden hoito Saksan armeijassa oli korkealla tasolla,\noli 27. jääkäripataljoonalla vielä se onni, että sitä palvelemaan\noli rientänyt kaksi uhrautuvaa naista, sairaanhoitajattaret _Ruth\nMunck_ ja _Saara Rampanen_, joiden sydän paloi yhtä lämpimästi\nisänmaalle kuin jääkärienkin ja jotka tekivät kaikkensa hoitaessaan\nsairaita jääkäreitä -- sitä suotuisampaa, kun he saattoivat palvella\navuntarpeessa-olevia näiden äidinkielellä. -- Jääkärien ravinto\noli myös perin niukka, joten miehet olivat kalpeita ja heikkoja.\nMyöhemmin parantui sentään ruoka, ja pataljoona alkoi vähitellen\nvoimistua kestämään uusia ponnistuksia ja vaivoja, jotka sitä\nkotimaassa odottivat.\n\nJääkäripataljoonan siirryttyä Libauhun alkoi _suuri odotus_ Venäjän\nromahduksen johdosta. Jääkärien silmät olivat kuumeisesti -- entistä\nenemmän -- käännetyt vain Suomeen, he odottivat hetkeä, jolloin\nheidän \"syvä iskunsa\" Suomen vapauttamiseksi venäläisestä sortajasta\ntoteutuisi isänmaan kamaralla.\n\nKun suunnittelut vuoden 1917 elokuun suuresta aselähetyksestä,\njosta kohta enemmän, ja jääkäripataljoonan siirtämisestä Suomeen\nsyyskuun alussa tulivat pataljoonan tietoon, täyttyivät jääkärien\nsydämet rajattomalla ilolla, mutta kun taas pian osoittautui,\nettä suunnitelmaa ei voitukaan vielä toteuttaa, oli pettymys sitä\nmusertavampi. Kuten myöhemmin tulemme näkemään, oli peruutus kyllä\nSuomen ja sen itsenäisyyspyrkimyksen onneksi, mutta eiväthän jääkärit\neristettyinä isänmaastaan voineet tuntea oikeata asianlaitaa, kun\ntilannetta Suomessa ei tunnettu edes Tukholmassa työskentelevässä\nUlkomaanvaltuuskunnassa -- eikä edes kyllin selvästi Suomessa\ntoimivien aktivistien keskuudessa.\n\nPataljoonan saksalaisessa päällystössä tapahtui elo-syyskuussa\njoitakuita muutoksia. Kreivi Schwerin oli elokuun 31. p:nä luopunut\nLockstedtin harjoitusjoukon päällikkyydestä, jonka nyt otti vastaan\nkapteeni Höcker. Syyskuun 29. p:nä erosi taas kapteeni Knaths\npataljoonan päällikkyydestä ja hänen sijaansa tuli komentajaksi\nlämmin Suomen-ystävä, nerokas ja toimintakykyinen kapteeni Ausfeld.\nKomentajanvaihdoksesta johtui, että suomalaisten ja pataljoonan\nsaksalaisen johdon välille palautui entinen luottava suhde.\nAusfeld, kuten muistamme, oli tarmokkaasti työskennellyt uuden\nkoulutusohjelman aikaansaamiseksi.\n\nHänen johdollaan alkoi nyt vilkas toiminnan aika.\nYlijoukkueenjohtajille, joukkueenjohtajille ja vanhemmille\nryhmänjohtajille järjestettiin sotakorkeakoulutusopetusta, mikä\nkuitenkin pataljoonan lähtiessä Suomeen jäi kesken. -- Tärkeänä\nesityönä Suomen armeijan tulevalla koulutuksella oli myös laaja,\n5-osainen suomalainen _sotilaskäsikirja_, jonka laatimiseen otti osaa\nylijoukkueenjohtaja Ståhlbergin johdolla parikymmentä eriarvoista\njääkäriä.\n\nPitkäaikainen eristyneisyys Suomesta ja tietämättömyys kotimaan\ntapahtumista vaikuttivat Libaussa oloaikanakin pataljoonan mielialaan\nmasentavasti -- samoin puutteellinen muonitus ja pataljoonan\nterveydentilan arveluttava aleneminen. Kun Helsingin Aktiivinen\nkeskuskomitea (A.K.) pääsi tietoiseksi näistä valitettavista\nolosuhteista, järjesti se kiinteämmän yhteyden pataljoonaan ja\ntoimitti jääkäreille taloudellista avustusta.\n\nMyöhempään syksyllä lähti kolme jääkärikomennuskuntaa Suomeen\naselaivojen mukana, joihin kohta joudumme lähemmin tutustumaan.\n\n\n\n\nVuosi 1918 koittamassa ja jääkärien paluu kotimaahan.\n\n\nSuomi oli joulukuun 6. p:nä 1917 julistautunut itsenäiseksi,\nmihin Venäjän kansankomissariaattikin oli antanut myönnytyksensä.\nJa tammikuun 4. p:nä 1918 oli H. M. Keisari Wilhelm II antanut\nkreivi Hertlingin toimeksi lausua julki Suomen riippumattomuuden\ntunnustaminen, minkä tämä suorittikin tammikuun 6. p:nä 1918.\n\nLämmin Suomen-ystävä, valtiollisen jaoston johtaja salaneuvos\n_Ernst von Hülsen_ ilmoitti tapahtumasta tammikuun 7. p:n aamulla\nJääkäripataljoona 27:lle. Pataljoonan riemu oli sanoin kuvaamaton.\nTammikuun 8. p:nä sai valtiollinen jaosto Libausta sähkösanoman:\n\n    \"27. Jääkäripataljoona pyytää ilmaista valtiollisen jaoston ja\n    ulkoministeriön välityksellä alamaisimman kiitoksensa kaikkein\n    korkeimpaan paikkaan.\n\n                                     Toimeksi saaneina:\n                                von Coler, Jernström, Mandelin.\"\n\nKoko Saksassa herätti Suomen riippumattomuuden tunnustaminen Venäjän,\nRuotsin ja Saksan valtakunnan taholta iloista vastakaikua.\n\nTärkeä saavutus oli aikaansaatu. Mutta kaikki tämä tapahtui\najankohtana, jolloin asema maassamme, kuten kohta tulemme näkemään,\noli synkempi kuin koskaan ennen. Tästä on laajempi selvitys vähän\njäljempänä.\n\nTiedot, joita jääkärit saivat kotimaasta, vakuuttivat heille yhä\nvarmemmin, että se hetki, jolloin heidän varsinainen tehtävänsä\nalkaisi, ei enää voinut olla kaukana.\n\nTähän viittasi myös pataljoonan komentaja kapteeni Ausfeld\nuudenvuoden tervehdyksessänsä, huomauttaen, että \"27.\nJääkäripataljoona\" on nyt tullut erittäin tärkeäksi tekijäksi Suomen\nhallitukselle; sen on muodostettava perusta uudelle suomalaiselle\narmeijalle. \"Maailmansota on opettanut, ettei mikään valtio voi\ntulla toimeen ilman sotajoukkoa, ja _kuta vankempi jonkin valtion\nsotalaitos on, sitä paremmin se kykenee_ pitämään loitolla viholliset\nja säilyttämään rauhan.\" Ja kapteeni Ausfeld lisäsi vielä: \"Joka\nhetki on pataljoona valmiina Suomen hallituksen kutsusta lähtemään\nSuomeen, ja tuo hetki on uutena vuotena pian tuleva.\"\n\nJääkärit olivat kuitenkin tottuneet siihen, että tuo heidän\ntoivomansa \"pian\" tietäisi sittenkin \"ei vielä\", sillä Saksan\nhallituksen rauhanneuvottelut bolshevikkien kanssa saattaisivat\nhidastuttaa heidän lähtöään. -- Mielialan virkistämiseksi päätettiin\nlaskea jääkäripataljoonasta noin 150 miestä siviililomalle Saksaan.\nLomien piti kestää helmikuun alkuun saakka.\n\nMutta virkistysmatkasta oli useille tuleva viimeinen matka. Tammikuun\n15. p:nä oli eräs komennuskunta matkalla Lockstedtistä Kölniin, missä\nsiviililomalle matkustaville oli hankittu työpaikat. Junan oli pakko\npysähtyä radalle, kun edellisenä yönä raivonnut ankara lumimyrsky oli\nkaatanut puita kiskoille. Keskellä raivaustyötä syöksyi takaapäin\nBremenistä tuleva pikajuna täyttä vauhtia pysähtyneen junan päälle,\njolloin 6 viimeistä vaunua täydellisesti pirstoutui pikajunan\nveturin tunkeutuessa niiden sisään. Eräässä näistä vaunuista olivat\nsuomalaiset, 16 miestä. Heistä sai 12 silmänräpäyksessä surmansa ja\nkolme haavoittui pahasti, ainoa eheänä säilynyt tuli mielipuoleksi.\nTapaus herätti pataljoonassa syvää ja vilpitöntä surua. -- Kaikkiaan\nsai surmansa 35 sotilasta, mutta vain suomalaiset haudattiin suurin\njuhlallisuuksin Osnabrückissä tammikuun 23. p:nä valtavan kansajoukon\nläsnäollessa. -- Superintendentti Weidner puhui sydämeenkäypiä\nsanoja sovittaen onnettomuudenuhrien kohtaloon lauseen: \"Jumalasta,\nJumalalle ja Jumalan kautta on kaikki maan päällä.\" Sen jälkeen\nviritti sotilassoittokunta virren \"Jeesus turvani on\". Vainajat\nsaatettiin hautaan suurin sotilaallisin kunnianosoituksin.\n\nTuskin olivat jääkärien mielet vähän tasaantuneet tämän murheellisen\ntapahtuman vaikutuksilta, niin tuli toinen vielä kaameampi sanoma.\nEversti Thesleff lähetti 30. p:nä tammikuuta sähkösanoman, että\n_Suomessa on puhjennut kansalaissota_, jonka punaiset, liittoutuen\nperivihollisemme kanssa, olivat aloittaneet. -- Tämä oli odottamaton\nja kova isku jääkäreille, jotka -- Tokoin miehekäs puhe muistossaan\n-- eivät olleet osanneet edes uneksuakaan, että heidän oli nyt\ntaisteltava myös omia kansalaisia vastaan. Yksimielisesti he\nkuitenkin tuomitsivat sosialistien tekemän valtiopetoksen, tuon\nennen kuulumattoman rikoksen. Jääkärit lähettivät heti lähetystön\npataljoonan komentajan luo pyytäen, että tämä tekisi voitavansa\nkiirehtiäksensä pataljoonan kotiin pääsyä. Tässä suhteessa olivat\nkuitenkin Suomen valtuutetut tehneet kaiken voitavansa.\n\nHelmikuun ensi päivinä olivat ylin sodanjohto ja Brest-Litowskissa\nsilloin oleskeleva valtiosihteeri _von Kühlmann_ päässeet täyteen\nyksimielisyyteen siitä, että Suomen hallituksen toivomuksia\n\"27. Jääkäripataljoonan\" kotiin palauttamisesta ynnä aseiden,\nammusten ja varustusten toimittamisesta Suomeen siellä järjestyksen\npalauttamiseksi muodostettavaa kansanmiliisiä varten oli tyydytettävä\nseuraavassa muodossa:\n\n1. \"27. Jääkäripataljoona\" hajoitetaan. Sen suomalaiset jäsenet\npäästetään palveluksesta ja kuljetetaan siviilihenkilöinä ilman\naseita ja ammuksia suomalaisella laivalla Suomeen.\n\n2. Saksan sotilashallinto myy etupäässä sotasaalisvarastoistaan\nSuomen valtuutettujen haluamat ja muuten tarpeellisiksi huomatut\naseet, ammukset ja muut sotatarpeet jollekin yksityiselle\nsaksalaiselle toiminimelle, joka vuorostaan myy ne jollekin\nyksityiselle suomalaiselle toiminimelle, joka viimemainittu luovuttaa\nne Suomen sotilashallinnolle. Suomen taholta on myönnyttävä siihen,\nettä maksu mahdollisimman mukaan suoritetaan Saksaan tuotavina\n_raaka-aineina_. Näiden sotatarpeiden kuljetuksen Saksasta tulee\ntapahtua suomalaisilla laivoilla.\n\nTällainen muoto oli välttämätön Brest-Litowskin rauhanneuvottelujen\ntähden.\n\nYrityksen käytännöllinen toteuttaminen jäi Saksan yleisesikunnan\nvaltiollisen jaoston suoritettavaksi. Kiirettä kysyttiin, lausuu\nsalaneuvos von Hülsen, jonka arvokasta selostusta yllä olemme\nnoudattaneet.\n\nHelmikuun 6. p:nä saivat jääkärit vihdoin tuon vuosikausia\nodottamansa ilosanoman, että heidän lähtönsä tapahtuisi aivan\nlähipäivinä, _niin pian kuin suomalaiset laivat saapuisivat\nsatamaan_. Kaikki koetut ristiriidat ja kärsimykset unohdettiin:\njokaisen silmissä kuvastui iloinen odotus.\n\n\n\n\nPataljoonan Suomeen-lähtö.\n\n\n    Ei mikään sulku matkaamme saa estää;\n    ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää.\n\nLibaussa elettiin näinä päivinä lähtökuumeessa. Tavanmukainen\npalvelus oli kokonaan loppunut. Saksassa lomalla olevia ja\nsiviilitöihin laskettuja jääkäreitä palasi joka päivä. Kaupungilla\noli hälinää ja kiirettä. Kaikkialla näkyi vihreätakkisia, touhuavia\njääkäreitä. Sata miestä oli määrätty etujoukkona saattamaan\nDanzigista lähteviä aselähetyksiä. Aseitten kuljetusta varten oli\ntänne saapunut Suomesta kolme laivaa, nim. _Mira, Poseidon ja\nVirgo_.\n\nHelmikuun 11. p:nä lähtivät _Mira ja Poseidon_ aseilla lastattuina,\nmukanaan 80 jääkäriä majuri Öhqvistin johdolla sekä kenraali\nMannerheimin kuriiri, turkulainen vuorineuvos _B. Grönblom_, joka jo\nsyksyllä 1917 oli erittäin ansiokkaasti toiminut valkoisen Suomen\naseistamisen hyväksi. Myös tunnettu luotsi _K. Rönnholm_ oli mukana.\nHöyrylaiva _Virgo_ jäi odottamaan lisäaseita, joita saksalaiset\nviranomaiset varsin auliisti hankkivat. Virgo pääsi lähtemään vasta\nhelmikuun 20. p:nä 1918 mukanaan 20 jääkäriä joukkueenjohtaja\nRehnbäckin johdolla. Näissä kolmessa laivassa kuljetettiin Suomeen\n70.000 kivääriä ja 22.480.000 panosta, 8 tykkiä, 8 haupitsia,\n70 konekivääriä, 363 pistoolia, 12.325 käsikranaattia, 16.420\ntykinammusta, 6 langattoman lennättimen tarpeet ja 1 lentokone.\n\nHelmikuun 9. p:nä saapui Libauhun eversti _Thesleff_, jonka Suomen\nhallitus oli valtuuttanut ottamaan haltuunsa pataljoonan. Helmikuun\n10. p:nä oli \"27. Jääkäripataljoonan\" viimeinen paraati, jolloin\neversti Thesleff tarkasti sen. Jääkäreille tämän jälkeen pitämässään\npuheessaan hän ilmoitti Suomen laillisen hallituksen ja isänmaan\nkiitoksen heidän suurenmoisesta työstään, \"joka ikuisiksi ajoiksi on\njäävä kauneimmaksi, valoisimmaksi, unhottumattomimmaksi muistoksi\nSuomen vapaustaistelussa\".\n\nJo seuraavana päivänä, helmikuun 11:ntenä, saapuivat Libauhun\nhöyrylaivat _Arcturus_ ja _Castor_, jotka Suomen hallitus oli\nlähettänyt noutamaan suomalaista jääkäripataljoonaa kotimaahan.\nIltapäivällä jääkärit allekirjoittivat sitoumuksen, minkä nojalla\nhe astuivat yhden vuoden ajaksi Suomen hallituksen perustaman\narmeijan palvelukseen. Helmikuun 12. p:nä eversti Thesleff julkaisi\nensimmäisen päiväkäskynsä, jossa hän huomautti pataljoonan\nastuneen Suomen valtion palvelukseen sekä ilmoitti jääkärien\narvonkorotukset. Täten ylennettiin 13 majureiksi, 41 kapteeneiksi, 66\nyliluutnanteiksi, 126 luutnanteiksi, 157 vänrikeiksi, 50 vääpeleiksi,\n188 varavääpeleiksi, 423 aliupseereiksi, 66 jefreittereiksi.\nYhteisluku oli 1.130 miestä. Helmikuun 13. p:nä tapahtui \"27.\nKuninkaallisen Preussiläisen Jääkäripataljoonan virallinen\nlakkauttaminen\". Pataljoona kokoontui Bayern-kasarmin pihalle.\nLiikutuksesta väräjävin äänin lausui kaikkien kunnioittama entinen\npataljoonan komentaja kapteeni Ausfeld lakkauttamismääräyksen\nja jatkoi sitten: \"Te eroatte nyt saksalaisista tovereistanne\nlähteäksenne armaaseen synnyinmaahanne. Minä kiitän teitä, jääkärit,\nkolmivuotisesta työstänne Saksan sotajoukossa ja toivon, että te\nisänmaallenne menestyksellä näytätte, mitä täällä olette oppineet.\nEläköön Suomi!\"\n\nMajuri Jernström kohotti pataljoonan puolesta eläköönhuudon Saksalle,\nSaksan keisarille ja armeijalle. Joukko jääkäreitä otti sitten kapteeni\nAusfeldin käsilleen ja pataljoonan hurratessa lennätti hänet kolmasti\nilmaan. Tämän jälkeen eversti Thesleff otti vastaan pataljoonan ja\nedellämainittu päiväkäsky luettiin. Juhlatilaisuuden päätyttyä\npidettiin Libaun Trinitatis-kirkossa jumalanpalvelus, jonka kestäessä\njääkärit vannoivat uskollisuudenvalan Suomen lailliselle hallitukselle.\nSamassa tilaisuudessa vihittiin pataljoonan kaunis lippu.[27]\n\nKun pataljoonan sotilaspappi, jääkäri _Anttila_ oli pitänyt saarnan\nja tehostanut valan merkitystä, luki majuri Jernström valan kaavan,\nminkä kaksi jääkäriä kustakin komppaniasta, lipun ääressä nostaen\nkaksi sormea, toisti jääkäripataljoonan nimessä. Valan jälkeen\nkaikui \"Isänmaan virsi\" valtavana vyörynä korkeassa temppelissä.\nMonen silmässä kiilsi liikutuksen kyynel, sillä tuo virsi antoi\njokaiselle horjumattoman vakuutuksen oikean asian voitosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalaneuvos von Hülsen kirjoittaa: \"Nyt oli eron hetki käsissä. He\nkaikki, jotka nyt lähtivät luotamme, veivät mukanaan povessaan sen\nylpeän tunteen, että olivat kunnialla kantaneet saksalaisen jääkärin\nvihreää takkia. Ja ylpeyden tunteeseen liittyi harras kiintymys\nSaksaan, sen armeijaan ja kansaan. Täten muodostui vapauttamishetki\nSaksan armeijasta ja ero saksalaisista upseereista ja tovereista\nerityisen juhlalliseksi tilaisuudeksi. -- -- -- Kotiin päin kävi\nmatka, taisteluun kodin ja konnun, rakkaan isänmaan puolesta. _Suomen\nvapauden suuri hetki oli lyönyt. Se tapasi suuren sukupolvenkin_\".\n\nVielä saman päivän iltana jääkärit puettiin siviilipukuihin, ja yön\nkuluessa entiset komppaniat marssivat satamaan ja sijoittautuivat\nlaivoihin, tykistömiehet _Castoriin_, muut _Arcturukseen_. Täsmälleen\nklo 2.15 helmikuun 14. p:nä molemmat laivat lähtivät Libaun satamasta\nohjaten kulkunsa merelle -- Suomea kohti.\n\nMatka kävi aluksi etelään ja länteen, koska oli syytä pelätä\nvenäläisten yrittävän Itämerellä tykkiveneillään tai hävittäjillään\ntuhota laivat. Vasta myöhään illalla 15. päivänä käännyttiin\n_Stolpmünden_ itäpuolella olevan _Stilon_ majakan kohdalta pohjoiseen\nItämerelle, valot sammutettuina. Seuraavana aamuna saavuttiin\n_Öölannin eteläniemen_ kohdalle, mihin ruotsalainen torpedovene\noli saapunut vastaanottamaan laivoja Ruotsin vesille tultaessa, ja\nkahden torpedoveneen saattamana aina jääalueelle saakka jatkui matka\npohjoiseen seuraavina päivinä aivan tavallisesti. -- Näin olivat\nkulkeneet myös aikaisemmin lähteneet Mira ja Poseidon. -- Varhain\n18. päivänä olivat laivat Grislehamnin luotsiaseman seutuvilla.\nVaikeat jääesteet alkoivat nyt hidastuttaa kulkua, ja kärsimättöminä\nodotettiin suomalaisen jäänmurtajan _Sammon_ apuun saapumista.\n20. päivänä Arcturuksen voimat uupuivat ja laivat pysähtyivät\nSvartklubbenin ja Öregrundin välille. Kello 16 aikaan vihdoin tuli\ntaivaanrannalla Sampo näkyviin ja illalla se saapui kuljetuslaivojen\nluo. Sampo otti nyt haltuunsa Castorin lastin -- tykistön ja sen\nmiehistön -- ja matka aloitettiin seuraavana aamuna jäänmurtajan\navatessa väylää. 22. päivänä jätettiin _Castor Gävleen_. Pitkin\nrannikkoa ponnistelivat Sampo ja Arcturus Härnösendin kohdalle,\nmistä kulku 23. päivän illalla ohjattiin yli Pohjanlahden suoraan\n_Vaasaa kohti_. Vasta 25. päivänä saavuttiin Suomen rannikolle ja\nvihdoin kello 17 tienoilla laskivat Sampo ja Arcturus Vaasan satamaan\nVaskiluotoon -- tasan kolme vuotta sen jälkeen kun ensimmäiset\npfadfinderit olivat Lockstedtin leirille päätyneet.\n\n\n\n\nJääkärien vastaanotto Vaasassa.\n\n\nJääkäripataljoona nousi kotimaan kamaralle, missä valtavat\nkansanjoukot sitä riemun ja syvän liikutuksen valtaamina tervehtivät.\n\nHelmikuun 18. p:n vastaisena yönä olivat aikaisemmin lähteneet\n_Mira_ ja _Poseidon_ kallisarvoisine aselasteineen 80 jääkärin\nkera saapuneet jäänmurtaja Sammon ohjaamina Vaasan ulkosatamaan\nVaskiluotoon. -- Kummankin laivueen matka Itämeren yli oli ollut\nvaarallinen. Miinat vaanivat kaikkialla, ja Pohjanlahden paksu\njääpeite teki vielä viimeisiä esteitään.\n\nKuvaamaton oli kummallakin kerralla molemminpuolinen näkemisen ilo.\nOnnellinen Vaasa, joka sait nähdä tuon ihmeellisen sankaritarinan\nihanan loppunäytelmän ja joka kiitolliseen syliisi sait ensinnä\nsulkea Suomen parhaimmat pojat!\n\nSeuraavana päivänä kello 3 ip. oli Vaasan torilla jääkäripataljoonan\nsuuri paraati, jota koko kaupunki ja ympäristön maaseutu hartain\nmielin seurasi. Hetki oli historiallinen siitäkin syystä, että\nsiiloin ensi kerran kohtasivat toisensa kaksi vapaussotamme\nkeskeisintä tekijää, _jääkärit_ ja valkoisen Suomen suuri\nylipäällikkö, kenraali _Mannerheim_.\n\nVaasan marssin sävelten kaikuessa saapui kenraali Mannerheim\nseurueineen. Joustavin askelin, päätänsä pitempänä muuta kansaa,\nhän astui jääkäreitten luo, tervehti ensinnä vanhinta majuria,\nJernströmiä, ja kulki sitten tervehtien kunniaa tekevien rivien\nohi, kätellen jokaista komentavaa upseeria. Katselmuksen päätyttyä\nvalkoinen kenraali lausui jääkäreille suomeksi:\n\n\"_Isänmaa tervehtii teissä parhaita poikiaan. Suomen muodostumassa\noleva nuori armeija näkee teissä opettajansa ja tulevat johtajansa.\nTeitä odottaa suuri ja kunniakas tehtävä: armeijan luominen, joka\npystyy tekemään Suomen vapaaksi, suureksi ja mahtavaksi_.\"\n\nKenraali lopetti kohottamalla kolminkertaisen eläköön-huudon\njääkäreille, jotka vastasivat kohottamalla eläköön-huudon kenraali\nMannerheimille. Soittokunta viritti samassa hetkessä \"Jumala ompi\nlinnamme\", ja kansanjoukko paljastetuin päin yhtyi virteen. Itäisen\ntullin luota jymähtelivät kanuunain kunnialaukaukset, syvällä\njylinällään kohottaen harrasta tunnelmaa.\n\nJääkärit ryhmittyivät sitten kahden leijonalipun koristaman\npuhujalavan eteen. Sitten kun Mustasaaren kirkkoherra _I. A.\nBjörklund_ oli pitänyt rukouksen ja valtiopäivävirsi oli veisattu,\nastui puhujalavalle Vaasan hallituksen päämies, senaattori _Heikki\nRenvall_, hallituksen nimessä tervehtien jääkäripataljoonaa suomeksi\nja ruotsiksi pitämillään puheilla. Puhuttuaan voimakkaasti\nperivihollisemme Venäjän menettelystä v. 1808 lausui herra\nsenaattori seuraavaan tapaan:\n\n\"Väkivalloin ja petoksin oli Venäjän valta tullut Suomeen.\nVäkivalloin ja annettuja valoja rikkoen se oli täällä viime aikoina\nkansaamme sortanut. Maanpettureihin rakentaen se nyt koetti uudestaan\nsyliinsä sulkea äsken vapaaksi tunnustamansa Suomen. Nuorisomme\nkuningasajatus: itsenäisen Suomen luomisen mahdollisuus ja sen\nluomisen välttämättömyys raudalla ja verellä on nyt toteutettava.\"\nHuomautettuaan, että tämä alkanut vapaustaistelu oli samalla\nihmiskunnankin sotaa kaikkia sivistyssaavutuksia ja perinnäisiä\nsiveellisyyskäsitteitä tuhoavaa bolshevismia vastaan, päätti puhuja\npuheensa seuraavasti: \"Suomen kansan valitseman hallituksen nimessä\nminä lausun teidät tervetulleiksi isänmaahan. Suomen historiassa\nei ole koskaan ollut päivää, jolloin koko kansakunnan olisivat\ntäyttäneet lämpimämmät tunteet kuin tänä päivänä ja niinä päivinä,\njolloin teitä on odotettu. Tienne tulee olemaan siunattu kaikkien\nniitten tuhanten rukouksien kautta, joita ylhäiset ja alhaiset tässä\nmaassa ovat kohottaneet, kaikkien niitten kyynelten kautta, joita\npuolestanne on vuodatettu, kaikkien niitten lämpimien toiveitten\nkautta, joita jääkäripataljoonaan on liitetty. Isänmaa on ylpeä\nteistä, isänmaa ylpeänä katsoo teihin ja on varma siitä, että Suomen\ntalonpoikaisjoukot, te johtajinaan ensi rivissä, tulevat palauttamaan\nkansalle vapauden ja jakamattomalle isänmaalle työrauhan. Hallituksen\nnimessä lausun teidät tervetulleiksi, kiittäen siitä, mitä olette\ntehneet, ja täysin vakuutettuna siitä, että tulette suorittamaan sen\ntyön, jolle nuoren elämänne olette omistaneet.\"\n\nPorilaisten marssin sävelten kaikuessa, päällystö ja jääkärilippu\netunenässä, poistuivat jääkärit torilta ryhdikkäässä, saksalaisessa\nparaatimarssissa.\n\nKotiin palanneitten lepoaika ei ollut pitkä. Rintama odotti\nomiaan, ja pian olivat jääkärit etumaisilla tulilinjoilla loppuun\nsuorittamassa alkamaansa isänmaallista työtä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällainen on jääkärien tarina.\n\nOn syytä vielä tehdä lyhyt yhteenveto siitä, mitä \"27.\nJääkäripataljoona\" Suomelle merkitsi.\n\n_Suomen puolelta oli 27. Jääkäripataljoonan ylpeä tarina_ kolmen\nvuoden aikana -- _keskellä maailmansodan melskeistä kiirettä_ --\nSaksan ylimmälle sodanjohdolle _alituinen ja painava \"admonitor\"_\n(muistuttaja) Suomen kysymyksen merkityksestä sekä siitä, mitä Suomi\nSaksalta toivoi ja välttämättä tarvitsi.\n\nSamalla jääkäripataljoona pelottomasti taistellen yhdessä\nsaksalaisten kanssa osoitti, mikä arvokas tekijä Suomi puolestansa\nsaattoi Saksalle olla. Mutta ei siinä kyllin, että Saksa kasvatti\nvapaustaisteluamme varten huomattavan määrän upseereita ja\nalipäällystöä, vaan se antoi Suomelle myös aseet, joita ilman emme\nolisi voineet vapaussotaamme käydä. Kun Ruotsi jätti meidät joka\nsuhteessa avuttomiksi, niin Saksa antoi auliin käsin -- vieläpä omien\npoikainsa verenkin. Kaiken tämän suuriarvoisen avun hankkijoina\nolivat jääkärit ja ne Suomen ja Saksan miehet, jotka jääkäriliike oli\nhaltioinut ja mukaansa temmannut.\n\nMutta paitsi sitä, että jääkärit näin kiinnittivät ulkomaiden,\nvarsinkin Saksan huomion puoleemme, he vaikuttivat herättävästi\nkotimaassakin. Jo pelkkä Venäjästä vapautumisen ajatus tuntui meistä\naikaisemmin mahdottomalta; me olimme niin vajonneet oman heikkoutemme\nja voimattomuutemme selviönä pitämiseen, että itsenäisyystaistelu\nmonista tuntuikin ensin aivan houreelta. _Jääkäriliike aukaisi\nsilmät, herätti uskoa, valoi intoa ja takoi rohkeutta_ kaikkien\nkansankerrosten keskuudessa. Tämä herätystyö oli niin voimallinen\njuuri sen takia, että sen takana oli rohkea, uhrautuva teko -- eikä\nvain kuluneet iskusanat. Jääkäriliike muokkasi ja valmisti maaperää\nSuomessa vapaustaistelullemme.\n\nEi ole myöskään unohdettava sitä, että jääkärien itseuhrin kautta\nsadattuhannet Suomen kodit säästyivät antamasta poikiaan mitä\nsuurimpien kärsimysten alaisiksi maailmansodan kauhuihin Venäjän\narmeijan riveissä, sillä Venäjän ministerineuvosto oli moneen kertaan\nkäsitellyt asevelvollisuuskysymystä, mutta ei ollut koskaan uskaltanut\ntehdä mitään lopullista päätöstä. Oli yksi seikka, joka sitä\nesti siitä: _suomalaisen jääkäripataljoonan olemassaolo_. Se\noli venäläisille elävänä todistuksena siitä, että suomalaisten\nuskollisuus oli mennyttä ja että Suomi päinvastoin näytti olevan\nvalmis astumaan Venäjän vihollisten riveihin. -- Jos venäläiset\nkerran olisivat ruvenneet viemään suomalaisia rintamillensa, niin\ntuo pakko-otto olisi epäilemättä uuvuttanut Suomen tai nostattanut\nsen ennenaikaiseen kapinaan, joka olisi veriin tukahdutettu.\nJääkäriliikkeen kautta säästyivät Suomen pojat omaa vapaustaistelua\nvarten.\n\nJääkäripataljoona oli siis monessa suhteessa arvaamattoman tärkeä ja\nkeskeinen tekijä Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi.\n\n_Kaiken tämän ihmeellisen takana oli kuitenkin isäimme Jumala, jolle\nainoalle kaikukoon ajasta aikaan, sukupolvi sukupolvelta nöyrien\nsydänten kiitos ja ylistys!_\n\nPiirrämme tähän vielä erään, Suomen itsenäisyyden rakennustyössä\nmukanaolleen valtiomiehen, Edv. Hjeltin vaskeen veistettävän,\nkoruttoman ja oikean arvostelun jääkäriliikkeestä:\n\n\"_Harvoin lienee intuitiivisesti omaksuttu (sisäiseen näkemykseen\nperustuva) suunnitelma osoittautunut edellytyksiltään ja tuloksiltaan\noikeammaksi kuin tämä Suomen nuorison uskalias ja rohkea, mutta\nsamalla edesvastuullinen teko._\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPataljoonan Suomeen palauttaminen aiheutti sydämellisen sähkösanomain\nvaihdon, mikä osoitti suomalaisten syvää kiitollisuutta -- ja myöskin\nsaksalaisten kiintymystä suomalaisiin jääkäreihin, joiden suuri teko\noli tullut heille ilmeiseksi.\n\nEverstiluutnantti Thesleffin tervehdys:\n\n    \"Ylin armeijanjohto, valtiollinen jaosto: kenraali Ludendorffille:\n    Teidän ylhäisyytenne! Hallitukseni, isänmaani ja nyt hajoitetun\n    jääkäripataljoonan nimessä sallikaa minun lausua Teille meidän\n    sydämellisin ja mitä syvimmin tunnettu kiitollisuutemme kaikesta\n    siitä, mitä olette tehnyt meidän ja asiamme hyväksi. Teidän\n    Ylhäisyytenne! Suomi ei ole ikinä unhoittava Teitä ja voitollista\n    Saksan armeijaa, sillä Tehän olette sen auttanut vapauteen ja\n    menestykseen. Saavutettu vapaus ja kolmivuotinen aseveljeys, jonka\n    sinettinä on yhdessä vuodatettu veri, on kiinnittänyt synnyinmaamme\n    ikuisin sitein Saksaan. Kauan eläköön suuri Saksan kansa, sen\n    keisari ja sen kunniakas armeija!\n\n    Libaussa, helmikuun 14. p:nä 1918.\n\n                                                    Thesleff.\"\n\nKenraali Ludendorff lähetti valtioneuvos Hjeltille seuraavan\nsähkösanoman:\n\n    \"Valtioneuvos Hjelt -- Berliini:\n\n    Everstiluutnantti Thesleff lähettää minulle \"27.\n    Jääkäripataljoonan\" lähdön edellä kiitossähkösanoman, joka on\n    minua suuresti ilahduttanut. Olkoon nuorten suomalaisten matka\n    ja heidän kotiintulonsa onnellisena enteenä heidän kotimaansa\n    tulevaisuudesta, jonka maan kehitys ja voimistuminen on minulle\n    vastakin oleva kallis meidän molempien maittemme yhteiseksi\n    siunaukseksi. Täyttäköön Suomen kansan ennen kaikkea se vakaumus,\n    että ainoastaan kaikkien voimien päämäärästään tietoinen\n    yhteistoiminta, erikoistoiveet syrjäyttämällä, ja rautainen\n    tahto voi kaikista vaikeuksista huolimatta viedä voittoon.\n\n    Suuressa päämajassa, helmikuun 17. p:nä 1918.\n\n                                                   Ludendorff.\"\n\n\n\n\n\nTOIMENPITEET SUOMEN ASEISTAMISEKSI.\n\n\n\n\nTilanne Suomessa Venäjän vallankumouksen jälkeen.\n\n\nVenäjällä puhkesi vallankumous maaliskuun alkupuolella 1917.\nShpalernajaan teljetyt suomalaiset valtiolliset vangit, 73 aktivistia\nja jääkäriä, vapautuivat vallankumouksen humussa jo maaliskuun 12.\np:nä, ja Venäjälle sekä Siperiaan karkoitetut suomalaiset pääsivät\npalaamaan kotimaahan, niiden mukana kuuluisa kansalaisemme tuomari\n_Pehr Evind Svinhufvud_. Suomessa tuli tämä historiallinen tapahtuma\nyleisemmin tunnetuksi maaliskuun 17. p:nä, jolloin myös saatiin\ntietää, että keisari Nikolai II oli jo saman kuun 15. p:nä luopunut\nvaltaistuimesta ja että valta oli siirtynyt Kerenskin johtamalle ns.\n_Väliaikaiselle hallitukselle_, jossa kadettipuolueella oli määräävä\nasema. Kun Shpalernajasta vapautuneet tuskin olivat päässeet\nkotimaahan, tuli tieto, että Venäjän vallankumoushallitus käski\n\"vakoilijat\", \"maankavaltajat\" ja \"Saksan armeijassa palvelleet\"\nuudestaan vangittaviksi. Silloin suuri osa shpalernajalaisia pakeni\nvanhoja tuttuja etappiteitä myöten erämaiden halki Ruotsiin --\nja edelleen Saksaan. Tämä oli Venäjän vallankumouksen alkusoitto\nSuomelle. Itsenäisyysmiehemme huomasivat selvää selvemmin, että\nVenäjällä oli vain tapahtunut \"isännän\" muutos, mutta että\njärjestelmä oli sama. Venäjän väliaikainen hallitus riensi\nkyllä saman maaliskuun 20. p:nä antamaan \"julistuskirjan Suomen\nSuuriruhtinaanmaan valtiosäännön vakuuttamisesta sekä jälleen\nsaattamisesta täysin toteutetuksi\". Aktivistimme, jotka harkiten\nsuhtautuivat julistuskirjaan, muistivat liiankin hyvin, että Venäjän\nhallituksen lupauksiin ei ollut luottamista. Julistuskirja sisälsi\nvain kuluneita korulauseita, jotka taas milloin tahansa voitiin\nperuuttaa. Jos Kerenskin hallitus olisi vähänkin vakavammalta\nkannalta ottanut sen, mitä se Suomelle lupasi, niin sen olisi\ntäytynyt \"julistuskirjaan\" liittää laaja amnestiavakuutus kaikille\nvaltiopetoksesta syytetyille, siten tunnustaen, että Venäjän\ntsaarinaikainen hallitus ja valtakunnan duuma polkemalla Suomelle\npyhästi vakuutettuja perustuslakeja itse asiassa olivat olleet syynä\nsuomalaisten kapinantielle nousemiseen.\n\nJulistuskirja herätti kuitenkin varsinkin kaupungeissa tavattoman\nriemun, joten täydellinen \"vapaushumala\" valtasi laajat\nkansalaispiirit. Venäjän \"vapaata ja jaloa kansaa\" ylistettiin\nsanomalehdissä ja toimeenpannuissa juhlissa. Mutta ylioppilasnuoriso\npysyi loitolla näistä pidoista. Sen kanta oli vankkumaton,\nperustipa se oman, \"Uusi Päivä\"-nimisen sanomalehdenkin, jonka\njohdonmukainen ja voimakas sävy oli omiaan pitämään ajan suurinta,\nSuomen itsenäisyyttä koskevaa kysymystä etualalla ja joka\nsaksalaismielisillä kirjoituksillaan vaikutti nostattavasti.\nSamoin oli Suomen vankan talonpoikaisen rahvaankin laita, senkin\npäämaalina oli Suomen täydellinen itsenäisyys. -- Kun amiraali\nNepeninin murhan jälkeen Venäjän Itämerenlaivaston ylipäälliköksi\nnimitetty _amiraali Maksimov_ tuli Helsinkiin, tahtoi hän voittaa\nylioppilaatkin vallankumouksen lupauksille suosiollisiksi ja kitkeä\nheidän mielestään kaikki epäilykset; hän tunsi nähtävästi\njääkäripataljoonan olemassaolon ja ylioppilaiden osallisuuden sen\nsyntyyn. Tätä varten hän maaliskuun 21. p:nä yliopiston ääriään myöten\ntäyttyneessä juhlasalissa piti puheen Suomen ylioppilaille, mm.\nlausuen: -- \"Nyt minä kysyn teiltä, tahdotteko tulla venäläisen\nvapauden voimakkaiksi veljiksi, sanokaa se avomielisesti, avoimin\nsydämin, sanokaa, että tahdotte auttaa meitä --.\" Vastauksessaan\nylioppilaskunnan puheenjohtaja tohtori _Yrjö Kajava_ kiitti ensin\namiraalia ystävällisistä sanoista ja lopetti lyhyen vastauksen\nseuraavasti: \"-- meidän on vaikea nyt täysin arvostella äskeisten\ntapahtumain merkitystä, Herra amiraali, Suomen ylioppilaat käsittävät\ntilanteen vakavuuden ja pysyvät levollisina\".\n\nTätä kylmän kalseata, melkein jyrkästi kielteistä vastausta monet\nvallankumouksen hurmaamat kansalaiset sekä yksityisesti että\njulkisesti paheksuivat ja valittivat katkerasti, että \"Suomen\nylioppilasnuoriso on niin saksalaisen myrkyn saastuttama, ettei se\nenää kykene tuntemaan mitään todella suurta\". (!) Ylioppilaiden\netevä edustaja vastasi kuitenkin harkitusti antamatta hetken hurmion\neksyttää itseänsä.\n\nJa Suomen talonpojat ajattelivat samalla lailla, hekin pitivät\nSuomen täydellisen itsenäisyyden vaatimusta selviönä. Pysyväisesti\non aikakirjoihin merkittävä se suuri historiallinen kansalaiskokous,\njoka huhtikuun 7. p:nä 1917 pidettiin kaukaisen erämaapitäjän\nSuomussalmen kirkossa. Kokouksessa, jossa oli saapuvilla noin\n2.000 henkeä, omaksuttiin voimakkaasti jääkärien ja Suomen\nitsenäisyysmiesten päämaali: Suomi itsenäiseksi ja Kauko-Karjala\nvapaaksi. Kokous valtuutti lähetystön viemään kansalaiskokouksen\npöytäkirjan liitteineen Helsinkiin ja kääntymään asiassa eduskunnan\npuhemiehen, eri eduskuntaryhmien, senaatin puheenjohtajan ynnä maan\nprokuraattorin puoleen, mutta kaikki nämä vain neuvoivat asianomaisia\nvarovaisuuteen ja hiljaisuuteen. Eduskunnan puhemies Kullervo Manner,\nsittemmin kapinan tielle eksynyt, oli ainoa, joka edes sanoi: \"Asia\non hyvä, mutta se riippuu tällä kertaa Hindenburgista ja Jumalasta.\"\nSyvästi pettyneinä ja hammasta purren palasivat Suomussalmen\nkokouksen valtuutetut -- takaisin korpiinsa.\n\nSama huoli isänmaan itsenäisyyden välttämättömyydestä painoi myöskin\nEtelä-Pohjanmaan miehiä. Heinäkuun 7. p:nä 1917 oli Ylistarossa\nsuuri meijeriliiton kokous, jossa mm. pidettiin valtiollisia\npuheita ja rohkeasti lausuttiin ajatus, että Suomen täytyi päästä\nkokonaan irti Venäjästä. Kokous valitsi toimikunnan laatimaan\neduskunnalle ja hallitukselle esitettävän julkilausuman Suomen\njulistautumisesta täysin itsenäiseksi. Samoin valitsi se tämän\nlausuman perillesaattajiksi kaksi vakavaa ja rohkeata miestä, jotka\nheti matkustivatkin Helsinkiin. Eduskunnan silloinen puheenjohtaja\nKullervo Manner otti Pohjanmaan miehet ystävällisesti vastaan\nja kiitti eduskunnalle annetusta hyvästä neuvosta, mutta Suomen\nhallitusmiehet pelkäsivät mitkä mitäkin. Toiset olivat kauhuissaan\narvellen, että moisella esityksellä menetettäisiin länsivaltojen\nsympatiat. Toiset taas olivat periaatteessa adressissa lausutun\nsuuren asian puolella, mutta olivat aivan neuvottomia siihen nähden,\nmiten asia voitaisiin käytännöllisesti toteuttaa, kun Suomella\nei ollut omaa armeijaa. Silloin nämä lujat Pohjanmaan miehet\nvalaisivat puhuttelemaansa senaattoria, josta sittemmin tuli myös\nns. Itsenäisyyssenaatin jäsen että armeija oli juuri syntymässä ja\nettä olipa jo ylipäällikkökin tiedossa. Kuka? kysyi puhuteltu, ja kun\nmiehemme laukasivat vakuuttavasti -- Hindenburg, oli senaattorimme\npelosta horjahtaa, mutta sai peukaloittensa varassa kirjoituspöytänsä\nlaidasta kiinni. Vaikka tilanne olikin vakava, eivät Pohjanmaan\nmiehet voineet muuta kuin säälien hymyillä. Mutta olipa sitten\nvielä niitäkin, jotka valtiollisia vaalipuheita pitäessään kulkivat\npitäjästä pitäjään ja varoittivat kansaa moisista maanpettureista,\nsellaisista kuin jääkärit ja aktivistit, jotka puuhasivat vaarallisia\nasioita, nim. Suomen itsenäisyyttä -- sisäinen autonomia oli heidän\nmielestään vallan kylliksi.\n\nKun sitten vallankumous tuli ja lahjoitti meille, kuten näytti,\nentisen autonomiamme, niin olihan tämä jotakin vallan erinomaista\nja juhlimisen arvoista niille, jotka vain tiesivät Venäjän\ntsaarivallanaikaisen hallituksen sortotoimenpiteistä ja kuinka\nse yhä päättävämmin toteuttamalla marraskuun venäläistämisohjelmaa\nvuodelta 1914 uhkasi täydellisesti hävittää koko kansamme\nolemassaolon. Juhlijat unohtivat, ettei venäläisten lupauksiin ollut\npaljonkaan luottamista, mutta tiesihän joka tapauksessa sortajan\ntäydellinen kukistus muka toivon paremman ajan koittamisesta\nkansallemme. Toisin oli niitten laita, jotka tiesivät, mikä oli\njääkärien ja aktivistien päämaali, ja sittenkin tuomitsivat tämän\nylvään ja ainoan oikean ajatuksen; ne eivät olleetkaan \"humalassa\",\nne vain omahyväisesti sokeudessaan järkeilivät, niiltä puuttui\nsydäntä uhrautua isänmaan puolesta ja toivoa ylläpitävä usko.\n\nSeuraamme nyt pääpiirteittäin tapahtumain kulkua vallankumouksen\njälkeen. Vallankumous, joka Venäjällä lakaisi pois vanhan\njärjestelmän, puuttui kovalla kädellä myös tsaarivallan\nkorkeimpiin käskynhaltijoihin. Suomessakin matruusineuvosto\npakotti Itämeren-laivaston ylipäällikön Nepeninin vangituttamaan\nkenraalikuvernööri F. A. Seynin ja venäläistyneen senaatin\nvarapuheenjohtajan M. Borovitinovin. Molemmat kuljetettiin\nPietarin vankiloihin -- tietymättömiä kohtaloita kohden. Mutta\ntaas toiselta puolen Venäjän \"Väliaikainen hallitus\" ja Suomessa\nmajaileva venäläinen sotaväki sekä Venäjän entinen \"vapaamielinen\"\nsanomalehdistö näyttivät, mitä Suomen vapaudella todellisuudessa\ntarkoitettiin. Väliaikainen hallitus kielsi jyrkästi senaatin\ntoimivallan laajentamisen. Entinen vapaamielinen lehdistö\nvuorostaan lietsoi vallankumouksellisen Venäjän natsionalistiset\nvaistot ilmi liekkiin. Suomeen sijoitettu venäläinen sotaväki taas\nsekaantui häikäilemättömästi suomalaisten sisäisiin asioihin; ja\nkun lähempi veljeily heidän ja sosialistien välillä syntyi, ei\nsotaväen harjoittamalla pakkovallalla ollut enää mitään rajoja --\nmurhat, ryöstöt, varkaudet ja raiskaukset olivat heidän puoleltaan\njokapäiväisiä ilmiöitä. -- Kaikki nämä tapaukset ja ilmiöt pakottivat\njokaisen ajattelevan suomalaisen heräämään ja tunnustamaan itselleen,\nettä Venäjän vallankumous ei ollut antanut Suomelle yhtään mitään\nsiitä itsenäisyydestä ja vapaudesta, josta oli haaveiltu. Vanha,\nmilloin hyvänsä Venäjän taholta rikottavissa oleva autonomia,\njoka tulevaisuuteen nähden ei merkinnyt juuri mitään, oli tosin\nsaatu takaisin, mutta kaupanpäällisiksi jäi maahamme venäläinen\n\"svaboda\"-sotaväki, jolle lait eivät merkinneet mitään ja joka polki\njalkoihinsa kaiken yhteiskunta- ja valtioelämän peruspylväät.\n\nTilanne asetti ratkaistavaksi kysymyksen: \"Mitä on tehtävä?\" Toiset\nvastasivat tähän: \"Emme voi tehdä muuta kuin odottaa ja ottaa\nvastaan, mitä meille annetaan\" -- siis armopaloja. Toisille taas oli\ntoinen vastaus selvä: \"Meidän on taistellen voitettava itsellemme\noikeutemme.\" Merkillistä on huomata, kuinka useimmat porvarillisten\npuolueiden vanhoista kokeneista, passiivisen vastarinnan taisteluissa\nkaraistuneista johtomiehistä asettuivat ensinmainitulle kannalle.\nHe kuvittelivat vieläkin, kuinka luja ja pettämätön kallio\nlaillisuusperusta oli ja heitä peloitti yhä vielä jättiläismäisen\nVenäjän mahti. He uneksivat vain laajennettua autonomiaansa Venäjän\nyhteydessä, tyytyen jättämään sota- ja ulkoasiat, kuten ennenkin,\nVenäjän huostaan.\n\nMutta kuten olemme nähneet nuorisossa ja maatalousväestössä oli\nitsenäisyysajatus saanut lujan jalansijan. Aktivistien tunnussana:\n\"Irti Venäjästä millä hinnalla hyvänsä\" sekä heidän järkkymätön\nkäsityksensä: \"Venäjältä ei Suomelle milloinkaan tule mitään hyvää,\nolipa siellä vallassa millainen suunta hyvänsä\", saavuttivat\nyhä enemmän vastakaikua kansassamme. Poliittisista puolueista\noli maalaisliitto lähinnä itsenäisyyspyrkimyksiä omaksuen ne\nmelkein sellaisinaan. Muissakin porvarillisissa puolueissa oli\nitsenäisyysajatuksella hartaita kannattajia, vaikkakin niiden johto\noli asettunut kielteiselle kannalle. -- Sosialidemokraattinen puolue\noli alussa kaikkein jyrkimmin kannattanut itsenäisyyspyrkimystä,\nvielä kesäkuun 12. p:nä 1917 piti senaatin varapuheenjohtaja O.\nTokoi ennenmainitun, suuren itsenäisyyspuheen, joka oli omansa\naktivisteissa herättämään tyytyväisyyttä. Mutta sosialistien\ninnokkaasti ajama \"valtalaki\", jonka he maalaisliiton ja muutamien\nmuiden porvarillisten avustamina saivat läpi heinäkuun 18. p:nä\nosoitti, että selvä kanta itsenäisyysasiassa oli heitetty yli\nlaidan. Valtalain mukaan eduskunta pidätti itselleen kaiken\nsuuriruhtinaalle kuuluneen vallan \"lukuunottamatta sota- ja\nulkoasioita, joista oli myöhemmin erikseen päätettävä\". Lisäksi\nvaltalaki päätettiin vain saattaa Venäjän väliaikaisen hallituksen\ntietoon, sen hyväksymistä ei pyydetty. Valtalaki otettiin hyvin\nsekavin tuntein vastaan varsinkin itsenäisyysmiesten keskuudessa.\nPaheksumista herätti sekin, että sosialistit eivät olleet antaneet\nporvareille tilaisuutta tämän tärkeän kysymyksen alkukäsittelyyn.\nVaikka bolshevismi jo ilmeisesti nosti päätänsä, oli väliaikaisella\nhallituksella vielä voimaa hajoittaa Suomen valtiopäivät ja määrätä\nuudet vaalit pidettäviksi lokakuun 1. p:nä 1917. Sosialisteilla oli\njo kesällä vihiä bolshevikkien valtaanpääsystä, ja he luisuivat yhä\nilmeisemmin sen syliin. Maltillisemmat sosialistit olivat voimattomat\ntukahduttamaan sitä bolshevistista anarkiaa, joka kesällä 1917\nilmeni monissa muodoissa, mm. noissa kaikkea järkeä vailla olevissa\nmaatalouslakoissa, joiden aikana isännät estettiin kokoamasta\nviljojansa ja emännät hoitamasta karjaansa jne; porvarillisten\nlehtien suu tukittiin toista kuukautta kestäneellä kirjaltajalakolla;\nkaikenlaiset väkivallantyöt, mellastukset ja ryöstöt kuuluivat\npäiväjärjestykseen. Elokuussa alkoivat \"Työmies\"-lehden\nkiihotuskirjoitukset, jotka mm. aiheuttivat voiryöstöt Turussa ja\nHelsingissä.\n\nHallitus oli voimaton ylläpitämään maassa järjestystä --\nsosialistiset senaattorit eivät vakavissaan sitä tarkoittaneetkaan,\nhe vain kehoittivat (!) työväkeä esiintymään maltillisesti ja\narvokkaasti. Hyvä olikin väkivallantekijäin näin temmeltää, kun\naseistetut venäläiset sotilaat, joita kaikkiaan tällöin vielä lienee\nollut maassa noin 50.000, olivat valmiit heitä pistimiensä avulla\ntukemaan.\n\nJärjestysvallan avuksi ja kodin rauhan turvaamiseksi oli jo\nkevätkesästä eri osiin maata muodostettu suojeluskuntia, joista\nsitten myöhemmin tuli Suomen valkoisen armeijan kantajoukko.\nSosialistien johtokin oli tietoinen suojeluskunnista --\njopa oli hyväksynyt niiden toiminnan. Mutta sosialistilehtien\ntarkoituksellinen kiihotus leimaa ne syksymmällä jo työväenluokan\nverivihollisiksi. Ja jo syyskuun lopulla kehoittaa \"Työläisnuoriso\"-\nniminen lehti suojeluskuntien vastapainoksi perustamaan aseellisia\n_punakaarteja_, joiden säännöt lokakuun 25. p:nä julkaistaan\n\"Työmies\"-lehdessä.\n\nKaikki tämä oli seurauksena siitä, että bolshevismi Venäjällä alkoi\nsaada yliotteen. Marraskuun 7. p:nä olikin Leninillä ja Trotskilla jo\nvalta -- ja Kerenski pakeni pikaisesti.\n\nVenäjä, joka syyskuun 14. p:nä 1917 oli julistettu tasavallaksi, oli\nnyt ilman minkäänlaista hallitusta, joten sen suvereeniset oikeudet\nSuomeen nähden olivat lakanneet. Venäläinen kenraalikuvernööri\nNekrasoff ja hänen apulaisensa olivat luopuneet toimistaan. Suomi\nei siis enää ollut vain valtiollisesti ja siveellisesti, vaan\nmyöskin oikeudellisesti oikeutettu ottamaan kohtalonsa ohjat omiin\nkäsiinsä. Valtiopäivät päättivätkin julistaa itsellensä korkeimman\nvallan käytön Suomessa. -- Kaiken oman kurjuuden lisäksi oli maassa\noleva venäläinen sotaväki, kuten jo olemme viitanneet, syyskuusta\nlähtien solunut selvästi bolshevistiselle kannalle, ollen valmis\nasettumaan työväenjohtajien maankavallussuunnitelmien taakse,\nkuten osoittautui siinä verisessä murhenäytelmässä, joka on tunnettu\nmarraskuun suurlakon nimellä.\n\nLakko oli ilmeisesti suunniteltu Venäjältä käsin, missä\nmaailmanvallankumous oli otettu ohjelmaan. Sen tarkoituksena\noli antaa työväestölle ja punakaarteille tilaisuutta näyttämään\nvoimaansa ja pelottamaan porvarillista yhteiskuntaa sekä valmistella\nvallankumousta. Sitä onkin sattuvasti sanottu sittemmin puhjenneen\npunakapinan kenraaliharjoitukseksi. Rikosvankeja päästettiin\nirti vankiloista, kuvernöörejä ja muita järjestysvallan valvojia\nvangittiin. Raa'at vaistot purkautuivat murhiksi, ryöstöiksi,\nkiristyksiksi ja muiksi kammottaviksi ilkitöiksi.\n\nLakko kesti kokonaisen viikon (13. p:stä 19. p:ään), jona aikana\npunakaarti murhasi 33 aseetonta kansalaista, pani toimeen\nlukemattomia ryöstöjä ja kotitarkastuksia etsien muka ennen kaikkea\naseita; samoin vangittiin lukuisia viattomia kansalaisia, yksin\nHelsingissäkin 270 henkeä. Marraskuun 19. p:nä lakko vihdoinkin\nlopetettiin, mutta lopettajaislausunnossa sanottiin mm.: \"Suomen\nporvaristo ei tosin ole vielä polvillaan työväenluokan edessä. Mutta\ntämän lakon lopettaminen ei merkitse sitä, että vallankumoustaistelu\nolisi loppunut.\"\n\nSuomen hallituksen laita oli niin ja näin, sillä valtiopäiväin\nhajoituksen jälkeen olivat hallituksen sosialistiset jäsenet\neronneet, ainoastaan porvarilliset senaattorit jäivät hoitamaan\njuoksevia asioita -- professori Setälän väliaikaisesti johtaessa\nhallitusta.\n\nMarraskuun 27. p:nä valtiopäivät päättivät muodostaa uuden\nhallituksen eri porvarillisiin puolueisiin kuuluvista henkilöistä,\npuheenjohtajana P. E. Svinhufvud. Tämä ns. itsenäisyyssenaatti\nmuodostui siis sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin Saksan\nsuuressa päämajassa pidettiin tunnettu Kreuznachin kokous, jossa\nSuomen edustajat, valtioneuvos Edv. Hjelt ja vapaaherra Adolf\nvon Bonsdorff, neuvottelivat kenraali Ludendorffin kanssa Suomen\nasioista. Perin raskas oli se taakka, jonka uusi hallitus otti\nhartioilleen, ja suurella kiitollisuudella on sen uhrautuvaa työtä\nisänmaan puolesta muisteltava. Maammehan oli melkein hajoamistilassa\neikä hallituksella ollut alussa juuri minkäänlaisia voimakeinoja edes\nulkonaisen järjestyksen palauttamiseksi. Häpeän ja voimattomuuden\ntunne sydämessä nähtiin, kuinka punaiset häikäilemättömän julkisesti\nvaunulastittain kuljettivat aseita Pietarista. Ikimuistettavan\ntyön teki itsenäisyyssenaatti ennen kaikkea siinä, että se julisti\nSuomen itsenäiseksi tasavallaksi ja hankki siihen sittemmin\nNeuvostohallituksen suostumuksen ryhtyen sen jälkeen hankkimaan myös\nmuiden valtojen tunnustuksen. Riippumattomuus oli kyllä toistaiseksi\nsaavutettu vain paperilla, mutta itsenäisyysjulistus oli silti\nvälttämätön ja arvaamattoman tärkeä valtioteko. Pian kehittyivätkin\nasiat niin, että itsenäisyytemme vahvistettiin aseellisessa\ntaistelussa Saksan suuriarvoisen avun turvin.\n\nVielä on luotava silmäys siihen uupumattomaan työhön, jonka\naktivistit suorittivat maamme itsenäisyyden hyväksi Venäjän\nvallankumouksen jälkeen.\n\nJääkäriliikkeen-aikainen Aktiivinen komitea, A.K, oli olosuhteiden\npakosta joulukuulla 1916 kokonaan lakannut toimimasta. Mutta\nVenäjän vallankumouksen jälkeen kaikki merkit viittasivat siihen,\nettä aktiivisen taistelun tielle oli itse Suomessa hyvinkin\npian astuttava, joten alustavaa työtä oli entistä ripeämmin\ntehtävä. Aktivistien oli siis järjestäydyttävä, ja näin alkaa\nA.K:n myöhäisempi vaihe, joka nyt käytti nimitystä \"Aktiivinen\nkeskusjärjestö\". Se muodostettiin laajemmalle pohjalle kuin\nentinen; ja sen toimikausi kesti Venäjän vallankumouksen tienoilta\nSuomen vapaussodan alkuun. A.K:n myöhäisempi vaihe, kuten\njääkäriliikkeen-aikainenkin A.K, toimi omin valtuuksin -- isänmaan\nparas päämaalina.\n\nKeskusjärjestön puheenjohtajana oli valtioneuvos _Alexis Gripenberg_\nja sen vakinaisina jäseninä paitsi puheenjohtajaa olivat:\nratsumestari Harald Åkerman, tohtori Eino Suolahti, varatuomari Otto\nÅkesson, tohtori Sven Donner, maisterit Eino Välikangas, Thure Svedlin\nja E. E. Kaila.\n\nPerustamisestaan asti A.K. (myöh. vaihe) oli itsenäisyystaistelijain\nkeskuselin. Suhteissa ulospäin sitä edusti Suomen\nTukholman-valtuuskunta ja varsinkin valtuuskunnan jäsen maisteri Kai\nDonner, joka oli varsinaisena välittäjänä A.K:n ja Jääkäripataljoonan\nsekä Berliinissä olevan suomalaisen toimiston välillä. A.K. toimi\nniin ikään itsenäisyyssenaatin ja Saksan viranomaisten välittäjänä\nmaamme itsenäisyysjulistukseen asti ja toimitti läheteillään senkin\njälkeen hallituksen kirjeenvaihtoa Ruotsin rajan yli.\n\nA.K:n tärkein tehtävä oli kuitenkin vapaustaistelun valmistelujen\njohto kotimaassa:\n\na) päällystön hankkiminen;[28]\n\nb) taistelujärjestöjen (suojeluskuntain) luominen; sekä\n\nc) niiden aseistaminen.\n\nTaistelujärjestöistä oli A.K:ssa ensi kerran kysymys kesäkuun alussa\n1917. Maa jaettiin piireihin -- keskuspaikkana jokin kaupunki --\nyhteyttä A.K:n kanssa piti piiriasiamies. Järjestön tuli tietenkin\ntoimia aivan salassa. Yhteyden ottaminen ja asiamiesten hankkimisen\nA.K. jätti ns. _työjaostolle_: maistereille _Thure Svedlin_\n(ruotsalaisseutu), _Eino Välikangas_ (Savo) ja _Elmo E. Kaila_\n(muu osa maasta). Heinäkuusta alkaen kiinnitettiin A.K:n työhön\ntaistelujärjestöharrastusta levittämään urheiluneuvoja maisteri\nLauri Pihkala, jonka laaja henkilötuntemus ja väsymätön työskentely\nasian hyväksi oli erinomaisen suuriarvoinen.\n\nJuoksevain asiain ja toiminnan yksityiskohtien käsittely jäi\ntyöjaoston jäsenille. -- Aseiden tuonnin ja jaon järjestäminen ynnä\nmuut käytännölliset tehtävät joutuivat sille myös.\n\nMarraskuun lakon jälkeen työjaosto luopui kaikista\nyhteistoimintayrityksistä sosialistien kanssa.\n\nSyksyllä -- ennen marraskuun lakkoa -- kuului taistelujärjestöihin\nnoin 10.000 miestä. \"Uusi Metsätoimisto\" oli eräs A.K:n toimisto\nja sijaitsi Helsingissä Yrjönkadun 25:ssä. Toimiston johtajana\noli maisteri E. E. Kaila, ja sen päätehtävänä oli toimia\ntaistelujärjestöjä perustavien piirihallitusten ja asiamiesten\nkeskuselimenä -- antaa näille ohjeita, neuvoja ja tietoja sekä\nhankkia matka-asiamiehiä jne. Myöskin taistelujärjestöjen\nharjoittajiksi aiottujen jääkärien tuli ilmoittautua \"Uuteen\nMetsätoimistoon\" saadakseen sieltä lähemmät ohjeet.\n\nMaisteri E. E. Kailan hartioilla tuli suurimmaksi osaksi lepäämään\nSaksasta saapuneiden aselaivojen kallisarvoisten lastien\nvastaanottamisen järjestely ja saatujen aseiden siirto.\n\nEikä vähiten työtä ja vaivaa Kailalle tuottanut Keskusvaltojen\nsotapakolaisten huolto ja heidän kuljetuksensa järjestäminen Ruotsin\nrajalle.\n\nPosti- ja kuriiriyhteyden ylläpitäminen Tornion--Haaparannan kautta\nTukholmaan ja Saksaan oli A.K:n jäsenen tohtori Sven Donnerin\nhuollettavana.\n\nKuten tästä lyhyestä yhteenvedosta huomaamme, oli A.K:n myöhemmän\nvaiheen toiminta erinomaisesti järjestetty -- se ei enää ollut mikään\nenemmän tai vähemmän virallinen \"komitea\", vaan koko vapaussodan\nvalmistelun suurisuuntaisesti toimiva keskusjärjestö, jolle Suomi\ntulee aina olemaan syvässä kiitollisuudenvelassa.\n\nVarsinkin A.K:n työjaoston vaikeat tehtävät vaativat tekijöiltään\ntavattomia ponnistuksia -- ja ennen kaikkea suurta rakkautta suureen\nisänmaalliseen tehtävään.\n\nSuomen vapausarmeijaa ei saatu syntymään vain \"maahan polkaisemalla\",\nvaan se oli suurisuuntaisen, uupumattoman työn tulos. Kun Valkoisen\nSuomen nuoriin miehiin oli jääkäriliikkeen kautta istutettu luja\nitsenäistymistahto ja kun itse järjestö oli luotu, ei suuren\nylipäällikkömme tarvinnut tehdä muuta kuin näyttäytyä ja törähdyttää\nsotatorveen, niin hänen ympärillään oli vapaaehtoinen armeija, jonka\npistimet kyllä eivät lukuisuudellaan pimittäneet aurinkoa, mutta\njolla oli mitä palavin taistelutahto ja jonka isänmaanrakkaus oli\nrajaton.\n\nVuosi 1917 oli monessa suhteessa levotonta aikaa. Vuoden alkupuolella\nnäyttivät tsaarin-aikaisen hallituksen toimenpiteet hyvin uhkaavilta.\nSantarmisto oli vähitellen koonnut laajan todistusainehiston\nitsenäisyysliikkeen lopulliseksi kukistamiseksi. Se odotti vain\nsopivaa hetkeä suuren apajan vetämiseksi, mutta vallankumous esti sen\ntoteuttamisen.\n\nVallankumouksen jälkeinen aika oli sekin täynnä levottomuutta.\nEdellä olemme kuvailleet sitä kuohuntaa ja epävarmuutta, jonka se\ntoi oleviin oloihin. Nekään, jotka Kerenskin hallituksen Suomelle\nantamasta julistuskirjasta ensin riemuitsivat, eivät perästäpäin\noikein tietäneet, olivatko he vain nähneet unta, jonka uusi\npäivä pyyhkäisi pois. Ja niinhän se olikin. -- Aktivistit taas\nolivat päämäärästään täysin selvillä, nim. siitä, että Suomen\ntäytyi hinnalla millä hyvänsä päästä irti Venäjästä, mutta heistä\ntuntui raskaalta, kun porvarillisen katsantokannan omaavissakin\noli niin paljon sellaisia, joille valtiollinen tilanne oli aivan\nepäselvä. Myöskin täydellinen aseettomuutemme vaikeutti paljon\naktivistien toimintaa, saattaen heidät esim. elokuun suurta\naselähetystä suunniteltaessa, josta kohta enemmän, yliarvioimaan\naseiden vastaanottomahdollisuutensa. Huolestumista aktivistien\npiirissä lisäsi suuresti myös se, että sosialistit \"valtalain\"\ntoteuttamispyrkimyksessään olivat ilmeisesti luopuneet kannattamasta\nmaamme täydellistä itsenäistymistä ja rupesivat sen sijaan\nhäikäilemättömästi ajamaan omia itsekkäitä valta- ja luokkapyyteitään\nsiirtyen yhä vain vasemmalle, joka lopuksi sitten vei heidät\nisänmaankavalluksen tielle. Mutta vaikka vaikeudet tuntuivat miltei\nvoittamattomilta, tekivät aktivistit herkeämättä työtä suuren asiansa\nperille saattamiseksi, sillä he tiesivät, että kansamme terve aines\nsittenkin tuki heitä.\n\nMarraskuun verinen suurlakko osoitti sokeimmillekin ja asiaintilasta\nvälinpitämättömimmillekin, että ainoa pelastus maalle ja kansalle\noli sittenkin itsenäisyysmiesten suunnitelman toteuttaminen. Suomen\ntäydellinen itsenäisyys.\n\nJokaiselle isänmaan tulevaisuutta harkitsemaan kykenevälle\nsuomalaiselle kävi ilmeiseksi, että Suomen itsenäisyys oli sen\nparhaimpien poikien veren hinnalla ostettava. Sodan välttämättömyys\noli siis raskas ja vakava selviö. Ei sitä himoittu eikä sitä haluttu,\nmutta niin kauan kuin monikymmentuhantinen vihollisarmeija piti\nmaata miehitettynä ja kun yhä selvemmäksi kävi, että marxilaisten\noppien myrkyttämä kansamme osa toivoi venäläisten pistimien avulla\npääsevänsä maatamme hallitsemaan ja sen yhteiskunnalliset olot\ntuhoamaan, niin Suomen kansan parhaimmistolla oli valittavana joko\norjan osa vuosisataisten sivistyksellisten ja siveellisten arvojen\nmenettämisen ohella tai taistelu elämästä ja kuolemasta.\n\nNiitä, joiden kilpeen oli kirjoitettu _Suomen itsenäisyys_ ja\nesi-isien kalliin perinnön säilyttäminen, ei johtanut taisteluun\n_viha - vaan rakkaus_ synnyinmaata ja sen kovaosaista kansaa kohtaan.\n\nOli siis hankkiuduttava sotaan, mutta se edellytti armeijan luomista\njohtajineen ja aseita.\n\nArmeijan luomiseen tarvittiin, paitsi sotilas-ainesta, ennen kaikkia\nupseereja ja alipäällystöä.\n\nJääkäripataljoona poisti suuressa määrässä tämän puutteen, sillä\npataljoona oli kokonaisuudessaan upseerien ja aliupseerien joukko,\njoka ei tuonut armeijaamme vain taistelukuntoa ja taisteluhenkeä,\nvaan noin 1.200 maailmansodassa koulutettua upseeria ja aliupseeria.\nVoimme käsittää, mikä korvaamaton lahja tämäkin oli isänmaalle\n-- eikä tämä ollut vain sattuma, vaan se kuului aktivistiemme ja\nLockstedtiin-lähtijäin alkuperäiseen suunnitelmaan.\n\nNiinkuin Saksa auttoi meitä jääkärijoukon kouluttamisella, antoi se\nmeille myös aseita, lähettipä vielä Suomeen 15.000 miestä käsittävän\nvaliojoukonkin -- mihin kaikkeen tulemme myöhemmin lähemmin\ntutustumaan. Auttaessaan Suomea Saksan täytyi tietenkin katsoa\nmyös omaa etuansa ja tehdä laskelmia Venäjää vastaan tähdättyjä\nsotaliikkeitä silmälläpitäen, mutta ilmeistä on toiselta puolen, että\nasioita punnittaessa inhimillinen myötämielisyyskin pientä, sorrettua\nkansaa kohtaan painoi vaa'assa jonkin verran. Saksa ei voinut kylmänä\nkatsella sitä, että korkean germaanilaisen sivistyksen omaava\nkansa joutuisi joko poispyyhkäistyksi kansakuntien joukosta tai\nkommunistisen raakalaisuuden uhriksi. Ja kerrotaanhan Saksan suuren\nsotapäällikön kenraali Ludendorffin kerran eräässä tilaisuudessa\navomielisesti lausuneen tähän tapaan: Kaikkein useimmat päätökseni\nolen tehnyt järjelläni, mutta Suomen asiaa olen harkinnut sekä\njärjellä että sydämellä.\n\n\n\n\nSuomalaisen sotilaskomitean edustajat Tukholmassa.\n\n\nVenäjän vallankumouksen jälkeinen aika, jolloin sodan välttämättömyys\ntuli yhä selvemmäksi, synnytti tavattoman asenälän. Sekä kotimaassa\nettä Ruotsissa toimivat aktivistimme kävivätkin kuumeisen kiihkeästi\nkäsiksi aseiden hankintaan -- samoin katsottiin _jääkäripataljoonan\nkotimaahan palauttaminen_ välttämättömäksi -- ja niin ikään\n_saksalaisten joukkojen maihinnousu_ jossakin Pohjanlahden rannikolla.\n\nNiinpä ennen selostamamme _Sotilaskomiteakin (\"M.K.\") päätti lähettää\nkolme edustajaa Tukholmaan_ ottamaan selkoa siitä, miten Saksa\nlopullisesti suhtautuisi Suomen itsenäisyyspyrintöihin, ja ennen\nkaikkea siitä, olisiko suomalaisilla toiveita _saksalaisten joukkojen\nmaihinnoususta Suomessa_.\n\nM.K:ta edustivat silloiset ratsumestari _H. Ignatius_ ja _G.\nAhrenberg_ sekä v. 1905 lakkautetun, mainehikkaan \"_Suomen\nKaartin_\" ent. komentaja, eversti _N. Mexmontan_. Kokous pidettiin\nTukholmassa toukokuun 14. ja 15. päivinä 1917. Saksalaisia edusti\npäämajasta lähetetty kapteeni _von Reiche_. -- Sotilaskomitean\nedustajat korostivat sitä, että _koko Suomen kansa_, marxilaisia\nlukuunottamatta, _tulisi yhtenä miehenä_ asettumaan maihin nousevien\nsaksalaisten puolelle. Suomen aktiivisesta avustamiskyvystä he mm.\nesittivät:\n\n1) Välttämättömästi tarvittavalle kahdelle Saksan armeijakunnalle\nvoitaisiin hankkia liha, maito ja voi -- mutta ei viljaa.\n\n2) Sotatoimiin ottaisi osaa ent. Suomen sotaväki, josta oli vielä\njäljellä noin 200 upseeria, 600 upseerikokelasta (?), 50.000-75.000\ntaistelukelpoista miestä ja 25.000 varusväeksi kelpaavaa.\n\n3) Uuteen armeijaan voitaisiin saada noin 200.000 asekuntoista miestä\n-- \"27. Jääkäripataljoona\" muodostaisi tämän armeijan ydinjoukon.\n\n4) Suomen rautatiet vallattaisiin hyvissä ajoin jne. Ehdoksi\nsuomalaiset asettivat, että _Saksa toimittaisi aseita ja\nampumatarpeita_, viimeistään saksalaisten maihinnousujoukkojen\nmukana.\n\nKapteeni _von Reiche_ piti kuitenkin hyökkäystoimintaa Pietaria\nvastaan ja maihinnousua Suomessa toistaiseksi mahdottomana,\nselittäen, että tämä oli myös Saksan ylimmän sodanjohdon kanta. Hänen\nmielestään olisi _aseellinen toiminta Suomenkin etujen kannalta ollut\nliian aikainen_ ja epäilemättä muodostunut sangen kohtalokkaaksi.\nOli muuten ymmärrettävää, että Saksan ylin sodanjohto ei katsonut\nvoivansa sitoa itseään lupauksilla, jotka kokonaan riippuivat sodan\nkehittymisestä ja kulusta.\n\nEpäilemättä M.K:n lähetystö herätti melkoista huomiota Saksan\nylimmässä sodanjohdossa ja oli omansa enemmän kiinnittämään\nsaksalaisten huomiota Suomen kysymykseen.\n\nLähetystöstä jäi eversti _N. Mexmontan Tukholmaan M.K:n\nasiamieheksi_. Valitamme vain sitä, ettei Mexmontania valittu\nTukholman delegaation jäseneksi, vaikka hän epäilemättä kokeneena\nja isänmaataan palavasti rakastavana upseerina olisi voinut Suomen\naktivistien suurta yhteistä asiaa paljon palvella, sillä Saksan ylin\nsodanjohtokin -- varsinkin kenraali Ludendorff -- kiinnitti melkoista\nhuomiota mm. hänen _liikekannallepanosuunnitelmaansa_ Suomen kansan\naseisiinnostattamista varten yleisen asevelvollisuuden perustalla. --\nTuntui myös siltä, että Saksan sodanjohto toivoi, että hänestä tulisi\nSuomen luotavana olevan armeijan ylipäällikkö.\n\nSotilaslähetystön Tukholman-matka oli siinäkin suhteessa huomattava,\nettä se sai Tukholman Ulkomaan-valtuuskunnankin yhä pontevampiin\ntoimiin aselähetysten aikaansaamiseksi ja jääkäripataljoonan\nkoulutuksen järjestämiseksi vapaussodan vaatimuksia enemmän\nvastaavaksi.\n\n\n\n\nTukholman Ulkomaanvaltuuskunnan toimenpiteet aseiden hankkimiseksi.\n\n\nValtuuskunta kääntyi kirjeellisesti ja samanaikaisesti _Saksan\nulkoministeriön, sotaministeriön_ ja _yleisesikunnan_ puoleen\nesittäen asiansa seuraavasti. -- Koska Suomessa organisoidulta\n_miliisiltä kokonaan puuttuu aseita_, sanoo valtuuskunta rohkenevansa\nkysyä, _olisiko mahdollista saada tarvittavia aseita ja ampumavaroja_\nSaksalta. Tarvittaisiin kiväärejä ja konekiväärejä ynnä riittävä\nmäärä patruunia ja muita sotatarpeita _sadalletuhannelle miehelle_\nsekä saksalaisia aluksia niiden Suomeen kuljetusta varten. Kirjelmän\njälkimmäisessä osassa selitetään, että _jääkäripataljoona_ olisi\npidettävä _lähtövalmiina_, jotta se tarvittaessa voitaisiin nopeasti\nsiirtää Suomeen, tullen sen pääasialliseksi tehtäväksi miliisin\nharjoittaminen ja johto. Pataljoona olisi säilytettävä eheänä\nkokonaisuutena, sen tulisi saada niin monipuolinen koulutus kuin\nmahdollista ja tällöin kelvollisimmat miehet koulutettaisiin\nupseereiksi ja muut siihen soveltuvat aliupseereiksi.\n\nEdellä selostettu kirjelmä tarkastettiin ja hyväksyttiin Berliinissä\nkesäkuun 24. päivänä 1917 pidetyssä kokouksessa, johon ottivat\nosaa Castrén, Gummerus, Sario ja Donner. Kirjelmä oli katsottava\n_ensimmäiseksi viralliseksi anomukseksi_, jossa _Saksalta pyydettiin\naseita_ Suomen suojeluskuntia varten ja jatkuvia toimenpiteitä\njääkäripataljoonan valmentamiseksi vapaussotaa silmälläpitäen.\nTri Gummerus lausuu: \"Kirjelmän vaikutus tuli ratkaisevaksi\nSaksan armeijanjohdon toimenpiteille Suomeen nähden\", minkä pian\ntulemmekin huomaamaan.\n\nJääkäripataljoonassakin pohdittiin vakavasti näitä asioita.\nKeskustelun tulokset saattoi pääjoukkueenjohtaja Jernström kesäkuun\n30. p:nä 1917 allekirjoittamassaan kirjelmässä Helsingin Aktiivisen\nkeskusjärjestön (A.K:n) tietoon. Kirjelmässä esitettiin samat\ntoivomukset, jotka henkilökohtaisesti oli saatettu maisteri Kai\nDonnerin tietoon hänen kesäkuun lopulla 1917 käydessään Libaussa --\njoista aikaisemmin on selostettu.\n\nTukholman-valtuuskunnan kirjelmän johdosta lähetti ylin sodanjohto\nheinäkuun alussa 1917 yleisesikuntakapteeni Crantzin eversti\nMexmontanin luo Tukholmaan asiaa edelleen pohtimaan ja jouduttamaan.\nTäällä pidetyissä neuvotteluissa Mexmontan ja suomalaisen\nvaltuuskunnan jäsenet selostivat hänelle seikkaperäisesti\nsuomalaisella taholla tehtyjä esitöitä suomalaisen armeijan\nluomiseksi. Tällöin näyttäytyi, _etteivät nuo valmistukset olleet\nvielä kehittyneet tarpeeksi pitkälle_, jotta olisi voitu ruveta nyt\njo laatimaan suunnitelmia sotatointen aloittamiseksi heti kohta.\n\nKapteeni Crantz huomautti myös, kuinka ehdottoman tärkeää oli, että\nitse Suomessa määrättäisiin _johtava mies vapausliikkeen etunenään_.\nHän oli myös tämän saman vierailunsa aikana varhemmin huomauttanut,\nettä päämaja edelleenkin halusi sotilaalliseen puoleen nähden olla\ntekemisissä yksistään Mexmontanin kanssa. Tästä eversti Mexmontan\nlieneekin saanut sen käsityksen, että Saksan taholta toivottiin häntä\nylipäälliköksi.\n\nToimintatarmoinen ja vaikutusvaltainen suomalainen patriootti ja\nTukholman-valtuuskunnan jäsen, tuomari _Jonas Castrén_ oli tällä\nvälin laatinut (8.7.17), kuten _von Hülsen_ lausuu, \"suurisuuntaisen\nkirjelmän\", jossa hänkin _eritoten painostaa saksalaisten\nmaihinnousujoukkojen tärkeyttä_ kapinaa Suomessa aloitettaessa ja\nlausuu myös toivottavaksi, että _saksalaiseen hyökkäystoimintaan\nitärintamalla ryhdyttäisiin samanaikaisesti_. Ajatteleepa hän Suomen\nvapauttamista omin voiminkin.\n\nKaikkien tapausten varalta oli viipymättä lähetettävä aseita ja\nammuksia Suomeen, ja heti, kun kansannousu Suomessa oli saatu alkuun,\noli myös Jääkäripataljoona vietävä sinne -- sekä lisää aseita.\n\nKun kapteeni Crantz heinäkuun 10. p:nä palasi Berliiniin, oli\nhänellä, von Hülsenillä ja Castrénilla perusteellinen neuvottelu\nCastrénin kirjelmän johdosta, jolloin tämä vielä perusteli\n_venäläisen rintaman viipymättömän puhkaisemisen välttämättömyyttä_\nItämerenmaakunnissa. Keskustelu, joka pidettiin Berliinin lähellä\nolevan Grünewaldin \"Königin Augusta\"-nimisessä sanatoriossa,\nkesti myöhään yöhön, von Hülsen lausuu sen johdosta: \"Se oli\nunohtumaton ilta. Tulisesti innostuneena rakastetun kotimaan\nvapauttamiskysymyksestä tuo harras isänmaanystävä unohti\nruumiilliset kipunsa ja koetti yhä uudelleen takoa mieliimme sitä\nvakaumusta, että saksalaisten apu oli Suomelle välttämätön. -- Hänen\ntyönsä ei ollut jäävä turhaksi.\"\n\nKapteeni Crantz palasi suureen päämajaan selostaakseen ylimmälle\nsodanjohdolle Tukholmassa ja Grünewaldissa pidettyjä neuvotteluja,\nkannattaen tällöin lämpimästi suomalaisten toivomuksia.\n\nTosin ylin sodanjohto, pitäen silmällä Saksan sotilaallista\nasemaa, ei vielä nytkään voinut luvata saksalaisten joukkojen\napua, mutta se _ratkaiseva käänne tapahtui_, että salaneuvos von\nHülsenille annettiin toimeksi ensin neuvotella Berliinissä olevan\n_sotaministeriön_ kanssa aseiden, patruunien ja muiden sotatarpeiden\nvaraamisesta 100.000 miehen vahvuiselle Suomen armeijalle samaten\nkuin \"27. Jääkäripataljoonan\" varustamisesta ja sen harjoittamisen\nyksityiskohdista; toiseksi sopia laivaston _amiraaliesikunnan_ kanssa\naseiden ym. sekä pataljoonan Suomeen kuljettamisesta.\n\nvon Hülsen ryhtyi heti saamiinsa tehtäviin ja hankki Tukholman\nvaltuuskunnan välityksellä tarkkoja ehdotuksia maihinnousupaikoista\nSuomessa ynnä suomalaisten luotsien lähettämisestä Berliiniin.\n\n\n\n\nV:n 1917 elokuun aselähetys- ja kapinahankesuunnitelma.\n\n\nHeinäkuun 29.-30. päivinä 1917 oli Sassnitzissa tärkeä kokous,\njohon ottivat osaa _von Hülsen_, Berliinin poliittisen jaoston\nedustaja Tukholmassa johtaja _Steinwachs_, ja maisteri _Kai Donner_.\nNeuvottelu koski aseiden maihin toimittamista ja jääkäripataljoonan\nkuljetuksen yksityiskohtia. Maisteri Donner ilmoitti, että\n_kansannousua toimeenpaneva järjestö_ Suomessa oli jo valmis ja että\nmyös kolme sopivaa aseiden maihinlaskemispaikkaa oli löydetty.\n\nSuomalaisten oli kohta saatava iskeä ratkaiseva isku, koska moista\njärjestöä ei voitaisi pitää pitkää aikaa toimettomana. Aseiden\npitäisi siis olla Suomen rannikolla _elokuun 20. p:n seutuvilla_.\nJääkäripataljoonan kotiin kuljettaminen saisi riippua tapausten\nkehityksestä Suomessa, von Hülsen saattoi maisteri Donnerille\nvakuuttaa, että tämä 100.000 miehen aseistus olisi viimeistään\nelokuun 15. p:nä 1917 Danzig-Neufahrwasserin satamassa laivoihin\nvalmiiksi lastattuina Suomeen vietäväksi, jotta ne hyvin kerkiäisivät\nperille elokuun 20. päiväksi. -- Kaikki toimintaa koskevat _lopulliset_\naikamäärät määrättäisiin tarkoin Tukholmasta käsin maisteri Donnerin\nja johtaja Steinwachsin sinne palattua.\n\nToimintasuunnitelma-ehdotus laadittiinkin yhdessä eversti\nMexmontanin kanssa -- aikamääriä kuitenkaan esittämättä. Ehdotus\ntoimitettiin sähköteitse von Hülsenille, joka elokuun 5. p:nä\nkuriirin mukana palautti sen Steinwachsille. Suunnitelma oli\ntarkoin Tukholmassa laaditun mukainen, paitsi että _tähän oli yksin\naikamäärätkin merkitty_.\n\nKoskettelemme vain lyhyesti toimintasuunnitelmaa ja siinä esiintyviä\naikamääriä.\n\n_Elokuun 11. p:nä_ on eräs _sukellus-alus_ lähtövalmiina Libaussa\n-- mukana räjähdysaineita ja noin 10 miestä etujoukkovartioksi,\nViipurin--Pietarin rataosalle.\n\n_Elokuun 20. p:nä_ laskee Suomessa maihin rahtihöyrylaiva mukanaan\n141 jääkäriä erilaisia tehtäviä varten.\n\n_Syyskuun 8. p:nä_ lasketaan Suomessa maihin suuri _aselähetys_ ja 40\nkonekiväärin käyttöön harjoittautunutta jääkäriä.\n\nMuutamia päiviä syyskuun 8. p:n jälkeen nousee Suomessa maihin \"27.\nJääkäripataljoona\".\n\nMaihinnousujen _paikan- ja ajanmääräykset_ piti johtaja Steinwachsin\ntarkistettuina vielä ilmoittaa salaneuvos von Hülsenille mitä\njoutuisimmin.\n\nMutta suureksi hämmästyksekseen sai von Hülsen elokuun 9.\np:nä johtaja Steinwachsilta edellisenä päivänä päivätyn, näin\nkuuluvan sähkösanoman: \"_Kaikki suomalaiset aikamäärät tänään uusien\nperiaatteellisten kysymysten takia kumotut. Pyydän pysähdyttämään\nkoko yrityksen_.\"\n\nEversti Mexmontan oli niin ikään huomannut, ettei suunnitelmaan\nkuulunutkaan, kuten hän oli olettanut, _saksalaisten joukkojen\nmaihin laskeminen Suomessa_, jolloin hän _katsoi täytyvänsä\nperuuttaa kaiken_. -- Huomattava on, että saksalaiset olivat tähän\nasti lausunnoissaan saksalaisten joukkojen Suomessa tapahtuvasta\nmaihinnoususta olleet hyvin varovaisia, antamatta minkäänlaisten\nlupausten sitoa itseänsä. Mutta toiselta puolen on myös huomattava,\nettä _Mexmontan ja Sotilaskomitea (M.K.) eivät katsoneet minkään\nitsenäisen toiminnan Suomessa mahdolliseksi -- ilman saksalaisia\nmaihinnousujoukkoja_. Sellainen käsitys oli Mexmontanin ja M.K:n\ntaholta selviö -- josta he aina pitivät kiinni. On luultavaa, että\nMexmontan todella luuli, että vihdoinkin oli ylimmän sodanjohdon\nkanta muuttunut, kun saksalaiset olivat ryhtyneet niin suurenmoisiin\ntoimiin, nim. hankkimaan aseita 100.000 miehelle ja kuljettamaan\njääkäripataljoonaa Suomeen. On kyllä valitettavaa, jos Mexmontan\nTukholmassa pidetyissä, aselähetyksiä koskevissa neuvotteluissa\nei kyllin selvästi aikaisemmin korostanut saksalaisten joukkojen\nSuomessa tapahtuvan maihinviennin välttämättömyyttä.\n\nVaikka koko yrityksen peruuttaminen oli varsin ikävä asia siihen\nnähden, että saksalaiset viranomaiset ja näiden toimihenkilöt\nolivat suotta uhranneet työnsä ja harrastuksensa näin suuren\nyrityksen toteuttamiseksi, niin aselähetysten ym. peruuttaminen\noli tällä kertaa _erinomainen varjelus_, sillä jos elo-syyskuun\naselähetys- ja kapinasuunnitelmasta olisi tullut tosi, niin\n_Suomen itsenäisyyshanke olisi auttamattomasti hautautunut -- ehkä\nainaiseksi_.\n\nSanoohan salaneuvos von Hülsenkin arvostellessaan tapahtunutta\nsekä punniten syitä ja vastasyitä, hän, joka itse oli kaiken\njärjestämisessä kantanut raskaimman taakan, ihailtavan kauniisti\nja ymmärtämyksellisesti: \"-- -- -- _oli aivan oikein, että\nsuunnitelluista suomalaisista sotatoimista ei vielä tullut mitään_.\nHarhaaniskemistä oli kaikin mokomin vältettävä, sillä silloinhan\nSuomen vapaus olisi todennäköisesti jäänyt iäksi saavuttamatta.\"\n\nJa täytyihän Tukholman Ulkomaan-valtuuskunnankin Berliinin\nvaltiolliselle jaostolle elokuun 14. p:nä lähetetyssä \"promemoriassa\"\nmyöntää, että Mexmontan oli ollut oikeassa, kun siinä korostetaan,\nettä tyhjentämisen (venäläisten karkottamisen) menestyksen\n_perusedellytyksenä on_ Saksan apu myöskin joukko-osastojen muodossa\nja että saksalaisten joukkojen maihinnousu ja suomalaisen järjestön\ntoiminnan täytyisi tapahtua samanaikaisesti.\n\nJa kun von Hülsen elokuun 21. p:nä suuressa päämajassa esitti\nkenraali _Ludendorffille_ Suomen kysymystä, saattoi hän todeta, että\nkenraali Ludendorffkin suhtautui tapahtumaan ymmärtämyksellisesti,\njoskin oli luonnollista, että Saksan yksinään kamppaillessa\nkokonaista vihollismaailmaa vastaan valtakunnan sotilaalliset edut\noli asetettava ensi sijassa ratkaiseviksi. Neuvottelussa tuli\nLudendorff mm. seuraaviin tuloksiin:\n\n1. Kun Saksalla ei tätä nykyä ole ehdotonta herruutta Itämerellä,\nei saksalaisten joukkojen maihinnousua voida suomalaisille luvata,\nyhtä vähän kuin voidaan ennakolta sitoutua hyökkäystoimintaan\nsaksalaisella koillisrintamalla.\n\n2. Koska suomalaiset pitävät kaikkia aseellisia yrityksiä ilman\nsaksalaisten joukkojen apua toivottomina maassa olevien vahvojen\nvenäläisten sotavoimien takia, _täytyy toiminnan alkaminen lykätä\ntuonnemmaksi_. Mutta silti ei saa lakata edelleen jatkamasta\nvalmisteluja, pikemminkin on niitä jatkettava siihen suuntaan, että\naseellinen nousu voi olla mahdollinen minä hetkenä hyvänsä.\n\nLudendorff pitää myös tärkeänä, _että saadaan_ hankituksi Suomessa\ntyöskentelevä _johtohenkilö -- vaikkapa siviilimieskin_, joka samalla\non saksalaisten kanssa kosketuksissa Tukholmassa.\n\nJa vaikka tuo suuri elokuun aselähetyssuunnitelma oli täytynyt\nperuuttaa, osoittaa kenraali Ludendorff siitä huolimatta syvää\nmyötätuntoaan Suomelle. Hän lausuu nim. neuvottelun lopussa:\n\"_Mahdollisimman joutuin on Suomeen lähetettävä aseilla lastattu\nlaiva_. Suomalaisten pitää saada nähdä, _että me todenteolla\nautamme heitä_, ja tästä lähetyksestä saadaan kokemuksia vastaisten\naselähetysten varalle.\"\n\nEttä maisteri Kai Donner ja Tukholman Ulkomaan-valtuuskunnan\nmuutkin jäsenet ensin antoivat hyväksymisensä v:n 1917 elo-syyskuun\nkapinahankesuunnittelulle,[29] johtui suureksi osaksi siitä, että\nulkomailla ja Ruotsissa olevat johtomiehemme olivat kovin\nvaillinaisessa yhteydessä kotimaan kanssa, toisin sanoen Suomessa\nolevien aktivistien olisi täytynyt pitkin matkaa perehdyttää esim.\njuuri Tukholman Ulkomaanvaltuuskuntaa _kotimaassa vallitsevaan\ntodelliseen tilanteeseen_ -- eikä tämä suinkaan olisi ollut erikoisen\nvaikeatakaan Venäjän vallankumouksen jälkeen.\n\nMitä kapinahankevalmistuksiin v:n 1917:n elo-syyskuussa tulee, olivat\nne Suomessa vielä aivan alkuasteellaan -- tuskin 2.000 miestä oli\nvalmiina toimintaan ja _nekin ilman aseita_. Suojeluskuntajärjestö\nsaatiin mieslukuisammaksi vasta syksyn kuluessa 1917. Että taas\nSuomessa toimivat aktivistit uskalsivat ryhtyä ottamaan vastaan\naseistusta 100.000 miehelle, saanee selityksensä siitä, että _aseiden\npuute oli todella huutava_. Suojeluskuntajärjestö olisi paljon\nnopeammin kasvanut, jos miehistölle olisi voitu jakaa aseita -- sen\nsijaan kun heidän aseitten puutteessa enimmäkseen täytyi harjoitella\naidanseipäillä. _Asenälkä oli niin suunnaton_, että aseiden toivossa\nei jaksettu ajatella kylmästi -- ja samalla häämötti Suomessakin\nsaksalaisten joukkojen toivottu maihinnousu. Jos saksalaiset joukot\nolisivat Suomessa nousseet maihin, niin nuo 100.000 kivääriä olisivat\nheti saaneet varmat kantajansa -- eikä Sotilaskomitean edustajien\npuhe 200.000 miehen aseisiin nostattamisen mahdollisuudesta olisi\nollut ensinkään liioiteltua. Meidän heikkoutemme syynä ei ollut\nsuinkaan puuttuva miesten kunto eikä puuttuva itsenäistymistahto,\nvaan kansamme _täydellinen aseettomuus_.\n\nSenpä tähden kenraali Ludendorffin päätös, että Suomeen oli\nmahdollisimman joutuin lähetettävä aseilla lastattu laiva, oli\nerinomaisen suurimerkityksellinen ja siunattu. Yhden ja toisen\nlaivalastillisen aseita me kyllä kykenimme ottamaan vastaan, mutta\nemme 100.000 miehen aseistusta elo-syyskuussa, kun maatamme miehitti\nvielä noin 100.000 mieheen nouseva vihollisjoukko ja kun venäläinen\nvastavakoilujärjestö santarmilaitoksen kera oli lukuisa ja valpas.\n\nSeurauksena elo-syyskuun suuresta aselähetyksestä olisi epäilemättä\nollut, että tuo _suunnaton asemäärä olisi joutunut vihollistemme_\nkäsiin ja että syyskuun kapina olisi niin perinpohjaisesti veriin\ntukahdutettu, että itsenäisyysliikkeen jatkaminen olisi ollut\nmahdotonta.\n\nPeruuttaessaan siis elokuun aselähetys- ja kapinahankesuunnitelman\ntoteuttamisyrityksen _eversti Mexmontan on tehnyt isänmaallemme\nsuuren, ikimuistettavan työn_ -- oman nöyryytyksensä hinnalla --\nsillä, sanomme vieläkin, jollei kapinahankkeen toimeenpanoa olisi\nsaatu ehkäistyksi, Suomen itsenäisyysyritys olisi auttamattomasti\najautunut karille jääden kenties ikipäiviksi toteuttamatta.\n\n\n\n\nSelvittelyä v:n 1917 elo-syyskuun aselähetys- ja\nkapinahankesuunnitelman johdosta.\n\n\nLienee paikallaan vielä luoda silmäys vuoden 1917 elo-syyskuun\naselähetys- ja kapinahankesuunnitelmaan varsinkin saksalaisten\ntoiminnan perusteiden selville saamiseksi siinä määrässä, kuin se\nmeille on mahdollista ilman arkistotutkimuksia ja puhuttelematta\ntoimivia saksalaisia ystäviämme. Eräitä todennäköisyyksiä uskallamme\nkuitenkin esittää.\n\nSuomen taholta oli hartaasti esitetty, että Saksa aloittaisi\nsotatoimet Suomesta käsin Pietaria vastaan, josta tietysti olisi\nollut seurauksena Suomen kansan nousu ja Suomen itsenäistyminen,\nmutta Saksan ylin sodanjohto piti sitä toistaiseksi mahdottomana,\nei edes pienempien saksalaisten joukkojen maihinviennistä Suomeen\nkapinahankkeemme tukemiseksi katsottu voitavan luvata -- yhtä\nvähän kuin sitäkään, että ylin sodanjohto ennakolta sitoutuisi\nhyökkäystoimintaan saksalaisella koillisrintamalla -- päämääränä\nPietarin valloittaminen.\n\nVielä olivat sekä Sotilaskomitean edustajat että Tukholman\nUlkomaanvaltuuskunta pyytäneet Saksalta aseita, valtuuskunta, niin kuin\ntiedämme, kirjelmässään kesäkuun 24. p:ltä 1917 esittäen aina 100.000\nmiehen aseistusta suuresti toivottavaksi.\n\n_Asekysymykseen_ näytti ylin sodanjohto, kuten elo-syyskuun\naselähetyssuunnitelma osoittaa, suhtautuvan _myönteisesti_, vaikka\nSaksan päämajasta Tukholmaan lähetetty kapteeni _von Reiche_\nsuomalaisen sotilaskomitean edustajille toukokuun 14.-15. p:inä\npidetyssä kokouksessa nimenomaan huomautti, että hänen mielestään\n_aseellinen toiminta_ Suomen etujen kannalta olisi ollut _liian\naikainen_ ja _epäilemättä muodostunut Suomelle sangen kohtalokkaaksi_.\n\nMutta jo heinäkuun lopulla 1917 oli tilanne nähtävästi muuttunut\nmelkoisesti suotuisammaksi, niin että ylin sodanjohto suunnitteli\n_voimakasta_ etenemistä myös koillisrintamalla. Kenraali\n_Ludendorff_ mainitsee \"_Sotamuistelmissaan_\". \"Idässä piti meidän\nmonelta taholta nuijia Venäjää ja antaa sille iskuja murskataksemme\ntämän jättiläisen.\" Hän mainitsee myös _eversti Hoffmannilta_\ntiedustelleensa, mitä tämä ajattelisi hyökkäyksestä Väinäjoen\nyli Riian pohjoispuolella. Eversti hehkui kyllä innostuksesta,\nmutta tietenkin hän tarvitsi siihen joukkoja, jotka olivat vielä\ntaistelemassa Galitsiassa. Niitä vapautuikin, kun eteneminen\nGalitsiassa ja Bukovinassa oli keskeytettävä siksi, kunnes\nrautatiet tulivat siellä korjatuiksi, ja itärintaman ylipäällikkö\nsai määräyksen kulkea Väinäjoen yli. Ludendorff lausuu edelleen\nmainitussa teoksessaan: \"Luulin silloin, että se voisi tapahtua\n_elokuun 20:ntenä._\" Hän mainitsee vähän myöhemmin, että tapaukset\nlänsirintamalla näyttivät kuitenkin ehkäisevän kaikkien muiden\nsuunnitelmien toimeenpanon ja että siis myöskin _Väinäjoen luona\ntoimeenpantavaksi suunniteltu hyökkäys oli lykättävä myöhemmäksi_.\nYlin armeijanjohto pysyi kuitenkin aikeissaan, mitä tuli Väinäjoen\nyli suunniteltuun hyökkäykseen. Se uskoi suureen menestykseen,\nhyökkäys kun tapahtuisi _Pietarin lähellä_, joskaan hyökkäyksen\ntarkoitus ei ollut ulottua hyvin laajalle alueelle. Sotilaallisessa\nsuhteessa oli tämä sotaliike aiottu oikeastaan vain rintaman\nparannukseksi, jonka kautta toivottiin voitavan säästää joukkoja.\n\nSyyskuun 1. p:nä menivät Saksan armeijat Uexküllin luona, Riian\nkaakkoispuolella, Väinäjoen yli. Ylimeno onnistui, vaikka se tapahtui\nlujan vihollisaseman edustalla. Venäläiset olivat poistaneet\njoukkonsa joen vasemmalla rannalla olevasta siltalinnakkeesta ja\ntekivät saksalaisille yleensä hyvin heikkoa vastarintaa. Riian\nvalloitus taas tapahtui syyskuun 3. p:nä. 8:s armeija sai kuitenkin\npian käskyn pysähtyä, alkaen heti rakentaa etumaisten linjojensa\ntaakse asemia ja sijoittaen ne lyhyimmälle linjalle Väinäjoen ja\nRiianlahden välille. -- Mainittakoon tässä yhteydessä vielä, että\nRiianlahden edustalla olevat saaret vallattiin laivastonliikkeellä\nlokakuun 16. ja 18. päivinä 1917. Saksalaisten täten antama isku\noli siis _tähdätty Pietaria vastaan_. Taistelu itärintamalla oli\nkuitenkin toistaiseksi päättynyt.\n\nOlemme seuranneet sotatapahtumia Saksan koillisrintamalla, koska ne\ntilanteen kehittymiselle Suomeenkin nähden olivat tärkeät, vaikka\noikeastaan olemme halunneet todeta eräitä päivämääriä koillisrintaman\nhyökkäyssuunnitelmassa, nimittäin elokuun 20. p:ää ja syyskuun 1.\np:ää, jolloin hyökkäys aloitettiin.\n\nTuntuu siltä, että Suomeen vietäväksi tarkoitetut aselähetykset ja\n\"27. Jääkäripataljoonan\" siirto ovat kuuluneet Saksan koillisrintaman\nhyökkäyssuunnitelman yhteyteen, sillä Suomen kapinalla, jos se\nolisi onnistunut, kuten saksalaiset ystävämme edellyttivät, olisi\nepäilemättä ollut molemminpuolinen merkitys. Näiden suunnitelmien\nyhteenkuuluvaisuutta ovat pitäneet luultavana mm. eversti\nMexmontan-vainaja, nyk. kenraaliluutnantti _H. Ignatius_ ja\njääkärieversti _W. E. Tuompo_.\n\nNiiden lausuntojen perustuksella, mitä saksalaiset olivat saaneet\nsuomalaisilta aktivistijärjestöiltä, sotilaskomitean edustajilta ja\nTukholman Ulkomaanvaltuuskunnalta, joka jälkimmäinen nimenomaan pyysi\naseita 100.000 miehelle, he luulivat, että kapinavalmistelut olivat\nkehittyneet paljon pitemmälle kuin todellisuudessa oli asianlaita.\nNäin ollen he tavallaan tahtoivat sysätä Suomen itsenäisesti yrittämään\nvapautumista Venäjän ikeestä.\n\nNiinpä esim. meille muuten niin suosiollinen ulkoministeri Zimmermann\njo Venäjän vallankumouksen jälkeen oli lausunut tohtori Gummerukselle\nverraten kipakasti, että Suomen, jos se tahtoo tulla vapaaksi,\npitäisi nyt tehdä jotakin vapautuksensa hyväksi. \"_Muutenhan te\nolette yhtä pehmoisia kuin venäläiset_\", hän sanoi. -- Saksalaisten\nystäviemme oli näet vaikea käsittää, _kuinka avuttomia me itse\nasiassa olimme -- kokonaan ilman aseita_, ilman harjaantunutta\nsotajoukkoa (vanhaan suomalaiseen sotaväkeen ei paljonkaan voitu\nperustaa), osa kansastamme (sosialistit) hyvin horjuvia, jotka\nmyöhemmin menivätkin vihollisen puolelle -- ja maassa noin 100.000\nvenäläistä sotamiestä ynnä vakoilujärjestö, joka valppaasti seurasi\npienintäkin liikehtimistä, minkä kaiken tässä vielä toistamme.\n\n\n\n\nSyksyn 1917 diplomaattiset neuvottelut.\n\n\nElokuun 21. p:n neuvottelun johdosta suuressa päämajassa toteaa\nsalaneuvos von Hülsen, että _neuvottelun tulos tiesi Suomen\nvapausliikkeelle valtavaa edistysaskelta, sillä siinä ensi kerran\notettiin periaatteellisesti lukuun saksalaisten joukkojen apu_,\nvaikka sitä sillä hetkellä ei tuntunut käyvän toimittaminen. --\nTarvittiin vain voimakasta suomalaista persoonallisuutta, jolla\nolisi valtiomiehen silmää ja perusteellinen tuntemus kaikista Suomen\noloista, kuten kenraali Ludendorff oli pitänyt tärkeänä.\n\nJo elokuun 30. p:nä 1917 saattoi johtaja Steinwachs von Hülsenille\nilmoittaa:\n\n\"Kysymykseen tuleva Suomen vapausliikkeen johtaja, entinen senaatin\npuheenjohtaja ja Helsingin yliopiston kansleri, valtioneuvos _Edvard\nHjelt_ on saapunut tänään Tukholmaan.\"\n\nValtioneuvos Hjeltin liityttyä mukaan saksalais-suomalaisiin\nvalmistelutöihin alkoi mitä tärkein jakso Suomen vapauskamppailussa\n-- jakso, jonka kuluessa valmistelut kypsyivät tositeoiksi.\n\nHjelt ja Suomen erikoiset \"valtuutetut\" jättivät Saksan edustajalle\nlaajan \"_memorandumin Suomen aseisiin nostattamisesta_\", jonka Saksan\nyleisesikunnan valtiollinen jaosto syyskuun 19. p:nä 1917 toimitti\nylimmälle sodanjohdolle ja ulkoministeriölle. Siinä esitettiin\npääasiallisesti seuraavaa:\n\nKaikki Suomen puolueet ja kansankerrokset ovat yhtä mieltä siitä,\nettä _Venäjästä on päästävä täydellisesti vapautumaan_; tämä oli\nsaavutettavissa ainoastaan _siten, että saksalaisia joukkoja\nnousisi Suomessa maihin_ ja että _samanaikaisesti_ suomalaiset itse\nnousisivat aseisiin; jollei saksalaisia sotilaallisista syistä\nvoitaisi laskea Suomessa maihin, niin olisi ainakin _Ahvenanmaan\nsaarten_ miehittäminen mitä tärkeintä, koska se toimenpide olisi\nSuomen kansalle takeena siitä, että Saksan aikomuksena oli avustaa\nSuomea asevoimin.\n\nKapteeni Crantz saapui taas neuvotteluja varten Tukholmaan\nsyyskuun 25. p:nä. Hän saattoi tällöin todeta, että Suomessa oli\njärjestelytyössä tuntuvasti edistytty ja että liike oli saanut yhä\nsuurempaa kantavuutta. Mutta vielä nytkään eivät olosuhteet olleet\nsiksi hyvin selvinneet, että Saksan puolelta olisi voitu varmasti\nluvata joukkojen lähetyksen muodossa tapahtuvaa menestyksellistä\navustamista syksyllä 1917, kuten \"valtuutetut\" olivat ehdottaneet.\nVaikkakin suomalaiselta taholta, ennen kaikkea valtioneuvos Hjeltin\npuolelta, hellyttävästi kuvailtiin Suomessa vallitsevaa hirveää hätää,\npiti kapteeni Crantz velvollisuutenaan varoittaa käymästä liian\naikaisin toimeen. Crantz palasi syyskuun 27. p:nä Berliiniin ilmoittaen\nvaltiolliselle jaostolle neuvottelujen kulusta ja lähti heti suureen\npäämajaan, jossa hän esitteli matkansa tulokset.\n\nYlin sodanjohto ei myöskään katsonut voivansa mitään ratkaisevampaa\npäätöstä vielä tehdä.\n\nvon Hülsenin kutsumana valtioneuvos Hjelt saapui Berliiniin\nmarraskuun 15. p:nä 1917, ja hänen seuralaisinaan olivat vapaaherra\n_Adolf von Bonsdorff_ sekä Helsingin yliopiston valtio-oikeuden\nprofessori _Rafael Erich_. von Hülsenin luona, yleisesikunnan\ntalossa, pidettiin tärkeä neuvottelu, jossa perusteellisesti\npohdittiin _koko Suomen asiaa_ ja nimenomaan _saksalaisten joukkojen\nsaapumista Suomeen_. Seuraavana päivänä jätti valtioneuvos Hjelt\nvon Hülsenille Saksan ylimmälle sodanjohdolle osoitetun kirjelmän.\nSiinä tehtiin selkoa Suomen kansan saksalaisystävällisestä\nmielialasta ja yleensä Suomen oloista, silmällä pitäen kansan\nitsenäisyyspyrkimyksiä. _Saksalaisten joukkojen Suomessa tapahtuva\nmaihinnousu oli Hjeltin lausunnon mukaan kaikkein toivotuin_;\nkansa kävisi silloin yhteistoimintaan niiden kanssa. Mutta jollei\nmaihinnousua ennen talvea voitaisi ajatella, niin olisi _Ahvenanmaan\nsaarten mahdollisimman joutuisa miehittäminen_, johon tietenkin \"27.\nJääkäripataljoonakin\" ottaisi osaa, merkitykseltään ratkaiseva.\n\nSiitä olisi mm. seurauksena, että Suomen kansa tulisi huomaamaan,\nettä Suomen kysymyksen todella katsotaan myös koskevan Saksan etuja.\nSe innostaisi porvarillisia puolueita tekemään kaikkensa maan\nvapauttamiseksi; ja Suomen suojeluskunnat voisivat _saada turvallista\ntietä aseita_ Ahvenanmaan kautta. Näistä alkuneuvotteluista, joita\njatkettiin vielä ulkoministeriössä, oli seurauksena, että kenraali\nLudendorff päätti ottaa _valtioneuvos Hjeltin_ ja _vapaaherra von\nBonsdorffin_ puheilleen marraskuun 26. p:nä 1917 Kreuznachissa\nsijaitsevassa Suuressa päämajassa.\n\n_Kreuznachin neuvottelu_. Tähän suurimerkitykselliseen neuvotteluun\nottivat osaa, paitsi kutsutuita suomalaisia, kenraalit _Ludendorff_\nja _von Bartenwerffer_. Valtioneuvos Hjelt selvitteli asemaa Suomessa\nja esitti kansamme toivomuksia. Esitys ei päättynyt suoranaiseen\nanomukseen, että Suomeen ensitilassa lähetettäisiin saksalainen\napujoukko, vaikka senkin tärkeyttä kyllä korostettiin, vaan lähinnä\ntahdottiin tähdentää Saksan sotilaallisen ja valtiollisen kannatuksen\nvälttämättömyyttä Suomen vapautukselle. _Pääpainon_ edustajat\npanivat siihen, että saisivat päämajan vakuutetuksi siitä, _kuinka\nvälttämätöntä oli saada venäläiset sotavoimat pois Suomesta_, ja\nettä siihen tarvittiin Saksan myötävaikutusta. _Ahvenanmaan saarten\nmiehittämistä saksalaisilla joukoilla_ pidettiin suomalaisten taholta\nerittäin tärkeänä; toimenpide, jonka turvissa Suomi voisi itse käydä\npuhdistustyöhön, _jos se lisäksi saisi Saksasta aseita_ ja jos \"27.\nJääkäripataljoonasta\" saataisiin suojeluskuntajoukoille tarvittavia\nohjaajia ja upseereja. Kenraali Ludendorff osoitti sekä ymmärtämystä\nettä myötätuntoa suomalaisten toivomuksia kohtaan,[30] vaikkapa niihin\nei sinä hetkenä voitukaan joka suhteessa suostua. Neuvottelun\ntuloksena oli muun muassa:\n\n1) Ahvenanmaan saarien miehittäminen ei voi puheena olevana vuonna\ntulla kysymykseen, sitä vastoin ovat toiveet sellaiselle yritykselle\nseuraavana vuonna suotuisat, edellyttäen, että asema silloin on\ntoisenlainen kuin nykyisin. -- Tätä nykyä täytyy ottaa huomioon\nVenäjän kanssa solmittava aselepo.\n\n2) Siinä tapauksessa, että Venäjän kanssa tehdään aselepo,\n_tulee Suomen antaa selitys, että Suomen kansa vaatii\nitsemääräämisoikeutta_. Sen ulkonaiseksi ilmaukseksi on asetettava\nvaatimus, että Venäjä vie joukkonsa pois Suomesta.\n\n3) _Tähän selitykseen liittyen_ täytyy julkisesti ilmaista se\ntoivomus, _että Saksa avustaisi Suomen pyrkimyksiä_. Kenraali\nLudendorff selitti olevansa valmis vaikuttamaan siihen suuntaan,\nettä Suomen toivomusta päästä vapaaksi venäläisistä joukoista\nkannatetaan aselepo- tai rauhanneuvotteluissa.\n\n4) Suomen täytyy olla siinä asemassa, että se voi antaa pontta\nselitykselleen. Tämä saavutetaan parhaiten kiinteällä järjestöllä ja\nvalmistelemalla miliisiä toimeen.\n\n5) Ylin sodanjohto tulee jatkamaan jo aloitettua _aseiden ym.\nhankintaa ja antamaan luvatun aselähetyksen perästä tulla toisia\nsamanlaisia_. Edelleen tulee suomalainen \"27. Jääkäripataljoona\"\nvietäväksi Suomeen, osaksi yhdessä aselähetysten kanssa, osaksi\npienempinä ryhminä Ruotsin ja Saarenmaan kautta.\n\nSuomen edustajien käynti Suuressa päämajassa oli erittäin tärkeä.\nKenraali Ludendorffin Suomen-kysymyksen tuntemus oli lisääntynyt,\nsamoin hänen luottamuksensa itsenäisyyspyrkimystemme vakavuuteen ja\nmahdollisuuteen oli lujittunut.\n\n_Erityisen tärkeä oli kenraalin vahvasti korostama neuvo\nSuomelle, että se heti paikalla kävisi julistamaan todellisen\nriippumattomuutensa ja koettamaan tukea vapauttaan omin\nvoimin_. -- Käynnin tuloksesta ilmoitettiin heti kipinäteitse\nhallituksen päämiehelle Svinhufvudille, erityisesti huomauttaen\nriippumattomuusjulistuksen välttämättömyydestä.\n\nKuten jo on mainittu, hallituksemme ensimmäisiä toimia olikin, että\nmaamme julistettiin julkisesti ja juhlallisessa muodossa jouluk. 6.\np:nä 1917 Venäjästä riippumattomaksi, mihin julistukseen Venäjän\nhallitus antoi suostumuksensa tammikuun 4.-5. p:nä 1918.\n\nSuomen vapausliikkeen johtajasta _Edvard Hjeltistä_ lausuu salaneuvos\nvon Hülsen: \"Onnellinen tähti johti Suomea, kun se johtavain\npoliitikkojensa joukosta valitsi tämän etevän miehen tuohon\ntärkeään toimeen.\" Ja von Hülsen jatkaa: \"Hänen vilpitön ja lämmin\nystävyytensä ja ihailunsa Saksaa kohtaan, hänen hieno poliittinen\nvaistonsa ja suora mielenlaatunsa ovat avanneet hänelle ovet ja\nsydämet selko selälleen kaikissa saksalaisissa virastoissa. Eikä\nvähimmän ole juuri hänen ansiokasta vaikutustaan kiittäminen siitä,\nettä Saksan valtiollinen ja sotilaallinen apu Suomen vapautukselle\ntoteutui juuri oikealla hetkellä. Hänen nimensä kirjoitetaan\nvaskikirjaimin Suomen kansan historiaan.\"\n\n\n\n\n\nEQUITYN ENSIMMÄINEN RETKI SUOMEEN.\n\n\n\n\nValmistelut Saksassa.\n\n\nSuuressa päämajassa elokuun 21. p:nä 1917 pidetyssä neuvottelussa\noli _kenraali Ludendorff_ tehnyt ratkaisevan päätöksen Suomen\nkysymyksessä. Suomen itsenäisyyspyrkimyksiä oli tuettava, ei\nainoastaan aselähetysten muodossa, vaan ottamalla huomioon\nsaksalaisten joukkojen suoranaisen avun mahdollisuus, joskin\ntoiminnan alkaminen täytyi jättää riippuvaksi sotilaallisen\ntilanteen kehittymisestä Saksan itärintamalla. Tilanne näyttäkin\nsyksyllä 1917 suotuisalta, sillä Saksan päämaja oli aloittanut\nsuuren hyökkäysliikkeen Venäjää vastaan. Jo syyskuun 3. p:nä\njoutui mm. Riika saksalaisten haltuun, ja Saksan laivasto valtasi\n\"_Välimeren-divisioonan_\" entisen kuuluisan komentajan _amiraali\nWilhelm Souchonin_ johdolla lokakuun 16. ja 18. päivänä _Saarenmaan,\nMuhun ja Hiidenmaan saaret_, jotka ilmeisesti oli aiottu edelleen\netenemisen tukikohdiksi Saksan katseiden suuntautuessa Pietaria\nkohti. Tästä saa myös selityksensä Saksan ylimmän sodanjohdon vakava\npyrkimys Suomen itsenäisyystaistelun valmistelujen jatkamiseen.\n\nAselähetysten yksityiskohtaisen järjestelyn oli Ludendorff jättänyt\nsalaneuvos _von Hülsenin_ huoleksi.\n\nSaksassa suoritettavat sotilaalliset valmistelut eivät olleet elokuun\npuolivälistä lähtien 1917 päässeet katkeamaan.\n\nJääkäripataljoonan koulutusta ja varustelua jatkettiin herkeämättä.\nMyöskin Danzigiin ja sen ympäristöön Suomea varten lastattavaksi\nkoottua sotatarvevarastoa täydennettiin yhä ja aseiden osat\nvarmennettiin ruostumista vastaan pitemmän varastossapidon varalta.\n\nLudendorffilta saamansa määräyksen mukaan oli kapteeni von Hülsen\nSuomeen lähetettävää aselaivaa silmällä pitäen tehnyt Saksan\nYleisesikunnan _valtiollisen osaston ja laivaston amiraaliesikunnan_\nkesken seuraavan sopimuksen:\n\n1. Amiraaliesikunta varustaa 8 päivää vaatimisen jälkeen\nrahtihöyrylaivan lähtökuntoon Danzigin keisarillisella telakalla.\n\n2. Johtaja Steinwachs ilmoittaa Tukholmasta käsin maihinlaskupaikan\nja ajan ynnä laivalle annettavat tiedot niistä tuntomerkeistä,\njotka ilmaisevat suomalaisten ystäviemme olevan maihinlaskupaikalla\nvalmiina ottamaan aseet vastaan, sekä lähettää yhden tai kaksi\nsuomalaista luotsia siksi ajoissa Tukholmasta, että he ovat\nBerliinissä kaksi päivää ennen laivan lähtöä.\n\nMitä sopimuksen jälkimmäiseen kohtaan tulee, piti maisteri _Kai\nDonnerin_ huolehtia Suomessa toimitettavista tiedonotoista ja\nsopimuksista.\n\nMainittakoon tässä yhteydessä, että maisteri _Kai Donner_ palatessaan\nLibausta 10.7.1917 oli saanut von Hülseniltä tietää, että Saksan\nyleisesikunnan asianomainen osasto oli valinnut hänet aselähetyksiä\nSuomen puolelta valmistamaan ja yksityiskohtia myöten järjestämään.\nHänen toimenpiteisiinsä siis vedottiin jo elokuun (1917)\naselähetyksiä suunniteltaessa.\n\nDonnerin suorittama välitystyö oli vaivalloista ja aikaa vievää,\nkun tiedot alussa täytyi toimittaa perille ja saada kuriirien\nkautta. Se oli samalla mitä edesvastuullisinta ja suurinta tarkkuutta\nvaativaa työtä, sillä pieninkin virhe saattoi aiheuttaa koko\nyrityksen epäonnistumisen. Tämän varsin vastuunalaisen tehtävänsä\nmaisteri Donner suoritti erinomaisella tavalla, josta ynnä paljosta\nmuusta Suomi on hänelle suuressa kiitollisuuden velassa.\n\nJo syyskuun 19. p:nä 1917 tuli valtiolliselle jaostolle Tukholmasta\nkäsin sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että Vaasan lähellä oleva\n_Vesterön_ saari oli valittu maihinlaskukohdaksi. Muut välttämättömät\ntiedonotot veivät kuitenkin vielä useita viikkoja. Toiselta puolen\nvaativat Suomessa vallitsevat olot ja Saksan sotasuunnitelmat,\nettä ainakin osa Danzigissa varastoiduista aseista oli nopeasti\ntoimitettava meren yli. Asema Suomessa oli hyvin jännittynyt,\nkaikki viittasi aseelliseen yhteenottoon, ja sitä paitsi oli\ntaistelujärjestöjen aseilla varustaminen itsenäisyystoiminnan pääehtoja\nsiinäkin suhteessa, että se lisäsi innostusta ja toivoa ollen myös\nomansa suuresti kartuttamaan taistelujärjestöjen mieslukua. -- Oli\nluonnollista, että meriministeriö määräsi kysymyksessä olevaan,\nperin tärkeään ja vastuunalaiseen toimeen yhden luotettavimmista\nja etevimmistä upseereistaan. von Hülsen lausuukin, että\nlaivastoyliluutnantti Pezold. joka aikaisemmin oli kuulunut\nsukellusvenelaivastoon, oli \"suorasukainen ja erittäin huolellinen\nupseeri, maltillisuudeltaan ja velvollisuudentunnoltaan rautainen\nynnä reippaan uskalias mies\".\n\nKun etujoukkoja kuljetettiin Riian lahden edustalla olevien\nsaarien, Saarenmaan, Muhun ja Hiidenmaan, valtaamiseksi, oli Pezold\nohjaamassa _H. M:nsa apusotalaivaa Equityä_, joka oli aikaisemmin\nenglantilaisilta kaapattu rahtihöyrylaiva.\n\nPian se kuitenkin komennettiin Danzigiin. Täällä Pezold joutui\nerinomaisen miehen, kapteeniluutnantti _Hagedornin_ kanssa tekemisiin\nEquityn perinpohjaisen korjauksen ollessa kysymyksessä sen uutta\ntärkeätä matkaa varten. Väsymättömällä huolella Hagedorn avusti\nPezoldia laivan saattamiseksi täysipitoiseen kuntoon. Kysymyksen\nollessa laivan lastaamisesta saattoi _Pezold_ vakuuttaa olevansa\njotenkin sen asian perillä, ja mitä Itämerellä liikkumiseen tulee,\narveli hän siitäkin selviytyvänsä, koska hänellä oli 1 1/2 vuoden\nkokemus vedenalaisen päällikkönä Pohjanmerellä, Biskajan lahdella ja\nyleensä Atlantilla.\n\nEquityn varustaminen alkoi. Ja 26-vuotias meriväenyliluutnantti\ntunsi olevansa tavallista tärkeämpi tekijä, kun valtakunnan\nmerivirastolta tuli määräys, että kaikki muut työt olivat\nkeisarillisella telakalla keskeytettävät -- paitsi uusien U-veneitten\nrakentaminen -- jotta Equity saataisiin mitä nopeimmin parhaimpaan\nkuntoon.\n\nKaikki paikat tarkastettiin ja korjattiin, molemmat kattilat\npuhdistettiin ja pari tusinaa uusia kattilaputkia pantiin\nvanhentuneiden ja vuotavien tilalle; ennen kaikkea kiinnitettiin\nhuomiota laivan nopeuden lisäämiseen; se nousikin 9 1/2:sta solmusta\n14 1/2:ten. Laivan sisuskin muutettiin tavallista lastausta\nsilmälläpitäen ja tusina hyttejä laitettiin kuntoon, joiden\nasukkaista ei vielä ollut tietoa.\n\nLaivan tulevaa komentajaa kehoitettiinkin tämän jälkeen saapumaan\nBerliinin Sijais-yleisesikuntaan. Täällä hän myös näki ensi kerran\nsuomalaisen kruununluotsin _Rönnholmin_, jonka tuli ohjata laivaa\nsaaristoväylällä ankkuroimispaikkaan asti. Amiraaliesikunnassa\nvalmistetun, tarkan operaatiomääräyksen sai laivan komentaja\nvirkateitse, s.o. Itämeren sotavoimain ylipäällikön, _suuramiraali\nPreussin prinssi Heinrichin_ toimesta. Tehtävän sanottiin tapahtuvan\n_kenraali Ludendorffin käskystä_, ja sitä pidettiin valtakunnan\nyleisen sodankäynnin takia erittäin tärkeänä. -- Suomalaisia\njääkäreitä mainittiin tulevan laivaan lähdön edellisenä yönä, heihin\nnähden oli katsottava, ettei yksikään miehistöstä tule heidän\nkanssansa kosketuksiin ja huomaa, että he ovat suomalaisia, ennenkuin\nlaiva on merellä.\n\nLokakuun 23. p:nä oli Equity laskettu telakalta; 25. p:nä\noli varustelu päättynyt; mainittakoon kuitenkin vielä, että\nkomentosillalle oli rakennettu puinen karttahuone, joka samalla\noli matkan kestäessä aiottu komentajan asunnoksi. Viimeksi tuotiin\nkannelle kaksi moottorivenettä, neljä sumukonetta keinotekoisen\nsumun aikaansaannosta varten ja vesipommeja. Myöskin miehistö oli\nsaanut siviilivaatteet, jonkinlaisen nutun päällevedettäväksi ja sen\nlisäksi sivilistin lakin.\n\nIllalla lähti Equity telakalta Neufahrwasserin vapaasatamaan, missä\nhiilien otto heti alkoi; se oli kello 2 aikaan yöllä lokakuun 26.\npäivää vasten päättynyt.\n\nKapteeni _Püschelin johdolla_ alkoi sitten lastaus, jota tarmokkaasti\navustivat kapteeniluutnantti _Hagedorn_ ja everstiluutnantti\nvapaaherra _von Eichendorff_, tykistövaraston sotamiesten\ntyöskennellessä maissa. Koska miinaanosumisvaaran tuottama tuho\noli otettava huomioon, pantiin räjähdysaineet ja ammukset laivan\npohjalle, jolloin laiva joka tapauksessa tuhoutuisi. Päälle\nlastattiin vain aseita, joita mahdollisessa taistelussa jokin osuma\nsaattoi kohdata aikaansaamatta varsin suurta tuhoa. Lastaustyö sujui\nerinomaisesti ja vaunullinen toisensa jälkeen tyhjeni laivan ruumaan.\n\nJääkärikomennuskuntaan, jonka piti seurata mukana, kuului paitsi\npäällikköä, joukkueenjohtaja _Juho Heiskasta_ (Heissmann), seuraavat\nseitsemän jääkäriä: Arvi Kokkonen, Juho Komonen, Kalle Heikki\nKuokkanen, Viljo Laakso, Einari Mäkinen, Lauri Tiainen ja Reino\nIlmari Vuolle.\n\nKello 12 aikaan yöllä vasten lokakuun 27. päivää, kun kaikki\njo nukkuivat syvässä unessa, saapuivat suomalaiset jääkärit\nkuorma-autossa laivalle -- iloisesti meluten ja säteilevin kasvoin.\nHeitä kehoitettiin ääneti ja hiljaa tulemaan laivaan ja heidät\nsaatettiin hytteihinsä, joista eivät saaneet lähteä ilman komennusta.\n-- Turhaa varovaisuutta! 27. p:n aamulla puhui koko miehistö\nhytteihin kätketyistä suomalaisista, sillä laivan postinkantaja oli\njostakin tullut kuulleeksi noista salaperäisistä matkustajista ja\narvellut niiden olevan suomalaisia.\n\nNämä kahdeksan jääkäriä, kuuluivat kaikki tuohon salaperäiseen\n_Polangenin komennuskuntaan_.[31]\n\nEquityyn saavuttuaan jääkärien piti heti pukeutua mukaan ottamiinsa\nsiviilivaatteisiin; jääkäripuvut pantiin nippuihin ja toimitettiin\npois pataljoonan varastoon palautettaviksi. Mutta jääkäreille\noli varattu, tarpeen vaatiessa, saksalaiset _matruusiunivormut_\nvarusteineen. Sitten heille annettiin, kahdelle miehelle yhteensä,\nSuomen kartta (1:300000) ja kompassit, ja aseiksi oli Polangenissa\nkullekin annettu tikari sekä mauser- ja Bayard-pistooli ynnä 2-5\nmunakranaattia. Sitä paitsi komennetuille oli annettu 350 mk mieheen,\nkuukauden muona ja väärät passit.\n\nLokakuun 27. p:nä jatkettiin vielä lastausta puoleen päivään. Kello 3\nip. oli Equity valmis lähtemään lastin tasausta varten ulkoredille.\n\nUlkoredillä toimitettiin viimeisiä matkavalmistuksia, mm. Pezold\npäätti järjestää matkanteon keskinopeudeksi 11 meripenikulmaa;\nnavigatoorisesti vaikeimmat taipaleet oli kuljettava päivällä, mutta\nesim. vihollisen vartioima Ahvenanmeri taas yöllä.\n\nKun viimeinen telakan henkilökunnasta oli jättänyt laivan,\nvapautettiin suomalaiset jääkärit vankeudestaan. Ankkurissa olevan\nEquityn kannelle -- kaupungin vielä näkyessä -- komennettiin nyt\nlaivan miehistö ja jääkärit kuullakseen, mikä oli matkan päämäärä ja\ntarkoitus.\n\nHeidän eteensä astui laivan komentaja, pitkä ja solakka, erittäin\ntarmokkaan näköinen upseeri, _laivasto-yliluutnantti_ Pezold\npannen toimeen lyhyen, pysyvästi mieleen painuvan juhlahetken.\nAvattuaan suljetun, virallisen Itämeren sotavoimain Ylipäällikön\n_toimintakäskyn_ (Operationsbefehl) ynnä siihen liittyvän\n_selityksen_ ja luettuaan ne, mistä juuri kävi selville matkan\npäämäärä ja lastin tarkoitus, huomautti laivan komentaja,\nyliluutnantti Pezold odottavansa saksalaisilta miehiltään edelleenkin\nvelvollisuuksien täyttämistä. Hän viittasi siihen, kuinka he\nentisinä U-laivojen miehinä olivat hänen kanssaan pelottomasti\nmerien syvyyksissä liikkuneet, mutta kuinka tämäkin matka, joka\nkävi laajojen miinavyöhykkeiden läpi, oli erittäin vaarallinen\nvaikka samalla kunniakas. Heidän velvollisuutensa oli nyt, lausui\npäällikkö, auttaa urhoollisia aseveljiään -- suomalaisia jääkäreitä,\njotka Saksan armeijan riveissä uljaasti olivat taistelleet\nyhteistä vihollista vastaan. -- Hetki oli hyvin juhlallinen ja\npäättyi rukoukseen. Oli lauantai-ilta ja pyhäkin teki jo tuloaan.\nJumalanpalvelus Equityllä oli kuin etukäteen pidetty. Pian oli\nItämeri näyttäväkin, kuinka heikkoja ovat ihmislapset luonnonvoimien\nmyllertäessä. Jääkärit olivat laivassa ollessaan tietenkin komentajan\nmääräysten alaisia, kunnes he astuivat Suomen alueelle, jolloin\nheidän oli astuttava Suomen hallituksen yhteyteen.[32]\n\n\n\n\nItämeren sotavoimien ylipäällikön toiminta-käsky selityksineen.\n\n\nItämeren sotavoimain Ylipäällikkö. Kiel, 21.10.1917.\n\n    Käsky Höyrylaiva Equityn erikoistehtävästä.\n\n    Tietoja vihollisesta.\n\n    1) Ahvenanmerellä ja Pohjanlahdella on huomioitava\n       kevyitä vihollisen taisteluvoimia.\n\n    2) Erään luotsin lausuman mukaan elokuussa 1917 kuuluvat\n       venäläiset ylläpitävän saattojoukkopalvelusta Skagsudden\n       ja Vaasan (Nikolainkaupungin) välillä.\n\n    3) Nikolainkaupunkiin on sijoitettu vartiolaivoja. Muutamia\n       pieniä torpedoveneitä on siellä huomioitava.\n\n_Ruotsalainen sanomalehtitiedoitus_: Norrbottens Curir kertoo 17.X.,\nettä neljä suomalaista olisi koettanut Hattingenin edustalla\nsalakuljettaa Suomeen ampuma-aseita. Uumajassa asuvat suomalaiset\nolisivat ilmiantaneet, että saksalaiset U-veneet määrätyissä\npaikoissa Merenkurkkua luovuttivat suomalaisille veneille\nampuma-aseita ja muita sotatarpeita.\n\n_Tehtävä_: \"Equityn\" tulee viedä Suomeen 150 tonnia aseita,\nampumatarpeita ja räjähdysaineita, näistä on 50 tonnia lokakuun 31.\np:nä purettava Vesterön saaren länsirannalle, loput marraskuun 1 p:nä\nHelsingöreniin.\n\n_Suoritus_: Lähtö lokakuun 27. p:nä kello 7 illalla.\n\n_Matka_ niin järjestettävä, että väli Svenska-Högarne-Tjärfven on\nkuljettava päivällä, väli Svartklubben-Grundkallan pimeässä. Equityn\ntulee 31.X. kello 7.30 illalla suuntia (peilata) Helsingkallan\nloistolaivan suoraan näyttäessä N.O 5 mp. ja siellä antaa sovittu\nluotsisignaali. Luotsin vastaus on kolme kertaa 5 sekuntia kestävää\nsoihtutulta tai käyttämällä valkoista lyhtyä. Luotsinkutsusignaali\ntietysti on toistettava joka puolen tunnin perästä, kunnes vastaus\non saatu.\n\nEdelleen matkustaminen Vesterölle viimeistään kello 8.30 illalla\nmahdollisesti ilman luotsia jatkettava ja ohjatessa _Vesteröhön\nilman_ luotsia on samoin annettava signaali ja luotsia odotettava.\nAnkkuriin asettumisen jälkeen (noin kello 10 aikaan illalla)\non 50 t purettava, sitä varten on 5 venettä ja 30 suomalaista\nmaissa valmiina. Lastin purkamisen lopettaminen, jos mahdollista,\nkello 2.30 aamulla. Luotsi Helsingörer-Stegeen otettava,\nHelsingkallan-loistolaivan pohjoispuolitse kuljettava ja marraskuun\n1. p:nä kello 8.30 illalla ankkuroitava Helsingören-Stegin\npohjoiskärjessä. Loput lastista kello 4 ap. purettava, sitä varten on\nmaissa 5 venettä ja 30 suomalaista valmiina.\n\n_Tie_: Helsingkallanin-loistolaivaan kuten karttaan merkitty suunta\nosoittaa. Paluu kuten meno.\n\n_Omien ja vihollisten miinakenttien asema_. Katso ympäröityjä kohtia\nmukaanannetussa kartassa.\n\nKohdattaessa vihollinen on meneteltävä: Equity on apusotalaiva,\nmutta on näyteltävä kauppalaivaa ja on kuljettava käyttäen vierasta\nlippua.\n\nViimeistään taistelutilanteen alkaessa on sotalippu vedettävä\nja miehistöllä on oltava sotalaivan matruusin tuntomerkit.\nTämä käsky ja kartta-aines eivät saa joutua vihollisen käsiin.\nVihollisen kaappauksen uhatessa on laiva upotettava. Ilmoitus\ntehtävän suorituksesta on tehtävä ensimmäisessä tarjona olevassa\ntilaisuudessa.\n\n                               Käskystä.\n                                         gez. XX.\n                                                  D Equity.\n\nSelityksiä toiminta-käskyyn 1.\n\n _On lastattava_: 6.500 venäl. kivääriä ja 1.850.000 patruunaa\n                     30 k.k. (M.G.)      \"   700.000    \"\n                    500 mauserpistoolia  \"    75.000    \"\n                  4.500 käsikranaattia\n                      8 moottoripyörää tarpeineen\n                     17 työkalukirstua\n                     17 asemallikirstua k.k. varten\n                     38 kirstullista räjähdysaineita\n                      1 luotsi 8 miestä Jääkäripataljoona 27:stä.\n\nTästä on purettava:\n\n A. _Ensimmäiseen maihinnousupaikkaan_ Vesterön länsirannalle 31.X.17\n    kello 10:stä illalla 2.30:een aamulla:\n\n      2.500 kivääriä ja 650.000 patruunaa\n      10 k.k. ja 213.000 ei vöissä olevaa patruunaa\n              ja  20.000 vöissä olevaa patruunaa\n      (Kaikkien kirstujen kannella on punainen risti.)\n      l.500 käsikranaattia\n        200 mauserpistoolia ja 30.000 patruunaa\n          4 moottoripyörää ja 1/2 astiaa bentsolia, 1/2 ast. öljyä,\n            1/2 rasiaa rasvaa, 1/2 kirstullista tarpeita\n          3 miestä, niiden joukossa asemestari\n          5 työkalukirstua k.k. varten\n          1 asemallikirstu. k.k. varten\n\n B. _Toiseen maihinnousupaikkaan_ Helsingören-Stegin pohjoispäähän\n    1.XI.17. kello 8.30:stä illalla kello 4:ään aamulla.\n\n      4.000 kivääriä ja 1.200.000 patruunaa\n         20 k.k. ja 427.000 ei vöissä olevaa patruunaa\n                 ja   4.000 vöissä olevaa patruunaa\n      (Kaikki räjähdysainekirstut ovat merkityt punaisella ristillä.)\n      3.000 käsikranaattia\n        300 mauserpistoolia ja 45.000 patruunaa\n          4 moottoripyörää, 1/2 astiaa bentsolia ja 1/2 ast. öljyä,\n            1/2 rasiaa rasvaa ja 1/2 kirstullista tarpeita\n         38 kirstullista räjähdysaineita\n          5 miestä, niiden joukossa räjähdystyöhön koulutettu mies\n         10 työkalukirstua k.k. varten\n          1 asemallikirstu k.k. varten\n          1 luotsi, jollei tämä vastakäskystä ole saanut komennuksen\n            määräystä, että hänet on katsottu tarpeelliseksi\n            paluumatkaa varten.\n\nMukaanotetut molemmat moottoriveneet seuraavat lastattua ja tyhjää\naselaivaa (Palvelusmiehistö käyttää univormua ja sen yli vedettyä\nsiviilipukua) palvellakseen sitä paitsi vaarallisilla kulkuväylillä\nedelläkulkien ja syvyyttä mitaten jne.\n\nTarkkaan ohjaamiseen (Navigierung), paikanmääräykseen, meren\nvirtaamisiin, sortumisiin (Versetzungen), nopeusmittauksiin ja\nalituiseen poikkeaman (Deviation) määräämiseen on pantava mitä suurin\npaino.\n\nVähän ennen Neufahrwasserista lähtöä tulee Vesterötä varten luotsi\nlaivaan.\n\nSitä paitsi tulee vielä laivaan 8 miestä (suomalaisia), jotka ovat\nsiviilipuvuissa ja ovat jätettävät I ja II maihinnousupaikkaan, myös\nlastin purkamisessa auttaakseen; sotilaallisesti he ovat komentajan\nalaisia.\n\nKielitaidon mukaan voivat nämä miehet laivan mahdollisen\npintapuolisen tarkastuksen aikana käydä sen miehistöstä ja luotsi\nkuljettajasta. Laivassa oloaikana annetaan näille miehille majapaikka\nja täysi ylläpito.\n\nPurkamispaikoissa ei omaa miehistöä ole päästettävä maihin ja\nmoottorivenepalveluksessa on veneestä poistuminen kielletty.\n\nLoistolaivoja ja muita aluksia sivuutettaessa sekä maan läheisyydessä\nei miehistön pidä näyttäytyä kannella kauppalaivan-luonteen\nsäilyttämiseksi.\n\nEquity on apusotalaiva, mutta sen tulee näytellä kauppalaivaa;\nvastaavat kansallisliput, savupiippumerkit, laivanvarustus-yhtiöliput\nja nimikilvet on annettu laivaan.\n\nSuurimman vaaran uhatessa on tämä käsky sekä laivassa oleva K. L:n\nsignaalikirja varmasti hävitettävät.\n\nKäsiaseet ja k.k:t sekä käsikranaatit, sumu- ja vesipommit on\nniin näkymättömiin ladottava kuin mahdollista, kuitenkin hyvin\nkäyttövalmiina pidettävä.\n\nKuljettaessa vieraalla lipulla on huomattava, että\nPohjois-Merenkurkusta lähtien (tai niillämain) on vain Venäjän\nlippua käytettävä, siinä tapauksessa, että vaaran uhatessa täytyisi\nturvautua Ruotsin aluevesiin, silloin olisi Ruotsin lippu nostettava\ntankoon. Ruotsin sota- tai palveluslaivojen lähestyessä niiden\naluevesien rajojen sisällä on käytettävä sotalippua.[33]\n\nYleensä on laivan kuljettava ilman valoja ja matka on niin\njärjestettävä, että vaaralliset kulkuväylät ovat kuljettavat\npäivällä, vihollisen vaarantamat paikat taas yöllä.\n\n\"Equityn\" tulee lokakuun 31. p:nä kello 10 illalla saavuttaa\nensimmäinen maihinnousupaikka, viimeiset meripenikulmat ennen sitä\novat poijuihin asetetuilla lyhdyillä merkityt.\n\nMaihinnousupaikan tuntemissignaalina käytetään mukaanannettua\nLloyd-signaalia, johon maalta vastataan kolme kertaa 5 sekuntia\nkestävällä soihtutulella tai näyttämällä vastaavasti valkoisella\nlyhdyllä. -- Ensimmäisessä maihinnousupaikassa, missä, kuten\ntoisessakin, lastin purkaminen määrättyjen tuntien kuluessa\ntäytyy olla päättynyt, katso sivua 1, tulee luotsi laivaan toista\nmaihinnousupaikkaa varten; tätä, Helsingören-Stegiä, koskevat samat\nsignaalit, kuin Vesterötä; lähdettäessä on Helsingkallan loistolaiva\npohjoispuolelta kierrettävä.\n\nSiinä tapauksessa, ettei \"Equity\" saavuta Vesterötä lokakuun\n31. p:nä kello 10 illalla tai vähän myöhemmin, siirtyy purkaminen\nymmärrettävästi yhden päivän; sama koskee tietysti Helsingören-Stegiä.\n\nKoko lastin purkamisen jälkeen on samaa tietä, s.o. suoraan\nHelsingören-Stegistä, takaisin kuljettava ja laiva Danzigin\nkeisarilliselle telakalle sijoitettava keisarilliseen inventoimiseen\nluovuttamistarkoituksessa.\n\nToimintakäskyssä punaisten sulkumerkkien väliset paikat ovat tällä\nkäskyllä peruutetut muuttuneiden toimenpiteiden vaikutuksesta; muuten\non ensimmäistä noudatettava.\n\n\n\n\nMatkanteko.\n\n\nKun ensimmäiset suuntaukset oli karttaan piirretty, etäisyydet ja\nkulkuajat likipitäen määrätty, nostettiin ankkuri lauantaina lokakuun\n27. p:nä kello 7.30 illalla. Matka suuntautui ensin pitkin Kuurinmaan\nrannikkoa Libaun korkeudelle vauhdin ollessa 11 mpenik.\n\nSunnuntaina lokakuun 28:ntena kello 12 aikaan päivällä suuntasi\nEquity kulkunsa luoteeseen (NW) kohti Gotlantia.\n\nNyt tunsi Pezold olevansa yksinään kulkevan sotalaivan itsenäisenä,\nmutta vastuunalaisena komentajana, laivassa kun ei ollut edes\nFunken-lennätintä. Vaikk'ei ollutkaan erikoisen kova myrsky, kävi\nmaininki jotenkin korkeana, niin että irtaimet esineet laivassa\npaiskautuivat laidasta laitaan, ja eräät jääkärit, merenkäyntiin\ntottumattomina, joutuivat pian aivan heikkoon tilaan. -- Sunnuntai\noli käytettävä yhteen ja toiseen matkan järjestelyyn, ja laivan\nkomentaja tahtoi semminkin opastaa jääkäreitä, miten eri\ntilaisuuksissa olisi meneteltävä. Saksan sotalippu otettiin alas\nja käärittiin kokoon sekä pantiin sopivaan paikkaan lipputangon\nläheisyyteen ollakseen silmänräpäyksessä käsillä, jos \"Equityn\"\ntäytyisi ottaa sotalaivan luonne. Muuten se näytteli kauppalaivaa,\nmutta ruotsalaisten sotalaivojen ilmestyessä näköpiiriin Ruotsin\naluevesillä oli kuitenkin Saksan sotalippu nostettava tankoon.\nKauppalaivaa näyteltäessä oli käsky, että vain 2-3 miestä saisi\npäivällä näyttäytyä kannella ja sen lisäksi saisi olla pari miestä\nlaivan samanpuoleisella sivulla. Tätä määräystä oli semminkin\nnoudatettava alueella, missä oletettiin englantilaisia U-veneitä\nsaattavan ilmestyä, sillä niille täytyi uskotella, että kysymyksessä\noli vain viaton kauppalaiva, koska kansi oli miltei miehistä tyhjä.\nLaivan nimikin muutettiin \"_Adolf Anderseniksi_\" -- ja tietenkin\nsavupiipun rengas vaihdettiin punaiseen.\n\nJääkärit perehdytettiin ennen kaikkea taistelumenetelmiin\nvihollislaivan näkyviin tullessa. Oli neljä konekivääriä helposti\nlöydettävissä paikoissa, samoin oli saatavissa käsikranaatteja\nja pistooleja. -- Laivapaperien valmistamiseen, ikävä kyllä, ei\nollut jäänyt aikaa. Se aiheutti vähän epävarman tunteen. Oli\nsiis toimittava niin, ettei niitä voitaisi käydä vaatimassa. Oli\nnäyteltävä tyhmän ja tietämättömän osaa, kunnes tiedustelija\nkärsimättömänä ajaisi Equityn kylkeen, jolloin sen köydet lujasti\nkiinnitettäisiin ja se saisi silmänräpäyksessä nähdä, mikä sitä\nodotti. -- Yksi puolustusmenetelmä oli pako keinotekoisen sumun\nturvissa.\n\nTarvittavan sumun aikaansaantia varten oli laivan kannella neljä\nsuurta sumuhöyrysäiliötä (1 1/2 m korkeita jalan leveitä),\njoiden käyttöön jääkärit opastettiin. Kussakin säiliössä oli nim.\nsokkanaulalla varmistettu puutappi, joka, sitten kun sokkanaula oli\npoistettu, oli lyötävä alas, jolloin sumuhöyry säiliöiden ulkokuoren\npyöreistä rei'istä virtasi ulos hajautuen laajalle alalle. Jos\npakoonpääsy täten ei onnistuisi, oli ryhdyttävä taisteluun. Oli\nsuunniteltu seuraava taistelujärjestys: Etukannelle oli asetettava\nyksi konekivääri ja peräkannelle toinen, kahden jääkärin toimiessa\nkonekiväärimiehinä. Laivan keskiosassa, kattilahuoneen päällä\noli pieni suoja, jonne 3-4 miehisen, käsigranaateilla varustetun\niskuryhmän, erään joukkueenjohtajan ollessa päällikkönä, piti\npiiloutua.\n\nKoska laivassa ei ollut tykkejä -- joita kyllä oli Pezoldille\ntarjottu, mutta joita hän piti tarpeettomina ja \"kauppalaivaan\"\nsoveltumattomina -- olisi taisteluun ryhdyttäessä aluksi ollut\nnäyteltävä aivan rauhallista osaa, kunnes vihollinen olisi tullut\nnoin 300 metrin päähän. Tällöin olisi ollut avattava vihollisen\ntykkimiehiä vastaan konekiväärituli ja näiden tultua ammutuiksi\nolisi komentosilta ollut ammuttava puhtaaksi. Tällä aikaa olisi\nlaiva ohjattu vihollisen laivan kylkeen, jolloin iskuryhmän olisi\ngranaatteineen ollut hypättävä sen kannelle ja vallattava laiva. Jos\ntaistelu näyttäisi toivottomalta, oli kaiken varalta kolmeen kohtaan\nasetettu pommeja räjähdysainevaraston läheisyyteen, ja Pezold\nnäytti jääkäreille, miten hän komentosillalla olevasta hytistään,\npainamalla vain sähköjohdon nappia, saattoi tarvittaessa räjäyttää\nlaivan, tehostaen erikoisesti sitä, että se ei missään tapauksessa\nsaisi jäädä venäläisten käsiin, vaan että se oli ilman muuta\nupotettava. Pezold muuten usein korosti sitä, että hän erikoisesti\nluotti jääkäreihin -- he olivat sitä paitsi erittäin hyviä ampujia ja\naivan pelkäämättömiä. Muita upseereja kuin Pezold ei laivassa ollut.\n\nMiinavyöhykkeitä oli merkitty karttaan Gotlannin tienoilla kaksi\nsaksalaisten omaa miina-aluetta; kulkuväylät olivat vain verraten\nkapeita, noin 4-5 km leveitä uomia. Myöskin Ahvenanmeren salmet\nja Pohjanlahden eteläosa oli miinoitettu. Merenkurkusta oli miinat\nraivattu pois.\n\nMiinavyöhykkeiden kohdalla ajettiin tietysti hiljaa. Päivä ja yö\nkuluivat levollisesti ja Ruotsin saarien tulet tulivat rauhoittavina\nesiin. Matkaa oli käskyn mukaan yöllä tehty ilman tulia. -- Lokakuun\n29. p:n aamulla varhain oli tultu Itämeren pohjoisosaan; kello\n10.30 ap:llä oli \"Svenska Högarna\" suoraan edessä, aina kello 3.45\nip. kuljettiin saaristossa. Kun virtasuhteita ei tarkoin tunnettu,\najettiin vain 6 mpenik:n vauhdilla. Jotenkin voimakas merivirta\nsuuntautui etelään. Jos sen suhteen oli oltava varuillaan, oli siitä\npaljon apuakin, sillä se toi näkyviin vedenalaiset luodot ja kalliot,\njoita täten helposti voitiin karttaa.\n\n\"Equity\" oli saapunut _Ahvenanmerelle_. Täällä oli vältettävä\nvenäläisten vartioalusten tähystystä. Ilma oli aselaivan\nkuljettajille mitä suotuisin: paksua sumua, sadetta, joka valui\nvirtanaan, ja koko navakanlainen tuuli (6-7 Bf). Kello 5 ip:llä\noli pilkkosen pimeä, laiva kulki ilman valoja 12 meripenikulman\nvauhdilla. Kaikki viittasi siihen, että venäläisten vartioalusten\nliikkeelläoloa ei lainkaan tarvinnut pelätä. Vaikka kuljettiin\naivan lähellä \"Understeniä\" ja Grundkallan loistolaivaa, tuskin\nerotti niiden lähettämää mahtavaa valoa; vastaantulijoita ei ollut\nlainkaan. Kello 8.30 oli \"Equity\" päässyt saaristosta ja liukui --\nkäskyn mukaan -- länttä kohden, seuraten Ruotsin rannikkoa. Vähän\njälkeen kello 11 illalla tuli eräs pieni alus näkyviin, jonka perä\noli silmään pistävän korkea ja joka kulki ilman valoja. Jos se olisi\nollut torpeedovene, olisi se ennen pitkää saavuttanut \"Equityn\",\nsentähden oli aselaivamme käännyttävä vastatuuleen, avomerelle\nja valmistauduttava sumuttamaan. Siihen ei kuitenkaan tarvinnut\nturvautua, sillä alus ei seurannutkaan \"Equityä\", vaan katosi pian\nnäkyvistä. -- Pezold otti kyllä huomioon kaikki mahdollisuudet, mutta\nhän ei itse asiassa ollut huolissaan tapahtumasta.\n\nJonkin ajan kuluttua joutui Equity ruotsalaisten malmilaivojen\nliikenneväylälle. Yöllä kello 12 ja 6 välillä tulikin aselaivaamme\nvastaan noin 15 höyrylaivaa, joille Equity jätti melkoisen tilan sen\nja rannikon välille, joten ilman valoja kulkeva aselaiva ei voinut\njoutua niiden nähtäviin. Olisihan välinpitämättömien joukossa voinut\nolla jokin vähemmän ystävällinen laiva. Malmilaivat suuntautuivat\nitään ja etelään. Kaikilla laivoilla oli puolueettomuusmerkit, s.o.\nmaan värit olivat kannen seinämään hyvin näkyvästi maalatut, kuten\nenglantilaisillakin laivoilla oli tapana menetellä -- käyttäen\nluonnollisesti neutraaleja värejä. Laivat käyttivät sitä paitsi\nlippua. Mutta kun \"Equityllä\" ei ollut puolueettomuusmerkkiä, kulki\nse myös ilman lippua; näin se herätti sangen vähän huomiota ja\ntodennäköisesti sitä pidettiin venäläisenä, mikä olikin kaikkein\nparasta.\n\nKun lokakuun 30. päivä vaikeni, uskalsi Equity ajaa lähemmäksi\nvastaantulevia höyrylaivoja, sillä varmemman navigaation tähden sen\ntäytyi pistäytyä lähempänä Ruotsin rannikkoa. Pezoldillahan oli käsky\nkulkea lähellä aluevesien rajaa voidaksensa tarpeen tullen pistäytyä\nsen taakse. Silloin oli kiusallisen tarkoin kuljettava, sillä siellä\nvaani useissa paikoin hirvittäviä kareja ja vedenalaisia kallioita.\nKello 6.30 illalla puhalsi lounaasta (3-4 Bf), oli selkeätä ja\nsangen kirkas kuutamo, revontuliakin oli huomattavissa. Kun Lungö\noli sivuutettu, pantiin näkyviin suomalaisen höyrylaivan \"_Miran_\"\nnimikilpi ja asemalyhdyt (Positionslaternen) sytytettiin.\n\nPäämäärä läheni vähitellen. Pezoldin ja jääkärit alkoi vallata korkea\ntunnelma. Suomalaiset olivat nyt matkalla kotiin, monet heistä kaksi\nja puolivuotisen poissaolon jälkeen, ja kotimaassa odotti heitä ihana\nja tärkeä toiminta. \"Me saksalaiset taas\", lausuu Pezold, \"olimme\nylpeitä omasta erikoistehtävästämme, täynnä iloa voidessamme palvella\ntätä oivallista kansaa, jonka edustajat me kauan sitten olimme\nsulkeneet sydämeemme.\"\n\nEquityllä siis pantiin asemalyhdyt palamaan. Ilman valoja kulkeminen,\nkuten käsky oli, ei olisi vastannut tarkoitustaan, sillä laiva\nilman sääntöjenmukaisia asemalyhtyjä olisi vartioaluksesta pitkän\nvälimatkan päässä näyttänyt epäilyttävältä. \"Equity\" kulki siis\nkäyttämällä huippulyhtyjä ja asemalyhtyjä. Kukapa olisi juuri\nEquityä epäillyt niin monien muiden laivojen joukossa! Oma harkinta\naiheutti tilanteenmukaisen päätöksen, sanoo Pezold, vaikka se olikin\nvastoin käskyä. Merenkulkija, joka on kasvatettu itsenäisesti\ntoimimaan, noudattaa korkeampaa kuria ja on ylpeä siitä. Asia oli\nkyllä oikea, mutta pieni rangaistus oli siitä kuitenkin tuleva.\nKello 10.30 illalla tuli vasemmalta näkyviin useiden laivojen\noikeanpuoleisia asemalyhtyjä. Tämän ei tarvinnut merkitä mitään\nlevottomuutta herättävää, se vain oli outoa, että laivat ilmeisesti\npitäytyivät itäänpäin, jota vastoin Ruotsin rannikon koko liikenne\nsuuntautui pohjoisesta etelään ja etelästä pohjoiseen. Mutta asia\nkävi arveluttavammaksi, kun yhtäkkiä yksi valonheittäjä suuntasi\nvalonsa \"Equityyn\" ja heti sen jälkeen toinen pyyhkäisi sen ylitse.\nEnsimmäinen ajatus oli käden käänteessä kääntyminen ja rannikolle\npitäytyminen siinä toivossa, ettei Equityä vielä oltu huomattu, mutta\nsivulyhdythän paloivat, jolloin laiva kyllä oli nähty, ja olisi joka\ntapauksessa herättänyt huomiota, jos Equityn suunta olisi muutettu,\njonka saattoi huomata jo valojen asennon muuttumisesta. Siis entinen\nsuunta oli pidettävä ja olla olevinaan huoletonna, tuli mitä tuli.\nNyt vain käsky konehuoneeseen: höyryä korkeinta vauhtia varten! Oli\noltava valmiina pakenemaan äärimmäisin voimin. Jännittävää! Mitä\noli tapahtuva? Alukset lähenevät, niitä oli komea määrä. Ilmeisesti\noli kysymyksessä venäläisten turvasaattolaivue Skagsudden ja Vaasan\nvälillä, kuten toimintakäskyssä oli huomautettu. \"Equity\" kulkee\neteenpäin näytellen täydellisesti \"suruttomuutta\". Kohta tulee\nsaattueen suunta ylitetyksi. Ilmoitus konehuoneesta: \"Höyry on\nkorkea.\" Siis rajusti eteenpäin! Jo on Equity suuntaviivalla, nyt on\nse ylitetty; vauhti on niin suuri, ettei kukaan olisi uskonut vanhan\nEquityn sellaista ennätystä saavan. Neljätoista päivää aikaisemmin\noli sen korkein vauhti ollut 9 1/2 mpenik., nyt osoittaa vauhdin\nmittari 14 1/2 mpenik. Asema on jo sellainen, että hätätilassa on\npelastus mahdollinen keinotekoisen sumun turvin. Mutta \"Equityllä\" on\nonnea, ei kukaan näy sitä seuraavan ja sen nopeus onkin sellainen,\nettä vanha, vaappuisa torpedoalus tuskin olisi sitä saavuttanutkaan.\nHyvä oli kuitenkin, ettei kilpa-ajosta tullut mitään, sillä saattueen\nollessa niin etäällä takanapäin, että Equity pian olisi voinut\nkulkea tavallista vauhtia, kone pysähtyi itsestään Merenkurkkua\nlähestyttäessä. Toisen kattilan syöttöventtiilin tiivistys oli\nnim. irtaantunut. Seurasi kiusallinen puolen tunnin pysähdys noin\npuolenyön tienoilla kello 11.30, kunnes vika oli korjattu. Jos tämä\nolisi tapahtunut neljännestuntia aikaisemmin, olisi siitä voinut olla\nhyvinkin kohtalokas seuraus.\n\nKun Equity lokakuun 31. p:nä kello 2 aamulla oli saapunut Holmön\nsaariryhmän eteläpuolelle ja kun laivan komentaja Pezold aikoi\nkulkea itäisen Merenkurkun kautta, aivan läheltä Holmötä, kuten\nSaksassa oli suunniteltu, katsoi luotsi Rönnholm velvollisuudekseen\nhuomauttaa, että mainittu _reitti oli kovin luotoinen ja\nvaarallinen_, jonka tähden hän ehdotti, että kuljettaisiin läntistä\nMerenkurkkua, Holmön ja Ruotsin rannikon välivesiä, jota reittiä\nnäillä main liikkuvat laivat tavallisesti noudattivat. Rönnholm\nolikin ensiluokkainen luotsi, joka tarkoin tunsi Merenkurkun vedet.\nPezold, joka tarkoin harkitsi syitä ja vastasyitä, ottikin varteen\nRönnholmin huomautuksen, ja näin \"Equity\" saapui onnellisesti Holmön\npohjoispuolelle Fjäderäggin majakan tienoille.\n\nLaivan uljaan komentajan Pezoldin hartioilla oli suuri edesvastuu,\nei ainoastaan laivaan ja miehistöön, vaan myös siihen suureen asiaan\nnähden, josta oli kysymys. Aseethan olivat tarkoitetut Suomen\nitsenäisyystaistelun alkuunpanoa varten, niiden piti suomalaisille\nisänmaanystäville osoittaa, että saksalaiset todenteolla halusivat\nmeitä auttaa; ja kenraali Ludendorffin sanojen mukaan tästä\naselähetyksestä oli myös saatava \"kokemuksia\".[34] Jos siis tämä\naselähetys olisi jossakin suhteessa epäonnistunut, joko niin, että\nlaiva olisi tuhoutunut miinoihin tai ettei olisi kyetty aseita\nsaamaan maihin, niin on hyvin luultavaa, että Saksan ylin sodanjohto\nei olisi ollut niinkään halukas uhraamaan saksalaisia laivoja ja\nmiehistöä näin epävarman asian hyväksi. Kaiken tämän oivalsi Pezold\nparemmin kuin kukaan muu laivassaolijoista, joten epäonnistumisen\nmahdollisuus piti häntä jännityksessä. Jääkärien rakkaus suomalaiseen\nisänmaahan ja heidän alulle panemaansa suureen asiaan oli kiistaton,\nmutta he eivät voineet käsittää yhtä hyvin kuin Pezold, mitä tämän\nmatkan epäonnistuminen Suomelle saattoi merkitä.\n\nKeskellä vaaroja ja vaikeuksia osoittautui Pezold erittäin lujaksi\nja kylmäveriseksi mieheksi -- hän olikin jo paljon kokenut sodan\nkauhujen tiellä. Kun esim. Ahvenanmerellä kohdattiin tuo ilman valoja\nkulkeva laiva ja kun jännittyneinä odotettiin, ryhtyisikö se Equityyn\nnähden joihinkin toimenpiteisiin, niin Pezold vain tyynenä arveli,\nettä \"se on kai jokin samanlaisilla salaperäisillä retkillä kulkeva\nalus -- kuin mekin\".\n\nMeidän on myös erinomaista kunnioitusta tuntien kiinnitettävä\nhuomiomme Pezoldin ainutlaatuiseen tunnollisuuteen ja uskollisuuteen\nhänen tehtävissään. -- Noiden neljän vuorokauden kuluessa, jonka\najan matkanteko Vesterölle kesti, hän tuskin lainkaan nukkui.\nSen käsityksen saivat ainakin jääkärit. Sillä joka kerta kun he\nkomentosillalle menivät -- olipa yö tai päivä -- oli Pezold aina\nvalveilla, mitä jääkärit suuresti ihmettelivät. Pezoldilla oli\nkyllä karttahytissä vuode, jolla saattoi loikoa, mutta tätäkään hän\nei tehnyt. Kerran hän kuitenkin -- oman kertomansa mukaan -- oli\nheittäytynyt pitkälleen annettuaan peränpitäjälle kompassisuunnan,\nmutta loikoessaan hän huomasi katossa olevasta kompassista suunnan\nmuuttuneen jo useita piiruja, joten hän katsoi, että kontrolli oli\naina tarpeen.\n\n\n\n\nEquityn vastaanoton valmistelut Suomessa.\n\n\nOlemme jo ennen korostaneet, että Ruotsissa maanpaossa oleva\nmaisteri _Kai Donner_ oli -- heinäkuusta 1917 lähtien -- aseiden\nhankinnan _keskeisin henkilö_. Toiselta puolen hän neuvotteli\nasioista saksalaisten viranomaisten kanssa -- omaten näiden täyden\nluottamuksen -- toiselta puolen hän valmisteli ja järjesti aseiden\nvastaanoton Suomessa, ollen läheisessä suhteessa A.K:n työjaoston\njäseneen, toimintatarmoiseen maisteri Elmo E. Kailaan Helsingissä,\nsekä yhtä kyvykkääseen ja isänmaamme itsenäisyyttä palavasti\najavaan, silloiseen hovioikeudenasessoriin (nyk. hovioikeudenneuvos\nja kihlakunnantuomari) _Harald Bouchtiin_, jota yhteyttä pidettiin\nyllä laajan salaisen kirjeenvaihdon kautta. Donnerin yhteys Bouchtiin\ntapahtui myöskin langattoman sähkölennättimen avulla, jonka\nvastaanottokoneen hän oli jääkärien välityksellä toimittanut Vaasaan.\n\nVaikka Saksasta saapuvien aselastien vastaanoton varsinaisena\njärjestäjänä Vaasan tienoilla oli asessori Boucht, joka uhrautuvasti\noli asettunut itsenäisyysliikkeemme etunenään ruotsinkielisellä\nPohjanmaalla, on meidän tässä yhteydessä myös syytä korostaa sitä,\nettä itsenäisyystoiminta Vaasan puolessa ei suinkaan perustunut\nvain sattuman varaan, nim. yksityisten aktivistien rohkeaan ja\npäättäväiseen toimintaan, vaan että se Venäjän vallankumouksen\njälkeen oli täällä saanut lujan muodon Vaasassa perustetun\n_keskusjärjestön_ kautta, jonka puheenjohtajana toimi juuri asessori\n_Harald Boucht_ ja joka siis antoi Bouchtille hänen vaikeassa ja\nmoninaisessa toiminnassaan hyvän selkänojan.\n\nToimiston puheenjohtaja _Boucht_ ja insinööri _Vikman_ toimivat\npääasiallisesti _ulkomaisten yhteyksien ylläpitämiseksi_. Ennen\nkaikkea oltiin vilkkaassa yhteydessä kotimaisten järjestöjen\nHelsingin _Aktiivisen Keskusjärjestön_ (A.K:n) ja _Sotilaskomitean_\n(M.K:n) kanssa. Suhteet ulkomaihin, Ruotsiin ja Saksaan, koskivat\nkeskusvaltojen sotapakolaisten ylikuljetusta, kuriiritoiminnan\njärjestelyä pikatiedoituksineen, aseiden salahankintaa jne. Eipä\nsiis ihme, että asessori Boucht, joka ei säästänyt askeleitaan ja\nvaivojaan, uskollisesti seurasi Uumajan etapin uljaiden merisissien\nSuomen-retkiä, ollen melkein aina heidän moottorivenettään\n\"Merrimacia\" vastaanottamassa -- vieraillen jääkäri _J. Sihvon_\nja tämän toverien kanssa heidän saaristolaisystäviensä luona.\nNäillä matkoillaan -- ja yleensä vanhana vaasalaisena -- Boucht\noli hyvin tutustunut yksivakaisiin, rohkeisiin ja isänmaallisiin\nsaaristolaisiin, niin että nämä tunsivat Bouchtin -- ja tämä taas\nheidät. Kun sitten toiminnan hetki tuli -- niin suhteessa kuin\ntoisessakin --, saattoi Boucht olla varma noiden uskollisten\nsaaristolaisten kernaasti annetusta avusta, mikä ilmeni kauniilla\ntavalla juuri Saksasta saapuneiden aselastien vastaanotossa.\n\nSaaristolaissuhteittensa avulla Boucht oli mm. löytänyt toimessaan\nvarsin taitavan ja luotettavan luotsin, Raippaluodosta kotoisin\nolevan _Karl Rönnholmin_, jonka hän ajoissa toimitti Uumajaan ja\nsieltä edelleen Saksaan, miehen, jonka jo pelkkä ulkonäkökin herätti\nsaksalaisissa viranomaisissa suurta luottamusta.\n\nVaikka Boucht oli huomattavassa asemassa oleva lakimies, ei hän\nisänmaansa pelastamiseksi ollut epäillyt astua kapinan polulle.\nHän ei ollut takertunut lain kuolleeseen kirjaimeen, vaan _lain henki,\nkoko kansakunnan yhteinen paras_, oli tullut eläväksi voimaksi hänen\nsydämessään, voimaksi, joka isänmaan puolesta ei epäröinyt uhrata\nkalleintansa -- henkilökohtaista vapauttansa ja elämäänsä.\n\nAselähetyskysymys synnytti laajan kirjeenvaihdon toiselta puolen\nDonnerin ja Bouchtin sekä toiselta puolen Donnerin ja Kailan välillä.\nViimeksimainitusta kirjeenvaihdosta julkaisemme viimeisen kirjeen,\njoka Equityn vastaanottoon nähden oli tärkein.\n\n23.10.1917 kirjoittaa Donner Kailalle: \"Ei ole luettava julki A.K:n\nkokouksessa. _Pidettävä ehdottomasti salassa_. Jollei seuraavista\nasioista muita teitä ole saapunut tieto Vaasaan, on niistä viipymättä\nsinne ilmoitettava.\n\n\"Tämän kuun 31. p:nä saapuu Vesterön saaren luo puheenalainen\naselaiva. Luotsi on matkustanut alas ja seuraa mukana perille\nasti. _Kaikki hänen kanssaan sovitut merkit on ajoissa asetettava\npaikoilleen_. Pietarsaaren luotsien täytyy samana yönä olla\nensimmäisessä paikassa voidakseen jatkaa (matkaa) pohjoista kohti.\nLaivasta tullaan antamaan seuraavat merkit: \"Ensin valkoinen ja\nsitten kahden minuutin kuluttua punainen. Vastaukseksi annetaan\nvalkoisella lyhdyllä kolme kertaa parin sekunnin väliajalla uudistuva\nmerkki.\" -- -- --\n\nAselaivan vastaanoton yksityiskohdat olivat kaikin puolin\nerinomaisella huolella järjestetyt. Tarkkojen tutkimusten jälkeen\noli aselähetyksen ensimmäiseksi vastaanottopaikaksi valittu\nMaksamaahan kuuluvan _Vesterön saaren_ länsipuolella oleva\n_Storsandviken_-niminen lahti, joka sijaitsi Vesterön talon kohdalla,\nvastakkaisella rannalla. Paikka oli lastin purkamista silmällä pitäen\nerittäin sopiva -- lahti 6 m syvä -- ja lastin sijoituspaikka hyvin\nsuojattu.\n\nAselaiva Equityn vastaanottoa varten oli Vesteröllä koossa joukko\nrohkeita miehiä, 8 tänne kokoontunutta jääkäriä ja paikkakunnan omia\nmiehiä. Kun aselaiva toi mukanaan vielä 8 \"27. Jääkäripataljoonan\"\nmiestä, jotka niin ikään tehokkaasti ottivat osaa tuon kallisarvoisen\nlastin purkamiseen, niin saatamme kuvitella, millä voimalla ja millä\npäättäväisyydellä aseet siirrettiin maihin.\n\nPaikkakunnan miehistä mainitsemme ennen kaikkea kaksi läheistä\nnaapurusta, _Simon Östmanin_ ja _Emil Westerön_. Östman oli\nBouchtin erikoinen luottamusmies, joka oli saanut toimekseen\nEquityn vastaanoton päähuollon. Emil Westerö taas oli tunnettu\naktivisti, jonka talo Merenkurkun etapin aikana oli mitä huomattavin\netappiasema, niinkuin se nytkin tuli olemaan Equityn aselastin\npurkajien ja siirtäjien viihtyisä koti.\n\nPaitsi jääkärien kuljettamia _Merrimacia_ ja _Emden II:a_\nosallistuivat Equityn lastin purkamiseen 1 noin 40 tonnin\nvetoinen kalastajakutteri, 1 pieni moottorivene sekä 3 pienempää\nkalastajamoottoria. Aseita vietiin maihin myös _Equityn\nmoottoriveneillä_, joita saksalaiset matruusit kuljettivat.\n\nLähtiessänsä Saksaan oli luotsi Rönnholm sopinut Bouchtin kanssa\nsiitä, että Jeusanin saaren lähettyvillä olevat kaksi luotoa\n_Fiskargrund_, noin 2 meripenik. Jeusanista pohjoiseen, ja\n_Berggrund_, toista meripenikulmaa Jeusanista etelälänteen, olivat\nmerkittävät ja varustettavat lyhdyillä. Edellinen oli 3 m:n syvyydessä\noleva, koko laaja pohjaluoto, jälkimmäinen taas matalan veden aikana\nnäkyvä kallio, mutta syksyllä noin jalan verran veden alla. Molemmat\nluodot olivat muuten ohjauslinjalla. Edellämainitut luodot tulivat\nasianmukaisesti merkityiksi ja varustetuiksi lyhdyillä. Lyhtyihin\nkäytiin iltaisin panemassa öljyä, jolloin ne myös sytytettiin. Tätä\njatkui sitten kerran toisensa jälkeen. Kun Bouchtilta saapui uusi\nvarma tieto aselaivan saapumisesta, lähtivät Vesteröllä odottaneet\njääkärit -- velvollisuudelleen uskollisina -- tarkastamaan lyhtyjä,\nvaikka olikin kovanlainen tuuli. Tuona muistorikkaana lokakuun 31. p:n\niltana he saattoivat kuitenkin sytyttää vain Berggrundilla olleen\nlyhdyn, sillä Fiskargrundin lyhty oli nähtävästi _tullivartijain\ntoimesta_ poistettu.\n\n\n\n\nEquityn saapuminen Vesterölle.\n\n\nEdellisessä olemme seuranneet mustan, aavemaisen aselaivamme vaaroja\ntäynnä olevia reittejä ja jättäneet sen Ruotsin aluevesille Holmön\npohjoispuolelle -- Fjäderäggin majakan tienoille. Täältä se lähti\nkello 9 aamulla liikkeelle Suomea kohti, suoraan vihollismaahan --\neipä niin, vaan vihollisen miehittämään ystävämaahan. Kello 3 ip.\nsaattoi jo kiikarilla nähdä Mässkärin majakan ja kappaleen Suomen\nrantaa. Suuri hetki, riemuhuudoin tervehditty!\n\nSaadaksensa varman maantunnun Suomen puolella Equity otti heti\nsuunnan Pietarsaarta kohti.\n\nKun Pietarsaaren tornit rupesivat näkymään, tuli kapteeni Pezold\nlevottomaksi peläten, että laiva joutuisi venäläisten näköpiiriin,\njonka tähden jälleen suuntauduttiin ulospäin. Ajetaan hyvin varovasti\npitkin matkaa ja luodataan. Kello 5 aikaan ip. on saavutettu Nygrund,\njoka on Helsingkallanista noin 10 mpenik. kaakkoon. Luotsi Rönnholm\ntarttuu nyt itse ohjauspyörään.\n\nEquityn kannella on haudan hiljaista, koneen yksitoikkoinen jyskinä\nvain halkoo ilmaa. On pimeähkö lokakuinen ilta, kuu vain heittää\nsilloin tällöin pilvien raoista valjua valoaan, jota ajoittaiset\npienet sadekuurotkin olivat omansa himmentämään. -- Sankarimme\nRönnholm, isänmaan kohtalon uhka ja kuoleman paino rinnassaan, seisoo\nohjauspyörän takana. Hänen sivullaan on laivan päällikkö, Pezold,\nsuuri vastuuntunto hänenkin kannettavanaan, samoin jääkärit henkeään\npidättäen seuraavat laivan kulkua; toimien samalla Rönnholmin\ntulkkeina.\n\nSopimuksen mukaan piti Fiskargrundin ristireimarissa olla merkkilyhty\nlaivan ohjausta varten, mutta Rönnholmin silmä ei -- enempää kuin\ntoistenkaan -- huomannut mitään valoa, mikä johtui siitä, kuten\nmyöhemmin saatiin kuulla, että tullialus \"Suomi\" oli kulkenut\nreimarin ohi ja ottanut pois lyhdyn. Equityn ohjaaminen oli kyllä\nhyvin vaikeata; laivalla oli pienin mahdollinen vauhti ja luotaaminen\nyhä jatkui. Aina välillä pysähdytään. Laiva on ahtaassa väylässä\nkahden hämärästi näkyvän luodon välissä. Tuntui siltä, kuin Rönnholm\nohjaisi laivan luotojen keskelle. Silloin Pezold alkoi epäillä,\nlöytäisikö Rönnholm lainkaan Vesterölle. Pezold sanoo myöhemmin\nmuistelmissaan: \"Tuo oivallinen, levollinen mies suokoon sen minulle\nanteeksi, että minun kärsivällisyyteni ja hermoni neljän läpi\nvalvotun yön jälkeen alkoivat pettää. Keskustelua hänen kanssaan\nvaikeutti vielä se, että sen täytyi tapahtua tulkin kautta. Kaikkiin\nkysymyksiini vastasi Rönnholm hyvin harvasanaisesti.\"\n\nKun Jeusanin luona olevan saaristomaiseman ääriviivat nyt olivat\nselvät ja Rönnholm tiesi, että kaikista kareista selvittäisiin, jos\nJeusanin ja Storstensörenin ja Björkskäretin ääriviivat näkyisivät\nerillisinä kuten pisteviiva edellisellä sivulla olevassa piirroksessa\nosoittaa, uskalsi hän -- tullen pohjoisesta -- kulkea eteenpäin\nJeusanin ja Storstensören välistä salmea kohti. Kun lähestyttiin\nJeusania -- Svartöranin seutuvilla -- suuntautui Rönnholm vähitellen\nlänteen päin noudattaen laivareittiä, ja nähtyään pian, että Jeusanin\neteläläntisen niemekkeen ohjaustaulut olivat linjassa, komensi hän\nkoneen käymään täyttä vauhtia, jotta määrätyllä kellonlyönnillä --\nklo 8 ip. -- ennätettäisiin perille. Rönnholmin annettua määräyksen\nvauhdin lisäämisestä oli Pezold vasta oikein säikähtänyt ja sanonut:\n\n\"Nyt hän ottaa kovan vauhdin, jotta me ajaisimme oikein lujasti\nkiinni\", mutta kun hän sitten oli huomannut, että Rönnholmilla\noli ohjaustaulut linjassa, hän oli ollut hyvillään ja viitaten\nsormellaan huomauttanut, kuinka tarkkaan Rönnholm noudatti tauluja.\nBerggrundilla olevasta, punaista suuntavaloa näyttävästä lyhdystä\nei Rönnholmilla ollut mitään apua, sillä tuuli oli kääntänyt lyhdyn\nsokeat sivut laivaan päin. Lyhdyn valo huomattiin vasta sitten,\nkun Berggrund oli sivuutettu. Laiva oli nyt onnellisesti selvinnyt\nJeusanin tienoilla olevista matalikoista, edeten rauhallisesti\nVesterön luoteista ja länsirannikkoa pitkin. Eikä kulunutkaan kauan,\nennen kuin Equity saattoi pysähtyä Vesterön Storsandvikenin edustalle\nkellon ollessa silloin 7.40 illalla. Paikka oli aivan suojattu,\nvaikka puhalsikin koko navakka kaakkoistuuli (7 Bf).\n\n\n\n\nAseiden maihin vienti Storsandvikenissa.\n\n\nKun laiva oli pysähtymässä Storsandvikenin edustalle 300 m päähän\nrannasta, ajoi Simon Östman sen luo voidakseen -- moottorillaan\nedellä kulkien -- ohjata sen lähelle rantaa. Laiva heittikin\nsitten ankkurin 50 metrin päähän sovitusta lastauspaikasta kello\n7.45 illalla. Vesterölle jo ennen tulleet jääkärit kiipesivät\nköysitikkaita myöten kannelle tervehtiäkseen tovereitaan. Heidät\nesitettiin myös laivan komentajalle, jolla oli terävä peloton haukan\nkatse ja jonka ahavoituneisiin, jänteviin piirteisiin oli lyönyt\nleimansa vaaroissa ja rasituksissa kehittynyt voimakas sisäinen\nryhti. Myöskin muiden vastaanottajien ja aselaivalla saapuneiden\ntervehdystä kaunisti miehekäs molemminpuolinen riemu.\n\nTämän jälkeen aloitettiin heti purkamistyöt. Joskin veneitä\nei ollut paljon, sitä ripeämmin ne liikkuivat. Laivan omat\nmoottoriveneet ottivat myös osaa työhön saksalaisten matruusien\nkuljettaessa niitä. Ranta veden rajassa oli kivikkoinen, joten sitä\noli kivillä tasoitettu, jotta raskasta lastia veneistä kannettaessa\nolisi helpommin voitu liikkua. Laivasta annettiin sitä paitsi\nlankkuja laiturin tapaista varten ja kuljetuksen helpottamiseksi.\nLastauspaikan sopivaisuudesta olemme jo ennen maininneet, se oli\nmetsän reunustama, vain hieman ulkoneva niemeke; rantametsikön\nsuojaan oli rakennettu lato, pääasiallisesti kalastustarpeita varten,\nladon välittömässä läheisyydessä oli pieni kenttä; mutta ei siinä\nkyllin, että metsä suojasi latoa ja kenttää merelle päin, vaan\nsisäpuolelle metsää vastaan oli suuri luonto vielä nostanut pystyyn\nkolmattakin metriä korkeita suuria kulmikkaita kivimöhkäleitä; nämä\nolivat hämmästyttävän lähekkäin, muodostaen mahtavan kivisuojuksen,\njoka olisi kyennyt suojaamaan tuota kallista aselastia vaikkapa\ntykistötulelta; joka tapauksessa oli niemeke niin mainiosti suojassa\nmereltä päin, etteivät ohikulkevat veneet ja laivat voineet mitään\nhuomata siitä, mitä niemekkellä tällä kertaa oli -- kaikki viittasi\nvain kuolleeseen, uinuvaan, koskemattomaan rantaan.\n\nKun lastin purkaminen oli järjestynyt ollen jo hyvässä vauhdissa,\ntunsi Pezold ensi kerran, Danzigista lähdettyään, että jännitys\noli lauennut ja helpotuksen tunne valtasi miehen, joka neljään\nvuorokauteen ei ollut edes neljännestuntia nukahtanut. Hän olisi\nmielellänsä seurannut suomalaisten ponnistuksia, mutta luonto vaati\noikeutensa -- eikä häntä tällöin myöskään tarvittu. Kello 10 illalla\nvetäytyi hän karttahyttiinsä ja heittäytyi vuoteelleen, nukkuen kello\n2:een asti aamulla, niin sikeästi, että kun hänet herätettiin, hänen\ntäytyi miettiä, missä hän oli.\n\nOsa laivasta oli pakko pitää valaistuna, jotta lastia voitaisiin\nsuunnitelman mukaan purkaa. Ruumassa, jossa useimmat Equityllä\nseuranneet jääkärit työskentelivät, pantiin kivääriniput, 10 kpl\nkussakin, patruuna- ja pistoolilaatikot ohuesta teräsvaijerista\npunottuihin lastausverkkoihin, jotka höyryllä käyvän nostokoneen\navulla nostettiin ylös ja siirrettiin laivan kupeella odottavien\nveneiden ulottuville; nostokoneiden jyrinää ei voitu kokonaan\nvaimentaa, joskaan kalisevia kettinkejä ei käytetty, vaan sen\nsijaan teräsvaijereita; miestenkään huutoja ei voitu täysin\ntukahduttaa. Vene veneen jälkeen täyttyi laivan antimista, jotka\n_soutamalla_ vietiin rantaan ja rantalaiturille, toisten kantaessa\nniitä etemmäksi. Räjähdysaineet sytytystarpeineen pantiin latoon;\nkiväärit ja panoslaatikot ym. ladottiin hyvään järjestykseen ladon\nedessä olevalle aukeamalle, jonne vähitellen muodostui pienoinen\nsotatarvekumpu, joka osaksi vielä peitettiin havuilla. Koska\naikaisemmin on Equityn ottama lasti tarkoin selostettu, tyydymme\nnyt vain mainitsemaan, että 150 tonnia käsittävästä lastista\nvietiin Vesterölle maihin noin 80 tonnia. Näinkin suuren ase- ja\nsotatarvemäärän sijoittaminen niemekkeen suojaan ei ollut niinkään\nhelppoa, sillä kaikki rannalle saatu oli kannettava määräpaikkaan.\nMainittakoon sekin, että kun Equityn moottoriveneet, johtuen siitä,\nkuinka kovassa lastissa ne olivat, eivät uskaltaneet tulla aivan\nrantaan, täytyi jääkärien toisinaan kahlata suolivyötä myöten vedessä\nniiden lastia vastaanottaakseen. -- Lastin purkamispaikka muistutti\nmuuten täydellistä satamaa, jossa työskenneltiin yövuorolla.\n\nKun lastin purkaminen oli kestänyt suunnilleen 6 tuntia, niin\nEquityn ruumaluukut suljettiin, nostopuomit laskettiin alas ja valot\nsammutettiin laivan hankkiutuessa lähtemään. Aamutunnit olivatkin jo\nalkaneet, joten laivan täytyi taas pimeän turvin siirtyä päiväksi\nRuotsin aluevesille voidaksensa seuraavana iltana olla toisessa\nmääräpaikassa, Luodon saaristossa. Tätä varten olikin Vesteröllä\nEquityyn noussut pankinjohtaja _Wilhelm von Essen_ ja kaksi varmaa\ntilapäisluotsia, konttoristit _Frans Härmälä_ ja _Walter Öström_,\njotka hyvin tunsivat Luodon saariston vedet. Myöskin pankinjohtaja\nvon Essenin lanko seurasi mukana.\n\nEquityllä saapuneista 8:sta jääkäristä jäi kolme Vesteröhön. He\nottivat sotatarvevaraston vartioinnin, puolustuksen ja tarpeen tullen\nhävittämisen vastuulleen. Mutta viisi jääkäriä, niiden joukossa\nkomennuskunnan päällikkö Heiskanen, seurasivat Equityä Luotoon asti.\n\nEnnen Equityn lähtöä oli vielä yksi pulma selvitettävänä. Luotsi\nRönnholmin oli nimittäin kuljetettava laiva sisäväylää pitkin\ntakaisin avomerelle -- samojen lukuisten matalikkojen lomitse kuin\nhän sen oli tuonutkin. Mutta kuka toisi hänet takaisin? Ei ollut\nhelppo löytää moottorivenettä, joka olisi lähtenyt Equityn mukaan\nmerelle, sillä melkein kaikki veneet olivat jo poistuneet ja pari\npaikalla vielä olevaa venettä tekivät lähtöä. Jääkärien veneetkin\nolivat epäkunnossa. Vihdoin suostui toinen venekunta lähtemään laivan\nhinaamana merelle sillä ehdolla, että jääkäri _J. Sihvo_ tulisi\nmukaan.\n\n\n\n\nEquity palaa Ruotsin aluevesille ja taas Suomen puolelle.\n\n\nKun Vesterölle jätetyille jääkäreille oli sanottu sydämelliset\njäähyväiset, \"Equity\" nosti ankkurinsa täsmälleen klo 2.30 aamulla\nja lähti -- valot sammutettuina -- merelle. Mukana seuraavassa\nvesteröläisessä moottoriveneessä oli vain kolme miestä. --\nBerggrundilla oleva lyhty lepatti vielä heikkoa punaistansa laivan\nsivuuttaessa sen ja jatkaessaan matkaansa avomerta kohti. -- Oli jo\nkuljettu Hällgrundin ohi, kun laivalta annettiin merkki, että luotsi\noli valmis tulemaan alas. Vene siirrettiin laivan viereen ja\nsopivalla hetkellä kello 3.30 aamulla luotsi pudottautui siihen\nonnellisesti.\n\nRönnholm oli yöllä ollut kohtalaisen pirteä, mutta nyt, kun\nhän oli tehnyt tehtävänsä ja jännitys oli lauennut, hän oli\njokseenkin väsyneen näköinen. Puhumatta montakaan sanaa hän katseli\nympärilleen veneessä, huomasi sen, jota etsi, koneen \"pressun\",\notti sen mukaansa veneen keulaan, kyyristyi sen alle suojatakseen\nitseään kaakkoismyrskyä vastaan, sillä hänellä oli muutenkin kovia\nvilunkouristuksia.\n\nVene teki kierroksen ja sen keula suunnattiin Vesterötä kohti.\n\nSaavuttuaan Vesterön kylän rantaan olivat miehemme kylmän\nkohmetuttamina kankeita kuin pölkyt -- varsinkin venettä ohjannut\njääkäri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun luotsi Rönnholm Svartöranin tienoilla oli jättänyt Equityn,\najoi se täysin konein venäläisten vartioaseman Stubbenin majakan\nohi ja otti suunnan Ruotsin puolen Fjäderäggin majakkaa kohti. Kova\nkaakkoinen puhalsi ja meri aaltoili ankarasti, satoi ja oli usvaista.\nTarkoitus oli saada senpuolen maamerkeistä tarkka suunta laivalle.\nMutta tästä oli pian luovuttava lännessä ilmenneen savupilven vuoksi,\njoka viittasi laivaan -- tosin kaukana olevaan. Pezold ei halunnut\najaa eteenpäin, sillä jos laivan näköpiirissä olisi täytynyt tehdä\nsuunnanmuutos itään, olisi se herättänyt huomiota. Tätä välttääkseen\nhän päätti nyt jo (kello 11.15) tehdä käännöksen, ennenkuin se\nvastaantulijan taholta saatettiin huomata. Equity lähti siis hitaasti\nkulkemaan toisen kerran Suomea kohti. Noin kello 3 aikaan ip. tulivat\nSuomen rannikon majakat näköpiiriin. Equity oli jo aikaisemmin\npanettanut \"Miran\" nimikilven sivuunsa ja laivalla olevat suomalaiset\nkehoittivat Pezoldia käyttämään myös Venäjän kauppalippua, joka vielä\nkäännettiin ylösalaisin, niin että punainen tuli ylimmäksi väriksi.\nNäin siis saksalainen sotalaiva käytti Venäjän vallankumouslippua!\nTarkoitus pyhitti keinon -- pääasia oli, että Suomi saisi aseita\npäästäkseen irti, ei vain vallankumouksen Venäjästä, vaan Venäjästä\nyleensä.\n\n\n\n\nEquityn vastaanoton valmistelut Pietarsaaren puolessa.\n\n\nPietarsaarelainen aktivisti, pankinjohtaja _Wilhelm von Essen_, jonka\nsyyskuussa 1916 santarmien ahdistamana oli täytynyt jättää isänmaansa\nja joka seuraavan vuoden elokuun loppupuolella oli vanhempainsa\nseurassa palannut Jepualle, sai isänmaan asioissa liikkeellä olevalta\nmaisteri _E. E. Kailalta_ tietää, että saksalaiset olivat vihdoinkin\npäättäneet lähettää Suomeen aseita, jota varten oli suunniteltava\nhyvät lastinpurkauspaikat.\n\nSopivaa aseiden vastaanottopaikkaa etsittäessä Wilhelm von Essen\nasettui nyt jääkäri Sten Holmin langon, pietarsaarelaisen liikemiehen\n_Axel Holmströmin_ ja insinööri _Erik Schaumanin_ yhteyteen, jotka\nmolemmat selittivät olevansa valmiit toimimaan.\n\nKun avomeren äärellä oleva _Tolvmansgrundet_ oli katsottu\nsopivimmaksi aseiden purkamispaikaksi Luodon saaristossa, lähti\nErik Schauman yhdessä konttoristien _Frans Härmälän_ ja _Valter\nÖströmin_ kanssa vielä lähemmin tutkimaan, mikä kysym. olevan saaren\nkohta olisi vastaanottopaikaksi parhain, ja luotaamalla tutkimaan\nFlaskskärin ja Tolvmansgrundetin välisen lahden syvyyssuhteet, jotta\nHärmälä ja Öström, jotka sittemmin tulisivat toimimaan luotseina\naselaivan pyrkiessä määräpaikkaansa Luodon saaristossa, olisivat\ntäysin selvillä kaikesta.\n\nNoin viikkoa myöhemmin Holmström ja Schauman ilmoittivatkin, että\nkaikki oli järjestyksessä aselastin vastaanottamista varten, luotsit\nhankittu, samoin luotetut vastaanottajat, ja että Tolvmansgrundet\nLuodon ulkosaaristossa oli lopullisesti valittu aseiden\nmaihinvientipaikaksi.\n\nLuodossa, Pietarsaaressa ja Pietarsaaren maaseurakunnassa\nvalmistauduttiin nyt päättävästi aselastia vastaanottamaan. Tieto\nsiitä, että aseita oli tulossa, sai isänmaalliset miehet ja mielet\nliikkeelle, kaikki olivat valmiit milloin tahansa lähtemään aselaivaa\nvastaan ja olemaan apuna aseiden maihintuomisessa -- huolimatta\nsiitä, että venäläisiä vartiostoja ja niiden asettamia vahtisotilaita\noli tärkeimmissä liikekohdissa, kuten Alholman laivarannassa,\nMässkärin luotsipaikalla, Luodon Kackurissa ja Krokissa ym.\n\nEquityn vastaanoton väsymätön puuhaaja pankinjohtaja Wilhelm von\nEssen oli ennen lähtöään Vesterölle varmuuden vuoksi hälyyttänyt\nliikkeelle myös _Lapuan miehiä_.\n\nNämä eivät antaneetkaan kahdesti käskeä itseään, kun niin tärkeä\nasia oli kyseessä.\n\nKaikki vastaanottajat, nuo lujat ja isänmaalliset miehet -- ketkä\nkirvesmiehiä, kalastajia, talollisia ja talollisten poikia, ketkä\ntehtaiden ja pankkien johtajia, tohtoreita, insinöörejä, liike- ja\nvirkamiehiä, konttoristeja, olivat veneineen asettuneet paikoilleen,\nkaikki oli hiljaa, ei hiiskahdustakaan, mitään ei näkynyt, kaukainen\nulkosaaristo ei lainkaan poikennut entisestään. Mutta jotakin suurta,\nsalaperäistä, ihmeellistä oli sittenkin ilmassa -- ja ennen kaikkea\nuljaiden miesten sydämissä -- miesten, joita eivät erottaneet\nmitkään sääty-, luokka-, toimi- ja kielirajat, vaan joiden kaikkien\nsydän sykki yhtä voimakkaasti ja lämpimästi isänmaalle. Tuo jylhän\nmajesteetillinen karu luontokin näytti liittoutuneen miesten kanssa,\njotka seurauksia pelkäämättä olivat valmiit uhraamaan kaikkensa.\n\nTolvmansgrundetin metsäinen kalliomaisema oli valmis kätkemään\nsuojaansa aavemaisen aselaivan, jota kaikki henkeään pidättäen\nodottivat. Myöskin illan hämärä peitti ystävälliseen vaippaansa\nrohkeiden miesten toimet.\n\nEquity jatkoi uljasta kulkuaan. Mieliala laivalla oli hyvin\ntoivehikas ja Pezoldin luottamus asian onnistumiseen oli melkoisesti\nnoussut, sillä olihan Equity edellisenä iltana erinomaisesti\nsuoriutunut tehtävästään Vesteröllä. Laivalla tosin ei ollut\nammattiluotsia, mutta sen sijaan nuo aikaisemmin mainitut\npietarsaarelaiset nuoret miehet tunsivat hyvin reitin ja, kuten\ntiedämme, olivatpa tehneet syvyysmittauksiakin Tolvmansgrundetin\nja Flaskskärin välisessä lahdessa, jonne laiva oli ohjattava,\nja todenneet, että lahti oli taatusti syvä, joskin semminkin\netelämpänä verraten ahdas -- niin suuren laivan kuin Equityn\nkääntymismahdollisuuksia silmälläpitäen. Reitti oli myöskin aivan\nselvä, sillä Tolvmansgrundet (Helsingören-Steg), joka tällä kertaa\noli retken päämäärä, oli aivan avomeren laidassa.\n\nJoukko vastaanottajia, insinööri _L. Gellin_ ja Lapuan miehet olivat,\ntaivallettuaan läpi saaren juuri parahiksi, kello 5 aikaan illalla\nsaapuneet Tolvmansgrundetin pohjoiskärkeen ja valinneet itselleen\nsopivan tähystyspaikan, ruveten tarkkailemaan avomerta, jonka yli\nlaivan tiedettiin kulkevan. Ei kuitenkaan erikoisemmin hätäilty,\nsillä saatujen tietojen mukaan laivan piti saapua perille vasta\nklo 9 aikaan illalla. Mutta kun ei ollut muutakaan tehtävää, niin\nsilmä vain etsi kaivattua. Eikä aikaakaan, niin illan hämärtymisestä\nhuolimatta klo 5 tienoissa iltapäivällä miehemme olivat etäällä\nhuomaavinaan mustan liikkuvan pisteen, joka lähenemistään läheni\nlännestä päin, kunnes jo laivan ääriviivatkin rupesivat vähitellen\nselvenemään. Laivan ilmeneminen herätti ensin jonkin verran sekavia\ntunteita, sillä Equityn piti tulla noin kolme tuntia myöhemmin, joten\ntulija olisi myös saattanut olla vihollisen aluksia. Pian kuitenkin\nusko voitti epäilykset, ja kun laivan valomerkit rupesivat näkymään,\noli asia selvä ja vastaanottajien riemu kuvaamaton.\n\nSeurueella oli tärkeä tehtävä, nim. sovittujen valomerkkien antaminen\nEquitylle. Ne olivat samat kuin Vesterölläkin käytetyt.\n\nNiin pian kuin laivan antamat merkit todettiin oikeiksi, oltiin siis\nvalmiit antamaan vastaanottajain tervehdys: kolme lyhyttä valkoista\nvalomerkkiä parin sekunnin väliajoin. Kun vastaanottajat olivat\nuseasti toistaneet valomerkkien annon, seurasi satamaan ohjausmerkin\nanto, nimittäin valkoisen värin näyttäminen joka viides minuutti\nmutta tätä ei tarvinnut toistaa, sillä laiva osasi luotsiensa avulla\nrantaan muutenkin.\n\nKuten tiedämme, olivat Härmälä ja Öström täysin perillä väylästä ja\nsiitä, että Tolvmansgrundetin itäpuolella oli syvää ja selvää vettä.\nTästä saakin selityksensä se, että aselaiva läheni kovaa vauhtia,\njoten vastaanottajat olivat huolissaan, että laiva ajaisi liian\nlähelle lahdenpohjaa. Kaikki sujui kuitenkin onnellisesti, ja Equity\nasettui ankkuriin noin 200 metrin päähän rannasta Tolvmansgrundetin\nkoillispuolelle -- suojaavien kallioiden tienoille, joten lännen\npuolella avautuvalle avomerelle ei näkynyt mitään siitä, mitä\nkoillispuolella puuhattiin. Equity saapui suojaiseen lahdelmaansa\nklo 5.30 illalla marraskuun 1. p:nä. Kun aselaiva oli heittänyt\nperä- ja keula-ankkurinsa, ei tuuli päässyt sitä siirtämään. Osa\nvastaanottajista meni ensin Equityn komentajaa ja jääkäreitä\ntervehtimään.\n\n\n\n\nAseiden maihinvienti Tolvmansgrundetille.\n\n\nLastin purkaminen aloitettiin heti. Pian olivat myös saaren kupeille\npiiloutuneet pienemmät ja suuremmat moottoriveneet toimintahaluisine\nmiehineen Equityn ankkuripaikalla, joten syntyi eloa ja liikettä\nlaivajättiläisen ympärillä. Saksalaisella täsmällisyydellä ja\nsaksalaisten komentosanojen kaikuessa ryhdyttiin kuumeiseen\ntyöhön. Suuressa hälinässä ja äärimmilleen jännittyneen mielialan\nvallitessa sattuu toisinaan harmillisia kommelluksia -- niinpä\nnytkin. Lastauksen alussa nostokurkia kuntoon laitettaessa sattui\nmuuan onnettomuus, josta oli seurauksena pitkä höyrypillin ulvahdus.\nTämä oli tietenkin hyvin kiusallinen ja säikähdystä synnyttävä\njuttu, sillä Krokin kylässä olevat vihollisen vartiot eivät olleet\nkovinkaan kaukana. Pimeys suojasi kuitenkin, sillä tunnettuahan on,\nettä venäläinen ei juuri hevin pimeässä toimi. Laivan päällikön\nkylmäverisyys ja terävät komentosanat saivat tapahtuneen pian\nunohtumaan. -- Vaikka, kuten tunnettua, höyrynostokurjet käyttivätkin\nkolisevien kettinkien asemasta teräsvaijereita, synnyttivät ne\nsittenkin melkoista kitinää, samoin airojen loiske ja miesten huudot\naiheuttivat jonkin verran melua, joskin hiljaisuutta tavoiteltiin.\nMutta onneksi oli ryssien uni sikeä, joten he nähtävästi eivät\nkuulleet mitään epäilyttävää. -- Laivassa saapuneet viisi\njääkärikomennuskuntaan kuuluvaa jääkäriä, ottivat myös osaa yhteisiin\nponnistuksiin. Monien moottoriveneiden lukua lisäsivät myös Equityn\nkaksi omaa moottorivenettä, jotka toimivat hyvin vinhaan. Voimme sanoa,\nettä vastaanottajia oli varsin lukuisa joukko, noin viitisenkymmentä\nmiestä, saksalaisia matruuseja lukuun ottamatta. Ja sittenkin, kuten\nluonnollista, pidettiin kovaa kiirettä aseita ja patruunalaatikoita\nlaivasta purettaessa. Monta patruunalaatikkoa putosi kiireessä\nmereen, mutta sille ei mahtanut mitään. -- Rantaa oli täälläkin\nkoetettu tasoittaa kivilohkareilla ja Equitystä annetuilla\nlankuilla, jotta veneissä tuotu lasti helpommin saataisiin\nmaihin, ranta kun oli kovin kivikkoinen. Tiedämme, että Equityn\nlastin 150 tonnista purettiin noin 80 tonnia Vesterölle, joten\n70 tonnia tuli Luodon osaksi. Lastista sijoitettiin suurin osa\nlaivan ankkuripaikan lähelle, Tolvmansgrundetille. Rannalla oli\npieni lato, joka pian täyttyi kiväärinpuista ja teräaseista. Ladon\nsivuille ja sen lähellä olevaan metsään pinottiin patruuna-,\nkäsikranaatti- ja käsiaselaatikoita, konekiväärejä, moottoripyöriä,\nbensiinitynnyreitä ym.\n\nErään luotolaisen 35 tonnia vetävään proomuun lastattiin huomattava\nmäärä kiväärinippuja, patruuna- ym. laatikoita. Tämä proomu oli hyvin\ntärkeä tekijä, sillä se joudutti laivan tyhjentämistä sangen suuressa\nmäärässä, siihen kun voitiin tavarat sijoittaa erittäin nopeasti.\nSen lasti purettiin samana aamuna erään Krokönvirrasta pistäytyvän\nlahdelman rannalle.\n\nJa kun vapaasti käytettävänä olevaa rommitynnyriäkin oli yön kuluessa\nkoetettu tyhjentää, mikä vilustuneille miehille oli suoranainen\nlääke, oli laivan lasti purettu illalla kello 10.45:een mennessä.\nViimeiseksi poistuivat Saksasta tulleet jääkärit.\n\nLapuan miesten mukana seuranneet jääkärit jäivät toistaiseksi\nTolvmansgrundetin asevarastoa vartioimaan.\n\nPezold oli alussa ollut huolissaan, miten \"Equity\" voisi niin\nkapeassa lahdessa kääntyä, mutta taitavan manövreerauksen avulla\nse kääntyi mainiosti. Sydämellisten molemminpuolisten jäähyväisten\njälkeen musta, valoton sotalaiva hävisi rohkeine päällikköineen ja\nmiehistöineen syysyöhön --\n\nJa Tolvmansgrundetin rannalta kaikui voimakas eläköön huuto:\nSaksalle, sen keisarille ynnä Equityn erinomaiselle komentajalle.\n\nJo ennen keskiyötä marraskuun 2. p:ää vastaan 1917 oli Luodon\nsaarilla hiljaista ja kuollutta, kuten ennenkin. Ulkona pauhasi\nalkava myrsky, vain vartiat valvoivat konekiväärinsä ääressä ja\nrantametsässä häämöttivät havuilla peitettyjen aselaatikoitten\nkorkeat rivit.\n\n\n\n\nAseiden siirto Tolvmansgrundetilta ja Vesteröltä turvallisempiin\npaikkoihin -- valkoisen rintaman hyväksi.\n\n\nAseet oli täten onnellisesti saatu maihin kummassakin määräpaikassa ja\nsuuri työ oli joka tapauksessa tehty, mutta oli luonnollista, että\nasia ei ollut vielä muuta kuin puolivälissä. Näitä kallisarvoisia\nsotatarvevarastoja ei voitu jättää kaukaisiin meren saariin\npitkäksikään aikaa, sillä niiden osaksi olisi saattanut tulla\nmonenlainen tuho. Vihollinen olisi ne ehkä keksinyt joko suorastaan\ntai epäisänmaallisten tiedoittajien kautta, jotka sattumalta olisivat\nvoineet päästä varastoista selville. Aseet ja patruunat ym. tavarat\noli siis _kiireellisesti_ vietävä muualle ja joka tapauksessa\nsaatettava varmaan talteen. Samat uljaat miehet, jotka veivät aseet\nEquitystä maihin, pitivät myös huolen siitä, että ne kiireimmiten\nsiroteltiin ensinnä pienehköinä erinä sinne tänne saaristoon ja\npeitettiin visusti, jotta ne sittemmin varsinkin talvikelin aikana\nvoitaisiin siirtää taattuihin paikkoihin ja varmoihin käsiin.\nKummassakin lastinpurkamispaikassa meneteltiin myös siten, että\nviimeiset laivasta otetut erät vietiin suoraa päätä vastaanottajien\nomiin kätköihin, mistä ne sitten joutuivat valkoisen rintaman\nkäytettäviksi. Aseiden siirtäminen ei ollut suinkaan helppoa, sillä\nse ei ensinkään voinut tapahtua päivällä, vaan pimeinä syysöinä sekä\nvuodenaikaan, jolloin syysmyrskyt raivosivat. Tarvittiin siis lujia\nveneitä ynnä lujia ja pelottomia miehiä, jotka tarkkaan tunsivat\nkulkuväylät voidakseen pimeässä ajaa ja luovia reiteillä, jotka\nkaartelivat luotojen ja karikoiden kupeita tai pujotteleivat kivien\nlomitse -- usein rajussa ilmassa, joka pyrki pirstoamaan veneen sekä\ntuhoamaan kallisarvoisen lastin, josta miehillämme oli enemmän huolta\nkuin itsestään.\n\nNoin kolmen viikon aikana aseiden vastaanotosta lukien, kun vielä\noli avovettä, Luodon, Pietarsaaren ja Kokkolan puolen miehet ynnä\nkruununkyläläiset olivat aseita siirtelemässä joko erinäisiin\nturvattuihin paikkoihin saaristossa tai mannermaalle.\n\nTalvikelin tultua täytyi Luodon miesten käydä kätköpaikoistaan\nsaaristossa antamassa aseita kauempaa tuleville noutajille, ja\nmääräyksen saatuaan he itsekin kuljettivat niitä milloin mihinkin.\nPimeys ja lumipyry olivat parhaat liittolaiset, sillä pimeys esti\nvihollista näkemästä ja lumipyry peitti jäljet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEquitystä _Tolvmansgrundetille jääneet viisi jääkäriä_ odottelivat\nLuodossa (Larssmo) muutaman päivän sopivaa lähtötilaisuutta ja\nsiirtyivät pian Etelä-Pohjanmaalle, jonne joksikin ajaksi saapuivat\nmyös heidän Vesterölle jääneet toverinsa. Tänne jääkärit olivat\nerittäin tervetulleet suojeluskuntia järjestämään ja harjoittamaan\nynnä kaikenlaiseen vapaussodan järjestelyyn, sillä ilmeinen sodan\ntuntu oli ilmassa. Voidaan sanoa, että valkoisessa Suomessa oli yhtä\nsuuri jääkärinälkä kuin asenälkäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVesteröltä taas siirrettiin aseet suureksi osaksi _Koivulahden_\n(Kvevlaks) ja _Maksamaan_ (Maxmo) rannikolle, mistä taas _Vöyrin_\nmiehet kävivät niitä noutamassa sisämaahan jaettaviksi. Osa\naseita vietiin myös Vaasan puoleen ja _Raippaluodon_ miesten\nkätköpaikkoihin. -- Ilmitulemisen mahdollisuutta silmälläpitäen ei\nVesteröllä viivytelty päivääkään asetarvevaraston hajoittamista ja\nsiirtämistä mannermaalle. Aseiden kuljetus olikin täällä erittäin\nhyvin järjestetty ja likipitäen kahdessa viikossa suoritettu.\nPääasiallisesti suoritti tämän työn 10 venekuntaa.\n\nMatka Vesteröltä Koivulahden Vassorin kylään oli noin 30 km. Aseita\nKoivulahden ja Maksamaan rannikolle kuljetettaessa meneteltiin muuten\nseuraavasti:\n\nVeneet kuormattiin iltapäivällä ennen hämärän tuloa asekätköpaikan\nläheisyydessä. Illan hämärtyessä lähtivät ne liikkeelle, seuraten\nkaikki toisiaan, ollen sateessa ja pimeässä joskus toisiinsa\nkiinnitetytkin sekä saapuen mikä Maksamaahan, mikä Vassoriin ja mikä\nminnekin riippuen sopimuksista rannikolla olevien vastaanottajien\nkanssa; siitä riippui myös, kuinka monta venelastia kulloinkin\ntoimitettiin rannikolle -- välistä lähetettiin vain yksi tai\nkaksi venelastillista. -- Aamupäivällä kuljettajat nukkuivat,\nja iltapäivällä alkoi taas tuo salainen toiminta. Mainittakoon\nsekin, että aseiden rahtaaminen tapahtui mieluimmin sadesääliä ja\npimeässä, jolloin tiedettiin paikkakunnalle sijoitettujen ryssien\nvisusti pysyvän asunnoissaan; mm. kirkkaanpuoleista kuunvaloa oli\nkartettava. -- Kaksi etapille komennettua jääkäriä, Edvard Wik ja\nJohannes Björkman, sekä jo mainitut Simon Östman ja Emil Westerö,\nkaikki paikkakuntalaisia, olivat mestareita pimeässäkin ohjaamaan\nveneitä karikoiden läpi ja kapeista salmista. Heidän ja yleensä\nsaaristolaisten apu tässä suhteessa oli ehdottoman tarpeellinen.\nMyöskin Vesterölle kokoontuneet toisetkin jääkärit ottivat\ntehokkaasti osaa, ei ainoastaan aseiden vartioimiseen, vaan myös\nniiden kuljetukseen paikkakuntalaisten kuitenkin toimiessa luotseina.\n\nKenenkään osuutta väheksymättä uskallamme kuitenkin väittää, että\naselastin maihinviennin onnistuminen Vesteröllä ja sen siirtäminen\nmanterelle oli jääkärien ja aktivistien suuri teko ja jääkärihengen\nhedelmä. Ei niin, että he yksin olisivat suorittaneet työn, sillä\nse kaipasi kyllä johtajia ja se kaipasi kansan ymmärtämystä ja\nvoimakasta tukea. Olemme huomanneet, että Vesteröllä oli mukana\n16 jääkäriä, joiden pelkkä läsnäolo jo oli omansa isänmaallisesti\nsuggeroimaan muut, oli omansa vielä enemmän antamaan rohkeutta ja\npäättäväisyyttä ottamatta lukuun sitä, että he samalla tarmokkaasti\nottivat osaa työhön. Osa näistä jääkäreistä oli myös seisonut\naselaivan erinomaisen komentajan Pezoldin sivulla, joka antoi\nheidän ymmärtää, että ratkaisevassa tilanteessa hän luotti vain\nheihin. Jääkärit olivat Vesteröllä ottaneet myös huomattavasti\nosaa vastaanoton esitöihin -- ja jääkäri se oli, joka aselaivan\nlähtiessä vielä parin rehdin saaristolaisen avustamana teki viimeisen\npalveluksen käydessään myrskyävän meren ulapalta Equitystä noutamassa\nluotsi Rönnholmin, tuon isänmaahansa nähden suuresti ansioituneen\nmiehen.\n\nJa varsin huomattavaa oli myös se, että vastamainitut, Koivulahden\npitäjästä kotoisin olevat jääkärit, veljekset Edvard Wik ja\nJohannes Björkman olivat kylväneet jääkärihenkeä ja miesten\nmieltä saaristokansan sydämeen, niin että kun aseita sitten\nsiirrettiin rannikolle, useimpien Koivulahden kyläkuntien melkein\nkoko mieskuntoinen väki oli Equityllä tuotuja aseita turvallisiin\npiilopaikkoihin viemässä ja niitä kantamassa. Tästä huomauttamalla\nemme suinkaan väheksy Vaasasta länteen ja pohjoiseen ulottuvan\n_ruotsinkielisen rannikko- ja saaristoalueen_ erinomaisen kansan\nrohkeata ja lämmintä suhtautumista jääkäriliikkeeseen, kuten\nEtelä- ja Keski-Pohjanmaan jääkäriliikkeen historiassa olemme\nosoittaneet.\n\nMutta mitä on sitten tuo taikamainen _jääkärihenki_, josta olemme\nniin usein maininneet? Se on sitä, mitä vanhat kreikkalaiset\nkuvailivat sanoessaan: \"_Joko voittajana tai kilvellä kotiin._\" Se\ntietää isänmaataan rakastavan nuoren miehen sellaista itseuhria, että\ntaistelussa on joko _voitettava tai kaaduttava -- silmämääränä\nvain isänmaan etu_. Jääkärihenki on se _epäitsekäs jumalkipinä_\nSuomen kansan sydämessä, jota ilman ei tätä kansaa, sen isiltä\nperittyä uskoa ja sen yhteiskuntajärjestystä enää olisi olemassa,\nvaan se olisi poljettu pohjattomaan suohon -- vihan ja valheen\nkylmään hetteeseen. Tämän hengen, tämän jumalkipinän saivat jääkärit\nlahjaksi ylhäältä -- ja tästä johtuu, että se teko, joka on heidän\ntakanaan, on mitä kunniakkain.\n\nKauniisti laulaakin heistä tunnettu runoilijamme V. A. Koskenniemi:\n\n    On elämämme lyhyt päivä vain\n    ja iltaan mont' ei hetkeä oo vaille,\n    mut kautta aikain mittaamattomain\n    ei laske kunnianne päivä maille,\n    te Suomen suvun sydän sytytetty,\n    te miekka vapaudelle pyhitetty.\n\n\n\n\nEquityn paluu ensimmäiseltä retkeltä.\n\n\nKeskiyön tienoissa marraskuun 2. päivää vasten 1917 Equity jätti\nLuodon saariston tarvitsematta mitään luotsia apunaan, sillä avomeri\noli aivan Tolvmansgrundetin takana.\n\nYlpeänä kynti aselaiva Pohjanlahden ulappaa Ruotsin puolen\n\"Stor-Fjäderäggiä\" kohti kääntyen sitten etelään tuttua väylää\nläntisen Merenkurkun kautta, Ruotsin rannikkovesiä edelleen\nnoudattaen.\n\nSitten otettiin suunta Gotska Sandöhön Svenska Högarne ollessa\nsuoraan takana. Laivan vasemmalla puolen miinoja -- oikealla luotoja.\nYht'äkkiä rysähtää ankara sysäys laivan sivua vasten. Silmänräpäyksen\nkestävä ajatus panee arvelemaan, että on tapahtunut onnettomuus,\nmutta laiva ei ollut syöksynyt karille eikä myöskään ollut seurannut\nmiinaräjähdystä. Silloin tutkittiin kaikki paikat, mutta mitään\nvahinkoa ei voitu todeta. -- Nähtävästi oli Equity törmännyt yhteen\njonkin vedenalaisen kanssa. Kello 7 illalla oltiin jo Farön tienoilla.\n\nMatkaa jatkettiin, ja kello 5.10 aamulla tulivat Libaun tulet\nnäkyviin -- kotimaan ranta häämötti ja rohkeutta ynnä voimia kysyvä,\nperin vaaranalainen tehtävä oli suoritettu. Equity ankkuroi Libaun\netusatamaan sunnuntaina 4.11. kello 7 aamulla, sillä hiilivarastoa\noli täydennettävä 25 tonnilla. Tämä Libauhun poikkeamisen aihe oli\nmyös hyvin tervetullut sekä laivan komentajalle että miehistölle,\nsillä lepo oli heille välttämätön. Varsinkin laivan komentaja ei ollut\n6 1/2 vuorokauteen nukkunut muuta kuin 8 tuntia yhteensä.\n\nMarraskuun 6. p:n aamulla Equity saapui Danzigiin ja kiinnitettiin\nkello 8.30 Keisarillisen telakan laituriin.\n\nAselaiva Equityn ensimmäisen retken onnistumisella oli Suomelle\ntodella _mitä ratkaisevin merkitys_. Ensinnäkin oli maamme saanut\naseistuksen, vaikkapa vähäisenkin, _jota ilman vapaussotamme ei\nolisi saattanut alkaa_. Ja toiseksi retken onnistuminen oli todella\nlisännyt Saksan vaikutusvaltaisten piirien harrastusta Suomen asiaan,\nmikä ilmeni mm. siinä, että heti tämän jälkeen ruvettiin uusia\naselähetyksiä toimittamaan Suomeen.\n\n\n\n\n\nU. C. 57:N SUOMEN-RETKI.\n\n\nKun elokuun aselähetyksistä 1917 oli Suomen valmistumattomuuden\ntähden ollut luovuttava, oli Saksan ylin sodanjohto pääasiallisesti\nKeskusvaltojen etuja silmälläpitäen tehnyt ratkaisevan\npäätöksen Suomen auttamiseksi, sillä paitsi sitä, että se tunsi\nmyötämielisyyttä Saksan kulttuuripiiriin kuuluvaa pientä pohjolan\netuvartiota kohtaan, joka itsenäisyytensä saavuttamiseksi oli valmis\nuhraamaan kaikkensa, mistä juuri jääkäripataljoona oli ylväänä\nja pysyvänä muistuttajana, se käsitti, että Saksa saisi Suomen\nkansasta uskollisen ja sen mainiota sotilasainesta silmälläpitäen\nmyöskin sangen huomattavan liittolaisen sekä samalla lujan\ntukikohdan muodostumaisillaan olevan uuden itärintaman syntymisen\nehkäisemiseksi. Ja koska olosuhteet syksyn 1917 kuluessa olivat\nSuomessa siksi kärjistyneet, että sota ei ollut vältettävissä, katsoi\nSaksan ylin sodanjohto hetken tulleen yhä lähettää Suomeen aseita ja\nsodassa tarvittavia räjähdysaineita.\n\nKun apusotalaiva Equityllä suoritettu ensimmäinen aselähetys oli\nerittäin hyvin onnistunut, päätettiin heti lähettää Etelä-Suomeen\nkäsiaseita ja räjähdysaineita ym. U. C. 57-nimisellä sukellusveneellä,\npääasiallisesti Viipurin--Pietarin-välisen rataosan katkaisemiseksi\nsodan sattuessa.\n\nDanzig-Neufahrwasserin satamassa puuhaili jälleen ns. \"_Liettuan\nkomennuskunta_\" väsymättömän kapteeni Püschelin johdolla.\nEristetyllä alueella, vähän syrjässä, oli syksyllä 1916 rakennettu\n52 metrin pituinen sukellusvene U. C. 57, jonka ahtaisiin\nkomeroihin vast'ikään oli siirretty pääasiallisesti pioneeri- ja\nkipinäsähkötystarpeita ynnä jokin määrä lyhyitä aseita patruunoineen,\nyhteensä 100 laatikkoa, painoltaan noin 4.000 kiloa, josta 2/3\noli räjähdysaineita, siis jonkin verran enemmän kuin alkuaan oli\nsuunniteltu.\n\nSukellusveneen päällikkönä oli nuori, erittäin taitava ja\nrohkea upseeri, kapteeniluutnantti _Friedrich Wissmann_ (isä\nkuuluisa Afrikan-tutkija Herman Wissman); paitsi Wissmannia oli\nsukellusveneessä vielä 2 upseeria ynnä 24 aliupseeria ja miestä.\nVasta noin vuoden kestäneillä sotapoluillaan oli U. C. 57 urhean\npäällikkönsä johdolla saavuttanut Itämeren vesillä suurta mainetta,\nja oli myös jo aikaisemmin retkeillyt Suomen- ja Pohjanlahdella aina\nKemin tienoille asti (juhannuksen vaiheissa 1917).\n\nOlemme jo aikaisemmin tutustuneet ns. Polangenin komennuskuntaan.\nTähän valiojoukkoon kuului retkeen osallistuneista 8 jääkäristä\nkuusi -- vain 2, nimittäin radiolaitteiden erikoistuntijat, olivat\nkomennetut Libaussa sijaitsevasta pataljoonasta. Suomeen tällä kertaa\nkomennettujen jääkärien päällikkönä oli joukkueenjohtaja, sittemmin\nKarjalan rintamalla niin suuresti ansioitunut _Woldemar Hägglund_.\nKomennuskunta käsitti kuusi pioneeria ja kaksi radiomiestä. Paitsi\nkomennuskunnan päällikköä oli mukana seuraavat jääkärit: Viljo\nHämäläinen, Veikko Läheniemi, Sulo-Veikko Pekkola, Väinö Strömberg,\nEinar Wichmann (nyk. Wihma) ynnä radiomiehet Leo Ekberg ja Yrjö\nTenhunen.\n\nMarraskuun 11. p:nä varhain aamulla lähtivät räjäytyskomennuskunta\nja radiosähköttäjät marssimaan Polangenista lähimmälle asemalle --\nsaatuaan ensin matkaa varten tarvittavat varusteet. Sitten seurasi\njunamatka Danzigiin ja sieltä Neufahrwasserin satamassa olevaan\nU. C. 57:ään, jonne miehemme saapuivat vähän jälkeen keskiyön.\n\nVarhain seuraavana aamuna, marraskuun 12. p:nä 1917 kuului ankara\nherätyshuuto ja jääkärien täytyi pukeutua siviilivaatteisiin. Kun\nosa vielä mukaan otettavaa lastia oli sijoitettu kannen alle ja\nmuutkin lähtövalmistelut olivat suoritetut, irroitettiin köydet,\nja klo 2.25 ip. lähti U. C. 57 Danzigin satamasta aavalle merelle --\npohjoista kohti. Kun ensin oli tehty pari koelaskua -- toinen 60\nmetrin syvyyteen -- aluksen tasapainosuhteiden tutkimiseksi --, alkoi\nvarsinainen, perin vaaranalainen matkanteko Itämeren miinakenttien\nlävitse ja alitse. Kapteeni Wissmann, joka ohjauspöydällä olevasta\nkartasta näki lukuisten miinakenttien paikat, katsoi parhaaksi --\nLibaun sivuutettuaan -- Windaun korkeudelta kääntää sukellusveneen\njotenkin länttä kohti, vähemmän vaarallisia vesiä kyntämään. Näin\npyrittiin Itämeren ylitse Gotlannin suunnassa Ruotsin aluevesille.\nGotlannin pohjoispäästä kuljettiin melkein suoraan pohjoiseen Suomen\neteläisimmän majakan, Bogskärin tienoille, jonka saksalaiset jo 1914\nolivat hävittäneet. Nyt alkoi suuntautuminen itään ja itäkoilliseen,\nSuomenlahden vahvasti miinoitettuja alueita kohti, jotka oli 60\nmetrin syvyydessä läpäistävä. Vaarallisin matkanteko oli siis\nedessä ja U. C. 57 sai tuon tuostakin tehdä tuttavuutta venäläisten\nmiinakiinnikkeiden kanssa, joihin aluksen kylki vähän väliä raapaisi\naiheuttaen aikamoisen kolinan ja räminän. Mutta miinavaara ei\nollut ainoa, sillä venäläiset olivat meren uumeniin 30-50 metrin\nsyvyyksiin pingottaneet myös teräsvaijereista punottuja verkkoja\njuuri vihollisen vedenalaisten pyydystämiseksi. Kolmisen tuntia oli\nsukellusvene kulkenut Suomenlahden pohjavesissä, kun se yht'äkkiä\ntarttui vaijeriverkkoon pääsemättä minnekään. Taitavien liikkeiden\navulla se kuitenkin irtautui siitä. Sitten alkoi mitä uhkaavin kulku\npinnalla venäläisen miinavyöhykkeen läpi. -- Nyt kuljemme Jumalan\nohjaamina, sanoi joku saksalaisista merimiehistä. Ja niinpä asia\nepäilemättä olikin. Noin 3/4 tunnin kuluttua oli miinavyöhykkeestä\nselviydytty, ja marraskuun 16. päivän aamulla 1917 U. C. 57 uskalsi\ntaas painua turvalliseen syvyyteen ottaen suunnan Suursaarta\nkohti. Pahimmat vaarat olikin sivuutettu. Kulkien eri syvyyksissä\nsukellusvene läheni Suursaarta, ollen siitä vain muutamien\nmeripeninkulmien päässä. Nähtävästi oli kapteeniluutnantti Wissmannin\ntarkoituksena päästä selvyyteen, oliko Suursaaren tienoilla\nvenäläisiä sotalaivoja, jotka olisivat voineet uhata sukellusveneen\nnousua ja lastin purkamista. -- Kun mitään merkkejä ei vihollisen\nläheisyydestä ollut huomattavissa, suuntasi U. C. 57 kulkunsa matkan\npäämäärää, Hamnskärin pientä kallioluotoa kohti. Sinne sukellusvene\nsaapuikin liian aikaisin odotellen tämän takia syvyydessä, kunnes\nse täsmälleen määräaikana, marraskuun 17. p:nä 1917 klo 7 illalla\nkohosi pinnalle ja antoi sovitut valomerkit, valkoista ja punaista\nväriä, kumpaakin 3 minuutin ajan. Mutta kun mitään vastausta ei\nsaatu, laskeutui U. C. 57 pohjaan odottamaan, jonkin ajan kuluttua se\njälleen nousi pinnalle antaen taas sovitut valomerkit, joihin nyt\nluodolta 1/2 9 illalla annettiin selvät vastausmerkit, leimuvalkeata\nkolmesti aina 5 sekunnin väliajoin. Sekä sukellusveneellä saapuneiden\nettä vastaanottajien riemu oli suuri. Saksalaiset iloitsivat hyvin\nsuoritetun työn johdosta ja jääkärit taas siitä, että he olivat\njälleen isänmaan maakamaralla -- eikä vastaanottajienkaan ilo ollut\nvähäisin.\n\n\n\n\nVastaanotto Hamnskärissä.\n\n\nVastaanotto oli tällä kertaa järjestetty Sotilaskomitean (M.K:n)\ntaholta. Sotilaskomitea oli tuon tuostakin kiirehtänyt sukellusveneen\nlähtöä, sillä se katsoi varsin tärkeäksi katkaista rautatieyhteyden\nVenäjälle, niin pian kuin aseellinen yhteenotto oli alkanut. Ja\ntämän toimenpiteen tärkeyden ymmärsi kuka vain. Aselähetysten\nvarsinaisina välittäjinä olivat silloiset maisterit _Kai Donner_ ja\n_E. E. Kaila_, edellinen toimi Ruotsissa, jälkimmäinen taas Suomessa.\nKun sukellusveneen lopullisesta lähettämisestä oli saksalaisten\ntaholta tehty päätös, ilmoitti Donner tästä Kailalle ja tämä taas\nsotilaskomitealle. Vastaanoton lähempien yksityiskohtien laatiminen\njäi sitten silloisten ratsumestarien _Harald Åkermanin_ ja _Hannes\nIgnatiuksen_ sekä varsinkin vapaaherra _Gustaf Silverhjelmin_\nhuoleksi. Viimeksimainittu tunsi hyvin koko Loviisan saariston ynnä\nkysymyksessä olevaan vastaanottotarkoitukseen soveliaat miehet,\njoista osa oli ent. luotseja ja kaikkikin isänmaallista, rohkeata\nväkeä.\n\nKun oli miltei aivan _tyven_, päätettiin lasti purkaa merellä\nmoottoriveneisiin, joihin jääkäritkin sittemmin sijoittuivat.\nVastaanottajien vaatimattomaksi kiitollisuudenosoitteeksi nostettiin\nsukellusveneeseen noin 80 kilon painoinen juusto-tahko, joka oli\nhalkaistava kahtia mahtuakseen aluksen pienestä kansiaukosta sisälle,\nsekä lisäksi voidritteli, muutamia satoja savukelaatikoita ja 6\nlitraa Savon viinaa.\n\nSeurasi lyhyt, vakava ja sydämellinen hyvästely. -- Suomalaiset\nkohottivat kolmikertaisen eläköönhuudon U. C. 57:lle ja Saksalle,\njohon kannella olevat saksalaiset vastasivat kolmikertaisella\nhoch-huudolla Suomen menestykseksi. Sitten U. C. 57 loittoni hiljaa\nmoottoriveneistä ja sen tornissa seisoi pitkään kapteeniluutnantti\nWissmann upseereineen kunniaa tehden. -- Eronhetki toi jääkärien\nmieleen syvän hartauden. Tuntui ennemäisesti, että ne rohkeat miehet,\njotka harvinaisella uskollisuudella olivat tehneet tehtävänsä heille\ntuntemattoman Suomen puolesta, lähtivät nyt viimeiselle retkelleen --\nkohti kohtalon kovuutta.\n\nKun U. C. 57 oli kadonnut näkyvistä, suuntasi moottorivenelaivue\nlastia lajittelemaan _Lill-Hudön_ rantaan. -- Lasti oli alkuaan\nsuunniteltu siirrettäväksi kolmelle taholle, nim. Porvooseen, Kotkaan\nja Pernajaan -- tätä suunnitelmaa noudatettiin nytkin, vaikka se\njääkäreille oli aivan outoa, heillä kun ei ollut tietoa retken\nyksityiskohdista.\n\nEmme kuitenkaan käy lähemmin näiden venekuntien vaiheita seuraamaan.\n\nKotkan venekunnan järjestäjä oli pankinjohtaja _Aimo Hallberg_,\njoka itse asui Kotkassa ja oli myös sotilaskomitean (M.K:n) jäsen.\nKotkaan menevien lasti järjestettiin pian, sillä heidän täytyi pimeän\nturvissa päästä matkaan. Kotkalaisten veneessä seurasivat mukana\njääkärit Hämäläinen, Läheniemi ja Wichmann. Päästyään onnellisesti\nlasteineen Langon saareen, mistä toisten kotkalaisten aktivistien\npiti samoihin aikoihin noutaa heidät, he joutuivatkin loppujen\nlopuksi lasteineen punaisten käsiin. Monien vaiheiden jälkeen\nvangitut jääkärit ja heidän kotkalaiset avustajansa vapautettiin,\nmutta kallisarvoinen lasti jäi kuin jäikin punaisten haltuun.\n\nPernajan venekunnan järjesti vapaaherra _Silfverhjelm_, saaden\navukseen tilanomistaja _Woldemar Uddin_ ja muutamia luotseja.\nVenekunnan veneisiin sijoitettiin mm. radiovastaanottokone\nlaitteineen ja sen hoitaja, jääkäri Ekberg. Se suoritti vapaussodan\naikana tärkeän tehtävän ylläpitäen yhteyttä Saksan ja Etelä-Suomen\nvälillä.\n\nPorvoon venekunnan järjestämisen jätti vapaaherra Silfverhjelm\njääkäri _Gunnar Stenbäckin_ huoleksi, joka jo aikaisemmin kesällä\noli saapunut paikkakunnalle suojeluskuntatyötä käyntiin saamaan.\nVanhana porvoolaisena Stenbäck tunsi hyvin paikkakunnan ja koko\nsaaristoalueen. Venekunta lähti viimeiseksi liikkeelle Lill-Hudöstä,\nnim. vasta samaisen marraskuun 18. p:nä iltapäivällä. Tämän mukana\nseurasivat joukkueenjohtaja Hägglund ja jääkärit Pekkola, Strömberg\nja Tenhunen. Emme käy seuraamaan tämänkään retken monia vaiheita ja\nseikkailuja. Toteamme vain, että kallisarvoinen lasti saatiin vihdoin\nvarmaan talteen, erään porvoolaisen rautakaupan naulamakasiiniin,\nniistä laatikot, saatuaan uuden kehyksen ja nauloja väliin, lähetettiin\nmääräpaikkoihinsa Itä-Suomeen.\n\n\n\n\nJääkärit sijoittuvat tehtäviinsä.\n\n\nKuten jo olemme viitanneet, kuului U. C. 57:llä saapuneiden\njääkärien tehtäviin ennen kaikkea rautatiesiltojen räjähdyttäminen\nItä-Suomessa, semminkin Viipurin ja Pietarin välisellä rataosalla.\nAlkuperäisen suunnitelman mukaan oli useita siltoja tuhottava\nsemminkin Viipurin--Pietarin välillä. Tätä tärkeätä toimintaa varten\noli räjähdyskomennuskunnan päällikkö, joukkueenjohtaja _Volter\nHägglund_ erikoisesti koulutettu.\n\nKun Suomen aseellisen kansannousun suunnitelmasta elo-syyskuuksi\n1917 ei tullut mitään, siirtyi Hägglund eversti _Mexmontanin_\nkäytettäväksi. Sattui sitten, että Hägglund epäiltynä vakoilusta\nvieraan maan hyväksi syyskuun lopussa 1917 karkotettiin Ruotsista,\njolloin hän siirtyi ensin Berliiniin. Nyt kävi, kuten Hägglund\noli arvaillutkin, että hänelle Saksan yleisesikunnan valtiollisen\nosaston Berliinin jaoston taholta uskottiin Suomeen pian lähetettävän\nräjähdyskomennuskunnan johto. Berliinissä täytyi hänen nyt yhä\nsyvemmin perehtyä tehtäväänsä, täydentäen yksityiskohtaisia\nlaskelmiaan kutakin siltaa varten tarvittavista räjähdysainemääristä\nsekä samalla tutustuen saksalaisten räjähdystekniikan viimeisiin\nsaavutuksiin. Berliinissä oli Hägglundilla myös käytettävänään\ntarkkoja piirustuksia Suomen huomatuimmista rautatiesilloista,\njoita piirustuksia suomalaiset aktivistit olivat hankkineet.\nRäjähdystehtäviin valitut jääkärit saivat sittemmin Hägglundilta\npiirustukset niihin siltoihin, joiden räjähdyttämiseen he olivat\nmäärätyt. Kysymyksessä olevien piirustusten mukaan olikin _grammalleen_\nlaskettu kuinka paljon kunkin sillan räjähdyttämiseksi räjähdysainetta\ntarvittiin, kutakin sillan kaarta ja palkkia varten määrätty\nräjähdysainepanos oli numeroitu ja sen paikka piirustukseen\nvastaavalla numerolla merkitty. Kaikki tämä osoittaa saksalaisten\nperinpohjaisuutta.\n\nVapaussodan kynnyksellä oli Suomessa suuri harjoituspäälliköiden\npuute, joten U. C. 57:ssäkin tulleet jääkärit haluttiin tähän\ntoimeen. Sotilaskomitean (M.K:n) asettamat piiripäälliköt suorastaan\ntaistelivat saadakseen jääkäreitä piireihinsä suojeluskuntien\nharjoittajiksi, mikä kyllä oli ymmärrettävää -- mutta alkuperäinen\nsuunnitelma jäi täten toteuttamatta.\n\n\n\n\nU. C. 57:n kohtalo.\n\n\nSaksan antama uhri oli todellakin suuri, sillä U. C. 57 ei\nkoskaan palannut tältä retkeltään, vaan sen erinomainen\npäällikkö, kapteeniluutnantti _Friedrich Wissmann_ sekä hänen\nvelvollisuudentuntoiset upseeritoverinsa reserviluutnantti\n_Richard Faust_ ja insinööriupseerikokelas _August Weingand_ ynnä\n24 Saksan laivaston valioväkeen kuuluvaa miestä saivat hautansa\njoko Suomenlahden tai Itämeren syvyyksissä. \"He olivat ensimmäiset\nsaksalaiset sotilaat, jotka uhrasivat henkensä Suomen vapauden\nhyväksi ja Saksan kunniaksi, uskollisina kuolemaan asti.\"\n\nSyvä kiitollisuus ja syvä suru täyttää jokaisen oikeamielisen\nsuomalaisen sydämen tätä suurta uhrilahjaa muistaessamme. Ja me\nyhdymme runoilijan sanoihin:\n\n    \"Kaunein on kuolo, kun näin voi, veljeä auttaen, antaa\n    henkensä lunnaaksi\n    sen seestyvän vapauden,\n    tuskinpa arvaten ees kuink' kauas sen merkitys kantaa.\n    Suomi on uhrista sen\n    ain' iki-kiitollinen.\"\n\n\n\n\n\nASELAIVA EQUITYN TOINEN RETKI SUOMEEN.\n\n\n\n\nKriitillinen tilanne.\n\n\nSaksan sotilaallinen asema länsirintamalla teki rauhan Venäjän\nkanssa välttämättömäksi. Kenraali Ludendorff olikin jo kesällä 1917\ntältä varalta laatinut aselevon ehdot. Saksa odotti vain sopivaa\ntilaisuutta ja se tulikin marraskuun 26. p:nä 1917, jolloin Venäjän\narmeijan ylikomentaja, kansankomissaari Krylenko kipinäsähköteitse\nkysyi Saksan ylimmältä sodanjohdolta, olisiko se valmis tekemään\naselevon. Tämä tapahtui siis samana päivänä jolloin Suomen edustajat,\nvaltioneuvos _Edv. Hjelt_ ja vapaaherra _Adolf von Bonsdorff_ olivat\nSaksan suuressa päämajassa Kreuznachissa esittämässä kenraali\nLudendorffille niitä toivomuksia, joiden toteuttamista Suomi pyysi\nSaksalta. Kenraali Ludendorff osoitti sekä suurta ymmärtämystä että\nmyötätuntoa suomalaisten toivomuksia kohtaan antaen mm. tärkeitä\nneuvoja siihen nähden, miten Suomen oli meneteltävä itsenäisyytensä\njulistamiseksi, ja että _Suomen täytyi voida antaa pontta\nvaatimuksilleen sotilaallisen valmiutensa kautta_. Kenraali lupasi\nmyös, että ylin sodanjohto tulisi jatkamaan aseiden ym. lähettämistä\nja että _jääkäripataljoona_ vietäisiin pienehköissä ryhmissä\n_Suomeen_. -- Venäjän aselepotarjous[35] uhkasi kuitenkin toistaiseksi\ntulla pahaksi esteeksi. Todennäköisesti täyttääksensä Suomen\nedustajille Kreuznachissa marraskuun 26. p:nä 1917 annetun lupauksen ja\ntietoisena pian solmittavasta aselevosta Saksan ylin sodanjohto\nkiirehti kolmannen aselähetyksen jouduttamista Suomeen, oivaltaen\nmyös, mitä marraskuun 7. p:nä tapahtunut _bolshevikkivallankumous ja\nSuomen sosialistien_ Venäjään lähentyminen merkitsi Suomelle: että\nsitä odotti taistelu elämästä ja kuolemasta, mistä marraskuun lakko\nryöstöineen ja murhineen oli esimakua.\n\n\n\n\nRetken valmistelut Saksassa.\n\n\nKenttäarmeijan yleisesikunnan Berliinissä olevan valtiollisen\njaoston päällikkö, salaneuvos _Ernst von Hülsen_ ryhtyikin taas\ntarmokkaasti uuden aselähetyksen valmisteluihin käsittäen myöskin,\nettä kysymyksessä ei ollut enää mikään koematka, vaan Suomen\nvarustaminen melko suurella asemäärällä. Amiraaliesikunta oli myöskin\njo aikaisemmin suostunut siihen, että Suomen retkeltä onnellisesti\npalannut _Equity_ ja sen suuresti ansioitunut päällikkö _Pezold_\nolisivat edelleen aseiden kuljetukseen käytettävissä. Niin ikään\npäätti von Hülsen taas käyttää Saksan ylimmän sodanjohdon uskottua,\nTukholmassa olevaa maisteri _Kai Donneria_ sopimusten tekoon Suomen\npaikallisten toimihenkilöiden kanssa aseiden maihinviennin paikoista,\najoista ja merkkitunnuksista, mikä ei suinkaan ollut helppoa\nmarraskuun suurlakon jälkimainingeissa ja Pohjanlahden rannikolla\nvallinneiden epäsuotuisten jääsuhteiden johdosta. Donnerin avustajina\nSuomessa olivat entuudestaan tunnetut aktivistit, maisteri _E. E.\nKaila_ ja hovioikeudenasessori _Harald Boucht_.\n\nSaatuaan marraskuun 30. p:nä Tukholmasta johtaja Steinwachsilta\ntarvittavat tiedot teki von Hülsen lopullisen suunnitelman.\nHän kutsui ensin laivasto-yliluutnantti _Gustav Pezoldin_\nluokseen Berliiniin tiedoittaen tälle, että kysymyksessä\noli toinen aseidenkuljetusretki Suomeen ja tiedustellen sen\nonnistumismahdollisuuksia. Pezold huomautti, että lisääntyneitä\nvaikeuksia oli olemassa semminkin myöhäisen vuodenajan johdosta,\nsillä talvi teki tuloansa, joten meren lahdelmat saattoivat jo saada\njääpeitteen ja ilmatkin uhkasivat muuttua paljon epävakaisemmiksi.\n-- Tietenkään saksalainen upseeri ei voinut eikä saanut pitää mitään\nmahdottomana. Pezold lausui vain pääasian olevan, että _sopimukset\nmaihinvientipaikoista ja muut valmistelut pitivät paikkansa_.\nMyöskin mukaan tulevien _suomalaisten jääkärien suhteen_ hän piti\nvälttämättömänä, että he mahdollisen taistelun varalta saisivat pitää\nunivormunsa, koska kerran laivan varsinainen miehistökin esiintyi\nmatruusiunivormuissa. Näihin toivomuksiin luvattiin suostua. Tietysti\nsuomalaisilla täytyi myös olla siviilivaatteet Suomen maaperälle\nlaskeutuessaan.\n\nEquityn oli Danzig-Neufahrwasserissa lastattava 20.000 venäläistä\nkivääriä, 50 venäläistä konekivääriä, 6.050.000 patruunaa, 600\npistoolia 70.000 patruunan kera ynnä kaksi vara-akkumalaattoria\nVaasassa olevaa kipinäsähkötys-asemaa varten. Libaussa olevasta 27.\nJääkäripataljoonasta ja Polangenin erikoiskomennuskunnasta oli myös\notettava mukaan 22 jääkäriä. Näistä oli 21 konekiväärimiehiä ja\n1 radiosähköttäjä; jääkärien erikoistarkoituksena oli miehistön\nharjoittaminen kotimaassa. Equityn piti joulukuun 3. p:nä 1917 kello\n6 aamulla lähteä Danzig-Neufahrwasserista kuljettaakseen lastinsa\nkolmeen maihinnousukohtaan Pohjanlahden rannalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Itämeren sotavoimain Ylipäällikkö._ Kiel, joulukuun l. p:nä 1917.\n\nKäsky, koskeva höyrylaiva Equityn erikoistehtävää.\n\nTietoja vihollisesta.\n\n1. Ahvenanmerellä ja Pohjanlahdella on vihollisen kevyitä sotavoimia\nhuomioitava.\n\n2. Erään luotsin lausunnon mukaan elokuussa 1917 ovat venäläiset\njärjestäneet turvasaattuepalveluksen Skags-Udden ja Vaasan\n(Nikolainkaupunki) välillä.\n\n3. Nikolainkaupunkiin on sijoitettu vartioaluksia. Muutamia\npieniä torpedoveneitä on siellä huomioitava. _Ruotsalainen\nsanomalehtikirjoitus_: Neljä suomalaista kuuluu Hattingenin edustalla\nyrittäneen salakuljettaa ampuma-aseita Suomeen. Uumajassa asuvat\nsuomalaiset olisivat ilmoittaneet, että saksalaiset U-veneet\nluovuttivat määrätyissä Merenkurkun paikoissa suomalaisiin veneisiin\nampuma-aseita ja muuta sotatarvetavaraa. Sitä paitsi on tunnettua,\nettä venäläiset ovat marraskuun keskivaiheilla sijoittaneet\nsotavoimia Suomenlahden saaristoon kuviteltujen saksalaisten laivojen\nvaralta. On siis venäläisten valppautta huomioitava pitkin koko\nSuomen rannikkoa.\n\n_Tehtävä_: \"Equityn\" on vietävä Suomeen 310 t. aseita ja\nampumatarpeita. Tästä on purettava 79 t. I:een maihinvientipaikkaan\nV. Refvetiin (Revelin luoto), 169 t. II:een maihinvientipaikkaan\nEdväinen-nimiseen saareen P. Uudestakaupungista ja 62 t.\nIII:een maihinvientipaikkaan Vesterön saareen -- kuten edellisen\nerikoistehtävän tapahtuessa.\n\n_Suoritus_: a) _Yleistä_.\n\nLuotsi Rönnholm on taas, kuten edellisellä retkellä, otettava\nlaivaan; sitä paitsi vielä 22 suomalaista, niiden joukossa\neräs luotsi, jonka pitäisi hyvin tuntea Pohjanlahti, ja yksi\nkipinäsähköttäjä. Suomalaisten tulee eri paikoissa suoritettavassa\npurkamistyössä auttaa ja asianhaarojen mukaan tulla jätetyiksi\nmaihin. Matkan varrella maan ja toisten laivojen läheisyydessä\nei näiden miesten tule näyttäytyä -- yhtävähän kuin varsinaisen\nmiehistön -- kauppalaivaluonteen säilyttämiseksi.\n\nb) _Lähtö_ joulukuun 3. p:nä kello 6 aamulla. Matka on järjestettävä\nniin, että Svenska Högarne--Tjärfvikenin väli on kuljettava päivällä\nja Svartklubben--Grundkallanin väli pimeässä. \"Equityn\" tulee olla\njoulukuun 5. p:nä I:n maihinvientipaikan saapumiskohdassa -- 61°\n45.75' pohj. lev. ja 21° 17.25' it. pit. -- Porista pohjoiseen V.\nRefvetin luona ja siellä antaa sovittu signaali: joka 5:des minuutti\nlyhyitä, valkoisia valomerkkejä, joihin maalta -- V. Refvefiltä\n-- tullaan vastaamaan ja lisäksi joka 10:nes minuutti lyhyesti:\npunainen--valkoinen--punainen. Myrskyn tai sumun vallitessa on\nmaihinohjaamista yritettävä samaan aikaan seuraavana tai sitä\nseuraavana päivänä, jonka kautta koko tehtävä vastaavanlaisesti\nseuraavissa maihinvientipaikoissa myöhästyy. Ensimmäiseen\nmaihinvientipaikkaan määrätty lasti, nimittäin:\n\n        100 käsikranaattia,\n      5.000 kivääriä,\n  1.500.000 patruunaa,\n     15.000 patruunavöissä,\n        600 mauserpistoolia ynnä 70.000 patruunaa,\n         15 k.k.\n\nyhteensä noin 79 t. on purettava ja matkan jatkaminen II:een paikkaan\nheti purkamisen jälkeen, jos mahdollista viimeistään kello 3:een\naamulla 6.12. aloitettava. Luotsit II:a ja III:a maihinvientipaikkaa\nvarten ovat mukaan otettavat.\n\nMatkan jatkaminen on niin järjestettävä, että II:een\nmaihinvientipaikkaan -- Edväisten saareen luoteeseen\nUudestakaupungista -- saavutaan pimeän tultua 6.12. II:sta\nmaihinvientipaikkaa varten ei ole määrätty mitään merkkisignaalia.\nTodennäköisesti on luotsi Rönnholmille ilmoitettu lähemmin. II:een\nmaihinvientipaikkaan on pimeän aikana purettava:\n\n     10.000 kivääriä,\n  3.500.000 patruunaa,\n     25.000 patruuna vöissä,\n         25 k.k.,\n        100 käsikranaattia,\n   yhteensä 169 t.\n\nPurkamisen jälkeen ennen päivän valkenemista 7.12. on matkan\njatkaminen III:een maihinvientipaikkaan -- Vesterölle -- aloitettava.\nEnsin on ohjattava Fingrundetin loistolaivaa kohti ja sitten on\nvalittava sama suunta kuin I:llä Vesterölle tehdyllä yrityksellä,\nnoudattamalla Ruotsin rannikkoa. Matka on niin järjestettävä, että\nHelsingkallanin loistolaivan sivuuttaminen -- jätettävä etelään --\ntapahtuu pimeän tultua 8.12. Helsingkallania ja Vesterötä varten ei\nole määrätty mitään merkkisignaalia. Tiettävästi on käytettävä samaa\nsignaalia kuin I:n yrityksen aikana. Vastaus: kolme kertaa -- 5\nsekunnin väliajoin -- soihtutulta tai valkoista lyhtyä. Ankkuroimisen\njälkeen on Vesterölle purettava loput:\n\n      5.000 kivääriä,\n  1.000.000 patruunaa,\n         10 k.k.,\n     10.000 patruunavöissä,\n         50 käsikranaattia,\n          2 vara-akkumulaattoria (Vaasassa olevaa kipinäsähkötys-asemaa\n            varten), yhteensä noin 62 t.\n\nViimeistään on pois lähdettävä kello 2 aikaan aamulla; Helsingkallanin\nloistolaivan pohjoispuolitse kuljettava ja I:n yrityksen suunnassa\nsuoritettava paluumatka Danzigiin mitä nopeimmin.\n\nMatkan tukena on käytettävä mukaanannettuja merikortteja\nsuuntaviivauksineen.\n\n_Omien ja vihollisten miinakenttien paikat_.\n\nKatso viivauksia mukaanannetuissa (oheisissa) kartoissa.\n\n_Menettely viholliseen yhdyttäessä_.\n\nEquity on apusotalaiva, mutta sen tulee näytellä kauppalaivaa ja\nkulkea vieraalla lipulla. Viimeistään taistelutoiminnan alkaessa on\nnostettava sotalippu ja miehistöllä on oltava sotalaivan matruusien\npuku.\n\nTämän käskyn ja kartta-aineiston ei pidä joutua vihollisen haltuun.\nKaappausvaaran uhatessa tai siihen verrattavissa tilanteissa on laiva\nlastinsa kera upotettava.\n\nEnsimmäisessä tarjona olevassa tilaisuudessa on tehtävän\nsuorituksesta ilmoitettava -- -- --\n\n                        Itämeren sotavoimain Ylipäällikön puolesta\n                                   Esikuntapäällikkö,\n                                      merk. (gez.)\n\nEdellä olevasta huomaamme, että tässä ovat \"toimintakäsky\" ynnä\nsen \"selitykset\" yhdistetyt ja että Equityn komentajalle, joka niin\nerinomaisesti suoritti ensimmäisen retken, on annettu suurempi vapaus\nitsenäiseen toimintaan, esim. ei enää mainita, että on ehdottomasti\nkuljettava ilman valoja jne.\n\nTässäkin toimintakäskyssä mainitaan tietysti toisen retken tehtävät,\naseiden maihinvientipaikat, purkamisajat ja miten paljon aseita\noli kuhunkin paikkaan jätettävä, samoin merkkisignaalit; siinä\nannetaan myös kaikenlaisia ohjeita matkan varalta, miten viholliseen\nyhdyttäessä on meneteltävä, missä kohdin on etsittävä pimeydestä\nturvaa jne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEquityn toinen retki Suomeen oli suunniteltu silmälläpitäen semminkin\nLounais-Suomen asetarvetta ja se oli runsaine asemäärineen kenraali\nLudendorffin Hjeltille ja von Bonsdorffille antaman lämpimän\nkädenlyönnin vahvistus.\n\nEquityn toinen retki alkoi pahoin entein. Luotsi Rönnholm\noli vakavasti sairastunut eikä voinut tulla mukaan, vaikka\n\"toimintakäskyssä\" oletettiin, että hän oli Danzigissa nouseva\nlaivaan. Hovioikeudenneuvos Boucht oli kyllä Rönnholmin\nsairastumisesta ilmoittanut maisteri Donnerille kuin myöskin siitä,\nettä muutakaan luotsia ei ollut lähetettävissä. Sen sijaan oli\n_Boucht ehdottanut_, että \"27. Jääkäripataljoonassa\" palveleva\n_kruununluotsi Emil Björkas_[36] komennettaisiin mukaan, sillä hän\ntunsi hyvin Vesterön tienoon vedet oltuaan useana kesänä luotsina\nStubbenin luotsiasemalla. Itämeren sotavoimain Ylipäällikön\n\"toimintakäskyssä\" sanotaan mukaan tulleista jääkäreistä, että\n\"näiden joukossa (oli) eräs luotsi, jonka pitäisi hyvin tuntea\nPohjanlahden\". Ketä tällä tarkoitettiin, on vaikea sanoa, kun\nkerran Björkas ei ollut saanut komennusta -- ehkäpä kiväärinjohtaja\nAsplundia; hänellä saattoi kyllä olla paikallistuntemusta Vaasan\npuolessa -- mutta ei vesien. Ettei Björkasta komennettu mukaan, oli\nsuuri erehdys, kun kerran Rönnholm ei voinut tulla.\n\nValitettavaa oli sekin, ettei voitu noudattaa \"toimintakäskyn\"\nlähtömääräystä (3.12. kello 6 aamulla), vaan päästiin lähtemään\nNeufahrswasserin ulkorediltä vasta kello 5 ip. -- kenties odotettiin\njuuri luotsia. Tästä oli seurauksena suuri sekaannus Equityn\nsaapumispäivään nähden Revelin luodon edustalle, -- milloin\nilmoitettiin saapumispäiväksi 5.12. milloin 6.12. -- vieläpä 7.12. Ja\ntämä synnytti epävarmuutta muillakin maihinvientipaikoilla.\n\nTietysti saksalaiset ystävämme tekivät, minkä suinkin voivat --\nsiitä ei ole epäilystäkään. Sanomme vain nyt jo, että toisen retken\nonnettomuutena oli ennen kaikkea aseleponeuvottelujen alkaminen\n(3.12.) Venäjän kanssa. Tämä aiheutti tavattoman hätäilyn ja kiireen.\nMutta jo se, että Equity kuitenkin lähetettiin kallisarvoisine\nlastineen, osoitti Ylimmän sodanjohdon taholta suurta halua auttaa\nmeitä.\n\nAselähetyssuunnitelmaan liittyi myöskin eräs alkuaan verraten\nvähäpätöinen sivuasia, joka koitui hyvin kohtalokkaaksi koko\nretkelle -- ja Suomelle. Tarkoitamme Poriin jo elokuulla 1917 tehtyä\npientä mauserpistoolitilausta patruunoineen, josta kohta enemmän.\nTällä oikeastaan ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä suuren\naselähetyksen kanssa, mutta käsittämättömällä tavalla se tuli siihen\nkytketyksi ja aiheutti, että saksalaiset, sivuuttamalla maisteri\n_Kai Donnerin_ ja Suomessa toimivan maisteri _Elmo E. Kailan_,\nitsepintaisesti määräsivät -- asiasta ensin ja sitten pitkin matkaa\nsuoraan porilaisten kanssa neuvoteltuaan -- Revelinluodon Merikarvian\nedustalla ensimmäiseksi vastaanottopaikaksi. Huomattuaan saksalaisten\npäätöksen tässä paikanvalinnassa järkkymättömäksi täytyi myös\nDonnerin ja Kailan siihen lopulta mukautua.[37]\n\nSilmäillessämme edellä olevaa, Saksan Itämeren sotavoimain\nylipäällikön käskyä, joka koskee höyrylaiva Equityn erikoistehtävää,\nhuomaamme, että ainoastaan Porin tienoille, s.o. Revelin luodon\nlähettyvillä, oli määrätty mm. purettavaksi 600 mauserpistoolia ja\n70.000 patruunaa. Tämä viittaa siis ilmeisesti siihen, että juuri nämä\npistoolit panoksineen olivat aiotut porilaisille heidän tilauksensa\nperustalla.\n\nLastin vastaanottopaikkoina tulivat siis lopullisesti olemaan:\nLupa-niminen lastauspaikka Edväisten saarella Uudenkaupungin\nsaaristossa -- _Revelinluoto_ Porin tienoilla Merikarvian\nulkosaaristossa ja meille entuudestaan tuttu _Vesterö_ Vaasan\nsaaristossa. Laivan oli ensin pyrittävä Revelinluodon läheisyyteen,\nsitten Lupaan, jos se saisi Revelistä Edväisiin ohjaavan luotsin, ja\nviimeiseksi Vesterölle saatuaan Revelistä niin ikään luotsin sinne,\nkun luotsiksi ehdotettua jääkäri _Emil Björkasta_ ei lähtökiireissä\noltukaan otettu mukaan.\n\n\n\n\nTilanteen selvittelyä Suomessa.\n\n\n_Satakunnassa_. --- Surullisenkuuluisiksi tulivat sosialistien\nkeväällä ja kesällä 1917 toimeenpanemat maatalouslakot, joita\nsosialistijohtajien kiihottama ja eksyttämä työläisväestö sai aikaan\nmonessa Satakunnan pitäjässä, kun maanviljelijät eivät suostuneet\nottamaan käytäntöön maataloudessa mahdotonta 8-tuntista työpäivää.\nJärjettömyys meni niin pitkälle, ettei edes isäntä perheväkineen\nsaanut lakon aikana toimittaa kylvöjä, ei karjaansa ruokkia eikä\nkorjata edes heinää ja viljaa. Tämän väkivallan ja järjettömyyden\ntakana olivat, kuten sanottu, sosialistijohtajat -- vieläpä kaikessa\nhiljaisuudessa itse sosialistiset senaattoritkin, jotka näön vuoksi\nantoivat jonkinlaisia kehoituksia järjestyksen noudattamisen\nsuotavuudesta, käymättä kuitenkaan tehokkaasti estämään\nlakkoväkivaltaisuuksia. -- Lakot aiheuttivat _maanviljelijäin\njärjestäytymisen_. Heidän täytyi itse ruveta suojaamaan työrauhaansa,\nkun heikko ja voimaton hallitus ei sitä kyennyt turvaamaan. Tämä\njohti järjestyskuntain eli suojeluskuntain perustamiseen. _Satakunnan\njärjestyskunnat_ olivat siis syntyneet _talonpoikien omasta\naloitteesta elokuulla 1917_.\n\nSatakunnan maaseudun johtomiesten järjestäytyminen oli kunnioitusta\nherättävä toimenpide. Myöskin tavallisten rivimiesten uhrivalmiutta\nseuratessa lämpenee sydän ja tulee ajatelleeksi, mitä näiden miesten\nponnistuksilla olisikaan aikaansaatu, jos heillä olisi ollut\nsotilaallisia ohjaajia -- ja aseita. Innostus oli suuri, mutta\n_sotilasohjaajista ja aseista oli kova puute_. Jos joulukuussa 1917\nMerikarvian saaristoon saapunut aselasti olisi saatu maihin, niin\nvapaussotamme olisi saanut aivan toisen luonteen, sillä _Satakunnan\njärjestyskunnan miehet olivat isänmaallista valioväkeä_, heidän\nlukumääränsäkin -- noin 4.000 ennen vapaussotaa -- oli varsin\nhuomattava, mutta aseiden puute masensi rohkeimpienkin mielet.\n\n\n\n\nPorin asetilaus.\n\n\nViitaten edelläolevaan korostamme vielä sitä, että\nsosialistijohtajain yllyttämä maataloustyöväen liikehtiminen\nvaikutti kiihottavasti myös Porin ja sen ympäristön lukuisaan\nhuligaaniaineistoon, josta sitten oli seurauksena Porin vapaaehtoisen\njärjestyskunnan perustaminen. Mutta tästäkään ei ollut paljon apua,\nkun sekin oli ilman aseita.\n\nAseiden hankkimisesta keskusteltiin paljon ja pyydettiin, että\neräs rouva Stenwall, joka usein matkusteli muotiliikkeensä\nasioissa Ruotsissa ja Tanskassa, matkoillaan koettaisi hankkia\nPorin vapaaehtoiselle järjestyskunnalle 500 mauserpistoolia ja\nniihin melkoisen määrän patruunia. Pirteä ja toimintatarmoinen\nrouva lupasikin tässä suhteessa tehdä parhaansa. -- Pian olikin\nhän matkalla Tukholmaan -- tällä kertaa aseidenhankinta matkansa\nvarsinaisena tarkoituksena.\n\nRouva Stenwallilla oli Tukholmassa läheinen kauppatuttava,\nsaksalaissyntyinen Ruotsin alamainen värikauppias _Geo Weise_. Tälle\nhän nyt päätti uskoa huolensa ja asiansa. Weisellä taas oli suhteita\nSaksan Tukholman-lähetystön virkailijoihin ja hän lupasi ottaa\nasejutun huoltaakseen, käydenkin heti käsiksi asiaan. Tällöin eräs\nk.o. lähetystön virkamies selitti olevansa valmis yrittämään, mutta\nettä hän tarvitsisi aikaa asian järjestämiseen.\n\nRouva Stenwall palasi Poriin ja jonkin viikon kuluttua hän\nlähti uudelleen Tukholmaan saadakseen tietää, mihin tulokseen\nasianomainen aseidenhankkija oli päässyt. Ilokseen hän nyt kuuli,\nettä asia oli kääntynyt porilaisille myönteiseksi, mutta että\naseiden lähettäminen vaati aikansa. Tällöin myös sovittiin, että\nsähkösanomain- ja kirjeenvaihto tapahtuisi toiminimi, rautakauppa\n_D. V. Vidbomin_ välityksellä, joka oli liikeyhteydessä Weisen\nkanssa. Liikkeen prokuristin _Georg Stenwallin_ piti hoitaa\nasiat, ja hänen rouvansa Ida Stenwall oli lupautunut välittämään\nkaikki tiedot Porin vapaaehtoisen järjestyskunnan päällikölle. --\nTukholmassa sovittiin niin ikään sähkösanomain ja kirjeenvaihdon\n_salakielestä_ siten, että eri väreillä oli määrätty merkitys.\nTämänluontainen salakieli sopikin hyvin, sillä Weise myi ja välitti\nvärejä Vidbomin liikkeelle. Salamerkkijärjestelmää laadittiin kaksi\nkappaletta, toisen sai asianomainen lähetystövirkamies ja toisen\nrouva Stenwall, joka kuitenkaan ei uskaltanut viedä sitä Suomeen,\nvaan matkalla Haaparantaan opetteli sen ulkoa, ja paperipalasen,\njossa salakieli oli selostettu, hän kirjaimellisesti söi ennen\nHaaparannalle saapumistaan. Tällä samalla Tukholmanmatkalla oli\nasianomainen lähetystövirkamies Weisen välityksellä myös pyytänyt,\nettä rouva Stenwall lähettäisi hänelle _merikortin palasen_, johon\nolisi merkitty _paikka, missä aseet olivat purettavat_. -- Näine\ntietoineen ja ohjeineen rouva Stenwall taas kotiutui Poriin.\nEräänä päivänä tämän jälkeen -- nähtävästi vasta syyskuussa -- hän\nsai Vidbomin liikkeen välityksellä sähkösanoman, jossa häntä vielä\n_samana päivänä_ pyydettiin lähettämään Weisen välityksellä k.o.\nvirkamiehelle 10.000 Ruotsin kruunua[38] muka todistukseksi siitä,\nettä rouva Stenwall oli liikkunut oikeilla asioilla. Rahat hän\nnostikin Stenwallien omalta pankkitililtä ja lähetti ne sähköteitse\nTukholmaan.\n\nMitä lastiupurkamispaikkaan tulee, siitä oltiin Porin puolessa\neri mieltä. Toiset, kuten Vanhankartanon miehet ja monet muut,\nkatsoivat _Preiviikin lahden_ tai Viasveden rannikon sopivammaksi\nkuin merikarvialaisten ehdottaman _Revelinluodon edustan_. Varsinkin\nPreiviikin lahden Yyterin-puoleinen rannikko oli asumatonta\nseutua, jonne edellisten mielestä aselaiva olisi helposti voitu\nohjata -- huolimatta siitä, että Kuuminaisten niemessä oli ryssien\nnäkötorni ja valonheittäjä sekä välittämättä venäläisten \"Berkut\"-\nja \"Kondor\"-nimisistä tykkiveneistä, jotka vaanivat Mäntyluodon\ntienoota. Nämä näet arvelivat, että ryssistä aina olisi jollakin\ntavoin voitu selvitä, yksin joulukuinen pimeä yö suojeli jo\nriittävästi -- eivätkä venäläisten tykkiveneetkään yöllä olisi\nuskaltaneet liikkua. Mutta varovaisemmat kallistuivat valitsemaan\nRevelinluodon tienoon, ja suunniteltiin, että aselaivasta otetut\naseet kuljetettaisiin mannermaalle jonnekin Haminaholman sahan\nläheisyyteen. Jos verrataan molempia ehdotettuja purkamispaikkoja\ntoisiinsa silmälläpitäen niitä vaatimuksia, joita saksalaiset\nolivat asettaneet tällaisille paikoille, oli erotus varsin suuri.\nSaksalaiset vaativat näet, että niissä tuli olla tarpeellisen syvä\nvesi, 24 jalkaa, että niiden tuli sijaita _lähellä rautatietä_\nja jokiteitä sekä että paikkakunnalla piti olla _luotettava\nsuojeluskunta_. Revelinluodon tienoo ei ensinkään täyttänyt näitä\nehtoja. Sitä paitsi olisi aseiden vastaanoton Revelin tienoilla\npitänyt tapahtua _kokonaan suojattomalla avomerellä_, sillä 5-6\nkilometriä lähemmäksi Revelin luotoa ei aselaivaa semminkään öiseen\naikaan olisi uskallettu ohjata. Kun vertaamme Equityn ensimmäisen\nretken purkamispaikkoja Vesteröllä ja Tolvmansgrundetilla Revelin\nedustaan, on erotus aivan huutava, sillä vastamainituissa paikoissa\n-- semminkin Vesteröllä aselaiva saattoi laskea melkein kiinni\nrantaan; ja kumpikin paikka oli erikoisen suojaisa, Vesteröllä\nsuojana metsää kasvava niemeke ja Tolvmansgrundetilla rantakalliot,\njoten väylällä kulkevat tulli- ja vihollislaivat eivät voineet nähdä,\nmitä niemekkeen ja kallioiden takana tapahtui.\n\nPreviikin lahden ja Viasveden rannikot olisivat taas tarjonneet\nverraten sopivat lastinpurkamispaikat, Viasveden pohjoispuolinen\nranta kun oli syvä ja rannikot asumattomia seutuja, Mäntyluodon radan\nollessa varsin lähellä. Ja joskin venäläisiä joukkoja oli Porissa\nja sen ympäristöllä alun toistatuhatta miestä, oli taas Satakunnan\njärjestyskunnat, joskin huonosti asestettuina, paljon lukuisammat ja\nmyös valmiit mihin uhrauksiin tahansa; eikä asiata olisi tarvinnut\nniin huonosti johtaa, että kysymykseen olisi tullut ilmi taistelu.\nSitä paitsi olisi aselaiva Preiviikin--Viasveden tienoilla\nhelpommin päässyt jääkärien avulla vastaanottajien yhteyteen, jos\nnämä jostakin syystä eivät olisi määräaikana olleet laivaa vastassa,\njota vastoin Revelinluodon tienoilla se osoittautui mahdottomaksi,\nkuten myöhemmin tulemme näkemään. Varovaisempien miesten kannanotto\npaikkaan nähden tuli kuitenkin hyväksytyksi, varsinkin kun he\nolivat Porin vapaaehtoiselle järjestyskunnalle rouva Stenwallin\nvälityksellä elokuulla 1917 tilatun asemäärän varsinaiset\njärjestäjät. Rouva Stenwallin Tukholmasta tuomaan merikortin\npalaseen merkittiin silloin _musteella risti_ siihen kohtaan, mihin\naselaivan tuli heittää ankkurinsa, ja paikka oli Ison-Enskärin ja\nKarvian Ouraiden keskimailla kahden 200 metrin päässä toisistaan\nolevan, 17 jalkaa syvän matalikon keskivälillä Revelinluodosta noin 6\nkilometrin päässä suoraan länteen.[39]\n\nKun aselaivan vastaanottopaikka täten oli merkitty, toimitettiin\nmerikortin palanen värikauppias Geo Weiselle Tukholmaan --\nannettavaksi asianomaiselle Saksan lähetystön virkailijalle.\n\n\n\n\nSyksyn 1917 kuluessa tapahtuneet aselähetyshälytykset.\n\n\nKäymme nyt päällisin puolin seuraamaan niitä ponnistuksia,\njoita tuolla asiaan sekaantuneella lähetystövirkamiehellä oli\ntoimittaessansa porilaisille nuo lupaamansa aseet. Tämä oli\nnähtävästi jonkun välikäden kautta aselähetyksistä tietoisten\nhenkilöiden yhteydessä, saaden täten tarkkoja tietoja Suomeen syksyn\n1917 kuluessa lähetettäviksi suunnitelluista aselähetyksistä, joita\nei päivämäärälleen sitten voitukaan toteuttaa, mutta virkamiehemme\nkatsoi kuitenkin täytyvänsä niistä Weisen kautta aina ilmoittaa\nPoriin. Seurauksena oli monet pettymykset, niin että kun sitten\ntuli kysymykseen oikea lopullinen lähetys, niin Porin puolessa\noltiin niin velttoja, että siellä luultiin vain nähtävän unta, kun\nsaksalaiset joulukuun alussa lähettivät sähkösanoman toisensa perään,\njoissa selvin sanoin tiedotettiin aselaivan saapumispäivästä -- jopa\nkellonlyömästäkin, puhumattakaan tuosta tavattomasta asemäärästä,\njoka oli laivaan lastattu, jne.\n\nSuunniteltuja aselähetyshälytyksiä oli useita. Ensimmäinen,\n_syyskuun 16. päivän_, kuului kai elokuun aselähetyssuunnitelman\nsarjaan; toinen, _lokakuun 16. päivän_, koski Loviisan saaristoon\n(Hamnskäriin) aikaisemmin aiottua ase- ja räjähdysainelähetystä;\nkolmas, _marraskuun 17. päivän_, koski sukellusvene U. C. 57:llä\ntoteutettua, Hamnskäriin toimitettua aselähetystä, ja neljäs\n_joulukuun 6. päivän_ oli se uskomaton hetki, jolloin aselaiva Equity\ntodella ilmestyi Revelinluodon edustalle.\n\nNuo kolme ensiksi mainittua aselähetystä piti toimitettaman\nsaksalaisella sukellusveneellä, neljäs taas oli päätetty toimittaa\nsuurella Equity-nimisellä höyrylaivalla.\n\nPaljon näkivät Porin herrat ja heidän avustajansa turhaa\nvaivaa tiedusteluretkillään, mihinkään todelliseen aseiden\nvastaanottoyritykseen ei oltu ryhdyttykään.\n\n\n\n\nPorilaiset saavat herkeämättä tietoja aselaivan saapumisesta.\n\n\nEräs A.K:n huomatuimpia lähettejä, lääketieteenkandidaatti _Jussi\nMalkamäki_, joka oli ollut mukana Equityn ensimmäistä lastia\npurettaessa, kävi Porissa marraskuun lopulla 1917 ja ilmoitti, että\nPorin tienoille, Revelin luodon edustalle oli saapumassa vielä paljon\nsuurempi aselasti kuin Vesterölle ja Tolvmansgrundetille. Hän\nantoi käytännöllisiä neuvoja porilaisille ja kehoitti nuorempia\nmiehiä itsenäisesti toimimaan ja jättämään syrjään johtajansa, herra\nStåhlin, joka oli jo iäkäs mies, vanha kaartin aliupseeri, jolla\nei näyttänyt olevan kykyä, ei tarmoa eikä rohkeutta. Mutta näistä\nhyvistä neuvoista ei ollut mitään apua, sillä tuo kykenemätön johtaja\noli niinkuin mikäkin tabu nuoremmillekin porilaisille, jotka hekin\ntäten osoittautuivat kykenemättömiksi oikein ja vakavasti arvioimaan,\nmitä oli tehtävä ja miten toimittava. -- Myöskin eräs toinen A.K:n\nlähetti toi aselaivan saapumista koskevan tärkeän tiedon Poriin,\nmutta tuo vanha johtaja pysyi yhä edelleen tyhjän toimittajana.\n\nMutta ei tässä kyllin, saksalaiset puolestaan rupesivat myös\ntiedoituksillaan pommittamaan porilaisia. Rouva Stenwall oli\nsaanut joulukuun 2. p:nä salakielellään Tukholmasta suoraan Poriin\n(toiminimi Vidbomin välityksellä) sähkösanoman, jossa tiedotettiin\naselaivan saapumisesta ja että siinä on _noin 400 tonnia aseita_.\n\nJa edelleen. Vaasasta saapui joulukuun 4. p:n illalla Bouchtin\npikalähetti, joka jätti rouva Stenwallille Merenkurkun yli saapuneen\nkirjeen. Siinä oli tiedoitettu laivan saapumisen aikamäärät ja tarkat\naselaivan vastaanottoa koskevat määräykset, kuinka monta proomua\noli järjestettävä aseita vastaanottamaan jne. kuin myöskin _selitys[40]\nminkä tähden aseita ei oltu voitu aikaisemmin lähettää_. Kirjeen\nsisällön rouva Stemvall tiedoitti isännöitsijä Ståhlille ja pyysi,\nettä hän tämän mukaan järjestäisi aselaivan vastaanoton. Luotseista\nei lainkaan ollut ollut puhetta -- ei rouva Stenwallin käydessä\nTukholmassa eikä myöskään sähkösanomissa ja vastamainitussa kirjeessä.\n\nKyllä siis porilaiset olivat aselaivan saapumisesta tietoja saaneet!\n\n_Tohtori Eric Åströmin käynti Vaasassa_. Saadakseen vielä lähemmin\nselkoa kysymyksessä olevan aselastin tavattomasta suuruudesta\nlähettivät porilaiset eläinlääkäri Åströmin joulukuun 3. p:nä\nVaasaan. Hänen onnistuikin vihdoin saavuttaa asessori Bouchtin\nluottamus, saaden tältä haluamansa tiedot. Boucht puolestaan käytti\nhyväkseen Åströmiä pyytäen tätä toimittamaan perille Equityn\nkomentajalle, yliluutnantti Pezoldille osoitetun kirjeen, joka\nsisälsi tärkeitä tietoja Equityn ohjaamiseksi Vesterölle, mm.\nsen, että luotsi Rönnholm odotti aselaivaa Svartöranin saarella.\nPistettyään kirjeen sukkansa varteen palasi Åström Poriin joulukuun\n5. päivän illalla, ottaen heti yhteyden isännöitsijä Ståhliin.\nSaatuaan tältä tietää, että liikemies Lauri Kuuminaisen piti parin\ntoverin kera yrittää päästä aselaivan yhteyteen noutaakseen sieltä\nporilaisten tilaamat pistoolit ja patruunat, lähti Åströn vielä\nsamana iltana tapaamaan Kuuminaista jättäen tämän huostaan Bouchtin\nPezoldille osoittaman kirjeen, mistä Pezold myös olisi saattanut\nhuomata, että venäläiset olivat poistuneet Stubbenilta.\n\n\n\n\nJääkärit ja matkanteko.\n\n\nErikoiskomennuskunnat valittiin tavallisesti Polangeniin\nkomennetusta miehistöstä. Tällä kertaa tulivat kuitenkin useimmat\nkomennetuiksi suoraan Libaussa olevasta pataljoonasta, mutta\nheidätkin lähetettiin Polangeniin -- viimeistä voitelua saamaan.\nTäältäkäsin kävi komennuskunnan päällikkö, kiväärinjohtaja _Wolter\nAsplund_ Königsbergistä ostamassa miehille siviilipukuja, jotka\njääkäreillä piti olla mukana.\n\nMuuten he olivat varustetut samoin kuin Equityn ensimmäiseen retkeen\nosallistuneet jääkärit.\n\nJääkärikomennuskuntaan kuului seuraavat 22 jääkäriä: Asplund, Wolter\nF. E., komennuskunnan päällikkö; Petrelius (nyk. Pertamo), Bertel\nA., komennuskunnan alipäällikkö; Brander, Viljo W.; Dikert, Felix;\nHeikka, Pekka; Jauhiainen, Johan Benjamin; Kaarlonen, Kaarlo Herman;\nKarhula, Nestori I; Korte, Wilho; Nenonen, Otto Wilhelm; Nousiainen,\nToivo Henrik; Nyström, Karl Edvard; Närvänen, Jussi; Pelkonen, Lauri;\nPurhonen, Onni A.; Rantasalo, Mauri; Rosenholm, Albert William;\nSalminen, Arne; Sihvonen, Urho; Vakkilainen, Hannes; Viljanen, Kaarlo\nIlmari; Väinönheimo, Gerhard Yrjö.\n\nSaatuaan lisää miehiä Polangenista lähti komennuskunta, varhain\njoulukuun 2. p:nä 1917, Deutsch-Grottingenin asemaa kohti ja\nsieltä junassa Danzigiin, jonne miehemme saapuivat puolenyön\ntienoissa. Täältä he heti jatkoivat kuorma-autoissa matkaa\nNeu-Fahrwasserin satamaan, missä siirtyivät Equityyn. Kun viimeiset\ntavaralaatikot oli lastattu laivaan, irroitti Equity köytensä ja\nsiirtyi Neu-Fahrwasserin ulkoredille kello 10.30 aamulla, mistä se\nmaanantaina joulukuun 3. p:nä kello 5 ip. lähti merelle ja koko\nvoimakkaassa tuulessa (WNW 7) alkoi halkoa Itämeren etelälaitaa\nLibauta kohti. Redillä oltaessa Pezold komensi jääkärit ja\nmiehistön Equityn kannelle ja juhlallisesti luki heille Itämeren\nsotavoimain Ylipäällikön toimintakäskyn, josta ilmeni matkan\ntarkoitus ja tehtävät eri tilanteissa. Jääkäreille selvisi nyt,\nkuinka erinomaisen kallisarvoinen lasti Equityllä oli --, samoin\nkuin nuo kolme lastinpurkamispaikkaa: _Revelin-luoto, Edväinen\n(Lupa) ja Vesterö_ -- ja ketkä jääkärit 7-miehisinä ryhminä olivat\njätettävät kuhunkin paikkaan. Määräykset ja tehtävät olivat tietenkin\nsamat kuin ensimmäiselläkin retkellä, nim. taisteluun ryhtyminen\nmahd. ahdistavaa vihollista vastaan avaamalla konekiväärituli,\n_Pertamon_ (Petrelius) ollessa konekiväärien päällikkönä, ja\nmahdollinen vihollislaivan valtaaminen käsikranaateilla varustetun\niskujoukon avulla -- sitten kun konekiväärit ensin olivat tehneet\npuhdasta jälkeä lakaisemalla pois vihollislaivan tykki- ja\nkansimiehet. Equitytä ei myöskään millään ehdolla saanut jättää\nvihollisen saaliiksi; viimeisenä keinona oli laivan räjähdyttäminen\nsähkösytyttimen ja paikoilleen asetettujen pommien avulla, mistä\nlaivan komentaja piti huolen. Yleensä oli joka miehelle annettu\nmäärätty tehtävänsä. Miinavaaraa ja vihollisaluksia silmälläpitävä\ntähystys oli tarkoin jaettu saksalaisen miehistön ja jääkärien\nkesken; oli järjestetty keinotekoisen sumun aikaansaaminen vihollisen\neksyttämiseksi jne. Vaikka Pezold kykenikin pitämään hyvän kurin ja\njärjestyksen laivan miehistön keskuudessa, hän osoitti kuitenkin\nnytkin pääasiallisesti luottavan jääkäreihin, sillä kuri Saksan\nlaivastossa oli jo syksyllä 1917 höltymässä. Sitä paitsi oli\nsaksalainen miehistö jo Danzigissa saanut vihiä Venäjän kanssa\nalkaneista aseleponeuvotteluista, joten he toivoivat sodan piankin\nloppuvan ja pääsevänsä hajaantumaan koteihinsa. Matkantekoon\nLibaun kohdalle oli mennyt lähes 21 tuntia, siis noin 4 1/2 tuntia\nkauemmin kuin edellisellä kerralla, vauhdin ollessa vain 6-7 mpenik.\nverraten kovan sivuvastaisen vaikutuksesta. Oli melkoisen kylmä,\nniin että ylitse huuhtoutunut vesi jäätyi. -- Libau sivuutettiin\n4.12. kello 1.55 päivällä (NO 5-6). Vastaantulevia laivoja oli vain\njokunen rannikkoalus. Kun merkkejä oli vaihdettu, rupesi Equity\nsuuntautumaan merelle. Paremman turvallisuuden vuoksi oli kulku\nItämeren yli suoritettava öiseen aikaan, joskin miinavaara silloin\noli suurempi. \"Maschinisten-maat'ille\" (ylikonemestarille) Pezold\nantoi seuraavan määräyksen: \"Parasta hiiltä uuniin[41] ja vauhti niin\nsuureksi kuin mahdollista.\" Ja hän lisäsi: \"Me kuljemme nyt Jumalan\nturvin; jos tällainen vauhti jatkuu kello 5:een aamulla, niin me\nkuljemme iltaan asti.\" Sivuutettuaan Windaun kohdalla pienehkön\nsaksalaisen miinakentän _Pezold_ suuntasi laivansa Gotlannin\npohjoiskärjessä olevaa _Farön_ majakkaa kohti; tuuli oli vähän\nasettunut, mutta aivan vastainen, joten vauhti oli vain 9 mpenik. Farö\nsivuutettiin 5.12. klo 1 aamulla (NO 5). Tämä oli valitettavaa, mutta\nDanzigista oli päästy lähtemään 11 tuntia myöhemmin kuin piti.\nNyt suuntauduttiin melkein suoraan pohjoiseen noin 4-5 kilometrin\nlevyistä purjehdusväylää.[42] Gotlannin pohjoispuolelta lähtien tuuli\nedelleen niin, että laivan kallistuessa aallot jo paiskautuivat\nkomentosillalle asti. Tämä yö oli useille myrskyyn tottumattomille\njääkäreille kova koettelemus. Laivan hyvä ruoka oli houkutellut\njääkäreitä syömään vankasti, mutta ankara merisairaus pakotti heidät\nantamaan veron merelle. Pimeän tultua oli laivassa kaikki ulospäin\nnäkyvät valot sammutettu, tarkka vahti piti vain silmällä vastaan\ntulevia aluksia. Aamun tullen myrsky jo rupesi tyyntymään ja Equity\nkulki edelleen hyvin läheltä Ruotsin rannikkoa.\n\nTukholman saaristossa oli ilma harvinaisen kirkas ja meri melkein\ntyven. Tällainen sää ei ollut Ahvenanmerellä toivottavaa. Sen huomasi\ntaivaskin. Ilmapuntari rupesi laskemaan, ja jo ennen Ahvenanmerta\ntuli kova lumisade. Kun Simpnäsklubb oli sivuutettu kello 3.40 ip:llä\n(SW. 6) jatkui lumen tuloa koko matkan Ahvenanmerellä ja eteläisessä\nMerenkurkussa. Understenin kirkas valo tuli aivan heikosti näkyviin,\nvaikka se sivuutettiin varsin läheltä.\n\nHeti sen jälkeen sakeni ilma niin, että kättä tuskin erotti\nsilmien edessä. Samoin oli laita sivuutettaessa Grundkallanin\nvoimakasvaloinen loistolaiva; sen valoa voitiin vain vähän aavistaa,\nvaikka kuljettiin aivan läheltä. Heti kun Ahvenanmeri oli kulkijain\ntakana, valkeni joulukuun 6. p:n aamu varsin kirkkaana. -- Equity\nsaapui 6.12.1917 kello 3.50 aamulla Ruotsin rannikolla olevaan\nBålsöhön, Huddiksvallin ja Sundsvallin keskimaille. Täällä oli\nhiljalleen risteiltävä, kunnes oli aika suuntautua itään, Suomea\nkohti. Kaikki oli käynyt hyvin tähän asti.\n\n\n\n\nEquity Bålsöstä käsin neljä kertaa Revelin edustalle.\n\n\nLöytääksensä pimeässä Revelin luodon, joka oli ilman maamerkkejä,\nsaariston ulkoreunassa ja ilman huomattavia saaristomaisemia\nlähimmässä läheisyydessä, päätti Pezold menetellä seuraavasti:\n\n1) Hän ohjaisi laivan 13 mpenik. (24 km) Revelistä pohjoiseen olevaa\nYttergrundin majakkaa kohti päivällä -- niin kauaksi, että hän itse\nvoisi sen erottaa, mutta ettei laivaa voitaisi huomata Yttergrundista\nkäsin, siis arviolta noin 15 mpenik:n (28 km) päähän majakasta,\njoten hän likimain toimitetun suuntiman (peilauksen, tällä kertaa\nsyvyysmittauksen) avulla saisi jotenkin tarkan _leveys_-määrreen\ntietoonsa.\n\n2) Hämärän alkaessa laiva kulkisi itäänpäin, jolloin luotaamista\njatkettaisiin, kunnes olisi saavutettu 40 metriä alempi syvyys;\nkun ajateltu 40 metrin linja kulkee tässä jotenkin tarkkaan pohjoisesta\netelään (NS), saataisiin tämän kautta vielä varma _pituus_-määrre.\n\n3) Pisteestä B -- etelään -- pisteeseen C edelleen käyttämällä apuna\nvähän ennen C:tä jyrkästi itään poikkeavaa 40 m:n linjaa.\n\n4) C:stä suoraan (kaakkoon) etsittävään paikkaan, jonne (Reveliin)\npäästään, kun on saavutettu 30 metriä alempi syvyys.\n\nTätä menetelmää noudattaen löysi Equity aina määräpaikkansa Revelin\nluodon edustalla.\n\nNäin menetellen Equity saapui ensi kerran Revelin luodon edustalle\njoulukuun 6. p:nä 1917 kello 5 ip. Kun luotaus osoitti 15 m:n\nsyvyyttä, käännettiin laiva ja pysähdytettiin. Pezoldin käsityksen\nmukaan oli sovittu paikka saavutettu. Alkoi merkinanto: _joka 5:des\nminuutti lyhyitä valkoisia valomerkkejä_ ja lisäksi joka 10:nes\nminuutti lyhyesti: _punainen -- valkoinen -- punainen_. Merkinanto\nlaivasta ja maalta oli oleva sama. Mutta _mitään merkkivaloja ei\nRevelin suunnalta näkynyt_. Sen sijaan laiva antoi komentosillalta\nmerkkejään erittäin voimakkaalla valonheittimellä -- aina kello 11\nsaakka illalla. Tällöin Equity katsoi täytyvänsä palata Ruotsin\naluevesille, sillä venäläisillä oli rannikkovartioita Karvian\nOuraissa ynnä Ahlaisten Sandössä ja kaksi tykkivenettä Reposaaren\ntienoilla. Revelistä noin 3 km:n päässä -- itään -- olevassa\nAspuskärissä asuva kalastaja _Mauri Rantanen_ oli kyllä huomannut\nannetut valomerkit ja oli heti rientänyt rannikolla sijaitsevalle\nHaminaholman sahalle lupauksensa mukaan tiedoittamaan tapahtumasta,\njoten valomerkit jäivät häneltä sillä kertaa antamatta.[43]\n\nSyvä ja suuri oli jääkärien riemu, kun Suomen rannikko ensi kerran\noli näkyvissä, mutta yhtä suuri oli heidän pettymyksensä, kun\nsovittuihin Equityn antamiin voimakkaisiin valomerkkeihin ei Revelin\ntaholta vastattu, vaikka laiva odotti ankkuroimispaikallaan noin 6\ntuntia.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Merelle etsimään Equityä_. Täsmälleen samaan aikaan, kun Equity oli\nensi kertaa Revelin luodon edustalla, oli rohkeita miehiä liikkeellä\nsitä tavoittelemassa.\n\nPaitsi liikemies Lauri Kuuminaista, osallistui Equityn etsintäretkeen\nmaanviljelijä Heikki Vanhakartano, mies jolle isänmaan asia oli\nkallis ja joka kaikissa edesottamuksissaan oli aivan pelkäämätön,\nkolmas seuralainen oli luotsi Antti Hakkiluoto, joka tunsi\nhyvin Porin puolen vedet ja joka ei suinkaan ensi kertaa nähnyt\nPohjanlahden pauhuja.\n\nPorista tultuaan (5.12.) päätti Lauri Kuuminainen tehdä\nKuuminaisten niemessä olevan voimakkaan valonheittimen tehottomaksi.\nSekoittamalla ryssien järjenjuoksun alkoholilla pääsi hän särkemään\nvalonheittimen koneen. Tämä oli välttämätöntä, jotta miehemme\npaluumatkalla voisivat turvallisesti saapua rantaan aselasteineen,\nkuten he kuvittelivat; ja olipa heillä toinen, vieläkin suurempi\najatus: he toivoivat nim. saavansa Equityn komentajan taivutetuksi\nkuljettamaan laiva Outooriin, Preiviikin lahden suulle; osaksi\ntätäkin varten oli luotsi Antti Hakkiluotoa pyydetty mukaan.\nBouchtin kirjeen toimittaminen Pezoldille oli tietysti myös\nmiestemme huolena. Hankittuaan vielä itselleen merikelpoisen veneen\nlähtivät he myrskyävän Pohjanlahden ulapoille seuraavana päivänä,\njoulukuun 6:na kello 2 päivällä. Kuuminainen oli Porissa saanut\nverraten ylimalkaisen viitteen aselaivan ankkuroimispaikasta;\nisännöitsijä Ståhl oli sormellaan osoittanut erästä kohtaa\nPohjanlahden yleiskartalla, sanoen kyllä, että aselaivan piti olla\nRevelin luodosta länteen päin. Seurauksena oli, että miehemme eivät\nlöytäneetkään Equityä, vaan ajoivat pimeässä kokonaista 37 km\nRevelistä länteenpäin. Laivan etsimistä vaikeutti sekin, että sen\ntulet olivat sammutetut -- lukuunottamatta sen antamia ajoittaisia\nvalomerkkejä. Turhaan etsittyään laivaa kello 10 asti illalla\npäättivät miehet viettää yön erään luodon rannalla, siellä tekemänsä\nnuotion ääressä. Vielä seuraavana aamuna he jatkoivat etsimistään,\nmutta sitä vaikeutti sakea sumu -- sitä paitsi oli Equity jo\npoistunut Ruotsin aluevesille. -- Pettyneinä palasivat miehemme\ntakaisin Kuuminaisiin, ollen kello 2 aikaan päivällä Vähäniemen\nrannassa. Torpassa oltiin juuri lopettamassa huutokauppaa, jota\nsiellä sinä päivänä (7.12.) oli pidetty.\n\nNäin jäivät aseet saamatta ja Bouchtin perin tärkeä kirje Pezoldille\nsaapumatta -- täten tapahtui koko Suomen aseistukselle korvaamaton\nvahinko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEquity kulki kaikkiaan neljänä iltana peräkkäin Revelin edustalle\ntoivoen pääsevänsä vastaanottajien yhteyteen, sillä paitsi aseiden\njättämistä Pezold odotti kiihkeästi kahta luotsia, joista toisen piti\nohjata laiva _Lupa_-nimiseen vastaanottopaikkaan _Edväisten_ saarella\n-- ja toisen _Vesteröhön_.\n\nSeuraavana päivänä, joulukuun 7. p:nä, uudistui sama näytelmä ja\nsamoihin aikoihin. Mutta mitään merkkivaloja ei nytkään Revelin\nsuunnalta saatu, Suomen ranta oli yhä vain pimeä ja eloton. Tilanne\nrupesi tuntumaan jääkäreistä ja Pezoldista kaamealta, sillä näille\noli päivänselvää, mitä äärettömiä arvoja Suomelta menisi hukkaan\nsilmälläpitäen vapaussotaa, jonka semminkin Pezold oivalsi olevan\njo aivan käden ulottuvilla. Kun taas oli palattu Ruotsin puolelle\nja Pezold seuraavanakin päivänä sanoi vielä yrittävänsä päästä\nPorin puolen vastaanottajien yhteyteen, rupesivat jääkärit pitämään\ntätä ajanhukkana ja arvelivat, että olisi pyrittävä toisiin\nvastaanottopaikkoihin -- vaikkapa ilman luotsia. Mutta Pezold toivoi\nvain Porista käsin saavansa laivaan luotsin -- ehkäpä parikin, ja\nniitähän välttämättömästä tarvittiin.\n\nJoulukuun 8. p:nä oli Equity kolmannen kerran Revelin edustalla\n-- ajat olivat samat ja entinen lohduton merkinanto alkoi.\nRevelinluodolta ja sen takaa ei nytkään saatu ainoatakaan\nvalonpilkahdusta. Jääkärit olivat aivan kauhuissaan, eikä suinkaan\nPezoldinkaan sydän ollut rauhallinen. Kaikki oli suurta pettymystä\nja vielä suuremmaksi se oli tänä iltana tuleva. Jääkärit olivat jo\ntälle kolmannelle kierrokselle lähdettäessä esittäneet Pezoldille,\nettä jollei nytkään saaristosta käsin saada mitään merkkivaloja,\nolisi Revelinluodolle lähetettävä moottoriveneellä patrulli, jonka\ntulisi väkisinkin pyrkiä vastaanottajien yhteyteen. Jääkärit,\njotka eivät lainkaan tunteneet seutua, kuvittelivat, että jostakin\nselittämättömästä syystä ei oltu annettu valomerkkejä. Jääkärit\neivät tietäneet, että Reveli oli aivan autio ja että ensimmäinen\nihmisasunto oli vasta kolmen kilometrin päässä sen takana.\nVastamainittu patrulliretki oli suunniteltu suoritettavaksi laivan\ntoisella moottoriveneellä siten, että patrullin päälliköksi rupeaisi\nryhmänjohtaja Pertamo (Petrelius), mutta miehistö olisi saksalainen.\nMutta nytpä näyttäytyikin, että saksalaisessa miehistössä joitakuita\npoikkeuksia lukuunottamatta oli kytemässä vastahakoisuus enempiin\nponnistuksiin. Aseleponeuvotteluista tietoisina oli heidän\ntunnussanansa: \"Meillä on vaimot ja lapsia -- me tahdomme kotiin!\"\n-- Jääkärit taas -- heillä ei ollut mitään, -- ei, olipa sentään\nrikkirevitty ja kavallettu isänmaa, jonka puolesta he olivat valmiit\nuhraamaan henkensä -- ainoan, minkä he omistivat.\n\nTuli sitten kysymykseen patrulliretken valmistelut. Moottoriveneitä\nalaslaskettaessa tapahtui niille melkoisia vahinkoja, toisen peräsin\nmeni rikki ja toinen täyttyi vedellä eikä sen konetta saatu käyntiin;\nnämä vahingot johtuivat saksalaisten matruusien tahallisesta\nhuolimattomuudesta.\n\nSuunnitellusta patrulliretkestä ei siis tällä kertaa tullut mitään.\n\nJoulukuun 8. p:n havainnot olivat miehistöön nähden huolestuttavia.\nLaivassa ei kyllä ollut kapinaa ja miehistön suhtautuminen\nyliluutnantti Pezoldiin oli ilmeisesti luottamuksellista, ja\nhänestähän muuten laivan ja sen miehistön pelastus paluumatkalla\nriippui, mutta ilmeistä vastahakoisuutta oli saksalaisen miehistön\ntaholta kuitenkin huomattavissa. Tästä huolimatta Pezold päätti\nkuitenkin oma-aloitteisesti yrittää vielä neljännenkin kerran päästä\naseiden vastaanottajien yhteyteen, viimeiseen saakka toivoen ainakin\nluotsien saapuvan. Näin risteiltiin joulukuun 9. p:nä entiseen tapaan\navovedellä vauhdin ollessa Ruotsin alueella -- hiilien säästämiseksi\n-- aivan hiljainen, noin 5-6 kilometriä.\n\nSidebyn kirkontorni ja Yttergrundin majakka kohoavat ennen\nhämärän tuloa kuten ennenkin, laiva kääntyy pian taas etelään ja\nsyvyysmittarin avulla löydetään entinen ankkuripaikka kello 4\nip:llä. -- Entinen merkinanto alkaa, ja jääkärit rupeavat puuhaamaan\npatrulliretkeään.\n\n\n\n\nJääkäripatrulli.\n\n\nSiltä varalta, ettei Revelin luodon taholta nytkään saataisi\nvastausta Equityn valomerkkeihin, olivat jääkärit pyytäneet\nyliluutnantti Pezoldilta, että vain he -- ilman saksalaista miehistöä\n-- saisivat tehdä tiedusteluretken Reveliin. Jääkärit tahtoivat\nnäet hinnalla millä tahansa päästä yhteyteen rannikon kanssa sekä\nlastin purkamisen tähden että tavatakseen luotseja, joiden muka\npiti täältä nousta laivaan ohjataksensa sen noihin kahteen muuhun\nlastinpurkamispaikkaan.\n\nEquityn saavuttua neljännen kerran entiselle asemapaikalleen\nRevelinluodon edustalle ja kun ei laivan antamiin valomerkkeihin\ntälläkään kertaa mitään vastausta luodolta saatu, hankkiutui pieni\n5-miehinen jääkäripatrulli vaaralliselle matkalleen. Vain laivan\ntoista moottorivenettä voitiin käyttää. Sen kone, joka edellisellä\nkerralla ei ottanut syttyäkseen, tutkittiin ja saatiin kuntoon.\n\nNe viisi miestä, jotka lounaismyrskyn raivotessa ja yhä kiihtyvän\npakkasen vallitessa astuivat veneeseen, olivat jääkärikomennuskunnan\npäällikkö Wolter F. E. Asplund (myös patrullin päällikkö) sekä\njääkärit: F. Dikert (perämies), N. I. Karhula, O. W. Nenonen\n(moottoriveneen koneenkäyttäjä) ja A. W. Rosenholm (tähystäjä). Vene\nlaskettiin vintturien avulla mereen, jolloin aallon nostaessa sen\nylös miestemme onnistui irroittaa nuo 1 1/2 tuumaiset teräsköydet\nvintturien koukuista, ja tuo pieni moottorivene keinui nyt vapaana\nPohjanlahden aallokossa.\n\nLounaismyrsky heitteli pientä alusta sinne ja tänne ollen jo vähällä\npaiskata sen palasiksi laivan sivua vasten. Kaikeksi onneksi kone\nlähti liikkeelle ensi nykäisystä ja vene alkoi kiitää pimeässä 8\nsolmuvälin vauhdilla. Etu- ja peräkeulassa olevat irroittamattomat\nteräsköydet tekivät alussa kompassineulan levottomaksi, joten vene\nei heti saanut oikeata suuntaa; mutta kun kompassia ruvettiin\npitämään mahdollisimman korkealla koneesta ja teräsköysistä,\njärjestyi asia pian. Laivan valovilkkeistä oli suunnistamisessa\npaljon apua, mutta korkea aallokko esti niitä näkymästä suoraan\nperässä. Silloin tällöin kuohahti aalto veneen ylitse, niin että\nmoottorin sähköjohdot iskivät tulta. Kone \"yski\" varoittavasti,\nmutta siitä huolimatta se toimi moitteettomasti. Kului 10 minuuttia\nja kaikki meni hyvin, mutta pian alkoivat vaikeudet. Nousi tiheä,\nmärkä lumipyry, jolloin laivan valomerkit eivät näkyneet, joten\nsuuntaa ei voitu tarkistaa -- täytyi vain turvautua tuulensuuntaan\nja levottomaan kompassiin. Kun oli kuljettu täyttä vauhtia noin\n20 minuuttia, kirkastui ilma äkkiä, tähdetkin pilkahtivat esiin\nidän taivaalla, ja laivan merkkivalot näkyivät suoraan vasemmalta\n(lännestä), jolloin vene oli suunnattava enemmän pohjoiseen.\nMuutamien minuuttien kuluttua tuli meri kuoppaisemmaksi ja aallot\nyhä kiukkuisemmiksi, mikä merkitsi maan läheisyyttä. Äkkiä huusi\ntähystäjä \"ruori liki vasempaan\" ja tarttui ruorirattaaseen nopeasti\nauttaakseen peränpitäjää läheisen vaaran torjumiseksi. Tuon äkillisen\nohjausliikkeen aiheutti suuri, tumma esine, joka näkyi pari metriä\noikealla ja jota vastaan aallot kuohupäinä murtuivat. Se oli kivi.\nVauhtia hiljennettiin ja vene kulki kivien ohitse toinen toisensa\njälkeen,[44] jotka näkyivät milloin oikealla, milloin taas\nvasemmalla, joka silmänräpäys oli vene vaarassa syöksyä jotakin\nvedenalaista kiveä vasten ja hajota sirpaleiksi rajussa aallokossa.\nKulkien hiljaista vauhtia vene paiskautui sinne ja tänne veden\nkiehuessa ja tyrskytessä sen ympärillä. Oli ankara ristiaallokko ja\nvedessä näkyi uiskentelevia jääpalasia. Yhtäkkiä ilmeni pohjoista\nkohti noin 10 metrin päässä leveä, musta vyöhyke, jolla oli valkoinen\nreuna alhaalla. Se oli Revelin luoto, jonka rantaa reunusti jää ja\naaltojen tyrsky. Patrullivene oli lähestynyt luotoa etelästäpäin\nollen sitä niin lähellä, että veneessä olijat saattoivat erottaa\nluodon länsipäässä sijaitsevan merimerkin. Veneestä suunnattiin\nvoimakkaalla merkinantolyhdyllä valomerkkejä luotoa kohti ja samalla\noli pian pyrittävä pois tyrskvävältä matalikolta länttä kohden.\nVeneessäolijoista tuntui vaikealta ymmärtää, kuinka sellaisesta\nkarikosta oli selvitty. Siinä ilmeni Jumalan varjelus!\n\nKun vene oli tullut saaren länsipäähän, näkyi merkkivaloja saaren\npohjoisrannalta -- kolme lyhyttä valkoista valomerkkiä --. Jääkärit\nluulivat, että heidän merkkivalonsa oli huomattu, ja että heitä\ntahdottiin johtaa lähelle saarta. He eivät myöskään voineet päättää,\nolivatko valot ystävien tai vihollisten antamia, koska ne eivät\nolleet sovittujen mukaisia. Varovaisuussyistä ei patrulliveneestä\nannettu Equitylle mitään merkkiä, sillä Karvian-ouraissa ja Ahlaisten\nSandössä olevat venäläiset vartiostot olisivat saattaneet kiinnittää\ntähän huomionsa, vaan jääkärien vene suunnattiin laivaa kohti. --\nKuten pian tulemme huomaamaan, olivat saaren pohjoisrannalta annetut\nvalomerkit ystävien suuntaamia, mutta ei jääkäreille, vaan Equitylle.\nPatrulliveneen paluumatka oli vasta-aallokon vuoksi vaikeampi kuin\nmatka Revelin luodolle, sillä veneeseen räiskyi kovin vettä, niin\nettä jääkärit olivat kehräluihin asti vedessä, vaikka vettä ajettiin\ntarmokkaasti pois. Onneksi oli kone ja sen sytytyslaite rakennettu\nniin korkealle, että vesi ei haitannut konetta. Kun Equity --\nnähdessänsä nuo vieraat valomerkit -- oli lopulta lakannut antamasta\nmerkkivaloja, oli laivan löytäminen pimeässä koko vaikeata, mutta\najamisajasta saatettiin sentään päättää laivan läheisyys -- ja\npian se löydettiinkin. Pääsy Equityn kannelle onnistui myös hyvin.\nJääkärit olivat läpikylmiä ja märkiä -- ainoastaan tuo tavaton\njännitys oli pitänyt heitä jotakuinkin kunnossa.\n\nEquityllä ei kyllä alussa oltu voitu todeta, että valomerkit tulivat\ntoisestakin lähteestä kuin patrulliveneestä, koska oli tehty se\nhuomio, että kovan aallokon takia Equityn liikkuessa Asplundin merkit\nnäkyivät eri suunnilta. Mutta sitten sattui, että _yht'aikaa näkyi\nvaloja kahdelta eri taholta_, josta voitiin päättää, että muitakin\noli liikkeellä kuin patrullimoottorivene. Vihdoin huomattiinkin, että\neräs moottorivene teki hiljalleen tuloa laivaa kohti. Vene näkyi\nkauan aikaa ja oli toisinaan kadoksissakin joko jonkin luodon takana\ntai suuren aallokon vuoksi.\n\nTaisteluun järjestyminen tapahtui nyt suurella kiireellä ja pimeässä.\nMuun muassa olivat räjähdyspommit asetetut Equityn kattiloiden\nalle laivan mahdollisen upottamisen varalta ja konekiväärit olivat\nampumavalmiina, niin myös käsikranaattimiehistö odotti vain\nkäskyä. -- Tämä oli saksalaista huolellisuutta kaiken varalta.\nTaas mahdollista ystävää silmälläpitäen ruvettiin toiselta puolen\najattelemaan myös lastin purkamista, joten lastiruumain kannetkin oli\navattu.\n\n\n\n\nRantasen, Gustafssonin ja Mahlamäen ponnistelut.\n\n\nKun Haminaholman sahan silloinen konttoristi _Väinö Johannes\nGustafsson_ (nyk. Kalanti) marraskuun 17. p:n tienoilla 1917 taas oli\nkäynyt tovereineen yhä odotetun aselaivan saapumista tiedustelemassa,\nmutta jota nytkään ei tavattu, sovittiin Aspuskärissä asuvan\nkalastaja _Mauri Rantasen_ kanssa, että jos tämä huomaisi\nvalomerkkejä merellä, hän tulisi siitä ilmoittamaan Haminaholmaan.\n\nTähän Rantanen tietysti suostuikin, jos suinkin vain olisi\nmahdollista tulla, kun nim. pahin kelirikko oli uhkaamassa.\nJoulukuun 6. p:nä olikin hän ollut huomaavinaan jonkin laivan\nvalomerkkejä ja arveli, että ne mahtoivat olla tuon kauan odotetun\naselaivan lähettämiä. Näin ollen hän lähti heti ilmoittamaan tästä\nHaminaholmaan Gustafssonille, joka puolestaan oli isännöitsijä\nStåhlille aikaisemmin luvannut olla avullisena Porin osalle tulevan\nlastin vastaanottamisessa -- ajatellen pääasialliseksi auttajakseen\njuuri kalastaja Rantasta, jolla oli erinomaisen merikuntoinen\nkalastajamoottorivene.\n\nGustafsson siis, saatuaan joulukuun 6. p:n iltana Rantaselta tiedon\ntuosta merkkitapahtumasta, kutsui seuraavana päivänä Merikarvian\naktiivisimmat henkilöt luokseen siinä mielessä, että miehissä\nmentäisiin Aspuskäriin ja sieltä käsin laivaa vastaan. Mutta\nsumun, heikon jään ja kaikenlaisten esteiden pidättäminä saapuikin\nsanan saaneista vain maanviljelijän poika _Jalmari Mahlamäki_,\nerittäin vahva ja \"friski\" mies. Turhaan odotettuaan toisia\ntovereitaan lähtivät Gustafsson ja Mahlamäki kahden joulukuun 7.\np:nä Aspuskäriin kello 7 illalla varsin heikkoa jäätä myöten.\nGustafssonin ja Mahlamäen saavuttua Rantasen asunnolle ryhtyivät he\nheti tämän kanssa työhön maalle vedetyn moottoriveneen laskemiseksi\ntalviteloiltaan rantaan, mikä ei ollutkaan vaikeata, sillä kaksi\nmiestä sen tavallisesti kykenee työntämään alas käyttäen lankkuja ja\nrullia apunaan. Mutta toista oli uoman avaaminen moottoriveneelle ja\nsen saattaminen avoveden reunaan, sillä jää oli jo paikka-paikoin\nmiehen kestävää. Onneksi oli avattava uoma vain 1/2 kilometrin\npituinen, sillä saman päivän (8.12.) aamupäivällä alkanut kovanlainen\nlänsituuli oli rikkonut jään Aspuskärin ulkopuolella aina saaren\npohjoiskärkeä myöten. Miehemme käyttivät uoman aukaisemisessa\npääasiallisesti aseenaan hyljeruuhta, jolla he hartiavoimalla\nmurskasivat jäätä. Työhön ryhdyttiin heti pimeän tultua, mutta\nse keskeytyi vähäksi aikaa, kun miehemme klo 7 tienoissa illalla\nhuomasivat taas aselaivan antamat valomerkit. Hurraten riensivät he\nAspuskärin merenpuoleiselle rannalle antamaan vastavaloja. Turhia\nkuitenkin olivat tässä suhteessa miestemme merkkivalopuuhat, sillä\nne eivät kuitenkaan Aspuskäristä annettuina näkyneet Equityyn, koska\nlyhdyn valovoimakkuus oli liian heikko ja välimatka liian pitkä. Tämä\nlaivan merkkivalojen aiheuttama välikohtaus oli vain omansa lisäämään\njäänmurtajiemme innostusta ja työtarmoa. Työtä ei kuitenkaan tehty\nläpi yön, vaan välillä nukuttiin, jotta sitä taas pimeässä joulukuun\n9. p:nä aamulla virkein voimin jatkettaisiin. -- Saman päivän\niltapuolella -- pimeän tultua -- oli jo moottori avovedessä. Sitä vain\npelättiin, ettei laiva enää saapuisikaan; kaikkien suureksi iloksi\nhuomattiin kuitenkin noin klo 5-6 tienoissa illalla nuo odotetut\nmerkkitulet. Nyt riensivät miehemme veneeseensä. Ajaessaan laivaa\nkohti antoivat he moottoristaan koko ajan valomerkkejä.[45] Päästyä\nnoin 3 kilometrin päähän Equitystä sammuivat yht'äkkiä laivan valot ja\nmerkkitulet. Matkaa päätettiin kuitenkin jatkaa laivaan asti, joka jo\nnäkyi suurena mustana möhkäleenä. Laivan suunta oli muuten lännestä\nitään -- tuulen ollessa vähän luoteen puolella. Sen perässä oli\nkotipaikkaa muka osoittava merkintä: _Danmark-Randers_.\n\n\n\n\nRantasen moottori Equityn kyljessä.\n\n\nSaavuttuaan klo 9 aikaan illalla laivan lähimpään läheisyyteen,\nmiehemme kajahduttivat suomeksi: \"Hei, keitä olette\", jolloin\nlaivasta huomattiin miehet oikeiksi ja annettiin määräys,\nettä moottori, kuten luonnollista olikin, vietäisiin laivan\nsuojanpuolelle. Kun laivasta oli vielä annettu köysi moottorin\nkiinnittämistä varten, laskettiin alas nuoratikkaat, joita myöten\nkaikki kolme nousivat laivaan -- mitään erikoista moottorin hoitajaa\nei tarvittu, sillä laiva oli kuin suuri luoto, tarjoten moottorille\naivan turvallisen tyvennön. Olkoon mainittu, että täälläkin kuten\naikaisemmin Tolvmansgrundetin luona laivan höyrypilli luultavasti\ntaas nostopuomin painaessa vetolaitetta rupesi pahasti ulvahtelemaan.\nTämä tapahtui vähää ennen kuin Rantasen moottori saapui Equityn\nkylkeen, jolloin Gustafsson laivaan noustuaan ei voinut peittää\nhämmästystään moisen varomattomuuden johdosta. Pezold taas nähtyään\nmoottorin sanoi pettyneenä: \"Donnerwetter, tuollaisellako veneellä te\nluulette tällaisen laivan tyhjennettävän!\"\n\nMiehemme olivat -- kaikesta huolimatta -- jääkärien ja yliluutnantti\nPezoldin vilkkaan ja ystävällisen huomion kohteina. Kapteeni kysyi\nheti ensimmäiseksi: \"_Onko teillä mukananne luotsi_?\" Mihin\nvalitettavasti oli annettava kieltävä vastaus. Sitten kapteeni\ntiedusteli, voitaisiinko laiva kuljettaa lähemmäksi maata, mutta\nRantanen vastasi, _ettei pimeässä voitu päästä sen lähemmäksi_.\n\nKun Gustafsson ja Rantanen avatuista lastiruuman luukuista katsoivat\nsisään ja näkivät, että laiva oli enemmän kuin puolillaan aseita\nja patruunalaatikoita -- tyhjää tilaa oli enää vain noin sylen verran\nlaivan kannesta lukien, he suureksi surukseen huomasivat, että oli\ntehty kohtalokas virhe, kun aseiden vastaanottamiseksi ei oltu\ntämän enempää toimittu. Jääkärikomennuskunnasta oli oikeastaan\nvain Pertamon ryhmä, 7 miestä, päällikkö mukaan luettuna, jääpä\nRevelinluodon vastaanottopaikalle. Mutta Pezoldin ja jääkärien\nvälillä syntyi vilkas neuvottelu toistenkin jääkärien suhteen, sillä\nkun kerran luotsia ei ollut saapunut, jäi aivan epävarmaksi, voisiko\nEquity päästä enää muiden vastaanottopaikkojen yhteyteen ja silloin\nolisi käynyt niin, että suurimman osan jääkäreistäkin olisi ollut\npalattava Saksaan. Kun jääkäreitä kuitenkin kipeästi kaivattiin\nsuojeluskuntiin opettajiksi ja kouluttajiksi sekä vapausaatteen\nyleisen innostuksen nostattajiksi, katsottiin tärkeäksi, että\nkaikki jääkärit -- yhtä lukuunottamatta -- toimitettaisiin maihin.\nNeuvottelu vastaanottajien kanssa johti taas siihen, että moottori\nennättäisi vain yhden kerran tämän jälkeen käydä Equityllä. Aseita\npäätettiin ottaa sen verran kuin niitä jääkärien kera saataisiin\nveneeseen mahtumaan. Laivan vintturit asetettiinkin heti purkamaan\nase- ja patruunalaatikoita moottoriveneeseen, johon niitä ei\ntietenkään aivan paljon mahtunut, kun myös 11 jääkäriä oli tällä\nkertaa otettava mukaan. -- Moottori ajoi nyt täydellä vauhdilla\nAspuskäriin purkamaan siellä lastinsa voidakseen palata takaisin\nniin pian kuin suinkin, jotta myös Equity ajoissa pääsisi lähtemään.\nNoin kolmen tunnin kuluttua moottorivene saapui toisen kerran laivan\nsivulle. Aseita otettiin nytkin niin paljon kuin mahdollista,\njoukossa pari olkiin käärittyä kiväärinippuakin, ja jääkäreitä astui\nveneeseen 10 miestä. Näin oli murhenäytelmä Merikarvian rannikolla\nnäytelty loppuun; jonkinlaisena sovituksena oli kyllä se, että edes\nyksi moottori oli saapunut tuomaan Suomen terveiset ja että oli edes\nmuutamia, jotka eivät olleet saamattomuuden lyömiä.\n\nKaikkiaan saatiin laivasta 2 konekivääriä, 20 kivääriä, satakunta\npistoolia ja noin 20.000 patruunaa, pari laatikkoa käsikranaatteja\nynnä 2 radiovastaanottimen akkumulaattoria -- ja lisäksi jääkäreille\nnoin 3 päivän[46] ruokatarpeet.\n\n_Jäähyväishetkellä_ ehdotti kaksi jääkäriä, 1) että laiva vielä\nkerran menisi Ruotsin vesille ja palaisi kahden päivän perästä\nRevelin edustalle. Tällä välillä lupasivat jääkärit ottaa yhteyden\nPoriin ja toimia niin, että aseiden maihinlaskumahdollisuudet\nolisivat silloin valmistetut joko moottoriveneiden avulla taikka\nsiten, että laiva olisi laskenut maihin lähempänä Poria, sellaiseen\nkohtaan, jossa olisi jyrkät rannat ja jotka todennäköisesti olisivat\nvielä vapaat jäistä. 2) Toinen ehdotus oli, että laiva laskisi\nvastahakoisimmat saksalaisesta miehistöstä Ruotsissa maihin, ja että\nlaiva aseineen, jääkärien täyttäessä maihinlaskettujen paikat,\nkuljetettaisiin Kristiinan saaristoon, noin 6 penikulmaa Revelistä\npohjoiseen ja jätettäisiin paikoilleen piiloon jonkin saaren\nsuojaan, kunnes jää kestäisi lastin purkamisen. Sitä varten olisi\ntarpeellista maalata laiva valkoiseksi, taittaa ja laskea alas mastot\nynnä savupiippu. Ehdotusten johdosta, joita jo aikaisemminkin oli\npohdittu, syntyi vielä keskustelua.\n\nKapteeni Pezold sanoi täydellisesti ymmärtävänsä aseiden Suomeen\nsaamisen tärkeyden, sillä sitä vartenhan tämä vaarallinen matkakin\noli tehty, mutta hän selvitti, mitä vaikeuksia oli odotettavissa\ntehtyjä suunnitelmia toteutettaessa.\n\nToiseen ehdotukseen kapteeni tuntui mielistyneen, mutta sanoi:\nNiinkuin herrat tietävät, miehistö pitää nyt jo palvelusta liian\nvaativana ja uhkarohkeana, joten siihen en voi täydellisesti\nluottaa. Lisäksi huomautti kapteeni leikillisesti: Mitä olette\naikoneet tehdä minun kanssani, joka en ymmärrä maan kieltäkään?\nJääkärit vakuuttivat, että he saattaisivat hänet etappiteitä myöten\nturvallisesti Tornion kautta Ruotsiin ja sieltä edelleen Saksaan.\nPezold hymyili ja sanoi: Noh, minun kohtalollani ei teidän tarvitse\npäätänne vaivata. Jos tässä uusia suunnitelmia tulisi toteutettavaksi\nja ne onnistuisivat, niin jään teidän pariinne.\n\nKeskustelu oli lopussa ja sydämellinen käsienpuserrus merkitsi\nsitä tuskaa ja toiveiden murtumista, mitä ero laivan kapteenin ja\njääkärien välillä merkitsi. Jääkärit laskeutuivat moottoriveneeseen\nja Equity pani koneensa käyntiin -- molemmat häipyivät yön pimeyteen.\n\nPezoldin määräyksestä jäi laivaan jääkärikomennuskunnan päällikkö\nAsplund, koska hänellä vaasalaisena oli ainakin jonkinlaista\npaikallistuntemusta Vaasan saaristossa ja tarvittaessa saattoi\nhän myös esiintyä tulkkina, sillä myöhäisen vuodenajan tähden\nsaattoi laivalla ja miehistöllä olla monet vaiheet edessä. Vuoden\nlopussa palasi hänkin kotipuoleensa, Vaasaan -- työhön ja toimeen\nvapaussotamme loppuvalmisteluissa, ottaen sittemmin osaa sen\ntaisteluihin.\n\n\n\n\nEquityn aselastin vastaanoton järjestelyt Edväisissä ja Vesteröllä.\n\n\nAsianomaiset Saksassa olivat tehneet päätöksensä _Edväisten_\n(Lupa) valitsemisesta aseiden maihinvientipaikaksi niin myöhään,\nettä maisteri Kaila sai tästä tiedon vasta joulukuun 3. p:nä,\njoten vastaanoton yksityiskohtia ei enää voitu järjestää -- eikä\nluotsiakaan Edväistä varten lähettää Porin kautta Revelin luodon luo,\njonne Equityn piti saapua jo joulukuun 5. p:nä, sillä ei mitenkään\nvoitu tietää, että Equity aina joulukuun 10. p:ään asti oli ajoittain\nsiellä tavattavana.\n\nTästä huolimatta oli turkulainen liikemies, insinööri ja vuorineuvos\n_Berndt Grönblom_ ryhtynyt ponteviin toimiin aseiden vastaanoton\njärjestämiseksi. Tätä tarkoitusta varten hän oli mm. ostanut 200\ntonnin kantoisen, äskettäin korjatun Minerva-nimisen höyryaluksen.\n\nJoulukuun 6. p:nä palasi Grönblomin lähetti Helsingistä tuoden\nmukanaan maisteri Kailalta eräälle A.K:n asiamiehelle toimitettavan\nkirjelapun. Mutta kun tämä oli matkoilla, piti Grönblom\nvelvollisuutenaan tutustua Kailan tiedonannon sisällykseen, joka\nkuului: \"Paikka E:ssä, josta aikaisemmin on ollut kysymys, on\nhyvä, ja hän tulee 7. p:nä P:hen, missä luotsin on oltava vastassa\navustamassa E:hen. Pyydän Teidän viipymättä lähettämään luotsin\nsinne.\" Grönblom sai Kailan kirjeen käsiinsä 6. p:nä joulukuuta klo\n1/2 12 yöllä, joten oli aivan mahdotonta lähettää luotsia seuraavaksi\npäiväksi Poriin.\n\nGrönblom lähetti kuitenkin höyrylaiva \"_Minervan_\" joulukuun 8.\np:n illalla Edväisiin. Minerva saapui perille seuraavan päivän\nillalla ja sen reipas miehistö odotteli, tehtyään matkan merelle\nmitään aselaivaa tapaamatta, vielä lähes viikon päivät autioilla\nsaarilla tuulessa ja pakkasessa saapuen vihdoin takaisin Turkuun.\nLaivan varustaminen ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä sille oli\nhankittava mm. merimiesrullia ja merkkirullia ym. öljylastia varten\neräälle olemattomalle uuskaupunkilaiselle liikkeelle. Sitä paitsi oli\nGrönblomilla paljon vaivaa ja työtä neuvotellessaan saaristopitäjien\nja eräiden mannermaan kuntien suojeluskuntain edustajain kanssa\nodotetun lastin vastaanoton ja jakelun järjestämisestä.\n\nJoulukuun 17. p:nä lähetti Grönblom Minervan Gevleen siinä mielessä,\nettä Donner ja johtaja Steinwachs mahdollisesti saisivat vielä\nEquityn pysähdytetyksi, jotta Minerva merellä voisi vastaan ottaa\naselastin. Tästäkään ei tullut mitään ja pakkanen yhä kiihtyi,\njolloin Minervan kapteeni vei laivan takaisin Suomeen, missä se\nKustavissa sai turvapaikan joulukuun 24. p:nä 1917.\n\n_Vastaanottotoimenpiteet Vesteröllä_. Edellisestä tiedämme, että\nluotsia ei voitu toimittaa Equityyn, mutta asessori Boucht toivoi,\nettä Equity, hänen aselaivan komentajalle osoittamansa kirjeen\nmukaan, olisi ohjannut kulkunsa Stubbenin majakan lähettyville. Tätä\nsilmälläpitäen hän oli järjestänyt aseiden vastaanoton, määräten\njääkäri _Lauri Tiaisen_ vastaanottomiehistön johtajaksi.\n\nLuotsi _Karl Rönnholm_, joka vast'ikään oli parantunut taudistaan,\nei nytkään kieltänyt palvelustaan. -- Vaikka Raippaluodon rannikot\nja sisäsaaristo jo olivat saaneet jäävaipan, lähti hän kuitenkin\npienen ruuhensa varassa liikkeelle seuralaisinaan sisarensa poika\nja eräs kolmas mies, kaikki Raippaluodosta. Muut raippaluotolaiset\neivät olleet katsoneet voivansa jääesteiden tähden yrittää mukaan.\nMatka _Svartöraniin_, missä Rönnholm päätti odottaa Equitytä, kesti\nkaksi vuorokautta. Ensin oli ruuhta vedettävä perässä pitkät matkat\nja sitten jatkettava matkaa soutamalla. Kun miestemme odotus tuli\npitemmäksi, kuin oli osattu arvatakaan -- olo saarella kesti näet\nviisi vuorokautta -- loppuivat eväät kesken, joten heidän täytyi\nlopuksi turvautua vain pihlajanmarjoihin ja jonkinlaiseen velliin,\nveden ja jauhojen sekoitukseen.\n\nPaitsi Rönnholmia ja hänen seuralaisiaan saapui Equityä\nvastaanottamaan myös kaksi _björköläistä_ venekuntaa, kumpaankin\nvenekuntaan kuului paitsi omistajaa 4 muuta miestä. Veneet olivat\nns. _hyljeveneitä_, jotka ovat paljon suurempia ja kantavampia\nkuin tavalliset kalastajaveneet; niitä on myös suhteellisen helppo\nvetää jäätä myöten. -- Björköläisiä oli siis yhteensä 10 miestä ja\nlähtö tapahtui Björkön _Svidjehamnista_ lauantaina joulukuun 8.\np:nä. Lumimyrskyn takia saavuttiin ensimmäisenä matkapäivänä vain\nMäraskäriin (etelään Mickelsöyran saariryhmästä) ja vasta seuraavana\npäivänä Vesterölle. Olipa tänne saapunut vielä neljäskin venekunta,\nnim. korsnäsiläisen ent. luotsin _Karl Qvistin_, jonka mukana oli\npari paikkakunnan miestä. Korsnäsin miehet olivat lähteneet ankarassa\nlumimyrskyssä Vaasaan ja saatuaan asessori Bouchtilta lähemmät\nmääräykset ajaneet edelleen Vesterölle.\n\nTänne kokoontuneet miehet oleskelivat mitkä missäkin, pääasiallisesti\nkuitenkin nuotioiden ääressä kuusien alla, joskus eräässä\nsaunassakin. Saavuttuaan Vesterölle koetti Tiainen saada Qvistin,\njoka oli jo vanha, mutta hyvissä voimissa oleva mies, Equityn\nsaapumisen määräpäiväksi lähtemään merelle, mutta hirveän myrskyn\ntakia ei hän eivätkä muutkaan siihen pystyneet. Myrskyä kesti\nuseita päiviä ja se oli niin ankara, että se rikkoi jäät Vesterön\nlähettyviltä.\n\nVesteröllä oltiin siis tälläkin kertaa erittäin hyvin valmistuneita\nEquityä vastaanottamaan. Eikä siinä kyllä, että tänne oli muualta\nsaapuneet mainitut venekunnat, vaan Equityn ensimmäisen aselastin\npurkamiseen osallistuneet, Vesterön omat venekunnat,[47] olivat nytkin\nvalmiit ryhtymään aseiden vastaanottamiseen, niin pian kuin Equity\nolisi taas heidän rannoilleen saapunut.\n\nKun aselaivan saapumisesta ei kuitenkaan näyttänyt tulevan mitään,\nlähtivät miehet lopulta pois (16.12.1917) myrskyn ja pakkasen\nturruttamina -- vaikkakin eräs mukana ollut hyvätuulisuudellaan oli\nyrittänyt pitää miesten mielialaa yllä. Venekunnat olivat odottaneet\nVesteröllä seitsemän päivää. Rönnholmkin turhaan kauan odotettuaan\nSvartöranilla souti tovereineen ensin Vesterölle ja sieltä kotiinsa,\njoten matkapäivät mukaanluettuina miehemme viipyivät retkellään 9\nvuorokautta.\n\n\n\n\nEquityn retki pohjoiseen ja Saksaan paluu.\n\n\nOltuaan neljännen kerran Revelin luodon edustalla nosti Equity\nankkurinsa kello 3.30 aamulla joulukuun 10. p:nä 1917 -- ja käänsi\nkeulansa suoraan pohjoiseen pyrkien Stubbenin ohitse Vesterölle.\n\nPezoldin uhrautuvaisuus ja uskollisuus on todella ollut\nilmiömäinen, vaikka hänellä oli suuria vaikeuksia voitettavana,\nesim. saksalaisen miehistön mielialan johdosta, miehistön, joka jo\nuhkaavasti vaati päästä suorinta tietä Saksaan. Vain hänen voimakas\npersoonallisuutensa sai miehistön mielialan muuttumaan, niin että\nsekin oli lopulta valmis ponnisteluihin jääkärien ja Suomen asian\nhyväksi.\n\nUusien yritysten toiveet näyttivät kyllä synkiltä. Kaikki sitä paitsi\nolivat alakuloisia tämän ensimmäisen epäonnistumisen johdosta.\nMitä hiilien puutteeseen tuli, ei se ollut niin todellinen, kuin\naikaisemmin oli luultu. Sekä hiiliä että muonaa oli noin 6 päiväksi\nja sillä päästiin jo pitkälle.\n\nEquity kulki melkein sammutetuin valoin, ainoastaan hyvin heikon\nhuippulyhdyn palaessa. -- Joulukuun 11. p:nä ap:llä kello 9.30 oli\nsaavuttu Holmö Gaddin eteläpuolelle ja ajan voittamiseksi päätettiin\nkulkea itäisen Merenkurkun kautta; päivä oli kirkas ja tuuli\nlounaasta (SW 4-5).\n\nAinoastaan moottoriveneen avulla toivoi Pezold saavuttavansa\nVesterön. Hänen suunnitelmansa oli seuraava. Equityn on otettava\nsuunta Stubbenia kohti, kunnes majakka on hyvin näkyvissä. Silloin\npannaan vesille moottorivene, joka jo hämärän tullessa voi\nsaapua Svartöyranin matalikolle ja salmeen, missä sen on oltava\nankkurissa. Pimeän tultua Equity kulkee moottorivenettä kohti ja\njoutuessaan sen näköpiiriin saa veneestä ilmoituksen, onko sillä\ntarkka asento ja miltä puolelta on kuljettava. Kun Equity on\nsivuuttanut moottoriveneen on tämän seurattava laivaa, ollakseen\nvalmis luotaamalla kulkemaan edellä, jos se vielä näyttäytyisi\ntarpeelliseksi. Jos moottorivene ei ole varma siitä, että sillä\non tarkka, toivottu asento, niin sen on ilmoitettava tästä\nlaivaan, jolloin Equity kääntyy takaisin ja tulee seuraavan päivän\niltapäivällä uudestaan. Tällä välin kulkee moottorivene eteenpäin\nVesterölle ja on seuraavana päivänä hämärtyessä Svartöyranin\nedustalla jonkun suomalaisen kera, joka luotsaa laivan Vesterölle.\nVene on matkan mukaisesti varustettava ruokavaroilla ja apuneuvoilla\njäitä vastaan (keula ja sivut metallilevyillä vahvistettavat), koska\njo Holmö Gaddin tienoilla oli liikkeellä olevaa jäätä huomattavissa.\nVeneen johtajana tulisi olemaan joukkueenjohtaja Asplund, joka\njonkin verran tunsi saaristoa -- vaikk'ei vesiä. Tämä suunnitelma\noli Pezoldin mielestä ainoa mahdollinen, sillä ilman moottoriveneen\napua ei Equity yöllä olisi voinut luotoisessa saaristossa mitenkään\nsuoriutua, sen saattoi jo ensimmäisen retken kokemuksista todeta,\njolloin laivaa oli ohjaamassa taitava luotsi; päivällä taas\nvihollisen läheisyys, kuten oletettiin, oli haittana.\n\nMutta valitettavasti tätä hyvää suunnitelmaa ei voitu toteuttaa, kun\nilma tuli yhä uhkaavammaksi. Ilmapuntari laski herkästi ja kello\n1.30 11.12. oli vahva lounaistuuli (SW 6-8), joka vain yltymistään\nyltyi, niin että kello 10 saman päivän illalla oli tuulen voima 10.\nNäin ollen ei ollut ajattelemistakaan laskea moottorivenettä vesille,\nsillä se ei avomerellä olisi mitenkään voinut kestää sellaista\nilmaa. Equityn täytyi siis etsiä suojaa Holmön rannikolta hiljalleen\nristeilemällä siellä. Vaikka Equity pysyttelihen lähellä maata ja\nvaikka sen vauhti oli varsin vähäinen, syöksyi tyrsky toisensa\nperästä kannelle, jonka jääpeite kasvamistaan kasvoi.\n\nEikä asia parantunut seuraavanakaan päivänä (12.12.), sillä sama\nlounaistuuli yhä vain yltyi (SW 10-11) puhjeten hirvittäväksi\nlumimyrskyksi. Ja lämpömittari osoitti -- harvinaista kyllä - 12\nC° _pakkasta_ lounaistuulella. Aallot vyöryivät korkeina ja löivät\nlaivan yli, vaikka tuuli oli perän puoleinen. Nyt vasta alkoi\nkurjuus laivalla. Kaikki vedenjuoksukohdat jäätyivät laivan alkaessa\ntäyttyä vedellä, ja se heittelihen kauheasti. Kannella olevat\nmoottoriveneetkin täyttyivät vedellä, joten oli pelättävissä, että ne\njäätyisivät rikki. Eikä mitään voitu tehdä tämän estämiseksi, sillä\nvesi jäätyi melkein silmänräpäyksessä.\n\nVain hyvin vaikeasti -- ja mereen pyyhkäistyksi tulemisen uhalla --\nvoitiin liikkua vahvan jääkerroksen peittämällä kannella. Kaikki\noli kuin jäähän valettu. Mastot, vintturit, vantit, kaikki, paitsi\nsavupiiput, olivat paksun jääkuoren peitossa. Kannen alla taas ui\nkaikki. Kaikkialla tippui vesi alas katosta -- melkein satamalla. Oli\nkurjuutta joka taholla, minne silmänsä suuntasi. Kylmää oli ja kaikki\nolivat läpimärkiä.\n\nKun myrsky ei vain ottanut tauotakseen, päätti Pezold hiiliä\nsäästääkseen ankkuroida laivan lähelle maata. Varovasti kuljettiin\nluotaamalla, kun ei paljonkaan eteensä nähnyt, _Suuren Fjäderäggin_\nsuojaan, toivottiin näet ankkurien pitävän, kun rantavesi näytti\nsuhteellisen rauhalliselta. Kello 12.45 päivällä heitettiin yksi\nankkuri 8 m:n syvyyteen ja heti sen jälkeen toinen. Mutta tästä ei\ntullut mitään, tuuli painoi laivaa niin kovasti, että ankkurit,\nvaikka kettingit olivatkin pitkät -- 100 metriä -- juoksivat. Ei\nauttanut muu kuin nostaa ankkurit ylös ja ruveta taas hiljaa\nristeilemään.\n\nTänä päivänä ei tietysti ollut yrittämistäkään Stubbenin tienoille ja\nVesterölle.\n\nKuuden aikaan illalla Pezold päätti kulkea läntisen _Merenkurkun_\nläpi etelään. Tuuli ja meri painautuivat tässä suppilonmuotoisessa\nkulkuväylässä yhteen ja raivoisa merenkäynti nousi laivaa vastaan.\nVarsinkin yöllä oli suurenmoinen näky, raskas tyrsky kun toisensa\njälkeen löi yli. Joka silmänräpäys nousi potkuri ylös vedestä, laiva\ntärisi ja vapisi, meri pauhasi ja myrsky raivosi, Equityn kulkiessa\nsangen hitaasti eteenpäin. Mutta onneksi rupesi näkemään paremmin,\nlevollisina loistivat Ruotsin majakkatulet yli ilman raivon ja läpi\nyön pimeyden, näyttäen tietä vakaville ja uljaille kulkijoille.\nEquity risteili nyt _Berguddenin_ suuren loistotulen pääsektorissa\nodottaen aamun valkenemista ja seuraavan päivän ratkaisua.\n\nPezoldin oli nyt tehtävä päätös, ilmaa silmällä pitäen, oliko vielä\nyritettävä Vesterölle, vaiko aloitettava kotimatka. Kun tuulen\nvoima (5-6) oli joulukuun 13. p:n aamullakin vielä melkoinen ja\nkun merenkäynti oli voimakas, päätti Pezold aloittaa kotimatkan,\nvarsinkin kun hän ei luullut vastaanottajia enää olevan Vesteröllä,\nnämä kun olivat saaneet niin kauan turhaan odottaa aselaivan\nsaapumista. Pezoldin paluupäätökseen vaikutti myöskin se, että\nhiilet todellakin olivat niin lopussa, että niillä töin tuskin enää\npäästäisiin Libauhun -- samoin ruokavarat olivat huvenneet hyvin\nvähiin. Näinollen ei Equity voinut myöskään enää yrittää poiketa\nEdväisiin, mikä ilman luotsia olisikin ollut miltei mahdotonta.\n\nKello 8 aamulla 13.12. alkoi paluumatka. Tunnin perästä nousi niin\nkova lumimyrsky, että puolen tunnin kuluttua ei nähnyt juuri mitään\neteensä. Jotta Equity edessä olevana yönä ennättäisi Ahvenanmeren\nläpi, jätti Pezold rannikkoväylän ja ohjasi laivan lyhyintä tietä\n10 mpk:n keskinopeudella keskeltä Pohjanlahtea Grundkallania kohti,\njoka sivuutettiin 14.12. kello 4.20 aamulla. Matka sujui häiriöittä,\nmutta Ahvenanmerellä tuli näkyviin toiselta puolen pitkää, idässä\nolevaa miinavyöhykettä nähtävästi venäläinen torpedovene. Se suuntasi\nkulkunsa heti pohjoiseen miinasulun ympäri seuratakseen Equityä. Tämä\ntuntui jotenkin epämiellyttävältä, sillä Equity oli itse asiassa koko\nturvaton aseistettua sotalaivaa vastaan. Equityn vauhti oli korkein\nmahdollinen, 14 mpenik. Mutta joka tapauksessa päätti Pezold käyttää\nmyös keinotekoisen sumun apua, varsinkin kun tuuli oli vastainen,\njoten sumusta ei ollut haittaa Equitylle. Täten syntynyt sumuvyöhyke\noli noin 2 km leveä ja 11 km syvä. Torpedovene hävisi sumuun ja\nalkavaan hämärään.\n\nMitään erikoisempaa ei sen jälkeen tapahtunut. Joulukuun 15.\np:nä kello 8 aamulla Equity heitti ankkurinsa Libaun satamaan --\nkattiloiden edessä oli vielä 1/2 tonnia hiiliä; leipää oli jäljellä\nvain muutama kilo ja puolikas makkaraa!\n\nPian oli hiiliä otettu lisää loppumatkaa varten, ja joulukuun 16.\np:nä kello 9 aamulla oli Equity Danzigin Keisarillisen telakan\nlaituriin kiinnitetty.\n\n\n\n\nLoppuselvittelyä Equityn toisen retken epäonnistumisen syistä.\n\n\nAselaiva Equityn toisen retken epäonnistumiseen vaikutti monta\ntekijää niin saksalaisten kuin suomalaistenkin taholta, joten emme\nsaa ainoastaan porilaisia syyttää tapahtuneesta onnettomuudesta.\n\nSaksalaisten liiallinen hätäileminen on ensiksi otettava huomioon,\nAselähetysten pääjärjestäjä, salaneuvos von Hülsen lausuukin:\n\"Parempi olisi ehkä ollut ennen laivan matkaanlähettämistä vielä\nodottaa Suomen paikalliselta komitealta tarkkoja tietoja siitä,\nettä kaikkiin varustelutoimiin oli todellakin ryhdytty.\" Kuitenkin\nvon Hülsen huomauttaa: \"Mutta sekään ei valitettavasti käynyt\npäinsä, kun lisääntyvän _jäävaaran takia_ viimeinen hetki oli\ntullut laivan kuljettamiseen ilman jäämurtajan apua -- ja alkavat\n_saksalais-venäläiset aseleponeuvottelut_ eivät myöntäneet lykkäystä\nEquityn matkassa.\" Mitä ensinmainittuun syyhyn, nimittäin jäävaaraan,\ntulee, oli se mielestämme toisarvoinen asia, mutta aseleponeuvottelut\nnäyttävät todella olleen vakava laivan lähdön jouduttamisen\naihe. -- Saksalaisia on myös syytetty siitä, että he myöhemmissä\ntiedotuksissaan sekä Poriin että Vaasaan olivat laiminlyöneet\nteroittaa Edväistä ja Vesterötä varten tarvittavien luotsien\ntoimittamisen välttämättömyyttä Revelin luo ilmestyvään Equityyn.\nTämä oli kyllä laiminlyönti saksalaisten taholta ja sekin osoittaa\nheidän puoleltaan melkoista hätäilemistä, mutta pitihän aseiden\nvastaanoton järjestäjäin se tietää muutoinkin. Sitä paitsi oli Kai\nDonner jo kirjeessään 17.11.1917 teroittanut luotsin lähettämisen\ntärkeyttä \"tänne\", nimittäin Tukholmaan ja sieltä tietenkin edelleen\nDanzigiin. Että aselaiva lähti Danzig-Neufahrwasserin satamasta\nilman luotsia ja ilman lähempiä tietoja siitä, olivatko kaikki\nvalmistelut jo suoritetut, osoittaa, että heidän mielestään oli\npakko lähteä, jos aseita ensinkään oli Suomeen enää vietävä, ja\nettä he edellisten onnistuneitten aseiden vastaanottojen johdosta\nsuuresti luottivat suomalaisiin arvellen, että nämä joka suhteessa\ntekisivät parhaansa. Oli itsestään selvää, että kun Rönnholmia\nsairauden tähden ei voitu lähettää Danzigiin, olisi luotsi --\nmikäli mahdollista[48] -- ollut lähetettävä Poriin (Aspuskäriin\nodottamaan) ja sieltä Revelinluodon luo saapuvaan Equityyn, kun kerran\nlaivan määräpaikka (Reveli) ja saapumisaika, 5:des tai 6:des\njoulukuuta, oli aktivistiemme tiedossa. On kuitenkin olemassa seikka,\njoka selvittää, miksi Vaasan aktivistit eivät katsoneet luotsin\nlähettämistä Poriin välttämättömäksi -- ilman saksalaisten erikoista\npyyntöä. Boucht oli nimittäin aikaisemmin ehdottanut, että Equityyn\notettaisiin luotsiksi Libaussa oleva raippaluotolainen jääkäri\nEmil Björkas, joka oli ent. kruununluotsi. Kun saksalaiset eivät\nmyöhemmin olleet tehneet mitään esitystä luotsin lähettämiseksi,\nolettivat Vaasan aktivistit, että Björkas oli mukana laivassa.\nNäin ei kuitenkaan ollut -- olisiko tämäkin luettava saksalaisten\nhätäilemisen lukuun, emme tiedä, vai eikö ehkä Bouchtin erinomaiseen\nehdotukseen oltu lainkaan kiinnitetty huomiota.\n\nBouchtin kirje Pezoldille, jonka tri Åström toi Poriin joulukuun\n5. p:n illalla, olisi hyvin korvannut luotsin lähettämisen, jos se\nvain olisi saapunut Pezoldille ennen Equityn lähtöä pohjoiseen. Kun\nBoucht ei voinut varmuudella tietää, oliko jääkäri, luotsi Emil\nBjörkas laivassa, oli kirjeen lähettäminen Pezoldille hyvin harkittu\nvarovaisuustoimenpide.\n\nSaksalaiset olivat niin ikään laiminlyöneet ajoissa ilmoittaa,\nettä he olivat valinneet myös Edväisten saaren aseiden\nvastaanottopaikaksi. Luotsin lähettäminen Poriin Edväistä\nsilmälläpitäen oli ajan niukkuuden tähden aivan mahdotonta.\n\nTulemme nyt kaikkein raskaimpaan, _saksalaisten_ syyksi lankeavaan\nseikkaan, nimittäin _Porin seudun_ Revelinluodon tienoon\nvalitsemiseen aseiden vastaanottopaikaksi -- sivuuttamalla\nsuomalaiset asiantuntijat, Donnerin ja Kailan, jotka olivat jo\naikaisin ehdottaneet _Edväistä_ Lounais-Suomen vastaanottopaikaksi\nja entuudestaan tunnettua _Vesterötä_ toiseksi. Tästä huolimatta\n_saksalaiset itsepintaisesti valitsivat_ Revelin luodon edustan,\nvaikka paikka ei ensinkään vastannut heidän aikaisemmin asettamiaan\nvastaanottopaikan sopivaisuusehtoja. Donnerin ja Kailan täytyi\ntietenkin mukautua saksalaisten valintaan Porin seudun suhteen --\nja myöskin suuresti valittaa sitä, että saksalaiset asettuivat\nvälittömään yhteyteen porilaisten kanssa, vaikka he eivät lainkaan\ntunteneet näiden toimintakykyä ja mahdollisuuksia.\n\nKuten tiedämme, tämä kaikki aiheutui _Porin järjestyskunnan\nasetilauksesta_, josta oli maksettu melkoinen välityspalkkio, 10.000\nRuotsin kruunua.\n\nTunnustettakoon avomielisesti, että myöskin suomalaiset tekivät\nvirheitä, joilla on runsas osuutensa aselähetyksen vastaanoton\nepäonnistumiseen. -- Porin aktivistien täydellinen saamattomuus ja\ntoimettomuus johtui osaksi siitä, että Porissa oli miltei kokonaan\neristäydytty sitä ympäröivän laajan maakunnan isänmaallisesta\nväestöstä. Onhan vanha, vaikka kansojen elämässä vaikeasti opittu\ntotuus, että yksimielisyys tietää voimaa ja toimintatarmoa,\njota vastoin omahyväinen eristäytyneisyys saa aikaan sen, että\nsuurimmatkin aikeet sortuvat. Maakunnan ja sen keskuksen -- Porin\n-- välillä puuttui voimia kokoavaa yhteishenkeä ja yhteistyötä.\n\nMyöskin Aktivistisen keskusjärjestön (A.K:n) työjaoston olisi pitänyt\nenemmän kohdistaa voimansa aseiden vastaanoton valmisteluihin\nPorissa, sillä Porin puolessa oli jääkäriliike verraten vähän saanut\njalansijaa ja näin ollen siellä isänmaallinen toimintakin oli\nheikkoa. A.K. ei huomannut, mikä ääretön erotus oli esim. Vaasan\npuolen ja Porin puolen edellytyksissä aselastin vastaanottoon\nnähden, se luuli täälläkin asioiden järjestyvän lyhyiden määräysten\nja tiedoitusten perustalla, toisin sanoen se luotti liian paljon\nporilaisten toimintakykyyn, joten aselaivan vastaanoton valmistelujen\nvalvontaan ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota -- eikä siihen ryhdytty\najoissa. -- Olemme edellisessä koettaneet selvitellä Revelin luodon\nkatastrofin syitä, sillä se on aikanaan ollut kansallinen häpeä ja\non sellainen vieläkin, sillä nykypäivinäkin kysyvät saksalaiset\nasiantuntijat, mikä oli syynä siihen, että Suomessa ei oltu\nvalmistauduttu vastaanottamaan tuota suurta aselähetystä. Mutta\nRevelin luodon tapahtuman selvittämistä vaatii ennen kaikkea se veri,\njoka näiden aseiden puutteessa on turhaan vuotanut -- sitä vaatii\nmyöskin totuus. -- Tapahtuman yli laskeutunutta verhoa emme katso\ntäydellisesti poistaneemme -- suureksi osaksi kuitenkin.\n\nMutta olivatpa syyt tähän murhenäytelmään mitkä tahansa, yksi asia on\nkiistaton, se nim. että Saksan ylin sodanjohto tällöinkin, keskellä\nomia suuria vaikeuksiaan, oli valmis meitä auttamaan ja että Equityn\nsyvästi velvollisuudentuntoinen komentaja teki kaiken voitavansa\nsaadakseen tuon kallisarvoisen aselastin Suomeen puretuksi.\n\n\n\n\nSaksan apu.\n\n\nTeoksessamme olemme tutustuneet niihin suuriin ponnistuksiin, joilla\nSuomen itsenäisyysliikkeen Ruotsissa ja Saksassa toimivat edustajat\nkoettivat vaikuttaa Saksan viranomaisiin, varsinkin ylimpään\nsodan johtoon, aseiden luovuttamiseksi itsenäisyystaisteluamme\nvarten, jolloin samalla myös tehostettiin sotilaallisen avustuksen\nvälttämättömyyttä Saksan joukko-osastojen muodossa. Varsinkin sen\njälkeen kun Tukholmasta käsin toimiva Suomen Ulkomaan-valtuuskunta\nkesäkuun 24. p:nä 1917 oli kääntynyt asiassa Saksan viranomaisten\npuoleen, osoittivat saksalaiset ilmeistä halua auttaa meitä\nluovuttamalla riittävän asemäärän, mutta suoranaiseen sotilaalliseen\navustukseen nähden he olivat pitkin matkaa torjuvalla kannalla,\nkoska he eivät katsoneet voivansa sitoa itseään lupauksella, joka\noli riippuva sotatointen kehityksestä Saksan itäisellä rintamalla.\nEivätkä saksalaiset sittenkään, kun suuri hyökkäys syyskuun\nalussa 1917 itärintamalla alkoi, olleet taipuvaisia lähettämään\njoukko-osastojaan Suomeen -- aseita kyllä, kuten olemme nähneet.\nSaksan ylin sodanjohto näet toivoi, että Suomi omin voimin voisi\nsuoriutua itsenäisyystaistelustansa tukien tällä tavoin myös Saksan\naseiden menestystä itärintaman suuren hyökkäyksen aikana.\n\nTeemme seuraavassa yhdistelmän Saksasta saamistamme aseista,[49] josta\nhuomaamme, miten ääretön merkitys jo aseiden[50] muodossa Saksan\nantamalla avustuksella meille oli.\n\n_Saksasta saatujen ja tuotujen aseiden yhteenlaskettu määrä_:\n\n     78.520 kivääriä\n 43.600.000 kiväärin, konekiväärin ja pistoolin patruunaa\n        202 konekivääriä\n        813 pistoolia\n         40 tykkiä ja haupitsia\n    110.620 tykin- ja haupitsin ammusta\n     17.825 käsikranaattia\n         83 kenttäkeittiötä\n          4 lentokonetta\n          8 moottoripyörää\n      1.000 ratsumiehelle ja ratsulle varusteet.\n            Tuhansia kiloja räjähdysaineita.\n\nNe aseet, jotka Suomeen lähetettiin, kuuluivat ns. \"_Liettuan\nkomennuskunnan_\" varastoihin, jotka jo kesällä 1917 olivat varatut\nSuomea varten.[51]\n\nSuomi oli todella Saksasta saanut suuriarvoisen ystävän, joka kaikin\ntavoin tahtoi sitä tukea ja auttaa. Olemme nähneet, kuinka Saksan\nylin sodanjohto mm. kiirehti Suomea julistautumaan itsenäiseksi ja\nkääntymään myös Venäjän Neuvostohallituksen puoleen anomuksella, että\ntämä tunnustaisi Suomen riippumattomaksi, sillä Venäjän tunnustus oli\nmyös muiden valtojen tunnustamisen edellytys. Sekä Suomen hallitus\nettä Neuvostohallitus olivat tähän alussa haluttomia. Mutta Saksan\nkova painostus Brest-Litowskissa taivutti Venäjän myöntymään, ja\nSaksan monien vakavien kehoitusten jälkeen myös Suomen hallitus\nteki tässä suhteessa anomuksen Neuvostohallitukselle, jonka vastaus\nolikin myönteinen. Seurauksena oli, että Suomi joulukuun 6. p:nä 1917\njulistautui itsenäiseksi ja että Venäjän Neuvostohallitus tammikuun\n4-5. p:nä 1918 tunnusti Suomen riippumattomuuden. Näin muutkin vallat\n-- Englanti myöhemmin -- aivan pian tunnustivat Suomen itsenäiseksi\nvaltioksi. Paitsi muuta Saksa antoi siis Suomelle myös mahtavan\npoliittisen tukensa. Ja kaiken päätteeksi se lopulta lähetti Suomeen\nvielä apujoukonkin, _joka voimakkaasti joudutti kenraali Mannerheimin\nvoittoa_.\n\nKaikesta huomaamme, että Suomen suhtautuminen Saksaan oli ainoa\noikea ja mahdollinen. Saksalaiset ymmärsivätkin _tekonsa suuruuden\nja arvon_, joskin he samalla pitivät silmällä Saksan etuja, kuten\nymmärrettävää oli.\n\n\n\n\n\nITÄMEREN-DIVISIOONA.\n\n\n\n\nSotatilanne Suomessa.\n\n\nKun kenraali C. G. E. Mannerheim oli nimitetty Suomen sotaväen\nylipäälliköksi, lähti hän jo tammikuun 18. p:nä 1918 Vaasaan,\nEtelä-Pohjanmaan kauniiseen hallituskaupunkiin, saapuen sinne\nseuraavana päivänä ja järjestäen tänne päämajansa. Mannerheimin\nensi toimia oli venäläisten aseista riisuminen, joka oli tapahtuva\nyllättämällä ja samanaikaisesti eri paikkakunnilla. 28. päivänä oli\nmelkein koko Etelä-Pohjanmaa puhdistettu venäläisistä -- kahta\neteläistä rannikkokaupunkia lukuunottamatta, jotka nekin jo 31.\np:nä vapautuivat vihollisista. Keski- ja Pohjois-Karjalassa oli\nsamanlainen venäläisten aseistariisunta tapahtunut jo noin viisi\npäivää aikaisemmin. Sortavalan, Joensuun, Antrean ja Vuoksenniskan\nvenäläiset varuskunnat oli näet tammik. 23.-26. päiväin välillä\nriisuttu aseista ja Vuoksen eteläpuolella ryhdytty puolustautumaan\nensi sijassa Antrean luona sekä Valkjärvellä ja Raudussa. Rintama\nkulki Laatokasta Saimaaseen. Sitten tuli Pohjois-Pohjanmaan vuoro\npuhdistua. Kemissä oli venäläiset riisuttu aseista tammikuun 29.\np:nä. Oulu vallattiin asevoimalla helmikuun 3. p:nä. Ja koko\nPerä-Pohjola joutui valkoisten valtaan, kun venäläiset helmikuun\n6. p:nä olivat lyödyt Torniossa jääkäriupseerien toimiessa\nsuojeluskuntajoukkojen johtajina. Satakunnan suojeluskuntajoukot\nvetäytyivät Kankaanpäähän lähemmäksi Pohjanmaan valkoista rintamaa\nja Lounais-Suomen valkoiset kokoontuivat ensin Uuteenkaupunkiin,\njosta he suuntasivat retkensä etelään päin tavoitteena Ahvenanmaan\npuhdistaminen venäläisistä. -- Haapamäen asema miehitettiin\ntammik. 30. p:nä; joten tärkeä Haapamäen--Pieksämäen yhdysrata\njäi valkoisille. Helmikuun 7. p:nä siirsi Mannerheim päämajansa\nSeinäjoelle. Helmik. 8. päivänä vapautui Pohjois-Savon keskus,\nKuopio, punaisista, ja jo ennen sitä oli Kajaani vapautunut.\nEtelä-Savon hallituskaupunki Mikkeli jäi myös valkoisten puolelle.\n\nEtelä-Savossa käytiin taisteluja Savitaipaleella sekä Mäntyharjulla.\nPohjois-Häme oli valkoisten toiminta-aluetta, Jyväskylä keskuksena.\nSatakunnan rintama kulki Ikaalisista Pomarkun kautta Ahlaisiin.\nKovimpien hyökkäysten kohteina olivat Ruoveden--Vilppulan ynnä\nKarjalassa Antrean ja Raudun seudut. Rintama muodosti käyrän poikki\nmaan Laatokasta Pohjanlahteen.\n\nTammikuun 28. p:n vastaisena yönä, jolloin ylipäällikön suunnittelema\nrohkea toiminta alkoi Etelä-Pohjanmaalla, alkoi myös punainen kapina\nyhteistoiminnassa venäläisten kanssa. Punaiset saivat valtaansa maan\neteläosan -- valkoiset pitivät hallussaan muun osan maata. Punaisten\ntaisteluvahvuus oli noin 75.000 miestä -- ja valkoisten sodan\nloppuvaiheessa n. 70.000 miestä.\n\nPunaisten hyökkäyskauden aikana oli kenraali Mannerheim\njärjestänyt ja vahvistanut valkoisen armeijan, joka oli luotava\nhyökkäyskykyiseksi, sillä kapinallisten rintaman murtaminen\nja vihollisen voittaminen edellyttivät hyökkäystaisteluita. Helmikuun\n25. p:nä valkoinen armeija sai kouluttajiksi ja johtajiksi jääkärit,\nyli 1.000 miestä, jotka silloin saapuivat Vaasaan suuren asevaraston\nkera. Valkoiseen armeijaan oli liittynyt myös Suomen ent. sotaväen\nupseeereja ynnä Venäjän armeijassa palvelleita suomal. upseereja\nsekä ruotsal. ja saksal. upseereja. -- Kun Saksa oli maaliskuun\nalussa ilmoittanut tulevansa lähitulevaisuudessa lähettämään\nSuomen hallituksen pyytämät saksalaiset apujoukot valkoisten\navuksi, ryhtyi ylipäällikkö kiirehtimään hyökkäysvalmisteluja.\nHän piti välttämättömänä, että suomalaiset ennen saksalaisten\nsaapumista saavuttaisivat jonkin ratkaisevan voiton, koska muussa\ntapauksessa voisi käydä niin, että Suomi näyttäisi saaneen vapautensa\nsaksalaisten antamana lahjana. Suomalaisten oli omalla verellään\nostettava vapautensa.\n\nValkoinen länsirintama oli maaliskuun puolivälin tienoissa\nvalmis ryhtymään ensimmäiseen suurhyökkäykseen saartaakseen\npunaisten päävoimat Tampereella ja tämä onnistuikin maaliskuun\n26. p:ään mennessä. Ratkaiseva hyökkäys Tamperetta vastaan alkoi\nhuolellisten valmistelujen jälkeen huhtikuun 3. p:nä -- samana\npäivänä, jolloin saksalainen Itämeren-divisioona nousi maihin\nHangossa. Punaiset puolustivat Tamperetta sitkeästi, ja vasta 6.\np:nä, veristen katutaistelujen jälkeen, kaupungin valtaus saatiin\nloppuunsuoritetuksi. --\n\nSavossa ja Karjalassa taas oli menestyksellisesti torjuttu punaisten\nhyökkäykset. Taistelut olivat erityisen ankaroita Ahvolassa ja\nRaudussa. Enimmäkseen jääkäriupseerit johtivat taisteluita -- ja\nerittäin ansiokkaasti. Jo ennen Tampereen valtausta ja saksalaisten\nmaihinnousua ryhtyi kenraali Mannerheim myös valmistelemaan valkoisen\narmeijan seuraavaa suurta sotatointa, Karjalassa taistelevien\nvihollisvoimien tuhoamista, sillä sieltä oli tullut vakavia tietoja.\n\nKarjalan rintamalla oli valkoisten maaliskuun 24. päivänä täytynyt\nAhvolassa peräytyä vihollisen voimakkaan tykkitulen vuoksi, ja kun\nitärajan yli, Raasulista käsin, rupesi vielä venäläisiä joukkoja\netenemään, oli majuri Sihvon pyydettävä päämajasta apua. Vihollisen\nhyökkäykset saatiin kuitenkin torjutuksi. Raudussa saatiin\nhuomattava voitto venäläisistä huhtikuun 5. p:nä. Vapaussodassamme\noli siis ratkaiseva käänne jo tapahtunut saksalaisten joukkojen\naloittaessa toimintansa Suomessa. -- Tampere oli vallattu ja\nKarjalan valkoiset joukot odottivat vain hyökkäyskäskyä yhtyäksensä\noperaatioon Viipuria vastaan. Mutta silti olivat Itämeren-divisioonan\nsotaliikkeet suuriarvoiset Etelä-Suomen vapauttamiseksi -- maamme\nsivistyskeskuksen säilymiseksi tuhoutumasta. Tampereen valtauksen\njälkeen johti ylipäällikkö kenraali Mannerheim valkoisen armeijan\npäävoimat toiseen suureen hyökkäysliikkeeseen, joka suoritettiin\nKarjalan rintamalla; se johti siellä toimivien punaisten voimien\ntuhoamiseen ja Viipurin valloitukseen huhtikuun 29. p:nä.\n\nMainittakoon vielä, että Lounais-Suomi ja sen tärkeä keskus, Turku,\nvapautui punaisesta terrorista huhtikuun 12. p:nä. Sitten vetäytyivät\nLounais-Suomen, Satakunnan ja Tampereen ympäristössä vielä\nliikuskelevat punaiset suurena vyörynä itään päin, tavoitteina Lahti\nja Viipuri.\n\nTällä välin olivat saksalaiset joukot kenraali _kreivi von der\nGoltzin_ johdolla ryhtyneet sotatoimillansa vapauttamaan Etelä-Suomea\n-- Hankoniemen ja Kymijoen välisellä alueella. Seuraavassa luomme\ntarkemman yleiskatsauksen Itämeren-divisioonan Suomen-retkeen ja sen\nkunniakkaaseen toimintaan maassamme.\n\n\n\n\nItämeren-divisioonan osanotto Suomen vapaussotaan.\n\n\nSekä Ruotsissa että Saksassa toimivat Suomen vapausliikkeen edustajat\nolivat alun perin hartaasti toivoneet ja esittäneet, että Saksa\nennen kaikkea myös maihinnousujoukkojensa kautta olisi tukenut\nSuomen itsenäisyyspyrkimyksiä, mutta Saksan ylin sodanjohto ei\nollut katsonut sotatilanteen sallivan sitä, ennenkuin vuoden 1918\nalkupuolella.\n\nKun Suomen vapaussota oli tammikuun 27. p:nä 1918 alkanut,\ntuntui punaisten hallussa olevan Etelä-Suomen asema kerrassaan\nepätoivoiselta, semminkin kun odotettavissa oli, että valkoinen\narmeija alkaisi painaa punaisia joukkoja yhä enemmän etelään, missä\nne niitä odottavan tappion hurjistamina ja venäläisten joukkojen\nkiihottamina, joita maassamme vielä oli noin 40.000 miestä,\ntulisivat panemaan perinpohjaisen hävityksen toimeen. Jo helmikuun\nalkupäivinä kehoitti sen tähden Helsingissä piileskelevä maan\nlaillisen hallituksen päämies Svinhufvud Suomen Tukholmassa olevaa\nlähettilästä Gripenbergiä pyytämään aseellista apua Ruotsin tai\nSaksan hallituksilta. Kun Ruotsin hallitus kieltäytyi aktiivisesta\ntoiminnasta Suomen itsenäisyyden hyväksi, oli turvauduttava Saksan\napuun.\n\nKenraali Mannerheim oli saksalaisten apujoukkojen maahan kutsumisen\njohdosta toista mieltä kuin Suomen hallitus, toivoen Suomen omin\nvoimin selviytyvän sodasta -- tätä ei suinkaan turhamaisuudesta, vaan\njotta suomalaiset saisivat itseluottamusta vastaisten pahojen päivien\nvaralle ja jotta he osaisivat antaa arvoa vapaudellensa. Samaa mieltä\noli alussa Vaasan senaattikin, mutta se asettui kuitenkin pian\npuheenjohtajansa Svinhufvudin kannalle, koska Etelä-Suomea uhkasi\nsuurten sivistyksellisten ja taloudellisten arvojen tuhoutuminen, jos\nsota tulisi pitkäaikaiseksi. Kenraali Mannerheimkin taipui lopulta\nhallituksen toimenpiteisiin, vieläpä tunnetussa sähkösanomassaan\nkiirehtikin saksalaisen apujoukon lähettämistä, kun asia kerran\nSuomen hallituksen taholta jo oli ratkaistu ja Saksan ylin sodanjohto\noli antanut siihen suostumuksensa.\n\nMe suomalaiset olimme pitkin matkaa selvillä siitä, että Saksan\nylimmällä sodanjohdolla oli kyllä halu auttaa meitä. Siitä oli\ntodistuksena ei ainoastaan Jääkäripataljoona 27:n kouluttaminen, vaan\nmyös Suomen aseistus, mihin edellisessä olemme yksityiskohtaisesti\ntutustuneet. Mutta juuri tänä ajankohtana olivat Brest-Litowskin\naselepo- ja rauhanneuvottelut estämässä Saksaa tehokkaasti puuttumasta\nasioihimme -- lukuunottamatta Saksan antamaa suurta poliittista tukea.\n\nKun Saksa sitten neuvottelujen kuluessa huomasi, että bolshevikit\neivät todellisuudessa halunneetkaan rauhaa, vaan että propagandanteko\nlienee ollut heille pääasia, pidettiin helmikuun 13. p:nä 1918\nHomburgin neuvottelu, jossa keisarikin oli läsnä. Seurauksena oli\nkeisarin hyväksymä aselevon irtisanominen ja sotatointen jatkaminen\nItämeren-maakunnissa. -- Suomeen tehtävä retki soveltui nyt hyvin\nSaksan sotasuunnitelmiin. Ja kun Suomen Berliinin-lähettiläs\nvaltioneuvos Hjelt vielä helmikuun 21. p:nä uudisti pyynnön\napuretkikunnan lähettämisestä, sai Saksan laivasto käskyn ryhtyä\ntoimiin saksalaisen avustusjoukon kuljettamiseksi Suomeen, ja sen\ntuli valmistavana toimenpiteenä muodostaa Ahvenanmaan saaristosta\ntukikohta Suomeen kohdistetulle päätoiminnalle.\n\nMaihinnousupaikoiksi suunniteltiin ensin Mäntyluodon ja Rauman\nsatamia, koska Suomen valkoisen armeijan ylipäällikkö, ratsuväen\nkenraali, vapaaherra Mannerheim oli alkanut vapaustaistelun maan\nläntiseltä rantaseudulta.\n\nKysymyksessä oleva etappitukikohta oli välttämätön semminkin matkan\npituuden tähden. Retki oli muuten suoritettava laivojen liikunnalle\nmitä kylmimpänä vuodenaikana, helmi-maaliskuulla, jolloin jäät\nItämeren pohjoisosissa ovat vahvimmillaan, ahtojäävyöhykkeet miltei\nläpäisemättömät ja jolloin tiheään esiintyvät usvat haittaavat\npurjehdusta luodoista ja kareista rikkailla saaristovesillä\nvaikeuttaen suuressa määrin miinanetsijä- ja miinanraivaaja-alusten\ntoimintaa -- jopa suorastaan keskeyttäenkin sen päiväkausiksi.\nRipeä toiminta oli siis tarpeen, jos mieli tuoda Suomelle apua ja\nSaksallekin etua -- oikeaan aikaan.\n\n\n\n\nSaksalaisen apuretkikunnan lähettämisen syyt.\n\n\nOlemme pitkin matkaa selostaneet, kuinka tarpeellinen ja välttämätön\nSaksan apu meille oli maamme itsenäisyyden saavuttamiseksi. Me\nkäännyimme Saksan puoleen hädässämme kuin suuren mahtavan ystävän\npuoleen. Emme kuitenkaan ilmaiseksi pyytäneet tätä apua: me selitimme\nolevamme valmiit nousemaan Saksan joukkojen kanssa yhteistä\nvihollista, meidän sortajaamme vastaan. Me tiesimme, että Suomi\ntarjoaisi Saksan sotatoimille pohjoisessa erinomaisen tukikohdan.\nMutta me emme kyenneet harkitsemaan tarpeeksi. Me luulimme alussa\nhyväuskoisesti, että Ruotsi ryhtyisi Saksan liittolaisena sotaan ja\nettä Ruotsi--Saksa yhdessä lähettäisi joukkojansa Suomen kautta\nja kanssa Venäjää vastaan. Tämä uskomme petti, mutta me emme\nhellittäneet sittenkään, me pidimme edelleen kiinni Saksasta, me\ntiesimme, että meitä siellä ymmärrettiin ja että Saksalla oli halu\nmeitä auttaa. Käsitimme kyllä senkin, että Saksalla olisi aikaisemmin\nollut suuria vaikeuksia joukkojensa siirtämiseksi Itämeren yli, niin\nkauan kuin Venäjä ei vielä ollut täydellisesti luhistunut. Mutta\nv:n 1918 keväällä oli tilanne tässä suhteessa aivan toinen, joskin\njoukkojen siirrolla talviseen aikaan oli taas omat vaikeutensa, kuten\ntulemme näkemään Saksan laivaston erikoisryhmän miltei ylivoimaisilta\nnäyttäneistä ponnistuksista.\n\nSaksan sodankäynnissä ilmeni sittemmin seikkoja, jotka aiheuttivat\nsen, että joukkojen Suomeen siirto oli Saksankin edun mukaista.\n\nAntakaamme vilpittömän ystävämme ja Saksan suuriarvoisen avun\ntuojan, kenraali kreivi von der Goltzin selostaa, miten Suomen ja\nSaksan edut nyt kävivät yhteen. Hän lausuu seuraavasti:\n\n\"Totta on, että Saksa lähettämällä apuretkikunnan Suomeen ajoi\nmyöskin omia etujaan. Mutta ilman niitä ei mikään hallitus rohkenisi\nvuodattaa omien maanmiestensä verta -- kaikkein vähimmin sellaisen\nmaan hallitus, joka vuosikausia oli saanut ponnistaa voimansa\näärimmilleen puolustaakseen vapauttaan kokonaista vihollismaailmaa\nvastaan.\n\n\"Tähän aikaan Saksa pelkäsi Venäjän itärintaman uudestaan\nmuodostumista, jonka vuoksi sen Ranskassa olevan armeijan selkäpuoli\noli ehdottomasti turvattava. Sen täytyi senvuoksi pitää kurissa\nuutta bolshevikki-imperialismia, joka lähinnä kohdistui Suomea\nvastaan, mutta sitten edelleen myöskin Ruotsia ja Saksaa vastaan,\nja joka kaikissa julistuksissaan avoimesti teki propagandaa\nmaailmanvallankumoukselle. Taistelemalla suomalais-venäläisiä\npunaisia vastaan Saksa samalla suojeli itseäänkin sekä sisään- että\nulospäin. Mutta samalla piti saataman estetyksi se, ettei Englanti\npääsisi Muurmanin-rataa pitkin tunkeutumaan etelään päin, valtaamaan\nPietaria ja Kronstadtia ja ettei venäläinen sotapuolue, järjestyksen\ntultua palautetuksi maahan, asettaisi Venäjän jättiläisarmeijat\nuudestaan rintamaan Saksaa vastaan tai Kronstadtista käsin uhkaisi\nSaksan Itämeren rannikkoa.\n\n\"Suomen ja Saksan edut kävivät siis yhteen Venäjään nähden, kuten\nkaikessa terveessä aseveljeydessä tulee käydäkin. Mutta samalla\nmolemmat kansat taistelivat maailmankulttuurin puolesta. Kuinka tosi\ntämä väite on, sitä ei nytkään vielä suurin osa ihmisistä käsitä\nvaikka Suomen vapaussota oli vain ensimmäinen näytös taistelussa\naasialaista sivistystuhoa vastaan, ja seuraavat näytökset todistavat\nmikä vaara koko Eurooppaa uhkaa voittoisan bolshevismin taholta.\"\n\nVoimmeko selvempää, rehellisempää ja arvovaltaisempaa selostusta\nsaada siihen, miksi Saksa lähetti joukkojansa Suomeen!\n\n\n\n\nSuomen retkeen osallistuneet alukset.\n\n\nSuomen retkeen käytettävät merivoimat oli pääasiallisesti\notettava Pohjanmerelle sijoitetusta valtamerilaivastosta, koska\nItämeren laivasto-osastoista ei riittänyt tarpeeksi laivoja niin\nlaajakantoiseen yritykseen. H. M. Keisarin käskystä muodostettiin\nsen vuoksi helmikuun 21. p:nä 1918 erikoinen laivastoryhmä,[52] joka\ntehtävien mukaan jakautui kolmeen osastoon:\n\nI. osasto: Pääalukset olivat linjalaivat \"Westfalen\" ja \"Rheinland\"\nynnä suuri joukko tarkoitukseen tarvittavia laivoja, miinanetsijöitä\nym. Tämän osaston tehtävänä oli tukikohdan valtaaminen.\n\nII. osasto: Miinalaiva \"Nautilus\" ja kuljetushöyrylaiva \"Giessen\",\nkaksi torpedovenettä, yksi sairaalalaiva ja yksi hiilihöyry. Osaston\ntehtävänä oli tukikohdan perustaminen.\n\nIII. osasto: Kuljetuslaivasto, jonka laivaluku oli 50, oli pääretken\nkäytettävänä.\n\nLaivastoryhmä alistettiin välittömästi merisotajohdon alaiseksi\nja sen päälliköksi nimitettiin valtamerilaivaston IV. laivueen\nsiihenastinen 2. amiraali, _kontra-amiraali Meurer_.\n\n\n\n\nAhvenanmaan retki.\n\n\nAhvenanmaan saarten miehityksen jouduttamiseksi päätettiin sinne\naluksi vietäväksi vain 1 pataljoona (29 upseeria, 9 upseerinsijaista\nja 991 miestä), joka sijoitettiin \"Westfalen\" ja \"Rheinland\"-nimisiin\nlinjalaivoihin. Erikoisryhmän I. osasto pääsi lähtemään vasta\nhelmikuun 28. p:nä 1918 Danzigin edustalta. Laivue kulki Öölannin\neteläkärkeen ja sitten Öölannin ja Gotlannin välitse saapuen Gotska\nSandöstä pohjoiseen olevien saksalaisten miinakenttien väliselle\nmerialueelle maaliskuun 2. p:n valjetessa. Ajojääkentät kävivät yhä\nsuuremmiksi ja kello 17 sai ryhmä käskyn käydä ankkuriin \"Svenska\nHögarnen\" tasalla, keskellä tiheätä ajojääselkää. Seuraavan päivän\nsarastaessa nostettiin ankkuri ja tarkoituksena oli tunkeutua\nAhvenanmerelle _Vitkubb-karista_ länteenpäin ja sitten edelleen\navoimia paikkoja myöten Eckerön lounaiskärkeen. Ei näet ollut\nmahdollista päästä suoraa tietä millekään Ahvenanmerenpurjehdukselle\nsuotuisalle selälle, sillä laajat venäläiset miinavyöhykkeet olivat\nesteinä, samoin myös jään vahvuus, joka yhä kasvoi. Vitkubb-karin\nväylä, joka oli Saksan laivastolle tullut tunnetuksi muutamien\nsukellusveneiden retkeilyistä Ahvenanmerellä ja Pohjanlahdella,\noli ahdas ja tarkoin luodattava saaristoväylä, semminkin kun oli\nkysymyksessä 6-8 m syvyydessä kulkevat sotalaivat. Jääsuhteista\nkoetettiin jäänmurtajan avulla päästä selvyyteen, ja niin ryhdyttiin\nvarhain maaliskuun 3. p:n aamulla etenemään, mutta jään vahvuus\nkasvoi nopeasti, niin että jäänmurtajakaan ei kunnolla päässyt\netenemään. -- Kun suurin ponnistuksin oli tultu venäläisten\nmiina-alueen rajalle, jolloin olisi ollut käännyttävä pohjoiseen,\nnäkyivät tähystystornista silmänkantamattomat jääkentät, ja kaikesta\npäättäen oli myös Vitkubb-väyläkin vahvassa jäässä. -- Raskas\nkamppailu pohjolan talvihirmujen kanssa oli alkanut. Varsinkin\npienten alusten tila kävi yhä tukalammaksi, sillä niiden oli vaikea\nedetä avatussa railossakin, jossa uiskenteli puolen metrin paksuisia\njäälohkareita. Suomalaiset luotsit, joita oli laivueessa kaksi,\npitivätkin pieniä aluksia kelpaamattomina jäätyneillä vesillä.\n\nOli ilmeistä, että maaliskuun 3. päivän yritys oli keskeytettävä.\nLaivastoryhmän päällikkö, amiraali Meurer päätti sen vuoksi, että oli\nkäännyttävä takaisin, ja raskain sydämin hän antoi käskyn maaliskuun\n3. p:n illalla paluumatkalle lähtemisestä. Yritystä ei suinkaan\nsilti ollut jätettävä kesken, vaan oli otettava kipinäteitse yhteys\nII:n osaston laivueeseen, joka oli lähtenyt Kielistä maaliskuun 1.\np:nä. Uuden suunnitelman mukaan oli lähdettävä yrittämään uudestaan\nkaikkein vahvimmilla aluksilla, samalla rajoittaen niiden lukua\nmitä vähimpään. II:n osaston päällikkö, \"Nautiluksen\" komentaja,\nsai sen vuoksi kipinäkäskyn lähettää höyrylaiva \"Giessenin\" ja\nyhden hiililaivan kovimmalla nopeudella paikalle. \"Nautilus\" itse\nmäärättiin II:n osaston jäljellä olevien laivojen ja I:stä osastosta\npalautettavien kevyitten alusten kera pysyttelemään Gotlannin\nlänsipuolella -- ulkopuolella Ruotsin aluevesiä.\n\nKello 2.30 aamulla maaliskuun 4. p:nä saapuivat jäljellejääneeseen,\nI osaston laivueeseen II:sta osastosta \"Giessen\", yksi hiililaiva\nja jäänmurtaja \"3 Hamburg\" ynnä kaksi näiden suojana tullutta\ntorpedoalusta.\n\nLaivojen yhdyttyä suunnattiin matka jälleen pohjoiseen. Puolenpäivän\naikaan ryhdyttiin lentokoneiden avulla tutkimaan Vitkubb-väylän\nkuljettavaisuutta, mutta tästä ei tullut mitään, kun toinen vesitaso\nsai moottorivian. Aikaa vain kului, joten ajateltiin ankkuroimista\n\"Svenska Högarnen\" kohdalla taajojen jääkenttien keskelle, mutta tätä\nluotsit jyrkästi vastustivat. Näin ollen oli taas käännyttävä \"Gotska\nSandötä\" kohti, jonka pohjoispuolella oltiin noin kello 19, mutta\nnyt vaikeuksiin liittyi vielä sumukin. Kello 20 vallitsi sellainen\nusva, että alukset kadottivat toisensa kokonaan näkyvistä -- eikä\nankkuroiminen niin syvillä vesillä tullut kysymykseenkään.\n\nTiistaina, maaliskuun 5. p:nä kello 2 aamulla lähtivät laivat\nuudestaan liikkeelle ohuen jään läpi ja kello 4 aikaan oli saavuttu\ntaas \"Svenska Högarnen\" kohdalle, mutta usva pysyi yhä vielä\nsakeana. Kipinäkäskyjen avulla saatiin laivasto ankkuroiduksi 50 m:n\nsyvyydelle jäiden keskeen, mikä oli katsottava kelpo saavutukseksi\nsekä johtoon että kipinäasemain hoitajiin nähden. Kello 6 aikaan\naamulla selkeni ilma nopeasti ja laivue nosti ankkurin otettuaan\ntarkan lähtöpisteen maasuuntiman avulla. Jääsuhteetkin näyttivät\nparantuneen, joten toivottiin päästävän perille vielä samana päivänä.\nKello 7:stä 10:een taisteltiin ajojääkenttien keskellä, mutta\nkello 10 aikaan päästiin jo selville vesille, ja puolen päivän\ntienoissa oli laivueella Vitkubb-väylä edessään. Mutta matkan\nmerkkikiven, Vitkubb-karin löytäminen vaati tuskallisen tarkkaa\ntyötä. Laivueessa osui olemaan eräs Laudon-niminen perämies, joka\nedellisiltä sukellusveneretkiltään tunsi väylän. Hänen erinomaisen\npaikallistuntemuksensa ja mitä huolellisimman ohjauksensa ansiota\netupäässä on, että laivue pääsi kulkemaan Vitkubb-väylästä\nhäiriöittä. Ohi kuljettaessa laskettiin tälle 2 m korkealle ja\n8 m laajuiselle karille miehiä ja tarveaineita ison merimerkin\npystyttämiseksi vastaisten matkojen varalta. Se oli samalla oleva\ntodisteena siitä, että saksalainen erikoisryhmä oli löytänyt\nmiinojen, usvan ja jäitten halki tien pienelle Vitkubb-karille ja\nalistanut sen palvelukseensa.\n\nKun Vitkubb-väylästä oli selvitty, jouduttiin pian miltei\navoveteen. Ja kello 15 tienoissa tuli Eckerön selältä näkyviin\nkaksi ruotsalaista sotalaivaa, \"Sverige\" ja \"Oscar II\". Kello\n16 \"Westfalen\" pysähtyi Eckerön lounaisrannikon kohdalla. Kaksi\namiraaliesikuntaupseeria lähetettiin \"Hindenburg\"-nimisellä\njäänmurtajalla ruotsalaiselle lippulaivalle antamaan tietoa Saksan\nlaivaston erikoisryhmän tulosta ja tarkoituksesta sekä sopimaan\nlähemmän neuvottelun ajasta.\n\nKello 18.30 maaliskuun 5. p:nä 1918 laskivat saksalaiset laivat\njäälohkareilta otettujen ahvenanmaalaisten luotsien opastusta\nhyväkseen käyttäen Eckerön satamaan, kiinteän jään reunaan Ruotsin\nsotalaivojen lähettyville.\n\nVarman tukikohdan valtaaminen Ahvenanmaalla oli nyt saavutettu ja se\noli yksi Suomen avustusretken tärkeimpiä edellytyksiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta mitä oli tapahtunut Ahvenanmaalla helmikuulla 1918 noin pari\nviikkoa ennen saksalaisten saapumista sinne? Ns. _Uudenkaupungin\nsuojeluskunta_, noin 500 miestä -- koottuna Lounais-Suomen\nisänmaallisista miehistä ja päällikkönä kapteeni _J. C. S. Fabritius_,\nrohkea ja tarmokas mies, -- kokoonnuttuaan Uuteenkaupunkiin\naikoi ensin pyrkiä pohjoiseen, kenraali Mannerheimin joukkoihin.\nMutta turkulainen liikemies, johtaja _Edgar Grönblom_, joka oli\nvaikutusvaltaisimpia joukossa, oli tullut siihen vakaumukseen, että\nläpimurto pohjoiseen ei onnistuisi, vaan että suojeluskunnan olisi\nsuunnattava kulkunsa kokonaan toiselle taholle, Ahvenanmaalle. Oli\nkuin Korkeimman johdatus, joka vei tämän urhean joukon etelään\njuuri Ahvenanmaan-kysymyksen kriitillisimmällä hetkellä. Jollei\n\"Uudenkaupungin suojeluskunta\", joka kuului Suomen laillisen\nhallituksen sotavoimiin, olisi ilmestynyt Ahvenanmaalle ja täällä\nedustanut Suomea, emme tiedä, miten Ahvenanmaan-kysymys olisi\npäättynyt. Suojeluskunnan, vaikka se rohkeasti riensi voitosta\nvoittoon ja vielä helmikuun 17. p:nä vallattuaan Godbyn[53] sekä\n19. p:nä lyötyään siellä verisesti pakosalle Turusta saapuneiden\npunakaartilaisten hyökkäyksen, täytyi ruotsalaisten taholta annettujen\nväärien tietojen perustuksella kulkea isänmaansa tähden alennuksen\ntietä. Heille oli totuudesta poiketen tiedoitettu, että heidän\nylipäällikkönsä, kenraali Mannerheim muka oli pyytänyt Ruotsin\navustusta suojeluskunnan kuljettamiseksi Suomeen. Myöskin Suomen\nTukholman-lähettiläälle, Gripenbergille, oli annettu vääriä\ntietoja suojeluskunnan muka hädänalaisesta tilasta ja niin saatu\nhänet houkutelluksi kehoittamaan sitä poistumaan. Näin ollen saatiin\nsuojeluskunnan johtomiehet (20.2.18) neuvottelemaan tilanteesta ja\nallekirjoittamaan häpeällinen sopimus, jonka ruotsalaiset upseerit\nja Ahvenanmaan separatistit sekä ruotsalaisella sotalaivalla tuotu\nbolshevikki-komissaari Vorovski olivat sanelleet. Sen mukaan\noli Uudenkaupungin suojeluskunnan poistuttava Ahvenanmaalta,\nvieläpä luovutettava aseensakin ja melkoinen sotasaalis[54]\nosaksi venäläisille, osaksi ruotsalaisten huostaan. Heidät vietiin\nruotsalaisilla laivoilla ensin meren yli Ruotsiin ja sitten junassa\nHaaparannalle sekä täältä Suomen puolen Tornioon. Venäläisten oli\nmyöskin määräajan, 5 viikon kuluttua poistuttava, mutta he saivat pitää\naseensa ja varastonsa -- vieläpä tilaisuuden lähettää niitä kaksi\nlaivalastillista Turkuun, missä ne tietysti joutuivat punaisille.\nRuotsalaiset olivat ilmeisesti paljon suopeampia venäläisiä kuin\nsuomalaisia kohtaan, mutta ruotsalaisten upseerien joukossa oli sentään\nuseita kunnianmiehiäkin, kuten amiraali Ehrensvärd ja everstiluutnantti\nRos, jotka vastenmielisesti seurasivat tuota häpeällistä Ruotsin\nhallituksen puuttumista Suomen asioihin ja urheiden miesten pettämistä.\n\nRuotsalaiset esiintyivät inhimillisyyden varjolla, he tahtoivat muka\nvarjella ahvenanmaalaisia verisistä selkkauksista, mutta itse asiassa\nnäyttää Ruotsin viranomaisten menettely olleen ilmeinen yritys\nanastaa Ahvenanmaa Suomelta, joka silloin juuri taisteli elämästä\nja kuolemasta ja jonka voitto tai tappio merkitsi Ruotsillekin\ntavattoman paljon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuotsalaisilla näyttää kyllä olleen vihiä Saksan ja Suomen välisestä\nsopimuksesta, mutta saksalaisten odottamaton saapuminen lienee\nsittenkin ollut heille yllätys ja vähemmän tervetullut.\n\nMeille suomalaisille taas se oli erittäin toivottu asia. sillä meidän\nkäsityksemme mukaan saksalaisen Itämeren-divisioonan väliintulo\npelasti silloisessa vaikeassa asemassa Suomelle Ahvenanmaan.\n\nKun Saksan laivaston erikoisryhmän laivat olivat saapuneet\nEckeröhön, saivat saksalaiset ruotsalaisten kanssa nopeasti aikaan\ntoimintasopimuksen, jossa mm. määrättiin ne alueet, juuri Ahvenanmaan\npääpaikat, jotka 14. Jääkäripataljoona miehittäisi. Jääkäripataljoona\nryhtyikin tarmokkaasti silmälläpitämään venäläisten omavaltaisuuksia,\nmm. pidättäen kaksi punaisten laivaa, jotka uuden kerran täyteen\nlastattuina olivat viemässä aseita ja sotatarpeita Turkuun.\n\nAmiraali Meurerin huolena ei ollut ainoastaan etappitukikohdan\nvaltaaminen ja järjestäminen, vaan hänen täytyi myös suunnitella\nretken jatkamista Itämeren-divisioonan ylikuljetusta silmälläpitäen.\nHän tuli kuitenkin pian siihen käsitykseen, että jääesteet\ntekivät mahdottomaksi Saksan sotavoimain maihinnousun Raumalla ja\nMäntyluodossa, vaikka vahvojakin jäänmurtajia käytettäisiin. Kaikkien\nluotsien ja asiantuntijain mukaan oli Hanko ainoa satama, jota tähän\nvuodenaikaan voitiin ajatella joukkojen maihinnousupaikaksi, se\noli sitä paitsi lähellä Etelä-Suomen keskustaa, maan pääkaupunkia\nHelsinkiä, jonka vapauttaminen punaisesta hirmuvallasta oli\nsotatoimien tärkeimpiä tehtäviä. Strategisessa suhteessa ei Hangon\nvalitseminen kyllä liene ollut paras mahdollinen. Amiraali Meurer\nilmoitti tästä uudesta suunnitelmasta kipinäteitse merisotajohdolle\nja lähti maaliskuun 19. p:nä linjalaiva \"Westfalenilla\" Saksaan\nvoidakseen henkilökohtaisesti merisotajohdolle esittää Hangon\nvalitsemisen tärkeyttä. \"Westfalenia\" seurasi kaksi saarronmurtajaa\nja jäänmurtaja \"3 Hamburg\". Gotlannin länsipuolelta otettiin\nmyös mukaan \"Nautilus\" ja sen johdossa olevat pienemmät alukset.\nNäin laivat ottivat suunnan Danzigia kohti. Matkalla Danzigiin\ntoi lähettilaiva \"T. 143\" amiraali Meurerille H. M. Keisarin\ntoimintakäskyn Suomen avustamista tarkoittavan pääretken\nsuorittamisesta.\n\nH. M. käskee mm.\n\n1) Suomen hallituksen avustamiseksi lähetetään Itämeren-divisioona\nLänsi-Suomeen.\n\n2) Itämeren-divisioonan toimia johtaa Itämeren-divisioonan\npäällikkö. Hän ottakoon tällöin varteen Suomen sotavoimain\nylipäällikön antamat ohjeet.\n\n3) Toimintapohjakseen on laivasto ottanut haltuunsa Ahvenanmaan\nsaaret.\n\n\n\n\nHanko valitaan maihinnousupaikaksi; kulkureitin kuntoonpaneminen.\n\n\nAmiraali Meurerin lähimpänä tehtävänä Danzigiin saavuttuaan oli\nasettua henkilökohtaiseen yhteyteen Itämeren-divisioonan päällikön\nkenraalimajuri kreivi von der Goltzin kanssa, joka joukkojensa ja\nkuljetuslaivaston kera jo oli saapunut Danzigiin. Tällöin pidettiin\nesikuntamajassa neuvottelu, jossa Itämeren-divisioonan komentaja\ntutustutettiin joukkojen Suomeen-kuljetusmahdollisuuksiin ja 14.\njääkäripataljoonan siirtoon Turkuun. Molemmat päälliköt olivat\nselvillä siitä, että yritystä oli mahdollisuuden mukaan joudutettava.\n\nAmiraaliesikunnassa Berliinissä pidetyt neuvottelut johtivat\nsiihen, että lopullisesti hylättiin ajatus saksalaisen apujoukon\nkuljettamisesta Raumalle tai Mäntyluotoon tai Ahvenanmaan kautta\nHankoon, koska jääsuhteet näillä vesillä olivat epäsuotuisat ja\nkoko yritys niiden takia viivästyisi. Sen sijaan valittiin Viron\nsaarten länsi- ja pohjoispuolinen reitti kulkuväyläksi ja Hanko\nmaihinnoususatamaksi.\n\nSiitä suuresta laivamäärästä, mikä retken suorittamiseen tarvittiin,\nolemme aikaisemmin tehneet summittaisen yhteenvedon ja käsitämme,\nmitä suurta huolta laivojen hankinta ja järjestely vaati.\n\nNyt alkoi kulkureitin kuntoonpaneminen, joka Itämeren\nmiinanetsintäosaston päälliköltä _fregattikapteeni von Rosenbergiltä_\nkysyi suurta taitavuutta ja tarmoa. Ennen kaikkea täytyi hänen\nsaada käytettäväkseen kaikki purjehdusta helpottavat apuneuvot,\nkuten majakkavalojen ja merimerkkien kuntoonpaneminen ja\nylläpitäminen Baltian rannikolla sekä majakkalaivoja sijoitettaviksi\nreitin varrelle. Miinanetsintäosaston päällikölle annettiin\nsitten seikkaperäinen toimintaohje. Se sisälsi pääasiallisesti\nmääräyksen 2 meripenikulman levyisen, miinoista vapaan reitin\nkuntoonsaattamisesta Danzigista Hankoon niin lyhyen ajan\nkuluessa kuin mahdollista. Reitiksi käytettäisiin alussa vanhaa\nrannikkoväylää Neufahrwasser--Brüsterort--Libau ja sitä väylää,\njota kuljetuslaivasto oli kulkenut Viron saaria valloitettaessa.\nSaarenmaan-väylän päätepisteestä suunnattaisiin kulku -- suomalaisen\nyliluutnantti Roosin ehdotusta noudattaen -- Viron saarten länsi- ja\npohjoispuolitse itäänpäin Odensholmin saaren kohdalle asti ja sieltä\npoikki Suomenlahden Hangon suuntaan.\n\nMaaliskuun 20. p:nä olivat kaikki laivasto-osastot jo niin lähellä\nyhteistä toimintapaikkaa, että etsintäosaston päällikkö voi koota\nvoimansa Libauhun yhteistä matkaanlähtöä varten. Mutta merellä\ntehtävää työtä haittaavat usein luonnonesteet, kuten sumu ja myrsky;\nnäitä vastuksia sai etsintäosastokin kokea, ja kaiken lisäksi\ntulivat odottamattomat miinoihin kosketukset, joista oli seurauksena\nkolmen laivan tuhoutuminen, yhden koko miehistöineen. Kaikkiaan\nhukkui miinoja raivattaessa 16 miestä. Maaliskuun 25. p:nä saapui\netsintäosastolle, sen myrskyn takia viruessa Hiidenmaan rannikolla,\nseuraava kipinäsanoma:\n\n\"H. M. Keisari on käskenyt, että Suomeen lähetettävän retkikunnan on\njouduttava matkaan niin pian kuin mahdollista. Erikoisryhmä.\"\n\nTietenkin tämän ylimmän sotaherran toivomus, jonka osaksi Suomen hätä\noli aiheuttanut, oli mahtavana kiihokkeena, mutta vielä 26:nakin oli\nmyrskyn ja merenkäynnin vuoksi mahdoton ruveta töihin.\n\nMaaliskuun 30. p:nä oli tuuli taas yltynyt 6-8 Beaufortin\nvahvuiseksi, niin että etsintäosaston päällikön täytyi raskain\nsydämin keskeyttää työt. -- Erikoisryhmältä tuli taas seuraava\nkipinäsanoma:\n\n    \"Otaksun, että työt ovat maaliskuun 31. p:ään mennessä edistyneet\n    niin pitkälle, että kuljetuslaivasto voi lähteä matkaan maaliskuun\n    31. p:nä.\n\n                                       Erikoisryhmän päällikkö.\"\n\nTämä sähkösanoma oli aiheutunut kenraali Mannerheimin ynnä Suomen\nsenaatin puheenjohtajan Svinhufvudin Tukholman kautta lähettämistä\nsähkösanomista, joissa kaikki viivyttely saksalaisen apuretkikunnan\ntaholla merkittiin \"tuhoatuottavaksi\" ja pyydettiin niin pian kuin\nsuinkin jouduttamaan sen matkaanlähtöä.\n\nEtsintäosaston päällikkö, häntä täten kiirehdittäessä, päätti\nperinpohjaisesti poiketa alkuperäisestä suunnitelmasta ja raivata\nmatkareitin venäläisen saartoalueen lävitse (väylä Golotowa-,\nSerbina- ja Apollo-särkkien pohjoispuolitse). Uudet työt aloitettiin\n30. p:nä klo 9 -- ne menestyivät, joten toiveet näyttivät\nvaloisammilta. Maaliskuun 31. p:n iltana voitiin erikoisryhmälle\nilmoittaa, että reitti oli pääpiirteissään saatu raivatuksi.\nHuhtikuun 1. p:nä sijoitettiin puuttuvat majakkalaivat paikoilleen.\nSamana päivänä puolen päivän aikaan oli kuljetuslaivasto jo lähtenyt\nliikkeelle Danzigista. -- Kaikille miinanetsijäosastoon kuuluville on\nlausuttava tämän erinomaisen vaivalloisen ja tärkeän työn johdosta\nmeidän suomalaisten puolesta korkein tunnustus ja kiitos.\n\nTämä suppea yhteenveto jo antaa aavistuksen niistä äärettömistä\nponnistuksista, joita Ahvenanmaan-retkeen osallistuneilta\nlaivasto-osastoilta ja pääretken reitin raivaustyön suorittajilta\nvaadittiin.\n\n\n\n\nItätneren-divisioonan joukko-osastot.\n\n\nNe joukot, jotka määrättiin Suomen-retkeä varten, olivat\nBrest-Litowskin rauhanteon jälkeen vapautuneet itärintamalta,\neikä niitä oltu vielä viety Ranskaan. Näistä mitä erilaisimmista\njoukkoyhtymistä kokoonpantiin uusi divisioona, jonka\ntaistelukelpoisuus oli mainio.\n\nJoukot olivat seuraavat:\n\n2. Kaartin ratsuprikaati eversti _von Tschirschky und\nvon Boegendorffin_ johdolla. Siihen kuuluivat 1. ja 3.\nKaartin-ulaanirykinentti ynnä Saksilainen karabinieerirykmentti,\nkaikki kolme rykmenttiä jalkaisin, koska asemasodan alkamisesta\nlähtien ratsuväki etupäässä oli taistellut jalan.\n\n95. reservijalkaväkiprikaati kenraali _Wolfin_ johdolla; prikaatiin\nkuului 4. ja 14. Jääkäripataljoona ja 3. reservijääkäripataljoona;\nedelleen:\n\n5 polkupyöräkomppaniaa ja vuoristokonekivääriosastot 228 ja 229; nämä\n7 pientä osastoa liitettiin tarpeen mukaan muihin osastoihin.\n\n1 eskadroona 3. kyrassieerirykmentistä, 1 baijerilainen\nvuorikenttätykistöjaos,\n\n2 10 sm ja 1 15 sm patteria,\n\n1 pioneerikomppania,\n\npuhelin-, kipinälennätin-, sairaanhoito- ja voimavaunumuodostelmat\nsekä viimein filmiosasto.\n\nJohtoon astui hajoitetun 12. nostoväkidivisioonan esikunta, joka sai\nuuden komentajan kenraalimajuri kreivi _von der Goltzista_ ja uuden\nensimmäisen pääesikuntaupseerin kapteeni _Karmannista_; molemmat\nviimeksimainitut tulivat Ranskan rintamalta. Uusi divisioona sai\nnimekseen _Itämeren-divisioona_.\n\nItämeren-divisioonan miesvahvuus, siihen luettuna Saksan laivaston\nerikoisryhmä ja eversti, vapaaherra _von Brandensteinin_\nmaihinnousujoukko oli kaikkiaan 15.000 miestä, joista von der Goltzin\nvarsinaisiin taistelujoukkoihin kuului noin 10.000 miestä.\n\n\n\n\nJoukkojen kuljetus Suomeen.\n\n\nKun reitti Hankoon oli suurin ponnistuksin saatu selväksi, tapahtui\npääjoukon ja sen varusteiden laivaus hyvin nopeasti kuljetuslaivaston\npäällikön, laivastokapteeni _Irmerin_ tarmokkaalla johdolla.\nKuljetuslaivasto oli seuraavalla tavalla järjestetty:\n\n    1) Etujoukko:\n       Miinanetsintäpuolilaivue, III. saarronmurtajaryhmä ja\n       jäänmurtaja \"Sampo\".\n\n    2) Pääjoukko:\n       Linjalaivoja, 1-2 torpedoalusta ja yksi liikennehöyrylaiva.\n\n    3) I. kuljetusryhmä:\n       Yksi risteilijä ja 5 kuljetuslaivaa.\n\n    4) II. kuljetusryhmä:\n       Yksi miinalaiva ja 3 kuljetuslaivaa.\n\n    5) III. kuljetusryhmä:\n       Yksi risteilijä ja 3 kuljetuslaivaa.\n\n    6) Hinaajaryhmä:\n\nYksi torpedoalus, pumppuhöyrylaiva, kaksi hinaajaa proomuineen ja\npieni kuljetushöyrylaiva.\n\nPääjoukon kuljetusryhmäin perusnopeudeksi oli määrätty 10\nmeripenikulmaa ja välimatkaksi noin 30 meripenikulmaa, jottei\narvaamattomien esteiden sattuessa syntyisi linjassa pysähdyksiä.\n\nKello 8 pääsiäismaanantaina, 1. p:nä huhtikuuta 1918, ihanan\npääsiäisilman vallitessa alkoi matkaanlähtö. Etumaisena kulki\nlippulaiva, linjalaiva \"Westfalen\". -- Keskiviikkona huhtikuun\n3:ntena kello 4.25 oli linjalaiva \"Westfalen\" Hangon väylän suulla.\n\nKreivi von der Goltzin käytyä maaliskuulla Berliinissä tapaamassa\nsinne tullutta Suomen hallituksen puheenjohtajaa P. E. Svinhufvudia\nkirjoitti tämä saksalaisten joukkojen Suomessa levitettäväksi\nseuraavan julistuksen:\n\n    \"Yleisön tiedoksi saatetaan täten, että Suomen avuksi lähetetty\n    saksalainen sotajoukko, jonka päällikkönä on kenraalimajuri, kreivi\n    von der Goltz, on maassamme tapahtuvien sotatoimien aikana\n    katsottava suomalaisen sotajoukon arvoiseksi. Sen tulee näin ollen\n    nauttia kaikkia kotimaisen sotajoukon oikeuksia. Sitä paitsi ovat\n    valtion ja kuntain viranomaiset velvolliset antamaan saksalaiselle\n    apujoukolle tarpeellista virka-apua sekä katsomaan, että sen\n    tekemät tilaukset täytetään.\n\n    Berliinissä, maaliskuun 12. p:nä 1918.\n\n                                                P. E. Svinhufvud.\"\n\nVielä antoi Svinhufvud matkalla Suomeen Saksan ja Ruotsin kautta\nSuomessa levitettäväksi tarkoitetun julistuksen, jossa mm. lausutaan:\n\n    \"Kansalaiset!\n\n    Ne saksalaiset joukot, jotka nyt saapuvat Suomeen, eivät tule\n    maatamme valloittamaan. Ne tulevat tänne taistelemaan yhdessä\n    meidän kanssamme idän ruttoa vastaan ja kukistamaan punaisen\n    hirmuvallan. Otettakoon ne vastaan tervetulleina vieraina maasta,\n    joka on tahtonut ja edelleenkin tahtoo edistää Suomen onnea ja\n    menestystä.\n\n    Maaliskuulla 1918.\n\n                                        P. E. Svinhufvud.\n                               Suomen hallituksen puheenjohtaja.\"\n\nMyöskin Suomen valkoisen armeijan ylipäällikkö, kenraali, vapaaherra\n_Mannerheim_ tervehti saksalaisia joukkoja Suomen armeijalle\nhuhtikuun 8:ntena antamassaan päiväkäskyssä seuraavin sanoin:\n\n    \"Suomen hallituksen pyynnöstä on joukko-osastoja Saksan\n    voittoisasta ja mahtavasta armeijasta noussut maihin Suomessa\n    auttamaan meitä karkoittamaan maastamme bolshevikit ja heidän\n    murhaajakoplansa. Olen vakuutettu, että se aseveljeys, joka\n    vastaisissa taisteluissamme solmitaan verellä, on lisänä sille\n    ystävyydelle ja luottamukselle, jolla Suomen kansa aina on\n    katsonut Saksan suureen keisariin ja mahtavaan kansaan. Minä\n    toivon, että Suomen nuori armeija, taistellessaan rinnatusten\n    Saksan mainehikkaiden joukkojen kanssa, oppii sitä rautaista\n    kuria, sitä suurta järjestysvaistoa ja voimakasta velvollisuuden\n    tuntoa, jotka ovat luoneet Saksan armeijan suuruuden ja vieneet\n    sen voitosta voittoon.\n\n    \"Tervehtien Saksan uljaita sotureita tervetulleiksi Suomeen,\n    toivon, että jokainen mies Suomen armeijassa käytöksellään\n    osoittaa, että hän ymmärtää sen suuren uhrin, jonka Saksan jalo\n    kansa antaa meidän maamme hyväksi aikana, jolloin joka mies\n    tarvitaan taistelemaan oman maansa puolesta.\"\n\nRyhdyttiin tietysti sotilaallisiin varokeinoihin. Kello 5.30 laski\nneuvottelijain alus Russarön majakkasaaren rantaan; ja linjalaivat\nsijaitsivat noin 8 km:n päässä valmiina avaamaan tulen. Neuvottelun\ntuloksena oli ehdoton antautuminen. Miehistöä saarella olikin vain\n30 miestä ja tykit olivat lukkoja vailla. Hangon aallonmurtajalta\nvain kuului neljä valtavaa pamausta, jota seurasi mahtavia liekkejä\nja sankka savupilvi. Punaiset, jotka kiireellisesti pakenivat\njunalla, olivat sytyttäneet tuleen erään petroolihöyrylaivan. He\nolivat ennen lähtöään myös upottaneet muutamia sukellusveneitä.\nHanko vallattiin melkein ilman taistelua, sillä pian oli kaupunki\npuhdistettu punakaartilaisista, ja Saksan sotalippu vedettiin Hangon\nvesitorniin.\n\nVäestö ilmaisi ilonsa liikuttavan kauniilla tavalla, lausuu kreivi\nvon der Goltz. Naiset ja tytöt koristivat maihin nousevat joukot\nkevätkukkasin ja illalla vietettiin kiitosjumalanpalvelus. Kaupungin\neturivin miehet tervehtivät kiitospuhein kirkon ovella sydämellisesti\nItämeren-divisioonan komentajaa, kenraali kreivi von der Goltzia,\njoka selitti, että saksalaiset eivät olleet tulleet valloittajina,\nvaan vapauttajina.\n\nSaksalaisten maihinnousun ikiaikaiseksi muistoksi on Hankoon\npystytetty kaunis obeliski, jonka kantakivessä luemme:\n\n    Hangon vapaudenpatsas.\n\n    Saksalaiset sotajoukot nousivat maihin Hangossa huhtikuun 3. p:nä\n    1918 auttamaan maatamme sen taisteluissa vapautensa puolesta. Vielä\n    myöhäisiin aikoihin todistakoon tämä kivi meidän kiitollisuuttamme.\n\n    Deutsche Truppen landeten am 3 April 1918 in Hangö und halfen\n    unserem Lande in seinem Kampfe um die Freiheit. Möge dieser Stein\n    der späten Nachwelt ein Zeuge unserer Dankbarkeit sein.\n\nSuuri kuljetuslaivasto oli turvallisesti ja vahinkoja kärsimättä\nsaatettu jäiden ja miinakenttien läpi matkan perille Hangon satamaan.\n-- Joukkojen maihinnousu kävi saksalaisella täsmällisyydellä, jossa\nvaativassa työssä myös laivasto avusti kaikin voimin. Varastoista\npurettiin vain kaikkein välttämättömimmät. Näin oli purkaminen\nsuoritettu 48 tunnin kuluessa satamaan tulosta luettuna eli\npuolenpäivän aikaan huhtikuun 5. p:nä, josta Itämeren-divisioonan\nkomentaja lähetti ilmoituksen ylimmälle sodanjohdolle. Suurin\nosa varastoista oli jätetty kuljetuslaivoihin vasta Helsingissä\npurettaviksi; ainoastaan Tammisaaren etappiasemalle purettiin\npienten alusten avulla Helsinkiä kohti edettäessä tarvittavat tavarat.\n\nLaivastolle lausui kenraali kreivi von der Goltz erityisessä\nkirjeessä kiitollisuutensa sen turvallisesta saattamisesta ja\npontevasta avustuksesta maihinnousutoimissa.\n\n\n\n\nToiminta Helsingin valtaukseen asti.\n\n\nMitä sotatoimiin tulee, oli kenraali von der Goltz päättänyt ensiksi\nvallata maan pääkaupungin Helsingin, joka huokasi ankaran terrorin\nalaisena. Viipymättä lähtivätkin saksalaiset joukot liikkeelle,\nmutta niiden etenemistä ehkäisi täydellinen veturien puute, vain 3\nresiinaa oli käytettävissä. Niillä olikin rautatiepatrulli rientänyt\npohjoiseen estääkseen Pohjanpitäjänlahden yli johtavien siltojen\ntuhoamisen. Syntyi taistelu, mutta sillat jäivät tuhoamatta.\n\nKun purkamistyöt sujuivat hyvää vauhtia, ryhtyi divisioona huhtikuun\n5. p:ksi toimenpiteisiin yleisen etenemisen[55] aloittamiseksi.\nPääjoukot etenivät Tammisaaren pohjoispuolelta rannikkotietä pitkin\n(Snappertuna-Inkoo-Degerby-Kirkkonummi-Espoo) Helsinkiä kohti, kreivi\nHamiltonin osaston edetessä Hangon-Hyvinkään rataa myöten Karjaan\nkautta Lohjalle, suojellaksensa pääjoukon sivustaa. Karjaalla hänen\njoukkonsa kohtasivat vihollisen puolelta ankaraa vastarintaa, joten\nkenraali _Wolfin_ täytyi pääjoukosta jääkäriprikaatinsa kanssa\nrientää Karjaalla taisteleville avuksi, mutta hän vetäytyi sittemmin\npääjoukkoon takaisin. Samoin teki myöhemmin (17.4.) myös Hamiltonin\nosasto edettyään ensin taistellen Lohjalle jopa Nummelaan saakka.\n\nHuhtikuun 10. p:nä yhtyi Tammisaaressa pääjoukkoon 14.\nJääkäripataljoona, joka aikaisemmin oli toiminut Ahvenanmaalla ja\nTurun saaristossa.\n\nHelsinkiä lähestyttäessä punaiset puolustivat heikosti asemiansa\nhyvin tuntemassaan kallioisessa ja metsäisessä maastossa,\nosoittautuen kyllä hyviksi ampujiksi, mutta heiltä oli tarmo poissa,\nkun he tiesivät, että heidän vastassansa oli saksalaisia joukkoja.\n\nHuhtikuun 12. p:nä kello 15.30 tienoissa saapui 4.\nJääkäripataljoonan 3. komppania Turuntietä kulkiessaan kaupungin\nensimmäisten talojen kohdalle ja eteni verkkaan Kansallismuseon\nluo saaden ns. \"Turun kasarmista\" konekivääritulta vastaansa;\nsitten tyhjennettiin punaisista Ruotsalainen teatteri jne. Koko\nyö 13. päivää vastaan puhdistettiin kaupunkia punaisista, jota\npuhdistustyötä sitten jatkui koko 13. p:n kello 19:ään illalla,\njolloin Helsinki oli kaikilta osiltaan Itämeren-divisioonan hallussa.\nNiin pian kuin saksalaiset joutuivat kaupunkiin, hyökkäsi myös\nvalkoisia suojeluskuntajoukkoja kaduille, ollen saksalaisille\napuna ja opastaen heitä. Kaupunkilaisten loppumattomaksi riemuksi\nvapautettiin myös Liisankadun varrella olevassa Ruotsalaisessa\nlyseossa säilytetyt punaisten vangit. Toisinaan oli tuimiakin\nkahakoita, useinkin jonkin talon valtaamisesta, jonka katoilta\nja muista väijyspaikoista hyökkääjiä ammuskeltiin. Ylijohto\nantoi yksityisille joukko-osastoille kullekin määrätyt\nkaupunginosat vallattaviksi ja sen jälkeen miehitettäviksi.\nKaupungin puhdistuksessa pääansio kuuluikin tavallisille\nrivisotilaille, nuorille upseereille ja alipäällystölle, joita\nelähdytti mieskohtainen uljuus ja alati henkensä alttiiksi antava\nvelvollisuudentunto, lausui kreivi von der Goltz.\n\nEmme suinkaan saa unohtaa myöskään amiraali Meurerin johtaman\nlaivaston osuutta Helsingin puhdistamisessa, sillä sen antama apu oli\nsangen huomattava. Se saapui Helsinkiin 12. p:nä iltapuolella kello 17\njälkeen, venäläisten laivojen laskiessa lippunsa miltei partaaseen\nasti,[56] ja ankkuroi \"Suomenlinnan\" edustalle n. yhden meripenikulman\npäähän kaupungista. Maan puolelta ei taistelun merkkejä vielä\npaljonkaan näkynyt; lukuunottamatta etäistä tykkien jyskettä ja\njoitakin harvoja konekiväärinlaukauksia vallitsi joltinenkin rauha.\nEi aikaakaan, niin oli laivaston 400-miehinen maihinnousujoukko\nmaissa miehittäen koko Katajanokan kohtaamatta mainittavaa\nvastarintaa ja järjestäen sinne merkinantoaseman. 13. p:nä laivasto\nedelleen tuki maajoukkojen puhdistustyötä ja sen esiintymisellä oli\nsuuri moraalinen merkitys. Vielä 14. p:näkin oli sen valpas suojelu\ntarpeen, silloin kun maajoukot kokoontuivat Suomen edustajien\njuhlalliseen vastaanottoon Senaatin torille, jossa tilaisuudessa\n\"Erikoisosastonkin\" oli määrä esiintyä. Sotalaivastosta käsin oli\nmyös aseista riisuttu ja takavarikoitu useita punakaartilaisten\naluksia.\n\nHuhtikuun 14. p:nä pani kreivi von der Goltz toimeen saksalaisten\njoukkojen juhlallisen marssin kaupunkiin, joka tapahtui häiriöittä\n-- valkokaartin ja perikadosta pelastuneen porvarillisen väestön\nmuodostaessa kunniakujanteen. Vapautuksen riemu oli kuvaamaton.\nJuhlan huippukohta oli joukkojen juhlallinen vastaanotto\nSenaatintorilla, missä Suomen laillisen hallituksen ja kaupungin\npuolesta esiintyi arvovaltaisia juhlapuhujia, joiden puheisiin kreivi\nvon der Goltz vastasi. Lopuksi seurasi saksalaisten sotilaiden ja\nvalkokaartin suorittama ohimarssi. Ilon ja riemun osoituksilla ei\nnäyttänyt olevan rajoja, pian piiritti monituhantinen kansanjoukko\nKämpin hotellissa sijaitsevan saksalaisen päämajan ja kohotti\nloppumattomia eläköönhuutoja Saksalle, Saksan keisarille, kreivi von\nder Goltzille ja hänen uljaille joukoilleen.\n\nMaanantaina huhtikuun 15. p:nä saapui valtion ja kaupungin\nviranomaisten lähetystö linjalaiva \"Westfaleniin\" ja tulkitsi\nlämpimin sanoin amiraali von Meurerille Suomen ja Helsingin kaupungin\ntuntemaa kiitollisuutta Saksan keisarillista laivastoa ja sen\nerinomaista päällikköä kohtaan.\n\nHelsingin valloitus oli täten saanut virallisen lopun.\n\nNäinä päivinä lujittui Suomen pääkaupungin asukkaissa mitä\nvilpittömin kiitollisuus ja rakkaus Suomen puolesta taistelleisiin\nsaksalaisiin sotureihin ja myötämielisyys heidän isänmaatansa\nkohtaan. Mutta taisteluita, jopa sangen kiivaitakin, saivat\nsaksalaiset joukot vielä kestää puhdistaessaan Etelä-Suomea, sillä\nkenraali Mannerheimin valkoisen armeijan huhtikuun 6. p:nä suorittama\nTampereen valloitus ei vielä ratkaissut koko sotaa.\n\n\n\n\nToiminta Helsingin valtauksen jälkeen.\n\n\nJo huhtikuun 11. p:nä oli 3. kaartin ulaanirykmentti lähetetty\nHelsingin pitäjän kirkonkylään ja Tikkurilan aseman tienoille\nsuojaamaan Helsinkiä pohjoisesta päin mahdollisesti uhkaavaa\nvaaraa vastaan. Ulaanit löivätkin Tikkurilassa rautateitse tulleet\navustusjoukot.\n\nHuhtikuun 19. p:nä lähetettiin Helsingin pitäjän kirkonkylästä\nliikkeelle eräs etujoukko, jonka kärkieskadroona yhdytti vihollisen\nHyrsylässä. Taisteluita jatkui edelleen, kunnes kenraali Wolfin\nprikaati huhtikuun 21. p:nä valloitti Hyvinkään rautatieaseman ja\nseuraavana päivänä (22.4.) Riihimäen tärkeän solmuaseman.\n\nTäällä saksalaiset saivat omin silmin todeta punaisten petomaisia\nraatelemisia. Vihollisista oli kolme junallista päässyt pakenemaan\nLahteen päin, mutta pääosa oli samonnut Hämeenlinnaa kohti.\nRiihimäeltä kenraali Wolfin prikaati marssi kenraali Mannerheimin\nesityksestä Hämeenlinnaan, joka sanottavaa vastusta kohtaamatta\nvallattiin huhtikuun 26. p:nä.\n\nTampereen valloituksen jälkeen oli Mannerheimin armeijan päävoimat\nrautateitse siirretty Viipuria vastaan, joten jäljelle jääneet\nvalkoiset joukot eivät yksin voineet estää punaisten melkoisten\nläntisten joukkojen yritystä murtautua Hauhon-Tuuloksen ja Lammin\nkautta Lahteen ja sieltä Viipuriin.\n\nNäin ollen oli Itämeren-divisioonan komentajan ohjeiden mukaisesti\nkenraali Wolf huhtikuun 27. p:nä lähettänyt majuri von Redenin\nehkäisemään Hämeenlinnasta koilliseen päin pakenevia punaisia.\nSamassa tarkoituksessa suuntasi ratsumestari Ehrenkrook kulkunsa\njoukkoineen Turengista Lammille, kohdaten vahvasti varustettuja\nvihollisasemia, jotka illalla kovan taistelun jälkeen vallattiin\nväkirynnäköilä. von Redenin kolonna pääsi iltapäivällä Syrjäntaan\ntienristeykseen ja yöpyi siellä kohtaamatta erikoista vastarintaa.\nErään patrullin välityksellä se pääsi Tuuloksessa olevan\nvalkokaartiosaston yhteyteen saaden tältä kuulla, että vahvoja\npunakaartilaisosastoja oli keräytynyt Hauholle.\n\nMolempina seuraavina päivinä joutuivat nämä Wolfin prikaatin\njoukot, vaikka ne saivat paljon vahvistustakin, äärimmäisen ankaran\nvastarinnan kohteeksi monin kerroin vahvempien vihollisjoukkojen\ntaholta, joten niiden täytyi antaa punaisten loppumattoman sotalauman\nvyöryä ohitseen. Varsin raskaita tappioita oli karabinieerirykmentti\nnäissä taisteluissa kärsinyt, menettäen 37 kaatunutta, niiden\njoukossa ratsumestari, vapaaherra v. d. Busschen, sekä 39\nhaavoittunutta. WoIfin prikaatikin sai sitten käskyn ottaa osaa\nLahden luona tehtävään suureen saartoliikkeeseen.\n\nSamaan aikaan kun Itämeren-divisioonan päävoimat suunnattiin\npohjoiseen, oli kreivi von der Goltz lähettänyt joukko-osaston\nPorvoota ja Loviisaa kohti. Huhtikuun 20. p:nä se saapui Porvooseen\nsekä jatkoi täältä matkaa Loviisaan, saapuen sinne 21. p:nä. Tämä\njoukko alistettiin majuri, kreivi Hamiltonin johtoon. 23. p:nä oli\nHamiltonin osasto ehtinyt Pien-Ahvenkoskelle ja pakotti punaiset\nperäytymään kosken itärannalle. Huhtikuun 27. p:nä sai hän käskyn\nkiiruhtaa joukkoineen Lahteen.\n\n\n\n\nEversti von Brandensteinin maihinnousuosasto ja taistelut Lahdesta.\n\n\nTallinnaan sijoitetussa 68. komentovirastossa suunniteltiin Hangosta\nkäsin alkavan sotaliikkeen tukemista laskemalla joukkoja maihin\nHelsingin itäpuolella. Tämä hyvä suunnitelma saikin osakseen\nylimmän sodanjohdon hyväksymisen. Sen tarkoituksena oli vallata\nKouvolan tärkeä rautatiesolmu ja sen kautta katkaista ainoa Länsi- ja\nEtelä-Suomesta Venäjälle johtava rautatieyhteys. Kaikkiaan 1.100\nmiestä käsittävien joukkojen myöhempi liikehtiminen tuli kuitenkin\nriippumaan Itämeren-divisioonan etenemisestä. Brandensteinin joukot\nlähtivät Suomea kohti huhtikuun 5. p:n aamulla, H. K. K. Preussin\nprinssi Heinrichin ja komentavan kenraalin, vapaaherra von\nSeckendorffin hyvästellessä joukkoja. Aiottiin ensin nousta maihin\nKotkassa, mutta kun sen edustalla oleva saari oli vahvasti varustettu,\nvalittiin maihinnousupaikaksi Loviisan satama, jonne joukot saapuivat\nhuhtikuun 7:nä puolenpäivän aikaan. Puhdistettuaan Loviisan tienoot\nvihollisista ryhtyivät eversti von Brandensteinin joukot huhtikuun\n13. p:nä etenemään Pietarin--Helsingin rataa kohden vallaten ensiksi\nUudenkylän aseman, josta kuitenkin kovien taistelujen jälkeen oli\nhuhtik. 15. p:nä luovuttava. Huhtikuun 17. p:nä onnistuttiin päästä\nItäineren-divisioonan yhteyteen ja saatiin tietää tämän aikovan\n19. p:nä edetä Helsingistä Riihimäen kautta idemmäksi ja että\nvon Brandensteinin osasto oli alistettu kreivi von der Goltzin\nkäskynalaiseksi. Tänä ajankohtana oli etenemisellä Lahden tärkeään\nmaantiesolmukohtaan melkoinen merkitys punaisen länsiarmeijan\npidättämiseksi pääsemästä Viipuriin. Valmisteleviin liikkeisiin sitä\nvarten ryhdyttiin heti. Huhtikuun 19. p:nä kello 10.30 illalla käski\nItämeren-divisioona Lahden miehitettäväksi. Kaupungin valloitus\nmerkitsi kovaa iskua viholliselle, joka 2.500 miehen voimalla\noli hyvin aseistettuna sitä puolustanut. Saksalaiset saivat 500\nvankia ja paljon sotasaalista: 12 tykkiä, 13 konekivääriä, tuhansia\nkiväärejä, 100 hevosta, 7 veturia, 152 vaunua ym. Maihinnousuosaston\ntappio oli 6 kaatunutta ja 30 haavoittunutta. Kaupunkilaisten\nilo oli suuri, mutta kovaosaisen kaupungin oli vielä kestettävä\nmonta raskasta päivää. Täällä saavutettiin myös ensi kerran yhteys\nMannerheimin armeijan kanssa. Majuri _Kalmin joukko_ marssi näet\nhuhtikuun 20. p:nä pohjoisesta Lahteen murtauduttuaan kolmipäiväisten\nkovien taistelujen jälkeen punaisten linjojen läpi; saman päivän\nillalla se otti vielä haltuunsa Heinolan kaupungin, turvaten siten\nsaksalaisten aseman pohjoiseen päin. Mutta nyt alkoivat monipäiväiset\npuolustustaistelut Lahden luona, sillä punaiset yrittivät suurin\nvoimin läpimurtoa ja kohdistivat 24. ja 25. p:nä ankaran tulen\nkaupunkia ja saksalaisten asemia vastaan. Voidakseen läheltä seurata\njoukkojen taisteluita ja antaa käskyjään oli Itämeren-divisioonan\npäämaja huhtikuun 26. p:nä siirretty Riihimäelle. Huhtikuun 27. p:nä\ntuli Itämeren-divisioonalta hyökkäyskäsky. Hyökkäystä ryhdyttiin heti\nvalmistelemaan. Pyynnöstä saatiin Ahvenkoskelta kreivi Hamiltonin\nosasto, joka saapui junalla kaupunkiin. Huhtikuun 30. p:nä vihollinen\nkävi vielä kerran kaikilla voimillaan hyökkäämään, mutta se\ntyönnettiin kuitenkin verissä päin takaisin eversti, vapaaherra _von\nBrandensteinin_ erinomaisen taitavalla johdolla.\n\nToukokuun l. ja 2. p:nä jatkui yhä ankaria taisteluja, mutta vihdoin\ntuli vihollisen neuvottelijoita tarjoamaan antautumista. Kaikkiaan\nsaatiin Lahden ja Sairakkalan taisteluissa 20.000 vankia, 500\nhevosta, yli 200 konekivääriä ja 50 tykkiä, useita lentokoneita ja 2\npanssarijunaa. Tähän päättyivät suurin piirtein von Brandensteinin\nmaihinnousu-osaston ja Itämeren-divisioonan taistelut. Saksalaiset\nolivat Lahden taisteluissa menettäneet 38 kaatunutta ja 83\nhaavoittunutta.\n\nKaikkiaan oli Itämeren-divisioona maihinnousustaan alkaen menettänyt\n8 upseeria ja 277 miestä kaatuneina sekä 16 upseeria ja 675\nmiestä haavoittuneina; 8 miestä oli joutunut kadoksiin. Ja von\nBrandensteinin maihinnousu-osaston mieshukka oli 3 upseeria ja 94\nmiestä kaatuneita sekä 3 upseeria ja 254 miestä haavoittuneita.\n\nLahden kaupunki oli saanut kestää vaikean ajan. Sen asukkaiden\nkiitollisuus vapautuksestaan sai ylevän ilmaisun Lahden hautausmaalle\npystytetyssä hautapatsaassa sekä siellä kaatuneiden omaisille ja\nhaavoittuneille saksalaisille sotilaille kootuissa rahastoissa.\nMaihinnousuosaston upseerit ja miehistö saivat asukkaiden puolelta\nosakseen paljon kunnioituksen ja huomaavaisuuden osoituksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuhtikuun 29. p:nä olivat Mannerheimin joukot valloittaneet Viipurin\nja toukokuun 2. p:nä olivat von der Goltzin joukot lopullisesti\nlyöneet punaisten voimat Lahdessa.\n\nSuomalaiset joukot Viipurissa ja saksalaiset Lahdessa tukivat\nhuomattavasti toisiaan. Molemmat sotapäälliköt, Mannerheim ja von der\nGoltz, vaihtoivat onnitteluja saatujen voittojen johdosta.\n\nEtelä-Suomen nopealle vapautumiselle punaisesta hirmuvallasta oli\nsaksalaisten sotatoimilla maassamme ratkaiseva merkitys. Tästä\novatkin koko isänmaallinen Suomi ja sen kaunis pääkaupunki ainaisesti\nsyvästi kiitollisia saksalaisia vapauttajiaan kohtaan.\n\nTaistelu ei juuri vielä ollut tauonnut, kun saatiin kuulla, että\nSaksan laivaston erikoisryhmän päällikkö, kontra-amiraali Meurer oli\nkutsuttu pois Suomesta ottaakseen H. M. Keisarin käskystä vastaan\nPohjanmerellä olevan valtamerilaivaston erään suurtaistelulaivueen\nkunniakkaan päällikkyyden.\n\nKontra-amiraali Meurer jätti Saksan laivaston erikoisryhmän\npäällikkyyden huhtikuun 30. p:nä 1918. Me suomalaiset opimme amiraali\nMeureria kunnioittamaan tarmokkaana ja velvollisuudentuntoisena\npäällikkönä, jota eivät suuretkaan vastukset saaneet päämaalistaan\nluopumaan. Vieläkin korostamme sitä, että Ahvenanmaan säilyminen\nSuomelle on suureksi osaksi Saksan laivaston apuretkikunnan ansiota.\n\n\n\n\nTaisteluiden tauottua.\n\n\nSuomi oli vapaa, itsenäinen. Mutta vielä vaanivat sitä\nvallankumoukselliset voimat Pietarista käsin ja Kronstadtissa oleva\nVenäjän laivasto. Suomalaisia punaisia oli hajallaan ympäri maata ja\n80.000 punaista vankia vartioitavana.\n\nKeväällisten maataloustöiden vuoksi oli välttämätöntä päästää suurin\nosa talonpoikaisarmeijaa hajalle. Myöskin sisäiset uudistustoimet,\nuuden valtion vakaannuttaminen, vaativat paljon järjestelevää työtä.\n\nTilanteen ollessa tällainen Suomen hallitus pyysi saksalaisia\njoukkoja jäämään vielä toistaiseksi maahan sekä saksalaisia\njärjestäjiä ja ohjaaja-upseereita avustamaan uuden suomalaisen\narmeijan luomisessa. Tähän Saksa myöntyikin.\n\nSuomen vapaussodan päätyttyä tuli hallitusmuotokysymys uudestaan\nesille. Joulukuun 6. p:nä 1917 tehty päätös tasavaltaisen\nhallitusmuodon voimaansaattamiseksi oli silloisissa oloissa ainoa\nmahdollinen. Mutta kun maamme hallitusmuodon lopullinen määrääminen\noli ratkaistava, kääntyivät ns. porvarillisen Suomen katseet tässäkin\nsuhteessa Saksaan, semminkin koska monarkkinen Saksa taistellessaan\nmaailmansodassa mitä suunnattominta ylivoimaa vastaan oli osoittanut\nhämmästyttävää lujuutta ja voimakkuutta. Tämä huomio ja Saksan\nmeille antama apu vakaannuttivat kansamme suuressa osassa sen\nkäsityksen, että Suomi monarkiana, jossa hallitsijan vallan\nterveellisenä vastapainona olisi kansanvaltaisille perusteille\nnojautuva eduskunta, parhaiten kykenisi säilyttämään ulkonaisen ja\nsisäisen puolueettomuutensa, rauhallisuutensa ja menestyksellisen\nkehityksensä. Seurauksena olikin -- vielä voimassa olleen 1772 vuoden\nhallitusmuodon mukainen -- kuninkaanvaali lokakuun 9. p:nä 1918,\njolloin Suomen kuninkaaksi valittiin Saksan keisarin Wilhelm II:n\nlanko, _Hessenin prinssi Friedrich Karl_, joka suuresti epäröityään\noli suostunut vastaanottamaan ehdokkuuden. Mutta olosuhteet\nmuodostuivat kuitenkin pian sellaisiksi, että hallitsijaksi valittu\nFriedrich Karl ilmoitti jo joulukuun 14. p:nä olevansa velvollinen\nSuomen kansan itsensä vuoksi vapauttamaan sen velvoituksista häntä\nkohtaan. Se syvä myötätunto, jota Suomi ja suomalaiset olivat hänessä\nherättäneet, ja hänen ylevä käsityksensä hallitsijan tehtävistä sai\nilmauksensa kieltäytymiskirjelmän kauniissa tervehdyksessä \"maalle\nja vakavakatseiselle kansalle\". Kirjelmä päättyi sanoihin: \"Tulkoon\nonnelliseksi tämä minulle rakas kansa, sen miehet ja naiset ja sen\nihana nuoriso, johon tulevaisuuden toivo perustuu.\"\n\nEmme käy lähemmin selostamaan sitä voimaperäistä ja hedelmällistä\ntyötä, jota saksalaiset upseerit tekivät Suomen sotalaitoksen\njärjestelyssä, ja niitä kauniita suhteita, jotka rakentuivat ja\nlujittuivat maahamme pelastajina ja vapauttajina saapuneiden\nsaksalaisten aseveljiemme ja meidän välillämme. Olot muuttuivat niin\nSaksassa kuin Suomessakin. Ententen painostuksesta saksalaisten täytyi\npoistua. Ja Saksassakin kehittyivät asiat sille asteelle, että sen\nSuomessa olevat joukot oli kuljetettava pois maastamme, mikä tapahtui\njoulukuussa 1918. Viimeisenä, joulukuun 16. p:nä, poistui myös\nuskollisimpien joukko-osastojensa kera kenraali kreivi von\nder Goltz, jota me suomalaiset olimme oppineet rakastamaan ja\nkunnioittamaan maamme ystävänä ja auttajana hädän hetkellä. Monet\nolivatkin ne kiitollisuuden ja kunnioituksen osoitteet, jotka\neron lähetessä tulivat saksalaisten ystäviemme osaksi niin Suomen\nhallituksen kuin yksityisten kansalaistenkin taholta.\n\nMeistä tuntui raskaalta, kun emme saaneet pitää edes niitä\nsaksalaisia upseereita luonamme, jotka olivat panneet alulle\nsotalaitoksemme järjestelyn, me surimme tätä ja suurta\nnöyryytystämme. ja me suorastaan häpesimme, kun nekään saksalaiset\nupseerit, jotka olivat olleet jääkärien kouluttajia ja sittemmin\ntaistelleet heidän rinnallaan, eivät saaneet jäädä toimiinsa Suomen\narmeijassa ja sen suojeluskunnissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaamme puolesta kaatuneet saksalaiset lepäävät Suomen mullassa.\nHeidän haudoillensa on Suomen kansan kiitollisuus ja rakkaus\npystyttänyt muistomerkkejä. Ne kertovat jälkipolville siitä\nsuurisuuntaisesta avusta, minkä Saksa antoi pienelle sorretulle\nkansallemme, joka sen turvin ja omien poikainsa ponnistuksin pääsi\nkohoamaan täysin itsenäisten kansakuntien joukkoon. Vainajien\nhautakummut kertovat myöskin saksalaisten ja suomalaisten\nuskollisesta aseveljeydestä velvoittaen meitä suomalaisia aina\nmuistamaan hyväntekijöitämme.\n\n\n\n\nLähdekirjallisuutta\n\n\nB. Estlander: Eugen Schauman. Helsinki 1924.\n\nvon der Goltz: Toimintani Suomessa ja Baltian maissa. Porvoo 1920.\n\nHerman Gummerus: Jääkärit ja aktivistit. Porvoo 1928.\n\nJ. O. Hannula: Suomen vapaussodan historia. Porvoo 1933.\n\nErik Heinrichs: Itämeren ääriltä. Helsinki 1918.\n\nEdv. Hjelt: Vaiherikkailta vuosilta I-II. Itsenäinen Suomi. Helsinki\n1921.\n\nHannes Ignatius: Sortovuosista itsenäisyyteen. Helsinki 1927.\n\nErik Jernström: Jääkärit maailmansodassa; historiikki: Jääk. ev.luutn.\nHeikki Nurmio. Helsinki 1933.\n\nLudendorff: Sotamuistelmani 1914-1918. Porvoo 1919.\n\nN. Mexmontan: Ur Frihetskrigets förhistoria. Tukholma 1929.\n\nY. O. Ruuth: Itsenäisyyspolitiikan edellytykset ja alkuvaiheet.\nJyväskylä 1918.\n\nAaro Pakaslahti: Suomen politiikka maailmansodassa, osat I ja II.\nPorvoo 1933-1934.\n\n'Suomen Jääkärit', Elämä ja toiminta sanoin ja kuvin. Kuopio\n1918-1919.\n\n'Suomen Vapaussota', toimittaneet Kai Donner, Th. Svedlin ja Heikki\nNurmio. Jyväskylä 1921. (Eritoten kirjoitukset, joiden laatijat ovat:\nv. d. Goltz, von Bastian, Ernst von Hülsen, Carl Henke, von\nBrandenstein, Yrjö Koskelainen ym.)\n\nSuomi. Maa, kansa, valtakunta II. Otava 1924.\n\nSuomen kohtaloa ratkaistaessa: (Berndt Grönblom: Eräitä yrityksiä\ntuoda aseita meritse Suomeen talvella 1917-1918.) Helsinki 1927.\n\nE. W. Tuompo: Sukellusveneellä U.C. 57 vapaussotaan. Helsinki 1934.\n\nK. A. Wegelius: \"Routaa ja rautaa I-V\". Porvoo 1926-1933.\n\nK. A. Wegelius: \"Aseveljet I-II\". Porvoo 1934. (1924-1925.)\n\nK. A. Wegelius: \"Aselaiva\". Porvoo 1935.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] On arveltu, että marraskuun venäläistämisohjelma olisi\nkenraalikuvernööri Seynin toimesta julkaistu; jälkeenpäin selitettiin\nsen tapahtuneen muka \"erehdyksestä\". Toimenpide ei ollut vain\nerehdys, vaan se osoitti mitä suurinta harkitsemattomuutta. -- Meille\nvenäläistämisohjelman julkaisu oli kyllä siinä suhteessa erinomainen\nasia, että se aukoi kansalaisten silmiä ja osoitti, ettei mikään muu\nvalinta ollut mahdollinen kuin aktiivisen taistelun tie.\n\n[2] Englannin ulkoministeri Sir Eduard Grey sähköttää joulukuun alussa\n1914 suurlähettiläs Sir George Buchananille Pietariin mm.:\n\n\"On vielä eräs seikka, jota pyydän Teitä käsittelemään mahdollisimman\nvarovaisesti. Suomen jatkuva venäläistäminen olisi omiaan ärsyttämään\nRuotsin mielipidettä ja johtaisi suoranaisesti sotaan, jopa Saksan\nsuunnitelmien toteuttamiseen. Olisi erittäin toivottavaa, että\nvenäläiset panisivat toimeen niin vähän muutoksia kuin mahdollista\nasiain nykyisissä vaiheessa. Tämä asia liittyy niin läheisesti\nVenäjän sisäisiin asioihin, että olisi kai parasta, että Te, mikäli\nlainkaan asiaan kajoatte, esittäisitte sen omana henkilökohtaisena\nmielipiteenänne.\" Vastaussähkosanomassaan ilmoitti Buchanan, että\nSasonov omien sanojensa mukaan oli tehnyt kaikkensa hälventääkseen\nRuotsin hallituksen epäilykset: Venäjän hallitus ei vaadi Suomen\nja Ruotsin rautateitten yhdyslinjaa ja on antanut suostumuksensa\nerinäisten tavaroitten vientiin Ruotsiin.\n\nSuomen kysymyksestä ei Buchananin ollut onnistunut puhua\nSasonoville, koska läsnä keskustelun aikana oli ollut Ranskan\nlähettiläs Paléologue, joka kerran toisensa jälkeen oli tähdentänyt\nSasonoville sovinnollisen Suomen-politiikan suotavuutta. (Prof. H.\nGummeruksen mukaan.) -- Edelläoleva sähkösanomavaihto on ilmeisesti\ntapahtunut ns. marraskuun venäläistämisohjelman johdosta.\n\nEnglannin ulkoministeri halusi mielellään Venäjän muuttavan\nsortopolitiikkaansa Suomea kohtaan, jollei muista syisiä, niin\nainakin rauhoittaakseen Ruotsin yleistä mielipidettä, mutta samalla\nhän varoi loukkaamasta Venäjää, koska Suomen kysymystä pidettiin\nVenäjän sisäpoliittisena asiana.\n\n[3] Maailmansodan puhkeamisen aiheuttaman kuohuntatilan johdosta oli\nyliopiston syyslukukausi määrätty alkavaksi vasta lokakuun 1. p:nä.\n\n[4] Tosin aikaisemmin selostamassamme, Sir Edw. Greyn ja Pietarissa\nmaailmansodan aikana toimineen Englannin lähettilään Buchananin\nvälisessä sähkösanomavaihdossa Grey lausuu \"erittäin toivottavaksi,\nettä venäläiset panisivat (Suomessa) toimeen niin vähän muutoksia\nkuin mahdollista asiain nykyisessä vaiheessa\". Tahtoisimme\nalleviivata sanat \"asiain nykyisessä vaiheessa\" -- siis myöhemmin\nmenetelköön Venäjä Suomen suhteen, niinkuin se tahtoo! Kysymyksessä\nolikin vain Ruotsin rauhoittaminen -- eikä suinkaan Suomen\nsuojeleminen niiltä vääryyksiltä, joita Venäjä julkaisemassaan\n\"marraskuun venäläistämisohjelmassa\" Suomea vastaan yhä suunnitteli.\n\n[5] Itsenäisyyspolitiikkaan ja jääkäriliikkeen alullepanoon syksyllä\n1914 osaaottaneita aktivisteja: Aalto, Juho; Alfthan, Isak;\nAppelberg, Bertel; Appelberg, Runar; Backberg, Harry; Donner, Kai;\nEklund, Artur; Gripenberg, C. A.; Hannikainen, Lauri; Heinrichs,\nGunnar; Horn, Walter; Hynninen, F. J.; Jernström, Erik; Kalliala,\nK. J.; Kokko, Väinö; Koskimies Kaarlo; Lesch, Bruno; Linden, V.;\nMalmberg, Erik; Malmberg, Lauri; Norrmén, Pehr H.; Numelin, Ragnar;\nNuorteva, Väinö; Paulig, Bertel; Pipping, Rolf; Polón, Eino; Puhakka,\nVäinö; Rantanen, Eemeli; Ruuth (Ruutu), Yrjö O.; Räsänen, Ilmari;\nSalminen, Väinö; Snellman, J. V.; Sopanen, Rainer; Stenbäck, Kurth:\nSuvirinne, Vilho; Svedlin, Thure; Tiiri, Väinö; Willamo, Oiva;\nZilliacus, Henrik; Zilliacus, P.; Öhqvist, Harald.\n\n[6] Vanhaa aktivismia voinemme kuitenkin kysym. olevassa\nliittoasiassa ymmärtää, sillä Venäjän vallankumoukselliset olivat\nainoat tsaarivallan viholliset siihen aikaan -- ja johonkin\noljenkorteen täytyi pienen kansan yrittää turvautua. Japanilta\nvanha aktivismi sai ymmärtämystä -- ja aseiden muodossa jonkin\nverran apuakin, mutta se oli joka tapauksessa liian kaukainen\nliittolaiseksemme.\n\n[7] Arvonimi vastaa meillä tuomaria.\n\n[8] Voidaan muuten empimättä väittää, että Hindenburg ja Ludendorff\nTannenbergin, Masurianjärvien ja Lodzin voittojen ansiosta pelastivat\nKeski-Euroopan kulttuurin, jotka suurenmoiset voitot saavutettiin\nverrattoman paljon pienemmillä sotavoimilla. Mitä korvaamattomia\ntappioita olisikaan länsimaiselle sivistykselle tuotettu, jos\nNikolai Nikolajevitshin Englannin ja Ranskan sanomalehdistön niin\najattelemattomasti ylistämä \"höyryjyrä\" olisi päässyt vyörymään\nSaksan ja Itävalta-Unkarin kukoistavien maiden yli. Kukaties\n_vieläkin tuhoisampi olisi ollut se poliittinen ylivalta_, jonka tuo\npuoliaasialainen suurvalta samalla olisi saavuttanut Euroopassa.\n-- Mikä silloin olisi tullut mm. Suomen kohtaloksi, sitä tuskin\nuskaltaa ajatellakaan. Olihan Suomen täydelliseksi tuhoamiseksi\nsuunniteltu \"_marraskuun venäläistämisohjelma_\" venäläisten\nkuvitteleman voitonvarmuuden hedelmä. Kun venäläiset luulivat tuota\npikaa olevansa Berliinin edustalla, empisivätkö he näin ollen lyödä\npirstaleiksi Suomen sisäisen itsehallinnon viimeisetkin jäännökset,\nvarsinkin kun he hyvin tiesivät, että _jok'ikinen suomalainen\nhartaasti toivoi Venäjän tappiota_.\n\n[9] Tietoja isästänne. Selvästi paranemaan päin. Lääkäri toivoo\ntäydellistä tervehtymistä kahden viikon kuluessa. Hellberg.\n(= Gummerus.)\n\n[10] Tätä päivää Suomen jääkärit viettävät suurten muistojensa ja\nJääkäriliiton vuosipäivänä.\n\n[11] Pfadfinderit pitävät hopeista muistosormusta, jonka kannassa on\nkirjaimet P.K. (= Pfadfinderkursus) ja sisällä L.L. (Lockstedter\nLager) 25.2.1915.\n\n[12] Sodan loputtua tuli Wetterhoff taas Suomen kansalaiseksi\nja toimi jonkin aikaa Suomen Berliinin lähetystössä siirtyen\nsittemmin Suomeen, missä hän työskenteli ulkoasiain ministeriön\nsanomalehtiosastolla (k. 2.12.1922).\n\n[13] Ohjeista, jotka on tähän jäljennetty teoksesta \"Suomen jääkärit\",\nhuomaamme, että Merenkurkun etappi oli ajateltu pääasiallisesti\nPohjanmaalta lähtevien käytettäväksi, niinkuin asia sittemmin\njärjestyikin. Ohjeet edellyttivät, että asetettaisiin sekä piiri-\nettä paikallisia asiamiehiä. Sittemmin ajatteli ns. Aktiivinen\nkomitea (= A.K.), että maa olisi jaettava 87:ään värväyspiiriin,\nmutta suunnitelmaa ei likimainkaan ennätetty tässä laajuudessa\ntoteuttaa, värväystyökin kun saatiin alulle oikeastaan vasta lokakuun\npuolivälin tienoissa. Ohjeita laadittaessa ei myöskään vielä voitu\nolla tietoisia Kemin etapin järjestymisestä, etapin, josta sitten\ntuli maan huomattavin.\n\n[14] Toisella tavalla suhtauduttiin asiaan pari vuotta myöhemmin\nsiellä, missä ns. jääkäriliike oli avannut silmiä ja herättänyt\nkansan itseensä luottamusta.\n\n[15] Molemmat pääsivät kuitenkin uljaitten toverien avulla karkaamaan.\n\n[16] Joulukuun 18. p:nä 1916 Berliinissä pidetyssä tärkeässä\nkokouksessa, jossa olivat edustettuina ulko- ja sotaministerit,\nyleis- ja amiraaliesikunta sekä läsnä majuri Bayer ja kreivi\nSchwerin, päätettiin mm., että suomalaiset sotakorvaus- ja\neläkevaatimuksiin nähden rinnastetaan saksalaisten kanssa.\n\n[17] Jääkäripataljoonan virallisen perustamiskäskyn V:nnen kohdan\nmukaan jääkärit voitiin ylentää: joukkueenjohtajiksi (Zugführer),\nryhmänjohtajiksi (Gruppenführer) ja vararyhmänjohtajiksi\n(Hilfsgruppenführer). Joukkueenjohtajat olivat varavääpelin\narvoisia, ryhmänjohtajat olivat arvoltaan ylijääkäreitä ja\nvararyhmänjohtajilla oli jefreitterin arvo. Sittemmin ylennettiin\njoukkueenjohtajia ylijoukkueenjohtajiksi (Oberzugführer), jotka\nolivat komppaniain johtajia -- saksalaisten komppanianpäälliköiden\napuna. Pataljoonassa oli myös yksi pääjoukkueenjohtaja\n(Hauptzugführer), joka oli jääkärien ylin ja majuri Bayerin avustaja.\nNämä arvot koskivat vain suomalaisia.\n\n[18] Näiden viiden jääkärin esiintyminen suuressa päämajassa Kownossa\nnäytti säilyneen elävänä sotamarsalkka _von Hindenburgin_ mielessä\nvielä 16 vuotta myöhemmin, mikä ilmeni siinä juhlallisessa\ntilaisuudessa, minkä Saksan valtakunnan Presidentti von Hindenburg\noli valmistanut Suomen lähetyskunnalle, joka Suomen vapaustaistelun\nylipäällikön, silloisen ratsuväenkenraali _G. Mannerheimin_\njohdolla Suomea edustaen otti osaa Lützenin taistelun ja Kustaa II\nAdolfin kuoleman 300-vuotismuistojuhlaan. Kenraali Mannerheimin\nseurueeseen kuului 9 suomalaista upseeria, joista viisi oli\ntaistellut kunniakkaan _Kuninkaall. Preussilaisen Jääkäripataljoona\n27:n_ riveissä Saksan rintamalla. Valtakunnan Presidentti oli\nrinnastanut tuon aikaisemman 5-miehisen jääkäri-esiintymisen\ntähän 5:n jääkäriupseerin kunniatervehdykseen. Vierailu, johon\nSaksan valtakunnan Presidentti oli valmistanut tilaisuuden\nkenraali Mannerheimille ja hänen seurueelleen, muodostui suureksi\njuhlahetkeksi suomalaisille, jääden elämänikäisesti lämmittämään\nheidän sydämiään. Presidentti von Hindenburg oli puhunut erikoisella\npainolla _Saksalle ystävällisestä Suomesta_. Ja hänellä oli\ntilaisuudessa ainoana kunniamerkkinä Suomen vapaudenristin\nsuurristi, josta hän lausui: \"Kannan aina tätä kunniamerkkiä ilolla,\ntodistuksena siitä ystävyydestä, joka vallitsee Suomen ja Saksan\nvälillä.\" Keskustelu oli erittäin sydämellinen ja Presidentti\nkosketteli myös Suomen puolustuskysymystä. Sen hän piti pienilläkin\njoukoilla hyvin menestyksellisenä maassa, jossa hän kuuli olevan\n60.000 järveä. Muuten Hänen Ylhäisyytensä lausui ihailunsa ja\nihmettelynsä Suomen vapaussodan onnelliseen loppuun saattamisesta.\n\n[19] Stanislas Kohnin \"The Cost of The War To Russia\"-nimisessä\nteoksessa (sivut 135 ja 143) on Venäjän maailmansodan-aikaisista\nvoimista seuraavat numerotiedot:\n\n Mobilisoitu kevääseen 1916 mennessä ynnä rauhanaikainen armeija\n                                                          9.573.000\n Mobilisoitu huhtikuuhun 1917 mennessä ................. 13.700.000\n Jos rauhanaikainen armeija otetaan lukuun -- saadaan .. 15.123.000\n Tappiot (kuolleet, haavoittuneet ja sotavangit) syys-lokakuuhun 1917\n                                                          8.428.717.\n\n[20] \"Piikkilanka-soppa\"; näin kutsuivat jääkärit piloillaan \"keittoa\",\njossa toisinaan ilmeni pistäviäkin aineksia.\n\n[21] loistavasti torjuttu.\n\n[22] tulivalmiit.\n\n[23] sulkutulta Eriikkaan (Eriikka oli tekaistu nimi, tarkoitti\nmäärättyä kukkulaa tai paikkaa, johon tuli oli suunnattava --\ntekaistua nimeä käytettiin vakoojien tähden).\n\n[24] yhtaikaa (molemmat tykit).\n\n[25] Tässä kerrotaan pääasiallisesti suomalais-saksalaisen oikean\nsivustan hyökkäyksestä.\n\n[26] Pääjoukkueenjohtaja Jernström, joka johti keskustaan sijoitettuja\nsuomalaisia, lausuu tyydytyksellä ja ylpeydellä muistelevansa\ntaistelussa mukana olleen saksalaisen upseerin lämmön ja innostuksen\nkannustamia sanoja, joita tämä lausui, kun oli saavuttu saksalaisen\nrintaman suojaan: \"Jos meillä olisi useita sellaisia liittolaisia\nkuin suomalaiset, silloin sota olisi saanut toisenlaisen luonteen.\"\nTähän virkkoi Jernström: \"Emmehän me päässeet mihinkään tulokseen,\nvaan meidän oli pakko hakea suojaa ojissa.\" Siihen vastasi\nsaksalainen aseveli: \"Se ei merkitse mitään, meidäthän yllätti\nylivoimainen venäläinen tuli, voitiinhan ainakin oikealla sivustalla\ntarkoitus saavuttaa. -- Sitä paitsi te suomalaiset pääsitte vähäisin\nvaurioin takaisin, sentähden että te hyökkäsitte rohkeasti eteenpäin;\nmeillä, jotka jäimme kauaksi teistä jälkeen, oli paljon suuremmat\ntappiot. Me annamme täyden tunnustuksen suomalaisten hyville\nsotilasominaisuuksille ja kuolemaa halveksuvalle kylmäverisyydelle.\"\n-- Kaataen kenttäpullostaan taistelutoverinsa pikariin rommia lausui\nhän vielä: \"Hyvin tehty.\" (Gut gemacht.)\n\n[27] Tämän oli saksalaissyntyinen professorinrouva _Hedvig Hahl_\nlahjoittanut suomalaisten lähtiessä Saksan itärintamalle. Lippuansa\neivät jääkärit olleet nähneet ennen kuin nyt vasta. Siinä on Saksan\nrautaristin muotoinen sininen risti valkoisella pohjalla, keskellä\nSuomen leijona-vaakuna ja ristin haarojen välillä Saksan kotka.\n\n[28] Sotilasohjaajain puutteen vähentämiseksi järjestettiin joulukuun\nlopulla ns. Vimpelin sotakoulu, jossa opettajina toimi 10 jääkäriä.\nKursseilla sai kaikkiaan 200 miestä opetusta. Sittemmin siirrettiin\nkurssit Vöyrin kirkonkylään.\n\n[29] Professori Herman Gummerus lausuu, että hän ja useat Tukholman\ndelegaation jäsenet olivat hyvin vähän perillä v:n 1917 elokuun\nkapinahankesuunnitelmasta, jota ajettiin kovin salaisesti, ja että\nvaltuuskunta tämän jälkeen tuli johtoasemaansa nähden yhä enemmän\nsyrjäytetyksi uusien, Suomesta saapuneiden \"valtuutettujen\" kautta.\n\n[30] Kun kenraali Ludendorff lokakuulla 1918 oli luopunut korkeasta\nasemastaan, päätti hän vallankumouksen kohtaloita välttääkseen\njoksikin ajaksi jättää Saksan. Eräs huomattava suomalainen kertoo\nvallankumouksen puhkeami:päivänä ohimennen nähneensä tuon suuren\nsotapäällikön siviilipuvussa, lisäten, ettei hän voi milloinkaan\nunohtaa kenraalin kasvojen ilmeitä, joissa kuvastui samalla\nkertaa miehuullinen voima, kovuus, katkeruus ja suru. Eikä ihme,\nkun tiedämme, miten Ludendorff oli yli neljä vuotta Hindenburgin\nrinnalla Saksaa palvellut -- ja nyt oli sota menetetty ja\nSaksan valtakunta hajaannustilassa -- omien harhaanjohdettujen\nkansalaisten kavaltamana. -- Ludendorffin matka järjestettiin\nSuomen Berliinin-lähetystöstä käsin ja kenraalille sommiteltiin\npassi lähetystöneuvos Ernst Lindströmin nimiin. Hän matkusti ensin\nKöpenhaminaan, mutta siirtyi sieltä pois Ruotsiin, Pohjois-Skånessa\nsijaitsevaan Hessleholmin kartanoon kirjoittaen siellä kuuluisan\nteoksensa \"Sotamuistelmani 1914-1918\". Mutta kun häntä Ruotsin\nhallituksen taholta täällä odotti häätö ja kun Saksassakin\nhänen elämänsä saattoi olla vaarassa, aikovat muutamat huomatut\nsuomalaiset, vapaaherra Adolf von Bonsdorff, senaattori Alex.\nFrey, tohtori Eino Suolahti ym. suunnitella hänen tyyssijakseen\nKirkkonummen Hilan tilaa, jonka silloin omisti senaattori Frey. Tässä\ntarkoituksessa lähetettiin helmikuun alkupuolella 1919 kenraali\nLudendorffin luo maisteri Pehr H. Norrmén (nykyään Pohjoismaiden\nYhdyspankin johtajia), joka esitti suomalaisten asian kenraalille.\nLudendorff otti erittäin ystävällisesti kaukaisen vieraansa vastaan\nollen hyvin liikuttunut siitä, että suomalaiset häntä muistivat, heti\nkuitenkin ilmoittaen päättäneensä palata Saksaan. Norrmén keskusteli\nmyöhemmin Ludendorffin kanssa. Tämä kyseli tällöin hyvin tarkoin\nSuomen oloja ja kerran toisensa jälkeen lausui ilonsa siitä, että oli\nsaanut myötävaikuttaa Suomen vapauttamiseksi, mikä hänen mielestään\noli \"Saksaan nähden maailmansodan ainoa positiivinen tulos\".\n\n[31] Sen muodosti noin 110 jääkäriä, joista 80 oli elokuun 2. p:nä\nyht'äkkiä siirretty Libausta pieneen kuurinmaalaiseen, Venäjän ja\nSaksan rajojen yhtymäpaikkaa lähellä olevaan, Venäjän-puoleiseen\nkauppalaan Itämeren rannalle. Neljän päivän kuluttua komennuskunta\nsai vielä 30 miestä lisää. Tuo pikainen komennus aiheutui elokuun\naselähetys-yrityksestä. Polangenissa alkoi heti sangen monipuolinen\nkoulutus räjähdystekniikassa, tiedonanto- ja konekivääri-palveluksessa\nynnä sabotaashissa. Komennuskunnan päällikkönä oli luutnantti Mellis\nja opettajiksi lähetettiin Berliinistä kunkin erikoisalan\nammattimiehiä. Vaikka Suomen-matkasta syyskuussa 1917 ei tullutkaan\nmitään, oli Polangenin komennuskunta kuitinkin hyvin tärkeä tekijä,\nja juuri sen keskuudesta valittiin Suomen sittemmin lähetetyt\nerikoiskomennuskunnat. Mm. useimmat Equityn molempiin retkiin\nosallistuneet ynnä U. C. 57:n mukana lähetetyt jääkärit olivat\nPolangenin miehiä.\n\n[32] Komennuskuntaan kuuluvat olivat jo ennen lähtöään Polangenissa\nallekirjoituksin hyväksyneet kaksi tiedoitusta, joista toinen sisälsi\nsen, että he olivat vapaat Saksan valtion käskynalaisuudesta ja ettei\nheillä ollut mitään vaatimuksia Saksan valtiolle, ja toinen, että he\ntästä lähtien olivat Suomen hallituksen alaisia ja käskettäviä.\n\n[33] Equityn oli näytettävä kansallisuutensa ja\nsotalaiva-ominaisuutensa (siis huomaavaisuudenosoitus).\n\n[34] Matka oli siis tavallaan koematka; tästä syystä kai aseitakin oli\nmukana verraten vähän, kivääreitäkin vain 6.500 kappaletta, vaikka\nlaivaan olisi niitä sopinut noin kuusikertainen määrä.\n\n[35] Brest-Litowskin aselepo- ja _välirauhanneuvottelut_. Joulukuun\n2. p:nä 1917 matkustivat Venäjän neuvottelijat Saksan rintaman\nyli. Joulukuun 3. p:nä alkoivat neuvottelut: seurauksena ensin 10\npäivän aselepo (7.-17.12). Jouluk. 12. p:nä alkoi neuvottelu\n_välirauhasta_, joka solmittiin 15.12.17 ja kestäisi tammikuun 14.\np:ään sekä edelleenkin, ellei sitä sanottaisi irti 7 päivää ennen\nmääräajan loppuunkulumista.\n\n[36] Björkas on tämän kirjoittajalle maininnut, ettei kukaan ollut\nhänelle edes vihjannutkaan Suomeen tehtävästä retkestä.\n\n[37] Kaila oli kyliä aikaisemmin esittänyt Lounais-Suomea varten\naseiden vastaanottopaikaksi Edväinen-nimistä saarta Uudenkaupungin\ntienoilla, ja Kai Donner oli sitä saksalaisille suositellut, mutta tätä\neivät asianomaiset ottaneet varteen ennenkuin viime tingassa, kun\nEquityn kiireellisen lähdön vuoksi ei ennätetty saada laivaan\nVesterölle ohjaavaa luotsia.\n\n[38] Sekä rouva Stenwall että Porin aktivistit käsittivät asian siten,\nettä kysymyksessä oli suoranainen välityspalkkiovaatimus, sillä vasta\naselaiva Equityn saapumisen aikaan tuli lasku, joka suuruudellaan\ntyrmistytti asianomaisia Porissa, siinä kun nähtävästi velottiin\nkaikista niistä aseista, joita Equityn oli tarkoitus Porin tienoille\njättää.\n\n[39] Paikka muuten sama, mihin maailmansodan alussa eräs saksalainen\nsukellusvene oli upottanut höyrylaiva \"Martinniemen\".\n\n[40] Tämä viittaa ilmeisesti siihen, että kirjeen lähettäjä on ollut\ntuo monesti mainittu lähetystövirkamies.\n\n[41] Näin oli kuljettava venäläisten miinakenttien ohi, koska oli\npelättävä venäläisiä vartioaluksia. Hyviä hiiliä oli käytettävä,\njottei syntyisi kipinöitä, jotka ilmaisisivat laivan.\n\n[42] Molemmin puolin laajoja saksalaisia miinakenttiä.\n\n[43] Equityn valomerkkeihin vastattiin kyllä seuraavina iltoina\nAspuskäristä, mutta luonnollista oli, että tavallisen lyhdyn valo ei\nvoinut näkyä 8 kilometrin päässä olevaan Equityyn. -- Eikä näillä\nvalomerkeillä itse asiassa olisi ollutkaan juuri mitään merkitystä,\nkun mihinkään todellisiin toimiin aseiden vastaanottamiseksi ei Porin\ntaholta oltu ryhdyttykään ja kun luotsejakaan ei ollut saapunut\nEquityyn vietäviksi.\n\n[44] Patrullivene oli joutunut Krääksin eteläpuolella\nolevan, vaarallisen matalikon läheisyyteen. Karikko on 2 km pitkä,\nmutta verraten soukka.\n\n[45] Rantasen moottorista ei annettu mitään erikoisia valomerkkejä\njääkäripatrulliveneelle, vaikka jääkärit niin luulivat -- jääkärien\nvenettä tuskin huomattiinkaan, valomerkkien anto kohdistui vain\nEquityyn.\n\n[46] Equityn komentaja, kapt.luutn. Pezold oli kyllä antanut määräyksen\nkolmen viikon ruokatarpeista -- mutta asenälkä uhkasi enemmän.\n\n[47] Vesterö samoin kuin sen vieressä oleva Österö olivat hyvin\nasuttuja saaria.\n\n[48] Hovioikeudenneuvos Boucht on kyllä maininnut allekirjoittaneelle,\nettei silloin ollut muuta luotettavaa luotsia kuin Rönnholm.\n\n[49] Tässä on otettu huomioon myös Equityllä saadut aseet ja\nU. C. 57:llä tuodut räjähdysaineet. Samoin vapaussotamme kuluessa\nmyöhemminkin saadut aseet ja ammukset.\n\n[50] Ruotsin silloinen hallitus sen sijaan ei antanut meille\nkivääriäkään hädässämme, vaikka se hyvin olisi voinut yksin\nihmisyyssyistä auttaa meitä, tulematta silti vedetyksi\nmaailmansotaan. Tosin saimme me myötätuntoakin ruotsalaisten\npuolelta, nimittäin eteviä yleisesikuntaupseereja ja ruotsalaisen\napujoukon, ns. \"Ruotsalaisen prikaatin\", 500 miestä, jotka\nvuodattivat vertaan valkoisen Suomen kunniakkailla taistotantereilla.\n\n[51] Suomen hallitus on eri aikoina ja eri erissä suorittanut Saksan\nvaatiman korvauksen jääkärien koulutuksesta ynnä Suomeen lähetetyistä\nase- ja ammusmääristä sekä elintarpeista.\n\n[52] Linjalaivoja 3, risteilijöitä 4, torpedoveneitä 4, saarronmurtajia\n4, miinanetsijöitä 23, miinanraivaajia 63, etuvartiolaivoja 16,\nsukellusveneiden hävittäjiä 5, kuljetuslaivoja 11, kuljetuslaivaston\nmuita laivoja 8, hiililaivoja 9, vesialuksia 3, öljyaluksia 1,\nliikennealuksia 5, sairaalalaivoja 2, laivaston komennuskunnan\nlaivoja 2, majakkalaivoja 8, yhteensä 171 alusta ja lisäksi 3\nlentokonetta sekä 4 suomalaista jäänmurtajaa.\n\n[53] Godbyn vallattuaan oli Fabritius päättänyt edetä Jomalan\nkirkolle, missä venäläisillä oli suuria varastoja ja josta tie\nMaarianhaminaan oli avoin, mutta ruotsalaisten toimeenpanemat\nneuvottelut ehkäisivät tämän voittokulun ja saattoivat venäläisten\ntietoon suojeluskunnan voimien pienuuden sekä urheille miehille\nsyvän nöyryytyksen.\n\n[54] Voitollisissa taisteluissa oli saatu, paitsi vallattuja paikkoja\nja linnoitusasemia kiinteine varustuksineen, 8 kenttätykkiä\nampumavaroineen, 12 konekivääriä lukuisine patruunanauhoineen, noin 300\nkivääriä, 50 tuh. patruunaa, suuret määrät elintarpeita, bensiiniä,\nkenttäpuhelimia ja muita teknillisiä tarpeita ja noin 300 vankia.\nMainittakoon hauskana sattumana, että kun nuo 8 tykkiä oli vallattu, ei\nsuomalaisjoukossa ollut yhtään miestä, joka olisi niitä kyennyt\nkokoonpanemaan ja käyttämään. Mutta ikäänkuin taivaasta pudoten saapui\nseuraavana päivänä suojeluskunnalle apuaan tarjoamaan sen jälkiä\nmannermaalta asti seurannut saksalainen tykistöluutnantti K.\nSchleutker, muuan Venäjältä paluutiellä oleva sotavanki. Pian alkoivat\nSchleutkerin tykit toimia huomattavalla varmuudella, ja tuo\nkylmäverinen, taitava mies oli koko joukon suosikki.\n\n[55] Kuten jo on mainittu, ei kenraali von der Goltz katsonut Hankoa\nstrategisesti parhaiten valituksi maihinnousupaikaksi, mutta\nsaksalaisten eteneminen Helsinkiä kohti saattoi tapahtua verraten\nsuojatusti sen kautta, että Tampereen valtaus suoritettiin juuri\nsamaan aikaan kuin saksalaiset alkoivat etenemisensä. Valkoinen\narmeija oli sitonut suuret punaiset voimat Tampereella ja kaiken\nnäiden huomion, helpottaen täten saksalaisten etenemistä.\n\n[56] Tämän kunnianosoituksen sai aikaan Venäjän laivaston kanssa\n(5.4.) tehty Hangon sopimus, jonka mukaan sen ja rannikkolinnoitusten\noli pysyttävä puolueettomina ja jätettävä linnoitukset Suomen\nviranomaisille täysin vahingoittumattomina; miehistö sai\nturvallisuutensa taatuksi ja laivasto sittemmin vapaan ulospääsyn.\n\n\n\n"]